Yli rajan

YLI RAJAN

Romaani

Kirj.

URHO KARHUMÄKI

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1938.

Urho Karhumäki.

Urho Karhumäki on ilmestynyt suomalaiseen kirjallisuuteen verrattain kypsässä iässä. Mutta siitä huolimatta hänen kirjailijakuvansa persoonallisimpia piirteitä on ollut aina harvinaisen tuore kuvausvoima ja rikkaita sanavaroja hallitseva sanonta. Epäilemättä sillä seikalla, että Karhumäki on syntynyt ja elänyt nuoruutensa herkimmät kehitysvuodet Keski-Suomen koskemattomien korpimaisemien keskellä ja sen monessa suhteessa vielä kulttuurin ohentavasta vaikutuksesta vapaan, alkukantaisena pysyneen hämäläisväestön keskuudessa, on ollut ratkaiseva vaikutus hänen kertojanlaatuunsa.

Karhumäki aloittikin kirjallisen tuotantonsa kansankuvauksella, ja tällä perinteistä rikkaimmalla kirjallisuutemme alueella johdonmukaisesti pysytellen hän on myös saavuttanut tähänastisen tuotantonsa taiteellisesti merkittävimmät voitot. Kuvaavaa Karhumäen maahenkiselle laadulle on se, että esikoisteoksesta (Rantasuon sankarit, 1924) lähtien hänen kertomataiteensa keskeisimpänä, usein toistuvana aiheena on ollut uudisviljelys ja erityisesti suonraivaus. Niinpä esim. hänen toistaiseksi syvällisin ihmiskuvauksensa, romaani Korpiherra, on suuri proosarunoelma suomalaisen suon raivaajasta. Siinä Karhumäki on pystyttänyt kaunista inhimillisyyden runoutta huokuvan eepillisen muistomerkin tavallaan tuhansille tuntemattomille suomalaisille suonraivaajille, sellaisille kuin on tuon romaanin päähenkilö, korven erakko Janne Taavetinpoika. Suomalaisen suon runollisena kuvaajana Karhumäki on siten tuonut kirjallisuuteemme taiteeksi muunnettuna sitä sitkeää, optimistista pellervohenkeä, jonka voimalla maamme auhdot suot ja korvet on muokattu viljelykseen.

Karhumäen erityinen kyky kuvata meillä jotenkin harvinaisella, luontaisella taidolla kaikkea reippaassa liikkeessä olevaa elämää, työn vauhtia ja iloa saanee psykologisen selityksensä siitä, että hän ennen lopullista kirjailijakutsumustaan on toiminut mitä moninaisimmilla käytännöllisen elämän aloilla kansakoulunopettajasta pienviljelijään. Tämä viettymys todellisen maankamaran pohjalla liikkuvan elämän kuvaamiseen on saanut hänet usein käyttämään myös puhtaan toiminta-, jopa tarkoitusromaanin muotoa. Tässä suhteessa näkyvimmän tunnustuksen hän on saavuttanut urheiluromaanillaan Avoveteen, joka palkittiin Berlinin olympiakisojen taidekilpailuissa kultamitalilla. Karhumäen suhde urheiluun on muuten ollut aina omakohtaisen läheinen, hän on harjoittanut m.m. hiihtoa ja keskimatkojen juoksua. Kirjallisissa kilpailuissa hän taasen on aina vastannut erinomaisesti kiriin, selviytymällä voittajana monissa suurissa novellikilpailuissa.

Joitakuita vuosia sitten Karhumäki teki matkan Karjalan kannakselle, ja tämän matkan vaikutelmista on syntynyt hänen uusin romaaninsa Yli rajan. Sinä teoksen syntyyn vaikuttaneena ajatuksellisena ja psykologisena elämyksenä, joka on askarruttanut kirjailijaa, on raja-tragiikka. Varsinaisena kertovana aiheena kirjassa on inkeriläisen neitosen ja suomenkarjalaisen nuorukaisen rakkaussuhde, joka valaa tuohon raja-tragiikkaan romanttista kiehtovuutta. Romaanin toiminnan sijoittaminen äskeisten inkeriläiskarkoitusten aikaan tekee kirjan ajankohtaisesti kiinnostavaksi. Toiminnallisen mielikuvituksensa Karhumäki on tällä kertaa päästänyt täysin valloilleen. Niinpä romaanissa on runsaasti vauhdikasta toimintaa ja yllättäviä juonikäänteitä, ja koko teos on rakennettu erittäin taiturillisesti jännityksen vireilläpitämiseksi. Ihmiskuvaajana Karhumäki on uudessa teoksessaan tehnyt sattuvia huomioita m.m. venäläisestä sielunelämästä luihun tshekistin ja avaran taiteilijaluonteen Gregorin hahmossa.

Urho Karhumäki, tämä suomalaisen romaanin voimamies, niinkuin hänestä on sanottu, osoittaa yllättäen, kuinka intensiivisesti hän kertojana voi eläytyä hänelle vieraaseen elämänympäristöön ja kansanluonteeseen.

Leo Tiainen.

On kuulakka kevätaamu auringon nousun aikaan. Sinertävä savusuihku pulpahtaa Vanhalan asuinrakennuksen piipusta. Vapauteen päästyään se levähtää alkaen viuhkana kohota kirkastuvaa taivasta kohti.

Vanhalan emäntä puuhaa varhaisissa aamuaskareissaan. Jo eilen päivällisen aikaan on hän puhunut kirkkoonlähdöstänsä. Mutta Mikko on tänä aamuna varhain herättyään kiiruhtanut ja ennättänyt aikaisemmin kuten usein ennen. Monina aamuina kuluvan, jo viime keväänkin aikana hän on äidin kanssa aamuvarhaisella kilvoitellut ja ehtinyt aina hyvissä ajoin omille teilleen. Äidillä ei ole vielä pienintäkään aavistusta hänen puuhailuistaan. Hiihtoretkistä hän itse on maininnut ja hiihtäen tavallisesti liikkunutkin.

Mikko kaivautuu alemmaksi sortuneen perunakuopan syvänteeseen ja pöyhöttelee pahnoja ympärilleen. Kuoppa on vanha, isävainajan aikainen. Jo vuosia sitten sen katto on pudonnut sisään, eikä sitä sen jälkeen enää ole kohennettu. Perunanviljelystä on kahtena viime vuosikymmenenä kaikissa Kannaksen taloissa huomattavasti vähennetty, koska satoa ei saada kaupaksi enää. Ennen hyvään aikaan oli se myyty Pietariin ja Terijoen sekä Kuokkalan kesävieraille. Aina meni kaupaksi niin paljon kuin maasta irti saatiin. Silloin kelpasi myös voi ja maito, mikä tavara tahansa. Ellei Kannaksen miehellä ollut mitään muuta myötävää, lastasi hän rekensä täyteen luutavarpuja tahi kuusenoksia. Niilläkin taitava mies keinotteli Pietarista jauhosäkin ja pussillisen vehnäsämpylöitä. Näin vanhat miehet menneistä hyvistä ajoista uhoilivat, lisäten tietysti runsaasti omiaan. Heidän mielestään entinen aika oli aina parempi kuin nykyinen.

Mutta nyt Pietarin portit olivat tukossa ja Kuokkalan sekä Terijoen taajaväkiset yhdyskunnat muistuttivat liiankin paljon arkipäivän hautausmaata. Siinä oli tosisyy, minkä vuoksi peltojen ojat pensoittuivat ja perunakuoppien, karjakartanoiden, jopa asuinrakennustenkin katot putoilivat sisään rajapitäjien velkaisissa taloissa. Kannas, tämä isänmaan tärkeä astinlauta, josta juhlapuheissa kauniisti puhuttiin, oli hylätty ja köyhä. Sen asujamisto, joka maan itsenäistymisen vuoksi oli kadottanut myyntimarkkinansa, kitui velkojen rasittamilla lampuotitiloillaan. Valtio hoiteli sen tiluksista erotettuja metsämaita ja möi syksyisissä huutokaupoissa komeita tukkipuita.

Mikko kaivaa kiikarin povitaskustaan puhdistaen sen huurteiset lasit huolellisesti nenäliinaansa. Mitäpä valtion tukkipuista, kun miehellä on tällainen kiikari! Se oli hieno, lajissaan verraton kapine. Tukkukauppias Pellikka oli sanonut, että se erikseen ostettuna maksaisi ainakin kaksituhatta markkaa. Pellikka, joka oli innokas metsämies, oli ostanut sen metsästyskiväärin mukana, kaksi ja puoli tuhatta markkaa koko roska. Se oli paljon rahaa yhdestä pyssystä, vaikkapa hyvästäkin. Mutta Pellikan varoissa se ei merkinnyt enempää kuin tinanappi kannakselaisen talonpojan työnutussa.

Mikko oli kirjoittanut ja pyytänyt kiikarin kauppiaalta kevätkuukausiksi lainaan. Pellikka ei tarvinnut sitä ennen myöhäissyksyistä teerenmetsästyksen aikaa. Kiikari tuli postipakettina heti. Jospa hän jo aikaisemmin olisi arvannut pyytää sitä! Monta kaunista aamua oli kulunut jo turhaan.

Vielä ei Mikko näe rajan ylitse kiikarillakaan, koska sumu lepää joen ja rajalaakson kohdalla. Odotellessaan sen häipymistä hän kiertää hieman tarkistusruuvia ja katselee läheisen kotipihan nähtävyyksiä.

Tuolla saunan nurkan kolossa on käytetty kylpyvihta. Sen vihreät lehdet näkyvät luonnollisessa koossa, vaikka välimatkaa on ainakin sata metriä. Jopa oli Pellikalla ihmeellinen apusilmä. Pihatiellä tuntuu jo auringon valoa. Kissa astelee siellä häntä selän yli kaartuen, istahtaa keskipihalla takamuksilleen ja alkaa nuoleskella käpäliään. Sen punainen kieli lipsuu somasti käpälän karvattomia sormenpäitä lipoen, silmät kääntyvät aurinkoon päin. Niiden rako kapenee sitä mukaa kuin auringon valo lisääntyy. Jos kissa katsoisi suoraan aurinkoon, ei sen silmistä varmaankaan näkyisi muuta kuin kaksi värisevää viivaa. Vihdoin notkon usva häipyy. Mikko suuntaa kiikarinsa näkökulman joelle päin ja kiertää tarkistusruuvia lähes kierroksen verran.

Mutta kiikarillakaan tarkastellen ei rajantakaisesta Inkerin kylästä näy Vanhalan kuoppatöyryn näköpiiriin juuri muuta kuin suutari Raaskan mökki, Perttusen autioitetun talon tuparakennus ja karjakartanon pääty Hinttolan kolhoosista. Etäämpänä joen suupuolessa on venäläisten rajavartioiden räikeänväriseksi maalattu vahtitupa. Sen edessä ja välittömässä läheisyydessä astelee kiväärillä varustettu vahtisotilas yötä ja päivää. Noin neljännestunnin kuluttua hän ilmestyy Raaskan mökin takaa, kävelee ohitse ja palaa tavallisesti kymmenen minuutin kuluttua. Tässä vartiopiirissä vuorottelee nähtävästi kolme miestä. Sama nuorehko mies on ollut vahdissa monena aamuna.

Kotvan etsiskeltyään Mikko löytää pienen vahtituvan oviaukon. Mies istuu kojun kynnyksellä kivääri polvien välissä. Nyt hän nousee ja astuu ulos. Mikko ryhtyy kiikarillansa tarkastelemaan häntä.

Vahtimies on ryhdikäs, liikkeissäänkin reipas. Kiinteä, ruumiinmukainen sotilaspuku leveäreunaisine lippalakkeineen sopii hänelle hyvin. Vasemmassa kädessään hänellä on kiiltävä rannekello, jota hän usein tarkastelee. Aseistuksena on pistinteräinen kivääri ja koteloon kätketty suurikokoinen pistooli. Hän lähtee ja marssii hyvää vauhtia Raaskan mökille päin.

Mikko siirtää kiikaria sitä mukaa kuin sotilas etenee. Kiikarin sisärakenteessa on outo kohta, joka kummasti kiihoittaa häntä aina, milloin hän tarkastelee elävää olentoa, pihamaalla liikkuvaa kanaa, ikkunalaudalla pyörähtelevää varpusta tai tuota vahtisotilasta rajan takana. Kiikarin tähtäyspisteessä on risti, mustaviivainen kuin sanomalehden kuolinilmoitusten merkki. Kiväärillä ammuttaessa on ristin leikkauspiste etsittävä maaliin. Kiikarilla varustettu kivääri on taitavan metsänkävijän kädessä peloittava ase, sillä se merkitsee metsälinnulle kuolemaa kahden, jopa kolmen sadan metrin etäisyydestä.

Mutta rajavartijan liikkuvaa päätä tai pistoolikoteloa kiikarin tähtäysristiin tavoittaessaan ei Mikko voi pidättää sotaisia ajatuksiaan: Olisipa ristikiikarin alla tulevaisten aikojen nopea pikakivääri, tuhannella, kymmenellätuhannella panoksella varustettuna! Ettäkö tuhoaisit yhden ainoan miehen, vaaraa aavistamattoman sotilaan, joka on toimeensa velvoitettu?

Hän hyppäyttää kiikarinsa vahtimiehen ylitse aina Raaskan mökin kohdalle saakka. Tähtäyspiste sattuu ja pysähtyy suutarin savusaunan mustaan oviseinään. Kyllin sitä tarkasteltuaan hän kohottaa kiikaria niin paljon, että mökin harmaa, pieni-ikkunainen päätyseinä joutuu näkyviin.

Tänä keväisenä aamuhetkenä se ei ole harmaa. Pieni ikkuna sirisee ja säteilee nousevan auringon valossa. Se on kuin aamuisesta unestaan heräävän nuoren ihmisen silmä. Nyt se avautuu jo suuremmaksi. Aurinko suihkuttaa siihen sädevirtojaan. Kaikki, mitä se haluaisi nyt antaa, ei mahdukaan pieneen sikkuraiseen silmään. Suurin osa ryöppyää seinälle, olkikatolle saakka. Joukko vallattomimpia säteitä tanssiskelee jo mökin harjan kohdalla, mustuneen savupiipun kimpussa hääräten.

Mökissä enempää kuin sen edessä olevalla pihamaalla ei näy mitään ihmisliikettä. Ikkunan ruudut peittää vaalea puoliverho, jota Pellikan kiväärikiikari ei läpäise. Jospa tekisikin sen! Mikko antaisi mitä tahansa, jos hän tällä varhaisella aamuhetkellä näkisi edes pari syltä valkoisten puoliverhojen taakse.

Millähän kohdalla tuvassa Eliisa nukkuu? Minkälainen sänky hänellä on: vanha suuri puurottelo, kapea säkkisänky vai penkkilavitsako? Kenties ei laisinkaan ole sänkyä, vaan tyttö nukkuu lattialla uunin vieressä?

Yhä uusia, vastausta vaille jääviä kysymyksiä kuohahtelee hänen mieleensä. Minkälainen tyynypielus ja peitto hänellä on? Onko tupa lämmin vai kylmäkö? Lieneekö hänellä edes kissaa jalkojensa lämmittäjäksi? Mitään nelijalkaista ei Mikko ole milloinkaan nähnyt pihamaalla liikuskelevan.

Hän kohentaa jälleen pahnoja alleen, tarkistaen hieman kiikariakin, vaikka ei näekään puoliverhoja pitemmälle. Sitten hän taas syventyy mieltä lämmittäviin salatutkisteluihin.

Minkälainen yöpuku Eliisalla on? Onkohan sellainen lahkeilla varustettu yhtenäinen, vaaleanpunainen kuin kaupunkien kauppojen ikkunoissa mallinukkien verhoina näkee? Mistä köyhä tyttö rajan takana olisi hankkinut itselleen muotitavaroita? Varmaan hänellä vain on lapsuusvuosiensa avoin pumpulimekko, jos on sitäkään.

Nyt hän jo katselee liian kauas ja tuntee miltei punastuvansa. Salakiikarin silmä pitäisi kääntää puoliverhojen kohdalta metsämäkeen, vaikkapa suoraan aurinkoon, mutta näin pitkälle jouduttuaan hän ei voi sitä enää tehdä. Hän ummistaa molemmat silmänsä ja katselee sellaisilla näkimillä, joilla sopivan valaistuksen sattuessa pääsee kiviseinänkin lävitse:

Eliisa nukkuu vielä aamukeveässä unessaan puoliksi kyljellään, kasvot ja povi ikkunaan päin. Unissaan hän on kierittänyt peittonsa vinottain alas ja hengittelee keveästi, vain joskus syvempään tasoittavasti huokaisten. Hänen nuortea, kimmoisa ihonsa värähtelee hengityksen ja verenkierron, ikkunaruuduissa iloittelevan auringonkin vaikutuksesta. Mutta kasvoilla, joita vaalea, kiharainen tukka reunustaa, pyörii pienten vekkulien piiritanssi. Auringon säteet kisailevat nukkuvan silmillä ja suulla. Siihen hyväilevään, härnäileväänkin kutkutteluun tyttö vihdoin herää, sipristelee silmiään ja oikoo jäseniään.

Mikko havahtuu kuvitelmistaan ja katselee jälleen pyssymiehen silmällä kädessään olevan kiikarin lävitse. Auringon säteet ovat jättäneet jo mökin ja nousseet olkikatolle, josta laskettelevat kuin kirkkaasti valaistuun kelkkamäkeen. Mutta mustasta savupiipusta ei vieläkään näy mitään ihmisten ylösnousun merkkiä. Ihme ja kumma!

Hän odottelee sitä rävähtämättömästi tuijottaen. Ajatukset saavat täyden liikkumisvapauden ja palaavat entisille laduille kuukausien, jopa vuosien taakse. Kuusi viikkoa on jo siitä, kun Eliisa viimeksi on käynyt Koivulassa tätinsä luona. Täti on ollut heidän salainen uskottunsa viime talvesta lähtien ja koululasten mukana lähettänyt sopimuksen mukaisesti tietoa: Sanokaa Vanhalan Mikolle, että polttopuuni ovat vähissä! Viimeinen halkomatka palautuu Mikon ajatuksiin pienempiä yksityiskohtiaan myöten.

On tammikuinen kirkas päivä, kirpeä pakkanen vielä iltapuolellakin. Hän latoo metsäpinosta kuormaansa tuohipäällisiä, kaikkein hilpoisimpia koivupuita, tuollaisen vain kohtalaisen keveän kuorman, ettei hevonen ylämäessäkään katsele taakseen. Tädillähän ei mitään todellista polttopuiden puutetta ole. Hänen pienessä hellakamiinassaan riittää halko päiväksi, kohtalainen hevoskuorma pariksi kuukaudeksi talvellakin.

Hän aikoo ajaa huvilan taitse salaa suoraan halkovajan eteen, mutta se ei onnistu, koska heillä on silmät ja korvat kummallakin. He ovat vajan edessä ennen hevosta, rientävät tervehtimään ja vajan ovea availemaan. Hevoselle he tuovat lämpimän peittohuovan ja lautasellisen leivänpaloja.

Täti rientää kääntelemään leivosmunkkejaan ja riisipiirakoitaan, mutta Eliisa jää kuorman purkamisen ajaksi hyvittelemään hevosta. Hän kyselee ja vastailee. Hänen äänensä on heleä. Kun lauseen hänen huuliltansa kuulee, niin toista jää odottamaan. Väliin solahtaa nuorekas nauru, niin että varta vasten täytyy kääntyä katsomaan, oliko se tytön vai jonkun pihaan lennähtäneen kevätpulmusen ääni. Eliisa on milteipä lapsellisen utelias ja kyselee kaikenlaisia asioita.

Kuinka vanha tämä Vappu on? Miksi sen harja on kaaristettu vasemmalle taipuvaksi? Onko sillä ollut jo monta varsaa? Tuleeko tänäkin kevännä? Poltetaanko teillä näin hyviä halkoja kotonakin? Kaadetaanko puut jo kesällä? Lehtevimmistä oksista varmaan teette talveksi kylpyvihtoja!

Kun vastaaja hädin tuskin on näistä selviytynyt, hypähtää kyselijä jo uusille aloille, kaiken aikaa Vappua syöttäen ja harjan alta raaputtaen.

Mitä viime aikoma on sanomalehdissä kirjoiteltu? Tuleeko teille useampia sanomalehtiä? Onko teidän kylänne lainakirjastoon ostettu nyt uusia romaaneja? Oletko itsekin ostanut kirjoja? Mitä, minkälaisia kirjoja, kerro!

Eliisa ei sano voivansa kuvitella suurempaa nautintoa kuin että ihminen saisi vapaasti lukea niin paljon kuin haluttaisi. Kouluista ja kansanopistoista on monta kertaa puhuttu. Hän, onnenpoika, joka on talven ollut sellaisessa, saa usein tehdä selvää kuulemastaan ja oppimastaan.

Halkokuorma tulee puretuksi, ja juttu jatkuu sisällä lämpimien pullien ja piirakoiden ääressä. Monilla kudontavaatteilla koristeltu kamari on pieni mutta kodikas. Pöytälamppu valaisee himmeästi, ja tädin kudinpuikot rapisevat. Mies ahdistetaan kuin puun ja kuoren väliin.

Hän kertoo, ja Eliisa kuuntelee silmät loistaen. Usein hän keskeyttää lyhyillä lisäselvitystä vaativilla välihuudahduksillaan: Sinäkin sait olla mukana! Miten osasit näytellä sellaista osaa?

Toisinaan Eliisalle itselleen tulee opiskelun kaipaus, joka tuo hänelle milteipä kyyneleet silmiin. Jospa minäkin saisin laulaa ja näytellä! Jospa vaikka yhdeksi kuukaudeksi pääsisin kansanopistoon!

Tällöin täti tarttuu puheeseen selittäen, nuhdellenkin. Miksi ei hän pääsisi, jos vain haluaisi. Koko talvikaudeksi hän saisi mennä opistoon tai muuhun kouluun, ellei olisi niin äärettömän itsepäinen, juuri kuin isänsä nuorena.

Tässä johdutaan puhelemaan isästä, joka on itsepäinen yhä vieläkin! Hän ei lähde rajan takaa houkuttelemallakaan, ja Eliisa ei voi jättää isäänsä. Tämä on se onneton kehäpiste, johon keskustelu Koivulan tädin kamarissa lopuksi aina joutuu ja pysähtyy.

Lyhyen vaitiolon jälkeen Eliisa irroittaa sen siitä, pyytäen tätiään kertomaan niistä ajoista, jolloin hän ja hänen veljensä, Eliisan isä, olivat nuoria.

Täti kaataa teetä kuppeihin ja aloittaa muistelmansa. Hänellä on erinomaisen hyvä muisti. Vaivattomasti hän kertoo pienimmistäkin tapahtumista vuosikymmenien takaa. Eliisan isä oli silloin ollut kiukkuinen, vikkeläjalkainen poika, jonka vuoksi äiti ja kolmisen vuotta veljeänsä vanhempi sisko olivat monta kertaa saaneet juosta sydän kurkussa.

Joskus oli poika keksitty kotikallion korkeimman kuusen latvasta pienenä nappisilmäisenä oravanpoikasena kiikkumassa. Päivittelyt eivät auttaneet, uhkaukset eivät senkään vertaa. Yhä enemmän oli kuusen latva taipunut, kunnes nallikan pää oli näkynyt kuusen oksien välistä ja ääni kuulunut sieltä hirvittävästä korkeudesta: Jos ette tukista, niin tulen kiltisti alas! Paistatteko lettuja sitten?

Oli täytynyt luvata ja pitää, mitä oli luvattu, muutoin poika pienen hetken kuluttua olisi nähty vieläkin korkeammalla. Näin villin vikkelä ja itsepäinen viikari hän oli.

Hypähdettiin eteenpäin kymmenen vuotta ja enemmänkin, maailmansodan aikoihin saakka. Pikku veli oli tällä välin kasvanut uljaaksi mieheksi. Hän oli nyt tykistöluutnanttina venäläisessä sotaväessä ja kävi harvoin enää kotikylässä. Ja kerran hän sitten tuli kuvankauniin inkeriläisen morsiamensa kanssa.

Täti vilkaisee siskonsa tyttäreen herttaiseen tapaansa hymyillen. Saattaa helposti kuvitella, mitä hän ajattelee. Hän kaataa teetä kuppeihin ja jatkaa muistelojaan.

Terijoen suurella kasinolla oli ollut venäläisen hienoston tanssiaiset. Sinne oli vapaa pääsy myös paikkakuntalaisilla, kuka halusi mennä. Ei sisko koskaan ennen siellä ollut käynyt, mitäpä hän hiljainen tyttö sellaisiin, muukalaisten suurellisiin ilopaikkoihin. Tällöin veli oli vetänyt, eikä ainoa sisko ollut voinut häntä vastustaa, enempää kuin nuori morsiankaan.

Salit olivat kymmenillä värilyhdyillä valaistut, ja suuri sotilasorkesteri soitti. Ilma oli täynnä hienojen hajuvesien tuoksua ja kauniiden silkkivaatteiden kahinaa. Sotilasherrojen miekat ja arvomerkit kiiltelivät, että yksinkertaista siskoparkaa ihan pyörrytti.

Mutta sorea luutnanttiveli hääräsi siellä suurten herrojen keskellä kuin yksi heistä. Ensimmäisenä ja viimeisenä hän liehui tanssilattialla. Ylpeinkään kenraalin tytär ei ollut liian korkealla hänelle. Jokaisen tanssin viimeisen jakson hän kuitenkin pyöri kauniin, onnellisen morsiamensa kanssa. Mutta milloin orkesteri soitti suomalaisen polkan tahi puolalaisen masurkan, jäivät kaikki muut katselemaan heitä. Ja tämä tapahtui Terijoen loistopaikoissa venäläishienoston valtakauden aikaan. Tästä ihmeestä ei siskoparka enempää kuin moni muukaan suomalainen katselija ollut vähillä selviytynyt. Näin jälkeenpäin ajatellen tuntui siltä kuin iloinen velipoika olisi silloin jo aavistanut kohtalonsa...

Tädin kertomus on katkennut äkisti, sillä Eliisa on peittänyt silmänsä käsillään ja itkee. Täti arvaa hänen ajatuksensa ja on murheissaan siitä, että mitään pahaa tarkoittamatta on tullut veljensä tyttären mielen pahoittaneeksi. Mutta pian Eliisa siitä selvenee ja kiiruhtaa nopeasti kyyneleiset silmänsä kuivaten lohduttelemaan tätiänsä. Hän saa kuulla, ettei veli vieläkään ole nuoruutensa Terijokea unohtanut, vaan muistelee kaihoten menneitä aikoja ja kertoilee niistä. Näin he, isä ja tytär, usein istuvat pitkiä iltoja mökin takkavalkean ääressä äidin valokuvasuurennus keskellään, kunnes hiillos hiipuu ja on mentävä nukkumaan.

Mutta kun Gregor, vahtimiesten päällikkö, tulee päivisin isän työpöydän ääreen istuskelemaan, niin heidän juttujansa kelpaa kuunnella. Gregorin mielestä on Venäjän valtakunta sataprosenttisessa kunnossa tai ainakin pian tulemassa siksi. Kuulisittepa, miten isä väittelee vastaan. Toisinaan taas hän ei sano yhtä sanaa, sylkäisee vain nahkaämpäriinsä ja katselee toisella silmällään kuten hänellä on tapana. Siitä Gregor tulee vihaiseksi, niin vihaiseksi, että puhisee itsekseen.

Näin Eliisa kertoilee.

Täti siunailee heidän turvallisuutensa puolesta, mutta Eliisa selvittelee jo taas.

»Gregor ei ole paha mies. Vaikka hän vakuuttaa olevansa sataprosenttinen tarkkuusampuja, luulen, ettei hän elämässään ole ampunut yhtä varista eikä kissanpoikaa. Hän toimittaa meille ansiota ja ylimääräisiä ruokatarpeita. Enhän ollenkaan voisi täällä käydä, ellei Gregoria olisi.»

Sitten he saavat kuulla, miten Gregor auttaa Eliisaa. Hän on katkaissut aidasta kaksi piikkilankaa ja taivuttanut niihin sievät hakaset. Eliisa voi pujahtaa aukosta kuin portista ja sulkea aidan heti eheäksi jälkeensä, että toiset vartijat eivät mitään huomaa.

Hän on siis Eliisan salaliittolainen, tuo sataprosenttinen tarkkuusampuja! Minkä vuoksi? Onko venäläiseen liikoja luottamista? Lieneekö hän tuo äskeinen sorea mies? »

Mikko etsii kiikarillaan vahtikojulta Raaskan tuvalle saakka kuitenkaan löytämättä äskeistä vahtimiestä enempää kuin keitään muitakaan. Hän siirtää kiikarinsa uudestaan tuvan kohdalle. Samalla hetkellä ovi avautuu, ja Eliisa ilmestyy rapulle. Kiikarin ulkolasi on hiukan sumuinen. Mikko puhdistaa sen nopeasti ja etsii tuvan ja tytön jälleen tähtäyspisteeseen.

Nyt Eliisa astuu rappusilta alas ja pysähtyy pihamaalle. Hän varjostaa kädellä silmiään, näyttäen katselevan hankea pitkin joelle ja siitä silmillänsä liukuen rajan ylitse. Hänellä on yllään suurikukkainen pumpulipusero ja tumma, lyhkäinen hame.

Mikosta tuntuu kuin tytön silmä olisi keksinyt hänet kiikareineen lymykuopasta pahnojen alta. Hän katsoo henkeään pidättäen tähtäysristin osoittimen kautta Eliisan silmiin kuin sitä tietä hänen sydämeensä pyrkien. Vaikka hänestä tuntuu pahalta katsella Eliisaa kiikarin ristitähtäimen lävitse, ei hän voi olla sitä tekemättä, niin selvänä ja elävänä Eliisa näkyy kiikarin lävitse. Nyt hän kääntyy halkovajaan päin ja palaa sieltä hetken kuluttua puusylystä kantaen.

Lyhytaikainen näkemys on väräyttänyt Mikon veret lämpimiksi. Tulen kipinä rajan takaa on jo ennen häneen iskenyt. Nyt se on sytyttämässä hänen sydämensä herkimmät ainekset täyteen paloon. Hänen täytyy päästä tytön tunteista selvyyteen. Ellei Eliisa piakkoin tule tätinsä luona käymään, niin hänen itsensä on mentävä rajan ylitse.

Hän ajattelee tämän uhkarohkean teon vaarallisuutta. Peloittava paikka se varmaan on ollut Eliisallekin Gregorin liittolaisuudesta huolimatta. Kuitenkin hän, kolme vuotta nuorempi tyttö, on jo monta kertaa ylittänyt rajan, tullut vanhaa tätiänsä tervehtimään ja raajarikkoiselle isällensä tupakkaa, leipää ja sanomalehtiä noutamaan. Olisiko nuoren miehen rakkaus minkään arvoista, ellei hän yhtä kertaa uskaltaisi rajan ylitse?

Tänä aamuna se on hänen mielessään lopullisesti ratkaistu asia. Hätäilemättä ja viisaasti on kuitenkin meneteltävä. Ja vaara on otettava kylmästi, sellaisena kuin se vastassa on, ja keinot sen väistämiseksi on tarkoin harkittava.

Hän miettii niitä ja keksii uusia, hyläten äsken keksimiään. Lopuksi hän päätyy siihen, mistä on aloittanut: Lumenvalkoisesta palttinakankaasta varpaisiin saakka ulottuva suojapuku, samasta aineesta näkö- ja kuuloaukoilla varustettu umpilakki ja käsineet, ja suksiin ja sauvoihin valkoista vesimaalia.

Kello on yli yhdeksän, äiti jo kirkkoon lähtemässä. Mikko tarkistaa kiikarin lähietäisyydeltä näyttäväksi ja tutkistelee sen lävitse maantielle kiiruhtavaa äitiään. Hänen nopeassa käynnissään ja vartalonsa liikahteluissa on vielä nuoren ihmisen kepeä joustavuus. Ja kuitenkin äiti jo pian täyttää viisikymmentä vuotta.

Mikko tarkastelee kiikarin lävitse äitiään, hänen kenkiään ja vaatetustaan. Äidin vieläkin kauneilla, säännöllisesti muodostuneilla kasvoilla on vakavan kirkkomiehen totisuus. Pienen, tiukasti suljetun suun ympärille on monien raskaiden vuosien pusertamana jähmettynyt kärsimysten uurre, joka ei näy, mutta muistuu sitä selvemmin. Puvuston tarkastelu johtaa vanhimman pojan milteipä murheellisiin mietteisiin. Äidin vuoriton, monien sateiden kauhduttama kesätakki ei liene suuresti lämpöä pidättävä eikä varhaiseen kevätaikaan katsoen vähääkään muodinmukainen. Köyhän kirkkotakki, muuta siitä ei voi sanoa.

Mutta 30-vuotissodan rasitukset kestänyt siperialainen punakettu keikkuu yhä hartioilla, lasisilmäisellä suippokuonollansa karvattomaksi hivunutta häntäänsä pureskellen. Voi, Mikko parka! Nuo monissa vaikeuksissaan uljaasti kamppailevan äitisi nelitalviset päällyskengät olisit kuitenkin pienellä vaivalla ja kumiliimalla voinut korjata sekä lumen että veden pitäviksi, sinä rajojen ylitse kiikaroitseva poika, Mikko parka!

Äiti on ehtinyt maantielle. Pian saapuva linjavaunu pysähtyy, aukeava oven sarana kirahtaa, kone kohahtaa ja vaunu häipyy. Rauha ja hiljaisuus vallitsee taas rajan molemmin puolin. Vain laiska varis rantamännyssä pari kertaa rääkäisee, ja joen toisella puolella toinen vielä laiskempi kerran vastaa.

Mikko nousee piilopaikastaan ja suuntaa kiikarinsa taivaan korkeuteen, aurinkoiseen kaakkoon, kuulakkaaseen länteen ja sieltä alas säteilevää hankea pitkin kodin karjapihalle, jossa tepastelee touhukas kana. Kiire on miekkosella ollut, koska valkoinen mekko on takaapäin jäänyt kokonaan napittamatta.

Kenelläpä ei keväällä kiire olisi. Mikko hypähtää suksilleen miettien, mitä kaikkea hänen itsensä tänä keväänä, lähiviikkoina on jo tehtävä. Maahan on saatava runsaasti aikaisia perunoita, kaalia ja porkkanoita! Kannaksella niitä ennenkin on kasvatettu. Miksi ei nyt voitaisi tehdä, mitä ennen on tehty, ja enemmänkin vielä. Hopeakettuja, kanoja ja kalkkunoita! Ne kaikki kasvavat ja menestyvät Kannaksella mainiosti!

Hän laskettelee keväistä hankea pelloille, joelle, kylän takametsiin saakka. Reippaasti punoittavana, pää suuria suunnitelmia tulvillaan hän vasta puolenpäivän aikoihin palaa kotipihaan. Aamiaisperunat ovat jäähtyneet, mutta maistuvat kuitenkin ja hupenevat vähiin.

Varovaisuudestaan huolimatta on Vanhalan emäntä autosta poistuessaan astunut veteen ja kastanut toisen jalkansa. Kirkon penkissä istuessa alkaa sitä kylmätä. Kirkko ei suinkaan ole liian lämpöinen, ja alhaalla penkkien alla tuntuu vetoa. Ennen pitkää hän tuntee viiltävää nytkähtelyä säärivarresta selkään asti. Hän on joutunut yksinäiseen penkkiin keskikäytävän vaiheille vähän myöhästyneenä.

Pastori on vielä nuori, kookas ja kaunis mies. Papintakki sopii hänen komeaan vartaloonsa mainiosti. Hänen sysimusta tukkansa välkähtelee laineisiin taivutettuna. Oikeastaan nuori pastori alttarilla toimiskellessaan on liian korea mies ikäneitojen ja leskivaimojen tarkasteltavaksi.

Tämä milteipä synnillinen ajatus välähtää Vanhalan emännän mieleen. Muutenkin hän tuntee itsensä valmistumattomaksi, liian maallisia ajattelevaksi vakavan paastosunnuntain kirkkotoimituksiin. Luonto pyrkii hakemaan edes hetkeksi ajatuksen kevennystä, koska arkisen elämän raskas koura puristaa kuutena viikon päivänä, jopa niiden välisinä öinä hetkeäkään hellittämättä. Lasten vaatetus ja koulunkäynti, velat ja velan korot, kunnalliset ja seurakunnalliset verot ja niiden lisäksi vielä monet muut vähäisemmät maksut ja ulosteot! Nuttujen paikkaamistakin riittää aamusta iltaan. Koko elämä alkaa käydä kuin vanhan nutun paikkaamiseksi. Jos jonkun reiän jollakin tavoin saa vielä harsituksi umpeen, niin toinen kahta kamalampi leviää valvomisesta kirvelevien silmien eteen.

Pappi on ehtinyt jo ylös saarnatuoliin. Seurakunta nousee kuuntelemaan päivän evankeliumitekstiä. Papilla on täyteläinen, kantoisa ääni, ei merkkiäkään vanhojen pappien tavanomaisesta saarnanuotista. Vanhalan emäntä koettaa ajatuksissaan seurata hänen sanelemaansa tekstiä.

»Niin he vastasivat hänelle: Me olemme Abrahamin siemen, emmekä koskaan kenenkään orjana olleet...» Eipä suinkaan, ellei orjuudeksi katsota elinikäistä raatamista ja velkavankeutta! Omalta vuosikausia koetulta kohdaltaan jää Vanhalan emäntä katkeroituneena tätä miettimään, joten kauniisti lausuttu evankeliumiteksti virtaa suurelta osaltaan ohi hänen korviensa.

»Ei orja pysy iankaikkisesti huoneessa...!» Siinäpä totta sanoit, ei pysykään! Joku miljoonapankki tai ihmisten hädästä synnillisesti rikastunut Melleri, koronkiskuri, sanoo jonakin kauniina kevätpäivänä: Kuulehan, Vanhalan emäntä! Sinun puolivuotiset korkosi ovat vielä maksamatta! Tämän seurauksena tulee nimismies ja pakkohuutokauppa. Viisainta olisi soljua maantielle hyvissä ajoissa.

»Jos te olisitte Abrahamin lapset, niin te tekisitte Abrahamini tekoja...» Miksi ette sano sitä heille itselleen, niin että he uskoisivat sen? Mutta ehkäpä teidän Abrahaminne itsekin oli lainanantaja ja korkeilla koroilla elävä kiskuri?

Näin kulkee Vanhalan emännän teksti ja sen selitys. Iskias räväyttelee kipeästi hänen kylmettyvässä jalassaan. Toistamiseen hän pahoittelee, että ollenkaan on tänä sunnuntaina kirkkoon lähtenyt. Hänen huonon vastaanottavaisuutensa vuoksi Jumalan sana kirvelee sydäntä virvoituksen asemesta, ja kun hän jälleen kuulee irrallisesti muutamat, milteipä tuomiota uhkaavat sanat: »Miksi ette ymmärrä tätä minun puhettani? Ette taida edes kuulla minun sanaani», olisi hän kypsä jättämään kirkon, mutta säädyllisyyden vuoksi kuitenkin kuuntelee vielä selityksen, koettaen ymmärtää sitä, mikäli sydämestänsä kumpuavilta omilta ajatuksiltaan voi.

Kirkonmenojen päätyttyä hän kävelee jalkaisin parin kilometrin kylätaipaleen Mellerin taloon, suoraan piharakennukseen vanhan isännän puheille. Ukon huone on pimeähkö, tympeäilmainen, pinttynyttä ikkunaa ei liene avattu vuosikausiin. Vanha isäntä asuu siellä yöt ja päivät, syö ja makaa. Väliajat hän istuu keinutuolissa pienen kassakaappinsa vieressä ja tarkastelee lukuisia velkakirjojaan. Muuta työtä hänellä ei enää olekaan, koska poika hoitelee tilaa. Tyttäret on naitu emänniksi taloihin, kaikki muut paitsi Helga, joka pitää leskeksi jääneen ukon taloutta.

Liian nuori ei Helgakaan enää olisi naitavaksi, eikä suinkaan tytöllä itsellään olisi mitään tätä elämänmuutosta vastaan, mutta hänellä on pieniä ulkoisia vikoja, joihin valitsijan haukansilmä terävästi iskee: latuskainen ruumis, sairaalloiset, vettä vuotavat silmät ja oikea jalka hieman vasenta lyhyempi. Ellei huomioitsija ole turhan tarkka, niin muita merkitsevämpiä vikoja hän ei Mellerin Helgasta löydäkään.

Mutta lähisukulaiset heittävät ajattelemattomuudessaan, ehkäpä ilkeydessäänkin, jo puoliääneen Helgan sydäntä vihlaisevan sanan: vanhapiika! Se on harkitsemattomasti tehty eikä paranna Helgan kipeitä silmiä. Helga ei halua jäädä vanhaksipiiaksi, koska hän kaipaa elämäniloa ja lapsia. Hän tahtoo naimisiin, ja senvuoksi hän neitsytkammiossaan ahkerasti selailee varhaisimpina vuosina saapuneita kirjeitä ja kuvakortteja. Varmemmin päämäärään päästäkseen on hän viime vuosina paljon tinkinyt vähimmistä vaatimuksistaan. Sulhanen voisi olla käsityöläinen, ratavartija, vaikkapa leskimies, kunhan vain muuten olisi kunniallinen ja hyvä mies. Mellerin ukko, rahojen haltija, on sitävastoin omasta puolestansa järkähtämätön: talon isäntä sen pitää olla!

Tästä asiasta on pitkinä talvipäivinä isän ja tyttären kesken puheltu paljon, keskustellaan parhaillaankin Vanhalan emännän astuessa ovesta. Ulkoa tullen tuntuu hänestä pienen kamarin ilmapiiri tympäisevältä, eikä tuhruinen, ruokkoamaton ukko paljonkaan enemmän puoleensa vetävältä. Puheen alkuun pääseminen on vaikeata, päästävä nyt kuitenkin on.

»Meidän velkamme korot ovat vielä maksamatta.»

»Niin ovat! Liian pitkälle on mennyt. Aioin juuri panna koko lainan uloshakuun.»

»Emme ole voineet maksaa, tähän aikaan ei talossa ole mitään myytävää. Teidän, hyvä isäntä, on odotettava vielä!»

»Odotettava! Niin te kaikki aina sanotte!»

Ukko lakkaa keinumasta ja kyyristyy keinutuolin käsipuiden nojaan kuin hiirtä vaaniva kissa.

»Aivan lähiaikoina en saa rahaa irti parhaalla tahdollanikaan.»

»Saatpas pankeille, pirkules vieköön!»

»Pankeille täytyy...»

»Niin täytyy, koska panevat uloshakuun, ellet maksa. Luuletkos, etten minä taida sitä temppua?»

»Taitaisitte kai, ellei teillä olisi sydäntä.»

»Sydäntä! Sydäntäkö siihen tarvitaan, että ihminen omastansa huolehtii. Ellen minä itse sitä tekisi, niin kuka sen minun puolestani tekisi, häh?»

Ukko hypähtää tuolistaan lattialle ja alkaa töpsötellä pienen huoneensa nurkasta nurkkaan, syljeskellen kuin ärsytetty kissa.

»Älkää kiivastuko, hyvä isäntä. Omassa yksinkertaisessa järjessäni minä vain arvelisin, ettei teille juuri mitään merkitsisi, vaikka menettäisitte kokonaan parinkymmenen tuhannen markan korot, vaikka perässä pääomankin...»

»Voi, voi, pirkules, mitä puhelet! Minulle se vasta merkitseekin, pienempikin menetys...»

Ovi avautuu ja tytär ilmestyy uudelleen kynnykselle.

»Mitä isä taas täällä, vanha mies! Kerkiää kai tuota kunnon ihmisiltä saatavansa periä vähemmälläkin pirskeellä.»

Ukko kiepahtaa nopeasti ympäri.

»Vai piti sinunkin tänne hätiin! Etpä itsekään ole kerinnyt saataviasi perimään.»

Tytär peräytyy sulkien oven, ukko kävelee ja pauhaa edelleen.

»Vai kerkiää! Kyllä kai sitä kerkiää, kun ensin odottelee rauhassa niin kauan, että kaikki kuoliutuvat, niin kiinteät kuin irtaimet...»

Hän töpsöttelee ja syljeskelee, hiljenee vähitellen ja keikahtaa tuoliinsa. Siinä hän jälleen käsiensä varassa kyttäilee, kunnes uusi ajatus näyttää kirkastuvan hänen päässään. Hän kääntyy emännän puoleen ja aloittaa milteipä kuiskaten:

»Sanoit, ettei ole mitään. Onhan sinulla poika, aikamies poika.»

Poika? Mitä ukko tarkoittaa? Vanhalan emäntä aivan tyrmistyy oudon käänteen yllättämänä. Mutta pian hän muistaa ovella näyttäytyneen tyttären ja kyläläisten juorupuheet. Ukon tarkoitukset alkavat selviytyä. Tympäisevästi hätkäyttäen muistuu hänen mieleensä eräs omakohtainen aloite talon velkojen maksamiseksi. Tässä mielessä hän itse kerran oli vastannut sanomalehti-ilmoitukseen ja sen perusteella sitten henkilökohtaisesti tutustunut »rahakkaaseen leskimieheen», heittiöön, joka oli kyllin sydämetön köyhän ihmisen ainoat rahat ryövätäkseen.

Tilanne on nyt milteipä sama. Kysymys on kummallakin kertaa rahasta ja kaupasta, silloin äidistä, nyt pojasta. Mutta oikeastaan lähemmin asiaa harkittuaan hän ei voi olla ukolle vihainen julkeasta ehdotuksesta, sillä epäilemättä hänellä karkeudestaan huolimatta on tosi mielessä, ja tytärkin on lyhyellä käynnillään esiintynyt edukseen. Ukko luulee Vanhalan emännän pahoittaneen mielensä ja ryhtyy senvuoksi lisäselvittelyihin.

»Mitä sinä leikkisanoista. En suinkaan minä tarkoittanut, että sinun poikaasi pitäisi myydä, puhutaan tyttärestä. Tai jos sekin tuntuu sinusta pahalta, niin puhutaan rahasta ja tavarasta. Tytär voidaan sitten panna kaupantekijäisiksi tavarakuorman päälle, jos mieluummin niin haluat.»

Vanhalan emäntä ei sano ukon leikilliseen esitykseen mitään, vaan ajattelee sitä kiihkeämmin. Mellerin tytär on vanhempi kuin Mikko, sairaalloinen ja vähäpätöisen näköinenkin, muuten ehkä hyväkin ihminen. Poika on nuori ja komea, lisäksi ylpeätä kannakselaista talonpoikaissukua, jonka pakkovalta monta kertaa on maahan iskenyt, mutta ei vielä milloinkaan maahan masentanut. Tällainen kohta on kerran ollut Mikon isänkin edessä: vanhemmat tahtoivat miniäkseen rikasta hovin tytärtä. Vastoin heidän neuvojaan ja vaatimuksiaan hän itse valitsi köyhän, orvon opistotoverinsa. Kuitenkin tämä sama mies itse lyhyen sairautensa kuolinvuoteella moneen kertaan vaimoltansa pyysi: Pidä huolta lapsista ja talosta! Älä päästä sukutaloa vieraisiin käsiin, jos vain voit asiat jotenkin järjestää! Eikö Mikon naimiskauppa rikkaan Mellerin tyttären kanssa olisi tällaista viisasta järjestelyä? Mitä hän siitä sanoisi, jos eläisi? Mitä sanoo poika itse? Talosta ja hänen omasta tulevaisuudestaan tässä vain lienee kysymys?

Ihmeen rauhallisesti on ukko odottanut hänen viipyvää vastaustaan, mutta vihdoin kuitenkin tiedustaa:

»Niin on tarjous; mitä sanot?»

Emäntä milteipä hätkähtää.

»Minäkö? Ei kai tämä asia ole minun ratkaistavissani.»

»Etteikö ole? Onhan se minunkin.»

Ukko kopauttaa rystysellään väliseinään. Pienen hetken kuluttua tytär jälleen ilmestyy ovelle.

»Keitä kahvi ja tuo meille!»

»Se on valmista jo!»

Tytär pyörähtää nopeasti kynnykseltä, eikä jalka näytä vaivaavan hänen käyntiään. Kahvia odoteltaessa ukko viisaana ja varovaisena miehenä järjestelee jo asian käytännöllistä puolta.

»Pojalle myyt talon. Alaikäistesi puolesta on siihen tietysti hankittava toisen holhoojan ja holhouslautakunnan suostumus. Muuten menköön ennallaan. Sinä itse pidät talon komennosta huolta, nuoremmat maksavat työllä elantonsa sikäli kuin kykenevät. Mutta pankin hyppyset kapistamme talosta kuin kärpäset ikkunaruudusta, pirkules vieköön!»

Varsin luontevasti ukko asiat esittää. Kieltämättä tämä olisi heille kaikille pelastukseksi; jospa vain Mikko itse onnensa ymmärtäisi. Alkuaikoina hänen tietysti täytyisi ummistaa silmänsä muutamille Helgan puutteellisuuksille, mutta arkielämässä sellaiseen pian tottuu. Muutaman vuoden ja vuosikymmenen kuluttua, kunhan elämä ehtii omansa periä, me kaikki olemme ulkonaisesti yhtä koreita, päivänvalossakin. Vanhalan emäntä ei pidä ehdotusta enää niin mahdottomana kuin se aluksi tuntui.

Tytär tulee kahvitarjottimineen. Hän on vaihtanut ylleen kauniimman puseron ja kiinnittänyt sen rintamukseen hopeisen soljen. Hän on ihan soman näköinen tyttö ja käsittelee kahvikuppejaan oikein näppärästi. Suun muodosta ja kasvojen ilmeistä päättäen hänestä tulee tekevä ja taloudellinen emäntä, juuri sellainen, jota Mikko ja Vanhalan talo kipeästi tarvitsevat. — Sellainen kai olisi tullut myös hovin Anna-Mariasta, välähtää etäinen muisto. Hän karkoittaa nyt nopeasti sen mielestään.

»Olkaa hyvä ja ottakaa kahvia!»

Juodaan kahvia. Tyttö juo itsekin, mutta vain yhden kupillisen. He keskustelevat kankaista ja käsitöistä. Sängynpeitto on tytön omaa kudontaa. Se olisi kaunis, ellei ukko olisi sitä noin pahoin rypistänyt. Tyttö häpeilee isän kamarin muutakin huonokuntoisuutta ja viittaa naurahtaen ukkoon. Ennen kotiin lähtöään on Vanhalan emännän käytävä Helgan kamarissa. Sinne olisi voitu mennä jo kahvia juomaan. Mutta ukon mielestä on ennen lähtöä pääteltävä ratkaisevasti paljon tärkeämmistä asioista. Hän vilauttaa silmää Vanhalan emännälle.

»No, asia on sitten meidän puolestamme kuten puhuttu on?»

Vanhalan emäntä nyökkää. Ukko kääntyy tyttäreensä päin.

»Eihän sinullakaan hyvää päätöstä vastaan mitään liene?»

»Mitä hyvää päätöstä?»

Tyttö punastuu, arvaten nähtävästi hyvinkin, mistä on ollut kysymys.

»Kyselee tässä vielä. Täytyykö meidän ilmoittaa se hänelle?»

Tahtomattaankin Vanhalan emäntä taas nyökkää.

»Että sinut ja Vanhalan Mikko kuulutetaan, ennenkuin käki ensi kerran kukahtaa.»

Tyttö naurahtaa ja punastuu hereästi hiusmartoa myöten. Emäntä huomaa kaikesta, että hän on kaino, siveä tyttö, ja nyökkää vielä kolmannen kerran. Nyt se vasta hänen puolestaan on lopullisesti päätetty asia. Hän nousee hyvästelläkseen.

»Minä kehittelen kotona vähitellen tätä asiaa. Älkäähän pitäkö kiirettä!»

»Mitäpä tässä sen erinomaisempaa kiirettä, kun ei tähänkään asti, — kunhan muistat, että käki kukkuu jo vanhana vappuna vaikka hongan kolosta.»

