[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fq-0Y-taURTvaggZ-8dsGyelO5g9nTGCyYEzVdf0DYhE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2664,"Matkani ulkomaille","Hauvonen, Nikodemus",1845,1897,"2664-hauvonen-nikodemus-matkani-ulkomaille","2664__Hauvonen_Nikodemus__Matkani_ulkomaille",null,"tietokirja",[],[],"fi",1878,10159,69521,false,69326,[22,23],"Hauvonen, Nikodemus, 1845-1897 -- Travel","Voyages and travels",[25],"Travel Writing","\"Matkani ulkomaille\" by Nikodemus Hauvonen is a travel narrative written in the late 19th century. This book chronicles the author's long-anticipated journey from Finland to various destinations across Europe, detailing his experiences and encounters along the way. Central to the narrative is the author's desire to visit the lands that inspired the great literary figures Schiller and Goethe, highlighting both the excitement and challenges of travel in that era.  The opening of the journey sets the stage for the author’s departure from Helsinki as he prepares for his long-awaited trip. He describes his meticulous savings over three years, which now allow him to pursue this adventure. As he boards a third-class train bound for Petersburg, the reader is introduced to his feelings of anticipation and anxiety as he navigates a foreign landscape and unfamiliar customs. Initial interactions with fellow travelers, the changing language as he crosses into Russia, and vivid descriptions of the scenery all enrich this portion, drawing the reader into the author's experiences and observations as he embarks on a significant voyage. (This is an automatically generated summary.)",[],223,"Matkakertomus 1870-luvun puolivälin Euroopan-matkasta. Reitti kulkee Helsingistä Pietarin kautta kohti Saksaa, jossa kirjoittaja vierailee ihailemiensa saksalaiskirjailijoiden kotimaassa. Kertomus sisältää havaintoja eri maiden kulttuureista, tavoista ja matkanteon arjesta.","N. Hauvosen 'Matkani ulkomaille' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2664. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KATKANI ULKOMAILLE\n\nKirj.\n\nN. Hauvonen\n\n\n\n\n\nWiipurissa,\nomalla kustannuksella,\n1878.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nJo vuosia olin odottanut, odottanut kuin kuuta nousemaan, sitä hetkeä,\njolloin voisin tehdä retken tuonne unelmieni maahan etelän puolelle\nItämerta; ja mitä enemmän Schillerin ja Göthen kanssa tutustuin,\nsitä palavammaksi tuli haluni saada nähdä ja tuntea tuota maata ja\nkansaa, jossa niin suuret henget olivat eläneet ja työskennelleet.\nMutta melkein yhtämittainen matti kukkarossa pani kaikille tämmöisille\nhoureille jyrkän rajan. Säästämällä olin kumminkin kolmen vuoden\nkuluessa saanut sen verran kokoon, ettei tuo yritys enää miltään\nmahdottomalta näyttänyt. Kahdeksan punaista sadanmarkan seteliä\ntaskussa! \"Raha rintaa rohkasee\", ja erittäinkin tuommoiset rahat,\njotka omalla työllä ja hiellä ovat ansaitut. Heti otin väliaikaisesta\nvirastani eron, ja nyt tätä päätä Helsinkiin ottamaan vauhtia\nmatkalleni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli Helmikuun keskipalkoilla vuotina 1874 eräänä kauniina talvipäivänä,\nkun, kahdella vähäisellä matkarepulla varustettuna, aamulla kl.\n9 astuin Helsingin rautatien stationihuoneesta kolmannen luokan\nvaunuihin. Matkani kulki nimittäin Pietarin kautta maitse, sillä meri\noli jäässä, etten voinut valita suorinta tietä yli meren Lyypekkiin.\nKun kolmasti kelloa oli kolistettu, vihelsi kyyditsijä pillillään ja\nsamassa hirnahti tuo halkoja syövä, tulta tuiskiva orhi ja hengähdellen\nraskaasti, ikäänkuin tietäen pitkän matkan olevan edessään, läksi\nhän liikkeelle, vetäen pitkää junaa vaunuja perässään. Kauan ei\nviipynyt, ennenkuin Helsinki oli kadonnut näkyvistä, ja nyt ruvettiin\najamaan tulta polttain, niin että hiukset seisoivat suorassa takana\nkuin messinkilanka ja Suomen salot ja salmet siintelivät vaan kahden\npuolin. Tuontuostakin seisahdeltiin sentään sen verran pysäyspaikoissa,\nettä ehdittiin ottamaan uusia matkustajia vaunuihin ja laskemaan\ntoisia ulos. Vasta Kaipiaisissa, puolimatkassa Pietarin ja Helsingin\nväliä, levähdettiin enemmän aikaa. Siellä odotti sekä Helsingistä\nettä Pietarista tulevia matkustavia runsas päivällispöytä. Minä en\nkuitenkaan raskinnut istua noiden kallisten herkkujen ääreen, vaikka\nrahaa oli taskut täynnä, vaan näpertelin repustani, mitä matkaevääksi\nolin sinne säälinyt. \"Syö säästäin savea\"; tämä sammakon neuvo\npojallensa muistui, näet, minullekin mieleen, ja useampihan on päivä\nkuin makkara. Puolen pulloa olutta oli minun kuitenkin ostaminen, sillä\nmuuten tuo kuiva pussiruoka olisi istunut kurkkuun. Päivällishetkl\nei kuitenkaan kestänyt enempää aikaa kuin puolen tuntia, jonka\nkuluttua taas lähdettiin liikkeelle. Viipuriin saavuttuamme, oli jo\npilkkopimeä ja mitä lähemmäksi Pietaria tultiin, sitä kovemmin alkoi\nsydämeni tykkiä, sillä minua vähän pelotti yölliseen aikaan tulla\ntuohon suureen, minulle tuiki tuntemattomaan kaupunkiin. Hirveillä\nkuvilla olivat muutamat hyvät ystäväni lähteissäni maalanneet\nminulle Pietarin oloja: kuinka siellä kyyditsijät eli iisvoosikat,\nniinkuin heitä nimitetään, tiustavat rupplia matkamieheltä ja kuinka\nyösijasta viedään vieraalta vielä nahkakin yltä. Tämmöistä menetystä\nvälttääkseni, aloin jo matkalla katsella ympärilleni; ja onneksipa\nsattuikin samoissa vaunuissa, joissa minä matkasin, olemaan eräs\nsuomalainen rouvasihminen, jonka matkanmäärä myöskin oli Pietari. Häntä\nnyt hädissäni lähestyin; ja hänellepä näyttivät Pietarin olot olevan\nhyvin tutut. Hän neuvoi minua poikkeemaan yöksi erään Pietarissa asuvan\nmaanmiehemme luoksi, jonka sanoi holhoovan suomalaisia matkustajia, ja\nlupasipa vielä Pietarin stationihuoneessa häntä odottavan miehensäkin\nminulle oppaaksi sinne. Tämä oli hyvä sanoma, josta suoritin rouvalle\nsulimmat kiitokset.\n\nWalkeasaaren pysäyspaikassa, Suomen ja Venäjän rajalla, jo voi havaita\nmihinkä maahan tultiin, sillä kieli, joka tähän saakka enimmästi oli\nollut suomea ja ruotsia, alkoi nyt muuttua venäjäksi ja olut ja kahvi,\njota tähän asti oli vieraille tarjottu, sai nyt siirtyä syrjään votkan\nja tsjaijun (viinan ja teen) tieltä.\n\nKun kl. yhdentoista aikaan yöllä Pietarin stationiin saavuttiin, oli\nsiellä, niinkuin tuo suomalainen rouvasihminen minulle oli sanonut,\nhänen miehensä häntä vastaanottamassa ja hyväntahtoisesti suostuikin\nhän heti johtamaan minua yökortteeriini, joka ei kaukana ollutkaan.\nKun stationihuoneesta ulos tulimme, oli siinä kahden puolin kartanolla\nkaksi pitkää riviä iisvoosikoita ja meidän tiemme piti käydä niiden\nvälistä; mutta sepä tuli tukalaksi. Mikä repeli reppuani, mikä haparoi\ntakkiani, huutaen täyttä kurkkua tulemaan hänen rekeensä; ja huutavassa\nhukassa olisin heidän kanssansa ollutkin, ellei vielä kouluajoilta\nolisi juohtunut mieleeni muutama mahtava venäläinen sana, jolla torjuin\nheitä pois päältäni. \"Njenaada, njenaada!\" tiuskin tuimasti kahden\npuolin ja kas, sepä autti.\n\nYömajani ei suinkaan mikään kehuttava ollut, jos ei kalliskaan, sillä\n75 kopekkaa vaan se maksoi, ja se ei ole mitään Pietarin tavallisiin\nhintoihin verraten. Kuitenkin olisin levollisesti yöni maannut, ellen\nkl. neljän aikaan aamulla olisi herännyt hirveään kellojen kilinään\nja pauhuun. Joko nyt tulee mailman loppu ja viimeinen tuomio, arvelin\nitsekseni, ja kavahtaen ylös vuoteeltani, juoksin akkunaan katsomaan,\nmitä tuo melu näin yölliseen aikaan oikeastaan merkitsi. Ja voittehan\narvata hämmästystäni, kun suuri kivirakennus juuri vastapäätä\nlepokammiotani on täydessä tulessa lattiasta kattoon asti. Mutta sen\nkanssa ei sentään sen pahempaa vaaraa ollut: Kreikanuskolaiset vaan\npitivät aamurukoustansa kirkossaan ja monien satojen kynttiläin valo\nloisti läpi akkunain yön pimeydessä kuin tulipalo. Unen tämä hämmennys\nkuitenkin vei silmästäni siksensä.\n\nKun aamulla olin vähän väsähtänyttä ruumistani vahvistanut kuivalla\nruoalla ja tsjaijulla (sillä sitähän kumminkin piti juoda, sitä\nlientä, jos oli aamu tai ilta, kun kerta Venäjällä oltiin), koppasin\nreput selkääni ja läksin käydä tölppäröimään Varsjovan rautatien\nstationia kohden. Aikomukseni oli nimittäin jalkasin tehdä tämä matka,\njota umpiarviolta on kai puoli penikulmaa, ellei enempää. Aikaa\noli minulla kylliksi, sillä vasta kl. neljältä iltapuolella piti\nniiden junain lähteä, joissa minä olin päättänyt matkata Pietarista\nEiydkuhniin Preussin ja Venäjän rajalla. Jo olin onnellisesti\ntullut erästä vanhaa lahonnutta puusiltaa myöden yli tuon mahtavan\nNeva-joen ja aloin jo astuskella jotakin Prospekt nimistä katua\npitkin itse tsaarien koreaan kylään, kun ajan pitkään nuo reppuni,\njotka eivät tosin paljon painaneet, kuitenkin minulle tottumattomalle\nkuormankantajalle rupesivat raskaiksi tuntumaan. Hiki tippui otsasta\nja jo useat erät olin saanut levähtää. Kyyditsivät, jotka ohitse\najoivat, loivat sääliviä silmäyksiä väsyneesen matkamieheen ja\noijennellen käsiänsä tarjosivat hänelle hyväntahtoista apuansa. Tuota\nhoukutusta en kauemmin vastustella voinut, vaan erään joutilaan\niisvoosikan kanssa kyydityspalkasta sovittuani, rupesin nyt herrana\najelemaan. Matka kävi erästä avaraa katua myöden, jossa kahden puolin\noli korkeita monenvärisiä kivimuureja ja keskellä katua syöttivät\nkyyditsijät uljaita hevosiansa suppilon kaltaisista astioista. Katu\nkihisi ihmisistä; mitkä astuivat jalkasin pitkin vieruksia, mitkä\najoivat hevosilla keskeltä. Useassa kohdin näkyi katujen kulmissa\npieniä kappelin tapaisia rakennuksia, joissa avonaisten ovien kautta\nnäkyi pyhäin ja ristiinnaulitun kuvia ja joissa kynttilät paloivat\nalttareilla. Ohitsekulkevain näin paljastavan päänsä ja tekevän\nristinmerkin näiden pyhäin majain edessä. Kirkkojen kellot, joiden\nhuminaan aamulla varhain olin herännyt, pauhasivat vielä yhtä mittaa,\nvaikka päivä jo läheni puoliansa, eikä tänään tiedostani mikään juhla\neli pyhäpäivä ollut. Kun kyyditsijäni ei mitään kiirettä pitänyt,\noli minulla aikaa katsella suuren kaupungin kirjavaa elämää ja\nliikettä kaduilla. Tuolla tulla ryöhää vastaani uljas sotaherra,\nkiiltävä kultainen kypäri päässä ja kolme uhkeata Valkosta ruunaa\nedessä. Se on varmaankin keisari, arvelin itsekseni; kuinkas nyt suu\npannaan? Luotin sentään tässä kohden kyyditsijääni ja aattelin näin;\njos hän nostaa hattuansa, niin nostan minäkin; hän mahtaa paremmin\nPietarin tavat tuntea. Mutta siivosti se herra ohitse ajoi, eikä\nhäntä kukaan tervehtinyt; se ei siis mahtanut keisari ollakkaan.