[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fbbKT9GB1shfYxF0GJqiG11KvD6vVtveYPTP4U6xhmwM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2661,"Yli rajan","Karhumäki, Urho",1891,1947,"2661-karhumaki-urho-yli-rajan","2661__Karhumäki_Urho__Yli_rajan","Romaani","romaani",[],[],"fi",1938,null,40425,268231,true,[],[],[],"1930-luvun Karjalan kannakselle sijoittuva romaani kuvaa elämää ja jännitteitä suljetulla valtakunnan rajalla. Tarina seuraa suomalaisen Mikon ja neuvostopuolella asuvan inkeriläisen Eliisan rakkautta sekä heidän vaarallisia rajanylityksiään aatteellisten ristiriitojen keskellä.","Urho Karhumäen 'Yli rajan' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2661.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o.\nmaissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","YLI RAJAN\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nURHO KARHUMÄKI\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Oy,\n1938.\n\n\n\n\n\n\nUrho Karhumäki.\n\n\nUrho Karhumäki on ilmestynyt suomalaiseen kirjallisuuteen verrattain\nkypsässä iässä. Mutta siitä huolimatta hänen kirjailijakuvansa\npersoonallisimpia piirteitä on ollut aina harvinaisen tuore kuvausvoima\nja rikkaita sanavaroja hallitseva sanonta. Epäilemättä sillä\nseikalla, että Karhumäki on syntynyt ja elänyt nuoruutensa herkimmät\nkehitysvuodet Keski-Suomen koskemattomien korpimaisemien keskellä\nja sen monessa suhteessa vielä kulttuurin ohentavasta vaikutuksesta\nvapaan, alkukantaisena pysyneen hämäläisväestön keskuudessa, on ollut\nratkaiseva vaikutus hänen kertojanlaatuunsa.\n\nKarhumäki aloittikin kirjallisen tuotantonsa kansankuvauksella,\nja tällä perinteistä rikkaimmalla kirjallisuutemme alueella\njohdonmukaisesti pysytellen hän on myös saavuttanut tähänastisen\ntuotantonsa taiteellisesti merkittävimmät voitot. Kuvaavaa Karhumäen\nmaahenkiselle laadulle on se, että esikoisteoksesta (_Rantasuon\nsankarit_, 1924) lähtien hänen kertomataiteensa keskeisimpänä, usein\ntoistuvana aiheena on ollut uudisviljelys ja erityisesti suonraivaus.\nNiinpä esim. hänen toistaiseksi syvällisin ihmiskuvauksensa, romaani\n_Korpiherra_, on suuri proosarunoelma suomalaisen _suon_ raivaajasta.\nSiinä Karhumäki on pystyttänyt kaunista inhimillisyyden runoutta\nhuokuvan eepillisen muistomerkin tavallaan tuhansille tuntemattomille\nsuomalaisille suonraivaajille, sellaisille kuin on tuon romaanin\npäähenkilö, korven erakko Janne Taavetinpoika. Suomalaisen suon\nrunollisena kuvaajana Karhumäki on siten tuonut kirjallisuuteemme\ntaiteeksi muunnettuna sitä sitkeää, optimistista pellervohenkeä, jonka\nvoimalla maamme auhdot suot ja korvet on muokattu viljelykseen.\n\nKarhumäen erityinen kyky kuvata meillä jotenkin harvinaisella,\nluontaisella taidolla kaikkea reippaassa liikkeessä olevaa elämää, työn\nvauhtia ja iloa saanee psykologisen selityksensä siitä, että hän ennen\nlopullista kirjailijakutsumustaan on toiminut mitä moninaisimmilla\nkäytännöllisen elämän aloilla kansakoulunopettajasta pienviljelijään.\nTämä viettymys todellisen maankamaran pohjalla liikkuvan elämän\nkuvaamiseen on saanut hänet usein käyttämään myös puhtaan toiminta-,\njopa tarkoitusromaanin muotoa. Tässä suhteessa näkyvimmän tunnustuksen\nhän on saavuttanut urheiluromaanillaan _Avoveteen_, joka palkittiin\nBerlinin olympiakisojen taidekilpailuissa kultamitalilla. Karhumäen\nsuhde urheiluun on muuten ollut aina omakohtaisen läheinen, hän on\nharjoittanut m.m. hiihtoa ja keskimatkojen juoksua. Kirjallisissa\nkilpailuissa hän taasen on aina vastannut erinomaisesti kiriin,\nselviytymällä voittajana monissa suurissa novellikilpailuissa.\n\nJoitakuita vuosia sitten Karhumäki teki matkan Karjalan kannakselle,\nja tämän matkan vaikutelmista on syntynyt hänen uusin romaaninsa\n_Yli rajan_. Sinä teoksen syntyyn vaikuttaneena ajatuksellisena ja\npsykologisena elämyksenä, joka on askarruttanut kirjailijaa, on\nraja-tragiikka. Varsinaisena kertovana aiheena kirjassa on inkeriläisen\nneitosen ja suomenkarjalaisen nuorukaisen rakkaussuhde, joka valaa\ntuohon raja-tragiikkaan romanttista kiehtovuutta. Romaanin toiminnan\nsijoittaminen äskeisten inkeriläiskarkoitusten aikaan tekee kirjan\najankohtaisesti kiinnostavaksi. Toiminnallisen mielikuvituksensa\nKarhumäki on tällä kertaa päästänyt täysin valloilleen. Niinpä\nromaanissa on runsaasti vauhdikasta toimintaa ja yllättäviä\njuonikäänteitä, ja koko teos on rakennettu erittäin taiturillisesti\njännityksen vireilläpitämiseksi. Ihmiskuvaajana Karhumäki on uudessa\nteoksessaan tehnyt sattuvia huomioita m.m. venäläisestä sielunelämästä\nluihun tshekistin ja avaran taiteilijaluonteen Gregorin hahmossa.\n\nUrho Karhumäki, tämä suomalaisen romaanin voimamies, niinkuin hänestä\non sanottu, osoittaa yllättäen, kuinka intensiivisesti hän kertojana\nvoi eläytyä hänelle vieraaseen elämänympäristöön ja kansanluonteeseen.\n\n_Leo Tiainen_.\n\n\n\n\nOn kuulakka kevätaamu auringon nousun aikaan. Sinertävä savusuihku\npulpahtaa Vanhalan asuinrakennuksen piipusta. Vapauteen päästyään se\nlevähtää alkaen viuhkana kohota kirkastuvaa taivasta kohti.\n\nVanhalan emäntä puuhaa varhaisissa aamuaskareissaan. Jo eilen\npäivällisen aikaan on hän puhunut kirkkoonlähdöstänsä. Mutta Mikko on\ntänä aamuna varhain herättyään kiiruhtanut ja ennättänyt aikaisemmin\nkuten usein ennen. Monina aamuina kuluvan, jo viime keväänkin aikana\nhän on äidin kanssa aamuvarhaisella kilvoitellut ja ehtinyt aina\nhyvissä ajoin omille teilleen. Äidillä ei ole vielä pienintäkään\naavistusta hänen puuhailuistaan. Hiihtoretkistä hän itse on maininnut\nja hiihtäen tavallisesti liikkunutkin.\n\nMikko kaivautuu alemmaksi sortuneen perunakuopan syvänteeseen ja\npöyhöttelee pahnoja ympärilleen. Kuoppa on vanha, isävainajan aikainen.\nJo vuosia sitten sen katto on pudonnut sisään, eikä sitä sen jälkeen\nenää ole kohennettu. Perunanviljelystä on kahtena viime vuosikymmenenä\nkaikissa Kannaksen taloissa huomattavasti vähennetty, koska satoa\nei saada kaupaksi enää. Ennen hyvään aikaan oli se myyty Pietariin\nja Terijoen sekä Kuokkalan kesävieraille. Aina meni kaupaksi niin\npaljon kuin maasta irti saatiin. Silloin kelpasi myös voi ja maito,\nmikä tavara tahansa. Ellei Kannaksen miehellä ollut mitään muuta\nmyötävää, lastasi hän rekensä täyteen luutavarpuja tahi kuusenoksia.\nNiilläkin taitava mies keinotteli Pietarista jauhosäkin ja pussillisen\nvehnäsämpylöitä. Näin vanhat miehet menneistä hyvistä ajoista\nuhoilivat, lisäten tietysti runsaasti omiaan. Heidän mielestään entinen\naika oli aina parempi kuin nykyinen.\n\nMutta nyt Pietarin portit olivat tukossa ja Kuokkalan sekä\nTerijoen taajaväkiset yhdyskunnat muistuttivat liiankin paljon\narkipäivän hautausmaata. Siinä oli tosisyy, minkä vuoksi peltojen\nojat pensoittuivat ja perunakuoppien, karjakartanoiden, jopa\nasuinrakennustenkin katot putoilivat sisään rajapitäjien velkaisissa\ntaloissa. Kannas, tämä isänmaan tärkeä astinlauta, josta juhlapuheissa\nkauniisti puhuttiin, oli hylätty ja köyhä. Sen asujamisto, joka\nmaan itsenäistymisen vuoksi oli kadottanut myyntimarkkinansa, kitui\nvelkojen rasittamilla lampuotitiloillaan. Valtio hoiteli sen tiluksista\nerotettuja metsämaita ja möi syksyisissä huutokaupoissa komeita\ntukkipuita.\n\nMikko kaivaa kiikarin povitaskustaan puhdistaen sen huurteiset lasit\nhuolellisesti nenäliinaansa. Mitäpä valtion tukkipuista, kun miehellä\non tällainen kiikari! Se oli hieno, lajissaan verraton kapine.\nTukkukauppias Pellikka oli sanonut, että se erikseen ostettuna maksaisi\nainakin kaksituhatta markkaa. Pellikka, joka oli innokas metsämies, oli\nostanut sen metsästyskiväärin mukana, kaksi ja puoli tuhatta markkaa\nkoko roska. Se oli paljon rahaa yhdestä pyssystä, vaikkapa hyvästäkin.\nMutta Pellikan varoissa se ei merkinnyt enempää kuin tinanappi\nkannakselaisen talonpojan työnutussa.\n\nMikko oli kirjoittanut ja pyytänyt kiikarin kauppiaalta\nkevätkuukausiksi lainaan. Pellikka ei tarvinnut sitä ennen\nmyöhäissyksyistä teerenmetsästyksen aikaa. Kiikari tuli postipakettina\nheti. Jospa hän jo aikaisemmin olisi arvannut pyytää sitä! Monta\nkaunista aamua oli kulunut jo turhaan.\n\nVielä ei Mikko näe rajan ylitse kiikarillakaan, koska sumu lepää joen\nja rajalaakson kohdalla. Odotellessaan sen häipymistä hän kiertää\nhieman tarkistusruuvia ja katselee läheisen kotipihan nähtävyyksiä.\n\nTuolla saunan nurkan kolossa on käytetty kylpyvihta. Sen vihreät lehdet\nnäkyvät luonnollisessa koossa, vaikka välimatkaa on ainakin sata\nmetriä. Jopa oli Pellikalla ihmeellinen apusilmä. Pihatiellä tuntuu jo\nauringon valoa. Kissa astelee siellä häntä selän yli kaartuen, istahtaa\nkeskipihalla takamuksilleen ja alkaa nuoleskella käpäliään. Sen\npunainen kieli lipsuu somasti käpälän karvattomia sormenpäitä lipoen,\nsilmät kääntyvät aurinkoon päin. Niiden rako kapenee sitä mukaa kuin\nauringon valo lisääntyy. Jos kissa katsoisi suoraan aurinkoon, ei sen\nsilmistä varmaankaan näkyisi muuta kuin kaksi värisevää viivaa. Vihdoin\nnotkon usva häipyy. Mikko suuntaa kiikarinsa näkökulman joelle päin ja\nkiertää tarkistusruuvia lähes kierroksen verran.\n\nMutta kiikarillakaan tarkastellen ei rajantakaisesta Inkerin kylästä\nnäy Vanhalan kuoppatöyryn näköpiiriin juuri muuta kuin suutari Raaskan\nmökki, Perttusen autioitetun talon tuparakennus ja karjakartanon pääty\nHinttolan kolhoosista. Etäämpänä joen suupuolessa on venäläisten\nrajavartioiden räikeänväriseksi maalattu vahtitupa. Sen edessä ja\nvälittömässä läheisyydessä astelee kiväärillä varustettu vahtisotilas\nyötä ja päivää. Noin neljännestunnin kuluttua hän ilmestyy Raaskan\nmökin takaa, kävelee ohitse ja palaa tavallisesti kymmenen minuutin\nkuluttua. Tässä vartiopiirissä vuorottelee nähtävästi kolme miestä.\nSama nuorehko mies on ollut vahdissa monena aamuna.\n\nKotvan etsiskeltyään Mikko löytää pienen vahtituvan oviaukon. Mies\nistuu kojun kynnyksellä kivääri polvien välissä. Nyt hän nousee ja\nastuu ulos. Mikko ryhtyy kiikarillansa tarkastelemaan häntä.\n\nVahtimies on ryhdikäs, liikkeissäänkin reipas. Kiinteä, ruumiinmukainen\nsotilaspuku leveäreunaisine lippalakkeineen sopii hänelle hyvin.\nVasemmassa kädessään hänellä on kiiltävä rannekello, jota hän usein\ntarkastelee. Aseistuksena on pistinteräinen kivääri ja koteloon\nkätketty suurikokoinen pistooli. Hän lähtee ja marssii hyvää vauhtia\nRaaskan mökille päin.\n\nMikko siirtää kiikaria sitä mukaa kuin sotilas etenee. Kiikarin\nsisärakenteessa on outo kohta, joka kummasti kiihoittaa häntä aina,\nmilloin hän tarkastelee elävää olentoa, pihamaalla liikkuvaa kanaa,\nikkunalaudalla pyörähtelevää varpusta tai tuota vahtisotilasta rajan\ntakana. Kiikarin tähtäyspisteessä on risti, mustaviivainen kuin\nsanomalehden kuolinilmoitusten merkki. Kiväärillä ammuttaessa on\nristin leikkauspiste etsittävä maaliin. Kiikarilla varustettu kivääri\non taitavan metsänkävijän kädessä peloittava ase, sillä se merkitsee\nmetsälinnulle kuolemaa kahden, jopa kolmen sadan metrin etäisyydestä.\n\nMutta rajavartijan liikkuvaa päätä tai pistoolikoteloa kiikarin\ntähtäysristiin tavoittaessaan ei Mikko voi pidättää sotaisia\najatuksiaan: Olisipa ristikiikarin alla tulevaisten aikojen nopea\npikakivääri, tuhannella, kymmenellätuhannella panoksella varustettuna!\nEttäkö tuhoaisit yhden ainoan miehen, vaaraa aavistamattoman sotilaan,\njoka on toimeensa velvoitettu?\n\nHän hyppäyttää kiikarinsa vahtimiehen ylitse aina Raaskan mökin\nkohdalle saakka. Tähtäyspiste sattuu ja pysähtyy suutarin savusaunan\nmustaan oviseinään. Kyllin sitä tarkasteltuaan hän kohottaa kiikaria\nniin paljon, että mökin harmaa, pieni-ikkunainen päätyseinä joutuu\nnäkyviin.\n\nTänä keväisenä aamuhetkenä se ei ole harmaa. Pieni ikkuna sirisee ja\nsäteilee nousevan auringon valossa. Se on kuin aamuisesta unestaan\nheräävän nuoren ihmisen silmä. Nyt se avautuu jo suuremmaksi. Aurinko\nsuihkuttaa siihen sädevirtojaan. Kaikki, mitä se haluaisi nyt antaa, ei\nmahdukaan pieneen sikkuraiseen silmään. Suurin osa ryöppyää seinälle,\nolkikatolle saakka. Joukko vallattomimpia säteitä tanssiskelee jo mökin\nharjan kohdalla, mustuneen savupiipun kimpussa hääräten.\n\nMökissä enempää kuin sen edessä olevalla pihamaalla ei näy mitään\nihmisliikettä. Ikkunan ruudut peittää vaalea puoliverho, jota Pellikan\nkiväärikiikari ei läpäise. Jospa tekisikin sen! Mikko antaisi mitä\ntahansa, jos hän tällä varhaisella aamuhetkellä näkisi edes pari syltä\nvalkoisten puoliverhojen taakse.\n\nMillähän kohdalla tuvassa Eliisa nukkuu? Minkälainen sänky hänellä on:\nvanha suuri puurottelo, kapea säkkisänky vai penkkilavitsako? Kenties\nei laisinkaan ole sänkyä, vaan tyttö nukkuu lattialla uunin vieressä?\n\nYhä uusia, vastausta vaille jääviä kysymyksiä kuohahtelee hänen\nmieleensä. Minkälainen tyynypielus ja peitto hänellä on? Onko\ntupa lämmin vai kylmäkö? Lieneekö hänellä edes kissaa jalkojensa\nlämmittäjäksi? Mitään nelijalkaista ei Mikko ole milloinkaan nähnyt\npihamaalla liikuskelevan.\n\nHän kohentaa jälleen pahnoja alleen, tarkistaen hieman kiikariakin,\nvaikka ei näekään puoliverhoja pitemmälle. Sitten hän taas syventyy\nmieltä lämmittäviin salatutkisteluihin.\n\nMinkälainen yöpuku Eliisalla on? Onkohan sellainen lahkeilla\nvarustettu yhtenäinen, vaaleanpunainen kuin kaupunkien kauppojen\nikkunoissa mallinukkien verhoina näkee? Mistä köyhä tyttö rajan takana\nolisi hankkinut itselleen muotitavaroita? Varmaan hänellä vain on\nlapsuusvuosiensa avoin pumpulimekko, jos on sitäkään.\n\nNyt hän jo katselee liian kauas ja tuntee miltei punastuvansa.\nSalakiikarin silmä pitäisi kääntää puoliverhojen kohdalta metsämäkeen,\nvaikkapa suoraan aurinkoon, mutta näin pitkälle jouduttuaan hän ei voi\nsitä enää tehdä. Hän ummistaa molemmat silmänsä ja katselee sellaisilla\nnäkimillä, joilla sopivan valaistuksen sattuessa pääsee kiviseinänkin\nlävitse:\n\nEliisa nukkuu vielä aamukeveässä unessaan puoliksi kyljellään, kasvot\nja povi ikkunaan päin. Unissaan hän on kierittänyt peittonsa vinottain\nalas ja hengittelee keveästi, vain joskus syvempään tasoittavasti\nhuokaisten. Hänen nuortea, kimmoisa ihonsa värähtelee hengityksen ja\nverenkierron, ikkunaruuduissa iloittelevan auringonkin vaikutuksesta.\nMutta kasvoilla, joita vaalea, kiharainen tukka reunustaa, pyörii\npienten vekkulien piiritanssi. Auringon säteet kisailevat nukkuvan\nsilmillä ja suulla. Siihen hyväilevään, härnäileväänkin kutkutteluun\ntyttö vihdoin herää, sipristelee silmiään ja oikoo jäseniään.\n\nMikko havahtuu kuvitelmistaan ja katselee jälleen pyssymiehen silmällä\nkädessään olevan kiikarin lävitse. Auringon säteet ovat jättäneet jo\nmökin ja nousseet olkikatolle, josta laskettelevat kuin kirkkaasti\nvalaistuun kelkkamäkeen. Mutta mustasta savupiipusta ei vieläkään näy\nmitään ihmisten ylösnousun merkkiä. Ihme ja kumma!\n\nHän odottelee sitä rävähtämättömästi tuijottaen. Ajatukset saavat\ntäyden liikkumisvapauden ja palaavat entisille laduille kuukausien,\njopa vuosien taakse. Kuusi viikkoa on jo siitä, kun Eliisa viimeksi\non käynyt Koivulassa tätinsä luona. Täti on ollut heidän salainen\nuskottunsa viime talvesta lähtien ja koululasten mukana lähettänyt\nsopimuksen mukaisesti tietoa: Sanokaa Vanhalan Mikolle, että\npolttopuuni ovat vähissä! Viimeinen halkomatka palautuu Mikon\najatuksiin pienempiä yksityiskohtiaan myöten.\n\nOn tammikuinen kirkas päivä, kirpeä pakkanen vielä iltapuolellakin. Hän\nlatoo metsäpinosta kuormaansa tuohipäällisiä, kaikkein hilpoisimpia\nkoivupuita, tuollaisen vain kohtalaisen keveän kuorman, ettei hevonen\nylämäessäkään katsele taakseen. Tädillähän ei mitään todellista\npolttopuiden puutetta ole. Hänen pienessä hellakamiinassaan riittää\nhalko päiväksi, kohtalainen hevoskuorma pariksi kuukaudeksi talvellakin.\n\nHän aikoo ajaa huvilan taitse salaa suoraan halkovajan eteen, mutta se\nei onnistu, koska heillä on silmät ja korvat kummallakin. He ovat vajan\nedessä ennen hevosta, rientävät tervehtimään ja vajan ovea availemaan.\nHevoselle he tuovat lämpimän peittohuovan ja lautasellisen leivänpaloja.\n\nTäti rientää kääntelemään leivosmunkkejaan ja riisipiirakoitaan, mutta\nEliisa jää kuorman purkamisen ajaksi hyvittelemään hevosta. Hän kyselee\nja vastailee. Hänen äänensä on heleä. Kun lauseen hänen huuliltansa\nkuulee, niin toista jää odottamaan. Väliin solahtaa nuorekas nauru,\nniin että varta vasten täytyy kääntyä katsomaan, oliko se tytön vai\njonkun pihaan lennähtäneen kevätpulmusen ääni. Eliisa on milteipä\nlapsellisen utelias ja kyselee kaikenlaisia asioita.\n\nKuinka vanha tämä Vappu on? Miksi sen harja on kaaristettu vasemmalle\ntaipuvaksi? Onko sillä ollut jo monta varsaa? Tuleeko tänäkin kevännä?\nPoltetaanko teillä näin hyviä halkoja kotonakin? Kaadetaanko puut jo\nkesällä? Lehtevimmistä oksista varmaan teette talveksi kylpyvihtoja!\n\nKun vastaaja hädin tuskin on näistä selviytynyt, hypähtää kyselijä jo\nuusille aloille, kaiken aikaa Vappua syöttäen ja harjan alta raaputtaen.\n\nMitä viime aikoma on sanomalehdissä kirjoiteltu? Tuleeko teille\nuseampia sanomalehtiä? Onko teidän kylänne lainakirjastoon ostettu nyt\nuusia romaaneja? Oletko itsekin ostanut kirjoja? Mitä, minkälaisia\nkirjoja, kerro!\n\nEliisa ei sano voivansa kuvitella suurempaa nautintoa kuin että\nihminen saisi vapaasti lukea niin paljon kuin haluttaisi. Kouluista\nja kansanopistoista on monta kertaa puhuttu. Hän, onnenpoika, joka\non talven ollut sellaisessa, saa usein tehdä selvää kuulemastaan ja\noppimastaan.\n\nHalkokuorma tulee puretuksi, ja juttu jatkuu sisällä lämpimien pullien\nja piirakoiden ääressä. Monilla kudontavaatteilla koristeltu kamari\non pieni mutta kodikas. Pöytälamppu valaisee himmeästi, ja tädin\nkudinpuikot rapisevat. Mies ahdistetaan kuin puun ja kuoren väliin.\n\nHän kertoo, ja Eliisa kuuntelee silmät loistaen. Usein hän keskeyttää\nlyhyillä lisäselvitystä vaativilla välihuudahduksillaan: Sinäkin sait\nolla mukana! Miten osasit näytellä sellaista osaa?\n\nToisinaan Eliisalle itselleen tulee opiskelun kaipaus, joka tuo hänelle\nmilteipä kyyneleet silmiin. Jospa minäkin saisin laulaa ja näytellä!\nJospa vaikka yhdeksi kuukaudeksi pääsisin kansanopistoon!\n\nTällöin täti tarttuu puheeseen selittäen, nuhdellenkin. Miksi ei hän\npääsisi, jos vain haluaisi. Koko talvikaudeksi hän saisi mennä opistoon\ntai muuhun kouluun, ellei olisi niin äärettömän itsepäinen, juuri kuin\nisänsä nuorena.\n\nTässä johdutaan puhelemaan isästä, joka on itsepäinen yhä vieläkin!\nHän ei lähde rajan takaa houkuttelemallakaan, ja Eliisa ei voi jättää\nisäänsä. Tämä on se onneton kehäpiste, johon keskustelu Koivulan tädin\nkamarissa lopuksi aina joutuu ja pysähtyy.\n\nLyhyen vaitiolon jälkeen Eliisa irroittaa sen siitä, pyytäen tätiään\nkertomaan niistä ajoista, jolloin hän ja hänen veljensä, Eliisan isä,\nolivat nuoria.\n\nTäti kaataa teetä kuppeihin ja aloittaa muistelmansa. Hänellä on\nerinomaisen hyvä muisti. Vaivattomasti hän kertoo pienimmistäkin\ntapahtumista vuosikymmenien takaa. Eliisan isä oli silloin ollut\nkiukkuinen, vikkeläjalkainen poika, jonka vuoksi äiti ja kolmisen\nvuotta veljeänsä vanhempi sisko olivat monta kertaa saaneet juosta\nsydän kurkussa.\n\nJoskus oli poika keksitty kotikallion korkeimman kuusen latvasta\npienenä nappisilmäisenä oravanpoikasena kiikkumassa. Päivittelyt eivät\nauttaneet, uhkaukset eivät senkään vertaa. Yhä enemmän oli kuusen latva\ntaipunut, kunnes nallikan pää oli näkynyt kuusen oksien välistä ja ääni\nkuulunut sieltä hirvittävästä korkeudesta: Jos ette tukista, niin tulen\nkiltisti alas! Paistatteko lettuja sitten?\n\nOli täytynyt luvata ja pitää, mitä oli luvattu, muutoin poika pienen\nhetken kuluttua olisi nähty vieläkin korkeammalla. Näin villin vikkelä\nja itsepäinen viikari hän oli.\n\nHypähdettiin eteenpäin kymmenen vuotta ja enemmänkin, maailmansodan\naikoihin saakka. Pikku veli oli tällä välin kasvanut uljaaksi mieheksi.\nHän oli nyt tykistöluutnanttina venäläisessä sotaväessä ja kävi harvoin\nenää kotikylässä. Ja kerran hän sitten tuli kuvankauniin inkeriläisen\nmorsiamensa kanssa.\n\nTäti vilkaisee siskonsa tyttäreen herttaiseen tapaansa hymyillen.\nSaattaa helposti kuvitella, mitä hän ajattelee. Hän kaataa teetä\nkuppeihin ja jatkaa muistelojaan.\n\nTerijoen suurella kasinolla oli ollut venäläisen hienoston tanssiaiset.\nSinne oli vapaa pääsy myös paikkakuntalaisilla, kuka halusi mennä. Ei\nsisko koskaan ennen siellä ollut käynyt, mitäpä hän hiljainen tyttö\nsellaisiin, muukalaisten suurellisiin ilopaikkoihin. Tällöin veli oli\nvetänyt, eikä ainoa sisko ollut voinut häntä vastustaa, enempää kuin\nnuori morsiankaan.\n\nSalit olivat kymmenillä värilyhdyillä valaistut, ja suuri\nsotilasorkesteri soitti. Ilma oli täynnä hienojen hajuvesien tuoksua\nja kauniiden silkkivaatteiden kahinaa. Sotilasherrojen miekat ja\narvomerkit kiiltelivät, että yksinkertaista siskoparkaa ihan pyörrytti.\n\nMutta sorea luutnanttiveli hääräsi siellä suurten herrojen\nkeskellä kuin yksi heistä. Ensimmäisenä ja viimeisenä hän liehui\ntanssilattialla. Ylpeinkään kenraalin tytär ei ollut liian korkealla\nhänelle. Jokaisen tanssin viimeisen jakson hän kuitenkin pyöri\nkauniin, onnellisen morsiamensa kanssa. Mutta milloin orkesteri\nsoitti suomalaisen polkan tahi puolalaisen masurkan, jäivät kaikki\nmuut katselemaan heitä. Ja tämä tapahtui Terijoen loistopaikoissa\nvenäläishienoston valtakauden aikaan. Tästä ihmeestä ei siskoparka\nenempää kuin moni muukaan suomalainen katselija ollut vähillä\nselviytynyt. Näin jälkeenpäin ajatellen tuntui siltä kuin iloinen\nvelipoika olisi silloin jo aavistanut kohtalonsa...\n\nTädin kertomus on katkennut äkisti, sillä Eliisa on peittänyt silmänsä\nkäsillään ja itkee. Täti arvaa hänen ajatuksensa ja on murheissaan\nsiitä, että mitään pahaa tarkoittamatta on tullut veljensä tyttären\nmielen pahoittaneeksi. Mutta pian Eliisa siitä selvenee ja kiiruhtaa\nnopeasti kyyneleiset silmänsä kuivaten lohduttelemaan tätiänsä. Hän\nsaa kuulla, ettei veli vieläkään ole nuoruutensa Terijokea unohtanut,\nvaan muistelee kaihoten menneitä aikoja ja kertoilee niistä. Näin he,\nisä ja tytär, usein istuvat pitkiä iltoja mökin takkavalkean ääressä\näidin valokuvasuurennus keskellään, kunnes hiillos hiipuu ja on mentävä\nnukkumaan.\n\nMutta kun Gregor, vahtimiesten päällikkö, tulee päivisin isän työpöydän\nääreen istuskelemaan, niin heidän juttujansa kelpaa kuunnella. Gregorin\nmielestä on Venäjän valtakunta sataprosenttisessa kunnossa tai ainakin\npian tulemassa siksi. Kuulisittepa, miten isä väittelee vastaan.\nToisinaan taas hän ei sano yhtä sanaa, sylkäisee vain nahkaämpäriinsä\nja katselee toisella silmällään kuten hänellä on tapana. Siitä Gregor\ntulee vihaiseksi, niin vihaiseksi, että puhisee itsekseen.\n\nNäin Eliisa kertoilee.\n\nTäti siunailee heidän turvallisuutensa puolesta, mutta Eliisa\nselvittelee jo taas.\n\n»Gregor ei ole paha mies. Vaikka hän vakuuttaa olevansa\nsataprosenttinen tarkkuusampuja, luulen, ettei hän elämässään ole\nampunut yhtä varista eikä kissanpoikaa. Hän toimittaa meille ansiota ja\nylimääräisiä ruokatarpeita. Enhän ollenkaan voisi täällä käydä, ellei\nGregoria olisi.»\n\nSitten he saavat kuulla, miten Gregor auttaa Eliisaa. Hän on katkaissut\naidasta kaksi piikkilankaa ja taivuttanut niihin sievät hakaset.\nEliisa voi pujahtaa aukosta kuin portista ja sulkea aidan heti eheäksi\njälkeensä, että toiset vartijat eivät mitään huomaa.\n\nHän on siis Eliisan salaliittolainen, tuo sataprosenttinen\ntarkkuusampuja! Minkä vuoksi? Onko venäläiseen liikoja luottamista?\nLieneekö hän tuo äskeinen sorea mies? »\n\nMikko etsii kiikarillaan vahtikojulta Raaskan tuvalle saakka kuitenkaan\nlöytämättä äskeistä vahtimiestä enempää kuin keitään muitakaan. Hän\nsiirtää kiikarinsa uudestaan tuvan kohdalle. Samalla hetkellä ovi\navautuu, ja Eliisa ilmestyy rapulle. Kiikarin ulkolasi on hiukan\nsumuinen. Mikko puhdistaa sen nopeasti ja etsii tuvan ja tytön jälleen\ntähtäyspisteeseen.\n\nNyt Eliisa astuu rappusilta alas ja pysähtyy pihamaalle. Hän varjostaa\nkädellä silmiään, näyttäen katselevan hankea pitkin joelle ja siitä\nsilmillänsä liukuen rajan ylitse. Hänellä on yllään suurikukkainen\npumpulipusero ja tumma, lyhkäinen hame.\n\nMikosta tuntuu kuin tytön silmä olisi keksinyt hänet kiikareineen\nlymykuopasta pahnojen alta. Hän katsoo henkeään pidättäen tähtäysristin\nosoittimen kautta Eliisan silmiin kuin sitä tietä hänen sydämeensä\npyrkien. Vaikka hänestä tuntuu pahalta katsella Eliisaa kiikarin\nristitähtäimen lävitse, ei hän voi olla sitä tekemättä, niin selvänä ja\nelävänä Eliisa näkyy kiikarin lävitse. Nyt hän kääntyy halkovajaan päin\nja palaa sieltä hetken kuluttua puusylystä kantaen.\n\nLyhytaikainen näkemys on väräyttänyt Mikon veret lämpimiksi. Tulen\nkipinä rajan takaa on jo ennen häneen iskenyt. Nyt se on sytyttämässä\nhänen sydämensä herkimmät ainekset täyteen paloon. Hänen täytyy päästä\ntytön tunteista selvyyteen. Ellei Eliisa piakkoin tule tätinsä luona\nkäymään, niin hänen itsensä on mentävä rajan ylitse.\n\nHän ajattelee tämän uhkarohkean teon vaarallisuutta. Peloittava\npaikka se varmaan on ollut Eliisallekin Gregorin liittolaisuudesta\nhuolimatta. Kuitenkin hän, kolme vuotta nuorempi tyttö, on jo monta\nkertaa ylittänyt rajan, tullut vanhaa tätiänsä tervehtimään ja\nraajarikkoiselle isällensä tupakkaa, leipää ja sanomalehtiä noutamaan.\nOlisiko nuoren miehen rakkaus minkään arvoista, ellei hän yhtä kertaa\nuskaltaisi rajan ylitse?\n\nTänä aamuna se on hänen mielessään lopullisesti ratkaistu asia.\nHätäilemättä ja viisaasti on kuitenkin meneteltävä. Ja vaara on\notettava kylmästi, sellaisena kuin se vastassa on, ja keinot sen\nväistämiseksi on tarkoin harkittava.\n\nHän miettii niitä ja keksii uusia, hyläten äsken keksimiään.\nLopuksi hän päätyy siihen, mistä on aloittanut: Lumenvalkoisesta\npalttinakankaasta varpaisiin saakka ulottuva suojapuku, samasta\naineesta näkö- ja kuuloaukoilla varustettu umpilakki ja käsineet, ja\nsuksiin ja sauvoihin valkoista vesimaalia.\n\nKello on yli yhdeksän, äiti jo kirkkoon lähtemässä. Mikko tarkistaa\nkiikarin lähietäisyydeltä näyttäväksi ja tutkistelee sen lävitse\nmaantielle kiiruhtavaa äitiään. Hänen nopeassa käynnissään ja\nvartalonsa liikahteluissa on vielä nuoren ihmisen kepeä joustavuus. Ja\nkuitenkin äiti jo pian täyttää viisikymmentä vuotta.\n\nMikko tarkastelee kiikarin lävitse äitiään, hänen kenkiään ja\nvaatetustaan. Äidin vieläkin kauneilla, säännöllisesti muodostuneilla\nkasvoilla on vakavan kirkkomiehen totisuus. Pienen, tiukasti suljetun\nsuun ympärille on monien raskaiden vuosien pusertamana jähmettynyt\nkärsimysten uurre, joka ei näy, mutta muistuu sitä selvemmin. Puvuston\ntarkastelu johtaa vanhimman pojan milteipä murheellisiin mietteisiin.\nÄidin vuoriton, monien sateiden kauhduttama kesätakki ei liene suuresti\nlämpöä pidättävä eikä varhaiseen kevätaikaan katsoen vähääkään\nmuodinmukainen. Köyhän kirkkotakki, muuta siitä ei voi sanoa.\n\nMutta 30-vuotissodan rasitukset kestänyt siperialainen punakettu\nkeikkuu yhä hartioilla, lasisilmäisellä suippokuonollansa karvattomaksi\nhivunutta häntäänsä pureskellen. Voi, Mikko parka! Nuo monissa\nvaikeuksissaan uljaasti kamppailevan äitisi nelitalviset päällyskengät\nolisit kuitenkin pienellä vaivalla ja kumiliimalla voinut korjata sekä\nlumen että veden pitäviksi, sinä rajojen ylitse kiikaroitseva poika,\nMikko parka!\n\nÄiti on ehtinyt maantielle. Pian saapuva linjavaunu pysähtyy, aukeava\noven sarana kirahtaa, kone kohahtaa ja vaunu häipyy. Rauha ja\nhiljaisuus vallitsee taas rajan molemmin puolin. Vain laiska varis\nrantamännyssä pari kertaa rääkäisee, ja joen toisella puolella toinen\nvielä laiskempi kerran vastaa.\n\nMikko nousee piilopaikastaan ja suuntaa kiikarinsa taivaan korkeuteen,\naurinkoiseen kaakkoon, kuulakkaaseen länteen ja sieltä alas säteilevää\nhankea pitkin kodin karjapihalle, jossa tepastelee touhukas kana.\nKiire on miekkosella ollut, koska valkoinen mekko on takaapäin jäänyt\nkokonaan napittamatta.\n\nKenelläpä ei keväällä kiire olisi. Mikko hypähtää suksilleen miettien,\nmitä kaikkea hänen itsensä tänä keväänä, lähiviikkoina on jo tehtävä.\nMaahan on saatava runsaasti aikaisia perunoita, kaalia ja porkkanoita!\nKannaksella niitä ennenkin on kasvatettu. Miksi ei nyt voitaisi tehdä,\nmitä ennen on tehty, ja enemmänkin vielä. Hopeakettuja, kanoja ja\nkalkkunoita! Ne kaikki kasvavat ja menestyvät Kannaksella mainiosti!\n\nHän laskettelee keväistä hankea pelloille, joelle, kylän takametsiin\nsaakka. Reippaasti punoittavana, pää suuria suunnitelmia tulvillaan\nhän vasta puolenpäivän aikoihin palaa kotipihaan. Aamiaisperunat ovat\njäähtyneet, mutta maistuvat kuitenkin ja hupenevat vähiin.\n\n\n\n\nVarovaisuudestaan huolimatta on Vanhalan emäntä autosta poistuessaan\nastunut veteen ja kastanut toisen jalkansa. Kirkon penkissä istuessa\nalkaa sitä kylmätä. Kirkko ei suinkaan ole liian lämpöinen, ja\nalhaalla penkkien alla tuntuu vetoa. Ennen pitkää hän tuntee viiltävää\nnytkähtelyä säärivarresta selkään asti. Hän on joutunut yksinäiseen\npenkkiin keskikäytävän vaiheille vähän myöhästyneenä.\n\nPastori on vielä nuori, kookas ja kaunis mies. Papintakki sopii hänen\nkomeaan vartaloonsa mainiosti. Hänen sysimusta tukkansa välkähtelee\nlaineisiin taivutettuna. Oikeastaan nuori pastori alttarilla\ntoimiskellessaan on liian korea mies ikäneitojen ja leskivaimojen\ntarkasteltavaksi.\n\nTämä milteipä synnillinen ajatus välähtää Vanhalan emännän mieleen.\nMuutenkin hän tuntee itsensä valmistumattomaksi, liian maallisia\najattelevaksi vakavan paastosunnuntain kirkkotoimituksiin. Luonto\npyrkii hakemaan edes hetkeksi ajatuksen kevennystä, koska arkisen\nelämän raskas koura puristaa kuutena viikon päivänä, jopa niiden\nvälisinä öinä hetkeäkään hellittämättä. Lasten vaatetus ja\nkoulunkäynti, velat ja velan korot, kunnalliset ja seurakunnalliset\nverot ja niiden lisäksi vielä monet muut vähäisemmät maksut ja\nulosteot! Nuttujen paikkaamistakin riittää aamusta iltaan. Koko elämä\nalkaa käydä kuin vanhan nutun paikkaamiseksi. Jos jonkun reiän jollakin\ntavoin saa vielä harsituksi umpeen, niin toinen kahta kamalampi leviää\nvalvomisesta kirvelevien silmien eteen.\n\nPappi on ehtinyt jo ylös saarnatuoliin. Seurakunta nousee kuuntelemaan\npäivän evankeliumitekstiä. Papilla on täyteläinen, kantoisa ääni, ei\nmerkkiäkään vanhojen pappien tavanomaisesta saarnanuotista. Vanhalan\nemäntä koettaa ajatuksissaan seurata hänen sanelemaansa tekstiä.\n\n»Niin he vastasivat hänelle: Me olemme Abrahamin siemen, emmekä koskaan\nkenenkään orjana olleet...» Eipä suinkaan, ellei orjuudeksi katsota\nelinikäistä raatamista ja velkavankeutta! Omalta vuosikausia koetulta\nkohdaltaan jää Vanhalan emäntä katkeroituneena tätä miettimään, joten\nkauniisti lausuttu evankeliumiteksti virtaa suurelta osaltaan ohi hänen\nkorviensa.\n\n»Ei orja pysy iankaikkisesti huoneessa...!» Siinäpä totta sanoit,\nei pysykään! Joku miljoonapankki tai ihmisten hädästä synnillisesti\nrikastunut Melleri, koronkiskuri, sanoo jonakin kauniina kevätpäivänä:\nKuulehan, Vanhalan emäntä! Sinun puolivuotiset korkosi ovat vielä\nmaksamatta! Tämän seurauksena tulee nimismies ja pakkohuutokauppa.\nViisainta olisi soljua maantielle hyvissä ajoissa.\n\n»Jos te olisitte Abrahamin lapset, niin te tekisitte Abrahamini\ntekoja...» Miksi ette sano sitä heille itselleen, niin että he\nuskoisivat sen? Mutta ehkäpä teidän Abrahaminne itsekin oli\nlainanantaja ja korkeilla koroilla elävä kiskuri?\n\nNäin kulkee Vanhalan emännän teksti ja sen selitys. Iskias räväyttelee\nkipeästi hänen kylmettyvässä jalassaan. Toistamiseen hän pahoittelee,\nettä ollenkaan on tänä sunnuntaina kirkkoon lähtenyt. Hänen huonon\nvastaanottavaisuutensa vuoksi Jumalan sana kirvelee sydäntä\nvirvoituksen asemesta, ja kun hän jälleen kuulee irrallisesti muutamat,\nmilteipä tuomiota uhkaavat sanat: »Miksi ette ymmärrä tätä minun\npuhettani? Ette taida edes kuulla minun sanaani», olisi hän kypsä\njättämään kirkon, mutta säädyllisyyden vuoksi kuitenkin kuuntelee vielä\nselityksen, koettaen ymmärtää sitä, mikäli sydämestänsä kumpuavilta\nomilta ajatuksiltaan voi.\n\nKirkonmenojen päätyttyä hän kävelee jalkaisin parin kilometrin\nkylätaipaleen Mellerin taloon, suoraan piharakennukseen vanhan isännän\npuheille. Ukon huone on pimeähkö, tympeäilmainen, pinttynyttä ikkunaa\nei liene avattu vuosikausiin. Vanha isäntä asuu siellä yöt ja päivät,\nsyö ja makaa. Väliajat hän istuu keinutuolissa pienen kassakaappinsa\nvieressä ja tarkastelee lukuisia velkakirjojaan. Muuta työtä hänellä ei\nenää olekaan, koska poika hoitelee tilaa. Tyttäret on naitu emänniksi\ntaloihin, kaikki muut paitsi Helga, joka pitää leskeksi jääneen ukon\ntaloutta.\n\nLiian nuori ei Helgakaan enää olisi naitavaksi, eikä suinkaan tytöllä\nitsellään olisi mitään tätä elämänmuutosta vastaan, mutta hänellä on\npieniä ulkoisia vikoja, joihin valitsijan haukansilmä terävästi iskee:\nlatuskainen ruumis, sairaalloiset, vettä vuotavat silmät ja oikea jalka\nhieman vasenta lyhyempi. Ellei huomioitsija ole turhan tarkka, niin\nmuita merkitsevämpiä vikoja hän ei Mellerin Helgasta löydäkään.\n\nMutta lähisukulaiset heittävät ajattelemattomuudessaan, ehkäpä\nilkeydessäänkin, jo puoliääneen Helgan sydäntä vihlaisevan sanan:\nvanhapiika! Se on harkitsemattomasti tehty eikä paranna Helgan\nkipeitä silmiä. Helga ei halua jäädä vanhaksipiiaksi, koska hän\nkaipaa elämäniloa ja lapsia. Hän tahtoo naimisiin, ja senvuoksi hän\nneitsytkammiossaan ahkerasti selailee varhaisimpina vuosina saapuneita\nkirjeitä ja kuvakortteja. Varmemmin päämäärään päästäkseen on hän viime\nvuosina paljon tinkinyt vähimmistä vaatimuksistaan. Sulhanen voisi olla\nkäsityöläinen, ratavartija, vaikkapa leskimies, kunhan vain muuten\nolisi kunniallinen ja hyvä mies. Mellerin ukko, rahojen haltija, on\nsitävastoin omasta puolestansa järkähtämätön: talon isäntä sen pitää\nolla!\n\nTästä asiasta on pitkinä talvipäivinä isän ja tyttären kesken puheltu\npaljon, keskustellaan parhaillaankin Vanhalan emännän astuessa ovesta.\nUlkoa tullen tuntuu hänestä pienen kamarin ilmapiiri tympäisevältä,\neikä tuhruinen, ruokkoamaton ukko paljonkaan enemmän puoleensa\nvetävältä. Puheen alkuun pääseminen on vaikeata, päästävä nyt kuitenkin\non.\n\n»Meidän velkamme korot ovat vielä maksamatta.»\n\n»Niin ovat! Liian pitkälle on mennyt. Aioin juuri panna koko lainan\nuloshakuun.»\n\n»Emme ole voineet maksaa, tähän aikaan ei talossa ole mitään myytävää.\nTeidän, hyvä isäntä, on odotettava vielä!»\n\n»Odotettava! Niin te kaikki aina sanotte!»\n\nUkko lakkaa keinumasta ja kyyristyy keinutuolin käsipuiden nojaan kuin\nhiirtä vaaniva kissa.\n\n»Aivan lähiaikoina en saa rahaa irti parhaalla tahdollanikaan.»\n\n»Saatpas pankeille, pirkules vieköön!»\n\n»Pankeille täytyy...»\n\n»Niin täytyy, koska panevat uloshakuun, ellet maksa. Luuletkos, etten\nminä taida sitä temppua?»\n\n»Taitaisitte kai, ellei teillä olisi sydäntä.»\n\n»Sydäntä! Sydäntäkö siihen tarvitaan, että ihminen omastansa huolehtii.\nEllen minä itse sitä tekisi, niin kuka sen minun puolestani tekisi,\nhäh?»\n\nUkko hypähtää tuolistaan lattialle ja alkaa töpsötellä pienen huoneensa\nnurkasta nurkkaan, syljeskellen kuin ärsytetty kissa.\n\n»Älkää kiivastuko, hyvä isäntä. Omassa yksinkertaisessa järjessäni\nminä vain arvelisin, ettei teille juuri mitään merkitsisi, vaikka\nmenettäisitte kokonaan parinkymmenen tuhannen markan korot, vaikka\nperässä pääomankin...»\n\n»Voi, voi, pirkules, mitä puhelet! Minulle se vasta merkitseekin,\npienempikin menetys...»\n\nOvi avautuu ja tytär ilmestyy uudelleen kynnykselle.\n\n»Mitä isä taas täällä, vanha mies! Kerkiää kai tuota kunnon ihmisiltä\nsaatavansa periä vähemmälläkin pirskeellä.»\n\nUkko kiepahtaa nopeasti ympäri.\n\n»Vai piti sinunkin tänne hätiin! Etpä itsekään ole kerinnyt saataviasi\nperimään.»\n\nTytär peräytyy sulkien oven, ukko kävelee ja pauhaa edelleen.\n\n»Vai kerkiää! Kyllä kai sitä kerkiää, kun ensin odottelee rauhassa niin\nkauan, että kaikki kuoliutuvat, niin kiinteät kuin irtaimet...»\n\nHän töpsöttelee ja syljeskelee, hiljenee vähitellen ja keikahtaa\ntuoliinsa. Siinä hän jälleen käsiensä varassa kyttäilee, kunnes uusi\najatus näyttää kirkastuvan hänen päässään. Hän kääntyy emännän puoleen\nja aloittaa milteipä kuiskaten:\n\n»Sanoit, ettei ole mitään. Onhan sinulla poika, aikamies poika.»\n\nPoika? Mitä ukko tarkoittaa? Vanhalan emäntä aivan tyrmistyy oudon\nkäänteen yllättämänä. Mutta pian hän muistaa ovella näyttäytyneen\ntyttären ja kyläläisten juorupuheet. Ukon tarkoitukset alkavat\nselviytyä. Tympäisevästi hätkäyttäen muistuu hänen mieleensä eräs\nomakohtainen aloite talon velkojen maksamiseksi. Tässä mielessä hän\nitse kerran oli vastannut sanomalehti-ilmoitukseen ja sen perusteella\nsitten henkilökohtaisesti tutustunut »rahakkaaseen leskimieheen»,\nheittiöön, joka oli kyllin sydämetön köyhän ihmisen ainoat rahat\nryövätäkseen.\n\nTilanne on nyt milteipä sama. Kysymys on kummallakin kertaa rahasta ja\nkaupasta, silloin äidistä, nyt pojasta. Mutta oikeastaan lähemmin asiaa\nharkittuaan hän ei voi olla ukolle vihainen julkeasta ehdotuksesta,\nsillä epäilemättä hänellä karkeudestaan huolimatta on tosi mielessä,\nja tytärkin on lyhyellä käynnillään esiintynyt edukseen. Ukko\nluulee Vanhalan emännän pahoittaneen mielensä ja ryhtyy senvuoksi\nlisäselvittelyihin.\n\n»Mitä sinä leikkisanoista. En suinkaan minä tarkoittanut, että sinun\npoikaasi pitäisi myydä, puhutaan tyttärestä. Tai jos sekin tuntuu\nsinusta pahalta, niin puhutaan rahasta ja tavarasta. Tytär voidaan\nsitten panna kaupantekijäisiksi tavarakuorman päälle, jos mieluummin\nniin haluat.»\n\nVanhalan emäntä ei sano ukon leikilliseen esitykseen mitään, vaan\najattelee sitä kiihkeämmin. Mellerin tytär on vanhempi kuin Mikko,\nsairaalloinen ja vähäpätöisen näköinenkin, muuten ehkä hyväkin\nihminen. Poika on nuori ja komea, lisäksi ylpeätä kannakselaista\ntalonpoikaissukua, jonka pakkovalta monta kertaa on maahan iskenyt,\nmutta ei vielä milloinkaan maahan masentanut. Tällainen kohta on kerran\nollut Mikon isänkin edessä: vanhemmat tahtoivat miniäkseen rikasta\nhovin tytärtä. Vastoin heidän neuvojaan ja vaatimuksiaan hän itse\nvalitsi köyhän, orvon opistotoverinsa. Kuitenkin tämä sama mies itse\nlyhyen sairautensa kuolinvuoteella moneen kertaan vaimoltansa pyysi:\nPidä huolta lapsista ja talosta! Älä päästä sukutaloa vieraisiin\nkäsiin, jos vain voit asiat jotenkin järjestää! Eikö Mikon naimiskauppa\nrikkaan Mellerin tyttären kanssa olisi tällaista viisasta järjestelyä?\nMitä hän siitä sanoisi, jos eläisi? Mitä sanoo poika itse? Talosta ja\nhänen omasta tulevaisuudestaan tässä vain lienee kysymys?\n\nIhmeen rauhallisesti on ukko odottanut hänen viipyvää vastaustaan,\nmutta vihdoin kuitenkin tiedustaa:\n\n»Niin on tarjous; mitä sanot?»\n\nEmäntä milteipä hätkähtää.\n\n»Minäkö? Ei kai tämä asia ole minun ratkaistavissani.»\n\n»Etteikö ole? Onhan se minunkin.»\n\nUkko kopauttaa rystysellään väliseinään. Pienen hetken kuluttua tytär\njälleen ilmestyy ovelle.\n\n»Keitä kahvi ja tuo meille!»\n\n»Se on valmista jo!»\n\nTytär pyörähtää nopeasti kynnykseltä, eikä jalka näytä vaivaavan hänen\nkäyntiään. Kahvia odoteltaessa ukko viisaana ja varovaisena miehenä\njärjestelee jo asian käytännöllistä puolta.\n\n»Pojalle myyt talon. Alaikäistesi puolesta on siihen tietysti\nhankittava toisen holhoojan ja holhouslautakunnan suostumus. Muuten\nmenköön ennallaan. Sinä itse pidät talon komennosta huolta, nuoremmat\nmaksavat työllä elantonsa sikäli kuin kykenevät. Mutta pankin hyppyset\nkapistamme talosta kuin kärpäset ikkunaruudusta, pirkules vieköön!»\n\nVarsin luontevasti ukko asiat esittää. Kieltämättä tämä olisi heille\nkaikille pelastukseksi; jospa vain Mikko itse onnensa ymmärtäisi.\nAlkuaikoina hänen tietysti täytyisi ummistaa silmänsä muutamille\nHelgan puutteellisuuksille, mutta arkielämässä sellaiseen pian tottuu.\nMuutaman vuoden ja vuosikymmenen kuluttua, kunhan elämä ehtii omansa\nperiä, me kaikki olemme ulkonaisesti yhtä koreita, päivänvalossakin.\nVanhalan emäntä ei pidä ehdotusta enää niin mahdottomana kuin se aluksi\ntuntui.\n\nTytär tulee kahvitarjottimineen. Hän on vaihtanut ylleen kauniimman\npuseron ja kiinnittänyt sen rintamukseen hopeisen soljen. Hän on ihan\nsoman näköinen tyttö ja käsittelee kahvikuppejaan oikein näppärästi.\nSuun muodosta ja kasvojen ilmeistä päättäen hänestä tulee tekevä\nja taloudellinen emäntä, juuri sellainen, jota Mikko ja Vanhalan\ntalo kipeästi tarvitsevat. — Sellainen kai olisi tullut myös hovin\nAnna-Mariasta, välähtää etäinen muisto. Hän karkoittaa nyt nopeasti sen\nmielestään.\n\n»Olkaa hyvä ja ottakaa kahvia!»\n\nJuodaan kahvia. Tyttö juo itsekin, mutta vain yhden kupillisen.\nHe keskustelevat kankaista ja käsitöistä. Sängynpeitto on tytön\nomaa kudontaa. Se olisi kaunis, ellei ukko olisi sitä noin pahoin\nrypistänyt. Tyttö häpeilee isän kamarin muutakin huonokuntoisuutta ja\nviittaa naurahtaen ukkoon. Ennen kotiin lähtöään on Vanhalan emännän\nkäytävä Helgan kamarissa. Sinne olisi voitu mennä jo kahvia juomaan.