»Kyllä muistan; mutta ettehän kovin hätäile niiden korkojen kanssa...»

»Korot me korotamme tarpeen mukaan, älä sinä niistä enää murehdi!»

Vanhalan emäntä hyvästelee ja lähtee. Hän ei muista moneen vuoteen astelleensa näin keveästi. Jospa hän vain osaisi asian sopivasti esittää Mikolle ja saisi tämän ymmärtämään oman etunsa.

Maantieportilla nuoremmat lapset touhuavat vesikelkkoineen. Kotiin palaava äiti otetaan huutaen ja riemuiten vastaan. Kaikilla on ollut hurjan hauskaa. Aamuhankiaisen aikaan on laskettu joelle saakka. »Yli rajan», kielii Vilho, seitsenvuotias nuorimmainen, mutta Anna ehättää selittämään: »Eipä ole menty keskelle jokea, Vilho valehtelee!» »Enpä valehtele!» »Valehteletpas!» »Onpa menty läheltä katsomaan rajaviivaa!» »Eipä kuitenkaan ole työnnetty kelkkaa sen päälle eikä lähellekään!»

Äiti ei ole aikansa tasalla, senvuoksi häntä joukolla valistetaan. Uskalin Pekka on heille kertonut hirveän jännittäviä asioita. Joen keskellä jään alla kulkee tulikuuma köysi, rajaviiva, joka ei sammu vedessäkään. Jos sen päälle liukuu tahallaan tai vaikkapa vahingossakin, niin tulinen rajaviiva sähähtää esiin kuin sirkkeliterä sahapöydästä ja leikkaa jalat poikki. Piiperin Antti on Pekalle näin kertonut. Antti puolestaan on kuullut sen Vänskän vanhalta Jussilta, joka ei milloinkaan valehtele. Näin ovat lapset toisillensa kertoneet. Mitä äiti siitä asiasta tietää?

Äiti ei ole kuullut tätä ennen Vänskän Jussin tarinaa, mutta hän on nähnyt tuollaisen kipeästi leikkaavan sirkkeliterän nousevan sahapöydästä, näkee lyhyenä välähtymänä silmissään niinkuin pyörivä sirkkeliterä olisi juuri nousemassa ja leikkaamassa kättä tai jalkaa hänen lapseltaan.

»Raja on vaarallinen. Ei kenelläkään ole lupa ylittää sitä. Mikko! Missä Mikko on?» hän hätäisesti tiedustaa.

Mikko on puuhaillut jotakin karjapihassa. Hän on kuullut sinne Vänskän Jussin valeet ja äidin kysymykseen. Hän hypähtää kissana tielle, kuten hänellä joskus on tapana yllättää, sulloo äidin ja kaikki lapset vesikelkkaan ja juoksuttaa heidät pyrynä tuvan rappujen eteen. Tarttuen vetojukkoon hän hujauttaa nauravan ja kirkuvan kuormansa keskelle tuvan lattiaa.

»Vai ei ole lupa! Aikamiehellä on aina lupa! Ellei sitä sovinnolla anneta, niin hän ottaa sen omalla luvallaan.»

Lapset nauravat Mikon sanoille ja hänen hullun hauskalle kepposelleen; naurahtaa kai äitikin, mutta jää sitten heti mietteliäänä katselemaan, yhä kelkassa istuen. Hänestä tuntuu kuin Mikko olisi nopeasti muuttumassa tuollaiseksi oman lupansa ottavaksi aikamieheksi. Mutta eikö hän itse juuri sitä ole kaiken päivää toivonut ja paljon jo siihen suuntaan toiminutkin? Ettei hän vain toimisi varomattomasti ja liian nopeasti? Tosin kaikki tänä päivänä on kääntynyt kaunista päivää lupaavaksi. Kunhan ei lupailisi liian paljon hyvää yhdellä kertaa? Mitä tuollainen lasten puhe ja tuollainen näkövälähtymä merkinnee? Sitä muistaessa häntä vieläkin vapisuttaa.

Mutta iltapäivän monissa askareissa toimiessaan hän unohtaa sen ja mietiskelee hartaasti, miten parhaiten ryhtyisi Mellerillä suunniteltua asiaa kehittelemään. Sen lopullisella ilmaisemisella ei ole vielä kiirettä, vaikka Helgan vuoksi olisikin toivottavaa, että Mikko aikamiehenä mahdollisimman pian itse ryhtyisi asiaansa hoitamaan. Mutta ei edes hienoimpaan alkuun pääseminen tunnu hänestä enää niin helpolta kuin päivällä Mellerin kamarissa ja vielä kotimatkalla itsekseen ajatellessa.

Rakkauden taimi ei ole viinimarjapensaan vesa, joka peltokuokalla voidaan irroittaa ja mihin tahansa uudelleen istuttaa. Sen punainen elinneste on kuin elohopeaa, pienestäkin haavasta helposti kuiviin vuotavaa. Kun vaikeaan tehtäväänsä valmistautuva Vanhalan emäntä muistelee omia keväisiä istutusaikojansa kaksikymmentäviisi vuotta taaksepäin, tuntee hän tänään itselleen ottamansa urakan yhä vaikeammaksi. Poika on kuin isänsä. Mikäpä tietää, vaikka hänellä olisi jo oma mielitietty?

Mutta tänään on harvinainen onnenpäivä, ainakin mitä sattumiin ja niiden viittomiin lupauksiin tulee. Mikko lähestyy itsestään kuin lintu puun juurella odottavan metsämiehen eteen. Illalla nuorempien lasten vaipuessa uneen hän tulee äidin luo ja kertoilee tämänpäiväisistä suunnitelmistaan. Sitä tehdessään hän on erikoisen herkkä ja välitön. Tämän vuoksi äiti tuntee esikoisensa rakkaammaksi nyt kuin milloinkaan ennen.

Mikko on tänään hiihtoretkillään suunnitellut, että aurinkoinen ja syvämultainen vaarinpelto tänä keväänä pantaisiin kokonaan aikaiselle perunalle. Hyvää siementä pitää sitä varten hankkia ainakin viisi hehtoa, samoin tarpeellinen määrä apulantoja. Aikaislavojen aurinkokehyksiä varten tarvitaan kuorma lantaa ja kolme rullaa pergamiinipaperia. Kun kehykset kuten kaikki muukin työ tehdään kotona, tulee rahallinen meno olemaan korkeintaan tuhatviisisataa markkaa. Mutta se ei mitään merkitse, sillä jo heinäkuun puolivälissä on markkinoille lähetettäväksi hehdoittain uusia perunoita. Ne maksavat Helsingissä ja Viipurissa tähän aikaan vielä monta markkaa litra! Ajattele, äiti! Siitä rahaa lähtee!

Ajatteleekin äiti ja muistelee samalla. Siitä rahaa lähtee! Juuri nuo sanat, samalla vakuuttavalla äänenpainolla lausuttuina, hän on kuullut kauan sitten. Silloin, pari vuosikymmentä aikaisemmin, ei tosin suunniteltu perunalavoja, vaan paljon hienompia ja suurellisempia laitoksia, keila- ja ampumaratoja Kuokkalan venäläisille kesävieraille. Kolmekymmentä metriä pitkät lankkusillat piti rakentaa molemmin puolin rantatietä, siihen lisäksi onnenpyörät ja lasiseinäiset huvihuoneet. Ravintolapuolella käytettävät virvoitusjuomat aiottiin puristaa omista viinimarjoista ja hyötymansikoista. Kaikesta lähtisi virtanaan rahaa. Tällaista kuviteltiin vielä sinä keväänä, jolloin Venäjän vallankumous kuhisi kiihkeimmillään.

Vanhempana, monet pettymykset kokeneena äidin pitäisi heittää vettä tähän kulopaloa ennustavaan liekkiin. Kuitenkaan hän ei tee sitä, koska jo itsekin alkaa uskoa ja toivoa, että kohtalon käsi on tarttunut auttamaan ja ohjailemaan häntä, heikkoa, väsähtänyttä naista Vanhalan talon raskaiden asioiden hoitamisessa.

»Laita sinä vain, poikani! Olethan jo miehen iällä. Tuotteita ja tuloja me tässä tarvitsemme!»

»Tuotteita, joista saadaan rahaa! Niin juuri, äiti!»

Tuo on kerrankin oikeaa ja rohkaisevaa puhetta, harvinaista äidin sanomaksi. Mikko siirtyy lähemmäksi penkillä ja rutistaa hänet vahvaan aikamiehen syliin.

»Kunhan pääsemme hyvään alkuun, laitamme joenrantaan turkistarhan. Luuletko, että otamme sinne joitakin pesukarhun pentuja ja siniketun ruippanoita? Ei, äiti! Nutrioita me kasvatamme! Se on maailman arvokkain turkiseläin ja menestyy erinomaisesti meidän oloissamme! Me myymme vain siitoseläimiä! Suomessa ei kukaan ole sitä vielä keksinyt!»

Ellei entinen Vanhalan Mikko jo ennen maailmansotaa? Omatunto, joka on hyvämuistinen ja kuivakiskoinen, kuiskuttelee äidin korvaan: Sano se suoraan kokemattomalle pojallesi, ennenkuin hän ehtii tehdä korjaamattomia tyhmyyksiä. Kuinka äiti tällaisella harvinaisella hetkellä voisi sitä sanoa; puoliksi väistäen hän vain arvelee.

»Ne maksavat rahaa, sellaiset laitokset.»

»Niin juuri! Nutriot maksavat rahaa, jota me tarvitsemme!»

»Mistä luulet saavasi rahaa alkuun päästäksesi?»

»Voi, äiti! Onhan maailmassa toki rahaa!»

Se on totuus, johon äiti ei voi enää mitään sanoa, eikä se tällä hetkellä kai olisi edes järkevää. Onhan tänään viisas ja rahantunteva mies sanonut hänelle itselleen, että pankkien saatavat, kymmenet tuhannet markat, ovat vain keveitä kärpäsiä, jotka sormilla annettavin luunapein näpsitään pellolle. Tämän vuoksi äiti kuuntelee ja nyökäyttelee vain: On sitä maailmassa rahaa, tässäkin pitäjässä!

Mutta Mikko muistaa tämänaamuiset tarkastelunsa, äidin kauhtuneet kirkkonutut ja karvattomat kettukaulurit. Mokomia ryysyjä, tuollaisella äidillä!

Hän ottaa äidin työn kovettamat kädet verevien miehen käsiensä väliin ja maalailee loistavin värein turkisfarminsa tulevaisuutta. Äidille tehdään oman tarhan parhaista valmisteista turkki! Loistoturkki nutriannahoista skunkkikauluksin. Niin komeaa turkkia ei ole nähty kuin yhden herran rouvalla Pietarin kaupungissa, ennen hyvään aikaan!

Äiti kuuntelee, hyväilee ja hymyilee. Jospahan saataisiin uusi irtokauluri, kaikkein halvimpien turkiseläinten nahoista. Tarkemmin harkittuaan hän ei pyydä näinkään paljon, kunhan saataisiin vain tämä asia onnelliseen päätökseen ja Helga emännäksi taloon. Vanha kettukauluri kyllä kestää niin kauan kuin sitä tarvitaan.

»Kasvattele sinä turkkinahkoja uudelle emännällesi, poikaseni.»

»Minä emännälleni?»

»Niin!»

Mikko on juuri sanomaisillaan enemmän, eikä se ole kaukana äidilläkään, mutta jostakin salaisesta syystä he kumpikin palautuvat paljastamattomiin asemiinsa.

»Mene nyt nukkumaan! Puhutaan näistä asioista enemmän toisena kertana.»

»Puhutaan paljonkin vielä. Sinun kanssasi oli tänä iltana hupaisa keskustella.»

»Niin oli sinunkin. Hyvää yötä, poikani!»

»Hyvää yötä! Kiitos, äiti!»

Mikko rientää pieneen kamariinsa, mutta hän ei saa unta pitkiin aikoihin. Ajatukset kiertelevät perunapelloissa, vesilintuhautomoissa ja turkistarhoissa. Väliin ne lennähtävät Raaskan suutarin tuvassa rajan takana. Puhutaan äidille vain ketuista ja tarhoista, tytöstä ei toistaiseksi mainita sanaakaan. Näytetään vasta: kelpaako tämän hartioille heittää maan mainio turkisnahka? Kylläpä äidin silmät silloin suuriksi revähtävät!

Ne ovat suuret paraikaakin, sillä uni ei heti tule nyt hänenkään silmiinsä tuvan leveässä perhesängyssä.

Annettaisiinko tällaisellekin ihmiselle vielä huolista vapaa elämä vanhoilla päivillänsä? Olisiko sellainen vapahdus mahdollinen tässä talossa, jossa velan kirous on vuosikymmeniä maannut asujanten hellittämättömänä painajaisena? Jo vaarin se pakotti kesken aikojaan isännyydestä luopumaan ja vanhentumaan, hänen poikansa suorastaan väkivaltaiseen kuolemaan.

Omaan kohtaansa sovittaen Vanhalan emäntä tietää, että sama alati jäytävä iilimato on kahden vuosikymmenen kuluessa kiskonut hänen ruumiistansa ja sielustansa enemmän elon voimaa kuin puoli tusinaa kivulla synnytettyjä lapsia. Milloinkaan täyttymättömänä se on vaatinut kahdeksan-, jopa kaksitoistaprosenttisen elatusveronsa armottomana ryöstäjänä silloinkin, kun pelto ja karja ovat omistajalleen tuskin mitään eloa antaneet. Pitkinä työpäivinä se on ajanut ihmisen menehdyksiin, tyytymättä vielä edes tähänkään. Verta janoavana petona se vielä öisinkin on hypähtänyt hänen povensa ahdistajaksi, iskien tukahduttavat kouransa kaulasuoniin.

Tuntuu ihanan riemulliselta tämä vapautumisen toivo. Jospa se ei vain jäisi yhden kevätpäivän kauniiksi kuvitelmaksi!

On aamupuoli myrskyisenä kevätyönä. Räntäiset pilvet kiitävät kovaa vauhtia lännestä itään ankaran merituulen painamina. Vanha tuparähjä kylmenee kylmenemistään. Tuuli soittaa nurkissa, pudotellen seinähirren tilkkeitä pöydälle ja penkkirahille tukkupäissä.

Raaskan suutari ähkii vuoteellaan sitkeässä horrosunessa. Säävaihdosten aikaan hyökkäävät kaikki vanhat piinapaholaiset tuttuja teitään rauskaan ruumiiseen, joka ei kykene itseänsä puolustamaan. Tänä yönä hän ei ole maailmansodan invaliidi, rajaseudun kurja nurkkasuutari, vaan komentava tykistöluutnantti keisarillisessa sotaväessä. Hän kiljuu ja kiroaa kuin parhaimpina aikomaan.

»Iskekää! Pohjaan saakka iskekää ammus! Enkö sata kertaa ole sanonut sitä teille, senkin! Tähdätkää!... Laukaiskaa!...

Voi, voi, voi!... Voi teitä, ryssät!... Petturit! Hulttimukset! Perkeleet!...»

Tytär herää, hypähtää polvilleen isän sänkyyn hieromaan ja ravistelemaan. Hän kääntää raajarikon kyljelleen, harmaita hiuksiakin hellävaroen tukistelee. Ja niin pahan ilman painajainen vähitellen taas hellittää otteensa kuten usein ennen. Mutta pakotuksen kipu raajarikon silvotuissa jäsenissä ei hevin lakkaa. Tällaisina öinä pakottaa niitäkin jäseniä, jotka yli kaksikymmentä vuotta sitten on riipaistu ahneiden sotakorppien saaliiksi Liettuan metsissä. Miksi henkeä ei jo riipaistu? Miksi elävän ihmisen pitää olla tällainen kurja ja vaivainen rauska? Tämä tupakin! Onko tämä ihmisen asunto, tällainen harakanpesä!

Tytär lohduttelee kärsivää ja kärsimätöntä isäänsä, kietoo oman peittohuopansa isän pakottavien jäsentynkien ympäri, hieroo ja hakkaa, kunnes vaivattu veri taas alkaa kiertää keinotekoisia lyhennysteitään ja pahin pakotus lakkaa.

Ukon äreys lientyy. Hilpeneepä hän jo leikinlaskuunkin sitä mukaa kun veri lämpenee ja pakotus hellittää. Hän alkaa kaskuilla vanhoista muistoistaan, oppivuosistaan, sotakoulusta Pietarissa sekä suuren maailmansodan Venäjän-rintaman vaiheista. Tätä tietä helposti jouduttaisiin Liettuan soille, jossa kehnosti ladattu venäläinen tykki räjähti pilstoten sirpaleiksi niin tykkimiehet kuin heidän päällikkönsä, mutta tytär on kuullut tämän kamalan jutun jo liian monta kertaa. Kohtalokasta tapaturmaa muistellessaan isä valvetilaankin ollen suuttuu ja kiroaa, mikä ei ole kaunista kuultavaa eikä varmaankaan terveellistä isän sydämelle.

Eliisa tietää hyvän keinon. Isän vuoteella selällään maaten hän nostaa molemmat jalkansa ylös, sätkyttelee niillä ja kiertää ympyrää. Ukko jää katselemaan sitä, unohtaen sekä Liettuan että silvotun ruumiinsa raihnaisuuden.

»Siinä minulla jalat! Tuolla tavalla minäkin ennen omiani räpsyttelin Nevajoen sillan kaiteella.»

Isä kertoo hupaisan jutun, jonka tytär on monta kertaa kuullut. Tarina on kiintoisa siitä huolimatta, sillä joka kerta uudelleen toistuessaan se kasvaa suuremmaksi ja on sillä tavalla yhä uusi sekä kertojalle että kuuntelijalle. Nuorena poikasena Pietarissa isä oli käsillään kävellyt Nevan sillan korkeaa kaidetta. Tämä yltiöpään uhkarohkea teko oli koonnut sillalle nopeasti joukon hämmästeleviä pietarilaisia. Aluksi heitä oli vain muutamia kymmeniä, myöhemmin satoja, viime aikoina jo tuhansia. He olivat keränneet kolehdin rohkealle suomalaiselle. Tämänkin suuruus oli lisääntynyt kerta kerralta. Tänä aamuna se nähtävästi tulee olemaan jo yli kolmesataa ruplaa.

He makaavat kyljittäin sängyssä. Isän innokkaasti kertoessa tytär laskee jalkansa vuoteelle ja nostaa käsivartensa ylös. Eliisan kädet! Isä jää katselemaan niitä ja unohtaa liioittelevat juttunsa. Tyttären täytyy pyytää häneltä jatkoa.

»Käsilläsi kävelit, näin.»

»En noin enkä tuollaisilla käsillä, nuo ovat äitisi kädet.»

Muisto on hänelle pyhä, Nevan silta ja siihen liittyvä juttu jo liian arkipäiväinen. Pyytämälläkään hän ei jatka sitä enää, sivelee vain ainoan kätensä pikiytyneillä sormilla tyttärensä hoikista sormistaan yhtyviä käsivarsia, pidättelevässä hengityksessään syvä kaipaus.

Pitkähkön vaitiolon jälkeen tytär kertoilee äskeisestä Suomen-matkastaan. Täti on kertonut hänelle paljon vanhoja asioita. Ensimmäisenä iltana he ovat kuunnelleet niitä iltamyöhäiseen.

»Te, niinkö sanoit? Kuka siellä sinun kanssasi oli Maijan juttuja kuuntelemassa?»

»Olipahan vain yksi... yksi paikkakuntalainen.»

Isä on tarkka muutamissa asioissa ja huomaa heti hänen pienen hämmillisyytensä.

»Paikkakuntalainen? Kukapa muu hän olisi voinut olla.»

»No, jos nimitän häntä Mikoksi, niin uskot helpommin.»

»Mikko tahi Matti», isä naurahtaa. »Nimi on saman tekevää. Mutta mitä sisko Maija teille jutteli siellä? Ei kai minusta mitään?»

»Sinusta juuri.»

Tytär kertoo tädiltä kuulemaansa, ja isä saa hänen opastuksellaan kiipeillä oravapuiden latvoissa ja juosta kylpyrantojen kasinoilla. Isä kuuntelee ja naureskelee. Hyvin tarkoinpa Maija on muistanutkin sen aikaiset asiat. Hän viheltelee vanhan polkkamasurkan säveltä, naputtaen sormillaan tahtia sängyn päälautaan. Eliisan on tanssittava sitä jaloillaan ilmassa. Siihen aikaan tanssittiin monia reippaita tansseja, mutta polkkamasurkka oli niistä paras.

Jätetään jo muinaiset vallattomuudet ja kerrotaan vakavasti tuoreimmista rajantakaisista asioista. Maija täti täyttää pian kuusikymmentä vuotta ja pääsee tällöin eläkkeelle. Hän toivoo hartaasti, että veli ja veljen tytär tulisivat sitten häntä tervehtimään. Tälle matkalleen he voisivat jäädä. Asunnon hän voisi tarjota heille ilmaiseksi, ja suutarin työtä isä voisi Suomessa tehdä paremmalla tuloksella kuin täällä.

Näistä asioista puheen tullen isä käy aina mietteliääksi. Synnyinmaata hän ei milloinkaan unohda, mutta hän on lähtenyt sieltä nuorena, terveenä miehenä, eikä tällaisena rauskana sinne milloinkaan enää lähde takaisin. Täältä Rajajoen takaa, lahoavan mökin ikkunasta hän tahtoo katsella kotimaansa siintäviä metsiä ja auringonlaskuja. Täällä on myös Eliisan hauta. Sitäkään hän ei voi jättää. Mutta jos tytär kerran jäisi Suomen-matkalleen, kuten isä salaisesti toivoo ja pelkää, ei hänen jäsentynkiään tämän jälkeen enää kauan pakottaisi. Tyttö vain ei jää, ihmeellinen, itsepäinen olento! Mikä miehiään lienee se Mikkokaan, joka ei tuon vertaa pysty tyttöänsä pidättämään.

Raaskan suutari on suorastaan vihainen tälle saamattomalle, tuntemattomalle Mikolle. Kateellinen ja vihainen olisi myös siinä tapauksessa, jos Mikko tyttären häneltä riistäisi. Kuinka kummallinen onkaan ihmisen luonto!

Aamu valkenee jo ulkona. Suutari nousee myös, vetää vaatetta ylleen ja siirtyy kainalosauvojensa turvin työpöytänsä ääreen. Hänellä on siinä edessään säkillinen kolhoosin töitä, jotka lähipäivinä pitäisi saada valmiiksi. Jokapäiväinen leipä kaikkein välttämättömimpään typistettynäkin on tässä leipäisessä maassa korkean vartaan nenässä, kapinallisella raajarikkoisella erittäinkin.

Rajavartijapäällikön pienessä kodissa on tänä päivänä perhejuhla. Hänen kaksoisensa Inga ja Boris täyttävät viisi vuotta. Unohtumattomasti Gregor muistaa syntymäaamun tuskan ja riemun. Tapaus oli vaikea, äidin henki tuntikausia veitsen terällä. Kolme Pietarin etevintä spesialistia seisoi ensikertalaissynnyttäjän vuoteen ääressä, koska tapaus praktiikan vuoksi lienee heitä kiinnostanut. Gregor itse harppaili laitoksen pitkiä käytäviä kuin häkkiin suljettu jalopeura, kunnes valkopukuinen hoitajatar vihdoin ilmoitti:

»Nyt se on selvä! Poika tuli ja tyttö myös! — Mitä sanotte? Tyttö ja poika? — Poika ja tyttö, niin kauniit lapset!»

Silloin hän, epätietoisessa odotuksessa piinattu jalopeura, ei voinut enää itseään pidättää. Pitkällä hyppäyksellä hän syöksähti ilosanomaa ilmoittavan hoitajattaren luo ja suuteli häntä. Tällaista sattumaa hoitajalle tuskin ennen oli tapahtunut, eikä tapahtuisi vastakaan, koska hän oli jo iäkäs ja enemmän ruma kuin kaunis.

Gregor rakasti suloista vaimoaan ja herttaisia kaksoisiansa yli kaiken. Koko Pietarin kuvernementistä, suuresta Venäjän maasta ei löytynyt ainoatakaan sotamiestä, komisaaria tai siviilimiestä, joka aviomiehenä olisi ylittänyt hänet. Näin Gregorin vaimo itse usein hänelle vakuutteli.

Mutta tämä ei ollut vaikeaa Gregorille, koska he olivat sen arvoiset, lapset kuin kaksi kauneinta omenaa ja vaimo niinkuin lumivalkoisissaan kukkiva omenapuu etelän auringon alla. Jos Gregor olisi hennonut, niin useammat kaksoiset heillä jo olisi ollut, yhdet jokaisen kevään jälkeen.

Pois sellaiset ajatukset! Kuinka hän olisi voinut saattaa rakkaimpansa hengen enää toista kertaa vaaraan. Sitäpaitsi neuvostojärjestelmä ei tähän asti ollut suosinut suuria yksityisperheitä, vaan seimiä, tarhoja ja kolhooseja. Nyt kyllä oli suunta muuttumassa väestön lisäys- ja asutuspolitiikan vuoksi, mutta lapset tietysti kuuluisivat valtiolle.

Gregor nousee, pukeutuu varovasti, virittää tulen uuniin ja alkaa somistaa huonetta. Hänen vaimonsa ei ole parhaimpia järjestyksen ihmisiä. Nytkin hänen ja lasten vaatteet, leikkikalut ja astiat kierivät permannolla iloista piirileikkiään. Hauskaa tämä vain tänä aamuna Gregorista on. Muutamassa minuutissa hän kaikki järjestelee kuntoon.

Viimeksi hän nostaa vuoteitten väliin pienen pöydän ja levittää siihen valkoisen liinan. Pöydälle hän asettelee eilen noutamillaan pajukissoilla täytetyn lasimaljakon, merenpihkaisen kaulakoristeen, Ingan nuken ja Boriksen lentokoneen.

Mutta päivän sankarit nukkuvat sikeästi, eikä Gregor mitenkään raaskisi herättää heitä. Pian hänen se kuitenkin on tehtävä, koska vahtivuoron aika lähenee. Hän kukkuu kuin käki, ei liikahdustakaan. Hän räyskähtelee kuin koira, vain Boris leväyttää käsivarsiaan. Hän ottaa maljakosta pajuvesan ja kutkuttelee sen untuvakäpäläisillä kissoilla heidän puoliavoimia huuliaan. Äiti nuolaisee kielellään, Inga pyyhkäisee kädellään, Boris ainoastaan herää, nousee istumaan ja katselee ympärilleen kummastelevin silmin.

Suudellen lapsen otsaa ja pieniä käsiä isä onnittelee häntä syntymäpäivän johdosta. Sitten hän nyppii eroon muutamia pajukissoja ja asettelee niitä lentokoneen matkustajiksi. Poika huomaa lahjan ja ilostuu suuresti. Hän hihkuu ja taputtelee käsiään. Hetken riemasteltuaan hän panee moottorin käyntiin ja ohjaa koneensa komeasti kaartaen lähimmälle laskukentälle, äidin tyynylle ja päähän.

Tästä äiti havahtuu ja Ingakin herää. He saavat suudelmin onnittelunsa, nukkensa ja korunsa. Lasten riemulla ei ole rajoja, eikä juuri äidinkään. Hän säteilee silmillään ja kasvoillaan, koko avoimesti kukkivalla naisellisella suloudellaan. Gregorin valtaa vastustamaton keväinen huuma. Hän sukeltaa vuoteeseen, painuu paratiisiin nauttien siellä ihanan elämänpuunsa hedelmistä nuoren sydämensä täydellä riemulla. Lapset leikkivät syntymäpäivälahjoillaan.

Lyhyen, riemukylläisen hetkensä jälkeen Gregor nousee kiiruhtaakseen virantoimitukseen. Hän ei ole myöhästynyt milloinkaan eikä myöhästyisi nytkään. Muutaman jäljelläolevan minuutin hän käyttää lapsilleen.

He saavat ratsastaa isän selässä syntymäpäivälahjoineen. Ajellaan ympäri huonetta, pari tuolia kaatuu, Leninin kuvakin putoaa seinältä, mutta nämä pienet välihäiriöt pikemmin lisäävät kuin vähentävät niin ratsun kuin ratsastajien syntymäpäiväiloa. Nyt isän kuitenkin on lähdettävä. Hän kumartuu vaimonsa puoleen suudellen.

»Toivon hartaasti, ettei tämän kauniin syntymäpäivän aamu tule sinulle vaaraksi.»

Hän lähtee, astuu ovelle, mutta palaa sieltä vielä.

»Uskaltaisitko vielä? Rakastan äärettömästi sinua. Rakastan syntyneitä ja syntymättömiä lapsiamme!»

Vielä äskeisessä hurmiossaan elävä nuori vaimo tuntee miehensä huulten kosketuksen suullaan ja otsallaan. Niin on tapahtunut. Hänen sydämessään väreilee siitä suloisesti kirpaiseva aavistus.

Gregor astelee reippaasti ja joutuu aikoinaan vahtituvalle, jossa Ivan, edellisen vuoron mies, odottelee vapautumistansa. Ivan on veltto ja lihava, mikä ei ole kummeksuttavaa, koska hän syö paljon, vahtipalveluksessa ollessaankin milteipä jauhattelee limppua ja makkaraa. Hänellä ei ole muuta perhettä kuin Eeva niminen naikkonen, jonka luona Ivan majailee. Mutta Ivan ei elätä Eevaa, päinvastoin Eeva elättää Ivania. Millä keinolla? Minkätähden?

Ivanista ei etsimälläkään luulisi löytyvän mitään, jonka vuoksi naisen kannattaisi jotakin uhrata. Vaikka ei kai tällä naikkosellakaan liene mitään uhrattavaa, menettämisistä puhumattakaan. Hän lienee luovuttanut jo kaikki naiselliset ja inhimilliset mahdollisuutensa Ivanin monilukuisille edeltäjille vallankumouksen alkuvuosista lähtien.

Ivan hölmistyy hieman, kun hän Gregorin, esimiehensä, saapuessa istuu ja syö. Kiväärikin on niin kaukana kojun nurkassa, että rivakka Gregor olisi helposti voinut siepata sen, olisi voinut tehdä vahtivuorossa olevan edeltäjänsä vaarattomaksi, ennenkuin tämä olisi ehtinyt heittää makkaraa kädestään. Mutta Gregor ei ole mitään huomaavinaan. Tänäänhän on hänen kaksoistensa syntymäpäivä, eikä hän muulloinkaan ole muotoasioissa kovin tarkka.

Ivan katselee lätistyneen satulanenänsä ohitse karsaasti toveri päämiestä. Gregor on jo monta kertaa ennen epämiellyttävästi yllättänyt hänet, usein vahdissa, kerran kotonaankin vaimonsa kanssa juttuamassa. Gregor on toverinsa nuuskija, mikä tietää vaikka olisi vakooja, porvarillisten ulkovaltojen kätyri. Olkoon, jos on! Ivan itse on G.P.U:n salainen asiamies, antaapa aikojen kulua!

Ivan on Gregorille mahdollisimman vastenmielinen olio sekä ulkonaisen olemuksensa että luonteensakin puolesta. Naishurmurikin tämä mätä haaska yhä luulee olevansa. Gregor on harmiksensa usein pannut merkille, millä silmällä tuo hallavasilmäinen pukki katselee nuoria inkerittäriä, jopa toisten vaimojakin. Siviiliin, Uralin kaivoksiin, saippuatehtaaseen tuommoiset pitäisi toimittaa!

Mutta Gregorin mielialat vaihtuvat nopeasti varsinkin tänään, jolloin hänellä on juhlapäivä. Onnellisen miehen ei sovi murjottaa työtovereilleen, ei Ivanillekaan. Tupakka, joku ystävällinen sana miehelle on nyt tarjottava.

»Hei, toveri! Tänään on kaksoisteni syntymäpäivä! Tule tupakalle!»

»Olkoon onneksi!»

Ivan tulee ja sytyttää Gregorin tarjoaman tupakan.

»Käy illalla tervehtimässä vaimoani ja kaksoisiani.»

»Kyllä käyn, mielellänikin!»

Ivan nauraa epämiellyttävästi honottaen. Gregoria jo kaduttaa liiaksi läikähtänyt ystävällisyytensä. Sydämessään hän toivoo, ettei Ivan ikinä hänen huoneensa ovea avaisi, saati tarjoaisi hänen vaimolleen saastaista kättänsä.

Polttaen savukettaan Ivan saapastelee kylää kohti kivääri holtittomasti olkapäällä keikkuen. — Gregor pelkää! Aavistaa vaaraa! Koettaa suostutella! Vaimoani tervehtimässä! Kyllä käynkin, maltahan aikasi, veli porvari ja porvarivaltojen kätyri! Käyn heti sievää vaimoasi tervehtimässä, kun G.P.U:n komisaari on käynyt sinua itseäsi tervehtimässä. Tätä edessäpäin olevaa nautinnonpäiväänsä kuvittelee Ivan, milteipä ääneen kylään kävellessään hihittelee.

Mutta Gregor unohtaa kauniissa kevätaamuisessa ilmassa pian pahan mielensä, eläen aamullisten muistojen haltioimana. Hänen vaimonsa on nuori, hurmaava kuin kevät. Tällä hetkellä Gregor jälleen tahtoisi omistaa hänet sieluineen ja ruumiineen, vaikka äskeisestä on vielä varsin lyhyt aika.

Hurmioituneissa rakkauskuvitelmissaan astellen Gregor on joutunut Raaskan suutarin saunan luokse. Eliisa, suutarin tytär, seisoo oven edessä vaatteita pesten. Hän työskentelee selin tiehen päin eikä huomaa tulijaa. Tänään Gregor nähtävästi joutuu jokaisen tapaamansa ihmisen yllättäjäksi. Hän katselee huvitettuna nuoren ihmisen reipasta työntekoa ja sorean naisvartalon notkeaa nytkähtelyä. Raaskan suutarin tytär on lyhyessä ajassa kehittynyt täydeksi naiseksi. Nopea kypsyminen saattaa muodostua turvattomalla tytölle kohtalokkaaksi, jos tämän saman huomion tekee Ivan. Olisipa ihme, ellei hän ole jo tehnyt sitä. Sitäpaitsi on kuulunut taas huhuja jäljelläolevan Inkerin väestön evakuoimisesta. Gregor ei voi ymmärtää, miten hän enää voisi pelastaa Raaskan suutarin ja hänen tyttärensä muiden inkeriläisten kovalta kohtalolta. Kaksi turmiota on uhkaamassa heitä joka päivä. Heidät, isä ja tytär, on saatava käsittämään tämä ennenkuin se on liian myöhäistä. Se on kohtalokasta hänellekin, Gregorille.

Tyttö tekee työtään tarkastelijaansa huomaamatta. Gregor aikoo vetäytyä hiljaa takaisin, mutta juuri tällöin tyttö kohoaa työasennostaan ja jää miettiväisenä katselemaan rajan taakse.

Viime päivinä ulkoaskareilla liikkuessaan hän usein on unohtunut katselemaan Suomen puolelle valkoisten hankien ja siintävänä nauhana hyppelehtivän etäisen metsänkin ylitse. Ikävä vaivaa hänen sydäntään. Outo, ennen tuntematon kaipaus vetää häntä sinne valkoisten hankien, sinisten metsien ääreen.

Viime käynnillä on täti koettanut pidättää häntä luokseen useammaksi päiväksi. Täti on lausunut sellaisenkin olettamuksen, ettei tiedä, tokko nähdäänkään enää. Vanhalla ihmisellä kun jokainen päivä saattaa olla hänen viimeisensä. Eliisa on tehnyt tyhjäksi tällaiset puheet: Tätihän on vasta kuusikymmenvuotias ja pirteä kuin nuoret ihmiset! Toden itselleen tunnustaen, täti on vanhentunut paljon viime näkemästä.

Mutta rajan takana on Eliisalla myös muuta puoleensa vetävää. Se on kiihdyttänyt hänen kaipaustansa ensi käynnistä lähtien. Hän vaistoaa samaa toisella puolella rajan. Usein hänestä tuntuu siltä kuin kaksi ikävöivää silmää tarkkailisi hänen liikkeitään täällä. Ne juoksevat päivällä hankea pitkin, öisin kuutamosiltaa. Ne katselevat tuvan pienestä ikkunasta ja lämmittävät kylminä tuulisinakin öinä.

Gregor aavistelee Eliisan ajatukset osittain. Hän ei mitenkään halua häiritä. Jääköön tyttö kernaasti sinne kuvitelmiensa valtakuntaan. Uudelleen hän aikoo peräytyä ja hiipiä salaa. Tällöin tyttö kääntyy ja huomaa hänet silminhavaittavasti säikähtäen. Mielestään Gregor ei ole antanut siihen aihetta. Hän rauhoittelee kaikkein ystävällisimmällä äänellään.

»Hyvää huomenta, Eliisa neito! Mielitiettykö siellä rajan takana?»

»Mitä vielä!»

Tyttö kumartuu reippaasti työhönsä, Gregor astuu hänen luokseen.

»En sanoisi ihmeeksi, vaikka olisikin; olettepa jo nuori, kaunis neito!»

Tällaisilla puheilla ei vieraan kansakunnan mies lähesty suomalaista tyttöä, jolla lisäksi on äidiltään pienen ahdistetun heimon voimaperinteinä tietty varovaisuus ja epäluulo muukalaista kohtaan. Tyttö kumartuu syvemmälle pesualtaaseensa eikä vilkaisekaan enää.

Mutta Gregor ei tänä juhlapäivänään kerta kaikkiaan voi jättää pahalle mielelle yhtään elävää ihmistä, kaikkein vähimmin kaunista Eliisaa. Hän hypähtää aloille, joissa ei arimmankaan neitseen mielestä saata olla vivahdusta naisen viekasteluun tai muuhun omanvoitonpyyntiin. Gregor ei suorastaan malta olla siitä tänään jokaiselle vastaantulijalle ilmoittamatta.

»Kaksoiseni Inga ja Boris täyttivät tänä aamuna viisi vuotta!»

»Viisi vuotta! Se ei ole vielä korkea ikä!»

Sanojensa puolesta tämä on jotenkin arkipäiväinen onnittelu, oikeastaan se ei sano mitään. Mutta tytön äänensävy on teeskentelemätön ja hänen asentonsa verraton. Hän on kääntynyt keinotekoiselle korokkeelle asettamansa pesuastian ylitse vartalo puolittain kiertyneenä. Vaalea hiuskiehkura on valahtanut hänen otsalleen. Hänellä on harvinaisen solakat kädet, pesusta punaiset, mutta kauniit silti.

Gregor on ottanut piirustustunteja Pietarin taideakatemiassa. Asetelma on sävähdyttävän aito. Jospa hänellä olisi nyt hiilenpala ja piirustuslehtiö matkassaan!

»Olette soma, en voi olla sanomatta sitä teille! Somia ovat myös minun pikku vaimoni ja kaksoiseni.»

Gregor johtaa nopeasti vaarattomille aloille, eikä tyttö enää säpsähdä, hymyilee vain, avautuupa sanoihinkin, saamansa ystävällisyyden korvaten.

»Kun te tänä päivänä menette kotiinne, niin onnitelkaa Ingaa ja Borista minun puolestani inkeriläiseen tapaan.

»Inkeriläiseen tapaan? Mikä on inkeriläinen tapa?»

»Kyllä te sen tiedätte», tyttö naurahtaa.

Gregor muistaakin sen, nenän vaihettamisen, eikä jää enää tarkempia selvityksiä odottelemaan. Reippaasti hän lähtee mökille suutaria, vanhaa kiistatoveriansa haastattelemaan, mutta puolitiessä hän kääntyy ja tulee takaisin.

»Kuulkaa, Eliisa neito! Milloin viimeksi olette käynyt Suomen puolella?»

Eliisa säpsähtää, punastuu vahvasti.

»Siitä on jo viikkoja. Ja enkö tullut pian takaisin?»

»Tulitte. Liian pian tulitte takaisin. Sen vuoksi juuri olen levoton. Älkää olko varomaton! Pyydän sitä teiltä itsenne ja isänne turvallisuuden vuoksi.»

Hänen äänessään värähtää ystävän hätä. Eliisa ei voi olla sitä huomaamatta. Gregor lähtee, pysähtyy jälleen, jääden miettimään. Ivan kävelee joka päivä ja yö näitä samoja teitä. Kerran hän, saastainen pukki, keksii tytön, eikä tämä voi edes aavistaa, mikä vaara sen jälkeen joka hetki on häntä vaanimassa. Yhtä hirvittävä on tytön kohtalo, jos hän joutuu Vienan kurjille karkoitusalueille. Tällä hetkellä Gregor ei voi olla varoittamatta häntä.

»Kuulkaa vielä, neiti!»

»No?»

»Ensi kerran kun menette rajan yli, älkää palatko niin pian, minä pyydän.»

Tyttö katsoo pelästynein silmin, vartalo värähtelevänä kysymysmerkkinä. Gregor astuu hänen luokseen ja sanoo kuiskaten:

»Vaikka te olette viimeinen ihminen, jonka tahtoisin karkoittaa tästä maasta, annan teille vilpittömän ystävän neuvon: Menkää pian uudelleen yli rajan, älkääkä enää palatko! Älkää milloinkaan palatko, kuulitteko?»

Hän ei jää odottamaan vastausta, vaan kävelee reippaasti, nyt yhteen menoon mökille asti. Eliisa katsoo kummastelevin silmin siinä erikoisessa asennossaan, joka Gregorin mielestä niin hyvin olisi sopinut piirtäjän malliksi.

Gregor käy Raaskan suutarin tuvassa joka kerta, milloin hänellä päivisin on vahtivuoro. Suutaripöydän ikkunasta on Rajajoelle yhtä hyvä näköala kuin vahtituvasta. Mökissä on merituulellakin toki hiukan lämpimämpää kuin ulkona, ja suutari on verraton kiistelemään.

Miesten asemasta ja asioiden luonnosta lankeavaa on, että he väittelevät aina. Gregor kiittää neuvostoliiton aikaansaannoksia, suutari kiistää ja kiroaa ne viimeiseen kattilaan omasta karvaasta kokemuksestaan. Ei senvuoksi, että hän mikään vannoutunut porvari olisi, mutta hän tuntee luissaan ja ytimissään kirotun venäläisen komennon, jonka vuoksi puolet hänen jäsenistään ovat sinkoutuneet korppien ruoaksi Liettuan soilla.

— Mutta sehän tapahtui tsaarinvallan aikaan, väittää Gregor vastaan. Suutari kiivastuu. — Ettäkö muka neuvostolaisen vasaravallan aikakautena ei tällaista tapahdu? Nythän sitä vasta tapahtuukin! Pöyhäistään yhtä, rääpäistään toista, rautatietä Uraliin, vesikanavaa Vienanmerelle. Luonnon elementtien voimalla sapoteerataan kaikki vanhatkin rattaat romuksi. Entä elävät ihmiset? Heitä sullotaan Vienan kanaviin ja muihin hornan kaivoksiin, ettei siltoja kohta tarvita! — Suutari kuvittelee, lukekaa lehtiä ja kuunnelkaa radiota! — Lehtiä ja radiota! Helvettinsä nurkassa hytisevä vanha piru kalpenee kateudesta vastaanottimensa edessä! Niin vahvaa törkyä teidän asemiltanne joka päivä työnnetään! — Voi suutaria tänään! — Voivottele itseäsi tänään ja huomenna!

Tähän tapaan heidän kaksinpuhelunsa juoksee, sataprosenttisesti ja ylikin siitä, kuten Neuvostoliiton urakkatyöt Pietarin ja Petroskoin radioselostuksissa. Gregor ei suutu niin kauan kun suutari pauhaa. Mutta on aikoja, jolloin suutari ei puhu sanaakaan, tuhahtelee vain nenäänsä, silloin tällöin sylkäisee kolhoosin nahkojen päälle, katsellen pyssymiehensilmällään. Tätä Gregor ei voi kauan sietää, vaan ottaa kiväärinsä ja lähtee ovea mennessään paukauttaen. Lähtipäs! murahtaa suutari itsekseen. Sitten vähän ajan kuluttua kuin havahtuen: Joko hän tosiaan lähti? Yksitotinen mies, kun ei leikkiä ymmärrä! Tulipahan kuitenkin sanotuksi sana aikanaan. Taas jaksaa maata yhden yön kolottavin jäsenin ja puolipohjata kolhoosin kolhotekoisia saappaita. Kolhoosi! On siinäkin nimi! Vaikka niinhän tämä on koko maa. Koko suuri valtakunta kuin yksi kolhoosi!

Vaimonsa kuoleman jälkeen Raaskan suutari on joskus ajatellut Suomeen siirtymistä, mutta ei pääse ajatusta pitemmälle. Tällaisena raukkanako sukulaisten armoille? Lahoisessa ruumiissa elää nuoren sotilaan lannistumaton henki. Hän ei ole armojen vaivainen, ei suuren Venäjän, jota hän vihaa, eipä edes pienen synnyinmaan, jota hän rakastaa. Senvuoksi hän puolipohjailee kolhoosin työkenkiä vasemman jalkansa nojassa oikealla kädellään paukuttaen. Kätevästi tämä työ häneltä sujuu puolinaisillakin jäsenillä. Tämän tunnustuksen on monta kertaa antanut Gregor, kiistakumppani ja vieraan kansakunnan mies.

Tänään Gregor astuu suutarin mökkiin varsin sopivaan aikaan. Merituulen vuoksi on tupa kylmä kuin talli. Suutari on kaiken aamua turhaan karkoitellut reumatismin paholaista vasemman kätensä tynkäpäästä. Pikku piruista on osa työntynyt sydämeen saakka, mutta Raaskan suutari on valmis lähettämään ne sieltä myrkkynuolina ulos, vaikka suuren Venäjän sydämeen saakka.

Gregor sovittaa kiväärinsä tavalliselle paikalleen seinää vasten ja käy istumaan jakkaralle suutarin pöydän viereen. »Huomenta, suutari! Onko kiire tänään?»

»Jo helvetissä... on aina kiire! Tänään ja huomenna.»

Lyönnit jytkähtelevät jämerästi. Gregor katselee ukon taitoa ja äkeyttä huvitettuna.

»Kolhoosin saappaita suutari pohjaa.»

»Kolhoosinpa hyvinkin!»

Kovin äreällä tuulella ukko tuntuu olevan tänään. Haastattelija ei keksi, mistä aloittaisi. Vihdoin hän muistaa kaksoistensa syntymäpäivän. Virantoimituksensa vuoksi hän ei ole voinut kertoakaan siitä vielä kuin kahdelle ihmiselle.

»Minun perheessäni on tänään juhlapäivä.»

»Oho! Onko Venäjällä sellaisiakin?»

»On! Suuri juhlapäivä on. Ajatelkaahan, Raaskan suutari! Kaksoiseni Inga ja Boris täyttivät tänä aamuna viisi vuotta!»

»Kaksoiset!»

Suutari sylkäisee ämpäriin ja sulkee toisen silmänsä. Joka päivä mies hölisee ventovieraille ihmisille salaisimmista perheasioistaan, eukostaan ja kaksoisistaan. Sellaisia hölösuita nämä ovat, ryssät. Hän muistaa sen vanhastaan.

Gregor tuntee itsensä syvästi loukkaantuneeksi Raaskan suutarin käyttäytymisen vuoksi. Kuinka tämä upseerisivistyksen saanut mies saattaakin esiintyä tuolla tavoin. Pian hän kuitenkin muistaa, että suutari on paljon kärsinyt, elämän katkeroittama mies. Tyhmäpä hän olisi, jos tuollaisen puheista vihastuisi. Kaksoistensa syntymäpäivänä ei onnellinen isä saa suuttua, vaikka tuollainen naapuri, raajarikko poloinen, yrittäisi heittää likavedet hänen silmilleen. Hän hakeutuu uuteen asiaan, josta Raaskan suutari varmaan innostuu ainakin väittelemään.

»Kuulkaa, suutari! Minäpä tiedän muutakin uutta!»

Suutari ei ole kuulevinaan, naulaa vain. Jos Gregorin muu uusi on samaa kuin äskeinen, ei sille kannata edes korvaansa longauttaa.

»Meidän tiedemiehemme ovat tehneet uuden suuren keksinnön. Siitä kerrottiin eilen illalla radiossa.»

Jo kiistatoveri kääntää taisteluhaluisesti päätään.

»Uuden keksinnön, niinkö sanoit? Onko olemassa vielä jotakin uutta, mitä teidän tiedemiehenne eivät olisi keksineet ja teidän komisaarinne hävittäneet?»

»On. On keksitty napapaholainen, jonka tuhoisista seurauksista maailman etevimmät geologit jo kauan ovat olleet tietoisia.»

»Voi mies, mitä puhelet! Napapaholainen on tässä maassa keksitty jo ennen Pietari Suuren aikoja.»

Peräti pirullisella tuulella on Raaskan suutari tänään, mutta Gregor jatkaa välittämättä siitä.

»Kuten nimestä jo voi päätellä on napapaholainen lähtöisin maan navoilta. Se on samaa kuin jäätävä, kaiken kasvullisuuden tappava kylmyys, joka muinoisen maajään tavoin hiljalleen kulkee päiväntasaajaa kohti. Sen turmiolliset vaikutukset ilmenevät jo monella tavoin kaikkialla maapallolla: kuivuutena, tuhotulvina, maanjäristyksinä, tulivuorenpurkauksina, kasvi- ja eläintuholaisten liikkuvina laumoina.»

»Mihin kansakuntien tuholaiset unohtuivat?»

»Ne seuraavat itsestään muiden perässä, ellei napapaholaisen kulkua voida keskeyttää. Pohjois-Amerikassa napapaholainen on vallannut jo laajoja alueita.»

»Venäjällä vielä enemmän, koko maan.»

Suutari jämäyttää viimeisen naulansa ja heittää raskaan työsaappaan kädestään. Hän jatkaa, ennenkuin Gregor kerkiää.

»Turhaan te paholaista navoilta etsitte. Keskeltä maata se täällä aina on matkaan lähtenyt. Katsokaa Kaukaasiaa, Grusiaa, Inkerinmaata! Kaiken elämän on napapaholaisenne niistä jo tuhonnut!»

»Nyt Raaskan suutari valehtelee tahallaan.»

»Raaskan suutari ei valehtele milloinkaan. Jos hän joskus muistaa väärin, on hänellä silloinkin joku tarkoitus takana. Tsaari Pietarin kirkiisit ja kasakat eivät vuosisatojen aikana kyenneet pistimillään hävittämään Inkerin kansaa niin tarkoin kuin te rauhanenkelit sirpillä ja vasaralla muutamassa vuodessa. Eihän koko maakunnassa liene kohta muita evakuoitavia kulakkeja kuin Raaskan suutari rauska. Pian hänestäkin pääsette.»

»Oho, aikooko suutari jättää meidät!»

»Aikoo, totisesti! Ei kannata rähjätä teidän kanssanne!»

Kovin pahalla päällä on suutari tänään. Turha on yrittää mitään järjellistä keskustelua. Gregor katselee ikkunasta ulos. Rajalle hänellä ei ole kiirettä, koska siellä ei liiku ketään. Hän ei tahtoisi erota vihassa, ja siksi hän vielä koettaa keksiä puheenaihetta täysin puolueettomalta alueelta. Tällöin sattumalta pistää hänen silmäänsä suurikokoinen pistoolin panos suutarin työpöydällä. Ennen hän ei ole sellaista huomannut. Hän ottaa panoksen ja pyörittelee sitä asiantuntevasti sormiensa välissä.

»Kas vain, onko suutarilla tällaistakin tavaraa?»

»On!»

»Maailmansodan ajoiltako?»

»Kauempaa!»

»Asetta ei sentään ole?»

»On!»

»Suutari valehtelee.»

»Raaskan suutari ei valehtele milloinkaan. Tuossa pöytälaatikossa se on. Ellet usko, niin pidä kotitarkastus.»