\nAjamme, ajamme vielä hyrytämme eteenpäin, kunnes edessämme erään\nsuuren talon edustalla näkyy pitkiä kiiltäviä kanunia, kidat suoraan\noikaistuina meitä kohden. Voi hirmua! Kuinka tästä nyt eheällä iholla\nohitse päästään? Pitäisikö kääntyä takaisin? Ainoa turvani oli taas\nkyyditsijäni, joka ei näyttänyt olevan arkalasta kotosin. Kun olimme\nnoiden hirviöiden kohdalle tulleet, en voinut olla heitä manaamatta,\nvaan lausuin: menkää, kummitukset, menkää Turkestanin aroille ja\nulvokaa siellä, mitä täällä rauhallisia ihmisiä pelätätte. Ja mitä\nihmeitä! Pari ruoskan lätkäystä vielä kyyditsijältäni, niin katosivat\nnuo hirviöt kuin sivallettu näkyvistäni.\n\nMitään suurempia vaaroja kohtaamatta saavuimme noin kl. 12 aikaan\nVarsjovan rautatien stationiin, jossa minulla oli siis vielä neljä\npitkää tuntia odotettavana, ennenkuin taas matkalle voin lähteä.\nKun vihdoinkin kello rupesi neljää lähenemään, kolautettiin kelloa\nensimäinen kerta ja kas nytkös tuohon suureen odotussaliin elämää\ntuli! Koko joukko nuoria miehiä, joita pidin nahkapoikina, sillä\nsentapaisilta he, pussit selässä, minusta näyttivät, marsitettiin\nensin salin takaovesta ulos perongille; ja haikeata oli nähdä millä\nmielenliikutuksella he erosivat omaisistansa, jotka saattivat heitä\nkentiesi heidän viimeiselle retkellensä. Siinä monen järeän ukon\njouhinen leuka longahteli, muiskatessaan suuta lähtevälle pojallensa.\nKun nuo nuorukaiset kaikki olivat tulleet vaunuihin sälytetyiksi,\nhuudettiin: \"Maatusjki!\" Ja nyt lähti liikkeelle toisellainen\nihmisjoukko, nimittäin joukko vanhoja, matalia, rypistyneitä akkoja,\nlapset sylissä. Nähdessäni noita riepaleisia, likaisia olentoja, jotka\neivät mielestäni oikeilta venakoilta näyttäneet, olisin mielelläni\njoitakuita heistä lähestynyt, tullakseni tuntemaan olivatko he jotakin\nmeidän omaa Venäjällä elelevää suomalaista heimoa, joiden ylle pr.\nAhlqvist runossaan sanoo karstan kasvaneen niin paksun, jota ei kaappia\nvoi pois; mutta tungos oli niin suuri ja rähinä niin hirveä, etten\nvoinut heitä lähestyä enkä kuulla mitä kieltä he haastelivat.\n\nVasta kun näistä kaikista oli päästy, saimme me muut tavalliset\nmatkustajat astua esille, ja minä sälytettiin etäisin kolmannen luokan\nvaunuihin istumaan vastapäätä jotakin kulunutta kaunotarta, joka itki\nkatkerasti ja katseli, kuin muinon Lotin emäntä Sodomaa, kaipauksella\ntaaksensa Pietarin komeata kaupunkia, jonka huippuja laskevan auringon\nviimeiset säteet kultasivat. Mutta tuskin oli tuo rakas kaupunki\nkadonnut näkyvistä, kun jo minun huolihin vaipunut vis-à-vis’ni\ntempasi kortit taskustansa ja kuivaten viimeisen kaipauksen kyynelen\nsilmästänsä, rupesi lähimmän naisellisen naapurinsa kanssa pelaamaan\npari-turakkaa ja purskahteli tuontuostakin pelin kestäessä hepakkaan\nnauruun.\n\nSillä aikaa kuin lähimmät naapurini tällä tavoin itseänsä huvittelivat,\nkatselin minä ulos akkunasta maisemaa, jonka läpitse matkasimme.\nNiin kauaksi kuin silmä kantoi, ei muuta näkynyt kuin yhtämittaista\npuutonta lakeutta. Tosin kyllä tuolla läntisellä taivaan rannalla\ntörötti muutamia puiden latvoja aaveentapaisesti iltaruskon hohteessa,\nmutta yllättävä yö vei pian nekin näkyvistäni. Kun loin silmää\nluoteiselle taivaalle, tuli mieleni vähän haikeaksi, aatellessani\nettä eräs Itämerestä lähtevä lahdelma jo oli pistäynyt minun ja\nkotimaani väliin, ja melkeinpä olisi kyynel vierryt poskelleni, ellei\nyhä paraneva pakkanen olisi jäähdyttänyt tunteitani. Kummallista\nkyllä, mitä etemmäksi etelään päin tultiin, sitä kylmemmäksi kävi\nilma, ja talven tyttö, rautanäppi, rakenteli kaikellaisia somia kuvia\nvaunuin laseihin: \"siinä miehet, siinä miekat, siinä keihäät sivulla\"\nikäänkuin Kullervon perustelussa tammeen. Mies, jonka tuli pitää huolta\nvaunujen lämmityksestä, oli heittänyt sen toimen sillensä, niinpian\nkuin oli saanut uunista vähän savua lähtemään, ja torkkui nyt monessa\nkyyryssä kaminin ääressä kuin uneen uuvutettu äyriäinen. Minäkin\noikaisin raajani, pistin nyrkit pääni alle ja odotin tässä mukavassa\nasemassa kovalla rahilla uniukon tuloa, mutta turhaan. Joka kerta,\nkun olin nukkumaisillani, keikahtivat vaunut taas jollekin syrjälle\nja minun hermoton pääni keikkui kovaa lautaa vastaan. Myöskin vilu\noli levolleni suureksi haitaksi; se milloin kyseli kynsiäni, milloin\npiteli varpaitani ja varsin kangistunut olisin, ellen silloin tällöin\npysäyspaikoissa olisi pistänyt liiviini kupillista kuumaa teetä.\n\nYö mahtoi olla puolilla, kun Pihkovan sivusimme, ja kun päivä\nvihdoinkin valkeni, olimme jo lähempänä Dünaburgia. Maisema, jonka\nläpitse matkasimme, oli yhtä autio ja alaston kuin edellisellä illalla.\nTuuli oli ryöpyttänyt hiekkaa ja lunta sekaisin, niin että tuo talvinen\nkenttä näytti hyvin kuolleitten kodon kaltaiselta. Ainoa elähdyttävä\nkohta koko tällä yksitoikkosella alueella oli itse Dünaburgin kaupunki,\njonka vähän jälkeen auringon nousun sivusimme. Kun iltapuolella päivää\nWilnaa rupesimme lähenemään, oli pakkanen jo mennyt, niinkuin sanotaan,\nperällensä ja maisemakin alkoi vähitellen muuttua epätasaisemmaksi.\nKauniita, pyöreitä kumpuja tammimetsineen vilahteli tuontuostakin\nohitsemme.\n\nWilnassa menetin enimmän osan vanhoja matkatovereitani ja sain uusia\nsiaan. Minä en vaihdosta vahingolle tullut, vaan pikemmin siitä\nhyödyin, sillä entisten äänettömäin seuralaisteni sijaan tuli nyt\nvaunuihin joukko nuoria talonpoikia, jotka kohta, kun juna liikkeelle\nlähti, korottivat äänensä iloiseen lauluun. Yksi lauloi edeltä ja muut\nkaikki yhtyivät laulun viimeiseen säveleen. Jotkut vielä vihelsivät ja\nmuutamat taputtivat käsiä, joten siitä syntyi oikein huikea konsertti.\nTällä tavoin nyt riennettiin iloiten, luihkaten länttä kohden. Kownossa\nerosivat laululinnut minusta ja nyt oli vielä kappale matkaa tehtävänä,\nennenkuin yli rajan tultiin.\n\nViimeisestä pysäyspaikasta Venäjän puolella syöksähti vaunuihin koko\ntulvana Puolan ruokottomia Juutalaisia, jotka, sysäten syrjään entiset\nmatkustajat, ottivat sijansa, missä vaan vähänkin lomapaikkaa oli. Eikä\nsiinä vielä kylliksi, vaan yksi noista Israelin tyttäristä sovittelihe,\nparemman aseman puutteessa, minun syliini istumaan, toivoen kai että\nminä, ikäänkuin pieneksi korvaukseksi siitä mitä heidän esi-isänsä\nAbraham tekee koko kristikunnalle, kantaisin häntä helmassani\nseuraavaan pysäyspaikkaan asti. Junain kuljettaja kumminkin pelasti\nminut tuosta oudosta kuormasta.\n\nKello oli 10 paikoilla illalla, kun saavuttiin Eiydkuhniin, Preussin\nrajastationiin. Tähän en kuitenkaan jäädä aikonut, vaan matkani\nmäärä oli Leipzig. Mutta koska valvomisesta ja matkan vaivoista olin\nhyvin väsynyt, päätin levätä täällä muutaman tunnin ja jatkaa sitte\nkl. kolmelta lähtevässä junassa matkaa Berliniin. Tuossa suuressa\nodotussalissa katselin nyt ympärilleni, eiköhän löytyisi ketäkään\nhyvää ihmistä, joka voisi neuvoa minua johonkin yömajaan. Ja ikäänkuin\nkutsuttu, ilmaantuikin heti mies, joka sanoi tietävänsä aivan hyvän\nyökortteerin ja siepaten selkäänsä minun reppuni käski minun seurata\nhäntä. Minusta tuo vieras näytti vähän epäiltävältä, mutta koska\npussini jo tekivät menoa, ei ollut tässä muuta neuvoa kuin lähteä\nsaapastamaan perästä.\n\nMinä en tiedä kuinka kauaksi stationihuoneesta erosimme, mutta monta\nmutkaa ja väärää jo olimme tehneet, kunnes vihdoin erään liejuisen\nkartanon poikki kahlattuamme tulimme tuon ylistetyn hotelliin, erään\nviheliäisen savikojun, ovelle. Oppaani kuljetti minua nyt parin pimeän\nholvikäytävän läpitse, aukaisi niiden perässä löytyvän mustan kammion\noven ja käski minun astua sisään. Minua hieman arvelutti, kun kävin yli\nkynnyksen: Jumala tiesi, mihinkä hiiden hinkaloon nyt olin joutuva!\nKun oppaani valkean oli sytyttänyt, tuli näkyviin kaksi vuodetta, pari\ntuolia, pöytä ja vahvoilla luukuilla ulkopuolelta suljettu akkuna.\nOppaani eli oikeimmin isäntäni, sillä siksi hän nyt oli muuttunut,\nkehoitti minua panemaan kaikki kullat ja kalleudet, mitä minulla\noli, pöydälle ja vakuutti minun ilman pelotta voivan levätä täällä\nyöni. Hän lupasi tulla puolikolmelta minua herättämään, niinkuin\nhäntä pyytänyt olin, mutta ennenkuin hän minun jätti, pyysi hän saada\nkatsella kelloani, tiedusteli mitä rahoja minulla oli muassa, ja kun\nhänen mieltänsä niissä kohdin olin noudattanut ja ilmoittanut, ettei\nminulla puhtaassa rahassa muuta ollut kuin mitä Berliniin matkatakseni\ntarvitsin, toivotti hän minulle rauhallista yötä ja antoi, vaikka vähän\nvastahakoisesti, minulle huoneen avaimen, jota häneltä pyysin. Kun\ntuo uutelias isäntäni oli lähtenyt, lukitsin minä huolellisesti oven\nja jätin avaimen paremman vakuuden vuoksi lukonläpeen sisäpuolelta.\nNyt riisuin vaatteet yltäni ja oikasin väsyneen ruumiini oljille,\nvedin peiton eli oikeammin polstarin — niin paksuja peitteitä, näet,\nkäytetään Saksassa, jossa ei huoneita tarpeeksi lämmitetä — ylleni ja\nsammutin kynttilän.\n\nVenyttyäni noin puolen tuntia levotonna vuoteellani, sillä yhtähyvin\nliiallinen väsymys kuin vähän pelkokin näillä oudoilla ovilla vei\nkaiken unen silmistäni, olin minä kuulevinani jonkun hiljaa hiipivän\nkäytävässä, ja kuulin kohta sen perästä kuinka varsin vaivihkaa\navainta sovitettiin ulkopuolelta minun oveni lukkoon. \"Wer da?\" huusin\nminä ja hyppäsin ylös vuoteeltani. Sytytin kynttilän, puin vaatteet\npäälleni ja kysyin toistamiseen, ken tohti minun yörauhaani rikkoa,\n\"Waschwasser!\" vastattiin ulkoa ja isäntä, joka havaitsi kavalan\nyrityksensä tyhjään rauenneeksi, kolautti oveen ja pyysi päästä sisään,\nvetäen syyksi että hän oli unohtanut tuoda minulle pesuvettä. Kun\nhänen olin sisäänpäästänyt, teeskenteli hän hyvin kohteliaaksi, hankki\nminulle pesuvettä, käski minun vaan levätä rauhassa ja lupasi ostaa\nminulle stationista piletin, jos antaisin hänelle tuon piletin hinnan,\n10 Saksan taaleria. Minä en kuitenkaan hänen huostaansa mitään rahoja\nuskonut, vaan käskin hänen suoria tiehensä ja jättää minut rauhaan\npuolikolmeen saakka. Kun hän nyt havaitsi, ettei hän minusta urakkaansa\nsaanut, lähti hän puoliksi suuttuneena ulos ovesta, ja minä kapusin\nuudestaan vuoteelleni ja koitin saada unta silmääni, mutta turhaan.