[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fqz1NKYSZ-psY1pBXTz41gUE-7DAlQxYmhki1QV_vtnk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":8,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2659,"Matti Pohto","Virkkunen, A. H.",1864,1924,"2659-virkkunen-a-h-matti-pohto","2659__Virkkunen_A._H.__Matti_Pohto","Vanhojen suomalaisten kirjojen pelastaja","muistelmat",[],[],"fi",null,7399,51758,false,69195,[22,23],"Bibliomania","Pohto, Matti, 1817-1857",[25,26],"Biographies","History - Other","\"Vanhojen suomalaisten kirjain pelastaja\" by Artturi H. Virkkunen is a historical account written in the early 20th century. The book chronicles the life and contributions of Matti Pohto, a notable figure in Finnish literature who dedicated his life to collecting and preserving old Finnish books. Through his tireless efforts, he amassed a significant collection that is of great cultural importance to the Finnish literary heritage.  The opening of the work presents an in-depth overview of Matti Pohto's origins, detailing his challenging childhood in a large family in Finland and his early hardships. It highlights his passion for collecting literature from a young age and his dedication to preserving books that would otherwise be lost to time. Despite his lack of formal education, Pohto emerges as an extraordinary character whose journey reflects perseverance and a deep love for Finnish culture and literature. The text serves as both a biography and an homage to a man whose life's work has had a lasting impact on Finnish scholarship. (This is an automatically generated summary.)",[],280,"Elämäkerta kertoo Matti Pohdosta, itseoppineesta rahvaanmiehestä ja intohimoisesta kirjojen kerääjästä. Teos valottaa Pohdon merkittävää työtä vanhan suomalaisen kirjallisuuden pelastajana sekä hänen vaatimattomia elämänvaiheitaan 1800-luvulla.","A. H. Virkkusen 'Matti Pohto' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2659.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MATTI POHTO\n\nVanhojen suomalaisten kirjojen pelastaja\n\n\nKirj.\n\nA. H. VIRKKUNEN\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1924.\n\n\n\n\n\n\nSeuraaville sivuille on koottu säilyneet vähäiset tiedot elämäntyöstä,\njoka tuloksissaan ja suorittajansa henkilöön nähden meidän ja\nluultavasti muidenkin kansain sivistyshistoriassa on ainutlaatuinen.\nSe suurtyö, minkä Matti Pohto suomalaisten kirjain ystävänä ja\nkerääjänä vaatimattomassa elämässään suoritti, herätti kyllä jo\ntekijänsä eläessä, vaikka tosin vähäisessä asiantuntijapiirissä,\nansaittua huomiota. Myöhempinä aikoina on hänen elämästään ja työstään\ntämäntästäkin julkaistu kirjoituksia eri sanomalehdissä. Sittenkin\nlienee suurimmalle osalle kansalaisiansa jotenkin vähän tunnettu tuo\nmerkillinen mies, joka omalla harrastuksellaan ja työllään, edes\nkaikkein alkeellisinta oppia saamatta, on kohonnut yhdeksi maamme\nhuomattavimpia henkilöitä ja joka on loistavana todistuksena siitä,\nmitä kykyä ja harrastuksen suuruutta Suomen kansan syvissä riveissä\nlöytyy. On sen vuoksi näyttänyt vaivanarvoiselta sen vähän erityisessä\njulkaisussa esittäminen, mitä tuosta harvinaisesta rahvaanmiehestä\nkirjallisuudessa ja muissa lähteissä sekä aikalaisten muistotiedossa on\nsäilynyt.[1]\n\nMatti Pohto oli syntynyt kahdeksantena yhdestätoista sisaruksesta\n7 p:nä maalisk. 1817 Lahden kylässä Isonkyrön pitäjään kuuluvassa\nsilloisessa Ylistaron kappelissa. Yli-Pohtolan talosta, joka oli\nhänen syntymäkotinsa ja nykyisin nimeltään Keski-Pohtola, hän otti\nsukunimensä. Vanhemmat olivat Iisakki Jaakonpoika (s. 1775, k. 1851)\nja Helena Antintytär (s. 1778, k. 1841). Matin suku oli kotoisin\nIlmajoella, josta hänen isänisänsä Jaakko Matinpoika Kuivi tuli\nkotivävyksi Yli-Pohtolaan, naiden Maria Matintyttären.\n\nLukuisan sisaruspiirin keskuudessa kasvaen Matti Pohto kaikesta\npäättäen eli jo aikuisimmat vuotensa niukoissa oloissa. Isä ei ollut\nelämässään säännöllinen. Monien muiden silloisten pohjalaisten tavoin\nhän vietti hurjaa elämää; kirkonkirjoissa olevan merkinnän mukaan häntä\nkaksi kertaa sakotettiinkin juopumuksesta ja tappelusta. Isän säännötön\nelämä luonnollisesti vaikeutti hänen lukuisan perheensä toimeentuloa.\nTalo oli isonpuoleinen, lähes puolen manttaalin tila. Sen rakennuksista\nmainitaan tuohikattoinen, laudoittamaton harmaa päärakennus, jossa oli\neteinen, tupa ja kamari. Huonon hoidon vuoksi talo meni rappiolle,\nisäntä joutui suuriin velkoihin, ja hänen talonsa myytiin v. 1825\nilmajokelaisen Yli-Könnin saatavista, Matin ollessa 8-vuotiaana. Perhe\njoutui luonnollisesti kotitalostaan pois. Vanhemmat elivät sen jälkeen\nloisina eli itsellisinä eri paikoissa, ensin Lahden kylän Hölsölässä\nja vuodesta 1835 Topparlan kylän Plökissä, missä Matin veli Iisakki\n(s. 1806) oli tullut talon omistajaksi. Mutta Iisakkikin myi talonsa\n1841, ja Matin isä muutti itselliseksi jälleen Pohtolaan. Siellä hän\nsitten eleli köyhissä oloissa kuolemaansa saakka, ja Mattikin on\nkirkonkirjoihin merkitty isänsä perheeseen kuuluvaksi. Isän kuoltua hän\non kirjoissa itsellisenä Pohtolassa.[2]\n\nMatin aikaisemmasta lapsuudesta kerrotaan joitakin piirteitä,\njotka osottavat, että ne ominaisuudet, jotka hänessä miehenä ovat\nhuomattavissa, kehittyivät jo sangen aikaisin. Joku halu nähdä\nmaailmaa laajemmalta ilmaantui hänessä jo sangen varhain. Kirjaan\non pantu, että Matti-poikanen jo viisivuotiaana lähti ominpäinsä\nkotoaan nähdäkseen, miltä maailma ulompana näytti. Pieni karkulainen,\nkuinka etäälle lieneekään matkallaan ehtinyt, palautettiin kotiinsa\nperäänkuuluttamalla. Pienen poikasen karkuunpääsy jo semmoisenaan voi\nolla todistuksena siitäkin, että kodissa ei aivan paljon ehditty pitää\nlasten puuhia silmällä. Toinenkin piirre lapsessa kuvaa ominaisuutta,\njoka osaltaan teki mahdolliseksi miehen elämäntyön, nim. Pohdossa jo\naikaisin ilmenevä erityinen säästäväisyys. Kerrotaan, että hän nuorena\npäiväkaudet saattoi seisoa kotitalon lähellä olevan maantieportin\nluona odotellen matkustavia, joilta toisinaan sai jonkun lantin portin\naukaisemisesta. Kun vanhemmat eivät tätä Matin ajanvietettä hyväksyneet\nja sen kielsivät, jatkoi poika salaa entistä lystiänsä ja säilytti\nsaamansa ansion maantien viereen kaivamassaan kuopassa.\n\nKodissa Pohdolle, käyttääkseni Wareliuksen sanoja, »ei enempää opetettu\nmitään kuin muillekaan köyhien lapsille». Blomstedt, joka Jalasjärvellä\nkasvaneena ja ylioppilaana Ilmajoella oleskellen oli Pohtoon tutustunut\nja sanoo kirjoittaneensa hänen elämänsä kuvauksen »esikuvaksi ja\nkehoitukseksi muille halvimmassa kutsumuksessaankin yhteistä parasta\nedesauttamaan» ja sitä varten käyttäneensä paitsi Pippingin esitystä\n»muualta saamiansa luotettavia tietoja», kertoo, että »pikkuruisna\npoikasena olivat vanhemmat, ollenkin äiti, sekä pari heidän vanhemmista\nlapsistaan rahvaassa tavallisella lavalla opettaneet hänen lukemaan, ja\nhän olikin niin mieltynyt lukuun, että kernaasti kävi lukukinkereillä\ntaitoansa näyttämässä, jota huonolukuiset lapset tavallisesti pelkäävät\nkuni kuolemaa. Ei siinä kyllä. Hän vähäksyi kuulustusta oman kylänsä\nkinkereillä ja hypäten pappein reen-kannoille seurasi hän usein heitä\nmuihinki lukusioihin, joissa välisiä raha-äyriäki pistivät tämän\nlystillisen pojan pivohon». Lapsena saavuttamaansa lukutaitoa Pohto\nmyöhemmin, yksinomaan kirjain parissa eläen, varmaan kehitti niin,\nettä hän myöhemmällä iällään moitteettomasti pystyi kirjaa lukemaan.\nSitä vastoin jäi kirjoitustaito hänellä ainiaaksi saavuttamatta.\nWarelius, joka tutustui Pohtoon v. 1846, sanoo, ettei hän enempää osaa\nkirjoitusta »kun juur hiukan lukea, mitä vasta vanhempana omin päinsä\non opetellut». Se, mihin hän kirjoitustaidon alalla vielä vanhempanakin\npystyi, rajoittui latinalaisten painokirjaimien jäljittelemiseen, joita\npiirtelemällä hän on etupäässä kirjain nimiä paperille merkinnyt.