[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f6MSGm19VZLdawea3FIM571ulLqmdHbcT08Bgin0CrIk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},2660,"Maantiede ja löytöretket Kertomus siitä miten maa on tullut tunnetuksi ja maantiede kehittynyt II: Suurien löytöretkien aikakausi","Inha, I. K.",1865,1930,"2660-inha-i-k-maantiede-ja-loytoretket-ii","2660__Inha_I._K.__Maantiede_ja_löytöretket_II",null,"tietokirja",[],[],"fi",1914,145477,1017053,false,[],[],[],"Teos tarkastelee maantieteen historiaa ja suurten löytöretkien aikakautta. Se käsittelee yksityiskohtaisesti muun muassa Kristoffer Kolumbuksen matkoja Amerikkaan sekä portugalilaisten meriretkiä Intiaan ja Afrikan rannikolle.","I. K. Inhan 'Maantiede ja löytöretket II' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2660. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MAANTIEDE JA LÖYTÖRETKET II\n\nKertomus siitä miten maa on tullut tunnetuksi ja maantiede kehittynyt\n\n\nSuurien löytöretkien aikakausi\n\n\nRugen, Peschelin y.m. teosten mukaan kirjottanut\n\nI. K. INHA\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1914.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS.\n\nAlkusanat.\n\nSUURIEN LÖYTÖRETKIEN AIKAKAUSI.\n\nAmerikan löytö.\nEspanja Keskiajalla.\nChristopher Columbus.\n   Eräs historiallinen hetki. — Columbuksen nuoruus. — Lännen tien\n   alkuvaiheet. — Toscanellin kirje. — Columbus esittää aikeensa. —\n   Columbus Espanjan hovissa. — Columbuksen valtuudet.\nColumbuksen ensimäinen matka.\n   Valmistukset Palos satamassa. — Ensimäinen malka Atlantin poikki.\n   — Maata! — Löydetään yhä uusia saaria. — Cuba. — Espanjola. —\n   Navidad. — Paluumatka. — Vastaanotto Espanjassa. — Columbuksen\n   kertomus Amerikan löydöstä. — Paavin rajaviiva.\nColumbuksen toin n retki.\n   Pienet Antillit. — Navidadin kohtalo. — Isabella. — Columbus jatkaa\n   löytöretkeään. - Vanhan pakanan puhe. — llkityöt Espanjolassa. —\n   Haitin ruhtinaat. - Caonabon vangitseminen. — Tappelu Vega Realissa.\n   — Columbuksen paluumatka.\nColumbuksen kolmas retki.\n   Trinidad. — Paria lahti. — Mietteitä Paratiisista. — Sekasorto\n   Haitissa. — Columbus kahleissa. — Ovando.\nColumbuksen neljäs retki.\n   Honduraan rannikolla. — Veraguan rannikolla. — Myrskyissä Panaman\n   rannalla. — Siirtokuntayritys Veraguassa. — Haaksirikko Jamaicassa.\n   — Mendezin rohkea venematka. — Tukala aika Jamaicassa. — Pelastus.\nColumbuksen viimeiset vaiheet.\n   Columbuksen omaiset.\n\nMuita löytöretkiä Länsi-Intian vesillä.\n   Ojeda. — Alonso Niño. — Pinzonien retki. — Portugalilaiset\n   Brasiliassa. - Amerikan nimi. — Las Casas, intianien suojelija.\n\nPortugalilaiset Itä-Intiassa.\nVasco da Gaman retki Etu-Intiaan.\n   Retkikunnan varustaminen. — Myrskyissä Afrikan länsirannalla. —\n   Afrikan itärannalla. — Mosambik. — Mombasassa. — Ystävällinen\n   vastaanotto Melindessä. — Tulo Intiaan. — Kalikut ja sen kauppa.\n   — Vasco da Gama Kalikutissa. — Kananor. — Salahyökkäys lähellä Goaa.\n   — Paluumatka.\nIntian vanhemmista vaiheista.\nCabralin retki.\n   Diogo Diaz löytää Madagaskarin. — Melskeitä Kalikutissa. — Sofala.\n   — Ioãn da Novan retki.\nVasco da Gaman toinen retki.\n   Poro Affonso Sofalassa. — Kiloa. — Gaman julma sodankäynti. —\n   Affonso d’Albuquerque saapuu Intiaan.\nFrancisco d'Almeida Intian varakuninkaana..\n   Egyptin sulttaani pyytää paavin välitystä. — Egypti valmistautuu\n   sotaan. — Almeida ja hänen retkikuntansa. — Almeida Afrikan\n   itärannalla. — Almeida Malabaar-rannikolla. — Dom Lourengon suuri\n   voitto. — Maustekauppa uusille teille. — Tristão da Cunha. — Egyptin\n   laivasto saapuu sotanäyItämölle. — Albuquerque Ormuksessa. — Diun\n   meritappelu. — Varthema.\nAffonso d'Albuquerque.\n   Kalikutin tappelu. — Goan vallotus. — Malakan vallotus. —\n   Portugalilaiset tutustuvat Taka-Intiaan. — Goan vaurastuminen. —\n   Sotatoimet Punaisella merellä. — Ormus vallataan. — Albuquerquen\n   ero ja kuolema. — Luonnekuva.\nAlbuquerquen seuraajat.\n   Vasoo da Gama varakuninkaana. — Nuño da Cunha.\nPortugalilaiset Molukeilla ja Kaukaisen Idän vesillä.\n   Serrão Molukeilla. — Portugal ja Espanja törmäävät yhteen Molukeilla.\n   -— Uusia löytöjä, 165. — Kulta- ja Hopeasaarel, 166. Portugalilaiset\n      Kiinassa ja Japanissa, 168. — Portugalin Intian kauppa. — Fernão\n      Mendez Pinlon ihmeelliset\n   seikkailut.\nFernão de Magalhães ja ensimäinen matka maan ympäri.\n   Juan Diaz de Solis. — Fernäo de Magalhães. 177. — Retkikunnan\n   varustaminen, 179. — Matka Atlantin meren poikki. — Brasilia. — La\n   Platan suistamo. — Patagonian rannikolla. — Kapina talvisatamassa.\n — Patagonit. — »Santiagon» haaksirikko. — Matkaa jatketaan. —\n   Magalhãesin salmi. — Matka Tyynen meren poikki. — Ladronit. —\n   Fiippinien löytö. — Mazagan kuninkaan vieraina. — Sebu. —\n   Magalhãesin kuolema. — Retkikunta Molukeilla. — »Victoria» purjehtii\n   maan piirin umpeen. — »Trinidadin» loppu.\nRiita Molukeista.\n   Badajozin juntta. — De Loaysan retki. — Saavedran matka.\nEspanjalaiset Tyynellä merellä.\n   Villalobos. — Filippinien anastus. — Etelämaan etsintä. — Mendanan\n   siirtomaayritys. — Quiroksen matka. — Torres-salmi.\n\nEspanjalaiset vallottajat Keski- ja Etelä-Amerikassa.\n   Alonso Ojeda Uudessa Andalusiassa. — Veraguan siirtokunnat. — Balboa\n   näkee Tyynen meren. — Pedrarias Davila. — Balboa Etelämeren\n   maaherrana. — Nicaraguan vallotus. — Ponce de Leon etsii nuoruuden\n   lähdettä. — Cuban vallotus. — Yucatan ja Mayat.\nMexicon vallotus.\n   Fernando Cortes. — Retkikunnan lähtö. — Tabascossa. — Mexicon\n   rannalla. — Montezuman lähettiläät. — Quetzalcoatl. — Vera Cruz.\n   — Cempoalla. — Matka ylämaahan. — Taistelut Tlaxcalassa. — Cholulan\n   verilöyly. — Tenochtitlan. — Cortes Mexicossa. — Cortes voittaa\n   Narvaezin. — Taistelut Mexicossa. — Montezuman kuolema. — Murheen\n   yö. — Otumban tappelu. — Tlaxcalassa. — Guatemotzin. —\n   Tenochtitlanin vallotus. — Uusi Mexico. — Espanjan kruunu ottaa\n   Mexicon omakseen. — Alvaradon retki Guatemalaan. — Olid Honduraassa.\n   — Corteksen sotaretki Honduraaseen. — Cortes käy Espanjassa. —\n   Corteksen meriretket. — Corteksen kuolema.\nMexicon ja Keski-Amerikan intianikultuuri.\n   Popol-Vuh. — Toltekit. — Aztekkien historia. — Rakennukset. —\n   Oikeuslaitos. — Sofalaitos. — Uskonto. Kuvakirjolus. — Kasvatus.\n   — Avioliitto. — Hautaus. — Maanviljelys ja ravinto. — Vaatteet ja\n   koristeet. — Metallien käyttö. — Taide. — Maya-kultuuri.\nLöytöretkiä Pohjois-Amerikan eteläosiin.\n   Alvares de Pineda löytää Mississipin. — Pamfilo de Narvaezin retki.\n   — Hernando de Soton retki Mississipin laaksoon. — Coronadon retki\n   Cibolaan ja Quiviraan.\nPerun vallotus.\nFrancisco Pizarro ja Diego de Almagro. — Birun rannikolla. — Pizarron\n ja Almagron toinen retki. — Pizarro Gallon ja Gorgonan saarilla. —\n Tumbez. — Pizarron sopimus Espanjan kruunun kanssa. — Kolmas retki.\n — San Miguel. — Inkat ja heidän maansa. — Pizarron retki Cajamarcaan.\n — Atahualpan vangitseminen. — Perun aarteet. — Hernando Pizarron retki.\n — Saaliinjako. — Atahualpan kuolema. — Marssi Cuzcoon. — Cuzco. —\n Alvaradon sotaretki. — Lima. — Almagron retki Chileen. — Taistelut\n Perussa. — Almagron ja Francisco Pizarron loppu. — Gonzalo Pizarro.\n — Chilen vallotus.\nDorado-retket.\n   Saksalaiset Venezuelassa. — Colombia. — Gonzalo Pizarron retki.\n   — Orellanan laivamatka Amazonijoella. — Orellanan siirtomaayritys.\n   — Pedro de Ursua. — La Plata-maat. — Brasilian valtaus. — Espanjan\n   suhde siirtomaihin.\n\nPohjoisia väyliä, pohjoisempia purjehtijoita.\nJohn Cabotin matka Pohjois-Amerikkaan.\n   Sebastian Cabot.\nMuita retkiä Pohjois-Amerikkaan.\n   Veljekset Cortereal. — Newfoundlandin kalastukset. — Giovanni di\n   Verrazzano. — Esteban Gomez.\nJacques Cartierin retket Canadaan.\n   Funk-saari. — Labradorin rannikko. — Laurentin lahti. — Toinen\n   retki. — Laurentin joessa. — Hochelaga. — Talvi Quebekissä. —\n   Cartierin kolmas retki.\nTaistelu merien vapaudesta.\n   Merirosvouden kultainen aika. — John Hawkins. — Francis Drake. —\n   Cavendish ja kolmas matka maan ympäri. — Voittamaton armada.\nVarhaisimmat siirtokuntayritykset Pohjois-Amerikassa.\n   Floridan hugenottisiirtokunta. — Martin Frobisher. — Humphrey\n   Gilbert. — Walter Raleigh.\nKoillisväylä.\n   Pohjanmiesten Jäämeren tuntemus. — Hugh Willoughby ja Richard\n   Chancellor. — Hollantilaisten retket. — Huippuvuoret löydetään.\n   — Ensimäinen talvi napamaissa. — Henry Hudson. — Huippuvuorien\n   tutkiminen.\nLuoteisväylä.\n   John Davis. — Hudson etsii luoteisväylää. — William Baffin. — Jens\n   Munk. Luke Foxe ja Thomas James.\n\nJälkikatsaus suurien löytöretkien saavutuksiin.\n\nMaantiede suurien löytöretkien aikakaudella.\n   Kosmografia. — Latitudin ja longitudin määrääminen.\n   — Maailmankartan laajeneminen. — Ptolemaiospainokset. — Asteverkko.\n   — Gerhard Mercator ja Abraham Ortelius. — Pallokartta. —\n   Maantiedeteokset. — Matkakertomukset. — Fyysillinen maantiede.\n\nOlaus Magnus.\n   Olaus Magnuksen elämänvaiheet. — Carta marina. — Historia de\n   gentibus septentrionalibus. — Ruijan meri. — Grönlanti. — Islanti.\n   — Skandinavia. — Ilmasto. — Kasvisto. — Eläimistö. — Kansa. —\n   Skriklinnit ja Lappalaiset. — Suomi ja Suomalaiset. — Itäiset maat.\n\n\n\n\nALKUSANAT.\n\n\nSuurien löytöretkien esityksen pohjana on S. Rugen: _Geschichte des\nZeitalters der Entdeckungen_ ja maantieteen kehitystä käsittelevien\nlukujen O. Peschelin: _Geschichte der Erdkunde_. Nämä teokset eivät\ntosin ole aivan uusia, monessa kohden ne ovat jo vanhentuneetkin,\nmutta uudempia, yleisesityksiä, jotka voitaisiin edes niiden rinnalle\nasettaa, ei ole olemassa. Erikoistutkimuksista taas olisi tämmöistä,\nhelppotajuista kirjaa mahdoton kirjottua, niiden luku ja laajuus\non niin suunnaton, eikä niitä meidän maamme huonosti varustetuissa\nkirjastoissa olisikaan. Teokseni täydentämiseksi on minulla ollut\nkäytettävänä seuraavat apulähteet: Siegmund Günther: _Geschichte der\nErdkunde_, Konrad Kritschmer: _Geschichte der Geographie_, Clements R.\nMarkham: _Life of Christopher Columbus_, E.H.H. Guillemard: _Life of\nMagellan_, Johannes Kleinpaul: _Ferdinand Cortez und die Eroberung von\nMexico_, Johannes März: _Francisco Pizarro und die Eroberung von Peru_,\nS.E. Dawson: _The Saint Lawrence Basin_, Ahlenius: _Olaus Magnus och\nhans framställning af Nordens geografi_, A. Wyatt Tilby: _The American\nColonies_, ja, last but not least, _The Encyclopaedia Britannica_, 11\npainos. Websterin, Jules Vernen ja Thomasin teokset, jotka edellisen\nosan alkusanassa mainittiin, ovat edelleenkin apuaan antaneet. Suuresta\nenglantilaisesta tietosanakirjasta, on muun muassa esitys Mexicon ja.\nKeski-Amerikan vanhasta intiani-kulttuurista.\n\nAikomukseni oli saada tähän osaan sisältymään maantieteellisten\nlöytöjen historia aina 19:nnen vuosisadan alkuun saakka, mutta suurien\nlöytöretkien esitystä olisi sitä ennen täytynyt niin paljon supistaa,\nettä kirja olisi käynyt liian kuivakiskoiseksi. Näinkään ei se voi\nlukijalle antaa kuin heikon käsityksen siitä, erinomaisen värikkäästä\nja vaiherikkaasta vuosisadasta, jonka kuluessa kulttuurikansain\nmaantuntemus laajeni enemmän kuin milloinkaan ennen, ja enemmän kuin se\nsen jälkeen on saattanut tai saattaa laajentua.\n\n_I.K. Inha_.\n\n\n\n\n\n\nSUURIEN LÖYTÖRETKIEN AIKAKAUSI.\n\n\n\n\nAMERIKAN LÖYTÖ.\n\n\n\nEspanja Keskiajalla.\n\n\nIberian niemimaa, varsinkin sen itä- ja eteläosa, oli Rooman vallan\nalaisena melkoisesti kehittynyt, sen puoliraakalaiset asukkaat\nolivat sivistyneet ja osaksi roomalaistuneetkin, hyvin rakennettuja\nloisteliaita kaupunkeja oli syntynyt ja kauppa Rooman kanssa oli vilkas.\n\nKansainvaelluksien aikana tämä kukoistava maa, jossa olot olivat osaksi\nterveemmätkin kuin Italiassa, joutui saman hävityksen alaiseksi kuin\nLänsi-Rooman muut osat. Vandalit yhdessä Sveevien ja Alanien kanssa\nsamosivat kautta maan hävittäen ja ryöstäen, mutta joutamatta sen\noloja muutoin muuttamaan, koska Genserik v. 428 johti heimonsa salmen\npoikki Airikaan ja sinne jäi. Rooman keisarikunnan ankara sortovalta\noli siihen määrään nujertanut muinoin sotaisten Iberien taistelukunnon,\netteivät he kyenneet vastustamaan puoliraakalaiskansoja, joiden\nmiesluku ei liene noussut paljoakaan päälle 100,000:n. Monet maan\nköyhtyneistä asukkaista näyttävät pitäneen raakalaisten sekasortoa\nsiedettävämpänäkin tilana kuin roomalaisten veronkantajain säälimätöntä\nkiristystä. Roomalaistuneet ylimykset ja rikkaat rakensivat itselleen\nlujia linnoja, voidakseen pitää puoliaan kierteleviä rosvojoukkoja\nvastaan, maanasukkaat taas toisin paikoin palasivat entisen\nheimojärjestyksen kannalle.\n\nJo ennen Vandalien poistumista saapuivat maahan Visigootit,\ngermanilainen vallottajaheimo sekin. He anastivat maan ja asettuivat\nsiihen asumaan, halliten sitä entiseen roomalaiseen tapaan.\nVisigoottien miesluku ei ollut suuri; Espanjan ylimystö heistä\nlisääntyi, mutta varsinaiseen kansaan he eivät suuresti vaikuttaneet.\nPerintöriidoissa, kapinoissa ja rettelöissä Espanja sitten eli kolmisen\nvuosisataa, heikontuen lopulta siihen määrään, että se oli helppo\nsaalis vaikka mille vallottajalle.\n\nVielä enemmän uusia aineksia sai tuleva Espanjan kansa.\n\nV. 711 purjehti Tarik Gibraltarin salmen poikki. Sen sijaan että\nkristitty Espanja olisi miehissä noussut häntä vastaan, sai hän siellä\nliittolaisia. Visigoottilainen Roderik kuningas voitettiin, sillä\nosa hänen sotajoukostaan meni tappelussa muhamedilaisten puolelle.\nMuutamassa vuodessa vallottivat Arabit koko Espanjan, sillä Tarik ei\nsuinkaan suostunut enää pois lähtemään, niinkuin olivat toivoneet ne\nkristityt ruhtinaat, jotka olivat hänen apuaan pyytäneet.\n\nKoko Iberian niemimaa joutui siten moneksi vuosisadaksi muhamedilaisten\nvallottajien vallan alle. Alussa se kuului suureen arabialaiseen\nkalifikuntaan, mutta sitten niemimaan maurilaiset ruhtinaat erosivat ja\nperustivat useita melkein itsenäisiä ruhtinaskuntia, jotka tunnustivat\nCordovan emirin ylivallan. Maaorjuudessa elävälle osalle kansasta\narabialaiset vallottajat olivat tervetulleita, sillä sen tila aluksi\nparani tavattomasti, ja helposti mukautuivat korkeammatkin säädyt\nuusiin oloihin, sillä Arabit kohtelivat maata leppeästi, eivätkä\nharjottaneet mainittavaa uskonvainoa.\n\nIberian niemimaa vaurastui arabialaisen vallan aikana entistään\nrikkaammaksi ja suureksi osaksi omisti muhamedin uskon. Sen suuriin\nkaupunkeihin rakennettiin loistavia rakennuksia, ja arabialainen\nsivistys ja tiede kohosivat niissä niin korkeaan kukoistukseen, että\nmuista Europan maista tultiin Espanjaan oppimaan. Olemme jo ennen\nkertoneet, kuinka maantiedekin sieltä käsin sai elvytystä. Mutta\ntoiselta puolen Arabialaisten, eli oikeammin heidän ja Pohjois-Afrikan\nBerberien sekotuksen, »Maurien» valta nopeaan turmeltui ja muuttui\ntavalliseksi itämaiseksi sortovallaksi. Ristiretkien aikakauden\nlähestyessä kiihtyi uskonnollinen suvaitsemattomuuskin ja samalla\nkristittyjen halveksiminen ja vainoaminen. Siitä vähitellen kehittyi\nkristityissä se sammumaton viha vääräuskoisia vastaan, joka sitten\nsytytti taisteluhalua ja kansanrunoissa sai kaikiksi ajoiksi hehkuvan\nilmauksensa.\n\nPyreneitten ja Asturian vuorimaissa, itsenäisyytensä säilyttäneiden\nBaskien kesken, oli kaiken aikaa palanut se toivon kipuna, josta\nvähitellen kasvoi Espanjan vapautus. Sitä myöten kuin Maurien valta\nniemimaalla rappeutui, sikäläiset pienet ruhtinaskunnat alkoivat\nlevitellä itseään. Kahdeksannella vuosisadalla syntyi Leonin\nkuningaskunta ja siitä perustettiin Maureilta vallotetulle alueelle\nCastilia, jonka ensimäinen pääkaupunki oli Burgos. Pyreneissä olivat\nNavarra ja Aragonia. Näiden pienien valtakuntien historia oli täynnään\nainaisia aluemuutoksia, joihin milloin avioliitot, milloin vallotukset\nantoivat aihetta. Milloin ne olivat sodassa keskenään, milloin Maureja\nvastaan. Kuta enemmän ristiretkiaate valtasi alaa, sitä enemmän kasvoi\nkuitenkin täälläkin viha vääräuskoisia vastaan ja heidän maasta\nkarkottamisensa muodostui suureksi yhteiseksi tehtäväksi. Mutta niin\nkiihkeät olivat kuitenkin kristittyjen keskinäiset kateet ja kiistat,\nettä yksin kuulu Cidkin, Espanjan kansallissankari. Maurien pelätty\nvihollinen, toisin ajoin taisteli heidän liitoissaan kristittyjä\nvastaan. Kristityistä valtakunnista paisuivat Castilia ja Aragonia\nmuita mahtavammiksi. Edellinen levitteli lännessä, jälkimäinen idässä\nvaltaansa, ja kaupunki ja maakunta toisensa jälkeen riistettiin\nMaureilta. Kun Castilian perijätär Isabella ja Aragonian kuningas\nFerdinand solmivat avioliiton, niin yhtyi vihdoin (v. 1479) melkein\nkoko Espanja yhdeksi valtakunnaksi. Maurien hallussa oli enää vain\nGranada, mutta Granadankin vallotus oli vain ajan kysymys.\n\nNäissä ainaisissa sodissa kehittyi Espanjan ylimystössä seikkailuhalu\nja taistelukunto, joka sitten valtameren takana osottautui\nmonissa loistavissa urotöissä. Mutta maan varallisuus ainaisista\nlevottomuuksista kärsi. Niinpä oli Espanjan kauppakin hyvin pieni,\nlaivaliikettä tuskin oli ensinkään.\n\nViidennentoista vuosisadan lopulla oli siis Espanjassa loppuun\nsuoritettu suuri vapautus- ja yhdistystyö ja vuosisatoja kestänyt\nkehitys saavuttanut päätöksen. Vielä ei Espanjan kansa tosin ollut\nyksi kansa, siksi paljon vieraita aineksia oli niemimaalle asettunut\naikain kuluessa, mutta se oli saavuttanut kaikki yhteen sulamisen\nedellytykset. Se joutui nyt luomaan katseensa ulospäin ja hakemaan\nlaajempia toimialoja. Pienen Portugalin kilpailuun kiihottava esimerkki\nsai sen lähettämään Columbuksen Amerikkaa löytämään ja voimain\njoutilaisuus kotimaassa erinomaisen tarmokkaasti ryhtymään löydettyjä\nmaita valtaamaan. Espanjan kädet olivat vapaat ja se kahmasi itselleen\nyhdellä kerralla niin paljon maata, puuhaa ja omaisuutta, ettei\nsen koommin ole toista semmoista kaappausta tapahtunut. Siitä tuli\nmuutamassa vuosikymmenessä maailman ensimäinen siirtomaavalta.\n\n\n\n\nChristopher Columbus.\n\n\n\nEräs historiallinen hetki.\n\n\nPuolivälissä Guadalquivir ja Guadiana jokien välillä on Espanjan\nlounaisrannalla eräs suistamolahti, johon laskee kaksi pientä jokea,\nOdiel ja Tinto. Odielin rannalla on Huelva niminen kaupunki, Moguer ja\nPalos taas Tinton varrella. Korkealla niemellä Tinton itäpuolella on\nSanta Maria de la Rabidan fransiskaniluostari. Se on epäsäännöllinen\nrakennusryhmä, yksinkertainen, mutta jykevä, niinkuin Keskiajan\nluostarit yleensä. Korkealla paikalla ollen se näkyy kauas merelle ja\noli ennen vanhaan purjehtijoille maanmerkkinä, heidän lähestyessään\ntätä muutoin lakeata rannikkoa.\n\nEräänä iltana tammikuussa v. 1485 istui luostarin portilla\nmatkamies, pieni poikanen kerallaan. Hän oli muukalainen, vieras\nkansallisuudeltaankin, ammatiltaan merenkulkija. Genova oli hänen\nkotipaikkansa, mutta hän oli kiertänyt paljon enemmänkin maailmaa\nja tuli nyt viimeksi Portugalista. Siellä hän oli monta vuotta\nviettänyt ja mennyt naimisiin, mutta vaimonsa menetettyään päättänyt\nlähteä naapurimaahan onneaan etsimään, kun hänen suuria tuumiaan ei\nPortugalissa ymmärretty. Vaivalloisen matkan jälkeen hän köyhänä ja\nväsyneenä oli saapunut tämän vanhastaan kuulun luostarin portille,\nanomaan sen vieraanvaraisuutta ja suojaa. Levättyään vähän aikaa\nkivi-istuimella hän soitti luostarin kelloa, pyytäen vähän virvotusta\nitselleen ja pojalleen. Munkkien huomiota herätti vieraan ryhdikäs\nulkomuoto ja arvokas käytös. He kehottivat häntä poikansa keralla\nastumaan luostarin suojiin.\n\nTämä mies oli Christopher Columbus. Luostarissa oli muuan nuori\noppinut munkki, veli Antonio de Marchena, joka mieltyi keskustelemaan\nvieraan kanssa, etenkin kun piankin huomasi voivansa hänen kanssaan\nkeskustella mieliaineistaan, tähtitieteestä ja kosmografiasta.\nColumbus kertoi hänelle vaiheistaan ja alkoi sitten selittää tuumiaan,\njoita nuori munkki ihmetellen kuunteli. Muukalaisen aikomus oli\nennen kuulumaton. Hän aikoi purjehtia valtameren poikki länteen ja\npäästä sen kautta Intiaan. Sitä ei vielä kukaan ollut yrittänyt, eikä\nmoni edes mahdolliseksi luullut. Aatteen uutuuden ohella viehätti\nhurskaita munkkeja tämän vieraan harras halu levittää kristinuskoa\npakanakansoihin. Nuori Antonio oli oppinsa vuoksi luostarissa\nhuomattu mies ja hänen suositteleminaan Columbuksen tuumat saivat\nkoko luostarikunnan lämpöisen kannatuksen. Toistaiseksi eivät munkit\nkuitenkaan voineet häntä muulla tavalla auttaa, kuin ottamalla\nhoitoonsa hänen pienen poikansa, Diegon, kunnes isä oli ennättänyt\nsaada maan mahtavien kannatuksen suurelle aikomukselleen. Mutta\nmyöhemmin La Rabidan munkkien puolto oli Columbukselle tehokas apu.\nSe ratkaisevalla hetkellä sai vaakakupin hänen puolelleen painumaan,\nkun Castilian hallitus teki päätöksensä hänen esityksestään, ja sen\nvuoksi voimme sanoa Columbuksen tuloa tähän luostariin historialliseksi\nhetkeksi.\n\n\n\nColumbuksen nuoruus.\n\n\nTämän merkillisen miehen nuoruudesta on niukasti tietoja. Se voi\nensi katsannolta näyttää omituiselta, sillä suuren löytöretkensä\nkautta Columbus nopeaan sai mainetta ja vaikutusvaltaa ja tuli niin\nhuomatuksi mieheksi, että hänen nimeänsä mainittiin kautta Europan.\nEhkä on tietojen niukkuuteen osaksi syynä se, että hän oli alhaista\nsukua. Kohottuaan Espanjan ylimykseksi ja saatuaan osakseen suurimmat\nkunnianosoitukset, mitä siellä voitiin antaa, Columbus ei ehkä halunnut\nsaattaa yleiseen tietoon niitä kovin vaatimattomia oloja, joissa hän\noli kasvanut.\n\nHarvan miehen elämänvaiheita on kuitenkaan niin väsymättä tutkittu kuin\nAmerikan löytäjän. Sen aikuisista perintö- ja oikeusasiakirjoista,\njoita säilytetään Genovan arkistoissa, on vihdoin saatu selville hänen\nsyntymävuotensa. Columbus syntyi Genovassa todennäköisesti vuonna\n1451. Isä oli villankehrääjä, verraten varaton mies; Christopherin\nsyntyessä hän oli erään portin vartijana Genovassa. Elämäkerrassa, joka\nColumbuksen toisen pojan, Fernandon toimesta myöhemmin kirjotettiin,\nmutta jossa tietoja arvatenkin on koko joukon kaunisteltu, mainitaan\nnuoren Christopherin saaneen jonkinlaisen kasvatuksen, muun muassa\nolleen Pavian yliopistossa tähtitiedettä, mittausoppia ja kosmografiaa\noppimassa. Mutta toiselta puolen amiraali oman kertomuksensa mukaan\njo neljäntoista vuotiaana lähti merille. Toisin ajoin hän auttoi\nvillankehruussa isäänsä, joka oli muuttanut Savonaan, lähelle\nGenovaa. V. 1474 Columbus näyttää käyneen Kinos saarella. Kesällä\n1476 hän luultavasti kävi Englannissa ja omien sanainsa mukaan vielä\nkauempanakin pohjoisessa aina Islannissa saakka. Tätä väitettä on\nkoetettu osottaa perättömäksi, mutta muistettava on, että Genovalla\noli laajat kauppasuhteet ja että sieltä tehtiin säännöllisiä retkiä\nBrittein saarien kaikkiin osiin ja niiden pohjoispuolella oleviin\nmerensaariinkin. Islannissa Columbus olisi voinut kuulla kerrottavan\nLeif Onnellisen ja Thorfinn Karlsefnin retkistä lännen Viinimaahan,\nvaikkei hän siitä mitään mainitse. Nuo vanhat kertomukset olisivat\nhelposti voineet hänessä virittää ensimäisen idun tuumaan, jonka hän\nsitten toteutti.\n\nEnglannista Columbus lähti Portugaliin, samoin kuin niin monet\nitalialaiset purjehtijat ennen häntä, etsimään onneaan tämän\nmeriliikettään laajentavan nuoren valtakunnan palveluksessa. Hän meni\nnaimisiin verraten ylhäisen naisen, Felipa Monis de Perestrellon\nkanssa. Felipan isä oli itsekin genovalainen, hän oli aikanaan\nruvennut Henrik Purjehtijan palvelukseen, ollut mukana Madeiran\nnaapurisaaren Porto Santon asuttamisessa ja sen ensimäisenä maaherrana.\nFelipan serkku oli siihen aikaan Lissabonin arkkipiispana. Vuoden\n1479 vaiheilla Columbus itsekin kävi Porto Santossa. Saarella hän\nehkä tutustui appi-vainajansa laivakirjoihin ja muistiinpanoihin ja\nkeskusteli vanhain merimiesten kanssa länsimeren salaisuuksista ja\nvieraitten maitten merkeistä, joita meri oli mukanaan tuonut. Tähän\naikaan hänessä ehkä kypsyi tuuma, että Intiaan olisi mahdollinen päästä\nlännen tietä valtameren poikki. Juhana II:n noustessa valtaistuimelle\nColumbus näyttää ruvenneen Portugalin palvelukseen ja v. 1481—1482\ntehneen matkan Guinean rannikolle. Sieltä palattuaan hän esitti\nkuninkaalle rohkean aikomuksensa.\n\n\n\nLännen tien alkuvaiheet.\n\n\nNiin vähän kirjallisia tietoja on säilynyt vanhempain aikain elämästä,\nettemme voi varmaan sanoa, kuinka tämä tuuma purjehtia lännen tietä\nIntiaan, kuuluun rikkaaseen ryyti-, kulta- ja silkkimaahan, oikeastaan\nsai alkunsa.\n\nLöytöretkille Atlantinmeren tuntemattomiin osiin oli varmaan jo\nmoni ennen Columbusta halunnut lähteä, vaikka matkan kuvitellut\nvaarat olivat siihen saakka yrityksestä pelottaneet. [Henri Harisse,\nAmerikan löytöhistorian etevä tutkija, on nykyisin selville saanut,\nettä XV:nnen vuosisadan loppupuoliskolla Azoreilta käsin tehtiin\nPortugalin hallituksen myötävaikutuksella useita matkoja, joiden\ntarkotus nimenomaan oli karttoihin merkittyjen tarusaarien löytäminen.\nAinakin seuraavat yritykset tiedetään: V. 1452 purjehti Diogo de Terve,\n1457 herttua Fernäo de Beira, 1462 João Vogado, 1472 Ruy Gonçalves,\n1475 Fernao Telles. Luultavasti Columbus kuuli näistä matkoista ja\nniiden kielteisistä tuloksista.] Kartoille oli kuvattu vielä Azorien\nulkopuolellekin saaria, kuten St. Brandan, Antilia ja Brasil, jotka\ntosin lienevät olleet alkuaan mielikuvituksen tuotteita, mutta sen\nkautta, että olivat kartoilla sijansa saaneet, vähitellen vakautuneet\nmerenkulkijain käsityksissä todellisuudeksi, koska kirjallisuudella\nsiihen aikaan oli nykyistä paljon suurempi auktoritetti. Mutta oli\nkuitenkin saatu varmempiakin viittauksia siitä, että tuntemattomassa\nlännessä mahtoi olla maita ja ihmisiä. Fernando Columbuksen\njulkaisemassa elämäkerrassa mainitaan useita merimiesjuttuja, jotka\nsaattoivat kiihottaa hänen isäänsä löytöretkelle lähteinään. Eräs\nportugalilainen luotsi oli tavannut kaukaa merestä Kap Vincentin\nulkopuolelta vuollun puukappaleen, jonka monta päivää puhaltaneet\nlänsituulet olivat mukanaan tuoneet. Samanlaisia puukappaleita oli\nlöydetty Porto Santostakin. Azorien rannoille oli ajautunut outojen\nkuusilajien runkoja. Olipa meri tuonut mahtavan ruovonkin, jonka\nsolmujen väliin mahtui yhdeksän pullollista viiniä — se ei voinut\nolla, arveltiin, kotoisin muualta kuin Intiasta. Flores nimiselle\nAzorisaarelle oli ajautunut kaksi ruumista, jotka olivat jotakuta\ntuntematonta kansaa. Väittävätpä jotkut nähneensä merellä katettuja\naluksiakin, joissa oli ollut eläviä outoja ihmisiä. Toiset purjehtijat\nluulivat nähneensä matkalla Irlantiin maata, jonka he päättivät\nTatarian (Aasian) itärannaksi. Jotkut väittivät löytäneensä lännen\nmerestä tuntemattomia saaria. Guinean ja Madeirankin välillä oli\njoku luullut lännestä häämöttävän etäistä maata ja sitä oli lähdetty\netsimään, vaikka tosin oli saatu palata takaisin tyhjin loimin. Nämä\nluultavasti olivat osaksi merimiesjuttuja, mutta saattoi niissä olla\ntottakin. Tuskin lienee Columbus sitä vastoin saanut kuulla matkasta,\njonka luotsi Juhana Scolvus v. 1476 teki Tanskan kuninkaan toimesta,\nviedäkseen apua Grönlannin siirtokunnille, ja jolla retkellä hän\nnäyttää joutuneen Labradorin rannoille.\n\nNämä epämääräiset huhut ja kertomukset tuskin kuitenkaan olisivat\nsaaneet Columbusta aikomustaan esittämään, ellei hänellä olisi\nollut perusteellisempiakin syitä otaksua, että lännen kautta oli\nmahdollinen purjehtia Intiaan. Vaikkapa hän ei olisikaan opiskellut\nPavian yliopistossa, niin oli hän kuitenkin hankkinut itselleen\nperusteellisemmat tiedot tähtitieteestä ja kosmografiasta kuin sen\najan purjehtijoilla yleensä oli. Hänen päälähteitään oli »Imago mundi»\nniminen teos, jonka vuoden 1410 vaiheilla oli kirjottanut Cainbrayn\nkardinali Petrus de Alliaco. Se oli mukailu aikaisemmista skolastisista\nteoksista, useista vanhemmista auktoreista koottu yhdistelmä. Petrus\nde Alliaco oli teokseensa koonnut varsinkin klassillisten kirjottajain\ntietoja maapallon rakennuksesta, ynnä maitten ja merien muodoista.\nSiitä Columbus sai käsityksensä maan pallonmuodosta, sen koosta ja\nAtlantin meren otaksutusta kapeudesta, Paratiisin paikasta ja piakkoin\nodotettavasta maailmanlopusta. Ratkaiseva merkitys Columbuksen\nyritykselle oli »Imago mundin» tiedoilla maapallon pienestä koosta.\nSiinä sanotaan, että jos tahdotaan tietää, paljonko maan pinnasta\non asuttua, niin on otettava huomioon ilmastolliset olot ja vesi.\nPtolemaioksen luulon mukaan oli noin kuudes osa maapallon pinnasta\nmaata, loput vettä; myöhemmin hän arveli, että neljäsosa maan\npinnasta oli asuttavaa maata. Aristoteles luuli maata olevan vielä\nenemmän. Hänen laskunsa mukaan ei meri Espanjan länsirannan ja Intian\nitärannan välillä (Atlantin meri) voinut olla leveä. Seneca lausui\nluonnonhistoriassaan, että suotuisalla tuulella tämän meren poikki\npääsisi muutamassa päivässä. Kun Pliniuskin otaksui samaa, niin ei\nPetrus de Alliacon mielestä maan pinnasta mitenkään kolmeneljännestä\nvoinut olla vettä. Sitä paitsi sanotaan Raamatussa, Esran kirjassa,\nettä ainoastaan seitsemäsosa on vettä maahan verraten. Vielä hän\nhuomauttaa Aristoteleen osottaneen, ettei Afrikan länsirannalta\nvoi olla meren poikki Intian itärannalle kovin pitkä matka, koska\nmolemmissa maissa oli elefantteja. Kaikesta päättäen, sanoi Petrus de\nAlliaco, on siis maamatka Espanjasta itää kohti Intiaan paljon pitempi\nkuin merimatka valtameren poikki lännen kautta.\n\nTieteellisessä kirjallisuudessa oli siis ajatus maan ympäri\npurjehtimisesta lausuttu jo Vanhalla ajalla, vaikk'emme tiedäkään\nkenenkään yrittäneen sitä toteuttaa. Vielä välittömämmän sysäyksen sai\nColumbuksen mielessä kytevä tuuma hänen maamiehensä Paolo Toscanellin\nkirjeestä Portugalin hallitukselle.\n\n\n\nToscanellin kirje.\n\n\nPaolo Toscanelli (1397—1482), ammatiltaan lääkäri, oli aikansa\netevimpiä oppineita. Hänen kotikaupunkinsa oli Firenze. Muitten\ntieteitten ohella hän oli tutkinut myös kosmografiaa ja tunsi hyvin\nvanhat auktorit. Maantieteelliset harrastukset olivat saaneet hänet\nseurustelemaan aikansa etevimpäin matkustajani kanssa. Marco Polon\nkertomukset Kiinan ja Cipangun (Japanin) rikkauksista lienevät hänessä\nvirittäneet sen ajatuksen, että näihin idän maihin voitaisiin päästä\nmukavammin lännen tietä Atlantin meren poikki. Hyvin tietäen, että\nPortugalilaiset olivat jo vuosikymmeniä etsineet tietä Intiaan Afrikan\nympäri, hän sen vuoksi kirjoitti eräälle kirkonmiehelle Lissaboniin\nkirjeen näistä mietteistään ja liitti kirjeeseen oman tekemänsä\nkartan maapallon meripuoliskosta, jota ei siihen saakka vielä kukaan\nollut yrittänyt piirtää. Sen kautta hän tahtoi havainnollisesti antaa\ntukea arvelulleen. Toscanellin kartta on tosin joutunut hukkaan,\nmutta siitä on ehkä jäljennetty se pallokartta, jonka nürnbergiläinen\nritari ja oppinut Martin Behaim Portugalissa laati. Kirje sitä vastoin\non säilynyt, ja koska se epäilemättä oli välittömiä vaikuttimia\nColumbuksen matkaan, niin julkaisemme sen tässä kokonaan:\n\n»Kanoniko Ferdinand Martinezille, Lissaboniin, lähettää lääkäri Paulus\n(Toscanelli) tervehdyksensä. Tuttavallisesta seurustelustanne H.M.\nKuninkaan kanssa on minun sitä hauskempi saada tieto, kun jo ennen olen\nkanssanne keskustellut tiestä »maustemaihin», lyhemmästä kuin Guinean\nkautta kulkeva on. Kuningas tahtoo minulta nyt vielä vakuuttavampaa\nja ilmeisempää selitystä, jotta vähemmänkin asioihin perehtynyt voisi\ntämän tien merkityksen oivaltaa. Vaikkapa tiedänkin, että se voitaisiin\nosottaa maata esittävällä pallolla, niin olen kuitenkin selvemmyyden\nvuoksi, ja kun vaiva ei ole suuri, tahtonut sen osottaa merikartalla.\nLähetän siis H. M:lleen omakätisesti piirtämäni kartan, jolle teidän\nrannikkonne ja tienne ovat piirretyt, ynnä tie, joka niistä alkaa\nlänttä kohti, ja paikat, joihin on päästävä, ja kuinka kauas on\npoikettava navasta ja päiväntasaajasta ja kuinka pitkän matkan, s.o.\nkuinka monen penikulman päässä tullaan niihin seutuihin, joissa on niin\nrunsaasti maustimia ja jalokiviä. Elkääkä ihmetelkö sitä, että minä\nsanon sitä »läntiseksi» alueeksi vaikka sitä tavallisesti sanotaan\nitäiseksi. Nuo seudut nimittäin löydetään purjehtien yhä länttä kohti\nmaan alapuolisia teitä, jota vastoin ne maisin ja ylempää tietä\nkuljettaissa aina löydetään idästä. Suorat karttaan piirretyt viivat\nsiis merkitsevät etäisyyksiä idästä länteen käsin, niitten poikki\nkulkevat viivat taas etäisyyksiä pohjoisesta etelään. Olen karttaan\nmerkinnyt useita paikkoja, joihin te merenkulkijain tarkempien tietojen\nmukaan voisitte saapua, ellei epäsuotuisien tuulien, taikka muitten\nseikkain vuoksi jouduta toiseen paikkaan kuin aiotaan. Olen sen tehnyt\nsiitäkin syystä, että purjehtijat sitten voisivat asukkaille näyttää\njo ennen tunteneensa heidän maansa, joka tietysti on oleva sitä\nmieluisampaa. Mutta saarilla asuu ainoastaan kauppiaita. Väitetään,\nettä siellä eräässä kaikkein kuuluimmassa, Zaiton nimisessä satamassa,\non niin paljon kauppalaivoja, ettei koko maailmassa muualla sen vertaa.\nVakuutetaan nimittäin, että siitä satamasta vuosittain lähtee 100\nsuurta pippurilla kuormattua laivaa, lukuun ottamatta ollenkaan muita\nlaivoja, jotka kuormaavat muita maustimia. Se maa on sangen väkirikas\nja sangen paljon siellä on maakuntia, valtioita ja lukemattomia\nkaupunkeja ja sitä hallitsee yhteinen ruhtinas, jota sanotaan\nsuurkaaniksi — toisin sanoen kuningasten kuninkaaksi. Enimmäkseen hän\nasuu ja hallitsee Kathai maakunnassa. Hänen esi-isänsä halusivat päästä\nyhteyteen kristittyjen kanssa. Jo 200 vuotta takaperin he lähettivät\nsanoman paaville ja pyysivät oppineita, jotka heille opettaisivat\nuskoa, mutta nämä matkalla kohtasivat vaikeuksia ja palasivat takaisin.\n[Polojen seurassa matkustaneet kirkonmiehet palasivat takaisin\njo Vähästä Aasiasta. Vert. Maant. Löytör. I, s. 340.] Myös paavi\nEugeniuksen aikana tuli eräs, joka vakuutti heidän hyväntahtoisuuttaan\nkristittyjä kohtaan, ja tämän (ehkä Nicolo Contin) kanssa minä olen\npaljon keskustellut ja kuullut häneltä paljon, kuninkaallisten\npalatsien suuruudesta, jokien leveydestä, suuruudesta ja ihmeteltävästä\npituudesta, ja kaupunkien suuresta luvusta jokien rannoilla, niin että\nesim. yhden joen varrella on 200 kaupunkia, ja leveistä ja pitkistä\nmarmorisilloista, jotka kaikkialla ovat veistokuvilla koristetut. Tämä\nmaa on sen arvoinen, että latinalaiset lähtevät sitä etsimään, ei\nainoastaan siitä syystä, että sieltä on saatavana suunnattoman paljon\nkultaa, hopeaa ja kaikenlaisia jalokiviä ja maustimia, joita meille ei\nkoskaan tuoda, vaan myöskin sikäläisten oppineitten miesten, filosofien\nja kokeneitten astrologien vuoksi ja jotta kuultaisiin, millä taidolla\nja hengellä tämä mahtava ja suuri maa itseään hallitsee ja sotiakin\nkäy. Firenze 25 p. kesäk. 1474.»\n\n»Lissabonista on (kartassa) länteen suoraa tietä 26 spatiota\n(viivaväliä), jokainen niistä 250 milliariota, Quinsayn erinomaisen\nupeaan ja suureen kaupunkiin. Tämän kaupungin ympärysmitta on 100\nmilliariaa, siinä on 10 siltaa ja nimi merkitsee »taivaan kaupunkia»\n(Marco Polon erehdyttävän tiedon mukaan), ja paljon kummaa siitä\nkerrotaan, taiteilijain paljoudesta ja talojen suuruudesta. Tämä\nvälimatka on melkein kolmas osa koko maapallon ympäryskehästä. Mainittu\nkaupunki on Mangin maakunnassa, lähellä Kathayta, jossa taas maan\nhallitsijan pääkaupunki on. Mutta tunnetusta (s.o. kaikille kartoille\npiirretystä, vaikkei kenenkään näkemästä) Antihan saaresta on kaikkein\nkuuluimpaan Cippangun saareen 10 spatiota. Tämä saari nimittäin on\nerinomaisen rikas kullasta, helmistä ja jalokivistä, ja puhtaalla\nkullalla katetaan temppelit ja palatsit. Ja näin on tuntematonta, mutta\nei siltä pitkää tietä kuljettava meren avaruuden poikki.»\n\nColumbus sai Portugalissa ollessaan tiedon tästä kirjeestä ja\nkääntyi itse Toscanellin puoleen saadakseen häneltä lisäselvitystä.\nToscanellin vastaus on säilynyt ennen mainitussa elämäkerrassa, mutta\nainakin päivämäärät ovat ilmeisesti muutetut, jotta Columbuksen oma\nalote-kunnia olisi ilmeisempi. Vastauksessaan Toscanelli kirjottaa:\n»Minä kiitän aikomustanne purjehtia länteen ja olen vakuutettu siitä,\nkuten olette kartastanikin nähneet, ettei se tie, jota aiotte kulkea,\nole niin vaikea, kuin luullaan. Päin vastoin on tie niihin seutuihin,\njotka olen karttaan piirtänyt, aivan varma. Teitä ei ensinkään\nepäillyttäisi, jos te, niinkuin minä, olisitte seurustelleet monien\nhenkilöitten kanssa, jotka ovat niissä maissa olleet, ja olkaa varma\nsiitä, että siellä tapaatte mahtavia kuninkaita, paljon taajaan\nasuttuja varakkaita kaupunkeja ja maakuntia, joissa on ylenpalttisesti\nkaikenlaisia jalokiviä. Ja varmaan on niitä kuninkaita ja ruhtinaita,\njotka noissa etäisissä maissa asuvat, suuresti ilahuttava, jos avaatte\ntien, jonka kautta he voivat ruveta kristittyjen kanssa yhteyteen ja\noppia katolista uskontoa ja kaikkia tieteitä, jotka me omistamme.\nSiitä ja monesta muustakaan syystä en ihmettele, että teillä on niin\npaljon rohkeutta, samoin kuin koko Portugalin kansallakin (Columbus\nei näytä ilmottaneen, että hän oli italialainen). Siinä kansassa on\naina ollut miehiä, jotka ovat olleet kaikissa yrityksissä jalot.»\nToscanelli lähetti mukana jäljennöksen siitä kirjeestä, jonka hän oli\nPortugaliin jo ennen kirjottanut. Jotkut tutkijat kuitenkin epäilevät,\nettä Columbuksen ja Toscanellin kirjeenvaihto on kokonaan myöhemmin\ntekaistu. Toscanellin kirje Martinezille on kyllä oikea.\n\nLionardi da Vincinkin, kuulun maalarin, kuvanveistäjän, arkkitehdin,\ninsinöörin ja tiedemiehen kanssa näyttää Columbus olleen aikeestaan\nkirjeenvaihdossa ja saaneen häneltäkin rohkaisevia tietoja. Molemmat\nitalialaiset oppineet eivät aavistaneet, sen enempää kuin Columbus\nitsekään, mikä salpa meren keskellä oli Europan ja Itä-Aasian välillä\nja kuinka paljon pitempi matka todenteolla on, kuin he, Ptolemaioksen\narvioihin nojautuen, olivat otaksuneet.\n\n\n\nColumbus esittää aikeensa.\n\n\nColumbus luultavasti v. 1483 ensi kerran esitti aikeensa Portugalin\nkuninkaalle. Tämä kysyi siitä erään valiokunnan mielipidettä, johon\noli koottu maan etevimpiä oppineita, mutta nämä miehet, varsinkin\nkuninkaan rippi-isä, pitivät genovalaisen purjehtijan puheita\npaljaina kerskauksina ja päättivät koko tuuman Marco Polon juttuihin\nperustuvaksi houreeksi. Kun Columbus tuki tieteellisiä perusteluitaan\nkaikenlaisilla uskonnollisilla haaveilla, niin ei kuningaskaan ottanut\nhänen esitystään kuuleviin korviin. Portugalilaiset päättivät kulkea\nedelleen sitä tietä Afrikan ympäri, jonka tutkimiseksi he jo olivat\nniin paljon uhranneet. Se huhu, että Portugalin kuningas olisi sataa\nlähettänyt laivan juuri Columbuksen esittämää tietä löytämään, mutta\nettä laiva olisi pelosta takaisin palannut, on myöhempi keksintö.\n\nKun kaikki tiet Portugalissa näin olivat ummessa ja samaan aikaan\nColumbuksen vaimokin kuoli, niin lähti Amerikan tuleva löytäjä v. 1483\npois koko maasta, tarjotakseen palveluksiaan Espanjan hallitsijoille.\nVoimme nyt palata siihen hetkeen, kun hän, poikansa La Rabidan\nluostariin jätettyään, lähti Sevillaan asiaansa ajamaan.\n\n\n\nColumbus Espanjan hovissa.\n\n\nEspanjassa Columbus ensinnäkin muutti nimensä espanjalaiseen muotoon\nja kutsui itseään siitä pitäen Cristoval Coloniksi. Hän elätti itseään\nSevillassa myymällä painettuja kirjoja, tutustui sitten oppineisiin ja\nsai Medina Celi nimisestä ylimyksestä vaikutusvaltaisen suojelijan.\nTämä ylimys, joka oli maansa mahtavimpia, soi genovalaiselle\nmerenkulkijalle vierasvaraisen kodin ja rohkaisi kaikin tavoin hänen\ntuumiaan. Hän olisi itsekin varustanut laivat, mutta hänen mielestään\nniin suuri yritys oikeammin kuului Castilian kruunulle. Medina Celin\nsuosituksesta Columbus kutsuttiin kuningatar Isabellan hoviin, jossa\nhäntä alun pitäen suojeli ja suosi kardinali Mendoza, Medina Celin\nläheinen sukulainen. V. 1486 Columbus esitettiin kuningattarelle,\njoka silloin oli Cordovassa. Genovalainen miellytti Isabellaa, ja\nhän käski tarkkaan tutkia hänen ehdotuksiaan. Sitä varten asetetun\nvaliokunnan esimies, kuningattaren rippi-isä, oli kuitenkin yritystä\nvastaan, ja hänen vaikutusvaltansa ratkaisi asian Columbusta vastaan.\nValiokunnan lausunto oli niin masentava, että se saattoi Columbuksen\nkerrassaan naurun alaiseksi. Salamancassa, joka siihen aikaan oli\nEspanjan oppinein kaupunki, jossa kuulu yliopisto oli, hän kuitenkin\nerään ystävällisen ja hänen tuumiaan suosivan apotin toimesta sai\ntyyssijan ja seuraa, joka paremmin käsitti hänen aikeittensa suuruuden\nja tärkeyden. Vaikutusvaltaisten dominikanimunkkien suosittelemana\nColumbus sai yhä enemmän mahtavia suojelijoita. Kuningatar lupasi\nottaa hänen ehdotuksensa uudelleen harkitakseen, heti kun maan asiat\nsen sallivat. Mutta toistaiseksi kiinnitti sota maureja vastaan maan\nkaikki sekä varat että voimat. Castilian kuningatar piiritti paraikaa\nyhdessä puolisonsa, Aragonian Ferdinandin kanssa Malagaa. Columbukselle\nmyönnettiin pieni apuraha, että hän saattoi puutetta näkemättä odottaa.\nVäliajalla hän solmi liiton erään neidon, Beatrice de Aranan kanssa, ja\nliitosta syntyi poika Ferdinand. Saiko tämä liitto koskaan vihkimyksen\nvahvistusta, siitä ei ole tietoa, mutta uskollisena Columbus pysyi\nkuolemaansa saakka toiselle vaimolleen. Tämä hoiti hellänä äitinä\nDiegoakin, hänen poikaansa ensimäisestä avioliitosta.\n\nColumbuksen asia edistyi kuitenkin niin huonosti, että hän lopulta\naikoi lähteä Ranskaan onneaan koettamaan. Hänen vähää nuorempi veljensä\nBartolomeo oli jäänyt Lissaboniin, ja tämän luoksi hän ensiksi lähti\nneuvottelemaan. Luultavasti hän silloin, vaikka jälleen huonolla\nmenestyksellä, uudelleen esitti asiansa Portugalin kuninkaalle.\nColumbuksen ollessa Lissabonissa palasi Diaz retkeltään, jolla Hyvän\ntoivon niemi ja varma meritie Intiaan löydettiin. Ehkä tämä tapaus\nratkaisi asian Columbusta vastaan. Neuvottelusta Bartolomeon kanssa\noli tuloksena, että tämä lähti Englantiin, taivuttamaan sen maan\nhallitsijaa tuumaan, ja sieltä Ranskaan, kun Englannin kuningas\nsuorastaan pilkkasi moisia houreita. Christofer palasi Espanjaan,\nkoettamaan vielä kerran siellä onneaan.\n\nSota maureja vastaan kiinnitti kuitenkin yhä vielä Ferdinandin ja\nIsabellan koko huomion. Valmistettiin paraillaan Granadan vallotusta.\nColumbus epätoivoissaan päätti lopultakin lähteä Ranskaan, mutta\npoikkesi sitä ennen La Rabidan luostariin, sanomassa jäähyväiset\nsikäläisille ystävilleen, jotka olivat häntä niin hartaasti\nkannattaneet. Mutta sieltä hänelle, odottamatta kyllä, tulikin apu.\nLuostarin apotti, Juan Perez, oli nuorempana ollut kuningatar Isabellan\nrippi-isä ja oli siitä säilyttänyt suuren vaikutusvallan. Hän oli\ntullut niin täydelleen vakuutetuksi vieraansa tuuman mahdollisuudesta\nja suuresta merkityksestä, että kirjotti kuningattarelle kirjeen ja\nkehotti häntä mitä vakuuttavimmin auttamaan yritystä, josta olisi\nkristinuskon levittämiselle niin paljon hyötyä. Kuningatar silloin\nkutsui entisen rippi-isänsä Granadaan, puhuakseen hänen kanssaan\ntarkemmin Columbuksen asiasta, ja iäkäs Perez viipymättä noudatti\nkutsumusta. Hän sai kun saikin kuningattaren taipumaan. Columbus sai\nuuden kutsumuksen saapua hoviin, joka oli Granadan edustalla, ja\nsamalla hänelle lähetettiin jommoinenkin rahasumma, jotta hän saattoi\nvarustaa itsensä hovissa esiintymään. Columbuksella oli Isabella\nkuningattaren kanssa montakin keskustelua ja kuningatar lupasi suostua\nhänen vaatimuksiinsa, vaikka nämä olivatkin köyhän ja maineettoman\nmuukalaisen esittämiksi tavattoman korkeat. Niitten korkeutta puolusti\nvain yrityksen uutuus, rohkeus ja suuri merkitys. Mutta ensin oli\nGranada vallotettava. Columbus odottaessaan otti osaa piiritykseen,\ntaistellen urhokkaasti. Vihdoin, tammikuussa 1492, maurien viimeinen\nturva Espanjassa murtui, Granada antautui.\n\nMutta vaikka matka jo olikin kuningattaren päätöksen kautta ratkaistu,\nniin vastusti sitä vastoin kuninkaallinen neuvosto jyrkästi Columbuksen\nvaatimuksia, pitäen niitä suhdattomina ja sopimattomina. Columbus ei\nsuostunut niitä vähentämään, ja lopun lopuksi hän jälleen poistui\nhovista ja lähti vihdoinkin matkalle Ranskaan. Mutta hän ei kauaksikaan\nennättänyt, ennenkuin asiat muuttuivat. Hänen ystävänsä olivat sillä\nvälin saaneet kuningattaren tekemään ratkaisevan päätöksen. Isabella\npäätti, että Castilia yksinään toteuttaisi tämän yrityksen. Hän lupasi\nvaikka antaa pantiksi omat jalokivensä, ellei varoja muutoin saataisi,\nja silloin täytyi mahtavien valtamiestenkin taipua ja ryhtyä toimiin\nniin kuulumattoman uhrauksen estämiseksi. Columbus ei vielä ollut\nmatkannut kuin kymmenisen kilometriä Granadasta, muulilla ratsastaen,\nkun sanansaattaja ehdätti hänet ja hän varmalla tiedolla saattoi palata\ntakaisin.\n\n\n\nColumbuksen valtuudet.\n\n\nHuhtikuussa v. 1492 allekirjotettiin Castilian kruunun ja Columbuksen\nvälinen sopimus. Columbus nimitettiin »valtameren amiraaliksi» kaikilla\nniillä vesillä ja niissä maissa, jotka hän löytäisi. Tämä arvonimi\noli oleva elinaikainen ja kuoleman jälkeen periytyvä hänen suvussaan.\nSiihen liittyivät samat oikeudet kuin Castilian suur'amiraalinkin\narvoon. Lisäksi Columbus nimitettiin kaikkien löytämäinsä maitten\nvarakuninkaaksi ja ylimaaherraksi. Hänen piti saada kymmenykset\nkaikista näissä maissa saaduista jaloista metalleista ja kahdeksas\nosa kaikkien niitten laivojen voitosta, joitten varustukseen hän\nkahdeksannella osalla otti osaa. Valtuudet kirjotettiin pergamentille\nja varustettiin kuninkaan ja kuningattaren lyijysineteillä. Palos\nkaupungin kansalaiset velvotettiin hankkimaan vasta nimitetylle\namiraalille kaksi karavelia; Palos oli nimittäin jonkun niskottelun\nvuoksi aikaisemmin tuomittu varustamaan kaksi laivaa kruunun sitä\nvaatiessa.\n\nColumbus oli todella saanut ennen kuulumattomat valtuudet. Tämä osaksi\nsaa selityksensä hyvästä maineesta ja arvonannosta, jota italialaiset\npurjehtijat yleensä nauttivat Espanjassa, samoin kuin Portugalissakin,\nvieläpä Ranskassa ja Englannissakin, kuten saamme myöhemmin nähdä.\nMutta sitä paitsi oli hänen ehdotuksensa todella houkutteleva.\nPortugalilaiset olivat juuri löytäneet kauan etsityn Intian tien\nAfrikan ympäri ja paavi oli taannut sen käyttämisen ja todennäköisesti\nsamalla rikkaan Intian kaupankin Portugalin yksinoikeudeksi.\nColumbuksen yritys lupasi nyt yhdellä iskulla antaa Castilialle\nkaiken sen, mitä Portugal oli lähes vuosisadan niin monien uhrausten\nkautta tavotellut. Jos yritys onnistui, niin kannatti sen hyväksi\nuhratakin. Jos taas retkikunta joutui turmioon — sitä useimmat pitivät\ntodenmukaisena — niin raukesivat samalla Castilian kruunun myöntämät\nsuuret oikeudet. Tässä oli siis paljon voitettavana ja verraten vähän\nhävittävänä, etenkin kun ei kruunu itse uhrannut yritykseen paljoa\nmuuta kuin arvonimiä ja lupauksia.\n\n\n\n\nColumbuksen ensimäinen matka.\n\n\n\nValmistukset Palon satamassa.\n\n\nPieni satamakaupunki Palos oli Rio Tinton oikealla rannalla.\nToukokuussa v. 1492 siellä julkisesti kuulutettiin, että kaupungin\ntuli hankkia Columbukselle kaksi karavelia. Niitä ei ollut vaikea\nsaada, mutta vaikeampi oli saada niihin miehistöä, sillä kruunun käsky\nei valvottanut kaupunkia siitä huolta pitämään. Merimiehiä kammotti\nlähteä retkelle, jota useimmat pitivät varmana perikatona. La Rabidan\nluostarin apotti saattoi tämänkin asian suotuisaan ratkaisuun. Juan\nPerez sai Palokscn mahtavimman suvun, Pinzonit, taipumaan yritykseen\nja rupeamaan siihen osalliseksi kuin omaansa. Kolme Pinzon veljestä,\nkaikki tottuneita merenkulkijoita, päätti lähteä itse matkaan, ja kun\nhe olivat asian puolesta, niin ei ollut vaikea saada muutakaan väkeä.\n\nKaikenlaisia muita vaikeuksia esiintyi kuitenkin aina lähtöön saakka.\nToisen matkaa varten luovutetun laivan omistaja keksi viimeiseen\nsaakka esteitä, yllytti väkeä ja sai aikaan riitoja. Laivain pohjat\npuhdistettiin huolimattomasti, mukaan otettavia varastoja täytyi\nodottaa, ja usein ne, vihdoin saapuessaan, olivat joko väärän\nlaatuisia, taikka sopimattomissa astioissa. Purjeet eivät sopineet,\nmastojen köysistö oli puutteellinen. Suoranaisella pakolla täytyi\nhankkia, mitä tarvittiin, ja Paloslaiset olivat näiden rettelöiden\nvuoksi koko retkeä vastaan vihamieliset.\n\nColumbus sai kuitenkin hankituksi molempien karavelien lisäksi\nkolmannenkin aluksen, joka oli niitä kahta vertaa suurempi. Se oli\noikea »laiva», noin 230 tonnin vetoinen kuormattuna ja pieni siis\nmeidän aikamme purjelaivoihinkin verraten. »Santa Marialla» oli täysi\nkansi ja keulassa ja perässä korkeat kansihuoneet, niinkuin sen ajan\naluksissa oli tavallista. Mastoja oli kolme, kahdessa raakapurjeet,\nperämastossa kolmikulmainen latinalainen purje, Molemmat karavelit\nolivat puolta pienemmät ja ainoastaan keulasta ja perästä kannelliset.\nMutta sen ajan merialukset olivat hyvin pulleamuotoiset, jonka vuoksi\nne pienuudestaan ja avonaisuudestaan huolimatta hyvin selvisivät\naallokossa, vaikka olivat verraten hitaita. Niin pienillä aluksilla\naikoi Columbus siis ohjata kohti tuntemattomia vaaroja aavan meren\npoikki. Tosin siihen aikaan rakennettiin paljon kookkaampiakin, mutta\nniitä joko ei tähän seikkailuun liiennyt, taikka ehkä arveltiin\npienempiä helpommaksi ohjata tuntemattomissa rantavesissä. »Pinta» oli\npienuudestaan huolimatta nopeampi kuin amiraalilaiva. »Pintassa» ja\n»Ninassa» oli paloslainen meriväki, amiraalilaivan merimiehet olivat\neri osista Espanjaa, enimmät luoteisrannalta Galiciasta. »Santa Mariaa»\njohti Columbus itse, »Pintaa» Alonzo Pinzon, »Ninaa» Vicente Pinzon.\nKaikkiaan oli näillä kolmella laivalla 88 henkeä. Eräs sen aikuinen\nhistoriankirjottaja sanoo, että »Columbus oli pää, mutta Pinzon oli\noikea käsi». Ja tosiaan oli amiraalin matkansa onnistumisesta suuressa\nmäärin kiittäminen tätä toimeliasta ja rohkeata purjehtijasukua.\n\nKesäkuu ja heinäkuu kului Paloksen satamassa valmistuksissa. Pieni\nkaupunki tuskin oli nähnytkään ennen niin vilkasta aikaa, ja varmaa on,\nettei se ole sen koommin ollut mukana niin mainehikkaassa yrityksessä.\nSyyttä ei siellä nyt seiso Columbuksen suuri muistopatsas. Elokuun\nalussa oltiin valmiina matkaan. Columbus kaikkine miehineen lähti\nkirkkoon ja vastaanotti Herran ehtoollisen. Apotti Juan Perez oli\nitse saapunut luostarista kehottamaan kaikkia luottamaan Jumalaan ja\namiraaliinsa. Hän jakoi heille siunauksen ja toivotti onnea matkalle.\nVähän ennen auringonnousua kokoontui elok. 3 p. suuri joukko rantaan\nnäkemään laivaston lähtöä. Ankkurit nostettiin, amiraali lennätti\nmastoon Castilian lipun ja laski jäähyväisiksi suur’purjeensa, johon\noli maalattu ristinmerkki. Joen suistamosta pieni laivasto sitten laski\nväljemmälle vedelle ja vähitellen kolme purjetta katosi taivaanrannan\ntaa. Harva luuli heidän siltä matkalta koskaan palaavan. Vielä\nharvempi osasi aavistaa, että retki oli oleva maailmanhistoriallinen\ntapaus. Piispa Las Cusaksen teoksissa on säilynyt otteita Columbuksen\npäiväkirjasta, ja niiden mukaan voimme jotenkin tarkkaan seurata matkan\nvaihein:.\n\n\n\nEnsimäinen matka Atlantin meren poikki.\n\n\nColumbuksen pieni laivasto ohjasi ensinnä Canarian saaria kohti, vetävä\nmaatuuli purjeissa. Elok. 6 p. joutui »Pintan» peräsin epäkuntoon,\narvatenkin sen kautta, että laivan molemmat omistajat, jotka seurasivat\nmukana merimiehinä, olivat sitä viottaneet, saadakseen syyn palata\ntakaisin. Pinzon kuitenkin sai varustetuksi varaperäsimen, ja niin\npäästiin Canarian saarille. Gran Canariassa »Pinta» korjattiin, jonka\njälkeen laskettiin Gomeraan, läntisimpään saareen, vettä ottamaan.\nVälillä nähtiin Teneriffan tulivuori, jota merimiehet pitivät huonona\nenteenä, koska siihen yhä liittyivät vanhat taikaluulot. Syyskuun\n6 p. lähdettiin jälleen ulapoille, Columbuksen kuultua, että kolme\nportugalilaista karavelia väjyi häntä estääkseen matkan.\n\nPian alkoi miehistössä herätä pelko. Amiraali sen vuoksi jo alun\npitäen piti kaksia laivakirjoja. Toinen oli häntä itseään varten,\ntoinen laivaväkeä varten. Jälkimäisessä hän ilmotti purjehditut matkat\nlyhemmiksi todellista, jott'eivät merimiehet säikähtäisi niiden\npituutta. Purjehdittiin sen viivan poikki, jolla kompassin osotus\nmuuttui läntisestä poikkeumasta itäiseksi. Arvatenkin tiedettiin jo\naikoja sitten, ettei kompassi näyttänyt suoraan pohjoiseen, mutta\nColumbus lienee ensimäinen, joka huomasi poikkeuman voivan muuttua\nläntisestä itäiseksi. Tämä outo ilmiö pelotti suuresti merimiehiä,\nmutta Columbus rauhotti heitä semmoisella hätäselityksellä, että\nkompassi kyllä näytti oikeaan kuten ennenkin, mutta että Pohjantähti\noli paikkaansa muuttanut. Myöhemmin hän koetti selittää poikkeuman\nmuuttumisen siten, että muka sillä paikalla oli maanpinnassa pahka,\nniinkuin olemme jo kertoneet Keskiajan maantiedettä esittäessämme (I,\ns. 253).\n\nMutta purjehdus itse sujui mitä parhaiten. Laivat olivat\npasaadituulessa, joka tasaisesti veti, ja meri oli rauhallinen. Sää\noli mitä kauneinta, auringonnousut ja laskut ihanat. Toisinaan pilvet\ntaivaanrannalla muodostivat ihmeellisiä etäisiä maisemia, joita\nmerimiehet monta kertaa erehtyivät maaksi luulemaan. Odottavin silmin\ntähyiltiin jokaista semmoista kaukonäköä ja yksinäiset purjehtijat\nluulivat joka hetki joko Antihan tai St. Brandanin nousevan aalloista.\nNiitten olemassa oloon uskoi sekä Columbus että Pinzon varmasti.\nPaljon lintuja nähtiin ja jonkun laivapojat saivat kiinnikin.\nNiitten lentosuunnat tarkalleen havaittiin. Ne kuitenkin lienevät\nenimmäkseen olleet semmoisia merilintuja, jotka elävät valtamerellä,\neikä lentosuunnista voitu saada paljoakaan johtoa. Jos joukossa oli\nvarsinaisia maalintujakin, niin lienevät ne vielä olleet Canarian\nsaarilta.\n\n15 p. syysk. mereen putosi meteori, ei aivan kauaksi laivasta. Pian sen\njälkeen alkoi veden päällä näkyä paljon ruohoa. Toisin paikoin oli sitä\nniin runsaasti, että merimiehet pelkäsivät laivain takertuvan, taikka\najavan vedenalaisille matalikoille. Columbus koetti rauhottaa väkeään,\nmutta epäilemättä hän itsekin oli tästä ilmiöstä huolissaan — olihan\nhän Keskiajan kasvattama ja monessa suhteessa sen ennakkoluulojen\nalainen. Hän antoi nostaa merestä näitä ruohoja, ja huomasi niissä\npieniä rakkuloita, ikäänkuin marjoja. Mutta rakkulain merkitystä hän\nei voinut aavistaa; ne olivat ilmarakkoja, joiden avulla levä pysyy\nveden pinnalla. Laivat olivat siis joutuneet Sargassomereen, joka on\nAtlantin meren keskellä, Canarian saarien, Azorien ja Viheriänniemen\nsaarien kohdalla. Sargassolevä oikeastaan on kotoisin Länsi-Intiasta,\njossa sitä kasvaa saarien ja särkkien äärillä. Myrskyt repivät sitä\ntoisinaan irti suuria kimppuja ja merivirrat kuljettavat leväkimput\nensinnä koilliseen suuntaan ja sitten yhä enemmän itää kohti, kunnes ne\njoutuvat keskelle Atlantin merta mainitulle alueelle, jota merivirrat\nlaajana pyörteenä kiertävät.\n\nVielä merimiehiä pelotti se seikka, että tuuli kaiken aikaa oli\nmyötäinen. He epäilivät, ettei päästäisikään takaisin. Tämä epäilys\nolikin paremmin perustettu. Onneksi sattui kuitenkin 22 p. syyskuuta\nvastatuuli. Amiraali päiväkirjassaan huomauttaa, että »se oli minulle\nerittäin tarpeellinen, sillä väkeni oli kovin kiihtynyt, luullen,\nettei tässä meressä puhaltanutkaan semmoista tuulta, joka kuljettaisi\nlaivat takaisin Espanjaan». Merimiehet nurkuivat ensin salassa, mutta\nkun matkaa yhä kesti, eikä maata näkynyt, niin tyytymättömyys vihdoin\nkasvoi niin suureksi, että napisijat uhkasivat heittää mereen »tämän\nligurialaisen, joka on meidät pettänyt ja uhkaa kaikki perikatoon\nsaattaa».\n\nKun oli purjehdittu Canarian saarilta kolme viikkoa, niin amiraali\npäätti, ettei Antilia varmaankaan saattanut enää olla kaukana. Samaa\nmieltä oli Pinzon nähtyään Toscanellin kartan, jonka Columbus nuoralla\nlähetti hänen laivaansa. 25 p. syysk. Alonzo Pinzon luuli nähneensä\nmaata ja kaikissa laivoissa aljettiin jo kiitosvirsi, mutta ilo oli\nennenaikainen — sekin oli vain pilvenpankko taivaanrannalla. Seuraavina\npäivinä ilma oli erinomaisen leutoa ja tyyntä ja paljon merileviä\nuiskenteli veden pinnalla. Mutta laivaväki alkoi käydä levottomammaksi,\nsuureksi osaksi siitäkin syystä, että oli niin monta kertaa maanäköjen\nsuhteen petytty. Columbus oli kuitenkin vakaa päätöksessään. Lokakuun\n11 p. olivat tuuli ja aallokko kovat, mutta sen sijaan nähtiin\nvarmoja maanmerkkejä. Nähtiin vihantaa meressä uiskentelevaa kaislaa.\n»Pintasta» keksittiin sauvoja, joita oli vuoltu. »Ninasta» nähtiin\npieni oksa, jossa oli marjoja. Jo muutama päivä aikaisemmin oli matkan\nsuunta muutettu läntisestä lounaiseksi, koska kaikki linnut näyttivät\nlentävän lounatta kohti.\n\nMaata! Mainitun päivän iltana Columbus upseeriensa keralla oli »Santa\nMarian» korkealla peräkannella, tähystäen pimeyteen. Kuu ei ollut\nvielä noussut. Äkkiä hän huomasi säännöttömästä liikkuvan valon\ntaivaanrannalla ja huomautti sitä seurassaan olevalle upseerille.\nTämäkin näki sen. Pari kolme kertaa amiraali näki valon uudelleen.\nHän oli nyt varma siitä, ettei maa voinut olla kaukana, ja pian eräs\nmerimies huuti: »Maata, maata!» Yöllä, kuun noustua, nähtiin maata\n»Pintastakin». Purjeet käärittiin ja jäätiin aamua odottamaan. Lokakuun\n12 p:n valjetessa näkyi edessä matala hiekkarantainen saari, ja käytiin\nsen etelärannalle ankkuriin. »Uusi maailma» oli löydetty, vaikka\nlöytäjät itse olivat vakuutetut siitä, että vihdoinkin oli tultu Aasian\nitärannalle. Kuningatar oli luvannut palkinnon sille, joka ensiksi\nnäkisi maata, ja Columbus otti tämän palkinnon itselleen, luultavasti\netupäässä sen vuoksi, ettei hänen löytäjäkunniansa olisi joutunut\nriidan alaiseksi. Tätä monet pitävät pikkumaisena ahneutena amiraalin\npuolelta, hänen muka olisi pitänyt luovuttaa rahat sille merimiehelle,\njoka ensiksi näki maun.\n\nColumbus soudatti itsensä maihin etevimpien miestensä kanssa, kädessään\nkuninkaallinen lippu, polvistui rannalle ja kiitti Jumalaa. Sitten\nhän juhlallisesti julisti maan Espanjan kuninkaan ja kuningattaren\nomaisuudeksi. Molemmilla Pinzoneilla oli viheriäiset liput, joissa\nnäkyivät hallitsijaparikunnan alkukirjaimet. Rannalle kokoontui\nmaanasukkaita ihmettelemään outoja tulijoita ja amiraali heille\nlahjotti lakkeja ja helminauhoja. Myöhemmin moni heistä ui laivoihin,\ntuoden papukaijoja ja pumpulia, joista heille annettiin kaikenlaista\nrihkamaa. He olivat alasti, hiukset olivat mustat ja karkeat kuin\nhevosen jouhet, mutta ruumiinrakenne oli moitteeton ja kasvonpiirteet\njotenkin kauniit. Aseita heillä ei ollut muuta kuin kalanluulla\nterätyt keihäät. Naisia ei näkynyt. Kanotit olivat yhdestä puusta\nja toiset niin isoja, että niihin mahtui viidettäkymmentä miestä;\nniillä kuljettiin melomalla. Saari oli melkoinen ja sangen tasainen,\nsiinä oli vihantia puita, runsaasti vettä ja keskellä suuri järvi.\nAsukkaitten ihoväri oli melkein sama kuin Canarian saarilla, ja siitä\nColumbus päätti olevansa jotenkin samalla leveysasteella. Todenteolla\nhän oli kymmenkunnan astetta etelämpänä, kuumassa vyöhykkeessä. Saari\nnimitettiin Vapahtajalle kiitokseksi San Salvadoriksi, mutta asukkaat\nsanoivat sitä Guanahaniksi. Ei varmaan tiedetä, mikä se on Cuban\nkoillispuolella olevista Bahamasaarista, mutta yleensä otaksutaan sen\nvastaavan nykyistä Watling saarta.\n\nLaivoissa mieliala tämän onnellisen tapauksen kautta täydelleen\nmuuttui. Kaikki olivat maan nähdessään rientäneet pyytämään anteeksi,\nettä olivat epäilleet johtajaansa, ja lupasivat uskollisesti seurata\nhäntä edelleen.\n\n\n\nLöydetään yhä uusia saaria.\n\n\nAljettiin vaihtokauppa saarelaisten kanssa, jotka Espanjalaisten\nhuokeasta rihkamasta olivat valmiit antamaan, mitä suinkin heillä\noli. Muun muassa saatiin koko joukko kultakoristeita. Asukkaat, joita\nColumbus jo neljäntenä päivänä oli alkanut sanoa »intianeiksi»,\nviittasivat kaakkoa kohti, kun heiltä kysyttiin, mistä olivat kullan\nsaaneet. Siitä voitiin päättää sillä puolen olevan maata, joka ei\nvoinut olla kaukana, koska asukkaat saattoivat soutuveneillään sinne\nkulkea. He näyttelivät arpiakin, joita olivat saaneet taisteluissa\nnaapuriensa kanssa.\n\nColumbus ohjasi Guanahanista lounatta kohti, ja pian löydettiin useita\ntoisiakin Bahama-saaria, joista jotkut olivat Guanahania pienempiä,\ntoiset taas melkoista suurempia. Asukkaitten osotusten mukaan\npurjehdittiin edelleen hakemaan kultamaata. »Crooked Island» nimisellä\nBahama-saarella, jonka Columbus nimitti Isabellaksi — kuningas\nFerdinand oli jo ennen saanut nimikkonsa, vaikka nämä nimet sittemmin\novat vaihtuneet englantilaisiin — Columbus sai varmoja tietoja siitä,\nettä etelässä oli suuri saari, jota intianit sanoivat Colbaksi\n(Cubaksi). Columbus arveli, että se mahtoi olla kuulu Cipangu (Japani).\n24 p. lokak. ohjattiin sen vuoksi jälleen väljemmälle ja toivottiin\npiankin päästävän Marco Polon Quinsaihin, josta voitaisiin Kathain\nsuurkaanille toimittaa Espanjan kuninkaan ja kuningattaren kirjeet.\nToscanellin karttaan oli Cipangu piirretty juuri niille seuduin, joissa\nColumbus silloin luuli olevansa.\n\n\n\nCuba.\n\n\nKun oli purjehdittu lounatta ja sitten etelää kohti, niin nähtiin\n26 p. lokak. illan hämärtäessä maata. Kun satoi rankasti, niin oli\nsitä varovasti lähestyttävä. 28 p. lokak. laivat laskivat Cuban\npohjoisrannalla olevaan uhkeaan jokisuistamoon. Luonto oli niin\nuhkuvaa ja ihanaa, etteivät Espanjalaiset olleet koskaan sen vertoja\nnähneet. Columbus ei kuitenkaan joutunut näissä paikoissa viipymään,\nvaan purjehti edelleen länttä kohti. Hän tahtoi päästä kiiruumman\nkautta Kathaihin ja Maustesaarille (Molukeille), voidakseen sitten\nlähteä paluumatkalle täysin kulta- ja maustekuormin. Intianeilta\nsaatiin kuulla, että maa oli saari ja että sen ympäri purjehtimiseen\nmeni kaksikymmentä päivää. Mutta sitä Columbus, Pinzonin arveluihin\nyhtyen, ei uskonut, vaan päätti Cuban jo olevan Aasian mannerta.\nZaitoniin ja Quinsaihin ei muka voinut olla enempää kuin 100 esp.\npenikulmaa. Pinzon oli erehtynyt siitä, kun saarelaiset, heiltä kultaa\ntiedusteltaissa, olivat sanoneet sen tulevan »Cuba-nakaanista». Tämä\nmerkitsi: »Cuban keskiosista», mutta Pinzon selitti sen merkitsevän\n»Cuban kaanin» luota. Harhaan johti sekin, että Cubalaiset nimittivät\n»Kaniboiksi» eräitä vaarallisia naapureitaan, joitten kanssa he\nolivat usein taistelleet; sen taas Columbus selitti tarkottavan\nsuurkaanin alamaisia, »kanibaleja». [Pekingin tatarilainen nimi kun\noli »Kaanbalik». Columbuksen mundostelema sana »kanibali» jäi aluksi\nihmisensyöjille Karibeille ja on heiltä periytynyt yleensä kaikille\nihmissyöjille.] Toiselta puolen häntä kuitenkin kummastutti se, ettei\ntässä meressä näkynyt sireenejä, eikä muitakaan merihirviöitä, joita\noli piirretty karttoihin Aasian itärannalle.\n\nSaadakseen maitten asemista parempaa selkoa Columbus marrask. 2 p.\nlähetti maihin kaksi tiedustelijaa; toinen oli espanjalainen, toinen\ntaas oppinut juutalainen, joka osasi hepreaa, kaldean kieltä ja vähän\narabiaakin - niitä kieliä, joita luultiin Itä-Aasiassa tunnettavan.\nNäitten piti tutkia maata, viedä sen hallitsijalle Espanjan\nkuningasparikunnan kirje ja matkalla tiedustella mausteita. Sitä\nvarten heille annettiin mukaan näytteitä kaikenlaisista mausteista.\nRahan sijasta he saivat helminauhoja, joilla heidän piti vaihtaa\nitselleen ruokatavaroita. Neljäntenä päivänä lähettiläät palasivat\ntakaisin ja kertoivat käyneensä eräässä 12 penikulman päässä olevassa\nkylässä, jossa oli 50 taloa ja noin 1000 asukasta. Heidät oli otettu\njuhlallisesti vastaan ja viety asumaan parhaisiin majoihin. Intianit\nolivat suudelleet heidän jalkojaan ja käsiään ja pitäneet vieraitaan\ntaivaan sanansaattajina. Kylän etevimmät miehet kantoivat heidät\nkäsillään erääseen majaan ja laskivat heidät alas istumaan. Sitten\ntulivat vaimotkin osottamaan samaa kunnioitusta. Mutta eivät nämä\nosanneet hepreaa, eivätkä arabiaa, eivätkä näy maustimiakaan tunteneen.\nKun niitä kysyttiin, niin he osottivat etelää kohti, sieltä niitä muka\npiti löytymän. Tällä retkellä molemmat lähettiläät ensi kerran näkivät\ntupakkaa poltettavan. Mutta maanasukkaat eivät sanoneet itse kasvia\ntupakaksi, vaan pötköjä, joita he siitä käärivät.\n\nMarrask. 12 p. lähdettiin jatkamaan löytöretkeä. Suotuisalla tuulella\npurjehdittiin Cuban rannikkoa luoteeseen ja ihailtiin saaren uhkeata\nluontoa ja rikkautta. Mutta kun rannikkoa yhä kesti samaan suuntaan\nja Columbus pelkäsi pian joutuvansa talvimaihin, — hän luuli olevansa\npaljon pohjoisempana kuin todella olikaan — ja kun hänen intianilaiset\noppaansa olivat sanoneet Bebeque nimisen kultamaan olevan kauempana\nidässä, niin Columbus 13 p. marrask. kääntyi takaisin, purjehtiakseen\nsille suunnalle. Hän oli silloin saapunut paikkaan, joka oli Cuban\nitäpäästä noin kolmanneksen päässä saaren koko pituudesta. Seuraavana\npäivänä, 14 p. marrask., Columbus luuli tulleensa niitten lukuisien\nsaarien läheisyyteen, joita kartoille oli piirretty Aasian itärannikon\neteen. Mutta kun hän ei omien laskujensa mukaan ollut niin kaukana\nCanarian saarista, kuin matkaa kartan mukaan piti olla, niin hän siitä\npäätti, että maapallo oli vielä sitäkin pienempi, kuin Ptolemaios oli\narvioinut.\n\n\n\nEspanjola.\n\n\nColumbus saapui sitten Cuban pohjoisrantaa pitkin purjehtien saaren\nitäpäähän. Risteiltäissä vastatuulia vastaan »Pinta» salaa erosi\namiraalista, lähteäkseen omin päin etsimään huhuttua kultamaata.\nAmiraali ihaili Cuban ihanaa luontoa ja lauhkeata ilmastoa. Ei\nainoakaan hänen laivaväestään ollut sairaana. Saaren itäisimmälle\nkärjelle hän antoi nimeksi »Alfa ja Omega», luullen sitä Aasian\nmanteren uloimmaksi kärjeksi.\n\nJoulukuun 5 p. Columbus jätti Cuban rannan taakseen ja seuraavana\naamuna kohosi Haiti merestä. Hän nimitti saaren »Espanjolaksi»,\n»pieneksi Espanjaksi», koska ranta hänen mielestään muistutti Espanjan\netelärannikkoa. Espanjola oli Columbuksen mielestä vielä kauniimpi maa\nkuin Cuba.\n\nMutta purjehdus sen rantoja pitkin oli kovin vaivalloista ja yöt päivät\noli amiraali kannella. Kerran, hänen mentyä joksikin aikaa lepäämään,\noli »Santa Marian» peräsin jätetty nuoren pojan hoidettavaksi ja tämä\npuolenyön aikaan laski amiraalilaivan hiekkasärkälle. Vaikka Columbus\nviipymättä riensi kannelle, niin ei laivaa enää voitu pelastaa. Osa\nmiehistöstä pelästyksissään pakeni laivan veneessä »Ninaan», joka\nei ollut kaukana, mutta »Ninaan» heitä ei päästetty, koska meri oli\naivan tyyni. Pakoveden aikana särkkä kävi yhä matalammaksi ja »Santa\nMaria» kallistumistaan kallistui. Columbus antoi katkaista isonmaston,\nkeventääkseen sitä. Mutta tämäkään ei auttanut, vaan laiva kallistui\nyhä enemmän ja alkoi täyttyä. Kun sää pysyi tyynenä, niin pelasti\nkuitenkin »Nina» helposti koko miehistön ja seuraavana päivänä suuren\nosan haaksirikkoutuneen laivan tavaroistakin. Intianit, joitten kanssa\nColumbus oli alkanut ystävällisen seurustelun, olivat tässä työssä\nhyvänä apuna. Guacanagari niminen päällikkö vartioitsi itse uppoavasta\nlaivasta pelastettuja tavaroita, kun ne oli maihin soudettu.\n\n\n\nNavidad.\n\n\nColumbus piti haaksirikkoa Jumalan sallimuksena; sen kautta hänen muka\njuuri piti osua sille paikalle, jossa kultaa oli runsaimmin. Tämä\nluulo sai aihetta siitä, että maan asukkaat nimittivät erästä Haitin\nmaakuntaa »Cibaoksi»; Columbus luuli nimen tarkottavan Cipangua, jonka\nkultarikkaudesta Marco Polo oli ihmeitä kertonut. Kun seudun väestö\noli sangen hyvänluontoista ja lähellä tosiaan oli runsaasti kultaa,\n— Espanjalaisille oli jo näytetty paljon kultakoristeita ja ohuita\nkultalehtiä, — ja kun maa lisäksi oli erinomaisen hedelmällistä, niin\nColumbus päätti perustaa paikalle siirtokunnan. Siihen oli sitä enemmän\nsyytä, kun eivät kaikki olisi mahtuneet siihen ainoaan vähäiseen\nlaivaan, joka amiraalille oli jäänyt. Kullanhimon kiihottamina\nmerimiehet olivatkin hyvin taipuvaisia maahan jäämään. Toisena\njoulupäivänä amiraali kirjotti päiväkirjaansa: »Toivon Jumalan suovan,\nettä täällä minun Castiliasta palatessani on koolla tynnöri kultaa,\ntänne jääneitten vaihtamaa, ja että he lisäksi ovat löytäneet itse\nkultakaivoksetkin ja niin paljon mausteita, että ennen kolmen vuoden\nkuluttua kuningas ja kuningatar voivat ryhtyä Jerusalemia takaisin\nvallottamaan.»\n\nUusi siirtokunta sai nimekseen »Navidad» (Joulu), ja siihen jäi 39\nmiestä. Tammikuun 4 p. Columbus pienellä »Ninalla» lähti paluumatkalle,\nviedäkseen kotimaahan sanoman suuresta löydöstään. Pari päivää\nmyöhemmin hän sattumalta tapasi »Pintan», joka oli tutkinut Haitin\nitärantoja ja asukkailta kaikenlaista rihkamaa vastaan vaihtanut\nmelkoisen määrän kultaa. Pinzon tuli amiraalin luo pyytämään anteeksi\nseuranpetosta, joka muka oli tapahtunut olojen pakosta. Columbus ei\ntosin häntä uskonut, mutta mitäpä olisi nyt riiteleminen auttanut.\nEnnenkuin molemmat laivat merelle lähtivät, tapahtui intianien kanssa\nensimäinen verinen kahakka. 13 p. tammik. »Pinta» ja »Nina» ohjasivat\nHaitin itäpäästä valtamerelle.\n\n\n\nPaluumatka.\n\n\nPaluumatkalla »Pinta» vuorostaan hidastutti kulkua, sillä sen takamasto\noli katkennut, eikä Pinzon kullankiihkoissaan ollut ennättänyt uutta\nhankkia. Laivat laskivat vastatuulten vuoksi koillista kohti ja tulivat\npian viileämmille vesille, joissa saatiin paljon kaloja, muun muassa\nsuunnattoman suuri haikala. Saalis oli tervetullut lisä muonavarastoon,\nsillä ruoka alkoi olla vähissä. Paluumatka oli tuulien vuoksi paljon\nvaikeampi, sillä oli purjehdittava epätasaisemmilla ja vastaisemmilla\ntuulilla kuin menomatkalla, jolloin pasaadi oli niin myötämukaisesti ja\nnopeasti saatellut laivat tuntemattoman valtameren poikki.\n\nColumbus ei lopulta varmaan tiennyt, missä hän oli, sillä merellä\nkävi niin korkeita aaltoja, ettei hän voinut astrolabilla mitata\nPohjantähden korkeutta. Helmikuun 12 p. nousi ankara myrsky, joka\nlopulta yltyi siihen määrään, että »Ninan» täytyi kääriä melkein\nkaikki purjeensa ja laskea myrskyn mukana. Helmikuun 14 p. pieni alus\noli suuressa vaarassa. Columbus käski valmistaa arvat, joista yhteen\nmerkittiin risti, ja määräsi, että sen, joka ristin sai, tuli tehdä\npyhiinvaellus Santa Maria de Guadaloupen luo ja lahjottaa sikäläiseen\npyhättöön viiden naulan vahakynttilä. Columbus itse otti ensimäiseksi\nja sai sen pavun, johon oli risti piirretty. Sitten heitettiin arpaa\nsiitä, kuka lähtisi pyhiinvaellukselle Santa Maria de Loretoon, joka\noli Italiassa, lähellä Anconan kaupunkia, ja tämä arpa sattui eräälle\ncadizilaiselle merimiehelle. Amiraali lupasi antaa hänelle matkarahoja,\njos pelastuttaisiin. Sitten heitettiin arpaa, kuka olisi valvova yhden\nyön ja kustantava messun Santa Claran pyhätössä Moguerissa. Arpa\njälleen lankesi amiraalille. Viimeksi laivaväki yhteisesti lupasi, että\nhe kaikin juhlasaatossa ja avojaloin kulkisivat kirkkoon ensimäisessä\npaikassa, jossa maihin tultaisiin, kiittämään Neitsyttä pelastuksesta.\nTämä kaikki tapahtui myrskyn raivotessa, ja hurskas arpominen ylläpiti\nmielialaa.\n\nJoka hetki saattoi tosiaan olla viimeinen. Laiva oli keventynyt sen\nkautta, että ruokavarat alkoivat olla lopussa, ja kallistui kovasti.\nAmiraali tämän haitan auttamiseksi antoi täyttää tyhjiä tynnöreitä\nmerivedellä ja latoa ne alimmaksi kannen alle. Itse hän piti kaiken\naikaa tarkkaan silmällä peräsintä. Ne, jotka ovat olleet kovassa\nmyrskyssä Azorien ulkopuolella, hyvin käsittävät, missä vaarassa tämä\npieni vuotava alus oli, vuoroin kiivetessään Atlantin valtaville\naalloille, vuoroin sukeltaessaan niitten väliin näkymättömiin. Tyrskyt\nja kuohut lensivät mastonhuippujen tasalle ja aalto toisensa jälkeen\nhuuhtoi kannen yli. Vähinkin huolimattomuus perän pidossa olisi voinut\nolla aluksen tuho.\n\nColumbus vaaran ollessa korkeimmillaan kirjotti pergamentille lyhyen\nkertomuksen löydöistään ja pyynnön, että kirje vietäisiin Espanjan\nhallitsijaparikunnalle. Kirjeen hän sitten sulki tyhjään tynnöriin ja\ntynnöri vaatteeseen käärittynä heitettiin mereen. Mutta ei yksikään\ntoinen tiennyt, mitä se sisälsi, vaan kaikki luulivat sitä joksikin\nuskonnolliseksi menoksi. Columbus itse oli suurimmankin vaaran aikana\nvakuutettu siitä, että hän pelastuisi, sillä hän piti itseään Jumalan\nvälikappaleena.\n\nHelmikuun 15 p. myrsky taukosi ja auringon laskiessa näkyi\ntaivaanrannalla maata. Luotsit luulivat sitä Espanjan rannaksi, mutta\nColumbus arvasi sen joksikin Azorien saarista, ja niin se todella\nolikin. Illalla amiraali vihdoin uskalsi lähteä kannen alle nukkumaan,\noltuaan itse peräsimen ääressä uupumatta siitä pitäen, kun myrsky oli\nalkanut. Seuraavana aamuna saavuttiin rantaan ja saari huomattiin\nSanta Mariaksi, itäisimmäksi Azoreista. Toinen puoli miehistä souti\npaikalla maihin täyttämään yhteistä pyhiinvaelluslupausta, mutta\nsaaren portugalilainen maaherra petollisesti vangitsi miehet, vastoin\namiraalille lähettämäänsä ystävällistä sanomaa. Muutaman mutkan jälkeen\nmiehet kuitenkin jälleen vapautettiin ja »Nina» pääsi jatkamaan\nmatkaansa. Maaliskuun 4 p. 1493 se onnellisesti saapui Portugalin\nrannalle ja poikkesi Tajon suuhun vaurioitaan korjaamaan. Columbuksen\npaluu herätti Lissabonissa suunnatonta huomiota. Bartholomeu Diaz, joka\noli sataman päällikkö, olisi mielellään vanginnut hänet ja ottanut\nhänen laivansa takavarikkoon, mutta kuningas João II kutsui amiraalin\nhoviinsa ja otti hänet vastaan suurilla kunnianosotuksilla. Columbus\nlähetti Lissabonista maitse Espanjan hallitukselle ensimäisen tiedon\nonnellisesta paluustaan.\n\nMaaliskuun 13 p. »Nina» jälleen lähti Lissabonista ja saapui parin\npäivän kuluttua onnellisesti Palos satamaan, josta se edellisenä vuonna\n3 p. elok. oli lähtenyt matkaan. »Pinta», joka oli siitä myrskyssä\neronnut, oli ajautunut aina Bayonaan, Galician länsirannalle saakka,\nmutta Palokseen sekin saapui samana päivänä kuin »Nina». Suurella\njuhlariemulla tervehti pieni satamakaupunki palaavia. Amiraali\noikopäätä kulki Pyhän Yrjön kirkkoon kiittämään Jumalaa onnellisesta\npaluusta ja pelastuksestaan niin monesta vaarasta. Sitten munkit\nsaattelivat hänet La Rabidan luostariin, jossa vietettiin juhlallinen\n»Te Deum». Seuraavana päivänä tuotiin laivoista maihin kymmenen\nintiania, joista kuusi oli Guanahanista ja neljä Cubasta, ynnä oudot\neläimet, kasvit ja kaikenlaiset muut esineet, joita oli mukana tuotu.\nMaaliskuun lopulla amiraali lähti Sevillaan.\n\n\n\nVastaanotto Espanjassa.\n\n\nEspanjassa olivat mielipiteet retkikunnan paluun kautta täydelleen\nmuuttuneet. Kaikki luulivat sen käyneen Intiassa ja riemastus oli\nsuunnaton. Columbus, jota ennen oli niin paljon naurettu ja pilkattu,\noli nyt sankari, »Valtameren amiraali» ja Intian varakuningas. Kun\nhän saapui Sevillaan, niin tuli valiojoukko kuninkaallista ratsuväkeä\nkaupungin ulkopuolelle häntä vastaanottamaan. Juhlakulussa kuljettiin\nkaupunkiin, edellä palvelijat kantaen papukaioja ja muita outoja\nkaunishöyhenisiä lintuja, keihäitä ja muita aseita ja outoja esineitä,\nja näitten jälkeen kulkivat intianit, jotka herättivät enemmän huomiota\nkuin mitkään muut nähtävyydet. Sitten seurasi amiraali meriväkensä\nja upseeriensa keralla sekä semmoisia tuttavia, jotka ennen matkaa\nolivat osottaneet hänelle ystävyyttä. Kadut olivat mustanaan kansaa,\nakkunat täynnään katsojia ja Columbus sai asunnon kreivi Cifuenteksen\npalatsissa. Sevillasta hän erään tiedon mukaan kirjotti kirjeen Paolo\nToscanellille, mutta iäkäs firenzeläinen tiedemies tuskin saattoi olla\nenää elossa; hänen kuolinvuodekseen mainitaankin 1482. Kuninkaalta ja\nkuningattarelta, jotka silloin olivat Barcelonassa, saapui kirje, jossa\namiraalia kehotettiin tulemaan hoviin niin pian kuin suinkin ja samalla\nilmotettiin, että hän pääsisi kiiruimman kautta palaamaan Intiaan\ntyötään jatkamaan.\n\nHuhtikuun puolivälissä Columbus lähti Barcelonaan. Kaikissa\nkaupungeissa tulvi kansa tervehtimään palaavaa sankaria ja\nBarcelonassa hänelle valmistettiin suurenmoinen vastaanotto. Kaupungin\nulkopuolelle ratsasti vastaan joukko uljaasti puettuja ritareita,\njotka saattoivat hänet kuninkaan ja kuningattaren eteen. Ferdinand\nja Isabella istuivat poikansa, nuoren prinssi Juanin kanssa kahdella\nvaltaistuimella komean teltan alla, ministerit ja valtakunnan ylimykset\nympärillään. Korkea herrasväki sai kuitenkin odottaa jotenkin kauan,\nsillä kaduilla oli väkeä niin taajassa, että amiraalin kulkueineen\noli hyvin vaikea päästä läpi. Edellä astuivat intianit ja »Ninan»\nmerimiehet, kantaen troopillisia hedelmiä ja kaikenlaisia vieraan maan\nkasvituotteita, papukaioja ja paljon muita loistavia lintuja ja outoja\neläimiä, muun muassa viittä jalkaa pitkää suunnatonta iguana-liskoa\n[iguana-lisko on hyvin kamalan näköinen, vaikka aivan vaaraton eläin.\nEspanjalaiset arvatenkin luulivat sitä louhikäärmeeksi], jonka selässä\noli suuret piikit. Intianeilla, joita oli kuusi, oli keihäät ja\nnuolet ja kultakoristeet. Sitten seurasi Columbus itse, komeana ja\nkookkaana, vaikka hiukset jo harmaantuneina. Ferdinand ja Isabella,\nikäänkuin hetkellisen mielijohteen vaikutuksesta, nousivat seisomaan\namiraalin astuessa audienssisaliin. Se oli kunnianosotus, jota\nharvoin tuli kenenkään alamaisen osaksi. Kun Columbus oli suudellut\nhallitsijaparikunnan kättä, niin häntä kehotettiin istumaan lähelle\nvaltaistuinta ja kertomaan vaiheensa. Kaunopuheliaasti hän teki selvää\nmerkillisestä matkastaan, Guanahanin löydöstä, Cubasta ja Espanjolasta\nja osotti, kuinka hallitsijaparikunnalla nyt oli tilaisuus palvella\nJumalaa, viisaasti ja oikeamielisesti hallitsemalla näitä uusia maita.\nKun hän oli puheensa päättänyt, niin vallitsi salissa hetken syvä\nhiljaisuus, jonka jälkeen hallitsijaparikunta lankesi polvilleen,\nkiittäen Jumalaa, ja koko hovi seurasi esimerkkiä. Saliin astui\njuhlallisessa saatossa pappeja ja kuorolaulajia »Te Deumia» veisaten ja\nkaduilla lukuisat väkijoukot puhkesivat raikuviin suosionosotuksiin.\nTämä juhlallinen hetki teki kaikkiin läsnäolijoihin syvän vaikutuksen.\nSeuraavina päivinä Columbus pääsi Ferdinandin ja Isabellan luo\nyksityispuhutteluun, ja silloin tarkemmin määrättiin, miten löytöretkiä\noli jatkettava. Samalla päätettiin pyytää paavia vakuuttamaan nämä\nvastalöydetyt maat Espanjan kruunulle, ettei Portugal pääsisi niitä\nanastamaan.\n\nColumbusta kohdeltiin mitä suurimmalla kunnioituksella se aika, jonka\nhän Barcelonassa viipyi. Maaliskuun 3 p. intianit kastettiin ja\nkuningas ja perintöprinssi olivat kasteen todistajina. Amiraalille\njuhlallisesti vakuutettiin kaikki ne oikeudet, jotka hänelle oli ennen\nmatkaan lähtöä luvattu, ja lisäksi hänelle annettiin oma vaakunakilpi.\nKuningas lahjotti hänelle oivallisen milanolaisen teräspuvun, joka\non vieläkin säilössä. Tähän aikaan sanotaan sattuneen sen tapauksen,\njoka tunnetaan niin laajalti »Columbuksen munan» nimellä. Amiraali\noli pidoissa espanjalaisten ylimysten seurassa, ja tilaisuudessa oli\ntavallisuuden mukaan puhuttu paljon Intiasta. Eräs läsnäolijoista\noli sanonut: »Signor Cristoforo, vaikkapa Te ette olisikaan Intiaa\nlöytäneet, niin ei meiltä kuitenkaan olisi puuttunut miestä, joka olisi\nvoinut yrittää samaa, mitä Te teitte, sillä tämä meidän Espanjamme on\ntäynnään suuria miehiä, jotka ovat oppineita sekä kosmografian että\nkirjallisuuden alalla.» Columbus ei mitään vastannut näihin sanoihin,\npyysi vain, että hänelle tuotaisiin muna. Munan hän pani pöydälle ja\nsanoi: »Hyvät herrat, lyön vetoa vaikka kenen kanssa, ettette voi saada\ntätä munaa paljaaltaan päällään seisomaan, mutta minä voin.» He kaikki\nkoettivat, eikä yksikään voinut. Kun muna oli kiertänyt Columbukselle,\nniin hän painoi sen pään pöytään niin kovaa, että se litistyi;\nläsnäolijat sen nähdessään nolostuivat, sillä he käsittivät tempun\nmerkityksen: Kun joku suurtyö on tehty ja kaikki tietävät, kuinka se on\ntehtävä, niin kykenee siihen sitten mielestään jokainen. Heidän olisi\npitänyt ensiksi etsiä Intia, eikä pilkata häntä, joka oli matkalle\nlähtenyt siitä huolimatta, että juuri he olivat nauraneet koko yritystä\nmuka mahdottomana. Tämä kasku kirjotettiin muistoon noin viisikymmentä\nvuotta myöhemmin ja luultavaa on, että sillä on tosipohjaa.\n\n\n\nColumbuksen kertomus Amerikan löydöstä.\n\n\nColumbus oli lähettänyt Lissabonista ystävälleen Luis De Santangelille,\nAragonian rahavartijalle, kirjeen, joka oli ensimäinen hallitsijaa\nvarten aiottu selonteko Amerikan löydöstä. Kirjeestä näemme, millä\nmielellä amiraali itse löytöään arvosteli. Se kuuluu kokonaisuudessaan\nseuraavasti:\n\n »Siinä vahvassa vakuutuksessa, että ilolla kuulet johtamani retken\n onnellisen päätöksen, olen tahtonut sinulle lähettää seuraavat\n muistiinpanot, niistä saadaksesi nähdä, mitä kaikkea matkallamme\n on tapahtunut ja mitä kaikkea sillä on löydetty. Kuule siis: Noin\n kuukausi sen jälkeen, kuin olin Gadeksesta lähtenyt, saavuin Intian\n mereen. Sieltä löysin paljon saaria, joilla asui lukemattomia\n ihmisiä. Juhlallisella julistuksella ja Espanjan lipulla otin ne\n kaikki haltuuni kaikkein armollisimman kuninkaamme nimessä, eikä\n sitä kenkään vastustanut. Ensimäisen saaren, jonka löysin ja jota\n maanasukkaat sanoivat Guanahaniksi, nimitin San Salvadoriksi, muistaen\n Vapahtajaa, jonka apuun luottaen olimme niin kauas tulleet, jonka\n avulla meidän piti päästä vielä kauemmaksi. Muillekin saarille annoin\n kaikille uudet nimet: Santa Maria de Concepcion, Ferdinandina, La\n Isabella, La Isla Juana. Kun olimme tulleet äsken mainitulle Juana\n (Cuba) saarelle, niin purjehdimme sen rantaa pitkin kappaleen länteen\n päin, mutta huomasimme sen niin laajaksi, ettei sitä enää voitu pitää\n saarena, vaan osana Kathayn (Kiinan) mantereesta. Mutta kaupungeita\n ja suurempia asutuksia en voinut sen rannoilla huomata, ainoastaan\n muutamia kyliä ja kauppaloita, joitten asukkaitten kanssa meidän\n kuitenkin oli mahdoton puhua, koska he paikalla meidän lähestyessämme\n lähtivät pakoon. Purjehdimme sen vuoksi vielä eteenpäin siinä\n toivossa, että löytäisimme kaupungin taikka muita asutuskeskustoja.\n Mutta kun tämä toivo osottautui turhaksi ja kun huomasin meidän siten\n joutuvan yhä kauemmaksi pohjoiseen, jota tahdoin välttää, koska talvi\n jo oli tulossa, niin aioin suunnata kulkuni etelää kohti. Mutta kun\n ei tuuli ollut aikomuksellemme suosiollinen, niin päätin, etten\n enää lähtisikään pitemmälle, vaan palaisin soveliaaseen satamaan,\n jonka tällä rannikolla olin huomannut. Sieltä lähetin maihin kaksi\n miestämme; heidän tuli saada selville, hallitsiko sitä maata joku\n kuningas ja oliko siinä kaupunkeja.\n\n »He retkeilivät kolme päivää, löysivät paljon pieniä asutuksia ja\n paljon kansaa, mutta ei jälkiäkään mistään hallituksesta. Sen vuoksi\n he palasivat takaisin. Mutta sitten sain kuulla eräiltä kiinni\n ottamiltani intianeilta, että maa sittenkin oli saari, ja sen vuoksi\n jatkoin matkaa yhä kauemmaksi itää kohti pitkin tämän saaren rantoja\n 322 meripenikulmaa, sen päähän saakka. Sieltä näin idässä toisen\n saaren, joka oli Juanasta 54 penikulman päässä, ja nimitin sen La\n Spanolaksi. Minä ohjasin sen luo ja purjehdin senkin pohjoista rantaa\n seuraten itää kohti 564 penikulmaa. Mainittu Juana on, samoin kuin\n kaikki muutkin näiden merien saaret, erinomaisen hedelmällinen. Ja\n sen rannoilla on kaikkialla paljon turvallisia, väljiä ja verrattoman\n kauniita satamia. Monta suurta ja miellyttävää jokea virtaa saaren\n kautta ja monta vuorta kohottaa lakeaan korkealle. Yleensä ovat kaikki\n nämä saaret moninaisen muodostuksensa kautta uhkean ihanat, kaikki\n avoinna kulkijalle, mitä erilaisimpia, osaksi pilviä tavottelevia\n puita koristuksinaan. Näitten puitten en luule milloinkaan lehtiään\n menettävän. Näin niitten seisovan yhtä vihantina ja upean rehevinä\n kuin puut meillä Espanjassa toukokuussa. Töiset niistä kukkivat,\n toiset olivat täynnään ihania hedelmiä, kukin puu oman laatunsa\n mukaan. Ja vielä, marraskuussa, minun saarella ollessani, lauloivat\n satakielet ja lukemattomat muut linnut. Sitä paitsi oli mainitulla\n Juanalla seitsemän tai kahdeksan erilaista palmua, jotka, samoin\n kuin kaikki muutkin sikäläiset puut, ruohot ja hedelmät, solakan\n kasvun ja ihanuuden puolesta monin verroin voittivat kaikki, mitä\n meillä Espanjassa kasvaa. Niinpä siellä on ihmeteltäviä piiniametsiä,\n laajoja viljelyksiä ja niittymaita, monenlaisia lintuja, erilaisia\n hunajalajeja ja metalleja, paitsi ei rautaa. Mutta sillä saarella,\n jonka nimitin La Spanolaksi, niinkuin yllä mainitsin, on sangen\n korkeita ja ihania vuoria, laajoja metsiä ja viljeltäviä maita\n ja ihmeteltävän hedelmällinen maaperä, joka on mitä parasta sekä\n maanviljelykseen ja karjanhoitoon että siirtokuntienkin perustamiseen.\n Ja melkein uskomatonta on jokaiselle, joka ei ole sitä nähnyt,\n kuinka verrattomia satamia ja mainioita jokia siellä on, ja jo’ista\n useimmissa on kultaa. Mutta puut ja ruohot ja hedelmät, joita oli La\n Spanolassa, olivat hyvinkin erilaisia kuin ne, joita on Juanassa.\n La Spanolassa kasvaa sitä paitsi monenlaisia maustimia, ja kultaa\n ja muita metalleja siellä on sangen runsaasti. Tämän maan ja samoin\n kaikkien muitten näkemäini ja tutkimaini maitten asukkaat käyvät\n alasti sekä miehet että naiset, yhtä alasti kuin olivat maailmaan\n syntyessään, ainoastaan naiset peittävät häpynsä lehvillä ja lehdillä\n taikka sitä varten valmistetulla puuvillavaatteella. Rautaa näillä\n ihmisillä ei ole ensinkään, niinkuin jo mainitsin, ja aseetkin ovat\n heille melkein tuntemattomat. Eivätkä he osaisi niitä käyttääkään,\n sillä he ovat pelokasta ja arkaa väkeä. Ruumiillisia kuntoa heillä\n kyllä olisi, sillä he ovat kauniisti muodostuneet. Heillä on aseina\n vain kuivasta ruo’osta valmistettuja sauvoja, joitten päähän he\n kiinnittävät kuivasta puusta muodostetun tikarin tapaisen kärjen.\n Mutta tuskin he uskaltavat tätäkään asetta käyttää. Ainakin tapahtui\n usein, että kun lähetin pari kolme miehistäni maanasukkaitten\n kyliin keskustelemaan, niin heitä vastaan tuli kokonainen joukko\n intianeja. Mutta paikalla kun nämä näkivät meikäläisten tulevan\n lähemmäksi, niin he kiiruumman kautta lähtivät pakoon ja hylkäsivät\n isät poikansa ja pojat isänsä. Eikä se suinkaan tapahtunut siitä\n syystä, että me olisimme heitä vahingoittaneet taikka käyttäneet heitä\n vastaan väkivaltaa. Päin vastoin: Minne vain tulimmekin ja missä\n suinkin oli mahdollista ryhtyä asukkaiden kanssa keskusteluihin,\n aina koetimme heille tarjota lahjaksi, mitä meillä suinkin oli,\n kankaita, vaatteita ja paljon muuta, ottamatta heiltä mitään. He ovat\n luonnostaan uskomattoman arkoja. Mutta kun he sitten huomasivat,\n että pelko oli aivan joutava, niin muuttuivat he hyvänluontoisiksi\n ja luottavaisiksi ja antoivat auliisti kaikkea, mitä heillä oli.\n Mielellään he luovuttivat kaikki, mitä heiltä pyydettiin, jopa\n suorastaan pakottivat sen ottamaan. Kaikki he kohtelivat meitä\n suurimmalla ystävyydellä, eivätkä he vaihtokaupassa välittäneet\n siitä, vaikka olisivatkin antaneet arvokkaita esineitä arvottomista,\n aina he olivat tyytyväisiä mitättömimpäänkin. Mutta jott'eivät he\n olisi vahinkoa kärsineet, niin kielsin miehiäni antamasta heille\n niin halpa-arvoisia esineitä kuin astian kappaleita ja lasin paloja,\n nauloja ja nahkahihnoja, vaikka niitten omistaminen heistä näytti\n kaikkia muita aarteita arvokkaammalta. Sattui sittenkin, että\n merimies nahkahihnasta sai niin paljon kultaa, että siitä olisi\n voinut leimata kolme rahaa hienoa kultaa; ja toiset saivat toisinaan\n vielä enemmänkin vielä vähäpätöisemmistä esineistä. Varsinkin uusista\n kuparirahoista ja kultarahoista he antoivat, mitä suinkin asianomainen\n vaati: puolentoista ja kaksikin unssia kultaa, taikka kolmekymmentä\n tai neljäkymmentä naulaa puuvillaa, joka heille jo oli tuttu tuote.\n Samalla tavalla he koettivat hankkia itselleen jousien rauskoja,\n astian palasia, uurnain ja tynnörien kappaleita, aivan kuin villit\n eläimet. Mutta vihdoin kielsin tämän vaihtokaupan, koska maanasukkaat\n siinä enimmäkseen tulivat mitä kohtuuttomimmin petetyiksi. Ja minä\n lahjotin heille, ottamatta vastaan vastalahjoja, paljon hyviä ja\n hyödyllisiä esineitä, mitä minulla mukanani oli, voittaakseni heidän\n suosionsa ja voidakseni helpommin käännyttää heidät kristinuskoon ja\n saattaakseni heidät alttiiksi ja alamaisiksi kuningasparikuntaamme\n ja ruhtinaitamme ja kaikkea Espanjan kansaa kohtaan ja että he\n huolella ja ahkeruudella toisivat kokoon kaikenlaista semmoista\n rikkautta, jota heillä on enemmän kuin tarpeeksi, vaan jota meiltä\n puuttuu. Nämä ihmiset eivät palvele minkäänlaisia epäjumalia, vaan\n päin vastoin he vahvasti uskovat, että kaikki voima ja mahti ja\n ylipäänsä kaikki hyvä on taivaasta ja että minäkin laivoineni ja\n laivaväkineni olin taivaasta tullut. Siinä uskossa he ottivat minua\n kaikkialla vastaan, heti kun olivat ensi pelkonsa voittaneet. Mutta\n siltä ei heitä suinkaan pidä luulla tyhmiksi eikä yksinkertaisiksi,\n vaan he ovat päin vastoin varsin älykkäitä ja käsittävät helposti\n asioita, tuntevat omilta retkillään sikäläiset meret ja kertovat\n ihmeteltävän tarkkaan kaikesta, mitä niissä on. Ja tuo luulo syntyi\n heissä vain siitä syystä, etteivät he olleet milloinkaan ennen nähneet\n ihmisiä, joilla oli vaatteet, eivätkä semmoisia laivoja, kuin meillä\n oli. Heti kun olin näihin seutuihin tullut, niin annoin paikalla\n ensimäisellä saarella ottaa väkisin kiinni muutamia maanasukkaita,\n saadaksemme heiltä tietää kaikki, mitä he voivat kertoa. Ja se\n onnistuikin, sillä lyhyen ajan kuluttua ymmärsimme heitä ja he meitä,\n osaksi merkeistä, osaksi puheestakin. Ja niin heistä oli meille mitä\n suurin hyöty. Ja vielä nytkin he ovat luonani, ja yhä vielä, vaikka\n ovatkin olleet seurassamme min kauan, he ovat sitä mieltä, että\n olemme tulleet taivaasta alas maan päälle. Ja he niinikään samaa\n aina ensiksi julistivat joka paikassa, missä vain maihin nousimme.\n Toiset sitten levittivät tätä tietoa, huutaen naapureilleen:\n »Tulkaa, tulkaa näkemään ihmisiä, jotka ovat taivaasta tulleet.» Ja\n sitten tuli miehiä ja naisia, lapsia ja täysikäisiä, nuorukaisia\n ja ukkoja suurin joukoin meitä näkemään, eivätkä he enää sitten\n pelänneet, niinkuin alussa. Toiset toivat ruokia, toiset juomia,\n ja kaikki olivat ystävällisiä ja suurimmassa määrin rakastettavia.\n — Kaikilla näillä saarilla olemme nähneet paljon yhdestä puusta\n valmistettuja kanootteja, jotka olivat melkein yhtä pitkät kuin\n meikäläiset kaksisoutuiset veneet ja saman muotoisetkin, ainoastaan\n solakammat, siitä syystä nopeammatkin; niitä kuljetettiin vain\n airoilla. Toiset kanootit ovat suurempia, toiset pienempiä, toiset\n keskikokoisia. Mutta jotkut ovat vielä suurempia kuin semmoiset\n kalerimme, joissa on 18 soututuhtoa. He kulkevat veneillään kaikille\n näille lukemattomille saarille ja tekevät siten keskenään kauppaa.\n Näin joitakuita semmoisia kanootteja eli kaksisoutuisia aluksia,\n joissa oli seitsemänkymmentä tai kahdeksankymmentä soutajaa. Kaikilla\n näillä saarilla on samanlaisia ihmisiä, eikä ole heidän kielessään\n eikä tavoissaankaan eroa. Ja he kaikki ymmärtävät toisiaan, ja tämä\n seikka minusta näyttää erittäin edulliselta sen halun toteutumiseen,\n joka ymmärtääkseni on kaikkein armollisimman kuningasparikuntammekin\n sydäntä lähinnä: kaikkien näitten kansain kääntämiseksi kristittyyn\n pyhään uskoon, johon heidät, sen mukaan mitä voin ymmärtää, voidaan\n helposti ja vaivatta taivuttaa. Olen jo ennen kertonut, kuinka Juana\n saaren rantaa purjehdin lännestä suoraan itään päin 322 penikulmaa.\n Tästä maikan määrästä voin tehdä sen johtopäätöksen, että Juana saari\n on alallaan suurempi kuin Englanti ja Skotlanti yhteensä. Sillä\n etäämpänä mainittua 322 penikulman matkaa on vielä kaksi maakuntaa\n lännessä, joissa en käynyt. Toista niistä sanotaan Ananiksi, ja\n siellä kerrotaan ihmisten syntyvän maailmaan hännällisinä. Noitten\n molempien maakuntien pituus oli kuuleman mukaan noin 180 penikulmaa,\n kuten sain tietää seurassani olevilta intianeilta, jotka tuntevat\n kaikki nämä saaret. La Spanolan saaren ympärysmitta on suurempi kuin\n koko Espanjan Coloniasta (Cataloniasta) Fons Rabidukseen (Biskmjan\n rannikolla). Tätä todistaa se seikka, että saaren toinen kylki, jota\n pitkin kuljin, on 540 penikulmaa. Juuri tämän saaren omistaminen on\n meille mitä arvokkainta, ja vaikka minä, niinkuin jo sanoin, olen\n ottanut kaikki muutkin saaret juhlallisesti voittamattoman kuninkaamme\n omiksi, niin olen kuitenkin tahtonut varsinkin tällä saarella\n vallata semmoisen paikan, joka sopisi kauppaan ja teollisuuteen,\n ja perustanut kaupungin, jonka nimitin La Navidadiksi. Siihen minä\n sitten paikalla rakennutinkin linnan, joka varmaan jo lienee valmis,\n ja linnaan jättämälleni puolustusväelle annoin tarpeelliset aseet\n ja ruokavaroja enemmäksi kuin yhdeksi vuodeksi. Aluksenkin minä\n heille jätin ja miehiä, jotka ovat taitavia laivoja rakentamaan ja\n osaavat muitakin ammatteja. Sitä paitsi sinne jätetyt nauttivat\n saaren kuninkaan erikoista suosiota, ja samoin sikäläiset asukkaat\n yleensäkin olivat ystävällisiä ja avomielisiä ja mainittu kuningas\n esimerkiksi aina ilolla sanoi minua veljekseen. Ja vaikka heidän\n mielialassaan tapahtuisikin muutos ja vaikka he yrittäisivätkin\n vahingoittaa jäljelle jätettyä linnaväkeä, niin eivät he kuitenkaan\n saisi mitään aikaan, koska he ovat aseettomat, alasti ja lisäksi\n pelkureita. Sen vuoksi minun vakuutukseni mukaan sinne jättämäni\n linnaväki kykenisi tarpeen tullen hävittämään vaikka koko saaren,\n sen tarvitsematta pelätä itse puolestaan, jos he vain noudattavat\n minun antamiani neuvoja ja määräyksiä. — Kaikissa näissä saarissa\n vallitsi minun käsitykseni mukaan yksivaimoisuus, lukuun ottamatta\n kuninkaita ja ruhtinaita, joilla oli lupa pitää kaksikymmentä vaimoa.\n Naiset minun ymmärtääkseni tekevät enemmän työtä kuin miehet. Onko\n maanasukkailla yksityisomaisuutta, sitä en voinut selville saada,\n sillä minä näin, että jokainen jakoi toiselleen siitä, mitä hänellä\n oli, varsinkin ravintoaineita ja muuta sen kaltaista. Ihmissyöjiä,\n joita useat luulivat heidän olevan, en ole heidän kesken tavannut\n ensinkään, vaan ainoastaan avuliaita ja hyväntahtoisia ihmisiä.\n Eivätkä he ole niin mustiakaan kuin Etiopialaiset, ja heillä on suorat\n alas riippuvat hiukset. He koettavat välttää auringon hellettä, joka\n on hyvin suuri näissä seuduissa, 26 asteen päässä päiväntasaajasta.\n Mutta sikäläisillä korkeilla vuorilla vallitsee kova pakkanenkin,\n johon maanasukkaat kuitenkin ovat tottuneet, he kun lieventävät\n sitä nauttimalla kuumaa ruokaa ja käyttämällä paljon maustimia.\n Ihmissyöjiä en siis ole missään tavannut, enkä niistä kuullutkaan,\n lukuun ottamatta yhtä saarta, joka on toinen, kun Espanjasta tullen\n mereltä lähestytään Intiaa. Sen nimi on Charis. Siellä nimittäin\n asuu kansaa, jota kaikki naapurikansat pitävät kovin villinä, ja he\n syövät ihmislihaa. Tällä kansalla on hallussaan paljon soudettavia\n kanootteja, ja niillä se kulkee kaikille Intian saarille, ryöstäen\n ja rosvoten, missä suinkin voi. Ulkonäöltään eivät nämä ihmiset eroa\n muista saarelaisista, paitsi että heillä on, samoin kuin naisilla,\n pitkät hiukset. Aseina on jouset ja heittoaseina ruokosauvat,\n joiden päässä on nuolenkärki. Kaikista näistä syistä heitä pidetään\n villeinä ja muut intianit heitä pelkäävät sanomattomasti. Meitä\n he eivät pelottaneet sen enempää kuin muutkaan intianit. Mainitun\n saaren asukkaat ovat naimisissa naisien kanssa, jotka elävät yksinään\n Matremonio saarella, Espanjasta tullen ensimäisellä. Nuo naiset\n eivät kuitenkaan tee semmoisia töitä kuin muut naiset, vaan heillä\n on keihäät ja jouset samoin kuin miehilläkin ja ruumiin suojana\n vaskilevyjä, jota metallia siellä on runsaasti. Eräällä toisella\n saarella, joka maanasukkaitten ilmotuksen mukaan on vielä suurempi\n kuin mainittu La Spanola, asukkailla ei ole ensinkään hiuksia. Sillä\n saarella oli enemmän kultaa kuin millään muulla. Siitäkin saaresta\n tuon mukanani asukkaita, samoin kuin kaikilta muiltakin, joilla olen\n käynyt, kertomukseni todistukseksi. — Seuraavassa vielä lyhyesti\n toistan matkani ja nopean palaamiseni voiton ja hyödyn: Minä sitoudun\n voittamattomalle kuningasparikunnallemme minulle annetun verraten\n pienen avun korvaukseksi tuomaan niin paljon kultaa kuin vain\n tarvitaan, ja niin paljon mausteitakin, pumpulia ja mastikapihkaa —\n jota tähän saakka on saatu Khios saarelta — niin paljon aloepuuta ja\n niin paljon orjia aseenkantajiksi, kuin vain suinkin vaaditaan. Ja\n myös rabarberia ja muita mausteita ja kaikkea, mitä suinkin minun\n linnaan jättämäni miehistö jo on löytänyt, tai on vasta löytävä. Minä\n puolestani viivyin niissä seuduissa kaikkialla vain niin kauan, kuin\n tuulet pakottivat viipymään, lukuun ottamatta Navidad kaupunkia, johon\n rakennutin linnan pitäen huolta sen puolustajain turvallisuudesta.\n Mutta siitä huolimatta ovat saavutukseni kerrassaan valtavat ja\n kuulumattomat. Mutta ne olisivat vielä suuremmat, jos minulla\n olisi ollut riittävästi kunnollisia laivoja. Kuitenkin on minulle\n ihmeteltävässä määrässä ja paljon yli ansioni tullut armoa osaksi\n uskollisen kristillisyyteni vuoksi ja kuningasparikuntamme hurskaan ja\n Jumalaa pelkäävän mielialan vuoksi. Sen nimittäin, mitä ihmisjärki ei\n kyennyt aikaan saamaan, sen on Jumalan henki ihmisille suonut. Sillä\n Jumalan tapa on siinäkin, mikä on mahdotonta, kuulla palvelijoitansa\n ja niitä, jotka hänen käskyjään rakastavat. Niin on nyt meillekin\n käynyt. Sillä me olemme saaneet aikaan sen, mitä ei vielä yhdenkään\n kuolevaisen voima ole aikaan saanut. Ne nimittäin, jotka tähän saakka\n ovat näistä saarista kirjottaneet, taikka puhuneet, ne ovat niin\n tehneet vain tarumaisten lausuntojen ja aavistusten nojalla. Ei kukaan\n voinut väittää, että hän oli nämä saaret nähnyt omin silmin, joten\n näyttikin siltä, kuin olisivat ne olleet vain tarua, ei todellisuutta.\n Sen vuoksi tulee nyt kuninkaan ja kuningattaren ja heidän onnellisten\n valtakuntiensa ja kaikkien muitten kristittyjen maitten kiittää ja\n ylistää Vapahtajaamme ja Herraamme Jeesusta Kristusta, joka näin\n on meidät voittoon johtanut ja meille rikkaita lahjoja antanut.\n Juhlallisia kulkueita olisi toimeen pantava, loistavia uhreja\n vietettävä ja juhlalehvillä koristettava Jumalanhuoneet. Kristuksen\n tulee maankin päällä iloita, niinkuin Hän taivaassa iloitsee. Sillä\n niin monen kansan sielut, jotka ennen joutuivat kadotukseen, tulevat\n nyt pelastetuiksi. Iloitkaamme kerran mekin, ensinnäkin uskomme\n ylennyksestä, ja sitten myöskin maahisen omaisuutemme karttumisesta,\n josta ei ainoastaan Espanja ole osalliseksi pääsevä, vaan sen kanssa\n koko kristikunta.\n\n Tämä on lyhyt kertomus siitä, mitä olemme aikaan saaneet! Jää hyvästi!\n\n Chrislobal Colon. Valtameren laivaston amiraali.»\n\nTämän toisin paikoin hieman ylistelevän kirjeen johdosta\nhuomautettakoon, että Columbus erehtyy sekä löytämiensä saarien\nasemasta, että varsinkin niitten koosta. Syy siihen, että hän arvosteli\nCuban ja Haitin rannikot niin pitkiksi, oli ehkä merivirta, jota\nvastaan hän purjehti, ja joka varmaan kuljetti häntä paljon takaperin,\netenkin kun hän samalla luovi tuulta vastaan. Espanjolan eli Haitin\npinta-ala on 77,000 neliökilometriä, eikä se siis likimainkaan vedä\nvertoja Englannille ja Skotlannille, joitten pinta-ala on yhteensä\n217,000 neliökilometriä. Havaintojen puutteellisuutta taas osottaa,\nettä Columbus ilmotti näiden molempien suurien saarien aseman\ntodellista koko joukon pohjoisemmaksi.\n\n\n\nPaavin rajaviiva.\n\n\nKuinka tärkeinä Columbuksen löytöjä heti alussa pidettiin, näkyy siitä,\nettä Espanjan hallitus paikalla riensi suojelemaan niitä Portugalin\npyyteiltä paavin ratkaisun kautta. Paavi vakuuttikin Espanjan\nkruunulle kaikki ne maat, jotka Columbus oli löytänyt, ja yleensäkin\nkaikki maat, jotka olivat 100 penikulmaa Azorien ulkopuolella napain\nkautta kulkevan meridianin länsipuolella, mikäli ne eivät entisestään\nkuuluneet jollekulle kristitylle hallitsijalle. Paavi kielsi kirkon\nkirouksen uhalla ketään niihin purjehtimasta ja ilman Espanjan kruunun\nlupaa niissä kauppaa harjottamasta. V. 1494 tämä raja Espanjan ja\nPortugalin keskenään neuvoteltua Tordesillaksen sopimuksen kautta\nsiirrettiin jonkun verran kauemmaksi länteen (370 leguaa Viheriän\nniemen saarista länteen), mutta kun käsitys maan laajuudesta ja\npaikkain asemasta asteverkossa oli niin väärä, niin jäi sopimuksen\ntekijöille toistaiseksi aivan tietymättömäksi, minkä seutujen kautta\nrajameridiani, kuulu »demarkatsioviiva», oikeastaan kulki. Paavi\noli siis jakanut koko Europan ulkopuolella olevan maailman kahtia,\nläntiseen ja itäiseen pallonpuoliskoon; läntisen puoliskon hän antoi\nEspanjalle, itäisen pienelle Portugalille.\n\n\n\n\nColumbuksen toinen retki.\n\n\nEspanjan hallitus päätti viipymättä lähteä tehtyjä löytöjä\nhyväkseen käyttämään, eikä nyt säästetty varoja, kun matka ja\npäämäärä tunnettiin. Kautta maan oli Columbuksen löytö herättänyt\ninnostusta ja seikkailuhalua, eikä sen vuoksi puuttunut toista matkaa\nvarustettaissa mukaan pyrkijöitä. Valtameren amiraalille ja uusien\nmaitten varakuninkaalle varustettiin nyt 14 karavelia, kolme suurta\nkuormalaivaa, 1200 aseellista miestä, ratsuhevosia, europpalaisia\nkotieläimiä, eri viljain siemeniä, vihanneksia ja viiniköynnöstä.\nLöydettyihin maihin oli perustettava pysyväiset siirtokunnat. Vasta\nsen työn suoritettuaan piti amiraalin lähteä jatkamaan löytöretkiään,\ntunkeutua Cipanguun, Kataihin ja Idän muille markkinapaikoille ja\nvihdoin, jos mahdollista, lännen kautta purjehtia maapallon ympäri.\n\n\n\nPienet Antillit.\n\n\nSyyskuun lopulla v. 1493 Columbus suurella laivastollaan lähti\ntoiselle retkelleen. Nyt hänen ei tarvinnut pelätä portugalilaisia\nväjyjiä, niinkuin ensi kerralla. Canarian saarilla viivyttiin jälleen\nmuutama viikko, parannellen vikaantuneita laivoja, ja lokakuun 13\npäivänä laskettiin väljälle. Valtameren poikki purjehdittiin jälleen\nmitä suotuisimmalla tuulella kahdessakymmenessä päivässä, ohjaten\njonkun verran etelämmätse kuin edellisellä kerralla. Marraskuun 3\np., ensimäisenä sunnuntaina Pyhäin miesten päivän jälkeen, nähtiin\nlaivaväen riemuksi ensimäinen maa. Se oli eräs pienistä Antilleista\nja sai nimekseen Dominica. Siihen ei kuitenkaan pysähdytty, vaan\npurjehdittiin edelleen pohjoista kohti ja saavuttiin toiseen saareen,\njonka amiraali laivansa mukaan nimitti »Maria Galanteksi»; sen hän\njuhlallisesti otti Espanjan omaksi. Sitten löydettiin Guadalupe,\njoka korkeine vuorineen ja mereen syöksyvine könkäineen ihastutti\nretkeilijöitä. Mutta paenneineiden asukkaitten majoista löydettiin\nihmisluita ja huomattiin asukkaitten siis olevan ihmissyöjiä.\nJoitakuita saatiin sentään kiinni, ja ne sanoivatkin itseään\n»Karibeiksi», joista Columbus oli jo ennen kuullut. Muutoin nämä\nKaribit olivat kehittyneempiä kuin köyhät Bahamalaiset ja rakensivat\nparempia huoneita. Tämän jälkeen löydettiin useita muitakin saaria;\nne saivat nimensä espanjalaisista pyhiinvaelluspaikoista, joissa\nretkikunnan jäsenet olivat käyneet lupauksilla. Vihdoin kohosi merestä\nihana hedelmällinen Portorico, itäisin Isoista Antilleista. Columbus\nantoi sille nimeksi San Juan Bautista, mutta tätä nimeä ei kauaakaan\nkäytetty. Siellä ei enää asunut Karibeja.\n\n\n\nNavidadin kohtalo.\n\n\nMarraskuun loppupuolella saavuttiin Espanjolan etelärannalle, mutta\nColumbus ei nyt joutanut sitä tutkimaan, vaan kiiruhti Navidadiin,\njonka hän toivoi näkevänsä mitä parhaassa kunnossa ja täynnään\nkoottuja rikkauksia. Huonoja enteitä olivat kuitenkin ruumiit, joita\nsiirtokuntaa lähestyttäissä löydettiin rannalta ja jotka näyttivät.\nolevan espanjalaisten. Laivasto löysi siirtokunnan satamaan, mutta\nei ketään tullut vastaanottamaan. Amiraali antoi ampua kaksi\ntervehdyslaukausta, mutta niihin ei saatu mitään vastausta. Muuan\nyksinäinen intiani lähestyi vihdoin veneellä soutaen ja toi Guacanagari\nkuninkaaltaan kaksi kultaista naamaria lahjaksi. Kun häneltä\nkysyttiin, miten linnassa asiat olivat, niin hän sanoi kaikkien, jotka\nolivat siihen jääneet, jaksavan hyvin. Mutta pian selvisi kamala\ntotuus. Siirtokunta oli hävitetty, eikä ainoatakaan siihen jääneistä\nespanjalaisista ollut elossa sen kohtalosta kertomassa. Navidadin\npuinen linna oli poltettu perustuksiaan myöden. Sen puolustajain\nruumiita myöhemmin löydettiin. Asukkaitten peittelevistä kertomuksista\ntulliin siihen vakuutukseen, että seudun hallitsija Guacanagari\noli ollut osallisena muukalaisten tuhoamisessa, vaikka hyökkäyksen\nolikin suunnitellut eräs karibilaissukuinen päällikkö, joka asui\nsaaren eteläosassa. Siitä huolimatta Columbus ei ottanut Guacanagaria\nvangiksi, koska hän tahtoi niin kauan kuin mahdollista elää asukkaitten\nkanssa hyvissä väleissä.\n\n\n\nIsabella.\n\n\nMutta Navidadin paikka hylättiin. Kolmisen kuukautta etsittyään\nColumbus idempää löysi mieleisensä uuden paikan ja perusti siihen\nIsabella nimisen linnan ja kaupungin. Nykyisin ei Isabellasta ole\njäljellä kuin vähän raunioita, sillä pian huomattiin, että seutu,\nsamoin kuin Navidadinkin, oli epäterveellinen. Kolmasosa uusista\ntulokkaista tuota pikaa oli vuoteen omana ja amiraali itse muitten\nmukana, niin ettei hän moneen kuukauteen voinut edes päiväkirjaansa\npitää. Troopillisen ilmaston vaarat olivat silloin vielä liian vähän\ntunnetut. Seutu oli erinomaisen hedelmällistä ja rikasta kaikenlaisista\ntuotteista, ja tähän ensi sijassa kiinnitettiin huomio. Maanasukkaat\nolivat uudessakin paikassa erittäin avuliaita ja taipuvaisia\nkristinuskoon, vaikk'ei heidän kieltään vielä paljoa ymmärrettykään.\nVielä enemmän Columbusta ilahutti tieto kultapaikoista, joita muka oli\n25—30 penikulman päässä rannikosta, Cibao nimisessä maakunnassa.\n\nTammikuussa 1494 kävi urhollinen Alonso Ojeda 15:n seuralaisen keralla\nkultamailla ja toi sieltä mukanaan puroista kerättyä kultahiekkaa. Tämä\nlöytö suuresti elvytti Isabellan uutisasukkaitten mieliä. Samaan aikaan\nlähetettiin yhdeksän laivaa takaisin Espanjaan viemään pois semmoisia,\njotka olivat sairastuneet, taikka jotka muutoin halusivat päästä\nkotimaahan. Laivain mukaan antamassaan kirjeessä Columbus ehdotti,\nettä Länsi-Intiaan säännöllisesti lähetettäisiin laivoja viemään\nkarjaa ja tuomaan takaisin ihmissyöjiä Karibeja, jotka muka kelpasivat\norjiksi. Näillä orjilla suoritettaisiin siirtokunnan kustannukset. Hän\nehdotti siis samaa menetelmää, jonka Henrik Purjehtija oli alkanut\nGuinean rannikolla. Mutta Columbus tahtoi kuitenkin säästää niitä\nalkuasukkaita, jotka näyttivät hyvällä taipuvan kristinuskoon ja\nosottivat lempeätä mielialaa.\n\nParannuttuaan kuumeesta ja tukahutettuaan erään kapinayrityksen\nColumbus itse lähti käymään sisämaassa kulta-alueella, 400 hevosmiestä\nja sotilasta ynnä paljon ammattitaitoista työväkeä mukanaan.\nRannikkovuoriston poikki, kautta troopillisen tiheikön raivattiin\nensin tie; retkikunnan jalosukuisimmat nuorukaiset suorittivat työn\nja tietä siitä sanottiin »hidalgojen portiksi». Vuoriston toisella\npuolella avautui ihana maisema, tasanko, jonka kautta virtasi jokia\nkuin hopeisia nauhoja, siellä täällä tummempia metsiköitä, ja tasangon\ntoisella puolella korkea vuoristo, josta kulta saatiin. Asukkaat\nosottivat pitkin matkaa suurta vieraanvaraisuutta, tuoden vallottajille\nhedelmiä ja jamsia lahjaksi. Kultajoen rannalle rakennettiin pieni\nlinna kunnaalle, jonka joki melkein sulki silmukkaan. Linnaan jätettiin\nviisikymmentä miestä kullanhuuhtojain suojaksi. Kolmatta viikkoa\nviivyttiin tällä retkellä. Kullan saalis oli niin tyydyttävä, että\neräs retkellä ollut lääkäri siitä kirjotti: »Ei maailman alusta ole\nsemmoista ihmemaata nähty, eikä semmoisesta kukaan lukenutkaan. Sieltä\nsaadaan kultaa niin kosolta, että se on hämmästyttävää. Minua ehkä\nluullaan haaveilijaksi, mutta Jumala on todistajani, etten vähääkään\nliiottele.» Columbus luuli tätä paikkaa Salomonin Ofiriksi.\n\nMutta Isabellassa tekivät kuume ja muut taudit sillä välin tuhojaan,\npuute, kurjuus ja tyytymättömyys lisääntyivät. Kaikki olisivat\nhalunneet nopeaan rikastua, harvat työtä tehdä. Kun siirtokunnan omat\nraivaukset eivät vielä mitään tuottaneet, niin pelättiin nälänhätää.\nOnneksi oli kuitenkin siemeneksi tuotua vehnää. Columbus retkeltään\npalattuaan rakennutti myllyjä ja jauhatti viljaa. Kaikkien, yksin\npappienkin, täytyi olla työssä avullisina, mutta heistä, varsinkin\nBoil nimisestä munkista, Columbus siitä hyvästä sai katkeria\nvihamiehiä. Vähentääkseen siirtokunnassa elätettävien lukua ja samalla\nylläpitääkseen virkeämpää mielialaa Columbus lähetti 400 miehen joukon\nsaarta eri osista tutkimaan. Saatuaan siirtokunnan asiat alulle, hän\nsitten valmistautui jatkamaan löytöretkeään. Isabellaa hallitsemaan jäi\nvaliokunta, jonka esimies oli hänen nuorempi veljensä Diego.\n\n\n\nColumbus jatkaa löytöretkeään.\n\n\nOli huhtik. 24 p. 1494, kun Columbus nosti ankkurin ja uudelleen käänsi\nkeulan kohti tuntematonta länttä, kolme karavelia mukanaan. Hän saattoi\nparemmalla luottamuksella kuin ensi kerralla lähteä Cipangua ja Kataita\netsimään, kun samalla puolen merta nyt oli satama, johon hän saattoi\ntarpeen tullen palata.\n\nPurjehdittiin Espanjolan ja Cuban välisen salmen poikki Cuban\netelärannalle. Sielläkin asukkaat olivat ystävällisiä ja kutsuivat\nColumbusta maihin vieraakseen. Guanahanista otetun luotsin kehotuksesta\namiraali sitten ohjasi etelää kohti etsimään suurta saarta, josta Cuban\nasukkaat olivat kertoneet. Siten hän tuli Jamaicaan, jonka verraton\nluonto teki häneen syvän vaikutuksen. Saari sai nimekseen Santiago;\namiraali nousi upseereineen maalle ja otti sen Espanjan kruunun omaksi.\nMutta asukkaat olivatkin vihamielisiä ja hyökkäsivät retkikunnan\nkimppuun; he kääntyivät kuitenkin nopeaan pakoon, kun amiraali käski\nampua arkipuuseilla. Jonkun ajan kuluttua he taas palasivat takaisin\nja solmittiin rauha. Retkikunta saattoi häiritsemättä kallistaa\nlaivat ja puhdistaa niitten pohjat. Purjehdittiin sitten Jamaican\npohjoisrantaa saaren länsipäähän, seurana seitsemänkymmentä suurta\nkanottia. Mutta kun vastatuulet estivät purjehtimasta edemmäksi etelää\nkohti, niin palattiin Cubaan ja jatkettiin matkaa länteen päin pitkin\nsen etelärantaa.\n\nTämä purjehdus oli sangen vaikeaa ja vaarallista, sillä Cuban\netelärannalla on lukemattomia pieniä saaria ja luotoja, jotka vaativat\nainaista valppautta. Kun saaria oli niin taajassa, ettei niille olisi\njokaiselle nimeäkään riittänyt, niin amiraali nimitti ne yhteisellä\nnimellä »Kuningattaren puutarhaksi»; toiset olivatkin kuin kukka-\nja vihanneslavoja uhkuvine metsineen, köynnöskasvineen ja kukkivine\npuineen. Ulompana merellä olisi väylä ollut selvempi, mutta Columbus\ntahtoi pysyä maassa kiinni, sillä juuri tämä saarisokkelikko hänelle\nvakuutti, että Intian ja Katain manner oli lähellä; semmoinen saaristo\njuuri piti Toscanellin ja muitten kosmografien karttain mukaan olla\nIntian kaakkoisrannikolla.\n\nEnemmän kuin kuukauden pieni laivue risteili mutkittelevissa solissa ja\namiraali itse oli kannella yöt päivät. Eräs Cuban ruhtinaista kertoi\nkauempana lännessä olevan maan, jota sanottiin Mangoksi eli Mangiksi,\nja Columbus arveli nimen tarkottavan Mangu kaania, josta Marco Polo\noli kertonut ja Toscanelli kirjeessään maininnut. Columbus päätteli,\nettä Cuba itse mahtoi olla se »Aurea Chersonesus» (Malakan niemi),\njonka Ptolemaios oli maininnut. Mutta kun ruokavarat alkoivat loppua,\nniin oli palattava Espanjolaan. Amiraali oli sairaana, liikarasitus\nvaikeilla väylillä oli saanut yltymään kuumeen, joka yhä asui hänen\nveressään. Tämä sairaalloinen mielentila ehkä sai hänet laatimaan\nerään omituisen asiakirjan, jolla hän tahtoi todistaa maantieteelliset\npäätelmänsä oikeiksi. Hän antoi kysyä miestensä mielipidettä siitä,\noliko maa. jonka rantoja oli purjehdittu, saari vai mannerta ja\nkaikkien kovilla valoilla kirjallisesti vahvistaa lausuntonsa. Miehet\nolivat yksimieliset siitä, ettei niin suunnattoman pitkä rannikko\nvoinut olla saarta. Kirjotukseen liitettiin kaikenlaisia kamalia\nrangaistuksia niille, jotka peruuttaisivat todistuksensa. Tämä\nomituinen asiakirja on jälkimaailmalle säilynyt.\n\n\n\nVanhan pakanan puhe.\n\n\nRetkikunta sitten palasi Cuban itäpäähän. Santa Cruzin luona mentiin\nmaihin ja rakennettiin puitten alle alttari, jonka ääressä vietettiin\njuhlallinen jumalanpalvelus. Paljon maanasukkaita oli kokoontunut\ntätä juhlallisuutta katsomaan, osottaen pelon sekaista kunnioitusta\ntoimitusta kohtaan.\n\nLäsnä olevien joukossa oli muun muassa eräs arvokas vanha kasikki\neli päällikkö. Hän tuli amiraalin luo ja keskusteli hänen kanssaan\nguanahanilaisen tulkin kautta. Vanhus sanoi: »Te olette tulleet näihin\nmaihin, joita ette ole koskaan ennen nähneet, olette tulleet suurella\nvoimalla ja tulonne on herättänyt pelkoa kaikessa kansassa. Minä\ntahtoisin saattaa teille tietyksi, että meidän uskomme mukaan on kaksi\npaikkaa, johon vainajat joutuvat kuoleman jälkeen, toinen paikka on\npaha, toinen hyvä. Jos te tiedätte, että teidän täytyy kuolla ja että\npalkkanne on oleva semmoinen kuin työnnekin ovat olleet, niin älkää\ntäällä tehkö pahaa niille, jotka eivät ole teille pahaa tehneet. Se\nmitä nyt olette tehneet, on hyvä, koska te meistä näytitte kiittävän\nJumalaa.»\n\nColumbus hämmästyi tämän yksinkertaisen miehen syvämielistä\nelämänviisautta, eikä voinut muuta kuin vastata, että hänet oli\nlähettänyt rikas ja mahtava kuningas löytämään nämä maat, ja ettei\nhänellä ollut muuta tarkotusta kuin etsiä ja kurittaa semmoisia, jotka\ntekivät pahaa naapureilleen, varsinkin sitä kansaa, jota sanottiin\nKaribeiksi. Näitä hän muka aikoi sortaa ja kukistaa, mutta semmoisia,\njotka elivät rauhassa, hän aikoi kohdella hyvin. Vastaus näytti\npäällikköä tyydyttävän. Mutta amiraali ei tiennyt, että juuri samaan\naikaan, kun hän näin puhui, olivat hänen uutisasukkaansa Espanjolassa\nkamalimmalla tavalla osottaneet näiden vakuutuksien mitättömyyden.\n\nEspanjolan etelärantaa pitkin jatkettiin sitten matkaa, luovien\nvastatuulia vastaan ja poiketen silloin tällöin maissa saamassa\nalkuasukkailta ruokavaroja. Kaikkialla oli vastaanotto yhtä\nystävällistä ja maanasukkaat toivat, mitä heillä oli. Niinpä saattoi\nColumbus lähettää täältä kymmenkunnan miestä saaren poikki Isabellaan\nilmottamaan tulostaan, sillä välin kun hän itse laivoineen hitaasti\nluovi saaren itäpäitse pohjoisrannalle. Saaren itäpäässä hän sairastui\nniin vaarallisesti, että pelättiin kuolemaa. Syyskuun 29 p. päästiin\nkuitenkin Isabellaan ja amiraali kannettiin tunnottomana maihin\nveljensä taloon, jossa hänen voimansa hyvän hoidon kautta vähitellen\nvirkistyivät. Hän tapasi siellä toisenkin veljensä, Bartolomeon,\njoka oli tuonut kuninkaalta ja kuningattarelta suosiollisen kirjeen.\nBartolomeo oli veljensä löydöistä kuultuaan lähtenyt Ranskasta\nEspanjaan ja saanut hovissa erinomaisen suosiollisen vastaanoton. Hänet\naateloitiin, hän sai kirjottaa »Don» nimensä eteen, ja lisäksi hänen\njohtoonsa uskottiin pieni apuretkikunta, joka samaan aikaan lähetettiin\nLänsi-Intiaan. Bartolomeo oli älykäs, tarmokas ja käytännöllinen mies,\ntaitava purjehtija ja paremmin tottunut ihmisiä arvostelemaan ja\nhallitsemaan kuin suopea Christofer.\n\n\n\nIlkityöt Espanjolassa.\n\n\nColumbusta odottivat Espanjolassa huonot uutiset. Saaren sisäosissa\nolivat espanjalaiset sotilasjoukot hänen poissa ollessaan mellastaneet\nniin pahasti, että yleinen kapina uhkasi. Itse hän oli ylläpitänyt mitä\nparasta mieskuria, mutta heti hänen lähdettyään oli kuri löyhtynyt ja\nvallattomuus alkanut.\n\nColumbuksen lähdettyä retkelleen oli Ojeda ritari ohjeidensa mukaan\nmelkoisen joukon keralla lähtenyt kulta-alueelle, jonka linnan\npäällikkyyden Margarit ritari hänelle luovutti. Margaritin piti lähteä\nOjedan joukon keralla saarta tutkimaan ja antamaan alkuasukkaille\nkäsitystä Espanjalaisten mahdista; Columbus oli nimenomaan valvottanut\nhäntä pitämään ankaraa mieskuria. Mutta Margarit ei noudattanutkaan\nohjeitaan, vaan asettui elämöimään saaren rikkaimpaan osaan, Vega\nRealiin, pakottaen maanasukkaita elättämään riehuvaa joukkoaan.\nHän harjotti siellä kaikenlaista väkivaltaa, ryösti, kiristi\nasukkailta mitä heillä oli, kohteli heitä orjinaan ja heidän naisiaan\norjattarinaan, sekä sytytti näiden tekojen kautta palavaa vihaa\nEspanjalaisia vastaan. Isabellasta lähetettyjä käskyjä hän ei ottanut\nkuuleviin korviin.\n\nKesken tätä epäjärjestystä saapui Bartolomeo Colombo Isabellaan\nkolmella karavelilla, jotka pelastivat siirtokunnan puutteesta.\nTarmokkaasti hän ryhtyi auttamaan veljeänsä Diegoa järjestyksen\npalauttamiseksi. Mutta Margarit ei totellut hänenkään käskyjään,\nvaan saapui ylivoimaisen joukkonsa keralla Isabellaan, otti väkisin\nhaltuunsa Bartolomeon laivat ja purjehti muitten tyytymättömien,\nmuun muassa isä Boilin keralla Espanjaan, jossa hän amiraalia\npanettelemalla, ennenkuin tämä ennätti itseään puolustamaan, toivoi\nitsensä ja rikostoverinsa pelastavansa. Sekä Margarit että Boil\nolivat hovipiireissä suosiossa ja Columbuksella oli hyvä syy heitä\npelätä. Hänen maineensa oli kuitenkin vielä siksi nuori, että se kesti\nmoiset hyökkäykset. Mutta ei kauaakaan kulunut, ennenkuin hän juuri\nsamanlaisiin rettelöihin sortui.\n\nEspanjalaisia sotilasjoukkoja harhaili vielä Columbuksen Isabellaan\npalatessa pitkin saarta, rasittaen alkuasukkaita kaikenlaisella\nmielivallalla. Toivuttuaan taudistaan amiraali viipymättä ryhtyi\njärjestystä palauttamaan. Bartolomeo oli tässä vaikeassa työssä mitä\nparhaana apuna.\n\n\n\nHaitin ruhtinaat.\n\n\nEspanjola, nykyinen Haiti, on luontonsa puolesta kuuman ilmaston\nuhkeimpia seutuja. Sen keskiosissa kulkee pitkin maisin vuoristo,\nSierra de Cibao, jonka korkeimmat kukkulat kohoavat yli kolmetuhatta\nmetriä meren pintaa korkeammalle. Vuoristosta alkaa melkoisia jokia,\njotka varsinkin etelärannalle ovat muodostaneet hedelmällisiä\nlakeuksia. Pohjoisrantaa seurailee Sierra de Monte Cristi niminen\nvuoristo, joka estää maan sisästä alkavia virtoja sille puolelle\nlaskemasta, kääntäen ne länttä tai itää kohti. Molempien mainittujen\nvuorijonojen välillä on ihana hedelmällinen lakeus, »Vega Real».\nIntiani-asutus oli taaja, kansa hyvänluontoista; Espanjalaisten\nsaapuessa saarelle se vielä eli täyttä kivikautta. Haitilaiset\nkuuluivat siihen vanhempaan rotuun, joka mannermaalta ensinnä oli\nsaareen muuttanut. He olivat saaneet olla satoja vuosia rauhassa,\nmutta joku aika ennen Espanjalaisten tuloa oli Haitiinkin ilmestynyt\ntoinen rotu, ehkä Etelä-Amerikan rannoilta tullen. Tämä rotu oli\nvoimallisempi ja raaempi, mutta paremmin asestettu kuin vanha väestö.\nSe oli jo vallannut useita Pienistä Antilleista. Columbus tapasi tätä\nrotua, jonka jo tunnemme karibilaisen nimellä, Guadalupessa ja Santa\nCruzissa. Karibit olivat alkaneet retkeillä Haitiinkin, ottamaan orjia\nja sotavankeja. Caonabo, Haitin mahtavimpia päälliköitä, joka hallitsi\nsaaren eteläosassa, oli sukujuureltaan karibi, niin sanottiin, vaikka\nhallitsikin seutua, jonka väestö kuului rauhallisiin alkuasukkaisiin.\n\nHaiti oli siihen aikaan jaettu viiden kuninkaan eli kasikin kesken,\njota paitsi saarella oli paljon pienempiä päälliköitä. Guacanagari, se\npäällikkö, jonka kanssa Columbus ensiksi oli solminut ystävyysliiton,\nhallitsi saaren luoteisosassa, Vega Realia taas Guarionex, jalo ja\nritarillinen mies; hänen alueensa lounaispuolella vallitsi raju ja\njulma Caonabo, joka oli Navidadin linnankin hävittänyt, sen mukaan kuin\nEspanjalaiset myöhemmin saivat selville. Tiedot saaren silloisista\nyhteiskunnallisista ja hallinnollisista oloista ovat muutoin hyvin\nvaillinaiset. Ruhtinaitten pääpaikassa oli aina suuri huone, jossa\npuusta veistettyjä jumalankuvia pidettiin. Asukkaitten kielikin on\nsukupuuttoon kuollut, niin ettei voida varmaan päättää, mihin haaraan\nAmerikan alkuväestöstä he kuuluivat.\n\nTuskin oli Columbus taudistaan toipunut, kun Guacanagari saapui hänelle\nvalittamaan espanjalaisten sotilaitten ilkitöistä ja ilmotti koko\nsaaren noussevan Caonabon johdolla aseihin. Kymmenen espanjalaista\nsotamiestä oli jo saanut surmansa lähellä Isabellaa. Guacanagari\ntarjoutui itse puolestaan auttamaan Espanjalaisia. Columbus uskoi\nkapinan kukistamisen veljensä Bartolomeon toimeksi, nimittäen hänet\nsamalla saaren maaherraksi eli »adelantadoksi». Bartolomeo ryhtyi\npaikalla toimeen, kokosi hajaantuneen sotaväen ja palautti mieskurin.\nSamaan aikaan saapui Espanjasta neljä laivaa lisäväkeä tuoden.\n\n\n\nCaonabon vangitseminen.\n\n\nColumbus rakennutti ensinnäkin rivin linnotuksia sisämaahan päin,\nsuojellakseen tietä kultamaihin; mutta tuskin olivat nämä linnotukset\nvalmiit, ennenkun Caonabo liittolaisineen kävi niitten kimppuun. Erästä\nlinnoista puolusti urhoollinen Ojeda pienen joukon keralla. Vaikka\nhänellä oli vastassaan suunnaton ylivoima, niin pelotti hän taajoilla\nhyökkäyksillään alkuasukkaita niin pahasti, että Caonabo kolmekymmentä\npäivää häntä piiritettyään lopulta peräytyi tyhjin toimin. Päästyään\npälkäästä Ojeda miehineen lähti Isabellaan ja esitti siellä amiraalille\nsotajuonen, joka uhkarohkeudessaan oli sekä ajalle että varsinkin tälle\nritarille kuvaava. Hän lupasi vangita Caonabon sotajoukkonsa keskeltä\nja tuoda hänet sidottuna Isabellaan. Sotajuonensa hän perusti siihen\npelkoon, jota kristittyjen kirkonkellot olivat maanasukkaitten kesken\nsynnyttäneet; he luulivat metallia taivaan ääneksi ja kuvittelivat\nkellojen puhuvan. Caonabokin uskoi, että kelloilla eli »toreilla» oli\nyliluonnollinen voima, ja samoin hän pelkäsi kaikkia Espanjalaisten\ntuomia metalliesineitä, varsinkin vaskea. Se luultavasti johtui siitä,\nettä metalliterä ja kärki jo oli huomattu kivi- ja puuterää niin\npaljon tehokkaammaksi. Ojeda sen vuoksi teetti vaskesta kauniisti\nkiillotetut käsiraudat ja lähti yhdeksän aseellisen kaivosmiehen\nkanssa Caonabon leiriin, joka oli monen päivämatkan päässä saaren\nsisäosissa. Caonabo, jolla oli luonaan mahtava sotajoukko, käski laskea\nespanjalaisen ritarin puheilleen. Ojedan joukon pienuuden vuoksi hän\nei osannut aavistaakaan mitään vaaraa. Ojeda sanoi tulleensa tuomaan\nhänelle lahjaa kristittyjen päälliköltä ja näytti käsirautoja, joita\nhän nimitti »turei de Viscayaksi». Hän ehdotti Caonabolle, että tämä\ntulisi hänen kerallaan vähän matkan päähän joelle, pesisi itsensä ja\nvarustautuisi sitten uusiin »tureihin», sekä nousisi Ojedan hevosen\nselkään. Uusissa koristeissaan ja hevosen selässä ratsastaen hänen\nsitten piti esiintyä vasalliensa edessä. Caonabo oli ihastuksissaan\nehdotuksesta. Ei kenkään saaren päälliköistä ollut vielä ratsastanut\nhevosella, tuolla oudolla nopealla eläimellä, jota ei ennen\nEspanjalaisten tuloa oltu nähtykään. Ojeda nosti päällikön hevosen\nselkään, pani käsiraudat hänen käsiinsä ja hyppäsi sitten itse taa\nistumaan. Ensinnä hän ratsasti muutamia siroja kehiä kokoontuneen\nsotajoukon nähden, pitensi kuitenkin kaiken aikaa välimatkaa, ja\nkäänsi sitten äkkiä täyttä laukkaa Isabellaa kohti, Caonabo vankinaan.\nPäästyään riittävän matkaa edelle hän tovereineen sitoi vangitun\nkuninkaan, ja parin kolmen päivän uupumattoman ratsastuksen jälkeen he\ntoivat kun toivatkin Caonabon amiraalille. Julma karibiruhtinas pantiin\nvankeuteen, jossa hän tunnusti murhanneensa Aranan ja kaksikymmentä\nmuuta Navidadin onnettomista puolustajista, sekä omalla kädellään\nsytyttäneensä rakennukset palamaan.\n\n\n\nTappelu Vega Realissa.\n\n\nSaarelaiset aluksi olivat aivan ymmällään tästä uhkarohkeasta teosta,\nmutta alkoivat sitten muodostaa uutta liittoa Espanjalaisia vastaan\nCaonabon veljen johdolla. Kaikki päälliköt yhtyivät liittoon,\nGuacanagaria lukuun ottamatta, ja Vega Realiin kokoontui suuri\nsotajoukko. Columbuksella ei heitä vastaan ollut muuta kuin 200\njalkamiestä ja 20 ratsumiestä. Mutta joka kymmenennellä miehellä oli\nopetettu verikoira. Amiraali itse lähti tämän joukon kera liikkeelle,\napunaan melkoinen joukko Guacanagarin alamaisia. Vihollisia oli\nkokoontunut noin 100,000 miestä. Espanjalainen jalkaväki jaettiin\nkahteen osastoon, joita amiraali ja hänen veljensä Bartolomeo johtivat.\nOsastojen piti alkaa tuli suunnattoman vihollisarmeijan sivustoita\nvastaan, jonka jälkeen Ojedan piti ratsumiehineen hyökätä keskustaa\nvastaan. Arkkipuusien tuli paikalla hämmensikin vihollisjoukon ja kun\nratsuväki sitten teki hyökkäyksen, niin saarelaiset pakenivat joka\nsuunnalle. Sitten seurasi kamala teurastus. Alastomat intianit eivät\nkehnoine aseineen voineet tehdä mitään vastarintaa.\n\nPaljon joutui sotavangiksi ja nämä kaikki tehtiin orjiksi. Viisisataa\nlähetettiin Sevillaan myytäväksi. Saaren muille asukkaille säädettiin\nvero, Cibaon kulta-alueella määrätty mitta kultahiekkaa jokaisen\ntäysi-ikäisen miehen suoritettavaksi. Keräytyvän kullan Columbus\nlähetti Castilian kruunulle. Tämä vero kuitenkin huomattiin\nmahdottomaksi, jonka vuoksi sitä lievennettiin, taikka muutettiin\nse toiseksi. Cibaon asukkaat hädissään ilmottivat etelärannalla\nolevan toisen joen, jossa oli vielä runsaammin kultaa. Amiraali\nlähetti miehiä sitä tutkimaan. Nuoremman veljensä Diegon hän lähetti\nEspanjaan kertomaan hallitsijaparille saaren tilasta ja hälventämään\nepäluuloja, joita ehkä sieltä karanneet Espanjalaiset olivat voineet\npanetteluillaan virittää.\n\n\n\nColumbuksen paluumatka.\n\n\nSe vielä onnistuikin, Isabella ja Ferdinand vakuuttivat täydelleen\nluottavansa amiraalin toimiin ja asetuksiin. Espanjolaan lähetettiin\nvereksiä apuvoimia, mutta niiden mukana saapui myös Aguado niminen\nkuninkaan luottamusmies, jonka tuli koota tietoja siirtokunnan oloista.\n\nTämä oli vakuutuksista huolimatta epäluottamuksen oire. Aguado täytti\ntehtävänsä siten, että keräsi tyytymättömien ja Columbuksen vihamiesten\nvalitukset, jonka vuoksi Columbus päätti viisaimmaksi lähteä hänen\nkerallaan Espanjaan itse puolustamaan itseään. Bartolomeo jäi\nEspanjolaan hallitusta hoitamaan. Kamala hirmumyrsky hävitti kuitenkin\nkaikki Isabellan satamassa olevat laivat, pientä »Ninaa» lukuun\nottamatta, ja sillä Columbus sen vuoksi lähti vielä kerran purjehtimaan\nAtlantin meren poikki. Aguado kulki uudella karavelilla, joka oli\nhätäpikaa rakennettu särkyneitten laivain rauskoista. Maaliskuussa 1496\nmolemmat laivat ulkonivat Isabellan satamasta. Amiraali oli ottanut\nCaonabon mukaansa, ja paitsi häntä lähti kotimaahan 220 sairasta\nja tarpeetonta uutisasukasta. Pienillä aluksilla oli siis sangen\nahtaat tilat. Onneton Caonabo matkalla kuoli, huolimatta hellästä\nhoidosta, jota hän sai eräältä ylhäiseltä karibinaiselta. Tämä oli\nsäälistä onnetonta, hänelle vierasta päällikköä kohtaan lähtenyt hänen\nkerallaan, vaikka olisikin saanut palata omaistensa luo. Pasadituulta\nvastaan risteillen saapui pieni »Nina» onnellisesti Cadizin satamaan\nkesäkuussa 1496.\n\nColumbus tapasi hallitsijaparikunnan Burgoksessa. Vastaanotto oli\nsydämellinen. Helposti hän sai kuninkaan ja kuningattaren vakuutetuksi\nhallintonsa kunnollisuudesta, eikä Aguadon valituksia otettu kuuleviin\nkorviin. Columbus toikin mukanaan 200 unssia (lähes 6 kiloa) kultaa\nja kaikenlaisia omituisia esineitä. Hän sai sääntö-perintöoikeuden\n(majorazgon) itseään ja jälkeläisiään varten ja kuningatar otti\npaasikseen hänen nuoremman poikansa Fernandon, joka silloin oli tuskin\nkymmenen vuoden ikäinen. Vanhempi poika, Diego, oli jo aikaisemmin\nollut kruununprinssin paasina ja pääsi tämän nuorena kuoltua\nkuningattaren hovikuntaan. Samalla käskettiin varustaa Sevillassa uusi\nlaivasto, jonka piti viedä Espanjolaan lisäväkeä ja varustuksia ja\nsitten amiraalin johdolla jatkaa löytöjä.\n\nSamaan aikaan Portugalin kuningas João II kuoli ja hänen jälkeensä\nManuel nousi valtaistuimelle. Manuelin ensi toimia oli laivaston\nvarustaminen, joka Vasco da Gaman johdolla purjehti Hyvän toivon\nniemen ympäri Intiaan. Tämä luonnollisesti kehotti Espanjaa pontevasti\njatkamaan yrityksiään lännessä. Espanjassa elettiin yhä vielä siinä\nkäsityksessä, että Columbuksen löytämät maat olivat osa Itä-Intiaa.\n\n\n\n\nColumbuksen kolmas retki.\n\n\nColumbuksen kolmas retki Uuteen maailmaan oli seikallisempi ja\nvaarallisempi kuin molemmat edelliset, mutta meren takaa löydettyjen\nmaitten tuntemista se suuresti edisti. Laivat olivat huonosti\nvarustetut — varustajana oli ollut sama Amerigo Vespucci, firenzeläinen\nkauppias, josta Amerikka on nimensä saanut — ja mieskuri höllä niitten\njuonien vuoksi, joita siirtomaa-asiain johtaja, mahtava piispa Fonseca,\npunoi amiraalia vastaan. Sitä paitsi kävi Espanja paraillaan sotaa\nRanskaa vastaan ja oli ryhtynyt Napolin vallottamiseksi suureen\nyritykseen. Intiaan ei liiennyt varoja sen enempää kuin miehiäkään.\nParemman väen puutteessa Columbus pyysi ja sai mukaan rikoksentekijöitä.\n\nKuudella laivalla, joista kaksi oli sadan tonnin vetoista, neljä\npienempää, Columbus toukokuun lopulla v. 1498 lähti matkaan. Hän ohjasi\njälleen Canarian saarille, mutta purjehti sieltä kauemmaksi etelää\nkohti. koska hän oli Länsi-Intiassa maanasukkailta kuullut, että\nsillä taholla oli suuri maa. Amiraali oli yhä täynnään väsymätöntä\ntutkintaintoa, vaikka olikin rasitusten murtama, sairasti leiniä ja\nsilmätautiakin. Suunnatessaan entistä etelämmäksi Columbus myös piti\nmielessään siihen aikaan vallitsevaa ennakkoluuloa, että muka kaikki\narvokkaimmat tavarat tulevat kuumimmista maista, joissa asukkaat ovat\ntummimpia, melkeinpä mustia. Hän uskoi itsensä ja laivansa Pyhän\nKolminaisuuden suojelukseen ja lupasi antaa sen nimen ensimäiselle\nmaalle, joka nähtäisiin. Eräällä laivalla oli kapteenina hänen toisen\nvaimonsa veli, eräällä toisella genovalainen sukulainen, joka kuultuaan\nserkkunsa ylenemisestä oli rientänyt Espanjaan saamaan etua hänen\nsuojeluksestaan. Kolme laivoistaan Columbus lähetti Espanjolaan suoraan\nvaltameren poikki, sillä hän tahtoi niin pian kuin suinkin toimittaa\napua veljelleen Bartolomeolle, jonka hän oli jättänyt niin valkeihin\noloihin.\n\n\n\nTrinidad.\n\n\nItse amiraali laski niin kauas etelää kohti, että saattoi poiketa\neräälle Viheriän niemen saarelle. Sieltä hän suuntasi lounatta kohti,\nkulkeakseen jälleen vettä, jota ei vielä milloinkaan laiva ollut\nviiltänyt. Kymmenen päivän kuluttua tultiin päiväntasaajan tyvenille\naloille, n.s. »doldrumeihin», ja oli siis jo kuljettu pasaadialueen\npoikki. Jos Columbus olisi tuntenut Atlantinmeren tuulijärjestelmät,\nniin hän olisi purjehtinut vanhaa reittiään. Päiväntasaaja erottaa\ntoisistaan pohjoiset ja eteläiset pasadit leveänä vyöhykkeenä,\njossa ei ole mitään säännöllistä tuulijärjestelmää. Milloin on meri\ntyynenä, milloin sattuu äkkivihureja, sateita ja ukonilmoja on\ntaajaan. Merellä kävi helle niin kovaksi, että laivanköysistä terva\nvalui sulana kannelle ja kansien saumat alkoivat aueta. Neljä päivää\nkesti näitä polttavia helteitä, sitten saatiin raikas sadekuuro ja\nvieno länsituuli. Mutta matka edistyi niin hitaasti, että vesi alkoi\nloppua. Amiraali sen vuoksi käski lopulta suunnata luodetta kohti,\npäästäkseen suorinta tietä Vähille Antilleille. Heinäkuun viimeisenä\npäivänä laivaväki oli läkähtyä janoon, eikä maata vain näkynyt. Mutta\nillalla keksi amiraalin palvelija mastosta kolme vuorennyppylää\ntaivaanrannalla. Columbus paikalla nimitti maan »Trinidadiksi»,\nmuistaen Kolminaisuudelle tekemäänsä lupausta. Se seikka, että siitä\nensiksi näkyi kolme kukkulaa, teki häneen syvän vaikutuksen. Hän\npiti sitä taivaan viittauksena, kiitti hartaasti Jumalaa ja kaikilla\nlaivoilla viritettiin juhlallinen »Salve regina» ja muita hymnejä\nKolminaisuuden ylistykseksi. Pieni laivue uiskenteli hiljalleen\naaltojen poikki ja lähestyi uutta maata, jonka etäisin nokka amiraalin\nmielestä oli kalerilaivan näköinen ja siitä sai nimensäkin. Rannoilla\nkasvoi metsää aina vedenrajaan saakka ja saari näytti uupuneista\npurjehtijoista erinomaisen ihanalta. Elokuun 1 p. käytiin ankkuriin\nja tynnörit täytettiin mitä parhaalla vedellä lähteistä ja joista.\nEtelästä päin häämötti toinenkin maa, joka etäältä nähden oli\npitkäveteisen saaren näköinen; se sai nimekseen »Isiä Santa» s.o. pyhä\nsaari. Trinidadin nimi on kartoilla säilynyt, mutta Isiä Santan nimi on\nmuuttunut toiseksi, sillä se olikin kappale Etelä-Amerikan mannermaata,\nOrinoco joen suistamoa.\n\n\n\nParia-lahti.\n\n\nColumbus purjehti salmeen, joka Trinidadin ja mannermaan välitse johtaa\nParia-lahteen. Nämä vedet ovat nykyisinkin vaaralliset omituisien\nvirtauksiensa vuoksi. Mutta niiden oudot ilmiöt olivat omiaan\nherättämään sen ajan purjehtijoissa kammoakin, kuten Columbuksen\nantamat nimet osattavat.\n\nParia-lahteen johtavaan suppilomaiseen salmeen pusertuu merivirran\nmukana suuret määrät Orinocon suolatonta vettä. Vesi virtasi\nColumbuksen mielestä lahteen yhtä nopeaan kuin Guadalquivir joki\ntulvillaan. »Kun kulkee kauemmaksi pohjoiseen», hän kirjottaa, »niin\ntulee vastaan koskia, jotka ulottuen salmen poikki ärjyvät kamalasti.\nMinä luulin niiden syyksi kallioita ja paasia, joita on salmen\nsuussa.» Takana näkyi pauhaavia pyörteitä, jotka olivat samanlaisia\nkuin vedenalaisilla kallioilla murtuva aallokko. Laivat laskivat\nankkuriin, sillä ei voitu palata takaisin, eikä uskallettu karien\nvuoksi eteenkäänpäin purjehtia. Keskellä yötä alkoi laivankannelle\nkuulua hirveätä kohinaa, joka etelästäpäin lähestyi. Pimeydestä syöksyi\nvuorenkorkuisia aaltoja, jotka uhkasivat hukuttaa laivat. Paljon oli\nColumbus aikoinaan nähnyt merta ja sen vaaroja, mutta ei mielestään\nvielä milloinkaan mitään näin hirmuista. Se oli vuoksiaalto, joka\nlaivat yllätti. »Seuraavana aamuna», hän kertoo, »lähetin veneemme\nsalmea mittaamaan ja ne huomasivat siinä olevan 6—7 syltä vettä.\nSalmessa oli ankaria ristivirtauksia, toisissa osissa vesi juoksi\nvuolaana salmeen, toisissa taas siitä pois. Mutta Jumala antoi meille\nsuotuisan tuulen ja niin pääsin onnellisesti tämän salmen kautta ja\ntulin tyynempään veteen.» Columbus nimitti sen »Käärmeen kidaksi».\nMiehistön ihmeeksi oli Paria-lahdessa ylt'yleensä suolaton vesi, joka\nkelpasi juotavaksi.\n\nColumbusta? ihmetytti, niinkuin jo Keskiajan maantieteellisiä\nkäsitteitä selittäessämme mainitsimme (vert. I, s. 254), tuo veden\nsuolattomuus. Hän aivan oikein päätteli, että läheisyydessä mahtoi\nolla hyvin joki. Mutta vettä oli niin paljon, ettei tuo joki hänen\nmielestään voinut tulla muualta kuin maallisesta Paratiisista.\nVeden virtaamisen vielä meressäkin hän luuli johtuvan siitä, että\nmaanpinnassa muka niillä seuduin oli kohopaikka, jonkinlainen nyppylä,\njoka vastasi Paratiisin vuorta.\n\nVielä vaarallisempi kuin »Käärmeen kita» oli lahden pohjoislaidasta\navautuva salmi, joka sai nimeksi »Louhikäärmeen kita». Se oli kapeampi\nja salmen keskeltä kohosi jyrkkiä korkeita kallioita kuin torneja.\nColumbus ei kuitenkaan siihen laskenut, vaan ohjasi länteen päin\npitkin rantaa, jota hän kuuli asukkaitten sanovan Paria-maaksi.\nTämä maa oli niin ihanaa korkeine takamaasta näkyvine vuorineen,\nettä hän nimitti erään paikan »Jardineksi», s.o. puutarhaksi. Erään\njoen suistamoon poikettiin vettä ottamaan ja tavattiin ystävällisiä\nasukkaita. Kuta enemmän länteen päin purjehdittiin, sitä kauniimpaa\nja paremmin viljeltyä oli maa, asukkaat soutivat veneineen laivoihin\nja kehottivat Columbusta käymään heidän kuninkaansa vieraana. Heillä\noli rinnassa kultakoristeita ja helminauhoja. Helmiä he viittasivat\nsaatavan pohjoisesta päin, verraten läheltä. Maalla intianit olivat\nsangen kohteliaita, päälliköt tulivat kansan etupäässä vieraita\nvastaanottamaan ja saattoivat heidät tilaviin suuriin majoihin, joissa\nvieraita kehotettiin istumaan ja heitä kestittiin leivällä, hedelmillä\nja punaisella ja valkoisella viinillä, joka ei ollut viinirypäleistä,\nvaan muista hedelmistä valmistettua. Columbus sai heiltä maissia ja\notti sitä mukaansa, viedäkseen tämän amerikkalaisen viljelyskasvin\nEspanjaan. Kultaa asukkaat osottivat saavansa takamaan vuorista, mutta\nvarottivat merkeillä Espanjalaisia sinne lähtemästä, koska siellä asui\nihmissyöjiä.\n\nColumbus luuli Pariaa saareksi, mutta kun maa lopulta huomattiinkin\nniemeksi, niin hänen täytyi palata takaisin Louhikäärmeen kitaan ja\nsen kautta pyrkiä merelle. Lahtea kuitenkin kiersi niin voimallinen\nvirtaus, ettei hän voinut palata takaisin samaa rantaa, vaan täytyi\nkiertää Orinocon matalan suistamorannan kautta lähelle Käärmeen kitaa\nja vasta sieltä Trinidadin rantaa pitkin purjehtia Louhikäärmeen\nkitaan. 13 p. elokuuta laivat ilman tapaturmaa purjehtivat tämän\nvaarallisen salmen kautta merelle. »Kun lähdin Louhikäärmeen kidasta»,\nkirjotti Columbus, »niin meri virtasi niin suurella voimalla länttä\nkohti, että laivat yhtenä päivänä saattoivat kulkea 65 penikulmaa,\nvaikk’ei tuuli ollut kova, vaan aivan vieno, ja tämä sai minut\nvakuutetuksi siitä, että meri kohoo etelää kohti ja pohjoista kohti\nalenee.» Tämä voimakas merivirtaus oli Columbuksen vakuutuksen mukaan\nerottanut sekä Trinidadin että Vähät Antillit mannermaasta saariksi.\n\n\n\nMietteitä Paratiisista.\n\n\n»Pyhä sana», lausuu Columbus mietteissään tällä rannikolla\nhuomaamistaan luonnonilmiöistä, »todistaa Herran luoneen maallisen\nParatiisin ja että siinä virtaa neljä jokea samasta lähteestä. Minä\nen ole vielä löytänyt ainoatakaan Kreikkalaisten enkä Latinalaisten\nkirjotusta, jossa Paratiisin paikka olisi tarkkaan ilmaistu, enkä ole\nsitä nähnyt ainoaankaan luotettavien lähteitten mukaan laadittuun\nkarttaan merkityksi. Toiset sen sijottavat Etiopiaan Niilin lähteille,\nmutta toiset, jotka ovat noitten maitten läpi kulkeneet, eivät ole\nhuomanneet auringon korkeuden eivätkä ilman lämmönkään olevan sen\nmukaisia. Toiset taas ovat etsineet Paratiisia Canarian saarilta.»\n\nColumbus vetoo useihin oppineihin skolastikoihin todistaakseen heidän\nlausunnoillaan, että Paratiisi oli idässä. »Minä en otaksu, että\nmaallinen Paratiisi on korkealla vuorella, niinkuin meille on opetettu,\nvaan että se on mainitsemallani maan paisunnalla, joka jo etäältä\nkohoo vähitellen, huomaamatta. Kaikki vesi, joka täyttää tämän lahden\n(Paria-lahden), tulee sieltä. Mutta en siltä usko, että tuo korkea\npaikka on laivalla kuljettava, taikka että sillä on vettä, vaan päin\nvastoin pidän mahdottomana sinne nousta, koska olen vakuutettu siitä,\nettei ilman Jumalan tahtoa kukaan voi päästä siihen paikkaan, jossa\nmaallinen Paratiisi on.»\n\n»Täällä sen vuoksi on tärkeitä merkkejä Paratiisin läheisyydestä,\nja pyhien ja oppineitten tohtorien mielipiteet käyvät yhteen minun\nhavaintojeni kanssa. Sillä ellei tuo suolaton vesi tule maallisesta\nParatiisista, niin on se vielä suurempi ihme, koska en ole kuullut\nkoko maailmassa olevan niin mahtavaa ja syvää jokea.» Eräässä\ntoisessa kohdassa Columbus sitten lausuu, että »ellei mainittu\njoki tule maallisesta Paratiisista, niin sen täytyy alkaa jostakin\netelässä olevasta laajasta maasta, josta meillä ei ole tähän saakka\nollut mitään tietoja.» Tämä lause osottaa, että Columbus aavisti\nEtelä-Amerikan mannermaan olemassa olon. Las Casas, hänen elämäkertansa\nkirjottaja, mainitsee, hänen toisessa kohdassa nimenomaan lausuneen:\n»Jos se kuitenkin olisi mannermaa, niin on oppinut maailma siitä\nsuuresti hämmästyvä.»\n\nColumbus ei kuitenkaan nyt ennättänyt jatkaa tutkimuksiaan, vaan\npurjehti Louhikäärmeen kidasta suorinta tietä Espanjolaan, jonka olot\nhäntä huolestuttivat. Sitä paitsi alkoivat turmeltua ruokavarat, joita\nhänellä oli sinne viedä.\n\n\n\nSekasorto Haitissa.\n\n\nAmiraalin poissa ollessa oli hänen veljensä Bartolomeo hallinnut\nEspanjolaa tarmokkaasti, rakentanut linnotuksia, pakottanut saaren\npäälliköt tunnustamaan Espanjan yliherruuden, määrännyt heille verot,\nja katolilaiset papit olivat hyvällä menestyksellä ruvenneet kääntämään\nasukkaita kristinuskoon. Amiraalin käskyn mukaan hän niinikään alkoi\nrakennuttaa uutta pääkaupunkia etelärannalle, koska Isabella oli\nhuomattu liian epäterveelliseksi. Uusi pääkaupunki sai nimekseen\nSanto Domingo ja se on vanhin näihin saakka säilynyt siirtokunta,\nmitä Espanjalaiset perustivat Uuteen maailmaan. Ei kauan kulunut,\nennenkuin Isabella, joka oli pohjoisrannalla, kokonaan hylättiin. Metsä\nkasvoi kaduille, puut anastivat talot ja kohottivat latvojaan niiden\nseinien keskeltä. Raunioita vain on säilynyt meidän aikoihimme, kuten\nColumbuksen talon, linnan ja kirkon pohjia. Adelantado oli jo ennen\nColumbuksen saapumista muuttanut Santo Domingoon pääkortteerinsa.\n\nEspanjalaisen sotaväen ja siirtolaisten kesken vallitsi paljon\ntyytymättömyyttä, sillä heitä ei miellyttänyt »adelantadon» kova\nkurinpito, eivätkä he mielestään olleet velvollisia tottelemaan\nmuukalaista nousukasta. Tyytymättömyys lopulta yltyi kapinaan.\nIsabellan kaupunginpäällikkö, Diego Colombo, joutui vaikeaan asemaan,\nkun adelantado sattui silloin olemaan retkellä saaren sisäosissa ja kun\nylituomari Roldan asettui kapinallisia johtamaan. Bartolomeon palatessa\nRoldanin puoluekuntansa keralla tosin täytyi väistyä kaupungista,\nmutta se ei estänyt häntä kaikin tavoin jatkamasta juoniaan. Hän\nkoetti muun muassa saada intianit puolelleen lupaamalla vapauttaa\nheidät Espanjan sorrosta, ja nämä lakkasivatkin veroa maksamasta. Kun\nruokavarain tuonti sen kautta ehtyi, niin olisi siirtokunta joutunut\ntoivottomaan tilaan, ellei onneksi Espanjasta olisi tullut apua.\nVereksiä voimia saatuaan Bartolomeo saattoi uudelleen lannistaa saaren\nkasikit ja karkottaa Roldanin etäiseen kolkkaan, jossa hän ei voinut\ntehdä vahinkoa. Mutta siellä hän sai pidätetyksi osan niitten laivain\nmiehistöstä, jotka Columbus oli lähettänyt Canarian saarilta suoraan\nvaltameren poikki ja jotka tulomatkalla sattuivat poikkeamaan Haitin\netelärannalle juuri Roldanin olopaikoille.\n\nVihdoin saapui amiraali itse perille. Ensi työkseen hän kehotti kaikkia\ntyytymättömiä palaamaan Espanjaan sitä varten varatuilla laivoilla.\nMutta siihen ei Roldanilla ollut halua. Hän tiesi Columbuksen saapuneen\nilman rahoja, ei voivan maksaa sotaväelleen palkkoja ja kapinan sen\ntautta laajenevan. Laivat niin ollen valmistautuivat palaamaan tyhjinä\nEspanjaan. Sekä Columbus että hänen vastustajansa laativat niiden\nmukaan katkeria syytöskirjotuksia toisiaan vastaan. Lopulta Columbus,\nrauhan aikaansaadakseen, teki sangen alentavilla ehdoilla sovinnon.\nRoldan joukkoineen sai kaksi laivaa ja Columbuksen täytyi antaa\nheille todistus, jolla he saattoivat kotimaassa velkoa maksamattoman\npalkkansa. Vieläpä hänen täytyi siinä vakuuttaa, että he olivat\nIntiassa hyvin palvelleet kuningasta. Mutta kun Columbus ei voinutkaan\nmääräaikana luovuttaa molempia luvattuja laivoja, niin tämäkin sopimus\nmeni myttyyn. Hänen täytyi asettaa Roldan uudelleen ylituomariksi,\njaella hänen miehilleen maita ja suostua vielä siihenkin, että jollei\nnäitä vaatimuksia voitu täyttää, niin oli kapinajoukolla oikeus ottaa\nväkivallalla, mitä sille oli luvattu. Columbus ei kuitenkaan aikonut\npitää tätä sopimusta. Sen vuoksi hän allekirjotti sen laivassa, koska\nhän ei muka ollut velvollinen maaherrana maalla pitämään sitä, mitä\nhän oli amiraalina laivassa allekirjottanut. Tämä nöyryyttävä sopimus\njos mikään osottaa, kuinka vaikeaan asemaan Columbus oli joutunut\nja kuinka mahdotonta hänen oli ulkomaalaisena ja itse varattomana\nmiehenä hallita siirtokuntaa, johon emämaasta saapui paljon kaikkein\nlevottomimpia aineksia, suurin osa siinä toivossa, että lyhyessä ajassa\nrikastuisivat. Nämä vastoinkäymiset vaikuttivat siihen, että Columbus\nmenetti kuninkaan ja kuningattaren suosion.\n\nEspanjassa hänen vihamiehensä olivat uutterassa työssä. He painostivat\nsitä, ettei Columbus säännöllisesti lähettänyt kruunun osuutta\nkaivoksien tuotosta, että hän oli riitaantunut Roldanin kanssa, joka\njuuri hänen ehdotuksensa kautta oli korkeaan virkaansa nimitetty,\nja kuningatar harmistui varsinkin siitä, että amiraali jälleen oli\nviimeisillä laivoilla lähettänyt kullan ja mausteitten sijasta kuorman\norjia, hankkiakseen valtiorahastolle varoja.\n\n\n\nColumbus kahleissa.\n\n\nColumbus oli pyytänyt saarelle uutta kunnollista tuomaria; tätä\npyyntöä hallitus nyt käytti verukkeena lähettääkseen Haitiin miehen,\njolle paitsi tuomarinvaltaa uskottiin sekä hallinnollinen valta että\nsotaväenkin johto. Columbus toisin sanoen syrjäytettiin varakuninkaan\nvirasta. Uusi ylituomari, Francisco de Bobadilla, sai vielä oikeuden\nkarkottaa saarelta, kenen hyväksi näki.\n\nElokuussa v. 1500 Bobadilla saapui Haitiin. Columbus oli edellisellä\nviikolla tuominnut hirtettäväksi seitsemän espanjalaista, jotka olivat\nkapinaa lietsoneet. Bobadilla näki Santo Domingon satamaan tullessaan\nnämä ruumiit hirsipuussa riippumassa ja piti tuomiota aiheettomana\njulmuutena. Columbus veljineen sattui olemaan poissa Isabellasta hänen\nsaapuessaan. Bobadilla paikalla luki julki kuninkaan käskykirjeen, sai\nsiirtokunnan puolelleen, anasti linnan ilman miekan iskua ja asettui\nasumaan Columbuksen palatsiin, ottaen amiraalin omaisuuden ja paperit\ntakavarikkoon. Seuraavana päivänä hän julisti, kansansuosiotaan\nvahvistaakseen, että siitä pitäen ken tahansa sai kultaa kaivaa\nmielin määrin, kun hallitukselle toi yhdennentoista osan saaliistaan.\nSaatuaan näin kaikki puolelleen Bobadilla kutsui Columbuksen luokseen\nkuninkaan kirjeen nojalla, antoi vangita hänet ja viedä kahleissa\nlaivaan. Diego Colombo oli jo sitä ennen vangittu ja vähän myöhemmin\ntuli Bartolomeonkin vuoro. Mutta Bobadilla ei itse kehdannut näyttäytyä\namiraalille.\n\nMerellä laivan kapteeni kohteli Columbusta paremmin ja tahtoi päästää\nhänet kahleista. Mutta Columbus ei siihen suostunut. Hän tahtoi, että\nEspanjan tuli saada nähdä, millä tavalla kuningas oli palkinnut hänen\nansionsa. Hän vakuutti olevansa viaton. Jos hän oli jotain rikkonut,\nniin oli se tapahtunut ilman tietoa ja olojen pakosta. Marraskuussa\nv. 1500 laiva saapui Cadiziin. Hovi oli silloin Granadassa. Kapteenin\nsuostumuksella oli amiraali heti laivan saavuttua lähettänyt kirjeen\nkuningattaren imettäjättärelle, jolla hän tiesi olevan kuningattareen\npaljon vaikutusta. Sitä tietä Columbuksen esitys asioista tuli\nkuningattaren tietoon ennen kuin Bobadillan vihamielinen kertomus.\nCadizissa ja Sevillassa herätti mitä suurinta huomiota, että Uuden\nmaailman löytäjä oli tuotu kahlehdittuna takaisin. Se oli niin julkea\nteko, että kuningasparikuntakin viipymättä lausui julki suuttumuksensa.\nIsabella ja Ferdinand käsittivät, että se loukkasi heidän arvoaan.\nColumbus päästettiin kahleistaan ja sai 2000 dukattia, jotta hän\nsaattoi arvonsa mukaisesti matkustaa Granadaan. Hovissa hän otettiin\narmollisesti vastaan, ja kun amiraali itkien kertoi häntä kohdanneesta\nhäväistyksestä, niin kaikkien läsnäolijain, kuningattarenkin silmät\nvettyivät. Mutta vaikka Columbus täten saikin hyvityksen, niin ei hän\nkuitenkaan enää saanut takaisin entistä valtaansa Uudessa maailmassa.\n\n\n\n\nOvando.\n\n\nKauan ei kulunut, ennenkuin Haitin tapauksetkin todistivat amiraalin\npuolesta Bobadillaa vastaan. Bobadillan säädökset löyhdyttivät saarella\nperäti kurin, laittomuus ja kaikenlainen mielivalta seurasi Bartolomeon\nankaraa hallintoa, niin että paremmat ainekset vieraantuivat pois\nhallituksesta. Bobadilla sen vuoksi erotettiin virasta ja hänen\nsijaansa lähetettiin Ovando saaren ylituomariksi ja hallituksen\nhoitajaksi. Hän sai kuningattarelta nimenomaisen käskyn suojella saaren\nturvatonta alkuasukas-väestöä. Ainoastaan hallituksen omiin töihin\noli oikeus vaatia heiltä työveroa. Sitäpaitsi piti Haitiin vietämän\nneekeriorjia Afrikan länsirannikolta, jossa Portugalilaiset kävivät\nkukoistavaa orjakauppaa. Siten alkoi neekerien tuonti Länsi-Intiaan ja\npääsi alulle kehitys, joka lyhyessä ajassa kokonaan muutti Haitin ja\nLänsi-Intian muittenkin saarien kansalliset olot. Samalla kun Bobadilla\nerotettiin, määrättiin Columbuksen omaisuus takaisin annettavaksi,\njota paitsi hänen tuli edelleenkin saada varakuninkaan arvoon kuuluvat\ntulot. Haitissa oli vapaa kullankaivaminen jälleen lakkautettava.\nLuottamus Ovandoon sai tuhansia lähtemään valtameren taa onneaan\nkoettamaan. V. 1502 hän purjehti Espanjasta 30 laivalla, kerallaan\n2500 henkeä. Bobadilla sai käskyn palata Espanjaan, Roldan joukkoineen\nvangittiin ja vietiin laivaan, kotimaahan lähetettäväksi. Mutta\nkohtalon sallimus oli, ettei kumpikaan enää ollut kotimaataan näkevä.\n\n\n\n\nColumbuksen neljäs retki.\n\n\nColumbus tarjoutui edes jatkamaan löytöretkiään, kun hän ei enää saanut\ntakaisin löytämäinsä maitten hallintoa. Luultavasti Vasoo da Gaman\nvoitokas retki Intiaan suuressa määrin vaikutti siihen, että amiraalin\npyyntöön vielä suostuttiin. Columbus huomautti Parian lahdessa\nlöytämäänsä voimakasta merivirtaa — joka tunkee vettä Mexicon lahteen,\nkuten nykyisin tiedämme, ja Golfvirtana jatkaa Cuban pohjoispuolitse\nAtlantin mereen, — ja arveli tämän virtauksen osottavan, että kauempana\nlännessä oli salmi, joka johti Intian mereen. Otaksumansa salmen kautta\nhän aikoi purjehtia Intiaan.\n\nNeljällä pienellä laivalla, joilla oli 150 miestä, Columbus toukokuussa\nv. 1502 lähti neljännelle retkelleen. Mukana oli Bartolomeo Colombo\nja amiraalin 13 vuotias poika Ferdinand. Eräälle tuttavalleen\nkirkonmiehelle Columbus ennen lähtöään kirjotti: »Minä matkustan Pyhän\nKolminaisuuden nimeen ja toivon voittoa.»\n\nMatka valtameren poikki Vähille Antilleille ja sieltä edelleen\nEspanjolaan kesti vain 19 päivää. Mutta Ovando ei päästänytkään\namiraalia Santo Domingossa maihin, koska hän pelkäsi Columbuksen\nvaikutusvallan olevan itselleen vahingoksi. Hän oli niin jäykkä,\nettei edes ottanut Columbuksen varotusta kuuleviin korviin, kun tämä\nkehotti pidättämään satamassa paluumatkaa hankkivan laivaston, kunnes\nuhkaavat sääenteet olivat hälvenneet. Columbus nimittäin päätti\ntaivaankappaleitten asemasta, siis astrologisista syistä, että ankara\nmyrsky oli tulossa. Ovandon johtamissa laivoissa, jotka kuormansa\npurettuaan hankkivat paluumatkalle, olivat mukana sekä Bobadilla että\nRoldan. Tosiaan sattui sitte? niin, että kun laivasto oli väljälle\nlähtenyt, niin nousi kamala hirmumyrsky, joita Länsi-Intiassa eräinä\nvuodenaikoina usein sattuu ja jotka tuskin missään ovat niin tuhoisia\nkuin siellä. Koko suuri laivasto, 20 alusta, joutui miehineen päivineen\naaltojen uhriksi, Bobadilla ja Roldan muitten mukana. Ainoastaan\nyksi laiva, jossa Columbuksen takavarikosta vapautettu omaisuus oli,\npelastui ja saattoi purjehtia edelleen Espanjaan, vaikka se oli niistä\nkaikista huonoimpia. Ei ollut kumma, että Columbus piti tätäkin\ntapausta Jumalan sallimuksena. Itse hän oli neljän laivansa keralla\npysytellyt lähellä maata, kun ei satamaan päässyt, ja hänen kaikki\nneljä laivaansa pelastuivat. »Myrsky oli hirmuinen», hän kirjotti,\n»laivat erosivat toisistaan ja luulin meidän kaikkien joutuvan tuhon\nomiksi. Kuinka tuskallista olikaan semmoisessa vaarassa, pelossa\nveljeni, poikani ja ystäväini puolesta, kun en voinut maihin laskea,\nvaikka olin rannalla, jonka niin suurilla vaikeuksilla olen itse\nEspanjalle vallottanut.»\n\n\n\nHonduraan rannikolla.\n\n\n14 p. heinäk. Columbus lähti varsinaiselle löytöretkelleen, jättäen\nCuban ja Jamaican oikealle kädelle. Hän saapui kuukauden lopulla\nHonduraan rannalle ja tapasi Yucatanin kauppiaita, jotka suurissa,\nyhdestä puusta koverretuissa aluksissaan kuljettivat kaikenlaisia\nkauppatavaroita kuten vaskikelloja ja valkoisesta, läpikuultavasta\nkivestä valmistettuja puukkoja ja kirveitä, ynnä puumiekkoja, joiden\nsyrjiin oli teräksi upotettu teräviä kiviä, kauniisti kirjailtuja\npuisia ja marmorisia astioita, kirjavia puuvillapeitteitä y.m.\nesineitä, jotka todistivat kehittynyttä sivistystä. He ilmottivat\nlännessä näkyvän rannan olevan Mayain maata. Columbus ei kuitenkaan\nnyt joutanut lähteä näitten esineitten tuotantopaikoille — hän olisi\nYucatanista löytänyt suuria oivallisesti rakennettuja kaupunkeja ja\nkehittyneitä yhteiskuntia, — vaan laski rannikkoa pitkin itään päin,\netsiäkseen otaksuttua Intian mereen vievää salmea. Mutta kaiken\naikaa hänen matkaansa näillä vaarallisilla karisilla rantavesillä\nhaittasivat kovat myrskyt ja niin kova vastavirtaus, etteivät laivat\ntahtoneet päästä paikastaankaan. »Satoi, kävi ukkonen ja salamoi\nlakkaamatta, näytti siltä kuin olisi maailman loppu tulossa. En\nkoko aikana nähnyt aurinkoa, en tähtiä. Laivani olivat rappeutuneet\nkamalasti, purjeet olivat repaleina. Olimme menettäneet ankkurit,\nmastoköysiköt, veneet ja paljon ruokavaroja. Laivaväki oli sairaana ja\nmasentuneella mielellä. Moni lupasi ruveta elämään hurskaasti ja kaikki\nsitoutuivat pyhiinvaellusretkiin ja paastoihin. Olemme kestäneet monta\nmyrskyä, mutta emme koskaan niin ankaraa.» Enimmän Columbus pelkäsi\nkolmentoista vuotiaan poikansa puolesta, mutta toiselta puolen häntä\nlohdutti se seikka, että nuori Ferdinand oli urhea merimiehen alku.