[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fyeMN-NrqhVGd8fCMSMVySLO89bOHvHMPl5B5-lVG-zI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2658,"Torquato Tasso","Goethe, Johann Wolfgang von",1749,1832,"2658-goethe-johann-wolfgang-von-torquato-tasso","2658__Goethe_Johann_Wolfgang_von__Torquato_Tasso","Näytelmä","naytelma",[],[15],"saksalainen","fi",1790,1913,18908,107772,false,13328,[24],"Tasso, Torquato, 1544-1595 -- Drama",[26,27],"German Literature","Plays/Films/Dramas","\"Torquato Tasso\" by Johann Wolfgang von Goethe is a theatrical work written between 1786 and 1790. The play follows the court poet Torquato Tasso in the final decades of the sixteenth century as he struggles with inner turmoil and his position in society. While serving at Duke Alfonso II d'Este's court and maintaining a secret relationship with the duke's sister Eleonora, Tasso grapples with his role as a courtier serving nobles he considers mediocre. His mounting psychological distress ultimately shatters his dreams and leads to devastating consequences. (This is an automatically generated summary.)",[],281,"Viisinäytöksinen näytelmä kuvaa italialaisen renessanssirunoilija Torquato Tasson elämää Ferraran hovissa. Teos käsittelee taiteilijan ja yhteiskunnan välistä suhdetta, hovietiketin asettamia rajoitteita sekä päähenkilön sisäistä kamppailua ja tunteita ruhtinatar Leonoraa kohtaan.","J.W. von Goethen 'Torquato Tasso' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2658. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Riikka Talonpoika ja Projekti Lönnrot.","TORQUATO TASSO\n\nNäytelmä\n\n\nKirj.\n\nJ.W. v. Goethe\n\n\nSuomentanut\n\nJ. Siljo\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seura,\n1913.\n\n\n\n\n\n\nSUOMENTAJAN ESISANA.\n\n\nNiistä arv. henkilöistä, jotka ovat edistäneet työtäni, pyydän\nsuurimmalla kiitollisuudella mainita _leht. O. Mannisen_, jonka\npositiivinen apu on ollut erikoisen tuntuva; sekä _prof. O.E. Tudeerin_,\njoka lukuisilla huomautuksilla on selventänyt minulle tekstiä.\n\nHelsingissä, 9 p. huhtik. 1913.\n\n_J.S._\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nALFONSO TOINEN, Ferraran herttua.\nLEONORA ESTELÄINEN, herttuan sisar.\nLEONORA SANVITALE, Scandianon kreivitär.\nTORQUATO TASSO.\nANTONIO MONTECATINO, valtiosihteeri.\n\nTapahtumapaikka Belriguardon huvilinna.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN NÄYTÖS.\n\n_Puutarha koristettuna eepillisten runoilijain rintakuvilla.\nNäyttämön etualalla oikealla Vergilius, vasemmalla Ariosto._\n\n\n\nENSIMÄINEN KOHTAUS.\n\n\n    PRINSESSA. LEONORA.\n\nPRINSESSA.\nMua katsot hymyten, Eleonora,\nja katsot itseäs ja hymyät.\nSuo tietää ystävättäres, mi sua\nnoin arveluttaa sekä viehättää.\n\nLEONORA.\nNiin, ruhtinatar, mielihyvin nään mä,\nkuin meitä maalaiskorut kaunistaa.\nOn elomme kuin paimentyttöjen\nja puuhamme kuin noiden onnellisten.\nMe seppeleitä teemme. Käsissäni\ntää yhä paisuu kirjokukkasista;\nsun mieles, ylevämpi aatoksissaan,\non valikoinut sorjan laakerin.\n\nPRINSESSA.\nNää lehvät, aatoksissain sitomani,\npään arvokkaan jo saavat kaunistaa:\nVergiliusta kiittää tahdon näin.\n    (_Hän seppelöi Vergiliuksen rintakuvan_.)\n\nLEONORA.\nMun täyden, vehmaan seppeleni kantaa\nsiis Ludovicon jalo otsa saa.\n    (_Hän seppelöi Arioston rintakuvan_.)\nJa leikin kuolottoman mestarille\nveronsa kohta tuokoon nuori kevät.\n\nPRINSESSA.\nMä veljeäni kiitän, kun näin varhain\nhän meidät maalle toi. Tääll' omin valloin\nnyt unelmoida voimme hetket pitkät\nme elävämme runon kulta-aikaa.\nTää rakas Belriguardo! Iloisena\ntääll' elin monta nuoruuteni päivää,\nja nuori vihannuus ja päivänpaiste\nsen tunteen uutena taas mulle tuo.\n\nLEONORA.\nNiin, uusi maailma meit' ympäröi!\nPuut iki-vihertävät varjossansa\njo virkistystä suovat. Suihkulähteet\ntaas raikkahasti soivat. Aamutuuli\nsaa nuoret, norjat oksat keinumaan.\nKuin lapsensilmät, kasvinlavoistaan\nmeit' armahina katsoo kukkaset.\nJo peitteen estämättä päivä silmää\noranssien ja sitroonien majaan.\nOn päämme päällä tyyni sinitaivas,\nja etäisinten vuorten harjoilta\nkuin utuverho ilmaan haihtuu lumi.\n\nPRINSESSA.\nMä kevään tuloa vain siunaisin,\njos ystävätärtä ei multa veis se.\n\nLEONORA.\nAh, unhoittaa mun suo, kuin pian taas\nnää onnenhetket multa ero riistää!\n\nPRINSESSA.\nMin ero sulta vie, sen monin verroin\ntuo suuri kaupunki taas sulle suo.\n\nLEONORA.\nMua kutsuu velvoitus ja rakkaus\nluo puolisoni, kauan kaivanneen.\nVien hälle pojan, jok' on tänä vuonna\nkehittynyt ja kasvanut niin paljon,\nja yhdyn hänen isäniloonsa.\nSuur', ihana Firenze on, mut aarteet\nsen runsaimmatkaan eivät arvollaan\nFerraran jalokiviä voi voittaa.\nFirenzen kaupungiksi kansa sai,\nFerraran suuruuden loi ruhtinaat.\n\nPRINSESSA.\nViel' enemmän ne kunnon ihmiset,\njoit' onnensattuma toi yhteistyöhön.\n\nLEONORA.\nMi sattumalta yhtyi, hajoo pian.\nMut itsehensä jalo ihminen\nvoi jalot kiinnittää, kuin teette te.\nTe, veljesi ja sinä, yhdistätte\nmont' arvoistanne kättä keskenään,\nja suurten isäin arvoiset te ootte.\nTääll' loisti kirkkahaksi syttyneenä\njo valo tieteen, vapaan ajatuksen,\nkun raakalaisuus muuta maailmaa\nviel' yöhön kolkkoon kietoi. Lapsena\njo maineen, nimen Esten Herkuleen\nja Esten Hippolytuksen ma tunsin.\nKuin Rooma ja Firenze, isältäni\nsuurt' ylistystä sai Ferrara. Tänne\njo kauan kaipasin; nyt täällä olen.\nPetrarca hoidon, suojan täältä sai,\nja täältä esikuvans' Ariosto.\nEi maassa suurta miestä yhtäkään,\nken täällä vieraana ei ollut ois.\nJa etu neron suosinnasta on:\njos hänelle sä vieraslahjan suot,\nsaat häitä kauniimman sa vastalahjan.\nOn pyhä paikka, jolla jaloin käynyt\non hyvä ihminen; vuossatain taa\nsen sanat, teot säilyy lasten kuulla,\n\nPRINSESSA.\njos heillä herkkä tunto on, kuin sun;\nkadehdin usein tuota onneas.\n\nLEONORA.\nJot' itse hiljaa, puhtahasti nautit\nkuin harvat. Kas mun täysi sydämeni\nkoht' ilmaisee, mit' elävästi tunnen;\nsyvemmin tunnet sa--ja vaikenet.\nEi sua hetken lume häikäise,\nei lahjo sukkeluus, ja imarrus\nsun korviis teeskennellen turhaan hiipii.\nOn aina vakaa mieles, aistis varma\nja sanas suora; aina suuruuteen\nsä kiinnyt,--niinkuin itses, tunnet sen.\n\nPRINSESSA.\nTät' älä imarrusta suurinta\njalohon pue vaippaan ystävyyden!\n\nLEONORA.\nVain ystävyys voi oikein ymmärtää\nja tuntea sun arvos kokonaan.\nJa vaikka paljon auttoi myöskin onni\nja sallimus sua siihen, mikä olet,\nniin arvos suuri sulle silti jää,\nja yli muiden naisten kunnioittaa\ntää aika sinua ja sisartas.\n\nPRINSESSA.\nEi vaikuta tuo minuun, Leonora,\nkun muistan vähäisyyttä ihmisen,\nja että senkin muille velkaa on.\nMä äidiltäni opin vanhat kielet\nja menneen ajan teot tuntemaan;\nmut tiedoiltaan ja mieleltänsä oli\ntytärtään kumpaakin hän suurempi,\nja verrata jos häneen tahdot heitä,\nniin etusijan saa Lucretia.\nJa usko: mitä luonto, onni salli\nmun saada, koskaan sitä katsonut\nen omaksen', en kunniakseni.\nMa iloitsen, kun viisaan miehen puheen\nvoin ajatuksen mukaan ymmärtää.\nJos menneen ajan miestä arvostellaan\nja hänen tekojansa punnitaan;\ntai johtuu keskustelu tieteeseen,\nmi kokemuksen kautta laajentuen\nei yksin hyödytä, vaan jalostaa:\nkuin puhe arvollisten vaihteleekin,\nma seuraan mielelläni, vaivatta.\nViisasten väittelyä iloin kuulen,\nkun voimista, jotk' ihmisrinnan tuskaan\nja autuutehen voivat liikuttaa,\nkäy puhe sointuva ja innokas;\ntai ajattelijan kun puhumaan\nsaa ruhtinasten maineen-, vallanhimo,\nja silloin äly hieno, joustava,\nkuin ainoastaan viisaan miehen on,\nmeit' opettaa, ei harhaan meitä vie.\n\nLEONORA.\nJa tämän vakaan keskustelun jälkeen\nsuo tyynen virkistyksen korvalle\nja sydämelle säkeet runoilijan,\njok' armaat, nuoret tunteet elämään\nvirittää sielussamme lempein soinnuin.\nMaat laajat vallitsee sun ylhä henkes,\nmun aina mieluisinta viipyä\non runouden saaren lehdikoissa.\n\nPRINSESSA.\nSe kaunis maa, on mulle kerrottu\nja uskoteltu, parhaiten vain myrtin\nsaa kasvamaan. Ja vaikka runottaret\non lukuisat, niin harvoin etsitään\nheist' ystävää ja leikki toveria,\nvaan mieluumpi ois nähdä runoilijaa,\njok' karttain pakenevan näyttää meitä\nja jotain etsivän, jot' emme me,\nja ehkei hänkään itse täysin tunne.\nOis silloin hupaisaa, jos meidät kohtais\nhän hetkell' oikealla, meissä huomais\nihastuin aartehensa, jota etsi\nhän kauan turhaan maat ja mantereet.\n\nLEONORA.\nEn pilastasi pahastua voi;\nsen kärki sattuu tosin, mutt' ei syvään.\nMä miehen ansioille arvon suon,\nja teen myös Tassolle vain oikeutta.\nPois näiltä mailta kaipaa katseensa;\nja korvans' yhteissoinnut luonnon kuulee,\nmit' tärjoo aikakirjat, elämä,\nhän kohta siihen kiintyy sydämellään:\nhän hajallisen kokoo mielessään,\ntunteellaan elottoman elävöittää.\nHän usein halveksitun koroittaa,\nmi ennen arvon sai, sen tyhjäks näyttää.\nTään taikapiirin haltijana käy\ntuo kumma mies, ja kanssaan kulkemaan\nmeit' innostaa ja aatoksemme kietoo:\nhän lähestyinkin meistä kauas jää,\nhän näyttää meitä katsovan ja näkee\nvain henki-ilmestyksen sijallamme.\n\nPRINSESSA.\nSä hellävaroin kuvaat runoilijan,\nunelmain hentoin mailla kulkevan.\nVaan myöskin todellisuus hänen mieltään,\nma luulen, voimakkaasti kiinnittää.\nNe kauniit laulut, jotka siellä täällä\nnäemme puihin kiinnitettyinä,\n--kuin kulta-omenat Hesperian uuden\nne tuoksuu,--mielestäs ne eikö ole\nhedelmät jalot tosi-rakkauden?\n\nLEONORA.\nMyös mua viehättää nuo kauniit lehdet.\nVain yhtä kuvaa mielin rikkahin\nhän aina ihannoipi lauluissansa.\nHän tähtein kirkkahasen kunniaan\nsen ylentää, sen eessä kumartuu\nkuin taivaan pilvein päällä enkelit;\nhän niittyin hiljaisuudessa sit' etsii\nja seppeleiksi sitoo kukkaset.\nKun rakastettu poistuu, pyhän hohteen\nsaa polku, jalan kauniin koskettama.\nKuin satakieli lehväin peitossa\nhän lemmensairaan rinnan valitusta\nsaa lehdot, ilmat soimaan sulontäyttä:\ntuo tuska, kaiho sointuva, ei käy\nse ohi korvan,--sydämeen se koskee.\n\nPRINSESSA.\nJa ihannoimansa jos tuo hän ilmi,\nhän sille antaa nimen Leonora.\n\nLEONORA.\nSe nimi sinun on, kuin minunkin.\nMa pahastuisin, jos se toinen ois.\nSen kaksoismerkityksest' iloitsen:\nniin voi hän tunteensa sua kohtaan peittää.\nOon tyytyväinen, että minustakin\ntään nimen sointu häntä muistuttaa.\nEi siitä lemmestä nyt puhe ole,\nmi kokis yksinomaan vallita\nja omanansa pitää ystävätä\nja kademielin muilta vartioida.\nKun ajattelee mielin autuain\nsun ylevyyttäs hän, myös iloitkoon\nmun keveemmästä olennostani.\nMeit' ei hän rakasta--suo anteeks sana!--\nhän ilmain äärilt' etsii lempimänsä\nja meidän nimeemme sen yhdistää.\nHän meihin tuntehensa tartuttaa.\nMe muka rakastamme miestä, vaikka\nvain korkeinta kanssaan rakastamme.\n\nPRINSESSA.\nOot syventynyt tähän tieteeseen\nja lausut asioita, Leonora,\njotk' korvihini vain jää kaikumaan,\nja vaivoin aatoksiini mukautuvat.\n\nLEONORA.\nKuin? Platon oppilasko ymmärtää\nei voisi lörpötystä maallikon!\nKai lienen liian paljon erehtynyt,\nmut tiedän: myöskin totta joukoss' on.\nSe jalo koulu lempeä ei kuvaa,\nkuin toiset, lasna hemmoteltuna;\nhän nuorukainen on, ja morsiona\non hällä Psyyke; jumal-neuvostossa\nhän jäsen on. Hän rauhaa sydänten\nei häilähdellen, petollisna riistä;\nei heti kiinny muotoon kauniiseen\nsen sulon hurmaamana hän, eik' inho\nmyös mieltään täytä, kun on hurma poissa.\n\nPRINSESSA.\nJo saapuu veljeni! Ei tietää saa\nhän, mihin taaskin kääntyi puhelumme;\nhän meihin kohdistaisi pilansa,\nkuin ennen ivasi hän pukujamme.\n\n\n\nTOINEN KOHTAUS.\n\n\n    EDELLISET. ALFONSO.\n\nALFONSO.\nEn Tassoa, jot' etsin, mistään löydä,\nen edes täältä--teidän luotannekaan.\nTe hänest' ehkä jotain tiedätte?\n\nPRINSESSA.\nNäin eilen häntä vähän, tänään en.\n\nALFONSO.\nOn vika vanha hänessä, ett' yksin\nhän mieluimmin on, seuraa paeten.\nJos suonkin hälle, että ihmistouhun\nhän hylkää rauhan, vapauden vuoksi\nja tarkkaa oman henkens' ääntä vain,\nniin tyytyä en enää voi, kun hän\njo ystäväinkin seuraa välttelee.\n\nLEONORA.\nJos erehdy en, moittees, herra, kohta\nsa ilomielin vaihdat kiitokseen.\nNäin kaukaa tänään hänet kirjoinensa,\nhän tauluun kirjoitteli käydessään.\nHält' eilen jonkun vihjauksen sain\nja valmiiks siitä arvaan teoksensa.\nVain pikkupiirteitä hän huolittelee,\nsun suosios, niin kalliin hänelle,\nnyt vihdoin arvokkaasti palkitakseen.\n\nALFONSO.\nHän tervetullut olkoon, jos sen tuo,\nja vapautta saakoon pitkäks aikaa.\nNiin hartahasti seuraan hänen työtään,\nniin paljon iloitsen--ja täytyykin\nmun iloita--suurteoksestaan, että\nvain kasvaa kärsimättömyyteni.\nEi lopetetuks saa hän, valmiiks ei,\nhän yhä korjaa, vitkaan etenee,\ntaas pysähtyy ja toiveet turhiks tekee:\nnään mielipahoin loittonevan ilon,\nmin luulin lähellä jo olevan.\n\nPRINSESSA.\nMä kiitän huolellista kainoutta,\njoll' eespäin verkalleen hän tietään käy.\nVain runotarten suosio ne auttaa,\nniin monet säkeet, lujaan sointuliittoon.\nJa pyrkimys vain yks on mielessään:\nett' eheäksi runo pyöristyisi.\nEi kasata hän tahdo taruja,\njotk' kiehtoin huvittavat, lopulta\nvain tyhjäin sanain sointuun rauetakseen.\nSuo hänen olla, veli! Ajasta\nei riipu arvo hyvän teoksen;\nja jott' ois jälkipolvill' ilo siitä,\nsaa nykyaika itsens' unhoittaa.\n\nALFONSO.\nMe kahden, rakas sisar, toimikaamme,\nkuin yhteis-eduks usein teimme jo.\nJos minä intoilen, sä hillitse;\nja jos sa laimenet, ma kiihoitan.\nNiin ehkä hänet pian määrässään\nnäemme, hartaan toivehemme mukaan.\nOn silloin isänmaa ja maailma\nsuurtyötä miehen luomaa hämmästyvä.\nSaan mainehesta osan ininäkin\nja hälle elämä taas avautuu.\nEi jalo henki piiriss' ahtaassa\nvoi täysin kehittyä. Vaikutelmat\nniin isänmaan kuin maailmankin hälle\non tarpeelliset. Kiitos sekä moite\non hänen koettava. Tutkimaan hän\nniin joutuu itseään ja toisia.\nEi enää erakkuus hänt' uneen kiehdo.\nEi viha tahdo säästää, ystävyys\nei saa; niin taistoin kasvaa nuorukainen\nja pian tuntee mieheks itsensä.\n\nLEONORA.\nSiis hyväkseen teet vielä kaikki, herra,\nniinkuin jo paljon hälle tehnyt olet.\nOn kyvyn kasvinehto hiljaisuus,\nmut elon myrskysäissä luonne varttuu.\nOi jospa oppis mukaan kehittäisi\nhän mielensä ja taiteensa, ett' enää\nei vierois ihmistä, ei luulevaisuus\nhänessä pelkoon, vihaan saakka yltyis.\n\nALFONSO.\nKen ihmistä ei tunne, pelkää häntä,\nja vieroin oppii väärin tuntemaan.\nNiin hänen käynyt on, ja vapaa mieli\nkäy kieroon, kahliutuu nyt vähitellen.\nNiin suosiostain usein huolehtii\nhän enemmän kuin sopis hälle; monta\nepäilee, joista tiedän varmasti,\nettei he vihaa häntä. Sattumalta\nvoi kirje eksyä, voi palvelija\npois muuttaa hänen luotaan muiden luo,\ntai hukkaan joutuu joku paperi:\njo juonta pälyy hän ja petosta\nja mielivaltaa, jossa tuho väijyy.\n\nPRINSESSA.\nMe emme, veljeni, saa unhoittaa,\nett' itseens' sidottu on ihminen.\nJa meidän kera käyden ystävämme\njos loukkais jalkansa, niin lempein käsin\ntukien häntä, kohta kulkua\nme hiljentäisimme.\n\nALFONSO.\n                   Ois parempi,\njos hänet terveeks saisimme, ja kohta\nhän tehokeinot kelpo lääkärein\nsais tuta, virkeänä käydäkseen\ntaas iloll' uuden, terveen elon teitä.\nMut sentään toivon, rakkaat, etten koskaan\nsais kantaa syytä tylyn lääkärin.\nTeen voitavani, hälle varmuutta\nja luottamusta poveen nostaakseni.\nHän muiden läsnäollen usein selvään\nsaa nähdä suosioni. Milloin hän\nvalittaa jotain, sitä tutkitan,\nniin äskenkin, kun huoneeseensa luuli\nhän murron tehdyn. Jos ei selveydy se,\nniin tyynnä esitän, min ymmärrän.\nJa jotta kärsivällisyyskään unhoon\nei jäisi, hälle suon sit' ansiostaan:\nmua autatte, sen tiedän, innoin siinä.\nToin maalle teidät nyt ja illalla\npalajan kaupunkiin. Antonionkin\npian saatte nähdä. Roomasta hän palaa\nja minut täältä vie. On tehtävää\nja puhuttavaa paljon. Moni päätös\non harkittava, kirje vastattava:\ntää kaikki kaupunkiin taas minut vaatii.\n\nPRINSESSA.\nSun kanssas emmekö saa mekin tulla?\n\nALFONSO.\nTe Belriguardoon jääkää vaan ja käykää\nConsandolia katsomassa! Vapaat\nja kauniit päivät täysin nauttikaa!\n\nPRINSESSA.\nEt siis voi jäädä luoksemme ja täältä\nnoit' asioita yhtä hyvin huoltaa?\n\nLEONORA.\nPois heti viet Antonion, jonka meille\nois paljon kerrottava Roomasta.\n\nALFONSO.\nEi käy se päinsä, lapseni, mut kanssaan\nniin pian palaan ma, kuin suinkin voin;\nhän silloin kertokoon,--te auttakaa\nmua palkitsemaan häntä, työssäni\njok' on niin toimellinen taaskin ollut.\nJa kun on kaikki selvitetty taas,\niloa silloin tuokoot nuorten parvet\npuutarhoihimme, eikä liikaa lie\njos minuakin joku kaunotar\npolulla vilpoisalla silloin kohtaa.\n\nLEONORA.\nLupaamme kyllä silmän ummistaa.\n\nALFONSO.\nJa minä sääliä, sen tiedättehän.\n\nPRINSESSA (_taustaan päin kääntyneenä_).\nOon kauan nähnyt Tasson lähestyvän.\nHän astuu hitaasti ja pysähtelee\ntuon tuostakin, kuin epäröiden, sitten\nkäy nopeammin taas, ja vitkailee\njo kohta.\n\nALFONSO.\n          Älkää häntä häiritkö,\nkun unelmoiden, mietteissään hän kulkee!\n\nLEONORA.\nEi, meidät huomas hän ja tänne käy.\n\n\n\nKOLMAS KOHTAUS.\n\n\n    EDELLISET. TASSO.\n\nTASSO (_kädessään pergamenttikansinen kirja_).\nKäyn hitaasti, tään kirjan sulle tuoden,\nja vielä epäröin, sen antaisinko.\nSe, tiedän, puutteellinen vielä on,\nvaikk' ehkä näyttääkin jo valmiilta.\nMut keskeneräisnä jos arkailin\nsit' antaa sulle, murhe uusi siihen\nmua pakoittaa: en turhamaiselta,\nen kiittämättömältä näyttää tahtois!\nJa niinkuin sanoa voit vain: täss' olen!\njott' ystäväs sua säästäin iloitsis,\nniin sanon minäkin vain: ota tämä!\n                 (_Hän ojentaa kirjan_.)\n\nALFONSO.\nIlolla lahjas minut yllättää,\nteet mulle juhlaksi tään kauniin päivän.\nSiis vihdoin käsissä se mulla on,\nja minun omanikin tavallaan!