[3]\n\nKotitalon jouduttua loisiin käsiin, sai Matti, melkeinpä heti kun\nkynnelle kykeni, ruveta omin päin toimeentulostansa huolehtimaan. Hän\nelätti itseänsä kesäisin paimenena, talvet mieron kiertäen. Hänen\nkerjuumatkansa lienevät aluksi rajoittuneet kotitienoolle. Vuosien\nkuluessa hän ulotutti kiertelynsä laajemmalle, kuljeksi Turun läänin\neteläosiin saakka, joutuen siellä Perniön pitäjässä passittomana\nkiinni v. 1833. Pohto lähetettiin nyt Turun linnaan. Siellä hän\nsairastui vaikeaan tautiin ja siirrettiin tervehdyttyään Helsinkiin.\nSeuraavana talvena häntä pidettiin vankina Helsingissä, sillä ei ollut\ntietoa siitä, mistä Matti oli kotoisin. Kuljeskellessaan oli hän näet\nheittäytynyt kuuromykäksi nähtävästi siten paremmin herättääkseen\nihmisten sääliä ja helpommin apua saadakseen. Jollakin tavalla saatiin\nkuitenkin selville pojan kotipaikka ja hänet kuljetettiin keväällä 1834\nkotiseurakuntaan. Tällä matkalla kerrotaan Matin unohtaneen mykkää\nnäyttelemisen, hän kun kerran epähuomiossa tuli sanoneeksi jotakin.\nPoika joutui nyt pahaan pulaan, mutta koetti siitä leikkiä lyöden\nselviytyä. Hänen kerrotaan näet selittäneen, että niinkuin »kevään\nlempi lintujen talven alla jähmettyneet kielet sulattaa suloisiin\nsirkutuksiin, niin oli hänenkin nyt käynyt».[4]\n\nKotia palattuaan rippikoulun käynti oli Matin ensimmäisiä tehtäviä.\nSen suorittamiseen olikin jo aika, sillä hänellä oli kahdeksastoista\nikävuotensa kulumassa. Rippikoulunsa — ainoa koulu, jota hän kävi —\nMatti suoritti hyvin ja laskettiin syyskuussa 1835 ensi kerran Herran\nehtoolliselle. Kirkonkirjoihin on merkitty, että Matin, samoinkuin\nhänen useampien sisarustensakin, lukutaito oli kiitettävä, mutta\nluetun käsityksessä Matti on saanut paremman merkinnän kuin yksikään\nhänen sisaruksistaan. Ripillä hän käy myöhemminkin Ylistarossa melkein\nvuosittain, joinakin vuosina parikin kertaa.\n\nMatin vaellushalu ei laimentunut hänen edellisillä retkillään\nsaamistaan ikävistä kokemuksista. Pian hän on jälleen retkeilemässä,\ntällä kertaa ei kuitenkaan enää pelkkänä kerjäläisenä. Hän alkoi nyt\nkaupitella arkkiviisuja ja muita pienempiä painotuotteita. Matka ei\ntullut tällä kertaa pitkäksi. Matti ei päässyt Ikaalisten pitäjään\nkuuluvaa Karvian kappelia kauvemmaksi ennenkuin hän taas passittomana\njoutui kruununmiesten käsiin ja lähetettiin Vaasaan. Siellä sanotaan\nhänen kärsineen ruumiillisen rangaistuksen irtolaisuudesta ja sitten\nlähetetyn kotiseudulleen.[5]\n\nOlipa näiden Pohdon nuoruudenseikkailujen laita miten tahansa, varmaa\non, että hän 1830-luvun loppupuolella, parinkymmenen vuoden ikäiseksi\nehdittyään, aloitti varsinaisen elämäntyönsä, asuen, niinkuin Blomstedt\nkirjoittaa, »kesät laukku selässä, talvet kelkka perässä» kuolemaansa\nsaakka pääasiallisesti maantiellä. Hänen hyvä maineensa ja nuhteeton\naskartelunsa olivat nähtävästi jo tulleet yleensä tunnetuiksi ja\nkokemuksestaan lienee hän tullut tuntemaan passinkin tarpeellisuuden.\nKirkonkirjoissa olevan merkinnän mukaan on hän ensi kerran Ylistaron\npapistolta ottanut todistuksen v. 1836. Ainakin hän tästälähin sai\nvapaasti liikkua, missä tahtoi. Kirjojen myynti ei liene tuottanut\nriittävästi toimeentuloa. Enemmän ansaitakseen Pohto kauppaliikkeensä\nlisäksi alkoi harjoittaa myöskin kirjansitojan tointa. Tätä työtään\nhänen sanotaan tehneen »suuremmalla tarkkuudella ja varovaisuudella\nkuin kaupungin mestarit, jos kohta ulkonäkö hänellä ei tullut\nsemmoinen, jotta näiden nitomille olisi tainnut vertaa vetää».\nKirjansitomisen taidosta Pohdolla oli varmaan paljon etua kirjojen\nkeräämisessä, johon hän antautui v. 1838. Tämän taitonsa avulla hän\nhelposti sai tilaisuutta tarkastaa kansan säilöissä talletettuja\nvanhoja kirjoja ja niiden osia, joista hän itse pystyi sitomaan\ntäydellisiä kappaleita.\n\nKirjojen kerääjänä Pohto pääsi varsinaiselle alalleen. Siitä tuli\nhänelle suorastaan intohimo. Uupumatta hän kuolemaansa saakka kulki\ntoisesta maan äärestä toiseen, etsien hänelle rakkaiksi käyneitä\nkirjoja. Hänen intonsa tässä pyrkimyksessään oli, käyttääkseni\nBlomstedtin sanoja, »niin sanomattoman suuri, että hän tavataksensa\nharvinaista kirjaa, vähäpätöisimpääkin, jota hänellä ei ollut, taikka\nvain ainoata lehteä, jota joku hänen omistamansa kirjansa oli vailla,\nsamosi sangen pitkät matkat, vieläpä viimeisen äyrinsäkin pani\nliikkeelle, jos niiksi tuli».\n\nPohdon matkoja on mahdoton yksityiskohtaisesti enää seurata. Jotakin\ntodistaisivat tässä suhteessa passit, joita hän ainakin kaupunkien\npoliisiviranomaisille näytti. Niistä on kuitenkin vain jokunen\nsäilynyt. Eräs Helsingin yliopiston kirjastossa Pippingin kokoelmassa\nsäilynyt, nähtävästi rahvaanmiehen kädestä lähtenyt ja erinäisistä\npuheenparsista päättäen Etelä-Pohjanmaalla syntynyt runontekele\nmainitsee, miten\n\n    »Matti Pohto jäitä potkii»,\n    kuinka hän on »aina kulkeileva»,\n    »Tietää tien Turkuhunkin,\n    Sieltä tormaa Tornioonkin;\n    Ei laiska kelpaa laulamahan\n    Eikä nilkku tanssimahan,\n    Mut se kuin jalo jalvoistansa\n\n    -- -- --\n\n    Sepä kelpaa kiertämähän,\n    Pitkät maikat mittaamahan,\n    Sepä suhtaa Suomen saaren,\n    Arvaa poikki Pohjanlahden,\n    Sepä kokoo konttihinsa,\n    Vanhat kirjat kirstuhunsa,\n    Parhaat laulut laukkuhunsa,\n    Tavarat taskuhunsa».\n\nWarelius, joka on tietonsa saanut nähtävästi Pohdolta itseltään,\nkertoo, että hän monet kerrat, paitsi Pohjanmaalla, oli kulkenut Turun\nläänissäkin, »josta sanoo useimman perivanhan kirjan saaneensa, Savon\nja Karjalat tietää hän myös tyystemmin kun moni muu matkustaja». Useat\nkerrat Pohto matkoillaan kävi myös Helsingissä. Aikuisimmat jäljet\nhänen pääkaupungissa käynnistään, sittenkun alkoi kirjoja kerätä, olen\ntavannut vuodella 1842. Silloin hän näkyy joutuneen ainakin Gottlundin\ntuttavuuteen ja käsiin. Gottlund, joka oli kaiken vanhan kerääjä ja\ntalteenpanija hänkin, näkyy varsin hyvin käsittäneen, mikä etevä\napumies Pohto oli hänen tarkoituksilleen. Hän näyttää ottaneen Pohdon\nsuorastaan palvelukseensa, lähetti hänet Venäjän Lappiin ja Karjalaan\nsekä suunnitteli laajan ohjelman tällä matkalla suoritettavalle\nkeräystoiminnalle. Tämä käy selville siitä suosituskirjasta, minkä\nGottlund Pohdolle matkaa varten laati. Tämä asiakirja on Gottlundin\nsiksi kuvaava, etten malta olla sitä tähän ottamatta, sitä suuremmalla\nsyyllä kun Pohdon tämänaikaista Helsingissä käyntiä ei tietääkseni ole\nmuualla mainittu. Gottlundin suosituskirja, joka on päivätty 28 p:nä\ntammikuuta, kuuluu näin:\n\n »Matti Isakinpoika Pohto, kotoisin Ylistaron Kappelista Iso-Kyrön\n pitäjässä, Pohjanmaalta, joka omasta mieli-tahostaan ja\n rakkauestaan Suomen kielen kirjallisiin laitoksihin on ruvennut\n ympärin-matkustamaan Suomen maata, kuulustellaksensa, ylös-hakeaksensa\n ja koottaksensa niitä vanhanaikaisia, nykyisin harvoin nähtäviä,\n Suomalaisia kirjoja, mitkä vielä jossakussa ehkä meillä löytynnöön, ja\n joista hään on jo suurella kiivauella ja ahkeruuella kokoon hakenut\n ja tännek tallellen tuottanut monta varsin outoa ja äkkinäistä,\n ennen tuntematointa kirjoa, pelastaksensa heitä sillä häviämästä,\n hajoamasta ja katoamasta, heijän säilyttämisellä kielemme kunniaksi\n ja hyväksi tulevillenkin ajoillan — on nyt peällensäk ottanut,\n samassa luvallisessa peällen-tarkoituksessa, kulkeaksensa minun\n asioilleni aina Suomen ja Venäjän Lappiin, tiiustella, kuulustella\n ja kokoella vanhanaikuisia Suomalaisia kirjoja, niin myös ikivanhoja\n käsi-kirjoituksia ja nahka-kirjoja, jotka jolla-kulla tavalla\n koskoovat meijän historiaan, tahi tuottaavat meillen valaistusta\n ja selitystä vanhoista maan-laitoksistamme, tavoistamme ja\n esivanhemmistamme. Ja koska hään nyt tällaisissa tarkoissa asioissa,\n varuistettu Kuvernörin passilla, lähtööpi pohjoisehen päin, niin soan\n minä tämän kautta kehoittamisellani, hyvin sanoin puoltamisellani\n ja toivotuksillani hänen tiehen saattamiseksensa johtattaa häntä,\n rukoellen jokaisia, liijoitenkin moamme ystäviämme, kielemme\n rakastajoitamme ja Suomalaiseen kirjallisuuteen halullisiamme, että\n olisivat hänellen avullisia ei ainoastaan hyvillä neuvoillaan ja\n ylösvalaistuksillaan, mutta että myös antaisivatten hänellen semmoisia\n vanhantapaisia kirjoja ja kirjoituksia, joista on tässä puhuttu, niin\n myös kuin mitä löytynnöön muita vanhoin jäännöksiä ja iki-muistoja,\n niin kuin e.m. kivi-nuijia (joita _ukkoisen voajoiksikin_ kututaan),\n Riimikeppiä (joita _poalikoiksikin_ mainitaan), rauta-jousia ja\n muitaik muinosaikaisia sota-aseita, talon kapineita, työn kaluja ja\n puvun kappaleita m.m., joita kaikkia hään tänne tuotaisi korjuhun ja\n talteisehen iäksi säilyttämiseksi.