\nMutta ukon mielestä on ennen lähtöä pääteltävä ratkaisevasti paljon\ntärkeämmistä asioista. Hän vilauttaa silmää Vanhalan emännälle.\n\n»No, asia on sitten meidän puolestamme kuten puhuttu on?»\n\nVanhalan emäntä nyökkää. Ukko kääntyy tyttäreensä päin.\n\n»Eihän sinullakaan hyvää päätöstä vastaan mitään liene?»\n\n»Mitä hyvää päätöstä?»\n\nTyttö punastuu, arvaten nähtävästi hyvinkin, mistä on ollut kysymys.\n\n»Kyselee tässä vielä. Täytyykö meidän ilmoittaa se hänelle?»\n\nTahtomattaankin Vanhalan emäntä taas nyökkää.\n\n»Että sinut ja Vanhalan Mikko kuulutetaan, ennenkuin käki ensi kerran\nkukahtaa.»\n\nTyttö naurahtaa ja punastuu hereästi hiusmartoa myöten. Emäntä huomaa\nkaikesta, että hän on kaino, siveä tyttö, ja nyökkää vielä kolmannen\nkerran. Nyt se vasta hänen puolestaan on lopullisesti päätetty asia.\nHän nousee hyvästelläkseen.\n\n»Minä kehittelen kotona vähitellen tätä asiaa. Älkäähän pitäkö\nkiirettä!»\n\n»Mitäpä tässä sen erinomaisempaa kiirettä, kun ei tähänkään asti, —\nkunhan muistat, että käki kukkuu jo vanhana vappuna vaikka hongan\nkolosta.»\n\n»Kyllä muistan; mutta ettehän kovin hätäile niiden korkojen kanssa...»\n\n»Korot me korotamme tarpeen mukaan, älä sinä niistä enää murehdi!»\n\nVanhalan emäntä hyvästelee ja lähtee. Hän ei muista moneen vuoteen\nastelleensa näin keveästi. Jospa hän vain osaisi asian sopivasti\nesittää Mikolle ja saisi tämän ymmärtämään oman etunsa.\n\nMaantieportilla nuoremmat lapset touhuavat vesikelkkoineen. Kotiin\npalaava äiti otetaan huutaen ja riemuiten vastaan. Kaikilla on ollut\nhurjan hauskaa. Aamuhankiaisen aikaan on laskettu joelle saakka. »Yli\nrajan», kielii Vilho, seitsenvuotias nuorimmainen, mutta Anna ehättää\nselittämään: »Eipä ole menty keskelle jokea, Vilho valehtelee!» »Enpä\nvalehtele!» »Valehteletpas!» »Onpa menty läheltä katsomaan rajaviivaa!»\n»Eipä kuitenkaan ole työnnetty kelkkaa sen päälle eikä lähellekään!»\n\nÄiti ei ole aikansa tasalla, senvuoksi häntä joukolla valistetaan.\nUskalin Pekka on heille kertonut hirveän jännittäviä asioita. Joen\nkeskellä jään alla kulkee tulikuuma köysi, rajaviiva, joka ei\nsammu vedessäkään. Jos sen päälle liukuu tahallaan tai vaikkapa\nvahingossakin, niin tulinen rajaviiva sähähtää esiin kuin sirkkeliterä\nsahapöydästä ja leikkaa jalat poikki. Piiperin Antti on Pekalle näin\nkertonut. Antti puolestaan on kuullut sen Vänskän vanhalta Jussilta,\njoka ei milloinkaan valehtele. Näin ovat lapset toisillensa kertoneet.\nMitä äiti siitä asiasta tietää?\n\nÄiti ei ole kuullut tätä ennen Vänskän Jussin tarinaa, mutta hän\non nähnyt tuollaisen kipeästi leikkaavan sirkkeliterän nousevan\nsahapöydästä, näkee lyhyenä välähtymänä silmissään niinkuin pyörivä\nsirkkeliterä olisi juuri nousemassa ja leikkaamassa kättä tai jalkaa\nhänen lapseltaan.\n\n»Raja on vaarallinen. Ei kenelläkään ole lupa ylittää sitä. Mikko!\nMissä Mikko on?» hän hätäisesti tiedustaa.\n\nMikko on puuhaillut jotakin karjapihassa. Hän on kuullut sinne Vänskän\nJussin valeet ja äidin kysymykseen. Hän hypähtää kissana tielle, kuten\nhänellä joskus on tapana yllättää, sulloo äidin ja kaikki lapset\nvesikelkkaan ja juoksuttaa heidät pyrynä tuvan rappujen eteen. Tarttuen\nvetojukkoon hän hujauttaa nauravan ja kirkuvan kuormansa keskelle tuvan\nlattiaa.\n\n»Vai ei ole lupa! Aikamiehellä on aina lupa! Ellei sitä sovinnolla\nanneta, niin hän ottaa sen omalla luvallaan.»\n\nLapset nauravat Mikon sanoille ja hänen hullun hauskalle kepposelleen;\nnaurahtaa kai äitikin, mutta jää sitten heti mietteliäänä katselemaan,\nyhä kelkassa istuen. Hänestä tuntuu kuin Mikko olisi nopeasti\nmuuttumassa tuollaiseksi oman lupansa ottavaksi aikamieheksi. Mutta\neikö hän itse juuri sitä ole kaiken päivää toivonut ja paljon jo\nsiihen suuntaan toiminutkin? Ettei hän vain toimisi varomattomasti ja\nliian nopeasti? Tosin kaikki tänä päivänä on kääntynyt kaunista päivää\nlupaavaksi. Kunhan ei lupailisi liian paljon hyvää yhdellä kertaa? Mitä\ntuollainen lasten puhe ja tuollainen näkövälähtymä merkinnee? Sitä\nmuistaessa häntä vieläkin vapisuttaa.\n\nMutta iltapäivän monissa askareissa toimiessaan hän unohtaa sen ja\nmietiskelee hartaasti, miten parhaiten ryhtyisi Mellerillä suunniteltua\nasiaa kehittelemään. Sen lopullisella ilmaisemisella ei ole vielä\nkiirettä, vaikka Helgan vuoksi olisikin toivottavaa, että Mikko\naikamiehenä mahdollisimman pian itse ryhtyisi asiaansa hoitamaan. Mutta\nei edes hienoimpaan alkuun pääseminen tunnu hänestä enää niin helpolta\nkuin päivällä Mellerin kamarissa ja vielä kotimatkalla itsekseen\najatellessa.\n\nRakkauden taimi ei ole viinimarjapensaan vesa, joka peltokuokalla\nvoidaan irroittaa ja mihin tahansa uudelleen istuttaa. Sen punainen\nelinneste on kuin elohopeaa, pienestäkin haavasta helposti kuiviin\nvuotavaa. Kun vaikeaan tehtäväänsä valmistautuva Vanhalan emäntä\nmuistelee omia keväisiä istutusaikojansa kaksikymmentäviisi vuotta\ntaaksepäin, tuntee hän tänään itselleen ottamansa urakan yhä\nvaikeammaksi. Poika on kuin isänsä. Mikäpä tietää, vaikka hänellä olisi\njo oma mielitietty?\n\nMutta tänään on harvinainen onnenpäivä, ainakin mitä sattumiin ja\nniiden viittomiin lupauksiin tulee. Mikko lähestyy itsestään kuin lintu\npuun juurella odottavan metsämiehen eteen. Illalla nuorempien lasten\nvaipuessa uneen hän tulee äidin luo ja kertoilee tämänpäiväisistä\nsuunnitelmistaan. Sitä tehdessään hän on erikoisen herkkä ja välitön.\nTämän vuoksi äiti tuntee esikoisensa rakkaammaksi nyt kuin milloinkaan\nennen.\n\nMikko on tänään hiihtoretkillään suunnitellut, että aurinkoinen\nja syvämultainen vaarinpelto tänä keväänä pantaisiin kokonaan\naikaiselle perunalle. Hyvää siementä pitää sitä varten hankkia ainakin\nviisi hehtoa, samoin tarpeellinen määrä apulantoja. Aikaislavojen\naurinkokehyksiä varten tarvitaan kuorma lantaa ja kolme rullaa\npergamiinipaperia. Kun kehykset kuten kaikki muukin työ tehdään kotona,\ntulee rahallinen meno olemaan korkeintaan tuhatviisisataa markkaa.\nMutta se ei mitään merkitse, sillä jo heinäkuun puolivälissä on\nmarkkinoille lähetettäväksi hehdoittain uusia perunoita. Ne maksavat\nHelsingissä ja Viipurissa tähän aikaan vielä monta markkaa litra!\nAjattele, äiti! Siitä rahaa lähtee!\n\nAjatteleekin äiti ja muistelee samalla. Siitä rahaa lähtee! Juuri\nnuo sanat, samalla vakuuttavalla äänenpainolla lausuttuina, hän on\nkuullut kauan sitten. Silloin, pari vuosikymmentä aikaisemmin, ei tosin\nsuunniteltu perunalavoja, vaan paljon hienompia ja suurellisempia\nlaitoksia, keila- ja ampumaratoja Kuokkalan venäläisille kesävieraille.\nKolmekymmentä metriä pitkät lankkusillat piti rakentaa molemmin puolin\nrantatietä, siihen lisäksi onnenpyörät ja lasiseinäiset huvihuoneet.\nRavintolapuolella käytettävät virvoitusjuomat aiottiin puristaa omista\nviinimarjoista ja hyötymansikoista. Kaikesta lähtisi virtanaan rahaa.\nTällaista kuviteltiin vielä sinä keväänä, jolloin Venäjän vallankumous\nkuhisi kiihkeimmillään.\n\nVanhempana, monet pettymykset kokeneena äidin pitäisi heittää vettä\ntähän kulopaloa ennustavaan liekkiin. Kuitenkaan hän ei tee sitä, koska\njo itsekin alkaa uskoa ja toivoa, että kohtalon käsi on tarttunut\nauttamaan ja ohjailemaan häntä, heikkoa, väsähtänyttä naista Vanhalan\ntalon raskaiden asioiden hoitamisessa.\n\n»Laita sinä vain, poikani! Olethan jo miehen iällä. Tuotteita ja tuloja\nme tässä tarvitsemme!»\n\n»Tuotteita, joista saadaan rahaa! Niin juuri, äiti!»\n\nTuo on kerrankin oikeaa ja rohkaisevaa puhetta, harvinaista äidin\nsanomaksi. Mikko siirtyy lähemmäksi penkillä ja rutistaa hänet vahvaan\naikamiehen syliin.\n\n»Kunhan pääsemme hyvään alkuun, laitamme joenrantaan turkistarhan.\nLuuletko, että otamme sinne joitakin pesukarhun pentuja ja siniketun\nruippanoita? Ei, äiti! Nutrioita me kasvatamme! Se on maailman\narvokkain turkiseläin ja menestyy erinomaisesti meidän oloissamme! Me\nmyymme vain siitoseläimiä! Suomessa ei kukaan ole sitä vielä keksinyt!»\n\nEllei entinen Vanhalan Mikko jo ennen maailmansotaa? Omatunto, joka\non hyvämuistinen ja kuivakiskoinen, kuiskuttelee äidin korvaan:\nSano se suoraan kokemattomalle pojallesi, ennenkuin hän ehtii tehdä\nkorjaamattomia tyhmyyksiä. Kuinka äiti tällaisella harvinaisella\nhetkellä voisi sitä sanoa; puoliksi väistäen hän vain arvelee.\n\n»Ne maksavat rahaa, sellaiset laitokset.»\n\n»Niin juuri! Nutriot maksavat rahaa, jota me tarvitsemme!»\n\n»Mistä luulet saavasi rahaa alkuun päästäksesi?»\n\n»Voi, äiti! Onhan maailmassa toki rahaa!»\n\nSe on totuus, johon äiti ei voi enää mitään sanoa, eikä se tällä\nhetkellä kai olisi edes järkevää. Onhan tänään viisas ja rahantunteva\nmies sanonut hänelle itselleen, että pankkien saatavat, kymmenet\ntuhannet markat, ovat vain keveitä kärpäsiä, jotka sormilla annettavin\nluunapein näpsitään pellolle. Tämän vuoksi äiti kuuntelee ja\nnyökäyttelee vain: On sitä maailmassa rahaa, tässäkin pitäjässä!\n\nMutta Mikko muistaa tämänaamuiset tarkastelunsa, äidin kauhtuneet\nkirkkonutut ja karvattomat kettukaulurit. Mokomia ryysyjä, tuollaisella\näidillä!\n\nHän ottaa äidin työn kovettamat kädet verevien miehen käsiensä väliin\nja maalailee loistavin värein turkisfarminsa tulevaisuutta. Äidille\ntehdään oman tarhan parhaista valmisteista turkki! Loistoturkki\nnutriannahoista skunkkikauluksin. Niin komeaa turkkia ei ole nähty kuin\nyhden herran rouvalla Pietarin kaupungissa, ennen hyvään aikaan!\n\nÄiti kuuntelee, hyväilee ja hymyilee. Jospahan saataisiin uusi\nirtokauluri, kaikkein halvimpien turkiseläinten nahoista. Tarkemmin\nharkittuaan hän ei pyydä näinkään paljon, kunhan saataisiin vain\ntämä asia onnelliseen päätökseen ja Helga emännäksi taloon. Vanha\nkettukauluri kyllä kestää niin kauan kuin sitä tarvitaan.\n\n»Kasvattele sinä turkkinahkoja uudelle emännällesi, poikaseni.»\n\n»Minä emännälleni?»\n\n»Niin!»\n\nMikko on juuri sanomaisillaan enemmän, eikä se ole kaukana\näidilläkään, mutta jostakin salaisesta syystä he kumpikin palautuvat\npaljastamattomiin asemiinsa.\n\n»Mene nyt nukkumaan! Puhutaan näistä asioista enemmän toisena kertana.»\n\n»Puhutaan paljonkin vielä. Sinun kanssasi oli tänä iltana hupaisa\nkeskustella.»\n\n»Niin oli sinunkin. Hyvää yötä, poikani!»\n\n»Hyvää yötä! Kiitos, äiti!»\n\nMikko rientää pieneen kamariinsa, mutta hän ei saa unta pitkiin\naikoihin. Ajatukset kiertelevät perunapelloissa, vesilintuhautomoissa\nja turkistarhoissa. Väliin ne lennähtävät Raaskan suutarin tuvassa\nrajan takana. Puhutaan äidille vain ketuista ja tarhoista, tytöstä\nei toistaiseksi mainita sanaakaan. Näytetään vasta: kelpaako tämän\nhartioille heittää maan mainio turkisnahka? Kylläpä äidin silmät\nsilloin suuriksi revähtävät!\n\nNe ovat suuret paraikaakin, sillä uni ei heti tule nyt hänenkään\nsilmiinsä tuvan leveässä perhesängyssä.\n\nAnnettaisiinko tällaisellekin ihmiselle vielä huolista vapaa elämä\nvanhoilla päivillänsä? Olisiko sellainen vapahdus mahdollinen tässä\ntalossa, jossa velan kirous on vuosikymmeniä maannut asujanten\nhellittämättömänä painajaisena? Jo vaarin se pakotti kesken aikojaan\nisännyydestä luopumaan ja vanhentumaan, hänen poikansa suorastaan\nväkivaltaiseen kuolemaan.\n\nOmaan kohtaansa sovittaen Vanhalan emäntä tietää, että sama alati\njäytävä iilimato on kahden vuosikymmenen kuluessa kiskonut hänen\nruumiistansa ja sielustansa enemmän elon voimaa kuin puoli tusinaa\nkivulla synnytettyjä lapsia. Milloinkaan täyttymättömänä se on vaatinut\nkahdeksan-, jopa kaksitoistaprosenttisen elatusveronsa armottomana\nryöstäjänä silloinkin, kun pelto ja karja ovat omistajalleen tuskin\nmitään eloa antaneet. Pitkinä työpäivinä se on ajanut ihmisen\nmenehdyksiin, tyytymättä vielä edes tähänkään. Verta janoavana petona\nse vielä öisinkin on hypähtänyt hänen povensa ahdistajaksi, iskien\ntukahduttavat kouransa kaulasuoniin.\n\nTuntuu ihanan riemulliselta tämä vapautumisen toivo. Jospa se ei vain\njäisi yhden kevätpäivän kauniiksi kuvitelmaksi!\n\n\n\n\nOn aamupuoli myrskyisenä kevätyönä. Räntäiset pilvet kiitävät kovaa\nvauhtia lännestä itään ankaran merituulen painamina. Vanha tuparähjä\nkylmenee kylmenemistään. Tuuli soittaa nurkissa, pudotellen seinähirren\ntilkkeitä pöydälle ja penkkirahille tukkupäissä.\n\nRaaskan suutari ähkii vuoteellaan sitkeässä horrosunessa. Säävaihdosten\naikaan hyökkäävät kaikki vanhat piinapaholaiset tuttuja teitään\nrauskaan ruumiiseen, joka ei kykene itseänsä puolustamaan. Tänä yönä\nhän ei ole maailmansodan invaliidi, rajaseudun kurja nurkkasuutari,\nvaan komentava tykistöluutnantti keisarillisessa sotaväessä. Hän kiljuu\nja kiroaa kuin parhaimpina aikomaan.\n\n»Iskekää! Pohjaan saakka iskekää ammus! Enkö sata kertaa ole sanonut\nsitä teille, senkin! Tähdätkää!... Laukaiskaa!...\n\nVoi, voi, voi!... Voi teitä, ryssät!... Petturit! Hulttimukset!\nPerkeleet!...»\n\nTytär herää, hypähtää polvilleen isän sänkyyn hieromaan ja\nravistelemaan. Hän kääntää raajarikon kyljelleen, harmaita hiuksiakin\nhellävaroen tukistelee. Ja niin pahan ilman painajainen vähitellen taas\nhellittää otteensa kuten usein ennen. Mutta pakotuksen kipu raajarikon\nsilvotuissa jäsenissä ei hevin lakkaa. Tällaisina öinä pakottaa\nniitäkin jäseniä, jotka yli kaksikymmentä vuotta sitten on riipaistu\nahneiden sotakorppien saaliiksi Liettuan metsissä. Miksi henkeä ei jo\nriipaistu? Miksi elävän ihmisen pitää olla tällainen kurja ja vaivainen\nrauska? Tämä tupakin! Onko tämä ihmisen asunto, tällainen harakanpesä!\n\nTytär lohduttelee kärsivää ja kärsimätöntä isäänsä, kietoo oman\npeittohuopansa isän pakottavien jäsentynkien ympäri, hieroo ja hakkaa,\nkunnes vaivattu veri taas alkaa kiertää keinotekoisia lyhennysteitään\nja pahin pakotus lakkaa.\n\nUkon äreys lientyy. Hilpeneepä hän jo leikinlaskuunkin sitä mukaa kun\nveri lämpenee ja pakotus hellittää. Hän alkaa kaskuilla vanhoista\nmuistoistaan, oppivuosistaan, sotakoulusta Pietarissa sekä suuren\nmaailmansodan Venäjän-rintaman vaiheista. Tätä tietä helposti\njouduttaisiin Liettuan soille, jossa kehnosti ladattu venäläinen\ntykki räjähti pilstoten sirpaleiksi niin tykkimiehet kuin heidän\npäällikkönsä, mutta tytär on kuullut tämän kamalan jutun jo liian monta\nkertaa. Kohtalokasta tapaturmaa muistellessaan isä valvetilaankin ollen\nsuuttuu ja kiroaa, mikä ei ole kaunista kuultavaa eikä varmaankaan\nterveellistä isän sydämelle.\n\nEliisa tietää hyvän keinon. Isän vuoteella selällään maaten hän nostaa\nmolemmat jalkansa ylös, sätkyttelee niillä ja kiertää ympyrää. Ukko\njää katselemaan sitä, unohtaen sekä Liettuan että silvotun ruumiinsa\nraihnaisuuden.\n\n»Siinä minulla jalat! Tuolla tavalla minäkin ennen omiani räpsyttelin\nNevajoen sillan kaiteella.»\n\nIsä kertoo hupaisan jutun, jonka tytär on monta kertaa kuullut. Tarina\non kiintoisa siitä huolimatta, sillä joka kerta uudelleen toistuessaan\nse kasvaa suuremmaksi ja on sillä tavalla yhä uusi sekä kertojalle että\nkuuntelijalle. Nuorena poikasena Pietarissa isä oli käsillään kävellyt\nNevan sillan korkeaa kaidetta. Tämä yltiöpään uhkarohkea teko oli\nkoonnut sillalle nopeasti joukon hämmästeleviä pietarilaisia. Aluksi\nheitä oli vain muutamia kymmeniä, myöhemmin satoja, viime aikoina\njo tuhansia. He olivat keränneet kolehdin rohkealle suomalaiselle.\nTämänkin suuruus oli lisääntynyt kerta kerralta. Tänä aamuna se\nnähtävästi tulee olemaan jo yli kolmesataa ruplaa.\n\nHe makaavat kyljittäin sängyssä. Isän innokkaasti kertoessa tytär\nlaskee jalkansa vuoteelle ja nostaa käsivartensa ylös. Eliisan kädet!\nIsä jää katselemaan niitä ja unohtaa liioittelevat juttunsa. Tyttären\ntäytyy pyytää häneltä jatkoa.\n\n»Käsilläsi kävelit, näin.»\n\n»En noin enkä tuollaisilla käsillä, nuo ovat äitisi kädet.»\n\nMuisto on hänelle pyhä, Nevan silta ja siihen liittyvä juttu jo liian\narkipäiväinen. Pyytämälläkään hän ei jatka sitä enää, sivelee vain\nainoan kätensä pikiytyneillä sormilla tyttärensä hoikista sormistaan\nyhtyviä käsivarsia, pidättelevässä hengityksessään syvä kaipaus.\n\nPitkähkön vaitiolon jälkeen tytär kertoilee äskeisestä\nSuomen-matkastaan. Täti on kertonut hänelle paljon vanhoja asioita.\nEnsimmäisenä iltana he ovat kuunnelleet niitä iltamyöhäiseen.\n\n»Te, niinkö sanoit? Kuka siellä sinun kanssasi oli Maijan juttuja\nkuuntelemassa?»\n\n»Olipahan vain yksi... yksi paikkakuntalainen.»\n\nIsä on tarkka muutamissa asioissa ja huomaa heti hänen pienen\nhämmillisyytensä.\n\n»Paikkakuntalainen? Kukapa muu hän olisi voinut olla.»\n\n»No, jos nimitän häntä Mikoksi, niin uskot helpommin.»\n\n»Mikko tahi Matti», isä naurahtaa. »Nimi on saman tekevää. Mutta mitä\nsisko Maija teille jutteli siellä? Ei kai minusta mitään?»\n\n»Sinusta juuri.»\n\nTytär kertoo tädiltä kuulemaansa, ja isä saa hänen opastuksellaan\nkiipeillä oravapuiden latvoissa ja juosta kylpyrantojen kasinoilla. Isä\nkuuntelee ja naureskelee. Hyvin tarkoinpa Maija on muistanutkin sen\naikaiset asiat. Hän viheltelee vanhan polkkamasurkan säveltä, naputtaen\nsormillaan tahtia sängyn päälautaan. Eliisan on tanssittava sitä\njaloillaan ilmassa. Siihen aikaan tanssittiin monia reippaita tansseja,\nmutta polkkamasurkka oli niistä paras.\n\nJätetään jo muinaiset vallattomuudet ja kerrotaan vakavasti\ntuoreimmista rajantakaisista asioista. Maija täti täyttää pian\nkuusikymmentä vuotta ja pääsee tällöin eläkkeelle. Hän toivoo\nhartaasti, että veli ja veljen tytär tulisivat sitten häntä\ntervehtimään. Tälle matkalleen he voisivat jäädä. Asunnon hän voisi\ntarjota heille ilmaiseksi, ja suutarin työtä isä voisi Suomessa tehdä\nparemmalla tuloksella kuin täällä.\n\nNäistä asioista puheen tullen isä käy aina mietteliääksi. Synnyinmaata\nhän ei milloinkaan unohda, mutta hän on lähtenyt sieltä nuorena,\nterveenä miehenä, eikä tällaisena rauskana sinne milloinkaan enää lähde\ntakaisin. Täältä Rajajoen takaa, lahoavan mökin ikkunasta hän tahtoo\nkatsella kotimaansa siintäviä metsiä ja auringonlaskuja. Täällä on myös\nEliisan hauta. Sitäkään hän ei voi jättää. Mutta jos tytär kerran jäisi\nSuomen-matkalleen, kuten isä salaisesti toivoo ja pelkää, ei hänen\njäsentynkiään tämän jälkeen enää kauan pakottaisi. Tyttö vain ei jää,\nihmeellinen, itsepäinen olento! Mikä miehiään lienee se Mikkokaan, joka\nei tuon vertaa pysty tyttöänsä pidättämään.\n\nRaaskan suutari on suorastaan vihainen tälle saamattomalle,\ntuntemattomalle Mikolle. Kateellinen ja vihainen olisi myös siinä\ntapauksessa, jos Mikko tyttären häneltä riistäisi. Kuinka kummallinen\nonkaan ihmisen luonto!\n\nAamu valkenee jo ulkona. Suutari nousee myös, vetää vaatetta ylleen\nja siirtyy kainalosauvojensa turvin työpöytänsä ääreen. Hänellä on\nsiinä edessään säkillinen kolhoosin töitä, jotka lähipäivinä pitäisi\nsaada valmiiksi. Jokapäiväinen leipä kaikkein välttämättömimpään\ntypistettynäkin on tässä leipäisessä maassa korkean vartaan nenässä,\nkapinallisella raajarikkoisella erittäinkin.\n\n\n\n\nRajavartijapäällikön pienessä kodissa on tänä päivänä perhejuhla. Hänen\nkaksoisensa Inga ja Boris täyttävät viisi vuotta. Unohtumattomasti\nGregor muistaa syntymäaamun tuskan ja riemun. Tapaus oli vaikea, äidin\nhenki tuntikausia veitsen terällä. Kolme Pietarin etevintä spesialistia\nseisoi ensikertalaissynnyttäjän vuoteen ääressä, koska tapaus\npraktiikan vuoksi lienee heitä kiinnostanut. Gregor itse harppaili\nlaitoksen pitkiä käytäviä kuin häkkiin suljettu jalopeura, kunnes\nvalkopukuinen hoitajatar vihdoin ilmoitti:\n\n»Nyt se on selvä! Poika tuli ja tyttö myös! — Mitä sanotte? Tyttö ja\npoika? — Poika ja tyttö, niin kauniit lapset!»\n\nSilloin hän, epätietoisessa odotuksessa piinattu jalopeura, ei voinut\nenää itseään pidättää. Pitkällä hyppäyksellä hän syöksähti ilosanomaa\nilmoittavan hoitajattaren luo ja suuteli häntä. Tällaista sattumaa\nhoitajalle tuskin ennen oli tapahtunut, eikä tapahtuisi vastakaan,\nkoska hän oli jo iäkäs ja enemmän ruma kuin kaunis.\n\nGregor rakasti suloista vaimoaan ja herttaisia kaksoisiansa yli kaiken.\nKoko Pietarin kuvernementistä, suuresta Venäjän maasta ei löytynyt\nainoatakaan sotamiestä, komisaaria tai siviilimiestä, joka aviomiehenä\nolisi ylittänyt hänet. Näin Gregorin vaimo itse usein hänelle\nvakuutteli.\n\nMutta tämä ei ollut vaikeaa Gregorille, koska he olivat sen arvoiset,\nlapset kuin kaksi kauneinta omenaa ja vaimo niinkuin lumivalkoisissaan\nkukkiva omenapuu etelän auringon alla. Jos Gregor olisi hennonut, niin\nuseammat kaksoiset heillä jo olisi ollut, yhdet jokaisen kevään jälkeen.\n\nPois sellaiset ajatukset! Kuinka hän olisi voinut saattaa rakkaimpansa\nhengen enää toista kertaa vaaraan. Sitäpaitsi neuvostojärjestelmä ei\ntähän asti ollut suosinut suuria yksityisperheitä, vaan seimiä, tarhoja\nja kolhooseja. Nyt kyllä oli suunta muuttumassa väestön lisäys- ja\nasutuspolitiikan vuoksi, mutta lapset tietysti kuuluisivat valtiolle.\n\nGregor nousee, pukeutuu varovasti, virittää tulen uuniin ja alkaa\nsomistaa huonetta. Hänen vaimonsa ei ole parhaimpia järjestyksen\nihmisiä. Nytkin hänen ja lasten vaatteet, leikkikalut ja astiat\nkierivät permannolla iloista piirileikkiään. Hauskaa tämä vain tänä\naamuna Gregorista on. Muutamassa minuutissa hän kaikki järjestelee\nkuntoon.\n\nViimeksi hän nostaa vuoteitten väliin pienen pöydän ja levittää\nsiihen valkoisen liinan. Pöydälle hän asettelee eilen noutamillaan\npajukissoilla täytetyn lasimaljakon, merenpihkaisen kaulakoristeen,\nIngan nuken ja Boriksen lentokoneen.\n\nMutta päivän sankarit nukkuvat sikeästi, eikä Gregor mitenkään\nraaskisi herättää heitä. Pian hänen se kuitenkin on tehtävä, koska\nvahtivuoron aika lähenee. Hän kukkuu kuin käki, ei liikahdustakaan.\nHän räyskähtelee kuin koira, vain Boris leväyttää käsivarsiaan. Hän\nottaa maljakosta pajuvesan ja kutkuttelee sen untuvakäpäläisillä\nkissoilla heidän puoliavoimia huuliaan. Äiti nuolaisee kielellään,\nInga pyyhkäisee kädellään, Boris ainoastaan herää, nousee istumaan ja\nkatselee ympärilleen kummastelevin silmin.\n\nSuudellen lapsen otsaa ja pieniä käsiä isä onnittelee häntä\nsyntymäpäivän johdosta. Sitten hän nyppii eroon muutamia pajukissoja\nja asettelee niitä lentokoneen matkustajiksi. Poika huomaa lahjan\nja ilostuu suuresti. Hän hihkuu ja taputtelee käsiään. Hetken\nriemasteltuaan hän panee moottorin käyntiin ja ohjaa koneensa komeasti\nkaartaen lähimmälle laskukentälle, äidin tyynylle ja päähän.\n\nTästä äiti havahtuu ja Ingakin herää. He saavat suudelmin onnittelunsa,\nnukkensa ja korunsa. Lasten riemulla ei ole rajoja, eikä juuri\näidinkään. Hän säteilee silmillään ja kasvoillaan, koko avoimesti\nkukkivalla naisellisella suloudellaan. Gregorin valtaa vastustamaton\nkeväinen huuma. Hän sukeltaa vuoteeseen, painuu paratiisiin nauttien\nsiellä ihanan elämänpuunsa hedelmistä nuoren sydämensä täydellä\nriemulla. Lapset leikkivät syntymäpäivälahjoillaan.\n\nLyhyen, riemukylläisen hetkensä jälkeen Gregor nousee kiiruhtaakseen\nvirantoimitukseen. Hän ei ole myöhästynyt milloinkaan eikä myöhästyisi\nnytkään. Muutaman jäljelläolevan minuutin hän käyttää lapsilleen.\n\nHe saavat ratsastaa isän selässä syntymäpäivälahjoineen. Ajellaan\nympäri huonetta, pari tuolia kaatuu, Leninin kuvakin putoaa seinältä,\nmutta nämä pienet välihäiriöt pikemmin lisäävät kuin vähentävät niin\nratsun kuin ratsastajien syntymäpäiväiloa. Nyt isän kuitenkin on\nlähdettävä. Hän kumartuu vaimonsa puoleen suudellen.\n\n»Toivon hartaasti, ettei tämän kauniin syntymäpäivän aamu tule sinulle\nvaaraksi.»\n\nHän lähtee, astuu ovelle, mutta palaa sieltä vielä.\n\n»Uskaltaisitko vielä? Rakastan äärettömästi sinua. Rakastan syntyneitä\nja syntymättömiä lapsiamme!»\n\nVielä äskeisessä hurmiossaan elävä nuori vaimo tuntee miehensä\nhuulten kosketuksen suullaan ja otsallaan. Niin on tapahtunut. Hänen\nsydämessään väreilee siitä suloisesti kirpaiseva aavistus.\n\nGregor astelee reippaasti ja joutuu aikoinaan vahtituvalle, jossa\nIvan, edellisen vuoron mies, odottelee vapautumistansa. Ivan on\nveltto ja lihava, mikä ei ole kummeksuttavaa, koska hän syö paljon,\nvahtipalveluksessa ollessaankin milteipä jauhattelee limppua ja\nmakkaraa. Hänellä ei ole muuta perhettä kuin Eeva niminen naikkonen,\njonka luona Ivan majailee. Mutta Ivan ei elätä Eevaa, päinvastoin Eeva\nelättää Ivania. Millä keinolla? Minkätähden?\n\nIvanista ei etsimälläkään luulisi löytyvän mitään, jonka vuoksi naisen\nkannattaisi jotakin uhrata. Vaikka ei kai tällä naikkosellakaan liene\nmitään uhrattavaa, menettämisistä puhumattakaan. Hän lienee luovuttanut\njo kaikki naiselliset ja inhimilliset mahdollisuutensa Ivanin\nmonilukuisille edeltäjille vallankumouksen alkuvuosista lähtien.\n\nIvan hölmistyy hieman, kun hän Gregorin, esimiehensä, saapuessa istuu\nja syö. Kiväärikin on niin kaukana kojun nurkassa, että rivakka Gregor\nolisi helposti voinut siepata sen, olisi voinut tehdä vahtivuorossa\nolevan edeltäjänsä vaarattomaksi, ennenkuin tämä olisi ehtinyt\nheittää makkaraa kädestään. Mutta Gregor ei ole mitään huomaavinaan.\nTänäänhän on hänen kaksoistensa syntymäpäivä, eikä hän muulloinkaan ole\nmuotoasioissa kovin tarkka.\n\nIvan katselee lätistyneen satulanenänsä ohitse karsaasti toveri\npäämiestä. Gregor on jo monta kertaa ennen epämiellyttävästi yllättänyt\nhänet, usein vahdissa, kerran kotonaankin vaimonsa kanssa juttuamassa.\nGregor on toverinsa nuuskija, mikä tietää vaikka olisi vakooja,\nporvarillisten ulkovaltojen kätyri. Olkoon, jos on! Ivan itse on\nG.P.U:n salainen asiamies, antaapa aikojen kulua!\n\nIvan on Gregorille mahdollisimman vastenmielinen olio sekä ulkonaisen\nolemuksensa että luonteensakin puolesta. Naishurmurikin tämä mätä\nhaaska yhä luulee olevansa. Gregor on harmiksensa usein pannut\nmerkille, millä silmällä tuo hallavasilmäinen pukki katselee nuoria\ninkerittäriä, jopa toisten vaimojakin. Siviiliin, Uralin kaivoksiin,\nsaippuatehtaaseen tuommoiset pitäisi toimittaa!\n\nMutta Gregorin mielialat vaihtuvat nopeasti varsinkin tänään,\njolloin hänellä on juhlapäivä. Onnellisen miehen ei sovi murjottaa\ntyötovereilleen, ei Ivanillekaan. Tupakka, joku ystävällinen sana\nmiehelle on nyt tarjottava.\n\n»Hei, toveri! Tänään on kaksoisteni syntymäpäivä! Tule tupakalle!»\n\n»Olkoon onneksi!»\n\nIvan tulee ja sytyttää Gregorin tarjoaman tupakan.\n\n»Käy illalla tervehtimässä vaimoani ja kaksoisiani.»\n\n»Kyllä käyn, mielellänikin!»\n\nIvan nauraa epämiellyttävästi honottaen. Gregoria jo kaduttaa liiaksi\nläikähtänyt ystävällisyytensä. Sydämessään hän toivoo, ettei Ivan\nikinä hänen huoneensa ovea avaisi, saati tarjoaisi hänen vaimolleen\nsaastaista kättänsä.\n\nPolttaen savukettaan Ivan saapastelee kylää kohti kivääri holtittomasti\nolkapäällä keikkuen. — Gregor pelkää! Aavistaa vaaraa! Koettaa\nsuostutella! Vaimoani tervehtimässä! Kyllä käynkin, maltahan aikasi,\nveli porvari ja porvarivaltojen kätyri! Käyn heti sievää vaimoasi\ntervehtimässä, kun G.P.U:n komisaari on käynyt sinua itseäsi\ntervehtimässä. Tätä edessäpäin olevaa nautinnonpäiväänsä kuvittelee\nIvan, milteipä ääneen kylään kävellessään hihittelee.\n\nMutta Gregor unohtaa kauniissa kevätaamuisessa ilmassa pian pahan\nmielensä, eläen aamullisten muistojen haltioimana. Hänen vaimonsa on\nnuori, hurmaava kuin kevät. Tällä hetkellä Gregor jälleen tahtoisi\nomistaa hänet sieluineen ja ruumiineen, vaikka äskeisestä on vielä\nvarsin lyhyt aika.\n\nHurmioituneissa rakkauskuvitelmissaan astellen Gregor on joutunut\nRaaskan suutarin saunan luokse. Eliisa, suutarin tytär, seisoo oven\nedessä vaatteita pesten. Hän työskentelee selin tiehen päin eikä\nhuomaa tulijaa. Tänään Gregor nähtävästi joutuu jokaisen tapaamansa\nihmisen yllättäjäksi. Hän katselee huvitettuna nuoren ihmisen reipasta\ntyöntekoa ja sorean naisvartalon notkeaa nytkähtelyä. Raaskan suutarin\ntytär on lyhyessä ajassa kehittynyt täydeksi naiseksi. Nopea kypsyminen\nsaattaa muodostua turvattomalla tytölle kohtalokkaaksi, jos tämän\nsaman huomion tekee Ivan. Olisipa ihme, ellei hän ole jo tehnyt sitä.\nSitäpaitsi on kuulunut taas huhuja jäljelläolevan Inkerin väestön\nevakuoimisesta. Gregor ei voi ymmärtää, miten hän enää voisi pelastaa\nRaaskan suutarin ja hänen tyttärensä muiden inkeriläisten kovalta\nkohtalolta. Kaksi turmiota on uhkaamassa heitä joka päivä. Heidät, isä\nja tytär, on saatava käsittämään tämä ennenkuin se on liian myöhäistä.\nSe on kohtalokasta hänellekin, Gregorille.\n\nTyttö tekee työtään tarkastelijaansa huomaamatta. Gregor aikoo vetäytyä\nhiljaa takaisin, mutta juuri tällöin tyttö kohoaa työasennostaan ja jää\nmiettiväisenä katselemaan rajan taakse.\n\nViime päivinä ulkoaskareilla liikkuessaan hän usein on unohtunut\nkatselemaan Suomen puolelle valkoisten hankien ja siintävänä nauhana\nhyppelehtivän etäisen metsänkin ylitse. Ikävä vaivaa hänen sydäntään.\nOuto, ennen tuntematon kaipaus vetää häntä sinne valkoisten hankien,\nsinisten metsien ääreen.\n\nViime käynnillä on täti koettanut pidättää häntä luokseen useammaksi\npäiväksi. Täti on lausunut sellaisenkin olettamuksen, ettei tiedä,\ntokko nähdäänkään enää. Vanhalla ihmisellä kun jokainen päivä saattaa\nolla hänen viimeisensä. Eliisa on tehnyt tyhjäksi tällaiset puheet:\nTätihän on vasta kuusikymmenvuotias ja pirteä kuin nuoret ihmiset!\nToden itselleen tunnustaen, täti on vanhentunut paljon viime näkemästä.\n\nMutta rajan takana on Eliisalla myös muuta puoleensa vetävää. Se on\nkiihdyttänyt hänen kaipaustansa ensi käynnistä lähtien. Hän vaistoaa\nsamaa toisella puolella rajan. Usein hänestä tuntuu siltä kuin kaksi\nikävöivää silmää tarkkailisi hänen liikkeitään täällä. Ne juoksevat\npäivällä hankea pitkin, öisin kuutamosiltaa. Ne katselevat tuvan\npienestä ikkunasta ja lämmittävät kylminä tuulisinakin öinä.\n\nGregor aavistelee Eliisan ajatukset osittain. Hän ei mitenkään halua\nhäiritä. Jääköön tyttö kernaasti sinne kuvitelmiensa valtakuntaan.\nUudelleen hän aikoo peräytyä ja hiipiä salaa. Tällöin tyttö kääntyy ja\nhuomaa hänet silminhavaittavasti säikähtäen. Mielestään Gregor ei ole\nantanut siihen aihetta. Hän rauhoittelee kaikkein ystävällisimmällä\näänellään.\n\n»Hyvää huomenta, Eliisa neito! Mielitiettykö siellä rajan takana?»\n\n»Mitä vielä!»\n\nTyttö kumartuu reippaasti työhönsä, Gregor astuu hänen luokseen.\n\n»En sanoisi ihmeeksi, vaikka olisikin; olettepa jo nuori, kaunis neito!»\n\nTällaisilla puheilla ei vieraan kansakunnan mies lähesty suomalaista\ntyttöä, jolla lisäksi on äidiltään pienen ahdistetun heimon\nvoimaperinteinä tietty varovaisuus ja epäluulo muukalaista kohtaan.\nTyttö kumartuu syvemmälle pesualtaaseensa eikä vilkaisekaan enää.\n\nMutta Gregor ei tänä juhlapäivänään kerta kaikkiaan voi jättää pahalle\nmielelle yhtään elävää ihmistä, kaikkein vähimmin kaunista Eliisaa. Hän\nhypähtää aloille, joissa ei arimmankaan neitseen mielestä saata olla\nvivahdusta naisen viekasteluun tai muuhun omanvoitonpyyntiin. Gregor\nei suorastaan malta olla siitä tänään jokaiselle vastaantulijalle\nilmoittamatta.\n\n»Kaksoiseni Inga ja Boris täyttivät tänä aamuna viisi vuotta!»\n\n»Viisi vuotta! Se ei ole vielä korkea ikä!»\n\nSanojensa puolesta tämä on jotenkin arkipäiväinen onnittelu, oikeastaan\nse ei sano mitään. Mutta tytön äänensävy on teeskentelemätön ja hänen\nasentonsa verraton. Hän on kääntynyt keinotekoiselle korokkeelle\nasettamansa pesuastian ylitse vartalo puolittain kiertyneenä. Vaalea\nhiuskiehkura on valahtanut hänen otsalleen. Hänellä on harvinaisen\nsolakat kädet, pesusta punaiset, mutta kauniit silti.\n\nGregor on ottanut piirustustunteja Pietarin taideakatemiassa.\nAsetelma on sävähdyttävän aito. Jospa hänellä olisi nyt hiilenpala ja\npiirustuslehtiö matkassaan!\n\n»Olette soma, en voi olla sanomatta sitä teille! Somia ovat myös minun\npikku vaimoni ja kaksoiseni.»\n\nGregor johtaa nopeasti vaarattomille aloille, eikä tyttö enää säpsähdä,\nhymyilee vain, avautuupa sanoihinkin, saamansa ystävällisyyden korvaten.\n\n»Kun te tänä päivänä menette kotiinne, niin onnitelkaa Ingaa ja Borista\nminun puolestani inkeriläiseen tapaan.\n\n»Inkeriläiseen tapaan? Mikä on inkeriläinen tapa?»\n\n»Kyllä te sen tiedätte», tyttö naurahtaa.\n\nGregor muistaakin sen, nenän vaihettamisen, eikä jää enää tarkempia\nselvityksiä odottelemaan. Reippaasti hän lähtee mökille suutaria,\nvanhaa kiistatoveriansa haastattelemaan, mutta puolitiessä hän kääntyy\nja tulee takaisin.\n\n»Kuulkaa, Eliisa neito! Milloin viimeksi olette käynyt Suomen puolella?»\n\nEliisa säpsähtää, punastuu vahvasti.\n\n»Siitä on jo viikkoja. Ja enkö tullut pian takaisin?»\n\n»Tulitte. Liian pian tulitte takaisin. Sen vuoksi juuri olen\nlevoton. Älkää olko varomaton! Pyydän sitä teiltä itsenne ja isänne\nturvallisuuden vuoksi.»\n\nHänen äänessään värähtää ystävän hätä. Eliisa ei voi olla sitä\nhuomaamatta. Gregor lähtee, pysähtyy jälleen, jääden miettimään. Ivan\nkävelee joka päivä ja yö näitä samoja teitä. Kerran hän, saastainen\npukki, keksii tytön, eikä tämä voi edes aavistaa, mikä vaara sen\njälkeen joka hetki on häntä vaanimassa. Yhtä hirvittävä on tytön\nkohtalo, jos hän joutuu Vienan kurjille karkoitusalueille. Tällä\nhetkellä Gregor ei voi olla varoittamatta häntä.\n\n»Kuulkaa vielä, neiti!»\n\n»No?»\n\n»Ensi kerran kun menette rajan yli, älkää palatko niin pian, minä\npyydän.»\n\nTyttö katsoo pelästynein silmin, vartalo värähtelevänä kysymysmerkkinä.\nGregor astuu hänen luokseen ja sanoo kuiskaten:\n\n»Vaikka te olette viimeinen ihminen, jonka tahtoisin karkoittaa tästä\nmaasta, annan teille vilpittömän ystävän neuvon: Menkää pian uudelleen\nyli rajan, älkääkä enää palatko! Älkää milloinkaan palatko, kuulitteko?»\n\nHän ei jää odottamaan vastausta, vaan kävelee reippaasti, nyt yhteen\nmenoon mökille asti. Eliisa katsoo kummastelevin silmin siinä\nerikoisessa asennossaan, joka Gregorin mielestä niin hyvin olisi\nsopinut piirtäjän malliksi.\n\n\n\n\nGregor käy Raaskan suutarin tuvassa joka kerta, milloin hänellä\npäivisin on vahtivuoro. Suutaripöydän ikkunasta on Rajajoelle yhtä\nhyvä näköala kuin vahtituvasta. Mökissä on merituulellakin toki hiukan\nlämpimämpää kuin ulkona, ja suutari on verraton kiistelemään.\n\nMiesten asemasta ja asioiden luonnosta lankeavaa on, että he\nväittelevät aina. Gregor kiittää neuvostoliiton aikaansaannoksia,\nsuutari kiistää ja kiroaa ne viimeiseen kattilaan omasta karvaasta\nkokemuksestaan. Ei senvuoksi, että hän mikään vannoutunut porvari\nolisi, mutta hän tuntee luissaan ja ytimissään kirotun venäläisen\nkomennon, jonka vuoksi puolet hänen jäsenistään ovat sinkoutuneet\nkorppien ruoaksi Liettuan soilla.\n\n— Mutta sehän tapahtui tsaarinvallan aikaan, väittää Gregor vastaan.\nSuutari kiivastuu. — Ettäkö muka neuvostolaisen vasaravallan\naikakautena ei tällaista tapahdu? Nythän sitä vasta tapahtuukin!\nPöyhäistään yhtä, rääpäistään toista, rautatietä Uraliin, vesikanavaa\nVienanmerelle. Luonnon elementtien voimalla sapoteerataan kaikki\nvanhatkin rattaat romuksi. Entä elävät ihmiset? Heitä sullotaan Vienan\nkanaviin ja muihin hornan kaivoksiin, ettei siltoja kohta tarvita! —\nSuutari kuvittelee, lukekaa lehtiä ja kuunnelkaa radiota! — Lehtiä ja\nradiota! Helvettinsä nurkassa hytisevä vanha piru kalpenee kateudesta\nvastaanottimensa edessä! Niin vahvaa törkyä teidän asemiltanne joka\npäivä työnnetään! — Voi suutaria tänään! — Voivottele itseäsi tänään ja\nhuomenna!\n\nTähän tapaan heidän kaksinpuhelunsa juoksee, sataprosenttisesti ja\nylikin siitä, kuten Neuvostoliiton urakkatyöt Pietarin ja Petroskoin\nradioselostuksissa. Gregor ei suutu niin kauan kun suutari pauhaa.\nMutta on aikoja, jolloin suutari ei puhu sanaakaan, tuhahtelee vain\nnenäänsä, silloin tällöin sylkäisee kolhoosin nahkojen päälle,\nkatsellen pyssymiehensilmällään. Tätä Gregor ei voi kauan sietää, vaan\nottaa kiväärinsä ja lähtee ovea mennessään paukauttaen. Lähtipäs!\nmurahtaa suutari itsekseen. Sitten vähän ajan kuluttua kuin havahtuen:\nJoko hän tosiaan lähti? Yksitotinen mies, kun ei leikkiä ymmärrä!\nTulipahan kuitenkin sanotuksi sana aikanaan. Taas jaksaa maata yhden\nyön kolottavin jäsenin ja puolipohjata kolhoosin kolhotekoisia\nsaappaita. Kolhoosi! On siinäkin nimi! Vaikka niinhän tämä on koko maa.\nKoko suuri valtakunta kuin yksi kolhoosi!\n\nVaimonsa kuoleman jälkeen Raaskan suutari on joskus ajatellut Suomeen\nsiirtymistä, mutta ei pääse ajatusta pitemmälle. Tällaisena raukkanako\nsukulaisten armoille? Lahoisessa ruumiissa elää nuoren sotilaan\nlannistumaton henki. Hän ei ole armojen vaivainen, ei suuren Venäjän,\njota hän vihaa, eipä edes pienen synnyinmaan, jota hän rakastaa.\nSenvuoksi hän puolipohjailee kolhoosin työkenkiä vasemman jalkansa\nnojassa oikealla kädellään paukuttaen. Kätevästi tämä työ häneltä sujuu\npuolinaisillakin jäsenillä. Tämän tunnustuksen on monta kertaa antanut\nGregor, kiistakumppani ja vieraan kansakunnan mies.\n\nTänään Gregor astuu suutarin mökkiin varsin sopivaan aikaan. Merituulen\nvuoksi on tupa kylmä kuin talli. Suutari on kaiken aamua turhaan\nkarkoitellut reumatismin paholaista vasemman kätensä tynkäpäästä. Pikku\npiruista on osa työntynyt sydämeen saakka, mutta Raaskan suutari on\nvalmis lähettämään ne sieltä myrkkynuolina ulos, vaikka suuren Venäjän\nsydämeen saakka.\n\nGregor sovittaa kiväärinsä tavalliselle paikalleen seinää vasten ja käy\nistumaan jakkaralle suutarin pöydän viereen. »Huomenta, suutari! Onko\nkiire tänään?»\n\n»Jo helvetissä... on aina kiire! Tänään ja huomenna.»\n\nLyönnit jytkähtelevät jämerästi. Gregor katselee ukon taitoa ja äkeyttä\nhuvitettuna.\n\n»Kolhoosin saappaita suutari pohjaa.»\n\n»Kolhoosinpa hyvinkin!»\n\nKovin äreällä tuulella ukko tuntuu olevan tänään. Haastattelija\nei keksi, mistä aloittaisi. Vihdoin hän muistaa kaksoistensa\nsyntymäpäivän. Virantoimituksensa vuoksi hän ei ole voinut kertoakaan\nsiitä vielä kuin kahdelle ihmiselle.\n\n»Minun perheessäni on tänään juhlapäivä.»\n\n»Oho! Onko Venäjällä sellaisiakin?»\n\n»On! Suuri juhlapäivä on. Ajatelkaahan, Raaskan suutari! Kaksoiseni\nInga ja Boris täyttivät tänä aamuna viisi vuotta!»\n\n»Kaksoiset!»\n\nSuutari sylkäisee ämpäriin ja sulkee toisen silmänsä. Joka päivä\nmies hölisee ventovieraille ihmisille salaisimmista perheasioistaan,\neukostaan ja kaksoisistaan. Sellaisia hölösuita nämä ovat, ryssät. Hän\nmuistaa sen vanhastaan.\n\nGregor tuntee itsensä syvästi loukkaantuneeksi Raaskan suutarin\nkäyttäytymisen vuoksi. Kuinka tämä upseerisivistyksen saanut mies\nsaattaakin esiintyä tuolla tavoin. Pian hän kuitenkin muistaa, että\nsuutari on paljon kärsinyt, elämän katkeroittama mies. Tyhmäpä hän\nolisi, jos tuollaisen puheista vihastuisi. Kaksoistensa syntymäpäivänä\nei onnellinen isä saa suuttua, vaikka tuollainen naapuri, raajarikko\npoloinen, yrittäisi heittää likavedet hänen silmilleen. Hän hakeutuu\nuuteen asiaan, josta Raaskan suutari varmaan innostuu ainakin\nväittelemään.\n\n»Kuulkaa, suutari! Minäpä tiedän muutakin uutta!»\n\nSuutari ei ole kuulevinaan, naulaa vain. Jos Gregorin muu uusi on samaa\nkuin äskeinen, ei sille kannata edes korvaansa longauttaa.\n\n»Meidän tiedemiehemme ovat tehneet uuden suuren keksinnön. Siitä\nkerrottiin eilen illalla radiossa.»\n\nJo kiistatoveri kääntää taisteluhaluisesti päätään.\n\n»Uuden keksinnön, niinkö sanoit? Onko olemassa vielä jotakin uutta,\nmitä teidän tiedemiehenne eivät olisi keksineet ja teidän komisaarinne\nhävittäneet?»\n\n»On. On keksitty napapaholainen, jonka tuhoisista seurauksista maailman\netevimmät geologit jo kauan ovat olleet tietoisia.»\n\n»Voi mies, mitä puhelet! Napapaholainen on tässä maassa keksitty jo\nennen Pietari Suuren aikoja.»\n\nPeräti pirullisella tuulella on Raaskan suutari tänään, mutta Gregor\njatkaa välittämättä siitä.\n\n»Kuten nimestä jo voi päätellä on napapaholainen lähtöisin maan\nnavoilta. Se on samaa kuin jäätävä, kaiken kasvullisuuden tappava\nkylmyys, joka muinoisen maajään tavoin hiljalleen kulkee päiväntasaajaa\nkohti. Sen turmiolliset vaikutukset ilmenevät jo monella tavoin\nkaikkialla maapallolla: kuivuutena, tuhotulvina, maanjäristyksinä,\ntulivuorenpurkauksina, kasvi- ja eläintuholaisten liikkuvina laumoina.»\n\n»Mihin kansakuntien tuholaiset unohtuivat?»\n\n»Ne seuraavat itsestään muiden perässä, ellei napapaholaisen kulkua\nvoida keskeyttää. Pohjois-Amerikassa napapaholainen on vallannut jo\nlaajoja alueita.»\n\n»Venäjällä vielä enemmän, koko maan.»\n\nSuutari jämäyttää viimeisen naulansa ja heittää raskaan työsaappaan\nkädestään. Hän jatkaa, ennenkuin Gregor kerkiää.\n\n»Turhaan te paholaista navoilta etsitte. Keskeltä maata se täällä aina\non matkaan lähtenyt. Katsokaa Kaukaasiaa, Grusiaa, Inkerinmaata! Kaiken\nelämän on napapaholaisenne niistä jo tuhonnut!»\n\n»Nyt Raaskan suutari valehtelee tahallaan.»\n\n»Raaskan suutari ei valehtele milloinkaan. Jos hän joskus muistaa\nväärin, on hänellä silloinkin joku tarkoitus takana. Tsaari Pietarin\nkirkiisit ja kasakat eivät vuosisatojen aikana kyenneet pistimillään\nhävittämään Inkerin kansaa niin tarkoin kuin te rauhanenkelit sirpillä\nja vasaralla muutamassa vuodessa. Eihän koko maakunnassa liene kohta\nmuita evakuoitavia kulakkeja kuin Raaskan suutari rauska. Pian\nhänestäkin pääsette.»