\nJo kauan toivoin sinun päättää voivan\nja vihdoin sanovan: nyt on se valmis!\n\nTASSO.\nJos teitä tyydyttää se, on se valmis;\nse näet kokonansa teidän on.\nJos vaivaa siihen käyttämääni katson\ntai piirroksia oman kynäni,\nniin sanoa voin: teos minun on.\nVaan lähemmin jos katson, mikä sille\nsisäisen arvon suo ja merkityksen,\nniin näen kohta, ett' on teiltä vain se.\nJos kyllyydestään lahjan armahan\nminulle soikin luonto, runonlahjan,\nniin sentään onni oikkupää mun työnsi\ntylyllä ankaruudell' aina luotaan;\nja milloin pojan katseen hurmasi\nmaailman kukkurainen ihanuus,\ntaas kohta nuoren mielen sumensi\nansaitsematon hätä armaan kodin.\nJos sydän laulamahan laikahti,\nniin surullisna sieltä laulu nousi,\nja äidin tuskat, isän murehet\nmun helkkyi soinnuissani hiljaisissa.\nEloni ahtaudesta sinä yksin\nmun nostit vapautehen kauniiseen;\npois huolten pilvet otsaltani pyyhit,\nteit vapaaks mun, niin että sieluni\nvoi lauluun rohkeahan ylentyä;\njos kiitosta siis saanee teokseni,\non teidän ansio ja teos teidän.\n\nALFONSO.\nSa kaksinkertaisesti kiitoksen\nansaitset kaiken! Kainoudessas meille\ntuot kunniata niinkuin itselles.\n\nTASSO.\nKuin selvästi mä tunnenkaan, ett' olen\nvain teiltä saanut, mitä tuon nyt teille!\nKuink' itsestään mies nuori, kokematon\npusersi runon? Hänkö keksinyt\non tuiman sodan viisaan ohjauksen?\nSe asetaito, jonka voimassaan\ntuo kukin urho taiston hetkell' ilmi,\npäämiehen äly, uljuus ritarein\nja taisto viekkauden ja valppauden,\n--tuo kaikki, viisas, uljas ruhtinas,\nopettamaasi onhan, niinkuin oisit\nsa johtohenkeni, jok' ilokseen\nsois jalon, verrattoman olentonsa\nteossa kuolevaisen ilmi tulla?\n\nPRINSESSA.\nNyt nauti työstäs, mi on ilomme!\n\nALFONSO.\nJa kaikkein parahitten kiitoksesta!\n\nLEONORA.\nIloitse julkisesta maineestasi!\n\nTASSO.\nTää hetki kylliksi on minulle.\nVain teitä muistin tätä luodessani,\nja teitä yksin toivoin miellyttää,\nteit' ilahduttaa määrän' oli korkein.\nKen ystävissään maailmaa ei näe,\nmaailman huomiot' ei ansaitse.\nTääll' isänmaani on ja täällä piiri,\nmi viihdytystä suopi sielulleni.\nMä täällä herään, joka vihjeen kuulen,\nnäen tieteen, hyvän aistin, kokemuksen\nja ajan nykyisen ja tulevan.\nOn taiteilija arka joukon kesken;\nvain teidänlainen tuntee, ymmärtää,\nvain hän saa tuomita ja palkita.\n\nALFONSO.\nJa oma aikas, jälkimaailmas\njos oomme me, ei sovi meidän olla\nvain lahjan veltot vastaanottajat.\nTuon runoilijan kauniin voitonmerkin,\nmin sankarikin, häntä tarvitseva,\nsuo kateudetta häntä kaunistavan,\nnäen täällä esi-isäs otsalla.\n\n(_Osoittaa Vergiliuksen rintakuvaa_.)\n\nTuon onko toimittanut sattuma\nvai henki joku? Turhaan täällä ei\nse ole nyt. Vergiliusta kuule:\nMiks juhlitte te kuolleita? Heill' ilo\nja palkka olihan jo eläissään;\nja meitä ihaillen kun juhlitte,\nosansa myöskin eläville suokaa;\njo kuvani on kyllin seppelöity--\nviherjä oksa elon osa olkoon.\n\n(_Alfonso viittaa sisarelleen; tämä ottaa seppeleen Vergiliuksen\npäästä ja lähenee Tassoa. Tasso peräytyy_.)\n\nLEONORA.\nSä kieltäydytkö? Katsohan, mi käsi\nsinulle ikikauniin lehvän tarjoo!\n\nTASSO.\nOi, empiä mun suokaa! Enhän tiedä,\nkuin tämän hetken jälkeen eläisin.\n\nALFONSO.\nTuot' omaisuutta nauttein ihanaa,\nmi ensi hetkellä sua pelästyttää.\n\nPRINSESSA (_pitäen seppelettä ylhäällä_).\nSuot mulle ilon harvinaisen, Tasso:\nsanatta aatokseni ymmärrät.\n\nTASSO.\nKäsistäs kallehista taakan kauniin\nma halpaan päähän' otan polvistuin.\n\n(_Hän polvistuu, prinsessa laskee seppeleen hänen päähänsä_.)\n\nLEONORA (_käsiään taputtaen_).\nEnskerran-seppelöity eläköön!\nKuin seppel kaunistaakaan kainon miehen!\n\n(_Tasso nousee_.)\n\nALFONSO.\nSe esikuva vain on kruunun, sua\nmi Kapitolioll' on kaunistava.\n\nPRINSESSA.\nSua kuuluvammin siellä tervehditään;\ntääll' ystäväin on kiitos hiljainen.\n\nTASSO.\nOi, päästäni pois seppel ottakaa,\npois ottakaa! Se polttaa kulmillani!\nJa niinkuin päivänsäde, liian kuuma,\ntapaisi päätäin, tajunvoimani\nse tuhoo otsastani. Kuume riehuu\nmun veressäni. Anteeks! Tää on liikaa!\n\nLEONORA.\nTää lehvä ennemminkin suojaa päätäs,\nsun, jonka kuumat seudut mainehen\non kuljettava, ja sun otsaas varjoo.\n\nTASSO.\nEn ansaitse mä viillytystä sitä,\nmi sankar-otsaa vain on ympäröivä.\nOi, pilviin nostakaa se, jumalat,\nja kirkastakaa, pääni pääll' ett' aina\nyleten väikkyis se, ett' eloni\nois iki-vaellusta sitä kohti!\n\nALFONSO.\nKen varhain hankkii elon hyvyyttä\nhän varhain osaa sille arvon suoda;\nken varhain nauttii, luovuttaa ei mieli\nse koskaan pois, mit' omisti hän kerran;\nja omistava varuillansa olkoon.\n\nTASSO.\nJa ken niin tahtoo olla, povessaan\nalati valppaan voiman tuntekoon.\nAh, poiss' on multa nyt se! Hetkell' onnen\nmun jättää voima synnynnäinen tuo,\nmi tyynnä turmaa, vääryytt' ylpeänä\nmuu neuvoi kohtaamaan! Tään hetken ilo,\ntään hetken ihastusko ytimen\nlamautti minun jäsenistäni?\nMun vaipuu polveni! Taas kerran näet,\noi ruhtinatar, minut nöyrtyin eessäs!\nMun kuule pyyntöni: se ota pois,\nett' uuden, tuoreen elon tuta saisin,\nkuin kauniist' unelmasta havahtuin!\n\nPRINSESSA.\nKun kainon rauhallisna leiviskää,\nmin jumalilta sait sa, kantaa voit,\nmyös lehviä näit' opi kantamaan,\n--ne ovat kauneinta, mit' antaa meill' on.\nKen kerran otsallaan ne ansiosta\nsaa tuta, siinä ne häll' aina leyhyy.\n\nTASSO.\nSiis suokaa hämilläin mun täältä mennä,\nett' onnessani lehdon suojaan piillä\nnyt saan, kuin ennen murheessani tein!\nSiell' yksin käyskelen, ei kenkään mieleen\ntuo ansaitsematonta onneani.\nJa kirkkaan lähteen kuvastavan miestä\njos sattumalta näen, jok' oudosti\non seppelöity, sekä kahden puolen\npuut, vuoret alla taivaan kuultavan\nlepäävät mietteissään--, niin minust' on,\nkuin Elysiumin mä loihdittuna\nnäkisin siihen. Kysyn arvellen:\nKen vainaja tuo liekään, nuorukainen\ntuo ajan menneen, soma seppel päässään?\nMi ansionsa lie ja nimensä?\nMa varron kauan, mietin: toinen vielä\ntulispa, kolmaskin, ja haastellen\nkuin ystävykset seuraans' yhtyisivät.\nOi, vanhan ajan urhot, runoilijat\njos koossa näkisin tuon lähteen luona!\nOi, jospa täällä ois he yhdess' aina,\nkuin eläissäänkin lujaan liittyneinä!\nNiin raudan rautaan sitoo lujasti\nmagneetin voima, niinkuin sankarin\nja runoilijan sama pyrkimys.\nHomeros itsens' unhoitti ja vihki\nelonsa muistolle vain kahden miehen,\nja Aleksander Elysiumissa\nAkillest' etsii ja Homerosta.\nOi, jospa saisin minä nähdä heidät,\nnuo sielut suurimmat, nyt yhtyneinä!\n\nLEONORA.\nJo havahdu! Äl' anna meidän tuta,\nett' aivan halveksut sä nykyaikaa!\n\nTASSO.\nMua juuri nykyaika ylentää;\nvain näytän vieraalt',--olen hurmaantunut.\n\nPRINSESSA.\nMa kuulen ilolla, ett' ihmistapaan\nsa puhut, haastain kanssa henkien.\n\n(_Eräs hovipoika tulee ruhtinaan luo ja puhuu hänelle hiljaa\njotakin_.)\n\nALFONSO.\nHän tullut on--juur' aikaan parhaaseen!\nAntonio!--Hänet tuo--Tuoll' onkin hän jo!\n\n\n\nNELJÄS KOHTAUS.\n\n\n    EDELLISET. ANTONIO.\n\nALFONSO.\nSua tervehdin, kun itses meille tuot\nja onnen uutisia!\n\nPRINSESSA.\nTervetullut!\n\nANTONIO.\nVoin tuskin lausua, mi mielihyvä\nmua virkistää taas teidän luonanne.\nTaas edessänne löydän kaiken, mitä\njo kauan kaipasin ma. Teitä näyttää\ntekoni, toimintani tyydyttävän,\nja näin saan täyden palkan murheistani,\njoit' antoi monet levottomat päivät\ntai vartavasten tuhlatut. Meill' on\nnyt, mitä tahdomme, ei kiistaa enää.\n\nLEONORA.\nMä myös sua tervehdin, mut vihaisna.\nSa tulet juuri, kun on lähtö mulla.\n\nANTONIO.\nEtt' onneni ei tulis täydeks aivan,\npois sinä päältä otat kauniin osan.\n\nTASSO.\nMyös minä tervehdin ja ilokseni\nma seuraa toivon miehen paljonnähneen!\n\nANTONIO.\nMun huomaat vilpittömäksi, jos joskus\nmun maailmaani tahdot katsoa.\n\nALFONSO.\nVaikk' ootkin kirjein kertonut jo mulle,\nkuin toiminut ja menestynyt oot,\nniin paljon mull' on vielä kysyttävää,\nmitk' oli keinot meille onnelliset.\nOn tarkoin mitattava askel tuolla\nmaaperäll' ihmeellisellä, jos omaan\npäämäärääsi sen vihdoin toivot vievän.\nKen herrans' edusta vain huolehtii,\nsen asema on raskas Roomassa:\nkaikk' ottais Rooma, mitään antamatta;\nja jotain saadakses jos sinne menet,\net mitään saa, jos et sä mitään vie,\nja onnes on, jos jotain sentään saat.\n\nANTONIO.\nEi viisas käytökseni, taitoni\nsun toteuttanut tahtoasi, herra.\nMi älypää näet Vatikaanissa\nei tapais mestariaan? Sattumalta\nvoin monta seikkaa käyttää hyväksemme.\nGregorius sua siunaa tervehtäin.\nTuo vanhus, kruunupäistä arvokkain,\nviel' ilomielin muistaa aikaa, jolloin\nsun sulki syliinsä. Hän sinut tuntee,\ntuo mies, jok' osaa miehet arvioida;\nhän sua kunnioittaa suuresti\nja edukses hän paljon tehnyt on.\n\nALFONSO.\nJos hyvä mielipiteensä on tosi,\nma iloitsen. Mut hyvin tiedäthän,\nett' alla Vatikaanin, jalkains' eessä,\njo vallat näyttää sangen vähäisiltä\nja turhilt' ihmiset ja ruhtinaat.\nSanohan, mikä parhaiten sua auttoi!\n\nANTONIO.\nKuin tahdot: paavin jalomielisyys!\nOn vähyys eessään vähä, suuruus suuri.\nMaailmaa vallitakseen, mielellään\nsovintoon käy hän naapurien kanssa.\nMaapalaa sulle jättämäänsä hyvin\nhän pitää arvossa ja ystävyyttäs.\nItalia levoss' olkoon, lähellään\nhän tahtoo nähdä ystäviä, rauhaa\nrajoille saada, jotta johtaa vois\nhän kristikunnan voimat tuhoomaan\nniin harhaoppiset kuin turkkilaiset.\n\nPRINSESSA.\nNe miehet tutaanko, joit' ennen muita\nhän suosii uskottuina lähellään?\n\nANTONIO.\nSaa huomionsa vain mies kokenut\nja luottons', suosionsa toimelias.\nJo nuorna palveltuaan valtiota\nnyt sitä ohjaa hän ja vaikuttaa\nhoveihin, joit' on usein ennen jo\nlähettiläänä nähnyt, ohjannutkin.\nNiin selvä maailma on katseelleen\nkuin oman valtionsa etukin.\nHänt' toiminnassa nähden kiitetään\nja iloitaan, kun aika ilmi tuopi,\nmin hiljalleen hän kypsyttänyt on.\nEi elo kauniimpaa suo näkyä,\nkuin ruhtinaan, mi taiten hallitsee,\nkuin maan, miss' ylpeät on alamaiset,\n--kuin itseänsä kukin palvelis,\nkosk' oikeat on kaikki käskyt siellä.\n\nLEONORA.\nOi milloin nähdä saanenkaan sen maan\nmä läheltä!\n\nALFONSO.\n            Kai toimiakses siellä:\nvain katsomaan ei tyydy Leonora!\nSe eikö hupaista ois, ystävätär,\njos joskus suureen peliin puuttumaan\nmyös hennot kätösenne saisimme?\n\nLEONORA (_Alfonsotle_).\nMua tahdot ärsyttää, mut etpä osaa.\n\nALFONSO.\nOon sulle paljon velkaa entisestään.\n\nLEONORA.\nNo niin, mä velkaan jään nyt sinulle.\nSuo anteeks, kysellä mun rauhass' anna!\n(_Antoniolle_:) Lie suosinut hän paljon omaisiaan?\n\nANTONIO.\nEi enemmän, ei vähemmän kuin kohtuus.\nJos mahtimies ei huolta omaisistaan\nvoi pitää, kansakin jo häntä moittii.\nGregorius heille hiljaa hyödyks on\nja kohtuullisna, palvelukseen maan\nnuo kunnon miehet asettain, ja täyttää\nyht'aikaa kaksi lähi-velvoitusta.\n\nTASSO.\nMyös tieteen, taiteen suojaans' ottaako\nhän mielellään? Ja esikuvinaan\nhäll' onko suurten aikain ruhtinaat?\n\nANTONIO.\nSuo tieteelle hän arvon, hallintoa\nmi edistää ja kansain tuntemista;\nja Roomaa kaunistaakseen taidetta\nhän suosii, palatseista, temppeleistä\nmaanpiirin ihmeluomat tehdäkseen.\nEi lähellään saa jouten kukaan olla!\nKen arvoon pyrkii, hyödyks olkohon!\n\nALFONSO.\nJa luuletko, ett' asiamme kohta\nvoi tulla päätökseen, ett' enää ei\nhe tuonne tänne kylvä esteitä?\n\nANTONIO.\nOis suuri erhetykseni, jos ei\njo nimikirjoitukses, joku kirje\nvois ainiaaksi päättää riitaa tätä.\n\nALFONSO.\nNiin kiittää näitä elinpäiviäni\nsaan onnen sekä voiton ajaksi.\nNäen laajentuneen alueeni, varmaks\nsen tiedän vastaisuuden. Sä sen aikaan\nsait miekaniskutta; työnkruunun hyvin\noot ansainnut. Sen naiset sitokoot\nens tammilehdosta ja painakoot\narmaana aamuna sen ohimoilles.\nMut Tassokin mun rikkaaks tehnyt on:\nJerusalemin vallannut on meille,\nniin hämmästyttäin uuden kristikunnan,\nja määrän ylhän, kaukaa loistavan,\non rohkein, lujin mielin saavuttanut.\n\nANTONIO.\nNyt arvoituksen ymmärrän. Näin ihmein\nkaks seppelpäätä äsken tullessani.--\n\nTASSO.\nKun omin silmines näät onneni,\nniin toivon: hämillinen mielenikin\nsamoilla katsein koe huomata.\n\nANTONIO.\nJo kauan tiesin, ett' on palkitessaan\nAlfonso määrätön. Nyt tuta saat sa,\nmit' ennen kukin läheisistään sai.\n\nPRINSESSA.\nKun ensin näät, mit' on hän suorittanut,\nkohtuullisiksi meidät huomaat vain.\nTääll' oomme vain ens todistajat tyynet\nsen suosion, min tulevainen aika\non hälle suova kymmenkertaisna.\n\nANTONIO.\nJo teiss' on varma tuki maineelleen.\nKen epäillä sais, kun te kiittää voitte?\nMut sanokaa, ken Arioston päähän\ntuon painoi seppeleen.\n\nLEONORA.\n                       Sen minä tein.\n\nANTONIO.\nSen hyvin teit! Tuo häntä kaunistaa,\nkuin seppel laakerinenkaan ei voisi.\nKuin luonto kirjovaippaan vihantaan\npovensa peittää pohjattoman rikkaan,\nniin hänkin kaiken sen, mi ihmiselle\nsuo ylevyyttä, rakastettavuutta,\ntarinan vaippaan verhoo kukkeaan.\nKokemus, ymmärrys ja tyytyväisyys\nja hengenvoima, aisti, tosihyvän\ntajunta puhdas, henkimäisinä\nja ilmi-olentoina sentään elää\nne hänen lauluissaan, kuin näkisimme\nne levoss' alla kukkalehdikoiden,\nkeveät kukkalumet peittonaan,\npäät ruusupauloissa, ja amoriinit\nsomasti ympärillä ilakoivat.\nOhella runsauden lähde läikkyy,\nsiin' ihmekalat välkkyy kirjavat.\nTäynn' ilma kummaa siivellistä, niityt\nja viidat kaunokarjaa outoa;\nvihanta-piilostansa kuje vilkkuu,\nja kultapilven päältä viisaus\naik' ajoin ääntää lauseen ylhäisen,\nvaan hulluus harppuansa sointuvaa\nlyö vimmaisena riehuin näköjänsä,\nvaikk' kaunein tahti säveleitä sääntää.\nKen uskaltaa tään miehen rinnalle,\nsen rohkeus jo lehvän ansaitsee.\nMä pyydän anteeks, että innostuen,\nkuin huumattuna, kyllin harkita\nen osaa aikaa, paikkaa, sanojani;\nnää runoilijathan, nää seppeleet,\ntää naisten harvinainen juhla-asu\nmun siirtää itsestäni outoon maahan.\n\nPRINSESSA.\nKen yhden ansion niin hyvin huomaa,\nmyös toisen käsittää. Saat kerran meille\nrunoista Tasson tulkita, min yksin\nsä ymmärrät, min me vain aavistimme.\n\nALFONSO.\nAntonio, tule! Paljon haluan\nsult' udella mä vielä. Sitten saat\nsä jäädä aina päivänlaskuun asti\nseuraksi naisten. Tule! Hyvästi!\n\n(_Antonio seuraa ruhtinasta, Tasso naisia_.)\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n_Sali_.\n\n\n\nENSIMÄINEN KOHTAUS.\n\n\n    PRINSESSA. TASSO.\n\nTASSO.\nSua arastellen askeleni seuraa,\noi ruhtinatar, tuhat aatosta\nmun sielussani myllertää. Mun on,\nkuin kutsuis yksinäisyys, suloisesti\nmua viekoitellen: tule! rinnastasi\nma valppaat epäilykses haihdutan.\nMut kun ma puolehesi katson, kun\nsanankin kuulen sinun huuliltasi,\nuus päivä minua jo ympäröi\nja kaikki sielun siteet aukeavat.\nMa tahdon tunnustaa: mies joka tänne\nniin arvaamatta tuli, lempeästi\nunesta kauniist' ei mua herättänyt;\nol' olennollaan, sanoillansa minuun\nniin kumma teho, että enemmän\nkuin koskaan kaksinaiselta ma tunnun\nja itseäni vastaan sodin taas.\n\nPRINSESSA.\nOn mahdotonta, että ystävä,\nniin kauan vierahissa elänyt,\nvois heti, meidät jälleen nähtyänsä,\noloihin entisiin taas kotiutua.\nEi sisäisesti muuttunut hän ole;\nvain joku päivä kanssaan eläkäämme,\nniin kielet verkallensa virittyvät,\nsiks kunnes kaunis sopusointu taas\nne yhdistää. Kun tietää lähemmin\nhän saa, mit' olet tehnyt tällä aikaa,\nsun varmaan rinnalle sen runoilijan\nhän asettaa, jonk' äsken jättiläiseks\nsinuhun verraten hän kuvaili.\n\nTASSO.\nAh, ruhtinatar, hänen suussansa\nmua Arioston maine enemmän\non ilahduttanut kuin loukannut.\nOn lohdullista tietää kiitettävän,\nmit' itse esikuvanansa pitää.\nVoi hiljaa sydämessään sanoa:\njos osan arvostansa saavutat,\nmyös maineestansa osa sulle tulee.\nEi, minun sydäntäni sykähdytti\nja vielä täyttää koko sieluni\nolennot maailman tuon elävän,\nmi kiertää levotta ja suunnatonna\nvain ympär' yhden suuren, perin viisaan,\nja täyttää kuuliaisna ratansa,\nmin puolijumalansa sille sääti.\nMa innoin seurasin, ma riemuin kuulin\npuhetta selvää miehen kokeneen;\nmut sikäli kuin kuuntelin ma, ah,\nomissa silmissäni alenin;\nkuin kaiku, vuoriin raukeava, kohta\njo tyhjiin katoovani pelkäsin.\n\n\nPRINSESSA.\nJa selvään äsken näytit tuntevasi,\nkuin toisillensa elää sankari\nja runoilija, toistaan etsien\nja ilman kademieltä. Ihana\non teko laulunarvoinen, vaan suurta\nmyös jälkimaailmalle säilyttää\ntyön suuren tenho runoss' arvokkaassa.\nSuojasta vähän yhteiskuntamme\nsä tyydy myrskysäitä elämän\nkuin rantamalta tyynnä seuraamaan.\n\nTASSO.\nTääll' enkö vasta ihmetellen nähnyt,\nkuin jalo urhouden palkka on?\nMä tänne nuorna poikasena tulin,\njuur' aikaan, jolloin juhla juhlalta\nFerrara maineen keskipisteeksi\nkohoovan näytti. Ah, se oli näky!\nSen laajan kentän, jolla loistossaan\nol' urhoin taito esiintyvä, piiri\nniin ylväs ympäröi, ett' toistamiseen\nei päivä moista nähne piankaan.\nSiin' istui kaunotarta joukottain\nja nykyajan miestä ylhäisintä.\nSai katseen hämmästyksiin loisto tuo;\nnäin huudettiin: nuo kaikki isänmaa,\nyks, soukka, meren ympäröimä, tänne\non lähettänyt. Liiton jaloimman\nhe muodostaa, mi koskaan arvioinut\nlie kunniaa tai hyvett', ansiota.\nSä yksitellen heitä tarkkaa: kellään\nhäpeämistä siell' ei naapuristaan!--\nJa sitten portit avattiin. Sä siinä\nnäit orhit korskuvat ja aseloiston,\nsoturit tungeskeli, torvet pauhas,\nja räiskyin keihäät murtui, helähtäin\nsoi iskut kilpihin ja kypäriin,\nja pöly taistelijain kunnian\nja häpeän loi hetkeks pilven peittoon.\nOi, salli minun vetää verho eteen\ntään mulle liian kirkkaan näytelmän,\nettei tää kaunis hetki ankarasti\nmua muistuttaisi vähäisyydestäni!\n\nPRINSESSA.\nKun jalo piiri tuo ja maineteot\nsua kiihti vaivaan, pyrintöön, mä silloin\nvoin tyytymisen oppiin hiljaiseen\nsua, nuori ystäväni, ohjata.