\n\nPuoli tuntia oli mahtanut taas kulua, kun viereisestä huoneesta rupesi\nkuulumaan matalaa viskutusta ja kuiskutusta. Jassoo, teitä on kaksi,\narvelin minä, ja pidätte nyt neuvoa kuinka päästä kynimään lintua, joka\nteillä on häkissä. Kauvoja ei viipynytkään, ennenkuin sain tuntea tuon\nneuvottelun seurauksia, sillä uudestaan kuului jalan astunta käytävässä\nja oveni sai samassa kestää jykeitä jyhmäyksiä. No, no, mikäs nyt on\ntaas? huusin minä ja hyppäsin pystyyn. Sillä aikaa kuin uudestaan\npuin ylleni, kolkutti isäntä kolkuttamistaan ovea ja käski minun\naukaista, sanoen syyksi että oli tullut toinen matkamies, jonka hän\naikoi sijoittaa tuolle toiselle vuoteelle minun viereeni. Jahah, sekö\nse teidän viisas päätöksenne oli, arvelin minä; vedin linkkuveitsen\ntaskustani, etten varsin aseeton olisi, jos nuo lurjukset päälleni\nhyökkäisivät, ja aukasin oven. Minun pelkoni oli sentään turha ollut,\nmitä päällehyökkäämiseen tuli; isäntä vaan tahtoi hankkia minulle\nsoveliaan makauskumppanin, niin suuresti näytti häntä huolettavan minun\nkelloni, kultani ja muut kalleudet, jotka hän oli kehottanut minun\npöydälle levittämään. Minä olin kuitenkin jo makaamisesta kyllikseni\nsaanut, etten tässä luolassa enää kauemmin viihtynyt, en yksin enkä\ntoisenkaan kanssa, jonka tähden pyysin saada suorittaa velkani\nisännälle tästä rauhallisesta yölevosta. 15 groschenia (likimiten 2\nSuomen markkaa) tiusti hän minulta yösijasta ja ilman sitä vaati hän\nvielä juomarahoja hyvästä opastuksestansa. Minä tarjosin hänelle 10\nkopekkaa, mutta ne viskasi hän ylenkatseella takaisin pöydälle. Laskin\n10 kopekkaa lisäksi, vaan ei hän vielä niihinkään tyytynyt; vasta\nsitte kun 40 kopekkaa oli pöydällä, pisti hän rahat taskuunsa ja nyt\nlähdettiin. Oi Schiller, oi Göthe! huokasin minä, kun tallustin kurassa\nja liejussa takaisin stationia kohden, tällä tavoinko teillä vieraita\nvastaanotetaan!\n\nMuutaman tunnin kuluttua istuin taas kolmannen luokan vaunuissa,\nmutta nyt ihan yksin, ja kuuntelin kuinka vesi, jolla Saksassa\nvaunuja lämmitetään, kulisi ja hulisi kulkeissaan nahkaletkuja myöden\nyksistä vaunuista toisiin. Minusta rupesi jo tuntumaan, kuin olisin\nvaan kauppatavaraa, jota pakkilootaan sälytettynä sysätään vaunuista\nvaunuihin; niin väsynyt ja nääntynyt olin tuosta yhtämittaisesta\nruljaamisesta, ettei sielu enää tahtonut seurata ruumiin pikaista\njuoksua eteenpäin.\n\nAamun koittaissa sivuttiin Intersburg, ja kun aurinko jo teki nousua,\ntulivat Königsberg’in monet harmaat tornit näkyviin. Nyt seurattiin\njoku matka Itämeren eli oikeammin sen poukaman Frisches Haff’in\neteläistä rantaa ja silloin tällöin siinti sen sininen selkä silmiini.\nTuolla vasemmalla kädellä etelään päin levisi mittaamaton lakeus, mutta\nihan toisenkaltainen kuin mitä Venäjällä olin nähnyt. Maisema näytti\nkaikin puolin olevan hyvin viljeltyä, sillä tuontuostakin vilahteli\nkauniita punaisia ja valkosia kyliä näkyviin. Suhautettuamme kahta\nuhkeata rautasiltaa myöden Weichselin molempain suuhaarain ylitse,\npitkitettiin matkaa suoraan läpi Brandenburgin maan Berliniä kohden.\n\nNeljäs yö matkallani oli jo puolille ehtinyt, kun Königsbergissä\nsaadun matkatoverini kanssa Kreuz nimisessä pysäyspaikassa astuin\nulos vaunuista, tyhjentämään odotushuoneessa seidelin olutta.\nMatkakumppanini vakuutti junan tässä pysäyspaikassa viipyvän 20\nminutia, jonka tähden emme pitäneetkään mitään kiirettä, vaan\nmaistelimme tuota vaahtoista juomaamme kaikessa levossa. Me\nkyllä kuulimme kuinka kelloa kolistettiin lähtöön, mutta koska\ntässä on rautateiden risteyspaikka ja junia tähän tulee kaikilta\nilman haaroilta, emme luulleet tuon kehoituksen meitä koskevan.\nKun vihdoinkin ulos salista tulimme, ei meidän junasta enää\nmuuta ollut näkyvissä kuin kaksi punaista hohtavaa silmää, jotka\nvähitellen katosivat yöhön pimeään. Mikä nyt tuli neuvoksi? Minä\nensi hämmästyksessä jo oijentelin koipiani, lähteäkseni pötkimään\nperästä, mutta kumppanini hillitsi minua. Tässä ei muu auttanut\nkuin odottaminen. Puolen tunnin perästä sanottiin tulevan toisen\njunan ja sillä voisimme ehkä pitkittää matkaamme Berliniin. Me heti\npyysimme stationin päälliköltä pidennystä pileteillemme, joka meille\nsuosiollisesti suotiinkin, ja lennätimme sähkölangalla sanoman\nseuraavaan pysäyspaikkaan, että korjattaisiin meidän kimsut ja kamsut\nniistä vaunuista, joissa tähän saakka olimme matkustaneet. Tästä\nseikasta selkesimme siis aivan sievästi. Seuraavalla junalla saimme\npitkittää matkaamme; Landsbergin stationista saimme kaikki kadotetut\ntavaramme takaisin, ja tämä kaikki ei meille muuta maksanut kuin puolen\ntiimaa aikaa ja muutaman groschenin rahaa.\n\nPäivän valjetessa saavuttiin vihdoinkin tuohon kauvan kaivattuun\nBerliniin. Minulla ei kuitenkaan ollut aikomusta vielä täälläkään\nseisahtaa, vaan mieleni hehkui matkani päähän Leipzigiin, jonka\ntähden tilasinkin heti kyyditsijävaunut ja läksin ajelemaan halki\nSaksan komean pääkaupungin. Vaunujen edessä oli kaksi ruunaa,\nhirmuisen suurta kuin papurouttoa, mutta niin laihaa ja rumaa kuin nuo\nseitsemän kuuluisaa lehmää Pharaon unessa. Käyntöjalkaa vaan tehtiin\nmatkaa ja minua oikein hävetti ajaa uljaissa vaunuissa tuommoisilla\nloukuilla. Jolleivät Pappenheimin ratsut kolmekymmenvuotisessa sodassa\ntuon parempia olleet, ei ihme että meidän pienet mutta sitkeät ja\nvirkut varsat heidät voittivat. Eteenpäin, eteenpäin kuljettiin\nkuitenkin, eikä päivä vielä puolilla ollut, kun saavuin Anhaltin\nrautatienstationiin etelänpuolella Berliniä.\n\nTäällä sain vielä odottaa muutaman tunnin, ennenkuin matkalle\nlähdettiin, ja sillä aikaa jouduin tuttavalliseen keskusteluun erään\nhautakivenhakkaajan kanssa Saksenista. Hän oli ollut asioillansa\nBerlinissä ja odotteli nyt samassa odotussalin sopessa minun\nkanssani junain lähtöä. Hän sanoi ymmärtävänsä minun saksaani\nvarsin hyvin, mutta vaikeampi oli minun ymmärtää häntä erittäinkin\nr puustavin tähden, joka tuon äijän suussa rätisi vielä hyvän aikaa\nhänen lakattuansa puhumastakin. Kun siinä nyt toinen toisemme\nkanssa pakisimme, loin minä sattumalta silmäni ylös odotussalin\noven päälliseen kamanaan ja näin hirmukseni siellä seisovan\nsuurilla puustaveilla kirjotettuna: Vor Taschendieben wird gewarnt\n(taskuvarkailta varoitetaan). Heti kuurasin taskuihini, visseytyäkseni\nolivatko rahani vielä tallella; eikä pelkoni aivan turha ollutkaan,\nsillä tuossa edessämme toisen pöydän ääressä istui sen päivänen\nluikari, hattu kallellaan päässä, ja katsella killisteli ympärilleen,\nikäänkuin etsien kenen niskaan saisi lyödä kyntensä. Tuommoinen se\nmahtaa olla taskuvaras, arvelin minä, ja hirveän pitkät sormet sillä\nmiehellä olikin. Minä en ymmärrä kuinka ihminen niin pitkiksi voi\njäseniänsä venyttää. \"Päästä tuommoinen poika taskuihisi\", sanoin\nminä saksenilaiselle toverilleni, \"niin kääpäsee hän käpälillään aina\nsaapasvarsiin asti.\"\n\nPäivä oli juuri puolilla, kun vihdoinkin lähdettiin liikkeelle. Matkani\nkävi nyt jotenkin suoraan etelää kohden, ja hyvin omituiselta minusta\ntuntui tulla muutamassa vuorokaudessa muutetuksi pakkasen ja vilun\nkodista kevään suloiseen syliin. Maa oli täällä ihan paljas lumesta\nja ilma kumminkin kymmenen asteen lämpöinen. Siellä täällä näkyi jo\nmaamiehiäkin tuhrivan pelloillaan.\n\nKello 3 aikaan sivuttiin Wittenberg, jonka kaupungin portin päälle\nLutherus löi tunnetut 95 väitettänsä paavia ja synninanekirjeitä\nvastaan. Minulla ei kuitenkaan ollut aikaa käydä likemmältä\nkatsomassa noita reformationin historiasta tuttuja paikkoja. Minä\nen koko kaupungista muuta ehtinyt näkemään kuin kaksi vahvaa\ntornia ja valleilla muutamia vartijoita, joiden kypärit ja kivärit\nvälkkyivät auringon paisteessa. Heti kun kaupunki oli taaksemme\njäänyt, suhautettiin komeata rautasiltaa myöden yli Elbe-virran\nsavisen veden. Vielä toisen kolmekymmen-vuotisen sodan ajoilta meille\nmerkillisen paikan sivusimme, ennenkuin Leipzigiin tultiin, nimittäin\nBreitenfeld’in. Se kenttä ei kuitenkaan ollut ihan rautatien varrella,\nvaan sinne sanottiin olevan noin neljännestiiman matka, jonka tähden\nsekin vältti minun uuteliaat silmäykseni.\n\nPäivä teki juuri laskua, kun vihdoin viimeinkin neljävuorokautisen\nmatkustuksen perästä ihan uupuneena, nääntyneenä saavuin matkani\nperille Leipzigiin. Niin väsynyt ja runneltu olin matkan vaivoista,\netten ensi yön levosta paljon kostunut, ja kun seuraavana päivänä olin\nitselleni varsinaisen asunnon hankkinut, painuin muutamaksi ajaksi\ntautivuoteelle, johon syynä oli yhtä hyvin vilustua noilla Venäjän\nkylmillä aroilla kuin liiallinen rasitus ylimalkain matkallani.\n\n\n\n\nII.\n\n\nNiin venyin minä neljättä viikkoa Leipzigissä vuoteen omana ja etsin\nsillä aikaa lohdutusta saksalaisesta raamatusta, josta erittäinkin\nJopin kertomukset kärsimyksistään minua viehättivät. Tauti, joka minua\nkiusasi, oli vilustumisesta alkunsa saanut mahatauti. Minä tunsin tuon\nkivun jo ennakolta ja tiesin myös keinon, millä siitä päästään. Minä\njoin vettä kuin taivaankaari, sillä se lääke oli minut ennenkin samasta\ntulemuksesta parantanut. Mutta mitä enemmän join, sitä huonommaksi\ntulin, niin että viimein rupesin epäilemään tuon rohtoni lääkitsevää\nvoimaa, ja kutsutin luokseni lääkärin. Hän määräsi minulle samaa\nnestettä mutta lämmitettynä (minä olin nimittäin juonut sitä tähän\nasti kylmänä), ja ihmeekseni havaitsinkin siitä jo muutamain päiväin\nperästä minulle apua lähtevän. Tuo kivisteleminen sydämen alla, joka on\ntämän taudin yleisenä tunnusmerkkinä ja jonka tähden sitä usein, vaikka\nvarsin väärin, pidetäänkin sydäntautina, lakkasi vähitellen ja ruoka\nrupesi pysymään vatsassa.\n\nKun olin hieman toipunut, yritin nousta oljiltani, joita jo olin\nviikkokausia hautonut; mutta hyvin oudolta tuntui minusta nousta\nlämpimän polstarin alta paljain säärin huoneesen, jossa lämpöä\naamusin ei suinkaan ollut yli parin kolmen asteen. Huoneessani ei,\nnäet, ollut mitään kivistä uunia, niinkuin meillä tavallisesti, vaan\nrautainen kamini eli oikeimmin torvi, jonka alista päätä kuumennettiin\nkivihiilillä. Ylistä pelliä ei sillä myöskään ollut, vaan Jumalan\nilmat soittelivat tuossa avonaisessa torvessa päiväkaudet ja lämmin\npakeni esteetönnä avaruuteen. Löylyä oli kyllin kyllä, niin kauan kuin\nkaminissa hiilet hehkuivat, mutta kohta kuin valkea uunista sammui,\nrupesivat taas hampaani helisemään vilusta. Työnteosta ei tuommoisessa\nilmanalassa voinut olla kysymystäkään.\n\nMinun haltijaväkeni oli suutarin sukua ja mestari vasaroitsi pyhät,\narkeet, sillä aikaa kuin hänen rouvansa ompeli paitoja ja hoiteli\nlapsia, jotka puolialastomina pemasivat lattialla. Alhaalta kartanolta\n(minä asuin nimittäin kolmannessa kerrassa) kuului yhä sahan kriuskina,\njos oli mikä juhla hyvänsä. \"Eikö tässä maassa pyhäpäiviä ollenkaan\nvietetä?\" kysyin minä mestarilta, johon hän vastasi, ettei hän\npuolestaan ollut ehtinyt käymään kirkossa kertaakaan, sitte kuin\nnaimisiin meni.\n\nKun kokonaan olin toipunut, kävin minä katselemaan kaupunkia. Minulla\nei ole aikomustakaan kertoa kuinka korkeita kivirakennuksia kohosi\nkahden puolin katuja; tahdon vaan mainita, että Leipzig viimeisinä\nvuosina on melkoisessa määrässä edistynyt eli oikeimmin kohonnut ja\nlevinnyt, sillä yhä karttuvan väestön tarpeeksi on rakettu uusia\nhuonekerroksia entisten päälle, joten kaupunki siis on kasvanut\nkorkeammaksi, ja vallit, jotka muinoin ympäröivät kaupunkia, ovat\nnyt muuttuneet somiksi puistokäytäviksi ja niiden ulkopuolelle on\nvähitellen syntynyt viisi uhkeata esikaupunkia.