Gregor nauraa ääneen. Tämä taas on sitä Raaskan suutarin mahdotonta pilaa. Mutta vaikka Gregor täysin varmasti sen tietää, on hänellä kiusaus tehdä se, mitä suutari pituuksissaan esittelee. Pieni asia olisi nykäistä puoliksi raollaan oleva laatikko auki. Mikä naurettava epäluulo! Hän häpeää jo sitä.

Suutari on puhunut totta, niinkuin aina. Hänen työpöytänsä laatikossa on sotavuosien aikainen pistooli, jota hän vastaisia tarkoituksiaan varten on pitänyt käyntikuntoisena vuodesta vuoteen.

Hän lämpenee onnistuneesta kepposestaan. Se oli tavallinen nuoruusvuosien tempaus päin taulua ja on monta kertaa pelastanut hurjaluontoisen suomalaisen pahimmistakin pälkähistä: tappelun nujakoista pietarilaisissa oluttuvissa, huimaavista kolttosista sotakoulussa ja joukko-osastoissa. Hän on jo voitostaan varma ja valmis jatkamaan aloittamaansa tapaan, kun Gregor tiedustelee:

»Jäikö suutarille muuta kuin tämä yksi panos?»

»Yksi panos! Mitä minä yhdellä panoksella tekisin. Sadan kappaleen laatikollinen niitä on.»

»Sadan kappaleen laatikollinen! Suutari valehtelee!»

Gregor naurahtaa väkinäisesti, suutari nauraa avoimesti vasten hänen kasvojaan. Häntä naurattaa vahtipäällikön toteamatta jäävä epäluulo, mutta oma köyhyys ja viheliäisyys sydämen pohjasta harmittaa. Hyvä sodanaikainen käsiase ei ole suutaripuukon, ei edes vasaran veroinen, kun siihen ei ole panoksia. Jos tuo nyt pistää taskuunsa ainoankin...

Gregor ei tee sitä, vaan asettaa panoksen suutaripöydälle samaan paikkaan, mistä on sen keksinyt. Häntä jo milteipä hävettää, että on tullut kiinnittäneeksi huomionsa joutaviin tällaisena päivänä. Muulloinkin hän kernaasti jättää kaikki urkkimisasiat G.P.U:n ammattinuuskijoille. Se on inhoittavinta, mitä hän tietää. Hirvittävässä määrässä sitä Neuvostoliitossa harjoitetaankin? Jokainen vakoilee ja urkkii lähinaapuriaan, työtoveriaan, omia sukulaisiaan, jopa vaimoaankin. Se on alhaista ja törkeää. Kuinka koko satamiljoonainen kansakunta voi alistua noin saastaisen järjestelmän välikappaleeksi?

Tätä asiaa Gregor on monta kertaa itsekseen mietiskellyt. Jahkaileeko hän sitä jälleen? Raaskan suutari saattanee luulla häntä itseään urkkijaksi. Se olisi ruma erehdys. Hän ei tahdo antaa suutarille sitä käsitystä, ei ainakaan tänä päivänä. Hän nousee, ottaa kiväärinsä ja aikoo lähteä.

Mutta ennenkuin hän on päässyt ovelle saakka, muistaa hän uusia asioita, pesutoimissa askartelevan neidon, Ivanin ja evakuoimishuhut. Hän kääntyy ja palaa uudelleen suutarin pöydän ääreen.

»Kuulkaa, Raaskan suutari! Teidän täytyy myöntää, etten ole paljonkaan pyrkinyt neuvomaan teitä, vai olenko?»

»Etpä olekaan. Turhaa se olisi ollutkin.»

Suutari vilkaisee Gregoriin kiistelyhaluiseen tapaansa, mutta Gregor ei ole enää sillä tuulella. Hän lähestyy vielä askelen, vilkaisee ympärilleen, puhelee hiljaisella, milteipä kuiskaavalla äänellä, vaikka lähitienoilla ei näy kärpästäkään.

»Ettepä ole tainnut huomata, että tyttärenne on kypsynyt naiseksi.»

Suutari säpsähtää menettäen tavallisen sanavalmiutensa. Hän jää tuijottamaan Gregoriin.

»Tyttärenne on sitäpaitsi kaunis neito.»

»Mistä sinä sen tiedät?»

»Näen silmilläni.»

»Katseletko sinä minun tytärtäni?»

Raaskan suutari luimistaa uhkaavasti Gregoriin päin. Gregor naurahtaa.

»En minä sillä tavalla katsele, älkää pelätkö. Minulla on vaimo, kaunis vaimo ja tänään sitäpaitsi kaksoisteni syntymäpäivä. Tahdoin vain ilmoittaa teille, että Neuvostoliitossa on paljon sotilaita, joilla ei ole kaunista vaimoa. Täällä rajavartiossakin on miehiä...»

»Miehiä!»

»No, älkäämme siitä kiistelkö. Eipä heitä kaikkia miehiksi voitane nimittää. Ivan esimerkiksi on...»

»Saatana!»

Suutari iskee vasaralla saappaan pohjaan, että seinäsammalet rapisevat.

»Onko hän tehnyt teille jotakin...»

»Yrittäköönpäs!»

Uusi vasaranisku jymäyttää pisteen. Sitä seuraa sarja yksi- ja kaksitavuisia iskuja, joiden voimasta vavahtelevat sekä kolhoosisaappaan vahvat pohjat että tuparähjän lahoiset seinät. Kun lyöntisarja on joutunut loppuun, Gregor jälleen kärsivällisesti selittelee:

»Sitäpaitsi huhuillaan uudesta inkeriläisten evakuoinnista. Jos sellainen vielä toimeenpannaan, en takaa, mitä tapahtuu. Enpä ihmettelisi, vaikka Ivan olisi tehnyt jo ilmiantoja minustakin. Jos tulee uusia miehiä...»

»Miehiä!»

»Urkkijoita, lurjuksia, miten haluatte! Niitä tulee, varmasti tulee. Se on teidän aina otettava huomioon.»

Gregor nousee toisen kerran lähteäkseen. Suutari kolauttaa saappaan permannolle. Hänen vasaraa pitelevä kätensä herpautuu polvelle. Näyttää hyvinkin todennäköiseltä, ettei Raaskan suutari kykenisi taistelemaan urkkijoita ja lurjuksia vastaan, ei suutarivasaralla, eipä edes nagai-pistoolilla, vaikka sellainenkin hänellä olisi. Gregorin tulee syvästi sääli kohtalon murjomaa miestä, jonka ainoan elämänilon Ivan tai joku muu Neuvostoliiton lukemattomista lurjuksista on valmis riistämään milloin tahansa ilman vähäisintäkään tunnon vaivaa. Tällä hetkellä hänen on ilmoitettava avuttomalle miehelle kaunistelematon totuus. Hänen ja hänen tyttärensä vuoksi se on tehtävä hengen uhalla.

»Kuulkaa, teidän pitää lähteä pois täältä!»

»Minunko pois?»

»Teidän ja tyttärenne.»

»Kuinka me voisimme lähteä, mehän olemme...»

»Älkää teeskennelkö! Se ei sovi teille, eikä meillä ole siihen nyt aikaa. Tyttärenne tuntee tien ja voi pakomatkanne järjestää. Kun tulee sopiva yö ja minun vahtivuoroni, niin lähtekää!»

Raaskan suutari nojaa vasaraansa ja tuijottaa Gregoriin. Jotakin liian herkkää on kihoamassa hänestä esiin. Jos se kirkkaana päivänä muukalaisen nähden pääsisi ulos, niin se olisi sopimatonta, suorastaan häpeällistä vanhalle karaistuneelle sotilaalle. Hän tempaisee saappaan permannolta, kääntää sen ja iskee naulanpäitä, jotka jo muutenkin ovat liian syvällä.

»Minä olen vain raajarikko suutari, en enää mikään mies enkä sotilas. Sinun kansasi on hävittänyt Inkerin kansan, vaimoni synnyinseudun, minun terveyteni! Mutta minua ette maahan lyö ettekä masenna! Minä en lähde tästä mihinkään, kuuletko! En lähde... en... en!»

Gregor poistuu kuten usein ennen.

Pihamaalle, rantatielle asti hän kuulee Raaskan suutarin ankarat vasaranpaukutukset. Saunan edessä tytär paukuttelee pyykkiänsä. Jos hän on yhtä mahdoton kuin tuo hirmuinen isänsä, kulkevat he auttamattomasti turmioon. Gregorista tuntuu tällä hetkellä kuin hän itse jonkun vastustamattoman voiman vetämänä seuraisi heitä onnettomuuden kuilua kohti.

Mutta Gregor on luonteeltaan hyväntahtoinen optimisti. Tänään on hänen kaksoistensa syntymäpäivä. Kerta kaikkiaan hän ei tahdo pimittää aurinkoansa, milloin se noin kirkkaasti paistaa. Hän sytyttää tupakan, hyräilee lemmenlauluja, piirtelee keväiselle hangelle naisensa ja kaksoistensa kuvia, kunnes joutuu iltapuoli ja Leon, kolmannen vahtivuoron mies, tulee vapauttamaan hänet.

»Leon, toveri, kuule! Tänään on kaksoisteni syntymäpäivä!

»Onneksi olkoon!»

»Minulla on Neuvostoliiton ihanin vaimo!»

»Nauti iloksesi!»

»Nautinkin. Mutta tulethan kaksoisteni syntymäpäiväteelle vahtivuorosi päättyessä!»

»Yölläkö?»

»Vaikka yöllä! Olet kunnon toveri, Leon! Sinä saat tulla minun kotiini vieraisille vaikka yöllä. Mutta varo, poika! Älä katso liian syvälle minun vaimoni silmiin, ei päivällä eikä yöllä! Sellaisille miehille olen vihainen, niin hirmuinen, että...»

Hirmuisen näköinen hän onkin, naurahtaa heti ja lähtee kotiinsa hyräillen. Sävel katkeaa. Hän ei muista enempää. — Miksi Raaskan suutari on niin mahdoton? Miksi hän johdattaa turmioon itsensä, tyttärensä, minutkin? Miksi en pääse heistä, heidän onnettomuudestansa eroon tänä kaksoisteni syntymäpäivänä?

Mikko rakentelee vanhassa vaarintuvassa idätyslaatikoita ja pergamiinikehyksiä aikaista perunanviljelystänsä varten. Läheiseltä sahalta hän on ostanut sitä varten sopivaa lautaa. Siemenperunat ja väkilannoitteet on hankittu kaupan välityksellä. Nuoremmat veljet, Ilmari ja Vilho, rientävät koulusta päästyään halukkaasti hänen apumiehikseen. Idätyslaatikoiden naulaus ja pergamiinipaperin kehyksiinkiinnittäminen on pojista tavattoman hauskaa työtä. He kilvoittelevat, jopa suorastaan riitelevät siitä. Mikko kuitenkaan ei saa lyödä yhtä naulaa, milloin pojat ovat kotona, sahatkoon ja sovitelkoon kulmia. Mikko tekee kuten käsketään, vain leikillään hän joskus iskee naulan pari, että nuoremmilla veljeksillä tarvittava harrastus säilyisi ja työ nopeammin edistyisi.

Päivisin, jolloin pojat ovat koulussa, Mikko tekee omia salaisia töitänsä. Kaiken varalta hän salpaa oven, ettei äiti eikä kukaan muukaan vahingossa pääse häntä yllättämään. Hän maalaa, leikkaa ja ompelee kuin hyväkin ammattimies. Valkoisia suksia, paitaa ja jonkinlaista kaasunaamaria hän rakentelee itselleen. Jos veljet pääsisivät vilahdukseltakin tätä hänen salaista työtänsä näkemään, niin perunalaatikoitten naulaaminen unohtuisi. Varmaan myös äidiltä unohtuisi yksi ja toinenkin askare. Mutta Mikko on varovainen ja hoitaa huolellisesti salaiset asiansa. He eivät pääse yllättämään häntä enempää veljet kuin äiti. Kotitalossa, koko kylässä ei hänen puuhistansa ole aavistustakaan muuta kuin yhdellä ainoalla henkilöllä.

Hänen hiljaiselle huvilalleen Mikko hiihtelee iltaisin. Täti ottaa hänet aina ystävällisesti vastaan, nostaen vesipannunsa hellalle Mikon estelyistä huolimatta. Hän sanoo keittävänsä teetä itseään varten ja vakuuttaa, että mieto vattutee on lääkärin määräämää ja tekee erittäin hyvää hänen vanhalle sydämelleen. Hiljaa liikehtien ja teepöytäänsä kattaen täti tarinoitsee lapsuusajoistaan. Vähitellen hän kulkee sieltä nykyistä aikaa kohti kiihkottomasti edeten, kuin keväistä polkutietä astuskellen. Mikko kuuntelee mielellään tuttujakin asioita, koska ne suuresti kiinnostavat häntä. Tädin esitystapa on elävää ja tuoretta kuin pikkulintusen laulu kevätpäivän kuusikossa. On käsittämätöntä, miten hän saa pienen, yksinkertaisesti kalustetun asumuksensakin niin viihtyisäksi.

Täti tuntee kaikki seutukunnan ihmiset, tietää heidän ilonsa ja murheensa. Hän on ollut pitäjän jokaisessa talossa nuorempaa sukupolvea vastaanottamassa. Vanhalan Mikko on hänen kummipoikansa, kuten useimmat kylän lapset. Kaikkia kylän vanhuksia hän on ollut viimeiselle matkalle saattamassa, vaikkakaan häntä ei siinä toimessa viran puolesta ole tarvittu, kuten vastaanottajaisissa on ollut laita. Toivottavasti hyvät naapurit puolestaan tekevät vastapalveluksen saattamalla häntä viimeiselle matkalleen.

Luontevasti hän juttelee arkaluontoisistakin asioista. Elämä pienimmissäkin ilmenemismuodoissaan on hänelle rakas. Vähäisimpiä elonilmiöitä hän tarkastelee kuin kirkkaaksi hiotulla prismalasilla aurinkoa vasten tarkastellen. Kauniita, lämpöisesti läikkyviä värejä hän näkee, mihin ikinä hän katsookin. Ihmislapsen syntyminen maailmaan on hänen esittämänään yhtä luonnollinen asia kuin jäiden lähtö Rajajoesta, ensimmäisen pääskysen saapuminen tai valkoisten kukkien ilmestyminen pihapihlajaan. Iloinen, ihmeellinen tapahtuma se on kuitenkin aina. Mutta niin kai lienee hänen mielestään kukkien puhkeaminen tai pääskyn poikasten vapautuminen munankuorestaan, yleensä kaikki luonnon ihmetoiminta, joka synnyttää elämää.

Elämä erilaisissa ilmenemismuodoissaan onkin aina hänen puheensa mieluisin aihe, vaikka se hänen omalla kohdallaan on ollut mieluummin kitsas kuin antoisa. Mutta kevätpäiväinen ilta-aurinko säteilee hänen pienen kamarinsa omatekoiselle seinävaatteelle, johon hopealangoilla on ommeltu vanha tuttu lause: Autuaampi on antaa kuin ottaa. Koivulan tädillä tämä sananparsi ei ole jäänyt seinäkankaan ompelelankojen varaan. Se heijastelee kesäisiä lämpösäteitä hänen omasta aurinkoisesta sydämestään kaikkialle ympäristöönsä, katsomatta, saako hän itselleen niistä mitään iloa tahi hyötyä. Useassa tapauksessa antamisen ilo jääneekin hänelle ainoaksi korvaukseksi.

Hän on ollut aikuinen ihminen jo ennen suurta maailmansotaa, jolloin Pietarin säätyläisten ja porvarien suruttomuuden ansiosta Kannaksellakin elettiin huoletonta elämää. Raha virtaili silloin valtoimenaan. Koivulan tädin kohdalla se ei tosin tällöinkään monta kertaa joutunut pysähtymään, koska kätilön toimi laajan pitäjän alueella ei jättänyt hänelle aikaa edes lehmäntattien poimimiseen, jolla monet muut näppärät Kannaksen naiset vuosittain ansaitsivat venäläisiltä sievoiset rahat. Toimi on kuitenkin antanut varman leivän yksinäiselle naiselle, ja sen lisäksi monta rikasta ja unohtumatonta hetkeä, joita mukana eläneen sopii vanhuutensa hiljaisina iltapuhteina muistella.

Monia vaiheita on Kannaksen kansa tämän sukupolven aikana kokenut. Mutta yhdestä asiasta on Koivulan kätilö heimolleen kiitollinen. Muukalaisuuden pahimpinakaan aikoina se ei ole menettänyt parhaintaan, sydämensä ja verensä puhtautta. Hän tämän asian parhaiten tietää, voi vaikka oikeudessa todistaa. Ei ainoatakaan muukalaisen lasta ole hänen nelikymmenvuotisen kätilökautensa aikana pitäjän syntyperäiselle naiselle ilmestynyt. Kannakselainen on kuin polttoöljy, jota voidaan kuljettaa vedellä täytetyssä astiassa, sekoittaakin sekaannusta synnyttämättä. Kun öljy on kaadettu astiasta, niin puhdas vesi jää jälelle, vaikka juomavedeksi käytettäisiin.

Vertauksia sovittaen ja hienovaraisesti opettavat tarkoituksensa salaten täti puhelee rikkaista kokemuksistansa kummipojalle. Tämä kuuntelee tarkkaavaisena, välillä jotakin kysäisten tahi lyhyitä omia arvelujaan tokaisten.

Tarina johdattaa heidät ja heidän henkilönsä usein rajalle. Se on tässä heidän pitäjänsä kohdalla, kuten Kannaksella yleensä, vain kaitainen joki tai metsään hakattu aukko, jossa tien poikitse on pidäkkeenä kirjava puomihirsi. Mutta raja leikkaa täällä kipeästi toisistansa eroon saman heimon, jopa perheenkin jäsenet. Se on ollut ja on yhä kuin kylmä puukko tunnottoman teurastajan kädessä. Lukemattomia kertoja se on yhä uudelleen isketty tuskasta värisevään elävään lihaan. Tunnottomasti se katkoo edestään kaikki elämää luovat kudokset: hermot, lihassäikeet, verisuonet, saamatta milloinkaan kokonaan niitä toisistaan eroon. Haavan pohjalla katkottujen kudosten kärsivät osaset uudelleen hakeutuvat toisiansa kohti, kunnes teurastajan veitsi taas piirtää tuskaa tuottavan rajansa joko vanhaa arpeutunutta haavaa pitkin raastaen tai kokonaan toiseen paikkaan verta kihoavan jälkensä viiltäen.

Koivulan tädin tarinoidessa Mikko muistaa perintätietoina polvesta polveen kulkeutuneita kertomuksia suurista vainovuosista, jolloin kokonaiset pitäjät tuhottiin tulella ja miekalla, eloon jääneet ihmiset raastettiin orjiksi, nöyryytettiin ja häväistiin. Tällä puolen rajaa se enää oli vain muistelmien painajainen, tuolla puolella tänä päivänäkin hirmuinen todellisuus. Väkivaltaisin pakkokeinoin raastettiin ihmiset synnyinkodeistaan. Puolisot erotettiin toisistaan, vanhemmat lapsistaan ruoskan ja kiväärin pakotuksella tunnottomasti kuin teuraseläimet. Näin juuriltaan kiskaistuina vieraissa epäinhimillisissä oloissa suurin osa heistä menehtyi henkisiin ja ruumiillisiin kärsimyksiinsä.

Täti on täyttänyt kupit vielä kerran vattuteellään ja kehoittelee ottamaan. Mikko herää mietteistään, käyden entistäkin tarkkaavaisemmaksi, sillä täti kertoilee nyt Inkerin puolella asuvien lähisukulaistensa kohtaloista.

Hänen sukulaisillansa, veljellään ja kuolleen Eliisa-kälynsä tyttärellä, on ollut siellä merkilliset elämänvaiheet. Elämä, joka on aloitettu onnessa ja riemussa, on äkisti vaihtunut tuskaksi ja murheeksi. Raskas kohtalo lepää aina ja erittäinkin tällaisina aikoina rajan pirstoman heimon yllä.

Vaikka maa seisoi paikallaan ja matkat olivat lyhyet, kuultiin rajan takana asuvista omaisista enää harvoin, useinkin vasta kuolevan ihmisen avunhuutoina. Näin hekin, lähisukulaiset, olivat asuneet monta pitkää vuotta milteipä äänen kuulumissa ainoastaan Rajajoen ja laakson erottamina, kunnes kerran myöhäisenä talvi-iltana tuli hänen luoksensa tutun näköinen tyttö, joka hämmästytti yksinäistä eläjää yllättävällä tervehdyksellään: »Hyvää iltaa, täti! Olen Antti-veljenne tytär, terveiset tuon häneltä. Hän on raajarikko, eikä pääse lähtemään enää tänne.»

Koivulan täti on vaiherikkaan virkansa hoidossa tottunut yhteen ja toiseen, mutta toden tunnustaakseen ei hän juuri enempää olisi hämmästynyt, vaikka joku hänen pikku tulokkaistansa olisi aukaissut ryppyisen suunsa sanaiseen tervehdykseen: »Hyvää päivää, sisko! Nimeni on Antti, et taida enää muistaa minua!»

Voi, veli parka! Siellä vieraalla maalla hänen piti löytää kohtalonsa!

He olivat aluksi asuneet hänen vaimovainajansa kotitalossa, joka oli rajakylässä, mutta se oli ryöstetty ja hävitetty. Nyt he asuivat rajan lähellä olevassa pienessä mökissä. Isä teki suutarin töitä, ja tytär hoiteli häntä. Sieltä Eliisa on useita kertoja talviseen aikaan täällä käväissyt.

»Miksi ei hänen isänsä lähde sieltä? Eivät kai venäläiset raajarikosta niin tarkkaa lukua pitäisi?»

»Niin minäkin olen sanonut, mutta hän ei vain lähde. Ja luulenpa arvaavani syyn, minkä vuoksi hän ei tee sitä.»

Täti korjaa kupit ja ottaa kutimensa. Ilta on jo myöhäinen, ja Mikko tuntee olevansa velvollinen lähtemään. Kuitenkin hän vielä haluaisi kuulla jotakin rajantakaisista, mutta häpeää tiedustella sitä.

Sattuma rientää hänelle avuksi, vai lieneekö tädin hienovarainen vaisto. Hänen sormensa puikuttavat nopeasti kahdella pitkällä puikolla sinisestä langasta villaliiviä.

»Onnettoman miehen ilona ja turvana on siellä toki Eliisa! Hän on reipas ja rohkea tyttö, meidän rakkaan äitivainajamme luonteinen. Ei hänkään mistään kieltäytynyt, minkä velvollisuudekseen katsoi. Tuskinpa sentään monikaan nuori nainen uskaltautuisi niihin vaaroihin, mitä oleskelu autioitetussa kylässä muukalaisten vahtisotilaiden silmätikkuna hänelle merkitsee. Joka ilta, ennenkuin silmäni ummistan, on viimeinen huokaukseni: Hyvä Luoja, jolle rajat eivät mitään merkitse, varjele ja suojaa lapsenvelvollisuuttansa täyttävää veljeni lasta! Näin minä pyydän ja huokailen, koska he ovat minun läheisimpiäni tässä maailmassa, niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana.»

Nyt Mikko on kuullut tarpeekseen. Hän nousee, hyvästelee ja rientää nopeasti suksilleen. Kiivaasta hiihdosta hänen verensä irtautuu ja lämpenee. Tavallista voimakkaammin hän tänä iltana tuntee samaa kuin jo usein ennen. Hänelläkään ei ole sen läheisempää kuin Eliisa, Koivulan tädin veljentyttö, läheisen, kohtalokkaasti yhdistävän ja erottavan rajan takana.

Pari viikkoa on jo kulunut Vanhalan emännän pääsemättä puhemiestehtävässään edes alkuun. Melleri ja hänen tyttärensä odottavat. Kevät joutuu, lumi sulaa, eikä käen kukuntaan liene enää pitkiä aikoja.

Mikko, jonka onnesta tässä nyt ensi tilassa on kysymys, on välittömyydestänsä huolimatta jollakin tavoin itseensä sulkeutunut ja pidättyvä. Juuri kun äiti on aloittamaisillaan sydämellään olevan asian, etääntyy poika, tekee kädellään pois työntävän liikkeen, näyttäen siltä kuin olisi varautunut vastaamaan: Älä viitsi, äiti! Nämä asiat eivät kuulu sinulle!

Saattanee tämä olla äidin herkän mielen aiheuttama harhaluulo. Päinvastoin Mikko viime päivinä on ollut mitä ystävällisin ja rientänyt heti kertomaan suunnitelmistaan, joita tulee uusia joka päivä. Tällainen loistava rakennelma on muiden muassa vesilintuhautomo, joka lähiaikoina aiotaan rakentaa joen rantaan. Siellä on tätä tarkoitusta varten luonnon valmistamana suurenmoinen paikka. Keksijän mielestä on käsittämätöntä, ettei sitä jo aikaisemmin ole huomattu. Siihen voidaan varsin helposti majoittaa tuhannen hanhea. Ajattele, äiti, tuhannen hanhea! Kesäiseen aikaan ne itse hankkivat ruokansa joesta! Ne sukeltavat verotusmatkoille Venäjän puolelle saakka. Siihen on niillä täysi oikeus, koska sieltä päin liian yksipuolisesti, liian kauan jo on Suomen rantoja verotettu. Näin hyvillä laitumilla vapaudessaan eläneet hanhet ovat syksyllä suuria ja lihavia kuin emälampaat.

Siivellisiä lampaita Vanhalan talossa? Enemmän kokeneen äidin pitäisi jo heittää kipollinen kylmää vettä poikansa siipilampaiden niskaan. Turhaa sen sanotaan olevan, mutta voisihan yrittää. Yrittämättä jää, eikäpä siihen usein olisi mahdollisuuttakaan, koska hanhipaimen itse mielikuvituksessaan rakentelee, ettei äidille jää sananvuoroa: Syksyllä hanhet myydään Helsingin ja Viipurin herkkusuille, sata markkaa pää! Vaikkapa vain kolmesataa hanhea! Kolmekymmentätuhatta markkaa vuodessa! Se on pitkä penni, se!

On se, hirvittävän pitkä. Vaiteliaana kuunteleva äiti kuvittelee sitä ja hanhea, ei satoja, vaan yhtä ainoata, joka pienemmällä vaivalla toisi eikä vain lupaisi. Tällä hetkellä, juuri tällä hetkellä hänen pitäisi johtaa keskustelu oikeaan asiaan: Kuule, poikani, sinä hanhitarhojen perustaja! Pue heti pyhävaatteet yllesi ja aja Mellerille! Siellä odottelee sinua yksi hanhi, oikea kultahanhi. Ilman rakenteluvaivoja saat kaikki, mitä olet kuvitellut, ja paljon enemmänkin vielä! Saat varmasti ja vaivattomasti, eikä sinun tarvitse aidata hänen tarhojaan, ei milloinkaan olla levoton sen vuoksi, että hanhesi karkaisi vieraille laitumille.

Monista päätöksistään huolimatta äiti ei saa näitä muutamia leikillisiä sanoja irti. Vieraalle hän voisi ne helposti sanoa, mutta ei omalle pojalleen. Tilaisuus toisensa jälkeen karkaa hänen käsistään. Mikko menee viheltäen töilleen. Iltaisin hän hiihtää, missä hiihtänee.

Vanhalan emäntä on mielessään kuvitellut jo sellaistakin, ettei hänen tarvitsekaan ryhtyä välittäjän toimeen. Joku onnellinen sattuma voi hänen puuttumattaan selventää koko asian, niinkuin on aloittanutkin sen. Eikö hänellä Mellerille mennessään ollut sydämen suruna vain maksamattomat korkorästit? Siellä vasta ihan itsestään avautuivat nämä uudet näköalat. Eikö onni aina ole tällainen? Milloin kääntyy, niin itsestään sen tekee, ihmisen puuttuminen käy vain häiriöksi. Jos tämäkin asia on onnelliseen päätökseen mennäkseen, niin varmasti myös menee, yhtä onnellisesti kuin alkoi. Kesään on vielä aikaa.

Vanhalan emäntä syrjäyttää kokonaan oman osuutensa, hypähtää kuin kynnyksen yli, siirtyen kuvittelemaan, miten tämä Mikon elämälle ja tulevaisuudelle, koko talolle niin tärkeä asia voisi itsestään kehittyä. Sellaisia mahdollisuuksia ilmenee kyllä, erikoista onneakaan ei niiden sattumiseen tarvita.

Mikko ja Helga joutuvat samanaikaisesti kauppapuotiin. Tyttö on pannut parhainta ylleen, kyllä varmaankin hän nyt entistä enemmän huolehtinee ulkoasustaan. Kas vain tyttöä! Hänpä ei olekaan hullumman näköinen! ajattelee Mikko. Ihme olisi, ellei hän näin tuumiessaan johtuisi muutakin ajattelemaan. Tuollainen tyttö kelpaisi erinomaisesti vaikka Vanhalan emännäksi! Melleri on rikas, ja me olemme hänelle velkaa. Siitäpä tulee edullinen, äidille ja koko suvulle mieluinen naimiskauppa!

Tai he ehkä joutuvat matkustajiksi samaan linjavaunuun. Helga istuu etupenkillä kuljettajan vieressä, Mikko hänen takanaan. Vaunu etenee, kääntyilee ja keikkuu. Helgan herkästi punehtuvat kasvot vilahtelevat ikkunapeilissä. Mutta hänhän on kaunis, tuo Mellerin tytär! Olenpa sokea ollut, kun en jo ennen ole sitä huomannut!

Mikään ihme ei olisi, vaikka Mikko näin johtuisi ajattelemaan. Ja heti kun hän puolella sanalla viittaa näistä huomioistaan, sopii äidin ottaa asia laajemmin kehiteltäväksi. Tällöin ei puhemiestehtävää enää tarvitse jättää arkaileviin vihjailuihin. On maalattava tyttö ja hänen mukanaan taloon tuleva onnellisuus sellaisilla väreillä, ettei poika saa hetken rauhaa, ennenkuin on vienyt naima-asiansa varmaan päätökseen.

Tällaisiin tuloksiin päästyään Vanhalan emäntä keveällä mielellä jättää vaikean tehtävänsä kohtalon huomaan, siirtyen mielikuvissaan lähitulevaisuuden kirkkaampiin päiviin.

Kaikki on onnellisesti ohi, iloiset hääjuhlat vietetty, nuori emäntä talossa. Mikä on vanhankaan emännän tämän jälkeen eläessä velattomassa talossa? Arkinen työ juoksee kuin leikinteko, yöt nukutaan riippumattoman ihmisen levollista unta. Joulut, pääsiäiset, tavalliset sunnuntaitkin ovat todellisia rauhan ja virkistyksen päiviä, koska ainainen ahdistus puolivuosikorkojen, verojen ja muiden pakkomaksujen vuoksi ei ole enää taloa ja sen asujamia uhkaamassa.

Keveästi juokseva ajatus herkuttelee pienimmilläkin pälvipäillä. Tällöin kehtaa taas näyttäytyä ihmisten seurassa kylässä ja kirkkomäellä. Ei tarvitse enää hävetä saamamiehiään eikä päällystakin suojaan piilotella uusia käsineitään tai villanuttuaan. Kukaan ei pääse enää pistävin silmin tuijottelemaan: Kas, uusi takki sinulla! Liian kallista tuollaiselle ylivelkaisen talon naiselle. Ei pitäisi hassata, kun itsellä ei ole varoja!

Tulevaisten vapauden päivien kuvitelmista on raskas nousta arkisen elämän todellisuuteen, rikkinäisiin navettasaappaisiin, ja kylmässä käryävän lampputuikun niukassa valossa lasten risaisia vaatteita korjailemaan. Ei auta, noustava on, uuden, paremman päivän toivossa.

Mutta päivän mittaan jalat kastuvat, reumatismi vaivaa ja mieli madaltuu. Liian kauaksi aikaa onni on jättänyt hänet. Keväisenä sunnuntaina se varmaan vilkutteli vain harhakuviaan? Ajatus, silmäkin etsii kaikkialta onnettomuuden ennusmerkkejä: nauravia harakoita, poikkiteloin asettuneita tikkuristejä. Luku kolmetoista tulee usein vastaan kattolautoja, seinähirsiä, jopa omia väsyneesti laahustavia askeleita aavistelevasti laskeskellessa.

Omat raskaimmatkin ajatuksensa ihminen sentään voi häätää heti kun mietteistänsä herää, mutta vuosien armotonta painajaista, täyttymätöntä velkapaholaista, ei heikko nainen voi toteutumattomilla kuvitelmillansa tyydyttää. Sen verestävät silmät kiiluvat pimeässä uunin loukossa, syyhyvien käpälien kynnet raapustavat muurikiveä tai seinähirttä. Odotahan siellä! Kohta taas päällesi hyppään! Korkorästit imen kaulavaltimoistasi! Niin teen, vuodesta vuoteen, eikä velkasi vähene! Se on ainoa perintö, minkä lapsillesi voit jättää.

Ellei onni tule, niin painajainen palaa. Vanhalan emäntä tuntee sen ja odottaa edellistä, niinkuin viimeistä pelastajaa odotetaan. Painajainen ei sentään toistaiseksi vaivaa unessa. Sekin on jo suuri helpotus monivuotisen ahdistuksen ja satojen valvottujen öiden jälkeen.

Odotettu ilta saapuu vihdoin. On kuuton aika ja taivas pilvessä. Iltapäivällä on satanut ohuen kerroksen vitilunta. Suojakelin rasvalla voideltu suksi liukuu siinä hiljaa sihahtaen. Inkerin puolista rantatöyrästä ei näy. Oikea suunta on otettava huolellisesti arvioimalla.

Suksia, sauvojakaan ei näy, Mikko tuskin huomaa omia käsivarsiaan, mikä tuntuu jo hullunkuriselta. Hänellä on yllään palttinakankaasta ommeltu lumivaippa, valkoisesta langasta kudotut lapaset ja valkoinen, lähes olkapäihin ulottuva huppulakki hylkeenkorvia muistuttavine kuuloaukkoineen ja soikeine silmäreikineen. Mikko on varma siitä, ettei ole niin tarkkasilmäistä venäläistä, joka pimeän aikaan läheltäkään katsellen tällaisessa asussa liikuskelevan hiihtäjän hangelta huomaisi.

Hän on kokeillut varusteitansa kirkkaan päivän aikana, pystyttämällä niistä ruispellolle hiihtävän variksenpelättimen. Kaksi päivää se on siinä hajasäärisenä seisonut, eikä yksikään silmäpari ole sitä keksinyt. Hangen välkehtiessä auringonpaisteen vuoksi Mikko itsekään ei ole sitä huomannut ennenkuin pitemmän etsimisen jälkeen.

Vaikka tosiasiallisesti ei siis mitään vaaraa ole uhkaamassa, jyskyttää Mikon sydän korvin kuultavasti. Joen jäälle päästyään hän pysähtyy ja harkitsee tarkoin, miten menettelisi, jos varokeinoistaan huolimatta yllättyen joutuisi venäläisen rajavartijan kanssa kosketuksiin. Moniakin keinoja hän mietiskelee, mutta lopputulos on aina sama. Jos niin käy, niin mitkään neuvottelut eivät tule kysymykseen. Kilpa tulee olemaan ainoastaan siitä, kumpi ensinnä kerkiää laukaista. Rajavartijan ase lienee aina käden ulottuvissa, mutta hankivaipan sivutaskussa on myös panostettu ase, joka tarvittaessa nopeasti tulee esiin ja tekee tehtävänsä.

Ylitettyään rajan hän etenee vastassaan olevaa rantatöyrästä kohti äärimmäisen varovaisesti. Hänen korvissaan kuulostaa kuin hanki olisi muuttunut karheammaksi. Suksen rahina koskee hampaisiin, sydämeen asti. Muutaman hiihtoaskelen jälkeen hän pysähtyy kuulostelemaan.

Tälläkin tavalla edeten päämäärä lähenee. Mutta kaiken aikaa hänestä tuntuu kuin edessä ja joka puolella ympärillä olisi miinoitettu kenttä, jonka kymmenien salakavalasti kätkettyjen sytytysnastojen välitse hänen on pujoteltava eteenpäin. Yksikin varomaton askel voisi aiheuttaa tuhon, koko kenttä voisi humahtaa ilmaan. Hänen jokainen hermosolunsa on vireessä, mutta pelkoa hän ei tunne.

Vihdoin hän huomaa olevansa Inkerin puolella. Suunta on ollut oikea, sillä Raaskan sauna on suoraan hänen edessään jokitörmän puolitiessä. Hän irroittaa suksensa ja kääntää ne alkaen jalkaisin hiipiä saunaa kohti. Se ei ole helppoa, koska rantaäyräässä on runsaasti upottavaa lunta. Hän ryömii nelinkontin, vajoten kuitenkin lumeen polviaan myöten. Hanki rahisee kovasti. Hän hikoilee yhä ankarammin, ja hengenahdistus valtaa hänet jo mielen jännityksen ja vaivaloisen liikunnan vuoksi.

On hyvin pimeä. Lumiräntää sataa ja räiskähtelee silmille. Hän ei erota piikkilanka-aitaa, ennenkuin se tarttuu hänen vaippaansa kiinni. Hänellä on sama tunne kuin metsäeläimellä, joka satimeen joutuessaan tuntee vapautensa riistetyksi. Lanka kipinöitsee ja polttaa kuin olisi sähköistetty. Hän riipaisee naamionsa ja tempaisee aseensa, valmiina taistelemaan viimeiseen hengenvetoon.

Mitään välitöntä vaaraa ei ole. Hän rauhoittuu ja irroittelee varovasti hankivaippaansa tarttuneet piikkisolmut. Eliisan käyttämä salaveräjä oli nyt etsittävä.

Hän ryömii aidan vartta, jokaista tolppaa sormin tunnustellen. Piikkilangat ovat aspeilla kiinnitetyt. Solmut repivät haavoja hänen käsiinsä. Monta pylvästä menee, eikä irtautuvia lankoja löydy. Näin turhaan tunnustellen hän on jo ryöminyt saunan ohitse ja on epätietoinen siitä, pitäisikö jatkaa vielä, kääntyä takaisin tai yrittää ylitse. Hän laahautuu vielä muutaman tolpan välin ja löytää ilokseen alimmista langoista irroittuvat hakaset. Nyt hän vihdoin on oikeassa paikassa. Hän pujottautuu lävitse ja sulkee hakaset. Sauna häämöttää lähellä. Muutamalla hiipivällä askeleella hän pääsee sen seinustalle.

Rajavartijain käyttämältä rantatieltä kuuluu lähestyviä askeleita. Hän hypähtää saunan nurkan suojasta vakoilemaan, erottaen pian tulijan ääriviivat. Mies tupakoi. Savukkeen punainen täplä hänen päänsä kohdalla vuoroin hehkuu ja himmenee. Tie, jota pitkin hän kävelee, jatkuu eteenpäin joen rantaa seuraten. Jatkaako hän rantatietä eteenpäin? Yhtä hyvin hän saattaisi kääntyä mökin pihamaalle tahi alas saunalle päin?

Mikko on hädin tullut ottaneeksi huomioon viimeisen mahdollisuuden, kun venäläinen jo kääntyykin saunaa kohti. Muutaman askeleen käveltyään hän olisi saunan kohdalla, tarkastelisi sen seinää ja huomaisi valkoisen haamun.

Piileskelypaikan vaarallisuus selviää Mikolle viimeisellä hetkellä. Hän pompahtaa seinästä eroon kuin sähköiskun saaneena. Mikä tyhmä jäniksenpoika hän onkaan! Niin moneen kertaan on ollut miettivinään pienimmätkin yksityiskohdat, eikä tätä vaaraa ennemmin ole tullut ajatelleeksi.

Heitä erottamassa on enää kapea tie ja pari syltä valkoista hankea. Katsellessaan vahtisotilasta kasvoista kasvoihin tuntuu Mikosta kuin kuolema istuisi saunan kynnyspuulla ja tarkastelisi häntä silmästä silmään. Mutta sama kuoleman peilikuva tarkastelee myös saunan kynnyspuulla istuvaa venäläistä. Mikko pusertaa asetta valkoisen kintaansa sisässä katse kaiken aikaa tähdättynä miehen kasvoihin. Jos tämä alkaisi tarkkaavammin eteensä tuijottaa tahi tarttuisi olallaan olevan kiväärin hihnaan, niin Mikko ei odottaisi hetkeäkään.

Onnekseen mies ei tee sitä, puuhailee vain tupakkansa kanssa. Raapaistun tulitikun valossa näkee Mikko hänen kasvonsa. Ne ovat epämiellyttävästi pöhöttyneet, nenä lätistynyt ja silmät tihruiset. Kerta kaikkiaan naama on sen laatuinen, että sopisi erinomaisesti maalitauluksi joukko-osastojen välisissä kilpailuissa, hehkuva tupakanpää saisi hoitaa kympin virkaa. Kuinka pitkäksi aikaa äijä voinee tuohon jäädä? Jos hän tietäisi, kuinka vaaralliselle kynnyspuulle on istahtanut, lähtisi varmaan viipymättä kävelemään.

Karkea pila, jota Mikko näin mielessään ajattelee, rauhoittaa häntä. Tällä hetkellä hän ei ole levoton oman henkensä tähden, vaikka asiansa menestymisen vuoksi hartaasti toivookin, että vartija lähtisi matkoihinsa. Tilanne on joka tapauksessa äärimmäisen vaarallinen. Yksi vastustamaton yskähdys olisi kohtalokas heille molemmille.

Tupakan poltettuaan vartija nousee ja poistuu. Kun hän kääntyy rajatielle, ei Mikko enää viivyttele. Juosten hän rientää mökin verhotun ikkunan taakse. Mutta miten hän saa Eliisan ulkoista huomiota aiheuttamatta hereille? Siinä taas pulma, jota ei ole loppuun asti ajateltu.

Ennenkuin hän ehtii mitään tehdä, huomaa hän jälleen lumipukunsa aiheuttaman vaaran. Seinävierellä liikkuessaan hän ei voisi sitä käyttää, ei vartijan eikä huoneessaolijoidenkaan vuoksi. Hän riisuu nopeasti sen, ottaa aseen taskuunsa ja rientää seinän suojaan. Vartija palaa kierrokseltaan. Jos hän nyt kääntyisi mökille, niin alkaisi jälleen äskeinen hiiren ja kissan piirileikki. Onneksi vartija jatkaa matkaansa pysähtymättä.

Mikko painautuu ikkunaa vasten ja koettaa kädellään varjostaen katsella ruudun lävitse. Hänen silmänsä eivät erota huoneesta muuta kuin epämääräisiä varjoja. Rajavartija on joutunut kuulumattomiin. Mikolla ei ole aavistusta, kauanko hän tämänpuolisella kierroksellaan viipyy, mutta parhaassakin tapauksessa se lienee vain muutamien minuuttien asia. Tällä välin on Eliisa saatava hereille tavalla tahi toisella. Kumpi lienee viisaampaa, oven kolkuttaminen vaiko naputus ikkunaan?

Hän valitsee jälkimmäisen, napauttaa sormellaan kiihkeästi, silti keveästi kuin lintu nokallaan. Mitään heräytymisen merkkejä ei näy. Hän napauttaa uudestaan, pienin vähäjoin, tarkkaavasti kuunnellen, kovemmin, yhä kiihkeämmin. Jo kuuluu hiljaista liikehtimistä. Hän painautuu alemmaksi seinän viereen, ettei varjollansa säikyttäisi unestaan heräävää.

Suutari nukkuu raskaasti kuorsaten, sillä jäsensärkynsä vuoksi hän on valvonut lähes puoleen yöhön. Eliisa on valvonut myös, lukenut ja kutonut sukkaa. Kun isä vihdoin seinään päin kääntyen on nukahtanut, on Eliisakin riisuutunut vuoteeseensa. Hänen ajatuksensa ovat tänä yönä tavallista vireämmät, ja unen on vaikea voittaa häntä. Kiihtyvä ikävä, outo, ennen tuntematon sydämen kaipaus ovat vallanneet hänen ajatuksensa viime aikoina. Tahtoipa hän tahi ei, ne unessa ja valveilla karkaavat tuttua tietänsä rajan ylitse.

Ulkona pieniä askareita toimitellessaan hän päivisin monta kertaa tapaa itsensä katselemassa sinne, ei useinkaan enää sitä tietä ja siihen paikkaan, tädin pieneen huvilaan mäen taakse, jonne hän öisin on salaisesti kulkenut, vaan lähemmäksi, joen rantaan, Vanhalan talon pelloille ja asuinrakennuksen ikkunoihin, joita kevätaurinko häikäisevästi välkyttelee.

Hän ei ole käynyt Vanhalassa, eikä hän monta kertaa ole tavannut Mikkoakaan, mutta näillä kerroilla tämä jollakin näkymättömällä tavalla on tarttunut häneen kiinni ja seuraa nyt mukana kuin varjo, hetkeksikään jättämättä. Tämä ei tunnu Eliisasta pahalta, päinvastoin suloisesti lämmittävältä. Mitä moninaisimmalla tavalla hän unessa ja valveillaankin ollen on jo ehtinyt kuvitella tästä heidän ystävyydestään, jonka hän toivoisi ikuisesti kestäväksi.

Viime aikoina on hän nähnyt unia useammin kuin ennen. Lyhyinä torkahdushetkinä ikkunapenkilläkin saattaa nopea unikuva vierähtää hänen silmiensä ohitse. Niihin sisältyy välähtymiä mitä erilaisimmista asioista, ihmisistä, eläimistä, jopa muuttolintujen matkoista suurien merten ylitse. Jäiden lähdöstä hän pari kertaa on nähnyt unta. Joki on tuttu Rajajoki, vain monta vertaa suurempi. Jäätelit ryöppyvät kovaa vauhtia, mutta eivät etene, tai jos etenevätkin, niin kulkevat vastavirtaan.

Kaikkein ihmeellisintä ja ihaninta näissä unissa on se, että Mikko aina on niissä mukana. Etelän mailta palaavalla törmäpääskysellä on hänen silmänsä ja huiskiva tukkansa. Vastavirtaan kiitäviä jäätelejä pitkin hyppelehtivä mies on Mikko. Eliisa rientäisi apuun köyttä, seivästä, venettäkin jouduttaen, mutta eihän sellaista unessa löydä, ja jos löytääkin, ei kuitenkaan ehdi saada ajoissa paikalle. Vaikka hän miten juoksisi, niin matka ei joudu. Tällä välin pelastettava pääsee joen ylitse vilkuttaen hyvästejä kädellään.

Kerran on syksy ja joki kiinteässä jäässä. Eliisa on pesevinään vaatteita saunatiellä, mutta pesemisestä ei tule mitään, koska saippuavaahtoinen pesuvesikin on jäässä. Hän aikoo lähteä noutamaan tuvasta lämmintä vettä, ei kuitenkaan tule lähteneeksi, koska uusi vallaton ajatus samassa juolahtaa hänen mieleensä. Hän voisi lähteä liukumaan joen jäälle umpipuuksi jäätyneellä pesusoikollansa.

Samassa hän jo istuukin soikossa jalkojaan heilutellen. Astia liikahtelee ja alkaa itsekseen solua saunan ohitse joelle. Hänen täytyy pitää reunoista kiinni, ettei kaatuisi eikä putoaisi; ei siinä mitään vaaraa ole, ja joen jäälle päästessähän astia kuitenkin pysähtyisi.

Mutta se ei pysähdykään, vaan jäätelien tapaan kääntyy vastavirtaan, alkaen huristaa aika vauhtia. Tuuli hulmauttaa tukan silmille, ja hänestä alkaa tuntua kuin joku luistimilla liukuen työntäisi pesuastiaa. Niin varmasti tapahtuukin, sillä hän on kuulevinaan jo luistimien rahinan, ja senkin hän jo tietää, kuka pesuastiaa työntää. Hän ei uskalla vilkaista taakseen, vaikka kovasti tekee mieli.

Nyt Mikko nostaa kätensä astian laidalta hänen hartioilleen, potkii yhä nopeammin ja kiihdyttää vauhtiaan. Kiihdyttäköön miten kovaksi tahansa, vieköön niin pitkälle kuin joen jäätä riittää, vaikka maailman ääriin, lopun matkaa sulaa vettä...

Siihen hän herää. Joen jää katoaa, jäätynyt pesuastia häviää ja tietysti sen mukana myös Mikko. Aamu on varhainen, vuodekin uunin reunustalla lämpimän tuntuinen. Olisi hyvää aikaa nukkuakin vielä, mutta ajatukset pyörivät äskeisissä unikuvissa, ja povessa tuntuu mielihyvän väristys.

Hän ojentautuu vuoteellaan, venyttäen nuoren ruumiinsa jäsenet täyteen mittaansa. Mielihyvän tunne kohoaa sydämestä kasvoihin, käsivarsiin ja jalkoihin. Jäsenten herpautuessa lepoon palautuu se jälleen sydämeen alkaen siellä sykkiä ja lämmittää. Kynttilän tavoin se valaiseekin sydämen salaisimmat kammiot. Nyt Eliisa jo tajuaa, mitä se on. Hänen sydämensä on herännyt rakkauteen. Hän ei rohkene kuvitella sitä enempää, ei silmiään avata. Se on herkkä kuin unikuva; jos pääsi käännät ja kerran katsahdat, niin se häviää.

Tänä yönä hän liikuskelee kesäisessä marjametsässä. Tuuli suhisee puiden latvoissa, linnut laulelevat alempana lehvistöissä. Hän istuu marjamättäiden väliin, poimii ja syö. Joku isompi lintu, metsäkyyhkynen tai palokärki, lentää suureen puuhun. Palokärki se on, koska naputtelee jo puun kylkeen. Eliisa haluaisi katsella sitä. Se ei ole helppoa, koska palokärki on tarkkakuuloinen ja arka lintu. Hän ojentaa varovasti päätään, kunnes näkee linnun. Se on suuri. Sillä on tutut ihmisen kasvot. Se naputtaa sormillansa ikkunaruutuun.

Eliisa herää täydelleen. Valoisa unikuva himmenee, hämyisä todellisuus astuu tilalle. Ikkuna takana häivähti varjo. Joku koputti ruutuun. Venäläinen rajavartijako? Ei, hänellä oli tutut, kaivatut kasvot. Eliisan sydän vavahtaa pelosta ja riemusta. Onko hän Mikko? Onko hän uskaltanut henkensä vaaraan? Minkä vuoksi?

Jälleen kuuluu nopeaa naputusta ruudusta. Kasvot kuvastuvat ikkunan takana. Hän on Mikko. Eliisa nousee ja rientää ikkunan kautta ovelle. Lyhyenä hetkenä hän on nähnyt Mikon silmät eikä ole enää epätietoinen siitä, minkä vuoksi Mikko on uskaltautunut suureen vaaraan.

Ovi avautuu ja sulkeutuu jälleen. Eliisa tarttuu Mikon käteen ja johdattaa hänet muurin luo. He istuutuvat vuoteen reunalle lähekkäin, hengitystään pidätellen. Mikko on aikonut selittää tulonsa syyn, mutta huomaa sen tarpeettomaksi. Hänen sydämensä on jo kysynyt ja Eliisan sydän vastauksen antanut. Se toistaa sitä yhä herkeämättä ja voimakkaasti. Mutta aika kuluu, ja he kumpikin tietävät sen tärkeyden. Pian on asiaa sanoilla selvitettävä; vain hetken vielä he tahtovat nauttia toistensa välittömästä läheisyydestä, häiritsemättä sanoilla sydäntensä kieltä.

Suutari herää, nousee istumaan sängyssään ja alkaa haparoida tulitikkuja vuoteen vieressä olevalta tuolilta. Ennenkuin hän löytää tikut ja ehtii raapaista tulta, on Eliisa hänen vieressään.

»No, etkö nuku», kummastelee isä.

»Ethän itsekään nuku.»

»Minulla on syyni, tiedäthän sinä.»

»Minullakin on syyni, vaikka sinä et siitä vielä mitään tiedä.»

Eliisa tarttuu isän karheaan käteen ja sivelee sillä kasvojaan.

»Sinullakin syy?»