\nVeljensä Bartolomeon asema häntä huolestutti, koska tämä oli saanut\nhuonoimman laivan. Amiraali itse sairasti kuumetta, mutta johti siitä\nhuolimatta pienestä kannelle rakennetusta majasta purjehdusta. Sairaana\nja huolissaan hän valitti, että vaikka oli nyt 20 vuotta palvellut\nCastiliaa, niin ei hän vielä ollut sen vertaa ansainnut, että hänellä\nolisi siellä ollut edes kattotiiltä, vaan täytyi hänen edelleenkin asua\nmajataloissa, milloin sinne lähti. Enimmäkseen hänellä ei ollut edes\nsen vertaa rahaa, että olisi voinut velkansa maksaa.\n\nSyyskuun puolivälissä saavuttiin Honduras niemimaan itäiseen nokkaan\nja sää parani, tuuli kävi myötäiseksi ja ranta kääntyi etelään.\nKiitokseksi pelastuksesta niemi sai nimekseen »Gracias a Dios», s.o.\n»Jumalalle kiitos», joka nimi sillä yhä vieläkin on. Rannikko on\nmatalaa ja hiekkaista, rantariuttain takana taajassa järvisulkioita\n- eli laguneja.- Hiekoilla kasvoi pihkamäntyä ja toisin paikoin\nplatanimetsiä. Toisin paikoin taas oli laajoja aroja, savanneja. Tämä\nosa rannikosta on jotenkin terveellinen. Useassa joessa on runsaasti\nkultahiekkaa. Erään suistamossa levättiin, laivoja korjattiin ja seudun\nintianeilta saatiin kuulla, että kauempana lounaassa oli maa, jossa oli\nvielä enemmän kultaa. Columbus päätti, että se mahtoi olla Ciamba, sama\nTaka-Intian maa, jonka kultarikkautta Marco Polo oli ylistänyt.\n\n\n\nVeraguan rannikolla.\n\n\nNicaraguan suurista järvistä laskevan Juan joen eteläpuolella rannikon\nluonne muuttuu. Metsäisiä vuoria on heti meren rannassa, mutta\ntoisin paikoin pistää maan sisään kauniita lahtia, joissa on hyvät\nankkuripaikat. Kalaisen Chiriqui-lahden takaa alkoi Abureman maa,\njonka jo’issa oli runsaasti kultaa. Siellä Columbus sai ensimäisen\nhämärän tiedon kannaksen takana olevasta toisesta merestä, ja tätä\ntietoa hän piti uutena vahvistuksena otaksumiselleen, että hän nyt\npurjehti »Kultaisen Khersonnesoksen» itärantaa. Yhdeksän päivämatkaa\nkauempana lännessä oli muka Ciguara niminen kultamaa, jossa piti kasvaa\npippuriakin. Siinä maassa pidettiin suuria markkinoita, ihmisillä oli\ntaidokkaasti valmistetut puvut, aseinaan miekat, jouset ja nuolet ja\nhaarniskat ruumiin suojana. Ja vielä Columbus luuli maanasukkaitten\nmerkeistä ilmenevän, että sillä kansalla oli laivoissaan tykkejä ja\nettä he taistelivat hevosen selästä. Chiriquin lahden takana olevaa\nkultarantaa asukkaat nimittivät Veraguaksi. Sillä juoksi melkein\nrinnan rannan kanssa vuorijono, joka oli niin korkea, että kukkulat\nmelkein alati olivat pilvien peitossa. Vuorien juuritse kulki muka\ntie toiselle merelle, niin että Veragua ja Ciguara, jota Columbus\narveli Ptolemaioksen Kattigaraksi, mahtoivat hänen mielestään\nolla vastapäätä toisiaan. Kattigarasta olisi Ptolemaioksen kartan\nmukaan ollut vain kymmenen päivän purjehdus Gangeen suistamoon.\nAmiraalia vahvisti luulossaan vielä se seikka, että paavi Pius II:sen\nkirjottamassa kosmografiassa oli mainittu Aasian kansain tällä puolella\nkirjailevan ruumistaan tatuoimalla ja palvelevan aurinkoa. niinkuin\nKeski-Amerikassakin oli tapana. Jos nämä oletukset pitivät paikkansa,\nniin ei maapallo saattanut olla niin suuri, kuin Ptolemaios oli\notaksunut, sillä Columbus nyt osapuilleen tiesi, kuinka pitkä matka\nolisi ollut otaksutusta Kattigarasta Espanjan rannalle.\n\n\n\nMyrskyissä Panaman rannalla.\n\n\nColumbus ei sen vuoksi joutanut tarkemmin tutkia Veraguan\nkultamaatakaan, vaan purjehti edelleen. Simeonin ja Juudaan päivän\naattona hän joutui niin kovan myrskyn valtoihin, että päiväkausia\nharhaili sen armoilla merellä, kunnes vihdoin pelastui laivoineen\noivalliseen satamaan, joka sai nimekseen Puerto Bello, s.o. »kaunis\nsatama». Puerto Bello on Panaman kannaksen pohjoisimmassa polvessa,\nsamalla nimellä yhä vieläkin tunnettu. Laivat viipyivät siellä\nviikkokauden, odottaen sään asettumista, ja lähtivät sitten rankoissa\nsateissa purjehtimaan edelleen. Mutta kauaksi ei ennätetty, ennenkuin\ntuuli jälleen yltyi niin rajuksi, että täytyi palata takaisin rannikon\nsuojaan. Seutu oli sillä kohdalla hyvin viljeltyä ja asukkailta\nsaatiin runsaasti ruokatavaroita. 23 p. marraskuuta Columbus koetti\njatkaa matkaa, mutta kun oli 15 penikulmaa purjehdittu, niin tuuli ja\nvastavirta kävivät niin koviksi, että laivain jälleen täytyi pyrkiä\nsatamaan. Pienien hiekkasärkkäin ja kallioitten sulkemassa lahdelmassa\ntäytyi viettää 14 päivää sään pidossa. Kun 5 p. joulukuuta lähdettiin\nmerelle, niin yltyi myrsky taas niin ankaraksi, ettei laivoja voitu\nohjata. Kuohuinen meri kohosi niin korkeiksi ja jyrkiksi laineiksi,\nettei Columbuskaan ollut milloinkaan nähnyt niitten vertoja. »Tuuli\noli suoraan vastainen, niin että meidän oli mahdoton päästä edessämme\nolevaan niemeen. Meri kuohui kuin kattila suurella tulella. Yöt ja\npäivät taivas loimusi salamoissa, joita seurasi niin kauheat jyräykset,\nettä luulimme laivain hukkuvan.» Yhdeksän päivää vietettiin siten\nalituisessa hengenvaarassa ja sade oli kuin vedenpaisumus, taivaan\nportit auki. Miehistö oli niin masennuksissaan, että jokainen toivoi\nkuolemaansa, päästäkseen pois kurjuudesta. Laivat olivat menettäneet\nmikä veneen, mikä ankkurin, ja purjeet olivat repaleina.\n\nLähellä Panaman kannaksen kapeinta kohtaa Columbuksen oli pakko kääntyä\ntakaisin. Vahinko ei ollut suuri, niinkuin tiedämme, sillä salmea\nei ole olemassa; mutta traagillista oli, ettei niin sitkeä ja uljas\ntaistelu voittanut palkkaa, joka amiraalin luulon mukaan oli niin\nlähellä. Laivat olivat niin matojen syömät, että tuskin pysyivät veden\npäällä. Yritettiin purjehtia takaisin Veraguan rannalle ja päästiin\nonnellisesti jouluaaton ohi, jona Columbus taivaan merkeistä luuli\nuuden hirmumyrskyn lähestyvän. Mutta vasta seuraavan vuoden alussa\npäästiin suurella vaivalla Belen eli Yebra joen suistamoon tyynempään\nveteen. Laivat kulkivat siksi matalassa, että ne nousuvedellä pääsivät\nhiekkasärkän poikki, joka sulki joen suistamon. Seuraavana päivänä\nmyrsky puhkesi uudelleen valloilleen, ja silloin eivät laivat enää\nolisi voineet keinotella särkän poikki. Rankkaa sadetta kesti aina\nhelmikuun puoliväliin saakka, niin että tuskin voitiin maissa käydä. 24\np. tammikuuta joki äkkiä paisui tulvilleen ja tulva oli reväistä laivat\nankkuristaan ja viedä ne särkille.\n\n\n\nSiirtokuntayritys Veraguassa.\n\n\nVasta helmik. 6 päivä saattoi amiraali lähettää veljensä Bartolomeon\nVeraguan joelle tiedusteluretkelle, mukanaan 68 miestä. Bartolomeo\nkulki joukkonsa keralla seudun »kasikin», Quibianin kylään. Päällikkö,\njoka oli maan tavan mukaan maalattu ja alasti, tuli suuren aseettoman\njoukon keralla vieraita vastaan. Hän paikalla suostui saattamaan\nmuukalaisia kultapaikalle ja antoi heille kolme opasta. Osan väestään\nBartolomeo lähetti takaisin veneitten suojaksi, osan hän otti kerallaan\nkultapaikoille. Kaikista joista löytyi kultaa, puitten juurien lomassa,\nkivien alla ja hiekassa. Sitten oppaat veivät Bartolomeon korkealle\nvuorelle ja näyttivät varsinkin lännen maila paikkoja ja kyliä, joissa\nmuka oli kultaa vielä paljon enemmän. Myöhemmin saatiin tietää, että\ntämä oli petos. Viekas Quibian olikin näyttänyt naapurikuninkaan maata,\nyllyttääkseen Espanjalaiset hänen kimppuunsa ja itse korjatakseen sodan\nsyttyessä hedelmät. Quibianin oma maa oli koko kannaksen kultarikkain\nseutu, mutta parhaat kultapaikkansa hän oli jättänyt näyttämättä.\nTäälläkin kuultiin huhuja mahtavasta kultuurikansasta, jonka piti\nasua kannaksen takana toisen meren rannalla. Columbus päätti, nämä\ntiedot saatuaan, perustaa paikalle siirtokunnan. Belen joen rannalle\nrakennettiin huoneita ja Bartolomeo päätti itse jäädä siirtokuntaa\njohtamaan. Yksi laiva oli hänelle jätettävä, muilla piti Columbuksen\npalata Espanjaan hakemaan apua.\n\nMutta hyvin pian välit alkuasukkaitten kanssa rikkoutuivat, arvatenkin\nEspanjalaisten omavaltaisen menettelyn kautta. Quibian ryhtyi salassa\ntoimiin muukalaisten tuhoamiseksi.\n\nAsukkaitten vihamielisiä aikeita alkoi ensiksi epäillä Columbuksen hyvä\nystävä Diego Mendez, urhoollinen ja uskollinen mies, joka oli ollut\namiraalin sihteerinä. Rohkeasti hän päätti käydä Quibianin kylässä omin\nsilmin näkemässä, kuinka asian laita oli.\n\nMatkalla hän näkikin paljon aseellisia miehiä ja kuuli, että heidät oli\nkutsuttu kokoon polttamaan laivat ja tappamaan kaikki valkoiset. Erään\npojan keralla Mendez siitä huolimatta lähti kylään. Siellä oli koolla\ntuhansia sotilaita, kaikki täysissä sotatamineissa. Päällikön puheille\nhän tosin ei päässyt, päin vastoin päällikön poika hyökkäsi hänen\nkimppuunsa, mutta Mendez lepytti hänet lahjottamalla hänelle kamman\nja peilin ja Mendezin toveri kampasi nuoren päällikön hiukset. Mendez\nsai rauhassa palata siirtokuntaan, jossa hän kertoi, mitä oli nähnyt,\nja kehotti paikalla hyökkäämään kylän kimppuun. Bartolomeo Colombo\nviipymättä valitsi 50 parasta miestä, marssi Quibianin majoille ja\notti kasikin koko perheensä keralla vangiksi. Seuraavana yönä kasikki\nkuitenkin pääsi pakoon ja käski paikalla alkaa hyökkäyksen.\n\nAmiraali oli sillä välin saanut kolme laivaansa virran suistamosta\nsärkän poikki merelle. Tuskin oli hän kadonnut näkyvistä, niin\nalkuasukkaat alkoivat suurella joukolla ahdistaa siirtokuntaa.\nBartolomeo Colombo taisteli itse, keihäs kädessä, ensimäisten riveissä.\nIntianit karkotettiin takaisin metsään, mutta sinne he piiloutuivat ja\nväijyivät herkeämättä siirtokuntaa. Onneksi ei amiraali vielä ollut\nennättänyt, lähteä matkaan. Hän lähetti vielä kerran maihin veneen\nottamaan vettä ja viemään viimeiset viestit jäljelle jääneille. Tuskin\noli kuitenkaan vene päässyt särkän poikki jokeen, kun maanasukkaat\nnuolia ampuen joka puolelta piirittivät sen sotiveneillään. Veneen\nohjaaja kaatui ja kaikki muutkin, yhtä lukuun ottamatta. Yksi ainoa\npelastui uimalla rantaan, piiloutui siellä metsään ja hiipi kenenkään\nhuomaamatta siirtokuntaan, jonne hän toi tiedon salahyökkäyksestä.\nSiirtokunnassa oli mieliala masentunut ja miehet vaativat, että heidän\npiti päästä laivain kanssa pois. Mutta asema oli niin vaarallinen,\nettei pako enää näyttänyt mahdolliselta. Rakennetut huoneet ensi\naluksi hylättiin, koska ne olivat liian lähellä metsää, ja kyhättiin\nmeren rannalle veneistä, tynnöreistä ja laudoista suojus, jonka takana\npäätettiin taistella viimeiseen mieheen.\n\nKun ei venettä kahden päivän kuluttua kuulunut palaavaksi, niin\namiraali alkoi huolestua. Useimmat intianilaisista vangeista olivat\nhypänneet mereen ja uineet maalle, ja ne, jotka eivät päässeet,\nolivat tehneet itsemurhan. Kun ei muutamaan päivään saapunut mitään\ntietoa, niin alkoivat pahat aavistukset täyttää Columbuksen mielen.\nUnessa hän silloin kuuli äänen, — Columbus luuli monessa tilaisuudessa\nkuulevansa näitä ilmestyksiä — ja sen puhe oli niin selvä, että hän\nsaattoi kirjottaa sanatkin muistoon. »Oi sinä houkka ja hidas uskoja\nja Jumalasi, kaikkien Jumalan, palvelija. Siitä pitäen kun olit lapsi,\nhän on pitänyt sinua ainaisessa huolellisessa huostassaan. Hän antoi\nsinulle avaimet valtameren salpoihin, jotka olivat niin mahtavilla\nkahleilla suljetut, ja monet maat olivat sinulle kuuliaiset ja kautta\nkristikunnan sinä sait kunniaa ja mainetta. Käänny hänen puoleensa ja\ntunnusta erehdyksesi, — hänen armonsa on rajaton. Vanha ikäsi ei ole\nsinua estävä saamasta suurta aikaan. Sinä huudat avun epävarmuutta.\nVastaa, ken on sinulle niin suuria suruja tuottanut ja niin usein.\nJumalako, vaiko maailma? Jumala ei milloinkaan jätä täyttämättä niitä\nlupauksia, joita hän on antanut, eikä Hän sano, kun Hänelle on joku\npalvelus tehty, ettei se muka ollut hänen aikomuksilleen mieluista,\ntaikka että hän on asiaa katsellut toisessa valossa. Eikä hän anna\nkärsimystä sen vuoksi, että sen kautta voimaansa näyttäisi. Hänen\ntyönsä ovat hänen sanainsa mukaiset ja koron keralla hän täyttää\nkaikki, mitä on luvannut. Olen sinulle kertonut, mitä Luoja on\npuolestasi tehnyt ja mitä hän tekee kaikkien ihmisten puolesta. Nytkin\nhän osottaa sinulle niin suurien ponnistuksien ja muitten palveluksessa\nnähtyjen vaivain ja kestettyjen vääräin palkan. Elä pelkää, vaan\nluota!» Nämä sanat synnyttivät jälleen Columbuksen masentuneessa\nmielessä toivon kipinän.\n\nMutta hänellä oli enää yksi ainoa vene ja häntä arvelutti sitä\nlähettää, koska sekin olisi voinut joutua hukkaan. Tällä tuskallisella\nhetkellä eräs nuori merimies tarjoutui uimaan maihin, jos hänet\nsoudettaisiin lähemmä rantaa, koettaakseen päästä siirtokuntaan\nnäkemään, miten siellä oli asiat. Uhkarohkea yritys onnistuikin ja mies\npalasi takaisin tuoden sanoman edellisen veneen surullisesta kohtalosta\nja siirtokunnan epätoivoisesta tilasta. Mutta amiraalin täytyi\nvuotavissa laivoissaan odottaa useita päiviä, ennenkuin ilma oli siksi\nsuotuisa, että hän saattoi lähettää jokeen veneen. Siellä sen kahden\npuolen sidottiin kanootti, ja tällä venelautalla soudettiin sitten\nlaivoihin sekä miehet että tavarat. Mutta neljäs laiva oli virtaan\njätettävä.\n\n\n\nHaaksirikko Jamaicassa.\n\n\nKolmella laivalla lähdettiin sitten Belenistä ja saavuttiin jälleen\nPuerto Belloon 20 p. huhtik. 1503. Siellä oli vielä yksi laiva\nhyljättävä kokonaan merikunnottomana, kahdella vuotavalla lähdettiin\njatkamaan matkaa. Purjehdittiin jälleen Panaman kannasta seuraillen\nja päästiin nyt kauemmaksi kuin edellisellä kerralla, miehistön\ntyytymättömyydestä huolimatta. Lopulta kuitenkin käännyttiin merelle,\nkun ei otaksuttua salmea löytynyt. Tuulet ja merivirta ajoivat laivat\nniin paljon syrjään suunnasta, etteivät ne päässeetkään Haitiin, jonne\nolivat aikoneet, vaan joutuivat Cuban rannalle. Sieltä ne eivät enää\nkyenneet luovimaan tuulta vastaan Isabellaan, niin huonossa kunnossa\nne olivat. Columbus sen vuoksi päätti laskea Jamaicaan. Ilma oli\nkaunis, matka onnistui, mutta paikalla Jamaicaan päästyään amiraali\najoi molemmat laivansa rinnan matalalle hiekkaiselle paikalle saaren\npohjoisrannalle. Laivat vuotivat niin, että vaikka viime taipaleella\noli kaikilla pumpuilla pumputtu ja lisäksi ajettu vettä mereen kaikilla\nastioilla, mitä oli käytettävänä, niin vesi sittenkin nousemistaan\nnousi. Laivat painuivat pohjaan ja liettyivät hiekan sisään, niin että\nvain kansi jäi veden päälle. Kannelle rakenneltiin majoja ja niissä\nynnä kansikajuutoissa saatettiin asua ja käyttää laivoja linnotuksina\nsen varalta, että maanasukkaat alkaisivat retkikuntaa ahdistaa. Laivat\nköytettiin lujasti kiinni toisiinsa, niin että ne estivät toinen\ntoistaan kaatumasta.\n\nHaaksirikkoutuneitten pelastus riippui nyt maanasukkaitten\nhyväntahtoisuudesta. Heti ensi päivinä näitä saapuikin laivoille,\nmukanaan kaikenlaisia ruokatavaroita, joita Espanjalaiset ostivat\nrihkamallaan. Diego Mendez teki saaren päälliköitten kanssa välipuheita\nja järjesti säännöllisen ruokavarain hankinnan. Sitten hän matkusti\nsaaren itäpäähän ja solmi siellä ystävyysliiton mahtavan ruhtinaan\nkanssa, joka hänelle möi hyvän kanootin ja sitoutui lähettämään\nlaivoihin kaikenlaisia ruokatavaroita. Muonaa alkoikin tulla runsaasti\nja amiraali laati tarkat ohjeet, joitten määrä oli estää hänen väkeään\ntekemästä väkivaltaa ja sen kautta suututtamasta maanasukkaita. Sitten\nhän osti kymmenen kanoottia väkensä käytettäväksi.\n\n\n\nMendezin rohkea venematka.\n\n\nMutta vaikeampi oli keksiä, miten saataisiin Espanjolaan sana\nhaaksirikkoisten vaarallisesta tilasta. Amiraali mietti asiaa moneen\nlaatuun ja kutsui vihdoin luotettavan Diego Mendezin puheilleen.\n»Poikani», hän sanoi, »ei ainoallakaan näistä, minua ja sinua lukuun\nottamatta, ole käsitystä siitä, kuinka suuressa vaarassa todella\nolemme. Meitä on vähän, maanasukkaita sitä vastoin paljon, eikä\nheidän oikullisuuteensa ole luottamista. He voivat helposti hävittää\nmeidät, milloin hyväksi näkevät. Olen miettinyt pelastuksen keinoa.\nJonkun pitäisi lähteä Espanjolaan sillä kanootilla, jonka olette\nhankkineet, ja ostaa sieltä laiva, jolla voisimme pelastua tästä\nvaarallisesta asemasta. Sano minulle mielipiteesi.» Mendez vastasi\nkyllä käsittävänsä vaaran, mutta epäilevänsä, tokko kukaan voisi\nhataralla kanootilla kulkea (190 kilometrin levyisen) myrskyisen\nmeren poikki. Amiraali ei kuitenkaan luullut sitä mahdottomaksi, hän\nkehotti Mendeziä itseään lähtemään matkaan. Tämä vältellen vastasi,\nettä jos aina kaikki tärkeimmät toimet uskotaan hänelle, niin muut\nehkä voivat käydä kateellisiksi, ja ehdotti, että asia esitettäisiin\nkoko miehistölle. Ellei kukaan muu lähtisi, niin sitten hän puolestaan\nsuostui onneaan koettamaan. Amiraali teki niin ja kehotti tarjokkaita\nilmottautumaan, mutta kaikki vaikenivat. Silloin Mendez astui esiin\nja ilmotti lähtevänsä. Amiraali syleili häntä ja viipymättä hän\nsuoriutui matkaan. Hän kiinnitti kanootin pohjaan kölin, kohotti\nlaitoja ja tervasi sen. Sitten hän asetti siihen maston ja purjeen.\nSaaren itäpäässä vihamieliset asukkaat kuitenkin ottivat Mendezin\nkiinni. Mutta hän pääsi veneineen pakenemaan ja palasi takaisin,\njonka jälkeen Bartolomeo Colombo melkoisen miesjoukon keralla lähti\nitäpäähän suojelemaan hänen lähtöään. Kun oli muutamia päiviä odotettu,\nniin meri näytti olevan riittävän tyyni. Mendezin toveriksi lähti\neräs genovalainen, jonka piti ostetulla laivalla palata takaisin\nEspanjolasta, jota vastoin Mendezin piti matkustaa edelleen Espanjaan,\nviemään kuningasparikunnalle amiraalin selontekoa uusista löydöistä\nja avunpyyntöä. Jamaican kärjestä saatiin toinenkin kanootti, ja\nkumpaankin lähti vapaaehtoisesti viisi intiania soutamaan.\n\nEräänä kirkkaana yönä sanottiin Bartolomeolle ja hänen miehilleen\njäähyväiset ja lähdettiin aavalle merelle. Seuraava päivä soudettiin\npitkin tyyntä merta, intianit aina vähän väliä hypäten mereen\nvilvottelemaan itseään. Toisena yönä soutajat jo olivat niin uuvuksissa\nja janoissaan, että Mendez ja hänen toverinsa kohottivat purjeet. Mutta\nei toisenakaan päivänä näkynyt vielä maata. Molemmat europpalaiset\ntarttuivat vuorostaan airoihin, mutta uupuivat pian, sillä vesi oli\nvähissä. Aurinko paahtoi polttavan kuumasti ja puolenpäivän aikaan\nintianit olivat menettäneet kaiken tarmonsa. Molemmat valkoiset\nantoivat heille silloin tällöin kulauksen omista pulloistaan ja siten\npitivät heitä hengissä, kunnes ilta viileni ja soutajain voimat taas\njonkun verran virkistyivät. Mendez suuntasi erästä pientä saarta kohti,\njonka hän tiesi olevan meressä Espanjolan läntisen kärjen kohdalla. Ei\nvielä yönkään tullen näkynyt maata.\n\nMutta kuun noustessa Mendez huomasi, että siitä näkyi vain puolikas,\nvaikka oli täysikuun aika, ja hän arvasi, että toinen puolikas oli\nsaaren takana. Intianit saivat nyt runsaammin vettä, heille osotettiin\nmaa, ja viimeiset voimansa ponnistaen he saivat kanootit rantaan\nsoudetuiksi. Saari oli autio kallio, mutta kallion koloihin oli jäänyt\nsadevettä, astiat voitiin täyttää ja uupuneet miehet saivat levätä.\nMutta yksi intianeista kuoli iltapäivällä. Illalla jatkettiin matkaa\nja saavuttiin Haitin länsikärkeen, Kap Tiburoniin. Italialainen aikoi\nnyt paikalla palata Jamaicaan, mutta intianit eivät enää suostuneet\nlähtemään toista kertaa meren poikki.\n\nNoustiin sen vuoksi kaikin maihin ja Mendez tapasi Ovandon saaren\neteläosissa. Tämä ei kuitenkaan uskonut häntä, vaan luuli Columbuksen\nkeksineen juonen, jonka kautta hän aikoi päästä saarelle anastamaan\nvallan, eikä lähettänyt apua. Hän oli paraikaa puuhassa, joka julmuuden\npuolesta voitti kaikki, mitä Haitissa oli siihen saakka tapahtunut. Hän\noli houkutellut kaikki saaren eteläosan päälliköt pitoihin, antanut\nkesken pitoja sitoa heidät patsaihin ja sitten sytyttää pitomajan\npalamaan. Tämän jälkeen alkoi verilöyly, jossa ei säästetty vanhuksia,\nei naisia eikä lapsia. Kun Xaraguan maakunta näin oli »rauhotettu»,\nniin samaa teurastusta jatkettiin saaren muissa osissa. Siten nopeaan\nhävitettiin Haitin hyväntahtoiset alkuasukkaat.\n\n\n\nTukala aika Jamaicassa.\n\n\nSillä aikaa haaksirikkoisten asema Jamaicassa alkoi käydä yhä\ntoivottomammaksi. Taudit alkoivat tehdä tuhojaan, mieskuri löyhtyä.\nTehtiin salaliitto, jonka tarkotus oli vangita Columbus, ottaa hänen\nkanoottinsa ja sitten lähteä Mendezin jälkeen Espanjolaan. Tammikuussa\n1504 salaliitto puhkesi ilmi kapinaan. Amiraali puoluelaisineen ei\nkyennyt kapinallisia vastustamaan, he ottivat laivasta niin paljon\ntavaroita kuin saivat kerallaan kulkemaan ja amiraalin kymmenen\nkanoottia ja lähtivät saaren itäpäähän. Sieltä he monta kertaa\nyrittivät merelle, mutta joka kerta heidän täytyi palata takaisin.\nVihdoin he luopuivat koko aikeesta ja alkoivat kierrellä pitkin saarta,\nryöstäen ja rääkäten alkuasukkaita. Amiraali veljensä kanssa jäi\nleiriinsä, lohdutellen niitä, jotka olivat jääneet hänen luokseen joko\nmielisuosiolla tai sairauden vuoksi. Mutta kapinoitsijain ilkityöt\nnostivat pian alkuasukkaat kaikkia muukalaisia vastaan, ruokavarain\ntuonti alkoi loppua ja nälänhätä uhata. Amiraali keksi juonen, joka\npäästi hänet pulasta. Hän tiesi Regiomontanuksen tähtikirjasta, että\nhelmikuussa tapahtui täydellinen kuun pimennys määrätyllä hetkellä.\nHän lähetti sanan seudun tärkeimmille päälliköille ja sanoi Jumalan\nvihastuneen heille, kun he näännyttävät nälkään hänen valittuaan,\nja päättäneen heitä siitä rangaista. Samana yönä oli Jumala\nheille näyttävä merkkinsä ja pimittävä kuun. Kun sitten pimennys\nalkoi määrätyllä hetkellä, niin intianit kauhistuivat ja tulivat\nlaivoille valitellen ja ruokavaroja kantaen, rukoilemaan Columbusta\nlepyttämään Jumalan vihan. Columbus odotti, kunnes pimennys oli\nlähellä loppuaan, ja sanoi sitten, että he olivat saaneet anteeksi.\nYksinkertaiset asukkaat olivat täynnään kiitollisuutta, kun kuu jälleen\nilmestyi taivaalle, ja toivat sitten edelleenkin lupauksensa mukaan\nruokatavaroita.\n\nMaaliskuussa oli Mendezin lähdöstä kulunut kahdeksan kuukautta.\nColumbus alkoi pelätä, että hän oli matkalla hukkunut. Semmoisetkin,\njotka siihen saakka olivat pysyneet uskollisina, alkoivat nyt\nkapinoida. Mutta myöhään eräänä iltana huhtikuun lopulla nähtiin\nmerellä laiva. Suuri riemastus valtasi haaksirikkoiset. Riemu kuitenkin\noli ennenaikainen. Laiva pysähtyikin sataman ulkopuolelle ja yksi\nvene vain souti siitä maihin tuomaan Ovandolta kirjettä ja lahjaksi\namiraalille pullon viiniä ja paistin. Sitten vene paikalla lähti pois\nja laiva, jota johti eräs Roldanin entisistä aseveikoista, purjehti\nmatkoihinsa. Ovando olikin hänet tähän toimeen valinnut nimenomaan\nsiitä syystä, että tiesi hänen olevan amiraalin katkerimpia vihamiehiä.\nKirjeessä Ovando valitti, ettei hänellä muka ollut joutilaita laivoja.\nTämän hän nähtävästi oli lähettänyt vakoilemaan siinä toivossa ehkä,\nettä amiraali miehineen jo olisi menehtynyt. Mutta se hyöty oli tästä\nkatalasta teosta, että Columbus nyt varmaan tiesi Mendezin päässeen\nEspanjolaan; hän saattoi nyt paremmalla luottamuksella odottaa, että\napua sentään lopulta tulisi. Tällä tiedolla hän lohdutti katkerasti\npettyneitä miehiäänkin. Hän lähetti saman sanoman kapinoitsijoillekin,\nmutta Porras, joka heitä johti, ei ilmottanut sitä miehilleen, vaan\nlähetti takaisin kopean vastauksen sekä lähti joukkonsa keralla\nmarssimaan Maimaa vastaan, jossa Columbuksen leiri oli, ottaakseen\namiraalin veljensä keralla vangiksi. Columbus itse oli liian sairas\nliikkeelle lähteäkseen, mutta hän antoi veljelleen Bartolomeolle\ntoimeksi lähteä kapinallisia kauniilla sanoilla taivuttamaan.\nBartolomeopa ei ollut se mies, joka tyytyi kauneihin sanoihin. Hän\nihmeteltävällä rohkeudella ja tarmolla kukisti koko kapinan. Koottuaan\nkaikki miehet, jotka taudilta kykenivät asetta kantamaan, hän lähti\nPorrasta vastaan. Amiraalin käskystä hän ensin, vaikka vastahakoisesti,\ntarjosi sovintoa. Porras, ylivoimaansa luottaen, ei vastannut mitään,\nvaan sen sijaan uskollisimpain miestensä keralla hyökkäsi oikopäätä\nBartolomeoa vastaan, jota hän pelkäsi ja vihasi paljon enemmän kuin\namiraalia. Mutta urhea adelantado olikin heitä taitavampi asemies.\nKolmella iskulla hän kaatoi kolme hyökkääjää. Porras iski miekkansa\nniin syvään Bartolomeon nahkakilpeen, ettei enää saanut sitä\nirrotetuksi, Bartolomeo nopeaan sysäsi hänet kumoon ja sitoi miehen\nkädet ja jalat, ennenkun kukaan ennätti sitä estää. Muut kapinoitsijat\npäällikkönsä menetettyään pakenivat joka suunnalle. Porras vietiin\nleiriin vankina ja sai amiraalin käskystä pitää henkensä. Pari päivää\nmyöhemmin, toukokuun 20 päivä, saapui muilta kapinallisilta kirje,\njossa he pyysivät anteeksi. Columbus heidät armahtikin, ainoastaan\nPorras veljensä keralla jäi vangiksi.\n\n\n\nPelastus.\n\n\nVihdoin kesäkuun lopulla v. 1504 nousi merelle kaksi purjetta.\nToisen oli Mendez vihdoinkin saanut vuokratuksi, toisen oli Ovando\nlähettänyt siirtokunnassa syntyneen suuttumuksen pakottamana. Siten\nhaaksirikkoiset vihdoinkin pelastuivat vaarallisesta asemastaan.\nUseimmat olivat jo menettäneet toivon ja ilo oli nyt sitä suurempi.\nColumbus sai surukseen kuulla Espanjolassa tapahtuneet hirmutyöt.\nKolme viikkoa kesti luovia, ennenkuin päästiin Santo Domingoon. Siellä\nColumbukselle siirtokunnan puolesta tuli riemuisa vastaanotto, eikä\nOvandokaan uskaltanut julkisesti osottaa kateuttaan ja vihaansa.\n\nSuurin osa Columbuksen miehistä jäi Espanjolaan. Kun he eivät saaneet\nhallitukselta heille tulevia palkkoja, niin Columbus jakeli mitä\nhäneltä omista varoistaan liikeni ja lähti sitten kuukauden päivät\nHaitissa viivyttyään Espanjaan, poikansa ja veljensä mukanaan. Matkaa\nhidastuttivat kovat myrskyt, kerran menetettiin päämasto, toinen kerta\ntakamasto, mutta onnellisesti päästiin kuitenkin marraskuun alussa\nGuadalquivirin suuhun.\n\nSiihen oli Columbuksen elämäntyö päättynyt. Tosin hänen mielessään\nvielä väikkyi monta suurta tuumaa, varsinkin Veraguan kultamaan\nasuttaminen, mutta voimat olivat loppuneet. Sevillasta hän, vuoteen\nomana ollen, kirjotti kuningatar Isabellalle kirjeen, mutta kuningatar,\nhänen paras suosijansa, kuoli, ennenkuin kirje perille saapui. Ennen\nkuolemaansa oli kuningatar kammolla kuullut Ovandon hirmutöistä\nHaitissa. Hän oli pyytänyt kuningas Ferdinandia erottamaan hänet ja\nlähettämään toisen maaherran, mutta kylmäkiskoinen Ferdinand ei tätä\npyyntöä täyttänyt, sillä Ovando lähetti runsaasti kultaa. Kun hän oli\nmelkein sukupuuttoon hävittänyt Espanjolan asukkaat, niin Ferdinand\nsalli hänen ryöstää Bahama-saarilta orjia saarella raatamaan.\n\n\n\n\nColumbuksen viimeiset vaiheet.\n\n\nVihdoin Columbus sen verran parani, että saattoi matkustaa Segoviaan\ntapaamaan kuningasta. Ferdinand ottikin hänet vastaan, amiraali sai\nhänelle kertoa viime matkastaan, mutta kun hän pyysi kuninkaalta\ntakaisin oikeuksiaan, niin Ferdinand turvautui komissioniin, joka\nkäsitteli asiaa niin vitkalleen, että Columbus ennätti kuolla,\nennenkuin sai sen päätöksen kuulla.\n\nColumbus oleskeli Segoviassa lokakuun loppuun, matkusti sitten\nSalamancaan ja sieltä keväällä Valladolidiin, josta hän vielä kirjotti\nkuninkaalle kirjeen muistuttaen oikeuksiaan ja rukoillen parempaa\nkohtelua Haitin onnettomille alkuasukkaille. Mutta suuren löytäjän\nvoimat olivat murtuneet. Hän ei elänyt niin kauaa, että olisi saanut\nvastauksen kirjeeseen. Valladolidissa hän 20 p. toukokuuta 1506 vaipui\nkuoleman uneen. Elämänsä lopulla hän oli käynyt yhä uskonnollisemmaksi\nja käytti muun muassa fransiskolaista munkkipukua, muistellen siten\nRabidan luostaria, jonka munkit olivat suoneet hänelle tyyssijan,\nauttaneet häntä matkaan ja elämän loppuun saakka pysyneet hänen\nuskollisimpina ystävinään. Columbus haudattiin Sevillaan. Hänen\narkkunsa päälle myöhemmin kiinnitettiin seuraava kirjotus:\n\n    A Castilla y a Leon,\n    Nuevo Mundo dio Colon,\n\n(Castilialle ja Leonille antoi uuden maailman Columbus), jotka\nsanat sitten hänen perillisensä ottivat vaakunakilpeensä. Hän oli\nlausunut sen toivomuksen, että hänet haudattaisiin San Domingoon,\nEspanjolan saarelle, ja sinne hänen maalliset jäännöksensä vuosisadan\nkeskivaiheilla vietiinkin. Kun Haiti v. 1795 luovutettiin Ranskalle,\nniin ruumis siirrettiin Havannaan ja sieltä vihdoin v. 1898, kun Cuba\nluovutettiin Yhdysvalloille, Sevillan tuomiokirkkoon.\n\nSuuri genovalainen purjehtija on aikain kuluessa joutunut monenlaisen\narvostelun alaiseksi, niinkuin kaikkikin, jotka ovat historiassa\nsaaneet suurta aikaan. Yksimielisesti tunnustetaan, että Amerikan löytö\non maailmanhistorian merkillisimpiä tapauksia. Se laajensi valtavassa\nmäärässä maailman sekä taloudellisia perusteita että sen käsityksiä.\nMutta tapauksien suuruuden vuoksi ovat toiset olleet taipuvaisia\nmittaamaan miestäkin samalla mittapuulla, ja joko tehneet hänestä\nkorkealle yli aikansa kohoavan sankarin, taikka päinvastoin, tapauksien\nsuuruuden vuoksi huomanneet hänet paljon vähäpätöisemmäksi kuin hän\ntodella olikaan.\n\nArvostelkaamme häntä sen ajan valossa, oikeaan osataksemme. Väärin\nolisi häneltä vaatia paljon syvällisempiä käsityksiä maailman\nrakennuksesta ja luonnonilmiöistä, kuin oli hänen aikansa oppineimmilla\nmiehillä, sillä Columbus oli ensi sijassa merenkulkija ja ne tiedot,\nmitä hänellä oli kosmografiasta, hän oli vasta varttuneemmalla iällä\nhankkinut uutterain kotiopinnoitten kautta. Ei ole ihmettelemistä,\nettei hänen käytettävänään oleva kirjallisuus ollut kovin laaja,\nsillä Columbus oli köyhä mies, ja kirjat olivat siihen aikaan\nvielä harvinaisia ja kalliita. Toiset ivaavat sitä, että hän antoi\nhurskautensa johtaa itseään kaikenlaisiin harhapäätelmiin Paratiisista\nja muista seikoista, mutta se mikä nykyisin olisi outoa ja naurettavaa,\noli luonnollista aikana, jolloin katolinen uskonta vielä kokonaan\nhallitsi elämää ja Raamatun erehtymättömyys oli kaikkien epäilyksien\nyläpuolella. epäilyksien yläpuolella. Se täytyy näittenkin nuivain\narvostelijain myöntää, että Columbuksella kuitenkin, sekä omien\ntietojensa että itse tieteidenkin vaillinaisuudesta huolimatta oli\nerittäin avomielinen silmä huomaamaan luonnonilmiöitä ja vähien\ntietojensakin nojalla lausumaan kauas tulevaisuuteen tähtääviä\nmielipiteitä.\n\nColumbus ei ollut itse tiedemies, hän luotti auktoreihin. Tämä varma\nluottamus parhaisiin karttoihin ja tietoihin maista ja kansoista sai\nhänet uskaltamaan tuon suuren askeleen, jota ei kukaan vielä ollut\nennen yrittänyt, vaikka Intian löytäminen lännen kautta olikin jo julki\nlausuttu ajatus. Yrityksen suuruus synnytti hänessä sen käsityksen,\nettä hän muka oli Jumalan valitsema välikappale uskon levittämiseksi\nja Idän rikkauksien hankkimiseksi Pyhän maan vallottamista varten.\nOn vähennetty hänen merkitystään silläkin, ettei hän huomannut\ntulleensa kokonaan uuteen maanosaan, vaan elämänsä loppuun saakka\nluuli purjehtineensa pitkin Itä-Aasian rantoja. Mutta tässä taas\non muistettava, ettei hän tosiaan tavannut mitään maantieteellistä\ntosiasiaa, joka varmaan olisi osottanut tämän mielipiteen harhauksen.\nColumbus luotti siihen, että vanhat oppineet olivat oikein mitanneet\nmaan ympärystän, ja tietäen purjehtimansa matkan pituuden hän\nsaattoi mielestään jotenkin varmasti laskea, että hän tosiaan oli\nsaavuttanut matkansa päämäärän. Vaikkapa hän olisikin voinut määrätä\nmaantieteellisen pituusasteen, s.o. löytämäinsä maitten paikan\nasteverkossa, niin puuttui kuitenkin kaukaisesta idästä luotettavia\nastemääräyksiä, jotka olisivat osottaneet, kuinka suuri aukko vielä\noli jäänyt molempien Intiain väliin. Edellisessä olemme sitä paitsi\nnähneet, kuinka monet Länsi-Intian saarilla kuullut nimet ja huomatut\nilmiöt todella viittasivat siihen, että oli lähestytty Aasian itäsyrjän\nniin vähän tunnettuja ihmemaita.\n\nSitä ei voi kenkään hyvällä syyllä kieltää, etteikö Columbus ollut\nerinomaisen taitava ja huolellinen purjehtija. Kun otamme huomioon\nalusten pienuuden ja vaillinaiset varustukset, niiden huonon\npurjehduskyvyn ja vielä enemmän vesien ja rantain tuntemattomuuden\nja vaarallisuuden, Mexicon lahden ja Karibimeren tavattoman rajut\näkkituulet, niin täytyy meidän hämmästyä, kuinka hän monilla\nmatkoillaan niin hyvin suoriutui kaikista vaaroista. Vielä viimeisellä\nmatkallaan hän vanhana ja sairaana ohjasi laivojaan mitä vaikeimmissa\noloissa, kunnes ne olivat niin madonsyömät — siihen aikaan ei laivoissa\nollut kuparilevyä pohjan suojana — etteivät ne lopulta pysyneet veden\npäällä, vaan olivat ajettavat rantaan uppoamaan. Vielä sittenkin hän\nosasi käyttää niitä kuukausimääriä linnotuksena ja luultavasti niistä\nlopulta korjata kaikki, mitä suinkin oli jonkin arvoista.\n\nLänsi-Intiaan perustetut siirtokunnat eivät ottaneet Columbuksen\nhallinnossa menestyäkseen, ja sitä on pidetty riittävänä syynä hänen\nsyrjäyttämiseensä ja tarmokkaampien miesten lähettämiseen hänen\nsijaansa. Mutta olivathan siirtomaayritykset silloin vasta alussaan,\neikä varsinkaan ollut minkäänlaista kokemusta elämästä kuumissa\nmaissa. Jo terveydelliset vaarat olivat niin suuret, että ne olivat\nomiaan saattamaan vaikka kuinka kunnollisesti hallitun siirtokunnan\nturmioon. Toiseksi nuorista siirtokunnista vaadittiin liian nopeaan\nsuuria tuloja. Se ei voinut tapahtua muulla tavalla, kuin rasittamalla\nalkuasukkaita. Siihen taas ei Columbuksen ihmisystävällinen luonne\ntaipunut. Hänen päämääränsä oli alkuasukkaitten verkallinen\ntaivuttaminen kristinuskoon ja sivistykseen. Sen vuoksi hän ei voinut\ntyydyttää niitä kaikenlaisia onnenonkijoitakaan, jotka emämaasta\nriensivät meren taa siinä toivossa, että nopeaan rikastuisivat, ja\ntästä taas olivat seurauksena ainaiset juonet ja kapinat. Lisäksi\nColumbus oli alhaisesta asemasta kohonnut muukalainen, joka jo\nsinään herätti kateutta. Hänen oli sitä vaikeampi menestyä uusien\nsiirtomaitten hallitsijana, kun hän ei Espanjan hallituksen puolelta\nsuinkaan saanut sitä vakaata ja tehokasta kannatusta, joka hyvän\njärjestyksen ylläpitämiseksi olisi ollut välttämätöntä. Mutta hänen\nsuunnitelmansa olivat terävästi mietityt ja kaukonäköiset.\n\nSuuren löytöretkeilijän kohtalo sen kautta muodostui traagilliseksi.\nMenetettyään varakuninkuuden hän menetti useimmat ystävänsäkin ja kuoli\nmelkein unohdettuna. Toiset miehet tunkeutuivat etusijaan ja Uusi\nmaailma sai nimensäkin toisesta miehestä, jonka ansiot sen tutkimisesta\nolivat vähemmät kuin monen muun. Vuosisatoja kului, ennenkuin\nColumbuksen merkitys jälleen tunnustettiin ja hän sai sen sijan, joka\nhänelle historiassa kuuluu.\n\nColumbus oli kookas, komea mies, vaaleaverinen, vaikka olikin\nitalialainen. Nenä oli kaareva, silmät siniset, iho punakka\nja pisaroissa, hiukset punaiset, mutta muuttuivat jo aikaisin\nlumivalkoisiksi. Siinä ainoassa kuvassa, joka jotenkin varmaan\nlienee maalattu hänen eläissään, hän on parraton. Seuramiehenä hän\noli miellyttävä ja iloinen ja osasi sujuvasti ja vilkkaasti esittää\nmielipiteensä. Uskonnollinen hartaus oli hänen luonteensa esiintyvimpiä\npiirteitä. Kuta kauemmin hän eli, sitä enemmän uskonnolliset mietteet\nsaivat hänen mielessään sijaa. Tämä ilmenee siitä nimikirjotuksestakin,\njota hän tavallisesti käytti ja joka ajan tavan mukaan oli peitetty\nsymbolistiseen salaverhoon.\n\n          S.\n       S. A. S.\n       X  M  Y\n    Chro FERENS.\n\nOn säilynyt hänen ohjeensa, miten se on kirjotettava: ensin X ja S sen\npäälle, merkiten Kristusta, sitten M ja A sen päälle, merkiten Mariaa,\ntämän jälkeen Y ja S sen päälle, joka merkitsi Jooseppia, alle Chro\nkreikkalaisilla kirjaimilla ja FERENS, joka merkitsi Christopheria.\nTämän tunnusmerkin hän kirjotti asiakirjainsa alle.\n\nHän oli herkkäuskoinen, hyväntahtoinen ja suvaitsevainen, ja yhtä\nhelposti leppyvä, kuin toisinaan äkkipikainenkin. Sen vuoksi hänellä\nei aina ollutkaan sitä rautaista kylmäverisyyttä, joka olisi ollut\ntarpeen. Mutta toiselta puolen oli ihmishenkien hukka hänen matkoillaan\nverraten vähäinen. Hän piti huolta merimiehistään, eikä suotta uhrannut\nheitä, niinkuin ne, jotka hänen jälkeensä toimivat Uudessa maailmassa.\nNeljännelläkin retkellä, joka oli niin vaivaloinen ja vaaroja täynnään,\nmieshukka oli aivan vähäinen, ellemme ota lukuun sitä venekuntaa, joka\njoutui salaväjytyksen uhriksi Veraguan rannalla. Monen monet olivat\nne toisten yritykset, joiden osanottajista ainoastaan tähteitä pääsi\nhengissä palaamaan.\n\nColumbus oli suurien löytöretkien levottoman ajan jaloimpia\ntoimimiehiä, samalla kun hän työnsä merkityksen puolesta oli sen\nsuurin henkilö.\n\n\n\nColumbuksen omaiset.\n\n\nLuomme vielä katsauksen Columbuksen omaisten vaiheisiin. Bartolomeo\nColombo, — hänkin kirjotti nimensä Colon Espanjaan muutettuaan, — joka\noli veljelleen niin oivallisena apuna sekä Espanjolassa että hänen\nviimeisellä löytöretkellään, lähti amiraalin kuoltua veljenpoikansa\nDiegon keralla Länsi-lntiaan, jossa hän sai Haitin ja Portoricon\nvälistä pienen Mona saaren. Bartolomeo kuoli Haitissa v. 1514.\nEpäilemättä hän veljeksistä oli tarmokkain ja lujin; heikompi luonne\noli nuorempi veli Diego, joka niinikään kuoli Haitissa.\n\nAmiraalin laillinen poika, Diego, kasvatettiin hovissa ja lähti vasta\nv. 1509 Haitiin, jossa hän v. 1526 kuoli. Hän oli naimisissa Maria\nde Toledon, Alban herttuan veljentyttären, kuningas Ferdinandin\nserkuntyttären kanssa ja pääsi siten Espanjan vanhimpain sukujen\nyhteyteen. Mahtavien suojelijainsa avulla hän vihdoin sai periä\nisänsä arvot. Ovandon jälkeen Diego Colon nimitettiin Länsi-Intian\nmaaherraksi. Hän rakennutti itselleen Santo Domingon kaupunkiin komean\nkivipalatsin ja hallitsi siirtokuntaansa kahdeksantoista vuotta\nvaihtelevalla menestyksellä mitä vaikeimmissa oloissa. Keisari Kaarlo\nV:nneltä hän sai takaisin varakuninkaankin arvonimen. Hänen aikanaan\nVelasquez asutti Cuban, mutta hallitsi sitä kokonaan itsenäisesti.\nDiego Colon sen kautta joutui Velasquezin kanssa riitoihin ja kosti\npuolestaan siten, että hän kannatti Cortezia, kun tämä Mexicoa\nvallottaessaan petti Velasquezin.\n\nColumbuksen poika liitosta Beatrice Enriquezin kanssa, Fernando, sai\ntieteellisen kasvatuksen. Amerikasta palattuaan hän asettui Sevillaan,\nperustaen sinne aikaansa nähden erinomaisen laajan kirjaston, jossa\noli 20,000 nidettä. Tämä »Biblioteca Colombina» on yhä vielä samalla\nnimellä olemassa, vaikka onkin huonon hoidon kautta aikain kuluessa\nmenettänyt paljon arvokkaimmista teoksistaan. Fernando matkusteli\nlaajalti Europan maissa ja nautti tieteellisessä maailmassa suurta\nmainetta. Häntä pidettiin kauan v. 1571 ilmestyneen Columbuksen\nelämäkerran kirjottajana, mutta kun siinä on runsaasti vääristeltyjä\ntietoja ja monet seikat osottavat tekijän perehtymättömyyttä\npurjehdukseen, niin teoksen oikeutta nykyisin epäillään. Fernando,\njolla oli ruhtinaallinen eläke, samoin kuin Diegollakin, kuoli\nnaimatonna.\n\nDiego Colonin poika Luis luopui varakuninkaan arvosta ja sai Veraguan\nherttuan, Jamaican markisin ja Intian amiraalin arvonimet, ynnä 10,000\nkultadukatin eläkkeen. Myöhemmin arvonimet periytyivät naisien kautta\ntoisiin sukuihin. Mutta vielä nykyisin on Espanjassa suku, jolle kuuluu\nVeraguan herttuan ja valtameren amiraalin arvonimi. Suvun päämies aina\nsaa Cristobal Colonin nimen.\n\n\n\n\nMuita löytöretkiä Länsi-Intian vesillä.\n\n\nKun Columbus Ovandon saapuessa Haitiin menetti yksinoikeutensa Uuden\nmaailman tutkimiseen, niin avautui yksityisille tilaisuus yrityksiin\nja löytöihin, ja kilvan riennettiin sitä käyttämään. Ensimäisiä\noli urhea Ojeda, johon jo olemme tutustuneet. Mutta itsenäisenä\ntoimimiehenä hän ei onnistunut yhtä hyvin kuin seikkailevana ritarina.\nOjeda sai Espanjan hallitukselta luvan tutkia Parian helmipaikkoja,\njotka Columbus oli kolmannella matkallaan löytänyt. Luotsina hänellä\noli Juan de la Cosa, joka tällä matkalla laati ensimäisen kartan\nUudesta maailmasta. Sitä paitsi oli oman ilmotuksensa mukaan Amerigo\nVespuccikin mukana.\n\n\n\nOjeda.\n\n\nOjeda lähti Cadizista toukokuussa v. 1499, laski Atlantin meren\npoikki samoja teitä kuin Columbus kolmannella matkalla ja saapui\nGuayanaan Surinamin rannalle. Rantaa seuraillen löydettiin Essequibo\nja Orinoco jokien suistamot, jonka jälkeen tultiin Trinidadiin ja\npurjehdittiin Parian lahden kautta Venezuelan pohjoisrannalle. Sitten\nkäytiin Helmisaarilla, Margaritassa ja Curaçaossa, ja tultiin lahteen,\njossa maanasukkaitten rakennukset olivat paaluilla. Seutu sai siitä\n»Venezuelan», s.o. »Pikku-Venezian» nimen, joka sittemmin käsitti koko\nrannikon ja vihdoin sisämaankin. Kun oli vielä Maracaibo-lahtikin\ntutkittu, niin Ojeda laski meren poikki Haitiin, jossa hän\nliittyi Roldaniin Columbusta vastaan. Kotomatkalla, joka tapahtui\nBahama-saariston kautta, ryöstettiin sieltä 232 asukasta orjiksi, kun\nei retken kustannuksia voitu muulla tavalla suorittaa. Kesällä 1500\nOjeda palasi takaisin Cadiziin.\n\n\n\nAlonso Niño.\n\n\nJotenkin samoja teitä, mutta vähäistä ennen, purjehti Alonso Niño\npienellä laivalla, joka oli varustettu helmien ostoa varten. Niño\nsaapui helmirannalle vähäistä ennen Ojedaa, joten hän saattoi itselleen\nvaihtaa suuren saaliin, eikä Ojedalle jäänyt mitään. Niño toi\npalatessaan 96 naulaa helmiä. Matkalla oli tultu siihen vakuutukseen,\nettä maa, jonka rantoja oli purjehdittu, välttämättä oli mannerta,\nkoska siellä oli semmoisia eläimiä, joita ei saarilla tavattu. Retken\nrunsas helmisato kiihotti toisia onneaan yrittämään.\n\n\n\nPinzonien retki.\n\n\nLopulla vuotta 1499 lähettivät Paloksen Pinzonit laivoja\ntutkimusretkelle. Laivuetta johti Vicente Yañez Pinzon, joka oli\nmukana Columbuksen ensimäisellä matkalla. Se kulki vielä etelämpää\npäiväntasaajan poikki kuin Ojeda, joutui koviin myrskyihin ja saapui\nvihdoin Brasilian rannalle, lähelle nykyistä Recifeä eli Pernambucoa.\nJuhlallisesti Pinzon otti maan Espanjan omaksi, leikaten puista oksia,\njuoden maan vettä ja pystyttäen rannalle ristejä. Mutta asukkaat\nolivat vihamielisiä. Eräs sen ajan kirjailija sanoo, että tämän matkan\nkautta todistettiin kuumassakin vyöhykkeessä olevan mahdollista asua.\nPortugalilaiset olivat kuitenkin jo ennen huomanneet saman Afrikassa.\n\nRannikolla jouduttiin, milloin maihin poikettiin, verisiin taisteluihin\nmaanasukkaitten kanssa. Lopulta saavuttiin mahtavan Amazonijoen\nsuulle. Laivat sattuivat silloin purjehtimaan kauempana merellä ja\nhämmästyivät sitä, että vesi äkkiä muuttui suolattomaksi ja juotavaksi.\nSiitä oivallettiin, että oli tultu valtavan joen suulle, ja laskettiin\nlähemmä maata. Löydettiin paljon matalia saaria ja ryöstettiin\neräältä 36 maanasukasta orjiksi. Amazonijoen suulla nähtiin valtava\npororoca-ilmiö. Se on vuoksilaine, joka joen virtauksen kohdatessaan\nkohoo niin korkeaksi ja jyrkäksi, että se tuhoaa kaikki pienemmät\nalukset, mitä tiellään kohtaa. Selvää oli, että moisen vedenpaljouden\ntäytyi laskea suurelta mannermaalta. Espanjassapa ei aluksi tahdottu\nuskoa, että niin suurta jokea saattoi olla olemassakaan. Mutta\npurjehtijat vakuuttivat veden muuttuneen sitä suolattomammaksi, kuta\nkauemmaksi oli jokeen noustu. Pietari Martyr, joka Pinzonin löydöstä\nkertoo, luuli hänen löytämäänsä jokea samaksi, jonka suulle Columbus\noli tullut, ennenkuin laski Parian lahteen. Amazonijoen pohjoisrannalla\ntavattiin niin suuria puita, ettei kuudentoista miehen sylimitta\nniiden ympäri ulottunut. Pinzonin laivat nousivat jokeen noin 90—100\nkilometriä meren rannasta. Laivoihin kuormattiin brasil-väripuuta,\njosta Brasilia on nimensä saanut, ja palattiin sitten Parian lahden\nkautta Haitiin. Kun ei löydetty kultaa eikä helmiä, niin lähdettiin\nBahama-saarille orjan ajoon, mutta siellä pari laivaa myrskyssä\ntuhoutui. Ainoastaan kaksi saapui syyskuussa v. 1500 takaisin Palokseen.\n\nPinzon nimitti löytämänsä joen Rio Maria de la Mar Dulceksi, joka\nsitten lyhennettiin Mar Dulceksi, s.o. suolattomaksi mereksi. Toiset\nsanoivat sitä Rio Grandeksi. Pinzonin seuralaisten tietojen mukaan sitä\nmyöhemmin aljettiin sanoa Maranjoniksi, joka ehkä oli alkuasukkaitten\nkäyttämä nimitys. Amazonijoen nimen joki sai vasta Orellanalta,\njoka muutama vuosikymmen myöhemmin ensimäiseksi laski sitä pitkin\nEtelä-Amerikan poikki mereen saakka.\n\nKuukautta myöhemmin kuin Pinzon lähti Paloksesta pari muutakin\nlaivaa, jotka saapuivat Brasilian rannalle samoille paikoille. Näillä\nlaivoilla, jotka kulkivat samoja teitä kuin Pinzoninkin retkikunta,\nlienee Amerigo Vespucci ollut mukana. V. 1500 purjehti Bastidas\nkahdella laivalla Karibimereen ja tutki Maracaibo-lahden ja Panaman\nkannaksen välisen rannikon. Hän saapui siis nykyisen Colonin seuduille\nennen kuin Columbus pohjoisesta päin tullen. Bastidaan matkan kautta\noli Etelä-Amerikan koko pohjoisranta tullut tunnetuksi.\n\nAlussa vuotta 1502 Ojeda lähti toiselle matkalleen. Hänellä oli neljä\nlaivaa ja aikomus oli perustaa siirtokunta Maracaibo-lahden rannoille.\nAsukkaat kuitenkin yritystä vastustivat ja tuottivat Espanjalaisille\nniin tuntuvan mieshukan, että Ojedan väki teki kapinan, vangitsi\njohtajansa ja kuljetti hänet San Domingoon tuomittavaksi. Espanjassa\nOjeda kuitenkin vapautettiin edesvastuusta. Vielä huonommin kävi\nkahdelle pienelle retkikunnalle, jotka olivat lähteneet Venezuelan\nrannoille ihmisiä orjiksi rosvoamaan. Darien-lahdessa monta laivaa\nkärsi haaksirikon. Eloon jääneitten täytyi viettää vaikeita aikoja\nrannikolla, jossa enemmän kuin puolet kuoli tauteihin. 200:sta\nmatkalle lähteneestä seikkailijasta lopulta ainoastaan nelisenkymmentä\npelastui Jamaican ja Haitin kautta Espanjaan. Seuraavana vuonna Ojeda\nsiitä huolimatta oli uudelleen liikkeellä, mutta tästä, v. 1505\ntehdystä retkestä, ei sen tarkemmin tiedetä. Myöhemmin kerromme hänen\nviimeisestä siirtokuntayrityksestään Venezuelan rannikolla.\n\n\n\nPortugalilaiset Brasiliassa.\n\n\nKeväällä v. 1500 joutui Cabralin johtama portugalilainen laivasto\nBrasilian rannikolle matkalla Intiaan Cabral ei tiennyt Pinzonien\nlöydöistä, vaan luuli tulleensa tuntemattomaan saareen; hän otti sen\nPortugalin omaisuudeksi. Lissabonissa päätettiin, että saari oli\nerinomainen asemapaikaksi Intian matkalla ja lähetettiin viipymättä\nlaivoja siirtokuntaa perustamaan ja linnaa rakentamaan. Tämän laivueen\nmukana lienee ollut Amerigo Vespucci, joka oli taitava määräämään\npaikkain maantieteellisen aseman kvadrantilla ja sen vuoksi oli\nsaanut Portugalin kuninkaalta kutsumuksen Lissaboniin. Retkikunta\npurjehti otaksutun saaren rantoja eteläänpäin luultavasti aina Rio\nJaneiron lahteen saakka ja huomasi, että se oli samaa suurta maanosa,\njonka rantoja Espanjalaiset olivat pohjoisemmassa tutkineet. Oman\nvakuutuksensa mukaan Vespucci sitten sai retkikunnan johdon käsiinsä ja\nkuljetti laivastoa vielä paljon kauemmaksi etelää kohti, kunnes tultiin\nasumattomalle kalliorannalle, joka oli noin 50:llä asteella eteläistä\nleveyttä. Se olisi siis vastannut joko Patagonian rantaa tai Tulimaata.\nMutta näitä tietoja epäillään, koska niille ei ole muuta vahvistusta\nkuin Vespuccin oma kertomus.\n\nMyöhemmin Vespucci sai johdettavakseen melkoisen retkikunnan, jonka\npiti hänen suunnitelmansa mukaisesti purjehtia lounaistietä Intiaan,\ntehdä siis sama matka kuin Magalhães 16 vuotta myöhemmin. Vespucci\nlähti matkaan kesäkuussa 1503, mutta haaksirikkojen ja kaikenlaisten\nvastusten ja rettelöiden vuoksi oli menestys huono. Vespuccin täytyi\ntyytyä siihen, että hän Brasilian rannikolle perusti siirtokunnan,\nnykyisen Bahian, ja toi Portugaliin palatessaan punapuuta. Sen kautta\nhän menetti Portugalissa suosionsa ja siirtyi takaisin Espanjaan. V.\n1505 hän Sevillassa tapasi murtuneen Columbuksen. »Vespucci miellytti\nminua suuresti», kirjotti amiraali. »Hänellekin, kunnianarvoiselle\nmiehelle, onni on ollut epäsuotuisa, niinkuin niin monelle muullekin.\nHänkään ei ole palveluksistaan saanut vastaavaa palkkaa.» Kuningas\nFerdinand kuitenkin käytti hyväkseen Vespuccin tietoja ja kokemusta,\nantoi hänelle lahjan ja myöhemmin vakinaisen toimenkin. Hänestä tuli\nEspanjan valtameriluotsien päällikkö, joka tutki heidän tietojaan ja\nantoi todistukset heidän taidostaan. Sitä paitsi hän toimi karttain\nlaatijana.\n\n\n\nAmerikan nimi.\n\n\nAmerigo Vespucci oli uuttera kirjeiden kirjottaja ja kuvasi sattuvasti\nEtelä-Amerikan kansanelämää. Hänen kirjotuksiaan luettiin tavattoman\nlaajalti, ne kun olivat ensimäinen yritys luoda yhteiskuvaa Uudesta\nmaailmasta. V. 1507 julkaistiin hänen matkakirjeensä yhdessä\nniteessä ja niitä meni kaupaksi monta painosta, vaikka ne olivatkin\nlatinankieliset. Kirjan nimi oli »Quatuor Navigationes», s.o. neljä\nmerimatkaa. Sen kautta Vespuccin löytämät taikka oikeammin näkemät\nmaat — suurin osa niistä oli jo ennen löydetty — tulivat paljon\nlaajemmalti tunnetuiksi kuin Columbuksen löytämät, sillä Columbus\nantoi hyvin vähän tietoja matkainsa tuloksista. Vespucci ensimäiseksi\npuhui Uuden maailman manteresta, s.o. Etelä-Amerikasta, ja yleisössä\nvakaantui se käsitys, että Amerigo Vespucci olikin löytänyt varsinaisen\nuuden maanosan, Columbus vain muutamia saaria merestä. Ja sen kautta\netäämpänä, jossa vähemmän osattiin arvostella, kuinka asian laita\noikeastaan oli, pidettiin luonnollisena asiana, että uusi maanosa\nsaisi Amerigon nimen. Sen ehdotti Martin Waltzemüller (Hylacomylus)\nPtolemaioksen maantieteen korjatussa painoksessa, jonka hän julkaisi.\nTätä etäistä ihailijaa, joka eli koulunopettajana pienessä kaupungissa\nLothringissa, on Amerikan kiittäminen siitä, ettei sen nimeksi tullut\n»Columbia». Myöhemmin on erehdystä sikäli korjattu, että Amerikan\nvarsinaista löytäjää on muissa nimissä muistettu. Amerikan nimeä\naljettiin käyttää ensiksi Saksassa ja Itävallassa, sitten sen tapaamme\nEnglannissa. Aluksi se tarkotti vain Etelä-Amerikkaa, mutta laajeni\nsitten koko Uudelle maailmalle. Yleistä pätevyyttä se ei kuitenkaan\nsaavuttanut kuin paljon myöhemmin. Vielä kuudellatoista vuosisadalla\nEtelä-Amerikkaa jotenkin yleiseen sanottiin joko »Peruanaksi» tai\n»Brasiliaksi». Espanjan hallitus sitä sanoi Intiaksi. Muutoin Amerigo\nVespucci tuskin sai itse tietää, mikä kunnia hänelle tapahtui. Amerikan\nnimeä ei kuitenkaan hyväksytty aivan vastalauseetta. Piispa Las Casas\nehdotti, että Uusi maailma nimitettäisiin löytäjänsä mukaan Columbaksi,\nmutta ehdotus ei liene tullut niin yleiseen tunnetuksi, että se olisi\nvoittanut Amerikka nimen.\n\n\n\nLas Casas, intianien suojelija.\n\n\nColumbuksella oli mitä parhaat aikeet Läns-Intian alkuasukkaita\nkohtaan, mutta olot muodostuivat ylivoimaisiksi. Kun uusista maista\nei saatukaan niin helposti rikkauksia, kuin oli kuviteltu, niin hän\nei muuta keinoa keksinyt, kuin ruveta Portugalilaisten esimerkkiä\nnoudattaen myymään orjia. Hän aikoi aluksi ryöstää ainoastaan ilkeitä\nKaribeja, mutta ei kauaa kulunut, ennenkuin otettiin keitä vain\nsaatiin. Espanjan hallitus ei tätä menetelmää alussa hyväksynyt, mutta\nsen kiellot eivät auttaneet. Varsinkin sitten kun Ovando pääsi Haitissa\nhallitsemaan ja vallitsemaan, ruvettiin maanasukkaita kohtelemaan niin\npetomaisen julmasti, että viidessätoista vuodessa yhdestä miljoonasta\noli jäljellä vain kuusikymmentätuhatta, ja kun oli kulunut vielä\nseitsemän vuotta, niin oli jäänyt neljätoistatuhatta. Sokea ahneus\ntukahutti kopeista vallottajista kaiken inhimillisen tunteen; yhden\nkultaunssin vuoksi oltiin valmiit milloin hyvänsä uhraamaan maanasukas\nja lopulta heitä teurastettiin, revittiin ja poltettiin huvin vuoksi.\n\nOli kuitenkin niitäkin, joita säälitti intianien kurja kohtalo ja\njotka voimainsa takaa koettivat sitä auttaa. Ikimuistettavan nimen on\nnäiden jalojen harrastustensa vuoksi ansainnut piispa Bartolomé de\nLas Casas (1474—1556), »intianien apostoli». Hänen isänsä oli ollut\nmukana Columbuksen toisella retkellä. Las Casas pääsi itsekin mukaan\nkolmannelle v. 1498. V. 1502 hän lähti Haitiin Ovandon kanssa ja\nvihittiin siellä v. 1510 papiksi, ollen ensimäinen Amerikassa vihitty\npappi. V. 1511 hän siirtyi Velasquezin mukana Cubaan ja oli v. 1513 tai\n1514 läsnä Caonaon kamalassa intianiteurastuksessa, jota hän turhaan\nkoetti saada estetyksi. Pian sen jälkeen hän ystävänsä Rentieran kanssa\nsai Zaguan luota suuren intianikylän »repartimientokseen» (osuudekseen)\nja koetti sitten samoin kuin hänen muutkin maanmiehensä rikastua\nparhaan taitonsa mukaan, hoitaen papin tehtäviä vain sivutoimena. Mutta\nhän sai näin kokemusta, tuli vakuutetuksi repartimiento-järjestelmän\nvääryydestä, alkoi saarnata sitä vastaan ja laski vapaiksi omat\norjansa. Hän matkusti Espanjaan puhumaan intianien puolesta ja seuraus\nhänen valituksistaan oli, että kardinali Jimenes v. 1516 lähetti\nLänsi-Intiaan kuninkaallisen komissionin asiaa tutkimaan. Las Casas sai\narvonimellä »intianien suojelija» valvoa komissionin töitä ja olla sen\nneuvonantajana. Mutta komissioni osotti niin suurta leväperäisyyttä\ntehtävässään, että Las Casas seuraavana vuonna uudelleen matkusti\nEspanjaan ja ehdotti, että intianeille annettaisiin täydelleen takaisin\nvapaus. Sen sijaan piti uudisasukkailla olla oikeus tuoda Cubaan\nneekeriorjia. Siten alkoi neekerien tuonti Länsi-Intiaan. Mutta sekään\nei pelastanut intianeja; se oli vain uusi epäkohta edellisten lisäksi.\nLas Casas sen vielä eläissään sai nähdä ja katui sitten katkerasti, kun\nhän ei ollut käsittänyt sitä, että neekereillä on sama oikeus vapauteen\nkuin Uuden maailman alkuasukkaillakin.\n\nLas Casas ei elinaikanaan hyljännyt sorrettujen intianien asiaa. Hän\nkävi myöhemmin Mexicossa ja Keski-Amerikassa ja oli avullisena näitten\nmaitten kristinuskoon käännyttämisessä. V. 1543 hänet nimitettiin\nMexicon Chiapaan piispaksi. Hän oli saanut Espanjan hallituksen\nsäätämään lakeja intianien suojaksi, mutta näiden harrastusten vuoksi\nhän joutui omain maanmiestensä puolelta niin kiivaan vastustelun ja\nhäväistyksen alaiseksi, että hän v. 1547 luopui piispan toimesta\nja palasi Espanjaan. Siellä hän saattoi paremmalla menestyksellä\nvaikuttaa alkuasukkaitten hyväksi ja sekä Kaarle V että Filip II\nkallistivat korvansa hänen ihmisystävällisille ehdotuksilleen. Mutta\nEspanjan hallituskin oli voimaton hillitsemään alamaisiensa kamalaa\nihmishävitystä Uudessa maailmassa. Las Casas kirjotti Länsi-Intian\nhistorian, joka vasta 1875 painettiin, ja useita kirjotuksia intianien\nvapauden puolesta. Eräs niistä on nimeltään: »Lyhyin selonteko\nläntisten intianien hävityksestä»; se nimite puhuu niteitä.\n\nOlemme kertoneet, kuinka Haitin väestö hävitettiin. Ovando sai\nkuningas Ferdinandilta luvan tuoda sijaan väkeä Bahama-saarilta,\njoiden asukkaista Columbus oli kuningasparikunnalle lausunut eräässä\nkirjeessään: »Tämä maa on kaikkia muita maita upeampi yhtä paljon\nkuin päivä yötä loistavampi; alkuasukkaat rakastavat lähimmäistään\nkuin itseään; heidän keskustelunsa on lempeintä, mitä saattaa\najatella; heidän kasvonsa aina hymyilevät; ja he ovat niin lempeitä\nja rakkaita, että minä vakuutan Teidän Korkeudellenne maailmassa ei\nolevan parempaa kansaa». Tämäkin kansa hävitettiin sukupuuttoon.\nVainajain kunnioittaminen ja rakkaudella muisteleminen oli, niin\nsanottiin. Bahamalaisten luonnepiirre. Espanjalaiset käyttivät sitä\nsyöttinä, luvaten viedä heidät laivoillaan taivaallisille rannoille,\njoilla heidän omaisensa paraillaan olivat. Noin 40,000 henkeä vietiin\nEspanjolan kultakaivoksiin nääntymään. Bahama-saarista, joilla tosiaan\nvalkoisien saapuessa vallitsi paratiisimaiset olot, tuli sittemmin\nLänsi-Intian kaikkein pahin rosvopesä.\n\nV:n 1550:n vaiheilla oli Cuban Cibuneyt, jotka kuuluivat toiseen\nrotuun kuin Haitin, Jamaican ja Portoricon Arawakit, hävitetty\nsukupuuttoon. Samoin kävi Jamaican, jonka suopean ystävällisen kansan\nDon Pedro d’ Esquivel. Columbuksen pojan Diegon lähettämänä saaria\nvaltaamaan, yhtä julmasti hävitti sukupuuttoon. Ihana Jamaica jaettiin\nkahdeksan espanjalaisen perheen kesken. Intianit hävitettyään nämä\ntoivat orjia vain omiksi tarpeikseen, niin että saarella, jonka\nväkiluku nykyisin lähentelee miljoonaa, v. 1655, Englantilaisten\nvallottaessa sen, asui vain 3000 henkeä, valkoisia ja neekeriorjia.\nUrhoollisemmin puolustivat Portoricon asukkaat, Borinquenjot, itseään.\nHe saivat taistelussa apua Vähien Antillien Karibeilta ja uhkasivat jo\nhävittää saaren Espanjalaiset sukupuuttoon. Mutta kun englantilaiset\nja ranskalaiset merirosvot kukistivat naapurisaarien Karibit, niin\neivät Borinquenjot kauempaa jaksaneet puoliaan pitää, vaan joutuivat\nsaman surkean kohtalon alaisiksi kuin Länsi-Intian muittenkin saarien\nkansat. Neekerejä tuotiin yhä enemmän, ja vuosisatoja eteenpäinkin tämä\nsaaristo sitten oli ilmetty helvetti maan päällä, huolimatta siitä,\nkuinka isännät ainaisissa sodissa vaihtelivat. Kun vapautus vihdoin\ntuli, niin oli Haitissa ja Jamaicassa melkein puhdas neekeriväestö,\nCubassa ja Portoricossa sekä Vähillä Antilleilla suureksi osaksi.\nKauimmin olivat Vähillä Antilleilla Karibit puoliaan pitäneet.\n\nEnnenkuin jatkamme Etelä- ja Keski-Amerikan löytöjen historiaa, tulee\nmeidän palata Portugalilaisten meriretkiin. Columbuksen suuri löytö\nvihdoinkin kiihotti Portugalia lähettämään laivaston sille tielle,\njonka Bartholomeu Diaz oli löytänyt. Se pääsi matkansa päämäärään,\nja Portugalilaiset saattoivat anastaa Intian kaupan, ennenkuin\nEspanjalaiset lännen kautta sinne ennättivät. Toiseen yhteyteen taas\njätämme ne retket, jotka eräästä pohjoisemmasta maasta, Englannista,\ntehtiin Pohjois-Amerikkaan heti sen jälkeen, kun sanoma Columbuksen\nonnellisesta paluusta ensimäiseltä matkaltaan oli tullut tunnetuksi.\nBartolomeo Colombon esityksiä muistellen Englannin kuningas antoi\nlaivoja venezialaiselle Giovanni Cabbotolle, joka v. 1497 löysi\nnykyisen Breton saaren, Uuden Skotlannin pohjoisosan, siis arvatenkin\nsamat seudut, joihin pohjanmiehet olivat puoltatuhatta vuotta\naikaisemmin koettaneet perustaa siirtokunnan.\n\n\n\n\n\nPORTUGALILAISET ITÄ-INTIASSA.\n\n\n\n\nVasco da Gaman retki Etu-Intiaan.\n\n\nKun Bartholomeu Diaz oli v. 1488 löytänyt Afrikan eteläkärjen\nja toiselta puolen Covilhamin tiedustelujen kautta Intiassa ja\nItä-Afrikassa [»Maant. ja löytör.» I, s. 427] oli saatu tietää,\nettä Afrikan itäranta juoksi herkeämättä eteläänpäin, niin oli\ntodennäköisyyden mukaan meritie Intiaan selvitetty. Se oli kuitenkin\nhuomattu niin pitkäksi ja vaivalloiseksi, ettei Portugalilla seuraavina\nvuosina ollut varoja eikä halua lähettää laivastoa tätä reittiä perille\npurjehtimaan, sillä selvää oli, että sitä varten tarvittiin melkoisia\nvoimia, jos mieli turvallisesti liikkua Intian paljon kuljetuilla\nvesillä.\n\nAmerikan löytö antoi uutta virikettä Portugalilaisten toimille,\nvaikka paavin maanjako, josta olemme ennen maininneet, jossain määrin\nturvasikin heitä Espanjan kilpailulta. Kun kartat olivat puutteelliset,\nniin oli kuitenkin pelättävää, että Espanjalaiset ehkä voisivat anastaa\nainakin Molukit, joista kalleimmat mausteet tulivat, sillä heidän\ntiensä valtameren poikki näytti olevan paljon lyhempi. Portugalissakaan\nei nimittäin voitu muuta luulla, kuin että Columbus todella oli\nsaapunut Aasian itärannalle.\n\nHallitsijanvaihdos kuitenkin yhä viivytti aikomuksen toteuttamista.\nKuningas Juhana valmisteli retkikuntaa, mutta kuoli kesken puuhiaan\nv. 1495. Hänen seuraajansa, nuori kuningas Manuel, jolle jälkimaailma\non antanut Suuren nimen, koska Portugal hänen aikanaan suoritti\nmainehikkaimman osansa maailmanhistoriaa, ei aluksi saanut kannatusta\nneuvonantajiltaan, ja retkikunnan lähettäminen sen vuoksi viivästyi,\nkuninkaan rohkeasta yrittelijäisyydestä huolimatta. Vasta v. 1497\nryhdyttiin täydellä todella varustuksiin. Niitä johti itse kokenut\nBartholomeu Diaz, jolle ei kuitenkaan uskottu retken johtoa. Vasco da\nGaman tehtäväksi annettiin Portugalin lipun ja onnen vieminen Intian\nvesille.\n\n\n\nRetkikunnan varustaminen.\n\n\nRetkikuntaan kuului ainoastaan neljä laivaa, joista suurin oli noin\n120 toimin vetoinen, eräs toinen 100 tonnin vetoinen ja molemmat\nmuut vielä pienempiä. Ei kuitenkaan ole luultavaa, että nämä mitat\nvastaavat nykyisiä; hyvällä syyllä päätellään, että Gaman samoin kuin\nColumbuksenkin laivat kuitenkin olivat ainakin toista vertaa suuremmat.\nLaivat olivat kaikki niin saman mallisia kuin suinkin voidakseen\ntarpeen tullen käyttää toistensa varustuksia. Kuninkaan käskystä niihin\nannettiin kahdenkertaiset köydet ja purjeet, ja runsaasti ampuma-aseita\nja -varoja, kaikenlaisia ruokavaroja ja kauppatavaroita, ja jokaiseen\nlaivaan pieni laivarohtola. Pappi tietysti seurasi mukana, sillä\npappi oli siihen aikaan tärkeämpi kuin lääkäri. Sitä paitsi otettiin\nkuninkaan käskystä mukaan runsaasti kaikenlaista kauppatavaraa,\nmitä maassa valmistettiin, kulta- ja hopeakirjaisia vaatteita,\nkaikenlaatuisia ja -värisiä verkoja, jalokiviä, rannerenkaita, käätyjä,\nkullattuja hopeakannuja, kirjailtuja väkipuukkoja, miekkoja, tikareita,\nsekä koruttomia että kirjailtuja ja kullalla ja hopealla huoliteltuja.\nVielä otettiin korukilpiä ja keihäitä, jotka sopisivat lahjoiksi\nhallitsijoille ja ruhtinaille, ja näytteeksi joka lajia maustimia.\nOtettiin myös rahaksi leimattua kultaa ja hopeaa. Kuningas käski ostaa\norjia, jotka taitaisivat itämaitten kieliä ja voisivat tulkita niitä\nPortugalilaisille. Kaikkia tarpeita varustettiin runsaasti ja sittenkin\nkahdenkertainen määrä.\n\nSuurella huolella siis hankittiin matkaan Vasco da Gaman retkikunta.\nRetken johtaja, joka silloin oli 37 vuoden ikäinen, oli kotoisin\nEtelä-Portugalista ja kuului vanhaan ylimyssukuun. Nuorempana hän\noli saavuttanut mainetta sodassa Castiliaa vastaan, myöhemmin\nrohkeana purjehtijana. Miehistöä oli laivoilla kaikkiaan parinsadan\nvaiheille. Retkikunnan johtaja sai suosituskirjeitä sekä tarumaiselle\n»pappikuninkaalle Juhanalle», että Aasian kuninkaille. Lähtöpäivänä\nkuningas Manuel ylimyksineen, matkalle lähtevien ja Lissabonin\netevimpien henkilöitten keralla, kokoontui juhlalliseen messuun, joka\nvietettiin tuomiokirkossa Tajon pohjoisella rannalla. Vasco da Gama\nveljensä Paulon ja kaikkien kapteenien kanssa lankesi polvilleen,\nrukoillen voimia ja kykyä kuninkaan käskyjen täyttämiseen, hänen\nvaltansa ja valtakuntansa laajentamiseen ja kristinuskon levittämiseen\netäisiin maihin. Heinäkuussa v. 1497 pieni laivasto lähti matkaan\nLissabonin satamasta. Bartholomeu Diaz saattoi sitä Guinean rannalle\nsaakka.\n\n\n\nMyrskyissä Afrikan länsirannalla.\n\n\nHyvin sujui matkan alkupuoli. Guinean rannikolta oikaistiin suoraan\nmeren poikki Hyvän toivon nientä kohti. Siihen saakka oli luuli\nollut myötäinen, sama koillispasaadi, joka oli Columbuksen niin\nsuosiollisesti kuljettanut Länsi-Intiaan, mutta Guinean rannikolta\nmatkaa jatkettaissa tultiin ensinnä päiväntasaajan tyventöihin ja\nsitten lounaispasaadin alueelle, jolla vallitsi vastatuuli aina\nAfrikan eteläkärkeen saakka, samoin kuin vastainen merivirtakin. Sen\najan alukset olivat verraten kömpelöitä luovimaan ja tämän taipaleen\nvoittaminen sen vuoksi kysyi Gamankin laivoilta paljon aikaa ja työtä.\n\nTuulet olivat sangen kovia, kertoo Correa, joka tästä matkasta on\nparaan kertomuksen kirjottanut, ja merellä kävi kammottavat laineet.\nLaivaväki sai olla uupumatta työssä ja rasittui ylenmäärin. Kun oli\nkuukausi purjehdittu etelään päin, niin käännyttiin Afrikan rantaa\nkohti. Se tavattiin, mutta vielä oltiin pitkän matkan päässä Hyvän\ntoivon niemestä. Suunnattiin sen vuoksi uudelleen aavalle merelle ja\njatkettiin matkaa, vaikka suurin osa miehistöstä jo olisi mieluummin\npalannut takaisin. Vasta kun oli toinen kuukausi, ehkä enemmänkin\npurjehdittu, voitiin laskea Hyvän toivon niemen ohi. Gama oli itse\nuupumatta työssä, suomatta itselleen unta tai lepoa. Päivät yhä\nlyhenivät, sillä saavuttiin eteläisen pallonpuoliskon talveen.\nPortugalilaisten mielestä näytti vallitsevan melkein ainainen yö.\nMerimiehet olivat niin huonoina taudeista ja pelosta, että tuskin\nkykenivät enää ateriaansa valmistamaan. He nurkuivat ja vaativat,\nettä oli käännyttävä takaisin. Mutta Vasco da Gama oli tuima mies, ja\nvaikka miehistö oli vilusta jähmettyä kylmissä rankkasateissa, niin hän\nvannoi ei palaavansa taipaleelta, tuli mikä tahansa. Helenan lahdessa,\njoka on Hyvän toivon niemestä jonkun verran pohjoiseen, hyljättiin\nneljäs laiva, joka oli muonalaiva, sytytettiin palamaan ja sen miehistö\njaettiin muihin laivoihin. Astrolabilla määrättiin paikan leveyspiiri,\nmikäli se keikkuvassa laivassa oli mahdollista.\n\nMonta päivää kestävässä myrskyssä purjehdittiin vihdoinkin Hyvän\ntoivon niemen ympäri. Matka oli siitä edelleenkin sangen myrskyinen,\naallot huuhtoivat kannen yli ja laivat alkoivat yhä enemmän vuotaa.\nLepoa ei ollut yöllä, ei päivällä, ei ruumiillista eikä henkistä.\nMutta Gama vannoi pyhät valat, ettei kääntyisi takaisin, ennenkuin oli\nIntiassa käyty. Miehistön kesken mieliala kiihtyi niin epätoivoiseksi,\nettä tehtiin häntä vastaan salaliitto. Mutta erään laivapojan kautta\ntuli salaliitto ylikapteenin tietoon, hän antoi vangita johtajat ja\nsanotaan hänen raivoissaan heittäneen kaikki laivakirjansa mereen,\netteivät kapinoitsijat osaisi takaisin, jos muutoin kapinahankkeessaan\nonnistuisivatkin. Kapteenit ja luotsit pysyivät johtajalleen\nuskollisina.\n\n\n\nAfrikan itärannalla.\n\n\nVasta tammikuun alussa v. 1498 laskettiin maihin, itärannalla,\nkorjattiin laivain kärsimiä vaurioita ja otettiin juomavettä, sillä\nainaisissa myrskyissä oli monta astiaa mennyt rikki ja vesi oli\nvuotanut pois. Maanasukkaat olivat ystävällisiä ja paikka sen vuoksi\nnimitettiin »Hyvän rauhan vedeksi». Oli jo purjehdittu Delagoa lahden\nohi ja lähestyttiin uudelleen kuumaa vyöhykettä. Cap Corrienteen luona\nkohtasi laivuetta Mosambikin merivirta, joka tällä rannikolla on\nerittäin vuolas, ja monta päivää se piteli purjehtijoita, ennenkuin\nhe pääsivät niemen ohi. Välttääkseen vaaralliset rantariutat laivat\nlaskivat etäämmätse ja siten kulkivat sen mutkan ohi, jossa Sofala on.\nNe saapuivat suurella vaivalla Sambesin suistamoon. Tämä mahtava joki\nsai nimekseen »Hyvien enteitten joki», sillä siellä ensiksi tavattiin\nvaaleampi-ihoisia ihmisiä, jotka osasivat puhua arabian kieltä ja\nkertoivat merellä siitä pohjoiseen päin purjehtivan paljon laivoja.\nOli siis saavuttu arabialaisen kauppaliikkeen etelärajoille ja voitiin\nhyvällä syyllä otaksua, että suurimmat vaikeudet oli voitettu.\n\nGama viipyi Sambesin suistamossa kokonaisen kuukauden korjatakseen\nlaivojaan ja suodakseen miehistölle lepoa ja aikaa parantua\nkeripukista, joka oli alkanut tehdä tuhojaan. Rannalle vietiin\nsamanlainen vaakunapatsas, joita edellisetkin löytöretkeilijät olivat\npystyttäneet Afrikan rannoille. Sitten lähdettiin uudelleen merelle\nja saavuttiin Mosambikiin. Siellä tavattiin ensimäiset arabialaiset\nalukset, »sambukkeja», joissa oli arabialaispukuista väkeä; nämä\ntiedustelivat Portugalilaisten matkan määrää. Gama vastasi olevansa\nmatkalla Intiaan Portugalin kuninkaan toimesta ja pyysi heiltä luotseja.\n\n\n\nMosambik.\n\n\nAlussa seurustelu näytti vakautuvan rauhalliseksi. Mosambik, jonka\npäällikkö oli Kiloan arabialaisen ruhtinaan alamainen, oli varttunut\nvilkkaaksi kauppapaikaksi. Vaihtotavaroillaan sikäläiset arabit ostivat\nneekereiltä kultaa, norsunluuta, vahaa ynnä muita maan tuotteita.\nMosambikista tavallisesti purjehdittiin meren poikki Madagaskariin.\nGama lähetti sheikille lahjoja, jonka jälkeen tämä saapui hänen\nlaivaansa, puettuna laajapoimuiseen värikkääseen pukuun, päässään\nmahtava kirjava silkkiturbaani. Portugalilaisten mielestä näiden\nmaurien ihoväri oli hyvin tumma. Sheikki katseli tarkkaan laivat,\njotka olivat aivan uutta, ei ennen nähtyä mallia. Vasco da Gama\nhänelle ilmotti, että ne olivat kristikunnan mahtavimman kuninkaan\nlähettämät, ja että he, pari vuotta merellä harhailtuaan, nyt olivat\nmatkalla Maustesaarille ja tarvitsivat luotseja. Maihin palattuaan\nsheikki lähetti Gamalle ruokavaroja. jonka jälkeen saapui vieraiksi\nkolme abessinialaista, joitten kanssa ei kuitenkaan voitu keskustella\ntulkin puutteessa. Hyödyllisempi tuttavuus oli Davané niminen mauri,\njolta Gama sai paljon arvokkaita tietoja näistä vähän tunnetuista\nseuduista. Mutta hyvät suhteet Arabialaisiin pian turmeltuivat. Nämä\nnimittäin alkoivat tulokkaita epäillä ja pelätä, että he kilpailunsa\nkautta pilaisivat kaupan. Heti ensimäisessä satamassa, jossa\nPortugalilaiset tapasivat Arabeja, nämä siis älysivät Gaman retkestä\nuhkaavan vaaran ja päättivät tuhota hänet miehineen päivineen. Sheikki\nkuitenkin tekeytyi edelleenkin ystävälliseksi, antoi luotsit ja kutsui\nGaman maihin vieraakseen. Yllämainitun Davanén varotuksesta Gama\nei kuitenkaan kutsumusta noudattanut. Hän vain pyysi, että hänelle\nmaalla osotettaisiin sovelias paikka, josta laivaveneet voisivat\nnoutaa vettä. Sillä aikaa kun osa Portugalilaisista oli maissa vettä\nottamassa, aikoivat Arabialaiset aluksineen tehdä hyökkäyksen Gaman\nlaivastoa vastaan. Mutta Portugalilaisten valppaus ja heidän aseittensa\netevämmyys teki juonen tyhjäksi. Gama varusti vesiveneihin sekä tykkejä\nettä aseellista väkeä ja lähetti ne maihin yöllä, vuoksiveden ollessa\nkorkeimmillaan. Arabialainen luotsi johti veneitä kaiken yötä harhaan,\ntoivoen aamulla, luodeveden tullessa, voivansa ajaa ne karille. Mutta\nPortugalilaisten johtaja ajoissa huomasi vaaran, antoi kääntää veneet\nja aikoi hirttää luotsin mastoon varottavaksi esimerkiksi. Luotsi\nkuitenkin pääsi hyppäämään mereen ja pelastui maihin. Kun veneet\nhäntä takaa ajaessaan joutuivat lähelle maata, niin aljettiin sieltä\nväjytyksestä ampua nuolia ja heittää kiviä, ja veneet silloin, Gamalta\nmerkin saatuaan, palasivat takaisin. Sheikki, huomatessaan juonensa\ntulleen ilmi, lähetti Gaman luo anteeksi pyytämään ja antoi toiset muka\nparemmat luotsit.\n\nVasco da Gamalla oli laivoissaan useita pahantekijöitä, joita oli\nhänelle annettu mukaan maihin vietäviksi vaarallisille paikoille.\nOli semmoinen tapa, että jos he menestyksellä suorittivat jonkun\nhengenvaarallisen tehtävän, niin he siitä hyvästä saivat rangaistuksen\nanteeksi. Eräs Machado niminen mies sai nyt toimekseen viedä sheikille\nsen sanoman, että hänen rehellisyyttään epäiltiin ja että kaikki\nyhteys hänen kanssaan sen vuoksi keskeytettiin. Machado onnellisesti\nsuoritti tämän asian ja kulki sitten kaikenlaisia seikkailuita kokien\nmaitse Kiloaan ja Mombasaan ja sieltä vihdoin Intiaan. Pystytettyään\nMosambikin luo vaakunapatsaan maan valtauksen merkiksi Gama lähti\nuudelleen merelle. Davané seurasi mukana; hän oli alkanut oppia\nportugalin kieltä, niin että häneltä saatiin paljon arvokkaita tietoja\nIntian meren kauppaoloista. Mutta tuskin oltiin jälleen matkalla, kun\nhuomattiin mosambikilaisen luotsin ohjanneen laivat karien keskelle.\nPetos ajoissa keksittiin ja luotsi ruoskittiin. Portugalilaiset olivat\nolleet liian ovelat luottaakseen vain häneen ja pelastuivat vaarasta.\nRannikkoa seuraillen purjehdittiin sitten edelleen Kiloaan päin, jota\noli sanottu suureksi kauppapaikaksi. Huhun mukaan piti sinne joskus\nsaapua kristittyjä armenialaisiakin.\n\n\n\nMombasassa.\n\n\nMutta vastaiset tuulet estivät laivastoa pääsemästä Kiloaan. Vasco da\nGaman oma laiva, »San Rafael», ajautui hiekkasärkälle, mutta pelastui.\nSansibarin ohi purjehtien saavuttiin huhtikuun viimeisellä viikolla\nMombasaan. Sielläkin sheikki aluksi oli ystävällinen, mutta hänellä\noli kavaluus mielessään. Luultavasti hän oli Mosambikista saanut\nvarotuksen, että muukalaiset olivat merirosvoja. Kun Gama aikoi laskea\nkaupungin satamaan, niin tuli sieltä vastaan paljon pieniä laivoja,\nmuka soitolla ja kaikenlaisilla kunnianosotuksilla saatellakseen\nvieraita kaupunkiin. Mutta Portugalilaiset päästivät ainoastaan\nkymmenen miestä kuhunkin laivaan, ja että joku salahanke oli aikeissa,\nnähtiin näitten hädästä, kun he eräässä laivassa tapahtuneen pienen\nhälytyksen johdosta oikopäätä hyppäsivät mereen. Yöllä kuutamossa\nlähdettiin sen vuoksi kiiruumman kautta pois Mombasasta ja jatkettiin\nmitä varovaisimmin purjehdusta, kun luotseihin ei luotettu. Pian\nnähtiin merellä kaksi sambukkia, jotka olivat tulossa Mombasaan. Toinen\nnäistä pakotettiin palaamaan takaisin ja näyttämään edellä purjehtien\ntietä Melindeen; arabialaisen laivan miehistö suurimmaksi osaksi\nvietiin portugalilaisiin laivoihin. Kun oli kolme yötä ja kaksi päivää\npurjehdittu, niin saavuttiin Melindeen, jossa portugalilaisen laivueen\nosaksi vihdoinkin tuli ystävällinen vastaanotto.\n\n\n\nYstävällinen vastaanotto Melindessä.\n\n\nGama lähetti kokeeksi muutamia upseereitaan maihin Melinden sheikkiä\ntervehtimään. Rannalle oli kokoontunut niin suunnattomasti väkeä, että\nviranomaisten täytyi sauvoilla raivata vieraille tietä väkijoukon\nläpi. Melinden sheikki otti kapteeni Coelhon ja hänen tulkkinsa\nDavinén mitä ystävällisimmin vastaan, kysyi kaikenlaista heidän\nmatkastaan ja kotimaastaan ja lahjotti Coelholle lopuksi valkoiset\nja kirjavat silkkivaatteet ja kallisarvoisen sormuksen, saatellen\nhäntä sitten itse rantaan. Seuraavana päivänä hän ja Gama soudattivat\nitsensä erääseen arabialaiseen alukseen tavatakseen toisensa\npuolueettomalla alueella. Koko ranta, valkoisien talojen laa'at katot\nja kaupungin muurit olivat täynnään utelijalta, kun Vasco da Gama\nveljensä keralla täydessä juhlapuvussa, laivain ampuessa kaikilla\ntykeillään kunnialaukauksia, liputetuissa veneissä kulki sambukkiin.\njossa kohtauksen piti tapahtua. Melinde oli kilpailun vuoksi huonossa\nsovussa rannikon muiden satamien kanssa, joihin Portugalilaiset\nolivat ensin poikenneet, ja sen vuoksi otettiin vieraat siellä\nhyvästi vastaan. Sheikki sai lahjaksi kallisarvoisen miekan, keihään\nja kilven, ja hyvässä ystävyydessä erottiin keskustelun päätyttyä.\nPortugalilaisille osotettiin maalla paikka, jossa miehistö, joka oli\npaljon sairaudesta ränstynyt Afrikan epäterveellisellä rannikolla, sai\nvirkistää voimiaan. Myöhemmin Gama kävi sheikin vieraana hänen omassa\nlinnassaan. Sheikki kertoi hänelle Kalikutin olevan Malabar-ranmkoila\nmaustekaupan keskustan ja lupasi antaa laivueelle luotettavan luotsin,\njoka sen sinne johtaisi. Samalla hän neuvoi Portugalilaisia, ettei\nheidän pitänyt tavaroista maksaa liian korkeita hintoja, jott'eivät\nmarkkinat turmeltuisi. Sheikki sitten tuli ennen laivaston lähtöä\nGaman luo vastavierailulle ja »San Rafaelissa» hänen kunniakseen\npantiin toimeen juhlapidot. Kun Gama sitten hänen luvallaan oli\nMelindeenkin pystyttänyt marmoripatsaan, niin lähdettiin taitavan\nluotsin johdolla edelleen purjehtimaan, ohjaten suoraan meren poikki.\nMatka sujui hyvin, vaikkei vielä ollutkaan lounaismonsuunin aika, ja\ntoukokuun puolivälissä, 22 päivää kestäneen purjehduksen jälkeen,\nkohosi Etu-Intian ranta näkyviin. Matkalla da Gama luotsille näytti\nsuurta puista astrolabiaan ja metallikvadranttejaan, joilla hän\nmittasi auringon ja tähtien korkeuden, mutta luotsi ei niitä kovinkaan\nhämmästynyt, ne olivat hänelle tuttuja esineitä. Hän sanoi Punaisella\nmerellä käytettävän jotenkin samanlaisia, mutta itse hän sanoi\nohjaavansa eräitten tuttujen tähtien mukaan, joitten korkeuden hän\nristisauvalla (vrt. I, s.299) mittasi.\n\n\n\nTulo Intiaan.\n\n\nKananorin vuoret kohosivat aavan meren takaa vähitellen aalloista, ja\nkun lähemmäksi tultiin, niin alkoivat näkyä samannimisen kaupungin\ntalot. Kalastajaveneitä tuli outoja laivoja lähemmältä katsomaan,\nnäitten omituinen rakenne ja miesten valkoinen iho herättivät suurta\nihmetystä. Mutta Gama ei jäänyt Kananoriin, vaan jatkoi matkaa pitkin\nrantaa etelään päin, kunnes laivasto vihdoin 20 p. toukokuuta saapui\nmatkansa määrään, Kalikutin satamaan. Uutinen muukalaisten tulosta\nlevisi nopeaan, noidilta ja ennustajilta kysyttiin neuvoa, mitä heidän\nilmestymisensä mahtoi merkitä, sillä maanasukkaitten kesken kulki\ntarina, että etäinen kuningas, jolla oli valkoisia alamaisia, kerran\nanastaisi koko maan ja hallitsisi sitä, ja että hänen väkensä tuottaisi\npaljon vahinkoa niille, jotka eivät olleet hänen ystäviään. Ennustajat\nkuitenkin lohduttivat ihmisiä sillä tiedolla, ettei se aika ollut vielä\ntullut.\n\n\n\nKalikut ja sen kauppa.\n\n\nEtu-Intia oli siihen aikaan jakaantuneena moneen itsenäiseen\nvaltakuntaan. Niemen eteläpäästä alkoi Malabarin valtakunta, jonka\npääkaupunki Kalikut oli, ja se ulottui pohjoista kohti aina Kananoriin\nsaakka. Tätä kapeata maata, jota sisämaan puolella rajottivat rannikkoa\nseuraavat Ghats vuoret, halliisi ruhtinas, jota sanottiin samudriniksi.\n(Portugalilaiset väänsivät >anan samoriniksi.) Hän ei kuitenkaan\nhallinnut välittömästi muuta kuin Kalikutia. Kananorin, Kotshinin ja\nKulamin vasalliruhtinaat olivat puoleksi itsenäisiä ja tottelivat vain\npakosta sammudrinia. Kalikutin mahti perustui laajaan kauppaan, etenkin\nmaustekauppaan, jonka kautta se oli neljännellätoista vuosisadalla\nkohonnut Etu-Intian länsirannikon tärkeimmäksi kauppapaikaksi. Mutta\ntämä kauppa oli etupäässä meren takaa tulleitten muhamedilaisten\nkauppiaitten ja purjehtijain käsissä, joita Portugalilaiset sanoivat\nyhteisellä nimellä maureiksi. Kalikutissa oli kaksi eri osaa.\nSatamassa olivat maurilaisten kauppiaitten kiviset asuinrakennukset\nja tavarasuojat ja niitten ympärillä maanasukkaitten, käsityöläisten\nja työmiesten palmulehvillä katetut majat. Vähän kauempana oli\npalmulehdossa samudrinin palatsi, ympärillään ylimysten huvilat.\nSiellä asuivat sekä braamanat että sotilaskasti, nair, joka oli\nerottautunut sataman kauppahälinästä, voidakseen säilyttää puhtaina\nkastiennakkoluulonsa. Alemmat kastit sitä vastoin saivat toimeentulonsa\nmaurien kauppaliikkeestä, olivat heistä riippuvaisia ja pitivät heidän\npuoltaan. Muhamedilaisten kauppaylimysten käsissä oli koko liike.\nHeidän laivastonsa purjehtivat Punaiselta mereltä ja Persian lahdelta\nAdenin ja Ormuzin kautta Intiaan ja veivät varsinkin Egyptin kautta\nIntian tuotteita Välimeren maitten kristityille kansoille. Algerian\nja Tunesiankin maureja oli tässä kaupassa osallisina, ja tekivätpä\nJuutalaisetkin tiheään matkoja Intian ja Etelä-Europan satamien\nvälillä. Huolimatta tästä vilkkaasta kaupasta, josta muhamedilaiset\nhyötyivät suunnattomasti, vallitsi kristittyjen ja maurien välillä\nvanhastaan katkera viha, joka ei suinkaan ollut laimentunut siitä,\nettä maurit oli hiljakkoin karkotettu Espanjasta ja Portugalista.\nIntiassakin, samoin kuin Afrikan itärannalla, tämä vihollisuus\npaikalla Portugalilaisten sinne saavuttua puhkesi ilmi. Uskonnollisen\nkatkeruuden ohella sitä lietsoi kauppakateus, sillä Portugalilaisten\ntulo oli kuolettavan iskun uhka maurien vanhalle kauppamahdille.\n\nNiinpä herättikin Portugalilaisten ilmestyminen Malabar-rannikolle\npaikalla mitä suurinta kiihkoa maurilaisten kauppiaitten kesken. Tuskin\nolivat Vasco da Gaman laivat ennättäneet käydä Kalikutin edustalle\nankkuriin, ennenkuin niiden luo souti kaksi Tunisin mauria, jotka\nosasivat puhua italiaa ja espanjaa, ja nämä huutivat veneestään:\n»Palatkaa takaisin helvettiin sen luo, joka teidät lähettikin!»\nSemmoinen oli heti ensimäinen tervehdys. Tulokkaat näyttivät olevan\nsamudrinillekin vastenmielisiä, koska heidän ilmestymisensä uhkasi\nhäiritä rauhallista kauppaliikettä, johon hänen tulonsa suureksi osaksi\nperustuivat. Mielellään hän sen vuoksi kallisti korvansa maurilaisten\nkauppiaitten vaatimuksille ja Vasoo da Gama sai alun pitäen mitä\nkieroimman vastaanoton. Sitä suurempi oli hänen ansionsa, että hän,\nkiivasta luontoaan hilliten, osasi johtaa keskustelut suotuisaan\ntulokseen, taitavasti välttää karit ja loistavasti ratkaista hänelle\nuskotun vaikean tehtävän.\n\n\n\nVasco da Gama Kalikutissa.\n\n\nVarsinainen kauppakausi oli Gaman tullessa ohi, kauppa-alukset olivat\njo kuukausi takaperin lähteneet Kalikutin satamasta. Sitä suurempaa\nhämmästystä herättivät nämä oudot laivat, jotka tulivat niin oudolla\najallakin ja olivat Intian vesillä aivan tuntematonta mallia. Peläten\nrannikon suuria hyökyjä oli Gama laivoineen käynyt ankkuriin vähän\netäämmäksi. Ensinnä saapui niiden luo pieniä kalastajaveneitä, joista\nhopearahoilla ostettiin kaloja. Venemiehet purivat rahoja, nähdäkseen,\nolivatko ne oikeita, ja toivat sitten kanoja, kookospähkinöitä ja\nmuita ruokatavaroita kaupan. Heiltä sai samudrin ensiksi kuulla, että\nvieraat laivat tulivat Melindestä ja etteivät ne ilman hänen lupaansa\ntahtoneet laskea maihin. Muutaman päivän kuluttua tuli laivoihin eräs\nnair, jolla oli vain valkoinen vaate vyötäisillään, aseina pyöreä kilpi\nja paljas lyhyt miekka. Hänen kanssaan lähti toinen Melinden luotseista\nmaihin kertomaan samudrinille portugalilaisen laivaston aikeista\nsamaan tapaan kuin Gama oli Melindessäkin kertonut. Nämä kolme laivaa\nmuka olivat vain osa paljon suuremmasta laivastosta, jonka myrsky oli\nmerellä hajottanut. Länsimaitten mahtavin kristitty kuningas oli ne\nlähettänyt ostamaan pippuria ja muita mausteita ja rohtoja. Luotsin\nkeralla lähetettiin maihin eräs pahantekijäkin. Kun nämä olivat käyneet\nsamudrinin luona ja hyvin asiansa ajettuaan palanneet satamaan, niin\npuhutteli heitä siellä itämaalaiseen pukuun puettu mies espanjaksi,\nkehottaen heitä jäämään yöksi hänen vieraikseen. Tämä kesti-isäntä oli\nkotoisin Sevillasta. Hän oli sotavankina ja orjana kulkenut monien\nkohtaloitten kautta ja vihdoin kääntynyt muodon vuoksi islamin uskoon,\nsaadakseen vapaammin liikkua. Seuraavana päivänä hän tuli molempien\nlähettiläitten keralla Gaman luo laivoihin ja varotti Gamaa maurien\njuonista.\n\nGama ei sen vuoksi aluksi lähtenyt itse maihin, vaan lähetti Coelhon\npyytämään samudrinilta oikeutta vapaaseen kaupantekoon. Coelhon maihin\ntullessa kokoontui rantaan paljon väkeä, osottamatta kuitenkaan\nvihamielisyyttä. Mutta vasta seuraavana päivänä Coelho pääsi samudrinin\npuheille, monien estelyitten jälkeen. Samudrin antoikin suotuisan\nvastauksen ja suojeluksensa merkiksi palmunlehden, johon hänen\nnimensä oli kirjotettu. Paikalla kun tämä suotuisa sanoma saapui\nportugalilaisiin laivoihin, nostettiin siellä kaikki liput ja torvien\nsoidessa ja tykkien paukkuessa ne lähtivät satamaan. Coelho oli varman\nesiintymisensä kautta voittanut Samudrinin neuvonantajat, jotka\nolisivat mielellään viivytelleet ratkaisua. Hän ei sanonut palaavansa\nlaivoihin, ennenkun oli saanut suoran vastauksen kysymykseensä\nsamudrinin omasta suusta.\n\nGama varustautui sitten itse lähtemään samudrinin puheille, mutta\nennen mainitun castilialaisen neuvosta hän ei sitä tehnyt, ennenkun\noli saanut laivoihin pantiksi eteviä naireja, sotilaskastiin kuuluvia\nylimyksiä. Sitten vasta hän itse lähti maihin, edellä valkoisiin\nja punaisiin vaatteihin puetut torvensoittajat. Gama kannettiin\nkantotuolissa palatsiin, jossa samudrin otti hänet vastaan juhlalliseen\npuhutteluun. Samudrin, joka venyi divanilla, oli tummaihoinen,\nyllään vyötäisistä polviin saakka ulottuva valkoinen puku. Yläruumis\noli paljas. Eräs hänen vaatekappaleistaan päättyi pitkään suippoon\nliuskaan, josta riippui suurilla loistavilla rubineilla koristettuja\nkultarenkaita. Vasemmassa käsivarressa, kyynärpään kohdalla, oli\nkolmesta kultarenkaasta yhdistetty koriste, sekin täynnään jalokiviä,\nniistä varsinkin keskimäinen suuri. Keskimäisestä jalokivestä riippui\nnoin sormen kokoinen timantti. Tummalla kaulallaan hänellä oli\nhelminauha, helmet pähkinän kokoisia. Kahdesti kierrettyään kaulan\nympäri tämän helminauha ulottui edessä rinnalle saakka ja sen päällä\noli hienot kultakäädyt, joista riippui sydämen muotoinen koriste. Tämä\nkoriste taas oli helmistä ja rubineista muodostettu ja sen keskellä oli\nsuuri smaragdi. Hiukset olivat pitkät ja sidotut solmuksi, helmillä\nkoristetut, ja korvista riippui kultaisia koristeita. Valtaistuimen\noikealla ja vasemmalla puolella oli paaseja upeissa vaatteissa ja\naseissa. Ylin braamana vähän väliä ojensi hallitsijalle beetelin\nlehden, jota tämä hetken aikaa pureskeli, sylkäisten sen sitten paasin\nojentamaan kultaiseen astiaan.\n\nKun Gama oli samudrinia syvään kumartanut, niin tämä ojensi häntä\nkohtaan oikean kätensä ja sormillaan kosketti Gaman oikeaa kättä, jonka\njälkeen Gama portugalin kielellä hänelle kertoi asiansa. Gaman tulkki\nkäänsi puheen arabian kielelle ja hovin tulkki maan kielelle, jotta\nbraamanat sen ymmärsivät; braamanat tulkitsivat puheen samudrinille.\nPolvistuen Gama sitten antoi hallitsijalle kuningas Manuelin kirjeen,\nsuudeltuaan sitä ja kohotettuaan sen ensin silmäinsä eteen ja sitten\npäänsä päälle. Samudrin otti kirjeen käteensä, painoi sitä kahden käden\nrintaansa vastaan, avasi sen ja antoi sen rahastonhoitajalleen, jotta\ntämä piti huolta sen kääntämisestä. Kuninkaan kirje sisälsi pyynnön,\nettä hänen alamaisensa saisivat ryhtyä rauhalliseen kaupantekoon\nsamudrinin maissa. Puhuttelu oli täten päättynyt ja Gama palasi torvien\nsoidessa kaupparantaan, jossa hän viipyi yötä. Pian sinne saapui\nsamudrinin vastaus, jossa tämä ilmaisi ilonsa Gaman käynnistä ja sanoi\nmaassaan olevan kanelia, ryytineilikoita, inkevääriä ja pippuria\nylellisesti ja myös helmiä ja jalokiviä. Mutta Portugalista hän halusi\nsaada kultaa, hopeaa, koralleja ja tulipunaa. Siten oli lupa kaupan\nalkamiseen saatu.\n\nPortugalilaisille osotettiin paikka, johon he saivat rakentaa\ntavarahuoneensa. Kauppapainoista sovittiin ja tavarain hinta\nmäärättiin. Kultaa ja hopeaa ei otettu leimauksen arvosta, vaan painon\nmukaan, ja hopean hinta huomattiin korkeammaksi kuin Portugalissa.\nPaitsi jaloja metalleja tarjosi portugalilainen kaupanjohtaja\nvaihtoesineiksi koralleja, elohopeaa ja kuparia. Ostetut rohdokset ja\nmausteet soudettiin intialaisilla veneillä laivoihin. Portugalilaiset\niloitsivat, kun saivat mielestään ostaa niin halvalla; samudrinin\nrahastonhoitaja taas ilmotti herralleen, että kristityt maksoivat\nkahta vertaa paremmat hinnat kuin arabialaiset ja että heille kelpasi\nsemmoinenkin tavara, jonka arabialaiset olivat hylänneet. Maanasukkaat\nsen huomatessaan alkoivat väärentää tavaroitaan ja tarjota kaupan\npilaantuneita tai sekotettuja mausteita. Portugalilainen kaupanjohtaja\ntosin huomasi petoksen, mutta otti toistaiseksi vastaan huononkin\ntavaran, jottei syntyisi heti alussa riitaa.\n\nMutta Portugalilaisten veneet pysyivät kaiken aikaa kauppapaikan\nlähettyvillä, näköjään joutilaina, vaikka toden teolla joka hetki\nvalmiina taisteluun. Kun maurit huomasivat kaupan kääntyvän heille niin\nepäedulliseksi, niin panettelivat he muukalaisia vakoojiksi, jotka\nolivat tulleet maata katsomaan, voidakseen sen sitten asevoimalla\nvallottaa. Oikeina kauppiaina he muka eivät olisi kehnosta tavarasta\nmaksaneet kahdenkertaista hintaa. Kauppiaat saivat puolelleen\nkaupungin muhamedilaisen maaherran ja kauppaa aljettiin hänen\nkäskystään viivytellä, ehkä siinä toivossa, että voitaisiin pidättää\nportugalilaista laivastoa, kunnes monsuuni kääntyisi ja arabialainen\nkauppalaivasto saapuisi Punaiselta mereltä. Mutta Gama ilmotti\nlähtevänsä ilman mausteita paluumatkalle, jos kauppaa viivytettäisiin,\nsillä hänen velvollisuutensa oli ensi sijassa viedä hallitsijalleen\ntieto matkan onnistumisesta. Maurit tästä säikähtivät. He arvelivat,\nettä jos hän pääsisi lähtemään, niin saapuisi samaa tietä monta\nvertaa suurempi laivasto. Nähtävästi päätettiin sen vuoksi tuhota\nPortugalilaiset. Samudrini kutsui amiraalin vielä kerran luokseen\nja lähetti kantotuolin satamaan häntä vastaanottamaan. Miten sitten\ntapaukset oikein kehittyivät, siitä ei ole selvää kertomusta säilynyt;\ntodenmukaista on, että niitten kulku oli seuraava. Vasco da Gama,\nuudelleen samudrinin luo tultuaan, puolusti itseänsä ensinnäkin sitä\nparjausta vastaan, että Portugalilaiset muka olivat merirosvoja. Maurit\nolivat, sanoi Gama, vanhastaan Portugalilaisten verivihollisia, eikä\nollut ihmettelemistä, että he nyt koettivat levittää panetteluita. Gama\nkertoi, kuinka petollisesti he olivat häntä kohdelleet Mosambikissa\nja Mombasassa ja pyysi samudrinin suojelusta heitä vastaan sodan\nvälttämiseksi. Jos hänen laivuettaan kohtaisi tuho, niin ettei se\npääsisi palaamaan kotimaahan, niin lähettäisi Manuel kuningas uusia\nlaivastoja, kunnes saisi Intiasta varmoja tietoja. Samudrinin tulisi\nsiis pitää huolta siitä, ettei syntynyt riitaa, sillä Portugalilaiset\neivät aikoneet sietää väkivaltaa, kaikkein vähimmän maurien puolelta,\njotka he ovat niin usein voittaneet.\n\nSamudrin oli jännityksellä kuunnellut Gaman puhetta ja käsitti\nsen hehkuvasta varmuudesta, että hän tarkotti täyttä totta. Hän\nkehotti Gamaa palaamaan laivoihinsa ja lupasi lähettää vastauksen\nsinne. Mutta kaupungin maaherra, joka saattoi Gamaa ja hänen\nseuruettaan satamaan, ottikin heidät matkalla kiinni, erotti Gaman\nseuralaisistaan ja piti häntä monta päivää vankina sillä verukkeella,\nettä hän oli vastuunalainen hänen turvallisuudestaan. Hän toivoi,\nettä Portugalilaiset, tästä loukkauksesta suuttuneina, alkaisivat\ntaistelun, jossa sitten kaikki muukalaiset voitaisiin tuhota.\nGama pysyi kuitenkin levollisena. Maurit vaativat, että hänet oli\ntelotettava, mutta siihen ei maaherra uskaltanut suostua. Päin\nvastoin Gama. jätettyään kaupanjohtajansa rannalle panttivangiksi,\nsai palata laivoihinsa. Gama yritti myöhemmin salaa vapauttaa\nkaupanjohtajansa vankeudesta, päästettyään sitä ennen maihin ne\nintialaiset ylimykset, joita hänellä oli panttivankina, mutta yritys\nei onnistunut, koska vankia vartioitiin valppaasti. Syntyneessä\nmellakassa Portugalilaisten kauppahuoneet ryöstettiin. Suuttuneena Gama\nantoi vangita rannalta joukon kalastajia ja lähti sitten laivoineen\nmerelle. Miehensä menettäneiden vaimojen valituksista samudrin\nvihdoin päästi vapaaksi kaupanjohtajan. Samalla hän lähetti Gamalle\nsanoman, että hän tosin tahtoi olla Portugalilaisten ystävä, mutta\nettä hänen täytyi suojella muhamedilaisiakin, jotka vanhastaan olivat\nhänen maassaan kauppaa tehneet. Gama nyt päästi pois suurimman osan\nryöstäneistään intialaisista, mutta uhkasi, että hän palatessaan\nkostaisi häväistyksen. Osan kalastajista hän lupasi viedä Portugaliin\nkertomaan kuninkaalle, minkälaista maata Kalikut oli, ja myös että he\npalattuaan voisivat samudrinille ilmottaa, minkälainen maa Portugal\noli. Gama sitten lähti Kalikulista ja purjehti rantaa pitkin pohjoista\nkohti. Vähän matkan päässä yritti joukko pieniä aluksia hyökätä hänen\nlaivainsa kimppuun, mutta muutamalla tykinlaukauksella ne karkotettiin.\n\n\n\nKananor.\n\n\nVasco da Gama sitten poikkesi Kananoriin. Tämän maan hallitsija, joka\noli saanut tarkat tiedot siitä, mitä Kalikutissa oli tapahtunut,\nkehotti Gamaa tulemaan satamaan. Sitten saapui laivain luo veneitä,\njotka toivat puuta, viikunoita, kanoja ja kookospähkinöitä, kuivattua\nkalaa ja muita ruokatavaroita, tarjoten nämä tavarat lahjaksi,\nelleivät Portugalilaiset tahtoneet niitä ostaa. Mutta oli muka\nsatamasta mausteitakin saatavana ja paljon parempaa tavaraa kuin\nKalikutista. Portugalilaiset tämän hyvän sanoman kuultuaan lähettivät\nmaihin luettelon kaikista tavaroista, mitä he vielä tarvitsivat, ja\nsaivat sieltä kaikkea runsaasti, maksaen itsekin runsaalla mitalla,\nkoralleilla, punavärillä, elohopealla, kuparilla ja messinkivadeilla.\nSitten ruhtinas rantaan rakennetulla sillalla otti vastaan Gaman\nja hänen laivainsa komentajat, vaihtoi heidän kanssaan lahjoja ja\nsamudrinin puolesta vielä kerran valitti sitä, että heidän osakseen\noli Kalikutissa tullut niin vihamielinen vastaanotto. Pystytettyään\nlähelle rantaa eräälle pienelle saarelle vaakunapatsaan Gama jatkoi\nmatkaa pohjoista kohti aina lähelle Goaa ja poikkesi sitten pieneen\nsaareen laivojaan korjaamaan ja vettä ottamaan, ennenkuin paluumatkalle\nlähdettiin.\n\n\n\nSalahyökkäys lähellä Goaa.\n\n\nKalastajat veivät Goaan tiedon Portugalilaisten olopaikasta ja\nsikäläinen maaherra, joka hallitsi kaupunkia Bijapurin shahin nimessä,\npäätti heidät tuhota, varsinkin kun hän kuuli Portugalilaisten vetäneen\nmaalle osan laivoistaan. Tämän ilkityön sai toimekseen Goan sataman\npäällikkö, eräs Granadan vallotuksen jälkeen Espanjasta karkotettu\njuutalainen, joka Turkin ja Arabian kautta oli tullut Intiaan. Mutta\nintialaisten kalastajain kautta sai Gama tiedon salahankkeesta. Kun\nsiis mainittu juutalainen saapui edeltäpäin yhdellä laivalla muka\nGamaa tervehtimään, vaikka todella vakoilemaan, niin Gama vangitsi\nhänet ja pakotti hänet kidutuksella tunnustamaan kavalan aikomuksensa\nja laivainsa lymypaikan. Hänet pakotettiin sitten opastamaan\nPortugalilaiset omien laivojensa piilopaikkaan ja näkemään, kuinka\nhe hyökkäsivät niitten kimppuun, surmasivat osan miehistä, osan\nveivät laivoihinsa orjikseen. Koko paluumatkan nämä sotavangit saivat\npumpata vettä. Mutta vangittu juutalainen pelasti itsensä kääntymällä\nkristinuskoon ja sai nimeksi Gaspar Gama. Hän matkusti laivaston\nmukana Europpaan ja oli myöhemmin Portugalilaisille erinomaisena apuna\ntaisteltaissa ylivallasta Malabar-rannikolla. Hän se muun muassa heille\nensiksi huomautti, kuinka edullinen asema Goalla oli.\n\n\n\nPaluumatka.\n\n\nLuotsien neuvosta Gama odotti koillismonsuunia ja lähti paluumatkalle\nvasta joulukuussa v. 1498. Myötäisellä vetävällä tuulella purjehdittiin\nnopeaan Intian meren poikki ja tammikuun 8 p. saavuttiin onnellisesti\nMelinden satamaan. Siellä oli vastaanotto jälleen ystävällistä ja\nruokatavaroita saatiin runsaasti. Mutta miehistöä oli kuollut matkalla\npaljon. Toisten tietojen mukaan merelle olikin lähdetty jo paria\nkuukautta aikaisemmin, tyynet olivat pidätelleet laivastoa, niin että\ntaudit alkoivat raivota. Tuskin oli sen vertaa väkeä jäänyt, että se\nkykeni kunnolla purjehduksen hoitamaan.\n\nPaluumatkalla kirjotettiin tarkalleen muistoon kaikki maamerkit,\njotta seuraavat laivastot saattoivat purjehtia turvallisemmin.\nHelmikuun 2 p. pystytettiin Mosambikin kohdalle erääseen saareen vielä\nviimeinenkin vaakunapatsas ja onnellisesti päästiin peljätyn Hyvän\ntoivon niemen ohi. Viileämmillä vesillä sairaat paranivat, mutta\npäiväntasaajan kohdalla, Afrikan länsirannikolla, taudit alkoivat\nuudelleen. Uupuneista merimiehistä monta kuoli. Amiraalin veli,\nPaulo da Gama, kuoli eräällä Azorien saarista, jolle laivasto oli\npoikennut vaurioitaan korjaamaan. Viivykin kautta saapui tieto matkan\nonnistumisesta Lissaboniin, ennenkuin Gama perille ehtikään. Kuningas\noli sanomasta niin iloissaan, että hän antoi sen tuojalle hyvät lahjat.\nKun Vasco da Gama vihdoin saapui Tajon suuhun, niin lähetti kuningas\nkorkeimmat ylimykset häntä vastaanottamaan, korotti hänet aateliuteen\nja nimitti hänet »Intian meren amiraaliksi». Vielä Gama sai oikeuden\nvuosittain vahvistetulla määrällä olla maustekaupan osakkaana, jota\npaitsi hän kerta kaikkiaan sai melkoisen rahalahjan ja 10 kvintalia\npippuria. Laivamiehetkin saivat runsaat lahjat mausteita, joilla oli\nsama arvo kuin rahalla. Luostareita ja kirkkoja muistettiin ja kuningas\noli läsnä kaikissa kirkollisissa juhlissa, joita tämän merkkitapauksen\njohdosta vietettiin.\n\nVasco da Gaman retken kautta olivat Henrik Purjehtijan sitkeät\nyritykset vihdoinkin kantaneet hedelmän. Portugalin merenkulku ja\nkauppa oli saanut valtavan virikkeen. Rohkeuden puolesta ei Vasco da\nGaman yritys ole verrattava Columbuksen ensimäiseen matkaan, joka\nyhdellä kerralla ratkaisi aivan tuntemattoman tehtävän ja saattoi\nLänsimaitten yhteyteen maailman, jonka olemassa oloakaan ei siihen\nsaakka aavistettu. Vasco da Gama purjehti väylän, joka jo oli vähin\nerin tutkittu ja osapuilleen selvitetty, Columbus sitä vastoin\navasi kokonaan uuden tien, jonka mahdollisuuttakin useimmat olivat\nepäilleet ja pitäneet houreena. Lisäksi Gaman asema laivoillaan oli\npaljon varmempi kuin Columbuksen. Gama nautti hallitsijansa täyttä\nluottamusta ja kannatusta, ne miehet, jotka olivat osallisina tehtävän\nsuorittamisessa, olivat hänen maanmiehiään, kuria laivoilla oli paljon\nhelpompi ylläpitää, jota vastoin Columbus oli alhaisesta asemasta\nkohonnut muukalainen, jonka käskyihin ylpeitten espanjalaisten oli\nvaikea alistua. Gamaa matkan päässä odotti varma voitto, sillä hän\nsaapui hyvin varustettuna ja ostokykyisenä vanhoille vakaantuneille\nkauppa-aloille, jota vastoin Columbus saapui maihin, joista paitsi\nkultaa ei toistaiseksi ollut saatavana semmoista välitöntä hyötyä,\njoka olisi korvannut matkan kustannukset. Mutta paljon suuremmat\nolivat Vasco da Gaman voitettavat purjehdusvaikeudet, kuin mitä\nColumbus matkallaan tapasi. Columbus purjehti Atlantin meren poikki\nkoillispasaadilla, ihanteellisimmalla vetävällä kauniin sään tuulella,\nmitä on maapallolla olemassa, ja sai vasta paluumatkalla kokea\nvaikeampia tuulioloja. Vasco da Gaman purjehdittava tie oli enemmän\nkuin kahta kertaa pitempi ja hänen täytyi monta kertaa purjehtia\nilmanalasta toiseen ja taistella mitä vaikeimpia tuulioloja ja\nmerivirtauksia vastaan. Sitä ihmeteltävämpää on, että hän toi sekä\nlaivansa että kuormansa ehjinä takaisin. Jotkut kirjailijat tosin\nluulevat hänen menettäneen paluumatkalla yhden laivoistaan lähellä\nMelindeä, mutta luotettavimmat auktorit eivät mainitse siitä mitään.\n\n\n\n\nIntian vanhemmista vaiheista.\n\n\nEnnenkuin jatkamme kertomusta Portugalilaisten suurisuuntaisista\nyrityksistä, joitten alkuna Vasco da Gaman retki oli, on meidän luotava\nsilmäys sen ihmemaan vaiheisiin, joka niin kauan oli Länsimaita\nhoukutellut ja nyt vihdoin niille auennut.\n\nKuinka vanha Intian kultuuri on, sitä ei voida varmaan sanoa.\nOlemme nähneet, että jo muinaisen Babylonian ja Elämin aikoina\nsinne tehtiin kauppaa. Hindut itse luulevat historiansa alkaneen jo\nkolmetuhatta vuotta ennen ajanlaskumme alkua Mahabharata nimisen suuren\nhistoriallisen runoelman tapauksilla, mutta mahdotonta on varmasti\npäättää, mikä sankarirunoelmassa on totta, mikä tarua. Mutta vielä\nvanhempi sitä aarialaista kansaa, josta tämä runoelma laulaa, oli\nIntian sivistys. Siellä oli jo ennen Hindujen esi-isäin saapumista\nkehittyneitä oloja, jotka houkuttelivat vallottajia. Tuo vanhempi\nkansa oli tummaihoisempaa, josta syystä sitä aarialaiset halveksivat;\notaksutaan, että nykyiset dravidakansat, joiden hallussa Etu-Intian\neteläosa yhä vielä on, ovat Intian vanhimman sivistyskansan jälkeläisiä.\n\nVarhaisen aarialaisen asutuksen vaiheista Punjabissa kertoo Rigveda\nniminen runoelma. Hindut luulevat Rigvedaa 3001 vuotta vanhaksi;\neuroppalaiset oppineet ovat tähtitieteellisistä seikoista päätelleet,\nettä se syntyi noin v:n 1400 vaiheilla e.Kr. Vanhimmissa hymneissä\nkuvataan aarialaisia Intian luoteisrajalla juuri valmiina lähtemään\nvallotusretkelle. Ne osottavat meille kansan Induksen rannalla jaettuna\nheimoihin, jotka toisinaan ovat keskenään sodassa, toisinaan liitossa\n»mustanahkaisia» maanasukkaita vastaan. Kastilaitos Oli silloin vielä\ntuntematon. Perheenisä oli perheensä pappi, päällikkö heimon pappi.\nPäällikkö valittiin. Nainen oli hyvässä arvossa, niin että muutamat\nRigvedan kauneimmista hymneistä ovat naisten ja kuningattarien\nkirjottamat. Avioliittoa pidettiin pyhänä, yhdessä mies ja vaimo\nrukouksin lähestyivät jumalaa, molemmilla oli talossa hallintovalta.\nLeskien polttaminen oli silloin vielä tuntematonta; ne Rigvedan\nsäkeet, joilla braamanat tätä tapaa puolustavat, merkitsevät aivan\npäinvastaista.\n\nVedain aarialaiset heimot tunsivat useimmat metallit. Heidän kesken\noli rautaseppiä, kupariseppiä, kultaseppiä, puuseppiä, parranajajia\nja muita ammatteja. He taistelivat vaunuista ja käyttivät hevosta\nsodassa, eivät sitä vastoin vielä elefanttia. Intiassa he oppivat\nviljelemään maata, asumaan kylissä ja kaupungeissa, mutta samalla he\nyhä vielä karjoineen kuljeskelivatkin, sillä karjat olivat edelleenkin\nheidän paras omaisuutensa. He osasivat rakentaa laivoja, ehkä suuria\nvirta-aluksia, ja näyttävät tunteneen meren. Toisin kuin nykyiset\nHindut vanhat aarialaiset söivät lihaa, valmistivat soma-kasvista\nkäynyttä väkijuomaa ja uhrasivat sitä jumalillekin. Perässä tulevien\nheimolaisiensa pakottamina aarialaiset vähitellen levisivät kauemmaksi\nitään päin, karkottaen edellään mustaihoisia alkuasukkaita, taikka\nalistaen heidät alamaisikseen.\n\nNoin kuudennen vuosisadan alussa ennen ajanlaskumme alkua oli\nPohjois-Intia Narbada jokea myöten jakaantunut kuuteentoista\nitsenäiseen aarialaiseen valtioon, joista toiset olivat\nheimotasavaltoja, toisilla oli hallitsijat. Mahtavin niistä oli\nKosala, nykyisen Oudhin seuduilla. Myöhemmin kohosi sitä mahtavammaksi\nGangeen suupuolessa Magadha, nykyinen Behar. Näitten varhaisien\nvaltakuntien historia oli hyvin sotaisa ja suureksi osaksi tarumainen.\nIdässäpäin niitten alueet näyttävät ulottuneen niille seuduin, missä\nGanges kääntyy etelää kohti. Tärkeimmät kaupungit olivat Ayoodhya ja\nmyöhemmin Sraavasti, joka Buddhan aikana oli yksi Intian kuudesta\nsuurkaupungista. Baranasi, nykyinen Benares, oli Megastheneen [vert.\nMaant. ja löytör. I, s. 103] käydessä Intiassa neljä penikulmaa\nympärimitaten, mutta puusta rakennettu. Näihin aikoihin syntyi\nkastilaitos. Kasteja oli aluksi vain neljä, nimittäin »braamanat»,\njotka olivat kansan hengelliset johtajat, »kshatriat» eli ylimykset,\njotka luulivat polveutuvansa ensimäisistä johtajista, »vaisiat» eli\ntalonpojat ja halveksitut »sudrat», puunhakkaajat ja veden vedättäjät,\njotka eivät olleet aarialaisia. Vielä näitäkin alemmalla asteella\nolivat useat alkuasukasheimot ja orjat. Myöhemmin kastien luku\nlisääntymistään lisääntyi. Luullaan intialaisten jo seitsemännellä\nvuosisadalla e.Kr. huomanneen monsuunituulien edut ja käyttäneen niitä\nhyväkseen purjehtiakseen laivoillaan aina Babyloniaan saakka kauppaa\ntekemään. Siellä he tutustuivat seemiläiseen kirjaimistoon, toivat\nsen mukanaan ja sovittivat oman kielensä tarpeisiin, jonka jälkeen se\nlevisi Intiasta Burmaan, Siamiin ja Ceyloniin.\n\nVuosisatain kuluessa oli braamanalainen uskonto rappeutunut ja\nmenettänyt entisen jaloutensa ja henkevyytensä. Kuudennella\nvuosisadalla e.Kr. nousi uskonpuhdistaja, kuninkaanpoika Gautama\nHimalajan vuorilaaksoista, joka luopui vallasta ja loistosta ja\npitkällisen miettimisen ja henkisten taisteluitten jälkeen loi\nbuddhan uskon. Tämä uskonto oli suuri edistys braamanalaisuudesta.\nSe perustui ihmisrakkauteen ja tämän kautta se mahtavasti kohotti\nitämaalaiseen sortovaltaan piintyneitä oloja, ei ainoastaan Intiassa,\nvaan kaikkiallakin kaukaisessa idässä aina Mongoliaa ja Japania myöten.\nBuddhan uskonnolla on sen vuoksi ollut arvaamattoman suuri vaikutus\nItämailla, vaikkapa sekin vuorostaan piintyi muodollisuuteen ja\nrappeutui.\n\nParissa vuosisadassa buddhalaisuus levisi kautta Intian. Sen hartain\nlevittäjä oli jalo ihmisystävä Asoka, Magadhan eli Beharin hallitsija.\nAsoka perusti niin paljon luostareita, että hänen valtakuntaansa\nvielä tänä päivänä sanotaan »luostarien maaksi». Samalla hän puhdisti\nuskonnon harhaopeista, joita siihen oli alkanut versota, ja antoi\npatsaihin, luoliin ja kallioihin eri osissa maata kirjottaa uskonnon\nperustotuudet. Kolmekymmentäviisi kirjotusta on säilynyt niistä monista\nkymmenistätuhansista, joita hän eri osiin maata kiveen piirrätti.\nSamalla Asoka piti hyvää huolta alamaistensa aineellisestakin\ntoimeentulosta, kaivoja kaivettiin, puita istutettiin teitten viereen\nja sairashoidosta pidettiin huolta sekä Asokan omassa valtakunnassa\nettä vallotetuissakin maissa. Virkamiehiä asetettiin vaalimaan\nperhe-elämän puhtautta ja nuorisolle, jopa naisillekin toimitettiin\nopetusta. Asoka julisti valtion velvollisuudeksi uskonnon levittämisen\nrauhallisilla keinoilla. Hänen kokoomansa teos Buddhan opista on sitten\nkaksituhatta vuotta ollut eteläisten buddhalaisten varsinainen kaanon.\n\nSamaan aikaan kuin buddhalaisuus syntyi toinen samanlainen uskonto,\njainalaisuus, nykyään parhaiten tunnettu ihmeen taidokkaista vanhoista\ntemppeleistään.\n\nBuddhalaisuus ei kuitenkaan voinut kokonaan tunkea tieltään\nvanhempaa braamanalaista uskontoa, vaan rinnan ne elivät enemmän\nkuin vuosituhannen, ja ajanlaskumme ensimäisellä vuosituhannella\nbraamanalaisuus alkoi jälleen saavuttaa takaisin menettämäänsä alaa.\nMolemmat uskonnot sulautuivat yhdeksännellä vuosisadalla j.Kr.\nhindulaisuudeksi, joka oli taka-askel kummastakin ja joka Intiassa\nvielä nykyään on vallitsevana; sana merkitsee nimittäin ensi sijassa\nuskontoa, eikä kansallisuutta.\n\n[Buddhalaisuudesta tuli Kiinan vallitseva uskonto ja Kiinalaiset sen\nkautta alkoivat pitää Intiaa «pyhänä maanaan», niinkuin kristityt\nPalestinaa. Kiinasta kävi paljo pyhiinvaeltajia Intian merkkipaikoilla\nviidennellä ja seuraavilla vuosisadoilla j.Kr. Etevät munkit\nkirjottivat retkistään arvokkaita kertomuksia. Kiinan keisari Kaotsung\nkokosi ne suureksi kirjaksi, kirjottaen siihen itse esipuheen, mutta\nvain osia on säilynyt. Kuuluimmat näistä matkustajista olivat Fahier ja\nHsyantsang, joiden kirjottamat teokset ovat tärkeitä lähteitä Intian\nsenaikaisten olojen tuntemiselle. He kulkivat molemmatkin menomatkalla\nTarimin keitaitten kautta, edellinen palasi meritse, jälkimäinen\nPamirin kautta, mukanaan suuri kokoelma buddhalaisia pyhiä kirjoja.]\n\nIntian ulkonainen historia alkaa v. 327 e.Kr., Aleksanteri Suuren\nhyökätessä Punjabiin. Kreikkalaisen vallottajan valta ei kuitenkaan\nollut pitkäikäinen, sillä Intiassa itsessään syntyi siihen aikaan\nmahtava Magadha valtakunta, jota Tsharigdragupta hallitsi. Tämä teki\nSeleukos Nikalorin kanssa ennen mainitun sopimuksen (I, s. 103),\njonka kautta hän muutamaa sataa sotielefanttia vastaan sai haltuunsa\nkoko Punjabin ja Seleukoksen tyttären puolisokseen. Hänen hovissaan\noleskeli kreikkalainen Megasthenes, jonka kertomuksesta ensimäiset\nvarmat länsimaiset tiedot Gangeen laaksosta on saatu. Kreikkalaiset\nsaivat samoihin aikoihin melkoisen vaikutuksen Intian tieteeseen\nja taiteeseen. Braamanat oppivat heiltä tähtitiedettä ja varsinkin\nkuvanveistoon ja rakennusmalliin oli kreikkalaisuuden vaikutus\nsuuri. Kreikkalaiset kasvonpiirteet esim. olivat sen jälkeen kauan\nvallitsevina Luoteis-Intian kuvanveistossa.\n\nTshangdragupta oli suurimpia Intian hallitsijoista. Hänen armeijaansa\nkuului 600,000 miestä, 30,000 hevosmiehiä, 36,000 elefantin ohjaajaa ja\n24,000 hevosvaunun ohjaajaa. Megastheneen kuvauksesta hän on parhaiten\ntunnettu Intian varhaisemmista hallitsijoista. Tshangdraguptan\npojanpoika oli yllä mainittu Asoka, jonka valtakunta käsitti suurimman\nosan Afghanistania, suuren osan Baludshistania, Sindin, Kashmirin,\nNepalin, Bengalin ja niemimaan Palar jokeen saakka.\n\nToisella vuosisadalla e.Kr. Seleukolaiset uudelleen vallottivat osia\nLuoteis-Intiasta, mutta heidän täytyi myöhemmin taas väistyä. Heidän\njälkeensä saapui vallottajina iraanilaisia paimentolaisheimoja, Sakat,\njoitten ylivalta neljännellä vuosisadalla j.Kr. kukistettiin. Sakkain\njälkeen tulivat Juetshit, turanilainen, ehkä turkkilainen kansa, jonka\nHiungnut olivat karkottaneet edeltään Keski-Aasian aroilta. Näitten\njälkeen hyökkäsivät maahan »Valkoiset Hunnit», joitten valtakunta ei\nkuitenkaan ulottunut pitkälle eikä kauaa kestänytkään. Voimme siis\nsanoa, että vanhan aarialaisen rodun valtiollinen tarmo jo silloin oli\nIntiassa murtunut.\n\nNämä vieraat vallottajat eivät yleensä päässeet Gangeksen laaksoa\netelämmäksi. Dekanissa, jossa kotimaiset dravidakansat asuivat\nsuljettuna ryhmänä, oli jo varhaisimmilla ajoilla, mistä meillä\non tietoja, sekä kukoistava viljelys, melkoisia kaupunkeja, että\nomaperäinen kirjotustaitokin. Siellä oli useita suuria valtakuntia,\nkuten Pandjavaltakuilta, Tshola ja Kalinga Koromandel-rannalla.\nMalabar-ranta oli jo v. 1176 e.Kr. joutunut aarialaisten braamanain\nvaikutusvallan alle; siitä vuodesta alkaa mainitun rannikon vanha\najanlasku. Koroniandel-rannikollakin braamanalainen uskonto ja\nvaikutusvalta alkoivat myöhemmin vähitellen saada jalansijaa, vaikka\ndravidakansat säilyttivätkin kansallisuutensa. Sikäläiset hallitsijat\nvähitellen omaksuivat braamanalaisia käsityksiä, uskonnon etupäässä, ja\nsanskritti tuli tunnetuksi. Tämän vaikutuksen mukana tuli dravidamaihin\naarialainen ylimyskuntakin. Etelä-Intian valtakunnat olivat usein\nsodissa Ceylonin kanssa. Mutta Ceylonin vallitsevaksi kansaksi tulivat\naarialaiset Sinhalesit, jotka sinne toivat braamanalaisen uskon,\nmyöhemmin kääntyen buddhalaisuuteen.\n\nUudet valtiomuodostukset ja melskeet alkoivat Intiassa, kun\nmuhamedilaiset alkoivat hyökkäyksensä. He vähitellen saivat melkein\nkaikki niemimaan valtakunnat haltuunsa. Viimeisten kotimaisten\nruhtinaitten valtakunnat Luoteis-Intiassa olivat vähitellen siihen\nmäärään heikontuneet, että ne eivät voineet vastustaa läntisiä\nnaapureitaan. Mahmud Ghazni teki Afghanistanista käsin ensinnä\nparikymmentä ryöstöretkeä Luoteis-lntiaan, paljastaen temppelit,\nhävittäen jumalankuvat ja vieden suunnattomat aarteet mukanaan. Sitten\nLuoteis-Intia liitettiin hänen valtakuntaansa. Ghor-suvun aikana\nmuhamedilainen valta ulotettiin aina Gangeksen laaksoon ja valtakunnan\npainopiste siirtyi Intiaan; Delhistä tuli tämän valtakunnan pääkaupunki.\n\nMuhamedilaisten hallitsemat Intian maat sitten kokonaan erosivat\nAfghanistanista ja niillä oli aluksi sarja hallitsijoita, joita\nyhteisellä nimellä sanotaan Mamelukeiksi, koska he melkein järjestään\nolivat entisiä orjia, jotka tarmonsa kautta olivat alhaisesta\nasemasta kohonneet vaikutusvaltaisiin virkoihin. Heidän aikansa oli\nvarsinaisille intialaisille ainaisen sorron ja levottomuuden aikaa. V.\n1221 Djingis-kaani teki Luoteis-lntiaan ryöstöretken, ja seuraavina\naikoina Mongolien retket yhä uudistuivat, vaikkeivät he perustaneetkaan\nIntiaan pysyviä valtakuntia.\n\nMamelukkien jälkeen hallitsivat useat tatarilaissyntyiset\nmuhamedilaiset suvut Pohjois-Intiaa. Neljännentoista vuosisadan\nalussa eräs tatarilaissukuinen hallitsija vallotti melkein koko\nEtu-Intian aina Komorinin niemeen saakka ja pakotti Etelä-Intian\nhindulaisruhtinaat rupeamaan vasalleikseen. Tämä vallanalaisuus ei\nkuitenkaan ollut pitkällinen. Vähitellen valtakunta toisensa jälkeen\nuudelleen vapautui. Hindustanin tatarilaisista ruhtinaista oli Muhammet\nII Toghluq kaikkia muita oppineempi ja valistuneempi, mutta samalla\nmielettömin tiranni, mitä on koskaan valtaistuimella istunut. Hän\nmenetti suuren armeijan viimeistä miestä myöten sotaretkellä Tibetiin,\nkiskoi suunnattomat verot alamaisiltaan ja toimeen pani heidän kesken\nihmismetsästyksiä vieraittensa huviksi. Pari kolme kertaa hän käski\npääkaupunkinsa kaikkia alamaisia muuttamaan pois, vieläpä keskellä\nnälänhätää.\n\nEi ole ihmettä, että tämä mieletön sorto synnytti epätoivoisen\nkansan kesken ainaisia kapinoita. Hänen seuraajansa sitä vastoin\noli mitä hyväntahtoisin hallitsija, rakennutti teitä ja suuria\nmaankastelulaitoksia ja järjesti hallinnon.\n\nSeuraavan vuosisadan kuluessa muhamedilainen mahti Hindustanissa\nrappeutumistaan rappeutui, sen alueet yhä vähenivät, ja Timur Lenk,\nSamarkandin hallitsija, saattoi vastarintaa tapaamatta ryöstää\nDelhin. Hän ei kuitenkaan ottanut maata pysyväisesti haltuunsa. Mutta\nkuudennentoista vuosisadan alussa, jotenkin samaan aikaan siis, kun\nPortugalilaiset perustivat siirtomaavaltansa Malabar-rannikolle, saapui\nLuoteis-lntiaan Afghanistanista käsin uusi vallottaja, voimallinen\nBaber. Hän vallotti koko Hindustanin ja perusti Pohjois-Intiaan\nvaltakunnan, josta tuli Intian loistavin.\n\nDekanissa oli yllä mainitun vallotuksen jälkeen syntynyt entisten\nhinduvaltakuntien sijalle paljon pieniä itsenäisiä muhamedilaisten\nhallitsemia valtakuntia. Niitten rinnalla säilyi kuitenkin niemimaan\neteläosassa muutamia hindulaisiakin, joista Vidjayanagar joksikin\nvuosisadaksi kohosi suureen loistoon.\n\nEtu-Intian historiassa on läpikäyvänä piirteenä veltostus, jonka\nalaiseksi kylmemmistä ilmanaloista tulleet vallottajakansat\nvähitellen joutuivat kuumassa ilmanalassa. Aasialaiset vallottajat\nolivat alkuaikoina, Induksen laaksoon tullessaan ja sieltä kovien\ntaistelujen kautta levittäessään valtaansa Gangeksen laaksoon, paljon\nvoimallisempaa ja ylevämpää kansaa kuin nykyiset Hindut. Sotainen kunto\noli suuri, yhteiskunnalliset olot olivat terveet ja varsinkin naisen\nasema arvokkaampi, heidän uskonnolliset käsityksensä olivat puhtaammat\nja henkinen luomiskyky verrattomasti nykyistä suurempi. Mutta\nvähitellen heidän kykynsä veltostuivat, eivätkä he lopulta voineet\ntässä alistamassaan rikkaassa maassa pitää puoliaan uusia voimallisia\npohjoisia kansoja vastaan, joita Intian ihmemaa kuin maneetti veti\npuoleensa. Vaikk'eivät Keski-Aasiasta tulleet vallottajat myöhemmin\nenää voineetkaan maan kansallisuutta muuttaa, niin muodostivat he\nkuitenkin uudelleen sen valtiollisen elämän ja hallitsivat sitä\nvähälukuisuudestaan huolimatta, kunnes he vuorostaan rappeutuivat\nja uudet vallottajat kukistivat heidät. Se valtakunta, jonka Baber\nPortugalilaisten saapuessa Intian vesille perusti Hindustaniin,\nkehitti tosin Pohjois-Intian rikkaat maat ennen aavistamattomaan\nvoimaan ja rakensi niitten kaupungit satumaisen loistaviksi, mutta\nmuutama vuosisata myöhemmin oli sekin niin rappeutunut, että uusien\nvallottajien oli helppo anastaa maa.\n\nOlemme edellisessä seuranneet Intian vaiheitten pääpiirteitä sikäli,\nkun ne maan puolelta joutuivat muutoksien alaisiksi. Meren puolelta\nei tämä luonnonrikas suuri niemimaa, joka vanhasta ajasta saakka\noli houkutellut kaikkien kansain kauppiaita, joutunut vallottajien\nhyökkäyksien alaiseksi, mutta se sai mereltä sangen paljon uusia\nkultuurivaikutuksia. Olemme nähneet, kuinka jo Foinikit aikanaan\nkaikesta päättäen purjehtivat Intiaan saakka. Rooman vallan aikana\nolivat Malabarin rannikon kauppakaupungit tunnetut kreikkalaisille\npurjehtijoille. Mutta varsinkin Arabit harjottivat vilkasta\nmeriliikettä Intian vesillä ja he saivat siellä olla kilpailulta\nrauhassa niin monta vuosisataa, että jättivät pysyvät jäljet kaikkien\nrantaseutujen oloihin Etu-Intian rannoilta aina etäisimpiin saariin\nsaakka. Tämä muhamedilainen vaikutus tapahtui kokonaan erillään yllä\nkerrotuista valtiollisista muutoksista ja sen tuojat olivat eri\nkansaa, vaikkapa uskonto heidät liittikin Pohjois-Intian vallottajiin.\nEtu-Intian suurissa rantakaupungeissa asui paljon arabialaisia,\nja paljon maanasukkaita oli rauhallisen seurustelun vaikutuksesta\nkääntynyt heidän uskoonsa. Vielä enemmän pääsi muhamedilaisuus\nvahvistumaan Sunda-saarilla. Javassa se tunki tieltään hindulaisuuden,\njoka oli buddhalaisuuden kukistanut, niin että Javan väestö nykyisin\non melkein kokonaan muhamedin uskoista ja buddhalaisten aikanaan\nrakentamat, satumaisen rikkailla kuvanveistoksilla koristetut temppelit\novat saaneet unohtua metsiin. Sumatralla, joka oli paljon vähemmän\nkehittynyt kuin vanhastaan oivallisesti viljelty Jaava, muhamedilaisuus\nniinikään sai jalansijan, ja näiltä saarilta se valtasi Malakan\nniemimaan, jossa sen keskustana oli erinomaisen vilkasta kauppaa\nharjottava Malakka. Tästä oivallisesta keskustasta Arabialaiset\nulottivat kauppansa aina Kiinaan ja Japaniin saakka.\n\nPortugalilaisten päämäärä oli kauppa, samoin kuin Arabialaistenkin,\nja sen vuoksi he keskittivät toimintansa samoille rannoille, joilla\nArabialaiset olivat jalansijan saaneet. Sitä vastoin Intian sisäosat,\nvaikka tosin ylläpitivätkin portugalilaisten kanssa kauppaa,\njäivät vielä muutamaksi vuosisadaksi europpalaisten vaikutuspiirin\nulkopuolelle. Tällä rajotuksella oli maantieteelliset syynsä. Kapean\nMalabar-rannikon erottaa korkea vuorijono Dekanin sisäosista, jonka\nvuoksi se oli sisämaata vastaan säilyttänyt itsenäisyytensä, mutta\nmeren puolelta oli sitä helpompi hallita. Malakasta ja Malaijien\nsaaristosta tämä luonnollisesti vielä suuremmassa määrin piti\npaikkansa, koska ne olivat kokonaan meren ympäröimät.\n\nIntian kultuuri epäilemättä on ikivanha, vaikk'emme enää voikaan luoda\nsen laadusta vanhimmalla ajalla varmaa käsitystä. Tähän hämäryyteen\non paitsi kirjotettujen muistomerkkien puutetta syynä sekin seikka,\nettä kivestä rakentaminen Intiassa verraten myöhään pääsi kehittymään.\nKaikki vanhimmat rakennukset olivat puusta. Vasta kolmannella\nvuosisadalla e.Kr. ruvettiin käyttämään kiveä rakennusaineena.\nKiviarkitehtuurin alkeet saatiin Persiasta Aleksanteri Suuren retken\njälkeen, mutta se joutui Intiassa suuressa määrin outoihin oloihin ja\nkehittyi sen vuoksi itsenäisesti, jatkaen entisen puuarkitehtuurin\nyhdistelmiä ja muotoja.\n\nIntian vanhimmat kivirakennukset ovat hautakummut, »topet», joiden\ntyyli kuvanveistoksista ja koristeista huolimatta vielä on selvää\npuutyyliä. Jotenkin samaan aikaan kuin »topet» eli (Ceylonin)\n»dagobat», arvion mukaan toisella vuosisadalla e.Kr., rakennettiin\nvanhimmat buddhalaiset luolatemppelit. Intian kiviarkitehtuurin\nvarsinainen kehitysaika oli neljäs ja viides vuosisata j.Kr.\nEtelä-Intian dravidakansat muodostelivat sitä yhä itsenäisemmin\nlaajoissa temppelikartanoissaan, joiden silmäänpistävin omituisuus\novat korkeat kerros kerrokselta kapenevat tornit eli »gopurat».\nDravidalaiset kehittivät varsinkin kalliotemppeleitä, joista Elloran\novat kuuluimmat. Nämä temppelit hakattiin yhdestä ainoasta suuresta\nkalliosta erinomaisen runsaasta muotorikkaudestaan huolimatta. Intian\nrakennustaiteen vahvin puoli on suunnattoman rehevä, troopillisen\nuhkuva muotorunsaus, jonka rinnalla ei hienostus, tyylin jalous päässyt\noikeuksiinsa. Siroimmat puhtaasti intialaiset rakennukset, mitä meidän\naikoihin on säilynyt, ovat Abu-vuoren jainalaislemppelit, jotka ovat\nniin uhkeasti ja samalla tarkalla huolella koristellut kuin korulippaat.\n\nMuhamedilainen vallotus toi neljännellätoista vuosisadalla Intiaan\naivan uuden rakennustaiteen, joka ei kuitenkaan levinnyt suurimpia\nkaupunkeja paljoakaan laajemmalle. Muhamettilaisen rakennustaiteen\nloistoaika oli kuitenkin vasta seitsemännellätoista vuosisadalla.\n\nIntian maista ja saarista on epäilemättä Etu-Intia varhaisimmin\nkultuurin kehittänyt. Kaikki viittaa siihen, että sekä Ceylon että\nTaka-Intia ja Malaiji-saaristo ovat sieltä käsin saaneet sivistyksensä.\n\nCeylonissa perustivat aarialaiset Sinhalesit valtakuntansa kuudennella\nvuosisadalla e.Kr., ja vasta he toivat saareen sivistyksenkin,\nkoska varsinaiset alkuasukkaat, Vedahit, vielä tänä päivänä ovat\nluonnontilassa. V. 504 e.Kr. oli Anuradhapura, Ceylonin vanha, aikanaan\nerinomaisen loistava pääkaupunki perustettu ja vanhin seudun kuuluista\nmaankastelulaitoksista valmis. Buddhalainen luostarielämä kehittyi\nCeylonissa rehevämmin kuin missään muualla, mutta saarella olikin\nkaksi pyhää muistoesinettä, joitten maine oli laajalle levinnyt,\nBuddhan jalanjälki Aatamin vuorella ja Buddhan hammas, joka neljännellä\nvuosisadalla j.Kr. tuotiin saarelle, niinkuin muuan säilynyt\nkivikirjotus kertoo. Saaren levottomista vaiheista mainittakoon,\nettä v. 1408 kiinalainen armeija vallotti Ceylonin ja vei kuninkaan\nvankeuteen. Kun Lourenço d'Almeida v. 1505 astui Ceylonissa maihin, oli\nsaari jakautunut seitsemään pieneen kuningaskuntaan. Portugalilaiset\nmyöhemmin yrittivät vallottaa Ceylonin, mutta eivät saaneet jalansijaa\nmuuta kuin etelärannalla, jossa he koettivat levittää kristinuskoa.\n\nTaka-Intian maista näyttää Burma olevan se »Chrysae Regio» (kultainen\nvaltakunta), jonka Ptolemaios mainitsee. Samaa nimittäin merkitsee\npääkaupungin ympärystän vanha pali-kielinen nimi Soraparanta.\nVarmaan Burmassa jo silloin oli huomattava kuituun, jonka ainekset\nilmeisesti ovat tulleet toiselta puolen Bengalista, toiselta puolen\nCeylonista. Burman loistoaika oli kuitenkin vasta 11—13 vuosisata\nj.Kr., jolloin Pagan oli pääkaupunki. Paganin hävitti Kublai kaani v.\n1284. Burma sai samoin kuin Siamkin kirjakielensä, vanhan pali-kielen\n[pali-kieli, kuollut kieli nykyisin, samoin kuin sanskritti itsekin,\noli eräs sanskritin murre], Ceylonista, jonne se oli Etu-Intiasta\ntullut. Tällä kielellä, joka oli Etu-Intian vallitsevana kirjakielenä\n7. vuosisadalta e.Kr. 4:nteen vuosisataan j.Kr., oli melkoinen\nbuddhalainen kirjallisuus. Etu-Intiassa se syrjäytettiin samaan aikaan\nkun hindulaisuus syrjäytti buddhalaisuuden, mutta Ceylonissa samoin\nkuin Burmassa ja Siamissakin se on pysynyt kirjakielenä, vaikka yhä\nvähenevässä määrässä, tähän päivään saakka.\n\nSiamin vanha loistava pääkaupunki, Ayuthia, perustettiin v. 1350 j.Kr.\nja oli portugalilaisten siellä ensi kerran käydessä komeimmillaan.\nKambodjaan saapui braamalaisuus ja sanskritin kieli Etu-Intiasta\nmuutama vuosisata e.Kr. Suurenmoinen Angkor palatsineen ja temppelineen\nrakennettiin v:n 900 vaiheilla j.Kr. Seuraavalla vuosisadalla tuli\nKambodjaan buddhalaisuus, kilpailemaan braamanalaisuuden kanssa.\n\nPortugalilaiset saapuivat siis maailmaan, jolla oli kauas menneisyyteen\nulottuva sivistys ja historia, laajalle haarautuneet kauppayhteydet,\nkehittynyt teollisuus ja tuotanto. Sitä omituisempaa on, kuinka niin\npieni maa väkirikkaassa edistyneessä Intiassa saattoi muutamassa\nvuosikymmenessä saada niin vallitsevan aseman.\n\n\n\n\nCabralin retki.\n\n\nVasco da Gaman palattua ja kerrottua kokemuksensa käsitettiin\nPortugalissa, että jos aiottiin saada Intiassa jalansijaa ja päästä\nosallisiksi maustekaupasta, niin oli valmistauduttava maurien katkeraan\nkilpailuun ja arvatenkin asevoimankin käyttämiseen. Sinne oli siis\nlähetettävä melkoisia asestettuja laivastoita.\n\nSeuraavan retken johtajaksi ei nimitetty Gamaa, vaan Pedro Alvares\nCabral, hänen hyvä ystävänsä. Laivain luku oli 13 ja niillä oli\n1200 miestä. Retkelle seurasi erään laivan ohjaajana Bartholomeu\nDiazkin, Hyvän toivon niemen löytäjä. Pappeja ja munkkeja lähti mukaan\nlevittämään uskoa, firenzeläisiä ja saksalaisia kauppiaita kauppoja\ntekemään. Maaliskuussa v. 1500 laivasto purjehti Lissabonista.\n\nCabral ohjasi Guinean rannikolta kauemmaksi länteen, tavatakseen\nparempia tuulia, mutta ajautui niin kauas, että vihdoin joutui aivan\nuudelle vuoriselle rannikolle, — hän tuli tuulien ja merivirtain\nkantavan vaikutuksen kautta Brasilian rannalle, josta espanjalainen\nPinzon oli vähän ennen löytänyt pohjoisemman kohdan. Cabral purjehti\nuseita päiviä tätä metsäistä rantaa pitkin etelään päin, tavaten\nruskeita maanasukkaita. Sitten purjehdittiin meren poikki takaisin\nAfrikan rantaa kohti. Ankarassa rajuilmassa kaatui Hyvän toivon niemen\nedustalla neljä laivaa ja Bartholomeu Diaz sai laivoineen aalloissa\nhautansa. Ainoastaan kuusi alusta koko melkoisesta laivastosta saapui\nonnellisesti Sofalaan 16 p. heinäkuuta.\n\n\n\nDiogo Diaz löytää Madagaskarin.\n\n\nEräs laiva, jota Diogo Diaz johti, oli ajautunut Madagaskarin\nrannikolle, seuraillut sitä pohjoiskärkeen saakka ja silloin huomannut\nmaan saareksi. Siten tuli Madagaskar portugalilaisille tunnetuksi.\n\nCabral purjehti Mosambikin kautta Kiloaan, jonka sulttaani vallitsi\nkoko rannikkoa. Suotta koetettiin siellä kuitenkin saada aikaan\nkauppayhteyttä. Sheikki ei sanonut tarvitsevansa portugalilaisten\ntavaroita. Elokuun alussa laivasto saapui Melindeen, jossa\nystävyyssuhteet jälleen uudistettiin. Cabralkin sai luotseja, joitten\njohdolla laivat kuudessatoista päivässä purjehtivat Intian meren poikki.\n\nVaikka Cabralin laivasto olikin kärsinyt niin suuria vaurioita ja\nmenettänyt monta laivaa, niin oli se kuitenkin yhä vieläkin kahta\nvertaa suurempi kuin Vasco da Gaman, ja Kalikutin samudrin otti sen\nystävällisesti vastaan. Cabral lähetti ensi työkseen maihin neljä\nintialaista kalastajaa, jotka Gama oli vienyt mukanaan Portugaliin.\nSamudrin antoi ylhäisiä intialaisia ylimyksiä panttivangeiksi,\njonka jälkeen Cabral lähti maihin häntä tapaamaan. Intialaiset\npanttivangit kuitenkin pian huomattiin hankaliksi, koska he uskontonsa\nmukaan eivät voineet syödä vierasten valmistamia ruokia ja aina\nolivat maihin soudettavat ruoka-aikoina. Aljettiin heidän sijastaan\nvaatia panttivangeiksi ylhäisiä maurilaisia kauppiaita. Toisessa\npuhuttelussa samudrinin luona vahvistettiin mausteitten hinta ja kauppa\nsaattoi alkaa. Satamaan rakennettiin kauppahuone, johon lähetettiin\nkuudenkymmenen miehen aseellinen vartijasto, ja papit ryhtyivät\npuolestaan käännytystyöhön. Se ei kuitenkaan menestynyt, koska he eivät\ntainneet maan kieltä.\n\n\n\nMelskeitä Kalikutissa.\n\n\nMutta ei kauppakaan tahtonut sujua, koska maurit sitä ehdoin tahdoin\nviivyttelivät. Kahdessa kuukaudessa ei saatu sen enempää mausteita\nkokoon, kuin mitä tarvittiin kahden laivan kuormaamiseksi. Suuttuneena\nCabral pidätti erään satamaan tulevan maurilaisen laivan, jossa hän\nluuli olevan mausteita, vaikka siinä olikin vain ruokatavaroita. Tapaus\nherätti kaupungissa suurta suuttumusta ja satamassa väki, maurilaisten\nyllyttämänä, valtasi portugalilaisten kauppahuoneen ja ryösti sen.\nKaupanhoitaja ja osa hänen miehistään sai tappelussa surmansa. Cabral\npaikalla ryhtyi ankariin kuritustoimiin. Viisitoista satamassa olevaa\nlaivaa poltettiin ja kaupunkia pommitettiin.\n\nSen kautta oli rauhallinen kaupankäynti Kalikutissa käynyt\nmahdottomaksi, ja Cabral laski etelään päin, Kotshinin radshan\nkutsumusta noudattaen, koettaakseen siellä onneaan. Kolmessa viikossa\nkaikki laivat siellä ja vähän etelämmässä Kranangorissa saivat täydet\nmaustekuormat. Ja vielä etelämmän Kutominkin ruhtinas tarjoutui myymään\nkohtuuhinnoilla samoja haluttuja tuotteita.\n\nVihdoin laivat kävivät Kananorissakin, jossa Gaman osaksi oli tullut\nniin ystävällinen vastaanotto. Sieltä saatiin kanelia ja inkevääriä,\neikä edes voitu kaikkea mukaan ottaa, mitä kaupan oli. Radsha luuli\nportugalilaisilta rahain loppuneen ja kehotti heitä vain ottamaan\ntavarat — saattoivathan he seuraavalla matkalla maksaa. Tammikuussa\n1501 laivasto lähti paluumatkalle, mukanaan Kananorin radshan\nlähettiläät, ja saapui Melindeen, menetettyään kuitenkin myrskyssä\nlaivan, josta vain miehistö pelastui.\n\n\n\nSofala.\n\n\nEräs laivoista poikkesi paluumatkalla Sofalaan ja toi tiedon sen\nerinomaisesta kultarikkaudesta. Laivan kapteeni muun muassa kertoi\nkuulleensa, että niillä maanasukkailla, jotka kultaa kaivoivat, oli\nneljä silmää, kaksi tavallisella paikalla ja kaksi pään takapuolella,\nja Portugalissa juttua yleiseen uskottiin. Kap Verden luona tavattiin\npaluumatkalla Diogo Diazin laiva, joka Madagaskarista lähdettyään oli\nAfrikan rannalla väjytyksessä menettänyt kaiken väkensä, seitsemää\nlukuun ottamatta. Mieshukka pakotti laivan kotia pyrkimään. Viheriän\nniemen saarien luona kohdattiin myös kolme laivaa, jotka oli lähetetty\nmenomatkalla löydettyä Brasiliaa tutkimaan ja valtaamaan. Niillä\nlaivoilla oli Amerigo Vespucci mukana.\n\nVaikka Cabral oli menettänyt viisi laivaa, niin oli kuitenkin hänen\nkuormainsa, mausteitten, helmien ja jalokivien arvo niin suuri, että\nmenetys tuli runsaasti korvatuksi.\n\n\n\nIoão da Novan retki.\n\n\nPortugalin kuningas oli jo ennen Cabralin paluuta lähettänyt Ioão da\nNovan johdolla matkaan pienen laivaston, joka puoleksi oli kauppiaitten\nvarustama. Siihen kuului neljä alusta. Nämä löysivät Atlantin meren\nkeskeltä Ascension saaren. Matkalla saatiin erään kirjeen kautta tieto,\nkuinka Cabral oli Intiassa vastaanotettu, ja purjehdittiin sitten\nonnellisesti tavallisia teitä Kalikutia välttäen Kananoriin. Sieltä da\nNova kuitenkin ohjeittensa mukaan oikopäätä lähti Kotshiniin, jonne\noli jäänyt portugalilainen kaupanhoitaja. Kalikutin samudrin yritti\nvälillä tuhota tämän pienen joukon, mutta se pääsi tunkeutumaan läpi\nvihollisen laivaston, jossa oli enemmän kuin sata alusta; yhdeksän\npienempää ja viisi suurempaa kalikutilaista laivaa ammuttiin upoksiin.\nVaikka portugalilaisilla olikin tällä kertaa niukalti rahoja, niin\nsaivat he kuitenkin täydet kuormat ja matkalla vielä ryöstivät kaksi\nmaurilaista laivaa, joilla oli täydet maustetostit. Kotimatkalla\nlöydettiin merestä St. Helenankin saari. Portugalilaiset olivat\nsiten saaneet kaksi oivallista tukipistettä Intian matkojaan varten,\nsaarilla oli sekä oivallista juomavettä että muitakin tarpeita. St.\nHelena oli luonnollisesti aivan asumaton. Marraskuussa v. 1502 da Nova\nsaapui takaisin Lissaboniin, jossa hänen osakseen tuli mitä armollisin\nvastaanotto, sillä hän oli matkan suorittanut menettämättä ainoatakaan\nalusta ja tuonut mukanaan täydet kuormat.\n\nHuolimatta arvokkaista kauppatavaroista ja suuresta kauppavoitosta\nolivat Intian matkat kuitenkin niin vaarallisia, että kuningas kutsui\nneuvostonsa kokoon harkitsemaan, oliko niitä jatkettava. Neuvosto antoi\nepäävän vastauksen. Mutta siitä huolimatta kuningas Manuel kuitenkin\npäätti niitä jatkaa, vieläpä entistä suuremmalla voimalla.\n\n\n\n\nVasco da Gaman toinen retki.\n\n\nSeuraavan suuren retkikunnan johto uskottiin jälleen Vasco da Gamalle.\nHän sai kaksikymmentä laivaa ja 800 sotilasta. Kahdessa osastossa\nlaivasto lähti matkaan alkupuolella vuotta 1502 ja molemmat osastot\nsaapuivat jotenkin samoihin aikoihin perille. Joku laiva tosin matkalla\nmenetettiin, mutta menetetyn sijaan rakennettiin Mosambikissa uusi,\njoka jäi sinne portugalilaisen kauppa-aseman suojaksi. Mosambikissa\nGama solmi ystävyysliiton paikan uuden sheikin kanssa ja sai da Novan\njättämät tiedot Intian oloista.\n\n\n\nPero Affonso Sofalassa.\n\n\nMosambikista lähetettiin Pero Affonso kahden maanasukas-luotsin\nopastamana Sofalaan, solmimaan paikan hallitsijan kanssa ikuiseksi\najaksi ystävyysliittoa Portugalin kuninkaan nimiin. Neekeriruhtinas\nottikin hänet mitä parhaiten vastaan ja vakuutti, että kaikki\nrauhallisilla aikeilla saapuvat kauppiaat olivat tervetulleet. Hän\nvannoi auringon ja taivaan, päänsä ja vatsansa kautta ostavansa\nPortugalilaisten tavaroita. Valansa vahvistukseksi hän otti\npeukalostaan kultasormuksen ja antoi sen portugalilaiselle kapteenille\nja Portugalin kuningasta varten monta nauhallista pieniä kultahelmiä.\nUskollisuutensa vahvistukseksi hän tämän jälkeen tarttui läsnäolevien\nkäsiin, sillä hänen hovissaan ei osattu kirjottaa. Mutta Pero\nAffonso antoi kirjottaa kaikki muistoon ja kuuden miehen vahvistaa\nasiakirja nimikirjotuksellaan. Kun sitten sopimus sheikille luettiin\nja tulkittiin, niin hän hämmästyi ja sanoi paperin loitsivan. Kun\nportugalilaiset palasivat laivoihinsa, niin ruhtinas vielä lähetti\nheille paljon ruokatavaroita eväiksi. Affonson palattua Mosambikiin oli\nVasco da Gama jo purjehtinut sieltä edelleen.\n\n\n\nKiloa.\n\n\nAmiraali purjehti ensinnä Kiloaan (nykyiseen Kilwaan), johon jo Cabral\noli poikennut. Tämä kaupunki, jonka muuan persialainen ruhtinas oli\nperustanut v. 975 Rhapta nimisen entisen kreikkalaisen siirtokunnan\npaikalle, oli kohonnut mahtavimmaksi koko tällä rannikolla ja\nhallitsi muun muassa Sansibaria, vanhaa Zenjiä. Kiloa oli saarella,\nlähellä mannerrantaa, ympäröity suurilla muureilla ja torneilla,\njoitten raunioita on säilynyt. (Lähellä on eräällä toisella saarella\nsäilynyt vielä vanhemman kaupungin raunioita, joitten alkuperää\nei vielä tunneta.) Kiloassa oli portugalilaisten saapuessa noin\n12,000 asukasta ja hyvät kivitalot parvekkeineen; talojen yläkerros\noli kuitenkin puusta. Kaupungin ympärillä oli sitrona-, limoni- ja\noranssi-istutuksia. Sokeria, viikunoita ja granattiomenoita viljeltiin\npuutarhoissa. Kiloaa hallitsi arabialainen sheikki, jonka valta ei\nkuitenkaan ulottunut kaupungin omaa aluetta etäämmäksi.\n\nKun tämä sheikki oli kohdellut Cabralia petollisesti, niin purjehti\nVasco da Gama nyt koko laivastonsa keralla kaupungin eteen,\nsäikähytti sitä tyhjillä tykinlaukauksilla, piiritti sen ja pakotti\nsheikin antautumaan ja sitoutumaan maksamaan vuotuisen kultaveron.\nPortugal puolestaan suostui ottamaan hänet suojeluksensa alaiseksi.\nSheikin palatsin katolle kohotettiin Portugalin lippu ja myöhemmin\nportugalilaiset rakensivat paikalle linnotuksenkin.\n\nSitten poikettiin Melindeen, jonka ruhtinaalle Gama nyt tahtoi näyttää,\nettä hän oli arvokkaampi liittolainen, kuin miltä edellisellä kerralla\nnäytti. Sheikki kutsuttiin laivoihin suuriin pitoihin ja ystävyysliitto\nvahvistettiin. Onnellisesti purjehdittiin sitten Intian meren poikki\nMalabar-rannikolle ja käytiin ankkuriin lähelle Goaa. Rantakaupungit\nsaivat piankin kokea, ettei Gama ollut tällä kertaa tullut\nystävällisissä aikeissa, vaan rankaisemaan, kostamaan ensimäisellä\nmatkallaan kärsimiään nöyryytyksiä. Ensinnäkin pidettiin vihollisina\nkaikkia laivoja, jotka matkalla tavattiin, ja ne anastettiin, sillä\nGama oli päättänyt saattaa maustekaupan kokonaan portugalilaisten\nkäsiin.\n\n\n\nGaman julma sodankäynti.\n\n\nAndjediva-saarien kohdalla tavattiin lähellä rantaa kolme »fustia»,\ns.o. intialaista alusta, jotka takaa-ajettaissa pakenivat erääseen\nlahteen. Portugalilaisia ammuttiin heidän niitä seuratessa salatusta\npatterista tykeillä ja nuolilla, ja he puolestaan sytyttivät palamaan\nkaikki intialaiset laivat, mitä käsiinsä saivat. Kananoriin matkaa\njatkettaissa tavattiin merellä suuri laiva, joka toi kauppatavaroita\nja Mekasta palaavia pyhiinvaeltajia. Tämä laiva ilman taistelua\nanastettiin, ryöstettiin ja sytytettiin tuleen. Intialaiset liian\nmyöhään huomasivat ruveta vastarintaa tekemään; koko joukko armotta\nsurmattiin, joitakuita vaimoja ja lapsia lukuun ottamatta. Niitäkin,\njotka hyppäsivät mereen, ajettiin armotta takaa ja surmattiin.\nLuultavasti laiva oli Egyptin sulttaanin tai hänen alamaistensa oma,\nsillä pian sen jälkeen sulttaani paaville valitti, että portugalilaiset\nharjottivat Intian vesillä merirosvoutta.\n\nKananorin radshan Vasco da Gama pakotti katkaisemaan kaiken yhteytensä\nKalikutin kanssa, luvaten säästää ainoastaan niitä laivoja, jotka\nkulkivat portugalilaisille ystävällisiin satamiin. Kauppatavarain hinta\nvahvistettiin.\n\nKalikutin samudrin pyysi nyt rauhaa. Mutta Gama esitti semmoiset\nvaatimukset, ettei niihin mitenkään voitu suostua; paitsi täydellistä\nhyvitystä ennen tehdystä väkivallasta olisi sämudrinin pitänyt kieltää\nkaikkia Punaisesta merestä tulevia laivoja poikkeamasta Kalikutin\nsatamaan. Samudrin vastasi, että Mekasta tulleen laivan ryöstö\noli riittävä korvaus, ja ettei hän voinut kaupungistaan karkottaa\nneljäätuhatta Kairon ja Mekan arabialaista, varsinkin kun heidän\nkauppansa tuotti hänelle suuria etuja.\n\nGama ei edes viitsinyt vastata näihin syihin. Samudrin tarjosi\nrahakorvausta portugalilaisen kauppa-aseman ryöstöstä, mutta Gama\nei siitä huolinut, vaan alkoi sodan. Kaikki Kalikutiin menevät tai\nsieltä tulevat laivat anastettiin ja niiden laivaväki surmattiin,\nvieläpä usein niin julmalla tavalla, että Gama kaikiksi ajoiksi tällä\nraivollaan tahrasi nimensä. Sitä olisi mahdoton käsittääkään, ellemme\nmuistaisi, että portugalilaiset pitivät kaikkia muhamedilaisia vanhoina\nverivihollisinaan, maureina, jotka aikanaan olivat niin säälimättä\nsortaneet heidän maataan ja kansaansa, ottamiansa orjia ja sotavankeja\nkiduttaneet. Tämä veriviha se sai heidät Intiankin merellä sokeasti\nvainoamaan kaikkia muhamedilaisia ja varsinkin arabialaisia ja\ntyydyttämään kostonhimoaan mielettömällä julmuudella.\n\nKalikutia pommitettiin kahteen kertaan ja koko joukko taloja\ntuhottiin. Gama ei nyt enää suostunut minkäänlaiseen rauhaan, vaan\nvaati täydellistä alistumista. Mutta silloin koko Kalikutin valtakunta\nnousi yhteiseen kostosotaan, joka joessa varustettiin suurempia ja\npienempiä sotalaivoja julman vihollisen tuhoamiseksi. Gama purjehti\nKotshiniin, jonka ruhtinaan kanssa tehtiin kauppasopimus. Sovittiin\nsiitä, että portugalilaiset maksaisivat pippurin, mausteneilikkain ja\nbenzoinin hinnan kullalla, muut tuotteet sitä vastoin, kuten kanelin,\nsavusteet y.m. europpalaisilla tavaroilla. Samanlainen sopimus tehtiin\nKulamin kanssa, joka on lähellä Intian eteläkärkeä; sieltä ostettiin\nvarsinkin pippuria. Kaikille näille ystävällisille satamille Gama\nantoi vapaakirjeitä, jotka suojelivat niitten laivoja portugalilaisten\nvartijalaivain anastukselta.\n\nKalikutin samudrin koetti nyt viekkaudella saada vihollisensa\ntuhotuksi. Gaman luo saapui braamana, joka sanoi lähtevänsä hänen\nkerallaan Portugaliin keskustelemaan itse kuninkaan kanssa, koska muka\nsamudrin ei luottanut laivastojen johtajiin, joita vaihdeltiin. Mutta\nGama vastasi, että hänellä oli täydet valtuudet, ja lähti braamanan\nhoukutuksesta yksin yhdellä laivalla Kalikutiin keskustelemaan. Hän\nluuli tapaavansa Kalikutin edustalla vartijalaivastonsa, mutta tämä\nolikin kaikenlaisilla huhuilla houkuteltu pohjoiseen, joten Gama oli\naivan yksin. Suuri intialainen laivasto ympäröi hänet ja alkoi joka\npuolelta hyökkäyksen. Portugalilaisen laivan merikunto kuitenkin\npelasti Gaman tästä vaarallisesta väijytyksestä. Braamana, joka vielä\noli laivalla, hirtettiin raakapuuhun. Myöhemmin samudrinin laivasto\nvielä kerran hyökkäsi Gaman koko laivaston kimppuun, mutta hyökkäys\ntykeillä torjuttiin. Täydet kuormat otettuaan Vasco da Gama lähti\npaluumatkalle ja saapui syyskuussa v. 1503 Lissabonin satamaan.\n\n\n\nAffonso d’Albuquerque saapuu Intiaan.\n\n\nIntian vesille hän oli jättänyt Sodren seitsemän tai kahdeksan laivan\nkeralla. Samudrin käytti nyt tilaisuutta kostaakseen kapinallisille\nvasalleilleen, vallotti Kotshinin ja karkotti sikäläisen radshan\npieneen saareen. Sodre ei voinut tätä estää, sillä hän risteili\nparaikaa Arabian etelärannikolla, jossa hän usean laivan keralla sai\nkamalassa myrskyssä hautansa. Haaksirikon välttäneet laivat palasivat\nIntian rannikolle, mutta eivät uskaltaneet ryhtyä sotatoimiin,\nennenkuin kotimaasta saatiin apua. Kauaakaan ei tarvinnut odottaa,\nsillä pian sen jälkeen saapui Intian vesille uusi laivasto, johon\nkuului kuusi laivaa, Affonso d’Albuquerque johtajana. Sen kautta\nportugalilaisilla jälleen oli Intian vesillä ylivalta ja Kotshinin\nradsha pääsi takaisin kaupunkiinsa. Hän salli portugalilaisten rakentaa\nsatamaansa linnan kauppansa suojaksi; se oli ensimäinen linna,\njonka nämä Intiaan rakensivat nopeaan kehittyvän mahtinsa tueksi.\nPaluumatkalla Albuquerque laski suoraan meren poikki Mosambikiin,\nvälttäen siten kiertomatkan Melinden kautta. Mukanaan hänellä oli\neräs venezialainen, Bonavita d’Alban, joka oli viisikolmatta vuotta\ntakaperin Egyptin kautta matkustanut Intiaan ja oleskellut kauan\nMalakassa. Albuquerque sai häneltä paljon tärkeitä tietoja mausteinen\nvarsinaisista kotipaikoista ja etenkin Malakasta; nämä tiedot myöhemmin\nolivat hänelle suureksi avuksi, kun Intian maaherruus hänelle\nuskottiin. Affonson serkku Francisco d’Albuquerque, joka oli lähtenyt\nmyöhemmin Intiasta, joutui Afrikan itärannalla myrskyyn, joka tuhosi\nhänen kaikki laivansa. Intiaan jäi ainoastaan urhoollinen Duarte\nPacheco Pereira muutaman laivan keralla. Hänelle oli tosin lähetetty\napua, mutta avun tuojat osaksi hajaantuivat toisistaan matkalla, osaksi\nrupesivat omin päin harjottamaan merirosvoutta Afrikan itärannalla,\npidättäen muun muassa Sansibarin sheikiltä kaksikymmentä kauppa-alusta.\n\nPacheco joutui sillä välin ahtaalle. Kalikutin samudrinin sanottiin\nkoonneen 60,000 miestä, joilla hän aikoi lähteä kurittamaan Kotshinia.\nMutta urhea portugalilainen pidätti häntä muutaman kymmenen miehen\nkeralla erään virran ylimenopaikalla, jonka hän oli aidoilla ja\ntykeillä linnottanut. Intialaisten kehittymätöntä sotataitoa osottaa,\nettei suuri armeija yhä uudistuvista hyökkäyksistä huolimatta voinut\ntätä pientä joukkoa karkottaa varustuksistaan. Intialaiset rakensivat\npuusta korkeita uivia torneja, vallottaakseen niillä Pachecon laivat,\nmutta tämäkin yritys torjuttiin. Samudrinin täytyi tyhjin toimin palata\ntakaisin, sillä monsuuni oli kääntymässä ja saatettiin niin ollen taas\nodottaa meren takaa uutta portugalilaista laivastoa.\n\nSe saapuikin kohdakkoin, johtajanaan Soarez, jolla oli kolmetoista\nlaivaa, toista tuhatta sotilasta ja paljon tykkejä ja ampumavaroja.\nSyyskuussa v. 1504 hän saapui Kalikutin edustalle ja alkoi pommittaa\nkaupunkia, hävittäen muun muassa osan samudrinin palatsista.\nKaupungissa kaikki portugalilaiset sotavangit kostoksi surmattiin.\nSeuraavana vuonna Soarez arvokkaat kuormat otettuaan lähti\nkotimatkalle. Intian vesille jäi viisi laivaa rantoja vartioimaan.\nKalikutin samudrinin voima oli siksi murrettu, että kaikki vasallit\nalkoivat hänestä luopua. Duarte Pacheco palasi kotimaahan, jossa hän\nurheutensa palkaksi nimitettiin Guinean maaherraksi. Myöhemmin hänet\nparjausten vuoksi erotettiin ja vietiin vankina Portugaliin, jossa hän\nköyhänä kuoli. Runoilija Camões »Lusiadas» eepoksessaan, jossa hän\nylistää Portugalin suuruuden ajan sankareita, ankarin sanoin tuomitsee\nkuninkaan kiittämättömyyden ansiokasta sotilasta kohtaan.\n\n\n\n\nFrancisco d’Almeida Intian varakuninkaana.\n\n\n\nEgyptin sulttaani pyytää paavin välitystä.\n\n\nPortugalilaiset olivat toimillaan Intian vesillä kokonaan häirinneet\nkaupan, joka sieltä kulki Ormusin ja Adenin kautta Persian lahdelle ja\nPunaiselle merelle. Tämä kaupanseisaus tuntui nopeaan Egyptissä, jonka\nsulttaani välittömästi hallitsi Punaisen meren tietä ja Persian lahden\nkautta kulkevan kaupan päätesatamia Syyrian rannalla ja kauppavaihdosta\nsai suuria tuloja. Hän koetti ensinnä paaville valittamalla saada\napua. Paavin muka piti kieltää Portugalia ensinkään purjehtimasta\nIntiaan. Ellei tätä kieltoa toteutettu, niin hän puolestaan aikoi\nryhtyä omissa maissaan kristittyjä vastaan pakkokeinoihin, tuhota\nVapahtajan haudan Jerusalemissa ja juurineen hävittää Itämaista pois\nkristinuskon nimenkin. Sitä paitsi hän uhkasi lähettää laivastonsa\nVälimerelle kostamaan kristityille samalla mitalla, jolla he olivat\nmuhamedilaisille mitanneet Intian vesillä ja rannoilla. Paavi lähetti\ntämän sanoman Portugalin kuninkaalle, mutta tämä jyrkästi epäsi Egyptin\nvaatimuksen.\n\nManuel kuningas lausui vastauksessaan: »Kun me päätimme laivoinemme\nraivata tien Intiaan ja tutkia esi-isillemme tuntemattomia maita,\nniin oli aikomuksemme jalkaimme alle musertaa muhamedin usko, joka\nsaatanan avulla on tuottanut kristikunnalle niin paljon kärsimyksiä,\nja hävittää Muhamedin hauta. Valitamme, ettei tätä päämäärää ole vielä\nsaavutettu. Sulttaani on varova, ettei hän tuhoa Pyhää hautaa, sillä\npyhiinvaeltajista hän saa paljon tuloja. Jos hän taas uskaltaa ruveta\nhävittämään Välimeren rantoja, niin on tämä teko yhdistävä häntä\nvastaan kaikki kristityt kansat, jotka nykyisin ovat niin erimieliset.»\nParas vastaus sulttaanin uhkauksiin oli kuningas Manuelin mielestä\nkehotus kansoille liittyä yhteen uutta ristiretkeä varten.\n\n\n\nEgypti valmistautuu sotaan.\n\n\nEgyptin sulttaani niin ollen ryhtyi sotaa valmistelemaan. Kun ei\nollut toivoa siitä, että hän Välimerellä saisi suuriakaan aikaan,\nniin hän päätti keskittää kaikki voimansa Intian vesille. Syyriaan\nlähetettiin viisikolmatta laivaa hakemaan laivapuita, jotka sitten\npiti vietämän Suezin kannaksen poikki Punaiselle merelle, jossa\nlaivasto rakennettaisiin. Johannitat, jotka yhä pitivät hallussaan\nRhodos saarta, hävittivät tosin osan sulttaanin laivoista, mutta osa\nsai asiansa ajetuksi ja Punaisen meren rannalla aljettiin varustaa\nsuurta egyptiläistä laivastoa. Kuusi suurempaa ja viisi pienempää\nlaivaa saattoi sulttaani siten v. 1506 lähettää matkaan Intian vesille.\nYrityksessä hänellä oli apuna salaisia, europpalaisia liittolaisia,\njoita portugalilaisten toimet niinikään uhkasivat, niinkuin saamme\nmyöhemmin nähdä.\n\nPortugalilaiset saivat näistä varustuksista tiedon ja älysivät, että\nheidän nyt tuli ruveta järjestelmällisesti jatkamaan taistelua, jos\nmieli torjua tämä uusi vaara. Intian vesille päätettiin lähettää\nvarakuningas, joka saisi oman mielensä mukaan siellä pysyväisesti\nhoitaa sodankäyntiä ja kauppaa, ja samalla päätettiin ponnistaa maan\nkaikki voimat, jotta hänen käytettävänään olisi riittävät sotavoimat.\n\n\n\nAlmeida ja hänen retkikuntansa.\n\n\nFrancisco d'Almeida, Intian ensimäinen varakuningas, oli vanhaa\nkreivillistä sukua. Hän oli espanjalaisten vallottaessa Granadaa\nvapaaehtoisena taistellut maureja vastaan, osottaen mitä suurinta\nurheutta. Parempaa miestä korkeaan ja. vaikeaan toimeen Manuel kuningas\ntuskin olisi voinut saada. Samalla kun Almeida oli erinomaisen\nurhoollinen ja tarmokas, oli hän myös ritarillinen ja jalo ja saavutti\nkaikkien niiden rakkauden, jotka hänen johdollaan maataan palvelivat.\nEi ainoakaan tahra himmentänyt hänen nimeään sillä ajalla, minkä\nhän Intiassa toimi, se on aikalaisten yksimielinen tunnustus. Hänen\nnimityksensä jo herätti niin suurta luottamusta, että kaikista osista\nmaata saapui tarjokkaita, jotka olivat halukkaita matkaan lähtemään.\n\nAlmeidan laivasto oli suurin, mitä Portugal vielä oli Intiaan\nlähettänyt. Laivoja oli vähintäin parikymmentä, ehkä enemmänkin, toiset\nsotalaivoja, toiset kauppalaivoja, ja lisäksi otettiin mukaan valmiiksi\nveistettyä puutavaraa, josta Intiassa piti rakennettaman pienempiä\naluksia rannikkoa vartioimaan. Laivastossa oli 1500 asemiestä, 200\ntykkimiestä ja 400 liikamerimiestä, joitten piti jäädä Intiaan aukkoja\ntäyttämään. Kaikenlaisia käsityöläisiä otettiin mukaan, varsinkin\npuuseppiä, rautaseppiä ja köydenpunojia. Tykkejä ja ampumavaroja\nvarustettiin runsaasti — varustustöitä hoitikin Vasco da Gama, joka\nkokemuksesta tiesi, mitä Intiassa parhaiten tarvittiin. Kuningas itse\nkävi joka päivä valvomassa töitten edistymistä. Varakuninkaan lippu\nannettiin Almeidalle juhlallisilla menoilla Lissabonin tuomiokirkossa,\nkuningas seurasi laivaston mukana Tajon suulle, soudattaen itseään\nlaivasta laivaan ja rohkaisten ja kehottaen kapteeneja, sanoen kullekin\njäähyväiset ja toivottaen onnellista matkaa. Moinen retki oli niihin\naikoihin monta vertaa vaarallisempi kuin nykyisin, sekä laivain\nvähemmyyden ja vaikeamman purjehduksen että tautien vuoksi, joita ei\nvielä ymmärretty välttää, kun niitten luonnetta ei tunnettu, eikä\nparantaa, kun ne olivat päässeet laivoissa raivoamaan. Tämän laivaston\nmukana purjehti Intiaan Magalhães, joka sitten saavutti kuolemattoman\nmaineen retkellään maan ympäri. Maalisk. 25 p. 1505 Almeidan retkikunta\nlähti pitkälle ja vaaralliselle matkalleen.\n\nHyvän toivon niemen edustalla oli jälleen kestettävä kovia myrskyjä,\nennenkuin sen ohi päästiin. Yksi laiva oli menetetty päiväntasaajan\nseuduilla; toinen sai niemen ohi purjehdittaessa niin pahan vuodon,\nettä se täytyi ajaa maalle, mutta suuri osa miehistöstä pelastui\nMosambikiin.\n\nUusi varakuningas oli lähtiessään saanut tarkat ohjeet. Ensinnäkin\nhänen piti rakentaa Sofalaan linna ja miehittää se. Sama oli tehtävä\nKiloassa, jonne lisäksi oli jätettävä muutamia pienempiä aluksia\nvalvomaan Afrikan itärannikon laivaliikettä. Tultuaan Intian\nrannalle varakuninkaan tuli rakentaa linna Andjediva-saarille, Goan\neteläpuolelle, koska tämä saaristo oli huomattu mukavaksi tukipaikaksi\nlaivaston rannikkopurjehduksille. Siellä oli myös rakennettava kaksi\nalusta mukana olevista aineista. Sitten oli ruvettava vainoamaan\nKalikutin kuninkaan laivoja, sillä häntä vastaan oli julistettu\nainainen sota. Eräisiin toisiin paikkoihin oli rakennettava linnoja,\nkauppalaivat sitten kuormattuina lähetettävä kotimatkalle, jota vastoin\nsotalaivain tuli jäädä Intiaan ja tehdä retki Ormukseen, Persian\nlahden suulle, sekä rakentaa sinne linna estämään sen kautta kulkeva\narabialainen kauppa, kullan ja silkin tuonti Hindustanista, mausteitten\nItä-Intian saaristosta. Ainoastaan kuusi vuotta oli kulunut siitä,\nkun Portugalilaiset saapuivat Intiaan. Näin suuriksi olivat heidän\nyrityksensä lyhyessä ajassa paisuneet.\n\n\n\nAlmeida Afrikan itärannalla.\n\n\nKiloan sheikki otti varakuninkaan laivaston huonosti vastaan, josta\nhyvästä tämä muitta mutkitta väkirynnäköllä vallotti hänen kaupunkinsa,\nmenettämättä ainoatakaan miestä. Seuraavana päivänä aljettiin rakentaa\npaikalle linnaa, johon jätettiin melkoinen varusväki.\n\nMombasa, jonka edustalle sitten tultiin, teki sisämaan kanssa suurta\nkauppaa ja oli lujasti linnotettu. Sielläkin oli vastaanotto huono.\nSheikki antoi ampua Almeidan laivastoa tykeillä, jotka oli pelastettu\neräästä haaksirikkoutuneesta portugalilaisesta laivasta. Kahden päivän\nkuluttua kaupunki väkirynnäköllä vallotettiin, vaikka sheikillä\noli kymmenentuhatta miestä. Tappelu oli tuima. Portugalilaisilta\ntosin kaatui vain muutama mies, mutta sitä enemmän haavottui. Tässä\ntappelussa tuli muita kuulummaksi varakuninkaan ainoa poika, Dom\nLourenço, jota sotamiehet hänen voimiensa ja rohkeutensa vuoksi\nkerrassaan jumaloivat. Vaikka nuoren sankarin loistava rata oli\nniin lyhyt, — se oli parin vuoden kuluttua päättyvä, — niin ennätti\nhän kuitenkin tässä vähässä ajassa saavuttaa maineen, jommoista ei\nkenellekään toisella Intiassa ollut. Mombasan sheikki kaupunkinsa\nvallotuksen jälkeen alistui ja suostui maksamaan vuotuisen veron,\nja valkoinen vaakunapatsas pystytettiin hänen kaupunkiinsa. Dom\nLourençolle sheikki, hänen urhoollisuuttaan ihaillen, lahjotti\narvokkaan miekan ja kallisarvoisen helminauhan. Voittaja ja voitettu\nerosivat toisistaan ystävinä.\n\nVarakuningas aikoi sen jälkeen käydä Magadoxossa ja Melindessä, mutta\nvuodenaika oli siksi pitkälle edistynyt, että luotsit kaikin mokomin\nkehottivat rientämään, ennenkuin suotuisa tuuli menetettäisiin.\nAlmeida sen vuoksi käski ohjata suorinta tietä Intiaan, laivasto\nulkoni väljälle Intian merelle ja saapui rientävän monsuunituulen\nvetämänä syyskuun puolivälissä onnellisesti Andjediva-saarille, jonne\ntieto Itä-Afrikassa saaduista voitoista jo oli ennättänyt. Siellä oli\nvastassa Kananorin radshan kirje, jossa hän ilmotti koonneensa suuret\nmäärät mausteita, vaikka paikalla lähetettäviksi, ja samalla ilmotti\nkolmea suurta mekkalaista alusta paraillaan odotettavan Kalikutiin.\n\n\n\nAlmeida Malabar-rannikolla.\n\n\nAlmeida ryhtyi toimeen viipymättä, niinkuin hänen tapansa oli.\nHeti seuraavana päivänä ruvettiin saarille linnaa rakentamaan.\nLaivoja lähetettiin anastamaan Mekasta odotettavat alukset.\nPieniä rannikkolaivoja aljettiin koota mukana tuoduista aineista.\nKahdenkymmenen päivän kuluttua linna oli valmiina. Kaikille\nystävällisille rannikkoruhtinaille lähetettiin kirjeet ilmotuksella\nvarakuninkaan tulosta.\n\nEnsi työksi vallotettiin sitten Onorin kuninkaan kaupunki ja\nhävitettiin hänen laivansa. Ainoastaan yksi mies menetettiin\nhyökkäyksessä. Kuningas täydelleen alistui ja sai anteeksiannon.\nSuurella innostuksella laivasto sitten otettiin vastaan Kananorissa,\njonka hallitsijan kanssa Portugalilaiset alusta saakka olivat olleet\nystävällisissä väleissä. Sieltä varakuningas purjehti Kotshiniin.\nTäydessä juhlapuvussa, kunnialaukauksia ampuen laivasto laski\nsatamaan, jossa varsinkin vasta rakennetut soudettavat kalerit\nherättivät huomiota, sillä siihen asti ei oltu Intiassa nähty aluksia,\njoita niin täsmällisessä tahdissa soudettiin, kuten eräs aikalainen\nsanoo. Kotshinissa olivat arabialaiset kauppiaat tehneet radshaa\nvastaan vaarallisen salaliiton, ja tämä sen vuoksi mielihyvällä\nsalli Portugalilaisten rakentaa satamaansa linnotuksen. Se valmistui\nmaanasukkaitten avulla viidessä päivässä ja varustettiin tykeillä.\nKotshinin hallitsija ja Almeida kohtasivat toisensa suurilla\njuhlamenoilla ja Almeida kruunasi kuninkaan itsenäiseksi hallitsijaksi.\n\nKotshiniin saapui tieto, että maurit olivat etelämpänä olevassa\nKulamissa (Kollamissa) vallanneet Portugalilaisten rakentaman linnan\nja surmanneet sen puolustajat. Dom Lourenço sai toimekseen rankaista\nKulamia. Parissa kolmessa päivässä hän poltti seitsemänkolmatta\nvihollista laivaa ja syöksi tuhoon paljon väkeä, menettämättä itse\nainoatakaan miestä. Sitten saivat portugalilaiset kauppalaivat ottaa\nmaustekuormansa Kotshinistä ja Kananorista ja lähteä paluumatkalle.\nPalaava laivue joutui tällä matkalla ensi kerran Madagaskarin\nitärannalle. Purjehdittuaan sen reunoja seitsemäntoista päivää se\ntuli jälleen tutuille vesille ja saapui toukokuussa 1506 onnellisesti\nLissaboniin.\n\nVarakuninkaan sotavoimat olivat nyt, kauppalaivain lähdettyä,\nmelkoisesti vähentyneet. Uutta apua ei ollut odotettavissa, ennenkuin\nmonsuuni jälleen kääntyi lounaaseen. Tätä tilaisuutta oli Kalikutin\nsamudrin päättänyt käyttää, koettaakseen vielä kerran tuhota vihatut\nPortugalilaiset. Hän oli varustanut suuren laivaston ja päätti sillä\nhyökätä Kananoria vastaan kurittaakseen perinpohjin kapinallisen\nvasallinsa. Tuuma ei kuitenkaan pysynyt salassa. Saapui nimittäin\nDom Lourençon luo Kananoriin eräs mauriksi puettu mies, joka pyysi\npäästä yksityisesti portugalilaisen päällikön puheille. Hän ilmaisi\nolevansa Ludovico Varthema niminen italialainen, laajalti matkustanut\nmies, joka nyt oli paennut Kalikutista ja sieltä toi tiedon uhkaavasta\nvaarasta. Varthema lähetettiin viipymättä Kotshiniin viemään siitä\nvarakuninkaalle tietoa. Dom Lourenço sai isältään seuraavat ohjeet:\n»Taistele katolisen uskon ja kunniasi puolesta, käyttäydy kuin\nkristitty ja isäsi poika.»