\n\n»Oho, aikooko suutari jättää meidät!»\n\n»Aikoo, totisesti! Ei kannata rähjätä teidän kanssanne!»\n\nKovin pahalla päällä on suutari tänään. Turha on yrittää mitään\njärjellistä keskustelua. Gregor katselee ikkunasta ulos. Rajalle\nhänellä ei ole kiirettä, koska siellä ei liiku ketään. Hän ei tahtoisi\nerota vihassa, ja siksi hän vielä koettaa keksiä puheenaihetta täysin\npuolueettomalta alueelta. Tällöin sattumalta pistää hänen silmäänsä\nsuurikokoinen pistoolin panos suutarin työpöydällä. Ennen hän ei\nole sellaista huomannut. Hän ottaa panoksen ja pyörittelee sitä\nasiantuntevasti sormiensa välissä.\n\n»Kas vain, onko suutarilla tällaistakin tavaraa?»\n\n»On!»\n\n»Maailmansodan ajoiltako?»\n\n»Kauempaa!»\n\n»Asetta ei sentään ole?»\n\n»On!»\n\n»Suutari valehtelee.»\n\n»Raaskan suutari ei valehtele milloinkaan. Tuossa pöytälaatikossa se\non. Ellet usko, niin pidä kotitarkastus.»\n\nGregor nauraa ääneen. Tämä taas on sitä Raaskan suutarin mahdotonta\npilaa. Mutta vaikka Gregor täysin varmasti sen tietää, on hänellä\nkiusaus tehdä se, mitä suutari pituuksissaan esittelee. Pieni asia\nolisi nykäistä puoliksi raollaan oleva laatikko auki. Mikä naurettava\nepäluulo! Hän häpeää jo sitä.\n\nSuutari on puhunut totta, niinkuin aina. Hänen työpöytänsä laatikossa\non sotavuosien aikainen pistooli, jota hän vastaisia tarkoituksiaan\nvarten on pitänyt käyntikuntoisena vuodesta vuoteen.\n\nHän lämpenee onnistuneesta kepposestaan. Se oli tavallinen\nnuoruusvuosien tempaus päin taulua ja on monta kertaa pelastanut\nhurjaluontoisen suomalaisen pahimmistakin pälkähistä: tappelun\nnujakoista pietarilaisissa oluttuvissa, huimaavista kolttosista\nsotakoulussa ja joukko-osastoissa. Hän on jo voitostaan varma ja valmis\njatkamaan aloittamaansa tapaan, kun Gregor tiedustelee:\n\n»Jäikö suutarille muuta kuin tämä yksi panos?»\n\n»Yksi panos! Mitä minä yhdellä panoksella tekisin. Sadan kappaleen\nlaatikollinen niitä on.»\n\n»Sadan kappaleen laatikollinen! Suutari valehtelee!»\n\nGregor naurahtaa väkinäisesti, suutari nauraa avoimesti vasten hänen\nkasvojaan. Häntä naurattaa vahtipäällikön toteamatta jäävä epäluulo,\nmutta oma köyhyys ja viheliäisyys sydämen pohjasta harmittaa. Hyvä\nsodanaikainen käsiase ei ole suutaripuukon, ei edes vasaran veroinen,\nkun siihen ei ole panoksia. Jos tuo nyt pistää taskuunsa ainoankin...\n\nGregor ei tee sitä, vaan asettaa panoksen suutaripöydälle samaan\npaikkaan, mistä on sen keksinyt. Häntä jo milteipä hävettää,\nettä on tullut kiinnittäneeksi huomionsa joutaviin tällaisena\npäivänä. Muulloinkin hän kernaasti jättää kaikki urkkimisasiat\nG.P.U:n ammattinuuskijoille. Se on inhoittavinta, mitä hän tietää.\nHirvittävässä määrässä sitä Neuvostoliitossa harjoitetaankin?\nJokainen vakoilee ja urkkii lähinaapuriaan, työtoveriaan, omia\nsukulaisiaan, jopa vaimoaankin. Se on alhaista ja törkeää. Kuinka koko\nsatamiljoonainen kansakunta voi alistua noin saastaisen järjestelmän\nvälikappaleeksi?\n\nTätä asiaa Gregor on monta kertaa itsekseen mietiskellyt. Jahkaileeko\nhän sitä jälleen? Raaskan suutari saattanee luulla häntä itseään\nurkkijaksi. Se olisi ruma erehdys. Hän ei tahdo antaa suutarille sitä\nkäsitystä, ei ainakaan tänä päivänä. Hän nousee, ottaa kiväärinsä ja\naikoo lähteä.\n\nMutta ennenkuin hän on päässyt ovelle saakka, muistaa hän uusia\nasioita, pesutoimissa askartelevan neidon, Ivanin ja evakuoimishuhut.\nHän kääntyy ja palaa uudelleen suutarin pöydän ääreen.\n\n»Kuulkaa, Raaskan suutari! Teidän täytyy myöntää, etten ole paljonkaan\npyrkinyt neuvomaan teitä, vai olenko?»\n\n»Etpä olekaan. Turhaa se olisi ollutkin.»\n\nSuutari vilkaisee Gregoriin kiistelyhaluiseen tapaansa, mutta Gregor\nei ole enää sillä tuulella. Hän lähestyy vielä askelen, vilkaisee\nympärilleen, puhelee hiljaisella, milteipä kuiskaavalla äänellä, vaikka\nlähitienoilla ei näy kärpästäkään.\n\n»Ettepä ole tainnut huomata, että tyttärenne on kypsynyt naiseksi.»\n\nSuutari säpsähtää menettäen tavallisen sanavalmiutensa. Hän jää\ntuijottamaan Gregoriin.\n\n»Tyttärenne on sitäpaitsi kaunis neito.»\n\n»Mistä sinä sen tiedät?»\n\n»Näen silmilläni.»\n\n»Katseletko sinä minun tytärtäni?»\n\nRaaskan suutari luimistaa uhkaavasti Gregoriin päin. Gregor naurahtaa.\n\n»En minä sillä tavalla katsele, älkää pelätkö. Minulla on vaimo, kaunis\nvaimo ja tänään sitäpaitsi kaksoisteni syntymäpäivä. Tahdoin vain\nilmoittaa teille, että Neuvostoliitossa on paljon sotilaita, joilla ei\nole kaunista vaimoa. Täällä rajavartiossakin on miehiä...»\n\n»Miehiä!»\n\n»No, älkäämme siitä kiistelkö. Eipä heitä kaikkia miehiksi voitane\nnimittää. Ivan esimerkiksi on...»\n\n»Saatana!»\n\nSuutari iskee vasaralla saappaan pohjaan, että seinäsammalet rapisevat.\n\n»Onko hän tehnyt teille jotakin...»\n\n»Yrittäköönpäs!»\n\nUusi vasaranisku jymäyttää pisteen. Sitä seuraa sarja yksi-\nja kaksitavuisia iskuja, joiden voimasta vavahtelevat sekä\nkolhoosisaappaan vahvat pohjat että tuparähjän lahoiset seinät. Kun\nlyöntisarja on joutunut loppuun, Gregor jälleen kärsivällisesti\nselittelee:\n\n»Sitäpaitsi huhuillaan uudesta inkeriläisten evakuoinnista. Jos\nsellainen vielä toimeenpannaan, en takaa, mitä tapahtuu. Enpä\nihmettelisi, vaikka Ivan olisi tehnyt jo ilmiantoja minustakin. Jos\ntulee uusia miehiä...»\n\n»Miehiä!»\n\n»Urkkijoita, lurjuksia, miten haluatte! Niitä tulee, varmasti tulee. Se\non teidän aina otettava huomioon.»\n\nGregor nousee toisen kerran lähteäkseen. Suutari kolauttaa saappaan\npermannolle. Hänen vasaraa pitelevä kätensä herpautuu polvelle. Näyttää\nhyvinkin todennäköiseltä, ettei Raaskan suutari kykenisi taistelemaan\nurkkijoita ja lurjuksia vastaan, ei suutarivasaralla, eipä edes\nnagai-pistoolilla, vaikka sellainenkin hänellä olisi. Gregorin tulee\nsyvästi sääli kohtalon murjomaa miestä, jonka ainoan elämänilon Ivan\ntai joku muu Neuvostoliiton lukemattomista lurjuksista on valmis\nriistämään milloin tahansa ilman vähäisintäkään tunnon vaivaa. Tällä\nhetkellä hänen on ilmoitettava avuttomalle miehelle kaunistelematon\ntotuus. Hänen ja hänen tyttärensä vuoksi se on tehtävä hengen uhalla.\n\n»Kuulkaa, teidän pitää lähteä pois täältä!»\n\n»Minunko pois?»\n\n»Teidän ja tyttärenne.»\n\n»Kuinka me voisimme lähteä, mehän olemme...»\n\n»Älkää teeskennelkö! Se ei sovi teille, eikä meillä ole siihen nyt\naikaa. Tyttärenne tuntee tien ja voi pakomatkanne järjestää. Kun tulee\nsopiva yö ja minun vahtivuoroni, niin lähtekää!»\n\nRaaskan suutari nojaa vasaraansa ja tuijottaa Gregoriin. Jotakin\nliian herkkää on kihoamassa hänestä esiin. Jos se kirkkaana päivänä\nmuukalaisen nähden pääsisi ulos, niin se olisi sopimatonta, suorastaan\nhäpeällistä vanhalle karaistuneelle sotilaalle. Hän tempaisee saappaan\npermannolta, kääntää sen ja iskee naulanpäitä, jotka jo muutenkin ovat\nliian syvällä.\n\n»Minä olen vain raajarikko suutari, en enää mikään mies enkä sotilas.\nSinun kansasi on hävittänyt Inkerin kansan, vaimoni synnyinseudun,\nminun terveyteni! Mutta minua ette maahan lyö ettekä masenna! Minä en\nlähde tästä mihinkään, kuuletko! En lähde... en... en!»\n\nGregor poistuu kuten usein ennen.\n\nPihamaalle, rantatielle asti hän kuulee Raaskan suutarin ankarat\nvasaranpaukutukset. Saunan edessä tytär paukuttelee pyykkiänsä. Jos hän\non yhtä mahdoton kuin tuo hirmuinen isänsä, kulkevat he auttamattomasti\nturmioon. Gregorista tuntuu tällä hetkellä kuin hän itse jonkun\nvastustamattoman voiman vetämänä seuraisi heitä onnettomuuden kuilua\nkohti.\n\nMutta Gregor on luonteeltaan hyväntahtoinen optimisti. Tänään on hänen\nkaksoistensa syntymäpäivä. Kerta kaikkiaan hän ei tahdo pimittää\naurinkoansa, milloin se noin kirkkaasti paistaa. Hän sytyttää tupakan,\nhyräilee lemmenlauluja, piirtelee keväiselle hangelle naisensa ja\nkaksoistensa kuvia, kunnes joutuu iltapuoli ja Leon, kolmannen\nvahtivuoron mies, tulee vapauttamaan hänet.\n\n»Leon, toveri, kuule! Tänään on kaksoisteni syntymäpäivä!\n\n»Onneksi olkoon!»\n\n»Minulla on Neuvostoliiton ihanin vaimo!»\n\n»Nauti iloksesi!»\n\n»Nautinkin. Mutta tulethan kaksoisteni syntymäpäiväteelle vahtivuorosi\npäättyessä!»\n\n»Yölläkö?»\n\n»Vaikka yöllä! Olet kunnon toveri, Leon! Sinä saat tulla minun kotiini\nvieraisille vaikka yöllä. Mutta varo, poika! Älä katso liian syvälle\nminun vaimoni silmiin, ei päivällä eikä yöllä! Sellaisille miehille\nolen vihainen, niin hirmuinen, että...»\n\nHirmuisen näköinen hän onkin, naurahtaa heti ja lähtee kotiinsa\nhyräillen. Sävel katkeaa. Hän ei muista enempää. — Miksi Raaskan\nsuutari on niin mahdoton? Miksi hän johdattaa turmioon itsensä,\ntyttärensä, minutkin? Miksi en pääse heistä, heidän onnettomuudestansa\neroon tänä kaksoisteni syntymäpäivänä?\n\n\n\n\nMikko rakentelee vanhassa vaarintuvassa idätyslaatikoita ja\npergamiinikehyksiä aikaista perunanviljelystänsä varten. Läheiseltä\nsahalta hän on ostanut sitä varten sopivaa lautaa. Siemenperunat\nja väkilannoitteet on hankittu kaupan välityksellä. Nuoremmat\nveljet, Ilmari ja Vilho, rientävät koulusta päästyään halukkaasti\nhänen apumiehikseen. Idätyslaatikoiden naulaus ja pergamiinipaperin\nkehyksiinkiinnittäminen on pojista tavattoman hauskaa työtä. He\nkilvoittelevat, jopa suorastaan riitelevät siitä. Mikko kuitenkaan\nei saa lyödä yhtä naulaa, milloin pojat ovat kotona, sahatkoon ja\nsovitelkoon kulmia. Mikko tekee kuten käsketään, vain leikillään hän\njoskus iskee naulan pari, että nuoremmilla veljeksillä tarvittava\nharrastus säilyisi ja työ nopeammin edistyisi.\n\nPäivisin, jolloin pojat ovat koulussa, Mikko tekee omia salaisia\ntöitänsä. Kaiken varalta hän salpaa oven, ettei äiti eikä kukaan\nmuukaan vahingossa pääse häntä yllättämään. Hän maalaa, leikkaa\nja ompelee kuin hyväkin ammattimies. Valkoisia suksia, paitaa ja\njonkinlaista kaasunaamaria hän rakentelee itselleen. Jos veljet\npääsisivät vilahdukseltakin tätä hänen salaista työtänsä näkemään,\nniin perunalaatikoitten naulaaminen unohtuisi. Varmaan myös äidiltä\nunohtuisi yksi ja toinenkin askare. Mutta Mikko on varovainen ja\nhoitaa huolellisesti salaiset asiansa. He eivät pääse yllättämään\nhäntä enempää veljet kuin äiti. Kotitalossa, koko kylässä ei hänen\npuuhistansa ole aavistustakaan muuta kuin yhdellä ainoalla henkilöllä.\n\nHänen hiljaiselle huvilalleen Mikko hiihtelee iltaisin. Täti ottaa\nhänet aina ystävällisesti vastaan, nostaen vesipannunsa hellalle Mikon\nestelyistä huolimatta. Hän sanoo keittävänsä teetä itseään varten ja\nvakuuttaa, että mieto vattutee on lääkärin määräämää ja tekee erittäin\nhyvää hänen vanhalle sydämelleen. Hiljaa liikehtien ja teepöytäänsä\nkattaen täti tarinoitsee lapsuusajoistaan. Vähitellen hän kulkee sieltä\nnykyistä aikaa kohti kiihkottomasti edeten, kuin keväistä polkutietä\nastuskellen. Mikko kuuntelee mielellään tuttujakin asioita, koska ne\nsuuresti kiinnostavat häntä. Tädin esitystapa on elävää ja tuoretta\nkuin pikkulintusen laulu kevätpäivän kuusikossa. On käsittämätöntä,\nmiten hän saa pienen, yksinkertaisesti kalustetun asumuksensakin niin\nviihtyisäksi.\n\nTäti tuntee kaikki seutukunnan ihmiset, tietää heidän ilonsa ja\nmurheensa. Hän on ollut pitäjän jokaisessa talossa nuorempaa sukupolvea\nvastaanottamassa. Vanhalan Mikko on hänen kummipoikansa, kuten useimmat\nkylän lapset. Kaikkia kylän vanhuksia hän on ollut viimeiselle matkalle\nsaattamassa, vaikkakaan häntä ei siinä toimessa viran puolesta ole\ntarvittu, kuten vastaanottajaisissa on ollut laita. Toivottavasti\nhyvät naapurit puolestaan tekevät vastapalveluksen saattamalla häntä\nviimeiselle matkalleen.\n\nLuontevasti hän juttelee arkaluontoisistakin asioista. Elämä\npienimmissäkin ilmenemismuodoissaan on hänelle rakas. Vähäisimpiä\nelonilmiöitä hän tarkastelee kuin kirkkaaksi hiotulla prismalasilla\naurinkoa vasten tarkastellen. Kauniita, lämpöisesti läikkyviä\nvärejä hän näkee, mihin ikinä hän katsookin. Ihmislapsen syntyminen\nmaailmaan on hänen esittämänään yhtä luonnollinen asia kuin jäiden\nlähtö Rajajoesta, ensimmäisen pääskysen saapuminen tai valkoisten\nkukkien ilmestyminen pihapihlajaan. Iloinen, ihmeellinen tapahtuma\nse on kuitenkin aina. Mutta niin kai lienee hänen mielestään kukkien\npuhkeaminen tai pääskyn poikasten vapautuminen munankuorestaan, yleensä\nkaikki luonnon ihmetoiminta, joka synnyttää elämää.\n\nElämä erilaisissa ilmenemismuodoissaan onkin aina hänen puheensa\nmieluisin aihe, vaikka se hänen omalla kohdallaan on ollut mieluummin\nkitsas kuin antoisa. Mutta kevätpäiväinen ilta-aurinko säteilee hänen\npienen kamarinsa omatekoiselle seinävaatteelle, johon hopealangoilla\non ommeltu vanha tuttu lause: Autuaampi on antaa kuin ottaa. Koivulan\ntädillä tämä sananparsi ei ole jäänyt seinäkankaan ompelelankojen\nvaraan. Se heijastelee kesäisiä lämpösäteitä hänen omasta aurinkoisesta\nsydämestään kaikkialle ympäristöönsä, katsomatta, saako hän itselleen\nniistä mitään iloa tahi hyötyä. Useassa tapauksessa antamisen ilo\njääneekin hänelle ainoaksi korvaukseksi.\n\nHän on ollut aikuinen ihminen jo ennen suurta maailmansotaa,\njolloin Pietarin säätyläisten ja porvarien suruttomuuden ansiosta\nKannaksellakin elettiin huoletonta elämää. Raha virtaili silloin\nvaltoimenaan. Koivulan tädin kohdalla se ei tosin tällöinkään monta\nkertaa joutunut pysähtymään, koska kätilön toimi laajan pitäjän\nalueella ei jättänyt hänelle aikaa edes lehmäntattien poimimiseen,\njolla monet muut näppärät Kannaksen naiset vuosittain ansaitsivat\nvenäläisiltä sievoiset rahat. Toimi on kuitenkin antanut varman leivän\nyksinäiselle naiselle, ja sen lisäksi monta rikasta ja unohtumatonta\nhetkeä, joita mukana eläneen sopii vanhuutensa hiljaisina iltapuhteina\nmuistella.\n\nMonia vaiheita on Kannaksen kansa tämän sukupolven aikana kokenut.\nMutta yhdestä asiasta on Koivulan kätilö heimolleen kiitollinen.\nMuukalaisuuden pahimpinakaan aikoina se ei ole menettänyt parhaintaan,\nsydämensä ja verensä puhtautta. Hän tämän asian parhaiten tietää,\nvoi vaikka oikeudessa todistaa. Ei ainoatakaan muukalaisen lasta ole\nhänen nelikymmenvuotisen kätilökautensa aikana pitäjän syntyperäiselle\nnaiselle ilmestynyt. Kannakselainen on kuin polttoöljy, jota voidaan\nkuljettaa vedellä täytetyssä astiassa, sekoittaakin sekaannusta\nsynnyttämättä. Kun öljy on kaadettu astiasta, niin puhdas vesi jää\njälelle, vaikka juomavedeksi käytettäisiin.\n\nVertauksia sovittaen ja hienovaraisesti opettavat tarkoituksensa\nsalaten täti puhelee rikkaista kokemuksistansa kummipojalle. Tämä\nkuuntelee tarkkaavaisena, välillä jotakin kysäisten tahi lyhyitä omia\narvelujaan tokaisten.\n\nTarina johdattaa heidät ja heidän henkilönsä usein rajalle. Se on tässä\nheidän pitäjänsä kohdalla, kuten Kannaksella yleensä, vain kaitainen\njoki tai metsään hakattu aukko, jossa tien poikitse on pidäkkeenä\nkirjava puomihirsi. Mutta raja leikkaa täällä kipeästi toisistansa\neroon saman heimon, jopa perheenkin jäsenet. Se on ollut ja on yhä kuin\nkylmä puukko tunnottoman teurastajan kädessä. Lukemattomia kertoja\nse on yhä uudelleen isketty tuskasta värisevään elävään lihaan.\nTunnottomasti se katkoo edestään kaikki elämää luovat kudokset:\nhermot, lihassäikeet, verisuonet, saamatta milloinkaan kokonaan niitä\ntoisistaan eroon. Haavan pohjalla katkottujen kudosten kärsivät osaset\nuudelleen hakeutuvat toisiansa kohti, kunnes teurastajan veitsi taas\npiirtää tuskaa tuottavan rajansa joko vanhaa arpeutunutta haavaa pitkin\nraastaen tai kokonaan toiseen paikkaan verta kihoavan jälkensä viiltäen.\n\nKoivulan tädin tarinoidessa Mikko muistaa perintätietoina polvesta\npolveen kulkeutuneita kertomuksia suurista vainovuosista, jolloin\nkokonaiset pitäjät tuhottiin tulella ja miekalla, eloon jääneet ihmiset\nraastettiin orjiksi, nöyryytettiin ja häväistiin. Tällä puolen rajaa se\nenää oli vain muistelmien painajainen, tuolla puolella tänä päivänäkin\nhirmuinen todellisuus. Väkivaltaisin pakkokeinoin raastettiin ihmiset\nsynnyinkodeistaan. Puolisot erotettiin toisistaan, vanhemmat lapsistaan\nruoskan ja kiväärin pakotuksella tunnottomasti kuin teuraseläimet. Näin\njuuriltaan kiskaistuina vieraissa epäinhimillisissä oloissa suurin osa\nheistä menehtyi henkisiin ja ruumiillisiin kärsimyksiinsä.\n\nTäti on täyttänyt kupit vielä kerran vattuteellään ja kehoittelee\nottamaan. Mikko herää mietteistään, käyden entistäkin\ntarkkaavaisemmaksi, sillä täti kertoilee nyt Inkerin puolella asuvien\nlähisukulaistensa kohtaloista.\n\nHänen sukulaisillansa, veljellään ja kuolleen Eliisa-kälynsä\ntyttärellä, on ollut siellä merkilliset elämänvaiheet. Elämä, joka\non aloitettu onnessa ja riemussa, on äkisti vaihtunut tuskaksi ja\nmurheeksi. Raskas kohtalo lepää aina ja erittäinkin tällaisina aikoina\nrajan pirstoman heimon yllä.\n\nVaikka maa seisoi paikallaan ja matkat olivat lyhyet, kuultiin rajan\ntakana asuvista omaisista enää harvoin, useinkin vasta kuolevan\nihmisen avunhuutoina. Näin hekin, lähisukulaiset, olivat asuneet monta\npitkää vuotta milteipä äänen kuulumissa ainoastaan Rajajoen ja laakson\nerottamina, kunnes kerran myöhäisenä talvi-iltana tuli hänen luoksensa\ntutun näköinen tyttö, joka hämmästytti yksinäistä eläjää yllättävällä\ntervehdyksellään: »Hyvää iltaa, täti! Olen Antti-veljenne tytär,\nterveiset tuon häneltä. Hän on raajarikko, eikä pääse lähtemään enää\ntänne.»\n\nKoivulan täti on vaiherikkaan virkansa hoidossa tottunut yhteen\nja toiseen, mutta toden tunnustaakseen ei hän juuri enempää olisi\nhämmästynyt, vaikka joku hänen pikku tulokkaistansa olisi aukaissut\nryppyisen suunsa sanaiseen tervehdykseen: »Hyvää päivää, sisko! Nimeni\non Antti, et taida enää muistaa minua!»\n\nVoi, veli parka! Siellä vieraalla maalla hänen piti löytää kohtalonsa!\n\nHe olivat aluksi asuneet hänen vaimovainajansa kotitalossa, joka oli\nrajakylässä, mutta se oli ryöstetty ja hävitetty. Nyt he asuivat rajan\nlähellä olevassa pienessä mökissä. Isä teki suutarin töitä, ja tytär\nhoiteli häntä. Sieltä Eliisa on useita kertoja talviseen aikaan täällä\nkäväissyt.\n\n»Miksi ei hänen isänsä lähde sieltä? Eivät kai venäläiset raajarikosta\nniin tarkkaa lukua pitäisi?»\n\n»Niin minäkin olen sanonut, mutta hän ei vain lähde. Ja luulenpa\narvaavani syyn, minkä vuoksi hän ei tee sitä.»\n\nTäti korjaa kupit ja ottaa kutimensa. Ilta on jo myöhäinen, ja Mikko\ntuntee olevansa velvollinen lähtemään. Kuitenkin hän vielä haluaisi\nkuulla jotakin rajantakaisista, mutta häpeää tiedustella sitä.\n\nSattuma rientää hänelle avuksi, vai lieneekö tädin hienovarainen\nvaisto. Hänen sormensa puikuttavat nopeasti kahdella pitkällä puikolla\nsinisestä langasta villaliiviä.\n\n»Onnettoman miehen ilona ja turvana on siellä toki Eliisa! Hän on\nreipas ja rohkea tyttö, meidän rakkaan äitivainajamme luonteinen.\nEi hänkään mistään kieltäytynyt, minkä velvollisuudekseen katsoi.\nTuskinpa sentään monikaan nuori nainen uskaltautuisi niihin vaaroihin,\nmitä oleskelu autioitetussa kylässä muukalaisten vahtisotilaiden\nsilmätikkuna hänelle merkitsee. Joka ilta, ennenkuin silmäni ummistan,\non viimeinen huokaukseni: Hyvä Luoja, jolle rajat eivät mitään\nmerkitse, varjele ja suojaa lapsenvelvollisuuttansa täyttävää veljeni\nlasta! Näin minä pyydän ja huokailen, koska he ovat minun läheisimpiäni\ntässä maailmassa, niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana.»\n\nNyt Mikko on kuullut tarpeekseen. Hän nousee, hyvästelee ja rientää\nnopeasti suksilleen. Kiivaasta hiihdosta hänen verensä irtautuu ja\nlämpenee. Tavallista voimakkaammin hän tänä iltana tuntee samaa kuin jo\nusein ennen. Hänelläkään ei ole sen läheisempää kuin Eliisa, Koivulan\ntädin veljentyttö, läheisen, kohtalokkaasti yhdistävän ja erottavan\nrajan takana.\n\n\n\n\nPari viikkoa on jo kulunut Vanhalan emännän pääsemättä\npuhemiestehtävässään edes alkuun. Melleri ja hänen tyttärensä\nodottavat. Kevät joutuu, lumi sulaa, eikä käen kukuntaan liene enää\npitkiä aikoja.\n\nMikko, jonka onnesta tässä nyt ensi tilassa on kysymys, on\nvälittömyydestänsä huolimatta jollakin tavoin itseensä sulkeutunut\nja pidättyvä. Juuri kun äiti on aloittamaisillaan sydämellään olevan\nasian, etääntyy poika, tekee kädellään pois työntävän liikkeen,\nnäyttäen siltä kuin olisi varautunut vastaamaan: Älä viitsi, äiti! Nämä\nasiat eivät kuulu sinulle!\n\nSaattanee tämä olla äidin herkän mielen aiheuttama harhaluulo.\nPäinvastoin Mikko viime päivinä on ollut mitä ystävällisin ja rientänyt\nheti kertomaan suunnitelmistaan, joita tulee uusia joka päivä.\nTällainen loistava rakennelma on muiden muassa vesilintuhautomo, joka\nlähiaikoina aiotaan rakentaa joen rantaan. Siellä on tätä tarkoitusta\nvarten luonnon valmistamana suurenmoinen paikka. Keksijän mielestä\non käsittämätöntä, ettei sitä jo aikaisemmin ole huomattu. Siihen\nvoidaan varsin helposti majoittaa tuhannen hanhea. Ajattele, äiti,\ntuhannen hanhea! Kesäiseen aikaan ne itse hankkivat ruokansa joesta! Ne\nsukeltavat verotusmatkoille Venäjän puolelle saakka. Siihen on niillä\ntäysi oikeus, koska sieltä päin liian yksipuolisesti, liian kauan jo on\nSuomen rantoja verotettu. Näin hyvillä laitumilla vapaudessaan eläneet\nhanhet ovat syksyllä suuria ja lihavia kuin emälampaat.\n\nSiivellisiä lampaita Vanhalan talossa? Enemmän kokeneen äidin pitäisi\njo heittää kipollinen kylmää vettä poikansa siipilampaiden niskaan.\nTurhaa sen sanotaan olevan, mutta voisihan yrittää. Yrittämättä jää,\neikäpä siihen usein olisi mahdollisuuttakaan, koska hanhipaimen itse\nmielikuvituksessaan rakentelee, ettei äidille jää sananvuoroa: Syksyllä\nhanhet myydään Helsingin ja Viipurin herkkusuille, sata markkaa pää!\nVaikkapa vain kolmesataa hanhea! Kolmekymmentätuhatta markkaa vuodessa!\nSe on pitkä penni, se!\n\nOn se, hirvittävän pitkä. Vaiteliaana kuunteleva äiti kuvittelee sitä\nja hanhea, ei satoja, vaan yhtä ainoata, joka pienemmällä vaivalla\ntoisi eikä vain lupaisi. Tällä hetkellä, juuri tällä hetkellä\nhänen pitäisi johtaa keskustelu oikeaan asiaan: Kuule, poikani,\nsinä hanhitarhojen perustaja! Pue heti pyhävaatteet yllesi ja aja\nMellerille! Siellä odottelee sinua yksi hanhi, oikea kultahanhi.\nIlman rakenteluvaivoja saat kaikki, mitä olet kuvitellut, ja paljon\nenemmänkin vielä! Saat varmasti ja vaivattomasti, eikä sinun tarvitse\naidata hänen tarhojaan, ei milloinkaan olla levoton sen vuoksi, että\nhanhesi karkaisi vieraille laitumille.\n\nMonista päätöksistään huolimatta äiti ei saa näitä muutamia leikillisiä\nsanoja irti. Vieraalle hän voisi ne helposti sanoa, mutta ei omalle\npojalleen. Tilaisuus toisensa jälkeen karkaa hänen käsistään. Mikko\nmenee viheltäen töilleen. Iltaisin hän hiihtää, missä hiihtänee.\n\nVanhalan emäntä on mielessään kuvitellut jo sellaistakin, ettei hänen\ntarvitsekaan ryhtyä välittäjän toimeen. Joku onnellinen sattuma voi\nhänen puuttumattaan selventää koko asian, niinkuin on aloittanutkin\nsen. Eikö hänellä Mellerille mennessään ollut sydämen suruna vain\nmaksamattomat korkorästit? Siellä vasta ihan itsestään avautuivat\nnämä uudet näköalat. Eikö onni aina ole tällainen? Milloin kääntyy,\nniin itsestään sen tekee, ihmisen puuttuminen käy vain häiriöksi. Jos\ntämäkin asia on onnelliseen päätökseen mennäkseen, niin varmasti myös\nmenee, yhtä onnellisesti kuin alkoi. Kesään on vielä aikaa.\n\nVanhalan emäntä syrjäyttää kokonaan oman osuutensa, hypähtää kuin\nkynnyksen yli, siirtyen kuvittelemaan, miten tämä Mikon elämälle\nja tulevaisuudelle, koko talolle niin tärkeä asia voisi itsestään\nkehittyä. Sellaisia mahdollisuuksia ilmenee kyllä, erikoista onneakaan\nei niiden sattumiseen tarvita.\n\nMikko ja Helga joutuvat samanaikaisesti kauppapuotiin. Tyttö on pannut\nparhainta ylleen, kyllä varmaankin hän nyt entistä enemmän huolehtinee\nulkoasustaan. Kas vain tyttöä! Hänpä ei olekaan hullumman näköinen!\najattelee Mikko. Ihme olisi, ellei hän näin tuumiessaan johtuisi\nmuutakin ajattelemaan. Tuollainen tyttö kelpaisi erinomaisesti vaikka\nVanhalan emännäksi! Melleri on rikas, ja me olemme hänelle velkaa.\nSiitäpä tulee edullinen, äidille ja koko suvulle mieluinen naimiskauppa!\n\nTai he ehkä joutuvat matkustajiksi samaan linjavaunuun. Helga istuu\netupenkillä kuljettajan vieressä, Mikko hänen takanaan. Vaunu etenee,\nkääntyilee ja keikkuu. Helgan herkästi punehtuvat kasvot vilahtelevat\nikkunapeilissä. Mutta hänhän on kaunis, tuo Mellerin tytär! Olenpa\nsokea ollut, kun en jo ennen ole sitä huomannut!\n\nMikään ihme ei olisi, vaikka Mikko näin johtuisi ajattelemaan. Ja heti\nkun hän puolella sanalla viittaa näistä huomioistaan, sopii äidin\nottaa asia laajemmin kehiteltäväksi. Tällöin ei puhemiestehtävää enää\ntarvitse jättää arkaileviin vihjailuihin. On maalattava tyttö ja hänen\nmukanaan taloon tuleva onnellisuus sellaisilla väreillä, ettei poika\nsaa hetken rauhaa, ennenkuin on vienyt naima-asiansa varmaan päätökseen.\n\nTällaisiin tuloksiin päästyään Vanhalan emäntä keveällä mielellä\njättää vaikean tehtävänsä kohtalon huomaan, siirtyen mielikuvissaan\nlähitulevaisuuden kirkkaampiin päiviin.\n\nKaikki on onnellisesti ohi, iloiset hääjuhlat vietetty, nuori\nemäntä talossa. Mikä on vanhankaan emännän tämän jälkeen eläessä\nvelattomassa talossa? Arkinen työ juoksee kuin leikinteko, yöt nukutaan\nriippumattoman ihmisen levollista unta. Joulut, pääsiäiset, tavalliset\nsunnuntaitkin ovat todellisia rauhan ja virkistyksen päiviä, koska\nainainen ahdistus puolivuosikorkojen, verojen ja muiden pakkomaksujen\nvuoksi ei ole enää taloa ja sen asujamia uhkaamassa.\n\nKeveästi juokseva ajatus herkuttelee pienimmilläkin pälvipäillä.\nTällöin kehtaa taas näyttäytyä ihmisten seurassa kylässä ja\nkirkkomäellä. Ei tarvitse enää hävetä saamamiehiään eikä päällystakin\nsuojaan piilotella uusia käsineitään tai villanuttuaan. Kukaan ei pääse\nenää pistävin silmin tuijottelemaan: Kas, uusi takki sinulla! Liian\nkallista tuollaiselle ylivelkaisen talon naiselle. Ei pitäisi hassata,\nkun itsellä ei ole varoja!\n\nTulevaisten vapauden päivien kuvitelmista on raskas nousta arkisen\nelämän todellisuuteen, rikkinäisiin navettasaappaisiin, ja kylmässä\nkäryävän lampputuikun niukassa valossa lasten risaisia vaatteita\nkorjailemaan. Ei auta, noustava on, uuden, paremman päivän toivossa.\n\nMutta päivän mittaan jalat kastuvat, reumatismi vaivaa ja mieli\nmadaltuu. Liian kauaksi aikaa onni on jättänyt hänet. Keväisenä\nsunnuntaina se varmaan vilkutteli vain harhakuviaan? Ajatus, silmäkin\netsii kaikkialta onnettomuuden ennusmerkkejä: nauravia harakoita,\npoikkiteloin asettuneita tikkuristejä. Luku kolmetoista tulee usein\nvastaan kattolautoja, seinähirsiä, jopa omia väsyneesti laahustavia\naskeleita aavistelevasti laskeskellessa.\n\nOmat raskaimmatkin ajatuksensa ihminen sentään voi häätää heti kun\nmietteistänsä herää, mutta vuosien armotonta painajaista, täyttymätöntä\nvelkapaholaista, ei heikko nainen voi toteutumattomilla kuvitelmillansa\ntyydyttää. Sen verestävät silmät kiiluvat pimeässä uunin loukossa,\nsyyhyvien käpälien kynnet raapustavat muurikiveä tai seinähirttä.\nOdotahan siellä! Kohta taas päällesi hyppään! Korkorästit imen\nkaulavaltimoistasi! Niin teen, vuodesta vuoteen, eikä velkasi vähene!\nSe on ainoa perintö, minkä lapsillesi voit jättää.\n\nEllei onni tule, niin painajainen palaa. Vanhalan emäntä tuntee sen ja\nodottaa edellistä, niinkuin viimeistä pelastajaa odotetaan. Painajainen\nei sentään toistaiseksi vaivaa unessa. Sekin on jo suuri helpotus\nmonivuotisen ahdistuksen ja satojen valvottujen öiden jälkeen.\n\n\n\n\nOdotettu ilta saapuu vihdoin. On kuuton aika ja taivas pilvessä.\nIltapäivällä on satanut ohuen kerroksen vitilunta. Suojakelin\nrasvalla voideltu suksi liukuu siinä hiljaa sihahtaen. Inkerin\npuolista rantatöyrästä ei näy. Oikea suunta on otettava huolellisesti\narvioimalla.\n\nSuksia, sauvojakaan ei näy, Mikko tuskin huomaa omia käsivarsiaan,\nmikä tuntuu jo hullunkuriselta. Hänellä on yllään palttinakankaasta\nommeltu lumivaippa, valkoisesta langasta kudotut lapaset ja valkoinen,\nlähes olkapäihin ulottuva huppulakki hylkeenkorvia muistuttavine\nkuuloaukkoineen ja soikeine silmäreikineen. Mikko on varma siitä, ettei\nole niin tarkkasilmäistä venäläistä, joka pimeän aikaan läheltäkään\nkatsellen tällaisessa asussa liikuskelevan hiihtäjän hangelta huomaisi.\n\nHän on kokeillut varusteitansa kirkkaan päivän aikana, pystyttämällä\nniistä ruispellolle hiihtävän variksenpelättimen. Kaksi päivää se\non siinä hajasäärisenä seisonut, eikä yksikään silmäpari ole sitä\nkeksinyt. Hangen välkehtiessä auringonpaisteen vuoksi Mikko itsekään ei\nole sitä huomannut ennenkuin pitemmän etsimisen jälkeen.\n\nVaikka tosiasiallisesti ei siis mitään vaaraa ole uhkaamassa, jyskyttää\nMikon sydän korvin kuultavasti. Joen jäälle päästyään hän pysähtyy ja\nharkitsee tarkoin, miten menettelisi, jos varokeinoistaan huolimatta\nyllättyen joutuisi venäläisen rajavartijan kanssa kosketuksiin.\nMoniakin keinoja hän mietiskelee, mutta lopputulos on aina sama. Jos\nniin käy, niin mitkään neuvottelut eivät tule kysymykseen. Kilpa tulee\nolemaan ainoastaan siitä, kumpi ensinnä kerkiää laukaista. Rajavartijan\nase lienee aina käden ulottuvissa, mutta hankivaipan sivutaskussa on\nmyös panostettu ase, joka tarvittaessa nopeasti tulee esiin ja tekee\ntehtävänsä.\n\nYlitettyään rajan hän etenee vastassaan olevaa rantatöyrästä kohti\näärimmäisen varovaisesti. Hänen korvissaan kuulostaa kuin hanki olisi\nmuuttunut karheammaksi. Suksen rahina koskee hampaisiin, sydämeen asti.\nMuutaman hiihtoaskelen jälkeen hän pysähtyy kuulostelemaan.\n\nTälläkin tavalla edeten päämäärä lähenee. Mutta kaiken aikaa hänestä\ntuntuu kuin edessä ja joka puolella ympärillä olisi miinoitettu kenttä,\njonka kymmenien salakavalasti kätkettyjen sytytysnastojen välitse hänen\non pujoteltava eteenpäin. Yksikin varomaton askel voisi aiheuttaa\ntuhon, koko kenttä voisi humahtaa ilmaan. Hänen jokainen hermosolunsa\non vireessä, mutta pelkoa hän ei tunne.\n\nVihdoin hän huomaa olevansa Inkerin puolella. Suunta on ollut oikea,\nsillä Raaskan sauna on suoraan hänen edessään jokitörmän puolitiessä.\nHän irroittaa suksensa ja kääntää ne alkaen jalkaisin hiipiä saunaa\nkohti. Se ei ole helppoa, koska rantaäyräässä on runsaasti upottavaa\nlunta. Hän ryömii nelinkontin, vajoten kuitenkin lumeen polviaan\nmyöten. Hanki rahisee kovasti. Hän hikoilee yhä ankarammin, ja\nhengenahdistus valtaa hänet jo mielen jännityksen ja vaivaloisen\nliikunnan vuoksi.\n\nOn hyvin pimeä. Lumiräntää sataa ja räiskähtelee silmille. Hän ei\nerota piikkilanka-aitaa, ennenkuin se tarttuu hänen vaippaansa kiinni.\nHänellä on sama tunne kuin metsäeläimellä, joka satimeen joutuessaan\ntuntee vapautensa riistetyksi. Lanka kipinöitsee ja polttaa kuin olisi\nsähköistetty. Hän riipaisee naamionsa ja tempaisee aseensa, valmiina\ntaistelemaan viimeiseen hengenvetoon.\n\nMitään välitöntä vaaraa ei ole. Hän rauhoittuu ja irroittelee varovasti\nhankivaippaansa tarttuneet piikkisolmut. Eliisan käyttämä salaveräjä\noli nyt etsittävä.\n\nHän ryömii aidan vartta, jokaista tolppaa sormin tunnustellen.\nPiikkilangat ovat aspeilla kiinnitetyt. Solmut repivät haavoja hänen\nkäsiinsä. Monta pylvästä menee, eikä irtautuvia lankoja löydy.\nNäin turhaan tunnustellen hän on jo ryöminyt saunan ohitse ja on\nepätietoinen siitä, pitäisikö jatkaa vielä, kääntyä takaisin tai\nyrittää ylitse. Hän laahautuu vielä muutaman tolpan välin ja löytää\nilokseen alimmista langoista irroittuvat hakaset. Nyt hän vihdoin on\noikeassa paikassa. Hän pujottautuu lävitse ja sulkee hakaset. Sauna\nhäämöttää lähellä. Muutamalla hiipivällä askeleella hän pääsee sen\nseinustalle.\n\nRajavartijain käyttämältä rantatieltä kuuluu lähestyviä askeleita. Hän\nhypähtää saunan nurkan suojasta vakoilemaan, erottaen pian tulijan\nääriviivat. Mies tupakoi. Savukkeen punainen täplä hänen päänsä\nkohdalla vuoroin hehkuu ja himmenee. Tie, jota pitkin hän kävelee,\njatkuu eteenpäin joen rantaa seuraten. Jatkaako hän rantatietä\neteenpäin? Yhtä hyvin hän saattaisi kääntyä mökin pihamaalle tahi alas\nsaunalle päin?\n\nMikko on hädin tullut ottaneeksi huomioon viimeisen mahdollisuuden, kun\nvenäläinen jo kääntyykin saunaa kohti. Muutaman askeleen käveltyään hän\nolisi saunan kohdalla, tarkastelisi sen seinää ja huomaisi valkoisen\nhaamun.\n\nPiileskelypaikan vaarallisuus selviää Mikolle viimeisellä hetkellä.\nHän pompahtaa seinästä eroon kuin sähköiskun saaneena. Mikä tyhmä\njäniksenpoika hän onkaan! Niin moneen kertaan on ollut miettivinään\npienimmätkin yksityiskohdat, eikä tätä vaaraa ennemmin ole tullut\najatelleeksi.\n\nHeitä erottamassa on enää kapea tie ja pari syltä valkoista hankea.\nKatsellessaan vahtisotilasta kasvoista kasvoihin tuntuu Mikosta kuin\nkuolema istuisi saunan kynnyspuulla ja tarkastelisi häntä silmästä\nsilmään. Mutta sama kuoleman peilikuva tarkastelee myös saunan\nkynnyspuulla istuvaa venäläistä. Mikko pusertaa asetta valkoisen\nkintaansa sisässä katse kaiken aikaa tähdättynä miehen kasvoihin. Jos\ntämä alkaisi tarkkaavammin eteensä tuijottaa tahi tarttuisi olallaan\nolevan kiväärin hihnaan, niin Mikko ei odottaisi hetkeäkään.\n\nOnnekseen mies ei tee sitä, puuhailee vain tupakkansa kanssa.\nRaapaistun tulitikun valossa näkee Mikko hänen kasvonsa. Ne ovat\nepämiellyttävästi pöhöttyneet, nenä lätistynyt ja silmät tihruiset.\nKerta kaikkiaan naama on sen laatuinen, että sopisi erinomaisesti\nmaalitauluksi joukko-osastojen välisissä kilpailuissa, hehkuva\ntupakanpää saisi hoitaa kympin virkaa. Kuinka pitkäksi aikaa\näijä voinee tuohon jäädä? Jos hän tietäisi, kuinka vaaralliselle\nkynnyspuulle on istahtanut, lähtisi varmaan viipymättä kävelemään.\n\nKarkea pila, jota Mikko näin mielessään ajattelee, rauhoittaa häntä.\nTällä hetkellä hän ei ole levoton oman henkensä tähden, vaikka\nasiansa menestymisen vuoksi hartaasti toivookin, että vartija lähtisi\nmatkoihinsa. Tilanne on joka tapauksessa äärimmäisen vaarallinen. Yksi\nvastustamaton yskähdys olisi kohtalokas heille molemmille.\n\nTupakan poltettuaan vartija nousee ja poistuu. Kun hän kääntyy\nrajatielle, ei Mikko enää viivyttele. Juosten hän rientää mökin\nverhotun ikkunan taakse. Mutta miten hän saa Eliisan ulkoista huomiota\naiheuttamatta hereille? Siinä taas pulma, jota ei ole loppuun asti\najateltu.\n\nEnnenkuin hän ehtii mitään tehdä, huomaa hän jälleen lumipukunsa\naiheuttaman vaaran. Seinävierellä liikkuessaan hän ei voisi sitä\nkäyttää, ei vartijan eikä huoneessaolijoidenkaan vuoksi. Hän riisuu\nnopeasti sen, ottaa aseen taskuunsa ja rientää seinän suojaan. Vartija\npalaa kierrokseltaan. Jos hän nyt kääntyisi mökille, niin alkaisi\njälleen äskeinen hiiren ja kissan piirileikki. Onneksi vartija jatkaa\nmatkaansa pysähtymättä.\n\nMikko painautuu ikkunaa vasten ja koettaa kädellään varjostaen katsella\nruudun lävitse. Hänen silmänsä eivät erota huoneesta muuta kuin\nepämääräisiä varjoja. Rajavartija on joutunut kuulumattomiin. Mikolla\nei ole aavistusta, kauanko hän tämänpuolisella kierroksellaan viipyy,\nmutta parhaassakin tapauksessa se lienee vain muutamien minuuttien\nasia. Tällä välin on Eliisa saatava hereille tavalla tahi toisella.\nKumpi lienee viisaampaa, oven kolkuttaminen vaiko naputus ikkunaan?\n\nHän valitsee jälkimmäisen, napauttaa sormellaan kiihkeästi, silti\nkeveästi kuin lintu nokallaan. Mitään heräytymisen merkkejä ei näy.\nHän napauttaa uudestaan, pienin vähäjoin, tarkkaavasti kuunnellen,\nkovemmin, yhä kiihkeämmin. Jo kuuluu hiljaista liikehtimistä. Hän\npainautuu alemmaksi seinän viereen, ettei varjollansa säikyttäisi\nunestaan heräävää.\n\nSuutari nukkuu raskaasti kuorsaten, sillä jäsensärkynsä vuoksi hän\non valvonut lähes puoleen yöhön. Eliisa on valvonut myös, lukenut ja\nkutonut sukkaa. Kun isä vihdoin seinään päin kääntyen on nukahtanut,\non Eliisakin riisuutunut vuoteeseensa. Hänen ajatuksensa ovat tänä\nyönä tavallista vireämmät, ja unen on vaikea voittaa häntä. Kiihtyvä\nikävä, outo, ennen tuntematon sydämen kaipaus ovat vallanneet hänen\najatuksensa viime aikoina. Tahtoipa hän tahi ei, ne unessa ja valveilla\nkarkaavat tuttua tietänsä rajan ylitse.\n\nUlkona pieniä askareita toimitellessaan hän päivisin monta kertaa\ntapaa itsensä katselemassa sinne, ei useinkaan enää sitä tietä ja\nsiihen paikkaan, tädin pieneen huvilaan mäen taakse, jonne hän öisin\non salaisesti kulkenut, vaan lähemmäksi, joen rantaan, Vanhalan\ntalon pelloille ja asuinrakennuksen ikkunoihin, joita kevätaurinko\nhäikäisevästi välkyttelee.\n\nHän ei ole käynyt Vanhalassa, eikä hän monta kertaa ole tavannut\nMikkoakaan, mutta näillä kerroilla tämä jollakin näkymättömällä\ntavalla on tarttunut häneen kiinni ja seuraa nyt mukana kuin varjo,\nhetkeksikään jättämättä. Tämä ei tunnu Eliisasta pahalta, päinvastoin\nsuloisesti lämmittävältä. Mitä moninaisimmalla tavalla hän unessa\nja valveillaankin ollen on jo ehtinyt kuvitella tästä heidän\nystävyydestään, jonka hän toivoisi ikuisesti kestäväksi.\n\nViime aikoina on hän nähnyt unia useammin kuin ennen. Lyhyinä\ntorkahdushetkinä ikkunapenkilläkin saattaa nopea unikuva vierähtää\nhänen silmiensä ohitse. Niihin sisältyy välähtymiä mitä erilaisimmista\nasioista, ihmisistä, eläimistä, jopa muuttolintujen matkoista suurien\nmerten ylitse. Jäiden lähdöstä hän pari kertaa on nähnyt unta. Joki\non tuttu Rajajoki, vain monta vertaa suurempi. Jäätelit ryöppyvät\nkovaa vauhtia, mutta eivät etene, tai jos etenevätkin, niin kulkevat\nvastavirtaan.\n\nKaikkein ihmeellisintä ja ihaninta näissä unissa on se, että Mikko aina\non niissä mukana. Etelän mailta palaavalla törmäpääskysellä on hänen\nsilmänsä ja huiskiva tukkansa. Vastavirtaan kiitäviä jäätelejä pitkin\nhyppelehtivä mies on Mikko. Eliisa rientäisi apuun köyttä, seivästä,\nvenettäkin jouduttaen, mutta eihän sellaista unessa löydä, ja jos\nlöytääkin, ei kuitenkaan ehdi saada ajoissa paikalle. Vaikka hän miten\njuoksisi, niin matka ei joudu. Tällä välin pelastettava pääsee joen\nylitse vilkuttaen hyvästejä kädellään.\n\nKerran on syksy ja joki kiinteässä jäässä. Eliisa on pesevinään\nvaatteita saunatiellä, mutta pesemisestä ei tule mitään, koska\nsaippuavaahtoinen pesuvesikin on jäässä. Hän aikoo lähteä noutamaan\ntuvasta lämmintä vettä, ei kuitenkaan tule lähteneeksi, koska uusi\nvallaton ajatus samassa juolahtaa hänen mieleensä. Hän voisi lähteä\nliukumaan joen jäälle umpipuuksi jäätyneellä pesusoikollansa.\n\nSamassa hän jo istuukin soikossa jalkojaan heilutellen. Astia\nliikahtelee ja alkaa itsekseen solua saunan ohitse joelle. Hänen täytyy\npitää reunoista kiinni, ettei kaatuisi eikä putoaisi; ei siinä mitään\nvaaraa ole, ja joen jäälle päästessähän astia kuitenkin pysähtyisi.\n\nMutta se ei pysähdykään, vaan jäätelien tapaan kääntyy vastavirtaan,\nalkaen huristaa aika vauhtia. Tuuli hulmauttaa tukan silmille,\nja hänestä alkaa tuntua kuin joku luistimilla liukuen työntäisi\npesuastiaa. Niin varmasti tapahtuukin, sillä hän on kuulevinaan jo\nluistimien rahinan, ja senkin hän jo tietää, kuka pesuastiaa työntää.\nHän ei uskalla vilkaista taakseen, vaikka kovasti tekee mieli.\n\nNyt Mikko nostaa kätensä astian laidalta hänen hartioilleen, potkii yhä\nnopeammin ja kiihdyttää vauhtiaan. Kiihdyttäköön miten kovaksi tahansa,\nvieköön niin pitkälle kuin joen jäätä riittää, vaikka maailman ääriin,\nlopun matkaa sulaa vettä...\n\nSiihen hän herää. Joen jää katoaa, jäätynyt pesuastia häviää ja\ntietysti sen mukana myös Mikko. Aamu on varhainen, vuodekin uunin\nreunustalla lämpimän tuntuinen. Olisi hyvää aikaa nukkuakin vielä,\nmutta ajatukset pyörivät äskeisissä unikuvissa, ja povessa tuntuu\nmielihyvän väristys.\n\nHän ojentautuu vuoteellaan, venyttäen nuoren ruumiinsa jäsenet täyteen\nmittaansa. Mielihyvän tunne kohoaa sydämestä kasvoihin, käsivarsiin ja\njalkoihin. Jäsenten herpautuessa lepoon palautuu se jälleen sydämeen\nalkaen siellä sykkiä ja lämmittää. Kynttilän tavoin se valaiseekin\nsydämen salaisimmat kammiot. Nyt Eliisa jo tajuaa, mitä se on. Hänen\nsydämensä on herännyt rakkauteen. Hän ei rohkene kuvitella sitä\nenempää, ei silmiään avata. Se on herkkä kuin unikuva; jos pääsi\nkäännät ja kerran katsahdat, niin se häviää.\n\nTänä yönä hän liikuskelee kesäisessä marjametsässä. Tuuli suhisee\npuiden latvoissa, linnut laulelevat alempana lehvistöissä. Hän istuu\nmarjamättäiden väliin, poimii ja syö. Joku isompi lintu, metsäkyyhkynen\ntai palokärki, lentää suureen puuhun. Palokärki se on, koska naputtelee\njo puun kylkeen. Eliisa haluaisi katsella sitä. Se ei ole helppoa,\nkoska palokärki on tarkkakuuloinen ja arka lintu. Hän ojentaa varovasti\npäätään, kunnes näkee linnun. Se on suuri. Sillä on tutut ihmisen\nkasvot. Se naputtaa sormillansa ikkunaruutuun.\n\nEliisa herää täydelleen. Valoisa unikuva himmenee, hämyisä todellisuus\nastuu tilalle. Ikkuna takana häivähti varjo. Joku koputti ruutuun.\nVenäläinen rajavartijako? Ei, hänellä oli tutut, kaivatut kasvot.\nEliisan sydän vavahtaa pelosta ja riemusta. Onko hän Mikko? Onko hän\nuskaltanut henkensä vaaraan? Minkä vuoksi?\n\nJälleen kuuluu nopeaa naputusta ruudusta. Kasvot kuvastuvat ikkunan\ntakana. Hän on Mikko. Eliisa nousee ja rientää ikkunan kautta ovelle.