\n\nKun tämmöisiltä retkiltäni palasin asuntooni, oli nenänpääni\ntavallisesti musta. Minä tuota miettimään, mikä siihen syynä lie, ja\npianpa tulinkin havaitsemaan että kivihiilistä, joita täällä kaikkialla\npoltetaan, lähtee niin raskas savu, ettei se voi nousta ylös ilmoille,\nvaan laskeuu alas ja sen noki kiintyy kaikkiin ulkoileviin esineisiin.\nKivirakennuksetkin, jotka uusina kai ovat valkeita olleet, on tämä\nnoki vähitellen niin tahrannut, että esim. kaupungin vanha raastupa ja\nvanhimmat kirkot ovat mustat kuin hiili. Semmoisia häikäsevän valkeita\ntaloja kuin meidän Helsingissä ei nähdä täällä missäkään. Joka tahtoo\npitää talonsa vähänkin puhtaana ulkopuolelta, hänen on antaminen\nsivellä ja pestä seinät kumminkin joka kolmas vuosi. Huoneitten\nlasiakkuniakin pestään samasta syystä joka päivä, ja paitaa saat\nmuuttaa joka toinen päivä, jos puhtaana tahdot käydä. Kun toisinaan\nistuin avonaisen akkunan ääressä ja kirjottelin, tulvasi tuota\nkivihiilen nokea sisään minun kammiooni ja tahrisi minulta paperin.\nMonasti katselin muutamia valkeita joutsenia, jotka uiskentelivat\nteaterihuoneen takana olevassa lammessa. Olipa niilläkin raukoilla\ntekemistä, pitääksensä itseänsä puhtaina (niinkuin suuressa kaupungissa\naina tulee olla) tuommoisessa rapakossa, jonka kalvoa peitti tuumaa\npaksu nokikarsta. Ennen minä heidän sijassansa olisin lentänyt Suomen\nsinisille järville ja laulellut siellä, kuin olisin tässä melonut\nLeipzigin lokaa jokaisen ohitsekäyvän pilkkana.\n\nTuo Leipzigin paksu ilma rupesi minustakin vähitellen haitalliseksi\ntuntumaan, jonka tähden minun mieleni hehkui täältä pois johonkin\nvähempään kaupunkiin, ja kun Nikolain kirkon tornista olin silmäillyt\nyli tuon avaran lakeuden, jolle Leipzig on rakettu, ja näin tuolla\nlounaisella taivaan rannalla silmiini siintävän sinisen vuoren\nselänteen, Thüringerwald’in etuvartian, en kauemmin enää voinut haluani\npidättää, vaan päätin lähteä tuota hämäräistä hahmoa kohden, jonka\nsylissä muiden muassa on Jena.\n\nMielelläni olisin vielä kumminkin viipynyt Leipzigissä muutaman aikaa,\nsillä nyt oli juuri nuo kuuluisat kevätmarkkinat eli jubilatemessu\ntulossa, jolloin kaupustelijoita tänne tulla tulvaa kaikista mailman\nääristä mutta erittäinkin idästä. Markkinavieraitten luvun sanotaan\nvuosittain nousevan aina 40,000 henkeen. Kaikkialla jo tehtiinkin\nvalmistuksia niitä varten. Kuninkaan torille (Königsplatz’ille)\nrakettiin hirmuisen suurta lautakomia circusta varten, ja jopa nähtiin\nsiellä täällä oudollaisia pukujakin häälyvän kaduilla. Täällä tuljui\nKreikkalaisen punainen lakki, tuolla lellahtelivat Armenialaisen leveät\nhousut. Ja niinkuin sanottu, minä olisin mielelläni jäänyt muutamaksi\najaksi katselemaan tätä kirjavaa elämää, mutta haluni vuorimaihin\nvoitti kaikki pidäkkeet.\n\nEnnen pitkiä olinkin jo matkalla länteen päin. Nyt istuin neljännen\nluokan vaunuissa, sillä niissä voi matkata milt’ei puolta vähemmällä\nhinnalla kuin kolmannessa luokassa. Mitään istumapaikkoja ei niissä\ntosin ole, mutta kukaan ei estä istumasta omalla — matkalaukullansa,\nja näin lyhyen matkan, kuin Leipzigistä Jenaan on, voipi tehdä\nseisaallakin.\n\nMe suhautimme nyt vähän aikaa ajettuamme yli Saale-virran ja sivusimme\nmonta sotahistoriasta kuuluisata paikkaa, niinkuin Rossbach’in,\nLützenin ja Grossgörschenin. Sitten seurattiin Saale-virran rantaa,\njoka monipolvisena luikerti milloin oikealla, milloin vasemmalla\npuolellamme, Ilma oli erinomaisen ihana: ja kun Naumburgia\nlähestyttiin, muuttui maisema mäkiseksi. Kauniita kumpuja kohosi kahden\npuolin, ja taivaasta annettiin tuontuostakin runsaita sadekuuroja,\njoita seurasi lämmin kirkas päivänpaiste. Maa oikein höyrysi tuosta\nsiunatusta nesteestä ja lämmöstä, ja melkeinpä voi silmin nähdä\nkuinka keväinen keto muuttui vihannaksi. Näillä tienoilla sain\nmyöskin ensimäisen kerran nähdä viinamäkiä, kun eräs matkustajista\nkiinnitti huomioni muutamiin valkealta vivahtaviin vuorenrinteisiin.\nNiillä ei näin varhaiseen kevällä vielä mitään vihannuutta näkynyt;\nviiniköynnösten kannot vaan pistäyivät paikka paikoin saven alta\nnäkyviin.\n\nApolda nimisessä pysäyspaikassa astuin ulos junasta ja nyt oli vielä\nparin tunnin matka tehtävä postivaunuissa, ennenkuin tulin matkani\nperille Jenaan. Näissä vaunuissa oli tilaa kuudelle hengelle ja minä\nsatuin saamaan paikkani erään nuoren prophessorin viereen, nimeltä\nSievers, jonka kanssa heti tulin vilkkaasen keskusteluun. Meidän\nolot näyttivät hänelle olevan jotenkin tutut. Hän kysyi yhtä ja\ntoista meidän mainioimmista miehistä. Kalevala ja Lönnrot olivat\nhänen tuttujansa. Europeusen ja Ahlqvistin teokset tunsi hän myös.\nMeidän kielikiistastakin oli hänellä tieto ja näytti hän siinä kohden\nkallistuvan enemmän suomimielisten puolelle.\n\nKun olimme tulleet yli sen kentän, jolla Napoleon kaksitumaisessa\ntaistelussa perinjuurin löi Preussin ylpeän armeijan v. 1806, alkoi\ntie kallistua alaspäin Saale-virran laksoa kohden, ja ennen pitkiä\nsaavuimme, juuri auringon läskeissä, matkamme perille Jenaan.\n\nMinä poikkesin ensi yöksi erääsen hotelliin, _Zum schwarzen Bären_,\nsamaan, jossa Lutherus teki tuttavuutta ja tyhjensi muutaman viinilasin\nkahden sveitsiläisen ylioppilaan kanssa, kun hän Schwarzburgin\nlinnasta riensi Wittenbergiin hillitsemään muutamain villiuskoisten\nväkivaltaista menettelyä.\n\nKun toisena päivänä kävin pitkin kaupungin monimutkaisia kapeita katuja\netsimässä itselleni asuinhuonetta, näkyi yhden ja toisen talon seinissä\nsuurilla kirjaimilla kirjotettuna nimiä semmoisia kuin Göthe, Schiller,\nArndt, Fichte y.m. Nämä nimet merkitsivät, että niiden omistajat\nkerta olivat asuneet näissä tällä tavoin merkityissä huoneissa.\nSillä Jenallakin on ollut loistoaikansa. Viime vuosisadan lopussa ja\nnykyisen alussa on sen yliopistossa joko opettajina tahi oppilaisina\ntyöskennellyt useita Saksan mainioimpia miehiä, joiden joukkoon\nerittäinkin nuo mainitut ovat luettavat.\n\nMinulle onnistuikin saada mieluiseni maja kaupungin ulkopuolella,\nnoin kiviheiton matkan päässä itse kaupungin kehästä. Se ei suinkaan\nmikään loistava asunto ollut, oli vaan halpa, peittämättömistä tiilistä\ntehty kesäsuojus, jonka seiniä ulkopuolelta oli tuettu ristiin rastiin\nvedetyillä pitkillä rivoilla ikäänkuin salangoilla, sillä muuten kai\ntuo savikoju ei olisi pysynyt koossa. Tämä suojus oli erään Landgrafen\nnimisen vuoren juurella, ja huoneeni akkunoista oli minulla kaunis\nnäköala yli kaupungin pitkin Saale-virran lehtoista laksoa aina\netäällä hämärtävään Thüringerwald’in vuorenselkään asti. Tietä, joka\nkaupungista vei minun asuntooni ja vielä etemmäksi pitkin vuoren\nsivua, kutsuttiin Philosophengang — hyvin sovelias nimi käytävälle,\njolla semmoiset miehet kuin nuo ylhäällä mainitut ynnä heidän\nhenkiheimolaisensa ovat tallustelleet.\n\nKun iltasilla laskin levolle olkivuoteelleni, uuvutti satakielinen\nsuloisilla sävelillään minua unosen helmaan. Päivät oleskeli tuo\nlempilintunen alhaalla Saale-virran laksossa vetten reunalla, mutta\nyöksi tuli hän aina ylös vuorenrinteelle erääsen ihmeen kauniisen\npuutarhaan nimeltä Prinzessingarten, ja veteli tuossa akkunaini edessä\nmuutamissa lehevissä kastanjapuissa haikeahaluisia virsihän päivän\nlaskusta päivän nousuun.\n\nKun muutamana päivänä kiipesin ylös _Hausberg’ille_, eräälle jotenkin\nkorkealle vuorelle Saale-virran oikean-puolisella varrella ihan\nvastapäätä Jenan kaupunkia, tulin siellä kahden ylioppilaan pariin,\njotka kuuluivat Teutonien osakuntaan. Jenan ylioppilaat jakauvat\nnimittäin maakunnittain, niinkuin meidänkin, useampiin osakuntiin. Niin\non siellä muiden ohessa osakunnat: Germania, Teutonia, Westphalia.\nJokaisella näistä osakunnista on oma seurahuoneensa jossakin kaupungin\n40:stä ravintolasta, johon he joka ilta kokoontuvat juomaan oluttansa\nja laulamaan isänmaallisia lauluja. Paitsi näitä tällä tavoin\njakauneita ylioppilaita, joiden tunnusmerkkinä on eri värit ja jotka\nsuosivat kaksintaistelua eli miekkasilla-oloa, löytyy Jenassa vielä\nylioppilasyhtiö, jonka jäsenet ovat kootut kaikista mailman ääristä\nja jotka kutsuvat itseänsä \"vapaiksi\" (die Freien); he eivät kanna\nmitään väriä eivätkä saa millään ehdolla puuttua kaksintaisteluun, ei\nmiekalla eikä millään muullakaan aseella. Mutta heistä saamme sittemmin\ntilaisuuden puhua. Nyt pyydän lukijaani seuraamaan minua noiden kahden\nTeutonilaisen kanssa heidän seurahuoneesensa, jonne he hyväntahtoisesti\nminua illaksi kutsuivat, kun kuulivat minun olevan muukalaisen ja vielä\noudon kaupungissa.\n\nKun astumme sisään heidän kokouspaikkaansa, havaitsemme heti ettemme\nole missään tavallisessa ravintolahuoneessa, sillä nuo seiniin\nripustetut kilvenkaltaiset vaakunat ja pitkät miekat osoittavat, että\ntämän majan vieraat osaavat käyttää muitakin aseita paitsi maljaa\npuolustuksenansa. Pöydän ympäri istuu joukko nuoria miehiä, jokaisella\ntuoppi (Kännchen) olutta edessä, ja katosta riippuu suuri hopeaheloilla\nkaunistettu juomasarvi, jonka juhlallisemmissa tiloissa annetaan käydä\nmies mieheltä ympäri pöydän. Jokaisella noista nuorista miehistä\non tunnusmerkkinä samanvärinen rihma, joka käy yli oikean olkapään\nalitse vasemman kainalon: heidän lakkinsakin ovat samoilla väreillä\nreunustetut. Minulle esiteltiin nuo urhiot järjestänsä, jonka tempun\nperästä minua käskettiin istumaan heidän seuraansa pöydän ääreen, ja\npasuri lennätti heti tuopin olutta eteeni.\n\nMinua vähän oudostutti noiden aihioiden ulkomuoto, joiden seuraan\nolin tullut. Heidän kasvonsa olivat, näet, niin viinaleiset ja\nhaavanarpiset, että heitä pikemmin olisit luullut Mars-jumalan\nkuin Apollon pojiksi. Melkeinpä jokainen heistä oli saanut jonkun\nmuistomerkin kasvoihinsa jostakin turhamaisesta syystä alotetussa\nkaksintaistelussa. Minkä oli poski ollut halki, minkä nenä poikki,\nminkä otsa vaarassa, ja nuo julmat arvet rumensivat heidän muuten\nmiehekästä muotoansa. Mutta tämmöisiä riipusteluja pitävät he\nitse kunnian merkkinä, ja miekkasilla ollessa ovat kasvot ainoana\ntavoitustauluna. Silmiä kuitenkin suojelevat vahvat rautaiset kaaret.\n\nIlta tässä seurassa sai kuitenkin kuluneeksi, vaikk’ei se minua oikein\nmiellyttänyt. Olutta juotiin vahvasti ja laulettiin yksäänisiä lauluja,\njoihin jokaisen täytyi ottaa osaa, oli ääntä tahi ei. Minunkin eteeni\nasetettiin kirja, joka sisälsi kaikki heidän laulunsa nuottien kanssa.