\n\n\n\nDom Lourençon suuri voitto.\n\n\nDom Lourenço viipymättä ryhtyi toimiin. Taistelu, joka sitten seurasi,\non mainehikkaimpia mitä Portugalilaiset Intiassa taistelivat.\nSamudrinin laivastossa oli 209 alusta, 84 suurta laivaa, loput\npienempiä rannikkoaluksia. »Siinä oli mastoja kuin suuressa metsässä»,\nkertoo Varthema. Portugalilaisilla oli tätä laivastoa vastaan vain\nyksitoista laivaa, mutta niissä oli sitä urheampi ja etevämpi miehistö.\n»Sillä tosiaan», lausuu Varthema, »olen aikoinani ollut monessa\ntappelussa ja nähnyt monta tuimaa ottelua, mutta en ole koskaan nähnyt\nurhoollisempia miehiä kuin nämä Portugalilaiset.» Urheus olikin\ntarpeen, sillä heitä oli ainoastaan 800 taistelijaa monta tuhatta\nvastaan.\n\nDom Lourenço purjehti vihollista vastaan merelle. Itse hän kulki edellä\n»Rodrigo Rebello» nimisellä suurella laivalla, valiojoukkonsa mukanaan.\nKääntymättä oikeaan tai vasempaan hän ohjasi suoraan vihollisten\njohtajalaivaa vastaan. Kolme kertaa yritettiin iskeä siihen koukut,\nkolmasti nämä häädettiin pois. Vihdoin kuitenkin temppu onnistui ja\nPortugalilaiset juoksivat iskettyyn laivaan, Dom Lourenço etupäässä,\ntappara aseenaan. Hetken aikaa voitto näytti epävarmalta, sillä\nvastassa oli kuusisataa vihollista, mutta pian oli ratkaisu tapahtunut.\nDom Lourenço lakosi edellään kaikki ja tuossa tuokiossa oli laivan\nkaikki väki joko surmattu taikka ajettu mereen.\n\nToiset Portugalilaiset laivat eivät sillä välin olleet joutilaina.\nJoão Serrão taisteli niin urheasti, ettei mointa oltu ennen nähty.\nHänen laivansa kimppuun hyökkäsi päälle viisikymmentä »prauta»,\nmutta ne hän karisti itsestään erilleen, vaikka melkein kaikki hänen\nmiehensä tappelussa haavottuivat. Simon Martinez, uhkarohkeimpia\nvarakuninkaan kapteeneista, oli vielä tukalammassa asemassa. Hänen\nmatalan aluksensa ympärille oli kokoontunut neljä paljon suurempaa\nlaivaa, joista aljettiin tuhoisa tuli. Lopulta Martinezin joukossa ei\nollut ainoatakaan miestä, joka ei olisi ollut haavottunut, ja kun he\nolivat ampuneet kaikki ruutinsa, niin ei ollut muuta neuvoa kuin paeta\nkannen alle. Maurit hyökkäsivät laivaan, luullen sen jo voittaneensa,\nmutta silloin kapteeni henkiin jääneitten keralla teki äkkihyökkäyksen,\nkaatoi omalla kädellään seitsemän vihollista ja ajoi miehineen loput\nmereen.\n\nSillä välin kun nämä molemmat epätoivoiset yhteentörmäykset\ntapahtuivat, oli Dom Lourenço iskenyt kiinni toiseen vastustajaan.\nSe oli suurempi alus kuin ensimäinen. jonka hän oli voittanut,\nmiehiä siinä oli tuhannenviisisataa. Mutta kun samalla haavaa toinen\nportugalilainen laiva iski alukseen toiselta puolelta, niin maurit\njoutuivat kahden tulen väliin ja voitettiin nopeaan. Kun vihollisen\nmolemmat suurimmat laivat oli anastettu ja useita toisia joko upotettu\ntaikka rauskattu, niin loput kääntyi pakoon. Portugalilaisten ilo oli\nponneton, sillä voitto, joka jonkun ajan oli näyttänyt epätietoiselta,\noli nyt varma. Ryhdyttiin pakenevia takaa-ajamaan ja syntyi kamala\nverenvuodatus. Armoa ei pyydetty eikä annettu. Meri punertui verestä ja\nseuraavana päivänä rannalle ajautui ruumiita kasoihin kuin meriruokoa\nmyrskyn jälkeen. Enemmän kuin 3600 mauria sai tappelussa surmansa.\nPortugalilaisten puolelta kaatui noin kahdeksankymmentä miestä ja\nparisataa haavottui, Magalhães muitten mukana. Haavotetut vietiin\nKananoriin hoidettaviksi, kuolleet haudattiin mereen, etteivät maurit\nsaisi tietoa Portugalilaisten mieshukasta.\n\n\n\nMaustekauppa uusille teille.\n\n\nTämä voitto oli ratkaiseva ja Portugalilaiset saattoivat toistaiseksi\nolla hyvässä turvassa. Mutta lepoa he eivät saaneet itselleen suoda,\njos mieli päästä tarkotustensa perille. Arabien kauppa oli tosin saanut\ntuhoisan iskun Malabaar-rannikolla, mutta he näyttivät keksineen\nuusia teitä, koska saattoivat yhä edelleen sitä jatkaa, vaikka pääsy\nKalikutiin, maustekaupan vanhaan keskustaan, olikin estetty. Samalta\nVarthemalta, joka oli tuonut viestin samudrinin hyökkäyksestä, sai\nAlmeida nyt tietoja, joiden kautta hän sai laajemman käsityksen tämän\nkaupan etäisimmistä lähteistä.\n\nVarthema antoi varakuninkaalle tietoja maustimien varsinaisista\nkotiseuduista, joissa hän oli käynyt. Hän oli käynyt sekä Malakassa\nettä Molukeilla ja Jaavassa, muhamedilaisuuden turvissa matkustellut\nkaikkialla Sunda-saaristossa. Varakuningas näiden tietojen nojalla\npäätteli, että maurit olivat alkaneet purjehtia Maledivien saarille,\njotka ovat meressä lounaaseen päin Intian eteläkärjestä, ja siellä\nkuormata aluksiinsa mausteet, joita toiset laivat sinne toivat. Dom\nLourenço ei kuitenkaan saaristoa löytänyt, vaan jonkun ajan merellä\nharhailtuaan saapui Ceyloniin, jossa Portugalilaiset eivät olleet vielä\nkäyneet. Minkäänlaisiin sotatoimiin hän ei Ceylonissa ryhtynyt.\n\nKeväällä v. 1506 lähti Portugalista jälleen viisitoista laivaa Intiaan.\nKymmenen oli kuormalaivaa, osaksi italialaisten ja saksalaisten\nkauppiaitten varustamia; näitten piti purjehtia suoraan Intiaan. Viisi\nlaivaa oli sotalaivaa, ja niillä piti Affonso d’Albuquerquen Arabian\nrannikolla vartioida Punaisen meren ja Persian lahden suuta. Sokotraan\noli rakennettava linna, sillä maurien oli tapana poiketa siellä vettä\nottamassa.\n\n\n\nTristão da Cunha.\n\n\nKauppalaivastoa johti Tristão da Cunha, joka Brasilian rannalta\nKapmaahan purjehtiessaan myrskyn kantamana joutui pois oikealta\nväylältä ja löysi Atlantin meren eteläosasta hänen mukaansa\nnimitetyn saaren. Useimmat hänen laivoistaan saapuivat onnellisesti\nyhtymäpaikkaan Mosambikiin; yksi ainoa ajautui Madagaskariin, tuoden\nsieltä tiedon, että muka saarella oli paljon kultaa, pippuria ja\ninkevääriä. Tämä sai Tristão da Cunhankin saarelle poikkeamaan, mutta\ntieto huomattiin väärinkäsitykseksi; ja kun sitä paitsi Madagaskarinkin\nmaurit olivat vihamieliset ja mahtavat, niin laivasto jatkoi matkaansa\nIntiaan. Kuitenkin mennessä ankaran taistelun jälkeen vallotettiin\nja poltettiin Magadoxon eteläpuolella oleva vihamielinen Brava.\nPortugalilaiset anastivat sheikin rahastosta suunnattoman määrän hopeaa.\n\nTristão da Cunha sitten purjehti Sokotraan, jossa vielä oli jäljellä\nkristittyjä, vaikka saari muutama vuosikymmen aikaisemmin olikin\njoutunut arabialaisen sheikin vallan alle. Sokotran linna oikopäätä\nrynnäköllä vallotettiin, rakennettiin uudestaan entistä lujemmaksi ja\nsai Portugalilaisen varusväen.\n\nTristão da Cunhan viivytyksien kautta oli kuitenkin Aimeida\njoutunut vaikeaan asemaan. Kananorin ystävällinen ruhtinas kuoli ja\nhänen jälkeläisensä liittyi jälleen Kalikutin samudriniin, koska\nPortugalilaiset olivat pidättäneet ja upottaneet erään hänelle kuuluvan\nlaivan, vaikka sillä oli heidän itsensä antama suojeluskirje. Kananorin\nportugalilaista linnaa piiritettiin; sen pieni varusväki kuitenkin\nkesti menestyksellä kaikki hyökkäykset, kunnes Tristão da Cunha\nvihdoin saapui. Linna rakennettiin uudelleen kivestä. Osa Portugalista\ntulleista laivoista lähetettiin paikalla paluumatkalle, koska\nvarakuningas oli saanut kootuksi riittävät maustekuormat. Dom Lourenço\nlaivasto-osaston kanssa purjehti Bombayn eteläpuolella olevaan Tshaulin\nsatamaan, saadakseen sieltä lisää: Tshaulin pikkuruhtinas oli nimittäin\nliittynyt Portugalilaisiin.\n\n\n\nEgyptin laivasto saapuu sotanäyttämölle.\n\n\nTällä kannalla olivat asiat, kun Egyptin sulttaanin laivasto saapui\nIntiaan. Portugalilaiset olivat siten saaneet uuden ja vaarallisen\nvihollisen, jolla lisäksi oli Intiassa mahtavia liittolaisia. Gujeratin\nshaahi, jonka valtakunta oli Narbadan ja Indus-jokien suistamojen\nvälillä, lähetti Egyptiläisten avuksi viisikymmentä intialaista\nalusta. Dom Lourenço oli yhä vielä Tshaulin joessa, kun tämä laivasto\nlähestyi. Hän luuli sitä ensiksi Albuquerquen osastoksi, jota\nodotettiin Ormuksesta, eikä huomannut ajoissa lähteä merelle, jossa\nhän olisi voinut paremmin puoliaan pitää. Taistelu siten syntyi itse\njoessa. Ensimäisenä päivänä ei vielä tapahtunut ratkaisua. Dom Lourenço\nolisi tosin voinut yön aikana paeta merelle, mutta kun isä oli kerran\nennen varottanut häntä liiallisesta varovaisuudesta, niin hän ei\ntilaisuutta käyttänyt. Seuraavana päivänä taistelua siis jatkettiin.\nPortugalilaisen päällikön laiva sai tykinluodista niin vaikean vuodon,\nettä sen vihdoin täytyi koettaa toisen laivan avulla päästä pakoon.\nSiinä yrityksessä se kuitenkin puski joessa kalastajain paaluun eikä\nenää päässyt irtaantumaan. Vetoköysi katkesi ja Dom Lourençon alus\njoutui vihollisen maalitauluksi. Huolimatta epätoivoisesta asemastaan\nsankari kuitenkin viimeiseen saakka piti puoliaan. Hänen urheutensa oli\ntoisille loistavana esikuvana. Tykinluoti runteli hänen säärensä, mutta\nsaatuaan haavan sidotuksi hän tuolilla istuen johti maston juurelta\ntaistelua, kunnes toinen luoti oli surman luoti. Vasta kun melkein\nkoko miehistö oli joko kaatunut taikka kyvyttömäksi haavottunut, laiva\nvallotettiin; mutta samalla se upposikin eikä siis jäänyt viholliselle\nvoitonmerkiksi. Muut portugalilaiset laivat pääsivät pakenemaan\nKotshiniin, jossa varakuningas oli. Vakavalla mielellä Aimeida kuuli\npoikansa sankarikuoleman ja mielessään vannoi pyhän valan, ettei\nIntiasta lähtisi, ennenkuin oli sen maureille kostanut. Egyptiläisen\nlaivaston kuultiin lähteneen Gujeratiin Diun satamaan talvea viettämään.\n\n\n\nAlbuquerque Ormuksessa.\n\n\nEnnenkuin kerromme seuraavista sotatapauksista, on meidän kuitenkin\nluotava silmäys siihen, mitä Affonso d’Albuquerque oli sillä välin\naikaan saanut. Huomaamme silloin, että Portugalilaiset olivat samaan\naikaan ryhtyneet uusiin toimiin katkaistakseen kokonaan Egyptin kaupan\nIntiaan.\n\nAlbuquerque oli elokuussa v. 1507 lähtenyt Sokotrasta seitsemän laivan\nkeralla ryöstämään Arabian rannikon satamia ja koettamaan, saisiko hän\nOrmuksen haltuunsa. Omanin rannikolla, joka korkeitten vuoriensa edessä\noli hyvässä suojassa sisämaan kuumilta tuulilta ja lentohiekalta,\noli siihen aikaan monta vaurasta kaupunkia ja hyvää satamaa, joista\nkäytiin Intiaan vilkasta kauppaa. Ormuksen salmessa taas, mutta\nPersian puolella, oli rikas Ormus, jo vanhastaan vilkas kauppapaikka.\nAlbuquerque alkoi hävittää ja riehua kuin vihollismaassa. Ensinnä sai\nOman kokea Portugalilaisten vihoja. Kuriat vallotettiin ja poltettiin,\nMaskat vallotettiin. Sohar alistui vastarintaa tekemättä ja pääsi\nverolla. Khorfakkanista, josta vietiin Intiaan varsinkin arabialaisia\nhevosia, olivat asukkaat paenneet; se ryöstettiin. Aikalaiset\ntäydelleen hyväksyivät tämän julman ja säälimättömän ryöstösodan,\nvankien kiduttamisen ja silpomisen, sillä käytiinhän sotaa kristikunnan\nverivihollisia vastaan ja vielä siinä maassa, jossa muhamedin usko oli\nsyntynyt ja josta se oli vallotuksilleen lähtenyt. Syyskuussa v. 1507\nAlbuquerquen laivasto saapui Ormuksen edustalle. Kaupunki oli saaren\nmatalalla pohjoisrannalla; eteläpuolella sitä suojeli korkea vuori.\nSitä puolusti 30,000 miestä, joukossa 4000 persialaista jousimiestä.\nKuninkaan alaikäisyyden aikana eräs bengalilainen ylimys hoiti\npuoli-itsenäisen Ormuksen hallitusta. Albuquerque tervehti kaupunkia\ntykinlaukauksilla ja laski rohkeasti satamaan. Sitten hän oikopäätä\nvaati kaupunkia antautumaan ja tunnustamaan Portugalin yliherruuden,\nluvaten muutoin sen paikalla tuhota. Kun vaatimukseen tuli epäävä\nvastaus, niin portugalilainen johtaja ampui upoksiin kaikki satamassa\nolevat laivat. Ormuslaiset parilla sadalla veneellä hyökkäsivät\nhänen kimppuunsa, mutta tykit ja portugalilaisten laivain korkeus\nratkaisivat taistelun näille eduksi. Ormuksella ei ollut muuta neuvoa\nkuin suostua tunnustamaan Portugalin kuninkaan yliherruus ja maksamaan\nhänelle vuosittain melkoinen vero. Albuquerque rupesi saarelle linnaa\nrakentamaan, mutta merirosvouteen mieltyneitten kapteenien mielestä se\noli niin ikävää työtä, että he alkoivat napista. Ormuslaiset paikalla\nkäyttivät hyväkseen eripuraisuutta ja taistelu virisi uudelleen. Kun\nkolme portugalilaista laivaa omin luvin lähti satamasta purjehtiakseen\nIntiaan, niin Albuquerquen, puolet voimistaan menetettyään, täytyi\nheittää vallotus kesken. Hän purjehti Sokotran saarelle talvea\nviettämään.\n\nSeuraavana kesänä Albuquerque, lisäväkeä saatuaan, uudelleen lähti\nOrmuksen edustalle. Mutta tämä oli sillä välin varustettu entistä\nlujemmaksi, Portugalilaisten alkama linna rakennettu valmiiksi ja\nsiihen sijotettu tykkejä, joita europpalaiset luopiot olivat valaneet.\nTällä kertaa Albuquerquen yritys onnistui huonommin kuin ensi kerralla.\nVihollinen oli entistä paremmin varustettu ja sai sitä paitsi tavallaan\napua Albuquerquen omalta esimieheltä, Intian varakuninkaalta. Francisco\nd’Almeida ei suosinut tätä väkivaltaista sodankäyntiä, eikä tahtonut\nhajottaa voimiaan, ennenkuin Intian rannikon omistus oli turvattu.\nVaikka Albuquerque menettelikin Portugalin kuninkaalta saamainsa\nohjeitten mukaisesti, niin epäsi varakuningas kuitenkin kaikki hänen\ntoimensa ja ilmotti Ormuksen hallitsijalle kirjottamassaan ja kuninkaan\nsinetillä leimaamassaan kirjeessä ottavansa hänet suojelukseensa.\nAlbuquerque väitti kirjettä väärennetyksi, mutta samalla hän älysi,\nettei hänen sotatoimillaan olisi menestystä, kun ei näin ollen ollut\ntoivoakaan avun saannista Intiasta. Siellä Almeida päin vastoin oli\narmahtanut ne kapteenit, jotka Ormuksen edustalta olivat kesken\ntaistelua paenneet. Albuquerquella ei siis ollut muuta neuvoa kuin\npurjehtia laivoineen Intiaan.\n\nHänen vuoronsa oli nyt tuottaa Francisco d'Almeidalle vielä tuntuvampi\npettymys. Hänet oli nimitetty Almeidan jälkeläiseksi, varakuninkaan\nmääräajan päättyessä. Albuquerque saapui vaatimaan, että Almeida\nhänelle kuningas Manuelin määräyksen mukaan luovuttaisi vallan.\nMielihaikealla Almeida vastaanotti tiedon, että hänen oli kesken\nheitettävä niin hyvällä menestyksellä aljettu työ ja luovutettava jatko\njuuri sille miehelle, jonka kanssa hän oli Ormuksen vuoksi joutunut\njulkiriitaan.\n\nAlmeida ei tietysti muuta voinut kuin alistua ja totella kuninkaan\nkäskyä; mutta hän ei kuitenkaan suostunut luovuttamaan valtaansa,\nennekuin oli kostanut poikansa kuoleman ja voittanut Egyptiläiset.\nTekosyyksi hän esitti sen, ettei se laiva, jonka määrä oli hänet pois\nviedä, ollut vielä saapunut — se oli tulomatkalla kärsinyt haaksirikon\nAfrikan rannalla. Albuquerquella ei ollut muuta neuvoa, kuin nurkuen\ntyytyä odottamaan.\n\n\n\nDiun meritappelu.\n\n\nJoulukuun 12 p. 1508 Almeida laivastoineen lähti pohjoista kohti.\nHänellä oli 23 laivaa ja 1600 miestä. Vielä ennen vuoden loppua\nDabulin kaupunki vallotettiin ja hävitettiin niin kamalasti, että\nsen tuho kävi Intiassa sananparreksi. Helmikuun 2 p. laivasto saapui\nDiun edustalle. Egyptiläinen laivasto liittolaisineen oli Diun\nsatamassa. Se purjehti merelle ja syntyi taistelu, joka kuitenkin jäi\nratkaisematta. Egyptiläinen ylipäällikkö peräytyi yöksi Diun satamaan,\nmutta Almeida hyökkäsi seuraavana päivänä itse satamaan. Varakuninkaan\nvastassa oli toista sataa laivaa, joilla oli 800 mamelukkia ja\nmonta venezialaista ja slaaviakin. Venezia oli nimittäin jo älynnyt\nvahingon, joka sen kauppaa uhkasi, kun Portugalilaiset olivat\nkääntäneet maustekaupan Hyvän toivon niemen ympäri. Vaikk’ei tasavalta\nuskaltanutkaan julkisesti asettua kristikunnan verivihollisten\npuolelle, niin taistelivat sen kansalaiset kuitenkin vapaaehtoisina\nmaurien armeijoissa, auttaen heitä varsinkin neuvoillaan. Europpalaiset\ntunnettiin vihollislaivoilla kiiltävästä haarniskapuvustaan ja\ntöyhtökypäreistään. Varakuningas olisi mielellään itse hyökännyt\nvihollisten päälaivaa vastaan, jossa Egyptiläisten johtaja Mir Hosein\noli, mutta kapteeniensa pyynnöstä hän soi tämän kunnian — ja vaaran —\nurhealle Pereiralle, joka »Pyhä henki» nimisellä laivalla ohjasi suoraa\npäätä vihollisen päälaivaa kohti. Pereira raivasi tien edessä olevien\nlaivain keskitse ja katkera taistelu seurasi. Egyptiläisten amiraalin\nkimppuun hyökättiin kahdelta taholta, hänen täytyi nopeaan antautua ja\npäälaivan menetys lannisti siihen määrään muiden aluksien rohkeuden,\nettä taistelu samalla oli melkeinpä ratkaistu. Gujeratilaisen laivaston\npäälaiva tosin piti sitkeästi puoliaan, mutta ammuttiin upoksiin.\nSeurasi kamala teurastus ja 800 mamelukista ainoastaan 22 jäi eloon.\nDiu vallotettiin, Gujerat pakotettiin rauhaan ja Dom Lourençon laivasta\notetut portugalilaiset vapautettiin. Egyptiläisten ylijohtaja pelastui\nmaalle ja pakeni maitse kiiruumman kautta.\n\nD’Almeida palasi voittonsa jälkeen Kotshiniin ja saatuaan kotimaasta\nuudistetun käskyn hän lokakuussa v. 1509 luovutti varakuninkaan\nvallan Affonso d’Albuquerquelle. Mutta Almeidan ei ollut suotu enää\nnähdä kotimaataan. Etelä-Afrikan rannikolla hän, poiketessaan maihin\nvettä ottamaan, joutui Hottentottien väjytykseen ja menetti yhdessä\n150 urhoollisen sotilaan kanssa henkensä. »Ei koskaan ole Portugalin\naseille tapahtunut suurempaa onnettomuutta», kirjotti valittaen eräs\naikalainen.\n\nAlmeida oli kunnon soturi, omaa voittoaan pyytämätön, siveellisesti\npuhdas luonne, jonka vuoksi häntä yleiseen rakastettiin ja\nkunnioitettiin. Isällisesti hän piti huolta sotilaistaan, mutta\ntoiselta puolen hän heiltä paljon vaatikin. Hän koetti parantaa heidän\naineellista toimeentuloaan, koska heillä oli huono palkka. Manuel\nkuningas taas, joka oli kitsas, oli siitä hänelle epäsuosiollinen.\nSitä paitsi oli Almeida moittinut Portugalin hallitusta siitä, että\nse lähetti Intiaan käskyjä, jotka olivat hänen suunnitelmiensa kanssa\nristiriidassa, ja että se lähetti Intiaan hovimiehiä, jotka vaativat\nsiellä paljon korkeampia paikkoja, kuin heidän ansionsa oikeuttivat.\nKuninkaalle hän ennen kotimatkalle lähtöään kirjotti: »Minä kehotan\nTeitä suomaan lähettämällenne varakuninkaalle enemmän luottamusta, kuin\non minun osakseni tullut, ja olemaan antamatta minkäänlaisia käskyjä,\nennenkuin olette kuulleet Intiassa olevain neuvonantajainne mieltä.»\nAlmeida tahtoi keskittää Portugalin kaikki voimat Intian rannikolle\nja siitä syystä hän oli vihamielinen Albuquerquen toimille Arabian\nrannoilla. Ja kun kuningas käski häntä lähettämään laivoja Malakkaan,\nniin hän vastasi, että siihen hänellä ei vielä ollut aikaa, sillä\nIntiassa oli toistaiseksi enemmän kuin riittävästi työtä.\n\nHänen seuraajansa muutti kokonaan suunnitelmat ja ulotti Portugalin\ntoiminnan kautta koko Intian meren.\n\n\n\nVarthema.\n\n\nSe »giauri», s.o. muhamedin uskoon kääntynyt kristitty, jolta Lourenço\nd’Almeida sai tiedon Kalikutin samudrinin hyökkäyksestä, oli siksi\nkuvaava ilmiö Uudenajan varhaisimpien matkustajain joukossa, että hän\nlöytöretkien historiassa ansaitsee enemmänkin muistamista, etenkin\nkun hän laajoista matkoistaan kirjotti teoksen, jolla tarkkain\nhavainnoittensa ja oikeitten tietojensa vuoksi on pysyvä arvo.\n\n[Varthema kulki jotenkin samoja reittejä kuin venezialainen Nicolo\nConti, joka 83 vuotta aikaisemmin lähti Itämaille 25 vuotta\nkestäville matkoilleen. Conti kulki Damaskon ja Mesopotamian kautta\nBagdadiin ja Basraan ja sieltä laivalla Ormukseen ja Intiaan,\nruveten persialaisten kauppiasten kanssa yhdessä kauppaa tekemään.\nConti antaa matkakertomuksessaan tarkan kuvauksen Vijayanagarista,\nDekkanin etevimmän hindulaisvaltion pääkaupungista, joka sitten v.\n1555 hävitettiin. Sitten hän kävi Madrasin rannikolla ja tutustui\nnestoriolaisiin kristittyihin. Sumatrassa hän oleskeli vuoden,\ntutustuen sen ihmissyöjiin asukkaihin ja tuotteihin. Sumatrasta hän\nkulki Tenasserimiin, Malakan niemelle, kävi sitten Burmassa, Bengalissa\nja Javassa, Kotshin-Kiinassa ja Kulamissa, Etu-Intian eteläosassa.\nPaluumatka kävi Malabaar-rannikon kaupunkien kautta ja meren poikki\nSokotraan, jonka asukkaat silloin vielä olivat nestoriolaisia\nkristittyjä. Adenin, Dshiddan ja Kairon kautta Conti v. 1444 saapui\nVeneziaan. Matkalla hänen oli täytynyt kääntyä muhamedin uskoon ja\ntämän synnin sovitukseksi paavi Eugenius velvotti hänet kertomaan\nelämänvaiheensa sihteerilleen, Poggio Bracciolinille. Matkakertomus\nsisältää paljon arvokkaita tietoja Intiasta ja on kaiken kaikkiaan\n15:nnen vuosisadan paras teos Etelä-Aasiasta, mitä kukaan europpalainen\nkirjotti. Niccolo Conti oli ainoita länsimaisia kristittyjä, joka\nKeskiajalla kävi Sokotrassa.]\n\nLudovico di Varthema oli kotoisin Bolognasta. Hän oli ehkä alkuaan\nsotilas, mutta seikkailunhalu ja kunnianhimo saivat hänet maastaan\nlähtemään etäisille matkoille. Hän lähti Europasta vuoden 1502 lopulla,\nkävi ensin Egyptissä ja matkusti sieltä Syriaan. Damaskossa hän\nnäyttää kääntyneen muhamedin uskoon ja nimellä Yunas (Jonas) ruvenneen\nsotamieheksi Damaskon mamelukkiväkeen. Damaskosta hän matkusti Mekkaan\nja Medinaan siinä mamelukkijoukossa, jonka Damaskon hallitsija oli\nantanut pyhiinvaeltajakaravanin suojaksi. Hän tekee kirjassaan tarkkaan\nselkoa Arabian pyhistä paikoista ja niiden hartaudenharjotuksen\nmenoista. Djiddasta, Mekan satamasta, hän aikoi purjehtia Intiaan,\nmutta otettiin Adenissa vangiksi. Jemenin sulttaanin puolison avulla\nVarthema kuitenkin pääsi vapaaksi ja matkusti sitten laajalti\nLounais-Arabiassa, käyden muun muassa maan sisässä Sanassa. Sitten hän\npurjehti laivalla Persian lahdelle ja Intiaan. Matkalla poikettiin\nSomalimaassa, Zailassa ja Berberassa. Alkupuolella vuotta 1504 Varthema\nlienee saapunut Gujeratin Diuhun; hän kävi Gogossa ja matkusti sitten\nArabian kautta Ormukseen. Ormuksesta hän näyttää matkustaneen Persian\nkautta Heratiin, palaten sieltä Shirasiin, jossa hän rupesi erään\npersialaisen kauppakumppaniksi. Varthema ja tämä persialainen pysyivät\nsitten yhdessä melkein kaikilla niillä matkoilla, joita hän myöhemmin\nteki Etelä-Aasiassa.\n\nKoetettuaan turhaan päästä Samarkandiin Varthema toverinsa keralla\npalasi Shirasiin ja matkusti sieltä Ormukseen, josta purjehdittiin\nIntiaan. Induksen suusta kuljettiin Etu-Intian länsirantaa etelään\npäin, poikettiin Cambaissa ja Tshaulissa, tehtiin Goasta matka maan\nsisään Bijapuriin, palattiin takaisin rannikolle ja jatkettiin matkaa\nKananoriin. Sieltä käytiin maan sisässä Vijayanagarissa. Kauemman aikaa\nviivyttiin Kalikutissa, jonka asukkaista, tavoista ja elämänlaadusta,\nrannikon luonnosta ja kaupungin kaupasta Varthema antaa sattuvia\nkuvauksia. Hän kertoo myös samudrinin hovista ja hallituksesta, maan\noikeuslaitoksesta, uskonnosta, laivaliikkestä ja sotalaitoksesta.\nCochinin, Kulamin ja Kap Komorinin kautta matkustettiin Ceyloniin,\ntutustuttiin tämän saaren oloihin ja purjehdittiin edelleen Pulicatiin,\njoka on Madrasin pohjoispuolella. Täältä purjehdittiin laivalla\nTenasserimiin, Taka-Intiaan, ja sieltä Banghellaan, jossa seuraan\nliittyi kaksi kristittyä kiinalaista. Poikettiin edelleen monessakin\nsatamassa, tehtiin kauppaa Pegun sulttaanin kanssa, purjehdittiin\nMalakkaan, sieltä Sumatran Pediriin ja Pediristä Molukeille, jossa\nMonokh oli itäisin paikka, minne italialainen giauri matkoillaan\nsaapui. Molukeilta palattiin jälleen länteen, käytiin Borneossa ja\nvuokrattiin sieltä laiva ja purjehdittiin Javaan, jota kristityt\nkiinalaiset väittivät suurimmaksi kaikista saarista. Varthema mainitsee\nmalaijilaisella kapteenilla matkalla Borneosta Javaan olleen sekä\nkartan että kompassin ja sai kuulla omituisia, ehkä tositietoihin\nperustuvia huhuja etäisistä etelän maista. Jaavasta matkue purjehti\nMalakkaan, jossa Varthema ja persialainen erosivat kristityistä\nkiinalaisista. Malakasta molemmat toverukset Koromandel-rannikon kautta\npalasivat Kulamiin ja Kalikutiin.\n\nVarthema karkasi sitten v. 1506 Kalikutista Portugalilaisten luo ja\nkääntyi takaisin kristinuskoon. Hän taisteli Portugalilaisten puolella\nmonessa tappelussa ja Francisco d’Almeida löi hänet ritariksi. Oltuaan\npuolentoista vuotta Portugalilaisten palveluksessa kauppa-asiamiehenä\nVarthema Afrikan itärannikon ja Hyvän toivon niemen kautta purjehti\nPortugaliin. Lissabonissa kuningas itse vahvisti hänet ritariksi ja\npidätti häntä monta päivää hovissa, saadakseen häneltä tietoja Intian\noloista. Portugalista Varthema palasi Roomaan.\n\nTämän islamiin kääntyneen italialaisen vaiheet osottavat, kuinka\nlaajalti Intian maissa muhamedilaiset kauppiaat ennen Portugalilaisten\ntuloa matkustelivat, kuinka laajalle haarautuneet kauppasuhteet siellä\nolivat, vaikk’ei Europan kristittyjä siellä suvaittu.\n\n\n\n\nAffonso d’Albuquerque.\n\n\nAffonso d’Albuquerque on Portugalin historian suurimpia miehiä, jonka\nvuoksi hän onkin saanut maamiehiltään »Suuren» nimen. Hämmästyttävän\nnopeaan, tarmokkaasti ja valtioviisaasti hän lyhyessä ajassa hankki\nPortugalille Intian maissa ratkaisevan sananvallan ja voitti\nkaikki kilpailijat, jotka yrittivät hänen aikeitaan estää. Affonso\nd’Albuquerque oli syntynyt lähellä Lissabonia v. 1453 ylimyssuvusta,\njoka ei kuitenkaan ollut valtakunnan etevimpiä. Hän oli saanut\nkasvatuksensa hovissa ja ensiksi saavuttanut kuuluisuutta Otranton\nmeritappelussa sodassa Turkkilaisia vastaan. Hän oli viidenkymmenen\nvuoden ikäinen lähtiessään ensimäisellc matkalleen Intiaan. Eräs\naikalainen antoi hänestä seuraavan luonnekuvan: »Affonso d’Albuquerque\noli keskikokoinen mies, miellyttävä ulkomuodoltaan. Kasvot olivat\nsoikeat, ihoväri raikas, nenä kaareva, ja vanhemmalla iällään hänellä\noli mahtava valkoinen parta, joka ulottui aina vyötäisiin saakka.\nLatinaan hän oli täysin perehtynyt ja oli yhtä varovainen puheissaan\nkuin kirjotuksissaankin. Hän oli rakastettu ja pelätty, mutta hänen\nsuosionsa ei ollut puolueellisuutta, eikä hänen moitteensa tylyyttä.\nHän oli sanansa pitävä mies, valheen vihollinen ja tunnollinen tuomari.\nSekä maalla että merellä hän sai monta haavaa ja todisti siten\nverellään, ettei hän vaaraa pelännyt. Hän oli tuhlaavan antelias ja\nluovutti aina kapteeneilleen koko voitonsaaliin, koska hänelle maine\noli suuremman arvoinen kuin rikkaus.»\n\nAlbuquerquen valta ei ollut nimellisesti yhtä suuri kuin Almeidan,\nsillä hän ei saanut varakuninkaan arvonimeä, vaan nimitettiin\n»kenraalikapteeniksi». Sotaväen päälliköksi lähetettiin Intiaan sitä\npaitsi marsalkka Coutinho, joka ylhäiseen arvoonsa vedoten toimi omin\npäin. Tämä johdon hajanaisuus vaikutti haitallisesti Albuquerquen\nensimäisiin yrityksiin.\n\n\n\nKalikutin tappelu.\n\n\nManuel kuningas oli käskenyt viipymättä kuristaa Kalikutin samudrinia,\nja marsalkka Coutinho, joka oli hiljattain saapunut Portugalista, sai\nkenraalikapteenin suostumaan hyökkäykseen, ennenkuin sitä vielä oli\nriittävästi valmistettu.\n\nTammikuun 2 p. 1510 saapui Kalikutin edustalle portugalilainen\nlaivasto, jossa oli 2000 sotilasta. Ensimäinen hyökkäys suunnattiin\nsämudrinin linnaa vastaan, joka oli varustettu. Samudrin itse\noli poissa sotaretkellä erästä naapuriruhtinasta vastaan. Linnaa\npuolustettiin kuitenkin sitkeästi. Portugalilaiset päättivät jakaa\nväkensä kahtia, toista osastoa johti Coutinho, toista Albuquerque.\nViimeksi mainittu ennätti ensiksi perille, vallotti katkeran taistelun\njälkeen vallitukset ja sytytti kuninkaalliset rakennukset palamaan,\nkarkottaakseen puolustajat. Coutinho vihastui tästä niin ankarasti,\nettä hän syytti Albuquerquea sanansa syömisestä, sillä hänelle,\nCoutinholle, oli sovittu ensimäisen hyökkäyksen kunnia. Mutta\nsuuttumus oli ennenaikainen, sillä taisteltavaa oli jäänyt kylliksi.\nSokeana kiukusta Coutinho hyökkäsi oikopäätä itse kaupungin kimppuun,\npäästäkseen ainakin ensimäiseksi sytyttämään kuninkaan palatsin. Se\nonnistuikin sitkeästä vastarinnasta huolimatta. Albuquerque seurasi\nhitaasti jäljessä, lähetettyään osan miehistään vartioimaan rannassa\nolevia veneitä. Coutinho jo luuli voiton varmaksi ja laski sotamiehensä\nhajalleen ryöstämään sämudrinin palatsia. Sitä olivat intialaiset\nodottaneetkin. He kokoontuivat nopeaan, piirittivät palatsin,\nhyökkäsivät sisään ja kävivät ryöstäväin Portugalilaisten kimppuun.\nAlbuquerque sai vaivalla tien raivatuksi palatsiin saakka ja lähetti\nsanan toisensa jälkeen marsalkalle, että hänen tuli peräytyä. Mutta\nCoutinho halveksi vaaraa ja vastasi, että kenraalikapteeni sai huoletta\nmennä matkoihinsa, hän aikoi tulla perässä, kun sotamiehet olivat\nennättäneet kokoontua.\n\nJoka puolelta itsekin ahdistettuna Albuquerque hitaasti peräytyi.\nPaluumatka kävi solan kautta, jonka molemmilta puolilta intialaiset\nsyytivät nuolia, kiviä ja keihäitä Portugalilaisten päälle. Yhteys\nCoutinhon kanssa oli kokonaan katkaistu, eikä sotaväki enää suostunut\npalaamaan takaisin marsalkan joukkoihin yhtyäkseen. Albuquerque\nsekamelskassa sai ensinnä pahan haavan vasempaan käsivarteensa, sitten\nnuolen niskaansa ja vihdoin rintaansa niin suuren kiven, että hän\ntainnoksissa oli kannettava pois. Marsalkka Coutinho kaatui palatsissa\n80 miehen keralla. Siten päättyi, Coutinhon sokean raivorohkeuden\nvuoksi, hyökkäys Kalikutia vastaan täydellisellä tappiolla. Ellei\nAlbuquerque olisi lähettänyt väkeä vartioimaan veneitä ja ellei meri\nolisi ollut verraten tyyni, niin olisi tappio kääntynyt niin suureksi,\nettä Portugalin koko saavutettu mahti olisi samalla menetetty.\n\nAlbuquerque sai nyt Coutinhonkin laivat haltuunsa, palasi Kotshiniin ja\nalkoi paikalla, kun haavat olivat parantuneet, harkita uusia sotaisia\nyrityksiä. Tammikuun lopulla v. 1510 hänellä jälleen oli koossa\nkolmattakymmentä laivaa, joilla hänen luultiin lähtevän Punaiselle\nmerelle. Mutta kenraalikapteeni olikin viime hetkeen saakka salannut\naikomuksensa, voidakseen lyödä sitä musertavamman iskun.\n\n\n\nGoan vallotus.\n\n\nAlbuquerque oli päättänyt valloitan Goan Portugalilaisten mahdin\npääpaikaksi. Goan asema oli nimittäin erittäin sopiva sekä Etu-Intian\nrannikon että sinne tuovien meriteitten hallitsemiseksi. Kaupunki oli\nmatalalla, mutta kuivalla saarella, jonka Ghats-vuorilta laskevat\njoet olivat ikäänkuin leikanneet irti mannermaasta. Vanha intialainen\nkaupunki oli saaren eteläpäässä; muhamedilaiset olivat rakentaneet\nitselleen uudemman noin puolen vuosisataa takaperin, paetessaan sinne\nOnorista. Saaren maanpuolella ja kaupungin ympäri kulkevat kanavat\nolivat täynnään krokotilejä, jonka vuoksi niitten poikki oli varovasti\nkuljettava. Portugalilaistenkin rakentama Goa on nykyisin melkein\nautiona: ainoastaan pappeja ja munkkeja siellä enää asuu entisten\nkirkkojen ja luostarien suurenmoisten raunioitten keskellä. Uusimman\nGoan satama on suuressa maineessa ihmeteltävästä luonnonkauneudestaan.\n\nGoa kuului Bijapurin sulttaanin vallan alle, mutta hän piti siinä\nvain vähäistä varusväkeä. Kun Albuquerque oli laivoineen saapunut\nsataman suulle, niin lähetti hän ensin veljenpoikansa Antonio de\nNoronhan veneillä tutkimaan kanavien syvyyttä. Eräässä kanavan\nkäänteessä Portugalilaiset äkkiä näkivät edessään Pandjinin linnan,\njoka puolusti kaupunkia meren puolella. Ennenkuin linnan varusväki\nvielä ennätti kokoontua ja ruveta tykeillä ampumaan, tekivät\nPortugalilaiset äkkipäätöksen, kävivät hyökkäykseen ja tunkeutuivat\nmuurien yli linnaan, jonka puolustajat pakenivat, johtajansa\nmenetettyään. Kenraalikapteeni taistelun melun kuullessaan lähetti\nheti kaiken väkensä tuleen, mutta sen paikalle tullessa olikin linna\njo Portugalilaisten käsissä. Bijapurin shahin sotaväki peräytyi\nkaupungistakin ja kehotti asukkaita antautumaan vastarintaa tekemättä,\nsillä länsimaalaiset viholliset olivat voittamattomat. Seuraavana\npäivänä saapuikin kaupunkilaisten lähetystö tarjoamaan antautumista\nsillä ehdolla, että asukkaille taattiin hengen ja omaisuuden\nturvallisuus. Siihen suostuttiin ja Albuquerque otti maaherran palatsin\nasunnokseen. Vähällä vaivalla Portugalilaiset näin olivat saaneet\nkäsiinsä paikan, josta sitten tuli heidän mahtinsa tuki pitkiksi\najoiksi, ja joka vielä tänä päivänä on ainoa tärkeämpi paikka, mitä\nheillä Etu-Intiassa on jäljellä.\n\nBijapurin shahi kokosi suuren sotajoukon, karkottaakseen anastajat.\nPortugalilaisten täytyi peräytyä laivoihinsa, mutta linnan he pitivät\nhallussaan ja sen suojassa laivastokin jäi satamaan. Bijapurin shahi\nantoi upottaa aluksia kanaviin, niin että ne sulkivat osan väylistä\nja laski sitten palavia aluksia Portugalilaisten laivastoa vastaan,\nsytyttääkseen sen tuleen. Albuquerque joutui suureen vaaraan ja hänen\ntäytyi joksikin aikaa kokonaan peräytyä vallottamastaan kaupungista.\nPeräytyminen oli vaarallista, sillä laivain täytyi yksitellen kulkea\nupotettujen aluksien välitse, kaiken aikaa alttiina tulelle, jota\nvihollinen kahden puolen rakentamistaan varustuksista ylläpiti. Nämä\nvarustukset olivat sen vuoksi ensinnä vallotettavat. Mutta vaikka tämä\nonnistuikin, niin esti vielä sataman suulla oleva matala särkkä hyvän\naikaa merelle pääsemästä. Portugalilaista laivastoa alkoi hätyyttää\nruokatavarain ja varsinkin veden puute, kun maalta ei saatu mitään.\nJokainen vesitippa oli verellä maksettava. Lopulta pätivät rotatkin\nravinnoksi. Antonio de Noronha sai nuolenhaavan ja kuoli siitä. Se oli\nkatkera tappio Albuquerquelle, joka piti nuorta sukulaistaan suuressa\narvossa. Vaikka epätoivo laivastossa yltyi niin suureksi, että monet\nkarkasivat vihollisen puolelle, niin ei kenraalikapteeni kuitenkaan\nlannistunut, vaan rohkaisi uupumatta sotaväkeään ja jakoi sen kanssa\nkaikki vaivat ja vaarat. Vasta elokuussa päästiin särkän poikki merelle\nja Kananorin ystävälliseen satamaan lepäämään. Albuquerque oli näin\nkärsinyt toisen tappionsa, mutta Goan hän siitä huolimatta päätti\nvallottaa.\n\nKotimaasta saapui kaksi uutta laivuetta ja verestä väkeä. Kun ensinnä\nKotshinia oli autettu samudrinia vastaan, joka sitä ahdisti, niin\nlähdettiin uudelleen Goaa vastaan. Sitä ennen kuitenkin pidettiin\nsotaneuvottelu, jossa suuri osa kapteeneista, Magalhães muitten mukana,\nvastusti Goan retkeä, koska sen kautta kauppalaivain paluumatka\nmyöhästyisi. Mutta kapteeniensa vastarinnasta huolimatta Albuquerque\npäätti sen toteuttaa. Magalhãesille hän tämän vastarinnan vuoksi\nniin suuttui, että antoi hänestä kotimaahan kuninkaalle epäedullisen\nlausunnon, jonka vuoksi tämä purjehtija sitten, kun kaikki tiet\nPortugalin palveluksessa olivat häneltä suljetut, muutti Espanjaan.\n\nMarraskuussa portugalilainen laivasto uudelleen saapui Goan edustalle,\nmukanaan 1600 miestä. Viipymättä Albuquerque kävi hyökkäykseen ja\nmuutaman päivän kuluttua linna oli vallotettu; mutta Kalikutin\ntuhoisasta kokemuksesta viisastuneena Albuquerque ei laskenut väkeään\nhajalle kaupunkia ryöstämään, ennenkuin se oli kahdelta puolelta\nhyökäten vallotettu. Suuri osa asukkaista pääsi pakoon, mutta\nkiireessä oli heitä monta tuhatta hukkunut mataliin kanaviin. Kaikki\nmuhamedilaiset surmattiin ilman armoa, miehet, vaimot ja lapset. Eräs\nmoskea, johon oli paennut paljon ihmisiä, sytytettiin palamaan, niin\nettä kaikki siinä olijat saivat surmansa. Albuquerque rakennutti Goaan\nvahvan kivilinnan, joka sai Manuelin nimen. Sen suojassa saattoivat\nPortugalilaiset sitten turvallisesti odottaa Bijapurin shahin uusia\nyrityksiä paikan takaisin vallottamiseksi.\n\nGoan vallotus teki lähiseutujen ruhtinaihin syvän vaikutuksen, jonka\nvuoksi he nyt pyrkivät mahtavan kenraalikapteenin ystävyyteen. Kambayan\nkuningas vapautti ilman ehtoja vankeudesta Albuquerquen toisen\nveljenpojan, Affonso de Noronhan, ja antoi luvan linnan rakentamiseen\nDiuhun. Joka puolelta, kaukaa sisämaastakin, saapui lähetystöjä\nvakuuttamaan rauhallisuuttaan ja sopimaan kauppayhteyksistä. Egyptin\nsulttaanin lähettiläs sai palata Intiasta tyhjin toimin takaisin\nKairoon, eikä hänen herransakaan yrittänyt sen koommin lähettää\nIntian vesille uutta laivastoa. Goa oli ensimäinen paikka Intiassa,\njonka Portugalilaiset anastivat omaksi alueekseen. Sen linnan suojiin\nkohosi paljon portugalilaisia hengellisiä ja hallintorakennuksia ja\nsiellä muun muassa ruvettiin leimaamaan erikoista rahaa. Albuquerque\nei kuitenkaan tyytynyt tähän saavutukseen, vaan alkoi viipymättä\nsuunnitella uusia yrityksiä.\n\n\n\nMalakan vallotus.\n\n\nHän kiinnitti nyt huomionsa Malakkaan, Taka-Intian tärkeimpään\nkauppakeskustaan, sillä ilman sen omistamista oli mahdoton vallita\nmaustekauppaa, koska maurien laivat olivat alkaneet purjehtia suoraan\nsinne, välttäen kokonaan Etu-Intian satamia.\n\nSyyskuussa v. 1509 lähti Kotshinista matkaan Diogo Lopez de Sequeira\nviidellä laivalla. Mukana olivat Magalhães ja Serrão; jälkimäinen\nmyöhemmin purjehti aina Molukeille saakka. Sequeira purjehti Ceylonin\nja Nikobarien saarien kautta Sumatran pohjoiselle rannikolle,\nsillä Sumatrasta saatiin siihen aikaan enin pippuria. Vihdoin hän\nonnellisesti saapui Malakkaan. Sielläkin maurit koettivat kaikin tavoin\nvahingoittaa Portugalilaisia; mutta Malakan sulttaani oli heitä kohtaan\ntoistaiseksi ystävällinen, vaikka olikin tunnettu julmuriksi.\n\nMalakassa oleskeli paljon kiinalaisia. Nämä osottivat Portugalilaisille\nystävyyttä. Portugalilaiset nyt ensi kerran kohtasivat Keskustan\nvaltakunnan alamaisia. Heidän verraten vaalea ihovärinsä, heidän\nluottavuutensa — he soutelivat yhtä pelkäämättä portugalilaisten\nkuin aasialaistenkin aluksien luo — monet heidän tavoistaan ja\npuvutkin Portugalilaisten mielestä muistuttivat enemmän Länsimaita\nkuin kaukaista Itää. Ja ennen kaikkea — Kiinalaiset eivät olleet\nmuhamedilaisia. On myös muistettava, etteivät Kiinalaiset siihen\naikaan vielä käyttäneet palmikkoja. Jotkut portugalilaiset kirjailijat\nvertaavat kiinalaisia flaamilaisiin tai alasaksalaisiin. Heissä\nei ollut kastihenkeäkään, niinkuin Intian braamanoissa, koska he\nempimättä söivät kristittyjen kanssa samoista astioista. Näiltä uusilta\nystäviltään Portugalilaiset heti alussa saivat varotuksen, ettei\nheidän pitänyt liiaksi uskoa malaijeihin. Eikä kauaakaan kulunut,\nennenkuin maurit saivat sulttaanin suostumaan salajuoneen, jonka\nkautta Portugalilaiset olivat yhdellä kerralla äkkiä tuhottavat.\nEnsinnä aiottiin murhata ylipäällikkö itse upseereineen suurissa\njuhlapidoissa, mutta Sequeira epäsi kutsun, syyttäen pahoinvointia.\nSitten aiottiin houkutella portugalilaisia osastolta eri osiin\nkaupunkia muka ruokavaroja saamaan, ja tuhota osastot erikseen.\nPienillä aluksilla oli samalla käytävä laivain kimppuun, miehistön\nenimmäksi osaksi ollessa maalla. Onneksi tämä kavala juoni vain osaksi\nonnistui. Laivoista vartijat huomasivat, että maalla oli syntynyt\nkahakka, ja laivaväki saattoi siten ajoissa ryhtyä puolustustoimiin.\nMutta noin 30 portugalilaista, jotka olivat maalla, joutui joko surman\nomaksi tai vangiksi. Sequeiralla ei ollut likimainkaan riittävästi\nvoimia käydäkseen muutamalla laivalla niin suuren kaupungin kimppuun,\njonka vuoksi hän muutamia vihollisen laivoista upotettuaan palasi\nMalabar-rannikolle. Kun Goan vallotus tuli Malakassa tunnetuksi, niin\naljettiin vangittuja Portugalilaisia kohdella paremmin, mutta vapaiksi\nhe pääsivät vasta kun Albuquerque vallotti Malakan.\n\nAlbuquerquen tarkotus oli ensinnä, kotimaastaan saamansa ohjeen mukaan,\npurjehtia melkoisella laivastolla Punaiselle merelle sulkeakseen\nsen kokonaan muhamedilaisilta, mutta kun monsuuni oli vastainen,\nniin hän käänsikin laivastonsa sen mukana itää kohti ja purjehti\nyhdeksällätoista laivalla Malakkaan. Sotaväkeä oli mukana 800\nportugalilaista ja 600 miestä intialaista apuväkeä.\n\nMalakka oli aikaisemmin kuulunut Siamiin. Singapur, jonka maine oli\nvanhempi, oli vähitellen jäänyt takapajulle Malakan rinnalla, kun\nmuhamedin usko oli siellä tullut vallitsevaksi ja kauppa maurien kanssa\nkehittynyt. Malakka oli samalla kokonaan irtautunut Siamista. Käyttäen\ntaitavasti hyväkseen oivallista kauppa-asemaansa Malakka oli rikastunut\nja sen sulttaani oli saattanut rakentaa itselleen suuren sotalaivaston.\nKiinalla, Javalla, Kambaylla ja Bengalilla oli Malakassa omat\nsatamamestarinsa, jotka valvoivat kukin maansa kauppaetuja. Malakan\nkauppasuhteet ulottuivat aina Japaniin saakka. Sinne saapui kaikista\nympärillä olevista maista tavaroita ja kauppiaita, Siamia lukuun\nottamatta. Siam oli yhä edelleenkin sulttaanin kanssa sotakannalla.\nMalakan sulttaanin valtakunta kuitenkin oli vain pieni. Se käsitti osan\nMalakan niemimaan rantoja, mutta ei ulottunut kauaksikaan maan sisään.\n\nMalakan asema on erittäin edullinen senkin vuoksi, että se on eri\nmonsuunialueitten rajalla, sillä Kiinan meressä vallitsevat toiset\nmonsuunit kuin Intian meressä, jonka vuoksi sekä Kiinan että Arabian ja\nIntian kauppiailla oli Malakkaan purjehtiessaan sopivat vuodenaikaiset\ntuulet. Kaupungin rintama oli Sumatran ja Malakan niemimaan välisen\nsalmen rannalla; sen vesirintama oli enemmän kuin puolen peninkulman\nmittainen. Kaupungin läpi juoksi joki, jonka poikki oli silta.\n\nAlbuquerque poikkesi ensinnä Sumatran Pediriin, jossa häneen yhtyi\nkahdeksan Malakasta paennutta Portugalilaista. Heiltä kenraalikapteeni\nsai kuulla, että sulttaani Mahmudilla oli 8000 tykkiä, joilla hän\nsaattoi tarmokkaasti puolustaa meririntamaansa, ynnä 30,000 sotamiestä\nja sotaelefantteja. Albuquerque ei kuitenkaan säikähtänyt, vaan\nkäski häntä oikopäätä päästämään vapaiksi loputkin vangituista\nportugalilaisista. Siihen ei sulttaani kuitenkaan suostunut, koska\nsitä olisi pidetty heikkouden merkkinä. Albuquerque sen vuoksi\nsytytti tuleen rannalla olevat talot ja satamassa laivat, jonka\njälkeen portugalilaiset pääsivät vankeudesta. Malakassa oltiin nyt\ntaipuvaisia sovintoon, mutta Portugalilaisten vaatimukset olivat liian\nsuuret. Albuquerque nimittäin vaati ensinnäkin vahingonkorvausta\nSequeiralle tapahtuneesta väkivallasta, ja sitä paitsi suuren summan\nsotakustannuksia ja luvan linnotuksen rakentamiseen.\n\nVanhan Mahmud sulttaanin neuvosmiehet olivat eri mieltä siitä,\nkuinka oli meneteltävä. Toiset puolustivat rahallisen korvauksen\nmaksamista, jottei kauppa kärsisi vaurioita; toiset sitä vastustivat,\nkoska pelkäsivät sulttaanin arvon alenevan, ja nämä voittivat.\nSulttaani uskoi sodan johdon pojalleen. Silta, joka yhdisti molempia\nkaupunginosia, linnotettiin lujasti, mutta juuri sitä vastaan\nAlbuquerque suuntasi hyökkäyksensä, koska se, joka siltaa hallitsi,\nsamalla hallitsi koko kaupunkia. Tämän hän oli saanut kuulla\nvankeudesta päässeiltä inaamiehiltään. 25 p. heinäk. aamun koittaessa\nPortugalilaiset alkoivat rynnäkön. Albuquerque joukkoineen nousi\nmaihin sillan läheisyydessä, João de Lima laski maihin vähän idempänä\nlähellä sulttaanin palatsia. Kummallakin paikalla syntyi kiivas\ntappelu. Malaijit taistelivat urhoollisesti ja ampuivat myrkytettyjä\nnuolia. Albuquerque kuitenkin väkirynnäköllä vallotti sillan, ja\npeitsihyökkäyksellä malaijit karkotettiin kaupunkiin. Toinen osasto\njoutui ahtaammalle; sitä vastaan ajettiin sotaelefantit, jotka\nkuitenkin peitsillä saatiin kääntymään pakoon, niin että ne saattoivat\nepäjärjestykseen vihollisen omat joukot. Vasta sitten toinenkin osasto\nsaapui sillalle ja yhtyi sen luona pääjohtajan joukkoon. Lähellä\nolevien talojen katoilta malaijit jatkoivat taistelua, jonka vuoksi\nne sytytettiin palamaan. Lopulta kuitenkin kävi mahdottomaksi siltaa\npuolustaa, jonka vuoksi Albuquerque joukkoineen peräytyi laivoihinsa.\n\nMahmud käytti loma-aikaa varustaakseen uusia pattereita ja kaivaakseen\nkatujen alle miinoja. 10 p. elok. Albuquerque toisen kerran kävi sillan\nkimppuun ja valtasi sen jälleen tuiman tappelun jälkeen. Lähellä\nerästä kivistä moskeaa syntyi viimeinen ankara ottelu, sulttaanin\nomalla johdolla. Kauppiaitten kaupunginosa asettui jo vallottajien\nsuojelukseen, jota vastoin malaijilaisen kaupungin asukkaat pitivät\nsitkeästi puoliaan. Yhdeksän päivää kesti kahakoita kaupungin\nkaduilla. Armoa ei täälläkään annettu, sillä olivathan vastustajat\nmuhamedilaisia. Palkaksi kovasta taistelusta Albuquerque soi väkensä\nryöstää kaupunkia kolme päivää. Kolmetuhatta tykkiä anastettiin.\nHävitetyn moskean ja kuningashautain aineista ruvettiin sitten\nrakentamaan kivilinnaa, johon rakennettiin viisikerroksinen, lyijyllä\nkatettu torni. Linna sai nimekseen Famosa. Kirkkokin rakennettiin ja se\nkatettiin kuninkaallisista haudoista otetuilla aineilla.\n\n\n\nPortugalilaiset tutustuvat Taka-Intiaan.\n\n\nKaupan järjestämiseksi leimattiin kuita- ja hopearahoja, sillä\nedellisten hallitsijain aikana oli ollut vain tinarahoja. Kun samalla\nkaupan suojeluksesta pidettiin muullakin tavalla huolta, niin alkoivat\nmuukalaiset laivat pian uudelleen saapua Malakan satamaan. Duarte\nFernandez, joka oli ollut Malakassa vankina ja oppinut maan kieltä,\nlähetettiin lähettiläänä Siamiin. Hän oli ensimäinen portugalilainen,\njoka saapui tähän mahtavaan Taka-Intian valtakuntaan. Siamin kuningas\nasui silloin Ajuthiassa, joka nykyisin on raunioina, mutta siihen\naikaan oli Aasian loistavimpia kaupungeita. Fernandez otettiin siellä\nmitä parhaiten vastaan. Hänen kerallaan saapui sitten kenraalikapteenin\nluo siamilainen lähetystö, joka muun muassa toi kuningas Manuelille\nlahjaksi kruunun, kultamiekan ja kalliin rubinisormuksen. Palatessaan\nsai siamilainen lähetystö viedä kuninkaalleen Albuquerquen vastalahjat.\nMyös Pegun hallitsijan luo Albuquerque lähetti lähettilään tekemään\nystävyyssopimuksen. Melkein kaikki Javan ja Sumatran malaijilaiset\nruhtinaat riensivät hänelle ystävyyttään vakuuttamaan. Ainoastaan\nArakan ja Atshin, joka on Sumatran pohjois-osissa, pysyivät\nvihamielisinä. Atshin seuraavina aikoina tuon tuostakin antoi\nkarkotetuille maureille apuaan, näitten yrittäessä vallottaa\ntakaisin Malakkaa, ja häiritsi merirosvoudella Portugalin kauppaa.\nKiinankin kanssa koetti Albuquerque päästä ystävällisiin väleihin,\nvaikka lähettilään lähettämisen täytyi jäädä myöhempiin aikoihin.\nPortugalilaiset kauppalaivat kävivät Kiinan satamissa jo v. 1515.\nTavaransa ne saivat myydä, mutta maihin Portugalilaisia ei laskettu.\n\nSanoma Ptolemaioksen »Kultaisen Khersonneson» vallottamisesta teki\nEuropassa syvän vaikutuksen. Sitä vielä lisäsi komea lähetystö, jonka\nManuel kuningas v. 1513 lähetti Roomaan Tristão da Cunhan johdolla\nviemään paaville lahjaksi kullalla ja jalokivillä koristettuja\nkirkollisia vaatteita ja raskaita kulta-astioita. Juhlallisena\nkulkueena tämä suuri lähetystö maaliskuussa v. 1514 kulki Roomaan,\nmukanaan muun muassa valtava elefantti, joita Italiassa ei oltu nähty\nvanhan Rooman aikain jälkeen, ja komeasti varustetun persialaisen\nhevosen selässä istuva metsästysjaguari, joka oli Ormuksen kuninkaan\nlahja. Kadut olivat niin täynnä väkeä, että juhlasaatto tuskin pääsi\nkulkemaan. Sant Angelon linnasta ammuttiin tykeillä ja paavi tuli\nikkunaan katselemaan saaton ohikulkua. Elefantin täytyi kolmasti\npolvistua hänen pyhyytensä edessä, kaikkien katsojien rajattomaksi\nihmeeksi. Portugalilaiset olivat itsetietoisia menestyksestään\ntaistelussa maurien kanssa ja tahtoivat näiden kalliiden ja outojen\nlahjain kautta yhä vakuuttavammin ilmaista niiden suurta merkitystä.\n\nMalakasta Albuquerque lähetti laivoja Molukkien saarille. Tästä\nretkestä kerromme myöhemmin enemmän. Sitä johti Antonio d’Abreu, joka\nMalakan vallotuksessa oli saanut luodin poskeensa, niin että hän\nmenetti hampaansa ja osan kielestään, mutta siitä huolimatta, paikalla\nkun sai haavansa sidotuksi, oli valmis lähtemään uudelleen taisteluun.\nMalakkaan jätettiin linnan varusväeksi 300 miestä ja kymmenen laivaa,\njoissa oli sama verta väkeä. Näin oli Malakka riittävästi suojeltu\nkaikkia hyökkäyksiä ja kapinayrityksiä vastaan. Mahmud sulttaani\noli nimittäin peräytynyt Bintangin saarelle, vanhan Singapurin\nkaakkoispuolelle, ja hänen poikansa Alaeddin oli miehittänyt vastapäätä\nmannermaalla olevan Dshohorin, niin että he täältä vallitsivat tietä\nMaustesaarille ja saattoivat yhtämittaa häiritä Portugalilaisia\nMalakassa.\n\nTammikuussa 1512 Albuquerque kolmella laivalla lähti paluumatkalle\nIntiaan, mukanaan puolensataa javalaista puuseppää, joitten piti\nolla apuna laivain rakentamisessa. Mutta Sumatran vaarallisella\nrannalla joutui hänen amiraalilaivansa »Flor de Mar» hiekkasärkälle\nja kärsi haaksirikon. Albuquerque menetti kaiken sotasaaliinsa\nja voitonmerkkinsä ja javalaiset puusepät käyttivät tilaisuutta\nvallatakseen sen laivan, jossa heitä kuljetettiin, ja paetakseen\nSumatran rannikolle. Helmikuun alussa Albuquerque itse saapui\nKotshiniin.\n\n\n\nGoan vaurastuminen.\n\n\nGoassa oli Portugalilaisia sillä välin piiritetty ja ahtaalla he\nolivat olleetkin. Pienillä kahakoilla vihollinen kaiken aikaa uuvutti\nvähäistä portugalilaista joukkoa ja sen intialaista apuväkeä.\nMutta pian saapui kuitenkin niin runsaasti lisävoimia, että kaikki\nhyökkäykset voitiin torjua ja lisäksi vallottaa linna, jonka Bijapurin\nshahi oli rakennuttanut mannerrannalle. Siinä saatiin vangiksi useita\nportugalilaisia karkureita; he saivat pitää henkensä, mutta kaikki\nsilvottiin, mikä milläkin tavalla, ja lähetettiin sitten takaisin\nPortugaliin. Eräs näistä, Lopez nimeltään, pyysi päästä Helenan\nsaarelle asumaan, jottei hänen tarvinnut palata takaisin isänmaahansa\nniin surkean häpeän alaisena. Pyyntöön suostuttiin, hänelle annettiin\npari kolme neekeriorjaa seuraksi, ja niin sai Helenan saari ensimäiset\nasukkaansa.\n\nBijapurin hallitsijan täytyi tehdä rauha ja sopimuksen kautta\nluovuttaa Goa lähialueineen Portugalille. Kaupunki alkoi sitten\nkasvaa ja kukoistaa, niin että siitä tuli Malabar-rannikon tärkein\nkauppapaikka. Goaan muun muassa keskitettiin persialaisten hevosten\ntuonti ja siinäkin suhteessa Intian ruhtinaat tulivat uudesta satamasta\nriippuvaisiksi. Hevosväellä oli Intian sodissa ratkaiseva merkitys,\nmutta kun ei hevoshoito Intiassa tahtonut menestyä, niin olivat hevoset\nostettavat ulkomaalta.\n\nVaikka Albuquerquen vihamiehet Portugalissa saivatkin kuningas Manuelin\nepäilemään Goan merkitystä, niin osottivat kuitenkin seuraavat\ntapaukset Albuquerquen vaalin olleen oikean. Huolimatta siitä,\nsaapuivatko kotimaasta laivastot säännöllisesti, voitiin sieltä aina\ntarpeen tullen lähettää riittäviä sotavoimia ja rakentaa laivojakin\npuolustamaan uhattuja paikkoja. Goasta käsin estettiin muun muassa\nEgyptin sulttaanin Solimanin yritys saada käsiinsä Diu, ja taas Kambayn\nhallitsija Turkkilaisten avulla karkottamasta Portugalilaisia Diusta,\nkun he olivat sen kaupungin anastaneet. Portugalilaiset sotamiehet\nsolmivat Goassa avioliittoja hindulaisten naisten kanssa, ja näistä\navioliitoista syntyi sekarotu, jolla vielä tänä päivänä on suuri\nmerkitys Intian hallinnossa. Goan maine levisi niin laajalle, että\npaitsi intialaisia ruhtinaita Abessinian neguskin, kauan etsitty\n»Pappi-Juhana», sinne lähetti lähetystöjä.\n\nGoasta tuli sitten kaikkien portugalilaisten alusmaitten keskusta\nIntiassa. Se sai samat oikeudet kuin Lissabon. Sen senaatti esitti\nasiansa suoraan kuninkaalle ja hovissa sillä oli erityinen palkattu\nedustaja. V. 1563 Goan maaherra ehdotti, että kaupunki saisi\noman parlamentinkin, mutta tämän ehdotuksen kuningas epäsi. Goan\nrakennustaiteellinen loistoaika oli kuudennentoista vuosisadan loppu\nja seuraavan alkupuoli. »Goa Dourada» s.o. »kultainen Goa» oli silloin\nkaikkien matkustajain ihme ja portugalilainen sananparsi sanoi,\nettä »sen, joka on Goan nähnyt, ei tarvitse nähdä Lissabonia». Goan\nbasareissa oli kauppatavaroita kaikista Idän maista ja eri kaduilla\nmyytiin eri tavaroita, Bahreinin helmiä ja koralleja, Kiinan posliinia\nja silkkiä, Portugalin samettia ja kappaletavaraa, Malaijisaariston\nmausteita ja rohdoksia. Valtakadulla myytiin orjia huutokaupalla.\nRikkaitten talot olivat puistojen ja palmulehtojen keskellä. Ne olivat\nkivestä rakennetut ja punaisiksi tai valkoisiksi maalatut. Parvekkeissa\noli taiteelliset seulaisakkunat, joitten aukoissa oli lasin sijasta\nohutta simpukanhelmiäistä. Goan seuraelämä muodostui sangen\nloistavaksi, niinkuin olikin luonnollista, koska se oli korkeimman\nhallinnon, kirkon ynnä armeijan ja laivaston keskusta. Ennen vuosisadan\nloppua oli seurapiirien ylellisyys ja loisteliaisuus käynyt kerrassaan\nsananparreksi. Orjat tekivät melkein kaiken työn. Tavalliset sotamiehet\nottivat itselleen komeita arvonimiä. Köyhäin, samassa majatalossa\nasuvien aatelismiesten tapana oli ostaa yksi yhteinen silkkinen\njuhlapuku ja auringonvalo ja palkata itselleen yhteinen palvelija,\nniin että jokainen vuoron mukaan saattoi käydä pääkadulla kävelemässä\nylimyspuvussa ja oman palvelijan saattamana. Kaupungissa oli\nsuurenmoisia pelisaleja, joilla oli virallinen lupa ja joissa kiihkeät\npelurit asuivatkin viikkokausia. Kumpikin sukupuoli harjotti kaikkia\nmahdollisia paheita — juoppoutta lukuunottamatta, joka luultavasti\nvarhain huomattiin vaaralliseksi kuumassa ilmanalassa. Europpalaisten\nnaisten oli pakko aina kannattaa itsensä kantotuolilla kirkkoihin,\nettei heitä huomattu, ja käydä kaduilla hunnulla verhottuina kuten\nitämaalaiset naiset.\n\nMutta Goan loistoaika oli lyhyt. Jo seitsemännentoista vuosisadan\nkeskivaiheilla se köyhtymistään köyhtyi, rappeutumistaan rappeutui,\nHollantilaisten ja Englantilaisten saavuttua Intiaan, eikä se sen\nkoommin enää kohonnut.\n\n\n\nSotatoimet Punaisella merellä.\n\n\nEgyptin kauppa oli näiden tapauksien kautta kärsinyt korvaamattoman\nvahingon, ja Egyptin sulttaani sen vuoksi koetti lakkaamattomilla\njuonilla yllyttää Intian niemimaan hallitsijoita sotiin Portugalilaisia\nvastaan. Manuel kuningas sen vuoksi vaati kenraalikapteeniaan\nvihdoinkin lähtemään Punaiselle merelle sotaretkelle. Helmikuussa\n1513 Albuquerque siis 20 laivalla lähti liikkeelle, mukanaan 1700\nportugalilaista sotijaa ja 800 miestä intialaista apuväkeä. Sokotraan,\njonka linna edellisenä vuonna oli hylätty, poikettiin vettä ottamaan.\nSieltä oli matkaa jatkettava suurimmalla varovaisuudella, sillä\nvuosituhanteen ei ainoakaan europpalainen alus ollut liikkunut näillä\nvaarallisilla vesillä, jonka vuoksi ne olivat tuiki tuntemattomat. Eräs\narabialainen laiva sattui tielle; se anastettiin ja luotsi pakotettiin\ntietä näyttämään.\n\nArabialaisten maustekauppa oli viime tapauksien kautta keskittynyt\nAdeniin, ja tämä satama sen vuoksi oli alkanut nopeaan kukoistaa.\nKun arabialaiset kauppiaat eivät enää uskaltaneet lähteä Intian\nmerelle, niin toivat malabarilaiset laivat kuormat Adeniin, jossa\nne sitten siirrettiin arabialaisiin aluksiin, taikka lähetettiin\nedelleen karavanitietä. Aden sijaitsi entisellä saarella, joka oli\nmuuttunut niemeksi, kun maan puolelta salmi oli maatunut. Se on\ntulivuoren vanha kraateri. Vettä ei paikalla ollut ensinkään, vaan\nsitä oli etäältä johdettava. Vielä tänä päivänä Adenissa käytetään\ntuhatvuotisia säiliöitä. Kun Aden ei suostunut antautumaan, niin ryhtyi\nportugalilainen sotavoima hyökkäykseen. Tikapuut nostettiin muureja\nvastaan, mutta ne olivat liian leveät, niille mahtui liian paljon\nväkeä, jonka vuoksi ne murtuivat hyökkääjäin painon alla. Neljäkymmentä\nportugalilaista oli silloin jo muurilla, ja Garcia de Sousa oli saanut\nerään portinkin valtaansa. Hän ei, tikapuitten katkettua, suostunut\nköyttä pitkin laskeutumaan alas muurilta, vaan syöksyi mieluummin\ntoiselle puolelle vihollisten keskelle ja uhrasi itsensä urheasti\ntaistellen, antaakseen tovereilleen tilaisuutta pelastaa itsensä.\n\nAlbuquerque huomasi, että hänen mahtinsa oli liian pieni, ja keskeytti\nneljän tunnin kuluttua taistelun. Varovaisesti purjehdittiin sitten\nPunaiseen mereen koralliriuttain ja särkkien välitse, luodilla väylää\netsien, ja saavuttiin Kamaran nimiselle kalliosaarelle, jossa oli\nrunsaasti vettä ja hyvä satama. Saari on lähellä Arabian rantaa.\nPurjehtijoille se oli vanhastaan hyvin tunnettu; ne poikkesivat siihen\nsäännöllisesti ottamaan vettä ja ostamaan taateleita ja muita hedelmiä\nmatkaeväiksi; nykyisin saari on Englantilaisten hallussa. Mutta\nrajuilmat estivät laivastoa pääsemästä kauemmaksi pohjoista kohti. Kun\ntoiselta puolen suotuisa monsuunituulikaan ei ollut vielä alkanut,\nniin täytyi Albuquerquen viipyä tässä kuumassa seudussa kauan aikaa ja\nmenettää tauteihin paljon väkeä.\n\nPäästessään vihdoinkin lähtemään paluumatkalle hän kulki Adenin sivu\nja purjehti suorinta tietä Diuhun. Pian sen jälkeen suostui Gudjeratin\nhallitsija siihen, että Portugalilaiset rakensivat kauppa-aseman\nDiuhun, ja Kalikutin samudrin antoi samanlaisen luvan omassa\nkaupungissaan. Portugalilaiset puolestaan tämän jälkeen lakkasivat\nanastamasta Intian rannoilla vieraita kauppalaivoja.\n\n\n\nOrmus vallataan.\n\n\nAlbuquerque varusti paraillaan uutta retkeä Adenia vastaan, kun hän\nkotimaasta saikin käskyn sen sijaan purjehtia Ormukseen. Hänellä\noli 27 laivaa ja melkoinen sotajoukko. Ormuksessa oli silloin\nhallituksenhoitajana eräs persialainen, joka aikoi saattaa kaupungin\nPersian suojeluksen alaiseksi päästäkseen maksamasta Portugalille\nveroa. Nämä aikomukset päätti Albuquerque nyt tehdä tyhjiksi. Ilman\nverenvuodatusta Ormuksen linna antautui. Mutta kun Portugalilaisten\nylipäällikkö saapui sovittuun paikkaan hallitsijaa tapaamaan,\nniin käyttivät hänen persialaiset neuvonantajansa ja sukulaisensa\ntilaisuutta koettaakseen salaväjytyksen kautta surmata Albuquerquen.\nYritys meni kuitenkin myttyyn ja Albuquerque karkotti kaupungista\nkaikki ne ylhäiset persialaiset, jotka olivat häntä vastaan juonineet.\n\n\n\nAlbuquerquen ero ja kuolema.\n\n\nKun Albuquerque marraskuun alussa palasi takaisin Intiaan, niin\nsaavutti hänet merellä tieto, että hänen pahin vihamiehensä, Lopo\nSoarez, oli nimitetty hänen seuraajakseen. Manuel kuningas oli\nvihdoinkin kallistanut korvansa hänen vihamiestensä panetteluille. He\nuskottelivat Albuquerquen tavottelevan Intiassa jonkinlaista itsenäistä\nmahtiasemaa ja suosivan omaisiaan — tosiaan hän oli nimittänyt sekä\nOrmuksen että Malakan komentajiksi läheisiä sukulaisiaan. Jopa sitä,\nettä hän oli tehnyt sopimuksia Intian ruhtinasten kanssa, pidettiin\npetoksen merkkinä.\n\nAlbuquerque ei luullut, että nämä mielettömät parjaukset vaikuttaisivat\nkuninkaaseen. Mutta hänellä ei enää ollut kotimaassa ystäviä.\nYlimykset, jotka hän joko rikoksien taikka tottelemattomuuden vuoksi\noli lähettänyt Intiasta pois, olivat kotimaassa lisänneet hänen\nvihamiestensä joukkoa; ja vihdoin Manuel kuningas päätti kutsua\nhänet pois, panematta edes tutkimusta toimeen. Tämä lonkkasi syvästi\nAlbuquerquea. Saadessaan kuulla, että Soarez oli nimitetty hänen\nseuraajakseen ja että tärkeimpiin toimiin oli määrätty uusia miehiä,\nhän surumielisenä huudahti: »Lopo Soarezistako kenraalikapteeni! Eikö\nse voinut toisin käydä! Ja semmoisia miehiä, joita olen rikoksien\nvuoksi lähettänyt vankeina Portugaliin, lähettää nyt kuningas\nkapteeneiksi ja sihteereiksi! Kuninkaan vuoksi olen näitten miesten\nkanssa riitaantunut ja heidän tähtensä olen nyt menettänyt kuninkaan\nsuosion.»\n\nAlbuquerquen elämänhalu ja voima olivat murtuneet. Hän vain tahtoi\npäästä Goaan, toivoen siellä saavansa kirjeen, joka selittäisi tämän\näkillisen käänteen taikka tuottaisi hänelle lohdutusta onnettomuuteen.\nYstäviensä kehotuksesta hän kirjotti kuninkaalle viimeisen\nkirjeen: »Sire, nämä ovat viimeiset sanat, jotka kirjotan Teidän\nMajestetillenne, teen sen nyt surun murtamana, ennen kiirjotettuani\nrattoisalla mielellä niin monta selontekoa toimistani. Minulta\njää poika, Bras Albuquerque (aviottomasta liitosta), pyydän Teitä\nmuistamaan häntä isän ansioita muistaessanne. Intian asiat puhuvat\npuolestaan ja minun puolestani.» Albuquerque kuoli laivallaan Goan\nsataman edustalla, ennenkuin oli ennättänyt kotimatkalle lähteä, 16\np. jouluk. 1515, 63 vuoden vanhana. Puettuna St Jagon ritarikunnan\nvalkoiseen viittaan, rinta täynnään ritarimerkkejä, harteilla\nsamettiviitta ja kultasilmuisen hiuspussin päällä samettilakki, vainaja\nkultakirja-kankaalla verhotussa tuolissa kannettiin maalle. Silmät\nolivat puoleksi avoinna, mutta niissä ei näkynyt kuoleman raukeutta.\nPitkä valkoinen parta valui rinnalle, niin että vainaja kuolleena oli\nyhtä kunnianarvoisen näköinen kuin eläessäänkin. Rannalla olivat kaikki\nkorkeimmat sotilaat vainajaa vastaanottamassa, jonka jälkeen ruumis\njuhlamenoin haudattiin kaupungin edustalle rakennettuun kappeliin.\n\n\n\nLuonnekuva.\n\n\nAffonso d’Albuquerque oli hallitsijaksi luotu. Hän harjotti ankaraa\noikeutta ja rankaisi kovasti petosta. Taisteluissa hän ei kulkenut\nmuitten edellä sanoin, vaan teoin. Imartelijat hän karkotti luotaan\nkauas. Kun hän oli suunnitelman ajatellut, niin hän myös sen nopeaan\ntoteutti. Persoonallisia loukkauksia hän jalomielisesti unhotti,\nmutta sitä hän ei sallinut, että hänen käskyjään rikottiin, taikka\njätettiin täyttämättä. Jos niin tapahtui, niin hän oli väkivaltainen.\nUsein hän vihapäissään langetti kuolemantuomioita, sillä hän oli\nvähästä kiihottuva luonne; mutta pikastunutta tekoa hän nopeaan katui.\nHän oli sekä sodan että rauhan aikana uupumaton työmies. Aamulla\naikaisin hän ensinnä meni messuun ja kulki sitten ratsunsa selässä\ntarkastamassa henkivartiostonsa, rakennukset, laivatelakat, varastot.\nValtion varojen tuhlausta hän kaikin tavoin koki estää ja rankaista.\nHän oli miellyttävä seuramies ja osasi oikealla tavalla kohdella sekä\nhinduja että muhamedilaisia. Hänen päähuolensa oli rauhallinen kehitys\nja varallisuuden lisääminen. Jokainen pääsi hänen puheilleen. Hänen\novensa ei koskaan ollut suljettu, ainoastaan päivällisen jälkeen hän\nsoi itselleen lyhyen levon. Päivällä hän oleskeli ulkona toimissa, yöt\nsihteereineen kirjotti, antaakseen kuninkaalle vähimmistäkin seikoista\ntarkat tiedot. Itse hän ei koonnut itselleen mitään omaisuutta.\nLahjat, joita hän sai intialaisilta hallitsijoilta, hän kaikki lähetti\nkuninkaalle ja kuningattarelle, taikka jakeli ne kapteeneilleen ja\nritareilleen. Köyhillekin hän oli sangen avulias. Sodassa ja tappelussa\nhän oli sotamiestensä veroinen, eikä säästänyt omaa henkeään enemmän\nkuin toistonkaan, milloin oli suuri päämäärä saavutettava. Malakan\nvallotuksessa hän esimerkiksi joutui kokonaan vihollisten keskelle,\nniin että erään kapteenin täytyi raivata tie vihollisjoukon läpi\nvoidakseen hänet pelastaa. Albuquerque oli varovainen sotapäällikkö,\neikä koskaan raivorohkea. Mutta kun hän oli ryhtynyt suurta\nsuunnitelmaa toteuttamaan, niin hän käytti sitä varten kaikki keinot.\nEikä hän vaarankaan aikana unohtanut, mitä arvo ja kunnia vaati. Kun\nGoan ensimäisen vaikean piirityksen aikana portugalilaiset karkurit\nolivat kertoneet vihollisten päällikölle, kuinka ankara puute\nPortugalilaisten kesken vallitsi, niin Adil shahin sotapäällikkö\nlähetti Albuquerquelle veneillä virvotuksia ja vereksiä ruokatavaroita.\nAlbuquerque silloin antoi kantaa laivan kannelle useita viinitynnöreitä\nja laivakorppuja — viimeiset ruokavaransa, — näytti näitä lähettiläille\nja sanoi: »Muita herkkuja kuin nämä Portugalilaiset eivät tunne, muita\nhe eivät tarvitsekaan. Jos ne loppuvat, niin minun sotamieheni kyllä\nkutsumattakin tulevat Adil shahin pöytään. Toistaiseksi meillä ei ole\npuutetta.» Huolimatta suurista voitoistaan ei Albuquerque koskaan\nkäynyt ylimieliseksi, vaan varotti siitä kapteeneitaankin. Kun muutamat\nhänen päälliköistään arvelivat, etteivät Ormuksen uuden linnan muurit\nolleet riittävän vahvat, niin hän vastasi: »Elleivät ne, joille linna\nuskotaan, rupea tiranneiksi, niin linna on riittävän vahva. Mutta jos\nhe hairahtuvat ylimielisyyteen, niin on lujinkin muuri liian heikko.»\n\nAlbuquerque tosin täysin määrin käytti hyväkseen voittojaan, mutta\nsiitä huolimatta hän halusi, että Portugalilaiset lähentelisivät\nmaanasukkaita. Siitä syystä hän suosi avioliittoja portugalilaisten\nsotilaitten ja hindunaisten kesken. Jokainen parikunta sai lahjan\nkuninkaan rahastosta ja heille annettiin karkotettujen muhamedilaisten\nvainiot ja talot. Mutta Egyptin sulttaania hän piti vihollisena,\njonka kanssa ei rauha ollut mahdollinen. Hän mietti keinoja, miten\nvoisi häntä pysyvästi vahingoittaa, suunnittelipa niinkin mahdotonta\nyritystä, kuin Niilin johtamista pois uomastaan Abessiniassa — tiedot\nNiilin yläjuoksusta olivat silloin kovin vaillinaiset — jotta Egypti\nsen veden ja tulvat menetettyään muuttuisi kuivaksi erämaaksi. Myös\nmietti hän suurta sotaretkeä Punaiselle merelle, jotta Mekasta\nryöstettäisiin Muhamedin luut ja niillä sitten vaihdettaisiin\nmuhamedilaisilta Jerusalem ja Pyhä hauta.\n\nEpäilemättä Albuquerque oli etevin kaikista niistä miehistä, joita\nPortugal lähetti Intiaan rakentamaan siirtomaa-valtakuntaansa.\nKuningas Manuel saikin pian huomata, kuinka pahasti hän oli erehtynyt\nerottaessaan tämän ansiokkaan palvelijan ja luovuttaessaan vallan hänen\nvihamiehilleen. Albuquerquen jälkeen eivät Portugalilaiset enää saaneet\nIntiassa suuria aikaan.\n\n\n\n\nAlbuquerquen seuraajat.\n\n\nAlbuquerquen seuraaja Soarez purjehti suurella laivastolla Punaiselle\nmerelle ja pääsi aina Dshiddaan saakka, johon Egyptin sulttaanin\nlaivasto oli peräytynyt; mutta ahtaitten väyläin ja koralliriuttain\nvuoksi hän ei voinut satamaan tunkeutua, vaan sai tyhjin toimin\npalata takaisin. Parempi menestys hänellä oli Ceylonissa, jonka\nruhtinas suostui maksamaan Portugalille veroa ja rakentamaan linnan\nColombon satamaan, johon maurilaiset alukset olivat alkaneet purjehtia\nmaustekauppoja tekemään. Soarezin jälkeen oli Sequeira, sama mies,\njoka oli Malakan vallotuksessa taistellut niin urheasti, muutaman\nvuoden Intian maaherrana. Hänkin teki retken Punaiselle merelle,\npoiketen Massovan satamaan, jonne vietiin palaava abessinialainen\nlähetystö. Abessinia oli monta kertaa pyytänyt Portugalin apua\nmuhamedilaisia vastaan, jotka uhkasivat kokonaan vallottaa maan ja\ntuhota sen vanhan kristillisen kirkon, mutta vasta v. 1542 Christopher\nda Gama, amiraali da Gaman nuorempi veli, saapui sinne, mukanaan 450\nportugalilaista sotamiestä. Näitten avulla muhamedilaisten hyökkäys\nsaatiin pysäytetyksi, mutta Gama itse joutui vangiksi ja menetti\nhenkensä. Samaan aikaan Abessinia sai ensimäiset jesuittalaiset\nlähetyssaarnaajansa, jotka koettivat taivuttaa sen vanhaa kirkkoa\nyhtymään Rooman kirkkoon. Sequeira teki sotaretken Diutakin vastaan\nsuurella laivastolla, mutta yritys meni myttyyn.\n\nV. 1521, Manuelin seuraajan, kuningas Juhana III:nen hallituksen ensi\nvuotena, tapahtui Ormuksessa kapina, jossa toista sataa portugalilaista\nsai surmansa. Linna kuitenkin piti puoliaan. Ormuksen kuningas aikoi\nkoko väkensä kanssa muuttaa pois kaupungistaan, mutta vihdoin saatiin\naikaan sopimus ja kaikki jäi ennalleen.\n\n\n\nVasco da Gama varakuninkaana.\n\n\nV. 1524 lähetettiin iäkäs Vasco da Gama vielä kerran Intiaan\njärjestämään sen rappiolle joutuneita oloja. Gama tuli varakuninkaan\narvoisena ja alkoi ankarasti puhdistaa portugalilaisten siirtokuntain\nhallintoa, vaatien takaisin kaikki rahat ja tavarat, mitä oli eri\nverukkeilla anastettu kruunulta. Korkeitten virkamiesten täytyi maksaa\ntakaisin suuria rahasummia ja kauppalaivain luopua tykeistään, joita\nne olivat hankkineet kruunun varastoista suojakseen. Tämä toimenpide\nkuitenkin vaikutti, etteivät laivat enää uskaltaneet yhtä usein Intiaan\npurjehtia ja kauppa siitä kärsi. Vasco da Gama olisi epäilemättä paljon\nkohottanut Portugalilaisten rappeutuvaa mahtia, jos hän olisi saanut\nkauemmin vaikuttaa. Mutta hän kuoli jo samana vuonna ja haudattiin\nKotshiniin, josta ruumis kuitenkin myöhemmin siirrettiin Portugaliin.\n\nEräs aikalainen kuvaa Vasco da Gamaa keskikokoiseksi mieheksi,\nrohkeaksi ja urheaksi yrityksissään, ankaraksi käskyissään, kamalaksi\nvihassaan, sitkeäksi vaaroissakin ja ankaran oikeamieliseksi\ntuomariksi. Uskonnollisesta innosta ja Portugalin kunnian vuoksi hän\noli alati valmis vaaroihin antautumaan. Ritarillinen asekunnia ja\nkristinuskon levittäminen olivat hänen elämänsä päämäärät, niinkuin\nniin monen muunkin portugalilaisen ylimyksen. Monelle heistä, varsinkin\njaloimmille, Intian sota oli pyhää sotaa, ristiretkeä kristikunnan\nperivihollista vastaan. On omituista, että samaan aikaan, kun\nKeski-Europpa oli uskonpuhdistukselle kypsynyt, Iberian niemimaan\nmolemmat maat yhä hehkuivat samanlaista sammumatonta ritariaikaista\nuskonintoa ja taistelukiihkoa vääräuskoisia vastaan kuin ristiretkien\nparhaimpina aikoina. Tämä tuntuu pohjoismaalaisten mielestä\nkäsittämättömältä, mutta on muistettava, että Espanja ja Portugal\nolivat saaneet katkerammin ja kauemmin kuin muu Europpa, Balkanin\nniemimaata lukuun ottamatta, kokea maurien sortoa omassa maassaan ja\nheidän rosvoretkiä rannoilleen. Ne olivat saaneet viimeiseen saakka\nkärsiä sitä, että tuhansia kansalaisia kitui Afrikan puolella maurien\nvankiloissa, taikka heidän orjinaan. Espanjasta viimeiset maurit\nkarkotettiin vasta samana vuonna, jona Columbus lähti retkelleen. Ja\nyhä vielä täytyi Iberian niemimaan kansain olla ainiaan varuillaan,\netteivät uskon viholliset meren takaa päässeet rantoja ryöstämään.\nKirkolta ja vapaaehtoisilta ristisotureilta ne olivat saaneet pysyvää\nja tehokasta apua kansallisessa vapaustaistelussaan sekä niiden avulla\nlopulta voittaneet. Kiitollisuus kirkkoa kohtaan oli siitä vilpitön ja\npysyvä.\n\n\n\nNuno da Cunha.\n\n\nSeuraavista kenraalikapteeneista oli Nuno da Cunha etevin. Hän saapui\nIntiaan v. 1529 ja hoiti laajan siirtomaavaltakunnan asioita lähes\nkymmenen vuotta hyvällä menestyksellä, vaikka hänkin sai ansioittensa\npalkaksi kuninkaansa kiittämättömyyden.\n\nNuno da Cunhan aikana vallotettiin vaihtelevien taisteluitten jälkeen\nDiu, jota sitten suuri turkkilainen laivasto koetti takaisin anastaa,\nvaikka turhaan. Bombay, Salsette saari ja Bassein liitettiin Portugalin\nalusmaihin. Mutta Cunhan seuraajaksi tuli Intiaan eräs Albuquerquen\nsisarenpojista, joka jo oli heikko vanhus eikä voinut mitään aikaan\nsaada. Intia oli jo siihen määrään kuluttanut Portugalin voimia,\nettei kotimaasta enää liiennyt riittävästi nuorta väkeä puolustamaan\nsaavutettuja alueita ja pitämään maureja poissa Intian markkinoilta:\nsen vuoksi ruvettiin sinne nyt lähettämään rikoksentekijöitä. Siitä\nsyystä taas monet portugalilaiset kapteenit erosivat ja palasivat Nuno\nda Cunhan keralla kotimaahan. Nuno da Cunhalle ei edes liiennyt valtion\nlaivaa, jolla hän olisi päässyt palaamaan, vaan hänen täytyi vuokrata\nlaiva. Matkalla hän sairastui, samoin kuin niin moni ennen häntä, joka\noli Intian vaarallisessa ilmanalassa toiminut. Tuntiessaan kuoleman\nlähestyvän hän valalla todisti, ettei ollut koskaan anastanut kuninkaan\nomaisuutta muuta kuin sulttaani Bahadurin aarteesta viisi kultarahaa,\njoita hän oli aikonut kuninkaalle näyttää. Kun häneltä kysyttiin,\nhalusiko hän tulla Portugaliin haudatuksi, niin hän vastasi: »Jos minä\nJumalan tahdosta merellä kuolen, niin olkoon meri hautanikin. Isänmaa,\njoka kiittämättömänä on minut luotaan hylännyt, älköön luitanikaan\nkätkekö.» Matkalla Nuno da Cunha kuoli, verhottiin Kristuksen\nritarikunnan viittaan ja upotettiin mereen. Se olikin hänelle onneksi,\nettä hän merellä kuoli, sillä Portugalin hallitus oli jo lähettänyt\nhäntä vastaan laivan nimenomaisella käskyllä, että hänet oli vangittava\nja pantava kahleisiin. Mutta tämän miehen kanssa, joka samoin kuin\nkaikki parhaat edeltäjänsä, Vasco da Gamaa lukuun ottamatta, sai\nkuninkaan kiittämättömyyden palkakseen, vaipui Portugalilaisten\nmaineaikakin hautaan.\n\nPortugal oli näin hankkinut Intian rannikolla joukon kivilinnoja, mutta\nmaata hallitsivat edelleenkin kotimaiset ruhtinaat. Portugal toisin\nsanoen tahtoi vallita meren ja kaupan, mutta ei sekaantua maitten\nsisäiseen hallintoon. Ainoastaan kolmella kohdalla oli anastettu\nmaa-alueitakin pysyväksi omaisuudeksi, Diu, Goa ympäristöineen, ynnä\nBassein ja Salsette-saari, jolla nykyinen Bombay on. Nämä paikat olivat\nkaikki pienillä saarilla rannikon edustalla, jotta niitä oli helpompi\npuolustaa. Taka-Intiassa Portugal omisti Malakan, mutta Malakka jo\nseuraavalla vuosisadalla menetettiin.\n\n\n\n\nPortugalilaiset Molukeilla ja Kaukaisen Idän vesillä.\n\n\nPalaamme nyt muutamia vuosikymmeniä taaksepäin ajassa. Malakkaan\nsaavuttuaan Portugalilaiset piankin huomasivat todeksi, etteivät\nvielä nekään seudut olleet arvokkaimpien mausteitten, neilikan\nja muskatin varsinaiset kasvupaikat. Niitä ei kasvanut suurilla\nSunda-saarillakaan, joitten uhkuvaan troopilliseen maailmaan nyt\ntutustuttiin. Vasta tämän laajan saarimaailman ulkoreunoilla, vielä\nBorneon ja Celebesinkin takana, olivat Molukit, joista arvokkaimmat\nryydit saatiin. Ja Molukeistakin olivat varsinaisen mausteneilikan\nsaantipaikkoja ainoastaan pienet Ternate ja Tidor ja myöhemmin niitten\neteläpuolella Amboina ja Banda-saaret. Tidor ei ole kuin vähän päälle\n100 neliökilometriä laaja, muut maustesaaret sitäkin pienemmät,\nlukuunottamatta Amboinaa, joka on koko joukon laajempi.\n\nNämä pienet saaret kuuluvat siihen suureen vulkaniseen kehään, joka\nFilippineiltä alkaen Molukkien kautta kiertää Pienille ja Isoille\nSunda-saarille. Kaikki tämän kehän saaret ovat tuliperäisiä. Tidor ja\nTernate, samoin kuin Banda-saaretkin, oikeastaan ovat vain 1500—2000\nmetriä korkeita tulivuorikeiloja. Vulkaniset tuhkat ja rapautuneet\nlaavat ovat muodostaneet erinomaisen hedelmällisen maakamaran, jossa\nkuuma ilmanala ja kosteus ovat aikaan saaneet ihmeitä. Varsinaisista\nmaustesaarista on Tidorilla suurin, täydelleen kehämäinen tulivuorensa;\nTernaten vuori on melkein yhtä korkea, mutta sen keila on tylpempi ja\nepäsäännöllisempi. Heti Ternaten kaupungin takana alkaa kohota valtava\nvuorenkukkula, ensinnä loivemmin, rinteet lehtojen ja hedelmäpuutarhain\npeitossa, sitten yhä jyrkemmin ja syvien rotkojen vakoilemana. Vuoren\nhuipusta kohoo melkein ainainen savu, ja melkein laelle saakka ovat\nrinteet mitä upeimman kasvullisuuden peitossa; maisema näyttää\nkaikessa suurenmoisuudessaan niin levolliselta ja kauniilta, ettei\nluulisi sen sisässään kätkevän ainaista uhkaa. Milloin tahansa voi\nkuitenkin maanalaisen jännityksen kohotessa vuori puhjeta tuhoisaan\npurkaukseen; maanjäristyksillä se tuon tuostakin muistuttaa saarelaisia\nvaanivista hävitysvoimistaan. Hedelmäpuu-vyöhykkeen yläpuolella\nkiertää näitä tulivuoria avonaisempi vyöhyke, jossa on viljelyksiä, ja\ntämän yläpuolella alkaa aarniometsä, joka kohoo melkein kukkuloille\nsaakka. Saarien rannat ovat jyrkät ja mustat, missä vulkanista\nhiekkaa, missä täynnään rosoisia basaltti- ja laavalohkareita.\nAinoastaan Tidorissa ja Ternatessa ja etelämpänä samoin muodostuneissa\nMotirissa ja Makkianissa, sekä Batjanissa, joka on tämän ryhmän\nsaarista eteläisin ja suurin, menestyi tuo muinen kallisarvoinen\nmausteneilikka. [Myöhemmin neilikka joutui omituisen sekä vainon että\nsuosion alaiseksi. Hollantilaiset istuttivat sitä Amboinaan, mutta\nhävittivät sen kokonaan alkuperäisiltä kasvupaikoiltaan, saadakseen\nsiten tuotannon ja kaupan kokonaan käsiinsä. He eivät kuitenkaan\nvoineet estää muita kansoja suosimasta neilikkaa. Ranskalaiset veivät\nsen Martiniqueen Länsi-Intiaan. Nykyisin saadaan neilikkaa etupäässä\nSansibarista, jonne se niinikään on istutuksen kautta levinnyt.] Eräs\nespanjalainen purjehtija, joka oleskeli näillä saarilla vv. 1526—1535,\narvosteli vuosisadon hyvinä vuosina 11,600 kvintalisentneriksi,\nhuonoina vuosina noin puoleksi tästä määrästä. Hänen tullessaan\nsaarille maksoi yksi »bahari», joka oli päälle 4 sentneriä, kaksi\ndukattia, mutta siihen aikaan kun hän saarilta lähti, maksettiin\nIntiassa samasta mitasta jo 10—14 dukattia. Tidor ja Ternate ovat\nMolukkien pääsaaren, suuren Halmaheran länsirannalla.\n\nKolme pientä Banda-saarta, jotka ovat suuren Ceramin eteläpuolella\nkeskellä syvää Banda-merta, olivat sen ajan kirjailijain kertomuksen\nmukaan yhtenä muskattipuutarhana, josta ilmaan levisi sanomattoman\nihana sulotuoksu. Banda-saaristo on mitä viehättävin maanpaikka.\nKolmen pienen saaren keskellä on erinomaisen turvallinen satama, kuin\njärvi, josta ei näytä olevan mitään väylää ja jossa on niin kirkasta\nvettä, että kaikki esineet selvään näkyvät kahdeksan sylen syvyydestä.\nPienimmällä saarella kohoo ainiaan savuavan tulivuoren alaston keila,\njota vastoin molemmat suuremmat saaret vuorten huipulle saakka\novat rehevän kasvullisuuden peitossa. Huolimatta maanjäristyksien\ntuottamista vahingoista ja huolimatta pienuudestaan nämä saaret yhä\nvielä ovat maailman tärkeimmät muskattipuistot. Melkein kaikkialla\nkasvaa niillä muskattipähkinää, joka viihtyy korkeitten kanariapuitten\nvarjossa. Vulkaninen maaperä, varjo ja runsas kosteus — joka kuukausi\nsaadaan sadetta — ovat muskattipuulle erinomaisen edulliset, niin että\nse viihtyy melkeinpä ilman minkäänlaista hoitoa. Kaiken vuotta on puu\nmissä kukassa, missä täynnään kypsiä hedelmiä, ja harva viljelyskasvi\non kauniimpi. Muskattipuu on soma muodoltaan, sileälehtinen, noin\n6—10 metriä korkea ja tekee keltaisia kukkia. Pähkinä on kypsänä\ntummanruskea, mutta sitä ympäröi tulipunainen siemenverho, macis, joka\non erinomaisen viehättävä ja vilkastuttaa muskattimetsää kirkkaalla\nvärillään. Sekä itse pähkinä että macis olivat haluttua kauppatavaraa.\nEdellistä korjattiin niihin aikoihin Urdanetan tietojen mukaan\nvuosittain 7000 sentneriä, macista vain 1000 sentneriä, ja Portugaliin\ntuotiin vain 500 sentneriä neilikkaa, 100 sentneriä macista ja 200\nsentneriä muskattipähkinöitä.\n\nCeramin länsipään kainalossa on kolmas ryhmä varsinaisia maustesaaria.\nTässä ryhmässä on Amboina tärkein. Se on muodostunut kahdesta\npuolikkaasta, jotka syvät lahdet erottavat melkein aivan erilleen\ntoisistaan. Toimivia tulivuoria ei Amboina-ryhmässä enää ole, mutta\nmaanjäristyksiä tapahtui ennen tiheään. Merivesi on harvinaisen\nkirkasta, väriuhkuva korallimaailma satumaisen ihana, pinnalla\nuiskentelee paljon heleänkirjavia kaloja ja medusoja. Uhkuva metsä\nköynnöskasvineen peittää kaikkia saaria, missä viljelykset eivät ole\nniihin aukkoja avanneet. Jo kuudennellatoista vuosisadalla kasvatettiin\nAmboinan saarilla mausteneilikkaa, vaikkei niin runsaasti kuin\npohjoisimmassa ryhmässä.\n\nMolukkien asukkaat olivat rohkeata purjehtijakansaa, samoin kuin\nyleensäkin koko tämän saarimaailman malaijilaiset asukkaat. Mutta\nvarsinaista kauppaa välittivät jo hyvin aikaisin ulkomaalaiset.\nKaikilta ilman ääriltä, Arabiasta, Intiasta ja Kiinasta saapui sinne\nlaivoja hakemaan saariston arvokkaita tuotteita. Ulkolaiset laivat\ntarvitsivat näillä monimutkaisilla vesillä tottuneita luotseja ja\nniitä sen vuoksi olikin kaikissa satamissa, joista mausteita otettiin.\nMutta laivaliike ei pyrkinyt varsinaisia maustesaaria edemmäksi itään\neikä etelään, ja sen vuoksi lienee Australia ollut malaijilaisille\nluotseille tuntematon. Portugalilaisetkaan eivät ulottaneet retkiään\nkauemmaksi mainituille suunnille, koska ei Molukkien ulkopuolelta\ntullut minkäänlaisia tuotteita.\n\n\n\nSerrão Molukeilla.\n\n\nMalakan vallotettuaan Affonso d'Albuquerque lähetti kolme laivaa\nAntonio d'Abreun johdolla Molukkeja etsimään; nämä saaret olivat\nPortugalilaisten pyyteitten äärimäinen ja viimeinen päämäärä.\nAbreun mukana seurasi kapteenina Francisco Serrão. Joulukuussa 1511\nnämä laivat lähtivät Malakasta matkaan, purjehtien ensin Javan\npohjoisrannikolle ja sieltä Amboinaan. Serrãon laiva kärsi myrskyssä\nhaaksirikon, mutta miehistö pelastui molempiin toisiin laivoihin.\nBandassa hankittiin saaristolaisalus menetetyn korvaukseksi. Sieltä\njo voitiin ottaa ensimäinen maustelasti. Ternateen ja Tidoriin Abreu\nei sitä vastoin päässyt. Kun laivat olivat huonossa kunnossa, niin\nhän tyytyi näihin löytöihin ja palasi Malakkaan. Matkalla kuitenkin\näsken ostettu dshunkki menetettiin ja Serrão kärsi toisen kerran\nhaaksirikon koralliriutoilla Amboinan eteläpuolella. Mutta hänen\nonnistui anastaa eräs malaijilainen rosvolaiva, jonka huomasi maihin\nlaskevan, arvatenkin saaliin toivossa. Kun rosvolaivan miehistö oli\ntullut maalle, niin Serrão väkineen hyökkäsi esiin lymypaikastaan\nja valtasi melkein väestä tyhjän aluksen. Merirosvot olisivat itse\njääneet koralliriutoille haaksirikkoisiksi, elleivät olisi suostuneet\nviemään Serrãota väkineen Amboinaan. Amboinaan saapui pyyntö Ternaten\nradshalta, joka oli kuullut Abreun retkestä, että Serrão tulisi\nhänen palvelukseensa. Kun tämä oli varmin keino päästä varsinaisille\nneilikkasaarille, niin Serrão suostui kutsumukseen ja saapui siten\nTernateen, jossa hänestä tuli radshan ylimäinen ystävä. Malaijilaisen\nmaustelaivan kanssa kulki tieto hänen kohtalostaan Malakkaan, josta\npaikalla lähetettiin laivoja haaksirikkoisia noutamaan.\n\nTrnmaten ja Tidorin radshat, jotka elivät keskenään vihoissa ja\nkumpikin toivoivat saavansa mahtavista Portugalilaisista liittolaisia\nkilpailijaansa vastaan, tarjosivat kumpikin linnan paikkaa saarellaan.\nMiranda, pienen portugalilaisen laivueen johtaja, ei kuitenkaan antanut\nmitään varmaa vastausta, otti vain Serrãon miehet mukaansa, jota\nvastoin Serrão itse jäi Ternateen. Serrão kirjotti sieltä Intiassa\noleville ystävilleen, muun muassa Magalhãesille, kirjeitä ja kerskasi\ntehneensä matkan, joka veti vaikka Gaman matkalle vertoja, liiotellen\nsuuressa määrin saariensa etäisyyttä Malakasta. Tästä kirjeestä\nMagalhães tuli siihen käsitykseen, etteivät Molukit enää olleetkaan\nitäisellä pallonpuoliskolla, jonka paavi oli Portugalille antanut,\nvaan läntisellä puolella maanpalloa, jonka puoliskon Espanja oli\nsaanut Pyhältä istuimelta. Tälle käsitykselle sitten Magalhães perusti\ntuumansa lähteä maan ympäri purjehtimaan.\n\n\n\nPortugal ja Espanja törmäävät yhteen Molukeilla.\n\n\nV. 1518 kävi Molukeilla toinen pieni portugalilainen laivasto, mutta\njoutui siellä asukkaitten kanssa rettelöihin, joissa yhden laivan\nmiehistö kokonaan tuhottiin. Tämän tapauksen johdosta lähetettiin sinne\nkolmen vuoden kuluttua Antonio de Brito, melkoinen laivasto johdossaan.\nKun tämä retkikunta oli purjehtinut Malakasta edelleen, niin se kohtasi\nmerellä javalaisen laivan, joka palasi Molukeilta, purjehtien sieltä\nsaamallaan espanjalaisella passilla. Kun Espanjalaiset eivät olisi\nmissään tapauksessa siihen määrään rikkoneet Portugalin oikeuksia,\nettä olisivat Hyvän toivon niemen tietä purjehtineet, niin oli\nsiis Espanjalaisten, jotka olivat passin antaneet, täytynyt saapua\nMolukeille idästä, maapallon ympäri! Brito tiesi, että Magalhães oli\nmennyt Espanjan palvelukseen semmoinen retki mielessään; nyt hän tiesi,\nettä tuo rohkea matka maan ympäri myös oli onnistunut.\n\n\n\nUusia löytöjä.\n\n\nBrito teki ensiksi Bandan sulttaanin kanssa kauppasopimuksen ja\npurjehti tämän jälkeen Batjaniin, jonka asukkaita hän kuritti\nportugalilaisten murhasta, sekä vangitsi Tidorissa espanjalaisen\nkauppa-asiamiehen, jonka Magalhãesin laivat olivat sinne jättäneet.\nSerrão ei silloin enää ollut elossa. Brito rakensi Ternateen radshan\nluvalla linnan, mutta Tidor oli liittynyt Espanjalaisiin. Eräs laiva,\njoka palasi Malakkaan, purjehti ensi kerran Borneon pohjoispuolitse.\nToinen laiva, joka purjehti Malakasta Molukeille, joutui myrskyn\najamana kauemmaksi itään kuin kukaan ennen sitä ja tuli Uuden Guinean\nrannikolle. Siellä tutustuttiin aivan uuteen rotuun, jota malaijit,\nvillaista tukkaa ilkkuen, sanoivat »kähäräpäiksi», »papuoiksi». Näihin\naikoihin (v. 1524) tehtiin ensimäiset tutkimusretket Celebesiinkin,\njota luultiin saaristoksi, kun ei voitu purjehtia sen monien lahtien\nperukoihin saakka. Celebesissä olivat asukkaat niin vihamielisiä,\netteivät Portugalilaiset saaneet jalansijaa.\n\nMolukkien myöhemmistä vaiheista kerromme, tehtyämme ensinnä selkoa\nMagalhãesin matkasta, jonka kautta niitten omistus joutui riidan\nalaiseksi Espanjan ja Portugalin kesken.\n\n\n\nKulta- ja Hopeasaaret.\n\n\nJo vanhalla ajalla, Aleksanteri Suuren vallotusretken jälkeen, levisi\nLänsimaille huhu, että muka kaukana idässä oli kaksi saarta, joissa oli\ntavattoman paljon kultaa ja hopeaa, jotka ehkä kokonaan olivat näitä\njaloja metalleja. Keskiajalla tarusaarien maine yhä lisääntyi ja sai\nuusia piirteitä, louhikäärmeitä, jotka saaria vartioivat, ynnä muita\nhirmuja. Juuri samojen kultasaarien maine se kiihotti Columbustakin\nmatkalleen lähtemään ja Länsi-Intiaan päästyään etsimään kaikki\nkolkat nuo rikkaat rannat löytääkseen. Portugalilaiset Intian vesille\npäästyään ja suurimmista kiireistään selvittyään lähtivät niinikään\nniitä hakemaan.\n\nDiogo Pacheco oli ensimäinen, joka varta vasten lähti »Kulta- ja\nHopeasaaria» löytämään. Hän kuuli Malakassa, että niitten piti olla\nSumatran eteläpuolella. Purjehdittuaan saaren länsipäähän hän siellä\nkuuli, että saaret olivatkin ainakin sadan penikulman päässä meren\nkeskellä ja että ne olivat matalia koralliriuttoja, joissa oli musta\nväestö ja palmulehtoja. Pacheco, joka oli toisen laivansa menettänyt\nSumatran rannikolla, palasi takaisin, mutta lähti seuraavana vuonna\nuudelleen yrittämään. Eräässä myrskyssä hän kuitenkin laivoineen\ntuhoutui.\n\nKuningas Manuel, tästä yrityksestä tiedon saatuaan, lähetti\nlöytöretkelle erityisen laivaston, mutta Malakkaan saavuttuaan\nlaivain täytyikin jäädä sinne avuksi naapurivaltakuntia vastaan,\njotka ylläpitivät portugalilaista siirtokuntaa vastaan ainaista\npikkusotaa. V. 1527 lähti Kulta- ja Hopeasaaria etsimään ranskalainen\nmerirosvolaivasto, joka oli lähtenyt matkaan Diepestä, portugalilainen\nluotsi oppaanaan. Kaksi näistä laivoista joutui Diuhun, kolmas oli\njoukosta eronnut Hyvän toivon niemen edustalla ja umpimähkään meren\npoikki purjehtien tullut Sumatran rannoille. Sieltä se oli alkanut\nhakea Kultasaarta, jossa rantakivienkin piti olla kultanokareita,\nluonto uhkuvan kaunista, asukkaat hyväntahtoisia, vaikka alastomia,\njoet ja lähteet kirkkaita, puut hyvien hedelmien painosta nuokkuvia.\nSumatralaiset kauppiaat myöhemmin kertoivat, että tämä laiva tosiaan\noli käynyt Kultasaarella ja palannut sieltä täynnään kultaa, mutta\najeltuaan kauan merellä se oli lopulta kärsinyt Sumatran rannikolla\nhaaksirikon ja kaikki väki oli saanut surmansa. Sumatran kalastajat\nolivat anastaneet kullan. Tämän jutun jälkeen ei enää epäiltykään,\netteivätkö saaret todella olleet olemassa. V. 1543 portugalilainen\nmaaherra lähetti kolme alusta niitä hakemaan Sumatran länsipuolisesta\nmerestä. Tämä yritys kuitenkin heti alussa meni myttyyn.\n\nKaikille tämän ajan kartoille, ja vielä paljon myöhemmillekin »Kulta-\nja Hopeasaaret» piirrettiin. Vielä kahdeksannentoista vuosisadan\nkeskivaiheilla uskottiin niitä todellisiksi ja niitten maine oli\nlevinnyt kautta Europan. Sitä myöten kuin Intian meri tuli yhä\ntarkemmin tunnetuksi, muuttelivat saaret paikkaa yhä syrjemmäksi\nsemmoisiin osiin, joissa ei vielä kukaan ollut käynyt. Kuudennentoista\nvuosisadan lopulla Malakassa vielä suunniteltiin laivaretkiä saarien\netsimiseksi, mutta sota Hollantilaisia vastaan keskeytti nämä aikeet.\nHollantilaiset puolestaan, jotka olivat Intian meren jotenkin tarkkaan\ntutkineet, luulivat Kulta- ja Hopeasaarien olevan Japanin itäpuolella\nTyynessä meressä, jossa muka Espanjalaiset ja Portugalilaiset olivat\nlöytäneet useita kullasta ja hopeasta rikkaita saaria, ja sinne\nlähetettiin siis seitsemännentoista vuosisadan keskivaiheilla Tasmanin\nja Quastin johdolla retkikunta etsimään. Mutta Hollantilaiset eivät\nlöytäneet muuta kuin Japanin eteläpuolella olevat Donin saaret,\njoista varmaankaan ei ollut kultaa saatavana, korallia sitä enemmän.\nVielä myöhemmin lähetettiin kaksi laivaa tarusaaria etsimään samoilta\nseuduilta; espanjalaisten tietojen mukaan niillä piti olla korkeita\nvuoria ja vaalea väestö. Mutta vaikka nämä laivat purjehtivat Japanista\nkauas keskelle Tyyntä merta, niin eivät ne mitään löytäneet, eivät\nedes Sandwichin saaria, jotka jäivät niitten reittejä etelämmäksi. Sen\njälkeen saivat vihdoinkin molemmat tarusaaret levätä. Mutta niittenkin\nkohtalo osottaa, kuinka kauan joskus vanhat jutut voivat kautta\naikain hallita ihmisten mielikuvitusta ja kiihottaa heitä yhä uusiin\nponnistuksiin.\n\n\n\nPortugalilaiset Kiinassa ja Japanissa.\n\n\nPortugalilaiset kohtasivat Malakassa ensi kerran Kiinasta käsin tulevan\nkauppaliikkeen. Olemme maininneet, kuinka näitten uusien tuttavuuksien\nkesken syntyi luottamussuhde, niin että Kiinalaiset ilmaisivat\nPortugalilaisille Malakan sulttaanin kavalat aikeet. Ei siis ihmettä,\nettä Portugalilaiset, niin pian kuin aika ja tilaisuus sallivat,\nlähtivät Malakasta yhä edemmä, päästäkseen aina Keskustan valtakuntaan\nsaakka.\n\nV. 1515 lähti Perestrello niminen portugalilainen itä-intialaisella\naluksella Kiinaan ja palasi sieltä onnellisesti takaisin, tuoden\nmukanaan runsaan kuorman Kiinan tuotteita. Andrade taas otti Sumatrasta\npippurikuorman viedäkseen sen Kiinaan ja vaihtaakseen sen siellä\nKiinan tuotteisiin. Hän ei kuitenkaan päässyt Kotshin-Kiinan rannikkoa\netemmäksi, vaan palasi sieltä takaisin Malakkaan. Myöhemmin hän\nuudisti yrityksen ja pääsi Kiinaan saakka, jonne sitä ennen hänen\nmaanmiehensä Coelho oli tullut. Hän kävi ankkuriin erään saaren\nluona lähellä Kantonia. Saatuaan kiinalaisilta viranomaisilta luvan\nAndrade aluksineen laski Kantonin satamaan. Hänen aikomuksensa oli\nlähettää sieltä lähetystö Pekingiin, mutta kiinalaiset viranomaiset\nviivyttelivät matkalupaa. Kun laivaväki alkoi kuolla Kantonin\nepäterveellisessä ilmassa, niin Andrade purjehti vähän ulomma merelle\nTamaon saareen. Sieltä eräs laiva lähetettiin pohjoista kohti tutkimaan\nrantavesiä ja se saapui Formosan ja mannermaan väliseen salmeen,\ntehden kauppaa kiinalaisissa satamissa. Kauempana pohjoisessa saatiin\nostaa Kiinan tavaroita paljon halvemmalla kuin Kantonissa, ja omista\ntavaroista saatiin paljon parempi hinta. Mascarenhas, joka oli tämän\nretken johtaja, sai siellä kuulla, että Japani eli Zipangu, josta Marco\nPolo oli ensimäisen tiedon tuonut, oli vielä paljon kauempana meressä\nkoillista kohti. Oleskeltuaan Kiinassa neljätoista kuukautta Andrade\npäätti lähteä paluumatkalle, etenkin kun sota naapuriruhtinaita vastaan\noli Malakassa yhä kiihtymässä. Ennen lähtöään hän kuulutti Kantonin\nja Tamaon satamissa, että jos Portugalilaiset olivat kenellekään\nvääryyttä tehneet, niin olivat he valmiit erehdyksen korjaamaan, jos\nasianomainen tuli ilmottamaan itsensä. Tämä julistus teki Kiinalaisiin\nmitä parhaan vaikutuksen, ja Portugalilaiset luultavasti olisivat\nsaaneet aikaan hyvät kauppa- ja ystävyyssuhteet, jos olisivat samalla\ntavalla jatkaneet. Portugalilainen lähettiläs Perez jäi Tamaoon, josta\nhän vihdoin, luvan saatuaan, jatkoi matkaansa Kiinan keisarin hoviin\nPekingiin.\n\nMutta Andraden veli, joka sitten saapui Tamaoon, pilasi hyvän alun.\nIlman kiinalaisten viranomaisten lupaa hän oli ruvennut linnottamaan\nTamaon saarta, voidakseen muka paremmin suojella itseään merirosvoja\nvastaan. Lisäksi oli hän ostanut ylhäisten kiinalaisten lapsia,\nviedäkseen ne mukanaan Intiaan; lapset oli varastettu vanhemmiltaan,\neikä Andrade sitä tiennyt, mutta niinkin asia herätti Kiinalaisten\nkesken suurta suuttumusta. Ja vielä saapui Bintangista Malakan entisen\nsulttaanin lähettiläitä, jotka pyysivät Kiinan apua Portugalia vastaan\nja varottivat rupeamasta näitten kanssa asioihin, koska he muka vain\nolivat vakoojia, jotka valmistelivat maan vallottamista. Nämä seikat\ntulivat Kiinassa tunnetuiksi samaan aikaan, kun Perez oli paluumatkalla\nPekingistä, ja seuraus siitä oli, että lähettiläs vangittiin\nKantonissa ja pidätettiin siellä hallituksen määräyksestä siksi,\nkunnes Portugalilaiset olivat antaneet hyvitystä. Portugalilaisten\nlaivat otettiin takavarikkoon ja kiellettiin heitä koskaan enää\nKiinan satamiin tulemasta, sillä keisari ei aikonut maassaan sallia\nniin riitaisia, omavaltaisia ja ahneita ihmisiä. Perez jäi kun\njäikin Kantoniin vankeuteen ja vankeudessa kuoli, kun Portugal ei\nsuostunut maksamaan anottua korvausta. V. 1522 saapui tosin uudelleen\nportugalilainen laivasto rakentamaan Kiinalaisten kanssa suhteita,\nmutta Kiinalaiset valtasivat yhden laivan, räjähyttivät toisen ilmaan\nja olisivat kolme jäljellä olevaakin tuhonneet, elleivät ne olisi\nkiiruimman kautta lähteneet pakoon.\n\nVuosisadan keskivaiheilla lienevät ensimäiset portugalilaiset laivat\nkäyneet Japanissa saakka, mutta tiedot niitten matkasta ovat niin\ntäynnään tarua ja liiottelua, että on mahdoton erottaa totta valeesta.\nSelvempiä tietoja toi nousevan auringon maasta Frans Xaver, joka\nv. 1549 saapui sinne ensimäisenä lähetyssaarnaajana ja pari vuotta\nvaikutti mitä parhaalla menestyksellä. Mutta Nipponia kauemmaksi ei\nainoakaan portugalilainen vielä päässyt, ja sitä edemmäksi jäi sekä maa\nettä meri edelleenkin tuntemattomaksi.\n\n\n\nPortugalin Intian kauppa.\n\n\nOpittuaan paremmin tuntemaan Intian väylät Portugalilaiset alkoivat\npurjehtia sinne entistä turvallisemmin. Välttääkseen vastatuulia\nAfrikan länsirannikolla kauppalaivat Intiaan mennessään eivät enää\npoikenneet Afrikan länsirannan satamiin ensinkään, vaan purjehtivat\nväljempiä väyliä yhtämittaa Hyvän toivon niemen ympäri ja vasta\nAfrikan itärannikolla rupesivat satamiin poikkeamaan. Paluumatka\ntapahtui samalla tavalla ja paluumatkalla tavallisesti purjehdittiin\naavan meren halki Kapmaasta lähtien, poiketen St Helenan saarelle.\nMeno- ja paluumatkaan tarvittiin yhteensä kahdeksantoista kuukautta,\nmukaan lukien sekin aika, joka Goassa kului laivain purkamiseen ja\nkuormaamiseen; mutta usein kesti matka kaksi vuotta. Koska täytyi\npelätä merirosvoja, niin purjehdittiin tavallisesti laivastoittain,\nsotalaivoja suojana.\n\n[Bartholomeu Diazin (I, s. 425) ja Vasco da Gaman retkistä (II,\ns. 89) kerrottaissa sanottiin lounaispasaadin ehkäisseen näiden\npurjehtijain matkaa Afrikan länsirannikolla; käytetty sana oli väärä,\nsillä lounaispasaadia ei ole olemassakaan. Guinean lahdessa laivoilla\nmatkalla etelää kohti ensinnä oli lounaistuuli Kongon suistamon\nvaiheille, sitten Afrikan poikki puhaltava kaakkoispasaadi, joka\nrannikolla enimmäkseen lienee melkein etelätuuli, sitten Ovambomaan\nkohdalla jälleen lounaistuuli. Asiaa tämä ei suuresti muuta, sillä koko\nmatkalla Guinean poukamasta aina Hyvän toivon niemeen saakka tuulet\novat vastaiset.]\n\nKuta enemmän kauppaa tehtiin, sitä paremmin päästiin selville eri\nkauppapaikkain tuotteista ja tarpeista. Mosambik, jolla oli hyvä\nsatama ja Afrikan rantapaikkain ja Madagaskarin kanssa laajat suhteet,\nmöi neekereitä, norsunluuta, kultaa ja ebenpuuta, saaden sijaan\nviiniä, öljyä, silkkiä, palttinaa, puuvillakankaita ja lasitavaroita.\nSokotrasta saatiin aloeta, taateleita, korukutomuksia ja Arabian\nhajusteita. Ormus vei ulos rohtoja, mausteita, ynnä hevosia,\njoita sinne saapui Syyriasta ja Kaksoisvirtain maasta, Persiasta\ntuotuja korukutomuksia, raakaa silkkiä ja silkkikankaita, hevosia\nja hopeata, omalta kuivalta ja kuumalta rannikoltaan saatua suolaa\nynnä Bahrein-saarien helmiä. Portugalilaiset ostivat näitä tavaroita\nIntian tuotteilla ja jalokivillä. Diusta kävi melkoinen kauppaliike\nLuoteis-lntiaan. Diusta saatiin useita arvokkaita luonnontuotteita,\nkuten indigoa, kallista sinistä väriainetta, rautaa, kuparia, oopiumia,\nviljaa ja vahaa, ynnä arvokkaita kankaitakin. Diun läheinen Tamao\noli riissikaupan keskusta. Cochinin tärkein tuote oli pippuri, sitä\nvietiin vuosittain Goaan sataviisikymmentä laivalastia. Ceylon möi\nkanelia, norsunluuta, helmiä, puuvillaa, silkkiä ja kalliita kiviä.\nKoromandel-rannikolta, Negapatamista, saatiin varsinkin oopiumia ja\npainettuja kalikokankaita, joita vietiin Peguun ja Siamiin. Malakka\noli tärkeä kauppakeskusta, sillä sinne tuotiin suuret määrät tuotteita\nSiamista, Burmasta, Kotshin-Kiinasta, Kiinasta ja Jaapanista ynnä\nItä-Intian saarilta: aloe-puuta, sandelipuuta, väripuita, kamferia,\nkultaa, tinaa, lyijyä, kuparia ja jalokiviä. Ternatesta tuotiin\nneilikoita, muskattia ja muita mausteita. Länsi-Afrikan satamista,\njoilla oli oma laivaliikkeensä, saatiin norsunluuta, kultaa, kummia,\npumpulia ja varsinkin orjia, Canarian saarilta sokeria ja Madeirasta\nviiniä. Toisien maiden alamaiset saivat ainoastaan tarkoin määrätyillä\nrajotuksilla käydä kauppaa niillä vesillä, joita Portugalilaiset\nhallitsivat, ja ankaran valvonnan kautta pidettiin huolta siitä,\nettä näitä rajotuksia noudatettiin. Ainoastaan Intian sisämaankauppa\ntavallisesti jäi maurien ja hindujen käsiin; Portugalin voimat eivät\nriittäneet sen anastamiseksi.\n\nLissabonista tuli Itä-Intian kaupan keskusta Europassa. Mutta Intian\nkaupan jatkumisen Lissabonista edelleen niihin maihin, joissa tavarat\nkulutettiin, Portugalilaiset jättivät Europan muitten kansain,\nvarsinkin Hollantilaisten asiaksi. Sen kautta paisuivat Antwerpen\nja Amsterdam niin mahtaviksi, että ne lopulta kykenivät muuttamaan\nPortugalilaisten yksinvallan Intian vesillä.\n\nPaljon olivat Portugalilaiset toteuttaneet siitä suurenmoisesta\nohjelmasta, jonka he olivat laatineet Intiaan lähtiessään. Gama,\nAlmeida ja varsinkin Albuquerque olivat karkottaneet Arabialaiset\nIntian satamista, saaneet sekä mannermaalla että Malaijisaaristossa\nmonen ruhtinaan tunnustamaan Portugalin ylivallan ja mausteitten\npääpaikat valtaansa. Intian merellä he hallitsivat ja vallitsivat\nyksin, muita kilpailijoita suvaitsematta. Mutta tämä voiman ponnistus\noli liian suuri, kansan voimat liian pienet. Portugalin mahti päättyi\nmelkein yhtä nopeaan kuin se oli alkanutkin. Pyhä sota muuttui\nrosvosodaksi, kauppa lyhytnäköiseksi kiskomiseksi. Sekä Kiinasta\nettä Japanista, joiden kanssa näytti kehittyvän mitä tuottavin\nkauppa, Portugalilaiset karkotettiin, koska eivät voineet pidättäytyä\nväkivallasta ja rosvoilusta ja koska he olivat liian kärkkäitä niiden\nuskoa muuttamaan. Portugalin kuninkaan virkamiehet nopeaan turmeltuivat\nja alkoivat ottaa lahjoja, hallintoa hoidettiin niin kunnottomasti,\nettä v. 1552 Goan kaupunginhallitus lähetti kuninkaalle pyynnön, jossa\nse sanoi: »Koko Intiassa ei ole oikeutta, ei Teidän varakuninkaassanne\nenempää kuin niissäkään, joiden asia on oikeutta jakaa. Heidän ainoa\npäämääränsä on kaikin keinoin koota rahaa. Ei ole sitä mauria, joka\nportugalilaiseen luottaisi. Senhor, me kerjäämme armoa, armoa, armoa.\nAuttakaa meitä Senhor, sillä me hukumme».\n\nMutta apua ei tullut, Portugalin voimat olivat loppuneet. Muut\nkansat alkoivat kaihota Intian ja Kaukaisen Idän maihin. Ne eivät\nmitään välittäneet katolilaisuuden sodasta uskottomia vastaan;\nprotestanttisina luopioina Hollantilaiset ja Englantilaiset\nnauroivat paavin maanjakobullalle, jota vuosisata aikaisemmin oli\nkunnioitettu jokaisessa Europan maassa. Kun Portugal v. 1580 Philip\nII:sen avioliiton kautta yhdistettiin Espanjaan, niin sai se samalla\nniskoilleen kaikki Espanjan viholliset ja siirtomaa toisensa jälkeen\nmenetettiin. Kaukonäköisellä silmällä Camões, joka oli suuressa\neepoksessaan laulanut kansansa urotöistä, jo näki sen häviönkin.\nKuollessaan v. 1577 Lissabonissa unhotettuna ja murtuneena hän\nhuudahti: »Maailma on näkevä, kuinka hartaasti olen maatani rakastanut,\nen ole palannut vain sen helmassa kuolemaan, vaan sen kanssa kuolemaan».\n\n\n\nFernão Mendes Pinton ihmeelliset seikkailut.\n\n\nKaukaisen Idän äsken avattu maailma tarjosi tietysti oivan tilaisuuden\nkaikenlaisille seikkailijoille, varsinkin merirosvouteen. Portugalin\nhallitus harjotti itsekin alussa merirosvoutta, kunnes maurien kauppa\noli saatu kukistetuksi, ihmekö siis, että yksityiset jatkoivat samaa\ntuottavaa ammattia. Kuuluin niistä seikkailijoista, jotka näin omin\npäin Intian ja Kiinan vesillä taistelivat ja tavaraa kokosivat,\noli Fernão Mendes Pinto. Hän ei ansaitsisi paikkaa varsinaisena\nlöytöretkeilijänä, mutta hänen seikkailunsa ovat kuitenkin omiaan\nluomaan paljon valoa Intian ja Kaukaisen Idän oloihin ja lisäksi hänen\nmatkakertomuksellaan on suuri kirjallinen arvo.\n\nPinto, joka oli syntynyt v. 1509, lähti jo nuorena Itä-Intiaan, mutta\njoutui sekä ensimäisellä että myöhemmillä matkoillaan merirosvojen\nvangiksi; lopulta hän itsekin rupesi merirosvoksi ja yhdessä Don\nAntonio de Farian kanssa alkoi vaiherikkaan ratansa. Ammatti menestyi\nhyvin, anastettiin sekä merellä että maalla paljon saalista. Faria\najoi takaa Coja Azem nimistä muhamedilaista merirosvoa, tämä kun oli\nanastanut erään Farian laivoista, jossa oli arvokas lasti. Mutta\nennenkuin Portugalilaiset kohtasivat tämän rosvon, yllätti myrsky\nheidän neljä laivaansa Ladroni-saarilla, jossa ne olivat talvilepoa\npitämässä, ja laivat kärsivät rannalla haaksirikon. Lähes kuusisataa\nmerirosvoa sai surmansa, ainoastaan 53 jäi eloon. Mutta näille tuli\npian, kuten Pinto sanoo, »ihmeellinen pelastus». Samalle rannikolle\nsattui tulemaan kiinalainen dshunkki, ja kiinalaisten ollessa maalla\nrosvot äkkiä hyökkäsivät esiin piilopaikastaan, anastivat aluksen\nja purjehtivat pois kiittäen Kaitselmusta armollisesta avusta.\nMerellä tavattiin toinenkin kiinalainen alus, mutta siinä olikin\nportugalilaisia merirosvoja, jotka mielihyvällä liittyivät de Fariaan.\nYhdessä lähdettiin sitten etsimään Coja Azemia, jonka julmuuksista\nsaatiin pöyristyttäviä tietoja kahdeksalta hänen kynsistään karanneelta\nportugalilaiselta; mainitut pakolaiset tavattiin merellä pienessä\nveneessä, melkein puolikuolleina nälästä. Ja lopulta molemmat\ndshunkit kohtasivatkin vihollisensa. Coja Azem ryhtyi taisteluun\nja voitettiin täydelleen. Voittajat purjehtivat Ningpohon, suureen\nkiinalaiseen satamaan, joka on Shanghain eteläpuolella, Hangtshoun\nlahden etelärannalla. Siellä heidät otettiin vastaan suurella riemulla.\nNingposta he lähtivät ryöstämään Kallamplayn saaren ruhtinashautoja,\nmutta eivät sieltä saaneetkaan saalista, niinkuin olivat toivoneet; sen\nsijaan heidät paluumatkalla yllätti hirveä myrsky, jossa Don Antonio\nde Faria kaikkine laivoineen joutui meren saaliiksi. Ainoastaan 14\nportugalilaista pelastui, näiden joukossa Pinto.\n\nKiinalaiset bontsit (papit) ottivat ensinnä vierasvaraisesti vastaan\nhaaksirikkoiset, mutta kun heidän valheensa laatu älyttiin ja\nhuomattiin miesten olevankin merirosvoja, niin heidät vangittiin,\npiestiin ja vietiin sitten monella tavalla pahoin pidellen ja\nsolvaisten Pekingiin; Pekingissä heidät tuomittiin vuodeksi korjaamaan\nKuangsin linnotuksia. »Paikalla kun olimme sinne tulleet», kertoo\nPinto, »kutsui kaani meidät eteensä ja muutaman kysymyksen kysyttyään\nkehotti meitä rupeamaan hänen henkivartijastoonsa, johon kuului 80\nmiestä. 'Tätä pidimme erinomaisena Jumalan armona, koska palvelus oli\nhelppoa, ravinto hyvä ja palkka sitäkin parempi, ja koska me sitä\npaitsi toivoimme, että määräajan kuluttua pääsisimme vapauteen.»\nMutta pahaksi onneksi syttyi merirosvojen kesken riita kahden\nportugalilaisen perheen etevämmyydestä ja tappelussa 8 Portugalilaista\nsai vaarallisia haavoja. Siitä seurasi kovia vankeusrangaistuksia ja\nbambukepitystä, ja loppu olisi ehkä voinut olla huonokin, elleivät\nMongolit vankeusajan yhdeksännellä kuukaudella olisi vallottaneet\nKuangsia. Mongolit kohtelivat heitä hyvin, varsinkin sen jälkeen kun\nyksi heistä oli kunnostanut itseään erään linnan vallotuksessa. Tämä\nmies, Mendes nimeltään, jäi edelleenkin Mongolien palvelukseen, kun\nmuut Portugalilaiset saivat luvan palata kotia.\n\nRiitain vuoksi paluumatka kuitenkin tälläkin kerralla keskeytyi» ja\nPortugalilaisten täytyi ruveta Sainipocheca nimisen malaijilaisen\nmerirosvon palvelukseen; hänen kerallaan kolme heistä joutui\nTanixumaahan, japanilaiseen saareen. Siellä Diogo Zeimoto\nhakapyssyineen herätti ampumataitonsa kautta niin suurta huomiota, että\nläheisen Bungo-valtakunnan hallitsija halusi saada nähdä heidät. Heitä\nkatseltiin ihmetyksellä ja pelolla, kun luultiin heidän hallitsevan\nsekä salamaa että ukkosta. Pinton eräänä päivänä nukkuessa kuninkaan\nnuori poika otti hänen hakapyssynsä, panosti sen aivan suuta myöden ja\nlaukaisi. Pyssy potkaisi niin kovasti että nuorukainen oli menettää\npeukalonsa, ja ellei Pinto olisi saanut sitä parannetuksi, niin hänen\nolisi voinut käydä huonosti.\n\nKun malaijilainen merirosvo oli saaliinsa myynyt, niin hän Pinton ja\nmuun seuransa keralla purjehti Kiinan Ningpohon, jossa he varustivat\nyhdeksän laivaa ruvetakseen tekemään kauppaa Japanissa, joka siihen\naikaan vielä oli muukalaisille suljettu. Seitsemän laivaa kuitenkin\nkärsi surkean haaksirikon ja se laiva, jolla Pinto oli, ajautui\nLiukiu-saaristossa rannalle. Asukkaat kohtelivat haaksirikkoisia ylen\nankarasti, tuomiten heidät lopuksi kuolemaan. Mutta saaren naisten\npyynnöstä Portugalilaisia armahdettiin, vieläpä he saivat runsaat\nlahjatkin ja lähetettiin kiinalaisella laivalla Ningpohon, josta Pinto\npalasi Malakkaan. Siellä vielä eli hänen vanha suosijansa, joka v. 1545\nlähetti hänet Martabaniin lähettilääksi.\n\nPinto viipyi kuitenkin menomatkalla kokonaista kaksi vuotta, sillä hän\nkohtasi matkalla merirosvojoukon ja liittyi laivoineen heihin. Kun hän\nvihdoinkin, jotenkin huonon saaliin saatuaan, tuli Martabaniin, niin\nBurman kuningas paraillaan piirittikin tätä kaupunkia. Pinto huomasi\nruhtinaan, jonka luo hän oli edustajaksi lähetetty, jo olevankin\nmennyttä miestä ja liittyi voittajiin. Hän oli jonkun aikaa Burman\nhallitsijan palveluksessa ja kävi hänen lähettiläänään Siamissa,\nLaoksessa ja Etelä-Kiinassa. Tällä matkalla hän näki valkoiset\nelefantit, jotka hän on ensimäisenä kuvannut. Monta seikkailua ja\nvaaraa koettuaan Pinto vihdoin palasi Goaan.\n\nPian hän kuitenkin liittyi uuteen merirosvojoukkoon ja purjehti\nLiukiu-saarille ja Kiinaan. Mutta jälleen hän kärsi haaksirikon ja\njoutui orjuuteen; hän pääsi kuitenkin vapaaksi ja rupesi Siamin\nkuninkaan palvelukseen. Siamin kuninkaan kuoltua hän rupesi Burman\nkuninkaan sotaväkeen. Monessa vaarassa ja seikkailussa oltuaan hän taas\nsaapui Malakkaan ja sieltä Goaan, antautuakseen tällä kertaa aivan\nuudelle uralle.\n\nPinto oli siis tammikuussa 1554 Goassa, odottaen laivaa, joka veisi\nhänet Portugaliin. Mutta äkkiä hän päättikin ruveta jesuiittain\nmunkkikunnan jäseneksi ja käyttää suurimman osan kokoomistaan varoista\nJapanin kääntämiseksi kristinuskoon. Portugalilainen varakuningas\nlähetti hänet Bungon kuninkaan luo lähettilääksi, jotta hän sitä\nparemmin menestyisi käännytystoimessaan, ja huhtikuun 18 p. Pinto\nyhdessä Belchior Nunes nimisen jesuiitan kanssa lähti matkaan. Pahain\nsäitten ja vastatuulten vuoksi saavuttiin Japaniin vasta heinäkuussa\n1556, mutta lähetystöinä menestyi erittäin hyvin. Lopulla vuotta 1556\nisä Belchior ja Mendes Pinto lähtivät paluumatkalle ja saapuivat\nhelmikuussa 1557 Goaan. Pinto oleskeli Goassa kaksitoista kuukautta\nja erotettiin tällä ajalla veljeskunnasta omasta pyynnöstään, koska\nhäneltä puuttui kutsumusta toimeensa; toisen tiedon mukaan hänet\npakosta erotettiin, koska hänessä oli juutalaista verta. Portugalissa\nhän meni naimisiin ja kirjotti »Peregrinacion» nimisen kirjan\nomituisista vaiheistaan.\n\nTämä kirja, jonka hän oikeastaan kirjotti lapsiaan varten, julkaistiin\nhänen kuolemansa jälkeen ja saavutti erinomaisen suurta suosiota.\nVaikka Pinto ei ollutkaan saanut kouluoppia, niin on teos kuitenkin\nniin loistavasti kirjotettu, että sitä pidetään klassillisena ja yhtenä\nPortugalin proosatyylin kulmakivistä.\n\n\n\n\nFernão de Magalhães ja ensimäinen matka maan ympäri.\n\n\nColumbus oli lähtenyt ensimäiselle matkalleen Atlantin meren\npoikki siinä vakaassa aikomuksessa, että hän sitä tietä purjehtisi\nItä-Aasiaan. Hän siis on tunnustettava ensimäiseksi, joka yritti\npurjehtia maan ympäri, vaikkapa ajatus olikin muilta saatu, niinkuin\nToscanellin kirjeestä huomasimme. Columbus kaikilla seuraavilla\nmatkoillaan etsi salmea, joka vastaan sattuneitten maitten lomitse\nveisi hänet Intian merelle. Hänen jälkeensä etsivät samaa salmea\nmuut purjehtijat, vaikka yhtä turhaan, ja näitten matkain kautta\nKeski-Amerikan ja Etelä-Amerikan yhtenäinen itärannikko vähitellen tuli\ntunnetuksi. Kuta pitemmältä rantaa sai tutkituksi, sitä kauemmaksi\npohjoiseen ja etelään siirtyivät ne seudut, joissa toivottu salmi\nolisi voinut olla. Amerigo Vespucci sitä etsi Etelä-Brasiliasta ja\naikoi lähteä varta vasten uudelle matkalle, purjehtiakseen länsitietä\nMolukeille, mutta aije jäi toteuttamatta.\n\n\n\nJuan Diaz de Solis.\n\n\nJuan Diaz de Solis teki vähän myöhemmin, v. 1514, Espanjan kruunun\nkanssa sopimuksen, jossa hän puolestaan sitoutui salmen löytämään\nja purjehtimaan sen kautta Etelä-Amerikan taitse Keski-Amerikkaan.\nSoliksen matka johtui siitä, että Vasco Nuñes Balboa oli löytänyt\nEtelämeren (Tyynen meren), joten ei siis itse meren olemassa olosta\nenää ollut epäilystä, ja sitä paitsi kuullut huhuja sen rannalla\nolevista suurista kultamaista. Solis aikoi etelämpää kuin kukaan ennen\nhäntä etsiä tietä tälle merelle. Panaman kannakselta hän sitten aikoi\npurjehtia sen poikki Itä-Aasiaan.\n\nJuan Diaz de Solis oli taitava merenkulkija, Amerigo Vespuccin jälkeen\nEspanjan valtakunnanluotsi. Hän purjehti siis v. 1515 kolmella laivalla\nEtelä-Amerikan itärannalle, löysi La Plata joen suistamon ja luuli sitä\nalussa kauan etsityksi salmeksi. Mutta hänen retkensä päättyi lyhyeen.\nSoudettuaan laivastaan maihin riittämättömän saattojoukon keralla\nhän joutui väjytykseen, ja intianit nuoleillaan tappoivat ja söivät\nsekä hänet että hänen seuralaisensa. Tämä surullinen tapaus masensi\nsiihen määrään retkikunnan mieliä, että henkiin jääneet sen edemmäksi\nyrittämättä palasivat takaisin Espanjaan.\n\nPortugalilaisen Fernão de Magalhãesin oli vihdoin suotu toteuttaa\ntämä suuri ajatus. Se oli toden teolla vielä paljon suurempi yritys,\nkuin kukaan hänen matkaan lähtiessään osasi aavistaakaan. Siitä\nsyntyi meriretki, joka ehkä on mainehikkain, mitä on milloinkaan\ntehty, samalla kun se aikaan ja apuneuvoihin nähden epäilemättä oli\nvaikeimpiakin. Retken käytännölliset tulokset eivät tosin olleet\nsuuret, mutta löytöretkenä se oli uraa aukaiseva tapaus, jolla oli\nkoko aikakauden ajatukseen mitä syvin vaikutus. Magalhães vihdoinkin\nepäämättömällä tosiasialla todisti sen, mitä siihen saakka oli voitu\nvain otaksua: maan pallonmuodon.\n\n\n\nFernão de Magalhães.\n\n\nFernão de Magalhães oli ylhäistä portugalilaista sukua, syntynyt\nvuoden 1480 vaiheilla. Hän alkoi uransa Intiassa, niinkuin olemme\nkertoneet, ottaen urhokkaasti osaa sikäläisiin taisteluihin Almeidan\nja Albuquerquen aikoina, saaden monessa tilaisuudessa haavoja, mutta\nmyös kehittyen erinomaisen taitavaksi purjehtijaksi. Purjehtimisesta\nhän jo aikaisin oli aikalaistensa kesken maineessa. Riita Albuquerquen\nkanssa pakotti Magalhãesin lähtemään Intiasta ja huono arvolause, jonka\nhän toi sieltä kotia, esti häntä sitten enää saamasta Portugalissa\nkykynsä ja tarmonsa mukaista tointa. Hän palveli jonkun aikaa Marokossa\nja sai siellä haavan, jonka vuoksi hän loppuikänsä ontui; mutta siitä\nhuolimatta hänet pantiin syytteeseen ruokatavarain salamyynnistä\nvihollisille. Tosin kävi tutkimuksessa ilmi, että syytös oli perätön,\nmutta niinkin se vielä entistä enemmän vähensi Magalhãesin toiveita\npäästä kotimaan palveluksessa vaikutusvaltaisempaan asemaan. Tämä\nnäytti saavan vahvistusta seuraavan tapauksen kautta. Samoin kuin\nkaikilla, jotka olivat kuningasta palvelleet, oli Magalhãesillakin\npieni eläke. Kun hän pyysi sitä ansioittensa palkaksi vähän\nkorotettavaksi, niin pyyntöön tuli epäävä vastaus. Epuu katkeroitti\nMagalhãesia siihen määrään, että hän päätti maansa jättää ja ruveta\nEspanjan palvelukseen.\n\nMagalhãesin mieli paloi Molokeille, jonne hänen hyvä ystävänsä Serrão\noli jäänyt, kuvaillen kirjeissään sekä matkain pituutta että seutujen\nrikkautta. Magalhãesissa virisi ajatus, että matka Maustesaarille\nvarmaan olikin lännen kautta lyhempi, ja yhdessä ystävänsä Ruy Faleiron\nkanssa, joka oli tähtientutkija ja kosmografi, hän suunnitteli\nsemmoisen retken. Mutta kun länsitie Atlantin meren poikki kuului\nEspanjalle, niin näytti hyvin epäiltävältä, tokko yritystä voitaisiin\nensinkään toteuttaa Portugalista käsin. Tämä kehotti ystävyksiä\ntarjoamaan palvelustaan Espanjalle, ja asiaa tarkemmin miettiessään\nMagalhães luuli keksineensä tosiasian, joka täydelleen vahvisti häntä\ntässä päätöksessä.\n\nMagalhães oli nimittäin tullut Serrãon kirjeistä siihen vakaumukseen,\nettä Molukit todella olivatkin Portugalin vaikutusalueen ulkopuolella,\nläntisellä pallonpuoliskolla siis, jonka paavi oli Espanjalle\nmäärännyt; jos niin oli, niin ei siis ainoastaan länsitie kuulunut\nEspanjalle, vaan itse matkanmääräkin. Sitä enemmän oli tuuman\ntoteuttaminen mahdollista ainoastaan Espanjan luvalla ja avulla, ja\npäästyään tästä selville urhea purjehtija tavanmukaisella tarmollaan\nryhtyi ystävänsä keralla suurta asiaansa ajamaan. Sevillassa hän sai\ninnokkaan kannattajan maanmiehestään Barbosasta, jolla oli siellä\nkorkea espanjalainen virka ja jonka tyttären kanssa hän meni naimisiin.\nHän esitti aikeensa Espanjan viranomaisille, joille se oli mieluinen\nvarsinkin sen jälkeen, kun hän oli ilmottanut Maustesaarien vastoin\nyleistä käsitystä olevankin Espanjan pallonpuoliskolla. Valladolidissa,\njossa hovi oli, tosin vielä lausuttiin julki epäilyksiä, tokko\nolisi ensinkään mahdollista purjehtia lännen kautta itään; varmaan\nmuka luonto oli välille varustanut niin suuria vaikeuksia, että\nmoinen luonnonvastainen matka oli mahdoton. Mutta kun se kuitenkin\noli tuuma, jota Espanjassa jo oli kauan mietitty ja useat kerrat\nyritettykin, niin Magalhães lopulta sai anomansa kannatuksen ja hänen\nja Espanjan hallituksen välinen sopimus allekirjotettiin Valladolidissa\nmaaliskuussa v. 1518. Magalhães sitoutui pysymään yksinomaan Espanjan\npallonpuoliskolla, mutta hänelle suotiin yksinoikeus purjehtia\nlöydettävää tietä kymmenen vuotta, paitsi milloin kuningas itse varusti\nretkikuntia. Magalhãesin piti saada löydettävien uusien saarien\ntuloista kahdeskymmenes osa. Hän sai itseään ja jälkeläisiään varten\nmaaherran arvonimen ja lisäksi hänelle vakuutettiin useita muitakin\naineellisia etuja sen mukaan, paljonko uusia saaria hän löytäisi.\nHallitus lupasi antaa retkelle viisi laivaa, kahden vuoden eväät ja\n234 miestä. Magalhães sai oikeuden komentaa laivastoaan rajattomalla\nvallalla ja tuomita elämästä ja kuolemasta. Matkan määränä olivat\nMolukit. Magalhães rupesi samalla Espanjan alamaiseksi ja kirjotti sen\njälkeen nimensä espanjalaiseen muotoon: Magellanes.\n\n\n\nRetkikunnan varustaminen.\n\n\nKun tämän sopimuksen sisällys tuli tunnetuksi, niin huomasi Portugal\näkkiä erehtyneensä, kun se oli ansiokkaan purjehtijan ja soturin\narvottoman kohtelun kautta maasta häätänyt. Portugalin lähettiläs\ntahtoi parantaa erehdystä siten, että hän koetti saada Kaarlo V:ttä\npurkamaan sopimuksen, koska retken onnistumisesta muka oli oleva\nseurauksena, että molempien naapurivaltakuntien välillä syntyisi riita\nMaustesaarien omistuksesta. Mutta kun keisari pysyi päätöksessään, niin\nkoettivat Portugalin asiamiehet vaikuttaa Magalhãesiin ja saada hänet\nluopumaan yrityksestä, luvaten hänelle loistavan korvauksen, jos hän\npalaisi isänmaansa palvelukseen. Kun Magalhães vastasi, että yritys nyt\noli hänelle kunnia-asia, niin turvauduttiin panetteluihin. Miehistöä\npeloteltiin sillä, että varustettavat laivat muka olivat vanhat ja\nlahonneet ja että Magalhães aikoi merelle tultuaan kavaltaa koko\nlaivaston Portugalille. Mutta kaikkia näitä keinoja käytettiin turhaan.\nTosin ne espanjalaiset viranomaiset, joitten huolena retkikunnan\nvarustaminen oli, kadehtivat sitä, että muukalainen oli johtajaksi\nmäärätty, ja viivyttelivät monella tavalla valmistuksia. Mutta kun\nMagalhãesilla oli hallituksen varma kannatus, niin eivät virkamiesten\nestelyt ajan pitkään tehonneet. Lopulta Portugalin salaiset asiamiehet\nkoettivat saada yrityksen kansankapinankin kautta tuhotuksi ja\nMagalhãesin murhatuksi. Siitäkin vaarasta hän pelastui. Mutta Ruy\nFaleiron Magalhães itsekkäästi pakotti luopumaan yrityksestä. Siitä\ntämä epäkäytännöllinen, haaveileva tähtitieteilijä niin loukkautui,\nettä palasi kotimaahan. Portugalissa hänet vangittiin, ja vasta Kaarlo\nV:nnen välityksellä hän pääsi vapaaksi.\n\nMagalhãesin laivastoon kuuluivat laivat »Trinidad», jota hän itse\njohti, »San Antonio», jossa päällikkönä oli Juan de Cartagena,\n»Concepcion», päällikkönä Gaspar de Quesada, »Victoria», päällikkönä\nLuis de Mendoza, ja »Santiago», päällikkönä Juan Serrão. Laivaväkeä\noli kaikkiaan, upseeritkin mukaan luettuina. 270—280 miestä Näistä oli\nportugalilaisia 37, italialaisia 30, ranskalaisia 19, englantilaisia\nja saksalaisia yksi kumpaakin kansallisuutta. Laivastossa oli siis\nverraten paljon ulkomaalaisia, ehkä joku enemmänkin, kuin on lueteltu.\nVarustukset olivat kaikkiaan tulleet maksamaan noin 1,250,000 markkaa\nnykyisen raha-arvon mukaan. Neljännesosan tästä summasta suoritti Haro\nniminen kauppias, suuren antverpeniläisen kauppahuoneen osakas, joka\noli joutunut Portugalin kuninkaan vihoihin. Muutoinkin Magalhães oli\nHarolta saanut mitä parasta apua.\n\nMagalhães ennen lähtöään teki testamenttinsa ja kirjotti Kaarlo\nV:ttä varten muistineen, jossa hän vielä täsmälleen esitti\nratkaistavat maantieteelliset kysymykset: mistä Espanjan ja Portugalin\nvaikutusalueiden raja oli vedettävä ja kumman valtakunnan puolelle\nMolukit kuuluivat.\n\n\n\nMatka Atlantin meren poikki.\n\n\n20 p. syyskuuta 1519 laivasto nosti ankkurinsa San Lucarin satamassa,\nGuadalqvivirin suussa.\n\nMagalhães antoi ennen lähtöä tarkan käskyn, että laivain piti purjehtia\nyhdessä, päällikön laiva etupäässä. Sitä varten poltettiin yöllä tulta\njohtajalaivan perässä, jotta toiset näkivät sen mukaan ohjata. Kun\noli tuulen tai muun syyn vuoksi muutettava suuntaa, taikka vauhtia\nhiljennettävä, niin annettiin merkki kahdella tulella. Kolmella\ntai neljällä tulella ilmotettiin, kuinka paljon purjeita laivain\ntuli pitää. Erilaisilla tulilla tai tykinlaukauksella varotettiin\nmatalikoista.\n\nMagalhães ohjasi ensinnä Teneriffan kautta Viheriäniemen saarille,\nlaskeakseen sieltä meren poikki Amerikan puolelle. Kapteenit olivat\ntästä eri mieltä ja varsinkin Cartagena, Magalhãesin jälkeen korkein\npäälliköistä, vaati suuntaa määrättäissä sananvuoroa. Magalhães\njyrkästi epäsi tämän vaatimuksen, viitaten kuninkaan selviin\nmääräyksiin.\n\nViheriäniemen ja sen saarien välitse edelleen kulkien tultiin\npäiväntasaajan seudun tyventöihin ja vaihteleviin tuuliin, eikä\nparissakymmenessä päivässä kuljettu kuin monias penikulma eteenpäin.\nMagalhães oli valinnut epäedullisen kohdan Atlantin meren poikki\npurjehtiakseen; sitä ei ole ihmettelemistä, suuret tukijärjestelmät\nolivat silloin vielä melkein tuntemattomat. Näiden tyvenien jälkeen oli\nsitten kokonainen kuukausi vastatuulia ja ankaria myrskyjä. Toisinaan\nvihurit olivat niin rajut, että raakapuiden päät koskivat aaltoihin ja\nkapteenit useamman kuin yhden kerran jo aikoivat hakata poikki mastot.\nKaikki purjeet oli kääritty ja laskettiin paljain raakapuin tuulen\nmukana. Myrskyssä nähtiin usein Elmon tulia ja eräänä sangen pimeänä\nyönä näkyi »Trinidadin» päämastossa päälle kaksi tuntia liekki, joka\npaloi kirkkaasti kuin soihtu. Tämä sähköilmiö, jota merimiehet pitivät\nhyvänä enteenä, lohdutti heitä nyt niin suuresti, että he itkivät\nilosta. »Ja kun se hylkäsi meidät», kertoo Pigafetta päiväkirjassaan,\n»niin se loi meidän silmiimme niin kirkkaan valon, että olimme\nneljännestuntia kuin sokeat, armoa huutaen ja luullen tuhomme tulevan».\n\nPäiväntasaajan seuduilla vallitsivat ainaiset sateet Portugalilaisten\nsuureksi ihmeeksi; nykyisin tiedämme, että sateet ja vaihtelevat\näkkituulet kuuluvat siellä luonnonsääntöön, jonka vuoksi purjelaivat\nmikäli mahdollista päiväntasaajaa karttavat. Paljon haikaloja nähtiin,\n»suuria kaloja, joilla oli kamalat hampaat», ja niitä koukuilla\npyydettiin. Mutta haikalat eivät merimiesten mielestä olleet hyviä\nsyödä, — nykyään merimies ei millään hinnalla maistaisi haikalan lihaa,\n— pienemmät kuitenkin maistuivat paremmilta.\n\nKun matka Atlantin meren poikki edistyi näin hitaasti, niin\nvähennettiin jo miesten annoksia, kun pelättiin ruokavarain loppuvan.\nVastoinkäymiset olivat omiaan kiihottamaan päällystön kesken\nvallitsevaa tyytymättömyyttä. Ennenkun oli kuljettu päiväntasaajan\npoikki Cartagenan laiva eräänä päivänä uhmaten tervehti johtajaa\narvonimellä »kapteeni». Magalhães paikalla vaati, että häntä oli\ntervehdittävä »kenraalikapteenina». Cartagena antoi tähän vaatimukseen\nloukkaavan vastauksen, eikä seuraavana iltana tervehtinyt ensinkään.\nMagalhães ei sietänyt moista juonimista johtajavaltaansa vastaan, vaan\nkutsui kapteenit kokoon, antoi vangita Cartagenan ja erotti hänet\nvirasta; Antonio de Coca nimitettiin Cartagenan laivan päälliköksi.\n\n\n\nBrasiliassa.\n\n\nMarraskuun 29 p. nähtiin vihdoin Brasilian ranta lähellä nykyistä\nPernambucoa ja suunta käännettiin rannikkoa seuraillen etelää\nkohti. Rio Janeiron lahdessa viivyttiin pari viikkoa, vaikka se\noli Portugalin aluetta, otettiin vettä ja ostettiin alkuasukkailta\nkaikenlaisia ruokatavaroita ja korjailtiin laivain kärsimiä vaurioita.\nKaikenlaisella rihkamalla saaliin yllin kyllin ananashedelmiä, tapireja\nja lintuja, sillä ruokatavarat olivat halvassa hinnassa. Pigafetta\nkertoo korttikuninkaalla ostaneensa kuusi kanaa. Kun Magalhãesin\ntullessa satoi ensi kerran pariin kuukauteen, niin alkuasukkaat siitä\nniin ihastuivat, että joukottain antoivat kastaa itsensä kristinuskoon.\nRannalla pidettiin messu ja alkuasukkaat kokoontuivat sitä kuulemaan,\n»ja he olivat koko ajan polvillaan kädet ristissä niin hartaina, että\nsitä oli ilo ja samalla säälikin katsella.»\n\nVereksillä eväillä hyvin varustettuna laivasto 26 p. jouluk. lähti\nuudelleen matkaa jatkamaan. Sitä ennen koetettiin kuitenkin kuun ja\nJupiterin asennoista Regiomontanuksen tähtitaulujen avulla määrätä\nRio de Janeiron maantieteellinen pituusaste, mutta yritys ei näy\nonnistuneen.\n\n\n\nLa Platan suistamo.\n\n\nTammikuun 10 päivänä saavuttiin La Plata joen suistamolahteen, jonka\nrannalla eräs hatun näköinen kukkula sai nimeksi Monte Vidi; tästä on\nperinyt nimensä Uruguayn pääkaupunki Montevideo. Tosin tiedettiin, että\njo Solis oli tästä lahdesta turhaan etsinyt salmea, mutta kun lahti\non laaja, niin Magalhães päätti etsiä sen vielä tarkemmin. Laivasto\nkävi ankkuriin ja pieni »Santiago» lähetettiin tutkimusretkelle. Parin\nviikon kuluttua se palasi takaisin sillä tiedolla, että lahden pohjaan\ntosin purkautui suuria jokia, mutta ettei siellä mitään salmea ollut.\nLaivasto siis kohotti ankkurinsa helmikuun ensi päivinä ja lähti\njatkamaan matkaa etelää kohti aivan tuntemattomille vesille.\n\n\n\nPatagonian rannikolla.\n\n\nPatagonian rannikolla on useita melkoisia poukamia, ja ne oli kaikki\nrantoja seuraillen etsittävä, sillä kun ei manteren leveyttä tiedetty,\nniin saattoi etsitty salmi olla niin kapea, ettei sitä etäämpää\nmereltä olisi huomannut. Semmoinen tarkka etsiminen, pitkin rantoja\npurjehtiminen, luonnollisesti vei paljon aikaa. Kesken hakua päättyi\neteläisen pallonpuoliskon kesä ja Magalhãesin täytyi jäädä Patagonian\nkolkolle vilulle rannalle talvea viettämään.\n\nSe rannikko, jolle retkikunta oli joutunut, on varmojakin karttoja\nseuraaville purjehtijoille vaarallinen. Sen vaarat ovat rantameren\nmataluus, kovat ja oikulliset merivirrat ynnä äkkituulet, »pamperot»,\njotka odottamatta ja hirmumyrskyn voimalla hyökkäävät laivain kimppuun\nsisämaan lakeuksilta. Purjehdusvaikeuksia vielä lisää satamain puute,\nsillä vaikka onkin avoimia laajoja poukamia, niin ei kuitenkaan ole\nainoatakaan satamaa. Laivain täytyy hädän tullen kestää aavalla\nmerellä, taikka koettaa pysyä ankkurien turvissa lakean puuttoman\nrannan edustalla. Monta kertaa oli Magalhãesin laivasto vähällä kärsiä\nhaaksirikon, ennenkuin se Patagonian rannoista selvisi.\n\nHelmikuun 12 p. oltiin tavattoman vaikeassa myrskyssä, ukkonen pauhasi\nja salamat leiskuivat, mutta vaaran ollessa suurimmillaan ilmestyivät\njälleen mastoihin Pyhän Elmon tulet, ja nämä lohduttivat miehistöä,\nja moni, joka oli niitä pitänyt naurun arvoisina, uskoi nyt niihin.\nSeuraavana päivänä oltiin niin matalassa vedessä, että »Victoria»\nmonta kertaa koski pohjaan. Laskettiin kauemmaksi merelle, eikä\nsitten moneen päivään nähty rantaa. 24 p. helmik. oltiin Mathias\npoukaman suulla ja laskettiin siihen salmen toivossa. Mutta salmea\nei löytynyt, vaan oli palattava merelle. Ilma kävi lähestyvän talven\nvuoksi yhä kylmemmäksi ja myrskyt ajoivat laivat hajalleen, niin\netteivät ne päiväkausiin nähneet toisiaan. Mutta kuta kauemmaksi\netelään kuljettiin, sitä runsaammin alkoi rannikolla olla pingvinejä\nja hylkeitä. Eräs venekunta, joka oli lähtenyt maihin vettä ottamaan\nja hylkeitä tappamaan, ei päässytkään yöksi palaamaan, ja se olisi\nkuollut viluun, elleivät miehet olisi keksineet sitä keinoa, että\nryömivät tappamainsa hylkeitten alle makaamaan, kunnes sää asettui,\nniin että voitiin palata laivoihin. »Trinidad» menetti myrskyssä kaikki\nankkurinsa yhtä lukuun ottamatta ja oli vähällä ajautua kallioihin.\nTuskin oli siitä myrskystä päästy, niin alkoi toinen, jota kesti\nkolme päivää. Se repäsi »Trinidadista» sekä keula- että peräkannen\nhuoneet, mutta vaaran ollessa suurimmillaan ilmestyivät pyhät tulet\nmastoihin, taas luotettiin pelastukseen — ja pelastuttiin. Mutta vaikka\nvastukset olivat näin suuret, niin näyttivät ne kuitenkin vain yhä\nyltyvän, kuta kauemmaksi matkaa jatkettiin. Eräässä ahtaassa lahdessa,\njonka arveltiin ehkä sopivan talvisatamaksi, yllätti kuusi päivää\nkestävä myrsky, kaikkia edellisiä kamalampi. Vene, joka oli lähetetty\nmaihin vettä ottamaan, ei päässytkään palaamaan, ja miesten täytyi\nelää se aika simpukoilla, kunnes pelastus vihdoin saapui. Lahti sai\nnimekseen »Vaivain lahti». Vasta 31 p. maalisk. löydettiin satama,\njohon voitiin jäädä talveksi. Se oli Pyhän Julianon lahti Patagonian\nrannikon eteläosissa, noin 350 kilometrin päässä siitä niemestä, josta\nMagalhãesin salmi alkaa. Satama oli turvallinen ja kaloja runsaasti,\nmutta sitä synkemmäksi kävi talvi rettelöiden vuoksi.\n\n\n\nKapina talvisatamassa.\n\n\nMagalhãesin ensimäinen toimi oli annosten vähentäminen, koska matkan\nnyt täytyi kestää paljon kauemmin, kun oli oltava talvi jouten. Mutta\nannosten vähentämisestä merimiehet suuttuivat. Kapteenit saivat\nheistä kannatusta kapinallisille aikeilleen. He vaativat, että joko\noli annettava täydet annokset, taikka oli lähdettävä kotimatkalle,\netsittyä salmea ei muka ollut olemassakaan. Olihan jo siinä kyllin,\nettä oli päästy kauemmaksi kuin kukaan ennen heitä. Mutta vaikka näillä\najatuksilla olikin laivastossa yleistä kannatusta, niin ei Magalhães\nsiltä taipunut. Hän sanoi ihmettelevänsä, kuinka Castilian miehet\nsaattoivat olla niin leväperäisiä; matka tehtiin kuninkaan käskystä,\nja mannermaan eteläkärkeen ja salmeen hän lupasi purjehtia, tuli mikä\nhyvänsä. Lopuksi hän kuvaili sitä ihanaa maata, joka heitä odotti ja\njoka oli runsaasti palkitseva kaikki vaivat.\n\nMerimiesten kesken aljettiin nyt puhua, ettei ylipäällikköön ollut\nluottamista, koska hän oli portugalilainen. Hän ei muka voinut\ntehdä maalleen suurempaa palvelusta kuin hukuttaa koko laivaston\nmiehineen päivineen. Nämä puheet tulivat Magalhãesin tiedoksi. Tällä\nkertaa hän ei tyytynyt vain nuhteluihin ja lupauksiin, vaan rankaisi\näänekkäimpiä napisijoita. Pääsiäispäivänä oli lähdettävä miehissä\nrannalle viettämään juhlallista jumalanpalvelusta, jonka jälkeen\nkaikki kapteenit oli kutsuttu ylipäällikön laivaan päivälliselle.\nMutta Quesada ja Mendoza eivät tulleetkaan messuun ja Mesquita, jonka\nMagalhães oli Cocan jälkeen nimittänyt »S. Antonion» päälliköksi, oli\nylipäällikön ainoa pöytävieras. Magalhães aavisti pahaa, ja seuraavana\nyönä isku tulikin.\n\nKeskiyön aikana Quesada, »Concepcionin» kapteeni, vapautetun\nCartagenan, del Canon ja kolmenkymmenen aseellisen miehen keralla\nsoudatti itsensä »S. Antonioon», jossa paljastetut miekat kädessä\nmentiin kapteenin, Magalhãesin ystävän ja sukulaisen Mesquitan\nhyttiin. Vastusteleminen olisi ollut turhaa, Mesquita vangittiin ja\npantiin rautoihin. Mutta eräs laivan upseereista, baski Lorriaga, sai\nhätyytetyksi miehet ja aikoi häätää kapinalliset laivasta. Vastaukseksi\nhän sai Quesadalta useita tikarinpistoja ja kaatui, siltä näytti,\nkuolleena maahan. »S. Antonio» oli tuota pikaa anastettu; miehistö\nei tehnyt vastarintaa, kun upseerit oli vangittu. Tykit selvitettiin\ntaistelua varten, kansi puhdistettiin ja vangittu miehistö aseettomana\nteljettiin erääseen hyttiin. »Victoria», jonka kapteeni, Mendoza, oli\nMagalhãesin katkera vihamies, oli alun pitäen kapinallisten puolella,\nvaikka laivassa olikin koko joukko ylipäällikölle uskollista väkeä.\nKolme laivaa oli kapinallisilla näin hallussaan.\n\nSillä kannalla olivat asiat, kun Magalhães aamulla heräsi. Hän ei\nkuitenkaan aavistanut mitään, ennenkuin lähetettiin vene ottamaan\n»S. Antoniosta» miehiä veden noudantaan. »Trinidadin» venettä ei\nlaskettu laivaan, vaan sanottiin »S. Antonion» nyt olevan Quesadan\neikä Magalhãesin komennettavana. Kuultuaan tämän vastauksen Magalhães\narvasi, mitä oli tapahtunut; varmuutta saadakseen hän lähetti veneen\ntoisiin laivoihin kysymään, kenen puolella ne olivat. Quesada vastasi:\n»Kuninkaan ja itseni puolella», ja samanlainen vastaus saatiin\n»Victoriastakin». Ainoastaan pieni »Santiago» oli ehdottomasti\nuskollinen Magalhãesille, kapteeni kun oli hänen paras ystävänsä ja\npuolet miehistä portugalilaisia. Pian sen jälkeen tuli Quesadalta\nkirje, jossa hän ilmotti anastaneensa laivat, jott'eivät upseerit ja\nmiehistö enää voisi joutua yhtä huonon kohtelun alaisiksi kuin siihen\nsaakka, mutta lupasi jälleen tunnustaa Magalhãesin ylipäälliköksi, jos\nhän suostui heidän vaatimuksiinsa. Magalhães kehotti heitä tulemaan\n»Trinidadiin» ilmottamaan ehtonsa. Siihen kapinalliset tietysti\neivät suostuneet, hyvin arvaten, mikä siitä olisi seurauksena, vaan\nvastasivat odottavansa häntä »S. Antoniolla».\n\nMagalhãesin asema näytti toivottomalta; mutta ellei hän siitä\nsuoriutunut voitokkaasti, niin oli koko yritys menetetty. »Trinidadin»\nja »Santiagon» oli mahdoton kahden matkaa jatkaa; Sevillaan taas oli\nliian häpeällistä palata niin uhkean lähdön jälkeen; kapina oli sen\nvuoksi saatava kukistetuksi vaikka millä keinolla. Kuitenkin olisi\njulkinen taistelu ollut mielettömyyttä. Ainoa voiton mahdollisuus\noli samanlainen salajuoni, jota kapinalliset itse olivat käyttäneet.\nEnsi työkseen Magalhães anasti »S. Antonion» veneen, joka oli tuonut\nQuesadan kirjeen. Sitten hän päätti saada haltuunsa »Victorian»,\njossa oli verraten paljon hänelle uskollista väkeä. Hän lähetti sen\nluoksi veneen, jota johti hänen luottamusmiehensä Espinosa, veneessä\nviisi miestä, kullakin viitan alla aseet. Espinosa vei »Victoriaan»\nMagalhãesin kirjeen, jossa Mendozaa kehotettiin tulemaan päällikön\npuheille. Mendoza hymyili sen luettuaan, mutta samalla kun hän\npäänpudistuksella ilmotti kieltävän vastauksen, Espinosa iski tikarinsa\nhänen kurkkuunsa ja eräs toinen antoi hänelle surmahaavan. Samalla\nkun Mendoza kaatui, hyökkäsi »Trinidadista» toinenkin vene, jossa\noli viisitoista valiomiestä, ja »Victoria» vallattiin melkein ilman\nvastarintaa. Duarte Barbosa, Magalhãesin lanko, nosti ankkurin ja vei\nvallatun laivan »Trinidadin» viereen. Sinne tuotiin »Santiagokin»,\njoten Magalhãesilla nyt oli kolme laivaa kahta vastaan ja lisäksi\nsataman suupuolessa, niin että hän saatto estä molempia kapinalaivoja\npääsemästä pois. Mutta kun oli pelättävä, että ne yöllä kuitenkin\nyrittäisivät karata, niin käski ylipäällikkö selvittää »Trinidadin»\ntaistelua varten. Vähän jälkeen puolenyön esiintyi pimeästä »S.\nAntonio», joka hitaasti liukui ulospäin, ankkureitaan laahaten. Kun\nse oli tullut lähemmäksi, välähtivät tulet »Trinidadin» suurimmista\ntykeistä ja »S. Antonioon» samalla iskettiin koukut; toiselta puolen\nsiihen hyökkäsivät »Victorian» miehet. Nopeasti laiva vallattiin,\nQuesada tovereineen vangittiin ja kapteeni Mesquita, luotsi Mafra\nja muut uskollisina pysyneet vapautettiin. Ei ainoatakaan henkeä\nmenetetty, ainoastaan Mafra oli ollut vähällä saada kannen alla\nsurmansa; »Trinidadista» ammuttu tykinluoti oli lentänyt hänen\nsääriensä välitse. »Concepcion» ilman taistelua antautui.\n\nKapina oli nyt kukistettu. Mendozan ruumis vietiin seuraavana päivänä\nmaihin ja hakattiin neljään osaan, niinkuin pettureille oli tapana\ntehdä. Quesada mestattiin ja monen kuukauden kuluttua, vähän ennen\nlähtöä, Cartagena yhdessä papin kanssa, joka oli salaliittoa avustanut,\nvietiin maihin ja jätettiin sinne oman onnensa nojaan. Sen koommin\nei heistä koskaan mitään kuultu. Heidän kohtaloaan ei ainakaan ollut\nomiaan helpottamaan se seikka, että Magalhães ennen lähtöään suututti\nseudun alkuasukkaat ryöstämällä heistä muutamia mukaansa.\n\nTalvi alkoi nyt täydellä todella ja oli sangen kylmä ja myrskyinen.\nRannikolle ei sen koommin lähetetty uutta retkikuntaa, mutta sisämaasta\nMagalhães halusi saada jotakin tietoa. Neljä miestä lähetettiin\nretkelle, mutta ne eivät päässeet kuin vähän matkan päähän, sillä\nsisämaassa ei ollut minkäänlaisia ravintoaineita. Alkuasukkaita ei\ntavattu, jonka vuoksi Magalhães luuli maata aivan asumattomaksi.\n\n\n\nPatagonit.\n\n\nEräänä aamuna merimiehet kuitenkin kummakseen huomasivat rannalla\njättiläiskokoisen miehen; hän tanssi ja lauloi ja ripotti päänsä päälle\nhiekkaa ystävyyden merkiksi. Magalhães lähetti maalle merimiehen\nmatkimaan samoja temppuja ja pyrkimään jättiläisen ystäväksi. Se\nonnistuikin ja outo vieras tuotiin kenraalikapteenin luo. On vaikea\nsanoa, kummalla puolella hämmästys oli suurempi. Jättiläinen osotti\nihmettelevänsä, että niin suurissa laivoissa saattoi olla niin\npieniä miehiä, ja näytti luulevan, että he olivat taivaasta siihen\nilmestyneet. Espanjalaisten mielestä taas mies oli niin kookas, että\nhän varmaan oli jättiläisten rotua. Pigafetta vakuuttaa hänen olleen\nniin suuren, etteivät he ulottuneet muuta kuin hänen vyötäihinsä.\nRuumiinrakennus oli kaunis, kasvot leveät, punaisiksi maalatut,\nkeltainen rengas silmien ympärillä ja poskilla kaksi sydämen muotoista\ntäplää. Hiukset olivat lyhyet ja valkoisiksi värjätyt. Vaatteet\nolivat eläinten, epäilemättä guanacon, nahkoista taidokkaasti\nneulotut. Guanacon nahkoista olivat niinikään lötöt, jotka olivat niin\nkömpelöt ja suuret, että Magalhães niistä rupesi sanomaan tätä kansaa\n»Patagoneiksi», s.o. isojalkaisiksi.\n\nMies näytti hyvin ystävälliseltä, vaikk’ei luopunutkaan aseistaan,\nlyhyestä jäykästä jousesta ja ruokonuolista, joiden kärkinä oli mustat\nja valkoiset kivet. Hänelle näytettiin kaikenlaisia esineitä, muun\nmuassa peiliä, mutta nähdessään peilissä kuvansa hän hätkähti ja\nhypähti taapäin niin rajusti, että kaatoi neljä lähinnä olevaa miestä.\nSiitä huolimatta hän kuitenkin suostui ottamaan lahjaksi pienen peilin,\nynnä moniaita helmiä ja tiukuja. jonka jälkeen neljä aseellista miestä\nsouti hänet rantaan.\n\nMaalla oli toveri vastassa, ja kun asia näin oli hyvässä alussa, niin\nsaapui pian alkuasukkaita enemmänkin, vaimot mukanaan. Naiset kantoivat\nkaikki tavarat niinkuin kuormajuhdat, ja Portugalilaiset ihmettelivät\nheidän taakkainsa suuruutta. He eivät olleet yhtä kookkaita kuin\nmiehet, mutta paljon lihavampia, ja rintain pituus oli puolet miehen\nkäsivartta. Mukana oli pieniä eläimiä, varmaan kesyjä guanacoja, joita\ntalutettiin nuorasta. Näillä eläimillä houkuteltiin ampumamatkan päähän\ntoisia samanlaisia, se käsitettiin heidän elkeistään. Espanjalaiset\npanivatkin sataman luona toimeen guanacometsästyksen, saadakseen\nmuutaman näitä outoja kauriin tapaisia eläimiä.\n\nKoottiin Patagonien sanoja ja puheenparsia; yksi heistä varsinkin kävi\nniin tuttavalliseksi, että hän jäi moneksi päiväksi laivoihin. Hänelle\nopetettiin Pater noster ja Ave Maria, ja hän lausui sanat sangen\nhyvin, vaikka tavattoman voimallisella äänellä. Pappi kastoi hänet ja\nantoi nimeksi Juan Gigante. Juan toi laivoihin guanacon ja sai paljon\nlahjoja, mutta kun hän sitten kokonaan katosi, niin pääteltiin, että\nhänet oli murhattu.\n\nPatagonien tavoista koottiin koko joukko tietoja. Merimiehet\nihmettelivät kovasti, kuinka he söivät laivarottia suurella\nmielihalulla, söivät nahkoineen päivineen. Vielä enemmän ihmeteltiin\nsitä, että he pistivät nuolia syvälle kurkkuunsa, kärsimättä siitä\nminkäänlaista haittaa. Magalhães päätti ottaa mukaansa muutamia näistä\njättiläisistä, viedäkseen heidät Kaarlo V:lle lahjaksi. Tappelun\nvälttämiseksi vangittiin pari miestä viekkaudella. Heille lahjotettiin\nkummallekin kahleet, mutta kun miehet eivät ymmärtäneet, miten lahjaa\noli käytettävä, niin ne pantiin jalkaan ja lukot lyötiin vasaralla\nkiinni. Huomatessaan petoksen molemmat villit raivostuivat ja kutsuivat\n»suurta henkeään», Setebosta [tästä Shakespeare sai nimen »Myrskyn»\nCalibanin jumalalle] avukseen. Seuraavana päivänä toinen vangeista\nniin hartaasti pyysi saada tavata vaimoansa, että hänet aseellisen\njoukon saattamana vietiin kylään, ehkä siinä toivossa, että vaimokin\nnyt tulisi mukaan; mutta tuskin oli lähelle päästy ja vangittu saanut\nmuutaman sanan sanotuksi, kun kaikki lähtivät pakoon. Vangin sanat siis\nsisälsivätkin varotuksen. Syntyi kahakka, jossa muuan portugalilainen\nsai nuolesta kuolettavan haavan.\n\nEuropassa tämän jälkeen kauan luultiin, että Patagonialaiset todella\novat jättiläisiä. Vasta kahdeksannellatoista vuosisadalla tämä\nharhaluulo tarkkain mittausten kautta osotettiin vääräksi.\n\nMagalhãesin johtajavaltaa vastaan ei kapinan jälkeen kukaan ainakaan\njulkisesti esiintynyt. Miehistöä pidettiin kapinan jälkeen uutterassa\ntyössä, niin kauan kun talvisatamassa viivyttiin, laivat korjattiin,\npohjat puhdistettiin. Kapinaan osaa ottaneet, joita toistaiseksi\npidettiin kahleissa, saivat hoitaa pumppuja, kunnes vuodot oli\ntiivistetty. Myöhemmin he pääsivät vapaiksi, sillä ei ollut varaa pitää\nkahleissa miehiä.\n\n\n\n»Santiagon» haaksirikko.\n\n\nHuhtikuun lopulla lähetettiin pieni »Santiago» pitkin rannikkoa\npartioretkelle. Kapteeni Serrão, sen Serrãon veli, joka oleskeli\nMolukeilla, oli taitava purjehtija. Hän eteni verkalleen ja tarkkaan\netsien pitkin rannikkoa etelään päin ja saapui joelle, joka sai\nnimeksi Rio de Santa Cruz. Siellä nähtiin suunnattomasti hylkeitä ja\nlintuja, ja kaloja oli niin paljon kuin pyytää viitsittiin. Mutta\nkun matkaa sieltä jatkettiin, niin jouduttiin äkkimyrskyyn, peräsin\nmurtui ja »Santiago» ajautui rantaan. Miehistö tosin pelastui,\nmutta ei voinut ottaa laivasta mitään mukaansa, ennenkuin aallokko\noli sen murtanut pirstoiksi. Siten oli 37 miestä joutunut autiolle\nrannalle ankaraan talvi-ilmaan, ilman minkäänlaisia eväitä ja tarpeita\nnoin 100 kilometrin päähän muista laivoista. Kahdeksan päivää he\noleskelivat rauskan läheisyydessä, toivoen voivansa pelastaa edes\nvähän ruokatavaroita, mutta odotus oli turha. Koottiin silloin maihin\najelehtineita lautoja, kannettiin ne joelle ja rakennettiin lautta,\njolla päästiin sen poikki toiselle rannalle. Vaikka matka joelle olikin\npieni, niin kului kuitenkin neljä päivää, ennenkuin siellä oltiin,\nniin uupuneita olivat miehet. Joella kuitenkin oltiin edes nälältä\nturvassa, sillä kaloja siinä oli ylenpalttisesti. Suurin osa joukosta\njäi sinne ja vain kaksi voimakkainta miestä lähti jalan talvisatamaan\napua hakemaan. Yksitoista päivää nämä viipyivät taipaleella, eläen\njuurista, lehdistä ja simpukoista, mitä meren rannalta löysivät. Usein\ntäytyi rannikoilla olevia soita kiertää kaukaa sisämaan kautta. Vihdoin\nhe uupumuksesta nääntymäisillään saapuivat talvisatamaan, jossa toverit\nheitä tuskin tunsivat, siihen määrään he olivat matkalla ränstyneet.\nMagalhães lähetti neljäkolmatta miestä maihin viemään haaksirikkoisille\napua, viiniä ja leipää. Mutta vaikea oli näittenkin matka, muun\nmuassa vedenpuutteen vuoksi. Heidän täytyi sulatella lunta janonsa\nsammuttamiseksi. Onnellisesti he kuitenkin saapuivat perille ja heidän\nkanssaan palasi koko haaksirikkoisten joukko talvisatamaan. Myöhemmin\nvoitiin vielä pelastaa suurin osa tuhoutuneen aluksen varastoistakin\nynnä tykit. Serrão sai »Concepcion» laivan johdon.\n\nJo ennen talven päättymistä, elokuussa, Magalhães nosti ankkurit\nlähteäkseen satamasta, johon liittyi niin synkkiä muistoja ja jossa\nlisäksi oli jouduttu maanasukkaitten kanssa huonoihin väleihin.\nLaivaston aikomus oli lähteä Serrãon löytämään eteläisempään satamaan,\nmutta se oli äkkimyrskyn yllättämänä vähällä kärsiä haaksirikon,\nennenkuin sinne ennätti. Santa Cruz joen suulla sitten vietettiin pari\nkuukautta; aika käytettiin kalastamiseen ja laivain ruokavarastoitten\nlisäämiseen.\n\n\n\nMatkaa jatketaan.\n\n\nLokakuussa Magalhães päätti kevään edistyneen siksi pitkälle, että\nhän saattoi lähteä matkaa jatkamaan. Kun otaksuttiin salmen olevan\nlähellä, niin seurattiin rannikkoa niin läheltä kuin mahdollista.\nLokakuun 21 p. nähtiin rannassa aukko, joka näytti johtavan lahteen.\nNiemi sai nimekseen Cabo de las Virgenes ja lahti oli kauan etsitty\nsalmi! Sen olemassa oloa oli kauan aavistettu, niin että se kumma\nkyllä on piirretty muutamiin tätä retkeä aikaisempiin karttoihinkin.\nMutta tuskin oli siltä kukaan ennen Magalhãesia niin pitkällä käynyt.\nLuultavasti olivat kartanpiirtäjät otaksuneet Amerikan ulottuvan\netelään päin jotenkin yhtä pitkälle kuin Afrikakin ja niille vaiheille\nsalmen piirtäneet sen ja tuntemattoman Etelämaan välille, jonka\nolemassa olosta, Ptolemaioksen maantieteeseen luottaen, oltiin aivan\nvakuutettuja.\n\nMagalhães lienee ollut itse ensimäinen, joka huomasi hänen mukaansa\nnimitetyn salmen, taikka ainakin arvasi sen oikean luonteen. Hän\nlähetti »Concepcionin» ja »S. Antonion» sitä edeltäkäsin tutkimaan\nja kävi itse »Victorian» keralla ankkuriin, odottaakseen niitten\npalaamista. Pian nousi taas moinen kamala äkkimyrsky, jotka niissä\nseuduin ovat niin tavallisia, ja molemmat tiedustelulle lähteneet\nlaivat olivat vähällä kärsiä haaksirikon. Myrskyn asetuttua ne\ntulivat salmen ensimäiseen kaventoon, purjehtivat sen kautta, tulivat\nväljemmälle vedelle, löytäen sen takaa toisen ahtaamman kohdan, josta\nmiehistöt näkivät eteenpäin salmea niin kauas kuin katse kantoi\netelää kohti. Siitä he palasivat takaisin kertomaan tiedustelunsa\ntuloksista. Magalhães oli jo pelännyt heidän kärsineen haaksirikon.\nSitä suurempi oli ilo, kun he viisi päivää poissa oltuaan äkkiä\nilmestyivät salmeen, täysin purjein tullen ja kaikki liput liehumassa,\ntykeillä ampuen ja huutaen. Odottavat miehistöt arvasivat sanoman,\nyhtyivät riemunosotuksiin ja kiittivät Jumalaa ja Pyhää Neitsyttä.\nRipeästi kohosivat ankkurit ja kaikki laivat saattoivat vihdoin kääntää\nkeulan länttä kohti, ohjata väylään, jota niin hartaasti oli etsitty,\njoka niin suurien vaivain jälkeen oli löydetty, — joka piankin oli\njuonillaan melkoisessa määrin laimentava löytäjäin iloa, sillä tämä\nsalmiväylä on vielä tänä päivänä purjehtijoille maailman vaikeimpia.\nTiedustelijat olivat päättäneet salmen johtavan toiseen mereen,\nkoska se oli kauttaaltaan niin syvää, ettei pohjaa toisin paikoin\nensinkään tavattu, kosk’eivät vuorovedet olleet semmoisia, kuin ne\nolisivat lahdessa olleet, ja koska lisäksi vesi oli kovin suolaista.\nMagalhães kysyi päälliköittänsä mielipidettä matkan jatkamisesta.\nKaikki, »S. Antonion» luotsia Gomesia lukuun ottamatta, tahtoivat nyt\npurjehtia eteenpäin. Gomes, vaikka oli johtajan maanmies, oli hänen\nkanssaan vihoissa; mutta kieltämättä hän myös esitti pätevät syyt\nmielipiteelleen. Hän arveli, että kun salmi nyt oli löydetty, niin\noli viisaampaa palata Espanjaan ja tulla vereksin voimin, suuremmalla\nlaivastolla, löydettyä tietä edelleen purjehtimaan, sillä eihän tietty,\nkuinka pitkä matka salmesta vielä oli Molukeille. Magalhães sitä\nvastoin, joka ehkä arveli palaamalla menettävänsä retkensä hedelmät —\ntavallistahan oli uskoa uuden retkikunnan johto jollekulle toiselle\n— vaati matkaa jatkamaan ja jatkamaan, »vaikkapa täytyisi syödä\nnahka purjepuista». Innostus laivastossa oli nyt niin yleinen, että\nkaikki olivat hänen puolellaan. Molukkien luultiin jo olevan hyvinkin\nlähellä, jonkun lyhyen viikon purjehdusmatkan päässä vain. Jos olisi\nvoitu arvata, mikä todella edessäpäin odotti, ja kuinka sana sanalta\nMagalhãesin uhittelu nahkan syömisestä toteutuisi, niin tuskinpa olisi\nmatkan jatkamisesta tullut mitään.\n\n\n\nMagalhãesin salmi.\n\n\nSalmi, johon laivat nyt tunkeutuivat, on noin 600 kilometriä pitkä,\ntäynnään vuonomaisia haaroja ja umpikujia, mutkainen, äkkituulinen,\nmyrskyinen, vaikka yleiseen puhdasväyläinen. Kahden puolen\nkohoavat korkeat synkät vuoristot, toiset kukkulat parikin tuhatta\nmetriä korkealle. Kun lumiraja täällä Etelä-Jäämertä läheisessä\nmeri-ilmastossa on hyvin matalalla, niin on kahden puolen melkein\nyhtämittaiset jonot lumituntureita syvine pääsemättömine rotkoineen\nja glasiereineen, joista toiset ovat kuin jäätyneitä Niagaroita,\ntoiset, rinteillä päättyvät, kuin valtavia lasiseiniä rosoisien\nmustien kalliojyrkänteiden tai synkkien elottomien laaksojen päällä.\nMaisemat ovat samalla yksitoikkoiset ja jylhän mahtavat. Ilman tietoa\nsiitä, mitä edessä oli, mikä sola monesta lännen merelle johti, oli\nensimäisten purjehtijain tehtävä niin vaikea, että sen suorittaminen\non omiaan vielä tänä päivänä ihmetyttämään. Usein heidän täytyi\npäiväkausia luovittuaan ja taisteltuaan palata samaa tietä takaisin,\nkun sola lopulta päättyikin joko äkkijyrkkään kalliomuuriin tai\nkääntyi aivan toivottomalle suunnalle. Magalhãesin salmen länsiosissa,\njossa vesi syvyytensä ja vuorien synkkien varjojen vuoksi on melkein\npikimustaa, raivoaa melkein yhtämittainen myrsky, taivas on ainiaan\nsynkässä pilvessä, ilma sameata ja huuruista. Tavallisesti tuuli\npuhaltaa lännestä ja salmessa käy silloin voimakas virta samaan\nsuuntaan, mutta väylät ovat niin ahtaat, että luovimiseen tuskin on\njoka paikassa tilaa. Paljailta vuorilta syöksyvät myrskyvihurit rajulla\nvoimalla vuonoihin ja kohottavat veden lyhyiksi jyrkiksi aalloiksi,\njoita merimiehet ovat ruvenneet sanomaan »pirunaalloiksi», ne kun ovat\nvarsinkin purjelaivalle vaaralliset.\n\nSalmen etelärannoilta näkyi usein yöllä valkeita, ja sen vuoksi sen\npuoleinen maa sai Tulimaan nimen, joka sillä yhä vielä on. Kun oli\npurjehdittu 50 penikulmaa, niin tultiin paikkaan, jossa haarautui\nväyliä monelle suunnalle; oli lähetettävä laivoja kutakin tutkimaan.\nMagalhãesin oma laiva sillä välin kalasti ruokavarain apua, sillä\nruokavaroja ei ollut enää kuin kolmeksi kuukaudeksi. »S. Antonio»\nlaski täysin purjein kaakkoa kohti kulkevaan vuonoon, odottamatta\n»Concepcionia», jonka piti alkumatka kulkea sen kanssa yhdessä. »S.\nAntoniolla» oli petos mielessään — se palasikin takaisin Espanjaan.\n»Trinidadin» suuri vene, joka oli lähetetty tutkimaan luoteeseen\npäin kulkevaa vesisolaa, palasi jo kolmantena päivänä takaisin sillä\ntiedolla, että se oli löytänyt paikan, josta salmi kääntyi mereen.\nTämän ilosanoman saatuaan Magalhães lähetti »Victorian» etsimään »S.\nAntoniota» ja jättämään ennen sovittuun yhtymäpaikkaan kirjeen, jossa\nilmotettiin laivaston matkan jatkosta. Mutta »S. Antonio» ei enää\npalannut. Laivaväki oli luotsi Gomesin kannatuksella tehnyt kapinan\nkapteeniansa, portugalilaista Mesquitaa vastaan, jota syytettiin\nsiitä, että hän Juliano lahdessa oli neuvonut Magalhãesia julmuuteen\nkapinoitsijoita vastaan. »S. Antonio» aikoi paluumatkalla poiketa\nJuliano-lahteen pelastamaan Juan de Cartagenan ja papin, joka oli hänen\nkerallaan maihin viety; mutta joko poikkeusta ei tapahtunut taikka\nei maalle jätettyjä enää löydetty. Joku sen ajan kirjailija tosin\nväittää, että molemmatkin olisivat tällä tavalla palanneet takaisin,\nmutta tieto tuskin on luotettava. Kotimaassa »S. Antonion» miehet\nlevittelivät Magalhãesista kaikenlaisia parjauksia, ja Mesquita sai\nuskollisuutensa palkaksi olla vankeudessa aina siihen saakka, kunnes\nmaapallon toiselta puolelta saapui tietoja tositapauksista. Silloin\nhän pääsi vankeudesta ja sai palkinnoista osansa. Magalhães oli siten\nmenettänyt toisenkin laivan. Eikä hänellä paitsi lankoaan Duarte\nBarbosaa, enää ollut montakaan miestä, joihin saattoi ehdottomasti\nluottaa. Jos hän nyt olisi kutsunut upseerinsa neuvotteluun, niin hänet\nehkä olisi kumoon äänestetty. Siitä syystä hän pyysi heidän kirjallista\nmielipidettään, oliko viisaampaa jatkaa matkaa, vaiko palata takaisin.\nPäätöksen hän kuitenkin lupasi itse tehdä, silmällä pitäen, mitä\nlaivain turvallisuus ja kuninkaan etu vaativat. Vastauksissa, ainakin\ntoisissa, huomautettiin ruokavarain vähyyttä ja muitten varustusten\npuutetta mutta ei kuitenkaan suoraan vastustettukaan matkan jatkamista.\nMagalhães antoi seuraavana päivänä käskyn nostaa ankkurit. Oikealla'\npuolella oleva maa selväänkin oli mannermaata, vasemmalla puolella\nolevaa luultiin saareksi, koska sen poikki kuului kuin avoimen meren\nrantapauhua. Varovaisesti purjehdittiin ahtaita vuonoja eteenpäin,\nedellä veneet, jotka mittailivat väyläin syvyyttä, yöksi ankkuroiden.\nViidentenä päivänä vihdoin saavuttiin salmen suulle. Tykeillä ammuttiin\nilolaukauksia, kun Cabo Deseadon kohdalla lännessä avautui aava Tyyni\nmeri. Salmen purjehtimiseen oli kulunut kolme viikkoa, mutta jos tästä\najasta vähennetään ne päivät, jotka oli odotettu, niin oli varsinainen\npurjehdusaika 12 päivää.\n\n\n\nMatka Tyynen meren poikki.\n\n\nTyynelle merelle tultua kuoli toinen anastetuista patagonialaisista.\nHän oli vähitellen alistunut kohtaloonsa ja ollut hyvin avulias\nopettamaan kieltään espanjalaisille. Kun hän tunsi pahoin\nsairastuneensa, syleili ja suuteli hän ristiä ja halusi tulla\nkristityksi. Hänet kastettiin ja nimeksi annettiin Paavali.\n\nKuta pohjoisemmaksi tultiin, sitä leudommaksi muuttui ilma, tuuli\nsuotuisammaksi, niin että kestetyt vaivat melkeinpä unohdettiin.\nÄkkinäisten rajujen myrskyjen sijasta kuljettivat tasaiset\ntuulet laivastoa yli rauhaisan merenpinnan, ja kiitokseksi tästä\nystävällisestä vastaanotosta meri sai Tyynen meren nimen. Kolmeen\nkuukauteen kahteenkymmeneen päivään ei kohdattu ainoatakaan myrskyä.\n\nAluksi purjehdittiin Patagonian jylhää länsirannikkoa seuraillen,\nkuitenkin kaukana siitä ulapalla. Kalain paljous hämmästytti\nmerimiehiä. Italialainen aatelismies Pigafetta, joka oli retkellä\nmukana ja säännöllisesti pitämänsä päiväkirjan mukaan siitä kirjotti\ntäydellisimmän kertomuksen, kuvaa »albacores» ja »bonitos» kaloja,\njotka ajoivat takaa »colondrineja» (pääskyjä s.o. lentokaloja). »Takaa\najettuina nämä hyppäävät vedestä ja lentävät nuolen kantaman — niin\nkauan kun siivet ovat tuoreet — ja sukeltavat sitten taas mereen. Mutta\ntakaa-ajajat seuraavat niiden varjoa ja tultuaan sille paikalle, jossa\nne putosivat, hyökkäävät niiden kimppuun ja syövät suuhunsa — se oli\naivan ihmeellistä ja hupaisaa katsella.»\n\nJoulukuun 16 p. muutettiin suuntaa. Magalhães arveli purjehtineensa\nkyllin kauas pohjoiseen, voidakseen kääntyä suoraan Molukkeja kohti.\nSuunta sen vuoksi käännettiin 37:nnen eteläisen leveysasteen vaiheilta\nluoteiseksi. Mutta vanhat auktorit tuottivat Magalhãesillekin pahoja\npettymyksiä, samoin kuin häntä ennen Columbukselle ja vielä monelle\nhänen jälkeensäkin. Hän oli pahoin erehtynyt Tyynen meren laajuudesta.\nKului päivä päivän jälkeen, mutta maata ei vain näkynyt, ei muuta kuin\nmeren ääretön laaja pinta. 24 p. tammik. 1521, lähes kahden kuukauden\npurjehtimisen jälkeen, vihdoin nähtiin pieni puita kasvava saari, mutta\nse oli asumaton. Kun meri oli niin syvä, ettei luoti pohjannut, niin\njatkettiin vain matkaa. Yhdentoista päivän kuluttua nähtiin jälleen\nmaata, mutta sekin oli yhtä pieni ja asumaton saari kuin edellinen. Se\nsai »Haikalasaaren» nimen.\n\nMatkan suunta oli yhä luodetta kohti. Pettymys oli suuri, kun ei\nlöydetty semmoista maata, josta olisi saatu ruokavaroja, sillä\nlaivoilla vallitsivat nyt mitä surkuteltavimmat olot. Annokset oli\nvähennetty pienimpään mahdolliseen määrään. »Veden ja leivän puute oli\nniin suuri», kirjottaa Gomara, »että oli syötävä unssittain, ja kun\nvettä juotiin, niin täytyi nipistää sormilla nenäänsä, niin se haisi.»\nPigafetta antaa vielä värikkäämmän kuvauksen:\n\n»Purjehdimme kolme kuukautta ja 20 päivää tapaamatta maata, josta\nolisimme voineet saada ruokavaroja. Leipä oli hajonnut pölyksi, se\noli täynnään matoja ja rottien saastuttamaa, juomavesi oli samentunut\nja ruvennut haisemaan. Söimme nahkan, jolla suuri märssyraaka oli\nvyötetty, jottei se köysiä hankaisi. Tämä nahka oli sangen sitkeätä,\nsillä se oli ollut alati auringonpaisteessa, tuulessa ja sateessa,\nsitä oli päiväkaudet liuotettava merivedessä, ennenkuin se hehkuvassa\ntuhkassa paistettuna oli kelvollista syötäväksi. Rotat olivat\nherkkupaloja ja niistä maksettiin puolen dukattia kappaleesta. Kaiken\npahan lisäksi alkoi keripukki raivota ja siihen kuoli 19 miestä. Ellei\nJumala ja Pyhä Äiti olisi meille matkalla antanut hyvää säätä, niin\nolisimme tällä laajalla aavalla merellä kuolleet nälkään, enkä luule,\nettä kukaan ihminen toiste tekee semmoista matkaa.»