\nEn nähnyt juhlia, joit' ylistit\nja joita silloin tuhat kieltä kiitti,\nja kiittää vielä jälkeen vuottenkin.\nMun hiljaisuudessa, joss' iloista\nvain heikon, harhailevan kaiun kuulin,\noi' ajatusta monta, suruisaa,\nja monta kärsimystä kestettävä.\nJo väikkyi silmissäni kuolon kuva,\npimitti leveällä siivellään\nmaailman vaihtelevat näköalat.\nVain hiljalleen se kaikkos, salli nähdä\nmun suloisina, vaikka kalvenneina\nkuin verhon läpi elon kirjovärit.\nOlentoin elävien liikunnot näin jälleen.\nMa ensi kerran astuin, hoitajaini\nviel' auttamana, sairashuoneesta:\nLucretian niin elon-uhkuvana\nnäin silloin sua tuoden saapuvan.\nSä ensimäisnä, uunna, outona\neloni uuden tielle ilmestyit.\nMa paljon toivoin osaks sun ja mun;\nei olekaan se toivo tyhjiin mennyt.\n\nTASSO.\nJa mulle, joka melun huumaamana,\ntuon kaiken loiston soentamana\nja ajamana monen intohimon\nsun siskos kanssa kuljin palatsissa\nkautt' tyhjäin käytävien, vaieten,\nja sitten huonehesen astuin, jonne\nsa pian naistes tukemana saavuit\n--mi hetki mulle se! Oi anteeks suo!\nKuin ottaa jumaluuden läheisyys\npois lumotulta kuumeen, hulluuden,\nniin haihtui multa kaikki hourekuvat\nja kaikki pyyteet, halut petolliset,\nkun _kerran_ katsehesi kohtasin.\nKun halu muulloin haihatellen eksyi\ntuhanteen suuntaan, hämilläni nyt\nmä itseheni palasin ja opin\nparasta kohtaan kaipuun tuntemaan.\nNiin etsii aavan rannan hietikosta\nmies turhaan helmeä, mi salattuna\non äänetönten kuorten kätköhön.\n\nPRINSESSA.\nAik' alkoi kaunis silloin, ja jos ei\nUrbinon herttua ois meiltä vienyt\npois sisartamme, lempeästi vuodet\nois meiltä vierreet onness' ainaisessa.\nVaan kaivata nyt saamme kipeästi\ntuon armaan naisen raikast' eloisuutta\nja uljuutta ja älyn rikkautta.\n\nTASSO.\nJo liian hyvin tiedän, ettei sulle\nsen päivän jälkeen, mi vei hänet, kukaan\nsun puhdast' iloasi korvannut.\nKuink' usein rintaani se viilsi, usein\nsai lehdon rauha kuulla tuskani!\nAh, huusin, siskolleko yksinään\nlie suotu kallis olla kalliilleni!\nMuu kukaan eikö luottamustansa\nsiis ansainne, muu sydän eikö niin\nkuin hänen syki? Sammuiko jo äly\nja henkevyys? Jos oivakin, tuo nainen,\noliko yksin kaikki? Anteeks, ah!\nMa usein itseäni ajattelin\nja toivoin jotain sulle olevani,\nvain vähän, jotain sentään, teossa,\nei sanoissa; ma tahdoin elollani\nomakses sydämeni todistaa.\nMutt' onnistunut en, ja liian usein\ntoin erhetyksilläni tuskaa sulle,\nsun suojelemaas miestä loukkasin,\nsen hämmensin, min tahdoit selventää;\nniin tunsin joka hetki sinusta\netääntyväni--, lähetä kun tahdoin.\n\nPRINSESSA.\nEn koskaan, Tasso, ole pahaa luullut\nsun tahdostas, ja tiedän, kuinka teet\nitselles vahinkoa. Sisareni\nvoi mukautua kunkin luonteeseen,\nvaan sinä tuskin yhteen ystävään\nvoit vuosikausiin tottua.\n\nTASSO.\n                          Mua moiti!\nMut sano mulle myös: miss' on se mies\ntai nainen, jonka kanssa, kuten sun,\nma vapain mielin tohdin puhua?\n\nPRINSESSA.\nSun veljeheni luottaa tulisi.\n\nTASSO.\nHän herrani on!--Mut äl' usko, että\nmua vapauden kiihko pöyhistää!\nVapauteen ihminen ei ole luotu,\nja suurta ruhtinasta palvella\non jalon miehen onni kaunehin.\nNiin on hän herrani, ja minä tunnen\ntään jalon sanan koko laajuuden.\nSiis vaiettava mun on, kun hän puhuu,\nja tehtävä, kun käskee, vaikka järki\nja sydän vastustaiskin innokkaasti.\n\nPRINSESSA.\nNiin tahto veljeni ei ole koskaan.\nJa kun Antonion oomme saaneet taas,\nuus, viisas ystävä on tiedossasi.\n\nTASSO.\nNiin toivoin kerran, tuskin enää tohdin.\nKuin paljon oppia ja ymmärrystä\nmä hältä saisinkaan! Voin tunnustaa:\non hällä kaikki, mikä multa puuttuu.\nMut--kaikki jumalat jos lahjojansa\non hänen kehdollensa tuoneetkin,\npois sulki kova onni sulottaret;\nja keltä niiden armaat lahjat puuttuu,\nvoi kyllä paljon omistaa ja antaa,\nmut viihdytyst' et löydä rinnaltaan.\n\nPRINSESSA.\nVaan luottaa häneen voi, ja se on paljon.\nEt yhdeltä saa pyytää kaikkea.\nJos jotain lupaa hän, sen tekee myös.\nJos on hän ystäväkses antaunut,\nniin puutteissas hän sua hoivaa myös.\nTe liitto tehkää! Olen ylpeä,\njos pian saan tään kauniin teon aikaan.\nMut älä vastustele tapas mukaan!\nLeonorakin on meillä kauan ollut;\nhän hieno, soma on, ja hänen kanssaan\non helppo seurustella; häntäkään\net ole lähennyt, kuin toivois hän.\n\nTASSO.\nOon sua totellut, hänt' oisin muutoin\nma kaihtanut, vaan lähestynyt en.\nKuin näyttääkin hän rakastettavalta,\n--vain harvoin eessään avoin olla voin,\nen tiedä miksi. Ja jos hyvää vain\nhän ystävänä sulle tarkoittaakin,\nniin tuntuu tarkoitus ja tympäisee.\n\nPRINSESSA.\nSe tie ei meitä varmaan konsanaan\nvie ihmisseuraan, Tasso! Eksyksiin\ntuo polku vie, kautt' yksinäisten viitain\nja äänetönten laaksoin johtaa meidät.\nAin oikukkaammaks mieli käy ja pyrkii\nvain kulta-aikaa, jot' ei ulkopuollaan\nhän näe, uudistamaan sisässään,\nkuin vähän onnistuukin koe tuo.\n\nTASSO.\nOi ruhtinatar, kuinka puhutkaan!\nSe kulta-aika, jota turhaan kaipaa\njokainen sydän, minne karkkosi?\nSe aika, jolloin yli vapaan maan\nkuin nuoret laumat kansat karkeloivat\nja paimenen ja paimentytön peitti\npuuvanhus varjoon kukkaisniityllä,\nja nuoret vesat oksiin hentoisiin\nhyväillen kietoi lemmen kaihontäyden;\nja luonnotarta viehti heljin hiekoin\nsyliinsä virta vieno; ruohikkoon\nkatosi vaaratonna käärme arka;\npeloton nuorukainen kohta pakoon\nkuritti huiman faunin; joka lintu\nvapaitten ilmain teillä, joka eläin,\nmaan laajan liikkuja, näin inehmolle\nviel' lausui: siihen valta, mihin mieli.\n\nPRINSESSA.\nOhitse, ystävä, lie kulta-aika;\nmut uudelleen sen luopi jalous.\nJos aatokseni sulle tunnustan:\ntuo kulta-aika, min niin kultaiseksi\nkuvailee meille runoilija, koskaan\nei lie se ollut paremmin kuin nytkään.\nJa jos se joskus oli, varmaankin\nse yhä palata voi samanlaisna.\nSydämet läheiset viel' yhteen liittyy\nja nauttii yhdess' elon onnea;\nmut tunnuslauseess', ystäväni, muuttuu\nyks sana: siihen valta vain, mi sopii.\n\nTASSO.\nOi, piiri jaloin, hyväin ihmisten\njos saiskin yksin päättää, mikä sopii,\nsensijaan, että kukin sopivaksi\nsen luulee, mikä häntä hyödyttää.\nMe näemmehän, kuinka viisaalle\nja voimakkaalle kaikki sopii, kuinka\nhän kaikkeen oikeuttaa itsensä.\n\nPRINSESSA.\nJos tahdot tarkkaan tietää, mikä sopii,\nniin kysy mieltä jaloin naisten vain!\nOn näet heille tärkeintä, ett' on\nse kaikki sopivaa, mi tapahtuu.\nKuin muuri, säädyllisyys ympäröi\ntuon hentoisen ja herkän sukupuolen.\nMiss' säädyllisyys vallitsee, he siellä,\nmut tieltä röyhkeyden he pakenee.\nNäin eri suuntiin pyrkii sukupuolet:\nmies vapauteen, nainen hyvään tapaan.\n\nTASSO.\nMe rajut, raa'at, tylyt oommeko?\n\nPRINSESSA.\nEn sano niin! Vaan kauko-voittoihin\nte pyritte, siks ihannoitte voimaa,\nja ikuisuuteen työnne tähdätä\nte uskallatte--meitä tyydyttäisi\nyks ainoo, rajoitettu saavutus,\nmi aina omanamme pysyisi.\nMe emme miehen sydämeen voi luottaa,\nkuin hellästi se antautuukin meille.\nPois katoo kauneus, jot' yksin sentään\nte näytte kunnioittavan. Ja mikään\nei enää kiihoita, se kuollutt' on.\nJos miehet naisen sydämelle arvon\nsois täyden sekä tahtois tuntea,\nmin armaan aarteen kätkeä voi nainen\npoveensa uskollista rakkautta;\njos muistot hetkein ihanimpien\njäis aina sielussanne elämään;\njos katsehenne, muulloin selkeä,\nmyös läpi hunnun, jolla meitä vanhuus\ntai taudit verhoaa, vois tunkea;\njos omistus, min tulis rauhoittaa,\nhalua toisen omaan teiss' ei syttäis:\nkas silloin varmaan päivä kauniimpi\nja meidän, naisten, kulta-aika koittais.\n\nTASSO.\nNuo sanat voimakkaasti rinnassani\njo huolen nostaa puoliks uinuneen.\n\nPRINSESSA.\nSa mulle vapahasti mieles avaa!\n\nTASSO.\nOon usein kuullut, näinä päivinäkin,\nja jos en kuullut ois, mun arvata\nois pitänyt se: jalot ruhtinaat\nsun kättäs pyytää! Mikä meitä vartoo,\nsit' epätoivoon saakka pelkäämme.\nOn luonnollista, että jätät meidät;\nmut kuin me kestää voimme sen, en tiedä.\n\nPRINSESSA.\nSen hetken vuoksi älkää huolehtiko,\nsanoa voinpa melkein: älkää koskaan!\nTääll' olla mielin, tänne jäädäkin.\nMua viel' ei mikään suhde houkuta;\nja koska minut pitää tahdotte,\ntodistakaa se sovullanne, luoden\neloonne onnen ja niin mulle myös!\n\nTASSO.\nOi, opeta mua parhain tekemään!\nMun eloni on sulle pyhitetty.\nKun sua kiittäin, sua ylistäin\nmun paisuu sydämeni, silloin vasta\nma tunnen ihmisonnen puhtaimman;\nsinussa yksin tunsin jumalaista.\nNiin maiset jumalat muist' eroaa\nmaan lapsista, kuin itse sallimus\nkäy yli viisaimmankin älyn, tahdon.\nKun aaltoin pauhua me pelkäämme,\nhe tyynnä katsoo yli ärjy-veen,\nmi heidän jalkains' alla kuohuu, kuin se\nois kevyt aalto vain; ei myrskyä\nhe huomaa, meitä lyövää, hämmentävää;\nhe tuskin avunhuutoamme kuulee,\nvaan meidän, lasten heikkoin, vähäisten,\nsuo taivaat huokauksin, huudoin täyttää.\nMua kohtaan, jumalainen, usein ollut\noot kärsivällinen; kuin päivä kasteen,\nniin katsees kuivasi mun kyyneleeni.\n\nPRINSESSA.\nOn aivan oikein, että naiset ovat\nsua kohtaan ystävälliset: sun laulus\nmyös heitä monin tavoin ihannoi.\nLie hentoja tai rohkeita, he siinä\nain' ovat jalot, rakastettavat;\nja vihaa jos Armida ansaitseekin,\nsulonsa, lempensä sen sovittaa.\n\nTASSO.\nMitk' elävätkin soinnut laulussani,\nvain yhden, yhden niistä kiitos on!\nEi henkinäky häilyvä se ole,\nmi loistollansa häikäisee ja milloin\nkäy liki, milloin kauas pakenee.\nOon itse omin silmin nähnyt sen,\ntuon kaiken hyvän, kauniin perikuvan;\nsen mukaan mitä loin, jää elämään:\nTancredin sankar-rakkaus Chlorindaan\nErminian uskollisuus tyyni, kaino,\nSophronian jalous, Olindan hätä,\n--ei varjoja ne ole pettäviä,\nne todelliset on, siks ikuisetkin.\nJa millä enemmän on oikeus\nvuossadat elää hiljaa vaikuttain,\nkuin jalon lemmen salaisuudella,\nmin hento, kaino laulu säilyttääpi?\n\nPRINSESSA.\nViel' yhden ansion voin mainita,\nmi salaa vaikuttaapi laulussasi:\nse hiljaa meitä tenhoo kuulemaan;\nme kuuntelemme, tahtoin ymmärtää;\nmit' ymmärtää, ei moittia voi sitä;\nniin vihdoin valtaakin sun laulus meidät.\n\nTASSO.\nOi ruhtinatar, taivaan mulle avaat!\nJa ellei loisto tää mua sokaise,\npian iki-onnen astuvan sielt' alas\nsäteitä kultaisia myöten näen.\n\nPRINSESSA.\nJo lakkaa, Tasso! Moneen asiaan\non meidän intomielin ryhdyttävä;\nmut toisia voi kohtuudella vain\ntai kieltäymyksen' omaksensa voittaa.\nNiin hyveen, sanotaan, ja rakkauden,\njok' on sen sukulainen. Tätä mieti!\n\n\n\nTOINEN KOHTAUS.\n\n\nTASSO (_yksinään_).\nSa saatko katseen pelottoman, vapaan\njo ympärilles luoda? Yksin olet!\nNää patsaat kuuliko, kuin puhui hän?\nJa onnes näkijöitä mykkiä\nsun peljätäkö täytyy? Aurinko\njo nousee elämäni uuden päivän,\nmi suurna kohoo yli mennehien.\nAlentuu jumalatar luokseni,\nmun, kuolevaisen, kohottain. Mi seutu,\nmi uusi valtakunta mulle aukee!\nNiin ihanasti toivo harras täyttyy.\nUnelmoin luokse onnen korkeimman,\nmut tämä onni unelmatkin voittaa.\nKuin kuvaileekin mielessänsä valon\nja värit sokea: jos uuden päivän\nhän näkee, aisti uus se hälle on.\n\n--Täynn' uljuutt', aavistusta, ilon huumaa\nmä tälle tielle astun. Paljon suot\nsa mulle, niinkuin lahjojansa maa\nja taivas yltäkyllin tuhlaa meille,\nja vaadit multa, mitä vaatimaan\nvain lahja sellainen sun oikeuttaa.\nMun itseäni kieltäin, hilliten\non ansaittava sinun luottamukses.\nMi teko minut eessään ansioitti?\nKuin tulla hänen arvoisekseen voin?\n\n--Hän sinuun luottain arvos sulle soi.\n\n--Niin, ruhtinatar, katsees, sanasi\nain olkoot ainut autuus sielulleni!\nNiin vaadi, mitä tahdot: omas olen!\n\n--Hän minut vaivaan, vaaraan, kunniaan\ntaa taivaanrantain käskeköön tai suokoon\nall' lehtoin tyynten mulle kultalyyryn\nja rauhan laulajaks mun vihkiköön:\noon hänen, muovaillakseen saa hän mun;\nkaikk' aarteet sydämeni hänen ovat.\nAh, kyvyn tuhatkertaisenkin mulle\njos Luoja soisi, tuskin sittenkään\ntunteeni syvän voisin ilmi tuoda.\nMä sivellintä, runohenkeä,\nmi jumal-juoman parhaan suloudesta\nsai nuoren voiman, toivoisin.--Ei vasta\nkeskellä puiden, ihmisten saa Tasso\nain' yksin, nääntyin, surren harhaella.\nSun kanssas ei hän enää yksin ole.\n\n--Oi, teko jaloin täällä eteeni\njos ilmestyis, ja ympärillä sen\nois turma kauhein! Kohti rynnistäin\npanisin alttiiks eloni, min äsken\nmä hältä sain,--kaikk' ystävikseni\nparahat pyytäisin mä ihmisistä,\nja hältä viittaus, ja mahdottoman\nma kanssa jalon parven mahtaisin.\n\n--Sa malttamaton, miksi salannut\net tunnettasi, kunnes polvistunut\neteensä oisit kyllin arvokkaana?\nSe oli aikees, viisas toivehes.\nMut olkoon niin! On kaunihimpi ottaa\nvain lahjana ja ansiotta lahja,\nkuin väittää puolittain, ett' oikeus ois\nsit' ollut vaatiakin! Riemuin katso!\nNiin suuret, avarat on näyt eessäs,\nja mielesi vie toivorikas nuoruus\nvaloisaan, outoon aikaan vastaiseen!\n\n--Nouse, rinta!--Onnen ilmanala\noi vihdoin helli tätä kasvia!\nPäin taivasta se pyrkii, tuhat oksaa\nse ilmi luo ja kukkiin puhkeaa.\nSen hedelmä, sen ilo kantaa suo!\nSen tuorehilta oksilt' armaan käden\nkoristus kultainen suo korjata!\n\n\n\nKOLMAS KOHTAUS.\n\n\n    TASSO. ANTONIO.\n\nTASSO.\nSua tervehdin, jonk' ensi kerran vasta\nnyt oikein oivallan! Ei kauniimpi\nkenenkään eellä maine käynyt. Terve!\nNyt tunnen sinut ja sun arvosi,\nsinulle luottain tarjoon ystävyyttä\nja toivon, ettet myöskään hylkää sitä.\n\nANTONIO.\nSa anteliaasti tarjoot kauniin lahjan;\nsen arvon tunnen sekä tunnustan.\nSiis ennenkuin sen otan, miettiä\nmun suo,--mull' onko vastalahjaa sulle\nsen arvoist', enhän tiedä. Mielelläni\nen hätiköis, en näyttäis ylpeältä:\nmun harkita suo sunkin puolestasi!\n\nTASSO.\nKen moittis harkintaa? Sen selvään näyttää\ntarpeelliseksi joka elon askel;\nvaan kauniimp' on, jos sanoo tunto, milloin\nei ole tarvis varovainen olla.\n\nANTONIO.\nSen kukin mielessänsä miettiköön,\nkun itse virheestänsä vastaakin.\n\nTASSO.\nNiin olkoon! Voitavani tehnyt olen:\noon noudattanut sanaa prinsessan,\njok' ystäviksi tahtoo liittää meidät.\nPois vetäytyä saanut en, mut myöskään\nen tahdo tungetella. Näin siis jääköön!\nKun tutustuttaa aika, toivotumpi\nehk' On se lahja, jonka kylmästi\nnyt syrjään työnnät, melkein halveksien.\n\nANTONIO.\nNe usein maltillista kylmäks sanoo,\njotk' ovat lämpimämmät mielestään\nkuin muut, siks että heitä kiihko huumaa.\n\nTASSO.\nSa moitit, mitä moitin, vältän minä.\nVaikk' olen nuori, osaan minäkin\nedelle kiihkon panna kestävyyden.\n\nANTONIO.\nSe viisast' on! Ain' ajattele noin!\n\nTASSO.\nMua ohjaamaan sa olet oikeutettu,\nsull' onhan vierelläsi ystävätär,\njo kauan koeteltu: kokemus.\nMut usko: sydän kuulee hiljainen\nyön, päivän, joka hetken varoituksen\nsalassa oppii avut, joihin ohjaat,\nkuin ois ne uppo-uudet, ankarasti.\n\nANTONIO.\nOn kyllä mieluista noin askartaa\nvain itsessään, mut liekö hyödyllistä.\nEi itsestänsä tuta ihminen\nvoi sisintään: hän liiaks suuruutensa\ntai pienuutensa mittaa omin mitoin.\nVain muista itseään hän oppii, kukin\nvain elämästään tietää, mitä on hän.\n\nTASSO.\nMa kunnioittain yhdyn sanoihis.\n\nANTONIO.\nKai sentään sulle jotain aivan toista,\nkuin minulle, ne sanat merkitsee.\n\nTASSO.\nNäin emme toisiamme lähene.\nEt viisaasti, et oikein tee, jos väärin\ntahallas jotakin sä käsität,\nken liekin hän. Ei tarpeen sana ollut\nois prinsessan, sun tunsin helposti:\nsä, tiedän, hyvää tahdot ja saat aikaan.\nEi sulle oma kohtalos tuo huolta;\nsa muita ajattelet, muita autat;\nei elon oikullinen aaltoilu\nvie rintas rauhaa. Näin sun käsitän.\nMik' oon ma, etten etsis seuraasi?\nMull' eikö syytä palavasti pyytää\nmurua edes sala-aarteistasi?\nEt kadu, tiedän sen, jos avaat mieles,\nja tiedän: ystäväin oot, jos mun tunnet,\n--sit' oonkin ystävää mä kaivannut.\nEn häpeile, ett' olen kokematon\nja nuori. Pääni ympärillä tyynnä\nviel' lepää vastaisuuden kultapilvi.\nMies jalo, minut povellesi paina\nja elon kohtuulliseen nautintoon\nmun ohjaa malttamaton mieleni!\n\nANTONIO.\nYhdessä hetkessä jo vaadit, minkä\nvain kypsäll' antaa harkinnalla aika.\n\nTASSO.\nSaa aikaan hetkessäkin rakkaus,\nmit' tuskin koskaan ponnistus ja vaiva.\nEn sitä pyydä vain, mut vaadinkin.\nVetoan sinuun hyveen nimessä,\nmi liittoon vaatii kunnon ihmisiä.\nYks nimi mun viel' oisko mainittava?\nNiin toivoo, tahtoo ruhtinatar--, hän,\nEleonora, ystäviks sois meidät.\nOi, täyttäkäämme hänen toivonsa!\nLuo jumalaisen yhdess' astukaamme\nomistain hälle kaiken pyrintömme,\nhänelle teon arvokkaimman tehden.\n\n--Siis vielä: täss' on käteni! Se ota!\nÄl' enää hylkää, älä kieltäydy,\noi jalo mies, suo mulle nautinto,\ntuo kunnon miehen kaunein: paremmalleen\nehdotta, luottavaisna antautua.\n\nANTONIO.\nJo kiidät täysin purjein! Tottuneen\nsa näytät voittamaan, tiet avaroina,\nleveinä portit eessäs näkemään.\nSuon kaiken arvon, kaiken onnen sulle\nmä mielisti; mut liian selvään näen:\non vielä suuri juopa välillämme.\n\nTASSO.\nOn ero vuotten, arvon koetellun,\nei tahdon alttiin, siinä kilpaan astuu.\n\nANTONIO.\nEi tahto loihdi töitä syntymään,\ntien liian lyhyeksi rohkeus arvaa.\nPäämäärän saavuttanut seppelöidään,\nja ansio jää usein seppeleettä.\nVaikk' onhan seppeleitä köykäisiä,\non monenlaisia: niit' ilman vaivaa\nvoi usein saada huvikävelyllä.\n\nTASSO.\nMit' auliisti suo tälle jumaluus,\nja tuolta tyyten epää, moista lahjaa\nei tapaa jokainen, kuin tahtokoonkin.\n\nANTONIO.\nJumalten muitten yli Onnetarta\nsä kiitä silloin: sokea se onhan!\n\nTASSO.\nMyös Oikeuden-jumalatar sitoo\nlumeelta jokaiselta silmänsä.\n\nANTONIO.\nLaps onnen Onnetarta ihannoikoon,\nsen sadoin silmin kunnon näkevän\nhän kuvailkoon, ja viisaaks, huolekkaaksi,\nMinervaksi tai muuksi nimetköön,\nja palkaks sanokohon armon-annin,\nsatunnais-helyn merkiks ansion!\n\nTASSO.\nEi tarvis kieltä selvempää. Jo riittää!