\nMinä en mikään laulaja ole, mutta eihän tässä muu auttanut, vaan piti\nulvoa muassa. Kun vähitellen tultiin iloisemmiksi, päästettiin tuo\nhirmuinen juomasarvi alas katosta, täytettiin vaahtoavalla oluella ja\npantiin käymään mies mieheltä ympäri pöydän. Jokaisen, jonka vuoro tuli\njuoda sarvesta, piti ensin laulaa joku solokappale, sitä parempi mitä\nlystimpi. Ja kun vuoro tuli minulle, hoilautin minäkin seuran huviksi\nerään suomalaisen laulun: \"Tuoll’ on mun kultani\", joka näytti heitä\nsuuresti miellyttävän.\n\nYlioppilaselämä ei mahda olla missäkään muualla Saksassa niin vapaa\nkuin Jenassa, ja juuri sentähden tulla tulvaakin tänne nuoria\nylioppilaita, niinkutsuttuja _Füchsejä_, \"keltanokkia\", joka taholta,\nviettämään täällä ylioppilasaikansa kahta ensimäistä hurjinta\nvuotta. Kaikkia muita, jotka eivät kuulu Akademiaan, sanovat he\nPhilistealaisiksi ja pitävät itseänsä heidän suhteensa joinakuina\nkorkeampina olentoina. Ja Philistealaiset eli kaupungin porvarit eivät\ntohdi paljon hiiskua heitä vastaan, sillä koko Jenan olo ja elämä\nriippuu melkein yksinomaisesti ylioppilaisista.\n\nOmituista oli nähdä, kuinka pitkälle tämä ylioppilasten vapaus voi\nmennä, ilman että pölisi kävi väliin tai että muut ihmiset siitä mitään\nhuolivat. Kun sunnuntaisin kirkontornista puhallettiin juhlallista\nvirttä ja väki hiljakseen kävi Herran huoneesen, viettämään rauhassa\njumalanpalvelustansa, näin usein ylioppilasten samaan aikaan kantavan\nulos kapakastaan kaikki tuolit ja pöydät keskelle toria ja alkavan\nsiinä oluen ääressä pitämään jotenkin korkeaäänistä mellastusta. Ja\noikein pelottavaa oli kohdata tuommoista luikkivaa ylioppilasparvea\nkadulla, niin hurjilta näyttivät minusta nuo rotevat, naarmaiset\noluturhot pitkävartisissa saappaissaan.\n\nSiinä ravintolassa, jossa minä tavallisesti söin päivällisatriani,\noli muutamilla unkarilaisilla ylioppilailla seurahuoneensa, ja koska\nSuomalaisena ollen pidin heitä ikäänkuin kaukaa päin sukulaisinani,\npyysin isännän esittelemään minua heille. Isäntä vei minut nyt\nheidän kokoushuoneesensa, jonka seinät myöskin olivat kaunistetut\nkilvenkaltaisilla, Unkarin kansallisväreillä maalatuilla vaakunoilla,\nMinulle esiteltiin kahdeksan nuorta miestä, joita en suinkaan\nulkomuodosta heimolaisikseni olisi tuntenut, sillä heidän musta\ntukkansa ja ruskeat vilkkaat silmänsä osoittivat enemmän etelämaalaisen\ntulista luontoa kuin pohjolan pojan vakaista mieltä. Ainoa, mikä\nheissä vähän vivahti meikäläiseltä, oli tuo kalsea, harvamainen parta.\nKun kuulivat minun Suomalaisen olevan, kyselivät he yhtä ja toista\nmeidän maasta ja sen oloista, ja kun olimme vähän tutummiksi tulleet,\nkehoittivat he minua lausumaan muutamia suomalaisia lauseita, jonka\npyynnön täytinkin lausumalla heille joitakuita värsyjä \"Koskenlaskijan\nMorsiamista.\" He oikein ihastuivat meidän kielen kauniisen sointuun,\njosta eivät kuitenkaan sanaakaan ymmärtäneet, yhtä vähän kuin minä\nymmärsin, mitä he keskenänsä unkariksi puhuivat.\n\nNäiden unkarilaisten ystäväini kanssa en kuitenkaan sen likempään\ntuttavuuteen tullut, paitsi yhden ainoan kanssa, nimeltä Vandrak,\njoka puhui yhtä hyvin Saksan kuin Unkarin kieltä ja ymmärsi minua\nsiis ilman tulkkia. Prophessori Sievers’in kehoituksesta, jonka\nApoldan postivaunuissa olin tullut tuntemaan, antauin sentähden erään\nsaksalaisen ylioppilasyhtiön helmoihin, nimittäin niiden niinkutsuttuin\n\"vapaitten\". Mutta pian tulin havaitsemaan, etten heidänkään seuraansa\nsopinut. Tuota ylistettyä vapautta supistettiin kaikellaisilla\nturhanaikaisilla määräyksillä, ja minä mielestäni olin jo kotimaassani\nkuluttanut keltanokan kengät loppuun, ettei minun enää ollut tarvis\ntäällä pingottaa jalkaani niihin. Sentähden erosinkin muutaman ajan\nkuluttua koko yhtiöstä, viskaten niin kaikki poikamaiset siteet pois\nniskoiltani; ja se onkin paras ulkomaalaiselle, joka tahtoo tulla\ntuntemaan elämää vähän yleisemmällä kuin yksipuoliselta keltanokan\nkannalta.\n\nJenan asema on erinomaisen kaunis, ja jos kesäiltana vähän ennen\nauringonlaskua nousemme Saale-virran vasemmalla rannalla kaupungin\ntakana olevalle Forst-vuorelle, niin leviää sieltä etehemme koko\nsen kunnia. Tuolla alhaalla lakson pohjassa lepää kaupunki jo\npuolihämärässä, kun vastaisella puolella olevat vuoret vielä hohtavat\nkatoovan auringon punertavassa valossa. Somilta näyttävät myös nuo\nvalkeat kylät kirkkoinensa vuorten kupeilla ja vanhain rosvoritarein\nlinnain rauniot seisoa töröttävät aaveentapaisesti vuorten jyrkimmillä\nreunoilla. Mutta vielä suloisemmalta näyttää tämä kaikki kauniina\nrauhallisena sunnuntai-aamuna, jolloin hieno sinertävä auer, ikäänkuin\npyhäsavu, täyttää lakson ja kirkonkelloin juhlallinen kutsumus\nläheisistä kylistä helähtelee läpi seesteisen taivaan.\n\nHyvin omituinen on itse maanlaatu näillä tienoin: alhaalla lakson\npohjassa on nimittäin hietaa, vähän ylempänä kipsiä, jota seuraa\npunainen merkeli eli mehumulta, ja vuorten ylimmäiset osat ovat\npeitetyt kliitukerroksella. Vuoret saavatkin tämän kautta omituisen\nmuodon. Niiden alinen osa on nimittäin kellahtava, keskimäkien\npunertava ja huiput ihan valkeat. Ken iltasella, auringon laskeissa,\nkatselee näitä kukkuloita, niinkuin minä usein tein _Zur schönen\nZusicht_ nimisen ravintolan pengerlavalta, saa jonkinlaisen kuvauksen\nSweitsin lumialpeista ja valon vaihetuksista niillä. Kenties\nSchillerinkin mielessä on hämärtänyt joku näistä kukkuloista, kun hän\nalottaa kauniin runonsa _Kävely_ sanoilla:\n\n    \"Terve, terve sä mulle loistava kukkula vuoren,\n    Terve sä aurinko myös, kun sen huippua kultaat\".\n\nSen sillan vasemmalla korvalla, joka kaupungista vie yli Saale-virran,\non ravintola, nimeltä _Zur Tanne_, jossa Göthen sanotaan sepittäneen\nihanan balladinsa \"Erlkönig\".\n\nSunnuntai-iltoina ja välistä muinakin viikon päivinä pidettiin\nläheisissä kylissä tansseja, joihin nuorisoa kaupungistakin tulvasi\nkosolta. Tämmöisissä tiloissa sain usein tilaisuuden tarkastella tuota\nylistettyä saksalaista siveellisyyttä kiusauksen hetkenä. Alussa, niin\nkauan kun ei olut vielä ollut ehtinyt voimaansa näyttämään, kävi kaikki\nsiivosti, mutta myöhempään illalla, jolloin Bakkus remusi täydellään,\npääsi toinenkin vielä vaarallisempi jumala eli oikeimmin jumalatar\nvalloilleen. Harvoin tämmöiset kemut kuitenkaan päättyivät tappelulla.\n\nPuhuessamme Saksalaisten siveellisyydestä, saamme samassa myös lausua\nsanasen heidän kiitetystä rehellisyydestänsä. Lukija älköön pahastuko,\njos minä senkin suhteen tuon tässä esille pari tositapauksiin\nperustuvaa seikkaa, jotka eivät suinkaan ole sille eduksi. Sillä aikaa\nkuin Leipzigissä makasin vuoteen omana, heitin kaikki taloudelliset\ntoimeni ja ostoni emäntäni haltuun; ja vasta perästäpäin tulin\nhuomaamaan, että hän jokaisesta ostoksesta oli pistänyt jonkun\ngroschenin omaan taskuunsa. Tämä epärehellisyys minua vähän sapitti,\njonka tähden lähteissäni en aikonut antaa hänelle mitään juomarahaa.\nMutta tästäkös eukko metelin nosti! Kutsui miehensä saapuville ja\nminä en heistä päässyt, ennenkuin painoin kokonaisen kovan taalerin\npöydälle. Jenassa taas saivat saappaani kärsiä pikkusta pilaa. Olivat,\nnäet, korkot kuluneet kengistäni ihan loppuun, jonka tähden etsein\nniille apua eräältä kaupungin suutarilta. Hän korjaili korkot, niinkuin\nne ensi-silmäykseltä näyttivät, varsin hyviksi, eikä hintakaan ollut\nmikään ylellinen. Pari päivää olin mielihyvilläni astuskellut niillä\nkaupungin katuja, kun sattui satamaan. Ja nytkös minun korkkoni\nleviämään, lihoomaan tuosta nesteestä! Minä en ymmärtänyt mikä siunaus\nkorkkoihini oli tullut. Vasta kun majassani niitä likemmin tarkastelin,\nhavaitsin että nuo kauniit korkot oli tehty yhteenliimatuista nahan\nkesistä, jotka nyt märkyydestä turposivat ja menivät hajalle. Jos\nentinen hyvä ajatukseni saksalaisesta rehellisyydestä tämmöisten\nkokemusten kautta vähän rupesi horjumaan, ei ole minun syyni; ja tuo\nalituinen juomarahain hävytön mankuminen pienimmästäkin palveluksesta\nsaattaa matkustajan oikein tuskaan.\n\nMitä taas puhtauteen tulee, ei sekään ansaitse erityistä kiitosta,\nsillä kartanoin sisäpuolet eli pihat ovat useinkin niin rohjua ja lokaa\ntäynnä, että näyttää siltä kuin ei niitä milloinkaan ruokottaisi, ja\nkäytävistäkin tuoksuu matkustajalle toisinaan paha haisu vastaan.\n\nKesä oli jo puolille joutunut ja minun punaiset sadanmarkan setelini\nolivat vähitellen niin hälvenneet, että rupesi jo kotimatka muistumaan\nmieleen. Mutta ennenkuin Jenastani erkanin, tahdoin kumminkin tehdä\nvielä pienen retken tuonne halattuuni Thüringerwald’in vuoristoon.\nHyvän unkarilaisen ystäväni Vandrakin kanssa istuinkin eräänä kauniina\nheinäkuun päivänä kolmannen luokan vaunuihin ja matkasimme näin ensin\n_Rudolphstadt'iin_, jossa katselimme ruhtinaan kaunista linnaa ja\nsilittelimme hänen uhkeita vaunu- ja ratsas-hevosiansa. Siitä sitte\nläksimme jalkataneissa astumaan pitkin Saale-virran rantaa eteenpäin.\nPoikkesimme pian vasemmalle kädelle, kävimme jotakin kuttu-porrasta\nmyöden yli virran ja tulimme Meiningin ruhtinaan alueelle. Täältä\nsaimme erään talonpojan oppaaksemme, joka kuljetti meitä niinkutsutulle\n_Schillerin töyräälle_, jonka töyrään kylkeen on hakattu Schillerin\nmalmista valettu rintakuva. Schiller on nimittäin nuorempana läheisessä\n_Volkstedt'in_ kylässä asuessaan viettänyt täällä tämän kauniin kummun\nlehteväin puiden varjossa monta rauhallista hetkeä, ja täällä luonnon\nhiljaisuudessa on kai moni hänen kauniista runoelmistansa saanut\nalkunsa.\n\nKun tältä kummulta läksimme astumaan eteenpäin, vei oppaamme meidät\nharhaan ja tulimme niin Meiningiläisten pelloille, jossa pellonvartija\nrupesi meitä hätyyttämään. Mutta mepä saimme jalat allemme ja\njuoksimme aika huippaa pitkin joen jyrkkää, tiheä-pensaista rantaa\ntakaisin Schwarzburg-Rudolphstadtin ruhtinaan maahan, joten pääsimme\ntakaa-ajajastamme. Kävimme nyt uudestaan Saale-virran poikki ja\nmatkasimme vielä samana päivänä Volkstedtin kylän ja _Schwarza’n_\nkautta _Blankenburg’iin_, joka on vähäinen kauppala ihan vuoriston\njuurella. Täällä pidettiin kesämarkkinoita ja me tulimme juuri\nparhaasen sähyyn.\n\nSeuraavana päivänä pitkitimme matkaamme itse Thüringerwaldin\nvuoristoon. Tie luikerteli monipolvisena pitkin Schwarza-joen vartta,\njoka kohisten juoksee syvän lakson pohjassa. Tämä lakso oli useassa\nkohden niin ahdas, että oli täytynyt uurtaa tie vuoren kylkeen. Kahden\npuolin kohosivat vuoriseinät äkkijyrkkinä mutta kuitenkin metsäisinä.