\n\n Anon vielä viimmeisellä niitä moamiehiämme, jotka jossa kussa\n varsinaisessa asiassa hyövyttäävät häntä näissä tarkoituksissa, jotta\n erinäisehen tässä myöten seuraavaisille paperille kirjuttaisivat\n nimiänsä ja antimiansa, muistoksi ja kunniaksi muillenkin,\n liijoitenkin minullen.\n\n Helsinkin kaupunnista annettunna 28:na päivänä Tammi-kuuta,\nvuonna 1842.\n\n                                        Carl Axel Gottlund,\n                                      Suomen kielinen Lehtori\n                              Keisarillisessa Aleksanderin Akademiassa,\n                                     Helsinkin kaupunnissa.»[6]\n\nNiinkuin suosituksesta näkyy, oli Gottlundin tarkoituksena ottaa\nPohto jonkunlaiseksi yksityiseksi asiamiehekseen. Lähettäähän\nhän Pohdon »minun asioilleni» sekä kehoittaa yleisöä lähettämään\nHelsinkiin ne Pohdon saaliit, joita tämä Gottlundin varten johonkin\ntalteen sijoittaisi. Gottlundin Pohdolle suunnittelema ohjelma oli\npaljon laajempi kuin mitä Pohto siihen saakka oli keräysmatkoillaan\ntoteuttanut. Hänen piti paitsi kirjoja koota käsikirjoituksia eli\n»nahkakirjoja», kiviaseita, riimusauvoja, jousia ja muita sota-aseita,\ntalonkapineita, työkaluja, puvun kappaleita y.m. Tällainen laaja\nkeräystoiminta oli tietysti Pohdon varoilla ja voimilla mahdoton\ntoteuttaa. Silloinen 25-vuotias Pohto nähtävästi ei kuitenkaan\npitänyt tehtävää ylivoimaisena. Hänelle annettiin passi Uudenmaan\nlääninhallituksesta 21 p:nä tammikuuta 1842 kuudeksi kuukaudeksi matkaa\nvarten »Venäjän Lappiin Arkangelin lääniin», niinkuin yliopiston\nkirjastossa säilytetyssä passissa sanotaan. Ja niin Pohto lähti\npyrkimään maikan päämäärää kohden Venäjän Karjalaan ja Lappiin. Lähes\npari kuukautta hän samoili nähtävästi Itä-Suomen kautta pohjoiseen\nja saapui Hyrynsalmelle, josta hänen Gottlundin ruotsinkieliseen\nsuosituskirjaan tekemän merkinnän mukaan oli pakko lähteä paluumatkalle\n18 päivänä maaliskuuta. Syyksi matkan keskeyttämiseen Gottlund\nmainitsee, ettei Pohto uskaltanut jatkaa matkaansa »osaksi kun\nhänen olisi ollut kuljettava suksilla, mitä hän raskasta taakkaa\nkantaessaan ei voinut, osaksi siitä syystä, että hänen pitkillä\ntaipaleilla nyt olisi ollut pakko käyttää opasta, jotka olivat niin\nkalliisti palkattavia, etteivät hänen varansa siihen riittäneet, sitä\nvähemmän kun hän nyt ei voinut mitään ansaita suomalaisilla kirjoilla,\njoita hän kaupitteli». Paluumatka kävi Oulun kautta, jossa passi on\nnäytetty lääninhallituksessa 2 p:nä huhtikuuta. Raahen kautta edelleen\nkulkien Pohto saapui Isoonkyröön 5 p:nä toukokuuta. Pari kuukautta\noleskeli hän nyt kotipaikallaan, jossa nimismies Matias Liljeqvist\non passiin merkinnyt 4 p:nä heinäkuuta kiittävän todistuksen hänen\naskartelemisestaan kirjojensa parissa. Mainittuna päivänä Pohto jälleen\nlähti matkalle Helsinkiin, johon saapui 24 p:nä heinäkuuta, oltuaan\nsiten matkalla Isostakyröstä 20 päivää. Tästä Helsingin-matkasta en ole\ntavannut muita tietoja kuin että Gottlund sanoo hankkivansa Pohdolle\nuuden passin Suomessa liikkumista varten.\n\nMihin ne monet »varsin oudot ja äkkinäiset, ennen tuntemattomat kirjat»\novat joutuneet, jotka Gottlund tietää Pohdon »tännek laitellen»\ntuottaneen, on tietämätöntä. Ainakaan Pohto ei vielä tähän aikaan\njoutunut Pippingin yhteyteen, joten kirjat eivät liene yliopiston\nkirjastoon tulleet. Lieneekö Gottlund niillä lisännyt omia kokoelmiansa?\n\nNäiden Gottlundin kokoelmissa v:lla 1842 säilyneiden tietojen\njälkeen kuluu useampia vuosia, ennenkuin Pohdosta mitään mainitaan.\nKeräysmatkojaan hän varmaan edelleen teki ja sangen hyvällä\nmenestyksellä, sillä kesällä 1846, jolloin Warelius tuli Pohdon\ntuttavaksi, hän kävikin »Kirja-Matin» luona Isossakyrössä syyskuulla\n1847 — hänen kirjastonsa käsitti kaikkiaan noin 2,000 kirjatuotetta.\nEnsimmäiset viestit Pohdon toiminnasta julkisuudessa tavataan\ntietääkseni Borgå Tidningissä syyskuussa 1847. Kirjoittaja, joka sanoo\ntietävänsä Pohdosta vain kuuleman mukaan, lausuu ihmettelynsä siitä,\n»etteivät meidän sanomalehtimiehemme ole lausuneet sanaakaan tästä\nlaatuaan merkillisestä miehestä»; hän on ottanut asian puheeksi vain\nsiinä mielessä, että joku asiantuntija antaisi tarkempia tietoja.\nHänkin tietää, että Pohdolla lienee runsaampi kokoelma suomalaisia\npainotuotteita kuin kenelläkään toisella, että hän kerää muitakin\nkuin suomenkielisiä kirjoja sekä että hän vaeltaa ympäri maata\nkartuttaakseen kirjastoansa, »ja jos hän löytää jotakin kelvollista,\nkäyttää kaiken kykynsä sen saadakseen». »Hän ei osaa kirjoittaa, mutta\nkuljettaa muistikirjaa, johon kirjoitustaitoisilla merkityttää, minkä\nhuomaa tärkeäksi.» Pohdon muistia kehuu tämäkin kirjoittaja niinkuin\nyleensä kaikki, jotka hänestä mainitsevat. »Hänen muistinsa kuuluu\nolevan niin tarkka, että hän osaa kirjojen nimet ulkoa sanasta sanaan\nsekä tietää myöskin sellaisista kirjoista, joita hän on nähnyt taikka\njotka hän omistaa, kun paino ja teksti hänelle näytetään, kirjan\npainoksen ja painatusvuoden».[7]\n\nSamoihin aikoihin kuin tämä kirjoitus julaistiin, tuli Pohto\ntunnetuksi toisellakin tavalla. Kerätessään aineksia suomalaisista\nkirjoista tehtävää luetteloansa varten, Pipping lähetti kiertokirjeitä\nja kirjeitä maan papistolle, tiedustellen kirkkojen arkistoissa\nja muuallakin säilyneitä vanhoja suomalaisia kirjoja ja myöskin\nseurakuntain asiakirjoja. Suurimman osan Pippingille saapuneista\nkirjeistä, jotka säilytetään valtion arkistossa ja osaksi myöskin\nyliopiston kirjastossa, muodostavat näihin tiedusteluihin saapuneet\nvastaukset. Tällaisen tiedustelu kirjelmän sai myöskin Isonkyrön\nsilloinen kirkkoherra Karl Hällfors. Vastatessaan siihen huhtikuun\n24 p:nä 1847 Hällfors tekee selkoa seurakuntansa kirkon arkiston\nsisällyksestä, mikäli siinä on kirjallisuutta, jota ei ole Keckmanin\nluettelossa, sekä jatkaa sitten: »Isonkyrön seurakunnassa on\nentinen talonpojan poika Matti Pohto taikka, niinkuin häntä täällä\nyleisesti nimitetään, Kirja- taikka Veisu-Matti, jolla on huomattava\nkokoelma tähän asti painettuja suomalaisia kirjoja, virsiä sekä\nesivallan julistuksia, joiden keräämistä varten hän on tehnyt\nlaajoja matkustuksia ympäri Suomen.» Kirjoittaja ei sano voineensa\nPohtoa vielä tavata, koska tämä edellisessä kuussa oli jälleen\nlähtenyt Etelä-Suomeen, mutta lupasi, jahka Pohto koteutuu, teettää\nmahdollisimman tarkan luettelon hänen kirjavaroistaan sekä lähettää\nsen Pippingille. Tämän kirkkoherra Hällforsin tiedonannon kautta tuli\nPohto tunnetuksi Pippingille, joka omien sanojensa mukaan kutsui Matin\nHelsinkiin. Sinne Pohto kirjoja muassaan saapuikin elokuussa 1847.\nPippingin paperien joukossa on laajahko luettelo yliopiston kirjastoon\nvuosina 1847—61 tehdyistä kirjalahjoista. Siitä näkyy, että Pohto 9\np:nä elokuuta 1847 lahjoitti kirjastolle 161 painotuotetta. Näiden\nkirjojen joukossa lienevät olleet nekin teokset, jotka Hällfors samana\nkesänä sanoo Pohdon puolesta lähettäneensä yliopiston kirjastoon ja\njoiden joukossa oli m.m. »useita vanhempia suomalaisia almanakkoja».\nSamana vuonna ja luultavasti samalla matkallaan Pohto on Suomalaisen\nKirj. Seuralle lahjoittanut 7 suomalaista vanhaa kirjaa.\n\nHällfors ryhtyikin toimeen lupaamansa luettelon aikaansaamiseksi,\nkäyttäen työssä apulaistaan maisteri Liliusta, ja oli, niinkuin hän\nPippingille kirjoittaa joulukuun 8 p:nä 1847, niin pitkälle ehtinyt,\n»että itse kirjat ja monet suomalaiset viisut, joista useimmissa ei\nole nimeä eikä painatusvuotta, ovat kahteen erilliseen luetteloon\nmerkityt». Nämä luettelot, jotka täyttävät noin 13—14 arkkia, sanoo\nHällfors olevan valmiit lähetettäviksi, mutta lisää, että »Pohto\ntahtoo tuoda ne itse, kun hän tämän kuun lopussa lähtee etelään päin\nja luulee saapuvansa Helsinkiin tulevan helmikuun alussa». Paitsi sitä\nPohto oli luullut tarvitsevansa noita luetteloita matkalla. Vielä\nolivat luetteloimatta Pohdon omistamat asetukset, joita hänellä oli\n»runsas kokoelma» sellaisia, joita ei mainita Keckmanin luettelossa.