»On! Saat nähdä sen. Odota pieni hetki.» Eliisa palaa Mikon luo ja johdattaa hänet isänsä sängyn ääreen.

»Isä, minulla on tässä vieras, — Mikko.»

»Mikko!»

Tytön esittely on lyhyt ja yllättävä. Suutari ei ole edes täysin valveillaan vielä, mutta pian hän, maailmansodan moniin yllätyksiin tottunut mies, siitä järjillensä selvenee. Hänen sydämensä hytkähtää ilosta. Tuota hän on odottanut jo pitkän aikaa. Hän ei heti keksi, mitä sanoisikaan, ettei ilmaisisi iloansa ennen aikojaan. Täytyy lyödä leikiksi, kuten tällaisessa usein on tapana.

»Vai Mikko, mielevä mies! Annahan kättä, tuohon lapaan!»

Mikko antaa kätensä. Nuoret käyvät sängyn laidalle suutarin tukevan tervehdyksen nykäiseminä.

»Arvaan, että olet rajan takaisia, tuskinpa muutoin tässä tähän vuorokauden aikaan istuisit.»

»Niin olen, läheltä rajaa. Vanhalan talon poikia, jos sellaisesta olette kuullut puhuttavan.»

»Vanhalan Mikon poika! Hyvin isäsi tunsin; tunsinpa äitisikin, jonka nimi oli Liisa.»

»Äiti elää, isä on kuollut.»

»Isäsi kuollut.» Hän toistaa sen koneellisesti, katsellen hämärissä tutkivasti Mikkoon, jolla on isänsä koko ja solakat jäsenet. Mutta pian hän huomaa, ettei tässä ole liikoja aikoja muistelmiin eikä tutkimuksiin. Pian keväinen päivä valkenee. Hyvissä ajoin sitä ennen on nuorten asia saatava selväksi ja toimitettava heidät matkaan. Hän kohentautuu ja käy reippaasti asiaan.

»Minä olen vanha sotilas eli jäännöspala paremminkin. Sodassa oli tapanani käydä suoraan päin. Kaikki olisi mennyt hyvin, elleivät ryssän tykit olisi olleet niin kirotun huonoa ainesta. Mutta aika aikaa kutakin. Arvaan, että et turhan vuoksi ole lähtenyt rajan ylitse tähän vuorokauden aikaan. Mikä on asiasi?»

»Olen lähtenyt pyytämään ja noutamaan tytärtänne Eliisaa vaimokseni.»

»Vai pyytämään ja noutamaankin heti. Tuo joltakin kuuluu. Mitä sanot siihen, Eliisa?»

»Minä rakastan häntä.»

Eliisa sanoo sen vähääkään epäröimättä, puristaen Mikkoa kädestä. Isä hytkähtää jälleen mielihyvästä, kun mieluisa asia joutuu nopeaan päätökseen.

»No, mitäpä minulla sitten on muuta kuin onnentoivotukseni. Ja nyt nopeasti toimeksi, että kunnialla pääsette rajan ylitse. Täyttä tuntiakaan ei liene enää päivän valkenemiseen.»

»Niin, ennen aamua Mikon on lähdettävä, mutta minä en tahdo jättää sinua.»

»Sinäkö et tahdo jättää minua?»

Vaikka minä olen jo monta vuotta odottanut tätä hetkeä, on isä jatkamaisillaan ääneen yhteen menoon. Mutta hän on tuntenut tyttärensä äänensävyssä oman nuoruudenaikaisen itsepäisyytensä ja käsittänyt heti, ettei tällä tavalla päästä perille ennen päivän valkenemista. Hän tekee harkiten sotasuunnitelmansa. Ei kai hän turhan vuoksi ole käynyt Pietarin sotakoulua ja harjoitellut ankarasti sotarintamalla.

Hän naurahtaa rennosti. »Minun tähteni voit huoletta lähteä, milloin haluat. Tulen mainiosti täällä aikoihin muutaman vuorokauden, vaikka viikon päivät.»

»Kuinka sitten?»

»Sitten ja sitten! Oletpa ihmeellinen takiainen tänä yönä!» Suutarin on vaikea hillitä itseään. »Luuletko, etten raaski jättää kolhoosin saappaita, tätä mörskää ja hävitettyä Inkerinmaatamme?»

»Etpä ole tähän mennessä voinut tehdä sitä.»

»Oikein, sinä itsepäinen ihmisen alku. Mutta ovatko asiat mielestäsi nyt niinkuin ne ovat olleet tähän saakka? Käsittääkseni ne ovat tänä yönä paljonkin muuttuneet.»

Suutarin ääni korkenee ja kiihtyy. Mikkokin osaltaan puuttuu jo keskusteluun.

»Totta kai te lähdette mukanamme Suomeen. Ellei julkisesti käy laatuun, niin se voitaneen järjestää.»

»Miksi ei kävisi laatuun.» Suutari tarttuu näppärästi Mikon esitykseen.

»Tällaisille herroille annetaan Neuvostoliitossa lähtöpassit vaikka kirkkaimpana kesäpäivänä.»

»Et ennen ole tuolla tavalla puhunut. Et ole kärsinyt Suomeen muuttamisestasi sanan mainintaa», inttää tytär edelleen.

»Ethän itsekään ole aikaisemmin puhunut, mitä äsken ilmaisit. Mutta oli miten tahansa. Tästä asiasta ei kiistellä sen enempää. Sodassa määrää päällikkö, tällä kertaa se olen minä! Meillä on vielä hiukan toimitettavaa, ennenkuin olette valmiit matkaan. Lamppuun tuli, tyttö!»

Hänen äänestänsä kajahtaa entisen, komentavan luutnantin käsky, joka ei siedä vastaväitteitä. Hän nousee, ottaa kainalosauvansa ja kolistelee kaapilleen. Eliisa arvaa tulta tarvittavan juuri siellä ja kiiruhtaa sitä hänelle toimittamaan.

Hän penkoo ja etsii papereitten ja pienten vaatetavaroitten alle kätkettyjä myttyjä. Löydettyään etsimänsä kääröt hän palaa sängylleen.

Lampputuikun valaistessa tuolilla hän äänettömänä kiehittelee auki moniin papereihin käärittyjä pakettejaan. Yhden sisältä paljastuu pitkillä kaulaketjuilla varustettu naisen kultakello, toisesta kaksi sormusta. Hän tarkastelee niitä lampun valossa, punniten kumpaakin kädessään. Isomman sormuksen hän pistää tyttärensä käteen.

»Tämän sormuksen äitisi antoi minulle. Anna sinä se Mikolle!»

Eliisa epäröi hetken, katsoo kumpaakin silmiin ja tekee kuten käsketään. Pienemmän sormuksen antaa suutari Mikolle.

»Tämän sormuksen minä annoin Eliisalleni. Tee sinä samoin!»

Mikko estelee.

»Kuinka minä... Kyllä minä itse...»

»Sodassa on aina tehtävä niinkuin päällikkö määrää.»

Mikko vaikenee ja pujottaa sormuksen Eliisan sormeen. Isä selvittelee kellon ketjut ja asettelee itse ne Eliisan kaulaan.

»Nyt ette ole enää kaksi, vaan yksi, yksi sielu ja ruumis. Rakastakaa toisianne elämänne loppuun!»

Hän yhdistää heidän kätensä ja tarttuu niihin ainoalla kädellään. Nuoret katsovat luottavaisesti toisiinsa. Hän jatkaa vastustamattomalla, juhlallisella äänellä.

»Vaikka vasen käteni ja oikea jalkani tempaistiin minulta, en hetkeksikään unohtanut Eliisaani!»

»En minäkään unohda!»

»Äitisi oli minun, elämässä ja kuolemassa!»

»Minä kuulun Mikolle, elämässä ja kuolemassa!»

Eliisa puristaa Mikkoa kädestä ja katsoo vuoroin häntä, vuoroin isäänsä onnea ja uskollisuutta loistavin silmin.

Isä irroittaa kätensä.

»Ja nyt lähtekää matkaan enää hetkeäkään hukkaamatta!»

»Mikko lähteköön, en minä!»

»Sinä lähdet!»

»Ensi yönä lähden, isä. Silloin on Gregorin vartiovuoro.»

»Tuota en taas tullut ottaneeksi huomioon.»

Isä naurahtaa ja myöntyy.

»Itse kai hetkesi paremmin tiedät. En ollut sotarintamallakaan mikään strategi, vaan hurjapäinen mies, jonka veri vuosi hukkaan muukalaisten joukossa. Mikko nyt kuitenkin nopeasti tielle!»

Mikko mainitsee hankipuvustaan. Lamppu sammutetaan. Eliisa huomioi ikkunan ääressä sopivaa aikaa. Odotushetket kuluvat syvässä hiljaisuudessa. Mikko seisoo ovella, Eliisa ikkunan pielessä tähystäen. Hän herkistää kuulonsa, tarkistaa näkönsä ikkunaruudun, sumuisen yöpimeydenkin läpäiseväksi. Isä pidättelee nurkassa hengitystään, joka öiseen aikaan pyrkii pahasti rahisemaan.

Eliisa kääntää päänsä ja nyökkää. Mikko hyvästelee häntä ja isää äänettömästi ja katoaa hämyiseen yöhön.

Eliisa hiipii isänsä viereen. Etsien sormiensa väliin hänen rannevaltimonsa hän laskee sydämen lyöntejä. Hitaasti sykkii vaivattu sydän. Kuluu pitkiä, raskaita hetkiä, ennenkuin päästään edes sataan asti. Eliisa värisee ja rukoilee. Kuluu toinen sata... kolmas... neljäs...

Syvä helpotuksen ja kiitollisuuden huokaus kohoaa kummankin rinnasta.

»Hän pääsi! Sinäkin pääset», virkahtaa isä.

»Sinä myös pääset.»

»Minäkin pääsen. Ole huoletta.»

Isä naurahtaa. Aamun sarastukseen on vielä aikaa. He lepäävät rinnakkain isän sängyssä. Tytär sivelee siroilla, lämpimillä sormillaan isänsä otsaa ja kasvoja, kuten usein ennen yöpimeän väljetessä aamuhämäräksi.

Eliisan viimeinen päivä on kulunut uutterasti askaroidessa. Hän on ommellut ja pakannut vaatteitansa, siivonnut huoneen, kantanut puut ja vedet, tehnyt kaikki isän muutaman vuorokauden yksinoleskelua silmällä pitäen. Isä on koko päivän ahkerasti naulannut kolhoosin saappaita. Oikeastaan se on jo turhaa vaivannäköä vihollisen hyväksi. Hän tekee kuitenkin työn loppuun, koska on tullut ottaneeksi ja aloittaneeksi.

Nyt on jo ilta. Aurinko paistaa Suomesta. Sen säteet näyttävät kokoutuvan ja pyrkivän mökkiä kohden suoraan rajalaakson ylitse. Ne eivät väistä siltapuomeja ja piikkilankaisia aitoja, eivät pakoile eivätkä pelkää aseellisia vartijoita. Niille on yhdentekevää, vaikka he miinoittaisivat koko joen rannan. Hetkeäkään epäröimättä tämä ratsujoukko eteenpäin rynnistäisi. Tupamörskän yksinkertainen ikkunaruutukaan ei niitä pidätä. Ne tunkeutuvat lävitse ja virtaavat sänkyyn saakka, missä Raaskan suutari lepäilee. Tuulen pohotus mereltä on lakannut, ja huone on siedettävän lämpöinen. Suutari tuntee herpaisevaa raukeutta jäsenissään. Vanhaa tuttua tämä kaikki on hänelle. Milloin ei jäseniä pakota, tulee väsymys ja raukaisee ruumista.

Ennen hän on käyttänyt tällaisia tilaisuuksia halukkaasti hyväkseen. Tänään hän varomalla varoo päästämästä silmäluomiansa kiinni. Muistot ja kuvanäkemykset tuntuvat juoksevan yhtä keveästi kuin pellavainen säie pikilankaa tehdessä, milloin lankakerä on lopuillaan. Viime yön yhtä odottamattoman kuin mieluisan sattuman jälkeen on asia ratkaistu kaikissa asteissansa. Eipä hetkeksikään ole torkahtelemisen varaa tänä iltana! Hän kohentautuu pieluksilleen ja aukoo silmiään, seuratessaan katseillaan tyttärensä kepeää liikehtimistä.

Varminta ja viisainta olisi nousta rumputuolille katselemaan sitä samoin kuin aurinkoa, joka kohta on laskemaisillaan. Mutta nyt on niin lämpöistä ja mukavaa täällä sängyssäkin. Jospa vain ei noin mahdottomasti raukaisisi. Tikut pitäisi asettaa luomien eteen, ettei ainakaan silmien näkemys kesken aikojaan hämääntyisi.

Turhaa pelkoa se on tällä kertaa. Mitä lähemmäksi metsän rantaa auringon reuna joutuu, sitä selvemmin Raaskan suutari tuntee näkevänsä. Auringon keltainen valo juoksee kuin rieskamaito puhtaan teräslankasiivilän lävitse. Se siivilöi muutakin kuin itsensä, — kaikki, mihin koskettaa.

Tupa ei ole enää ränstynyt. Sen muuri on rapattu, laipio valkoiseksi maalattu, seinään on vedetty uusi kellertävä tapeetti.

Nuori nainen, Eliisa, seisoo lieden ääressä iltateen keittopuuhissa askaroiden. Hänen käyntinsä on kuulumattoman kepeä, varsi kuin nuorella keväisellä koivulla. Ei yhtään kankeaa, katkeavaa liikettä, astuipa tahi seisoi, kumartui tahi nousi. Niinkuin jaloin viini, elohopea soljuisi hänen jäsenissään. Siinä on katselijoille silmän ruokaa ja sielun virkistystä. So, kuka omaansa kiittää! Kukapa muu sen hänen puolestansa tekisi? Kiittämättä sanottuna tämä Inkerin Eliisa on sellainen tyttö, ettei niitä ole olemassakaan muualla kuin Inkerissä, eikä sielläkään enää sen jälkeen, kun eräs suomalainen luutnanttipahainen tämän ainoan korjasi. Ettekö usko? Ei se mikään kreikkalais-katolinen uskonkappale olekaan. Parempi kun ette usko, ettekä koskaan tule katsomaankaan. Etteikö ole säilynyt Pietarissa, teidän kaupungissanne? Mitä kuulenkaan! Inkerin neito pysyy aina puhtaasti erossa teistä, ryssistä. Niin kirkkaan koskemattomana hän säilyy kuin kaskinauris keräkaalien keskellä!

Tämän kauempaa hän ei viihdy enää meluavien tovereittensa parissa, eikä viitsi kiistellä heidän kanssaan. Tänä iltana heidän on määrä mennä katsomaan uutta ullakkokamariansa, joka on juuri kunnostettu. Tuota pikaa he ovatkin jo siellä. Katso, Eliisa, tätä meidän huonettamme! Näetkö sen seiniä ja kattoa? Kylläpä aurinko valottaa! Aurinko se on, meidän aurinkomme! Joka ilta se tuo tervehdyksensä meille synnyinmaasta!

Mitä puuhaat siellä, Eliisa? Iltateetäkö ryhdyt keittämään. Huomispäivänä olet jo vaimoni, ikuisesti omani! Kuule, keitä tee, minä lähden noutamaan sämpylää!

Hän ei nouse eikä tule lähteneeksi. Kaapissa lienee vielä sokeria, sämpylää ei tarvita. Askartelevaa Eliisaansa katsellessaan hän ei muistakaan sitä enää. Kauniiksi korjatun ullakkohuoneensa sänkysohvalla loikoen hän vain katselee, miten hänen morsiamensa lieden äärellä iltateetä puuhailee. Yhä kauniimmaksi kirkastuu katto ja keltainen seinätapeetti auringon lähetessä laskuaan. Tyttö on kuin jumalneitsyen kuva Iisakin kirkossa, paitsi että kirkon neitsyt ei keitä teetä, ei lämmitä eikä rakasta, ei pysty Eliisan tavalla rakastamaan.

Hän on saanut teen valmiiksi, ottaa tarjottimen hyllystä, asettaen siihen kupit ja sokeriastian. Nyt hän kääntyy ja tulee. Jo tulee! Tulkoon tänne asti!

»Nukahditko uneen, isä? Nouse ottamaan iltateetä!»

»Mitä? Nukuinko minä? Koko ajan olen katsellut silmät auki.»

Suutari nousee istumaan ja hieroo silmiään, jotka tietoisesta pönkityksestä huolimatta ovat kuin ovatkin tehneet hänelle pahan kepposen. Mutta täysin valveuduttuaankaan hän ei pääse heti varmuuteen siitä, kumpi Eliisa teetä tarjoten hymyilee hänen sänkynsä vieressä, äitikö vai tytär. Viime aikoina on tytär kehkeytynyt tavattomasti äitinsä näköiseksi. Mutta omasta itsestään, siitä, onko unessa vai valveilla, hän toki pian pääsee selville. Ei tarvitse muuta kuin kerran kahmaista olematonta jalkaansa. Unessa se on aina käden ulottuvilla, valveilla ollessa ei enää milloinkaan.

He juovat teensä pienillä sokerisiruilla höystäen. Aurinko on jo laskenut, säteilyvalo juuri sammumassa katon ja seinän rajasta. Isällä on vielä keskeneräinen, vaikeasti päätökseen kehiteltävä asia. Hän haluaisi saada tyttärensä nyt täydelleen vakuutetuksi siitä, josta tämä ilmeisesti on yhä epäuskoinen. Pitkän päivän mittaan hän ei ole löytänyt kyllin päteviä todistuksia. Vanhasta kokemuksestaan hän tietää, että heikko todistelu pikemmin pilaa kuin parantaa asiaa. Tämänvuoksi hän on ollut vaitelias ja odottanut, että tyttö itse ottaisi asian puheeksi. Siinä hän onkin aavistanut oikein. Toista kuppia juodessa Eliisa tekee sen.

»En käsitä, miten yksinäsi voit tulla täällä niin kauan toimeen.»

»Yhäkö sinä sitä turhaa ajattelet Olenhan ennenkin tullut, vaikka olet ollut poissa.»

»Ennen olen tullut jo seuraavana yönä, takaisin.»

»Ei se olisi ollut tarpeellista, etkä aina ole tullunkaan.»

»Yhden kerran viivyin kaksi yötä, ja silloinpa näinkin, kuinka vaikeaa elämäsi jo oli.»

»Ja sinä näet sen aina paljon vaikeampana kuin se onkaan. Mikä hätä minulla täällä, valmiiksi asutussa maassa. Enkä jää tänne pitkäksi aikaa, olenhan sen jo sanonut.»

»Voi, isäparka, kuinka minä pelkään sinun puolestasi. Eihän ole sanottu, ottavatko anomustasi edes käsiteltäväkseen. Sinun pitää esittää se Gregorille heti huomisaamuna. Älä muuta ollenkaan rupea puhumaan, ettette ennen aikojaan suutu taas.»

»Taas!»

»Niin. Niin aina on käynyt.»

»Niin on käynyt, mutta enää ei käy.»

»Oletko varma siitä?»

»Olen! Mitä Neuvostoliitto tekisi näin vajavaisella miehellä? Nuoria ja terveitäkin sillä on yltäkyllin kalikaivoksien ja kanavien täytteiksi.»

Niin he kiistelevät, isä voitollisesti tällä kertaa; Eliisan täytyy jo uskoa. Kaiken varalta hän asettaa määräajan. Ellei isää kolmen päivän kuluessa kuulu rajan ylitse, lähtevät he yhdessä häntä kelkalla noutamaan. Isän mielestä määräaika on riittävän pitkä. Hän olisi suostunut puoleen siitä, jos Eliisa olisi huomannut sitä ehdottaa. Mutta millä tavalla hän ilmoittaa siirtymisestänsä heille? Sekin asia selviytynee aikoinaan.

Kun arka kysymys näin Eliisan itsensä johdattamana on tullut loppuun käsitellyksi, siirtää isä puheenaihetta vaarattomammille aloille. Tietääkö tämä tuleva Vanhalan miniä mitään miehensä sukupuusta? Ei ainakaan kaikkea, mitä isä tietää ja voi kertoa hänelle. Mikäpä olisikaan Eliisalle sen mieluisampaa kuunneltavaa. Hän juoksuttaa teetarjottimensa nopeasti pöydälle ja hypähtää sänkyyn isän viereen, kuten lukemattomia kertoja tätä ennen.

Vanhalan talo on nimensä arvoinen ja suku Kannaksen vanhimpia. Monta kertaa on rajan yli hyökkäävä vihollinen hävittänyt talon perustuksiaan myöten. Sen asukkaat on tapettu tai kotikonnuiltaan raastettu, mutta aina on joku jäänyt henkiin, tullut takaisin ja rakentanut Vanhalan uudelleen. Usein on tämä rajan kirous ylittänyt kaikki inhimillisen kärsimyksen mitat. Eräs heistä, neljännen sukupolven isäntä Mikosta taaksepäin lukien, on ollut kovan kohtalon onnettomimpia uhreja. Perintätietona tämän uljaan miehen teko johtuu aina säilymään sukupolvesta toiseen.

Hänen nimensä oli myös Mikko, ja hän kuului, kuten kaikki silloiset kannakselaiset talonpojat perheineen, niihin turpeeseen kytkettyihin sieluihin, joiden ryöstetyt maat oli liitetty venäläisiin hovitiloihin. Hänen isäntänsä oli pietarilainen tukkukauppias. Kauppa kai veteli huonosti tai lieneekö miehen rikastumisella muuten ollut niin hirmuinen kiire. Joka tapauksessa hän oli antanut armottoman määräyksen, että tilan maista, lampuotitiloista ja niiden »sieluista» piti kiskoa irti niin paljon kuin mahdollista. Tunnottomalla isännällä oli vieläkin tunnottomampi vouti. Hän ratsasteli yhtä päätä tarkastusmatkoillaan talonpoikien tiluksilla. Jos jonkun pelto kasvoi parempaa toukoa kuin hänen naapurinsa, oli voudin tuomio heti valmis: Haa, musikka! Peltosi kasvaa liian hyvin! Lisää päivätöitä!

Vanhalan isäntä ei suostunut lisäveroihin, neuvoipa vielä toisiakin kieltäytymään niistä, koska tällaiset lisäykset ennestäänkin liian raskaaseen kuormaan merkitsivät Kannaksen talonpojan tuhoa. Se oli venäläisen hoviherran mielestä kapinaa, jota kukistamaan hän sai lähetetyksi kokonaisen kasakkaosaston. Kaikki lisäpäivätöistä kieltäytyneet talonpojat tuomittiin raipoilla ruoskittaviksi, Vanhalan isäntä kapinanyllyttäjänä kaksinkertaiseen määrään ja sen jälkeen Siperiaan karkoitettavaksi.

Raipoilla hänet ruoskittiin, mutta Siperiaan ei viety. Piiskapenkistä päästyään hän verta vuotavana syöksyi kiduttajiensa piikkimetsän lävitse, ehtien heittää heille vielä uhmaavat huutotervehdyksensä:

»Niin totta kuin vapaana miehenä käyn kuolemaan, on Suomi ja Karjalan kannas myös kerran oleva vapaana teistä!»

Sen sanottuaan hän yllättäen karkasi venäläisten käsistä ja juoksi suoraa päätä jokeen kuin haavoittunut hirvi vainoavien ajokoirien edessä.

»Sellaista sukujuurta on Vanhalan poika, sinun Mikkosi. Hyvää ainesta, uskoisin minä!»

Eliisa katselee isäänsä kyyneltyvin silmin. Huulet vavahtelevat sanoja, joita hän ei saa esiin. Hän uskoo isän viimeisen arvelun kernaasti todeksi. Kuinka hirveitä kärsimyksiä rajan ihmisten on täytynytkään kestää vapautensa ja isänmaansa tähden, Mikon kantaisän ja oman isänkin tuossa!

Hän nousee, kuivaa kyyneleensä ja tekee nopeasti jäljellä olevat askareensa. Sinä aikana isä kirjoittaa sisarelleen lyhyen kirjeen. Iltamyöhäisellä he jälleen istuvat rinnakkain isän sängyssä yön pimeintä aikaa odottaen. Eliisa on pukenut jo matkavaatteetkin ylleen. Täysinäinen selkäreppu ja kaksi koria odottavat oven suussa penkillä.

Kummankin mieliala pyrkii apeaksi, vaikka ero sopimuksen mukaan tulee lyhytaikaiseksi. Eliisan liiaksi vakavoituessa isä kertoilee vanhoja muistojaan, höystäen puhettaan leikillä. Hän tarinoi Pietarin sotakouluajoista ja ullakkokamarin hauskasta huoneesta, johon nuori morsian tuli sulhastansa tervehtimään ja emäntänä puuhailemaan. Eliisa kuuntelee herkkänä päätänsä isän polveen painaen. Isän sormet hakeutuvat hiussykkyrän alle ja sieltä hellävaraisesti liikuskellen lämpöisen niskan vaiheille. Nyt olisi viimeinen mahdollisuus. Tytölle pitäisi nyt puhua hänen vastaisen elämänsä monista tärkeistä asioista, mutta sopivia sanoja etsiessään hän katsoo sellaiset neuvot tarpeettomiksi. Elämähän kuitenkin laatii hänelle omat ohjeensa. Tällä hetkellä tuskin lienee syytä puuttua mihinkään sellaiseen, joka olisi omiaan saattamaan hänen mielensä murheelliseksi.

Niin hän sitten hiljaa puhellen kertoileekin vain hyvästä ja hellästä äidistä, jonka tuoni liian varhain korjasi, ja omasta vaiherikkaasta elämästään, jossa perästä päin katsellen on tapahtunut paljon tarpeetonta, jopa suoranaisia erehdyksiä. Sitten kuluu pitkiä aikoja, ettei kumpainenkaan sano mitään. Isä pitää kättänsä tyttären pään alla. Tytär hyväilee kevein sormin hänen kasvojaan kuin suloisesti lämmittävää voidetta niihin sivellen. Niin he istuvat kuin sanattomaan rukoukseen vaipuneina, kunnes kello näyttää puoliyön aikaa.

»Nyt sinun on lähdettävä!»

»Niin varmaan jo onkin. Eroamme jälleen tavataksemme. Ethän pelkää, isä?»

»Minäkö pelkäisin? Sitä et tosissasi saata sanoa. Siitä huolimatta, että toivon sinulle samaa luonnonlaatua kuin on itselläni, annan kuitenkin nyt lähtiessäsi yhden neuvon: Ole varuillasi aina, milloin liikut rajan paikoilla!»

»Gregor on tänä yönä vahdissa.»

»Vaikka Gregorkin. Hän on täällä ainoa mies, johon luotan, mutta sittenkin sanon: Ole varovainen!»

Eliisa on valmis lähtemään ja tulee hyvästelemään. Isä pistää sisarelle kirjeen hänen selkäreppunsa taskuun.

»Siinä on muutama sana siskolle edeltäkäsin.»

Isän sydämen valtaa riipaiseva ikävä. Hänen täytyy ponnistaa kaikki voimansa voidakseen itseään paljastamatta sanoa sen asian, joka on jäänyt viime hetkeen. Häntä heikottaa niin ankarasti, että täytyy peräytyä aina Liettuan soille riittävästi voimaa löytääkseen. Sieltä hän hyökkää karskisti.

»Yksi asia vielä. Ota mukaasi äidin kuvasuurennus tuosta seinältä!»

»Äidin kuva?»

»No, mitä kertaamista siinä on! Se on otettava! Eihän tiedä, millä tavalla minut täältä tuodaan, unohtuu tuohon vielä. Ota ja mene jo!»

»Otan, koska niin haluat! Hyvästi! Näkemiin, isä!»

»Näkemiin!»

Lopultakin tyttären askelet etenevät. Ovi käy. Orpo, onneton isä heittäytyy sänkyyn suulleen ja pureutuu karheaan pielukseensa. Hänen raajarikko ruumiinsa nytkähtelee kuin kouristuksissa, kasvoille kihoaa hikikarpaloita. Eliisa meni. Koko elämä meni mustasta ovesta pimeään yöhön. Se on nyt kuitenkin ohitse. Mitä täällä tämän jälkeen tapahtuu, se ei merkitse hänelle enää mitään.

Pastori Penttinen harrastaa hiihtoa kuten muutakin reippailua sekä luontaishoitoa. Tänä aamuna hän on ollut pitkällä retkellä. Aamu on ollut säteilevän kirkas ja hankiaiskeli mitä parhain. Hän tuntee itsensä erittäin virkistyneeksi palvelijan tullessa ilmoittamaan kansliassa odottavasta nuoresta parista, joka taisi ilmoittautua kuulutuksiin. Tyttö oli oikein arvannut, kuulutuspari se oli. Pastori Penttinen tuntee sulhasen pitäjäläiseksi, Vanhalan nuoreksi isännäksi. Morsianta hän ei muista aikaisemmin nähneensä. Hän ottaa pöydältä lyijykynän ja puhtaan paperilehtiön tarvittavia esimerkintöjä varten.

»Sulhasen nimi, vaikka tunnenhan minä teidät.»

»Kyllä kai tunnettekin, Mikko Johannes Vanhala, Kästämän kylästä.»

»Mikä on morsiamen nimi?»

»Eliisa Raaska.»

»Kotipaikka?»

»Olen rajan takaisia. Isäni on kyllä syntyään suomalainen, — tämänpitäjäläisiä.»

»Vai sillä tavalla. Milloin olette Venäjältä tullut?»

»Viime yönä.»

»Ja heti naimisiin? Tämähän on ihmeellisempää kuin romaaneissa. Missä ja miten olette voinut tutustua sulhaseenne?»

»Olen käynyt täällä aikaisemmin tätiäni tervehtimässä.»

»Ja mennyt takaisin rajan ylitse! Miten ihmeessä se on ollut mahdollista?»

»Olen kulkenut öisin.»

»Tämähän on ennen kuulumatonta! Suoranaiseen hengenvaaraan olette uskaltautunut rakkautenne tähden.»

»Mikko sen on tehnyt. Minä olen täällä käynyt raajarikkoisen isäni vuoksi. Eräs Venäjän puolen rajavartijoista on ollut tietoinen siitä, eikä minulla senvuoksi ole ollut mitään vaaraakaan.»

Neito vastailee hieman punehtuen hiljaisella, mutta selvällä äänellä. Hänen viimeisessä vastauksessaan on ollut terävähkö, hieman loukkaantunut sävy, kuin sanaton tiedustus: Kuuluuko tällainen kuulutuskirjaa tehdessä asiaan?

Pastori Penttinen on aikonut ryhtyä kyselemään kotioloista, rajan taa jäävän isän voinnista, jäljellejääneiden inkeriläisten oloista yleensäkin, mutta hän jättää tämän huomattuaan, kuinka totiselta kannalta nuoret itse asiansa ottavat. Ja kuulumisten kyselemiseen hänellä on aikaa jälkeenpäin, jos nopeasti alkuun kehitelty asia onnelliseen päätökseen saadaan, mitä pastori puolestaan jo heti epäilee. Hän jatkaa arkaluontoista tiedusteluaan hieman kiertäen, leikiksi kääntäen, epäonnistuen siinä, kuten heti sanottuansa huomaa.

»Saitteko tuotua rajan yli mitään muuta kuin itsenne?»

»En... en minä...»

»Enkä minä muusta välitäkään!»

He ovat kovin tärkeästi asiassaan kiinni ja erehtyivät kumpainenkin. Neidon epämääräisessä vastauksessa ilmeni hämminkiä ja neuvottomuutta, pojan tarpeettomassa asiaanpuuttumisessa loukattua ylpeyttä. Pastori ei ole huomaavinaan mitään. Hänen on oikaistava heidän väärinkäsityksensä ja johdatettava heidät asiallisuuden tielle joustavalla ystävällisyydellänsä.

»Hyvät, nuoret ystäväni! En tietenkään tarkoittanut rahojanne enkä maallista tavaraanne. Kukaan rajantakainen ei liene niitä liikoja matkassaan tuonut, eikä niillä muutenkaan ole tämän asian kanssa mitään tekemistä. Omaisuutta teille karttuu tarvitsemanne määrä, jos vain nyt pääsette kunnialla alkuun. Tarkoitin kysymykselläni, onko teillä mitään seurakunnallisia papereita matkassanne? Kuulutteko evankelis-luterilaisiin?»

»Kuulun kyllä!»

Syntyy hetken äänettömyys. Sitten neito jatkaa äskeiseen vilpittömään tapaansa.

»Ei minulla ole mitään seurakunnallisia papereita; ei meillä saa sellaisia, kun ei ole pappiakaan enää.»

»Eikö pastori ilman papereita voi ottaa meitä kuulutukseen?»

He molemmat kohdistavat kysyvän katseensa pöydän takana istuvaan pastoriin, niinkuin tämän seuraavista sanoista riippuisi koko heidän tulevainen elämänsä. Pastori miettii kauan, ennenkuin vastaa. Mieluummin hän jättäisi sen kokonaan tekemättä, mutta eihän se käy laatuun kahden elävän kysymysmerkin edessä.

»Valitettavasti minun täytyy ilmoittaa, että asian tässä vaiheessa ollen ette voi päästä kirkolliseen avioliittoon keskenänne.»

»Emmekö voi ollenkaan päästä avioliittoon?»

»En ole sanonut niin. Kuuluttaminen on vain siirrettävä siihen saakka, kunnes morsiamenne on saanut papinkirjan tai jonkin muun pätevän esteettömyystodistuksen.»

»Ette kai epäile, että hänellä olisi esteitä naimisiin mennäkseen?»

»En omasta puolestani. Uskon täydelleen mitä sanotte, mutta laki ei usko, se vaatii todisteita.»

»Eikö kahden rehellisen ihmisen omaan sanaan uskota?»

»Valitettavasti ei.»

»Mitä meidän sitten on tehtävä?»

»On odotettava, kunnes saadaan tarvittavat todisteet.»

»Mutta kun me emme voi odottaa. Meidän täytyy päästä heti naimisiin!»

»Täytyykö? Ovatko asiat sillä tavalla?»

Tähän ei tule vastausta, mutta pastori huomaa pian itse katsovansa nuoren miehen totisiin, kiukusta säkenöiviin silmiin sekä hiusmartoaan myöten punastuneeseen nuoreen naiseen, jonka neitsyyden viattomuutta ei mikään tätä ennen liene loukannut niin syvästi kuin hänen varomattomat sanansa.

Pastori tuntee, että hän taas tuli sanoneeksi mitä ei olisi pitänyt sanoa. Mitäpä muutakaan hän olisi voinut heille sanoa. Kiihkeästi oikeuttansa vaativien, vilpittömien nuorten ihmisten edessä pastori tuntee olevansa kuin onkimies, jonka on pakko irroittaa matokoukkunsa pienen ahvenen suusta. Koukku väkäsineen on pureutunut syvälle, lain koukku kahden viattoman, toisiaan rakastavan ihmisen sydämeen. He tuijottavat häneen masentuneina, onnettoman näköisinä, ja hänen on jälleen selitettävä heille tätä ikävää asiaa.

»Hyvät nuoret ystävät. Älkää suinkaan luulko, että minä haluaisin olla teidän avioliittonne estäjänä. Katsokaas, laki on, mikä se on. Muutamissa tapauksissa se tuntuu meistä yhtä tylyltä ja ankaralta kuin tuo valtakuntien välinen raja, jonka te molemmat uhkarohkeassa rakkaudessanne olette ylittäneet.»

»Me ylitämme rajat vieläkin, ellei laki anna meille sitä, mikä meille on kuuluva!»

Nuoren miehen pää kohoaa uhmaavasti pystyyn, sanat putoavat tinkimättöminä. Pastori käsittää selvästi, että he voivat tehdä sen. Kiellon vuoksi he ovat millä hetkellä tahansa valmiit uusiin ylitsekäymisiin. Sielunpaimenena hänen pitäisi varoittaa sellaisesta, mutta hän ei löydä siihen tarkoitukseen sopivia sanoja. Jotakin hänen kuitenkin on sanottava, koska nuoret tekevät jo lähtöä.

»Miettikää rauhallisesti asiaanne ja olkaa vahvat. Tehän olette vielä nuoria kumpainenkin, ja rakkautennekin on nuori. Tunnustelkaa kärsivällisesti toistenne kestävyyttä, kunnes saamme tarvittavat todisteet ja liittonne voidaan vahvistaa.»

He kumartavat hyvästinsä ja poistuvat. Pastori jää kansliaan istumaan ja piirtelee lyijykynällään tarkoituksettomia kuvioita tyhjään paperilehtiöön. Noin syvästi toisiinsa kiintyneitä ihmisiä hän ei ole ennen vielä kuuluttanut eikä vihkinyt aviopariksi.

Mutta kaikilla muilla ovat kirjat, esteettömyystodistukset olleet kunnossa: rahanvaihettajilla, silmänpyytäjillä, vuosikausia julkista haureutta harjoittaneilla kyläportoillakin.

Ja mikä on hänen omakaan rihkamapuotinsa tämän välittömän rakkauden ja luonnonpuhtauden rinnalla? Harmahtavalla kalkkivärillä töhritty navetan seinä keväisten hankien keskellä!

Pastori Penttistä vaivaa se ilmeinen näön ja koko olemuksen yhtäläisyys, joka oli havaittavissa äskeisen neidon ja erään Sirkka Haapasen välillä niin kasvojen ulkomuodossa kuin hiusten värissä, mutta ennen kaikkea sydämen vilpittömyydessä. Omakohtaiset elämykset muutaman vuoden takaa kaivautuvat vastustamattomina mielikuvina esiin.

Miksi postiharjoittelija Sirkka Haapanen ei emännöitse pastori Penttisen kodissa kauppiaan tytär Inkeri Lehmusvirran paikalla? Etkö sinä suuresti suosittu seurakunnan paimen, silloinen teologian ylioppilas, luvannut kummallekin näistä ikuista uskollisuuttasi milteipä samoilla hyvin kauneilla sanoillakin? Pääasiallisimpana erotuksena lienee ollut, että Sirkka Haapaselle vannoit vuotta aikaisemmin ja lupauksesi etumaksuna otit häneltä kaikkea, mitä...

Et ottanut häneltä mitään luvatonta! Et luvatonta, se nyt vielä puuttuisi! Mutta kuitenkin, miten monta kertaa riippuikaan ainoastaan onnen sattumasta tai luontosi arkuudesta, ettet tullut sitäkin ottaneeksi.

Tyhjäksi jääneelle paperilehtiölle alkaa muodostua kuvioita, niinkuin hän olisi hyväkin piirtäjä. Armoton salatutkija tekee tällä välin uusia kysymyksiä.

Minkälainen sydän ja mielenlaatu oli Sirkka Haapasella, köyhän lesken tyttärellä? Vilpitön ja jakamaton! Mitä jälkimmäinen, salamaniskun tapaisena yllätyksenä tullut kihlauksesi hänelle merkitsi? Veristä sydänhaavaa, joka ei tässä elämässä milloinkaan parane eikä vuotamasta lakkaa.

— Mutta minähän rakastan vaimoani ja lastani!

— Ei kukaan ole väittänytkään sitä vastaan! Sirkka Haapasta ja hänen lastansa olisit rakastanut yhtä paljon, ehkäpä enemmänkin, jos hän olisi voinut tuoda tullessaan Inkeri Lehmusvirran myötäjäiset...

— Tuo on jo liikaa! — Ei tarpeeksikaan vielä! Luulet itse ansainneesi kaiken tämän, saarnoissasikin puhut usein suurella omahyväisyydellä Jumalan armolahjoista, mikäli on kysymys maallisista onnen sattumista. Olet paljon suurempi rihkamakauppias kuin ahneudestaan kuuluisaksi tullut appesi. Yhdellä kaupallaan hän ei toki milloinkaan ansainnut niin paljon kuin sinä omallasi, jota päätökseen saattaessa olet käyttänyt vajamittaisia punnuksia...

— Riittää jo! — Riittäköön, tällä kertaa.

— Mitä muuta olisin pappina ja seurakunnan paimenena voinut äsken tehdä? En mitään muuta. Olisinko ihmisenä, vanhempana ystävänä ja veljenä voinut toisin menetellä?

Tyhjän paperilehtiön kynäpiirros laajenee ja muuttaa usein muotoaan, kolmiosta palloksi, pallosta soikioksi, sitten kahdeksikoksi, kahdeksi toisiaan lähestyväksi sydämeksi, jotka tavanomainen tunnusmerkki, Amorin nuoli, yhdistää toisiinsa.

Amorin nuoli? Kaksiväkäistä keihästä se muistuttaa. Kuinka hän ajattelemattaan on tullut noin kauhean kuvan lehtiölleen piirtäneeksi?

Hän repäisee lehden, mytistää sen palloksi ja heittää paperikoriin. Huomenna on pitkäperjantain aatto. Sitä ennen on hänellä kansliassa paljon tehtäviä, kolmen juhlapäivän saarnatkin on kirjoitettava.

Hän nousee ja kävelee kauan aikaa miettien, mistä aloittaisi. Nähtävästi hän ei voi aloittaa mistään, ennenkuin tavallisena ihmisenä on ratkaissut tänä päivänä hänen eteensä heitetyn papillisen pulmakysymyksen.

Lopulta hän saakin sen selväksi. Päätös on rohkea ja kerettiläinen:

»Hyvät nuoret ystäväni! Koska asia teidän kohdallanne on nyt se kuin on, niin tehkää se, mitä laki ei voi teille myöntää. Ottakaa toisenne! Korkein elämänkäsky omaksuu evankeliumin ennen lakia.»

Näin heille olisi pitänyt sanoa.

Metsät ja pellot ovat vielä kauttaaltaan lumen peitossa, mutta maantien avopaikoissa ja päivänpuolisissa rinteissä on pitkät matkat sulaa. Se johtuu aurauksesta ja vilkkaasta autoliikenteestä. Hevosmiehen olisi viisaampaa matkustaa jo rattailla kuin reellä. Mikko koettaa ajaa ojanreunoja, pidätellen kotiin päin kiirehtivää varsahevostaan, joka on hiostunut raskaalla kelillä eteenpäin rientäessään. Vaahtoa alkaa muodostua sen kylkiin ja jalkojen väliin.

Eliisa istuu vaiteliaana reessä. Sulissa paikoissa hän nousisi kävelemään, ellei Mikko estäisi sitä. Pappilassa käynti on ollut suuri pettymys heille, vaikka Mikko ei ole välittävinään siitä.

Vain Koivulan täti on tietoinen heidän matkansa tarkoituksesta. Kuulutuksilta palatessa vasta oli aikomus ajaa Vanhalaan ja yllättää Mikon äiti. Sinne he nyt ovatkin yllätysmatkalla, koska Mikko kaikesta huolimatta ei ole muuttanut päätöstänsä, eikä Eliisakaan ole vakavammin kieltäytynyt. Äiti ei ole turhamainen! on Mikko vakuuttanut. Eikä heidän suhdettansa muutoinkaan voisi salata enää häneltä, Mikon äidiltä.

Kotimatkalla, pappilastalähdön jälkeen, on Mikko ehtinyt kiivastua jo monta kertaa. Eikö heidän asiansa ole oikea ja puhdas, niin puhdas kuin kenen tahansa? Mitä heidän tarvitsee välittää papista ja kirkosta? Ellei kirkko voi eikä halua luopua kirjainpykälistään, niin pysyköön erossa heistä.

Reen anturat kirskuvat ilkeästi sulassa maassa. Varsa hikoilee yhä kovemmin, ja Mikko etsii kiihkeästi uusia ulospääsyteitä.

Eikö Suomessa ole myös siviiliavioliitto ja uskonnonvapauslaki. Nykyään on oikeus erota muotopykälien kirkosta, jos haluttaa. — Jos teen sen tässä tapauksessa, niin ei suinkaan se ole minun, vaan kirkon itsensä syy. Verojen helpotusta se vain tietää. Ja eiköhän taivaaseenkin päästäne muuta tietä kuin noin ruostuneille saranoilla varustetun kirkonoven kautta!

Mikko uhoaa näitä puoliksi itsekseen, puoliksi ääneen Eliisalle, joka ei ole puuttunut hänen väitteisiinsä sanallakaan. Ylös reestä hän pyrkii kerta toisensa perään, koska hän säälii varsahevosta, joka itsekin päätään kääntäen näyttää kummastelevan painavaa kuormaansa.

Jostakin käsittämättömästä syystä Mikko tahtoo säästää hänen askeleitaan, ehtien aina estämään. Hän ajaa mutkitellen ja vakuuttaa pian päästävän metsäiselle taipaleelle, jossa on vielä täysi rekikeli. Eliisa ei muista, oliko sellaista taivalta tulomatkalla ollenkaan. Silloin he katselivat taivaan pilviin puiden latvojen ohitse, eikä hevonenkaan näyttänyt kovin hiostuvan.

Mikko on sittenkin muistanut asian paremmin tai tietänyt entisestään. Aukea vaihtuu metsäiseksi, tie käy lumiseksi. Kuorma kevenee, ja hevonen ottaa juoksuhölkän. Mikko pysäyttää sen hetkeksi ja hyppää Eliisan rinnalle rekeen.

Hän ei ole enää äskeisensä. Katse on lämpöiseksi lientynyt ja äänen kireys juoksevaksi löystynyt kuin reen alla liukuva keli.

»Pientä se on tuollainen. Minä muistan ja aina pidän mielessäni, mitä isäsi sanoi meille hänen sängyssään istuessamme.»

Eliisa kääntyy häneen päin ja katsoo silmät loistaen. Mikko muistelee hänen isänsä sanoja yhä enemmän lämmeten.

»'Vaikka käteni ja jalkani tempaistiin minulta, en hetkeksikään unohtanut Eliisaani!'»

»Sinä muistat sen!»

»Muistan enemmänkin. 'Äitisi oli minun elämässä ja kuolemassa! Niin olet myös sinä!'»

»Ja sinä!»

Mikko avaa sylinsä. Eliisa vaipuu siihen. Hevonen tempautuu alamäessä juoksuun, jatkaen sitä keskeytymättä kylän peltoaukeamalle saakka.

Vanhalan emäntä vatkaa peltohangella taikinaa pääsiäismämmiä varten. Työ epämukavassa asennossa on raskasta ja kärsivällisyyttä kysyvää. Ennenkuin keitos on tarpeeksi jäähtynyt, ehtii hän ajatella monia asioita. Mikko tämän työn muutamina edellisinä vuosina on jo tehnyt, mihin lienee tänä aamuna jälleen hävinnyt.

Jos hän tosissaan on toivonut Mikon miehistymistä, niin toive on toteutunut milteipä liiankin nopeasti. Mikko on viime viikkoina sanaa virkkamatta usein lähtenyt iltamyöhäisin kotoa, muutamina öinäkin hän on kylillä liikuskellut. Tuollaiset matkat eivät ole tarpeellisia varhaisperunan siemenlaatikoiden tahi lava-ikkunoiden vuoksi, joita niitäkin on suurella touhulla valmistettu. Kyläisistä matkoistaan Mikko ei enää kerro kuten aikaisemmin, syö mietteliäänä, tuijottelee ikkunoista ulos. Mutta joskus ruoka-aikojen jälkeen hän saa iloisuuden, ihan hurjuuden puuskan, telmii nuorempien veljiensä kanssa kuin kymmenvuotias. Silloin jakkarat, jopa pöytäpenkit tuvassa lentelevät. Jos tiedustelee häneltä vallattomuuden syytä, niin ei siihen mitään järjellistä vastausta lähde, ilman aikojaan, nuoruuden ilosta vain muka. Nuoruus vasikan iloiseksi tekee ja vanhaakin kevään tullen hyppyyttää! Näin hän naurahtaen sanoo ja häviää taas omille teilleen.

Hitaasti mämmitaikina tänään jäähtyy. Vanhalan emännän käsi väsyy pitkäaikaisesta vatkaamisesta, päätä huimaa, ja hartioitakin jo pakottaa. Keuhkoissa on vikaa, vai sydämessäkö lienee. Muitakin epämieluisia aavistuksia pyrkii hänen mieleensä.

Miksi Mikko pukeutui pyhävaatteisiinsa arkipäivänä kylille lähtiessään? Ja hevosenkin otti. Ennen milloinkaan ei ole ottanut omia asioitaan varten. Onko hän kirkonkylään saakka ajanut? Sieltä sopisi jatkaa matkaa Mellerille. Olisipa tosiaan jo aika ajaa sinne, käen kukkumiseen ei liene enää montakaan viikkoa. Niin Mikon tänä päivänä pitäisi tehdä. Mitä hän, puhemies, on tämän asian hyväksi tehnyt? Onko edes yhdellä sanalla maininnut Mikolle, vaikka tehdystä sopimuksesta on kulunut jo viikkoja.

Hän oikaisee selkäänsä ja pyörittää pakottavaa kättään, jonka kipujuuret ovat syvemmällä tärkeimmissä elimissä.

Huono puhemies hän on ollut, kerrassaan saamaton sellaiseen toimeen. Porstuan puolelta kynnyspuun ylitse hän on yritellyt lakaista tuvan lattiaa. Lapsekkaan herkkäuskoisesti hän on kuvitellut kaikkea sellaista, johon olisi ehtinyt myöhemmin, jos tärkeimmässään olisi onnistunut. Ilman sitä kaikki toimi on turhaa ja pettyneiden toiveiden seurauksena tulee saamattomuuden palkaksi entistä suurempi ahdistus ja vaiva.

Mitä kauemmin Vanhalan emäntä näitä asioita tuumiskelee, sitä selvemmin hänestä alkaa tuntua kuin hän olisi ansainnut jo rangaistuksen tähänastisten laiminlyöntiensä vuoksi. Kuinka monta kertaa hän on jo päättänytkään: Tänään se tapahtuu! Hän päättää sen nyt vielä kerran: Se on tehtävä tänään! Vähääkään epäröimättä, heti kun Mikko kylämatkaltansa palaa!

Tuskin hän mietteissään ja päätöksissään on päässyt tähän, kun Mikko jo palaa kotiin. Mutta hän ei tule yksinään, kuten aamulla lähti. Hänen rinnallansa reessä istuu nainen. Vaikka hankea vasten paistava aurinko häikäisee Vanhalan emännän silmiä, huomaa hän ensi katseella, ettei Mikon rinnalla istuva nainen ole Mellerin Helga, tuskin kukaan muukaan lähiseutulaisista. Vanhalan emännän valtaa jäseniä herpaannuttava aavistus, hänen sydämensä tykyttää ankarasti, ja korvat alkavat soida. — Turhia ovat jo kaikki puhemiestoimesi! Liian myöhään heräsit!

Hän on tuntematon ihminen. Toivon hiven välähtää Vanhalan emännän sydämessä. Kenties hän on Mikon opistotovereita. Mutta miksi Mikko näin aattopäivänä ilmoittamatta kuljettelee vieraita? Niinkuin tahallaan haluaisi yllättää ja häväistä oman äitinsä. Tupa on siivoamatta ja vieraskamarikin vielä.

Hän aikoo paeta patoineen edellä vähän järjestelemään, mutta Mikko ei anna hänelle siihen aikaa. Heittäen hevosen ohjat Vilho veljelleen, joka on tallin puolelta pihamaalle ehtinyt, hän juoksujalkaa jouduttautuu vieraineen äidin eteen.

»Tässä tämä nyt tulee, morsiameni! Katso ja tunnustele! Kelpaako hän miniäksesi!»

Hämmästynyt, yllätetty äiti seisoo raskasta puuropataansa riiputtaen kumaraisena ja onnettomana. Pikainen silmäys outoon morsiameen ja hänen vaatetukseensa saattaa hänet aavistelemaan, ettei tuosta ihmisestä missään tapauksessa voine tulla ainakaan kuorman kevennystä Vanhalan velkaiseen taloon, pikemmin päinvastoin. Hän tuntee surkeata toiveiden pettymystä, raskasta puutumusta jo jäsenissäänkin. Kuin ennakkotuntemuksena siitä jalka horjahtaa ja painuu vetiseen lumisohjuun. Kaikesta huolimatta hän nuorten nähden, oman arvontuntonsa vuoksikin, tahtoisi peittää sydämensä pettymyksen ja voittaa tämän raskaan hetken, mutta tarvittavia voimia ei siihen löydy. Eliisa puolestaan saattaa helposti huomata, että hän jo pelkällä taloon ilmestymisellään on tuottanut Mikon äidille vastenmielisen yllätyksen. Mikko huomaa myös tämän ja tahtoo pelastaa tilanteen ripeällä toiminnallaan. Nauraen hän astuu lähemmäksi äitiään ja käy padan sankaan kiinni.