\nLyhyenä hetkenä hän on nähnyt Mikon silmät eikä ole enää epätietoinen\nsiitä, minkä vuoksi Mikko on uskaltautunut suureen vaaraan.\n\nOvi avautuu ja sulkeutuu jälleen. Eliisa tarttuu Mikon käteen ja\njohdattaa hänet muurin luo. He istuutuvat vuoteen reunalle lähekkäin,\nhengitystään pidätellen. Mikko on aikonut selittää tulonsa syyn,\nmutta huomaa sen tarpeettomaksi. Hänen sydämensä on jo kysynyt ja\nEliisan sydän vastauksen antanut. Se toistaa sitä yhä herkeämättä ja\nvoimakkaasti. Mutta aika kuluu, ja he kumpikin tietävät sen tärkeyden.\nPian on asiaa sanoilla selvitettävä; vain hetken vielä he tahtovat\nnauttia toistensa välittömästä läheisyydestä, häiritsemättä sanoilla\nsydäntensä kieltä.\n\nSuutari herää, nousee istumaan sängyssään ja alkaa haparoida\ntulitikkuja vuoteen vieressä olevalta tuolilta. Ennenkuin hän löytää\ntikut ja ehtii raapaista tulta, on Eliisa hänen vieressään.\n\n»No, etkö nuku», kummastelee isä.\n\n»Ethän itsekään nuku.»\n\n»Minulla on syyni, tiedäthän sinä.»\n\n»Minullakin on syyni, vaikka sinä et siitä vielä mitään tiedä.»\n\nEliisa tarttuu isän karheaan käteen ja sivelee sillä kasvojaan.\n\n»Sinullakin syy?»\n\n»On! Saat nähdä sen. Odota pieni hetki.» Eliisa palaa Mikon luo ja\njohdattaa hänet isänsä sängyn ääreen.\n\n»Isä, minulla on tässä vieras, — Mikko.»\n\n»Mikko!»\n\nTytön esittely on lyhyt ja yllättävä. Suutari ei ole edes täysin\nvalveillaan vielä, mutta pian hän, maailmansodan moniin yllätyksiin\ntottunut mies, siitä järjillensä selvenee. Hänen sydämensä hytkähtää\nilosta. Tuota hän on odottanut jo pitkän aikaa. Hän ei heti keksi,\nmitä sanoisikaan, ettei ilmaisisi iloansa ennen aikojaan. Täytyy lyödä\nleikiksi, kuten tällaisessa usein on tapana.\n\n»Vai Mikko, mielevä mies! Annahan kättä, tuohon lapaan!»\n\nMikko antaa kätensä. Nuoret käyvät sängyn laidalle suutarin tukevan\ntervehdyksen nykäiseminä.\n\n»Arvaan, että olet rajan takaisia, tuskinpa muutoin tässä tähän\nvuorokauden aikaan istuisit.»\n\n»Niin olen, läheltä rajaa. Vanhalan talon poikia, jos sellaisesta\nolette kuullut puhuttavan.»\n\n»Vanhalan Mikon poika! Hyvin isäsi tunsin; tunsinpa äitisikin, jonka\nnimi oli Liisa.»\n\n»Äiti elää, isä on kuollut.»\n\n»Isäsi kuollut.» Hän toistaa sen koneellisesti, katsellen hämärissä\ntutkivasti Mikkoon, jolla on isänsä koko ja solakat jäsenet. Mutta\npian hän huomaa, ettei tässä ole liikoja aikoja muistelmiin eikä\ntutkimuksiin. Pian keväinen päivä valkenee. Hyvissä ajoin sitä ennen\non nuorten asia saatava selväksi ja toimitettava heidät matkaan. Hän\nkohentautuu ja käy reippaasti asiaan.\n\n»Minä olen vanha sotilas eli jäännöspala paremminkin. Sodassa oli\ntapanani käydä suoraan päin. Kaikki olisi mennyt hyvin, elleivät ryssän\ntykit olisi olleet niin kirotun huonoa ainesta. Mutta aika aikaa\nkutakin. Arvaan, että et turhan vuoksi ole lähtenyt rajan ylitse tähän\nvuorokauden aikaan. Mikä on asiasi?»\n\n»Olen lähtenyt pyytämään ja noutamaan tytärtänne Eliisaa vaimokseni.»\n\n»Vai pyytämään ja noutamaankin heti. Tuo joltakin kuuluu. Mitä sanot\nsiihen, Eliisa?»\n\n»Minä rakastan häntä.»\n\nEliisa sanoo sen vähääkään epäröimättä, puristaen Mikkoa kädestä.\nIsä hytkähtää jälleen mielihyvästä, kun mieluisa asia joutuu nopeaan\npäätökseen.\n\n»No, mitäpä minulla sitten on muuta kuin onnentoivotukseni. Ja nyt\nnopeasti toimeksi, että kunnialla pääsette rajan ylitse. Täyttä\ntuntiakaan ei liene enää päivän valkenemiseen.»\n\n»Niin, ennen aamua Mikon on lähdettävä, mutta minä en tahdo jättää\nsinua.»\n\n»Sinäkö et tahdo jättää minua?»\n\nVaikka minä olen jo monta vuotta odottanut tätä hetkeä, on isä\njatkamaisillaan ääneen yhteen menoon. Mutta hän on tuntenut tyttärensä\näänensävyssä oman nuoruudenaikaisen itsepäisyytensä ja käsittänyt heti,\nettei tällä tavalla päästä perille ennen päivän valkenemista. Hän\ntekee harkiten sotasuunnitelmansa. Ei kai hän turhan vuoksi ole käynyt\nPietarin sotakoulua ja harjoitellut ankarasti sotarintamalla.\n\nHän naurahtaa rennosti. »Minun tähteni voit huoletta lähteä, milloin\nhaluat. Tulen mainiosti täällä aikoihin muutaman vuorokauden, vaikka\nviikon päivät.»\n\n»Kuinka sitten?»\n\n»Sitten ja sitten! Oletpa ihmeellinen takiainen tänä yönä!» Suutarin\non vaikea hillitä itseään. »Luuletko, etten raaski jättää kolhoosin\nsaappaita, tätä mörskää ja hävitettyä Inkerinmaatamme?»\n\n»Etpä ole tähän mennessä voinut tehdä sitä.»\n\n»Oikein, sinä itsepäinen ihmisen alku. Mutta ovatko asiat mielestäsi\nnyt niinkuin ne ovat olleet tähän saakka? Käsittääkseni ne ovat tänä\nyönä paljonkin muuttuneet.»\n\nSuutarin ääni korkenee ja kiihtyy. Mikkokin osaltaan puuttuu jo\nkeskusteluun.\n\n»Totta kai te lähdette mukanamme Suomeen. Ellei julkisesti käy laatuun,\nniin se voitaneen järjestää.»\n\n»Miksi ei kävisi laatuun.» Suutari tarttuu näppärästi Mikon esitykseen.\n\n»Tällaisille herroille annetaan Neuvostoliitossa lähtöpassit vaikka\nkirkkaimpana kesäpäivänä.»\n\n»Et ennen ole tuolla tavalla puhunut. Et ole kärsinyt Suomeen\nmuuttamisestasi sanan mainintaa», inttää tytär edelleen.\n\n»Ethän itsekään ole aikaisemmin puhunut, mitä äsken ilmaisit. Mutta\noli miten tahansa. Tästä asiasta ei kiistellä sen enempää. Sodassa\nmäärää päällikkö, tällä kertaa se olen minä! Meillä on vielä hiukan\ntoimitettavaa, ennenkuin olette valmiit matkaan. Lamppuun tuli, tyttö!»\n\nHänen äänestänsä kajahtaa entisen, komentavan luutnantin käsky, joka ei\nsiedä vastaväitteitä. Hän nousee, ottaa kainalosauvansa ja kolistelee\nkaapilleen. Eliisa arvaa tulta tarvittavan juuri siellä ja kiiruhtaa\nsitä hänelle toimittamaan.\n\nHän penkoo ja etsii papereitten ja pienten vaatetavaroitten alle\nkätkettyjä myttyjä. Löydettyään etsimänsä kääröt hän palaa sängylleen.\n\nLampputuikun valaistessa tuolilla hän äänettömänä kiehittelee auki\nmoniin papereihin käärittyjä pakettejaan. Yhden sisältä paljastuu\npitkillä kaulaketjuilla varustettu naisen kultakello, toisesta kaksi\nsormusta. Hän tarkastelee niitä lampun valossa, punniten kumpaakin\nkädessään. Isomman sormuksen hän pistää tyttärensä käteen.\n\n»Tämän sormuksen äitisi antoi minulle. Anna sinä se Mikolle!»\n\nEliisa epäröi hetken, katsoo kumpaakin silmiin ja tekee kuten\nkäsketään. Pienemmän sormuksen antaa suutari Mikolle.\n\n»Tämän sormuksen minä annoin Eliisalleni. Tee sinä samoin!»\n\nMikko estelee.\n\n»Kuinka minä... Kyllä minä itse...»\n\n»Sodassa on aina tehtävä niinkuin päällikkö määrää.»\n\nMikko vaikenee ja pujottaa sormuksen Eliisan sormeen. Isä selvittelee\nkellon ketjut ja asettelee itse ne Eliisan kaulaan.\n\n»Nyt ette ole enää kaksi, vaan yksi, yksi sielu ja ruumis. Rakastakaa\ntoisianne elämänne loppuun!»\n\nHän yhdistää heidän kätensä ja tarttuu niihin ainoalla\nkädellään. Nuoret katsovat luottavaisesti toisiinsa. Hän jatkaa\nvastustamattomalla, juhlallisella äänellä.\n\n»Vaikka vasen käteni ja oikea jalkani tempaistiin minulta, en\nhetkeksikään unohtanut Eliisaani!»\n\n»En minäkään unohda!»\n\n»Äitisi oli minun, elämässä ja kuolemassa!»\n\n»Minä kuulun Mikolle, elämässä ja kuolemassa!»\n\nEliisa puristaa Mikkoa kädestä ja katsoo vuoroin häntä, vuoroin isäänsä\nonnea ja uskollisuutta loistavin silmin.\n\nIsä irroittaa kätensä.\n\n»Ja nyt lähtekää matkaan enää hetkeäkään hukkaamatta!»\n\n»Mikko lähteköön, en minä!»\n\n»Sinä lähdet!»\n\n»Ensi yönä lähden, isä. Silloin on Gregorin vartiovuoro.»\n\n»Tuota en taas tullut ottaneeksi huomioon.»\n\nIsä naurahtaa ja myöntyy.\n\n»Itse kai hetkesi paremmin tiedät. En ollut sotarintamallakaan mikään\nstrategi, vaan hurjapäinen mies, jonka veri vuosi hukkaan muukalaisten\njoukossa. Mikko nyt kuitenkin nopeasti tielle!»\n\nMikko mainitsee hankipuvustaan. Lamppu sammutetaan. Eliisa huomioi\nikkunan ääressä sopivaa aikaa. Odotushetket kuluvat syvässä\nhiljaisuudessa. Mikko seisoo ovella, Eliisa ikkunan pielessä tähystäen.\nHän herkistää kuulonsa, tarkistaa näkönsä ikkunaruudun, sumuisen\nyöpimeydenkin läpäiseväksi. Isä pidättelee nurkassa hengitystään, joka\nöiseen aikaan pyrkii pahasti rahisemaan.\n\nEliisa kääntää päänsä ja nyökkää. Mikko hyvästelee häntä ja isää\näänettömästi ja katoaa hämyiseen yöhön.\n\nEliisa hiipii isänsä viereen. Etsien sormiensa väliin hänen\nrannevaltimonsa hän laskee sydämen lyöntejä. Hitaasti sykkii vaivattu\nsydän. Kuluu pitkiä, raskaita hetkiä, ennenkuin päästään edes sataan\nasti. Eliisa värisee ja rukoilee. Kuluu toinen sata... kolmas...\nneljäs...\n\nSyvä helpotuksen ja kiitollisuuden huokaus kohoaa kummankin rinnasta.\n\n»Hän pääsi! Sinäkin pääset», virkahtaa isä.\n\n»Sinä myös pääset.»\n\n»Minäkin pääsen. Ole huoletta.»\n\nIsä naurahtaa. Aamun sarastukseen on vielä aikaa. He lepäävät\nrinnakkain isän sängyssä. Tytär sivelee siroilla, lämpimillä sormillaan\nisänsä otsaa ja kasvoja, kuten usein ennen yöpimeän väljetessä\naamuhämäräksi.\n\n\n\n\nEliisan viimeinen päivä on kulunut uutterasti askaroidessa. Hän on\nommellut ja pakannut vaatteitansa, siivonnut huoneen, kantanut puut ja\nvedet, tehnyt kaikki isän muutaman vuorokauden yksinoleskelua silmällä\npitäen. Isä on koko päivän ahkerasti naulannut kolhoosin saappaita.\nOikeastaan se on jo turhaa vaivannäköä vihollisen hyväksi. Hän tekee\nkuitenkin työn loppuun, koska on tullut ottaneeksi ja aloittaneeksi.\n\nNyt on jo ilta. Aurinko paistaa Suomesta. Sen säteet näyttävät\nkokoutuvan ja pyrkivän mökkiä kohden suoraan rajalaakson ylitse. Ne\neivät väistä siltapuomeja ja piikkilankaisia aitoja, eivät pakoile\neivätkä pelkää aseellisia vartijoita. Niille on yhdentekevää,\nvaikka he miinoittaisivat koko joen rannan. Hetkeäkään epäröimättä\ntämä ratsujoukko eteenpäin rynnistäisi. Tupamörskän yksinkertainen\nikkunaruutukaan ei niitä pidätä. Ne tunkeutuvat lävitse ja virtaavat\nsänkyyn saakka, missä Raaskan suutari lepäilee. Tuulen pohotus mereltä\non lakannut, ja huone on siedettävän lämpöinen. Suutari tuntee\nherpaisevaa raukeutta jäsenissään. Vanhaa tuttua tämä kaikki on\nhänelle. Milloin ei jäseniä pakota, tulee väsymys ja raukaisee ruumista.\n\nEnnen hän on käyttänyt tällaisia tilaisuuksia halukkaasti hyväkseen.\nTänään hän varomalla varoo päästämästä silmäluomiansa kiinni. Muistot\nja kuvanäkemykset tuntuvat juoksevan yhtä keveästi kuin pellavainen\nsäie pikilankaa tehdessä, milloin lankakerä on lopuillaan. Viime yön\nyhtä odottamattoman kuin mieluisan sattuman jälkeen on asia ratkaistu\nkaikissa asteissansa. Eipä hetkeksikään ole torkahtelemisen varaa tänä\niltana! Hän kohentautuu pieluksilleen ja aukoo silmiään, seuratessaan\nkatseillaan tyttärensä kepeää liikehtimistä.\n\nVarminta ja viisainta olisi nousta rumputuolille katselemaan sitä\nsamoin kuin aurinkoa, joka kohta on laskemaisillaan. Mutta nyt on\nniin lämpöistä ja mukavaa täällä sängyssäkin. Jospa vain ei noin\nmahdottomasti raukaisisi. Tikut pitäisi asettaa luomien eteen, ettei\nainakaan silmien näkemys kesken aikojaan hämääntyisi.\n\nTurhaa pelkoa se on tällä kertaa. Mitä lähemmäksi metsän rantaa\nauringon reuna joutuu, sitä selvemmin Raaskan suutari tuntee\nnäkevänsä. Auringon keltainen valo juoksee kuin rieskamaito puhtaan\nteräslankasiivilän lävitse. Se siivilöi muutakin kuin itsensä, —\nkaikki, mihin koskettaa.\n\nTupa ei ole enää ränstynyt. Sen muuri on rapattu, laipio valkoiseksi\nmaalattu, seinään on vedetty uusi kellertävä tapeetti.\n\nNuori nainen, Eliisa, seisoo lieden ääressä iltateen keittopuuhissa\naskaroiden. Hänen käyntinsä on kuulumattoman kepeä, varsi kuin\nnuorella keväisellä koivulla. Ei yhtään kankeaa, katkeavaa liikettä,\nastuipa tahi seisoi, kumartui tahi nousi. Niinkuin jaloin viini,\nelohopea soljuisi hänen jäsenissään. Siinä on katselijoille silmän\nruokaa ja sielun virkistystä. So, kuka omaansa kiittää! Kukapa muu\nsen hänen puolestansa tekisi? Kiittämättä sanottuna tämä Inkerin\nEliisa on sellainen tyttö, ettei niitä ole olemassakaan muualla kuin\nInkerissä, eikä sielläkään enää sen jälkeen, kun eräs suomalainen\nluutnanttipahainen tämän ainoan korjasi. Ettekö usko? Ei se mikään\nkreikkalais-katolinen uskonkappale olekaan. Parempi kun ette usko,\nettekä koskaan tule katsomaankaan. Etteikö ole säilynyt Pietarissa,\nteidän kaupungissanne? Mitä kuulenkaan! Inkerin neito pysyy aina\npuhtaasti erossa teistä, ryssistä. Niin kirkkaan koskemattomana hän\nsäilyy kuin kaskinauris keräkaalien keskellä!\n\nTämän kauempaa hän ei viihdy enää meluavien tovereittensa parissa, eikä\nviitsi kiistellä heidän kanssaan. Tänä iltana heidän on määrä mennä\nkatsomaan uutta ullakkokamariansa, joka on juuri kunnostettu. Tuota\npikaa he ovatkin jo siellä. Katso, Eliisa, tätä meidän huonettamme!\nNäetkö sen seiniä ja kattoa? Kylläpä aurinko valottaa! Aurinko se on,\nmeidän aurinkomme! Joka ilta se tuo tervehdyksensä meille synnyinmaasta!\n\nMitä puuhaat siellä, Eliisa? Iltateetäkö ryhdyt keittämään.\nHuomispäivänä olet jo vaimoni, ikuisesti omani! Kuule, keitä tee, minä\nlähden noutamaan sämpylää!\n\nHän ei nouse eikä tule lähteneeksi. Kaapissa lienee vielä sokeria,\nsämpylää ei tarvita. Askartelevaa Eliisaansa katsellessaan hän ei\nmuistakaan sitä enää. Kauniiksi korjatun ullakkohuoneensa sänkysohvalla\nloikoen hän vain katselee, miten hänen morsiamensa lieden äärellä\niltateetä puuhailee. Yhä kauniimmaksi kirkastuu katto ja keltainen\nseinätapeetti auringon lähetessä laskuaan. Tyttö on kuin jumalneitsyen\nkuva Iisakin kirkossa, paitsi että kirkon neitsyt ei keitä teetä, ei\nlämmitä eikä rakasta, ei pysty Eliisan tavalla rakastamaan.\n\nHän on saanut teen valmiiksi, ottaa tarjottimen hyllystä, asettaen\nsiihen kupit ja sokeriastian. Nyt hän kääntyy ja tulee. Jo tulee!\nTulkoon tänne asti!\n\n»Nukahditko uneen, isä? Nouse ottamaan iltateetä!»\n\n»Mitä? Nukuinko minä? Koko ajan olen katsellut silmät auki.»\n\nSuutari nousee istumaan ja hieroo silmiään, jotka tietoisesta\npönkityksestä huolimatta ovat kuin ovatkin tehneet hänelle pahan\nkepposen. Mutta täysin valveuduttuaankaan hän ei pääse heti varmuuteen\nsiitä, kumpi Eliisa teetä tarjoten hymyilee hänen sänkynsä vieressä,\näitikö vai tytär. Viime aikoina on tytär kehkeytynyt tavattomasti\näitinsä näköiseksi. Mutta omasta itsestään, siitä, onko unessa vai\nvalveilla, hän toki pian pääsee selville. Ei tarvitse muuta kuin kerran\nkahmaista olematonta jalkaansa. Unessa se on aina käden ulottuvilla,\nvalveilla ollessa ei enää milloinkaan.\n\nHe juovat teensä pienillä sokerisiruilla höystäen. Aurinko on jo\nlaskenut, säteilyvalo juuri sammumassa katon ja seinän rajasta. Isällä\non vielä keskeneräinen, vaikeasti päätökseen kehiteltävä asia. Hän\nhaluaisi saada tyttärensä nyt täydelleen vakuutetuksi siitä, josta\ntämä ilmeisesti on yhä epäuskoinen. Pitkän päivän mittaan hän ei ole\nlöytänyt kyllin päteviä todistuksia. Vanhasta kokemuksestaan hän\ntietää, että heikko todistelu pikemmin pilaa kuin parantaa asiaa.\nTämänvuoksi hän on ollut vaitelias ja odottanut, että tyttö itse\nottaisi asian puheeksi. Siinä hän onkin aavistanut oikein. Toista\nkuppia juodessa Eliisa tekee sen.\n\n»En käsitä, miten yksinäsi voit tulla täällä niin kauan toimeen.»\n\n»Yhäkö sinä sitä turhaa ajattelet Olenhan ennenkin tullut, vaikka olet\nollut poissa.»\n\n»Ennen olen tullut jo seuraavana yönä, takaisin.»\n\n»Ei se olisi ollut tarpeellista, etkä aina ole tullunkaan.»\n\n»Yhden kerran viivyin kaksi yötä, ja silloinpa näinkin, kuinka vaikeaa\nelämäsi jo oli.»\n\n»Ja sinä näet sen aina paljon vaikeampana kuin se onkaan. Mikä hätä\nminulla täällä, valmiiksi asutussa maassa. Enkä jää tänne pitkäksi\naikaa, olenhan sen jo sanonut.»\n\n»Voi, isäparka, kuinka minä pelkään sinun puolestasi. Eihän ole\nsanottu, ottavatko anomustasi edes käsiteltäväkseen. Sinun pitää\nesittää se Gregorille heti huomisaamuna. Älä muuta ollenkaan rupea\npuhumaan, ettette ennen aikojaan suutu taas.»\n\n»Taas!»\n\n»Niin. Niin aina on käynyt.»\n\n»Niin on käynyt, mutta enää ei käy.»\n\n»Oletko varma siitä?»\n\n»Olen! Mitä Neuvostoliitto tekisi näin vajavaisella miehellä? Nuoria ja\nterveitäkin sillä on yltäkyllin kalikaivoksien ja kanavien täytteiksi.»\n\nNiin he kiistelevät, isä voitollisesti tällä kertaa; Eliisan täytyy\njo uskoa. Kaiken varalta hän asettaa määräajan. Ellei isää kolmen\npäivän kuluessa kuulu rajan ylitse, lähtevät he yhdessä häntä kelkalla\nnoutamaan. Isän mielestä määräaika on riittävän pitkä. Hän olisi\nsuostunut puoleen siitä, jos Eliisa olisi huomannut sitä ehdottaa.\nMutta millä tavalla hän ilmoittaa siirtymisestänsä heille? Sekin asia\nselviytynee aikoinaan.\n\nKun arka kysymys näin Eliisan itsensä johdattamana on tullut loppuun\nkäsitellyksi, siirtää isä puheenaihetta vaarattomammille aloille.\nTietääkö tämä tuleva Vanhalan miniä mitään miehensä sukupuusta? Ei\nainakaan kaikkea, mitä isä tietää ja voi kertoa hänelle. Mikäpä\nolisikaan Eliisalle sen mieluisampaa kuunneltavaa. Hän juoksuttaa\nteetarjottimensa nopeasti pöydälle ja hypähtää sänkyyn isän viereen,\nkuten lukemattomia kertoja tätä ennen.\n\nVanhalan talo on nimensä arvoinen ja suku Kannaksen vanhimpia. Monta\nkertaa on rajan yli hyökkäävä vihollinen hävittänyt talon perustuksiaan\nmyöten. Sen asukkaat on tapettu tai kotikonnuiltaan raastettu, mutta\naina on joku jäänyt henkiin, tullut takaisin ja rakentanut Vanhalan\nuudelleen. Usein on tämä rajan kirous ylittänyt kaikki inhimillisen\nkärsimyksen mitat. Eräs heistä, neljännen sukupolven isäntä Mikosta\ntaaksepäin lukien, on ollut kovan kohtalon onnettomimpia uhreja.\nPerintätietona tämän uljaan miehen teko johtuu aina säilymään\nsukupolvesta toiseen.\n\nHänen nimensä oli myös Mikko, ja hän kuului, kuten kaikki silloiset\nkannakselaiset talonpojat perheineen, niihin turpeeseen kytkettyihin\nsieluihin, joiden ryöstetyt maat oli liitetty venäläisiin hovitiloihin.\nHänen isäntänsä oli pietarilainen tukkukauppias. Kauppa kai veteli\nhuonosti tai lieneekö miehen rikastumisella muuten ollut niin hirmuinen\nkiire. Joka tapauksessa hän oli antanut armottoman määräyksen, että\ntilan maista, lampuotitiloista ja niiden »sieluista» piti kiskoa irti\nniin paljon kuin mahdollista. Tunnottomalla isännällä oli vieläkin\ntunnottomampi vouti. Hän ratsasteli yhtä päätä tarkastusmatkoillaan\ntalonpoikien tiluksilla. Jos jonkun pelto kasvoi parempaa toukoa kuin\nhänen naapurinsa, oli voudin tuomio heti valmis: Haa, musikka! Peltosi\nkasvaa liian hyvin! Lisää päivätöitä!\n\nVanhalan isäntä ei suostunut lisäveroihin, neuvoipa vielä toisiakin\nkieltäytymään niistä, koska tällaiset lisäykset ennestäänkin liian\nraskaaseen kuormaan merkitsivät Kannaksen talonpojan tuhoa. Se\noli venäläisen hoviherran mielestä kapinaa, jota kukistamaan hän\nsai lähetetyksi kokonaisen kasakkaosaston. Kaikki lisäpäivätöistä\nkieltäytyneet talonpojat tuomittiin raipoilla ruoskittaviksi, Vanhalan\nisäntä kapinanyllyttäjänä kaksinkertaiseen määrään ja sen jälkeen\nSiperiaan karkoitettavaksi.\n\nRaipoilla hänet ruoskittiin, mutta Siperiaan ei viety. Piiskapenkistä\npäästyään hän verta vuotavana syöksyi kiduttajiensa piikkimetsän\nlävitse, ehtien heittää heille vielä uhmaavat huutotervehdyksensä:\n\n»Niin totta kuin vapaana miehenä käyn kuolemaan, on Suomi ja Karjalan\nkannas myös kerran oleva vapaana teistä!»\n\nSen sanottuaan hän yllättäen karkasi venäläisten käsistä ja juoksi\nsuoraa päätä jokeen kuin haavoittunut hirvi vainoavien ajokoirien\nedessä.\n\n»Sellaista sukujuurta on Vanhalan poika, sinun Mikkosi. Hyvää ainesta,\nuskoisin minä!»\n\nEliisa katselee isäänsä kyyneltyvin silmin. Huulet vavahtelevat sanoja,\njoita hän ei saa esiin. Hän uskoo isän viimeisen arvelun kernaasti\ntodeksi. Kuinka hirveitä kärsimyksiä rajan ihmisten on täytynytkään\nkestää vapautensa ja isänmaansa tähden, Mikon kantaisän ja oman isänkin\ntuossa!\n\nHän nousee, kuivaa kyyneleensä ja tekee nopeasti jäljellä olevat\naskareensa. Sinä aikana isä kirjoittaa sisarelleen lyhyen kirjeen.\nIltamyöhäisellä he jälleen istuvat rinnakkain isän sängyssä yön\npimeintä aikaa odottaen. Eliisa on pukenut jo matkavaatteetkin ylleen.\nTäysinäinen selkäreppu ja kaksi koria odottavat oven suussa penkillä.\n\nKummankin mieliala pyrkii apeaksi, vaikka ero sopimuksen mukaan\ntulee lyhytaikaiseksi. Eliisan liiaksi vakavoituessa isä kertoilee\nvanhoja muistojaan, höystäen puhettaan leikillä. Hän tarinoi Pietarin\nsotakouluajoista ja ullakkokamarin hauskasta huoneesta, johon nuori\nmorsian tuli sulhastansa tervehtimään ja emäntänä puuhailemaan.\nEliisa kuuntelee herkkänä päätänsä isän polveen painaen. Isän sormet\nhakeutuvat hiussykkyrän alle ja sieltä hellävaraisesti liikuskellen\nlämpöisen niskan vaiheille. Nyt olisi viimeinen mahdollisuus.\nTytölle pitäisi nyt puhua hänen vastaisen elämänsä monista tärkeistä\nasioista, mutta sopivia sanoja etsiessään hän katsoo sellaiset neuvot\ntarpeettomiksi. Elämähän kuitenkin laatii hänelle omat ohjeensa. Tällä\nhetkellä tuskin lienee syytä puuttua mihinkään sellaiseen, joka olisi\nomiaan saattamaan hänen mielensä murheelliseksi.\n\nNiin hän sitten hiljaa puhellen kertoileekin vain hyvästä ja hellästä\näidistä, jonka tuoni liian varhain korjasi, ja omasta vaiherikkaasta\nelämästään, jossa perästä päin katsellen on tapahtunut paljon\ntarpeetonta, jopa suoranaisia erehdyksiä. Sitten kuluu pitkiä aikoja,\nettei kumpainenkaan sano mitään. Isä pitää kättänsä tyttären pään\nalla. Tytär hyväilee kevein sormin hänen kasvojaan kuin suloisesti\nlämmittävää voidetta niihin sivellen. Niin he istuvat kuin sanattomaan\nrukoukseen vaipuneina, kunnes kello näyttää puoliyön aikaa.\n\n»Nyt sinun on lähdettävä!»\n\n»Niin varmaan jo onkin. Eroamme jälleen tavataksemme. Ethän pelkää,\nisä?»\n\n»Minäkö pelkäisin? Sitä et tosissasi saata sanoa. Siitä huolimatta,\nettä toivon sinulle samaa luonnonlaatua kuin on itselläni, annan\nkuitenkin nyt lähtiessäsi yhden neuvon: Ole varuillasi aina, milloin\nliikut rajan paikoilla!»\n\n»Gregor on tänä yönä vahdissa.»\n\n»Vaikka Gregorkin. Hän on täällä ainoa mies, johon luotan, mutta\nsittenkin sanon: Ole varovainen!»\n\nEliisa on valmis lähtemään ja tulee hyvästelemään. Isä pistää sisarelle\nkirjeen hänen selkäreppunsa taskuun.\n\n»Siinä on muutama sana siskolle edeltäkäsin.»\n\nIsän sydämen valtaa riipaiseva ikävä. Hänen täytyy ponnistaa kaikki\nvoimansa voidakseen itseään paljastamatta sanoa sen asian, joka on\njäänyt viime hetkeen. Häntä heikottaa niin ankarasti, että täytyy\nperäytyä aina Liettuan soille riittävästi voimaa löytääkseen. Sieltä\nhän hyökkää karskisti.\n\n»Yksi asia vielä. Ota mukaasi äidin kuvasuurennus tuosta seinältä!»\n\n»Äidin kuva?»\n\n»No, mitä kertaamista siinä on! Se on otettava! Eihän tiedä, millä\ntavalla minut täältä tuodaan, unohtuu tuohon vielä. Ota ja mene jo!»\n\n»Otan, koska niin haluat! Hyvästi! Näkemiin, isä!»\n\n»Näkemiin!»\n\nLopultakin tyttären askelet etenevät. Ovi käy. Orpo, onneton isä\nheittäytyy sänkyyn suulleen ja pureutuu karheaan pielukseensa. Hänen\nraajarikko ruumiinsa nytkähtelee kuin kouristuksissa, kasvoille kihoaa\nhikikarpaloita. Eliisa meni. Koko elämä meni mustasta ovesta pimeään\nyöhön. Se on nyt kuitenkin ohitse. Mitä täällä tämän jälkeen tapahtuu,\nse ei merkitse hänelle enää mitään.\n\n\n\n\nPastori Penttinen harrastaa hiihtoa kuten muutakin reippailua sekä\nluontaishoitoa. Tänä aamuna hän on ollut pitkällä retkellä. Aamu on\nollut säteilevän kirkas ja hankiaiskeli mitä parhain. Hän tuntee\nitsensä erittäin virkistyneeksi palvelijan tullessa ilmoittamaan\nkansliassa odottavasta nuoresta parista, joka taisi ilmoittautua\nkuulutuksiin. Tyttö oli oikein arvannut, kuulutuspari se oli. Pastori\nPenttinen tuntee sulhasen pitäjäläiseksi, Vanhalan nuoreksi isännäksi.\nMorsianta hän ei muista aikaisemmin nähneensä. Hän ottaa pöydältä\nlyijykynän ja puhtaan paperilehtiön tarvittavia esimerkintöjä varten.\n\n»Sulhasen nimi, vaikka tunnenhan minä teidät.»\n\n»Kyllä kai tunnettekin, Mikko Johannes Vanhala, Kästämän kylästä.»\n\n»Mikä on morsiamen nimi?»\n\n»Eliisa Raaska.»\n\n»Kotipaikka?»\n\n»Olen rajan takaisia. Isäni on kyllä syntyään suomalainen, —\ntämänpitäjäläisiä.»\n\n»Vai sillä tavalla. Milloin olette Venäjältä tullut?»\n\n»Viime yönä.»\n\n»Ja heti naimisiin? Tämähän on ihmeellisempää kuin romaaneissa. Missä\nja miten olette voinut tutustua sulhaseenne?»\n\n»Olen käynyt täällä aikaisemmin tätiäni tervehtimässä.»\n\n»Ja mennyt takaisin rajan ylitse! Miten ihmeessä se on ollut\nmahdollista?»\n\n»Olen kulkenut öisin.»\n\n»Tämähän on ennen kuulumatonta! Suoranaiseen hengenvaaraan olette\nuskaltautunut rakkautenne tähden.»\n\n»Mikko sen on tehnyt. Minä olen täällä käynyt raajarikkoisen isäni\nvuoksi. Eräs Venäjän puolen rajavartijoista on ollut tietoinen siitä,\neikä minulla senvuoksi ole ollut mitään vaaraakaan.»\n\nNeito vastailee hieman punehtuen hiljaisella, mutta selvällä\näänellä. Hänen viimeisessä vastauksessaan on ollut terävähkö, hieman\nloukkaantunut sävy, kuin sanaton tiedustus: Kuuluuko tällainen\nkuulutuskirjaa tehdessä asiaan?\n\nPastori Penttinen on aikonut ryhtyä kyselemään kotioloista, rajan\ntaa jäävän isän voinnista, jäljellejääneiden inkeriläisten oloista\nyleensäkin, mutta hän jättää tämän huomattuaan, kuinka totiselta\nkannalta nuoret itse asiansa ottavat. Ja kuulumisten kyselemiseen\nhänellä on aikaa jälkeenpäin, jos nopeasti alkuun kehitelty asia\nonnelliseen päätökseen saadaan, mitä pastori puolestaan jo heti\nepäilee. Hän jatkaa arkaluontoista tiedusteluaan hieman kiertäen,\nleikiksi kääntäen, epäonnistuen siinä, kuten heti sanottuansa huomaa.\n\n»Saitteko tuotua rajan yli mitään muuta kuin itsenne?»\n\n»En... en minä...»\n\n»Enkä minä muusta välitäkään!»\n\nHe ovat kovin tärkeästi asiassaan kiinni ja erehtyivät kumpainenkin.\nNeidon epämääräisessä vastauksessa ilmeni hämminkiä ja neuvottomuutta,\npojan tarpeettomassa asiaanpuuttumisessa loukattua ylpeyttä. Pastori ei\nole huomaavinaan mitään. Hänen on oikaistava heidän väärinkäsityksensä\nja johdatettava heidät asiallisuuden tielle joustavalla\nystävällisyydellänsä.\n\n»Hyvät, nuoret ystäväni! En tietenkään tarkoittanut rahojanne enkä\nmaallista tavaraanne. Kukaan rajantakainen ei liene niitä liikoja\nmatkassaan tuonut, eikä niillä muutenkaan ole tämän asian kanssa\nmitään tekemistä. Omaisuutta teille karttuu tarvitsemanne määrä, jos\nvain nyt pääsette kunnialla alkuun. Tarkoitin kysymykselläni, onko\nteillä mitään seurakunnallisia papereita matkassanne? Kuulutteko\nevankelis-luterilaisiin?»\n\n»Kuulun kyllä!»\n\nSyntyy hetken äänettömyys. Sitten neito jatkaa äskeiseen vilpittömään\ntapaansa.\n\n»Ei minulla ole mitään seurakunnallisia papereita; ei meillä saa\nsellaisia, kun ei ole pappiakaan enää.»\n\n»Eikö pastori ilman papereita voi ottaa meitä kuulutukseen?»\n\nHe molemmat kohdistavat kysyvän katseensa pöydän takana istuvaan\npastoriin, niinkuin tämän seuraavista sanoista riippuisi koko heidän\ntulevainen elämänsä. Pastori miettii kauan, ennenkuin vastaa.\nMieluummin hän jättäisi sen kokonaan tekemättä, mutta eihän se käy\nlaatuun kahden elävän kysymysmerkin edessä.\n\n»Valitettavasti minun täytyy ilmoittaa, että asian tässä vaiheessa\nollen ette voi päästä kirkolliseen avioliittoon keskenänne.»\n\n»Emmekö voi ollenkaan päästä avioliittoon?»\n\n»En ole sanonut niin. Kuuluttaminen on vain siirrettävä siihen saakka,\nkunnes morsiamenne on saanut papinkirjan tai jonkin muun pätevän\nesteettömyystodistuksen.»\n\n»Ette kai epäile, että hänellä olisi esteitä naimisiin mennäkseen?»\n\n»En omasta puolestani. Uskon täydelleen mitä sanotte, mutta laki ei\nusko, se vaatii todisteita.»\n\n»Eikö kahden rehellisen ihmisen omaan sanaan uskota?»\n\n»Valitettavasti ei.»\n\n»Mitä meidän sitten on tehtävä?»\n\n»On odotettava, kunnes saadaan tarvittavat todisteet.»\n\n»Mutta kun me emme voi odottaa. Meidän täytyy päästä heti naimisiin!»\n\n»Täytyykö? Ovatko asiat sillä tavalla?»\n\nTähän ei tule vastausta, mutta pastori huomaa pian itse katsovansa\nnuoren miehen totisiin, kiukusta säkenöiviin silmiin sekä hiusmartoaan\nmyöten punastuneeseen nuoreen naiseen, jonka neitsyyden viattomuutta ei\nmikään tätä ennen liene loukannut niin syvästi kuin hänen varomattomat\nsanansa.\n\nPastori tuntee, että hän taas tuli sanoneeksi mitä ei olisi pitänyt\nsanoa. Mitäpä muutakaan hän olisi voinut heille sanoa. Kiihkeästi\noikeuttansa vaativien, vilpittömien nuorten ihmisten edessä pastori\ntuntee olevansa kuin onkimies, jonka on pakko irroittaa matokoukkunsa\npienen ahvenen suusta. Koukku väkäsineen on pureutunut syvälle, lain\nkoukku kahden viattoman, toisiaan rakastavan ihmisen sydämeen. He\ntuijottavat häneen masentuneina, onnettoman näköisinä, ja hänen on\njälleen selitettävä heille tätä ikävää asiaa.\n\n»Hyvät nuoret ystävät. Älkää suinkaan luulko, että minä haluaisin\nolla teidän avioliittonne estäjänä. Katsokaas, laki on, mikä se on.\nMuutamissa tapauksissa se tuntuu meistä yhtä tylyltä ja ankaralta\nkuin tuo valtakuntien välinen raja, jonka te molemmat uhkarohkeassa\nrakkaudessanne olette ylittäneet.»\n\n»Me ylitämme rajat vieläkin, ellei laki anna meille sitä, mikä meille\non kuuluva!»\n\nNuoren miehen pää kohoaa uhmaavasti pystyyn, sanat putoavat\ntinkimättöminä. Pastori käsittää selvästi, että he voivat tehdä\nsen. Kiellon vuoksi he ovat millä hetkellä tahansa valmiit uusiin\nylitsekäymisiin. Sielunpaimenena hänen pitäisi varoittaa sellaisesta,\nmutta hän ei löydä siihen tarkoitukseen sopivia sanoja. Jotakin hänen\nkuitenkin on sanottava, koska nuoret tekevät jo lähtöä.\n\n»Miettikää rauhallisesti asiaanne ja olkaa vahvat. Tehän olette\nvielä nuoria kumpainenkin, ja rakkautennekin on nuori. Tunnustelkaa\nkärsivällisesti toistenne kestävyyttä, kunnes saamme tarvittavat\ntodisteet ja liittonne voidaan vahvistaa.»\n\nHe kumartavat hyvästinsä ja poistuvat. Pastori jää kansliaan istumaan\nja piirtelee lyijykynällään tarkoituksettomia kuvioita tyhjään\npaperilehtiöön. Noin syvästi toisiinsa kiintyneitä ihmisiä hän ei ole\nennen vielä kuuluttanut eikä vihkinyt aviopariksi.\n\nMutta kaikilla muilla ovat kirjat, esteettömyystodistukset olleet\nkunnossa: rahanvaihettajilla, silmänpyytäjillä, vuosikausia julkista\nhaureutta harjoittaneilla kyläportoillakin.\n\nJa mikä on hänen omakaan rihkamapuotinsa tämän välittömän rakkauden ja\nluonnonpuhtauden rinnalla? Harmahtavalla kalkkivärillä töhritty navetan\nseinä keväisten hankien keskellä!\n\nPastori Penttistä vaivaa se ilmeinen näön ja koko olemuksen\nyhtäläisyys, joka oli havaittavissa äskeisen neidon ja erään Sirkka\nHaapasen välillä niin kasvojen ulkomuodossa kuin hiusten värissä, mutta\nennen kaikkea sydämen vilpittömyydessä. Omakohtaiset elämykset muutaman\nvuoden takaa kaivautuvat vastustamattomina mielikuvina esiin.\n\nMiksi postiharjoittelija Sirkka Haapanen ei emännöitse pastori\nPenttisen kodissa kauppiaan tytär Inkeri Lehmusvirran paikalla?\nEtkö sinä suuresti suosittu seurakunnan paimen, silloinen teologian\nylioppilas, luvannut kummallekin näistä ikuista uskollisuuttasi\nmilteipä samoilla hyvin kauneilla sanoillakin? Pääasiallisimpana\nerotuksena lienee ollut, että Sirkka Haapaselle vannoit vuotta\naikaisemmin ja lupauksesi etumaksuna otit häneltä kaikkea, mitä...\n\nEt ottanut häneltä mitään luvatonta! Et luvatonta, se nyt vielä\npuuttuisi! Mutta kuitenkin, miten monta kertaa riippuikaan ainoastaan\nonnen sattumasta tai luontosi arkuudesta, ettet tullut sitäkin\nottaneeksi.\n\nTyhjäksi jääneelle paperilehtiölle alkaa muodostua kuvioita, niinkuin\nhän olisi hyväkin piirtäjä. Armoton salatutkija tekee tällä välin uusia\nkysymyksiä.\n\nMinkälainen sydän ja mielenlaatu oli Sirkka Haapasella, köyhän lesken\ntyttärellä? Vilpitön ja jakamaton! Mitä jälkimmäinen, salamaniskun\ntapaisena yllätyksenä tullut kihlauksesi hänelle merkitsi? Veristä\nsydänhaavaa, joka ei tässä elämässä milloinkaan parane eikä vuotamasta\nlakkaa.\n\n— Mutta minähän rakastan vaimoani ja lastani!\n\n— Ei kukaan ole väittänytkään sitä vastaan! Sirkka Haapasta ja hänen\nlastansa olisit rakastanut yhtä paljon, ehkäpä enemmänkin, jos hän\nolisi voinut tuoda tullessaan Inkeri Lehmusvirran myötäjäiset...\n\n— Tuo on jo liikaa! — Ei tarpeeksikaan vielä! Luulet itse ansainneesi\nkaiken tämän, saarnoissasikin puhut usein suurella omahyväisyydellä\nJumalan armolahjoista, mikäli on kysymys maallisista onnen sattumista.\nOlet paljon suurempi rihkamakauppias kuin ahneudestaan kuuluisaksi\ntullut appesi. Yhdellä kaupallaan hän ei toki milloinkaan ansainnut\nniin paljon kuin sinä omallasi, jota päätökseen saattaessa olet\nkäyttänyt vajamittaisia punnuksia...\n\n— Riittää jo! — Riittäköön, tällä kertaa.\n\n— Mitä muuta olisin pappina ja seurakunnan paimenena voinut äsken\ntehdä? En mitään muuta. Olisinko ihmisenä, vanhempana ystävänä ja\nveljenä voinut toisin menetellä?\n\nTyhjän paperilehtiön kynäpiirros laajenee ja muuttaa usein muotoaan,\nkolmiosta palloksi, pallosta soikioksi, sitten kahdeksikoksi, kahdeksi\ntoisiaan lähestyväksi sydämeksi, jotka tavanomainen tunnusmerkki,\nAmorin nuoli, yhdistää toisiinsa.\n\nAmorin nuoli? Kaksiväkäistä keihästä se muistuttaa. Kuinka hän\najattelemattaan on tullut noin kauhean kuvan lehtiölleen piirtäneeksi?\n\nHän repäisee lehden, mytistää sen palloksi ja heittää paperikoriin.\nHuomenna on pitkäperjantain aatto. Sitä ennen on hänellä kansliassa\npaljon tehtäviä, kolmen juhlapäivän saarnatkin on kirjoitettava.\n\nHän nousee ja kävelee kauan aikaa miettien, mistä aloittaisi.\nNähtävästi hän ei voi aloittaa mistään, ennenkuin tavallisena\nihmisenä on ratkaissut tänä päivänä hänen eteensä heitetyn papillisen\npulmakysymyksen.\n\nLopulta hän saakin sen selväksi. Päätös on rohkea ja kerettiläinen:\n\n»Hyvät nuoret ystäväni! Koska asia teidän kohdallanne on nyt se kuin\non, niin tehkää se, mitä laki ei voi teille myöntää. Ottakaa toisenne!\nKorkein elämänkäsky omaksuu evankeliumin ennen lakia.»\n\nNäin heille olisi pitänyt sanoa.\n\n\n\n\nMetsät ja pellot ovat vielä kauttaaltaan lumen peitossa, mutta maantien\navopaikoissa ja päivänpuolisissa rinteissä on pitkät matkat sulaa. Se\njohtuu aurauksesta ja vilkkaasta autoliikenteestä. Hevosmiehen olisi\nviisaampaa matkustaa jo rattailla kuin reellä. Mikko koettaa ajaa\nojanreunoja, pidätellen kotiin päin kiirehtivää varsahevostaan, joka\non hiostunut raskaalla kelillä eteenpäin rientäessään. Vaahtoa alkaa\nmuodostua sen kylkiin ja jalkojen väliin.\n\nEliisa istuu vaiteliaana reessä. Sulissa paikoissa hän nousisi\nkävelemään, ellei Mikko estäisi sitä. Pappilassa käynti on ollut suuri\npettymys heille, vaikka Mikko ei ole välittävinään siitä.\n\nVain Koivulan täti on tietoinen heidän matkansa tarkoituksesta.\nKuulutuksilta palatessa vasta oli aikomus ajaa Vanhalaan ja yllättää\nMikon äiti. Sinne he nyt ovatkin yllätysmatkalla, koska Mikko kaikesta\nhuolimatta ei ole muuttanut päätöstänsä, eikä Eliisakaan ole vakavammin\nkieltäytynyt. Äiti ei ole turhamainen! on Mikko vakuuttanut. Eikä\nheidän suhdettansa muutoinkaan voisi salata enää häneltä, Mikon äidiltä.\n\nKotimatkalla, pappilastalähdön jälkeen, on Mikko ehtinyt kiivastua jo\nmonta kertaa. Eikö heidän asiansa ole oikea ja puhdas, niin puhdas kuin\nkenen tahansa? Mitä heidän tarvitsee välittää papista ja kirkosta?\nEllei kirkko voi eikä halua luopua kirjainpykälistään, niin pysyköön\nerossa heistä.\n\nReen anturat kirskuvat ilkeästi sulassa maassa. Varsa hikoilee yhä\nkovemmin, ja Mikko etsii kiihkeästi uusia ulospääsyteitä.\n\nEikö Suomessa ole myös siviiliavioliitto ja uskonnonvapauslaki. Nykyään\non oikeus erota muotopykälien kirkosta, jos haluttaa. — Jos teen sen\ntässä tapauksessa, niin ei suinkaan se ole minun, vaan kirkon itsensä\nsyy. Verojen helpotusta se vain tietää. Ja eiköhän taivaaseenkin\npäästäne muuta tietä kuin noin ruostuneille saranoilla varustetun\nkirkonoven kautta!\n\nMikko uhoaa näitä puoliksi itsekseen, puoliksi ääneen Eliisalle, joka\nei ole puuttunut hänen väitteisiinsä sanallakaan. Ylös reestä hän\npyrkii kerta toisensa perään, koska hän säälii varsahevosta, joka\nitsekin päätään kääntäen näyttää kummastelevan painavaa kuormaansa.\n\nJostakin käsittämättömästä syystä Mikko tahtoo säästää hänen\naskeleitaan, ehtien aina estämään. Hän ajaa mutkitellen ja vakuuttaa\npian päästävän metsäiselle taipaleelle, jossa on vielä täysi rekikeli.\nEliisa ei muista, oliko sellaista taivalta tulomatkalla ollenkaan.\nSilloin he katselivat taivaan pilviin puiden latvojen ohitse, eikä\nhevonenkaan näyttänyt kovin hiostuvan.\n\nMikko on sittenkin muistanut asian paremmin tai tietänyt entisestään.\nAukea vaihtuu metsäiseksi, tie käy lumiseksi. Kuorma kevenee, ja\nhevonen ottaa juoksuhölkän. Mikko pysäyttää sen hetkeksi ja hyppää\nEliisan rinnalle rekeen.\n\nHän ei ole enää äskeisensä. Katse on lämpöiseksi lientynyt ja äänen\nkireys juoksevaksi löystynyt kuin reen alla liukuva keli.\n\n»Pientä se on tuollainen. Minä muistan ja aina pidän mielessäni, mitä\nisäsi sanoi meille hänen sängyssään istuessamme.»\n\nEliisa kääntyy häneen päin ja katsoo silmät loistaen. Mikko muistelee\nhänen isänsä sanoja yhä enemmän lämmeten.\n\n»'Vaikka käteni ja jalkani tempaistiin minulta, en hetkeksikään\nunohtanut Eliisaani!'»\n\n»Sinä muistat sen!»\n\n»Muistan enemmänkin. 'Äitisi oli minun elämässä ja kuolemassa! Niin\nolet myös sinä!'»\n\n»Ja sinä!»\n\nMikko avaa sylinsä. Eliisa vaipuu siihen. Hevonen tempautuu alamäessä\njuoksuun, jatkaen sitä keskeytymättä kylän peltoaukeamalle saakka.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanhalan emäntä vatkaa peltohangella taikinaa pääsiäismämmiä varten.\nTyö epämukavassa asennossa on raskasta ja kärsivällisyyttä kysyvää.\nEnnenkuin keitos on tarpeeksi jäähtynyt, ehtii hän ajatella monia\nasioita. Mikko tämän työn muutamina edellisinä vuosina on jo tehnyt,\nmihin lienee tänä aamuna jälleen hävinnyt.\n\nJos hän tosissaan on toivonut Mikon miehistymistä, niin toive on\ntoteutunut milteipä liiankin nopeasti. Mikko on viime viikkoina sanaa\nvirkkamatta usein lähtenyt iltamyöhäisin kotoa, muutamina öinäkin hän\non kylillä liikuskellut. Tuollaiset matkat eivät ole tarpeellisia\nvarhaisperunan siemenlaatikoiden tahi lava-ikkunoiden vuoksi, joita\nniitäkin on suurella touhulla valmistettu. Kyläisistä matkoistaan\nMikko ei enää kerro kuten aikaisemmin, syö mietteliäänä, tuijottelee\nikkunoista ulos. Mutta joskus ruoka-aikojen jälkeen hän saa iloisuuden,\nihan hurjuuden puuskan, telmii nuorempien veljiensä kanssa kuin\nkymmenvuotias. Silloin jakkarat, jopa pöytäpenkit tuvassa lentelevät.\nJos tiedustelee häneltä vallattomuuden syytä, niin ei siihen mitään\njärjellistä vastausta lähde, ilman aikojaan, nuoruuden ilosta vain\nmuka. Nuoruus vasikan iloiseksi tekee ja vanhaakin kevään tullen\nhyppyyttää! Näin hän naurahtaen sanoo ja häviää taas omille teilleen.\n\nHitaasti mämmitaikina tänään jäähtyy. Vanhalan emännän käsi väsyy\npitkäaikaisesta vatkaamisesta, päätä huimaa, ja hartioitakin jo\npakottaa. Keuhkoissa on vikaa, vai sydämessäkö lienee. Muitakin\nepämieluisia aavistuksia pyrkii hänen mieleensä.\n\nMiksi Mikko pukeutui pyhävaatteisiinsa arkipäivänä kylille lähtiessään?\nJa hevosenkin otti. Ennen milloinkaan ei ole ottanut omia asioitaan\nvarten. Onko hän kirkonkylään saakka ajanut? Sieltä sopisi jatkaa\nmatkaa Mellerille. Olisipa tosiaan jo aika ajaa sinne, käen kukkumiseen\nei liene enää montakaan viikkoa. Niin Mikon tänä päivänä pitäisi tehdä.\nMitä hän, puhemies, on tämän asian hyväksi tehnyt? Onko edes yhdellä\nsanalla maininnut Mikolle, vaikka tehdystä sopimuksesta on kulunut jo\nviikkoja.\n\nHän oikaisee selkäänsä ja pyörittää pakottavaa kättään, jonka\nkipujuuret ovat syvemmällä tärkeimmissä elimissä.\n\nHuono puhemies hän on ollut, kerrassaan saamaton sellaiseen toimeen.\nPorstuan puolelta kynnyspuun ylitse hän on yritellyt lakaista tuvan\nlattiaa. Lapsekkaan herkkäuskoisesti hän on kuvitellut kaikkea\nsellaista, johon olisi ehtinyt myöhemmin, jos tärkeimmässään olisi\nonnistunut. Ilman sitä kaikki toimi on turhaa ja pettyneiden toiveiden\nseurauksena tulee saamattomuuden palkaksi entistä suurempi ahdistus ja\nvaiva.\n\nMitä kauemmin Vanhalan emäntä näitä asioita tuumiskelee, sitä selvemmin\nhänestä alkaa tuntua kuin hän olisi ansainnut jo rangaistuksen\ntähänastisten laiminlyöntiensä vuoksi. Kuinka monta kertaa hän on\njo päättänytkään: Tänään se tapahtuu! Hän päättää sen nyt vielä\nkerran: Se on tehtävä tänään! Vähääkään epäröimättä, heti kun Mikko\nkylämatkaltansa palaa!\n\nTuskin hän mietteissään ja päätöksissään on päässyt tähän, kun Mikko jo\npalaa kotiin. Mutta hän ei tule yksinään, kuten aamulla lähti. Hänen\nrinnallansa reessä istuu nainen. Vaikka hankea vasten paistava aurinko\nhäikäisee Vanhalan emännän silmiä, huomaa hän ensi katseella, ettei\nMikon rinnalla istuva nainen ole Mellerin Helga, tuskin kukaan muukaan\nlähiseutulaisista. Vanhalan emännän valtaa jäseniä herpaannuttava\naavistus, hänen sydämensä tykyttää ankarasti, ja korvat alkavat soida.\n— Turhia ovat jo kaikki puhemiestoimesi! Liian myöhään heräsit!