\nPohto toivoo yliopiston kirjastosta saavansa tietoja, mitä asetuksia\nsiellä ennestään oli; siten luuli hän luetteloimisen voitavan\nsuorittaa helpommin, kun ei tarvitsisi luetella kaksoiskappaleita.\nPaitse näitä painotuotteita oli Pohdolla Isossakyrössä vielä muutakin\nkirjallisuutta, josta ei vielä oltu luetteloa laadittu. Hällfors sanoo\nPohdon olevan erittäin huvitetun Pippingin työstä, »ja olisi hänen\nainoa toivonsa, että hänestäkin julaistavassa suomalaisten kirjain\nluettelossa muutamalla sanalla mainittaisiin, että hänkin omalta\nosaltaan on avustanut sen täydellisentymistä».\n\nNiinkuin tästä kirjeestä näkyy, oli Pohdon Isoonkyröön keräämä kirjasto\nsangen runsas. Paitsi Hällforsin mainitsemia kirjoja ja viisuja, joista\nluettelo jo käsitti 13—14 arkkia, olivat asetukset ja osaksi muukin\nkirjallisuus vielä luetteloimatta. Tuo laaja luettelo, jota Pohto itse\nlähti viemään Helsinkiin, on hävinnyt. Epätietoista on, jättikö Pohto\nsitä ensinkään Pippingille heidän Helsingissä tavatessaan toisensa.\nAinakaan sitä ei ole Pippingin papereissa. Sen sijaan tavataan hänen\nkokoelmissaan laajahko 17:lle nelitaitteiselle lehdelle laadittu\nasetuksia ja säätyjen päätöksiä, enimmäkseen 1600- ja 1700-luvuilta,\nviimeiset vuodelta 1808. Niitä on yhteensä 454 kappaletta. Luetteloa\ntekemässä on ollut useampia henkilöitä. Suurin osa siitä on kirjoitettu\nhyvällä käsialalla, ja joihinkin kohtiin Pohto itse on merkinnyt\nlisäyksiä. Tämäkin luettelo lienee tehty Isossakyrössä siitä osasta\nPohdon kirjastoa, jonka Hällfors mainitsee vielä olevan luetteloimatta,\nja jonka sisällykseen merkityt kirjat hyvin soveltuvat. Kentiesi on\nmaisteri Lilius ollut mukana luetteloa tekemässä.\n\nKirjojaan ja muuta omaisuuttaan Pohto Isossakyrössä säilytti Palon\nkylässä lähellä kirkkoa olevassa Penttalan talossa, Wareliuksen\ntiedonannon mukaan »eräässä ullakkokamarissa». Siellä sanotaan hänen\nasuneen »pitemmän aikaa», ja kuolemansakin jälkeen oli melkoinen osa\nhänen omaisuuttaan mainitussa talossa. Sen ohessa hänellä näyttää\nolleen varastopaikkoja muuallakin Isossakyrössä.\n\nPohdon maine pian levisi sanomalehtimiestenkin kuuluville ja hänestä\nalkaa tästälähin ilmaantua kirjoituksia eri lehtiin. Pipping antoi\nhänelle erityisen suosituskirjan, jota hän matkoillaan näytti\npapeille ja muille asiaa harrastaville. Åbo Tidningar julkaisi\nhänestä helmikuussa 1848 kirjoituksen, jossa mainitaan, että Pohto\nhiljakkoin oli saapunut Turkuun. Kirjoittaja tietää m.m., että hän on\ntarjoutunut yliopiston kirjastoon antamaan kaikki suomalaiset kirjat\nja julkaisut, joita hän vielä saisi käsiinsä ja joita siellä ei ole.\n»Mies, joka on harrastanut vähän numismatiikkaakin, maksaa ruplaan\nsaakka täydentääkseen yhdellä ainoalla lehdellä vanhaa käyttökelvotonta\nkirjaa, jota anteliaisuutta ei ainoastaan rahvas, vaan myöskin\nsäätyläiset ovat osanneet asianmukaisesti käyttää hyväkseen»».[8]\n\nPari kuukautta myöhemmin seurasi Wareliuksen kirjoitus Suomettaressa.\nSe on ensimmäinen laajempi kuvaus Pohdosta ja ansaitsee jo semmoisena\nhuomiota, varsinkin kun sillä, nähtävästi Pohdon itsensä antamia\ntietoja sisältäen, on melkeinpä alkulähteen arvo.\n\nKirjoittaja sanoo, että hän jo aikaisemmin olisi Pohdosta »jotakin\njutellut, sillä hän ansaitsee kyllä yleisemmin tunnettaa, jos hän\nitse — — — ei olisi kieltänyt hänestänsä mitään virkkaamasta — — —;\nmutta nyt maan ruotsalaisien lehtien hänestä kerran puhuttua, en luule\nhänen pahaksuvan, jos suomalaisellekin yleisölle teen häntä tutuksi,\nolletikkin kosken muuta hänestä taida sanoa kun hyvää».\n\nTehtyään selkoa Pohdon harrastuksista ja hänen suuresta kirjastostaan\nmainitsee Warelius, että hän on pelastanut »monta vanhaa ja vanhuuden\nlähden kallisarvoista kirjaa, jotka muuten ijäksi päivää olisivat\nlasten koreeksi annetut tai muulla tavalla pilatut olleet». — —\n»Häntä kutsutaanki sentähden tavallisesti Kirja-Matiksi; ja koska\nhän kirjojensa tähden enemmän kuin kukaan kansollisistansa on\nkulkenut ja nähnyt maailmaa, on hän paikon tunnettu toisellakin vähän\nherjaus-nimimäiseltä kuuluvalla nimellä, joka on Maailman-Matti.»\nKun ei ole oppinut kirjoitustaitoa, ei Pohto ole voinut koota\nkäsikirjoituksia, »vaikka halunsa kyllä olisi kaikkeen, mitä\nmuinais-aika säilytettävää on jälkeensä jättänyt». Edelleen kertoo\nWarelius, että »ne muinaiskirjat, joita joutuu saamaan enemmän kun\nyhden kutakin, taritsee hän yleisiin kirjastoihin tai yksiköille, jotka\nhaluavat niitä; mutta omasta kirjastostansa ei antaisi, vaikka kultaa\nsaisi». — — — »Kallis kirjastonsa on hänelle kuin ystävä eli kumppani,\njota paitsi ei voisi olla, ja hän tuntee sen niin perinpohjin, että\nnähtyänsä jonkun lehden Agrikolan tai Erikuksen aikasesta kirjasta,\ntaitaa sanoa mihin kirjaan ja minä vuonna präntättyyn se kuuluu.»\nKirjansitomistyössään »ja paikatessaan revittyjä kirjojansa katsoo\nerittäin tyystin, ettei yksikään kirjain katoisi eikä peittyisi.\nVaillinaisia kirjojaan säästää, kunnes saa mitä puuttuu taikka toisen\ntäysinäisen kappaleen. Millä hartaudella hän pyytää kirjojansa\ntäysinäisiksi, näkyy siitäkin, että eräästä Kristiina Kuningattaren\nkuvasta, joka on ollut 1642-vuoden Piplian alvussa mutta puuttui siitä\nkappaleesta, joka hänellä oli, maksoi koko hopiaruplan, vaikka kuva\nitsessään ei olisi kopeekankaan arvoinen».\n\nJatkuvasti Pohdon elämä seuraavinakin vuosina on samaa kirjojen\nperässä kuljeskelemista kuin ennenkin. Vain joitakin vähäisiä hänen\nvaatimatonta askarteluansa valaisevia tietoja on jälkimaailmalle\nsäilynyt. Kirjojansa ja muutakin omaisuuttansa alkoi hän noin vuoden\n1850 paikoilla kelkassa niitä perässään vetäen siirtää Penttalasta\nKanajärven taloon Kaivolaan. Tämän talon omistaja, hänkin tunnettu\nsuomalaisten kirjojen kerääjä, Emanuel Kanajärvi antoi Pohdon\nkäytettäväksi talossaan ullakkokamarin,jossa tämä oleskeli matkojensa\nloma-aikoina viimeiset elämänsä vuodet kuin kotonaan ainakin, pitäen\nmonasti huoneensa avaintakin mukanaan maata kierrellessään. Samanlaiset\nharrastukset lienevät vieneet nämä kirjain ystävät yhteen. Tavarain\nkuljettamista kesti useina vuosina itämaisen sodan aikana ja sitä\nennen. Penttalan isäntä Juho Juhonpoika sanoo kirjeessään Pippingille 8\np:ltä joulukuuta 1858 sen tapahtuneen siitä syystä, että Pohto pelkäsi\nIsonkyrön seutujen sodan aikana mahdollisesti joutuvan vihollisen\nhävitettäviksi.\n\nKirjaston siirtäminen on liikuttava todistus siitä, miten Pohto koetti\nkeräämiänsä kirja-aarteita sattuvilta vaurioilta turvata. Tarvittiin\ntotisesti hänen hartautensa ja tehtäväänsä antautuminen suuren\nkirjamäärän kelkalla kuljettamiseen Isostakyröstä Kaivolaan, jota\nmatkaa on noin 30 penikulmaa!\n\nSamaan aikaan kuin Pohto tavaroitaan kuljetti Penttalasta sisämaahan,\nhän teki testamenttinsa. Se on ruotsinkielellä Isossakyrössä laadittu\nja Pohdon puumerkillä varustettu 2 p:nä kesäkuuta 1851. Siinä Pohto\nmääräsi sitä tapausta varten, että hän kuolisi rintaperillisittä, että\nkaikista kirjoista, jotka ovat painetut ennen Turun paloa, yksi kappale\noli tuleva yliopistolle, jollei sillä ennestään niitä ollut, »ynnä se\nside, johon kirja on nidottu»; muut kirjat ovat jaettavat Kuopion ja\nTurun tuomiokapitulien ja Vaasan kimnaasin kesken siten, että jokaisen\nlaitoksen kirjastolle oli tässä järjestyksessä anneltava ne kirjat,\njotka siltä puuttuivat. Sen lisäksi Pohto määräsi, että »se isäntä,\njonka luona minä asun ja säilytän omaisuuttani sekä vanhempia ja\nuudempia kirjoja, on saapa kaiken muun omaisuuden sekä uudemmat kirjat,\njotka kuolemani hetkellä ovat hänen talossaan. Paitsi sitä oikeutetaan\njokainen tässä pitäjässä pitämään omanaan kaikki, minkä minä olen\nheille säilytettäväksi jättänyt, tarvitsematta siitä tehdä kenellekään\ntiliä, eikä kukaan lähemmistä tai etäisemmistä sukulaisistani voi siitä\ntehdä mitään perintövaatimusta».