»Kuule, hyvä, rakas ihminen! Pudota heti tuo mämmipatasi hankeen! Ethän voi syleillä Eliisaa, minun morsiantani, nokinen pata sylissäsi. Minä tahdon, että syleilette toisianne!»

Äidin asema on hullunkurinen. Hilpeä, vapauttava nauru olisi paras pelastaja kiusallisessa tilanteessa, mutta itsesyytökset vaivaavat hänen mieltään ja surkeasti pettyneet toiveet makaavat raskaana lisäpainona hankalasti hoidettavassa puuropadassa. Hän luovuttaa padan Mikolle, joka laskee sen hankeen. Nyt olisivat äidin kädet vapaat, mutta ne ovat herpautuneet voimattomiksi. Pojan morsian jää tervetulleeksi toivottamatta, ja vapauttavan naurun tilalle työntyy vastentahtoinen itku. Eliisa vavahtaa kuin säikähtynyt karitsa. Mikon hymy hälvenee.

»Äiti, mikä sinulle tuli?»

»Ei mikään... Mitäpä minulle...»

»Tulihan sinulle jotakin! Oletko sairas?»

Vanhalan emäntä kääntyy ympäri ja kiiruhtaa navettaan. Mikko jää hämillään tielle. Eliisan asema on kiusallinen. Hän tajuaa selvästi, kuinka ajattelemattomasti he ovat menetelleet. Hänen tekonsa, Vanhalan taloon tulonsa, on ollut suuri erehdys. Hän ei ole kelvollinen tänne, ei papille, ei edes Mikon äidille. Kuinka hän vastoin Mikon äidin tahtoa voisi jäädä olemaan tähän taloon?

Mikko on mielessään syvästi loukkaantunut äidin käyttäytymisen vuoksi. Tuolla tavallako äiti ottaa vastaan vieraansa ja tulevan miniänsä! Vanhalan emäntä, joka ennen on ystävällisesti kutsunut sisään kaikki maantien kulkijatkin! Eikö hän viime aikoina monta kertaa ole toivonut tätä? Onko äiti väsynyt tai sairas tänään? Onko hänellä itsellään ollut muita suunnitelmia?

Olkoon miten tahansa, joka tapauksessa äiti nyt on käyttäytynyt heitä kohtaan kuin sairas, hermostunut ihminen, eikä Mikko tässä vaiheessa katso itseään velvolliseksi häntä suostuttelemaan. Liikarasituksesta johtuvaa tämä äidillä saattanee olla. Kunhan Eliisa perehtyy taloustehtäviin, toimitetaan äiti muutamaksi viikoksi vesiparantolaan lepäilemään ja voimistumaan. Mutta se on asia aikoinaan.

Mikko ottaa iloisen muodon, tarttuu Eliisaa käsipuoleen ja vetää hänet sisään milteipä raahaten. Tuvassa hän riisuu Eliisan päällysvaatteet ja kuljettaa hänet vieraskamariin. Huone on kylmä ja pöytä sekainen. Mikko on edelleen teennäisen iloinen, mutta Eliisa on kuin jäässä.

Mikko näyttelee hänelle opisto- ja sotamiesaikaisia valokuviaan, urheilupalkintojaan ja kunniakirjojaan. Jos Eliisa olisi entisensä, niin posket innosta hehkuen hän katselisi ja kyselisi; nyt tuijottelee vain, virkahtaa sanan tai ei sitäkään. Jotakin on hänessä poikki. Mikko aavistaa, mitä se on, vaikka ei tahdo sitä itselleen myöntää. Kun kuvat ja palkinnot on katseltu, kantaa hän Eliisan keinutuoliin, soudattelee siinä, syleilee ja suutelee. Eliisa estelee, tai jos myöntyy, niin verettömästi vastaa. Sydän ei ole mukana, ajatukset harhailevat muualla. Mikko on keksivinään syyn. Hän puhaltaa huurua ilmaan ja rientää käsin koettelemaan muuria.

»Hyvänen aika! Täällä on pakkasasteita! Talvinen sää kuin ovettomassa halkoliiterissä! Odota pieni hetki! Käyn noutamassa puita ja teen tulen!»

Hän lähtee, mutta ei pääse pihan ylitse suorinta tietä halkovajaan, koska toisella puolella ärsyttävästi avoimena oleva navetan ovi houkuttelee. Kesken puiden noudon hänelle tulee vastustamaton kiusaus sinne pieneen tilintekoon. Navetan ovi se onkin, josta tänään niin kylmästi puhaltaa!

Vanhalan emännällä on tähän aikaan päivästä navetassa tehtäviä, mutta itselleen hänen täytyy myöntää, etteivät ne olisi olleet juuri näin kiireellisiä. Niiden vuoksi ei hän mämmipataansa hangelle heittänyt. Hän kiiruhtaa karjapihaan kyyneleitään nieleskellen. Aurinkoisesta kevätilmasta tullen navetta on pimeä ja vastenmielisesti löyhkäävä, lehmät likaisia ja nälkiintyneitä. Rusina ja Heluna, talon parhaat maidonantajat rehupöydän päässä, eivät ole enää hänen lehmiään, velkaisen Vanhalan lehmiä ne ovat. Kohta ne eivät ole enää edes talon lehmiä, vieraitten omaisuutta ne ovat, nahkasäkkejä mitä lienevätkään, karvapuoli päällä päin. Puolivuoden vaihteessa viimeistään ne on heitettävä lepytysuhriksi milloinkaan täyttymättömän velkamoolokin kitaan. Ja sitten on jäljelle jäävistä ressukoista ryhdyttävä kostuttelemaan uhripalaa julman epäjumalan seuraavaksi ateriaksi.

Lehmät ammahtelevat, helistelevät kaulakytkyimiään ja katselevat häneen pyörein, pyytävin silmin. Nekin söisivät aina, milloin eivät juo, märehdi tahi makaa. Puutteellisin rehuin emännän pitäisi heruttaa ne rasvaiseen maitoon. Minkävuoksi? Mitä se hyödyttää? Jospa emäntä myös kerran kieltäytyisi, kuten palvelijat tekevät, milloin katsovat palkkansa liian pieneksi, tai niinkuin lehmätkin tekevät, elleivät saa määräaikoina rehua.

Hän seisoo ruokintapöydän päässä tyhjää nieleskellen. Niin tekevät häntä vastapäätä myös rehuannoksiansa odottelevat lehmät. Tuollaista hän ei voi kauan toimettomana katsella, rehulatoon on käytävä, heinäsylykset kannettava, tarkoin tasattava ja kiivaasti päätään huiskuttelevien kilvoittelijoiden eteen jaettava kuten lukemattomia kertoja ennen. Eihän ole lehmäparkojen syy, että talo on köyhä ja niiden emäntä kurja, toivottomasti raatava elinkautinen orja.

Lehmien ahnehtivaa syöntiä katsellessaan hän unohtaa taas omat huolensa. Eikö tämä ole elämää tämäkin, että saa edes katsella nälkäisten syöntiä? Kohta kolmekymmentä vuotta hän on sitä tämän rehupöydän ääressä tehnyt. Ja kaiken aikaa ovat hänen lehmänsä olleet kuin muinaisen faraon lehmät, syöneet toinen toisensa tulematta siitä sen täyteläisemmiksi. Jospa olisivat tyytyneet edes toisiinsa, mutta kun syövät vielä elättäjänsä. Luontokappaleiden lisäksi vielä oma poika tuolla tavalla pahoittaa hänen parastansa tarkoittavan äidin mielen.

Katkerasti ajattelee myös poika, joka samaan aikaan kiivaasti lähestyy puoliavoimena kutsuvaa navetanovea. — Monta vuotta olen jo raatanut tämän talon hyväksi, mokoman talon, jonka velkamiehet voivat ryöstää tänään tahi huomenna. Mitä pahaa olen äidille tehnyt? Kuinka hän tuolla tavalla kehtaa häväistä ja loukata aikuista miestä. Mitä Eliisa tällaisesta ajattelee? Arvaa tuon: 'Järjetön olin, että lähdinkään kurjuudesta häpeään. Onko häpeä sen parempaa kuin kurjuus, pahempaa se on, häpeällisempää.'

Hetken kuluttua he seisovat rehupöydän päässä vastakkain, taisteluvalmiina. Poika, enemmän kiihdyksissään olevana ja luonteeltaankin tulisempana, aloittaa ottelun.

»Mitä tämä merkitsee, äiti! Oletko järjiltäsi tänään, vai mikä kumma sinua vaivaa?»

»Minuako? Ei minua mikään vaivaa!»

»Miksi käyttäydyt sitten kuin...»

»Sano pois vain!»

»Tyhmästi, järjettömästi käyttäydyit äsken; siitä et pääse mihinkään, ole niin äitini kuin oletkin.»

»Sinun, pojan, käyttäytymisessäsi ei kai ole mitään vikaa?»

»Jos ennen joskus lienee ollut, niin ei tällä kertaa. Kyllä kai sen olet arvannut, että mies vaimon itselleen ottaa. Etkö ole sellaista toivonutkin jo?»

»Olen toivonut! Hiljaisessa mielessäni olen odottanut, että pojalla olisi omaan äitiinsä niin paljon luottamusta, että muutamalla sanalla neuvottelisi hänen kanssaan, ennenkuin menee ratkaisevasti päättelemään näin tärkeitä asioita.»

»No, eikö morsiameni tyydytä sinua?»

»Mistäpä sen tiedän, — enhän tunne häntä.»

»Et tunne häntä. Ja kuitenkin ensi kertaa hänet nähdessäsi kauhistut kuin hän olisi pahantekijä, niinkuin joku suuri onnettomuus hänen tähtensä olisi taloa ja sen asukkaita kohdannut tai juuri kohtaamassa.»

Mikko on lähestynyt äitiänsä muutaman askelen kiihkosta hehkuvin kasvoin. Tuollaisena ei äiti muista häntä ennen nähneensä. Noin ankarasti kiihtyvällä ihmisellä on onnettomuus aina tarjolla. Entistä selvemmin äiti tällä hetkellä käsittää, että vaara uhkaa kotia, heitä ja lähinnä Mikkoa itseään. Tuollaiseen mielentilaan kiihtyvälle se saattaa tapahtua vaikkapa äkkipikaisuudessa tehtynä, elinikäisesti kaduttavana tekona. Vanhempana ja ymmärtäväisempänä on äidin velvollisuus nyt hillitä poikansa kiihtynyttä mieltä. Hyvässä tarkoituksessa sanojaan huolellisemmin harkitsematta hän tulee heittäneeksi tuleen öljyä veden asemasta.

»Harkitsemattoman naimiskaupan vuoksi on tässäkin pitäjässä onnettomuus tullut moneen taloon.»

»Kuka sinulle on ehtinyt jo povata, että minun naimiskauppani on harkitsematon ja tuo onnettomuutta meidän taloon?»

»Ei kukaan, minä aavistelen vain...»

»Aavistelet ja näet unia. Sellaista se aina on, sinun oma viisas tietosi ja harkintasi.»

»Älä kiivastu! Sanoinhan jo, etten edes tunne häntä.»

»Ehkä sanot sen vielä kolmannen kerran! Hänen isänsä tuntee sinut. Mitä siihen sanot?»

»Hänen isänsä! Kuka hän on?»

»Raajarikko Raaskan suutari Inkerin puolelta.»

»Raaskan suutari!»

Äiti ei voi pidättää hämmästelevää huudahdustaan, vaikka vakavasti onkin jo päättänyt hillitä itsensä. Se kiihdyttää Mikkoa.

»Suutari niin! Raajarikko suutari kommunismin ja kolhoosien maasta! Mutta aikoinaan tämä suutari oli Venäjän armeijan upseeri ja Kannaksen uljaimpia poikia.»

»Onko hän kätilön veli?»

»On. Ja morsiameni on hänen tyttärensä, suomalaisen töllin pojan ja inkeriläisen majamiehen tyttären tytär. Mitä pahaa siinä mielestäsi on?»

»Mikko!»

»Mitä pahaa siinä on? Vastaa minun kysymykseeni! Miksi ei minun morsiameni saisi olla köyhä ja orpo? Miksi ei hän saisi olla Kannaksen ylpeiden talollisten halveksimaa majamiesten heimoa?»

»Voi, poikaparkani! En tiedä, mitä sinulle tällä hetkellä vastaisin.»

»Et kai tiedäkään, jos rehellinen tahdot olla. Köyhä, nimetön raukka oli Vanhalan nykyinenkin emäntä aikoinaan. Oletko unohtanut sen? Monta pitkää vuotta kului, ennenkuin hän pääsi sukuun sisälle! Lieneekö kunnolla päässyt vieläkään!»

Pojan sanat viiltävät äidin sydäntä kuin piiskan iskut. Navetta pimenee hänen silmissään.

»Tahallasiko loukkaat minua?»

»Loukkaan tahallani koko maailmaa! Eliisalla, tällä halpa-arvoisella morsiamellani, ei ole edes kirkollista mainetodistusta, muista ihmisoikeuksista puhumattakaan. Pappi ei ottanut meitä kuulutuksiin, vaikka yhdessä sitä pyysimme. Mutta sittenkin me menemme naimisiin. Olemme jo!»

»Poikaparka, oletko järkesi menettämässä pääsiäisjuhlan edellä?»

»Edellä tahi jälkeen, kerran se kuitenkin menee, jos on mennäkseen.»

Mikko kääntyy ja aikoo lähteä. Äiti tuntee olevan paljon rikkoutumassa. Hyvät neuvot olisivat nyt tarpeen, sillä jokainen silmänräpäys on kallis, ja yksikin harkitsematon sana voi pahentaa asian auttamattomasti. Hän etsii pelastavia sanoja, löytää jotakin, ennenkuin poika ehtii lähteä navetasta.

»Kuule, ellet minusta välittäisikään, niin muista toki isäsi viimeiset toivomukset.»

»Mitkä ne olivat?»

»Talo on pidettävä suvussa!»

»Taas suku ja suvussa! Mitä tällä on tekemistä minun naimisiinmenoni kanssa?»

»Paljon, poikani! Tiedäthän sinä, että talomme on raskaassa velkakuormituksessa, kuin vesilastissa laahattava vene.»

Mikko kääntyy ja palaa muutaman askelen.

»Tarkoitatko tuolla, että minun pitäisi hypätä mereen, jotta Vanhalan talon vesilastissa kulkeva vene saataisiin jotenkuten rantaan hinatuksi?»

»Voi, hyvä lapsi! Ei kai nyt ole kysymys minun tahi sinun tarkoituksista, vaan kuolevan isäsi viimeisestä toivomuksesta. Velkojemme hoitaminen käy jo ylivoimaiseksi minulle, ja ellei ulkoista apua tule, niin mahdottomaksi se käy sinullekin.»

»Tarkoitat siis kuitenkin, kuten jo arvasin: Poika on myytävä, että talo säilyisi suvussa!»

Kuinka Mikko osaakin käyttää noin purevaa kieltä. Se koskee kipeän vihlovasti äidin sydämeen myös senvuoksi, että pojan sanoissa piilee karvas totuus. Äiti haluaisi itkeä heidän yhteistä surkeuttansa, mutta kyyneleetkään eivät heru enää esiin. Hän ei keksi, mitä sanoisikaan, paitsi yhden asian, joka tulee olleeksi välitön seuraus pojan itsepäisyydestä ja onnettomuutta tuottavasta rakastumisesta.

»Minä luulen, että Melleri tästä tiedon saatuaan heti laittaa velkansa uloshakuun.»

Mikko tuijottaa kiinteästi äitiänsä silmiin, aavistellen asian oikeata laitaa.

»Laittaako vasta? Vai onko laittanut jo?»

»Ei vielä ole laittanut, lupasi jonkun aikaa odottaa.»

Mikko muistaa äidin taannoiset kirkolla ja Mellerillä käynnit, holhoojan merkitsevät silmäniskut ja rohkeat puheet talon velkojen yhdellä kertaa paikkaamisesta. Kaikki salaiset, tähän saakka arvoituksiksi jääneet viittailut selviävät siinä hetkessä hänelle.

»Vai sillä tavalla on puhuttu! Sitten ei varmaankaan laittaisi, jos minä naisin hänen vaivaisen tyttärensä, sen haaleasilmäisen kaniinin! Kiitos vain tarjouksestanne, hyvät holhoojat ja neuvonantajat! Ennenkuin huomispäivä ehtii iltaan, saa herra Melleri sekä korkonsa että pääomansa, minä vannon» sen!»

Kelloonsa katsoen hän pyörähtää ulos. Eliisa on pukeutuneena maantielle menossa. Mikko on hänen mielestänsä viipynyt liian kauan puiden noutamismatkalla. Kamari on tosiaan kylmä, ja Eliisa on lähtenyt tunnustelemaan, olisiko tuvan puolella kodikkaampaa.

Mutta tuvassakaan ei ole ketään, eikä siellä ole juuri lämpimämpääkään, sillä ovi on jäänyt Mikolta auki. Siksi Eliisa ei pysähdy talon paikkoja tarkkailemaan, kuten on aikonut, vaan menee ulkoeteiseen, joutuen tahtomattaan kuulemaan Mikon ja emännän vuoropuhelua navetan puolelta. Hän tietää, ettei salakuunteleminen ole kaunista, varsinkaan kun keskustelun aihe arvattavasti koskee häntä itseään. Kuitenkin kiusaus on niin suuri, ettei hän voi vastustaa sitä. Kaikkea hän ei kuule pitkän matkan ja navetan oven sulkeutumisen vuoksi. Köyhä... orpo... majamiehen sukua. Jo näistä muutamista Mikon kiihtyneistä sanoista täysin tajuttavasti selviää, ettei hänen paikkansa ole tässä talossa.

Mikko on juossut noutamassa tuvasta päällysvaatteensa ja tavoittaa karkulaisensa portilla. Hän on hengästynyt, pidättää Eliisaa käsin kiinni tarttuen, kunnes tapaa sanoja.

»Mitä nyt? Mihin aioit lähteä?»

»Tädin luokse.»

»Koivulaan! Näin kiireellä! Odotitko kauankin jo pihamaalla?»

Eliisa ei vastaa. Mikko katsoo häneen epäilevästi. Hän liikahtelee paikoillaan kärsimättömästi, Eliisaa yhä käsivarresta kiinni pitäen, niinkuin aikoisi puristamalla ottaa tiedot irti hänestä.

»Meillä oli äidin kanssa navetassa vähän kiistaa, kuulitko?»

»Kyllä.»

Eliisan vastaus kuuluu hiljaa, yksikantaisesti, eikä Mikko vieläkään pääse selville, oliko Eliisa ollut pihamaalla ja kuullut heidän kiistelynsä, vai vastasiko hän myöntäen vain pakotuksesta, puristamalla vaadittuun kysymykseen.

»Se ei ollut mitään vakavampaa, saat uskoa minua.»

Mikko harmittelee mielessään viimeisten sanojensa johdosta. Se, mitä hän sanoi, ei ollut totta. Varmaan Eliisakin sen jo huomasi, ellei muusta niin hänen kiihkeästä vakuuttelustaan. Ei tosiasiaa koskaan pyytämättä tarvitse vakuutella.

Eliisa mietiskelee tätä ja äsken kuulemaansa. Ellei se ollut mitään, niin ei sitten mikään ole mitään. Valehteleeko Mikko tahallaan hänelle, vai onko riitainen puhe talossa niin jokapäiväistä, ettei hän edes huomaa sitä? Jos tämä kohtaus äidin ja pojan välillä taas oli tavallisuudesta poikkeavaa, hänen taloontulonsa aiheuttamaa, niin sehän on kamalaa. Olisi hirveätä jäädä tuollaisen myrskyn tekijäksi äidin ja pojan välille ennestään rauhalliseen taloon.

Linja-auton kohinaa kuuluu tienkäänteen takaa. Mikko vilkaisee kelloonsa, Eliisan käsivarteen jälleen hätäisesti tarttuen.

»Kuule, minun on tänä päivänä toimiteltava vielä muutamia tärkeitä asioita! Emme kerkiä nyt enempää puhelemaan. Lähde sinä Koivulan tädin huvilalle, niinkuin aioitkin! Illalla tulen luoksesi. Kaikki selviää jälleen hyväksi.»

Enempään ei siinä tosiaan ole aikaa, sillä auto on jo portille joutumassa. Mikko pysäyttää sen. He nousevat siihen vaihtamatta enää sanaakaan, koska uteliaina tarkkailevia paikkakuntalaisia on vaunussa. Kukaan heistä ei tunne Eliisaa, kaikki aavistelevat kuitenkin samaa. Vanhalan Mikko on naimahankkeissa. Kuka on tuo tyttö? Ei ainakaan emännälle mieluinen, koska poika on noin tuohtuneen näköinen, tyttö vaitelias ja häpeilevä. Asiasta on riidelty. Sellaista on tapahtunut Vanhalassa jo ennenkin, emännän pitäisi se muistaa.

Parin kilometrin taival Vanhalan portilta Koivulan veräjälle kuluu pian. Eliisa poistuu, Mikko jää. Hän jää vielä kirkonkylässä ja asemallakin, jatkaen autolla matkaansa kaupunkiin saakka.

Aurinko heloittaa, ja tupanen on lämmin. Muutenkin on tänään vaivaton ja hyvä olo. Näin keveää päivää ei Raaskan suutarilla ole ollut vuosikausiin. Uunin pesässä roihuaa iloinen tuli. Hän keittää vuoroin teetä ja kahvia, kahvia ja teetä niin kauan kuin mustia mureneita vain heruu paperipussien kulmista. Viimeiseen pannuunsa hän kopistaa kaikki karikkeet kahvi- ja teepusseistansa. Siitä tulee ihmeellistä juomaa. Miksi sellaista nautintoainetta nimitettäneen Neuvostoliitossa? Jo aamupäivällä ovat kolhoosin miehet hakeneet kenkäsäkkinsä ja antautuneet Raaskan suutarin kanssa hetkeksi puheisiin kuten tavallisesti.

»Ja tämän jälkeen ei enää tarvitse kantaa rapaisia kenkärajoja tänne.»

»Kenkärajoja! Millä suutari elää? Mitä aikoo ryhtyä tekemään?»

»Jalompia töitä!»

»A, mistä suutari tämän jalompia töitä?»

»Suutari! Hävetkää, jos ymmärrätte! Teidän pitää sanoa: herra upseeri!»

Äijät nauravat katketakseen.

»A, vot, herra upseeri! Mistä herra upseeri tämän parempia töitä?»

»Minä en tarvitse teidän töitänne! Lähden pois, pois koko maasta! Vähääkään ikävää tuntematta jätän teidät tänne paratiisivaltakuntaanne.»

»Vai jätät! Ikävää, että jätät. Hauska suutari, herra upseeri!»

»Minne lähdet? Petroskoihin, Uraliin vai Muurmanskiin?»

»Sinne ovat lähteneet jo milteipä kaikki kyläläisesi. Olemme kuulleet kohta viimeistenkin lähtevän. Emme suutarin luulleet lähtevän. Mistä meille sitten näin mainio suutari, upseerisuutari?»

Kolhoosin äijät ottavat hänen puheensa omasta horisontistaan, hohluavat nauraen osaksi ystävinä, osaksi vakoojina tahi suoranaisina vihamiehinä. Raaskan suutari, maailmansodan luutnantti, ottaa heidät kaikki omasta näkökulmastaan, laskien äijiä nippukaupalla tusinaan ja vielä komentavat komisaarit kaupantekijäisiksi. Tämä päivä, hänen lähtöpäivänsä, johtuu olemaan heille joka tapauksessa yllätys.

Äijät ovat katselleet ympärilleen. Heistä ei milloinkaan tiedä, suomalaisista ja inkeriläisistä, mitä puuhailevat ja keksivät. Mikäpä tietää tästäkään suutarista, tsaarivallan upseerista, yksikätisestä, yksijalkaisesta. Jos vaikka kapinaa salassa valmistanee. Salaliittolaisia on rajan takana, kuinka paljon lienee. Suutarin tytär? Ei missään näy. Missä ja millä matkoilla hänkin lienee? Mutta eivätpä nämä asiat kuulu kolhoosin miehille. Sitä varten ovat sotilaat, rajavartijat, komisaarit. Äijät lähtevät naureskellen säkkeineen.

Hän on iloinen päästessään heistä. Niin, sydämestään iloinen, jopa suorastaan raisu ja vallaton hän on kuin viimeisenä kevätpäivänä vastahakoinen koulupoika, joka huiskii ja repelee kirjoitusvihkojaan ja piirustuspapereitaan, särkee tyhjiä mustepullojaan ja katkoo ruostuneita kynänteriään. Monenmoista rojua onkin keräytynyt hänen nurkkiinsa vuosien mittaan. Siinä on askia ja rasiaa puusta ja paperista, harmahtavalle, jopa kunnollisellekin paperille painettua sanaa aina tsaarivallan ajoilta asti. Elämän eteenpäin pulaamista varten on Neuvostoliitossa tarvittu paljon roskaa, leipä-, rasva- ja tupakkakortteja. Erään laatikon nurkasta löytyy suurinumeroisia seteleitäkin: sadan, tuhannen, viidentuhannen ruplan arvoisia. Roskaa! Mainiota rojua päätöspäivän uunintäytteeksi!

On jo iltapuoli. Kaikki rupeaa vähitellen olemaan jo lähtökunnossa. Nurkkakaapin ylimmän laatikon hän on jättänyt koskemattomaksi ja jättää sen yhä, siirtyen levähtämään työtuolilleen ikkunan ja auringonlaskun puoleen.

Ilta on kirkas ja keväinen. Näyttää kuin aurinko työntämällä työntäisi, suorastaan puhaltaisi säteilevästi suihkuavaa valovirtaansa rajalaakson ylitse. Kotimaan etäinen metsänreuna läikähtelee pursuavaista elämäänsä puiden latvoihin kuin sinipunertaviin sahanteriin. Ihmeellisellä tavalla se elää, muuttelee väriään ja muotoaankin.

Kun Raaskan suutari siristävien silmiensä lävitse katselee sitä, näyttää hänestä kuin sadat nuoret, odotuksen jännityksestä vapisevat kädet olisivat kilvassa valmiit koppaisemaan haltuunsa kevään auringon, taivaan kultaisen leikkipallon. Kuka onnellinen heistä saanee sen siepatuksi painaakseen sykkivää rintaansa vasten?

Hän siirtyy etäisen metsän rinnasta, kevään lasten leikkikentiltä lähemmäksi rajaa, jossa kotikylän talojen ja töllien savupiiput hengähtelevät lämpöisiä huurujansa taivasta kohden. Vähän keittämisiä lienee taloissa tähän aikaan päivästä, koska ei ole vielä illallisen aika. Ehkäpä se, mitä hän näkee, on ravistuneiden uuninpeltien läpäisemää lämpöä, mutta viimeistä kertaa vieraalta maaperältä synnyinkyläänsä katseleva mies näkee selvästi senkin. Untuvankeveästi, toinen toistaan vetäen ja pyörittäen lämpöhahtuvat irtautuvat mustalle karstalle palaneiden savukanavien kätköistä, ihmettelevät pienen hetken keväisen taivaan kirkasta keveyttä, kohoutuvat itsekin sinne kuin näkymättömästi vetäviä kierreportaita pitkin kuulakasta sinilakea kohti.

Rajajoen laaksossa sädehtii vielä häikäisevä hanki. Kylän pajupehkoinen niitty näkyy alempana, Vanhalan talon avonaisempi rinnepelto ylempänä milteipä kokonaisuudessaan. Rajan takaa katsoen se näyttää tasaiselta, mutta kovalla hankiaiskelillä siinä on hereästi liukuva laskumäki. Tällä hetkellä katselija muistaa hämmästyttävän selvästi erään sunnuntaisen kevätaamun.

Koko joenpuolisen kylän lapsijoukko on lähtenyt liukumaan Vanhalan suurella reslareellä. Rekeä ei ole lupa ottaa, ei työrekeäkään, vielä vähemmin uutta matkarekeä, koska se hankiaiskelillä helposti lasketaan säpäleiksi puihin ja kantoihin. Mutta kun Mikko, Vanhalan oma poika, on ensimmäisenä luvattomiin valmis, uskaltautuvat he kolme, Mikko, Pekka ja Antti, reen noudantaan Vanhalan leveäovisesta liiterivajasta. Pienemmät pojat ja kaikki tytöt, kuinka monta heitä jo lieneekään, tepastelevat henkeään pidättäen nurkan takana. Onneksi kukaan aikuisista ei huomaa heidän salaisia puuhiaan, ja reki saadaan kenenkään estämättä navetan taakse. Nopeasti pienimmät lapset kieräytetään rekeen, suuremmat tarttuvat reen laitoihin, ja sitten vilistetään joukolla rinnettä kohti kiireen vilkkaa, ettei kukaan aikuisista kerkiäisi pidättämään.

Näin päästään pellon harjalle, kunnes jokiahde itsestään alkaa vetää. Nyt ei kukaan enää tavoita, on jo lupa huutaa. Kyllä huudetaankin. Kaikki reen sivuilla tepertävät tytöt ja pojat hyppelevät suin päin rekeen, pyllähtelevät ja kierähtelevät, miten kukin sattuu muksahtumaan. Vain he kaksi suurempaa poikaa, Mikko ja Antti, enää juoksevat ulkopuolella reen kannoilla. Rinne jyrkkenee, vauhti kiihtyy. Aurinko häikäisee silmiä. Reessä olevat pojat ja tytöt tarrautuvat toisiinsa, huutavat ja hihkuvat: »Hei, hei, antakaa huristaa! Älkää tyyrätkö ladon seinään! Tyyrätkää Venäjän maalle! Vaikka Siperiaan asti!»

Niin he kaksi isompaa, perämies ja kapteeni, seisoen kumpikin omalla kannaksellaan ohjaavat elävällä tavaralla täyteen lastattua reslarekeänsä kuin suurta valtamerilaivaa. He tuntevat vakavasti vastuunalaisuutensa, pelkäävät ja riemuitsevat. Vanhalan uudempi reslareki ja nuo kirkuvat kakarat! Eipä sopinutkaan tyyrätä tätä kuormaa minne tahansa ja miten tahansa.

Tuolla on vanha käkkärämänty kuin vartavasten odottamassa. Toisella puolella vaanii niittyladon harmaa seinä. Kuin sopimuksesta he päättävät ohjata niiden välistä. Reki kiertyy ladon seinää kohti, joka lähestyy pelottavan nopeasti. Kumpikin he kääntävät minkä voivat, jarruttavat vapaalla jalallaan, mutta reen suunta osoittaa siitä huolimatta yhä seinää kohti. Kuitenkin he yhteisvoimin kääntämisellään ja jarruttamisellaan ovat saaneet niin paljon aikoihin, että livahdetaan ohi. Huutaen ja riemuiten vilistetään niitylle, joelle asti.

Paluumatka on hidas ja vaivaloinen. Paljon äänettömämpikin se on, sillä paitsi puuttuvaa vauhdin hurmaa, on riemua pahasti himmentämässä laskiessa sattunut vahinko. Joku edessä olleista on varomattomuudessaan potkaissut reen kankaisen edustan puhki. Pidetään tutkintoa. Kukaan ei muista potkaisseensa. Kaikkien kasvot ovat pitkät ja totiset, jalat sitävastoin kovin lyhyet, tuskin hameenhelmojen ja housunlahkeitten alta pääsevät näkyviin. Miten sellaisilla jaloilla reen rekikangasta olisi ulottunut potkaisemaan. Kukaan ei tahdo, ei uskalla ottaa syytä niskoilleen.

Kesken kiistelyn Mikko lopettaa turhat käräjöimiset. Kun on rikkoutunut, niin on rikkoutunut, minkä sille mahtaa. Ei se ainakaan kiistämällä ja toistaan syyttelemällä ehjäksi tule. Hän lupaa sovittaa rikkomuksen, kenenkään ei tarvitse siitä enää mitään puhua. Siitä puhutaan kuitenkin jälkeenpäin, koska Mikko paikkasi luvattomasti otetun ja rikotun reen kankaan omalla selkänahallansa, mutta ei hän itse sitä kenellekään kertonut eikä valittanut. Mikko oli miehekäs poika, vaikka muuten niin helläluonteinen, että itki hereitä kyyneleitä maahan pudonneen linnunpoikasen vuoksi.

Näitä Raaskan suutari ikkunansa ääressä istuen muistelee, katselee sammuvan auringon laskua ja nuoruutensa näkyjä. Hämmästyttävän läheisenä ja elävänä hän kaikki näkee, tämän Vanhalan Mikonkin, pitkän, kalpeakasvoisen pojan, jonka siniset silmät loistavat ja tumma tukka huiskahtelee. Hän ei ohjaile enää Vanhalan reslarekeä enempää kuin perämieskään, jolta sitäpaitsi puuttuu toinen jalka, millä jarruttaisi. Ei ohjaa, eikä tarvitse ohjata, kumpaisenkaan. Vanhalan pellon äyräsrinteillä liikuskelevat jo ohjaajien lapset, Mikon poika ja Antin tytär. Kun kuluu vuosikymmen, ohjailevat kelkkojansa toiset lapset, lasten lapset. Joka vuosi talvi rakentaa uudet hanget, tekee uudet sillat. Kevätaurinko ne pehmittää, yöpakkanen kirkkaina säteileviksi liukurinteiksi jälleen kovettaa. Maa on yksi ja sama tuhat vuotta eteen, tuhat vuotta taakse. Mutta joka vuosi vuodenaikojen mukaan se elää, kuolee ja jälleen nuortuneena uuteen eloon herää. Ikuinen kiertävä elämä, aurinko sen väsähtäneet voimat yhä uudelleen eloon lämmittää. Niin aurinko luo ja ylläpitää jatkuvasti elämää.

Aurinko! Mihin se hävisi? Joko sammui ja katosi? Ei näy edes enää sen kultaista reunaa. Ja kotimaan metsän laita, sinipunaisena liekehtivä taivaan ja maan reunaviiva. Sekin on kadonnut. Kaiken eteen on vedetty musta sumuverho, Rajajoen pimeä laakso, piikkilankojen, murhanhenkien, kauhun ja kuoleman laakso!

Mustasumuinen usva nousee ja laajenee. — Se täyttää jo kokonaan rajalaakson, siirtyy jo siitäkin edemmäksi yli onnettoman, hävitetyn Inkerinmaan. Se on sinappikaasu, kaiken elämän tuhoava myrkkykaasu. Kuoleman kauhuin vallassa kaikki liikkuvaiset olennot, ihmiset ja eläimet, juoksevat sen edellä. Ei kukaan ehdi pakoon. Se nousee maasta! Se sataa taivaasta! Se tavoittaa nopeimmatkin juoksijat kuin myötämaata vierivä laavavirta. Ihmiset voihkivat, eläimet huutavat ja tarrautuvat epätoivoisesti toinen toiseensa, kuoleman kauhu jäykistyvillä kasvoillansa. Eliisa! Missä on Eliisa! Hän on turvassa rajan takana, Jumalan kiitos!

Iloisesti hän nousee ja hypähtelee terveen jalkansa varassa nurkkakaapin viimeistä laatikkoa tarkastamaan. Tupa on hämärä, koska uunin tuli on himmentynyt. Polttoaineestako jo pulaa?

Mitä pulaa! Koko töllissähän ei ole enää muuta kuin polttopuuta: pöydät, sängyt, jakkarat! Suutaripöydän ääressä, säkissä ja puulaatikossa on mitä parhaan kokoisia valmiiksi veistettyjä polttopuita, lestipuita!

Pönkittäen ontuvan keinutuolinsa uunin eteen hän virittelee lesteistänsä uunin riutuvan tulen ja alkaa sen valossa tarkastella viimeisen laatikkonsa tuttua sisältöä. Ensinnä joutuu hänen käsiinsä sininen, valkoisella soljella varustettu naisen vyö. Hän silittelee sitä kädellään, hyväilee poskeaan vasten, pujottelee sitten suurella vaivalla, hampaillaankin auttaen, vyön ympärilleen ja kärsivällisesti kokeiltuaan saa lopulta soljen kiinni. Seuraava laatikosta löytyvä esine on pieni, valkoinen kangaskenkä. Sitäkin hän silittelee ja hyväilee kätkien sen sitten poveensa. Kolmantena tulee esiin ruskea, puolipyöreä kampa. Hän kampailee sillä harventunutta tukkaansa, jättäen sen lopuksi päähänsä.

Kuivat lestit ovat hulmahtaneet jo tuleen. Hän tyhjentää niitä uunin pesään koko säkillisen. Seuraavana sattuu käteen punaisella villalangalla kokoon kääritty kirjenippu. Jokainen lappunen on niistä tuttu, kymmeniin kertoihin katsottu ja luettu. Siinä on nuoren morsiamen ja vaimon, äidiksi kypsyvän naisen ja nuoren äidin kertomaa: rakkaudesta ja ikävästä, sodan aiheuttamasta menetyksen pelosta, omasta onnen odotuksesta ja äidiksi tulemisen ihanasta täyttymyksestä. Kaikki nämä rakkaat sanat on vuodatettu samalla hentoisella ja huolitetulla naisen käsialalla. Jokaisen lappusen alakulmassa on sama kauhtumaton tunnusmerkki: Sinun Eliisasi.

Yhdessä erillisessä kirjekuoressa on hänen käpertynyt valokuvansa. Se on Eliisan morsiusvuodelta, ensimmäinen valokuva, mikä hänestä oli otettu. Hän on siinä hieman hämmästyneen näköinen, silmät suuret ja säikähtyneet. Hiuskiehkura on pudonnut toisen korvan ylitse, huulet kuvassakin näyttävät milteipä vavahtelevan.

Se on sama kuva, josta suurennus on tehty Varsovassa. Valmistaja on sanonut siitä, ettei noin kaunista tyttöä eikä neitseellistä viattomuutta ole toista hänen kymmentuhantisessa kokoelmassaan. Oikeassa mies varmaan olikin.

Hän katselee kuvaa kauan aikaa, suutelee sitä ja kätkee poveensa. Enää ei laatikossa ole muuta kuin puurasia ja sen sisällä silkkipaperiin käärittynä sykkyrä kellertäviä hiuksia. Hän sommittelee niistä kaksi pyöreää rengasta kuin silmälasien kehyksiksi ja katselee niiden lävitse, kunnes lestipuut ovat palaneet punaisen ja sinisenkin liekkinsä loppuun.

Tupanen on jälleen pimeä. Kun hän raapaisee tulitikun, osoittaa työpöydällä käyvä herätyskello lähes puoliyön aikaa. Pienen hetken on hänellä jälleen pahaoloinen tuntu, kuten aikaisemmin illan hämärtyessä, niinkuin sumu jälleen olisi rajalaaksoon painumassa, vaara uhkaamassa.

Pian hän siitä pääsee, on päästävä. Aika on tullut. Hän nousee reippaasti, kokoaa papereita uuniin, pilkkoo kirveellänsä jäljelläolevia laatikoita ja jakkaroita uunin pesän täyteen. Vähän aikaa savuaa ja kytee, kunnes korkea liekki leimahtaa iloisempaan paloon kuin koko päivänä.

Hän repii suuriin liepeisiin seinäpapereita, veistelee niiden alta paljastuvia seinähirsiä lastupartoihin. Saatuaan mielestänsä riittävästi syttyvirikettä eri puolille tupaa hän tempaisee uunista täydessä liekissä palavan laudankappaleen ja sytyttää sillä tulen seinäpapereihin ja sänkypahnoihin. Tuli nielaisee pahnat ja paperit, nuoleskelee jo seiniä ja laipiolautoja. Viimeiseksi hän lyö ikkunan rikki. Tämän jälkeen tuli, hyvä palvelija, ei tarvitse enää hänen apuaan. Hän tempaa aseensa työpöydän laatikosta ja kävelee tuolilleen uunin luo.

Nopeasti valloilleen ryöstäytynyt tuli tekee jo puhdasta työtä. Sen pitkät, punaiset kielet nuoleskelevat seinästä seinään, savu painautuu särjetystä ikkunasta ulos.

Hän kohentaa poveen pudottamansa kirjeet ja valokuvan ylemmäksi ja tähtäilee tuleen. Käsi vavahtelee, vielä ei ole aika.

Jo on kello kaksitoista, tupa tulta ja savua täynnä. Käsi pusertuu lujemmin pistoolin kahvaan, silmät loistavat, suu muodostelee puoliääneen muutamia sanoja:

»Eliisa! Odota hetki! Minä tulen! Herra, kansani Jumala! Jos jotakin hengestäni otat, niin ota se! Yhdistä se Eliisani henkeen! Ja sitten anna minun ruumiini raihnaisuudelle iankaikkinen rauha!»

Aseen piippu kääntyy rauhallisesti rintaa kohti. Kuuluu paukahdus, kolahdus. Huone on kauttaaltaan tulessa. Pienen hetken kuluttua liekit hulmuavat vapaina seestyvää tähtitaivasta kohti.

Koivulan täti on lähtenyt sairasmatkalle. Naapurin emäntä tuo Eliisalle avaimen ja kertoo tädin terveiset. Eliisa tuntee masentumusta ja ikävää. Karkoittaakseen apeaa mieltään hän ryhtyy taloustoimiin.

Mutta tädin huvilassa on vaikea löytää mitään tekemätöntä työtä. Se on kuin nukkemaja, jossa kaikki on tehty valmiiksi useampaan kertaan; saa milteipä varoa, ettei taitamattomuudessaan hävitä jotakin valmiiksi suoritettua, sillä se, minkä täti on kerran tehnyt, ei uusimisesta ainakaan parane.

Hän askartelee kuitenkin, kantaa puita, tuulettelee mattoja ja seinävaatteita, kiilloittelee kirkkaita pöytäveitsiä ja pieniä kattiloita. Kun sisältä ei etsimälläkään enää mitään löydy, puuhailee hän aurinkoisella pihamaalla tuulen kuljettamia karikkeita keräillen ja kevätauringon irroittamia pihavesiä ojaan laskien. Se on hänestä kaikkein hupaisinta puuhaa. Puuvajassa hän veistelee leveän halon pään lapion muotoiseksi ja kaivaa sillä pihapurojen lumisia tukkeutumia auki.

Näin päivä vihdoin joutuu lopuilleen. Täti ei ole palannut sairasmatkaltaan, eikä Mikkoakaan vielä kuulu. Jospa hän tulisikin jo päivän aikana! Olisi somaa nähdä, miten hän laittaisi pihavedet juoksemaan, kenties leikkimyllyt ja sahatkin koskipaikoissa pyörimään ja hyristelemään.

Aurinko jo laskee, ja iltahämärä joutuu maille, mutta kumpaakaan odotettavaa ei vain kuulu. Tädin viipymisen Eliisa ymmärtää hänen toimestaan johtuvaksi. Hänen tehtävänsähän on sellainen, ettei siitä koskaan etukäteen tiedä, kuinka kauan se kestää, vuorokaudenko tai kaksi. Mutta Mikon vuoksi hänen on ryhdyttävä etsimään selityksiä. Ehkäpä eivät Mikonkaan asiat aina edisty kuten hän haluaisi. Kenties Mikko ei ole löytänyt kotoa niitä henkilöitä, joita on lähtenyt tavoittamaan. Tai jospa hänen on ollut jäätävä johonkin kokoukseen kirkonkylässä? Näin varmaan on käynyt. Hän mainitsi urheiluseuran iltamasta, jonne yhdessä piti mennä pääsiäismaanantaina. Sen järjestelytehtävissä hän varmaan viipyy.

Tältä kohdalta asia on Eliisalle selvä pitkän aikaa. Mutta kiusallisiksi muistoiksi hänen mieleensä ovat jääneet äidin ja pojan vuorolauseet navetassa. Ne käyvät yhä piinallisemmiksi, mitä pitemmälle ilta kuluu. — Kaikki selviää hyväksi jälleen, on Mikko sanonut. Mikä on ollut sekaisin ja tarvitsee selviämistä? Sekö, että olen orpo ja köyhä, rajantakainen ja senvuoksi äidille vastenmielinen? Ehkä olen sellainen pian Mikollekin, kun hän äitinsä opastuksella enemmän asiaa harkitsee? — Monet kipeät mietteet tulevat ja menevät jättäen paikkansa yhä kipeämmille.

Mikolle, suuren talon komealle pojalle, olisi tulijoita kuinka paljon tahansa. Varmasti olisi monia sellaisia, jotka ovat käyneet kouluja, joilla on rahaa ja tavaraa ja ennen kaikkea puhdas, esteetön nimi jonkin pitäjän papinkirjoissa!

Hän katselee sormessaan olevaa äitivainajansa sormusta, jonka isä on antanut Mikolle ja tämä hänelle ikuista uskollisuutta luvaten. Isä sellaista esitteli, eikä Mikko. Hän päinvastoin esteli eikä tahtonut ottaa sitä vastaan. Ymmärsivätkö he väärin häntä? Ehkä Mikko ei tahtonutkaan antaa äidin sormusta uskollisuutensa merkkinä hänelle?

Tyhmä ajatus! — Miksi hän olisi antautunut hengen vaaraan ja lähtenyt rajan taakse, ellei hän rakastaisi minua. Ja eikö hän eilen ja tänään useasti monella eri tavalla ole osoittanut olevansa rakkautensa puolesta valmis suuriinkin uhrauksiin? Jättäköön Mikko Vanhalan talon, jos se pyrkii erottavaksi seinäksi välillemme! En välittäisikään talosta ja tavaroista. Kaksi nuorta ihmistä tulee aina toimeen omien kättensä työllä. Kestävän rakkauden rinnalla eivät talot ja tavarat merkitse mitään. Esteeksi ja kiusaksi ne monta kertaa ovat muodostuneet syvällisemmin toisiinsa kiintyneiden nuorten ihmisten välillä. Niin on isäkin usein omana mielipiteenään sanonut.

Iltamyöhäinen joutuu, Mikkoa ei vain kuulu eikä tätiäkään. Mitä heille on tapahtunut, kummallekin? Täti ei pääse tulemaan, Mikko ei halua tulla?

Kiihkeässä odotuksessaan pimeän kamarin sänkysohvalla suullaan maaten Eliisa vaipuu yhä raskaampiin mietteisiin. Ovatko he syvällisemmin kiintyneet toisiinsa? Voiko näin lyhytaikaisen tuntemuksen perusteella syntynyttä suhdetta nimittää syvälliseksi kiintymykseksi? — Mikko epäröi! Hän valehteli ja riiteli äitinsä kanssa. Hän ei ole saanut asiaa selväksi, siksi ei ole lähtenyt luokseni ollenkaan enää. Kuinka minäkään jäisin tänne turhan odottelijaksi, tädin vaivoiksi, tällaisena hylättynä? Ja isä odottelee rajan takana!

Hän ponnahtaa sohvalle istumaan tämän uuden mielijohteensa hätkäyttämänä. Isä ei kauankaan enää odottele. Ehkä hän on jo saanut lähtöluvan ja voi tulla vaikka huomenna. Jos hän pääsee petollisissa toiveissaan yli rajan, niin silloin vasta hämminki tulee. Isä ei voi nauttia Mikon armoleipää, eipä edes tädinkään. Paljon kärsineenä hän on muuttunut luonteeltaan araksi ja epäluuloiseksi. Hän vaistoaa sanoitta toisen ihmisen ajatukset.

Pitkän odotuksensa hetkinä Eliisasta tuntuu kuin hän itse jollakin salaperäisellä tavalla olisi perimässä isänsä aavistuksenlahjat. Hän on tuntevinaan, että isä juuri paraikaa viimeistelee lähtöänsä. Ellei hän tänä yönä joudu estämään sitä, on kaikki myöhäistä. Sisäinen käsky pakottaa häntä heti lähtemään, joku toinen voima yhä tätiä ja Mikkoa odottelemaan. Kaksi tuntia vielä, yksi kummallekin! ratkaisee hän mielessään.

Odotusaika ei tunnu loppuvan milloinkaan. Lukemattomat tuskalliset ajatukset tulevat ja menevät, sahaavat päässä tylsillä sahoilla, vetävät nipuittain kuivia nokkosia paljaiden käsivarsien ja kainaloidenkin alitse.

— Mikko ei halua enää luokseni, etkö huomaa jo sitä! Kodittomaksi majamieheksi he minua täällä nimittäisivät äitini vuoksi. Mikko ei tällaisen luokse enää milloinkaan tule. Kuinka isäkään ei paremmin harkinnut päästäessään minut? Miksi antoi sormukset, äidin ja omansakin? Minkätähden hän lähtöhetkellä pakotti ottamaan matkaan äidin seinäkuvan? Suunnitteliko itse rajan taakse jäävänsä?

Äidin pienen perintökellon nostaa hän usein korvaansa. Se tikittää nopeasti, mutta sen viisarit eivät etene. Yhtä hitaasti mataa tädin pöytäkello.

Mikä tietää, vaikka isä olisi unohtanut lampun palamaan vuoteensa viereen tuolille? Onhan niin jo ennenkin tapahtunut, öisin uneksiessaan hän huitoo käsillään, jolloin tyynyliinat ja risaisen peiton hetaleet voivat helposti syttyä tuleen? Kuiva sänkykin on helposti syttyvää ainetta, ja seinäpaperien kielekkeet varmaan vetäisivät kaukaa tulen itseensä.

Eliisa ei pääse enää vaaranpelostansa, vaikka mitä muuta ajattelisi. Ellei hän olisi vakavasti päättänyt odottaa määräaikaa, niin hän lähtisi heti. Isä on sanonut, ettei ihminen milloinkaan saa peräytyä päätöksistään, ei leikilläkään tekemistään, koska se hävittää ihmisestä tahdon. Monta kertaa hänen tarvitsee muistuttaa itselleen tätä päästäkseen toisen määrätuntinsa loppuun. Sen päättyessä hän on viipymättä valmis lähtemään.

Hän noutaa eteisestä selkäreppunsa ja huomaa isänsä kirjeen. — Kuinka en sitä muistanut heti tullessani antaa! Oli niin paljon puheltavaa tädin ja Mikon kanssa. — Mitähän isä kirjoitti? Samaan kuoreen hän itse kirjoittaa tädilleen muutamin sanoin takaisinlähtönsä syyn.

Kaiken aikaa joelle rientäessään on hänellä myöhästymisen tunne. Tulen loimutus kotirannalla ei tapauksena ole siis hänelle erikoisempi yllätys, jos kohta se tuokioksi herpauttaa hänen toiminta- ja liikuntakykynsä. Pian hän kuitenkin voittaa heikkoutensa ja juoksee rajalaakson ylitse.

Lopuilleen joutuvan tulipalon ympärillä seisoskelee muutamia miehiä. Hän ei kaihda heitä, vaan juoksee suoraan saunan kohdalla olevaan piikkilanka-aukkoon. On valoisa, kuutamoinen aika. Joku on huomannut hänen tulonsa ja rientää vastaan. Gregor sieltä juosten kiiruhtaa törmän alle, viittoo nopeasti joutumaan ja on vihainen.

»Miksi palaatte tänne? Oletteko hullu?»

Eliisa ei ole kysymystä kuulevinaan, vaan tiukkailee kiihkeästi vastausta omiin paljon tärkeämpiin kysymyksiinsä.

»Miten isä voi?»

»Hyvin voi, mikäpä hänellä.»

»Se ei ole totta! Hän on vuoteeseensa palanut!»

»Ei ole palanut vuoteeseensa!»

»Ellei olisi palanut, niin olisi täällä! Missä hän on? Näyttäkää hänet minulle!»

»En voi näyttää häntä.»

»Ette voi, koska hän on kuollut, palanut sänkyynsä, sanoinhan sen.»