\n\nPäivän toisensa jälkeen laivat tasaisen tuulen vetäminä kyntivät\nsuunnattoman laajaa merta. Kun oli saavuttu päiväntasaajalle,\nniin Magalhães suuntasi jonkun verran pohjoisemmaksi, tullakseen\nensinnä Kiinaan, jonka satamissa hän toivoi saavansa runsaammin\nsemmoisia tarpeita, kuin ränstyneiden laivain korjaukseen tarvittiin.\nLeveysasteet määrättiin pitkin matkaa jotenkin tarkkaan, mutta\nmaantieteellistä pituutta oli sen ajan apuneuvoilla vaikeampi selville\nsaada. Ainoastaan purjehditun matkan pituudesta voitiin arvata, millä\npaikalla maapalloa oltiin. Magalhães näyttää opettaneen perämiehiään\nvaarinottamaan kompassin poikkeukset, samoin kuin Columbuskin ensi\nmatkallaan.\n\n\n\nLadronit.\n\n\nTäynnään kurjuutta ja kärsimystä laivasto purjehti ja purjehti, ainiaan\nsuotuisalla tuulella, aamusta iltaan ja illasta aamuun tähystellen\netäiseltä taivaanrannalta maata. Vihdoin se kohosi merestä. Maaliskuun\n6 p. näkyi maata ja heti nähtiin, että se oli asuttu. Laivoja vastaan\nsaapui koko joukko veneitä. Mutta ensimäinen tuttavuus ei ollut\nrohkaiseva. Tuskin olivat laivat käyneet ankkuriin, ennenkuin asukkaat\nvarastivat päällikön laivan perästä veneen, leikaten poikki köyden,\njolla se oli kiinnitetty, ja veivät sen ihmeteltävän nopeaan mukanaan.\nToiset käden käänteessä kiipesivät laivoihin ja varastivat kaikki, mitä\nsuinkin irti saivat. Lopulta heidät täytyi ajaa pois väkivallalla ja\nsiitä syntyi kahakka, joka oli siksi tuima, että Espanjalaisten täytyi\nkäyttää ampuma-aseitakin. Magalhães, joka oli kovin pahoillaan veneensä\nmenetyksestä, laski vähän väljemmälle ja purjehti siellä yön, ollakseen\nturvassa salahyökkäystä vastaan. Mutta aamulla hän palasi takaisin ja\nmeni itse maihin, mukanaan puolisataa aseellista miestä, poltti kylän,\nanasti takaisin veneensä ja koko joukon ruokavaroja. Asukkaat pakenivat\npaikalla, kun ensimäiset arkipuusit oli laukaistu. Heillä ei ollutkaan\nmuita aseita kuin kalanluisia keihäitä, ei edes jousia ja nuolia. Kun\nheihin sattui jousipyssyn nuoli, niin he vetivät sen ulos ruumiistaan\nja katselivat sitä niin suurella hämmästyksellä, että sitä oli sääli\nnähdä, kuten Pigafetta vakuuttaa. Mutta merellä he aluksillaan, jotka\nolivat samanlaiset kummastakin päästä ja varustetut rinnakkaisvenholla\ntasapainon ylläpitämiseksi, liikkuivat hämmästyttävän nopeaan, voittaen\nlaivatkin, vaikka nämä kulkivat täysin purjein. Omituista oli sekin,\nettä vaikka ensimäinen yhtymys päättyi niin huonosti, niin olivat he\nkuitenkin tuota pikaa valmiita ryhtymään vaihtokauppaan muukalaisten\nkanssa, tuoden kaupaksi paljon kaikenlaisia ruokatavaroita ja hedelmiä.\nHe olivat köyhiä, mutta älykkäitä ja erinomaisen ovelia varkaita, jonka\nvuoksi nämä saaret saivat »Ladronien», s.o. »rosvojen saarien» nimen.\nNe saaret, jotka Magalhães näin löysi, olivat luultavasti Guam ja S.\nRosa.\n\n\n\nFilippinien löytö.\n\n\nKolmen päivän jälkeen, miehistön melkoisesti virkistyttyä, lähdettiin\nmatkaa jatkamaan. Kun oli viikkokausi purjehdittu, niin nousi merestä\nuusia maita, ensimäiseksi Filippinien Samarin saaren eteläkärki.\nEräälle saarelle, joka näytti asumattomalta, pystytettiin teltat\nja sairaat vietiin maihin. Sattumalta kulki siitä sivu suurehko\nsaaristolaisalus, joka oli kotoisin läheisestä Suluanin saaresta. Siinä\noli mukana muutamia ylimyksiä, jotka pelvotta lähestyivät muukalaisia.\nMagalhãesin käskystä heille annettiin kaikenlaista rihkamaa, ja\nmalaijit puolestaan antoivat vastalahjaksi kalaa, palmuviiniä,\nbananeja ja kookospähkinöitä. Samalla nähtiin ensimäiset mausteet,\njoista Espanjalaiset saattoivat arvata todella olevansa Molukkien\nläheisyydessä.\n\nMagalhães nimitti tämän saariston S. Lazaruksen saaristoksi, koska hän\nsen löysi mainitun pyhimyksen päivänä. Vasta muutamaa vuosikymmentä\nmyöhemmin se Espanjan silloisen kuninkaan mukaan sai Filippinien nimen.\nKuvaavaa saariston löytöhistorialle on, että Portugalilaiset sanoivat\nFilippinejä »idän saariksi», Espanjalaiset sitä vastoin »auringon\nlaskun saariksi».\n\nMaaliskuun 22 p. maanasukasten alus palasi takaisin lupauksensa mukaan,\ntuoden Magalhãesin laivoihin runsaasti hedelmiä, kookospähkinöitä,\noransseja, bananeja ja kukon merkiksi siitä, että heidän maassaan oli\nsiipikarjaakin. Mukana oli tällä kertaa Suluanin päällikkö, jolla\noli korvissa kultarenkaat, rannerenkaat samasta metallista, samoin\nkuin useimmilla muillakin saarelaisilla. Nämä kultakoristeet tietysti\nherättivät Espanjalaisten saaliinhimoa. Vereksiä vihanneksia saatuaan\nsairaat nopeaan paranivat. Magalhães kävi joka päivä maissa heitä\nkatsomassa ja juotti heille itse kookosmaitoa. Yhdeksän päivän kuluttua\nsairaat olivat siksi parantuneet, että voitiin matkaa jatkaa.\n\nTämän jälkeen tultiin saarille, joilla Magalhãesin malaijilaisen orjan\npuhumaa kieltä ymmärrettiin. Vasta siellä voitiin saada vähän käsitystä\nsiitä, missä oltiin. Espanjalaisten laivat, omituiset esineet ja tykit,\njoita aina sopivissa tilaisuuksissa paukuteltiin, herättivät asukkaiden\nkesken mitä suurinta ihmettelyä. Vielä enemmän he ihmettelivät\nMagalhãesilta kuullessaan, kuinka äärettömän laaja se meri oli, joka\nheidän saariltaan alkoi auringonnousua kohti. Merkilliset olivat heidän\nmielestään niinikään vieraitten rautapuvut, joihin eivät mitkään aseet\npystyneet. Saaren nimi oli Mazaga, nykyinen Limassaua. Magalhães\nlähetti erään kapteeneistaan italialaisen Pigafetan keralla kuninkaan\nvieraaksi. Pigafetta kuvaa vastaanottoa seuraavasti:\n\n\n\nMazagan kuninkaan vieraana.\n\n\n»Kun tulimme maihin, niin kuningas ojensi kätensä taivasta kohti ja\nkääntyi sitten meidän puoleemme. Me teimme samoin, ja niin tekivät\ntosiaan kaikki muutkin. Kuningas sitten tarttui minua käteen ja yksi\nhänen päälliköistään tarttui toveriani käteen, jonka jälkeen meidät\nsaatettiin jonkinlaisen ruohoista rakennetun teltan alle. Katoksessa\noli balangai eli suuri kanootti, jonka perään istuimme; keskustelimme\nsitten merkkien kautta, koska tulkkia ei ollut. Kuninkaan seuralaiset,\njoilla oli täydet aseet, miekat, keihäät, tikarit ja kilvet, jäivät\nseisomaan. Sitten kannettiin porsaskeittoa ja suuri vadillinen\nviiniä, ja joka kerran kun haukkasimme keittoa, joimme päälle viiniä.\nJos maljoihimme kulauksen jälkeen jotain jäi, — joka tosin harvoin\ntapahtui, — niin se paikalla kaadettiin pois toiseen astiaan. Kuninkaan\nmalja oli kaiken aikaa peitettynä, siitä ei juonut kukaan muu kuin\nhän ja minä. Ennen juomistaan hän kohotti kätensä taivasta kohti,\nkääntyi sitten meidän puoleemme, ja samalla kun hän oikealla kädellään\ntarttui maljaan, hän minua kohti työnsi vasemman kätensä nyrkin, niin\nettä minä ensin luulin hänen aikovan minua lyödä. Siten hän joi, ja\nminä juodessani toistin häntä kohtaan saman tempun, sillä niin näin\njuodessaan jokaisen tekevän toverilleen. Näillä menoilla ja ystävyyden\nosotuksilla söimme päivällisemme, enkä minä voinut välttää lihan\nsyömistä, vaikka oli pitkäperjantai.\n\n»Ennenkuin tuli illallisen aika, annoin kuninkaalle lahjat, jotka olin\nmukanani tuonut, kyselin kaikenlaisten esineitten nimiä ja kirjotin\nne muistoon, He ihmettelivät kovasti nähdessään minun kirjottavan\nja vielä enemmän, kun kirjotuksestani luin samat sanat. Sitten tuli\nillallisen aika. Kannettiin sisään kaksi suurta posliinimaljaa,\ntoisessa riissikeitosta, toisessa porsaan lihaa. Söimme illallisemme\nsamoilla menoilla kuin päivällisenkin. Sitten lähdimme kuninkaan\npalatsiin, joka oli melkein heinäsuovan näköinen, banaanin lehdillä\npeitetty ja neljän paalun varassa, niin että siihen täytyi nousta\nportaita. Majassa kuningas käski meidät istumaan ruokomatolle, ja sillä\nsitten istuimmekin jalat ristissä allamme kuin räätälin; puolen tunnin\nkuluttua kannettiin sisään paistettua ja paloteltua kalaa, verestä\ninkevääriä ja viiniä. Kuninkaan vanhin poika tuli istumaan minun\nviereeni, jonka jälkeen kannettiin enemmän ruokia, kalaa liemineen ja\nriissiä, jotka olivat prinssin kanssa syötävät. Toverini oli syönyt ja\njuonut niin paljon, että humaltui.\n\n»Kynttilöinä käytettiin 'anime' nimisen puun pihkaa, joka käärittiin\npalmu- tai bananilehtiin. Kuningas nyt merkeillä ilmotti haluavansa\nlähteä levolle, mutta jätti prinssin meidän seuraksemme. Hänen\nkerallaan nukuimme ruokomatoilla, päänalaisena lehvillä täytetyt\npielukset.»\n\nSeuraavana päivänä molemmat europpalaiset palasivat laivaan, kuningas\njäähyväisiksi suuteli heidän käsiään ja he suutelivat hänen käsiään.\nKuninkaan veli, joka hallitsi toista maata, lähti sitten laivoihin\nmuutaman miehen keralla, ja Magalhães pani heidän kunniakseen toimeen\npidot sekä lahjotti heille kaikenlaisia esineitä. tämä ruhtinas\nhallitsi erästä Mindanaon piiriä ja mainittua Suluanin saarta.\n\nPääsiäinen vietettiin mitä juhlallisimmin. Molemmat kuninkaat olivat\nsaapuvilla jumalanpalveluksessa, suutelivat ristiä ja polvistuivat\nkädet ristissä, niinkuin näkivät europpalaisten tekevän. Heille\nlahjotettiin risti ja orjantappurakruunu pyynnöllä, että ne\npystytettäisiin korkeimmalle vuorelle ja että niitä kumartaisivat\nkaikki. Sitten Magalhães kysyi uusilta ystäviltään, oliko heillä\nparaillaan sotaa kenenkään kanssa, ja lupasi lähteä paikalla\nkurittamaan heidän vihollisiaan. Kuninkaat vastasivat, että he tosin\nolivat kahden saaren kanssa sodassa, mutta ettei vuodenaika ollut\nsovelias sotatoimiin. He kiittivät kuitenkin tarjotusta avusta. Risti\nsitten juhlasaatossa kannettiin vuoren kukkulalle ja europpalaiset\nkunnioittivat sitä, lukien jokainen »Pater nosterin» ja »Aven», jonka\njälkeen nautittiin kuninkaan tarjoamia virvokkeita. Kuningas sitten\npyysi Magalhãesilta apua laihonsa korjaamiseen ja tämän tapahduttua\ntuli itse heitä opastamaan suurempaan kauppapaikkaan, jossa he\nsaattoivat ruveta vaihtamaan tavaroitaan.\n\n\n\nSebu.\n\n\nMatkalla nähtiin eräällä saarella suuria lepakoita, »lentäviä kettuja»,\njoitten liha Pigafetan mielestä maistui linnun lihalta. Eräällä\ntoisella saarella nähtiin lintuja, jotka peittivät munansa kekoihin,\njättäen ne sinne hautumaan. Samat linnut ovat yhä vielä näiden\nsaaristojen omituisimpia eläinilmiöitä. Huhtikuun 7 p. espanjalainen\nlaivasto kävi ankkuriin Sebun satamassa. Laivat liputettiin ja tykeillä\nammuttiin; asukkaat suuresti pelästyivät. Kun heille oli ilmotettu\nvieraitten rauhallinen tarkotus, niin saaren kuningas lähetti sanomaan,\nettei hänen satamaansa saanut kenkään tulla veroa maksamatta. Mutta\nMagalhães vastasi, ettei maailman mahtavin kuningas kenellekään\nveroa maksa ja että hän tarjosi sotaa taikka rauhaa, sen mukaan kuin\nkukin halusi. Satamassa sattui olemaan eräs siamilainen kauppias,\njoka oli kuullut Portugalilaisten urotöistä Intiassa, ja hän kehotti\nkuningasta valitsemaan rauhan. Siitä saatiinkin aikaan mitä paras\nystävyys kuninkaan ja Espanjalaisten välillä. Solmittiin rauhanliitto\nja veriveljeys, jonka kautta Espanjalaiset saivat yksinomaan oikeuden\nkaupantekoon Sebun kuninkaan maissa. Sebun asukkaat ilmottivat\nmielihyvällä rupeavansa kristityiksi, kun opin peruspiirteet oli heille\nselitetty.\n\nSitten alkoi kaupanteko. Espanjalaiset rakensivat maalle kauppavajat\nja asettivat niihin tavaroitaan, jotka herättivät mitä suurinta\nihmettelyä. Pronssi- ja rauta-esineillä saatiin runsaasti kultaa,\nmuilla esineillä ruokatavaroita. Magalhãesin täytyi kieltää miehiään\nmenettämästä kaikkia tarve-esineitään kultaa niillä vaihtaakseen.\nSebun asukkailla oli mitat ja painot ja muutoinkin he olivat koko\njoukon sivistyneempiä kuin ne ihmiset, joitten kanssa siihen saakka oli\njouduttu tekemisiin. Huhtikuun 14 p. kuningas juhIallisesti kastettiin\nkristinuskoon. Samalla kertaa kastettiin Limassauankin kuningas ja\npaljon Sebun ylimyksiä. Sebun kuningas sai nimekseen Carlos Espanjan\nkuninkaan mukaan. Kuningatar kastettiin Johannaksi, Limassauan\nkuningatar Isabellaksi. Alempi kansa riensi sitten kilvan kastattamaan\nitseään, niin että laivain papilla oli täysi työ. Yhtenä päivänä\nkastettiin 800 henkeä.\n\nTämän jälkeen Magalhães kutsui kokoon kuninkaan veljet ja vasallit,\njoitten hän oli kuullut niskottelevan kuningasta vastaan, ja uhkasi\ntuomita heidät kaikki kuolemaan, elleivät he siitä pitäen osottaneet\ntäydellistä kuuliaisuutta hänen, Magalhãesin, liittolaista ja\nveriveljeä kohtaan. Vasallit lupasivat, mutta eräs heistä sitten\nkatui lupaustaan ja kapinoi, jonka vuoksi Espanjalaiset polttivat ja\nhävittivät hänen kylänsä, pystyttäen ristin savuaville raunioille.\nSebun kuningas tämän johdosta lahjoitti Magalhãesille kalliita\nkultakoristeita ja jalokiviä.\n\nMutta Magalhães oli huomannut, etteivät he olleetkaan lupauksensa\nmukaan polttaneet epäjumaliaan, vaan edelleenkin niitä palvelivat. Hän\nmoitti heitä siitä ankarasti. Hänelle vastattiin, että kuninkaan veli\noli sairaana, jonka vuoksi uhreja täytyi jatkaa. Magalhães silloin\nsanoi, että hänen uskonsa tiesi sitä vastaan paremman keinon, pani\ntoimeen kirkollisen juhlakulun ja saapui sen keralla sairaan ruhtinaan\nmajalle. Tämä ei voinut puhua, ei liikkua, kastettiin ja parani\nviidessä päivässä. »Tämä suuri ihme tapahtui silmäimme edessä», sanoo\nhurskas kirjottaja, joka tapauksen kertoo. Parannuttuaan mies poltti\nmajassaan olevan epäjumalankuvan, kävi meren rantaan, jossa oli useita\nuhritemppeleitä, ja antoi hävittää ne. Maan asukkaat repivät ne huutaen\n»Castille, Castille», ja sanoivat, että jos Jumala heille soi elämän,\nniin he polttaisivat vaikka kuinka paljon epäjumalankuvia, vaikkapa ne\nolisivat itse kuninkaan palatsissa. Mutta Espanjalaisten saavuttama\nsuuri mahti oli lyhytaikainen. Sitä ei kestänyt kuin muutaman päivän,\nja vielä nopeampi oli sen kukistus kuin synty.\n\n\n\nMagalhãesin kuolema.\n\n\nNe rettelöt, jotka sitten johtivat sotaan ja Magalhãesin kuolemaan,\nalkoivat ennen mainitun kylän polttamisesta. Maktanin kapinallisen\nruhtinaan alapäällikkö pyysi Magalhãesin apua hallitsijaansa vastaan,\nja Magalhães paikalla suostui tuumaan, saaden Sebun hallitsijankin\nlähtemään sotaretkelle, vaikka hän alussa esteli.\n\nMagalhães itse lähti retkelle, kuusikymmentä miestä mukanaan. Sebun\nsulttaanilla oli tuhat miestä ja monta sotakanoottia; Espanjalaiset\nlähtivät kolmella veneellä. Maktanin pieni saari on aivan Sebun\nvieressä, muodostaen sen sataman. Yöllä lähdettiin matkaan ja aamun\nvaljetessa saavuttiin perille. Magalhães ensin lähetti vastustajalleen\nkehotuksen, että hän suostuisi veroa maksamaan, jossa tapauksessa\nhänelle ei mitään pahaa tapahtuisi. Mutta viholliselta saatiin jyrkkä\nepuu vastaukseksi. Maktanin asukkaat olivat linnottaneet kaupunkinsa\naidoilla, salaojilla ja kuopilla. Sebun kuningas tarjoutui itse\nhyökkäämään ja ratkaisemaan taistelun, mutta siitä Magalhães ei\ntahtonut mitään tietää, vaan taisteluinnosta palaen sanoi päin vastoin\nEspanjalaisten aikovan yksin näyttää uudelle liittolaiselleen, miten\nhe osasivat taistella. Veneet eivät kuitenkaan koralliriuttain vuoksi\npäässeet rantaan, vaan Espanjalaisten täytyi kaalata jonkun matkan ja\njättää ne ulommaksi. Mutta tuskin oli Magalhães, 48 miestä kerallaan,\nmaihin päässyt, ennenkuin hänet piiritti vihollinen joukko, jossa\noli tuhansia taistelijoita. Keihäitä, nuolia ja kiviä sateli joka\npuolelta, mutta niin lähelle vihollinen ei laskenut, että hyökkääjät\nolisivat voineet teräaseitaan käyttää. Espanjalaiset suotta kuluttivat\nampumavarojaan. Vaikka haarniskat olivat hyvänä suojana, niin alkoivat\nhe kuitenkin toinen toisensa jälkeen saada raajoihinsa haavoja.\nMagalhães sytytti kylän palamaan, mutta siitä viholliset vain kävivät\nentistä hurjemmiksi. Pari espanjalaista sai kylää sytyttäessään\nsurmansa. Magalhães huomasi, ettei hän saisi mitään aikaan, ja käski\nperäytyä. Hän olisi suonut peräytymisen tapahtuvan vähitellen ja\nhyvässä järjestyksessä, mutta Espanjalaiset, kauhistuen tappion\nuhkaa ja vankeuden kamaluutta, syöksyivät suin päin pakoon, jättäen\npäällikkönsä, joka oli saanut jalkaansa haavan, hitaasti peräytyen\nrantaa kohti kymmenkunnan miehen kanssa pitämään puoliaan. Magalhães\npääsikin rantaan, mutta veneet olivat niin kaukana, ettei niistä ollut\nmitään apua.\n\nKun oli peräydytty meressä siksi, että vesi ulottui polviin saakka,\nniin alkuasukkaat, joita kihisi joka puolella, tekivät hurjan\nhyökkäyksen. Pigafetta kertoo tapauksen viimeisen vaiheen seuraavasti:\n\n»Siten taistelimme tunnin, taikka enemmänkin, kunnes vihdoin eräs\nintialainen bambukeihäällä haavotti kapteenia (Magalhãesia) kasvoihin.\nMagalhães raivoissaan upotti keihäänsä intialaisen rintaan ja jätti\nsen siihen. Mutta kun hän sitten aikoi paljastaa miekkansa, niin hän\nei voinutkaan vetää sitä tupesta kuin puoleksi, koska oli saanut\nkäsivarteensa keihään haavan. Tämän huomatessaan kaikki viholliset\nhyökkäsivät Magalhãesin kimppuun ja eräs heistä suurella miekalla iski\nhänen vasempaan sääreensä niin kovaa, että hän kaatui kasvoilleen.\nSitten intialaiset hyökkäsivät hänen kimppuunsa rautakärkisillä\nbambukeihäillä ja miekoilla ja kaikilla aseilla, mitä heillä oli, ja\nlävistivät hänen ruumiinsa - meidän peilimme, meidän valomme, meidän\nlohduttajamme, meidän uskollisen oppaamme — kunnes he tappoivat hänet.\nIntialaisten häntä läheltä ahdistaessa hän monta kertaa kääntyi ympäri\nmeitä kohti nähdäkseen, olimmeko kaikki turvassa, ikäänkuin ei hänen\nitsepintaisella vastarinnallaan olisi ollut muuta tarkotusta kuin\nviivyttää vihollista, jotta hänen miehensä joutuivat pakenemaan. Me\njotka taistelimme hänen kerallaan viimeiseen saakka ja olimme haavoja\ntäynnä, nähdessämme hänen kaatuvan hyökkäsimme veneillemme, jotka\nparaikaa tekivät lähtöä... Hänen kerallaan kaatui kahdeksan meikäläistä\nja neljä kastettua intialaista. Sitä paitsi meistä suuri osa oli\nhaavottunut, minä itse muiden mukana. Vihollinen menetti ainoastaan\nviisitoista miestä.»\n\nMagalhães sai näin varomattomuutensa kautta surkean lopun, juuri\nkun hänen suuri yrityksensä oli onnistunut. Koko sotaretki Maktania\nvastaan oli turhaa toimikiihkoa liian pienillä voimilla. Mutta ei hän\nespanjalaisilta sotureiltaan saanut sitä kannatusta, johon oli tottunut\nmaanmiestensä keralla Intiassa taistellessaan. Suru ylipäällikön\nkaatumisesta oli suuri ja Sebun kuninkaan kerrotaan itkeneen sanoman\nkuullessaan. Veneet palasivat laivoihin ja vielä samana iltana\nlähetettiin Maktanin kuninkaan luo lähettiläitä pyytämään pois\nMagalhãesin ruumista. Mutta vaikka siitä luvattiin suuret lunnaat, niin\nei vihollinen sitä luovuttanut. Varmaan ei tiedetä paikkaa, jossa hän\nkaatui, mutta lähiseuduille Espanjalaiset myöhemmin ovat rakentaneet\nmuistopatsaan.\n\nMagalhães oli lähes 41 vuoden ikäinen kuollessaan. Vaikk’ei hän\nvielä ollutkaan saapunut Maustesaarille, matkansa päämäärään, oli\nhän kuitenkin suurimmat vaikeudet voittanut. Hän oli löytänyt salmen\nEtelä-Amerikan poikki ja purjehtinut maapallon suurimman, siihen\nsaakka aivan tuntemattoman meren laidasta laitaan. Hän oli suorittanut\npurjehdusretken, joka on kaikkien aikain mainehikkain. Magalhãesin\nparas avu oli kestävyys suurimmissakin vaaroissa, vaikeimmissakin\noloissa. Matkalla Tyynen meren poikki hän kesti nälkää ja puutetta\nkilvan miehiensä kanssa. Hänen luonnettaan on eri tavoin arvosteltu.\nToiset ovat moittineet häntä julmaksi ja keinojaan katsomattomaksi,\nviitaten siihen tapaan, jolla hän kukisti laivastonsa kapinan\nPatagonian rannikolla. Hän oli siinä suhteessa aikansa ja etelämaan\nlapsi ja vaikean asemansa vuoksi pakotettu epätoivon tekoihin. Hän\noli ennen kaikkea soturi ja merimies, toimen ja käytännön mies, ja\nvaikka emme voikaan asettaa hänen luonnettaan, sen enempää kuin hänen\nmatkansa maailmanhistoriallista merkitystäkään, Columbuksen luonteen ja\nretken rinnalle, niin on hän kieltämättä mainittava suuren genovalaisen\njälkeen löytöretkien historian toisena miehenä.\n\n\n\nRetkikunta Molukeilla.\n\n\nMagalhãesin kuoleman kautta muuttui alkuasukkaitten mieliala\nkokonaan. Usko muukalaisten voittamattomuutcen hävisi samalla, ja\nviipymättä kudottiin kavala juoni heidän tuhoamisekseen. Mikä sai\nSebun kuninkaan niin äkkiä pettämään uudet ystävänsä, siitä ovat\ntiedot ristiriitaiset. Yhden kertomuksen mukaan retkikunnan petti\nMagalhãesin orja, Malakasta kotoisin oleva Enrique, joka Maktanin\ntappelussa oli saanut vähäpätöisen haavan. Herransa kuoltua hän\naikoi ruveta kokonaan toimettomaksi, mutta koska häntä tarvittiin\ntulkkina, niin Duarte Barbosa mitä ankarimmin häntä nuhteli, uhaten\nsamalla rankaista, ellei hän paikalla lähtenyt liikkeelle. Kostoksi\nEnrique päätti pettää retkikunnan ja meni muutaman päivän kuluttua\nSebun kuninkaan luo, viekotellen hänet vähällä vaivalla salajuoneen\nEspanjalaisten tuhoamiseksi. Kuningas kutsui laivaston etevimmät miehet\npitoihin, antaakseen muka heille kalliin lahjan, joka oli vietävä\nEspanjan kuninkaalle. Neljäkolmatta espanjalaista, joukossa vasta\nvalitut kapteenit Duarte Barbosa ja Juan Serrão, ynnä tähtitieteilijä\nSan Martin, noudatti kutsua. Pigafetta jäi laivoihin, koska hän ei\nollut haavoistaan parantunut, Carvalho, koska hän pelkäsi petosta.\nPidoissa kaikki surmattiin, ainoastaan Serrão jäi henkiin. Carvalho\nhyökkäyksestä kuultuaan antoi paikalla nostaa ankkurit, eikä uskaltanut\nenää sen vertaa lähestyä, että olisi ostanut vapaaksi haavotetun\nSerrãon, joka oli tuotu meren rannalle sitä pyytämään; Serrãon loppu on\ntietämätön. Kun miehistöä ei enää riittänyt kaikkiin laivoihin, niin\n»Concepcion» huonoimpana sytytettiin palamaan.\n\n»Trinidad» ja »Victoria» lähtivät sitten Maustesaaria hakemaan,\nharhaillen kauan tässä laajassa saaristossa, ennenkuin perille\nlöysivät. Carvalhon ja Espinosan johdolla purjehdittiin ensinnä etelään\nMindanaoon ja sieltä Cagayaniin lähelle Borneota, jossa tavattiin\nBorneosta karkotettuja maureja. Sitten kuljettiin koillista kohti\nPalavaniin, yhä Maustesaarien haussa, ja saatiin sieltä ruokavaroja.\nTämän jälkeen palattiin taas Borneoon, Bruneihin, joka oli mereen\npaaluille rakennettu ja melkoinen kaupunki. Espanjalaiset tekivät\nsiellä kauppaa, kävivät kuninkaan palatsissakin, elefanteilla\nratsastaen, mutta sitten syntyi selittämättömän väärinkäsityksen kautta\nkahakka ja vahingosta viisastuneina he näkivät viisaimmaksi lähteä\npois. Pari merimiestä jäi Bruneihin — he ehkä olivatkin karkureita,\n— mutta Espanjalaisetkin puolestaan saivat käsiinsä useita ylhäisiä\nbruneilaisia, joista Carvalho salaa korkeita lunnaita vastaan päästi\npois etevimmän, pitäen itse rahat.\n\nBorneosta purjehdittiin jälleen itää kohti ja tultiin Mindanaon\neteläpäähän, ja vasta sieltä ohjattiin etelää kohti Molukeille, jonne\nvihdoin saavuttiin 8 p. marrask. 1521. Matkalla oli oltu kaikkiaan\nkaksi ja neljännes vuotta, ennenkuin vihdoinkin voitiin käydä ankkuriin\nTidorin satamassa tykkien paukkuessa, lippujen liehuessa ja juhlallisen\nhymnin kohotessa ilmaan. Portugalilaiset olivat levitelleet semmoista\nhuhua, että muka Molukit olivat matalassa meressä, että sumut ja kaiut\nhaittasivat purjehdusta, mutta Espanjalaiset nyt huomasivat nämä puheet\nvääriksi, sillä väylät päin vastoin olivat puhtaat ja syvät.\n\nTidorin radsha otti Espanjalaiset suurella riemulla vastaan ja teki\nheidän kanssaan mielihyvällä mitä edullisimman kauppasopimuksen, sillä\nEspanjalaiset maksoivat mausteista paljon korkeammat hinnat kuin\nPortugalilaiset, jotka olivat asettuneet Ternateen, Tidorin kilpailijan\nluo. Espanjalaiset sen kuultuaan lähettivät Portugalilaisten luo\nairueen, kehottaen heitä saapumaan rauhalliseen neuvotteluun; mutta\nsen Portugalilaiset kielsivät, koska se muka olisi loukannut Ternaten\nhallitsijaa. Tämä kuitenkin sittemmin antoi luvan, ja Portugalin\nkauppa-asiamies Lorosa, joka oli oleskellut Intiassa kymmenen vuotta,\ntuli Espanjalaisten vieraaksi, ihmetellen kovasti, että he olivat\nmaksaneet niin korkeita hintoja. Samalla hän kertoi, että Manuel\nkuningas oli lähettänyt laivoja sekä La Plata joelle että Hyvän toivon\nniemen edustalle Magalhãesin laivastoa pidättämään, jota paitsi\nIntiasta käsin piti lähetettämän Molukeille kuusi sotalaivaa, estämään\nMagalhäesia sinne pääsemästä; mutta sota Turkkilaisia vastaan oli\nvaikuttanut, että nämä laivat tarvittiinkin Punaisella merellä.\n\n\n\n»Victoria» purjehtii maan piirin umpeen.\n\n\nJoulukuun puolivälissä »Trinidad» ja »Victoria» olivat ottaneet\ntäydet maustelastit ja lähteneet rannasta uusin purjein, joissa oli\nGalician Pyhän Jaakopin risti ja kirjotus: »Tämä on meidän onnemme\nkuva.» Mutta silloin »Trinidad» odottamatta sai vuodon, jota eivät\nradshan sukeltajat voineet tukkia. »Victorian» oli lähdettävä yksin\nmatkaan ja »Trinidad» oli purettava korjausta varten. 21 p. joulukuuta\n»Victoria» lähti merelle, kevennettyään kuormaansa jonkun verran, koska\nlaiva oli ottanut liian paljon mausteneilikoita. Päällikkönä oli nyt\nSebastian del Cano, laivaväkeä oli 47 europpalaista ja 13 intialaista.\nEnsin poikettiin Burussa, sitten Ombaissa ja Timorin pohjoisrannalla\nottamassa ruokavaroja ja vettä. Jaavan eteläpuolitse purjehdittiin\nedelleen niin kauas etelään, että nähtiin Amsterdam-saari, joka on\nIntian meren eteläosassa, Afrikan ja Australian keskivälillä. Ehkä\nkuljettiin hyvinkin läheltä Australian ohi. Tämä poikkeus tavallisesta\nväylästä aivan tuntemattomille vesille tapahtui tietysti väjyvien\nPortugalilaisten välttämiseksi; ehkä del Cano lisäksi toivoi tällä\nmatkalla löytävänsä »Kulta- ja Hopeasaaret», joilla saataisiin\nheittää kallis maustelasti mereen ja poimia laiva täyteen puhtaita\nkultanokareita.\n\nPitkä matka alkoi vihdoin uuvuttaa sekä laivaa että miehistöä.⁻\nHuhtikuun 3 p. täytyi jälleen, samoin kuin usein ennenkin, kääriä\nkaikki purjeet ja ruveta alusta korjaamaan. Se vuoti melkoisesti.\nMiehistö, niin kauan kuumassa ilmanalassa oltuaan, alkoi kärsiä\nvilusta. Liha oli pahentunut, niin ettei sitä enää voinut syödä; suolan\npuute oli estänyt sitä kunnolla säilyttämästä. Ei ollut muuta syötävää\nkuin riissiä. Taudit alkoivat tehdä tuhojaan ja lopulta oli yleinen\nheikkous siihen määrään vallalla, että paljon ajateltiin, eikö pitänyt\npurjehtia portugalilaiseen Mosambikiin apua saamaan. »Mutta suurempi\nosa meistä piti kunniaa vielä henkeäkin kalliimpana», lausuu Pigafetta,\n»ja sen vuoksi päätimme pyrkiä suoraan Espanjaan, tuli mikä tuli.»\n\nNeljättäkymmenettä ja neljättäkymmenettäensimäistä leveyspiiriä\nseuraillen purjehdittiin edelleen länttä kohti, purjehdittiin\nkokonainen kuukausi, sillä oltiin länsituulien vyöhykkeessä ja siis\nvastatuulissa. Toukokuun 8 p. vihdoin tavattiin Etelä-Afrikan korkea\nranta ja käytiin seuraavana päivänä ankkuriin. »Victoriassa» oli\nluultu, että jo aikoja sitten oltaisiin Hyvän toivon niemen ohi.\nToukokuun 16 p. menetettiin Agulhas-niemen edustalla kovassa myrskyssä\netumaston latva ja raakapuu. Kun oli niemen ohi päästy, poikettiin\nmaihin korjaamaan. Sitten lähdettiin jälleen vaivalla eteenpäin\ntaistelemaan, vaikka keripukki ja nälkä olivat vieneet melkein kaikki\nvoimat. Lähes kolmasosa europpalaisista oli kuollut sen jälkeen kun\nMolukeilta lähdettiin, kolmestatoista intialaisesta yhdeksän. Pigafetta\noli melkein ainoa, joka oli yhä vieläkin terve. »Me huomasimme\nihmeellisen asian», hän sanoo, »ruumiita mereen heittäessämme.\nKristityt jäivät veteen kasvot taivasta kohti — mutta intialaiset\nkääntyivät kasvot alaspäin.»\n\nAfrikan länsirannalla luoviminen päättyi, ja saatiin taas purjehtia\nmyötämukaisilla tuulilla. Kesäk. 8. p. kuljettiin päiväntasaajan\npoikki, mutta laiva oli niin kaikin puolin rappeutunut, että arveltiin\naivan mahdottomaksi purjehtia Viheriän niemen saaria kauemmaksi. Vaikka\nne olivatkin Portugalilaisten hallussa, päätettiin sen vuoksi poiketa\nmaihin korjaamaan ja varsinkin ruokavaroja saamaan. Laskettiin siis\nS. Jagon satamaan ja sanottiin oltavan paluumatkalla Amerikasta. Muun\nmuassa tiedusteltiin viikon päivää, sillä tahdottiin verrata, oliko\nlaivalla päivät oikein merkitty. »Se meitä kovin kummastutti», kertoi\nPigafetta, »että heillä oli torstai, vaikka meillä laivalla vasta\noli keskiviikko. Ja kuitenkin olin joka päivä merkinnyt tapaukset\npäiväkirjaani, koska alati olin terve. Vasta myöhemmin saimme tietää,\nettemme olleetkaan erehtyneet, emmekä jättäneet yhtä päivää lukuun\nottamatta, vaan että semmoinen ero syntyy, kun purjehditaan maan ympäri\nlännen kautta itään. Silloin aika lyhenee yhden päivän niihin verraten,\njotka ovat samalla paikalla.»\n\nKun »Victorian» vene souti maihin kolmannen kerran, pidätettiin\nse, koska maissa sillä välin oli saatu selville, että laiva olikin\nMagalhãesin laivoja. Sebastian del Canoa vaadittiin antautumaan.\nViipymättä hän kuitenkin nosti ankkurin, jättäen miehet maihin, ja\nsaapui onnellisesti Guadalquivirin suuhun, S. Lucarin satamaan.\nAinoastaan kahdeksantoista miestä oli jäljellä koko retkikunnasta,\nnekin suureksi osaksi sairaina. 8 p. syyskuuta saavuttiin Sevillaan.\nSeuraavana päivänä »Victorian» miehet, s.o. ne jotka kävelemään\npääsivät, kulkivat juhlallisessa saatossa Santa Maria del Antiguan\nkirkkoon kiittämään onnellisesta palaamisesta. Sitten lähti koko\npalannut joukko kuninkaan luo Valladolidiin. Del Cano miehineen\notettiin armollisesti vastaan ja sai vaakunakilven, jossa sulkatöyhdön\npäällä oli maapallon kuva ja kirjotus Primus circumdedisti me\n(ensimäiseksi kuljit minun ympärini). Pigafetta tässä tilaisuudessa\nantoi kuninkaalle omakätisen päiväkirjansa. Mainitsemista ansaitsee,\nettä vaikka niin monta laivaa oli menetetty, niin oli kuitenkin\n»Victorian» tuoma kuorma niin arvokas, että se korvasi koko retkikunnan\nkustannukset.\n\nTranssylvanus lausuu julki ne ihailun ja ylpeyden tunteet, joita tämä\nmatka herätti, seuraavin sanoin: »Miehemme totisesti ansaitsevat\nikuisen kunnian suuremmalla syyllä kuin Argonautit, jotka Jasonin\nkanssa purjehtivat Kolkhiiseen, ja paremmin heidän laivansa (Victoria)\nansaitsisi paikan tähtitarhoissa kuin Argo.»\n\nVielä ennenkuin Sebastian del Cano ennätti Valladolidiin, saapuivat\nkotimaahan Viheriäniemen saarilta nekin miehet, jotka oli sinne\njätetty; he tulivat Intiasta palaavalla portugalilaisella laivalla ja\nennättivät Valladolidiin yhteiseen vastaanottoon.\n\n\n\n»Trinidadin» loppu.\n\n\nHuonommin kävi niitten, jotka olivat »Trinidadin» kera jääneet\nMolukeille. Kun laiva oli korjattu, lähti se huhtikuun alussa v. 1522\nmerelle, mukanaan arvokas kuorma ja 50 europpalaista, sekä kaksi\nsaarelaista luotseina. Espinosa, joka oli laivan päällikkönä, päätti\npalata takaisin Tyynen meren poikki, mutta vastaiset tuulet ajoivat\nhänen laivansa kauas pohjoiseen. Kuukausia harhaillen ja kärsien paljon\nvilua ja ruokatavarain puutetta laiva menetti suuren osan väestään ja\nsitten viisi päivää kestäneessä myrskyssä pahasti vikautui ja menetti\nison mastonsa. »Trinidadin» täytyi palata takaisin Molukeille, jonne\nsillä välin oli saapunut melkoinen portugalilainen laivasto Briton\njohdolla, sekä lopuksi antautua Portugalilaisten armoille. Kuvaavaa\nPortugalilaisten kateellisuudelle on se julma kohtelu, jonka alaisiksi\nnämä haaksirikkoiset sitten joutuivat. »Trinidad» purettiin, mutta\najautui kesken purkausta äkkimyrskyssä rantaan ja ruhjoutui. Sen\nmiehistöä kaikin tavoin nöyryytettiin saarelaisten nähden, jotta\nnäiden luottamus Espanjaan raukeisi. Sitten heidät vietiin Ternateen,\njossa heitä pidettiin neljä kuukautta siinä toivossa, kuten Brito\njulkisesti tunnusti kuningas Manuelille kirjottamassaan kirjeessä,\nettä he siellä epäterveellisessä ilmanalassa kuolisivat — hirttää\nhän ei heitä sentään tahtonut ilman kuninkaan lupaa. Ternatesta\n»Trinidadin» onneton miehistö vietiin Bandaan, sitten Malakkaan ja\nedelleen Kotshiniin, jossa saivat viettää kokonaisen vuoden, ennenkuin\nvihdoin pääsivät palaamaan Espanjaan. Pitämällä näitä raukkoja\ntahallaan epäterveellisissä seuduissa Portugalilaiset saivat heidän\nlukunsa siihen määrään vähenemään, että lopulta ainoastaan neljä saapui\nLissaboniin, ja sielläkin heitä vielä pidettiin seitsemän kuukautta\nvankina, ennenkuin he vihdoin pääsivät vapaiksi.\n\nKaikkiaan palasi Espanjaan 35 miestä niistä 280:slä, jotka Magalhãesin\nkeralla olivat lähteneet.\n\n\n\n\nRiita Molukeista.\n\n\nVaikka Portugalilaiset aluksi saivatkin Molukit haltuunsa ja\nkarkottivat Magalhãesin laivastolla tulleet Espanjalaiset, ei Espanja\nkuitenkaan luopunut saamastaan jalansijasta. Molukkien kauppa oli\nsiksi tuottavaa, että Magalhãesin avaamaa tietä päätettiin kulkea\nedelleenkin, vaikka olikin nähty sen suunnaton pituus ja purjehduksen\nvaikeudet. Erotus sen ja itätien välillä ei ollut niin mahdoton, ettei\nolisi kannattanut yrittää. Länsitie oli sen verran pitempi kuin matka\nBrasilian rannikolta Sevillaan, ja Panaman kannaksen poikki se oli,\nniinkuin nykyisin voimme oikeilta pallokartoiltamme mitata, melkein\ntarkalleen yhtä pitkä.\n\nTuskin oli vuosi kulunut Sebastian del Canon paluusta, niin sai\nFerdinand Cortes Kaarlo V:nneltä toimeksi tutkia, eikö Mexicon\npohjoispuolelta löytyisi suorempaa väylää Tyynelle merelle. Samalla\nkoetettiin saada Portugalin kanssa toimeen sopimus Molukkien\nomistuksesta.\n\n\n\nBadajozin juntta.\n\n\nHuhtikuussa 1524 kokoontui kummankin maan puolesta kolme lakimiestä,\nkolme tähtitieteilijää ja kolme luotsia sillalle, joka oli Badajozin\nja Elvan kaupungin välillä pienen rajajoen Cayan poikki. Nämä henkilöt\nmuodostivat kuulun »Badajozin juntan», josta aikanaan paljon ivaa\nlaskettiin. Aina toukokuun lopulle saakka juntta piti kokouksiaan\nvuoron kummassakin kaupungissa ja koetti päästä selvyyteen siitä,\nkenelle Molukit Tordesillaan määritelmän mukaan kuuluivat. Mutta\npäätöstä oli kun olikin mahdoton aikaan saada. Tordesillaan sopimuksen\nmukaan pallonpuoliskoitten rajaviivan, kuulun »demarkatsioviivan», piti\nkulkea navasta napaan 370 leguaa Viheriäniemen saarien länsipuolella;\nmutta heti määritelmän lähtökohtakin oli häälyvä, koska Espanjalaiset\nalkoivat läntisimmästä, Portugalilaiset sitä vastoin itäisimmästä\nsaaresta. Vielä riidanalaisempaa tietysti oli, mitä maita se leikkaisi,\nkun maapallon koosta ja päiväntasaaja-asteen pituudesta ei oltu,\nMagalhãesin matkasta huolimattakaan, likimainkaan yksimielisiä.\nEspanjalaiset olivat laskeneet Molukkien olevan Viheriäniemen saarista\n183 asteen, Portugalilaiset sitä vastoin vain 137 asteen päässä.\nEspanjalaisten laskun mukaan Molukkien olisi pitänyt olla Salomonin\nsaarien, Portugalilaisten laskun mukaan taas Borneon vaiheilla.\nArvioero oli 46 astetta, yhtä paljon kuin koko Atlantinmeren leveys\nViheriästä niemestä Vähiin Antilleihin. Juntta erosi sovinnon\nsyntymättä, ja kun Molukkien omistusoikeudesta myöhemmin sovittiin,\nniin täytyi luopua tähtitieteellisestä paikanmääräyksestä; se ei\nvielä ollut saavuttanut riittävää tarkkuutta. Kumpikin maa päätti\ntoistaiseksi jatkaa retkiään.\n\n\n\nDe Loaysan retki.\n\n\nEspanja lähetti v. 1525 seitsemän laivaa de Loaysan johdolla\npurjehtimaan Magalhãesin löytämää tietä; Sebastian del Cano seurasi\nmukana yliluotsina. Laivasto lähti matkaan heinäkuun lopulla Coruñan\nsatamasta, jonne suuri osa Länsi-Intian liikkeestä oli siirretty,\nkoska Sevillan sataman mataluus alkoi käydä yhä haitallisemmaksi\nlaivain koon suurentuessa. Mutta kova kohtalo seurasi Loaysan suurta\nyritystä. Seuraavan vuoden tammikuussa oltiin Patagonian rannikolla,\njossa yksi laiva myrskyssä menetettiin; miehistö, Sebastian del Cano\nmuitten mukana, pelastui. Vasta kuukauden kuluttua löydettiin salmi.\nSitten ankarat myrskyt hajottivat koko laivaston. Kaksi laivaa tapasi\ntoisensa kaukana pohjoisessa, ennenkuin olivat salmeen purjehtineet.\nToinen niistä lähti omin lupinsa Molukeille Hyvän toivon niemen ympäri,\nmutta katosi sille tielle. Toinen otti Brasiliasta kuorman väripuuta ja\npalasi takaisin kotimaahan.\n\nYksi laiva myrskyssä hajaantuneista ajautui sitä vastoin niin\nkauas etelään, että se löysi Tulimaan eteläpään. Tälle löydölle ei\nkuitenkaan osattu antaa oikeata arvoa, vaan laiva, jonka kapteeni oli\nHoces, palasi päälaivaston luo ja purjehti sen keralla Magalhãesin\nsalmen kautta Tyynelle merelle. Siellä myrsky jälleen erotti Hocesin\nmuusta laivastosta; hän yritti yksinään kulkea valtameren poikki,\nmutta kärsi luultavasti Paumotu saarilla haaksirikon. Pienin Loaysan\nlaivoista ei, muista myrskyssä eksyttyään, uskaltanut lähteä yksin\nsuurelle valtamerelle, vaan yritti pohjoiseen, Mexicon rannalle, joka\nCorteksen vallotuksen kautta oli joutunut Espanjalle. Etelä-Amerikan\nlänsirannikko oli silloin vielä aivan tuntematon, vaikkei Magalhães\nolikin sen etäältä nähnyt. Guevara, joka johti mainittua pientä laivaa,\npurjehti näin sekä Chilen että Perun rannat, ennenkuin Pizarro ja\nAlmagro sinne ennättivät, ja saapui onnellisesti Mexicon Tehuantepeciin.\n\nAinoastaan kaksi Loaysan laivoista pääsi todella Tyynen meren poikki.\nAavalla valtamerellä kärsittiin, samoin kuin Magalhãesinkin retkellä,\nmitä suurinta kurjuutta. Loaysa kuoli surusta, kun oli menettänyt\nsuurimman osan laivastostaan. Hänen jälkeensä sai Sebastian del Cano\nlippulaivan johtoonsa, mutta hänkin pian kuoli. Miehistö oli uupunut\npuutteesta ja rasituksesta ja kuolema kävi taajaan vieraissa. Salazar,\njoka del Canon jälkeen oli ylipäällikkönä, ennätti Ladroneille\nsaakka, jossa hän soi miehilleen kymmenkunnan päivää lepoa; mutta kun\nLadroneilta jatkettiin matkaa, niin hänkin heitti henkensä.\n\nTammikuun 1 p. 1527 lippulaiva saapui Tidoriin, jonka sulttaani\nriemulla otti sen vastaan, koska se pelasti hänet Portugalilaisten\nylivallasta. Portugalilaiset tosin tekivät hyökkäyksen Espanjalaisten\nrakentamaa varustusta vastaan, mutta hyökkäys torjuttiin. Laiva oli\nkuitenkin kärsinyt niin suuria vaurioita, että se oli hylättävä,\nja miehistö, se mikä sitä enää oli elossa, muutti maalle asumaan.\nTidorissa nämä tähteet sitten pitivät puoliaan, kunnes Saavedra saapui\nsinne. Se toinen laiva, joka oli lippulaivan keralla kulkenut Tyynen\nmeren poikki, kärsi Filippineillä haaksirikon ja ainoastaan muutama\nmies pelastui Tidoriin tästä tapaturmasta kertomaan.\n\n\n\nSaavedran matka.\n\n\nLopulla vuotta 1527 lähetti Fernando Cortes Mexicosta kolme laivaa ja\n110 miestä Tyynen meren poikki Molukeille. Saavedra, joka laivastoa\njohti, menetti matkalla kaksi laivaa, mutta saattoi kuitenkin pelastaa\nFilippineiltä vankeudesta useita Magalhãesin ja Loaysan retkikuntain\njäsenistä. Kun hänen väkensä oli matkalla huvennut kovin vähäksi —\n30 mieheksi — ei hän voinut sanottavasti auttaa Tidorissa olevia\nmaanmiehiään. Hän päätti sen vuoksi palata meren poikki Mexicoon,\nkävi matkallaan useilla papuain asumilla saarilla, ehkä Uuden\nGuinean pohjoisrannikolla, mutta ei vastatuulien vuoksi päässyt\nLadroneja etemmäksi, vaan palasi sieltä takaisin Tidoriin. Seuraavana\nvuonna Saavedra toukokuussa yritti uuden kerran ja pääsi aina\nMarshall-saarille saakka, mutta kuoli sieltä eteenpäin purjehtiessaan.\nHänen laivansa koetti vielä jonkun aikaa jatkaa matkaa, mutta lopulta\nsen täytyi palata Tidoriin ainaisen vastatuulen vuoksi. Se saapui\njoulukuussa 1529 Molukeille Halmaheraan, jossa Portugalilaiset\nsaivat sen käsiinsä; miehistö vietiin Malakkaan. Tidoriin jääneet\nEspanjalaiset karkotettiin.\n\nVihdoin Kaarlo V v. 1529 luovutti Molukit Portugalille 350,000\ndukatin korvausta vastaan. Espanjan hyväksi sovittiin, että jos\nespanjalaiset laivat Tyynellä merellä purjehtiessaan — tämä meri\nehdottomasti tunnustettiin Espanjan vaikutuspiiriin kuuluvaksi —\njoutuivat Molukeille huonon onnen kautta, niin niitä ei saanut\nkohdella vihollisina. Näin jäi Molukkien maustekauppa Portugalilaisten\nyksinoikeudeksi, kunnes Hollantilaiset seuraavalla vuosisadalla sen\nheiltä riistivät.\n\nSilmäys tuulikarttaan osottaa, mikä oli syynä Espanjalaisten turhiin\nyrityksiin purjehtia Tyynen meren poikki takaisin, vaikka menomatka\noli niin suotuisa ja nopea. Kahden puolen päiväntasaajaa puhaltavat\nkoko meren poikki pasaadituulet idästä länteen käsin, ja laivain olisi\ntäytynyt luovia niitä vastaan palatessaan. Sen ajan laivoille kävi\ntämä liian hitaaksi. Päästäkseen myötäisillä tuulilla palaamaan olisi\npurjehtijain pitänyt laskea kauas joko pohjoiseen tai etelään, jossa\npalaavat länsituulet ovat, samoin kuin Atlantinkin meren pohjois-\nja eteläosissa, mutta näistä tuulioloista ei silloin vielä ollut\ntietoa. Espanjalaiset kuitenkin Mexicosta käsin jatkoivat retkiään\nFilippineille, ja lopulta he oppivat takaisinkin purjehtimaan.\n\n\n\n\nEspanjalaiset Tyynellä merellä.\n\n\nEspanjalaiset jatkoivat Molukit menetettyäänkin matkojaan Tyynellä\nmerellä, sillä he toivoivat sen äärettömän laajain ulappain helmasta\nvielä löytävänsä uusia maita ja ennen tuntemattomia rikkauksia.\n\nLähettäessään v. 1536 Pizarrolle kahdella laivalla apuväkeä Cortes\nkäski Grijalvaa, jonka johdossa laivat olivat, paluumatkalla Perusta\ntekemään retken Tyynen meren poikki Aasiaan. Kun matkalla ei maita\nlöydetty, niin Grijalva yritti palata takaisin Mexicoon, mutta siitä\nhäntä esti ainainen vastatuuli. Hän joutui vihdoin Uuden Guinean\nrannikolle ja kärsi siellä haaksirikon; muutamat haaksirikkoisista\nlopulta pelastuivat Molukeille.\n\n\n\nVillalobos.\n\n\nMuutamia vuosia myöhemmin Mexicon varakuningas Mendoza lähetti Tyynelle\nmerelle retkikunnan Villalobosin johdolla. Laivasto, jossa oli kuusi\nalusta, löysi ensinnä lähellä Amerikkaa Revilla Gigedo saariston ja\npurjehti sitten Marshall-saarien sivu Karolineille. 23. p. tammik. 1543\nVillalobos saapui saarille, joitten asukkaat tervehtivät tulokkaita\nespanjaksi: »Buenos dias, matalotes!» (»hyvää päivää, merimiehet!»)\nja tekivät ristinmerkin. Saaret, jotka kuuluivat Karolineihin, saivat\nsiitä »Merimiessaarien» nimen. Villalobos sitten saapui Mindanaoon,\naikoen perustaa sinne siirtokunnan. Mutta asukkaat olivat kaikkialla\nniin vihamielisiä, ettei saatu edes ruokatavaroita. Saaristolle,\njonka Magalhães oli nimittänyt S. Lazaron saaristoksi, annettiin nyt\nFilippinien nimi. Villalobos koetti lähettää laivan Mexicoon apua\nnoutamaan, mutta sen täytyi palata väliltä takaisin vastatuulien\nvuoksi. Lopulta Villabosin täytyi lähteä Molukeille ja siellä antautua\nPortugalilaisten armoille, kun vielä toinenkin yritys saada Mexicosta\napua oli tyhjään rauennut. Tällä toisella kerralla etsittiin suotuisaa\ntuulta etelämpää. Ortiz de Retes luovi kauan Uuden Guinean rannikolla,\njoka nyt sai nimensä, ja sai kestää monet kovat kahakat alkuasukkaitten\nkanssa, jotka korkeilla tornimaisilla laitoksilla koettivat vallottaa\nEspanjalaisten alukset. Mutta tyhjin toimin täytyi hänenkin palata\ntakaisin. Villalobosilla ei ollut muuta neuvoa kuin luovuttaa laivansa\nPortugalilaisille, jotka pienissä erin kuljettivat niitten miehistön\ntakaisin Espanjaan. Villalobos itse kuoli Amboinassa.\n\n\n\nFilippinien anastus.\n\n\nKaarlo V:nnen kuoltua päätti kuningas Filip II Portugalilaisten\nvastaväitteistä huolimatta vallata Filippinit; hän ei luullut\nPortugalilaisten voivan sitä estää, koska heidän voimansa alkoivat\nuupua. Mexicon varakuningas Luis de Velasco varusti sitä varten neljä\nlaivaa, jotka marraskuussa v. 1564 olivat valmiina matkaan lähtemään.\nPäällikkönä oli Lopez de Legaspi, tyyni, älykäs ja toimelias mies;\nluotsina oli jo Loaysan retkellä mukana ollut etevä purjehtija\nUrdaneta, joka tosin oli ennättänyt mennä luostariin, mutta kuninkaan\nkäskyn saatuaan oli paikalla valmis matkalle lähtemään. Laivasto\nohjeittensa mukaan purjehti tarkalleen samaa tietä kuin Villaloboskin,\nsillä tarkotuksena oli siirtokunnan perustaminen, eikä uusien maitten\nlöytäminen. Yksi pienemmistä laivoista, ollen huonompi purjehtija,\neksyi kuitenkin myrskyssä päälaivastosta, kulki yksin valtameren\npoikki, saapui Filippineille, mutta ajautui sieltä myrskyissä kauas\npohjoiseen, aina 40:lle leveyspiirille saakka, jossa tuuli olikin\nsuotuisempi Mexicoon paluuta varten. Tämä pieni laiva siten vahingossa\nlöysi paluureitin, jota Loaysa, de la Torre ja Retes olivat aikaisemmin\nturhaan hakeneet.\n\nLegaspi saapui onnellisesti Filippineille, mutta hänkin kohtasi\nkaikkialla vihamielistä väestöä. Vasta Boholista hän sai riittävästi\nruokavaroja. Älykkäitten sovittelujen kautta sai Legaspi kuitenkin\nSebun asukkaat, samat joitten kanssa Magalhães oli ollut tekemisissä\nja joitten kautta hän oli surmansa saanut, uudelleen tunnustamaan\nEspanjan ylivallan, kun lupasi suojella heitä vihollisia vastaan. Kun\nsiirtokunta näin oli alkuun saatu, niin Urdaneta lähetettiin Mexicoon\napua hakemaan.\n\nTämä taitava purjehtija päätteli, että Tyynessä meressä, samoin kuin\nAtlantinkin meressä, mahtoi kauempana pohjoisessa, kuuman vyöhykkeen\nulkopuolella, puhaltaa länsituulet, joiden avulla matka valtameren\npoikki olisi mahdollinen. Hän sen vuoksi ohjasi Filippineiltä kauas\nkoillista kohti, kunnes oli Japaniakin pohjoisempana, ja saapui sitä\ntietä neljä kuukautta kestäneen matkan jälkeen onnellisesti Mexicon\nAcapulcoon. Tämän aivan oikeaan tieteelliseen otaksumaan perustuvan\nmatkan kautta oli vihdoinkin löydetty väylä, jota oli mahdollinen\npalata takaisin Itä-Aasiasta. Yhteys Mexicon ynnä Perun ja Filippinien\nvälillä oli tämän kautta turvattu ja liike muodostuikin sitten täysin\nsäännölliseksi. Urdaneta lähti Mexicosta takaisin Espanjaan ja palasi\nluostariin, jossa hän v. 1568 kuoli.\n\nJo v. 1567 Legaspi sai apua kahdella laivalla ja saattoi nyt\nhyvin pitää puoliaan Portugalilaisia vastaan, jotka yrittivät\nväkivoimalla karkottaa hänet Filippineiltä. Kuitenkin hän päätti\nmuuttaa siirtokuntansa vähän kauemmaksi Molukeista ja teki v. 1570\nsotaretken Luzoniin, jossa hän anasti Manilan kylän. Seuraavana vuonna,\nsaatuaan uutta apua Mexicosta ja kuninkaalta maaherran arvon ja\nvapaan toimivallan, hän palasi Manilan lahteen suuremmalla voimalla,\nvoitti vihamielisen muhamedilaisen puolueen ja sai seudun päälliköt\ntunnustamaan Espanjan yliherruuden. Pasig joen suuhun, nykyisen Manilan\npaikalle, rakennettiin linna ja laskettiin Filippinien suurimman\nkaupungin perustukset. Legaspi kuoli v. 1572, mutta hänen seuraajansa\npitivät uusissa asemissa puoliaan, ja kautta vuosisatain tämä\nsiirtokunta sitten pysyi Espanjalaisten hallussa.\n\n\n\nEtelämaan etsintä.\n\n\nUuden Guinean löydön kautta oli saanut uutta virikettä Ptolemaiokselta\nperitty vanha luulo, että muka Intian meren eteläosassa oli suuri\nmannermaa, »Terra Australis»; löydettyä suurta saarta pidettiin sen\npohjoisimpana rannikkona. Luultiin tämän maan sitten jatkuvan Tyynen\nmeren eteläpuolitse aina Tulimaahan saakka ja toivottiin sieltä\nlöytyvän suuria rikkauksia ja oivallisia maita asuttaviksi. Mexicon\nvarakuninkaan pitäessä huolta Filippineistä sai Perun varakuningas\ntoimekseen etsiä ja asuttaa suuren Etelämaan. Juan Fernandez, joka\nChilen edustalta löysi yksinäiset, hänen nimensä perineet kalliosaaret,\nlienee eräällä matkallaan käynyt niin kaukana, että hän näki Uuden\nSeelannin rannan; hän luuli saarta osaksi suuresta etelämaasta.\n\nV. 1567 Perun varakuningas lähetti Alvaro Mendaña nimisen sotilaan\netevien purjehtijain keralla löytöretkelle. Kun oli purjehdittu\nCallaosta melkoisen kauas etelään, eikä maata löytynyt, käännettiin\nsuunta päiväntasaajaa kohti ja vasta lännempänä uudelleen etelään.\nHelmikuussa v. 1568 tultiin ihanaan saaristoon, jossa näytti olevan\nkultaakin; Espanjalaiset ihastuksissaan luulivat tulleensa Salomonin\nOfiriin ja antoivat saarille Salomonin saarien nimen. Asukkaat\ntuntuivat olevan verraten ystävällistä kansaa, ruokatavaroita,\nvarsinkin sikoja ja kanoja, oli runsaasti, laivanrakennukseen\nkelvollista puuta niinikään. Arvokkaita mausteitakin Espanjalaiset\nluulivat olevan. Kun oli saaristoa jonkun aikaa tutkittu, lähdettiin\npaluumatkalle; vaikean ja vaarallisen purjehduksen jälkeen saavuttiin\nMexicoon ja sieltä vihdoin takaisin Callaoon.\n\n\n\nMendañan siirtomaayritys.\n\n\nSeitsemänkolmatta vuotta kului, ennenkuin löytöjä sitten jatkettiin.\nVasta v. 1595 sai Mendaña Perusta laivoja lähteäkseen asuttamaan\nSalomonin saaria. Hänellä oli neljä laivaa ja neljäsataa henkeä\nmukanaan, suurin osa nainutta väkeä. Kuukauden purjehduksen\njälkeen tultiin heinäkuun puolivälissä saaristoon, jossa oli hyvin\nvaaleaihoista ja sangen kaunista kansaa. Asukkaat toivat laivoihin\nkookospähkinöitä ja muita hedelmiä, mutta varastivat samalla niin\nrohkeasti, että heidät täytyi ajaa pois. Siitä syntyi melske, jossa\nmuuan saarelaisista haavottui, ja heti oli sota valmis. Nuolia ja kiviä\nsateli laivoihin ja laivoista ammuttiin pyssyillä. Saaristo sai Perun\nvarakuninkaan kunniaksi Marquesas-saarien nimen. Alussa olivat suhteet\nolleet niin ystävällisiä, että eräs nainen nähdessään Mendañan puolison\ndoña Isabellan vaaleat hiukset, oli pyytänyt niistä suortuvan lahjaksi.\nKun oli jonkun aikaa taisteltu, tehtiin kuitenkin uudelleen rauha.\n\nElokuun alussa jatkettiin matkaa, löydettiin useita pienempiä saaria\nja saavuttiin lopulta Santa Cruz saarille, jotka ovat Salomonin\nsaarien kaakkoinen jatko. Siellä amiraalilaiva myrskyssä erosi muista\nlaivoista, eikä sen koommin niitä nähnyt. Sen ympärille souti sen\nsijaan puolisataa venettä, joissa oli tummanruskeita ihmisiä. »Niillä\noli kaikilla kähärä tukka, kenellä valkoiseksi, kenellä punaiseksi tai\nmuun väriseksi värjätty, päälaki puoleksi ajeltu, hampaat punatut. He\nolivat aivan alastomia, ainoastaan lanteilla oli kapea vyöte ohutta\nkangasta. Kasvot ja käsivarret olivat mustiksi maalatut ja kiiltävät,\nkirjavilla juovilla koristellut. Kaulassa ja käsivarsissa oli nauhoja,\njoihin oli pujotettu kultanokareita, mustaa puuta, kalanhampaita,\nhelmiäissirpaleita ja helmiä. Aseina oli jouset ja myrkkynuolet, joiden\nkärki oli tulessa karkaistu, suuret kivet, raskaat miekat, jotka oli\nvalmistettu hyvin kovasta puusta, ynnä keihäät, joiden kärki oli\npuusta, kolmijakoinen ja harppunan kaltainen. Palmunlehtisessä pussissa\noli juurileipää, joka oli heidän tärkein ravintoaineensa.»\n\nMendaña luuli heitä ensinnä Salomonin saarien kansaksi, mutta kun\nlaivaa tervehdittiin nuolisateella, niin hän pian huomasi erehdyksensä.\nPettymys oli sitä ikävämpi, kun hän, etsimiseen väsyneenä, oli\npäättänyt joka tapauksessa perustaa siirtokuntansa tähän saaristoon.\nLaivalla syntyi silloin kapina; se tosin saatiin kukistetuksi, mutta\nhuolet ja rasitukset murtivat Mendañan voimat, niin että hän 17 p.\nlokakuuta heitti henkensä, uskottuaan retkikunnan johdon vaimolleen\ndoña Isabellalle.\n\nMendañan kuoltua alkoi sota alkuasukkaita vastaan kahta kiivaammin,\nmutta lopulta Espanjalaiset olivat niin uupuneet ja taudeista\nriutuneet, että kaksikymmentä voimallista miestä olisi kyennyt heidät\ntuhoamaan. Doña Isabella silloin kutsui upseerinsa neuvotteluun ja\nsai heidät suostumaan tuumaansa, että purjehdittaisiin Manilaan\nja perustettaisiin sinne siirtokunta. Retkikunnan luotsi, Pedro\nFernandez de Quiros, sai johdon käsiinsä. Hän oli älykäs ja taitava\nmies, ja molempiakin ominaisuuksia tarvittiin täysin määrin. Välillä\npoikettiin Ladroneilla ruokatavaroita ottamassa. Retken vaiheista\njulkaistussa kertomuksessa on seuraava kuvaus asukkaitten vainajain\npalveluksesta: »He ottavat luut vanhempainsa ruumiista, polttavat\nlihan ja panevat tuhkan kookosviinaan eli tubaan, joka sitten juodaan.\nJoka vuosi itketään vainajaa kokonainen viikko, ja sen vuoksi onkin\nammatti-itkijättäriä paljon ja ne ovat suuressa arvossa. Sitä paitsi\nkaikki naapurit kokoontuvat vainajan taloon häntä itkemään, ja sama\npalvelus osotetaan heille vuorostaan, kun he kuolevat. Yöllä itketään\nja päivällä juodaan, ja näissä pidoissa käydään ahkeraan, sillä\nkestitys on runsas. Itkuvirressä kerrotaan vainajan urotöistä ja\nelämänvaiheista aina syntymisestä alkaen, kiitetään hänen voimaansa ja\nkauneuttaan, sanalla sanoen kaikkea, mikä suinkin on hänelle kunniaksi.\nJos elämäntarinassa on lystillisiä kohtia, niin koko seura purskahtaa\nnauruun, ottaa ryypyt ja alkaa sitten uudelleen kyyneliä vuodattaa.\nToisinaan on näissä vuotuisissa vainajanjuhlissa koolla parikinsataa\nhenkeä.»\n\nFilippineille saapuessaan retkikunnan jäsenet olivat niin uupuneet\nja nälän näännyttämät, että he näyttivät enemmän luurangoilta kuin\nihmisiltä. Helmikuussa 1596 doña Isabella meni Manilassa maihin\ntykkien paukkuessa ja otettiin erinomaisen juhlallisesti vastaan.\nRetkeläisille, joista oli kuollut viisikymmentä sen jälkeen kun\nlähdettiin Santa Cruz saarilta, hankittiin hallituksen kustannuksella\nasunto ja ravinto. Kaikki naiset, neljää tai viittä nunnaksi ruvennutta\nlukuun ottamatta, naitettiin. Muutaman vuoden kuluttua Quiros saattoi\ndoña Isabellan takaisin kotimaahansa.\n\n\n\nQuiroksen matka.\n\n\nPedro Fernandez de Quiros sai myöhemmin laivoja matkaa varten, jolla\npaitsi uusien maitten löytämistä ja kristinuskon levittämistä oli\ntieteellinenkin tarkotus. Hän aikoi nimittäin purjehtia maan ympäri\nja keksimänsä tarkemman menetelmän mukaan määrätä paikkain asemat ja\nsamalla kompassin poikkeuman eri seuduilla.\n\nMatkaan lähdettiin Callaosta joulukuussa v. 1605. Ensimäinen maa,\njoka nähtiin, kuului Paumotu saaristoon. Vaikka se oli kallioiden ja\nriuttain piirittämä, päästiin kuitenkin yhteyteen asukkaitten kanssa,\njotka asuivat rannalla palmulehväisissä majoissa. Päällikön hiukset\ntällä kertaa etenkin herättivät Espanjalaisten huomiota, ne kun\nulottuivat aina vyötäisille saakka ja olivat vaaleat, niin »että he\nluulivat hänen ehkä olevan naimisissa ja käyttävänkin vaimonsa tukkaa.»\nVaalea väri johtui siitä, että näiden alkuasukkaiden oli tapana\nripottaa tukkaansa kalkkia. Saari sai Sagittarian nimen. Tämän jälkeen\ntultiin toiselle saarelle, joka sai nimekseen »Gente Hermosa», s.o.\n»kaunis kansa», asukkaiden kauneuden vuoksi. Se luultavasti oli kuulu\nTahiti. [Kun nimet ovat toiset, eikä paikkain maantieteellisen aseman\nmääräyksiin ole luottamista, on vaikea tarkkaan määrätä, mikä Quiroksen\npurjehtima reitti oli. Toiset eivät luule hänen käyneen Tahitilla.]\nNaiset olivat vaaleaihoisia ja melkein yhtä viehättäviä ja ihania kuin\nheidän omat naisensa Limassa, joiden kauneus oli käynyt sananparreksi.\nTaumako nimisellä saarella Qiuros kuuli eräältä päälliköltä, että jos\nhän purjehti kauemmaksi etelää kohti, niin hän tulisi suureen maahan,\njonka asukkaat olisivat kaikkia siihen saakka nähtyjä vaaleammat;\nsamalla hän luetteli 70 saarta. Quiros luopui nyt aikomuksestaan jatkaa\nmatkaa Santa Cruz saaristoon ja kääntyi sen sijaan etelää kohti. Näin\nlöydettiin Uusien Hebridien pääsaari. Luullen sitä suuren etelämaan\nosaksi Quiros aikoi perustaa sinne siirtokunnan, »Uuden Jerusalemin»,\nmutta saaren asukkaat olivat niin vihamielisiä, että tuumasta täytyi\nluopua. Toisten tietojen mukaan lippulaivan miehistö teki kapinan, otti\nQuiroksen vangiksi ja palasi Amerikkaan, jonne saavuttiin yhdeksän\nkuukautta kestäneen purjehduksen jälkeen. Quiros oli portugalilainen,\njonka vuoksi espanjalainen meriväki häntä vihasi.\n\n\n\nTorres-salmi.\n\n\nLuiz Vaez de Torres, retkikunnan toinen mies, joka päälaivasta\neksyttyään turhaan odotti sitä yhtymäpaikalla, lähti pienellä\nlaivallaan pyrkimään Filippineille, koska miehistö ei suostunut\npurjehtimaan kauemmaksi etelää kohti. Erehtyen Uuden Guinean asemasta\nhän tuli kulkeneeksi sen eteläpuolitse ja siten löytäneeksi salmen,\njoka on hänen nimensä perinyt. »Koko tämä maa kuuluu Uuteen Guineaan»,\nhän sanoo. »Siinä asuu intialaisia, joitten ihoväri ei ole kovin\nvaalea. Heillä ei ole muuta pukua kuin kankaankaistale vyötäisillään.\nAseina ovat keihäät, kilvet ja jonkinlaiset kivinuijat. Pitkin tämän\nmaan rantaa on asuttuja saaria. Rannikolla on koko joukko tilavia\nsatamia, suuria jokia ja monta tasankoa. Otimme nämä satamat Espanjan\nomiksi. Purjehdimme tätä rannikkoa 300 penikulmaa ja leveysaste tällä\nmatkalla väheni 11 1/2:sta 9:ään. Sitten alkoi särkkä, jolla ei ollut\nvettä kuin kolmesta yhdeksään syleen, ja sitä ulottui pitkin rannikkoa\nleveyspiirille 7 1/2, mutta kauemmaksi emme päässeet karien ja kovien\nvirtauksien vuoksi. Päätimme sen vuoksi ohjata syvempää uraa pitkin\nlounaaseen. Näimme pitkin matkaa lukemattomia saaria. Etelään 11\nleveyspiiristä alkoi vesi madaltua, siellä oli useita suuria saaria ja\nvielä toisia näkyi etelässä. Niillä asui mustia, sangen voimallisia\nihmisiä, jotka kävivät alasti ja aseinaan käyttivät pitkiä jykeviä\nkeihäitä, nuolia ja huonosti tehtyjä kivinuijia.»\n\nTorreksen kuvaus hyvin sopii Australian ja Uuden Guinean välisen salmen\nluontoon; ranta, jota hän seurasi, oli Uuden Guinean eteläranta.\nOnnellisesti Torres sitten jatkoi matkaa Molukeille ja edelleen\nManilaan ja kirjotti löydöistään kuninkaalle kertomuksen.\n\nEspanjalaiset kuitenkin pitivät tämän, samoin kuin useimmat muutkin\nTyynen meren löytönsä salaisuutenaan, niin että James Cook v. 1770\nluuli olevansa ensimäinen, joka purjehti salmen kautta. Torres näki\nAustralian pohjoisimman niemenkin, mutta vasta Hollantilaiset ja\nEnglantilaiset tutkivat uuden mannermaan rannat.\n\n\n\n\n\nESPANJALAISET VALLOTTAJAT KESKI- JA ETELÄAMERIKASSA.\n\n\nPalaamme nyt Espanjalaisten jatkuviin retkiin ja vallotustoimiin\nvasta löydetyssä Amerikassa. Espanjalaiset eivät tosin voineet toivoa\nniin suurta välitöntä hyötyä siirtomaistaan kuin Portugalilaiset\nIntian kaupasta, sillä heidän löytämänsä maat olivat uusia, niitten\nkauppa kehittymätön. Mutta toiselta puolen toivottiin yhä vielä, että\nlöydettäisiin salmi Intian merelle, toiselta puolen, että tavattaisiin\njoku rikas kultamaa, joka ilman kaupankaan vaivaa antaisi rikkauksia.\nKullan tarve oli siihen aikaan Europassa erinomaisen suuri, kun melkein\nkaikki jalo metalli oli aikain kuluessa virrannut Itämaille.\n\n\n\nAlonso Ojeda Uudessa Andalusiassa.\n\n\nAlonso Ojeda, urhea seikkailijaritari, johon jo Columbuksen\nelämäkerrassa tutustuimme, oli saanut nykyisen Columbian rannikolta\nmaakappaleen läänitykseksi, mutta ensimäinen yritys perustaa sinne\nsiirtokuntaa oli mennyt myttyyn. Urhea ritari ei kuitenkaan heittänyt\nonneaan sikseen, vaan yritti toisen kerran. Hän lähti syksyllä v. 1509\nmatkaan neljällä laivalla, joissa oli 300 miestä. Retkelle seurasivat\nmuiden mukana luotsi Juan de la Cosa, joka oli ollut Columbuksen\nensimäisellä ja jollakulla seuraavallakin matkalla, ynnä Perun tuleva\nvallottaja Francisco Pizarro. Samaan aikaan lähti Diego de Nicuesa\nvielä suuremmalla joukolla valtaamaan Columbuksen löytämää Veraguaa,\njoka oli hänelle lääniksi annettu.\n\nOjeda laski maihin nykyisen Cartagenan luona ja aikoi ensi työkseen\nsaada karibeista orjia, retken varustuskustannusten suorittamiseksi.\nSuotta Juan de la Cosa varotti häntä asukkaitten myrkytetyistä\nnuolista, joihin hän oli jo ennen tutustunut. Ojeda vallotti\nseitsemänkymmenen miehen kera ensimäisen kylän, surmasi osan\nasukkaista, loput otti vangiksi. Mutta kun Espanjalaiset kahakan\njälkeen lepäsivät päiväsydämen helteen, niin intianit hyökkäsivät\nheidän kimppuunsa ja surmasivat myrkkynuolillaan joka miehen, Juan de\nla Cosankin. Ojeda yksin pelastui suuren kilpensä suojassa, raivasi\nitselleen tien meren rantaan, mutta ei sieltä voinut päästä takaisin\nlaivoihinsa. Onneksi saapui samaan aikaan Nicuesa; hän lähti Ojedan\nlaivain keralla etsimään tietoa maihin menneen retkikunnan kohtalosta.\nRannalta tavattiin Ojeda vedessä kasvavasta mangrovemetsästä, jossa hän\noli lymynnyt, puolikuolleena nälästä ja uupumuksesta, toisessa kädessä\npaljastettu miekka, toisessa kilpi, johon oli sattunut kolmisensataa\nnuolta; hän ei voinut enää puhuakaan. Hyökkäyspaikalta löydettiin\nJuan de la Cosa puuhun sidottuna ja lukemattomien myrkkynuolien\nlävistämänä. Hänen myrkyn turmelema ruumiinsa oli niin kamala katsella,\nettei yksikään espanjalainen uskaltanut jäädä yöksi sille paikalle.\nKaikki palasivat laivoihin. Ojeda perusti siirtokunnan lännemmäksi\nUraban lahteen, varustaen sen linnotuksella. Nicuesa purjehti edelleen\nVeraguaan. Mutta Urabankin asukkaat olivat yhtä sotaisia; Espanjalaiset\ntuskin uskalsivat vähääkään poistua linnastaan, karibeja kun väjyi joka\npuolella. Lopulta nälänhätä pakotti Ojedan lähettämään laivan Haitiin,\nmukana kultaa ja orjia, houkuttelemaan siirtolaisia kaikenlaisilla\nväärillä kehumisilla. Talavera niminen ritari nämä sanomat kuultuaan\nyhdessä muitten seikkailijain kanssa anasti väkivallalla erään\nankkuriin käyneen kuormalaivan ja purjehti sillä Ojedan kultamaahan.\nUusilla voimilla ryhdyttiin nyt taisteluun karibeja vastaan, mutta heti\nensi hyökkäyksessä Ojeda sai reiteensä myrkkynuolen, joka ehdottomasti\nolisi tuottanut kuoleman, ellei hän hehkuvalla raudalla olisi sitä\npaikalla polttanut; tämän voimakeinon kautta hänen lumottu henkensä\njälleen pelastui.\n\nParannuttuaan Ojeda lähti Talaveran ja muitten viimeksi tulleitten\nkeralla Haitiin, hankkiakseen enemmän väkeä ja ruokavaroja. Pizarro\njätettiin hallitsemaan siirtokuntaa ja sai semmoisen määräyksen, että\njollei Ojeda viidenkymmenen päivän kuluttua palannut, niin jäljelle\njääneet saivat purjehtia Veraguaan ja jättää siirtokunnan autioksi.\nCuban etelärannalla noustiin maihin ja vaellettiin suurella vaivalla\nrannikkoa pitkin intianikylään, jossa vieraat otettiin ystävällisesti\nvastaan ja heille vielä annettiin venekin, millä jatkaa matkaa Haitiin.\nMutta Haitissa vangittiinkin Talavera miehineen ja hirtettiin.\nOjeda tosin pääsi vapaaksi, multa ei sitten enää voinut saada\nmitään aikaan, vaan kuoli mitä suurimmassa köyhyydessä, varottavana\nesimerkkinä kaikille seikkailijoille. Kuollessaan hän tunsi kalvavia\nomantunnontuskia ja määräsi, että hänen ruumiinsa oli haudattava San\nDomingoon pyhän Franciscuksen luostarikirkon kynnyksen eteen, jotta\njokainen kirkkoon mennessään hautaa tallaisi.\n\n\n\nVeraguan siirtokunnat.\n\n\nKun Pizarro määrätyt viisikymmentä päivää odotettuaan ei saanut mitään\ntietoa Ojedasta, niin hän päätti hylätä kovaonnisen siirtokunnan ja\npyrkiä Haitiin 60 miehen keralla, jotka vielä olivat elossa. Mutta\ntoinen laiva kärsi myrskyssä haaksirikon, toinen taas tapasi oppineen\nlakimiehen Martinez Fernandez Encison laivan, joka oli matkalla\nmannerrannalle siirtokuntaa perustamaan, ja liittyi siihen. Mutta\nEnciso menettikin laivansa Darien-lahden itäreunalla ja miehistön\ntäytyi pyrkiä takaisin Ojedan hyljättyyn siirtokuntaan. Karibit\nolivat kuitenkin sillä välin hävittäneet sen niin perin pohjin, ettei\nsiitä ollut mitään apua. Retkikunnan täytyi lähteä rantoja kiertäen\nDarien-lahden länsipuolelle, koettaakseen onneaan Panaman kannaksella,\nvaikka tämä olikin Nicuesalle myönnettyä lääniä. Sen ehdotti eräs\nköyhä, vaikka jalosukuinen seikkailija, Vasco Nuñez Balboa, josta\nsitten myöhemmin paljon puhuttiin. Hän oli kotoisin Estremadurasta,\n38 vuoden ikäinen, oli jo kymmenen vuotta takaperin käynyt samoilla\nseuduilla ja sitten vuosikausia koettanut onneaan maanviljelijänä\nSan Domingossa. Siellä hän oli velkaantunut, niin ettei ollut muuta\nneuvoa, kuin koettaa päästä velkojia pakoon. Encison varustaessa\nlaivaansa San Domingon satamassa Balboa oli kannattanut itsensä siihen\nruokatavara-arkussa vähän ennen lähtöä, paetakseen näin velkojiaan.\nMerellä Enciso, niin suurta lain rikkomusta peljästyen, mieluummin\nolisi pannut hänet maihin jollekin asumattomalle saarelle, mutta\nrukoukset ja hyvien kalpojen tarve pelastivat Balboan.\n\nEncisonkaan siirtokunta ei kumminkaan ottanut menestyäkseen. Hän\naikoi sitä hallita lainopillisten periaatteitten mukaan, mutta se\nherätti seikkailijaritareissa niin suurta tyytymättömyyttä, että\nEnciso tuota pikaa pantiin viralta ja vangittiin, vaikka sitten\npäästettiin Espanjaan palaamaan. Tyytymättömiä johti juuri Balboa.\nTämä oli oppineelle bakkalaureukselle nyt niin vihoissaan, että hän\nvielä monta vuotta myöhemmin Espanjan kuninkaalle kirjottamassaan\nkirjeessä pyysi kieltämään kaikkia lakimiehiä ja oppineita, lääkäreitä\nlukuun ottamatta, tulemasta Amerikan mantereelle. Heillä muka oli\nkaikilla piru mielessään ja ainaisilla koukuillaan he vain saivat\naikaan loppumattomia riitajuttuja. Balboa valittiin sitten Encison\nsiirtokunnan johtajaksi.\n\nNicuesa oli Ojedasta erottuaan purjehtinut Veraguaa kohti, mutta\nmyrskyissä menettänyt useimmat laivoistaan. Viimeksi menetetty oli\nerään virran suistamossa ajanut karille ja aallokossa murtunut.\nMiehistö kuitenkin pelastui maihin ja perusti Columbuksen jo\nennen käymään lahteen siirtokunnan. Mutta siirtolaiset tällä\nepäterveellisellä rannikolla suurimmaksi osaksi kuolivat kuumeihin\ntaikka nääntyivät nälkään. Kun vihdoin eräs apuretkikunta saapui\nkahdella laivalla, oli siirtokunnasta vain vähän tähteitä jäljellä.\nKun Nicuesa sai apuretkikunnaltaan kuulla — se oli matkalla poikennut\nBalboan siirtokuntaan ja Balboan houkutuksesta antanut sinne osan\nvarustuksistaan, — että siellä oli parempi paikka, niin hän luopui\nyrityksestään ja päätti elossa olevien keralla lähteä Balboan luo.\nMutta siellä ei häntä tahdottu edes maihin laskea, koska pelättiin\nhänen vaativan päällikkyyttä itselleen, siirtokunta kun oli hänen\nläänialueellaan. Lopulta Nicuesa kuitenkin pääsi maihin vannottuaan,\nettei poikkeisi mihinkään Länsi-Intiassa, vaan suorinta tietä\npurjehtisi Espanjaan. Parhaat hänen miehistään otti Balboa omaan\njoukkoonsa ja onneton Nicuesa lähetettiin pienimmällä ja huonoimmalla\naluksella kotomatkalle. Sille tielle hän katosi. Mutta Balboan\nsiirtokunnassa oli nyt 300 miestä ja tarmokkaasti ja taitavasti hän\nsitä hallitsi.\n\n\n\nBalboa näkee Tyynen meren.\n\n\nBalboa retkeili siirtokunnastaan kauas sisämaahan ja tuli näillä\nretkillään muun muassa joelle, joka ei juossutkaan Atlantin mereen,\nvaan siitä poispäin. Eräs maan ruhtinaista sanoi sillä suunnalla,\netelässä, olevan toisen meren, jonka rannalla oli suuri maa, maassa\npaljon kultaa. Tuolle eteläiselle merelle oli kuuden päivän matka,\nmutta se näkyi vuorille jo paljon ennenkin. Jo Columbus oli kuullut\nhämärää huhua kannaksen takaisesta merestä, nyt ne kerrottiin\nvarmemmassa muodossa. Balboalla oli kuitenkin sillä kertaa liian vähän\nmiehiä, jotta hän olisi voinut sen tien lähteä tuota tuntematonta merta\netsimään. Hän lähetti tiedoistaan viestin amiraali Diego Colonille,\nsuuren löytäjän pojalle, joka hallitsi Haitia, mutta laiva kärsi\nmyrskyssä haaksirikon Yucatanin rannikolla. Miehistö pelastui maihin,\nmutta joutui Mayain käsiin ja osaksi uhrattiin heidän temppeleissään,\nosaksi tehtiin orjiksi. Erään viimeisistä eloon jääneistä, munkin\narvoltaan, Cortes vapautti v. 1519.\n\nKun apua ei kuulunut, niin Balboa lähetti viimeisen laivansa suoraan\nEspanjaan. Onneksi saapui kuitenkin samaan aikaan Haitista kaksi\nlaivaa, jotka Diego Colon omasta alotteestaan oli lähettänyt apua\ntuomaan; siirtokunta pelastui nälänhädästä, Balboa nimitettiin seudun\nmaaherraksi ja sai 150 miestä verestä väkeä. Tämän kautta hänen\nasemansa melkoisesti vahvistui, mutta toiselta puolen hän pelkäsi, että\nhänet Espanjassa saatettaisiin syytteeseen Encisoa ja Nicuesaa vastaan\ntekemistään petoksista — edellinen tosiaan jo olikin tehnyt kanteen.\nAsiaansa parantaakseen Balboa päätti rohkean löytöretken kautta hankkia\nmainetta ja ansioita, jotta kruunu sitten lievemmin arvostelisi hänen\nhairahduksiaan.\n\nHän lähti siirtokunnasta 1 p. syysk. 1513, mukanaan 190 espanjalaista,\n600 maanasukasta kantajia ja verikoiria, joita oli aljettu käyttää\ntaistelussa maanasukkaita vastaan. Balboalla itsellään oli ajokoira,\njota julmuutensa vuoksi pelättiin enemmän kuin kahtakymmentä miestä.\nEnsin soudettiin rantaa pitkin luodetta kohti sille kohdalle, jolta\nkannaksen kuultiin olevan kapeimman — ei kuitenkaan Coloniin saakka\n— ja saatiin eräältä päälliköltä, Caretalta, oppaita aarniometsään.\nAarniometsä on kannaksella niin tiheä, että jalkamatka sen poikki\nvielä nykyäänkin on erinomaisen vaikea. Lehväkatto on niin vahva,\nettei ainoakaan auringonsäde pääse maahan saakka tunkeutumaan, ja\nainainen hikilöyly ja tihku vallitsee sen alla. Köynnöskasvit ja\nsananjalat kietovat aarniometsän jättiläisten välit läpipääsemättömäksi\ntiheiköksi. Siellä täällä oli räme lukemattomine lintuineen,\nhyönteisineen, nelijalkaisine eläimineen ja matelijoineen, joiden\nluonnonvapautta ei vielä koskaan ihminen ollut häirinnyt. Salaisia\nmetsäpolkuja, joita intianien oli tapana kulkea ryöstöretkillään,\nBalboa joukkoineen tunkeutui eteenpäin. Vuorijono, jonka poikki tie\nkulki, oli vihamielisen päällikön aluetta, ja tämä koetti, vaikka\nturhaan, estää Espanjalaisten matkan. Vasta syysk. 25 p. tultiin sille\npaikalle, johon oppaitten tiedon mukaan meren piti näkyä. Balboa\nnousi vuorelle muitten edellä, sillä hän tahtoi olla ensimäinen\neuroppalainen, joka näkisi tuntemattoman meren. Kukkulalla hän\nlankesi polvilleen, kohotti kätensä taivasta kohti, tervehti etelää\nja kiitti Jumalaa ja kaikkea taivaallista hartaalla mielellä, että\nhänen kaltaiselleen halvalle miehelle oli niin suuri kunnia suotu.\nSitten hän kädellään viitaten kutsui luokseen seuralaisensa ja\nnäytti heille toivotun meren. Kaikki lankesivat polvilleen ja Balboa\nrukoili taivasta, varsinkin Neitsyt Maariaa, että yritys onnellisesti\npäättyisi. Sotamiehilleen hän lupasi pohjattomia rikkauksia, kun uusi\nmeri olisi saavutettu. Vuorelle rakennettiin alttari maananastuksen\nmerkiksi ja puihin leikattiin Tyynen meren puolelle laskeuduttaissa\nEspanjan kuninkaan nimi, ettei jälkimaailma väittäisi rohkean\nretkikunnan valheita kertoneen. Monta taistelua oli matkalla täytynyt\ntaistella, mutta viimeisen onnellisesti kestettyään Balboa 29 p. syysk.\n1513 saapui Tyynen meren rannalle, kaalasi miekka ja lippu kädessään\npolviaan myöten mereen ja juhlallisesti julisti sen kaikki maat,\nrannat ja saaret Pohjoisnavasta Etelänapaan saakka Espanjan kuninkaan\nomaisuudeksi. Hän viipyi useita viikkoja löytämänsä meren rannoilla,\nennenkuin lähti paluumatkalle, teki maanasukkaitten veneissä pieniä\nretkiä, näki helmiä pyydettävän ja kuuli etäämpänä meressä olevan\nerinomaisen satoisan helmisaaren. Vielä hänelle kerrottiin etelässä\nolevasta mahtavasta valtakunnasta, jolla oli suunnattomat rikkaudet,\nlaivoja ja kuormajuhtia; kuormajuhdat näytetystä savikuvasta päättäen\nolivat kamelin näköisiä. Espanjalaiset siten saivat ensimäisen tiedon\nPerun kultamaasta ja laamasta, jota siellä pidetään vuoriteillä\njuhtana. Kaikkein syvimmän vaikutuksen nämä viestit tekivät Pizarroon,\njoka Balboaa palvellen oli vähitellen alhaisesta sotamiehestä kohonnut\nyhä huomattavampaan asemaan.\n\nVasta 3 p. marraskuuta Balboa lähti paluumatkalle. Hän kulki nyt\nkiertoteitä voidakseen kiristää kannaksen asukkailta kultaa. Paljon\njulmuutta harjotettiin. Eräs kasikki yhdessä kolmen muun päällikön\nkanssa annettiin verikoirain revittäväksi, kun häneltä ensinnä oli\nkaikki kulta kiristetty. Kultaa keräytyikin niin paljon, etteivät\nkantajat lopulta jaksaneet enempää kantaa. Ja kun Espanjalaisiltakin\nvoimat alkoivat uupua, niin Balboa suorinta tietä palasi Caretan kylään\nja saapui 19 p. tammikuuta 1514 takaisin siirtokuntaansa, Santa Maria\ndel Antiguaan. Retkellä ei menetetty ainoatakaan espanjalaista.\n\nSeuraavassa maaliskuussa Balboa lähetti suuresta löydöstään Espanjaan\nselostuksen ja selostuksensa vahvistukseksi suuren määrän kultaa ja\n200 parasta helmeä. Tieto uuden valtameren löytämisestä herätti mitä\nsuurinta huomiota. Vasta nyt voitiin täydellä todella ruveta pohtimaan,\nkuuluiko Uusi maailma todella Aasiaan, vai eikö se ollutkin aivan uusi\nmaanosa. Seuraukset löydöstä olivat erinomaisen suuret; sen kautta\nsaattoi Magalhães lähteä retkelleen ja Pizarro vallottamaan Perua.\n\n\n\nPedrarias Davila.\n\n\nBalboan kertomus kuitenkin saapui liian myöhään. Espanjassa oli jo\nEncison syytteen ja Nicuesan katoamisen johdosta ryhdytty toisiin\ntoimiin, varustettu suuri laivasto — 20 laivaa — ja 1500 miestä\nlähtemään kannakselle, jolle oli annettu »Kultaisen Castilian» nimi.\nLaivastoa johti Balboan seuraajaksi määrätty Pedrarias Davila; se\nlähti matkaan kesäkuun lopulla v. 1514. Niin loistavaa ritarijoukkoa\nei Espanja ollut vielä lähettänyt merentakaisiin siirtomaihinsa, eikä\nsamalla haavaa niin monta kykyä. Useat niistä miehistä, jotka nyt\nlähtivät seikkailijoina onneaan etsimään, saavuttivat sitten paremman\nja pysyvämmän maineen Länsi-Intian vallotuksen historiankirjottajina,\ndel Castillo, joka kertoi Mexicon vallotuksen, Oviedo, Länsi-Intian\nsaariston historioitsija, lakimies Enciso, — sama jonka Balboa oli niin\npahasti pettänyt, — joka kirjotti maantietoteoksen, ja Andagoya, joka\nkyhäsi esityksen Davilan hallintoajasta. Sitä paitsi olivat mukana\nAlmagro, Chilen vallottaja, Benalcazer, Quiton vallottaja, Soto,\nMississippi-laakson tutkija ja Serrão, joka sitten Magalhãesin mukana\npurjehti Tyynen meren poikki ja Filippineillä sai onnettoman lopun.\n\nBalboan siirtokunta ei vielä voinut tarjota tälle loistavalle\njoukolle kunnollista vastaanottoa. Maanraivaus oli vasta alulla, suot\nkuivattamatta, asunnot huonot, ja kun Panaman kannaksen ilmanala\nmuutoinkin on mitä epäterveellisintä, niin tuhosivat taudit lyhyessä\najassa äskentulleista 500 miestä. Davila, joka jo oli vanha mies,\nei kyennyt oloja paljoakaan parantamaan. Balboan toimia hän katseli\nepäluulolla, intianeja kohteli julmemmin kuin kukaan ennen häntä. Hän\nryhtyi suurisuuntaisiin puuhiin koko kannaksen vallottamiseksi, koska\nmukana tulleet ritarit halusivat taistella ja käskeä, eivätkä suinkaan\nmaata raataa.\n\nEnsinnä lähetettiin Ayora 400 miehen keralla perustamaan asemia\npitkin rannikkoa. Retki oli oikea hävitysretki. Intianien päälliköt,\nkeitä kiinni saatiin, poltettiin, hirtettiin taikka annettiin koirien\nrevittäviksi. Intianit puolestaan hävittivät perustetut asemat,\npaikalla kun sotajoukko oli niistä poistunut. Samalla tavalla\nraivosivat muut joukot, joita lähetettiin toisille suunnille. Balboa\nyhdessä Davilan luottamusmiehen kanssa samosi metsien kautta etelää\nkohti, löytääkseen kullalla koristetut temppelit, joista oli huhuja\nkuultu; mutta intianit tekivät niin kiukkuista vastarintaa — kaatoivat\nmuun muassa eräällä joella veneet, — että retkikunnan täytyi toisen\npäällikkönsä menetettyään palata takaisin tyhjin toimin. Yhtä huonosti\npäättyivät muutamat myöhemmätkin yritykset. Kultatemppelit olivatkin\nkaukana, aina Bogotan ja Quiton ylängöillä saakka, josta niiden maine\noli levinnyt.\n\n\n\nBalboa Etelämeren maaherrana.\n\n\nBalboa oli nimittänyt näkemänsä meren Etelämereksi, sillä hän näki\nsen etelän ilmalla, koska Panaman kannas niillä seuduin kulkee\nitä-länsisuunnassa laajassa kaaressa. Etelämeren nimi on yhä vieläkin\nmerenkulkijain kesken käytännössä.\n\nEhkä Davilan huonon hallinnon johdosta Espanjan hallitus sitten päätti\nantaa Balboalle hänen ansioittensa mukaisen tunnustuksen. Hänet\nnimitettiin »Etelämeren maaherraksi», vaikka hän tosin oli velvollinen\ntunnustamaan Davilan päämiehekseen. Balboa sai kannaksen Tyynen meren\nrinteen, sen paremman ja rikkaamman puolen. Mutta Davila, jolla oli\nsuuremmat varat, ei paljoa välittänyt hänen läänioikeuksistaan, vaan\nlähetti veljenpoikansa Moraleksen Pizarron kanssa vallottamaan Panaman\nlahdessa olevia Helmisaaria, jotka olivat Balboan alueen paras osa.\nMuutama kymmenkunta miestä mukanaan retkikunta soudatti itsensä\nsuurimmalle saarelle, joka kiivaan taistelun jälkeen vallotettiin.\nVoitettu päällikkö vei Espanjalaiset majansa päällä olevaan torniin ja\nnäytti sieltä kaikki saaret, jotka olivat hänen vallassaan ja kaikki\noivallisia helmirantoja. Samalla hän kertoi etelässä olevasta rikkaasta\nmaasta, jonka laivoja hän oli joskus nähnyt. Hän pelasti henkensä,\nkun suostui maksamaan vuodessa 100 naulaa helmiä veroksi. Sitten\nEspanjalaiset palasivat takaisin mannermaalle ja kulkivat uudelleen\nkannaksen poikki, rääkäten kauhistuttavalla tavalla maanasukkaita.\nEräässäkin kohtauksessa, joka muka oli ystävällinen keskustelu,\nusutettiin äkkiä verikoirat kasikkien päälle, joita ne repivät\nkahdeksantoista. Sadoittain maanasukkaita murhattiin, ja kun intianit\nsiitä katkeroituneina alkoivat ahdistaa Espanjalaisia, niin surmattiin\nsadoittain vaimoja ja lapsia, jotka oli orjiksi otettu, ja uhrien\nruumiit silvottiin, jotta takaa-ajavat pelästyisivät eivätkä uskaltaisi\nseurata. Balboakin kertoo kammolla näistä julmuuksista, mutta maaherran\nveljenpoika sai raivota rankaisematta.\n\nSaadakseen Balboan ja Davilan sovitetuiksi kirkonmiehet saivat\njälkimäisen antamaan Balboalle tyttärensä puolisoksi. Mutta siitä\nhuolimatta katala Davila vain odotti sopivaa tilaisuutta, saattaakseen\nkilpailijansa turmioon. Balboan piti, kuninkaan määräyksen mukaan,\nrakentaa kannaksen poikki tie ja viedä laivapuita Tyynen meren\nrannalle. Tämä vaikea työ vei enemmän aikaa kuin oli laskettu,\nvaikka maanasukkaita sadoittain nääntyi raskaita laivaksia kannaksen\npoikki raahatessaan. Espanjasta odotettiin uutta ylimaaherraa\nDavilan sijaan, — se oli ennenaikainen huhu, — ja päästäkseen näiden\nkohtausta pakoon omaan lääniinsä Balboa piti kannaksella niin suurta\nkiirettä, että se herätti hänen appensa epäluuloa. Davila antoi\nPizarron ottaa hänet vangiksi ja neljän uskotun miehensä keralla\nBalboa v. 1517 tuomittiin kuolemaan ja mestattiin. Hänen kuolemansa\noli onnettomuus Espanjalaisten yrityksille, sillä vaikka hänkin oli\nväkivaltainen ja oli petoksella kohdellut maanmiehiään, ennenkuin pääsi\nvaikutusvaltaiseen asemaan, niin oli hän kuitenkin paljon kyvykkäämpi\nja jaloluontoisempikin kuin useimmat muut seikkailijat, jotka etsivät\nonneaan näissä uusissa maissa.\n\nBalboan kuoleman jälkeen raa'at alapäälliköt lyhyessä ajassa\nhävittivät kannaksen siihen määrään, että se oli melkein ihmisistä\ntyhjä. Afrikasta tuotiin orjia sijaan. Jo 17:nnen vuosisadan\nalussa oli Panamassa enemmän neekereitä kuin intianeja. Balboan\nseuraaja, Espinosa, perusti v. 1519 Panaman kaupungin, mutta\nniin epäterveelliselle paikalle, että siinä kolmena ensimäisenä\nvuosikymmenenä kuoli 40,000 ihmistä kuumeihin. Siirtokunta sen vuoksi\nmuutettiin terveellisempään paikkaan. Siihen päättyi Puerto Bellosta\nAtlantin meren rannalta alkava tie, joka Perun vallotuksen jälkeen kävi\nylen tärkeäksi. Panamassa rakennetuilla laivoilla aljettiin sitten\ntutkia Tyynen meren rantoja sekä pohjoiseen että etelään päin.\n\n\n\nNicaraguan vallotus.\n\n\nGonzales Davila purjehti v. 1521 pienillä aluksilla pitkin rannikkoa\npohjoiseen päin ja saapui Nicoyan kylään, nykyiseen Costa Ricaan, jossa\npäällikkö koko kansansa keralla suostui kasteeseen. Vielä pohjoisempaa\nlöydettiin hedelmällinen ja väkirikas maa, joka ruhtinaansa mukaan\nnimitettiin Nicaraguaksi. Viljelys parani sitä myöten kuta kauemmaksi\npohjoista kohti tultiin, sillä Mexicon vaikutus alkoi olla yhä\ntuntuvampi. Gonzales jätti laivansa ja kulki joukkoineen Nicaraguan\nhallitsijan luo, joka asui saman nimisen järven rannalla. Tämäkin antoi\nkastaa itsensä ja 9000 maanasukasta hänen mukanaan ja salli mielellään,\nettä espanjalainen vieras ratsasti hänen järveensä ja antoi hevosensa\njuoda sen vettä. Mutta sen menon kautta Gonzales olikin ottanut hänen\nmaansa haltuunsa. Täältäkin saatiin saaliiksi paljon kultaa. Tosin\nmaanasukkaat paluumatkalla hyökkäsivät Espanjalaisten kimppuun,\nmutta Gonzaleksen pieni joukko piti urhoollisesti puoliaan ja saapui\nonnellisesti takaisin meren rannalle.\n\nMyöhemmin Gonzales, Haitista lisäväkeä haettuaan, koetti itäpuolelta\ntunkeutua Nicaraguaan ja vallottaa maan pysyväisesti. Mutta\nNicaraguassa olivatkin olot sillä välin melkoisesti muuttuneet. Ensin\nhän tapasi osaston seikkailijoita, jotka olivat tulleet etelästä\npäin samoilla asioilla, hyökkäsi heidän kimppuunsa ja ryösti armotta\naseet ja kullan, mitä he olivat kokoon haalineet. Mutta rannikolle\npalatessaan Gonzales puolestaan törmäsi yhteen sotajoukon kanssa,\njoka tahtoi häneltä ryöstää sekä aarteet että maan; se oli Corteksen\nMexicosta lähettämä.\n\nGonzaleksen voittama osasto taas kuului joukkoon, jonka Pedrarias\nDavila oli lähettänyt Nicaraguaan Francisco de Cordovan johdolla.\nCordovan yritys mainitusta pienestä osatappiosta huolimatta menestyi.\nHän perusti maahan monta kaupunkia, jotka ovat nykyisiin saakka\nsäilyneet, rakennutti Nicaragua-järvelle laivan ja aikoi valtansa\nvahvistettuaan kokonaan vapautua Pedrariaksen käskyläisyydestä. Tämä\nsilloin lähti itse sotaväkensä keralla Nicaraguaan, otti vangiksi\nkapinoivan alapäällikkönsä ja mestautti hänet v. 1526.\n\nMutta kun Pedrarias Davila v. 1527 palasi takaisin Panamaan, oli\nsinne vihdoinkin saapunut hänelle seuraaja. Kolmetoista vuotta oli\nhän siirtokuntaa sortanut ja kavaluutensa, mielivaltansa, julmuutensa\nja samalla heikkoutensa kautta joutunut yleisen vihan alaiseksi.\nHallitsemansa maakunnan hän oli lopen hävittänyt ja huolimatta\nsuunnattomista miesten ja tavarain uhreista saanut vähän aikaan.\n\n\n\nPonce de Leon etsii nuoruuden lähdettä.\n\n\nAina Columbuksesta alkaen olivat espanjalaiset purjehtijat etupäässä\nretkeilleet lounasta kohti, koska sillä puolella huhun mukaan olivat\nsuuret kultamaat. Karaibimeren rannat Yucatanista etelään päin olivat\nsen kautta tulleet tarkkaan tunnetuiksi, ennenkuin vielä kukaan oli\nlähtenyt Mexicon lahteen löytöretkille. Portoricon maaherra Ponce\nde Leon oli ensimäinen, joka sille puolelle retkeili. Juan Ponce\nde Leon, jonka suku oli Espanjan vanhimpia, oli tullut Espanjolaan\nOvandon keralla v. 1502, urhoollisesti taistellen ollut osallisena\nsaaren vallotuksessa ja vihdoin v. 1508 anastanut Portoricon omaksi\nläänikseen. Mutta kun Diego Colon saapui Länsi-Intiaan maaherraksi,\nniin de Leonin asema Portoricossa kävi vaikeaksi; Diego Colon vaati\nhäntä isänsä vihamiehenä eroamaan. Ponce de Leon sen vuoksi päätti\nhankkia uuden maaherrakunnan. Kuultuaan muutamilta intianeilta, että\nmuka Bimini-saarella oli ihmeellinen lähde, jonka vesi antoi nuoruuden\njokaiselle, joka siitä joi, hän päätti lähteä sitä etsimään. Ritari ei\ntosin vielä ollut viidenkäänkymmenen vuotias, mutta siitä huolimatta\nhänet valtasi kaiho löytää tämä ihmelähde ja anastaa se maineen.\n\nPonce de Leon varusti omalla kustannuksellaan kolme laivaa ja lähti\nmatkaan maaliskuussa 1513. Bahama-saaristo tutkittiin tarkkaan ja\netsimistä ulotettiin sen ulkopuolellekin, kunnes löydettiin aivan\ntuntematon maa, joka näytti erinomaisen ihanalta. Se sai Floridan\nnimen, koska se ensiksi nähtiin palmusunnuntaina. Leon purjehti tämän\nmaan itärantaa melkoisen matkaa pohjoiseen, palasi takaisin ja purjehti\nkappaleen länsirantaakin, pääsemättä kuitenkaan selville siitä, oliko\nse saari vaiko mannermaata. Lopulta hän jätti tutkimuksen jatkamisen\nalapäällikkönsä toimeksi ja palasi itse Portoricoon. Uuden maan hän\noli löytänyt, mutta nuoruuden lähdettä, joka luultavasti olisi ollut\nhänelle vielä arvokkaampi, sitä hän ei löytänyt, vaikka oli purjehtinut\nsaaresta saareen ja juonut kaikista lähteistä. Portoricossa ritari\nsitten sai kärsiä paljon pilkkaa, mainitsee isä Charlevoix, »sillä hän\npalasi sairaampana kuin oli lähtiessään ollutkaan.»\n\nPonce de Leon ei kuitenkaan heittänyt löytöään sikseen, vaan lähti\nv. 1514 Espanjaan ja sai kuninkaalta luvan vallata sekä Biminin että\nFloridan, jonka maaherraksi hänet nimitettiin. Hän lähti siis v. 1521\nuudelle retkelle siirtokuntia perustamaan ja löytöjä jatkamaan ja\nnäyttää nyt käyneen Tortugas saarella, joka kilpikonnista sai nimensä,\nja poikenneen maihin monessa paikassa. Mutta kun miehistöstä suuri osa\noli sortunut tauteihin ja hän itse taistelussa intianien kanssa pahoin\nhaavottunut, täytyi hänen poiketa Cubaan, ja siellä Ponce de Leon kuoli.\n\nKaikki yritykset perustaa Floridaan siirtokuntia raukesivat tyhjiin\nasukkaitten kiivaan vastarinnan vuoksi. Floridan intianit olivat\nsotaista kansaa, joka mieluummin antoi itsensä sukupuuttoon hävittää\nkuin tyytyi muukalaisten vallanalaisuuteen.\n\n\n\nCuban vallotus.\n\n\nDiego Velasquez oli Haitista käsin vallottanut Cuban, kohtaamatta\nsaaren hyväntahtoisen rauhallisen väestön puolelta sanottavaa\nvastarintaa; hänet määrättiin v. 1511 saaren maaherraksi. Kun saari\noli niin laaja ja sen hedelmällisyys niin verraton, kokoontui sinne\npaljon espanjalaisia seikkailijoita. Näitä ei kuitenkaan ajan\npitkään miellyttänyt hidas maanviljelys, vaan jonkun vuoden kuluttua\nvarustettiin retkikunta, jonka tarkotus oli löytää uusia maita. Kulta\noli ajan tunnussana, ja niin kauan kuin oli toivomisen sijaa, että\nlöydettäisiin uusia kultamaita, saivat kaikki retkiyritykset runsaasti\nkannatusta.\n\n\n\nYucatan ja Mayat.\n\n\nVelasquezin avulla varustettiin v. 1517 kolme laivaa, jotka Cubasta\nlänteen päin purjehtien saapuivat Yucatanin rannalle. Tämä retki oli\ntärkeä sen vuoksi, että Espanjalaiset sillä ensi kerran tapasivat\nalkuasukkaita, jotka olivat huomattavan edistyneitä. Heillä oli komeita\nveistokuvilla koristettuja temppeleitä, jotka oli hakatusta kivestä\nrakennettu korkeille tylpille maapyramideille. Ihmeekseen retkeilijät\nsiellä näkivät ristinmerkinkin, mutta epäjumalien joukossa — se oli\nsateen jumalan tunnusmerkki. Kansa, joka nimitti itseään Mayaksi,\noli keksinyt oman kuvakirjotuksenkin, josta on näytteitä säilynyt,\nmutta jota ei osata lukea. Kirjotuksia oli sekä hakattu rakennuksien\nseiniin ja kiviin että piirretty agave-kasvin lehdille, jotka ensin oli\npäällystetty hienolla kipsikerroksella. Maya-kansa ei kulkenut alasti,\nniinkuin ne alkuasukkaat, joita Espanjalaiset olivat siihen saakka\ntavanneet, vaan upeissa pumpulivaatteissa. Heidän sivistyksensä oli\nkuitenkin jo entisestään rappeutumassa. Monet temppelit ja palatsit\nolivat jääneet autioiksi, metsän ja köynnöskasvien peittoon. Paitsi\nkuvilla koristettuja temppeleitä heillä oli suuria kivisiä jumalankuvia.\n\nEspanjalaiset koettivat saada tällä rannikolla monessakin kohden\njalansijaa, mutta asukkaat verisissä taisteluissa pakottivat heidät\nkaikkialla peräytymään laivoihinsa. Retkikunta purjehti Yucatanin\nympäri sen länsirannalle, mutta vihdoin sen, kun oli päällikkönsä\nmenettänyt tappelussa, täytyi kääntyä takaisin.\n\nTämä matka herätti suurta huomiota ja Velasquez päätti viipymättä\nvarustaa uuden retkikunnan vallottamaan vasta löydetyn maan. V. 1518\nlähti neljä laivaa hänen veljenpoikansa Grijalvan johdolla Yucataniin.\nMuiden muassa oli osanottajana urhea Alvarado, joka sitten oli\nCorteksen parhaita miehiä Mexicon vallottamisessa. Yucatanin hyvin\nrakennetut valkoiset talot muistuttivat Espanjalaisten mielestä heidän\nkotimaatansa, jonka vuoksi maa nimitettiin »Uudeksi Castiliaksi». Mutta\nasukkaat olivat tälläkin kertaa vihamieliset. Vasta Tabasco-joella,\njoka retkikunnan johtajasta sai Grijalvan nimen, tavattiin\nrauhallisempaa väestöä. Seurattiin sitten Mexicon vaarallista,\nkoralliriuttaista rantaa aina lähelle nykyistä Vera Cruzia. Eräällä\nsaarella tavattiin temppeli, jossa juuri oli uhrattu viisi intiania.\nLähempänä Vera Cruzia olivat mustapukuiset uhripapit eräässä\ntemppelissä juuri veitsillään iskeneet pari poikaa. Kuta korkeampaa\nsivistystä tavattiin, sitä yleisemmiksi kävivät ihmisuhritkin. Siitä\nhuolimatta Grijalva meni maihin ja vaihtoi itselleen kaikenlaisella\nrihkamalla kosolta kultaa, jalokiviä ja ihmeellisen muotoisia astioita.\nOli siis saavuttu todelliseen kultamaahan, joka lupasi suunnattoman\nsaaliin. Alvarado lähetettiin takaisin Cubaan sanomaa viemään, Grijalva\npurjehti vielä kappaleen matkaa kauemmaksi pohjoiseen päin, palaten\nsitten hänkin meren poikki Cubaan. Siellä sanoma uudesta kultamaasta\noli synnyttänyt tavattoman kiihkon. Velasquez lähetti Espanjan\nkruunulle rikkaita lahjoja, saadakseen uudet maat oman maaherruutensa\nalaisiksi, ja varusti samalla suurempaa laivastoa, ryhtyäkseen näitä\nmaita vallottamaan. Tämän laivaston johtajaksi hän määräsi Fernando\nCorteksen.\n\n\n\n\nMexicon vallotus.\n\n\n\nFernando Cortes.\n\n\nSoveliaampaa miestä kuin Fernando Cortes Velasquez tuskin olisi voinut\nsaada yrityksensä johtajaksi, vaikkapa hän itse tulikin sen kautta\nkokonaan syrjäytetyksi ja menetti toivomansa mahdin ja saaliin. Cortes\non ainoita todellisia sankareita niitten seikkailijain joukossa, joita\nEspanjasta lähti Uutta maailmaa vallottamaan ja jotka historiassa\ntunnetaan »conquistadorien». s.o. vallottajien, yhteisnimellä.\nHänen jalo suuri luonteensa ja rohkeat urotyönsä täyttävät meidät\nihmettelyllä. Cortes oli syntynyt v. 1485 Estremadurassa, oli kaksi\nvuotta opiskellut Salamancan yliopistossa ja saanut sivistyksen, joka\nsen ajan seikkailijaritarien kesken oli harvinainen. Ihmejutut, joita\nkerrottiin valtameren takaa, ja romantisten seikkailujen viehätys\nolivat tenhonneet hänet samoin kuin Espanjan kaiken nuorison. Jo v.\n1504 hän oli Ovandon keralla saapunut San Domingoon. Kirjallisen\nsivistyksensä kautta hän pääsi Velasquezin sihteeriksi ja Cubaan\nmuutettuaan ja hankittuaan siellä maatiluksia määrättiin Santiagon,\nVelasquezin pääkaupungin alkaldiksi.\n\nAikalaiset kuvaavat Cortesta hartevaksi, kookkaaksi, kauniiksi\nmieheksi, kalpeissa kasvoissaan suuret tummat silmät. Hän oli rohkea\nja luja päättämään, älykäs ja terävä suunnittelemaan, harjaantunut\nkaikkiin ritarillisiin urheiluihin ja aseenkäyttöön. Hän käsitti aina\nnopeaan aseman, oli hyvä puhuja, osasi innostaa joukkonsa, sanalla\nsanoen, hän oli kaikin puolin kuin luotu johtajaksi Uuden Maailman\nomituisissa oloissa. Cortes oli tuskin 33 vuoden ikäinen, kun Velasquez\nhänelle uskoi yrityksensä johdon. Maaherra suosi häntä varsinkin siitä\nsyystä, että hän saattoi omista varoistaan suorittaa osan retkikunnan\nkustannuksista. Cortes taas käytti suuren osan omaisuuttaan tähän\ntarkotukseen siinä mielessä, että hän osallisuutensa kautta olisi\nitsenäisempi.\n\n\n\nRetkikunnan lähtö.\n\n\nRetkikuntaan kuului 11 laivaa, se oli siis melkoinen. Mutta ennenkuin\nvielä ennätettiin matkaan lähteä, alkoi Velasquez, uskottujensa\nvarottamana, epäillä, että Cortes ehkä oli saanut liian suuren\nsotavoiman johtoonsa ja että se ehkä rohkaisisi häntä aivan\nitsenäisesti toimimaan. Hän näyttää päättäneen peruuttaa Corteksen\nnimityksen; mutta tämä, pahaa aavistaen, lähtikin kiiruimman kautta\nSantiagosta, vaikka varustukset vielä olivat keskeneräiset. Hän\npurjehti ensinnä Trinidadin kaupunkiin, joka on etelärannalla, samoin\nkuin Santiagokin, pestasi sieltä vielä 100 Grijalvan mukana ollutta\nmiestä ja kiersi sitten pohjoisrannalle Havanaan. Velasquez lähetti\nsikäläisille viranomaisille käskyn vangita Corteksen ja kielsi tätä\npurjehtimasta, ennenkuin hän oli itse ennättänyt Havanaan. Mutta\nCortes semmoisia viestejä saatuaan vain kiirehti sitä enemmän, eivätkä\nHavanan viranomaiset uskaltaneet tehdä väkivaltaa miehelle, jolla oli\nniin melkoiset voimat käytettävänään. 18 p. helmikuuta 1519 Cortes\nlaivoineen ulkoni merelle Cuban länsipäästä. Retkikuntaan kuului 400\nasemiestä, niitten joukossa 13 pyssymiestä ja 32 jousimiestä, 16\nratsumiestä, 10 suurta pronssitykkiä ja 4 pientä kenttätykkiä, ynnä 200\nintianisoturia. Kaksi pappia oli mukana; heidän määränsä oli kastaa\nintianit ja tehdä loppu epäjumalanpalveluksesta ja ihmisuhreista.\nLuotsi, joka oli ollut mukana kaikilla edellisilläkin matkoilla,\nopasti laivaston Yucatanin rannalle, Cozumelin saaren luo. Saaren\nasukkaat ensinnä pakenivat, mutta palasivat sitten takaisin ja sallivat\nEspanjalaisten hävittää heidän veriset alttarinsa ja pyhittää heidän\ntemppelinsä kristitylle jumalanpalvelukselle.\n\nJo edellisellä matkalla oli tällä rannalla kuultu asukkaitten matkivan\n»castilla» sanaa, jonka tarkotusta ei kuitenkaan käsitetty. Cortes\npaikalla aavisti, että rannalla oli jo ennen käynyt espanjalaisia,\nja eräältä päälliköltä kuultiinkin, että maalla vielä oli kaksi\nespanjalaista vankina. He olivat viimeiset henkiin jääneet Balboan\nv. 1512 lähettämän laivan miehistä; muut olivat Mayat jumalilleen\nuhranneet. Toinen oli munkki, Aguilar nimeltään; hän oli vankeudessa\noppinut maan kieltä, ja Cortes sai hänestä nyt hyvän tulkin.\n\n\n\nTabascossa.\n\n\nPitkin Yucatanin rantaa purjehdittiin sitten Grijalva-joen suuhun,\njossa asukkaat ottivat Espanjalaiset vihamielisesti vastaan. Syntyi\nkahakka, joka alkoi jo vedessä, mutta Espanjalaiset kaalasivat maalle,\nratsuväki ja tykistö puuttuivat tappeluun ja Tabascolaiset, joita\nlienee ollut noin 40,000 miestä, hävisivät, hävisivät varsinkin\npeljästyksestä, sillä he luulivat ratsumiehiä hirviöiksi, joita oli\nmahdoton vastustaa. Seuraavana päivänä kasikit tarjosivat rauhaa,\ntuoden muitten lahjain mukana 20 orjatarta. Näistä yksi, Mexicosta\norjaksi tuotu ylhäinen nainen, miellytti Cortesia niin suuresti, että\nhän piti hänet omanaan ja eli hänen kerallaan kuin vaimon kanssa,\nvaikkei liittoa vihkimys laillistuttanut. Tämä nainen, joka sitten\ntulkkina ja maan tuntijana oli retkikunnalle arvaamattomaksi avuksi,\nsai Espanjalaisilta Doña Marinan nimen.\n\nCortes sai Tabascossa ensimäiset tiedot sisämaassa olevasta suuresta\nvaltakunnasta, Mexicosta, ja kuultuaan sen komeudesta ja rikkaudesta\npäätti oikopäätä lähteä sitä vallottamaan. Kun Tabascon päälliköt oli\nkastettu kristinuskoon, purjehdittiin huhtikuussa 1519 edelleen Mexicon\nrannikolle.\n\n\n\nMexicon rannalla.\n\n\nMuutaman päivän kuluttua noustiin maihin nykyisen Vera Cruzin\npaikoille, kuivalle aukealle hiekkarannalle. Maanasukkaita alkoi\nkeräytyä joka puolelta. He auttoivat Espanjalaisia rakentamaan\nitselleen majoja suojaksi polttavaa auringonpaistetta vastaan ja\ntoivat runsaasti kaikenlaisia maan tuotteita kaupan. Tämä ranta kuului\nTabascossa mainitulle sisämaan valtakunnalle, ja pian saapuikin\naztekilainen maaherra tiedustelemaan vierailun tarkotusta. Cortes\nilmotti, että hänet oli lähettänyt mahtava ruhtinas meren takaa ja\nettä hänellä oli sanoma vietävä Mexicon hallitsijalle, Montezumalle.\nMaaherra ylpeästi vastasi ihmettelevänsä, että Cortes luuli pääsevänsä\nhallitsijan puheille, vaikka oli vasta pari päivää maassa ollut, mutta\nlupasi kuitenkin lähettää pikasanoman vieraitten tulosta ja aikeista.\nRannikolta oli nimittäin pääkaupunkiin erinomaisesti järjestetty\npostiyhteys. Aina puolentoista penikulman päässä oli asema, josta\nairut paikalla lähetettiin sanoman keralla edelleen juoksemaan. Tämä\nyhteys oli niin nopea, että Montezuma vuorokaudessa saattoi saada\ntuoretta kalaa Mexicon lahdesta, vaikka väliä on yli 400 kilometriä.\nMaaherra antoi Cortekselle lahjaksi hienoja pumpulikudoksia, kalliita\nsulkaviittoja, kultakoristeita, ja sai tältä vastalahjaksi hallitsijaa\nvarten leikkauksilla kirjaillun tuolin ja koko joukon lasiesineitä;\nnäillä oli jalokiven arvo maassa, jossa ei tekolasia vielä tunnettu.\nEräällä Corteksen miehistä oli päässään teräskypäri, joka maaherran\nmielestä oli hyvin samanlainen kuin aztekilaisen sodanjumalan päähine.\nHän sen vuoksi pyysi saada senkin muitten lahjain joukkoon, johon\nCortes puolestaan mielellään suostui, pyytäen korvaukseksi vain —\nkypärin täyden kultahiekkaa. Sillä ajalla kun tätä keskustelua kesti,\noli eräs maaherran palvelija ahkerasti piirustanut värillisiä kuvia\nkaikista esineistä, mitä hän näki muukalaisten leirissä. Kuvatkin\noli lähetettävä Montezumalle, jotta hän saisi oikean käsityksen\nnäistä merkillisistä vieraista. Cortes oli tästä ylen mielissään, ja\nantaakseen hallitsijalle vielä täydellisemmän käsityksen itsestään,\nhän pani toimeen suuren aseleikin. Ratsumiesten nopeat liikkeet,\naseitten välke auringonpaisteessa, torvien toitotus ja »vesihuoneitten»\nhiljainen kelluminen aalloilla, kaikki nämä seikat herättivät\nkokoontuneessa kansassa suunnatonta ihmettelyä. Mutta tykkien\npaukkuessa ja tulen ja savun tuiskiessa niitten kidoista ihmettely\nmuuttui peloksi ja kammoksi. Maaherra nyt käsitti, että niin mahtavia\nvieraita oli kohdeltava hyvästi, jonka vuoksi hän käskikin alamaisiaan\ntuomaan muukalaisille ruokatavaroita ja kaikkea, mitä he tarvitsivat.\n\n\n\nMontezuman lähettiläät.\n\n\nKauaa ei tarvinnut odottaa, ennenkuin pikalähetit olivat taivaltaneet\npääkaupunkiin ja sieltä oli saapunut Montezuman, Aztekkien hallitsijan\nlähetystö, tuoden muukalaisille kalliita lahjoja. Lähettiläät vietiin\nCorteksen telttaan. He antoivat levittää maahan hienoja kankaita,\nja orjat asettivat niille hallitsijan lähettämät lahjat, kilpiä,\nkypäriä ja haarniskoita puhtaasta kullasta, kaula- ja rannerenkaita\nsamasta metallista, sandaleja, viuhkoja, höyhentöyhtöjä, taidokkaasti\nvalmistettuja kultalintuja, esirippuja ja puuvillakankaita, jotka\nolivat pehmeitä ja hohtavia kuin silkki, ja kaksi suurta kullasta ja\nhopeasta valmistettua kilpeä, jotka kuvasivat aurinkoa ja kuuta. Ne\nolivat vaununpyörän kokoiset ja ainakin 20,000 kultapeson arvoiset.\nMutta samalla Montezuma kehotti muukalaisia kiiruimman kautta lähtemään\nmaasta pois.\n\n\n\nQuetzalcoatl.\n\n\nAztekien hallitsija oli Espanjalaisten tulon kautta joutunut vaikeaan\nasemaan, kuten Cortes sai vähän myöhemmin tietää. Mexicolaiset\nnimittäin vanhastaan palvelivat julmien, veriuhreja vaativien\njumaliensa ohella myös lempeätä kansanjumalaa, Quetzalcoatlia.\nTämä jumala oli tarun mukaan ennen asunut heidän keskellään, mutta\naikansa kansan parhaaksi vaikutettuaan lähtenyt maasta pois ja\nluvannut palata vasta joskus tulevaisuudessa. Montezuman laajassa\nvaltakunnassa, jossa oli väsytty sotaisen vallottajakansan sortoon,\nvallitsi kuitenkin Corteksen tulon aikaan yleiseen se luulo, että\nodotettu hyvä jumala piakkoin palaisi ja pelastaisi kansan Aztekien\nhirmuvallasta. Luonnollista näin ollen oli, että nämä valkoiset\nmiehet, jotka hallitsivat ukkosta ja salamaa, helposti antoivat\naihetta siihen luuloon, että he olivatkin Quetzalcoatlin lähettämät.\nSiitä syystä varsinkin Montezuma säikähti uusia tulokkaita, vaikka\npapisto, jolla oli valtakunnassa paljon mahtia, koetti häntä rauhottaa.\nKuinka saattoivat muka tulokkaat olla odotetun jumalan miehiä, hehän\ntaistelivat maan uskontoa vastaan, eivätkä sen puolesta! Montezuma\nei kuitenkaan uskaltanut ryhtyä väkivaltaan heitä karkottaakseen,\nvaan koetti saada heidät lahjoilla poistumaan. Mutta juuri se seikka\nsai Corteksen aavistamaan hänen asemansa heikkouden, samalla kun\nlahjain rikkaus hänessä ja hänen joukossaan herätti hillitsemätöntä\nsaaliinhimoa. Cortes siis vastasi lähettiläille, että hänen täytyi\nlähteä pääkaupunkiin, sillä mahtavalta kuninkaalta hän oli saanut\nnimenomaisen käskyn. Jonkun ajan kuluttua lähettiläät palasivat\ntakaisin, tuoden vielä runsaammat lahjat, kaikkiaan noin 3,000 unssia\nkultaa, ja lahjain keralla uuden kiellon.\n\nEspanjalaisten asema kävi kuitenkin vähitellen sangen vaikeaksi, sillä\nkuumeet olivat alkaneet tehdä tuhojaan ja maanasukkaat olivat lakanneet\nruokatavaroita tuomasta. Silloin he odottamatta saivat liittolaisia.\nEräänä päivänä saapui leiriin maanasukkaita, jotka erosivat kaikista,\nmitä he olivat siihen saakka nähneet, sekä pukunsa että kielensä\npuolesta. Pukuna heillä oli korukirjaiset viitat ja vyöt, hiukset\noli sidottu solmuun ja tuoksuvilla kukilla koristettu, korvista ja\nnenästä riippui kultakoristeita ja jalokiviä ja alahuulessa oli\nkultalehti. He olivat jonkun verran pohjoisempaa, Cempoalla nimisestä\nkaupungista ja kansallisuudeltaan Totonakkeja, mahtavaa kansaa, joka\nkuitenkin oli viime aikoina joutunut Aztekien ikeen alle ja hartaasti\nhalusi päästä heidän sorrostaan vapaaksi. Totonakit pitivät nyt näitä\noutoja muukalaisia vapauttajinaan ja kutsuivat Cortesta käymään\npääkaupungissaan. Hän otti heidän lahjansa vastaan, antoi vastalahjoja\nja lupasi tulla.\n\n\n\nVera Cruz.\n\n\nEnnen lähtöä hän kuitenkin päätti varustaa rannikolle asemapaikan ja\nsuunnitteli kaupungin, joka sai nimeksi »Villa Rica de Vera Cruz», s.o.\n»todellisen ristin rikas kaupunki». Uusi kaupunki julistettiin Espanjan\nkruunun välittömän vallan alaiseksi. Kun oli asetettu virkamiehet\nkuninkaan nimessä, niin Cortes muodon vuoksi erosi ylipäällikkyydestä,\nsaadakseen sen asettamiltaan virkamiehiltä takaisin kuninkaan nimessä.\nVelasquezin nimellinenkin ylivalta siten kumottiin. Cortes oli tämän\ntempun kautta päässyt itsenäiseksi, kunnes ehkä kotimaasta suoraan\ntulisi uusia määräyksiä. Lähetettyään laivastonsa turvallisempaan\npaikkaan hän sitten lähti joukkonsa keralla Cempoallaan.\n\n\n\nCempoalla.\n\n\nSuurenmoinen luonto, jonka kautta tie kulki, herätti Espanjalaisten\nihmettelyä. Vasemmalla puolella kohosivat etäisyydessä korkeat\nlumipeittoiset vuoret, uljas Orizaba muita ylemmäksi. Maa kävi sitä\nrikkaammaksi, kasvullisuus uhkuvammaksi, kuta enemmän poistuttiin\nhiekkaiselta rannikolta. Vehmaat lakeudet ja rehevät metsät\nvaihtelivat. Köynnöskasveja kierteli mahtavien puitten välissä,\npeittäen niitten runkoja, riippuen niitten oksista, tuoksuvien kukkien\nja ruohojen keskellä leijaili perhosia pilvinä, lenteli kirjavia\npapukaijoja, ja ilmassa lauloivat kilvan värikkäät laululinnut.\nEspanjalaiset sotilaat olivat mielestään tulleet maalliseen\nparatiisiin. Kuta lähemmä Cempoallaa tultiin, sitä ihanammat olivat\ntien kahden puolen puutarhat ja hedelmäpuistot. Kun oltiin melkein\nperillä, tuli vastaan hienoihin vaatteihin puettuja miehiä ja naisia,\njotka kantoivat kukkavihkoja, kultakoristeita ja jalokiviä. Cempoallan\nvalkoiset temppelit alkoivat näkyä ja Espanjalaiset marssivat ahtaita\nkatuja kaupunkiin, jossa lienee ollut noin 30,000 asukasta.\n\nKuta kauemmaksi Espanjalaiset kulkivat, sitä suurempi oli heidän\nihmetyksensä. He tapasivat täällä sivistyksen, joka voitti kaikki,\nmitä he olivat siihen saakka nähneet Uudessa maailmassa. Kasikki tuli\nlinnansa edustalle vieraita vastaan ottamaan. Hän oli niin lihava,\nettei voinut kävellä muuta kuin kahden miehen nojalla. Espanjalaiset\nsaivat lahjoja ja mitä parhaat leiripaikat, mutta Cortes kielsi\nkuolemanrangaistuksen uhalla ketään poistumasta leiristä, sillä oli\noltava varuilla yllätyksiä vastaan. Mutta Cempoallalla ei ollut petosta\nmielessä. Kasikki teki liiton ja lupasi Cortekselle 50,000 miestä\nMexicoa vastaan. Pian saattoikin Cortes osottaa liittonsa tehoa. Saapui\nnimittäin muutaman päivän kuluttua Mexicosta lähettiläitä vaatimaan\nCempoallasta kahtakymmentä nuorukaista ja yhtä monta impeä jumalille\nuhrattaviksi. Cortes, joka oli lähettiläiden saapuessa rannikolla\netsimässä uutta turvallisempaa satamapaikkaa, sai heti sanoman tästä\nvaatimuksesta. Suuttumuksella ja inholla hän käski jyrkästi evätä\nmoisen veron ja lisäksi vangita Montezuman veronkantajat. Semmoinen\nväkivallantyö tietysti ennusti sotaa. Ollakseen valmiina Cortes kaikin\nvoimin jatkoi perustamansa kaupungin ja linnan rakentamista; niiden\npiti olla turvapaikka tappioitten varalle ja avunlähetyksiä varten\nvastaanottopaikka. Maanasukkaat ilomielin auttoivat tässä työssä. He\neivät silloin osanneet aavistaa, mikä sortaja siitä tulisi; he päin\nvastoin luulivat hyvän Quetzalcoatlin lähettäneen miehensä heitä\nsorrosta vapauttamaan.\n\nMutta sotaa ei kuulunutkaan. Saapui päin vastoin uusia lähettiläitä,\nMontezuman omia sukulaisia joukossa, jotka toivat uusia ruhtinaallisia\nlahjoja. Mutta Cortes kaikista pyynnöistä huolimatta sanoi pysyvänsä\nlujana aikomuksessaan ja tulevansa Montezumaa tervehtimään. Totonakit\nolivat ihmeissään huomatessaan, kuinka heidän peljätty sortajansa\npelkäsi valkoisia. Cortes saavutti vielä suuremmassa määrässä heidän\nluottamuksensa auttamalla heitä sodassa vihamielisiä naapureita vastaan\nja ylläpitämällä ankaraa mieskuria. Erään sotamiehistään, joka oli\nvarastanut, hän muitta mutkitta tuomitsi hirtettäväksi, mutta Alvarado\nomalla vastuullaan leikkasi köyden poikki, sillä hänen mielestään ei\nollut varaa menettää ainoatakaan miestä. Kasikki kiitollisuutensa\nmerkiksi lähetti lahjaksi kahdeksan kaunista impeä, mutta Cortes\nsanoi, että ne oli ensin kastettava kristinuskoon, ennenkuin hänen\nsotilaansa saattoivat mennä niitten kanssa naimisiin. Samalla Cortes\nvaati, että Totonakkien piti hävittää epäjumalankuvansa. Mutta siihen\nkasikki ei kuitenkaan suostunut. Espanjalaiset silloin väkisin\ntunkeutuivat temppeleihin ja alkoivat hävitystyön. Temppeleissä\nparaillaan toimitettiin kamalia ihmisuhreja, Totonakit tekivät\nvastarintaa ja tuossa tuokiossa olivat uudet liittolaiset keskenään\nkahakassa. Cortes äkkipikaa vangitutti kasikin ja muutamia pappeja ja\ntarjosi sitten rauhaa; kasikki suostui ja arveli, että jumalat itse\nkostakoot puolestaan. Viisikymmentä espanjalaista samalla hyökkäsi\ntemppeliin, he kaatoivat suuret puiset jumalankuvat jalustoiltaan ja\nsyöksivät ne alas temppelin korkeilta portailta. Rumat puujumalat\nasukkaitten valittaessa poltettiin. Temppeli puhdistetun verestä\nja siihen rakennettiin alttari, jolle pystytettiin korkea kukilla\nseppelöity risti. Juhlasaatto, johon Totonakkien papitkin ottivat\nosaa, nyt valkoisiin vaatteisiin puettuina, kiinnitti ristiin Neitsyt\nMaarian kuvan. Totonakit suostuivat kristinuskoon nähdessään,\netteivät heidän jumalansa voineetkaan puoliaan pitää. Cortes sen\njälkeen palasi miehineen Vera Cruziin, jonne oli saapunut laiva,\ntuoden muutaman kymmenen miestä apuväkeä ja tiedon, että Velasquez\noli saanut Espanjasta luvan perustaa löydettyyn maahan siirtokunnan.\nTämä seikka huolestutti Cortesta. Hän päätti voittaa Espanjan\nhallituksen puolelleen esittämällä omat ansionsa, kertomalla, mitä\nhän jo oli aikaan saanut, ja liittämällä kertomukseen suuren lahjan,\njota kaikki sotamiehetkin osaltaan kartuttivat. Samalla hän tukahutti\nkapinayrityksen, jota Velasquezin ystävät valmistelivat hänen omassa\njoukossaan; kaksi syyllistä sai hengellään maksaa kavaluutensa.\nTehdäkseen kaikki kapinayritykset tulevaisuudessa toivottomiksi Cortes\nsitten antoi ajaa maalle kaikki laivansa ja hävittää ne, korjattuaan\nensinnä pois, mitä käyttää voitiin. Sen kautta miehet lakkasivat\nhaaveksimasta pakoa ja sotajoukkoa samalla voitiin melko lailla\nvahvistaa, yhdistämällä siihen merimiehetkin, jotka halusta lähtivät\nmukaan sotaretkelle maineen ja kullan toivossa. Tämän jälkeen ei ollut\nmuuta neuvoa kuin voittaa tai kuolla.\n\n\n\nMatka ylämaahan.\n\n\nJätettyään Villa Rica de Vera Cruziin sataviisikymmentä miestä Cortes\nsitten lähti retkelleen Montezuman pääkaupunkia ja valtakuntaa\nvallottamaan. Hänen sotajoukossaan oli 300 espanjalaista, 1,300\ntotonakkisotilasta, 1,000 kantajaa, 15 ratsumiestä ja 7 tykkiä. Cortes\nsai kuitenkin viime hetkessä melkoisen vahvistuksen; hän sai nimittäin\npuolelleen taivutetuksi neljä laivaa, jotka Jamaican espanjalainen\nmaaherra oli lähettänyt löytöretkelle ja maananastukselle ja\nnimenomaan estämään Corteksen yritystä, koska ranta muka kuului hänen\nvaikutusalueeseensa.\n\nMatka ylämaahan kulki alussa alavan hedelmällisen rantamaan kautta,\njota kuumuudestaan sanotaan »tierra calienteksi», s.o. kuumaksi maaksi.\nSitten alkoi maa vähitellen kohota Anahuakin ylänköä kohti. Toisen\npäivän illalla saavuttiin viehättävään Xalapa nimiseen paikkaan,\njosta oli mitä komein näköala. Espanjalaiset näkivät edessään korkean\nvuoriston, oikealla puolella Sierra Madren tummine havumetsineen,\netelässä sille verrattomana vastakohtana mahtavan Orizaban, takanapäin,\njo syvällä allaan, uhkean »tierra calienten» niittyineen, jokineen\nja kukkaisine metsineen, siellä täällä somia intianikyliä ja etäällä\ntaivaanrannalla valtameren valoisan pinnan.\n\nNeljäntenä päivänä saavuttiin Naulinco nimiseen vuoristokaupunkiin,\njossa asui Totonakkien ystäviä ja jossa Espanjalaiset sen vuoksi\notettiin hyvin vastaan. Mutta kuta korkeammalle noustiin, sitä\nkylmemmäksi ja koleammaksi kävi ilmasto. Tultiin ensin lauhkeaan\n»tierra templadaan» ja sitten kylmään »tierra friaan.» Espanjalaiset\nparemminkin kestivät ilmaston muutoksen, mutta kuumaan rannikkoilmaan\ntottuneita intianeja alkoi kuolla viluun. Tie kulki taivasta\ntavottelevien, tulta suitsuavien kukkulain välitse, laava- ja\ntuhkakenttien poikki, toisin paikoin taas kuilujen partaita,\njoitten pohjalla, tuhatkunta metriä retkikunnan jalkain alla,\nkasvullisuus oli troopillisen uhkeata. Kolmen päivän kuluttua, kun\noli korkeimman solan poikki kuljettu, tultiin jälleen lauhkeampaan\n»tierra templadaan», seutuun, jossa ilmanala oli melkein samanlaista\nkuin Etelä-Europassa. Oli saavuttu noin 2,300 metriä korkealle\nylänkömaalle. Seutu oli huolellisesti viljeltyä, mutta tuotteet\nolivat osaksi uusia. Espanjalaisia ihmetyttivät varsinkin kaktukset,\njoita intianit olivat istuttaneet peltojensa ympärille aidoiksi, ynnä\nagave-istutukset. Kuuman ilmanalan kasvit olivat toinen toisensa\njälkeen kadonneet ja ainoastaan maissi hohti vielä kultaisena ylämaan\npengermillä. Odottamatta saavuttiin kaupunkiin, joka oli Cempoallaakin\nkomeampi. Rakennukset olivat kivestä, kalkilla muuratut, tilavat ja\nkorkeat. Kolmetoista »teokallia», s.o. temppelipyramidia, kohosi\nmuita rakennuksia korkeammalle ja esikaupungissa oli huone, jossa\nsäilytettiin sataatuhatta ihmiskalloa muistoina jumalien saamista\nuhreista. Espanjalaisia kammotti, mutta myöhää oli enää pelästyä\nsemmoisiakaan hirmuja. Kaupungin päällikkö ensinnä otti muukalaiset\nhuonosti vastaan, mutta kuullessaan, kuinka suuria lahjoja he olivat\nMontezumalta saaneet, hän muutti mieltään ja vieraat saivat leipää,\njota he nyt varsinkin tarvitsivat.\n\n\n\nTaistelut Tlaxcalassa.\n\n\nTie kävi sen jälkeen Tlaxcalan pienen tasavallan kautta ja Cortes\nlähetti neljä Cempoallan miestä edeltä lupaa pyytämään, että saisi\nkulkea tasavallan alueen poikki. Armeija seurasi hitaasti perässä ja\nkohtasi vuoristossa ensinnäkin monta kilometriä pitkän, vankan ja\nkolmea metriä korkean kivimuurin, jonka tasavallan asukkaat olivat\nrakentaneet suojakseen vihollisia vastaan. Odottamatta vastausta Cortes\nkulki muurin poikki ja lähestyi tasavallan pääkaupunkia.\n\nTlaxcalalaiset olivat Mexicon eli Anahuakin ylängön omituisimpia\nkansoja. He kuuluivat samaan rotuun kuin Aztekitkin ja olivat saapuneet\nmaahansa kolme tai neljä vuosisataa takaperin. Urhoollisesti he olivat\npitäneet puoliaan Montezumaa vastaan ja säilyttäneet itsenäisyytensä.\nUrheutta pidettiin heidän maassaan suurimpana ihmisavuna ja samoin\nkuin Roomassa, samoin pienessä Tlaxcalassakin sotaretkeltä palaava\nvoittaja kulki riemusaatossa kautta kaupungin, sotasaalis kaiken\nkansan nähtävänä. Sankarin urotöitä ylistettiin lauluin ja hänen\nkuvansa asetettiin temppeliin. Monet Tlaxcalan tavat muistuttivat\nEspanjalaisille heidän omia ritaritapojaan. Valiosoturiksi eli\nritariksi pääsevä valvoi ja paastosi kahdeksan päivää, ennenkuin\nhänet juhlallisesti hyväksyttiin ja kaikenlaisilla menoilla otettiin\nvaliomiesten joukkoon. Maa oli hedelmällisyytensä vuoksi saanut\nTlaxcalan, »leipämaan» nimen. Maanviljelyksen liikatuotteet myytiin ja\nhinnalla ostettiin kaikenlaisia ylellisyystavaroita, joita oma maa ei\ntuottanut. Jumalat olivat samat kuin Aztekkienkin, ja Tlaxcalassakin\nheidän alttarinsa olivat ihmisverellä tahratut. Tlaxcalan asukkaat\nvihasivat Aztekkeja varsinkin siitä syystä, että nämä olivat\nkatkaisseet heiltä pääsyn merenkin puolelle, vallottamalla maan aina\nmeren rantaan saakka. Tlaxcalan oli täytynyt elää puoli vuosisataa\nilman pumpulia, suolaa ja kaakaota.\n\nTlaxcalalaiset olisivat luultavasti mielellään suostuneet rupeamaan\nCorteksen liittolaisiksi, koska hän kulki heidän pahinta vihollistaan\nvastaan; mutta kuullessaan, kuinka Cempoallassa jumalankuvat oli\nkaadettu ja temppelit kirkoiksi muutettu, he päättivätkin ruveta\nvastarintaan. Eräässä ahtaassa laaksossa, jossa Espanjalaiset eivät\nvoineet käyttää tykkejään, sen enempää kuin hevosväkeäkään, heidän\nkimppuunsa äkkiä hyökkäsi 30,000 Tlaxcalalaista; rumpuja paukuttaen\nja pillejä puhaltaen nämä joka puolelta kävivät kimppuun. Eivät edes\nratsumiehiä nämä viholliset pelänneet, vaan saatuaan erään heistä\nvangiksi paikalla hakkasivat hevosen kappaleiksi ja lähettivät palaset\nvoitonmerkkinä Tlaxcalaan.\n\nCortes oli äkkiä joutunut joukkoineen epätoivoiseen asemaan. Mutta hän\nraivasi kuitenkin vihollisten sankkain rivien kautta tien aukeampaan\nseutuun ja siellä hän pian pääsi voitolle. Tykistö alkoi tulensa ja sen\nluodit ja pamaukset herättivät Tlaxcalalaisissakin kauhua. Menetettyään\nkahdeksan päällikköä he päättivät peräytyä. Cempoallan miehet olivat\ntaistelussa urheasti otelleet Espanjalaisten puolella. Cortes huomasi,\nettä hän saattoi heihin luottaa. Päivä päättyi riemujuhlalla. Mutta\nCortes huomasi, että hänen piti joka tavalla koettaa saada niin urhea\nvastustaja liittolaisekseen.\n\nTlaxcala ei kuitenkaan ollut vielä rauhaan taipuvainen. Tasavalta\nkokosi vielä suuremman armeijan muukalaisia vastaan, ja vanha, lähes\nsatavuotias Xicotencatl johti sitä taisteluun. Täydessä sotamaalissa,\njalokivillä ja kullalla koristetut kypärit päässä, aseina sahamaiset\nmiekat, jouset ja nuolet, heittokeihäät ja heittovasamat intianiarmeija\nodotti hyökkäystä. Jokaisella heimolla oli oma kenttäviirinsä\nvaakunoineen. Tlaxcalalaiset olivat verrattomia linkoomaan ja\nheittämään, he osasivat ampua yht’aikaa kaksi ja kolmekin nuolta.\nHyökkäyksessä olivat varsinkin heidän viittä kuutta metriä pitkät,\nterävillä kivillä kärjetyt peitsensä pelättävät. Tlaxcalalaiset\nsyytivät pientä espanjalaista joukkoa vastaan niin kosolta kiviä ja\nnuolia, että ne pimittivät päivän. Kun Espanjalaiset olivat alkaneet\ntykkitulensa, niin Tlaxcalalaiset, epätoivoissaan luotien hävityksistä,\nhyökkäsivät musertavalla voimalla heidän päälleen, välittämättä\nmistään. Castilialaisten rivit notkuivat, hetken näytti jo siltä,\nkuin olisi kaikki menetettyä. Mutta epätoivo ja tieto temppeleissä\nodottavasta hirmukuolemasta yllytti Espanjalaisia ponnistamaan\nviimeisetkin voimansa. Hyökkääjien täytyi lopulta seisahtua ja\ntykkituli pakotti sitten vihollisen peräytymään. Samanlaisia\nhyökkäyksiä uudistui monta kertaa, mutta yhä vähemmällä voimalla.\nLopulta Tlaxcalalaisten kesken syntyi eripuraisuutta ja suuri osa\nheistä lähti pois taistelusta. Vanha Xicotencatl päätti silloin\nperäytyä, taistelun kestettyä neljä tuntia. Espanjalaiset olivat liian\nuupuneita heitä takaa ajaakseen, etenkin kun melkein kaikki hevosetkin\nolivat haavotetut. Kuolleensa he hautasivat salassa, jotta intianit\njäisivät siihen luuloon, että Espanjalaiset olivatkin kuolemattomia.\n\nMutta Tlaxcalalaiset eivät vieläkään taipuneet, vaikka toiset olivatkin\nsitä mieltä, että tarjottuun liittoon oli suostuttava. Kysyttiin\npapeilta neuvoa ja nämä sanoivat, että muukalaiset olivat auringon\nlapsia ja saivat auringonsäteistä voimansa, jonka vuoksi heidän\nkimppuunsa oli käytävä yöllä. Kymmenentuhatta Tlaxcalalaista lähti\nretkelle; Espanjalaiset eivät saaneet vähääkään vihiä uhkaavasta\nvaarasta. Onneksi oli kuitenkin yöllä kirkas kuutamo, joten etuvartijat\nhyvissä ajoin huomasivat vihollisjoukon lähestyvän. Cortes ei odottanut\nhyökkääjiä, vaan hyökkäsi itse, ennenkuin vihollinen vielä oli edes\ntullut sen kukkulan juurelle, jolla hänen leirinsä oli. Tlaxcalalaiset\nsäikähtivät, sekaantuivat ja kääntyivät pakoon; espanjalainen ratsuväki\nsurmasi heitä suuret joukot, kunnes Cortes antoi käskyn luopua\ntakaa-ajosta.\n\nSeuraavana päivänä Cortes uudelleen esitti ehtonsa ja lähetti Doña\nMarinan Tlaxcalaan keskustelemaan. Kaupungissa vallitsi suuri\nalakuloisuus; yöllisen hyökkäyksen epäonnistumisen kautta oli mennyt\nviimeinenkin toivo. Siellä taivuttiin rauhaan ja liittoon; Cortes\nsai luvan tulla tasavallan pääkaupunkiin ja kulkea sen alueen kautta\nedelleen. Mutta samalla suunniteltiin vielä viimeistä keinoa, petosta,\nja lähetettiin Espanjalaisten leiriin rauhan lähettiläitä, jotka\ntodella olivatkin vakoojia. Marinan tarkkuuden kautta tämä sala-aije\nkuitenkin tuli ilmi ja Cortes lähetti vakoojat takaisin silvottuina\n— hän hakkautti heiltä kädet poikki — sanoen Espanjalaisten olevan\nvalppaina, tulivatpa Tlaxcalalaiset yöllä tai päivällä. Vihdoin\nXicotencatlkin taipui rauhaan ja tuli itse suuren seurueen kera\nsitä tarjoamaan. Hän tarjosi Tlaxcalalaisten liittoa ja vakuutti,\nettä he olisivat yhtä uskollisia liitossa kuin sodassa urhoollisia.\nCortes suostui ottamaan heidät Castilian kuninkaan vasalleiksi ja\nliittolaisiksi. Lahjat, joita Tlaxcalalaiset toivat, eivät tosin\nolleet suuria, sillä maa oli köyhä, kuten päällikkö sanoi, mutta\nCortes sanoi pitävänsä Tlaxcalalaisten pieniä lahjoja suuremmassa\narvossa kuin huoneen täyttä kultaa. Hänelle oli selvinnyt, että\nMexicon vallottaminen ainoastaan tämän pienen vuorikansan avulla oli\nmahdollista.\n\nEspanjalaisia odotti Tlaxcalan pääkaupungissa juhlallinen vastaanotto.\nPapit tulivat heitä vastaan valkeissa vaatteissa, miehet ja vaimot\njuhlapuvuissa, kukin koristettuina; nuoret tytöt seppelöivät kukilla\nespanjalaiset sotilaat ja heidän ratsunsa. Kaupungin kaduilla tungos\noli suunnaton, kaikki huoneet oli kukkasilla koristettu ja vastaanotto\noli kaikin puolin mitä paras. Espanjalaisille tarjottiin maan tyttäriä\nvaimoiksi, mutta siihen Cortes ei sanonut suostuvansa, koska he\nolivat pakanoita; hän kehotti Tlaxcalaa kääntymään kristinuskoon.\nTasavaltalaiset sanoivat kyllä suostuvansa ottamaan kristittyjen\nJumalan omain jumaliensa joukkoon, mutta eivät kuitenkaan voineet siltä\nomiaan hylätä, ja Espanjalaiset näkivät viisaimmaksi antaa asian jäädä\nsilleen. Risti vain pystytettiin merkiksi siitä, että kristittyjen\nJumala oli tullut Tlaxcalaan. Viisi kauneinta Tlaxcalan neitoa kääntyi\nkristinuskoon ja vihittiin espanjalaisille upseereille. Alvarado\nsai vaimoksi Xicotencatlin tyttären, joka kasteessa sai nimekseen\nDoña Luisa. Alvarado oli avomielisen ja ystävällisen käytöksensä\nkautta suuresti miellyttänyt Tlaxcalalaisia, jotka antoivat hänelle\nliikanimeksi »Tonatiuh» s.o. »aurinko». Cortes oli nimeksi saanut\nMalintzin heti Tlaxcalan vieressä kohoavasta valtavasta vuoresta,\nvaikka Aztekit näyttivät ivalla käsittäneen nimen väännökseksi kauniin\nDoña Marinan nimestä.\n\n\n\nCholulan verilöyly.\n\n\nSaatuaan kuulla, että Espanjalaiset olivat voittaneet Tlaxcalan\nja tehneet tasavallan kanssa liiton, Montezuma lähetti 200 orjaa\nlahjoja tuomaan; lahjain joukossa oli 300 unssia kultaa, sekä paljon\nupeita kankaita ja viittoja. Kaupunkiinsa hän nytkin kielsi Cortesta\ntulemasta, mutta suostui sen sijaan maksamaan suuren vuotuisen veron.\nCortes kiitti, mutta vastasi, että hänen täytyi toteuttaa käsky, jonka\noli hallitsijaltaan saanut, ja tulla Mexicoon. Sen jälkeen saapui\nvielä yksi lähetystö, yhä lahjoja tuoden, mutta tällä kertaa lausuen\nsamalla Espanjalaiset tervetulleiksi. Montezuma kehotti heitä ensinnä\npoikkeamaan suureen Cholulan kaupunkiin, jossa muka oli ryhdytty\nvalmistuksiin heidän vastaanottoaan varten. Tlaxcalalaiset tosin\nvarottivat Cortesta lähtemästä ensinkään, koska muka Montezumalla\noli petos mielessään, mutta Cortes antoi käskyn jatkaa matkaa.\nSitten Tlaxcalalaiset varottivat häntä varsinkin Cholulan kaupunkiin\nmenemästä, koska se oli kavaluudestaan tunnettu, jota paitsi he olivat\nkuulleet, että lähellä sitä väjyi suuri aztekkilainen sotajoukko.\n\nVarotuksista huolimalta Cortes kuitenkin marssi Cholulaan, joka\noli lounaaseen Tlaxcalasta ja Mexicon suurimpia kaupunkeja.\nSiinä oli 20,000 taloa ja mahtava temppeli, 177 jalkaa korkealle\nporraspyramidille rakennettu. Temppelissä oli Quetzalcoatl jumalan\nsuuri kuvapatsas, sillä matkallaan meren rannalle oli jumala\nviipynyt tässä kaupungissa 20 vuotta. Sitä paitsi oli Cholulassa\nvielä 400 muuta uhritornia. Ihmisuhrit kävivät yhä kamalammiksi ja\nyleisemmiksi, kuta enemmän pääkaupunkia lähestyttiin. Miehiä ja poikia\nlihotettiin uhrattaviksi vahvoista hirsistä rakennetuissa häkeissä.\nEspanjalaiset kaikkialla hävittivät nämä ihmishäkit ja päästivät\nvangit palaamaan kunkin kotiseuduilleen. Corteksen mukana oli 6,000\nTlaxcalan sotilasta, jotka olivat liittolaisina lähteneet Montezumaa\nvastaan, ja näiltä Cortes sai tietää, että Cholulassa oli suunniteltu\npetos hänen tuhoamisekseen. Kaupungin kadut oli suljettu ja asukkaita\noli jo lähtenyt pois, odotettavaa verilöylyä pakoon. Doña Marina\nurkki tietoonsa, että oli aikomus hyökätä Espanjalaisten kimppuun,\njuuri kun nämä tekivät lähtöä. Cortes päätti olla nopeampi. Hän teki\nhyökkäyksen ja hakkasi maahan osan koolla olevista kasikeista ja heidän\nmiehistään. Tämän jälkeen Tlaxcalalaiset, joiden leiri oli kaupungin\nulkopuolella, saivat käskyn lähteä liikkeelle ja he panivat Cholulan\nkaduilla toimeen kamalan verilöylyn, murhaten ja ryöstäen, kunnes\nCortes sen kielsi. Tlaxcalalaiset olivat Cholulalaisten verivihollisia\nja kostivat mielihyvällä. 3,000 Cholulalaista sai katutaisteluissa\nsurmansa. Suuri temppeli vallotettiin väkirynnäköllä ja poltettiin.\nPetos oli suunniteltu Montezuman käskystä ja sitä syvemmän vaikutuksen\nnämä nopeat toimet tekivät, niin että naapurikaupungitkin riensivät\nantautumaan.\n\n\n\nTenochtitlan.\n\n\nCholulasta jatkettiin retkeä Mexicoa kohti. Välillä oli kuljettava\nlyhyen vuorijonon poikki, jolla ovat Anahuakin komeimmat tulivuoret.\nSolan kahden puolen olivat toisella puolella Popocatepetl (»savuava\nvuori»), toisella Iztaccihuatl (»valkoinen vaimo»). Cortes lähetti\nsolan korkeimmalta kohdalta erään upseereistaan yrittämään, olisiko\nmahdollista nousta Popocatepetlille. Intianit pitivät näitä vuoria\njumalina, eivätkä sen vuoksi olleet koskaan yrittäneetkään.\nEspanjalaiset kiipesivät melkein kraaterille saakka, korkealle\nlumirajan yläpuolelle, ja toivat sieltä voitonmerkkinä suuria\nrikkipuikkoja, jotka herättivät intianien kesken yhä suurempaa\nihmetystä; he olivat nyt vakuutettuja siitä, etteivät Espanjalaiset\npelänneet mitään. Vuorensolasta avautui ihana näköala Mexicon\nlakeudelle, jossa pääkaupunki Tenochtitlan loisti järven keskellä kuin\nVenezia. Tescoco-järvi oli silloin nykyistään suurempi, sen jatkona oli\nkaakossa pienempi Xochimilco ja kauempana idässä Chalco. Pääkaupunkiin\njohti monelta puolelta järven poikki rakennetut leveät patotiet. Kukin\npatotie oli monesta kohdasta poikki, niin että yhteys mannermaan kanssa\nvoitiin helposti katkaista, nostamalla pois aukkojen poikki rakennetut\nsillat. Siltain alatse mahtuivat veneet kulkemaan järvestä toiseen.\nKaupungin läpi kulki useita kanavia, joitten poikki oli nostosillat.\n\nPaitsi pääkaupunkia oli rannoilla monta muutakin kaupunkia ja kylää\nja järvillä oli uivia puutarhoja, jotka suuressa määrin lisäsivät\nmaiseman suloa. Vielä nykypäivänä Mexicon järvessä näkee samanlaisia\npuutarhoja. Pääkaupungissa oli noin 60,000 taloa ja arvion mukaan\n300,000 asukasta. Siinä oli monta suurta toria, yksi Espanjalaisten\nmielestä yhtä suuri kuin koko Salamancan kaupunki. Suuri uhritemppeli,\njonka ylimmälle pengermälle noustiin 114 porrasta, kohosi korkealle yli\nmuun kaupungin, jonka vuoksi sieltä oli laaja näköala yli ympäristöjen.\nPäätemppelissä oli 40 tornia, kaikki hakatusta kivestä vankasti\nrakennetut, kannattimet ja ovet jykeistä maalatuista pelkoista.\nKaupungin etevimmillä suvuilla oli näissä torneissa epäjumalansa ja\nperhehautansa. Ylimmällä temppelipengermällä oli kaksi epäjumalankuvaa,\njotka olivat täynnään kultaa ja jalokiviä. Siellä oli pääuhripaikka,\njossa vangit teurastettiin jaspiskivisellä alttarilla. Permanto ja\nseinät olivat ihmisen verestä mustinaan. Uhrattujen päät säilytettiin\nerikoisella telineellä, jolla eräs espanjalainen väitti lukeneensa\n136,000 ihmisenpäätä.\n\nVaikka Montezuma oli lähettänyt yhä uusia lähettiläitä kieltämään\nCortesta tulemasta pääkaupunkiinsa, niin jatkoi tämä kuitenkin\nrohkeasti matkaansa. »Me saavuimme», kirjottaa eräs mukana olleista,\n»Iztallapanin leveälle sotilastielle, jolta katseemme ensi kerran\nkäsitti järven keskelle rakennetut kaupungit ja kylät, ja vielä\nenemmän melkoisia kyliä rannoilla ja kauniin, aivan suoran tien, joka\njohti pääkaupunkiin. Ihmettelymme kohosi korkeimmilleen ja sanoimme\ntoisillemme, että nämä olivat kuin Amadin ritarikirjan lumotut linnat,\nniin korkeina ja ylpeinä kohosivat tornit, temppelit ja talot veden\nkeskellä. Jopa monet miehistämme väittivät, ettei tämä kaikki, mitä\nhe näkivät, voinut olla muuta kuin pelkkää unennäköä. Iztallapanissa\nkohosivat käsityksemme tämän maan mahdista ja rikkaudesta yhä\nsuuremmiksi. Saimme asua oikeissa palatseissa, jotka olivat laajat\nalaltaan, suurien pihain ympäröimät, rakennetut kauniisti tahoilluista\nkivistä, seeteripuusta ja muista hyvänhajuisista puulajeista. Kaikki\nhuoneet olivat tapeteilla ja pumpulikankailla sisältä verhotut.\nSeuraavana päivänä saavuimme pääkaupunkiin. Patotie oli kahdeksan\naskelta leveä, mutta kun kaupungista oli lähtenyt suunnattoman paljon\nväkeä meitä näkemään, niin oli tungos sillä tavattoman suuri. Kaikki\ntornit ja uhritemppelit olivat mustanaan ihmisiä, järvellä kihisi\nkaikkialla aluksia, täynnään uteliaita, jotka olivat tulleet meitä\nnäkemään. Ei se ihme ollutkaan, kun täällä ei oltu vielä milloinkaan\nnähty meidän kaltaisia ihmisiä eikä hevosia. Monen sillan poikki meidän\npiti kulkea, mutta vihdoin oli Mexicon suuri kaupunki koko komeudessaan\nedessämme. Ja meitä, jotka kuljimme tämän lukemattoman ihmisjoukon\nkeskitse, ei ollut kuin pieni joukko, 450 miestä, ja päämme oli vielä\naivan täynnään niitä varotuksia, joita meille olivat Tlaxcalan ja\nmuitten kaupunkien asukkaat antaneet, ja varokeinoja, joihin meitä oli\nkehotettu ryhtymään, että olisimme Mexicolaisia vastaan turvassa. Kun\nasemamme otetaan huomioon, niin voidaan syyllä kysyä, tokko milloinkaan\non ollut miehiä, jotka ovat niin uhkarohkeaan yritykseen ryhtyneet.»\n\n\n\nCortes Mexicossa.\n\n\nSe oli marraskuun 8 p. 1519, jona Ferdinand Cortes pienen joukkonsa\nkanssa marssi Mexicoon. Hallitsija tuli kaupungin pääkadulla\nhäntä vastaan, mukanaan seurue, jossa oli 200 henkeä. Hallitsijaa\nkantoivat paljasjalkaiset ylimykset kullalla kirjaillussa\nkantotuolissa. Kantotuolin päällä oli jonkinlainen telttakatto,\nkoristettu viheriäisillä sulilla, kullalla, hopealla ja jalokivillä.\nEspanjalaisten lähestyessä Montezuma astui alas istuimeltaan ja\nkulki maahan levitettyjä peittoja pitkin vieraita vastaan. Hän oli\npuettuna omituisen värikkääseen rikkaaseen pukuun, päässä viheriäinen\nhöyhentöyhtö — viheriäinen oli hallitsijan väri — jaloissa jalokivillä\nkoristellut puolikengät, joissa oli kullasta pohjat. Kun hän kulki\nkansan keskellä, ei kukaan uskaltanut kohottaa katsettaan häneen,\nvaan kaikki katsoivat nöyrästi maahan. Cortes laskeutui, Montezuman\nnähdessään, alas ratsunsa selästä, kävi aztekkilaista hallitsijaa\nvastaan ja ripusti hänen kaulaansa välkkyvästä kristallilasista\ntehdyn kaulakoristeen, tahtoipa häntä syleilläkin, mutta sen estivät\nmolemmat vieressä seisovat vasalliruhtinaat, se kun olisi loukannut\nhallitsijapyhyyttä, vieläpä koko kansan nähden. Annettuaan Cortekselle\nrikkaan lahjan palasi Montezuma saattonsa keralla palatsiinsa.\nEspanjalaiset marssivat kaupunkiin torvien soidessa ja lippujen\nliehuessa, 6,000 tlaxcalalaista seurassaan. Keskellä kaupunkia oli\nlaajan torin ääressä sotajumalan korkea temppeli ja Montezuman isän\nrakentama laaja palatsi. Tämän palatsin sai Cortes joukkoineen\nasuttavakseen. Parhaissa huoneissa olivat seinät verhotut kankailla\nja lattiat matoilla. Palatsi oli samalla linnakin, sillä sen ympäri\nkulki vahva muuri, jossa oli monta tornia. Cortes asetti joka paikkaan\nvartijoita ja tykkinsä pääporttia vastapäätä. Illalla Montezuma saapui\nvieraittansa luo ja kertoi silloin Cortekselle tarun Quetzalcoatl\njumalasta sekä lausui lopuksi: Kaikesta siitä, mitä hän tähän saakka\noli saanut Espanjalaisilta kuulla heidän maastaan ja kuninkaastaan, oli\nhän tullut siihen varmaan vakaumukseen, että heidän kuninkaansa olikin\nMexicon oikea herra. Määrätköön Cortes sen vuoksi tahtonsa mukaan\nhänestä ja hänen maastaan.\n\nSeuraavana päivänä Cortes lähti vastavierailulle, seurassaan neljä\netevintä päällikköään. Kuninkaan palatsissa oli monta pihaa, eräässä\nniistä suihkukaivo. Koko laaja palatsi oli rakennettu hakatusta\nkivestä. Huoneitten seinät olivat peitetyt marmorilla, jaspiksella ja\nporfyrillä ja pinnat olivat niin sileät, että niissä näki peilikuvansa;\ntaikka olivat ne verhotut arvokkailla kankailla ja sulkaryijyillä,\njoihin oli sommiteltu lintujen ja kukkien kuvia. Keskustelun aikana\nCortes tulkin kautta ilmotti Montezumalle saaneensa toimeksi\nkääntää hänet kristinuskoon ja alkoi sitten selittää kristinuskon\nperustotuuksia. Mutta Montezuma ei halunnut keskustella uskonnoista.\nSen sijaan hän sanoi mielellään rupeavansa maksamaan veroa Espanjan\nkuninkaalle ja tunnustavansa itsensä hänen vasallikseen. Bernal Diaz,\njoka oli Corteksen seurueessa ja tilaisuudessa läsnä, kuvaa seuraavalla\ntavalla hallitsijaa.\n\n»Suuri Montezuma saattoi tähän aikaan olla noin neljänkymmenen\nikäinen. Hän oli kookas, solakka kasvultaan, jäsenet laihanlaiset,\nmutta ruumiinsuhteet muutoin mitä parhaat. Ihonväri ei ollut kovinkaan\nruskea. Hiuksia hänellä oli runsaasti vain korvillaan, jotka olivat\nkokonaan kiehkurain peitossa. Hänellä oli heikonlainen, mutta hyvän\nnäköinen musta parta. Kasvot olivat soikeat ja rattoisat ja hänen\nkauneista silmistään kuvastui hänen puhuessaan asian mukaan milloin\nrakkaus, milloin vakavuus.»\n\nHallitsijan suostumuksella Espanjalaiset sisustivat asumassaan\npalatsissa erään huoneista kirkoksi. Tässä työssä he sattuivat\nlöytämään Montezuman yksityisaarteen, jättäen sen kuitenkin\ntoistaiseksi koskematta. Heidän asemansa keskellä viholliskaupunkia\noli kuitenkin niin vaarallinen, että lopulta oli mietittävä epätoivon\nkeinoa pelastukseksi. Cortes päätti ottaa hallitsijan vangiksi.\nVerukkeen hän sai siitä, että eräs Montezuman alainen kasikki oli\nrannikolla hyökännyt Vera Cruzin kimppuun, jossa oli vain 150\npuolustajaa. Hyökkäys oli tosin torjuttu, mutta useita espanjalaisia\noli kaatunut ja urhea johtaja saanut kuolettavan haavan, Cortes tästä\ntapauksesta tiedon saatuaan lähti luotettavimpain miestensä keralla\nMontezuman luo, väittäen tätä petoksen salaiseksi toimeen panijaksi\nja vaatien häneltä kasikin rankaisemista. Siihen hallitsija vaivatta\nsuostui ja antoi paikalla kutsua syyllisen pääkaupunkiinsa vastaamaan.\nMutta Cortes ei siihen tyytynyt, vaan vaati, että hallitsijan tuli\nmuuttaa Espanjalaisten asumaan palatsiin, kunnes asia oli ratkaistu.\nMontezuma tarjosi poikansa ja tyttärensä pantiksi, mutta ne eivät\nCortekselle riittäneet. Kun tästä jo oli puolen tuntia väitelty, niin\nespanjalaisilta upseereilta loppui kärsivällisyys ja de Leon huudahti:\n»Mitä pitkistä puheista! Joko hän lähtee kerallamme vapaaehtoisesti,\ntaikka pistämme hänet paikalla kuoliaaksi. Sillä pääasia on nyt\noman henkemme pelastaminen; ellei se näin tapahdu, niin olemme\nauttamattomasti hukassa.»\n\nTämä uhkaus vaikutti. Montezuma taipui ja ilmotti kokoontuneelle väelle\nmenevänsä vapaaehtoisesti muukalaisten luo asumaan. Häntä kohdeltiin\nkunnioituksella, niinkuin ainakin suuren valtakunnan hallitsijaa,\nja annettiin hänen pitää hovinsakin kaikkine menoineen. Hän päästi\nalamaisiaan puheilleen niinkuin tavallisesti ja oli kansansa kanssa\nlakkaamatta yhteydessä.\n\nKun aztekilainen maaherra poikansa ja 15 päällikkönsä keralla oli tuotu\npääkaupunkiin, tunnustivat he kaikki Cortekselle toimineensa Montezuman\nkäskystä, mutta poltettiin siitä huolimatta palatsin edustalla suurella\ntorilla. Telotuksen ajaksi Cortes antoi kahlehtia hallitsijan petoksen\nalkuunpanijana. Telotuksen jälkeen kahleet jälleen riisuttiin ja\nMontezumalle annettiin lupa lähteä takaisin omaan palatsiinsa. Mutta\nsiihen hänellä ei enää ollut uskallusta, vaan hän jäi mieluummin\nEspanjalaisten suojelukseen. Hänen veljenpoikansa Cacama, joka hallitsi\nTezcocossa, kokosi silloin suuren sotajoukon, tehdäkseen hallitsijan\nväkivaltaisesta kohtelusta lopun. Mutta kun ylimykset eivät suostuneet\ntoimimaan ilman Montezuman lupaa, niin Cortes sai tästäkin aikomuksesta\ntiedon; hän antoi Montezuman palveluksessa olevain tezcocolaisten\nylimysten vangita Cacaman ja Montezuma erotti hänet virasta. Montezuma\nsitten julkisessa kokouksessa vannoi vasallivalan Espanjan kuninkaalle\nviitaten siihen, että Quetzalcoatlin ennustus nyt oli mennyt toteen.\nHän sanoi lopuksi päälliköilleen: »Kuulkaa siis nyt suurta Kaarle\nkuningasta kuin luonnollista yliherraanne ja kuulkaa sotaherraa, joka\nhäntä täällä edustaa. Maksakaa hänelle maksut, joita olette minulle\nmaksaneet ja palvelkaa häntä, niinkuin olette minua palvelleet.»\nKyyneleet tulivat Montezuman silmiin hänen puhuessaan ja raskain\nhuokauksin hän tyytyi kohtaloonsa. Cortes antoi kirjottaa tapauksesta\npöytäkirjan, jonka sitten hän ja Montezuma allekirjottivat.\n\nCortes oli siis näköjään laillisella tavalla saanut koko suuren\naztekkilaisvaltakunnan hallituksen käsiinsä. Espanjalaiset virkamiehet\nkulkivat Montezuman virkamiesten keralla laajalti kautta maan\nkokoamassa veroja Espanjan kuninkaan nimessä. He kiertelivät monen\nkymmenen kilometrin päässä pääkaupungista ja palasivat takaisin täysin\nkulta- ja hopeataakoin. Montezuma antoi yksityisaarteestaan lisää.\n»Nämä kalleudet ovat», kirjotti Cortes, »metalliarvoaankin lukuun\nottamatta uutuutensa ja omituisten muotojensa vuoksi korvaamattomat.\nEi ainoallakaan ruhtinaalla koko maailmassa voi olla semmoisia. Kaikki\nmitä Montezuma näki maan päällä, taikka mitä hänelle tuotiin meren\nsyvyyksistä, kuvattiin hänen käskystään mitä täydellisimmin kultaan,\nhopeaan, jalokiviin taikka kirjaviin sulkakutomuksiin. Hän on myös\nminun piirroksieni mukaan antanut valmistaa europpalaismallisia\nristejä, mitaleja, koruesineitä ja kaulakäätyjä. Sitä paitsi on\nMontezuma minulle lahjottanut suuret määrät sekä väriinsä että\ntekotapaansa nähden mitä ihanimpia puuvillakankaita, seinäverhoja\nkirkkoihin ja asuinhuoneisiin, pumpulista ja kaniinin villoista tehtyjä\npeittoja, ynnä kaksitoista oivallisesti koristettua ja maalattua\npuhallustorvea.»\n\nSaadakseen paremman käsityksen maan suuruudesta, sen rannoista\nja varsinkin ankkuripaikoista Cortes sai Montezuman laitattamaan\nnequen-kankaalle maalatun kartan. Siitä saadun tiedon perustuksella\nEspanjalaisten vaikutusvalta maassa kasvamistaan kasvoi ja näytti\nsiltä, kuin tapahtuisi vallan siirtyminen vähitellen rauhallisella\ntavalla. Mutta silloin sattui tapaus, joka pakotti Corteksen suin\npäin lähtemään pääkaupungista, puolustamaan saavutettuja etuja omia\nmaanmiehiään vastaan.\n\n\n\nCortes voittaa Narvaezin.\n\n\nVelasquez, Corteksen menestyksistä tiedon saatuaan, päätti perältäkin\nkorjata hedelmät itselleen. Hän varusti Cubassa retkikunnan, johon\nkuului ainakin 800 miestä, niitten joukossa 80 muskettiampujaa, 120\njousimiestä, 80 ratsumiestä ja 18 tykkiä, määräsi Narvaezin tämän\njoukon päälliköksi ja käski häntä erottamaan Corteksen ja tuomaan hänet\nvangittuna Cubaan. Kun Diego Colon, Haitin varakuningas, kuuli näistä\nvarustuksista, niin hän lähetti Ayallonin Cubaan kieltämään Velasquezia\nmissään tapauksessa ryhtymästä sotatoimiin Cortesta vastaan, koska\nloistavasti alotettu yritys sen kautta saattoi kokonaan turmeltua.\nVelasquez ei ottanut näitä kehotuksia kuuleviin korviin, mutta Ayallon\nseurasi laivaston mukana Mexicoon. Narvaez saapui Vera Cruziin\nhuhtikuussa 1520. Kun Ayallon sielläkin esitti vastalauseensa, niin\nNarvaez väkipakolla lähetti hänet pois Haitiin, jossa hän kertoi Diego\nColonille asiain tilasta. Varakuningas, jonka lähettilästä ja arvoa\noli niin julkisesti loukattu, lähetti Espanjaan kuninkaan oikeudelle\nvalituksen sekä Velasquezia että Narvaezia vastaan. Samalla hän\nasettui Corteksen puolelle, ja epäilemättä tämän oli suuressa määrin\nkiittäminen Columbuksen pojan puoltosanaa siitä, että asia Espanjassa\nlopulta kääntyi hänen edukseen.\n\nVietyään maihin joukkonsa Narvaez vaati Villa Rican päällikköä\nSandovalia luovuttamaan hänelle Corteksen rakentaman linnan. Mutta\nSandoval sen sijaan vangitsikin Narvaezin sanantuojat ja lähetti\nheidät, kuusi miestä, sidottuina Corteksen luo Mexicoon, jonne he\nsaapuivat neljän päivän kuluttua. Cortes antoi kaupungin ulkopuolella\nvapauttaa heidät siteistä, niin että he saattoivat hevosilla ratsastaen\nsaapua pääkaupunkiin. Hän otti heidät siellä mitä kohteliaimmin\nvastaan, teki heille selkoa asemasta ja sai heidät kokonaan puolelleen\ntaivutetuiksi. Vieläpä Cortes tuli heidän antamistaan tiedoista\nsiihen käsitykseen, että hänen oli helppo saada koko lähestyvä\narmeija puolelleen, sillä Narvaez oli kopeutensa ja karuutensa kautta\nherättänyt vihoja omain miestensä kesken.\n\nCortes lähetti Narvaezille sovinnollisen kirjeen, tarjoten vallan\njakoa ja liittäen mukaan paljon kultaa lahjoiksi hänen upseereilleen.\nPalaavien lähettiläitten kuvaukset kuultuaan uusi sotajoukko olisikin\nilomielin yhtynyt Cortekseen, mutta Narvaez ei tahtonut mitään tietää\nsovinnosta. Vastausta odottamatta Cortes lähti joukkoineen häntä\nvastaan. Montezuman vartioimisen sai toimekseen urhea Alvarado, jolle\npääkaupunkiin jäi 140 miestä ja kaikki tykit. Cortes itse lähti 70\nurhoollisimman miehensä ja 2,000 tlaxcalaiaisen keralla matkalle\nCempoallaan, jossa Narvaezin leirin kuultiin olevan. Chohdassa yhtyi\nhäneen 120 miestä, jotka olivat olleet veroretkellä, mutta Narvaezin\ntulosta tiedon saatuaan kiiruumman kautta kääntyneet paluumatkalle.\nKun vielä Sandoval oli tuonut Villa Ricasta 60 miestä, niin oli\nCorteksella kaikkiaan 266 espanjalaista. Lähetettiin vielä muutamia\nsovinnonehdotuksia puoleen ja toiseen, mutta kun Narvaez yhä vaati\nalistumista, niin ei näistä ollut mitään apua. Cortes sai salaa\nhankituksi tarkat tiedot Narvaezin leiristä; eräänä synkkänä yönä,\nhelluntai-aattona, hän sitten kävi ylivoimaisen vastustajansa kimppuun.\nHyökkäys tapahtui yöllä sen vuoksi, ettei joukon pienuus kiihottaisi\nNarvaezin väkeä kovempaan vastarintaan. »Kun tunkeuduimme leiriin»,\nkertoo Bernal Diaz, »niin oli pilkkosen pimeä ja satoi rankasti, ja\nvasta myöhemmin nousi kuu. Mutta pimeästä meille oli paljon hyötyä,\nsillä synkkänä yösydännä lenteli paljon kiiltohyönteisiä! Narvaezin\nmiehet luulivat niitä meidän luntuiksemme, joilla me muka sytytimme\nmuskettejamme. He sen vuoksi luulivat Corteksella olevan paljon\npyssymiehiä.» Cortes, tarkalleen tuntien leirin, pääsi huomaamatta aina\nNarvaezin kortteritalon pihaan saakka; vasta siellä tapahtui hälyytys.\nSandoval tunkeutui tornikamariin, jossa Narvaez asui. Syntyi kahakka,\nNarvaez taistelussa menetettyään toisen silmänsä otettiin vangiksi.\nHeti sen jälkeen hänen joukkonsakin antautui. Vain kaksi espanjalaista\nkaatui melskeessä. Narvaezin sotamiehet vannoivat uskollisuuden\nCortekselle, Narvaez itse lähetettiin uskollisimpien puolustajiensa\nkeralla Villa Ricaan. »Voin Teille vakuuttaa», sanoi Cortes hänestä\nerotessaan, »että tämä voitto on pienimpiä asetöitä, mitä olemme\nUudessa Espanjassa tehneet.» Mutta ylen tärkeät olivat siitä huolimatta\nsen seuraukset, sillä ilman tätä voittoa ei Mexicon vallotus olisi\nollut mahdollinen. Tlaxcalalaiset liittolaiset saapuivat paikalle vasta\nseuraavana päivänä; Cortes ei ollut tahtonut käyttää heitä maanmiehiään\nvastaan, jott'eivät he sitten voisi ylpeillä siitä, että olivat saaneet\nvalkoisista voiton.\n\n\n\nTaistelut Mexicossa.\n\n\nHeti tämän jälkeen tuli Cortekselle tulinen kiire palata Mexicoon.\nPääkaupungissa oli vietetty suurta uhrijuhlaa ja Alvarado oli saanut\nkuulla, että mexicolaiset aikoivat käyttää tilaisuutta vapauttaakseen\nMontezuman. Hän päätti olla heitä sukkelampi ja pani kokoontuneen\nyleisön kesken toimeen verilöylyn, tukahuttaakseen pelotuksella\nkapinahankkeet. Paljon mexicolaisia ylimyksiäkin sai surmansa tässä\nteurastuksessa. Mutta vaikutus oli aivan päinvastainen kuin Alvarado\noli otaksunut. Pääkaupungissa syttyi kauan kytenyt yleinen kapina ja\nAlvarado joutui linnotetussa palatsissa niin ahtaalle, että hänen\ntäytyi pyytää Cortesta kiiruumman kautta tulemaan apuun. Jättäen\nhaavotetut ja sairaat Cempoallaan Cortes lähtikin heti matkaan,\nmukanaan nyt 1300 miehen armeija. Mutta vaikka hänen voimansa olivatkin\nnäin kasvaneet, niin kuta lähemmäksi pääkaupunkia hän saapui, sitä\nvihamielisempiä olivat maanasukkaat. Tenochtitlanin kadut olivat\naivan autioina, ei ainoatakaan tervetulijaishuutoa kuulunut, synkkä\näänettömyys uhkasi myrskyä. Alvaradolle tuli apu aivan viime hetkessä;\nhän oli joukkoineen niin uuvuksissaan, että tuskin olisi voinut\nhyökkäystä kestää.\n\nSaavuttuaan pääkaupunkiin Cortes viipymättä vaati tiliä siitä, kuinka\nEspanjalaisten ja Mexicolaisten sopu oli rikkoutunut. Kertomukset\nolivat ristiriitaiset, mutta siinä näyttivät kaikki pitävän yhtä, että\nAlvaradon pikaisuus oli ollut onnettomuuden syy. Aztekkien kesken\noli nimittäin tapana aina toukokuussa viettää verisen sodanjumalan,\nHuitzilopochtlin kunniaksi suuri juhla, johon saapui mitä Mexicossa\noli etevintä ja ylhäisintä. Juhla vietettiin suuren teokallin pihassa,\naivan lähellä Espanjalaisten asunnoita. Kasikit pyysivät Alvaradolta\nlupaa ja Montezuman läsnäoloa. Juhlaa Alvarado ei kieltänyt,\nkunhan ei aseita otettu mukaan eikä veriuhreja toimitettu, mutta\nMontezumaa hän ei sanonut millään ehdolla voivansa mukaan laskea.\nNoin kuusisataa etevintä aztekkia tuli määräpäivänä koolle; he olivat\npukeutuneet komeimpiin juhlavaatteihinsa, kulta- ja jalokivikoruihin.\nAlvarado miehineen oli tullut menoa katsomaan, ja Espanjalaiset\nolivat aseissa joka mies. Kun maanasukkaat olivat alkaneet hurjat\ntanssinsa ja laulunsa, niin hän äkkiä miehineen hyökkäsi aseettomain\njuhlijain kimppuun; he surmasivat armotta jokaisen, niin ettei\nainoakaan petetyistä päässyt pakoon. Surmatuilta ryöstettiin\nkoristeet. Mexicolaisen ylimystön paras polvi sinä päivänä tuhottiin.\nPääkaupungissa tuskin oli ainoatakaan perhettä, johon ei tapaus olisi\nsurua tuonut. Alvarado puolusti itseään sillä, että Tlaxcalalaiset\nolivat saaneet tiedon suuresta salaliitosta, jonka muka Aztekkien\nylimystö oli tehnyt. Estääkseen kapinan hän vain oli noudattanut sitä\nesimerkkiä, jonka Cortes oli Cholulassa antanut.\n\nMutta seuraus tästä tapauksesta oli, että Mexicolaisista yhdellä\niskulla katosi kaikki kunnioitus Espanjalaisia kohtaan, jota taru\nmuka palaavasta jumalasta oli heissä herättänyt. Sammumaton viha\nsyttyi sen sijaan. Kostonhimo tukahutti kaikki muut ajatukset. Ellei\nMontezuma olisi ollut Espanjalaisten hallussa, niin olisi varmaan\nAlvaradon asemat jo ennen Corteksen tuloa rynnäköllä vallotettu. Mutta\nMexicolaiset eivät vielä hyökänneet, vaan olivat päättäneet näännyttää\npiiritetyt nälkään. Näillä oli vedestäkin puute, mutta onneksi oli\nhädän ollessa suurimmillaan palatsin pihasta löydetty erinomainen lähde.\n\nCortes, joka ennen lähtöään Montezuman kautta hallitsi maata, oli nyt\nhänen pääkaupungissaan piiritettynä, mitä vaarallisimmassa asemassa,\nvaikka olikin saanut joukkonsa niin monenkertaisesti vahvistetuksi ja\nverekset sotatarpeet. Saaressa, keskellä vihamielistä kaupunkia, hänen\noli mahdoton saada ruokavaroja, elleivät maanasukkaat niitä ehdollaan\ntuoneet. Hän oli lähettänyt sanansaattajan Vera Cruziin, mutta tämä\noli tuskin päässyt lähtemään, ennenkuin palasi takaisin verissään\nja puolikuolleena peljästyksestä. Koko kaupunki oli aseissa, se oli\nhänen sanomansa, ja Montezuman veli oli kapinan johtajana. Patoteitten\nsillat oli revitty ja pian oli hyökkäys alkava. Ei tarvinnutkaan\nkauaa odottaa, ennenkuin alkoi kuulua kiljunaa ja meteliä, niinkuin\nhirmumyrskyn lähestyessä. Yhä enemmän läheni raivo ja mustanaan vyöryi\nlinnotettua palatsia vastaan sotaväkeä ja kansaa. Joka katolla oli\ntaistelijoita, jotka uhmaten heristelivät aseitaan. Niinkuin ukonpilvi\nlähestyi turma. Espanjalaiset asuivat liittolaistensa Tlaxcalalaisten\nkeralla verraten ahtaalla alalla, jonka vuoksi oltiinkin paikalla\nvalmiina. Mexicolaiset hyökkäsivät epäjärjestyksessä, ilman johtoa,\nvaikka jokainen parhaissa sotatamineissaan. Palatsin edustalle tultuaan\nhyökkääjät päästivät suuren sotahuudon ja samalla alkoi sataa nuolia,\nkiviä ja keihäitä. Espanjalaiset puolestaan käyttivät nyt säälimättä\nkaikkia tuliaseitaan ja niitten luodit, joiden teho oli pääkaupungissa\ntuntematon, repivät kammottavia vakoja ihmistulvaan. Mexicolaiset\npysähtyivät hetkeksi kauhun valtaamina, mutta sitten he kaatuneitten\nruumiitten yli hyökkäsivät uudelleen eteenpäin. Katoilta syydettiin\nEspanjalaisten ja Tlaxcalalaisten päälle kiviä, väkirynnäköillä\nkoetettiin nousta muureille. Palavia nuolia ammuttiin palatsiin\ntulipalon sytyttämiseksi. Muureille ei kukaan hengissä päässyt, mutta\ntulipalon hyökkääjät saivat syttymään niihin puuvajoihin, joita oli\nTlaxcalalaisia varten rakennettu palatsin alueelle. Ei ollut vettä\npalon sammuttamiseksi, mullalla sitä ei saatu tukahutetuksi, jonka\nvuoksi revittiin auki kappale muuria, jotta tuli häätyi toiselle\ntaholle. Siten syntyneeseen aukkoon sijotettiin tykkejä. Kaiken päivää\nkesti taistelua, mutta yöksi se taukosi, sillä Aztekkien ei ollut tapa\ntaistella yöllä. Espanjalaisille ei yö kuitenkaan tuottanut suurtakaan\nhuojennusta, sillä heillä oli täysi työ varustuksiensa korjaamisessa.\nAamulla hyökkäys alkoi uudelleen ja vielä suuremmalla voimalla.\nHyökkääjät olivat paremmin järjestetyt. Mexicon sotalippu liehui\nkorkealla heidän keskellään, ja sen läheisyydessä oli hyökkäyksen\njohtajakin, Montezuman veli Cuitlahua. Joka taholla papit kiihottivat\nkansaa kostamaan solvaistujen jumalien puolesta.\n\nCortes päätti tällä kertaa ennättää ennen heitä ja tehdä rohkean\nvastahyökkäyksen. Palatsin portit avattiin ja äkkiä hän ratsumiehineen,\nperässään joukko jalkaväkeä ja tuhatkunta Tlaxcalalaista, ryntäsi\nMexicolaisten keskelle, nämä hämmästyivät ja tuota pikaa olivat\nkaikki kääntyneet pakoon. Mutta pian pakenevat taas pysähtyivät\nja varustautuivat vallin taakse, suunnaten sieltä nuolituiskun\nEspanjalaisia vastaan. Mutta suurempaa hallaa tuotti näille ja\nvarsinkin Tlaxcalalaisille kivisade kattojen päältä. Cortes koetti\nsytyttää lähimmät talot tuleen ja saikin suurella vaivalla muutamia\nsatoja taloja poltetuksi. Toinen päivä päättyi siten Espanjalaisille\njotenkin edullisesti, mutta peräti uuvuksissa he olivat illan tullen ja\nkyllästyneet verenvuodatukseen. Yöllä ei tosin taisteltu, mutta yöllä\neivät antaneet unta vihollisten huudot: »Jumalat ovat teidät käsiimme\nantaneet. Uhrikivi on valmis, veitset terotettu. Palatsissa petoeläimet\n— Montezumalla oli suuri eläinkokoelma — häkeissään kiljuvat saalistaan\nja lihotuskopit odottavat Tlaxcalan laihoja petollisia poikia, jotka\njuhlaa varten lihotetaan.»\n\n\n\nMontezuman kuolema.\n\n\nCortes oli saanut käteensä haavan, joka paljon haittasi hänen\ntaistelukuntoaan. Mutta vielä enemmän häntä huolestutti epätoivoinen\nasema. Lopulta hän päätti koettaa, auttaisiko se, että Montezuma\npuhuisi kansalle. Vaikea oli saada kukistettua hallitsijaa suostumaan\nvielä tähän viimeiseen nöyryytykseen. Mutta kun hänelle luvattiin,\nettä Espanjalaiset lähtisivät kaupungista, jos hän saisi maanmiehensä\nhillityksi, niin hän vihdoin suostui. Hän pukeutui valkoiseen ja\nsiniseen viittaansa, korkeaan kypäriinsä, kulta- ja jalokivikoruihinsa,\nsanalla sanoen täyteen ruhtinaalliseen juhlapukuunsa. Esiintyen\nnäin kaikin valtamerkein, joita Mexicon kansa oli tottunut niin\nempimättä kunnioittamaan ja pelkäämään, Montezuma nousi palatsinsa\nlaajalle katolle. Hyökkääjäin laumat hänet nähdessään vaikenivat kuin\nlumouksesta ja syntyi kuolon hiljaisuus. Rivittäin heittäysivät ihmiset\nsuulleen hallitsijan nähdessään, toiset polvistuivat. Montezumaa tämä\nkunnioitus näytti rohkaisevan. Lempeällä, mutta varmalla äänellä hän\nsanoi: »Miksi näen kansani aseissa isäini palatsia vastaan? Pidättekö\nhallitsijaanne vankina ja tahdotteko hänet vapauttaa? Se olisi hyvä\nja kiitettävä asia, ellette olisi väärässä. En ole vanki, vaan\nvalkoihoiset miehet ovat ystäviäni. Vapaasta tahdostani olen heidän\nkeskuudessaan, voin heidät jättää, milloin haluan. Oletteko tulleet\nkarkottamaan vieraitamme kaupungista? Se on tarpeetonta, sillä he\nlähtevät vapaasti paikalla, kun tie on auki. Palatkaa siis kotianne,\nheittäkää aseenne, ryhtykää uudelleen askareihinne, osottakaa minulle\nkuuliaisuutenne. Valkoiset miehet palaavat takaisin maahansa ja\nTenochtitlanissa on kaikki jälleen oleva ennallaan.»\n\nMutta se että Montezuma yhä vielä sanoi olevansa valkoisten ystävä,\noli hänen oma tuomionsa. Samalla tuoksahti häntä vastaan nuolia ja\nkiviä. Nuolien haavottamana, kiveniskuista pyörtyneenä hallitsija\nvaipui maahan, ennenkuin espanjalaiset sotamiehet ennättivät häntä\nkilvillään peittää. Kun Mexicolaiset näkivät hänen kaatuvan, niin\nvaltasi heidät äkillinen katumus. Parkuva hätähuuto kohosi kansasta ja\nkaikki pakenivat kuin raivot mikä millekin suunnalle. Mutta Montezuma,\nhorrostilastaan toinnuttuaan, käsitti nyt selvään asemansa, repi\nhaavoiltaan siteet ja kuoli muutaman päivän kuluttua.\n\nLähellä Espanjalaisten asunnoita, vain muutaman sadan askeleen päässä,\noli Mexicolaisten sodanjumalan temppeli korkealla pengermällään.\nSinne oli asettunut 5—600 etevintä aztekkisoturia, jotka korkeasta\nvallitsevasta turvapaikastaan saattoivat syytää nuolia ja kiviä\njokaisen päälle, joka Corteksen leirissä yritti vähääkään poistua\nvarustuksien suojista. Kun Espanjalaisten oli mahdoton sinne ampuakaan,\nniin Cortes päätti vaikka millä hinnalla saada haltuunsa tämän\ntemppelin. Ensinnä hän lähetti Escobarin sadan miehen keralla teokallia\nvallottamaan, mutta kolmesta rynnäköstä huolimatta se ei onnistunut.\nCortes päätti silloin itse yrittää, ottaen mukaansa 300 miestä ja\njonkun tuhannen Tlaxcalalaista. Portti vallotettiin ja noustiin\nportaita ylimmälle pengermälle, jolla syntyi katkera ottelu. Alla koko\nkaupunki katseli tätä kamppailua. Pengermän reunat olivat kaiteettomat\nja monta kertaa suistui siltä varmaan kuolemaan taistelevia. Kerran oli\nsama kohtalo tulla Corteksen itsensäkin osaksi. Kaksi aztekkilaista\nhyökkäsi häneen käsiksi ja yritti laahata hänet kuilun partaalle, sinne\nsyöstäkseen. Mutta vaikkei Cortes voinutkaan käyttää toista kättään,\nniin oli hän kuitenkin siksi voimakas, että ravisti itsestään irti\nmolemmat hyökkääjät ja suisti heidät pengermän partaalta syvyyteen.\nKolme tuntia kesti taistelua, ennenkuin Aztekit vihdoin voitettiin;\nmutta Espanjalaisetkin olivat, haavotettuja lukuun ottamatta,\nmenettäneet 45 parasta miestään. Taistelun päätyttyä he hyökkäsivät\nkappeliin, johon oli Neitsyt Maarian kuva asetettu rauhan aikana, mutta\nsekä kuva että risti oli viety pois. Pyhätössä oli vain sodanjumalan\nkamalan ruma kuva ja hänen edessään alttarilla höyryäviä sydämiä —\nehkäpä Espanjalaisten omien maanmiesten. Hurjalla voitonhuudolla\nkristityt kävivät epäjumalaan käsiksi, repivät sen irti paikaltaan,\nkantoivat pengermän reunalle ja syöksivät sen alas kauhistuneitten\nAztekkien keskelle. Tämän jälkeen temppeli hirmuineen sytytettiin\npalamaan ja sen loimuava tuli ilmaisi kauas etäisiin vuoristoihin\nsaakka, että Aztekkien sortomahdin aika oli päättymässä, pakanuus\nsammumassa ja uusi usko saamassa Anahuakin ylängöllä jalansijaa.\nVaikka sekin esiintyi sortavana ja säälimätönnä, niin oli se kuitenkin\nkorkeampi sivistysmuoto.\n\nTämän urotyön jälkeen Cortes joukkoineen palasi leiriinsä vastarintaa\nkohtaamatta. Espanjalaiset saivat jonkun aikaa levätä. Mutta liian\naikainen oli heidän toivonsa, että Mexicolaisten vastarinta nyt olisi\nmurrettu. Päin vastoin, vasta nyt Aztekkien katkeruus kohosikin\nkorkeimmilleen. Cortes seuraavana päivänä kehotti piirittäjiä\nlakkaamaan taistelusta ja suostumaan rauhaan, uhaten muutoin hävittää\nkoko kaupungin savuavaksi rauniokasaksi. Mutta yhtä uhmaava oli\nAztekkien vastaus. He eivät luvanneet heretä taistelemasta, ennenkuin\njokainen espanjalainen oli tapettu ja jumalille uhrattu; ellei muu\nauttaisi, niin auttaisi nälkä.\n\nCortes silloin käsitti, että hänen oli enää mahdoton saada takaisin\nmenetettyä valta-asemaa Mexicoa perin pohjin kukistamatta. Mutta sitä\nvarten hänen oli päästävä pois kaupungista, sillä ilman ruokavaroja\nja liikkumisen mahdollisuutta siellä oli mahdoton pitää puoliaan.\nHänen täytyi vaikka millä hinnalla päästä mannermaalle, jossa hän\nsaattoi vapaasti liikkua ja laajemmilla sotikedoilla saada enemmän etua\naseittensa etevämmyydestä.\n\n\n\n»Murheen yö».\n\n\nLähdön piti tapahtua yöllä, koska oli huomattu, etteivät Aztekit\nmielellään taistelleet yöllä. Paitsi tykkejä ja ampumatarpeita\nolivat kerätty kultakin ja muut aarteet mukaan otettavat. Cortes\nuskoi kruunun viidenneksen hallituksen virkamiesten huostaan ja\nkehotti sotamiehiä lopusta ottamaan niin paljon kuin kukin mielestään\njaksoi kantaa. Mutta siitä huolimatta täytyi koko joukko jättääkin.