\nIlma, joka muualla oli helteinen, tuntui täällä lakson pohjassa,\njonne auringon säteet eivät juuri milloinkaan pääse paistamaan,\nvarsin viileältä. Täällä kävelimme kuin suuren suuressa juhlasalissa,\njonka korkeat seinät olivat verhotut tummalla vihannuudella ja\nkattona kaarteli sininen taivas. Siellä täällä kohosi jonkun vanhan\nlinnan raunio vuoren harjalta yli pimeän metsän ja loisteli päivän\nkirkkaassa valossa, sillä aikaa kuin me puolihämärässä astuskelimme\nlakson pohjassa. Metsäsikoja ja hirviä, sanotaan usein nähtävän näillä\nseuduin, mutta meille ei sitä onnea ollut suotu.\n\nMe pitkitimme matkaamme _Schwarzburg’iin_ asti, jossa vuoret\nsiirtyvät vähän etemmäksi joen varrelta, tehden sillä tavoin tilaa\nvihreille niityille ja viljaville pelloille, joiden keskeltä itse\nSchwarzburgin linna kohoaa komeana. Me nousimme oikealla kädellämme\nolevalle korkealle vuorentörmälle, nimeltä _Trippstein_, Se ylenee\nyli Thüringerwaldin metsien, ja sieltä oli meillä ihmeen kaunis\nnäköala yli Schwarzburgln linnan ja sen ihanan alueen. Suorastaan\nallamme enemmän kuin 1000 jalan syvyydessä oli metsäin sylissä vihanta\nnurmi, jolla karja kävi laitumella ja kelloin kilinä kuului somalta\ntuolta alhaalta meidän ilmaiselle asemallemme. Tähän on vuoren\njyrkimmälle äyräälle rakettu pieni tuohinen maja matkustajia varten,\njoita täällä käy kosolta ihailemassa tämän vuorimaiseman suloutta.\nVuorelta alastulossamme kävimme oikotietä läpi uhkean kuusikon. Niin\npitkiä suoria puita harvoin nähdään, kuin täällä kasvoi pitkin vuoren\nrinnettä. Ikäänkuin korkeat kiviset patsaat kohosivat niiden vartalot\nalastomina ylös ilmoille ja ylimpänä heilui vaan tuo tuuhea latva.\nÄänikin kumisi kummalliselta tässä korkeassa pylväskäytävässä.\n\nSchwarzburgissa vietimme yötä, ja mielellämme olisimme seuraavana\npäivänä vielä matkanneet etemmäksi tähän ihanaan vuoristoon, jonka\nsuloudesta jo esimaun olimme maistaa saaneet, mutta matkatoverini\naika ja minun varani eivät sitä sallineet, vaan oli meidän tästä nyt\nkääntyminen takaisin.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nJenaan takaisin tultuani, säälin heti kaikki kamsuni kokoon ja läksin\nseuraavana päivänä matkalle kaukaista kotoa kohden. Rahani olivat\njo niin vähiin supistuneet, että minun täytyi käyttää neljännen\nluokan vaunuja, eteenpäin päästäkseni. Matkustaminen niillä ei tosin\nole mikään huvitus, mutta lyhyitä matkoja tekee vaikka nyrkillä,\nkun vaan pikaisesti eteenpäin pääsee, ja niin on laita neljännen\nluokan vaunuissa, jotka tavallisesti pannaan kaikkein muiden\nmatkustajavaunujen eteen juuri höyryveturin perään parhaasen tuoksuun\nja savuun.\n\nMatkani kävi ensiksi Hallen kautta Berliniin. Ja koska menomatkallani\nen ollut ehtinyt tätä Saksan pääkaupunkia lähemmin katselemaan, päätin\nsen nyt kotimatkallani tehdä. Ensimäisenä päivänä en kuitenkaan\nehtinyt muuta kuin vähän pintapuolisesti tarkastelemaan kaupungin\nkeskustaa. Kävin, näet, ensiksi yli komean, kuvapatsailla kaunistetun\n_Linnasillan_ ja astuskelin sitte pitkin Berlinin komeinta katua\n\"Unter den Linden\". Bädekerin punakantinen matkaopas oli minulla\nkädessä ikäänkuin syöttinä Berlinin pitkäsormisille lurjuksille,\nnoille niinkutsutuille _Bauernfänger'eille_, joiden tuttavuuteen teki\nmieleni päästä, tullakseni tuntemaan olivatko he niin vaarallisia,\nkuin huhu tiesi kertoa. Kauvoja ei minun ollutkaan tarvis odottaa, kun\njo lähestyy minua hienomaisesti puettu herra ja alkaa kainostellen\ntehdä tuttavuutta, kysellen milloin se ja se museo tai taidekokousto\non avoinna. Hän sanoi olevansa joku maatilanomistaja Holsteinista, oli\näsken tullut ensimäistä kertaa Berliniin, jonka tähden pyysi saada\ntehdä minulle seuraa, koska minulla oli noin hyvä opas, kuin tuo\npunakantinen Bädeker, muassani. Sillä aikaa kuin minä Bädekeristäni\netsein hänelle vastausta hänen kysymyksiinsä, pyörähtelivät tuon\nherrasen silmät omituisella tavalla ympäri päässä. Ja pitkää matkaa\nemme olleet yhdessä kulkeneet, kun jo kaupunki, joka äsken oli hänelle\nihan outo ollut, yhtäkkiä muuttuu hänelle varsin tutuksi. Hän neuvoo\nminua sinne ja tänne. Erittäinkin tahtoi hän saada minua lähtemään\nmuassaan eräälle torille, jossa sanoi ruiskuja katseltavan, ja siellä\nmuka oli paljon väkeä koossa, ruhtinaallisia henkilöitä ja muita\nBerlinin pönäköitä olisi siellä nähtävänä. Tuo toverini liiallinen\nkiihko näytti minusta epäiltävältä, jonka tähden en luonut hänen\nkehoituksiinsa mitään huomiota. Mutta hänestä oli vaikeampi saada\neriseuraa, kuin alussa olin luullut. Askel askelelta seurasi hän minua\nkoko Unter den Linden-kadun mitan Brandenburgin portille asti. Tässä\nhän vielä teki viimeisen yrityksen, saadaksensa minua ansaansa. Tyhjät\nvaunut sattuivat siitä kulkemaan ohitse ja niihin nyt piti kaiken\nmokomin istuttaman. Mutta minä en ollut niin helposti satimeen menevä\notus. Kun hän vihdoinkin havaitsi kaikki yrityksensä turhiksi, jätti\nhän minut rauhaan.\n\nKun hetken aikaa olin katsellut kummastellut _Brandenburg’in_ portin\nharjalla nelivaljaisilla ratsailla ajavaa uljasta Victorian kuvaa,\nkävin samasta portista sisään _Thiergarten’in_ puistoon ja ohjasin nyt\nkulkuni tuonne taipaleen matkan päässä näkyvälle _Voiton pylväälle_.\nUljaasti se kohoaa eräällä avonaisella alalla 195 jalan korkuisena\nsinistä taivasta kohden. Se lepää mahtavalla harmaakivisellä alustalla,\njonka neljään sivuun on vaskeen kuvattu tapauksia vuotten 1864, 66,\n70 ja 71 sodista, joiden voittojen muistoksi tämä kopea pylväs on\npystytetty. Etusivulla nähdään kuinka tuo voitollinen armeija, torvien\nsoidessa, keisarin johtamana, tulee riemuiten kotia Berliniin ja kuinka\npääkaupungin neitoset juhlapuvussa astuvat heille vastaan ja tarjoovat\nkeisarille tuota verellä ansaittua laakeriseppelettä. Muilla sivuilla\non kuvattuna miekan vähäisempää melskettä; kuinka kuolon enkeli\nniittää tuota puolikypsynyttä viljaa; kuinka sitä ja sitä patteria\nvalloittaissa voittajat riemuitsevat ja tappiolle joutuneet pakenevat\ntuskaantuneina. Kuusitoista vähempää marmoripatsasta seisoo tällä\nalustalla ja niiden ylitse kohoaa vapaana itse pylväs, kolmesta kohtaa\nympäröittynä kullatuilla kannuilla, jotka sodissa on voitettu. Kaikkein\nylimpänä pylvään päässä on Victorian siivellinen kullattu kuva: hän\npitää vasemmassa kädessään voitollista sotalippua ja kohottaa oikealla\nkädellään suurta kultaista laakeriseppelettä.\n\nVäsyneenä tästä katselemisesta, istahdin muistopatsaan portaille, vähän\nlevähtääkseni. Mutta mitäpä lepoa tässä olisi saanut! Kaikellaisia\nluikareita ja tyhjäntoimittajia kihisee tämän pylvään ympärillä ja\nkiusaavat matkustajaa, tarjoten huonoja valokuviaan Berlinistä ja sen\nmerkillisyyksistä kaupaksi. Koska en heiltä saanut pahaakaan rauhaa\nja koska tämän puiston yölliseen aikaan tiesin olevan epäturvallisen,\nläksin taas astuskelemaan takaisin kaupunkia kohden. Kun taas lähenin\nBrandenburgin porttia, nousi eräältä puutarhan istuimelta tuo äskeinen\nkiusaajani, Holsteinilainen, ja lähestyy minua nyt uudestaan. Koko\najan, kun minä olin Voiton pylvästä tarkastellut, oli hän pitänyt\nminua silmällä, ja luuli nyt kai minun ehdottomasti puuttuvan hänen\nonkeensa. Vaunut oli hän jo tilannut valmiiksi, eikä nyt muuta kuin\ntuossa hopussa vaan astumaan sisään ja sitte ajamaan tuonne ylistettyyn\nruiskunäyttelyyn. Mutta sitä tekemään olin minä liian viisas. Moni\nälliö on kyllä antanut itsensä sillä tavoin viekoitella ja on tullut\nviedyksi, Jumala tiesi mihin, ja on tullut paljastetuksi ihkaiseen\nihoon saakka. Jos tuo holsteinilainen ystäväni tosiaankin oli noita\nmainioita Berlinin veijareita, niin toimitti hän nyt tehtävänsä\njotenkin tyhmästi.\n\nEnsimäisenä toimenani seuraavana päivänä oli mennä katsomaan Berlinin\nmainiota _Akvariota_. Harvat lukijoistani ovat kai milloinkaan\nsemmoista nähneet, ja moni tuskin tietää mitä semmoisella laitoksella\ntarkoitetaankaan. Pyydän sentähden lukijaa seuraamaan minua hetkeksi\nsinne. Edeltäpäin voin kumminkin jo ilmoittaa, että se on suurellainen\nrakennus matelevain ja vesieläinten säilyttämistä varten. Tämän\nBerlinissä löytyvän akvarion sanotaan olevankin suurellaisin ja paras\nmitä sitä laatua mailmassa on olemassa. Se on keskellä kaupunkia Unter\nden Linden’in varrella. Ensimäisessä huoneessa, johon sisään astumme,\nkihisee kärmeitä kaikellaisia, suuria ja pieniä. Heille on valmistettu\nmatelupaikoiksi pieniä lampia, hietikoita ja pensastoja, joita\nläpikuultavat lasiseinät ympäröivät. Sitte tulemme huoneesta huoneesen,\ntoisesta kerroksesta toiseen, joissa kaikissa on vesisäiliöitä kaloja\nja muita vesieläimiä varten. Täällä näemme lasiseinäin läpitse päivää\nvastaan kuinka suuret hauet uida hangottelevat, kuinka aattelevainen\nahvenparvi pujotteleiksen lammen pohjassa kivien välistä. Muutamat\nsäiliöt taas osoittavat meren monikarvaista, milloin purpuraista,\nmilloin vihreätä, sametin näköistä pohjaa, ja karinkaukalot, simpukat\nja muut meriraakut elähdyttävät näitä vedenalaisia loistavia aloja.\nNyt aukenee eteemme suurempi sali, jonka keskelle on laitettu avara\nlampi; siitä kohoaa monisäteinen ruiskulähde ja lukematon joukko\npieniä lintuja riekuu täällä, lennellen löyhytellen tuossa lähteestä\npirskuvassa hienossa sadevihmassa, sillä aikaa kuin pitkäsääriset\nkahlolinnut käydä koipivat lammen kaislaisilla rannoilla tai seisoa\ntöröttävät yhdellä jalalla lähelle lampea raketulla kivirauniolla.\nTämä kaikki on ympäröitty korkealla rautaverkolla eli häkillä.\nSeinuksilla kirkuvat papukaijat ja eräässä pimeässä sopessa ammottelee\nirvihampainen krokotiili, sillä aikaa kuin kilpikonnat uida melovat\npitkin vesisäiliöinsä reunuksia. Me astumme vielä alemmaksi ja\ntulemme ihan pimeihin holveihin, joihin ei päivä milloinkaan paista.\nNiitä valaistaan kaasuvalolla, ja täällä on meille käymisestä\nja katselemisesta väsyneille virvoituksia kaikellaisia tarjona.\nVaroillaan pitää kuitenkin olla näissäkin hämärissä käytävissä, sillä\nnoita Berlinin tasajaontekijöitä tunkee tännekin, ja seinissä näemme\nkirjotuksia, jotka muistuttavat meitä olemaan varoillamme. Näistä\nmaanalaisista majoista nousemme taas ylöspäin, käyden huoneesta\nhuoneesen, kerroksesta kerrokseen, kunnes vihdoin tästä vesiläisten\nvaltakunnasta taas tulemme Jumalan kirkkaasen ilmaan.\n\nNämä ihmeet nähtyäni, kävin katselemaan Berlinin _vanhan ja uuden\nmuseon_ taide-aarteita. Mutta koska lukijan on vaikea seurata minua\nnoiden kaikkein salein ja kammioin läpitse, joissa säilytetään\nSaksanmaan parhaimpain kivenveistäjäin ja maalarein teoksia,\njääkään ulkopuolelle ihmettelemään tuon vanhan museon athenalaista\npylväskäytävää ja noita ulkopuolisia seinäkoristeita, sillä aikaa kuin\nminä pistäyn tuonne taiteen kotiin sisään, nauttimaan sen ihanuuksia.