\n\nHän on tuntematon ihminen. Toivon hiven välähtää Vanhalan emännän\nsydämessä. Kenties hän on Mikon opistotovereita. Mutta miksi Mikko näin\naattopäivänä ilmoittamatta kuljettelee vieraita? Niinkuin tahallaan\nhaluaisi yllättää ja häväistä oman äitinsä. Tupa on siivoamatta ja\nvieraskamarikin vielä.\n\nHän aikoo paeta patoineen edellä vähän järjestelemään, mutta Mikko ei\nanna hänelle siihen aikaa. Heittäen hevosen ohjat Vilho veljelleen,\njoka on tallin puolelta pihamaalle ehtinyt, hän juoksujalkaa\njouduttautuu vieraineen äidin eteen.\n\n»Tässä tämä nyt tulee, morsiameni! Katso ja tunnustele! Kelpaako hän\nminiäksesi!»\n\nHämmästynyt, yllätetty äiti seisoo raskasta puuropataansa riiputtaen\nkumaraisena ja onnettomana. Pikainen silmäys outoon morsiameen ja\nhänen vaatetukseensa saattaa hänet aavistelemaan, ettei tuosta\nihmisestä missään tapauksessa voine tulla ainakaan kuorman kevennystä\nVanhalan velkaiseen taloon, pikemmin päinvastoin. Hän tuntee surkeata\ntoiveiden pettymystä, raskasta puutumusta jo jäsenissäänkin. Kuin\nennakkotuntemuksena siitä jalka horjahtaa ja painuu vetiseen\nlumisohjuun. Kaikesta huolimatta hän nuorten nähden, oman arvontuntonsa\nvuoksikin, tahtoisi peittää sydämensä pettymyksen ja voittaa tämän\nraskaan hetken, mutta tarvittavia voimia ei siihen löydy. Eliisa\npuolestaan saattaa helposti huomata, että hän jo pelkällä taloon\nilmestymisellään on tuottanut Mikon äidille vastenmielisen yllätyksen.\nMikko huomaa myös tämän ja tahtoo pelastaa tilanteen ripeällä\ntoiminnallaan. Nauraen hän astuu lähemmäksi äitiään ja käy padan\nsankaan kiinni.\n\n»Kuule, hyvä, rakas ihminen! Pudota heti tuo mämmipatasi hankeen! Ethän\nvoi syleillä Eliisaa, minun morsiantani, nokinen pata sylissäsi. Minä\ntahdon, että syleilette toisianne!»\n\nÄidin asema on hullunkurinen. Hilpeä, vapauttava nauru olisi paras\npelastaja kiusallisessa tilanteessa, mutta itsesyytökset vaivaavat\nhänen mieltään ja surkeasti pettyneet toiveet makaavat raskaana\nlisäpainona hankalasti hoidettavassa puuropadassa. Hän luovuttaa\npadan Mikolle, joka laskee sen hankeen. Nyt olisivat äidin kädet\nvapaat, mutta ne ovat herpautuneet voimattomiksi. Pojan morsian jää\ntervetulleeksi toivottamatta, ja vapauttavan naurun tilalle työntyy\nvastentahtoinen itku. Eliisa vavahtaa kuin säikähtynyt karitsa. Mikon\nhymy hälvenee.\n\n»Äiti, mikä sinulle tuli?»\n\n»Ei mikään... Mitäpä minulle...»\n\n»Tulihan sinulle jotakin! Oletko sairas?»\n\nVanhalan emäntä kääntyy ympäri ja kiiruhtaa navettaan. Mikko jää\nhämillään tielle. Eliisan asema on kiusallinen. Hän tajuaa selvästi,\nkuinka ajattelemattomasti he ovat menetelleet. Hänen tekonsa, Vanhalan\ntaloon tulonsa, on ollut suuri erehdys. Hän ei ole kelvollinen tänne,\nei papille, ei edes Mikon äidille. Kuinka hän vastoin Mikon äidin\ntahtoa voisi jäädä olemaan tähän taloon?\n\nMikko on mielessään syvästi loukkaantunut äidin käyttäytymisen vuoksi.\nTuolla tavallako äiti ottaa vastaan vieraansa ja tulevan miniänsä!\nVanhalan emäntä, joka ennen on ystävällisesti kutsunut sisään kaikki\nmaantien kulkijatkin! Eikö hän viime aikoina monta kertaa ole toivonut\ntätä? Onko äiti väsynyt tai sairas tänään? Onko hänellä itsellään ollut\nmuita suunnitelmia?\n\nOlkoon miten tahansa, joka tapauksessa äiti nyt on käyttäytynyt heitä\nkohtaan kuin sairas, hermostunut ihminen, eikä Mikko tässä vaiheessa\nkatso itseään velvolliseksi häntä suostuttelemaan. Liikarasituksesta\njohtuvaa tämä äidillä saattanee olla. Kunhan Eliisa perehtyy\ntaloustehtäviin, toimitetaan äiti muutamaksi viikoksi vesiparantolaan\nlepäilemään ja voimistumaan. Mutta se on asia aikoinaan.\n\nMikko ottaa iloisen muodon, tarttuu Eliisaa käsipuoleen ja vetää hänet\nsisään milteipä raahaten. Tuvassa hän riisuu Eliisan päällysvaatteet ja\nkuljettaa hänet vieraskamariin. Huone on kylmä ja pöytä sekainen. Mikko\non edelleen teennäisen iloinen, mutta Eliisa on kuin jäässä.\n\nMikko näyttelee hänelle opisto- ja sotamiesaikaisia valokuviaan,\nurheilupalkintojaan ja kunniakirjojaan. Jos Eliisa olisi entisensä,\nniin posket innosta hehkuen hän katselisi ja kyselisi; nyt tuijottelee\nvain, virkahtaa sanan tai ei sitäkään. Jotakin on hänessä poikki. Mikko\naavistaa, mitä se on, vaikka ei tahdo sitä itselleen myöntää. Kun kuvat\nja palkinnot on katseltu, kantaa hän Eliisan keinutuoliin, soudattelee\nsiinä, syleilee ja suutelee. Eliisa estelee, tai jos myöntyy, niin\nverettömästi vastaa. Sydän ei ole mukana, ajatukset harhailevat\nmuualla. Mikko on keksivinään syyn. Hän puhaltaa huurua ilmaan ja\nrientää käsin koettelemaan muuria.\n\n»Hyvänen aika! Täällä on pakkasasteita! Talvinen sää kuin ovettomassa\nhalkoliiterissä! Odota pieni hetki! Käyn noutamassa puita ja teen\ntulen!»\n\nHän lähtee, mutta ei pääse pihan ylitse suorinta tietä halkovajaan,\nkoska toisella puolella ärsyttävästi avoimena oleva navetan ovi\nhoukuttelee. Kesken puiden noudon hänelle tulee vastustamaton kiusaus\nsinne pieneen tilintekoon. Navetan ovi se onkin, josta tänään niin\nkylmästi puhaltaa!\n\nVanhalan emännällä on tähän aikaan päivästä navetassa tehtäviä, mutta\nitselleen hänen täytyy myöntää, etteivät ne olisi olleet juuri näin\nkiireellisiä. Niiden vuoksi ei hän mämmipataansa hangelle heittänyt.\nHän kiiruhtaa karjapihaan kyyneleitään nieleskellen. Aurinkoisesta\nkevätilmasta tullen navetta on pimeä ja vastenmielisesti löyhkäävä,\nlehmät likaisia ja nälkiintyneitä. Rusina ja Heluna, talon parhaat\nmaidonantajat rehupöydän päässä, eivät ole enää hänen lehmiään,\nvelkaisen Vanhalan lehmiä ne ovat. Kohta ne eivät ole enää edes talon\nlehmiä, vieraitten omaisuutta ne ovat, nahkasäkkejä mitä lienevätkään,\nkarvapuoli päällä päin. Puolivuoden vaihteessa viimeistään ne on\nheitettävä lepytysuhriksi milloinkaan täyttymättömän velkamoolokin\nkitaan. Ja sitten on jäljelle jäävistä ressukoista ryhdyttävä\nkostuttelemaan uhripalaa julman epäjumalan seuraavaksi ateriaksi.\n\nLehmät ammahtelevat, helistelevät kaulakytkyimiään ja katselevat\nhäneen pyörein, pyytävin silmin. Nekin söisivät aina, milloin eivät\njuo, märehdi tahi makaa. Puutteellisin rehuin emännän pitäisi heruttaa\nne rasvaiseen maitoon. Minkävuoksi? Mitä se hyödyttää? Jospa emäntä\nmyös kerran kieltäytyisi, kuten palvelijat tekevät, milloin katsovat\npalkkansa liian pieneksi, tai niinkuin lehmätkin tekevät, elleivät saa\nmääräaikoina rehua.\n\nHän seisoo ruokintapöydän päässä tyhjää nieleskellen. Niin tekevät\nhäntä vastapäätä myös rehuannoksiansa odottelevat lehmät. Tuollaista\nhän ei voi kauan toimettomana katsella, rehulatoon on käytävä,\nheinäsylykset kannettava, tarkoin tasattava ja kiivaasti päätään\nhuiskuttelevien kilvoittelijoiden eteen jaettava kuten lukemattomia\nkertoja ennen. Eihän ole lehmäparkojen syy, että talo on köyhä ja\nniiden emäntä kurja, toivottomasti raatava elinkautinen orja.\n\nLehmien ahnehtivaa syöntiä katsellessaan hän unohtaa taas omat\nhuolensa. Eikö tämä ole elämää tämäkin, että saa edes katsella\nnälkäisten syöntiä? Kohta kolmekymmentä vuotta hän on sitä tämän\nrehupöydän ääressä tehnyt. Ja kaiken aikaa ovat hänen lehmänsä olleet\nkuin muinaisen faraon lehmät, syöneet toinen toisensa tulematta siitä\nsen täyteläisemmiksi. Jospa olisivat tyytyneet edes toisiinsa, mutta\nkun syövät vielä elättäjänsä. Luontokappaleiden lisäksi vielä oma poika\ntuolla tavalla pahoittaa hänen parastansa tarkoittavan äidin mielen.\n\nKatkerasti ajattelee myös poika, joka samaan aikaan kiivaasti lähestyy\npuoliavoimena kutsuvaa navetanovea. — Monta vuotta olen jo raatanut\ntämän talon hyväksi, mokoman talon, jonka velkamiehet voivat ryöstää\ntänään tahi huomenna. Mitä pahaa olen äidille tehnyt? Kuinka hän\ntuolla tavalla kehtaa häväistä ja loukata aikuista miestä. Mitä Eliisa\ntällaisesta ajattelee? Arvaa tuon: 'Järjetön olin, että lähdinkään\nkurjuudesta häpeään. Onko häpeä sen parempaa kuin kurjuus, pahempaa se\non, häpeällisempää.'\n\nHetken kuluttua he seisovat rehupöydän päässä vastakkain,\ntaisteluvalmiina. Poika, enemmän kiihdyksissään olevana ja\nluonteeltaankin tulisempana, aloittaa ottelun.\n\n»Mitä tämä merkitsee, äiti! Oletko järjiltäsi tänään, vai mikä kumma\nsinua vaivaa?»\n\n»Minuako? Ei minua mikään vaivaa!»\n\n»Miksi käyttäydyt sitten kuin...»\n\n»Sano pois vain!»\n\n»Tyhmästi, järjettömästi käyttäydyit äsken; siitä et pääse mihinkään,\nole niin äitini kuin oletkin.»\n\n»Sinun, pojan, käyttäytymisessäsi ei kai ole mitään vikaa?»\n\n»Jos ennen joskus lienee ollut, niin ei tällä kertaa. Kyllä kai sen\nolet arvannut, että mies vaimon itselleen ottaa. Etkö ole sellaista\ntoivonutkin jo?»\n\n»Olen toivonut! Hiljaisessa mielessäni olen odottanut, että pojalla\nolisi omaan äitiinsä niin paljon luottamusta, että muutamalla sanalla\nneuvottelisi hänen kanssaan, ennenkuin menee ratkaisevasti päättelemään\nnäin tärkeitä asioita.»\n\n»No, eikö morsiameni tyydytä sinua?»\n\n»Mistäpä sen tiedän, — enhän tunne häntä.»\n\n»Et tunne häntä. Ja kuitenkin ensi kertaa hänet nähdessäsi kauhistut\nkuin hän olisi pahantekijä, niinkuin joku suuri onnettomuus hänen\ntähtensä olisi taloa ja sen asukkaita kohdannut tai juuri kohtaamassa.»\n\nMikko on lähestynyt äitiänsä muutaman askelen kiihkosta hehkuvin\nkasvoin. Tuollaisena ei äiti muista häntä ennen nähneensä. Noin\nankarasti kiihtyvällä ihmisellä on onnettomuus aina tarjolla.\nEntistä selvemmin äiti tällä hetkellä käsittää, että vaara uhkaa\nkotia, heitä ja lähinnä Mikkoa itseään. Tuollaiseen mielentilaan\nkiihtyvälle se saattaa tapahtua vaikkapa äkkipikaisuudessa tehtynä,\nelinikäisesti kaduttavana tekona. Vanhempana ja ymmärtäväisempänä on\näidin velvollisuus nyt hillitä poikansa kiihtynyttä mieltä. Hyvässä\ntarkoituksessa sanojaan huolellisemmin harkitsematta hän tulee\nheittäneeksi tuleen öljyä veden asemasta.\n\n»Harkitsemattoman naimiskaupan vuoksi on tässäkin pitäjässä onnettomuus\ntullut moneen taloon.»\n\n»Kuka sinulle on ehtinyt jo povata, että minun naimiskauppani on\nharkitsematon ja tuo onnettomuutta meidän taloon?»\n\n»Ei kukaan, minä aavistelen vain...»\n\n»Aavistelet ja näet unia. Sellaista se aina on, sinun oma viisas\ntietosi ja harkintasi.»\n\n»Älä kiivastu! Sanoinhan jo, etten edes tunne häntä.»\n\n»Ehkä sanot sen vielä kolmannen kerran! Hänen isänsä tuntee sinut. Mitä\nsiihen sanot?»\n\n»Hänen isänsä! Kuka hän on?»\n\n»Raajarikko Raaskan suutari Inkerin puolelta.»\n\n»Raaskan suutari!»\n\nÄiti ei voi pidättää hämmästelevää huudahdustaan, vaikka vakavasti\nonkin jo päättänyt hillitä itsensä. Se kiihdyttää Mikkoa.\n\n»Suutari niin! Raajarikko suutari kommunismin ja kolhoosien maasta!\nMutta aikoinaan tämä suutari oli Venäjän armeijan upseeri ja Kannaksen\nuljaimpia poikia.»\n\n»Onko hän kätilön veli?»\n\n»On. Ja morsiameni on hänen tyttärensä, suomalaisen töllin pojan ja\ninkeriläisen majamiehen tyttären tytär. Mitä pahaa siinä mielestäsi on?»\n\n»Mikko!»\n\n»Mitä pahaa siinä on? Vastaa minun kysymykseeni! Miksi ei minun\nmorsiameni saisi olla köyhä ja orpo? Miksi ei hän saisi olla Kannaksen\nylpeiden talollisten halveksimaa majamiesten heimoa?»\n\n»Voi, poikaparkani! En tiedä, mitä sinulle tällä hetkellä vastaisin.»\n\n»Et kai tiedäkään, jos rehellinen tahdot olla. Köyhä, nimetön raukka\noli Vanhalan nykyinenkin emäntä aikoinaan. Oletko unohtanut sen? Monta\npitkää vuotta kului, ennenkuin hän pääsi sukuun sisälle! Lieneekö\nkunnolla päässyt vieläkään!»\n\nPojan sanat viiltävät äidin sydäntä kuin piiskan iskut. Navetta pimenee\nhänen silmissään.\n\n»Tahallasiko loukkaat minua?»\n\n»Loukkaan tahallani koko maailmaa! Eliisalla, tällä halpa-arvoisella\nmorsiamellani, ei ole edes kirkollista mainetodistusta, muista\nihmisoikeuksista puhumattakaan. Pappi ei ottanut meitä kuulutuksiin,\nvaikka yhdessä sitä pyysimme. Mutta sittenkin me menemme naimisiin.\nOlemme jo!»\n\n»Poikaparka, oletko järkesi menettämässä pääsiäisjuhlan edellä?»\n\n»Edellä tahi jälkeen, kerran se kuitenkin menee, jos on mennäkseen.»\n\nMikko kääntyy ja aikoo lähteä. Äiti tuntee olevan paljon rikkoutumassa.\nHyvät neuvot olisivat nyt tarpeen, sillä jokainen silmänräpäys\non kallis, ja yksikin harkitsematon sana voi pahentaa asian\nauttamattomasti. Hän etsii pelastavia sanoja, löytää jotakin, ennenkuin\npoika ehtii lähteä navetasta.\n\n»Kuule, ellet minusta välittäisikään, niin muista toki isäsi viimeiset\ntoivomukset.»\n\n»Mitkä ne olivat?»\n\n»Talo on pidettävä suvussa!»\n\n»Taas suku ja suvussa! Mitä tällä on tekemistä minun naimisiinmenoni\nkanssa?»\n\n»Paljon, poikani! Tiedäthän sinä, että talomme on raskaassa\nvelkakuormituksessa, kuin vesilastissa laahattava vene.»\n\nMikko kääntyy ja palaa muutaman askelen.\n\n»Tarkoitatko tuolla, että minun pitäisi hypätä mereen, jotta Vanhalan\ntalon vesilastissa kulkeva vene saataisiin jotenkuten rantaan\nhinatuksi?»\n\n»Voi, hyvä lapsi! Ei kai nyt ole kysymys minun tahi sinun\ntarkoituksista, vaan kuolevan isäsi viimeisestä toivomuksesta.\nVelkojemme hoitaminen käy jo ylivoimaiseksi minulle, ja ellei ulkoista\napua tule, niin mahdottomaksi se käy sinullekin.»\n\n»Tarkoitat siis kuitenkin, kuten jo arvasin: Poika on myytävä, että\ntalo säilyisi suvussa!»\n\nKuinka Mikko osaakin käyttää noin purevaa kieltä. Se koskee kipeän\nvihlovasti äidin sydämeen myös senvuoksi, että pojan sanoissa piilee\nkarvas totuus. Äiti haluaisi itkeä heidän yhteistä surkeuttansa, mutta\nkyyneleetkään eivät heru enää esiin. Hän ei keksi, mitä sanoisikaan,\npaitsi yhden asian, joka tulee olleeksi välitön seuraus pojan\nitsepäisyydestä ja onnettomuutta tuottavasta rakastumisesta.\n\n»Minä luulen, että Melleri tästä tiedon saatuaan heti laittaa velkansa\nuloshakuun.»\n\nMikko tuijottaa kiinteästi äitiänsä silmiin, aavistellen asian oikeata\nlaitaa.\n\n»Laittaako vasta? Vai onko laittanut jo?»\n\n»Ei vielä ole laittanut, lupasi jonkun aikaa odottaa.»\n\nMikko muistaa äidin taannoiset kirkolla ja Mellerillä käynnit,\nholhoojan merkitsevät silmäniskut ja rohkeat puheet talon velkojen\nyhdellä kertaa paikkaamisesta. Kaikki salaiset, tähän saakka\narvoituksiksi jääneet viittailut selviävät siinä hetkessä hänelle.\n\n»Vai sillä tavalla on puhuttu! Sitten ei varmaankaan laittaisi, jos\nminä naisin hänen vaivaisen tyttärensä, sen haaleasilmäisen kaniinin!\nKiitos vain tarjouksestanne, hyvät holhoojat ja neuvonantajat!\nEnnenkuin huomispäivä ehtii iltaan, saa herra Melleri sekä korkonsa\nettä pääomansa, minä vannon» sen!»\n\nKelloonsa katsoen hän pyörähtää ulos. Eliisa on pukeutuneena maantielle\nmenossa. Mikko on hänen mielestänsä viipynyt liian kauan puiden\nnoutamismatkalla. Kamari on tosiaan kylmä, ja Eliisa on lähtenyt\ntunnustelemaan, olisiko tuvan puolella kodikkaampaa.\n\nMutta tuvassakaan ei ole ketään, eikä siellä ole juuri lämpimämpääkään,\nsillä ovi on jäänyt Mikolta auki. Siksi Eliisa ei pysähdy talon\npaikkoja tarkkailemaan, kuten on aikonut, vaan menee ulkoeteiseen,\njoutuen tahtomattaan kuulemaan Mikon ja emännän vuoropuhelua navetan\npuolelta. Hän tietää, ettei salakuunteleminen ole kaunista, varsinkaan\nkun keskustelun aihe arvattavasti koskee häntä itseään. Kuitenkin\nkiusaus on niin suuri, ettei hän voi vastustaa sitä. Kaikkea hän ei\nkuule pitkän matkan ja navetan oven sulkeutumisen vuoksi. Köyhä...\norpo... majamiehen sukua. Jo näistä muutamista Mikon kiihtyneistä\nsanoista täysin tajuttavasti selviää, ettei hänen paikkansa ole tässä\ntalossa.\n\nMikko on juossut noutamassa tuvasta päällysvaatteensa ja tavoittaa\nkarkulaisensa portilla. Hän on hengästynyt, pidättää Eliisaa käsin\nkiinni tarttuen, kunnes tapaa sanoja.\n\n»Mitä nyt? Mihin aioit lähteä?»\n\n»Tädin luokse.»\n\n»Koivulaan! Näin kiireellä! Odotitko kauankin jo pihamaalla?»\n\nEliisa ei vastaa. Mikko katsoo häneen epäilevästi. Hän liikahtelee\npaikoillaan kärsimättömästi, Eliisaa yhä käsivarresta kiinni pitäen,\nniinkuin aikoisi puristamalla ottaa tiedot irti hänestä.\n\n»Meillä oli äidin kanssa navetassa vähän kiistaa, kuulitko?»\n\n»Kyllä.»\n\nEliisan vastaus kuuluu hiljaa, yksikantaisesti, eikä Mikko vieläkään\npääse selville, oliko Eliisa ollut pihamaalla ja kuullut heidän\nkiistelynsä, vai vastasiko hän myöntäen vain pakotuksesta, puristamalla\nvaadittuun kysymykseen.\n\n»Se ei ollut mitään vakavampaa, saat uskoa minua.»\n\nMikko harmittelee mielessään viimeisten sanojensa johdosta. Se, mitä\nhän sanoi, ei ollut totta. Varmaan Eliisakin sen jo huomasi, ellei\nmuusta niin hänen kiihkeästä vakuuttelustaan. Ei tosiasiaa koskaan\npyytämättä tarvitse vakuutella.\n\nEliisa mietiskelee tätä ja äsken kuulemaansa. Ellei se ollut mitään,\nniin ei sitten mikään ole mitään. Valehteleeko Mikko tahallaan\nhänelle, vai onko riitainen puhe talossa niin jokapäiväistä, ettei hän\nedes huomaa sitä? Jos tämä kohtaus äidin ja pojan välillä taas oli\ntavallisuudesta poikkeavaa, hänen taloontulonsa aiheuttamaa, niin sehän\non kamalaa. Olisi hirveätä jäädä tuollaisen myrskyn tekijäksi äidin ja\npojan välille ennestään rauhalliseen taloon.\n\nLinja-auton kohinaa kuuluu tienkäänteen takaa. Mikko vilkaisee\nkelloonsa, Eliisan käsivarteen jälleen hätäisesti tarttuen.\n\n»Kuule, minun on tänä päivänä toimiteltava vielä muutamia tärkeitä\nasioita! Emme kerkiä nyt enempää puhelemaan. Lähde sinä Koivulan tädin\nhuvilalle, niinkuin aioitkin! Illalla tulen luoksesi. Kaikki selviää\njälleen hyväksi.»\n\nEnempään ei siinä tosiaan ole aikaa, sillä auto on jo portille\njoutumassa. Mikko pysäyttää sen. He nousevat siihen vaihtamatta enää\nsanaakaan, koska uteliaina tarkkailevia paikkakuntalaisia on vaunussa.\nKukaan heistä ei tunne Eliisaa, kaikki aavistelevat kuitenkin samaa.\nVanhalan Mikko on naimahankkeissa. Kuka on tuo tyttö? Ei ainakaan\nemännälle mieluinen, koska poika on noin tuohtuneen näköinen, tyttö\nvaitelias ja häpeilevä. Asiasta on riidelty. Sellaista on tapahtunut\nVanhalassa jo ennenkin, emännän pitäisi se muistaa.\n\nParin kilometrin taival Vanhalan portilta Koivulan veräjälle kuluu\npian. Eliisa poistuu, Mikko jää. Hän jää vielä kirkonkylässä ja\nasemallakin, jatkaen autolla matkaansa kaupunkiin saakka.\n\n\n\n\nAurinko heloittaa, ja tupanen on lämmin. Muutenkin on tänään vaivaton\nja hyvä olo. Näin keveää päivää ei Raaskan suutarilla ole ollut\nvuosikausiin. Uunin pesässä roihuaa iloinen tuli. Hän keittää vuoroin\nteetä ja kahvia, kahvia ja teetä niin kauan kuin mustia mureneita\nvain heruu paperipussien kulmista. Viimeiseen pannuunsa hän kopistaa\nkaikki karikkeet kahvi- ja teepusseistansa. Siitä tulee ihmeellistä\njuomaa. Miksi sellaista nautintoainetta nimitettäneen Neuvostoliitossa?\nJo aamupäivällä ovat kolhoosin miehet hakeneet kenkäsäkkinsä ja\nantautuneet Raaskan suutarin kanssa hetkeksi puheisiin kuten\ntavallisesti.\n\n»Ja tämän jälkeen ei enää tarvitse kantaa rapaisia kenkärajoja tänne.»\n\n»Kenkärajoja! Millä suutari elää? Mitä aikoo ryhtyä tekemään?»\n\n»Jalompia töitä!»\n\n»A, mistä suutari tämän jalompia töitä?»\n\n»Suutari! Hävetkää, jos ymmärrätte! Teidän pitää sanoa: herra upseeri!»\n\nÄijät nauravat katketakseen.\n\n»A, vot, herra upseeri! Mistä herra upseeri tämän parempia töitä?»\n\n»Minä en tarvitse teidän töitänne! Lähden pois, pois koko maasta!\nVähääkään ikävää tuntematta jätän teidät tänne paratiisivaltakuntaanne.»\n\n»Vai jätät! Ikävää, että jätät. Hauska suutari, herra upseeri!»\n\n»Minne lähdet? Petroskoihin, Uraliin vai Muurmanskiin?»\n\n»Sinne ovat lähteneet jo milteipä kaikki kyläläisesi. Olemme kuulleet\nkohta viimeistenkin lähtevän. Emme suutarin luulleet lähtevän. Mistä\nmeille sitten näin mainio suutari, upseerisuutari?»\n\nKolhoosin äijät ottavat hänen puheensa omasta horisontistaan,\nhohluavat nauraen osaksi ystävinä, osaksi vakoojina tahi suoranaisina\nvihamiehinä. Raaskan suutari, maailmansodan luutnantti, ottaa heidät\nkaikki omasta näkökulmastaan, laskien äijiä nippukaupalla tusinaan\nja vielä komentavat komisaarit kaupantekijäisiksi. Tämä päivä, hänen\nlähtöpäivänsä, johtuu olemaan heille joka tapauksessa yllätys.\n\nÄijät ovat katselleet ympärilleen. Heistä ei milloinkaan tiedä,\nsuomalaisista ja inkeriläisistä, mitä puuhailevat ja keksivät.\nMikäpä tietää tästäkään suutarista, tsaarivallan upseerista,\nyksikätisestä, yksijalkaisesta. Jos vaikka kapinaa salassa valmistanee.\nSalaliittolaisia on rajan takana, kuinka paljon lienee. Suutarin\ntytär? Ei missään näy. Missä ja millä matkoilla hänkin lienee? Mutta\neivätpä nämä asiat kuulu kolhoosin miehille. Sitä varten ovat sotilaat,\nrajavartijat, komisaarit. Äijät lähtevät naureskellen säkkeineen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän on iloinen päästessään heistä. Niin, sydämestään iloinen, jopa\nsuorastaan raisu ja vallaton hän on kuin viimeisenä kevätpäivänä\nvastahakoinen koulupoika, joka huiskii ja repelee kirjoitusvihkojaan\nja piirustuspapereitaan, särkee tyhjiä mustepullojaan ja katkoo\nruostuneita kynänteriään. Monenmoista rojua onkin keräytynyt hänen\nnurkkiinsa vuosien mittaan. Siinä on askia ja rasiaa puusta ja\npaperista, harmahtavalle, jopa kunnollisellekin paperille painettua\nsanaa aina tsaarivallan ajoilta asti. Elämän eteenpäin pulaamista\nvarten on Neuvostoliitossa tarvittu paljon roskaa, leipä-, rasva-\nja tupakkakortteja. Erään laatikon nurkasta löytyy suurinumeroisia\nseteleitäkin: sadan, tuhannen, viidentuhannen ruplan arvoisia. Roskaa!\nMainiota rojua päätöspäivän uunintäytteeksi!\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn jo iltapuoli. Kaikki rupeaa vähitellen olemaan jo lähtökunnossa.\nNurkkakaapin ylimmän laatikon hän on jättänyt koskemattomaksi ja jättää\nsen yhä, siirtyen levähtämään työtuolilleen ikkunan ja auringonlaskun\npuoleen.\n\nIlta on kirkas ja keväinen. Näyttää kuin aurinko työntämällä työntäisi,\nsuorastaan puhaltaisi säteilevästi suihkuavaa valovirtaansa rajalaakson\nylitse. Kotimaan etäinen metsänreuna läikähtelee pursuavaista elämäänsä\npuiden latvoihin kuin sinipunertaviin sahanteriin. Ihmeellisellä\ntavalla se elää, muuttelee väriään ja muotoaankin.\n\nKun Raaskan suutari siristävien silmiensä lävitse katselee sitä,\nnäyttää hänestä kuin sadat nuoret, odotuksen jännityksestä vapisevat\nkädet olisivat kilvassa valmiit koppaisemaan haltuunsa kevään auringon,\ntaivaan kultaisen leikkipallon. Kuka onnellinen heistä saanee sen\nsiepatuksi painaakseen sykkivää rintaansa vasten?\n\nHän siirtyy etäisen metsän rinnasta, kevään lasten leikkikentiltä\nlähemmäksi rajaa, jossa kotikylän talojen ja töllien savupiiput\nhengähtelevät lämpöisiä huurujansa taivasta kohden. Vähän keittämisiä\nlienee taloissa tähän aikaan päivästä, koska ei ole vielä illallisen\naika. Ehkäpä se, mitä hän näkee, on ravistuneiden uuninpeltien\nläpäisemää lämpöä, mutta viimeistä kertaa vieraalta maaperältä\nsynnyinkyläänsä katseleva mies näkee selvästi senkin. Untuvankeveästi,\ntoinen toistaan vetäen ja pyörittäen lämpöhahtuvat irtautuvat mustalle\nkarstalle palaneiden savukanavien kätköistä, ihmettelevät pienen hetken\nkeväisen taivaan kirkasta keveyttä, kohoutuvat itsekin sinne kuin\nnäkymättömästi vetäviä kierreportaita pitkin kuulakasta sinilakea kohti.\n\nRajajoen laaksossa sädehtii vielä häikäisevä hanki. Kylän pajupehkoinen\nniitty näkyy alempana, Vanhalan talon avonaisempi rinnepelto ylempänä\nmilteipä kokonaisuudessaan. Rajan takaa katsoen se näyttää tasaiselta,\nmutta kovalla hankiaiskelillä siinä on hereästi liukuva laskumäki.\nTällä hetkellä katselija muistaa hämmästyttävän selvästi erään\nsunnuntaisen kevätaamun.\n\nKoko joenpuolisen kylän lapsijoukko on lähtenyt liukumaan Vanhalan\nsuurella reslareellä. Rekeä ei ole lupa ottaa, ei työrekeäkään,\nvielä vähemmin uutta matkarekeä, koska se hankiaiskelillä helposti\nlasketaan säpäleiksi puihin ja kantoihin. Mutta kun Mikko, Vanhalan\noma poika, on ensimmäisenä luvattomiin valmis, uskaltautuvat he\nkolme, Mikko, Pekka ja Antti, reen noudantaan Vanhalan leveäovisesta\nliiterivajasta. Pienemmät pojat ja kaikki tytöt, kuinka monta heitä\njo lieneekään, tepastelevat henkeään pidättäen nurkan takana. Onneksi\nkukaan aikuisista ei huomaa heidän salaisia puuhiaan, ja reki saadaan\nkenenkään estämättä navetan taakse. Nopeasti pienimmät lapset\nkieräytetään rekeen, suuremmat tarttuvat reen laitoihin, ja sitten\nvilistetään joukolla rinnettä kohti kiireen vilkkaa, ettei kukaan\naikuisista kerkiäisi pidättämään.\n\nNäin päästään pellon harjalle, kunnes jokiahde itsestään alkaa vetää.\nNyt ei kukaan enää tavoita, on jo lupa huutaa. Kyllä huudetaankin.\nKaikki reen sivuilla tepertävät tytöt ja pojat hyppelevät suin\npäin rekeen, pyllähtelevät ja kierähtelevät, miten kukin sattuu\nmuksahtumaan. Vain he kaksi suurempaa poikaa, Mikko ja Antti, enää\njuoksevat ulkopuolella reen kannoilla. Rinne jyrkkenee, vauhti kiihtyy.\nAurinko häikäisee silmiä. Reessä olevat pojat ja tytöt tarrautuvat\ntoisiinsa, huutavat ja hihkuvat: »Hei, hei, antakaa huristaa! Älkää\ntyyrätkö ladon seinään! Tyyrätkää Venäjän maalle! Vaikka Siperiaan\nasti!»\n\nNiin he kaksi isompaa, perämies ja kapteeni, seisoen kumpikin\nomalla kannaksellaan ohjaavat elävällä tavaralla täyteen lastattua\nreslarekeänsä kuin suurta valtamerilaivaa. He tuntevat vakavasti\nvastuunalaisuutensa, pelkäävät ja riemuitsevat. Vanhalan uudempi\nreslareki ja nuo kirkuvat kakarat! Eipä sopinutkaan tyyrätä tätä\nkuormaa minne tahansa ja miten tahansa.\n\nTuolla on vanha käkkärämänty kuin vartavasten odottamassa. Toisella\npuolella vaanii niittyladon harmaa seinä. Kuin sopimuksesta he\npäättävät ohjata niiden välistä. Reki kiertyy ladon seinää kohti, joka\nlähestyy pelottavan nopeasti. Kumpikin he kääntävät minkä voivat,\njarruttavat vapaalla jalallaan, mutta reen suunta osoittaa siitä\nhuolimatta yhä seinää kohti. Kuitenkin he yhteisvoimin kääntämisellään\nja jarruttamisellaan ovat saaneet niin paljon aikoihin, että\nlivahdetaan ohi. Huutaen ja riemuiten vilistetään niitylle, joelle asti.\n\nPaluumatka on hidas ja vaivaloinen. Paljon äänettömämpikin se on,\nsillä paitsi puuttuvaa vauhdin hurmaa, on riemua pahasti himmentämässä\nlaskiessa sattunut vahinko. Joku edessä olleista on varomattomuudessaan\npotkaissut reen kankaisen edustan puhki. Pidetään tutkintoa. Kukaan ei\nmuista potkaisseensa. Kaikkien kasvot ovat pitkät ja totiset, jalat\nsitävastoin kovin lyhyet, tuskin hameenhelmojen ja housunlahkeitten\nalta pääsevät näkyviin. Miten sellaisilla jaloilla reen rekikangasta\nolisi ulottunut potkaisemaan. Kukaan ei tahdo, ei uskalla ottaa syytä\nniskoilleen.\n\nKesken kiistelyn Mikko lopettaa turhat käräjöimiset. Kun on\nrikkoutunut, niin on rikkoutunut, minkä sille mahtaa. Ei se ainakaan\nkiistämällä ja toistaan syyttelemällä ehjäksi tule. Hän lupaa sovittaa\nrikkomuksen, kenenkään ei tarvitse siitä enää mitään puhua. Siitä\npuhutaan kuitenkin jälkeenpäin, koska Mikko paikkasi luvattomasti\notetun ja rikotun reen kankaan omalla selkänahallansa, mutta ei hän\nitse sitä kenellekään kertonut eikä valittanut. Mikko oli miehekäs\npoika, vaikka muuten niin helläluonteinen, että itki hereitä kyyneleitä\nmaahan pudonneen linnunpoikasen vuoksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäitä Raaskan suutari ikkunansa ääressä istuen muistelee, katselee\nsammuvan auringon laskua ja nuoruutensa näkyjä. Hämmästyttävän\nläheisenä ja elävänä hän kaikki näkee, tämän Vanhalan Mikonkin, pitkän,\nkalpeakasvoisen pojan, jonka siniset silmät loistavat ja tumma tukka\nhuiskahtelee. Hän ei ohjaile enää Vanhalan reslarekeä enempää kuin\nperämieskään, jolta sitäpaitsi puuttuu toinen jalka, millä jarruttaisi.\nEi ohjaa, eikä tarvitse ohjata, kumpaisenkaan. Vanhalan pellon\näyräsrinteillä liikuskelevat jo ohjaajien lapset, Mikon poika ja Antin\ntytär. Kun kuluu vuosikymmen, ohjailevat kelkkojansa toiset lapset,\nlasten lapset. Joka vuosi talvi rakentaa uudet hanget, tekee uudet\nsillat. Kevätaurinko ne pehmittää, yöpakkanen kirkkaina säteileviksi\nliukurinteiksi jälleen kovettaa. Maa on yksi ja sama tuhat vuotta\neteen, tuhat vuotta taakse. Mutta joka vuosi vuodenaikojen mukaan\nse elää, kuolee ja jälleen nuortuneena uuteen eloon herää. Ikuinen\nkiertävä elämä, aurinko sen väsähtäneet voimat yhä uudelleen eloon\nlämmittää. Niin aurinko luo ja ylläpitää jatkuvasti elämää.\n\nAurinko! Mihin se hävisi? Joko sammui ja katosi? Ei näy edes enää sen\nkultaista reunaa. Ja kotimaan metsän laita, sinipunaisena liekehtivä\ntaivaan ja maan reunaviiva. Sekin on kadonnut. Kaiken eteen on vedetty\nmusta sumuverho, Rajajoen pimeä laakso, piikkilankojen, murhanhenkien,\nkauhun ja kuoleman laakso!\n\nMustasumuinen usva nousee ja laajenee. — Se täyttää jo kokonaan\nrajalaakson, siirtyy jo siitäkin edemmäksi yli onnettoman, hävitetyn\nInkerinmaan. Se on sinappikaasu, kaiken elämän tuhoava myrkkykaasu.\nKuoleman kauhuin vallassa kaikki liikkuvaiset olennot, ihmiset ja\neläimet, juoksevat sen edellä. Ei kukaan ehdi pakoon. Se nousee maasta!\nSe sataa taivaasta! Se tavoittaa nopeimmatkin juoksijat kuin myötämaata\nvierivä laavavirta. Ihmiset voihkivat, eläimet huutavat ja tarrautuvat\nepätoivoisesti toinen toiseensa, kuoleman kauhu jäykistyvillä\nkasvoillansa. Eliisa! Missä on Eliisa! Hän on turvassa rajan takana,\nJumalan kiitos!\n\nIloisesti hän nousee ja hypähtelee terveen jalkansa varassa\nnurkkakaapin viimeistä laatikkoa tarkastamaan. Tupa on hämärä, koska\nuunin tuli on himmentynyt. Polttoaineestako jo pulaa?\n\nMitä pulaa! Koko töllissähän ei ole enää muuta kuin polttopuuta:\npöydät, sängyt, jakkarat! Suutaripöydän ääressä, säkissä ja\npuulaatikossa on mitä parhaan kokoisia valmiiksi veistettyjä\npolttopuita, lestipuita!\n\nPönkittäen ontuvan keinutuolinsa uunin eteen hän virittelee\nlesteistänsä uunin riutuvan tulen ja alkaa sen valossa tarkastella\nviimeisen laatikkonsa tuttua sisältöä. Ensinnä joutuu hänen käsiinsä\nsininen, valkoisella soljella varustettu naisen vyö. Hän silittelee\nsitä kädellään, hyväilee poskeaan vasten, pujottelee sitten suurella\nvaivalla, hampaillaankin auttaen, vyön ympärilleen ja kärsivällisesti\nkokeiltuaan saa lopulta soljen kiinni. Seuraava laatikosta löytyvä\nesine on pieni, valkoinen kangaskenkä. Sitäkin hän silittelee ja\nhyväilee kätkien sen sitten poveensa. Kolmantena tulee esiin ruskea,\npuolipyöreä kampa. Hän kampailee sillä harventunutta tukkaansa, jättäen\nsen lopuksi päähänsä.\n\nKuivat lestit ovat hulmahtaneet jo tuleen. Hän tyhjentää niitä\nuunin pesään koko säkillisen. Seuraavana sattuu käteen punaisella\nvillalangalla kokoon kääritty kirjenippu. Jokainen lappunen on niistä\ntuttu, kymmeniin kertoihin katsottu ja luettu. Siinä on nuoren\nmorsiamen ja vaimon, äidiksi kypsyvän naisen ja nuoren äidin kertomaa:\nrakkaudesta ja ikävästä, sodan aiheuttamasta menetyksen pelosta, omasta\nonnen odotuksesta ja äidiksi tulemisen ihanasta täyttymyksestä. Kaikki\nnämä rakkaat sanat on vuodatettu samalla hentoisella ja huolitetulla\nnaisen käsialalla. Jokaisen lappusen alakulmassa on sama kauhtumaton\ntunnusmerkki: Sinun Eliisasi.\n\nYhdessä erillisessä kirjekuoressa on hänen käpertynyt valokuvansa. Se\non Eliisan morsiusvuodelta, ensimmäinen valokuva, mikä hänestä oli\notettu. Hän on siinä hieman hämmästyneen näköinen, silmät suuret ja\nsäikähtyneet. Hiuskiehkura on pudonnut toisen korvan ylitse, huulet\nkuvassakin näyttävät milteipä vavahtelevan.\n\nSe on sama kuva, josta suurennus on tehty Varsovassa. Valmistaja\non sanonut siitä, ettei noin kaunista tyttöä eikä neitseellistä\nviattomuutta ole toista hänen kymmentuhantisessa kokoelmassaan.\nOikeassa mies varmaan olikin.\n\nHän katselee kuvaa kauan aikaa, suutelee sitä ja kätkee poveensa. Enää\nei laatikossa ole muuta kuin puurasia ja sen sisällä silkkipaperiin\nkäärittynä sykkyrä kellertäviä hiuksia. Hän sommittelee niistä kaksi\npyöreää rengasta kuin silmälasien kehyksiksi ja katselee niiden\nlävitse, kunnes lestipuut ovat palaneet punaisen ja sinisenkin\nliekkinsä loppuun.\n\nTupanen on jälleen pimeä. Kun hän raapaisee tulitikun, osoittaa\ntyöpöydällä käyvä herätyskello lähes puoliyön aikaa. Pienen hetken on\nhänellä jälleen pahaoloinen tuntu, kuten aikaisemmin illan hämärtyessä,\nniinkuin sumu jälleen olisi rajalaaksoon painumassa, vaara uhkaamassa.\n\nPian hän siitä pääsee, on päästävä. Aika on tullut. Hän nousee\nreippaasti, kokoaa papereita uuniin, pilkkoo kirveellänsä\njäljelläolevia laatikoita ja jakkaroita uunin pesän täyteen. Vähän\naikaa savuaa ja kytee, kunnes korkea liekki leimahtaa iloisempaan\npaloon kuin koko päivänä.\n\nHän repii suuriin liepeisiin seinäpapereita, veistelee niiden\nalta paljastuvia seinähirsiä lastupartoihin. Saatuaan mielestänsä\nriittävästi syttyvirikettä eri puolille tupaa hän tempaisee uunista\ntäydessä liekissä palavan laudankappaleen ja sytyttää sillä tulen\nseinäpapereihin ja sänkypahnoihin. Tuli nielaisee pahnat ja paperit,\nnuoleskelee jo seiniä ja laipiolautoja. Viimeiseksi hän lyö ikkunan\nrikki. Tämän jälkeen tuli, hyvä palvelija, ei tarvitse enää hänen\napuaan. Hän tempaa aseensa työpöydän laatikosta ja kävelee tuolilleen\nuunin luo.\n\nNopeasti valloilleen ryöstäytynyt tuli tekee jo puhdasta työtä. Sen\npitkät, punaiset kielet nuoleskelevat seinästä seinään, savu painautuu\nsärjetystä ikkunasta ulos.\n\nHän kohentaa poveen pudottamansa kirjeet ja valokuvan ylemmäksi ja\ntähtäilee tuleen. Käsi vavahtelee, vielä ei ole aika.\n\nJo on kello kaksitoista, tupa tulta ja savua täynnä. Käsi pusertuu\nlujemmin pistoolin kahvaan, silmät loistavat, suu muodostelee\npuoliääneen muutamia sanoja:\n\n»Eliisa! Odota hetki! Minä tulen! Herra, kansani Jumala! Jos jotakin\nhengestäni otat, niin ota se! Yhdistä se Eliisani henkeen! Ja sitten\nanna minun ruumiini raihnaisuudelle iankaikkinen rauha!»\n\nAseen piippu kääntyy rauhallisesti rintaa kohti. Kuuluu paukahdus,\nkolahdus. Huone on kauttaaltaan tulessa. Pienen hetken kuluttua liekit\nhulmuavat vapaina seestyvää tähtitaivasta kohti.\n\n\n\n\nKoivulan täti on lähtenyt sairasmatkalle. Naapurin emäntä tuo Eliisalle\navaimen ja kertoo tädin terveiset. Eliisa tuntee masentumusta ja\nikävää. Karkoittaakseen apeaa mieltään hän ryhtyy taloustoimiin.\n\nMutta tädin huvilassa on vaikea löytää mitään tekemätöntä työtä. Se on\nkuin nukkemaja, jossa kaikki on tehty valmiiksi useampaan kertaan; saa\nmilteipä varoa, ettei taitamattomuudessaan hävitä jotakin valmiiksi\nsuoritettua, sillä se, minkä täti on kerran tehnyt, ei uusimisesta\nainakaan parane.\n\nHän askartelee kuitenkin, kantaa puita, tuulettelee mattoja ja\nseinävaatteita, kiilloittelee kirkkaita pöytäveitsiä ja pieniä\nkattiloita. Kun sisältä ei etsimälläkään enää mitään löydy, puuhailee\nhän aurinkoisella pihamaalla tuulen kuljettamia karikkeita keräillen\nja kevätauringon irroittamia pihavesiä ojaan laskien. Se on hänestä\nkaikkein hupaisinta puuhaa. Puuvajassa hän veistelee leveän halon pään\nlapion muotoiseksi ja kaivaa sillä pihapurojen lumisia tukkeutumia auki.\n\nNäin päivä vihdoin joutuu lopuilleen. Täti ei ole palannut\nsairasmatkaltaan, eikä Mikkoakaan vielä kuulu. Jospa hän tulisikin\njo päivän aikana! Olisi somaa nähdä, miten hän laittaisi pihavedet\njuoksemaan, kenties leikkimyllyt ja sahatkin koskipaikoissa pyörimään\nja hyristelemään.\n\nAurinko jo laskee, ja iltahämärä joutuu maille, mutta kumpaakaan\nodotettavaa ei vain kuulu. Tädin viipymisen Eliisa ymmärtää hänen\ntoimestaan johtuvaksi. Hänen tehtävänsähän on sellainen, ettei siitä\nkoskaan etukäteen tiedä, kuinka kauan se kestää, vuorokaudenko tai\nkaksi. Mutta Mikon vuoksi hänen on ryhdyttävä etsimään selityksiä.\nEhkäpä eivät Mikonkaan asiat aina edisty kuten hän haluaisi. Kenties\nMikko ei ole löytänyt kotoa niitä henkilöitä, joita on lähtenyt\ntavoittamaan. Tai jospa hänen on ollut jäätävä johonkin kokoukseen\nkirkonkylässä? Näin varmaan on käynyt. Hän mainitsi urheiluseuran\niltamasta, jonne yhdessä piti mennä pääsiäismaanantaina. Sen\njärjestelytehtävissä hän varmaan viipyy.\n\nTältä kohdalta asia on Eliisalle selvä pitkän aikaa. Mutta\nkiusallisiksi muistoiksi hänen mieleensä ovat jääneet äidin ja pojan\nvuorolauseet navetassa. Ne käyvät yhä piinallisemmiksi, mitä pitemmälle\nilta kuluu. — Kaikki selviää hyväksi jälleen, on Mikko sanonut. Mikä\non ollut sekaisin ja tarvitsee selviämistä? Sekö, että olen orpo ja\nköyhä, rajantakainen ja senvuoksi äidille vastenmielinen? Ehkä olen\nsellainen pian Mikollekin, kun hän äitinsä opastuksella enemmän asiaa\nharkitsee? — Monet kipeät mietteet tulevat ja menevät jättäen paikkansa\nyhä kipeämmille.\n\nMikolle, suuren talon komealle pojalle, olisi tulijoita kuinka paljon\ntahansa. Varmasti olisi monia sellaisia, jotka ovat käyneet kouluja,\njoilla on rahaa ja tavaraa ja ennen kaikkea puhdas, esteetön nimi\njonkin pitäjän papinkirjoissa!\n\nHän katselee sormessaan olevaa äitivainajansa sormusta, jonka isä on\nantanut Mikolle ja tämä hänelle ikuista uskollisuutta luvaten. Isä\nsellaista esitteli, eikä Mikko. Hän päinvastoin esteli eikä tahtonut\nottaa sitä vastaan. Ymmärsivätkö he väärin häntä? Ehkä Mikko ei\ntahtonutkaan antaa äidin sormusta uskollisuutensa merkkinä hänelle?\n\nTyhmä ajatus! — Miksi hän olisi antautunut hengen vaaraan ja lähtenyt\nrajan taakse, ellei hän rakastaisi minua. Ja eikö hän eilen ja tänään\nuseasti monella eri tavalla ole osoittanut olevansa rakkautensa\npuolesta valmis suuriinkin uhrauksiin? Jättäköön Mikko Vanhalan talon,\njos se pyrkii erottavaksi seinäksi välillemme! En välittäisikään\ntalosta ja tavaroista. Kaksi nuorta ihmistä tulee aina toimeen omien\nkättensä työllä. Kestävän rakkauden rinnalla eivät talot ja tavarat\nmerkitse mitään. Esteeksi ja kiusaksi ne monta kertaa ovat muodostuneet\nsyvällisemmin toisiinsa kiintyneiden nuorten ihmisten välillä. Niin on\nisäkin usein omana mielipiteenään sanonut.\n\nIltamyöhäinen joutuu, Mikkoa ei vain kuulu eikä tätiäkään. Mitä heille\non tapahtunut, kummallekin? Täti ei pääse tulemaan, Mikko ei halua\ntulla?\n\nKiihkeässä odotuksessaan pimeän kamarin sänkysohvalla suullaan maaten\nEliisa vaipuu yhä raskaampiin mietteisiin. Ovatko he syvällisemmin\nkiintyneet toisiinsa? Voiko näin lyhytaikaisen tuntemuksen perusteella\nsyntynyttä suhdetta nimittää syvälliseksi kiintymykseksi? — Mikko\nepäröi! Hän valehteli ja riiteli äitinsä kanssa. Hän ei ole saanut\nasiaa selväksi, siksi ei ole lähtenyt luokseni ollenkaan enää. Kuinka\nminäkään jäisin tänne turhan odottelijaksi, tädin vaivoiksi, tällaisena\nhylättynä? Ja isä odottelee rajan takana!\n\nHän ponnahtaa sohvalle istumaan tämän uuden mielijohteensa\nhätkäyttämänä. Isä ei kauankaan enää odottele. Ehkä hän on jo saanut\nlähtöluvan ja voi tulla vaikka huomenna. Jos hän pääsee petollisissa\ntoiveissaan yli rajan, niin silloin vasta hämminki tulee. Isä ei voi\nnauttia Mikon armoleipää, eipä edes tädinkään. Paljon kärsineenä hän on\nmuuttunut luonteeltaan araksi ja epäluuloiseksi. Hän vaistoaa sanoitta\ntoisen ihmisen ajatukset.\n\nPitkän odotuksensa hetkinä Eliisasta tuntuu kuin hän itse jollakin\nsalaperäisellä tavalla olisi perimässä isänsä aavistuksenlahjat. Hän\non tuntevinaan, että isä juuri paraikaa viimeistelee lähtöänsä. Ellei\nhän tänä yönä joudu estämään sitä, on kaikki myöhäistä. Sisäinen käsky\npakottaa häntä heti lähtemään, joku toinen voima yhä tätiä ja Mikkoa\nodottelemaan. Kaksi tuntia vielä, yksi kummallekin! ratkaisee hän\nmielessään.\n\nOdotusaika ei tunnu loppuvan milloinkaan. Lukemattomat tuskalliset\najatukset tulevat ja menevät, sahaavat päässä tylsillä sahoilla,\nvetävät nipuittain kuivia nokkosia paljaiden käsivarsien ja\nkainaloidenkin alitse.\n\n— Mikko ei halua enää luokseni, etkö huomaa jo sitä! Kodittomaksi\nmajamieheksi he minua täällä nimittäisivät äitini vuoksi. Mikko ei\ntällaisen luokse enää milloinkaan tule. Kuinka isäkään ei paremmin\nharkinnut päästäessään minut? Miksi antoi sormukset, äidin ja\nomansakin? Minkätähden hän lähtöhetkellä pakotti ottamaan matkaan äidin\nseinäkuvan? Suunnitteliko itse rajan taakse jäävänsä?\n\nÄidin pienen perintökellon nostaa hän usein korvaansa. Se tikittää\nnopeasti, mutta sen viisarit eivät etene. Yhtä hitaasti mataa tädin\npöytäkello.\n\nMikä tietää, vaikka isä olisi unohtanut lampun palamaan vuoteensa\nviereen tuolille? Onhan niin jo ennenkin tapahtunut, öisin uneksiessaan\nhän huitoo käsillään, jolloin tyynyliinat ja risaisen peiton hetaleet\nvoivat helposti syttyä tuleen? Kuiva sänkykin on helposti syttyvää\nainetta, ja seinäpaperien kielekkeet varmaan vetäisivät kaukaa tulen\nitseensä.\n\nEliisa ei pääse enää vaaranpelostansa, vaikka mitä muuta ajattelisi.\nEllei hän olisi vakavasti päättänyt odottaa määräaikaa, niin hän\nlähtisi heti. Isä on sanonut, ettei ihminen milloinkaan saa peräytyä\npäätöksistään, ei leikilläkään tekemistään, koska se hävittää\nihmisestä tahdon. Monta kertaa hänen tarvitsee muistuttaa itselleen\ntätä päästäkseen toisen määrätuntinsa loppuun. Sen päättyessä hän on\nviipymättä valmis lähtemään.\n\nHän noutaa eteisestä selkäreppunsa ja huomaa isänsä kirjeen. — Kuinka\nen sitä muistanut heti tullessani antaa! Oli niin paljon puheltavaa\ntädin ja Mikon kanssa. — Mitähän isä kirjoitti? Samaan kuoreen hän itse\nkirjoittaa tädilleen muutamin sanoin takaisinlähtönsä syyn.