\nEtujoukkoa johti Sandoval, mukanaan 200 miestä jalkaväkeä; jälkijoukon,\njohon sijotettiin urhoollisimmat miehet, saivat Alvarado ja de Leon\nkomennettavakseen; itse Cortes johti keskustaa, jossa kulkivat\nkuormasto, aarteet, Montezuman poika ja tyttäret ynnä joukko ylhäisiä\nmexicolaisia panttivankeja. Tlaxcalalaiset olivat jakautuneet jotenkin\ntasan pitkin jonoa.\n\nCortes oli rakennuttanut irtaimen sillan, jolla piti kuljettaman padon\nkolmen aukon poikki; silta oli aina vietävä seuraavalle aukolle,\nkun oli yhden poikki päästy. Kun messu oli luettu, niin lähdettiin\npuolenyön aikaan liikkeelle. Taivas oli pilvessä ja vihmasadetta\ntihkui, kaduilla oli hiljaa kuin haudassa. Häiritsemättä Espanjalaiset\npääsivät patosillalle saakka ja toivoivat jo olevansa turvissa, mutta\nsiellä mexicolaiset vartiomiehet huomasivat paon ja hälyyttivät\nmaanmiehensä. Viipymättä hälyytettiin koko kaupunki ja papit alkoivat\nkorkeasta teokallista paukuttaa sotarumpua. Ensimäisen patoaukon\npoikki päästiin kuitenkin onnellisesti, vaikka Aztekit jo ahdistivat\njälkijoukkoa, ja vaikka kahden puolen kihisi veneitä, joista ammuttiin\nnuolia ja lingottiin kiviä; mutta toisen aukon poikki mentäessä syntyi\nsekasorto. Kaksi hevosta luiskahti sateen kastamilta laudoilta ja\nsuistui miehineen päivineen järveen ja samalla silta itsekin kääntyi\nnurin. Syntyi sanomaton sekasorto, kun perässä tulevat siitä huolimatta\nyhä tunkivat eteenpäin. Etumaiset rivit suistuivat veteen, jossa alkoi\nvimmattu taistelu, toiset putosivat ja jäivät patoaukkoon, johon heidän\npäälleen nopeaan kasautui perässätulijoita, kunnes aukko oli tien\ntasalle täyttynyt. Kaikki järjestys samalla hajosi, jokainen ajatteli\nvain oman henkensä pelastamista. Corteksen 1,300 miehestä pääsi vain\n440 hengissä mannerrannalle ja niistäkin useimmat haavotettuina. Yli\n860 miestä oli saanut surmansa taikka joutunut Aztekkien vangiksi\njumalille uhrattavaksi. Sitä paitsi menetettiin kaikki aarteet,\nkaikki tykit, ampumatarpeet, kaikki pyssyt ja 46 hevosta, niin että\nratsuväkeä enää oli vain 23 miestä. Tämä surkea pakomatka tuli sitten\n»murheen yön» nimellä (la noche triste) kautta maailman kuuluksi.\nPopotlassa näytetään vielä tänä päivänä seeteripuuta, jonka alla Cortes\nsotajoukkonsa tähteitten keralla yön jälkeen lepäsi. Hänen parhaat\nupseerinsa, Alvarado, Sandoval, Avila ja Ordaz, olivat kuitenkin\npelastuneet. Cortes itse väitti, ettei hän menettänyt muuta kuin 150\nEspanjalaista ja 2,000 Tlaxcalalaista.\n\n\n\nOtumban tappelu.\n\n\nTenochtitlanin asukkaat eivät seuraavana päivänä ahdistaneet pakenevia,\narvatenkin he ensinnä juhlivat ja uhrasivat jumalille. Corteksen joukko\nsaattoi niin ollen levätä ja jatkaa matkaansa rauhassa, päämääränään\nTlaxcala. Mutta kolmantena päivänä vihollinen heidät yllätti, yllätti\nuupuneen, melkein aseettoman ja nälkää näkevän joukon ja ahdisti\nsitten jälkijoukkoa herkeämättä. Onni Espanjalaisille oli, että\nTlaxcalalaiset nyt vastoinkäymisen tultua osottivat liittolaisilleen\nvielä entistä suurempaa alttiutta. Peräytyminen tapahtui monien\nkiertoretkien ja viivytyksien vuoksi niin hitaasti, että vasta viikon\nkuluttua oltiin solassa, jonka kautta tie kulki Tlaxcalaan. Siinä oli\nläheisyydessä Teotihuacan niminen kaupunki, jonka suunnaton teokalli\neli jumalpyramidi oli Mexicon suurin ja vanhin. Tämä kaupunki oli\nMexicon pyhä kaupunki. Suurin pyramideista oli 60 metriä korkea\nja sangen laaja. Nykyisin on tämä suunnaton mullasta luotu kumpu\nkasvullisuuden peitossa, niin että se näyttää enemmän luonnon kuin\nihmisen työltä; mutta siihen aikaan sen laella oli temppeli, jossa oli\nTonatiuh jumalan itään katsova kuvapatsas. Suuren aurinkopyramidin\nympärillä oli useita pieniä, jotka oli tähdille pyhitetty. Lakeutta\nsanottiin »kuolon tieksi» arvatenkin siitä syystä, että pyramidit\nsamalla olivat maan etevimpien hautakumpuja. Kun Corteksen joukko oli\nsaapunut vuorijonolle, jonka toisella puolella oli Otumban lakeus,\nniin hänelle tuotiin tieto, että suuri mexicolainen armeija oli\nkokoontunut lakeudelle matkan varrelle, katkaistakseen paluumatkan.\nKun oli päästy solan korkeimpaan kohtaan, niin nähtiinkin edessäpäin\nsuunnaton sotajoukko, jonka Montezuman jälkeläinen oli koonnut\nmaaseuduilta, varsinkin Tezcocosta. vangitakseen Corteksen koko\narmeijan. Espanjalaiset pelästyivät ja Cortes itsekin luuli viimeisen\nhetkensä tulleen. Ainoa pelastus oli jälleen — rohkea hyökkäys.\nSotamiehiä käskettiin tavottelemaan varsinkin vihollisen johtajia,\njotta sen kautta saataisiin aikaan hämmennystä. Syntyi tappelu, jonka\nvertaista ei vielä tälläkään merkillisellä sotaretkellä oltu taisteltu.\nEspanjalaiset hyökkäsivät epätoivon urheudella ja Tlaxcalalaiset olivat\nnäin kotimaansa läheisyydessä kahta vimmatummat kuin ennen. Mutta\nvaikka taisteltiin tuntikausia hyvällä menestyksellä, niin näytti\nvihollisen ylivoima kuitenkin niin suunnattomalta, että oli mahdotonta\ntietä raivata ja että perikato siis oli varma. Tällä epätoivon hetkellä\nCortes huomasi keskellä erästä joukkoa päällikön, joka sotamerkeistään\npäättäen oli koko vihollisarmeijan ylipäällikkö. Hänellä oli\nharteillaan loistava sulkavaippa ja komea sulkatöyhtö päässä. Tuskin\noli Cortes hänet keksinyt, niin hän Alvaradon, Sandovalin, Olidin ja\nAvilan seurassa hyökkäsi suoraan häntä kohti, ratsastaen, hakaten\nmaahan kaikki, niin että intianien taajoihin laumoihin aukesi kuin\nvako hyökkäyksen edessä. Cortes saavutti ylipäällikön ja lävisti hänet\npeitsellään. Eräs nuori ritari, Juan de Salamanca, tempasi kaatuneen\nkädestä ylimmän sotilasarvon merkin, omituisen lyhyen kultasauvan,\njonka päässä oli verkko, ja ojensi sen sille miehelle, joka tapauksen\nkertojan, Gomaran, sanoja käyttääksemme, »oli tässä tappelussa yksin\nkäsivartensa kautta pelastanut koko sotajoukkonsa turmiosta». Se\noli hetken työ, mutta se ratkaisi koko tappelun. Kulovalkean tavoin\nlevisi sanoma ylipäällikön kaatumisesta intianien kesken, synnyttäen\nkaikkialla peljästystä. Koko suunnaton armeija kääntyi pakoon ja\nsyntyi sanomaton sekamelska, joka yhä lisäsi pakokauhua; Espanjalaiset\nunohtivat väsymyksensä, nälkänsä ja janonsa ja kostivat nyt täydellä\nmitalla, mitä he olivat »murheen yönä» menettäneet ja kärsineet.\nKun intianit olivat sotaan lähtiessään pukeutuneet komeimpiin\nkoristeihinsa, niin voitiin tappotanterelta jossain määrin korvata\nsekin, mitä oli kultaa ja muita aarteita paossa menetetty. Tappelun\njälkeen toimitettiin juhlallinen kiitosmessu ja lähdettiin sitten\nentistä rohkeammalla mielellä Tlaxcalaa kohti kulkemaan.\n\n\n\nTlaxcalassa.\n\n\nSeikkailuitta päästiinkin sitten tunnetulle kiviselle rajamuurille ja\ntasavalta osotti onnettomuudessa olevansa uskollinen liittolainen.\nMitä paras vastaanotto tuli väsyneen armeijan osaksi, haavotettuja\nja sairaita autettiin tiellä, kaupungista tulivat asukkaat riemuiten\nheitä vastaan. Epäilemättä oli viimeinen loistava tappelu paljon\nvahvistanut urhoollisten tasavaltalaisten ystävyyden tunteita, sillä\nse oli osottanut, että Espanjalaiset todella olivat sankareita, joita\noli kunnia ystävikseen sanoa. Espanjalaiset puolestaan jakoivat\nTlaxcalalaisten kanssa veljellisesti sotasaaliin, ja tasavallan iäkäs\npäämies ihastui ikihyväksi, kun Cortes hänelle lahjotti Aztekkien\nkorkeimman sotamerkin, merkin, joka niin usein oli uhannut pienen\ntasavallan itsenäisyyttä.\n\nKun Corteksen joukko oli riittävästi levännyt, niin palasi entinen\ntaisteluintokin. Tlaxcalalaisten avulla voitettiin ja vallotettiin\nkaikki maa Popocatepetlin ja Citlaltepetlin välillä. Verekset joukot,\njoita Velasquez oli lähettänyt Cubasta muka Narvaezille, rupesivat\njärjestään Corteksen palvelukseen. Tepeacan kaupungista Cortes 20 p.\nlokak. 1520 kirjotti kuulun kirjeensä Espanjan kuninkaalle ja päätti\nkertomuksen töistään seuraavin sanoin: »Kaiken sen yhdennäköisyyden\nvuoksi, joka on tämän maan ja Espanjan välillä, sen hedelmällisyyteen,\nsuuruuteen, ilmanalaan ja muihin seikkoihin nähden, olen arvellut\nsoveliaaksi nimittää sen »Valtameren Uudeksi Espanjaksi» ja pyydän\nTeid. Maj. vahvistamaan tämän nimen.» Vasta tästä kirjeestä Espanjassa\nhämmästyksellä saatiin tietää, että Cortes paraillaan vallotti\nkruunulle mahtavaa sivistynyttä valtakuntaa, jossa oli runsaasti\nmitä arvokkaimpia tuotteita, ja kautta Espanjan levisi sanoma sen\nrikkaudesta ja komeista kaupungeista.\n\nCortes oli varmasti päättänyt vallottaa takaisin, mitä oli menettänyt,\nja hän oli saanut joukkonsakin suostumaan sotaretkeä jatkamaan,\nvaikka väsymys ja mielenmasennus alussa houkuttelivatkin useimpia\npalaamaan kotia. Mutta voidakseen vallita Mexicoa huomasi hän nyt\nvälttämättömäksi ensinnä vallita järveä, jonka saarelle pääkaupunki\noli rakennettu. Vera Cruzista tuotiin köydet ja rautaosat aluksia\nvarten, joitten puuosat veistettiin Tlaxcalassa. Joulukuun puolivälissä\nCortes jälleen lähti liikkeelle, mukanaan 550 jalkamiestä, 40\nratsumiestä ja 8 tai 9 tykkiä. Mutta lisäksi hänellä oli noin 100,000\nmiestä intianilaisia liittolaisia, jotka toivoivat saavansa takaisin\nitsenäisyytensä, kun Aztekkien valta oli hävitetty. Tämän armeijan\nkeralla Cortes marssi Tezcocoon saman järven itärannalle, jonka\nlänsipuolessa Tenochtitlan oli saaressaan.\n\n\n\nGuatemotzin.\n\n\nMexicossa oli Montezuman veli ja seuraaja kuollut ja hänen jälkeensä\n25-vuotias Guatemotzin, molempien veljenpoika, valittu hallitsijaksi.\nTämä oli joka puolelta varustanut kaupunkia Espanjalaisten hyökkäystä\nvastaan.\n\nSaatuaan valtaansa Tezcocon Cortes syvennytti siitä järveen vievän\nkaivannon uittaakseen sitä pitkin järveen 13 uutta alustaan. Kaivannon\nvalmistumista odotellessaan hän teki useita partioretkiä pitkin järven\nrantoja oppiakseen tuntemaan pääkaupungin yhteydet maaseudun kanssa,\nja vallotti samalla muutkin sillä puolella olevat kaupungit. Saatuaan\nHaitista vielä 200 jalkamiestä ja 70—80 hevosmiestä hän vallotti\nXochimilcon, joka oli osaksi järveen rakennettu ja nimensä saanut\npuutarhoistaan. Siellä Cortes kerran taistelun tuoksinassa oli vähällä\njoutua vangiksi, mutta uskollinen palvelija ja tlaxcalalainen sotilas\npelastivat hänet vihollisen käsistä. Guatemotzin oli lähettänyt 2,000\nvenettä ja 12,000 sotilasta kaupunkia auttamaan.\n\nVelasquezin puoluekunta, jota armeijassa oli koko monta, teki näihin\naikoihin salaliiton murhatakseen Cortekscn ja hänen uskollisimmat\nupseerinsa ja sen jälkeen palatakseen kotimaahan; mutta Cortes sai\najoissa tiedon aikeesta, mestautti juonen päämiehet ja repi sitten\nrikki salaliittolaisluettelon. Siitä pitäen hän kuitenkin piti\nuskollisimmista miehistään koottua henkivartijajoukkoa.\n\n\n\nTenochtitlanin vallotus.\n\n\nParin kuukauden kuluttua oli kaivanto saatu valmiiksi — työssä oli\n2,000 mexicolaista — ja uudet alukset uivat sitä pitkin järveen. Nyt\nvoitiin menestyksellä ruveta taistelemaan Aztekkien veneitä vastaan,\njotka siihen saakka olivat estäneet kaikki yritykset tunkeutua\npatoteitä pääkaupunkiin. Kuhunkin alukseen sijotettiin yksi tykki\nja viisikolmatta miestä. Sotajoukko, joka jälleen oli kasvanut 800\nmieheksi, jaettiin sitten kolmeen osastoon, joita Alvarado, Sandoval\nja Olid johtivat. Aztekit koettivat ensinnä järvellä onneaan, mutta\nCorteksen laivasto sai heistä loistavan voiton. Aztekkiläisten veneiden\nlähestyessä sattui viriämään suotuisa tuuli ja Espanjalaisten alukset\nlaskivat vihollista vastaan täysin purjein. Lukemattomia veneitä\npurjehdittiin kumoon ja niitten sotijat saivat järvessä surmansa. Pari\npenikulmaa jatkettiin purjehdusta ja saatiin loistavampi voitto, kuin\nkukaan oli uskaltanut toivoakaan. Sitten katkaistiin Tenochtitlanin\njuomavesijohdot ja eteläinen patotie vallattiin. Kun myöhemmin voitiin\nvallata pohjoiset ja läntisetkin patotiet, niin oli koko kaupunki\npiiritettynä. Patoaukot luotiin ankarain otteluitten jälkeen tukkoon.\nSiitä huolimatta Aztekit kuitenkin taistelivat uupumatta. Maalla ja\nvesillä, kaikkialla kaikui heidän hurja sotahuutonsa, ikäänkuin olisi\nmaailmanloppu ollut tulossa. Vihdoin Espanjalaisille onnistui tunkeutua\naina kaupunkiin saakka. Kaduille rakennetut sulut ammuttiin tykeillä\nhajalle ja voittajat pääsivät etenemään aina suureen teokalliin\nsaakka, johon oli pystytetty uusi jumalankuva. Se hävitettiin. Mutta\nei vieläkään ollut mahdollista saada kaupungissa pysyvää jalansijaa,\nvaikka Cortes saikin uusia liittolaisia, varsinkin Tezcocon ruhtinaan,\njolla oli 50,000 sotilasta, ja toiset kaupungit seurasivat esimerkkiä.\nJoka päivä uudistettiin hyökkäykset Tenochtitlania vastaan ja\nyksityisiä rakennuksia revittiin taikka poltettiin, mutta ylpeän\npääkaupungin asukkaat eivät vielä sittenkään suostuneet rauhaan. Osa\nkaupungista oli jo hävitetty, luonnonesteet ja rakennetut varustukset\nvallattu. Kun eivät Aztekit sittenkään pyytäneet rauhaa, niin\nCortes päätti tehdä viimeisen epätoivoisen yrityksen. Taisteluiden\nkestettyä jo kolme viikkoa tehtiin etelän ja lännen puolelta suuri\nyleishyökkäys. Mutta eräs espanjalaisista päälliköistä, Aiderete, oli\nliian hätäisesti tunkeutunut kaupunkiin aina suurelle torille saakka,\njoutumatta kiireessään kunnolla täyttämään patoaukkoa; Aztekit tunkivat\njoukon takaisin ja ahdistivat sen patotieltä järveen. Cortes yritti\npienen osaston kanssa päästä apuun, mutta sai temmellyksessä haavan\nsääreensä ja kompastui. Monta mexicolaista jo kävi häneen käsiksi ja\nhe olisivat ehdottomasti saaneet hänet vangiksi, elleivät eräät nuoret\nespanjalaiset olisi itseään uhraten häntä pelastaneet. Siitä huolimatta\nCortes ei tahtonut peräytyä ja lopulta hänen omien upseeriensa täytyi\nkantaa hänet pois taistelusta. Tappelussa kaatui 40 espanjalaista\nja, mikä pahempi, 62 joutui useitten intiani-liitlolaisten keralla\nMexicolaisten vangiksi. Illalla kuultiin kaupungista suuren rummun\npaukkuvan jumalten kummulta ja pitkä jono mexicolaisia sotureita\nnousi portaita teokalliin. Kun matka ei ollut pitkä ja temppeli oli\npaljon korkeammalla muuta kaupunkia, niin Espanjalaiset sanomattomaksi\nkauhukseen saivat nähdä, kuinka Mexicolaiset sulilla koristivat\nuhriensa päät ja pakottivat heidät tanssimaan jumaliensa edessä,\nkuinka heidät sitten venytettiin uhrikivelle, rinta piikivi-veitsellä\nviillettiin auki ja sykkivä sydän reväistiin paikaltaan ja annettiin\njumalille. Ei ole ihmettelemistä, että Espanjalaisissa tämän kamalan\nnäytelmän jälkeen syttyi sammumaton viha, joka sitten kaupungin\nvallotuksessa puhkesi kamalaan kostoon.\n\nKahdeksan päivää kestäneen levon jälkeen päätettiin ruveta uuteen\nyritykseen ja repiä koko kaupunki talo talolta, sillä jokaista\ntaloa puolustajat käyttivät linnanaan. Joka päivä uudistui tappelu,\nGuatemotzininkin palatsi paloi, nälänhätä kasvoi, asukkaat söivät\njuuria, ruohoa ja puutakin, mutta antautumista ei ajatellut kukaan.\nAztekit aikoivat hautaantua pääkaupunkinsa raunioitten alle, samalla\nkun heidän mahtava valtakuntanakin sortui.\n\nPiiritystä kesti kaikkiaan 75 päivää. Se päättyi vasta sitten, kun\nGuatemotzin, koettaessaan veneellä paeta kaupungista, 13 p. elok. 1521\njoutui Espanjalaisten vangiksi. Vangitun kuninkaan pyynnöstä salli\nCortes maaseutusotilaitten poistua kaupungista. Kolme päivää ja kolme\nyötä kulki padoilla sitten miestä ja naista yhtämittaisena jonona;\nniin uupuneita olivat kaikki, että tuskin jaksoivat laahata itseään\nmannerrannalle. Tenochtitlan oli kukistettu. Se oli kamalassa tilassa.\nKaikki talot siinä kaupunginosassa, jota Guatemotzin oli viimeksi\npuolustanut, olivat kuolleita täynnä. Ne jotka vielä olivat hengissä,\nolivat niin uuvuksissaan, että tuskin saattoivat jäsentä liikuttaa.\nMexicolaisten mieshukka arvioitiin noin 120,000—240,000 hengeksi.\n\n\n\nUusi Mexico.\n\n\nTenochtitlanin kukistuttua antautuivat nopeaan kaikki\nnaapurivaltakunnat. Melkoinen määrä kultaa saatiin. Komeat koristellut\nkultakilvet lähetettiin yhteisellä suostumuksella Espanjan kuninkaalle.\nSitten Cortes ryhtyi kaupunkia uudelleen rakentamaan. Paljon kanavia\nluotiin umpeen, kadut suunniteltiin leveämmiksi, sodanjumalan temppelin\npaikalle rakennettiin pyhän Franciscukscn kirkko ja kaupungin\npuolustusta varten luja linna. Sekä Antilleilta että Espanjasta tuli\nsiirtolaisia, niin että Mexicossa jo muutaman vuoden kuluttua asui\n2,000 espanjalaista perhettä. V. 1524 oli kaupungin väkiluku jo\nkasvanut noin 30,000 hengeksi. Entisen sivistyskannan ja sen mukana\nasukkaiden ammattitaidon häviäminen tosin oli valitettava asia,\nvarsinkin tieteelle, mutta siitä huolimatta oli Mexicon vallotus, joka\nlopetti kamalat ihmisuhrit, kieltämättä sekä maalle että kultuurille\nvoitto. Espanjan alle jouduttuaan kansa nopeaan rappeutui. Maat\njaettiin vallottajien kesken ja asukkaat joutuivat maaorjuuteen.\nAinoastaan Tlaxcala säilyi tältä kohtalolta. Samoin kuin pieni\ntasavalta oli myötä- ja vastoinkäymisessä osottanut uskollisuuttaan,\nsamoin Espanjalaiset sitä kohtaan täyttivät aseveljeyden ja kunnian\nvaatimukset. Tlaxcala sai pitää itsenäisyytensä, tunnustaen kuitenkin\nEspanjan kuninkaan yliherrakseen, ja kautta vuosisatain ovat tämän\npienen valtion kookkaat urheat asukkaat säilyttäneet kielensä ja paljon\nvanhoja tapojaankin nykyaikoihin saakka. Nykyisessä Mexicossa, joka on\nliittovaltakunta, Tlaxcala on oma valtionsa.\n\nLujitettuaan valtansa Cortes vähitellen vallotti maata yhä laajemmalta,\nvarsinkin etelään ja länteen päin, kunnes hänen miehensä saapuivat\nTyynen meren rannalle saakka. Ruhtinaat enimmäkseen hyvällä\nalistuivat; toiset tekivät vastarintaakin, mutta voitettiin. Muun\nmuassa vallotettiin Oaxacan rikas maakunta, joka on Tyynen meren\npuoleisella rinteellä Vera Cruzista suoraan etelään; suurimman osan\ntästä maakunnasta Espanjan kuningas myöhemmin antoi Cortekselle\nyksityisomaisuudeksi.\n\n\n\nEspanjan kruunu ottaa Mexicon omakseen.\n\n\nEspanjan hallitus ei vielä ollut hyväksynyt Corteksen toimia, hänen\nvallotuksiltaan puuttui kuninkaan vahvistus. Corteksen asema oli\nsen vuoksi yhä vielä horjuva. Piispa Fonseca, joka yksinvaltiaasti\nja enimmäkseen huonosti oli johtanut Länsi-Intian asioita, olisi\nyhä vielä suonut, että Cortesta olisi kohdeltu kapinallisena. Hän\nallekirjotti v. 1521 vangitsemiskäskyn, mutta Cortes pelastui\ntältä häpeältä sen kautta, etteivät hänen asettamansa viranomaiset\npäästäneet käskykirjettä Vera Cruzia edemmäksi. V. 1522, Kaarlo V:nnen\nsaavuttua Espanjaan, Corteksen asia annettiin erikoisen valiokunnan\nratkaistavaksi. Tämä päätti asian rohkealle vallottajalle eduksi ja\nCortes nimitettiin lokakuussa v. 1522 Uuden Espanjan maaherraksi.\n\nVasta nyt Cortes saattoi ruveta täydellä todella järjestämään Mexicon\noloja ja laajentamaan sen aluetta joka suunnalle. Hän lähetti laivoja\nkummallekin merelle sekä pohjoista että etelää kohti etsimään salmea,\njoka veisi merestä mereen, mutta nämä etsimiset luonnollisesti jäivät\nturhiksi, koska salmea ei ole olemassa. Jos salmi olisi löydetty, niin\nolisi Mexico Espanjan ja Itä-Intian välisen kauppatien varressa ollen\nkäynyt vielä entistä tärkeämmäksi. Cortes jatkoi vielä myöhemminkin\nsamoja tutkimuksia, edistäen siten tehokkaasti Uuden maailman\nmaantieteellisten olojen tuntemista. Näitten laajennuspuuhien ohella\nhän kuitenkin tarmokkaasti hoiti maansa sisällistäkin vaurastumista.\nUusia viljelyskasveja tuotiin Europasta, kuten viini, olivi, oranssi,\nmantelipuu, kirsikkapuu ja sokeriruoko. Samalla ruvettiin uutterasti\nmetalleja etsimään ja maailman rikkaimpana hopeamaana Mexico myöhemmin\nolikin monta vuosisataa Espanjan paras tulolähde. Kultamaana sen pian\nPeru kokonaan voitti.\n\n\n\nAlvaradon retki Guatemalaan.\n\n\nSanoma, että Tabascon eteläpuolella asui melkoinen sivistyskansa,\nsai Corteksen lähettämään Alvaradon sille puolelle vallotusretkelle.\nTehuantepekin ruhtinas oli jo ennen tunnustanut Espanjan ylivallan;\nhänen maansa kautta Alvarado sen vuoksi v. 1524 helposti pääsi\nGuatemalaan, jossa asui samoja Maya-sukuisia kansoja kuin Yucatanin\nniemimaallakin. Guatemala oli kuulunut Aztekkien valtakuntaan, mutta\noli Mexicon kukistuttua eronnut itsenäiseksi. Sielläkin oli komeita\nkivirakennuksia, pyramiditemppeleitä ja upeita kirjavilla maalauksilla\nkoristettuja palatseja, joitten raunioita on köynnöskasvien peitossa,\ntiheiköiden keskellä säilynyt paljon enemmänkin, kuin on näihin\nsaakka tiedetty. Guatemalan asukkailla oli samanlaiset aseet kuin\nAztekeillakin, mutta sitä paitsi heillä oli ruumiin suojana vahvat\npuuvillapanssarit, jotka kankeutensa kautta suuressa määrin ehkäisivät\ntaistelijain liikkeitä.\n\nAlvaradolla oli 120 ratsumiestä, 300 miestä jalkaväkeä ja 20,000\nmiestä apujoukkoja, kun hän merenrannikkoa kulkien lähti Guatemalaa\nvallottamaan. Vaikeitten vuorisolain kautta noustiin ylänkömaalle,\njossa 60,000 miehen armeija koetti estää vallottajan tien. Tämä\narmeija voitettiin monessa tappelussa. Espanjalainen ratsuväki\ntavallisesti rajun hyökkäyksen kautta ratsasti kumoon suuria laumoja,\nintianisotilaat kun eivät kömpelöissä puuvillapanssareissaan päässeet\nkyllin sukkelaan väistämään. Guatemalan ruhtinas koetti sitten\npetoksen kautta saada Espanjalaiset satimeen. Hän houkutteli heidät\npääkaupunkiinsa Utatlaniin ja valmisti suuret pidot palatsissaan, joka\noli maan komein rakennus; mutta samalla hän oli salassa tyhjentänyt\nja varustanut pääkaupunkinsa sillä tavalla, että se vieraitten tultua\nvoitiin sytyttää palamaan ja kaikki liekkeihin tuhota. Alvarado\nkuitenkin sai tuumasta vihiä ja juoni päättyi siten, että päin vastoin\nruhtinas kaikkine ylimyksineen mikä hirtettiin, mikä poltettiin.\nTästä viisastuneena seuraava ruhtinas antautui hyvällä ja tuli\njuhlapukuisen seurueen keralla Alvaradoa vastaanottamaan, pelastaen\nsiten maansa hävitykseltä. Aina nykyiseen San Salvadoriin saakka\nAlvarado voitokkaasti tunkeutui. Acayutla nimisen rannikkokaupungin\nluona hän taas kohtasi hyvin lukuisan vihollisjoukon, joka odotti\nhyökkäystä vahvassa asemassa. Alvarado voitti tällä kertaa sotajuonen\nkautta. Hän oli peräytyvinään ja sai sen kautta houkutelluksi intianit\nhyvistä asemistaan. Sitten hän äkkiä teki koko käänteen ja ratsuväki\nlakosi kosolta intianeja, jotka eivät kankeissa puuvillavarustuksissaan\npäässeet kyllin nopeaan pakoon. Vihastuneena saamastaan haavasta\nAlvarado antoi surmata melkein kaikki, mitä vain kiinni saatiin.\n\nKoko maa aina San Salvadoria myöten tämän sotaretken kautta vallattiin\nja jaettiin espanjalaisille sotilaille lääneiksi. Vaikka munkkikunnat\nkoettivatkin kansaa puolustaa, niin hävitettiin kuitenkin perin pohjin\nsen vanha kultuuri, kansa orjuutettiin ja ihana maa vajosi syvään\nrappiotilaan, josta se ei ole voinut vielä tänä päivänäkään kohota.\n\n\n\nOlid Hondurasissa.\n\n\nPian sen jälkeen kun Alvarado oli retkelleen lähtenyt, lähetti Cortes\nerään toisen upseereistaan, Olidin, vallottamaan Hondurasta ja\nperustamaan sinne siirtokuntaa. Tämä yritys oli kuitenkin kauttaaltaan\nonneton.\n\nOlid purjehti Vera Cruzista tammikuussa 1524 ja laski Yucatanin sivu\nHonduras-lahteen, joka on Yucatanin ja Honduraan välillä, sillä\nCortes tahtoi ulottaa Uuden Espanjan rajoja sille suunnalle niin\nkauas kuin mahdollista. Laivasto kuitenkin ensiksi poikkesi Cubaan\nottamaan kaikenlaisia tarpeita, ja siellä lienee Velasquez, Corteksen\nvanha vihamies, saanut Olidin pään käännetyksi, niin että hän luopui\nCorteksesta. Aluksi hän kuitenkin valtasi siirtokuntapaikan Corteksen\nnimessä. Maa oli rauhallista, eivätkä intiaanit mitenkään vastustaneet,\nvaan antoivat muukalaisten häiritsemättä samoilla ristiin rastiin\npienissä joukoissa. Pian Olid sitten ilmaisi sala-aikeensa ja sai\nväkensä puolelleen. Cortes luopumisesta kuultuaan lähetti lankonsa De\nlas Casaan häntä kurittamaan. De las Casaan laivat kuitenkin ajautuivat\nmyrskyssä maihin aivan Olidin siirtokunnan edustalla ja lääniherran\nlanko joutui kapinoivan vasallin vangiksi. Erään toisenkin Corteksen\nlähettämän, jonka piti hakea merensalmea Tyveneen mereen, Olid sai\nkäsiinsä; hän kohteli heitä molempia lempeästi, antaen heidän syödä\nomassa pöydässään. Mutta nämä siitä huolimatta pitivät häntä petturina\nja päättivät oman käden oikeutta käyttäen kostaa lääniherransa\npuolesta. He hyökkäsivät äkkiarvaamatta kahden Olidin kimppuun; Olid\ntosin pääsi pakenemaan metsään, mutta saatiin pian kiinni, kun hänen\noma väkensä hänet hylkäsi, ja sai sitten hengellään maksaa petoksensa.\n\nEnnenkuin Cortes oli saanut kuulla asian näin päättyneen, hän päätti\nitse toisen sotajoukon keralla samota maisin Olidia kurittamaan ja\nsamalla valtakuntaansa laajentamaan.\n\n\n\nCorteksen sotaretki Honduraaseen.\n\n\nTämä retki oli tärkeä löytöjensä vuoksi, vaikk'ei siitä ollutkaan\nkäytännöllisiä tuloksia. Corteksen aikomus oli kulkea aztekkilaisen\nkartan mukaan Yucatanin tyven poikki; jos hän olisi tuntenut maisemain\nluonnon, niin hän luultavasti olisi luopunut yrityksestä. Mukanaan\nkolmattasataa espanjalaista ja 3,000 miestä intianeja hän lähti\nretkelle.\n\nMatka kävi ensinnä Grijalva ja Usumacinta jokien suistamoitten kautta,\nja huolimatta melkein voittamattomista luonnonesteistä tarmokas\nvallottaja tunkeutui tämän vaikean maan läpi. Se oli enimmäkseen suota\nja rämettä, täynnään jokia, joitten poikki oli siltoja rakennettava,\nkyliä harvassa kuin keitaita aarniometsien keskellä. Ruokatavarain\nsaanti kävi ylen vaikeaksi ja monesti oli retkikunta nälkään nääntyä.\nEräänkin kerran olivat miehet jo niin nälissään, että kun he vihdoin\nnäkivät edessään kylän, niin ei maltettu suota kiertää, vaan\nratsastettiin suoraan sen poikki ja hevosten suohon vaipuessa jätettiin\nne siihen seuraavaksi päivää ja rämmittiin tyhjinä miehinä kylään,\njohon päästiinkin. Tällä retkellä mestattiin Guatemotzin, Mexicon\nviralta pantu hallitsija, jonka Cortes oli ottanut mukaan estääkseen\nkapinajuonia poissa olonsa aikana. Pelko ei ollutkaan suotta.\n\nCortes sai retkellä vihiä siitä, että Guatemotzin koetti houkutella\npuolelleen intianilaiset apujoukot, niiden ja maanasukkaitten avulla\ntuhotakseen Corteksen kaikkine väkinensä. Tämä salajuoni oli sitä\nvaarallisempi, kun retkikunnan asema muutoinkin oli niin arveluttava.\nGuatemotzin sen vuoksi tuomittiin kuolemaan, vaikk'ei varsinaisia\ntodistuksia ollutkaan, ja tuomio pantiin täytäntöön niin hätäisesti,\nettä Corteksen omat upseeritkin sitä paheksuivat. Guatemotzin itse\nvakuutti viimeiseen saakka syyttömyyttään ja sanoi mestauspaikalle\ntuotuna: »Minä tiesin, Malintzin, mitä luottamista sinun valheellisiin\nvakuutuksiisi oli. Minä tiesin, että olit tämän kohtalon minulle\nsäästänyt, kun en teidän Tenochtitlaniin marssiessanne itse itseäni\nsurmannut. Miksi murhaat minut niin syyttömästi! Jumala kerran vaatii\nsinut tilille!» Tacuban kasikki, joka oli rikostoverina kuolemaan\ntuomittu, ei sanonut parempaa kohtaloa pyytävänsä, kuin saada kuolla\nhallitsijansa rinnalla. Guatemotzin ja kasikki yhdessä muutamien\nylimyksien keralla sitten hirtettiin valtavaan ceiba-puuhun, joka\nkasvoi tien vieressä, levittäen sen yli oksiaan. Se oli Aztekkien\nviimeisen urhokkaan hallitsijan loppu.\n\nRetkikunta sitten rämeitä kiertäen polvesi sisemmä Yucataniin; siellä\ntaas olivat haittana kalkkiperäisen maan kuivuus, rotkot ja omituiset\nvuorimuodostukset. Cortes sai nyt paremman käsityksen Maya-kansan\nomituisista rakennuksista ja viljelyksestä ja antoi sitten Mexicoon\npalattuaan Montejon toimeksi vallottaa koko Yucatan. Mayat tekivät\nkuitenkin niin sitkeästi vastarintaa, että kului parikymmentä vuotta,\nennenkuin niemimaan pääosa tunnusti Espanjan yliherruuden.\n\nSanomattomien vastuksien jälkeen saavuttiin Honduras-lahden rannalle\nja löydettiin yksi sinne perustetuista siirtokunnista; mutta se oli\npuutteen ja tautien vuoksi niin huonossa kunnossa, että retkikunnan\ntäytyi ryhtyä aputoimiin, sen sijaan että olisi itse apua saanut.\nRuokavaroja täytyi hankkia keinoilla millä hyvänsä, sillä nälkäkuolema\nuhkasi; Cortes itse johti ruuastusretkikuntaa maan sisäosiin.\nHonduras-lahden pohjukasta pistää sisämaahan laakso, jonka pohjalla\non melkoinen järvi, Golfo Dulce; järveen laskee ylämaasta jokia.\nTätä vesistöä Cortes, aluksia hankittuaan, päätti lähteä ylämaahan\nruokavaroja etsimään. Noustiin veneillä Golfo Dulceen saakka, joka on\nkaunis noin 50 kilometrin mittainen järvi, ja astuttiin maalle sen\netelärannalle. Ensimäinen kylä oli autiona, asukkaat lienevät paenneet\nnähdessään aluksien saapuvan. Saatiin kuitenkin kiinni eräitä intianeja\nja lähdettiin, nämä oppaina, nousemaan vuorimaahan jyrkkiä, kapeita ja\ntoisin paikoin vaarallisiakin polkuja. Kun oli kaalattu useitten jokien\npoikki, nähty tuhannet, tuskat sääskien vuoksi, saatu viettää öitä\ntaivasalla myrskyssä ja sateessa, niin saavuttiin eräänä aamuna varhain\nkylään, joka rynnäköllä vallotettiin. Kun ei siinä ollut riittävästi\nruokavaroja, niin kuljettiin eteenpäin ja tultiin kaupungin luo, jossa\nnäkyi olevan suuria kivipalatseja, temppeleitä ja toreja. Toiset\nretkeläisistä epäilivät, tokko niin vähin voimin voitaisiin käydä niin\nsuuren paikan kimppuun, mutta Cortes tavallisella ripeydellään teki\nyöllä hyökkäyksen. Kaupunki vallotettiin, asukkaat pakenivat ja siitä\nsaatiin runsaat varastot maissia, kaakaota, papuja, pippuria, suolaa,\nkanoja ja eräänlaisia fasaneja, joita pidettiin häkeissä. Cortes\nviipyi kaupungissa 18 päivää ja antoi sitten nostaa jokea pitkin pari\nvenettä leiripaikkansa luo, kuljettaakseen anastetut ruokatavarat\nmeren rannalle. Se mikä ei veneisiin mahtunut, kasattiin lautoille,\njoita kyhättiin hätäpikaa useita. Kun oli pelättävä, että maanasukkaat\nkävisivät joella retkikunnan kimppuun, niin Cortes jakoi joukkonsa\nkahtia, toinen osasto laski aluksilla jokea, toinen kulki maisin rantaa\npitkin. Cortes itse valvoi kuormalauttain kuljetusta. Jokimatka oli\nsangen vaarallinen, sekä vuolaan virtauksen että intianien väjytyksien\nvuoksi. Yksi lautoista menettikin puolet kuormastaan. Eräässä virran\nmutkassa, jossa pyörre kuljetti alukset aivan rannan vieritse, intianit\nolivat väjyksissä ja syytivät äkkiä niiden päälle niin suunnattomat\nmäärät kiviä ja nuolia, että melkein kaikki retkeläiset haavottuivat.\nCortes itse, joka oli ottanut kypärin päästään, sai kiven päähänsä.\nOnneksi oli kuitenkin vesi sillä kohdalla syvää, niin että alukset\nnopeaan pääsivät väjytyksen ohi. Yö lisäksi oli niin pimeä, etteivät\nväjyvät nähneet kyllin tarkkaan ampua. Seuraavana päivänä päästiin\nGolfo Dulceen, jossa mereltä tuotu suurempi alus oli, ruokatavarat\nkuormattiin siihen ja viisikolmatta päivää poissa oltuaan retkikunta\npalasi siirtokuntaan, joka muutettiin terveellisemmälle paikalle ja\nrakennettiin uudestaan. Vasta sitten Cortes jatkoi matkaa Olidin\nsiirtokuntaan. Siellä hän kuuli Olidin jo saaneen surmansa ja retken\nsiis olleen suotta. Cortes kuitenkin osasi taitavan esiintymisensä\nkautta rauhottaa lähiseutujen intianit, niin että he lupasivat vastedes\ntuoda siirtokuntaan säännöllisesti ruokavaroja. Mutta sitten saapui\nviesti, että Mexicossa oli syntynyt häiriöitä, koska luultiin Corteksen\njoutuneen perikatoon miehineen kaikkineen vaikealla retkellään, ja nämä\ntiedot saivat hänet kiiruumman kautta meritse palaamaan Vera Cruziin ja\nsieltä pääkaupunkiinsa.\n\n\n\nCortes käy Espanjassa.\n\n\nMexicoon oli sillä välin saapunut Espanjan hallituksen asiamies\ntutkimaan Cortesta vastaan tehtyjä syytöksiä ja ottamaan käsiinsä\nmaan sivilihallinnon. Corteksen vihamiehet olivat nimittäin olleet\nväsymättä puuhassa, väittäen hänen kuluttavan valtion varoja\njoutaviin yrityksiin, vieläpä pyrkivän Espanjasta aivan erilleenkin,\noman itsenäisen valtakunnan hallitsijaksi. Corteksen ei tarvinnut\nkauaa odottaa, ennenkuin hän sai uuden käskynhaltijan puolelta\nkokea kaikenlaisia nöyryytyksiä. Hän päätti lähteä Espanjaan\npuhdistamaan itseään, otti mukaansa uskollisimmat asetoverinsa,\nvarsinkin Sandovalin, Tlaxcalan ruhtinaitten poikia, intianilaisia\nilveilijöitä, tanssijoita ja kääpiöitä, joista myöhemmin muutamia\nlahjotettiin paaville, näytteitä maan ihmeellisistä tuotteista,\nerinomaisen kallisarvoisen jalokivikokoelman, ynnä paljon kultaa ja\nhopeata. Valtameren poikki purjehdittiin onnellisesti 41:ssä päivässä\nja noustiin joulukuussa v. 1527 maihin Palos satamassa La Rabidan\nluostarin luona. Siellä kuoli Sandoval, Corteksen uskollisin ja uljain\nasetoveri, vasta 31 vuoden ikäisenä. Suoran avomielisen käytöksensä,\nritarillisen antelijaisuutensa kautta saaliin jaossa, maltillisuutensa\nkautta vaarassa hän oli voittanut sotilaitten rajattoman luottamuksen.\nTosin he joskus häntä matkivat, sillä hän sammalsi puhuessaan, mutta\nei kenenkään käskyjä toteltu täsmällisemmin. Cortes suri vilpittömästi\nystäväänsä, joka oli hänen kanssaan kokenut niin ihmeellisiä\nseikkailuita ja ollut hänen apunaan niin loistavassa suurtyössä.\n\nCorteksen tulo katkaisi kärjen kaikilta huhuilta, että hänellä muka\noli kapinallisia aikeita. Koko Espanja riensi näkemään sankaria,\njonka maine oli levinnyt maan etäisimpiinkin osiin, ja pitkin matkaa\nhäntä otettiin vastaan innostuksella, joka muistutti Columbuksen\npaluuta ensimäiseltä matkaltaan. Vanhain sukujen edustajat tulivat\njuhlasaatossa häntä tervehtimään. Kaarlo V otti hänet vastaan Toledossa\nloistavin kunnianosotuksin, korotti hänet markisiksi ja antoi hänelle\nlaajoja tiluksia Oaxacan laaksossa Mexicossa; siitä Corteksen uusi\nnimi: markisi Del Valle. Mutta Mexicon sivilihallintoa hän ei enää\nsaanut takaisin, vaikka nimitettiinkin sikäläisten sotajoukkojen\nylikomentajaksi. Cortes meni Espanjassa ollessaan avioliittoon naisen\nkanssa, joka kuului maan vanhimpiin sukuihin, ja palasi v. 1530\ntakaisin Mexicoon.\n\n\n\nCorteksen meriretket.\n\n\nVaikka Cortes olikin syrjäytetty Mexicon hallituksesta, niin ei\nhän siltä ruvennut jouten olemaan. Samalla kun hän hoiti laajoja\ntiluksiaan, lähetti hän omalla kustannuksellaan laivoja Tyynelle\nmerelle löytöretkille. Hänen sisarenpoikansa Mendoza purjehti v.\n1532 Californian niemelle saakka, jossa miehistö teki kapinan;\nMendoza sai surmansa, toinen laiva katosi merelle, toinen vain palasi\ntakaisin. Seuraavana vuonna lähti toinen retkikunta samoille seuduin.\nLaivoja oli kaksi, mutta ne heti alussa myrskyssä erosivat. Toisen\nlaivan kapteeni sai luotsin käden kautta surmansa; luotsi vuorostaan\nmuutaman kymmenen miehen keralla sortui Californian niemellä intianien\nväjytykseen. Laiva kuitenkin pääsi palaamaan Mexicoon. Toinen laiva\nlöysi merestä Revilla Gigedo saaret. V. 1535 Cortes itse lähti merelle\nkolmella laivalla, purjehtien niillä Californian niemelle, johon\nkuitenkin oli maan karuuden ja asukkaitten köyhyyden vuoksi mahdoton\nperustaa siirtokuntaa. Pari vuotta poissa oltuaan hän palasi takaisin\njotenkin tyhjin toimin. Siitä huolimatta hän seuraavana vuonna lähetti\nmatkaan Ulloan, joka saapui Californian niemen länsirannalle, yhden\nlaivan heti alussa menetettyään. Californiasta toinen laiva palasi\ntakaisin ja Ulloa yksin jatkoi kolmannella matkaa, mutta hävisi sitten\ntietymättömiin.\n\n\n\nCorteksen kuolema.\n\n\nCortes oli näihin yrityksiin kuluttanut suuren osan omaisuudestaan ja\nlisäksi riitaantunut Mexicon varakuninkaan kanssa, jonka vuoksi hän v.\n1540 lähti uudelleen Espanjaan hallitsijalta oikeutta ja puolustusta\nsaamaan. Mutta Kaarlo V otti hänet tällä kertaa kylmästi vastaan,\nlopulta hän tuskin enää pääsi hallitsijan puheillekaan. Oltuaan mukana\nKaarlo V:nen onnettomalla sotaretkellä Algieriin v. 1541, joka olisi\ntoisin päättynyt, jos olisi hänen neuvoaan noudatettu, Cortes vielä\nviipyi Espanjassa vuoden toisensa jälkeen edullisempaa käännettä\nodottaen, kunnes hän 2 p. jouluk. v. 1547 kuoli eräässä kylässä lähellä\nSevillaa 63 vuoden ikäisenä. Hänen kohtalonsa muistutti Columbuksen\nkohtaloa. Corteskin joutui elämänsä lopulla unohduksiin, hänkin\nkuoli, samoin kuin Columbus, hyvitystä odottaen. Suuri vallottaja\nhaudattiin Sevillaan, mutta sieltä hänen luunsa myöhemmin siirrettiin\nMexicoon. V:n 1823 kapinan aikana, kapinallisten aikoessa tunkeutua\ntuomiokirkkoon vallottajan hautaa avaamaan, muutamat rohkeat miehet\nennättivät ennen paikalle ja veivät arkun salaa Italiaan. Siellä suvun\nviimeinen jälkeläinen, italialainen ylimys, soi Fernando Corteksen\nluille sukuhaudassaan kunniasijan.\n\nCorteksen nimen ja omaisuuden perivät hänen lapsensa. Mexicolaisen Doña\nMarinan kanssa hänellä oli avioton poika, joka sai hyvän kasvatuksen\nja kohosi korkeaan asemaan. Marina vietti loppuikänsä tiluksilla,\njotka hän oli herransa ja rakastajansa toimesta saanut. Montezuman\ntyttäret, jotka Cortes »murheen yönä» vei mukanaan pääkaupungista,\nlienevät joutuneet naimisiin espanjalaisten ylimysten kanssa ja onpa\nvanha sukumuisto tietävinään, että kreivitär Montijo Napoleon III:nen\npuoliso, polveutui Aztekkien onnettoman hallitsijan tyttärestä.\n\n\n\n\nMexicon ja Keski-Amerikan intianikultuuri.\n\n\nMexicon ylänkö oli ilmastonsa puolesta erikoisen soveliasta sivistyksen\nkehittymiselle, sillä vaikka se kuuluikin suurimmaksi osaksi\nkuumaan vyöhykkeeseen, niin on ilmanala kuitenkin maan korkeuden\nvuoksi erinomaisen leutoa. Pääkaupungin seuduilla (2265 metriä yli\nmerenpinnan) ei kesä ole kuumempi kuin Keski-Europassa, talvi ei\nkylmempi kuin Algierissa. Voimme sen vuoksi otaksua, että tuo vanha\nintianisivistys, johon edellä olemme tutustuneet, kehittyi juuri\nAnahuakin ylänkölaaksossa, joka käsitti pääkaupungin seudut järvineen\nja viljavine kenttineen, vaikka sen vanhemmat muodot Espanjalaisten\nmaahan saapuessa tavattiinkin kuumassa Yucatanissa ja Mexicon muissa\nreunamaissa. Ei missään muualla luonto tarjonnut ihmisen kehitykselle\nniin hyviä ehtoja kuin tuolla ylängöllä, jossa kuumuus ei ollut liian\nrasittava, jossa ei ollut pakkasestakaan tietoa, jossa viihtyivät mitä\nparhaiten lauhkean ilmanalan ravintokasvit, mutta joka samalla oli\nniin lähellä kuuman ilmanalan rehevyyttä. Tietomme Anahuakin kultuurin\nalkuvaiheista ja juurista ovat kuitenkin hyvin puutteelliset, vaikka\nonkin toiveita siitä, että ne muinaistutkimuksen edistyessä vielä\nsaavat lisävalaistusta.\n\nAztekit eli Mexicot olivat Espanjalaisten maahan tullessa Mexicon\nylängön pääkansa. He näyttävät perustaneen Tenochtitlanin\nneljännentoista vuosisadan alussa. Olemme nähneet, kuinka korkeaan\nkukoistukseen tämä kaupunki oli muutaman vuosisadan kuluessa kohonnut.\nSe täytti ensimäiset espanjalaiset ihmetyksellä ja uteliaisuudella\nja paljon teoksia kirjotettiin siitä. Toiset sen ajan kirjottajista\nluulivat, että Mexicosta löydetyt suuret luukivettymät olivat ennen\nvedenpaisumusta eläneiden jättiläisien jäännöksiä, ja että koska\nmaan päällä ennen vedenpaisumusta asui jättiläisiä, niin oli Mexico\njo silloin saanut Vanhasta maailmasta asukkaansa. Toiselta puolen\npäätettiin Amerikan kielien suuresta luvusta, että tämä siirtyminen\noli tapahtunut Babelin kieltensekotuksen jälkeen. Siguenza tuli siihen\nvarmaan johtopäätökseen, että Mexicolaiset polveutuivat Naphtuhimista,\nMizraimin pojasta ja Noan pojanpojasta, joka oli lähtenyt Egyptistä\nvähän sen jälkeen kun kieltensekotus tapahtui. Näistä harrastuksista\noli edes se hyöty, että niiden kautta paljon Aztekkien taruista,\nperimätiedoista ja tavoista tuli kerätyksi heti vallotuksen jälkeen\nja heidän kielensä tutkituksi. Meidän aikamme ei tosin enää luule\nMexicolaisia Israelin kadonneiksi heimoiksi, mutta kuta enemmän heidän\nentisyyteensä syvennytään, sitä yleisemmin voittaa alaa se mielipide,\nettä Mexicon ja Keski-Amerikan vanhan sivistyksen juuret ovat Vanhasta\nmaailmasta tulleet.\n\nUseimmat tutkijat luulevat molempain Amerikkain saaneen\nalkuväestönsäkin Vanhasta maailmasta Alaskan kautta ja intianien\nolevan samaa mongoloidia sukujuurta kuin suur’kaanin alamaiset.\nJos niin on, niin on muutto kuitenkin tapahtunut kovin varhain,\nsillä ei minkäänlaista kielten sukulaisuutta ole voitu osottaa. Ja\nrotuominaisuudetkin ovat Uudessa maailmassa asuinpaikkain mukaan\nsuuresti muuttuneet. Ei edes amerikkalaisten kielien välillä ole enää\nsukulaisuutta, joka osottaisi niiden samasta alkukielestä haarautuneen.\nAmerikka sen mukaan olisi saanut väestönsä Vanhasta maailmasta jo\nniinä varhaisina aikoina, jolloin Aasian ja Amerikan välillä vielä oli\nmaayhteys.\n\nJos Amerikan kultuurissa todella on aasialaisia aineksia, niin on\nniiden tuonnin täytynyt tapahtua toisella tavalla. Amerikka on\nmyöhemmin saanut valtameren takaa uusia väestölisiä, jotka eivät tosin\nole voineet rotua muuttaa, mutta sitä enemmän ovat vaikuttaneet sen\noloihin kultuurin tuojina. Tämä ei ole niin mahdotonta, kuin miltä\nse näyttää. Vielä viime vuosisadalla toivat Tyynen meren virtaukset\nCaliforniaan joka vuosi tuuliajolle joutuneita japanilaisia aluksia, ja\nusein haaksirikkoiset vielä elivät. Näin ovat voineet Aasiasta tulla\nne verraten myöhäiset kultuurivaikutukset, joita on luultu olevan\nMexicon intianisivistyksessä. Samoin kuin Mongolien ja Kiinalaisten,\nsamoin Mexicolaistenkin vanha ajanlasku perustuu jonkinlaiselle\neläinrata-järjestelmälle. Mexicolaisten oppi maailman neljästä ajasta,\nveden, maan, ilman ja tulen aikakaudesta on samanlainen kuin Hindujen.\nMexicolaiset luulivat taivaassa ja manalassa olevan yhdeksän kerrosta\nsamoin kuin braamanatkin. Mexicossa vihdoin pelattiin siihen aikaan,\nkun Cortes maan vallotti, värillisillä kivillä erästä noppapeliä,\njoka oli jotenkin monimutkaista, mutta siitä huolimatta tarkalleen\nsamanlaista kuin eräs hindulainen noppapeli.\n\nMexicon kuvakirjotus oli kehittynyt siksi pitkälle, että sen avulla\nvoitiin kirjottaa muistoon henkilöiden ja paikkain nimet ja tapausten\npäivämäärät, ja näiden muistiinpanojen avulla saattoivat Aztekkien\nammattihistorioitsijat polvesta polveen säilyttää muistossaan menneiden\naikain vaiheet. Vallotuksen jälkeen espanjalaisen kasvatuksen saaneet\nalkuasukkaat tulkitsivat nämä kirjotukset ja kirjottivat niiden\nsisällyksen muistoon. Luultavasti Keski-Amerikan raunioissa säilyneillä\nveistos-hieroglyfeillä oli samanlainen merkitys. Näin syntyneillä\nasiakirjoilla on siis historian arvo, vaikka niissä onkin paljon tarua,\njota on vaikea erottaa todellisista tapauksista.\n\n\n\nPopol-Vuh.\n\n\nOmituisimpia tällä tavalla syntyneitä kirjateoksia on guatemalalainen\n»Popol-Vuh», eli »kansan kirja», johon kirjotustaitoa oppineet ja\nkristinuskoon kääntyneet, Maya-kansoihin kuuluvat Quiché-intianit\nkokosivat kansansa tarut ja muistotiedot, höystämällä niitä\nraamatullisillakin aiheilla. Kirja alkaa siitä ajasta, kun ei vielä\nollut muuta kuin taivas ja sen rajat neljässä tuulessa, mutta ei\nvielä mitään kappaletta, ei mitään, joka olisi toiseen tarttunut, ei\nmitään joka olisi häälynyt laikka toista vastaan hangannut tai ääntä\nsynnyttänyt. Alla ei ollut mitään muuta kuin pimeydessä tyyni meri.\nYksin olivat Luoja, Muotoilija, Hallitsija ja Höyhenellinen käärme,\nne siis, jotka antavat olemisen ja joiden nimi on Gucumatz. Luominen\ntapahtui, kun luojat sanoivat »maa»; maa muodostui kuin pilvi tai\nsumu ja vuoret nousivat vedestä kuin äyriäiset, kypressit ja männyt\npeittivät vuoret ja laaksot, ja metsiin tuli eläimiä ja lintuja. Mutta\nnämä eivät voineet lausua luojansa nimeä, eivät muuta kuin liverrellä\nja raksuttaa. Luotiin sen vuoksi savesta ensimäinen ihminen, mutta\nhän oli voimaton ja tunnoton ja liukeni vedessä. Sen jälkeen tehtiin\nihmisen näköisiä puusta, mutta nämä olivat aivan kunnottomia, sillä\nniillä ei ollut sydäntä eikä mieltä, vaan ne joutuivat perikatoon\nsuuressa vedenpaisumuksessa ja taivaan pihkasateessa, ja ne, jotka\neloon jäivät, muutettiin apinoiksi, joita vieläkin näkyy metsissä.\nNäiden jälkeen sitten luotiin neljä miestä vaimoineen, ja niistä\nQuiché-kansa polveutuu. Tämä kansa muutti Tulaniin, jota myös sanotaan\n»seitsemäksi luolaksi», ja sieltä meren poikki, jonka vesi jakautui\nheidän kulkiessaan.\n\n»Popol-Vuh», tämä keski-amerikkalainen teos, jonka isä Ximenes v:n 1700\nvaiheilla löysi ja käänsi espanjan kielelle, on taruperäisyydestään\nhuolimatta tärkeä sen vuoksi, että siinä mainitaan semmoisia nimiä,\njotka myös tavataan Mexicon vanhoissa muistotiedoissa. Gucumatz eli\n»Höyhenellinen käärme» vastaa mexicolaista Quetzalcoatl jumalaa; Tulan\nja »seitsemän luolaa» ovat yleisiä sanoja Aztekkien vaellustaruissa\nja mainitaanpa Toltecat niminen päällikkökin, joka nimi selvään on\nsama kuin vanha kuulu Toltekkien kansa. »Popol-Vuh» siis vahvistaa\nmyöhempien tutkimuksien johtopäätökset, että Mexicon ja Keski-Amerikan\nvälillä oli olemassa kultuuriyhteys, vaikka kielet olivatkin toisilleen\nvieraat. »Popo-lVuh» luettelee pitkän sarjan päälliköitä aina siihen\nsaakka, kun näillä alkoi olla espanjalaiset nimet ja suuri Quiché\nkaupunki raukesi raunioiksi.\n\nYucatanin Mayoiltakin on talteen saatu samanlaisia muistotietoja,\njoissa niinikään kerrotaan Mexicon Tulasta tapahtuneesta\nesihistoriallisesta kansanmuutosta. Tämän vaelluksen neljän johtajan\nnimi oli Tutul-xui, s.o. »lintupuu», joka on aztekien kieltä. Sekin\nviittaa jotenkin vanhoihin yhteyksiin.\n\n\n\nToltekit.\n\n\nMexicon kansalliset kronikat ulottuvat taaksepäin 12:nteen ja\n13:nteen vuosisataan, mutta sisältävät sitä paitsi tosin hämäriä,\nmutta kuitenkin todenperäisiä tapahtumia vielä vanhemmiltakin\najoilta, viitaten suuren yhteistä kieltä puhuneen kansanryhmän\nMexicoon muuttamiseen. Kieli oli nimeltään nahuall ja samaa, jota\nAztekit puhuivat. Vanhimmat Nahua-kansoista olivat Toltekit, jotka\nnäyttävät kuudennella vuosisadalla j.Kr. pohjoisessa olevasta\nkotimaastaan muuttaneen Anahuak laaksoon. Kansan nimi, Toltecatl,\nmerkitsee- Tollanin (kaislamaan) asukkaita; Tollan taas oli sama sana\nkuin nykyinen Tulan eli Tula, joka on paikkakunta Tezcoco-järvestä\npohjoiseen. Siellä siis näyttää olleen Toltekkien valtakunnan keskusta.\nToltekit toivat Mexicoon maissin ja pumpulin, takoivat kultaa ja\nhopeaa, rakensivat suuria rakennuksia, laskivat sanalla sanoen Mexicon\nsivistyksen perustukset. Cholulan vanha suuri teokalli oli muistotiedon\nmukaan heidän rakentamansa. Heidän henkistä omaisuuttaan oli myös\nmexicolainen kuvakirjotus ja ajantieto. Toltekkien nimeen liittyi taru\nQuetzalcoatl-jumalasta, joka oli maan sivistyksen luoja. Mutta taru\nkuvasi häntä aivan toiseen rotuun kuuluvaksi, valkoiseksi mieheksi,\njolla oli jalot piirteet, pitkä musta tukka, täysi parta ja liehuvat\nviitat; Toltekit itse olivat ruskeaihoisia ja partaa heillä tuskin\noli ensinkään. Quetzalcoatl oli tullut heidän luokseen Tulanista,\ntoisten tietojen mukaan Yucatanista ja asunut heidän keskuudessaan\nkaksikymmentä vuotta, opettaen ihmisiä elämään ankaraa ja siveätä\nelämää, vihaamaan väkivaltaa ja sotaa, hylkäämään ihmisten ja eläinten\nuhrit, ja sen sijaan antamaan jumalille leipää, hyviä hajusteita ja\nkukkia ja kurittamaan ruumistaan okasilla, niin että veri vuoti. Hän\nse oli opettanut kuvakirjotuksen ja ajanlaskun ja hopeasepän taidon,\njosta Cholula oli kauan maineessa. Mutta viimein hän oli lähtenyt,\ntoisten tiedon mukaan Tlapallanin tuntemattomaan maahan, toisten\nmukaan Atlantin meren rannalle Keski-Amerikan rajoille, jossa Mayat ja\nQuichét häntä palvelivat toisilla nimillä (mayalainen nimi Cukulcan\nmerkitsi myös »höyhenellistä käärmettä»). Tarun mukaan oli Quetzalcoall\nAtlantinmeren rannalle päästyään palauttanut seuralaisensa kertomaan\nCholulan asukkaille, että tulevina aikoina hänen veljensä, jotka olivat\nvalkoisia ja parrallisia niinkuin hänkin, saapuisivat samalle rannalle\nauringonnousun meren takaa ja tulisivat maata hallitsemaan. Toltekkien\nvanhaa kultuuria todistaa muun muassa se seikka, että sana »toltecatl»\nsitten aztekin kielessä merkitsi yleensä taitavaa ammattimiestä.\nMexicolaiset aikatiedot vielä kertovat, että melkein koko Toltekkien\nkansa 11. vuosisadalla joutui perikatoon kuivuuden, nälänhädän ja ruton\nkautta. Eloon jääneistä suurin osa muutti Yucataniin ja Guatemalaan,\nainoastaan vähäinen osa jäi Mexicoon.\n\n\n\nAztekkien historia.\n\n\nToltekkien jälkeen muuttivat maahan raa’at Chichimekit, jotka myös\nnimistä päättäen olivat Nahua-kansoja. Näiden jälkeen tulivat,\nniinikään pohjoisesta tullen, ne seitsemän Nahua-kansaa, joihin sekä\nTlaxcalalaiset että Aztekit kuuluivat. Pitkin matkaa uudet vallottajat\njättivät nimiään, jotka osaksi vieläkin ovat säilyneet ja todistavat\ntämän kansanvaelluksen todenperäisyyttä.\n\nAztekit, vaikka olivatkin sotaista kansaa, saivat kuitenkin alussa\ntyytyä mahtavampien heimolaiskansain vallanalaisuuteen. Käyden näiden\npuolesta sotia he osottivat niin kamalaa julmuutta ja verenhimoa,\nettä muut lopulta heihin suuttuivat ja liiton tehden ahdistivat\nheidät Tezcoco-järvien kaislarämeihin. Sinne he perustivat saarelle\nkaupungin, joka Tenoch nimisestä päälliköstä sai Tenochtitlanin\neli »kivikaktuksien paikan» nimen. Kaupunki lienee perustettu v:n\n1325 vaiheilla j.Kr., mutta se pysyi monta vuosikymmentä kehnona\nsavimaja-ryteikkönä ja sivistyksen keskustat olivat muualla ylängöllä.\nAztekit jatkoivat edelleen sotiaan ja ryöstöretkiään, kokosivat tavaraa\nja taitavia ammattimiehiä uuteen kaupunkiinsa, alkoivat »sivistyä»,\nrakentaa parempia taloja, käydä paremmissa vaatteissa ja lopulta\nsotatoimen ohella harjottaa kaupankäyntiäkin. 14:llä vuosisadalla\ntapahtui viimeinen suuri kansallinen taistelu. Acolhuat, jotka siihen\naikaan olivat Aztekkien vaarallisimmat viholliset, olivat alussa\nvoitolla, mutta eivät silloin ymmärtäneet lopen musertaa Aztekkeja\nja hävittää heidän saarikaupunkiaan. Aztekit, vähän toinnuttuaan,\nvallottivat Acolhuain pääkaupungin Tezcocon; mutta sitten molemmat\nkansat tekivät liiton ja valtasivat Tepanekkien kaupungin Tlacopanin,\njonka asukkaat myytiin orjiksi. V. 1430 Tepanekitkin otettiin samaan\nliittoon ja yksin neuvoin ruvettiin sitten vallottamaan Mexicon ylänköä\nja sen reunamaita aina mereen saakka. Kun ensimäinen Moteuczoma\n(espanjalainen muoto Montezuma) nousi Aztekkien valtaistuimelle, niin\noli jo kaikilla Tyynen meren ja Atlantin meren välisillä kansoilla\nTenochtitlanin temppelikartanossa pyhättönsä merkiksi siitä, että\nne tunnustivat jumalansa Aztekkien sodanjumalan Huitzilopochtlin\nalamaisiksi. Muun veron ohella voitettujen kansojen täytyi lähettää\nAztekkien jumalalle uhriksi nuorukaisia ja impiä, joiden sydämet\nsodanjumala sai. Vielä monin verroin lukuisampia olivat ne hekatombit,\njoita onnellisen sotaretken jälkeen uhrattiin. Aztekit hallitsivat\nalistamiaan kansoja hirmuhallitsijoina, mutta omistivat kuitenkin\nsamalla niiden kehityksen, niin että Tenochtitlan Corteksen maahan\ntullessa oli Mexicon sivistyksen pääpaikkoja. Muodollisesti oli\nMontezuman valtakunta kuitenkin vielä liittovaltakunta: Tezcocon ja\nTlacopanin hallitsijat olivat itsenäiset omissa maissaan. Sodassa\ntoimittiin yhteisesti ja saalis jaettiin siten, että Tezcoco ja Mexico\nsaivat kumpikin kaksi viidennestä, Tlacopan yhden.\n\nMexicon alkuasukkaat pitivät paljon paremmin puoliaan kuin Länsi-Intian\nsaaristolaiset Espanjan vallan alle jouduttuaan. Sekä Aztekit että\nTlaxcalalaiset että monet ylänkömaan muistakin vanhoista heimoista ovat\nmeidän päiviimme saakka kansallisuutensa säilyttäneet.\n\nLuokaamme tämän jälkeen silmäys Anahuakin ylängön vanhaan sivistykseen.\n\n\n\nRakennukset.\n\n\nEspanjalaiset ehkä katselivat Tenochlitlanin komeita palatseja jonkun\nverran suurentavin silmin; he olivat siksi ihmeissään, tavatessaan\nVanhan maailman vaikutuspiirin ulkopuolella niin suurenmoisia\nrakennuksia. Mexicon palatsit olivat vain yhdenkertaisia, mutta sen\nsijaan ne olivat suunnattoman laajoja. Niistä ei tosin ole mitään\njäljellä, sen enempää kuin Tezcoconkaan, mutta muualla on säilynyt\nsiksi suurenmoisia raunioita, että voimme päättää ensimäisten\nespanjalaisten kertomuksien perustuvan tosioloihin, vaikkapa ne\nolivatkin hehkuvissa mielialoissa kirjotetut. Montezuman puutarhoihin\nkoottiin kuuman rannikkovyöhykkeen kukkia, niissä oli suolaisia\nja suolattomia allikoita vesilintuja varten, hyvin hoidetuissa\neläintarhoissa taas pidettiin kaikenlaisia lintuja ja eläimiä.\nTämä kaikki osottaa luonnontieteellistä harrastusta, joka oli sen\najan europpalaisia harrastuksia etevämpi. Palatsien laajuudesta ja\nhoviväen suuresta luvusta saattaa arvata, että verotus Mexicossa oli\nsangen raskas. Muutamat tärkeimmistä säilyneistä kuvakirjotuksista\novatkin veroluetteloita, joissa luetellaan satojatuhansia viittoja,\nocelot-jaguarin nahkoja, kultahiekka-pusseja, pronssikirveitä,\nsuklaataakkoja y.m., joita kaupungit määräajoin maksoivat. Ylimystö\noli lukuisa ja mahtava, sen asema suuressa määrin muistutti Keskiajan\nläänitysoloja. Jotenkin sama oli rikkaan ja mahtavan kauppiassäädynkin\nasema kuin Europassa samaan aikaan, ja yhtä sorrettu kuin Atlantin\nmeren tällä puolella oli siellä varsinainen maanviljelysväestö.\nSuurimmat maatilukset kuuluivat hallitsijalle, joka niitä luovutti\netevimmille sotapäälliköilleen, taikka oli ne lahjotettu temppeleille;\nosa maasta oli kylien yhteisomaisuutta, josta jokaisella vapaalla\nmiehellä oli oikeus saada osansa. Vapaiden miesten alapuolella olivat\norjat, mitkä sotavankeja, mitkä rikoksen vuoksi orjuuteen tuomittuja,\nmitkä vanhempiensa orjiksi myymiä. Sotavangit enimmäkseen uhrattiin,\nmutta muita orjia kohdeltiin hyvin; he nauttivat lain suojelusta ja\nheidän lapsensa syntyivät vapaina.\n\n\n\nOikeuslaitos.\n\n\nKorkein tuomiovalta kuului palatsille, mutta sitä paitsi oli\nsuurimmissa kaupungeissa tuomioistuimet, joiden ylituomaria ei voinut\nvirasta erottaa, joiden tuomioita ei edes kuningas voinut muuttaa.\nLisäksi oli alioikeuksia ja näiden alainen vanginvartija-virkamiehistö.\nTuomarien palkkaamiseksi oli määrätty erikoiset tilukset. Mexicon\noikeuslaitos ylioikeuksineen ja valtioneuvostoineen, jonka esimies\nhallitsija oli, oli siis hyvin monipuolisesti kehittynyt. Lait ja\noikeusjutut kirjotettiin kuvakirjotuksella muistoon. Kuolemantuomion\nmerkkinä oli viiva ja nuoli, joka vedettiin tuomitun kuvan poikki.\nKronikoissa kuvataan moinen juhlallinen tapaus; kuningas istuen\njumalallisessa oikeudessa kultaisella, jalokivillä koristetulla\nvaltaistuimella lausuu tuomion, toisessa kädessä koristettu pääkallo,\ntoisessa kultainen nuoli. Samoin kuin Vanhassa maailmassa tekivät\nMexicossakin todistajat valan, koskettaen ensin sormellaan maata\nja sitten huuliaan, vannoen siis maaemon kautta. Lait olivat\ntavattoman ankarat, pienestäkin varkaudesta syyllinen tuomittiin\nsen henkilön orjaksi, jolta hän oli varastanut. Tupakkakukkaron\ntai parinkymmenen tähkän varkaudesta oli kuolemanrangaistus. Se\njoka petti markkinapaikalla piestiin paikalla kuoliaaksi, se taas\njoka häväisi kulta- ja hopeaseppien jumalaa varastamalla kallista\nmetallia, nyljettiin elävältä ja uhrattiin loukatulle jumalalle.\nJoka joi aloeolutta, pulquea, kunnes juopui, nuijittiin kuoliaaksi,\njos hän oli mies, tai kivitettiin, jos hän oli nainen; vasta 70:llä\nikävuodellaan sai mexicolainen rankaisematta juopua. Noituudesta,\nväärennyksestä, rajapyykin siirtämisestä ja aviorikoksesta rangaistiin\nsiten, että syyllisen sydän alttarilla leikattiin pois, taikka hänen\npäänsä muserrettiin kahden kiven välissä. Ankaria olivat rangaistukset\npienemmistäkin rikoksista; parjaajan hiukset pihkaisella soihdulla\nkärvennettiin päänahkaan kiinni.\n\n\n\nSotalaitos.\n\n\nAztekit tietysti olivat sotaista kansaa; hallitsija ei voinut nousta\nvaltaistuimelle, ennenkuin oli itse sodassa ottanut kiinni sotavankeja\nsodanjumalan alttarilla uhrattaviksi. Ylimysten pojat lähtivät jo\nnuorina sotaan kokeneempien johdolla, ottaen heidän avullaan ensimäiset\nsotavangit, mutta nuorukaisen yleneminen sotaväessä riippui siitä,\nkuinka monta vankia hän auttamatta otti taisteltaissa voimallista\nvihollista vastaan. Semmoisten urotöitten kautta hän sai ruveta\nkäyttämään kirjavaa viittaa, tupsuja ja huulessa jalokiviä ja sai\nkomealle kalskahtavan mainenimen. Korkeimmat sotilasluokat olivat\nprinssit, kotkat ja pantterit; kuvissa on prinsseillä letitetyt\nhiukset, kotkilla kotkannokat ja panttereilla täplikkäät panssarit.\nTavalliset sotamiehet sotaan mennessään maalasivat kirjavaksi\nruumiinsa, mutta päälliköillä oli lintujen tai petoeläimien näköiset\nkypärit, kulta- ja hopeahaarniskat, puiset säärisuojat ja »ichcapilli»,\nkahden sormen vahvuinen täytetty pumpuliviitta, joka suojeli niin hyvin\nnuolia vastaan, että Espanjalaisetkin sitä mielihyvällä käyttivät.\nJousimiehet ampuivat hyvin jämeillä jousillaan, vaikkapa nuolenkärkenä\ntavallisesti olikin vain luu tai kivensirpale. Keihäät oli terätty\nvulkanilasilla (obsidianilla); paitsi kädellä niitä heitettiin\nkeihäslingollakin. Omituisin ase oli kuitenkin puunuija, jonka syrjissä\noli terävät obsidianiliuskat kahden puolen; tämä ase oli niin tehokas,\nettä sillä yhdellä voimakkaalla iskulla saattoi kaataa sekä miehen\nettä hevosen. Sotaväki oli jaettu komppanioihin, joita kapteenit\njohtivat. Armeijat olivat sangen suuret, niissä oli monta 8,000-miehen\nosastoa, mutta sotataito oli sangen alkeellista. Hyökkäys alkoi nuolien\nampumisella ja keihäänheitolla, jonka jälkeen käytiin käsikähmään,\ntaistellen nuijilla ja keihäillä. Tavallisin sotajuoni oli teeskennelty\nperäytyminen, jonka tarkotus oli houkutella vihollinen väjytykseen.\nKukkuloille ja rotkojen partaille rakennettiin linnotuksia.\nPääkaupungin suojana oli järvillä sotaveneitä ja patoteillä torneja\nja kaivanneita. Kaupungissa taas olivat varsinkin monenkertaiset\nporraspyramidit helpot puolustaa. Ei pidetty oikeana alkaa sotaa\ntoista kansaa vastaan lähettämättä ensin juhlallista lähetystöä\nvarottamaan, mitä kurjuutta tuo toinen kansa itselleen tuotti, jos se\nkieltäytyi vaatimusta noudattamasta ja alistumasta, ja vasta sitten oli\nluvallista alkaa sota. Mutta Aztekit enimmäkseen antoivat lähetystön\nlähettämiselle vain joutavan tempun merkityksen ja olivat aina valmiit\nhyökkäämään, kun vain arvelivat saalista olevan toivossa tai kun papit\ntarvitsivat sodanjumalalle uhreja.\n\n\n\nUskonto.\n\n\nValistuneimmat Mexicon asukkaat uskoivat yhteen ylijumalaan, mutta\nmonen jumalan palveleminen oli yleinen uskonto. Nahua-kansain vanha\njumala näyttää olleen Tezcatlipoca; hänen jalan jälkiensä luultiin\nnäkyvän jauhossa, jota kaikkien jumalien juhlassa maahan ripotettiin.\nTezcatlipocan ja Cholulan vanhan jumalan Quetzalcoatlin välillä oli\nvanhastaan vallinnut kateus ja kilpailu. Kerran olivat molemmat\njumalat kisanneet keskenään tunnettua pallopeliä ja Tezcatlipoca oli\nsilloin houkutellut väsyneen Quetzalcoatlin juomaan taika-pulquea ja\nsen vaikutuksesta tämä oli lähtenyt etäistä merta kohti harhailemaan\nja sitten veneessään poistunut ja ihmisten ilmoilta kadonnut. Näiden\nmolempien jumalien synnystä ei ole helppo selvää saada. Tonatiuh\nja Metztli sitä vastoin, auringon ja kuun jumalat, olivat selviä\nluonnonjumalia. Niiden palveluksen suurta merkitystä todistaa vielä\ntänä päivänä Teotihuacanin valtava porraspyramidi, jonka sivut ovat\nneljässä pääilmansuunnassa. Mutta tärkein Aztekkien jumalista oli\nkuitenkin sodan jumala Huitzilopochtli, jonka symboli vieläkin on\nMexicossa tallella. Se on valtava musta basalttimöhkäle, jonka kylkeen\non veistetty sodanjumalan ruma kuva, toisella sivullaan linnunsulat,\njotka olivat hänen tunnusmerkkinsä, toisella taas yhtä kamala\nsodan jumalatar, jonka nimi merkitsi »jumalallista sotakuolemaa».\nCentcotl, maissin jumalatar, oli maan suojelushenki ja jumalten\näiti. Mictlanteuctli taas hallitsi Manalassa vainajia. Sitä paitsi\noli koko joukko vähempiä jumalia, kuten nautinnon jumalatar, jota\nilotytöt palvelivat, väkevän juoman jumala ja kultaseppien suojelija\nXipe. Joka mäellä ja lehdolla oli haltijansa, joiden pyhätöt olivat\nteiden vieressä. Temppeleitä sanottiin »teokalleiksi»; ne olivat\nyhtä mahtavat kooltaan kuin vanhan Babylonin ja muotonsakin puolesta\nniitä muistuttivat. Sodanjumalan valtava teokalli Mexicossa oli\nsuunnattoman laajalla torilla, josta kaupungin tärkeimmät kadut\nsäteilivät eri tahoille. Temppelikartano oli muurilla ympäröity, kukin\nmuurin sivu 400 metriä pitkä; tätä muuria sanottiin käärmeenkuviensa\nvuoksi »coatepantliksi» eli käärmemuuriksi. Kartanon keskellä oli\nkivilohkareista rakennettu, tahkotuilla hakatuilla kivillä päällystetty\nmonikertainen pyramidi, joka jyrkästi nousi alustastaan ja oli noin\nviittäkolmatta metriä korkea. Se näkyi, kuten jo mainitsimme, yli\nkoko kaupungin, niin että pitkät uskonnolliset saatot pappeineen\nja sotavankeineen hyvin näkyivät, kun ne kulkivat kerrospengermien\nympäri tai portaita nousivat ylemmille pengermille. Ylimmällä\npengermällä, joka oli kivetty, oli kolmenkertaiset tornitemppelit,\njoiden pohjakerroksessa olivat kivikuvat ja alttarit, sodanjumalan\nkuvan edessä viheriäinen uhrikivi. Tämä oli sen muotoinen, että se\nitsestään taivutti uhrin ruumiin ylöspäin, jotta papin oli helpompi\nobsidianiveitsellään viiltää auki rinta, reväistä sydän pois ja\nkohottaa se jumalan nähdä; uhrin omistaja ystävineen alhaalla odotti,\nkunnes tämä oli tapahtunut ja uhri portaita pitkin heille syydetty; he\nottivat sen nyt mukanaan kotiin ja keittivät siitä voittonsa muistoksi\nuhriaterian. Pyhättöjen edessä, joista huokui ainainen teurastuksen\nlöyhkä, paloi alati tuli, ja pengermällä oli valtava käärmeennahkalla\npeitetty rumpu, jonka kamala ääni kuului monien virstain päähän.\nPengermälle näkyivät kuvineen ja loimuavine tulineen temppelikartanon\nkaikki muut pyhätöt, joita oli seitsemänkymmentä tai ehkä enemmänkin,\nja »tzompantli» eli pääkallopaikka, johon uhrien keppeihin pujotellut\npääkallot asetettiin taikka torneiksi pinottiin kymmentuhansittain.\nSieltä näkyi myös latuska pyöreä »temalacatl» eli »rukkikivi», jolla\nsotavankien täytyi puisilla miekoilla taistella hyvin asestettuja\ngladiatoreja vastaan katsojien iloksi. Cholulan suuri pyramidi, jonka\nlaella oli Quetzalcoatlin puolipyöreä temppeli, oli kolmea kertaa\npitempi ja kahta kertaa korkeampi kuin Mexicon teokalli — nyt se on\nmelkein muodoton keko vain, laellaan kirkko.\n\nPapit ja temppelipalvelijat muodostivat erikoisen säädyn Mexicon\nkansassa. Jumalanpalveluksen menot olivat samanlaisia kuin\nmuuallakin maailmassa, rukouksia, uhreja, juhlakulkueita, tansseja,\nlauluja, paastoja ja muita itsensäkidutuksia, mutta kuitenkin oli\nyksityisseikoissa paljon omituistakin. Rukouksia ja muita lukuja on\nkirjotettu muistoon hyvin paljon; ne ovat tavattoman monisanaisia,\nmutta joukossa on sangen kauniitakin. Nämä rukoukset ovat kokonaan\nalkuperäisiä; ei ole mitään europpalaista esikuvaa, joka olisi voinut\nolla niiden mallina. Mutta jonkun verran on espanjalaisuus niihin\nvaikuttanut, koska ne kirjotettiin muistoon espanjan kielellä. Uhriksi\ntarjottiin maissia ja muita kasviaineita, joskus kanineja ja muita\npieniä eläimiä, mutta varsinkin ihmisiä, ja ihmislihan syönti oli\nuhrijuhlissa yleistä. Hyvänhajuisia savusteaineita käytettiin yleiseen,\nvarsinkin »copallia», samaa ainetta kuin nykyaikoina paljon käytetty\nkopalilakka; pienet savesta tehdyt savusteastiat ovat Mexicon kaikkein\nyleisimpiä muinaisesineitä. Pitkälliset ja ankarat paastot olivat\nyleisiä eri vuodenaikoina ja samalla itsekidutukset, kuten veren\nlaskeminen käsivarsista, sääristä ja ruumiista terävillä aloeokasilla\nja terävien puikkojen kieleen pistäminen; nämä muistuttavat vastaavia\nintialaisia tapoja. Mexicon vanha juhlavuosi oli jaettu 20 päivän\najanjaksoihin, ja kullakin ajanjaksolla oli yksi tai useampikin\nuskonnollinen juhla. »Vesien vähenemisen kuukautena» hyviteltiin sateen\njumalia eli Tlaloceja siten, että papit pillien ja torvien soidessa\nkantoivat kirjaviin vaatteihin puettuja, paperisiivillä koristettuja\nlapsia höyhenillä koristelluissa vuoteissa, uhratakseen ne vuorella\ntaikka järven pyörteessä. Sanotaan ihmisten itkeneen ohi kulkiessaan,\nmutta jos niin tapahtui, niin se varmaan oli vain tavan eikä tunteen\nvuoksi, sillä näitten kansain uskonto, verisin mitä tunnetaan, oli\nvarmaan jo tukahuttanut kaikki inhimilliset säälin tunteet. Seuraavassa\nkuussa oli Xipe-totek jumalan juhla, jota sanottiin »ihmisten\nnylkemiseksi», sillä kun uhrien rinta oli avattu ja sydän pois otettu,\nniin ruumiit nyljettiin ja nuorukaiset pukivat nahkat ylleen, niissä\ntanssiakseen ja leikkitaisteluita otellakseen. Seuraava juhla oli\nCamaxtlin juhla; siinä pappien ensinnä täytyi ankarasti paastota,\njonka jälkeen hiottiin kivipuukot, joilla kielet lävistettiin; läpiin\npistettiin teikkejä. Tezcatlipocan suurta juhlaa varten valittiin sen\nvuoden sotavangeista kaunein ja jaloin jumalan lihaksi muuttuneeksi\nedustajaksi. Valittua uhria kuljetettiin pitkin katuja ihmisten\nnähden; hänellä oli yllään koruompeluviitta, päässä höyhenkruunu\nja seppele, mukanaan seurue kuin kuninkaalla. Viimeisen kuukauden\najaksi uhri naitettiin ja sai neljä impeä, jotka edustivat neljää\njumalatarta. Viimeisenä päivänä nämä vaimot ynnä seurueeseen kuuluvat\npääsit saattoivat häntä Tlacochcalcon pieneen temppeliin, jonka\nportaita noustessaan hän mursi savihuilun kutakin porrasta vastaan.\nTämä oli vertauskuvallinen jäähyväinen kaikelle maalliselle ilolle,\nsillä kun uhri oli noussut ylimmälle pengermälle, niin papit kävivät\nhäneen käsiksi, hänen sydämensä reväistiin rinnasta ja kohotettiin\naurinkoa kohti, pää pistettiin tzompantlille teikkiin ja ruumis pyhänä\nuhriateriana syötiin. Ihmiset siis hänen kohtalostaan oppivat, että\nrikkaus ja nautinnot voivat äkkiä muuttua köyhyydeksi ja murheeksi.\nUhrien surmaamisessa muutoin käytettiin monta eri tapaa vaihtelun\nvuoksi. Toisinaan heidät puettiin naamiaispukuihin ja pakotettiin\ntanssimaan, tulen jumalan uhrit heitettiin tuleen, leikkuujuhlassa\nuhrit muserrettiin syrjälleen asetetun ja toisen, makaavan kiven\nvälissä — se luultavasti oli vertauksellinen esitys jauhamisesta.\nKaikissa näissä juhlissa huviteltiin, tanssittiin pedoiksi\nnaamioituina; pantiin toimeen leikkikahakoita ja lasten kisoja; mutta\nniiden uskonnollinen osa oli aina kamala ihmisteurastus ja ihmislihan\nsyönti.\n\n\n\nKuvakirjotus.\n\n\nMexicon papit olivat hyvin perehtyneet kuvakirjotukseen, sillä heidän\ntuli kirjottaa muistoon uskonnolliset juhlat ja jumaltarut, toimittaa\njoka vuosi ajantieto ja merkitä muistoon historialliset tapaukset.\nNäitä vanhoja kuvakirjotuksia on säilynyt koko joukko. Jumalat on\nkuvattu tunnusesineineen, esim. tulen jumala keihästä heittäen,\nkuun jumalatar simpukankuoria kädessään. Ihmiselämän kuvauksissa\nnäemme sotilaita, jotka taistelevat keihäällä ja nuijalla, miehiä\nkanottia melomassa, naisia kehräämässä ja kutomassa. Kirjotus\noli jo astunut ensi askeleet sen kehityksen tiellä, joka olisi\njohtanut äännekirjotukseen, jos sitä olisi saanut jatkua. Mexicon\nkuvakirjotuksen kehitys oli huomattavasti samanlainen kuin Egyptinkin.\nLukujärjestelmän perustuksena oli 20. 19 ensimäistä numeroa merkittiin\npyörylöillä tai pisteillä, luku 20 lipulla, 400 (20 x 20) sulalla ja\n8,000 (20 x 20 x 20) kukkarolla. Mutta näistä merkeistä voitiin tarpeen\nmukaan käyttää vain puolet tai neljäsosa, esim. luku 534 kirjottaa\nnäin: sulka, neljäsosasulkaa, lippu, puolenlippua ja neljä pistettä\n(400+100+20+10+4).\n\nMexicon vuosilasku perustui lukujen ja kuvamerkkien yhdistelylle;\ntärkeimmät kuvamerkit olivat kaniini, ruoko, piikivi, huone. Pyhä 52\nvuoden jakso laskettiin näitä merkkejä ja 13 ensi numeroa yhdistämällä,\nmelkein kuin jos lasku olisi toimitettu korteilla tähän tapaan:\nherttaässä, patakakkonen, ruutukolmonen, ristinelonen, herttaviitonen,\npatakuutonen j.n.e. hertta merkiten kaniinia, pata ruokoa, ruutu\npiikiveä, risti huonetta. Kirkkovuoden päiväin lasku tapahtui samaan\ntapaan, 13:lla 20 päivän ajanjaksolla oli kullakin oma merkkinsä, joita\nyhdistettiin numerojen kanssa. Mutta kun siten saatiin vain 260 päivää,\nniin keksittiin vielä yhdeksän muuta merkkiä, jotta päiväin luku\nsaatiin 365:ksi. Selvää on, ettei moisesta merkkien kierrosta ollut\nmitään hyötyä, paljon käytännöllisempää olisi tietysti ollut tavallinen\nlaskeminen, samanlainen jota mexicolaiset käyttivät maallikkovuoden\npäivänlaskussa, jossa kullakin 20 päivän ajanjaksolla oli oma nimensä,\nkuten meidän kuukausillamme. Merkkien kierron historiallinen merkitys\non siinä, että se on jotenkin samanlainen kuin Keski- ja Itä-Aasian\nalmanakkajärjestelmä, sillä Mongolien, Kiinalaisten ja Tibetiläistenkin\nkesken on samalla tavalla yhdistetty merkkejä vuosien, kuukausien\nja päivien laskemiseksi. Samalla tavalla kuin Vanhassa maailmassa\nMexiconkin almanakkaa käytettiin ennustamiseen, sen mukaan minkä\nmerkkien vallitessa kukin syntyi, ja erikoisten pappien toimena oli sen\nmukaan ennustaa kohtaloita kaikissa elämänvaiheissa.\n\nJuhlallisin Mexicon kaikista juhlista oli »xiuhmolpilli» eli\n»vuodensitominen», jolloin 52 vuoden vuosijakso eli kimppu päättyi.\nLuultiin maailman hävityksen, jonka Mexicolaiset samoin kuin Hindutkin\nuskoivat jo kolme tai neljä kertaa tapahtuneen, uudelleen tapahtuvan\najanjakson lopussa. Hetken lähestyessä ihmiset peloissaan siivosivat\nhuoneensa ja sammuttivat kaikki tulet, ja viimeisenä päivänä papit\njumalten vaatteihin puettuina auringon laskettua lähtivät juhlasaatossa\nkulkemaan Huixachtlan mäelle, katselemaan sieltä Seulastähtien\nkohoamista keskitaivaalle, joka oli hetki uuden tulen sytyttämiselle.\nParas sotavangeista paiskattiin selälleen ja papit puutuluksillaan\ntekivät hänen rintansa päällä tulen; uhrin sydän tämän jälkeen\nreväistiin rinnasta ja ruumis heitettiin uudella tulella sytytetylle\nroviolle. Kaikkialla maassa ihmiset talojensa laajoilla katoilla\nseisten ilolla näkivät liekin syttyvän pyhällä mäellä ja sen kunniaksi\nviilsivät terävällä kivellä korvansa, niin että niistä tippui verta\nuhriksi. Nopeat juoksijat kiidättivät palavia kekäleitä kautta maan,\nniin että tulet voitiin niillä uudelleen sytyttää, sodanjumalan\nteokallissa pyhä tuli leimahti uudelleen ja kansa alkoi iloiten ja\njuhlien uuden ajanjakson.\n\n\n\nKasvatus.\n\n\nSuotuisammassa valossa näemme uskonnon Mexicolaisten kasvatuksessa.\nKun lapsi oli syntynyt, niin »auringonkatsoja» tarkasti merkit, joiden\nvallitessa se oli tapahtunut, ennusti lapsen tulevaisuuden ja määräsi\npäivän, jona sille oli annettava pieni leikkikilpi ja -jousi, jos se\noli poika, leikkivärttinä taas, jos se oli tyttö; lapsi samalla sai\nnimen. Kuvakirjotuksien johdolla saamme käsityksen kasvatuksesta siitä\npitäen, kun lapsi oli kolmen vuoden ikäinen — ikää osottaa kolme pientä\npyörylää sen päällä. Leivänpuolikkaan kuva osottaa, että se alussa oli\nlapsen ruoka-annos. Kun pojat kasvoivat vanhemmiksi, niin näemme heidän\nrupeavan taakkoja kantamaan, kanottia melomaan ja kalastamaan, tyttöjen\noppivan kehräämään ja kutomaan, maissia jauhamaan ja keittämään.\nNäemme tottelemattomuutta ja huonoa käytöstä seuranneen rangaistuksia,\njotka ikää myöten yhä kovenivat, kunnes syyllisen ruumista\ntuikittiin aloeokasvilla, taikka hänen kasvojensa alla poltettiin\nespanjanpippuria. Koulut olivat temppelien yhteydessä, laajoja\nrakennuksia. Pojat ja tytöt jo pienestä pitäen saivat niissä oppia\nlakaisemaan pyhätöt ja hoitamaan pyhää tulta, paastoamaan määräaikoina,\njuoksuttamaan itsestään verta, kun oli itseänsä kiusattava. Heidän\ntuli oppia ulkoa pitkiä monisanaisia lauselmia, jotka sisälsivät\nmexicolaisen siveysopin ja elämänviisauden. Semmoisia poikia, jotka\nolivat sotilaiksi soveliaita, opetettiin aseita käyttämään ja heidän\ntäytyi jo aikaisin lähteä aikuisten mukana sotaan. Ammattilaisten\nlapset tavallisesti saivat oppia isänsä ammatin. Ylimysten lapsille\nopetettiin historiaa, kuvakirjotusta, tähdistä ennustamista, uskontoa\nja lakeja.\n\n\n\nAvioliitto.\n\n\nAvioliiton solmiminen suuressa määrin riippui, samoin kuin yhä\nvieläkin Itämailla, parikunnaksi aikovien horoskoppien vertaamisesta,\njotta saatiin nähdä, tokko syntymämerkit sopivat yhteen. Vanhat\neukot toimittivat puhemiehen tehtäviä ja vihkimyksen toimitti pappi.\nPuhuttuaan heille siveyttä hän solmi parikunnan vaatteet solmuun, jonka\njälkeen vihityt kävelivät seitsemään kertaan tulen ympäri, heittäen\nsiihen suitsutusta. Vihkimyksen jälkeen parikunta neljä päivää juhli ja\npaastosi, ja vasta tämän jälkeen avioliitto oli valmis.\n\n\n\nHautaus.\n\n\nMexicolaisten hautaustavat parhaiten näkyivät kuningasta haudattaissa.\nKun ruumis oli puettu, niin pappi antoi vesiastian vainajan käteen\nmukaan viimeiselle matkalle. Hänelle annettiin myös kimput leikattua\npaperia, jotka auttoivat hänet matkalla kohtaavista vaaroista, siitä\npaikasta, jossa molemmat vuoret yhteen lyövät, suuren käärmeen ja\nsuuren alligatorin vartioimasta tiestä, kahdeksasta erämaasta ja\nkahdeksasta vuoresta. He antoivat hänelle vaatteita suojaksi jäätävää\nviimaa vastaan ja pienen koiran viemään yhdeksän veden poikki.\nKuninkaallinen ruumis sitten käärittiin suojelusjumalainsa, varsinkin\nsodanjumalan viittaan, sillä Mexicon kuninkaat olivat sotilaita.\nHänen kasvoilleen pantiin jalokivi-mosaikkinaamari ja huulien väliin\nsydämen kuva viheriästä kivestä. Ennen aikaan oli tapana haudata\nkuningasvainaja valtaistuimellaan istuen, joukko kuolleita palvelijoita\nympärillään. Mutta ruumiinpolton käytyä tavaksi palvelijat ja päälliköt\nkantoivat ruumiin polttopaikalle, jossa pahaksi hengeksi puettu\npappi sytytti rovion. Vainajan vaimoja ja orjia sitten kehotettiin\npalvelemaan häntä uskollisesti tulevassa maailmassa, jonka jälkeen\nheidät uhrattiin ja ruumiit poltettiin. Tavalliset vainajat eivät\nsaaneet mukaansa tämmöistä henkiseuruetta, mutta muutoin heidän\nhautajaisensa olivat jotenkin samanlaiset.\n\n\n\nMaanviljelys ja ravinto.\n\n\nMexicon intianiväestön pääravinto on vielä tänä päivänä pääasiallisesti\nsama kuin se oli ennen vallotusta: maissi. Maissia viljeltiin\nkaskeamalla. Maanviljelijällä ei ollut muita työkaluja kuin terävä\nistutusteikki, puinen lapio ja kuokka, jossa oli pronssiterä.\nMexicolaiset kaivoivat suuria ojia maankastelua varten, varsinkin\n»cacahuatl»- (kaakao-) istutuksille. He opettivat europpalaisetkin\nvalmistamaan kaakaopuun hedelmistä juomaa, jonka nimi oli »chocollatl»\n(suklaa). Muita Mexicosta saatuja viljelyskasveja ovat tomaatti ja\ntshilli niminen mauste. Maissi jauhettiin siten, että aluskivellä\nvieritettiin raskasta pallonmuotoista kiveä. Jauhoista leivottiin\nsoikeita leipiä. Mexicolaiset olivat taitavia valmistamaan\nsaviastioita, joilla pavut ja monet muut maassa yhä vielä yleiset\nruokalajit keitettiin. Suuresta aloesta laskettiin ennen kukkimista\nmahlajaa ja siitä käyttämällä valmistettiin oluen kaltaista\njuovutusjuomaa, jota Mexicolaiset sanoivat »octliksi», espanjalaiset\n»pulqueksi». Tupakka oli yleiseen käytännössä, varsinkin juhlissa; sitä\njoko lehdissä tai ruokopiipuissa poltettiin tai nuuskattiin.\n\n\n\nVaatteet ja koristeet.\n\n\nEnnen vanhaan Mexicolaiset kutoivat vaatekankaansa aloen ja palmun\nkuiduista, mutta Espanjalaisten maahan tullessa viljeltiin rannikolla\n»tierra calientessa» yleiseen pumpulia. Pumpuli värttinällä kehrättiin\nja langoista kudottiin ilman syöstävää mitä yksinkertaisimmissa\nkangaspuissa miehille viitta- ja housukankaat, naisille hame- ja\npaitakankaat. Kankaat olivat osasta sangen hienoja ja värikkäin\nkoruompeluksin koristettuja. Kullasta ja hopeasta valmistettiin\nkoristeita, vuorikristallista ja harvinaisista kivistä hiottiin\njalokivikoristeita. Näitä koruja ei kiinnitetty vain korviin ja nenään,\nvaan huuliinkin tehtiin reiät, joihin niitä ripustettiin.\n\n\n\nMetallien käyttö.\n\n\nMetallien käyttö ei ollut Mexicolaisille tuntematonta, vaikka he eivät\nosanneetkaan rautaa valmistaa. Kulta- ja hopeasepät sulattivat nämä\nmetallit ruohosta valmistetulla puhalluspillillä, valoivat niistä\nsekä täysiä että onttoja esineitä, takoivat ja pakottivat niitä\ntaitavasti. He valmistivat kullasta ja hopeasta oivia eläimenkuvia,\njoissa näkyivät sekä karvat, höyhenet että suomut, vaikkei näitä kuvia\nole meidän aikoihimme säilynyt. Rautaa ei tunnettu, mutta kupari- ja\ntinamalmeja louhittiin ja niitä sulattaen sekotettiin pronssiksi, joka\noli jotenkin samanlaista kuin Vanhankin maailman pronssi. Pronssista\nvalmistettiin kirveenteriä ja muita aseita, vaikka näiden ohella ja\npaljon runsaamminkin yhä edelleen käytettiin tulivuorenlasista eli\nobsidianista ja kovasta kivestä valmistettuja teriä puun vuolemiseksi,\nparran ajamiseksi ynnä muihin tarkotuksiin. Metalleja oli myös\nruvettu käyttämään rahana kaupanteossa, varsinkin kultahiekalla\ntäytettyjä sulkia ja kuparipuikkoja, mutta pienenä vaihtorahana\nkäytettiin kaakaopapuja. Avarat torit ja niiden ympärille rakennetut\npylväskäytävät ja kauppiaitten suuri luku osottivat, että kauppa oli\nkehittynyt hyvin tärkeäksi elinkeinoksi.\n\n\n\nTaide.\n\n\nEi ole ihmettelemistä, että niin rikkaassa ja edistyneessä maassa\ntaidekin oli alkanut kukoistaa. Mexicon vanhat kiviveistokset,\npuuveistokset, sulkamatot ja saviastiat eivät ole vailla taiteellisia\nansioita. Runous oli kohonnut raakalaiskantaa korkeammaksi, ja torvien,\nrumpujen ja huilujen ohella oli varmaan laulukin kehittynyt, koska\ntemppeleissä laulettiin ylistyslauluja jumalain kunniaksi. Suuressa\nsuosiossa olivat juhlalliset ja iloiset tanssit ja kisat, muun\nmuassa »lintukisa», joka herätti muukalaistenkin ihmetystä. Maahan\npystytettiin korkea masto ja tämän yläpään ympäri kierrettiin köysiä,\nköysien päähän kiinnittivät itsensä linnuksi puetut urheilijat. Kun\nhe sitten heittäytyivät köyden varaan, niin köysi alkoi kehiytyä auki\nmaston ympäriltä ja »lintu» samalla liiteli korkealla maasta laajoja\nkaaria. Mexicolaisten pallokisa, »tlachtli», oli ruhtinasten ja\nylimysten ajanviettoja. Sitä varten oli rakennettu erikoisia suuria\nkisakartanoita. Pallo oli kummia — se luultavasti oli ensimäinen esine,\njohon europpalaiset näkivät kummia käytettävän. Palloa ei saanut käsin\nkoskea, vaan se oli seinään ajettava iskemällä sitä polvella tai\nkyynärpäällä, olkapäällä tai takapuolella.\n\nTämä lyhyt esitys Mexicolaisten vanhasta kultuurista osottaa\nheidän monella alalla joutuneen sangen kauas kehityksen tiellä\nja saavuttaneen tuloksia, jotka olisivat myötätuntomme arvoisia,\nelleivät niitä rumentaisi niin hirmuiset uskonnolliset käsitykset.\nTosin moni Vanhankin maailman kuulu varhainen sivistyskansa ihmisiä\nuhrasi, varsinkin Foinikit, mutta tuskin missään tämä tapa oli niin\nkammottavaksi kehittynyt kuin vanhassa Mexicossa. Se masentaa meissä\nsäälin, jota muutoin tuntisimme tämän vanhan alkuperäisen sivistyksen\nhävittämisestä. Se saa meidät ymmärtämään raivon, joka niin monesti\nvaltasi Espanjalaiset heidän taistellessaan tätä kansaa vastaan.\n\n\n\nMaya-kultuuri.\n\n\nNiinkuin olemme edellä nähneet, oli Keski-Amerikallakin vanha sivistys,\nsamoista juurista alkanut kuin Mexicon. Paljon muistomerkkejä on\nsäilynyt, rakennuksia, kuvanveistoksia ja kivikirjotuksia, mutta\ntietomme niistä ovat paljon vaillinaisemmat kuin Mexicon vanhasta\nkultuurista, koska ne eivät samassa määrin herättäneet espanjalaisten\nvallottajain huomiota. Jäihän Yucatan, Maya-sivistyksen päämaa,\nsuurimmaksi osaksi aivan vallottamatta.\n\nMayain sivistys, joka ehkä perustui jollekin vielä vanhemmalle, ei\nkorkeasta kehityksestään huolimatta liene ollut muuta kuin 500 vuotta\nvanha. Sen rappeutuminen näyttää tapahtuneen samaan aikaan, kun\nNahua-kansat Anahuakin ylänkölaaksosta alkoivat valtaansa levittää.\nMutta samalla se myös näyttää saaneen Mexicosta käsin uusia aineksia.\nKeski-Amerikan ja Yucatanin rakennukset vievät Anahuakin vanhoista\nrakennuksista voiton. Ne ovat syrjäisen asemansa vuoksi paljon paremmin\nsäilyneetkin. Toisin paikoin on kokonaisia autioita muinaiskaupunkeja.\nYleisimmät rakennukset ovat pyramidit ja pylväskäytävät. Jotkut\npyramideista olivat tiilistä rakennetut, mutta suurin osa oli\nhakatuista ja tarkkaan yhteen liitetyistä paasista, ja rakennuksen\npinta oli peitetty oivallisilla veistokuvilla. Pyramidin päälle kulki\nyhdeltä tai useammalta puolelta portaat. Tavallisesti on pyramidin\nlaella pyhättö. Pyramidien seurassa on koko joukko muita rakennuksia,\nalttareita, patsaita, uhrikiviä uskonnon tarpeiksi ynnä viranomaisten\nasunnoita ja kartanoita samanlaista pallokisaa varten, jota\nMexicossakin kisattiin. Pallokartanot ovat aina pohjois-eteläsuunnassa;\nsamoin on melkein kaikilla muillakin rakennuksilla varma ilmansuunta.\nHolvikaarta ei tunnettu, vaan holvi rakennettiin siten, että\npäällekkäin ladottiin kiviä, ylemmän syrjä alempaansa aina vähän\nulommaksi, kunnes lopulta yksi kivi riitti aukon peittämään.\nKoristeaiheet ovat mittausopillisia, käärmeenpäitä ja ihmisnaamoja.\n\nKeski-Amerikan vanhain rauniopaikkain luku on sangen suuri, ja\nmahdollista on, ettei kaikkia ole edes vielä löydetty, mitä sitten\ntutkittu. Monelle matkustajalle on äkkiä tiheimmässä aarniometsässä\nilmestynyt kaunis puoleksi sortunut pyramidi temppeleineen, josta ei\nsitä ennen kukaan ole tiennyt kertoa.\n\nYucatanin rauniokaupungeista on kuuluin Uxmal; se on samoin kuin\nMayapan ja Chitchenitzakin, niemimaan pohjoisosissa sisämaassa.\nUxmalissa on säilynyt viisi suurta rakennusryhmää, Chitchenitzassa,\njoka on kauempana idässä, kokonaista kahdeksan. Mutta monta muutakin\nvanhaa kaupunkia sieltä tunnetaan, kuten Chacmaltun loistavine\nseinämaalauksineen, Tantah kauniine pylväsfasadeineen ja Xlabpak de\nSanta Rosa, jossa oli kolmenkertainen temppelipalatsi.\n\nGuatemalan rauniot ovat laajalla alalla; niistä kuvastuu, samoin kuin\nKeski-Amerikan muistakin vanhoista rauniopaikoista, sekä mayalainen\nettä mexicolainen vaikutus. Suurimmat rauniopaikat ovat Usumacinta joen\nlaaksossa; sielläkin on temppeleitä, kuvanveistoksia, kuvakirjotuksia\nja pienempiä muinaisesineitä. Tical on kuulu erinomaisista Kukulkania\nja muita jumalia esittävistä kuvanveistoksistaan. Cozumalhuapassa.\nCordillerien Tyynen meren puoleisella rinteellä, on valtavista paasista\nveistettyjä jumalankuvia. Lähellä Honduraksen rajaa on Quirigua, jonka\ntemppeliraunioista on löydetty taiteellisia mahtavia kivisteelejä.\n\nHonduraassa on, lähellä Guatemalan rajaa, Copan, joka oli\nMayasivistyksen tärkeimpiä keskustoita. Sieltä muun muassa on löydetty\nomituisia kilpikonnan muotoisia alttareita ja steelejä, jotka ovat\nkuvakirjotusta täynnään. Copanin kuvakirjotuksista on saatu sen verran\nselville, että on voitu määrätä Mayain vanhimpain ja nuorimpain\nrakennusten väliaikaa olleen noin 500 vuotta. Maya-sivistys ei siis\nvoinut alkaa paljoakaan ennen vuotta 1,000 j.Kr. Honduraassa on, paitsi\nlueteltuja, kymmeniä muita rauniopaikkoja.\n\nSamaan keski-amerikkaläiseen ryhmään luetaan myös nykyisen Mexicon\nChiapas ja Oaxaca maakuntain rauniopaikat. Chiapaksen pääpaikka on\nPalenque, joka ei ole kaukana Usumacintan suistamosta. Palenquen\nmahtavat holvit ja omituiset päädyt ovat kuitenkin toisen malliset\nkuin Copanin ja Quiriguan; sikäläiset kuvanveistokset ovat verrattoman\nloistavat. Monta muuta muinaispaikkaa on Chiapaksessa, eikä ole varmaa,\nettä vielä kaikkia tunnetaankaan. Oaxacan maakunnassa on vanhastaan\nasunut toisen rotuista kansaa, joka on ollut Mexicolaisten ja Mayain\nvälittäjänä; tunnetuimmat Oaxacan kansoista ovat Zapotekit. Zapotekkien\nvanhassa almanakassakin molemmat vaikutukset yhtyivät. Oaxacan tärkein\nrauniokaupunki on Mitla, josta on löydetty varsinkin oivallisia\nseinämaalauksia. San Salvadorissa, joka oli vallotuksen aikana kuulu\njalokivistään, aarteistaan ja varallisuudestaan, ei sitä vastoin ole\nsäilynyt yhtä paljon muinaisrakennuksia.\n\nKeski-Amerikassa on siis muinaistutkimukselle suuri työala, ja koska\nse viime aikoina on yhä enemmän kiinnittänyt amerikkalaisten tutkijain\nhuomiota, niin saatanee vielä paljonkin valaistusta näiden maiden\nomituiseen vanhaan sivistykseen. Tämä sivistys on mieltäkiinnittävä\nsen vuoksi, että vaikka se onkin kehittynyt niin erillään, niin se\nkuitenkin osottaa Vanhaan maailmaan verraten huomattavan paljon\nvertauskohtia. Se osottaa, että ihmiskehitys eri keskustoissa synnyttää\nsamanlaisia ilmiöitä, vaikk’ei vuorovaikutusta niiden välillä olisikaan.\n\n\n\n\n\nLÖYTÖRETKIÄ PÖHJOIS-AMERIKAN ETELÄOSIIN.\n\n\nAikana, jolloin maailma aukeni kuin kauan suljettu kirja, jolloin äkkiä\nesiintyi ratkaistavaksi niin tavaton runsaus suuria maantieteellisiä\nkysymyksiä, olisi luullut pelkän tutkijainnon joksikin ajaksi voittavan\nmuut vaikuttimet; mutta harvinaisia ovat suurien löytöretkien\nhistoriassa semmoiset yritykset. Kullan ja vallan kiihko ne ensi\nsijassa kannustivat niitä miehiä, joita ehtymättä virtasi Espanjasta\nUuteen maailmaan, ja maantieteellisiä löytöjä harrastettiin vain\nsikäli, kuin näytti olevan saaliin toiveita. Verraten hitaasti edistyi\nsen vuoksi Länsi-lntian maantieteellisten olojen selvittely. Antillien\nja Keski-Amerikan asutus ja Mexicon vallotus kysyivät paljon voimia.\nMutta kun Aztekkien rikas maa oli saatu vallatuksi ja siten tutustuttu\naivan uusiin mahdollisuuksiin, niin kannusti se toimihaluisia miehiä\nlaajemmalta etsimään, eikö löytyisi toisia seutuja, joista rohkea voisi\ntoivoa yhtä runsasta vaivanpalkkaa. Eivät pelottaneet haaksirikot,\neivät sotaiset maanasukkaat, taudit, eivät surmat muunkaanlaiset.\nTämmöisien retkien kautta tuli Pohjois-Amerikan eteläosa jotenkin kauas\nsisämaahan tunnetuksi.\n\nJuan Ponce dc Leonin yrityksen jälkeen v. 1513 jäi Florida joksikin\naikaa unohduksiin, yleinen huomio kun kääntyi etupäässä länttä ja\netelää kohti. Tosin hän v. 1520 uudelleen kävi samoilla rannoilla,\nniinkuin kerroimme, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Melkein samaan\naikaan lähetti Ayllon Haitista retkikunnan orjanajoon. Hänen laivansa\npurjehtivat Pohjois-Amerikan itärantaa aina Charlestonin seuduille\nsaakka. Toisella retkellä, joka tapahtui v. 1526, Ayllon melkoisella\njoukolla koetti perustaa Charlestonin seuduille siirtokunnan, mutta\nkaikenlaisten vastoinkäymisten, varsinkin rannikon epäterveellisyyden\nvuoksi, yrityksestä oli luovuttava.\n\n\n\nAlvares de Pineda löytää Mississipin.\n\n\nLuotsi Alvares de Pineda Jamaikan maaherran Francisco de Garayn\ntoimesta v. 1519 tutki Floridasta länteen päin jatkuvaa rannikkoa,\nmitaten ja kartottaen tarkkaan joka mutkan. Maa huomattiin kauniiksi,\njo'issa luultiin olevan kultaa ja asukkaitten kanssa päästiin monessa\nkohden yhteyteen. Löydettiin sitten valtavan suuri joki, jota noustiin\nvähään matkaan. Se joki oli Mississippi; Pineda nimitti sen »Pyhän\nhengen joeksi». Mississipin suistamosta tutkittiin rantaa eteenpäin\naina Mexicoon saakka, jossa Garayn miehet paremman palkan toivossa\nyhtyivät Cortekseen. Garay koetti v. 1523 melkoisilla voimilla perustaa\nsiirtokunnan näin löydetylle Texasrannikolle, mutta jälleen hänen\nmiehensä liittyivät Cortekseen, jonka lippujen alla saaliin toivo oli\nparempi. Garay itsekin joutui lopulta Mexicoon, jossa hän kuoli. Hänen\njälkeensä sai Narvaez, sama mies, joka oli yrittänyt vangita Corteksen,\nEspanjan hallitukselta luvan vallata Mexicon lahden pohjoispuolella\nolevat maat.\n\n\n\nPamfilo de Narvaezin retki.\n\n\nNeljällä laivalla, melkoinen joukko kerallaan Narvaez v. 1528\nsaapui Floridaan ja samosi sisämaan kautta pohjoista kohti, laivain\npurjehtiessa rantavesiä. Kun kultaa ei kuitenkaan löytynyt, vaikka\noli kuljettu laajalti joka suuntaan, niin Narvaez joukkoineen\npalasi meren rannalle. Mutta hän ei löytänytkään enää laivojaan;\nnämä kauan turhaan odotettuaan olivat palanneet Cubaan, joku laiva\noli kärsinyt haaksirikonkin. Kun laivoja ei kuulunut, vaikka kauan\nodotettiin, kun taudit ja puute tekivät tuhojaan, niin ei ollut muuta\nneuvoa kuin ruveta rakentamaan veneitä ja yrittää päästä rantoja\nseuraillen Mexicoon. Ravinnoksi pätivät loput hevosista ja maissi,\njota oli ryöstetty suuret määrät intianien vilja-aitoista; tällä\neläen ruvettiin suurella kiireellä rakentamaan veneitä. Kannukset,\nsatulanjalustimet, jousipyssyjen rautaosat, kaikki taottiin lärveiksi,\nsahoiksi ja nauloiksi, palmunlehdistä saatiin tukkeita, petäjistä\npikeä, ja työ edistyi nopeaan. Kuudessatoista päivässä oli saatu\nvalmiiksi viisi isoa venettä, lähes kymmentä metriä pitkiä kukin.\nHevosenjouhista punottiin laivaköysiä, paidat neulottiin purjeiksi,\nairoja veistettiin, hevosten tuppeen nyljetyistä koipinahoista tehtiin\nvesipulloja. Syyskuun 22 p. ne, mitä retkikunnasta oli eloon jäänyt,\nkaikkiaan kaksisataaviisikymmentä miestä, menivät veneihin ja lähtivät\npurjehtimaan rantaa pitkin länteen päin.\n\nVaikka he olisivat olleet taitavia purjehtijoita, niin olisi\ntämä matka sittenkin ollut ylen vaikea, sillä veneet olivat niin\ntäynnään ja vaipuivat niin syvälle veteen, ettei ollut aallon varaa\nensinkään. Mutta kun joukossa tuskin oli ainoatakaan merimiestä, niin\nyritys näytti melkein toivottomalta. Viikon tai enemmänkin veneet\nhiipivät pitkin matalaa rantaa; mutta sitten löydettiin muutamia\nintianikanootteja, ryöstettiin ne ja voitiin jonkun verran keventää\nveneitä. Kuljettiin vielä kuukausi rantaa pitkin eteenpäin, kärsien\nnälkää ja janoa, ainaisessa hengenvaarassa. Harvoin uskallettiin\nsotaisten intianien vuoksi maihin poiketa, mutta ei ollut hyvä rannan\nnäkyvistäkään poistua. 30 p. lokak. se vene, jota Cabeza de Vaca\njohti, huomasi tulleensa leveään suolattomaan virtaukseen, joka kävi\nmaalta voimallisesti merelle päin; se osotti retkikunnan tulleen\nmahtavan kymen suistamoon. Se oli Mississippi, jonka Alvarez de\nPineda oli nähnyt yhdeksän vuotta aikaisemmin. Seikkailijat koettivat\nnousta jokeen etsiäkseen polttopuita viljansa paahtamiseksi; mutta\nkun tuuli puhalsi pohjoisesta ja virtaus oli voimallinen, niin se\noli hukkayritys, vieläpä veneet erosivat toisistaan ja hajautuivat\npitkin rannikkoa. Narvaez pysytteli lähellä maata, mutta Cabeza\nlaski rohkeasti merelle, jättäen hänet jälkeensä ja seuraten toista\nvenettä, jota johti Alonso de Castillo. Tuuli oli nyt suotuisa ja\nneljä päivää jatkettiin purjein, airoin, nopeaan matkaa länttä kohti.\nSitten itämyrsky sai hataran veneen valtoihinsa ja ajoi sitä päivän ja\nyön onnen kaupalla mukanaan ja varhain seuraavana aamuna raastoi sen\nrantahyökyihin ja heitti miehineen päivineen kumottuna hiekkasaarelle,\nluultavasti nykyisen Galvestonin seuduille. Rannalla ulvoivat intianit\nhaaksirikon nähdessään, mutta onneksi nämä olivatkin ystäviä, heidän\nulvonansa oli myötätunnon eikä vihamielisyyden osotus. He rakensivat\ntulia lämmittääkseen vilusta väriseviä haaksirikkoisia, antoivat\nheille ruokaa ja suojaa ja tekivät minkä voivat heidän kurjuuttaan\nlieventääkseen. Castillon vene kärsi haaksirikon vähän kauempana\nrannikolla ja hänkin miehineen pelastui. Muitten veneitten kohtalosta\nei ole säilynyt mitään tietoa. Cabeza myöhemmin kuuli huhuja, että\nkaksi oli rannikolle särkynyt ja miehet nälkään kuolleet ja Narvaezin\nvene taas oli ajautunut merelle ja sinne hukkunut.\n\nVilun, puutteen ja muitten kärsimysten vuoksi Cabezan ja Castillon\nmiehet toinen toisensa jälkeen kuolivat, niin että lopulta vain\nneljä oli elossa, yksi näistä Cabeza, toinen Estebanico niminen\nneekeri, jonka myöhemmin tapaamme toisilla asioilla. Cabeza de Vaca\noli rohkea ja neuvokas mies. Hän oppi intianien kielen ja perehtyi\nheidän tapoihinsa ja sitten saavutti vaikutusvaltaakin, koska hän muka\ntaisi parantaa tauteja. Mutta aluksi oli seikkailijain kohtalo hyvin\nsurkea. Intianit pitivät heitä orjinaan vuosikausia ja nöyryyttivät\nja kiduttivat heitä monella tavalla. Monena iltana heidän rinnalleen\nlaskettiin nuoleja sen merkiksi, että heidät aamulla tapettaisiin.\nMutta he pääsivät vihdoin pakoon ja tapasivat toisia heimoja, jotka\nluulivat heidän taivaasta tulleen. Toiset toivat ruokansa heidän\nsiunattavakseen, toiset kantoivat heidän eteensä parhaat tavaransa\nja pyysivät heitä valitsemaan, mitä tahtoivat, ja toisinaan tuhannet\nsaattelivat heitä matkalle. Cabeza tovereineen paranteli sairaita\n»Pater nosteria» lukien ja ristinmerkkiä tehden. He vaelsivat heimosta\nheimoon ja ansaitsivat elantonsa kaupittelemalla kaikenlaisia pieniä\nesineitä. Sitten he taas olivat jonkun aikaa eri heimoissa vankina,\ntoisistaan erotettuina, mutta pääsivät uudelleen yhtymään Sabine-joen\nlänsipuolella ja alkoivat vähitellen vaeltaa Tyyntä merta kohti\nsikäläisiin espanjalaisiin siirtokuntiin.\n\nCabezan kertomuksesta voimme jotenkin tarkkaan seurata hänen matkansa\nkulkua. He pyrkivät rannikolta sisämaahan, kuultuaan, että siellä asui\ntaajemmassa ihmisiä ja lempeämpiä. Samalla he halusivat nähdä maata\nlaajemmalta, voidakseen joskus laatia siitä kuvauksen. Halki nykyisen\nTexasin he kulkivat pohjoiseen aina Canadian-riverille, Arkansaan\nlatvaosille saakka. Intianien polkuja seuraten he menivät vedenjakajan\npoikki ja tulivat Mexicon nykyisen rajajoen Rio Granden laaksoon.\nSamoin kuin intianeilla heilläkin oli sarvaannahkasta vaatteet,\ntalvella puhvelinnahkasta. Rio Grandelta he hitaasti vaelsivat edelleen\nlänttä kohti, poiketen intianikyliin, paljon vaaroja, puutetta ja\nvaivoja kärsien. Vihdoin he pääsivät Californian lahden rannalle\nnykyiseen Sonoraan, jossa silloin jo oli espanjalaisia siirtokuntia.\nToukokuussa 1536 he näkivät Tyynen meren pinnan ja olivat kolmetuhatta\nkilometriä kuljettuaan vihdoinkin päässeet vaivainsa päähän. Yhdeksän\nvuotta oli kulunut siitä, kun he lähtivät Narvaezin kanssa Espanjasta.\nja melkein kahdeksan vuotta siitä, kun he olivat Floridan rannoilta\nhatarilla veneillä retkensä jälkiosan alkaneet. Kuusi vuotta\ntästä ajasta olivat Texasin intianit heitä pitäneet vankeudessa.\nKaksikymmentä kuukautta kului matkaan maan poikki Californian lahdelle.\nCabeza de Vaca tovereineen oli ensimäinen. joka Mexicoa pohjoisempana\nkulki Pohjois-Amerikan poikki. Heitä oli jo aikoja sitten luultu\nkuolleiksi; sitä suurempi oli nyt riemu. Kunniavartiosto saattoi\nheitä Compostellaan ja pitkin matkaa heitä Mexicossa joka kaupungissa\nkestittiin yhteisinä vieraina.\n\nSeuraavana vuonna Cabeza de Vaca palasi Espanjaan ja nimitettiin\nmuutaman vuoden kuluttua Rio de la Plata maakunnan »adelantadoksi».\nHän menomatkalla nousi maalle Brasilian rannalla Santa Catharine\nnimisen saaren luona ja kulki sieltä maan poikki Asuncioniin, Paranan\nja Paraguayn yhtymäpaikalle, joka silloin vielä oli siirtokunnan\npääkaupunki. Myöhemmin hän, välillä jo vuoden maanpaossakin\nvietettyään, nimitettiin Sevillaan tuomariksi ja kuoli v. 1564\nvaiheilla. Molemmista suurista matkoistaan ja ihmeteltävistä\nseikkailuistaan Cabeza de Vaca kirjotti matkakertomukset.\n\n\n\nHernando de Soton retki Mississipin laaksoon.\n\n\nVaikka Narvaezin retki päättyikin näin onnettomasti, niin tehtiin\nvielä uusia yrityksiä samoihin maihin. V. 1538 Hernando de Soto,\nPizarron etevimpiä upseereja Perun vallotuksessa, siellä melkoisen\nomaisuuden koottuaan sai Espanjan hallitukselta Cuban maaherruuden ja\nluvan lähteä Floridaa anastamaan. Soton suuri maine vaikutti, että\nhänen yritykseensä liittyi mitä loistavin joukko ritareita. Kymmenellä\nlaivalla, mukanaan 900 miestä ja 350 hevosta, tykkejä, pyssyjä,\nverikoiria ja kahleita, hän v. 1538 purjehti Sevillan satamasta Cubaan\nja sieltä iloisten juhlain jälkeen meren poikki Floridaan. Laivat\nlähetettiin takaisin Cubaan. jonka hallinnon Soto oli poissa olonsa\najaksi uskonut vaimolleen, Pedrarias Davilan tyttärelle. Soto vei\nväkensä maihin kesäkuussa 1539 ja lähti sitten tunkeutumaan sisämaahan.\nSiellä täällä oli melkoisia intianikyliä, mutta asukkaat olivat\nkauttaaltaan vihamielisiä. Lukuisat rämeet ehkäisivät niin suuren\njoukon kulkua. Eräänä päivänä Soton väki suuresti hämmästyen näki\nintianijoukon keskellä hevosella ratsastavan valkoisen miehen, joka\nhurjin ilonelkein lähestyi heitä ja tervehti heitä espanjan kielellä.\nHän olikin espanjalainen, Juan Ortiz nimeltään, muuan Narvaezin\nmiehistä, jonka intianit olivat vangiksi saaneet ja päällikön tytär\nkahdesti kuolemasta pelastanut. Ortiz oli vankeutensa ajalla oppinut\nintianien kieltä ja tutustunut heidän tapoihinsa; hänestä sai Soto\nhyvän tulkin. Mutta Ortiz ei tiennyt mitään niistä rikkauksista,\njoita siellä muka piti olla, sen mukaan kuin intianit olivat Sotolle\nuskotelleet; hänen kertomuksensa tosioloista masensi suuresti\nretkeläisiä, joiden kesken mieliala alkoi muutoinkin olla painuksissa.\nSotoa vaadittiin palaamaan, mutta hän jäykästi ilmotti jatkavansa\nmatkaa, kunnes oli omin silmin nähnyt maan köyhyyden.\n\nTalvea vietettiin siinä lahdessa, joka on Floridan ja Alabaman\nvälissä, Apalachee nimisessä maakunnassa. Ruokavaroja oli siellä\nkyllin, mutta turhaan etsittiin muita rikkauksia. Keväällä v. 1540\nSoto samosi pohjoista kohti, lähettäen aina edellään tottuneita\nvakoojia maanasukkailta pyytämään vapaata kulkua. Muuan Intiani lupasi\nopastaa Soton «etäiseen, kuningattaren hallitsemaan maahan, jossa\noli paljon keltaista metallia. Espanjalaiset lähtivät uusin toivein\nhäntä seuraamaan, aavistamatta sitä, että metalli olikin vain halpaa\nvaskea. Kuningatar, joka oli erään heimon päällikkö, tuli kantotuolissa\nkaikkiin koruihinsa puettuna Sotoa vastaan. Nousten alas kantotuolista\nhän lähestyi ritaria, toivottaen hänet tervetulleeksi, ja heitti hänen\nkaulaansa kahdenkertaisen helminauhan. Soto kumarsi kohteliaasti,\nniinkuin hovimiehen sopi, ja tekeytyi ystäväksi. Mutta saatuaan\nselville, ettei siellä ollutkaan kultaa, hän päätti edes helmet\nryöstää; hän otti kuningattaren vangiksi, antoi kaivaa päälliköitten\nhaudoista kaikki vainajien mukaan pannut helmet, anastipa kuningattaren\nomankin kalliin helmilippaan, joka oli koko heimon aarre. Kuningatar\nkuitenkin pääsi karkaamaan ja sai vielä helmilippaansakin mukanaan\nviedyksi.\n\nKun oli tultu jo'ille, jotka virtasivat Atlantin merta kohti, niin\nkäännyttiin länttä kohti, alituiseen taistellen intianeja vastaan.\nMitä intianeja vangiksi saatiin, ne osaksi surmattiin, osaksi otettiin\norjiksi; orjiksi otettujen täytyi seurata mukana, kahleet kaulassa,\nretkikunnan tavaroita kantaen ja leiripaikoilla viljaa jauhaen.\n\nOsasta tavattiin hyvinkin viljeltyjä seutuja, vaikkei missään semmoisia\nrikkaita sivistysmaita, kuin Corteksen ja Pizarron vallottamat. Eräs\npäällikkö, Tascaluco nimeltään, rupesi retkikunnan oppaaksi, kun sai\nSotolta hevosen; hän oli kooltaan semmoinen jättiläinen, että kun hän\nistui hevosensa selässä, niin jalat laahasivat maata. Mutta Tascaluco\nopastikin vieraansa vahvan intianilinnan luo, sillä hän aikoi heidät\ntuhota. Linnassa oli 80 suurta rakennusta, joissa kussakin sanottiin\nolevan 1000 miestä. Espanjalaiset kuitenkin viime hetkessä huomasivat\nvaaran, kävivät linnan kimppuun, hakkasivat kirveillä rikki puuportit\nja sytyttivät majat tuleen. Soto itse haavottui taistelussa, mutta\njohti sitä kuitenkin loppuun saakka. Intianien naisetkin ottivat osaa\ntappeluun. Mutta kun tuli leviämistään levisi, niin täytyi intianien\npyrkiä pakoon, varustuksiensa yli hypäten. Taistelua kesti yhdeksän\ntuntia. Espanjalaiset menettivät 83 miestä, mutta intianien mieshukan\nhe arvostelivat 11,000 mieheksi. Kaduilla laskettiin päälle 3000\nruumista ja 4000 sai arvion mukaan tulipalossa surmansa, petollinen\npäällikkö ehkä näiden mukana.\n\nEspanjalaiset masentuivat tästä vihamielisyydestä, jota vastaan oli\nsitä toivottomampi taistella, kun ei kultaa ollut missään. Suurin osa\nolisi mieluummin palannut kotia, mutta Soto päätti jatkaa retkeä,\nvaikka täytyikin ainiaan tapella ja varoa väjytyksiä. Eräässä\nsuuremmassa keskustassa päätettiin taas viettää talvea. Syksyllä\nmyöhään intianit eräänä yönä yllättivät retkikunnan ja sytyttivät majat\nruokokattoineen palamaan. Tappelussa kaatui jälleen 40 espanjalaista\nja sitä paitsi menetettiin puolensataa hevosta. Keväämmällä jatkettiin\nretkeä, milloin lounaita, milloin länttä kohti. Luultavasti oli\nSoto silloin Tennessee joen rannoilla ja saapui sitä pitkin\nMississipille. Kun nimet ovat toiset kuin nykyiset, niin on vaikea\nsaada matkasuunnista tarkkaa selkoa. Retkikunta oli jo menettänyt\npuolet miesluvustaan. Liitossa erään intianipäällikön kanssa Soto\nsitten teki sotaretken Mississippi joelle toista päällikköä vastaan,\njonka pääkaupunki vallotettiin ja hävitettiin. Näissä tappeluissa\nensi kerran nähtiin intianien riistävän kaatuneilta vihollisiltaan\npäänahkan. Soto meni Mississipin poikki ja löysi sen toisellakin\npuolelta hedelmällisiä viljeltyjä maita. Mutta siellä hän sairastui\nkuumeeseen ja kuoli keväällä 1541, 42:n vuoden ikäisenä, suureksi\nsuruksi väelleen, joka oli häneen kovin kiintynyt. Ritari upotettiin\nyöllä erääseen Mississipin putaaseen, jotteivät intianit saaneet tietoa\nhänen kuolemastaan. Soton viimeisen toivomuksen mukaan sai Luis de\nAlvarado johdon.\n\nHeinäkuun alussa retkikunta lähti Mississipiltä samoamaan länttä kohti,\njoutuen siten laajalle arolle ja sitten tuiki autioon erämaahan, jossa\nintianioppaatkin eksyivät. Kun ruokavarat loppuivat ja miehet alkoivat\nuupua, niin täytyi kääntyä takaisin Mississipille, vaikka edessäpäin\noli näkynyt suuria vuoria, joissa ehkä olisi vihdoinkin ollut etsittyjä\naarteita. Arvatenkin oli retkikunta siis kulkenut Kalliovuoriston\nitäiselle eteismaalle saakka. Paluumatkalla nääntyi paljon sotamiehiä\npuutteeseen, talvi tuli, ruoka oli hankittava ainaisilla taisteluilla.\nMississipin rantarämeillä täytyi retkeläisten usein viettää yönsä\nratsumiehet satulassa, jalkamiehet polviaan myöten suossa, sillä\nei aina tavattu edes kuivaa maata leirin paikaksi. Paljain jaloin,\neläinten vuotia vaatteinaan — oikeat vaatteet olivat jo aikoja sitten\nrepaleina — saapuivat suuren retkikunnan tähteet marraskuun lopulla\ntakaisin Mississipille lähelle sitä paikkaa, jossa kesällä oli sen\npoikki kuljettu. Siellä vallotettiin vesikaivannoilla suojeltu kylä\nja asetuttiin siihen talvea viettämään. Retkikunnasta oli vielä\njäljellä 320 miestä ja 70 hevosta. Mutta rasituksien jälkiseurauksista\nkuoli vielä talvenkin kuluessa monta miestä. Eräältä läheiseltä\nystävälliseltä intianipäälliköltä saatiin ruokavaroja ja tultiin\nsiten toimeen kevääseen saakka, jolloin päätettiin kulkea pitkin\njokea merelle ja sitten pyrkiä takaisin espanjalaisiin siirtokuntiin.\nMaaliskuun ja huhtikuun kuluessa rakennettiin vankkoja, keulasta ja\nperästä kannellisia veneitä. Mutta Mississipin valtava kevättulva\nviivytti vielä monta viikkoa lähtöä. Joki alkoi nousta maaliskuun\n10 p. ja täytti huhtikuun puolivälissä koko laajan laaksonsa, niin\nettä vielä toukokuun puolivälissä Espanjalaisten asuman kylän kujat\nolivat tulvaveden vallassa ja vasta juhannuksen aikana oli saatu\nkokoon sen verran ruokatavaroita, että voitiin joelle lähteä. Tämä\ntapahtui kesäkuun viimeisinä päivinä. Kussakin veneessä oli noin\nviisikymmentä Espanjalaista ja neljä intiania, jotka lähtivät oppaiksi.\nMutta joen suupuolen heimot olivat saaneet tiedon muukalaisten\nlähtöpuuhista. He sulkivat tien tuhannella sotikanootilla, joista\ntoisissa oli viisikinkolmatta melojaa kummallakin puolella. Sotilaat\nolivat täydessä sotamaalissa, enimmäkseen mustan ja sinisen kirjavat,\nja kanootit oli maalattu samoilla väreillä. Espanjalaisten täytyi\nveneineen raivata tiensä tämän suunnattoman veneliudan keskitse,\ntakaa-ajoa ja taistelua kesti kymmenen päivää, ja moni heitti jälleen\nhenkensä. Vasta sitten voitiin rauhassa matkata edelleen. Joki levisi\nniin leveäksi, että keskeltä tuskin näkyi alavia rantoja. Jokimatkan\nyhdeksäntenätoista päivänä saavuttiin merelle ja jatkettiin matkaa\nlänteen päin rantoja pitkin. Kokonaisen päivän oli merivesi suistamon\nulkopuolella Mississipin suolatonta vettä. Lähes kaksi kuukautta\npurjehdittiin sitten rantaa pitkin Mexicoa kohti, saatiin ruokavarain\napua kalastuksella, joka oli hyvinkin satoisaa, ja poikettiin\nsilloin tällöin maihin vettä ottamaan. Meriretki rantaa pitkin sujui\nodottamattoman hyvin, mutta lopulta yllättivät myrskyt ja rankkasateet,\njotka monta kertaa uhkasivat täyttää ja upottaa veneet. Nukkumatta,\nsyömättä seikkailijain täytyi ponnistella yhtä mittaa toista\nvuorokautta, ennenkuin pääsivät semmoiseen paikkaan, jossa saattoivat\ntaas laskea maihin. Siinä toivossa, ettei Uuden Espanjan alue enää\nvoinut olla kaukana, lähdettiin sitten maisin etelää kohti samoamaan.\nMutta 70—80 kilometriä astuttuaan joukko oli niin uuvuksissaan, ettei\nse jaksanut kauemmaksi kulkea. Kaksi reippainta vain lähti edelleen\ntiedustelulle, kulkien yöllä, paljain jaloin, vain miekka ja kilpi\naseinaan. Onneksi he piankin tapasivat intianin, jolta kuulivat Panuco\nnimisen siirtokunnan, joka oli määrätty Uuden Espanjan pohjoisrajaksi,\njo olevan lähellä. Panucon espanjalainen maaherra otti ystävällisesti\nvastaan puolialastomat, eläinten vuotiin puetut maanmiehensä, jotka\nolivat enemmän villien kuin sivistyneitten ihmisten näköisiä, ja\nlähetti heidän tulostaan tiedon Mexicon varakuninkaalle Mendozalle.\nTämä paikalla toimitti heille kaikenlaisia tarpeita, vaatteita, rohtoja\nja ruokatavaroita.\n\nOsa pelastuneista palasi Espanjaan, ainaiseksi parantuneena\nkultakuumeestaan, toiset jäivät Mexicoon, toiset lähtivät Peruhun ja\njotkut rupesivat munkiksi. Siten hajosivat viimeiset tähteet siitä\nsuuresta hyvin varustetusta retkikunnasta, jonka Hernando de Soto oli\nvienyt Mississipin laaksoa tutkimaan. Retken onneton loppu saattoi koko\nseudun niin huonoon maineeseen, etteivät Espanjalaiset sen koommin\nyrittäneet sille puolelle toimiaan ulottaa.\n\n\n\nCoronadon retki Cibolaan ja Quiviraan.\n\n\nJo v. 1530 olivat Mexicon hallituksen jäsenet saaneet kuulla, että\nmuka kaukana pohjoisessa oli maa, jossa oli seitsemän kaupunkia, kukin\nMexicon kokoinen ja niin rikas, että oli kokonaisia katuja paljaita\njalokivipuoteja. Sinne oli mentävä erämaan kautta, joka oli 40\npäivämatkaa pitkä. Tämä tarumaa kiihotti mahtimiehiä moneen yritykseen,\nvarsinkin sitten kun espanjalaisen alueen rajapaalut Mexicon\nlänsirannalla oli viety aina Culiacaniin saakka, joka on vastapäätä\nCalifornia niemen kärkeä, nykyisessä Sinaloa valtiossa. Halu tunkeutua\nnoihin satumaisen rikkaisiin seutuihin sai yhä uutta virikettä, kun\nCabeza de Vaca tovereineen vakuutti siellä muka olevan kuusi- ja\nseitsenkertaisiakin taloja, joitten ovenkamanatkin oli jalokivillä\nkoristettu. Varakuningas Mendoza antoi Culiacanin komentajalle\nFrancisco Vasquez de Coronadolle toimeksi näitten seutujen tutkimisen\nja valtaamisen.\n\nCoronado lähetti ensinnä tiedustelulle Marcos de Niza nimisen papin,\nerään munkin ja sen Estebamco nimisen neekerin, joka oli ollut de\nVacan kanssa. Munkki sairastui heti alussa, mutta intianeja oppainaan\npappi ja neekeri jatkoivat malkaa. Kuta kauemmaksi pohjoista kohti\nkuljettiin, sitä varmemmiksi kävivät tiedot Cibolan huhutuista\nkaupungeista. Estebanico lähti edeltä vakoilemaan, mutta sai sillä\ntiellä surmansa. Suurilla lahjoilla sai pappi de Niza intiani-oppaansa\nsaattamaan itseään vielä niin kauas, että hän etäältä näki matkan\nmäärän. Hän todella näki tasangolla pyöreän kunnaan juurella kaupungin,\njoka pitkän erämaamatkan jälkeen hänestä näytti suuremmalta ja\nkauniimmalta kuin itse Mexico. Mielellään hän olisi siinä käynyt,\nmutta hän pelkäsi, että tieto löydöstä joutuisi kokonaan hukkaan,\njos hän siellä saisi surmansa. Rakennettuaan kiviraunion mäelle,\njolla seisoi, sille ristin pystytettyään ja maan vallattuaan Espanjan\nkuninkaan nimiin hän lähti paluumatkalle ja pääsikin onnellisesti\ntakaisin Mexicoon kertomaan sen varakuninkaalle näkemistään. Eräs\ntoinen partioretkikunta, joka myöhemmin lähetettiin matkaan, vahvisti\nsekin todeksi tiedon seitsemästä kaupungista, vaikkei se päässytkään\nlikimainkaan perille saakka. Ei siis ihmettä, että Mexicon varakuningas\npäätti huhuissa olevan perää. Hän varusti melkoisen retkikunnan\nCoronadon johdolla vallottamaan tuota tuntematonta aarremaata, joka oli\nkuin Intian timanttilaaksot vanhain itämaisten satujen kuvauksissa.\n\nCoronado lähti retkelle keväällä 1540, kulkien ensinnä Culiacaniin,\nTyynen meren puolelle, ja sieltä edelleen pitkin meren rannikkoa\nluodetta kohti. Kaksi laivaa seurasi rantoja purjehtien mukana.\nCalifornian lahden perukan lähestyessä muutettiin suunta aivan\npohjoiseksi ja saavuttiin autioitten seutujen kautta nykyiselle Gila\njoelle, jonka poikki kuljettiin lautoilla. Sitten matka kävi koillista\nkohti Colorado ylängön eteläreunoja seuraillen, mäntyjä kasvavain\nylämaitten. poikki itää kohti ja jälleen pohjoista kohti rotkoisen maan\nkautta, kunnes löytyi Cibola. Koko matka oli täytynyt kulkea jalan,\nkoska maan autiuden vuoksi täytyi kuljettaa kanssa paljon ruokavaroja\nja ratsut siis tarvittiin kuormajuhdiksi.\n\nMutta Cibola tuotti seikkailijoille valtavan pettymyksen. Läheltä\nnähden oli, niin päätettiin, moni Mexicon maalaistalokin komeampi kuin\ntämä erämaan kylä pahanen, joka oli kivestä ja savesta rakennettu\nkorkealle kalliolle ja johon mahtui korkeintaan 200 sotamiestä. Vähällä\nvaivalla kylä vallotettiin ja asukkaat karkotettiin. Maa oli kolkko,\nkaru, asukkaat köyhiä, vaikkeivät taitoa vailla, koska he kutoivat\npuuvillakankaita. Aarteista ei ollut merkkiäkään, ja samanlaisia\npieniä kyliä olivat huhutut muut kuusi kaupunkia. Cibola luultavasti\noli nykyinen Zuni, idästä Coloradoon laskevan Pienen Coloradon\nlatvoilla. Seutu on nykyisin Yhdysvaltain aluetta, Arizonan ja Uuden\nMexicon rajoilla. Kaupunki, joka vielä on olemassa, on porrasmaisesti\nrakennettu, Pueblo-intianien tavalliseen tapaan. Lähiseudussa on\ntavattu raunioita noista toisistakin kuudesta kaupungista.\n\nCoronado oli vielä meren rannalla ollessaan lähettänyt pienen osaston\nDiazin johdolla viemään Californian lahden perukkaan sanomaa Alarconin\njohtamalle laivasto-osastolle. Diaz kulki Californian lahden pohjaan\nsaakka, tapaamatta laivoja. Noustuaan vielä jonkun matkaa Colorado\njoen rantaa hän löysi suuren puun juurelta kirjeen, jonka Alarcon oli\nsinne jättänyt tiedolla, että hän oli palannut takaisin, kun Coronadoa\nei kuulunut. Hän oli noussut veneillä jokea niin pitkältä, kuin sitä\nkulkemaan pääsi, ja turhaan maajoukosta tietoa odotettuaan päättänyt\npalata takaisin. Diaz menetti tällä paikalla tapaturman kautta\nhenkensä, hänen pieni joukkonsa kulki takaisin Mexicoon samaa tietä\nkuin oli tullutkin.\n\nCibolassa oli Coronado kuullut, että pohjoisessa oli suuri joki,\nja lähettänyt partiojoukon sitä tutkimaan; joukkoa johti Cardenas.\nTämä kulki aution Colorado ylängön poikki ja saapui suunnattoman\nrotkon partaalle — hän oli löytänyt maailmankuulun Colorado kanjonin.\nEspanjalaiset hämmästyksellä katselivat tätä äärettömän mahtavaa\nleikkausta tasaisen ylänkömaan poikki, sen äkkijyrkkiä seinämiä,\nsivurotkoja, syvyydestä kohoavia pääsemättömiä kallionkeiloja, ja\nolisivat halusta hakeneet vettä rotkon pohjalla kuohuvasta joesta,\nmutta se ei ollut miltään kohdalta mahdollista; rotkon seinämät\novatkin enimmäkseen pääsemättömän jyrkät ja toisin paikoin lähes paria\nkilometriä korkeat. Kolme päivää partiojoukko harhaili pitkin rotkon\nreunoja etsien paikkaa, mistä päästäisiin alas joelle, mutta turhaan.\nJotkut uskalikot yrittivät kiivetä alas jyrkkiä vuorenseinämiä, mutta\nheidän oli kesken luovuttava yrityksestä. He kertoivat, että monet\nkalliot, jotka ylhäältä katsoen eivät näyttäneet miestä korkeammilta,\nalhaalta nähden olivatkin sen korkuisia kuin Sevillan tuomiokirkon\ntorni. Cardenas palasi tämän voittamattoman luonnonesteen luota\ntakaisin Cibolaan. Hän olikin sattunut tulemaan Coloradon suuren\nkanjonin mahtavimmalle osalle.\n\nEräs toinen, Alvaradon johtama retkikunta kulki Cibolasta itää kohti.\nSe tapasi useita intianikyliä, erään sangen omituisen, joka oli\nrakennettu rotkoiselle hiekkamäelle. Pohjoispuolelle oli tuuli koonnut\nniin korkean hiekkanietoksen, että sen selkää melkein saattoi nousta\nkylään saakka, mutta nietoksen harjalta oli kuitenkin vielä kiivettävä\njoku matka kalliota. Kalliolla polku kulki syvässä rotkossa ja oli niin\nkapea ja jyrkkä, että Espanjalaisten täytyi nelinkontin ryömiä, vaikka\nrotkossa olikin siellä täällä puisia portaita. Kaikki joet virtasivat\nnäiltä seuduilta vielä Tyveneen mereen eli Etelämereen, mutta vähän\netäämpää huomattiin veden kallistuvan Atlantin meren eli Pohjoismeren\npuoleen.\n\nRetkikunta meni sitten Mexicon lahteen laskevan Rio Grande del\nNorten latvahaarain poikki, koska intianit olivat kertoneet siellä\nolevan paljon kultaa ja hopeaa ja suuria kaupunkeja. Siellä muka\neräs päällikkö nukkui päivällisunensa suuren puun alla, joka oli\nripustettu täyteen kultatiukuja; tiu'ut suloisella soitollaan\nherättivät hänet, kun hän oli kylliksi nukkunut. Tätä päällikköä\nlähdettiin nyt etsimään. Mutta kun Alvarado joukkoineen tuli siihen\npaikkaan, jossa tiukupäällikkö hallitsi, niin ei siellä ollutkaan\nkultaa vähääkään ja tarun kertoja leimattiin julkeaksi valehtelijaksi.\nPäällikkö kuitenkin vangittiin ja vietiin Coronadon leiriin, jossa\nhäntä pidettiin kuusi kuukautta; mutta kultaa eivät Espanjalaiset\nsittenkään saaneet, vaan päin vastoin kaikki intianit nousivat\nheitä vastaan sotaan. Näin vietettiin talvi ylämaassa ja lähdettiin\nhuhtikuussa 1541 jatkamaan matkaa Quivira nimiseen maahan, jonka\nrikkauksista oli kuultu samanlaisia ihmeitä. Oppaana oli sama intiani,\njoka oli tiukupäälliköstäkin valehdellut; hän oli henkensä pelastanut\nvalehtelemalla aarremaan olevan vieläkin kauempana.\n\nMatka piti Pecos ja Canadian jokien latvain poikki, ja yhdeksän\npäivämatkan päässä jälkimäisestä saavuttiin rannattomille aroille,\njoilla eli paljon maakuopissa eläviä preriakoiria. Oli tultu puhvelien\nmaahan, josta Espanjalaiset jo olivat kuulleet ihmeitä. He näkivät nyt\nensi kerran tämän kumman eläimen, näkivät sitä suunnattomia karjoja.\nEräänä päivänä säikytettiin pakoon niin suuri lauma, että syvä rotko\ntäyttyi lauman alkupäästä ja loppupää saattoi lihasiltaa kulkea rotkon\npoikki. Tavattiin maanasukkaitakin, metsästäjä-intianeja, mutta nämä\neivät mitään tienneet jalometalleista, keltaisesta ja valkoisesta,\njoita heidän maassaan muka piti olla niin kosolta. Opas sen vuoksi\nsidottiin ja hänet uhattiin hirttää, jos hänen juttunsa huomattaisiin\nperättömiksi. Coronado palautti takaisin muun joukkonsa ja lähti vain\nkolmenkymmenen hevosmiehen ja kuuden jalkamiehen keralla kultamaata\netsimään. Ravinnosta ei ollut puutetta, puhvelilaumoista saatiin lihaa\nniin paljon kuin suinkin kukin halusi, kuusi viikkoa jatkettiin matkaa\nja saavuttiin vihdoin siihen maahan, jota opas sanoi Quiviraksi. Se oli\nnoin 40:llä leveyspiirillä, suuren joen pohjoispuolella, joka lienee\nollut nykyinen Arkansas. Maassa, nykyisessä Kansaksessa, oli paljon\njokia ja puroja, maaperä oli voimallista mustaa multaa, jossa kasvoi\nsamanlaisia luumuja kuin Espanjassakin, pähkinöitä, viinirypäleitä\nja oivallisia silkkiäispensaita ja marjoja. Se oli mainio maa\nmaanviljelijälle, mutta autio erämaa kullan etsijöille. Asukkailla\nei ollut mitään muuta metallia kuin kuparia. He olivat raakalaisia,\nasuivat olki- ja puhvelivuotamajoissa, kävivät puhvelinnahkavaatteissa,\neivätkä tunteneet muuta viljaa kuin maissin. Coronado pettyneenä ja\nvihastuneena hirtätti oppaan ja pystytti sitten Arkansaan rannalle\nristin, johon kirjotettiin matkasta lyhyt tieto. Aivan samaan aikaan,\nkesällä v. 1541, nousi Hernando de Soton retkikunta melkein yhtä kauas\npohjoiseen, vaikka koko joukon idempänä.\n\nTosin olisi opas houkutellut lähtemään vielä etäisempään maahan,\njonka nimi muka oli Harahey, mutta Coronado oli jo mielestään nähnyt\nkylläksi, etenkin kun syksykin läheni. Paluumatka tapahtui vähän toisia\nteitä, etelämmätse, ja siten tultiin vielä autiompiin seutuihin, muun\nmuassa suola-aroille, joilla soissa oli paksu kuori puhdasta suolaa.\nErämaaluontoisen Llano Estacadon poikki tultiin Pecos-joelle ja Rio\nGrandelle ja kuljettiin tämän rantaa suureen kanjoniin saakka, jossa\njoki näytti katoavan maan sisään. Coronado vietti näillä seuduin\ntalvea, aikoen lähteä keväällä uudelle retkelle Quiviraan, mutta\nturnauksessa erään toverinsa kanssa hän suistui satulasta ja loukkasi\nitsensä niin pahasti, ettei siitä tullut mitään. Huhtikuussa 1542\nhän sen vuoksi Cibolan kautta palasi Culiacaniin ja Mexicoon, muhkea\nretkikunta vähäksi käyneenä ja ränstyneenä. Varakuningas otti hänet\nhyvin epäsuosiollisesti vastaan, koska hän palasi tyhjin käsin.\nCoronadon erinomaista kuntoa, tarmoa ja merkillisiä löytöjä ei pidetty\nsuuren arvoisina, vaan hän menetti senkin maaherrakunnan, joka hänellä\nennen retkeä oli ollut.\n\nHuolimatta siitä, että näiden retkien kautta oli saatu ensimäinen\nyleiskäsitys Pohjois-Amerikan koko eteläosasta, huolimatta siitä, että\nTyynen meren poikki oli jo monta kertaa purjehdittu, oli ihmisten\nkuitenkin vaikea päästä siitä käsityksestä, etteikö Pohjois-Amerikka\nollut Aasian osa. Niinpä luuli kapteeni Castaheda, että Quiviran\nintianit varmaan olivat tulleet Suur-Intiasta, koska heidän tapansa\nja elämänlaatunsa muka olivat kokonaan erilaiset kuin Uuden maailman\nmuitten alkuasukkaitten. Ja hän arveli, että siinä maassa, josta he\nolivat tulleet, sittenkin täytyi olla suuria rikkauksia; sen maan\ntäytyi olla osa Itä-Intian äärimäisestä alueesta ja myös siitä laajasta\nvälimaasta, joka ulottui Kiinasta melkein Norjaan saakka. Näitten\nkäsitysten mukaan olisi Pohjois-Amerikan länsiranta ollut maayhteydessä\nAasian kanssa ja itäranta kulkenut Floridasta Grönlannin kautta lähelle\nNorjaa. Ei ainoastaan oppimattomien sotureitten kesken lausuttu\nsemmoisia mielipiteitä, vaan karttoihinkin ne pääsivät.\n\nYhtä sitkeästi luotettiin toiselta puolen siihen, että Pohjois-Amerikan\npohjoispuolella oli samanlainen salmi merestä mereen kuin Magalhãesin\nsalmi ja sille annettiin nimikin, »Anianin salmi». Vielä v. 1602\nEspanjasta lähetettiin laivoja sitä etsimään ja valtaamaan, ennenkuin\nennättäisivät Englantilaiset ja Ranskalaiset.\n\n\n\n\n\nPerun vallotus.\n\n\nKuljettuaan Panaman kannaksen poikki ja ensimäisenä nähtyään Etelämeren\nBalboa alkoi löytämältään rannalta etsiä kultaa ja helmiä, ja tällöin\neräs seudun kasikeista halveksien läimäytti hänen kultavaakaansa, niin\nettä kallis hiekka lensi permannolle, ja huudahti: »Jos tuo on se, jota\nte niin kiihkeästi etsitte, jonka vuoksi olette etäisestä kotimaastanne\nlähteneet ja henkenne uskaltaneet, niin voin minä teille ilmottaa\nmaan, jossa syödään ja juodaan kultaisista astioista, jossa kulta on\nyhtä halpaa kuin teillä rauta.» Hän tarkotti inkkain maata. Balboa sai\nkäsiinsä tuossa maassa valmistetun kamelin näköisen savikuvankin, joka\nesitti laamaa (vert. II, s. 225). Telottajan miekka esti häntä itseään\nlähtemästä satumaata etsimään, mutta telottaja kuuli samat sanat,\nja hän se löysi maan ja anasti sen aarteet. Tämä mies oli Francisco\nPizarro. johon jo olemme edellisessä tutustuneet.\n\nPerun nimi tuli ensi kerran tunnetuksi retken kautta, jonka Andogoya\nteki Etelämeren rantaa seuraillen etelää kohti. Hän tuli erääseen\npieneen Biru nimiseen maakuntaan, joka oli hänen saavuttamansa etäisin\nkohta, ei varsin kaukana Panaman kannaksesta. Siitä ruvettiin rannikkoa\nsanomaan Biruksi, ja sitä myöten kuin sitä etelää kohti tutkittiin,\nsitä myöten venyi nimikin, kunnes se lopulta tuli käsittämään inkkain\nsuuren valtakunnan.\n\nBirun asukkaat olivat sotaisia, mutta pieni espanjalainen retkikunta\ntunkeutui kuitenkin kappaleen matkaa maan sisään ja kuuli siellä, että\netsitty kultamaa oli kauempana etelässä.\n\n\n\nFrancisco Pizarro ja Diego de Almagro.\n\n\nFrancisco Pizarro oli syntynyt v. 1471 Truxillossa Estremadurassa ja\noli eversti Gonzalo Pizarron, Italian ja Navarran sodissa mainetta\nsaavuttaneen sotilaan avioton poika. Hänen äitinsä oli alhaista sukua.\nFrancisco ei oppinut kirjottamaan eikä lukemaan ja poikana hänen\ntäytyi hankkia elatuksensa sikopaimenena. Mutta kun sitten kaikki,\nken kynsille kykeni, lähtivät Uuteen maailmaan onneaan etsimään,\nniin Francisco Pizarrokin karkasi, saapui Sevillaan ja lähti sieltä\nmuitten onnenetsijäin kanssa meren taa. Muuta hänen nuoruudestaan\nei tiedetä. V. 1510 hän oli Hispaniolassa, oli monessa yrityksessä\nosallisena ja saavutti terävän älynsä ja urhoollisuutensa kautta\nesimiestensä luottamuksen. Hän oli Ojedan mukana Venezuelassa ja\njoutui sitten Panaman kannakselle, jossa hän palveli sekä Balboaa,\nettä Pedrarias Davilaa ja johti Helmisaaria vallottamaan lähetettyä\nretkikuntaa. Andogoya uskoi, itse rammaksi jouduttuaan, yrityksensä\njatkamisen Pizarron käsiin, ja siitä pitäen tämä ponnisti kaikki\nvoimansa ja keinonsa huhutun kultamaan löytääkseen ja vallottaakseen.\nPizarolla ei ollut varoja, mutta hän sai de Luque nimisen Panaman papin\ntaipumaan tuumiinsa ja varoja antamaan, ja kolmanneksi mieheksi yhtyi\nliittoon Diego de Almagro, seikkailija, jonka aikaisemmista vaiheista\nja sukujuuresta vähän tiedetään. Hän oli löytölapsi ja oli mieheksi\nvartuttuaan muiden mukana lähtenyt Uuteen maailmaan onneaan etsimään.\nAlmagro oli toisen luontoinen mies kuin Pizarro, urhea hänkin, mutta\nlisäksi suora, juonien ja salakeinojen vihaaja, vaikka kiivastuneena\nusein raju ja väkivaltainen. Almagroa kiitettiin niin hyväksi\nkävelijäksikin, että hän taajassa aarniometsässä saavutti nopeimmankin\nintianin, vaikkapa tämä olisi ollut paljon edellä.\n\nPizarro varusti kolme pienenlaista alusta ja Almagro pestasi 112\nmiestä; Luque jäi Panamaan virkaansa hoitamaan ja toimittamaan\nretkikunnalle apua, mitä se milloinkin tarvitsi.\n\n\n\nBirun rannikolla.\n\n\nPizarro lähti Panamasta 14 p. marrask. 1524, Almagron piti seurata\nperässä vähän myöhemmin. Retkikunta saapui kahdella laivallaan Birun\nrannalle, kärsittyään kuitenkin koko joukon vaurioita myrskyissä, sillä\nse oli. ilmastoa tuntematta, lähtenyt matkalle sadeaikana. Rannikko\noli rämettä ja kasvoi taajaa metsää, niin kauas kuin silmä kantoi.\nEspanjalaiset koettivat kirves kädessä raivata tien aarniometsän\nkautta, jossa tihkui ainainen sade, jossa paitsi lukemattomia\nhyönteisiä ja matelijoita tuskin oli mitään elämää. Toisinaan oli\nkuljettava kivisiäkin maita, joilla jalkineet hajosivat ja jalat\nhaavottuivat veriselle. Sotamiehet raskaissa panssareissaan ja\nvahvoissa varuspaidoissaan kärsivät kuumuudesta, niin että heikommat\nvaipuivat nääntyneinä taipaleelle ja heitä oli kannettava. Turhaan\nkoetettiin päästä tämän aarniometsän kautta asuttuihin seutuihin; oli\npalattava takaisin laivoihin ja purjehdittava kauemmaksi etelään.\nPurjehdittiin ensinnä vähän matkaa rantaa seuraillen, sitten ulottiin\nvähän kauemmaksi merelle, mutta raivot myrskyt ukonilmoineen ja\nrankkoine sateineen pitelivät laivoja niin pahasti, että pelättiin\nniiden hajoavan. Alkoi olla puute vedestä ja muusta. Palattiin sen\nvuoksi takaisin rannikolle, mutta samoja rämeitä ja tiheikköjä\nkohdattiin jälleen, ravintoa ei ollut muuta kuin marjoja, asumuksia\nei missään, kultatemppeleistä puhumattakaan. Sotamiehet alkoivat\nväkisin vaatia, että oli palattava Panamaan, mutta Pizarro sai heidät\njäämään kauniilla lupauksillaan, kun lähetti yhden laivoista Panamaan\nruokavaroja hakemaan. Jäljelle jääneet sen palaamista odottaessaan\nkärsivät kamalaa puutetta. He söivät maahan varisseita puolimätiä\nmarjoja, joiden joukossa oli myrkyllisiäkin, simpukoita merenrannalta,\npalmujen karvaita nuppuja ja pahanmakuisia ruohoja. Myrkkymarjoja\nsyöneitten ruumis pöhöttyi pahasti, toisia kuoli nälkään. Pizarro,\njoka tiesi yrityksensä menestyksen kokonaan riippuvan sotamiestensä\nuskollisuudesta, jakoi heidän kanssaan kaiken puutteen ja lievensi\nheidän kärsimyksiään, mikäli se oli mahdollista. Viikko toisensa\njälkeen kului, eikä vain kuulunut palaavaksi Panamaan lähetettyä\nlaivaa. Lopulta rohkeimpainkin mieli lannistui, kaksikymmentä miestä\noli jo kuollut ja toiset olivat nääntymäisillään, mutta silloin\nlöydettiin vihdoin metsästä pieni kylä, pelotettiin asukkaat pakoon\nja anastettiin maissi ja kaakao, mitä siitä löydettiin. Kun asukkaat\nlopulta uskalsivat tulla takaisin, niin Pizarro heiltä sai kuulla\nvahvistusta huhuille, että etelässä oli rikas maa. Kahdentoista\npäivämatkan päässä muka asui vuorien takana mahtava hallitsija, jonka\nkimppuun oli juuri siihen aikaan käynyt toinen vielä mahtavampi.\nVihdoin palasi, 47 päivän kuluttua, Panamaan lähetetty laiva; se oli\nmatkalla saanut kokea yhtä suurta puutetta ja vaaroja, mutta oli\nhyvin asiansa toimittanut, ja voimakas ravinto pian sai eloon jääneet\ntoipumaan. Mutta satamalle annettiin nimeksi Puerta de la Hambre —\nnälkäsatama.\n\nMielellään Pizarro nyt olisi purjehtinut avointa merta, mutta mistä\ntietää, mihin matka suunnata? Vaikka ranta olikin niin asumaton ja\nvaikeakulkuinen, niin oli se edes varma tiensuunta, ja retkikunta siis\nsitä noudatellen purjehti yhä kauemmaksi etelää kohti, nousi niemissä\nmaihin ja askel askeleelta etsi tietä luvattuun kultamaahan, josta ei\nmuuta tietty, kuin että sen piti olla jossain etelän puolessa. Eräästä\nintianikylästä, jonka asukkaat ajettiin pakoon, saatiin kömpelötekoisia\nkultakoristeita, ja ne kiihottivat taas mieliä; myös tavattiin\npaistumassa ihmislihaa, ja tämä vähän laimensi innostusta. Rannikko\nsiitä eteenkinpäin kasvoi mereen ulottuvia mangroverämeitä, joiden\nvedenalaiset juuret vaikeuttivat maihin nousua. Mutta polunpäistä\npäättäen maa oli asuttua. Noustiin eräässä paikassa maihin ja tavattiin\nlyhyen marssin jälkeen eräältä kukkulalta paaluaidoilla hyvin suojeltu\nkaupunki. Asukkaat Espanjalaisten lähestyessä pakenivat, ja kaupungista\nsaatiin runsas saalis ruokavaroja ja kultaa. Kun laiva oli pahasti\nvahingoittunut, niin Pizarro päätti lähettää sen Panamaan korjattavaksi\nja itse jäädä tähän kaupunkiin, koska sitä oli helppo puolustaa. Hän\nlähetti kuitenkin alapäällikkönsä Montenegron ensin seutua tutkimaan\nja mikäli mahdollista pääsemään maanasukkaitten kanssa puheisiin.\nMutta se olikin sotainen heimo. Kaupunki oli hyljätty vain vaimojen ja\nlasten pelastamiseksi, heimon sotilaat olivat kaiken aikaa pitäneet\nEspanjalaisia silmällä ja huomattuaan heidän jakaneen sotavoimansa\nhyökkäsivät Montenegron kimppuun, kun hän oli kukkulain välisiin soliin\ntunkeutunut. Pelästyen alastomia, kirjavin värein maalattuja villejä,\njoita joka taholta tulvi heidän kimppuunsa, Espanjalaiset hetkeksi\njoutuivat epäjärjestykseen, kolme heistä kaatui ja moniaita haavottui.\nMutta pian he taas kokoontuivat, ampuivat vihollista jousipyssyillään\nja kävivät sitten rohkeasti miekka kädessä vastahyökkäykseen ja\nkarkottivat intianit. Villit peräytyivät ja kääntyivät Pizarron\nkimppuun, jonka he paremman maantuntemuksensa kautta saavuttivatkin\nennen kuin Montenegro, joka myös kääntyi paluumatkalle. Intianit\nhyökkäsivät äkkiä esiin metsästä ja syytivät Espanjalaisten\npäälle rankasti nuolia ja keihäitä, joista jotkut tunkeutuivat\nhaarniskansaumoihin tai lävistivät paksut pumpulipanssarit, joita\nEspanjalaiset olivat ruvenneet intianien malliin käyttämään. Pian\nhuomattiin, että Pizarro oli valkoisten päällikkö, ja hänen kimppuunsa\nnyt etupäässä käytiin. Hän sai tuota pikaa seitsemän haavaa, mutta\npuolusti itseään miekalla ja kilvellä urheasti, kunnes äkkiä kaatui.\nHurjin sotahuudoin muutamat intianit hyökkäsivät hänelle surmaniskua\nantamaan, mutta Pizarro oli taas äkkiä pystyssä, hakkasi voimallisella\nkädellä maahan kaksi etumaista ja karkotti väkensä keralla muutkin\ntakaisin. Samalla saapui Montenegrokin apuun ja Espanjalaiset olivat\npelastetut. Kun haavotettuja oli paljon ja niiden hoito välttämättä\nkaipasi turvallista olopaikkaa, kun Pizarro lisäksi huomasi olevansa\nliian heikko taistelua jatkamaan, niin hän palasi Panamaan virkistymään\nja enemmän voimia saamaan.\n\nAlmagro oli sillä välin jo lähtenyt pienellä laivalla matkaan. Hän\netsi toveriaan sovitulta rannalta tapaamatta häntä missään, ja tuli\nsenkin paikan läheisyyteen, missä yllä mainittu kahakka oli tapahtunut.\nAlmagronkin kimppuun intianit hyökkäsivät: hän sai haavan päähänsä ja\nmenetti toisen silmänsä, mutta voitti ja jatkoi haavasta huolimatta\nretkeään etelää kohti, kunnes alkoi tavata yhä enemmän kultaa ja\nmerkkejä suuren rikkaan valtakunnan läheisyydestä. Juan joen suulta,\n4° pohj. leveyttä, hän palasi takaisin, kun Pizarroa ei näkynyt,\nei kuulunut, ja kun hänellä itsellään oli liian vähän väkeä matkaa\nyksin jatkaakseen. Panamassa Almagro tapasi Pizarron, ja kun he\nmolemmat vertasivat huomioitaan, niin eivät ne suinkaan kehottaneet\nyrityksestä luopumaan, vaan päin vastoin kaikin tavoin jatkamaan,\nsillä melkoinen määrä kultaa oli jo saatu. Triumviraatti Pizarro,\nAlmagro ja Luque laati hankittujen tietojen perustuksella tarkasti\nmääritellyn sopimuksen Perun kultamaan vallottamisesta. Luque hankki\njälleen rahat — 20,000 kultapesoa, ja hänen piti siitä hyvästä saada\nkolmasosa vallotetusta maasta ja anastetusta kullasta. Almagron ja\nPizarron puolesta, jotka eivät edes osanneet nimeään kirjottaa, kaksi\nPanaman siirtolaista ja eräs notari vahvistivat sopimuksen. Sitten\nse valalla ja Herran ehtoollisella juhlallisesti vannotettiin. Luque\nsai maaherran, Pedrarias Davilan, antamaan yritykselle edelleenkin\nkannatustaan; tämä oli jo aikonut kokonaan kieltää sen jatkamisen, se\nkun vain kulutti voimia, jotka hän mielestään paremmin tarvitsi omiin\npuuhiinsa. Hankittiin nyt suuremmat ja vankemmin rakennetut laivat,\nrunsaat eväät ja muut tarpeet, paremmat aseet ja muutamia hevosia.\nVarustuksia paljon hidastutti se seikka, että Davila samaan aikaan\npuuhasi retkeä Nicaraguaan erään sikäläisen niskottelevan virkamiehen\nkurittamiseksi. Lopulta saatiin kokoon 160 miestä, mukaan luettuina\nnekin 50, jotka olivat elossa edelliseltä retkeltä. Luotsiksi saatiin\nBartolomeo Ruiz, kokenut ja ammattiinsa perehtynyt mies, joka tunsi\nEtelämeren tavat paremmin kuin kenkään muu.\n\n\n\nPizarron ja Almagron toinen retki.\n\n\nRetkikunta purjehti nyt oikopäätä San Juan joelle, Almagron\nsaavuttamaan eteläisimpään kohtaan, ja kun vuodenaika oli suotuisampi,\nniin purjehdus menestyi ilman tapaturmaa. Joen suulla oleva kylä\nrynnäköllä vallotettiin ja siitä saatiin koko joukko kultakoristeita.\nPizarro ja Almagro päättivät, että näin vähällä vaivalla saatu runsas\nsaalis varmaan houkuttelisi uusia seikkailijoita, ja Almagro sen vuoksi\npalasi Panamaan sitä näyttelemään. Pizarron piti pääjoukon kanssa jäädä\nSan Juanin rannalle odottamaan, sillä inttäneiltä oli kuultu, että\nkauempana maan sisässä oli suuri avoin seutu. Ruiz lähetettiin rantaa\neteläänpäin tutkimaan. Seuraamme ensinnä hänen vaiheitaan.\n\nRuiz purjehti rantaa seuraillen aina Gallo saarelle saakka 2:lle\nasteelle pohjoista leveyttä ja kävi sen luo ankkuriin. Sinne saakka oli\njo levinnyt huhu valkoisien ilmestymisestä ja asukkaat olivat täysissä\nsotatamineissa taisteluun ryhtyäkseen. Ruiz ei kuitenkaan antautunut\ntaisteluun, vaan purjehti eteenpäin. Viljelys näytti eteläänpäin yhä\nparanevan ja rannoilla nähtiin paljon väkeä, joka ihmetteli outoa\nkulkijaa, monessakin paikassa luullen sitä taivaan lähettämöksi.\nEdelleen purjehtiessaan Ruiz sitten näki keulan edessä merellä\npurjealuksen, joka häntä suuresti ihmetytti, hän kun varmaan tiesi,\nettei se voinut olla kukaan europpalainen, eikä ollut siihen saakka\nnähnyt maanasukkaitten purjeita käyttävän. Kun tultiin lähemmäksi, niin\nalus huomattiin suureksi lautaksi, »balsaksi», joka oli rakennettu\nlujasti yhteen sidotuista hyvin kevyistä puunrungoista, ruokokatolla\nkatettu. Keskellä alusta oli kaksi mastoa, jotka kannattivat suurta\nnelikulmaista pumpulipurjetta. Tuulen kantamisen vastustamiseksi\naluksessa oli irtain lautaköli. Vielä nykyäänkin käytetään samalla\nrannikolla ja sen joilla samanlaista alkuperäistä alusta. Ruiz laski\nsen viereen ja huomasi siinä olevan intianeja, miehiä ja naisia, jotka\nkuljettivat kulta- ja hopeaesineitä rantapaikkoihin kaupan. Mutta vielä\nenemmän hän ihmetteli heidän villakankaasta tehtyjä vaatteitaan, jotka\nolivat sangen hienosti kudotut, lintujen ja kukkien kuvin ommellut ja\nloistavan väriset. Aluksessa oli vaakakin, jolla punnittiin kultaa ja\nhopeaa. Intianeista kaksi oli kotoisin Tumbezista, rantakaupungista,\njoka oli vielä kauempana etelässä, ja he hänelle merkeillä osottivat,\nettä siellä oli suuria laumoja niitä eläimiä, joista villa saatiin,\nja että heidän hallitsijansa palatsissa oli kultaa ja hopeaa yhtä\npaljon kuin muualla puuta. Ruiz otti laivaansa molemmat Tumbezin\nmiehet ja muutamia muitakin intianeja viedäkseen ne Pizarron luo\ntietojansa kertomaan ja samalla castilian kieltä oppimaan, niin että\nsaatiin tulkkeja. Balsan hän sitten laski rauhassa menemään. Hän\nseurasi rannikkoa Punto de Pasadoon saakka, joka oli puolen astetta\npäiväntasaajan eteläpuolella, ja kääntyi siitä takaisin Pizarrolle\nuutisiaan kertomaan — ja pelastamaan hänet mitä vaarallisimmasta\npulasta.\n\nPizarro oli joukkonsa keralla marssinut sisämaahan, etsiäkseen avointa\nseutua, josta hän oli huhua kuullut. Mutta metsä vain sakeni ja\nsynkkeni, kuta kauemmaksi hän kulki, ja puut kohosivat niin korkeiksi,\netteivät he tässäkään maassa olleet niiden vertoja nähneet. Samalla\nmaa kävi yhä mäkisemmäksi, kuta enemmän he lähestyivät Andien mahtavia\nvuorijonoja, joitten lumipeitteiset kukkulat loistivat korkealla\ntaivaalla lähempien vuorien takana. Espanjalaiset näkivät näillä\nmetsäisillä mäkimailla mitä monipuolisimman ja osasta aivan oudon\neläinkunnan, apinoita, valtavan boa-käärmeen, suunnattomat määrät\npapukaijoja ja joissa krokotiileja, jotka nyppäsivät sivumennen\njoukosta monta miestä. Toisia sai surmansa vaanivien intianien\nmyrkkynuoleista. Pizarro menetti eräänkin kerran samalla haavaa\nneljätoista miestä, joiden kanootti jokimatkalla tarttui matalikolle.\nMuiden vaivain lisäksi alkoi pian nälänhätäkin ahdistaa, ja ravinnon\navuksi täytyi etsiä metsäperunoita ja jalostamattoman kaakaopuun\nhedelmiä. Mutta vielä sietämättömämpi kuin metsä oli rannikko, sillä\nsiellä kiehui sääskiä niin suunnattomasti, että miesten täytyi\nkaivautua kasvoja myöden hiekkaan. Suurin osa retkeläisistä halusi\nkiihkeästi päästä pois, mutta Pizarro ja hänen uskollisimpansa pysyivät\njäykkinä.\n\nTällä kannalla olivat asiat, kun Ruiz palasi, ja pian saapui Almagrokin\nPanamasta, tuoden ruokavaroja ja uusia sotilaita. Almagron matka oli\nmenestynyt hyvin. Kun hän tuli Panamaan, niin oli Davilan tilalla uusi\nmaaherra, joka oli heidän yritykselleen kaikin puolin suosiollinen.\nPizarron väki reipastui ja sai uutta rohkeutta, ja kaikki tahtoivat\nnyt jatkaa matkaa etelään. Mutta suotuisa vuodenaika olikin jo\nmenetetty, tuulet olivat koko ajan vastaiset ja lisäksi myrskyiset, ja\nmerivirtakin tuli vastaan. Ukonilmat olivat hirmuiset, aallot kamalat,\nmutta lopulta päästiin Gallo saareen, jossa Ruiz jo oli käynyt. Siellä\nviivyttiin pari viikkoa, korjattiin laivat ja virkistyttiin merimatkan\nrasituksista. Sitten purjehdittiin eteenpäin. Kaikki myönsivät, että\nmaa ja viljelys yhä paranivat etelää kohti, yksin metsätkin muuttuivat,\nyksitoikkoiset mangroverämeet jäivät jäljelle ja niiden sijasta\nrannalla nähtiin ebenpuuta, mahonkipuuta ja muita mitä arvokkaimpia\nkovia puita. Sandelipuu ja monet tuntemattomat hyvänhajuiset puut\nlevittivät kaikkialla sulotuoksujaan, ja metsiköiden välillä oli\nsuuret alat viljelysmaata, kukkuloilla maissia ja perunoita kasvaen,\nalemmilla paikoilla kukkivia kaakaopensaita. Takamezin kohdalla nähtiin\nmelkoinen kaupunki, jossa oli kadut. Sekä miehillä että naisilla oli\npaljon kulta- ja jalokivikoristeita, toisilla korvissa, toisilla\nnenästä killumassa, kaulassa ja käsivarsissa. Maa oli jo Quitoa, jonka\nPerun inkat pari miespolvea aikaisemmin olivat vallottaneet. Se oli\njo näillä seuduin hyvin rikasta kullasta, jota huuhdottiin joista.\nJa täällä oli ihana Smaragdijoki, nimensä saanut rannallaan olevista\nsmaragdikaivoksista, joista inkoille etsittiin tätä kallista jalokiveä.\n\nEspanjalaiset olivat varmat siitä, että he nyt olivat tulleet kauan\netsittyyn kultamaahan; mutta sen asukkaat näyttelivät sotaisia elkeitä\nja kaikesta päättäen aikoivat itse pitää aarteensa. Rannalle kokoontui\nvaltava joukko, jossa oli kymmenisentuhatta sotilasta, ja se näytti\nvain odottavan tilaisuutta alkaakseen tappelun. Pizarro oli mennyt\nmaihin, melkoinen osasto mukanaan, aikoen saada aikaan ystävälliset\nvälit intianien kanssa. Mutta siitä syntyikin kahakka ja Espanjalaisten\nolisi käynyt huonosti, intianien ylivoima kun oli niin suunnaton,\nellei muuan hullunkurinen tapaus, sotaretken historiankirjottajien\nkertomuksen mukaan, olisi heitä pelastanut. Eräs ritareista vahingossa\nputosi hevosen selästä, ja intianit, jotka olivat luulleet hevosta ja\nmiestä yhdeksi olennoksi, hämmästyivät tämän olennon kahtiajaosta niin\nsuunnattomasti, että he suin päin pakenivat ja Pizarro joukkoineen\npääsi veneihin palaamaan.\n\n\n\nPizarro Gallon saarilla.\n\n\nPizarro ja Almagro älysivät, etteivät heidän ja Gorgonan voimansa\nriittäneet niin ylivoimaista vihollista kukistamaan, ja neuvottelussa,\njohon upseerit oli kutsuttu, toiset vaativat palaamaan Panamaan.\nMutta Almagro jyrkästi vastusti yrityksen kesken heittämistä, kehotti\nPizarroa jäämään joukon keralla odottamaan, kunnes hän oli käynyt\nPanamassa lisäväkeä hankkimassa. Mutta nyt Pizarrokin näytti saaneen\ntarpeensa, hän ei suinkaan halunnut ainaiseksi jäädä tähän villiin\nmaahan rämeitten ja metsäin keskelle, sillä välin kun Almagro kulutti\naikansa hauskasti matkoilla. Oli syntyä tappelu, mutta luotsi Ruiz ja\nvarainhoitaja Ribeira saivat aseveljet sovitetuiksi. Almagron tuumaan\nsuostuttiin, mutta kun seudun väestö oli niin sotaista, niin Pizarro\npurjehti Gallo saarelle odottamaan. Siihen eivät kuitenkaan sotamiehet\naikoneet suostua, sillä saari oli melkein autio, vaan kirjottivat\nPanamaan kirjeitä apua pyytääkseen. Almagro tosin anasti kirjeet, mutta\ntyytymättömille onnistui kuitenkin lähettää tavarain seassa maaherralle\nkyhäys, jossa he kuvailivat saareen jätettyjen surkeata tilaa ja\npyysivät apua. Maaherra näistä tiedoista suuttuneena viipymättä\nlähetti kaksi laivaa vaatimaan, että Pizarro palaisi, koska hänen\nyrityksensä oli toivoton ja suotta maksoi ihmishenkiä. Mutta samalla\nlaivalla Almagro sai toimitetuksi rohkaisevan kirjeen, jossa hän vaati\nPizarroa kestämään, kunnes apua tulisi. Ja vaikka saarella olikin\nsaatu nälkää nähdä, niin Pizarro päätti kehotusta noudattaa. Ennenkuin\nhänen joukkonsa laivaan pääsi, hän piirsi miekallaan idästä länteen\nkulkevan viivan ja huudahti miehilleen: »Täällä, eteläpuolella, on\nPeru aarteineen, tuolla toisella puolella Panama ja köyhyys. Valitkaa.\nMinä lähden etelään!» Sitten hän kulki viivan poikki. Häntä seurasi\nluotsi Ruiz ja lisäksi vain 12 miestä. Heidän nimensä tuli kuuluksi,\nsillä heidän rohkeutensa ratkaisi Pizarron ja Perun kohtalon. Töin\ntuskin saatiin laivoista ensi hätään ruokavaroja, mutta Ruiz lähti\nPanamaan kiiruhtamaan apua. Pizarro pienen joukkonsa keralla peräytyi\nkymmenkunnan penikulmaa pohjoisemmaksi asumattomaan Gorgona saareen,\njoka oli suurempi ja jossa oli runsaammin ravintoa sekä vedessä\nettä maalla. Saarella oli metsää ja metsässä fasaneja ja jäniksiä,\njoista saatiin ruuan apua. Vettäkin oli riittävästi, rankkoja sateita\nvastaan rakennettiin suojaksi majoja. Mutta myrkyllisistä hyönteisistä\noli sielläkin paljon vastusta. Pizarro koetti kaikin keinoin pitää\nvireillä miestensä mielialaa. Joka aamu pidettiin julkinen rukous ja\nillalla laulettiin hymni Neitsyen kunniaksi. Pizarro yleensäkin koetti\nantaa yritykselle uskonnollisen leiman, saadakseen karkean joukkonsa\nluottamaan taivaan suojelukseen.\n\nKuukausimääriä he tältä saarelta tähyilivät meren ulappaa, josta\navun piti tulla. Mutta kauan he turhaan tähyilivät, ikäväkseen asti\nhe saivat odottaa. Panaman maaherra oli kovin suutuksissaan Pizarron\nniskottelusta. Lopulta hän kuitenkin taipui antamaan laivan, mutta\nsillä nimenomaisella ehdolla, ettei siihen otettaisi enempää väkeä\nkuin oli purjehdusta varten tarpeen, ja että Pizarro itse saapuisi\nkuuden kuukauden kuluttua kertomaan yrityksestään. Almagro ja Luque\nluvan saatuaan kiiruumman kautta varustivat laivan, ottivat mukaan\naseita ja ampumavaroja ja lähtivät. Seitsemän kuukautta oli Pizarro\ntovereineen saanut odottaa. Vaikka hänen mielipahansa olikin suuri,\nkun ei saanut apuväkeä, niin käytti hän kuitenkin ilolla tilaisuutta\njatkaakseen maan tutkimista. Kiiruumman kautta lähdettiin »helvetistä»,\njonka nimen saari ahkerista hartaudenharjotuksista huolimatta oli\nsaanut, ja luotsi Ruiz, joka laivaa johti, suuntasi intianien osotusten\nmukaan Tumbezia kohti. Tuuli ja merivirtaus tosin olivat melkein\nalati vastaiset, mutta säät olivat muutoin suotuisat. Kun oli Pasadon\nnokan ohi purjehdittu, niin alkoivat tuntemattomat vedet, joilla ei\nedes Ruiz ollut käynyt. Rannikko kävi matalammaksi ja sillä alkoi\nolla hiekkalakeita. Toiset seudut taas olivat erinomaisen viljavat ja\nihanat ja asukkaitten valkoisia taloja loisti taajassa rannikolla. Kun\noli oltu parikymmentä päivää matkalla, niin laskettiin Guayaquilin\nihanaan lahteen. Rannikolla oli taajassa kyliä ja kaupunkeja, vaikka\nhedelmällinen kaistale olikin kapea, sillä Andien jonot kulkevat\nläheltä lahdenperukan ohi. Ihastuneina maan kauneudesta ja hyvästä\nviljelyksestä Espanjalaiset kävivät Tumbezin lahden suulle Santa Claran\nsaaren suojaan ankkuriin. Saari oli asumaton, mutta läheisen Puna\nsaaren asukkaitten tapana oli tulla sinne uhraamaan.\n\n\n\nTumbez.\n\n\nSeuraavana päivänä he laskivat lahden poikki Tumbeziin, joka kivi-\nja savitaloineen oli hyvin kastellun vihannan niityn keskellä. Pian\nsaapui laivan luo Tumbezin »balsoja», jotka olivat täynnään Punaan\nsotaretkelle lähteviä sotilaita. Päälliköitä kehoteltiin tulemaan\nlaivaan, ja ihmetellen he katselivat kaikkea, kummastellen varsinkin\nsitä, kun laivalla tapasivat maanmiehiään. Nämä kertoivat vaiheensa ja\nkuvasivat Espanjalaisia ihmeolennoiksi, puolijumaliksi (huiracalchas),\njotka eivät olleet tulleet millään pahoilla aikeilla, vaan ainoastaan\ntutustuakseen maahan ja sen asukkaihin. Tumbezin asukkaat olivat\nkokoontuneet rannalle ja ihmettelivät lahdelle ankkuriin käynyttä uivaa\nlinnaa. He jännitetyllä mielellä kuulivat maanmiestensä kertomuksia\nja alueen päällikkö eli kuraka paikalla päätti valkoisten olevan\nkorkeampia olennolta, joita oli palveltava. Laivan luo saapui useita\nbalsoja, joilla Pizarron pyynnön mukaan tuotiin bananeja, pisangeja,\njukkaa, maissia, imeliä perunoita, ananasta, kaakaopapuja ja Tumbezin\nlaakson muita tuotteita. Tuotiin myös metsänriistaa ja kaloja,\nynnä muutamia eläviä laamoja, joita Pizarro nyt näki ensi kerran.\nLaivaan saapui sitten eräs inkkalainen ylimys, joka oli Tumbezissa\nsattumalta ja joka Espanjalaisilta sai korvissaan käyttämiensä\nvaltavain helyjen vuoksi nimeksi »Orejon.» Pizarro kohteli häntä\nsuurella huomaavaisuudella, näytti hänelle laivansa kaikki paikat ja\nilmotti peittelemättä tulleensa maata anastamaan hallitsijalleen,\nkoska se oikeudella kuului hänelle, ja samalla myös oikeata uskontoa\nlevittämään, koska täällä palveltiin pahaa henkeä. Intianiylimys\nkuunteli tarkkaavaisesti, mutta ei vastannut mitään; hänen näytti\nolevan hyvin vaikeata käsittää, että maan päällä olisi suurempaa\nhallitsijaa kuin inkka, auringon poika. Ylimys söi laivalla päivällistä\nja kiitteli ruokia ja varsinkin viiniä, joka hänestä oli paljon\nparempaa kuin kotoiset käyneet juomat. Lahjoista, joita Pizarro hänelle\nantoi, hänen mielestään teräspiilu oli arvokkain, rauta kun oli yhtä\ntuntematonta Perussa kuin Mexicossakin.\n\nPizarro seuraavana päivänä lähetti maihin Alonso de Molinan ja\nPanamasta otetun neekerin lahjottamaan kurakalle sian ja kukon\nkanoineen: molemmat olivat Uudessa maailmassa tuntemattomia eläimiä.\nMolina illalla palatessaan tiesi kertoa kummia siitä mitä oli nähnyt.\nHänen ympärilleen oli heti kokoontunut paljon väkeä, joka ei voinut\nkylläkseen ihmetellä hänen ihoväriään ja pitkää partaansa. Naiset\nvarsinkin olivat olleet uteliaita ja Molina puolestaan oli haltioissaan\nheidän suloudestaan ja miellyttävästä käytöksestään. He pyysivät\nhäntä jäämään heidän luokseen ja lupasivat antaa hänelle kauniin\nvaimon. Mutta yhtä suuresti he ihmettelivät hänen seuralaisensa\nmustaa, ihoväriä, eivätkä tahtoneet ottaa uskoakseen, että se oli\nluonnollista, vaan koettivat hieroa sitä pois käsillään. Kun neekeri\nnauroi, niin että valkoiset hampaat loistivat, niin hekin nauroivat\nmahdottomasti. Paljon ihmeteltiin eläimiäkin, ja kun kukko hiekasi,\nniin he löivät kätensä yhteen ja kysyivät, mitä se sanoi. Kuraka\notti Molinan vastaan upeassa kodissaan, jossa oli vartijat ovella ja\nastiat kullasta ja hopeasta. Sitten hänelle näytettiin kaupunkia ja\nvarsinkin temppeliä, jonka kullan ja hopean paljoutta Molina kehui\nniin ylenpalttisin sanoin, ettei Pizarro ottanut sitä uskoakseen,\nvaan seuraavana päivänä lupasi lähettää viisaamman ja luotettavamman\ntiedustelijan. Hän lähettikin huomeneksella maihin Pedro de Candian,\njoka oli puettuna täysiin haarniskoihin, miekka kupeella, hakapyssy\nolalla. Häntä intianit vielä enemmän ihmettelivät, aurinko kun kimalsi\nhänen kiiltävästä teräspuvustaan. Candiaa pyydettiin, että hän antaisi\nhakapyssynsä puhua heille, siitä kun oli niin kummia kerrottu.\nRitari asetti maaliksi laudan ja tähtäsi tarkkaan; pamaus, savu ja\nluodin sattuminen lautaan säikäyttivät kovasti läsnäolevia, toiset\nlankesivat maahan ja peittivät käsillä silmänsä, toiset lähestyivät\npelästyneinä ritaria, mutta rauhottuivat pian hänen hymyilevän muotonsa\nnähdessään. Candiaa kohdeltiin yhtä vieraanvaraisesti kuin Molinaakin,\nja yhtä ihastunut oli hänen kertomuksensa kaupungista, jonka suojana\noli kolmenkertaiset muurit. Temppelin hän oli huomannut kerrassaan\nkatetuksi kulta- ja hopealevyillä. Sen vieressä oli luostari, jossa\nsäilytettiin inkalle määrättyjä morsiamia, ja nämä olivat olleet\nkovin uteliaita häntä näkemään. Luostarin puutarha oli ollut täynnään\nkullasta ja hopeasta tehtyjä hedelmänkuvia, joita hän oli nähnyt\nkäsityöläisten paraillaan värkkäävän. Tumbez oli inkan mielikaupunkeja:\nse oli aivan Perun rajalla, lähellä vallotetun Quiton aluetta. Inkat\nolivat rakentaneet sen komeat julkiset rakennukset. Monet vesijohdot\ntoivat siihen runsaasti vettä, meri ja vainiot antoivat kaikenlaisia\nelintarpeita. Perun vallotuksen jälkeen ei kulunut montakaan\nvuosikymmentä, ennenkuin kaikki oli raunioina.\n\nEspanjalaiset tulivat kerrassaan ilohumalaan nämä uutiset kuullessaan.\nPizarro kiitti Kaitselmusta, joka vihdoinkin oli johtanut hänet\nhänen toiveittensa perille; mutta samalla hän oli kovin katkeralla\nmielellä, kun oli joukkonsa menettänyt. Lausuttuaan Tumbezin asukkaille\njäähyväiset ja luvattuaan pian palata hän läksi purjehtimaan vielä\nkauemmaksi etelää kohti. Sillä puolella asukkaat jo olivat saaneet\ntiedon näistä oudoista vieraista ja tulivat balsoineen heitä\ntervehtimään, hedelmiä, kaloja ja vihanneksia tuoden. Ranta poikkesi\nitäänpäin, myrsky pakotti Ruizin vähän ulommatse laskemaan, mutta\nvaikka ranta katosi, niin olivat kuitenkin Andien jonot kaiken aikaa\nnäkyvissä. Huomattavimpiin niemiin vain poikettiin, ja kaikkialla\nasukkaat ottivat yhtä vieraanvaraisesti vastaan. He tulivat ulos,\nbalsat täynnään ruokatavaroita, katselemaan »auringon lapsia», joiden\niho oli niin kaunis, puvut kiiltävät, joilla kädessään oli ukkosen\nvasamat. Sitä paitsi oli kaikkialle levinnyt tieto siitä, kuinka\nystävällisesti ja hyväntahtoisesti he olivat käyttäytyneet. Pizarro\noli vielä liian heikko, hän ei vielä näyttänyt oikeata luontoaan.\nKaikkialla hän kuuli kerrottavan inkasta ja tämän rikkauksista ja\nmahdista. Ja omin silmin he näkivät, että näissä tiedoissa mahtoi olla\nperää; he näkivät inkkain kuuluja valtateitäkin. Kun oli tultu 9:nnelle\nleveyspiirille Santan kauniiseen satamaan, jonka ympärillä oli laajalti\nkuivia hietikoita, niin Pizarro vihdoin kääntyi paluumatkalle, poiketen\nsamoihin satamiin, joissa hän oli menomatkalla käynyt. Hän oli luvannut\npalatessaan käydä katsomassa erästä ylhäistä intianilaista naista,\nja tuskin oli käyty kylän edustalle ankkuriin, kun tuo nainen suuren\nseurueen keralla saapui laivaan. Pizarro otti hänet vastaan suurella\nkunnioituksella ja lahjotti hänelle kaikenlaisia leluja. Pizarro\nseuraavana päivänä lähti vastavierailulle, ja kylästä lähetettiin\nlaivaan panttivankeja siksi aikaa, jonka hän maissa viipyi, vaikka hän\nkysyttäessä oli nimenomaan sanonut, että se oli tarpeetonta. Maalla\noli vastaanottoa varten rakennettu rehevistä lehvistä lehtimajoja,\njoihin oli kiedottu tuoksuvia kukkia ja yrttejä. Pitopöydässä oli\nylenpalttisesti kaikenlaisia ruokia, mitä Perussa osattiin valmistaa,\nynnä mitä herkullisimpia hedelmiä, joiden nimet ja ominaisuudet olivat\nEspanjalaisille tuntemattomat. Kun ateria oli syöty, niin nuoret\nmiehet ja tytöt huvittivat vieraita soitolla ja karkeloilla.. Pizarro\nlopuksi selitti matkansa tarkotuksen ja antoi emännälleen Castilian\nlipun, pyytäen häntä pystyttämään sen alamaisuuden meikiksi. Intianit\ntekivät sen suurimmalla mielihyvällä, alati nauraen, ja Pizarro oli\nsangen tyytyväinen näihin ilmeisiin alamaisuuden tunteihin ja palasi\njuhlasta hyvällä mielellä takaisin laivaan. Tumbezissakin poikettiin\npaluumatkalla, ja pari hänen miehistään pyysi saada jäädä sinne\nasumaan; toinen heistä oli Alonso de Molina. Pizarro mielellään suostui\npyyntöön, koska he siten perehtyivät kansaan ja maahan ja saattoivat\nolla tulevaisuudessa hyvänä apuna. Heidän sijaansa hän otti laivaan\npari perulaista castilian kieltä oppimaan.\n\n\n\nPizarron sopimus Espanjan kruunun kanssa.\n\n\nKahdeksantoista kuukautta kestäneen matkan jälkeen laiva palasi\nPanamaan, jossa sen tulo herätti suurta huomiota, vaikkeivät\nretkeläisten kauniisiin juttuihin kaikki uskoneetkaan. Maaherra\nPedro de los Rios varsinkin oli epäuskoinen, ja hän kieltäytyi\nmillään tavalla enää edistämästä triumviraatin aikeita. Luque silloin\nehdotti, että käännyttäisiin suoraan kruunun puoleen, ja se ehdotus\noli pelastus. Ystävysten luotto oli vähentynyt niin vähäksi, ettei\ntahdottu saada Pizarrolle kokoon riittävästi matkarahoja, jotta hän\nsaattoi hovissa esiintyä. Mukanaan kartta, jonka Ruiz oli piirtänyt\nuudesta maasta, hän lähti Panamasta keväällä 1528, mutta vangittiin\nheti Sevillassa Encison toimesta, jonka retkellä hän oli ollut mukana\nja jolla oli häneltä saatavaa. Hallitus oli kuitenkin jo saanut\ntiedon matkan tarkotuksesta ja käski laskea hänet vapaaksi. Hetki\noli hänen tuumalleen otollinen, sillä Kaarle V oli vastikään Pavian\ntappelussa voittanut ja vanginnut Ranskan kuninkaan ja oli siten\npäässyt pahimmasta ulkonaisesta vihollisestaan. Lisäksi oli Corteksen\nurotöitten kautta yleinen huomio entistä enemmän kiintynyt näihin\nmerentakaisiin yrityksiin ja niistä toivottiin entistä parempaa\nsaalista. Pizarro tapasi Kaarle V:n Toledossa. näytti tuomansa\nkultakorut, Perun muita tuotteita ja pari laamaa, jotka outoutensa\nkautta herättivät suurta huomiota. Kaarle V:ttä viehätti suuresti\nPizarron kertomus seikkailuistaan ja siitä maasta, jonka hän oli\nlöytänyt ja nyt lupasi vallottaa. Hän tuli liikutetuksi kyyneliin\nsaakka Pizarron kuvatessa omia ja toveriensa kärsimyksiä autiolla\nsaarella. Maan kultarikkaus herätti hänen erikoista huomiotaan, ja\nparhain suosituksin hän antoi Pizarron esityksen Intian neuvoston\nkäsiteltäväksi. Päätös tuli kaikin puolin suosiollinen. Francisco\nPizarro nimitettiin Perun maaherraksi, Almagro Tumbezin komentajaksi\nja Luque Tumbezin piispaksi. Ruiz taas Etelämeren yliluotsiksi. Heidän\npiti kunkin saada Perun tuloista runsaat vuosipalkat. Ne kaksitoista\nuskollista miestä, jotka olivat jääneet Pizarron keralla Gorgona\nsaareen, korotettiin kaikki hidalgoiksi, s.o. aatelisiksi. Pizarro\nsai vaakunakilven. Yritystä edistääkseen hallitus paitsi virallista\nsuojelustaan antoi ampumavaroja ja tykkejä, muut varustukset olivat\nPizarron ja hänen toveriensa hankittavat.. Pizarro samalla kokonaan\nvapautettiin Panaman maaherran käskynvallasta. Hän sai siten vihdoinkin\nvapaat kädet.\n\nMutta samalla välikirja velvotti Pizarroa hankkimaan yritykseen\nvähintäin 250 miestä, joista vain 100 saatiin ottaa siirtomaista. Ja\ntätä ehtoa hänen oli vaikea täyttää, vaikka sai apua Cortekseltakin,\njoka siihen aikaan oli Espanjassa. Peläten yrityksen tämän vuoksi\nhaaksirikkoon joutuvan hän lähti matkaan salaa San Lucarin satamasta,\nGuadalquivirin suusta, tammikuussa 1530, vaikka vajanaisin voimin.\nVähän myöhemmin lähtivät hänen veljensä Hernando, Juan, Gonzalo ja\nMartinez de Alcantara, ja kaikki yhtyivät Gomeran luona Canarian\nsaaristossa. Yhdessä purjehdittiin sitten meren poikki Panamaan.\nAlmagro ja Luque olivat kovin tyytymättömiä uuteen välikirjaan, heidän\nasemansa kun oli siinä määrätty kokonaan toisarvoiseksi. Pizarro\nsyytti Espanjan hallitusta, mutta ei voinut saada yhtiömiehiään\nvakuutetuiksi omain aikeittensa rehellisyydestä. Almagro tosin pysyi\nyrityksessä osallisena, mutta luottamus oli hävinnyt, sijaan oli\nastunut vihamielisyys, joka tuon tuostakin puhkesi ilmi, ja tämä riita\nse monen vaiheen jälkeen vihdoin tuotti kummallekin conquistadorille\nniin surkean kuoleman.