\n\nNäillä matkustuksillani oli päivä jo kulunut puolille, mutta koska\nmeillä vielä on koko iltapuoli omanamme, niin käykäämme nyt katselemaan\nmitä Berlinin Eläintarhalla on meille tarjottavana. Me matkaamme\nuudestaan koko Unter den Linden’in kadun alusta loppuun saakka, astumme\nBrandenburgin portista sisään Thiergarteniin ja käymme tämän puiston\nhalki noin puoliväliin saakka, poikkeemme sitte vasemmalle kädelle\nja tulemme niin tuohon varsinaiseen eläintarhaan, Me emme voi eksyä,\nsillä jo kaukaa kuulemme leijonain kiljunan ja karhuin karjunan, jota\nopastusta saatamme luotettavasti seurata. Heti kun astumme tarhaan\nsisään, näemme käytäväin molemmilla puolilla rautahäkkejä, joissa\nsäilytetään kaikellaisia lintuja läheltä ja kaukaa. Tuolla kiljuu\nhaukka, täällä huutaa huuhkaja ja pöllöt katsella tuijottelevat\naaveentapalsesti puolihämärissä sopissaan. Suuri Kondorikotka lepää\ntäällä levollisesti auringon paisteessa ja näyttää vaipuneen syviin\nmietteisiin. Kotoansako muistelee tuo kaukainen vieras Etelä-Amerikan\nlumisilta Andesvuorilta? Sitte seuraa lintuja lukemattomia kaikista\nmailtaan ääristä, tuosta pienen pienestä Kolibrista ruveten aina\nsuuren suureen Nälkäkurkeen asti Afrikan hietaisilta ulapoilta,\njoka hevosen kokoisena astuskelee karsinassaan ja kurottelee pitkää\nkurkkuansa yli korkean aidan. Täällä rastaat raksuttavat, tuolla korpit\nkeikkuvat ja varpuset pitävät iloa. Muu eläinkunta on yhtä runsaasti\ntäällä edustettuna. Känguruh Australiasta oijentelee tuolla pitkiä\ntakakoipiansa ja jääkarhu käydä nuuskii edes takaisin, sukeltaen\ntuon tuostakin vesialtaasensa. Indian elefantti tekee likempää\ntuttavuutta katselijain taskuin kanssa, tutkistellen olisiko niihin\nhänelle makeisia kätketty; ja heitäppä kuinka pieni hopearaha hyvänsä\nmaahan, niin ottaa hän sen ylös kärsällään, antaa hoitajallensa ja\ntekee sinulle kömpelömäisen kumarruksen. Kaikkein viehättävintä on\nkuitenkin katsella meidän harmaita karhuja, kuinka he kiipivät puihin,\nkerjäävät katselijoilta almuja ja taistelevat ärjyen vehnäleivän\npalasta, jonka viskaat heidän häkkiinsä. Varsin ilkeitä sitä vastaan\novat nuo ihmisen irvikuvat apinat. Mitään häveliäisyyden tunnetta ei\nheissä ole olemassa. Kaikkein läsnäollessa harjoittavat he mitä\nilettävimpiä paheita; ja kavalia ja koirankurisia ovat he myöskin.\nTuossa menee emä poikinensa juomaan vettä pienestä vesialtaasta;\nsamassa tulee hiljaa hiipien eräs koiranhammas perästäpäin ja sysää\ntuon mitään pahaa aavistamattoman perheen kuperkeikkaa vesialtaasen.\nTämän kepposen tehtyään, rientää hän riekuen raakuen salaman\nnopeudella häkin ylimmäisille orsille, ikäänkuin olisi hän vaan\nhämmästynyt lähimmäistensä tapaturmaisesta onnettomuudesta. Mutta onpa\nkuitenkin muutamia hyviäkin puolia näissä eläimissä havaittavana.\nHyvin huolellisesti hoitavat he penikoitansa, puhdistavat niitä\nsyöpäläisistä, jaa, oikein pään-ehtijän tavalla kääntävät suortuvan\nsuortuvalta ja nyppivät pois mitä liikaa karjaa karvan juureen on\ntakertunut.\n\nKello seitsemältä annettiin eläimille ruokaa ja varsin kumma oli\nkatsella kuinka verenhimoisina tiikerein, jalopeurain ja muiden\npetojen silmät killuivat, kun syöttäjä käsikärryillä lykkeli hakkein\nohitse veristä lihaa ja pisteli rautateikillä kelpo käikäleitä kunkin\npedon eteen. Malttamattomina hyppivät ja kiljuivat he ja repelivät\nrautaristikoitaan, ennenkuin syöttäjä ehti heille heidän määränsä\nantamaan. Erittäinkin raivosi eräs vahvaharjainen suuri leijona, kun\nhänen lähimmässä likeisyydessään olevalle tiikerille annettiin ennen\nlihapala kuin hänelle. Useat erät hyppäsi hän viimmaisena tiikerin\nhäkkiä vastaan, niin että nuo rautaiset varvut narskahtelivat, eikä\nherennyt kiljumasta ennenkuin oli saanut osansa.\n\nEläintarhasta sitte kävi matkani circuseen. Eräs kuuluisa\nenglantilainen hevostaituri ja eläinten kesyttäjä vierasti nimittäin\nparhaillaan Berlinissä, ja koska en tietänyt millään paremmalla tavalla\nillan kaulaa katkaista, niin päätin lähteä tähän hevos-huvitukseen,\njonne pyydän nyt lukijaanikin minua suosiollisesti seuraamaan. Kahdella\nSaksan markalla saamme mukavan paikan näyttelyhuoneen tai oikeammin\nteltin oikealla kyljellä. Peräovi aukenee ja näyttelyalalle ilmaantuu\nlyhyeen, hohtavaan hameesen puettu nainen, hevosen selässä. Vaikka\nhänen hevosensa rientää täyttä nelistä ympäri näyttelyalaa, tekee\nhän kumminkin monta tepastusta sen selässä, hyppelee useampain hänen\neteensä asetettuin vaulain läpitse ja tekeepä vielä kuperkeikankin\nilmassa ja tulee kuitenkin jaloilleen tuon hyvää vauhtia juoksevan\nhevosen selkään. Kahdesti toki tuo keikkaus ilmassa hänet petti,\nniin että hän putosi hevosensa selästä maahan, kuitenkaan itseänsä\nloukkaamatta, mutta kolmannella kerralla se onnistui, ja nyt kajahti\nhänelle vastaan ylt’ympäri katselijain suosiohuudot ja käsien\ntaputukset, Lasketen etupolvillensa teki hänen hevosensa syvän\nkumarruksen katselijoille ja katosi samassa näyttelyalalta. Sen\nperästä tuli vielä useampia yksityisiä hevostaitureita näkymölle ja\ntekivät mitä hurjimpia harppauksia hevosraukoillaan, mutta semmoiset\ntepastukset jätämme mieluisimmin mainitsematta, sillä meistä ne\npikemmin näyttävät eläinten rääkkäykseltä kuin huvilta. Somempi sitä\nvastaan oli nähdä, kun koko joukko ratsastajia, miehiä ja naisia\nparittain ilmaantui näyttelyalalle ja pani koko komeat tanssit\ntoimeen. Oikein sievästi tanssia tepastelivat nuo kauniit hevoset\ntahdin mukaan meidän nykyaikaista fransääsia. Mutta palkitsipa myöskin\nkatselija-joukko riehuvilla bravohuudoilla ja käsien taputuksilla\nnoiden Terpsikoren oudollaisten oppilasten tanssinäytettä.\n\nLomahetkinä huvitteli katselijoita kaksi narrintapaiseen pukuun\nvaatetettua ilvehtijää sukkelilla tempuillaan ja kepposillaan.\nErittäinkin viehättävä oli nähdä kuinka toinen heistä heitti yli\nkoko näyttelyälan kuusi huippupäistä vilttihattua toisen päähän\npäällitysten niin osaavasti, ettei toisen ollut tarvis niihin käsin\ntarttua eikä niitä päähänsä sovitella. Hyppimään eivät he myöskään\nolleet huonon huonoja. Asetettiin, näet, ensi aluksi vaan pari kolme\nhevosta vieretysten seisomaan ja niiden ylitse kruittasivat he eräältä\npoukkauslaudalta, ikäänkuin olisi tuo vaan lasten leikkiä ollut.\nHevosten lukua lisättiin sitte lisäämistänsä, kunnes vihdoin seisoi\n14 isoa hevosta kyljetysten toinen toisensa vieressä ja yli näiden\nkaikkein hyppäsivät nuo veitikat sittenkin ja toinen heistä teki vielä\nkahdenkertaisen kuperkeikan ilmassa ja tuli yhtä kaikki suorana pystyyn\njaloillensa hevosten takana olevalle heinäpeitteelle.\n\nKun hevosleikit olivat loppuneet, tuotettiin näkymälle viisi\nelefanttia. Hauskaa ei ollut katsella, miten noita kömpelöitä eläimiä\npakoitettiin vääntelemään kankeita jäseniänsä johtajan tahdon mukaan.\nHe milloin saivat kontata nelin ryömin polvillaan, milloin nilkuttaa\nedestä, milloin takaa, tai hypätä kahdella, vieläpä yhdelläkin jalalla\nja heittää kuperkeikkaa. Suurin heistä porahtelikiu pahasti näitä\ntemppuja tehdessään: tuo leikki ei kai ollut hänestä mieluista.\n\nElefanttein perästä, sysättiin näkymölle vankkureilla kuljetettava\nrautahäkki, jossa kaksi aimollista tiikeriä käydä astuskeli edes\ntakaisin kopeasti. Oikein kauniita eläimiä olivatkin nuo hirmuiset\nkeltasen-kirjavat kissat. Syvä äänettömyys tuli katselijajoukkoon,\nkun noiden eläinten kesyttäjä, vaan pienellä ruoskalla varustettuna,\nnousi vankkurein pyörälle, aukasi varovasti häkin oven ja hiipi sisään\nnoiden hirviöiden seuraan. Sydäntäni oikein tykytti tätä nähdessäni.\nTiikerit eivät kuitenkaan tuosta kaksijalkasesta tulijasta millänsäkään\nolleet; toinen heistä vaan morahti ikäänkuin tervehdykseksi. Ja\nhyviä ystäviä näyttivätkin nuo pedot ja heidän kesyttäjänsä olevan.\nSuurempi tiikereistä kohotti, ikäänkuin halaukseen, aimolliset\nkäpälänsä kesyttäjän olkapäille. Sitte nousi kesyttäjä tuon\nnelijalkasen toverinsa selkään ja ajeli muutaman kerran ympäri häkissä\ntällä oudollaisella juhdallaan. Molemmat laskeutuivat sitte häkin\npohjaan lepäämään toinen toisensa viereen. Vielä aukasi kesyttäjä\nmakuutoverinsa hirmuisen kidankin ja sovitteli päätänsä tuohon elävään\nhautaan. Tämä ei ollut hauskaa nähdä. Suuri joukko katselijoista\nnousikin istuimiltaan ja jätti näyttelyhuoneen.\n\nKun tiikerit olivat tehtävänsä toimittaneet, sysättiin näkymölle toiset\nvankkurit, joilla samoin oli vahva rautahäkki ja siinä kolme leijonaa.\nYksi näistä eläimistä olikin oikein kelvollinen otus ja astuskeli\nmajesteetillisesti vankikopissaan, silmäillen ylpeästi ympärilleen.\nÄänettömyys tuli taas huoneesen, ja joukko katselijoita lähti ulos,\nkun kesyttäjä, pistolilla ja ruoskalla varustettuna, nousi vankkurien\npyörälle, aukasi häkin oven ja pujahti sisään petojen pariin. Suurin\nleijonista ärjähti pahasti ja painui kyyryllensä, ikäänkuin kissan\nnäemme tekevän, ennenkuin hän saaliinsa niskaan hyppää. Kesyttäjä\nseisoi liikkumattomana paikallaan, ja piti tarkalla silmällä leijonan\nliikuntoja. Huiskasi sitte hieman ruoskallaan ja samassa laukesi\npistoli ja leijona hypähti kiljuen häkin toiselle puolelle ja kesyttäjä\ntoiselle. Tällä tavoin vaihettelivat he asemaa useat erät, kunnes\ntuo monipiippunen pistoli oli tyhjäksi ammuttu. Varovasti aukaisi\nkesyttäjä sitte taas häkin oven, ja pujahti sukkelasti ulos. Tämä\nleikki tuntui kuitenkin minusta liiaksi mieltä kiihottavalta ja pian\nvaaralliseltakin; sillä helpostihan olisi voinut tapahtua, että\nsilloin kuin kesyttäjä raotti häkin ovea, astuaksensa ulos, joku\nnoista hirviöistä olisi pujahtanut muassa ulos vankeudestaan. Ja mitä\nsitte olisi tapahtunut, kun tuommoinen julmuri olisi väkijoukkoon\nvapaalle jalalle päässyt! Minua oikein pöyristytti tämmöistä onnetonta\nmahdollisuutta ajatellessani.\n\nTähän nyt loppuivat sen illan ilot ja minä riensin yömajaani lepäämään\ntämän päivän jotenkin väsyttäväin retkein perästä. Koko yökautena en\nkuitenkaan voinut levollisesti nukkua, sillä yhä pyöri ajatuksissani\ntiikereitä, leijonia, elefantteja, kärmeitä, ja Jumala tiesi mitä\nkaikkia moukkuripäitä ja pitkäsääristä, joita päivällä olin nähnyt ja\njoita mielikuvitus nyt hillimättömänä kuvaili hittoa hirveämmiksi.\n\nKun aamulla heräsin, olin jo mielestäni kylliksi katsellut Berliniä\nja sen merkillisyyksiä, jonka tähden päätin lähteä taas matkalle\nlähemmäksi rakasta kotoista pohjolaa kohden.