\n\nUseissa Pohdon elämää käsittelevissä esityksissä — kumma kyllä\nmyöskin Pippingin — sanotaan Pohdon määränneen kirjastonsa,\npaitsi yliopistolle, Kuopion ja Turun kimnaaseille. Testamentin\njäljennöksestä, joka on Pippingin kädellä kirjoitettu ja säilytetään\nyliopiston kirjastossa, näkyy kuitenkin, että asianomaiset\ntuomiokapitulit on määrätty kirjaston perillisiksi, ja ovat kirjat\nsitten tuomiokapitulien suostumuksella luovutetut kimnaaseille.\nTestamentin valvojinakin esiintyvät asiamiesten kautta tuomiokapitulit.\n\nTestamentin päiväämisaika on aivan lähellä isän kuolemaa. Pohdon isän\nelämä päättyi näet neljä päivää myöhemmin, kesäk. 6 p:nä. Lieneekö\nisän riutuminen — hän oli jo yli 75 vuoden vanha — ollut syynä siihen,\nettä Pohto juuri tähän aikaan järjesti rakkaiden kirjojensa säilymisen\nsenkin ajan varalla, jolloin hän itse ei enää olisi niitä vaalimassa.\n\nViimeisien kymmenen elämänvuotensa aikana Pohto vuosittain kävi\nHelsingissä, ajoittain parikin kertaa vuodessa, aina tuoden uusia\nkirjoja, niinkuin Pipping kertoo, »etenkin pieniä kirjasia sitä lajia,\njota harvoin tavataan muualla kuin rahvaan ja vähemmän sivistyneiden\nkansanluokkain käsissä. Niitä hän myöskin lahjoitti yliopiston\nkirjastolle ajan mittaan useampia satoja, sekä aivan pienestä\nrahamaksusta taikka vaihtaen joitakin tarpeettomia kaksoiskappaleita\nvastaan jätti kirjastolle useita suurempiakin teoksia ja vanhempia\nkirjoja, joita kirjastossa ei ollut, mutta joita hänellä oli kaksi\ntai useampia kappaleita. Joka kerta hän toi myöskin useita ainoita\nkappaleitansa käytettäviksi laatiessani luetteloteosta, josta hän oli\nerittäin huvitettu, valittaen vain, ettei ennen painatuksen alkamista\nollut tietoonsa saanut kaikkea, mitä minun oli tarpeellista nähdä.\nMahdollisuuden mukaan poistaakseen tästä johtuneita puutteita, pyysi\nja sai hän luettelon arkit sitä myöten kuin niitä painosta valmistui,\nminkä johdosta hän sitten muutamia kertoja ja vielä viimeisellä\nkäynnillään toi tänne niin suuren määrän kirjoja ja pieniä vihkosia,\njoita minä en ollut ennen nähnyt enkä tuntenut, että luettelon vaatimat\nkorjaukset ja lisäykset sen johdosta ovat paisuneet paljon laajemmiksi\nkuin oli voitu suunnitella».\n\nNäitä Pippingin sanoja täydentää hänen laatimansa jo mainitsemani\nyliopiston kirjastoon saapuneiden kirjalahjojen luettelo. Siitäkin\nnäkyy, että Pohto on viime aikoinaan Helsingissä käynyt vuosittain\nja aina lahjoillaan kartuttanut kirjaston kokoelmia. Vuosina 1849\nja 1850 on lahjoituksia tapahtunut kaksi kertaa. Pohdon antamien\npainotuotteiden lukumäärä on sangen suuri. Vuonna 1848 esimerkiksi\nhän samalla kertaa antoi 222 painotuotetta, vuonna 1857, viimeisellä\nkäynnillään, 125 kirjaa ja puupiirrosta. Muina vuosina lahjoituksia\noli vähempi määrä. Yhteensä Pohto on jo eläessään kartuttanut\nyliopiston kirjastoa noin 800 painotuotteella. Niiden joukossa on,\npaitsi isompia ja pienempiä kirjoja, alku- ja loppulehtiä erinäisiin\nvanhempiin kirjoihin, m.m. Agricolan teoksiin, raamatullisia aiheita\nesittäviä puupiirroksia, paljon almanakkoja, rukouspäivien tekstejä\ny.m. Pippingin esityksestä ja myöskin tästä luettelosta käy selville,\nettä toisinaan Pohto kirjoistaan sai jotakin rahallistakin korvausta.\nEttei tässä aivan suuria summia liikuteltu, ilmenee siitä, että vuonna\n1857 Pohto sai Pippingin merkinnän mukaan »muutamista harvoista ennen\nantamistaan kirjoista, jotka hän itse on yliopiston kirjaston laskuun\nostanut», 29 kopeekkaa.\n\nHelsingissä käyntinsä Pohto suoritti muiden matkojensa varrella.\nHänen kahdelta viime vuodeltaan on tallella pari todistusta, jotka\nosottavat hänen kiertelyänsä. Niiden sanamuodosta kuultaa myöskin\nse arvonanto, jota Pohto kotiseudullansa nautti. Niinpä Ylistaron\nkappalainen Henrik Reinhold Aspelin 7 p:nä joulukuuta 1855, mainiten\nPohtoa nimellä muinaiskerääjä (antiqvariesamlaren), todistaa, että\nhän »kiitettävillä kirjatiedoilla sekä hiljaista ja rauhallista\nelämää viettäen on nauttinut autuuden välikappaleita. Aikoen lähteä\nkotipaikaltaan etsiäkseen ja kootakseen vanhoja suomalaisia kirjoja\nja kirjoituksia, joilla on muinais- ja kirjastotieteellistä arvoa,\nsuositellaan häntä asianomaisten luona parahimman mukaan». Isonkyrön\nnimismies Liljeqvist on 15 p:nä samaa joulukuuta tähän todistukseen\nmerkinnyt, että kotiseudulla, jossa hän on manttaalikirjoissa, ei ole\nmitään, joka estäisi Pohtoa mainitussa tarkoituksessa liikkumasta,\n»minkä vuoksi häntä suositellaan vapaata meno- ja paluumatkaa varten».\nTämän todistuksen Pohto on näyttänyt Helsingin poliisikamarissa\n22 p:nä helmikuuta 1856. Todistus on Isossakyrössä uudistettu 2\np:nä ja näytelty Turussa 14 p:nä huhtikuuta. Sanamuodollaan aivan\nyhtäläinen papintodistus kuin edellämainittu, päivätty Ylistarossa\nja nimismies Liljeqvistin merkinnällä varustettu lokakuussa 1856,\noli Pohdolla kuolinhetkellään. Jaakonpäivän aikana 1856 Pohto saapui\ntakaisin Isoonkyröön ja oleskeli siellä kolmatta kuukautta. Siellä\nhän kirjoitutti hyvän käsialan omistavalla henkilöllä Pippingille\nkirjeen 16 p:nä syyskuuta 1856 — ainoan, minkä Pohdon nimessä olen\ntavannut kirjoitetun. Tässä kirjeessä Pohto pyytää, että Pipping\n»lähdättäis tänne minullen siitä suomalaisten kirjaan luettelosta\neli förtekningistä alkain 10:stä arkista, ja se myös, ja kaikki mitä\nsiitä on präntistä ulostullut, että minä saisin katsella, jos minulla\nvielä olis lisää tuoda kirjoja, ja jos minulta jotakin valistusta\nvaaditaan, niin minä olen sen antava». Kerrottuaan, että hän lokakuun\n6 päivänä aikoo lähteä Etelä-Suomeen, hän lausuu, että hän sitä ennen\n»nöyrimmästi toivoo saada mainitun förlekningin eli, jos se on mahdoton\nsitä saada, niin pyydän edes vastausta». Kirjeen alle on merkitty\n»nöyrin palvelia Matti Pohto, vanhan kirjaan kokoja».[9]\n\nTietämätöntä on, lieneekö Pohto lokakuussa Isostakyröstä lähdettyään\nenää kotiseudulleen palannut. Mikäli ruukinpatruuna Georg Nordensvan\nPippingille kirjoittaa Kalvolan Kutilasta 11 p. heinäkuuta 1858, lähti\nPohto 8 p. huhtik. 1857 Kanajärvestä Pohjanmaalle, kuljettaen kelkalla\nerästä arkkua, johon hän oli koonnut tavaroitansa. Missä hän oli\nkierrellyt ja mihin kelkkansa ja arkkunsa jättänyt, sitä ei tiedetty.\nKanajärveen hän palasi 6 päivänä kesäkuuta Pälkäneen kautta. Nordensvan\narvelee hänen jättäneen tavaransa mahdollisesti Kangasalle, Orivedelle\ntai Ruovedelle. Juhannuksen aattona 1857 Pohto jälleen lähti Kanajärven\ntalosta Helsinkiin, ottaen tavaroitaan silloinkin mukaansa, eikä enää\ntullut takaisin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlen siten säilyneiden niukkojen tietojen nojalla koettanut seurata\nMatti Pohdon vaiheita hänen elämänsä viimeiseen vuoteen. On jo aika\ntehdä selkoa siitäkin, mitä hän uupumattomalla ahkeroimisellansa sai\naikaan. Niinkuin Pipping ja muut aikalaiset todistavat, ei Pohto\neläessään luovuttanut kirjakokoelmansa ainoita kappaleita, vaan\nsäilytti niitä kuolemaansa saakka. Pippingin luettelo käsittää 4,066\nnumeroa. Niistä oli Pohdon kirjastossa, paitsi muutamia muulla kuin\nsuomenkielellä kirjoitettuja kirjoja, »kolmetuhatta ja muutamia\nsatoja». Näistä kirjoista oli 1,500 Ruotsinvallan aikana painettua,\njoita Pippingin luettelossa on noin 1,900. »Lähes puolet Pohdon koko\nkirjakokoelmasta», sanoo Pipping, »oli siten kirjoja, joita ei enää\nole kirjakaupassa ja joita yksityisilläkin harvoin nyttemmin tavataan,\npaitsi uudempia, niinkuin luonnollista on; lisäksi tulee, että muutamat\nensinmainituista ovat kaikkein harvinaisimpia, joista maksetaan korkeat\nhinnat, kun niitä joskus huutokaupoissa tarjotaan». Kirjoitusta\ntaitamaton itsellismies oli siten kerännyt verrattomasti suurimman osan\nsitä suomalaista kirjallisuutta, mitä hänen aikanansa oli olemassa.\nMyöskin käsikirjoituksia mainitaan Pohdolla olleen.