»Mutta minä sanon, ettei ole palanut vuoteeseen. Ettekö vannomatta usko!»

He huohottavat kiivaan juoksunsa vuoksi kumpainenkin ja katselevat toisiinsa kiiluvin silmin kuin pahimmat vihamiehet.

»Jos isä eläisi, sanoisitte te minulle, missä hän on.»

»Hän istuu keinutuolissa, pistooli kädessään! Joko nyt uskotte, te itsepintainen tyttö! Mutta tarvitseeko teidän lentää senvuoksi suoraan tuhoonne kuin hullu kärpänen!»

»Minun huolimattomuuteni vuoksi hän ei siis kuollut, Jumalalle kiitos!»

»Ei kuollut! Voin sen tarvittaessa todistaa teidän jumalallenne.»

Gregorin tuima käskijän ilme lientyy hymyyn. Palopaikalta kuuluu kovaäänistä puhelua.

»Miehet tuolla kummastelevat jo viipymistäni. Menkää saunaan ja pysykää liikahtamatta siellä aamuun asti. Kas tässä evästä.»

Hän työntää paperikäärön Eliisan käteen.

»Älkää lähtekö palopaikalle päivälläkään. Teillä ei ole siellä enää mitään tekemistä. Minä huolehdin isästänne.»

Hän lähestyy ja puhuu kiihkeästi kuiskaten:

»Itse olen vartiossa ensi yönä kahdestatoista kuuteen. Sillä välin paetkaa, muistakaa! Jos myöhempään viivytte, ampuu Ivan teidät; jos kerrankin vielä palaatte, ammun minä!»

Hän on jälleen julman näköinen ja sanoo varmasti enemmän kuin tarkoittaa. Nyt hän aikoo jo lähteä, kääntyy kuitenkin leppyneenä silmät loistaen ja tarttuu Eliisan käteen.

»Hyvästi, iäksi, te urhoollisen miehen uljas tyttö!»

Hän tempaisee saunan oven auki ja työntää Eliisan sisälle. Sitten hän poistuu viipymättä juoksuaskelin palopaikalle, josta vielä jonkun aikaa kuuluu huudahtelevia ääniä.

Jo kotoa lähtiessään on Mikolla ollut varma päämäärä: Melleristä eroon millä hinnalla tahansa! Se on helpommin sanottu kuin tehty. Hän huomaa sen tyynemmin asiaa harkittuaan pian itsekin. Kotipaikkakunnalta, koko pitäjästä tuskin löytyisi toista yksityistä rahamiestä, joka voisi ja uskaltaisi Vanhalan taloon lainata siihen tarvittavan rahamäärän. Mitä taasen tulee rahalaitoksiin, lienevät ne johtomiestensä mielestä rahoittaneet heitä jo liikaakin. Sitäpaitsi ne eivät olleet enää auki, ei edes neuvottelumahdollisuutta ollut olemassa.

Äidille navetassa tehdyn lupauksen olisi tietysti voinut ottaa, kuten äkkipikaisuudessa tehdyt vannomiset tavallisesti otetaan, vaikkapa vain pitempää toiminta-aikaa tinkimällä. Mutta mitä lähemmäksi oman pitäjän kirkonkylää linjavaunu joutuu, sitä velvoittavammalta tehty päätös Mikosta alkaa tuntua, vaikka se onkin hullun päätös, kuun tavoittamista taivaalta. Kerta kaikkiaan hän ei voi palata kotiin, eipä edes Eliisan luokse Koivulaan, ennenkuin on saanut Mellerin selväksi. Se on ansiotehtävä, josta ei pääse kiertämällä.

Ennenkuin linjavaunu ehtii jättää kirkonkylän, muistuu hänen mieleensä tukkukauppias Pellikka, joka kiväärikiikarin on hänelle lainannut. Pellikka on hyväntahtoinen mies, parikymmentätuhatta ei hänelle merkitse mitään. Hän tavallaan on jo tässä asiassa kuin liittolainen, itse sitä tietämättään. Ellei Pellikka olisi lainannut kiikariaan, niin tuskinpa oltaisiin vielä näin pitkällä. Miksi hän hakeutui Kannakselle metsästelemään? Olisi mennyt pohjoiseen tai länteen, parempia lintumaita muualla päin oli. Ei voinut mennä, koska täytyi tulla tänne ja tuoda tarkkasilmäinen kiikarinsa Vanhalan Mikon hypisteltäväksi. — Pellikan ja hänen kiikarinsa syytä oli, että minun täytyi lähteä Eliisaa rajan takaa noutamaan!

Vaunu nytkähtää tien käänteessä. Mikko herää mietteistään ja naurahtaa. Pellikan syyllisyyttä hän tässä nyt todistelee kuin hyväkin lain pykälillä ratsasteleva juristi. Mutta kaupunkiin ja Pellikan puheille hän nyt joka tapauksessa menee, siitä ei häntä enää pidättäisi muu kuin Mellerin kuitattu velkakirja. Tätä taas ei ilman suorituksia velallisen käteen työnnetä, sen vuoksi saattaisi vannoa kuinka pyhästi tahansa.

Mutta minkätähden Melleri nyt ahdisteli heitä? Oli kai hänellä rahaa, vaikka kolme kertaa uudelleen olisi lainannut tuon summan. Korkojaan hän ennenkin oli joutunut odottamaan ja saanut ne aina, ennenkuin uudet eräytyivät maksettaviksi. Oliko äijällä ehkä tarkoitus velkapakottein naittaa vanhanpiian iälle ehtinyt tyttärensä hänelle, velallisen pojalle? No, saattoihan suunnitelman ymmärtää koronkiskurin näkökulmasta katsottuna, mutta miten äiti saattoi olla juonessa mukana? Onko hän velan piinaamana niin pehmentynyt, äitiparka!

Mikkoa harmittaa ja hävettää samalla jo koko touhu. Äskeisen navettakohtauksen muisto on kiusallinen. Töykeä, suorastaan raaka hän oli äidille ja liikoja tuli sanoneeksi, äidin suvusta, jopa köyhyydestä piikittäneeksi. Tuolla tavalla ei poika milloinkaan saisi menetellä äitiään kohtaan, vaikka syytäkin olisi.

Mitä kaikkea äiti oli ehtinyt jo tehdä suvun ja Vanhalan talon hyväksi? Talo olisi jo vuosikausia sitten luisunut vieraitten käsiin, ellei äiti isän kuoleman jälkeen niin uljaasti olisi uurastanut sen puolesta. Lannistumatta hän taisteli vihollista vastaan, joka näkymättömänä, käsin tavoittamattomana aina hiiviskeli talon ympärillä. Tuhopakkasen tapaan se aina kiinni pureutui ja pusersi mehun viljasta, karjasta, äidistä itsestäänkin.

Nyt äidin voimat ja ote olivat jo herpautumassa, mikä ei ole kummeksuttavaa. Paljon suurempi ihme on, että hän menehtymättä on kestänyt näinkin kauan. Uusien tekijöiden on astuttava hänen tilalleen. Ei ollut vaikea arvata, ketä äiti siihen ensi tilassa toivoi ja ajatteli. Mutta äiti ei odottanut apua siltä taholta, josta hän omakohtaisesti johtuisi sitä saamaan. Eliisasta tulee hänelle uskollinen apu ja työtoveri.

Mikko suunnittelee mielessään, miten Eliisa ensi syksynä menee kansanopistoon tai emäntäkouluun. Kun hän sieltä palaa innostuneena ja taitavana emäntänä, ei äidin tarvitse muuta kuin huvikseen avustelee, katselee ja ihmettelee. Navetta ja kanala tuottavat parempia tuloja. Kun siihen liitetään vielä monella tavalla parantuvan pellon, puutarhan ja metsän tulot, niin kaikkinainen puute karkkoutuu Vanhalan talosta. Sen täytyy karkkoutua.

Kaupungin lähestyessä tie levenee ja tasoittuu, kuljettaja kiihdyttää vauhtiaan. Mikko on saanut etupaikan ja katselee tuulilasin lävitse nopeaan ohi kiitäviä kyläisiä maisemia. Taloja on monenlaisia, pieniä ja suurempia, joukossa useita hyvin rakennettuja, punaisiksi ja valkoisiksi maalattuja. Mutta yksikään niistä ei Mikon silmissä kokonaisuutena katsoen ole Vanhalan veroinen. Tie portteineen, pellot sarkoineen, parhaatkin rakennukset keskinäisine tiloituksineen ovat aina jollakin tavalla vinossa. Kun Vanhala tulee rakennustensa ja viljelysmaittensa puolesta täyteen kuntoon, niin sellaista taloa saa Kannakselta hakea! Mistään ei löydy niin kauniisti viettäviä peltoja, ei niittyä eikä metsämaatakaan. Niin Pellikkakin sanoi viime syksynä. Hän jos kukaan sen asian tietää. Hän on liikuskellut ja katsellut koko Suomen niemen ja käynyt ulkomailla monta kertaa.

Pellikasta Mikon ajatukset taas johtuvat edessä olevaan asiaan, kaupunkimatkan syihin ja Mellerin velkaan. Kylät tihenevät, liikenne vilkastuu, ja muitakin merkkejä kaupungin pikaisesta lähestymisestä on jo havaittavissa. Mikosta alkaa tuntua kuin se joutuisi jo liiankin pian, niinkuin hänellä ei olisi vielä riittävästi rohkeutta suuren asiansa esittämiseen. Kenties Pellikka pahastuu tai lyö leikiksi ja nauraa, mikä olisi vieläkin pahempaa. Ei, minkäänlaista epäonnistumisen mahdollisuutta ei saanut ottaa huomioon. Arka mies ei milloinkaan saa asiaansa hyvään päätökseen. Mikon täytyy vahvistaa uskoansa. Se tapahtuu parhaiten hyökkäämällä Mellerin kimppuun, hän on tällä kertaa pahan alku.

— Varro sinä, vanha veijari, koronkiskuri ja veripuutiainen! Saat kirotut penninkisi. Vanhalan taloa et saa, et milloinkaan! Kun pääsemme sinusta irti ja muuten elämän alkuun, niin näet vielä! Vanhala on pysynyt paikoillaan ja sitä asuva suku kannoillaan rajantakaistenkin susien hampaissa. Et sinä, Melleri-parka, sentään ole muuta kuin paljashäntäinen rotanpoika heidän rinnallansa!

Tähän tapaan hän äijää rökittää tuulilasin lävitse silmillään siristellen. Tuntuupa jo melkein kuin tuo kirottu koronkiskuri ja viheliäinen tyttärensä kauppuri luihukorvaisena pikku jyrsijänä juoksisi kaupunkiin pyörivän voimavaunun edellä. Pian joudutaan Kolikkoinmäen laajaan esikaupunkiin. Vanhan Torkkelin linnan harmaat muurit kohoavat jo edessä päin. Sinne vanhan kaupungin sokkeloisille mustain tai harmaitten veljesten katukujille Mellerin äijä, Mikon kuvitelmien rotta, jo karkuteilleen livahtaa.

Pellikka ei ole kotona, eikä häntä löydetä liikkeensä konttoristakaan. Ei tiedetä, tai ei olla tietävinään, missä tukkukauppias on. Eikö ollenkaan ole kaupungissa? Täytyy kai tällaisessa talossa tietää, missä isäntä on? »Johtokunnan kokouksessa!» ilmoitetaan vihdoin vastahakoisesti ja selvästi ilmaisten, ettei tuon näköisellä ja ikäisellä asiakkaalla liene puhe- enempää kuin äänivaltaa mainitun johtokunnan kokouksessa.

Mikko lähtee etsiskelemään neuvottua kokouspaikkaa. Se sijaitsee keskikaupungin upeimmassa talossa. Se ei ole mikään vaikea löytää. Selvästi merkityt porttinumerot siinä on, visapuiset kiilloitetut hissit kulkuneuvoina. Kokous on parhaillaan menossa. Mikkoa kehoitetaan istumaan ja odottamaan, ja mikäpä suuressa lämpöisessä esihuoneessa olisikaan istuessa, jos hänellä vain olisi enemmän aikaa.

Koko matkan Koivulan portilta lähtien Mikko on ajatellut pääasiassa vain Vanhalan asioita, kokonaan unohtaen, mihin mielentilaan Eliisa jäi. Ellei tuo kokous pian lopu ja hänen oma asiansa nopeasti juokse, ei kotiinpalaamisesta tänä iltana tule mitään. Juna lähtee puolen tunnin kuluttua ja viimeinen linjavaunu kymmenisen minuuttia myöhemmin. Ainoa keino sen jälkeen olisi vuokra-auto, mutta sellaiseen ei hänellä olisi varaa, vaikka asia paremminkin onnistuisi.

Tämänpäiväisten kokemustensa jälkeen Eliisa ei ole parhaassa mielentilassa kovin pitkiin odotuksiin, varsinkaan jos yksinään joutuu sen tekemään. Pelästynyt ja vaitelias hän oli. Jos vaunu olisi viipynyt vielä pari minuuttia, olisi hän ehtinyt saada tietoonsa matkan syyn, navettakiistelynkin todellisen aiheen. Hän oli varmaan kuullut kaikki ja kuvitellut enemmän kuin kuuli. Se näkyi jo hänen silmistään. Pieneksi asiaksi ei Eliisa sitä ottanut, turha hänenlaiselleen sellaista oli uskottaa.

Mikko on pari kertaa tiedustellut eteishuoneessa liikuskelevalta kaljupäiseltä vahtimestarilta, milloin kokous loppuu. Mies puistaa päätään, heilauttaa kärsimättömästi käsiään. Mahdoton tietää! Voi loppua jo pian, voi kestää kauankin vielä! Joskus johtokunnan kokoukset kestävät puoliyöhön! Mikolle se on tässä vaiheessa laihanpuoleinen lohdutus; odottaa vain täytyy, mitäpä muutakaan siinä osaisi tehdä. Hän koettaa ajatella mahdollista kaupunkiin yöpymistä parhain päin selittäen.

Äiti aavistaa kyllä jotakin tämäntapaista, eikä liene haitaksi, vaikka hän olisikin hieman levoton. Hän on ansainnut tämän, — olkoon, että hyvääkin tarkoitti. Jos taas Koivulan täti on kotona, niin hän kykenee Eliisan rauhoittamaan. Täysin uskottavasti hän voi esittää puoli tusinaa päteviä syitä; sitäpaitsi hänellä on niin paljon muuta puheltavaa, että Eliisa unohtaa koko asian. Joka tapauksessa he käyvät yhdessä nukkumaan. Huomenna on uusi päivä ja kaikki selviää.

Toiselle voisi paljon helpommin tällaistakin uskottaa, itselleen ei. Vastaväitteet kumpuavat esiin parhaankin todistelun jälkeen. — Mistä tiedät, että Koivulan täti on kotona? Hän on yksi niitä ammattilaisia, joiden tulemisista ja menemisistä ei milloinkaan voida sanoa mitään täysin varmaa. Mitä kaikkea Eliisan mieleen johtuukaan, jos hän yksinään jää huvilaan pitkäksi, hiljaiseksi yöksi?

Levottomuus alkaa vaivata hänen mieltään, ja uudelleen hän tiedustaa kaljupäiseltä, mitä tämä arvelee johtokunnan kokouksen päättymisestä. Mies ei viitsi enää vastata hänen kysymykseensä, leväyttää vain käsiänsä äskeistä vihaisemmin nyökäyttäen päällään kokoushuoneen suljettuihin kaksoisoviin päin. Ajatus tulee kyllin selvästi ilmi tälläkin tavoin: Sopii mennä tiedustelemaan itse! Miksikä ei! Mikko kävelee huoneen perälle ja avaa oven. Kaljupää näyttää hämmästyneeltä, tällaista rohkeutta hän ei liene odottanut.

Joukko herroja istuu suuren, viheriäisellä veralla peitetyn pöydän kahden puolen valkoiset paperiarkit edessään. Pellikka yksinään istuu pöydän päässä vähäinen puunuija kädessään. Kovin juhlalliselta näyttää. Taitaa olla mahtimiesten kokous. Kun Mikko on tullut oven avanneeksi, ei hän viitsi enää peräytyä. Sitäpaitsi Pellikka on jo huomannut tulijan. Hän kuiskaisee jotakin lähinaapurinsa korvaan ja kävelee naurusuin tervehtimään metsästystoveriaan. He siirtyvät odotushuoneeseen. Mikko arvaa, ettei kauppaneuvoksella tuollaisen kokouksen puheenjohtajana ole liikaa aikaa käytettävissään, eikä ole hänellä itselläänkään. Senvuoksi käy hän asiaansa kiertelemättä.

»Terveisiä meidän kylältä. Taitaa tukkukauppiaalla olla tulenpalava kiire?»

Pellikka naurahtaa.

»No, ei niin hätää, ettei hyviä tuttavia sentään tervehtimään kerkiäisi. Arvaan, että Vanhalalla on muutakin asiaa.»

»Oikein arvaatte, asiaa on.»

Tällä hetkellä Mikko tuntee itsensä noloksi. Hän ei käsitä, miten jatkaisi siitä. Häntä harmittaa jo sekin, että kaljupää vahtimestari on pysähtynyt lähelle kuuntelemaan ja sisällä johtokunnan kokous odottelee puheenjohtajaansa.

»Vanhalan talon vuoksi minä olen teidän luoksenne tullut. Mutta asia ei ole kovinkaan hääppöinen, sanon sen heti.»

»Kuka tietää, ennenkuin katsotaan, antakaahan kuulua!»

»Talossa tarvitaan huomenna paljon rahaa.»

»Kuinka paljon?»

»Kaksikymmentäyksituhatta markkaa!»

Siinä se nyt kuitenkin meni, pahin sanottava ohi. Mikko kuivaa nenäliinallaan hikeä kasvoiltaan.

»Kaksikymmentäyksituhatta markkaa», Pellikka naurahtaa. »Aiotaanko ostaa auto?»

»Älkää leikkiä puhuko! Mitä meidän talossa autolla tehtäisiin.»

»No, mitä muuta noin paljolla rahalla?»

»Entistä velkaa maksettaisiin.»

»Uutta velkaa tekemällä?»

»Niin! On jouduttu kehnon kelkkaan ja siirrettäisiin muutamia kipeämpiä asioita parempiin käsiin.»

»Mistä tiedätte, että siirtyisivät parempiin käsiin?»

»Puhtaampiin ja parempiin, tunnenhan minä teidät.»

Se on luottamuksellinen tunnustus ilman vähintäkään imartelun tarkoitusta. Pellikka tuntee sen ja naurahtaa jälleen. Yhtiöllä, monellakin yhtiöllä, joissa hän on osakkaana suuremmin tai pienemmin panoksin, on ollut varsin menestyksellinen toimintavuosi. Periaatteessa hän tosin ei harrasta mitään yksityistä pankkiiritoimintaa, ei sijoituksen, vielä vähemmin hyväntekeväisyyden vuoksi, mutta parikymmentätuhatta ei merkitse paljoa Pellikan varoissa. Sitäpaitsi hän on jo aikaisemmin mieltynyt Vanhalan nuoreen isäntään, ja nytkään ei tämän milteipä häikäilemättömyyttä lähentelevä rohkeus tee häneen pahaa vaikutusta, ennemmin päinvastoin.

»Asiasta voidaan keskustella myöhemmin. Nyt minulla valitettavasti kuitenkin on vähän kiire.»

»Kiire minullakin on.»

Mikko katsahtaa kelloonsa, tukkukauppias naurahtaa ääneen. Noin sitä pitää, kuka eteenpäin mielii!

»Vai on kiire molemminpuolinen. No, keskustellaan asia valmiiksi, eihän meidän ole pakko sitä tarpeettomasti venyttää. Onko talossa kiinnityksiä?»

»On kai niitä kiinnityksiä.»

»Yli käypien arvojen?»

»Niin väittävät, muutamat.»

Saattanee olla kolminkertaisiin määriin, kuten monissa Kannaksen huvilatiloissa sanotaan olevan. Olkoon vaikka niinkin, miehestä tässä ensi tilassa on kysymys, talosta vasta toisessa. Pellikka tekee nopeasti päätöksensä, kirjoittaa ja repäisee shekin.

»Kas tässä. Menkää konttoriini ja pyytäkää, että laativat velkakirjan shekissä nimetylle summalle kuuden korolla. Te allekirjoitatte velkakirjan ja pyydätte todistamaan. Rahat voitte vaihtaa sieltä tahi pankista, miten haluatte.»

»Minäkö nimeni velkakirjaan?»

»Te. Eihän minulla ole mitään tekemistä Vanhalan talon kanssa, paitsi syksyisin lintumetsästyksen aikaan, mutta se on juttu erikseen.»

Mikko miettii hetken ja asia selvenee hänelle.

»Mielelläni teen sen, jos niin haluatte. Luulenpa, että on varmempaakin näin. Minulla ei ole entistä velkaa penniäkään. Jos elän, niin maksan velkani, kuoleman varalta minulla on henkivakuutus, joka riittää korvaamaan saatavanne.»

»Vai on takuumieskin vielä omasta takaa. Asia on selvä. Ensi syksynä menemme taas lintumetsään. Siihen saakka sanomme näkemiin, koska meillä kummallakin on kiire.»

Pellikka hyvästelee ja kääntyy lähteäkseen, mutta Mikko pysäyttää hänet vielä.

»Minulla on se teidän kiikarinne yhä.»

»Kiikarikin saa olla siksi. Katselkaa sillä valmiiksi metsän kauneimmat linnut ja jaloin juoksevaiset.»

»Kiitoksia. Olen katsellutkin jo!»

Tukkukauppias rientää naurahdellen puheenjohtajan paikalle kokoukseensa. Mikko suoraa päätä hänen konttoriinsa. Velkakirja laaditaan, hän allekirjoittaa sen ja vaihtaa shekin rahaksi. Mutta aika on näissä puuhailuissa kulunut niin pitkälle, ettei hän ehdi junalle enempää kuin viimeiselle autollekaan. Vuokra-ajurit maksaisivat kolmesataa markkaa. Näin paljon ylimääräistä rahaa hänellä ei ole. Kuitenkin hän harkitsee autopysäkillä puoleen ja toiseen. Samaan aikaan kokenut ajuri omassa mielessään arvailee, ottaako nuori mies kyydin vai eikö ota. Pojalla on tyttö kierroksessa, sen näkee hänen naamastaan. Tuollaiset usein maksavat kyydistään viimeiset markkansa, jopa enemmän kuin on rahaakaan. Tämä ei maksanut, ihme ja kumma.

Mikko toivoo hartaasti, että Koivulan täti olisi kotona ja luottaa siihen, että hän kykenee rauhoittamaan Eliisan. Huomenna aamupäivällä kaikki selviää, ensimmäisenä Mellerin äijä. Tästä hetkestä hän nauttii etukäteen.

Mutta yö levottomassa matkustajakodissa on pitkä ja kiusallinen. Päivä on ollut vaiherikas, liian vaikea. Ajatus palautuu sen moniin eri tapahtumiin. Vielä unissaan hän kamppailee papin, äidin, jopa linjavaunun kuljettajankin kanssa. Pellikka ajaa ohitse ja tarjoaa paikkaa omassa vaunussaan. Mennään sadan kilometrin keskinopeudella, kunnes kuuluu huuto: Poika, poika, äläpä mene! Melleri hajoittaa Vanhalan tuvan muuria!

Hän pudottautuu Pellikan vaunusta, kolauttaa päänsä sängyn laitaan ja herää. Viereisestä huoneesta kuuluu laulun loilotusta ja painiskelun jytinää. Melleri tuskin tuon pahempaa kolinaa pystyisi pitämään, vaikka hääräisikin rautakankineen Vanhalan muurin kimpussa. Kello on jo kaksi, ja hän koettaa nukkua uudelleen, mutta näkee edelleenkin levottomia unia. Valkoisia kanalintuja uiskentelee Rajajoessa, Eliisa houkuttelee ohranjyvillä niitä Vanhalan rantaan. Venäläinen vahtisotilas huomaa sen ja rupeaa ampumaan kanoja jousipyssyllänsä. Sitä mukaa, kun Eliisa saa kanojansa kuivalle, ampuu venäläinen nuolensa niiden lävitse. Ihme, että hän niin tarkasti osaakin. Mutta kanat eivät siitä kuole, vaan nuoliin, kuin paistinvartaisiin, lävistettyinä hyppivät pitkin niittyä surkeasti kaakattaen.

Jälleen hän herää nukuttuaan tuskin puolta tuntia. Hän kahmaisee hätäisesti tyynyn alle, jossa Pellikalta saadut rahat ovat. Näin paljon rahaa ei hänellä milloinkaan tätä ennen ole ollut hoidettavanaan. Turvallisempaa olisi ollut, jos hän shekkinä olisi vienyt rahat Mellerille, mutta näin on paljon hauskempaa. Varkaiden varalta hän kätkee rahakäärön sukkaansa ja vetää sukan jalkaansa. Jos ne yrittäisivät tulla riistämään rahoja hänen sukastaan, niin silloin syntyisi tositappelu.

Nyt he jo varmaan nukkuvat, Eliisa, täti ja äiti. Ei se ole niinkään varmaa! Itse Mikko nyt joka tapauksessa päättää nukkua ja nukkuukin, kun ensin on unohtanut tämän päätöksensä. Aamuun ei ole enää pitkälti. Maitorattaat alkavat kolista kaupungin kivikaduilla.

Mikko palaa kaupungista ensimmäisessä junassa, kiiruhtaen asemalta suoraan Mellerille. Ulkona rappuja lakaisemassa oleva tytär säikähtyy sanattomaksi tuntiessaan tulijan. Hän heittää luudan ja pyytää vierasta sisään keksimättä hätäännyksissään, mihin johdattaisi hänet istumaan. Isän huone on vielä yön jäljeltä kunnostamatta. Hänen omakaan huoneensa ei ole parhaassa kunnossa, ja pöydällä postikorttikehyksissä on sanomalehdestä leikattu hiihtäjän kuva, Mikon kuva! Hän jättää vieraansa keittiön lattialle seisomaan, rientäen kamarinsa pöytää järjestelemään.

Mutta kun hän pienen hetken kuluttua tulee sieltä takaisin, ei vieras olekaan enää keittiössä. Mikko on käynyt jo aikaisemminkin tässä talossa ja tietää tyttären neuvomatta, missä kamarissa velka-asioita järjestellään. Helga on pahoillaan siitä. Isän huone sellaisessa siivossa, eikä isästä itsestään ole takeita, mitä puhuu ja tekee. Hän virittää tulen ja nostaa kahvipannun hellalle, kiirehtien pukua muuttamaan ja tukkaansa järjestelemään. Niin monta kertaa ja monella tavalla hän on tätä hetkeä kuvitellut, että sen nyt näin äkkipikaa yllättäessä huomaa olevansa pois tajuiltaan. Hänestä tuntuu kuin jäsenet olisivat jäykistyneet, kuin sydänkään ei olisi oikealla paikallaan.

Ukon sydän on sitä varmemmin. Hän keinuu tuolissaan kuten tavallisesti. Vanhalan emännän kanssa sovittu naimasuunnitelma on nuorentanut häntä, antaen hänelle monena aamuna hupaisaa miettimisen aihetta. Talo on mailtaan ja asemaltaan pitäjän parhaita. Jos valtiolle aikoinaan luovutetut metsämaat saadaan takaisin, kuten huhuillaan, on Vanhalan talo kaikin puolin ensiluokkainen. Veloista ei sitten enää ole murhetta, eikä muutoinkaan, ainakaan sen jälkeen kun ne on maksettu pois.

Ukon tekee mieli hiukan järjestellä nuorimman tyttärensä asioita, koska poika, toiset tyttäret ja vävyt liian suuriäänisesti kynivät elävää lintua, niin ukkoa kuin Helgaa. Hän haluaa näpsäistä heitä ahneutensa vuoksi. Hän tekeekin sen vielä ja tekee niin tuntuvalla tavalla, että vähän aikaa nuoleskelevat näppejään.

Viime viikolla hän on varta vasten käynyt pitäjän verotuslautakunnan monivuotisen puheenjohtajan Laaksosen Vihtorin puheilla. Tämä pitäjän tietokalenteri, joka on hänen hyvä tuttavansa, on paljastanut Vanhalan perikunnan asiat, vaikka se ei olisikaan luvallista. Talon velat ovat muutamia tuhansia pienemmät kuin Melleri on luullut, mikä tosiasia ei pahoita hänen mieltään.

Samalla matkalla hän on pistäytynyt talon alaikäisten toisen holhoojan, Kilpeläisen Santerin puheilla. Miespoloisella oli tulenpalava kiire kuten aina, hänelle kun yleistä kansalaisluottamusta nauttivana kykymiehenä on sylin täydeltä kasautunut tärkeitä yhteiskunnallisia tehtäviä. Tapansa mukaan on Santeri ryhtynyt kiivaasti penkoilemaan pöytälaatikoltaan löytämättä sieltä mitään, ei ainakaan sitä, mitä on ollut etsivinään. Tällöin, juuri tärkeimmällä hetkellä, hän on huomauttanut Vanhalan lainan maksamattomista koroista. Melleriä naurattaa vieläkin, kun hän muistelee, miten mies hätkähti.

»Mitä? Ovatko korot jääneet rästiin? Emännän niistä pitäisi huolehtia.» — »Niin kai pitäisi, mutta lain mukaan myös sinun pitäisi valvoa, että hän ajoissa tekisi sen.» — »Lain mukaan!»

Kilpeläisen Santeria ei mikään hermostuta enempää kuin viittaus lakiin, jonka hän itse sanoo tuntevansa viimeistä piirtoa myöten. Mutta nyt ei hänen edessään istu mikään kunnan holhokki eikä muu yhteisen avun tarvitsevainen. Ehei, pojat! Vanha tekijä siinä istuu. Ja häntä huvittavat tuollaiset yhteisillä kasoilla kukkoilevat ja liiaksi oman tärkeytensä tuntevat viskaalit. Hän muistelee, miten hän pinnasi miestä edelleen:

»Sinun pitää katsoa visusti perään, koska sinut kerran on uskottu tärkeihin luottamistehtäviin. Talo rappeutuu päivä päivältä. Kaikki katotkin siellä jo vuotavat ja...»

»Kaikki katot! Voi, voi, helvetti kumminkin!»

Kilpeläisen Santeri survaisi pöytälaatikkonsa kiinni. Kaikki katot, vuotavat katot erittäinkin ovat aina enemmän kuin hänen rääkätty sielunsa kestää. Niistä maristaan hänelle joka päivä ja joka paikassa, pitäjällä kunnalliskodin pehtoori ja koulun opettaja, kotona emäntä ja renki. Hän tempaisi liivinsä taskusta suurikokoisen kellonsa, joka hänellä tällaisissa tapauksissa kuuluu aina olevan viimeinen pelastuksen ankkuri.

»Jaa, se on sillä tavalla, että minä en jouda tässä enää pitempiin jaarituksiin, en, en! Tielautakunnan kokoukseen minun on lähdettävä tällä punaisella sekunnilla!»

Santerin tulistumista muistellessaan Melleri sepii partaansa ja naureskelee, kuten silloinkin. Hän muistaa tarkalleen, mitä Santerille sanoi: »Älä ole tuollainen hätähousu, yleinen luottamusmies. Ehdit hyvin kokoukseesi muutamaa sekuntia myöhemmin. Tie kyllä pysyy paikallaan, eikä lautakuntakaan ensi hätään mihinkään karkaa. Piti tässä vain tiedustaakseni, ettei kai sinulla vastuunalaisena holhoojana puolestasi ole mitään sitä vastaan, vaikka Vanhalan emännän esikoinen naitettaisiin ja saman tien pistettäisiin talon raha-asiat kuntoon.»

Kylläpä Santeri hölmistyi. Mutta pian kai hän, viisas mies, asian oivalsi. »Miksi ei tuota jo aikaisemmin ole huomattu!» »Eipäs vain ole huomattu. Vaikka tuskinpa se paljon aikaisemmin olisi käynyt laatuun, pojan iän vuoksi.»

Mitä Santeri siihen muuta kuin nauraa rötkötteli ja touhusi kahvia pöytään. Tielautakunnan kokoukseen hänellä ei ollut enää mitään kiirettä. Se lienee ollutkin jo viime keskiviikkona, tahi oliko vasta seuraavana.

Näitä Mellerin ukko kiikkutuolissaan keinuen muistelee, näitä ja monia muita. Paljon on muisteltavia vanhan viisaan matkan varrelta, joka jo yli seitsemänkymmentä vuotta on juontunut hupaisasti virstan pylväästä toiseen ja juontunee edelleen, pikku hiljalleen. Hänet herättää mietteistänsä kamarin oven käynti.

»Päivää!»

»Kah, päivää! Jopa tulit sieltä! Sinua on jo vähin odoteltukin täällä. Käy istumaan!» Melleri hölmistyy, vaikka ei niin paljon kuin Kilpeläisen Santeri viikkoa aikaisemmin.

Kyllä kai olettekin odottanut! haluaisi Mikko täräyttää myrkyllisestä heti, mutta malttaa toki mielensä, istahtaen tuolille.

»Näitkö jo Helgaa?» tiedustaa Melleri.

»Mitä Helgaa? Ovatko velkakirjat mahdollisesti tyttärenne kaapissa?»

Mikko ei enää malta olla letkauttamatta. Ukko nolostuu, pysäyttää keinunsa ja jää katsomaan edessään istuvaan nuoreen mieheen avoimin, hampaattomin suin.

»Tulin maksamaan meidän velkamme lopullisesti. Olkaa hyvä ja laskekaa, mihin määrään se nousee maksamattomme korkoineen!»

»Velkaanneko maksamaan? Mitä sinä poika tällä puheellasi oikein tarkoitat?»

Ukko kohoaa tuolistaan kädensijoihin nojaten.

»Tarkoitan säästää teiltä uloshakuvaivanne.»

»Uloshakuvaivat? Sinäkö puhut minulle uloshakuvaivoista! Eikö sinun pitänyt tulla uloshakemaan ja naimaan meidän Helgaa? Niin me olemme tämän asian äitisi kanssa sopineet.»

Äidinkö kanssa sopineet? Hän on aavistanut oikein. Mikon veret kuumenevat.

»Nain kenet haluan! Olen kokonaan naimatta, jos niin haluan! Teidän rahanne ja tavaranne enempää kuin Vanhalan talonkaan vuoksi en nai mitä naakkoja tahansa.»

»Naakkoja! Sanoitko sinä naakkoja?»

»Niin juuri sanoin! Rahan vuoksi en nai naakkoja!»

Nyt vasta ukko käsittää asian. Hän pompahtaa tuolistaan permannolle ja töpsöttelee kamarin nurkasta nurkkaan tallukkasukkasissaan.

»Minun puolestani nai vaikka peltovariksia, vaikka peltohiiriä, pirhana soikoon! Jos henkselisi kestävät, niin nai variksia. Nai hiiriä, köyhiä rottia! Jätä minun naakkani rauhaan!»

Hän köpittelee velkakirjakaapilleen ja yrittelee avainta reikään vapisevin sormin. Asian odottamaton käänne näyttää koskeneen häneen kipeämmin kuin hän tahtoisi itselleenkään myöntää. Vanha, vihassaan vapiseva mies on säälittävän näköinen. Mikko ei tunne häntä katsellessaan sitä mielihyvää, mitä ennakolta on kuvitellut. Maltillisemmin olisi pitänyt käyttäytyä, ei turhista ärtyä eikä vanhaa miestä ärsyttää. Vihdoin ukko saa avaimensa reikään, löytää lainapaperit ja alkaa selailla korkokirjaansa. Koron laskemisessa kuluu häneltä paljon aikaa. Tökerösti teroitettua lyijykynänpätkäänsä hänen täytyy monta kertaa tyrkätä kuivien, vavahtelevien huultensa väliin. Merkityt summat on ääneen ajatellen laskettava useampaan kertaan. Lopulta hän kuitenkin saa laskelmansa selväksi ilmoittaen summan, johon Mikko on päässyt korkokirjoitta omia teitään.

Mikko lukee rahat pöydälle. Siloisten tuhatmarkkasten näkeminen piristää silminnähtävästi ukkoa. Niitä katsellessaan hän näyttää unohtavan niin oman naakkansa kuin naapurien varikset. Nipistäen setelit tukevasti vasemman kätensä peukalohaarukkaan hän lukee rahat kahteen kertaan, lyhyesti rykien, kuivasti syljeskellen.

»Oliko tarpeeksi?» tiedustaa Mikko, kun toimitus on loppunut.

»Oli! Sitä myöten on selvää, minun puolestani.»

»Niin on meidänkin. Antakaa velkakirja tänne!»

»Äläpä hätäile! Kuitataan se ensin. Älä koskaan anna rahaa kenellekään ilman kuittausta.»

Hän etsii pöydältä mustekynää, nuljuttelee pitkän aikaa pullon korkkia, tahrien sormensa ja huulensakin musteeseen. Jotakin kuittauksen tapaista hän velkakirjaan jukertanee pärskivällä kynällään. Sitten hän etsii laatikostansa kauhtuneen imupaperiarkin puolikkaan ja kuivattelee sillä kirjoitustansa moneen kertaan. Tarkasteltuaan asiakirjan vielä kerran alusta loppuun hän tarjoaa sen Mikolle.

»Nyt se pitää.»

Mikko taivuttaa kauniisti paperiarkin, jonka vähää aikaisemmin on aikonut reväistä kappaleiksi, pistää velkakirjan taskuunsa ja sanoo säyseästi hyvästinsä.

»Kuule, äläpä vielä mene!»

»No?»

»Luuletko, että velasta pääsee irti sillä, että siirtää sen toiseen paikkaan?»

Mikko naurahtaa.

»En luule! Mutta eikö velanantaja sentään pääse huolistansa, kun saa kirjoittaa täyden kuittauksensa näinkin epäilyttävään arvopaperiin?»

»Pääsee, jos pääsee! Mutta sinulle, Vanhalan emännän poika, minä sanon vieläkin yhden asian: Kyllä sinä meidän Helgasta olisit saanut niin hyvän ja lempeän vaimon, ettet suinkaan muualta sen parempaa löydä, usko jos tahdot!»

»Ehkäpä en löydäkään! Kiitos vain ystävällisestä tarjoomuksestanne.»

Mikko kääntyy ja kiirehtii lähtemään. Lempeä vaimon tarjokas seisoo keittiön hellan vieressä punoittavin poskin. Hän on kuullut kamarissa käytävästä keskustelusta tärkeimmän ja arvannut loput. Mikko aikoo rientää hänen ohitseen, mutta äkillisestä mielijohteesta kääntyy Helgan luo ja hyvästelee häntä kädestä, vaikka ei ole tullut tervehtineeksikään sillä tavoin. Helga on hämmentynyt ja voi vain vaivoin pidättää liikutustaan, kunnes vieras on ehtinyt ulos.

Hän juoksee kamariinsa heittäytyen suulleen vuoteeseen. Tyynyn alta hän ottaa Mikon kuvan, kätkien sen poveaan vasten. Näin hän nyyhkii vielä silloinkin, kun ukko rahat ja velkakirjat järjesteltyään joutuu häntä lohduttelemaan.

»Täälläkö se itkua tuhertaa. Voi tyttöparkaani!»

Ukko istuutuu sängyn laidalle ja sivelee hylättynsä mielenliikutuksesta hytiseviä hartioita.

»Siihen se taas imeltyi. Niin räpsähti kuin kananlento. Mitä välittäisimme tuosta.»

Kuinka tytär voisi olla välittämättä! Kieltämättä se on murheellinen paikka ukolle itselleenkin. Helga on hänen nuorin ja rakkain lapsensa, jolla on lempeä sydän. Jonkun kovan onnen sallimasta hän kuitenkaan ei milloinkaan pääse purkamaan ulos tätä hereästi tulvivaista lempeänsä. Jospa hänellä olisi edes lapsi! Se jo paljon helpottaisi! Ja sitten eivät ahneet sisarukset pääsisi hänen rahoihinsa käsiksi.

Mutta yksin jäävä kovaosainen ei saa edes lasta. Kuinka saisikaan, kun ei ole miestä. No, köyhälle se vielä jotenkuten käy laatuun, rikas saa ainaiset häpeät. Kova on tyttöparan kohtalo, kokonaan ilman omaa syytä!

Näin ukko puoliääneen jahkailee, mutta tytär ei jaksa päätänsä tyynystä nostaa. Ukko sivelee yhä hänen hartioitaan köpelöisillä sormillaan, lientyy itsekin siinä ja tinkii tähänastisista jyrkimmistä vaatimuksistaan.

»Mitä me Mikosta ja yhdestä Vanhalan talosta! Jos ei saada miestä ja taloa yhdessä, niin otetaan ne erikseen, vai mitä sinä itse siitä asiasta arvelet?»

Tytär ei arvele sitä eikä tätä, nyyhkii vain päätään nostamatta.

»Otetaan erikseen, kuulitko? Ensin mies ja sitten talo, tai ensin talo ja sitten mies, miten vain sinua itseäsi haluttaa. Kuuletko sinä ollenkaan, mitä minä puhun?»

»Kuulenhan minä», myöntää tytär tuskin kuultavasti. Sisimmässään hän selvästi tuntee, ettei nyt menetetyn veroista miestä ole enää saatavissa, ei talon kanssa eikä erikseen, miten tahansa isä näitä asioita aikoneekin järjestää.

Niin he istuvat kumpikin omasta näkökulmastaan yhteistä murhettansa pohtien. Aamupäivä kuluu, mutta aikaa heillä on liiaksikin, yhtä hyvin kuin rahaa, jonka vuoksi ahnaat sukulaiset synnillisiä toivoskelevat, toista kuolevaksi, toista muuten elämästänsä sammuvaksi. Jos he tämänkin uutisen taas kuulisivat, niin riittäisi heille riemua pitkiksi pääsiäisen pyhiksi.

Kätilön noutajalla on pitkä, kelirikkoinen tie ja nuori vauhkoileva hevonen. Hän kaataa rekensä vesiojaan, ja kyydittävä kastuu pahasti. Tällaista on vanhalle kätilöneidille kelirikon aikoina monta kertaa ennenkin jo tapahtunut. Ikävintä on, että hän tällä kertaa lähtökiireissään on unohtanut lääkkeet kotiin.

Hän joutuu perille pahasti kylmettyneenä. Pienessä uutisviljelijän talossa on jo hartaasti odotettu tulijaa. Nuori potilas on turvaton, kipeästi avun ja lohdutuksen tarpeessa kuten ensikertalaiset tavallisesti. Mutta hänen äidinonnensa on sitä suurempi, kun kaikki vihdoin on onnellisesti sivuutettu. Satoja kertoja on vanha kätilöneiti osaaottavana auttajana ollut mukana tässä nuoren naisen suuressa tuskassa ja sitä seuraavassa vapautumisen riemussa. Myötäeläen ja itsensä unohtaen hän tekee sen nytkin, vaikka tuntee olevansa sairaaksi tulossa. Puolen yön ajoissa päästään lähtemään paluumatkalle, ja kotiin ehdittäessä on jo varhaisaamu.

Huvilan ulko-ovi on sulkematta, ja huoneet ovat tyhjät. Keittiön pöydällä lampun vieressä on kirje, jonka kuoressa Eliisa lyhyesti selittää, ettei hän voi jättää isää yksin ja kiittää tätiä hänen osoittamastaan hyvyydestä, toivoen pian tapaavansa.

Hän avaa kirjeen. Se on Antilta. Sisältö on lyhyt, tyrmistyttävä:

 Rakas sisko! Lähetän Eliisan luoksesi viimeisen kerran. Kun tätä luet,
 olen minä jo mennyt Eliisani luo. Uskon, että olet orponi äiti, kuten
 tähänkin asti. Kiitos kaikesta hyvyydestäsi!

                                              Veljesi Antti.

Hän jää murtuneena keittiöpöydän ääreen saamansa kirjeen johdosta mietiskelemään, vaikka jo viipymättä pitäisi ryhtyä itseänsä lääkitsemään. Miksi näin piti käydä? Miksi Eliisa ei muistanut jo aamulla antaa hänelle kirjettä. Ja nyt hän on siellä yksin kauhujen keskellä! Havahduttuaan ajatuksistansa ottaa hän tavallista vahvemman annoksen kuumelääkettä ja riisuutuu peittojen alle.

Kylmettyminen on ollut perinpohjainen. Tällaista puistatusta hän on tuntenut aikaisemmin vain parikymmentä vuotta sitten ollessaan keuhkokuumeessa, joka oli viedä häneltä hengen. Silloin oli hän nuori ja vahva, nyt sensijaan vanha ja heikkosydäminen. Hän vaistoaa kohtalonsa, mutta ei sen vuoksi ole levoton eikä katkeroitunut. Tämä johtuu olemaan vain pieni, helposti unohdettava tapaus lukemattomien suurempien joukossa. Sen korvikkeeksi on viime yönä uusi elämä syntynyt onnellisen äidin silmien edessä.

Pitkän, puistattavan kylmyyden jälkeen tulee hänelle vihdoin mieluisa tuntemus. Ruumis lämpenee, ja ajatuskin alkaa jo kuumeisena juosta. Hänestä tuntuu kuin koko eletty elämä palautuisi lähtöpisteeseensä ja alkaisi sieltä uudelleen tapauksista rikkaana ja seesteiseksi kirkastuneena. Vuodet ja vuodenajat vierivät nopeasti ohitse. Vuosikymmenien takaiset tapahtumat kirkastuvat pienimpiä yksityiskohtiaan myöten:

Seitsenvuotias tyttönen vaalii kolme vuotta nuorempaa pikku veljeään. Tyttö on siinä iässä, että leikkisi itsekin mielellään paimenkivillä ja päivänkakkaroilla, mutta pikku veli on liian vikkelä jaloistaan, aina pahanteossa tahi vaaran teillä. Hän pudottelee työaseita kaivoon, kurkkii kaivoaukosta syvälle alas, löytää nokkosia, ampiaispesiä, sammakoita ja kyykäärmeitäkin. Löytäjälle itselleen ei niistä ole mitään vaaraa, paimenelle ainoastaan koituu hätää ja nuhteita.

Veli on kasvanut jo isommaksi, vaikka häntä tottumuksesta sanotaankin yhä pikkuveljeksi. »Sisko, arvaa mitä minulla on?» Tietysti se on kirje, koska poika tulee postista kädet selän takana. Kirje on tullut Amerikasta asti. Kuoren käsiala on vieras, sisältönä murheviesti: »Kalle Uskelan ystävänä ja työtoverina on minun surullinen velvollisuuteni ilmoittaa teille, että sulhasenne...»

Kalle Uskelan morsiamen silmät sumenevat silloin kuten monta kertaa jälkeenpäin murheviestin tuonutta kirjettä lukiessa. Tätä ennen hän ei ole nähnyt, mitä näkee nyt kirkkaana välähtymänä silmiensä edessä: Syvän kivihiilikaivoksen, savun, tulen ja Kallen, suuren kivilohkareen alle murskautuneena.

Muutamia tapauksia elämänsä varrelta hän näkee samoina ja kuitenkin aina uusina kuin kevään kukkaset talven hankien jälkeen. Kevään taimia ne kaikki ovatkin, tulevat huitovina, huutavina, ihmetyksen ilme pikkuvanhoilla punakoilla kasvoillaan, talojen kamareissa, mökkien pikkutuvissa ja hellakeittiöissä, joista aikaisemmin samalla tavalla ilmestyneet siskot ja veljet on lähetetty ulos kelkkamäkeen, jos on talvinen aika, tai kesällä sairaalle äidille ensimmäisiä mansikoita poimimaan.

Niin kulkee pitäjän kätilö virantoimituksessaan vuodesta vuoteen, talosta taloon, usein samaan taloon, kuten kiertävä käsityöläinen. Hän idartaa palkastaan pikku säästöjä vanhuudenpäiviänsä ajatellen. Monta kertaa se tapahtuu kieltäymyksin, joihin nuoren ihmisen ei aina ole helppo kapinoimatta suostua.

Tulee sota-aika ja pulavuodet. Pankkisäästöt ja vakuutussummat romahtavat puoleen entisestä arvostaan, lopuksi kymmenenteen osaan. Hän saa sentään niillä pystytetyksi kaksihuoneisen kalliohuvilansa, vaikka tonttimaan lunastus yksinään jo vie lähes kymmenen vuoden säästöt. Hyvä näinkin, puolen vuoden kuluttua hän pääsee eläkkeelle.

Puolen kuukauden, puolen viikon, ehkäpä jo vuorokauden kuluttua!

Hän ei tunne itseään katkeroituneeksi, vaikka ansaittu eläke jäisikin nostamatta ja vaikka äveriäs isäntä on perinyt hänen pienestä kalliotontistansa kymmenen vuoden säästöt. Kuinka monta kertaa hän on saanutkaan lähteä pyryyn ja sateeseen rakkaan kallionsa jokaisen kivennupuran vuoksi? Mutta jokainen hänen lähtönsä on samalla tietänyt pitäjälle uutta elämää, sipristeleviä silmiä ja heiluvia pikkunyrkkejä. Hän on saanut olla vähäisenä välikappaleena elämän luomistyössä. Siinä jo yksistään on palkkaa enemmän kuin hän milloinkaan on kyennyt ansaitsemaan.

Yö kuluu hitaasti. Moneen kertaan ehtii viimeisiä tiliselvityksiään tekevä ihminen juosta elämänsä taipaleen muutaman tunnin kuluessa. Tämän lisäksi näkyy välähtymiä eteen ja taakse, aikoihin ennen omaa syntymää ja tuntemattomaan tulevaisuuteenkin.

Tuskaa aiheuttaa hänelle enää ainoastaan veljen tytär rajan takana. Raskasta ja ikävää heidän elämänsä siellä jo kauan on ollut. Jospa olisivat lähteneet tänne! Olisihan tässä ollut rauhallinen ja lämmin asunto. Muutakin olisi ollut aluksi: puita vajassa, ruokatarvikkeita säiliössä ja rahaa pankissa pieni talletusmäärä. No, miksi hän toivoisi kärsivän raajarikon enää takaisin elämään! Jospa edes olisi voinut heille sanoa kädestä pitäen hyvästi! Miksi hän sellaisiakaan toivoo. Yhtä hyvä, että hän vielä ajatuksissaan heidät näin selvästi näkee ja voi lähettää jäähyväisensä.

Kuume nousee. Hän on vain toisinaan enää tajuissaan, ja tällöin hänestä tuntuu niinkuin päivää ei tulisikaan. Kuumekuvat kulkevat kiihtyvää vauhtiaan himmentyen ja seestyen. Ne kieppuvat hänen tajunnassaan harmaina ja valkoisina, etenevinä ja lähestyvinä ympyröinä. Vihdoin jää jäljelle vain valkoista, paikoillaan pyörivää ja seisahtuvaa. Se on päivää, joka lopultakin valkenee.

Kuluu jälleen pitkiä pimeitä ja valkoisia ajanjaksoja, kunnes tulee puolipäivä, jolloin Mikko on selviytynyt matkoiltaan ja rientää Eliisaa tervehtimään. Hän kolkuttaa, mutta kukaan ei tule avaamaan. Ovi on sisältä päin lukossa ja puoliverhot kamarin ikkunan edessä! Onko talossa käynyt murhamiehiä, tai onko häkämyrkytys tainnuttanut heidät?

Hän riipaisee lasiverannan ikkunasäpit ja kiiruhtaa kamariin. Sairas herää ja katselee kummipoikaansa kuumeesta loistavin silmin.

»Nytkö vasta tulet? Mene pian hakemaan Eliisa!»

»Mitä on tapahtunut? Oletko sairas, täti?»

»Ei, en minä... Antti on karannut maantielle! Mene noutamaan hänet kotipihaan! Kiirehdi, poikani. Etkö näe tuota mustaa käärmettä hänen edessään?»

Mikko rientää tunnustelemaan sairaan käsiä ja tuntee hänen korkean kuumeensa. Eliisaa ei näy missään. Mikko lähtee soittamaan lääkäriä. — Lääkäri toteaa taudin keuhkokuumeeksi. Potilas on toimitettava sairaalaan heti! Rekeen kannettaessa on hänellä lyhyt selvä hetki.