\nNäen sydämeesi syvälle ja sinut\njo tunnen iäksi! Oi, niin jos tuntis\nmyös ruhtinatar sinut! Turhaan tuhlaat\nsa sanais, katseittesi nuolia.\nEi seppelettä, jota pääni kantaa,\nvoi langettaa ne lakastumatonta.\nSa kasva ensin ylle kateutesi,\nsiit' ehkä sitten kanssani voit kiistää!\nOn seppel mulle pyhin, korkein onni.\nVaan näytä mulle mies, sen saavuttanut,\nmä mihin pyrin vasta, sankari,\njost' on vain tarut mulle kertoneet,\ntuo esiin runoniekka, vertainen\nHomeroksen, Vergiliuksen, tai\nviel' enemmän; mies näytä, joka palkan\ntään kolmin kerroin ansaitsis, mut jonka\nse kolmin kerroin enemmän kuin minut\nsais hämilleen: mun polvistuvan silloin\nnäet eteen jumal-lahjan antajan;\nja siihen jään mä, kunnes seppeleen\nmun päästäni hän siirtää arvokkaampaan.\n\nANTONIO.\nSen arvoiseks jäät kyllä siihen saakka.\n\nTASSO.\nMua punnittakoon, sit' en välttele;\nmut halveksintaa ansainnut en ole.\nEi seppeltä, min mulle ruhtinas\nja ruhtinatar tunnustukseks soivat,\nepäillen, ilkkuin halventaa saa kukaan!\n\nANTONIO.\nTuo korskeus, tuo kuuma kiihko sulle\nei sovi mua kohtaan, tääll' ei lainkaan.\n\nTASSO.\nMin sallit itselles, myös mulle sopii.\nPois tuomittuko täältä totuus ois?\nJa palatsiko tyrmä vapaan hengen?\nTääll' onko sorto kunnon miehen osa?\nTääll' ylevyys on vasta oikein paikallaan,\nma, uskon, hengen ylevyys! Se eikö\nsais viihtyä maan mahtavien luona?\nSaa varmaan! Ruhtinaasen lähentää\nmeit' aateluus vain, isiltämme saatu;\nmiksei myös sielun suuruus, jota suonut\nei luonto kaikille, kuin antaa voinut\nei kaikille se suurta sukujuurta?\nVain pikkumaisuus täällä peljätköön,\nkateus, häpeäkseen näyttäytyvä:\nkuin saastaverkkojaan ei mikään lukki\nsaa luoda näitten seinäin marmoriin.\n\nANTONIO.\nMun itse oikeutat sua halveksimaan!\nMiest' ystävyyteen, luottamukseen vaatis\nuhittelulla poika kiihkomieli!\nKurittomuutes kunnoksiko luulet?\n\nTASSO.\nKuriton ennen teistä nähden, kuin\nomissa silmissäni kunniaton.\n\nANTONIO.\nOot kyllin nuori, jotta hyvä kuri\ntien paremman voi sulle neuvoa.\n\nTASSO.\nJa kyllin nuori, kyllin vanhakin\noon uhmataksein epäjumalia.\n\nANTONIO.\nJos sanasilla, runosilla ollaan,\nsä voitonsankariksi pääset varmaan.\n\nTASSO.\nTekoja kerskattavia ei tehnyt\nmun ole nyrkkini, mut siihen luotan.\n\nANTONIO.\nSa luotat sääliin, joka liian kieroon\non vienyt onnes riihattoman riennon.\n\nTASSO.\nOon täysikasvuinen, nyt tunnen sen.\nAseiden uhkapeliin kanssasi\nois mulla pienin halu ollut käydä;\nmut yhä paloa sa kiihdät, veri\njo kiehuu, tuskallinen kostonhimo\nkuin koski rinnassani kohisee.\nJos olet mies, kuin kehut, tartu miekkaan!\n\nANTONIO.\nEt tiedä kuka, etkä missä olet.\n\nTASSO.\nPyhäkkö pyhinkään ei solvausta\npakoita sietämään. Sa häväiset,\nsa tahraat tämän paikan, enkä minä,\njok' uhrin kaunehimman, luottamuksen,\nihailun, rakkauden sulle kannoin.\nSun henkes saastuttaa tään paratiisin,\nsun sanasi tään puhtaan salin, eikä\nmun sydämeni tunne, joka kuohuu,\npois tahran pienimmänkin torjuakseen.\n\nANTONIO.\nMi ylhä henki povess' ahtaassa!\n\nTASSO.\nOn vielä tilaa rintaa avarruttaa.\n\nANTONIO.\nAvartuu sanoistakin monen rinta.\n\nTASSO.\nJos ritar' oot, kuin minä, näytä se!\n\nANTONIO.\nOon kyllä, mutta tiedän, missä olen.\n\nTASSO.\nSiis kera käy, ett' asein saamme kiistää!\n\nANTONIO.\nSun vaatia ei sovi, siks en seuraa.\n\nTASSO.\nVain raukka turvaa syyhyn tuollaiseen.\n\nANTONIO.\nJa raukka uhkaa vain, miss' on hän varma.\n\nTASSO.\nIlolla luovun tästä turvasta.\n\nANTONIO.\nNiin, luovu laista, paikka tää ei luovu.\n\nTASSO.\nSe anteeks suokoon, että tämän kärsin!\n(_Paljastaa miekkansa_.)\nKäy miekkaas, tahi seuraa, jott' en syystä\nsua ikuisesti halveksis, kuin vihaan!\n\n\n\nNELJÄS KOHTAUS.\n\n\n    ALFONSO. EDELLISET.\n\nALFONSO.\nMik' outo riita tääll' on riehahtanut?\n\nANTONIO.\nOi ruhtinas, mun tyynnä seisovan\nnäet tämän raivon-villitsemän eessä.\n\nTASSO.\nSua rukoilen kuin jumaluutta: katsees\nminua varoittaen hillitköön!\n\nALFONSO.\nAntonio, kerro, Tasso, sano mulle:\nkuin tunkeunut on riita talooni!\nKuin villitsi se teidät, viisaat miehet,\nkun hurjuuteen sen lain ja tapain tieltä\nnäen teidät riistävän? Mä hämmästyn!\n\nTASSO.\nEt tunne meitä molempia, luulen.\nTuo mies, niin muka jalo, viisas, mua\non raa'asti ja ilkkuin kohdellut,\nkuin tuhma, raukkamainen ihminen.\nMa luottain lähestyn, hän pois mun työntää;\nma hartaan rakkauteni hälle tarjoon,\n--hän aina katkerammin kiihoittaa\nja suonissani veren puhtaimman\nsapeksi muuttaa. Anteeks suo! Mun täällä\nnäit vihan raivossa. Hän alkusyy\non kaikkeen, jos ma syylliseksi jouduin.\nHän loimuun kiihti liekin, mi mun huumas\nja vahingoitti meitä molempia.\n\nANTONIO.\nHän yltyi ylhään runohurmioonsa!\nMua ensiks, ruhtinas, oot puhutellut,\nja multa kysynyt; nyt minäkin\nkai vuoron saan tään kerkeämmän jälkeen.\n\nTASSO.\nNiin kerro, kerro, sana sanalta!\nJa selväks ilme, tavu jokainen\ntee tälle tuomarille, jos vaan tohdit!\nSa toistamiseen solvaa itseäsi,\ntodista omaa syytäs! Sit' en kiellä\nhenkäisyn, suonen sykähtämän vertaa.\n\nANTONIO.\nJos viel' on puhuttavaa sulla, puhu!\njos ei, niin vaiti, älä keskeytä!\nSiis, herrani, ken riidan alkoi, minä\nVai tuoko kiihkopää? Ken vääräss' on?\nSe etäinen on kysymys ja vielä\nkai toistaiseksi paras heittää sikseen.\n\nTASSO.\nKuin niin? Kai ensi kysymys on se,\nken oikeassa on, ken väärässä.\n\nANTONIO.\nEi varsin, vaikka mieli suhdaton\nniin luuleekin.\n\nALFONSO.\n                Antonio!\n\nANTONIO.\n                         Armollinen,\nsua tottelen, mut olkoon vaiti hän!\nMun puhuttuani hän jatkakoon.\nSaat sinä ratkaista. Mä siis vain sanon:\nen haastaa oikeuteen, en syyttää häntä\nma voi, en itseäni puolustaa,\nen antaa vaatimaansa hyvitystä:\nei edessäsi vapaana hän seiso.\nHän alaisena lain on ankaran,\njot' armos korkeintaan voi lieventää.\nMua uhkas täällä hän ja taistoon vaati;\nja tuskin sulta salas paljaan miekan.\nJos väliimme et sinä ehtinyt,\nmyös minä syylliseksi tullut oisin\nja häpeillen nyt seisoisin sun eessäs.\n\nALFONSO (_Tassolle_).\n\nEt hyvin tehnyt.\n\nTASSO.\n                 Oma sydämeni\nvapauttaa minut, sinun varmaan myös.\nNiin on: ma uhkasin ja vaadin, miekan\nmyös vedin. Mut et tiedä, kuinka loukkas\nhän mua sanoin salakähmäisin\nja harkituin, kuin vuoti hieno myrkky\nvereeni nopeasti kieleltään,\nkuin liehtoi vain hän mielenkuohuani!\nHän kylmän tyyneytensä säilytti,\nmua kiihtäin, ärsyttäin. Oi, hänt' et tunne,\net tunne, etkä tule tuntemaan!\nEteensä ystävyyteni toin kauniin,\nmut lahjani hän heitti jalkoihini.\nJos syttynyt ei sieluni ois silloin,\nse aina arvoton sua palvelemaan,\nsun armoos oisi. Anteeks suo, jos lain\nja tämän paikan unhoittanut olen!\nEn millään pohjalla saa raukka olla,\nsijalla millään alennusta sietää.\nJos milloin rinnastani haihtunee\nse tunto, silloin rankaise, pois työnnä\nja iäks silmäis eestä minut hylkää!\n\nANTONIO.\nHelposti taakat kantaa nuorukainen,\nsyyt pyyhkii pois kuin tomun vaatteistaan!\nSe kummaa ois, niin ellei tunnettu\nois runouden lumovoima, joka\nlyö mahdottoman kanssa leikkiänsä\nniin mielellään. Mä tuskin uskon, että\nmyös sinä, herrani, ja palvelijas\nniin turhaksi tään teon arvaatte.\nJokaista majesteetti suojelee,\nken häntä lähestyy kuin jumaluutta\nja hänen vihittyä asuntoaan.\nKuin luona alttarin sen kynnyksellä\nmyös talttuu intohimo jokainen.\nEi miekka välky siellä, sana uhkaa,\nei solvauskaan vaadi kostoa.\nSen ulkopuolla katkeruudelle\nja vihalle jää kyllin kiistatilaa.\nEi uhkaa raukka siell', ei mies käy pakoon.\nTakeeksi turvan taattos perustivat\nnää muurit, pyhäköksi arvolleen\nne asettivat, viisaasti tään rauhan\nlain kurill' ankaralla säilyttivät;\nmaanpakoon, vankilaan tai kuoloon kävi,\nken rikkoi; arvoa ei katsottu,\nei sääli oikeutta sitonut;\npelästys ilkiönkin valtasi.\nNyt näämme pitkän, kauniin rauhan jälkeen\ntaas hyväin tapain paikkaan raa'an raivon\nja kiihkon palaavan. Jo päätä, herra,\nja rankaise! Ken voikaan kaitaa tietä\nvelvollisuuden vaeltaa, jos laki\nja käsi ruhtinaan ei turvaa häntä?\n\nALFONSO.\nMun puolueeton mielen' ymmärtää\nviel' enemmän kuin sanoakaan voitte.\nOis kaunihimpi ollut päivänne,\njos syytä tähän sanaan ei ois mulla.\nNäet liki oikeutta täss' on vääryys.\nSua jos Antonio on loukannut,\nhän velvollinen hyvittämään sua\non jollain tavoin, niinkuin vaadit sa.\nVälittäjänne mielelläni oisin.\nMut, Tasso, vankeudella sovitat\nsä syysi. Niinkuin annan anteeks sulle,\nniin lievennän myös lakia sun tähtes.\nNyt meidät jätä! Huoneessasi pysy\nja itseäsi yksin vartioi!\n\nTASSO.\nTää tuomar-sanas onko, ruhtinas?\n\nANTONIO.\nSä etkö huomaa isän lempeyttä?\n\nTASSO (_Antoniolle_).\nSun kanssas mull' ei enää puhuttavaa.\n(_Alfonsolle_.)\nOi herra, minut, vapaan, vankeuteen\nsun vakaa sanas heittää. Olkoon niin!\nOn mielestäs se oikein. Sanaas pidän\nmä pyhänä, siks sydän vaiti olkoon.\nSe uutta mulle on, niin uutta, että\nsua, itseäni, paikkaa tuskin tunnen.\nTään miehen sentään tunnen--. Totella\nma tahdon, vaikka paljon vielä voisin\npuhua, kuten tulis. Vait on suuni.\nSe rikos oliko? Mua ainakin\nrikollisena näytään pitävän.\nJa vanki oon, mit' arvelleekin sydän.\n\nALFONSO.\nSen otat syvemmästi kuin mä itse.\n\nTASSO.\nSe menee yli ymmärrykseni;\ntai oikeastaan ei,--laps enhän ole;\nmun pitäis ymmärtää se, luulisinpa.\nÄkisti valo mulle vilkuttaa,\nvaan kohta hämärään se peittyy taas,\nvain tuomioni kuulen, kumarran.\nOn turhaan sanoja jo tuhlattu.\n\n--Täst' alkain tottelemaan, avuton,\nsa totu! Unohdit, miss' olit sa:\njumalten majoiss', et maan tanterilla;\nnyt äkki-lankeemus sun lamauttaa.\nNiin, tottele, äl' emmi! Vaikeaakin\nOn miehen tekeminen alttiisti.\n\n--Pois ensin ota miekka, minkä annoit,\nkun Ranskaan lähdin kardinaalin kanssa;\nei kunniata tuonut ole se,\nvaan häpeääkään ei, ei tänään edes.\nSyvästi liikutetuin sydämin\npois luovutan tään lahjan toivontäyden.\n\nALFONSO.\nEt tunne mieli-alaani sua kohtaan.\n\nTASSO.\nOn työni totella, ei ajatella.\nJa lahjan kauniimmankin surukseni\nmua vaatii säädyllisyys luovuttamaan.\nEi sovi vangin päähän seppele:\npois siitä itse siirrän kaunistuksen,\nmin ikiaikaiseksi suodun luulin.\nSain liian varhain onnen kauneimman,\nja kuin sill' ylvästellyt oisin, multa\nse liian pian riistetään.\n\n--Sa otat itseltäs, mit' ottaa kukaan\nei voinut, mit' ei jumalat suo toiste.\nNiin kummat ihmisell' on koetukset:\nkevyttä joustavuutta jos ei luonto\nois meille antanut, niit' emme kestäis.\nOpettaa hätä meitä leikkien\npois jumalien lahjat tuhlaamaan:\nme kädet aukaisemme mielellämme,\nett' iäks aartehemme häviää.\n\n--Myös kyynel seuraa tätä suudelmaa\nja sinut katoon vihkii! Sallittu\ntää onhan heikkoutemme hento merkki.\nKen itkis ei, kun kuolematon edes\nei turvaa hävitystä vastaan saa?\nTään miekan ympärille kiertyen\nmi surukseni ei sua ansainnut,\nkuin urhon kirstulla, nyt haudalla\nmun onneni, mun toivoni sä lepää!\n\n--Nää vapaaehtoisesti etees lasken;\nken kantaa asetta sun vihas alla?\nken seppeltä sun hylkäämänäs, herra?\nKäyn vankilaani, vartoin päätöstä.\n\n(_Ruhtinaan annettua merkin ottaa hovipoika miekan seppeleineen\nsekä vie sen pois_.)\n\n\n\nVIIDES KOHTAUS.\n\n\n    ALFONSO. ANTONIO.\n\nANTONIO.\nTuon pojan minne houre vetää? Kuinka\narvonsa, kohtalonsa värittääkään!\nMielestään nuoriso, tuo rajoitettu\nja kokematon, valio on varsin\nja itsensä se kaikkeen valtuuttaa.\nHän rangaistusta nuorna kärsiköön,\nomaksi hyväkseen sen miesnä näkee.\n\nALFONSO.\nHän rangaistu on--pelkään, liioinkin.\n\nANTONIO.\nJos lempeyttä osoittaa sa tahdot,\ntaas vapauteensa, herra, laske hänet,\nja kiistamme siis miekka ratkaiskoon.\n\nALFONSO.\nJos on se tarpeellista, käyköön niin.\nVaan kuinka ärsytit sä vihaan häntä?\n\nANTONIO.\n\nMä sitä tuskin osaan sanoa.\nHänt' ihmisenä ehkä loukkasin,\nmut aatelista arvoansa en.\nJa hälle sanaa säädytöntä suuhun\nei tuonut suurin vihastus.\n\nALFONSO.\nNiin näytti\nmyös minusta tuo kiistanne, ja puhees\nmun arveluani vain vahvistaa.\nKun miehet riitaantuu, syy viisainta\non vikapäänä pitää. Häneen et\nsais suuttua, sun häntä ohjata\nois parempi. On vielä aikaa siihen:\ntää tapaus teit' aseihin ei vaadi.\nNiinkauan kuin on rauha maassa, sitä\nma tahdon talossani nauttia.\nTaas rauha palauta, sen kyllä voit!\nLenora Sanvitale ensiksi\nsaa lempeästi häntä lauhdutella,\nsä sitten luokseen käy, mun nimessäni\ntaas anna hälle vapaus ja itsees\nhän jaloin, vakain sanoin kiinnitä.\nNiin pian kuin vaan voit, tee tämä! Kanssaan\nsa puhut ystävänä, isänä.\nViel' ennen eroamme sopu tulkoon,\n--jos tahdot vaan, sa kaiken aikaan saat.\nMieluummin vielä jäämme hetkeksi\nja suomme naisten jatkaa lempeästi,\nmit' aloit sa; ja kun me palaamme,\ntään tapauksen viime jäljen ovat\nhe umpeen luoneet. Vaikeuksia\net näytä välttää tahtovan, Antonio!\nTyön yhden päättänyt oot tuskin, kun\njo palaat, uutta puuhaa hankkiakses.\nTään myöskin onnistuvan toivon sulle.\n\nANTONIO.\nOon häpeissäni; sanas heijastavat,\nkuin kirkas kuvastin, mun vikojani.\nMiest' ylevää on helppo totella:\nhän käskiessään meitä vakuuttaa.\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\n\n\nENSIMÄINEN KOHTAUS.\n\n\nPRINSESSA (_yksin_).\nEleonora missä viipyy? Yhä\nvain kiihtyy tuska, suru sydämeni.\nMa tuskin tiedän, mitä tapahtui,\nma tuskin tiedän, kumpi syypää on.\nKun tulis hän! En kanssa veljeni\npuhua mielis, en Antonionkaan\nmä ennenkuin oon tyyntynyt ja tiedän,\nkuin ovat asiat, kuin käydä voi.\n\n\n\nTOINEN KOHTAUS.\n\n\n    PRINSESSA. LEONORA.\n\nPRINSESSA.\nMin tiedon tuot sä ystävistämme,\nEleonora? Tapaus tuo kerro!\n\nLEONORA.\nEn enää lisää tietoihimme saanut.\nHe kiistaan yltyi, Tasso miekan veti,\nsai veljes eroon heidät. Tasso näyttää\ntään riidan alkaneen, Antonio\nvapaana käy ja ruhtinaansa kanssa\nsaa keskustella; Tasso sitävastoin\non yksin, huoneeseensa tuomittuna.\n\nPRINSESSA.\nAntonio häntä varmaan ärsytti,\ntylysti loukkas mieltä ylvästä.\n\nLEONORA.\nNiin luulen minäkin: näin otsallaan\njo pilven, kun hän kävi Tasson luokse.\n\nPRINSESSA.\nMiks sydämemme ääntä hiljaista\nja puhdasta niin harvoin noudatamme!\nNiin hiljaa puhuu henki povessamme,\nniin hiljaa, selvään sentään, osoittaen,\nmit' omaksua tulee, mitä välttää.\nAntonio mielestäin tän' aamuna\nviel' oli entistäänkin jyrkempi.\nMieleeni nous jo paha aavistus,\nkun heidät rinnan näin. Vain ulkomuoto\nsa huomaa, kasvot, ääni molempain\nja katse, käynti! Kaikk' on vastakkaista,\nei koskaan liittoon rakkaus vie heitä.\nVaan toivo viekoitellen yhä mua\nnäin uskotti: on viisas kumpikin\nja jalo, valistunut, ystäväs;\nmi liitto lujemp' on kuin kunnon miesten?\n\n--Ma valtaani sain nuorukaisen mielen,\nniin kauniin luottavaisna, lämminnä!\nAntoniolle jospa heti puhuin!\nMä viivyttelin; vähän vain ol' aikaa;\nja arkaelin ensi sanakseni\nhänelle nuorukaista suositella.\nMä hyvän tavan voimaan liioin luotin\nja tahdikkuuteen, joka sopeutuu\nmyös vihollisten väliin; peljännyt\nen tätä kiihkoa ma vanhalta\nja kokeneelta mieheltä. Niin kävi!\nNäin pahaa tulevan en luullut ois.\nOi, mua neuvo! Mit' on tehtävä?\n\nLEONORA.\nKuin vaikea on neuvoa, sen itse\nsanoistas päättäin tunnet! Erehdyst' ei\ntää ole kesken saman-luontoisten;\nvoi sanat, taikka tarpeen tullen aseet,\nsen saattaa onnelliseen päätökseen.\nOon tuntenut jo kauan: viholliset\nnää kaksi miestä on, siks että luonto\nei heitä muovaellut yhdeksi;\nja edukseen jos viisaat oisi he,\nhe ystävyyden-liiton solmisivat;\nmies yksi ois he silloin, elämässään\nheill' oisi voima, onni, tyydytys.\nNiin toivoin minäkin; nyt näen: turhaan.\nKuin kiista kävikään täänpäiväinen,\nsen sovittaa voi; mutta taattu silti\nei ole vastaisuus, ei huominen.\nOis mielestäni Tasson parhain täältä\npois toistaiseksi matkustaa; hän Roomaan\ntai myös Firenzeen voishan muuttaa; siellä\nmä hänet voisin pian tavata\nja ystävänä mieltään tyynnyttää.\nAntonion, jok' on vieraantunut meistä,\nsä täällä sillävälin itseesi\nja ystäviisi voisit lähentää.\nNiin sen, mi mahdottomalta nyt näyttää,\nehk' aika, paljon antava, vois tehdä.\n\nPRINSESSA.\nSä, ystävätär, tahdot nauttia,\nmä sit' en sais; se onko kohtuullista?\n\nLEONORA.\nSä kieltäyvä vain siitä olet, mitä\nnyt kuitenkaan et voisi nauttia.\n\nPRINSESSA.\nPois ystävän niin tyynnä ajaisinko?\n\nLEONORA.\nVain näön vuoksi;--hänet suojaat niin.\n\nPRINSESSA.\nEi veljeni suo siihen suostumustaan.\n\nLEONORA.\nHän myöntyy kyllä syymme kuultuaan.\n\nPRINSESSA.\nNiin raskast' ystävässään karkoittaa\non itsensä.\n\nLEONORA.\n            Hän pelastuuhan kauttas.\n\nPRINSESSA.\nSit' aietta en puolla sanallani.\n\nLEONORA.\nSiis vielä pahempaa sa varro pahaa.\n\nPRINSESSA.\nMua vaivaat, vaikk' et tiedä, hyödytätkö.\n\nLEONORA.\nKäy ilmi pian, kumpi erehtyy.\n\nPRINSESSA.\nÄl' enää kysele, jos täytyy kerran!\n\nLEONORA.\nKen päätöksen voi tehdä, voittaa tuskan.\n\nPRINSESSA.\nEn pysty päättämään, vaan käyköön niin,\njos ei hän pitkäks aikaa lähde pois--\nja huolta pitäkäämme, Leonora,\nett' ei hän koskaan kärsi puutetta,\nett' yhä, hänen poissaollessaankin,\nsuo hälle runsaan avun herttua.\nAntonion kanssa puhu, veljeenihän\nhän paljon vaikuttaa, eik' ystäväämme\ntai meitä kiistan tähden vihanne.\n\nLEONORA.\nSun sanas tehoaisi enemmän.\n\nPRINSESSA.\nSen tiedät, ystävä, en mitään pyytää,\nurbinolaisen sisareni lailla,\nvoi itselleni enkä rakkailleni.\nMä mielelläni elän hiljaa vain\nja kiitollisna otan vastaan, mitä\nvoi sekä tahtoo antaa veljeni.\nSiit' ennen itseäni soimasin\nma paljonkin; nyt olen päässyt siitä.\nMua usein moitti eräs ystävätär:\noot epäitsekäs, niin sanoi hän,\nse kaunist' on; mut olet siihen määrään,\nett' ystävänkään tarpeet sydäntäs\nei kyllin liikuta. Sen tyynnä kuulen\nja kaiketi saan kärsiä tään moitteen.