\n\nKirjojen ohella Pohto keräsi muutakin vanhanaikaista, mitä vähillä\nvaroillaan saattoi kokoelmaansa hankkia. Hänellä oli myöskin\nrahakokoelma, »tosin ei suuri eikä huomattavammalta osallaan\njaloa metallia, mutta ei myöskään aivan vähäarvoinen», niinkuin\nPipping sanoo. Wareliuskin mainitsee, että Pohdolla oli »kaunis\nmyntistö enimmiltäin kuparirahoista». Vanhimmat rahat olivat Eerik\nPommerilaisen ja Sten Stuuren ajoilta. Pohdon jälkeen Penttalassa\npidetyssä pesäkirjoitusluettelossa mainitaan 27 vanhaa hopearahaa,\nvaskirahoja eräässä lippaassa sekä lisäksi kahden talarin raha\nvuodella 1729, painava 3 1/4 naulaa, yhden talarin raha vuodella 1716\nsekä kaksi puolen talarin rahaa vuosilla 1720 ja 1725. Suurimman\nosan rahakokoelmaansa Pohto säilytti Kanajärvessä. Sieltä löytyi\n»63 isompaa ja pienempää hopearahaa», 2 hopeamitalia, 9 nl vanhoja\nvaskirahoja, mitaleja sekä palkintorahoja (jelloner), lisäksi pieni\nrasia sisältävä vanhoja hopea- ja vaskirahoja ynnä 14 kappaletta\n»kompositionsmedaljer». Osan omistamistaan rahoista lienee Pohto\nmyynyt. Ainakaan niitä kaikkia ei mainita pesäkirjoitusluetteloissa.\nJuho Juhonpoika Penttalan tiedonannon mukaan jo mainitsemassani\nkirjeessä Pippingille 8 p:ltä joulukuuta 1858 oli Pohto omistanut m.m.\nkahdeksan talarin vaskirahan vuodelta 1662. Sitä lienee talossa jonakin\nkummana tarkoin katseltu, koskapa Penttala tiesi, että se painoi 28\nnl, oli 22 tuumaa pitkä ja 13 tuumaa leveä. Samassa kirjeessä hän\nmainitsee, että Pohdolla oli, »mikäli täällä voitiin huomata, sievä\nja kallisarvoinen kokoelma hopearahoja, useamman kymmenen ruplan\narvoinen». Mihin Pohdon rahakokoelma on joutunut, en ole saanut\ntietooni. Erään tiedonannon mukaan lähetettiin Penttalassa olevat\nhopearahat Helsinkiin.\n\nMyöskin oli Pohdon perussa kaikenlaista muuta vanhaa tavaraa,\ntalouskapineita y.m., jota hän itse ei tarvinnut ja jonka hän lienee\nhankkinut ja tallettanut vain asianharrastuksesta. Niinpä tavattiin\nPenttalassa: vaskihinkki, 2 tinatuoppia, tinapikari (bägare), 6\ntinalautasta, 3 kynttilänjalkaa samaa ainetta, pieni tinainen\n»ruuvipullo», lisäksi sapeli, pajunetti y.m. Kanajärvestä löytyi\nmyöskin tinavati ja 5 tinalautasta. Tällaista vanhaa perua Pohto\nkokoili m.m. huutokaupoista ostelemalla, mitä vähillä varoillaan\nsaattoi saada irti. Joitakin luetteloita hänen täten hankkimistaan\nesineistä on säilynyt.\n\nKun ajattelee Pohdon suurta kirjastoa, hänen rahakokoelmaansa ja\nmuinaisesineitänsä, niin tulee ehdottomasti kysyneeksi, kuinka oli\nmahdollista niiden hankkiminen ja mistä Pohto sai ne varat, jotka\nhän keräilytyöhönsä, kirjojen ja muiden esineiden ostoon, tarvitsi.\nSillä vaikka otetaankin huomioon, että monet kirjat maksoivat\nhänelle vähän, hän kun niitä sai kirjansitomistyönsä korvaukseksi ja\nepäilemättä myöskin vaihtokaupassa myytävistä painotuotteista, joita\nhän osti tukuttain ja jotka siten eivät hänelle maksaneet paljoa, niin\ntarvittiin sittenkin kirjaston vuotuiseen kartuttamiseen varoja, jotka\nPohdon oloissa elävälle miehelle eivät voineet olla aivan vähäisiä.\n\nPipping on löytänyt selvityksen tähän Pohdon suuressa säästäväisyydessä\nja erinomaisen yksinkertaisissa ja vaatimattomissa elämäntavoissa.\n»Lapsuudesta tottuneena kieltäytymään paljosta ja kokemaan kovaa»,\nkirjoittaa Pipping, »tuli hän vaikeuksitta toimeen sangen vähällä.\nLeipäpalanen taskussa riitti hänelle kierrellessään niissä\npaikoissa, joissa hän toivoi saavansa jotakin tyydytystä palavalle\nkirjojenhalullensa ja enimmäkseen lienee hän vähäisellä lantilla, jos\nmaksu tuli kysymykseen, saanut sen, mitä ruumis ravinnokseen tarvitsi.\nAsunto rahvaan kanssa sen asuintuvissa tai yhdessä säätyläisten\npalvelijain kanssa sekä kaupungeissa milloin jossakin ullakolla tai\nulkohuoneessa tai lämmittämättömässä suojassa ei siihen aikaan liene\nmitään maksanut». Eikä joku hänen käytettäväkseen annettu pieni\nkamari niissä taloissa, joissa hänellä oli päämajansa, voinut paljon\nmaksaa. »Vaatteet olivat halvinta ainetta, talvisin tuskin vastaten\nmeidän ilmanalamme vaatimuksia, usein hyvin kuluneet ja paikatut.\nTodistuksena siitä, ettei hänellä ollut alusvaatteita, mitä muuttaa,\ntäytyy minun pitää sitä pesemisen puutetta, mikä enimmäkseen näkyi\nhänen käyttämistään vaatteista; sillä kädet ja kasvot olivat aina\npuhtaat eikä hänessä muutenkaan huomannut mitään likaisuutta. Vesi oli\nhänen päivittäinen juomansa, ja sahtia hän nautti kun sitä hänelle\ntarjottiin, multa ei milloinkaan maistanut viinaa taikka viiniä.\nMyöskin kahvista ja teestä hän kieltäytyi, selittäen ettei tahtonut\nnauttia mitään, vaikkapa kuinkakin vahingotointa, mihin hänen ei\nsopinut itseänsä totuttaa, kun varojen puutteessa ei voinut sitä\nitsellensä kustantaa. Myytäviksi ja vaihdettaviksi aijotut kirjansa --\nsamoin kuin nekin, joita hän matkoilla oli saanut, hän kantoi selässään\ntai kuljetti kelkalla, huolellisesti käärittyään ne useampaan arkkiin\nkartuusipaperia ja asettaen päällimmäiseksi suojelemaan kosteudelta\npalasen ruskeata nahkaa. Omaa henkilöänsä varten tarvitsi hän siten\nsangen vähän.»\n\nTäydennykseksi Pippingin esitykseen Pohdon ulkonaisista varustuksista\nolkoon mainittu, että hän näyttää pitäneen päällään melkeinpä\nkaikkine vähät vaatteensa, mitä hänellä oli. Kuoleman hetkenä oli\nhänellä, niinkuin ruumiinavauspöytäkirjassa mainitaan, kaksi lakkia,\npäällimmäinen purjekangasta, sen alla toinen puuvillakangasta, sekä\nkaksinkertaiset alusvaatteet.\n\nUlkomuodoltaan oli Pohto — mitään muotokuvaa ei ole hänestä olemassa\n— niinkuin Blomstedt kirjoittaa, »joksikin kookas, köyryniskainen\nmies, typerämäisellä katsannolla, joka kuitenkin virkistyi ja\nselkeni, kun kirjastoista eli muista hänelle mieluisista seikoista\ntuli puhe». Pipping lausuu myöskin, että hänen kasvonsa, jotka »eivät\nyleensä ilmaisseet mitään sielunelämää, vaan kernaammin päinvastoin,\nhuomattavasti kirkastuivat», kun tulivat puheeksi asiat, jotka olivat\nhänen sydäntänsä lähellä.\n\nOn väitetty, että Pohto ei yleensä paljon lukenut keräämiänsä kirjoja.\nElmgren esimerkiksi lausuu, ettei hän »oikeastaan välittänyt kirjain\nlukemisesta, vaan pyrki ainoastaan tuntemaan niiden ulkomuodon, painon,\npaperin, nimilehden j.n.e.» On mielestäni kuitenkin syylä epäillä,\nonko tämä arvostelu aivan kohdallaan. Pipping kertoo, että kun hän ei\ntahtonut myöntää jonkun kappaleen samaa kirjaa olevan eri painosta,\nPohto erinomaisen muistinsa avulla saattoi hänelle, kokeneelle\nkirjastomiehelle näyttää sivun ja rivin, jossa kirjat erosivat\ntoisistaan. Tällaisen tuntemuksen saavuttaminen on ymmärtääkseni\nmahdollinen vain sille, joka on kirjat tarkoin lukenut, vieläpä niitä\nverrannutkin toisiinsa.\n\nNiinkuin jo mainitsin, lähti Pohto Kanajärvestä Helsinkiin\nJuhannusaattona 1857. Hän saapui perille Juhannuksen jälkeen ja\noleskeli pääkaupungissa pari viikkoa. Täällä, niin kertoo Pipping,\nheräsi hänessä ajatus lähteä Viipurin lääniin, jonka eteläosassa hän ei\nvielä ollut käynyt, »vaikka usein oli lausunut toivomuksen saadakseen\nsiellä ja mahdollisesti Inkerinmaallakin jatkaa tutkimuksiansa,\nvarsinkin sellaisten suomalaisten kirjain, jotka luultavasti niillä\nseuduilla ovat yleisempiä kuin uudessa Suomessa». Matkasuunnitelma\nulotettiin sitten Pietariin saakka, ja Pohto varustettiin\nsuosituskirjeillä, joiden toivottiin hänelle avaavan pääsyn\nkeisarilliseen kirjastoonkin. Pohdolla oli itse kenraalikuvernööri\nBergin 7 p:nä heinäkuuta antama suosituskirja, jossa hänet oikeutettiin\nPietarin ja Itämeren kuvernementeissä kokoamaan vanhoja suomalaisia\nkirjoja ja käsikirjoituksia.\n\nNäin varustettuna Pohto heinäkuun alkupuolella lähti matkalle,\nnytkin jalkaisin niinkuin aina. Hän oli jo sivuuttanut Viipurin, kun\ntorstaipäivänä, 30 p:nä heinäkuuta, saapui Viipurin eteläpuolella\nnoin 8 kilometrin päässä olevaan Nuoran kylään, poiketen kello 9\naikaan aamulla Tuomas Tetrin taloon. Pohto ilmoitti nimensä ja sanoi\nolevansa matkalla Kokkolan tehtaalle sekä paneusi tuvan penkille maata,\nkun talonväki lähti askareillensa. Taloon oli jo edellisenä iltana\nsaapunut Napuen kylässä Isossakyrössä v. 1823 syntynyt, siihen aikaan\nrenkinä Nuoran kylässä elävä Johan Niilonpoika Rein eli Löfgren niminen\nmies. Tämä oli talossa yötä ja lähti ennen Pohdon saapumista erääseen\npihassa olevaan heinälatoon, asettuen sinne nukkumaan. Mies oli\nhuonomaineinen, yrittänyt sotamieheksi Suomen kaartiin, mutta maineensa\nvuoksi hylätty; oli oleskellut Hämeenlinnassa ja Saimaan kanavalla sekä\nsitten renkimiehenä Nuoran kylässä. Herättyään tuli Löfgren noin puolen\npäivän aikana tupaan, jolloin hän kertoi Pohdon heränneen, pyytäneen ja\nsaaneen juodaksensa sahtia, jota Löfgren oli tuonut jossakin astiassa,\nsekä asettuneen jälleen maata kääntyen seinään päin. Löfgren kertoo\nedelleen, että kun hän oli kumartunut ottaakseen lattialla olevan\nkirveen, Pohto oli sylkäissyt häntä kasvoihin. Siitä suuttui Löfgren\nja enempää ajattelematta iski Pohtoa kirveellä päähän, pakeni sitten\nläheiseen metsään ja pari päivää harhailtuaan joutui kiinni.