»Arvasin, että tulet katsomaan minua, Mikko! Eliisa on mennyt, mutta hän kirjoitti tulevansa pian takaisin. Hän tulee! Sinä saat hänet! Tee hänet onnelliseksi!»

»Hän on täällä, kun täti parantuneena palaa kotiin.»

»Ennemmin hän jo palaa! Asukaa täällä kuin kotonanne! Kylväkää keväällä kukkia!»

»Kyllä hoidamme taloanne. Täti ajattelee nyt vain parantumistaan.»

»Sitä juuri ajattelenkin. Pian minä tästä pääsen. Sano terveiseni hänelle.»

Hän naurahtaa sydämelliseen tapaansa, heittäen kirkastuneilla silmillänsä hellän jäähyväissilmäyksen Mikolle sekä pienelle, rakkaaksi käyneelle kodilleen ja sen auringon valottamille ikkunoille. Hänet peitetään vällyihin, ja reki liukuu pois.

Heti sairaalamatkalta kotiin jouduttuaan kiiruhtaa Mikko kuoppamäkeen. Inkerin puolinen joen ranta ei ole entisellään. Paljain silmin hän sen jo erottaa. Hän irroittaa kiikarin nopeasti suojuksestaan ja tarkastelee. Raaskan mökki on palanut tahi poltettu. Sen entiseltä paikalta pistää kiikarin silmään vain muutamia hiiltyneitä kekäleitä ja raunioitunut muuri törröttävine savupiippuineen. Mitään liikettä ei näy mökin pihamaalla eikä teillä.

Onko mökki palanut vai poltettu? Miksi Eliisa lähti takaisin? Saiko hän tiedon tulipalosta ja isäänsä uhkaavasta vaarasta? Missä he nyt ovat? Ovatko venäläiset kuljettaneet heidät kokonaan pois?

Monet vastausta vaille jäävät kysymykset täyttävät hänen mielensä, mutta hän tekee sitten uuden yllättävän huomion. Jokitörmänteessä sijaitsevan maasaunan päädystä kohoaa savua. Sen heikon sinertävän kierteen hän saattaa vain kiikarilla tarkaten erottaa. Saunaa nähtävästi yritetään lämmittää ulkoista huomiota herättämättä. He majailevat saunassa. Tulipalo on ollut siis vahingonpalo, ja jollakin tavalla Eliisa on saanut tiedon siitä, vaikka täti ei kyennyt enää sitä ilmoittamaan.

Selitys tuntuu Mikosta uskottavalta. Silti se ei tyydytä häntä kauan. Isänsä ja yöllä sattuneen tai satutetun tulipalon vuoksi ei Eliisa mennyt takaisin, vaan hän ei jaksanut epätietoisena odottaa. Hänellä ei ollut siihen halua eilispäiväisten kokemustensa jälkeen. Nyt he kituvat pimeässä, savuisessa maasaunassa, vilussa ja nälässä, vihollistensa armon varassa. — Enkö minä voi tehdä muuta kuin katsella salassa, kunnes nääntyvät tuonne? Se ei saa tapahtua! Ensi yönä noudan heidät.

Hän rientää töihin ryhtymättä puheisiin kenenkään kanssa. Se ei ole vaikeaa, koska hänellä aattopäivinä on paljon tehtäviä. Äiti tulee muutamia kertoja pihateillä vastaan. Kova kiire näyttää olevan hänelläkin, mutta Mellerin velkakirjan hän sentään saa nähdäkseen, sillä tuvassa käydessään Mikko on jättänyt sen pöydälle.

Mikko aavistaa ja tuntee täydelleen ensi yönä aikomansa retken vaarallisuuden. On täysikuun aika. Pilvettömän sään aikana yö jo muutenkin on valoisa, ja karhea hanki rahisee. Eliisan isän, raajarikon miehen, kuljettaminen rajalaakson ylitse ei ole suinkaan helppo tehtävä. Jos vartiointi hoidetaan määräysten mukaisesti, on heillä mitä suurin mahdollisuus joutua kiinni rajan molemmin puolin. Suomen puolella he pääsevät lyhytaikaisella pidätyksellä ja selityksillä, koska rajavartioston upseerit tuntevat hänet. Jos Venäjän puolella tartutaan kiinni, on edessä karkoitus tahi kuolema, jotka merkitsevät samaa.

Muutaman kerran päivän kuluessa hänen mieleensä johtuu ajatus tehtävän siirtämisestä soveliaampaan aikaan, mutta hän tukahduttaa sen alkuunsa. Maasaunasta ei ole heille pitempiaikaiseksi asumukseksi, ja karkoituksen vaara on joka hetki uhkaamassa. Gregor on varoittanut Eliisaa siitä. Mitkä syyt tahansa Eliisan ovat pakottaneetkin palaamaan, ei hän ole lähtenyt sinne jäädäkseen. Hän odottaa pelastajaansa.

Monella tavalla ja moneen kertaan asiaa pohtien se päivän kuluessa kypsyy Mikon mielessä siihen vaiheeseen, ettei hän epäonnistumisen uhallakaan voi olla tänä iltana lähtemättä. Kaikkein pahin on monin verroin parempaa kuin jatkuva epätietoisuus, tämä pelkurimainen arvioiminen ja kiikaroiminen: Ovatko he vielä siellä pelossa ja tuskassa? Onko heidät jo mahdollisesti häädetty, toisistaan erotettu, kuljetettu pois?

Vain vuorokauden hän on ollut näkemättä Eliisaa. Kaipauksesta päättäen tuntuu kuin siitä olisi kulunut kuukausi, kokonainen vuosi. — Miksi päästinkään hänet? Minun asiani se oli, ei papin eikä äidin, ei Vanhalan talon eikä sen velkojain. Tämän jälkeen ei ulkopuolisten, asiaan kuulumattomain puuttuminen enää missään tapauksessa tule kysymykseen. Tätä ei tarvitse ilmoittaa heille vihaisesti eikä uhmaten. Me kuulumme toisillemme, se on muuttumaton asia! Ellemme kelpaa kotiin ja yhteiskuntaan, niin meidän on luovuttava niistä.

Tästä uudesta näkökulmasta katsoen eilinen poikamaisuus hävettää häntä. Pappilassa ei olisi tarvinnut pitkälti puhua, ei muuta kuin yksi lause: Pyydämme kuulutusta, minä Mikko Vanhala ja minä Eliisa Raaska. Epäämisen jälkeen ei olisi pitänyt sanoa enää sanaakaan, kumartaa vain. Kiistely äidin kanssa navetassa oli kokonaan sopimatonta. Mellerillä olisi riittänyt: Mitä olemme teille velkaa?

Iltapuoli joutuu. Päättyvien ulkotöiden jälkeen sulkeutuu Mikko verstaaseen ja veistelee siellä faneerilistakkeista suksien sitomista varten pienet lisälaitteet. Hän on jo aikaisemmin suunnitellut ne sellaisiksi, että ne voi kiinnittää paikoilleen puolessa minuutissa. Niillä voi kuljettaa miestä kuin keveällä liistekelkalla. Jospa hän vain onnistuisi saamaan kuormansa piikkilanka-aidan tälle puolelle! Yksi hujaus se tämän jälkeen enää olisi kovalla hankiaiskelillä.

Hiljaisessa verstashuoneessa veistellen Mikko käy mielessään monta kertaa lävitse tulevan yön tapahtumat kaikkine seurauksineen. Hänen täytyy itselleen myöntää, että onnistumisen mahdollisuus kuutamoisena hankiaisyönä on pieni, yksi kymmenestä, sadasta kenties. Onko hänellä syytä, onko oikeuttakaan asettaa nuorta elämäänsä noin suurelle vaaralle alttiiksi? Eikö se ole milteipä rikos? Koti, äiti, nuoret sisarukset tarvitsevat häntä. He kaikki ovat läheisiä ja rakkaita hänelle. Mutta Eliisa on heitä kaikkia rakkaampi. He jäävät varjoon. Kaikki entinen siirtyy taka-alalle Eliisan edessä. Vaikka ei olisi kuin yksi mahdollisuus sadasta, yksi tuhannesta! Se toki aina on olemassa. Se on sen saavutettavissa, joka uskaltaa kaikki!

Hän veistää kiihkeästi pitkin vuolaisuin ja menee vielä pitemmälle. — Entäpä ei ole? Jos kaadun ja sinne jään? Parempi näinkin kuin ilman Eliisaa. Mitä olisi elämäni ilman häntä? Huonon pelkurimiehen ikuista rajan yli katselemista. Olisiko sellainen elämä elämää? Kuolema on parempaa. Eliisa, olet luvannut olla omani elämässä ja kuolemassa. Pidän kiinni antamastasi sanasta. Toista kertaa et enää minua jätä!

Työ on valmis. Hän odottelee vain yötä, mutta varoo ilmaisemasta aikeitaan kenellekään kotiväestä. Äidin kanssa hän ei jättäydy mihinkään keskusteluun. Se onnistuu helposti, näyttää kuin äidillä olisi sama pyrkimys. Ilman selvitystä Mikko ei sentään tällä kertaa lähde. Illan hämärtyessä hän sulkeutuu kamariinsa ja kirjoittaa äidille kirjeen. Se on aluksi vaikeaa, mutta käy sana sanalta yhä vapauttavammaksi. Kun hän pääsee loppuun, tuntuu hänestä kuin raskas, hiostuttava kantamus olisi kiskaistu hänen hartioiltaan.

Kun äiti lähtee tavanmukaisille iltatarkastuksilleen navettaan, tulee Mikko tupaan. Nuorimmat sisarukset ovat jo riisuutuneet ja ilakoitsevat sängyissään. Kalle seisoo käsillään seinää vasten, vain oikean jalan varvas ottaa tukea seinähirrestä. Poika itse vakuuttaa, että hän voisi seistä kokonaan seinään koskematta, elleivät toiset naurattaisi. Kukapa voisikaan Kallen temppuja katsellessa olla nauramatta, niin hassunkurisesti pojan silmät napittavat päässä ja tukka harittaa kuin kuontalo. Annikki mielestään on vielä suurempi taituri. Hän nostaa molemmat jalkansa yhtä aikaa niskan päälle. Siihen ei Kalle kykene milloinkaan. Mikko ottaa notkean pikkusiskon syliinsä, pyörittää ja puristaa. Poveensa hän mielisi kätkeä rakkaan paitaressun. Molemmin käsin hän puristaa ja retuuttaa Kalleakin, joka on odottanut sitä. Lopuksi hän kääräisee heidät molemmat umpihuppuun peiton sisään, ettei näkisi enää heidän silmiään, eivätkä he hänen silmiään, joita hän tällä hetkellä ei tahdo heille näyttää. Kauan aikaa hän heitä näin huppupeittoon käärittynä syliinsä pusertaa, niin että Kalle nauraen valittaa jo ihan tukehtuvansa.

Myös Vilho on jo riisunut takkinsa. Hän istuu sänkynsä laidalla ja katselee vallattomien sisarusten ja vanhimman veljen kisailuja vakaisen miehen tavoin. Hän on kerholainen ja on juuri lukenut ammattilehteänsä, jonka posti on tänään tuonut. Siinä on ollut varsin ajankohtaisia ja tärkeitä tietoja viljelijälle, niinkuin yleensä joka numerossa. Nyt on siinä tietoja Mikollekin: pergamiini-ikkunat. — »Mitä niistä enää? Nehän ovat tehdyt jo!» — »Niinpä kyllä, mutta ne olisi voinut tehdä toisellakin tavalla, katso tässä!»

Vilho näyttelee lehdestään piirustusta, ja Mikko naurahtelee hänen perinpohjaisuudelleen. Vilho saattaa mieliharmikseen katsella jotakin jo suoritettua tehtävää tai asiaa, mitä Mikko ei milloinkaan tee. — Tuollaisella luonnolla kynnetään maata. Jokaisen vaon jälkeen on katsottava, missä tuli mutkaa, missä liian ohkaista tai liian syvälti pyyhäistyä ruskomultaa. Vilho on parempi mies maankyntäjäksi. Ehkä niin onkin määrätty ja minut tarkoitettu merenviiltäjäksi, jos siksikään.

Mikko tarttuu Vilhon käteen. Sängyn laidalla istuen he juttelevat miehekkäästi kevättöistä ja muistakin talon asioista. On oikein hyvä, että Vilho on noin hyvin perillä kaikista maanviljelystä ja talonpitoa koskevista tehtävistä. Talossa tarvitaan aina kaksikin miestä, eikähän koskaan edeltäpäin tiedä, kuinka kauan on kaksi, saattaisihan jäädä vain yksi. Sen vuoksi on hyvä keskustella asiat selväksi.

Vilho vastailee harvalleen ja miehevästi. Hieman oudostellen hän katsoo: mitä se velimies nyt tuollaisia? Mutta Mikko siirtää luontevasti puheen niihin pergamiinikehyksiin, jotka on tehty vanhanaikaisesti. Ei siitä sen enempää, toisen kerran tehdään uudenaikaisemmalla tavalla. Varhaisperunat ovat jo idätyslaatikoissaan. Lauantaiaamuna kylvetään uunituhkat pellon hankipaikoille ja kuun vaihteessa väkilannat. Vilho haluaa molemmat työt itselleen, koska Mikolla on paljon muuta. Veli myöntää ne Vilholle, koska hänellä itsellään tosiaan on niin paljon muuta. Kenties saat koko urakan hoidettavaksesi! on hän sanomaisillaan muistaen kuitenkin ajoissa, että sehän on selvää ilman muuta. Jos hän tästä joutuu lähtemään, niin kaikki jää Vilholle. Mutta äiti tulee jo pian navetasta! »Kylvä sinä vain tuhkat ja väkilannat, sinähän olet jo ammattimies näissä asioissa!» hän vain sanoo, puristaa kaksin käsin veljeänsä ranteesta ja kiiruhtaa kamariinsa.

Aurinko on paistanut kaiken päivää lämpöisesti ja huovettanut hangen. Iltapakkasen puremana se on pelottavan karhea kotipellolta lähtien. Rahisemisen estämiseksi Mikko työntelee tasasauvaa. Sittenkin rahisee. Hänestä tuntuu, niinkuin se kuuluisi kilometrien etäisyyteen. Hanki kannattaa jo paremmin. Milloin vajoaa, niin rasahtaa, riipaisee syvästi ja ilkeästi. Pelottavan valoisaa on, vaikka kuu on keveässä pilvessä. Suomen puolen vahtisotilaita ei näy, ei venäläisiäkään näy. Merkillistä! Olisiko heilläkin tällaisia kevätöitä varten valkoiset hankipuvut?

Hän pääsee Inkerin puolisen rantatöyrämän suojaan. Raja-aidan pylväät ja sen piikkilangat erottautuvat selvästi taivasta vasten jokiäyränteessä. Hän ottaa hiihtoaskelen, pysähtyy ja hiihtää taas. Pienintäkään äännähdystä, ei risahdusta kuulu mistään päin, paitsi oman askelen ääni, milloin hanki upottaa. Se kuuluu hampaisiin viiltäen, niinkuin lasia muserrettaisiin.

Pitkän, tuskallisen hiihdon jälkeen hän vihdoin loikoo salaveräjän kohdalla piikkilanka-aidan alla ja huomioi ympäristöä henkeään pidätellen. Saunalta mäkeen johtava käymäpolku on jo kokonaan sulana. Mökin raunioilla tihruaa vielä savua. Lähiympäristöön leviää sieltä pistävää, palaneen nahan käryä. Mutta missä liikkuu ja vaaniskelee tämän yön vahtivuorolla oleva sotilas? Mitään elonmerkkiä hän ei ole antanut itsestänsä.

Irroittaen salaveräjän alimmaiset hakaset Mikko ryömii aidan alitse ja pääsee kiinni tarttumatta. Hänen valittavanaan on kaksi vaihtoehtoa, mennä suojapuvussa lumiläiskien kautta kiertäen tahi ilman sitä suoraan pälvipäästä toiseen hypähdellen. Hän valitsee jälkimmäisen, koska sillä tavoin luulee pääsevänsä nopeammin perille. Hän kääntää suksensa ja silpaisee yltään suojapukunsa. Syvään hengähtäen hän hypähtää seisomaan ja juoksee saunaa kohti.

Sauna on kylmä ja pimeä. Uunikiukaan reunalla on tulitikkulaatikko, jonka Eliisa muistaa viime lämmityksen jälkeen jättäneensä siihen. Polttopuitakin olisi hiukan uuninsolassa, mutta tuskinpa niistä uskaltanee tulta virittää. Gregor on erikoisesti varoittanut huomiota aiheuttamasta, ja tietää Eliisa muutenkin, ettei tulipalopaikalla hälyä pitävän sammuttajaväen huomiota sovi herättää.

Saunan penkillä on muutamia kylpyvihtoja, vanha huopapeite ja räsymatto, jonka hän joku aika sitten oli hangella pölyttänyt ja unohtanut tänne. Niiden tarjoama vähäinen lämpösuoja on hänelle nyt hyvään tarpeeseen. Penkki on lyhyt ja kapea. Kylpylava on leveämpi, lämpöisempikin ehkä. Hän valmistaa kylpyvihdoista ja vaatteista sille vuoteen, riisuu kengät jalastaan ja peittelee itsensä lepäämään niin hyvin kuin mahdollista.

Se ei ole mikään erikoisen pehmeä vuode, ei liioin lämpöinenkään, mutta hänen täytyy myöntää, että huonomminkin voisi olla. Kuinka hänen olisi käynyt, ellei Gregor olisi jouduttautunut vastaan? Ympärillä kymmeniä miehiä, outoja, vihamielisiä muukalaisia kuin nälkäisiä susia kiiluvin silmin. Kuka hän oli? Mistä hän tuli? Hän on Raaskan suutarin tyttö! Niin on, mutta mistä hän on tullut! Vakooja hän on! Pidättäkää hänet! G.P.U:n säilöön viekää! Vankivaunuun! Vienaan ensimmäisen kulakkilähetyksen matkassa!

Näitä kuvitellessaan Eliisa värisee. Kuinka hän tulikaan takaisin lähteneeksi, vaikka Gregor niin ankarasti varoitti ja isä... Isän vuoksi hän tuli, mutta isä on päässyt jo rauhaan. Vieras on hänen tyttärensä tämän jälkeen tässä hävitetyssä, vihollisten hävittämässä maassa. Eikö yhtä vieras myös rajan takana isän kotimaassa? Täysi orpo, varaton, koditon, maanpakolainen! Miksi Mikko jätti? Miksi jätti tähän tappavaan epätietoisuuteen ja ikävään?

Kaksi viimeistä kysymystä toistuvat usein, mutta jäävät yhä vastausta vaille, kuten jo monta kertaa ennen tämän pitkän yön kestäessä. On kuitenkin lohdullista tietää, että isä on päässyt vaivoistansa. Onko hän löytänyt äidin? Ehkä he jo istuvat käsikkäin lämpöisessä, kullankeltaisessa äidin kamarissa. Ovatko he tulleet nuoriksi jälleen, tuntevatko toistensa läheisyyden?

Koditon, orpo pakolainen lämpenee itsekin vanhempiensa taivaallisia onnenhetkiä kuvitellessaan. Näihin ajatuksiinsa hän nukahtaa. Musta maasauna valkenee ja lämpenee. Se muuttuu pieneksi, kauniiksi kamariksi, jonka katto on lumivalkoinen, seinät keltaiset, lämpöiset kuin kesäinen rantahiekka. Isä ja äiti ovat nuoria ja onnellisia. He ovat kumartuneet lapsensa sängyn ylitse. Isän takissa on kirkkaat, kiiltävät napit, mutta äidin silmät loistavat yhtä kirkkaasti, vielä kirkkaammin kuin isän napit. Nyt on Eliisan nukuttava! sanoo äiti. Mitä isä tahtoo? Sitä samaa, vaikka hän ei sano mitään, hymyilee vain. On toteltava äitiä ja isää. Hän nukkuu.

Kun hän herää unestaan, on jo kirkas aamupäivä. Huoneen seinät eivät ole keltaiset, katto on musta kuin piki ja terva. Aurinko tunkeutuu ravistuneen oven lävitse monesta paikasta, paljastaen kylmän saunan viheliäisen kurjuuden. Paljon parempi ei liene hylätyn orvon osa. Onpa hän nukkunut sentään, ja uusi päivä on tullut.

Hän on janoinen ja viluinen. Uskaltaisiko hän käydä noutamassa saunakipolla ojasta vettä? Hän ei voi vastustaa kiusausta, niin kovasti janottaa. Laskeutuen varovasti lavolta hän ottaa sangon vierestä kipon ja avaa oven hiljaa, hengitystä pidätellen. Vartiomiestä ei näy, ei muuta elävää olentoa kuin yksinäinen varis, joka laapustaen lentää Suomeen päin. Kadehdittavan rauhallisesti se ylittää vaarallisen rajalaakson, laskeutuu alemmaksi ja istuutuu Suomen puolella matalan männyn latvaan. Mikä onnellinen olento! Lentää, mistä tahtoo! Istuu, minne haluaa! Vaaran uhatessa heittäytyy vain siivilleen, jolloin ei ole enää mitään vaaraa.

Yöpakkanen on kuivattanut vedet. Hän polkee hangen rikki ja kokoilee kipon täyteen sulavaa lunta. Häikäisevästä ulkoilmasta palatessa on sauna äskeistäkin pimeämpi, värisyttävän kylmä. Uuninsolassa on polttopuita ja repussa linkkuveitsi. Miksi ei hän voisi pitää uunissa hiljaista lastutulta? Sen loimussa saattaisi ainakin käsiään lämmitellä. Niin vähäinen savu ei tuntuisi saunassa eikä näkyisi ulos. Kiusaus on houkutteleva. Näin miettiessään hän jo avaa linkkuveitsen, kyyristyy uunin ääreen ja alkaa vuoleskella lastuja kuivasta puusta. Tulitikut ovat kosteita. Hän saa raapaista monta, ennenkuin saa liekin. Lastut sitävastoin syttyvät hyvin ja palavat vireästi. Pientä tulta, kuin kynttilänliekkiä hän vain polttaa, lämmittää käsiään ja vuoleskelee lastuja varastoon. Savua ei hänen pienestä tulestansa näytä syntyvän juuri ollenkaan. Kuitenkin hänestä tuntuu kuin tuli lämmittäisi, niinkuin saunakin jo vähän lämpiäisi. Vuoleskellessa ja lämmitellessä hänen ajatuksensa alkavat askarrella kiihkeämmin.

Oliko isä suunnitellut tekoansa jo kauemman aikaa? Olisiko tehnyt sen aikaisemmin, jos olisi ollut yksin? Mikon käydessä hänellä jo varmasti kaikki oli selvänä. Sitä varten hän etukäteen näin järjesteli, kaikki kalleutensa luovutti, äidin kuvankin viime hetkessä vielä mukaan toimitti. Se oli harkittu teko. Mikä murhe isäparalla jo vuosikausia oli ollutkaan tyttärensä tulevaisuuden vuoksi!

Mutta tyttären tulevaisuus oli tällä hetkellä yhtä suuren hämärän peitossa kuin ennen. Onni oli, ettei isän tarvinnut sitä tietää. Miksi Mikko jätti, ei tullut, vaikka lupasi? Miksi hän vei pappilaan ja Vanhalaan? Olisi johdattanut syvimpään sydänmaan korpeen, jossa kukaan ei olisi kysynyt kotia, ei syntyperää eikä kirkonkirjoja!

Palavista lastuista on muodostunut pieni kasa hehkuvia hiiliä. Savua näyttää leijailevan ilmassa. Sitä tunkeutuu jo oven rakosista ulos. Tunkeutukoon! Hän vuolee kiihkeästi ja nostaa lastuja tuleen käden täyden. — Tulkoon Gregor tai joku muu vahtimies! Tulkoon tutkimaan! Miksi en saisi lämmitellä itse vuolemillani lastuilla? Jos ottavat veitseni, polttavat saunani, tappavat minut? Ottakoot! Polttakoot! Tappakoot!

Hän töytäisee oven auki ja lisää uuniin puita niin paljon kuin nurkista löytää. Uunintäyteinen tuli palaa, savu täyttää saunan ja tunkeutuu ulos ovesta. Hän lisääkin vielä uuniin puita, mutta kukaan ei tule katsomaan, minkä vuoksi saunaa lämmitetään ja kuka sitä lämmittää.

Se on jo lämpöinen, uuninpesä hiiliä punaisenaan. Eliisa on kasvoiltaan punainen ja lämpöinen itsekin. Ensi yönä kahdentoista jälkeen se tapahtuu. Viimeinen ja lopullinen lähtö tapahtuu silloin, vaikka Gregor kuoleman uhalla sen kieltäisi.

Isä on sanonut, että jokainen asia pitää tarkoin suunnitella, muutoin ei koskaan voi olla onnistumisestansa varma. Oliko isä itse tehnyt näin, myös nyt, viimeisen matkansa edellä? Oli, varmasti oli tehnyt. Senvuoksi hän niin päättäväisesti ja levollisesti voi kaikki järjestellä. Miksi tytär ei voisi etukäteen yhtä levollisesti matkojansa suunnitella ja järjestää? Ainakin hän voisi yrittää sitä, koska nyt oli hyvää aikaa. Hän sulkee silmänsä ja miettii.

Rajalaakson ylitse on kuljettava niinkuin ennenkin, mutta kylään hän ei ollenkaan pysähdy. On jatkettava matkaa maantietä pitkin niin kauan kuin kävellä jaksaa. Sitten on jo varmaan aamu, kova väsymys ja nälkä. Voinee kai maantien varrella oleviin taloihin poiketa ruokaa pyytämään? Suomessa ei tarvitse pelätä vakoojia eikä urkkijoita. Suomessa kaikki ovat ystävällisiä, niin isä on aina vakuuttanut. Kaikkiko? Myös Vanhalan emäntä ja pappi...

Vanhalan emäntä! Miksi hän ei voi ajatella sitä asiaa, mitä on ryhtynyt miettimään, matkan jatkamista ja elämän järjestämistä Suomessa. Hän tiivistää silmänsä, kuten isäkin miettiessään tapasi tehdä. Eteenpäin on mentävä, suoraa maantietä eteenpäin on pysähtymättä riennettävä monta kilometriä, niin pitkälle kuin kävellä jaksaa... Miksi Mikon äiti oli syyttä tyly? Miksi pappi ei ottanut kuulutuksiin?

Hän avaa silmänsä ja huomaa olevansa yhä edelleen rajalaaksossa. Maantiematkaa Suomessa hänen piti jatkaa kymmenien, satojen kilometrien etäisyyteen. Hän tiivistää uudelleen silmänsä kiinni, niin että vallitsee täysi pimeys, tuskin maantietä enää näkyy. Siinä on hirvittävän pitkä, pimeä vastamaa. Tuollaista tietä ei heikoilla voimilla pitkälle mennä, turha yrittääkään. Hän kääntyy mäen rinteeseen viettävälle sivutielle, joka ennen pitkää johtaa hänet tutuille maille rajalaaksoon. Tuolla on Vanhalan talo, tuossa Koivulan tädin pieni punainen huvila.

Jänis tuollaisia kierroksia tekee, vaan ei ihminen. Hän avaa kokonaan silmänsä, nousee ja kopistelee kekäleet uunissa. Savu on jo milteipä kokonaan hälvennyt. Sauna on jo hyvin lämmin. Hän ottaa repustansa esiin voileipiä, joita on tehnyt ja kääräissyt paperiin Koivulan tädin varastoista. Lumi vesikipossa on sulanut juomavedeksi. Hän syö ja juo ja päättää mielessään, ettei tämän jälkeen mieti enää mitään, vaan nukkuu. Se on järkevintä, mitä hän yötä odotellessaan voi tehdä. Ensi yönä tarvitaan virkeätä mieltä ja voimia. Näin päätellen hän kiipeää kylpylavolle, jossa tosin on vielä hieman savutikuraa, mutta kun hän sulkee silmänsä tiiviisti, ei se mitään haittaa.

Uni ei tule silmiä sulkemalla. Jälleen on edessä pitkä ja pimeä mäki, jonka voittamiseen eivät hänen voimansa riitä. Jos viettävälle sivutielle hetkeksikin heittäy, on ennen pitkää edessä tuttu rajalaakso, tädin punainen Koivula ja Vanhalan harmaa talo joelle viettävällä peltomäellä. Miksi hän pyrkiikään sieltä pois unta odotellessaan? Matka tapahtuu ensi yönä. Silloin vasta on mentävä kylän ohitse suoraa maantietä, olkoon se miten pitkä tahi pimeä tahansa. Nyt hänen on ajateltava jotakin muuta. Eikö hänellä viimeiseksi päiväkseen täällä ole enää muuta ajateltavaa?

Isä! Onko Gregor korjannut hänet paloraunioiden keskeltä kuten lupasi? Se ajatus tuottaa tuskaisen olon. Hän aikoo lähteä heti katsomaan, Gregorin kielloista, uhkaavasta vaarasta, kaikesta huolimatta. Isän jäännökset on saatettava lepoon äidin viereen kylän hautausmaalle. Se on tehtävä! Sitä he eivät voi kieltää! Miten menetellä siinä? Isän hyvää neuvoa noudattaen hän tahtoo sitäkin ensin mietiskellä.

On juostava kylään. Gregor on saatava käsiin, olkoon hän missä tahansa. Hän auttaa arkun hankkimisessa ja hautaan saattamisessa. Hänellä on määräysvalta. Hän ei voi kieltäytyä siitä. Ehkä se Gregorin toimesta on jo tehty? Nopeasti, kenenkään huomaamatta hän voisi juosta mökin raunioiden luona ottamassa selvää siitä. Hän päättää tehdä sen, kun levähtää ja ajattelee vielä vähän. On katsottava, ettei vahtisotilas ole paikoilla, ei ainakaan Ivan. Hän siellä varmasti onkin, koska Gregor nimenomaan varoitti näyttäytymästä.

Eliisa ei tule nousseeksi eikä lähteneeksi. Pian lämpimän saunan lavolle salateitänsä hiipinyt uni vapauttaa hänet kokonaan siitä. Tapahtuu paljon enemmänkin. Isä itse tulee saunaan. Hän kävelee omilla jaloillansa reippaasti kuin Gregor. Hänen kätensä heiluvat, molemmat kätensä. Silmät säteilevät:

»Minäkö viihtyisin enää kauempaa täällä! Kuinka tuollaisia kuvitteletkaan, tyttö! Minulla on maja äitisi majassa, meidän ullakkokamarissamme. Etkö minun silmistäni jo huomaa sitä.»

»Huomaan kyllä», yrittää Eliisa myönnytellä, mutta isä ei kuule sitä, niin innoissaan hän on. Hänellä on vielä muutakin sanottavaa. Hän nostaa sormensa ja sulkee toisen silmänsä, kuten aina, milloin hänellä on oikein tärkeää asiaa.

»Mitä sinä kuvittelet Mikosta? Lapsellisuutesi tähden minä annan sen sinulle anteeksi tämän kerran, tämän ainoan kerran, kuule! Kuuletko sinä?»

»Kuulen, isä, kuulen ja tottelen», on Eliisa vakuuttelevinaan, mutta isä on jälleen jo niin täydelleen omassa asiassaan, ettei kuule häntä.

»Jos Mikko ensi yönä tulee noutamaan, niin sinä lähdet, olet hänen vaimonsa, etkä takaisin käänny!»

»Lähden, mielelläni.»

»Vaikka Mikko ei tulisikaan noutamaan, lähdet sinä hänen luokseen, palaat kuten oikea uskollinen vaimo miehensä luokse aina palaa. Täällä sinulla ei ole enää mitään tekemistä, eikä missään muuallakaan. Kuulitko, mitä sanoin?»

»Kuulin»! tahtoo Eliisa sanoa, ja vilpittömästi isälle tunnustaa vielä muutakin, mutta samassa hän herää, eikä isää näy enää missään.

— Minä olen hänen vaimonsa ja tahdon mennä hänen luokseen, — hän sanoo puoliääneen, vaikka isää ei enää olekaan kuulemassa. Hengittäen syvään lämmintä, savutuntuista saunailmaa hän nukkuu uudelleen.

Raaskan mökin tulipaloon oli kokoontunut sammuttajia enemmän kuin olisi ollut aihetta. Tapaus itsessään ei ollut mikään, mätä, laho tölli, joka muutenkin olisi hävitetty, ellei olisi palanut. Paloiko se? Tahallinen murhapoltto oli kysymyksessä. Mutta rikoksentekijää, tuholaista, ei voitu rangaista, koska hän oli käyttänyt oman käden oikeutta ja rangaissut itse itsensä. Omituinen mies, miehen puolikas, sisukas kuin peijakas, tsaarivallan aikainen upseeri, mielipiteiltäänkin kirottu trotskilainen, kenties kulakki, porvari, mutta saappaita hän pohjaili kuin parempikin suutari. Nyt hän oli sytyttänyt töllinsä, ampunut luodin kalloonsa ja jäänyt istuallaan ihmettelemään, mitä sitten seuraisi.

Mitäpä tuosta sen ihmeellisempää, suutari saisi polttohautauksen, jos tulta ja kuumuutta riittäisi. Mutta kesken kaiken hypähtää siihen Gregor, rajavartioston päällikkö, ja määrää katselevan joukon sammutus- ja pelastustöihin. Oliko töllissä jotakin pelastettavaa? Ei muuta paitsi suutari, tuholainen, joka oli pelastanut itsensä G.P.U:n miesten kynsistä.

Miksi Gregor noin komenteli ja touhusi? Oliko hän myös tuholainen, tuon kapinallisen, itsensä tappaneen suomalaisen suutarin liittolainen? Näin ajattelee Ivan, joka rajavartiomiehen ominaisuudessa on Gregorin lähin käskynalainen. Mutta tulipalopaikalle ei kukaan ole häntä komentanut, omasta halustaan hän on lähtenyt, koska jo kauan aikaa on aavistellut, että Gregorilla ja Raaskan suutarilla on salaista vehkeilyä keskenään. Mökin polttaminen ja suutarin itsemurha! Tämä nyt kuitenkin oli hullunkurisinta, mitä he saattoivat keksiä. Minne he olivat kätkeneet suutarin tyttären? Ehkä hän oli paennut Suomeen? Gregor on avustanut häntä.

Tulipalon aikana Gregor juoksee alas rajalle. Ivan on huomannut hänen levottomuutensa, seuraa ja vakoilee häntä. Tiellä saunan edessä seisoo nainen. Hän ei voi olla kukaan muu kuin suutarin tytär. Gregor keskustelee kiihkeästi hänen kanssaan, lopuksi työntää hänet saunaan, kiiruhtaa ylös. Ivan jouduttautuu edellä, mutta hän on nähnyt jo kylliksi. Suutarin tytär on vakooja. Gregor vehkeilee hänen avullaan Neuvostoliittoa vastaan. Odottakaahan, tuholaiset! Neuvostoliittoa ette vahingoita! Ivania ette petä! Itsenne petätte perinpohjin, tuholaiset!

Ivanin kärsivällisyys on jo liian monta kertaa pantu kovalle koetukselle. Gregor on ylpeä, komenteleva öykkäri. Hänellä on paljon parempi palkka. Kaunis vaimo hänellä on ja paljon muuta hyvää, mitä Ivanilla ei ole. Mitä suurimmalla mielihalulla on hän valmis potkaisemaan Gregorin siltä korokkeelta, mihin tämä ansiottomasti on päässyt.

Olisiko se vääryys? Mitä vielä! Oikeus se on, neuvostovenäläinen laki ja oikeus vääryyttä kärsineen Ivanin hyväksi. Eikö täällä viime kuukausina ole paljon parempia miehiä tuholaisina murskattu: vanhoja puoluetovereita, korkeavirkaisia kansankomisaareja, jopa sotaväen ylimpiä päälliköitä? Kun Ivan lähemmin ajattelee, mitä kiusaa Gregor hänelle kolmen vuoden aikana on tehnyt, tuntee hän itsensä suorastaan jalomieliseksi toimittaessaan Gregorin G.P.U:n haltuun. Se hyvä, mitä Ivanille itselleen tästä teosta koituu, on pieni, hyvin ansaittu palkkio hänen valtakunnan hyväksi tekemästään palveluksesta. Venäjän kansa ja maa on jälleen vapautunut yhdestä tuholaisesta. Ivanilla on päivävuoro. Sen kestäessä hänellä on hyvää aikaa huomioiden, jopa suunnitelmien tekoon. Raaskan saunasta nousee savua. Suutarin tytär aikoo jäädä siis vakoilemaan siihen, kielletylle alueelle. Ilman muuta Ivan voisi soittaa lähimmälle G.P.U:n miehelle ja vangituttaa naisen. Tässä tapauksessa Gregor tuskin uskaltaisi ryhtyä naista puolustamaan. Mutta oman nahkansa Gregor, tämä viisas kettu, todennäköisesti voisi pelastaa. Mitä hyötyä Ivanille olisi tästä?

Vahinkoa siitä olisi. Gregor itse pitäisi kauniin vaimonsa, ja G.P.U. nielisi Raaskan suutarin tyttären. Vankijunassa Vienaan lähetetyistä ei kukaan liene saapunut takaisin, ei ainakaan siinä tilassa, että mies voisi tuntea heitä kohtaan mitään mielenkiintoa. Tästä näkökulmasta Ivan ei nyt kuitenkaan sen kauemmin ajattele suutarin tytärtä, koska hän suunnittelee Gregorin tuhoa ja ajattelee Gregorin vaimoa. Ivan tuntee sille taholle voimakasta halua, paitsi syystä että hän on kaunis vaimo, erikoisesti myös senvuoksi, että hän on Gregorin vaimo. Ennenkuin Gregor tuholaisena lopullisesti häviää, pitää hänen sopivalla tavalla saada tieto tästä.

Se tieto virkistäköön hänen viimeisiä hetkiään, niinkuin tämä vaimo virkistää Ivanin olemusta, milloin hän vain vaikkapa ajatuksissaan katselee häntä. Milloinkaan ennen ei Ivan ole nauttinut naisen omistuksesta näin paljon etukäteen. Mutta Gregorin täytyy saada siitä tieto. Vuoron vaihtuessa Ivan jää puhuttelemaan seuraajaansa Leonia, jolloin tämä tulee ilmoittaneeksi, ettei hän olekaan koko vuoroa vahdissa, ainoastaan puoliyöhön, jolloin Gregor itse tulee jatkamaan. He ovat Gregorin ehdotuksesta keskenään sopineet näin. Ivan hytkähtää ilosta. Oikeinpa hän on aavistanut asian. Heillä on ensi yönä salaisia puuhia. Siitä tulee loistava tempaus! Tuholaisten tuho! Ivanin on vaikea hillitä riemuaan, ettei Leonkin jo sitä huomaisi. Hän touhuaa Leonin vapaayön johdosta. — Onneksesi toveri, ensi yö, iloksesi ja huviksesi! Anna sinä Gregorin vartioida rajaa, koska hänellä on siihen niin suuri halu!

Se on erehdys. Gregor viihtyy mainiosti kotonaan vaimonsa ja kaksoistensa seurassa. Omasta puolestaan hänellä ei ole vähääkään halua rajalle, jossa milloinkaan ei mitään mainitsemisen arvoista tapahdu. Raaskan suutarivainajan itsepäinen tytär on antanut Gregorille tänä päivänä ylimääräistä mietiskelyn vaivaa, kuten jo ennen monta kertaa. Kotoisissa askareissaan, lastensa kanssa leikkiessäänkin Gregor pysähtyy mietteliäänä tuijottelemaan, niin että vaimokin sen huomaa ja osaaottavaisena tiedustaa: »Mitä nyt, Gregor? Mikä huoli mieltäsi vaivaa?»

Gregorin täytyy monta kertaa vakuuttaa, milteipä kiivastuen kieltää: »Mikä minua vaivaa! Ei mikään! Voit uskoa sen, rakkahin, ei mikään!» Mutta kaikesta huolimatta on kuten vaimo aavistaa. Raaskan suutarin ja hänen tyttärensä kohtalo ei anna Gregorille tunnon rauhaa.

Isä selvitti osuutensa miehen tavalla, mutta tyttö ei pysynyt poissa, vaikka kerran pääsi. Kerranko pääsi? Liian monta kertaa hän on päässyt, siinä vika juuri on. Vielä kerran hän pääsee. Jos hän tämän jälkeen palaa, niin syyttäköön itseään.

Tyttö on palannut isän vuoksi. Tämän jälkeen hän ei enää tule, sen Gregor käsittää ja se rauhoittaa hänen mieltänsä. Tytön ja oman turvallisuutensa vuoksi hän mielellään valvoo ja uhraa yhden ylimääräisen yön. Raja olkoon hiljainen vielä ensi yönä, jolloin neito tuttua tietänsä viimeisen kerran livahtaa piikkilanka-aitojen alitse. Ja sitten aspit lyödään pylväitten sisään. Tämän jälkeen se ei ole, ei saa olla mikään kulkutie. Se on raja kahden valtakunnan ja maailmankatsomuksen välillä. Ensi kesänä rakennetaan kolme piikkilanka-aitaa kahden edellisen lisäksi, tarpeen tullen ne sähköistetäänkin vielä. Raja on raja, se erottaa ihmiset. Vain ihmisen ajatukset ja erilaiset maailmankatsomukset lentävät rajankin ylitse.

Päivä on kaunis ja keväinen. Gregorilla, ratki rehellisellä ja suuren valtakuntansa eduille uskollisella rajavartijoiden päälliköllä ei ole huolia; iloa ja riemua hänellä pitäisi olla ihanasta vaimostaan ja herttaisista lapsistaan. Kuitenkaan ei kaikki ole niinkuin olla pitäisi. Miksi Ivan vakoilee? Miksi G.P.U:n miehet ulottavat matkojaan rauhalliseen, milteipä autioitettuun rajakylään? Miksi koko suuri Venäjän maa ja sen satamiljoonainen kansa huokaa tsaarien ja komisaarien, kaikkien aikakausien tshingiskaanien häpeällisessä orjuudessa vuosisadasta toiseen? Onko ikuinen napapaholainen sittenkin pesiytynyt suuren Venäjän sydämeen, kuten Raaskan suutarivainaja katkeran purevasti perusteli?

Gregor ei saa mitään vastausta näihin kysymyksiinsä, nyt vielä vähemmin, kun miehekäs suutari, jokapäiväinen väittelytoveri, on ikuisesti hiljentynyt.

Boris juoksee murheellisena siipirikkoisen lentokoneensa kanssa. »Isä korjaa, korjaa!» — Kuinka mielellään isä korjaisi poikansa koneen, korjaisi Neuvostoliiton kaikki siipirikkoiset koneet, jos se vain olisi hänelle mahdollista. Mitä hyötyä siitä olisi tässä maassa, jossa paras elävä voima tunnottomasti tuhotaan. Jospa kyynilliset tuhoojat itse tuhoutuisivat!

Gregor hätkähtää vilpitöntä toivomustaan. Tuliko hän ajatelleeksi sen ehkä ääneen? Ahdistuksen maa, jossa maan ja maailmankatsomuksen uskollisin palvelija ei edes vaimonsa ja viisivuotiaan poikansa saapuvilla ollen rohkene ajatella ääneen.

Joku napautti ikkunaruutuun. Kuka se oli ja mitä tahtoi? Pyrkikö se itse sisään, vai halusiko herättää, varoittaa huoneessa nukkuvia? Monia epämääräisiä, aavistelevia ajatuksia välähtelee Vanhalan emännän mielessä. Aamu on vielä sangen varhainen, ja hän on liian vähän nukkunut täyteen tajuun herätäkseen.

Mutta poutaista kevätpäivää ennustava kajastus idän taivaalla kirkastuu nopeasti. Varpunen ikkunalaudalla kopauttaa uudelleen ruutuun, nyt useampia kertoja perättäin. Sen lyhyt, käytännöllisiin päämääriin pyrkivä järki ei jaksa käsittää, miksi se ei saa kiinni kärpästä, joka laiskasti siipiään räpistellen kävelee ärsyttävän lähellä, milteipä suoraan suuhun.

Pian lennähtää ikkunalaudalle toinenkin varpunen. Yhdessä ne ryhtyvät tokittamaan laiskaa, mistään piittaamatonta kärpästä ja katselevat sitä ahnain, vihasta kiiluvin silmin.

Vanhalan emäntä herää, tajuaa aamun ja huomaa ikkunassa nokkivat varpuset. Pitkäperjantain aamu! hän muistaa. Aurinko on jo noussut. Sen säteet tunkeutuvat ikkunoista ja kirkastavat asuinhuoneen. Niiden edellä työntyy ihmeellinen, silmin havaittava värinä. Se liikkuu tummia seinähirsiä pitkin kuin jotakin etsiskellen. Seinästä se hypähtää kattolaudoitukseen, tunkeutuu kiilana pimeään uuninsolaan saakka. Mikä on tuollainen värinä? Mitä se etsii? Pitkäperjantai! Pääsinpäiväänsä etsii!

Outo pitkäperjantain aamu, pääsiäiseksi tämä paremmin sopisi. Ja yhä varpuset ikkunaruutua tokittavat. Vanhalan emäntä nousisi karkoittamaan ne siitä, elleivät lapset hänen liikuntansa vuoksi heräisi. Tasainen hengitys kuuluu kahdesta vuoteesta. Muut lapset nukkuvat täällä asuintuvassa, paitsi Mikko pienessä kamarissaan vierashuoneen takana. Hän ei ole enää lapsi, muutenkin on monella tavalla eristäytynyt. Vanhalan emäntä muistaa enemmän, eilispäivien tapahtumat. Mikko on tehnyt ja tekee vaikka mitä! Onko hän huoneessaan ja vuoteessaan tänä aamuna?

Se ajatus hätkähdyttää hänet hereille. Kokonainen sarja ristiriitaisia ajatuksia pyrähtää liikkeelle, niinkuin aidan vieressä lepäilevä lammaslauma veräjästä syöksähtäneen koiran edessä. Hän itse on eilen illalla kesken töitään ja ajatuksiaan tähän nukkunut. Astiat piti pestä, likaiset arkivaatteet juhlapäiväksi penkeiltä korjata. Ja mikä tärkeintä, Mikon kamariin piti mennä perin pohjin ja rauhallisesti asioista keskustelemaan, kun ensin vähän aikaa olisi saanut levähtää. Tuntui kuin ei olisi jaksanut ilman, ja että Mikollekin olisi annettava riittävästi levähtämisen ja miettimisen aikaa.

Auringon tulenpunainen valo värisee yhä seinähirsissä. Miten se noin, onko milloinkaan ennen tuolla tavalla liekehtinyt? Sitä katsellessaan ja edellispäivien yllättävän nopeasti kiiruhtavia tapahtumia muistellessaan Vanhalan emäntä tuntee outoa väristystä hartioissaan. Hän pakottautuu pohtimaan kipeitä asioita, jotka eilispäivänä on täytynyt siirtää hetkestä hetkeen, kunnes väsymys ja uni on saanut vallan ja nykäissyt kaikki selvittelyt tämän pelottavan kirkkaan juhlapäivän aamuun.

Miksi valmiiksi puhuttu ja järjestetty asia näin pitikin siirtää päivästä päivään ja viikosta viikkoon? Jos Mikko heti Mellerillä tapahtuneen neuvottelun jälkeen olisi saanut kaikki tietää, ehkä ei mitään tällaista ollenkaan olisi tapahtunut. Mitä sitten oli tapahtunut?

Hän laskee kädet silmilleen ja antaa viime päivien kaikkine tapahtumineen juosta kuin siivilän lävitse. Mikolla on rajantakainen morsian... Raaskan suutarin köyhä, kirjaton tyttö. Pappi ei ota kuulutuksiin, kuinka voisikaan ottaa. Siitä myrtyneenä Mikko toimii salassa, vihassa, mitä toimineekaan ajattelemattomuudessaan, poikaparka! Kaikki tämä on tapahtunut. Onko tapahtunut vieläkin enemmän?

Kiusallinen kysymys pulpahtaa välittömästi, ja kuumat veret läikähtävät hänen kasvoilleen. Tämä johtuu sydänviasta. Sellaista tapahtuu hänelle usein päivän kuluessa. Mutta nyt hän ei vielä ole voinut rasittua, koska ei ole vuoteestaan noussut eikä mitään tehnyt. Päivä ei ole vielä edes alkanut. Enempää piilottelematta hänen täytyy myöntää, että tällä kertaa syy on etsittävä muualta. Aavistuksilla on osansa. Onko tapahtunut jotakin, vieläkin enemmän? Jos on, niin mitä se on?

Hän koettaa kylmästi kuvitella, mitä se voisi olla, jos jotakin olisi tapahtunut.

Ehkä Raaskan tyttö ei ole enää tätinsä luona Koivulassa, vaan on mennyt isänsä luokse. Takaisinko rajan taakse, kun kerran on sieltä pois päässyt? Hyvä Jumala! Juolahtaisiko tuollainen ajatus kenenkään järkevän ihmisen mieleen! Miksi ei juolahtaisi? Kuka juuri itse kuin ampiaisen pistämänä sai sen mieleensä, eikä juuri vähillä saane sitä sieltä pois.

Hän yrittelee sentään pontevasti. Kätilö, tytön täti, on järkevä ihminen. Kunpa tyttö suoraan ja avomielisesti olisi kertonut hänelle vastoinkäymisistään. Vanhana, kokeneena ihmisenä täti on osannut häntä oikealla tavalla rauhoittaa. Niin, jospa tyttö vain olisi kertonut! Mutta hänen on täytynyt tehdä se! Ja vaikka ei olisi tehnytkään, Koivulan kätilö on huomannut hänen alakuloisuutensa ja itse tiedustellut. Hän on saanut tytön järkiinsä, ennenkuin tämä on ehtinyt tehdä mitään ajattelemattomuuksia.

Surukseen Vanhalan emäntä pian huomaa, että on paljon yksinkertaisempaa todistella joku asia päivänselväksi kuin itse uskoa, mitä juuri on todistellut. Hän ei voi olla muistamatta eikä muistelematta erästä tyttöä kaksikymmentäviisi vuotta aikaisemmin. Oliko tämä tyttö heti valmis ja avonainen kertoilemaan sydänsuruistaan vanhalle, hyvälle tädilleen? Ei, kuolemakseenkaan hän ei olisi sitä tehnyt. Vuosikausiksi hän vaikeni, upposi kokonaan omaan umpimielisyyteensä. Nähtävästi myös tämä tyttö pimeän tullen olisi ollut valmis hiipimään rajalle tahi rajan yli, jos siihen tekoon sinä aikana olisi kätkeytynyt jännitystä ja hengen menetyksen vaaraa. Onko Raaskan tytölle tapahtunut jotakin? Se kysymys tehdään jälleen hänelle niin selvästi, että hän milteipä kuulee sen.

Hän koettaa lohduttaa itseään toisella tavalla, toivoen paremmin onnistuvansa rauhoittamaan sydäntään.

Mitä tekemistä hänellä oikeastaan on tuon asian ja ihmisen kanssa? Eikö Raaskan suutarin tytär ollut hänelle ventovieras ihminen pari päivää sitten? Eikä hän vieläkään ollut muuta kuin hyvänpäivän tuttu, kädestä pitäen ei edes sitä. Mitä Mikko meni hulluttelemaan äidiltään lupaa kysymättä. Nähtiin, miten kävi pappilassa. Siinä juuri se nähtiin! Pitäisikö yksinkertaisen, piinatun naisen ymmärtää ja suvaita enemmän kuin oppineen pappismiehen ja seurakunnan paimenen?

Pitäisi ymmärtää, jos kysymyksessä on hänen oman lapsensa sydämen valinta ja tulevaisuus!