\nSit' enemmän mä iloitsen, kun voin\nnyt auttaa ystävääni teossa;\nsaan äidin-perintöni haltuuni\nja tukea hänt' osaltani tahdon.\n\nLEONORA.\nOi ruhtinatar, tilaisuus myös mulla\non ystävyyttäni nyt osoittaa.\nHän varojaan ei hyvin valvo, niinpä\nhänt' auttelen ma taiten puuttehissaan.\n\nPRINSESSA.\nVie pois siis hänet, ja vaikk' yksin jäänkin,\nsun omasi hän olkoon ennemmin:\nniin, nähdäkseni, varmaan parhain on.\nTerveelliseksi taas mun tätä tuskaa\nsiis täytyy ylistää! 0l' osani\nse nuoruudesta asti. Tuttu on se.\nJää puolinaiseks kallein tappio,\nkun varmat emme omistuksest' olleet.\n\nLEONORA.\nSun onnes, hyvin ansaitsemas, toivon\nmä nähdä.\n\nPRINSESSA.\n          Leonora! Onneni?\nKen onnellinen on?--Mä veljeäni\nniin kyllä kutsuisin: suursydän, hän\nnäet aina tyynnä kestää kohtalonsa;\nmut ansiotaan palkita ei koskaan.\nMun sisareni onko onnellinen,\ntuo kaunis nainen, sydän ylevä?\nHän last' ei miehelleen saa nuoremmalle;\nmies häntä kunnioittaa hartaasti,\nmut ilo talossa ei silti asu.\nMit' auttoi äitiämme viisaus\nja laajat tiedot, jalomielisyys?\nHän vieraan erheen silti välttää voiko?\nMeist' eroitettiin hän; nyt on hän kuollut,\nei varmuutta meill' ole, että kuoli\nhän sovinnossa Jumalansa kanssa.\n\nLEONORA.\nOi, puutost' älä katso jokaisen,\nvaan mitä vielä jokaiselle jää!\nMit' ei jää sulle vielä?\n\nPRINSESSA.\n                         Minulle?\nJää kärsivällisyys! Mä siihen totuin\njo nuoruudesta. Siskot, ystävät\nkun riensi juhlain iloon yhteiseen,\nmun, sairaan, täytyi huoneeseeni jäädä,\nja tuskain parissa sain oppia\njo varhain kieltäymään. Vain yhdestä\nsain yksin ollessani huvitusta;\nse oli laulu. Itse viihdyttelin\nmä itseäni, tuskan, kaipauksen\nja toivot kaikki hiljaa uneen lauloin:\nniin usein tuska nautinnoksi muuttui\nja sopusointuun vaihtui surukin.\nTät' onnea en kauan pitää saanut,\npois lääkäri vei senkin, vaikenemaan\nmun tuomitsi; sain elää, kärsiä\nvaill' ainokaista pientä lohdutusta.\n\nLEONORA.\nNiin monta ystävää sull' oli luonas,\nja terve olet nyt ja virkeä.\n\nPRINSESSA.\nNiin, terve, toisin sanoen: en sairas;\nja monta uskollista ystävää\non onnenani. Oli yksi myös--\n\nLEONORA.\nHän vielä on.\n\nPRINSESSA.\n              Vaan kauan ei. Kun hänet\nnäin ensi kerran, paljon merkitsi\nse hetki. Tuskin toipunut ma olin,\npois tuskin oli kipu väistynyt\nja sairaus; ma hiljaa kainon katseen\nloin elämään, taas päivä ilahutti\nja veljen, siskon seura, imin luottain\ntaas toivon puhtahinta hunajata.\nSain uskallusta eespäin katsoa\nviel' elämään, ja kaukaa lähestyi\nmua hahmot ystävälliset, niin, silloin,\nEleonora, mulle nuorukaisen\nesitti siskoni, toi seurassaan.\nJa tunnustaa voin sulle: sijan sai\nhän silloin mielessäni ainiaaksi.\n\nLEONORA.\nOi ruhtinatar, siin' ei katumista!\nOn voitto jalouden tunteminen,\nja sit' ei meiltä koskaan voida riistää.\n\nPRINSESSA.\nOn peljättävä oivaa, kaunista,\nkuin liekkiä, jost' ihana on hyöty\nniin kauan kuin se palaa liedessäsi,\nkuin tielläs on se soihtu lempeä,\n--ken vois, ken tahtois silloin pois sen antaa?\nVaan jos se riehua saa valloillansa,\nkuin tuhoaakaan se! Nyt päästä minut!\nMa lavertelen, vaikka sultakin\nsalata pitäis, kuink' oon heikko, sairas.\n\nLEONORA.\nOn mielen sairaan helpoin valituksiin\nja luottamuksen helmaan vaimentua.\n\nPRINSESSA.\nJos tehoo luottamus, niin pian elvyn;\nsua kohtaan on se puhdas, ehyt mulla.\nAh ystävätär! Päätin kyllä jo:\nhän lähteköhön vain! Mut päiväin pitkäin\njo tunnen tuskaa loputonta nyt,\nkun luopua mun täytyy ilostani.\nEi tapaa enää silmäluomill' aamu\nkeralla unten yhtä, kirkkahinta,\nheräämishetkell' enää rintaa täytä\niloisin kaipuin näkemisen toivo;\nmun ensi katseheni puistosta\nhänt' etsii turhaan aamunkasteen aikaan.\nKuin kaunihisti toive täyttyikään,\nkun kanssaan armain illoin käydä sain!\nKuin suurenikaan kaipuu, toinen toistaan\nparemmin aina tuta, ymmärtää!\nJa joka päivä mieli kauniimmat\nja puhtahammat tapas sopusoinnut.\nMi hämy silmäni nyt peittääkään!\nNyt päivän loiste, valon ylhäisen\nsuur' autuus, värit rikkaat maailman\nja muodot tuhannet on vaipuneet\nmua saartavahan sumuun raskaaseen.\nYks oli päivä ennen elämä;\nvait oli suru, aavistuskin mykkä,\nja alustamme ilman ohjausta\nvei eespäin virran aallot kepeät;\nnyt salaa tunto ange poveen astuu\nja kauhuun peittää päivän tulevan.\n\nLEONORA.\nTaas uusi päivä sulle ystäväs\nja uudet ilot, uuden onnen tuo.\n\nPRINSESSA.\nOis mulla mieli pitää omani:\ntuo huvitusta vaihtelu, mut tuskin\nmyös hyötyä. En kaihoin nuorekkain\nja kiihkeästi koskaan arpamaljaan\nmaailman vieraan ole tarttunut,\njott' osallensa sydän kokematon\nsais jotain sattumalta siepatuksi.\nMun kunnioittaa täytyi häntä, siksi\nmyös rakastaa; ja hänhän elämän\nmun elämääni vasta oikein toi.\nSun hänt' on vältettävä! mietin ensin.\nMa kartoin, kartoin, lähemmäs vain tulin.\n--Niin armas ansa, rangaistus niin kova!\nPois katoo multa puhdas, tosi onni,\nja kaiholtani paha valta joku\nkaikk' ilot vaihtaa tuskiin tuttaviin.\n\nLEONORA.\nJos sana ystävän ei lohduta,\nniin huomaamatta aika lempeä\nja elon ihanuus sua virkistää.\n\nPRINSESSA.\nNiin kaunishan on maailma! Niin paljon\nsen ääriin mahtuu hyvää elämään.\nAh, aina sentään askelehen päähän\nse meistä näyttää karkaavan ja vetää\nkautt' elämämme askel askeleelta\nain' asti hautaan aran kaipuumme!\nNiin harvoin, harvoin löytää ihminen\nsen, mikä näytti hälle määrätyltä,\nniin harvoin sen hän pitää saa, min kerran\njo tavoittamaan käsi onnistui!\nPois riistäytyy se, mikä ensin meille\nol' antaunut, ja itse laskemme\nsen pois, mit' innokkaasti tapailimme.\nKyll' onni on, mut emme tunne sitä;\ntai tunnemme ja kaltoin kohtelemme.\n\n\n\nKOLMAS KOHTAUS.\n\n\nLEONORA (_yksin_).\nKuin säälittää tuo jalo sydän mua!\nKuin murheellinen onkaan osansa!\nAh, tappion hän kärsii,--voittaako\nsa aiot? Tarpeellista liekö Tasson\npois siirtyä? Sä siksikö teet tämän,\njott' yksin saisit haltuus sydämen\nja kyvyt, jotka tähän saakka jakaa\nsait toisen, etevämmän, kanssa? Onko\nse rehellistä? Mitä puuttuu sulta?\nOn puoliso ja poika, omaisuutta\nja arvoa ja kauneutta sulla,\nhänetkin tahtoisitko lisäksi?\nSa rakastatko häntä? Miksi muuten\net enää ilman häntä olla vois?\nSen saat sa itsellesi tunnustaa.--\nMi riemu saada kuvastimekseen\ntuo kaunis sielu! Eikö onni ole\nkaht' ihanampi, kun hän laulullaan\nkuin päällä pilvein kaaren meitä kantaa?\nKas silloin olet miekkonen! Ei kyllin,\nett' olet, omistat, mit' toivoo moni;\nsen myöskin kukin tietää omakses!\nSua maasi mainitsee ja sinuun katsoo,\nse onhan kaiken onnen ylin huippu.\nVain Lauran mainettako laulaa saisi\nkaikk' armaat huuloset? Ja yksinkö\nPetrarca outoa oi' ihanaistaan\nsiis oikeutettu julki jumaloimaan?\nKen miehistä mun ystävälleni\nvois vetää vertoja? Kuin nyky-aika,\nniin tulevakin häntä kunnioittaa.\nKuink' ihanaa, kun elon loistoa\nsaa vierellänsä nauttia ja käydä\npäin vastaisuutta kevein askelin!\nEi enää aika, vanhuus, inha maine,\nmin oikku menestyksen aallot nousuun\nja laskuun saa, sua vahingoittaa voi:\nmi katoovaist' on, laulussa se säilyy.\nViel' olet kaunis, vielä onnellinen,\nvaikk' onkin aikaa sitten pyörteeseensä\nsun riistänyt jo kaiken kiertokulku.\nSun on hän oleva, sa prinsessaa\net silti köyhdytä: on samanlaista\ntää kiintymys kuin kaikki muutkin hällä.\nKuin hento valo kuun, ne niukasti\nvalaisee öisen vaeltajan tietä;\nei lämpöä, ei elon hurmaa hehku\nne ympärilleen. Tasson onnesta\nhän erossakin samoin iloitsee\nkuin milloin joka päivä hänet näki.\nJa enhän ystäväni kanssa sentään\nmaanpakoon täältä aio kaikota:\nmä vielä palaan, tuonpa hänetkin.\nNiin käyköön!--Tuoll' on jäykkä ystävä;\nsaa nähdä, voinko hänet taltuttaa.\n\n\n\nNELJÄS KOHTAUS.\n\n\n    LEONORA. ANTONIO.\n\nLEONORA.\nEt rauhaa kanssas tuo, vaan sotaa; kuin\nleiristä tulisit tai taistelusta,\nmiss' auttaa nyrkki vain ja väkivalta,\net Roomasta, min pyhä viisaus\nkätensä nostaa siunaavan ja näkee\nmaailman kuuliaisen jalkains' eessä.\n\nANTONIO.\nSaan kestää moittees, kaunis ystävätär,\nmut anteeks-antokin lie likellä.\nOn vaarallista, liian kauan jos\nkohtuuden viisaan miesnä käydä täytyy.\nSivulla väijyy paha haltia\nja väkisin aik' ajoin uhrin vaatii.\nSen sille valitettavasti kannoin\ntäll' erää ystäväini vahingoksi.\n\nLEONORA.\nNiin kauan vierahista ihmisistä\nnäit vaivaa, katsoit heidän mieliään:\nnyt, ystäväsi taas kun näet, heitä\net tunne, kohtelet kuin vieraita.\n\nANTONIO.\nSiin' onkin vaara, armas ystävätär!\nVaroen käyt sä vierahien kesken\nja tarkkaat, heidän suosiostaan etsit\npäämäärääs, siten heistä hyötyen.\nMut ystävien luona vapaudesta\nja heidän rakkaudestaan nautit, sallit\nmyös oikun itselles, ja intohimo\ntaas rajumpana ottaa valtansa.\nNiin ensiksi me niitä loukkaamme,\njoit' armahimmin rakastamme.\n\nLEONORA.\n                             Sinut\nnäen ilokseni, kallis ystäväni,\ntaas tyynten sanais takaa kokonaan.\n\nANTONIO.\nNiin, surukseni tunnustan, ett' tänään\nmä ylenmäärin maltin unhoitin.\nMut työstä kiusallisesta kun palaa\nmies rehellinen kuumin ohimoin\nja kaipaa iltamyöhän viileyteen\ntaas uutta vaivaa varten levätäkseen,\nmut huomaa, ett' on varjoon joutilas\nleveän sijan ottanut,--kai hyvin\nvoit ymmärtää, hän mitä silloin tuntee?\n\nLEONORA.\nJos oikein ymmärtää hän, mielellään\ntuon varjon jakaakin hän miehen kanssa,\nmi haasteluin ja lempein soinnuin hälle\ntyön huojentaa ja levon sulostuttaa.\nPuu leveän luo varjon, ystäväni,\nja sopu molemmille tilaa suo.\n\nANTONIO.\nOn turhaa horjuvaisin vertauksin,\nEleonora, meidän leikitellä.\nMaailman hyvyydestä paljonkin\nosaksi toisen mielellään voi suoda.\nYks aarre sentään on, min sois vain sille,\njok' erityisesti sen ansaitsee;\nja toinen, jot' ei konsaan vapain tahdoin\njakaisi ansiollisimman kanssa--;\nne aarteet mainitakin sulle voin:\nyks seppele, naissuosio on toinen.\n\nLEONORA.\nNuo lehvät, nuorukaista seppelöivät,\nvakaata miestä onko loukanneet?\nMut ethän hänen runotyöllensä\nees itse palkkaa vaatimattomampaa\nois voinut keksiä. Sill' ansio,\nmi yli aikain käy, mi ilmana\nvain kuultaa, sielussamme säveleinä,\nkuvina herkkinä vain keijuilee,\nse myöskin palkita vain kaunein kuvin,\nvain merkein hennoin voidaan; ja kun maata\nhän tuskin koskettaa, niin palkka korkein\nvain vaivoin hänen päänsä ylettää.\nVain hedelmätön oksa on se lahja,\nmin uhraa hedelmätön ihailija,\nniin helpoimmasti päältään velvoituksen\npois siirtääkseen. Sä tuskin kadehdit\npään kaljun ympäriltä kultakehää\nkuvassa marttyyrin; ja milloin vaan\nnäet laaker-seppeleen, se enemmän\non varmaan merkki tuskien kuin onnen.\n\nANTONIO.\nMua armas suusko tahtois opettaa\nmaailmaa turhamaista halveksimaan?\n\nLEONORA.\nSua minun ei lie tarvis opettaa\njok' ansiolle suomaan arvonsa.\nVaan sentään viisaallekin, niinkuin muille,\non joskus tarpeen, että avunsa\nvalossa oikeassa nähdä saa hän.\nSun pyytees, jalo mies, ei kohdistua\nvoi suosion ja maineen harhakuvaan.\nSe palvelus, joll' itses ruhtinaasees,\njoll' itsees ystäväsi yhdistät,\nse vaikuttaa, se elää--palkkakin\nsiis olkoon todellinen, elävä.\nTyös seppel on sun herras luottamus,\nse hartioilles mieluinen on taakka\nja helposti sen kannat; maineesi\non, että sinuun kaikki luottavat.\n\nANTONIO.\nVaan naisten suosiost' et mitään virka,\n--et sitä sentään multa evänne?\n\nLEONORA.\nKuin katsoo asiaa. Sull' onhan sitä,\nja ilman sitäkin sun helpompi\nois toimeen tulla, kuin miespolon tuon.\nVai, onnistuisko nainen, joka tahtois\nsinusta huolta pitää naisen tavoin,\nsinusta tointa tekis itselleen.\nOlentos varmuutta on, järjestystä,\nsä pidät huolen itsestäs ja muista.\nSull' on, mit' antaa sulle tahtois. Tasso\nmeit' askarruttaa omall' alallamme.\nHält' tuhat pikkuseikkaa puuttuu, joita\nhalulla nainen hankkii. Liinavaatteet\nparasta liinaa tahtoo, silkkipuvun\nmyös hiukan kirjaellun; kuosikkaana\nkäy mielellään, ei halpaa kangast' yllään\nvoi sietää, jok' on palvelijan merkki.\nKaikk' olla pitää hälle hienoa\nja hyvää, kaunista ja ylhäistä.\nJa sentään hältä puuttuu kaikki taito\ntuot' itsellensä hankkia, tai pitää,\nkun saanut on: ei ole koskaan rahaa,\nei huolekkuutta hällä. Milloin tuonne\nhän jotain jättää, milloin tänne taas.\nEi koskaan matkalta hän palaja,\nettei ois kolmasosa tavaroistaan\npois huvennut. Myös palvelijat usein\nvarastaa hältä. Niin, Antonio, onkin\ntäys huoli vuodet umpeen hänestä.\n\nANTONIO.\nJa yhä rakkaammaks se huolenpito\nsaa hänet. Onnen poika, jolle vain\navuiksi puutoksetkin lasketaan,\nja joka poikasta voi näytellä\nmies-iässäkin vielä, kuunianaan\nsaa pitää heikkoutensa hempeän.\nSaat anteeks suoda, armas ystävätär,\njos taaskin olen hiukan katkera.\nEt sano kaikkea: mit' uskaltaa hän,\nett' on hän viisaampi kuin luullaankaan.\nHän kahden sulo-suosiosta kerskuu,\nhän sitoo ja hän päästää mielinmäärin,\nja tempuin sellaisin hän sellaiset\nsydämet voittaa! Kuka uskois sitä!\n\nLEONORA.\nNiin aivan! Tämähän jo todistaa,\nett' ystävyys vain innostuttaa meitä.\nJa vaikka lempi lempeen vaihdettaiskin,\ntuo kaunis sydän palkittaisko liioin,\njok' itsens' unohtaen ystävilleen\nvain elää unelmissa lempeissä?\n\nANTONIO.\nHänt' yhä hemmoitelkaa enemmän\nja itsekkyyttään rakkaudeksi luulkaa,\npois loukaten ne ajakaa, jotk' olleet\non teille uskolliset ystävät;\nveroa ylpeälle omin ehdoin\nvain tuokaa, keskinäisen luottamuksen\nte kaunis piiri tyyten rikkokaa!\n\nLEONORA.\nMeit' uskot liian puolueellisiksi;\nme usein varoitamme ystäväämme,\nme häntä muovaella tahdomme,\nett' itsestään hän nauttis enemmän\nja muille suuremman sois nautinnon.\nMe kyllä huomaamme myös puutoksensa.\n\nANTONIO.\nJa sentään moni moitittava seikka\nsaa kiitoksenne. Hänet kauan sitten\njo tunsin--hän on helppo tuntea:\non ylpeä, ei salaa itseään.\nHän milloin vaipuu itseensä, kuin olis\nmaailma täysi hällä povessaan,\nhän tarpeeks itsellensä maailmassaan,\nja kaikki ympäröivä hukkuu pois.\nHän antaa mennä sen ja kadota,\npois työntää sen ja lepää itsessään--\nmut äkisti, kuin ruuti, jonka säen\nsaa pieni syttymään, hän ystävyyteen\ntai tuskaan, vihaan, oikkuun viriää:\nhän silloin kaikki vaatii käsiinsä,\nmi johtuu mieleensä, se tapahtukoon;\nvilauksessa silloin syntyköön,\nmi vuodet pitkät valmistusta vaatis,\nvilauksessa nouskoon aarre, jonka\nsais irti tuskin vuosikautten vaiva:\nhän mahdotonta vaatii itseltään,\nsit' toisiltakin sitten vaatiakseen.\nAin' ilmiöitten viime syihin saakka\nhän tahtoo päästä hengenvoimallaan;\nyhdelle miljoonista onnistua\nse tuskin voi, eik' ole hän se mies:\nitseensä aina lopulta hän vaipuu,\neik' entisestään koskaan parane.\n\nLEONORA.\nHän vahingoittaa itseään, ei muita.\n\nANTONIO.\nJa silti liiaksikin loukkaa muita.\nVai voitko kieltää, ettei kiihkossaan\nhän äkkipuuskaisessa herttuaa\ntai prinsessaakin, ketä tahansa,\nhaikaile häväistä ja soimata.\nVain tosin hetken kiihkossa; mut sentään\nse hetki palaa taas: ei hallitse\nhän suutaan enemmän kuin sisuaan.\n\nLEONORA.\nJos lyhyeksi ajaksi hän täältä\npois lähtis, hyötyä niin hänelle\nkuin muillekin ois siitä luullakseni.\n\nANTONIO.\nNiin ehkä, ehkä ei. Mut tällä haavaa\nsit' älköön ajateltako. En näet\nsälyttää mieli syytä päälleni;\nvois siltä näyttää, kuin ma ajaisin\npois hänet, ja sit' en mä tee. Hän jääköön\nhoviimme rauhassa mun puolestani;\nja sopia jos tahtoo kanssani\nja jos hän noudattaa voi neuvoani,\nniin voimme varsin hyvin tulla toimeen.\n\nLEONORA.\nNyt itse toivot, että vaikuttaa\nvoit ihmiseen, jok' äsken juuri oli\njo kadotettu mielestäsi.\n\nANTONIO.\n                       Aina\nme toivomme, ja aina parempi\non toivoa kuin toivo kadottaa.\nKen näet arvaa mahdollisen rajat?\nHän ruhtinaallemme on rakas. Täällä\non hänen sijansa. Ja joskin turhaan\nme häntä muovaella koemme,\nniin siedämmehän muitakin kuin häntä.\n\nLEONORA.\nNiin tyyneks en, niin tasapuoliseksi\nsua uskonut. Sa muutuit nopeaan.\n\nANTONIO.\nYks avu sentään iäll' olla täytyy:\njos ei se erehdystä vältäkään,\nse sentään kohta voikoon tyyntyä.\nSä ensin koit mua saada sovintoon\nkanss' ystäväsi. Nyt mä pyydän, tee se!\nTee parhaas, tasapainoon saadaksesi\ntuon miehen, jott' ois tyyntä kaikki taas.\nKäyn itse luokseen, kuu saan tietää sulta,\nett' on hän rauhoittunut, milloin uskot,\nett' enää läsnäoloni ei pahaa\nvoi enentää. Vaan mitä teet, se tee\nmyös hetkessä,--Alfonso palaa näet\ntän' iltana jo kaupunkiin, ja häntä\nma seuraan. Siihen saakka hyvästi!\n\n\n\nVIIDES KOHTAUS.\n\n\nLEONORA (_yksin_).\nNyt, ystävä, me emme yhtä vedä:\nmun etuni ja sun täll' erää ei\nkäy käsikkäin. Tät' aikaa tahdon käyttää,\nkoen voittaa puolelleni Tasson. Joutuin!\n\n\n\n\nNELJÄS NÄYTÖS.\n\n(_Huone_.)\n\n\n\nENSIMMÄINEN KOHTAUS.\n\n\nTASSO (_yksin_).\nOliko unta vain se, hyljännytkö\non sinut kaunis houre äkisti?\nSun uni vanginnutko korkeimman\non riemus päivänä, ja painaa nyt\nja sortaa raskain kahlein sieluasi?\nNiin, valveillas ja unelmissas oot sa.\nMiss' ovat hetket, jotka seppelein\npääs ympärillä äsken karkeloivat?\nJa päivät, jolloin henkes vapaa kaiho\nluo ehti taivaan äärten siintäväin?\nViel' elät kuitenkin ja tunnustelet\nsä itseäs,--et tiedä, elätkö.\nSyy minun liekö, liekö jonkun toisen\nett' täällä rangaistusta kärsin nyt?\nMa rikoinko, kun kärsiä mun täytyy?\nVikani eikö ole avu vain?\nLoin häneen silmäni, ja hyvä tahto\nja toiveherkkyys sai mun yltymään:\non muka ihminen, kell' ihmisen\non ulkonäkö. Syli avoinna\nmä häntä vastaan kävin, mutta lukot\nja salvat tunsin vain, en sydäntä.\nOi, viisaastihan olin ajatellut,\nkuin vastaanottaisin mä miehen sen,\njot' ennakolta epäluuloin katsoin!\nVaan mitä sulle koskaan tapahtuukaan,\nniin tähän varmuuteen sä kiinnittäy:\noon armaan nähnyt! Edessäin hän seisoi!