\n\n\n\nKolmas retki.\n\n\nPanamasta lähdettiin tammikuussa 1531 kolmella laivalla, joissa oli 180\nmiestä ja 37 hevosta.\n\nVastaiset tuulet hidastuttivat matkaa. Nykyisen Equadorin\npohjoisrajalla mentiin maihin ja vallotettiin eräs kaupunki, josta\nsaatiin paljon kultaa, hopeaa ja smaragdeja. Viidennes saaliista\nmäärättiin kruunun osaksi, loput jaettiin retkeläisten kesken\nkunkin arvon mukaan. Panamaankin Pizarro lähetti melkoisen summan,\nhoukutellakseen enemmän väkeä. Sieltä tuli muutama kymmenkunta miestä,\nmutta enemmän tarvittiin. Pizarro lähti Guayaquilin lahdessa olevaan\nPunan saareen odottamaan lisää väkeä. Punan asukkaitten kanssa elettiin\nensinnä hyvässä sovussa, kunnes vastapäätä mannerrannalla olevan\nTumbezin asukkaat, jotka elivät Punalaisten kanssa riidassa, saivat\nPizarron uskotelluksi, että nämä aikoivat hyökätä hänen kimppuunsa ja\ntuhota kaikki Espanjalaiset. Samoin kuin Cortes Cholulassa Pizarrokin\npäätti ennättää ennen. Punan päälliköt vangittiin ja mestattiin.\nVäestö siitä raivostuneena teki suuren hyökkäyksen, mutta voitettiin.\nPian tämän jälkeen saapui 100 miestä lisäväkeä, jotka oli pestannut\netevä ritari Hernando de Soto, ihastuneena Panamaan lähetetyistä\nsmaragdeista. Vahvistunein voimin Pizarro lähti Tumbeziin. Tämä\nkaupunki olisi nyt luultavasti ryöstetty, sillä seikkailijain\nkullannälkä kiihtyi yhä enemmän, kuta enemmän aika kului, mutta se\noli sillä välin aarteensa menettänyt, kurakan selityksen mukaan Punan\nraakalaisheimojen hyökkäyksen kautta. Tähän ei kuitenkaan ollut\nehdottomasti luottamista, sillä Tumbezilaiset näyttivät lähteneen\nEspanjalaisia pakoon ja kuultuaan heidän ryöväyksistään pohjoisempana\nehkä olivat vieneet aarteensa kätköön. Osa palasi takaisin Pizarron\nrauhottavien vakuutuksien jälkeen. Heiltä kysyttiin, mikä oli tullut\nAlonso de Molinan ja toisen heidän luokseen jääneen ritarin kohtaloksi,\nmutta vastaukset olivat vältteleviä. Toiset sanoivat heidän kuolleen\ntarttuvaan tautiin, toiset saaneen surmansa, kun olivat ahdistaneet\nintianien naisia. Sen parempaa tietoa ei heidän kohtalostaan\nmilloinkaan saatu.\n\n\n\nSan Miguel.\n\n\nVaikka muutamia espanjalaisia murhattiin Tumbeziin maihin noustaessa,\nniin ei Pizarro kuitenkaan kostanut, koska hän älysi lempeyden\nvälttämättömäksi, niin kauan kuin hänen voimansa olivat niin vähäiset.\nHän ylläpiti sen vuoksi toistaiseksi ankaraa mieskuria. Peläten enemmän\nodotuksen vain lisäävän joukkonsa tyytymättömyyttä hän lähti kulkemaan\nmaisin etelää kohti. Matkalla hän kaikkialla valtasi maan Espanjan\nkruunun nimeen. Väestö, joka ei tuota muodollisuutta käsittänyt,\nsalli sen tapahtua. Tangararan laaksoon, nykyisen Perun pohjoisosaan,\nperustettiin San Miguel siirtokunta, tukikohdaksi vastaisille toimille.\nSiirtokunta vähän myöhemmin muutettiin terveellisempään paikkaan Piuran\nlaaksoon, joka oli parisataa kilometriä Tumbezista eteläänpäin. Uuteen\nkaupunkiin rakennettiin kivestä taloja, yleisiä rakennuksia ja muurit\nja asetettiin virkamiehet ikäänkuin espanjalaiseen kaupunkiin ainakin.\nKaupungin espanjalaisille jaettiin ympäristöstä maita ja maaorjia\ntavallisen repartimiento-järjestelmän mukaan; mutta aluksi kohdeltiin\nväestöä paljon paremmin kuin olisi Panaman verikoiralta odottanut.\nPizarro oli viisas, vaikka sydämetön.\n\nPizarro sai tällä retkellä yhä paremman käsityksen sekä maasta\nitsestään että sen valtiollisista oloista, ja saattoi sen mukaan\ntoimensa suunnitella. Hän kuuli Atahualpan ja Huascarin välisen\nriidan ja saattoi käyttää sitä hyväkseen. Huayna-Capak nimisen\nvallottaja-inkan molempain poikain, Atahualpan ja Huascarin välillä\noli syntynyt verinen veljessota. Alussa he tosin olivat sovussa\nhallinneet kumpikin valtakuntaansa, edellinen Quitossa, jälkimäinen\nCuzcossa, mutta sopu rikkui, kun kunnianhimoinen ja sotainen Atahualpa\noli anastanut Guayaquilin lahden rannalla olevan Tumibamban. Monessa\ntappelussa voitettuaan veljensä Atahualpa lopulta sai hänet lähellä\nCuzcoa vangiksi. Huascarin perhe oli Atahualpan toimesta melkein\nsukupuuttoon hävitetty. Tämä kaikki oli tapahtunut vähää ennen Pizarron\ntuloa; Atahualpa oleskeli nyt paraillaan sotajoukkonsa keralla\nCajamarcassa, kymmenkunnan päivämatkan päässä San Miguelista. Pizarro\nolisi mielellään odottanut Panamasta apua, mutta pelkäsi viivytyksen\nkautta miestensä mielialan masentuvan. Saatuaan San Miguelin asiat\njärjestykseen hän jätti sinne jonkun verran puolustusväkeä ja\nvarustautui lähtemään pääjoukon keralla vuoristoon inkkaa tapaamaan.\nEnnen lähtöään hän sulatti siihen saakka anastetun kullan ja hopean\nharkoiksi, erotti kruunun viidenneksen ja lähetti loput Panamaan\nvelkojen maksuksi ja uusien tarpeitten ostamiseksi. 21 p. syyskuuta\n1532 hän lähti San Miguelista retkelleen, mukanaan 110 jalkamiestä,\n67 ratsumiestä ja muutamia harvoja pyssymiehiä. Tulkkina oli kaksi\ntumbezilaista, jotka olivat hyvin edistyneet espanjan kielen taidossa.\n\n\n\nInkat ja heidän maansa.\n\n\nLuomme seuraavassa silmäyksen siihen suureen ja edistyneeseen\nvaltakuntaan, jonka espanjalaiset seikkailijat näin olivat saavuttaneet\nja jonka he sitten vähäisillä voimilla vallottivat ja alistivat.\n\nInkkain vanha valtakunta ulottui laajimmillaan ollessaan pitkin Audein\nvuorimaita ja Tyynen meren rantoja nykyisestä Columbiasta Chileen\nsaakka. Tämä laaja alue on luontonsa puolesta maapallon omituisimipia.\nVaikka se onkin melkein kokonaan kuumassa vyöhykkeessä, niin käsittää\nse kuitenkin tavallaan kaikki ilmastot, ilmastovyöhykkeet vain eivät\nole pohjois-etelä-suunnassa, vaan niitten lauhtuminen kuumasta kylmään\ntapahtuu alaalta ylöspäin. Toiset maakunnat ovat erinomaisen kosteita\nja hedelmällisiä, täynnään laajoja aarniometsiä, joihin raivaus\nei ole vieläkään voinut tunkeutua. Nämä ovat Andien itäpuolella,\nmerenrannikko enimmäkseen on kuivaa, erämaanluontoista ja viljelykselle\nvastahakoista ilman keinotekoista kastelua. Kuta korkeammalle noustaan,\nsitä enemmän ilmanala viilenee, vaikkapa aurinko vuoden umpeensa\nkaartuukin melkein suoraan keskitaivaan poikki. Tuhannen, parin metrin\nkorkeudessa on maita niin viehättävän leutoja ja suotuisia, että tuskin\nmissään tapaa kautta vuoden tasaisempaa ja mieluisempaa ilmanalaa.\nMutta kun noustaan siitä, niin tullaan laajoille ylänkömaille, jotka\novat niin korkealla, että niiden ilmanalaa täytyy sanoa viileäksi,\nvaikka ne ovat päiväntasaajan alla. Puurajan yläpuolella ovat vihdoin\nparamo-maisemat. joissa ei koskaan ole niin lämmintä kuin esim.\nSuomessa kesällä, eikä taas koskaan niin pakkastakaan kuin meillä\ntalvella; kesälämmön karkottaa korkeus, talvipakkasen auringon korkea\nasema taivaalla. Siellä vallitsee, ottaaksemme vertauksen oman maamme\nilmanalasta, ainainen kevätkesä raesateineen, lumiräntineen, mutta\nmyös päiväpaisteineen ja suline maineen. Vuoden umpeensa pysyy sää ja\nlämpö melkein samanlaisena. Metsät eivät menesty enää; paramoilla on\noma omituinen kasvullisuutensa, jonka lajit ovat kaikissa matkustajissa\nherättäneet ihmettelyä haaveellisten muotojensa kautta. Andien\nreunaselänteitten väliset ylätasangot, punot, jotka ovat leveimmät\nEtelä-Perussa ja Boliviassa, ovat kaikki joko viileän lauhkeita taikka\naivan paramo-luontoisia maita.\n\nSamoin kuin Mexicossa vallitsi siis Perussakin päiväntasaajan\nalaisuudesta huolimatta laajoilla aloilla semmoinen ilmaston\nlauhkeus, jossa korkeammat sivistykset paraiten menestyvät. Korkealla\nvuoriylängöillä olikin Perulaisten vanha kansallinen pääkaupunki Cuzco,\ns.o. »maan keskusta», ylängöllä suuri Titicaca järvi, itärannallaan\nkorkeat alppimaisemat, itsekin 3854 metriä merta korkeammalla. Mutta\nkun sieltä mennään vuoriston poikki itää kohti, niin tullaan alaviin\ntiheisiin aarniometsiin, joihin tuskin vieläkään ihminen on voinut\ntunkeutua.\n\nNäiden ylänköjen intianisivistyksen perustajat näyttävät tulleen\nmerenrannikolta, mutta vasta ylämaassa kehittyneen. He puhuivat,\nhistorian valon heihin sattuessa, kahta sukulaista kieltä, aymaraa\nja quechuaa (ketshuaa). Aymarain kantamaa oli Titicaca järven\nseuduilla, heidän kansallinen pyhättönsäkin järven saaressa. Titicacan\nläheisyydessä ovat maan vanhimpien rakennuksien rauniot.\n\nEspanjalaisten maahan tullessa oli Aymarain täytynyt alistua sotaisten\nquechuain alle, joitten vallan keskusta Cuzco oli. Quechuat, joitten\nhallitsijoita nimitettiin inkoiksi, lienevät perustaneet valtakuntansa\nvuoden 1000 vaiheilla j.Kr.\n\nInkkain vanhempi historia on tarujen verhossa. Varmempia tietoja\non vasta niiltä ajoilta, jotka kuluivat lähinnä espanjalaisen\nvallotuksen edellä. Huayna-Capak niminen suuri vallottaja hallitsi\nmaata vv. 1475—1525 ja hänen aikanaan valtakunta levisi varsinkin\npohjoista kohti. Mutta juuri siltä puolelta, jossa valtakunta vielä\noli löyhin, alkoivat Espanjalaiset hyökkäyksensä. Perussa sen vuoksi\nkävi samalla tavalla kuin Mexicossakin: vallottajat saivat alun\npitäen kannatusta niiltä alistetuilta kansoilta, jotka olivat inkkain\nikeeseen tyytymättömiä. Pizarron yritystä lisäksi suosi Huayna-Capakin\nmolempain poikain Huascarin ja Atahualpan riitaantuminen, josta edellä\nkerrottiin. Atahualpa oli vallotetun Quiton ruhtinattaren poika ja\narvossa alempi Huascaria, joka oli puhdasta inkka-sukua. Hän oli siitä\nhuolimatta saanut kootuksi melkoisen puoluekunnan ja oli voitokkaasti\ntaistellut veljeään vastaan. Espanjalaisten saapuessa riita oli\njuuri ratkaistu. Atahualpa, joka oli paluumatkalla sotaretkeltään,\noli Huascarin vangiksi saatuaan päässyt koko inkka-valtakunnan\nhallitsijaksi.\n\nInkat olivat kansan käsityksen mukaan auringon poikia ja jumalallista\nsukua, jonka vuoksi heidän tuli saada jumalallista kunnioitustakin.\nHeillä oli kaikkialla maassa linnoja ja palatseja, varsinkin molemmissa\npääkaupungeissa. Cuzcon palatsi oli 350 askelta pitkä, kokonaan katettu\nkultalaatoilla, runsaasti koristeltu ja suurien puutarhain keskellä.\nInkat pukeutuivat komeihin, värikkäihin pukuihin, jotka oli kudottu\nhienoimmasta villasta ja runsaasti koristettu kullalla ja jalokivillä.\nArvon merkkinä oli punainen päähine ja sulkatöyhtö. Uskonto kohdistui\netupäässä auringon palvelukseen. Maassa oli paljon auringolle\npyhitettyjä temppeleitä, joissa oli kultaisia epäjumalankuvia.\nPalveltiin myös tähtiä ja luonnon-ilmiöitä, kuten vuoria, kallioita,\nlähteitä ja jokia. Inkkain luultiin pääsevän kuolemansa jälkeen\njumalten joukkoon. Inkan jälkeen olivat papit suurimmassa arvossa\nja ylimäinen pappi oli kuninkaallisen suvun jäsen. Pappien elämä\noli tarkoilla säädöksillä määrätty, heidän täytyi usein paastota\nja kurittaa ruumistaan. Auringon immet, jotka olivat luostareissa\nankarasti erotettuina maailmasta, hoitivat pyhää tulta niinkuin Vestan\nneitoset Roomassa. Uhrit eivät olleet niin verisiä kuin Mexicossa,\nmutta Perussakin kuitenkin tapahtui, että joskus uhrattiin poikia;\nnäiden rinta samoin kuin Mexicossa viillettiin auki kiviveitsellä ja\nsydän reväistiin jumalille.\n\nYlimystöön kuuluivat etupäässä kuninkaallisen suvun jäsenet ja\nheidän heimolaisensa, joita oli paljon kautta maan; tällä ylimystön\nylimystöllä oli oma pukunsa, jota muut eivät saaneet käyttää, paljon\netuoikeuksia, kuten yksinoikeus kaikkiin korkeimpiin virkoihin, ynnä\nkaikenlaisia muita etuja. Alempaan ylimystöön kuuluivat voitettujen\nkansojen ruhtinaat ja heidän sukukuntansa.\n\nYhteiskunnalliset olot olivat omituinen yhdistelmä yksinvaltiutta ja\nsosialistista ihannevaltiota. Ammatti kulki perheissä perintönä isältä\npojalle. Elämänlaatu ja vaatteus olivat laeilla tarkkaan säädetyt.\nEi kukaan voinut rikastua, mutta ei kukaan lopen köyhtyäkään. Kansan\ntäytyi viljellä kaikki maa, sekä kuninkaan maa, temppelimaa että\nvaltionmaa. Valtionmaa jaettiin joka vuosi uudelleen perheitten\nja kuntien suuruuden mukaan ja tuloista sai jokainen perhe, mitä\nse elääkseen tarvitsi. Perulaiset olivat Aztekkeja edullisemmassa\nasemassa sen puolesta, että heillä oli arvokas kotieläin, laama,\nmutta laamakarjat olivat kaikki hallitsijan omaisuutta. Viljasadosta\nsai jokainen perhe osansa, niin paljon kuin arvioitiin vaatteitten\nvalmistamiseen kuluvan. Samoin oli kaikki kulta ja hopea julistettu\nvaltion omaisuudeksi ja niitä käytettiin melkein yksinomaan temppelien\nja palatsien koristamiseen. Paitsi villasta kudottiin kankaita myös\npuuvillasta ja muista kasviksista. Miehet käyttivät lyhyttä takkia,\njonka väri joka maakunnassa oli laissa määrätty, naisten pukuna oli\npitkä mekko, pääside ja lötöt.\n\nMaanviljelys oli etevä. Maa lannotettiin linnun lannalla eli guanolla,\nmäkien rinteille vainiot rakennettiin penkereihin ja niille johdettiin\nvettä kastelua varten. Viljelyskasveja olivat quinoahirssi, maissi,\nperuna, bananit ja agave. Hermojen kiihottamiseksi pureskeltiin\nkoka-pensaan lehtiä; tupakka, jota nuuskattiin, vaan ei poltettu, oli\narvossa rohtona. Pumpulia viljeltiin varsinkin niissä lämpöisissä\nsyvissä laaksoissa, jotka siellä täällä vakoilevat viileitä ylänköjä.\n\nKaikenlainen ammattiteollisuus oli melko hyvin edistynyt. Rautaa ei\ntunnettu, mutta muista metalleista, kuten pronssista ja kuparista,\nvalmistettiin taidokkaita aseita ja esineitä. Kullasta muotoiltiin\nkuvapatsaita, jopa ihmisen kokoisia, kiillotetusta metallista\nvalmistettiin peilejä ja polttolinssejäkin. Kankaitten kuosit olivat\naistikkaat ja värisovittelu sulava. Jonkinmoinen gobelinienkin\nvalmistus oli Perussa tunnettu.\n\nRakennukset olivat erilaisia sen mukaan, mikä seudun ilmanala oli.\nSateettomassa rantavyöhykkeessä talot olivat ilmakuivista tiilistä\nja katto laaka. Vuoristossa taas olivat seinät kivestä, katto\nruohoista. Rakennukset olivat yleensä vain yhdenkertaisia; taajain\nmaanjäristyksien vuoksi olisivat monenkertaiset rakennukset olleet\nvaaralliset. Akkunoita ei ollut ensinkään, valoa ei tullut muualta kuin\novesta. Suurempien kylien ja kaupunkien ympärillä oli muurit, joitten\nportit yöksi suljettiin. Sacsahuamanin suuri linna oli ympäröity\nkolmella vankalla kivimuurilla. Suuret yleiset rakennukset ja palatsit\nolivat vakavaa, yksitoikkoista mallia, pylväitä ei käytetty, veistoksia\noli runsaasti, vaikka ne olivatkin karkeita ja jäykkiä. Mutta kivien\ntahoilussa ja yhteen liittämisessä Perulaiset olivat verrattomia\nmestareita.\n\nVielä huomattavampia kuin rakennukset olivat ne suurenmoiset vesijohdot\nja tiet, joita kulki kautta maan, tiet yhtyen pääkaupunkiin. Se tie,\njoka kulki Cuzcosta Quitoon ja Pastoon, oli 135 penikulmaa pitkä\nja 15-25 jalkaa leveä, hakatuista laakista rakettu, kahden puolen\npuistokujat. Rotkoja oli täytetty, kallioita murrettu pois ja toisin\npaikoin rakennettu pitkiä portaita. Teillä kun ei käytetty vaunuja,\nvaan kuormat vietiin laamain selässä, niin eivät portaat liikettä\nhaitanneet; espanjalaisten hevosten kuitenkin oli sangen vaikea\nniihin tottua. Vuoripurojen ja rotkojen poikki oli sillat, missä\nkivistä, missä puusta, missä köysien kannattamat. Matkat oli usein\npenikulmapatsailla merkitty. Määrättyjen välien päässä oli majatalot\ninkkoja ja heidän seurueitaan varten. Nämä tiet saivat Hernando\nPizarron, vallottajan veljen, ihastuksissaan huudahtamaan, ettei koko\nkristikunnassa ollut yhtä oivallisia; se ehkä siihen aikaan pitikin\npaikkansa. Alexander v. Humboldt niistä lausuu: »Jäännökset, mitä olen\nnähnyt Roomalaisten teistä Espanjassa, Italiassa ja Etelä-Ranskassa,\neivät voittaneet vanhain Perulaisten teitä, vaikka viimeksi mainitut\nmittauksieni mukaan olivat lähes 4000 metrin korkeudessa.» Samoin kuin\nMexicossa kantoivat Perussakin nopeat pika-airuet näillä teillä inkkain\nviestejä, niin että hallitsija sai mitä pikimmin tiedon kaikesta. mitä\nhänen valtakunnassaan tapahtui.\n\nKirjotustaitoa tällä kansalla ei ollut, siinä suhteessa se oli jäljellä\nMexicon ja Keski-Amerikan kansoista. Mutta sillä oli eräs omituinen\nmerkitsemistapa, joka rajotetussa määrässä toimitti kirjotuksen\ntehtävää. Perulaiset sitoivat solmuja, kun tahtoivat merkitä jonkun\nasian muistoon, taikka lähettää käskyn tai tiedon. Otettiin kimppu\nvillaisia erivärisiä rihmoja ja näitä solmittiin yhteen, niin\nettä solmuilla ja niitten keskinäisillä yhteyksillä ja suhteilla\noli määrätty merkityksensä. Rihmojen pituudella ja vahvuudella,\nsolmiamistavalla, väreillä ja väriyhtymillä niinikään oli kullakin eri\nmerkityksensä. Valkoinen esim. merkitsi rauhaa taikka hopeata, punainen\nsotaa taikka sotilaita, keltainen kultaa, viheriäinen maissia. Joskus\nsaattoi moinen solmukimppu painaa puolen sentneriä ja sisältää paljon\nasioita.\n\nSotalaitos oli yhtä tarkkaan järjestetty kuin yhteiskunnallinenkin\nelämä. Aseina käytettiin vaskinuijia ja pronssitapparoita. nuolet\nja keihäät olivat kuparilla terästetyt. Linkoojat olivat erityinen\naselaji. Ruumiin suojana käytettiin puuvillapanssareita ja puuvillalla\ntäytettyjä puukypärejä, joita ylimykset koristivat jaloilla metalleilla\nja jalokivillä. Torvilla toitotettiin. rummuilla päristettiin.\nRetkellä ollessaan sotajoukot asuivat puuvillakankaasta tehdyissä\nteltoissa. Etujoukossa taistelivat linkoojat, keskellä nuijamiehet ja\ntapparamiehet. Suurissa sodissa kuului sotajoukkoon parikinsataatuhatta\nmiestä.\n\nPerinpohjaisemmin kuin missään muualla Espanjalaiset Perussa hävittivät\nmaan vanhan kultuurin. Sen vuoksi siitä on jäänyt kovin vähän jäljelle,\ntuskin muuta kuin mitä haudoissa on säilynyt. Mutta haudoistakin on\nkaikki arvokkaimmat esineet viety, sillä ahnaat vallottajat etsivät\nnekin, lisätäkseen saalista, jota varten he olivat tulleet. Cuzcon\ntemppeleissä istuivat inkkain muumiot kultaisilla tuoleilla, kulta ja\nkoristeet ryöstettiin, ja ylimysten kiviset haudatkin murrettiin auki\narvoesineiden haussa.\n\nSiellä täällä on kuitenkin säilynyt laajoja hautausmaita, ja näitä\non nykyaikoina tieteen hyväksi tutkittu. Laajin, mitä tunnetaan, on\nAnconin kalmakenttä lähellä Limaa, autiolla merenrannikolla. Tapana\noli haudata vainajan keralla kaikenlaisia esineitä, joita hän oli\neläessään käyttänyt, aseita, koristeita, kirjailtuja saviastioita,\nkutomavälineitä ja kankaita ja lapsenlelujakin. Kalmistoista tutkitaan\nnykyisin parhaalla menestyksellä vanhan inkka-kansan kultuuria ja\nelämänkäsitystä. Kuta enemmän niihin tutustutaan, sitä enemmän on syytä\nvalittaa, että tämä niin kauniiseen alkuun päässyt sivistys tuhoutui.\n\n\n\nPizarron retki Cajamarcaan.\n\n\nSan Miguelista lähdettyään Pizarro joukkoineen aluksi kulki tasaista\nmaata, jonka poikki Andeilta laskevat joet virtasivat mereen. Tavattiin\nvaltavia metsiä, tavattiin karuja jyrkkiä harjanteita, jotka näyttivät\nAndien uloimmilta sivuhaaroilta, ja siellä täällä erinomaisen\nherttaisia jokilaaksoja. Vaikkapa maan yleinen luonne olikin kuivaa,\nniin olivat kuitenkin jokilaaksot hyvin viljellyt. [Jotenkin San\nMiguelin kaupungin kohdalle saakka virtaa Etelä-Amerikan länsirannikkoa\nseuraten etelästä tuleva kylmä merivirtaus, jolla on mitä suurin\nvaikutus sekä Chilen että Perun ilmastoon. Se jäähdyttää alavien\nrantaseutujenkin ilmaston paljon viileämmäksi kuin muualla tropikissa\n(Limassa on lämpöisimmän kuukauden keskilämpö vain 23° C), mutta\nsamalla kuivemmaksikin.] Asukkaat olivat kanavilla ja ojilla johtaneet\njokiveden tekomailleen, niin että ne rehottivat kuin puutarha. Ilma oli\ntäynnään sulotuoksuja ja joka puolella näkyi keltaisia viljavainioita,\nvihantia niittyjä ja hedelmäpuistoja outoine, ei Europassa nähtyine\nhedelmineen. Väestö kaikkialla otti heidät vastaan luottavalla\nvieraanvaraisuudella. Useimmissa kylissä ja jokaisessa kaupungissa\noli linna taikka majatalo, jossa inkka matkoillaan majaili, ja niihin\nEspanjalaiset nyt säännöllisesti poikkesivat.\n\nKun oli kuljettu niin kauas, ettei Pizarron mielestä Atahualpan\nleiriin enää pitänyt olla kovin pitkä matka, niin hän lähetti Soton\ntiedusteluretkelle. Viikon poissa viivyttyään Soto palasi ja hänen\nmukanaan oli seurueineen Atahualpan lähettiläs, joka toi inkalta\ntervehdyksen ja lahjoja. Lahjat olivat kaksi linnan muotoista\nkiviruukkua, muutamia oivia kullalla ja hopealla kirjailtuja\nvillakankaita ja kuivattua, omituisella tavalla maustettua hanhenlihaa,\njota Perun ylimykset pölyksi jauhettuna käyttivät hajuaineena.\nAtahualpa oli arvatenkin jo aikoja sitten saanut tiedon vieraittensa\ntulosta: nyt hän kutsui heitä käymään luonansa vuoristossa. Pizarro\nantoi palaavan lähettilään mukaan vastalahjaksi punaisen verkalakin,\nmuutamia halpoja kiiltäviä lasihelyjä ja muuta rihkamaa, jota hän\noli sitä varten Castiliasta mukaan ottanut. Hän pyysi lähettilästä\nsanomaan inkalle, että valkoiset miehet olivat mahtavan, kaukana meren\ntakana asuvan ruhtinaan lähettämät, että he olivat kuulleet paljon\nAtahualpan voitoista ja nyt olivat tulleet hänelle tarjoamaan apuaan\nhänen vihollisiaan vastaan, ja että he viipymättä aikoivat lähteä hänen\nluokseen.\n\nPizarro lähtikin suorinta tietä Cajamarcaan, lähetettyään sitä\nennen San Migueliin tiedon aikeistaan ynnä inkan lahjat, jotka\nsitten työtaitonsa kautta herättivät Castiliassa suurta huomiota.\nVillakankaita koruompeluksineen pidettiin silkin veroisina. Ne olivat\nerinomaisen hienoa vikunjan villaa, joka silloin vielä oli Europassa\ntuntematonta.\n\nMatka kävi vielä jonkun aikaa etelää kohti, ennenkuin noustiin\nvuoristoon. Pizarro sai kuulla asukkailta, että Atahualpalla oli\nainakin 50,000 miestä koolla; hänen leirissään olivat enimmäkseen\nrannikonkin soturit. Pizarro sai erään intianin lähtemään Atahualpan\nluo sanaa viemään, vaikka semmoinen toimi oli useimpien mielestä\ntuntunut liian vaaralliselta. Lähettilään piti muun muassa inkalle\nvakuuttaa, että Espanjalaiset olivat hyvin kohdelleet hänen\nalamaisiaan, kaikkialla missä olivat liikkuneet. Sitä paitsi hänen\npiti vakoilla, oliko inkalla vihamielisiä aikeita heitä vastaan. Tämän\njälkeen matkaa jatkettiin ja saavuttiin kolmen päivän kuluttua Andien\njuurelle. Olisi voitu seurata Cuzcoon vievää valtatietä, joka oli niin\nleveä, että sillä olisi voinut ajaa rinnan kaksilla vaunuilla, mutta\nPizarro ei pitänyt sitä viisaana, koska Atahualpa olisi voinut selittää\nsen peloksi; hän päätti kulkea Andien poikki suoraan Cajamarcaan.\n\nHän jakoi joukkonsa kahteen osastoon, johti itse edellä kulkevaa ja\nkäski veljeänsä Hernandoa toisen osaston keralla odottamaan, kunnes\nsaisi sanan. Tie kierteli valtavien vuorien rinteitä ja oli toisin\npaikoin niin jyrkkä, että hevoset olivat talutettavat suitsista;\ntoisin paikoin se oli niin kapeata, ettei ollut varaa astua yhtäkään\naskelta syrjään, ja kaarteli satoja metrejä syvien kuilujen partaita.\nPienelläkin joukolla olisi tätä tietä ollut helppo puolustaa, jos\nAtahualpa olisi aikonut estää Pizarroa pääsemästä vuoriston poikki.\nMutta sotaväkeä ei näkynyt missään ja pahimmille paikoille rakennetut\nlinnotuksetkin olivat autioina; Francisco Pizarro sen todettuaan\nkäski veljeänsä kiiruumman kautta perässä tulemaan. Ilmat muuttuivat\nkorkeammalla vuoristossa hyvin kylmiksi ja rannikon lämmöstä tullen\nsekä ihmiset että eläimet kärsivät vilusta kahta enemmän. Solista\nsaavuttiin vihdoin karulle korkealle ylängölle, ja siellä Pizarro\npäätti odottaa jälkijoukkoaan. Tehtiin tulet, teltat pystytettiin ja\nasetuttiin joksikin aikaa lepäämään.\n\nTäällä kohtasi retkikunnan uusi Atahualpan lähettiläs, joka toi\nlahjaksi kymmenen laamaa ja tiedusteli, milloin Espanjalaiset\nsaapuisivat Cajamarcaan, jotta inkka voisi ryhtyä tarpeellisiin\nvalmistuksiin. Inkka muka oli pienen joukon keralla lähellä Cajamarcaa\nhuvilassa, jonka luona oli kuumia lähteitä ja jossa inkkain oli\nvanhastaan tapana käydä kylpemässä. Jälkijoukkoaan odottamatta Pizarro\nlähti jälleen liikkeelle. Kun oli päästy sille kohdalle, josta tie\nalkoi laskea Cajamarcaan, niin tuli jälleen Atahualpan lähettiläs, joka\ntoi samanlaisen lahjan. Se oli sama ylimys, joka oli ensimäisenä käynyt\nEspanjalaisten luona; hänellä oli nyt kerallaan vielä loistavampi\nseurue ja hän joi »tshitshaa», käynyttä maissijuomaa, kultapikareista,\njoita palvelijat kantoivat ja espanjalaiset katselivat kiiluvin\nsilmin. Häntä kohdeltiin suurella kunnioituksella, mutta samalla\npalasi inkan luota se intiani, jonka Pizarro oli lähettilääkseen\nlähettänyt, ja suuttui kovasti näistä kunnianosotuksista, koska häntä\noli inkan hovissa kohdeltu niin huonosti, ettei edes puheille laskettu.\nVähältä oli ollut, ettei hän seuralaisineen henkeään menettänyt;\nsopimatonta oli siis kohdella kunnianosotuksilla tätä koiraa.\nMolempien lähettilästen tiedot olivat ristiriitaiset; Atahualpan\nlähettiläs vakuutti inkan ystävällisyyttä ja sanoi hänellä olevan\nvain vähän sotaväkeä luonaan, Pizarron oma lähettiläs sitä vastoin\nväitti Atahualpalla olevan vihamielisiä aikeita, paljon sotaväkeä ja\nlinnotetun leirin.\n\nPizarro tosin epäili inkan vakuutuksia, mutta oli kuitenkin\nuskovinaan hänen lähettilästään ja lupasi kiiruumman kautta saapua\nhänen luokseen. Alas laskeutuminen vuoristosta Cajamarcan laaksoon\noli melkein yhtä vaikeata kuin nousu, mutta seitsemäntenä päivänä\nsiitä, kun oli vuoristoon lähdetty, laakso tuli näkyviin. Se oli\nheidän edessään kaikkine viljelyksineen kuin kirjava matto, mitä\nvaikuttavimpana vastakohtana Andien jylhille vuorenseinämille. Väestö\noli vielä sivistyneempää kuin rannikolla, sen vaatteet ja huoneustot\nolivat puhtaat, viljelys mitä huolellisinta. Cajamarcan pieni\nkaupunki loisti aivan heidän allaan, inkan käskystä asukkaittensa\nautioksi hylkäämänä, että Espanjalaiset saisivat siinä mielensä\nmukaiset asunnot. Etäämpää näkyi laaksosta Pultamarcan rikkilähteistä\nhöyrypilviä ja siellä oli inkan kylpylaitos. Mutta ikävämpi yllätys\noli toinen valkoinen pilvi, joka näkyi laakson rinteellä — Atahualpan\narmeijan leiri lukemattomine telttoineen, joita oli monta virstaa\nlaajalla alalla kuin lumihiutaleita. »Me kaikki hämmästyimme», kertoo\nmuuan vallottajista, »nähdessämme intianit niin ylpeän ryhdikkäinä!\nIntiassa emme koskaan nähneet niin paljon hyvin laitettuja telttoja.\nNäkö synnytti jonkinlaista säikähdystä, jopa pelkoa urheimmissakin\nmiehissä. Mutta oli liian myöhää palata takaisin, taikka edes osottaa\nvähintä heikkouttakaan, koska meidän joukkoomme kuuluvat intianit\nsilloin olisivat olleet ensimäiset meitä vastaan nousemaan. Kun\nsiis olimme levollisesti asemaa tarkastaneet, niin valmistauduimme\nmarssimaan Cajamarcaan niin rohkeina ja ryhdikkäinä kuin suinkin.»\nPizarro jakoi joukkonsa kolmeen osastoon ja marssi rinnettä täydessä\ntaistelujärjestyksessä pientä intianilaista kaupunkia kohti. Se oli\ntäydelleen- autiona.\n\nVaikka oli jo iltapäivä ja satoi rakeita, — Cajamarcan laakso on\n2860 metriä yli meren. — niin päätti Pizarro kuitenkin jo samana\npäivänä lähettää inkalle airuen, Hernando de Soton, viidentoista\nratsumiehen kanssa. Soton lähdettyä hän lähetti vielä veljensä\nHernandon kahdenkymmenen ratsumiehen keralla siltä varalta, että ehkä\nyritettäisiin väkivaltaa. Kaupungista kulki niityn poikki kova valtatie\ninkan leiriin. Täyttä laukkaa ratsastivat molemmat osastot perulaista\nleiriä kohti, joka oli loivaan viettävällä rinteellä. Sotilaat olivat\npistäneet keihäänsä telttainsa edustalle pystyyn ja katselivat\nsanattomalla ihmetyksellä valkoisia ratsumiehiä, jotka kalskavin\nasein ja raikuvin torvin kiitivät leiriä kohti kuin tuulen siivillä.\nLeirin edustalla oli leveä matala joki, jonka poikki oli puusilta;\nEspanjalaiset, peläten sillan heikkoutta, kaalasivat joen poikki,\nsillan vartijaväen koettamatta sitä estää. Inkan huvilan tapainen\nasumus oli avoimen pihan keskellä, jonka ympäri kulki pylväskäytävä ja\ntakana oli puisto. Muurit olivat verhotut loistavalla monivärisellä\nrapauksella ja huvilan edustalla oli suuri kiviallas, johon vesijohdot\ntoivat kuumaa ja kylmää vettä. Inkan seurueeseen kuului suuri joukko\nylimyksiä, komeihin vaatteihin puettuja, ynnä hovin naisia. Atahualpan\npuku oli yksinkertaisempi kuin muitten, mutta hänet oli helppo tuntea\npunaisesta »borlasta», eräänlaisesta ripsuvyöstä, joka oli kiedottu\npään ympäri, niin että ripsut riippuivat silmäkulmille; se oli inkkain\nhallitsijamerkki.\n\nEspanjalaiset katselivat tarkkaavasti ruhtinasta, jonka julmuudesta ja\nkavaluudesta he olivat paljon kuulleet; hän istui matalalla tuolilla,\nkasvot jäykkinä ja ilmeettöminä, niin että niistä oli mahdoton tehdä\nmitään johtopäätöstä. Hernando Pizarro ja Soto ratsastivat kolmen\nmiehen keralla hitaasti inkan eteen, ja Pizarro kunnioittavasti\nkumartaen, vaikka hevosen selässä pysyen, sanoi tulleensa veljensä\npuolesta ilmottamaan tämän saapumisesta Cajamarcaan. Hän kertoi\nEspanjalaisten olevan mahtavan merentakaisen kuninkaan alamaisia,\njotka Atahualpan suurista voitoista kuultuaan olivat tulleet hänelle\npalvelustaan tarjoamaan ja opettamaan hänelle oikeata uskoa; samalla\nhän kehotti Atahualpaa tulemaan Cajamarcaan veljensä luo vierailulle.\nInkka ei vastannut sanaakaan tähän puheeseen, jonka hänelle\nintianitulkki käänsi. Hän istui hiljaa, kasvot maahan luotuina: eräs\nhänen seurueeseensa kuuluvista ylimyksistä vain sanoi: »Se on hyvä.»\nMutta Hernando Pizarro pyysi inkkaa itseään ilmottamaan, mitä hän\noli päättänyt. Atahualpa silloin, hieman hymyillen, virkki: »Sanokaa\npäälliköllenne, että pidän paastoa, joka huomenna päättyy. Tulen\nsilloin hänen luokseen yhden päällikön keralla. Minun tulooni saakka\nhän asukoon torin varrella olevissa julkisissa rakennuksissa, mutta\nei toisissa, ennenkuin olen antanut käskyn, mitä on tehtävä.» Sotolla\noli paras hevonen ja hän ehkä oli paras ratsastajakin. Huomatessaan\nAtahualpan tarkkaan katselevan korskuvaa ratsua hän karahutti täyteen\nlaukkaan ja ratsasti pihamaalla kehiä ja käännöksiä, näytellen\nkaikkia parhaita temppujaan, pysäyttäen sitten ratsun inkan eteen\nniin äkkiä, että se melkein nousi kahdelle jalalle ja vähän vaahtoa\nlensi Atahualpan vaatteille. Inkka kuitenkin pysyi jäykkänä kuin kivi.\nMutta muutamat hänen sotilaistaan olivat kauhistuen tieltä väistyneet\nSoton heidän ohi ratsastaessa: nämä heikkoutensa vuoksi Atahualpan\nkäskystä samana iltana telotettiin. Espanjalaisille sitten tarjottiin\nvirvotuksia, mutta he eivät huolineet, koska eivät tahtoneet hevosen\nselästä alas laskea. Tshitshaolutta he kuitenkin maistoivat; sitä\ntarjosivat tummaihoiset kaunottaret suurista kultaisista maljoista.\nPalatessaan Cajamarcaan molemmat Hernandot miehineen olivat jotenkin\nnoloja ajatellessaan inkan hovin loistavuutta ja hänen sotajoukkonsa\nsuuruutta ja heidän oman joukkonsa vähäpätöisyyttä. Sama masentunut\nmieliala valtasi kaikkikin espanjalaiset, varsinkin kun pimeän tultua\nPerulaisten leirissä näkyi tulia niin taajassa kuin tähtiä taivaalla.\nFrancisco Pizarro koetti rohkaista joukkoaan, minkä taisi. Mutta kun ei\nhänkään nähnyt muuta keinoa, niin hän päätti käyttää kavaluutta, matkia\ntaas sitä, mitä Cortes teki Mexicossa. Hän ehdotti upseereilleen, että\ninkka otettaisiin vangiksi, se muka oli ainoa pelastuksen keino. Pakoon\nei ollut yrittämistäkään, eikä myöskään mahdollista voittaa avoimessa\ntappelussa. Upseerit myönsivät tämän oikeaksi ja tuuma päätettiin\npanna toimeen seuraavana päivänä. Cajamarcan linnan katolle asetettiin\nvahtimiehiä pitämään silmällä vihollisen liikkeitä, jonka jälkeen\nkaikki lähtivät levolle.\n\n\n\nAtahualpan vangitseminen.\n\n\nSeuraavana päivänä, 16 p. marraskuuta 1532, Pizarro kokosi joukkonsa\nja teki valmistuksensa. Toria kolmella taholla suojeli matalat\nrakennukset, joista oli sille leveät portit. Näihin rakennuksiin hän\nsijotti ratsuväkensä jaettuna kahteen osastoon, joista toista johti\nHernando Pizarro, toista Soto. Jalkaväki sijotettiin eri rakennukseen,\nja itselleen Francisco Pizarro valitsi kaksikymmentä parasta miestä.\nLinnaan lähetettiin Pedro de Candia muutaman miehen ja parin tykin,\n»kenttäkäärmeen», keralla. Kaikkia käskettiin pysymään paikoillaan,\nkunnes inkka saapuisi, ja vasta merkin saatuaan hyökkäämään. Aseet\ntarkastettiin ja hevosten rintaan ripustettiin kelloja, jotta niiden\nmoikaminen sitä enemmän säikyttäisi intianeja. Sotamiehille annettiin\nrunsaasti virvotuksia, että he sitä paremmin tappelisivat. Kun tämä oli\ntapahtunut, niin pappi luki juhlallisen messun ja kaikki innostuksella\nyhtyivät laulamaan »Exurge Dominea» (»nouse, Herra, ja tuomitse oma\nasiasi»). Joukkoa olisi luullut kuolemaan käyviksi marttyyreiksi, eikä\nsuinkaan seikkailijoiksi, jotka aikoivat tehdä konnantyön, historian\nkirjavilla lehdillä vertojaan etsivän.\n\nPuolenpäivän aikaan ilmottivat vartiomiehet, että inkka oli tulossa.\nSaattokulku oli pitkä ja komea. Edellä kulki suuri liuta palvelijoita\ntietä puhdistaen. Inkka istui kantotuolissa, jota ylimykset kantoivat\nolallaan. Suurin osa hänen sotaväestään oli niitylle sijotettu ja\nsitä oli niin laajalti kuin silmä kantoi. Tuhatkunnan askeleen\npäässä kaupungista Atahualpa pysähtyi ja Pizarro ihmeekseen näki,\nettä ruvettiin 'telttoja pystyttämään; pian tulikin lähettiläs, joka\nilmotti inkan päättäneen jäädä siihen yöksi ja tulla kaupunkiin\nvasta seuraavana päivänä. Pizarro pelkäsi, että liian pitkä odotus\nmasentaisi hänen joukkonsa mieliä. hän sen vuoksi pyysi Atahualpaa\npysymään sanassaan j a saapumaan vielä samana päivänä, hänellä kun\noli kaikki varustettuna vastaanottoa varten, illallinen valmistettu.\nAtahualpa tämän kuultuaan muutti taas mielensä, lähti liikkeelle,\nilmotti ottavansa vain vähäisen osan sotaväestään mukanaan ja tulevansa\nkaupunkiin aseitta, yötä siellä ollakseen.\n\nVähää ennen auringonlaskua kuninkaallinen kulkue marssi kaupunkiin.\nEdellä kulki muutamia satoja palvelijoita tietä siistien ja laulaen\nvoitonlauluja, jotka espanjalaisten mielestä olivat kuin »helvetin\nvirsiä». Sitten seurasi muita osastoja, eriarvoisia miehiä kussakin,\nerilaisiin pukuihin puettuja. Toisilla oli loistavat puna- ja\nvalkoruudulliset vaatteet, toiset olivat puettuina aivan valkoisiin,\nja heillä oli hopeasta tai vaskesta nuijat. Henkivartijastolla ja\ninkan lähimmillä palvelijoilla oli runsaasti kirjaillut taivaansiniset\nvaatteet. Atahualpa istui kultaisella valtaistuimella, kantotuoli\noli kulta- ja hopealevyillä ja kirjavilla linnunsulilla koristettu.\nInkka itse oli nyt upeammin puettu kuin edellisenä iltana. Hänellä\noli suurista smaragdeista tehdyt kaulakäädyt. Lyhyt tukka oli helyin\nkoristettu, otsalla hänellä oli borla, jalkain alla suuri kultalaatta.\nKun etujoukko oli torille tullut, niin se aukaisi rivinsä, niin että\ninkka pääsi seurueineen esiin tulemaan. Kun neljä- tai viisituhatta\nhänen miestään oli torille kokoontunut, niin Atahualpa pysähtyi ja\nkysyi ympärillä olevilta etsivin katsein: »Missä ovat vieraat?» sillä\nEspanjalaisia ei näkynyt missään.\n\nValverde niminen dominikanimunkki, — josta sitten tehtiin Cuzcon\npiispa, — astui nyt esiin, kädessään risti ja raamattu, ja piti\nhallitsijalle pitkän puheen kristinuskon perustotuuksista, luomisesta\nja syntiinlankeemuksesta alkaen aina Kristuksen piinakuolemaan ja\njumalallisen edustusvallan siirtymiseen Pyhän Pietarin istuimelle.\nPaavi oli muka jakanut kaikki maat kristittyjen ruhtinasten kesken ja\nKaarle kuninkaalle oli annettu Uusi maailma, jotta hän kääntäisi kaikki\nkansat kristinuskoon ja kastaisi ne. Munkki pyysi inkkaa luopumaan\nväärästä uskostaan, kääntymään kristinuskoon, ainoaan autuaaksi\ntekevään, ja tunnustamaan Kaarle kuninkaan herrakseen.\n\nTämä omituinen puhe tulkittiin inkalle, mikäli intianitulkit sitä\nitsekään ymmärsivät — kolminaisuusopin tulkki esim. selitti, että\n»kristityt uskovat kolmeen jumalaan ja yhteen jumalaan, ja se tekee\nneljä» ja ainakin sen inkka selvään käsitti, että häntä kehotettiin\nluopumaan valtaistuimestaan. Säkenöivin silmin ja otsa rypyssä hän\nvastasi: »Minä en tahdo maksaa kenellekään veroa! Minä olen suurempi\nkuin kukaan hallitsija maan päällä. Teidän kuninkaanne ehkä on suuri\nruhtinas, minä en sitä epäile, nähdessäni hänen lähettäneen alamaisiaan\nnäin kauas meren taa, ja minä tahdon pitää häntä veljenäni. Mutta\npaavi varmaan on mieletön, kun lahjottelee pois maita, jotka eivät\nole hänen. Uskoani minä en tahdo muuttaa. Teidänhän Jumalanne samat\nihmiset tappoivat, jotka hän itse loi. Mutta minun jumalani vielä\nelää taivaassa», hän sanoi, laskevaa aurinkoa näyttäen, »ja katselee\nlapsiaan». Sitten hän kysyi munkilta, millä oikeudella tämä tuli\nhänelle semmoisia puhumaan. Munkki sanoi, että kaikki seisoi Jumalan\npyhässä sanassa ja ojensi hänelle raamatun. Inkka selaili sitä ja sanoi\nsitten halveksivasti: »Se ei sano mitään» ja heitti sen vihastuneena\nmaahan. Samalla hän huudahti: »Sanokaa seuralaisillenne, että heidän\ntäytyy tehdä minulle tiliä siitä, kun tällä tavalla menettelevät minun\nmaassani. Minä en lähde täältä, ennenkuin olette antaneet minulle\ntäydellisen hyvityksen kaikesta tekemästänne vääryydestä.»\n\nVihastuneena raamatun häväisemisestä munkki nopeaan kohotti sen maasta,\njuoksi Pizarrolle kertomaan, mitä oli tapahtunut, ja huusi: »Ettekö\nnäe, että sillä välin kun me tämän ylpeän koiran kanssa täällä puhumme\näänemme käheäksi, niityt täyttyvät intianeista? Käykää paikalla\nkimppuun! Minä annan teille synninpäästön.» Pizarro huomasi hetken\ntulleeksi. Hän antoi valkoisella liinalla sovitun merkin. Torvet\nsoivat, tykit paukahtivat ja »Santo Jago!» (Espanjalaisten sotahuuto)\nkajahti joka puolelta ja porteista hyökkäsi jalkamiehiä ja ratsumiehiä\npelästyneitten Perulaisten keskelle. Tykkien ja pyssyjen paukkeesta\npelästyneinä, rikille haisevan savun sokaisemina intianit kauhistuivat,\nniin etteivät yrittäneetkään vastarintaa tehdä. Ratsumiehet karauttivat\njoukon läpi ristiin rastiin, surmaten ja tallaten. Intianit joutuivat\nsemmoiseen hätään, että väkirynnäköllä painoivat kumoon torin ympärillä\nolevan savimuurin ja sataa jalkaa leveästä aukosta suin päin syöksyivät\npakoon. Ainoastaan inkan uskollisimmat miehet tekivät vastarintaa.\nKun heillä ei ollut aseita, niin he koettivat repiä ratsumiehet\nhevosen selästä, taikka tarjosivat oman rintansa miekan iskulle, häntä\nsuojellakseen. He takertuivat kiinni hevosten jalkoihin, estääkseen\nniitä liikkumasta. Muutamat ratsumiehet päättivät silloin päättää\ntappelun surmaamalla Atahualpan, mutta Francisco Pizarro sen kielsi\njyrisevällä äänellä ja ojensi käsivartensa häntä suojellakseen; hän\nsai käteensä haavan, ja se olikin ainoa haava, mitä Espanjalaiset\ntässä kahakassa saivat. Atahualpan tuolin kantajista oli jo suurin osa\nkaatunut, lopulta tuolikin kaatui nurin ja Atahualpa olisi pudonnut\nmaahan kovalla täräyksellä, elleivät Pizarro ja muutamat muut ritarit\nolisi ennättäneet häntä syliinsä ottamaan. Muuan sotamies repäsi borlan\ninkan päästä, jonka jälkeen hänet vietiin läheiseen rakennukseen\nvankina. Kaikki vastarinta sen jälkeen päättyi, sanoma levisi nopeaan\ninkan sotaväenkin kesken, joka lähti kiiruumman kautta pakoon,\nEspanjalaisten hyökätessä ulos kaupungista takaa-ajoa jatkamaan. Vaikka\nmeteliä kesti vain puolen tuntia, niin oli 5000 perulaista saanut\nsurmansa. Mutta Pizarro tarjosi inkalle lupauksensa mukaan illallisen\nviereisen torin vielä ollessa täynnään kaatuneitten ruumiita, ja istui\npöydässä Atahualpan vieressä. »Semmoista on sotaonni», sanoi Atahualpa,\njoka ei vielä tilaansa täysin käsittänyt. Pizarro kohteli häntä\nhuomaavaisuudella ja kehotti, ettei hän vastoinkäymisestään masentuisi,\nhänelle oli vain käynyt samalla lailla kuin kaikille ruhtinaille,\njotka olivat valkoisia miehiä vastustaneet. He olivat tulleet hänen\nmaahansa kristinuskoa levittämään, mikä kumma se oli, että he olivat\nvoittaneet, kun Jumala oli heitä kilvellään suojellut. Taivas oli\ntahtonut nöyryyttää Atahualpan ylpeyttä, koska hän oli pyhää sanaa\nhäväissyt. Mutta rohkaiskoon inkka mielensä ja luottakoon häneen, sillä\nEspanjalaiset olivat jaloa kansaa ja taistelivat vain niitä vastaan,\njotka asettuivat vastarintaan, ja olivat armollisia kaikkia semmoisia\nkohtaan, jotka alistuivat.\n\nInkka oli noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen. Hän oli sopusuhtainen\nruumiinrakennukseltaan ja voimakkaampi kuin yleensä hänen maanmiehensä.\nPää oli suuri, kasvot olisivat olleet kauniit ilman silmäin verisyyttä\nja villiä katsetta. Hän käyttäytyi juhlallisesti, puhui harkiten ja oli\nalamaisiaan kohtaan vakava hamaan ankaruuteen, vaikka hän espanjalaisia\nkohtaan olikin tuttavallinen ja joskus laski leikkiäkin.\n\nPizarro illalla kokosi joukkonsa ja piti sille pienen puheen. Otettuaan\nselkoa siitä, ettei ainoakaan hänen väestään ollut haavottunut, hän\npiti sitä taivaan ihmeenä ja kehotti heitä rukoilemaan Kaitselmukselle\nkiitosrukouksen niin suuresta armosta. Seuraavana päivänä kaupunki\nperkattiin, ja kun huomattiin, ettei inkan sotajoukko ryhtynyt\nminkäänlaisiin sotatoimiin, niin lähetettiin ottamaan kylpyläpalatsista\nkaikki, mitä siellä oli kultaa, hopeaa ja jalokiviä ja muita arvokkaita\ntavaroita, ja samalla tuotiin Cajamarcaan inkan koko hovikunta.\nKylpylaitoksen läheisyydessä paimennettiin inkan suunnattomia\nlaamalaumoja; niistä osa päästettiin vuoristoon, osan Espanjalaiset\nkäyttivät tarpeikseen, hävittäen seuraavien vuosien kuluessa\ntämän hyödyllisen kotieläimen melkein sukupuuttoon. Cajamarcasta\nlöydettiin erinomaisen runsaat varastot mitä arvokkaimpia pumpuli- ja\nvillakankaita. Kun jokainen sotamies oli ottanut niin paljon kuin häntä\nhalutti, niin ei vähennystä paljon huomannutkaan.\n\n\n\nPerun aarteet.\n\n\nTämän rohkean yllätyksen kautta oli samalla inkkain valtakunta\nmelkein miekan iskutta vallotettu. Suuri sotajoukko hajosi kaikille\nilmansuunnille yrittämättäkään taistella, koko maa oli samalla\nEspanjalaisille alamainen, kun hallitsija oli heidän käsissään. Inkka\npian älysikin, ettei hän voinut voimakeinoilla mitään aikaan saada. Hän\npäätti sen vuoksi käyttää sitä keinoa, jonka on kaikkialla maailmassa\nja kaikkina aikoina huomattu auttavan, kun ei voima auta: lahjomista.\nPerulaiset olivat jo huomanneet Espanjalaisten tavattoman kullanhimon.\nAtahualpa sen vuoksi lupasi täyttää huoneen, jossa hän asui vankina.\nkullalla ja erään toisen huoneen kahdesti hopealla niin korkealle kuin\nmiehen käsi ulottui, jos hän pääsisi vapaaksi ja saisi valtakuntansa\ntakaisin. Pizarro mielihyvällä suostui tähän ehdotukseen, sillä hän\narvasi hallitsijan myötävaikutuksella kaikkein tarkimmin saavansa\nhaltuunsa maan kulta-aarteet, ja inkka lähetti sanomat kulkemaan\nvaltakuntansa kaikille kulmille.\n\nIlokseen Espanjalaiset näkivät, kuinka Cajamarcaan alkoi joka taholta\nvirrata kultaa ja hopeata. Pizarro oli alussa luullut, että lupaus\nolisi aivan mahdoton täyttää, mutta vähitellen alkoivat mielet\nmuuttua; aljettiin aavistaa, että suunnaton, ennen kuulumaton aarre\noli joutuva vallottajien saaliiksi ilman vaivaa ja vaaraa. Samalla\nPizarro kuitenkin hankki muitakin tietoja maasta ja kansasta ja sen\nvaltiollisista oloista. Hän oli kuullut, että Huascar vielä eli\nvankeudessa, ja päätti käyttää tätä seikkaa aikeittensa hyväksi.\nHuascar oli luvannut maksaa kahta vertaa suuremmat kultalunnaat kuin\nAtahualpa, jos hän saisi takasin valtakuntansa. Atahualpa sai siitä\ntiedon ja lähetti salaisen käskyn, että Huascar oli surmattava. Kultaa\ntulvi edelleen joka suunnalta, Cuzcon ja muitten suurien kaupunkien\naurinkotemppelit riistettiin tyhjiksi. Huone oli 22 jalkaa pitkä, 17\njalkaa leveä ja Pizarro oli vetänyt viivan 9 jalkaa korkealle. Kaksi\nkuukautta oli inkka pyytänyt aikaa lupauksensa täyttämiseksi. Häntä\nvartioitiin tarkkaan, mutta kahleissa hän ei ollut; hän sai pitää koko\nhovinsa ja vapaasti ylläpitää yhteyttä alamaistensa kanssa.\n\n\n\nHernando Pizarron retki.\n\n\nPerun kansa käsitti hallitsijansa vaarallisen aseman ja osotti häntä\nkohtaan ihmeteltävää uskollisuutta. Ei mitään tehty, joka olisi voinut\nhänet vaaraan saattaa. Espanjalaiset saivat häiritsemättä kulkea kautta\nmaan. Atahualpa kehottamalla kehotti Pizarroa lähettämään maamiehiään\nkullantuontia kiirehtimään, sillä hän sanoi pelkäävänsä pappien\nkaivavan maahan temppelien aarteet, ellei niitä nopeaan pois otettu.\nTätä neuvoa ei annettu kuuroille korville. Pizarro lähetti veljensä\nHernandon kahdenkymmenen ratsumiehen ja pienen jalkamiesosaston keralla\nmeren rannikolle Pachacamakin kaupunkiin, jossa oli suuri, maailman\nluojalle pyhitetty temppeli, kautta maan pyhyydestään kuulu ja lahjain\nkautta rikastunut. Matka oli ylen vaivaloinen, mutta onneksi voitiin\nosaksi käyttää Cuzcon suurta valtatietä. Toisin paikoin se kuitenkin\noli niin jyrkkä, että oli täytynyt hakata portaat. Jokien poikki oli\npuisia, toisin paikoin kivisiäkin siltoja, mutta rotkojen poikki oli\ntäytynyt rakentaa riippuvia pajuköysisiltoja, joita Espanjalaiset nyt\nnäkivät ensi kerran. Heitä kammotti lähteä niille raskaine ratsuineen;\nmutta kun oli mahdoton muulla keinolla ylitse päästä, niin täytyi\nyrittää, ja myöhemmin samat sillat kestivät suurempiakin kuormia.\nSilloilla oli erikoiset vartijansa, jotka hallituksen nimessä kantoivat\nveroa jokaiselta, joka niitä käytti. Espanjalaiset hämmästyksellä\nnäkivät, kuinka suuria laamalaumoja Perulaisilla oli, ja täällä he\nensi kerran huomasivat, että niitä hoidettiin yhtä suurella huolella,\nettä niiden vaellukset oli yhtä tarkkaan järjestetty kuin heidän oman\nmaansa valtavien merinolammas-laumain. Ylänkömaalla oli taajassa\nkyliä ja kaupunkeja, joista toiset olivat melkoisia. Kaikkialla oli\nmaa mitä huolellisimmin viljeltyä, ja kun vuodenaikain välillä ei\nollut suurta eroa, niin näki siellä samalla haavaa maissilaihoja mitä\nvaihtelevimmilla kehitysasteilla. Mutta syvemmissä rotkolaaksoissa\noli rehevä trooppinen kasvullisuus, jonka kirjava väriloisto ilahutti\nsilmää ja hyvät hajut huumasivat aistimia. Vuoriston rinteitä\nlaskeuduttaessa tultiin lauhkean vyöhykkeen kasvikunnasta kaikkien\nväliasteitten kautta trooppiseen. Joko inkan käskystä tai pelosta\nasukkaat kohtelivat espanjalaisia rosvoja mitä vieraanvaraisimmin.\nKaupungeissa heille hankittiin asumukset ja pitkin matkaa ravintoa ja\nmuita virvotuksia hyvin varustetuista aitoista. Monesta kaupungista\nasukkaat tulivat vastaan laulaen ja tanssien, ja kun he matkaa\njatkoivat, niin heille hankittiin voimalliset kuormankantajat.\n\nHernando Pizarro monta viikkoa matkalla oltuaan vihdoin saapui\nPachacamakiin, joka oli suuri kaupunki. Temppelikartano monine\nkivirakennuksineen ympäröi kekomaista vuorta ja oli enemmän linnotuksen\nkuin jumalanhuoneen näköinen. Mutta vaikka seinät olivat kivestä,\nniin oli katto vain oljista. Papit eivät mielineet laskea Pizarroa\ntemppeliin, mutta hän murtautui sisään väkisin ja nousi joukkonsa\nkeralla vuorenkukkulalle, jossa jumalankuva oli pienessä pyhätössä.\nHän avasi väkisin pyhätön, mutta siellä ei ollut paljoa aarteita, ei\nmuuta kuin veriuhrien rietasta löyhkää. Samaan aikaan sattui ankara\nmaanjärähdys, joka säikäytti asukkaita, niin että he pakenivat, ja\nHernando sai mielin määrin perkata heidän pyhättöjään. Espanjalaiset\nraastoivat mäelle puisen epäjumalankuvan, jonka ennustuksia Perulaiset\nolivat tottuneet kuulemaan niinkuin Kreikkalaiset Delfoin oraakelia,\nperkkasivat huoneen ja muurasivat epäjumalan paikalle kivestä suuren\nristin. Kun intianit näkivät, että heidän jumalansa salli kaiken tämän\ntapahtua, niin he tulivat ja palvelivat Espanjalaisia taikauskoisella\npelolla. Hernando Pizarro kehotti heitä luopumaan epäjumalien\npalveluksesta ja rupesi sitten kultaa etsimään. Harmikseen hän\nkuitenkin huomasi tulleensa liian myöhään, papit olivat jo ennättäneet\nviedä piiloon suurimman osan. Myöhemmin näitä maahan kaivetuita\naarteita löydettiin koko joukko. Mutta paljon oli vielä jäänytkin, eikä\nretkikunta siis tyhjänä palannut.\n\nEräs toinen saavutus oli kuitenkin vielä tärkeämpi. Hernando Pizarro\nsai kuulla, että Xauxan kaupungissa vuoristossa oleskeli Atahualpan\nkokenein sotapäällikkö suuren armeijan keralla. Kun tämä kenraali ei\ntotellut hänen käskyään eikä tullut hänen luokseen, niin Hernando\nPizarro päätti mennä ja vangita hänet armeijansa keskellä. Tämä\nuhkarohkea tuuma osottaa. mihin määrään Espanjalaisten itseluottamus\noli kasvanut. Matka vuoristoon oli erinomaisen vaikea. Hevosilta\nkuluivat kengät, ja kun niiden kaviot alkoivat mennä pilalle eikä\nrautaa ollut, niin täytyi takoa hopeasta kengät; intianilaiset sepät\nsuorittivat tämän työn niin hyvin, että matkalla sitten myöhemminkin\ntaottiin hevosille hopeakenkiä. Chalkutchimalla oli 35000 miestä\nkoolla. Hän suostui kuitenkin lopulta tulemaan Pizarron puheille, ja\nkun ei tiennyt, miten hän parhaiten voisi nykyoloissa hallitsijaansa\npalvella, niin hän suostui tulemaan Cajamarcaan inkkaa tapaamaan.\nSiten Espanjalaiset pääsivät vaarallisimmasta vihollisestaan, sillä\nChalkutchimalla oli kokenutta vanhaa sotaväkeä, jota vastoin inkan\njoukot olivat olleet sodan karkaisemattomia nuoria miehiä.\n\nInkan suojeluskirjeet mukanaan kaksi muuta espanjalaista matkusti\nkautta maan Cuzcoon saakka. Takaisin palatessaan he tiesivät kertoa\nihmeitä sekä matkastaan että siitä, mitä olivat perillä nähneet.\nVastaanotto oli kaikkialla ollut mitä paras. Asukkaat olivat kaiken\nmatkaa kantaneet heitä kantotuolilla olkapäillään. Ja kun tie\noli perille saakka ollut suurta inkkatietä, jonka varrella aina\nmäärävälimatkain päässä oli kantajia, niin oli tuo enemmän kuin\ntuhannen kilometrin matka tapahtunut aivan vaivatta ja mitä suurimmalla\nmukavuudella. Oli kuljettu monen suuren kaupungin kautta, ja kaikkialla\nolivat asukkaat palvelleet heitä korkeampina olennoina. Cuzcossa heidät\noli juhlin vastaanotettu, heille oli annettu mitä upeimmat asumukset\nja väestö oli auliisti täyttänyt heidän kaikki käskynsä. Vaikka he\nolivat oleskelleet kaupungissa viikon, niin eivät he vielä ennättäneet\nkaikkea nähdä. Cuzcon suuri auringontemppeli oli nelikulmainen\nrakennus, joka sivu 350 askelta pitkä; se oli kultalevyillä katettu.\nEspanjalaiset ottivat siitä, vaikka Cuzcolaiset vastahakoisesti\nsuostuivat temppelinsä ryöstöön, mukaansa seitsemänsataa kultalevyä ja\npaljon kultaisia ja hopeisia astioita: mutta inkkain haudat Atahualpan\npyynnöstä jätettiin koskematta. Molemmat lähettiläät kokosivat vielä\nmatkallakin saalista, kaikki inkan lunastamiseksi vankeudesta. Kun he\nvihdoin saapuivat Cajamarcaan, niin oli heillä mukanaan 200 kantamusta\nkultaa, 25 kantamusta hopeaa ja 60 kantamusta vähemmän arvoista kultaa.\nMutta vielä ei huone ohut likimainkaan täyttynyt viivaan saakka.\n\n\n\nSaaliinjako.\n\n\nLopulla vuotta 1532 Almagro saapui Perun rannalle, 150 miestä mukanaan.\nHän sai San Miguelissa tietoja Pizarron yrityksestä, eikä ollut\nkorviaan uskoa. Helmikuun puolivälissä v. 1533 hän saapui Cajamarcaan,\njossa Pizarro miehineen otti toverit vastaan suurimmalla ilolla, sillä\navun tarve oli vielä kipeämpi kuin saaliin jakajain pelko.\n\nPizarron väki alkoi nyt vaatia inkan lunnaitten jakoa, vaikk’ei\nhuonemitta vielä ollutkaan täysi. Pizarro, peläten asemansa huononevan,\njos hän viivytteli, suostui. Mutta ennen jakoa olivat kulta- ja\nhopeaesineet sulatettavat harkoiksi, jotta jako tuli tasainen. Esineitä\noli nimittäin jos jonkinlaisia, maljoja, vesikannuja, lautasia,\nkaikenkokoisia vaaseja, temppelien ja kuninkaallisten palatsien\nkoristeita ja astioita, julkisten rakennusten koristamiseen käytettyjä\nlevyjä, kasvien ja eläinten kuvia, taidokkain kaikista maissi, jonka\nkultaiset tähkät kohosivat hopealehtien keskeltä. Paljon ihailtiin\nniinikään suihkukaivoa, josta kohosi kultasäde, jonka allikossa\nkultaiset eläimet ja linnut kisailivat. Työn kauneus herätti kaikkien\nihastusta. Joukosta valittiin 100,000 dukatin arvosta kaikkein\nkauneimpia esineitä ja Hernando Pizarro lähetettiin niitä Espanjaan\nviemään keisari Kaarle V:lle lahjaksi. Loput annettiin intianilaisille\nkultasepille sulatettavaksi. Vaikka nämä yöt päivät työtä tehden\nhävittivät taiteensa parhaita tuotteita, niin kului kuitenkin kuukausi\nennenkuin kaikki oli harkkoina. Koko saalis sitten kuninkaallisen\nvirkamiehen valvoessa tarkkaan punnittiin. Kultaa oli 1,326,539\nkultapesoa, joka nykyisen raha-arvon mukaan vastaisi 85 miljoonaa\nmarkkaa. Hopean paino oli 51,610 naulaa. Kun kruunun viidennes oli\nerotettu ja Almagro miehineen, jonkun aikaa tasajakoa vaadittuaan,\ntyytyi vähäpätöiseen osuuteen, niin loput jaettiin Pizarron väen kesken\njuhlallisin menoin. Sotaväki kutsuttiin kokoon torille ja Pizarro,\nerään aikalaisen sanoja käyttääksemme, »Jumalaa pelkääväisenä rukoili\ntaivaan apua, jotta tämä työ tulisi tunnollisesti ja oikeudenmukaisesti\nsuoritetuksi.» Pizarron osuus oli 57.222 kultapesoa ja 2350 naulaa\nhopeata. Sitä paitsi hän sai inkkain ison kultatuolin, jonka arvo\noli 25.000 kultapesoa. Muutamat alapäälliköt saivat melkoisia summia\nja kuudestakymmenestä hevosmiehestä melkein jokainen 8880 kultapesoa\nja 362 naulaa hopeaa, jalkamiehet puolet siitä. Luque oli Panamassa\nkuollut sitä ennen, eikä hänen osaansa erotettu, vaikka hän olikin\noikeutensa toiselle siirtänyt. Ei milloinkaan ennen ollut niin suurta\nsaalista yhdellä kerralla jaettu.\n\n\n\nAtahualpan kuolema.\n\n\nAtahualpan lunnaat tunnustettiin maksetuiksi. Hän vaati siis\nvapauttaan, mutta Pizarro ei antanut suoraa vastausta. Inkkaa\nsyytettiin salaisista juonista ja kapinanyllytyksistä ja varsinkin\nAlmagro miehineen, joka toivoi nopeata aseman selvitystä päästäkseen\nmaata ryöstämään, vaati inkan kuolemaa. Syytöksiä oli kaksitoista,\ntärkeimmät niistä seuraavat: Atahualpa oli anastanut kruunun ja\nmurhauttanut veljensä Huascarin: hän oli hävittänyt maan tuloja, sen\njälkeen kun Espanjalaiset olivat sen vallottaneet, ja tuhlannut niitä\nsukulaisilleen ja suosikeilleen: hän oli syypää epäjumalanpalvelukseen\nja aviorikokseen, koska hän julkisesti piti monta vaimoa: ja viho\nviimein häntä syytettiin kapinanyllytyksestä Espanjalaisia vastaan.\nSyytökset siis enimmäkseen olivat yhtä mielettömiä kuin halpamaisiakin.\nTurhaan Soto ja kaksitoista muuta espanjalaista vastustivat tätä\noikeusrikosta, viitaten siihen, että ainoastaan Espanjan kuningas\nsaattoi tuomita inkan, etenkin kun kaikki huhut kapinasta oli\nhuomattu aiheettomiksi. Pizarro ja Almagro saivat Atahualpan\ntuomituksi kuolemaan. 29 p. elokuuta 1533 onneton, inkka kahlehdittuna\nvietiin Cajamarcan torille poltettavaksi valtaistuimen ryöstäjänä,\nveljenmurhaajana ja jumalanpilkkaajana. Munkki Valverde, joka oli\nhänelle kristinuskoa opettanut, kulki lohdutellen hänen rinnallaan\nja koetti vielä viime hetkessä saada hänet uskostaan luopumaan.\nKun Atahualpa jo oli paaluun sidottu ja ryhdyttiin sytyttämään\nrovionsytykkeitä, niin Valverde kohotti ristin ja pyysi häntä antamaan\nkastaa itsensä: palkaksi tuskallinen roviokuolema muutettaisiin\nkuristukseksi. Onneton inkka kysyi, oliko se totta, ja kun Pizarro\nvastasi myöntäen, niin hän päätti luopua uskostaan ja antoi kastaa\nitsensä. Menon toimitti Valverde ja nimeksi pantiin Juan de Atahualpa,\nkoska kaste tapahtui Johannes Kastajan päivänä. Atahualpa sitten pyysi,\nettä hänen ruumiinsa vietäisiin Quitoon. hänen syntymäkaupunkiinsa,\nhaudattavaksi hänen äidinpuoleisten esi-isäinsä luo. Pizarron puoleen\nkääntyen hän sitten pyysi tätä säälimään nuoria lapsiaan ja ottamaan\nne suojelukseensa. Sitten hän jälleen voittihe jäykäksi ja meni\ntyynesti kuolemaan, ympärillä olevain espanjalaisten lukiessa »Credoja»\nhänen sielunsa autuudeksi. Niin kuoli Huayna Capakin viimeinen poika\nrikoksentekijän kuoleman.\n\nSeuraavana aamuna ruumis suurella juhlallisuudella siunattiin kirkossa,\njoksi eräs rakennus jo heti alussa oli muutettu. Pizarro etevimpien\nupseeriensa keralla oli saapuvilla surupukuun puettuna ja kaikki\nkuuntelivat hartaina messua. Kesken juhlaa hyökkäsivät vainajan\nvaimot valittaen kirkkoon ja vaativat, että heidät maan tavan mukaan\noli inkan haudalla surmattava. Espanjalaiset raastoivat heidät pois\nväkisin, mutta huoneissaan sitten moniaat toden teolla tappoivat\nitsensä, päästäkseen hallitsijan keralla auringon loistaviin majoihin.\nHuolimatta pyynnöistään Atahualpa haudattiin kirkon viereen, mutta\nmyöhemmin ruumis salaa vietiin Quitoon.\n\nPari päivää näiden murhatapausten jälkeen palasi Hernando de Soto\ntiedusteluretkeltä. Hän oli ollut omin silmin näkemässä, oliko\ntodella perää kapinahuhuissa, joiden nojalla Atahualpan kuolemaa\noli vaadittu. Ei vähintäkään merkkiä hän ollut huomannut. Suuri oli\nhänen suuttumuksensa, kun hän sai kuulla, mitä oli tapahtunut. Hän\nmeni heti Pizarron luo ja tapasi hänet, kuten eräs aikalainen kertoo,\n»suuri huopahattu silmiin saakka painettuna, kuten surevain oli\ntapana», sekä puvullaan että koko käytöksellään surua teeskennellen.\nPizarro myönsi toimineensa liian hätäisesti, mutta sanoi Riquelmen ja\nValverden ja muiden pettäneen hänet. Tämän syytöksen saivat rahavartija\nja dominikani kuulla ja nämä puolestaan pesivät kätensä ja sanoivat\nFrancisco Pizarrolle vasten kasvoja, että hän oli kaikkeen syypää.\nSiitä syntyi kiivas väittely ja läsnäolevat kuulivat kummankin puolen\nsyyttävän toistaan valheesta.\n\nAtahualpan kuoleman jälkeen maassa syntyi täydellinen anarkia. Intianit\nesivallan menetettyään alkoivat harjottaa kaikenlaista väkivaltaa.\nKyliä poltettiin, temppeleitä ja palatseja ryöstettiin, aarteita\nkätkettiin maahan, luoliin ja metsiin. Etäisemmät maakunnat pyrkivät\nkokonaan eroamaan inkkain valtakunnasta.\n\n\n\nMarssi Cuzcoon.\n\n\nTuskin oli Atahualpa mestattu, niin Pizarro huomasi, että hän kuitenkin\ntarvitsi inkan, jos mieli maata hallita ilman taistelua, jota\nEspanjalaiset kuitenkin kaikitenkin olisivat mieluimmin välttäneet.\nHän nimitti inkaksi Atahualpan veljen Toparcan. Pizarro itse kietoi\nnuoren inkan otsalle borlan ja intianiylimykset vannoivat hänelle\nuskollisuutta. Syyskuun alussa Pizarro sitten lähti Cajamarcasta\nCuzcoon, mukanaan 500 sotilasta, näistä kolmasosa ratsuväkeä. Iloisella\nmielellä kaikki lähtivät matkaan, sillä Cuzcosta, josta oli niin\nylisteleviä juttuja kuultu, toivottiin suurta saalista. Nuori inkka ja\nvanha päällikkö Chalcutchima seurasivat mukana.\n\nInkkatie kulki toisin paikoin vaikeitten vuorimaitten kautta ja niissä\noli ratsuväki pahassa pulassa, hevoset kun eivät tahtoneet oppia\nkiviportaita kapuamaan. Jokien poikki rakennetut riippuvat pajusillat\nratsuväen painon alla turmeltuivat, jonka vuoksi täytyi useinkin uittaa\nhevoset jokien poikki. Kun tultiin Xauxan laaksoon, niin nähtiin suuri\nperulainen armeija, joka oli majautunut joen taa ja nähtävästi aikoi\nestää Espanjalaisia edemmäksi kulkemasta. Silta oli hävitetty, mutta\nkun joki oli matala, vaikka leveä, niin ratsuväki suoraa päätä kaalasi\nsen poikki hyökkäykseen. Intianit sen nähdessään kääntyivät pakoon ja\nratsuväki surmasi pakenevia joukottain.\n\nXauxassa, joka oli melkoinen kaupunki. Pizarro viipyi useita päiviä ja\nlähetti Soton 60:n ratsumiehen keralla tiedusteluretkelle. Soto näki\njoka puolella merkkejä vihollisen hävityksestä, sillat oli revitty,\ntielle asetettu raskaita kiviä ja puita. Eräässä solassa syntyi\nkiivas tappelu ja Soto menetti kolme ratsumiestä. Kun tämä mieshukka\noli ensimäisiä, mitä Espanjalaiset kärsivät, niin se heihin koski\nhyvin kipeään. Kuljettuaan Apurimak-joen poikki Soto sai kuulla, että\nSierra Vilcacongan vaarallisissa solissa oli melkoisia vihollisparvia\nväjymässä. Kapealla solatiellä hänen kimppuunsa hyökkäsikin niin suuri\nylivoima, että pieni ratsumiesjoukko joutui epäjärjestykseen, hevoset\npillastuivat ja tuho olisi tullut, ellei Soto olisi saanut joukkoaan\npalautetuksi solasta tasangolle, joka oli vähän matkan päässä. Siellä\ntapeltiin pimeään saakka. Soton asema näytti toivottomalta, sillä\nhän oli jo menettänyt monta miestä ja vihollinen oli ylivoimainen.\nOnneksi oli kuitenkin Pizarro, pahaa peläten lähettänyt» Almagron muun\nratsuväen kanssa perässä tulemaan: Almagro saapui Sierra Vilcacongan\njuurelle samana yönä. Sieltä kuultuaan taistelun räiskettä hän pimeästä\nhuolimatta riensi eteenpäin. Kun yö oli pilkkopimeä, eikä nähty, missä\noli vihollinen, missä ystävät, niin Almagro toitotutti torvillaan\nraikuvat soitelmat ja Soton uupuneet sotilaat heräsivät ihanimpiin\nsäveliin, mitä olivat koskaan kuulleet. He paikalla vastasivat\ntorvillaan ja näin ystävykset pimeästä huolimatta löysivät toisensa.\nAamulla intianit avuntulon huomatessaan peräytyivät ja jättivät solat\nauki.\n\nEnnenkuin Pizarro ennätti perässä tulla, kuoli nuori Toparca inkka\nXauxassa, Pizarron syytöksen mukaan Chalcutchiman myrkyttämänä.\nPizarro sitten pääjoukon kanssa kulki Xaquixaguaman laaksoon, josta\nei ollut kuin muutama penikulma Cuzcoon. Tässä ihanassa laaksossa oli\npaljon perulaisten ylimysten huviloita. Pizarro viipyi siellä muutamia\npäiviä inkan taloissa, joissa oli runsaat varastot, ja antoi tuomita\nChalcutchiman, jota myös epäiltiin kapinan yllytyksestä, elävänä\npoltettavaksi. Valittamatta iäkäs päällikkö nousi roviolle, suotta\nmunkki Valverde hänelle tarjosi samanlaista rangaistuksen huojennusta\nkuin Atahualpalle, vanhus pysyi lujana kuolemaan saakka. Hänen omat\npalvelijansa olivat kantaneet kokoon rovion, joka hänet tuhosi.\nEnnenkuin vielä ennätettiin liikkeelle lähteä, saapui Xaquixaguamaan\nHuascar vainajan veli prinssi Manco vaatimaan itselleen valtaistuinta\nja muukalaisten suojelusta pyytämään. Pizarro otti hänet vastaan\navosylin ja vakuutti hänelle tulleensakin maahan nimenomaan Huascarin\noikeuksia puolustamaan. Mutta Mancon tulosta huolimatta oli solissa\nvielä taisteltava, ennenkuin Cuzcon aukealle päästiin. Oli jo niin\nmyöhä ilta, että Pizarro päätti vasta seuraavana aamuna marssia inkkain\nvanhaan pääkaupunkiin. Leiriä vartioitiin yöllä tarkkaan ja sotamiehet\nnukkuivat aseissaan.\n\n\n\nCuzco.\n\n\nKolmessa osastossa Espanjalaiset aikaisin seuraavana aamuna. 15 p.\nmarraskuuta 1533, marssivat Cuzcoon. Etukaupunkeihin oli kokoontunut\nsuunnattomat laumat kaupunkilaisia ja maalaisia ja ihmetellen\nkatseltiin muukalaisia, jotka niin lyhyessä ajassa olivat mullistaneet\nkaikki asiat. Cuzcossa lienee siihen aikaan ollut 200.000 asukasta:\nkun rakennukset olivat yhdenkertaiset, niin oli se siis hyvin laaja\nalaltaan. Pizarro joukkoineen kulki pääkatua suurelle torille, jonka\nympärillä oli jykeviä matalia kivirakennuksia, muutamat niistä, inkkain\npalatseja. Ei ollut puutetta hyvistä asunnoista; siitä huolimatta\nsotaväki ensi viikot asui torilla teltoissa, ollakseen vaikka millä\nhetkellä valmiina kapinaa kukistamaan. Mutta väestöllä ei näytä olleen\nvähääkään aikomusta kapinoida, se vain soitti ja tanssi myöhään yöhön,\nniin etteivät Espanjalaiset tahtoneet unta saada. Järjestys oli\nmallikelpoinen. Cuzcolaiset näyttivät yleensä sangen varakkailta, mutta\nsielläpä asuikin maan ylimystö ja taitavimmat ammattilaiset. Kaduilla\nvallitsi vilkas elämä ja pukujen värikäs kirjavuus antoi niille paljon\nrattoa. Ne olivat säännölliset, leikaten toisiaan suorin kulmin, mutta\nkapeat. Päätorilta lähti neljä valtakatua, joiden päistä alkoi neljä\nvaltatietä. Tori itse ja useat kadutkin olivat huolella kivetyt.\nKaupungin kautta juoksi kirkas joki, jonka rannat olivat penikulmia\npitkältä kivellä lasketut kuin kanavanpartaat. Joen poikki oli paljon\nsiltoja. Komein rakennus oli suuri auringontemppeli. Korkealla\nkallionkeilalla oli Sacsahuamanin linna, joka oli rakennettu niin\ntiiviisti toisiinsa liitetyistä kivistä, ettei saumoja näkynyt.\n\nPizarron ja Almagron väki anasti palatsit ja temppelit, mutta\nyksityisten talot ainakin aluksi rauhotettiin. Mitä suinkin löydettiin\nkultaa ja hopeata asuinrakennuksista, pyhätöistä, haudoista, kätköistä,\nkaikki ryöstettiin, ryöstettiin sekä Cuzcon että kaikkien muitten\nretkillä tavattujen kaupunkien aarteet, saalis koottiin yhteen\npaikkaan, sulatettiin ja jaettiin. Erään perulaisen ylimyksen luota\noli saatu kymmenen 20 jalkaa pitkää, jalkaa leveää ja paria kolmea\ntuumaa vahvaa hopeaharkkoa. Muutamasta luolasta Cuzcon läheisyydestä\ntavattiin kymmenen tai kaksitoista kultaista ja hopeaista naisen\nkuvapatsasta, jotka olivat luonnollista kokoa. Inkkain aarreaitoista\nsaatiin kultaisia jalkineita ja kultahelmistä tehtyjä pukuja.\nKeräytyi toinen mokoma jaettavaa kuin Cajamarcassa, ja tuota pikaa\noli jokainen pohatta. Kaikenlaisten europpalaisten tavaroitten hinta\nkohosi suunnattomasti, hyvä hevonen maksoi 2500 pesoa, miekka 40—50,\npullo viiniä 50, j.n.e. Samalla valtasi Pizarron ja Almagron armeijan\nhurja uhkapeliraivo, tuo Espanjalaisten kansallispahe. Kuta enemmän\npelipöydissä hävittiin, sitä kiihkeämmin etsittiin uutta kultaa ja\nhopeaa, eikä kauaa kulunut, ennenkuin rauhallisia kansalaisia aljettiin\nvenyttää kidutuspenkille. jos epäiltiin heidän tietävän salaisia\naarteita, eikä niitä muutoin ilmi antavan.\n\nKun saalis oli jaettu, niin Pizarro kohotti Huayna Capakin pojan\nMancon inkaksi. Väestö oli vaalista erinomaisen hyvillään ja ylimystö\nriensi esiintuomaan alamaisuutensa osotukset uudelle inkalle. Mutta\nhän nousi nyt julkisesti valtaistuimelle Espanjan kruunun vasallina.\nValtaistuimelle nousemista vietettiin suurin juhlin, yhtä loistavasti\nkuin ennenkin, paitsi että kulta- ja hopea-astiat ja koruesineet.\nnyt puuttuivat ja inkkamuumiotkin. jotka juhla-ateriassa istuivat\npitopöydässä, olivat parhaat koristeensa menettäneet. Cuzco sai\nkaupunkihallituksen espanjalaiseen malliin. Paljon espanjalaisia\nasettui sinne pysyvästi ja useimmille riitti joku palatsi tai muu\njulkinen rakennus asunnoksi, laajoja tiluksia tulolähteiksi. Vanhat\npalatsit ja temppelit myöhemmin hävitettiin ja niiden pohjille\nrakennettiin kirkkoja ja luostareita. Auringon impien temppelin\npaikalla on nykyisin luostari.\n\nSeuraavat tapaukset osottavat. kuinka vaikea Espanjan hallituksen vielä\noli matkain pituuden vuoksi johtaa siirtomaidensa asioita, ja kuinka\nomavaltaisesti niissä toimittiin. Vaikka Pizarro ja Almagro toimivat\nEspanjan hallituksen nimissä, niin saivat he kuitenkin hallituksen\nomista käskynhaltijoista kilpailijan, jota vastaan täytyi lähteä\nase kädessä. Huhut Perun satumaisista aarteista houkuttelivat liian\nvoimallisesti saaliinjaolle.\n\n\n\nAlvaradon sotaretki.\n\n\nPizarron oleskellessa Cuzcossa oli Corteksen toveri ja urhea\nalapäällikkö Pedro de Alvarado, joka siihen aikaan oli Guatemalan\nmaaherrana, päättänyt lähteä Quitoa vallottamaan, se kun muka ei\nkuulunut Peruhun eikä siis Pizarron vaikutuspiiriin. Hän pidätti\nMolukeille lähtevän laivaston ja purjehti sillä Quiton rannikolle.\n\nAlvarado astui maihin Caraccaan lahdessa, Quiton länsipuolella,\nmukanaan 500 miestä, joista puolet ratsumiehiä ja kaikki hyvin\nasestettuja, ja kulki sieltä Andien lumisien solien poikki Quiton\nylängölle. Vuoristossa oppaat hänet jättivät ja hän eksyi Andien\nsoliin ja laaksosokkeloihin. Siitä huolimatta noustiin omin päin\nyhä korkeammalle, vaikka Guatemalan kuumista seuduista tuleva väki\nkärsi kamalasti vilusta. Jäljet, jotka retkikunta jätti lumisiin\nsoliin, puhuivat selvää kieltä; niille jäi vaateryysyjä, murtuneita\nhaarniskoita, kultakoristeita ja muita matkalla rosvottuja\narvoesineitä, ruumiita tai puolikuolleita, joiden täytyi jäädä\nerämaahan kuolemaan, kun eivät voineet mukana kulkea. Mukana oli\npaljon intianeja sekä kantajia että sotureita, ja niitä varsinkin\npaleltui kuoliaaksi. Mutta ne hevoset, jotka tielle sortuivat, paikalla\nsyötiin. Alvarado kehotti jokaista jo anastetusta, yhteen kasaan\nkootusta kullasta ottamaan, minkä kukin jaksoi mukanaan kuljettaa\nja jättämään vain kruunun viidenneksen koskematta, mutta sotamiehet\nvastasivat: Ruoka on nyt kultaakin kalliimpaa. Kurjuutta vielä lisäsi\nse seikka, että ilma oli monta päivää sakeana paksua tuhkausvaa, joka\nvaivasi silmiä ja vaikeutti hengitystä. Tämän luonnonilmiön aiheutti\nQuiton kaakkoispuolella olevan Cotopaxin, Andien kaikkein ankarimman\ntulivuoren purkaus; syytä tietämättä Alvaradon sotajoukko kovasti\npelästyi tätä savua. Lopulta päästiin solista Riobamban ylängölle.\nSatakunta espanjalaista ja vähintäin parituhatta miestä intianilaista\napuväkeä sai solissa surmansa. Riobamban ylängöllä odotti uusi\npettymys. Siellä nähtiin hevosenjälkiä ja tiedettiin niistä varmaan,\nettä Espanjalaiset jo olivat etelästä käsin ennättäneet ennen.\nSebastian Benalcazar, eräs Pizarron alapäälliköistä, oli 140 miehen\nkeralla omin päin lähtenyt San Miguelista Quiton aarteita ryöstämään ja\nennättänyt perille ennen Alvaradoa.\n\nKun Alvaradon retki tuli Cuzcossa tiedoksi, niin riensi sieltä\nAlmagro pikamarssein häntä takaisin karkottamaan, yhtyen sitä varten\nBenalcazarin kanssa. Riobamban luona olisi syntynyt tappelu, mutta\nAlvarado piti viisaampana 100,000 peson hinnasta luovuttaa Almagrolle\nsekä joukkonsa että koko varustuksensa ja palata itse takaisin omaan\nmaakuntaansa. Tämän hän saattoi tehdä sitä suuremmalla syyllä, kun ei\nBenalcazarkaan saanut Quitosta mitään; joko siellä ei ollut aarteita,\ntaikka oli ne niin hyvin kätketty, etteivät Espanjalaiset niitä koskaan\nlöytäneet. Kauppa oli siis molemmille edullinen, varsinkin Almagrolle,\njoka sen kautta sai erittäin tervetulleen lisäyksen sotavoimiinsa.\nAlvaradon miehet mielellään siirtyivät Perun vallottajien palvelukseen,\nsillä heillä oli uudessa kultamaassa paljon parempi rikastumisen toivo\nkuin Keski-Amerikassa, joka tosin oli luonnontuotteitten puolesta\nPerua rikkaampi, mutta kullan puolesta ei siihen verrattavakaan. Vasta\nmyöhemmin Mexico hopeakaivantojensa kautta metallimaanakin voitti\nPerun. Alvarado palasi merelle etelän kautta ja kohtasi Pizarron\nPachacamakissa, jossa vietettiin iloisia pitoja.\n\n\n\nLima.\n\n\nTammikuussa v. 1535 Pizarro perusti Perulle uuden pääkaupungin meren\nrannalle Rimac joen suuhun. Se sai Epifania päivän kunniaksi nimeksi\n»Ciudad de los Reyes» (kuningasten kaupunki), mutta miespolven kuluessa\ntämä nimi joutui unhotukseen ja kaupunkia kutsuttiin Limaksi, joka\noli Rimakista väännös. Sille laadittiin säännöllinen asemakaava ja\ntarmokkaasti Pizarro ryhtyi sitä rakentamaan, pakottaen seudun intianit\ntyötä tekemään.\n\nSamoihin aikoihin palasi Espanjasta Hernando Pizarro, tärkeitä uutisia\ntuoden. Hän oli saapunut Sevillaan tammikuussa 1534, mukanaan useita\nPerusta palaavia seikkailijoita, jotka pitivät viisaampana ajoissa\nlähteä saaliineen kotimaahan. Sevillan tullihuoneeseen keräytyi\nkosolta kulta- ja hopeaharkkoja, sillä Hernandolla oli mukanaan\nkruununkin viidennes, ynnä kultaisia eläinten ja kukkien kuvia ja muita\nkultaesineitä ja astioita, korukutomuksia, joita yleisö kilvan riensi\nihmettelemään. Hernando Pizarro valitsi mukaansa upeimmat ja lähti\nCalatayudiin Aragoniaan Kaarle V:ttä tapaamaan. Vastaanotto oli mitä\narmollisin. Pizarro kertoi juurta jaksain Perun tapaukset ja Atahualpan\nvangiksi oton — inkan telotuksesta hän ei mitään tiennyt, koska hän oli\nlähtenyt ennen sitä. Hän kiitti maan hyvää ilmanalaa ja viljavuutta,\nteollisuutta ja metallirikkautta. Kulta ja hopea olivat keisarille\nerinomaisen tervetulleet, sillä hän oli paraillaan sotiensa vuoksi\nmelkein rahatta. Kaikki, mitä Francisco Pizarrolle oli ennen luvattu,\nvahvistettiin täydelleen. Mutta Almagronkin ansioita nyt muistettiin,\nsillä Almagro oli varovaisuuden vuoksi lähettänyt mukaan oman\nluottamusmiehen. koska Hernando Pizarro oli hänen pahin vihollisensa.\nAlmagrolle myönnettiin Perun eteläpuolella oleva maa lääniksi ja\nmäärättiin raja, joka olisi ollut pätevä, jos olisi ollut luotettavat\nkartat, mutta niiden puuttuessa tuotti tuhon sekä Pizarrolle että\nAlmagrolle. Hernando nimitettiin Santiagon, Espanjan korkeimman\nritarikunnan jäseneksi.\n\nHernando Pizarron tulo herätti koko maassa niin valtavaa huomiota,\nettei Amerikan löydön jälkeen oltu sen vertoja nähty. Espanjassa oli\njo totuttu siihen, että Uusi maailma tuotti enimmäkseen pettymyksiä.\nEi edes Mexicon kuulu vallotuskaan antanut niin suuria rikkauksia,\nkuin oli toivottu. Peru yksin oli täyttänyt toiveet, rohkeimmatkin.\nEi ollut Hernando Pizarron vaikea saada kokoon väkeä eikä varustaa\nlaivastoa, joka oli suurin ja komein, mitä Ovandon lähdön jälkeen oli\nLänsi-Intiaan purjehtinut. Osalle lähtevistä Peru ehkä antoi, mitä\nsiltä oli toivottu: mutta suurin osa sielläkin surkeasti pettyi, ja\nhyvin moni löysi hautansa jo Panaman kannaksen tautipesissä, toivotun\nDoradon kynnyksellä. Mutta väkeä ei Pizarrolta tämän jälkeen puuttunut,\nvaikku toiselta puolen, nyt vasta hän alkoikin sitä täydellä todella\ntarvita.\n\nAlmagro oli Cuzcossa, kun kotimaasta saapuivat nämä sanomat. Syttyi\npaikalla kiivas riita hänen ja Pizarron välillä, mutta se saatiin\nsovitetuksi, ja Almagro päätti viipymättä lähteä retkelle uutta\nmaaherrakuntaansa valtaamaan.\n\n\n\nAlmagron retki Chileen.\n\n\nAlmagron sotaretki Chileen oli vaikeimpia, mitä on milloinkaan\ntapahtunut lumisissa tiettömissä vuoristoerämaissa. Kaksi intianilaista\nylimystä, inkan veli ja ylimäinen pappi, lähetettiin edeltäpäin\nvalmistamaan väestöä ja kertomaan sille retken tarkotuksesta. Ne maat,\njotka aiottiin vallottaa, kuuluivat nimittäin nimellisesti inkkain\nvaltakuntaan. Heinäkuussa 1535 Almagro lähti Cuzcosta, samosi Titicaca\njärven länsirantaa Collao nimisen maakunnan kautta Potosin ylängölle ja\nsieltä parin kuukauden levon jälkeen edelleen etelää kohti. Matkalla\nperulainen ylimäinen pappi pääsi pakenemaan ja palasi takaisin\nTiticacan rannoille.\n\nAlmagro oli siten saapunut inkkain valtakunnan rajoille. Siitä alkoi\nmaita, joissa asui itsenäisiä vuoristokansoja; niiden kautta oli\nväkisin tunkeuduttava, jos mieli päästä Chilen aarteihin käsiksi.\nJujuin poikki retkikunta taistellen eteni Chicoana nimiseen maakuntaan,\nnykyiseen Luoteis-Argentinaan. Pitkin matkaa tekivät asukkaat\nvastarintaa. Maa oli osaksi hävitetty, niin että ruokavarain saanti\nhedelmällisemmissä laaksoissakin oli vaikeata. Mutta vaikeimmat esteet\nretkikunta kohtasi kulkiessaan Andien pääharjanteitten poikki Chileen.\nTullessaan ulos eräästä vuoristorotkosta Almagro odottamatta näki\nedessään pitkän lumenpeittämän vuorijonon, joka ulottui pohjoiseen\nja etelään niin kauas kuin silmä kantoi. Kun ei ollut mahdollista\nsitä kiertää, niin oli yritettävä ylitse, vaikka vuorijonon leveys\nolikin tuntematon. Vähillä ruokavaroilla, raahaten mukanaan\nsotatarpeitaan ja näiden lisäksi tarpeita siltojen rakentamiseksi\njokien poikki retkikunta tunkeutui vuoristoon. Almagro itse kulki\nedellä parinkymmenen ratsumiehen keralla tutkiakseen teitä ja solia\nja etsiäkseen, mistä saisi joukolleen syömisen apua. Seitsemän päivää\nkuljettiin suolaerämaita ja noustiin sitte lumisiin vuorisoliin,\njoissa lumesta heijastuva valo sokaisi silmät. Myrskyt ja pakkaset\nlisäsivät matkan muuta tukaluutta. Kolmantena päivänä sen jälkeen,\nkun vuoristomatkan vaikein osa oli alkanut, avautui länttä kohti\nCopiapon laakso, jossa Almagro pienen etujoukkonsa keralla saattoi\nlevähtää ja koota ruokavaroja perässä tulevalle pääjoukolle. Andit oli\nvoitettu ja tie piti lauhkeampiin alamaihin. Mutta ilman etujoukon\ntuomaa apua pääjoukko olisi tuhoutunut vuoristossa. Intianit. jotka\nkantoivat kuormastoa, kärsivät vielä enemmän kuin espanjalaiset. Toiset\nvaipuivat uupuneina maahan, siihen kuollakseen, sillä pakkanen oli\nheistä niin kova, että tuskin saattoi hengittää. Sanotaan, että 10,000\nintiania sai Andien vuorisolissa surmansa. Kun ei ollut minkäänlaista\nkasvullisuutta, niin ei saatettu tultakaan tehdä, raivoisia tuulia\nvastaan ei ollut suojaa, ravintoa vain hengen pitimeksi, ja voimat\nuupumistaan uupuivat. Nälänhätä kävi lopulta niin suureksi, että eloon\njääneet intianit söivät nälkään ja viluun kuolleitten toveriensa\nruumiita, ja espanjalaiset mielihyvällä jakoivat keskenään sortune!tten\nhevosten lihan, jota he eivät muutoin olisi millään hinnalla syöneet.\n150 espanjalaista ja 30 hevosta sai vuoristossa surmansa. Vasta\nCopiapon laaksossa sotajoukko sai levätä ja toipua vammoistaan. Eräs\napujoukko, joka myöhemmin saapui samaa tietä, menetti vielä enemmän\nväkeä. Moni mies hautautui ratsuineen lumen alle.\n\nVuoriston yli päästyään Almagro samosi pitkin nykyisen Chilen rannikkoa\netelään päin. Coquimbossa hän odottamatta tapasi espanjalaisen, joka\noli lähtenyt Perusta jotakin rangaistusta pakoon ja vaeltanut sinne\nsaakka omin päin, maanasukkaitten puolelta väkivaltaa kokematta.\nAlmagro lähetti partiojoukkoja vielä kauemmaksi etelään päin, mutta\nretken tulos alkoi jo olla selvänä. Aarteita ei löytynyt mistään,\ntaisteluita vain sitä enemmän, sillä urhoolliset Araukanit kiistivät\ntuimasti, ennenkuin laskivat muukalaisia maansa kautta kulkemaan.\nKovin pettyneenä Almagro vihdoin lähti paluumatkalle. Välttääkseen\nvuoriston vaaroineen hän nyt kulki merenrannikkoa. Laajassa autiossa\nAtacama suolaerämaassa retkikunta tosin kärsi paljon kuumuudesta ja\nveden puutteesta, mutta kuitenkin se, pienempiin osastoihin jakautuen,\npääsi sen poikki ainoatakaan miestä menettämättä. Vasta Arequipan\nkohdalta noustiin jälleen vuoristoon ja saavuttiin keväällä 1537\ntakaisin Cuzcoon. Löytöretkenä tämä yritys oli huomattavimpia, vaikka\nse osanottajilleen tuottikin paljaita kärsimyksiä ja pettymyksiä.\n\n\n\nTaistelut Perussa.\n\n\nPerussa olivat sillä välin olot suuresti muuttuneet. Kansallinen\npuolue oli Manco inkan johdolla vihdoinkin noussut kapinaan. Manco\noli päässyt pakenemaan Cuzcosta ja palannut sitä piirittämään suuren\nsotajoukon keralla. Cuzcon olkikattoiset talot ammuttiin palavilla\nnuolilla tuleen, puolet kaupungista tuhoutui, linnankin Manco sai\nvaltoihinsa. Juan Pizarro tosin vallotti siitä osan takaisin, mutta\nsai hyökkäyksessä surmahaavan. Hänen kuoltuaan Espanjalaiset saivat\nlinnan kokonaan käsiinsä, mutta se ei paljoa auttanut, heidän täytyi\nkestää monen kuukauden piiritys. Intianit olivat anastaneet vuorisolat.\nLimasta oli mahdoton tuoda apuväkeä. Mutta viljankorjuun aikana suuri\nosa perulaista sotajoukkoa hajaantui, ja silloin piiritetyt pääsivät\nvähän helpommalle. Pizarron veljet, jotka Cuzcoa puolustivat, koettivat\nrohkean yllätyksen kautta saada käsiinsä Manco inkan, mutta yritys ei\nonnistunut. Kun Almagro palasi Cuzcon ylängölle, niin ei hänen ensi\ntehtävänsä suinkaan ollut auttaa maanmiehiään: vastoinkäymisistään\nkatkeroituneena hän päinvastoin käytti tilaisuutta anastaakseen\nmahtiaseman. Vanha riita Pizarron ja vielä enemmän Pizarron veljien\nkanssa puhkesi ilmisodaksi. Moneen kertaan vannotut pyhät valat eivät\npaljoa merkinneet Perun vallottajille. Espanjan hallituksen määräyksen\nmukaan Almagron piti saada kaikki maat, jotka olivat määrättyä matkaa\n(1650 kilometriä) etelämpänä päiväntasaajan pohjoispuolella olevaa\nSantiago jokea. Almagro väitti, että Cuzco. joka oli niin kaukana\netelässä, kuuluikin hänen alueihinsa. Kun luotettavia tähtitieteellisiä\npaikanmääräyksiä ei ollut, niin saattoi Almagro hyvällä syyllä\nesittää tämän vaatimuksen, vaikka nykyään tiedämme, että Cuzco\nepäilemättä oli Pizarron puolella rajaviivaa. Almagro koetti päästä\nPizarroja piirittävän inkankin kanssa yhteyteen, mutta inkka ei hänen\nystävyydestään huolinut, vaan hyökkäsi hänenkin päälleen. Almagro, joka\noli urhoollinen ja taitava sotilas, torjui hyökkäyksen ja kulki sitten\nCuzcoa vastaan. Kun eivät Pizarron veljet suostuneet luovuttamaan\nkaupunkia, niin hän vallotti sen väkirynnäköllä ja otti Gonzalon ja\nHernandon vangiksi.\n\nNyt ilmestyi sotanäyttämölle uusi, vaikka entisestään tunnettu voima.\nFrancisco Pizarro oli kutsunut Alvaradon Guatemalasta avukseen.\nAlvarado saapui 500 miehen keralla anastamaan Cuzcoa takaisin\nAlmagrolta, mutta joutui taistelussa tappiolle. Almagro piti kun\npitikin Cuzcon, karkotti vielä inkankin joukkoineen vuoristoon ja\npuhdisti maan kapinallisista. Sitten hän marssi meren rannalle\nhankkiakseen maakunnalleen uuden sataman, josta voisi päästä\nsuoranaiseen yhteyteen emämaan kanssa. Hernando Pizarron hän vei\nmukanaan panttivankina, mutta Gonzalo oli päässyt karkaamaan Limaan.\n\nFrancisco Pizarro, joka tahtoi ensinnäkin vapauttaa veljensä Almagron\nkäsistä, rupesi nyt sangen sovinnolliseksi. Hän saapui Almagroa\ntapaamaan erääseen paikkaan Liman eteläpuolelle ja tunnusti Cuzcon\ntoistaiseksi hänen omaisuudekseen; Almagro puolestaan vapautti\nHernando Pizarron. Riidan lopullinen ratkaiseminen jätettiin Espanjan\nhallituksen asiaksi.\n\n\n\nAlmagron ja Francisco Pizarron loppu.\n\n\nMutta tuskin oli Hernando päässyt vapaaksi niin Francisco Pizarro\njulisti sopimuksen mitättömäksi ja ryhtyi paikalla taisteluun.\nAlmagro peräytyi Cuzcoon ja Hernando Pizarro seurasi häntä melkoisen\nsotajoukon keralla. Huhtikuussa 1538 syntyi lähellä Cuzcoa tappelu.\nKummallakin oli 700—800 miestä, taistelu oli sitkeä ja sitä kesti\nkaiken päivää. Almagro oli sairaana, mutta johti kuitenkin joukkoaan\nläheltä. Hän joutui häviölle ja vangiksi. Tappelussa tosin kaatui vain\njoku kymmenkunta miestä, mutta pakoretkellä Almagron joukko menetti\n150 miestä. Hernando Pizarro ei kohdellut Almagroa yhtä hyvin kuin\ntämä häntä; vanki vietiin Cuzcoon ja häntä vastaan aljettiin heti\noikeudenkäynti. Tuomio oli kuolemantuomio ja Hernando Pizarron käskystä\n70-vuotias Almagro vankilassa kuristettiin.\n\nAlmagro oli avomielinen, raaka luonne, joka ei koskaan pitänyt\nsalakavalia juonia eikä kostotuumia. Mutta kunnianhimoinen hän oli.\nUrheutensa ja anteliaisuutensa vuoksi hän oli sotamiestensä kesken niin\nsuosittu, että harva toinen päällikkö. Korkeasta iästään huolimatta hän\nelämänsä loppuun saakka säilytti tarmonsa ja reippaan toimikykynsä.\n\nAlmagron kuoltua hänen poikansa vaati itselleen isänsä maakuntia, mutta\nPizarrot eivät tahtoneet siitä mitään tietää. Hernando Pizarro lähti\nEspanjaan oman puolueensa asiaa ajamaan. Mutta Espanjan hallitus, joka\nei hyväksynyt Almagron mestausta, otti hänet vangiksi ja vankeudessa\nhän sitten sai viettää parikymmentä vuotta. Hallitus lähetti Vaca de\nCastro nimisen lakimiehen Peruhun oloja järjestämään. Ennenkuin tämä\nvielä oli ennättänyt Limaan, levisi tieto Francisco Pizarron murhasta.\nAlmagron puoluelaiset, joita vainajan poika johti, olivat kesäkuussa\n1541 Limassa tunkeutuneet Pizarron palatsiin, ottaakseen hänet\nvangiksi. Pizarro puolusti itseään tuimasti, kunnes sai surmahaavan.\nHänen seurassaan kaatui hänen velipuolensa Martinez de Alcantara.\nFrancisco Pizarro oli kuollessaan 63 vuoden ikäinen.\n\nSemmoisen lopun sai Perun julma vallottaja. Hänen nimensä on kautta\naikain säilynyt tämän kullanhimoisen, kavalan ja julman aikakauden\npelottavimpana. Itse alhaisesta asemasta kohonneena hän tosin osasi\nkohdella hyvin sotamiehiään, mutta samalla kaikki tunsivat hänen\npetollisuutensa. Intianeja tuskin kukaan on kohdellut julmemmin.\nPizarro ei ollut ritarillinen, sivistynyt eikä valtioviisas niin\nkuin Cortes, mutta hänen kykynsä ja lannistumaton tarmonsa olivat\nkieltämättömät. Espanjan hallitus antoi hänelle suuremman arvon kuin\nCortekselle. sillä Pizarro lähetti monta vertaa enemmän kultaa.\n\nVaca de Castroa vastaan, joka nyt otti vallotetun maan hallituksen\nkäsiinsä, nousi kapinaan Almagron poika, mutta joutui v. 1542\ntappelussa häviölle ja mestattiin. Almagron puolue silloin tunnusti\nlaillisen maaherran ylivallan ja luopui enemmästä vastustelemisesta.\n\n\n\nGonzalo Pizarro.\n\n\nMutta vielä piti Perun pohjoisosissa puoliaan Pizarron viimeinen veli,\nGonzalo, joka v. 1540 oli nimitetty Quiton maaherraksi. Vahvistettuaan\nsiellä valtaansa ja maan kauttaaltaan tutkittuaan, hän lähti etsimään\nkultamaata, jonka intianit kertoivat olevan Andien takana aarniometsien\nkeskellä. Gonzalo kulki päiväntasaajan kohdalla Andien poikki ja\ntunkeutui sitten Rio Napon vartta Amazonijoelle päin, kunnes hän\ntiettömissä aarniometsissä ruokavarain loputtua joutui mitä kamalimpaan\npuutteeseen ja hädin tuskin pääsi retkikuntansa tähteitten keralla\npalaamaan Quitoon. Tuonnempana kerromme enemmän tästä merkillisestä\nretkestä.\n\nQuitossa Gonzalo Pizarro sai kuulla veljensä Franciscon murhan ja\ntarjosi kuninkaalliselle maaherralle apuaan Almagron poikaa vastaan,\nkuultuaan tämän kapinan. Sen hän teki vihasta, mutta hänen avustaan\nei huolittu, sillä Vaca de Castro toivoi sovinnon helpommin syntyvän\nAlmagrolaisten keralla, kun hän hylkäsi Pizarron puoluekunnan avun.\nGonzalo tästä syvästi loukkaantuneena alkoi valmistella kapinaa. Siihen\nhän sai piankin tilaisuuden, kun Espanjan hallitus v. 1542 julisti\nPerussa voimaan uudet lait, jotka melkoisesti rajottivat vallottajain\noikeutta käyttää intianeja pakkotyöhön ja peruutti heille annetut\nsuuret tilukset kruunun omaisuudeksi omistajan kuoltua. Nämä lait\nherättivät »conquistadorien» kesken niin suurta tyytymättömyyttä, että\nGonzalo Pizarro sai heidät yhtymään suureen kapinaan. Varakuningas\nvoitettiin, sai taistelussa surmansa, ja viimeinen Pizarron veljeksistä\noli lyhyen ajan Perun itsenäinen hallitsija. Mutta espanjalainen\naines ei vielä ollut maassa likimainkaan niin voimallinen, että se\nolisi tullut toimeen ilman emämaan apua. Vaikka Pedro de Gasca,\njonka Espanjan hallitus lähetti Peruhun käskynhaltijakseen, olikin\npappi ja saapui Panamaan melkein tyhjin käsin, niin sai hän siellä\nkuitenkin kuninkaan edustajana haltuunsa Gonzalo Pizarron laivaston\nja sotaväen, jotka oli lähetetty hänen matkaansa estämään. Lupaamalla\nanteeksiannon Pedro de Gasca sai suurimman osan Perun espanjalaisista\nluopumaan Gonzalosta. Kun ratkaisevan taistelun v. 1548 piti alkaa\nCuzcon läheisyydessä, niin Gonzalo Pizarron koko sotajoukko meni\nkuninkaallisten puolelle ja hän joutui vangiksi. Etevimpien ystäviensä\nkeralla hän sai päällään sovittaa kapinoimisensa.\n\nKapina tosin myöhemmin alkoi uudelleen, kun Espanjan hallitus ei\nsuostunut peruuttamaan intianien hyväksi säätämiään lakeja, mutta\ntukahutettiin, ja Perun kolmas varakuningas, Don Andres Hurtado de\nMendoza, Caneten markisi, joka hallitsi siirtomaata kuusi vuotta\nvuodesta 1555 alkaen, järjesti maan olot rautaisella kädellä. Kaikki\nedellisten kapinain johtajat lähetettiin Espanjaan, piirikuntien\npäälliköitä käskettiin mestauttamaan jokainen rauhanhäiritsijä. Kaikki\njoutilaat toimitettiin etäisille retkille. Manco inkan pojalle ja\njälkeläiselle Sayri Tupakille annettiin eläke. Inttäneille hankittiin\nhyviä pappeja, kouluja ja kaupungeita perustettiin kaikkiin maakuntiin.\nMutta hallituksen huolenpito ei kuitenkaan voinut riittävästi huojentaa\nasukkaitten veristä sortoa, jonka vuoksi he usein kapinoivat. Viimeinen\nintianikapiua tapahtui v. 1783, mutta sekin verisesti kukistettiin.\n\n\n\nChilen vallotus.\n\n\nAlmagro oli tavannut Chilessä vähän kultaa ja paljon sotaisampaa\nkansaa kuin Perussa. Pohjoisosissa väestö tosin oli sivistyneempää\nja samalla taipuvampaakin, mutta kuta kauemmaksi etelää kohti\nkuljettiin, sitä villimmäksi ja sotaisemmaksi se muuttui. Syynä tähän\nerotukseen epäilemättä oli se, että Perun inkat viidennellätoista\nvuosisadalla olivat vallottaneet Chilen pohjoisosan. Vaikkei heidän\nvaltansa ollutkaan siellä suuri, niin muutti kuitenkin kehittyneemmän\nsivistyksen kosketus melkoisesti oloja. Mutta Rapel joen eteläpuolelle\nei inkkain mahti ulottunut, ja siellä intianit olivat säilyttäneet\nentisen sotaisuutensa. Vaikka he olivatkin tietämättömiä ja raakoja,\nniin olivat he kuitenkin kehittäneet järjestelmän yhteistä sodankäyntiä\nvarten. Kullakin kunnalla oli oma »ulmeninsa», s.o. päällikkönsä,\nsodassa heimoilla oli yhteinen valittu johtaja. Araukanit olivat\nEtelä-Chilen mahtavin heimo ja heidän nimellään mainittiin sitten\nkaikkia Bio-bio joen eteläpuolella asuvia kansoja.\n\nTuskin oli Almagro mestattu, niin kiiruhti Pizarro ottamaan haltuunsa\nmaan, jonka kruunu oli Almagrolle antanut. Pedro de Valdivia lähti\n1540 Pizarron toimesta vallottamaan Chileä ja peruslamaan sinne\nsiirtokuntia. Alonso de Camargo samaan aikaan kartotti rannikon.\nValdivia perusti v. 1541 Santiagon, Chilen nykyisen pääkaupungin, ja\npuolenkymmentä muutakin kaupunkia, voidakseen niiden avulla pitää maata\nkurissa. Mutta intianit taistelivat epätoivon urheudella. V. 1553\nkaikki heimot tekivät yhteisen kapinan, jossa Valdivia sai surmansa\nja useimmat hänen siirtokunnistaan tuhottiin. Tämä oli alkuna lähes\nvuosisadan kestävälle yhtämittaiselle sodalle. Vereen kastetut nuolet\n— se oli Araukanien sotakapula — kulkivat taas kautta maan, ja joka\ntaholta kokoontui sotilaita vastustamaan vallottajia. Araukanit, vaikka\nolivatkin kaikkea sivistystä vailla, olivat kuitenkin sodankäynnissä\npaljon älykkäämpiä kuin Perulaiset. Huomatessaan, että heidän vanhoista\nheitto- ja ampuma-aseistaan oli vähän apua uutta vihollista vastaan, he\nsangen nopeaan muuttivat koko sodankäyntinsä. He hylkäsivät kokonaan\njousen, joka oli pyssyä niin paljon huonompi, ja käyttivät etupäässä\nkeihästä, miekkaa ja muita aseita, jotka käsikähmässä tehosivat. He\nlähestyivät nopeaan Espanjalaisten rintamaa, jott'ei näillä ollut aikaa\npanostaa pyssyjään, kun olivat ne kerran laukaisseet. Säikähtämättä\nhe kestivät ensimäisen yhteislaukauksen, vaikkapa se aina kaatoikin\nsuuren joukon, ja hyökkäsivät sitten kilvan käsikähmään. Alkuasukkaiden\nlöyhän heimojärjestyksen vuoksi oli mahdoton saada heistä musertavaa\nvoittoa, ja vuorinen, tiheämetsäinen maa erinomaisesti suosi väjytyksiä\nja ylläköltä. Kenraali kenraalin, armeija armeijan jälkeen lähetettiin\nChileen. Retki toisensa jälkeen tehtiin intianeja vastaan, heidän\nmaansa hävitettiin, sotaa käytiin säälimättömän julmasti, mutta\nkaikki oli suotta. Siirtokuntia ja linnoja uhkasi ainiaan hyökkäys,\nniitä vallotettiin ja vallotettiin takaisin. Jos yksi intianiarmeija\nhävitettiin, niin oli pian toinen valmiina sen paikalle astumaan;\njos yksi »toqui» (ylipäällikkö) kaatui, niin valittiin paikalla\ntoinen. Tappion kärsittyään intianit pakenivat metsiinsä, soihinsa ja\nvuoriinsa, kokosivat uudelleen voimansa ja ajoivat takaa peräytyviä\nEspanjalaisia. Vasta v. 1640 tehtiin rauha, jossa kaikki Bio-bio\njoen eteläpuolella oleva maa tunnustettiin Araukanien omaksi ja\nitsenäiseksi. Tätä urhoollista kansaa on vielä jäljellä muutamia\nkymmeniätuhansia; vaikka sen luku vähenemistään vähenikin, niin piti\nse kuitenkin loppuun saakka puoliaan ja siirtyi vapaana kansana Chilen\ntasavaltaan.\n\nNämä ainaiset sodat ja samalla kovan työn pakko, Chilessä kun ei ollut\njaloja metalleja, karkaisivat epäilemättä Chileläiset Etelä-Amerikan\nmuita latinalaisia kansoja kestävämmiksi; mutta köyhänä tämä siirtomaa\nedelleenkin pysyi aina siihen saakka, kunnes se itse otti käteensä\nkohtalonsa ohjat.\n\n\n\n\nDorado-retket.\n\n\nAina siitä päivästä, jona Columbus astui Guanahanin rannalle, olivat\nUuteen maailmaan saapuneet muukalaiset kysyneet sen asukkailta kultaa.\nNämä neuvoivat parhaan taitonsa mukaan ja paljon heidän neuvojensa\nmukaan jaloa metallia löydettiin; mutta kuta enemmän sitä saatiin, sitä\nkiihkeämmäksi kävi sen himo. Eivät sitä voineet tyydyttää Mexicon,\neivät Perunkaan suunnattomat aarteet. Ei mitään uhrauksia, ei mitään\nvaivoja säästetty, niin kauan kuin löydetyissä maanosissa vielä oli\nseutuja, jotka olivat kullanetsijäin käymättä. Vielä paljon enemmän\ntehtiin turhia matkoja kuin onnistuneita. Usein intianit tahallaan\nhoukuttelivat ahnaat vallottajat harhaan, se kun oli ainoa keino heistä\npäästä; ja ehkä vielä useammin intianien tietoja väärin ymmärrettiin,\ntaikka pidettiin totena heidän vanhoja tarujaan. Luultavasti suurin osa\nsiitä, mitä alkuasukkaat kullasta tiesivät, oli puoleksi tarumaista\nhuhua.\n\nVähitellen, ei varmaan tiedetä mistä alusta, pääsi Espanjalaisten\nkesken valtaan semmoinen käsitys, että Etelä-Amerikan sisäosissa\noli suunnattoman rikas kultapaikka, El Dorado, ja niin kauan sitä\netsittiin, kunnes melkein koko suunnaton maanosa aarniometsineen\nsaatiin ristiin rastiin samoilluksi. Erään käsityksen mukaan se oli\nManoa niminen kaupunki, joka muka oli täynnään kultaa ja jalokiviä,\ntoisen mukaan kokonainen maa, joka oli niistä niin rikas, että se\nPerunkin rinnalla ansaitsi Doradon nimen.\n\nDorado-tarun alkuperäisenä juurena lienevät kuitenkin olleet\njuhlat, joita pienessä Chibcha-valtakunnassa oli tapana viettää\nhallitsijavaalin yhteydessä. Espanjalaiset merenrannikolla kuulivat\nmaanasukkailta, että tuo ruhtinas vaalinsa jälkeen ylt'yleensä\nkultahiekalla peitettiin ja sitten ui Guatavita järvessä. Tiedetään\nnykyisin, että huhulla oli tosipohja. Uuden hallitsijan valtaan\nastumista vietettiin monenlaisilla menoilla, paastolla ja uhreilla.\nViimeinen menoista oli seuraava: Kaikki kansa kokoontui Guatavita\njärven rannalle. Papit juhlasaatossa saattelivat nuorta hallitsijaa\njärven rannalle, jossa häntä odotti lautta täynnään kalliita\nuhrilahjoja, kultaa ja smaragdeja. Neljä etevintä neuvonantajaa\nnousi lautalle, mutta hallitsijan papit ensiksi savusteita polttaen\nriisuivat järven rannalla alasti, silasivat savella ja sitten kiireestä\nkantapäähän kultahiekalla peittivät. Säteilevän auringon näköisenä,\njonka sukua hänen luultiin olevan, Dorado nyt nousi lautalle, joka\nkulki keskelle järveä. Siellä hallitsija heitti järvessä asuville\njumalille kaikki lautalla olevat kallisarvoiset uhrilahjat. Sitten hän\npalasi rantaan, ja maalla juhlat alkoivat uudelleen, kestäen monta\npäivää.\n\nMielikuvitus ja kullanhimo loivat sitten tästä omituisesta alusta\nsuuren kultamaan sitä helpommin, kun Chibchat tosiaan olivat hyviä\nkultaseppiä. Kuta enemmän taru suureni, sitä epämääräisemmäksi muuttui\nseutu. Mies se, joka ennättää ensiksi noille aarteille, arveltiin, ja\nmaanosan joka kulmalta sitä kilvan yritettiin. Seuraavassa kerrotaan\ntärkeimmät näistä retkistä, yhdistettyinä Dorado-retkien yhteisen\notsikon alle.\n\nVarhaisimpia Dorado-retkiä oli se, jonka Diego de Ordas teki\nVenezuelaan ja Guayanaan. Hänen alapäällikkönsä Martinez väitti, että\n»El Dorado» itse oli v. 1531 pelastanut hänet haaksirikosta ja vienyt\npääkaupunkiinsa Omoaan. Martinezin seikkailuista emme kuitenkaan muuta\ntiedä, ehkäpä juuri sen vuoksi, että hän löysi mitä haki. Useat muut\nretkikunnat eivät tarumaata löytäneet, mutta tiesivät kertoa sitä\nenemmän koruttomasta todellisuudesta.\n\n\n\nSaksalaiset Venezuelassa.\n\n\nSaksalaiset eivät, Hansan laajoista pohjoismaisista meriyhteyksistä\nhuolimatta, olleet tottuneet valtamerellä purjehtimaan; mutta uusien\nmaitien ja Intian houkutus oli nyt liian suuri, ettei olisi yritetty\nmukaan. Vaikutusvaltaiset saksalaiset saivat helposti kauppaoikeuksia\nEspanjan alusmaissa, kun Espanjan kuningas samalla oli Saksan keisari.\nAugsburgin Welserit, aikansa kaikkein rikkaimpia kauppiassukuja, saivat\nKaarle V:nneltä oikeuden siirtokunnan perustamiseen Etelä-Amerikan\npohjoisrannikolle ja melkoisin voimin ruvettiin tätä yritystä\ntoteuttamaan. Doradon maine se lienee Welsereitäkin houkutellut.\nWelserien tuli varustaa neljä laivaa ja 300 miestä, ynnä 50 vuorimiestä\nja vallata nykyisen Venezuelan ja Guayanan rannikko ynnä takamaat.\nRahoja ei puuttunut. Welserit olivat suuri maailmanhuone, jolla\noli haaraosastoita sen ajan suurimmissa kauppakaupungeissa, myös\nSevillassa ja Lissabonissa. Heillä oli mahtiasema maustekaupassa.\nPortugalilaiset laivat toivat heille maustekuormia Lissaboniin, josta\nhe omilla laivoillaan lähettivät ne edelleen. Welserien omatkin laivat\npurjehtivat Itä-Intiaan saakka. Nyt tämä huone itse ryhtyi suureen\nsiirtomaapuuhaan.\n\nMelkoisia voimia lähetettiin Venezuelaa asuttamaan ja vallottamaan,\nmutta pian viehättyivät saksalaiset johtajat samaan kullanajoon, joka\noli Espanjalaistenkin toimien ylimpänä määrääjänä. Muutaman sadan\nmiehen kera ja vähemminkin joukoin samottiin kautta maan ristiin\nrastiin. Sisämaa enimmäkseen oli verraten hyvin asuttua ja alkuasukkaat\njotenkin edistyneitä. Samoin kuin Mexicossa herättivät Venezuelassakin\nhevoset yleistä pelkoa ja suuret joukot pakenivat niiden edessä. Näillä\nretkillä saatiin kokoon jotenkin paljon kultaa, mutta ei kuitenkaan\nniin paljoa, että sitä olisi kannattanut mainita Perun saaliin\nrinnalla; päin vastoin kulutettiin Welserien varat saamatta aikaan\njuuri mitään. Lopulta syntyi saksalaisten ja espanjalaisten välillä\nainaisia rettelöitä, ja v. 1555 siirtokunta otettiin Welsereiltä pois.\n\nWelserien asiamiesten retkistä mainittakoon seuraavat: Nicolaus\nFedermann, säälimätön julmuri, moneen kertaan kautta Venezuelan\nsamoiltuaan, tapasi v. 1539 Bogotan ylängöllä Benalcazarin, joka oli\nsaapunut sinne Quitosta vuoriston poikki, ynnä Gonzalo de Quesadan,\njoka oli noussut sinne Magdalena jokea pitkin. Federmann oli lähtenyt\nmatkaan Corosta, johon oli perustettu Welserien siirtokunta. Ennen\nhäntä oli Ambrosius d' Alfinger, vielä väkivaltaisempi mies, tehnyt\nkullanetsintämatkan Sierra Nevada de Santa Martan vuoristoon ja Meridan\ncordillereihin sekä toisella retkellä tunkeutunut aina Magdalenan\nlaaksoon saakka. 1536—37 samoilivat Yrjö Hohemuth ja Filip v. Hutten\nOrinocon syrjäjokien Araucan ja Melan poikki aina Amazonijoen\npohjoisille syrjäjoille saakka, turhaan etsien Doradoa. Suunnattomia\nvaivoja kestettyään he lopulta palasivat takaisin Coroon. Huonommin\nkävi v. Huttenille ja eräälle nuorelle Welserille seuraavalla retkellä,\njolla päästiin samoille seuduille, Uaupes ja Japura jokien välimaille;\npaluumatkalla molemmat saksalaiset erään apujoukon espanjalaisen\njohtajan mielivallan kautta telotettiin. Tämä tapahtui v. 1546, ja\nsiihen päättyivät Welserien yritykset.\n\n\n\nColombia.\n\n\nPysyväisempiä hedelmiä kuin siinä maassa, joka vastaa nykyistä\nVenezuelaa, kantoi kullanetsintä Magdalena joen vesistöalueella,\nnykyisessä Colombiassa.\n\nGonzalo de Quesada vuosina 1536—1537 nousi Magdalena jokea sisämaahan\nja saapui Bogotan ylängölle, tavaten siellä kaksi kilpailijaa,\nkuten yllä kerroimme. Ei kukaan näistä kolmesta saanut maata, jonka\nnimeksi tuli Uusi Granada, mutta Espanjan hallitus sen kyllä otti\nomakseen. Sinne perustettiin siirtokuntia, jotka menestyivät hyvin.\nBogotasta tuli suuri kaupunki, joka oli kauan maineessa kirjallisesta\nsivistyksestäänkin.\n\nUusi Granada oli Etelä-Amerikan ihanimpia maita. Tuskin missään\nmuualla ovat niin lähekkäin uhkuvimmat laaksot solakoine palmuineen\nja aarniometsineen ja viileät terveelliset ylämaat. Siellä, melkein\npäiväntasaajan alla, on ylängöitä, joilla kesä on viileämpi kuin\nSuomessa, ja suuri määrä välivyöhykkeitä, jotka soveltuvat kaikkien\nmahdollisten viljelyskasvien kasvattamiseen. Pääkaupunki Bogota on\nihanalla viljavalla ylängöllä 2200 metriä merenpintaa korkeammalla,\njossa vuoden umpeensa vallitsen sama keskilämpö, noin 13—14° C, ja\nlämpömittari varjossa tuskin koskaan nousee päälle 20° C ja harvoin\nlaskeutuu alemmaksi kuin 4-8° C.\n\nNämä luonnonseikat vaikuttivat, että Espanjalaiset suuresti mieltyivät\ntähän maahan; ne olivat myös vaikuttaneet, että sillä, samoin kuin\nMexicolla ja Perulla, oli melkoinen sivistys valkoisten saapuessa.\nBogotan ylängöllä asuivat Muiskat, Tunjan ylängöllä Chibchat. Heillä\noli maanviljelystä ja kaupunkeja, ja sivistyksensä he luulivat\nsaaneensa samanlaisen jumalallisen vaikutuksen kautta kuin Mexicon\nAztekit ja Perun inkat. Muiskat ja Chibchat ovat sitten sulaneet yhteen\nEspanjalaisten kanssa, mutta joku etäisempi heimo on säilynytkin. Santa\nMartan vuoristossa asuivat Taironat, jotka rakensivat erinomaisia\nteitä ja valmistivat taidokkaita kultakoristeita. Mutta rannikko ja\nMagdalenan laakso on kuuma ja epäterveellinen, ja siitä syystä eivät\nottaneet menestyäkseen sinne perustetut siirtokunnat.\n\n\n\nGonzalo Pizarron retki.\n\n\nGonzalo Pizarro nimitettiin Benalcazarin jälkeen Quiton maaherraksi.\nTuskin hän oli lääniinsä päässyt, ennenkuin alkoi varustaa suurta\nretkeä Doradoon. Rikkaan saaliin toivo houkutteli seikkailijoita,\ntuota pikaa oli Gonzalolla koossa 150 ratsumiestä ja 200 jalkamiestä,\nynnä 4000 intiania matkatavaroita kantamaan. Varustukset olivat\nmitä parhaimmat. Eväiksi otettiin suunnaton lauma sikoja, joita\najettiin jälkijoukon perässä. Matka alkoi vuoden 1540 alkupuolella.\nAlkutaipaleella vaikeudet olivat verraten pienet, kun vielä oltiin\ninkkain maassa. Mutta kun ylätasangoilta noustiin itäisen cordillerin\nsoliin, niin muuttui sekä maisemain että kansan luonne ja alkoivat\ntämän kuulun retken suunnattomat vaikeudet. Intianeista useat\nkuolivat viluun. Retkikunnan vielä ollessa vuoristossa tapahtui\nkamala maanjäristys; maa eräässä paikassa halkesi, halkeamasta\nnousi rikkihöyryjä, kylä, jossa oli satoja taloja, oli kuiluun\nsyöksynyt. Mutta vielä suurempi oli ilmanalan muutos, kun retkikunta\ncordillereilta laskeutui itäisen rinnemaan suunnattomiin aarniometsiin.\nPakkasen jälkeen seurasi tukahuttava kuumuus ja vuoriston\nrotkolaaksoista hyökkäsi yöt ja päivät ukonilmoja ja rankkasateita\nheidän niskaansa. Satoi herkeämättä seitsemättä viikkoa; läpimärkinä\nja uupuneina retkeläiset tuskin pääsivät paikastaankaan epätasaisella\nvettyneellä maalla.\n\nMuutaman kuukauden rasittavan matkan jälkeen, rämmittyään soiden,\nkaalattuaan jokien poikki he vihdoin saapuivat »kanelimaahan», jossa\nkasvoi suuria metsiä eräänlaista kanelia; mutta niin valtavan tiettömän\nvuoristomuurin takana tämä mauste oli arvoton. Vihdoin tavattiin\nkuljeskelevia metsäläisheimoja ja niiltä kuultiin, että muka kymmenen\npäivämatkan päässä oli hedelmällinen maa, jossa oli viljalti kultaa\nja taaja asutus. Gonzalo Pizarro tosin jo oli kulkenut niin kauas\nkuin hän arveli voivansa vaaratta edetä, mutta tämä tieto houkutteli\nhäntä vielä pidemmälle. Metsät harvenivat ja tultiin seutuihin, joissa\naukeat savannit ja metsät vaihtelivat. Espanjalaisia ihmetytti puitten\nsuunnaton vahvuus; toisien ympärystää piti olla 16 miestä sepäämässä.\nPuiden varret olivat köynnösten kietomat, köynnöksiä kulki puusta\npuuhun, riippui maahan korkeudesta, muodostaen sekavia tiheikköjä,\njotka olivat ihanat nähdä, mutta joiden läpi oli suunnattoman vaikea\ntunkeutua. Tie oli kirveellä puhkaistava, Espanjalaisten puolimädät\nvaatteet repeilivät ja jäivät oksiin, niin että koko uljas joukko\nlopulta kulki ryysyissä. Ruokavarat olivat pahentuneet ja melkein\nloppuneet, sikalaumat joko syödyt, vuoristossa tuhoutuneet tai metsiin\nhajaantuneet. Matkaan lähtiessään heillä oli lähes tuhannen koiraa,\nniistä suuri osa onnettomien alkuasukkaiden takaa-ajoon käytettyjä\nverikoiria; näitä nyt teurastettiin ja syötiin, vaikka niissäkään\ntuskin oli muuta kuin nahka ja luut. Kun koirat oli syöty, niin ei\nollut muuta ravintoa kuin ruohoja ja juuria, mitä metsästä löydettiin.\n\nTultiin vihdoin joelle, joka Amerikassa ei tosin ollut likimainkaan\nsuurimpia, mutta kuitenkin europpalaisten käsityksen mukaan melkoinen\nkymi. Tämä joki oli Napo, Amazonijoen ylimpiä syrjäjokia. Juokseva vesi\nilahutti heidän silmiänsä, sillä he toivoivat matkain nyt paranevan.\nMutta rannoilla olivat tiheiköt niin taajat, että vain suurimmalla\nvaivalla päästiin eteenpäin. Erääseen kohtaan kuului edestäpäin kuin\nmaanalaista jyrinää; kotvasen kuluttua, virtauksen yhä rajummaksi\nkiihdyttyä, he tulivat valtavalle könkäälle, jossa vesi putosi 360\nmetriä syvään kuiluun, pusertaen siitä ilmavirran, joka kohotti\nmukanaan korkean sumupatsaan. Mutta se olikin milt'ei kaikki, mitä\ntässä kammottavassa erämaassa oli elämää, valtavaa jättiläiskäärmettä\nja joen rannalla itseään paistattelevaa iljettävää kaimaania lukuun\nottamatta. Könkään alapuolella joki eräässä kohden oli niin kapea, että\nretkikunta saattoi kyhätä hataran sillan mennäkseen toiselle rannalle\nkatsomaan, olisiko siellä parempi. Sillalta muuan ratsumies hevosineen\npäivineen suistui kuohuihin, muut pääsivät onnellisesti yli. Mutta\nhyvin vähän he rannan vaihdosta hyötyivät. Ranta oli silläkin puolella\nyhtä tiheikköä; joitakuita kuljeskelevia intianijoukkoja tavattiin,\nmutta ne olivat kaikki vihamielisiä raakalaisia, joiden kanssa täytyi\ntaistella. Niiltä saatiin kuitenkin kuulla, että muutaman päivämatkan\npäässä alamaassa oli hedelmällinen seutu, ja retkikunta jatkoi\nmatkaansa uusin toivein, uuden kerran pettyäkseen.\n\nGonzalo vihdoin päätti rakentaa aluksen, kuljettaakseen sillä\nheikompia ja kuormastoa. Puusta ei ollut puutetta, nauloja taottiin\nhevosenkengistä, saumat tukittiin vaateryysyillä ja kummilla, jota\nvalui puista. Työ oli ylen vaikeata, mutta parin kuukauden kuluttua oli\nkuitenkin saatu valmiiksi kömpelö alus, joka oli siksi tilava, että\ntoinen puoli espanjalaisista siihen sopi. Johtajaksi lähti alukseen\nFrancisco de Orellana, ritari, jonka rohkeuteen ja uskollisuuteen\nGonzalo Pizarro luuli voivansa täydelleen luottaa. Matkaa sitten\njatkettiin edelleen, siten että maajoukko ja alus koettivat pysyä\nrinnan. Monta viikkoa kuljettiin tällä tavalla, mutta Napo joen kamala\nerämaa ei vain ottanut loppuakseen. Jokainen suupala oli syöty,\nviimeinenkin hevonen teurastettu, satuloita ja hihnoja syötiin muun\nravinnon puutteessa. Syötiin sammakoita, käärmeitä, mitä vain saatiin.\nSaatiin nyt kuulla, että Napo alempana laski suurempaan itää kohti\nvirtaavaan jokeen, ja kun paikalle ei pitänyt olla muuta kuin moniaan\npäivän matka, niin Gonzalo Pizarro päätti lähettää Orellanan aluksella\nedeltä ruokavaroja hankkimaan. Hänen piti sitten palata takaisin\nvastavirtaa ja tuoda niitä maajoukollekin, joka jäi odottamaan.\nOrellana sai mukaansa 50 miestä ja lähti matkaan.\n\nKului päiviä, kului viikkoja, Orellanaa ei kuulunut. Lähetettiin\npartiojoukkoja tiedustelulle, mutta nämä palasivat takaisin tyhjin\ntoimin. Gonzalo silloin päätti lähteä vielä niin kauas, kunnes\ntultaisiin molempien jokien yhtymäkohtaan. Pari kuukautta kesti\nkulkea, voimat olivat lopussa; suuri osa ei ensinkään päässyt\nperille, vaan jäi matkalle kuolemaan. Vihdoin saavuttiin Maranjonin\nrannalle, mutta Orellanaa vain ei näkynyt, ei kuulunut. Maa oli vähän\nasutumpaa, mutta asukkaat vielä vihamielisempiä. Luultiin Orellanan\ntovereineen joutuneen tuhon omaksi, mutta sattumalta tavattiin\nrantatiheiköstä puolialaston espanjalainen, joka tunnettiin Sanchez\nde Vargaaksi, jalosukuiseksi ritariksi, joka retkikunnan kesken oli\nsuuressa arvossa. Häneltä kuultiin, että Orellana vajaassa kolmessa\npäivässä oli kulkenut sen taipaleen, jolla he olivat kaksi kuukautta\nviipyneet. Ruokatavaroita hän ei löytänyt, vastavirtaa oli mahdoton\npalata aluksella, rantoja näytti liian kamalalta yrittää, hän sen\nvuoksi ehdotti tovereilleen, ettei palattaisikaan, vaan laskettaisiin\njokea mereen; ehkä matkalla perältäkin löydettäisiin Dorado. Toverit\nmielihyvällä suostuivat ehdotukseen. Vargas yksinään vastusti tätä\nkunniatonta ehdotusta, ja Orellana hänelle kosti siten, että ajoi hänet\ntälle autiolle rannalle kuolemaan.\n\nGonzalo Pizarrolla ja hänen retkikunnallaan ei tämän murhesanoman\njälkeen ollut muuta neuvoa kuin lähteä paluumatkalle. Gonzalo oli oiva\njohtaja, ja kuta huonommaksi tila kävi, sitä jäntevämmäksi kävi hänen\ntarmonsa. Hän kiitti miehiensä osottamaa kestävyyttä ja kehotti heitä\nedelleenkin olemaan Castilian maineen arvoisia. Ellei kulta, niin\nainakin kunnia heitä odottaisi, jos he vielä kulkisivat saman matkan\ntakaisin. Mutta varmaan löydettäisiin sitä paitsi asutumpia seutuja,\nsillä hän aikoi johtaa heitä takaisin toista tietä. Masentuneet mielet\nsaivat uutta rohkeutta. Gonzaloon luotettiin, hänestä pidettiin, sillä\nempimättä hän oli matkalla jakanut sotilaittensa osan, tyytynyt samaan\nhuonoon ravintoon, pitänyt huolta sairaista, rohkaissut masentuneita,\nollut heille ei vain johtaja, vaan myös kunnon toveri.\n\nPaluumatkalla kuljettiin vähän pohjoisempaa reittiä, mutta ruokaa ei\nollut senkään varrella, vaikka kulkuesteitä olikin vähän vähemmän.\nKuta suuremmaksi kävi kurjuus, sitä vaikeampi oli heikompien mukana\nkulkea, eikä lopulta ollut muuta neuvoa kuin jättää heidät metsään\nkuolemaan tai petojen saaliiksi. Vuosi oli oltu menomatkalla, toista\nvuotta kesti paluumatka. Kesäkuussa 1542 uupunut joukko vihdoin\nsaapui takaisin Quiton ylängölle ilman hevosia, murtunein, ruostunein\nasein, metsäneläinten nahkoja suojanaan vaatteiden asemasta, hiukset\nhartioille valuen, kasvot mustiksi palaneina, muu ruumis nälän\nriuduttamana, arpia täynnään. Hitaasti ja hoiperrellen tämä joukko\npyrki kaupunkia kohti, jossa sitä vihdoinkin odotti lepo. Enemmän\nkuin puolet 4000 intianista oli matkalla sortunut, espanjalaisista\npalasi vain 80, lukuunottamatta niitä 50, jotka olivat Orellanan\nkeralla Amazonijokea laskeneet. Heti pääkaupunkiinsa tultuaan Gonzalo\nPizarro joukkonsa keralla kulki kirkkoon kiittämään Kaikkivaltiasta\npelastuksesta.\n\nNäin päättyi retki Amazonijoelle, jonka vertaista Amerikan\nlöytöhistoria tuskin toista tuntee.\n\n\n\nOrellanan laivamatka Amazonijoella.\n\n\nKun Orellana saapui Maranjonille, niin hämmästyi hän sen valtavaa\nsuuruutta. Hän vertasi sitä mereen. Ensi aluksi korjailtiin alusta,\nennenkun lähdettiin matkaa jatkamaan. Rannalta tavattiin intianikylä,\njosta saatiin jonkun verran ruokavaroja, kilpikonnia, kanoja ja\nkaloja. Asukkaat olivat sillä paikalla ystävällisiä, mutta sääsket\ntuottivat paljon kiusaa. Alempana sitä vastoin tavattiin vihamielisiä\nheimoja, jotka kanoteillaan hyökkäsivät Espanjalaisten kimppuun.\nRuokatavarat oli hankittava tappelulla. Asema ei ollut helppo, sillä\nainaisessa kosteudessa oli ruuti kastunut ja jousien kaaret olivat\nlöyhtyneet. Orellana sen vuoksi laski keskijokea, jossa häntä vähemmän\nhätyytettiin, vaikka rantoja olikin vaikeampi tarkata. Saavuttiin\nsitten erään joen suulle, jonka vesi oli mustaa kuin piki. Tämä joki,\njoka nimitettiin Rio Negroksi. on Amazonijoen suurin pohjoispuolinen\nsyrjäjoki, joka Casiquiaren kautta on yhteydessä Orinocon kanssa.\nSiitä eteenpäin alkoi rannoilla olla yhä laajemmassa ja yhä suurempia\nasutuksia; eräskin kylä oli penikulman mittainen pitkin rantoja.\nKylistä saatiin sekä maissia että kanoja. 24 p. helmikuuta 1541\nsaavuttiin kylään, jossa asui vain semmoisia naisia, jotka eivät\npitäneet minkäänlaista seurustelua miesten kanssa. Espanjalaisten\nmielestä tämän naisyhteiskunnan jäsenet olivat vaaleampia kuin seudun\nmuut asukkaat ja rotevampiakin. He hyökkäsivät Orellanan joukon\nkimppuun jousella ja nuolilla, mutta menettivät seitsemän tai kahdeksan\ntaistelijaa. Tämän naiskansan vuoksi joki sitten sai Amazonijoen nimen.\nKoko juttua tosin epäiltiin heti Orellanan palattua, mutta viime\naikoina on Guayanasta tavattu samanlaisia yhteiskuntia, ja ne tukevat\nOrellanan kertomusta: ranskalainen matkustaja Crevaux löysi v. 1878\nGuayanan ylämaasta kylän, jossa asui paljaita miehistään eronneita\nnaisia. Lähempänä merenrantaa tultiin Karibian asuinmaille. Tämä\ninhottava rotu söi kaatuneitten ruumiit, mutta oli taitavaa aseita\nkäyttämään ja niitä valmistamaankin. Vaikka taistella täytyi tiheään,\nniin menetti Orellana vain kolme miestä vihollisen aseitten kautta,\ntauteihin sitä vastoin kuoli kahdeksan.\n\nEnnenkuin saavuttiin merelle, tehtiin alukseen kansi ja perulaisista\nvaipoista neulottiin purjeet. 26 p. elokuuta laskettiin rohkeasti\nmerelle ilman luotseja, ilman tietoa edes siitä, missä oltiin. Kaikki\npitivät erikoisena taivaan armona, ettei koko sillä ajalla, minkä he\npurjehtivat maan rantaa pohjoista kohti, ensinkään myrskynnyt, vaan\nilma kaiken aikaa pysyi mitä ihanimpana. Muutoin niin hatara alus\ntuskin olisi voinut merimatkaa suorittaa. Se kulki sekä Parian lahden\nettä Louhikäärmeen kidan kautta ja saapui Cubaguaan, Margarita nimisen\nhelmisaaren luo, jossa tavattiin maanmiehiä ja saatiin ystävällinen\nvastaanotto.\n\nEtelä-Amerikan suurin joki oli tämän matkan kautta pääpiirtein\nselvitetty lähes latvoilta mereen saakka. Orellanan merkillinen retki\nmuistuttaa paljon sitä, jonka Stanley neljättäsataa vuotta myöhemmin\nteki, laskiessaan tuntematonta Kongo-jokea Afrikan sydänseutujen kautta\nAtlantin merelle.\n\n\n\nOrellanan siirtomaayritys.\n\n\nCubaguasta Orellana lähetti Espanjan kuninkaalle kertomuksen\nmatkastaan; itse hän seuralaisineen lähti Haitiin, saapuen sinne\njoulukuussa.\n\nSamoin kuin kaikki muutkin löytäjät olivat tehneet, Orellanakin\nviipymättä ryhtyi toimiin siirto- ja maaherrakunnan perustamiseksi\nAmazonijoen laaksoon. Hän matkusti seuraavana vuonna Espanjaan ja\nteki hallituksen kanssa sopimuksen löytämänsä maan vallottamisesta.\nSiirtokunta sai nimekseen Uusi Andalusia, sillä samoin kuin Andalusian\ntasangon kautta virtasi »verraton Guadalquivir», samoin Uuden\nAndalusian kautta virtasi koko maailman suurin joki.\n\nOrellana, joka näyttää kertoneen merimiesjuttuja jotenkin runsaasti,\nsai yritykselleen kannatusta. 11 p. toukokuuta 1544 hän purjehti\nSevillan satamasta neljällä laivalla, mukanaan 400 miestä. Mutta tämä\nretki päättyi surkeasti. Valtamerellä jo sattui kuukautisia viivytyksiä\nja menetettiin toista sataa miestä. Tosin saapuivat sitten kaikki\nlaivat Amazonijoen suistamoon ja siirtokunta perustettiin; mutta\nilmanala oli niin epäterveellistä, että suurin osa siirtolaisista\nsortui kuumeisiin. Kun vihdoin Orellana itsekin kuoli, niin luovuttiin\nkoko yrityksestä ja eloon jääneet palasivat Santo Domingoon.\nAmazonijoen rannat ovat vielä tänä päivänäkin jotenkin harvaan\nasutut, vaikkapa nykyisin onkin paljon suuremmat mahdollisuudet, kun\nalukset konevoimalla voivat nousta kauas joen latvaosille saakka.\nNiin kauan kuin laivoilla ei ollut muuta voimaa kuin purje, oli\ntietysti laivaliike suurella virralla hankalaa, vaikkapa Amazonijoki\nloppujuoksullaan virtaakin hyvin hitaasti.\n\n\n\nPedro de Ursua.\n\n\nOrellanan retken täydensi Pedro de Ursuan retki. Tämä ritari lähti\nv. 1560 Perun varakuninkaan käskystä tunkeutumaan Andien poikki\nHuallaga-joelle, mukanaan joukkokunta, johon oli koottu Perun kaikkein\nhuonoimmat espanjalaiset seikkailijat; retken tarkotus oikeastaan\nolikin vain toimittaa pois nämä levottomat ainekset, jotka olivat\nainaisena vaarana maan sisälliselle rauhalle. Matkalla seikkailijat\nsurmasivat Ursuan ja valitsivat päällikökseen Lope de Aguirren.\nPäästyään Amazonijoelle he eivät laskeneet sitä pitkin mereen, vaan\nkulkivat aivan uusia teitä. Päämääränään Doradon löytäminen he\npoikkesivat Rio Negroon ja kulkivat arvatenkin Casiquiarea pitkin\nOrinocoon, saapuen vihdoin Venezuelan rannikolle, jota nyljettiin ja\nryöstettiin kuukausimääriä, kunnes hallituksen sotaväki Barquisimeton\nluona voitti seikkailijajoukon, surmaten siitä suuren osan. — Vasta\nranskalainen oppinut de la Condamine v. 1744 tämän jälkeen kulki\nAmazonijoen Andien vuorilaaksoista mereen saakka, niinkuin Orellana, ja\nvasta hän luotettavasti määräsi jättiläisjoen pääkohtain aseman.\n\nEspanjalaisten Dorado-matkoja kesti vielä seuraavallakin vuosisadalla,\nmutta maantiede ei niistä sen koommin hyötynyt. Saman kultamaan\netsiminen sai sitten Walter Raleighinkin lähtemään Orinoco joelle\nonneaan koettamaan.\n\n\n\nLa Plata-maat.\n\n\nJuan Diaz de Solis oli ensimäinen purjehtija, joka saapui La Plata\njoen suistamoon, niinkuin olemme ennen kertoneet; Charrua intianit\nsurmasivat hänet venekuntansa keralla Magalhães poikkesi samaan\nsuistamoon v. 1520 salmea etsiessään. Ensimäinen, joka yritti tunkeutua\nsuurta jokea maan sisäosiin, oli Pohjois-Amerikan löytäjän John Cabotin\npoika Sebastian.\n\nSebastian Cabot. jolla oli melkoinen purjehtijamaine, oli v.\n1519 eronnut Englannin palveluksesta ja nimitetty Espanjan\nvaltakunnanluotsiksi Juan de Soliin jälkeen. V. 1526 hänet lähetettiin\ntähtitieteellisten mittausten kautta tarkalleen määräämään Tordesillaan\nsopimuksen rajaviivaa, ynnä viemään Molukeille siirtolaisia.\nSaavuttuaan La Platan suistamoon hän sai siellä kuulla huhuja suuresta\nsivistyneestä valtakunnasta, joka muka oli kauempana maan sisässä,\nja päätti jättää sikseen mittaukset ja lähteä sitä etsimään. Hän\nrakennutti ensinnä Uruguayn rannalle vähän matkaa suistamosta pienen\nlinnan ja lähetti erään luutnanteistaan pienen retkikunnan keralla\nsisämaahan. Asukkaitten vihamielisyyden vuoksi retkikunnan kuitenkin\ntäytyi palata takaisin, johtajansa menetettyään.\n\nCabot itse nousi Paraná jokeen ja solmittuaan Timbu-intianien kanssa\nystävyysliiton perusti nykyisen Rosarion seuduille siirtokunnan. Hän\nnousi Paranáta Apipén koskille ja poikkesi sitten Paraguay jokeen,\njota voitiin nousta vielä pitemmälle, aina nykyisen Bermejon suulle.\nMutta intianit tekivät kiivaita hyökkäyksiä — Chacon intianit ovat\nvielä tänä päivänä sotaisuutensa vuoksi itsenäiset; koko joukon väkeä\nmenetettyään Cabotin täytyi palata takaisin. Retkellä oli intianeilta\nvaihdettu hopeahelyjä ja siitä sai joki La Plata (hopea-) joen\nnimen. Kolme vuotta poissa oltuaan Cabot palasi Espanjaan ja pyysi\nKaarle V:ltä varoja uuden retkikunnan varustamiseksi, jonka piti\nBermejo jokea nousten löytää uusi tie Peruhun; mutta hallitsijalta ei\nsilloin riittänyt väkeä eikä rahoja, koska hän paraillaan kävi sotaa\nRanskaa vastaan. Cabotin perustaman siirtokunnan intianit hävittivät,\nsurmattuaan joka miehen.\n\nKun sanoma Perun valituksesta ja sen määrättömistä rikkauksista saapui\nEspanjaan, niin saivat uudet siirtomaayritykset jälleen erinomaisen\nvoimakkaan yllykkeen. V. 1535 perustettiin Buenos Ayres Mendoza nimisen\nbaskilaisen aatelismiehen toimesta, joka oli saanut hallittavakseen\npaljon maata; mutta tämäkin siirtokunta-yritys meni surkeasti myttyyn.\nVuoden kuluessa retkikunta, johon alkuaan kuului 2500 miestä, menetti\nintianisodassa, puutteen ja tautien kautta parituhatta miestä ja eloon\njääneitten täytyi turvautua laivoihin ja paeta pois. Muuan Mendozan\nlähettämä retkikunta nousi Paraguayta aina Kaakkois-Peruhun saakka,\nmutta palatessaan sieltä takaisin suuren saaliin keralla toinen puoli\nretkikunnasta viimeiseen mieheen surmattiin. Toisella puolella oli\nparempi onni. Kun ei edellä lähteneistä mitään kuulunut, niin sen\njohtaja, Domingo Iralá, joukkoineen päätti laskea virtaa pitkin ja\nsaapuikin näin ilman tapaturmaa siihen paikkaan, jossa Pilcomayo\nlaskee Paraguayhin. Paikka miellytti Iraláta, niin että hän päätti\nrakentaa siihen siirtokunnan. Tämä siirtokunta menestyi, vaikka olikin\nniin kaukana sisämaassa, ja siitä kasvoi Asuncion, nykyisen Paraguayn\npääkaupunki. Sinne muuttivat Buenos Ayresinkin siirtolaiset, joiden\nkävi ylen vaikeaksi pitää puoliaan sotaisia Charrua-intianeja vastaan.\nIralá saavutti siihen määrään maanmiestensä luottamuksen, että hänet\nyksimielisesti valittiin kenraalikapteeniksi.\n\nKului sitten neljäkymmentä vuotta, ennenkuin La Plata maissa\njatkettiin siirtokuntien perustamista. 1573 perustettiin Asuncionista\nSanta Fé ja 1580 kolmannen kerran Buenos Ayres. Vaikka tulevan\npääkaupungin toimeentulo tälläkin kerralla oli sangen vaikea, niin\npysyi se kuitenkin sitten yhtä mittaa hengissä ja ympäristön sotaiset\nintianiheimot lopulta kukistettiin. Buenos Ayresiin tuotiin Europasta\nkarjaa ja hevosia, ja molemmat menestyivät pampoilla mitä parhaiten.\n\nPerusta käsin taas perustettiin Länsi-Argentinan kaupungit, Santiago\ndel Estero, Tucumän ja vihdoin Cordobakin v. 1573. Chilestä käsin\nperustettiin Mendoza.\n\nHuolimatta suurista luonnonrikkauksistaan La Plata-maiden täytyi kauan\njäädä takapajulle Etelä-Amerikan muihin espanjalaisiin siirtokuntiin\nverraten, siellä kun ei ollut jaloja metalleja. Kultaa ja hopeaa\nEspanjalaiset ensi sijassa hakivat, ja sen vuoksi tuli Mexicosta ja\nPerusta heidän kantamaansa Uudessa maailmassa. Niiden hyväksi saivat\nmuut siirtokunnat kärsiä kaikenlaisia rajotuksia. La Plata-maita esim.\nkiellettiin tekemästä kauppaa suoraan kotimaan kanssa, niiden kaupan\ntäytyi kulkea maan poikki Peruhun ja vasta sieltä Espanjaan. Tämä\nluonnoton säädös esti niitä kehittymästä, ja karja ja hevoset saivat\nvapaasti samoilla rannattomilla pampoilla, villiytyä ja lisääntyä\nsuunnattomiksi laumoiksi. Vasta kahdeksannentoista vuosisadan lopulla,\nsalakuljetuksen lisäännyttyä ylivoimaiseksi, tämä kaupparajotus\npoistettiin.\n\n\n\nBrasilian valtaus.\n\n\nVaikka Portugalilaisilla oli niin ylenmäärin työtä Intiassa, niin eivät\nhe siltä suinkaan jättäneet valtaamatta Brasiliaa, jonka rannikolle\nCabral matkalla Intiaan oli joutunut ja jonka otaksuttiin kuuluvan\nPortugalin pallonpuoliskolle. Se ei tosin ollut kultuurimaa, joka olisi\noikopäätä luvannut suuria voittoja, mutta sen luonto oli niin uhkuvan\nkaunista, ettei mikään toinen maa matkalla Intiaan voinut sen kanssa\nkilpailla. Ja sitä paitsi kuului Portugalin ja Espanjan politikaan,\nettä ne yleensä anastivat kaikki maat, joihin vain tulivat ja joihin\nniillä mainitun suurjaon kautta muka oli oikeus.\n\nKolmeenkymmeneen vuoteen ei Portugal kuitenkaan tehnyt muuta\nBrasiliassa kuin hääti sieltä espanjalaisia ja ranskalaisia\nseikkailijoita, jotka tulivat sinne kauppaa tekemään. Portugalilaisia\nsiirtolaisia saapui alussa hyvin hitaasti; he tulivat etupäässä\nbrasil-puuta ottamaan. Hallitus sitten alkoi lähettää maahan\nrikoksentekijöitä.\n\nKuningas Juhana III päätti maan asuttamiseksi käyttää samaa keinoa\nkuin oli aikaisemmin käytetty sekä Madeirassa että Azoreilla. Hän\njakoi rannan perinnöllisiin kapteenikuntiin, antaen näitä alueita\nsemmoisille henkilöille, jotka sitoutuivat maan asuttamaan. Sisämaahan\nkapteenikuntien aluetta ulottui vaikka kuinka pitkältä. Kapteeni\nalueellaan tuomitsi ja hallitsi rajattomalla vallalla.\n\n\nEnsimäisen kapteenikunnan, joka käsitti 50 leguaa Sao Paolon rannikkoa,\nsai Affonso de Sousa. Melkoiset varustukset hankittuaan hän tutki\nrannikon La Plata jokeen saakka ja lopulta, v. 1531. asettui eräälle\nsaarelle vähän etelämmäksi nykyistä Santosta ja sinne perusti\nsiirtokunnan. Huomatessaan nämä aikeet rannikon intianiheimot ryhtyivät\nkarkottamaan tulokkaita; mutta muuan haaksirikkoinen portugalilainen,\njoka oli vuosikausia elänyt mahtavimman päällikön suojeluksen alaisena,\nsai rauhan solmituksi ja siirtolaiset saattoivat ryhtyä työhön.\nMadeirasta tuotiin sokeriruoko ja karjaa, ja molempia saatiin sitten\ntästä kapteenikunnasta koko Brasilian rannikolle, sitä myöten kuin\nsiirtokuntia perustettiin.\n\nPero Lopes de Sousa, edellisen veli, perusti siirtokunnan samalle\nrannikolle vähän etelämmäksi. Espirito Santon rannan valtasi Vasco\nFernandes Coutinho, joka Itä-Intiassa oli koonnut suuren omaisuuden.\nFrancisco Pereira Coutinho taas sai läänikseen S. Francisco joen\nja Bahian välisen seudun. Hän tapasi siellä maanasukkaitten kesken\nelämässä erään jalosukuisen haaksirikkoisen portugalilaisen;\nampuma-aseensa ansiosta hän oli kohonnut päällikön arvoon, ottanut\nmonta vaimoa ja saanut paljon lapsia, joista Bahian etevimmät perheet\nvielä tänä päivänä polveutuvat. Intianit kunnioittivat tätä miestä,\nKaramurua (tulen syöjää), niin suuresti, että he hänen kehotuksestaan\nottivat portugalilaisen siirtokunnan suosiollisesti vastaan. Rauhaa\nei kuitenkaan kestänyt kauaa, sillä Coutinho oli Intiassa oppinut\nsortamaan ja Tupinambat taas olivat kaikista alkuasukkaista ylpeimmät\nja voimakkaimmat. Portugalilaisten täytyi hylätä siirtokuntansa, mutta\nosa myöhemmin palasi Karamurun keralla takaisin ja rakensi kylänsä\nuudelleen.\n\nSamalla tavalla jaettiin muukin rannikko ja kapteenikuntia asutettiin\nmissä suuremmalla, missä vähemmällä menestyksellä. Historioitsija João\nde Barros sai Maranhãon kapteenikunnan yhdessä kahden muun ylimyksen\nkanssa. He varustivat kolmen miehen suuren retkikunnan, kymmenen laivaa\nja yhdeksänsataa miestä, joista 113 oli ratsumiehiä; mutta laivat\nkärsivät haaksirikon Amazonijoen suistainon eteläpuolella ja melkein\nkaikki mukana olleet hukkuivat. Suunnattomien kärsimysten ja rasitusten\njälkeen eloon jääneet pelastuivat siirtokuntiin ja Amazonijoen rantain\nasutus jäi taas sikseen.\n\nBrasilian koko rannikko Amazonijoen suusta aina La Plataan saakka sai\ntäten portugalilaiset siirtokuntansa ja vuosisadan keskivaiheilla\nBrasiliasta oli tullut melkoisen tärkeä siirtomaa. Mutta sisämaahan\npäin ei rannikolta tunkeuduttu kauaksikaan, sillä sen kivennäis-\nja metalliaarteet olivat vielä aivan tuntemattomat. Saadakseen\nsiirtomaahan yhtenäisemmän hallinnon ja oikeudenhoidon kotimaan\nhallitus lähetti Brasiliaan kenraalikuvernöörin, ja jesuiitat\nsaapuivat pitämään huolta maan hengellisten asiain hoidosta. Vanha\nKaramuru oli vielä oivana apuna alkuasukkaitten suostuttamisessa\nuuteen keskushallitukseen. V. 1552 Brasilia sai ensimäisen piispansa.\nJesuiitat tekivät siellä, samoin kuin koko Etelä-Amerikassakin,\nerinomaista valistustyötä. He perustivat São Pauloon lähetyslaitoksen,\njoka kauan oli tiedon ja valistuksen pääpaikka Brasiliassa, josta\nsiirtokunta sitten sai parhaat ja uskaliaimmat miehensä, sisämaa\nensimäiset rohkeat uudisasukkaansa. Rio de Janeiron lahteen perustivat\nranskalaiset hugenotit v. 1558 siirtokunnan, mutta yritys, jolla oli\nColignyn kannatus, raukesi johtajansa kehnouden vuoksi. Useimmat\nsiirtolaiset palasivat takaisin Ranskaan, ja sitten Portugalilaiset\nanastivat seudun. V. 1567 perustettiin Rio de Janeiron lahteen\nensimäinen portugalilainen siirtokunta.\n\nKun Portugal vuosisadan lopulla joutui Espanjan vallan alle,\nniin sai Brasilia entistä vähemmän kannatusta kotimaasta ja sen\nsiirtokunnat saivat parhaan kykynsä mukaan pitää puoliaan ranskalaisia,\nenglantilaisia ja hollantilaisia merirosvoja vastaan, joita alati väjyi\nrannikolla.\n\n\n\nEspanjan suhde siirtomaihin.\n\n\nEspanja oli Amerikan löytöön saakka elänyt kokonaan kotoista elämää.\nTaistelu maureja vastaan oli kiinnittänyt sen samoin kuin Portugalinkin\nvoimat ja huomion. Kun nyt maailma yht'äkkiä sille aukeni ihmeellisenä,\nuutena ja rikkaana kuin itämainen satu, niin valtasi koko kansan\neksotinen hurmaus. Sanomattomalla voimalla viehätti tätä niin kauan\nkotonaan ollutta kansaa troopillisen maailman rehevyys ja loisto ja\nsatumaisten aarteitten toivo. Satoja ja tuhansia purjehti Uuteen\nmaailmaan onneaan etsimään, eikä pelottanut se kammottava mieshukka,\njonka tämä hurmaava, mutta upean kuorensa alla kavala luonto vaati.\nVähäpätöinen on se mieshukka, minkä Espanjalaiset Uudessa maailmassa\nkärsivät taisteluiden kautta, mutta tautien ja haaksirikkojen\nhekatombit olivat suunnattomat. Siirtolaisuus oli niin suuri, että\nVenezian lähettiläs kuudennentoista vuosisadan keskivaiheilla kirjotti\nkotikaupunkiinsa Sevillassa ei enää olevan paljon muuta kuin naisia —\nkaikki, jotka kynsille kykenivät, olivat Mexicon ja Perun vallotuksen\njälkeen lähteneet meren taa, suurin osa sinne jäädäkseen. Kokonainen\nvaltava maanosa oli saanut uuden valkoisen väestökantansa, mutta nuori\nemämaa oli ennen miehuudenaikaansa menettänyt parhaat voimansa. Näitä\nvaaroja ei Iberian niemimaan molemmissa maissa kuitenkaan alussa osattu\naavistaakaan, vaan riemastuksen huumaus valtasi kaikki. Niin suuret\nrikkaudet houkuttelivat, niin suuria omaisuuksia todella hankittiinkin\nusein yhden ainoan retken kautta, että kultainen kangastus kaikkien\nmielestä oli muuttunut kultaiseksi todellisuudeksi.\n\nUuteen maailmaan muuttaneet espanjalaiset, ne joita ei tarvittu\nvirkoja hoitamaan, omistivatkin kaikki voimansa vuoriteollisuudelle.\nSiihen perustuivat siirtomaiden ja emämaan väliset taloudelliset\nsuhteet. Kaikki teollisuustuotteet oli tuotava Espanjasta, vieläpä\ntoisin paikoin viljakin ja muut ruokatavarat. Sekä öljypuu että\nviiniköynnös tosin istutettiin Etelä-Amerikkaan ja Länsi-Intiaan jo\nensi aikoina, mutta sitten niiden viljelemistä aljettiin ehkäistä,\njotta siirtolaisten täytyi ostaa nämäkin tuotteet Espanjasta.\nSiirtomaissa kokonaan kiellettiin eräiden tuotteiden valmistus, jotta\nEspanjan kauppiaat saivat niiden hankinnan yksinoikeudekseen ja että\nvuorikaivoksiin riitti sitä enemmän työvoimia.\n\nNäiden rajotusten noudattamista ja kaupan turvallisuutta varten kauppa\nsiirtomaihin kokonaan asetettiin hallituksen holhouksen alaiseksi. Jo\nv. 1503 perustettiin Sevillaan sitä varten erikoinen virasto ja sen\nvälityksellä tuli koko siirtomaakaupan tapahtua. Kutakin tavaralajia\nvarten oli satamakaupungeissa erikoinen tavarasuoja, jossa hallituksen\nkauppa-asiamies, rahastonhoitaja ja sihteeri tarkalleen kirjottivat\nmuistoon tavarat, sekä valvoivat laivain purkamista ja kuormaamista.\nParemmaksi turvaksi merirosvoja vastaan täytyi laivain purjehtia\nmäärä-aikoina ja suurella joukolla. Sevillasta lähti Vera Cruziin kaksi\nlaivastoa vuodessa, kummassakin viisitoista laivaa, sekä niinikään\nkahdesti vuodessa yksi kahdentoista aluksen laivasto Porto Belloon.\nFilip II:n aikana laivain lukumäärää lisättiin, niin että Vera\nCruzin laivastossa oli kuusikymmentä, Porto Bellon laivastossa taas\nneljäkymmentä laivaa. Molemmissa näissä satamissa oli viranomaiset,\njoiden velvollisuus oli jakaa tavarat kuluttajille kunkin paikan\ntärkeyden mukaan ja koota kotimaahan lähetettävä metallikuorma. Mexicon\nmarkkinoita ei pidetty Vera Cruzissa, koska tämä satamakaupunki\noli kovin kuuma ja epäterveellinen, vaan Jalapassa. Mutta Perun\nja Chilen markkinat pidettiin Porto Bellossa Panaman kannaksella\nepäterveellisestä ympäristöstä huolimatta. Kummassakin paikassa kesti\nmarkkinoita neljäkymmentä päivää. Laivain kapteenit möivät kuormansa\npaikkakuntain maaherroille taikka heidän alaisilleen virkamiehille.\nHinnat tavallisesti oli siten määrätty, että kapteenit voittivat\nsadasta kolmeensataan prosenttiin. Paikalliset maaherrat virkamiehineen\nsaattoivat sitten kiskoa kuluttajilta mitä ikinä tahtoivat.\n\nKaiken tarmonsa vuoriteollisuudelle omistamalla Espanjalaiset saivat\nkaivoksista erinomaisen runsaan saaliin, varsinkin hopeaa. Vuodesta\n1492 vuoteen 1500 tuotiin Espanjaan vuosittain keskimäärin 1 3/4\nmiljonan markan arvosta jaloja metalleja, mutta vuodesta 1500 vuoteen\n1545 tuonti oli 15 miljonaa vuodessa. Kun Potosin kaivokset v. 1545\nlöydettiin ja Mexicon kaivoksissa ruvettiin käyttämään parempia\nmenetelmiä, niin kohosi vuotuinen tuotanto 55 miljonaksi markaksi.\nOn laskettu, että Europpaan Amerikan löydöstä kuudennentoista\nvuosisadan loppuun tuotiin kaikkiaan 3715 miljonan markan arvosta\njaloja metalleja, pääasiallisesti Espanjan kautta, ja maanosamme\nmetallivarasto sen kautta yhdessä vuosisadassa kasvoi entistään viittä\nkertaa suuremmaksi.\n\nSuunnaton pääoman lisäys niin lyhyellä ajalla ei voinut olla\nvaikuttamatta mullistavasti taloudellisiin oloihin.\n\nAluksi rahan lisääntyminen tietysti vaikutti sen, että Espanjaan\nalkoi eri puolilta virrata kalliita tuotteita, koska Espanjalla oli\nrunsaasti rahoja maksaa. Aljettiin tuoda entistä enemmän villakankaita,\npalttinoita, sametteja, metalliteoksia, taideteoksia y.m. Itämailta,\nItaliasta. Alankomaista, Englannista ja Ranskasta. Toiselta puolen\nEspanjan teollisuus ja maanviljelys saivat suuren virikkeen sen\nkautta, että menekki siirtomaiden kautta oli tullut entistään\npaljon suuremmaksi. Espanjan villateollisuus, silkki-, metalli- ja\nnahkateollisuus pääsivät erinomaiseen vauhtiin ja ulkomaalaisiakin,\nsekä saksalaisia että italialaisia, saapui Espanjaan teollisuutta\nelvyttämään. Tämä elpyminen ei kuitenkaan ollut pysyväinen. Jaloja\nmetalleja saapui maahan niin runsaasti, että hinnat vähitellen\nkohosivat entistään paljon korkeammiksi, alkoi toisin sanoen\nkallis aika. Kun Espanjan hallitus ei silloin vielä käsittänyt\nhintain kohoamisen syitä, niin se kuluttajien etua valvoakseen\nvahvisti lukuisille tuotteille ylimmät hinnat, toisia kielsi maasta\nviemästä ja muutoinkin rajotti kotimaan teollisuutta, joka näistä\nrajotuksista kärsi. Ulkomaiset sodatkin vahingoittivat maanviljelystä,\nteollisuutta ja kauppaa. Kultakuumeen jälkeen »hopeakuume» levisi\nkaikkiin kansankerroksiin, laimentaen yhä enemmän kotoisten ammattien\nharrastusta, vaikka ne juuri etupäässä olivat maan pysyvän menestyksen\nperustus. Taloudellista rappeutumista edisti maurienkin vaino, sillä\nmaurit olivat Espanjan parhaat käsityöläiset ja maanviljelijät.\nMaanviljelys, kotimainen vuoriteollisuus ja muut teollisuudenhaarat\nrappeutuivat siihen määrään, että Espanjan täytyi lopulta ostaa\nulkomaalta melkein kaikki tarpeensa, jopa osan ruokatavaroistaankin.\nNe suunnattomat metallivarat, jotka saatiin siirtomaista, eivät siis\npysyneet Espanjassa, vaan virtasivat pian pois muihin toimeliaampiin\nmaihin, niiden kansallisrikkautta lisäämään.\n\nTeollisuustavarain kalleus siirtomaissa houkutteli niihin\nenglantilaisia ja hollantilaisia salakuljettajia ja jalojen metallien\nrikkaus tuhansittain merirosvoja. Englannin. Hollannin ja Ranskan näin\nalkama kilpailu johti sitten ilmisotiin, joiden kautta sekä Espanjan\nettä Portugalin merimahti murrettiin.\n\nVanha ja Uusi maailma luonnollisesti vaikuttivat toisiinsa monella\ntavalla. Portugal toimi maissa, joissa jo vanhustaan oli varmoihin\nmuotoihin kehittynyt erinomaisen tuoterikas kauppa, Espanja sitä\nvastoin uusissa maissa, joiden luonnonrikkaus ja kauppa olivat vasta\nkehitettävät, joista aluksi ei voitu, paitsi jaloja metalleja, juuri\npaljoa muuta saada kuin arvokkaita puulajeja ja moniaita muita\nkasvikunnan tuotteita. Itä-Intian ja Länsi-Intian välillä syntyi\nomituinen vuorovaikutus: Itä-Intia. joka jo Rooman ajoista saakka\noli vetänyt Europasta metalleja (Maant. ja löytör. I, s. 127), ei\nnytkään antanut niitä, vaan arvokkaita luonnon- ja teollisuuden\ntuotteita. Länsi-Intia antoi metallit, joilla näitä tuotteita\nvoitiin ostaa entistä suuremmat määrät. Itä-Intia sai tavaroistaan\nhinnan, Länsi-Intian täytyi vain luovuttaa varallisuuttaan saamatta\npaljoa mitään korvaukseksi. Pysyväistä hyötyä tuotti sekä Uudelle\nettä Vanhalle maailmalle hyödyllisten eläimien ja viljelyskasvien\nvaihto. Tässä suhteessa Uusi maailma hyötyi enemmän kuin Vanha.\nMutta monta erinomaisen tärkeätä hyötykasvia sai Europpakin meren\ntakaa, mainitaksemme vain perunan, maissin, mandiokan, bataatin,\nespanjanpippurin, tupakan, kaakaon, kokan ja paraguayteen. Molemmat\nAmerikat taas saivat useimmat viljat. sokeriruo’on ja kahvin ynnä\ntärkeimmät kotieläimet, muita mainitsematta. Lajien vaihtamista jatkuu\nvielä tänä päivänä, sillä Europpa on alkanut maaperäänsä koteuduttaa\nAmerikan arvokkaita puulajeja, mikäli ne ilmanalassamme viihtyvät.\n\n\n\n\n\nPOHJOISIA VÄYLIÄ. POHJOISEMPIA PURJEHTIJOITA.\n\n\n\n\nJohn Cabotin matka Pohjois-Amerikkaan.\n\n\nEnglannin kuningas Henrik VII oli pitänyt matkaa Intiaan lännen kautta\nniin naurettavana päähänpistona, että Bartolomeo Colombo kuninkaan\npilkkapuheista masentuneena jätti Englannin ja lähti Ranskaan\nveljensä aikomusta esittämään. Mutta kun sitten sanoma Columbuksen\nonnellisesta paluusta ja Intiaksi luultujen maiden löytämisestä kulki\nkautta maailman, niin se teki Englannissakin syvän vaikutuksen ja\nkuningas päätti olla viisaampi seuraavalla kerralla, kun joku tulisi\nhänelle tarjoamaan samanlaista tilaisuutta hänen valtansa ja kauppansa\nlaajentamiseen. Sitä ei tarvinnutkaan kauaa odottaa. Jo muutaman vuoden\nkuluttua lähti John Cabot Englannin hallituksen myötävaikutuksella\nAtlantin meren poikki etsimään Intiaan pohjoisempaa väylää kuin\nColumbuksen muka löytämä. Cabot näyttää itsenäisesti suunnitelleen\nmatkansa.\n\nJohn Cabot (Giovanni Caboto) oli synnyltään genovalainen, samoin\nkuin Columbuskin, mutta oli muuttanut asumaan Veneziaan ja sieltä\ntehnyt laajoja kauppamatkoja. Hän kävi eräällä matkalla Mekassa, joka\nsiihen aikaan oli Idän kaupan pääpaikkoja, ja sai siellä kuulla, että\nItämaiden kalliit tavarat, silkit, jalokivet ja kulta, saapuivat sinne\nmaan poikki Koillis-Aasiasta. Cabot tiesi, että maa luultavasti oli\npallonmuotoinen, ja tästä hän kertoi mieleensä juolahtaneen, että\nItä-Aasiaan ehkä voitaisiin purjehtia lännen kautta Atlantin valtameren\npoikki. Nämä mietteet mielessään hän v. 1484 muutti perheensä keralla\nEnglantiin, valiten ehkä Englannin siitä syystä, että se hänen\nlaskujensa mukaan oli Koillis-Aasian kohdalla. Hän asettui Bristolin\nkaupunkiin, joka siihen aikaan oli Lontoon jälkeen Englannin tärkein\nkauppakaupunki. Bristolista oli jo ennen hänen tuloaan tehty retkiä\nAtlantinmeren tuntemattomiin osiin ja etsitty St. Brandania ja muita\nsaaria, jotka kartoilla kummittelivat. John Cabot kaikin puolin\nkannatti näitä retkiä, lisäten vielä Antillan, Brasilian ja »Seitsemän\nkaupungin saaren» etsittävien joukkoon. Jälkeen vuoden 1491 lähettivät\nBristolin kauppiaat joka vuosi laivoja näille löytöretkille. kuten\nnäkyy sen ajan diplomatisista asiakirjoista. Espanjan lähettiläs\nkirjotti v. 1498 kuninkaalleen: »Bristolilaiset ovat seitsemänä vuotena\njoka vuosi lähettäneet kaksi, kolme tai neljä karavelia etsimään\nBrasiliaa ja 'Seitsemää kaupunkia' tämän genovalaisen (Cabotin)\nohjeiden mukaan». Kun Columbuksen löytö kesällä 1493 tuli tunnetuksi,\nniin pyysi Cabot kuninkaalta kannatusta »Suurkaanin maahan» tehtävää\nretkeä varten, ja tällä kerralla Henrik VII kallistikin pyynnölle\nkorvansa. Cabot sai kolmen poikansa keralla luvan lähteä Englannin\nsuojeluksen alaisena etsimään lännen merestä uusia maita, mutta\nretkikunta oli hänen itsensä varustettava.\n\nJohn Cabot oli varaton eikä tälle ensi matkalleen voinut ottaa muuta\nkuin yhden aivan vähäisen laivan ja kahdeksantoista miestä. 2 p.\ntoukok. 1497 lähti »Mathiew» matkaan, purjehtien ensinnä pohjoista ja\nsitten länttä kohti. Tuulet olivat kuitenkin enimmäkseen vastaiset,\nsillä Cabot oli Atlantinmeren länsituulien vyöhykkeessä ja hän sai\nluovia kauan, ennenkuin pääsi meren poikki. Kun oli oltu matkalla\n52 päivää, niin saavuttiin vihdoin 24 p. kesäk. luultavasti Breton\nsaareen, Uuden Skotlannin pohjoisosaan, samoille seuduin siis,\njoille islantilaiset viikingit jo puolentuhatta vuotta aikaisemmin.\nJuhlallisesti Cabot otti tämän maan kuningas Henrik VII:n haltuun.\nKun se oli hedelmällistä ja ilmanala leutoa, niin hän oli vakuutettu\nsaapumisestaan Koillis-Aasiaan. sinne josta olivat tulleet Mekassa\nnähdyt jalokivet ja silkkikankaat. Otettuaan puutavaraa ja vettä Cabot\nkiiruimman kautta lähti paluumatkalle ja näki ohi purjehtiessaan\nNewfoundlandin. Paluumatka sujui nopeammin, kun tuulet olivat myötäiset\nja vinhat, ja elokuun 6 p. Cabot jälleen kävi Bristolin satamaan\nankkuriin. Hän riensi oikopäätä hoviin ja sai sangen suosiollisen\nvastaanoton. 10 punnan rahalahjan ja 20 punnan eläkkeen siitä, että hän\noli »löytänyt uuden saaren». Cabot väitti, että hän oli 700 leagueta\n[_League_, ranskalainen _liene_, espanjalainen _legua_ vaihteli\npaljon eri maissa ja eri aikoina, 3,9:stä 7,4:jään kilometriin. Vanha\nespanjalainen legua oli 4,23 kilom., nykyinen engl. maaleague 4,83,\nmerileague 5,56 kilometriä. Jos viimeksi mainitun arvon sijotamme\nCabotin matkailmotukseen, niin saamme 700 x 5,56 = 3,892 kilometriä,\njoka likimain vastaa etäisyyttä Bristolista Uuden Skottlannin\nrannalle.] Irlannista länteen päin löytänyt suurkaanin maan. Vaikka\nsieltä oli saatavana sekä brasilipuuta että silkkiä, niin aikoi hän\nkuitenkin seuraavalla matkalla kulkea rannikkoa pitkin eteläänpäin\nCipanguun (Japaniin) saakka, jonka hän luuli olevan päiväntasaajan\nseuduilla, sillä siellä oli kultaa.\n\nJälkimaailmalle Cabotin matkoista säilyneet tiedot ovat sangen\nniukat, mutta ei rohkea purjehtija näytä sanojaan säästäneen. Hän oli\npalattuaan Englannissa päivän sankari, kuten näkyy erään venezialaisen\nLontoosta kirjottamasta kirjeestä: »Hänen nimensä on Zuan Cabot, ja\n'suureksi amiraaliksi' häntä täällä sanotaan. Hänelle osotetaan suurta\nkunniaa, hän käy silkkiin puettuna ja nämä Englantilaiset juoksevat\nkuin hullut hänen perässään.» Kuninkaan rahapalkinto tosin tuntuu\nsangen niukalta, mutta Henrik VII oli saita, ja lisäksi mainitut 10\npuntaa annettiin vain sitä varten, että Cabot saisi huvitella matkan\nvaivojen jälkeen. Cabot pitikin hauskaa ja lupaili tuttavilleen\nsuurkaanin maita, joiden rikkaus Marco Polon kertomuksista yhä vielä\nväikkyi kaikkien mielessä. Erään burgundilaisen, jonka kanssa hän\nseurusteli, piti saada saari, muutaman genovalaisen ystävän toinen.\nKahdelle köyhälle munkille, joiden määrä oli tulla mukaan seuraavalle\nretkelle, luvattiin hiippakunta kummallekin. Bristolin kauppiaat olivat\ninnoissaan, kaikki tahtoivat päästä kauppaa tekemään Kambalukiin\n(Pekingiin), jonne Marco Polon kertomuksen mukaan joka päivä tuotiin\nlähes tuhannen kuormaa silkkikangasta. Kuningas lupasi seuraavalle\nretkelle laivoja, joilla piti purjehdittaman kultamaahan Cipanguun.\nEspanja tosin lähettiläänsä kautta vastusti tämmöisiä retkiä sen\npallonpuoliskolle muka, mutta Englanti ei vastalauseista välittänyt,\nvaikka silloin vielä olikin paavinistuimelle uskollinen.\n\nCabot alkoi siis varustella toista retkeään paljon perusteellisemmin\nkuin ensimäistä. Saatuaan helmikuussa v. 1498 kuninkaalta kaikki\nvaltuudet hän matkusti Lissaboniin ja Sevillaan palkkaamaan mukaansa\nmiehiä, jotka olivat Cãon ja Diazin keralla purjehtineet Afrikan\nlänsirannalla ja Columbuksen mukana käyneet Intiassa. Lissabonissa\nhän tapasi João Fernandes nimisen miehen, jolla oli lisänimenä\nLavrador; tämä näyttää vuoden 1492 vaiheilla Islannista käsin käyneen\nGrönlannissa. Kuultuaan häneltä, että Grönlanti, jonka luultiin olevan\nAasiaa, olikin niin lähellä Islantia, Cabot päätti purjehtia Grönlannin\nkautta. Retkikunta, johon kuului kaksi laivaa ja 300 miestä, lähti\nmatkaan Bristolista toukokuun alkupäivinä v. 1498. Samaan joukkoon\nlähti useita laivoja, joiden tapana oli tehdä kauppaa Islannissa.\nKesäkuun alussa saavuttiin Grönlannin rannalle, ja koska Fernandes\noli Cabotille kertonut tästä maasta, niin Cabot antoi sille nimeksi\n»Labradorin maa». Tiedot retkestä ovat kuitenkin niin vaillinaiset,\nettei varmaan tiedetä muuta, kuin että John Cabot tosiaan mainittuna\nvuonna lähti toiselle retkelleen. On vaikea selittää, miksei John\nCabotista sen koommin mitään mainita. Mutta tietysti hän ei löytänyt\nsuurkaanin maata, sen enempää kuin Cipanguakaan, ei kultaa, ei\nmausteita eikä jalokiviä. Vanhemman Cabotin poika Sebastian oli,\nniin luulevat jotkut, mukana retkellä, ja siitä mitä hän mainitsi\naikalaisilleen tutkijoille ja kirjailijoille, ovat toiset luoneet siitä\nkokonaiskuvan. John Cabotin toinen matka olisi tämän mukaan tapahtunut\nseuraavasti: Hän seurasi Grönlannin rantaa pohjoista kohti, mutta kun\npakkanen yltyi, jäävuoria alkoi olla kosolta ja vielä rantakin kääntyi\nitään- päin, niin hän, saavutettuaan 67° 30’ pohjoista leveyttä,\nkääntyi takaisin; se oli suoranainen pakkokin, sillä laivaväki ei\nsuostunut purjehtimaan kauemmaksi siihen suuntaan. Cabot palasi samaa\nreittiä, purjehti Grönlannin eteläpäitse Davisin salmeen ja sen\npoikki luultavasti Baffinin maahan. Luullen sitä Aasian mantereksi\nhän ehkä suuntasi eteläänpäin Cipangua etsimään, tehden Labradorin\nrannikolla kauppaa intianien kanssa, joilla ei kuitenkaan ollut muuta\nrikkautta kuin nahkoja. Newfoundlandin rantaa seuraillen hän saapui\nBreton niemelle, jossa oli käynyt edellisellä matkallaan, ja purjehti\nsieltä edelleen etelää kohti aina 38 leveysasteelle saakka, lähelle\nnykyistä Kap Hatterasta, mutta kun ei tavattu minkäänlaisia merkkejä\nItä-Aasian rikkauksista ja hienoista teollisuustuotteista, niin täytyi\npalata takaisin tyhjin toimin. Kun oli Bristoliin palattu, niin saivat\nne henkilöt, joille kuningas oli matkaa varten rahoja lainannut,\nmaksaa velkansa takaisin. John Cabot pian sen jälkeen kuoli. Cabotin\nlöytöihin Englanti sitten perusti omistusoikeutensa Pohjois-Amerikan\nlänsirannikkoon.\n\nNansen, joka viimeksi on tutkinut näitä sekavia tietoja, päättelee\nJohn Cabotin ei palanneen toiselta retkeltään, eikä hänen poikansa\nSebastianin olleen mukana kummallakaan. Mutta heti jälkivuosina lähti\nEnglannista useita muita retkikuntia samoille seuduin. ja nämä kävivät\nGrönlannissa, Newfoundlandissa ja Labradorissa. Oppaina oli mukana\nAzorien saarilta tulleita portugalilaisia. Mitä Sebastian Cabotin\nretkiin tulee, niin pitää Nansen häntä valehtelijana, joka kertoi\nPetrus Martyrille ja muille aikalaisille ominaan toisten matkoja.\nItse hänen ei tiedetä tehneen pohjoisille vesille ainoatakaan.\nEnglantilaiset tutkijat eivät arvostele häntä yhtä ankarasti, ja mitkä\nhänen todelliset ansionsa lienevätkään olleet, epäilemättä hänestä tuli\npaljon kuulumpi mies kuin hänen isänsä oli. Mainitsemme sen vuoksi\ntässä yhteydessä hänen myöhemmät vaiheensa.\n\n\n\nSebastian Cabot.\n\n\nV. 1512 Sebastian Cabot kuningas Henrik VII:nnen käskystä laati\nGuiennen ja Gascognen kartan Englannin armeijan käytettäväksi. Samana\nvuonna Espanjan kuningas Ferdinand kutsui hänet luokseen, kysyäkseen\nhäneltä neuvoa Newfoundlandin anastamisesta. Sebastian Cabot otettiin\nEspanjan vakinaiseen palvelukseen ja hän valmisteli viipymättä\nretkikuntaa Newfoundlandiin. Ferdinandin kuoleman vuoksi ei retkestä\ntullut mitään. Kaarle V piti Sebastian Cabotin palveluksessaan ja v.\n1518 hänet nimitettiin Espanjan yliluotsiksi.\n\nTalvella 1520—1521 Sebastian Cabot taas kävi Englannissa, jossa\nkardinali Wolsey pyysi häntä johtamaan Henrik VIII:n Newfoundlandiin\nvalmistelemaa retkikuntaa. Mutta erään venezialaisen moitittua häntä,\nettei hän ollut tehnyt mitään oman maansa hyväksi, Cabot kieltäytyi ja\nEspanjaan tultuaan ryhtyi salaisiin neuvotteluihin Venezian kymmenen\nneuvoston kanssa. Neuvotteluista ei kuitenkaan tullut sen enempää.\nV. 1524 Sebastianin aika kului Badajozin juntan neuvotteluissa.\nSeuraavana vuonna hänet vihdoin lähetettiin johtamaan espanjalaista\nretkikuntaa, jonka piti purjehtia Molukeille, Tarsiihin, Ofiriin,\nCipanguun ja Kataihin Magalhãesin löytämää tietä. Mutta Sebastian\nCabot jäikin La Plata joelle huhuttua kultamaata etsimään, niinkuin\nolemme ennen kertoneet, ja palasi tyhjin toimin takaisin Espanjaan.\nOhjeittensa rikkomisesta hänet lähetettiin neljäksi vuodeksi maanpakoon\nOraniin, Airikaan, mutta hän pääsi jo v. 1533 sieltä pois ja sai\ntakaisin yliluotsivirkansa. Seuraavalla vuosikymmenellä tapaamme\nhänet jälleen Englannin palveluksessa; hän sai v. 1549 Englannin\nhallitukselta melkoisen eläkkeen, vaikka Kaarle V koettikin pakottaa\nsitä luovuttamaan Cabot takaisin.\n\nSebastian Cabot nimitettiin Englannissa laivaston tarkastajaksi ja\nsai toimekseen lakkauttaa saksalaisten hansakauppiaitten etuoikeudet\nLontoossa. Hän oli mukana perustamassa »Kauppiasseikkailijain»\n(Merchant Adventurers) suurta seuraa ja nimitettiin elinajakseen\nsen johtajaksi. Kolme laivaa lähetettiin toukokuussa 1553 etsimään\nkoillisväylää kaukaiseen itään, mutta kaksi laivaa kärsi haaksirikon\nja ainoastaan Chancellor pääsi Vienaan saakka, jossa hän solmi\nkauppasuhteet Venäjän kanssa. Chancellorin löytämää tietä ruvettiin\nsitten purjehtimaan Vienaan uutterasti. Kun v. 1556 lähetettiin\nlaivoja matkaan, niin erään aikalaisen kertomuksen mukaan »hyvä vanha\nherra Cabot antoi köyhille mitä auliimpia almuja, pyytäen heitä\nrukoilemaan laivain hyväksi onneksi ja matkan menestykseksi. Ja sitten\nhän ystäviensä keralla hankki pidot ja he kestitsivät mitä parhaiten\nkaikkia, jotka olivat heidän seurassaan. Ja paljaasta ilosta, että hän\nnäki löytöretkestämme totta tulevan, hänkin lähti tanssiin nuorten\niloiseen seuraan.» Jo seuraavana vuonna Sebastian Cabot lienee kuollut.\n\n\n\n\nMuita retkiä Pohjois-Amerikkaan.\n\n\nVeljekset Cortereal.\n\n\nVaikka Portugalilaiset olivat saaneet Intiassa niin suuren toimialan,\nniin pitivät he kuitenkin kateellisesti kiinni kaikista eduista, mitä\npaavin aulis maanjako suinkin saattoi tarjota. Portugalissa luultiin,\nettä Atlantin meren takana ehkä oli luoteessa semmoisia maita, jotka\nolivat demarkatsioviivan itäpuolella ja siis kuuluivat Portugalin\nperintöosaan, ja lähetettiin laivoja sillekin suunnalle. Cabotin matka\npikemmin kiihotti kuin pelotti, sillä Portugalin hallituksen käsityksen\nmukaan Englannilla ei ollut mitään oikeutta anastaa siellä maata.\n\nGaspar Cortereal, Manuel kuninkaan hyvä ystävä, Azoreilla kasvanut,\nlapsuudestaan saakka mereen ja laivoihin tottunut, sai ensimäisen\nretkikunnan johdon. Hän purjehti v. 1500 pohjoista ja luodetta kohti\nja tuli Newfoundlandin rannikolle, luuli sitä suurkaanin maaksi ja\ntutki sen ynnä Labradorin rannan pohjoista kohti ehkä aina Hudsonin\nja Davisin salmea myöten, laatien varsinkin Newfoundlandin rannikosta\ntarkan kartan. Seuraavana vuonna hän palasi löytöjään jatkamaan ja\ntutki nyt sekä Mainen ja Uuden Skotlannin että Laurentin lahden rannat.\nAlkuasukkailta saatiin katkennut italialainen miekka ynnä Veneziassa\nluulon mukaan valmistettuja korvahelyjä; näiden luultiin kulkeneen\nsinne maan poikki ja sen vuoksi todistavan rannan tosiaan kuuluvan\nsuurkaanille. Se ei kuitenkaan estänyt Gaspar Corterealia orjaksi\nryöstämästä puoltasataa muka suurkaanin alamaista ja lähettämästä\nniitä kahdella laivalla Portugaliin matkavarustuksien maksamiseksi.\nPortugalilaiset eivät luulleet kenenkään purjehtijan ennen käyneen\nheidän löytämällään rannalla ja Cabotin matka lienee siis ollut heille\ntuntematon. Kotia lähetetyt orjat olivat rotevaa kansaa, ja erään\nselityksen mukaan sai Labrador tästä nimensä, koska he muka olivat niin\nsoveliaita työntekijöiksi. Gasparista itsestään ei kuulunut sen koommin\nmitään; hän kolmannen laivan keralla katosi teille tietämättömille.\nV. 1502 lähti Miquel Cortereal etsimään kadonnutta veljeään. Mutta\nhänkin hävisi sille tielle, vaikka kaksi seurana ollutta laivaa pääsi\nonnellisesti palaamaan. Manuel kuningas lähetti v. 1503 retkikunnan\nmolempia kadonneita etsimään, mutta se sai tyhjin toimin palata\ntakaisin. Vanhin Cortereal veljeksistä, Vasqueuas, pyysi sitten laivoja\netsimistä jatkaakseen, mutta kuningas ei enää laskenut häntä matkaan,\npeläten menettävänsä viimeisenkin veljeksistä.\n\nPortugalilaiset nimittelivät koko tämän rannikon Fundy-lahdesta aina\nHudsonin salmeen saakka, mutta bretagnelaiset kalastajat sittemmin\nmuuttivat useimmat nimet. John Cabotin antamista ei ainoakaan ole\nkarttaan säilynyt.\n\n\n\nNewfoundlandin kalastukset.\n\nS Heti ensimäiset purjehtijat huomasivat Newfoundlandin vesien,\nvarsinkin laajojen matalikkojen suunnattoman kalaisuuden. Kylmä\nnapavirta kulkee nimittäin Amerikan itärantaa etelään päin, ja tämän\nkylmän veden mukana uivat Jäämeren äärettömät kalakarjat Newfoundlandin\nmatalikoille, jotka pistävät kauas mereen, pysäytellen jäävuoria,\njotka niille karille ajavat, ainaisien sankkojen sumujen vallassa,\npurjehtijain kammo, mutta kalastajain paratiisi. Ei monta vuotta\nkulunut Cabotin ja Corterealien matkain jälkeen, ennenkuin rohkeat\nkalastajat vähäisillä, mutta merikuntoisilla aluksillaan löysivät\nnäille särkille ja sadottain alkoivat niillä käydä varsinkin turskan\npyynnissä.\n\nEnsimäiset pyytäjät olivat portugalilaisia ja sen vuoksi Newfoundlandin\nensimäiset nimet. »Terra Corterealis» ja »Bacallaos» (turskamaa)\novatkin portugalilaiset. Mutta monta vuotta he eivät saaneet siellä\nyksin kalastaa, sinne löysivät myös Espanjan Baskit, jotka vanhastaan\nolivat olleet valaanpyytäjinä etevät, ynnä Bretonit, Bretagnen\nniemimaan karkaistut merenkulkijat. Ja sangen varhain näyttävät\nEnglantilaisetkin joukkoon tulleen, hyljäten Islannin kalakaupan, joka\nsiihen saakka oli heidän kapakalatarpeensa tyydyttänyt. Portugalilaiset\nkalastivat etupäässä varsinaisilla matalikoilla, Bretonien pääpaikka\noli Uusi Skotlanti ja Laurentin lahti. Bretagnen laivoja oli näillä\nvesillä jo v. 1525 noin 70—80, portugalilaisia satoja. Portugalilaiset\nyrittivät perustaa siirtokuntiakin Newfoundlandin rannikolle,\nmutta ilmanala oli heille liian kylmää; siirtokunnat eivät voineet\nkehittyä kalastusasemia suuremmiksi. Englantilainen Hakluyt, tunnettu\nmatkakertomuksien kokooja, sanoo Newfoundlandin vesillä v. 1578 käyneen\n400 kalastajalaivaa, joista silloin neljäsosa oli englantilaisia. Mutta\nolot olivat muutoin puolen vuosisadan kuluessa sikäli muuttuneet, että\nsatamat enimmäkseen olivat Englantilaisten hallussa.\n\nKalastajalaivain havainnot eivät tulleet kirjallisten piirien tietoon,\nmutta tehtiin kuitenkin näihin aikoihin muutamia tutkimusretkiäkin.\nSeuraavassa kerromme tarkemmin Ranskalaisten retkistä, mutta sitä ennen\nmainitsemme lyhyesti pari englantilaista yritystä. Kuningas Henrik\nVIII lähetti v. 1527 John Rut nimisen meriupseerin kahdella laivalla\ntutkimaan »Suurkaanin maita» ja tunkeutumaan kauemmaksi länteen\nkuin edelliset purjehtijat. Menetettyään toisen laivansa Labradorin\nrannikolla Rut toisella purjehti rannikkoa etelään päin New Yorkin\nseuduille saakka ja palasi sitten kotimaahan. Toisen retkikunnan\nvarusti Hore niminen innokas maantieteilijä, joka houkutteli\nkolmisenkymmentä lontoolaista, enimmäkseen lakimiestä, ottamaan retkeen\nosaa. He lähtivät matkaan v. 1536 ja tekivät monta mieltäkiinnittävää\nhavaintoa, kunnes Newfoundlandin rannikolla ruokavarat loppuivat.\nNälänhätä sai semmoisen vallan, että muuan merimies tappoi toverinsa,\nkun he olivat yhdessä juuria kaivamassa. Kun tapaus tuli tunnetuksi,\nniin kapteeni kokosi miehensä ja piti heille puheen, jossa hän\nliikuttavin sanoin kehotti välttämään sitä kataluutta, että ruvettiin\ntoinen toisiaan syömään, ja käski kaikkia katumaan ja rukoilemaan apua.