Taas joku näkymätön kuiskaa nuo sanat hänen korvaansa. Vanhalan emäntä tuntee itsensä täysin avuttomaksi. Hänen parhaimmatkin rakennelmansa tempaistaan hajalle. Altapäin joku salainen voima ne riipaisee kuin keväinen virta jäätelit tulvillaan kohisevassa joessa. Päästäessään tytön, orporaukan, onnettomille teille hän on tehnyt rikoksen, josta hän joutuu saamaan rangaistuksen. Kuinka pelokas ja säikähtyneen näköinen tyttö olikaan! Mitä hän lienee rakkautensa vuoksi jo kokenut? Miten aamupäivällä pappilassa jo kärsiä siitä nöyryytyksestä, johon hän itse ei ollut pienimmässäkään määrässä vikapää? Minkä hän mahtoi sille, ettei voinut näyttää kirkonkirjojansa, tyttöparka! Missä on nyt tyttö? Mitä hänelle tämän jälkeen on tapahtunut?

Näitä Raaskan tytärtä koskevia kysymyksiä hän on pohtinut ja tahtoisi pohtia edelleen. Ne ovat vielä ikäänkuin kiintonaisia jäätelejä, jotka kulkevat yhdessä. Hän pidättelisi niitä turvanansa mahdollisimman kauan, mutta yllättäen armottomalla tempauksella ne riistetään hänen altaan. Missä on Mikko? Mitä hänelle tämän jälkeen on tapahtunut?

Hän kokoilee viipymättä sirpaleista lauttaa ja lohduttautuu parhaan taitonsa mukaan. Mikko nukkuu täydessä unessa omassa vuoteessaan. Nukkukoon poikaparka kaikessa rauhassa tunnin, kaksi vielä! Uni tekee nuorelle ihmiselle hyvää. Hän lienee kovasti väsynyt eilisistä juoksuistansa. Hyvin nukutun yön jälkeen avautuu maailma hänen silmiensä eteen kokonaan uudessa valaistuksessa.

Oikein hyvinpä hän liukuukin häthätää kyhätyllä sirpalelautallansa.

Hänen täytyy antaa pojallensa miehuuden tunnustus, ventovieraankin se olisi jo tehtävä. Mikko ei ole enää lapsi, vaan rohkea, oma-aloitteinen mies. Sitkeyttä hänellä on jo enemmän kuin isällänsä. Hänen tämänkeväiset työnsä kehtaisi tunnustaa omikseen kuka mies tahansa. Ja mitä kaikkea hän viimeisen vuorokauden kuluessa on saanut aikoihin! Se on ihmettä kerrassaan! Mikko lupasi maksaa Mellerin selväksi, ja hän on pitänyt sanansa. Kuitattu velkakirja ilmestyi tuvan pöydälle, mutta poika itse ei ole siitä tietääkseenkään. On sanomatta selvää, ettei tämä ole ollut hänelle mahdollista muulla tavalla kuin uudesta paikasta uutta velkaa ottamalla. Olkoon vaikka niinkin. Joka tapauksessa tällaiseen järjestelyyn tarvitaan miestä. Hänelle, Vanhalan emännälle, ei se millään tavalla olisi ollut enää mahdollista. Se olkoon päästötodistus, Mikon omatekoinen valtakirja Vanhalan talon isännyyteen. Näin valoisasti hän kuvittelee ja selvittelee, mutta vaaralliset ajatukset kiitävät uhkaavan nopeasti hänen sirpalelauttansa perässä. Nyt ei auta enää pysähdellä, rohkeasti eteenpäin vain.

Olkoon se Mikon asia, niinkuin Vanhala olkoon hänen talonsa. Jos hän kykenee sen velkamiehiltänsä irti saamaan, niin kenelläkään ei sitten enää ole mitään sanomista. Kenties poika pystyy siihen, mihin isä aikoinaan ei pystynyt. Ja ovat kai perunat ja kalkkunat toki toista kuin ravintolakioskit ja pelipöydät. Mitä taas Mikon valitsemaan tyttöön tulee, niin... Missä on se tyttö? Missä Mikko itse tällä hetkellä?

Siinäkö taas oltiin! Tänä pitkäperjantain aamuna ei Vanhalan emännälle anneta rauhaa, vaikka hän mitä ajattelisi, kuinka urhoollisesti tahansa myötä tahi vastaan soutaisi. Hän nousee istumaan vuoteelleen ja katselee aurinkoon. Se on irtautunut jo hyvän matkaa taivaan rannasta ja ehtinyt valottaa huoneen pimeimmätkin nurkat. Tupa ei ole juhlakunnossa, kaukana siitä. Työvaatteita ja jalkineita, paljon arkipäiväistä rojua on eilen illalla jäänyt permannolle ja penkeille. Juhlapäivän aurinko katselee sitä kummastellen. Näyttää kuin se tänä aamuna voimakkaasti valottaen haluaisi tarkastella sydämen syvyyksiin. Onko sielläkin noin paljon arkipäiväistä rojua?

Mitä pahaa Mikko ja hänen sydämensä valittu ovat sinulle tehneet? Miksi vastustit heidän liittoansa? Rohkenitko epäillä heidän kiintymyksensä vilpittömyyttä? Tunnottomasti olet laskenut ja yhä lasket hänelle vioiksi ne, jotka eivät vikoja ole. Tyttö on köyhä, nimetön ja rajantakainen. Eivätkö ne ole samoja syitä, joita jo Vanhalan aikaisemmalla emännällä oli poikansa valittua vastaan? Myös tämän pojan morsian oli köyhä ja alhaista syntyperää. Vaarallista rajaa ei tosin silloin ollut esteenä. Tuskinpa silloinen Vanhalan pojan morsian rakkautensa vuoksi näin vaarallista rajaa olisi uskaltanutkaan ylittää?

Siivoamaton tupa kiusaa Vanhalan emännän mieltä, lukemattomien tomuhiutaleiden tanssi rasittaa hänen silmiänsä. Hän sulkee ne, mutta hiutaleet eivät lakkaa lentelemästä. Ne kasvavat suuremmiksi, kahdeksi pikku lintuseksi, jotka silmittömästi toinen toistaan seuraten erehdyksessä lennähtävät avoimesta tuvan ovesta sisään. Huoneessa ne vasta havahtuvat, räpyttelevät seinästä seinään, uskaltamatta levähtää missään. Ovi on avoin, mutta sitä ne eivät huomaa. Petollinen ikkunaruutu kutsuu. Molemmat iskevät päänsä siihen. Missä on Mikko ja hänen morsiamensa!

— Hyvä Jumala auttakoon ja armahtakoon heitä ja minua!

Vanhalan emäntä tahtoisi rientää poikansa huoneeseen, mutta hänellä ei ole nyt siihen tarvittavia voimia. Hän nousee kuitenkin ja noutaa hyllyltä suuren, vanhan kirjan, siitä ahdistetulle sydämelleen lohdutusta etsiäkseen. Päivän epistolatekstin sanat joutuvat hänen tutkisteltavikseen.

»Minä olen mato enkä ihminen. Ihmisten pilkka ja ylönkatse minä olen. Kaikki, jotka minut näkevät, häväisevät minua, he vääristelevät huuliansa ja päätänsä vääntelevät. Sinä olet minun Jumalani hamasta äitini kohdusta. Älä ole kaukana minusta, sillä ahdistus on läsnä ja ei löydy auttajaa...»

Hän sulkee silmänsä, sillä kyyneleet pyrkivät sumentamaan niitä. Mutta kaksi suurenevaa pistettä, kaksi harhaan lennähtänyttä pikku lintusta räpyttelee tomuhiukkasten keskellä auringon sillalla, eikä hän voi kauempaa katsella niitä. Hän jatkaa edelleen päivän tekstiä:

»Suuret mullit ovat minut piirittäneet, lihavat härjät kiertäneet minut ympäri. Kitansa he ovat avanneet minua vastaan kuin raateleva ja kiljuva jalopeura. Minä olen kaadettu ulos, niinkuin vesi, ja kaikki luuni ovat hajoitetut. Minun voimani on kuivettunut kuin kruusin muru ja minun kieleni tarttuu suuni lakeen...»

Vanhalan emäntä tuntee oman suunsa kuivuvan, sydämensä lyöntien sekautuvan. Hän sulkee jälleen silmänsä, ettei näkisi noita sanoja, joista ei lohdutuksen pisaraa kihoa. Mutta sydämen tuska ahdistaa ja polttaa, tuntuu kuin se olisi poveen suljettu tuli. Hänen silmiensä edessä räpyttelevät hätäytyneet pikku lintuset. Ne lentelevät ylös ja alas, erkautuvat toisistaan, yhtyvät jälleen, muuttelevat muotoaan, kunnes lopulta muodostavat kuvion, joka ei vaihdu, vaan liikkuu ja värisee, suurenee ja pienenee. Se on risti, johon on naulittu nuori, kärsivä ihminen. Hänen kasvonsa ovat tuskan hiessä, ja veri vuotaa raatelevien naulojen haavoista ihmispetojen ympäröimällä Golgatan kalliolla. Siinä on tuhansittain raakoja, tunnottomia kasvoja. Kauhistuen Vanhalan emäntä huomaa siellä tuttuja kasvoja, sellaiset kasvot, joita hän ikinä ei olisi uskonut näkevänsä Golgatan lähipiirin tunnottomien katselijoiden joukossa.

Se näky tyrmistyttää hänet tuokiohetkeksi milteipä tajuttomuuden tilaan, mutta kun hän silmänsä avaa, näkee hän edessänsä psalmistan sanat, jotka ihmeellisellä tavalla virvoittaen vapauttavat hänen sielunsa kärsimyskuvan kiduttavasta näköpiiristä.

»Sinä Herra minun väkevyyteni, riennä avukseni! Pelasta minun sieluni miekasta ja ainokaiseni jalopeuran kidasta!»

Hänestä tuntuu kuin apu seuraisi välittömästi hänen pyyntöään. Sydän kevenee ja vapautuu polttavimmasta paineestaan. Verinen kärsimysten kukkula on kokonaan kadonnut. Keväinen hanki sädehtii nyt sillä paikalla.

Sisäisestä ahdistuksestansa yhä enemmän vapautuen hän hiljentyy äänettömään kiitokseen. Auringon sillalla leikkivät pölyhiukkaset ovat pieniä kulta- ja hopeakaloja. Hätäytyneitä lintusia ei niistä enää muodostu, eikä muitakaan kauhun kuvia. Kevätaamun kirkkaus valaisee yhä enemmän niin sisällä kuin ulkona. Evankeliumitekstin sanat kumpuavat kirjasta kuin metsälähteen kiehumasilmäkkeet, helmeilevinä ja virvoittaen:

»Kun siis Jesus näki edessänsä äidin ja opetuslapsen, jota hän rakasti, sanoi hän äidillensä: Vaimo, katso sinun poikaas! Sitten sanoi hän opetuslapselle: Katso sinun äitiäs! Ja siitä hetkestä otti opetuslapsi hänet tykönsä...»

Ne ovat tämän juhlapäivän evankeliumiteksti. Vanhalan emännälle ne ovat tällä hetkellä kaksi armon kyyhkystä, jotka pääsiäisaamun kirkkaudessa lentävät taloa kohti tuore öljypuun lehvä suussa.

Mikon valinta on nyt hänen puolestansa ratkaistu, lopullisesti ja varauksitta. Mikään ei heitä tämän asian vuoksi enää vaivaa eikä sido. Hän lähtee tästä päätöksestään heti Mikolle itselleen ilmoittamaan: Kuule, poikani! Olet oikeassa, oman sydämensä kutsua noudattava nuoruus on aina oikeassa! Rakkaus on suuri ja pyhä! Ei mitään ole sen veroista! Ottakaa toisenne! Äidillinen siunaukseni seuratkoon teitä!

Mikon kamariin käydessään hän pysähtyy hetkeksi nuorimpia lapsiaan peittelemään. He nukkuvat vuoteissansa pitkin ja poikin. Mitkään huolet eivät vielä heidän untansa häiritse. Mutta kyllä ovat kasvaneet! Vilho on jo lähes sängyn mittainen, vaikka vasta ensi keväänä menee rippikouluun. Onnellinen lapsuus, joka et polttavan sydämen kaipauksesta vielä mitään tiedä! Muutaman vuoden kuluttua se syöksähtää luoksesi vastustamattomasti matkaansa vaatien.

Hän jättää heidät Mikon kamariin kiiruhtaen. Vuode on tyhjä. Hän huomaa pöydällä Mikon kirjoittaman avoimen kirjeen ja vaipuu tuolille. Jälleen maailma pimenee hänen silmissään ja mustat pilkut sukeltautuvat esiin ja muuttelevat muotoaan. Hän selviytyy niistä, ottaa kirjeen pöydältä ja lukee:

 Rakas Äiti!

 Tein kovin ajattelemattomasti pahoittaessani mielesi. Olen sitä itse
 jälkeenpäin katunut. Sinä olet paljon kestänyt ja kärsinyt lastesi
 vuoksi ja aina ollut minulle hyvä.

 Ja kuitenkin minun täytyy ilmoittaa sinulle yksi asia, vaikka se
 tuottaakin sinulle lisää kärsimystä. En voi peräytyä siinä. Emme
 halua luopua toisistamme, Eliisa ja minä. Hän on palannut ikävissään
 kotiinsa, mutta tänä yönä minä noudan hänet sieltä ja hänen isänsä
 samalla. Olen ajatellut tarkoin ja monelta puolelta sitä asiaa, enkä
 voi enää muuta tehdä. Koivulan täti ottaa hänen isänsä, ellet sinä voi
 ottaa. Ellet sinä voi ottaa Eliisaakaan meille, niin minä lähden kotoa
 pois.

 Mutta tämän seikan ei tarvitse erottaa eikä vihoittaa meitä. Sinä
 olet minun äitini, ja minä olen sinun poikasi, ja mitä siihen välille
 rakentuu, ei merkitse mitään. Vanhalan talo ei kuitenkaan saa tulla
 kylmentäväksi varjoksi meidän välillemme.

 Mitä tulee talon hoitamiseen, niin siitä sinä selviydyt tästä lähtien
 paremmin kuin tähän asti. Mellerin velka ei rasita enää sinua eikä
 taloa. Vilho on työteliäs, sitkeä poika. Kohta hän on paljon parempi
 maamies kuin minusta milloinkaan tulee. Minulla on se tuntemus, että
 Vanhalan asiat tästä lähtien menestyvät ja parantuvat päivä päivältä.
 Kun me tapaamme, toivottavasti piankin, ei meidän välillämme ole enää
 mitään, ei ainakaan kylmää sumua, joka on pahinta. Sitä ei saa olla
 meidän välillämme. Näin ainakin toivoo Sinun poikasi

                                                 Mikko.

Äiti vajoaa poikansa tyhjään vuoteeseen. Kevätpäivä on kirkas ulkona ja huoneessa. Sumua ei liene enää kuin syvimmissä laaksoissa. Sitä vakuuttaa tuhatvuotinen sana, taivaan aurinko, pojan kirje. Mutta äidin lyöty, aavisteleva sydän on jälleen vaipumassa epätoivon mustaan pimeyteen.

Hän ei koetakaan enää kiertää eikä selitellä asioita parhain päin. Siihen ei hänellä ole voimaa, ei ole aikaa enää. Herkistyneellä äidinvaistollansa hän käsittää, mitä näinä hetkinä on tapahtumassa. Onko tapahtunut jo? Mitä! Eikö korva ollut kuulevinaan laukauksia rajalta päin? Hän kohottaa päänsä ja jää hengähtämättä kuuntelemaan.

Ei mitään kuulu, ei muuta kuin oman sydämen jyske. Veri patoutuu poveen ja ilma loppuu keuhkoista. Jos tällä hetkellä laukaus kuuluisi, niin hän kaatuisi ja kuolisi, sydän seisahtuisi. Sellainen tuntemus on nyt hänellä.

Ja kuitenkin laukaus saisi pamahtaa, jos luoti armahtaisi häntä, puhkaisisi hänen kipeän, täysinäisen sydämensä. Ei Mikkoon eikä Eliisaan, vaan vanhaan, ahdistettuun sydämeen, Jumalan tähden! Elämän Herra, ota tämä halpa uhri! Varjele heidän nuorta elämäänsä!

Vanhalan emäntä, joka näihin saakka on kammonut ja vieroksunut kuolemaa, toivoo nyt sitä, kiihkeästi rukoilee sitä vilpittömästä sydämestään. Jospa hänen käytettävissään olisi nyt salainen, hirmuinen voima, joka vetäisi puoleensa kaikki rajalla ammutut luodit hänen sairaaseen, tukehtuvaan sydämeensä, niinkuin huoneen kova läpiveto vetää hyönteiset ja pölyhiutaleet kaikki samaan keskukseen.

Ei löydy sitä voimaa. Laukauksia ei kuulu. Ehkä kuuluukin, mutta Vanhalan emäntä ei enää kuule niitä. Hän ei rukoilekaan enää, katselee vain ilmassa tanssivia pölyhiutaleita toivoen niiden muodostuvan kuolemansa hädässä räpytteleviksi pikkulinnuiksi, ruumisarkuiksi, ristinpuiksi. Mitään sellaisia ei muodostu, vain säteileviä tähtiä, hopeakaloja, kultakaloja. Eikä edes hänen mielensä ole enää murheellinen. Rinnan paine on helpottanut ja helpottuu yhä. Ovatko luodit lävistäneet hänen sydämensä noin kivuttomasti? Onko hän ehkä jo maisesta ruumiistansa vapautettu sielu?

Ei se ole totta, koska on päivä, aurinko paistaa ja hanki säteilee Mikon kamarin ikkunan takana. Hän voi nousta, hengittää ja ojentaa käsiään.

Mielen vireys, toiminnan halu valtaa hänet. Hän nousee ja ryhtyy kohentelemaan Mikon vuodetta. Tyynyn alta tulee hänen käteensä nuoren naisen kuva, Mikon morsiamen kuva. Hän katselee sitä äidin silmin anteeksi pyydellen: — Eliisa, suloinen tyttö! Niin reipas tyttö! Ellei Mikko olisi rakastunut sinuun, ei hän olisi minun poikani! — Uusi ajatus juolahtaa hänen mieleensä. Hän käväisee noutamassa vierashuoneen albumista Mikon kuvan, ottaen saman tien pullosta tuvan ikkunalta koivunoksia, jotka ovat pihkalehteen puhkeamassa. Lapset ovat niitä pääsiäiseksi jouduttaneet. Hän asettelee kuvat rinnakkain seinälle Mikon vuoteen pääpuoleen ja kehystää ne kauniisti vihertävillä koivunoksilla.

Nuoret näyttävät hymyilevän hänelle vihreän kehyksensä keskeltä. Noin teidän pitää! Hän hymyilee ja nyökkii heille vastaan, siirtyy edemmäksi, siitä jälleen lähemmäksi, katselee ylempää ja alempaa, avoimin tahi puoliksi suljetuin silmin, erilaisessa valaistuksessa.

Kyllikseen heitä katseltuaan hän ottaa pöydältä Mikon kirjeen ja lukee sen uudelleen, sana sanalta kuin tahtoen irroittaa ne paperista sydämeensä kätkettäviksi. »Kun tapaamme, ei meidän välillämme ole enää mitään...» Ei ole! Ei saa olla kylmentävää sumua! Se on myrkkyä, joka kuolettaa elämän. Teidän nuorten sydäntenne täytyy elää ja synnyttää elämää. Elämä on parhainta, mitä voimme toivoa ja omistaa, vaikka se kohdallamme olisi, niinkuin usein onkin, tuskaa ja vaivaa! Tulkaa, lapset ja omistakaa se! Ottakaa ilomielin toisenne! Ottakaamme nurisematta vastaan myös kaikki se elämän murhe, mikä meille määrätty on!

Monet tehtävät kutsuvat Vanhalan emäntää vuoden suurimman juhlapäivänkin aamuna tuvassa ja karjapihan puolella. Hän pukeutuu ja kiiruhtaa ulos. Keskellä pihamaata hän pysähtyy ja kädellään varjostaen katselee auringon häikäisemää hankea. Hän katsoo kauan, kääntyy ja kävelee kovaa, kimaltelevaa hankea rantaan päin.

Eliisa lepäilee saunan lavolla ja odottaa keskiyötä. Uni on virkistänyt ja rauhoittanut häntä. Hän on nyt lopullisesti valmis lähtemään ja jättämään täällä kaikki. Isällä on hyvä, niinkuin on, hän on ilmoittanut sen. Hänen tyttärensä koti on tästä lähtien rajan toisella puolella Mikon vaimona tahi Koivulan tädin apulaisena. Mikon vaimona, on isä sanonut. Tätä samaa hänen oma sydämensä vakuuttaa, sitä kiihkeämmin todistaa, mitä enemmän hän taistelee vastaan.

Hän ei tiedä, tuleeko taistelu muodostumaan lyhyeksi tahi pitkäksi, eikä edes sitäkään, kumpi voittaa, sydän vaiko vastaan riitelevä tahto. Mutta yksi asia on pitkän odotuspäivän kestäessä hänelle kirkastunut, siinä hän ei tahdo peräytyä enää askeltakaan. Jos Mikko rakastaa, niinkuin vakuuttaa, on hänen osoitettava se tinkimättömällä, peräänantamattomalla teolla. Kotona on äidille sanottava: Tämä on minun vaimoni! Ellei tämä kelpaa teille, niin en minäkään sen kauemmin. Meidän kotimme ei ole enää tässä talossa, vaan jossakin muualla. Papille on ilmoitettava: Me olemme mies ja vaimo! Tahdotteko vihkiä meidät? Ettekö voi? Se ei muuta asiaa, me kuulumme toisillemme ilmankin. Sitäpaitsi isä on jo vihkinyt meidät, erottamattomasti.

Eikö Mikko esittänyt näin? Juuri tällainen oli hänen päätöksensä pappilasta palattaessa. Oliko se hänen todellinen tahtonsa? Ehkä se oli vain pahan mielen hetkellinen purkautuma? Jos Mikko olisi koko sydämestään rakastanut ja omaksi vaimokseen omistanut, ei hän olisi jättänyt pitkäksi yöksi yksin murheeseen ja ikävään.

Toimettomana odottaessa ilta pimenee verkalleen ja hetket kuluvat hitaasti. Mutta Eliisa ei ole enää epätoivoinen, itkevä tyttö, vaan itsenäinen nainen, joka odottaa keskiyön joutumista. Keskiyön joutumistako? Ei, Mikkoa hän odottaa, omaa miestä, nuorta miestä, joka ottaa hänet vaimokseen. Myös hän, Eliisa, tahtoo olla jo täysi nainen, nuoren Vanhalan Mikon vaimo. Mutta Mikko, hänen miehensä, ei saa enää epäröidä, ei kysellä, ei pyytää: Saammeko me? Kelpaammeko? Annetaanko meille lupa? Tällä tavalla aneleva mies ei ole ansiollinen mieheksi. Oikea mies, oma mies ei anele eikä armoittele. Suoraan hän sanoo ja asiaan iskee: Me tahdomme! Meillä on tähän lupa!

Eliisa hätkähtää rajuja, kapinallisia mietteitään. Tällaisia ei hän milloinkaan ennen ole ajatellut. Mutta eipä hän tällaista rajua Mikon ikävääkään ole ennen tuntenut. Onko tämä naiseksi kypsymistä, sitä että isä on tahtonut ja että hän itsekin niin vilpittömästi haluaa päästä Vanhalan Mikon vaimoksi?

Hän kääntyy kovalla vuoteellaan, tuntee poskiensa kuumentumisen ja sydämensä lyönnit. Nuoren tytön ei sopisi tällaisia ajatella. Siitä se aiheutuu, tuollainen sydämen läppäys ja poskien kuumentuminen. Mutta hän ei ole, ei tahdokaan olla enää nuori tyttö, vaan nuoren miehen vaimo. Saako vaimo ajatella mitä tahansa? Ei suinkaan, ei ainakaan ennenkuin todella on tämän rakastamansa miehen vaimo. Ja sitäpaitsi, eikö hänellä tänä viimeisenä iltana ole muuta, paljon kauniimpaakin ajateltavaa? Milloinkaan hän ei palaa enää tänne isän asuinsijoille ja äidin syntymätiloille.

Täältä isä löysi äidin, nuoren inkeriläisen neidon. Onnellisia he varmaan olivat. Mistä tahansa isä puheensa aloitti, aina hän lopuksi samaan joutui: heidän ensimmäisten vuosiensa rakkauden pesään, pieneen, keltaiseen ullakkokamariin, jossa äiti isän rakastamana vaimona askarteli. Vaimona vasta oli täysin onnellinen!

Eliisa kääntyy jälleen, tahtoen ajatella jotakin muuta. Onhan isä pitkinä iltapuhteina takkatulen ääressä istuen monista muista asioista kertonut hänelle. Isä oli liikkunut laajan Venäjän valtakunnan eri puolilla ja tutustunut monien kansojen elintapoihin. Heidän juhla- ja häätavoistaan hän usein hauskasti tarinoitsi.

Eliisasta tuntuu kuin isä kertoisi niistä paraikaa. Hän näkee pimeän saunan seinällä kuin valkokankaalla iloiset ja värikkäät hääkulkueet. Kuka onkaan tuo naurava, juhlapukuinen sulho? Joku tuntematon Liettuan tahi Puolan nuorukainen? Ei, vaan nuori, rakas suomalainen, jonka kasvonpiirteet ovat yhtä tutut kuin korkealla morsiuskruunulla koristetun morsiamen kasvot. Ennen seuraavan päivän nousua on tuo tyttö hänen rinnallansa ajelevan nuoren miehen vaimo...

Eikö isä monesta muusta näkemästänsä kertonut? Kertoi paljon, Pohjois-Venäjän suomensukuisista metsästäjäkansoista tarinoitsi. Heillä oli myös omia häämenoja, paljon mutkattomampia tapoja. Kun nuori mies mieltyi neitoon, sopi hän isän kanssa hinnasta ja otti hänet heti omakseen, vaimokseen.

Eliisa sulkee silmänsä, ja siitäkin taas ilmestyy kuva mustassa saunassa mielikuvituksen valkoiselle kankaalle. Nuori mies ja nainen seisovat käsi kädessä lumisella kentällä hullunkurisilta näyttävissä nahkapuvuissansa. Heidän punaiset, ahavan ja pakkasen paahtamat kasvonsa vain näkyvät, tutut kasvot niin miehellä kuin naisella. Mies vetää, nainen pidättelee. Mies näyttää kiivastuvan naisen estelystä. Hän tarttuu ankarammin naisen käteen ja juoksuttaa häntä perässään lumikenttien, jokilaakson ja sen riipovien pensastojen lävitse. Hän rääkkää vaimoansa, tuo raaka, villi mies! Eliisa surkuttelee naista, vihastuu miehelle hänen puolestaan. Silloin mies kääntää pakkasen puremat kasvonsa ja nauraa: Tämä on minun vaimoni! Minä teen tälle, mitä ikinä tahdon! En tiedä vielä, mitä hänelle teenkään! He ovat joutuneet miehen lumimajan luo. Mies kyyristyy lumirajan mustasta oviaukosta alas ja kiskaisee nuoren, verevän naisen perässään. Eliisa tahtoisi, hänen pitäisi olla kovin vihoissaan tuolle raa'alle miehelle, metsäläiselle. Niin pitäisi, mutta hän ei voi. Hän ei voi enää surkutella edes metsäläisen naista. Kun hän vielä vähän aikaa ajattelee ja kuvittelee heidän oloaan, hän suorastaan kadehtii, ettei itse ole tuon nuoren naisen asemassa, lämpöiseen lumipesään tempaistu, villin metsäläisen vaimo.

Sauna on pimeä ja ilta jo varmaan myöhäinen. Onko hän nukkunut uudelleen? Joko pian lienee puoliyö ja lähdön aika? Hän aikoo nousta, laskeutua alas ja ottaa selvää siitä, mutta ei heti tule sitä tehneeksi, ja sitten hän on kuulevinaan ulkoa rapinaa. Kuka siellä liikkuu? Ystävä vai vihollinen? Mikko vai venäläinen? Onko Gregor vahdissa, niinkuin lupasi? Kuluu lyhyitä, jännittäviä hetkiä. Pahimman varalta Eliisa hiivistäytyy päivällä katsomaansa piilopaikkaan lavopenkin alle. Askelet lähestyvät nopeasti. Tulija hapuilee ulkopuolella olevaa kädensijaa ja tempaisee oven auki. Mikko hän on. Eliisan sydän läikähtää riemusta.

Mikko sulkee nopeasti oven ja tarkastelee tutkivasti pimeää huonetta. Mitään ei näy.

»Eliisa!»

Kukaan ei vastaa. Hän astuu askelen ja uudistaa sanansa kuuluvammin, ase laukaisuvalmiina kädessä.

»Mikko!»

»Eliisa! Sinä olet täällä!»

»Missäpä olisin. Sinä itse olet kovin sotainen mies. Rauhoitu ja nouse ylemmäksi!»

»Ei meillä ole aikaa. Tulin noutamaan sinua ja isääsi. Missä hän on?»

»Siellä, mistä ei paluuta ole.»

»Kuollut?»

»Niin.»

Syntyy hetken äänettömyys. Mikko varmistaa käsiaseensa, pistäen sen taskuunsa. Eliisa kääntyy lavon reunalle istumaan.

»Kun nyt olet vapaa, niin lähdemme heti.»

»Vapaa olen ollut tähänkin asti. Kukaan ei ole minua sitonut.»

Eliisa oli odottanut, että Mikko muutamalla sanalla olisi ilmaissut osanottonsa isän kuoleman johdosta. Myös Mikolle Eliisan sanat ja niiden sävy oli odottamaton yllätys. Hänen mielestään ei tässä paikassa ollut aikaa eikä varaa leikinlaskuun, kaikkein vähimmin nyt isän kuoleman ja Eliisan varomattoman teon jälkeen. Mutta eräs epäilys on vaivannut hänen mieltänsä kaiken aikaa. Sen johdosta hän heti tahtoo saada selvitystä Eliisalta.

»Etkö tullut takaisin isäsi vuoksi?»

»En!»

Taas tuli äänettömyys, jonka kestäessä Mikko katui tarpeetonta kysymystään, Eliisakin lyhyttä, mitään selittämätöntä vastaustansa. Kumpikin olisi tahtonut selittää, mutta kumpikin he pelkäsivät, etteivät löytäisikään enää oikeita selittäviä sanoja, ja sitten kaikki menisi yhä hullummin. Miksi Eliisa pysyttelee erossa tuolla tavalla, tulematta edes tervehtimään, kummastelee Mikko. Eliisan mielestä Mikon olisi pitänyt tehdä se. Jos Mikko olisi ollut entisellään, niin hän äänen kuultuansa olisi vähääkään viivyttelemättä tullut luokse. Ei halua! Jotakin muuta on hänellä mielessä! Näin he kuvittelevat, epäillen toisiansa samanaikaisesti ja samalla tavalla.

Mikko muistelee, mitä hän on tehnyt tänä keväänä, erittäinkin viime vuorokausien aikana. — Eliisan tähden olen ollut puuhassa aamusta iltaan, tehnyt töitä, järjestellyt Vanhalan velka-asioita. Entä tämäkin yö? Olisinko tahallani antautunut tällaiseen hengenvaaraan, ellen olisi niin pitänyt hänestä, tahtonut pelastaa hänet? Olisiko joku toinen, kukaan minun asemassani mennyt näin pitkälle? Eliisa on kiittämätön. Hänellä ei ole oikeutta tuollaiseen. Mitä hän ajattelee?

Eliisa ajattelee, miksi Mikko on tullut ja miksi hän nyt on tuollainen, vahtisotilas! Eikö sellaisia Inkerin puolella ole jo kylliksi, kun kohta keitään muita ei olekaan. Jos hän tuollaisen miehen matkaan lähtisi, niin huomispäivänä alkaisi entinen juoksu, kerjääminen ja pyyntö: Tämä on minun morsiameni, köyhä, kirjaton rajantakainen. Otatteko meidät... Kuinka hän tuollaista ajattelee Mikosta, omasta miehestään? Eliisa olisi heti valmis katumaan sitä, valmis pyytämään anteeksi ajatuksiansa, ellei Mikko kerkiäisi ennen häntä.

»En käsitä, mitä mietit ja tarkoitat. Etkö ollenkaan aio lähteä täältä? Minun nähdäkseni tässä pitäisi jo kiirehtiä.»

Eliisa ei vastaa tähän mitään, niin loukkaantunut hän on Mikon viimeisistä sanoista. Mikko olisi voinut sanoa mitä muuta tahansa. Vaikka olisi rynnännyt ylös kuin metsäläinen, vaikka kepillä olisi lyönyt, tahi tukkaan tarttuen raastanut piikkilanka-aitojen alitse. Sellaisen miehen matkaan olisi lähtenyt, olisi täytynyt lähteä. »Minun nähdäkseni... pitäisi jo kiirehtiä...» Miksi pitäisi kiirehtiä? Sitäpaitsi nyt on keskiyö, ja Gregor on taannut turvallisuuden aamuun asti, vaikka Mikko ei sitä tiedä.

Mikko istuu saunan lattialla olevalle kylpyjakkaralle. Eliisan itsepäisyys on hänestä käsittämätöntä, milteipä raivostuttavaa. Eikö tyttö tiedä tai eikö ole tietävinään, mitä vaivoja ja vaaroja tässä jo on kestetty ja mitä vielä on kestettävä, ennenkuin ollaan selvillä vesillä. Mutta eihän Eliisa tiedä mitään vielä edes tätinsä sairaudesta. Sillä tavalla hänetkin jätti.

»Etkö aio lähteä sairasta tätiäsi katsomaan? Hän on korkeassa kuumeessa ja vietiin eilen sairaalaan.»

Tätikö kuumeessa ja viety sairaalaan? Sitä varten Mikko on siis tällä kertaa lähtenyt, itse sanansaattajaksi, kun ei muulla tavalla voinut lähettää tietoa. Eliisa tuntee, niinkuin hänen pitäisi olla Mikolle hyvin kiitollinen tästä, että hän oman henkensä laittoi vaaraan, tuodakseen tietoa tädin sairaudesta. Kukaan toinen, läheisempikään mies ei olisi sitä tehnyt. Mikkoa olisi kaunein sanoin, lämpimin kädenpuristuksin kiitettävä siitä. Ennen kaikkea olisi nyt heti ilmoitettava, ettei Mikko enää turhaan olisi levoton henkensä vuoksi. Tänä yönä raja on vaaraton aamuun asti. Gregor on sen luvannut, ja häneen voi luottaa.

Mutta vaikka Mikko on niin paljon hänen tähtensä uskaltanut ja tehnyt, ei Eliisa tällä hetkellä saa esiin muutamia kiitoksen ja vapautuksen sanoja. Hän tuntee ajattelevansa ja toivovansa, ettei Mikko olisi ollut tällainen uhrautuva sanansaattaja, vaan mies, joka mieltä kyselemättä vaikka pakolla olisi ottanut, minkä isä jo oli hänelle luvannut. Mutta eikö hän itse ole muuttunut ihan hirviöksi tänä yhtenä yönä, samana vuorokautena, jolloin on jäänyt orvoksi isästään, niinkuin kohta jäänee tädistänsä? Ei kai täti, vanha sydäntautinen ihminen, korkeasta kuumeesta hengissä selviä. Taas Mikko keskeyttää hänen ajatuksensa, mutta tällä kertaa ei se ole äskeinen Mikko, ei vahtisotilas eikä murheellisten uutisten sanansaattaja. Hän on entinen, oikea Mikko, sydäntä syvimmältään vavahduttava, milteipä pelottava mies.

»Jos luulet, että pelkään, niin erehdyt suuresti.»

»Et pelkää!»

»En! Enkä lähde täältä yksinäni, odotan vaikka tuomiopäivään. Se saattaa olla lähellä, huomisaamuna, tänä yönä, mutta sittenkään en lähde. Meitä ei nitistetä, niinkuin nitistetään silmitön kissanpoikanen. Sen saat omin silmin nähdä!»

Eliisan povi kohoilee kiivaasti. — Ellet lähde, en minäkään lähde... Mikko on se mies, jota olen odottanut. Minua noutamaan hän on lähtenyt! Hän saa minut tänä yönä, tällä hetkellä! Ja sitten seuraan häntä, vaikka maailman ääriin!

Mikko jää odottamaan Eliisan sanoja. Mutta lavolta ei kuulu muuta kuin hiljaista liikehtimistä ja riisuutumisen kahinaa. Hän jää hievahtamattomana huomioimaan sitä. Notkean vartalon liikkuvista varjoista hän aavistelee jotakin, mikä oudolla, ennen kokemattomalla riemulla sävähdyttää hänen sydäntään.

Eliisa ei enää kumarru, ei nouse, ei liikahda. Hän näyttää puristaneen kätensä povelleen, niinkuin rukoilisi, äänettömästi keskustelisi jonkun näkymättömän kanssa tärkeän ratkaisunsa edellä. Nyt hän astuu askelen, tapailee lavon portaita kevein varpain ja pudottautuu alas.

»Mikko!»

»Eliisa!»

He astuvat kumpainenkin askelen. Mikko avaa sylinsä ja tuntee siinä lämpöisenä värisevän, kaipaamansa naisen.

»Eliisa, sinä olet minun!»

»Olen, ikuisesti omasi!»

»Ikuisesti omani! Sinä minun, minä sinun!»

Eliisa tuntee, miten Mikko nostaa hänet maasta, suutelee ja syleilee niin, että henki on salpautumassa. Hänen ei tarvitsisi sanoa enää mitään, mutta hän sanoo sen kuitenkin, heti kun vain voi sanoa.

»Koko sydämestäni minä olen odottanut ja kaivannut sinua. Tiesin, että tulisit.»

»Tiesitkö?»

»Tunsin sen. Ja nyt olen valmis lähtemään kanssasi Vanhalaan tahi maailmaan, elämään taikka kuolemaan.»

»Tällaisena en sinua vie!»

»Et viekään! Isä on meidät vihkinyt. Vaimonasi lähden!»

»Eliisa, omani elämässä ja kuolemassa! Vaimonani sinut vien!»

Eliisa tuntee jälleen henkensä salpautuvan. Nuoren, voimakkaan miehen, oman miehen kädet kohottavat hänet maasta, kantavat sinne, nostavat tänne, sitten muutamalla ylöspäin kohoavalla ja kohottavalla askelella kylpylavolle.

Alhaalla saunan himmeässä ikkunaruudussa sarastaa jo päivä. Hätkähtäen Mikko huomaa sen, nousee istumaan ja etsii kelloaan. Puoli viisi se jo on! Kuinka aika näin pitkälle oli joutunut? Olivatko he ehkä nukkuneet pienen hetken?

»Puoli viisikö vasta!» Eliisa nousee keveästi naurahtaen. Puolitoista tuntia on heillä vielä taatusti turvallista aikaa. Kuuteen saakka on Gregor taannut. Hän itse on vahdissa siihen asti. Mitä kirkkaampi aamu, sen turvallisempaa, silloin kun Gregor on vahdissa.

He pukeutuvat nopeasti valmistautuen viipymättömään lähtöön. Jos Eliisa luottaa liian paljon Gregoriin! ajattelee Mikko taskuasettaan tunnustellen. Älä liikoja luota täällä kehenkään, Gregoriinkaan! muistelee Eliisa isän sanoja kenkiään nauhoittaen, vavahdellen. Sauna on jo jäähtynyt, eikä Eliisa muutoinkaan ole enää niin huoleton kuin haluaisi. Mutta onhan Gregor luvannut ja monta kertaa lupauksensa pitänyt. Hän ei voi, hän ei tahdo pettää viimeisellä kerralla.

Mikko tiedustaa, miten Eliisan mielestä olisi parasta yrittää. Onko heillä Gregorin kanssa ollut jotakin ennakolta sovittua merkkiä tahi menettelytapaa, ja onko erikoisesti ollut puhetta tällaisesta mahdollisuudesta, että joku rajantakainen tulisi noutamaan. Ei ole ollut, myöntää Eliisa. Mutta hän tietää, että Gregor arvaa sen, hän ei ole mikään tyhmä mies. Ja pahimmassa tapauksessa voidaan rehellisesti pysähtyä selittämään, jos Gregor sattuu yllättämään ja haluaa pysäyttää! »Missään tapauksessa hän ei tule pidättämään tahi vahingoittamaan meitä!»

Näin Eliisa vakuuttaa, mutta hänen naurahduksensa on väkinäinen, eikä sanoissa ole sitä huolettomuuden sävyä kuin yöllä. Mikko ei tahdo epäillä Eliisan vakuuttelua, etteikö paluu vieläkin hyvin onnistuisi, mutta levoton hän on, pyyhkii hikeä otsaltaan kuin olisi kuuma, vavahtelee sisäisesti, niinkuin viluttaisi. Eliisa huomaa sen, nousee ja syleilee häntä niin rohkaisevasti kuin voi: »Älä pelkää! Kymmenen minuutin kuluttua on kaikki ohitse!» Mikko avaa varovasti saunan oven. He astuvat ulos.

Aurinko nousee. Sen valo suihkuaa keltaisina virtoina Suomen puolella puiden latvoissa. Mikosta auringon nousu tavallisina kevään hankiaisaamuina on ollut mitä kauneinta katseltavaa. Nyt hänestä tuntuu kuin jotakin keltaista myrkkykaasua, kuolemansäteitä lasketeltaisiin äänettömästi käyvällä kuularuiskulla puiden latvoihin. Tähtäyssuunta on vielä liian ylhäällä, muutamassa hetkessä se kääntyy alemmaksi. Se suihkuaa jo kodin pelloilla ja tuvan ikkunoissa! Mikko katsahtaa hätäisesti ympärilleen. Ketään ei näy. He lähtevät nopeasti astumaan.

Routainen maa rahisee, hanki sitäkin enemmän. Kaikki menee hyvin! Gregoriin voi luottaa! Eliisa vakuuttelee tätä itselleen ja Mikolle sitä samaa katseellaan, milloin tämä häneen päin vilkaisee. Mutta Mikolla on paha sisäinen aavistus. Hänen kasvoillaan lepää kuoleman kalpeus. Aseistettu vihollinen vaanii lähellä, hän ei pääse enää siitä mielteestä. Jospa vihollinen syöksähtäisi piilopaikastansa esiin! Se olisi miltei helpompaa. Miksi he jäivät aamuun asti?

Mikon aavisteleva pelko tarttuu Eliisaan. Nopeina välähtyminä hän muistaa monia isän varoituksia. Kun kerran olet päässyt, älä palaa! Rajaa ei päivän aikana hengissä ylitetä! Älä liikoja luota, Gregoriinkaan! — Kenties vahdinvaihto on jo tapahtunut! Gregor ei tiedä Mikosta! Kun kaksi näkee, niin vakoojiksi luulee! Minäkö olen vetänyt onnettomuuteen hänet? Kuolemaanko olen johdattanut Mikon, kaikkeni, oman mieheni?

Suuri hätä valtaa hänen sielunsa. Hän jättäytyy askelen kuin Mikon suojaksi jääden. Se ei tapahdu! Se ei saa tapahtua! Muutama hetki! Sata askelta vielä! Isä, äiti, auttakaa! Herra Jumala, suojaa meitä!

Jokivietteeseen piikkilanka-aidan aukkoon ei ole pitkältä. Mutta ennenkuin he ehtivät sinne, kuuluu takaa päin juoksuaskeleita ja karkea pysähtymiskielto. He pysähtyvät ja katsahtavat taakseen. Hangella saunan ja rantatörmän välillä seisoo vartiosotilas kivääri ojennettuna.

»Ivan!» parahtaa Eliisa polvilleen hervahtaen.

»Tee, niinkuin minä teen!»

Mikko tarttuu Eliisan käteen nykäisten hänet ylös ja sivuun. Hänen äskeinen pelkonsa ja kalpeutensa on kadonnut. Hanki on kestävä. Jos he nopeasti, mutkitellen juoksevat, niin tuolta matkalta mies kiväärillänsä tuskin osannee. Pahin paikka on piikkilanka-aidan veräjä.

Eliisa on kyennyt ottamaan Mikon neuvon varteen. He juoksevat mutkitellen. Lyhyitä, hirveitä hetkiä kuluu. Mitä mies aikoo? Eikö ammukaan?

Silloin paukahtaa ensi kerran. Hanki pöllähtää Mikon edessä. Ilkeästi räiskähtävä kaiku kiirii jokilaaksossa. Mikko hypähtää sivuun. Huono ampuja! Hän jatkaa mutkittelevaa matkaansa. Eliisa seuraa. Kuuluu toinen paukaus, kolmas... Mikkoa kohti kaikki, yhtä huonolla menestyksellä.

»Ivan, seis!»

Se kuuluu venäjäksi ylempää mäeltä. Gregor rientää juosten paikalle. Eliisa ja Mikko ovat kuulleet Gregorin kiellon, mutta Ivan ei ole kuulevinaan. Neljäs laukaus pamahtaa. Pakenijat, jotka ovat joutuneet jo aidan luo, hypähtävät eroon toisistaan.

Pamahtaa viidennen kerran, Gregorin pistooli, lyhyesti ja terävästi. Kivääri putoaa Ivanin käsistä. Hän kyyristyy ja vaipuu voihkaisten maahan. Gregor työntää pistoolin koteloonsa ja viittaa kädellään. Eliisa ja Mikko huomaavat kaiken ryömiessään piikkilankojen alitse joen jäälle, rajan ylitse elämään ja vapauteen. Gregor kävelee erikoisempaa kiirettä pitämättä Ivanin luo.

Hän käsittää täysin, mitä hänen tällä hetkellä epäröimättä, vähääkään viivyttelemättä olisi tehtävä. Niin tekisi ja tällaisessa tapauksessa tekee jokainen kylmästi ja järkevästi ajatteleva mies Neuvostoliitossa, tekee sen itsensä, vaimonsa ja lastensa vuoksi. Ellet tuhoa, niin sinut tuhotaan, ennemmin tahi myöhemmin. Mikä verraton tilaisuus hänellä nyt olisikaan tähän oikeutettuun itsepuolustukseen! Tilaisuus kuin varta vasten, ei ketään näkemässä, paitsi nuo kaksi, jotka eivät palaa eivätkä todista. Yksi hyvin tähdätty laukaus ja kaksisanainen raportti: Rajakahakoissa kaatunut. Haaska haudattaisiin heti. Kukaan ei kaipaisi. Kuka Ivania, lurjusta, kaipaisi!

Mutta Gregor ei nyt kerta kaikkiaan ole terveesti järkeilevä ja omaa etuaan katsova Neuvostoliiton sotilas. Haihatteleva haaveilija, hempeämielinen tolstoilainen hän on, mikä lienee. Hän ei ole ampunut eläissään vielä ainoatakaan ihmistä, eikä luontonsa vuoksi voi tehdä sitä nytkään, vaikka hänet itsensä tämän heikkouden vuoksi tuhottaisiin.

Hän on joutunut maassa makaavan, voihkivan raukan luo.

»Mitä siinä ulvot! Näytä, miten sattui!»

»Käteen sattui! Voi, voi!»

»Niinkuin en sitä tietäisi. Tuki suusi!»

»Virantoimituksessa minua ammuit!»

»Urkkijaa ammuin, en virantoimittajaa!»

»Tuholaisia olivat... vakoojia. Tahdoin tuhota...»

»Kaksi nuorta viatonta ihmistä tahdoit tahallasi surmata! Suusi kiinni nyt!»

Ivan ei uskalla sanoa enempää, ei edes voihkia enää, katsoo vain myrkyllisesti. Hänen käsivarressa oleva lihashaavansa on vähäinen ja vaaraton. Verta siitä kyllä ryöhää, mustaa, turmeltunutta verta. Gregor repäisee paidastaan hihan, sitoo haavan ja käskee miehen mennä. Ivan lähtee, kasvot ja lättänenä veressä, silmät kostoa kiiluen.

Uhkauksilla Gregor voisi pakottaa hänet vaikenemaan, ainakin voisi yrittää, mutta hän ei tule tehneeksi edes sitäkään. Helposti hän aavistaa, mitä mieheltä lähiaikoina on odotettavissa. G.P.U:n verikoirat Ivan kyllä kykenee liikkeelle saamaan. Mitä sitten seuraa...

Herkällä, kärsivällä taiteilijansielullansa Gregor aavistaa kaiken itseänsä kohtaavan, näkee vielä enemmänkin. Suuren Venäjän kansan menneet, olevaiset ja tulevaiset sukupolvet hän näkee aasialaisen barbarian tunnottomasti suomittavina, sydänveriin uuvuttamina. Tuholaisia etsivät tuholaiset, joiden oman elämän ytimissä asuu kuoleman tuho. Voi, Venäjä-parka!

Hän kävelee joelle päin, ajattelee vaimoaan ja lapsiaan ja omaa vaarannettua elämäänsä. Miksi suutarin tyttären pitikin tulla takaisin? Niinkuin ukko ei olisi selviytynyt, kuten selviytyi, paremmin yksin kuin hänen kanssaan. Ja sitten jäädään moneksi tunniksi rakastelemaan, kuhertelemaan! Onko rajasauna sellaiseen sopiva paikka!

Hän joutuu rantaan ja näkee heidät käsikkäin rajantakaisella pellolla, auringon kirkkaasti kiloittamalla hangella. Kaksi onnellista ihmistä saa hänet hetkeksi unohtamaan Venäjän menneet ja tulevaiset, jopa oman tuhoon tuomitun elämänsä.

— Eläkää! Rakastakaa! Omistakaa toisenne onnessa ja riemussa, vapaina vapaassa maassa!

Sattumalta on Eliisa kääntynyt. Hän huomaa Gregorin, ja he huiskuttavat kädellään hänelle jäähyväisensä. Gregor, hyvän sydämensä vuoksi kärsimyksiin tuomittu taiteilija, vastaa iloisesti, välittömästi. Kuinka hän voisikaan olla vastaamatta Raaskan suutarin tyttärelle, ihmisille, jotka ovat päässeet vapauteen ja elämään.

Aurinko on noussut, nousee yhä. Sen valovoima, lämpöteho lisääntyy hetki hetkeltä. Siellä ja täällä se irroittelee maan sulavia nesteitä ja kohottelee niitä taivasta kohti. Keväiseen eloon virkistyvät puut, rantapuroset, lähdesilmäkkeet tarjoavat sille pyhäisen aamun uhrilahjana parhaintaan. Hienona, keveänä utuna kohoaa yhteinen uhrisavu hangen, jokitörmän, puiden latvojen ylitse.

Mutta kahden riemurintaisen kevätleivon sävel laskeutuu maahan. Rajan eri puolilta ilmaan pompahtaneina ovat ne intoutuneet kilvassa nousemaan ja rakkauslaulujansa laulelemaan. Kukaan ei voi asettaa rajaa niiden matkalle, ei laulun voimalle eikä riemulle. Kuinka korkealle ne nousevatkin, on avaruus niiden yläpuolella yhtä seesteinen, mutta alapuolella oleva maa on pikkuinen, sitä pienempi, mitä korkeammalle laulajat kilvoittelevat. Mitä ovat ihmisasumukset, kaupungit, linnoitukset? Muurahaisten rakennelmia! Mikä on tuo valkoinen, mutkitteleva viiva? Valtakuntien raja! Rajajoki!

Keväisessä riemussaan kilvoittelevat leivoset nousevat yhä ylemmäksi. Enää ei mikään rajaa ratkova ihmisen ase: miekka, luoti, myrkkykaasu pysty tuhoamaan niiden elämän riemua avaruuden kuulakkailla kentillä. Ne leikkivät, kisailevat, kiitävät yli rajan, jota niiden kohdalla ei ole olemassakaan.

Eliisa ja Mikko nousevat Vanhalan pellon maakiveltä, jossa he käsikkäin istuen ovat kuunnelleet leivosparin ilonpitoa. He kääntyvät ja kävelevät taloon päin. Nainen pihamaalla on huomannut heidät. Hän kääntyy heitä vastaan joen rantaan. Mikko tarttuu molemmin käsin Eliisan käsiin.

He katsovat toisiaan äänettömän hetken ja kääntyvät taloon päin. Kilvoittelevat leivoset ovat kiirineet niin korkealle, ettei kahta pientä pilkkua enää näy. Ääni vain kuuluu, riemuitsevan nuoruuden keväinen laulu.