\nHän puhui mulle, häntä kuuntelin ma.\nTuo katse, ääni, sanat lempeät,\nmun on ne iäti, ei niitä ryöstää\nvoi aika, sallimus, ei onnen oikut!\nJos saikin silloin liian nopsan lennon\nmun sieluni, jos liioin yltyä\nsoin povessani liekin, mi nyt kalvaa\nmua itseän', ei kaduttaa mua voi se,\neloni ikimennyttä jos oiskin.\nMä hälle vihin itseni ja riemuin\nsit' tottelin ma viittausta, mi vei\nmun turmioon. Niin olkoon! Ansainneeni\noon sentään todistanut luottamuksen\ntuon kalliin, joka mua virkistää,\nnyt vielä virkistää, kun eteeni\njo kaameana pitkän murhe-ajan\nyösynkkä portti aukee.--Tehty on se!\nÄkisti päivä parhaan suosion\nnyt laskee eessäni, mun ruhtinaani\npois kääntää katseensa,--mä yksinäni\ntiell' ahtahalla, tummalla nyt seison.\nNuo linnut kaameat, kaksmieliset,\nyön vanhan seuralaiset ilkeät,\ntaas viuhuu esiin, ympärillä liehuu.\nMa minne, minne ohjaan askeleni,\njott' inho ahdistava minut jättäis,\njott' ei mua nielis syvyys uhkaava?\n\n\n\nTOINEN KOHTAUS.\n\n\n    LEONORA. TASSO.\n\nLEONORA.\nMit' tapahtunut on? Sua, rakas Tasso,\nniin kiihkos, epäluulos sokaisiko?\nKuin tapahtui se? Hämmästyneet oomme\nme kaikki. Ja sun luontos lempeä,\nsun suopeutesi, ja sun nopsa katsees,\nsun älys oikea, mi kullekin\nsuo oman osansa, sun tasamieles,\nmi kestää, mitä tyynnä kestämään\npian oppii jalo, harvoin turhamainen,\nsun viisautes, mi kieltäs hallitsi?\nsua, kallis ystävä, nyt tuskin tunnen.\n\nTASSO.\nJa jos tuo kaikki nyt ois kadonnut?\nJos ystävän, jonk' ennen rikkaaks luulit,\nnäetkin kerjäläiseks äkkiä?\nOot oikeassa, itseni mä enää\nen ole, ja se sentään yhtähyvin\nmä olen nyt kuin olin ennenkin.\nEi arvoitus tää ole, niinkuin näyttää.\nKuu hiljainen, mi yötäs virkistää\nja valollansa tenhoten sun silmäs\nja mieles vangitsee, se päivin häilyy\nkuin hattara vain hento, kalpea.\nSai päivä sammumaan mun valoni,\nte minut tunnette, en itse enää.\n\nLEONORA.\nEn ymmärrä sua, ystäväni, noin\nkun puhut. Itses mulle selitä!\nTuon jyrkän miehen loukkausko sinuun\nniin koski, että itseäs ja meitä\nkäsität väärin. Mulle mieles avaa.\n\nTASSO.\nMua loukattu ei ole, näethän\nmun rangaistuna, koska loukkasin.\nSanojen solmut vaivatta ja pian\nsaa auki kalpa, vaan ma olen vanki.\nSa tuskin tiedät--hento ystävä,\ntät' älä säikähdä--: sä ystäväsi\nnyt vankilassa tapaat. Ruhtinas\nmua niinkuin koulupoikaa kurittaa.\nEn voi, en tahdo kanssaan kiistaa käydä.\n\nLEONORA.\nSä näytät ylenmäärin kiihtyneeltä.\n\nTASSO.\nNiin heikoksi, niin lapseksiko luulet\nmun, että runnella vois tällainen\ntapaus minut? Se, mi tapahtui,\nniin syvään ei mua loukkaa, mutta se\nmua loukkaa, mitä merkitsee se mulle.\nKadehtijani, vihamieheni\nvain vallitkoot! On selvä taistotanner!\n\nLEONORA.\nSa aivan väärin monta epäilet,\nsiit' itse olen varmuutehen päässyt.\nEi vihaa sinua Antoniokaan,\nkuin väität. Tänäinenkin selkkaus--\n\nTASSO.\nSen jätän täysin syrjään, muistan vain\nAntonion, millainen hän oli ja\non edelleen. Mua tuskastutti aina\ntuo jäykkä viisaus, kun alituiseen\nhän mestaria näytteli. Sensijaan,\nett' tutkis, eikö äly kuulijan\nkäy oikeata suuntaa itsestäänkin,\nhän sulle paljon opettaa, min tunsit\nsa paremmin ja syvemmin, ja sanaa\nsun sanomaasi hän ei kuulekaan,\nhän aina sinut väärinymmärtää.\nKuin raskas väärinymmärrys, mi puhuu\nvain hymyin ylpein, ylimielisin!\nNiin vanha viel' en ole enkä viisas,\nett' ois mun vastaan hymyiltävä vain\nja kärsittävä. Ei ois tälleen voineet\nvälimme jäädä, meidän kerran ois\nne ollut rikottava kuitenkin.\nNe ajanpitkään pahenneet viel' oisi.\nVain yhden herran tunnen, hänet, jolta\nsaan ravintoni, häntä mielelläni\nma seuraan, muit' en mestareita pyydä.\nMies vapaa tahdon aatoksissa olla\nja runoilussa; toiminnassa meitä\nmaailma yllin kyllin rajoittaa.\n\nLEONORA.\nHän sinust' usein kunnioittain puhuu.\n\nTASSO.\nKai paremminkin: säästäin, älykkäästi.\nSe juuri suututtaa mua; osaahan\nniin laskein sanansa hän sovittaa,\nett' ylistyksensä on parhain moite\nja ettei mikään enemmän sua loukkaa,\nei syvemmin, kuin hänen kiitoksensa.\n\nLEONORA.\nKunp' oisit kuullut, ystävä, kuin puhui\nhän usein sinusta ja kyvystäs,\nmin luonto hyvyydessään ennen muita\nsoi sulle. Mitä olet, omistat,\nhän varmaan tuntee ja suo arvon sille.\n\nTASSO.\nOi, usko mua, itsekäs ei mieli\nvoi välttää kateuden ahdistusta.\nMies sellainen suo anteeks toiselle\nkyll' omaisuuden, säätyarvon, maineen,\nnäin miettien: sull' on se myös, jos tahdot,\njos kestät vielä, jos sua onni suosii.\nVaan mitä luonto yksin suo, mit' ei\nvoi koskaan mikään tahdonponnistus\ntai vaivannäkö saavuttaa, ei kulta,\nei miekka eikä äly, kestävyys\nvoi vallata, sit' ei hän anteeks anna.\nHän soisko mulle sen? Hän, jäykkämieli,\njok' uskoo runotarten suosion\nuhalla saavansa, ja kootessaan\nmont' eri runoilijain ajatusta\njo luulee runoilijaks itseään?\nHän mulle ruhtinaankin suosion\nsois paljon ennen--vaikka halukkaasti\nsen pitäis yksinkin,--kuin lahjan, minkä\nnuo taivaiset soi orvon osaksi.\n\nLEONORA.\nOi jospa katsees kirkas ois kuin mun!\nSä erehdyt, ei sellainen hän ole.\n\nTASSO.\nJos erehdyn, sen mielelläni teen!\nHän pahin vihamies on silmissäni,\nja oisin lohduton, jos lievemmin\nmun häntä ajatella pitäisi.\nOn mieletöntä olla kohtuullinen\njok' asiassa; oman itses sillä\nvain tuhoot. Meitä kohtaan ihmiset\nmyös onko kohtuulliset? Ei, ah ei!\nOn ihmiselle ahdasrajaiselle\nmolemmat tarpeen: rakkaus ja viha.\nYö eikö hälle niinkuin päiväkin\nlie tarpeen, uni niinkuin valveillaolo?\nEi, vihata mun täytyy syvimmin\ntäst' alkain tuota miestä mielessäni;\nei mikään riistää voi mun haluani\nhänt' yhä huonommaksi ajatella.\n\nLEONORA.\nJos miielialaas, kallis ystävä,\net tahdo muuttaa, enpä tiedä, kuinka\nvoit vielä hoviin jäädä olemaan.\nSen tiedät: paljon pätee hän, ja syystä.\n\nTASSO.\nOi, hyvin tiedän, armas ystävä,\nkuin tarpeeton oon kauan täällä ollut.\n\nLEONORA.\nEt ole, etkä koskaan olla voi!\nPäinvastoin tiedät, kuinka kanssas elää\nmielellään ruhtinas ja prinsessa.\nJa jos Urbinon herttuatar saapuu,\nsun vuokses saapuu hän ehk' yhtähyvin\nkuin sisarensa. Kaikki sinusta\nhe hyvää ajattelee, samaan tapaan,\nja kaikki sinuun täysin luottavat.\n\nTASSO.\nOi Leonora, kuinka luottavat?\nHän onko koskaan sanaa vakavaa\nmun kanssain valtiostaan vaihtanut?\nJos tuli esiin seikka, josta kysyi\nhän mieltä siskonsakin, niinkuin muitten,\njos olin läsnä, sit' ei koskaan multa\nhän kysynyt. Sai silloin kuulla vain:\nAntonio saapuu! Kirjoitettakoon\nAntoniolle! Antoniolt' tiedustakaa!\n\nLEONORA.\nVain valitat, et kiitä ensinkään.\nKun sulle suo hän täyden vapautes,\nsua kunnioittaa hän, min parhain taitaa.\n\nTASSO.\nHän minut rauhaan jättää, mielestään\nkun olen hyödytön.\n\nLEONORA.\nSa juuri siksi\noot hyödyllinen, että rauhaan jäät.\nPovellas murhetta ja mielipahaa,\nkuin lasta armasta, jo kauan kannoit.\nNäin usein mietin, mietin vieläkin:\nmaaperällä sä tällä kauniilla,\nmin onni näytti kasvinpaikaksesi\njo antaneen, et menesty. Oi Tasso!\nTään neuvon antaa voinko, puhtaaks suuni\nnyt puhua?--Sun täält' ois lähdettävä!\n\nTASSO.\nPois sääliväisyys, armas lääkäri!\nSuo lääke sairaalles, äl' ajattele,\nse onko katkeraa.--Hän vieläkö\nvoi parantua, sitä tarkoin tutki,\noi viisas, hyvä ystävä! Sen kaiken\nmä itse nään, se mennyttä jo on!\nVoin hälle anteeks suoda, hän ei mulle;\nja hän on tarpeen, vaan en, koito, minä.\nJa hän on viisas, vaan en, koito, minä.\nHän vaikuttaa mun vahingokseni,\nma vaikuttaa en voi, en tahdo vastaan.\nMun ystäväni ovat alallaan,\nhe toisin katsoo asiaa, ei torju\nhe pahaa, vaikk' ois vastaan taisteltava.\nOn erottava, luulet, mun; ma samoin--\nSiis jääkää hyvästi!--Mä kestän senkin.\nTe minust' erositte, suotakoon\nmyös mulle rohkeutta, voimaa eroon!\n\nLEONORA.\nAh, kaukaa katsoin selvempää on kaikki,\nmi lähellä vain meitä hämmentää.\nViel' ehkä huomaat, mikä rakkaus\nsua kaikkialta ympäröi, mi onni\non tosi, uskollinen ystävyys,\njot' aarteet maailman ei korvaa sulle.\n\nTASSO.\nSen saamme kokea.--Jo nuoruudesta\nmaailman tunnenhan--kuin helposti\nse meidät avuttomiks, yksin jättää\nja tietään käy kuin aurinko ja kuu\nja kaikki taivaiset.\n\nLEONORA.\n                     Jos mua kuulet,\nei koskaan toiste varro, ystävä,\nsua tämä surullinen kokemus.\nJos saan sua neuvoa, niin ensin lähdet\nFirenzeen, siellä eräs ystävätär\nsinusta pitää alttiin huolen. Heitä\nkaikk' epäilyt, se olen minä itse.\nKoht'ikään sinne puolisoni luo\nma lähden, enkä iloa vois hälle\nenk' itselleni tuottaa parempaa\nkuin jos ma sinut saatan keskuuteemme.\nEn virka sanaakaan, sen itse tiedät,\nmi ruhtinas sun läheisyyteensä\nsiell' ottaa, mitä hoivaa miehiä\nja naisia se kaunis kaupunki.\nOot vaiti? Tarkoin punniten tee päätös!\n\nTASSO.\nMua viehättää sun puhees, tarkalleen\nsen mukainen, mit' itse salaa toivoin.\nVaan liian uutta on se; mietintään\nsuo mulle aikaa! Päätöksen teen pian.\n\nLEONORA.\nPois lähden, toivoin kaikkein kauneinta\nsun osakses ja mun ja tämän talon.\nSä mieti vain ja oikein mietittyäs\nparempaa tuskin löydät aatosta.\n\nTASSO.\nViel' armas ystävä, yks kysymys:\nmua kohtaan mik' on mieli prinsessan?\nHän suuttunutko oli? Minusta\npuhuiko moittien? Se suoraan sano!\n\nLEONORA.\nHän kohta anteeks soi, hän tuntee sinut.\n\nTASSO.\nImartelutta sano: silmissään\nmun onko alentunut arvoni?\n\nLEONORA.\nEi naisen suosio niin äkin katoo.\n\nTASSO.\nPois päästääkö hän minut mielellään?\n\nLEONORA.\nJos hyödykses se koituu, kyllä varmaan.\n\nTASSO.\nMua yhä suosineeko ruhtinas?\n\nLEONORA.\nVoit tyynnä luottaa jaloon mieleensä.\n\nTASSO.\nJa prinsessanko yksin jätämme?\nSä lähdet, ja vaikk' en mä paljon ole,\njotakin sentään, tiedän, hälle olin.\n\nLEONORA.\nJos kaukanakin, seura armas meille\non ystävämme, onnen saavuttanut.\nJa hyvin käy: sun näen onnellisna,\net täältä lähde mielin karvahin.\nSua tapaamaan sai ruhtinas Antonion,\njok' itse moittii omaa katkeruuttaan,\nmi loukkas sua. Tyynnä saapuu hän\nja tyynnä hänet vastaanota, pyydän.\n\nTASSO.\nVoin joka hetki häntä vastaan käydä.\n\nLEONORA.\nJa taivas suokoon, rakas ystävä,\nett' avaan silmäs täällä ollessasi:\nei kukaan koko isänmaassasi\nsua vihaa, salaa pilkkaa, vainoa!\nSa varmaan erehdyt, ja vaikka muutoin\nloit runos muiden iloksi, nyt sentään\nluot kumman kudoksen, ja itseäs\nvain loukkaat niin. Teen puolestani kaikki\nsen hävittääkseni, jott' iloiten\nja vapaana voit käydä elon tietä.\nVoi hyvin! Kohta hyvää sanaa varron.\n\n\n\nKOLMAS KOHTAUS.\n\n\nTASSO (_yksin_).\nMun tunnustaako pitäis: kukaan mua\nei vihaa, vainoa, ja kaikki vilppi\nja kaikki salajuonten kudokset\non omain aivojeni kuvitusta!\nMun tunnustaako pitäis: väärin luulen\nja vääryyttä teen miehille, jotk' ei\nsit' ansaitse. Niin tehdä hetkellä,\nmi täysin tuopi päivän valkeuteen\nmun oikeuteni sekä muiden vilpin!\nMun täytyis syvään tuntea, kuin mielin\navoimin mulle tarjoo suosionsa\nmun ruhtinaani, lahjat runsaat mulle\nhän antaa, vaikka liian heikkona\nmun vihaajaini silmäns' soentaa\nja kahlehtia kätensä hän sallii!\n\n--Hän petetyks ei itseään voi nähdä,\nmä heit' en pettureiksi todistaa;\nja jotta rauhass' itseään hän pettäis,\nhe häntä mukavimmin pettää vois\n--vain siksi nöyrtyin väistyä mun täytyy!\n\n--Ja ken mua neuvookaan? Niin viisaasti\nken ohjata mua tahtois, tarkoittaen\nvain parastani vilpittömin mielin?\nLenora, niin, Lenora Sanvitale,\ntuo hento ystäväinen! Nyt sun tunnen!\nOi, miksi koskaan uskoin sanaansa.\nEi suora ollut hän, kuin paljon onkaan\nhän mulle suosiotaan tuhlannut\nja hellyyttänsä sanoin hempein!\nEi, petollinen sydän hällä on\nja siksi jää se, suosiohon pyrkii\nhän viekkain, äänettömin askelin.\n\n--Kuin usein ehdoin tahdoin itseäni\nolenkaan pettänyt, myös häneen nähden!\nJa sentään itse asiassa mua\non pettänyt vain turhamaisuus. Hyvä!\nMä hänet tuntein liehin itseäni:\n»Noin muita kohtelee hän», ajattelin,\n»sua kohtaan on hän vilpitön ja avoin».\nNyt hyvin nään, mut liian myöhään vain:\nma olin suosittu--hän painautui\nniin hellänä mua, onnenlasta, liki.\nNyt kaadun minä--onnen mukana\nhän selin minuun kääntyy.\n\n                          Luokseni\nnyt vihaajani aseena hän saapuu,\nmatavi esiin, kuiskii liukkain kielin,\ntuo käärmehyinen, lumoloitsujaan.\nNoin armas onko ollut konsaan hän!\nKuin sujui hänen suustaan joka sana!\nMut imartelu multa salata\nei kauan voinut petollista mieltä:\nsanainsa vastakohdan otsahansa\nnäin liian selvään kirjoitettuna.\nMä hyvin tunnen, milloin etsitään\nmun sydämeeni tietä vilppimielin.\nMull' onko lähtö pois? Firenzeen viekö\nmun tieni kohta ensi tilassa?\nJa miks Firenzeen? Kyllä näen, siellä\nMedicien uus suku vallitsee,\nei tosin sodassa Ferraran kanssa,\nmut sentään jalot mielet erilleen\nvie salakateuden tyly käsi.\nJos noilta yleviltä ruhtinailta\nsaan merkit suosion ma korkeat,\nkuin saatan odottaa, koht' epäluulon,\nett' olen uskoton ja kiittämätön,\nherättäis helposti tuo hovimies.\n\n--Pois tahdonkin, mut en kuin teill' on mieli;\npois, mutta kauemmas kuin luulette.\nMä mitä täällä? Ken mua pidättää?\nOi, liian hyvin sanat, mitkä urkin\nLenoran suusta, kaikki ymmärrän!\nVain tavuittain ne vaivoin esiin sain\nja tiedän nyt, mi prinsessan on mieli--\nniin, niin, on sekin totta, älä lankee\nnyt epätoivoon! »Minut menemään\nhän laskee, kosk' on parasta se mulle.»\nOi, jospa sydämessään tuntisi\nhän intohimon, joka syöksis minut\nja minun onnenikin perikatoon!\nMä ennen kättä kuolon tervehdin\nkuin hänen, joka kylmin, jäykin mielin\nvoi minut päästää.--Täältä lähden mä!--\nNyt varo, itseäs äl' anna pettää\nhyvyyden, ystävyyden varjon minkään!\nEi kukaan sua petä, ellet itse.\n\n\n\nNELJÄS KOHTAUS.\n\n\n    ANTONIO. TASSO.\n\nANTONIO.\nMa sulle, Tasso, sanan sanoisin,\njos voit ja haluat mua tyynnä kuulla.\n\nTASSO.\nMult' onhan toimiminen kielletty,\nvain odottaa ja kuunnella mun sopii.\n\nANTONIO.\nSun tapaan rauhallisna, kuten toivoin,\nja mieleni ois avoimesti haastaa\nsun kanssas. Siteen heikon ensiksi,\nmi muka kahlees oli, avajan\nnimessä ruhtinaamme.\n\nTASSO.\n                     Minut päästää\nnyt mielivalta, niinkuin sitoikin.\nMä tyydyn, enkä vaadi oikeutta.\n\nANTONIO.\nJa itsestäni sanon: näyttää siltä,\nkuin oisin sanoillani loukannut\nsua syvemmin, kuin, monen intohimon\nmua kiihdyttäissä, itse huomasinkaan.\nVaan mikään parjaus ei lähtenyt\nmun huuliltani kevytmielisesti;\nei aatelisna sulia syytä kostoon\nja ihmisenä anteeks antanet.\n\nTASSO.\nMi koskee kipeämmin: loukkaus\nvai parjaus, en tahdo tutkia.\nAin' ytimihin viiltää edellinen,\nihoa jälkimäinen raapaisee.\nSaa häväistyksen nuolen itseensä\nmies, joka aikoi sillä haavoittaa;\nmies, hyvin sotinut, saa hyvityksen\nmyös eessä julkisuuden helposti,--vaan\nsydän haavoitettu vitkaan toipuu.\n\nANTONIO.\nSua täytyy mun nyt pyytämällä pyytää:\npois älä käänny, täytä toivo minun\nja ruhtinaan, mun lähettäjäni!\n\nTASSO.\nMä tiedän velvoitukseni ja taivun.\nKaikk' olkoon sovittu, jos olla voi!\nOn keihäs moinen, kertoo runoniekat,\nmi iskemänsä haavan parantaa\nvoi kosketuksell' ystävällisellä.\nOn ihmiskielelle se voima suotu;\nen vihoin tahdo sitä vastustaa.\n\nANTONIO.\nSua kiitän, toivoin, että ystävänä\nmua kohta koetella haluat\nja tahtoani, sulle altista.\nSua voinko, kuten soisin, hyödyttää?\n\nTASSO.\nSa tarjoot, mitä toivoa vain voin.\nToit jälleen vapauteni mulle, nyt\nsua pyydän, käyttöoikeus myös hanki!\n\nANTONIO.\nMit' aiot mielessäsi? Selvään sano!\n\nTASSO.\nKuin tiedät, päättänyt oon runoni;\nvaan sangen puuttuvainen on se vielä.\nSen tänään ruhtinaalle jätin, toivoin\nesittää saavani myös erään pyynnön.\nMa Roomaan tiedän kokoontuneen nyt\nmont' ystävääni; yksityisesti\nhe kirjeissä on mielens' ilmaisseet.\njo moneen kohtaan nähden; paljon olen\nmä käyttää voinut, paljon vielä vaatii\nvakaata harkintaa; ja muuttamatta\nmä eräät paikat jättää tahtoisin,\njos paremmin kuin tähän saakka mua\nei vakuuteta. Kirjetietä ei\nkäy päinsä kaikki tää; mut tapaaminen\nvois pian kaikki solmut selvitellä.\nSiks ruhtinaalle pyynnön esittää\nmä tänään tahdoin; tilaisuutt' en saanut.\nEn yrittää voi enää,--toivon siis\ntään suostumuksen saavani sun kauttas.\n\nANTONIO.\nEi mielestäni ole edullista\npoislähtö juuri nyt, kun valmis työsi\ntien sulle valmistanut suosioon\non ruhtinaan ja ruhtinattaren.\nOn päivä suosion kuin elonaika:\nkäy toimeen kohta, kun on vilja kypsä!\nPois siirtyen et mitään voita, voittos\nehk' entisetkin hukkaat. Läsnäolo\non jumalatar mahtava. Sen voima\nsa opi tuntemaan ja tänne jää!\n\nTASSO.\nEi syytä pelkoon mulla: aina on\nAlfonso jalo ollut mua kohtaan,\nja toiveitteni täytännästä kiittää\nma tahdon hänen sydäntänsä vain,\nen liehitellen päästä armoihin;\nen mitään tahdo hältä ottaa vastaan,\nmin antamista katua hän vois.\n\nANTONIO.\nSiis älä vaadi, että pois sun nyt\nhän päästäis; mielellään hän sit' ei tee,\nja hyvin pelkään: ei tee ensinkään.\n\nTASSO.\nHän tekee sen, kun oikein pyydetään,\nja sulle onnistuu se, jos vain tahdot.\n\nANTONIO.\nVaan mitä perusteita esitän?\n\nTASSO.\nSuo puhua mun joka säkeeni!\nMun pyrintöni kiitost' ansaitsee,\njos voimat olivatkin liian heikot.\nEi uurautta multa puuttunut.\nNiin monet vilppaat päivät vierivät,\nyöt monet kului hiljaa--kaikki ne\ntään hartaan laulun valmistukseen vihin.\nMull' oli kaino toivo lähestyä\nesiaikain mestareita suuria,\nja rohkeana töihin jaloihin\npitkästä unestansa aikalaiset\ntaas herättää, senjälkeen ottaakseni\nehk' osaa pyhän sodan kunniaan\nja vaaraan jalon ristijoukon kanssa.\nJa parhaat miehet herättääkseen täytyy\nparhainten arvoinen myös laulun olla.\nMit' aikaan sain, on ansio Alfonson;\nmyös viimeistelyyn toivon suosionsa.\n\nANTONIO.