[10] Hän\ntunnusti rikoksensa heti. Minkä vuoksi oli taloon tullut, sitä Löfgren\nei kihlakunnanoikeudessa voinut selittää. Viipurin hovioikeudessa,\njossa häntä myöskin kuulusteltiin, hän selitti tulleensa hakemaan\ntuvasta saappaita niitä korjatakseen. Kihlakunnanoikeus tuomiisi\nLöfgrenin 3 p:nä lokakuuta 1857 kuolemaan, minkä tuomion hovioikeus\nvahvisti päätöksellään seuraavan marraskuun 13 p:ltä. Lopullisen\ntuomion langetti Senaatin oikeusosasto 4 p. huhtikuuta 1858, muuttaen\nkuolemanrangaistuksen 40 pariksi raippoja, kirkonrangaistukseksi ja\nelinkautiseksi pakkotyöksi Siperiassa.[11]\n\nUseissa sanomalehdissä esitetään Pohdon murha kostotyöksi siitä, että\nhän tuntien Löfgrenin huonomaineiseksi mieheksi olisi paljastanut\nhänen entisyytensä, lausuen yöpaikkansa emännälle ihmettelynsä siitä,\nettä niin huonoa miestä pidettiin talossa. Tämä juttu tavataan\nViborg-lehdessä jo 5 päivänä murhan jälkeen. Oikeuden pöytäkirjoissa\nsiitä ei mitään mainita, mutta ei niissä myöskään mainita, missä Pohto\noli yönsä viettänyt. Omituista on, että murhaaja jo edellisenä iltana\ntuli taloon, osaamatta selittää, mitä varten, poistui aamulla ennen\nPohdon tuloa ja ilmaantui jälleen silloin, kun joutui kahdenkesken\nmurhatun kanssa. Näyttää melkein siltä, kuin olisi hän sopivaa\ntilaisuutta vaaninut päästäkseen Pohdon kimppuun.\n\nNäin surullisen lopun sai parhaassa miehuuden ijässä, 40 vuoden\nvanhana, Matti Pohto, joka kerjäläismunkin hartaudella pari\nvuosikymmentä oli vaeltanut ympäri maata pelastaakseen häviöstä\nsuomalaisen kirjallisuuden kalliita aarteita — työstään ja\nuhrauksistaan mitään palkkaa pyytämättä ja saamalla. Jäljellä oli nyt\ntämän liikuttavan uhraavaisuuden kautta kertyneen runsaan saaliin jako\nniiden laitosten kesken, joille vainaja jalon työnsä hedelmät oli\nmäärännyt.\n\nPohdon omaisuudesta toimitettiin asianomaiset pesänkirjoitukset.\nMukanaan oli hänellä viime matkallaan vanha hylkeennahkainen\nmatkalaukku, kantohihnoilla, »sisältävä kirjoja ja kirjoituksia»,\nsäkki, jossa oli »kaikenlaista irtainta omaisuutta», kolme kukkaroa,\nniissä käypää rahaa 6 ruplaa 66 ja 1/4 kopeekkaa sekä yhdessä\nkukkarossa 7 vanhaa vaskirahaa. — Ei ollut matkakassa suuri isänmaan\nrajojen ulkopuolelle pyrkivällä vaeltajalla.\n\nMarraskuun 9 p:nä luetteloitiin ja arvioitiin Kanajärven talossa oleva\nperu. Saapuvilla oli m.m. ruukinpatruuna Georg Nordensvan yliopiston\nvaltuutettuna. Koko täällä olevan omaisuutensa Pohto oli antanut\nKanajärvelle pantiksi tältä saamastansa 80 hopearuplan lainasta.\nYliopisto oli sitoutunut suorittamaan tämän velan, jollei maksuksi\nriittäisi Pohdon muu omaisuus. Tätä sitoumusta vastaan Kanajärvi\nsuostui luovuttamaan kirjat Nordensvanille. Omaisuus arvioitiin\nyhteensä 72 ruplaksi 50 kopeekaksi, siihen luettuna täällä säilytetty\nkirjastokin, jolle, käsittäen »vanhoja kirjoja, plakaatteja ja\nkäsikirjoituksia», pantiin hinnaksi 35 ruplaa, sekä rahakokoelma ja\nmuinaisesineet, joista ennen olen maininnut. Myöskin löytyi pesässä\n»kirjansitomaverstas tarpeineen», arvioitu 3 ruplaksi.\n\nPenttalassa säilytetty omaisuus luetteloitiin ja arvioitiin vasta\n7 päivänä huhtikuuta 1858. Toimituksessa oli läsnä yliopiston\nsekä Kuopion ja Turun tuomiokapitulien ynnä Vaasan kimnaasin\nvaltuuttamana tunnettu herännäisyysmies, silloinen pitäjänapulainen\nIsossakyrössä, Frans Oskar Durchman. Koko omaisuus arvioitiin 32\nrupl. 16 kop.; kirjat merkittiin 10 ruplan arvoisiksi. Täälläkin\noli Pohdolla »kirjansitomatarpeet», joita kuitenkaan ei katsottu 6\nkopeekkaa kalliimmiksi. Durchman lähetti kirjat ja käsikirjoitukset\nlaatikkoihin pakattuina huhtikuussa 1858 Helsinkiin. Samoin lähetti\nNordensvan useammissa erissä yliopiston kirjastoon vuosina 1857—58\nKanajärvessä olevat Pohdon kirjat, jotka Kanajärvi sopimuksen mukaan\noli luovuttanut. Lähetykset kustansi yliopisto. Lieneekö epäilty,\nettä Kanajärvi, joka itsekin keräsi vanhoja kirjoja, jotakin\nPohdolle kuuluvaa salasi. Sen luulon torjuu Nordensvan kirjoittaen\nPippingille 11 päivänä heinäkuuta 1858: »Ettei Kanajärvi mitään ole\nsalannut, sen luulen voivani vakuuttaa, varsinkin kun mies on aivan\nharvinainen persoonallisuus.» Tämä ei kuitenkaan tiedä sitä, ettei\nPohdon kirjoja jäänyt Kanajärven kirjastoon, joka nyt on yliopiston\nsuomalaisen seminaarin hallussa. Tässä kokoelmassa lienee useita\nPohdon keräämiä kirjoja, m.m. ainakin meidän maassamme ainoa sellainen\nkappale 1642-vuoden raamattua, jossa, niinkuin Warelius kertoo, Pohdon\nruplan hinnasta ostama Kristiina kuningattaren kuva on paikoillaan.\nNämä kirjansa Pohto lienee eläessään luovuttanut Kanajärvelle.\nKirjaston mukana tulivat Kanajärvestä Helsinkiin myöskin Pohdon\nkirjansitomiskapineel, jotka ilmoituksen mukaan on tehnyt Kanajärven\nveli, sepän työtä taitava mies. Ne säilytetään Kansallismuseossa.\n\nPohto oli jäänyt velkaa, paitsi Kanajärvelle, myöskin Pippingille 15\nruplaa. Pipping näkyy ainakin tiedustelleen Penttalalla, voisiko tämä\nvelan maksaa. Penttala vastaa useinmainitussa kirjeessään 8 p. jouluk.\n1858, ettei hän mitenkään ota velkaa suorittaakseen, jollei saa myydä\nPohdon irtaimistoa, jota ei enää paljoa olekaan jäljellä, sittenkuin\nkirjat ja hopearahat oli lähetetty Helsinkiin. Sanoo muuten tahtovansa\nsaada huoneensa tyhjäksi »paljosta arvottomasta rojusta, mikä niissä\nsäilytetään». Miten Pohdon täällä olevan jäämistön sittemmin kävi, en\nole saanut tietooni. Jo mainitsemani tinaesineet pesässä olivat vielä\nrahallisestikin jonkunarvoisia.\n\nUseita vuosia kului ennenkuin Pohdon kirjat saapuivat niihin\nlaitoksiin, joihin niiden testamentin mukaan piti tulla. Kirjasto näkyy\nkokonaisuudessaan jääneen yliopistoon pitemmäksi aikaa. Tammikuussa\n1861 tiedusteli Kuopion tuomiokapituli asiaa Durchmanilta, joka,\njo v. 1858 hoidettuaan pesänkirjoituksen, testamentin valvonnan\nja muut järjestelytoimet, samana vuonna oli muuttanut Koivulahden\nkirkkoherraksi. Durchmanin vastaus osottaa, että hän oli jo kauvan\nluullut olevansa erillään koko jutusta. Hänen painostuksestaan alkoi\nasia sittemmin kulkea oikeata latuaan. Pipping laati luettelon niistä\nPohdon kirjoista, joita yliopiston kirjasto ei tarvinnut, ja joista\nKuopion tuomiokapituli ensin oli oikeutettu ottamaan tarvitsemansa\nkappaleet. Luettelo käsitti joitakin vaille 3,000 painotuotetta, niiden\njoukossa myöskin nimilehtiä sekä muita kirjan osia. Se lähetettiin\ntuomiokapitulille 6 päivänä kesäkuuta 1861, mutta vasta toukokuussa\n1863 tuomiokapituli pyytää yliopiston rehtoria toimittamaan kirjat\nKuopioon. Kuinka paljon Kuopion tuomiokapituli kirjastoonsa Pohdon\nperua otti, en voi varmuudella sanoa, mutta sangen paljon näistä\nkirjoista nähtävästi Kuopioon jäi. Tuomiokapitulin välityksellä ovat\nkirjat joutuneet kimnaasin ja sittemmin lyseon kirjastoon, jossa on\nPohdon testamentin kautta saatuja yksin runopukuisia painotuotteita\nJ.M. Saleniuksen julkaiseman luettelon mukaan yli 500. Turun\ntuomiokapitulin välityksellä entiselle kimnaasille luovutetut Pohdon\nkirjat omistaa Turun ruotsalaisen lyseon kirjasto. Niitä on yhteensä\n1,129 nidosta, jotka kimnaasin kirjastoon on merkitty saapuneen\nlukuvuonna 1864—65. Vaasan kimnaasi sai myöskin osuutensa Pohdon\nkirjoista, mutta luettelo niistä on luultavasti hävinnyt. Pohto näkyy\njo eläessäänkin lahjoittaneen tälle kirjastolle joukon almanakkoja\nviime vuosisadan alkupuolelta.\n\nMatti Pohto on saanut leposijansa Ristimäen hautausmaalla Viipurissa.