\n\nMinulla nyt oli kaksi tietä valittavana: joko matkata takaisin\nKönigsbergin ja Pietarin kautta, siis samaa tietä, jota olin tullutkin,\ntaikka Lyypekin, Kyöpenhaminan, Malmön ja Tukholmin kautta. Minä\nvalitsin tuon jälkimäisen retken, sillä sillä saisin tilaisuuden tulla\ntuntemaan enemmän mailmaa ja paitsi sitä olisi se myös oleva hupaisempi\nja monivaiheisempi kuin tuo ykstoikkonen matka läpi aution Venäjänmaan,\njonka retken ikävyyttä jo talvella tarpeeksi olin saanut kokea. Eräs\nkolmaskin ura tosin olisi vielä ollut tarjona, nimittäin Lyypekistä\nsuoraan yli Itämeren, mutta se ei minulle juohtunut mieleenkään, sillä\nenhän matkaillut varsin suotta, vettä ja taivasta näkemässä.\n\nLäksin siis kuin läksinkin ensiksi Lyypekkiin. Matka kävi pitkin\nlaakeain maakuntain, joissa ei paljon vaihetusta ollut nähtävänä.\nPellot, niityt ja harvinaiset metsät vaan vilahtelivat ohitseni,\nkun taas ajelin rautaisella tulihevosella ja tirkistelin ulos\nneljännen luokan vaunuin pienistä akkunoista, Büchen’iin saakka\nkesti minulle tätä alennuksen tilaa, mutta siinä sitte nousin\nensimäiseen ylempään luokkaan ja matkasin nyt herrain tavalla kopeasti\nLyypekkiin saakka, jonne illalla saavuin eheänä ja hyvillä mielin.\nYötä vietin _Helsingfors_ nimisessä hotellissa. Tämä jo tuntui vähän\nkodikkaammalta, kun kumminkin sai levätä näin rakasnimisen vierastalon\npehmeillä uutimilla.\n\nSeuraavana päivänä kävin katselemaan kaupunkia, joka on rakettu\nomituiseen tapaan: huonerivit eivät koske nimittäin katuihin\nkyljillään, vaan päätyillään. Kello 12 aikaan menin tuohon komeaan\nkaksitorniseen pyhän _Marian_ kirkkoon. Siellä oli jo koko joukko\nväkeä koossa, ja kaikki olivat asettuneet kirkon perään erään\nvanhan kellotelineen taaksi. Sinne siirryin minäkin katsomaan, mitä\nihmettä tuolla odotettiin. Ja kas kummaa! Niinpian kun kello löi 12,\naukeni tuon vanhan kellotapulin takapuolelta pieni ovi, josta käydä\npasteeraili eräälle puoliympyrälle lautaselle pyhä Pietari ja hänen\nveljensä Andreas, Jakobus, Simon Zelotes ja kaikki muut apostolit\njärjestänsä; ja kun olivat ehtineet kävelyratansa keskipalkalle, teki\nsiinä kukin käännöksen oikealle ja syvän kumarruksen puoliympyrän\nkeskustassa seisovalle Kristuksen kuvalle; sitte jatkoivat kaikki\ntaas matkaansa eteenpäin, kunnes katosivat taas kellokaappiin, josta\nolivat tulleetkin. Kun tätä kummaa tässä katselin, kuulin takanani\nväkijoukossa Länsisuomen murteella tehtävän omituisia muistutuksia\nnoista Galilean meren kalastajista, ja kun katsahdin taakseni, näin\nsiinä muutamia meidän omia merimiehiä. He sanoivat olevansa Raumalta ja\nheidän laivansa virui täällä Lyypekin satamassa. Tämä oli ensimäinen\nkerta, kun puolivuotisen poissaolon perästä taas sain kuulla äitin\nkieltäni puhuttavan.\n\nSaman päivän iltapuolella jo jätin Lyypekin ja matkasin höyrylaivalla\nyli Itämeren lounaisen poukaman, eli niinkutsutun Mecklenburgin lahden,\nKyöpenhaminaa kohden. Matka kävi ensin hyvän aikaa hiljakseen pitkin\ntuota monimutkaista, kaislarantaista Trave-jokea, jonka suuhun suuri\nenglantilainen höyrylaiva oli karille karahtanut ja sitä nyt näkyi\nkoetettavan saada irti, siten että mutaproomein avulla syvennettiin\nveden pohjaa laivan ympäriltä. Kun Travemünde oli sivuttu, rupesi\nvasen-puolinen ranta katoomaan näkyvistä ja etehemme levisi aava meri,\nmutta oikealla puolellamme vielä häämötti hyvän aikaa Mecklenburgin\nhietainen rannikko. Ilma oli aivan kaunis ja tämä merimatka kulki sitä\nrattosammin. Yö yllätti meidät keskellä meren selkää, ja kun aamu\ntaas rupesi koittamaan, tuli näkyviin vasemmalla kädellä Möen-saaren\nvalkeakliitunen ranta. Muutaman hetken perästä yleni aalloista\nFalsterbon tornit Ruotsin rannikolla. Tuuli alkoi nyt puhaltaa ja\noli meille vastainen. Laivoja näkyi merellä useampia ja kaunista oli\nkatsella kuinka nämä meren uhkeat joutsenet, vastaista tuulta vastaan\nristeillen, täysin purjein suhauttivat meidän ohitsemme milloin\noikealta, milloin vasemmalta puoleltamme. Ja mitä enemmän matkamme\nmäärää lähenimme, sitä eloisammaksi tuli tämä liike merellä. Viimein\nkatosi se sumuvaippa, joka tähän saakka oli pitänyt Kyöpenhaminaa,\nikäänkuin kallista helmeä, kätkössä. Usma kohosi hienona valkeana\npilvenä ylös ilmoille, ja kaupungin uhkeat tornit ja hohtavat, valkeat\nmuurit tulivat näkyviin. Kello oli noin 8 aika aamulla, kun laivamme\nlaski rannakselle.\n\nEnsimäisenä toimenani kaupunkiin tultuani oli tietysti käydä\nkatsomassa _Thorwaldsen’in_ museota, jossa tuon mainion tanskalaisen\nkuvanveistäjän mestariteoksia säilytetään. Itse museo ei ole mikään\nkomea vaan jotenkin yksinkertainen rakennus ulkomuodoltaan, mutta\nsitä vastaan säilyttää se kammioissaan mitä kauniinta ja jalointa\nkuvanveistäntöalalla nähdä saadaan. Täällä näemme joko marmoriin\nhakattuina tahi kipsiin valettuina muinaiskreikkalaiset ja roomalaiset\njumalat nymphainsa kanssa kasvoista kasvoihin, niinkuin he ovat,\nmilloin yksitellen, milloin parvittain. Tuolla tanssivat iloiset\nnymphat Helikonin vuorella, täällä seurustelevat tuttavallisessa\nkolmeyhteydessä nuo suloiset Grasiat. Minerva seisoo vakaisena, nojaten\nkeihääsensä. Ganymedes juottaa polvillaan Jupiterin kotkaa, ja tuo\nihana Venus katselee hymyssä suin omenaa, jonka Paris on hänelle\nantanut kauneuden palkinnoksi. Myöskin jaloja kuvia nykyisemmiltä\najoilta on täällä nähtävänä; ja eräässä seinässä näemme korkokuvilla\nesiteltynä muun muassa rakkauden aikakaudet. Siinä hypyttelee\nhyppysissään nuori neitonen iloisaa, leikkivää Amoria, aavistamatta\nmiten vaaralliseksi tuo viattomalta näyttävä, siivekäs lempilapsinen\nvoi hänelle tulla. Toisessa kuvassa on se jo lentänyt hänen\nrinnoillensa, kolmannessa kantaa hän vaimona sitä käsivarrellaan,\nneljännessä on se hypännyt hänen, käsi poskella huolissaan istuvan,\nkeski-ikäisen miehensä hartioille, ja viimeisessä kuvassa kurottelee\nvanha, pitkäpartanen ukko, sauvan nojassa, turhaan kättänsä tuolle\npakenevalle veitikalle.\n\nThorvaldsenin museosta sitte kävi matkani niinkutsuttuun\n_Fruekirke'en_, pääkaupungin pääkirkkoon. Se on jalon näköinen,\npylväillä varustettu, yksinkertainen, koruton rakennus. Kirkon molemmat\nkyljet ovat pitkin mittaansa kaunistetut Thorvaldsenin toimittamilla\njaloilla marmorikuvilla, jotka esittelevät kahtatoista apostolia,\nalkaen Johannes Kastajasta ja loppuen ylösnousseesen Kristukseen.\nAlttarin edessä on polvillaan ihmeen ihana enkelin kuva, joka käsillään\nkannattaa karinkaukalon kaltaista kasteastiata. Noustuani vielä ylös\ntämän kirkon torniin, josta on erinomaisen avara näköala yli kaupungin\nsekä sisämaahan päin että pitkin Juutinraumaa ja Itämerta, jätin tämän\npyhän sijan ja kävin katselemaan kaupungin muita kokouksia. Näistä\non erittäinkin niinkutsuttu _Kongelige museum for nordiske Oldsager_\nmainio, ja mailmassa ei sanota löytyvänkään toista sen vertaista; niin\nrikas on se vanhanaikaisista jäännöksistä niinhyvin kivi-, pronsi-,\nkuin rautakaudeltakin. Sota-aseita, työ- ja huonekaluja, riimu-sauvoja,\npukuja kaikellaisia, hautakiviä j.n.e. on täällä kaikilta ajoilta ja\nerinomaisen hyvässä järjestyksessä.\n\nIllaksi menin tietysti niinkuin muutkin _Tivoliin_, jossa vähällä\nsisäänpääsymaksulla saa nauttia mitä monenkaltaisimpia huvituksia.\nTäällä elelet ikäänkuin jossakin lumotussa mailmassa, josta lapsena\njossakin sadustossa olet lukenut. Tuolla tepastivat pantomimistit\npaljaan taivaan alle valmistetulla näyttelyalalla, täällä kiipivät\nmuutamat köysillä, tuolla tanssivat toiset nuorilla. Rautaiset radat\njyrisevät mäkeälaskijain ajaessa ja alaisimet jyskyvät voimiaan\nkoittelevain voimakkaista lyönneistä. Onneansa voi myös täällä koittaa,\nkellä rahoja on liikenemään onnettaren pöydälle. Ja jos polvesi\ntässä ilossa tanssiin tahtovat taipua, olet tilaisuudessa siihenkin\nhuvitukseen noilla avonaisilla tanssilavoilla. Musikista ei ole\npuutetta, sillä jos yksi soittokunta lakkaa, niin toinen rupee. Illalla\nsaat myös soudella satojen kaasuvalojen loisteessa noilla kauniilla\npienillä lammilla, joiden ylitse sieltä täältä kaartelee soma,\nmonivärisillä lyhdyillä valaistu silta.\n\nKyöpenhaminasta kävi sitte matkani yli salmen Malmöhön Ruotsin\npuolella. Ilma oli myötäinen niille, jotka pyrkivät ulos\nJuutinraumasta, ja laivoja näkyikin, niin pitkältä kuin silmä kantoi,\nkatkeamattomassa linjassa purjehtivan toinen toisensa perästä ulos\nItämerestä.\n\nMalmöstä pitkitin matkaani rautatietä myöden Tukholmiin. Matka kävi\nensin läpi Skaanen hedelmällisen maan ja sivuttiin Lund’in kaupunki.\nTultuamme Smaaland’iin; muuttui maisema vähitellen kolkommaksi. Matka\nkävi raiskatuin metsämaiden läpitse, jossa harvassa ihmisasuntoja oli\nnähtävänä. Niin tultiin illan suussa kaunis-asemaiseen Jönköpingiin\nWettern-järven eteläisessä päässä. Tässäkään ei vielä kauempaa\naikaa viivytty, vaan pitkitettiin matkaa ehtoohämyssä Falköpingiin\nsaakka, johon juna jäi yöksi ja me matkustajat samaten. Tässä yhtyy\nEtelä-Ruotsin rautatielinjaan Göteborgista tuleva haara. Seuraavana\npäivänä jatkettiin matkaa keskeltä halki Ruotsinmaan Wettern ja Wenern\njärvein välissä. Sivuttiin muutamia pienempiä kaupunkeita ja tultiin\nvihdoin iltapuolella päivää Ruotsin komeaan pääkaupunkiin Tukholmiin.\n\nEräässä _Riga_ nimisessä hotellissa sain vähästä maksusta itselleni\nyömajan. Kävin sitte katselemaan kaupunkia, ja oikeinpa pisti\nihmeekseni nähdä täällä muutamain puotein ja rahan vaihtokonttorein\novien päällä kirjotuksia suomeksikin, jota kunniaa harvoin omassa\nmaassammekaan äitin kielellemme annetaan. Seuraavana päivänä kävin\nsitte niinkutsutussa _National-museossa_, jossa talletetaan mitä\nRuotsilla on parasta kaunotaiteellisella alalla. Minä kuitenkin kävin\njotenkin kylmäkiskoisena kaikkein noiden kammioiden läpitse aarteineen,\nsillä tämmöisestä yhtämittaisesta katselemisesta oli vihdoin sieluni\nniin väsynyt, ettei enää edes ihaninkaan taideteos sitä voinut\nliikuttaa. Sen havainnon olin kumminkin tällä lyhyellä käynnilläni\ntässä taide-aartehistossa tekevinäni, että Ruotsin taideniekat\npaljon pitävät pyöreistä muodoista ja suuri osa heidän teoksistansa,\nerittäinkin mitä veistokuviin tulee, oli kuvattu riehtävissä asennoissa\nalastomina lepääviksi.\n\nKansallismuseosta sitte kävi matkani pienellä höyryveneellä\nniinkutsutun _Djurgården’in_ puistoon, jota suuresti oli minulle\nylistetty kansan huvitustensa vuoksi. Mutta joka Kyöpenhaminasta tulee\nja on sen Tivolin nähnyt, hänelle ei Tukholmin Djurgården (Eläintarha)\nmitään uutta tarjoo.\n\nTukholmista kävi matkani sitte suomalaisella höyrylaivalla meidän\nvanhaan rakkaasen Turkuun; ja kun saman päivän illalla, jolloin taas\nolin takaisin kotimaahani saapunut, istuin muutamain ystäväini seurassa\ntotilasin ääressä Sampalinnan etuvarusteilla, oli minun myöntäminen,\netten koko matkallani ollut nähnyt yhtään niin puhdasta ja siistiä\nkaupunkia, kuin tuo uneliaan Aurajoen rannalla nyt edessämme yön\nhelmoihin vaipuva Turku oli.\n\n\n\n"]