\nJa juuri hän on täällä, samoin muita,\njotk' yhtähyvin ohjata sua voivat\nkuin Rooman miehet. Täällä runoelmas\nsä täydennä, on paikka siihen täällä,\nja Roomaan riennä sitten vaikuttamaan!\n\nTASSO.\nAlfonso innosti mua ensimäisnä,\nlie varmaan viimeinen mua opettamaan.\nSun neuvoas, ja muiden älykästen\ntään hovin miesten, hyvin kunnioitan.\nTe saatte ratkaista, jos Roomassa\nei ystäväni vakuuta mua täysin.\nVaan heidät täytyy nähdä mun. Gonzaga\non koonnut lautakunnan, jonka eteen\noon ensin käyvä. Mieltäni jo polttaa.\nFlaminio de' Nobili, Augelio\nda Barga, Antoniano ja Speron Speroni!\nKai tunnet heidät?--Mitä nimiä!\nNe luottamusta sekä murhetta\nyht' aikaa vuodattavat sieluuni,\nmi altis alistumaan on.\n\nANTONIO.\nSa muistat\nvain itseäsi etkä ruhtinastas.\nMa sulle sanon: sua ei pois hän päästä;\nja jos sen tekee, mielellään ei tee.\nSä ethän tahdo vaatia, mit' ei hän\nsuo sulle mielellään. Ja pitäiskö\nnyt edistää mun, mit' en hyväks luule?\n\nTASSO.\nEns avun kiellätkö, kun koetella\nma tahdon tarjottua ystävyyttä?\n\nANTONIO.\nAjallaan kieltäytäkin oikeaa\non ystävyyttä, usein rakkaus\nsaa aikaan vahinkoa, palvellen\nmiel'alaa vaatijansa enemmän\nkuin hänen onneaan. Mun nähdäkseni\nnyt hyväks arvioit sen, mitä toivot\nsä kiihkeästi, sekä tahdot nyt\nvain mik' on mielees. Erehtyvä korvaa\nsen intoilulla, mitä voimista\nja totuudesta puuttuu häneltä.\nMun velvoitus on tyyntää, minkä voin\nsun kiihkoasi, jok' ei hyvään johda.\n\nTASSO.\nJo kauan ystävyyden orjuutuksen\noon tuntenut, tuon orjuutuksen, jota\nvoin sietää vähemmän kuin mitään muuta.\nSa toisin ajattelet vain, ja luulet\nsiks ajattelevasi myöskin oikein.\nMä mielelläni tunnustan: sa tahdot\nmun parastani, mutta älä vaadi\nmua sitä etsimään vain sinun tieltäs.\n\nANTONIO.\nSiis kylmin mielin, täysin tietoisena\nsua pitääkö mun vahingoittaa kohta?\n\nTASSO.\nSen huolen tahdon säästää sinulta.\nNuo sanasi mua eivät pidätä!\nMun vapaaks julistit, ja tämä ovi,\nmi vie luo ruhtinaan, on avoin mulle.\nValita sinun annan. Toinen meistä!\nPois lähtee ruhtinas. Ei hetkeäkään\nsaa hukata. Tee pian valintasi\nKuin käyneekin, mä menen, ellet sinä.\n\nANTONIO.\nVain vähän aikaa suo mun pyytää sulta,\nja paluuta vain varro ruhtinaan!\nMut tältä päivältä se jätä!\n\nTASSO.\n                            En,\nen tältä hetkeltä, jos mahdollista!\nTää marmorinen permanto jo polttaa\nmun jalkapohjiani; mieleni\nei ennen rauhaa saa kuin riennostani\ntien vapaan tomu ilmaan kohoaa.\nSua pyydän! Nääthän kuinka sopimaton\nma valtiaani kanssa puhumaan\nolisin tällä hetkellä; sä nääthän--salata\nsit' en tahdo--: itseäni\nen tällä hetkellä voi ohjata,\nei mikään muukaan mahti sitä voi.\nVain kahleet mua voivat pidättää!\nAlfonso tyranni ei ole, minut\nhän vapautti. Kuin mielelläni muutoin\nma noudatinkaan hänen sanaansa!\nEn voi ma tänään totella. Vain tänään\nvapaus suokaa mulle, jotta taas\nmun selkeneisi sieluni! Ma pian\nluo velvoitusteni taas palajan.\n\nANTONIO.\nMun epäröimään saat. Mit' osaan tehdä?\nMä erhetyksen huomaan tarttuvan.\n\nTASSO.\nJos mun sua uskottava on, jos suot\nsa mulle hyvää, niinpä toimeen saa\nse mitä toivon mä, min sinä voit!\nMun silloin päästää ruhtinas, ja mitään\nen suosiostaan silloin kadota.\nSua siitä mielelläni kiittäisin.\nVaan jos on vanhaa kaunaa povessasi,\njos pois mun tahdot ajaa hovista,\njos väärään suuntaan iäks ohjata\nmun kohtaloni tahdot, avutonna\nmaailmaan avaraan mun karkoittaa,\n--jää mielipiteesees ja estä mua!\n\nANTONIO.\nOi Tasso, koska kuitenkin mun täytyy\nsua vahingoittaa, niinpä valitsen\nsun valitsemas tien. Ken erehtyy,\nsen lopputulos näyttäköön! Pois pyrit!\nTään sanon edeltä: oot tuskin selin\nsä tähän taloon kääntynyt, kun vaatii\ntaas tänne sydämes, mut eteenpäin\nsua itsepäisyys ajaa; tuska vartoo\nsua Roomassa, ja hätä, masennus,\net pääse määrääs siellä etkä täällä.\nMut täll' en enää neuvoa sua tahdo;\nvain sanon ennakolta, kuinka käy,\nja samoin ennakolta kehoitan\nsua minuun turvaamaan, jos pahoin käy.\nNyt ruhtinaalle puhun, niinkuin vaadit.\n\n\n\nVIIDES KOHTAUS.\n\n\nTASSO (_yksin_).\nNiin, mene vain ja mene varmana,\nett' osaat taivuttaa mun puheellasi!\nMä teeskentelyn opin, suuri oothan\nsa mestari, ja minä oppivainen.\nNiin elon pakko meidät noiksi pukee\nja noiksi tekeekin, joit' ylpeästi\nme halveksia voisimme. Nyt selvä\non mulle koko hovijuonen kudos.\nAntonio pois häätää tahtoo minut,\nvaan häätäjält' ei näyttää. Puhu säälin\nja viisauden suull', ett' oikein nähtäis,\nkuin sairas, kuinka mahdoton ma olen!\nHän holhoojaksi ryhtyy, alentaakseen\nniin minut lapseksi, kun pakoittaa\nei voinut orjaks. Siten ruhtinaan\nja prinsessan hän katseet sumentaa.\n\n--On minut säilytettävä, hän tuumii,\nminulle soihan luonto kalliin lahjan;\nvahinko vain: se jaloon lahjaansa\nmyös monta pahaa heikkoutta liitti,\n--niin rajun ylpeyden ja synkän mielen\nja liiallisen tunneherkkyyden.\nMut olkoon niin, kun miehen sellaiseksi\non kerran muovaellut kohtalo;\nnyt sellaisenaan hänet ottaa täytyy,\nsuvaita, sietää; hyvän päivän tullen\nviel' ehkä ilon hedelmän hän antaa,\nviel' ehkä palkan, vastoin odotusta;\nja muutoin, sellaisna kuin syntyi hän,\non hänen sallittava elää, kuolla.\n\n--Alfonson luonteen enää tunnenko,\nmi vihamiestä uhmaa lujana,\nuskollisesti suojaa ystävää?\nMä hänet sellaisena tunnenko,\nkuin nyt hän mulle esiintyy? Niin, nyt\nmä tunnen koko nurjan kohtaloni!\nMun osani on, että ainoastaan\nmua kohtaan muuttuu jokainen, ken muille\njää uskolliseks,--muuttuu helposti,\nvain hetkinen, vain henkäys sen tekee.\n\n--Tuon miehen tulo yksin eikö kumoon\nmun elämääni syössyt tuokiossa?\nHän eikö peruksia myöten maahan\nmusertanut mun onnenmajaani?\nOi, tänäänkö mun kokea se täytyy!\nNiin, kuten kaikki tulvi luokseni,\nnyt kaikki minut jättää; niinkuin kukin\nmun riistää tahtoi itseens' sitoakseen,\nnyt pois mun työntää kaikki, vieroo mua.\nJa miksi niin? Hän enemmänkö painaa\nkuin arvoni ja kaikki rakkaus,\njot' ennen omistin niin runsaat aarteet?\nNiin, kaikki jättää mun. Myös sinä, sinä!\nPois väistyt multa, armas ruhtinatar!\nEi ole näinä murheen hetkinä\nminulle suosionsa merkkiä\nhän suonut ainoaa. Tään ansaitsinko\nmä hältä?--Sydänparka, jolle oli\nhiin luonnollista häntä jumaloida!\nKun kuulin äänensä, kuin tunkikaan\nlävitse rinnan tunne sanomaton!\nKun hänet näin, niin päivän kirkas valo\njäi sumeaksi; väkevästi veti\nmua luokseen silmäns', suunsa; polvet tuskin\nmua kantoi; kaiken tahdonvoimani\nsain jännittää, jott' en jo jalkoihinsa\nois syöksynyt; mä tuskin\nsain selkenemään huumauksen tuon.\nNyt sydän, taltu! Älä selkeytes\nnyt anna, mieli, sumuun peittyä!\nNiin, hänkin! Sanoa sen saanko? Sitä\nvoin vaivoin uskoa; tai uskon kyllä,\nmut itseltäni salata sen tahdon.\nNiin hänkin! Hänkin! Kaikki anteeks hälle,\nvaan itsellesi myönnä: hänkin, hänkin!\n\n--Oi sana tää, jot' epäillä mun pitäis,\nniin kauan kuin ees uskon värekään\nminussa elää vielä,--niin tää sana\nkuin päätös kohtalon vie? lopuksi\nse rautareunaan tuskieni taulun,\njo täyteen kirjoitetun, uurtuvi.\nNyt vasta vahvat vihaajani ovat,\nnyt minä iäks olen voimaton.\nKuin voin ma taistella, kun joukossa\non vihollisten hän! Kuin odottaa\nmun pitäis kärsivällisnä, kun hän\nei mulle kaukaa kättään ojenna?\nKun rukoilevaa katseensa ei kohtaa?\nSen ajatella uskalsit, sen lausuit,\nja totta on se, ennenkuin sit' edes\nvoit peljätä! Ja ennenkuin nyt mieles\njo epätoivo rautakynsin repii,\nniin valita vain osas katkeruutta\nja yhäti vain toista: _hänkin! hänkin!_\n\n\n\n\nVIIDES NÄYTÖS.\n\n_Puisto_.\n\n\n\nENSIMÄINEN KOHTAUS.\n\n\n    ALFONSO. ANTONIO.\n\nANTONIO.\nSun vihjees vuoksi toisen kerran menin\nluo Tasson; hänen luotaan palaan nyt.\nOon häntä kehoittanut, vaatinutkin;\nmut hän ei muuta mieltänsä, vaan pyytää\nsua hartahasti, että Roomaan soisit\nvähäksi aikaa hänen matkustaa.\n\nALFONSO.\nOon harmissani, tunnustan sen sulle,\nja mieluummin sen sulle ilmaisen\nkuin salaamalla sitä lisään vielä.\nPois haluaa hän; hyvä! Min' en estä.\nHän tahtoo Roomaan; sinne pääsköhön!\nKun ei vaan multa Scipio Gonzaga,\nMedici viisas, häntä viettele!\nSe suureks on Italian tehnyt, että\non kilpailussa kanssa naapurinsa\njokainen, parhaat miehet omistaakseen\nja heitä käyttääkseen. Se ruhtinas,\njok' ympärilleen kykyjä ei liitä,\npäämies on armeijaton mielestäni;\nja ken ei runouden ääntä kuule,\non raakalainen, kuka olkoonkin.\nTään miehen löysin mä ja valitsin,\noon ylpeä, kun palvelee hän mua,\nja koska hyväkseen jo tein niin paljon,\nen suotta mielis häntä kadottaa.\n\nANTONIO.\nOon hämilläni--oonhan syypää eessäs\nmä siihen, mitä tänään tapahtui;\nmyös mielelläni myönnän vikani,\nsun armoosi sen anteeksanto jää.\nMut uskoa jos saatat, etten tehnyt\nma parastani, lepyttääksein häntä,\nma olen vallan lohduton! Oi, mulle\npuhua katseesi suo lempeän,\njott' itseni taas tasapainoon saisin,\ntaas itseluottamuksen voittaisin.\n\nALFONSO.\nEi, rauhoitu, Antonio! Sinua,\nmä siitä millään tavalla en syytä;\nsen miehen mielen liian hyvin tunnen\nja tiedän liian tarkoin tekoni,\nkuin paljon häntä säästin, kuinka tyyten\nma unohdin, ett' oikeastaan hältä\nmull' oisi velottavaa. Ihminen\nvaltansa alle alistaa voi paljon,\nvaan hänen mieltään tuskin taipumaan\nvoi saada hätä tahi pitkä aika.\n\nANTONIO.\nKun hyväks yhden toiset paljon tekee,\non kohtuullista, että puolestaan\nhän myöskin aina muistaa muiden edun.\nKen henkeään niin paljon kehitti,\nken itarasti yhteen joka tieteen\nja joka tiedon raapi, mikä meidän\non suotu tavoittaa, sit' ankarammin\nhän eikö velvollinen itseään\nois hillitsemään? Muistaako hän sitä?\n\nALFONSO.\nVaan lepoon emme me saa jättäytyä!\nKun nauttimahan valmistaumme, silloin\njuur' annetahan meille vihamies,\njott' urhoutta harjoittaisimme,\nja ystävä, jott' tilaisuutta meillä\nois pitkämielisyyttä harjoittaa.\n\nANTONIO.\nHän täyttääkö ees ensi velvoituksen,\nmi ihmisell' on: ruoka valita\nja juoma, kosk' ei luonto rajoittanut\nhänt' yhtä ahtaalle kuin eläintä?\nHänt' eikö ennemminkin houkuta,\nkuin lasta, kaikki suuhun sulava?\nHän milloin viiniins' sekoittikaan vettä?\nHän hätiköiden ahmii yhteen menoon\nmakeiset, höysteet, juomat väkevät,\nja sitten valittaa hän synkkää mieltään\nja vertaan kuumaa, tuliluonnettaan,\nja soimaa luontoa ja sallimusta.\nKuin katkerasti, ilman mieltä vallan,\nmä lääkärinsä kanssa kiistelevän\noon usein hänen nähnytkään; jos jotain\nvois nauraa, mikä tuska jonkun on\nja muiden kiusa, sit' ois melkein voinut.\n\n--Tään taudin tunnen, peloissaan hän sanoo\nja harmissaan:--Mit' auttaa taitonne?\nMua parantakaa!--Hyvä! sanoo toinen,\nsiis siitä sekä siitä luopukaa!\n\n--En voi!--Siis tämä juoma nauttikaa!\n\n--Oh en, se kamalalta maistuu, sitä\nei ota vastaan minun luontoni!\n\n--Siis juokaa vettä!--Vettä? Ei, en koskaan.\nSit' inhoon niinkuin vesikauhuinen.\n\n--Niinollen teit' ei auttaa voi.--Ja miksi?\n\n--Uus paha pahaan liittyy joka hetki,\nja joskaan ei voi tappaa, kuitenkin\nse lisää joka päivä tuskaanne.\n\n--Se oivaa! Miksi lääkäri siis ootte?\nTe tunnettehan vaivani, ois teidän\nmyös lääke tunnettava, maukkaaksi\nse tehtävä, jott' ei mun oisi pakko,\npois tuskistani päästäkseni, kestää\nvain yhä suurempia tuskia.--\nSä myöskin hymyilet, mut totta on se;\nomasta suustaan liet sen hältä kuullut?\n\nALFONSO.\nUseinkin kuullut sekä anteeks suonut.\n\nANTONIO.\nOn varmaa, että elo hillitön,\nniinkuin se unelmat suo raskaat, hurjat,\nsaa viimein päivälläkin uneksimaan.\nUnt' eikö vain tuo luulevaisuus ole?\nHän minne käykin, vihamiehiä\nhän pälyy ympärillään. Kukaan ei\nnäet ilman kateutta huomata\nvoi muka hänen lahjojaan, ei kukaan\nvoi häntä kadehtia vihaamatta\nja katkerasti vainoomatta häntä.\nHän valituksillaanhan useinkin\nsua vaivaa: lukot murretut ja kirjeet\npois siepatut, ja myrkyt, tikarit!\nMit' eessään näkeekään hän kaikkea!\nOot tutkittanut, itse tutkinut,\nja mitä löytyi? Tuskin varjon vertaa.\nEi tyynny turviin minkään ruhtinaan,\nei viihdy povell' ystävän hän minkään;\nja sellaiselle onneako luulet\nja rauhaa voivas hankkia ja hältä\ntaas iloako varrot itselles?\n\nALFONSO.\nSa oisit oikeassa, hänestä\njos lähint' etuani etsisin.\nOn etuni jo tosin, etten varro\nmä hyötyä koht'ikään, suoraa kättä.\nKaikk' eri tavoin meitä hyödyttää;\nken paljon käyttää tahtoo, käyttäköön\njok' asiaa sen oman laadun mukaan!\nNiin parhaat palvelukset saapi hän.\nMedicit meille opettivat sen,\nsen itse paavit meille näyttivät.\nMi huolenpito, mikä ylhäinen\nja tyyni kärsivällisyys heill' oli,\nkun monta suurta kykyä he turvas,\njotk' eivät tarvitsevan näyttäneet\nsit' oisi runsast' armoa ja sentään\nsen tarvitsivat!\n\n\nANTONIO.\n                 Ruhtinaani, kenpä\nei sitä tienne! Elon vaivat neuvoo\nmeit' elon antimille arvon suomaan.\nNiin nuorena jo saavuttanut on\nhän liian paljon, jotta siitä voisi\nnyt tyytyväisenä hän nauttia.\nJosp' oisi hänen hankittava vasta,\nmit' auliin käsin tarjotaan nyt hälle,\nvoimansa jännittäis hän miehekkäästi\nja edistyissään tyydytyksen tuntis.\nOn köyhän aatelisen paras toivo\njo toteutunut, seuralaisekseen\njos hänet ottaa jalo ruhtinas\nhoviinsa, köyhyydestä koroittaa\nkädellä lempeällä. Lisäksi\njos luottamuksensa ja suosionsa\nhän lahjoittaa ja tahtoo rinnalleen\nhänt' ennen muita ylentää niin sodan\nkun rauhan töissä, seuraelämässä,\nniin, luulen, voispa hiljaisesti kiittäin\nmies kaino arvon antaa onnelleen.\nJa Tassolla tään kaiken lisäks on\nviel' onni nuorukaisen ihanin:\njo isänmaansa hänet tuntevi\nja häneen toivonsa on kiinnittänyt.\nMua usko, onnen patjall' oivasti\nlepäävät oikut nuo ja pahat tuulet.\nHän tulee, päästä hänet armossasi,\nsuo hälle aikaa, jotta Roomasta\nja Napolista, mistä tahtoo, sitä\nhän etsis, mitä täällä kaipaa hän\nja mitä täältä vain hän jälleen löytää.\n\nALFONSO.\nFerraraanko hän palais ensiksi?\n\nANTONIO.\nHän Belriguardoon jäädä tahtoisi\nja matkatarpeet välttämättömät\nkautt' erään ystävänsä lähetyttäis.\n\nALFONSO.\nMä tyydyn siihen. Sisareni palaa\npian takaisin kanss' ystävättärensä,\nmä ennen heitä ratsain kiiruhdan.\nKun Tassosta oot huolehtinut, kohta\nsa seuraat meitä. Linnanhoitajalle\nmyös anna tarpeelliset käskyt, jotta\nniin kauan viipyä hän täällä voi\nkuin tahtoo, siksi kunnes ystävänsä\non hälle lähettäneet kapineet\nja kunnes kirjeet, jotka Roomaan tahdon\nmä hänen mukanansa toimittaa,\nhän saanut on. Hän tulee! Hyvin voi!\n\n\n\nTOINEN KOHTAUS.\n\n\n    ALFONSO. TASSO.\n\nTASSO (_hillitysti_).\nSun armos, jota mulle osoittanut\noot usein, tänään loistaa kirkkainnaan.\nSoit anteeksi, mit' ajattelematta\nsun edessäs mä rikoin uhkamielin;\nsait sovintoon sa vastustajani,\nmun sallit jonkun aikaa poissa olla\nsun luotasi, ja lupaat suosiosi\nviel' ylevästi mulle säilyttää.\nNyt täysin luottavaisna lähden täältä\nja hiljaa toivon, että lomahetket\nmun näistä vaivoistani kirvoittavat.\nOn uunna ylentyvä henkeni\nja tiellä, jolle katsees tukemana\nma astuin iloiten ja rohkeasti,\ntaas sinun suosiosi ansaitseva.\n\nALFONSO.\nMa toivon matkallesi onnea,\nett' iloiten ja täysin paranneena\ntykömme palaisit. Sa silloin meille\nhetkestä annat jokaisesta, jonka\nnyt otat, voiton kaksinkertaisen.\nSaat ystävilleni ja miehilleni\nkirjeitä viedä Roomaan. Luottavana\nsun toivon kaikkialla kääntyvän\nmun läheisteni puoleen, joihin luen\nmyös sinut, vaikka poissa oletkin.\n\nTASSO.\nOi ruhtinas, sen yli annos tulvii,\njok' arvoton on siihen mielestään\nja täll' ei hetkellä voi kiittää edes.\nSijasta kiitoksen on pyyntö mulla:\nrunoni lähinnä on sydäntäni.\nOon paljon tehnyt, lainkaan uutteruutta\ntai vaivaa säästämättä; kuitenkin\non vielä paljon tehtävää. Mun mieli\nois sinne, missä suurten miesten henki\nviel' elää, vaikuttaen elää, kouluun\nsiell' uudelleen mä käydä tahtoisin.\nNiin arvokkaammin sinun suosiosi\nansaitsis lauluni.--Oi, takaisin\nsuo mulle lehdet, joiden olevan\nsun hallussas vain häveten nyt tiedän.\n\nALFONSO.\nEt tänään multa ottaa tahtone,\nmit' antaa tuskin ehtinyt oot tänään.\nVälittäjäksi suo mun käydä itses\nja runoelmas väliin: varo, ettei\nsun uuras ankaruutes loukkaa luonnon\nsuloa, joka soinnuissasi elää.\nJa joka taholta äl' ohjeit' ota!\nTuhannet mietteet eri ihmisten,\njoit' elämä ja aatteet ristiriitaan\nsaa keskenään, kaikk' yhteen runoilija\nne kokoo viisahasti, eikä pelkää\npahoittaa monen mieltä, jotta taas\nsen enemmän vois monta miellyttää.\nEn sano silti, ettei siellä täällä\nsun oisi silailtava varovasti.\nMa lupaan sulle vielä: runostas\nsaat pian jäljennöksen. Itse runo\nsun kädestäsi jää mun käsiini,\njott' ensin sisarteni kanssa voisin\nsiit' oikein iloita. Jos sitten tuot\nsen valmiimpana takaisin, me siitä\nnautimme ylevämmin, ystävinä\nvain siellä täällä sua varoittaen.\n\nTASSO.\nVain häpeillen mä toistan pyyntöni:\nmun pian salli saada jäljennös!\nVain teos tää nyt mielessä on mulla.\nNyt siitä tulkoon, mikä tulla voi.\n\nALFONSO.\nSun intosi, sun rientos hyväksyn!\nMut, Tasso rakas, jos vain mahdollista,\nsun ensin vähän aikaa huvikses\nvapaata maailmaa ois nautittava\nja veres virkistettävä. Kas silloin\nvironneen mielen kaunis sopusointu\nsinulle kaikki soisi, mitä turhaan\nnyt synkeällä kiihkolla sä etsit.\n\nTASSO.\nNiin, ruhtinaani, siltä näyttää kyllä;\nmut terve olen ma, kun työhöni\nvoin antautua, ja niin parantaa\ntaas työni minut. Nähnyt olethan\njo kauan: vapaa ylellisyys mulle\nei hyvää tee. Saan juuri levossa\nlepoa vähimmän. Mä surukseni\nnyt tunnen, että luonto säätänyt\nei tätä mieltä riemuin liukumaan\nyl' leikkiväisten päiväin aaltoilun\nulappaa, aikain aavaa merta kohti.\n\nALFONSO.\nSua kaikki mieles miete, pyrkimys\nsyvälle johtaa sinuun itseesi.\nOn meidät ympäröinyt kohtalo\nniin monin syväntein; vaan kaikkein syvin\non täällä rinnassamme--siihen meidän\nniin onkin houkuttavaa syöksyä.