\n\nKaiken aikaa joelle rientäessään on hänellä myöhästymisen tunne. Tulen\nloimutus kotirannalla ei tapauksena ole siis hänelle erikoisempi\nyllätys, jos kohta se tuokioksi herpauttaa hänen toiminta- ja\nliikuntakykynsä. Pian hän kuitenkin voittaa heikkoutensa ja juoksee\nrajalaakson ylitse.\n\nLopuilleen joutuvan tulipalon ympärillä seisoskelee muutamia miehiä.\nHän ei kaihda heitä, vaan juoksee suoraan saunan kohdalla olevaan\npiikkilanka-aukkoon. On valoisa, kuutamoinen aika. Joku on huomannut\nhänen tulonsa ja rientää vastaan. Gregor sieltä juosten kiiruhtaa\ntörmän alle, viittoo nopeasti joutumaan ja on vihainen.\n\n»Miksi palaatte tänne? Oletteko hullu?»\n\nEliisa ei ole kysymystä kuulevinaan, vaan tiukkailee kiihkeästi\nvastausta omiin paljon tärkeämpiin kysymyksiinsä.\n\n»Miten isä voi?»\n\n»Hyvin voi, mikäpä hänellä.»\n\n»Se ei ole totta! Hän on vuoteeseensa palanut!»\n\n»Ei ole palanut vuoteeseensa!»\n\n»Ellei olisi palanut, niin olisi täällä! Missä hän on? Näyttäkää hänet\nminulle!»\n\n»En voi näyttää häntä.»\n\n»Ette voi, koska hän on kuollut, palanut sänkyynsä, sanoinhan sen.»\n\n»Mutta minä sanon, ettei ole palanut vuoteeseen. Ettekö vannomatta\nusko!»\n\nHe huohottavat kiivaan juoksunsa vuoksi kumpainenkin ja katselevat\ntoisiinsa kiiluvin silmin kuin pahimmat vihamiehet.\n\n»Jos isä eläisi, sanoisitte te minulle, missä hän on.»\n\n»Hän istuu keinutuolissa, pistooli kädessään! Joko nyt uskotte, te\nitsepintainen tyttö! Mutta tarvitseeko teidän lentää senvuoksi suoraan\ntuhoonne kuin hullu kärpänen!»\n\n»Minun huolimattomuuteni vuoksi hän ei siis kuollut, Jumalalle kiitos!»\n\n»Ei kuollut! Voin sen tarvittaessa todistaa teidän jumalallenne.»\n\nGregorin tuima käskijän ilme lientyy hymyyn. Palopaikalta kuuluu\nkovaäänistä puhelua.\n\n»Miehet tuolla kummastelevat jo viipymistäni. Menkää saunaan ja pysykää\nliikahtamatta siellä aamuun asti. Kas tässä evästä.»\n\nHän työntää paperikäärön Eliisan käteen.\n\n»Älkää lähtekö palopaikalle päivälläkään. Teillä ei ole siellä enää\nmitään tekemistä. Minä huolehdin isästänne.»\n\nHän lähestyy ja puhuu kiihkeästi kuiskaten:\n\n»Itse olen vartiossa ensi yönä kahdestatoista kuuteen. Sillä välin\npaetkaa, muistakaa! Jos myöhempään viivytte, ampuu Ivan teidät; jos\nkerrankin vielä palaatte, ammun minä!»\n\nHän on jälleen julman näköinen ja sanoo varmasti enemmän kuin\ntarkoittaa. Nyt hän aikoo jo lähteä, kääntyy kuitenkin leppyneenä\nsilmät loistaen ja tarttuu Eliisan käteen.\n\n»Hyvästi, iäksi, te urhoollisen miehen uljas tyttö!»\n\nHän tempaisee saunan oven auki ja työntää Eliisan sisälle. Sitten hän\npoistuu viipymättä juoksuaskelin palopaikalle, josta vielä jonkun aikaa\nkuuluu huudahtelevia ääniä.\n\n\n\n\nJo kotoa lähtiessään on Mikolla ollut varma päämäärä: Melleristä eroon\nmillä hinnalla tahansa! Se on helpommin sanottu kuin tehty. Hän huomaa\nsen tyynemmin asiaa harkittuaan pian itsekin. Kotipaikkakunnalta, koko\npitäjästä tuskin löytyisi toista yksityistä rahamiestä, joka voisi\nja uskaltaisi Vanhalan taloon lainata siihen tarvittavan rahamäärän.\nMitä taasen tulee rahalaitoksiin, lienevät ne johtomiestensä mielestä\nrahoittaneet heitä jo liikaakin. Sitäpaitsi ne eivät olleet enää auki,\nei edes neuvottelumahdollisuutta ollut olemassa.\n\nÄidille navetassa tehdyn lupauksen olisi tietysti voinut ottaa, kuten\näkkipikaisuudessa tehdyt vannomiset tavallisesti otetaan, vaikkapa vain\npitempää toiminta-aikaa tinkimällä. Mutta mitä lähemmäksi oman pitäjän\nkirkonkylää linjavaunu joutuu, sitä velvoittavammalta tehty päätös\nMikosta alkaa tuntua, vaikka se onkin hullun päätös, kuun tavoittamista\ntaivaalta. Kerta kaikkiaan hän ei voi palata kotiin, eipä edes Eliisan\nluokse Koivulaan, ennenkuin on saanut Mellerin selväksi. Se on\nansiotehtävä, josta ei pääse kiertämällä.\n\nEnnenkuin linjavaunu ehtii jättää kirkonkylän, muistuu hänen mieleensä\ntukkukauppias Pellikka, joka kiväärikiikarin on hänelle lainannut.\nPellikka on hyväntahtoinen mies, parikymmentätuhatta ei hänelle\nmerkitse mitään. Hän tavallaan on jo tässä asiassa kuin liittolainen,\nitse sitä tietämättään. Ellei Pellikka olisi lainannut kiikariaan, niin\ntuskinpa oltaisiin vielä näin pitkällä. Miksi hän hakeutui Kannakselle\nmetsästelemään? Olisi mennyt pohjoiseen tai länteen, parempia\nlintumaita muualla päin oli. Ei voinut mennä, koska täytyi tulla tänne\nja tuoda tarkkasilmäinen kiikarinsa Vanhalan Mikon hypisteltäväksi.\n— Pellikan ja hänen kiikarinsa syytä oli, että minun täytyi lähteä\nEliisaa rajan takaa noutamaan!\n\nVaunu nytkähtää tien käänteessä. Mikko herää mietteistään ja naurahtaa.\nPellikan syyllisyyttä hän tässä nyt todistelee kuin hyväkin lain\npykälillä ratsasteleva juristi. Mutta kaupunkiin ja Pellikan puheille\nhän nyt joka tapauksessa menee, siitä ei häntä enää pidättäisi muu kuin\nMellerin kuitattu velkakirja. Tätä taas ei ilman suorituksia velallisen\nkäteen työnnetä, sen vuoksi saattaisi vannoa kuinka pyhästi tahansa.\n\nMutta minkätähden Melleri nyt ahdisteli heitä? Oli kai hänellä\nrahaa, vaikka kolme kertaa uudelleen olisi lainannut tuon summan.\nKorkojaan hän ennenkin oli joutunut odottamaan ja saanut ne aina,\nennenkuin uudet eräytyivät maksettaviksi. Oliko äijällä ehkä tarkoitus\nvelkapakottein naittaa vanhanpiian iälle ehtinyt tyttärensä hänelle,\nvelallisen pojalle? No, saattoihan suunnitelman ymmärtää koronkiskurin\nnäkökulmasta katsottuna, mutta miten äiti saattoi olla juonessa mukana?\nOnko hän velan piinaamana niin pehmentynyt, äitiparka!\n\nMikkoa harmittaa ja hävettää samalla jo koko touhu. Äskeisen\nnavettakohtauksen muisto on kiusallinen. Töykeä, suorastaan raaka hän\noli äidille ja liikoja tuli sanoneeksi, äidin suvusta, jopa köyhyydestä\npiikittäneeksi. Tuolla tavalla ei poika milloinkaan saisi menetellä\näitiään kohtaan, vaikka syytäkin olisi.\n\nMitä kaikkea äiti oli ehtinyt jo tehdä suvun ja Vanhalan talon hyväksi?\nTalo olisi jo vuosikausia sitten luisunut vieraitten käsiin, ellei äiti\nisän kuoleman jälkeen niin uljaasti olisi uurastanut sen puolesta.\nLannistumatta hän taisteli vihollista vastaan, joka näkymättömänä,\nkäsin tavoittamattomana aina hiiviskeli talon ympärillä. Tuhopakkasen\ntapaan se aina kiinni pureutui ja pusersi mehun viljasta, karjasta,\näidistä itsestäänkin.\n\nNyt äidin voimat ja ote olivat jo herpautumassa, mikä ei ole\nkummeksuttavaa. Paljon suurempi ihme on, että hän menehtymättä\non kestänyt näinkin kauan. Uusien tekijöiden on astuttava hänen\ntilalleen. Ei ollut vaikea arvata, ketä äiti siihen ensi tilassa\ntoivoi ja ajatteli. Mutta äiti ei odottanut apua siltä taholta, josta\nhän omakohtaisesti johtuisi sitä saamaan. Eliisasta tulee hänelle\nuskollinen apu ja työtoveri.\n\nMikko suunnittelee mielessään, miten Eliisa ensi syksynä menee\nkansanopistoon tai emäntäkouluun. Kun hän sieltä palaa innostuneena ja\ntaitavana emäntänä, ei äidin tarvitse muuta kuin huvikseen avustelee,\nkatselee ja ihmettelee. Navetta ja kanala tuottavat parempia tuloja.\nKun siihen liitetään vielä monella tavalla parantuvan pellon, puutarhan\nja metsän tulot, niin kaikkinainen puute karkkoutuu Vanhalan talosta.\nSen täytyy karkkoutua.\n\nKaupungin lähestyessä tie levenee ja tasoittuu, kuljettaja kiihdyttää\nvauhtiaan. Mikko on saanut etupaikan ja katselee tuulilasin lävitse\nnopeaan ohi kiitäviä kyläisiä maisemia. Taloja on monenlaisia,\npieniä ja suurempia, joukossa useita hyvin rakennettuja, punaisiksi\nja valkoisiksi maalattuja. Mutta yksikään niistä ei Mikon silmissä\nkokonaisuutena katsoen ole Vanhalan veroinen. Tie portteineen, pellot\nsarkoineen, parhaatkin rakennukset keskinäisine tiloituksineen ovat\naina jollakin tavalla vinossa. Kun Vanhala tulee rakennustensa ja\nviljelysmaittensa puolesta täyteen kuntoon, niin sellaista taloa saa\nKannakselta hakea! Mistään ei löydy niin kauniisti viettäviä peltoja,\nei niittyä eikä metsämaatakaan. Niin Pellikkakin sanoi viime syksynä.\nHän jos kukaan sen asian tietää. Hän on liikuskellut ja katsellut koko\nSuomen niemen ja käynyt ulkomailla monta kertaa.\n\nPellikasta Mikon ajatukset taas johtuvat edessä olevaan asiaan,\nkaupunkimatkan syihin ja Mellerin velkaan. Kylät tihenevät, liikenne\nvilkastuu, ja muitakin merkkejä kaupungin pikaisesta lähestymisestä on\njo havaittavissa. Mikosta alkaa tuntua kuin se joutuisi jo liiankin\npian, niinkuin hänellä ei olisi vielä riittävästi rohkeutta suuren\nasiansa esittämiseen. Kenties Pellikka pahastuu tai lyö leikiksi ja\nnauraa, mikä olisi vieläkin pahempaa. Ei, minkäänlaista epäonnistumisen\nmahdollisuutta ei saanut ottaa huomioon. Arka mies ei milloinkaan\nsaa asiaansa hyvään päätökseen. Mikon täytyy vahvistaa uskoansa. Se\ntapahtuu parhaiten hyökkäämällä Mellerin kimppuun, hän on tällä kertaa\npahan alku.\n\n— Varro sinä, vanha veijari, koronkiskuri ja veripuutiainen! Saat\nkirotut penninkisi. Vanhalan taloa et saa, et milloinkaan! Kun pääsemme\nsinusta irti ja muuten elämän alkuun, niin näet vielä! Vanhala on\npysynyt paikoillaan ja sitä asuva suku kannoillaan rajantakaistenkin\nsusien hampaissa. Et sinä, Melleri-parka, sentään ole muuta kuin\npaljashäntäinen rotanpoika heidän rinnallansa!\n\nTähän tapaan hän äijää rökittää tuulilasin lävitse silmillään\nsiristellen. Tuntuupa jo melkein kuin tuo kirottu koronkiskuri ja\nviheliäinen tyttärensä kauppuri luihukorvaisena pikku jyrsijänä\njuoksisi kaupunkiin pyörivän voimavaunun edellä. Pian joudutaan\nKolikkoinmäen laajaan esikaupunkiin. Vanhan Torkkelin linnan harmaat\nmuurit kohoavat jo edessä päin. Sinne vanhan kaupungin sokkeloisille\nmustain tai harmaitten veljesten katukujille Mellerin äijä, Mikon\nkuvitelmien rotta, jo karkuteilleen livahtaa.\n\nPellikka ei ole kotona, eikä häntä löydetä liikkeensä konttoristakaan.\nEi tiedetä, tai ei olla tietävinään, missä tukkukauppias on. Eikö\nollenkaan ole kaupungissa? Täytyy kai tällaisessa talossa tietää,\nmissä isäntä on? »Johtokunnan kokouksessa!» ilmoitetaan vihdoin\nvastahakoisesti ja selvästi ilmaisten, ettei tuon näköisellä ja\nikäisellä asiakkaalla liene puhe- enempää kuin äänivaltaa mainitun\njohtokunnan kokouksessa.\n\nMikko lähtee etsiskelemään neuvottua kokouspaikkaa. Se sijaitsee\nkeskikaupungin upeimmassa talossa. Se ei ole mikään vaikea löytää.\nSelvästi merkityt porttinumerot siinä on, visapuiset kiilloitetut\nhissit kulkuneuvoina. Kokous on parhaillaan menossa. Mikkoa kehoitetaan\nistumaan ja odottamaan, ja mikäpä suuressa lämpöisessä esihuoneessa\nolisikaan istuessa, jos hänellä vain olisi enemmän aikaa.\n\nKoko matkan Koivulan portilta lähtien Mikko on ajatellut pääasiassa\nvain Vanhalan asioita, kokonaan unohtaen, mihin mielentilaan Eliisa\njäi. Ellei tuo kokous pian lopu ja hänen oma asiansa nopeasti juokse,\nei kotiinpalaamisesta tänä iltana tule mitään. Juna lähtee puolen\ntunnin kuluttua ja viimeinen linjavaunu kymmenisen minuuttia myöhemmin.\nAinoa keino sen jälkeen olisi vuokra-auto, mutta sellaiseen ei hänellä\nolisi varaa, vaikka asia paremminkin onnistuisi.\n\nTämänpäiväisten kokemustensa jälkeen Eliisa ei ole parhaassa\nmielentilassa kovin pitkiin odotuksiin, varsinkaan jos yksinään joutuu\nsen tekemään. Pelästynyt ja vaitelias hän oli. Jos vaunu olisi viipynyt\nvielä pari minuuttia, olisi hän ehtinyt saada tietoonsa matkan syyn,\nnavettakiistelynkin todellisen aiheen. Hän oli varmaan kuullut kaikki\nja kuvitellut enemmän kuin kuuli. Se näkyi jo hänen silmistään.\nPieneksi asiaksi ei Eliisa sitä ottanut, turha hänenlaiselleen\nsellaista oli uskottaa.\n\nMikko on pari kertaa tiedustellut eteishuoneessa liikuskelevalta\nkaljupäiseltä vahtimestarilta, milloin kokous loppuu. Mies puistaa\npäätään, heilauttaa kärsimättömästi käsiään. Mahdoton tietää! Voi\nloppua jo pian, voi kestää kauankin vielä! Joskus johtokunnan kokoukset\nkestävät puoliyöhön! Mikolle se on tässä vaiheessa laihanpuoleinen\nlohdutus; odottaa vain täytyy, mitäpä muutakaan siinä osaisi tehdä.\nHän koettaa ajatella mahdollista kaupunkiin yöpymistä parhain päin\nselittäen.\n\nÄiti aavistaa kyllä jotakin tämäntapaista, eikä liene haitaksi,\nvaikka hän olisikin hieman levoton. Hän on ansainnut tämän, — olkoon,\nettä hyvääkin tarkoitti. Jos taas Koivulan täti on kotona, niin hän\nkykenee Eliisan rauhoittamaan. Täysin uskottavasti hän voi esittää\npuoli tusinaa päteviä syitä; sitäpaitsi hänellä on niin paljon muuta\npuheltavaa, että Eliisa unohtaa koko asian. Joka tapauksessa he käyvät\nyhdessä nukkumaan. Huomenna on uusi päivä ja kaikki selviää.\n\nToiselle voisi paljon helpommin tällaistakin uskottaa, itselleen ei.\nVastaväitteet kumpuavat esiin parhaankin todistelun jälkeen. — Mistä\ntiedät, että Koivulan täti on kotona? Hän on yksi niitä ammattilaisia,\njoiden tulemisista ja menemisistä ei milloinkaan voida sanoa mitään\ntäysin varmaa. Mitä kaikkea Eliisan mieleen johtuukaan, jos hän\nyksinään jää huvilaan pitkäksi, hiljaiseksi yöksi?\n\nLevottomuus alkaa vaivata hänen mieltään, ja uudelleen hän tiedustaa\nkaljupäiseltä, mitä tämä arvelee johtokunnan kokouksen päättymisestä.\nMies ei viitsi enää vastata hänen kysymykseensä, leväyttää vain\nkäsiänsä äskeistä vihaisemmin nyökäyttäen päällään kokoushuoneen\nsuljettuihin kaksoisoviin päin. Ajatus tulee kyllin selvästi ilmi\ntälläkin tavoin: Sopii mennä tiedustelemaan itse! Miksikä ei! Mikko\nkävelee huoneen perälle ja avaa oven. Kaljupää näyttää hämmästyneeltä,\ntällaista rohkeutta hän ei liene odottanut.\n\nJoukko herroja istuu suuren, viheriäisellä veralla peitetyn pöydän\nkahden puolen valkoiset paperiarkit edessään. Pellikka yksinään\nistuu pöydän päässä vähäinen puunuija kädessään. Kovin juhlalliselta\nnäyttää. Taitaa olla mahtimiesten kokous. Kun Mikko on tullut oven\navanneeksi, ei hän viitsi enää peräytyä. Sitäpaitsi Pellikka on jo\nhuomannut tulijan. Hän kuiskaisee jotakin lähinaapurinsa korvaan\nja kävelee naurusuin tervehtimään metsästystoveriaan. He siirtyvät\nodotushuoneeseen. Mikko arvaa, ettei kauppaneuvoksella tuollaisen\nkokouksen puheenjohtajana ole liikaa aikaa käytettävissään, eikä ole\nhänellä itselläänkään. Senvuoksi käy hän asiaansa kiertelemättä.\n\n»Terveisiä meidän kylältä. Taitaa tukkukauppiaalla olla tulenpalava\nkiire?»\n\nPellikka naurahtaa.\n\n»No, ei niin hätää, ettei hyviä tuttavia sentään tervehtimään\nkerkiäisi. Arvaan, että Vanhalalla on muutakin asiaa.»\n\n»Oikein arvaatte, asiaa on.»\n\nTällä hetkellä Mikko tuntee itsensä noloksi. Hän ei käsitä, miten\njatkaisi siitä. Häntä harmittaa jo sekin, että kaljupää vahtimestari on\npysähtynyt lähelle kuuntelemaan ja sisällä johtokunnan kokous odottelee\npuheenjohtajaansa.\n\n»Vanhalan talon vuoksi minä olen teidän luoksenne tullut. Mutta asia ei\nole kovinkaan hääppöinen, sanon sen heti.»\n\n»Kuka tietää, ennenkuin katsotaan, antakaahan kuulua!»\n\n»Talossa tarvitaan huomenna paljon rahaa.»\n\n»Kuinka paljon?»\n\n»Kaksikymmentäyksituhatta markkaa!»\n\nSiinä se nyt kuitenkin meni, pahin sanottava ohi. Mikko kuivaa\nnenäliinallaan hikeä kasvoiltaan.\n\n»Kaksikymmentäyksituhatta markkaa», Pellikka naurahtaa. »Aiotaanko\nostaa auto?»\n\n»Älkää leikkiä puhuko! Mitä meidän talossa autolla tehtäisiin.»\n\n»No, mitä muuta noin paljolla rahalla?»\n\n»Entistä velkaa maksettaisiin.»\n\n»Uutta velkaa tekemällä?»\n\n»Niin! On jouduttu kehnon kelkkaan ja siirrettäisiin muutamia kipeämpiä\nasioita parempiin käsiin.»\n\n»Mistä tiedätte, että siirtyisivät parempiin käsiin?»\n\n»Puhtaampiin ja parempiin, tunnenhan minä teidät.»\n\nSe on luottamuksellinen tunnustus ilman vähintäkään imartelun\ntarkoitusta. Pellikka tuntee sen ja naurahtaa jälleen. Yhtiöllä,\nmonellakin yhtiöllä, joissa hän on osakkaana suuremmin tai pienemmin\npanoksin, on ollut varsin menestyksellinen toimintavuosi. Periaatteessa\nhän tosin ei harrasta mitään yksityistä pankkiiritoimintaa, ei\nsijoituksen, vielä vähemmin hyväntekeväisyyden vuoksi, mutta\nparikymmentätuhatta ei merkitse paljoa Pellikan varoissa. Sitäpaitsi\nhän on jo aikaisemmin mieltynyt Vanhalan nuoreen isäntään, ja nytkään\nei tämän milteipä häikäilemättömyyttä lähentelevä rohkeus tee häneen\npahaa vaikutusta, ennemmin päinvastoin.\n\n»Asiasta voidaan keskustella myöhemmin. Nyt minulla valitettavasti\nkuitenkin on vähän kiire.»\n\n»Kiire minullakin on.»\n\nMikko katsahtaa kelloonsa, tukkukauppias naurahtaa ääneen. Noin sitä\npitää, kuka eteenpäin mielii!\n\n»Vai on kiire molemminpuolinen. No, keskustellaan asia valmiiksi,\neihän meidän ole pakko sitä tarpeettomasti venyttää. Onko talossa\nkiinnityksiä?»\n\n»On kai niitä kiinnityksiä.»\n\n»Yli käypien arvojen?»\n\n»Niin väittävät, muutamat.»\n\nSaattanee olla kolminkertaisiin määriin, kuten monissa Kannaksen\nhuvilatiloissa sanotaan olevan. Olkoon vaikka niinkin, miehestä tässä\nensi tilassa on kysymys, talosta vasta toisessa. Pellikka tekee\nnopeasti päätöksensä, kirjoittaa ja repäisee shekin.\n\n»Kas tässä. Menkää konttoriini ja pyytäkää, että laativat velkakirjan\nshekissä nimetylle summalle kuuden korolla. Te allekirjoitatte\nvelkakirjan ja pyydätte todistamaan. Rahat voitte vaihtaa sieltä tahi\npankista, miten haluatte.»\n\n»Minäkö nimeni velkakirjaan?»\n\n»Te. Eihän minulla ole mitään tekemistä Vanhalan talon kanssa, paitsi\nsyksyisin lintumetsästyksen aikaan, mutta se on juttu erikseen.»\n\nMikko miettii hetken ja asia selvenee hänelle.\n\n»Mielelläni teen sen, jos niin haluatte. Luulenpa, että on varmempaakin\nnäin. Minulla ei ole entistä velkaa penniäkään. Jos elän, niin maksan\nvelkani, kuoleman varalta minulla on henkivakuutus, joka riittää\nkorvaamaan saatavanne.»\n\n»Vai on takuumieskin vielä omasta takaa. Asia on selvä. Ensi syksynä\nmenemme taas lintumetsään. Siihen saakka sanomme näkemiin, koska meillä\nkummallakin on kiire.»\n\nPellikka hyvästelee ja kääntyy lähteäkseen, mutta Mikko pysäyttää hänet\nvielä.\n\n»Minulla on se teidän kiikarinne yhä.»\n\n»Kiikarikin saa olla siksi. Katselkaa sillä valmiiksi metsän kauneimmat\nlinnut ja jaloin juoksevaiset.»\n\n»Kiitoksia. Olen katsellutkin jo!»\n\nTukkukauppias rientää naurahdellen puheenjohtajan paikalle\nkokoukseensa. Mikko suoraa päätä hänen konttoriinsa. Velkakirja\nlaaditaan, hän allekirjoittaa sen ja vaihtaa shekin rahaksi. Mutta\naika on näissä puuhailuissa kulunut niin pitkälle, ettei hän ehdi\njunalle enempää kuin viimeiselle autollekaan. Vuokra-ajurit maksaisivat\nkolmesataa markkaa. Näin paljon ylimääräistä rahaa hänellä ei ole.\nKuitenkin hän harkitsee autopysäkillä puoleen ja toiseen. Samaan aikaan\nkokenut ajuri omassa mielessään arvailee, ottaako nuori mies kyydin vai\neikö ota. Pojalla on tyttö kierroksessa, sen näkee hänen naamastaan.\nTuollaiset usein maksavat kyydistään viimeiset markkansa, jopa enemmän\nkuin on rahaakaan. Tämä ei maksanut, ihme ja kumma.\n\nMikko toivoo hartaasti, että Koivulan täti olisi kotona ja luottaa\nsiihen, että hän kykenee rauhoittamaan Eliisan. Huomenna aamupäivällä\nkaikki selviää, ensimmäisenä Mellerin äijä. Tästä hetkestä hän nauttii\netukäteen.\n\nMutta yö levottomassa matkustajakodissa on pitkä ja kiusallinen.\nPäivä on ollut vaiherikas, liian vaikea. Ajatus palautuu sen moniin\neri tapahtumiin. Vielä unissaan hän kamppailee papin, äidin, jopa\nlinjavaunun kuljettajankin kanssa. Pellikka ajaa ohitse ja tarjoaa\npaikkaa omassa vaunussaan. Mennään sadan kilometrin keskinopeudella,\nkunnes kuuluu huuto: Poika, poika, äläpä mene! Melleri hajoittaa\nVanhalan tuvan muuria!\n\nHän pudottautuu Pellikan vaunusta, kolauttaa päänsä sängyn laitaan ja\nherää. Viereisestä huoneesta kuuluu laulun loilotusta ja painiskelun\njytinää. Melleri tuskin tuon pahempaa kolinaa pystyisi pitämään, vaikka\nhääräisikin rautakankineen Vanhalan muurin kimpussa. Kello on jo kaksi,\nja hän koettaa nukkua uudelleen, mutta näkee edelleenkin levottomia\nunia. Valkoisia kanalintuja uiskentelee Rajajoessa, Eliisa houkuttelee\nohranjyvillä niitä Vanhalan rantaan. Venäläinen vahtisotilas huomaa sen\nja rupeaa ampumaan kanoja jousipyssyllänsä. Sitä mukaa, kun Eliisa saa\nkanojansa kuivalle, ampuu venäläinen nuolensa niiden lävitse. Ihme,\nettä hän niin tarkasti osaakin. Mutta kanat eivät siitä kuole, vaan\nnuoliin, kuin paistinvartaisiin, lävistettyinä hyppivät pitkin niittyä\nsurkeasti kaakattaen.\n\nJälleen hän herää nukuttuaan tuskin puolta tuntia. Hän kahmaisee\nhätäisesti tyynyn alle, jossa Pellikalta saadut rahat ovat. Näin paljon\nrahaa ei hänellä milloinkaan tätä ennen ole ollut hoidettavanaan.\nTurvallisempaa olisi ollut, jos hän shekkinä olisi vienyt rahat\nMellerille, mutta näin on paljon hauskempaa. Varkaiden varalta\nhän kätkee rahakäärön sukkaansa ja vetää sukan jalkaansa. Jos ne\nyrittäisivät tulla riistämään rahoja hänen sukastaan, niin silloin\nsyntyisi tositappelu.\n\nNyt he jo varmaan nukkuvat, Eliisa, täti ja äiti. Ei se ole niinkään\nvarmaa! Itse Mikko nyt joka tapauksessa päättää nukkua ja nukkuukin,\nkun ensin on unohtanut tämän päätöksensä. Aamuun ei ole enää pitkälti.\nMaitorattaat alkavat kolista kaupungin kivikaduilla.\n\n\n\n\nMikko palaa kaupungista ensimmäisessä junassa, kiiruhtaen asemalta\nsuoraan Mellerille. Ulkona rappuja lakaisemassa oleva tytär säikähtyy\nsanattomaksi tuntiessaan tulijan. Hän heittää luudan ja pyytää\nvierasta sisään keksimättä hätäännyksissään, mihin johdattaisi hänet\nistumaan. Isän huone on vielä yön jäljeltä kunnostamatta. Hänen omakaan\nhuoneensa ei ole parhaassa kunnossa, ja pöydällä postikorttikehyksissä\non sanomalehdestä leikattu hiihtäjän kuva, Mikon kuva! Hän jättää\nvieraansa keittiön lattialle seisomaan, rientäen kamarinsa pöytää\njärjestelemään.\n\nMutta kun hän pienen hetken kuluttua tulee sieltä takaisin, ei vieras\nolekaan enää keittiössä. Mikko on käynyt jo aikaisemminkin tässä\ntalossa ja tietää tyttären neuvomatta, missä kamarissa velka-asioita\njärjestellään. Helga on pahoillaan siitä. Isän huone sellaisessa\nsiivossa, eikä isästä itsestään ole takeita, mitä puhuu ja tekee.\nHän virittää tulen ja nostaa kahvipannun hellalle, kiirehtien pukua\nmuuttamaan ja tukkaansa järjestelemään. Niin monta kertaa ja monella\ntavalla hän on tätä hetkeä kuvitellut, että sen nyt näin äkkipikaa\nyllättäessä huomaa olevansa pois tajuiltaan. Hänestä tuntuu kuin\njäsenet olisivat jäykistyneet, kuin sydänkään ei olisi oikealla\npaikallaan.\n\nUkon sydän on sitä varmemmin. Hän keinuu tuolissaan kuten tavallisesti.\nVanhalan emännän kanssa sovittu naimasuunnitelma on nuorentanut häntä,\nantaen hänelle monena aamuna hupaisaa miettimisen aihetta. Talo on\nmailtaan ja asemaltaan pitäjän parhaita. Jos valtiolle aikoinaan\nluovutetut metsämaat saadaan takaisin, kuten huhuillaan, on Vanhalan\ntalo kaikin puolin ensiluokkainen. Veloista ei sitten enää ole\nmurhetta, eikä muutoinkaan, ainakaan sen jälkeen kun ne on maksettu\npois.\n\nUkon tekee mieli hiukan järjestellä nuorimman tyttärensä asioita, koska\npoika, toiset tyttäret ja vävyt liian suuriäänisesti kynivät elävää\nlintua, niin ukkoa kuin Helgaa. Hän haluaa näpsäistä heitä ahneutensa\nvuoksi. Hän tekeekin sen vielä ja tekee niin tuntuvalla tavalla, että\nvähän aikaa nuoleskelevat näppejään.\n\nViime viikolla hän on varta vasten käynyt pitäjän verotuslautakunnan\nmonivuotisen puheenjohtajan Laaksosen Vihtorin puheilla. Tämä pitäjän\ntietokalenteri, joka on hänen hyvä tuttavansa, on paljastanut Vanhalan\nperikunnan asiat, vaikka se ei olisikaan luvallista. Talon velat ovat\nmuutamia tuhansia pienemmät kuin Melleri on luullut, mikä tosiasia ei\npahoita hänen mieltään.\n\nSamalla matkalla hän on pistäytynyt talon alaikäisten toisen holhoojan,\nKilpeläisen Santerin puheilla. Miespoloisella oli tulenpalava kiire\nkuten aina, hänelle kun yleistä kansalaisluottamusta nauttivana\nkykymiehenä on sylin täydeltä kasautunut tärkeitä yhteiskunnallisia\ntehtäviä. Tapansa mukaan on Santeri ryhtynyt kiivaasti penkoilemaan\npöytälaatikoltaan löytämättä sieltä mitään, ei ainakaan sitä, mitä\non ollut etsivinään. Tällöin, juuri tärkeimmällä hetkellä, hän on\nhuomauttanut Vanhalan lainan maksamattomista koroista. Melleriä\nnaurattaa vieläkin, kun hän muistelee, miten mies hätkähti.\n\n»Mitä? Ovatko korot jääneet rästiin? Emännän niistä pitäisi huolehtia.»\n— »Niin kai pitäisi, mutta lain mukaan myös sinun pitäisi valvoa, että\nhän ajoissa tekisi sen.» — »Lain mukaan!»\n\nKilpeläisen Santeria ei mikään hermostuta enempää kuin viittaus lakiin,\njonka hän itse sanoo tuntevansa viimeistä piirtoa myöten. Mutta nyt\nei hänen edessään istu mikään kunnan holhokki eikä muu yhteisen avun\ntarvitsevainen. Ehei, pojat! Vanha tekijä siinä istuu. Ja häntä\nhuvittavat tuollaiset yhteisillä kasoilla kukkoilevat ja liiaksi oman\ntärkeytensä tuntevat viskaalit. Hän muistelee, miten hän pinnasi miestä\nedelleen:\n\n»Sinun pitää katsoa visusti perään, koska sinut kerran on uskottu\ntärkeihin luottamistehtäviin. Talo rappeutuu päivä päivältä. Kaikki\nkatotkin siellä jo vuotavat ja...»\n\n»Kaikki katot! Voi, voi, helvetti kumminkin!»\n\nKilpeläisen Santeri survaisi pöytälaatikkonsa kiinni. Kaikki katot,\nvuotavat katot erittäinkin ovat aina enemmän kuin hänen rääkätty\nsielunsa kestää. Niistä maristaan hänelle joka päivä ja joka paikassa,\npitäjällä kunnalliskodin pehtoori ja koulun opettaja, kotona emäntä\nja renki. Hän tempaisi liivinsä taskusta suurikokoisen kellonsa,\njoka hänellä tällaisissa tapauksissa kuuluu aina olevan viimeinen\npelastuksen ankkuri.\n\n»Jaa, se on sillä tavalla, että minä en jouda tässä enää pitempiin\njaarituksiin, en, en! Tielautakunnan kokoukseen minun on lähdettävä\ntällä punaisella sekunnilla!»\n\nSanterin tulistumista muistellessaan Melleri sepii partaansa ja\nnaureskelee, kuten silloinkin. Hän muistaa tarkalleen, mitä Santerille\nsanoi: »Älä ole tuollainen hätähousu, yleinen luottamusmies. Ehdit\nhyvin kokoukseesi muutamaa sekuntia myöhemmin. Tie kyllä pysyy\npaikallaan, eikä lautakuntakaan ensi hätään mihinkään karkaa. Piti\ntässä vain tiedustaakseni, ettei kai sinulla vastuunalaisena holhoojana\npuolestasi ole mitään sitä vastaan, vaikka Vanhalan emännän esikoinen\nnaitettaisiin ja saman tien pistettäisiin talon raha-asiat kuntoon.»\n\nKylläpä Santeri hölmistyi. Mutta pian kai hän, viisas mies, asian\noivalsi. »Miksi ei tuota jo aikaisemmin ole huomattu!» »Eipäs vain ole\nhuomattu. Vaikka tuskinpa se paljon aikaisemmin olisi käynyt laatuun,\npojan iän vuoksi.»\n\nMitä Santeri siihen muuta kuin nauraa rötkötteli ja touhusi kahvia\npöytään. Tielautakunnan kokoukseen hänellä ei ollut enää mitään\nkiirettä. Se lienee ollutkin jo viime keskiviikkona, tahi oliko vasta\nseuraavana.\n\nNäitä Mellerin ukko kiikkutuolissaan keinuen muistelee, näitä ja monia\nmuita. Paljon on muisteltavia vanhan viisaan matkan varrelta, joka jo\nyli seitsemänkymmentä vuotta on juontunut hupaisasti virstan pylväästä\ntoiseen ja juontunee edelleen, pikku hiljalleen. Hänet herättää\nmietteistänsä kamarin oven käynti.\n\n»Päivää!»\n\n»Kah, päivää! Jopa tulit sieltä! Sinua on jo vähin odoteltukin\ntäällä. Käy istumaan!» Melleri hölmistyy, vaikka ei niin paljon kuin\nKilpeläisen Santeri viikkoa aikaisemmin.\n\nKyllä kai olettekin odottanut! haluaisi Mikko täräyttää myrkyllisestä\nheti, mutta malttaa toki mielensä, istahtaen tuolille.\n\n»Näitkö jo Helgaa?» tiedustaa Melleri.\n\n»Mitä Helgaa? Ovatko velkakirjat mahdollisesti tyttärenne kaapissa?»\n\nMikko ei enää malta olla letkauttamatta. Ukko nolostuu, pysäyttää\nkeinunsa ja jää katsomaan edessään istuvaan nuoreen mieheen avoimin,\nhampaattomin suin.\n\n»Tulin maksamaan meidän velkamme lopullisesti. Olkaa hyvä ja laskekaa,\nmihin määrään se nousee maksamattomme korkoineen!»\n\n»Velkaanneko maksamaan? Mitä sinä poika tällä puheellasi oikein\ntarkoitat?»\n\nUkko kohoaa tuolistaan kädensijoihin nojaten.\n\n»Tarkoitan säästää teiltä uloshakuvaivanne.»\n\n»Uloshakuvaivat? Sinäkö puhut minulle uloshakuvaivoista! Eikö sinun\npitänyt tulla uloshakemaan ja naimaan meidän Helgaa? Niin me olemme\ntämän asian äitisi kanssa sopineet.»\n\nÄidinkö kanssa sopineet? Hän on aavistanut oikein. Mikon veret\nkuumenevat.\n\n»Nain kenet haluan! Olen kokonaan naimatta, jos niin haluan! Teidän\nrahanne ja tavaranne enempää kuin Vanhalan talonkaan vuoksi en nai mitä\nnaakkoja tahansa.»\n\n»Naakkoja! Sanoitko sinä naakkoja?»\n\n»Niin juuri sanoin! Rahan vuoksi en nai naakkoja!»\n\nNyt vasta ukko käsittää asian. Hän pompahtaa tuolistaan permannolle ja\ntöpsöttelee kamarin nurkasta nurkkaan tallukkasukkasissaan.\n\n»Minun puolestani nai vaikka peltovariksia, vaikka peltohiiriä, pirhana\nsoikoon! Jos henkselisi kestävät, niin nai variksia. Nai hiiriä, köyhiä\nrottia! Jätä minun naakkani rauhaan!»\n\nHän köpittelee velkakirjakaapilleen ja yrittelee avainta reikään\nvapisevin sormin. Asian odottamaton käänne näyttää koskeneen\nhäneen kipeämmin kuin hän tahtoisi itselleenkään myöntää. Vanha,\nvihassaan vapiseva mies on säälittävän näköinen. Mikko ei tunne\nhäntä katsellessaan sitä mielihyvää, mitä ennakolta on kuvitellut.\nMaltillisemmin olisi pitänyt käyttäytyä, ei turhista ärtyä eikä\nvanhaa miestä ärsyttää. Vihdoin ukko saa avaimensa reikään, löytää\nlainapaperit ja alkaa selailla korkokirjaansa. Koron laskemisessa kuluu\nhäneltä paljon aikaa. Tökerösti teroitettua lyijykynänpätkäänsä hänen\ntäytyy monta kertaa tyrkätä kuivien, vavahtelevien huultensa väliin.\nMerkityt summat on ääneen ajatellen laskettava useampaan kertaan.\nLopulta hän kuitenkin saa laskelmansa selväksi ilmoittaen summan, johon\nMikko on päässyt korkokirjoitta omia teitään.\n\nMikko lukee rahat pöydälle. Siloisten tuhatmarkkasten näkeminen\npiristää silminnähtävästi ukkoa. Niitä katsellessaan hän näyttää\nunohtavan niin oman naakkansa kuin naapurien varikset. Nipistäen\nsetelit tukevasti vasemman kätensä peukalohaarukkaan hän lukee rahat\nkahteen kertaan, lyhyesti rykien, kuivasti syljeskellen.\n\n»Oliko tarpeeksi?» tiedustaa Mikko, kun toimitus on loppunut.\n\n»Oli! Sitä myöten on selvää, minun puolestani.»\n\n»Niin on meidänkin. Antakaa velkakirja tänne!»\n\n»Äläpä hätäile! Kuitataan se ensin. Älä koskaan anna rahaa kenellekään\nilman kuittausta.»\n\nHän etsii pöydältä mustekynää, nuljuttelee pitkän aikaa pullon korkkia,\ntahrien sormensa ja huulensakin musteeseen. Jotakin kuittauksen\ntapaista hän velkakirjaan jukertanee pärskivällä kynällään. Sitten hän\netsii laatikostansa kauhtuneen imupaperiarkin puolikkaan ja kuivattelee\nsillä kirjoitustansa moneen kertaan. Tarkasteltuaan asiakirjan vielä\nkerran alusta loppuun hän tarjoaa sen Mikolle.\n\n»Nyt se pitää.»\n\nMikko taivuttaa kauniisti paperiarkin, jonka vähää aikaisemmin on\naikonut reväistä kappaleiksi, pistää velkakirjan taskuunsa ja sanoo\nsäyseästi hyvästinsä.\n\n»Kuule, äläpä vielä mene!»\n\n»No?»\n\n»Luuletko, että velasta pääsee irti sillä, että siirtää sen toiseen\npaikkaan?»\n\nMikko naurahtaa.\n\n»En luule! Mutta eikö velanantaja sentään pääse huolistansa, kun saa\nkirjoittaa täyden kuittauksensa näinkin epäilyttävään arvopaperiin?»\n\n»Pääsee, jos pääsee! Mutta sinulle, Vanhalan emännän poika, minä sanon\nvieläkin yhden asian: Kyllä sinä meidän Helgasta olisit saanut niin\nhyvän ja lempeän vaimon, ettet suinkaan muualta sen parempaa löydä,\nusko jos tahdot!»\n\n»Ehkäpä en löydäkään! Kiitos vain ystävällisestä tarjoomuksestanne.»\n\nMikko kääntyy ja kiirehtii lähtemään. Lempeä vaimon tarjokas\nseisoo keittiön hellan vieressä punoittavin poskin. Hän on kuullut\nkamarissa käytävästä keskustelusta tärkeimmän ja arvannut loput.\nMikko aikoo rientää hänen ohitseen, mutta äkillisestä mielijohteesta\nkääntyy Helgan luo ja hyvästelee häntä kädestä, vaikka ei ole tullut\ntervehtineeksikään sillä tavoin. Helga on hämmentynyt ja voi vain\nvaivoin pidättää liikutustaan, kunnes vieras on ehtinyt ulos.\n\nHän juoksee kamariinsa heittäytyen suulleen vuoteeseen. Tyynyn alta hän\nottaa Mikon kuvan, kätkien sen poveaan vasten. Näin hän nyyhkii vielä\nsilloinkin, kun ukko rahat ja velkakirjat järjesteltyään joutuu häntä\nlohduttelemaan.\n\n»Täälläkö se itkua tuhertaa. Voi tyttöparkaani!»\n\nUkko istuutuu sängyn laidalle ja sivelee hylättynsä mielenliikutuksesta\nhytiseviä hartioita.\n\n»Siihen se taas imeltyi. Niin räpsähti kuin kananlento. Mitä\nvälittäisimme tuosta.»\n\nKuinka tytär voisi olla välittämättä! Kieltämättä se on murheellinen\npaikka ukolle itselleenkin. Helga on hänen nuorin ja rakkain lapsensa,\njolla on lempeä sydän. Jonkun kovan onnen sallimasta hän kuitenkaan ei\nmilloinkaan pääse purkamaan ulos tätä hereästi tulvivaista lempeänsä.\nJospa hänellä olisi edes lapsi! Se jo paljon helpottaisi! Ja sitten\neivät ahneet sisarukset pääsisi hänen rahoihinsa käsiksi.\n\nMutta yksin jäävä kovaosainen ei saa edes lasta. Kuinka saisikaan, kun\nei ole miestä. No, köyhälle se vielä jotenkuten käy laatuun, rikas saa\nainaiset häpeät. Kova on tyttöparan kohtalo, kokonaan ilman omaa syytä!\n\nNäin ukko puoliääneen jahkailee, mutta tytär ei jaksa päätänsä\ntyynystä nostaa. Ukko sivelee yhä hänen hartioitaan köpelöisillä\nsormillaan, lientyy itsekin siinä ja tinkii tähänastisista jyrkimmistä\nvaatimuksistaan.\n\n»Mitä me Mikosta ja yhdestä Vanhalan talosta! Jos ei saada miestä ja\ntaloa yhdessä, niin otetaan ne erikseen, vai mitä sinä itse siitä\nasiasta arvelet?»\n\nTytär ei arvele sitä eikä tätä, nyyhkii vain päätään nostamatta.\n\n»Otetaan erikseen, kuulitko? Ensin mies ja sitten talo, tai ensin\ntalo ja sitten mies, miten vain sinua itseäsi haluttaa. Kuuletko sinä\nollenkaan, mitä minä puhun?»\n\n»Kuulenhan minä», myöntää tytär tuskin kuultavasti. Sisimmässään\nhän selvästi tuntee, ettei nyt menetetyn veroista miestä ole enää\nsaatavissa, ei talon kanssa eikä erikseen, miten tahansa isä näitä\nasioita aikoneekin järjestää.\n\nNiin he istuvat kumpikin omasta näkökulmastaan yhteistä murhettansa\npohtien. Aamupäivä kuluu, mutta aikaa heillä on liiaksikin, yhtä hyvin\nkuin rahaa, jonka vuoksi ahnaat sukulaiset synnillisiä toivoskelevat,\ntoista kuolevaksi, toista muuten elämästänsä sammuvaksi. Jos he\ntämänkin uutisen taas kuulisivat, niin riittäisi heille riemua pitkiksi\npääsiäisen pyhiksi.\n\n\n\n\nKätilön noutajalla on pitkä, kelirikkoinen tie ja nuori vauhkoileva\nhevonen. Hän kaataa rekensä vesiojaan, ja kyydittävä kastuu pahasti.\nTällaista on vanhalle kätilöneidille kelirikon aikoina monta\nkertaa ennenkin jo tapahtunut. Ikävintä on, että hän tällä kertaa\nlähtökiireissään on unohtanut lääkkeet kotiin.\n\nHän joutuu perille pahasti kylmettyneenä. Pienessä uutisviljelijän\ntalossa on jo hartaasti odotettu tulijaa. Nuori potilas on turvaton,\nkipeästi avun ja lohdutuksen tarpeessa kuten ensikertalaiset\ntavallisesti. Mutta hänen äidinonnensa on sitä suurempi, kun kaikki\nvihdoin on onnellisesti sivuutettu. Satoja kertoja on vanha kätilöneiti\nosaaottavana auttajana ollut mukana tässä nuoren naisen suuressa\ntuskassa ja sitä seuraavassa vapautumisen riemussa. Myötäeläen ja\nitsensä unohtaen hän tekee sen nytkin, vaikka tuntee olevansa sairaaksi\ntulossa. Puolen yön ajoissa päästään lähtemään paluumatkalle, ja kotiin\nehdittäessä on jo varhaisaamu.\n\nHuvilan ulko-ovi on sulkematta, ja huoneet ovat tyhjät. Keittiön\npöydällä lampun vieressä on kirje, jonka kuoressa Eliisa lyhyesti\nselittää, ettei hän voi jättää isää yksin ja kiittää tätiä hänen\nosoittamastaan hyvyydestä, toivoen pian tapaavansa.\n\nHän avaa kirjeen. Se on Antilta. Sisältö on lyhyt, tyrmistyttävä:\n\n Rakas sisko! Lähetän Eliisan luoksesi viimeisen kerran. Kun tätä luet,\n olen minä jo mennyt Eliisani luo. Uskon, että olet orponi äiti, kuten\n tähänkin asti. Kiitos kaikesta hyvyydestäsi!\n\n                                              Veljesi Antti.\n\nHän jää murtuneena keittiöpöydän ääreen saamansa kirjeen johdosta\nmietiskelemään, vaikka jo viipymättä pitäisi ryhtyä itseänsä\nlääkitsemään. Miksi näin piti käydä? Miksi Eliisa ei muistanut jo\naamulla antaa hänelle kirjettä. Ja nyt hän on siellä yksin kauhujen\nkeskellä! Havahduttuaan ajatuksistansa ottaa hän tavallista vahvemman\nannoksen kuumelääkettä ja riisuutuu peittojen alle.\n\nKylmettyminen on ollut perinpohjainen. Tällaista puistatusta hän\non tuntenut aikaisemmin vain parikymmentä vuotta sitten ollessaan\nkeuhkokuumeessa, joka oli viedä häneltä hengen. Silloin oli hän\nnuori ja vahva, nyt sensijaan vanha ja heikkosydäminen. Hän vaistoaa\nkohtalonsa, mutta ei sen vuoksi ole levoton eikä katkeroitunut. Tämä\njohtuu olemaan vain pieni, helposti unohdettava tapaus lukemattomien\nsuurempien joukossa. Sen korvikkeeksi on viime yönä uusi elämä syntynyt\nonnellisen äidin silmien edessä.\n\nPitkän, puistattavan kylmyyden jälkeen tulee hänelle vihdoin\nmieluisa tuntemus. Ruumis lämpenee, ja ajatuskin alkaa jo\nkuumeisena juosta. Hänestä tuntuu kuin koko eletty elämä palautuisi\nlähtöpisteeseensä ja alkaisi sieltä uudelleen tapauksista rikkaana ja\nseesteiseksi kirkastuneena. Vuodet ja vuodenajat vierivät nopeasti\nohitse. Vuosikymmenien takaiset tapahtumat kirkastuvat pienimpiä\nyksityiskohtiaan myöten:\n\nSeitsenvuotias tyttönen vaalii kolme vuotta nuorempaa pikku veljeään.\nTyttö on siinä iässä, että leikkisi itsekin mielellään paimenkivillä\nja päivänkakkaroilla, mutta pikku veli on liian vikkelä jaloistaan,\naina pahanteossa tahi vaaran teillä. Hän pudottelee työaseita kaivoon,\nkurkkii kaivoaukosta syvälle alas, löytää nokkosia, ampiaispesiä,\nsammakoita ja kyykäärmeitäkin. Löytäjälle itselleen ei niistä ole\nmitään vaaraa, paimenelle ainoastaan koituu hätää ja nuhteita.\n\nVeli on kasvanut jo isommaksi, vaikka häntä tottumuksesta sanotaankin\nyhä pikkuveljeksi. »Sisko, arvaa mitä minulla on?» Tietysti se\non kirje, koska poika tulee postista kädet selän takana. Kirje\non tullut Amerikasta asti. Kuoren käsiala on vieras, sisältönä\nmurheviesti: »Kalle Uskelan ystävänä ja työtoverina on minun surullinen\nvelvollisuuteni ilmoittaa teille, että sulhasenne...»\n\nKalle Uskelan morsiamen silmät sumenevat silloin kuten monta kertaa\njälkeenpäin murheviestin tuonutta kirjettä lukiessa. Tätä ennen hän\nei ole nähnyt, mitä näkee nyt kirkkaana välähtymänä silmiensä edessä:\nSyvän kivihiilikaivoksen, savun, tulen ja Kallen, suuren kivilohkareen\nalle murskautuneena.\n\nMuutamia tapauksia elämänsä varrelta hän näkee samoina ja kuitenkin\naina uusina kuin kevään kukkaset talven hankien jälkeen. Kevään taimia\nne kaikki ovatkin, tulevat huitovina, huutavina, ihmetyksen ilme\npikkuvanhoilla punakoilla kasvoillaan, talojen kamareissa, mökkien\npikkutuvissa ja hellakeittiöissä, joista aikaisemmin samalla tavalla\nilmestyneet siskot ja veljet on lähetetty ulos kelkkamäkeen, jos on\ntalvinen aika, tai kesällä sairaalle äidille ensimmäisiä mansikoita\npoimimaan.\n\nNiin kulkee pitäjän kätilö virantoimituksessaan vuodesta vuoteen,\ntalosta taloon, usein samaan taloon, kuten kiertävä käsityöläinen. Hän\nidartaa palkastaan pikku säästöjä vanhuudenpäiviänsä ajatellen. Monta\nkertaa se tapahtuu kieltäymyksin, joihin nuoren ihmisen ei aina ole\nhelppo kapinoimatta suostua.\n\nTulee sota-aika ja pulavuodet. Pankkisäästöt ja vakuutussummat\nromahtavat puoleen entisestä arvostaan, lopuksi kymmenenteen osaan. Hän\nsaa sentään niillä pystytetyksi kaksihuoneisen kalliohuvilansa, vaikka\ntonttimaan lunastus yksinään jo vie lähes kymmenen vuoden säästöt. Hyvä\nnäinkin, puolen vuoden kuluttua hän pääsee eläkkeelle.\n\nPuolen kuukauden, puolen viikon, ehkäpä jo vuorokauden kuluttua!\n\nHän ei tunne itseään katkeroituneeksi, vaikka ansaittu eläke jäisikin\nnostamatta ja vaikka äveriäs isäntä on perinyt hänen pienestä\nkalliotontistansa kymmenen vuoden säästöt. Kuinka monta kertaa hän\non saanutkaan lähteä pyryyn ja sateeseen rakkaan kallionsa jokaisen\nkivennupuran vuoksi? Mutta jokainen hänen lähtönsä on samalla tietänyt\npitäjälle uutta elämää, sipristeleviä silmiä ja heiluvia pikkunyrkkejä.\nHän on saanut olla vähäisenä välikappaleena elämän luomistyössä.\nSiinä jo yksistään on palkkaa enemmän kuin hän milloinkaan on kyennyt\nansaitsemaan.\n\nYö kuluu hitaasti. Moneen kertaan ehtii viimeisiä tiliselvityksiään\ntekevä ihminen juosta elämänsä taipaleen muutaman tunnin kuluessa.\nTämän lisäksi näkyy välähtymiä eteen ja taakse, aikoihin ennen omaa\nsyntymää ja tuntemattomaan tulevaisuuteenkin.\n\nTuskaa aiheuttaa hänelle enää ainoastaan veljen tytär rajan takana.\nRaskasta ja ikävää heidän elämänsä siellä jo kauan on ollut. Jospa\nolisivat lähteneet tänne! Olisihan tässä ollut rauhallinen ja lämmin\nasunto. Muutakin olisi ollut aluksi: puita vajassa, ruokatarvikkeita\nsäiliössä ja rahaa pankissa pieni talletusmäärä. No, miksi hän toivoisi\nkärsivän raajarikon enää takaisin elämään! Jospa edes olisi voinut\nheille sanoa kädestä pitäen hyvästi! Miksi hän sellaisiakaan toivoo.\nYhtä hyvä, että hän vielä ajatuksissaan heidät näin selvästi näkee ja\nvoi lähettää jäähyväisensä.\n\nKuume nousee. Hän on vain toisinaan enää tajuissaan, ja tällöin hänestä\ntuntuu niinkuin päivää ei tulisikaan. Kuumekuvat kulkevat kiihtyvää\nvauhtiaan himmentyen ja seestyen. Ne kieppuvat hänen tajunnassaan\nharmaina ja valkoisina, etenevinä ja lähestyvinä ympyröinä. Vihdoin jää\njäljelle vain valkoista, paikoillaan pyörivää ja seisahtuvaa. Se on\npäivää, joka lopultakin valkenee.