\nSiitä huolimatta nälänhätä lisääntyi niin, että lopulta päätettiin\narpoa, kuka tapettaisiin. »Mutta Jumala armossaan lähetti satamaan\nsamana yönä ranskalaisen laivan, jolla oli runsaasti ruokavaroja.»\nNälkiintyneet englantilaiset saivat petoksen kautta laivan haltuunsa,\nvaihtoivat laivaa ja jättivät oman tyhjän aluksensa ranskalaisille.\nRanskalaisten päähänkään ei pälkähtänyt ruveta toisiaan syömään;\nhe olivat päinvastoin pyydysretkellä ja riistaa oli sekä metsissä\nettä meressä runsaasti. Muutaman kuukauden kuluttua hekin hyvissä\nlihoissa palasivat kotimaahan ja vaativat paikalla Henrik VIII:lta\nvahingonkorvausta, joka heille auliisti maksettiin. Niin päättyi\nlakimiesten retki, ainoa laatuaan tällä rannikolla.\n\n\n\nGiovanni di Verrazzano.\n\n\nVaikka Bretagnesta jo kuudennentoista vuosisadan alussa joka vuosi\npurjehti kymmenittäin laivoja »Bacallaoksen» kalarikkaudesta osansa\nottamaan, niin eli Ranskan hallitus kuitenkin hidas virallisesti\nesiintymään vesillä, joita sen eteläiset naapurit väittivät\nomaisuudekseen. Mutta lopulta kuningas Frans I arveli, että hänellä\noli yhtä hyvä oikeus Aatamin perintöön kuin Espanjan ja Portugalinkin\nkuninkailla ja varusti retkikunnan. Kuvaavaa italialaisten suurelle\npurjehtija-arvolle ja maailmantuntemukselle on, että ensimäistä\nranskalaistakin retkikuntaa johti italialainen.\n\nGiovanni di verrazzano, joka oli Firenzestä kotoisin, tarjoutui\nnäyttämään Ranskalaisille tietä Kiinaan. Frans I varusti retkeä varten\nneljä laivaa ja Verrazzano lähti Diepestä matkaan lopulla vuotta\n1523. Aika oli huonosti valittu; kaksi laivaa kärsi haaksirikon jo\nBretagnen rannikolla, kolmannen Espanjalaiset, joiden kanssa Ranska\nkävi sotaa, anastivat Madeiran luona, ja Verrazzanon täytyi yhdellä\nainoalla laivalla lähteä Madeirasta viillettämään valtameren poikki.\nHän tapasi Pohjois-Amerikan rannikon 34 leveyspiirin vaiheilla,\nKap Hatteraan eteläpuolella. Purjehdittuaan jonkun matkaa vielä\nkauemmaksi etelään hän palasi takaisin ja etsiskeli koko rannikon\naina Newfoundlandin pohjoisosiin saakka. Palmuvyöhykkeestä, johon\nrannikon eteläosa vielä kuuluu, hän asukkaitten kanssa hyvässä sovussa\nkauppaa tehden tuli lauhkeiden lehtimetsäin rannikolle ja vihdoin\nhavupuurannikolle, joka oli sen pohjoispuolella. Voidakseen tarkkaan\npiirtää rannan hän purjehti päivät ja oli yöt ankkurissa. Verrazzano\nlöysi Hudson joen suistamon ja nousi veneellä kappaleen matkaa tätä\nihanaa, alkuosalta vuonomaista jokea, jossa oli riittävästi vettä ja\nsuojaa suurimmillekin laivoille. Koillista kohti edelleen laskiessaan\nhän löysi Rhode-Islandin ja kohtasi metsästysintianeja, kookasta ja\nverraten vaaleaihoista kansaa, jolla oli vaskiset koristeet, mutta\nkultaa ei ensinkään. Narraganset-lahdessa, jonka Verrazzano selittää,\nniin että sen kuvauksesta hyvin tuntee, hän viipyi kauemman aikaa\nkauppaa tehden. Hän aivan oikein arveli tämän oivan sataman olevan\nRooman tasalla, mutta ilmanalan paljon kylmemmän. Verrazzano varmaan\noli ensimäinen, joka huomasi Pohjois-Amerikan ilmanalan kylmyyden\nEuropan vastaaviin leveyksiin verraten. Kauempana pohjoisessa, jossa\nmaa muuttui kolkommaksi ja asukkaat vihamielisemmiksi, hän tunkeutui\njonkun matkaa maan sisään aseellisen joukon keralla. Vuoriset rannat\nvuonoineen hänen mielestään muistuttivat Dalmatian rantoja. Vasta\nNewfoundlandin rannikolla hän keskeytti retkensä, koska ruokavarat\nalkoivat loppua, ja palasi Dieppeen, josta hän lähetti kuninkaalle\nlaajan selonteon matkastaan. Tämä on vanhin kertomus Pohjois-Amerikan\nitärannasta, mitä on olemassa. Verrazzano oli sivistynyt mies, tunsi\nklassikot, teki sattuvia huomioita ja kirjotti havaintonsa viehättävään\nmuotoon.\n\nRanskalla oli kuitenkin siihen aikaan niin paljon sotimista, ettei\nkuningas Frans I ennättänyt hyväkseen käyttää matkan tuloksia.\n\n\n\nEsteban Gomez.\n\n\nEspanjakin vuorostaan ennen pitkää kävi levottomaksi, että\nKoillis-Amerikassa ehkä kalastettiinkin ja anastettiin maita,\nsiirtokuntia perustettiin alueilla, jotka paavi oli sille antanut.\nFerdinand ja hänen seuraajansa aikoivat monta kertaa lähettää\nretkikunnan asiata tutkimaan, mutta Länsi-Intian puuhain vuoksi aikeen\ntoteuttaminen siirtyi vuodesta vuoteen. Mutta kun Ranskakin alkoi\nlevitellä sinne yritteliäisyyttään, niin ei Espanjassa maltettu pysyä\nkauempaa toimettomina.\n\nVuotta myöhemmin kuin Verrazzano purjehti Pohjois-Amerikan itärannikon\nportugalilainen Esteban Gomez, sama Espanjan palvelukseen mennyt\nluotsi, joka hylkäsi Magalhãesin ja »S. Antoniolla» palasi salmesta\ntakaisin Espanjaan. Hän piirsi mainitun rannikon kartan, jonka sitten\nDiego Ribeiro ja muut yleisten karttain laatijat jäljensivät. Gomez\nhaki, samoin kuin kaikki muutkin, salmea Tyveneen mereen. Hän palasi\nEspanjaan marraskuussa 1525, mukanaan joukko vangiksi otettuja\nintianeja, joilla matkan kustannukset suoritettiin.\n\n\n\n\nJacques Cartierin retket Canadaan.\n\n\nPohjois-Amerikan koko länsiranta oli saatu tutkituksi ja osapuilleen\nkartutetuksi, kun Jacques Cartier v. 1534 teki Laurentin lahteen\nja jokeen ensi matkansa. Tämä urhea bretagnelainen purjehtija oli\nensimäinen, joka näillä kulmilla tunkeutui suuren manteren sisäosiin.\nHänen matkainsa merkitys oli tavallista suurempi, sillä niiden kautta\nCanada moniksi ajoiksi tuli Ranskaan liitetyksi ja sai pysyvän\nranskalaisen asutuksen.\n\nCartier syntyi St. Malossa Bretagnessa v. 1491 ja oli siis ensi\nmatkalleen lähtiessään 43 vuoden ikäinen. Hän näyttää nuorempana\nkäyneen Brasiliassa, jonka rantoja Ranskalaiset himoitsivat ja\nyrittivät anastaakin. Ranskalaiset ja varsinkin bretonilaiset alukset\nolivat jo tottuneet vuosittain purjehtimaan Newfoundlandin ja Uuden\nSkotlannin vesille, niin että reitti ja sen purjehduksen tavat olivat\nhyvin tunnetut; Laurentin lahti oli kuitenkin vielä ainakin osaksi\ntuntematon. Cartier sai Ranskan hallitukselta kaksi laivaa, joilla\nhänen piti tutkia, eikö niiltä seuduin olisi salmea Tyveneen mereen;\nlaivat olivat vain kuudenkymmenen tonnin vetoisia, miesluku 61.\n\n\n\nFunk-saari.\n\n\nMatka Atlantin meren poikki oli sangen nopea; kahdenkymmenen päivän\nkuluttua saavuttiin Newfoundlandin itärannalle, jota seuraillen\npurjehdittiin pohjoista kohti Belle Isle salmeen, Newfoundlandin ja\nLabradorin väliin. Paljon jäitä tavattiin, sillä kesä tuskin oli\nvielä alkanut. Cartier poikkesi särkillä olevalle Funk-saarelle,\njoka ei ollut kuin yhden lieuen (4 kilometr.) ympärimitaten, mutta\nniin suunnattoman täynnä merilintuja, »ettei sitä olisi pitänyt\nmahdollisena, ellei olisi omin silmin nähnyt.» Cartier ihmetteli\nkovasti tätä lintusaarta ja kirjotti siitä pitkän selonteon. Väkensä\nhän antoi koota siipikarjaa tynnörikaupalla eväitten lisäksi. Vaikka\nsaari oli 14 lieuen päässä maasta, niin uivat jääkarhut kuitenkin\nsinne ahmimaan: Ranskalaiset näkivät erään hyppäävän veteen heidän\nsaapuessaan. »Se oli sen kokoinen kuin lehmä ja valkoinen kuin\njoutsen.» He eivät saaneet sitä tapetuksi, mutta tapasivat sen\nseuraavana päivänä puolivälissä matkalla Newfoundlandiin, ja se ui\nmelkein yhtä nopeaan kuin he purjehtivat. Veneillä takaa ajaen karhu\nsaatiin kiinni ja tapettiin. Liha oli heidän mielestään yhtä maukasta\nkuin kaksivuotiaan mullikan.\n\n\n\nLabradorin rannikko.\n\n\nToukokuun 27 p. Cartier saapui Belle-Isle salmeen, joka ehkä on sama\nkuin Thorfinn Karlsefnin »Straumfjord». Purjehdittiin salmeen ja\nseurattiin Labradorin etelärannikkoa. Mutta se oli niin karua, että\nCartier jonkun matkaa länttä kohden sitä seurattuaan jätti sen. »Jos\nmaanlaatu olisi yhtä hyvä kuin satamat, niin se olisi mainio tilaisuus.\nMutta sitä ei edes voi uudeksi maaksi sanoa, vaan kivikoksi. rumaksi\nkalliokoksi, paikaksi, joka on omiaan metsänpedoille, sillä koko tässä\npohjoisessa maassa en nähnyt käsikärryllistäkään hyvää multaa, vaikka\npoikkesin maalle monessa kohden. Eikä »Valkoisen hiekan saaressa»\nole mitään muuta kuin sammalta ja siellä täällä hajallaan matalia\norjantappurapensaita, nekin kuihtuneita ja kuivia. Totisesti minä\nluulen tämän olevan sen maan, jonka Jumala antoi Kainin perintöosaksi.»\n\n\n\nLaurentin lahti.\n\n\nCartier sen vuoksi purjehti salmen poikki ja alkoi seurata\nNewfoundlandin länsirantaa etelää kohti. Myrsky ajoi hänet sitten\nkeskelle lahtea, josta hän löysi useita suurempia ja pienempiä saaria.\nNiistä varsinkin pieni Brion saari häntä miellytti. Sitä kiersi\nhiekkaranta ja saari oli täynnään kauniita puita, niittyjä ja kenttiä,\njoilla kasvoi luonnonvaraista viljaa ja niin kauniita ja vahvoja\nkukkivia herneitä kuin suinkin missään Bretagnessa; ja ne näyttivät\nkuin kylvetyiltä. Kuvaus muistuttaa islantilaisen saagan Viinimaata,\nvaikkei Cartier varmaankaan ollut kuullut Pohjanmiesten retkistä.\nSiellä oli runsaasti karviaismarjoja, mansikoita ja Provencen ruusuja,\npersiljaa ja muita hyvänhajuisia kasveja. Brion saari ei nykyisin\nnäytä semmoiselta paratiisilta, mutta Cartieria, joka tuli kolkosta\nLabradorista, vastakohta viehätti. Saaren ympärillä »oli villieläimiä,\njotka olivat suuren härän kokoisia, ja niillä oli suussaan kaksi\ntorahammasta niinkuin elefanteilla.» Laurentin lahdessa vilisi siihen\naikaan vielä mursuja ja Cartier näyttää nyt nähneen niitä ensi kerran.\nNe seuraavina aikoina hävitettiin lahdesta sukupuuttoon, mutta vielä\nv. 1775 nähtiin Magdalena ja Anticosti saarilla moniaita. Cartierin\nmiehet löysivät erään rannalta makaamasta,- mutta se pääsi karkaamaan,\nennenkuin he saivat sen kiinni.\n\nEtelää kohti purjehtien saavuttiin sitten Prinssi Edwardin saaren\npohjoiselle rannalle, jonka hedelmällinen ihana luonto viehätti\nCartieria, vaikk’ei hän satamain puutteessa voinutkaan käydä sinne\nankkuriin. Puut olivat ihmeteltävän kauniit ja hyvänhajuiset, seeterit,\nmännyt, marjakuuset, jalavat, saarnet, pajut ja muut, tuntemattomat.\nMissä metsää ei ollut, siellä maanlaatu oli hyvä ja se kasvoi runsaasti\npunaisia ja valkoisia karviaismarjoja, herneitä, mansikoita, vadelmia\nja luonnonvaraista viljaa, joka oli rukiin näköistä ja ikäänkuin\nkylvettyä. Ilmanala oli miellyttävää ja lämmintä. Siellä oli kyyhkysiä\nja kanalintuja ja monenlaisia muita lintuja. Uuden Brunswickin rantaa\nseurattiin pohjoista kohti ja etsittiin syvälle maahan ulottuvasta\nChaleur lahdesta salmea, mutta lahti päättyi ja pettymys oli suuri.\nSiellä tavattiin maanasukkaitakin. Gaspé niemellä, joka on Laurentin\njoen suistamolahden eteläpuolella, tavattiin enemmän intianeja, jotka\nolivat saapuneet sinne Quebekin seuduilta makrillin pyyntiin. Ne olivat\nhuronilais-irokesilaista rotua ja sekä kieleltään että muodoltaan\ntoisenlaisia kuin heidän ennen näkemänsä. He tulivat avomielisesti ja\nvapaasti laivoille, miehet, naiset, lapset, ja lauloivat ja tanssivat,\nosottaakseen iloaan Ranskalaisten tulon johdosta. Mutta he vaativat\nCartieria poistamaan Gaspé lahteen pystyttämänsä ristin, sillä maa\noli heidän. Cartier anasti erään päällikön kaksi poikaa viedäkseen\nheidät Ranskaan kieltä oppimaan; siitä oli aluksi syttyä sota, mutta\nlopulta Taignoagny ja Domagaya mielisuosiolla lähtivät mukaan, antoivat\ntovereilleen vanhat vaatteensa ja pukeutuivat ranskalaiseen pukuun.\n\nCartier ei eteenpäin purjehtiessaan huomannut poiketa Laurentin jokeen,\nkoska hän, ehkä kangastuksen vuoksi, luuli siinä olevan lähellä\nlahdenpohjan, vaan hän laski Anticosti saarelle ja melkein purjehti\nsen ympäri, nähden saaren pohjoispäästä länttä kohti leveää salmivettä\nniin pitkältä kuin silmä kantoi. Hän päätti, että se vihdoinkin oli\netsitty salmi, mutta ei purjehtinut sen kauemmaksi, vaan palasi Belle\nIsle salmen kautta valtamerelle, koska retkikunta ei ollut varustettu\ntalvea viettämään. Cabotin salmi, joka on Newfoundlandin eteläpuolella\nja pohjoista salmea monta vertaa leveämpi, oli Cartierille tuntematon,\nvaikka monet muut purjehtijat epäilemättä olivat sen nähneet.\nTutkittuaan näin Laurentin lahden kaikki rannat Cartier myrskyisen\nmatkan jälkeen pienillä laivoillaan palasi takaisin, saapuen St.\nMalohon 5 p. syyskuuta.\n\n\n\nToinen retki.\n\n\nKiiruimman kautta hän alkoi varustaa uutta retkeä; jo lokak. 30 p.\nhänellä oli sitä varten Ranskan amiraalin valtuudet. Cartierin piti\nvarustaa kolme laivaa viideksitoista kuukaudeksi ja seuraavana kevännä\nlähteä matkaan. Kertomus tästä matkasta painettiin v. 1545; se on\nmaailman harvinaisimpia kirjoja, sillä yksi ainoa kappale on British\nMuseumissa tallella. Toukokuun 16 p. 1535 Cartier kaiken väkensä\nkeralla vastaanotti sakramentin St. Malon tuomiokirkossa, jonka jälkeen\npiispa siunasi heidät matkalle. Cartierin laivoista suurin oli 120\ntonnin, pienin vain 40 tonnin vetoinen, mutta yhtä pienillä aluksilla\nkuljetaan vielä tänä päivänäkin Atlantinmeren poikki, Amundsenin\n»Gjöan» vain mainitaksemme.\n\nToukok. 19 p. retkikunta lähti matkaan, mutta Cartierilla ei nyt\nollut Atlantin merellä yhtä hyvä onni kuin ensimäisellä matkalla;\nhän sai kokea viisi viikkoa mitä pahimpia säitä, vastatuulia, sumua\nja kovia myrskyjä, niin että laivat ajautuivat erilleen, eivätkä\ntoisiaan nähneet, ennenkuin oli tultu sovittuun yhtymäpaikkaan, Blanc\nSablon lahteen, joka on Belle Isle salmessa Labradorin rannalla.\nPitkin Labradorin etelärantaa purjehdittiin länttä kohti, pitäen\nkaiken aikaa tarkkaan silmällä, avautuisiko mistään kohdasta salmea.\nKun oli tultu Anticostiin, niin molemmat intianit, jotka palasivat\nretkikunnan keralla Ranskasta, alkoivat tuntea rannan. Cartier\npurjehti Laurentin joen suistamolahden poikki Gaspé rannikolle. Tällä\nvälillä nähtiin valaita niin suunnattomat määrät, että se Cartierin\nmielestä oli käsittämätöntä; valaatkin ovat, samoin kuin mursut, sen\njälkeen hävinneet. Molemmat intianit kertoivat suuresta Hochelaga\njoesta, joka lahteen laski, ja sanoivat sen kapenevan koko matkan\naina Canadaan saakka; Canadalla, joka nimi nyt ensi kerran kuultiin,\nhe tarkottivat Quebekin seutuja. Nämä tiedot olivat Cartierille suuri\npettymys, sillä hän etsi salmea. Hän kuitenkin vielä mitä tarkimmin\ntutki pohjoisrantaa, toivoen salmen siltä puolelta vihdoinkin löytyvän,\nmutta kaikki etsiskelyt olivat turhat. Moisie joen suulla hän näki\nihmeellisiä kaloja, joilla oli hevosen muoto, ja molemmat intianit\nkertoivat niiden yöksi menevän maalle, mutta päivät meressä elävän,\nmitä eläimiä nämä kummat otukset olivat, siitä ei ole koskaan selvyyttä\nsaatu.\n\n\n\nLaurentin joessa.\n\n\nKoko kesä kului näissä etsiskelyissä; syyskuun ensimäisenä päivänä\nCartier päätti laivoineen laskea joen suistamoon ja nousta Canadaan,\nmolempien intianiensa kotipaikoille. Hän tuli Saguenay joelle,\njonka alaosa pitkät matkat on jylhää vuonoa, ja tapasi sen suulla\nkalastavia intianeja. He olivat tulleet Saguenay maasta, jonka molemmat\ntulkit sanoivat olevan sillä puolella, Laurentin eli Hochelaga joen\npohjoispuolella. Tämä nimitys kuitenkin näyttää olleen häälyvä, sillä\nylempänä sillä nähtävästi tarkotettiin suurien järvien seutuja.\nSaguenayn suulla nähtiin suunnattomat parvet aivan outoja eläimiä,\nvalkoisia valaita, jotka viihtyivät vain suolaisen ja suolattoman veden\nsekaantumisrajoilla. Tämä valas oli beluga (_Delphinapterus leucas_),\njonka suosituimpia tyyssijoja Laurentin joen suistamo yhä vieläkin on.\n\nQuebekin seutu oli Taignoagnyn ja Domagayan varsinainen koti, siellä\nolivat heidän ystävänsä ja sukulaisensa. Saarella, jonka luo laivat\nmenivät ankkuriin, oli intianeja kalassa; he lähtivät pakoon, mutta\nkun molemmat Ranskassa käyneet intianit heitä kutsuivat takaisin ja\nilmottivat nimensä, niin keräytyi paikalle paljon väkeä, miehiä,\nvaimoja ja lapsia, ja he tanssivat ja pitivät iloa. Ravintoaineita\ntuotiin ja lahjoja annettiin. Seuraavana päivänä tuli Donnaconna,\n»Canadan herra», jokea laskien kahdellatoista kanootilla, paljon\nväkeä mukanaan. Hän tuli kapteenin laivaan ja Taignoagny ja Domagaya\nkertoivat hänelle Ranskassa näkemistään ihmeistä ja ystävällisestä\nkohtelusta, joka oli tullut heidän osakseen. Kertomus teki päällikköön\nmitä parhaimman vaikutuksen.\n\nCartier oli erinomaisen ihastunut maahan; Quebekin maisemat\novatkin verrattomat varsinkin syysaikaan. Ranskalaiset retkeilivät\nlähiseutuihin ja Donnaconna itse näytteli heille maataan. Cartieria\nväsytti hänen suunnaton puheliaisuutensa, mutta kaikkien, jotka\nseuraavinakin aikoina tulivat Huronien kanssa tekemisiin, täytyi\noppia kärsivällisesti heitä kuulemaan. Valittiin talviaseman paikka\nja ryhdyttiin viipymättä varustuksiin. Pienimmällä laivallaan Cartier\npäätti vielä syksyllä käydä Hochelagassa, joka oli nykyisen Montrealin\nseuduilla, mutta Domagaya ja Taignoagny eivät suostuneetkaan lähtemään\noppaiksi, vaan koettivat estää Cartieriakin lähtemästä ja samalla\nsalassa yllyttivät maanmiehiään Ranskalaisia vastaan. Donnaconna kielsi\nketään väestään lähtemästä Ranskalaisten keralla. Viimeinen keino, jota\nkäytettiin Cartierin pelottamiseksi Hochelagaan lähtemästä, oli muuan\nomituinen näytelmä. Intianeja kokoontui metsiin laivain läheisyyteen\nsuuret joukot, ja auringonlaskun aikaan tuli äkkiä jokea laskien\nkanootti, jossa oli kolme henkeä; nämä olivat koirannahkoihin puetut,\nnaamat mustatut, päässä pitkät sarvet. Nopeaan meloen myötävirtaan,\nRanskalaisiin katsomattakaan, he kulkivat heidän ohitseen ja kääntyivät\nsitten rantaan. Keskimäinen piruista piti puheen, ja paikalla, kun\nkanootti rantaan koski, kaikki kolme kaatuivat pitkäkseen ikäänkuin\nkuolleet. Intianit kantoivat heidät kaikki metsään ja pian koko seutu\nkaikui heidän valituksistaan. Hyväksi lopuksi Taignoagny ja Domagaya\ntulivat heille monilla eleillä ja huudoilla ilmottamaan, että heidän\njumalansa Cudragny oli lähettänyt Hochelagasta sanan siellä olevan niin\npaljon jäätä ja lunta, että jokainen, joka sinne lähtisi, saisi surmansa\nCartier antoi tähän ilveilyyn halveksivan vastauksen, intianit huutaen ja\nhyppien juoksivat ulos metsästä ja molemmat tulkit sitten ilmottivat,\nettei Donnaconna päästäisi Cartieria lähtemään, ellei hän jättäisi\nStadaconaan eli Canadaan panttivankeja, kunnes palaisi. Mutta kaikista\nnäistä juonista huolimatta Cartier lähti, otti mukaansa pienimmän\nlaivan, kaksi venettä ja viisikymmentä merimiestä ynnä retkelle\nlähteneet vapaaehtoiset herrasmiehet. Saman verran väkeä jäi molempia\nsuurempia laivoja vartioimaan.\n\nMaa miellytti Cartieria erinomaisesti, viljavat lakeudet. upeat\nmetsät tammineen, jalavineen. saarnineen. kastanjoineem, setrineen ja\norapihlajineen. Cartierin mielestä ei missään ollut parempaa. Varsinkin\nhäntä ihmetytti viiniköynnösten rehevyys. Ne hänen mielestään melkein\nnäyttivät istutetuilta. Rypäleet eivät tosin olleet niin suuria ja\nmakeita kuin Ranskassa, mutta siihen tietysti oli syynä hoidon puute.\nJoen rannoilla oli majoja ja niissä kalastajia, ja intianit tulivat\npelvotta tervehtimään muukalaisia ja tuomaan heille kaloja. Pietarin\njärveen, joka on joessa leveämpi kohta, jätetttiin laiva ja jatkettiin\nveneillä matkaa.\n\n\n\nHochelaga.\n\n\nOli lokakuun 2 päivä. kun Cartier veneineen saapui Hochelagaau. Enemmän\nkuin tuhannen henkeä tuli alas rautaan, karkeloiden lausumaan vieraat\ntervetulleiksi, miehet, naiset ja lapset eri joukoissa. Ranskalaisten\nveneet kannettiin täyteen kalaa ja maissijauhoista leivottuja leipiä.\nCartier antoi heille pieniä lahjoja. Kun Ranskalaiset hämärtäessä\nlähtivät veneihinsä illalliselle ja nukkumaan, niin intianit tekivät\ntulia ja karkeloivat kaiken yön rannalla. Aikaisin seuraavana\naamuna Cartier väkensä keralla pukeutui parhaisiin vaatteihinsa\nja valmistautui käymään kaupungissa. Joukossa olivat herrasmiehet\nja kahdeksankolmatta merimiestä. Kolme intiania oppaina, hyvin\nasestettuina ja hyvässä järjestyksessä marssien joukko astui rannasta\npaljon kuljettua tietä kaupunkiin. Viisi kuusi kilometriä astuttuaan\nhe tulivat suurelle tulelle, jonka luona eräs päällikkö monen miehen\nkeralla kehotti heitä lepäämään; Ontarion Irokesien kesken on yhä\nvielä vallalla samanlainen tapa lausua vieraat tervetulleiksi. Sitten\nseurasivat tavanmukaiset pitkät puheet ja lahjain anto. Kun oli\nkuljettu vielä pari kilometriä, niin alkoivat intianien viljavainiot\nja niiden keskellä, vuoren juurella, oli Hochelaga. Se oli pyöreä,\nkolmenkertainen hirsivarustus ympärillään. Keskimäisen hirsiaidan\nhirret seisoivat pystyssä, sisemmän ja ulomman aidan hirret sitä\nvastaan nojaten. Tämä varustus oli noin kahta keihäänmittaa korkea,\nhirret lujasti toisiinsa sidotut. Sisäpuolella kulki jotenkin korkealla\nmaasta koko varustuksen ympäri silta, jolla oli varalla kiviä, millä\ntyöntää takaisin hyökkääjät. Varustuksessa oli vain yksi portti: sen\nsisäpuolella oli noin viisikymmentä taloa aukean torin ympärillä,\njolla pidettiin tulia. Majat olivat viittäkymmentä askelta pitkät,\nkahtatoista leveät tai leveämmätkin. Ne oli kaarnalla peitetty, ja\nullakossa oli varastoaitta. Samassa talossa asui monta perhettä; ne\nkeittivät ruokansa samassa liedessä, joka oli majan keskellä, mutta\njoka perheellä oli oma makuuhuoneensa. Cartier näki maissia ensi\nkerran. Täällä hän niinikään tutustui intianien rahaan, »wampumiin»\n[wampumit olivat simpukankuorista koottuja vöitä], ja hankki tietoja\nsen saannista.\n\nKaupungissa Ranskalaisten osaksi tuli mitä lämpimin vastaanotto.\nMiehiä, naisia ja lapsia tunkeili heidän ympärilleen, jokainen\ntahtoi saada heitä käsin koskea, ja vieraitten, joita pidettiin\nyliluonnollisina olennoina, piti koskettaa lapsia, joita heidän\nluokseen kannettiin. Sitten levitettiin mattoja maahan, ja kun Cartier\nmiehineen oli istuutunut, niin tuotiin sairaita, rampoja ja sokeita\nheidän parannettavikseen. Joukossa oli ylipäällikkökin eli aguhanna,\njoka merkein pyysi Cartieria sivelemään kuihtuneita jäseniään. Cartier,\nliikutettuna tästä luottamuksesta, luki ääneensä »In principio»\n(Alussa oli sana, ja se sana oli Jumalan tykönä, ja Jumala oli se\nsana), Johanneksen evankeliumin ensimäisen luvun, teki jokaisen yli\nristinmerkin ja rukoili Jumalaa antamaan heille uskosta ja armosta\ntiedon, antamaan heille kristinuskon ja kasteen. Sitten hän otti\nrukouskirjansa ja luki verkalleen Vapahtajan piinahistorian, sanasta\nsanaan, viittaillen taivasta kohti ja tehden muita hartausliikkeitä, ja\nintianit kaiken aikaa kuuntelivat ja katselivat syvimmällä hartaudella.\nTämä elävästi muistuttaa sitä vastaanottoa, joka tuli Columbuksen ja\nhänen miestensä osaksi Haitissa ja Cubassa. mutta ainoastaan alku\noli samanlainen. Espanjalaiset tuota pikaa alkoivat kohdella uusia\ntuttaviaan petomaisella julmuudella. Ranskalaiset sitä vastoin loppuun\nsaakka kohtelivat Canadan intianeja kiitosta ansaitsevalla tavalla,\npaljon paremmin kuin Hollantilaiset ja Englantilaisetkaan. jotka\nvaltasivat saman rannikon etevämmät maat.\n\nCartier sitten nousi Hochelagan läheisyydessä olevalle vuorelle\nja ihastui näköalaan, joka siltä oli joka taholle: Lännessä näkyi\nOttawa joki järvineen, lounaassa Laurentin joki itse leveänä ja\nmahtavana; lähempänä oli koski, jonka kohina hiljaisena kesäiltana\nkuului vuorelle. Pohjoisesta siinti Laurentin maanselkä hedelmällisen\nlaakson rajana, etelästä näkyivät New Yorkin valtiosta Adirondacks\nvuoristo ja Vermontista Green Mountains, näyttäen olevan todellista\npaljon lähempänä. Allaan hän näki intianikaupungin ja kauempana joessa\nveneensä. Ihastuneena näköalaan hän nimitti vuoren Mont Royaliksi.\nSama nimi sillä on vielä tänä päivänä ja intianikylän paikalla on\nnykyisin komea suurkaupunki Montreal, joka nopeaan kasvaa umpeen\nvuoren ympärille. Sen joen, joka tuli lännestä, Hochelagalaiset\nsanoivat tulevan Saguenay maasta, jolla he luultavasti tarkottivat\nsuurien järvien seutua. He näyttivät sieltä saamaansa vaskea, josta\nvalmistettiin aseita ja muita esineitä; rautaa ei missään Amerikassa\ntunnettu ennen europpalaisten tuloa. Illan tullen Ranskalaiset\npalasivat veneilleen: intianit kantoivat •selässään niitä, jotka\nnäyttivät väsyneiltä. He kaipauksella erosivat uusista ystävistään ja\nseurasivat pitkin rantaa veneitä aina pimeään saakka.\n\n\n\nTalvi Quebekissä.\n\n\nPalattuaan laivainsa luo Cartier huomasi, että niihin jäänyt väki sillä\nvälin oli työskennellyt uutteraan ja rakentanut laivain läheisyyteen\nlinnan vankoista hirsistä, vienyt linnaan tykkejä ja varustanut sen\nniin lujaksi, että intianien olisi ollut mahdoton vallottaa sitä\nrynnäköllä. Cartier kävi Donnaconnan luona ja huomasi kylässä olevan\ntalveksi runsaasti ruokatavaroita. Päällikkö hänelle näytti viittä\npuulle pingotettua päänahkaa; ne oli otettu etelän puolessa asuvalta\nheimolta, jonka kanssa Stadaconan väki kävi sotaa. Cartier näki ensi\nkerran tupakkaa poltettavan; hän kertoo intianien täyttäneen itsensä\nsavulla, kunnes sitä tuprusi ulos heidän suustaan ja sieraimistaan kuin\nhuoneen savupiipusta. Taignoagny ja Domagaya koettivat jälleen yllyttää\nmaanmiehiään Ranskalaisia vastaan, mutta eräät naapuripäälliköt heitä\nvarottivat. Cartier kuuli huhuna kerrottavan, että kaukana lännessä\noli suolaton järvi, jonka päätä ei kukaan ollut milloinkaan nähnyt. Ja\nlounatta kohti juoksi joki, jota myöten kuukaudessa tultiin semmoiseen\nmaahan, jossa ei ollut jäätä eikä lunta, vaan runsaasti oransseja,\nomenia, pähkinöitä, manteleita ja muita hedelmiä vaikka kuinka paljon.\nMutta kansa, joka siellä asui, kävi ainaista sotaa. Cartier päätti\nheidän tiedoistaan ja merkeistään, että se maa mahtoi olla lähellä\nFloridaa.\n\nCartier vahvisti linnaansa, koska intianien epäluotettavuus näytti\nlisääntyvän, ja varustautui sitten talvea viettämään. Vaikka Canadan\ntalvi on niin ankara, niin eivät Ranskalaiset kuitenkaan näy pahoin\nvilua kärsineen. Pahempi oli tautien laita. Joulukuussa intianit\nalkoivat sairastaa jotain tautia, jonka vuoksi Cartier erotti väkensä\nkaikesta yhteydestä heidän kanssaan. Mutta tauti, joka oli keripukkia,\nravinnon aiheuttama siis, levisi laivoihinkin ja teki kamalaa tuhoa.\nSe kaatoi sairasvuoteelle miehen toisensa jälkeen, niin että lopulta\nvain kymmenen kaikesta laivaväestä oli terveenä. Kuolleet haudattiin\nlumeen, kun ei voitu kaivaa hautoja jäätyneeseen maahan. Tauti valtasi\nalaa, kunnes vain kolme miestä kaikesta laivaväestä oli terveenä.\nCartier itse pysyi terveenä ja koetti joka tavalla salata intianeilta\nväkensä huonon tilan. Heille uskoteltiin, että laivoissa ja linnassa\ntoimitettiin kiireitä töitä. Intianit olisivat nyt voineet helposti\ntuhota koko retkikunnan, mutta Cartier onneksi sai heiltä salatuksi\njoukkonsa huonon kunnon.\n\nDonnaconna oli miehineen lähtenyt talvimetsästykselle, mutta Domagaya\noli jäänyt; Cartier tapasi hänet eräänä päivänä täysin terveenä, vaikka\nhän kymmenkunta päivää aikaisemmin oli ollut sairaana mitä huonoimmassa\nkunnossa. Domagaya kertoi ameda-puusta saaneensa parannuksen. Cartier\nsanoi palvelijansa sairastuneen, ja Domagaya antoi silloin kahden\nnaisen tuoda sen puun havuja ja näyttää, kuinka niistä ja kuoresta\ntehtiin mehua, jota juotiin ja jolla haudottiin sairaita ruumiinosia.\nPari ranskalaista maisteli ensiksi epäluulolla tätä outoa rohtoa, mutta\nsen vaikutukset tuntuivatkin melkein paikalla hyviltä, ja toisille\ntuli sitten semmoinen kiire saada samaa mehua, että tuota pikaa oli\nkäytetty ison tammen kokoinen puu sen valmistukseen. Vaikutus oli\nihmeteltävä; kuuden päivän kuluttua oli joka mies jälleen terve. He\neivät olisi milloinkaan enää Ranskaa nähneet, kirjottaa Cartier, »ellei\nJumala loppumattomassa hyvyydessään ja armossaan olisi heitä säälinyt\nja antanut heille tietoa parannusaineesta kaikkia tauteja vastaan,\nparhaasta, mitä oli milloinkaan maan päällä nähty tai tietty.» Mutta\nviisikolmatta miestä oli jo ennättänyt tautiin kuolla. Ihmepuu, joka\nmuut pelasti, oli Canadan balsamikuusi (_Abies balsamea_).\n\nKevät tuli vihdoin ja Donnaconna palasi miehineen metsältä, paljon\nmuita intianeja mukanaan. Vanhat epäluulot virisivät. Donnaconna, joka\njo oli vanhanpuoleinen mies, oli kertonut Cartierille paljon juttuja\nihmeellisestä Saguenay maasta, joka oli kaukana lännessä. Siellä muka\noli äärettömät määrät kultaa, hopeaa, rubineja ja muita rikkauksia.\nHän oli myös omien puheittensa mukaan käynyt maassa, jossa ihmiset\neivät syöneet ensinkään, ja semmoisessakin maassa, jossa ihmisillä\noli vain yksi jalka. Cartier päätteli mielessään, että varmaan\nRanskan kuningas ihastuisi, jos hän saisi »Canadan herralta» kuulla\ntämmöisistä ihmemaista, ja antaisi hänen lähteä uudelle matkalle.\nPienimmän laivoistaan lahjotettuaan erääseen lähikylään, koska väkeä\nei enää riittänyt kaikkiin, Cartier varustautui kotimatkalle. Sitten\nhän, juuri kun piti matkaan lähdettämän, antoi piirittää Donnaconnan\nja joukon muita intianeja ja viedä heidät laivoihin. Kylässä syntyi\nsuuri suru ja kaiken yötä intianit valittivat rannalla. Seuraavana\npäivänä sallittiin Donnaconnan pitää puhe maanmiehilleen ja ilmottaa\nRanskalaisten luvanneen kohdella häntä hyvin ja tuoda hänet seuraavalla\nmatkalla takaisin kansansa luo. Tämä jonkun verran rauhotti intianeja,\nja Cartier antoi etevimpien miesten käydä laivoilla päällikköä\ntervehtimässä, kunnes ankkurit nostettiin ja lähdettiin matkaan.\nRanskalaiset, jotka kaiken aikaa olivat petosta pelänneet, olivatkin\nsiis itse ainoat, jotka todenteolla pettivät. Cartierin puolustukseksi\nsanottakoon, että hänen aikomuksensa oli tuoda ryöstetyt takaisin, kun\nhe olivat Ranskassa vastavierailulla käyneet, maan nähneet ja oppineet\nranskan kieltä ja kristinuskon alkeet. Cartier ei ryöstänyt orjia.\nLähtö tapahtui toukok. 6 p., mutta vähän matkaa kuljettuaan Cartierin\ntäytyi odottaa kymmenen päivää suotuisaa tuulta. Viime hetkeen saakka\nDonnaconnan väki kävi laivoilla päällikköään tervehtimässä ja lahjoja\ntuomassa. Lahjain joukossa oli suuri vaskipuukko, joka oli Saguenay\nmaasta; se epäilemättä oli tullut Yläjärveltä saakka, joka oli\nintianien kupariteollisuuden pääpaikka.\n\nKotomatkalla purjehdittiin Cabotin salmen kautta, Bretonniemen ja\nNewfoundlandin välitse. Newfoundlandin etelärannalla tavattiin\nranskalaisia kalastajalaivoja. St. Malohon Ranskaan saavuttiin 6 p.\nheinäkuuta.\n\n\n\nCartierin kolmas retki.\n\n\nRanskassa olivat asiat jälleen huonolla kannalla, kun Cartier kesällä\n1536 palasi toiselta retkellään. Kaarle V valmisti hyökkäystä\nEtelä-Ranskaan, eikä Frans I:llä ollut aikaa kallistaa korvaansa\nDonnaconnan jutuille yksijalkaisista ja Saguenayn muista ihmeistä.\nUutta retkikuntaa ei lähetetty, eikä Jacques Cartier voinut pitää\nsanaansa, että rosvotut intianit jo seuraavana vuonna tuotaisiin\ntakaisin. He kaikin kuolivat, käännyttyään sitä ennen kristinuskoon.\nEnnen kuolemaansa Donnaconna kuitenkin ennätti tulla esitellyksi\nkuninkaalle maanmiestensä keralla. Vasta v. 1540 Frans kuningas taas\njoutui Canadaa ajattelemaan ja Cartier sai valtakirjat uutta retkeä\nvarten. Hänen tuli tunkeutua aina Saguenay maahan saakka, sillä\nkuninkaan asettama komissioni oli vakuutettu siitä, että tuo maa jo oli\nAasiaa; lisäksi hänen tuli perustaa siirtokunta. Mutta samana talvena\nCartierin suosija, amiraali Chabot, kuoli, ja urhea merimies samalla\nmenetti suojeluksensa. Kuningas nimitti retkikunnan ylijohtajaksi\nJean François de La Roquen, Robervalin herran, ja Cartier sai seurata\nmukana vain luotsina. Roberval sai rajattoman vallan. Kun ei ollut\nmuita halukkaita lähtijöitä, niin hänelle annettiin vankiloista\nväkeä aukkojen täyttämiseksi. Kun Robervalin valmistukset edistyivät\nhitaasti, niin sai Cartier käskyn lähteä matkaan edeltäpäin.\n\nCartierinkin matka oli kuitenkin myöhästynyt lähes kuukauden,\notolliset itätuulet olivat lakanneet ja hänen täytyi luovia hitaasti\nmeren poikki. Kun Robervalia ei kuulunut Newfoundlandiin sovitulle\nyhtymäpaikalle, niin Cartier purjehti yksin edelleen ja saapui elokuun\nlopulla Canadaan. Stadaconassa intianit kilvan riensivät maanmiehiään\ntapaamaan; heille ilmotettiin, että Donnaconna oli kuollut ja muut\npäässeet Ranskassa suuriksi herroiksi ja menneet siellä naimisiin,\njonka vuoksi he eivät halunneetkaan palata takaisin. Intianit eivät\nilmaisseet todellisia ajatuksiaan näiden uutisten johdosta, vaan\nolivat iloitsevinaan Ranskalaisten paluun johdosta, mutta siitä pitäen\noli entinen luottamus hävinnyt. Cartier nousi sitten Laurentin jokea\nylöspäin, kunnes kohtasi koskia ja tuli vakuutetuksi siitä, ettei\nvesitietä ollut mahdollinen nousta Saguenayhin. Talvi oltiin samassa\npaikassa kuin edelliselläkin kertaa; se näyttää kuluneen ilman ilmi\ntaistelua intianien kanssa, mutta tiedot retken loppuvaiheista ovat\nhyvin niukat. Kun Robervalia ei seuraavanakaan kevännä kuulunut, niin\nCartier lähti pois. Newfoundlandissa hän vihdoin tapasi esimiehensä,\njoka vaati häntä palaamaan takaisin, mutta Cartier oli menettänyt\nhalunsa ja toiveensa, purjehti salaa yöllä pois ja palasi St. Malohon.\n\nRoberval oli viivytellyt ja viivytellyt ja talven kuluessa harjottanut\nmerirosvouttakin; vasta huhtikuussa 1542 hän lähti La Rochellesta\nmatkaan, kolme laivaa ja täydet siirtokuntavarustukset mukanaan.\nVielä Newfoundlandissakin aikailtuaan, ratkaisten ranskalaisten\nja portugalilaisten kalastajain riitoja, hän heinäkuussa saapui\nStadaconaan ja valtasi Cartierin rakentaman linnan. Talvi vietettiin\nsuuressa kurjuudessa, sillä Robervalin väki oli kehnoa joukkoa.\nRoberval jonkun hirtätti, toisia vangitutti, toisia ruoskitutti, sekä\nmiehiä että naisia, ja sai siten kurin ylläpidetyksi. Intianejakin\nsäälitti hänen väkensä kurjuus, niin että he itkivät. Kaiken\nsurkeuden lisäksi rupesi keripukki tekemään tuhojaan ja siihen kuoli\nviisikymmentä. Kesällä 1543 Roberval kahdeksalla veneellä teki retken\nSaguenayta kohti, mutta ei näy kanaksikaan päässeen. Loppukesällä hän\nkaiken väkensä kanssa meni jälleen laivoihinsa ja palasi Ranskaan.\n\nJacques Cartier eli loppuikänsä kotikaupungissaan St. Malossa, jonka\nvanhoissa asiakirjoissa hänet usein mainitaan kasteentodistajana,\neräässäkin sanoilla »kapteeni Jacques Cartier ja muita hyviä\njuomaveikkoja», kaikessa vakavuudessa. Hän kuoli v. 1557\nkuudenkymmenenkuuden vuoden iässä. Columbukseen verraten Jacques\nCartier oli sekä kasvatuksensa ja oppinsa että älynsä puolesta\nheikompi: mutta hän oli rohkea, erinomainen johtaja ja taitava\npurjehtija. Vaikk’ei hänen retkiensä merkitys ollutkaan yhtä suuri kuin\nColumbuksen, niin määräsivät ne kuitenkin Canadan ja sen takamaiden\nkohtalon moneksi vuosisadaksi.\n\nCartierin jälkeen kului monta vuosikymmentä, ennenkuin seuraava\nsuuri retkikunta saapui Canadaan eli »Uuteen Ranskaan», joksi maata\noli ruvettu sanomaan; mutta pyyntimiesten ja turkisten kauppiaitten\nkesken se alkoi tulla yhä paremmin tunnetuksi. Vähitellen vakautui\njoelle Laurentin joen ja merenlahdelle Laurentin lahden nimi (Sinus\nSt. Laurentii Whytflietin kartassa v:lta 1597), vaikka nämä nimet\neivät näykään olevan Ranskalaisten antamat. 1588 eräs Cartierin\nperillinen sai kauppayksinoikeuden Uudessa Ranskassa, mutta St.\nMalon kansalaisten vastarinnan vuoksi tämä yksinoikeus peruutettiin.\nRanskalaisten kanssa kilpailivat turkisten ostajina Ranskan ja Espanjan\nBaskit, jotka saavuttivat intianien kesken niin paljon suosiota,\nettä sanottiin näiden ei tahtoneen muille myydäkään. Baskit lisäksi\nharjottivat Laurentin lahdessa tuottavaa valaanpyyntiä. Ranskalaisilla\noli seuraavan vuosisadan alussa täysi työ karkottaessaan heidät näiltä\nrannoilta ja vesiltä.\n\nV. 1578 Ranskan kuningas Henrik III uudisti Robervalin\nvarakuningas-oikeudet, antaen ne eräälle hänen jälkeläiselleen. Tämä\nvarusti retkikunnan, jonka jäsenet suureksi osaksi olivat vankeja, ja\npurjehti Atlantin poikki. Epätietoisena siitä, mihin siirtokuntansa\nperustaisi, hän vei varastonsa ja viisikymmentä vankia Sable saareen,\njoka on Uuden Skotlannin edustalla valtameressä, ja lähti itse\nsiirtokunnan paikkaa hakemaan. Mutta ankara myrsky ajoi hänen laivansa\ntakaisin Ranskaan ja vangit jäivät saareen. Ruokaa heiltä ei puuttunut;\nheillä oli varastot, Portugalilaisten saarelle tuomaa karjaa ja meren\nloppumaton riistarunsaus. Mutta pian rikkoutui sopu ja saarella\nalkoi kamala viha, vaino ja murhaaminen, jota kesti viisi vuotta,\nkunnes asia tuli Ranskan kuninkaan tiedoksi; hän lähetti viipymättä\nlaivan pelastamaan onnettomia. Kuninkaan eteen tuotiin yksitoista\nhylkeennahkoihin puettua, pitkätukkaista, pitkäpartaista miestä,\nainoat, mitä oli viidestäkymmenestä henkiin jäänyt. He olivat koonneet\njonkun verran nahkoja, mutta tämän omaisuuden oli kapteeni heiltä\nryöstänyt; hänet täytyi oikeudenkäynnin kautta pakottaa antamaan nahkat\nkurjille takaisin.\n\nTähän kammon saareen liittyi sitten muuan legenda, joka vielä tänä\npäivänä viihdyttää sen merenkeskellistä yksinäisyyttä. Kalastajat\nkertovat, että saarella oli vankien kanssa ollut munkki, joka\nuupumatta, vaikka turhaan, koetti taivuttaa heitä parempaan elämään.\nKun laiva saapui pelastamaan eloon jääneitä, niin hän ei suostunutkaan\nlähtemään. Hän oli kuolemansairaana, muutaman tunnin kuluttua hänen\ntaistelunsa päättyisi ja tuuli saisi haudata hänet alati lentävään\nhiekkaan. He siis jättivät hänet. Mutta taru kertoo hänen sitten\nparantuneenkin ja eläneen monta vuotta, hoitaen pientä puutarhaansa,\nrukoillen ja mietiskellen ja kooten merestä simpukoita ravinnokseen.\nKun valtameri ajoi rannalle haaksirikkoisia merimiehiä, niin ne häneltä\nsaivat apua ja lohdutusta, ja usein kävi mannerrannalta kalastajia\nhänen luonaan. Nämä toivat hänelle messun pitämiseksi tarvittavat\nesineet, ja hän antoi heille neuvoa ja lohdutusta. Pyhän munkin\nhenki vielä tänä päivänä liikkuu hänen koettelemuksensa ja voittonsa\npaikoilla. Kalastajat joskus luulevat näkevänsä hänet kauniilla säällä\nrannalla kävelemässä taikka saaren korkeimmalla kohdalla, ulkopiirteet\nsinitaivasta vastaan kuvautuen. Toisin ajoin he taas luulevat näkevänsä\nhänen haahmonsa kirkkaana mustaa myrskypilveä vastaan, kohottaen\nkäsiään kuin alttarin juurella, rukoillen vaarassa olevien merimiesten\npelastukseksi, taikka antaen synninpäästön ja siunauksen, milloin\nhyökyaalto kohottaa aluksen harjalleen musertaakseen sen rantaa vastaan\nkappaleiksi.\n\n\n\n\nTaistelu merien vapaudesta.\n\n\nKuningatar Elisabethin noustessa valtaistuimelle ei vielä mikään\nviitannut siihen, että Englannista tulisi suurvalta, kaikkein vähimmän\nsiirtomaavalta. Espanja ja Portugal pitivät sekä Uutta maailmaa että\nIntiaa hallussaan, niiden omistusoikeuden oli vahvistanut paavi\nbullillaan, joita kunnioittivat useimmat Europan maat, vieläpä\nsuuri osa kuningattaren omista alamaisistakin. Espanjalaiset ja\nPortugalilaiset olivat osottautuneet voittamattomiksi sekä maalla\nettä merellä. Vasco da Gaman, Albuquerquen, Columbuksen, Corteksen\nja Pizarron nimet olivat syystä kuulut kautta Europan. Kaikki idän\nja lännen aarteet tulvivat Lissaboniin ja Sevillaan. Molempien\nlatinalaisten kansojen urhoollisuus, uhrautuvaisuus, harras\nkatolilaisuus ja lojalisuus kuningastaan kohtaan vakuuttivat niille\nvaikutusvallan, jota näytti olevan mahdoton murtaa.\n\nEnglannin asema oli toinen. Sillä ei kuningatar Marian kuollessa\nollut armeijaa sen enempää kuin laivastoakaan. Rahasto oli tyhjä,\nulkomaisia vihollisia joka puolella. Skotlanti oli vielä itsenäinen\nja uhkasi Englannin rauhaa. Irlanti oli tosin kukistettu, mutta\ntyytymätön, Ranska vaarallinen vihollinen. Englannissa itsessäänkin\nvallitsi uskonriitain vuoksi katkera hajaannus, tyytymättömyys saattoi\nmillä hetkellä hyvänsä puhjeta ilmiliekkeihin, jos joku ankarampi\nvastoinkäyminen kohtasi.\n\n\n\nMerirosvouden kultainen aika.\n\n\nEspanjalla ei sen vuoksi näyttänyt olevan suurta syytä pelätä\nEnglannin, ja vielä vähemmän Hollannin kilpailua. Mutta näiden\nmolempien maitten rannoilla oli kasvanut urhea ja karkaistu\nmerimiesväestö, joka ei aikonut jäädä osattomaksi vasta löydetyistä\nmerentakaisista rikkauksista, vaikkapa täytyisi taistella, ja vaikka ne\nolisi kuinka monella paavin bullalla suojeltu. He eivät edes kysyneet\noman maan hallitukselta lupaa, kun rikkauksia houkutteli vierailla\nrannoilla, ja kaikkein vähimmän he pelkäsivät taistelua. Ne »meren\nkoirat», joita näihin aikoihin alkoi vesille ilmestyä Devonin. Dorsetin\nja Seelannin rannoilta, rakastivat myrskyisiä vapaita vesiä ja niiden\nmyrskyistä vapaata elämää, vaikka he purjehtivatkin sillä tiedolla,\nettä heidät otettaisiin vangiksi ja hirtettäisiin tai ammuttaisiin\nupoksiin, jos espanjalainen tai portugalilainen sattuisi vastaan\ntulemaan kyllin suurin voimin. Mutta enimmäkseen nämä vapaapurjehtijat\nolivat hyvin varustetut ja kärkkäämmät itse hyökkäämään kuin toisien\nhyökkäystä odottamaan.\n\nJo v. 1499 Ojeda tapasi Etelä-Amerikan pohjoisrannalla Englantilaisia.\nRanskalaiset taas alkoivat heti 16:nnen vuosisadan alussa purjehtia\nBrasiliaan, pitäen sitä kuin omanaan kaikista Portugalilaisten\nvastaväitteistä huolimatta. Jälkeen vuoden 1527 kävi Espanjan\nAmerikassa omistamilla rannoilla tuon tuostakin ulkomaalaisia,\njotka esiintyivät merirosvoina, kun rauhallinen kaupanteko\noli heiltä kielletty. Afrikassa kilpailtiin Portugalilaisten\nkanssa, Itä-Intiassakin alkoi liikkua muukalaisia purjehtijoita.\nNämä hyökkäykset kävivät yhä yleisemmiksi varsinkin kuningatar\nElisabethin noustua Englannin valtaistuimelle, sillä päin vastoin\nkuin harraskatolinen kuningatar Maria, joka oli Filip II:n kanssa\nnaimisissa, uusi kuningatar oli protestantti, jonka vuoksi\nuskonnollinen ristiriita Espanjan kanssa kävi yhä jyrkemmäksi.\nEnglannin kansan kautta kävi niihin aikoihin suuri isänmaallinen ja\nkansallinen herätys, joka tempasi nuoren kuningattaren mukaansa. Koko\nkansa hengitti uutta elämää. Elisabeth ei olisi voinut mennä Filipin\nkanssa naimisiin, vaikka olisi tahtonutkin, eikä hän olisi voinut\npidättää »meren koiriaan» Espanjan mereltä (the Spanish Main, joksi\nKaribimerta ruvettiin merimiesten kesken sanomaan, vaikka nimitys\nalkuaan tarkotti tuon meren rantoja). Nämä ottivat kantaakseen\nkaiken vastuunalaisuuden, samoin kuin vaaratkin, ja vaikka olikin\npelättävä maanrauhan rikkoutuminen, niin oli Espanjan ja Portugalin\nrikkauslähteitten herättämä kateus kuitenkin niin suuri, että sekä\nEnglanti että Hollanti mielellään sallivat alamaistensa alkaman\nsissisodan saaliin jakamiseksi. »Meren koirat» ryöstivät laivoja ja\nkaupungeita, vaikka muka oli rauhan aika, ja täyttivät kuningattaren\narkut espanjalaisella kullalla. Ammatti oli houkutteleva. vaikka\nmerirosvoja armotta odotti hirsipuu, jos heidät kiinni saatiin, ja\nniin tuottavakin, että vapaapurjehtijat pian kulkivat laivastoittain.\nHe kehittivät suuressa määrin maansa purjehduskykyä, sillä ilman heitä\nvaltameret olisivat kauan pysyneet Portugalilaisten ja Espanjalaisten\n»kiellettynä tienä». »Meren koirat» ja »merikuninkaat» ne siis laskivat\nsekä Hollannin että Englannin merimahdin perustukset.\n\nRanskalaiset, vaikka olivatkin vanhastaan Englantilaisten vihollisia,\nolivat heidän kanssaan yksimielisiä hyökkäyksissä Iberian niemimaan\nmolempien valtakuntien siirtomaita vastaan.\n\nNiitä oli paljon, jotka tässä rosvosodassa saivat mainetta ja\njoita kotimaassa pidettiin kansallissankareina, vaikka he paitsi\nmerirosvoutta harjottivat muitakin ammatteja, joita meidän aikamme\npitää ehkä vielä häpeällisempinä. Englantilaiset alkoivat välittää\norjakauppaa Länsi-Intiaan, ja aikansa kuuluin orjakauppias oli\nmerisankari John Hawkins.\n\n\n\nJohn Hawkins.\n\n\nJohn Hawkins, joka oli varakasta devonshirelaista purjehtijasukua,\nlähti Guinean rannikolle ja alkoi siellä anastaa portugalilaisia\norjalaivoja, joista ryöstämänsä neekerit hän salaa vei Länsi-Intian\nespanjalaisiin siirtomaihin. Kuningatar Elisabeth tosin tuomitsi\norjakaupan inhottavaksi teoksi, joka tuottaa taivaan koston\nharjottajalleen, mutta siitä huolimatta hän löi Hawkinsin ritariksi\nja antoi hänelle kruunun laivan, kun Espanjalaiset häneltä pari\nlaivaa veivät. Orjakauppa kannatti niin hyvin, että Hawkinsilla\nlopulta oli kokonainen laivasto,jonka lippulaivan nimi oli »Jesus»:\nkun ei voida otaksua, että hän jumalattomuudesta olisi laivansa niin\nnimittänyt, niin ei sitä voi pitää muuna kuin todistuksena siitä,\nkuinka häpeällisimpiäkin ja julmimpia tekoja niihin aikoihin uskonnon\nvarjolla kaunisteltiin. Elisabethin jälkeläinen. James I, antoi\nkuninkaalliset lupakirjat Guinean orjakauppaa harjottaville laivureille\nja hänen seuraajansa rupesivat itse osamiehiksi. Kahdeksannellatoista\nvuosisadalla Englantilaiset olivat maailman suurimmat orjakauppiaat,\nmutta heidän kunniakseen sanottakoon, että he tuon häpeällisen ammatin\nsitten poistivatkin.\n\nJohn Hawkins oli urhoollinen soturi, taisteli monet kovat taistelut\nja otti vara-amiraalina osaa »voittamattoman armadan» hävittämiseen.\nLoppu-ikänsä hän oli Englannin laivaston tärkein virkamies.\n\n\n\nFrancis Drake.\n\n\nKuuluin tämän ajan brittiläisistä merisankareista oli Francis\nDrake, joka samalla kunnosti itseään löytöretkeilijänäkin. Hänkin\noli devonshirelainen ja sai serkkunsa John Hawkinsin toimesta hyvän\nkasvatuksen. Merimies-uransa hän alkoi Hawkinsin orjalaivoilla ja oli\nkahdenkolmattavuotiaana kapteeni. Hänen seuraava uransa oli merirosvon,\nmutta elämänsä hän päätti maansa pelastajana.\n\nV. 1570 Drake sai kuningattarelta nimenomaisen kaapparioikeuden ja\nlähti viipymättä Espanjan merelle onneaan koettamaan. Kolmella pienellä\nlaivalla hän vallotti ja ryösti Panaman kannaksella Nombre de Dios\nnimisen kaupungin, tunkeutui sitten miehineen kannaksen poikki ja\npuun latvasta ensi kerran nähdessään Tyynen meren lupasi, että vielä\nhän »englantilaisella laivalla purjehtii sillä merellä». Apua hän\ntällä ryöstöretkellään sai karanneilta espanjalaisilta orjilta, jotka\nkävivät isäntiään vastaan sissisotaa. Runsas saalis mukanaan Drake\npalasi laivoihinsa ja saapui elokuussa 1573 Plymouthiin. Rahoillaan\nhän varusti kolme fregattia ja taisteli vapaaehtoisena Irlannissa.\nSaatuaan sitten kuningattarelta valtion avustusta hän varustautui\nretkelle, joka oli hänen kuuluin. Hän päätti viidellä laivalla\npurjehtia Magalhãesin salmen kautta, jossa ei vielä koskaan ollut\nkäynyt englantilaista laivaa, päästäkseen kultamaan Perun vesille.\nLaivat olivat pienet, eikä niissä ollut yhteensä muuta kuin 166 miestä.\n15 p. marrask. 1577 Drake lähti merelle niin salaa kuin suinkin, ettei\ntieto matkasta leviäisi. Pian oltiin aavalla merellä, »ei muuta nähdä\nkuin meri allamme ja päällämme ilma, kun silmämme katselivat Jumalan\nihmeteltäviä teoksia, joita hän on luonut lukemattomia sekä pieniä että\nisoja eläimiä». Jatkaen matkaa hyvällä onnella, »ikäänkuin olisimme\nolleet huvipuistossa, me huhtik. 5 p. tapasimme Brasilian rannan». La\nPlata joen suistamossa kaksi laivaa hylättiin — pienimmät olivat vain\nviidentoista tonnin purjeveneitä. Julianon satamassa — samassa jossa\nMagalhãesia vastaan kapinoitiin — tuomittiin ja mestattiin kapteeni\nDoughty, joka oli yllyttänyt kapinaan Drakea vastaan. 21 p. elokuuta\nDrake laski Magalhãesin salmeen ja kulki sen läpi kuudessatoista\npäivässä, mutta sitten ankara myrsky ajoi hänen laivansa merelle,\npyöräyttäen niitä jo Kap Hoorninkin näkyvissä, jonka Drake siis löysi,\nvaikkei näykään sen luonnetta täysin käsittäneen. Kapteeni Wynter\neksyi johtajastaan ja palasi kahden laivan kera kotiin Englantiin,\nkun ei tavannut häntä yhtymäpaikalla. Francis Drake oli siis yksin\n»Kultaisella hirveilään», mutta hän oli myös toiveittensa perillä,\nEtelä-Amerikan kultarannalla, eikä hän aikonut sieltä tyhjin toimin\nlähteä. Hän purjehti edelleen ja saapui Chilen rannalle. Intianeilta,\njotka elivät Espanjalaisten kanssa sodassa, hän sai kuulla Valparaison\nsatamassa olevan suuren laivan aarteita täynnään. Eräs intiani tuli\nitse opastamaan, ja tuota pikaa »Kultainen hirvi» purjehti satamaan\nherättämättä Espanjalaisten epäluuloja, koska se oli ensimäinen\nulkomaalainen laiva, mitä vielä oli Chilen vesillä liikkunut. Drake sai\nlaskea aivan espanjalaisen laivan viereen ja englantilainen asestettu\njoukko — Drakella oli nyt kaiken kaikkiaan vain 60 miestä — anasti\nlaivan, ennenkun sen väki ennätti hämmästyksestään toipua. Laivassa\noli paljon kultaa ja muita arvokkaita tavaroita, kuten Chilen viiniä\nkaksituhatta astiaa. Aseellinen joukko lähetettiin maihin ryöstämään\nkaupungista enemmän kultaa, ja entistä rikkaampana Drake tämän helpon\nvoiton jälkeen lähti matkaansa jatkamaan. Coquimbossa oli kuultu Draken\ntulosta ja siellä oli vastassa niin melkoinen joukko, että hänen\ntäytyi lähteä tiehensä tyhjin toimin. Aricassa hän ryösti kolme pientä\nlaivaa ja löysi eräästä 57 hopeaharkkoa. Mutta Perun pääkaupungin\nLiman satamassa hänen oli käydä huonosti. Sinne oli saapunut\nValparaisosta sanoma, että rannikolla oli vaarallinen vihollinen, ja\nmaaherra oli paikalla koonnut satoja miehiä ja lähti kahdella laivalla\nanastamaan »Kultaista hirveä», joka oli sataman edustalla tyvennössä.\nEspanjalaisilla oli maatuulta purjeissaan ja he lähestyivät nopeaan,\nmutta onneksi Drakekin sai viime hetkessä samasta maatuulesta osansa\nja pääsi pakenemaan, vaikka jo oli ollut luodin kantomatkan päässä.\nEspanjalaiset eivät voineet kauaksikaan takaa ajaa, he kun eivät\nlähtökiireessään muistaneet ottaa eväitä. Tämän vastoinkäymisen\nrunsaasti korvasi »Caga Fuego» niminen kaljuuna, joka oli viemässä\nParacaan kallista kuormaa. Sitä takaa ajaessaan Drake matkalla anasti\ntoisen laivan, josta saatiin 80 naulaa kultaa. Quiton rannalla, Kap S.\nFranciscon edustalla, saatiin »Caga Fuego» kiinni ja ryöstettiin.\n\nDrakeHa oli nyt niin arvokas saalis, että oli aika ruveta kotimatkaa\najattelemaan. Mutta mitä tietä oli paras purjehtia? Magalhãesin\nsalmen kautta olisi ollut lyhyin, mutta hän pelkäsi, että siellä\nehkä oli espanjalaisia laivoja väjymässä. Hän sen vuoksi laski\npohjoista kohti ja päätti etsiä Tyynen meren puolelta väylää Atlantin\nmereen, jota Frobisher paraillaan etsi vastakkaiselta puolelta.\nHän purjehti siis rantaa seuraillen pohjoista kohti, poiketen yhä\nmaissa saalistaan lisäämässä, kun kuljettiin jonkun kaupungin\nohi. Pohjois-Amerikan rannalta hän sitten poikkesi ulomma merelle\nvoidakseen vapaammin purjehtia. Drake luuli Amerikan länsirannan\nkulkevan suoraan pohjoiseen, mutta muutaman viikon luodetta kohti\npurjehdittuaan hän ihmeekseen näki, että ranta olikin seurannut mukana.\nHän oli tullut Californian rannalle, jonka kuitenkin Espanjalaiset\nolivat jo ennen häntä löytäneet. Siellä hän poikkesi satamaan,\narvatenkin »Kultaiseen porttiin», jonka laidassa San Franciscon\nkaupunki nykyään on, korjaamaan laivansa vaurioita. Seutu oli silloin\nvielä autiota erämaata, lukuun ottamatta luonnonkannalla olevia\nintiani heimoja, joitten kanssa Drake sai aikaan mitä parhaat suhteet.\nKun Englantilaiset laivansa korjattuaan taas lähtivät matkoihinsa,\nniin intianit itkivät, huokailivat ja hykersivät käsiään, ikäänkuin\nolisivat parhaat omaisensa menettäneet. He rakensivat rannalle suuria\njäähyväistulia ja Englantilaiset heiluttivat hattujaan.\n\nTämä tapahtui heinäkuun 23 p. 1579. Drake purjehti yhä pohjoista kohti\nja oli nyt tullut aivan tuntemattomiin vesiin. Rantaa seurattiin aina\n48:lle leveysasteelle saakka, nykyisten Yhdysvaltain pohjoisrajalle, —\ntoiset eivät kuitenkaan luule Draken kulkeneen Kap Blancoa edemmä, —\nmutta kun salmea ei vain löytynyt ja ilmat alkoivat käydä kolkommiksi,\nniin täytyi Draken taas muuttaa matkasuunnitelmaansa. Olisi ollut\nliian uskallettua jatkaa matkaa kauemmaksi pohjoista kohti onnen\nkaupalla, liian vaarallista myös palata takaisin Espanjan merien\nkautta, hän sen vuoksi päätti purjehtia »Victorian» reittiä maan\nympäri. Drakekaan ei siis voinut kumota tarua Anianin salmesta, johon\nuskottiin niin vahvasti, että se karttoihinkin merkittiin. Vuosisadan\nlopulla Espanjalaiset näyttivät tehneen muutamia yrityksiä löytääkseen\ntämän salmen ja saadakseen haltuunsa sen länsipään, ennenkun toiset\nennättivät sitä idästä tullen löytää, mutta he eivät liene kovin kauas\npurjehtineet. Kreikkalainen Apostolos Valerianos. jonka espanjalainen\nnimi oli Juan de Fuca, väitti purjehtineensa Anianin salmeen\nlänsipäästä kaksikymmentä päivämatkaa, mutta se tietysti oli petos,\nvaikkapa olikin omiaan lisäämään uskoa salmen olemassaoloon. Tämän\npetoksen muistoa on Vancouver saaren eteläpuolella olevan salmen nimi.\n\nDrake nousi maihin, ennenkuin kääntyi pois Amerikan rannalta, otti\nlöytämänsä maan kuningatar Elisabethin omaksi ja antoi sille Uuden\nAlbionin nimen. 29 p. syyskuuta hän sitten levitti purjeensa ja\nlaski rohkeasti Tyynelle merelle, Aasian ranta ja Molukit matkan\nmääränä. Matka sujui onnellisesti, tuulet olivat myötäiset, myrskyjä\nvähän. Espanjalaiset olivat jo monilla matkoillaan osottaneet,\nettä Tyynen meren poikki oli kyllä helppo purjehtia länttä kohti\npasaadeilla, vaikka sitä vaikeampi vastakkaiseen suuntaan, ellei\npurjehtija tuntenut korkeampien leveyksien palaavia länsituulia. —\nMarraskuun 4 p. Drake saapui Ternateen, jonka hallitsija, toivoen\nuudesta kilpailijasta uusia etuja, otti hänet mitä parhaiten vastaan.\nNeilikoita kuormattuaan ja muutaman viikon levättyään englantilainen\nseikkailija lähti jouluk. 10 p. matkaa jatkamaan. Celebeen rannalla\noli vihdoin tuho tulla, »Kultainen hirvi» kun ajoi särkälle.\nOnneksi pohja piti, laiva ei saanut vuotoa; mutta kahdeksan tykkiä\nja kolme tonnia neilikoita oli mereen heitettävä, ennenkuin laiva\nkeventyi ja lähti särkältä. Kuormansa Drake täydensi Baratanissa,\njonka luonnonrikkaus herätti hänen ihastustaan, ja poikkesi sitten\nJaavaan. Mutta pian hän sai kuulla, että lähellä oli suuri laivasto,\nja peläten kiinni joutuvansa hän kiiruimman kautta lähti matkaan,\npurjehtien Jaavan ja Balin välitse ja Jaavan eteläpuolitse, koska\nPortugalilaiset välttivät sen puolen vesiä niiden vaarallisten\nvirtausten vuoksi. Hän pääsi kuitenkin lähtemään Intian merelle vasta\nmaaliskuun lopulla, eikä päässyt Hyvän toivon niemelle ennenkuin\nkesäkuun 15 p. »Kultaisessa hirvessä» oli silloin 50 miestä ja kolme\ntynnöriä vettä. Heinäkuun 12 p. kuljettiin päiväntasaajan poikki, 16\np. poikettiin Guinean rannalla vettä ottamassa. Syysk. 11 p. Drake\nkävi Terceirassa Azorien saarilla, vaikka tuskin sielläkään kutsuttuna\nvieraana, ja 26 p. syyskuuta 1580 »Kultainen hirvi» laski Plymouthin\nsatamaan. Siten oli loppuun suoritettu toinen matka maan ympäri ja\nensimäinen englantilaisen tekemä. Siihen oli kulunut kaksi vuotta\nja kymmenen kuukautta, mutta Drakella oli, niinkuin olemme nähneet,\nmatkallaan paljon muitakin toimia. Hän toi mukanaan puolentoista\nmiljoonan punnan (37 1/2 miljoonan markan) edestä saalista. Matka\nherätti Englannissa mitä suurinta innostusta, enemmän kuin saaliin\nsuuruuden purjehtijain urheuden vuoksi. Kuningatarta aluksi epäilytti,\ntokko hänen sopi osottaa suosiotaan miehelle, joka kieltämättä oli\nharjottanut tavallista merirosvoutta. Mutta kun Espanjan kuningas\nsitten vaati Drakea itselleen rangaistavaksi, niin Elisabeth teki\npäätöksensä, matkusti Draken laivaan vieraaksi, löi hänet ritariksi,\nlupasi vastata hänen kaikista teoistaan ja antoi kiinnittää kruunuunsa\nDraken anastamat jalokivet. »Kultaisen hirven» hän käski säilyttää\nkansallismuistona.\n\n\n\nCavendish ja kolmas matka maan ympäri.\n\n\nDraken yritys oli liian hyvin onnistunut, voidakseen olla kehottamatta\njatkamaan. Thomas Cavendish, hurjapää, joka oli tuhlauksen kautta\nkoko omaisuutensa menettänyt, lähti heinäkuussa 1586 Plymouthista\nkolmella pienellä laivalla, joissa oli 123 miestä, Draken matkaa\ntarkalleen matkimaan. Ryöstettyään Sierra Leonen portugalilaisen\nkaupungin — Portugal oli v. 1580 Espanjaan yhdistetty ja Englanti\noli jälkeen v:n 1585 julkisodassa Espanjan kanssa — hän purjehti\nAtlantinmeren poikki Brasilian rannalle ja saapui marraskuun lopulla\nPort Desireen, Patagonian rannalle, Rio Deseadon suulle. Siellä\nnähtiin suunnattomat määrät hylkeitä, jotka olivat niin voimakkaita,\nettä neljän miehen oli vaikea saada niitä hengiltä; siellä oli paljon\nkaloja, ja lintuja, jotka eivät osanneet lentää, niillä kun ei ollut\nsiipiä. Nähtiin myös patagonialaisia, joilla oli 18 tuumaa pitkät\njalat, ja kahakoitiin niiden kanssa. Magalhãesin salmen kapeimmalla\nkohdalla tavattiin tähteitä espanjalaisesta siirtokunnasta, jonka\nkapteeni Sarmiento oli kolme vuotta aikaisemmin perustanut sulkemaan\ntien salmen kautta. Hän oli rakennuttanut neljä linnaa ja useita\nkirkkoja, mutta maanasukkaitten hyökkäysten ja nälänhädän kautta oli\nsiirtokunta sortunut kammottavan nopeaan, toiset olivat lähteneet\nmaisin Chileen pyrkimään, mutta matkalla menehtyneet, ja vain\nparikymmentä henkeä oli jäänyt eloon. Cavendish nämä surulliset\ntapaukset kuultuaan nimitti paikan Port Famineksi, joka nimi sillä\non yhä vieläkin. Monet myrskyt kestettyään Cavendish saapui Chilen\nrannalle ja sitten alkoi rosvoaminen ja taistelu. Hän hyökkäsi kaikkien\npienempien espanjalaisien satamien kimppuun, ryösti ja poltti ja anasti\nyhdeksäntoista arvokkaampaa laivaa, varsinkin Espanjan hallituksen\nsuuren aarrelaivan, josta saatiin erinomaisen runsas saalis. Sitten hän\npurjehti Tyynen meren poikki samaa reittiä kuin Magalhães, poiketen\nLadroneilla, Filippineillä, Molukeilla ja Javassa. Syyskuussa 1588\nhän laski ainoalla perille päässeellä laivallaan Plymouthin satamaan,\nkuljettuaan maan ympäri kahdessa vuodessa viidessäkymmenessä päivässä.\nSanotaan hänen merimiehillään olleen silkkivaatteet, purjeitten olleen\ndamastikangasta ja mastonhuippujen kultakankaalla käärityt. V. 1591\nhän kuitenkin oli uudelleen rahapulassa ja aikoi tehdä saman matkan\nuudelleen, mutta tämä yritys menestyi aivan kehnosti, Cavendishin\ntäytyi palata takaisin jo Magalhãesin salmesta. Kotomatkalla hän kuoli\nja valtamereen haudattiin. Tällä retkellä oli John Davis mukana.\n\n\n\nVoittamaton Armada.\n\n\nSissisota valtamerillä oli vain se viimeinen pisara, joka sai maljan\nylitse vuotamaan. Filip II tahtoi saada Englannin Habsburgin suvun\nvaltakuntaan liitetyksi ja Rooman kirkon yhteyteen palautetuksi; kun\nse ei avioliiton kautta ollut mahdollista, niin hän päätti asevoimalla\nvallottaa Englannin. Thamesin rannoille alkoi saapua viestejä\nvaltavasta laivastosta, jota hän rakennutti kaikissa satamissaan ja\nvarsinkin Lissabonissa, sillä Portugalin pääkaupunki oli siihen aikaan\nniemimaan paras laivanrakennuspaikka, koska sinne Tajoa pitkin uittaen\nsaatiin ylämaasta oivallisia tarvepuita. Francis Drake tosin v. 1587\nkolmellakymmenellä laivalla rohkeasti purjehti Cadizin satamaan ja\nhävitti siellä 10,000 tonnia espanjalaisia laivoja, mutta vaikka\nhän näin olikin omain sanainsa mukaan »kärventänyt Filip kuninkaan\nparran», niin ei hyökkäystä siltä voitu estää, ainoastaan jonkun verran\nviivyttää. Kuningas Filip sai armadansa valmiiksi ja lähetti sen v.\n1588 matkalle Englannin rantoja kohti. Kuningatar Elisabeth sai häneltä\nseuraavan latinalaisen runon, joka supistetussa muodossa sisälsi\nEspanjan vaatimukset:\n\n    »Te veto ne pergas bello defendere Belgas;\n    Quae Dracus eripuit nunc restituantur oportet;\n    Quas pater evertit jubeo te condere cellas:\n    Religio Papae fac restituatur ad unguem.»\n\nEnglantia siis kiellettiin auttamasta Belgejä, joiden kanssa Filip\nkävi sotaa, sen piti antaa pois, mitä Drake oli ryöstänyt ja vihdoin\npalauttaa paavin valta ja katolinusko ennalleen. Kuningatar Elisabeth,\njosta Ranskan kuningas Henrik III ei suotta sanonut, että hän oli »la\nplus fine femme du monde» (maailman terävin nainen), vastasi tämän\nihmeellisen uhkavaatimuksen kuultuaan »ex tempore»: »Ad Graecas, bone\nrex, fiant mandata kalendas.» (Vaatimuksesi, hyvä kuningas, jääkööt\n»kreikkalaiseen kalenteriin» s.o. määräämättömään aikaan.) Yliamiraali\nlordi Howard of Effingham oli jo varustautunut vastaanottamaan\nvihollista: hänen lähimmät miehensä olivat vara-amiraalit Hawkins,\nDrake ja Frobisher. Siitä oli tuleva yhteentörmäys, joka ei ainoastaan\nratkaissut Englannin kohtaloa, vaan myös merien hallitsemisen.\n\nLaivat olivat melkoisesti kehittyneet sen jälkeen, kun ensimäiset\nsuuret löytöretket tapahtuivat. Niiden koko oli kasvamistaan kaivanut,\npurjehduskyky parantunut ja varsinkin asestus kehittynyt. Hyvin monta\neri laivamallia oli käytännössä, joukossa vielä Välimeren kauppavaltain\nsoudettavia kalereitakin, vaikkeivät ne ulkomeren suurilla aalloilla\ntahtoneet menestyä. Filip II:n armadassa sanotaan olleen 132 laivaa,\njoiden kantavuus oli yhteensä 59,000 tonnia. Suurin laiva oli 1300\ntonnin vetoinen, mutta kolmisenkymmentä oli 100 tonnia pienempää.\nKolmannes tai ehkä puolet oli kuormalaivoja. Armadassa oli 21,600\nmiestä sotaväkeä ja yli 8,000 merimiestä. Englannilla ei tätä vastaan\nollut kuin 37 varsinaista sotalaivaa, mutta kauppalaivoja oli kerätty\npaljon suurempi luku, niin että englantilaisella ylipäälliköllä kaiken\nkaikkiaan oli 197 alusta, suurin osa kuitenkin hyvin pieniä. Englannin\nlaivastossa oli 16,000 tai 17,000 miestä, suurin osa merimiehiä.\nEspanjalaisilla oli enemmän tykkejä, mutta heidän ampumataitonsa oli\nhuonompi.\n\nKuningas Filip II:n yritystä vainosi alun pitäen huono onni. Pienemmät\nalukset eivät ensinkään päässeet Kanaaliin saakka. Jo Kanaalin\nsuulla olivat Englantilaiset vastassa. He eivät antautuneet läheltä\ntaistelemaan, vaan tekivät muuta vahinkoa minkä saattoivat, sillä\nvaikka heidän laivansa olivat pienemmät, niin olivat ne sen sijaan\nliikkuvammat. Suuret espanjalaiset sotalaivat olivat kömpelöitä,\netenkin kun niissä oli liian vähän merimiehiä.\n\nHerttua Medina Sidonia, joka armadaa johti, laski ensiksi Calaisin\nsatamaan, päästäkseen yhteyteen Parman herttuan kanssa, joka johti\nFilipin sotavoimia Belgiassa. Englantilaiset tekivät 28 p. heinäk.\nyöllä polttolaivahyökkäyksen Calaisin satamaan. Armadassa syntyi\nsuuri hämminki, toiset pakenivat merelle joutamatta edes ankkuriaan\nnostaa, toiset kuitenkin lähtivät paremmassa järjestyksessä. Calaisin\nulkopuolella odotti Englannin laivasto, ja syntyi tuima tappelu.\nEnglantilaiset eivät tosin voineet anastaa espanjalaisia laivoja, mutta\nhe hävittivät useita ja heidän purjehduskykynsä ja ampumatarkkuutensa\noli niin paljon etevämpi, että Medina Sidonia oli voimaton. Hänen\nsuuret laivansa olivat niin avuttomia, että ainoastaan tuulen\nkääntyminen pelasti ne ajautumasta Flanderin rannikolle. Espanjalainen\nylipäällikkö ei älynnyt muuta keinoa kuin palata Espanjaan, mutta\nhän ei edes enää uskaltanut yrittää Kanaalin kautta, vaan purjehti\nSkotlannin ja Irlannin ympäri. Englannin laivasto ajoi takaa pakenevaa\narmadaa aina Forth vuonon edustalle saakka. Medina Sidonia jatkoi\nmatkaa pohjoista kohti, kunnes hänen luotsinsa sanoivat, että oli\naika kääntyä. Siihen saakka Espanjalaiset olivat menettäneet verraten\nvähän laivoja ja väkeä. Jos säät olisivat olleet tavalliset, niin\narmada luultavasti olisi päässyt palaamaan verraten pienin tappioin.\nMutta kesä 1588 oli kuulumattoman myrskyinen. Vaurioita kärsineet\nheikontuneet espanjalaiset laivat eivät kyenneet taistelemaan\nAtlantilta tulevia myrskyjä vastaan. Ainakin yhdeksäntoista kärsi\nhaaksirikon Skotlannin ja Irlannin rannoilla; Irlantiin pelastuneet\nhaaksirikkoiset armotta surmattiin. Monta laivaa katosi merellä\ntietymättömiin. Ainakin puolet, ehkä enemmänkin voittamattoman armadan\nlaivoista tuhoutui, ja ne, jotka pelastuivat, olivat menettäneet\nkeripukin ja nälän kautta suuren osan väestään.\n\nTällä tapauksella oli valtavan suuri merkitys. Paitsi vaikutuksiaan\nEuropan politikaan se yhdellä iskulla hävitti Espanjan ja Portugalin\nsuprematian merellä. Se katkaisi kaikki siteet, jotka olivat estäneet\npohjoisia merivaltoja lähettämästä laivastoitaan molempiin Intioihin ja\nmaailman kaikille merille. Iberian niemimaan molemmat vallat olisivat\nedelleenkin tahtoneet tämän estää, mutta ne eivät voineet. Filipin\nmahtavan armadan tuhosta alkoi Englannin ja Hollannin ja vähemmässä\nmäärässä Ranskankin mahti merellä.\n\nSeuraavana vuonna armadan perikadon jälkeen Drake jo piiritti Coruñaa\nja pakotti Espanjan maassa espanjalaisen armeijan peräytymään. Tosin\nhänen yleisen kansankapinan vuoksi täytyi jälleen peräytyä, mutta niin\nsuuri oli hänen herättämänsä pelko, että Espanjan suojeluspyhimyksen\nPyhän Jagon ruumis Santiagon katedralista siirreltiin joksikin aikaa\npois turvallisempaan paikkaan. Kaikilla merillä anastettiin laivoja\nja aarteita. Kun Filip II uhkasi lähettää uuden armadan, niin Cadiz\nryöstettiin, sen satamassa olevat laivat hävitettiin, sotatavarat\npoltettiin. V. 1595 tehtiin retki Länsi-Intiaan; Drake ja Hawkins tosin\nsaivat surmansa, mutta olivat sitä ennen ennättänet tehdä suunnatonta\nvahinkoa Espanjan alusmaille.\n\nPohjois-Amerikassa oli tie siirtokuntien perustamiseen selvä, Afrikassa\nlänsivaltain kauppa kasvamistaan kasvoi ja Ttä-Intian reitti oli vapaa.\nMeren koirat ja merikuninkaat olivat tehneet tehtävänsä. Espanjalaiset\nolivat heitä halveksineet alussa, sitten oppineet pelkäämään ja\nvihaamaan ja lopulta kunnioittamaankin, kuten Richard Grenvilleä,\njoka sai surmansa Azorien edustalla tuimassa meritappelussa. Hän on\nehkä tämän purjehtija- ja sankaripolven kuvaavimpia edustajia. Eräs\nenglantilainen laivasto väijyi kesällä 1591 Azorien luona Espanjan\naarrelaivastoa, jonka piti palata Länsi-Inliasta. Mutta samaan\naikaan, kun aarrelaivasto saapui, tulikin Azoreille kotimaasta\nsuuri espanjalainen sotalaivaosasto, joka oli niin ylivoimainen,\nettei englantilainen amiraali, jonka väki oli sairaana ja laivat\nränstyneet pitkästä merellä olosta, uskaltanut ryhtyä taisteluun.\nSir Richard Grenville, jolla oli Draken entinen laiva »Revenge»,\nkuitenkin jyrkästi kieltäytyi kääntymästä pois vihollisesta, vaan\nsanoi mieluummin kuolevansa kuin häpäisevänsä itsensä, maansa ja\nkuningattaren laivan; hän lupasi kulkea vihollisen laivaston keskitse,\nseurasivatpa toiset taikka ei. Taistelu alkoi kello kolmen aikaan\niltapäivällä, ja »se raivosi julmasti kaiken iltaa», sanoo siitä\nRaleigh kertomuksessaan. Espanjalaiset koettivat kerran toisensa\njälkeen saada haltuunsa Grenvillen laivan, mutta joka kerta heidät\nlyötiin takaisin, milloin laivoihinsa, milloin mereen. Kaiken yötä\nkesti taistelua, ja »kun päivä kasvoi, niin miehemme vähenivät».\n»Revenge» oli epätoivoisessa tilassa. »Kaikki ruuti viimeiseen\ntynnöriin oli kulutettu, kaikki aseet katkottu, neljäkymmentä\nparasta miestä kaatunut ja eloon jääneistä suurin osa haavottunut,\nmastot kaikki mereen murrettu ja köysiköt, purjeet repaleina.» Mutta\nGrenville oli vielä pystyssä. Vaikka päähän haavotettuna hän kieltäytyi\nantautumasta, käski kirvesmiestä puhkaisemaan ja upottamaan laivan,\nsillä he »uskoivat itsensä Jumalalle, eikä kenenkään muun armoille;\nmutta koska he olivat taistelleet niinkuin urhoollisten ja jäykkäin\nmiesten tulee, niin ei heidän nyt pitänyt vähentää kansansa kunniaa\npitentämällä omaa elämäänsä muutaman tunnin, ehkä muutaman päivän».\nMiehet kuitenkin olivat toista mieltä, koska Espanjalaiset tarjosivat\nhyviä ehtoja. Grenvilleä ei enää toteltu, hänet vietiin espanjalaiseen\namiraalilaivaan, jossa häntä kohdeltiin suurella kunnioituksella. Mutta\nkolmantena päivänä hän kuoli ja hänen viimeiset sanansa olivat: Tässä\nminä kuolen, Richard Grenville, iloisella ja rauhallisella mielellä,\nkoska minä olen elämäni päättänyt niinkuin kunnon sotilaan tulee,\njoka on taistellut maansa, kuningattarensa, uskontonsa ja kunniansa\npuolesta; josta minun sieluni riemuisimmin eroaa pois tästä ruumiista\nja on aina jättävä jälkeensä urhoollisen ja oikean sotilaan ijäti\npysyvän maineen, sotilaan, joka on täyttänyt velvollisuutensa niinkuin\ntulee.»\n\nSemmoinen henki asui »merikuninkaissa», mutta se oli samalla se henki,\njoka Elisabethin aikana asui koko Englannin kansassa, joka sytyttävänä\nja selvänä puhuu sen etevimpäin runoilijainkin teoksista. Shakespearen\n»Henrik V» oli Elisabethin aikakauden hengenlapsi.\n\n\n\n\nVarhaisemmat siirtokuntayritykset Pohjois-Amerikassa.\n\n\nEspanjalaiset olisivat nopeaan anastaneet Pohjois-Amerikankin\nrannat, jos sieltä olisi tavattu hitunenkaan kultaa tai hopeaa.\nMutta vain kuparia sieltä löydettiin. Mitä syytä heillä oli perustaa\nmaanviljelys-siirtokuntia, niin kauan kun oli kulta- ja hopeamaita\nvielä anastamatta? Heidän yritteliäisyytensä kääntyi siis etelää\nkohti. Jalojen metallien luultu puute ensi sijassa vaikutti, ettei\nPohjois-Amerikasta tullut romanilainen maa.\n\nToisilla tarkotuksilla saapuivat Pohjois-Amerikan ensimäiset\nuutisasukkaat. He pakenivat uskonvainoja, jotka siihen aikaan riehuivat\nEuropassa. Ranskan hugenotit olivat alkaneet joukottain muuttaa\nprotestantisiin naapurimaihin, kun kruunu oli heidät julistanut\nhenkipatoiksi ja paavin käskystä päättänyt sukupuuttoon hävittää.\nAmiraali Coligny. joka käsitti maan siten menettävän parhaat voimansa,\npäätti perustaa Uuteen maailmaan ranskalaisia siirtokuntia, jottei\nhugenottien vapaudenhalu maata vahingoittaisi, vaan päin vastoin\nedistäisi sen laajentumista ja vahvistumista. Portugalilta lupaa\nkysymättä Coligny v. 1555 valtasi Rio de Janeiron ihanan lahden,\njossa ei silloin vielä ollut portugalilaista asutusta, ja hugenotit\nperustivat sinne siirtokunnan, joka ehkä olisi kautta aikain pysynyt\nranskalaisena, elleivät jatkuvat uskonvainot olisi siltä riistäneet\nkotimaan apua.\n\n\n\nFloridan hugenotti-siirtokunta.\n\n\nToinen yritys tapahtui Floridassa, joka siihen aikaan ulottui nykyistä\npaljon kauemmaksi pohjoiseen. Edista joki, jonka suuhun siirtokunta\nensiksi perustettiin, on nykyisessä Etelä-Carolinassa, lähellä\nCharlestonia. Sinne saapui v. 1562 Jean Ribaut, urhea dieppeläinen\npurjehtija, ja oikopäätä ruvettiin raivaamaan peltoja ja rakentamaan\nhuoneita. Paikan luonnonihanuus täytti ihastuksella kaikki. Parin\nvuoden kuluttua siirtokunta kuitenkin muutettiin vähän etelämmäksi Port\nRoyal salmeen, jossa oli oivallinen satama. Sen suojaksi rakennettiin\nlinna, joka Ranskan kuninkaasta sai niineksi »Arx Carolina», Kaarlen\nlinna. Tämäkin hyvin suunniteltu yritys kuitenkin kärsi surkean\nhaaksirikon Ranskassa raivoavien uskonsotien ja Espanjalaisten kateuden\nvuoksi. Siirtolaisten omassa keskuudessakin syntyi kapinoita, ja kun\nystävällisiä alkuasukkaita oli ruvettu kovin huonosti kohtelemaan, niin\nsaatiin niistä vihamiehiä. Seurasi nälänhätä ja kaikenlainen kurjuus.\nSiirtokuntaa jo uhkasi täydellinen perikato, kun englantilainen\norjakauppias John Hawkins sen pelasti poiketessaan laivoineen satamaan.\nVihdoin toi Jean Ribaut kotimaasta apua, ja onni alkoi jälleen hymyillä.\n\nMutta juuri samaan aikaan ilmestyi paikalle Pedro Menendez melkoisen\nespanjalaisen sotavoiman kanssa. Hän ilmotti saaneensa Espanjan\nkuninkaalta toimeksi surmata jokaisen hugenotin, ja sen hän tekikin.\nCarolinan linnan puolustajat vangittiin ja heidät telotettiin, »ei\nranskalaisina, vaan lutherilaisina», kuten Menendezin sanat kuuluivat.\nJean Ribautin laivasto kärsi rannikolla myrskyssä haaksirikon, mutta\nRibaut parinsadan miehen keralla pelastui. Nälänhädän pakottamana\ntämä joukko antautui Menendezille, joka lupasi säästää hengen ja\nkohdella heitä hyvin; mutta saatuaan kaikki sidotuksi hän antoikin\nteurastaa koko joukon viimeiseen mieheen, »ei ranskalaisina, vaan\nlutherilaisina». Menendez perusti sitten seutuun S. Augustine nimisen\nsiirtokunnan ja rakensi useita linnoja. 1567 hän palasi Espanjaan\nsiirtokunnan asioissa.\n\nUutinen Carolinan linnan hävityksestä ja Ribautin ja hänen\naluksensa kamalasta teurastuksesta otettiin Ranskan hovissa vastaan\nkylmäkiskoisesti, olivathan uhrit hugenotteja; mutta Ribautin ystävä\nDominique de Gourges, niin katolilainen kuin olikin, päätti kostaa.\nHän hankki laivat ja parisataa aseellista miestä ja mitään virkkamatta\nmatkan määrästä purjehti Atlantin poikki. Vasta kun oltiin Floridan\nrannalla hän ilmotti miehilleen retkensä tarkotuksen. Saturiba nimisen\nintianipäällikön avulla hän keväällä 1568 anasti San Mateon linnan\nja hirtti sen puolustajat samalle paikalle, jossa Carolinan linnan\npuolustajat oli teurastettu. Hirsipuihin hän kiinnitti laudan ja\nkirjotti siihen: »Minä en näin tee espanjalaisille, vaan pettureille,\nrosvoille ja murhamiehille.» Liian heikkona käydäkseen Augustinen\nkimppuun Gourges sitten palasi Ranskaan. Floridan espanjalaiset\nsiirtokunnat pysyivät hengissä, vaikka saivatkin aikain kuluessa kovia\nkokea. V. 1586 Francis Drake melkein kokonaan hävitti S. Augustinen, ja\nmonta kertaa se myöhemminkin sai olla sodan jaloissa.\n\nEnglannissa ei uskonnollinen suvaitsemattomuus vielä pakottanut\nkansalaisia isänmaastaan muuttamaan, vaikka Pohjois-Amerikka myöhemmin\njuuri samasta syystä sai parhaat englantilaiset siirtolaisensa.\nEnglannissa kyti John Cabotin tuuma pohjoisemman purjehdusväylän\nlöytämisestä Kiinaan, ja tätä tarkottaville yrityksille Englannin\nhallitus aluksi antoi virallisen kannatuksensa. Kaupasta suurkaanin\nvaltakunnan ja Cipangun kanssa odotettiin paljon enemmän hyötyä kuin\ntuntemattomien erämaiden asuttamisesta. Omituisten sattumain kautta\nkuitenkin seuraava yritys löytää luoteisväylä sai aivan toisen luonteen.\n\n\n\nMartin Frobisher.\n\n\nMartin Frobisher oli nuoresta pitäen purjehtinut merillä ja tullut\nsiihen päätökseen, että »Luoteisväylän löytäminen oli ainoa, mitä\nmaailmassa enää oli tekemättä». Hän tahtoi pelastaa tämän kunnian\nitselleen ja sai pitkien ponnistuksien jälkeen hankituksi kaksi pientä\nalusta, joiden kantavuus oli viisikolmatta tonnia, sekä kolmanneksi\nvain kymmenen tonnin vetoisen purjeveneen. Niillä hän kesäkuussa 1576\nlähti napameren reunoilta etsimään meritietä Kiinaan ja Intiaan. Hän\nei luullut aivan umpimähkään purjehtivansa, hän luuli hyvänkin aarteen\nomistavansa, sillä hänellä oli niistä seuduista kartta, venezialaisten\nZeno veljesten matkain mukaan laadittu. Nykyisin tiedetään, että\nZenojen matkakertomus on alusta loppuun väärennys ja heidän karttansa\netupäässä laadittu Olaus Magnuksen Pohjoismaiden kartan mukaan, mutta\nFrobisher luotti tähän oppaaseensa, jossa Pohjois-Amerikan seuduille\nvain oli merkitty muutamia suuria saaria.\n\nPienin aluksista myrskyssä upposi menomatkalla, toinen suuremmista\naaltojen korkeutta peläten kääntyi omin luvin takaisin, yhdellä\nFrobisher jatkoi matkaansa. Mutta hän pääsi »Gabrielillaan» Labradorin\nrannalle ja tapasi siellä ihmisiä, »jotka olivat tataarien näköisiä,\nheillä kun oli pitkät mustat hiukset, leveät kasvot ja litteä nenä,\niho keltaisen ruskea ja hylkeennahka-vaatteet; ja samanlaisia olivat\nnaiset, mutta heillä oli poskissa ja silmien ympärillä sinisiä juovia.»\n\nRohkeasti Frobisher sitten purjehti pienellä aluksellaan pohjoista\nkohti, kunnes jäät estivät kulkemasta kauemmaksi siihen suuntaan. Hän\nlöysi maan, nykyisen Baffinmaan, ja lahden, nykyisen Frobisherlahden,\nja tätä lahtea hän luuli etsityksi salmeksi, kun ei voinut sen päähän\npurjehtia. Kun laivan vähästä väestä viisi miestä katosi, ehkä\neskimoitten surmaamina, niin täytyi lähteä paluumatkalle. Frobisher\nryösti mukaansa muutamia eskimolta näytteeksi ihmislaadusta ja otti\nrannalta mukaan kiviä maan anastuksen merkiksi. Nämä kivet, jotka\nolivat tavallista kummempia, saivat suuria aikaan.\n\nLontoossa levisi Frobisherin palattua äkkiä huhu, että hänen tuomansa\nkivennäinen oli kultamalmia. Tietymätöntä on, kuinka huhu oikein\nsyntyi, oliko Frobisher itse sen liikkeelle laskenut: sitä joka\ntapauksessa heti uskottiin. Englannissa synty: samanlainen kultakuume\nkuin Amerikan löydön jälkeen Espanjassa. Frobisher ei ainakaan\nkoettanut kumota näitä toiveita, vaan päinvastoin vakuutti nähneensä\nsiellä paljon hämähäkkejäkin, jotka monen mielestä ovat sen merkkejä,\nettä lähellä on suuria kultavarastoja. Joku hänen miehistään tosin\nlausui, että kivet kyllä saattoivat olla kullan näköisiä, »mutta\nnäyttöähän hiekkakin kirkkaassa vedessä samalta — eikä kuitenkaan\nkaikki ole kultaa joka kiiltää»; mutta siihen viisauteen ei nyt kukaan\nkiinnittänyt huomiota.\n\nHovi ja Lontoon kauppamaailma ryhtyivät kilvan varustuksiin;\nFrobishorilla oli tuota pikaa koossa kokonainen laivasto. Merimiehiä\nja seikkailijoita pyrki mukaan paljon enemmän kuin voitiin ottaa.\nPerustettiin suuri »Kathayn komppania» ja Frobisher nimitettiin\nkaikkien löytämiensä maiden ja vesien yliamiraaliksi. Toukokuun\nlopulla 1577 hän lähti matkaan ja saapui heinäkuun puolivälissä\nFrobisherlahteen. Hän ei nytkään ennättänyt purjehtia sen päähän\nsaakka, vaan jäi siihen luuloon, että se oli salmi; häntä oli käsketty\ntällä matkalla etupäässä laivaamaan luultua kultamalmia. Joka mies,\njoka kynnelle kykeni, sitä kantoi, ja elokuun lopulla lähdettiin täysin\nkuormin paluumatkalle. Kuukauden kuluttua oltiin kotona ja kuningatar\nElisabeth, joka oli yritykseen antanut sekä valtion laivan että\nmelkoisen rahamäärän, otti Frobisherin vastaan mitä suosiollisimmin\nja kiitti häntä. Kuningatar antoi löydetylle maalle nimeksi »Meta\nincognita» (tuntematon matkan määrä), joka sillä yhä vielä on kartoilla.\n\n200 tonnia kalliota ei ollut kädenkäänteessä murrettu ja tutkittu. Ei\nsen vuoksi jouduttu odottamaan, paljonko kultaa kivi sisälsi; toiset\nsaattoivat löytää »tuntemattoman matkanmäärän», Englantilaisten tuli\nennättää se pysyvästi anastamaan. Kotia tuodun kivennäisen valtava\nmäärä näyttää kaikkien mielestä olleen paras tae siitä, että malmi\ntodella oli kultamalmia. Ryhdyttiin kiiruimman kautta varustamaan uutta\nretkikuntaa, joka oli kaikkia edellisiä suurempi.\n\nToukokuun lopulla 1578 Frobisher lähti Thamesin suistamosta uudelle\nretkelle viidellätoista laivalla. Hänen piti nyt perustaa »Meta\nincognitaan» siirtokunta. Kuningatar Frobisherin jäähyväisaudiensilla\nkäydessä heitti kalliit kultavitjat hänen kaulaansa. Grönlannin\netelärannalla Frobisher poikkesi maihin, mutta ei sitten päässytkään\nlahteensa, vaan ajautui »aivan väärään» lahteen, Hudsonin salmeen,\njosta oli palattava takaisin. Yritettiin perustaa siirtokunta Meta\nincognitaan, mutta siitä ei tullut mitään, joukko oli liian levotonta\nväkeä ja maa liian kolkko. Mutta luuloteltua kultamalmia otettiin\njälleen niin suuret määrät, »että sen olisi pitänyt riittää maailman\nkaikille kullanahnehtijoille». Ja lokakuussa palasivat kaikki takaisin\nEnglantiin, yhtä haaksirikkoutunutta laivaa lukuun ottamatta.\n\nEi kukaan sen ajan kirjailija mainitse, miten sitten kävi kultamalmin.\nAsiakirjat siitä kokonaan vaikenevat. Epäilemättä juttu soveliain\nkeinoin tukahdutettiin, sillä se kävi Englannin kansan kunnialle.\nMutta sen koommin ei enää lähetetty Meta incognitaan laivoja ja\nFrobisherin napamerimatkat jäivät siihen. Kunnon merimiestä ei siltä\nhylätty, vaikka hän olikin erehtynyt, sillä maa tarvitsi poikiaan. Hän\npalveli sitä sekä taistelussa Filip II:sen »voittamatonta armadaa»\nvastaan, että monessa muussakin yrityksessä ja sai kuolettavan haavan\nmeritappelussa Ranskan rannikolla.\n\n\n\nHumphrey Gilbert.\n\n\nSamaan aikaan kun Frobisher etsi kultaa ja uusia väyliä hyisestä\npohjolasta, Humphrey Gilbert, urhea soturi, ryhtyi suureen puuhaan\nNewfoundlandin asuttamiseksi, vallitakseen sen ulkopuoliset erinomaiset\nkalastukset. Hän sai v. 1578 Englannin kuningattarelta laajat oikeudet\nja ryhtyi tarmolla puuhaan, mutta ensimäinen yritys, joka tapahtui v.\n1579, päättyi niin huonosti, että laivat palasivat kotia, ennenkuin\nolivat perillekään päässeet. Yksi laiva matkalla menetettiin. Vasta\nv. 1583 Gilbert oli valmis uudelleen yrittämään, mukana oli m.m.\nParamenius niminen unkarilainen oppinut. Mutta kahta huonompi onni oli\ntoisella retkellä. Tuskin oli Englannin ranta kadonnut näkyvistä, niin\nsuurin laiva palasi takaisin, sillä kun muka oli huomattu tarttuvaa\ntautia. Gilbert siitä huolimatta jatkoi matkaa Newfoundlandiin,\npurjehti 31 p. elokuuta St. Johnsin satamaan ja ilmotti kalastajille\ntulleensa ottamaan maan Englannin kuningattaren omaisuudeksi. Hän\nkutsui ulkomaalaistenkin laivain väkeä, espanjalaisten, ranskalaisten\nja portugalilaisten, menossa läsnä olemaan, kohotti Englannin lipun ja\npystytti rannalle puupatsaan, johon kiinnitettiin Englannin vaakuna.\nMaananastusta ei miltään puolelta vastustettu.\n\nKun tämä oli tapahtunut, niin olisi pitänyt ruveta rakentamaan.\nmutta kullan etsiminen viehätti uutisasukkaita enemmän. Retkikunnan\nkivennäistuntija vakuutti, että vuoret olivat täynnään hopeamalmia.\nHäntä käskettiin pitämään salassa tietonsa ja otaksuttua malmia vietiin\nlaivoihin kenenkään näkemättä, etteivät kalastajat saisi asiasta vihiä.\nSiirtokunnan rakentaminen ei ottanut ensinkään menestyäkseen, sillä\nGilbertin miehistö oli tottunut elämään paljon mukavammin espanjalaisia\nkaljunia ryöstämällä. Kaikki kävi nurinkurisesti, järjestystä oli\nkovin vaikea ylläpitää. Yksi laivoista täytyi kelvottomana hylätä ja\nmuilla kolmella Gilbert sitten päätti lähteä mannermaata tutkimaan.\nMainen rannalla suurin laiva huolimattomuuden kautta meni karille\nja upposi miehineen päivineen. Siinä sai surmansa satakunta henkeä,\nmuitten mukana Parmenius ja kivennäistuntija kaikkine malminäytteineen.\nNäytteet eivät varmaankaan olleet minkään arvoisia, koska hopeata ei\nole sen koommin Newfoundlandista löydetty.\n\nHumphrey Gilbertin täytyi lähteä kotia. Hän oli itse kaiken aikaa\npurjehtinut pienellä, vain kymmenen tonnin »Oravalla, koska sillä oli\nniin mukava lähestyä rantoja. Ja sillä hän lähti Atlantinkin poikki,\nvaikka kaikki pyysivät häntä menemään suurempaan »Hirveen», joka ei\nsekään ollut kuin puolensadan tonnin alus. Suuret myrskyt ahdistivat\nmolempia aluksia Azorien seuduilla. Ennen viimeistä yötään Gilbert\nillalla istui purtensa peräpuolella, kirja kädessä, ja »Hirven» tultua\näänenkannon päähän rohkaisevasti huusi: »Me olemme merellä yhtä lähellä\ntaivasta kuin maallakin.» »Hirvestä» pitkin yötä pidettiin silmällä\naallokossa kamppailevan »Oravan» tulia, mutta puolenyön aikaan ne\näkkiä katosivat, eikä alusta eikä sen purjehtijoita sen koommin nähty\nelävien joukossa. »Hirvi» selviytyi myrskystä ja toi Englantiin tiedon\nGilbertin surullisesta lopusta.\n\nTämä oli Englantilaisten ensimäinen varsinainen yritys perustaa\nsiirtokuntaa Pohjois-Amerikan rannoille.\n\n\n\nWalter Raleigh.\n\n\nPerusteellisemmat olivat ne asutusyritykset, jotka teki Gilbertin\nvelipuoli Walter Raleigh, kuningatar Elisabethin kuulu suosikki.\nRaleigh alkoi uransa vapaaehtoisena taistelijana Ranskan hugenottien\nriveissä, purjehti sitten Gilbertin kanssa merirosvousretkillä.\ntaisteli Irlannissa ja lähti vihdoin hoviin onneaan etsimään. Hänestä\ntulikin kuningatar Elisabethin suosikki, ja vaikutusvaltaansa hän\nkäytti suuria tuloja hankkiakseen. Hän sai eräitä erittäin tuottavia\nkauppamonopoleja, ja niistä kertyvät varat hän käytti suurenmoisiin\nsiirtomaanyrityksiin.\n\nWalter Raleigh sai v. 1584 kuningattarelta melkein rajattomat oikeudet\nsiirtokunnan perustamiseen minne tahtoi. Hän ei lähtenyt hyiseen\npohjolaan, jossa Frobisher ja Gilbert olivat yrittäneet, vaan valitsi\nPohjois-Amerikan viljavan itärannikon leudoimmat seudut. Kun Raleigh\nyritykseen ryhtyi, niin oli helppo saada osanottajia. Ensin hän\nlähetti kaksi laivaa tiedustelulle kokeneiden kapteenien johdolla.\nLähestyessään Carolinan rannikkoa nämä arvasivat maan ei olevan\nkaukana, sillä merellä oli ilma niin täynnään sulotuoksuja, »ikäänkuin\nolisi oltu keskellä jotain puistoa, jossa oli runsaasti kaikenlaisia\nhyvänhajuisia kukkasia». He menivät maihin niille saarille, jotka\nPohjois-Carolinan rannikolla kapeana riuttana erottavat ulkomerestä\nlaajat rantasulkiot. He ihailivat puitten pituutta, viiniköynnösten\nrehevyyttä, lintujen moninaisuutta ja outoja pelottomia eläimiä. Yhtä\nleppoisaa kuin oli luonto, yhtä ystävällistä näytti olevan punainen\nkansa. He löysivät aukon ja purjehtivat saaririutan sisäpuolelle\nRoanoke saarelle, jossa intianipäällikkö otti heidät niin herttaisesti\nvastaan, että he mielestään olivat tulleet kulta-aikaa elävien ihmisten\npariin. Molemmat kapteenit palasivat sitten Englantiin ja antoivat\nniin ylistelevän kuvauksen näkemänsä maan kauneudesta, että kuningatar\nihastuneena nimitti sen »Virginiaksi», muistoksi omasta neitseellisestä\nkuninkuudestaan. Raleigh aateloitiin siitä, että hän oli niin\nonnistuneen retken alotteen ottanut.\n\nV. 1585 lähetettiin matkaan toinen retkikunta, johon kuului seitsemän\nlaivaa ja 180 siirtolaista. Raleigh itse jäi kotimaahan; hän uskoi\njohdon ystävälleen Richard Grenvillelle —- merisankarille, jonka\nkuoleman edellä kerroimme, — ja Ralph Lane, etevä soturi, lähti\nmukaan perustettavan siirtokunnan maaherraksi. Laivat saapuivat 26\np. kesäkuuta Pamplico salmeen ja sen pohjoispäässä olevaan Roanoke\nsaareen, josta Grenville ja Lane tekivät pitkin rannikkoa kahdeksan\npäivää kestävän tiedusteluretken. Kaikkialla maanasukkaat olivat\nvieraanvaraisia. Mutta eräässä kylässä retkeläisiltä varastettiin\nhopeamalja, ja kun sitä ei heti saatu takaisin, niin tuittupäinen\nGrenville antoi polttaa kylän ja hävittää laihot. Semmoinen teko oli\nhuono enne nuorelle siirtokunnalle. Grenville itse lähti tämän tehtyään\npois. Maata hän kotia tullessaan jälleen kiitti, että se oli »parasta\nmaaperää, mitä on taivaan alla, miellyttävintä seutua maan päällä.\nIlmasto on niin terveellistä, ettei meillä ole ollut ainoatakaan\nsairasta, sen jälkeen kun maahan tulimme. Jos vain Virginiassa olisi\nhevosia ja karjaa, ja jos siellä asuisi Englantilaisia, niin ei koko\nkristikunnassa olisi siihen verrattavaa valtakuntaa.» Mariot, joka\nkirjotti kertomuksen retkikunnan vaiheista, tutki tarkemmin maata, sen\ntuotteita, kansaa ja ihaili maissisatojen runsautta. Perunat hänen\nmielestään olivat erinomaisen terveellistä ravintoa, tupakkaa hän piti\nrohtona ja oppi polttamaan maanasukkaitten tavalla. Hänen teoksessaan\non laajoja kuvauksia kansasta, sen puvusta, elämänlaadusta ja tavoista,\nheidän julmuudestaan sodassa ja viekkaudestaan rauhan aikana, heidän\nhallintojärjestelmästään ja uskonnollisista käsitteistään.\n\nMutta maanasukkaat eivät suinkaan olleet hyvillään, kun laivat lähtivät\nja niin monta jäi. Grenvillen häijy teko oli herättänyt epäluottamusta\nja pelkoa, valkoisten ampuma-aseet heitä pelottivat ja he varsin\nhyvin käsittivät, että englantilaisia tulisi enemmänkin, ja että\nheiltä lopulta otettaisiin koti ja kontu. Seudun intianit sen vuoksi\nrupesivat joka tavalla tekemään uudisasukkaille kiusaa. Kun huomattiin\nvalkoisten kaikkialla ahnaasti etsivän kultaa, niin muuan intiani,\noikea mestarivalehtelija, koetti houkutella heidät hyvin kauaksi\ntätä keltaista metallia etsimään. Hän sanoi Roanoke joen alkavan\nkaukaa maan sisästä suuresta kalliosta ja tämän kallion takana olevan\nmahtavan meren, joka oli niin lähellä joen lähdettä, että suolavettä\nsuurilla tuulilla lensi kallion yli ja sekaantui lähteen suolattomaan\nveteen. Siellä asui kansa, jolla oli paljon kultaa ja joka osasi sitä\nmainiosti takoa, ja siellä oli niin paljon helmiä, että kaupunkien\nrannat niistä kimaltelivat. Mahdollista on, ettei intiani tahallaan\nvalehdellut, vaan että se oli intianien kesken yleinen taru, ehkä\nMexicon ja Yucatanin olojen hämärää kaikua. Lane uskoi näitä juttuja\nja nousi veneillä Roanoken nopeata virtausta, kunnes kaikki eväät\nloppuivat, niin että täytyi tappaa koiratkin. Hän palasi siksi pian\ntakaisin, etteivät intianit ennättäneet käydä siirtokunnan kimppuun.\nIntianit sitten aikoivat jättää peltonsa kylvämättä, näännyttääkseen\nsiirtokunnan nälkään: mutta tuuma oli sikseen jätettävä, sillä se\nolisi tuonut nälänhädän heille itselleenkin. Lane epäili heidän\nnaapuriensa kanssa kutovan juonia, joiden tarkotus oli valkoisten\nhävittäminen, ja päätti varovaisuuden vuoksi ennättää ennen. Hän\npyysi päästä Vinginan, heidän etevimmän päällikkönsä puheille. Tämä\nsuostui ja Lane saapui aseellisen joukon keralla hänen matalaan\nmajaansa. Ilman vähintäkään vihamielisyyden merkkiä Lane miehineen\nhyökkäsi Vinginan ja hänen etevimpäin sotilaittensa kimppuun, surmaten\nkaikki. Tämä katala teurastus tapahtui kesäk. 1 p. 1586. Se ei ollut\nomiaan parantamaan Lanen ja hänen siirtokuntansa turvallisuutta, ja\nuudisasukkaiden mieli alkoi yhä enemmän lannistua, varsinkin kun\nEnglannista ei tullut hartaasti toivottua apua. Mutta muutamana\npäivänä oli koko meri valkoisenaan purjeita. Francis Drake, joka oli\nollut kolmellakolmatta laivalla Länsi-Intiassa kaappaamassa, päätti\nkotomatkalla poiketa katsomaan ystävänsä Raleighin siirtokuntaa. Hän\nantoi siirtokunnalle laivan ja muutamia veneitä; mutta kun myrsky ne\nrikkoi ja siirtokunnassa mielet olivat kovin masennuksissa, niin Drake\nlopulta otti koko joukon laivoihinsa ja vei sen kotimaahan.\n\nTuskin he olivat lähteneet, kun saapui laiva, joka toi yllin kyllin\nniitä tarpeita, joita heiltä puuttui: mutta kun siirtokunta oli\nautiona, niin laiva palasi kotia. Kaksi viikkoa myöhemmin Grenville\nsaapui kolmella laivalla, jotka toivat runsaasti ruokavaroja. Suotta\nhän etsi siirtolaisia; purettuaan Roanoke saarelle tavaransa hän jätti\nniiden vartijoiksi viisitoista miestä, kunnes uudet siirtolaiset\nsaapuisivat. ja lähti sitten pois. Raleigh ei vastoinkäymisistä\nlannistunut; tähän saakka hän oli lähettänyt vain miehiä\nsiirtolaisiksi, nyt hän päätti lähettää kokonaisia perheitä, joiden\npiti perustaa Virginiaan Raleigh niminen kaupunki. John Whiten hän\nnimitti sen kuvernöriksi, laati siirtokunnalle asetukset ja varusti\nuuden laivaston viemään siirtolaisia ja tarpeita.\n\nTämä retkikunta saapui Roanoke saarelle huhtikuussa 1587; linna oli\nraunioina eikä siihen jätetyistä 15 miehestä ollut muuta jäljellä\nkuin luut. Se oli ilmeisestikin kostotyö, uudelle siirtokunnalle\nhuono enne. Siirtolaiset kuitenkin menivät maihin ja perustivat\nRaleighin kaupungin. Mutta sitä vainosi alun pitäen huono onni. Yksi\nintianiheimo oli katkerasti vihamielinen. Muuan englantilainen joukko\nyöllä intianileirin yllättäessään luuli sen kuuluvan tähän heimoon\nja teki äkkihyökkäyksen, mutta surmasikin intianeja, jotka kuuluivat\nystävälliseen heimoon. White palasi kotimaahan viimeisellä laivalla\nuusia varastolta hakemaan; ennen hänen lähtöään syntyi tytär hänen\ntyttärelleen Elanor Darelle, joka oli erään siirtolaisen kanssa\nnaimisissa. Tämä oli ensimäinen Yhdysvalloissa syntynyt englantilainen\nlapsi; tyttö sai nimekseen Virginia Dare. Siirtokuntaan jäi 89 miestä\nja 17 vaimoa, mutta ei ainoatakaan näistä sen koommin nähty. Kuvernööri\nWhiten saapuessa Englantiin siellä kuumekiihkolla valmistettiin\nsotaa ja valtio tarvitsi kaikki sekä miehet että laivat torjumaan\n»voittamatonta armadaa». Raleigh tosin sai hankituksi kaksi laivaa,\njotka hän lähetti siirtokunnalle apua viemään, mutta apuretkikunnan\njohtaja ei purjehtinutkaan oikopäätä Amerikkaan, vaan lähti merelle\nkaappaamaan. Ranskalainen sotalaiva sai hänet kiinni, kapteeni\nruoskittiin ja laivat ryöstettiin tyhjiksi, jonka jälkeen hän Raleighin\nmielipahaksi palasi Englantiin ja siirtokunta jäi oman onnensa nojaan.\nRaleigh oli jo kuluttanut yritykseen 40.000 puntaa; hänen varansa\nalkoivat loppua ja vasta kaksi vuotta lähtönsä jälkeen kuvernöri White\nsaattoi palata siirtokuntaan tyttärensä ja tyttärentyttärensä luo. Kun\nhän vihdoin saapui saarelle, niin kaupungin alku oli raunioina, eikä\nasukkaita näkynyt, ei kuulunut. Ei tavattu merkkiäkään ainoastakaan\nmiehestä. naisesta eikä lapsesta. Ei ollut minkäänlaista tietoa,\nolivatko he elossa, vai kuolleet. Erääseen puuhun vain oli leikattu\nsana »Croatan». Tämä oli muuan läheinen saari, jonka väestö oli ollut\nEnglantilaisille ystävällistä; olivatko siirtolaiset sinne menneet?\nSiitä ei olisi ollut vaikea saada tietoa, mutta kuvernöri White\nmenetteli katalasti. Syyttäen myrskyisen vuodenajan läheisyyttä hän\npetti siirtokunnan, tyttärensä ja pienen tyttärentyttärensä ja palasi\nEnglantiin. Ei ainoatakaan heistä sen koommin nähty. Viisi kertaa\nRaleigh lähetti laivoja heitä etsimään, mutta he olivat kadonneet,\nikäänkuin olisi maa niellyt. Monenlaisia arveluita lausuttiin kadonneen\nsiirtokunnan kohtalosta; toiset luulivat intianien murhanneen heidät,\ntoiset, että he olivat itse olojen pakosta muuttuneet intianeiksi.\nKauan jälkeenpäin niillä seuduin oli intianeja, joilla oli siniset\nsilmät, vaalea iho ja tukka, ja nämä ehkä olivat heidän jälkeläisiään.\nTuossa heimossa, joka asui Robson kreivikunnassa vähän kauempana maan\nsisässä, tavattiin englantilaisia niiniäkin ja koko heimon nimi oli\n»Croatan».\n\nSiten päättyi Walter Raleighin siirtokuntapuuha. Se ei kuitenkaan ollut\nturha, se avasi Englantilaisten silmät, se oli erinomaisen tärkeä alote\nja sai myöhemmin täysin määrin tunnustusta.\n\nRaleigh joutui sitten kuningattaren epäsuosioon ja eli hyvin\nvaihtelevia kohtaloita. Rahapulaansa korjatakseen hän päätti v. 1595\nlähteä löytöretkelle Etelä-Amerikkaan. Anastetuista espanjalaisista\nlaivoista oli löydetty kirjeitä, joissa kerrottiin ennen\nmainitsemamme jutut El Doradosta, ja nämä kirjeet antoivat siipiä\nRaleighin mielikuvitukselle. Hän varusti viisi laivaa ja purjehti\nGuayanan rannikolle. Orinocon suulle päästyään hän nousi jokea\nviisisataa kilometriä, löytämättä muuta kuin asumattomia savanneja,\nmutta menettämättä siltä uskoaan. Kotiin tultuaan hän kirjotti\nmatkakertomuksen, joka on Elisabethin aikuisista kaikkein vilkkain\nja parhaiten kirjotettu, vaikka täynnään valeita. Siinä kerrotaan\ntosiasioina kaikki Dcrado-tarut. Raleigh väitti löytäneensä »laajan,\nrikkaan ja ihanan valtakunnan, jossa on suuri kultainen kaupunki\nManoa, Espanjalaisten El Doradoksi nimittämä. Siinä maassa on monta\nvertaa enemmän kultaa kuin Intian ja Perun parhaissa osissa. Siinä\non enemmän suuria kaupungeita kuin Perussa parhaimman kukoistuksen\naikana. Se on ihanin maa, mitä silmäni ovat milloinkaan nähneet.» Hän\nsanoi ottaneensa sen kuningattaren ja Englannin kansan omaisuudeksi\nja useimpien sikäläisten kuninkaitten jo ruvenneen kuningattaren\nvasalleiksi.\n\nRaleighin juttua uskottiin. Hän lähetti v. 1596 kapteeni Laurens\nKeymisin uudelle retkelle samoihin seutuihin, ja vaikkei tämäkään\nlöytänyt kultaa, niin oli hän kuitenkin nähnyt jos kuinka paljon\nmitä parhaita maita, jotka vain odottivat viljelijäänsä. Seuraavalla\nvuosikymmenellä Englannista muiden alotteesta tehtiin montakin retkeä,\nvaikka ne kaikki päättyivät huonosti. Ja lopun lopuksi Raleigh\nvielä lähti sinne itsekin. Kun nimittäin kuningatar Elisabeth kuoli\nja Maria Stuartin poika James I nousi Englannin valtaistuimelle,\nniin Raleighia syytettiin salajuonista ja hänet ilman riittäviä\nsyitä tuomittiin kuolemaan. vaikkei tuomiota pantu täytäntöön. Hän\nistui vankina Towerissa v:sta 1603 v:teen 1616, kuluttaen aikaansa\nalkemistisilla kokeilla ja kirjallisilla töillä. Lopulta hän pääsi\nvapaaksi, kun lupasi etsiä kuninkaalle Guayanasta rikkaan kultamaan\nEspanjan maanoikeuksia loukkaamatta. Espanjan lähettiläs varotti\nkuningasta ja väitti tätä mahdottomaksi, mutta James, joka oli rahan\ntarpeessa, vastasi siihen, että jos Raleigh teki rosvotöitä, niin\npantaisiin valmis tuomio täytäntöön, hänet mestattaisiin palatessaan.\nRaleigh antoi lupauksia, jotka hän varmastikin tiesi mahdottomiksi, ja\nlähti matkaan maaliskuussa 1617. Mutta tämä yritys oli kaikkia muita\nonnettomampi. Retkikunta saapui viimeisenä päivänä Orinocon suulle,\nRaleighin sairastuttua kuumeeseen ja jäätyä Trinidadiin. Viisi pientä\nalusta lähti Orinocoa nousemaan luotettavan Keymisin johdolla. Tämä\ntapasi sisämaassa espanjalaisen siirtokunnan ja syntyi tappelu, jossa\nkaatui useita espanjalaisia ja Walter Raleighin poika. Monta päivää\ntaisteltuaan ja kultakaivoksia etsittyään Keymis palasi Raleighin luo\nsurusanomineen ja isäntänsä moitteista loukkaantuneena surmasi itsensä.\nKaikenlaisten rettelöiden, epäröimisien ja kapinoimisien jälkeen\nretkikunta vihdoin palasi takaisin ja Raleigh Espanjan lähettilään\nvaatimuksesta vietiin Toweriin mestattavaksi. Niin kirjavan elämän,\nniin monen onnen ja vielä useamman pettymyksen jälkeen hän mestauksen\nedellisenä päivänä kirveen terää tunnustellessaan sanoi: »Tämä ei herätä\nminussa pelkoa. Se on pystyvä lääke, joka parantaa minut kaikista\ntaudeistani.» Guayanaan ei sen koommin Englannista lähdetty ja\nviimeinen kultainen Dorado-unnelma oli saanut surullisen loppunsa.\n\n\n\n\nKoillisväylä.\n\n\nOn ihmeteltävää, kuinka kauas äärimäiseen pohjolaankin merenkulkijat\nulottivat retkiään jo ensimäisen vuosisadan kuluessa sen jälkeen,\nkun Amerikka oli löydetty ja Intiaan meritie. Heitä ei tosin sinne\nhoukutellut tutkijainto eikä pyydystoimikaan, kuten aikoinaan\npohjanmiehiä, vaan halu löytää kaukaiseen itään lyhempi väylä\nkuin Afrikan ja Amerikan eteläpuolitse kulkevat, jotka lisäksi\nolivat sodan uhalla suljetut muilta kansoilta kuin Espanjalaisilta\nja Portugalilaisilta. Selvää onkin, että jos Amerikan ja Aasian\npohjoispuolitse olisi ollut suorat purjehdittavat väylät, niin\nEnglannilla, Ranskalla ja Hollannilla olisi ollut mukavampi päästä\nKiinaan kuin Portugalilla ja Espanjalla. Niin kauan kuin molempien\nmainittujen maanosien pohjoisia rajoja ei tunnettu, oli täysi\nsyy toivoa, että halutut väylät löydettäisiin. Ja vaikka sitten\nselvisikin, että luoteisväylä ja koillisväylä, jos niitä oli,\nkulkivat hyvin pohjoisten vesien kautta, niin ei asia sittenkään\nnäyttänyt toivottomalta, kun ei ollut minkäänlaista käsitystä\nnapameren luonnonoloista. Tätä tietämättömyyttä kuvaa se seikka,\nettä Hudsonin mielestä piti olla mahdollista purjehtia navan poikki\nTyveneen mereen. Kovan taistelun Englannin ja Hollannin merenkulkijat\ntaistelivat, ennenkuin Jäämeren luonnonoloista oltiin pääpiirtein\nselvillä ja oli osotettu, ettei Amerikan ja Aasian pohjoispuolitse\nkulkevilla vesiteillä voinut olla mitään käytännöllistä merkitystä\nmaailmankaupalle.\n\n\n\nPohjanmiesten Jäämeren-tuntemus.\n\n\nOttar sanoi kuningas Alfredille, että hänen maassaan. Norjassa,\noli paras valaansaanti, eläimet 48 kyynärää pitkiä ja pisimmät\nviittäkymmentä kyynärää; siitä voimme päättää, että Norjalaiset ja\nehkä Lappalaisetkin jo 9:llä vuosisadalla ja arvatenkin jo paljon\nsitä ennenkin pyytivät suuria valaita, jota vastoin semmoinen pyynti\nEnglannissa näyttää olleen tuntematon. Pohjanmiehet toivat sen\nsinne mukanaan. 11:llä vuosisadalla elänyt espanjalais-arabialainen\nkirjailija Omar al-Udhri kertoo Irlannin pohjanmiehistä: »He ajavat\nnuoria valaita, ja nämä ovat sangen suuria kaloja... Ajomiehet\nkokoontuvat laivoihin, heillä on iso rautakoukku (s.o. harppuna), jolla\non terävät hampaat, ja koukkuun on kiinnitetty suuri luja rengas ja\nrenkaaseen vahva köysi. Kun he saavat kiinni valaan poikasen, niin he\npaukuttavat käsiään ja pitävät suurta melua. Käsien paukutus huvittaa\npoikasta ja se tulee laivojen luo siitä iloitakseen. Sitten lähestyy\nyksi merimiehistä sitä ja kynsii kovasti sen otsaa, joka poikaselle\non hyvin mieluista. Sitten hän asettaa koukun keskelle sen päätä,\ntarttuu suureen rautavasaraan ja iskee sillä kolme kertaa koukkua\nvoimainsa takaa. Ensimäistä iskua poikanen ei huomaa, mutta toisella ja\nkolmannella iskulla se joutuu suureen kiihkoon ja joskus se pyrstöllään\nsatuttaa jotakuta laivaa ja lyö sen kappaleiksi, ja se pysyy niin kauan\nkiivaassa liikkeessä, kunnes uupumus sen valtaa. Sitten laivaväki\nyhteisin voimin vetää sen rantaan. Joskus emo huomaa poikasen hädän ja\nseuraa sitä. Silloin heillä on varalla suuri määrä jauhettua löökkiä,\njonka he sekottavat veteen. Kun se tuntee löökin hajun, niin tämä sen\nmielestä on inhottava, se kääntyy ympäri ja pakenee. Nyt leikataan\npoikasen liha kappaleiksi ja säilytetään. Ja sen liha on valkoista kuin\nlumi ja sen nahka mustaa kuin kirjotusmuste.»\n\nTämä kuvaus kaikessa naivisuudessaan osottaa. että pohjanmiehet\nIrlannissa valtakuntia perustaessaan jo olivat kehittäneet\nvalaanpyynnin harppunoilla niin merkitseväksi ammatiksi, että se\noli tunnettu sekä lähellä että kauempanakin. Sitä paitsi he varmaan\npyytivät valaita toisillakin, alkuperäisemmillä ja siis vanhemmillakin\ntavoilla, ampuivat niihin jousipyssyillä suuria myrkkynuolia,\njotta valaan voimat heikontuivat, jonka jälkeen se vasta iskettiin\nharppomalla ja keihäällä; tai ahdistettiin valas matalalle, johon se\njäi pohjaan kiinni ja voitiin helposti tappaa.\n\nPohjanmiehet tekivät valaita, mursuja ja hylkeitä pyytääkseen laajoja\nmatkoja Norjan ja Islannin pohjoispuolella olevalle merelle. He\ntutustuivat näin jo satoja vuosia ennen kuin muut Europan kansat\nAtlantin meren pohjoispuolella oleviin napamaihin, mutta kirjallisuus\noli silloin vielä niin vähän kehittynyt ja Skandinavian ja Islannin\nväestön asema Europan kansaperheessä niin omituinen, että heidän\nmerkilliset löytönsä joutuivat unhotukseen, paitsi mitä niistä vanhat\nsaagat ovat säilyttäneet.\n\nLännessä he tunsivat Grönlannin ja sen takana meren aina Baffinin\nlahteen ja maahan saakka (vert. Maant. ja löytör. I, s. 234).\nPyyntiretkillään he tutustuivat Atlantinmeren koko pohjoiseen perukkaan\naina Jäämeren yhtenäisempiin jääkenttiin saakka. He nimittivät tätä\nperukkaa »Hafsbotniksi» ja »Trollabotniksi» ja löysivät sieltä v.\n1194 maan, joka sai nimekseen »Svalbardhi», s.o. »viileä ranta». Tämä\nmaa, jonka asemasta on säilynyt purjehdusosotuksia, lienee ollut\nHuippuvuorien saaristo. Itää kohti tiedämme heidän varmaan käyneen\nValkoisessa meressä Vienajoen suussa, mutta luultavaa on, että heidän\nmatkansa ulottuivat kauemmaksikin. Arvatenkin he tunsivat Novaja\nSemljankin, vaikkei siitä ole suoranaisia todistuksia. Liike Norjasta\nBjarmien maahan oli epäilemättä todellisuudessa paljon vilkkaampi kuin\nsaagoista näkyy, sillä saagat mainitsevat vain päälliköiden suurempia\nviikinkiretkiä, eivät sitä vastoin kauppa- eivätkä pyyntiretkiä.\nOn luultavaa, että Vienan meren ranta-asukkaat. Karjalaiset ja\nBjarmit, jos nämä olivat eri kansaa [Keskiajan Norjalaiset erottivat\ntoisistaan Karjalaiset ja kaksi Bjarmi-kansaa], oppivat pohjanmiehiltä\nsuurempien merialuksien rakentamisen, jonka jälkeen he alkoivat itse\ntehdä pyyntiretkiä ja opettaa Venäläisetkin purjehtimaan, kun nämä\nilmestyivät Vienan meren rannoille. Näin Karjalaiset tutustuivat siihen\n»mereen hyyäntehen», jonka rantaa vastaan Sammon murut Kalevalan mukaan\najautuivat, jonka pohjalla Sampo Vienan Karjalassa kerrotun tarun\nmukaan jauhaa suolaa, jonka Sampo saman rahvaan luulon mukaan on niin\n»pohataksi» tehnyt, täyttänyt suolalla ja monenlaisella riistalla.\nTieto tämän meren oloista kuvastuu epäilemättä Kalevalan runoista,\nolipa tuo tieto sitten yhtä vanha kuin runosto tai myöhemmin tullut\nlisäpiirre.\n\nErään venäläisen tiedon mukaan 16:lta vuosisadalta harjottivat\nPetshoran alueen Jugrit ja Karjalaiset Jäämeren rannoilla hylkeiden ja\nvalaskalain pyyntiä, valmistaen nahkoista köysiä, laukkuja ja muita\nesineitä, joilla jo vanhastaan oli etelämmässä vakaantunut menekki.\nHe pyytivät mursujakin ja möivät hampaat Venäläisille, jotka osan\npitivät itse, osan lähettivät Tatariaan ja Turkkiin. Arabialaisissa\nlähteissä kerrotaan, että arabialaiset kauppiaat puolestaan toivat\nVenäjälle terässäiliä. joita myytiin Jäämeren rannan asukkaille ja\njoita nämä arvatenkin käyttivät pyyntiaseina (Maant. ja löytör. I, s.\n274). Karjalaiset oppivat pyynnin Norjalaisilta; tätä todistaa sekin,\nettä mursun suomalainen nimi on lainattu norjankielen rosmar-sanasta\n(Fr. Nansenin tutkimuksien mukaan). Mutta kuta enemmän Karjalaisten\nja myöhemmin Venäläistenkin pyyntimiesten luku lisääntyi, sitä\nenemmän täytyi Norjalaisten heidän tieltä peräytyä. Englantilaisten\nja Hollantilaisten ryhtyessä kuudennellatoista vuosisadalla Jäämeren\npyyntiä harjottamaan olivat Norjalaiset, epäedullisten valtiollisien\nolojen masentamina, kokonaan menettäneet itäiset vedet, joilla\nsitä vastoin venäläisiä ja tämän nimityksen sulkeissa arvatenkin\nkarjalaisiakin pyytäjiä tavattiin runsaasti.\n\nMikä vahinko, että näiden syrjäisien vesien varhaisimmat vaiheet ovat\njääneet sanattoman unhotuksen saaliiksi! Kuinka paljon valaistusta\nsieltä voisikaan saada Pohjolan vanha historia, josta vain sadut ja\nrunoelmat ovat säilyttäneet muutamia sankaripiirteitä! Säälittävää on\najatella, kuinka Norjalaisten uljas purjehtijakansa ulkomaisen vallan\nalaisena vähitellen menetti entisen toimitarmonsa merellä, jolla se\nennen oli ollut yksinvaltias, sääli Karjalan kansaa, joka ei voinut\nkansallisuuttaan säilyttäen kasvaa pohjanmiesten perilliseksi.\n\nJäämeren luonto oli siis jo ammoin tunnettu Pohjoismaissa ja sen\npyynneistä ja rikkauksista levinnyt tieto etelämmäksikin; mutta\nPohjoismaissa tieto osaksi unohtui, eikä etelämmässä vielä moniin\naikoihin oltu valmiina Jäämeren pyyntiä itsenäisesti harjottamaan. Kun\nsiis Englannista ja Hollannista käsin ruvettiin etsimään tietä Kiinaan\nja Intiaan, niin oli näissä maissa hyvin vaillinaiset käsitykset siitä,\nmitä luonnonesteitä oli pohjan perillä voitettavana. Mutta muutamassa\nvuosikymmenessä hankittiin nyt Jäämerestä ja napamaista paljon laajempi\nja perusteellisempi selvitys kuin pohjanmiehillä oli pyyntimatkainsa\nparhaallakaan ajalla ollut.\n\nJo v. 1484 oli Portugalin kuningas Juhana lähettänyt laivoja etsimään\nEuropan pohjoispuolitse tietä Kiinaan ja Intiaan, ja hänen laivansa\nehkä pääsivät Novaja Semljahan saakka (Maant. ja löytör. 1. 427). Mutta\nkun samaan aikaan väylä Afrikan ympäri löydettiin, niin ei Portugalista\nsen koommin yritetty etsiä koillista tietä. Seuraavan yrityksen tekivät\nEnglantilaiset.\n\nLontoossa muodostettiin v. 1549, etupäässä Sebastian Cabotin toimesta,\nyhdistys »Englantilaisille tuntemattomien maitten, seutujen ja saarien\netsimiseksi». Yhdistystä aljettiin sanoa »Kauppiasseikkailijain\nkomppaniaksi» (Merchant Adventurers) ja myöhemmin »Moskovan\nkomppaniaksi». V. 1553 lähetettiin kolme laivaa Hugh Willoughbyn\njohdolla purjehtimaan koillisen kautta Kiinaan. Richard Chancellor oli\nmukana yliluotsina. Retkikunta sai kuningas Edvard VI:lta kirjeitä\nniitten maitten hallitsijoille, joihin matkalla poikettaisiin.\n\n\n\nHugh Willoughby ja Richard Chancellor.\n\n\nTämä retkikunta, jonka lähtöön liittyi suuria toiveita, purjehti\nThamesin suistamosta 10 p. toukok. 1553. mutta sen kohtalo muodostui\nsangen surulliseksi. Laivat kohtasivat Norjan rannalla myrskyisiä säitä\nja kaksi niistä, kauan sinne tänne ajeltuaan, näyttää lopulta joutuneen\nNovaja Semljan rannalle. Sieltä ne purjehtivat Kuolan niemelle Varzina\njoen suuhun, joka on Murmanin rannalla, ja jäivät siihen talveksi.\nMutta kummankin laivan koko väki kuoli talven kuluessa nälkään ja\nviluun, kuten näkyi Willoughbyn myöhemmin löydetystä päiväkirjasta.\nTämäkin osottaa, kuinka vaillinaisia sen ajan retkikuntien varustukset\nolivat nykyaikoihin verraten.\n\nKolmas, Chancellorin johtama laiva, oli näistä molemmista eronnut ja\nlaskenut Valkoiseen mereen Vienajoen suuhun. Chancellor oli ensimäinen\nlänsimainen purjehtija, joka pohjanmiesten jälkeen teki tämän matkan,\nmikäli on tietoja säilynyt. Hän matkusti Vienasta maisin Moskovaan,\njossa tsaari Iivana Vasiljevitsh otti hänet mitä parhaiten vastaan,\nkoska hän näytti avaavan uuden kauppatien muuhun Europpaan. Venäjän\nkauppa oli siihen saakka kulkenut etupäässä Puolan kautta, koska\nVenäjällä ei ollut omaa satamaa muuta kuin Valkoisen meren rannoilla,\neikä sinne siihen saakka ollut vielä kukaan löytänyt. Chancellor möi\ntavaransa mitä edullisimmin ja osti sijaan turkiksia, hylkeenrasvaa,\nkuparia ja muita maan tuotteita, jonka jälkeen hän palasi Englantiin.\nLontoossa Chancellorin onnistuneet kaupat herättivät suuria toiveita\nja seuraavana vuonna hänet lähetettiin uudelleen matkaan ja mukaan\nkaksi kauppa-asiamiestä, jotka tekivät Venäjän kanssa edullisen\nkauppasopimuksen. Palatessaan Chancellorilla oli mukanaan Iivana\ntsaarin lähettiläs, mutta paluumatka oli sangen onneton. Chancellorin\nneljästä laivasta yksi kärsi haaksirikon Norjan rannikolla, toinen\nTrondhjemista ulos purjehtiessaan, ja »Bonaventura», jolla Chancellor\nitse lähettilään keralla oli, tuhoutui Skotlannin itärannalla.\nChancellor hukkui, mutta lähettiläs pelastui. Se oli Moskovan\nkomppanian alku. Englannista kehittyi sitten Vienan suuhun sangen\nvilkas ja tuottava kauppaliike, joka menetti merkityksensä vasta sen\njälkeen, kun Venäjä oli Ruotsilta anastanut Itämeren rantamaakunnat.\n\nV. 1556 Kauppias-seikkailijat lähettivät Stephen Burroughin jatkamaan\nkoillisväylän tutkimista. Burrough saapui Vaigatshin saarelle ja\npurjehti sen ja Novaja Semljan [Vienan Karjalaiset sanovat Novaja\nSemljata »Uudeksi maaksi». Se on monellekin heistä tuttu hylkeen-\nja mursunpyyntiretkiltä.] väliseen salmeen, jota vielä toisinaan\nsanotaankin Burroughin salmeksi. Mutta Kaara-mereen hän ei päässyt\ntunkeutumaan, hänen täytyi palata Kolmogroon Vienan suuhun ja olla\nsiellä talvea.\n\nVienan kaupan oiva kehitys vaikutti, että koillisväylän tutkiminen\nnyt sai jonkun aikaa levätä. Venäjälle saapui englantilaisia\nkauppa-asiamiehiä, jotka talven kuluessa ostivat valmiiksi tavarat,\nniin että laivat heti Vienaan tullessaan saivat täydet kuormat. Vasta\nv. 1580 Kauppias-seikkailijat jälleen lähettivät kaksi pientä laivaa,\ntoisen 40, toisen 20 tonnin vetoisen, Kiinaa etsimään. Kapteenit\nArthur Pet ja Charles Jackman eivät säikähtäneet tehtävän suuruutta ja\nkeinojen vähyyttä, he yrittivät monta kertaa tunkeutua Kaara-mereen,\nmutta turhaan, jäät sulkivat tien. Suurempi aluksista pääsi\nonnellisesti kotimaahan, mutta pienempi Norjassa talvea vietettyään\nkatosi Islannin matkalla.\n\n\n\nHollantilaisten retket.\n\n\nEnglannista ei tämän jälkeen tehty moneen aikaan yritystä, mutta sitä\nuutterammin alkoivat vuorostaan Hollantilaiset etsiä koillisväylää.\nHollantilaisten ensimäinen matka maanosamme pohjoisosiin tapahtui\nv. 1565 ja silloin perustettiin Kuolaan kauppa-asema. Oliver Brunei\nmatkusti sieltä Vienaan ja sai Englantilaisten vastarinnasta huolimatta\nVenäjällä hyviä kauppaystäviä. Mutta hänkään ei päässyt Kaara-mereen\ntunkeutumaan, vaan menetti Petshoran suulla sekä laivansa että\ntavaransa. Hollannissa koillisväylä siitä huolimatta alkoi herättää yhä\nsuurempaa huomiota, ja varsinkin Enkhuysenin kaupungissa ryhdyttiin\ninnolla sitä etsimään. V. 1594 varustettiin kaksi laivaa, joita\njohtivat Cornelis Nain ja Brant Tetgales, ja Amsterdamissa varustettiin\nkolmas, jota johti Willem Barents, etevä purjehtija ja oppineempikin\nkuin sen ajan kapteenit yleensä. Neljänneksi joukkoon liittyi pieni\nterschellingiläinen kalastajavene. Kesäkuun lopulla 1594 kaikki\nnämä alukset saapuivat Kildiniin (Kilttusuoloon) Kuolan rannalle,\nsovittuun yhtymäpaikkaan, mutta siellä tiet erkanivat; Enkhuysenin\nlaivat suuntasivat Vaigatshin pohjoisrannalle, Barents taas purjehti\naivan uusia teitä. Hän koetti päästä Kaara-mereen Novaja Semljan\npohjoispuolitse, mutta kohtasi kovin paljon jäitä, eikä hän urhean\npitkällisen taistelun jälkeen päässyt saaren pohjoispäätä kauemmaksi.\nBarents laski siis eteläänpäin ja tapasi Vaigatshin lounaispuolella\nmuut kapteenit, jotka niinikään olivat kääntyneet takaisin. He olivat\npujottautuneet Jugor salmen kautta, joka on Vaigatshin ja mannermaan\nvälillä, ja päässeet hyvään matkaan Kaara-mereen, mutta lopulta heidän\nkuitenkin täytyi kääntyä takaisin. He väittivät käyneensä aina Obin\nsuistamon edustalla saakka, mutta se tuskin oli mahdollista. Lähdettiin\nkaikin kotomatkalle ja saavuttiin syyskuun lopulla Hollantiin.\n\nTetgalesin laivalla oli ollut mukana Jan van Linschoten, Intian kaupan\nparas silloinen tuntija, ja tämä antoi yrityksestä semmoisen lausunnon,\nettä muka koillisväylän toiveet olivat osottautuneet hyviksi. Kauppiaat\nsen vuoksi varustivat seuraavaksi vuodeksi koko joukon suuremman\nyrityksen. Seitsemän laivaa lähti liikkeelle, Nain, Tetgales ja Barents\nmukana, ensiksi mainittu yhteisenä ylijohtajana. Pienimmän laivoista\npiti palata takaisin Kap Tabinin luota, kun laivasto oli onnellisesti\npäässyt sen ohi. Tätä nientä, joka oli Kaara-meren itäpuolella ja joka\nsiis vastasi nykyistä Jalmalniemimaata. luultiin matkan vaikeimmaksi\nkohdaksi. Kun olisi sen ohi päästy, niin olisi loppumatka Kiinaan\nsitten lyhyt ja helppo. Silmäys karttaan osottaa, kuinka peräti väärä\notaksuma tämä oli.\n\nLaivasto lähti matkaan heinäkuussa 1595. Vähän enemmän kuin parin\nviikon kuluttua oltiin Jugor salmessa, mutta se oli täynnään\nsuunnattomia jääröykkiöitä. Tutkittiin salmen oloja sekä maalta\nettä veneillä, mutta huomattiin aivan mahdottomaksi tunkeutua sen\nkautta Kaara-mereen, ja lopulta koko laivasto päätti viisaimmaksi\npalata takaisin. Siten päättyi tämä suuri yritys, josta oli niin\npaljon toivottu. Kaara-meri epäilemättä on suurin vaikeus, mitä on\nkoillisväylällä voitettavana, sillä kylmä napavirta ahtaa sen niin\ntäyteen jäitä, että se harvoin on kesälläkään sulana, ellei edullinen\ntuuli jääkenttiä hajoita. Aasian pohjoisrannikolla siitä eteenpäin on\nloppukesällä laivalla kuljettava rantasula. jonka Siperian suurien\njokien lämmin vesi sulattaa. Mutta tuo ranta on niin suunnattoman\npitkä, ettei koillisväylää ole »Vegan» jälkeen kukaan purjehtinut.\nKaikki nämä seikat tulivat kuitenkin vasta A.E. Nordenskiöldin kuulun\nmatkan kautta tunnetuiksi.\n\nHuolimatta tämän matkan huonosta onnistumisesta päättivät Amsterdamin\nkauppiaat hartaista kehotuksista seuraavana kesänä tehdä vielä uuden\nyrityksen. Barents oli yhä vakuutettu siitä, että parhaat menestyksen\nmahdollisuudet olisi Novaja Semljan pohjoispuolitse. Toukokuussa 1596\nlähti Amsterdamista kaksi laivaa, Barents mukana luotsina. Tästä\nmatkasta, joka on napatutkimuksen kuuluimpia, kerromme seuraavassa\ntarkemmin.\n\n\n\nHuippuvuoret löydetään.\n\n\nBarents oli edellisillä matkoilla osottanut enemmän rohkeutta ja\ntarmokkaampaa jäykkyyttä koillisväylän etsimisessä kuin kukaan muu;\nhelppo oli siis arvata, ettei hän tällä kertaa, kun Enkhuysenin\nvarovaisemmat purjehtijat eivät olleet matkassa, vähällä luopuisi\ntaistelusta.\n\nBarents suuntasi nyt lännempää reittiä ja löysi 11 p. kesäk.\nKarhusaaren, joka on Huippuvuorien ja Ruijan puolivälissä. Saarella\nkoottiin linnunmunia ja tapettiin suurella vaivalla jääkarhu, josta se\nsai nimensä. Kesäk. 19 p. nähtiin suuri maa. joka terävistä vuoristaan\nsai Huippuvuorien nimen. Molemmat laivat tutkivat pitkän kaistaleen sen\nlänsirannikkoa, kunnes jäät pakottivat palaamaan Karhusaareen. Siellä\nJan Rijpin laiva erosi ja lähti Huippuvuoria tutkimaan. Hemskerken\nlaiva taas, jolla Barents oli, lähti itään. Heinäk. 11 p. nähtiin\nKaninin niemi, viisi päivää myöhemmin Novaja Semljan länsirannikko,\nmutta sen edustalla oli niin paljon jäitä, että kului lähes kuukausi,\nennenkuin oli saavutettu saaren pohjoiskärki. Tällä kertaa päästiin\nsen sivu ja lähdettiin purjehtimaan itärantaa pitkin eteläänpäin.\nNykyisin tiedämme, että itäranta on länsirantaa paljon kylmempi,\nsillä sitä myöten kulkee kylmä napavirta, länsirantaa taas lauhduttaa\nvielä Golfvirran henkäys. Ei siis ole kumma, että Barentsin pian\ntäytyi etsiä sataman suojaa ajojäitä vastaan; ja nämä sitten kokonaan\nsulkivat sataman, niin ettei laiva voinut liikahtaa paikaltaankaan.\nTämä tapahtui 26 p. elokuuta. »30 p. elokuuta alkoi jää kovan lumipyryn\naikana ahtautua laivan ympärille», kirjottaa alaperämies Gerrit de\nVeer, joka julkaisi kertomuksen tästä matkasta, »ja jää kohotti laivaa,\nniin että sen kaikki saumat rytisivät. Näytti siltä, kuin se musertuisi\ntuhansiksi kappaleiksi, ja tämä oli niin hirveätä nähdä, että hiukset\nnousivat pystyyn. Sitten laiva vielä kerran joutui samanlaiseen\nvaaraan, jäätä tunkeutui sen alle, nostaen sen ylös kuin konevoimalla.»\nLiitokset rytisivät niin pahasti, että päätettiin viisaimmaksi viedä\nmaalle ruokatavarat, purjeita, ruutia, luoteja, pyssyjä ja muita\naseita, sekä rakentaa teltta tai maja suojaksi lunta ja karhuja\nvastaan. Parin päivän kuluttua löydettiin ei aivan kaukaa joki, jossa\noli suolatonta vettä, meren rannalta ajopuita ja peuran jälkiä. 11 p.\nsyyskuuta lahti oli niin täynnään suuria jäälauttoja, jotka pusertuivat\nyhä vahvemmiksi röykkiöiksi, että Hollantilaiset ymmärsivät ei sen\nkoommin pois pääsevänsä. He päättivät suojaksi pakkasta ja petoeläimiä\nvastaan rakentaa niin suuren huoneen, että kaikki mahtuisivat siihen\nasumaan, sekä sitten hylätä laivan, jonka tila kävi päivä päivältä\nepävarmemmaksi. niin ettei siinä enää ollut hauska asua. Onneksi oli\nrannalla niin runsaasti ajopuita, että niitä riitti sekä huoneen\nrakentamiseksi että vielä polttopuiksikin. Ne olivat merivirtain\ntuomia. Siperian jokien kevättulvalla mereen purkamia puita, joita on\nmelkein kaikilla Jäämeren rannoilla.\n\n\n\nEnsimäinen talvi napamaissa.\n\n\nSe oli ensi kerta, kun europpalainen retkikunta vietti talvea\nnapamaissa, keskellä Jäämerta, ellemme lukuun ota pohjanmiehiä,\njoiden ehkä täytyi useinkin jäädä pyyntimailleen talveksi. Näillä\nseitsemällätoista hollantilaisella ei sen vuoksi ollut käsitystä\neikä kokemusta siitä, mitä talvenvietto napamaissa merkitsi; mutta\nihmeteltävän kärsivällisesti he kestivät kohtalonsa, eikä pitkän talven\nkuluessa tapahtunut ainoatakaan kapinayritystä.\n\nJääkarhuja alkoi olla hyvin runsaasti, ja tuon tuostakin ne tulivat\nvieraisiin. Moni sai hengellään maksaa uteliaisuutensa, meriväki otti\nnahkat, mutta ei lihasta huolinut, koska se muka oli epäterveellistä.\nHe söivät mieluummin suolattua lihaa, mutta siitä olikin seurauksena,\nettä keripukki pian alkoi tehdä tuhojaan. Syyskuun 24 p. ruvettiin\nhuonetta rakentamaan. Se tehtiin kaikella huolella ja päällystettiin\nlaudoilla, jota varten laivan keula- ja peräkajuutat revittiin.\nLokak. 2 p kurkihirsi pantiin. Eräänä päivänä kova luodetuuli puhalsi\nmeren jäättömäksi, niin pitkältä kuin silmä kantoi, mutta lahdesta\njäät eivät lähteneet, vaan kohottivat laivaa vielä muutaman jalan\nentistä korkeammalle, niin että hollantilaisten mielestä lahti\nmahtoi olla jäässä pohjiaan myöten, vaikka siinä oli vettä kolme ja\npuoli syltä. Lokak. 12 p. talo oli siksi valmistunut, että siinä\nvoitiin yötä viettää, ja 21 p. vietiin suurin osa ruokatavaroista,\ntalouskaluista ja muista tarpeista maihin, sillä aurinko alkoi olla\nniin matalalla, että napayö piakkoin alkaisi. Katolle rakennettiin\nsavupiippu, majaan ripustettiin hollantilainen kello, seinille\nrakennettiin makuu!averit ja tynnöristä tehtiin kylpyamme, sillä\nlääkäri oli käskenyt kylpeä uutteraan, se kun muka oli paras keino\nmiehistön terveyden säilyttämiseksi. Talven aikana satoi suunnattoman\nvahvalta lunta, maja aivan hautautui sen sisään, niin että täytyi\nulos inentäissä kaivaa lumeen pitkä käytävä; mutta huone sen kautta\nkävi paljon lämpöisemmäksi. Öisin majan asukkaat kuulivat. kuinka\nensiksi karhut ja sitten ketut koettivat kiskoa katosta lautoja irti,\nhuoneeseen päästäkseen. Majan asukkaat sen vuoksi alkoivat kiivetä\nsavupiippuun, josta he kuin vahtimajasta saattoivat ampua ja karkottaa\npedot. He rakensivat myös satimia ja saivat niillä koko joukon\nnaaleja (napakettuja), joiden kallisarvoinen nahka oli mitä parhain\nsuoja pakkasta vastaan, liha hyvä ruuan apu. Hollantilaiset pysyivät\nkaiken aikaa reippaalla mielellä ja napayön synkeyttä koetettiin\nkaikenlaisella ratolla vähentää. Mutta toisinaan kävi pakkanen\nmajassakin hyvin tuntuvaksi, kun tuuli tunki savun sisään, niin ettei\nvoitu valkeaa pitää, ja silloin muodostui seinille tuumaa vahva jää.\nJoka toinen päivä saivat miehet puolen mittaa sherryviiniä mieheen,\nmutta se oli aina sulatettava, ennenkuin sitä saattoi juoda.\n\n»Joulukuun 7 p. nousi ankara koillismyrsky ja pakkanen kävi\nsietämättömäksi. Emme tienneet, miten suojella itseämme sitä\nvastaan, ja meidän tästä keskustellessamme muuan ehdotti, että tässä\nhädässä tehtäisiin tuli kivihiilistä, joita olimme tuoneet laivasta\nmaalle. Iltapuoleen siis teimme suuren hiilitulen, joka lämmittikin\ntavattomasti, mutta me emme ajatelleet seurauksia, sillä kun lämpö\ntuntui erinomaisesti jokaista virkistävän, niin tahdoimme käyttää sen\nniin tarkoin kuin mahdollista ja tukimme kaikki reiät, savupiipunkin,\njonka jälkeen asetuimme kukin vuoteeseemme ja lämpöisestä hyvillä\nmielin juttelimme keskenämme. Mutta jonkun ajan kuluttua alkoi toinen\ntoisensa jälkeen tuntea huimausta. Huomasimme sen ensimäiseksi eräässä\ntoverissamme, joka oli sairaana ja sen vuoksi helpommin hädänkin tunsi.\nMe toiset hätäännyimme nyt pahasti, miehet hyökkäsivät savutorvea\naukaisemaan, muuan aukaisi oven, mutta vaipui paikalla tunnottomana\nlumelle. Riensin ulos ja löysin hänet pyörtyneenä. Juoksin takaisin\nhuoneeseen hakemaan etikkaa, jolla hieroin hänen kasvojaan, kunnes hän\njälleen tointui. Kun olimme kaikki jälleen toipuneet, niin kapteeni\nantoi jokaiselle vähän viiniä vahvistukseksi.»\n\n»Joulukuun 11 p. oli selkeä sää, mutta niin kova pakkanen, että se,\njoka ei ole sitä tuntenut, tuskin minua uskoisi. Jalkineemmekin\njalassamme jäätyivät, niin että ne olivat kovat kuin sarvi ja\nsisäpuoleltakin jään peitossa, ja niitä oli mahdoton käyttää.\nVaatteemme olivat huurteesta ja jäästä aivan valkoiset. Joulukuun\n25 p., joulupäivänä siis, raivosi myrsky samoin kuin edellisinäkin\npäivinä. Ketut kerrassaan piirittivät majamme, ja muuan merimiehistä\nsanoi sitä huonoksi enteeksi. Kun häneltä syytä kysyttiin, niin hän\nvastasi: 'Siitä syystä, kun ne eivät ole padassamme taikka vartaassa,\njoka olisi hyvä enne'.»\n\nVuosi 1596 oli ollut tavattoman kylmä, eikä vuosi 1597 paremmin\nalkanut. Lumimyrskyt ja kovat pakkaset pakottivat hollantilaisia\nhuoneessaan pysymään. Tämä ei kuitenkaan estänyt heitä viettämästä\n»Kolmen kuninkaan juhlaa». »Pyysimme tämän johdosta kapteenilta»,\nkertoo Gerrit de Veer. »että kaikessa surkeudessamme saisimme vähän\nhuvitella, ja siihen tarvitsimme vähän viiniä. Meillä oli kaksi naulaa\nnisujauhoja. ja siitä leivoimme leipäsiä öljyn keralla. Sitä paitsi\nsai jokainen meistä hienon biskitin. jonka kastoimme viiniin ja sitten\nsöimme, ja nyt meistä tuntui aivan siitä, kuin olisimme olleet kotona\nsukulaisten ja tuttavien keskellä. Me huvittelimme kelpo lailla ja\nvahvistuimme ja reipastuimme siitä. Arvalla sitä paitsi valitsimme\nkuninkaan, ja ylitykkimestaristamme tuli Novaja Semljan herra, maan,\njoka on kahden meren välillä ja runsaasti kahtasataa penikulmaa pitkä.»\n\nTammikuun 21:n päivän jälkeen ketut alkoivat kadota ja karhuja taas\nolla entistä enemmän. Päivät kävivät nyt yhä pitemmiksi ja merimiehet\nsaattoivat ruveta vähän ulkona liikkumaan. 24 p. kuoli toinen merimies\n— ensimäinen oli kuollut heti syksyllä — pitemmän aikaa sairastettuaan\nja hänet haudattiin lumeen. 28 p. oli sangen kaunis sää ja kaikki\nmenivät ulos raitista ilmaa hengittämään, juoksemaan ja lumipallosille,\njonka kautta kangistuneet jäsenet hiukan pehmenivät: kaikki nimittäin\nolivat kovin ränstyneet ja keripukista niin voimattomia, että majaan\npuita kannettaessakin täytyi monta kertaa levähtää. Maaliskuun alussa\nmeri monta päivää kestäneen myrskyn ja lumituiskun jälkeen oli melkein\nvapaana jäistä, mutta kun pakkanen ja myrsky edelleenkin pitivät\npuoliaan ja laivakin sitä paitsi oli yhä kiinni jäissä, niin ei ollut\nlähtöä ajattelemistakaan. Mutta tarkastettaessa huomattiin laivan\nmuutoin olevan jotenkin hyvässä kunnossa.\n\nToukokuun alussa merimiehet alkoivat olla levottomia ja kysyivät\nBarentsilta, eikö hän piakkoin aikonut ruveta kotimatkaa\najattelemaan. Tämä vastasi, että vasta kuukauden lopulla voitiin\nryhtyä valmistuksiin; ellei laivaa silloin saatu irti lähtemään,\nniin täytyi lähteä isolla veneellä ja luupilla. Ja toukok. 20 p.\nnäitä ruvettiinkin lähtökuntoon varustamaan. Kun luuppi oli korjattu,\npurjeet kuntoon laitettu, niin molemmat veneet työnnettiin vesille\nja niihin vietiin ruokatavarat ja muut tarpeet. Barents kirjotti\nmatkan tarkotuksesta ja vaiheista kertomuksen, jonka hän ripusti\nmajan savupiippuun kiväärinkoteloon suljettuna. 13 p. kesäk. 1597\nlähdettiin molemmilla veneillä kotomatkalle. Meri oli sula ja tuuli\nhyvä. Itärantaa kuljettiin ensiksi Novaja Semljan pohjoispäähän Oranjan\nsaarille ja sieltä jatkettiin matkaa etelään päin pitkin saaren\nlänsirantaa, taistellen kaiken aikaa vaaroja ja vaikeuksia vastaan.\n»20 p. kesäk. Claas Andriez oli hyvin heikkona ja näimme selvään,\nettei hän enää kauaa kestäisi. Ison veneen johtaja tuli sen vuoksi\nluuppiimme ja sanoi, että Claas Andriez oli sangen huonona, johon\nBarents vastasi: 'Minusta tuntuu, kuin ei minullakaan enää olisi monia\naikoja elettävää!' Me emme tienneetkään, että Barents oli niin sairas,\nsillä meidän istuessa ja keskustellessa keskenämme hän tarkasti pientä\nkarttaa, jonka minä olin retkestämme tehnyt. Vihdoin hän laski kartan\nkädestään ja sanoi: 'Gerard, anna minulle vähän juotavaa'. Juotuaan hän\nkävi niin heikoksi, että silmät kääntyivät nurin, ja hän kuoli niin\näkkiä, ettemme edes ennättäneet kutsua kapteenia, joka oli toisessa\nveneessä. Willem Barentsin kuolema suretti meitä syvästi, sillä hän\noli johtajamme ja ainoa luotsimme, johon olimme kaiken luottamuksemme\nasettaneet; mutta me emme voineet estää Jumalan tahtoa, ja tämä\najatus meitä jonkun verran rauhotti.» Siten kuoli mies, jonka nimi\non Hollannin purjehtijain joukossa kunniakkaimpia, joka enemmän kuin\nkukaan ennen häntä oli Pohjois-Jäämeren salaisuuksia paljastanut.\n\nJatkaessaan matkaa etelää kohti pitkin Novaja Semljan länsirantaa\nhollantilaisten tuon tuostakin täytyi vetää veneensä jääkenttäin\npoikki, jotka tosin usein aukenivat heidän edessään, mutta usein\nsulkeutuivatkin ja ainiaan uhkasivat musertaa veneet. He kärsivät\nnälkää ja janoa, mutta saapuivat lopulta Kap Nassauhin. joka on\npohjoissaaren länsirannalla. Kun he erään kerran taas kiskoivat\nvenettään jääkentän poikki, niin jää murtui, osa ruokavaroista\nmenetettiin ja miehet olivat vähällä hukkua. Kaikenlaisien vastuksien\nkeskellä oli kuitenkin toisinaan hyväkin onni. Ristisaarelta löydettiin\nseitsemänkymmentä sorsan munaa, »mutta ei tietty, miten ne saataisiin\nmukana kulkemaan. Lopulta muuan heistä riisui housunsa, sitoi lahkeet\nkiinni ja latoi munat niihin, jonka jälkeen kaksi miestä kantoi\nhousuja seipäässä ja kolmas kantoi pyssyä olallaan. Siten he palasivat\noltuaan poissa kaksitoista tuntia, niin että veneissä jo luulimme\njonkun onnettomuuden tapahtuneen. Munat olivat sangen tervetulleita ja\nmaistuivat mainioilta.» Heinäkuun 11 p:stä oli meressä vähemmän jäitä.\n28 p. kohdattiin Pyhän Laurentin lahdessa lähellä saaren eteläpäätä\nvenäläisiä, joihin oli jo Vaigatshissa edellisenä vuonna tutustuttu,\nja näiltä saatiin koko joukko ruuan apua. Eräästä paikasta he rannalta\nlöysivät kuirimoa eli keripukkiruohoa (_Cochlearia officinalis_),\njonka lehdet ja siemenet ovat erinomainen lääke keripukkia vastaan.\nHe söivät sitä, minkä löysivät, ja melkein paikalla tunsivat yrtin\nparantavan vaikutuksen. Ruokavarat kuitenkin alkoivat olla melkein\nlopussa: jäljellä oli vain hyvin vähän leipää eikä lihaa juuri\nensinkään. Matkaa lyhentääkseen he sen vuoksi päättivät laskea ulos\nmerelle, toivoen tapaavansa Venäjän rannalla kalastaja-aluksia, joilta\nsaataisiin apua. Tämä toivo ei pettänytkään. Sankassa sumussa veneet\nsitten erosivat, eivätkä toisiaan tavanneet, ennenkuin Kilttusuolossa,\nKuolan vuonon suulla. Kuolassa sattui parallaan olemaan laivoineen\nJan Rijp, josta oli edellisenä vuotena erottu Karhusaaressa, ja\npelastus oli nyt varma. Rijp hämmästyi, kuullessaan heidän suunnattoman\npitkän ja vaarallisen venematkansa; he olivat kulkeneet noin 2,200\nkilometriä seitsemässäkymmenessäkolmessa päivässä. Saatuaan muutaman\npäivän levätä ja tervettä ravintoa palaavat merimiehet olivat aivan\nennallaan. 17 p. syyskuuta Rijp lähti Kuolasta ja 1 p. marrask.\npäästiin onnellisesti Amsterdamiin. »Meillä oli yllämme», sanoo Gerrit\nde Veer, »samat vaatteet kuin Novaja Semijassakin ja päässä valkoinen\nketunnahkalakki. Tässä puvussa astuimme siihen taloon, jossa Pieter\nHasselaer asui, Amsterdamin neuvoston jäsen ja meidän ja Jen Rijpin\nlaivan päävarustaja. Hän hämmästyi tavattomasti meidät nähdessään,\nsillä meitä oli jo kauan pidetty kuolleina.» Haaksirikkoisten kertomus\nseikkailuistaan herätti kaikkialla mitä suurinta huomiota. De Veer\njulkaisi seuraavana vuonna matkakertomuksensa.\n\nKapteeni Heemskerke teki myöhemmin monta matkaa Itä-Intiaan ja sai\nsurmansa samalla kuin voitonkin taistellessaan Gibraltarin luona\nEspanjalaisia vastaan melkoisen hollantilaisen laivaston johtajana.\n\nVasta v. 1871, lähes kolmesataa vuotta myöhemmin, kävi jälleen\npurjehtijoita sillä paikalla, jossa Barents seuralaisineen oli\ntalvea viettänyt; kävijä oli norjalainen kapteeni Carlsen, hänkin\ntunnettu monista Jäämeri-matkoistaan. Hollantilaisten huone oli\nnapamaan bakterittomassa ilmassa säilynyt niin hyvin, että se näytti\nvasta rakennetulta. Kaikki oli samassa kunnossa kuin heidän\nlähtiessäänkin, ja ainoastaan karhut, ketut ja muut napamaan eläimet\nolivat käyneet paikalla utelemassa. Majan ulkopuolella oli suuret\nkasat hylkeen, mursun ja karhunluita. Huoneessa itsessään oli kaikki\nsiinä järjestyksessä kuin hollantilaisten lähtiessäkin ja kaikin\npuolin de Veerin kuvien kanssa yhtäpitävää. Vuodelaverit olivat\nseinustalla paikallaan, kello seinässä, pyssyt ja pertuskat niinikään.\nCarlsen toi mukanaan kaksi kuparikattilaa, maljoja, pyssynpiippuja,\ntalttoja ja viiloja, parin saappaita, kahdeksantoista laukauspanosta,\nhuilun, lukon, tinaisia kynttiläjalkoja, kuparipainokuvien tähteitä\nja kolme hollanninkielistä kirjaa, joista eräs oli viimeinen painos\nMendozan »Kiinan historiaa», Barents kun juuri oli matkalla Kiinaan.\nYksi kirjoista oli purjehdustaidon käsikirja. Nämä esineet joutuivat\noston kautta takaisin Hollantiin, jossa ne nyt ovat Haagin merimuseon\nkalleimpia muistoja. V. 1875 löydettiin osa Barentsin päiväkirjastakin.\n\nKun Barentsinkaan arvoinen etevä purjehtija ei päässyt Novaja Semljaa\nkauemmaksi, niin Hollantilaiset päättivät koillisväylän etsimisen\ntoivottomaksi, eivätkä seuraavina aikoina jatkaneet yrityksiä.\nSeuraavan retken teki englantilainen Henry Hudson.\n\n\n\nHenry Hudson.\n\n\nHenry Hudsonin aikaisemmista vaiheista ei ole mitään tietoa, mutta\nvarmaan hän oli laajalti purjehtinut, sillä häntä pidettiin yhtenä\nEnglannin taitavammista purjehtijoista. Hän lähti toukokuussa 1607\nensimäiselle matkalleen Englannin Kauppias-seikkailijain toimesta ja\naikoi purjehtia suoraan navan poikki Kiinaan; häntä ehkä johti Davisin\nharhaluulo, että muka navalla oli sula meri.\n\nPienellä laivallaan, jossa oli vain 12 miestä, Hudson purjehti\nGrönlannin itärannalle ja seurasi sitä pohjoiseen päin. Pohjoisempana\nilmanala hänen mielestään todella lauhtui. Mutta äkillinen sään muutos\nja kylmät pohjoistuulet piankin osottivat semmoisen harhaluulon\nperättömyyden. Yhä kauempana pohjoisessa oli sekä Grönlannin rannikolla\nettä ulkona meressäkin niin paljon ajojäitä, että Hudsonin täytyi\npoiketa yhä enemmän itää kohti, kunnes hän tuli Huippuvuorille,\njotka silloin jo olivat tunnetut. Hudson tunkeutui Huippuvuorien\npohjoisrannoille saakka, mutta siellä tuli vastaan niin paljon jäitä,\nettä oli mahdoton jatkaa retkeä. Löydettyään saaren, joka luultavasti\noli nykyinen Jan Mayen, hän palasi Englantiin. Tämän matkan kautta oli\nselvään osotettu, että Jäämeren poikki oli turha etsiä tietä Kiinaan\nja Intiaan. Matka ei kuitenkaan ollut turha, sillä Hudson toi kotia\ntiedon Grönlannin ja Huippuvuorien välisen meren erinomaisesta valas-\nja mursurikkaudesta, ja paljon valastusretkiä tehtiin myöhemmin niille\nkulmille.\n\nMutta englantilainen Moskovan komppania ei vielä luopunut etsimisestä.\nSeuraavana vuonna Hudson lähetettiin uudelleen matkaan; hänen piti\nnyt yrittää koillisväylän kautta. Hän purjehti Huippuvuorien ja\nNovaja Semljan väliseen Barentsin mereen, mutta siinäkin jäät estivät\nkauemmaksi pohjoiseen pääsemästä. Seurailtuaan jonkun aikaa Novaja\nSemljan rantoja Kaara-mereen päästäkseen hän palasi takaisin Englantiin.\n\nHudson halusi lähteä vielä kerran yrittämään, mutta englantilainen\nkomppania oli menettänyt halun kuluttaa varojaan näihin turhiin\nyrityksiin. Hudson sen vuoksi siirtyi Hollannin Itä-Intian komppanian\npalvelukseen. Huhtikuun alussa 1609 hän purjehti Vaigatshin ja Novaja\nSemljan väliseen salmeen, mutta vuodenaika oli liian aikainen, jäät\nsulkivat tien. Kun sitä paitsi hollantilainen laivaväki nurkui, niin\nHudsonin täytyi muuttaa suunnitelmansa ja lähteä luoteisväylää etsimään.\n\n\n\nHuippuvuorien tutkiminen.\n\n\nHudsonin kertomus Huippuvuorien meren riistarikkaudesta houkutteli\nsinne piankin pyyntimiehiä monesta maasta. Ennen muita ennättivät sinne\nEnglantilaiset, vaikka heidän aluksi täytyikin pestata Biscayan baskeja\nopettamaan valaanpyyntiä, joka vanhastaan oli Baskien erikoisala.\nMoskovan komppania vuodesta 1610 eteenpäin lähetti sinne joka vuosi\nlaivoja. Näiden retkien kautta Huippuvuoret vähitellen tulivat yhä\nparemmin tunnetuiksi. Pian tulivat Hollantilaisetkin sinne. V. 1613\nEnglannista lähetettiin Huippuvuorien merelle kuusi laivaa, yliluotsina\nBaffin, joka kirjotti retkestä kertomuksen. Seuraavana vuonna\nlähetettiin vielä suurempi laivasto, Baffin jälleen yliluotsina. Robert\nFotherby yhdessä Baffinin kanssa teki monta yritystä pohjoisrannan\ntutkimiseksi, ja osaksi veneellä, osaksi maisin he lopulta saapuivat\nsiihen salmeen, joka erottaa Koillismaan Länsi-Huippuvuorista. He\nantoivat salmelle, samoin kuin muillekin paikoille nimet, mutta nämä\novat sekaantuneet myöhemmin annettuihin ja Huippuvuorien koko nimistö\non sen kautta joutunut auttamattomasti hämmennykseen. Hollantilaisia\noli niinikään saapunut melkoinen laivasto, ja he vaativat nyt\ntasaväkisinä pyyntioikeutta, jonka Englantilaiset olivat edellisenä\nvuotena kieltäneet.\n\nHollantilaiset alkoivat tämän jälkeen yhä suuremmissa joukoissa\npurjehtia Huippuvuorien vesille, niin että pyynti lopulta joutui\nmelkein kokonaan heidän käsiinsä. Heidän pääasemansa oli Smeerenberg\nAmsterdamsaarella, Länsi-Huippuvuorien luoteiskulmassa. Englantilaiset\naluksi keskittivät pyyntinsä Huippuvuorien idänpuoleisiin vesiin.\nHe näyttävät siltä puolelta nähneen Koillismaankin, joka kuitenkin\nsai toisen nimen. Hinlopen salmi, joka erottaa Koillismaan\nLänsi-Huippuvuorista. varmaan löydettiin jo jotenkin varhain; nimi on\nhollantilainen. 1630—31 muuan englantilainen retkikunta, jonka mukana\noli Edvard Pelham, vietti Huippuvuorilla talvea olojen pakosta: 1633—34\neräs hollantilainen retkikunta siellä talvehti tahallaan.\n\n\n\n\nLuoteisväylä.\n\n\n\nJohn Davis.\n\n\nVaikka Meta incognita-retket olivatkin päättyneet niin suureen\npettymykseen, niin ei kauaa kulunut, ennenkuin löytöhimo uudelleen\nhoukutteli samoille vesille. Uudet miehet lähtivät etsimään\nluoteisväylää, joka Frobisherin oli täytynyt kultakuumeen vuoksi\nsikseen heittää. V. 1585 John Davis, urhea merimies, suoriutui retkelle\nEnglannin hallituksen ja varakkaitten kauppiaitten toimesta.\n\nDavis tunkeutui kauemmaksi pohjoiseen kuin kukaan ennen häntä.\nPurjehdittuaan Grönlannin eteläniemen ohi hän maan länsirantaa\nseuraillen nousi pohjoista kohti. Rannalla hän mielestään tapasi\nmonta vihantaa ja miellyttävää saarta ja jäättömän meren. Kääntyen\nsitten luodetta kohti Kiinaan päästäkseen hän 66:lla leveyspiirillä\ntapasi uuden rannan ja rannassa leveän aukon, joka sai nimeksi\nCumberlandin salmi; sekin oli »Meta incognitan». s.o. Baffinin maan\nlahti, Frobisher-lahden pohjoinen rinnakkaislahti. Kun vuodenaika\nalkoi käydä myöhäiseksi ja jäätä muodostua, niin hän, vähään matkaan\naukkoon purjehdittuaan, kääntyi takaisin ja palasi Englantiin. Mutta\nseuraavana ja sitäkin seuraavana vuotena hän oli uudelleen kauppiaitten\nvarustamana samoilla vesillä. V. 1587 hän vähäpätöisellä, vain\nparinkymmenen tonnin aluksella purjehti yhä kauemmaksi pohjoista kohti\nsiihen leveään merensalmeen, jota nykyään sanotaan Davisin salmeksi,\nja saavutti Baffinin lahdessa 73:nnen asteen pohjoista leveyttä.\nEskimot tulivat merelle nahkakanoteissaan ja osottivat merkeillä,\nettä kauempana pohjoisessa oli leveä meri. Davis ei nähnyt jäitä ja\ntoivoi tien olevan vapaan. Mutta hän ei saanut enää kauaakaan jatkaa\nmatkaansa, ennenkuin kova pohjoismyrsky ajoi jäitä viljalti vastaan\nja pakotti pienoisen aluksen kääntymään takaisin. Davis, joka oli\nmuutamia miehiäkin menettänyt, masentuneena palasi kotimaahan, eikä\nsen koommin uudistanut yrityksiään. Mutta hän oli varma siitä, että\nLuoteisväylä löytyisi sieltä, mistä hän oli sitä etsinyt, ja nimitti\netäisimmän saavuttamansa niemen »Jumalan armon niemeksi». Hänen\nmielestään oli meri ollut melkein vapaa jäästä ja ilma jotenkin leuto,\nja siitä hän alkoi luulla, että pohjoisnavan ilmanala mahtoikin olla\nmitä ihaninta, ja pohjoisnavan asukkaat kaikkia muita kansoja jalommat,\nkoska he olivat ainaisessa valossa, eivätkä hämärineen ja täysikuineen\nmilloinkaan pimeyttä nähneet. Davis ei napaseutuja tuntenut muuta kuin\nkesäin kokemukselta; jos hän olisi siellä talvea viettänyt, niin olisi\nhän varmaan mielensä muuttanut. Mutta Davisin mielipide piti sitten\nkumman kauan puoliaan. Vielä viime vuosisadalla haaveiltiin sitä, että\nnavan seuduilla oli sula meri ja ehkä jäätön asuttava maa, syy vain\nluultiin toiseksi. Oli opittu tuntemaan maan litistyminen ja luultiin\nmaan sisällisen lämmön enemmän vaikuttavan napaseuduilla, koska\nmaanpinta siellä oli lähempänä maapallon keskipistettä.\n\nLuoteisväylää turhaan etsittyään Davis päätti purjehtia Itä-Intiaan\nHyvän toivon niemen ympäri, Portugalilaisista huolimatta. V. 1590. pari\nvuotta siis »voittamattoman armadan» hävityksen jälkeen. Englannin\nyhä käydessä sotaa sekä Espanjaa että Portugalia vastaan, hän lähti\ntälle retkelle, mutta valpas vihollinen katkaisi hänen tiensä Marokon\nrannalla ja pakotti hänet kovan tappelun jälkeen palaamaan. Davis\nliittyi silloin Cavendishiin, kuuluun kaappariin, joka nautti Englannin\nhallituksen kannatusta, ja löysi v. 1592 Etelä-Amerikan eteläpään\nlänsipuolelta Falklandin saaret. Hän sai surmansa v. 1605 Malakan\nrannoilla taistelussa japanilaisia merirosvoja vastaan.\n\nKului parikymmentä vuotta, ennenkuin luoteisväylää tutkimista\njatkettiin. Vaikka Henry Hudsonin ja William Baffinin retket\ntapahtuivatkin vasta seuraavalla vuosisadalla, niin kerromme ne samassa\nyhteydessä, sillä niiden jälkeen jäi Pohjois-Amerikan pohjoisrantain\ntutkiminen moneksi ajaksi.\n\n\n\nHudson etsii luoteisväylää.\n\n\nHudson kääntyi Hollannin Itä-Intian komppanian puolesta v. 1609\netsiessään koillisväylää Kiinaan, Vaigatshin saarelta takaisin, kuten\nedellä kerroimme, koska hollantilainen laivaväki oli vastahakoista\nkauemmaksi purjehtimaan. Hän päätti, ennenkuin tyhjin toimin Hollantiin\npalasi, koettaa onneaan luoteisväylällä, sillä hän oli saanut kuulla\nVirginian etevimmältä uudisasukkaalta, kapteeni Smithiltä, että muka\nAmerikan manner oli 40:nnen leveysasteen vaiheilta hyvin kapea, ja että\nsiltä tasalta ehkä löytyisi salmi merestä mereen.\n\nHudson tuiki rannikon Uudesta Skotlannista eteläänpäin, poikkesi sekä\nChesapeake lahteen, jossa silloin jo oli englantilainen siirtokunta,\nettä Delaware lahteen, jonka hän anasti Hollannin omaksi, ja tuli\nsitten nykyisen New Yorkin seuduille ja Hudson joen suuhun, jossa\njo Verrazzano ja varmaan moni muukin purjehtija oli käynyt. Hudson\njoen alaosa on Albanyyn saakka oikeastaan mereen vajonnut laakso,\njonka joki on uurtanut maan ollessa nykyistä paljon korkeammalla.\nJokea on sen vuoksi vaikea aluksi huomata joeksi, ja Hudson hyvällä\nsyyllä toivoi, että siitä lähtisi kauan etsitty salmi. Hän nousi\nsitä Albanyn seuduille saakka, kunnes ei enää voinut olla epäilystä\nsiitä, että toivo nytkin petti. Matkalla tavattiin paljon intianeja,\njoiden kanssa milloin tehtiin kauppaa, milloin kahakoitiin. Hudson\notti maan Hollannin omaisuudeksi, eikä kauaa kulunut, ennenkuin\nManhattan saarella, nykyisen suurkaupungin tilalla, oli hollantilainen\nkauppa-asema. Hudson sitten aikoi palata Hollantiin, mutta poikkesi\nmatkalla erääseen englantilaiseen satamaan, josta häntä ei laskettukaan\nmatkaa jatkamaan, koska häntä tarvittiin oman maansa palvelukseen.\nEikä kauaa kulunutkaan, ennenkuin hänelle varustettiin englantilainen\nretkikunta, joka lähetettiin luoteisväylää etsimään, tällä kertaa\nkuitenkin pohjoisempaa, niiltä seuduin, joissa Frobisherin ja Davisin\netsiskelyt olivat kesken jääneet. Hudson sai yhden laivan, »Discovery»\nnimeltään, ja lähti 17 p. huhtik. 1610 viimeiselle retkelleen. Hän\nkulki Islannin ohi ja näki Heklan purkauksen, purjehti Grönlannin\npäitse ja laski juhannuksen aikaan Hudson salmeen. Jäiden keskitse,\nnähden maata milloin toiselta, milloin toiselta puolelta, hän pyrki\neteenpäin, nimitellen saaria, niemiä, lahtia. Vihdoin avautui Hudson\nlahti, ja purjehtija, luullen vihdoinkin tulleensa kauan etsittyyn\nEtelämereen, nimitti sen >>Jumalan suuren armon lahdeksi». Lahden\ntaikka sisämeren itärantaa seuraillen »Discovery» kulki etelää kohti,\nkunnes Jamesin lahdessa tuli eteen umpimutka. Hudson purjehti lahdessa\nedestakaisin etsien salmea länttä kohti, mutta ei sitä löytänyt, ja 10\np. marrask. hänen laivansa jäätyi kiinni ja retkikunnan täytyi ilman\nriittäviä valmistuksia jäädä tähän ylen kolkkoon ja autioon seutuun\ntalvea viettämään. Ruokavarat loppuivat, ainoastaan vähän kalaa ja\nlintuja voitiin saada paikkakunnalta, ja vihdoin laivalla syttyi\nkapina. Kun jäät lähtivät ja laiva saattoi lähteä kotomatkalle, niin\nkapinoitsijat pakottivat Hudsonin yhdessä muutamien hänelle uskollisina\npysyneiden keralla menemään veneeseen, joka jätettiin oman onnensa\nnojaan. Kapinalliset sitten purjehtivat laivalla kotiin. Kotomatkalla\npari heistä menetti henkensä taistelussa eskimolta vastaan, joilta\narvatenkin koetettiin ryöstää ruokavaroja; yksi kuoli nälkään ja\njäännös saapui syyskuussa Englantiin, jossa vankeus sitä odotti.\nHudsonista ja hänen tovereistaan ei koskaan saatu mitään tietoja, mutta\ntaruissa hänen maineensa eli kauan Uuden Hollannin siirtokunnissa.\nHän oli aikansa etevimpiä purjehtijoita ja edisti suuresti Pohjoisen\nJäämeren ja sen rajaseutujen tuntemista.\n\nHudson lahden löytö herätti uusia toiveita. V. 1612 purjehti Thomas\nButton sinne samalla laivalla kuin Hudson ja tutki lahden rannat aina\nNelson joelle saakka. Nelsonin suulla hän vietti talvensa kurjuutta\nkokien. Etsitty väylä pakeni jälleen tietymättömiin, vaikka toiveet jo\nolivat olleet niin hyvät.\n\n\n\nWilliam Baffin.\n\n\nWilliam Baffin oli jo tehnyt monta Jäämeren matkaa, kun hän v. 1614\nkapteeni Bylotin luotsina lähti Hudsonin työtä jatkamaan. Huolimatta\njääesteistä purjehdittiin Hudson salmi ja tutkittiin varsinkin\nsen luoteispuoleisia rantoja, sekä tehtiin kaiken aikaa tarkkoja\nvuorovesihavaintoja, koska vuorovesistä olisi pitänyt saada varmoja\nviittauksia edessä olevasta merestä, jos salmea oli olemassa. Baffin\nlaati tarkan kartan rannikosta ja määräsi paikat tähtitieteellisten\nhavainnoitten kautta. Pituusasteen määräämiseen hän käytti kuun\netäisyyttä. Tutkimuksiensa lopputulokseksi hän lausui, että jos Hudson\nsalmesta jatkui väylä länttä kohti, niin ei se voinut olla muuta kuin\nkapea salmi; pääväylän täytyi lähteä Davis-salmesta.\n\nBylot ja Baffin lähetettiin siis v. 1616 uudelleen löytöretkelle\n»Discoverylla», joka jo oli tehnyt niin monta matkaa samoille vesille.\nTällä kertaa tutkittiin koko Baffin lahti aina Smith salmeen saakka,\njonka kautta se on yhteydessä napameren kanssa. Bylot ja Baffin\nkulkivat enemmän kuin 5° Davisin pohjoisinta kohtaa pohjoisemmaksi.\nAluksi oli jäistä jotenkin paljon haittaa, mutta kesäkuun lopulla\nne nopeaan hajosivat ja matka sujui niin suotuisasti, että molemmat\npurjehtijat luulivat yrityksensä onnistuvan. Mutta lopulta maat\nkahden puolen lähestyivät toisiaan, niin että näytti olevan edessä\numpimutka, ja »Discoveryn» täytyi lahden länsirantoja seuraillen lähteä\npaluumatkalle. Baffin kulki sekä Jones salmen että Lancaster salmen\nsuitse, mutta ne luultavasti olivat niin täynnä jäitä, ettei niihin\nvoitu laskea. Eivätkä ne missään tapauksessa tarjonneet niin tilavaa\nväylää, kuin näissä jäisissä merissä olisi ollut tarpeen, jotta sitä\nolisi voitu kaupan tienä käyttää. Baffin oli sen vuoksi mielestään\nratkaissut luoteisväylä-kysymyksen ja osottanut, ettei Atlantinmerestä\nollut Tyyneen mereen semmoista väylää, joka olisi kauppatieksi pätenyt.\nHän ei kehottanut etsiskelyä jatkamaan. Lopun ikäänsä hän palveli\nbrittiläistä Itä-Intian komppaniaa ja sai surmansa hyökkäyksessä\nOrmuzin kimppuun v. 1622.\n\n\n\nJens Munk.\n\n\nTehtiin kuitenkin vielä myöhemminkin yrityksiä purjehtia Hudson lahden\ntietä Tyynelle merelle, ennenkuin etsimisestä luovuttiin. V. 1619\nlähti sinne tanskalainen retkikunta, jota johti Jens Munk, Tanskan\nlaivaston etevimpiä kapteeneja. Hän oli Novaja Semljan vesillä jo\nperehtynyt Jäämeren purjehdukseen. Tanskalainen Itä-Intian komppania\noli muodostettu v. 1616 ja tämä oli herättänyt kuningaskunnassa halua\nmerentakaisiin yrityksiin. Buttonin retkikunnan vuorovesihavainnot\nolivat viitanneet siihen, että nykyisen Churchill-joen seuduilla ehkä\noli etsitty salmi; niille seuduin siis aiottiin lähteä etsimistä\njatkamaan. Munk ensi työkseen tutki Ungava-lahden, joka on Labradorin\npohjoisrannalla, ja purjehti sitten lähelle Churchill-joen suuta,\njääden sinne talveksi. Mutta retkikunnan kohtalo kävi kovin surkeaksi.\nKeripukki teki niin kammottavia tuhoja, ettei lopulta ollut elossa\nmuuta kuin Munk itse ja kaksi muuta miestä. Hädin tuskin he pienemmällä\nlaivallaan pääsivät Tanskaan palaamaan. Retken maantieteelliset\ntulokset olivat vähäiset.\n\n\n\nLuke Foxe ja Thomas James.\n\n\nEnemmän saivat aikaan Luke Foxe ja Thomas Thomas James. James, jotka\nv. 1631 tutkivat Hudson lahden koko lounaisrannan ja osottivat, että\nlahti oli kauttaaltaan maan sulkema. Kumpikin johti omaa pientä\nretkikuntaansa ja vaikka molemmat purjehtivat jotenkin saman reitin,\nniin eivät he toisiaan tavanneet, ennenkuin olivat työnsä melkein\nloppuun suorittaneet. Foxe sitten tutki lahden luoteispuolella olevan\nFoxen kanavan eteenpäin siitä, mistä Bylot ja Baffin olivat takaisin\nkääntyneet, James taas vietti talvea Hudson lahden eteläosassa siinä\nlahdessa, joka on hänestä nimensä saanut, kärsien paljon kurjuutta.\nV. 1632 hänkin etsi salmea lahden pohjoisosasta, saamatta kuitenkaan\nsuuria aikaan. Kumpikin julkaisi matkakertomuksen ja Foxe etevän\nkartan, jossa Hudson lahti, Baffin Jahti ja välivedet ovat, huomattavan\ntarkasti piirretyt.\n\n\n\n\n\nJÄLKIKATSAUS SUURIEN LÖYTÖRETKIEN SAAVUTUKSIIN.\n\n\nAmerikan löydön jälkeinen vuosisata avasi maailmaa laajemmalta kuin\nennen monta vuosituhatta. Keskiaika oli verraten vähän voinut ulottaa\nmaantuntemusta Vanhan ajan näköpiiriä ulommaksi, toisilla kulmilla se\noli taantunutkin, länsimaiden kannalta katsoen. Keski-Aasian arot ja\nKiina olivat tulleet näköpiiriin. Afrikan länsiranta tutkittu, mutta\nsen sijaan olivat muhamedilaisuuden voiton kautta Etu-Aasia ja Intian\nmeren maat tulleet melkein kokonaan erotetuiksi länsimaiden yhteydestä.\n\nJoka puolelta tuo ahdas tuntemattomuuden muuri nyt revittiin, ja\nkaksi kansaa, jotka siihen saakka olivat olleet Europan kansaperheen\npiintyneimmät koturit, lyhyessä ajassa purjehti kaikki meret, tutki\nkaikki rannat, niin että maan ja veden suhteet maapallollamme\nedellä käsitellyn aikakauden lopulla olivat pääpiirtein tunnetut ja\nEuroppa oli saanut yleiskäsityksen maapallomme edellytyksistä ja\nmahdollisuuksista.\n\nRohkein ja uraa aukaisevin näistä löytöretkistä oli Columbuksen\nmatka tuntemattoman länsimeren poikki. Hän luuli tulleensa Intiaan,\nja hakiessaan suurkaanin maita, Cipangua, Kultaista Khersonnesoa ja\ntietä Gangeen suistamoon. hän löysi tärkeimmät Länsi-Intian saarista,\nEtelä-Amerikan koillisrannan ja Keski-Amerikan itärannan; mutta\nhartaasti etsimäänsä salmea hän ei löytänyt, vaikka olikin vakuutettu\nsen olemassa olosta ja kuoli siinä lujassa uskossa, että hän oli tullut\nIntiaan.\n\nSiinä vakaumuksessa, että löydetyt uudet maat todella olivat Aasian\nitärannalla ja lähellä sen rikkauksia. Espanjan hallitus riensi\nperustamaan niihin siirtokuntia, saadakseen toimilleen varmat\nperusasemat. Ei puuttunut meren taa lähtijöitä, vaikka merentakaiset\nmaat tuottivatkin pettymyksiä ja tropiikin petollinen luonto sorti\nlukemattomia varhaiseen hautaan. Haitista tuli aluksi Espanjalaisten\npäämaa, mutta pian vei Cuba siltä voiton. Ja Länsi-Intian kaikkikin\nsaaret jäivät varjoon, kun mannermaan kehittyneemmät, metalleista\nrikkaammat ja valkoisten asuttaviksi paljon sopivammat maat löydettiin\nja vallotettiin.\n\nUudella mannermaalla yritettiin ensiksi perustaa siirtokuntia\nVenezuelan rannikolle, jossa varsinkin Ojeda hukkaan kulutti varoja\nja ihmisiä, sitten paremmalla menestyksellä Panaman kannakselle,\nvaikka ihmishukka siellä oli suunnaton. Balboa kulki kannaksen poikki\nja löysi Tyynen meren, ja tämä antoi sekä kannaksen asutukselle\nettä uusille löytöretkille erinomaisen virikkeen. Pedrarias Davilan\naikana vallattiin Keski-Amerikkaa aina Nicaraguaan saakka, mutta\nsitä edemmä ei sille puolelle päästy. Toiset olivat ennättäneet\nvastakkaiselta puolelta anastaa Nicaraguan pohjoispuolella olevat\nmaat. Fernando Cortes, löytöretkien aikakauden loistavimpia\nsankareita, oli verrattoman rohkean ja älykkäästi johdetun sotaretken\nkautta vallottanut Aztekkien suuren valtakunnan ja tehnyt heidän\npääkaupungistaan Mexicosta Uuden Espanjan pääkaupungin. Anahuakin\nylängön terveellisessä ilmastossa espanjalaiset siirtolaiset\nmenestyivät hyvin ja espanjalainen aines nopeaan vahvistui Mexicossa.\nCorteksen toimesta vallotettiin sieltä käsin Guatemala ja itse hän\nteki Yucatanin tyven poikki rohkean retken Honduraaseen. Cortes edisti\nMexicon rantain tutkimista pohjoiseen päin ja hänen seuraajainsa aikana\nvakoiltiin sisämaakin aina Coloradon suureen kanjoniin ja Arkansaaseen\nsaakka. Espanjalaiset Coronadon retkellä ensi kerran tutustuivat\nprerioihin ja niiden suunnattomiin puhvelilaumoihin. Toiselta puolen,\nFloridasta käsin, jonka Ponce de Leon löysi, tutkittiin Mexicon lahden\nrannat, löydettiin Mississipin suu, ja Hernando de Soto teki Floridasta\nsuuren retken sisämaahan, kulkien Mississipin poikki Arkansaan\nseuduilla, ja hänen kuoltuaan retkikunnan tähteet vielä samosivat\nlänttä kohti Kalliovuorille saakka ja sieltä palattuaan laskivat\nMississipin Mexicon lahteen.\n\nFrancisco Pizarro ja Diego Almagro purjehtivat Panamasta etelää\nkohti ja löysivät ja vallottivat Perun kultamaan, josta ylänköjen\nterveellisen ilmanalan ja metallirikkauden vuoksi tuli Espanjalaisten\npäämaa Uudessa maailmassa. Perun suunnattomat aarteet antoivat\ntavattoman voimakkaan vauhdin Etelä-Amerikan sisäosien tutkimiselle,\nsiellä kun luultiin vielä rikkaamman maan odottavan sitä, joka ensiksi\nperille ennättäisi. Almagro teki retken Chileen. Benalcazar vallotti\nQuiton ja maan siellä Bogotan ylängölle saakka. Gonzalo Pizarro\ntunkeutui Quitosta Andien poikki Amazonjoelle, jonka Orellana sitten\naluksella laski mereen saakka. Welserien asiamiehet Venezuelassa\nsamoilivat sen maan ristiin rastiin ja Gasparo de Quesada nousi\nMagdalena jokea Bogootán ylängölle. La Plata joki tuli ensiksi\ntunnetuksi de Soliin matkan kautta, ja kun Peru oli vallotettu, niin\nretkeiltiin La Plata joelta maan poikki kultamaahan Andien ylängöille,\njoten nykyinen Argentinakin tuli pääpiirtein tunnetuksi. Brasilian\nrannikon löysi Vicente Pinzon, mutta Cabral matkalla Itä-Intiaan otti\nsen Portugalin omaksi. Brasiliasta ei kuitenkaan aluksi tultu tuntemaan\npaljoa muuta kuin rannat, Amazonijokea lukuun ottamatta, mutta koko\npitkä rannikko vähitellen asutettiin. Guayanan olivat Espanjalaiset\njo osasta asuttaneet ja arvatenkin ristiin rastiin kulkeneet, kun\nenglantilainen Walter Raleigh saapui sinne Doradoa etsimään. Kun\nPatagonian rannikko Magalhãesin salmeen saakka ja samoin Chilen\nrannikko salmesta pohjoiseen päin tuli 16:nnen vuosisadan kuluessa\ntunnetuksi, niin oli koko tämä valtava maanosa verraten lyhyessä ajassa\npääpiirtein tutkittu.\n\nSiitä, mihin Espanjalaiset jättivät Pohjois-Amerikan rannikon\ntutkimisen, sitä jatkoivat useat muut kansallisuudet. John Cabot\nEnglannista käsin löysi Newfoundlandin ja Uuden Skotlannin rannikon\nja luuli hänkin Kiinaan tulleensa. Miten hänen toisen retkensä\nkävi, siitä ei ole säilynyt mitään varmaa tietoa. Portugalilaiset\nCortereal veljekset toivat tiedon Newfoundlandin matalikkojen\nerinomaisesta kalaisuudesta; ensinnä Portugalilaiset ja vähän\nmyöhemmin Länsi-Europan kaikki kansat alkoivat joka vuosi tehdä\nsinne kalastusretkiä. Nämä matalikot ovat sitten aikain kuluessa\nantaneet pyydystäjille paljon enemmän varallisuutta kuin Mexicon ja\nPerun parhaatkaan vuorikaivokset.