\nMä pyydän: irti riistäy itsestäsi!\nMin runoilija menettää, sen voittaa\ntaas ihminen.\n\nTASSO.\n              Tät' intoani turhaan\nma suistan, rinnass' aina aaltoovaista.\nJos miettiä tai runoilla en saa,\nelämä mulle elämää ei ole.\nSä kiellä silkkimato kehräämästä:\nvaikk' omaa kuoloaan se kehrääkin,\nniin sisimmästään kalliin kudoksen\nse esiin kehittää, ei lakkaa ennen\nkuin ruumiskirstuunsa on sulkeunut.\nOi, jospa kerran hyvä jumala\nmyös meille silkkimadon kohtalon\nsois kadehdittavan, ja siipemme\nuudessa päivänlaaksoss' iloiten\nsois meidän nopeasti levittää!\n\nALFONSO.\nMua kuule! Kaksin verroin elämästä\nniin monen saatat nauttimaan; sua pyydän:\nelämän arvo opi tuntemaan,\nelämän, jonka rikkaus viel' omaas\non kymmenkertaisena. Hyvin voi!\nMit' aikaisemmin palaat luoksemme,\nsen herttaisemmin olet tervetullut.\n\n\n\nKOLMAS KOHTAUS.\n\n\nTASSO (_yksin_).\nNiin, sydän, kestä lujana! Niin, oikein!\nKäy vaikeaks se sulle. Ensi kerran\nnäin saat ja saatat teeskellä. Sen kuulit:\nei hänen oma mielensä se ollut,\nne eivät hänen omat sanansa,\n--Antonion ääni eikö kaikunut?\nOi, varasi vain pidä! Kuulla saat sen\npian joka taholta. Vain lujana!\nOn vielä hetkisestä kysymys.\nKen myöhään elämässään oppinut\non teeskentelyn, häll' on suojanaan\nrehellisyyden varjo! Hyvin käy se,\nvain heidän kanssaan siihen harjaannu.\n                (_Hetken vaitioltuaan_.)\nRiemuitset liian varhain! Tuoll' on hän,\nhän, armas ruhtinatar, saapuu tuolla!\nOi, mikä tunne! Tuskaks epäluulo\nja suuttumus mun rinnassani sulaa.\n\n\n\nNELJÄS KOHTAUS.\n\n\n    PRINSESSA. TASSO. (_Kohtauksen loppupuolella muutkin_.)\n\nPRINSESSA.\nSä. aiot jättää meidät, Tasso, tai\njäät ennemminkin Belriguardoon vielä,\nsenjälkeen poistuakses luotamme?\nVain vähäks aikaa, toivon. Lähdet Roomaan?\n\nTASSO.\nMä ensin sinne ohjaan kulkuni,\nja suosiollisesti ystäväni\njos minut vastaan ottavat, kuin toivon,\nniin huolta, kärsivällisyyttä käyttäin\nsiell' ehkä runoni voin viimeistellä.\nOn siellä koossa miestä, taide-alan\njokaisen mestariksi mainittavaa.\nJa eikö joka paikka, joka kivi\nkaupungeist' ensimäisen puhu meille?\nTuhansin eikö mykät opettajat,\nvakaiset majesteetit, meille viittaa\nsiell' ystävinä? Jos en runoani\nsaa siellä valmiiksi, sit' en saa koskaan.\nAh, tuskalla jo tunnen: onnea\nei mulla yrityksess' yhdessäkään!\nSen muuttaa voin, en koskaan valmiiks saada.\nMa tunnen, hyvin tunnen: suuri taide,\nmi ruokkii jokaista, mi vahvistaa\nja nostaa hengen terveen, turmioon\nse minut vie, se minut luotaan ajaa.\nPois kiiruhdan! Jo tahdon Napoliin!\n\nPRINSESSA.\nSen uskaltaisitko? Ei peruutettu\nmaanpako-tuomio viel' ole, mikä\nsua kerran kohtas isäs rinnalla.\n\nTASSO.\nOn varoitukses oikea, sit' olen\njo miettinyt. Ma valepuvun otan,\nma kuljen sinne, halpa paimennuttu\ntai pyhiinvaeltajan vaippa yllä.\nMä hiivin läpi kaupungin, miss' yksi\ntuhanten vilinään voi hyvin piillä.\nMä riennän rantaan, löydän veneen sieltä,\nja hyväntahtoisia miehiä,\nSorrenton talonpoikia, jotk' ovat\nkotiinsa markkinoilta palaamassa,\n\n--Sorrentoon täytyy rientää minun myös.\nSiell' asuu siskoni, ol' ilo, tuska\nhän vanhempaini, niinkuin minäkin.\nMa hiljaa purress' olen, vaieten\nmyös astun maihin, kuljen verkalleen\ntiet' ylöspäin ja kysyn portilla:\nCornelia miss' asuu, näyttäkää\nse minulle, Cornelia Sersale!\nAvuliaasti kutojatar joku\nsen kadun mulle näyttää, taloon neuvoo.\nKäyn edelleen. Ja lapset juoksevat\nmun vierelläni, muukalaista synkkää\nja pörrötukkaista ne katselevat.\nNiin saavun kynnykselle. Avoinna\njo ovi on, niin astun huoneeseen--\n\nPRINSESSA.\nOi Tasso, katso eteesi, jos voit,\nja huomaa vaara, missä väikyt sä!\nSua säästän, sillä muutoin sanoisin:\njaloa onko noin sun puhua,\nnoin ajatella yksin itseäsi,\nkuin ystäväin et sydämiä loukkais?\nSä etkö tunne mieltä veljeni,\nkuin sisar kumpikin sua kunnioittaa?\nSit' etkö tuntenut tai tiennyt ole?\nJo hetket muutamatko muuttaneet\non kaiken? Tasso! Pois jos haluat,\nsurua, tuskaa meille älä jätä!\n\nTASSO (_kääntyy poispäin)_.\n\nPRINSESSA.\nKuin onkaan lohduttavaa, ystävälle,\njok' aikoo vähäks aikaa poistua,\npien' antaa lahja, vaikka oisi se\nvain uusi vaippa tahi ase joku!\nEi sulle enää mitään antaa voi,\n--pois katkerana kaikki omasi\nsä heitäthän. Sä mustan kauhtanan\nja pyhiinvaeltajan-simpukan\nja pitkän sauvan osaksesi otat\nja vapaaehtoisesti köyhänä\npois kuljet, meiltä riistäin, mitä voisit\nvain meidän kerallamme nauttia.\n\nTASSO.\nEt tahdo siis mua täysin hyljätä?\nOi sulo sana, kaunis, kallis lohtu!\nMun etuani valvo, suojaa mua!--\nMun anna Belriguardoon jäädä, siirrä\nConsandoliin, tai minne tahdot, minut!\nNiin monta ruhtinaall' on kaunista\npuutarhaa, linnaa, jotka vuodet umpeen\non valmiina, ja tuskin päiväks sinne\nte pistäydytte, hetkeks ehkä vain.\nNiin, etäisin te niistä valitkaa,\njot' ette vuosiin katsomassa käy\nja joka nyt on hoidotonna ehkä:\nte sinne lähettäkää minut! Siellä\nmun suokaa olla teidän omanne!\nKuin vaalisinkaan sinun puitas, syksyin\nsun sitroonasi laudoin peittäisin\nja tiilin, ruokokimpuin suojaisin.\nSaa lavealle työntää juurensa\nmaan poveen lavoissansa kauniit kukat;\non puhdas, soma joka puistonpolku\nja joka tilkku maata oleva.\nMyös linnasta mun suokaa huolta pitää!\nMä ajallansa avaan ikkunat,\njott' tauluja ei pilaa kosteus.\nMä seinäin stukkatuuri-siloitukset\nsiivoilen keveällä viuhkalla;\non välkkeen puhtaan saava permanto,\nei kivi ainoa saa irtaantua,\nei halkeimissa ruoho orastaa!\n\nPRINSESSA.\nEi tiedä sydämeni neuvoa,\nei löydä sulle lohtua,--ei meille.\nMun silmän' etsii, avun antaisko\njumala mikään meille, yrtin mulle\nosoittais terveellisen, juoman jonkun,\nmi mielees rauhan toisi, rauhan meille!\nEi sana hartain, huulilta mi lähtee,\nei kaunein lääkekeino auta enää.\nMun täytyy sinut jättää, eikä jättää\nsua sydämeni voi.\n\nTASSO.\n                  Oi jumalat,\nhän, hänkö todella sun kanssas puhuu,\nsua armahtaa? Ja väärin ymmärtää\nsa kuinka voit tuon jalon sydämen?\nKuink' oli mahdollista, että eessään\nsun uskos horjui, heikkous sun valtas?\nEi, ei, se olet sinä! ja myös minä!\nOi, jatka, kaikki lohtu huuliltas\nmun salli kuulla! Neuvoasi multa\näl' ota pois! Oi lausu, mitä teen,\njott' anteeks saada veljeltäsi voisin,\njott' itse anteeks soisit mielelläsi,\njott' omaan piiriinne mun lukea\nilolla tahtoisitte taas? Se sano!\n\nPRINSESSA.\nSult' aivan vähän vaadimme; ja sentään\nkai liikaa ehkä; meihin, ystäviis,\nsa luottaudu! Sult' emme tahdo mitään,\nmik' omaa itseäs ei ole, kunhan\nvain ensin itses kanssa sovun saat.\nIloksi meille oot, kun sull' on ilo,\nsuruksi vain, jos vierot iloa.\nJa joskin kärsimättömiks saat meidät,\nse sitä vain on, että auttaa sua\non meillä mieli, mutta surulla\nnäemme, ettei auttaa voikaan, ellet\nkäy itse ystäväsi käteen, puolees\nmi kaiholl' ojentuu, eik' yllä sinuun.\n\nTASSO.\nSe olet sinä, pyhä enkeli,\nkuin ensi kerran mulle ilmestyissäs.\nSuo anteeks, ettei tuntenut sua aina\nsumea katse kuolevaisen! Jälleen\nhän sinut tuntee! Sielu ikuisesti\nsua ylistämään aukee. Heltymystä\non sydän täys; niin, hän on edessäsi,\nhän itse! Mikä tunne! Harhaako\nse on, mi sinuun sieluani vetää?\nVain hourintaa? Vai aisti korkeampi,\nmi vasta kauneimman ja puhtaimman\nkäsittää toden? Niin, se on se tunne,\nmi yksin minut onnelliseks tehdä\nmaan tämän päällä voi, mi yksin minun\nniin kurjaks salli tulla, kapinoiden\nkun sydämestäni sen häätää koin.\nTään intohimon tukahduttaa aioin,\nja vastaan syvint' olemustani\nain' uudelleen ma sodin, paatuen\nominta itseäni hävittämään,\njonk' oma sinä oot niin kokonaan--\n\nPRINSESSA.\nJos tahdot, että kauemmin sua kuulen,\nniin taltu, hehkus tuo mua peloittaa!\n\nTASSO.\nEstääkö maljan reuna viiniä,\nmi vaahdoten ja kuohuin tulvii yli?\nSa joka sanall' onneani lisäät,\nsaa silmäs joka sanalt' uutta tulta.\nSisintä myöten tunnen muuttuneeni,\nvapautuneeni tunnen tuskastani,\nvapaa kuin jumalat,--sun kiitos kaikki!\nHuuliltas virtaa mahti sanomaton,\nja minut valtaans' ottaa; niin, sä teet\nmun täysin omakses. Ei mulle jää\nnyt enää mitään omaks itsestäni.\nSumentaa onni, valo silmäni,\nmun horjuu mieleni. En kestä enää,\nmua ylivoimaisesti puolees vedät,\nsua hillitönnä sydämeni halaa.\nMun voittanut oot iki-omaksesi,\nniinp' ota olentoni kokonaan!\n    (_Syöksyy prinsessan luo ja syleilee häntä rajusti_.)\n\nPRINSESSA (_työntäen Tassoa luotaan ja rientäen pois_).\nPois!\n\nLEONORA (_joka jo hetken on ollut taustalla näkyvissä, esiin rientäen_).\n      Mit' on tapahtunut? Tasso! Tasso!\n                     (_Lähtee prinsessan jälkeen_.)\n\nTASSO (_aikoen seurata heitä)_.\nOi Luoja!\n\nALFONSO (_joka jo hyvän aikaa on lähestynyt Antonion kera_).\n          Mieletöntä pidättäkää! (_Pois_.)\n\n\n\nVIIDES KOHTAUS.\n\n\n    TASSO. ANTONIO.\n\nANTONIO.\nJosp' oisi luonasi nyt vihamies,\njoit' aina ympärilläs vainuat,\nkuin riemuita hän saiskaan!--Onneton!\nMa tuskin vielä olen toipunut!\nKun jotain aivan yllättävää sattuu,\nkun silmä näkee jotain suunnatonta,\non aatos hetken tyrmistynyt: meillä\nei ole mitään siihen verrattavaa.\n\nTASSO (_kauan vaitioltuaan)_.\nVain täytä virkas, sinut tunnen ma!\nNiin, ruhtinas ei suotta sinuun luota;\nvain täytä virkas, vitkaan kuoliaaksi\nkiduta minut, tuomioon kun olen\nnyt vikapää! Vain kisko, kisko nuolta,\njott' yhä julmemmin sen väkäset\nmua raatelis!\nSa olet kallis ase tyrannin;\nsiis ole vanginvartijani, ole\nkiduttajani! Kuinka omiasi,\nkuin sovelias ootkaan molemmiksi!\n                  (_Näyttämöön päin_.)\nNiin, mene, tyranni! Et loppuun saakka\nsä teeskennellä voinut, riemuitse!\nSä hyvin orjas sidoit, hyvin häntä\noot tuskiin mietittyihin säästänyt:\nsä mene vain, sua vihaan, täysin tunnen\nsen inhon, min saa aikaan väkivalta,\nmi rikollisna, väärin ruhtinoi.\n                   (_Hetken vaitioltuaan_.)\nSiis lopultakin karkoitettu olen,\npois täältä kerjäläisnä häädetty!\nSiis seppelöitynä mä aiottiin\nvain uhriteuraaks eteen alttarin!\nSiis viime päivänä viel' omaisuus\npois multa houkuteltiin ainoa,\npois sanoin liukkain vietiin runoni!\nNyt teidän käsissänne ainoa\non omaisuuteni, mi kaikkialla\nois ollut suositukseni, mi vielä\njäi viime varakseni nälkää vastaan!\nNyt huomaan, miksi levätä mun täytyy.\nTää salaliitto on, sä olet päämies.\nJott' ei vaan kypsyis runoelmani,\njott' ei vaan leviäisi maineeni,\njott' tuhat vikaa keksis kateus,\njott' unhoon lopulta mä jäisin aivan,\nsiks työttömyyteen tottua mun täytyy,\nsiks säästää itseäni, aistejani.\n\nOi kallis huoli, kelpo ystävyys!\nMa inhoittavaks uskoin salaliiton,\nmi ympärillein näkymättömänä\nja väsymättä kietoi verkkojaan,\nvaan vielä katalammin käy se ilmi.\n\nJa sireeni! Sä houkuttajani\nniin hentoinen, niin taivaallinen, nyt\nyht'äkkiä sun tunnen. Miks, oi Luoja,\nniin myöhään!\n\n              Vaan niin valmiit pettämään\nolemme itseämme, kunniaa\nhylyille suomaan vasta-kunniasta.\nEi toistaan tunne ihminen. Ei muut kuin\nkaleeriorjat, jotka läähöttää\nlähekkäin kytkettyinä samaan penkkiin;\nne tuntee toisensa, joist' yksikään ei\nvoi mitään vaatia, ei menettää;\njoist' itsekukin veijarista käy\nja vertaisensa veijariksi arvaa.\nSensijaan kohteliaina toisiamme\nme väärin arvioimme, jotta myös\nhe puolestaan meit' arvioisi väärin.\n\nKuin kauan pyhä kuvas estikään\nmua näkemästä naista keimailevaa,\njok' arvottomin juonin vehkeilee!\nPutosi naamio, Armidan nään nyt,\non poissa sulo kaikki--niin, sä oot se!\nSinusta aavistava laulu lauloi!\n\nJa liukas, pikku välittäjätär!\nKuin syvälle hän alentui! Nyt kuulen\nne hiiviskelyt hiljaiset, nyt tunnen\nsen piirin, jota kaarrellen hän hiipi.\nMä teidät kaikki tunnen! Riittää mulle!\nJa minulta jos kaikki riisti kurjuus,\nmä sitä kiitän: totuuden se näyttää!\n\nANTONIO.\nSua, Tasso, hämmästyen kuuntelen,\njos hyvin tunnenkin, kuin herkkä henkes\näärestä toiseen häilymään on nopsa.\nTajuusi tule! Raivos hillitse!\nSä herjaat, syydät sanan sanan jälkeen,\njotk' anteeks antaa voi sun tuskillesi,\nvaan niit' et itsellesi koskaan sinä.\n\nTASSO.\nNoin lempein kielin älä mulle puhu,\nsanoiltas viisailta sä säästä minut!\nSuo mulle onni hämärä, ett' ensin\nen tulis järkiini, ja järjiltäni\nsenjälkeen joutuisi. Ma ruhjotuksi\nytimiin saakka tunnen itseni,\nja elän vain sen tunteakseni.\nMua epätoivon raivo kouristaa,\nja hornantuskassa, mi minut tuhoo,\non herjaus vain heikko tuskanääni.\nMa tahdon pois! Jos rehellinen liet,\nse näytä, päästä minut täältä heti!\n\nANTONIO.\nMä täss' en hädässäsi heitä sua;\njos mielenmaltti täysin loppuu sulta,\nei lopu multa kärsivällisyys.\n\nTASSO.\nMun vangikses siis täytyy antautua?\nMa antaudun, ja niin se tehty on;\nen vastusta, niin minulle on paras--\nja tuskassani sitten toistella\nsuo minun, kuinka kaunist' olikaan,\nmin itse itseltäni hävitin.\nHe menevät--Oi Jumala, näen tuolla\njo pölyn, jonka vaunut nostavat--\nOn eellä ratsastajat--Pois he menee,\ntuoll' ajaa he!--Sielt' enkö myös mä tullut?\nPoiss' ovat, poissa, minuun suuttuneina.\nOi, kättä herrani jos suudella,\noi, hyvästellä vain jos saisin vielä!\nVain kerran pyytää viel': oi, anteeksi!\nVain kuulla vielä: mene, anteeks saat!\nVaan sit' en kuule, enää koskaan kuule--\npois aionhan! Mun hyvästellä suokaa,\nvain hyvästellä. Suokaa, sallikaa\nvain hetkinen mun heitä nähdä taas!\nViel' ehkä paranen. Ei, hyljätty\nmä olen, karkoitettu, itseni\noon itse karkoittanut, hänen ääntään\nen koskaan kuule enää, kohtaa koskaan,\nen koskaan katsettaan--\n\nANTONIO.\nSuo miehen, jok' ei seiso kylmin mielin\nsun vierelläs, sua muistuttaa: et ole\nniin kurja, kuin sä luulet! Miehistäy!\nJo liioin annat valtaa tuskallesi.\n\nTASSO.\nJa olenko niin kurja siis, kuin näytän?\nNiin heikko, kuin mun näet edessäsi?\nSiis mennyttä kaikk' onko? Onko tuska\nmaanjäristyksen lailla raivonnut,\nniin ett' on edessäni rakennus\nvain tuhkaa kasa kaamea?\nKaikk' onko kyvyt menneet, jotk' ois saaneet\ntukea, viihdyttää mua tuhatverroin?\nPois sammunutko voima, joka muinoin\nmun eli rinnassani? Rauennutko\noon tyhjiin, aivan tyhjiin?\nEi, kaikki vielä on, mut min' en mitään;\nmä itselleni vieras oon, hän mulle!\n\nANTONIO.\nJa häipyväs jos luulet itseltäsi,\nniin havahdu ja muista, mitä olet!\n\nTASSO.\nNiin, aikaan oikeaan mua muistutat!--\nJo onko turhat aikain esimerkit?\nEteeni eikö nouse yksikään\nmies jalo, syvemmältä kärsinyt\nkuin minä kärsin, jotta rohkaistuisin\nmä häneen itseäni verraten?\nEi, poiss' on kaikki! Yksi jääpi vain:\non luonto meille suonut kyyneleet\nja tuskanhuudon, kun jo menehtyy\nmies lopulta.--Ja mulle yli kaiken\nse tuskaan soinnut, sanat antoi, hädän\nsyvintä valtaa valittaakseni:\nja ihmissuun kun vaiva sulkee, Luoja\nsoi mulle lahjan laulaa, kuinka kärsin.\n\nANTONIO (_astuu hänen luokseen ja ottaa häntä kädestä_).\n\nTASSO.\nOi jalo mies! Sä olet luja, vakaa,\nja minä aalto vain, jot' ajaa myrsky.\nVaan mieti kuitenkin ja voimastas\näl' ylvästele! Luonto mahtava,\nmi laski juuret tämän kallion,\nmyös aallon liikkuvaiseksi se loi.\nSe myrskyn tuo, ja aalto pakenee\nja häilyy, paisuu, murtuu vaahtoharjoin.\nNiin ihanasti päivä kuvastui\ntään aallon helmaan, tähdet uinuivat\nsen povella, mi hiljaa nousi, laski.\nOn poissa välke, rauha paennut.--\nEn vaarass' enää itseäni tunne,\nenk' enää sitä häpee tunnustaa.\nOn rikki peräsin, ja laiva ruskaa\njo joka puolelta. Pois repee pohja\nmun jalkojeni alta! Sinuun tartun\nma käsin molemmin! Niin kallioon,\ntuhoutuessa purren, puristautuu\nlujasti vielä viimein laivamies.\n\n\n\n\nSELITYKSIÄ.\n\n\nSiv. 3. _Vergiliusta_ pidettiin Tasson esikuvana.\n  \"  6. _Esten Herkules_ (Ercole d'Este) oli herttua Alfonso II:n isä.\n  \"  \" _Esten Hippolytos_ (Ippolito d'Este), edellisen veli.\n  \"  9. _Myrtti_ oli Venukselle pyhitetty.\n  \" 12. _Platoa_ tutkittiin siihen aikaan paljon myös Ferraran hovissa.\n  \" 13. _Alfonso II_ oli Ferraran herttuana vv. 1559--97. Torquato\n        Tasso tuli hänen palvelukseensa v. 1572.\n        Tasso valmisti \"_Vapautetun Jerusaleminsa_\" vv. 1565-75.\n  \" 17. _Antonio Montecatino_ oli ensin filosofian professori,\n        sitten, v:sta 1575, herttuan valtiosihteeri.\n  \" 20. _Torquato Tasson isä Bernardo_ ajettiin maanpakoon\n        Napolista v. 1550.\n  \" 29. _Gregorius XIII_ tuli paaviksi v. 1572. Ferrara oli\n        paavillinen läänitys.\n  \" 38. _V.1565_, jolloin Tasso ensi kerran tuli Ferraraan,\n        oli herttualla toiset häänsä, joiden juhlallisuuksia\n        Tasso kuvailee.\n  \" 52. \"_Mä sivellintä, runohenkeä_,\n        _mi jumal-juoman parhaan suloudesta_\n        _sai nuoren voiman, toivoisin_...\"\n        Taru kertoo mehiläisten kantaneen nuoren, nukkuvan\n        Pindaroksen huulille hunajaa.\n  \" 80. _Prinsessan äiti_ oli v:sta 1535 kalviinilainen, minkävuoksi\n        hän ei senjälkeen saanut ottaa osaa lasten\n        kasvatukseen. Alfonso II ajoi samasta syystä äitinsä\n        maanpakoon Ranskaan.\n\nSiv. 100. \"_Nuo linnut kaameat, kaksmieliset_...\" Vanhimman\n          jumaluuden, Yön, tyttäriä. Erinyeitä sekä raskasmielisyyden\n          ja mielipuolisuuden henkiä, verrataan\n          yölintuihin; lähinnä kai ajatellaan lepakoita.\n  \"  108. \"_Mi ruhtinas_...\" Francesco I Medici, Toskanan\n          suurherttua v. 1574.\n  \"  119. _Gonsaga, dè Nobili, da Barga, Antoniano, Speroni_,--\n          Tasson ystäviä, pappismiehiä, oppineita, kirjailijoita\n          ja kirjallisuuden tutkijoita.\n  \"  141. _Sorrentossa_, Napolin lähellä, Tasson synnyinseudulla\n          asui hänen sisarensa Cornelia leskenä; hänen luokseen\n          Tasso meni ensimäisellä pakoretkellään v. 1577.\n\n\n\n"]