\n\nKuluu jälleen pitkiä pimeitä ja valkoisia ajanjaksoja, kunnes tulee\npuolipäivä, jolloin Mikko on selviytynyt matkoiltaan ja rientää Eliisaa\ntervehtimään. Hän kolkuttaa, mutta kukaan ei tule avaamaan. Ovi on\nsisältä päin lukossa ja puoliverhot kamarin ikkunan edessä! Onko\ntalossa käynyt murhamiehiä, tai onko häkämyrkytys tainnuttanut heidät?\n\nHän riipaisee lasiverannan ikkunasäpit ja kiiruhtaa kamariin. Sairas\nherää ja katselee kummipoikaansa kuumeesta loistavin silmin.\n\n»Nytkö vasta tulet? Mene pian hakemaan Eliisa!»\n\n»Mitä on tapahtunut? Oletko sairas, täti?»\n\n»Ei, en minä... Antti on karannut maantielle! Mene noutamaan hänet\nkotipihaan! Kiirehdi, poikani. Etkö näe tuota mustaa käärmettä hänen\nedessään?»\n\nMikko rientää tunnustelemaan sairaan käsiä ja tuntee hänen korkean\nkuumeensa. Eliisaa ei näy missään. Mikko lähtee soittamaan lääkäriä.\n— Lääkäri toteaa taudin keuhkokuumeeksi. Potilas on toimitettava\nsairaalaan heti! Rekeen kannettaessa on hänellä lyhyt selvä hetki.\n\n»Arvasin, että tulet katsomaan minua, Mikko! Eliisa on mennyt, mutta\nhän kirjoitti tulevansa pian takaisin. Hän tulee! Sinä saat hänet! Tee\nhänet onnelliseksi!»\n\n»Hän on täällä, kun täti parantuneena palaa kotiin.»\n\n»Ennemmin hän jo palaa! Asukaa täällä kuin kotonanne! Kylväkää keväällä\nkukkia!»\n\n»Kyllä hoidamme taloanne. Täti ajattelee nyt vain parantumistaan.»\n\n»Sitä juuri ajattelenkin. Pian minä tästä pääsen. Sano terveiseni\nhänelle.»\n\nHän naurahtaa sydämelliseen tapaansa, heittäen kirkastuneilla\nsilmillänsä hellän jäähyväissilmäyksen Mikolle sekä pienelle, rakkaaksi\nkäyneelle kodilleen ja sen auringon valottamille ikkunoille. Hänet\npeitetään vällyihin, ja reki liukuu pois.\n\n\n\n\nHeti sairaalamatkalta kotiin jouduttuaan kiiruhtaa Mikko kuoppamäkeen.\nInkerin puolinen joen ranta ei ole entisellään. Paljain silmin hän\nsen jo erottaa. Hän irroittaa kiikarin nopeasti suojuksestaan ja\ntarkastelee. Raaskan mökki on palanut tahi poltettu. Sen entiseltä\npaikalta pistää kiikarin silmään vain muutamia hiiltyneitä kekäleitä ja\nraunioitunut muuri törröttävine savupiippuineen. Mitään liikettä ei näy\nmökin pihamaalla eikä teillä.\n\nOnko mökki palanut vai poltettu? Miksi Eliisa lähti takaisin? Saiko hän\ntiedon tulipalosta ja isäänsä uhkaavasta vaarasta? Missä he nyt ovat?\nOvatko venäläiset kuljettaneet heidät kokonaan pois?\n\nMonet vastausta vaille jäävät kysymykset täyttävät hänen mielensä,\nmutta hän tekee sitten uuden yllättävän huomion. Jokitörmänteessä\nsijaitsevan maasaunan päädystä kohoaa savua. Sen heikon sinertävän\nkierteen hän saattaa vain kiikarilla tarkaten erottaa. Saunaa\nnähtävästi yritetään lämmittää ulkoista huomiota herättämättä. He\nmajailevat saunassa. Tulipalo on ollut siis vahingonpalo, ja jollakin\ntavalla Eliisa on saanut tiedon siitä, vaikka täti ei kyennyt enää sitä\nilmoittamaan.\n\nSelitys tuntuu Mikosta uskottavalta. Silti se ei tyydytä häntä kauan.\nIsänsä ja yöllä sattuneen tai satutetun tulipalon vuoksi ei Eliisa\nmennyt takaisin, vaan hän ei jaksanut epätietoisena odottaa. Hänellä ei\nollut siihen halua eilispäiväisten kokemustensa jälkeen. Nyt he kituvat\npimeässä, savuisessa maasaunassa, vilussa ja nälässä, vihollistensa\narmon varassa. — Enkö minä voi tehdä muuta kuin katsella salassa,\nkunnes nääntyvät tuonne? Se ei saa tapahtua! Ensi yönä noudan heidät.\n\nHän rientää töihin ryhtymättä puheisiin kenenkään kanssa. Se ei ole\nvaikeaa, koska hänellä aattopäivinä on paljon tehtäviä. Äiti tulee\nmuutamia kertoja pihateillä vastaan. Kova kiire näyttää olevan\nhänelläkin, mutta Mellerin velkakirjan hän sentään saa nähdäkseen,\nsillä tuvassa käydessään Mikko on jättänyt sen pöydälle.\n\nMikko aavistaa ja tuntee täydelleen ensi yönä aikomansa retken\nvaarallisuuden. On täysikuun aika. Pilvettömän sään aikana yö jo\nmuutenkin on valoisa, ja karhea hanki rahisee. Eliisan isän, raajarikon\nmiehen, kuljettaminen rajalaakson ylitse ei ole suinkaan helppo\ntehtävä. Jos vartiointi hoidetaan määräysten mukaisesti, on heillä\nmitä suurin mahdollisuus joutua kiinni rajan molemmin puolin. Suomen\npuolella he pääsevät lyhytaikaisella pidätyksellä ja selityksillä,\nkoska rajavartioston upseerit tuntevat hänet. Jos Venäjän puolella\ntartutaan kiinni, on edessä karkoitus tahi kuolema, jotka merkitsevät\nsamaa.\n\nMuutaman kerran päivän kuluessa hänen mieleensä johtuu ajatus tehtävän\nsiirtämisestä soveliaampaan aikaan, mutta hän tukahduttaa sen\nalkuunsa. Maasaunasta ei ole heille pitempiaikaiseksi asumukseksi, ja\nkarkoituksen vaara on joka hetki uhkaamassa. Gregor on varoittanut\nEliisaa siitä. Mitkä syyt tahansa Eliisan ovat pakottaneetkin\npalaamaan, ei hän ole lähtenyt sinne jäädäkseen. Hän odottaa\npelastajaansa.\n\nMonella tavalla ja moneen kertaan asiaa pohtien se päivän kuluessa\nkypsyy Mikon mielessä siihen vaiheeseen, ettei hän epäonnistumisen\nuhallakaan voi olla tänä iltana lähtemättä. Kaikkein pahin on monin\nverroin parempaa kuin jatkuva epätietoisuus, tämä pelkurimainen\narvioiminen ja kiikaroiminen: Ovatko he vielä siellä pelossa ja\ntuskassa? Onko heidät jo mahdollisesti häädetty, toisistaan erotettu,\nkuljetettu pois?\n\nVain vuorokauden hän on ollut näkemättä Eliisaa. Kaipauksesta päättäen\ntuntuu kuin siitä olisi kulunut kuukausi, kokonainen vuosi. — Miksi\npäästinkään hänet? Minun asiani se oli, ei papin eikä äidin, ei\nVanhalan talon eikä sen velkojain. Tämän jälkeen ei ulkopuolisten,\nasiaan kuulumattomain puuttuminen enää missään tapauksessa tule\nkysymykseen. Tätä ei tarvitse ilmoittaa heille vihaisesti eikä uhmaten.\nMe kuulumme toisillemme, se on muuttumaton asia! Ellemme kelpaa kotiin\nja yhteiskuntaan, niin meidän on luovuttava niistä.\n\nTästä uudesta näkökulmasta katsoen eilinen poikamaisuus hävettää häntä.\nPappilassa ei olisi tarvinnut pitkälti puhua, ei muuta kuin yksi\nlause: Pyydämme kuulutusta, minä Mikko Vanhala ja minä Eliisa Raaska.\nEpäämisen jälkeen ei olisi pitänyt sanoa enää sanaakaan, kumartaa vain.\nKiistely äidin kanssa navetassa oli kokonaan sopimatonta. Mellerillä\nolisi riittänyt: Mitä olemme teille velkaa?\n\nIltapuoli joutuu. Päättyvien ulkotöiden jälkeen sulkeutuu Mikko\nverstaaseen ja veistelee siellä faneerilistakkeista suksien sitomista\nvarten pienet lisälaitteet. Hän on jo aikaisemmin suunnitellut ne\nsellaisiksi, että ne voi kiinnittää paikoilleen puolessa minuutissa.\nNiillä voi kuljettaa miestä kuin keveällä liistekelkalla. Jospa hän\nvain onnistuisi saamaan kuormansa piikkilanka-aidan tälle puolelle!\nYksi hujaus se tämän jälkeen enää olisi kovalla hankiaiskelillä.\n\nHiljaisessa verstashuoneessa veistellen Mikko käy mielessään monta\nkertaa lävitse tulevan yön tapahtumat kaikkine seurauksineen. Hänen\ntäytyy itselleen myöntää, että onnistumisen mahdollisuus kuutamoisena\nhankiaisyönä on pieni, yksi kymmenestä, sadasta kenties. Onko hänellä\nsyytä, onko oikeuttakaan asettaa nuorta elämäänsä noin suurelle\nvaaralle alttiiksi? Eikö se ole milteipä rikos? Koti, äiti, nuoret\nsisarukset tarvitsevat häntä. He kaikki ovat läheisiä ja rakkaita\nhänelle. Mutta Eliisa on heitä kaikkia rakkaampi. He jäävät varjoon.\nKaikki entinen siirtyy taka-alalle Eliisan edessä. Vaikka ei olisi kuin\nyksi mahdollisuus sadasta, yksi tuhannesta! Se toki aina on olemassa.\nSe on sen saavutettavissa, joka uskaltaa kaikki!\n\nHän veistää kiihkeästi pitkin vuolaisuin ja menee vielä pitemmälle. —\nEntäpä ei ole? Jos kaadun ja sinne jään? Parempi näinkin kuin ilman\nEliisaa. Mitä olisi elämäni ilman häntä? Huonon pelkurimiehen ikuista\nrajan yli katselemista. Olisiko sellainen elämä elämää? Kuolema on\nparempaa. Eliisa, olet luvannut olla omani elämässä ja kuolemassa.\nPidän kiinni antamastasi sanasta. Toista kertaa et enää minua jätä!\n\nTyö on valmis. Hän odottelee vain yötä, mutta varoo ilmaisemasta\naikeitaan kenellekään kotiväestä. Äidin kanssa hän ei jättäydy\nmihinkään keskusteluun. Se onnistuu helposti, näyttää kuin äidillä\nolisi sama pyrkimys. Ilman selvitystä Mikko ei sentään tällä kertaa\nlähde. Illan hämärtyessä hän sulkeutuu kamariinsa ja kirjoittaa\näidille kirjeen. Se on aluksi vaikeaa, mutta käy sana sanalta yhä\nvapauttavammaksi. Kun hän pääsee loppuun, tuntuu hänestä kuin raskas,\nhiostuttava kantamus olisi kiskaistu hänen hartioiltaan.\n\nKun äiti lähtee tavanmukaisille iltatarkastuksilleen navettaan, tulee\nMikko tupaan. Nuorimmat sisarukset ovat jo riisuutuneet ja ilakoitsevat\nsängyissään. Kalle seisoo käsillään seinää vasten, vain oikean jalan\nvarvas ottaa tukea seinähirrestä. Poika itse vakuuttaa, että hän voisi\nseistä kokonaan seinään koskematta, elleivät toiset naurattaisi.\nKukapa voisikaan Kallen temppuja katsellessa olla nauramatta, niin\nhassunkurisesti pojan silmät napittavat päässä ja tukka harittaa kuin\nkuontalo. Annikki mielestään on vielä suurempi taituri. Hän nostaa\nmolemmat jalkansa yhtä aikaa niskan päälle. Siihen ei Kalle kykene\nmilloinkaan. Mikko ottaa notkean pikkusiskon syliinsä, pyörittää ja\npuristaa. Poveensa hän mielisi kätkeä rakkaan paitaressun. Molemmin\nkäsin hän puristaa ja retuuttaa Kalleakin, joka on odottanut sitä.\nLopuksi hän kääräisee heidät molemmat umpihuppuun peiton sisään, ettei\nnäkisi enää heidän silmiään, eivätkä he hänen silmiään, joita hän\ntällä hetkellä ei tahdo heille näyttää. Kauan aikaa hän heitä näin\nhuppupeittoon käärittynä syliinsä pusertaa, niin että Kalle nauraen\nvalittaa jo ihan tukehtuvansa.\n\nMyös Vilho on jo riisunut takkinsa. Hän istuu sänkynsä laidalla ja\nkatselee vallattomien sisarusten ja vanhimman veljen kisailuja vakaisen\nmiehen tavoin. Hän on kerholainen ja on juuri lukenut ammattilehteänsä,\njonka posti on tänään tuonut. Siinä on ollut varsin ajankohtaisia ja\ntärkeitä tietoja viljelijälle, niinkuin yleensä joka numerossa. Nyt\non siinä tietoja Mikollekin: pergamiini-ikkunat. — »Mitä niistä enää?\nNehän ovat tehdyt jo!» — »Niinpä kyllä, mutta ne olisi voinut tehdä\ntoisellakin tavalla, katso tässä!»\n\nVilho näyttelee lehdestään piirustusta, ja Mikko naurahtelee hänen\nperinpohjaisuudelleen. Vilho saattaa mieliharmikseen katsella jotakin\njo suoritettua tehtävää tai asiaa, mitä Mikko ei milloinkaan tee.\n— Tuollaisella luonnolla kynnetään maata. Jokaisen vaon jälkeen on\nkatsottava, missä tuli mutkaa, missä liian ohkaista tai liian syvälti\npyyhäistyä ruskomultaa. Vilho on parempi mies maankyntäjäksi. Ehkä niin\nonkin määrätty ja minut tarkoitettu merenviiltäjäksi, jos siksikään.\n\nMikko tarttuu Vilhon käteen. Sängyn laidalla istuen he juttelevat\nmiehekkäästi kevättöistä ja muistakin talon asioista. On oikein hyvä,\nettä Vilho on noin hyvin perillä kaikista maanviljelystä ja talonpitoa\nkoskevista tehtävistä. Talossa tarvitaan aina kaksikin miestä, eikähän\nkoskaan edeltäpäin tiedä, kuinka kauan on kaksi, saattaisihan jäädä\nvain yksi. Sen vuoksi on hyvä keskustella asiat selväksi.\n\nVilho vastailee harvalleen ja miehevästi. Hieman oudostellen hän\nkatsoo: mitä se velimies nyt tuollaisia? Mutta Mikko siirtää\nluontevasti puheen niihin pergamiinikehyksiin, jotka on tehty\nvanhanaikaisesti. Ei siitä sen enempää, toisen kerran tehdään\nuudenaikaisemmalla tavalla. Varhaisperunat ovat jo idätyslaatikoissaan.\nLauantaiaamuna kylvetään uunituhkat pellon hankipaikoille ja kuun\nvaihteessa väkilannat. Vilho haluaa molemmat työt itselleen, koska\nMikolla on paljon muuta. Veli myöntää ne Vilholle, koska hänellä\nitsellään tosiaan on niin paljon muuta. Kenties saat koko urakan\nhoidettavaksesi! on hän sanomaisillaan muistaen kuitenkin ajoissa,\nettä sehän on selvää ilman muuta. Jos hän tästä joutuu lähtemään,\nniin kaikki jää Vilholle. Mutta äiti tulee jo pian navetasta! »Kylvä\nsinä vain tuhkat ja väkilannat, sinähän olet jo ammattimies näissä\nasioissa!» hän vain sanoo, puristaa kaksin käsin veljeänsä ranteesta ja\nkiiruhtaa kamariinsa.\n\nAurinko on paistanut kaiken päivää lämpöisesti ja huovettanut hangen.\nIltapakkasen puremana se on pelottavan karhea kotipellolta lähtien.\nRahisemisen estämiseksi Mikko työntelee tasasauvaa. Sittenkin rahisee.\nHänestä tuntuu, niinkuin se kuuluisi kilometrien etäisyyteen. Hanki\nkannattaa jo paremmin. Milloin vajoaa, niin rasahtaa, riipaisee\nsyvästi ja ilkeästi. Pelottavan valoisaa on, vaikka kuu on keveässä\npilvessä. Suomen puolen vahtisotilaita ei näy, ei venäläisiäkään näy.\nMerkillistä! Olisiko heilläkin tällaisia kevätöitä varten valkoiset\nhankipuvut?\n\nHän pääsee Inkerin puolisen rantatöyrämän suojaan. Raja-aidan\npylväät ja sen piikkilangat erottautuvat selvästi taivasta vasten\njokiäyränteessä. Hän ottaa hiihtoaskelen, pysähtyy ja hiihtää taas.\nPienintäkään äännähdystä, ei risahdusta kuulu mistään päin, paitsi oman\naskelen ääni, milloin hanki upottaa. Se kuuluu hampaisiin viiltäen,\nniinkuin lasia muserrettaisiin.\n\nPitkän, tuskallisen hiihdon jälkeen hän vihdoin loikoo salaveräjän\nkohdalla piikkilanka-aidan alla ja huomioi ympäristöä henkeään\npidätellen. Saunalta mäkeen johtava käymäpolku on jo kokonaan sulana.\nMökin raunioilla tihruaa vielä savua. Lähiympäristöön leviää sieltä\npistävää, palaneen nahan käryä. Mutta missä liikkuu ja vaaniskelee\ntämän yön vahtivuorolla oleva sotilas? Mitään elonmerkkiä hän ei ole\nantanut itsestänsä.\n\nIrroittaen salaveräjän alimmaiset hakaset Mikko ryömii aidan alitse ja\npääsee kiinni tarttumatta. Hänen valittavanaan on kaksi vaihtoehtoa,\nmennä suojapuvussa lumiläiskien kautta kiertäen tahi ilman sitä suoraan\npälvipäästä toiseen hypähdellen. Hän valitsee jälkimmäisen, koska sillä\ntavoin luulee pääsevänsä nopeammin perille. Hän kääntää suksensa ja\nsilpaisee yltään suojapukunsa. Syvään hengähtäen hän hypähtää seisomaan\nja juoksee saunaa kohti.\n\n\n\n\nSauna on kylmä ja pimeä. Uunikiukaan reunalla on tulitikkulaatikko,\njonka Eliisa muistaa viime lämmityksen jälkeen jättäneensä siihen.\nPolttopuitakin olisi hiukan uuninsolassa, mutta tuskinpa niistä\nuskaltanee tulta virittää. Gregor on erikoisesti varoittanut huomiota\naiheuttamasta, ja tietää Eliisa muutenkin, ettei tulipalopaikalla hälyä\npitävän sammuttajaväen huomiota sovi herättää.\n\nSaunan penkillä on muutamia kylpyvihtoja, vanha huopapeite ja\nräsymatto, jonka hän joku aika sitten oli hangella pölyttänyt ja\nunohtanut tänne. Niiden tarjoama vähäinen lämpösuoja on hänelle nyt\nhyvään tarpeeseen. Penkki on lyhyt ja kapea. Kylpylava on leveämpi,\nlämpöisempikin ehkä. Hän valmistaa kylpyvihdoista ja vaatteista sille\nvuoteen, riisuu kengät jalastaan ja peittelee itsensä lepäämään niin\nhyvin kuin mahdollista.\n\nSe ei ole mikään erikoisen pehmeä vuode, ei liioin lämpöinenkään,\nmutta hänen täytyy myöntää, että huonomminkin voisi olla. Kuinka hänen\nolisi käynyt, ellei Gregor olisi jouduttautunut vastaan? Ympärillä\nkymmeniä miehiä, outoja, vihamielisiä muukalaisia kuin nälkäisiä susia\nkiiluvin silmin. Kuka hän oli? Mistä hän tuli? Hän on Raaskan suutarin\ntyttö! Niin on, mutta mistä hän on tullut! Vakooja hän on! Pidättäkää\nhänet! G.P.U:n säilöön viekää! Vankivaunuun! Vienaan ensimmäisen\nkulakkilähetyksen matkassa!\n\nNäitä kuvitellessaan Eliisa värisee. Kuinka hän tulikaan takaisin\nlähteneeksi, vaikka Gregor niin ankarasti varoitti ja isä... Isän\nvuoksi hän tuli, mutta isä on päässyt jo rauhaan. Vieras on hänen\ntyttärensä tämän jälkeen tässä hävitetyssä, vihollisten hävittämässä\nmaassa. Eikö yhtä vieras myös rajan takana isän kotimaassa? Täysi orpo,\nvaraton, koditon, maanpakolainen! Miksi Mikko jätti? Miksi jätti tähän\ntappavaan epätietoisuuteen ja ikävään?\n\nKaksi viimeistä kysymystä toistuvat usein, mutta jäävät yhä vastausta\nvaille, kuten jo monta kertaa ennen tämän pitkän yön kestäessä. On\nkuitenkin lohdullista tietää, että isä on päässyt vaivoistansa.\nOnko hän löytänyt äidin? Ehkä he jo istuvat käsikkäin lämpöisessä,\nkullankeltaisessa äidin kamarissa. Ovatko he tulleet nuoriksi jälleen,\ntuntevatko toistensa läheisyyden?\n\nKoditon, orpo pakolainen lämpenee itsekin vanhempiensa taivaallisia\nonnenhetkiä kuvitellessaan. Näihin ajatuksiinsa hän nukahtaa. Musta\nmaasauna valkenee ja lämpenee. Se muuttuu pieneksi, kauniiksi\nkamariksi, jonka katto on lumivalkoinen, seinät keltaiset, lämpöiset\nkuin kesäinen rantahiekka. Isä ja äiti ovat nuoria ja onnellisia. He\novat kumartuneet lapsensa sängyn ylitse. Isän takissa on kirkkaat,\nkiiltävät napit, mutta äidin silmät loistavat yhtä kirkkaasti, vielä\nkirkkaammin kuin isän napit. Nyt on Eliisan nukuttava! sanoo äiti. Mitä\nisä tahtoo? Sitä samaa, vaikka hän ei sano mitään, hymyilee vain. On\ntoteltava äitiä ja isää. Hän nukkuu.\n\nKun hän herää unestaan, on jo kirkas aamupäivä. Huoneen seinät eivät\nole keltaiset, katto on musta kuin piki ja terva. Aurinko tunkeutuu\nravistuneen oven lävitse monesta paikasta, paljastaen kylmän saunan\nviheliäisen kurjuuden. Paljon parempi ei liene hylätyn orvon osa. Onpa\nhän nukkunut sentään, ja uusi päivä on tullut.\n\nHän on janoinen ja viluinen. Uskaltaisiko hän käydä noutamassa\nsaunakipolla ojasta vettä? Hän ei voi vastustaa kiusausta, niin kovasti\njanottaa. Laskeutuen varovasti lavolta hän ottaa sangon vierestä kipon\nja avaa oven hiljaa, hengitystä pidätellen. Vartiomiestä ei näy, ei\nmuuta elävää olentoa kuin yksinäinen varis, joka laapustaen lentää\nSuomeen päin. Kadehdittavan rauhallisesti se ylittää vaarallisen\nrajalaakson, laskeutuu alemmaksi ja istuutuu Suomen puolella matalan\nmännyn latvaan. Mikä onnellinen olento! Lentää, mistä tahtoo! Istuu,\nminne haluaa! Vaaran uhatessa heittäytyy vain siivilleen, jolloin ei\nole enää mitään vaaraa.\n\nYöpakkanen on kuivattanut vedet. Hän polkee hangen rikki ja kokoilee\nkipon täyteen sulavaa lunta. Häikäisevästä ulkoilmasta palatessa\non sauna äskeistäkin pimeämpi, värisyttävän kylmä. Uuninsolassa\non polttopuita ja repussa linkkuveitsi. Miksi ei hän voisi pitää\nuunissa hiljaista lastutulta? Sen loimussa saattaisi ainakin käsiään\nlämmitellä. Niin vähäinen savu ei tuntuisi saunassa eikä näkyisi ulos.\nKiusaus on houkutteleva. Näin miettiessään hän jo avaa linkkuveitsen,\nkyyristyy uunin ääreen ja alkaa vuoleskella lastuja kuivasta puusta.\nTulitikut ovat kosteita. Hän saa raapaista monta, ennenkuin saa\nliekin. Lastut sitävastoin syttyvät hyvin ja palavat vireästi. Pientä\ntulta, kuin kynttilänliekkiä hän vain polttaa, lämmittää käsiään ja\nvuoleskelee lastuja varastoon. Savua ei hänen pienestä tulestansa\nnäytä syntyvän juuri ollenkaan. Kuitenkin hänestä tuntuu kuin tuli\nlämmittäisi, niinkuin saunakin jo vähän lämpiäisi. Vuoleskellessa ja\nlämmitellessä hänen ajatuksensa alkavat askarrella kiihkeämmin.\n\nOliko isä suunnitellut tekoansa jo kauemman aikaa? Olisiko tehnyt sen\naikaisemmin, jos olisi ollut yksin? Mikon käydessä hänellä jo varmasti\nkaikki oli selvänä. Sitä varten hän etukäteen näin järjesteli, kaikki\nkalleutensa luovutti, äidin kuvankin viime hetkessä vielä mukaan\ntoimitti. Se oli harkittu teko. Mikä murhe isäparalla jo vuosikausia\noli ollutkaan tyttärensä tulevaisuuden vuoksi!\n\nMutta tyttären tulevaisuus oli tällä hetkellä yhtä suuren hämärän\npeitossa kuin ennen. Onni oli, ettei isän tarvinnut sitä tietää. Miksi\nMikko jätti, ei tullut, vaikka lupasi? Miksi hän vei pappilaan ja\nVanhalaan? Olisi johdattanut syvimpään sydänmaan korpeen, jossa kukaan\nei olisi kysynyt kotia, ei syntyperää eikä kirkonkirjoja!\n\nPalavista lastuista on muodostunut pieni kasa hehkuvia hiiliä. Savua\nnäyttää leijailevan ilmassa. Sitä tunkeutuu jo oven rakosista ulos.\nTunkeutukoon! Hän vuolee kiihkeästi ja nostaa lastuja tuleen käden\ntäyden. — Tulkoon Gregor tai joku muu vahtimies! Tulkoon tutkimaan!\nMiksi en saisi lämmitellä itse vuolemillani lastuilla? Jos ottavat\nveitseni, polttavat saunani, tappavat minut? Ottakoot! Polttakoot!\nTappakoot!\n\nHän töytäisee oven auki ja lisää uuniin puita niin paljon kuin nurkista\nlöytää. Uunintäyteinen tuli palaa, savu täyttää saunan ja tunkeutuu\nulos ovesta. Hän lisääkin vielä uuniin puita, mutta kukaan ei tule\nkatsomaan, minkä vuoksi saunaa lämmitetään ja kuka sitä lämmittää.\n\nSe on jo lämpöinen, uuninpesä hiiliä punaisenaan. Eliisa on kasvoiltaan\npunainen ja lämpöinen itsekin. Ensi yönä kahdentoista jälkeen se\ntapahtuu. Viimeinen ja lopullinen lähtö tapahtuu silloin, vaikka Gregor\nkuoleman uhalla sen kieltäisi.\n\nIsä on sanonut, että jokainen asia pitää tarkoin suunnitella,\nmuutoin ei koskaan voi olla onnistumisestansa varma. Oliko isä itse\ntehnyt näin, myös nyt, viimeisen matkansa edellä? Oli, varmasti\noli tehnyt. Senvuoksi hän niin päättäväisesti ja levollisesti voi\nkaikki järjestellä. Miksi tytär ei voisi etukäteen yhtä levollisesti\nmatkojansa suunnitella ja järjestää? Ainakin hän voisi yrittää sitä,\nkoska nyt oli hyvää aikaa. Hän sulkee silmänsä ja miettii.\n\nRajalaakson ylitse on kuljettava niinkuin ennenkin, mutta kylään hän\nei ollenkaan pysähdy. On jatkettava matkaa maantietä pitkin niin kauan\nkuin kävellä jaksaa. Sitten on jo varmaan aamu, kova väsymys ja nälkä.\nVoinee kai maantien varrella oleviin taloihin poiketa ruokaa pyytämään?\nSuomessa ei tarvitse pelätä vakoojia eikä urkkijoita. Suomessa kaikki\novat ystävällisiä, niin isä on aina vakuuttanut. Kaikkiko? Myös\nVanhalan emäntä ja pappi...\n\nVanhalan emäntä! Miksi hän ei voi ajatella sitä asiaa, mitä on ryhtynyt\nmiettimään, matkan jatkamista ja elämän järjestämistä Suomessa. Hän\ntiivistää silmänsä, kuten isäkin miettiessään tapasi tehdä. Eteenpäin\non mentävä, suoraa maantietä eteenpäin on pysähtymättä riennettävä\nmonta kilometriä, niin pitkälle kuin kävellä jaksaa... Miksi Mikon äiti\noli syyttä tyly? Miksi pappi ei ottanut kuulutuksiin?\n\nHän avaa silmänsä ja huomaa olevansa yhä edelleen rajalaaksossa.\nMaantiematkaa Suomessa hänen piti jatkaa kymmenien, satojen\nkilometrien etäisyyteen. Hän tiivistää uudelleen silmänsä kiinni,\nniin että vallitsee täysi pimeys, tuskin maantietä enää näkyy. Siinä\non hirvittävän pitkä, pimeä vastamaa. Tuollaista tietä ei heikoilla\nvoimilla pitkälle mennä, turha yrittääkään. Hän kääntyy mäen rinteeseen\nviettävälle sivutielle, joka ennen pitkää johtaa hänet tutuille maille\nrajalaaksoon. Tuolla on Vanhalan talo, tuossa Koivulan tädin pieni\npunainen huvila.\n\nJänis tuollaisia kierroksia tekee, vaan ei ihminen. Hän avaa kokonaan\nsilmänsä, nousee ja kopistelee kekäleet uunissa. Savu on jo milteipä\nkokonaan hälvennyt. Sauna on jo hyvin lämmin. Hän ottaa repustansa\nesiin voileipiä, joita on tehnyt ja kääräissyt paperiin Koivulan tädin\nvarastoista. Lumi vesikipossa on sulanut juomavedeksi. Hän syö ja juo\nja päättää mielessään, ettei tämän jälkeen mieti enää mitään, vaan\nnukkuu. Se on järkevintä, mitä hän yötä odotellessaan voi tehdä. Ensi\nyönä tarvitaan virkeätä mieltä ja voimia. Näin päätellen hän kiipeää\nkylpylavolle, jossa tosin on vielä hieman savutikuraa, mutta kun hän\nsulkee silmänsä tiiviisti, ei se mitään haittaa.\n\nUni ei tule silmiä sulkemalla. Jälleen on edessä pitkä ja pimeä\nmäki, jonka voittamiseen eivät hänen voimansa riitä. Jos viettävälle\nsivutielle hetkeksikin heittäy, on ennen pitkää edessä tuttu\nrajalaakso, tädin punainen Koivula ja Vanhalan harmaa talo joelle\nviettävällä peltomäellä. Miksi hän pyrkiikään sieltä pois unta\nodotellessaan? Matka tapahtuu ensi yönä. Silloin vasta on mentävä kylän\nohitse suoraa maantietä, olkoon se miten pitkä tahi pimeä tahansa. Nyt\nhänen on ajateltava jotakin muuta. Eikö hänellä viimeiseksi päiväkseen\ntäällä ole enää muuta ajateltavaa?\n\nIsä! Onko Gregor korjannut hänet paloraunioiden keskeltä kuten lupasi?\nSe ajatus tuottaa tuskaisen olon. Hän aikoo lähteä heti katsomaan,\nGregorin kielloista, uhkaavasta vaarasta, kaikesta huolimatta. Isän\njäännökset on saatettava lepoon äidin viereen kylän hautausmaalle. Se\non tehtävä! Sitä he eivät voi kieltää! Miten menetellä siinä? Isän\nhyvää neuvoa noudattaen hän tahtoo sitäkin ensin mietiskellä.\n\nOn juostava kylään. Gregor on saatava käsiin, olkoon hän missä tahansa.\nHän auttaa arkun hankkimisessa ja hautaan saattamisessa. Hänellä on\nmääräysvalta. Hän ei voi kieltäytyä siitä. Ehkä se Gregorin toimesta\non jo tehty? Nopeasti, kenenkään huomaamatta hän voisi juosta mökin\nraunioiden luona ottamassa selvää siitä. Hän päättää tehdä sen, kun\nlevähtää ja ajattelee vielä vähän. On katsottava, ettei vahtisotilas\nole paikoilla, ei ainakaan Ivan. Hän siellä varmasti onkin, koska\nGregor nimenomaan varoitti näyttäytymästä.\n\nEliisa ei tule nousseeksi eikä lähteneeksi. Pian lämpimän saunan\nlavolle salateitänsä hiipinyt uni vapauttaa hänet kokonaan siitä.\nTapahtuu paljon enemmänkin. Isä itse tulee saunaan. Hän kävelee omilla\njaloillansa reippaasti kuin Gregor. Hänen kätensä heiluvat, molemmat\nkätensä. Silmät säteilevät:\n\n»Minäkö viihtyisin enää kauempaa täällä! Kuinka tuollaisia\nkuvitteletkaan, tyttö! Minulla on maja äitisi majassa, meidän\nullakkokamarissamme. Etkö minun silmistäni jo huomaa sitä.»\n\n»Huomaan kyllä», yrittää Eliisa myönnytellä, mutta isä ei kuule sitä,\nniin innoissaan hän on. Hänellä on vielä muutakin sanottavaa. Hän\nnostaa sormensa ja sulkee toisen silmänsä, kuten aina, milloin hänellä\non oikein tärkeää asiaa.\n\n»Mitä sinä kuvittelet Mikosta? Lapsellisuutesi tähden minä annan sen\nsinulle anteeksi tämän kerran, tämän ainoan kerran, kuule! Kuuletko\nsinä?»\n\n»Kuulen, isä, kuulen ja tottelen», on Eliisa vakuuttelevinaan, mutta\nisä on jälleen jo niin täydelleen omassa asiassaan, ettei kuule häntä.\n\n»Jos Mikko ensi yönä tulee noutamaan, niin sinä lähdet, olet hänen\nvaimonsa, etkä takaisin käänny!»\n\n»Lähden, mielelläni.»\n\n»Vaikka Mikko ei tulisikaan noutamaan, lähdet sinä hänen luokseen,\npalaat kuten oikea uskollinen vaimo miehensä luokse aina palaa. Täällä\nsinulla ei ole enää mitään tekemistä, eikä missään muuallakaan.\nKuulitko, mitä sanoin?»\n\n»Kuulin»! tahtoo Eliisa sanoa, ja vilpittömästi isälle tunnustaa vielä\nmuutakin, mutta samassa hän herää, eikä isää näy enää missään.\n\n— Minä olen hänen vaimonsa ja tahdon mennä hänen luokseen, — hän sanoo\npuoliääneen, vaikka isää ei enää olekaan kuulemassa. Hengittäen syvään\nlämmintä, savutuntuista saunailmaa hän nukkuu uudelleen.\n\n\n\n\nRaaskan mökin tulipaloon oli kokoontunut sammuttajia enemmän kuin olisi\nollut aihetta. Tapaus itsessään ei ollut mikään, mätä, laho tölli, joka\nmuutenkin olisi hävitetty, ellei olisi palanut. Paloiko se? Tahallinen\nmurhapoltto oli kysymyksessä. Mutta rikoksentekijää, tuholaista,\nei voitu rangaista, koska hän oli käyttänyt oman käden oikeutta ja\nrangaissut itse itsensä. Omituinen mies, miehen puolikas, sisukas kuin\npeijakas, tsaarivallan aikainen upseeri, mielipiteiltäänkin kirottu\ntrotskilainen, kenties kulakki, porvari, mutta saappaita hän pohjaili\nkuin parempikin suutari. Nyt hän oli sytyttänyt töllinsä, ampunut\nluodin kalloonsa ja jäänyt istuallaan ihmettelemään, mitä sitten\nseuraisi.\n\nMitäpä tuosta sen ihmeellisempää, suutari saisi polttohautauksen, jos\ntulta ja kuumuutta riittäisi. Mutta kesken kaiken hypähtää siihen\nGregor, rajavartioston päällikkö, ja määrää katselevan joukon sammutus-\nja pelastustöihin. Oliko töllissä jotakin pelastettavaa? Ei muuta\npaitsi suutari, tuholainen, joka oli pelastanut itsensä G.P.U:n miesten\nkynsistä.\n\nMiksi Gregor noin komenteli ja touhusi? Oliko hän myös tuholainen, tuon\nkapinallisen, itsensä tappaneen suomalaisen suutarin liittolainen? Näin\najattelee Ivan, joka rajavartiomiehen ominaisuudessa on Gregorin lähin\nkäskynalainen. Mutta tulipalopaikalle ei kukaan ole häntä komentanut,\nomasta halustaan hän on lähtenyt, koska jo kauan aikaa on aavistellut,\nettä Gregorilla ja Raaskan suutarilla on salaista vehkeilyä keskenään.\nMökin polttaminen ja suutarin itsemurha! Tämä nyt kuitenkin oli\nhullunkurisinta, mitä he saattoivat keksiä. Minne he olivat kätkeneet\nsuutarin tyttären? Ehkä hän oli paennut Suomeen? Gregor on avustanut\nhäntä.\n\nTulipalon aikana Gregor juoksee alas rajalle. Ivan on huomannut hänen\nlevottomuutensa, seuraa ja vakoilee häntä. Tiellä saunan edessä\nseisoo nainen. Hän ei voi olla kukaan muu kuin suutarin tytär. Gregor\nkeskustelee kiihkeästi hänen kanssaan, lopuksi työntää hänet saunaan,\nkiiruhtaa ylös. Ivan jouduttautuu edellä, mutta hän on nähnyt jo\nkylliksi. Suutarin tytär on vakooja. Gregor vehkeilee hänen avullaan\nNeuvostoliittoa vastaan. Odottakaahan, tuholaiset! Neuvostoliittoa ette\nvahingoita! Ivania ette petä! Itsenne petätte perinpohjin, tuholaiset!\n\nIvanin kärsivällisyys on jo liian monta kertaa pantu kovalle\nkoetukselle. Gregor on ylpeä, komenteleva öykkäri. Hänellä on paljon\nparempi palkka. Kaunis vaimo hänellä on ja paljon muuta hyvää,\nmitä Ivanilla ei ole. Mitä suurimmalla mielihalulla on hän valmis\npotkaisemaan Gregorin siltä korokkeelta, mihin tämä ansiottomasti on\npäässyt.\n\nOlisiko se vääryys? Mitä vielä! Oikeus se on, neuvostovenäläinen\nlaki ja oikeus vääryyttä kärsineen Ivanin hyväksi. Eikö täällä viime\nkuukausina ole paljon parempia miehiä tuholaisina murskattu: vanhoja\npuoluetovereita, korkeavirkaisia kansankomisaareja, jopa sotaväen\nylimpiä päälliköitä? Kun Ivan lähemmin ajattelee, mitä kiusaa Gregor\nhänelle kolmen vuoden aikana on tehnyt, tuntee hän itsensä suorastaan\njalomieliseksi toimittaessaan Gregorin G.P.U:n haltuun. Se hyvä, mitä\nIvanille itselleen tästä teosta koituu, on pieni, hyvin ansaittu\npalkkio hänen valtakunnan hyväksi tekemästään palveluksesta. Venäjän\nkansa ja maa on jälleen vapautunut yhdestä tuholaisesta. Ivanilla on\npäivävuoro. Sen kestäessä hänellä on hyvää aikaa huomioiden, jopa\nsuunnitelmien tekoon. Raaskan saunasta nousee savua. Suutarin tytär\naikoo jäädä siis vakoilemaan siihen, kielletylle alueelle. Ilman muuta\nIvan voisi soittaa lähimmälle G.P.U:n miehelle ja vangituttaa naisen.\nTässä tapauksessa Gregor tuskin uskaltaisi ryhtyä naista puolustamaan.\nMutta oman nahkansa Gregor, tämä viisas kettu, todennäköisesti voisi\npelastaa. Mitä hyötyä Ivanille olisi tästä?\n\nVahinkoa siitä olisi. Gregor itse pitäisi kauniin vaimonsa, ja G.P.U.\nnielisi Raaskan suutarin tyttären. Vankijunassa Vienaan lähetetyistä ei\nkukaan liene saapunut takaisin, ei ainakaan siinä tilassa, että mies\nvoisi tuntea heitä kohtaan mitään mielenkiintoa. Tästä näkökulmasta\nIvan ei nyt kuitenkaan sen kauemmin ajattele suutarin tytärtä, koska\nhän suunnittelee Gregorin tuhoa ja ajattelee Gregorin vaimoa. Ivan\ntuntee sille taholle voimakasta halua, paitsi syystä että hän on\nkaunis vaimo, erikoisesti myös senvuoksi, että hän on Gregorin vaimo.\nEnnenkuin Gregor tuholaisena lopullisesti häviää, pitää hänen sopivalla\ntavalla saada tieto tästä.\n\nSe tieto virkistäköön hänen viimeisiä hetkiään, niinkuin tämä vaimo\nvirkistää Ivanin olemusta, milloin hän vain vaikkapa ajatuksissaan\nkatselee häntä. Milloinkaan ennen ei Ivan ole nauttinut naisen\nomistuksesta näin paljon etukäteen. Mutta Gregorin täytyy saada siitä\ntieto. Vuoron vaihtuessa Ivan jää puhuttelemaan seuraajaansa Leonia,\njolloin tämä tulee ilmoittaneeksi, ettei hän olekaan koko vuoroa\nvahdissa, ainoastaan puoliyöhön, jolloin Gregor itse tulee jatkamaan.\nHe ovat Gregorin ehdotuksesta keskenään sopineet näin. Ivan hytkähtää\nilosta. Oikeinpa hän on aavistanut asian. Heillä on ensi yönä salaisia\npuuhia. Siitä tulee loistava tempaus! Tuholaisten tuho! Ivanin on\nvaikea hillitä riemuaan, ettei Leonkin jo sitä huomaisi. Hän touhuaa\nLeonin vapaayön johdosta. — Onneksesi toveri, ensi yö, iloksesi ja\nhuviksesi! Anna sinä Gregorin vartioida rajaa, koska hänellä on siihen\nniin suuri halu!\n\nSe on erehdys. Gregor viihtyy mainiosti kotonaan vaimonsa ja\nkaksoistensa seurassa. Omasta puolestaan hänellä ei ole vähääkään halua\nrajalle, jossa milloinkaan ei mitään mainitsemisen arvoista tapahdu.\nRaaskan suutarivainajan itsepäinen tytär on antanut Gregorille tänä\npäivänä ylimääräistä mietiskelyn vaivaa, kuten jo ennen monta kertaa.\nKotoisissa askareissaan, lastensa kanssa leikkiessäänkin Gregor\npysähtyy mietteliäänä tuijottelemaan, niin että vaimokin sen huomaa\nja osaaottavaisena tiedustaa: »Mitä nyt, Gregor? Mikä huoli mieltäsi\nvaivaa?»\n\nGregorin täytyy monta kertaa vakuuttaa, milteipä kiivastuen kieltää:\n»Mikä minua vaivaa! Ei mikään! Voit uskoa sen, rakkahin, ei mikään!»\nMutta kaikesta huolimatta on kuten vaimo aavistaa. Raaskan suutarin ja\nhänen tyttärensä kohtalo ei anna Gregorille tunnon rauhaa.\n\nIsä selvitti osuutensa miehen tavalla, mutta tyttö ei pysynyt poissa,\nvaikka kerran pääsi. Kerranko pääsi? Liian monta kertaa hän on päässyt,\nsiinä vika juuri on. Vielä kerran hän pääsee. Jos hän tämän jälkeen\npalaa, niin syyttäköön itseään.\n\nTyttö on palannut isän vuoksi. Tämän jälkeen hän ei enää tule,\nsen Gregor käsittää ja se rauhoittaa hänen mieltänsä. Tytön ja\noman turvallisuutensa vuoksi hän mielellään valvoo ja uhraa yhden\nylimääräisen yön. Raja olkoon hiljainen vielä ensi yönä, jolloin\nneito tuttua tietänsä viimeisen kerran livahtaa piikkilanka-aitojen\nalitse. Ja sitten aspit lyödään pylväitten sisään. Tämän jälkeen se\nei ole, ei saa olla mikään kulkutie. Se on raja kahden valtakunnan\nja maailmankatsomuksen välillä. Ensi kesänä rakennetaan kolme\npiikkilanka-aitaa kahden edellisen lisäksi, tarpeen tullen ne\nsähköistetäänkin vielä. Raja on raja, se erottaa ihmiset. Vain ihmisen\najatukset ja erilaiset maailmankatsomukset lentävät rajankin ylitse.\n\nPäivä on kaunis ja keväinen. Gregorilla, ratki rehellisellä ja suuren\nvaltakuntansa eduille uskollisella rajavartijoiden päälliköllä ei\nole huolia; iloa ja riemua hänellä pitäisi olla ihanasta vaimostaan\nja herttaisista lapsistaan. Kuitenkaan ei kaikki ole niinkuin\nolla pitäisi. Miksi Ivan vakoilee? Miksi G.P.U:n miehet ulottavat\nmatkojaan rauhalliseen, milteipä autioitettuun rajakylään? Miksi\nkoko suuri Venäjän maa ja sen satamiljoonainen kansa huokaa tsaarien\nja komisaarien, kaikkien aikakausien tshingiskaanien häpeällisessä\norjuudessa vuosisadasta toiseen? Onko ikuinen napapaholainen sittenkin\npesiytynyt suuren Venäjän sydämeen, kuten Raaskan suutarivainaja\nkatkeran purevasti perusteli?\n\nGregor ei saa mitään vastausta näihin kysymyksiinsä, nyt vielä\nvähemmin, kun miehekäs suutari, jokapäiväinen väittelytoveri, on\nikuisesti hiljentynyt.\n\nBoris juoksee murheellisena siipirikkoisen lentokoneensa kanssa. »Isä\nkorjaa, korjaa!» — Kuinka mielellään isä korjaisi poikansa koneen,\nkorjaisi Neuvostoliiton kaikki siipirikkoiset koneet, jos se vain olisi\nhänelle mahdollista. Mitä hyötyä siitä olisi tässä maassa, jossa paras\nelävä voima tunnottomasti tuhotaan. Jospa kyynilliset tuhoojat itse\ntuhoutuisivat!\n\nGregor hätkähtää vilpitöntä toivomustaan. Tuliko hän ajatelleeksi\nsen ehkä ääneen? Ahdistuksen maa, jossa maan ja maailmankatsomuksen\nuskollisin palvelija ei edes vaimonsa ja viisivuotiaan poikansa\nsaapuvilla ollen rohkene ajatella ääneen.\n\n\n\n\nJoku napautti ikkunaruutuun. Kuka se oli ja mitä tahtoi? Pyrkikö se\nitse sisään, vai halusiko herättää, varoittaa huoneessa nukkuvia?\nMonia epämääräisiä, aavistelevia ajatuksia välähtelee Vanhalan emännän\nmielessä. Aamu on vielä sangen varhainen, ja hän on liian vähän\nnukkunut täyteen tajuun herätäkseen.\n\nMutta poutaista kevätpäivää ennustava kajastus idän taivaalla kirkastuu\nnopeasti. Varpunen ikkunalaudalla kopauttaa uudelleen ruutuun, nyt\nuseampia kertoja perättäin. Sen lyhyt, käytännöllisiin päämääriin\npyrkivä järki ei jaksa käsittää, miksi se ei saa kiinni kärpästä, joka\nlaiskasti siipiään räpistellen kävelee ärsyttävän lähellä, milteipä\nsuoraan suuhun.\n\nPian lennähtää ikkunalaudalle toinenkin varpunen. Yhdessä ne ryhtyvät\ntokittamaan laiskaa, mistään piittaamatonta kärpästä ja katselevat sitä\nahnain, vihasta kiiluvin silmin.\n\nVanhalan emäntä herää, tajuaa aamun ja huomaa ikkunassa nokkivat\nvarpuset. Pitkäperjantain aamu! hän muistaa. Aurinko on jo noussut.\nSen säteet tunkeutuvat ikkunoista ja kirkastavat asuinhuoneen. Niiden\nedellä työntyy ihmeellinen, silmin havaittava värinä. Se liikkuu tummia\nseinähirsiä pitkin kuin jotakin etsiskellen. Seinästä se hypähtää\nkattolaudoitukseen, tunkeutuu kiilana pimeään uuninsolaan saakka. Mikä\non tuollainen värinä? Mitä se etsii? Pitkäperjantai! Pääsinpäiväänsä\netsii!\n\nOuto pitkäperjantain aamu, pääsiäiseksi tämä paremmin sopisi. Ja yhä\nvarpuset ikkunaruutua tokittavat. Vanhalan emäntä nousisi karkoittamaan\nne siitä, elleivät lapset hänen liikuntansa vuoksi heräisi. Tasainen\nhengitys kuuluu kahdesta vuoteesta. Muut lapset nukkuvat täällä\nasuintuvassa, paitsi Mikko pienessä kamarissaan vierashuoneen takana.\nHän ei ole enää lapsi, muutenkin on monella tavalla eristäytynyt.\nVanhalan emäntä muistaa enemmän, eilispäivien tapahtumat. Mikko on\ntehnyt ja tekee vaikka mitä! Onko hän huoneessaan ja vuoteessaan tänä\naamuna?\n\nSe ajatus hätkähdyttää hänet hereille. Kokonainen sarja ristiriitaisia\najatuksia pyrähtää liikkeelle, niinkuin aidan vieressä lepäilevä\nlammaslauma veräjästä syöksähtäneen koiran edessä. Hän itse on eilen\nillalla kesken töitään ja ajatuksiaan tähän nukkunut. Astiat piti\npestä, likaiset arkivaatteet juhlapäiväksi penkeiltä korjata. Ja mikä\ntärkeintä, Mikon kamariin piti mennä perin pohjin ja rauhallisesti\nasioista keskustelemaan, kun ensin vähän aikaa olisi saanut levähtää.\nTuntui kuin ei olisi jaksanut ilman, ja että Mikollekin olisi annettava\nriittävästi levähtämisen ja miettimisen aikaa.\n\nAuringon tulenpunainen valo värisee yhä seinähirsissä. Miten se noin,\nonko milloinkaan ennen tuolla tavalla liekehtinyt? Sitä katsellessaan\nja edellispäivien yllättävän nopeasti kiiruhtavia tapahtumia\nmuistellessaan Vanhalan emäntä tuntee outoa väristystä hartioissaan.\nHän pakottautuu pohtimaan kipeitä asioita, jotka eilispäivänä on\ntäytynyt siirtää hetkestä hetkeen, kunnes väsymys ja uni on saanut\nvallan ja nykäissyt kaikki selvittelyt tämän pelottavan kirkkaan\njuhlapäivän aamuun.\n\nMiksi valmiiksi puhuttu ja järjestetty asia näin pitikin siirtää\npäivästä päivään ja viikosta viikkoon? Jos Mikko heti Mellerillä\ntapahtuneen neuvottelun jälkeen olisi saanut kaikki tietää, ehkä ei\nmitään tällaista ollenkaan olisi tapahtunut. Mitä sitten oli tapahtunut?\n\nHän laskee kädet silmilleen ja antaa viime päivien kaikkine\ntapahtumineen juosta kuin siivilän lävitse. Mikolla on rajantakainen\nmorsian... Raaskan suutarin köyhä, kirjaton tyttö. Pappi ei ota\nkuulutuksiin, kuinka voisikaan ottaa. Siitä myrtyneenä Mikko toimii\nsalassa, vihassa, mitä toimineekaan ajattelemattomuudessaan,\npoikaparka! Kaikki tämä on tapahtunut. Onko tapahtunut vieläkin enemmän?\n\nKiusallinen kysymys pulpahtaa välittömästi, ja kuumat veret läikähtävät\nhänen kasvoilleen. Tämä johtuu sydänviasta. Sellaista tapahtuu hänelle\nusein päivän kuluessa. Mutta nyt hän ei vielä ole voinut rasittua,\nkoska ei ole vuoteestaan noussut eikä mitään tehnyt. Päivä ei ole\nvielä edes alkanut. Enempää piilottelematta hänen täytyy myöntää, että\ntällä kertaa syy on etsittävä muualta. Aavistuksilla on osansa. Onko\ntapahtunut jotakin, vieläkin enemmän? Jos on, niin mitä se on?\n\nHän koettaa kylmästi kuvitella, mitä se voisi olla, jos jotakin olisi\ntapahtunut.\n\nEhkä Raaskan tyttö ei ole enää tätinsä luona Koivulassa, vaan on\nmennyt isänsä luokse. Takaisinko rajan taakse, kun kerran on sieltä\npois päässyt? Hyvä Jumala! Juolahtaisiko tuollainen ajatus kenenkään\njärkevän ihmisen mieleen! Miksi ei juolahtaisi? Kuka juuri itse kuin\nampiaisen pistämänä sai sen mieleensä, eikä juuri vähillä saane sitä\nsieltä pois.\n\nHän yrittelee sentään pontevasti. Kätilö, tytön täti, on järkevä\nihminen. Kunpa tyttö suoraan ja avomielisesti olisi kertonut hänelle\nvastoinkäymisistään. Vanhana, kokeneena ihmisenä täti on osannut\nhäntä oikealla tavalla rauhoittaa. Niin, jospa tyttö vain olisi\nkertonut! Mutta hänen on täytynyt tehdä se! Ja vaikka ei olisi\ntehnytkään, Koivulan kätilö on huomannut hänen alakuloisuutensa ja itse\ntiedustellut. Hän on saanut tytön järkiinsä, ennenkuin tämä on ehtinyt\ntehdä mitään ajattelemattomuuksia.\n\nSurukseen Vanhalan emäntä pian huomaa, että on paljon yksinkertaisempaa\ntodistella joku asia päivänselväksi kuin itse uskoa, mitä juuri on\ntodistellut. Hän ei voi olla muistamatta eikä muistelematta erästä\ntyttöä kaksikymmentäviisi vuotta aikaisemmin. Oliko tämä tyttö heti\nvalmis ja avonainen kertoilemaan sydänsuruistaan vanhalle, hyvälle\ntädilleen? Ei, kuolemakseenkaan hän ei olisi sitä tehnyt. Vuosikausiksi\nhän vaikeni, upposi kokonaan omaan umpimielisyyteensä. Nähtävästi myös\ntämä tyttö pimeän tullen olisi ollut valmis hiipimään rajalle tahi\nrajan yli, jos siihen tekoon sinä aikana olisi kätkeytynyt jännitystä\nja hengen menetyksen vaaraa. Onko Raaskan tytölle tapahtunut jotakin?\nSe kysymys tehdään jälleen hänelle niin selvästi, että hän milteipä\nkuulee sen.\n\nHän koettaa lohduttaa itseään toisella tavalla, toivoen paremmin\nonnistuvansa rauhoittamaan sydäntään.