\nHänen haudalleen pystytettävää muistokiveä varten alettiin jo heti\nkuoleman jälkeen ahtaammassa piirissä Helsingissä kerätä varoja.[12]\nKeräys tapahtui ylioppilasten toimesta. Muistokivi paljasteltiin 24\np:nä elokuuta 1858. Suometar kertoo, että »tähän tilaisuuteen oli paljo\nväkeä kaupungista ja Viipurin maakylistäki kokoontunut. Juhlallisuuden\nulottivat ja lopettivat yliopistolaiset juhlallisilla, isänmaisilla\nlauluilla, joiden väliin ylioppilas Krohn lämpimästi ja korottavasti\npuheli tämän vainaan ansioista, jonka ajalliseksi muistoksi kiitollinen\nisänmaan nuoriso oli tahtonut korottaa muistokiven -- -- --. Muistokivi\nkun sitten paljastettiin, nähtiin se olevan summattoman suuren\nkirjan näköiseksi tehdyn ja sen kannelle hakatun kulta-kirjaimin\nseuraavat sanat: »Matti Pohto, synt. 1817, kuollut 1857. Suomen\nyliopistolaisilta». Juhlallisuutta hautakiven paljastamisessa\nlisäsivät siihen aikaan Viipurissa ylioppilastalon rakentamista varten\nlaulajaisia antavat ylioppilaslaulajat. Ne olivat haudalla läsnä\nja päättivät juhlallisuuden laulamalla Maammelaulun suomalaisilla\nsanoilla.[13]\n\nMatti Pohdon elämäntyön merkitystä kuvaavat hänen aikalaistensa sanat.\nOskar Blomstedt lausuu, että palava halunsa kirjoihin oli se, joka teki\nPohdon niin kummalliseksi mieheksi, »ettei mointa mainitse historia.\nSillä että joku, jolle luonto erittäin runsaalla kädellä on jakanut\nlahjojansa, omin päinsä, ilman muitten opetuksetta, on kiivennyt tiedon\nkorkeimmille kunnahille, siitä tietävät meille aikakirjat kertoella,\nvaan että kukaan oppimatoin, kaikelle tiedollisuudelle outo äkkinäinen,\nniin olisi mieltynyt kirjoihin, että hän Pohdon lavoin olisi tehnyt\nniitten kokoamisen enemmän kuin tiedon ammentamisen niistä elämänsä\npäätarkoitukseksi, se oli näihin asti kumma kuulumatoin. Näyttääpä\nikäänkuin erinomaisesta sallimuksesta tämä mies olisi ilmaantunut\nmeille keräämään ja ikihäviöstä säilyttämään kansallisuudellemme\nkalliita muistomerkkejä esivanhempaimme hengellisestä elannosta;\nsillä toden-totta tarvittiinki Pohdon kiivas kiihkoisuus maamme\nkaukaisemmista ja kaiheimmista sopeista esiin etsimään kirjapainomme\nmuinoisia tuotteita, joita isosta osasta ei enää löytynyt enempää\nyhteisissä kuin erityisissäkään kirjastoissa». Ja Sven Gabriel\nElmgren, joka saatuansa tiedon Pohdon kuolemasta, on piirtänyt\npäiväkirjaansa 9 päivänä elokuuta 1857 muistosanat hänestä ja hänen\nelämäntyöstänsä, kirjoittaa m.m.: »Matti Pohto, tuo erinomaisen\nuuttera suomalaisien painotuotteiden kerääjä, on murhattu lähellä\nViipuria. Hän oli aivan harvinainen mies, samainen Pohto. Alkuaan\ntorppari ja jo pitkiä aikoja sitten toimien kirjojen kaupustelijana,\nvaelsi hän lakkaamatta kautta koko Suomen, myi elääkseen viisuja ja\npieniä kirjasia, mutta varsinaisena työnään etsi vanhoja suomalaisia\nkirjoja kaikista mahdollisista säilyistä. Siten olikin hän saattanut\npäivän valoon uskomattoman paljon harvinaisia painotuotteita kaikkein\nvanhimmista ajoista alkaen, koonnut niitä itse suuren määrän, jotka hän\nmyöskin sitoi, ja lahjoittanut yliopiston kirjastoon, Suomalaiselle\nKirjallisuuden Seuralle ja useille yksityisille erittäin kallisarvoisia\nharvinaisuuksia. Pohdon ahkeroimisella on suureksi osaksi tullut\nkorvatuksi se vahinko, minkä Turun palo suomalaisiin kirjoihin nähden\naiheutti, siinä kun Porthanin rikas Fennica-kokoelma hävisi.»\n\nSamaan arvosteluun on meidän aikamme yhtynyt. Henkilö, jonka\nelämäntyöstä näin voidaan sanoa, on yksi isänmaan sivistyshistorian\nhuomattavia merkkimiehiä.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Tässä esitetty Pohdon elämäkerta on pääasiassa sama, minkä tekijä\npiti esitelmänä Suomen Historiallisen Seuran vuosipäivänä, 9 p:nä\nmarraskuuta 1921.\n\nAikaisemmista Pohdon elämän kuvauksista ansaitsevat ennen muita\nmainitsemista se lämmin tunnustus ja ne tiedot, jotka _Fr. Wilh.\nPipping_ »suomeksi präntättyjen kirjain» luettelonsa esipuheessa\non tästä ansiokkaimmasta apumiehestään antanut. Näiden tietojen\nohella ovat mainittavat nimimerkillä A.W. (_Antero Warelius_)\nvarustettu kirjoitus Suomettaressa 14 p:ltä huhtik. 1848 sekä O.B:n\n(_Oskar Blomstedtin_) kuvaus samassa lehdessä 23 peitä lokak. 1857\n(lisälehti). Myöhempinä aikoina ovat Pohtoa ja hänen työtänsä\nkäsitelleet laajemmissa esityksissä m.m. _E.N. Setälä_, Matti\nPohto. Satavuotismuisto (Suomen Kuvalehti 1917), _Georg Schauman_\n(Hufvudstadsbladet, 7 p:nä maalisk. 1917), _Samuli Paulaharju_,\nMuistelmia Matti Pohdosta (Kaiku, 3 p:nä marrask. 1921).\n\n[2] Ylistaron kirkonkirjat; Samuli Paulaharju, Muistelmia Matti\nPohdosta 1921.\n\n[3] Pohto näkyy yrittäneen tehdä luetteloa sitomistansa kirjoista.\nPieni vihkonen, johon hän on merkinnyt parikymmentä nidettä yhteen\nsidottuja pieniä kirjasia, on yliopiston kirjastossa. Luetteloiminen on\njäänyt alkuunsa. Myöskin on hän irtonaiselle paperipalaselle piirtänyt\nAgricolan teosten nimet. Muita hänen kynänsä tuotteita en ole tavannut,\nlukuunottamatta vähäisiä merkinnöitä hänen kirjastoansa koskevissa\nluetteloissa.\n\n[4] O.B., m.p.\n\n[5] Olen tässä seurannut Blomstedtin esitystä. Tiedot Pohdon toisesta\nvangitsemisesta ovat ristiriitaisia. Blomstedt kertoo vangitsemisen\nKarvialla tapahtuneen v. 1834 sekä tietää, että Pohto suoraan\nlähetettiin Vaasaan. Pippingin esityksen mukaan tapahtui vangitseminen\ntammikuussa 1836 ja vanki lähetettiin Turun kautta Vaasaan. Blomstedtin\ntiedonannot lienevät oikeat, sillä vaikea on olettaa, että hän, joka\nkirjoitti myöhemmin kuin Pipping ja käytti hyväkseen tämän esitystä,\nolisi siitä aikamääräyksissä poikennut ilman varsinaista syytä.\nPohdosta kirjoittaessaan sekä sitä ennen ja myöhemminkin Blomstedt\noleskeli Ilmajoella. Siten oli hän tilaisuudessa saamaan Pohdosta\ntarkempia tietoja. Hänen kirjoituksessaan onkin yhtä ja toista\nmuutakin sellaista, jota Pipping ei mainitse. Valitettavasti en ole\nTurun- enkä Vaasanlääninkään lääninhallituksesta voinut saada mitään\ntietoja, jotka valaisisivat edelläkerrottuja Pohdon kohtaloita.\nVaasan lääninhallituksen arkisto on hävinnyt kaupungin palossa eikä\nTurun arkistoistakaan ole mitään Pohtoa koskevaa löytynyt. Lieneekö\nirtolaisuudesta vangitsemista pidetty niin vähäpätöisenä asiana, että\nsen johdosta syntyneitä asiakirjoja ei ole säilytetty? Ettei Pohto\nmatkoillansa ollut joutunut syypääksi mihinkään varsinaiseen rikokseen,\nosoittaa se, että hän myöhempien todistusten mukaan oli kaikin puolin\nhyvämaineinen mies.\n\n[6] Asiakirja löytyy parina sekä suomen- että ruotsinkielisenä\nkappaleena Gottlundin kokoelmassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran\narkistossa (Kl. nro 3503). Ruotsinkielisen laitoksen lopussa kehoittaa\nGottlund niitä, joiden haltuun Pohto hänen laskuunsa mahdollisesti\njättää matkalla keräämiänsä esineitä, lähettämään ne hänelle Helsinkiin.\n\nOmituisuutena mainittakoon, että Gottlundin nimikirjoituksen alla on\nsinetti, jossa on ylhäällä lyyry, keskellä erityisessä kilvessä hänen\nnimensä alkukirjaimet C.A.G. sekä alareunassa: »Otavat osoitteloovat.\nKanteleet kehoitteloovat».\n\n[7] Borgå Tidning, 25 päivänä syyskuuta 1847 (N:o 76).\n\n[8] Åbo Tidningar, 12 p. helmik. 1848.\n\n[9] Ystävälleen Emanuel Kanajärvelle Pohto myöskin hankki valmistuneet\narkit Pippingin luetteloa. Kirjeessä 18 p:ltä huhtikuuta 1859 Kalvolan\npitäjänapulainen J.G. Wikman pyytää Kanajärven puolesta, että Pipping\nlähettäisi luettelonsa loppupuolen Kanajärvelle. — Pippingin kirjeet\nvaltionarkistossa.\n\n[10] Murha tapahtui puolenpäivän aikana. Isku oli niin voimakas,\nettä kirveen terä upposi kokonaan murhatun oikeaan ohimoon. Ase jäi\npäähän varsineen. Vasta kello 6:n aikana iltapäivällä sen paikkakunnan\njahtivouti irroitti ja kuljetti ruumiin pois.\n\n[11] Pohdon murhaa koskevista Rannan tuomiokunnan arkistossa\nsäilytetyistä asiakirjoista jäljennökset on minulle erinomaisella\nauliudella toimittanut kihlakunnan tuomari, asessori Vilho Krogerus.\n\n[12] Viborg, 10 p:nä marrask. 1857; Sanan-Lennätin, 14 p:nä marrask.\n1857.\n\n[13] Viborg, 25 p:nä elok. 1858; Suometar, 22 p:na lokak. 1858.\n\n\n\n"]