- Gomes ja Verrazzano ensimäiseksi\npurjehtivat nykyisten Yhdysvaltain itärannikon, edellinen Espanjan,\njälkimäinen Ranskan palveluksessa. Ranskalainen Jacques Cartier tutki\nLaurentin lahden rannat ja ensimäiseksi nousi Laurentin jokeen. Kaikki\nnämä purjehtijat etsivät väylää Tyynelle merelle, mutta turhaan.\nEnglantilaisista purjehtijoista, joilla oli sama päämäärä, tutki Hudson\nHollannin palveluksessa joen, joka hänestä nimen sai, ja kotimaansa\nEnglannin palveluksessa Hudsonin salmen ja lahden, jonka perukassa\nhän. luullessaan jo tehtävän suorittaneensa. sai surkean lopun.\nEnnen häntä oli Frobisher löytänyt Meta incognitan (Baffinin maan).\nHudsonin jälkeen Davis, Baffin ja useat muut purjehtijat tutkivat\nPohjois-Amerikan luoteiskulman niin tarkkaan, että 17:nnen vuosisadan\nalulla jo voitiin melkoisella varmuudella päättää kauppatieksi\nkelvollista luoteisväylää ei olevan olemassa. Pohjois-Amerikan sisäosat\npysyivät tällä aikakaudella vielä salattuina, eteläisimpiä osia lukuun\nottamatta. Länsirannikkoa Espanjalaiset ja Francis Drake seurasivat\npohjoista kohti aina nykyisen British Columbian rajoille saakka.\n\nPortugalilaiset olivat Keskiajan lopulla prinssi Henrik Purjehtijan\nalotteesta tutkineet Afrikan koko länsirannikon, ja kun Diaz oli\nlöytänyt Hyvän toivon niemen, niin oli meritie Intiaan samalla\navoinna. Mutta vasta Columbuksen matkan jälkeen he lähtivät tätä tietä\nkäyttämään. Vasco da Gama purjehti Malabaar-rannikolle ja laski uljaan\nretkensä kautta perustukset Portugalin mahdille Intiassa. Matkalla\nhän poikkesi Afrikan itärannikon satamiin, joissa hän tapasi sangen\nvoimallisen arabialaisen kauppamahdin. Hänen seuraajansa pakottivat\nsataman toisensa jälkeen tunnustamaan Portugalin ylivallan. Afrikan\nkoko itärannikko joutui siten Portugalin vaikutusvallan alaiseksi,\nmutta sisämaahan he eivät yrittäneet tunkeutua kauaksi muuta kuin\nSotalasta käsin, jonka kohdalla sieltä saapui merenrannalle kultaa, ja\nvanhan Puntin rannikolta. Marokosta aina Punaisen meren suulle saakka\nPortugalilaiset vallitsivat mustain maanosan rantoja. He löysivät\nvihdoin Abessinian vuorimaasta kauan etsimänsä pappikuninkaankin ja\nsaattoivat hänen apunaan vaihtaa miekaniskuja vihattujen maurien kanssa.\n\nAlmeidan ja Albuquerquen toimien kaulia Portugalilaiset saivat\nhegemonian koko Intian merellä, jonka kaikki rannat ja useimmat saaret.\nMadagaskarista alkaen, tulivat samalla tunnetuiksi ja osapuilleen\nkartotetuiksi. He tunkeutuivat Etu-Intiasta Malaiji-saaristoon.\nvallottaen Malakan toimiensa keskustaksi. Näin tuli etäisempikin\nIntia maineen, valtavine saarineen hyvin tunnetuksi europpalaisille,\nja vihdoin kauan etsityt Molukitkin, kalliitten mausteitten\npääpaikat; mutta sitä kauemmaksi itää kohti Portugalilaiset eivät\ntoimintaansa ulottaneet. Kiinan rannikon he tosin purjehtivat ja\nkävivät Japanissakin, mutta huomasivat itsensä varsin pian aivan\nliian heikoiksi yrittääkseen näitä kehittyneitä, väkirikkaita maita\nasevoimalla lannistaa. Heidän täytyi päin vastoin tyytyä siihen, että\nkaupankäyntikin heiltä kiellettiin Kiinan satamissa, kun he olivat\nsiellä koettaneet esiintyä tavanmukaisella ylimielisyydellään. Ja\nCipangun asukkaat visusti pitivät kultalevynsä, joista Marco Polo\noli huhuja tuonut. Etu-Intiassa Portugalilaisten maantuntemus ja\nvalta rajottuivat rannikkoon. Laivatykkien kantomatkaa kauemmaksi he\neivät voineet lähteä, meren ja kaupan vallitseminen täydelleen riitti\nheidän tarkotuksiinsa, Kuitenkin oli Intian ikivanhoista ajoista kuulu\naarremaailma nyt tullut hyvin tutuksi lännen kansoille.\n\nEspanjalaiset, vähitellen päästyään selville siitä, etteivät heidän\nlöytämänsä rannat olleetkaan Intiaa, vaan välillä oleva tuntematon\nmaanosa, jatkoivat läntisen meritien etsimistä Itä-Intiaan. Soliin\nhuonosti päättyneen yrityksen jälkeen Magalhães sai Espanjan\nhallitukselta laivoja Molukeille purjehtiakseen, ja hän löysi vihdoin\nsalmen, joka on hänestä nimensä saanut, ja purjehti Tyynelle merelle.\nHän luuli salmesta lähtiessään jo olevansa lähelläkin Itä-Aasian\nrikkaita rantoja, mutta se vesi, jolle hänen laivastonsa siitä ulkoni,\nolikin äärettömän laaja tuntematon valtameri. Magalhães purjehti\nsen poikki, näkemättä kuitenkaan juuri mitään sen saarimaailmasta,\nennenkuin oli lähellä Filippinejä. Ainoastaan yksi Magalhãesin\nlaivoista, johtajan itsensä kaaduttua tappelussa, suoritti matkan maan\nympäri. »Victorian» voitokas retki on maantieteen suurin merkkitapaus.\nEspanja sai tämän matkan kautta jalansijaa Itä-Aasiassa ja sinne alkoi\nKeski-Amerikasta säännöllinen laivaliike, kun monen turhan yrityksen\njälkeen oli opittu Tyynen meren poikki takaisin purjehtimaan, käyttäen\nsen pohjoisosissa puhaltavia länsituulia. Näillä retkillä löydettiin\nTyynen meren saaristoista toinen toisensa jälkeen, vaikkeivät\nEspanjalaiset antaneetkaan kaikista löydöistään tietoa aikalaisille.\nSilloisten paikanmääräysten puutteellisuuden vuoksi on mahdoton enää\ntarkalleen määrätä, mitkä heidän löytämänsä saaristot olivat, ja\nTyynellä merellä jäi sen vuoksi paljon työtä seuraavalle aikakaudelle.\nEspanjalaiset purjehtijat hakivat siitä suurta Etelämaata, mutta kuta\nenemmän he etsivät, sitä kauemmaksi se väistyi. Ainoastaan Torres\nlienee nähnyt, Uuden Guinean eteläpuolitse purjehtiessaan, Australian\nmanteren pohjoisimman nokan.\n\nEnglantilaiset ja Hollantilaiset etsivät Itä-Aasiaan pohjoisen kautta\npurjehdusväylää, kun eteläiset väylät olivat heiltä suljetut. Tosin\nrohkeat kaapparit, kuten Drake ja Cavendish, jotka suorittivat toisen\nja kolmannen matkan maan ympäri, kielloista huolimatta kulkivat\nEspanjan ja Portugalin itselleen omistamia meriä ja toivat niiltä\nrikkaat ryöstösaaliit, mutta kaupalta ne olivat kun olivatkin suljetut.\nAmerikan pohjoispuolitse kulkevaan luoteisväylään tehtiin Englannista\nmonta hukkaretkeä, kuten jo mainitsimme; koillisväylää tutkivat\nensin Englantilaiset ja heitä vielä uutterammin Hollantilaiset.\nMutta Novaja Semljan takana oleva Kaara-meri oli voittamaton este.\nUrhoollisimmin taisteli tällä väylällä Willem Barents, joka miehineen\nvietti ensimäisen talven napamaissa ja paluumatkalla kuoli Novaja\nSemljan rannalla. Huippuvuoret löydettiin, niiden vesien riistarikkaus\nkeksittiin, ja napamaiden luonnosta saatiin ensimäiset luotettavat\nkäsitykset. Englantilaiset ensimäisillä retkillään joutuivat Vienan\nmerelle ja Viena joen suuhun ja löysivät sieltä. Itä-Aasiaa paljon\nlähempää, odottamattoman hyötyisät kauppa-alat.\n\nSuurien löytöretkien aikakausi oli purjehtijain sankariaika.\nHuolimatta siitä, että laivat vielä olivat vähäisiä ja niiden\nvarustukset ja purjehduskunto nykyaikoihin verraten vaatimattomat,\nvallotettiin parissa miesiässä kaikki meret, melkein kaikki\nrannat saatiin tutkituiksi. Edellisinä aikoina löytöretket olivat\ntapahtuneet etupäässä maisin. Tällä aikakaudella ei sisämaiden\ntuntemus sanottavasti edistynyt muuta kuin molemmissa Amerikoissa,\neikä niissäkään kartotus. vaikka retkiä tehtiinkin ristiin rastiin.\nMutta rannat kartotettiin sangen tarkkaan, sillä kartta oli huomattu\npurjehtijalle välttämättömäksi apuneuvoksi.\n\nIntian meritien ja Uuden maailman löytäminen vaikuttivat niin syvälti\nja ratkaisevasti maailmanhistoriaan, että niistä täydellä syyllä\nlasketaan Uuden ajan alku. Vasta niiden kautta Europan historia\nmuuttui maailmanhistoriaksi. Omista ahtaista puitteistaan maanosamme\nedut ja harrastukset äkkiä laajenivat käsittämään koko maan piirin,\nja ajan mukana näiden laajentuneiden suhteiden merkitys yhä kasvoi,\nne ratkaisivat Europassa itsessäänkin sotia ja rauhoja. Muihin\nmaanosiin, Aasiaan, Afrikkaan ja molempiin Amerikoihin, jotka siihen\nsaakka olivat eläneet omaa elämäänsä Europan historian ulkopuolella,\nsuuret löytöretket vaikuttivat vielä perinpohjaisempia muutoksia.\nNe ovat joutuneet Europan etevämpien rotujen ja etevämmän kultuurin\nvallanalaisuuteen siihen määrään, että enimmäkseen ovat menettäneet\nitsenäisen elämänsä. Kokonaisia sivistyksiä on sortunut, kokonaisia\nrotuja tuhoutunut tai vaipunut alemmanarvoisen rodun tilaan.\nLöytöretket olivat luonnonhistorian kannalta nähden yksi niitä\ngeologisia mullistuksia, joiden kautta vanhempia rotuja väistyy ja\nkatoo uusien etevämpien edestä. Tätä kehitystä on siitä pitäen jatkunut\nmeidän aikoihin saakka. Yhdessä maanosassa on rodunmuutos jo kokonaan\ntapahtunut, parissa muussa se on pitkälle ennättänyt; ainoastaan\nAasiassa, jonka rikkain puoli on kääntynyt Europasta poispäin,\nalkuperäiset rodut ovat pitäneet puoliaan, jopa siihen määrään, että\nEuropassa on pelätty sieltä päin tuhoisaa vasta-aaltoa.\n\nIntian meritien löytäminen vaikutti heti alussa mullistuksen\nmaailmankauppaan. Kolme suurta ikivanhaa karavanitietä menetti entisen\nmerkityksensä: arotie Itä-Turkestanin ja Lop Norin syvänteen kautta\nKiinaan, jonka tulot epäilemättä olivat suurena syynä arokansain\nvanhaan rikkauteen ja mahtiin; tie Mustan meren etelärannalta Tabriin\nkautta Ormukseen ja edelleen meritse Intiaan, sama tie siis, jota\nPolot matkustivat; erämaantie Arabian länsirannikkoa Adeniin ja sieltä\nedelleen laivoilla Intiaan. Ensimäinen reitti oli Kiinan kaupan\nvaltasuoni, molemmat jälkimäiset olivat jo Vanhasta ajasta alkaen\nvälittäneet Intian tuotteitten saapumista Europpaan. Kaupan siirtyminen\nmerelle tietysti riisti suuren tulolähteen niiltä mailta, joiden kautta\nnämä tiet kulkivat, ja samalla vähensi niiden merkitystä. Intian kaupan\nmenettäminen vähensi Etu-Aasian ja Egyptin muhamedilaisten valtakuntien\ntuloja, mutta se vahingoitti myös mitä tuntuvimmin Italian kaupunkien\nkukoistavaa ja vilkasta kauppaa, näille kun jäivät vain läheisen\nIdän maat. Kun Italian kaupunkien, varsinkin Venezian ja Genovan\nkauppahegemonia kukistui, niin menettivät Etelä-Saksan kaupungit\nkaupanvälitysasemansa, köyhtyivät ja rappeutuivat. Europan meripuolelle\nsitä vastoin alkoi uusi toimeliaisuuden ja vaurastuksen aika. Ensinnä\nhyötyivät Portugal ja Espanja, sitten Alankomaat, Englanti ja Ranska.\nVälimeri oli menettänyt ikivanhan merkityksensä ja maailmankauppa\nvallannut kaikki meret. Välimeren maat olivat lakanneet olemasta\nlänsimaisen kultuurin keskusahjo ja edistyksen painopiste siirtyi\nEuropan valtameri-rintamalle.\n\nSuurien löytöretkien sekä mullistava että perustuksia laskeva merkitys\nkävi hyvinkin nopeaan ilmeiseksi, mutta ne eivät ainoastaan nopeaan\nsaaneet aikaan suuria muutoksia, niiden vaikutus oli myös mitä laajin,\nkautta vuosisatain ulottuva kehitys. Mutta niillä molemmilla mailla,\njotka saivat korjata ensimäiset rikkaat hedelmät, oli ajan pitkään\nkaikkein vähimmän syytä iloita maailman avaamisesta. Ei mikään kansa\nollut ennen niitä lyhyessä ajassa saanut niin suurta varallisuuden\nlisäystä kuin nyt Espanja ja Portugal, mutta siitä huolimatta ei\nseitsemännellätoista vuosisadalla koko Europassa ollut niin ränstynyttä\nja köyhtynyttä maata kuin Iberian niemimaan molemmat naapurukset.\nItä-Intian hallitseminen, Länsi-Intian ja Etelä-Amerikan anastus\nja asutus olivat siihen määrään vieneet kummastakin maasta voimia,\netteivät ne ole voineet sen koommin toipua iskusta. Portugalissa\nturmeltui koko rotu, Espanja heikontui kuin nuori ruumis, joka\nliiallisesta verenvuodosta kesken kehitystään kuihtuu.\n\n\n\n\nMAANTIEDE SUURIEN LÖYTÖRETKIEN AIKAKAUDELLA.\n\n\n\nKosmografia.\n\n\nKaikki ne suuret tapaukset, jotka viidennentoista ja kuudennentoista\nvuosisadan vaihteessa asettivat maailman sekä aatteellisen elämän\nettä käytännöllisen toiminnan uudelle pohjalle, tosin olivat mikä\nmissäkin määrin toisistaan riippuvaisia ja toisiinsa vaikuttivat,\nmutta samalla ne kuitenkin kukin erikseen olivat seuraus ajan\nyleisestä elämänkulusta. Amerikan löytö ja maan ympäri purjehtiminen\nasettivat uudelle pohjalle opin maapallon muodosta, mutta toiselta\npuolen maailmanrakennusoppi oli itsenäisesti tullut tuloksiin,\njotka täydelleen kumosivat Ptolemaioksen maailmanjärjestyksen ja\navasivat tutkimukselle uusia uria. Tähtitiedekin oli ajan yleisen\nvalistusharrastuksen mukana kulkenut suurin askelin eteenpäin, ja\nvihdoin Nicolaus Copernicus kuudennentoista vuosisadan alussa laski\nperustuksen nykyiselle maailmanrakennus-järjestelmälle opettamalla,\nettä aurinko oli kiertolaisjärjestelmämme keskusta ja että planetit\nkuineen kiersivät ratoja sen ympäri. Tosin tätä oppia ei yleiseen\nhyväksytty alussa, mutta totuuden sana oli kuitenkin sanottu ja se\nvähitellen kulki voittoon. Tyko Brahe, aikansa etevin havainnontekijä,\nei voinut Copernicuksen oppia hyväksyä, koska se hänen mielestään\nolisi pakottanut otaksumaan kiintotähtien etäisyyden niin suunnattoman\nsuureksi (niiden asennoissa kun olisi pitänyt huomata mitattavia\nmuutoksia, jos maa liikkuisi niin laajoja kehiä avaruudessa, kuin\nCopcrnicus oli olettanut). Mutta juuri Tyko Brahen havainnoiden\nnojalla Kepler seuraavan vuosisadan alussa (v. 1609) saattoi osottaa,\nettä Copernicus oli oikeassa, ja vielä suuressa määrin kehittää hänen\noppiaan. Copernicus päätti planeettien liikkuvan ympyräratoja auringon\nympäri, mutta Kepler saattoi Tyko Brahen havaintoaineiston avulla\ntodistaa, etteivät radat olleet ympyröitä, vaan ellipsejä, joiden\ntoisessa polttopisteessä aurinko on, sekä johtaa aurinkokuntamme\nyleiset liikuntalait.\n\n\n\nEfemeridit.\n\n\nTällä tähtitieteen valtavalla edistyksellä oli erinomaisen suuri\nvaikutus maantieteeseen, sillä vasta sen kautta kävi tarkka\ntähtitieteellinen paikanmääräys mahdolliseksi. Sitä varten oli tosin\njo kauan laskettu tauluja, n.s. »efemeridejä», mutta luonnollista on,\nettei laskujen kautta ollut mahdollista edeltäkäsin tarkoin määrätä\ntaivaankappaleitten asennoita määrähetkinä, ellei niiden liikkeistä\noltu selvillä. Regiomontanus, kuulu nürnbergiläinen tähtitieteilijä,\nlaati moisia tauluja, joita muun muassa Columbus käytti; mutta ne eivät\nvielä kelvanneet tarkkoihin paikanrnääräyksiin. Copernicuksen ja Tyko\nBrahen työn kautta tähtitieteelliset ajanmääräykset paljon terottuivat,\nmutta vasta kun Kepler oli osottanut planettien radat ellipseiksi,\nvoitiin ennakolta laskea, mikä oli oleva taivaankappalten asema\nmääräaikoina ja laatia luotettavat »efemeridit».\n\n\n\nLatitudin ja longitudin määrääminen.\n\n\nVälimerellä ja Europan rannoilla saatettiin purjehtia vanhain\nkompassikarttain johdolla, mutta kun oli kuljettava suurien\nvaltamerien poikki, oltava viikkoja ja kuukausia maata näkemättä,\ntuulien kannettavina ja merivirtain ajettavina, niin eivät kompassi\nja logi enää riittäneet. Tähtitieteellinen paikanmääräys kävi\npurjehtijoille välttämättömäksi, ja suuria ponnistuksia tehtiin sen\nparantamiseksi. Edistys oli verkallinen, ja monta vuosisataa tehtiin\nkeksinnöltä ja parannuksia, ennenkuin sen tarkkuus oli tyydyttävä.\nEnglannissa vielä 18:lla ja 19:llä vuosisadalla yllytettiin\nkeksijöitä suurilla palkinnoilla. Astrolabia (vert. I, s. 298) ja sen\nneljäsosaa (kvadranttia) paransi varsinkin Tyko Brahe, suurentaen\nsen kokoa, niin että hän saattoi mitata hyvinkin pieniä kulmia.\nHän laati taulun valontaittumisen aiheuttamain mittauserehdysten\nkorjaamiseksi, vaikka taulu vielä olikin puutteellinen, koska hän\nei otaksunut 45° korkeammalta tulevain säteitten taittuvan. Tyko\nBrahe saattoi näillä koneillaan tehdä mittauksia, joiden tarkkuus\noli yhden asteminuutin vaiheilla (1 asteminuutti päiväntasaajaa 1860\nmetriä). Jos merellä olisi voitu yhtä tarkkaan mitata, niin olisi\nmaantieteellisen leveyden määrääminen ollut sangen tyydyttävä, mutta\nse ei tietysti ollut mahdollista. Purjehtijoilla tosin oli mukanaan\nmahtavan suuria kvadrantteja, mutta ne olivat keikkuvassa laivassa\nliian epäkäytännöllisiä ja epäluotettavia, ja yleiseen sen vuoksi\nkäytettiin ristisauvaa (I, s. 299), vaikka sen ilmotukset olivatkin\nhyvin epätarkat. Vaikka kiikari näihin aikoihin keksittiin, niin\nkului vielä aikoja, ennenkun sitä ruvettiin kulmamittauskoneihin\nsovittamaan ja kätevä, tarkka sekstantti kävi mahdolliseksi. Aina\nkahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheille saakka oli ristisauva\nmerellä yksinomaan käytännössä napakorkeuden määräämiseen. Mutta kun\nristisauvaa parannettiin siten, että sen päähän kiinnitettiin peili\nja auringon korkeus määrättiin heiastuksen kautta, niin kävi se\nmelkoista tarkemmaksi entistään ja latitudin määräykset sitä myöten\nluotettavammiksi. Espanjalaiset purjehtijat laivalla napakorkeutta\nmitatessaan erehtyivät kuudennentoista vuosisadan alkupuoliskolla vielä\npari kolme astetta, mutta brittiläiset purjehtijat vuosisadan lopulla\nharvoin enää erehtyivät astettakaan. Willem Barentsin erehdykset\neivät juuri olleet 15—20 minuuttia suuremmat, Hudsonin 7—8 minuuttia.\nBaffinin 2—3 minuuttia.\n\nPaljon vaikeampi kuin napakorkeuden oli maantieteellisen pituuden,\nlongitudin määrääminen. Tosin aljettiin logia yleiseen käyttää 16:lla\nvuosisadalla, mutta merivirtauksien vuoksi sen ilmotukset pitkillä\nmatkoilla olivat hyvin epätarkat. Badajozin juntta, jonka v. 1524\npiti tarkkaan määrätä paavin jakoviivan asema, oli siihen kykenemätön\nkaikkien käytettävinä olevien menetelmien epätarkkuuden vuoksi (vert.\nIl, s. 211). Mutta tässäkin vuosisadan kuluessa paljon edistyttiin.\nDavis vielä erehtyi Englannin ja Grönlannin itä-länsi-etäisyyden\nmäärästä 10°. mutta jo Baffin kykeni ilmaisemaan longitudin siksi\ntarkkaan, ettei erehdystä ollut kuin 1 tai 2°.\n\n[Kreikkalaiset maantieteilijät alkoivat nimittää itä-länsi-etäisyyttä\n»pituudeksi» ja pohjois-etelä-etäisyyttä »leveydeksi» siitä syystä,\nettä he, maan pallonmuodon älyttyään, alussa luulivat vain napapiirin\nja käännepiirin välistä vyöhykettä asuttavaksi ja »ekumenia» siis\npitemmäksi itä-länsi-suuntaan kuin pohjois-etelä-suuntaan. Homerisen\nmaailmankatsannon mukaan maailmansaari oli litteä ja ympyrän muotoinen,\nmaantieteen peruslajain käsitysten mukaan suorakaide tai pallotrapetsi.\nSe osa maanpintaa, joka Vanhalla ajalla tunnettiin, todenteolla oli\npaljon pitempi lännestä itään kuin pohjoisesta etelään.]\n\nKahden paikan maantieteellisen pituuden erotus on sama kuin niiden\npuolipäiväpiirien aikaerotus, yksi tunti vastaten 15 kaariminuuttia\n(24 tuntia = 360°). Jos siis purjehtijalla on kello, joka käy\nluotettavasti, niin ei hänen matkalla tarvitse muuta kuin verrata\ntähtien kohoamista puolipäiväpiiriin ja kellonsa aikaosotusta\ntietääkseen, kuinka monta astetta hän on itään tai Jänteen päin siitä\npaikasta, jonka aikaa kello osottaa. Tämä älyttiin jo Vanhalla ajalla,\nmutta kun silloin ei ollut mukana kuljetettavia ajanmittaajia, niin\nHipparkhos ehdotti (I, siv. 115). että aikaerotukset ja siis myös\nlongitudierotukset määrättäisiin taivaalla näkyvien pimennyksien\nmukaan, jotka näkyvät samalla hetkellä kaikkialla, minne ne yleensä\nnäkyvät. Suurien löytöretkien ajalla oli kello jo keksitty, mutta\nkuljetettavat kellot eivät vielä olleet likimainkaan niin luotettavia,\nettä ne olisivat tähän tarkotukseen kelvanneet. Vielä 1650:n vaiheilla\nparhaat kellot erehtyivät vuorokaudessa 4 minuuttia. Gemma Frisius\n1530 ehdotti, että maantieteellinen pituus määrättäisiin kellon\nmukaan, mutta ehdotus oli vielä vuosisatoja mahdoton käytännössä\ntoteuttaa. Paikallinen aika määrättiin aurinkokellolla ja yöllä tähtien\nkorkeudesta. Laivoissa oli Keskiajalle saakka tiimalasi ajan mittarina;\ntaskukello oli, mikäli tiedetään, ensi kerran käytännössä Barentsin\nmatkalla v. 1596.\n\nKepler koetti, Vanhalla ajalla tehdyn ehdotuksen toteuttaen, määrätä\nkahden paikan pituuseron auringonpimennyksestä, mutta kuun varjon\nhitaan liikunnon vuoksi maanpinnalla tulos oli hyvin epätarkka;\nlaskut sitä paitsi olivat niin monimutkaiset, etteivät tavalliset\nmaantieteilijät ensinkään kyenneet tätä keinoa käyttämään. Mukavampi\noli kuun pimennyksen käyttäminen, koska se näkyy kaikille katsojille\nmaanpinnalla samalla haavaa. Mutta kun maan varjon edellä ja jäljessä\nkuun pinnalla kulkee ilmakehän vaikuttama puolivarjo, »penumbra»,\nniin on hyvin vaikea tarkkaan havaita pimennyksen alkamista ja\npäättymistä, ja tämäkin ajanmääräys oli sen vuoksi hyvin horjuva. Kuun\npimennykset kullenkin olivat aina 17:nnen vuosisadan jälkipuoliskolle\nsaakka paras keino itä-länsi-etäisyyksien selville saamiseksi. Eivät\nolleet tähtitieteilijäin taulutkaan tarkkoja, sillä niinkauan kun\ntaivaankappalten todellisia liikunnoita ei tarkalleen tunnettu, olivat\nkaikki ennakkolaskelmat niitten asemista epätarkat. Cohumbuksella\noli. kuten edellä mainittiin, kuulun saksalaisen tähtitieteilijän\nRegiomontanuksen »efemeriditaulut» (II. s. 70) ja Amerigo Vespucci\nkäytti samoja. Columbus. koettaessaan niiden avulla kuunpimennyksistä\nmäärätä kahden länsi-intialaisen paikan longitudin, toisella\nkerralla erehtyi yli 20°. toisella lähes 40°. Kuinka olisikaan\nvoinut merenkulkijalta vaatia tarkkuutta, kun Regiomontanuksen omat\noppilaatkin pituusmääräyksissään erehtyivät viisin kuusin astein,\nvieläpä Europan suurkaupungeissa, missä heillä oli kaikki ajan parhaat\napuneuvot käytettävinään, etenkin tarkemmat paikalliset aikamääräykset.\n\nEspanjasta lähetettiin Mexicoon eteviä tähtitieteilijöitä saamaan vv.\n1577 ja 1578 tapahtuvista kuunpimennyksistä tarkempia paikanmääräyksiä,\nja ne onnistuivatkin siksi hyvin, ettei Mexicon ja Espanjan Toledon\nväliseen longitudierotukseen enää jäänyt kuin 5° erehdys. Tämä suurempi\ntarkkuus oli seurauksena siitä yleisestä tähtitieteen elpymisestä.\njonka Tyko Brahen perustavat työt saivat aikaan. V:sta 1560 ei\nSaksassa. Hollannissa, Englannissa, Italiassa eikä vähän myöhemmin\nRanskassakaan jätetty ainoatakaan kuunpimennystä käyttämättä eri\npaikkain ajanerotuksen ilmi saamiseksi. Tulokset olivat kuitenkin\nniin epätarkat, ettei niillä ollut lyhemmillä matkoilla mitään\nmerkitystä. Vasta Kepler saattoi vanhempiin havainnoihin tehdä kaikki\nne korjaukset, jotka olivat tarpeen edes johonkin määrään tyydyttävien\ntuloksien saamiseksi.\n\nAljettiin myös jo 16:lla vuosisadalla käyttää kuun kulkua\nhuomattavampien kiintotähtien poikki, mutta tämä menetelmä vaati vielä\npaljon seikkaperäisempiä tähtitauluja ja kehittyi täydellisemmäksi\nvasta seuraavalla vuosisadalla. Itse Tyko Brahenkin tauluissa oli niin\nsuuria virheitä, että ne saattoivat aiheuttaa monen asteen erehdyksiä.\nSitä paitsi tuotti erehdyksiä kuun läheisyys, joka vaikuttaa, etteivät\nkiintotähdet eri paikoilta katsoen katoa sen taa aivan samalla\nhaavaa; sen kautta syntyvää virhettä ei voitu korjata, niinkauan\nkun ei kuun etäisyydestä ollut tietoa. Amerigo Vespucci koetti v.\n1499 määrätä Venezuelan rannikolla erään paikan pituusasteen kuun\nlähietäisyydestä Regiomontanuksen taulujen avulla, mutta kun hän ei\nottanut huomioon asemapaikkansa ja Ulmin pitkän välimatkan vaikuttamaa\nnäkökulma- (parallaksi-) erotusta, niin tuli määräykseen 16:n asteen\nvirhe. Magalhãesin retkellä koetti Andres de San Martin, retkikunnan\ntähtitieteilijä, määrätä Rio de Janeiro lahden aseman Jupiterin ja\nkuun konjunktiosta, mutta konjunktsio tapahtui niin paljon ennen hänen\ntaulujensa aikaa, että hän sai aikaeroksi 17 tuntia 15 minuuttia\nja siitä paikalla käsitti, että taulut olivat kelvottomat (tämän\nmääräyksen mukaan Rio de Janeiro olisi ollut Bengalin lahdessa). Vasta\nkahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla oli keksitty siksi tarkka\nkulmamittauskone, kuun etäisyys määrätty ja luotettavat kuutaulut\nlaskettu, että tätä keinoa käyttäen voitiin saada tarkkoja tuloksia.\nParemmin menestyi määräys kuun kulkemisesta puolipäiväpiirin ohi, jota\nvarten laadittiin tauluja. Baffin oli ensimäinen purjehtija, joka\nkäytti tätä keinoa jonkinlaisella menestyksellä, vaikka nämäkin taulut\nvielä olivat puutteelliset.\n\n\n\nMaailmankartan laajeneminen.\n\n\nKartan huomasimme Keskiajan lopulla kehittyneen kahteen suuntaan.\nOppineet maantieteilijät saivat käsiinsä vanhain kreikkalaisten kartat\nja alkoivat Ptolemaioksen johdolla piirtää uusia maailmankarttoja,\njotka eivät olleet suuresti muuta kuin jäljennöksiä; purjehtijat sitä\nvastoin alkoivat laatia rannikkokarttoja omien havaintojensa nojalla\nkäytännöllisen merenkulun tarpeiksi. Ptolemaioksen kartta perustui\ntähtitieteelliseen paikanmääräykseen, joka teoretisesti olisikin\nollut oikeampi, jos havaintokeinot olisivat olleet riittävän tarkat;\npurjehtijat sitä vastoin perustivat merikorttinsa kompassin osotuksiin\n(I, s. 400), ja siten keräsivät sangen arvokkaan aineiston, josta\nkoottiin maantieteen silloiseen kantaan nähden erinomainen karttakuva\nVälimeren maista ja vähemmässä määrin muustakin Europasta.\n\nSe valtava maantuntemuksen laajennus, joka tapahtui suurten\nlöytöretkien aikakaudella, oli kokonaan purjehtijain ansio ja\nheidän keksimäänsä menetelmää käyttäen tapahtui löytöjen kartotus.\nSekä portugalilaiset että espanjalaiset merenkulkijat kokosivat\ntarkkoja purjehdusosotuksia ja laativat karttoja retkistään, ja näitä\npurjehduskarttoja yhdistämällä saatiin ensimäiset karttakuvat Uuden\nmaailman ja Etelä-Aasian ja Afrikan rannoista. Oppineet julkaistessaan\nyhä uusia ja uusia painoksia Ptolemaioksen maantiedeteoksesta alkoivat\nvähitellen ottaa huomioon näitä käytännön miesten havaintoja ja\ntäydentää sitä. Tämä olikin suoranainen pakko. kun klassillisissa\nauktoreissa ei ollut minkäänlaisia tietoja niin lukuisista ja suurista\nuusista maista ja meristä. Kuudennentoista vuosisadan jälkipuoliskolla\noppineet vihdoin kokonaan vapautuivat vanhoista kaavoista ja\nkartotustiede edistyi jättiläisaskelin Mercatorin ynnä muiden eteväin\ntutkijain toimesta. Mutta sitkeästi vanhat käsitykset pitivät puoliaan\nja kappale kappaleelta olivat piintyneet maantieteelliset ennakkoluulot\nrevittävät. Joku niistä pysyi voimassa vielä seuraaviinkin\nvuosisatoihin, kuten esim. usko suuren etelämanteren olemassa oloon.\nSitä ei ole ihmettelemistä. Kuudennentoista vuosisadan tiedoilla ei\nvielä voitu kyllin tarkkaan arvostella niiden perusteiden hataruutta,\njotka saivat Ptolemaioksen piirtämään manteren Intian meren\neteläpuolelle, ja hyvin älyten sen verrattoman suuren merkityksen,\njoka vanhalla oppimestarilla oli ollut, myöhemmätkin ajat olivat\nvastahakoisia ilman varmoja syitä hylkäämään häneltä perittyjä\nkäsityksiä.\n\nAmerikkain ja Länsi-Intian vanhimman kartan piirsi Juan de la Cosa.\njonka olemme jo usein maininneet. Hän oli kansallisuudeltaan baski\nja omisti »Santa Marian», jolla Columbus itse purjehti ensimäisellä\nretkellään. Juan de la Cosa oli itse mukana kartottajana sekä sillä\nettä toisella ja kolmannella retkellä. V. 1499 hän purjehti Ojedan\nkeralla Venezuelan rannikolle, seuraavana vuonna Bastidaan keralla\nsamoille seuduin, ja v. 1510 hän Ojedan keralla uudelleen lähdettyään\nsai siellä surmansa (vert. II, s. 221). Hän oli siis oman havaintonsa\nkautta hankkinut Länsi-Intiasta paremmat tiedot kuin kukaan ennen\nhäntä. Niiden täydennykseksi hän käytti muidenkin purjehtijain\nlaatimia rantakarttoja. Tärkein näistä oli John Cabotin kartta, jonka\nhän lienee saanut Lontoosta Espanjan lähettilään kautta; Juan de la\nCosalla oli epäilemättä tieto Cabotin löydöistä, koska hän karttaansa\nkirjotti niiniäkin, jotka Cabot nähtävästi oli antanut. Juan de la\nCosa yhdistämällä kaikki saamansa tiedot sai kartan, joka ulottui\nBrasilian länsikulmasta aina Newfoundlandiin saakka pohjoisessa. Se\non lehmänvuodalle piirretty, paria metriä pitkä ja toista leveä,\nse löydettiin viime vuosisadan alkupuoliskolla Parisissa ja sitä\nsäilytetään nykyään Madridissa. Kartan reunaan on kuvattu Columbus\nkantaen Jeesus lasia veden poikki merkiksi siitä, että hän oli vienyt\nkristinuskon valtameren poikki. Lipuilla on merkitty maan valtaukset.\nKartan sekä yleisissä piirteissä että yksityiskohdissa tietysti on\npaljon erehdyksiä ja puutteita, mutta siitä on sanottava, ettei se\nyleensä pyri muuta ilmaisemaan, kuin mistä oli retkien kautta saatu\ntosioloihin perustuvia tietoja. Se on käytännön miehen, eikä teoretikon\ntekemä. Suurimmista erehdyksistä mainittakoon, että Pohjois-Amerikan\nranta osaksi kulkee suoraan lännestä itään; tämä luultavasti johtui\nsiitä, ettei kompassin poikkeumaa oikeasta pohjoissuunnasta otettu\nhuomioon. Tämän kartan avulla on voitu määrätä, mikä Bahamasaarista on\nGuanahani. johon Columbus ensiksi saapui.\n\nParia vuotta myöhempi Juan de la Cosan karttaa on se kartta, joka\nCantinon toimesta piirrettiin Lissabonissa Ferraran herttuaa varten.\nSiinä ovat jo portugalilaisten Cortereal veljestenkin löydöt mukana\nja Brasilian rannikkoa on Pinzonien löytämästä kohdasta jatkettu\neteläänpäin ja maalle annettu Cabralin mukaan »Papukaijanaan» nimi.\nCantino-kartassa ovat myös Portugalilaisten löydöt Intian vesillä ja\npaavin maan jakoviiva, kuten Juan de la Cosankin kartalla. Useita\nItaliassa piirrettyjä Uuden maailman karttoja on säilynyt, jota ei ole\nihmetteleminen, kun muistamme, että karttain laatiminen vanhastaan oli\nItaliassa niin paljon etevämmällä kannalla kuin missään muualla; mutta\nItalialaisilla ei tietysti ollut käytettävänään ensi käden lähteitä.\nNuño Garcia de Toreno piirsi 21 Magalhãesin matkaa esittävää karttaa.\nEi kauaa kulunut, ennenkuin löytökartat sijotettiin paikoilleen\nmaailmankarttoihin. Tähän on liitetty jäljennös maailmankartasta,\njonka espanjalainen kosmograafi Diego Ribero laati. Sekin eroaa ajan\noppineiden maantieteilijäin kartoista edukseen tosioloihin perustuvan\nasiallisuutensa ja mielivaltaisuuden välttämisen kautta. Ribero ei\nkoeta arveluiden mukaan piirtää semmoisia seutuja, joista ei ole\npurjehtijain laatimia erikoiskarttoja, vaan jättää ne tyhjiksi.\nAinoastaan sisämaat, joista ei voinut olla purjehtijain havaintoja\npiirrettiin edelleenkin entiseen kaavamaiseen tapaan ja täytettiin\nmaan yleistä luontoa ja asutusta merkitsevillä kuvilla. Mutta kuta\nasiallisempi, sitä selvemmin Riberon kartta ilmaisee, mitä erehdyksiä\npuutteellinen paikanmääräys aiheutti. Brasilian itäisin nokka on vain\nkolme astetta länteen päin Viheriäniemen saariston läntisimmästä\nsaaresta, vaikka longitudiero todellisuudessa on 10 astetta. Florida\non viisi astetta liian kaukana idässä. Mutta kaikkein kauimmaksi\nitään ovat siirtyneet Pohjois-Amerikan koilliskulmat; Labrador ja\nNewfoundland ovat Riberon ja melkein kaikissa vanhemmissa kartoissa\npaljon liian lähellä Europpaa, Riberon kartassa kokonaista 14 astetta.\nSeuraus siitä oli, että Pohjois-Amerikan länsiranta sai aivan väärän\nsuunnan. Varmaan olisi tämä virhe voitu suureksi osaksi välttää,\nelleivät Pohjois-Amerikan rannat olisi niin eri ajoin eri retkien\nkautta tulleet tunnetuiksi. Mahdollista on. että Newfoundlandin\nvenyttäminen itää kohti tapahtui siinä tarkotuksessa, että se varmemmin\nolisi maanjako viivan itäpuolella, eikä siis kuuluisi Espanjan\npallonpuoliskolle.\n\nKuudennellatoista vuosisadalla alkoi maakarttain alalla kehitys. joka\nvastaa purjehduskarttain kehitystä. Ruvettiin piirtämään tiekarttoja.\n»itinerarioita», ja seutukarttoja pienemmistä ja laajemmista alueista.\nSamoin kuin purjehduskartoista koottiin suurempia karttoja, kunnes\nsaatiin koko Europan ja sitten maapallonkin ulkopiirteet osapuilleen\noikein kuvatuiksi, samoin näitä seutu- ja maankarttoja voitiin käyttää\ntosioloihin perustuvana pohjana yleiskartoille, ja mielivaltainen\nhaaveilu väistyi yhä syrjemmäksi. Tosin monet maankartoistakin\nolivat hyvin hataralla pohjalla, mutta parhaat niistä perustuivat\nkompassilla ja ketjulla tehtyihin mittauksiin ja olivat huomattavan\ntarkat. Asteverkkoa niihin ei piirretty, mutta toisissa oli mittakaava\netäisyyksien mittaamiseksi. Ei ollut asteverkkoa varten vielä riittäviä\ntähtitieteellisiä paikanmääräyksiä.\n\nEspanjalaisten ja Portugalilaisten suuret löydöt virittivät erinomaisen\nvirkeätä maantieteellistä harrastusta kaikissa sen ajan sivistysmaissa,\nja maakartta kehittyi varsinkin niissä maissa, jotka eivät voineet\ntyydyttää herännyttä tieteellistä toimihaluaan laajoilla meriretkillä.\nSamoin kuin maantiede, samoin maakarttakin kehittyi etenkin Saksassa,\njonka rikkaissa, laajaa kauppaa käyvissä kaupungeissa oli sitä varten\nmitä parhaat edellytykset. Nürnbergistä oli kotoisin Martin Behaim,\njoka kosmografisten tietojensa vuoksi sai itse Portugalissakin\ntunnustusta ja piirsi ensimäisen koko maailmaa esittävän maapallon,\nmitä on meidän aikoihimme säilynyt.\n\nJo 15:llä vuosisadalla piirsi kardinali Nikolaus Cusalainen (1401—1464)\nensimäisen Saksan kartan, jota sitten kauan jäljennettiin. Toiset,\nkuten Waldseemüller (Hylacomylus). joka Amerikan nimitti, piirsivät\nitinerariokarttoja. Sveitsistä piirsivät karttoja Konrad Turst (k.\n1497) ja Agidius Tschudi (1538), Baierista Aventinus (1523) ja Filipp\nApian (1550—1560), jonka kartta on näistä maankartoista paras. On myös\nsäilynyt karttoja Württembergistä, Brandenburgin maista ja Saksin\nvaaliruhtinaskunnasta kartta, jota tiedetään viranomaisten suurella\nhuolella salanneen, ettei se joutuisi ulkomaalaisten käsiin, hyvin siis\nkäsittäen kartan merkityksen sodassa. Halberstadtin hiippakunnasta\nTorquatus teki niin tarkan kartan ja kertomuksen, että siitä on voitu\nmäärätä myöhemmät maanpinnanmuutokset. On säilynyt 16:lla vuosisadalla\ntehty Nürnbergin ja sen maalaisalueitten kartta. Kaupunkikartat\nkuitenkin olivat enemmän perspektivisiä kuvia kuin asemakaavoja,\nja niiden merkitys on enemmän taiteellinen ja historiallinen kuin\nmaantieteellinen.\n\nItävallasta ja Unkarista Wolfgang Lazius piirsi kartan (1545—63).\nItaliasta piirsivät entistä tarkempia maakarttoja Gasteldi ja Ruscclli,\njotka toimittivat uuden Ptolemaios-painoksen. Vesistöt ja vuoristot\nolivat Italialaisten maakartoissa hyvinkin tarkkaan kuvatut. Pienempien\nalueiden kartoista mainittakoon, että Leonardo da Vinci laati Cesare\nBorgian palveluksessa ollessaan tarkat kartat Umbriasta, Toscanasta\nja Maremmasta, Toscanan ja Latiumin rantasoista. Kartanpiirustuksen\npääpaikat Italiassa olivat Venezia ja Rooma, joissa oli sitä varten\nerikoiset painot. Ranskan kartan julkaisi v. 1560 Jolivet, Englannin\nLhwyd (1569) ja Saxton (1575). Iberian niemimaan kartottivat Pedro de\nMedina ja Alvaro (1560).\n\nVuosisadan keskivaiheilla saatiin Venäjästäkin kartta, joka hävitti\nmonta ikivanhaa harhaluuloa. Sen laati krainilainen aatelismies\nSigmund v. Herberstein, joka oleskeli Moskovassa Itävallan\nlähettiläänä. Tässä kartassa ei enää näy Baltilaisen maanselän suuntaan\npiirrettyjä Riphaelaisia Amoria, mutta siinä näkyy Ural, joka kulkee\npohjois-eteläsuunnassa. Jäämereen laskevien jokien joukossa näkyvät Ob\nja sen syrjäjoki Irtish. Kartta ja siihen liittyvä kertomus painettiin\nWienissä v. 1549.\n\nPohjoismaat pysyivät syrjäisen asemansa vuoksi kauan lapsipuolen\nasemassa Europan kartoilla. Keskiajan parhaissa portolanoissa\npäämaat kuitenkin jo erotettiin, eikä Skandinaviaa enää piirretty\nsaariryhmäksi, kuten Ptolemaioksen kartassa. Vescontekartassa\n(v:lta 1320) Skandinavia on ei aivan laaja niemimaa, joka kapealla\nkannaksella on yhteydessä mannermaan kanssa. Toisilla, varsinkin n.s.\ncatalanisella kartalla, se on kömpelö niemimaan tapainen kasvannainen,\njonka eteläinen rannikko on täynnään lahtia ja niemiä. V. 1427\ntanskalainen Claudius Clavus Niger l. Swartho piirsi, luultavasti\nerästä Ptolemaios-laitosta varten, kartan, jossa Skandinavian maitten\nasemat olivat entistä oikeammin osotetut. Vaikka tämä kartta oli niin\npaljon aikaisempi Amerikan löytöä, niin näemme siinä jo Grönlanninkin\nkuvattuna ja nimitettynä, joka todistaa kartan piirtäjän pohjoismaisia\nlisätietoja. Grönlannin yhdistää maa Jäämerta kiertäen Skandinavian\npohjoispuolitse Koillis-Europpaan. Tässä »hafsbotnissa» (II, s. 441)\non Islanti Grönlannin ja Norjan välissä. Itämeren pohjoisosat ovat\naivan jäsenettömät, nimi »Finlandi» kirjotettu heti »Stokholmin»\nviereen. Swarthon kartassa Skandinavian niemimaan pituussuunta vielä\non itä-läntinen. Enemmän kuin vuosisata piirrettiin Skandinavia täten\nkarttoihin, ja Suomi enimmäkseen loisti poissa-olollaan, kuten esim.\nsiinä Ptolemaios-painoksessa, joka julkaistiin Strassburgissa v.\n1513. Swarthon karttaa noudattaen sekin kuvaa Grönlannin soikeaksi\nniemeksi, joka Islannin taitse yhtyy Europpaan. Kun Swartho ei tiennyt\nGrönlannista mitään nimiä, niin hän kirjotti sen rannoille nimiksi\nerään runon sanat.\n\nMelkoisen askeleen vei Pohjoismaiden kartotusta eteenpäin bayerilainen\nJakob Ziegler, syntynyt Landshutissa v. 1480. Ziegler julkaisi\nSkandinaviasta »Schondia» nimisen teoksen, liittäen siihen kartan,\njoka erosi kaikista edellisistä. Ziegler ei tosin ollut itse käynyt\nRuotsissa eikä Norjassa, Suomesta puhumattakaan, mutta hän tapasi\nRoomassa useita skandinaveja, joiden suullisia tietoja hän käytti;\nkaksi näistä oli norjalaista piispaa, kolmas Johannes Magnus,\nSkandinavian historian tutkija, sen ensimäisen maantieteilijän veli.\nJohannes Magnus oli silloin jo alkanut kirjottaa historiateostaan,\njohon hän liitti maantieteellisen kuvauksen, ja hän antoi sen\nZieglerin luettavaksi. Ziegler ilmottaa monen sadan skandinavisen\npaikan maantieteellisen pituuden ja leveyden, mutta nämä ilmotukset\ntietenkin olivat vain ylimalkaisia otaksumia, eivätkä voineet perustua\ntodellisiin havainnoitiin. Hänen kartassaan Skandinavia ensi kerran\nkuvattiin pitkäveteiseksi, pohjois-eteläsuunnassa olevaksi niemimaaksi.\nPohjanlahti, jonka nimenä kartassa on »Sinus finnonicus», on aivan\noikein kuvattu pohjoista kohti pistäväksi Itämeren lahdeksi, mutta\nSuomen lahti sen kanssa melkein rinnan kulkevaksi, niin että Suomi on\nkapea terävä niemeke näiden molempien lahtien välillä. Skandinavian\npohjoisosassa on Lappi, joka leveän maakannaksen kautta yhtyy\nGrönlantiin.\n\nPian tämän jälkeen saatiin vihdoin kartta, joka ensi kerran antoi\nPohjolan maista oikeamman kuvan, ja laaja teos niiden luonnosta ja\nasukkaista. Kartan laati ja teoksen kirjotti Olaus Magnus. Seuraavan\nvuosisadan keskivaiheille saakka oli hänen karttansa paras, mitä oli\nPohjoismaista olemassa. Kartta valmistui v. 1539, hänen teoksensa\n»Historia de gentibus septentrionalibus» (kertomus Pohjolan kansoista)\npainettiin vasta v. 1567 Baselissa. Sekä kartassa että kirjassa on\nSuomikin tullut huomioon otetuksi. Olaus Magnuksen teosten tärkeyteen\nnähden kerromme niistä myöhemmin laajemmin.\n\n\n\nPtolemaios-painokset.\n\n\nPtolemaioksen maantiedeteos karttoineen tuli Länsimaiden oppineille\nensiksi tutuksi Arabien kautta. Arabit ehkä antoivat sille Strabonin\nteoksen rinnalla etusijan siitä syystä, että se oli sekä myöhempi\nettä perustui runsaampaan matematiseen aineistoon, vaikka Strabonin\nteos epäilemättä on puhtaan maantieteen kannalta paljon etevämpi.\nPtolemaioksen auktoritettia oli myös omiaan tukemaan se seikka, että\nhän oli aikansa etevin tähtitieteilijä ja silläkin alalla saattoi antaa\nKeskiajan orastavalle tieteelle parhaan opastuksen. Länsimaihin sitten\nsaatiin Ptolemaioksen maantiedeteos alkukielisenäkin, se käännettiin\nlatinaksi ja levisi käsinkirjotettuna, kunnes kirjapainotaito\nkeksittiin ja voitiin ruveta sitä tällä uudella monistustavalla\nlevittämään. Ei ole varmaa, onko käsikirjotuksessa säilynyt ainoatakaan\nalkuperäistä karttaa; luultavaa on. että kartta piirrettiin uudelleen\nniiden tarkkain paikanmääräysten mukaan, joita Ptolemaioksen teos\nsisältää.\n\nPtolemaioksen maantiedeteos pysyi sitten 16:nnen vuosisadan\nloppupuolelle saakka maantieteen opinnoiden tärkeimpänä välineenä\nEuropassa ja siitä otettiin kymmeniä painoksia. Nämä painokset ovat\nmaantieteen historiassa tärkeät sen vuoksi, että niissä otettiin\nhuomioon tieteen kehitys ja uusien maitten löydöt, sekä tekstissä että\nsiihen liittyvässä karttakirjassa. Ne siten vähitellen loittonivat yhä\nenemmän Ptolemaioksen alkuperäisestä teoksesta, jonka tekstiä ne eivät\nmuutoin ensi alussakaan uskollisesti noudattaneet.\n\nEnsimäinen latinalainen Ptolemaios-painos julkaistiin v. 1462\nBolognassa Jacobus Angeluksen toimesta. V. 1475 painettiin teos\nVicenzassa, v. 1478 Roomassa. Ensimäisen kreikkalaisen painoksen\njulkaisi Erasmus Baselissa v. 1533. Siinä latinalaisessa painoksessa,\njonka Nicolaus Germanus julkaisi Ulmissa v. 1482, oli ensimäinen\ntieteellisesti tarkka asteverkko. Waldseemüllerin (Hylacomyluksen)\nv. 1507 julkaisemassa painoksessa olivat ensi kerran Atlantin meren\ntakaiset löydöt huomioon otettuina. Seuraavana vuonna Johannes\nRuysch julkaisi saman laitoksen, lisäten siihen Pohjolaa kuvaavan\nkarttalehden. V. 1511 julkaistiin Roomassa painos, jonka toimitti\nSylvanus. Painoksessa, jonka Juhana Schott v. 1513 julkaisi\nStrassburgissa, oli Hylacomyluksen toimittamaan lisätty 20 uutta\nlehteä. V. 1511 painettiin Veneziassa etevä Ptolemaios-laitos, jossa\noli Pohjois-Amerikka mukaan otettuna. Mainittakoon vielä seuraavat\nPtolemaios-painokset: Pirckheymerin Strassburgissa v. 1525: Servet'n\nLyonissa v. 1535; Münsterin Baselissa v. 1540. Nämä varhaisemmat\npainokset olivat suurta fooliokokoa; ensimäisen duodesi-painoksen\njulkaisi Siebenburgissä Honter vuosina 1530 ja 1540; kätevän kokonsa\nvuoksi se tuli hyvin suosituksi. Kaikkia näitä varhaisempia painoksia\nhaittasivat monet tekstivirheet, joita jokainen uusi jäljentäjä oli\nedellisen käsikirjotukseen lisännyt; ensimäinen kriitillinen painos\nsaatiin vasta viime vuosisadalla.\n\n\n\nAsteverkko.\n\n\nSamalla kun kreikkalaiset oppineet olivat tulleet siitä vakuutetuiksi,\nettä maa oli pallon muotoinen, selvisi heille myös, ettei sitä voinut\ntarkoin kuvata tasapinnalle. Mutta mittausopillisia perusteita\nnoudattamalla voitiin kuitenkin virheitä suuresti vähentää, niin että\nkartta tasapinnallakin tyydytti tärkeimpiä vaatimuksia. Keksittiin\nasteverkko. Yksinkertaisin oli n.s. latuskakartta, jossa pituus- ja\nleveysasteet suorin kulmin ja yhtä pitkin välimatkoin leikkaavat\ntoisiaan; mutta se ei tietysti anna minkäänlaista käsitystä siitä, että\nmeridianit napoihin yhtyvät, ja lisäksi se väärin esittää pinta-alat.\nMarinos Tyyrolaista pidetään latuskakartan keksijänä. Kehittyneempää\najatusta edustavat Ptolemaioksen keksimät keilaprojektsiot,\njoissa ajateltiin maan navan päällä olevan keilan, joka ulottui\nalaspäin niin pitkälle kuin kuvattava aluekin, ja asteverkko siihen\npiirrettiin siten, että pohjoisnapana oli keilan kärki, leveyspiirit\nkulkivat keilan ympäri ja puolipäiväpiirit kärjestä säteillen niitä\nleikkasivat. Kun tämä keila sitten ajateltiin auki leikatuksi jotain\npuolipäiväpiiriä pitkin ja levitetyksi, niin saatiin mittausopillisesti\ntarkoin määritelty asteverkko, johon kartta voitiin piirtää.\n\nKuudennellatoista vuosisadalla ruvettiin tätäkin kartan puolta\nkehittämään ja keksittiin projektsioita, jotka yhä vielä ovat\nalallaan vallitsevia. Toscanellikartta oli toisten luulon mukaan\nsemmoinen kuin tämän teoksen sivulle 10 piirretty haahmottelu osottaa,\ntoisten arvelun mukaan se oli latuskakartta. Ptolemaios-painoksissa\nkäytettiin mestarin omia suunnittelemia projektsioja. Mutta samalla\nsuunniteltiin uusiakin. Juhana Stöffler ja hänen mukaansa Juhana\nWerner laativat stereografisen asteverkon. Pietari Apian piirsi koko\nmaapallon yhdelle lehdelle ja keksi sitä varten projektsion. Samaa\ntarkotusta varten Werner ystävänsä prof. Stabin osotusten mukaan keksi\nsydämenmuotoisen, kordeiformisen projektsion, joka oli ensimäinen\nlaajuusoikea asteverkko, s.o. karttaruutujen keskinäisten laajuuksien\nsuhteet olivat siinä samat kuin pallokartalla. Tätä projektsiota\naikanaan paljon käytettiin. Mutta tärkeimmän työn tällä alalla suoritti\nGerhard Mercator. Hän paransi latuskakarttaa siten, että vähitellen\nmolempia napoja kohti lisäsi parallelipiirien keskinäistä väliä\nvakinaisen ohjeen mukaan. Mercatorin projektsiolla on se ominaisuus,\nettä maiden muodot muutoin pysyvät oikeina, paitsi että mittakaava\ntasaisesti suurenee napoja kohti ja pohjoiset maat sen kautta ovat\nsuhdattoman suuret päiväntasaajan seutuihin verraten. Latuskakartassa\nei ero ole yhtä tuntuva, mutta se taas painaa kaikki maat ikäänkuin\nlyttyyn, koska maiden itä-länsi-mittakaava suurenemistaan suurenee\nnapoja kohti, mutta pohjois-etelämittakaava sitä vastoin pysyy samana.\nMercatorin keksimällä projektsiolla on vielä muuan erinomaisen tärkeä\nominaisuus. Jos siihen piirretään viiva, joka samalla kulmalla leikkaa\nkaikkia puolipäiväpiirejä, niin tämä viiva (n.s. loksodromi) on suora.\nToisin sanoen, purjehtija saattoi linjaalilJa vetää karttaan viivan\nlähtökohdastaan siihen kohtaan, johon hän tahtoi saapua, mitata viivan\nkulmaan meridianin kanssa ja purjehtia sen mukaan. Hän samalla tiesi,\nmitkä paikat olisivat hänen reittinsä varrella. Kului kuitenkin\nvuosisata, ennenkuin purjehtijat tämän kartan edut käsittivät. Mercator\nlisäksi paransi keilaprojektsiota. Ranskalainen Postell keksi v. 1581\nmerikartan, jossa napa on kartan keskusta, meridianit siitä haarautuvat\nkuin pyörän puolat, parallelit ovat navan ympärille piirrettyjä kehiä.\nTätä asteverkkoa yhä vielä käytetään napaseutujen kuvaamiseksi kartalle.\n\nSiten olivat tärkeimmät projektsiot keksityt ja niitä käytettiin sen\nmukaan kuin kartalle kuvattavan alueen asema maapallolla ja sen laajuus\nkulloinkin vaati.\n\n\n\nGerhard Mercator ja Abraham Ortelius.\n\n\nNämä olivat ne kaksi miestä, joiden kautta kartotus enimmän edistyi\nkuudennellatoista vuosisadalla ja täydelleen vapautui klassillisista\nesikuvista. Heidän elämäkertansa päävaiheet ovat omiaan osottamaan,\nkuinka tärkeäksi tieteen alaksi karttain piirtäminen jo oli käynyt, ja\nkuinka mahtimiehet olivat valmiit hieman tinkimään uskonnollisistakin\nennakkoluuloistaan, kun tarvitsivat Mercatorin kaltaisen miehen apua.\n\nMercator (1512—1594), jonka varsinainen nimi oli Kremer, oli\nkotoisin Flanderista, flaamilaista sukua. Löwenin yliopistossa hän\ntutustui Apianin oppilaaseen Gemma Frisiukseen, joka Kaarle V:nnen\nkehotuksesta oli sinne asettunut. Frisius lienee saanut Mercatorin\ninnostumaan kartotukseen ja maantieteeseen. Jo v. 1534 hän perusti\nLöweniin maantieteellisen laitoksensa ja julkaisi muutaman vuoden\nkuluttua ensimäisen karttansa, joka esitti Pyhää maata. 1537—1540 hän\nkartotti Flanderin. Keisari Kaarle V:nnen käskystä hän sitten laati\ntähtitieteelliset havaintoneuvot keisarin sotaretkillä käytettäviksi.\nHän julkaisi samoihin aikoihin ensimäisen maailmankarttansakin, jossa\nPtolemaioksen vaikutus vielä on vallitseva, ja laati 1541 kuulun\npallokarttansa ja kymmentä vuotta myöhemmin taivaanpallokarttansa.\n\nMercator oli aikaisin kallistunut protestanttisuuteen, jonka vuoksi\nhänen v. 1533 täytyi joksikin aikaa lähteä Antwerpeniin pakoon.\nV. 1544 hänet kuitenkin vangittiin ja pantiin harhauskoisuudesta\nsyytteeseen yhdessä neljänkymmenenkahden muun henkilön kanssa, joista\nkaksi poltettiin, yksi mestattiin ja kaksi elävältä haudattiin.\nMercator vältti rangaistuksen, mutta tapaus teki häneen niin syvän\nvaikutuksen, että hän muutti maasta pois ja sai Jûlich-Cleve-Bergin\nherttuan toimesta opettajan paikan Duisburgin yliopistossa. Tosin\nyliopiston perustaminen viipyi niin kauan, ettei Mercator eläissään\npäässyt opettajatointaan alkamaan, mutta hän sai kuitenkin herttualta\nvakinaisen viran ja jäi Saksaan, jossa suuri osa hänen sukuaan jo\nennestään asui. Keisarin kutsusta hän myöhemmin kävi Brysselissä\nja antoi Kaarle V:lle n.s. kosmoksen, s.o. pallokartan, joka oli\ntaivaanpallokartan sisässä, ynnä siihen kuuluvat selitykset ja sai\nsiitä hovineuvoksen arvonimen.\n\nV. 1554 Mercator julkaisi suuren kuusilehtisen Europan karttansa, jossa\nhän jo alkoi vapautua Ptolemaioksesta ja korjasi Välimeren pituuden,\njonka liiottelu oli Ptolemaioksen kartan suurimpia virheitä. Välimeren\npituus on siinä 62°: ensimäisessä pallokartassaan Mercator vähensi\nsen 58°:ksi ja Europan kartassaan 53°:ksi; siihen jäi vielä sittenkin\nliikaa toistakymmentä astetta, sillä Välimeren todellinen pituus on\nvain 41 1/2°. Vaikka Kepler likimain oikein määräsi Konstantinopolin\npituusasteen, niin kului kuitenkin vuosisata, ennenkuin Välimerta sen\njälkeen lyhennettiin. V. 1568 Mercator julkaisi merikarttansa, jonka\nmerkityksestä jo ylempänä puhuimme. Elämänsä lopulla hän alkoi koota\nkaikki tietonsa maapallon eri maiden topografiasta karttakirjaan, josta\nhän ensi kerran käytti »atlas» sanaa. Itse hän ei kuitenkaan saanut\nnähdä sen valmistumista; hänen poikansa Rumold päätti työn ja julkaisi\n»atlaksen» v. 1595.\n\nAbraham Ortelius oli syntynyt Antwerpenissä v. 1527 ja kuoli samassa\nkaupungissa v. 1598; hän oli saksalainen syntyperältään, hänen\nvanhempansa kun olivat Augsburgista muuttaneet. Ortelius matkusteli\nlaajalti kaikissa Länsi-Europan maissa kauppa-asioilla, vaikka\nhän samalla oli ammatiltaan kartanpiirtäjä ja sillä arvonimellä\nkuului erääseen Antwerpenin kiltaan. V. 1560 hän, Mercatorin\nkanssa Lothringissa matkustaessaan, tämän vaikutuksesta innostui\nmaantieteeseen ja alkoi ystävänsä kehotuksesta valmistaa suurta\nkarttaansa, jonka kautta hän sitten tuli kuuluksi. Orteliuksen kartasto\nilmestyi painosta v. 1570 nimellä »Theatrum Orbis Terrarum»; se oli\nensimäinen uudenaikainen kartasto ja sisälsi 53 karttaa. Suurin osa\nnäistä kartoista oli lainattuja — Ortelius itse mainitsee 87 auktoria,—\nja paljon erehdyksiä on tullut mukaan, suuria alueita väärin piirretty,\nmutta kaiken kaikkiaan tämä kartta oli erinomainen aikaansa nähden, ja\nse saavutti niin suuren suosion, että siitä ennen Orteliuksen kuolemaa\njulkaistiin viisikolmatta painosta, ja vielä pari vuosikymmentä hänen\nkuolemansa jälkeenkin julkaistiin uusia painoksia. V. 1573 Ortelius\njulkaisi 17 lisäkarttaa. V. 1575 Espanjan kuningas Filip II otti hänet\nmaantieteilijäkseen, kun hänen oikeaoppisuutensa oli vakuutettu — häntä\noli v. 1535 epäilty protestanttisuudesta. Elämänsä jälkipuoliskolla\nhän tutki Vanhan ajan maantietoa ja julkaisi siitä teoksia, jotka\nperustivat tämän tieteenhaaran. Ortelius oli kuollessaan niin kuulu\nmies, että koko Antwerpen häntä suri.\n\nOrtelius oli enemmän kokooja ja valikoija, Mercator taas luova\nnero ja kriitikko. Mutta Mercatorinkaan kritiikki ei ulottunut\nhyvin tunnettuja alueita kauemmaksi, niiden ulkopuolella hän antoi\nmielikuvituksensa vapaasti lentää. Napaseutujen täytteeksi hän käytti\nvanhoja maantieteellisiä taruja, Afrikan sisäosat täytti Ptolemaioksen\nnimillä, Aasian tuntemattomiin osiin sekotti tämän oppimestarin nimiä\nja niitä kuvia, joita Fra Mauro oli Marco Polon matkakertomuksen\nmukaan piirtänyt. Mutta Europasta hänen karttansa olivat parhaat, mitä\nlähes 17:nnen vuosisadan loppuun laadittiin. Tosin ei Europankaan\npiirustus vielä ole niin siro kuin nykyisillä kartoillamme, mutta\ntarkkaan katsomatta ja vertaamatta on vaikea huomata Länsi-, Keski- ja\nEtelä-Europan maissa virheitä, siksi varmat ovat jo piirteet.\n\n\n\nPallokartta.\n\n\nPallokarttoja tosin tehtiin jo Vanhalla ajalla, mutta ne eivät vielä\nolleet juuri muuta kuin suurenmoinen aate, joka odotti toteuttajaansa.\nArabit rakensivat taivaanpalloja ja Leonin kuningas Alfonso X,\ntähtitieteilijä, liitti semmoisen tähtitiedeteokseensa. Toscanellin\nkirjeestä hänen Portugalissa olevalle tuttavalleen näkyy, että\npallokarttoja tehtiin Italiassa. Mutta vanhin meidän aikoihin säilynyt\npallokartta on se, jonka Martti Behaim rakensi Nürnbergin kaupungin\ntilauksesta. Magalhãesilla, Del Canolla ja Verrazzanolla näyttää olleen\npallokartat. Vanhimpia säilyneitä on n.s. Lennox-gloobi, joka lienee\n16:nnen vuosisadan ensi vuosikymmeniltä; siinä on Amerikka nimitetty\nnimellä »Novus Mundus». Kuuluisa on myös »Nancy-gloobi» vuodelta 1530,\njoka on hopeata ja osaksi kullattu; siinä on Pohjois-Amerikan nimenä\n»Asia Orientalis» ja Mexicon lahti on »Mare Chatayum».\n\nJuhana Schöner, joka oli opettajana Nürnbergin v. 1526 perustetussa\nMelanchton-kimnaasissa, rakensi monta pallokarttaa, jotka koottiin\npainetuista meridianikaistaleista; ensimäisen puulta painetuista\nkaistaleista kootun gloobin rakensi Waldseemüller. Leonardo da\nVincikin rakensi gloobin. Albrecht Dürer antoi ensimäiset ohjeet,\nmiten gloobi-kaistaleet oli piirrettävä. Tietysti ei tällä tavalla\nkoottu pallokartta voinut olla tarkka, koska meridianien välikaistaleet\npainettiin tasapinnalle, mutta havaintovälikappaleena pallokartta oli\nsangen suosittu.\n\nMaailmankartan uudet ainekset olivat siis enimmäkseen Espanjalaisten\nja Portugalilaisten käsissä. Heidän piirtämiään merikarttoja täytyi\nsaksalaisten ja muitten maitten oppineitten jäljentää. Mutta aikana,\njona vielä niin vähän julkaistiin painotuotteita, näitä aineksia\nvarmaan oli vaikea hankkia, etenkin kun sekä Espanjan että Portugalin\nhallitukset pitivät salassa suuren osan kerätyistä tiedoista.\nSe varmaan lienee pääsyy, miksi paljon myöhemmin kuin parhaat\nespanjalaiset ja portugalilaiset kartat oli laadittu, ilmestyi niin\npaljon huonompia karttoja, jotka ovat suuria taka-askelia siitä, mitä\njo oli saavutettu. Toinen syy oli kuitenkin se, etteivät saksalaiset\nmaantieteilijät sinään tyytyneet lisätietoihin, mitä löytöretkien\nkautta oli niin runsaasti saatu, vaan koettivat niitä muokkailla sillä\ntavalla, että ne sopivat yhteen vanhain auktorien kanssa. Se ei ollut\nmahdollista ilman hyvin suurta mielivaltaisuutta ja mielikuvitusta,\nja siten syntyivät kuudennellatoista vuosisadalla nuo monet kummat\nkarttaepäsikiöt. jotka nykyään näyttävät niin käsittämättömiltä, kun\nnäemme aikaisemmin julkaistun niin paljon parempia.\n\nAlussa kuitenkin tiedemiehet olivat ennakkoluulottomammat kuin\nkäytännön miehet. Columbus piti sitkeästi kiinni siitä, että hänen\nlöytämänsä maat kuuluivat Itä-Aasiaan, eikä tosiaan hänen aikanaan\nmitään varmaa todistusta saatukaan siitä, että tämä oli suuri erehdys.\nMutta kosmograafit olivat toista mieltä; he siitä, mitä olivat kuulleet\nuusien maitten luonnosta, varsinkin Amerigo Vespuccin kuvauksista,\npäättivät Etelä-Amerikan olevan eri maanosan. Luovuttiin sen vuoksi\nkeskiaikaisesta opista, että maa muka oli kolmia jaettu (terra\ntripartita), ja Pietari Apianus, Juhana Schöner ja Sebastian Münster\njulistivat, että maa oli neljään osaan jaettu (terra quadripartila).\nSen mukaan piirrettiin kartat ja gloobit, kuten Ruyschin vuodelta 1507,\nja monta muuta. Pohjois-Amerikka kuvattiin saaristoksi, vaikka jo Juan\nde la Cosa oli piirtänyt sille yhtenäisen rannan, ja sen pohjoisin\nosa usein Itä-Aasiaan kuuluvaksi. Mutta jo kuudennentoista vuosisadan\nkolmannella vuosikymmenellä tapahtui tieteellisessä maailmassa\nomituinen käsitysten muutos, huolimatta siitä, että Magalhães oli\nretkensä kautta osottanut, kuinka suunnattoman laajan meren poikki oli\npurjehdittava, ennenkuin tultiin Etelä-Amerikan rannoilta Itä-Aasiaan\nFranciscus Monachus v. 1526 piirsi Amerikan ja Aasian yhteen kuuluviksi\nja rannan kulkevaksi Mexicosta suoraan länttä kohti Kiinaan. Ja kumma\nkyllä, kertomus Magalhãesin matkasta sai Schönerinkin muuttamaan\nmieltään.\n\nEräässä maantieteellisessä teoksessa vuodelta 1533 hän lausuu, että\nAtlantin meren takaa löydettyä uusi maa oli Aasian maanosa itse.\nHänkin luuli rannan kulkevan Mexicosta suoraan Kiinaan. Amerikan\nnimeä hän ei sen vuoksi mainitse, ja siten hän piirsi maailman v.\n1534 julkaisemaansa gloobiin. Sama käsitys vallitsee Nancy-gloobissa,\nOrontius Finaeuksen gloobissa ja monessa muussa aina vuosisadan lopulle\nsaakka.\n\nRinnan tämän käsityksen kanssa piti kuitenkin edelleenkin puoliaan\nse, että Uusi maailma oli itsenäinen maanosa. Piirrettiin salmi\nPohjois-Amerikan ja Aasian välille, joka salmi muutteli muotoaan\nja asemaansa sen mukaan, kuin sitä etsittäissä täytyi siirtää yhä\nkauemmaksi ne seudut, joista se saattoi alkaa. Aluksi se piirrettiin\nAtlantin merestä alkavaksi verraten eteläisiltä leveysasteilta ja\nkulkevaksi suoraan länttä kohti Tyveneen mereen; Aasia piirrettiin\nulottumaan sen pohjoispuolitse aina Grönlantiin saakka, kuten\ntähän kuvatussa Nürnbergissä valmistetussa pallokartassa. Salmi\nnimitettiin Anianin salmeksi; luultavasti tämä nimi kulki sinne jonkun\nväärinkäsityksen kautta Marco Polon Taka-Intian nimistöstä. Myöhemmin\nsalmi muutti suuntansa pohjois-eteläiseksi, aivan kuin Behringin salmi,\njoka siten tuli kartoille oikealle paikalleen satakunta vuotta ennen,\nkuin oli mitään todellista tietoa sen olemassa olosta. Anianin salmi\nveti mukanaan Taka-Intiasta muitakin Marco Polon luettelemia nimiä;\nColemanista saatiin nimeksi Toloman sille Pohjois-Amerikan osalle,\njoka vastasi nykyisiä Alaskaa. Paitsi Anianin salmea siellä myös oli\nAnianin maa ja lahti. Luultavasti näiden nimien siirtyminen Amerikkaan\noli niiden karttain ansio, jotka olivat piirtäneet rannan kulkemaan\nMexicosta Itä-Aasiaan yhtämittaisena maana. Kun sitten molemmat\nmaanosat salmella erotettiin, niin täytyi kaikkien aasialaisten maan-\nja paikannimien peräytyä takaperin, mutta muutamia, joiden aasialaisuus\nei ollut niin taattu, jäi salmen itäpuolelle Amerikan osaksi, josta ne\nkuitenkin löytöjen jatkuessa kaikki katosivat.\n\nAfrikan rantain kartotus selveni varhain, kuten Diego Riberon\npiirtämästä kartasta näkyy. Hitaammin edistyi Aasian etelä- ja itäosain\nkuvaaminen. Portugalilaisten suuressa merikartassa vuosilta 1501-1504\neivät ne vielä ole paljoakaan kehittyneet. paitsi että yhteys Afrikan\nkanssa Etelämaan kautta on katkaistu - tämä korjaus oikeastaan tehtiin\njo Keskiajan karttoihin. — mutta uutteran työn kautta Portugalilaiset\nseuraavien vuosikymmenien kuluessa siihen määrään selvittivät tämän\nlaajan monipoimuisen mannerreunan ja suunnattoman laajan saariston,\nettä ne Orteliuksea v. 1570 julkaisemassa kartassa »Asiae nova\ndeskriptio» ovat liki main oikein piirretyt. Suurimmat virheet ovat\njääneet äärimäiseen itään ja kaakkoiskulmaan, jossa vain osa Uuden\nGuinean rannikkoa tunnettiin.\n\n\n\nMaantiedeteokset.\n\n\nRinnan kartan kanssa kehittyi maapallon sanallinenkin kuvaus.\nPtolemaios-painoksia täydennettiin ja laajennettiin, mutta lopulta tämä\nteos joka puolelle paisui siihen määrään, ettei vanha kunnioitettu\nkehys enää kelvannut, vaan täytyi kirjottaa aivan itsenäisiä\nmaantiedeteoksia.\n\nKuuluin näistä on Sebastian Münsterin laatima, joka kauan piti\npuoliaan. Sebastian Münster (1489-1552) oli opiskellut Heidelbergissä\nja Tübingenissä, ruvennut fransiskanisen munkkikunnan jäseneksi, mutta\nsiitä luopunut ja kääntynyt luterinuskoon. Hän oli oppinut teologi\nja itämaisten kielten tutkija, julkaisten muun muassa ensimäisen\nhepreankielisen raamatun, mitä Saksassa painettiin, kielioppeja ja\nsanakirjoja; mutta pysyvimmän maineen hän saavutti maantieteilijänä.\nHänen »Cosmographiansa» oli suuren työn tulos, 120 apulaista oli sitä\nlaatimassa. Ensimäinen painos julkaistiin v. 1544, mutta arvokkain on\nvuoden 1550 painos muotokuviensa, kaupunki- ja pukukuviensa vuoksi.\nMünsterin esikuvana oli Ptolemaios eikä Strabon, ja sen vuoksi hänen\nmaantiedeteoksensa enimmäkseen on kuivakiskoista luettelemista ja\nilmotuksia maitten ja paikkain tuotteista; luonnonkuvauksia siinä on\nhyvin vähän. Maantieteen ja historian välillä ei ollut riittävän selvää\nrajaviivaa, kerrotaan otteita kunkin maan historiasta ja luetellaan\nhallitsijoita, tehdään selkoa muinaismuistoista ja kaikenlaisista\nnähtävyyksistä samaan tapaan kuin nykyaikaisessa matkakäsikirjassa.\nToiselta puolen oli kuitenkin Münster ensimäinen, joka kertoi Alppien\njäävirroista. Hänen teoksensa saksalaista laitosta julkaistiin 25\npainosta; paitsi saksalaista oli latinalainenkin laitos, ja se\nkäännettiin monelle muullekin kielelle.\n\nVärikkäämpi oli se kosmografia, jonka ranskalainen André Thevet\njulkaisi v. 1575, hän kun oli matkustanut sekä Afrikassa että\nLänsi-Intiassa ja noussut Pyreneitten vuoriston kukkuloille, niin\nettä hän saattoi kuvata maailmaa oman näkemänsä mukaan, eikä niinkuin\noppineet, »jotka eivät ole muuta nähneet kuin oman kamarinnurkkansa\nhämähäkinverkot.» Muita arvokkaamman maantietoteoksen olisi varmaan,\netevä portugalilainen historiankirjottaja João de Barros kirjottanut,\njos hän olisi voinut aikomuksensa toteuttaa; mutta vain muutamista\nAfrikan seuduista hän ennätti julkaista kertomukset, kuten Saharasta ja\nSenegambiasta. Espanjalaisetkin siirtomaahistorian kirjottajat antoivat\nteoksissaan laajoja kuvauksia uusista merentakaisista maista, kuten\njesuiitta Josef Acosta. joka kuvasi Perua, ja Oviedo, jonka Intiain\nhistoriassa on melkein yhtä paljon maantiedettä kuin historiaa; mutta\nei kukaan heistä, Encisoa lukuun ottamatta, jonka »Suma de geographia»\njulkaistiin Sevillassa v. 1519, kirjottanut täydellistä maantiedeteosta.\n\n\n\nMatkakertomukset.\n\n\nPaitsi kosmografioja julkaistiin paljon esityksiä yksityisistä maista\nja erinäisistä tieteenhaaroista, etenkin matematisesta maantieteestä.\n\nTieteiden kanta ei vielä ollut semmoinen, että olisi kyetty\ntieteellisesti käsittelemään niitä erinomaisen runsaita aineskokoelmia,\njoita kuudennellatoista vuosisadalla saapui kaikista maailman\nääristä. Tyydyttiin etupäässä kertomaan ja kuvaamaan. Kiitettävällä\nuutteruudella kirjotettiin ja julkaistiin kertomuksia matkoista;\nniitä kirjottivat, paitsi varsinaisia löytöretkeilijöitä,\nvaltiomiehet, ritarit, kauppiaat, seikkailijat ja hengelliseen\nsäätyyn kuuluvat miehet, varsinkin lähetyssaarnaajat. Ensin niitä\nkirjottivat espanjalaiset ja portugalilaiset, sitten englantilaiset,\nhollantilaiset, italialaiset ja saksalaiset. Ne kuvasivat nähtyjen\nmaitten luontoa, mutta vielä enemmän kansaa ja asutusta, kooten siten\naineiston, joka on meidän aikamme tutkimukselle mitä arvokkain. Ne\nkertomukset, joita esim. Mexicon ja Perun vallotuksista kirjotettiin,\novat niin täydelliset, että Prescott saattoi melkein yksinomaan\nniiden mukaan laatia klassilliset historiateoksensa näistä molemmista\nmerkkitapauksista. Vaikka Antillien asukkaat jo 16:nnen vuosisadan\nkeskivaiheilla olivat kuolleet sukupuuttoon, niin on kuitenkin säilynyt\nsiksi runsaasti tietoja, että voimme luoda jommoisenkin kuvan heidän\nyhteiskuntalaitoksistaan. Niinpä muuan niistä hengellisistä miehistä,\njotka lähetettiin Antillien alkuasukkaita kristinuskoon kääntämään,\njulkaisi saarelaisten uskonnollisista käsityksistä selonteon, joka\nColumbuksen elämäkerrassa julkaistiin.\n\nMoni arvokas matkakertomus on valitettavasti hukkaan joutunut, ja vielä\nuseampi olisi menetetty, elleivät kuuluimmat olisi joutuneet niihin\nsuuriin matkakertomuskokoelmiin, joita vuosisadan kuluessa julkaistiin\neri maissa. Kuuluimmat näistä kokoelmista ovat Ramusion (alkuvuosi\n1550), Hakluytin (alkuvuosi 1569) ja ennen mainitsemamme De Bryn, jota\naljettiin julkaista v. 1590.\n\nGian Battista Ramusio (1485—1557) kuului venezialaiseen ylimyssukuun\nja matkusti syntymäkaupunkinsa palveluksessa laajalti Europassa. Hän\noli oppinut mies ja oli jo pojasta pitäen innostunut löytöretkiin ja\nmaantieteeseen. Kotonaan Veneziassa hän erään yksimielisen ystävänsä\navulla avasi maantieteellisen koulun. Jo v. 1523 hän alkoi kerätä\naineksia suurta teostaan varten, ylläpitäen sitä varten erinomaisen\nlaajaa kirjeenvaihtoa sekä tunnettujen että tuntemattomien aikalaisten\nkanssa. Kaksi osaa painettiin Ramusion eläissä (vv. 1550 ja 1556),\nkolmas valmistui vasta hänen kuoltuaan, v. 1559. Neljäs osa jäi\nkokonaan suorittamatta. Vaivojaan säästämättä Ramusio kokosi aineksia\nsekä Espanjasta että Portugalista ja käänsi vieraskieliset kertomukset\nitaliankielelle. Hänen kokoelmaansa on muun muassa kiittäminen siitä,\nettä kertomus Barbosan retkistä ja Pigafetan kertomus Magalhãesin\nmatkasta ovat jälkimaailmalle säilyneet. Hänen Marco Polo-laitoksensa\non erinomaisen arvokas niiden lisätietojen ja selitysten kautta, joita\nse sisältää. Siinä muun muassa on julkaistuna viehättävä kuvaus Polojen\npaluusta Veneziaan pitkältä retkeltään, sen mukaan kuin tapausta\nRamusion eläissä vielä muistettiin lagunikaupungissa.\n\nRamusion kokoelmasta, jonka nimi oli »Navigationi e Viaggi»\n(purjehduksia ja matkoja), ilmestyi monta painosta ja uusiin\npainoksiin aina tehtiin lisäyksiä, niin että 17:nnen vuosisadan alussa\njulkaistuihin jo on otettu Hollantilaisten Jäämeri-matkojakin.\n\nRichard Hakluyt (1553—1616) oli englantilainen. Opiskeltuaan\nmaantiedettä hän piti tästä aineesta luentoja Oxfordin yliopistossa,\nkunnes otti vastaan papin toimen Englannin lähetystössä Parisissa,\noleskellen siellä puolen vuosikymmentä. Hän oli Englannissa\n»tutustunut etevimpiin merikapteeneihin, suurimpiin kauppiaihin ja\nkansansa parhaisiin merimiehiin». Parisissa hän kokosi lisää aineksia\nPohjois-Amerikan maitten luonnon tunnetuksi tekemiseksi ja suureen\nteokseensa painettaviksi. Hankkimiensa tietojen nojalla hän Sir\nWalter Raleighin pyynnöstä kirjotti esityksen lännessä tapahtuneista\nlöydöistä, kehottaakseen Englantilaisia anastamaan ja asuttamaan\nPohjois-Amerikan viljavat rannat.\n\nPalattuaan Ranskasta Hakluyt v. 1589 julkaisi suuren\nmatkakertomuskokoelmansa täydellisen painoksen kolmena niteenä; jo\naikaisemmin hän oli toimittanut painoon lyhemmän kokoelman. Tämä\njulkaisu on verrattoman tärkeä aineskokoelma maantieteellisten\nlöytöjen ja siirtomaa-asutuksen historian tuntemiselle. Se hankki\njulkaisijalleen pysyvän maineen, eikä syyttä hänen muistokseen\nitseään nimittänyt suuri englantilainen Hakluyt-seura, jonka\nerikoisen harrastuksen alaisena löytöretkien historia on. Monella\nmuullakin tavalla Hakluyt edisti maantieteellisiä harrastuksia ja\nmaantieteellistä kirjallisuutta, ja Hakluytia Englannin kansan ehkä\non kiittäminen enemmän kuin ketään toista kuningatar Elisabethin\naikalaista siitä, että se sai Pohjois-Amerikan rannalla pysyvän\njalansijan.\n\nDe Bryn matkakertomusteos, josta olemme ennen maininneet (II. s.\n21), oli arvokas varsinkin runsaan kuvituksensa vuoksi. Nämä kuvat\novat luotettavia, mikäli ne koskevat pukuja, aseita, työkaluja\nja ihmisasunnoitakin, mutta mahdotonta tietysti oli, että niissä\nvaltamerentakaisten kansain kasvonpiirteet ja ruumiinrakenne olisivat\ntulleet kuvatuiksi nykyajan vaatimuksia vastaavalla tarkkuudella.\nUseita muita matkakertomuskokoelmia julkaistiin, mutta niiden\nhistoriallinen arvo ei ole yhtä suuri kuin edellä mainittujen, vaikka\ntoisia ehkä luettiin enemmänkin. Moiset kokoelmat osottavat, kuinka\nvilkas maantieteellinen harrastus oli Europan maissa herännyt, kuinka\nlaaja lukijakunta yleistajuisella maantieteellisellä kirjallisuudella\noli.\n\nLähetyssaarnaajain kertomukset ja kartat kuuluvat seuraavan vuosisadan\nmaantieteellisiin saavutuksiin.\n\n\n\nFyysillinen maantiede.\n\n\nLuonnontieteet eivät olleet paljoakaan edistyneet siitä kannasta,\njolle Aristoteles ja muut kreikkalaiset oppineet olivat ne jättäneet,\nkuinka olisi siis suurien löytöretkien aikakausi voinut uudenaikaisessa\nmerkityksessä käsitellä sitä ainesten runsautta, joka eri tahoilta\ntulvi oppineitten työkammioihin? Luonnollista oli, että maantiede,\nsamoin kuin muutkin havaintotieteet, tyytyi aluksi ilmiöitä kuvaamaan\nja ryhmittelemään, ennenkuin se alkoi niitten syitten perille tunkeutua\nja luoda tiedettä.\n\nMaanpinnan korkeusseikkoihin ei kiinnitetty suurta huomiota,\nkoska ei ymmärretty niiden merkitystä. Tosin Mercatorin Europan\nkartassa tärkeimmät vuorijonot ovat paikoillaan, mutta maanosamme\nulkopuolella tuskin on suurimmistakaan vuoristoista merkkiäkään\nkartoilla. Kirjallisuudesta ei kuitenkaan kokonaan puuttunut tietoja,\njoita karttain piirtäjät olisivat voineet ohjeenaan käyttää;\nAcosta esim. v. 1590 julkaisemassaan teoksessa jakaa Perun kolmia:\nsateettomaan rannikkovyöhykkeeseen, ylätasankoihin ja cordillerien\ntaajametsäisiin itäisiin rinteihin: Mexicoa hän kuvaa ylätasangoksi,\njonka vuoristoreunat ovat kohonneet pystyyn Mexicon lahden puolelle.\nVuoristojen korkeudesta jäivät voimaan Vanhan ajan suhdattomat\nkäsitykset, kun ei vielä ollut keinoja, joilla olisi voitu se mitata.\nSebastian Münster luuli olevan pariakinkymmentä kilometriä korkeita\nvuoria; sitä ei ole ihmettelemistä, kun toistasataa vuotta myöhemmin\njesuiitta Riccioli, jonka oppia vielä 18:nnen vuosisadan alussa\nylistettiin, luuli Mont Cenis’iä neljä kertaa korkeammaksi Mont Blancia\nja Kaukasossa olevan 60 kilometriä korkeita kukkuloita. Jonkun aikaa\nluultiin, että Uralissa oli maapallon korkein kukkula, ja myöhemmin,\nkun oli saatu kuulla Novaja Semljan kukkulain olevan vielä korkeampia,\nluultiin korkeimman kukkulan olevan siellä. Jesuiitta Acosta aivan\noikein vakuutti, että Andien kukkulain rinnalla Pyreneitten ja Alppien\nkorkeimmatkin huiput ovat kuin huoneet tornien rinnalla.\n\nVielä vähemmän on ihmeteltävä sitä, ettei maankuoren rakenne\nherättänyt ajan oppineitten huomiota. Oli kuitenkin eräs merkillinen\npoikkeus. Leonardo da Vinci, löytöretkien aikakauden suurin nero,\netevä luonnontutkijana ja insinöörinä samoin kuin taiteilijanakin,\noli kanavatöitä johtaessaan eri osissa Italiaa tullut merkillisiin\njohtopäätöksiin. Hän löysi korkeilta vuorilta maan sisästä merikasvien\nja simpukkain kivettymiä ja päätteli siitä, että ne vuoret olivat\naikanaan olleet merenpohjana. Merenpohja, joka alkuaan oli ollut\ntasainen, oli kohonnut, joet olivat sen uurtaneet vakoihin, levittäneet\nvaot laaksoiksi ja juoksevan veden vaikutuksen kautta oli siten ylänkö\njakautunut vuorenkukkuloiksi. Niitä hioutuneita pyöreitä paasia\nja kiviä, joita on Alppien rinnepengermillä, hän luuli entisten\ntulvapurojen hierelemiksi; niin kauas hänen neronsa ei voinut kantaa,\nettä hän olisi keksinyt jääkauden vaikutukset Alpeilla. Hän tutki\njokien suistamoita ja osotti, kuinka niissä hieno liete peittää\nsisäänsä rantakasveja ja eläinten jäännöksiä, jotka lietteen sisässä\njoko kivettyvät taikka jättävät siihen painalmuksensa, kuinka lietettä\nkarttuu kerros kerroksen päälle, niinkuin sitten näkyy vuorien\nrinteistä, kun joet ovat niihin laaksoja uurtaneet. Leonardo da Vinci\n(1452—1519) oli varmaan ainoa, joka tämmöisiä mielipiteitä lausui:\nvasta kaksisataa vuotta myöhemmin nämä totuudet selvisivät Stenon ja\nLeibnitzin kaltaisille miehille.\n\nTulivuoret herättivät monen tutkijan tiedonhalua. Molukkien maaherra\nAntão Galvão nousi Ternaten tulivuorelle, Mexicossa eräs Corteksen\nseuralaisista etsi rikkikivennäisiä Popocatepetlin kraterista ja muuan\nmunkki antoi v. 1538 laskea itsensä kettingeillä Nicaraguan Massayan\n»helvettiin», aivan laavakidan reunalle saakka; hän nimittäin luuli\ntulivuoren kidassa kiehuvia sulia aineita jaloiksi metalleiksi. Jo\naikaisemmin oli historioitsija Oviedo käynyt »helvetin» partaalla;\nhän julkaisi sitten tulivuoresta kuvauksen. Acosta ensimäiseksi teki\nerotuksen toimivien ja sammuneiden tulivuorien välillä; sammuneet\nolivat hänen johtopäätöksensä mukaan ruvenneet lepotilaan sen vuoksi,\nettä ne olivat itsensä tyhjiksi purkaneet. Sebastian Münster tutki\nniitä muutoksia, joiden alainen Etnan keila oli ollut sen jälkeen, kun\nStrabon näki tämän tulivuoren. Münsterin luulon mukaan maan sisusta\noli tulikuuma, täynnään sulia aineita, jotka vielä siellä täällä\ntunkeutuivat kuoren puhki maanpinnalle, tulivuoria muodostaen.\n\nPerussa Espanjalaiset saivat runsaasti tilaisuuksia tutustua\nmaanjäristyksiin ja niiden laajuuteen. Maanjäristyksien yleisyyden\nPerun ja Chilen rannikolla luultiin johtuvan siitä, että merivettä\npääsi rakoja ja luolia pitkin tunkeutumaan maan sisustaan ja\nmuodostamaan siellä kaasuja, jotka väkivoimalla pyrkivät ulos.\n\nColumbus ensimäisellä matkallaan Atlantin meren poikki huomasi sekä\nkompassin poikkeaman, että poikkeaman erilaisuuden eri paikoissa:\ntoiset kuitenkin luulevat, että poikkeama jo aikaisemmin tunnettiin.\nPurjehtijat kauan otaksuivat poikkeaman johtuvan siitä, että\nkompassit olivat virheellisesti rakennetut, sillä heidän mielestään\noli luonnonvastaista otaksua, ettei kompassi näyttäisi suoraan\npohjoiseen. Kun sitten poikkeama oli epäämättömällä tavalla todistettu\nja oli osotettu sen voivan olla joko itäisen tai läntisen, niin\nkoetettiin selittää, että poikkeus pohjois-eteläsuunnasta ainakin\nmuuttuu hyvin säännöllisesti, niin että sen suuruus on helppo\nyksinkertaisen laskelman kautta määrätä, kun tunnetaan laivan asema.\nMutta ei kauaa kulunut, ennenkuin tämäkin huomattiin erehdykseksi.\nPurjehtijat pääsivät selville siitä, että, samallakin meridianilla\npoikkeama saattoi muuttua sekä läntisestä suoraan pohjoiseksi että\nvielä itäiseksikin, ja että viivat, joita piirrettiin yhtä suurten\npoikkeumain kautta, kulkivat hyvinkin epäsäännöllisesti, eivätkä\nsuinkaan meridianien suuntaan. Kuudennentoista vuosisadan lopulla\nmaantieteilijät koettivat piirtää magneettisia poikkeumaviivoja\nesittäviä karttoja, jotka nykyisin olisivat hyvin arvokkaita poikkeaman\nvaihtelujen määräämiseksi, jos karttain laatijoilla olisi ollut tietoa\nsiitä, minä vuosina heidän käyttämänsä havainnot oli tehty.\n\nV. 1576 eräs englantilainen mekanikko, Robert Norman keksi\nmagneettineulan kallistumisen, »inklinatsion», s.o. että vapaana\nriippuva magneetti kääntyy pää melkein pystyyn alaspäin. Tämän\nkallistuman suuruus mitattiin eri paikoissa maan pinnalla. Henry Hudson\noli ensimäinen purjehtija, jolla oli semmoinen magneetti mukanaan\nlaivalla. Huomattiin kallistuman vähentyvän navalta päiväntasaajaa\nkohti, ja William Gilbert lausui v. 1593 Lontoossa julki sen ajatuksen,\nettä koko maa on magneetti, jonka magneettisten voimain suuntaan\nmagneettineula asettuu.\n\nMagalhãesin matka kokonaan mullisti mielipiteet maan ja meren\nkeskinäisestä laajuussuhteesta maanpinnalla. Kreikkalaiset oppineet\nolivat tosin arvostelleet vettä olevan maahan verraten monta vertaa\nenemmän, vaikkei se näykään Ptolemaioksen kartasta, hän kun ei\nkoettanut kuvata maapallon takapuolta. Mutta osaksi raamatun sanoista,\nosaksi muista syistä Keskiajan oppineet ja Columbus niitten mukaan (II,\ns. 8) päättivät maata olevan paljon enemmän kuin vettä. Tämä käsitys\npiti sitkeästi puoliaan vielä sittenkin, kun kaikki suuret valtameret\njo olivat tulleet ainakin osaksi tunnetuiksi, ja vielä Mercator arveli,\nettä varmaan vesi ja manner maapallon pinnalla pitivät toisiaan\ntasapainossa. Tämä tasapaino saatiin aikaan otaksumalla etelänavan\nympärillä olevan valtavan manteren, joka kulloinkin piirrettiin\nulottuvaksi jotenkin niin kauas pohjoista kohti, kuin kullakin kulmalla\noli etäimmäksi etelää kohti purjehdittu.\n\nMeren syvyyksiä mitattiin kaikilla rantavesillä ja syvyydet merkittiin\nkarttoihin. Samalla tutkittiin pohjan väri ja luonne, jotta purjehtijat\nluotauspainolla näytteitä ottaen saattoivat pohjan laadusta päättää,\nolivatko joutuneet liian lähelle maata. Suuria syvyyksiä mittaamasta\nesti vielä koneiden puutteellisuus. Kaikki purjehtijat kokosivat\ntarkkoja tietoja satama-ajoista, jotka huolellisesti koottiin\npurjehdusoppaihin; satama-ajan määrääjä on korkean veden aika, joka\nsuuresti vaihtelee samankin maan rannoilla sen mukaan, mikä paikan\nasema etenevään vuoksiaaltoon on ja miltä puolelta aalto tulee.\nVuorovesien vaihtelut kuun ja auringon asemien mukaan tunnettiin. Kun\nkuu ja aurinko sattuvat taivaalle samalle puolelle taikka maan kahden\npuolen vastakkain, siis uudenkuun ja täysikuun aikoina, on tulvavuoksi,\npuolenkuun aikana taas, jolloin kuun ja auringon maan kanssa muodostama\nkulma on 90°, ovat vajaat vuokset, koska molempien taivaankappaleiden\nvuoksiaaltoa kohottavat tehot silloin hävittävät toisiaan. Mutta vasta\nKepler uskalsi opettaa, että kuun vetovoima (vis tractoria) synnyttää\npäiväntasaajan seuduilla meren paisunnan, joka vierii molempia napoja\nkohti, niin että maapallon kaikki meret tulevat vuoksiaallosta\nosallisiksi.\n\nSamoin kuin vuorovesiä tutkittiin merivirtojakin kaikissa niissä\nmerissä, joita kuljettiin. Guinea-virtaukseen olivat Portugalilaiset\njo edellisellä vuosisadalla tutustuneet, Mosambik-virtauksen Vasco da\nGama keksi ensi retkellään ja nimitti Kap Corrienteen siitä »virtain\nnokaksi». Floridan salmessa tutustui Antonio de Alaminos v. 1513\nGolf-virtaan, ja vuosisadan alkupuoliskolla opittiin jo tuntemaan\n»atlanttinenkin virtaus», joka kuljettaa edelleen Golf-virran vesiä\nAtlantinmeren pohjoisosiin. Se kylmä virtaus, joka etelästä tullen\nkulkee pohjoista kohti Etelä-Amerikan länsirannikkoa seuraillen,\nmainitaan jo kuudennentoista vuosisadan purjehdusoppaissa. Ei puuttunut\nyrityksiä merivirtausten syittenkään selittämiseksi. Leonardo da\nVinci arveli veden virtaavan päiväntasaajan seuduilta pohjoista kohti\nsen johdosta, että se päiväntasaajan seuduilla lämpiää enemmän ja\nsiitä laajenee, jonka vuoksi sen pinta kohoaisi, elleivät virtaukset\nkuljettaisi liikaa vettä napoja kohti. Tämä tietysti oli oikea\npäätelmä, mutta todellisuudessa syyt ovat toiset; jos Leonardo da\nVinci olisi nähnyt edessään tuulikartan, niin olisi hän siitä paikalla\nhuomannut, että merivirtauksien suunnat ovat melkein samat kuin\nmaapallon suurien tuulijärjestelmien, ja arvatenkin myös älynnyt, että\ntuulet ovat merivirtauksien todelliset liikevoimat.\n\nEri maitten lämpö-olojen mittaamiseksi ei vielä ollut lämpömittareita\n- ensimäisen lämpömittarin rakensi Galileo v. 1612, mutta kuitenkin\nhuomattiin jo monta perustavaa seikkaa eri seutujen lämpöolojen\nalalta, kuten esim. että Pohjois-Amerikan itärannikko Europan\nvastaavien leveyksien lämpötiloihin verraten on koko joukon kylmempi.\nHistoriankirjottaja Barros päätteli Etelä-Amerikan eteläosien\nviileyden johtuvan siitä, että etelänavan puolessa oli avoin jäämeri.\njonka kylmiä viimoja kohtaan Patagonian rannikko oli aivan suojaton.\nYhä selvemmin lausuttiin julki, että ilma jäähtymistään jäähtyy,\nkun noustaan tasangoilta vuorille, ja Pietari Martyr, Columbuksen\naikalainen, päätteli lumirajan olevan päiväntasaajan seuduilla\nkorkeammalla kuin Espanjassa ja niiden vuorien, jotka tropiikissa\nolivat ijäisen lumen peittämät, siis olevan tavattoman korkeita.\n\nMaapallon suurista tuulijärjestelmistä tunnettiin ainoastaan Intian\nmeren monsuunit jo Vanhalla ajalla. Portugalilaiset tutkiessaan\nAfrikan luoteisrannikkoa tutustuivat ensinnä koillispasaadiin,\nsitten päiväntasaajan tyventöihin ja päiväntasaajan eteläpuolella\nkaakkoispasaadiin, vaikkeivät he tällä reitillä vielä voineetkaan\nmuodostaa oikeata käsitystä pasaadien laajuudesta. Paremman\nkäsityksen koillispasaadista sai Columbus ensimäisellä matkallaan.\nEspanjalaiset nimittivät näitä tuulia »kriiseiksi»; Hollantilaisilta\nne saivat pasaadien nimen. Jotenkin samaan aikaan huomattiin,\nettä Atlantinmeressä molempien pasaadien napapuolilla vallitsivat\nlänsituulet, ja jo varhaisimmat Länsi-Intian purjehtijat käyttivät\nnäitä hyväkseen saadakseen myötäisen tuulen takaisin Europan\nrannoille. Tyynellä merellä tehtiin, kuten olemme ennen nähneet,\nmonta hukkayritystä päästä Filippineiltä takaisin Mexicoon,\nennenkuin Urdaneta lähti etsimään Tyynen meren pohjoisosista\nsamanlaista länsituuli-järjestelmää, kuin tiedettiin Atlantinmerellä\nvallitsevan, ja sen kautta todella löysi ainoan reitin, jota sen ajan\nhuonot luovijat saattoivat purjehtia meren poikki lännestä itään.\nPortugalilaiset tutustuivat Itä-Intiassa perinpohjin monsuuneihin,\njoiden suunnat vaihtelevat paljon sen mukaan, millä puolella ne ovat\nAasian suurta mannerta. Maa- ja merituuli, joka monella rannikolla\nvaihtelee yön ja päivän mukaan, oli myös tuttu ilmiö ja sen syykin\ntunnettiin.\n\nMutta syitä maapallon vakinaisiin tuuli-järjestelmiin ei vielä\nkäsitetty. Toiset luulivat pasaadien johtuvan siitä, että taivaankansi,\n»firmamentti», kiertäessään maapallon ympäri veti ilmaa mukanaan.\nVasta Varennius seitsemännentoista vuosisadan keskivaiheilla selvitti\npasaadituulien todelliset syyt.\n\nUuteen maailmaan ja Intiaan pysyväisesti asetuttuaan europpalaisct\ntutustuivat kuiviin ja kosteihin vuodenaikoihin, jotka Intiassa\nriippuivat vuodenaikaisten tuulien suunnisti. Iroopillisessa Amerikassa\ntaas enimmäkseen näyttivät olevan yhteydessä auringon korkeuden kanssa.\nPerun rannikon sateettomuus herätti heti ensimäisten espanjalaisten\nhuomiota, mutta tämän ilmiön selitys oli vielä liian vaikea sen ajan\nluonnontieteelle. Columbus mainitsee taajan metsänkasvun edistävän\nsademäärää; Portugalilaiset olivat Azoreilta, Canarian saarilta ja\nMadeirasta hävittäneet metsät ja sademääränkin väheneminen oli ollut\nsiitä seurauksena. Sademääriä ei kuitenkaan vielä mitattu, tyydyttiin\nvain ylimalkaisiin havainneihin.\n\nKardinaali Bembo teki Etnalle noustessaan havaintoja kasvikunnan\nkorkeusvyöhykkeistä, kuinka ylintä lumilakkia alempana oli puuton\nketovyöhyke, sen alapuolella vyöhyke havupuita ja vielä alempana\nkehä pyökki- ja tammimetsiä. Jesuiitta Acosta erotti Mexicossa eri\nkorkeuksien kasvullisuusvyöhykkeet, kuuman rantavyöhykkeen (tierra\ncaliente), lauhkeat ylätasangot (tierra templada eli tierra de mediana\naltura) ynnä kylmän vuoristovyöhykkeen, jonka aroilla vain karjanhoito\noli mahdollista. Mutta muutoin olivat sekä eläinkuntaa että kasvikuntaa\nkoskevat yleisemmät havainnot vielä harvinaisia, vaikka tutustuttiinkin\nhyvin suureen lajirunsauteen.\n\nIhmiskunnan jakaminen rotuihin oli tälle aikakaudelle vielä vieras,\nmutta espanjalaiset ja hollantilaiset purjehtijat kuitenkin\nkuvasivat esim. Tyynen meren saarien asukkaat siksi tarkkaan, että\nheidän kuvauksistaan selvään kyllä huomaa, milloin he puhuvat\npolynesialaisista, milloin papualaisista. Kun Uudessa maailmassa\neskimoitten asumassa perimmäisessä pohjolassakin tavattiin tummaihoisia\nja mustatukkaisia ihmisiä, niin huomattiin paikkansa pitämättömäksi\nVanhan ajan ja Keskiajan vakuutus, että muka ihmisten iho pohjoista\nkohti vaalenemistaan vaaleni. Kun ihmiskuntaa ei vielä oltu rotuihin\njaettu, niin oli vaikea saada selville kansanryhmäin heimolaissuhteita.\nVasta 17:nnen vuosisadan alkupuolella jaettiin Europan kansat\ngermaneihin, romaneihin ja slaaveihin. Matkustajat yleensä kiinnittivät\nhuomionsa etupäässä vieraiden kansojen maanviljelykseen, teollisuuteen,\ntaiteisiin. perheoloihin, valtiomuotoon, tapoihin, lakeihin ja\nuskontoon. Mutta esim. asutuksen taajuudesta ei hankittu minkäänlaisia\narvioita. Vasta seuraavalla vuosisadalla tapahtui tässäkin muutos.\n\n\n\n\nOLAUS MAGNUS.\n\n\nOlaus Magnuksen kartasta ja maantiedeteoksesta hänen aikalaisensa\nsaivat ensimäisen seikkaperäisen ja enimmäkseen entistä oikeamman\nkäsityksen Pohjolan maista ja kansoista; jälkimaailmalle ne ovat\narvokkaat lähdeteoksina, jotka monesta erehdyksestä ja harhaluulosta\nhuolimatta luovat paljon valoa niin kauan vaillinaisesti tunnettujen,\nvaikka historiassa kylläkin tehokkaasti esiintyneitten Pohjoismaitten\noloihin Uuden ajan alulla.\n\n\n\nOlaus Magnuksen elämänvaiheet.\n\n\nOlaus Magnus Gothus — lisäys Gothus oli hä nen itsensä antama ja\nvakinaisesti käyttämä — oli syntynyt Linköpingissä v. 1490 ja oli kaksi\nvuotta nuorempi kuin veljensä, Upsalan arkkipiispa Johannes Magnus. He\nolivat murrosajan lapsia ja sen kovien kohtaloiden alaisia; kiintymys\nkatolinuskoon, jossa he olivat kasvaneet, pakotti heidät viettämään\nloppuikänsä kaukana vieraalla maalla ja siellä maanpaossa valmistamaan\nteokset, joilla he saavuttivat kunniasijan isänmaansa tieteen\nhistoriassa.\n\nOlaus kävi Vesteråsin tuomiokirkkokoulua, lähti sitten Saksaan ja\noleskeli sikäläisissä yliopistoissa 1510—1517 opinnoitaan jatkamassa;\nulkomailta palattuaan hän oli Upsalassa ja Linköpingissä kanonikkona.\nV. 1518 paavin lähettiläs Arcimboldus lähetti hänet Skandinavian\npohjoisosiin ehkä rahoja paaville keräämään ja aneita myymään, sekä,\nhänen oman ilmotuksensa mukaan, taistelemaan luterilaista harhaoppia\nvastaan, jota niemimaan pohjoisosissa jo oli viljalta. Matka kävi\npaljon tärkeämmäksi varsinaista tarkotustaan sen kautta, että\ntämä reaktsionarinen hengen mies sillä tutustui Ruotsin ja Norjan\nsyrjäisempiin osiin, jopa kävi suomalaisenkin asutuksen alalla ja\nsiten sai palavan harrastuksen ja paljon näköaloja ja tietoja suuren\nteoksensa kirjottamiseen. Hän ei tyytynyt synneistä päästämään ja uutta\nuskoa vastaan saarnaamaan, vaan kaikkialla kokosi maantieteellisiä ja\nkansatieteellisiä aineksia teoksiaan varten, keskiaikaiseen henkeen\nkirjottaen muistoon kaikki kummitusjututkin, mitä hänelle kerrottiin:\ntämä viimeksi mainittu epätieteellinen harrastus tosin oli omiaan\nvähentämään hänen teoksensa tieteellisyyttä, mutta jälkimaailmalla ei\nole syytä häntä siitä moittia.\n\nPohjois-Ruotsissa ei ollut teitä, ratsain täytyi sen vuoksi matkaa\ntehdä, tavaroita joko hevosenselässä kuljettaen tai reellä vedättäen,\nmutta monta taivalta voitiin veneelläkin kulkea. Olaus kertoo\nlaskeneensa jokia haapioilla (haapar), jotka olivat pitkiä, ilman\nnauloja koottuja ja hyvin kevyitä aluksia. Hän lausuu muun muassa\neräästä jokimatkastaan: — — »Ja siihen määrään hataralle puutekeleelle\nminun täytyi yleisiä asioita ajaessani luottaa henkeni ja menestykseni;\nja sitä kamalampi oli matka, kuta enemmän rannoilla näkyi merkkejä\nsiitä, että veden voima oli jo tuottanut monelle ihmiselle surman.»\n\nOlaus kävi sitten tunturien poikki Norjassa. Hän kuvaa vilkkaasti\nmatkaa vuoristossa. Norjassa, jossa hän oleskeli vuosina 1518—1519,\nhän teki merimatkan ja näki koottavan ambraa. Norjan rannikon\nasukkailta hän sanoi kuulleensa paljon juttuja merikäärmeistä\nja muista kummista; sitä paitsi hän hankki tietoja rannikon\ntalvikalastuksesta, valaanpyynnistä, traanin ja suolan valmistuksesta\ny.m. Palattuaan Ruotsiin hän jatkoi matkaansa pohjoista kohti ja saapui\n1519 juhannuksen aikaan Tornioon, jossa hän näki lohenpyynnin ja\npaikkakunnan suuren kauppaliikkeen. Hän kertoo sinne tulleen Venäjän\nrajan takaa kauppiaita, jotka taipalien poikki kantoivat veneensä\nolallaan. Lappalaisia ja suomalaisiakin hän siellä näki. Torniosta,\njonka latitudin hän ilmottaa 82°:ksi, hän vielä kulki arvionsa mukaan\nneljä asteväliä pohjoisemmaksi ja kävi siten ehkä Pellossa saakka,\njota tarkottanee hänen kartassaan nimitetty »Pele.» Matka luultavasti\ntapahtui mennen tullen veneellä pitkin Tornion jokea. Syksyllä 1519\nOlaus palasi Upsalaan pitkältä matkaltaan. Hän itse väitti sillä\nkulkeneensa 4860 italialaista penikulmaa (lähes 9000) kilometriä, mutta\ntämä tietysti oli suunnatonta liiottelua.\n\nRuotsissa olivat levottomat ajat. 1520 Olaus näki Tukholman verilöylyn.\nKustaa Vaasan noustua valtaistuimelle nimitettiin verilöylyssä surmansa\nsaaneiden sijaan uusia piispoja — Johannes Magnus muun muassa Upsalan\narkkipiispaksi — ja Olaus lähetettiin v. 1524 Roomaan hankkimaan paavin\nvahvistusta näille nimityksille. Hän ei sen koommin Ruotsiin palannut.\n\nHän matkusteli seuraavina vuosina laajalti Europan maissa, ja nämä\nmatkat laajensivat suuresti hänen maantieteellistä näkökantaansa ja\ntietojaan. Kuningas Kustaa Vaasa antoi hänelle useita valtiollisia\ntoimia, joista tärkein oli kauppaliitosta keskusteleminen Hollannin\nkanssa. Sitten hän kävi Puolassa neuvottelemassa avioliitosta Kustaa\nkuninkaan ja Puolan kuninkaan Sigismund I:sen tyttären välillä:\ntällä matkalla hän (v. 1528) muun muassa kävi Bochnian ja Vieliczan\nsuolakaivoksissa. Mutta kun samoihin aikoihin Ruotsissa tapahtui\nuskonpuhdistus ja v. 1530 Olauksen koko omaisuus otettiin takavarikkoon\nja häneltä riistettiin Ruotsissa kaikki kirkolliset toimet, niin\nmenetti hän yhdellä iskulla sekä maansa että toimeentulonsa. Olausta\nsamoin kuin hänen veljeänsä Johannestakin syytettiin yllytyksestä\nkatolinuskon palauttamiseksi Ruotsiin, eikä hänen ollut hyvä sen\nkoommin palata kotimaahansa.\n\nVeljekset oleskelivat tämän jälkeen enimmäkseen Saksassa ja Italiassa.\nV. 1537 he matkustivat Italiaan kirkolliskokoukseen, josta ei\nkuitenkaan tullut silloin mitään. Seuraavana vuonna he oleskelivat\nVeneziassa sikäläisen patriarkan vieraina. Tämä vierailu kaupungissa,\njossa karttain tekeminen ja maantieteelliset harrastukset vanhastaan\nolivat niin korkealla kannalla, oli erinomaisen tärkeä Olauksen\nkirjallisille yrityksille. Hän valmisti siellä suuren merikarttansa,\nCarta Marinan, joka patriarkan kustantamana ilmestyi painosta\nv. 1539. Johannes Magnus kirjotti Veneziassa valmiiksi molemmat\nhistoriateoksensa, jotka kuitenkin vasta hänen kuolemansa jälkeen\njulkaistiin painosta.\n\nVeneziasta veljekset Magnus v. 1541 matkustivat Roomaan; Johannes oli\nniin sairaana, että hän vain vaikeasti kykeni matkan tekemään. Jo v.\n1544 hän Roomassa kuoli ja Olaus nimitettiin veljensä jälkeen Upsalan\narkkipiispaksi, sillä paavi nimitti Ruotsiin, samoin kuin muihinkin\nepäuskolle menetettyihin maihin, edelleenkin piispoja, vaikka nämä\nnimitykset olivatkin vain kirkollisia arvonimiä ilman vastaavaa tuloa\nja vaikutusalaa. V. 1545 Olaus oli Tridentin kirkolliskokouksessa,\njossa hän muun muassa tapasi Hojan kreivin Juhanan, vanhan tuttavansa.\nLoppuikänsä hän asui Roomassa kirjallisissa toimissa, kirjottaen siellä\nelämäkertansa. Hän julkaisi veljensä molemmat historiateokset ja v.\n1554 oman kuulun teoksensa Historia de gentibus septentrionalibus\n(Kertomus Pohjolan kansoista). Olaus Magnus kuoli Roomassa v. 1557.\n\n\n\nCarta marina.\n\n\nOlaus Magnuksen suuri Pohjoismaiden kartta, joka julkaistiin Veneziassa\nv. 1539, oli enemmän kuin kolmesataa vuotta kateissa, mutta löydettiin\n1880-luvulla Münchenin kaupunginkirjastosta. Se on 170 sentim.\npitkä ja 125 sentim. leveä ja puulta painettu. Painatuksen kustansi\nVenezian patriarkka ja tuli se Olauksen tiedon mukaan maksamaan\n440 dukaattia, jota ei ole ihmetteleminen, kun kartta on piirretty\ntäyteen taiteellisia kuvia. Olaus sanoi kartan laatineensa siinä\ntarkotuksessa, että nähtäisiin, kuinka suuri osa kristitystä maailmasta\non eronnut katolisesta kirkosta; mutta samalla hänellä kuitenkin\noli tieteellinenkin päämäärä, hän tahtoi parantaa Ptolemaioksen\nkosmografiaa sikäli, että sen kuva Pohjolan maista paremmin vastaisi\ntodellisuutta.\n\nKun muistamme, kuinka väärät ja vaillinaiset Olauksen edeltäjäin\nkarttakuvat olivat, niin täytyy meidän myöntää, että hän todella\npiti, mitä lupasi; hänen karttansa on valtava edistysaskel edellisiin\nverraten.\n\nSen heikoin puoli on matematinen perustus, asteverkko. Olaus\nMagnuksella oli vaillinaisemmat käsitykset Skandinavian maitten\nmaantieteellisestä asemasta ja ulottuvaisuudesta kuin hänen lähimmällä\nedeltäjällään, Zieglerillä. Olauksen kartalla ei ole kuin yksi\nainoa oikea latitudimääräys: Elben suistamo. Ziegler laski päivien\npituudesta, että Ruijan rannikko oli 70:n ja 71:sen leveysasteen\nvaiheilla ja osasi siinä oikeaan; mutta Olaus Magnus vakuuttaa, että\nkesäpäivän pituus Ruijassa on kuusi kuukautta ja sen mukaan määrää\nSkandinavian pohjoisrannan latitudiksi 90°, s.o. hän luuli Nordkapin\njotakuinkin olevan pohjoisnavan vaiheilla, jonka erehdyksen tosin\njo olivat tehneet monet aikaisemmatkin kartanlaatijat. Tästä voi\narvata, että kartan muutkin leveysmääritelmät ovat kauttaaltaan\nväärät, ja siitä ehkä johtui, että Olaus Magnus luuli Torniossa\nkäydessään kulkeneensa niin suunnattomia matkoja. Kalmarin latitudi\nhänen kartallaan on 58° 30'. Upsalan 64° 30’. Viipurin 76°. Asteverkko\non suorakulmainen. Mutta vaikka kartassa onkin asteverkko, niin ei\nkartta kuitenkaan perustu tähtitieteelliselle paikanmääräykselle, vaan\nsamoin kuin portolanot kompassin suunnanosotuksille. Tästä johtuvat\nmuutamat kartan huomattavimmista erehdyksistä. Sitä laadittaessa ei\notettu huomioon kompassin poikkeumaa, vaan se on kauttaaltaan piirretty\nsillä edellytyksellä, että kompassi näyttää suoraan pohjoiseen, ja\nseuraus siitä oli, että maiden ja merien piirteet kartassa vääntyivät\nmuodottomiksi. Suuressa osassa Europpaa vallitsi siihen aikaan\nitäpoikkeuma, Ruotsin itärannikolla se lienee ollut noin 10°—15°,\nv. 1600 vain 5°. Keski-Suomessa kompassineula nykyisin näyttää noin\n3° länsipoikkeumaa, Ruotsin länsirannikolla noin 8° länsipoikkeumaa\n(maamme itäosissa poikkeuma nykyisinkin on itäinen). Jos poikkeuma\non samoin suhtein muuttunut meidän maassamme kuin Ruotsissa, niin\noli Helsingin seutujen itäpoikkeuma 16:nnen vuosisadan alkupuolella\n20°—25°. Kun kartta laadittiin moisten kompassiosotusten mukaan\npoikkeumaa huomioon ottamatta, niin muuttuivat tietysti rantain suunnat\ntoisiksi, kuin ne todellisuudessa ovat. Siitä saa selityksensä, miksi\nSkandinavian niemimaan pituussuunta Olaus Magnuksen kartassa on melkein\npohjois-eteläinen ja miksi Suomen lahti siinä pistää niin jyrkkään\nkoillista kohti.\n\n»Carta marinan» tärkeimpiä lähteitä ovat olleet 1400- ja 1500-luvulla\nlaaditut purjehdusohjeet; tästä saanee selityksensä sekä se, että\nkompassin poikkeuma on niin suuresti karttaan vaikuttanut, että\nmyöskin rantain tarkka piirros. On säilynyt esim. Suomen lahdesta\nvanha merikortti, joka merkillisellä tavalla käy yhteen Olaus\nMagnuksen kartan kanssa. Kun nämä purjehdusoppaat eivät ulottuneet\nmerenrantoja kauemmaksi, niin täytyi Olaus Magnuksen suusanallisten\ntietojen ja kulkupuheiden mukaan piirtää sisämaanseudut. Luonnollisesti\nolivat semmoiset tiedot sangen häälyvät, sen vuoksi ovat varsinkin\nsyrjäiset seudut, kuten Lappi, Suomen niemi ja Vienan Karjala\njotenkin umpimähkään kuvatut. Skandinavian maiden esityksessä hänellä\noli paljon apua omista matkahavainnoistaan. Muita lähteitä hänellä\noli Saxo Grammaticuksen tanskalainen kronikka, josta lienevät m.m.\n»hiihtolappalaisia» eli »skridfinnejä» ynnä Bjarmeja koskevat\ntiedot. Claudius Clavuksen kartta ehkä oli Olaukselle tunnettu,\nmutta paljon enemmän apua hän sai Ziegleriltä. sekä tämän kartasta\nettä kirjottamasta teoksesta — kiertoteitä siis veljensä tietoja.\nKaikkien näitten ainesten lisäksi hän oli kerännyt kaikenlaisia\nlegendoja ja taruperäisiä tietoja sekä kulkupuheista että vanhemmasta\nkirjallisuudesta; meille jo tuttu Brandanus-legendakin on tullut\nmuistetuksi. Kaikki tämmöinen aineisto on kuvilla esitetty;\nmutta pääosa kartan kuvista koskee kuitenkin vakavampia aineita,\nluonnontuotteita, elinkeinoja, kauppasuhteita ja valtiollisia oloja.\nKuvat olivat omiaan mitä suurimmassa määrin selventämään maailman\nkäsityksiä niistä syrjäisistä, vähän tunnetuista maista, joita Olaus\nMagnuksen suuri kartta koski. Alinna kartan vasemmassa kulmassa on\nlatinalainen selitys, joka lyhyesti kertoo kartan sisällyksestä\nkirjainosotusten mukaan, joiden vastakirjaimet ovat kartassa itsessään.\nSelityksessä muun muassa kerrotaan poron käytännöllisyydestä, Lapin\nja Ruijan hiihdosta ja metsästyksestä, susien ja hirvien taisteluista\nRuotsin ja Norjan rajalla, majavan elintavoista, Suomen oloista,\nMoskovalaisten kaupasta, veneenrakennuksesta ja urkkimisesta, ynnä\nmuusta.\n\n\n\nHistoria de gentibus septentrionalibus.\n\n\nOlaus Magnus omisti suuren maantiedeteoksensa »Kertomuksen Pohjolan\nkansoista», Kölnin arkkipiispalle Adolf af Schauenhergille, jonka\nhän oli tavannut Tridentin kirkolliskokouksessa ja joka silloin oli\npaljon kysellyt Pohjolan maista ja kansoista, joista ulkomailla niin\nvähän tiedettiin. Siitä päivästä, sanoo Olaus Magnus, hän päätti\nkoettaa kirjaan koota kaikki, mitä kardinaali halusi tietää, ja\nomistaa hänelle tämän teoksen. Mutta luultavasti ansion antaminen\nkardinaalille teoksen synnystä oli vain kohteliaisuudenosotus.\nsillä teoksen esipuheessa tekijä sanoo, että hän monta vuotta oli\nsitä valmistellut, ja eräässä aikaisemmassa teoksessa hän ilmottaa\njo v. 1539 ruvenneensa »Historiaansa» kirjottamaan. Enimmäkseen se\nperustuu kirjallisiin auktoreihin, joihin hän järkähtämättä uskoo;\nainoastaan paikallisten asiain esityksessä hän on luottanut semmoisten\nhenkilöiden tietoihin, jotka ne paremmin tuntevat. Auktoreista, joita\nOlaus luettelee, mainittakoon Procopius, Jordanes. Paulus Diaconus,\nSaxo Grammaticus, Franciscus Irenicus, Albert Krantzius ja Johannes\nMagnus. »Älköön lukija pahastuko», hän sanoo, »että tähän kirjaan\non otettu paljon muiden lausunnolta, sillä minun mielestäni on\nturvallisempaa esittää vanhain jo ammoin hyväksyttyjä mielipiteitä,\nkuin pintapuolisesti ja ilman tukea lausua oma mielipiteensä luonnon\nvaikeasti ratkaistavista salaisuuksista.» Vaikka hänen voimansa ovatkin\nvähäiset, niin luulee hän kumminkin kuvaustaan kylmästä ja etäisestä\nPohjolasta hyväksi ja ansiokkaaksi. Pohjolan historiasta hän kehottaa\nhankkimaan tietoja veljensä historiateoksesta: hänen itsensä tarkotus\non ollut seikkaperäisemmin kuvata Pohjolan maita ja kansoja, joiden\nulkopiirteitä esitti hänen v. 1539 julkaisemansa kartta. Teos on jaettu\n22 kirjaan ja 778 lukuun. Kirjoista on etenkin toinen maantieteelle\nomistettu, mutta ensimäisessä, kolmannessa ja neljännessäkin\non runsaasti maantieteellisiä tietoja, samoin kuin viidessä\nviimeisessäkin, jotka käsittelevät Pohjolan eläinkuntaa. Kolmannessa\nja neljännessä kirjassa on mieliäkiinnitläviä kansatieteellisiä\nkuvauksia, esim. Lappalaisista. Kuudennesta kuudenteentoista kirjaan\nteos etupäässä kuvaa Ruotsin kansaa ja sen sivistyksellisiä oloja.\nKoko viides kirja, joka käsittelee jättiläisiä ja amatsoneja, ja\nsuuri osa kuudennestatoista, ovat maantieteellis-kansatieteelliseltä\nkannalta jotenkin arvottomia. Melkein joka luku alkaa koristetulla\nalkukirjaimella ja 465 lukua on puupiirroskuvin koristettu. Olaus\nMagnus sanoo itse pitäneensä kuvitusta hyvin tärkeänä, ja monella\nkuvalla onkin suuri sekä kansatieteellinen että kultuurihistoriallinen\nmerkitys. Kuvat ovat suureksi osaksi samat kuin »Carta marinassa»;\ntoisia on kuitenkin jonkun verran muutettu. Kuka nämä kuvat on alkuaan\npiirtänyt, siitä ei ole mitään tietoa; mahdollista on, että piirtäjä\noli Olaus Magnus itse, sillä Skandinavian pohjoisosiakin esittävät\nkuvat osottavat melkoista olojen tuntemista, jota varmaankaan ei olisi\nollut italialaisella puupiirtäjällä ilman kunnollisia alkukuvia.\n\n»Historia de gentibus septentrionalibus» ei ole yhtenäiseen muotoon\nvalettu kokonaisuus, vaan aine näyttää kasvaneen kirjottajalle\nylivoimaiseksi, niin että suuri osa hänen muistiinpanoistaan joutui\nteokseen semmoisinaan, ilman keskenäistä yhteyttä.\n\nOlaus Magnus käytti lähteinään klassillisia ja keskiaikaisia\nauktoreita, ja mitäpä muuta hänellä olisi ollutkaan omien havaintojensa\nja tietojensa lisäksi. Tuulien luonteen ja syyt hän käsitti\nAristoteleen mukaan, matematisen maantieteen oppimestarina hänellä\noli Ptolemaios. Kreikkalaisista ja roomalaisista maantieteilijöistä\nhän käytti hyväkseen varsinkin Strabonia, Caesaria, Melaa, Tacitusta,\nSenecaa, Pliniusta ja Solmusta: Keskiajan varhaisimmalta ajalta Paulus\nOrosiusta ja Isidorus Hispalensista, ynnä Procopiusta, Jordanesta\nja Paulus Diaconusta. Langobardilaiselta historiankirjottajalta hän\nmuun muassa sai legendan »seitsemästä unikeosta», ja sijotti nämä\nauktorinsa mukaan »Scritofinien» maan läheisyyteen. Adam Bremeniläistä\nOlaus Magnus ei tunne, mutta sitä enemmän hän on saanut tietoja\nSaxo Grammaticukselta, varsinkin Pohjolan vanhoista sankareista\nja jättiläisistä. Skolastikoista ovat etenkin Albertus Magnus ja\nBeauvaisin Vicentius olleet Olauksen tiedonantajia, renessanssiajan\ntieteilijöistä muiden mukana Pietari Martyr ja italialainen Paulus\nJovius, joka julkaisi jotenkin seikkaperäisen Venäjän maantieteen\ntietojen mukaan, joita hän Roomassa sai venäläisiltä diplomateilta.\nPuolalainen historioitsija Mechovius oli toinen Itä-Europan asioista\ntietoja antava auktori; nämä molemmatkin auktorit jo tiesivät, ettei\nRhiphaelaisia vuoria ollut olemassakaan. Saksalaisista uudemmista\nauktoreista Olaus Magnus käytti varsinkin Franciscus Irenicusta, Jaakko\nZiegleriä ja Albert Krantziusta. Ensiksi mainittu oli julkaissut\nSaksanmaasta suuren kokoomateoksen, joka ei kuitenkaan sisällä\nPohjolasta paljoakaan asioita. Ziegleriltä Olaus sitä vastoin on saanut\npaljon apua; muun muassa ovat häneltä lainatut kuvaukset Lappalaisista.\nKrantzius taas oli erästä teostaan varten käyttänyt paljon Bremenin\nAdamin teosta, lähdettä mainitsematta, ja siitä Olaus kiertoteitä sai\nAdaminkin tietoja, vaikka tämän kirjailijan omat teokset näyttävät\nolleen hänelle tuntemattomat.\n\nOlaus Magnuksen »Historiasta» julkaistiin useita painoksia, sekä\ntäydellisiä että lyhennettyjä, ja se käännettiin monelle kielelle,\nkuten ranskaksi, italiaksi, hollanniksi, saksaksi ja englanniksi. Näin\nlaajasta levenemisestä voi arvata, että sitä paljon luettiin ja että se\nsiis aikanaan mitä tehokkaimmin levitti tietoja Skandinavian maista,\njoihin maailman katse valtiollisista syistä alkoi yhä enemmän kiintyä.\n\nKäymme seuraavassa tarkastelemaan hänen karttansa ja maantiedeteoksensa\nsisällystä, etupäässä niiden tietoja Suomesta. Olaus ei tuntenut\nmaatamme oman näkemänsä mukaan, Tornion laaksoa lukuunottamatta, vaan\nhänen täytyi kokonaan turvautua auktoreihin ja kuulopuheisiin. Ei siis\nole ihmettelemistä, että esitys on virheitä täynnään ja vaillinainen,\nmutta semmoisenakin se oli edistys ja omiaan kiinnittämään maahamme\nhuomiota.\n\n\n\nRuijan meri.\n\n\nOlaus Magnuksen kartassa v:lta 1539 on Skandinavian pohjoispuolella\navoin meri. Tässä suhteessa hän ei siis noudattanut niitä aikalaisiaan,\njotka piirsivät Grönlannin yhteen Ruijan kanssa. On mahdollista,\nettä Olaus Magnus itse omilla retkillään sai tiedon tästä avoimesta\nmerestä; mutta lisäksi Paulus Jovius vakuutti teoksessaan, että\nsekä Skandinavian että Venäjän pohjoispuolella oli avoin meri, jota\nsaattoi purjehtia vaikka Kiinaan saakka. Valkoisen meren, jonka yhteys\nJäämeren kanssa oli hyvin tunnettu esim. Saxo Grammaticukselle, Olaus\nsitä vastoin piirsi järveksi (_Lacus albus_). »Dumbshaf», jolla\nnimellä varhaisemmin tarkotettiin Atlantinmeren pohjoisinta perukkaa,\npohjanmiesten »Trollabotnia», on Olauksen kartalla niinikään muuttunut\njärveksi, joka on salmen kautta yhteydessä Jäämeren, hänen »Skyytian\nmerensä» kanssa; luultavasti Olaus Dumbshavillaan» tarkotti Varangin\nvuonoa, jonka paikalle hän nimen kirjotti — ellei se ollut huhutieto\nInarin järvestä. Skandinavian pohjois- ja länsipuolella olevan meren\nhän piirtää täyteen suunnattomia valaita ja muita merihirviöitä, eikä\nJasconius kalakaan (I, s. 203) puutu joukosta. Olaus Magnus luulee\nvalaiden runsauden johtuvan meren suunnattomasta syvyydestä; niitä oli\nniin paljon ja niin suuria, että laivaliike niiden vuoksi oli vaikeata\nja vaaranalaista. Islannin ulkopuolella näkyy meressä tanskalainen\nlaiva, jonka valas vääntää nurin. Islannin eteläpuolelle taas on\npiirretty lybekkiläinen laiva, jonka väki koettaa pelottaa valaat\ntorventoitotuksella ja heittämällä mereen tyhjiä tynnöreitä. Valaita\nhän tuntee monenlaisia: »Balaena», suurin kaikista, on 100—300 jalkaa\npitkä; sitä ahdistaa pienempi »Orca», joka repii rasvaa sen kyljistä.\nEräälle mahdottoman suurelle valaalle hän piirsi hevosen pään ja\nsanoi sen olevan samaa lajia, jonka Nearkhos torvien toitotuksella ja\nmelulla pelotti Intian meressä (I, s. 102). Sitä paitsi hän mainitsee\nmiekkakalan, sarvivalaan, sahakalan, delfiinit ja »suuren merisian».\nMuuan hänen kuvaamansa merihirviö ehkä tarkotti polyyppiä; v. 1520 oli\nTrondhjemin arkkipiispa lähettänyt paaville semmoisen merihirviön pään.\nNorjan länsirannalla nähdään kartassa suuri merikäärme ja Helgolannin\nlänsipuolelle on semmoinen piirretty parallaan laivaa nielevänä.\nLukuisista laivankuvista päättäen Olaus Magnus hyvin tiesi, että\nmyrskyisellä, meren karjasta rikkaalla Pohjoismerellä harjotettiin\nvilkasta laivaliikettä, vaikka sitä pidettiinkin purjehtijoille\nvaarallisena.\n\n\n\nGrönlanti.\n\n\n»Carta marinan» yläsyrjään Olaus Magnus on piirtänyt kappaleen\nGrönlantia, jota hän sanoo »Gruntlandiaksi». Hänen tietonsa\nGrönlannista perustuvat sekä pohjanmiesten vanhempiin, että\nkuudennellatoista vuosisadalla hankittuihin uudempiin tietoihin.\nOlaus Magnus kuvaa Grönlannin vaarallisia rantoja, sen asukkaita ja\nmerivirtaa, joka sen itärantaa seuraillen kulkee Jäämerestä etelää\nkohti, mukanaan ajopuita, laivanhylkyjä ja kuolleita ihmisiä. Mutta\nmaajäätiköstä hän ei näytä kuulleen, vaan luuli Grönlannin sisäosissa\nolevan suuria metsiä. Eskimoista hän tekee jotenkin tarkkaan\nselkoa, nimittäen heitä muutamien varhaisempien kirjailijain mukaan\n»pygmeiksi». Luultavasti ovat nämä eskimokuvaukset kuudennentoista\nvuosisadan purjehtijain havaintojen mukaan. Hän sanoo Gruntlandian\nasukkaitten rakentaneen majansa valaanluista, jotka huolellisesti\npeitettiin sammalilla ja kanervalla; semmoisen rakennusmallin raunioita\nonkin löydetty itä-Grönlannin pohjoisosista. Mutta jonkun verran hän\ntunsi Grönlannin vanhempaa historiaakin, ja tämä tieto epäilemättä oli\npohjoismaisista lähteistä.\n\n\n\nIslanti.\n\n\nIslanti tuli jo varhain tunnetuksi kirjallisuudessa, sekä Saxo\nGrammaticuksen että muitten kautta. Kirjotettiin sen tulivuorista,\njoiden kidassa luultiin kiirastulen olevan, kuumista lähteistä,\njöökeleistä, ilmastollisista oloista ja väestön elämänlaadusta. Olaus\nMagnuksella ei ole tähän paljoa lisättävää, hän kertoo saaresta, mitä\non kirjallisuudesta poiminut, mutta nimen puolesta hän on toista\nmieltä kuin hänen useimmat auktorinsa. Hän ei pidä Islantia Thuulena,\nvaan sanoo Thuulen olevan pienen saaren Orkney-saarien ja Fär-saarien\nvälillä. Fär-saarista hän näyttää hankkineen enimmät tietonsa jostain\npurjehdusoppaasta.\n\n\n\nSkandinavia.\n\n\nSkandinavia Olaus Magnuksen kartalla ulottuu pohjoista kohti aina\nnavan seuduille, mutta vaikka sen pituus onkin näin liioteltu, niin on\nhänellä kuitenkin sen pinta-alasta oikeampi käsitys. Hän lausuu, että\nPohjoismaat, joilla hän karkottanee Ruotsia, Norjaa ja Suomea, ovat\nalaltaan laajemmat kuin Italia, Espanja ja Gallia yhteensä. Jonkun\nverran vertaus ontuu, mutta ei kovin paljoa. Norjan rannikon pohjoisosa\non kuvattu jotenkin ehjäksi, lahtia ja vuonoja puuttuvaksi, mutta\nsillä kohdalla, jossa se mutkaa lounatta kohti, se on saanut »Carta\nmarinassa» toisen luonteen; vuonot ja lahdet vuorottelevat saariryhmäin\nkanssa varsinkin Lofotin seuduilla; etelämmässä ranta jälleen muuttuu\nehjemmäksi. Trondhjemin vuono on kuvattu järveksi, josta joki johtaa\nmereen, vaikka se Zieglerin kartassa oli likimain oikein esitetty.\nNorjassa oleskellessaan Olaus Magnus näyttää saaneen tietoja\nlintuvuorista ja lausuu historiateoksessaan niitä olevan aina navan\nseuduille saakka ja suurien lintulaumain kokoontuvan niille pesimään\nja munimaan. Lofotin saariston vaaralliset merivirtaukset olivat jo\nvanhastaan kuulut; Olaus Magnus lainasi niiden kuvauksen Ziegleriltä.\n\nHän kertoo Norjan länsipuolella olevan meren suunnattomasta syvyydestä;\ntämä tietysti olikin herättänyt kaikkien niiden merenkulkijain\nhuomiota, jotka olivat purjehtineet vain Itämeren ja Pohjanmeren\nmatalia ulapoita. Kartalle on kuvattu mies luotaamassa, ja selityksessä\nilmotetaan, että monessa muussakin paikassa on tavattu niin\nsuunnattomia syvyyksiä, ettei luotilangalla tapaa pohjaa. Pohjanmerta\nhän nimittää »Lännen mereksi» tai »Germanian mereksi»; edellinen\nnimitys on ranta-asukkaiden, jälkimäinen Roomalaisilta peritty.\nSkagerrack ja Kattegat ovat Olaus Magnuksen kartassa sangen sattuvasti\nkuvatut, paljon oikeammin kuin Zieglerissä.\n\nItämerestä Olaus Magnuksella oman kokemuksensa nojalla oli varsin\nhyvät tiedot. Bremenin Adam oli sille antanut nimeksi »Mare Balticum.»\n[Nimi «Baltinen meri» ehkä johtuu latinalaisesta sanasta balteus, vyö\n(Belt) ja lienee alkuaan tarkottanut niitä monia salmia, »Beltejä»,\njotka Pohjanmerestä johtavat Itämereen.] Samaa nimeä käytti sitten\nSaxo Grammaticuskin. ja Skagerrack ja Kattegatkin luettiin Baltiseen\nmereen kuuluviksi. Claudius Clavus käytti nimeä vain Kattegatista ja\nItämeren kaakkoisosasta. ja hänen mukaansa nimen sijottivat monet\nmyöhemmätkin kartat, kuten Ptolemaios-painokset 16:nnen vuosisadan\nalkupuolella; muu osa Itämerta Ruotsin ja Saksan välillä oli »Sabulosus\npontus», »Sarmaticum mare» eli »Germanicum mare». Nimitys »Baltinen\nmeri» kulki sitten kauemmaksi länttä kohti, kunnes se lopulta käsitti\nkoko Itämeren. Olaus Magnus ei kartassaan käytä Itämerelle yhteisnimeä,\nmutta historiateoksessaan hän »Baltisella merellä» näyttää tarkottavan\nItämerta kokonaisuudessaan, taikka ainakin sen pääosaa. Skagerrack\non hänen kartallaan »Mare Cimbricum» ja meri Etelä-Ruotsin ja Saksan\nvälillä »Mare Germanicum». Itämeren eteläosan nimenä kartassa on\n»Germaninen meri» eli »Sarmatian meri». Ptolemaios-painoksissa\ntarkotettiin »Germanisella merellä» sekä Pohjanmerta että Itämerta,\nkoska ne ovat Saksanmaan pohjoispuolella, ja Englantilaiset ovat\ntämän nimen säilyttäneet Pohjanmerelle tähän päivään saakka. Itämeren\nruotsalainen nimi (ja siitä käännetty suomalainen) on epäilemättä\nikivanhaa skandinavista juurta, vaikk’ei se vielä Olaus Magnuksenkaan\nteoksessa päässyt oikeuksiinsa, koska hänelle auktorit tämmöisessä\nasiassa olivat suuremman arvoiset kuin kotimaan kansanomainen käytäntö.\n\nRuotsin etelärannikossa ei »Carta marinassa» näy Blekingen eikä\nSkånen välistä poukamaa, mutta jotenkin oikealla kohdalla rannikko\npolveaa pohjoista kohti. Ölanti on piirretty paikalleen lähelle\nRuotsin rantaa, Gotlanti kauemmaksi mereen. Rantameren Olaus Magnus\nnimittää »Gootilaiseksi mereksi» ja »Ruotsin mereksi», edellisellä\ntarkottaen sen eteläosaa, jälkimäisellä nimityksellä pohjoisosaa aina\nMerenkurkkuun saakka, josta alkaa nimitys »Mare Bothnicum» (Botninen\nmeri s.o. Pohjan lahti). Zieglerin kartalla Pohjanlahden nimenä oli\n»Sinus Finnonicus (sive) Sueticus». Kirjallisuuden merinimitykset\nolivat siis Olaus Magnuksen aikana vielä aivan häälyväiset.\nPohjanlahden hän omain havaintojensa mukaan parhaiten tunsi ja\nsaattoikin sen vuoksi melkoisesti parantaa Zieglerin karttakuvaa, joka\noli siihen saakka paras.\n\nKöölin nimitys sille vuorijonolle, joka on Skandinavian niemimaan\nselkäranka, on ikivanha, mutta vanhemmassa karttakirjallisuudessa\ntämä nimitys oli tuntematon, eikä Olaus Magnuksen karttakaan ole\npoikkeus; vuorijono itse kyllä piirrettiin paikoilleen. Mutta\nnimitys »Dovrefjell» Norjan mahtavimmalle osalle tätä selkärankaa\npääsi jo aikaisin kirjallisuuteen; se sai alkunsa Dofrar nimisestä\nGudbrandinlaakson kylästä, jonka kohdalla tie kulki vuoriston poikki.\nNimitys tavataan jo viidennentoista vuosisadan alkupuolella (1427)\npainetuissa kartoissa. Olaus Magnuksen samoin kuin Zieglerinkin\nkartassa kulkee koko Skandinavian niemimaan halki pohjoisesta etelään\nvuorijono, ja koko tälle vuorijonolle hän antoi Dovrefjeldin nimen\n(Alpes Doffrini). Hän jakoi vuorijonon viiteen kappaleeseen, joita\nsolat erottavat toisistaan. Ensimäinen kappale ulottuu Luulajan\njärveen, joka on keskellä »Lapin vuoria» (Montes Lapponiae). Sieltä\nkulki solan kautta Norjaan sekä lappalaisia poroineen (jotka kuvassa\nvetävät pyörällisiä vankkureita), että kainulaisia myymään tavaroitaan.\nNorjan puolella näkyy pirkkalaistenkin telttoja. Kolmas kappale\npäättyy Skarsa ja Sula tuntureihin, joiden poikki Olaus Magnus kulki\nNorjaan; hän sanoo näitä tuntureita niin korkeiksi, että tuskin koko\nEuropassa on niiden vertoja. Olaus Magnus kertoo, että tunturien poikki\nkulkevalla tiellä oli vuorenseinämään jo ammoin louhittuja teitä\npahimmilla paikoilla ja Norjan puolella riippuvia puusiltoja, jotka\nusein luonnonvoimien vaikutuksesta murtuivat, niin että matkustajani\ntäytyi odottaa, kunnes asukkaat olivat ne korjanneet. Mutta matka\nvuoriston poikki oli sangen vaarallinen. Skarsa tunturi lienee\ntarkottanut Åreskutaa, Sula tunturi Syltopparna nimistä tunturiryhmää.\n\nOlaus Magnus oli lähempänä keskiaikaista ihmeuskoa kuin\nrenessanssiajan suosimaa luonnontotuus-pyrintöä. Hän mielellään\nnäki yksinkertaisissakin luonnonilmiöissä jotain käsittämätöntä,\njokapäiväisyydestä poikkeavaa, ja siitä lienee johtunut, että vesistöt\nhänen kartallaan ovat niin mielivaltaisesti esitetyt. Hän antaa jokien\njakautua moniin päähaaroihin, sekaantua toisiinsa, monen joen lähteä\nsamasta järvestä eri suunnille, niin että on hyvin vaikea päättää, mitä\njokea kukin hänen kartallaan tarkottaa. Tornion joki alkaa Suomesta\nMaanselältä pienestä järvestä ja purkaa kahta suuhaaraa vetensä Pohjan\nlahteen; näiden haarain välisellä »torni-saarella» (_turrita insula_)\noli Tornion kaupunki. Torniojoen länsipuolella on kahteen haaraan\njakautuva joki, Chalis-joki, joka tarkottaa Kainuunjokea, vaikka\nhaarautuminen onkin mielivaltainen. Siitä lounaaseen on valtava järvi,\njonka Olaus Magnus nimittää »Luulajan järveksi». Hän oli luultavasti\nmatkallaan saanut kuulla ensin Hornafva-Uddajaur-Storafva nimisestä\njärviryhmästä ja sitten pohjoisempana Suuresta Luulajan selästä, luuli\nniiden olevan samaa järveä ja piirsi sen mukaan noin 550 kilometriä\npitkän, 220 leveän järven tunturiseutuihin. Tästä suuresta järvestä\nhän piirsi lähtemään viisi laskujokea, joista Luulajan joki, Piitimen\njoki ja Skellefte joki ovat tunnettavat. Luulajan järven eteläpuolella\non Uumajan järvi, melkoinen sekin, ja siitä hän on piirtänyt lähtemään\nkaksi jokea, Uumajan joen ja Angermanjoen, jotka muka ovat haaralla\nyhteydessä keskenään. Näistä esimerkeistä näkyy, kuinka häälyvää Olaus\nMagnuksen maantuntemus vielä oli Ruotsinkin syrjäisemmistä osista.\n\nKeski-Ruotsin suuret järvet tulivat jo varhain karttoihin kuvatuiksi.\nDulcertin portolanossa vuodelta 1339 Venern on »lacus Scarcae (Skaran\njärvi) ja Vettern »fluvius Vettur». Mälari on »lacus Stocol» (Tukholman\njärvi). Ziegler nimittelee järvet jo niiden nykyisillä nimillä. Olaus\nMagnuksen tiedot luonnollisestikin ovat koko joukon runsaammat. Hän\npiirsi Venernin jotenkin yhtä laajaksi, kuin se todella onkin, ja 24\nsuurta jokea siihen laskevaksi Norjan vuorilta; tämä luku on oikea,\nmutta vain Klarälfven. jota Olaus ei nimitä, on suuri. Venernistä hän\nei piirrä kuin yhden laskuväylän, jonka nimi on »Trolhetta», hän sanoo\nsen pauhaavan niin kovasti, että ääni kuuluu 37 kilometrin päähän. Sen,\nettä Venernillä oli vain yksi laskuväylä, Olaus Magnus sanoi johtuvan\nsiitä, että sen ympärillä oli niin korkeita vuoria, joista hän ihaillen\nmainitsee Kindakullen (Kinnekullen). Vetterninkin pituus ja leveys ovat\nkartalla jotakuinkin oikeat. Hän sanoi jäiden lähtiessä järven pohjasta\nkuuluvan pauhaavaa jymyä ja jään samalla halkeilevan ja murtuvan.\nNäissä havainnoissa on jotain perää, Vettern tosiaan on äkkimyrskyjen,\nsumujen ja sähköilmiöiden järvi. Samoin kuin Ziegler Olaus Magnus antaa\nVetterninkin purkaa vetensä Itämereen Motalan virran kautta. Jelmeristä\n(Hjalmarista) hän piirsi kaksi laskuväylää Itämereen, vaikka tämän\njärven vesi juoksee Mälariin. Mälarilla, kumma kyllä, hän luuli olevan\nkolme laskureittiä, vaikka se oli niin lähellä, yksi Mörkölahteen\nSöderteljen ohi, yksi Tukholman ohi ja yksi sen pohjoispuolitse.\nSmålannin ylätasangonkin Olaus Magnus ottaa huomioon, mutta se osa\nKööliä, joka Ruotsin ja Norjan rajalta poikkeaa Norjaan ja kulkee sen\neteläkärkeen saakka, oli hänelle tuntematon.\n\n\n\nIlmasto.\n\n\nPohjoismaiden ilmanalasta puhuessaan Olaus Magnus ensinnäkin kuvaa\nkesäyön valoisuutta eri osissa maata, luullen »Biarmiassa», joka hänen\nkäsityksensä mukaan oli Skandinavian pohjoisosa, olevan puolen vuotta\npäivää ja toinen puolen vuotta yötä, joten vuosi siellä oli yksi\nkokonainen vuorokausi, mutta yökin muka sangen valoisa, koska aurinko\nei laskenut kuin 23° taivaanrannan alle; tämän teoretisen päätelmän\nnapavuorokaudesta Olaus Magnus lainasi Sacroboscolta. Keskiajan\noppineet luulivat ilman pohjoisnavalla tiivistyvän sankaksi sumuksi,\nkoska muka auringon viistot säteet eivät jaksa hälventää vedestä\nkohoovia höyryjä. Olaus Magnus mainitsee tämän käsityksen, mutta myös\nPliniuksen ja Solinuksen vanhemman, jonka mukaan navoilla piti vallita\nyhtämittaisen auringonpaisteen vuoksi sietämättömän kuumuuden. Hänen\nmielestään molemmat ovat väärät, todellisuus näiden vastakkaisten\nkäsitysten välissä; ainakin Finmarkissa oli ilma aina kylmää ja\nkirkasta.\n\nPohjoismaiden pakkaset ovat, sanoo Olaus Magnus, erinomaisen ankarat,\nPohjoismaat ovat kaikkia muita maita kylmemmät. Syynä tähän hänen\nmielestään on auringon ratakaaren lyhyys ja sen säteiden viistous\ntalvella, toiseksi se seikka, että Pohjoismaat ovat Otavain, kaikkein\nkylmimpäin tähtitarhain alla, ja kolmanneksi se seikka, että ne ovat\nmeren rannalla, joka synnyttää kamalaa kylmyyttä, kun auringonsäteet\neivät kykene siihen tunkeutumaan. Olaus Magnus, joka lainasi\ntämän käsityksen Albertus Magnukselta, ei voinut aavistaa, että\nAtlantin meri päin vastoin lauhduttaa vuoden keskilämpöä, vaikka se\nkesälämpöön vaikuttaakin viilentävästä. Hän sanoo Pohjolan pakkasten\ntoisinaan olevan niin kovia, että susilta silmät paleltuivat, vaarnat\nirtaantuivat seinistä ja ovista ja savi- ja lasiastiat halkeilivat.\nHän mainitsee Krantziuksen mukaan muutamia hyvin kovia talvia. 1323\noli kuljettu jäätä Lübeckistä Tanskaan ja Preussiin, 1399 Lübeckistä\nStralsundiin ja sieltä Tanskaan, 1423 Danzigista Lübeckiin hevosella\nja Mecklenburgista Tanskaan; ankarina talvina oli muka tapana rakentaa\njäälle majataloja, joita hän onkin piirtänyt karttaansa useita. »Carta\nmarinassa» on koko Suomenlahti jäässä, Merenkurkku niinikään ja sen\npoikki ajetaan poroilla Ruotsiin.\n\nOlaus Magnus ei voinut hyväksyä sitä uudempien kirjailijain oppia,\nettä tuulet ovat ilmakehän liikunnoita, vaan kannatti edelleenkin\nAristoteleen käsitystä, että ne syntyvät höyrymäisen, maasta kohoavan\nhaihdunnan kautta. Hän määrittelee päätuulien luonteen, etelätuulen\nlämpimäksi ja kosteaksi, pohjatuulen kylmäksi ja kuivaksi, itätuulet\nlauhkeiksi, länsituulet kovin vaihteleviksi sekä lämmön että\nkosteuden puolesta. Gootilaisessa eli Ruotsin meressä joka vuosi\npuhalsi ankaria luode- ja lounaistuulia, jotka saivat aikaan paljon\nhaaksirikkoja, muuttelivat rantoja ja repivät katotkin asunnoista,\nsaattaen ihmiset suureen vaaraan. Vielä kovempia olivat lounaistuulet\nSkandinavian niemimaan länsirannikolla; niiden kovuuden vuoksi ei\nNorjan länsirannikolla menestynyt metsä eikä vilja, joten siellä täytyi\nkeittää ruoka kalanluilla.\n\nSateentulosta puhuessaan Olaus Magnus sanoi lunta satavan niin\nrunsaasti, ettei aina ollut mahdollista edes ystävää tuntea. joka\ntuli kadulla vastaan. Lumi lamasi metsissä puita, niin että usein\ntiet menivät tukkoon. Ukonilmoja oli varsinkin etelän puolessa, koska\nviljavista seuduista kohosi taajoja höyryjä. Kun höyry tulee kosteana\nkylmempiin seutuihin, niin sen eri osat tiivistyvät, synnyttäen sadetta\nja rakeita (myös lunta ja sumua). Kun lämpö joutuu puristukseen ja\npilven seinämät jäätymisen vuoksi eivät pääse laajenemaan, niin pilvet\nväkivaltaisesti murtuvat ja syntyy se jyräys, jota sanotaan ukkoseksi.\nTarkempaa selontekoa sademäärän suuruudesta eri osissa maata ja sen\njakautumisesta eri vuodenajoille on tietysti turha odottaa sen ajan\nilmatieteilijältä; ainoastaan Finmarkista hän sanoo, että sade siellä\non kesällä sangen harvinainen.\n\n\n\nKasvisto.\n\n\nSkandinavian kasvullisuudesta Olaus Magnus kertoo niukasti. Hän\nmainitsee kuitenkin tärkeimmät puut ja niiden käytännön. Koivua kasvoi\naina Skyytian meren rannoilla saakka, vaikka se siellä oli myrskyjen\nrajuuden vuoksi vaivaiskasvuinen. Tammen kasvurajan hän ilmottaa\nRuotsissa jotenkin oikein, mutta ei tiedä sen Norjassa polveavan aina\nTrondhjemin vuonoon saakka. Mutta pyökin kasvurajasta hänen tietonsa\noli väärä, sillä se ei menesty yhtä pohjoisessa kuin tammi. Hän\nmainitsee myös tavallisimmat hedelmäpuut ja viljalajit.\n\n\n\nEläimistö.\n\n\nEnemmän huomiota hän omisti eläinkunnalle, kuvaten sitä kuudessa\nkirjassa. Hänen mielestään Pohjolan eläimistö oli sangen runsas ja\nvaihtelevainen. Pohjolan luonne-eläimenä hän ensinnäkin mainitsee\nhirven: sitä samoili erämaissa suuret laumat aina Västerbotteniin\nsaakka, jossa »Carta marina» kuvaa tappelun hirvien ja susien välillä\nUumajan järven jäällä. Hirveä ajettiin suurilla koirilla, taikka\ntapettiin sitä jonkinlaisilla ansakeihäillä tai ansanuolilla, jommoisen\npyydyksen hän on historiaansa kuvannut. Hän luettelee useita muitakin\nhirvisuvun lajeja ja peuran. Petoeläimistä hän ensimäiseksi mainitsee\nkarhun ja sen pyynnin. Susia hän sanoo olleen niin paljon, että\ntalvella kokonaiset karjat hyökkäävät matkustajain kimppuun ja näiden\ntäytyy puolustaa itseään nuolilla ja »bombardoilla». Susien vuoksi ei\nkukaan uskaltanut lähteä aseettomana kirkkoon. Susia pyydystettiin\nkuopilla tai nuolilla ammuttiin, taikka sidottiin haaskoihin\nviikatteita, joihin sudet teilasivat itsensä. Dovren alpeissa muka\noli valkoisia susia, joita kierteli tuntureilla ja laaksoissa suuret\nlaumat; nämä valkoiset sudet luultavasti tarkottivat napakettua eli\nnaalia (_Canis lagopus_). Ilveksiä ei ollut yhtä runsaasti kuin susia.\nKuvauksen ahmasta Olaus Magnus lainasi eräältä kirjailijalta, joka\noli saman eläimen kuvannut Litvassa ja Moscoviassa. Tämän jälkeen\nluetellaan pienemmät peto-, riista- ja turkiseläimet. Kettuja muka oli\nmustia, valkoisia, punaisia, kirjavia ja sinisiä. Pohjoisissa vesissä\noli hyvin viljalta majavia. Yhtä seikkaperäisesti luetellaan linnut,\nsekä maa- että vesilinnut, ja hyönteisistä sääski, jota Pohjolassa oli\nsuunnattomat paljoudet; ne olivat Olaus Magnusta itseäänkin matkoilla\nsuuresti kiusanneet. Syyksi hyönteisten suunnattomaan lukuun Lapissa\nluultiin sitä, ettei siellä ollut yökköjä, eikä muita hyönteisiä\nhävittäviä siipieläimiä.\n\nHevosista puhuessaan Olaus Magnus sanoo, että Länsi-Göötanmaan hevosta\nkäytettiin sotihevoseksi, eikä sitä saanut maasta viedä. Norjan hevonen\noli keskiläntä, mutta erinomaisen vahva ja kestävä tuntureilla ja\nvaikeilla teillä; ja Suomenkin hevonen oli hyvänlaatuinen. Suomen\nsarvikarjakin milt'ei veti Ruotsin parhaalle vertoja. Pohjoisissa\nosissa enimmäkseen oli nutipäätä nautakarjaa. Gotlannissa oli parhaat\nlampaat. Yhtä yleinen kuin lammas oli vuohi, jota Pohjoismaissa oli\nhyvien vuorilaitumien vuoksi enemmän kuin missään muualla. Lappalaisten\nkotieläin oli poro, jolla Olaus Magnus luuli olevan kolme sarvea.\n\n\n\nKansa.\n\n\nOlaus Magnuksen esitykseen Tanskasta ja Norjasta emme puutu,\nkoska se veisi liian etäälle, vaikkapa hänen antamansa tiedot\nsisältävätkin paljon mieltäkiinnittävää. Ruotsalaisena Olaus Magnus\njoka tilaisuudessa antaa Tanskan kansasta hyvin huonon arvolauseen.\nPohjoisen Norjan asukkaitten elinkeinoista hänen teoksessaan on\nhyvin arvokkaita tietoja. Hän kertoo heidän turskanpyynnistään sekä\nrannikolla että kaukana merellä Islannin ja Norjan keskivälillä. Kun\nmyrskyt tulevat, niin he eivät löytäisi takaisin, ellei onneksi olisi\nkompasseja; tämä purjehtijan arvokas apuneuvo oli siis jo silloin\nyleiseen käytännössä Norjan rannikolla rahvaan kesken. Kapakalan\nvalmistus kuvataan. Sillinkalastus ei tällä rannikolla silloin ollut\nyhtä tärkeä kuin nykyisin; silliä saatiin siihen aikaan ja kautta koko\nKeskiajan parhaasta päästä Itämerestä, Skånen rannoilta. Valaanpyynnin\nOlaus Magnus tarkkaan kuvaa, mursun ja sen pyynnin niinikään.\nSuolankeitto oli Norjan länsirannalla niin yleistä, että suolaa myytiin\nulkomaillekin.\n\nArvokkain osa Olaus Magnuksen maantiedeteoksesta tietysti on kertomus\nRuotsista, sillä Ruotsin maantieteeseen hän luonnollisesti voi antaa\nenimmän alkuperäisiä uusia tietoja, joita ei aikaisemmissa auktoreissa\nole. Hänen karttansa ja kirjansa sisältää paljon asutuskeskuksien nimiä\nja niiden selityksiä. Sangen laajalti hän niinikään kuvaa Ruotsin\nkansaa, sen elinkeinoja ja kansatieteellisiä oloja, maanviljelystä,\ntyöneuvoja, viljan jauhamista, leipomista, oluen ja maltaitten\nvalmistusta, hevoshoitoa ja karjanhoitoa, mehiläishoitoa, metsästystä,\nkalastusta, varsinkin lohen, hylkeenpyyntiä, vuoriteollisuutta,\nsepänammattia, puuseppäteollisuutta, varsinkin veneitten ja\nlaivain rakentamista ja kauppaa, suuria kotimaisia markkinoita\nja kauppatavaroita, joita markkinoilla myytiin. Olaus Magnus\ntekee selkoa niistä eri mallisista rakennuksista, joita Ruotsissa\nkäytettiin, muun muassa saunasta, joka siihen aikaan oli Ruotsissa\nniin yleinen, ettei missään maailmassa hänen sanainsa mukaan, ei edes\nItaliassa, kylvötty niin taajaan kuin Pohjolassa. Nämä saunat olivat\ntavallisia vihtasaunoja, kuten näkyy tekstiin liitetystä kuvasta.\nValaistuksena käytettiin koko Pohjolassa pärettä, jota askareilla\noltaissa pidettiin suussa tai lakissa. Talousastiat olivat vaskea tai\nmalmia, saviastioita ei paljoa käytetty, koska ne helposti pakkasella\nmurtuivat. Lasi oli pöytäastiana harvinaista, koska sattui vahingoita,\nkun pidoissa heittivät juoma-astioita toistensa päälle. Käytettiin sen\nvuoksi kuusituoppeja, joita yksissä juomingeissa saatettiin rikkoa\npariinkymmeneen. Puvuista, sekä silloin muodissa olevista, että\nvanhemmista, Olaus tekee selkoa, niinikään aseista, joita käyttämään\nPohjolan kansat olivat sangen harjaantuneet, ynnä sotatavoista. Hän\nmyös kertoo häätavoista, nuorisonkasvatuksesta, kotiaskareista,\nriimukivistä, taikaluuloista ja erinomaisesta vieraanvaraisuudesta.\n\n\n\nSkrikfinnit ja Lappalaiset.\n\n\nOlaus Magnus merkitsi karttaansa »Scricfinniaksi» alueen, joka\noli Yli-Tornion pohjoispuolella ja lännessä rajottui Finmarkiin,\nidässä Biarmiaan, jolla hän nähtävästi tarkotti Kuolan niemimaan\neteläosaa. Sen eteläpuolella oli hänen käsityksensä mukaan Lappi,\ns.o. nykyinen Ruotsin Lappi. Vanhat auktorit arvatenkin tarkottivat\nSkritofinneillä yleensä Lappalaisia. Tämä Olaus Magnuksen kahtia jako\nlienee johtunut siitä, että hän tunsi Pohjois-Ruotsin tunturiseudut\nvain Lapin nimellä kotimaan puheenparresta ja niille seuduille siis\nantoi tämän nimen, Skrikfinnien nimen taas tahtoi säilyttää, koska se\noli kaikissa vanhoissa auktoreissa, vaikka yleisessä kielenkäytössä\ntuntematon. Heidän maakseen hän merkitsi kaiken sen erämaan, joka\noli muiden varmemmin nimitettyjen välillä. Hänen kartallaan ulottuu\nScricfinnia ja sen kanssa Ruotsi aina Murmanin rannikolle saakka,\njoka lienee pitänyt yhtä siihen aikaan yleisen käsityksen kanssa.\nKuvauksensa Scricfinneistä Olaus Magnus lainasi Saxo Grammaticukselta,\nniinkuin nimimuunnoskin osottaa, sillä Saxo nimitti Skritofinneja s.o.\nhiihtofinnejä Skrikofinneiksi, koska islannin kielellä, jonka kautta\nSaxo sai heistä tietonsa, hiihtämisen sana oli »skrika».\n\nOlaus Magnus Saxon sanoilla kuvaa, kuinka nämä Skrikfinmt sälöjä\njalkoihinsa kiinnittäen nousivat korkeimmillekin tuntureille, kuinka\nhe olivat suuria noitia, taitavia jousella ampumaan ja metsästämään ja\ntaistelemaan. »Carta marinaan» on piirretty Finmarkinja Skrikfinnian\nrajalle, kuinka Tengillus, Skrikfinnien kuningas, hiihtävää ja poroilla\nratsastavaa sotajoukkoa johtaen taistelee Argrimusta, Helsinkiläisten\nkuningasta vastaan, jonka joukot pakenevat itää kohti. Tämän tarumaisen\ntapauksen Olaus Magnus niinikään sai Saxo Grammaticukselta, jonka\nkäyttämät nimitykset kuitenkin ovat hieman toiset. Olaus Magnus kuvaa\nSkrikfinnien hiihtämistä sen mukaan, miten hän oli nähnyt tai kuullut\nLappalaisten hiihtävän. Epäilemättä hän siis kuitenkin tiesi, että\nSkrikfinnit ja Lappalaiset olivat samaa kansaa.\n\nOlaus Magnuksen tiedot Lappalaisista viittaavat siihen, etteivät\nLappalaiset kuudennentoista vuosisadan alkupuolella asuneet Ruotsissa\nyhtä etelässä kuin nykyisin. Hän kertoo Lappalaisten elintavoista\nZieglerin mukaan, joka teokseensa »Schondia» oli saanut heistä tarkkoja\ntietoja Johannes Magnukselta ja eräältä toisella ruotsalaiselta.\nNäitä tietoja hän täydensi omilla havainnoillaan. Pirkkalaiset (sana\njohtuu juuresta birk, joka merkitsi kauppaa), jotka olivat saaneet\nRuotsin kruunulta Lappalaisten verotuksen ja kaupan yksinoikeudekseen,\nasustavat Olaus Magnuksen esityksessä kaukana Luulajan Lapissa,\njota vastoin heitä ei Suomessa ole missään. Mutta Norjan puolella\nOfoten-vuonon seuduilla näkyy heidän telttojaan, jotka Olaus Magnus\non piirtänyt toisen muotoisiksi kuin Lappalaisten kodat. Hän sanoo\nheidän pitäneen poroja samoin kuin Lappalaisetkin, joiden päälliköitä\nhe olivat ja jotka maksoivat heille veroa, kalliita turkiksia ja\nkalaa. Mutta eivät ainoastaan Pirkkalaiset Ruotsin kuninkaan nimessä\nverottaneet Lappalaisia, näiden täytyi myös maksaa veroa Norjan\nkuninkaalle ja Moskovalaisten ruhtinaalle. Olaus Magnus ei ja'a\nLappalaisia kalastaja-, metsä- ja tunturilappalaisiin, mutta hän\nnäyttää kuitenkin tienneen, että Lappalaisten kesken oli vallalla\nvastaavat elämänlaadut. Hän kiittää heitä hyvin rauhallisiksi, ellei\nheille tehty ankaraa vääryyttä. Poronhoidosta kertoessaan Olaus Magnus\non tietävinään, että poroja valjastettiin kärryjenkin eteen, ja että\nniillä ratsastettiin. Kumpikin käsitys oli väärä; edellinen lienee\njohtunut siitä, että lappalainen ahkion nimi »kerres» muistutti ruotsin\nsanaa »kärra». Pulkan kuvaus on sattuva. Lappalaisten aseet olivat\nkeihäs ynnä varreton jousi ja nuolet. Naisetkin oppivat taitaviksi\nampumaan ja he kulkivat mukana pyyntiretkillä, koska riistaa muka\noli niin runsaasti, ettei miehiä ollut tarpeeksi. Ampumataidon\nkehittämiseksi Lappalaisten nuoriso pani toimeen kilpailuja. Kun\nturkiksia ja muita kauppatavaroita vietiin poroilla Norjaan, niin\nporonkuljettajia sanottiin »kveeneiksi»: tämä nimitys luultavasti\ntarkotti Pirkkalaisia, jotka lienevät siihen toimeen palkanneet\nkainulaisia, s.o. suomalaisia. Ziegler kertoi Lappalaisten käyvän\nkauppaa siten, että he veivät tavaransa määräpaikkaan ja siihen\njättivät ja sitten sopivassa tilassa kävivät hinnan noutamassa, jonka\nostaja aivan mielivaltaisesti määräsi: Olaus Magnus kertoo tämän kaupan\nsamoilla sanoilla, mutta sijottaa sen kuvaesityksenä »Valkoisen järven»\nrannoille.\n\nKerrottuaan Lappalaisten puvusta, asunnoista ja naimatavoista Olaus\nMagnus tekee selkoa heidän epäjumalanpalveluksestaan. He palvelivat\nsekä aurinkoa että kuuta; auringon kunniaksi uhrattiin metsäneläinten\nja merenrannikolla valaitten luita, ei kuitenkaan kesällä, koska se\nolisi auringon valoa ja lämpöä häväissyt, vaan vasta talven tullen ja\npäivän lyhetessä. Palveltiin myös seipään päähän kohotettua punaista\nkangasta, jossa luultiin olevan taikavoimaa, koska punainen oli veren\nväri. Vielä Lappalaiset palvelivat kaikkea, minkä aamulla kodastaan\nulos lähtiessään ensiksi sattuivat näkemään. He olivat taitavia noitia,\nsamoin kuin Suomalaisetkin, loitsivat puhaltamaan minkä tuulen vain\ntahtoivat, myrskynkin, sekä saattoivat keskustella etäällä olevien\nihmisten kanssa. »Jos joku tahtoi tietää poissa olevan kohtalon,\nniin hän kääntyi joko suomalaisen tai lappalaisen puoleen ja antoi\nhänelle lahjan. Lappalainen sitten lähti yhden seuralaisensa ja\nvaimonsa keralla yksinäiseen huoneeseen, laski siellä vaskisammakon\ntai käärmeen alasimelle ja iski sitä niin ja niin monta kertaa,\nluki loitsuja ja lankesi sitten loveen ja makasi pian kuin kuollut.\nKaiken aikaa molemmat toiset pitivät häntä tarkkaan silmällä. Jälleen\ntoinnuttuaan hän kertoi poissa olevasta ja näytti sormusta, puukkoa\ntai muuta esinettä, jonka oli häneltä saanut.» Jo Snorre Sturlassonin\n»kuninkaankirjassa »puhutaan Lappalaisten haahmonmuuttamiskyvystä.\nOlaus Magnus kertoo, että he tekivät lyijystä sormen mittaisia\ntaikanuolia ja ampuivat niitä vaikka kuinka pitkän matkan päähän sitä\nhenkilöä vastaan, jolle tahtoivat kostaa. Ne sattuivat käteen tai\nsääreen, ja se johon semmoinen oli sattunut, kuoli ennen kolmen päivän\nkuluttua. Lappalaisilla on viime aikoihin saakka ollut tämmöinen taika\nkäytännössä. Zieglerin mukaan Olaus Magnus kertoo Lappalaisten tuulen\nloitsimisesta, vaikka hän erehdyksestä omistaa taidon Suomalaisille.\nHe sitoivat hihnaan kolme solmua. Kun he yhden päästivät, niin nousi\nkohtalainen tuuli, kun he toisen päästivät, niin tuuli kiihtyi kovaksi,\nmutta kun he päästivät kolmannen, niin se yltyi myrskyksi.\n\n\n\nSuomi ja Suomalaiset.\n\n\nPoronhoitonsa ja kaikista muista Europan kansoista poikkeavan\nelämänlaatunsa kautta Lappalaiset olivat herättäneet tutkijain huomiota\nja tulleet mainituiksi melkeinpä heti kun Skandinavian maista aljettiin\nkirjottaa (I, s. 207.) Paljon myöhemmin tämä kunnia tuli Suomen ja sen\nasukkaitten osaksi. Ei edes varmaa nimeä tälle maalle tietty, vaikka\nkristinusko oli täällä voimaan astunut ja olot järjestyneet. Ziegler\n»Schondia» teoksessaan (1532) kirjotti maastamme jotenkin paljon\ntietojen mukaan, joita hän oli saanut Johannes Magnukselta. Mutta\nvasta Olaus Magnus teoksessaan julkaisi maastamme kertomuksen, jonka\nkautta sen luonto ja asukkaat pääpiirtein tulivat tunnetuiksi kautta\nsivistyneen maailman.\n\nZieglerin esimerkkiä noudattaen hänkin piirsi Suomenlahden suunnan\nkoilliseksi ja pituuden todellista paljon suuremmaksi; suunnan väärin\npiirtämiseen lienee ollut syynä kompassin itäpoikkeuma, niinkuin jo\nolemme edellä maininneet. Luonnollista on, että monet paikat sen kautta\novat joutuneet aivan väärille leveyspiireille, kuten esim. Viipuri.\nZieglerin kartassa oli Pohjanlahdella nimenä »Sinus Finnonicus»;\nOlaus Magnus siirti tämän nimen niemimaamme eteläiselle rajamerelle,\njoka on saanut pitää sen tähän päivään saakka. »Carta marinassa» on\nSuomen ja Venäjän raja merkitty kahdenkertaisella puurivillä ja rajan\nlänsipuolella näkyvät pitäjät Ecclesia Nova (Uusikirkko), Kinaveb\n(Kivennapa), Iasche (Jääski), Egrepe (Äyräpää) ja Savolax (Mikkelin\nseutu).\n\nRaja kulkee Nevasta melkein suoraan pohjoisia kohti »Valkoisen järven»\nkaakkoiskulmaan, joka järvi sitten on rajana Suomen ja Biarmian\nvälillä. Lacus albuksen luoteispäästä raja kulkee suoraan pohjoista\nkohti aina Jäämereen saakka. »Valkoisella järvellä» Olaus Magnus\nvarmastikin tarkottaa Kannanlahtea, jossa hän sanoo sekä Suomalaisten,\nLappalaisten että Ruotsalaisten käyneen pyyntiretkillä, koska sekä\nkalastus että metsästys siellä olivat erinomaisen tuottavat; mutta\nenimmän siellä kävivät Moskovalaiset, jotka metsästivät ja kalastivat\njoka sopen ja samalla olivat mitä viekkaimpia kauppiaita. »Carta\nmarinassa» näkyy, kuinka nämä »moskovalaiset», jotka oikeastaan\nlienevät olleet rajan takaisia karjalaisia, vetävät Valkoisesta merestä\nveneen jokia ja järviä myöden vedenjakajalle ja sitten sen poikki\ntaivaltaen lähtevät vastakkaisen puolen jokia ja järviä laskemaan alas\nPohjanlahteen. Olaus Magnuksen käsityksen mukaan Ruotsin raja siis\nulottui Kannanlahteen saakka; tämä käsitys lienee johtunut juuri siitä,\nettä sinne tehtiin Suomen puolelta pyyntiretkiä.\n\nValkoisesta järvestä Olaus Magnus piirtää pitkän metsäisen harjanteen\nkulkemaan etelää ja lounatta kohti ja harjanteen nimi on hänen\nkartallaan »Landsrygia», s.o. Maanselkä. Valkoisesta järvestä alkaen se\nkulkee Karlabihin (Kokkolaan) ja vastaa, alkuosa nykyistä Maanselkää,\njatko Kainuunselkää. Tämä ja muut samanlaiset maanselänteet osottavat,\nettä Olaus Magnuksella oli oikea käsitys Sisä-Suomen vedenjakajien\ntodellisesta luonteesta, vaikkei hän voinutkaan niiden paikkoja\ntarkkaan määrätä, kun vesistöt olivat niin vähän tunnetut. Hän sijottaa\npitäjät Sala (Salo), Ula (Oulu), Ighia (li) ja Chim (Kemi) selänteen\npohjoispuolelle ja sanoo tätä osaa Itä-Lapiksi (_Lappia orientalis_),\neikä siis lue sitä Itä-Pohjanmaahan; tämä alkaa vasta maanselän\neteläpuolella hänen kartallaan. Olaus Magnus ilmottaa Pohjanlahden,\nSuomenlahden ja Valkoisen järven välisen alueen olevan 300 saks.\npenikulmaa pitkän (2220 kilom.) ja 60 saks. penikulmaa (444 kilom.)\nleveän; pituus siis on monin kerroin liioteltu, leveys laskettu koko\njoukon liian pieneksi. Nämä »Historian» luvut eivät kuitenkaan vastaa\nkartan mittoja; kartalla on pituus vain 2/3 edellä mainitusta määrästä,\nleveys 3/2, joten kartta, vaikka onkin vanhempi, enemmän lähentelee\ntodellisia suhteita.\n\nEi ole ihmettelemisiä, että Olaus Magnuksen käsitykset Suomen\nvesistöistä ovat niin puutteelliset; niitä ei vielä tuntenut kukaan,\nkun erämaatkin olivat suureksi osaksi asumatta, ja vielä vähemmän\nniistä oli kukaan yrittänyt laatia karttaa tai kertomusta. Hänen täytyi\nsiis kokonaan tyytyä niihin suupuhe-tietoihin, joita hän saattoi koota\nRuotsissa ollessaan ja sitten vieraalla maalla. Hänen karttakokeensa\nkuitenkin semmoisenaankin osottaa hyvää tahtoa ja se todella saakin\nesiin eräitä pääpiirteitä, esim. vedenjakajain luonteen, Sisä-Suomen\njärviylänköluonteen ja jokien säteilyn kaikkiin reunameriin tältä\njärviylängöltä. Kokonaisien vesistöjen asemasta hän piirtää vain\nmuutamia suuria järviä. Maanselältä virtaa Pohjanlahteen kolme jokea,\njoiden suunta ja luonne kuitenkin on niin ylimalkainen, ettei niitä\nvoi todellisiin jokiin verrata; suurin tietysti olisi Kemijoki, mutta\nsamanniminen asutuskeskusta ei ole sen suussa oikealla paikallaan,\nmolemmat toiset Simojoki ja Iijoki, jonka suussa on »Ighia» niminen\npitäjä. Se joki, jonka laskupaikkaan »Ula» on piirretty, on verraten\nvähäinen, eikä sen latvoilla ole merkkiäkään suuresta järvestä.\nMahdollista on, että Oulujärvi on langennut Siikajoen osalle. Maanselän\nitäpuolella olevia suuria vesistöjä edustaa vain kolmikulmainen aava\nselkä, josta ei ole vedenjuoksua millekään suunnalle, vaikka Olaus\nMagnus muutoin piirtää laskuväyliä liiaksikin. Huomioon ottaen, että\ntämä järvi, jonka rannalle on piirretty venettään taipaleen poikki\nkuljettava retkikunta, on laskuväylätön, näyttää siltä, kuin monet\nOlaus Magnuksen jokihaarautumat tarkottaisivatkin jokimatkareittejä,\njoilla joko ei tarvinnut taivaltaa, koska vesitie oli yhtämittainen,\ntai joilla taivallettiin vain tavarat, mutta veneet jätettiin\njoenlatvoille. »Carta marinalla» esim. Porvoon joki lähtee suoraan\nVesijärvestä; näin selitettynä olisi käsitettävä, että koko Päijänteen\npuoli kulki Porvoon jokea myöten Porvooseen, mutta ettei veneitä\ntaivallettu, vaan pidettiin Porvoon joella toisia, Vesijärvellä toisia\nveneitä.\n\nEteläpuolella taivallusjärveä kulkee jälleen idästä länteen\nvedenjakaja, joka näyttää vastaavan Suomenselkää. Sen eteläpuolella\non kaksi järveä, joista on vedenkulku ainoastaan Pohjanlahteen,\nja yksi, »Lacus niger», s.o. Mustajärvi, josta vesi laskee vain\nSuomenlahteen, ynnä neljä, joista on vesireitit sekä Pohjanlahteen\nettä Suomenlahteen. Mutta Lacus nigeristä, joka näyttää vastaavan\nkoko Saimaan vesistöä, on vesireitti Valkoiseen järveen, iso joki,\njolla on kaksi haaraa kuin Vienan Karjalan Kemijoella. Mustanjärven\nrannalla on linna »Nova arx» eli Olofsburg (Olavinlinna). Mutta Saimaan\nveden Olaus Magnus näyttää luulleen laskevan Suomenlahteen lähellä\nViipurin kaupunkia, eikä Laatokkaan, josta hänellä ei näytä olleen\nminkäänlaista käsitystä. Jotenkin oikealla paikallaan laskee Suomen\nlahteen Kymijoki, jonka suupuolessa on yhtä monta jokea, kuin Kymellä\nsuuhaarojakin; väärinkäsityksen kautta Olaus Magnus on merkinnyt\nkolme Kymijoen suuhaaraa eri joiksi. Kaksi lähtee järvestä, jonka\nnimi kartalla on Holela lacus, vaikka selkä tarkottaakin Päijännettä.\nPäijänne on kartalla jaettu kahdeksi järveksi, joiden välillä on leveä\nmaakannas, eikä mitään vesiyhteyttä; eteläinen järvi, jonka rannalle\nHollolan kirkko on merkitty, on nimeltään »Lacus Piente» (Päijänne,\nZieglerin teoksessa Peyenthe). Tästä viimeksi mainitusta järvestä\non monta vesireittiä sekä Pohjanlahteen että Suomenlahteen. Holelan\njärveen on kuvattu kaksi isoa vesilintua ja näiden alle kirjotettu »Sur\npesi»; jotkut ovat arvelleet näiden sanain tarkottavan »suurta vettä»,\nmutta todenmukaisempaa on, että ne ovat »suuria pesiä», vaikk'ei\nolekaan helppo arvata, minkä välikäsien kautta Olaus Magnus on saanut\nnämä suomalaiset sanat kuvaamiensa pesivien lintujen alle. Kartalla\non kuitenkin useita muitakin samalla tavalla käytettyjä suomalaisia\nsanoja, kuten »Palio Kylä», jotka on kirjotettu Kyröjoen varteen\nnimiksi, vaikka tiedon antaja nähtävästi vain on tarkottanut niitä\nmonia huoneenkuvia. joita jokivarteen on piirretty. Näyttää siltä,\nkuin olisi ruotsalaisella kartanlaatijalla ollut suomalainen neuvoja,\nja että he hyvin epätyydyttävästi ymmärsivät toistensa puhetta, joten\nkartan laatija on kirjottanut suomalaisen tietomiehensä yleisiä\nhuomautuksia nimiksi. Samanlainen huomautus ovat vielä sanat »piet\nmado» käärmeenkuvien alla maan sisäosissa; nekin on nimiksi kirjotettu,\nsillä jos kartan piirtäjä olisi huomautuksen ymmärtänyt, niin hän\narvatenkin olisi kääntänyt sen latinaksi. Taikka ehkä on karttaluonnos\nlähetetty Suomeen täydennettäväksi, ja siihen kirjotetut huomautukset\nosaksi jääneet ymmärtämättä.\n\nSuomen eläinkuntaa kiitetään »Historiassa» hyvin rikkaaksi; Maanselällä\nvarsinkin oli runsaasti kaikkia niitä eläimiä, joista saatiin\narvokkaimmat turkikset, näätää, oravaa, kärppää ja soobelia, joita\nuutterasti pyydettiin. Maanselällä ja Valkoisessa meressä muutoin\noli hyvin paljon lintuja, joiden Olaus Magnus luuli tulleen sinne\nSkyytian läheisistä järvistä ja erämaista pesimään, syksyllä taas pois\nlähteäkseen. Saukko oli muka sangen yleinen Suomessa ja Pohjanlahden\nrantaseuduissa. Suomen itäosissa, Hämeessä ja Karjalassa, oli hyvin\nrunsaasti majavia, jonka omituisen pesänrakennuksen Olaus Magnus kuvaa;\nhän kertoo, että kun suomalaiset kylvivät peltonsa, niin silloin\nvarsinkaan ei saanut häiritä majavia eikä niiden asunnoita.\n\nOlaus Magnuksen tieto Suomen paikoista oli sangen vaillinainen,\nniinkuin arvata saattaa, kun hänen oli koko karttakuvansa alusta\nluotava. Suomen maakuntain ja asuntakeskustain paikat toisiinsa\nverraten ovat usein aivan väärin ilmotetut, niin että on mahdoton\narvata, mitä hänen mainitsemansa nimet tarkottavat. Zieglerin kartasta\nhänellä ei näytä Suomen topografiaan olleen paljoakaan apua, ja\nvaikkapa hän olisikin siitä lainannut, niin olisi hän oikeastaan vain\nlainannut niitä tietoja, joita Ziegler oli Johannes Magnukselta ja\narvatenkin häneltä itseltäänkin saanut.\n\nFinlandia eli Finingia, jonka Olaus Magnus sanoo ennen olleen\nkuningaskunnan, on hänen käsityksensä mukaan sama kuin Pliniuksen\n»Eningia». Hän sanoo sen pohjoisessa alkavan Itä-Pohjanmaalla, jonka\neteläpuolella on »Satacundia», Satakunnan itäpuolella »Tavastia».\nSuomen lounaisessa kulmassa on Varsinais-Suomi, jonka Olaus Magnus\n1400:luvun alussa tapahtuneen kihlakuntajaon mukaan jakaa kahteen\nosaan, Norfinniaan ja Sudfinniaan. Suurimman osan Suomen lahden rantaa\nkäsittää »Nilandia» (Uusimaa), josta Olaus sanoo erästä osaa »Nilandia\naustraiikseksi», vaikkei se hänen kartallaan suinkaan ole maakunnan\neteläisin osa. Koko muu osa Suomea on »Careliaa».\n\nVarsinaisista paikannimistä emme lähde selkoa tekemään; lukija saa\nniistä riittävän käsityksen tähän liitetystä kartasta. Useat nimistä\ntuntuvat niin löyhiltä, että tuskin mikään tutkimuskaan voi niiden\nalkuperää valaista; tämmöisiä nimiä ovat esim. »Vista», »Pottra»,\n»Trofel» ja »Lergas» kaukana Keski-Suomessa. Toiset supisuomalaiset\novat kumman oikein kirjotetut, kuten »Hollola», toiset taas niin\nväännetyt, että niitä tuskin tuntee, mainitaksemme vain Kuusiston,\npiispain vanhan linnan, jonka nimi kartalla on Cusm [ehkä lyhennysmuoto\npro Kuusmaa], vaikka olisi luullut kirkonmiehen ainakin sen nimen\nosaavan oikein kirjottaa.\n\nOlaus Magnus piti Suomea väkirikkaana maana, varsinkin eräitä seutuja\nPohjanlahden rannalla, joihin hän on karttaansa kirjottanut »hic maxima\nmultitudo gentium», taikka »palio kylä», näiden sanain merkitystä\ntietämättä. Suomalaisia kuvataan hyväntahtoiseksi ja vaatimattomaksi,\nvaikka jonkun verran hitaaksi kansaksi: mutta kun he kerran vihastuvat,\nhän sanoo, niin korvaa hitauden heidän kostonsa voima. Tavat olivat\nlauhtuneet maan käännyttyä kristinuskoon; kirkkoa ja pappeja kohtaan\nosotettiin suurta kunnioitusta. Suomalaiset tavallisesti asuivat\nkylissä ja elivät maanviljelyksestä, kalastuksesta, metsänhakkuusta ja\nmetsästyksestä. Suomen kaikki joet ja vesistöt olivat hyvin kalaiset ja\nkalaa vietiin ulkomaillekin, varsinkin Saksaan. Valkoisessa järvessä\nuutteraan kalastettiin; kesällä sinne kokoontui venäläisiä, lappalaisia\nja suomalaisia pyytäjiä, enimmän kaikista suomalaisia, ja saaliit\nolivat erinomaiset. Siellä siihen aikaan saattoi nähdä kaikkien näiden\nkansain pukuja ja veneitä. Laivoja ja veneitä Suomalaiset olivat sangen\ntaitavia rakentamaan, varsinkin Hämäläiset ja ne jotka asuivat heidän\nlänsipuolellaan. Samoin he yleensä olivat mestarillisia puuseppiä\nja käsityöläisiä, sekä muka taitavia valmistamaan sotakoneita ja\nbombardoja. He olivat vahvoja juomareita ja panivat hyvää olutta.\nSodassa he suojelivat itseään jonkinlaisella panssarilla, joka oli\ntehty kalkissa pehmitetystä hylkeennahkasta, taikka hirvennahkasta.\njonka karvapuoli oli ulospäin käännetty. Talvella näiden panssarien\npäälle valettiin vettä, niin että niiden päälle jäätyi kova jääkuori.\nKäytettiin myös hirven, peuran ja härän koipinahkoista valmistettuja\nkypäreitä, jotka oli taiten koottu, niin että ne olivat kuin suurilla\nkalansuomuilla päällystetyt. Toisilla oli päähineitä, jotka oli koottu\neräitten lintujen höyhenistä ja rautalangoilla huolellisesti neulotut.\nTaikka pingotettiin puulle parkittuja kuivattuja nahkoja, jotka\noli kalkissa keitetty. ja nahkat siten painettiin pään mukaisiksi.\nKypärit sisäpuolelta vuorattiin hienolla tuohella ja ne siveltiin\nkalanliimalla, että ne paremmin kestivät kosteutta.\n\nSuomalaisia oli kielletty, kertoo Olaus Magnus, käyttämästä kotonaan\naseita, kuten keihäitä, nuolia ja muita heittoaseita, miekkoja\nja pitkiä puukkoja. Mutta semmoisia aseita he saivat pitää, mitä\ntarvitsivat töihinsä, kuten kirvestä, jota he käyttivät erinomaisen\ntaitavasti rakennuksia salvaessaan. Rajantakaisien rosvoretkiä\ntorjuessaan Suomalaiset aina ensi aluksi puolustivat itseään\nheittokeihäillä, jotka olivat päiväpaisteessa kuivatusta kuusesta,\nterävillä puukärjillä varustetut. Toisilla oli verkkoja, joita he\nnakkasivat vihollisien päähän, vetäen sitten kumoon sekä hevoset\nettä ratsastajat. Käsikähmässä suomalaiset käyttivät aseinaan\nkiviä, joita he vyössään kantoivat, taikka sitoivat he neljän käden\npituisella nuoralla nyrkin kokoisia kiviä kepin päähän ja heittivät\nnäitä ratsumiesten päähän taikka hevosten jalkoihin. Hyväksi avuksi\nolivat myös heidän vihaiset koiransa, joita Moskovalaisten hevoset\nkovin pelkäsivät; ne pakenivat koiria aivan samalla tavalla kuin\nPersialaisten hevoset kameleja. Koirat oli opetettu pelottamaan ja\nahdistamaan vihollisten hevosia; ne haukkuivat ja purivat niitä\nkuonoon, jotta hevoset nousivat kahdelle jalalle ja pudottivat\nratsumiehet, jotka sitten tapettiin.\n\nOlaus Magnus kertoo erikoisella mielenkiinnolla siitä kaupasta,\njota käytiin rajan takaa Suomeen vesistöjä pitkin. »Moskovalaiset»\nkantoivat taikka vetivät veneensä järvien välisien kannaksien ja\nvedenjakajain poikki, ja tällä tavalla Suomen maanselän poikki\nkuljettuaan tunkeutuivat aina Tornioon saakka, jossa Olaus Magnus itse\nkesällä 1519 oli nähnyt heitä veneineen. Vienan Karjalaiset vielä\ntänä päivänä kulkevat samoja vesireittejä, varsinkin jauhojen haussa\nSuomen puolelta. Usein nämä »Moskovalaiset» tekivät maassa ilkitöitä\nja vakoilivat. Toisinaan he pysähtyivät tielle, mikä minnekin, muka\nveneitään korjatakseen, vaikka todenteolla vakoilivatkin Ruotsin\nvaltakunnan maita. Vaikka Ruotsin maaherrat olivat varuillaan, niin\nuudistuivat alinomaa rajakahakat rosvouksineen ja ilkitöineen.\nKun rajantakaiset — Olaus käyttää sanaa Moskovalaiset — tahtoivat\nhyökätä Suomen Karjalaisten kimppuun, niin he muodostivat oikeita\nrosvojoukkoja, joilla oli keskenään määrätyt sopimukset ja\nmääräykset. He rakensivat aluksi erämaissa pitkiä keveitä veneitä\ntasaisista ohuista kuusilaudoista sillä tavalla, että toiset\ntekivät istumapaikkoja 20—25 miehelle, toiset keittivät maakuopissa\nkuusenpihkasta pikeä tai tervaa, osa valmisti ja varusti kaaria,\njänteitä ja nuolia, osa nuolenkärkiä karkaisi. Kun alukset olivat\nvalmiit, niin niitä työnnettiin vesille kokonainen laivasto, ja sitten\nhävitettiin taloja ja linnoja sekä Valkoisen järven (_Lacus albuksen_),\nettä Suomen lahden ja Liivinmeren luona, vieläpä hyökättiin ankkurissa\nolevien kuormalaivainkin kimppuun ja ryöstettiin ne ja miehistöt mereen\nsyöstiin. Tapahtui niinkin, että Moskovalaiset hyökkäsivät suurempien\nlaivain kimppuun, kun nämä olivat tyventöön joutuneet. Mutta heti\nkun he eivät enää luulleet olevansa kostolta turvassa, he ottivat\nveneensä olalleen ja kantoivat ne metsään kätköön, käyttääkseen niitä\nuudelleen soveliaassa ensi tilassa. Metsissä he sitten elivät jonkun\naikaa hyvässä turvassa saaliistaan. Mutta kun heidän ilkityönsä kävivät\nliian sietämättömiksi, niin heitä kohtasi ryöstettyjen asukkaitten\nkosto. Metsästäjät uutterasti etsivät heidän lymypaikkojaan ja ne\nilmi saatuaan veivät Suomalaisille tiedon: nämä suurella joukolla\nlähtivät heitä hävittämään. Kamalaa julmuutta silloin harjotettiin,\nsillä rosvot, ilkityönsä muistaen, taistelivat henkensä edestä. Lopulta\nkuitenkin heidän voimansa murrettiin, he pakenivat vuorenrotkoihin ja\nmaaluoliin, taikka piiloutuivat puitten latvoihin. Ne, jotka kiinni\nsaatiin, armotta poltettiin veneineen ja varustuksineen; rotkot ja\nluolat tukittiin isoilla kivillä ja paaluilla, niin että ne, jotka\nniihin pakenivat, nälkään kuolivat. Eivät nekään, jotka olivat puihin\npiiloutuneet, päässeet pakoon. Koirat haukkuen ilmaisivat heidän\nolinpaikkansa, jonka, jälkeen heitä nuolilla ammuttiin, niin että he\nputosivat maahan ja tapettiin. Hyvät ajokoirat olivatkin paras keino\nnäiden metsärosvojen kiinni saamiseksi.\n\n\n\nItäiset maat.\n\n\n»Biarmian», s.o. Bjarmien maan Olaus Magnus sijotti äärimäiseksi\nSkyytian meren laitaan, Kuolan pohjoiselle rannalle siis. Hän\nerotti kuitenkin kaksi Biarmiaa, Saxo Grammaticuksen mukaan. Saxo\nGrammaticuksen kuvaukset molemmista Biarmioista eivät ensinkään\nkäy yhteen Vienan seutujen kanssa, sillä Saxon kuvauksen mukaan ne\nmolemmatkin olivat vuorisia maita. Toiset sen vuoksi päättelevät hänen\ntällä nimityksellä tarkottaneen Kuolan niemimaan molempia rantoja,\nja siihen viittaa Olaus Magnuksen kartta. Hän on kuvannut Biarmian\nrikkaaksi kaloista, linnuista ja arvokkaista turkiseläimistä.\n\nVenäjästä Olaus Magnuksen karttaan on kuvattu ainoastaan vähäinen osa,\nse nimittäin, joka on lähinnä Suomen lahden itä- ja eteläpuolella.\nHänen tietonsa Karjalan kannaksen itäpuolella olevista seuduista ovat\nodottamattoman vaillinaiset; Laatokka, jonka tuntee Käkisalmesta, on\npienimpiä hänen kartalleen piirretyistä järvistä. Vasta Herberstein\nVenäjän karttaansa kuvasi Laatokan isommaksi. Neva juoksee Laatokasta\nSuomen lahteen ja Nevaan laskee eteläpuolelta suurehko joki, joka\ntarkottanee Velhojokea. koska Novgorod on sen rannalla. Erillään\nVelhojoesta on Irmen (Ilmen) järvi, ja siihen laskee Peipsen järvestä\nNarev, jonka rannalle Narvan kaupunki on sijotettu. Peipsen on\npiirretty Venernin kokoiseksi. Baltinen maanselänne, joka oli Itämeren\nmaakuntain rajana Venäjää vastaan, on karttaan merkitty pitkäksi\nmetsäiseksi selänteeksi. Itämeren länsi- ja eteläpuolellakin olevat\nmaat Olaus Magnus kuvasi, joten hänen karttansa paitsi varsinaisia\nPohjoismaita itsiään. myös esittää niiden suhteet naapurimaihin, aina\nEnglantia ja Skotlantia myöten. Saksan pohjoisrannan hän tunsi hyvin\nsekä oman näkemänsä mukaan että verraten runsaasta maantieteellisestä\nkirjallisuudesta, joten se on hänen karttaansa oikeammin kuvattu; mutta\nnäistä seuduista hän ei enää voinut rikastuttaa aikansa tietopiiriä,\nniinkuin esittämällä kauan laiminlyötyjä Pohjoismaita.\n\nSamaan aikaan kun Olaus Magnus julkaisi teoksensa, alkoivat\nEnglantilaiset retkensä Vienan merelle ja edelleen aina Novaja\nSemljahan saakka, ja heidän ynnä heidän jälkiään kulkevain\nHollantilaisten kautta näiden seutujen maantieteelliset olot\nvihdoinkin tulivat selvitetyiksi. Mutta vaikka näiden matkain kautta\nkarttunut tieto vaikuttikin, että Europan pohjoisrantain karttakuva\ntuli oikaistuksi ja vakaantui, niin pysyivät Olaus Magnuksen\nkartta ja maantiedeteos kuitenkin koko kuudennentoista ja alun\nseitsemättäkintoista vuosisataa tärkeimpinä lähteinä Pohjoismaiden\ntuntemiselle. Sebastian Münster ammensi niistä »Cosmographiaansa»\nkirjottaessaan ja monet muut hänen jälkeensä. Orteliuksen suuressa\nkarttakirjassa Pohjola on enimmäkseen kuvattu Olaus Magnuksen\nmukaan, vaikka hän lisäksi käytti hyväkseen Englantilaisten ja\nHollantilaistenkin löytöjä. Gerhard Mercatorinkin kartassa on\nPohjoismaita koskeva osa etupäässä Olaus Magnuksen mukaan laadittu;\nmuutamissa kohdin Mercator ei ole voinut erottaa uudempia tietoja\noikaisuiksi, vaan on Englantilaisten löytämän Valkoisen meren ohella\npiirtänyt karttaan Olaus Magnuksen Lacus Albuksenkin. Vasta Andreas\nBuraeuksen (1571—1646) uraa aukaisevien töitten kautta Skandinavian ja\nSuomen kartta perin pohjin uudistui ja sai varman tähtitieteellisen ja\nmaanmittauksellisen pohjan ja samalla Olaus Magnuksen teokset jäivät\nvain historiallisiksi muistomerkeiksi.\n\n\n\n"]