\n\nMitä tekemistä hänellä oikeastaan on tuon asian ja ihmisen kanssa? Eikö\nRaaskan suutarin tytär ollut hänelle ventovieras ihminen pari päivää\nsitten? Eikä hän vieläkään ollut muuta kuin hyvänpäivän tuttu, kädestä\npitäen ei edes sitä. Mitä Mikko meni hulluttelemaan äidiltään lupaa\nkysymättä. Nähtiin, miten kävi pappilassa. Siinä juuri se nähtiin!\nPitäisikö yksinkertaisen, piinatun naisen ymmärtää ja suvaita enemmän\nkuin oppineen pappismiehen ja seurakunnan paimenen?\n\nPitäisi ymmärtää, jos kysymyksessä on hänen oman lapsensa sydämen\nvalinta ja tulevaisuus!\n\nTaas joku näkymätön kuiskaa nuo sanat hänen korvaansa. Vanhalan emäntä\ntuntee itsensä täysin avuttomaksi. Hänen parhaimmatkin rakennelmansa\ntempaistaan hajalle. Altapäin joku salainen voima ne riipaisee kuin\nkeväinen virta jäätelit tulvillaan kohisevassa joessa. Päästäessään\ntytön, orporaukan, onnettomille teille hän on tehnyt rikoksen, josta\nhän joutuu saamaan rangaistuksen. Kuinka pelokas ja säikähtyneen\nnäköinen tyttö olikaan! Mitä hän lienee rakkautensa vuoksi jo kokenut?\nMiten aamupäivällä pappilassa jo kärsiä siitä nöyryytyksestä, johon hän\nitse ei ollut pienimmässäkään määrässä vikapää? Minkä hän mahtoi sille,\nettei voinut näyttää kirkonkirjojansa, tyttöparka! Missä on nyt tyttö?\nMitä hänelle tämän jälkeen on tapahtunut?\n\nNäitä Raaskan tytärtä koskevia kysymyksiä hän on pohtinut ja tahtoisi\npohtia edelleen. Ne ovat vielä ikäänkuin kiintonaisia jäätelejä, jotka\nkulkevat yhdessä. Hän pidättelisi niitä turvanansa mahdollisimman\nkauan, mutta yllättäen armottomalla tempauksella ne riistetään hänen\naltaan. Missä on Mikko? Mitä hänelle tämän jälkeen on tapahtunut?\n\nHän kokoilee viipymättä sirpaleista lauttaa ja lohduttautuu parhaan\ntaitonsa mukaan. Mikko nukkuu täydessä unessa omassa vuoteessaan.\nNukkukoon poikaparka kaikessa rauhassa tunnin, kaksi vielä! Uni\ntekee nuorelle ihmiselle hyvää. Hän lienee kovasti väsynyt eilisistä\njuoksuistansa. Hyvin nukutun yön jälkeen avautuu maailma hänen\nsilmiensä eteen kokonaan uudessa valaistuksessa.\n\nOikein hyvinpä hän liukuukin häthätää kyhätyllä sirpalelautallansa.\n\nHänen täytyy antaa pojallensa miehuuden tunnustus, ventovieraankin\nse olisi jo tehtävä. Mikko ei ole enää lapsi, vaan rohkea,\noma-aloitteinen mies. Sitkeyttä hänellä on jo enemmän kuin isällänsä.\nHänen tämänkeväiset työnsä kehtaisi tunnustaa omikseen kuka mies\ntahansa. Ja mitä kaikkea hän viimeisen vuorokauden kuluessa on saanut\naikoihin! Se on ihmettä kerrassaan! Mikko lupasi maksaa Mellerin\nselväksi, ja hän on pitänyt sanansa. Kuitattu velkakirja ilmestyi tuvan\npöydälle, mutta poika itse ei ole siitä tietääkseenkään. On sanomatta\nselvää, ettei tämä ole ollut hänelle mahdollista muulla tavalla kuin\nuudesta paikasta uutta velkaa ottamalla. Olkoon vaikka niinkin. Joka\ntapauksessa tällaiseen järjestelyyn tarvitaan miestä. Hänelle, Vanhalan\nemännälle, ei se millään tavalla olisi ollut enää mahdollista. Se\nolkoon päästötodistus, Mikon omatekoinen valtakirja Vanhalan talon\nisännyyteen. Näin valoisasti hän kuvittelee ja selvittelee, mutta\nvaaralliset ajatukset kiitävät uhkaavan nopeasti hänen sirpalelauttansa\nperässä. Nyt ei auta enää pysähdellä, rohkeasti eteenpäin vain.\n\nOlkoon se Mikon asia, niinkuin Vanhala olkoon hänen talonsa. Jos hän\nkykenee sen velkamiehiltänsä irti saamaan, niin kenelläkään ei sitten\nenää ole mitään sanomista. Kenties poika pystyy siihen, mihin isä\naikoinaan ei pystynyt. Ja ovat kai perunat ja kalkkunat toki toista\nkuin ravintolakioskit ja pelipöydät. Mitä taas Mikon valitsemaan\ntyttöön tulee, niin... Missä on se tyttö? Missä Mikko itse tällä\nhetkellä?\n\nSiinäkö taas oltiin! Tänä pitkäperjantain aamuna ei Vanhalan emännälle\nanneta rauhaa, vaikka hän mitä ajattelisi, kuinka urhoollisesti\ntahansa myötä tahi vastaan soutaisi. Hän nousee istumaan vuoteelleen\nja katselee aurinkoon. Se on irtautunut jo hyvän matkaa taivaan\nrannasta ja ehtinyt valottaa huoneen pimeimmätkin nurkat. Tupa ei\nole juhlakunnossa, kaukana siitä. Työvaatteita ja jalkineita, paljon\narkipäiväistä rojua on eilen illalla jäänyt permannolle ja penkeille.\nJuhlapäivän aurinko katselee sitä kummastellen. Näyttää kuin se tänä\naamuna voimakkaasti valottaen haluaisi tarkastella sydämen syvyyksiin.\nOnko sielläkin noin paljon arkipäiväistä rojua?\n\nMitä pahaa Mikko ja hänen sydämensä valittu ovat sinulle tehneet? Miksi\nvastustit heidän liittoansa? Rohkenitko epäillä heidän kiintymyksensä\nvilpittömyyttä? Tunnottomasti olet laskenut ja yhä lasket hänelle\nvioiksi ne, jotka eivät vikoja ole. Tyttö on köyhä, nimetön ja\nrajantakainen. Eivätkö ne ole samoja syitä, joita jo Vanhalan\naikaisemmalla emännällä oli poikansa valittua vastaan? Myös tämän\npojan morsian oli köyhä ja alhaista syntyperää. Vaarallista rajaa ei\ntosin silloin ollut esteenä. Tuskinpa silloinen Vanhalan pojan morsian\nrakkautensa vuoksi näin vaarallista rajaa olisi uskaltanutkaan ylittää?\n\nSiivoamaton tupa kiusaa Vanhalan emännän mieltä, lukemattomien\ntomuhiutaleiden tanssi rasittaa hänen silmiänsä. Hän sulkee ne,\nmutta hiutaleet eivät lakkaa lentelemästä. Ne kasvavat suuremmiksi,\nkahdeksi pikku lintuseksi, jotka silmittömästi toinen toistaan seuraten\nerehdyksessä lennähtävät avoimesta tuvan ovesta sisään. Huoneessa\nne vasta havahtuvat, räpyttelevät seinästä seinään, uskaltamatta\nlevähtää missään. Ovi on avoin, mutta sitä ne eivät huomaa. Petollinen\nikkunaruutu kutsuu. Molemmat iskevät päänsä siihen. Missä on Mikko ja\nhänen morsiamensa!\n\n— Hyvä Jumala auttakoon ja armahtakoon heitä ja minua!\n\nVanhalan emäntä tahtoisi rientää poikansa huoneeseen, mutta hänellä\nei ole nyt siihen tarvittavia voimia. Hän nousee kuitenkin ja noutaa\nhyllyltä suuren, vanhan kirjan, siitä ahdistetulle sydämelleen\nlohdutusta etsiäkseen. Päivän epistolatekstin sanat joutuvat hänen\ntutkisteltavikseen.\n\n»Minä olen mato enkä ihminen. Ihmisten pilkka ja ylönkatse minä olen.\nKaikki, jotka minut näkevät, häväisevät minua, he vääristelevät\nhuuliansa ja päätänsä vääntelevät. Sinä olet minun Jumalani hamasta\näitini kohdusta. Älä ole kaukana minusta, sillä ahdistus on läsnä ja ei\nlöydy auttajaa...»\n\nHän sulkee silmänsä, sillä kyyneleet pyrkivät sumentamaan niitä. Mutta\nkaksi suurenevaa pistettä, kaksi harhaan lennähtänyttä pikku lintusta\nräpyttelee tomuhiukkasten keskellä auringon sillalla, eikä hän voi\nkauempaa katsella niitä. Hän jatkaa edelleen päivän tekstiä:\n\n»Suuret mullit ovat minut piirittäneet, lihavat härjät kiertäneet\nminut ympäri. Kitansa he ovat avanneet minua vastaan kuin raateleva ja\nkiljuva jalopeura. Minä olen kaadettu ulos, niinkuin vesi, ja kaikki\nluuni ovat hajoitetut. Minun voimani on kuivettunut kuin kruusin muru\nja minun kieleni tarttuu suuni lakeen...»\n\nVanhalan emäntä tuntee oman suunsa kuivuvan, sydämensä lyöntien\nsekautuvan. Hän sulkee jälleen silmänsä, ettei näkisi noita sanoja,\njoista ei lohdutuksen pisaraa kihoa. Mutta sydämen tuska ahdistaa ja\npolttaa, tuntuu kuin se olisi poveen suljettu tuli. Hänen silmiensä\nedessä räpyttelevät hätäytyneet pikku lintuset. Ne lentelevät ylös ja\nalas, erkautuvat toisistaan, yhtyvät jälleen, muuttelevat muotoaan,\nkunnes lopulta muodostavat kuvion, joka ei vaihdu, vaan liikkuu ja\nvärisee, suurenee ja pienenee. Se on risti, johon on naulittu nuori,\nkärsivä ihminen. Hänen kasvonsa ovat tuskan hiessä, ja veri vuotaa\nraatelevien naulojen haavoista ihmispetojen ympäröimällä Golgatan\nkalliolla. Siinä on tuhansittain raakoja, tunnottomia kasvoja.\nKauhistuen Vanhalan emäntä huomaa siellä tuttuja kasvoja, sellaiset\nkasvot, joita hän ikinä ei olisi uskonut näkevänsä Golgatan lähipiirin\ntunnottomien katselijoiden joukossa.\n\nSe näky tyrmistyttää hänet tuokiohetkeksi milteipä tajuttomuuden\ntilaan, mutta kun hän silmänsä avaa, näkee hän edessänsä psalmistan\nsanat, jotka ihmeellisellä tavalla virvoittaen vapauttavat hänen\nsielunsa kärsimyskuvan kiduttavasta näköpiiristä.\n\n»Sinä Herra minun väkevyyteni, riennä avukseni! Pelasta minun sieluni\nmiekasta ja ainokaiseni jalopeuran kidasta!»\n\nHänestä tuntuu kuin apu seuraisi välittömästi hänen pyyntöään. Sydän\nkevenee ja vapautuu polttavimmasta paineestaan. Verinen kärsimysten\nkukkula on kokonaan kadonnut. Keväinen hanki sädehtii nyt sillä\npaikalla.\n\nSisäisestä ahdistuksestansa yhä enemmän vapautuen hän hiljentyy\näänettömään kiitokseen. Auringon sillalla leikkivät pölyhiukkaset ovat\npieniä kulta- ja hopeakaloja. Hätäytyneitä lintusia ei niistä enää\nmuodostu, eikä muitakaan kauhun kuvia. Kevätaamun kirkkaus valaisee\nyhä enemmän niin sisällä kuin ulkona. Evankeliumitekstin sanat\nkumpuavat kirjasta kuin metsälähteen kiehumasilmäkkeet, helmeilevinä ja\nvirvoittaen:\n\n»Kun siis Jesus näki edessänsä äidin ja opetuslapsen, jota hän rakasti,\nsanoi hän äidillensä: Vaimo, katso sinun poikaas! Sitten sanoi hän\nopetuslapselle: Katso sinun äitiäs! Ja siitä hetkestä otti opetuslapsi\nhänet tykönsä...»\n\nNe ovat tämän juhlapäivän evankeliumiteksti. Vanhalan emännälle ne ovat\ntällä hetkellä kaksi armon kyyhkystä, jotka pääsiäisaamun kirkkaudessa\nlentävät taloa kohti tuore öljypuun lehvä suussa.\n\nMikon valinta on nyt hänen puolestansa ratkaistu, lopullisesti ja\nvarauksitta. Mikään ei heitä tämän asian vuoksi enää vaivaa eikä sido.\nHän lähtee tästä päätöksestään heti Mikolle itselleen ilmoittamaan:\nKuule, poikani! Olet oikeassa, oman sydämensä kutsua noudattava nuoruus\non aina oikeassa! Rakkaus on suuri ja pyhä! Ei mitään ole sen veroista!\nOttakaa toisenne! Äidillinen siunaukseni seuratkoon teitä!\n\nMikon kamariin käydessään hän pysähtyy hetkeksi nuorimpia lapsiaan\npeittelemään. He nukkuvat vuoteissansa pitkin ja poikin. Mitkään huolet\neivät vielä heidän untansa häiritse. Mutta kyllä ovat kasvaneet!\nVilho on jo lähes sängyn mittainen, vaikka vasta ensi keväänä\nmenee rippikouluun. Onnellinen lapsuus, joka et polttavan sydämen\nkaipauksesta vielä mitään tiedä! Muutaman vuoden kuluttua se syöksähtää\nluoksesi vastustamattomasti matkaansa vaatien.\n\nHän jättää heidät Mikon kamariin kiiruhtaen. Vuode on tyhjä. Hän huomaa\npöydällä Mikon kirjoittaman avoimen kirjeen ja vaipuu tuolille. Jälleen\nmaailma pimenee hänen silmissään ja mustat pilkut sukeltautuvat esiin\nja muuttelevat muotoaan. Hän selviytyy niistä, ottaa kirjeen pöydältä\nja lukee:\n\n Rakas Äiti!\n\n Tein kovin ajattelemattomasti pahoittaessani mielesi. Olen sitä itse\n jälkeenpäin katunut. Sinä olet paljon kestänyt ja kärsinyt lastesi\n vuoksi ja aina ollut minulle hyvä.\n\n Ja kuitenkin minun täytyy ilmoittaa sinulle yksi asia, vaikka se\n tuottaakin sinulle lisää kärsimystä. En voi peräytyä siinä. Emme\n halua luopua toisistamme, Eliisa ja minä. Hän on palannut ikävissään\n kotiinsa, mutta tänä yönä minä noudan hänet sieltä ja hänen isänsä\n samalla. Olen ajatellut tarkoin ja monelta puolelta sitä asiaa, enkä\n voi enää muuta tehdä. Koivulan täti ottaa hänen isänsä, ellet sinä voi\n ottaa. Ellet sinä voi ottaa Eliisaakaan meille, niin minä lähden kotoa\n pois.\n\n Mutta tämän seikan ei tarvitse erottaa eikä vihoittaa meitä. Sinä\n olet minun äitini, ja minä olen sinun poikasi, ja mitä siihen välille\n rakentuu, ei merkitse mitään. Vanhalan talo ei kuitenkaan saa tulla\n kylmentäväksi varjoksi meidän välillemme.\n\n Mitä tulee talon hoitamiseen, niin siitä sinä selviydyt tästä lähtien\n paremmin kuin tähän asti. Mellerin velka ei rasita enää sinua eikä\n taloa. Vilho on työteliäs, sitkeä poika. Kohta hän on paljon parempi\n maamies kuin minusta milloinkaan tulee. Minulla on se tuntemus, että\n Vanhalan asiat tästä lähtien menestyvät ja parantuvat päivä päivältä.\n Kun me tapaamme, toivottavasti piankin, ei meidän välillämme ole enää\n mitään, ei ainakaan kylmää sumua, joka on pahinta. Sitä ei saa olla\n meidän välillämme. Näin ainakin toivoo Sinun poikasi\n\n                                                 Mikko.\n\nÄiti vajoaa poikansa tyhjään vuoteeseen. Kevätpäivä on kirkas ulkona\nja huoneessa. Sumua ei liene enää kuin syvimmissä laaksoissa. Sitä\nvakuuttaa tuhatvuotinen sana, taivaan aurinko, pojan kirje. Mutta\näidin lyöty, aavisteleva sydän on jälleen vaipumassa epätoivon mustaan\npimeyteen.\n\nHän ei koetakaan enää kiertää eikä selitellä asioita parhain päin.\nSiihen ei hänellä ole voimaa, ei ole aikaa enää. Herkistyneellä\näidinvaistollansa hän käsittää, mitä näinä hetkinä on tapahtumassa.\nOnko tapahtunut jo? Mitä! Eikö korva ollut kuulevinaan laukauksia\nrajalta päin? Hän kohottaa päänsä ja jää hengähtämättä kuuntelemaan.\n\nEi mitään kuulu, ei muuta kuin oman sydämen jyske. Veri patoutuu poveen\nja ilma loppuu keuhkoista. Jos tällä hetkellä laukaus kuuluisi, niin\nhän kaatuisi ja kuolisi, sydän seisahtuisi. Sellainen tuntemus on nyt\nhänellä.\n\nJa kuitenkin laukaus saisi pamahtaa, jos luoti armahtaisi häntä,\npuhkaisisi hänen kipeän, täysinäisen sydämensä. Ei Mikkoon eikä\nEliisaan, vaan vanhaan, ahdistettuun sydämeen, Jumalan tähden! Elämän\nHerra, ota tämä halpa uhri! Varjele heidän nuorta elämäänsä!\n\nVanhalan emäntä, joka näihin saakka on kammonut ja vieroksunut\nkuolemaa, toivoo nyt sitä, kiihkeästi rukoilee sitä vilpittömästä\nsydämestään. Jospa hänen käytettävissään olisi nyt salainen, hirmuinen\nvoima, joka vetäisi puoleensa kaikki rajalla ammutut luodit hänen\nsairaaseen, tukehtuvaan sydämeensä, niinkuin huoneen kova läpiveto\nvetää hyönteiset ja pölyhiutaleet kaikki samaan keskukseen.\n\nEi löydy sitä voimaa. Laukauksia ei kuulu. Ehkä kuuluukin, mutta\nVanhalan emäntä ei enää kuule niitä. Hän ei rukoilekaan enää, katselee\nvain ilmassa tanssivia pölyhiutaleita toivoen niiden muodostuvan\nkuolemansa hädässä räpytteleviksi pikkulinnuiksi, ruumisarkuiksi,\nristinpuiksi. Mitään sellaisia ei muodostu, vain säteileviä tähtiä,\nhopeakaloja, kultakaloja. Eikä edes hänen mielensä ole enää\nmurheellinen. Rinnan paine on helpottanut ja helpottuu yhä. Ovatko\nluodit lävistäneet hänen sydämensä noin kivuttomasti? Onko hän ehkä jo\nmaisesta ruumiistansa vapautettu sielu?\n\nEi se ole totta, koska on päivä, aurinko paistaa ja hanki säteilee\nMikon kamarin ikkunan takana. Hän voi nousta, hengittää ja ojentaa\nkäsiään.\n\nMielen vireys, toiminnan halu valtaa hänet. Hän nousee ja ryhtyy\nkohentelemaan Mikon vuodetta. Tyynyn alta tulee hänen käteensä nuoren\nnaisen kuva, Mikon morsiamen kuva. Hän katselee sitä äidin silmin\nanteeksi pyydellen: — Eliisa, suloinen tyttö! Niin reipas tyttö!\nEllei Mikko olisi rakastunut sinuun, ei hän olisi minun poikani!\n— Uusi ajatus juolahtaa hänen mieleensä. Hän käväisee noutamassa\nvierashuoneen albumista Mikon kuvan, ottaen saman tien pullosta tuvan\nikkunalta koivunoksia, jotka ovat pihkalehteen puhkeamassa. Lapset\novat niitä pääsiäiseksi jouduttaneet. Hän asettelee kuvat rinnakkain\nseinälle Mikon vuoteen pääpuoleen ja kehystää ne kauniisti vihertävillä\nkoivunoksilla.\n\nNuoret näyttävät hymyilevän hänelle vihreän kehyksensä keskeltä.\nNoin teidän pitää! Hän hymyilee ja nyökkii heille vastaan, siirtyy\nedemmäksi, siitä jälleen lähemmäksi, katselee ylempää ja alempaa,\navoimin tahi puoliksi suljetuin silmin, erilaisessa valaistuksessa.\n\nKyllikseen heitä katseltuaan hän ottaa pöydältä Mikon kirjeen ja\nlukee sen uudelleen, sana sanalta kuin tahtoen irroittaa ne paperista\nsydämeensä kätkettäviksi. »Kun tapaamme, ei meidän välillämme ole\nenää mitään...» Ei ole! Ei saa olla kylmentävää sumua! Se on myrkkyä,\njoka kuolettaa elämän. Teidän nuorten sydäntenne täytyy elää ja\nsynnyttää elämää. Elämä on parhainta, mitä voimme toivoa ja omistaa,\nvaikka se kohdallamme olisi, niinkuin usein onkin, tuskaa ja vaivaa!\nTulkaa, lapset ja omistakaa se! Ottakaa ilomielin toisenne! Ottakaamme\nnurisematta vastaan myös kaikki se elämän murhe, mikä meille määrätty\non!\n\nMonet tehtävät kutsuvat Vanhalan emäntää vuoden suurimman\njuhlapäivänkin aamuna tuvassa ja karjapihan puolella. Hän pukeutuu ja\nkiiruhtaa ulos. Keskellä pihamaata hän pysähtyy ja kädellään varjostaen\nkatselee auringon häikäisemää hankea. Hän katsoo kauan, kääntyy ja\nkävelee kovaa, kimaltelevaa hankea rantaan päin.\n\n\n\n\nEliisa lepäilee saunan lavolla ja odottaa keskiyötä. Uni on virkistänyt\nja rauhoittanut häntä. Hän on nyt lopullisesti valmis lähtemään\nja jättämään täällä kaikki. Isällä on hyvä, niinkuin on, hän on\nilmoittanut sen. Hänen tyttärensä koti on tästä lähtien rajan toisella\npuolella Mikon vaimona tahi Koivulan tädin apulaisena. Mikon vaimona,\non isä sanonut. Tätä samaa hänen oma sydämensä vakuuttaa, sitä\nkiihkeämmin todistaa, mitä enemmän hän taistelee vastaan.\n\nHän ei tiedä, tuleeko taistelu muodostumaan lyhyeksi tahi pitkäksi,\neikä edes sitäkään, kumpi voittaa, sydän vaiko vastaan riitelevä\ntahto. Mutta yksi asia on pitkän odotuspäivän kestäessä hänelle\nkirkastunut, siinä hän ei tahdo peräytyä enää askeltakaan. Jos Mikko\nrakastaa, niinkuin vakuuttaa, on hänen osoitettava se tinkimättömällä,\nperäänantamattomalla teolla. Kotona on äidille sanottava: Tämä\non minun vaimoni! Ellei tämä kelpaa teille, niin en minäkään sen\nkauemmin. Meidän kotimme ei ole enää tässä talossa, vaan jossakin\nmuualla. Papille on ilmoitettava: Me olemme mies ja vaimo! Tahdotteko\nvihkiä meidät? Ettekö voi? Se ei muuta asiaa, me kuulumme toisillemme\nilmankin. Sitäpaitsi isä on jo vihkinyt meidät, erottamattomasti.\n\nEikö Mikko esittänyt näin? Juuri tällainen oli hänen päätöksensä\npappilasta palattaessa. Oliko se hänen todellinen tahtonsa? Ehkä se\noli vain pahan mielen hetkellinen purkautuma? Jos Mikko olisi koko\nsydämestään rakastanut ja omaksi vaimokseen omistanut, ei hän olisi\njättänyt pitkäksi yöksi yksin murheeseen ja ikävään.\n\nToimettomana odottaessa ilta pimenee verkalleen ja hetket kuluvat\nhitaasti. Mutta Eliisa ei ole enää epätoivoinen, itkevä tyttö,\nvaan itsenäinen nainen, joka odottaa keskiyön joutumista. Keskiyön\njoutumistako? Ei, Mikkoa hän odottaa, omaa miestä, nuorta miestä, joka\nottaa hänet vaimokseen. Myös hän, Eliisa, tahtoo olla jo täysi nainen,\nnuoren Vanhalan Mikon vaimo. Mutta Mikko, hänen miehensä, ei saa enää\nepäröidä, ei kysellä, ei pyytää: Saammeko me? Kelpaammeko? Annetaanko\nmeille lupa? Tällä tavalla aneleva mies ei ole ansiollinen mieheksi.\nOikea mies, oma mies ei anele eikä armoittele. Suoraan hän sanoo ja\nasiaan iskee: Me tahdomme! Meillä on tähän lupa!\n\nEliisa hätkähtää rajuja, kapinallisia mietteitään. Tällaisia ei hän\nmilloinkaan ennen ole ajatellut. Mutta eipä hän tällaista rajua Mikon\nikävääkään ole ennen tuntenut. Onko tämä naiseksi kypsymistä, sitä että\nisä on tahtonut ja että hän itsekin niin vilpittömästi haluaa päästä\nVanhalan Mikon vaimoksi?\n\nHän kääntyy kovalla vuoteellaan, tuntee poskiensa kuumentumisen ja\nsydämensä lyönnit. Nuoren tytön ei sopisi tällaisia ajatella. Siitä se\naiheutuu, tuollainen sydämen läppäys ja poskien kuumentuminen. Mutta\nhän ei ole, ei tahdokaan olla enää nuori tyttö, vaan nuoren miehen\nvaimo. Saako vaimo ajatella mitä tahansa? Ei suinkaan, ei ainakaan\nennenkuin todella on tämän rakastamansa miehen vaimo. Ja sitäpaitsi,\neikö hänellä tänä viimeisenä iltana ole muuta, paljon kauniimpaakin\najateltavaa? Milloinkaan hän ei palaa enää tänne isän asuinsijoille ja\näidin syntymätiloille.\n\nTäältä isä löysi äidin, nuoren inkeriläisen neidon. Onnellisia he\nvarmaan olivat. Mistä tahansa isä puheensa aloitti, aina hän lopuksi\nsamaan joutui: heidän ensimmäisten vuosiensa rakkauden pesään, pieneen,\nkeltaiseen ullakkokamariin, jossa äiti isän rakastamana vaimona\naskarteli. Vaimona vasta oli täysin onnellinen!\n\nEliisa kääntyy jälleen, tahtoen ajatella jotakin muuta. Onhan isä\npitkinä iltapuhteina takkatulen ääressä istuen monista muista asioista\nkertonut hänelle. Isä oli liikkunut laajan Venäjän valtakunnan eri\npuolilla ja tutustunut monien kansojen elintapoihin. Heidän juhla- ja\nhäätavoistaan hän usein hauskasti tarinoitsi.\n\nEliisasta tuntuu kuin isä kertoisi niistä paraikaa. Hän näkee pimeän\nsaunan seinällä kuin valkokankaalla iloiset ja värikkäät hääkulkueet.\nKuka onkaan tuo naurava, juhlapukuinen sulho? Joku tuntematon Liettuan\ntahi Puolan nuorukainen? Ei, vaan nuori, rakas suomalainen, jonka\nkasvonpiirteet ovat yhtä tutut kuin korkealla morsiuskruunulla\nkoristetun morsiamen kasvot. Ennen seuraavan päivän nousua on tuo tyttö\nhänen rinnallansa ajelevan nuoren miehen vaimo...\n\nEikö isä monesta muusta näkemästänsä kertonut? Kertoi paljon,\nPohjois-Venäjän suomensukuisista metsästäjäkansoista tarinoitsi. Heillä\noli myös omia häämenoja, paljon mutkattomampia tapoja. Kun nuori mies\nmieltyi neitoon, sopi hän isän kanssa hinnasta ja otti hänet heti\nomakseen, vaimokseen.\n\nEliisa sulkee silmänsä, ja siitäkin taas ilmestyy kuva mustassa\nsaunassa mielikuvituksen valkoiselle kankaalle. Nuori mies ja nainen\nseisovat käsi kädessä lumisella kentällä hullunkurisilta näyttävissä\nnahkapuvuissansa. Heidän punaiset, ahavan ja pakkasen paahtamat\nkasvonsa vain näkyvät, tutut kasvot niin miehellä kuin naisella. Mies\nvetää, nainen pidättelee. Mies näyttää kiivastuvan naisen estelystä.\nHän tarttuu ankarammin naisen käteen ja juoksuttaa häntä perässään\nlumikenttien, jokilaakson ja sen riipovien pensastojen lävitse. Hän\nrääkkää vaimoansa, tuo raaka, villi mies! Eliisa surkuttelee naista,\nvihastuu miehelle hänen puolestaan. Silloin mies kääntää pakkasen\npuremat kasvonsa ja nauraa: Tämä on minun vaimoni! Minä teen tälle,\nmitä ikinä tahdon! En tiedä vielä, mitä hänelle teenkään! He ovat\njoutuneet miehen lumimajan luo. Mies kyyristyy lumirajan mustasta\noviaukosta alas ja kiskaisee nuoren, verevän naisen perässään. Eliisa\ntahtoisi, hänen pitäisi olla kovin vihoissaan tuolle raa'alle miehelle,\nmetsäläiselle. Niin pitäisi, mutta hän ei voi. Hän ei voi enää\nsurkutella edes metsäläisen naista. Kun hän vielä vähän aikaa ajattelee\nja kuvittelee heidän oloaan, hän suorastaan kadehtii, ettei itse ole\ntuon nuoren naisen asemassa, lämpöiseen lumipesään tempaistu, villin\nmetsäläisen vaimo.\n\nSauna on pimeä ja ilta jo varmaan myöhäinen. Onko hän nukkunut\nuudelleen? Joko pian lienee puoliyö ja lähdön aika? Hän aikoo\nnousta, laskeutua alas ja ottaa selvää siitä, mutta ei heti tule\nsitä tehneeksi, ja sitten hän on kuulevinaan ulkoa rapinaa. Kuka\nsiellä liikkuu? Ystävä vai vihollinen? Mikko vai venäläinen? Onko\nGregor vahdissa, niinkuin lupasi? Kuluu lyhyitä, jännittäviä hetkiä.\nPahimman varalta Eliisa hiivistäytyy päivällä katsomaansa piilopaikkaan\nlavopenkin alle. Askelet lähestyvät nopeasti. Tulija hapuilee\nulkopuolella olevaa kädensijaa ja tempaisee oven auki. Mikko hän on.\nEliisan sydän läikähtää riemusta.\n\nMikko sulkee nopeasti oven ja tarkastelee tutkivasti pimeää huonetta.\nMitään ei näy.\n\n»Eliisa!»\n\nKukaan ei vastaa. Hän astuu askelen ja uudistaa sanansa kuuluvammin,\nase laukaisuvalmiina kädessä.\n\n»Mikko!»\n\n»Eliisa! Sinä olet täällä!»\n\n»Missäpä olisin. Sinä itse olet kovin sotainen mies. Rauhoitu ja nouse\nylemmäksi!»\n\n»Ei meillä ole aikaa. Tulin noutamaan sinua ja isääsi. Missä hän on?»\n\n»Siellä, mistä ei paluuta ole.»\n\n»Kuollut?»\n\n»Niin.»\n\nSyntyy hetken äänettömyys. Mikko varmistaa käsiaseensa, pistäen sen\ntaskuunsa. Eliisa kääntyy lavon reunalle istumaan.\n\n»Kun nyt olet vapaa, niin lähdemme heti.»\n\n»Vapaa olen ollut tähänkin asti. Kukaan ei ole minua sitonut.»\n\nEliisa oli odottanut, että Mikko muutamalla sanalla olisi ilmaissut\nosanottonsa isän kuoleman johdosta. Myös Mikolle Eliisan sanat ja\nniiden sävy oli odottamaton yllätys. Hänen mielestään ei tässä paikassa\nollut aikaa eikä varaa leikinlaskuun, kaikkein vähimmin nyt isän\nkuoleman ja Eliisan varomattoman teon jälkeen. Mutta eräs epäilys on\nvaivannut hänen mieltänsä kaiken aikaa. Sen johdosta hän heti tahtoo\nsaada selvitystä Eliisalta.\n\n»Etkö tullut takaisin isäsi vuoksi?»\n\n»En!»\n\nTaas tuli äänettömyys, jonka kestäessä Mikko katui tarpeetonta\nkysymystään, Eliisakin lyhyttä, mitään selittämätöntä vastaustansa.\nKumpikin olisi tahtonut selittää, mutta kumpikin he pelkäsivät,\netteivät löytäisikään enää oikeita selittäviä sanoja, ja sitten kaikki\nmenisi yhä hullummin. Miksi Eliisa pysyttelee erossa tuolla tavalla,\ntulematta edes tervehtimään, kummastelee Mikko. Eliisan mielestä\nMikon olisi pitänyt tehdä se. Jos Mikko olisi ollut entisellään, niin\nhän äänen kuultuansa olisi vähääkään viivyttelemättä tullut luokse.\nEi halua! Jotakin muuta on hänellä mielessä! Näin he kuvittelevat,\nepäillen toisiansa samanaikaisesti ja samalla tavalla.\n\nMikko muistelee, mitä hän on tehnyt tänä keväänä, erittäinkin viime\nvuorokausien aikana. — Eliisan tähden olen ollut puuhassa aamusta\niltaan, tehnyt töitä, järjestellyt Vanhalan velka-asioita. Entä tämäkin\nyö? Olisinko tahallani antautunut tällaiseen hengenvaaraan, ellen olisi\nniin pitänyt hänestä, tahtonut pelastaa hänet? Olisiko joku toinen,\nkukaan minun asemassani mennyt näin pitkälle? Eliisa on kiittämätön.\nHänellä ei ole oikeutta tuollaiseen. Mitä hän ajattelee?\n\nEliisa ajattelee, miksi Mikko on tullut ja miksi hän nyt on tuollainen,\nvahtisotilas! Eikö sellaisia Inkerin puolella ole jo kylliksi, kun\nkohta keitään muita ei olekaan. Jos hän tuollaisen miehen matkaan\nlähtisi, niin huomispäivänä alkaisi entinen juoksu, kerjääminen ja\npyyntö: Tämä on minun morsiameni, köyhä, kirjaton rajantakainen.\nOtatteko meidät... Kuinka hän tuollaista ajattelee Mikosta, omasta\nmiehestään? Eliisa olisi heti valmis katumaan sitä, valmis pyytämään\nanteeksi ajatuksiansa, ellei Mikko kerkiäisi ennen häntä.\n\n»En käsitä, mitä mietit ja tarkoitat. Etkö ollenkaan aio lähteä täältä?\nMinun nähdäkseni tässä pitäisi jo kiirehtiä.»\n\nEliisa ei vastaa tähän mitään, niin loukkaantunut hän on Mikon\nviimeisistä sanoista. Mikko olisi voinut sanoa mitä muuta tahansa.\nVaikka olisi rynnännyt ylös kuin metsäläinen, vaikka kepillä olisi\nlyönyt, tahi tukkaan tarttuen raastanut piikkilanka-aitojen alitse.\nSellaisen miehen matkaan olisi lähtenyt, olisi täytynyt lähteä. »Minun\nnähdäkseni... pitäisi jo kiirehtiä...» Miksi pitäisi kiirehtiä?\nSitäpaitsi nyt on keskiyö, ja Gregor on taannut turvallisuuden aamuun\nasti, vaikka Mikko ei sitä tiedä.\n\nMikko istuu saunan lattialla olevalle kylpyjakkaralle. Eliisan\nitsepäisyys on hänestä käsittämätöntä, milteipä raivostuttavaa.\nEikö tyttö tiedä tai eikö ole tietävinään, mitä vaivoja ja vaaroja\ntässä jo on kestetty ja mitä vielä on kestettävä, ennenkuin ollaan\nselvillä vesillä. Mutta eihän Eliisa tiedä mitään vielä edes tätinsä\nsairaudesta. Sillä tavalla hänetkin jätti.\n\n»Etkö aio lähteä sairasta tätiäsi katsomaan? Hän on korkeassa kuumeessa\nja vietiin eilen sairaalaan.»\n\nTätikö kuumeessa ja viety sairaalaan? Sitä varten Mikko on siis tällä\nkertaa lähtenyt, itse sanansaattajaksi, kun ei muulla tavalla voinut\nlähettää tietoa. Eliisa tuntee, niinkuin hänen pitäisi olla Mikolle\nhyvin kiitollinen tästä, että hän oman henkensä laittoi vaaraan,\ntuodakseen tietoa tädin sairaudesta. Kukaan toinen, läheisempikään\nmies ei olisi sitä tehnyt. Mikkoa olisi kaunein sanoin, lämpimin\nkädenpuristuksin kiitettävä siitä. Ennen kaikkea olisi nyt heti\nilmoitettava, ettei Mikko enää turhaan olisi levoton henkensä vuoksi.\nTänä yönä raja on vaaraton aamuun asti. Gregor on sen luvannut, ja\nhäneen voi luottaa.\n\nMutta vaikka Mikko on niin paljon hänen tähtensä uskaltanut ja tehnyt,\nei Eliisa tällä hetkellä saa esiin muutamia kiitoksen ja vapautuksen\nsanoja. Hän tuntee ajattelevansa ja toivovansa, ettei Mikko olisi ollut\ntällainen uhrautuva sanansaattaja, vaan mies, joka mieltä kyselemättä\nvaikka pakolla olisi ottanut, minkä isä jo oli hänelle luvannut. Mutta\neikö hän itse ole muuttunut ihan hirviöksi tänä yhtenä yönä, samana\nvuorokautena, jolloin on jäänyt orvoksi isästään, niinkuin kohta\njäänee tädistänsä? Ei kai täti, vanha sydäntautinen ihminen, korkeasta\nkuumeesta hengissä selviä. Taas Mikko keskeyttää hänen ajatuksensa,\nmutta tällä kertaa ei se ole äskeinen Mikko, ei vahtisotilas eikä\nmurheellisten uutisten sanansaattaja. Hän on entinen, oikea Mikko,\nsydäntä syvimmältään vavahduttava, milteipä pelottava mies.\n\n»Jos luulet, että pelkään, niin erehdyt suuresti.»\n\n»Et pelkää!»\n\n»En! Enkä lähde täältä yksinäni, odotan vaikka tuomiopäivään. Se\nsaattaa olla lähellä, huomisaamuna, tänä yönä, mutta sittenkään\nen lähde. Meitä ei nitistetä, niinkuin nitistetään silmitön\nkissanpoikanen. Sen saat omin silmin nähdä!»\n\nEliisan povi kohoilee kiivaasti. — Ellet lähde, en minäkään lähde...\nMikko on se mies, jota olen odottanut. Minua noutamaan hän on lähtenyt!\nHän saa minut tänä yönä, tällä hetkellä! Ja sitten seuraan häntä,\nvaikka maailman ääriin!\n\nMikko jää odottamaan Eliisan sanoja. Mutta lavolta ei kuulu muuta\nkuin hiljaista liikehtimistä ja riisuutumisen kahinaa. Hän jää\nhievahtamattomana huomioimaan sitä. Notkean vartalon liikkuvista\nvarjoista hän aavistelee jotakin, mikä oudolla, ennen kokemattomalla\nriemulla sävähdyttää hänen sydäntään.\n\nEliisa ei enää kumarru, ei nouse, ei liikahda. Hän näyttää puristaneen\nkätensä povelleen, niinkuin rukoilisi, äänettömästi keskustelisi jonkun\nnäkymättömän kanssa tärkeän ratkaisunsa edellä. Nyt hän astuu askelen,\ntapailee lavon portaita kevein varpain ja pudottautuu alas.\n\n»Mikko!»\n\n»Eliisa!»\n\nHe astuvat kumpainenkin askelen. Mikko avaa sylinsä ja tuntee siinä\nlämpöisenä värisevän, kaipaamansa naisen.\n\n»Eliisa, sinä olet minun!»\n\n»Olen, ikuisesti omasi!»\n\n»Ikuisesti omani! Sinä minun, minä sinun!»\n\nEliisa tuntee, miten Mikko nostaa hänet maasta, suutelee ja syleilee\nniin, että henki on salpautumassa. Hänen ei tarvitsisi sanoa enää\nmitään, mutta hän sanoo sen kuitenkin, heti kun vain voi sanoa.\n\n»Koko sydämestäni minä olen odottanut ja kaivannut sinua. Tiesin, että\ntulisit.»\n\n»Tiesitkö?»\n\n»Tunsin sen. Ja nyt olen valmis lähtemään kanssasi Vanhalaan tahi\nmaailmaan, elämään taikka kuolemaan.»\n\n»Tällaisena en sinua vie!»\n\n»Et viekään! Isä on meidät vihkinyt. Vaimonasi lähden!»\n\n»Eliisa, omani elämässä ja kuolemassa! Vaimonani sinut vien!»\n\nEliisa tuntee jälleen henkensä salpautuvan. Nuoren, voimakkaan miehen,\noman miehen kädet kohottavat hänet maasta, kantavat sinne, nostavat\ntänne, sitten muutamalla ylöspäin kohoavalla ja kohottavalla askelella\nkylpylavolle.\n\n\n\n\nAlhaalla saunan himmeässä ikkunaruudussa sarastaa jo päivä. Hätkähtäen\nMikko huomaa sen, nousee istumaan ja etsii kelloaan. Puoli viisi se jo\non! Kuinka aika näin pitkälle oli joutunut? Olivatko he ehkä nukkuneet\npienen hetken?\n\n»Puoli viisikö vasta!» Eliisa nousee keveästi naurahtaen. Puolitoista\ntuntia on heillä vielä taatusti turvallista aikaa. Kuuteen saakka on\nGregor taannut. Hän itse on vahdissa siihen asti. Mitä kirkkaampi aamu,\nsen turvallisempaa, silloin kun Gregor on vahdissa.\n\nHe pukeutuvat nopeasti valmistautuen viipymättömään lähtöön. Jos\nEliisa luottaa liian paljon Gregoriin! ajattelee Mikko taskuasettaan\ntunnustellen. Älä liikoja luota täällä kehenkään, Gregoriinkaan!\nmuistelee Eliisa isän sanoja kenkiään nauhoittaen, vavahdellen. Sauna\non jo jäähtynyt, eikä Eliisa muutoinkaan ole enää niin huoleton kuin\nhaluaisi. Mutta onhan Gregor luvannut ja monta kertaa lupauksensa\npitänyt. Hän ei voi, hän ei tahdo pettää viimeisellä kerralla.\n\nMikko tiedustaa, miten Eliisan mielestä olisi parasta yrittää. Onko\nheillä Gregorin kanssa ollut jotakin ennakolta sovittua merkkiä\ntahi menettelytapaa, ja onko erikoisesti ollut puhetta tällaisesta\nmahdollisuudesta, että joku rajantakainen tulisi noutamaan. Ei ole\nollut, myöntää Eliisa. Mutta hän tietää, että Gregor arvaa sen,\nhän ei ole mikään tyhmä mies. Ja pahimmassa tapauksessa voidaan\nrehellisesti pysähtyä selittämään, jos Gregor sattuu yllättämään ja\nhaluaa pysäyttää! »Missään tapauksessa hän ei tule pidättämään tahi\nvahingoittamaan meitä!»\n\nNäin Eliisa vakuuttaa, mutta hänen naurahduksensa on väkinäinen, eikä\nsanoissa ole sitä huolettomuuden sävyä kuin yöllä. Mikko ei tahdo\nepäillä Eliisan vakuuttelua, etteikö paluu vieläkin hyvin onnistuisi,\nmutta levoton hän on, pyyhkii hikeä otsaltaan kuin olisi kuuma,\nvavahtelee sisäisesti, niinkuin viluttaisi. Eliisa huomaa sen, nousee\nja syleilee häntä niin rohkaisevasti kuin voi: »Älä pelkää! Kymmenen\nminuutin kuluttua on kaikki ohitse!» Mikko avaa varovasti saunan oven.\nHe astuvat ulos.\n\nAurinko nousee. Sen valo suihkuaa keltaisina virtoina Suomen\npuolella puiden latvoissa. Mikosta auringon nousu tavallisina kevään\nhankiaisaamuina on ollut mitä kauneinta katseltavaa. Nyt hänestä tuntuu\nkuin jotakin keltaista myrkkykaasua, kuolemansäteitä lasketeltaisiin\näänettömästi käyvällä kuularuiskulla puiden latvoihin. Tähtäyssuunta\non vielä liian ylhäällä, muutamassa hetkessä se kääntyy alemmaksi.\nSe suihkuaa jo kodin pelloilla ja tuvan ikkunoissa! Mikko katsahtaa\nhätäisesti ympärilleen. Ketään ei näy. He lähtevät nopeasti astumaan.\n\nRoutainen maa rahisee, hanki sitäkin enemmän. Kaikki menee hyvin!\nGregoriin voi luottaa! Eliisa vakuuttelee tätä itselleen ja Mikolle\nsitä samaa katseellaan, milloin tämä häneen päin vilkaisee. Mutta\nMikolla on paha sisäinen aavistus. Hänen kasvoillaan lepää kuoleman\nkalpeus. Aseistettu vihollinen vaanii lähellä, hän ei pääse enää siitä\nmielteestä. Jospa vihollinen syöksähtäisi piilopaikastansa esiin! Se\nolisi miltei helpompaa. Miksi he jäivät aamuun asti?\n\nMikon aavisteleva pelko tarttuu Eliisaan. Nopeina välähtyminä\nhän muistaa monia isän varoituksia. Kun kerran olet päässyt, älä\npalaa! Rajaa ei päivän aikana hengissä ylitetä! Älä liikoja luota,\nGregoriinkaan! — Kenties vahdinvaihto on jo tapahtunut! Gregor ei tiedä\nMikosta! Kun kaksi näkee, niin vakoojiksi luulee! Minäkö olen vetänyt\nonnettomuuteen hänet? Kuolemaanko olen johdattanut Mikon, kaikkeni,\noman mieheni?\n\nSuuri hätä valtaa hänen sielunsa. Hän jättäytyy askelen kuin Mikon\nsuojaksi jääden. Se ei tapahdu! Se ei saa tapahtua! Muutama hetki! Sata\naskelta vielä! Isä, äiti, auttakaa! Herra Jumala, suojaa meitä!\n\nJokivietteeseen piikkilanka-aidan aukkoon ei ole pitkältä. Mutta\nennenkuin he ehtivät sinne, kuuluu takaa päin juoksuaskeleita ja karkea\npysähtymiskielto. He pysähtyvät ja katsahtavat taakseen. Hangella\nsaunan ja rantatörmän välillä seisoo vartiosotilas kivääri ojennettuna.\n\n»Ivan!» parahtaa Eliisa polvilleen hervahtaen.\n\n»Tee, niinkuin minä teen!»\n\nMikko tarttuu Eliisan käteen nykäisten hänet ylös ja sivuun. Hänen\näskeinen pelkonsa ja kalpeutensa on kadonnut. Hanki on kestävä.\nJos he nopeasti, mutkitellen juoksevat, niin tuolta matkalta mies\nkiväärillänsä tuskin osannee. Pahin paikka on piikkilanka-aidan veräjä.\n\nEliisa on kyennyt ottamaan Mikon neuvon varteen. He juoksevat\nmutkitellen. Lyhyitä, hirveitä hetkiä kuluu. Mitä mies aikoo? Eikö\nammukaan?\n\nSilloin paukahtaa ensi kerran. Hanki pöllähtää Mikon edessä. Ilkeästi\nräiskähtävä kaiku kiirii jokilaaksossa. Mikko hypähtää sivuun.\nHuono ampuja! Hän jatkaa mutkittelevaa matkaansa. Eliisa seuraa.\nKuuluu toinen paukaus, kolmas... Mikkoa kohti kaikki, yhtä huonolla\nmenestyksellä.\n\n»Ivan, seis!»\n\nSe kuuluu venäjäksi ylempää mäeltä. Gregor rientää juosten paikalle.\nEliisa ja Mikko ovat kuulleet Gregorin kiellon, mutta Ivan ei ole\nkuulevinaan. Neljäs laukaus pamahtaa. Pakenijat, jotka ovat joutuneet\njo aidan luo, hypähtävät eroon toisistaan.\n\nPamahtaa viidennen kerran, Gregorin pistooli, lyhyesti ja terävästi.\nKivääri putoaa Ivanin käsistä. Hän kyyristyy ja vaipuu voihkaisten\nmaahan. Gregor työntää pistoolin koteloonsa ja viittaa kädellään.\nEliisa ja Mikko huomaavat kaiken ryömiessään piikkilankojen alitse joen\njäälle, rajan ylitse elämään ja vapauteen. Gregor kävelee erikoisempaa\nkiirettä pitämättä Ivanin luo.\n\nHän käsittää täysin, mitä hänen tällä hetkellä epäröimättä, vähääkään\nviivyttelemättä olisi tehtävä. Niin tekisi ja tällaisessa tapauksessa\ntekee jokainen kylmästi ja järkevästi ajatteleva mies Neuvostoliitossa,\ntekee sen itsensä, vaimonsa ja lastensa vuoksi. Ellet tuhoa, niin sinut\ntuhotaan, ennemmin tahi myöhemmin. Mikä verraton tilaisuus hänellä\nnyt olisikaan tähän oikeutettuun itsepuolustukseen! Tilaisuus kuin\nvarta vasten, ei ketään näkemässä, paitsi nuo kaksi, jotka eivät palaa\neivätkä todista. Yksi hyvin tähdätty laukaus ja kaksisanainen raportti:\nRajakahakoissa kaatunut. Haaska haudattaisiin heti. Kukaan ei kaipaisi.\nKuka Ivania, lurjusta, kaipaisi!\n\nMutta Gregor ei nyt kerta kaikkiaan ole terveesti järkeilevä ja omaa\netuaan katsova Neuvostoliiton sotilas. Haihatteleva haaveilija,\nhempeämielinen tolstoilainen hän on, mikä lienee. Hän ei ole ampunut\neläissään vielä ainoatakaan ihmistä, eikä luontonsa vuoksi voi tehdä\nsitä nytkään, vaikka hänet itsensä tämän heikkouden vuoksi tuhottaisiin.\n\nHän on joutunut maassa makaavan, voihkivan raukan luo.\n\n»Mitä siinä ulvot! Näytä, miten sattui!»\n\n»Käteen sattui! Voi, voi!»\n\n»Niinkuin en sitä tietäisi. Tuki suusi!»\n\n»Virantoimituksessa minua ammuit!»\n\n»Urkkijaa ammuin, en virantoimittajaa!»\n\n»Tuholaisia olivat... vakoojia. Tahdoin tuhota...»\n\n»Kaksi nuorta viatonta ihmistä tahdoit tahallasi surmata! Suusi kiinni\nnyt!»\n\nIvan ei uskalla sanoa enempää, ei edes voihkia enää, katsoo vain\nmyrkyllisesti. Hänen käsivarressa oleva lihashaavansa on vähäinen ja\nvaaraton. Verta siitä kyllä ryöhää, mustaa, turmeltunutta verta. Gregor\nrepäisee paidastaan hihan, sitoo haavan ja käskee miehen mennä. Ivan\nlähtee, kasvot ja lättänenä veressä, silmät kostoa kiiluen.\n\nUhkauksilla Gregor voisi pakottaa hänet vaikenemaan, ainakin voisi\nyrittää, mutta hän ei tule tehneeksi edes sitäkään. Helposti hän\naavistaa, mitä mieheltä lähiaikoina on odotettavissa. G.P.U:n\nverikoirat Ivan kyllä kykenee liikkeelle saamaan. Mitä sitten seuraa...\n\nHerkällä, kärsivällä taiteilijansielullansa Gregor aavistaa kaiken\nitseänsä kohtaavan, näkee vielä enemmänkin. Suuren Venäjän kansan\nmenneet, olevaiset ja tulevaiset sukupolvet hän näkee aasialaisen\nbarbarian tunnottomasti suomittavina, sydänveriin uuvuttamina.\nTuholaisia etsivät tuholaiset, joiden oman elämän ytimissä asuu\nkuoleman tuho. Voi, Venäjä-parka!\n\nHän kävelee joelle päin, ajattelee vaimoaan ja lapsiaan ja omaa\nvaarannettua elämäänsä. Miksi suutarin tyttären pitikin tulla takaisin?\nNiinkuin ukko ei olisi selviytynyt, kuten selviytyi, paremmin yksin\nkuin hänen kanssaan. Ja sitten jäädään moneksi tunniksi rakastelemaan,\nkuhertelemaan! Onko rajasauna sellaiseen sopiva paikka!\n\nHän joutuu rantaan ja näkee heidät käsikkäin rajantakaisella pellolla,\nauringon kirkkaasti kiloittamalla hangella. Kaksi onnellista ihmistä\nsaa hänet hetkeksi unohtamaan Venäjän menneet ja tulevaiset, jopa oman\ntuhoon tuomitun elämänsä.\n\n— Eläkää! Rakastakaa! Omistakaa toisenne onnessa ja riemussa, vapaina\nvapaassa maassa!\n\nSattumalta on Eliisa kääntynyt. Hän huomaa Gregorin, ja he huiskuttavat\nkädellään hänelle jäähyväisensä. Gregor, hyvän sydämensä vuoksi\nkärsimyksiin tuomittu taiteilija, vastaa iloisesti, välittömästi.\nKuinka hän voisikaan olla vastaamatta Raaskan suutarin tyttärelle,\nihmisille, jotka ovat päässeet vapauteen ja elämään.\n\nAurinko on noussut, nousee yhä. Sen valovoima, lämpöteho lisääntyy\nhetki hetkeltä. Siellä ja täällä se irroittelee maan sulavia nesteitä\nja kohottelee niitä taivasta kohti. Keväiseen eloon virkistyvät\npuut, rantapuroset, lähdesilmäkkeet tarjoavat sille pyhäisen aamun\nuhrilahjana parhaintaan. Hienona, keveänä utuna kohoaa yhteinen\nuhrisavu hangen, jokitörmän, puiden latvojen ylitse.\n\nMutta kahden riemurintaisen kevätleivon sävel laskeutuu maahan.\nRajan eri puolilta ilmaan pompahtaneina ovat ne intoutuneet kilvassa\nnousemaan ja rakkauslaulujansa laulelemaan. Kukaan ei voi asettaa rajaa\nniiden matkalle, ei laulun voimalle eikä riemulle. Kuinka korkealle\nne nousevatkin, on avaruus niiden yläpuolella yhtä seesteinen, mutta\nalapuolella oleva maa on pikkuinen, sitä pienempi, mitä korkeammalle\nlaulajat kilvoittelevat. Mitä ovat ihmisasumukset, kaupungit,\nlinnoitukset? Muurahaisten rakennelmia! Mikä on tuo valkoinen,\nmutkitteleva viiva? Valtakuntien raja! Rajajoki!\n\nKeväisessä riemussaan kilvoittelevat leivoset nousevat yhä ylemmäksi.\nEnää ei mikään rajaa ratkova ihmisen ase: miekka, luoti, myrkkykaasu\npysty tuhoamaan niiden elämän riemua avaruuden kuulakkailla kentillä.\nNe leikkivät, kisailevat, kiitävät yli rajan, jota niiden kohdalla ei\nole olemassakaan.\n\nEliisa ja Mikko nousevat Vanhalan pellon maakiveltä, jossa he\nkäsikkäin istuen ovat kuunnelleet leivosparin ilonpitoa. He kääntyvät\nja kävelevät taloon päin. Nainen pihamaalla on huomannut heidät. Hän\nkääntyy heitä vastaan joen rantaan. Mikko tarttuu molemmin käsin\nEliisan käsiin.\n\nHe katsovat toisiaan äänettömän hetken ja kääntyvät taloon päin.\nKilvoittelevat leivoset ovat kiirineet niin korkealle, ettei kahta\npientä pilkkua enää näy. Ääni vain kuuluu, riemuitsevan nuoruuden\nkeväinen laulu.\n\n\n\n"]