[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fwcTygPapFTAdFG6gtqklWT6Oky5Juy1F_vkJ_ZikHRg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2665,"Tarinoita","Mikszáth, Kálmán",1847,1910,"2665-miksz-th-k-lm-n-tarinoita","2665__Mikszáth_Kálmán__Tarinoita",null,"romaani",[],[15],"amerikkalainen","fi",1881,1891,27585,171330,false,26724,[24],"Western stories",[26,27,28],"American Literature","Historical Novels","Short Stories","\"Tarinoita Kalifornian kultamailta\" by Bret Harte is a collection of short stories written in the late 19th century. The book captures the vibrant and tumultuous life during the California Gold Rush, focusing on the unique characters and incidents that arose from this pivotal period in American history. The main characters typically include miners and outcasts, often grappling with moral dilemmas and societal expectations in the rugged frontier atmosphere.  The opening of the collection sets the stage for life in the mining camp of Roaring Camp, showcasing the dynamics of a male-dominated society that suddenly faces the birth of a child, a significant event in their rough environment. The chapter introduces \"Indiani-Sally,\" the only woman present, who gives birth amidst the chaos, causing a stir among the miners. Despite the initial grim circumstances surrounding her child, known later as \"Lykky-Tommi,\" the men resolve to care for the boy, leading to gradual transformations within their community. This portion conveys a blend of humor and pathos, illustrating how the advent of a child impacts the moral fabric of an otherwise rowdy and lawless group, weaving themes of redemption and humanity into the narrative. (This is an automatically generated summary.)",[],343,"Kokoelma unkarilaisia kertomuksia, jotka sijoittuvat Karpaattien vuoristoseuduille ja historiallisiin pikkukaupunkeihin. Tarinat kuvaavat paikallista elämänmenoa, kansanihmisten kohtaloita ja inhimillisiä luonteenpiirteitä huumoria ja realismia hyödyntäen. Sisältö keskittyy erityisesti maaseudun ja vuoristokylien omaleimaiseen tunnelmaan.","Kálman Mikszáthin 'Tarinoita' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2665.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","TARINOITA\n\nKirj.\n\nKálman Mikszáth\n\n\nUnkarin kielestä suomensi\n\nNiilo E. Wainio\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1891.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nKulta-neiti.\nSe musta paikka.\nSäkkipillin puhaltaja Lapaj.\nKummallinen kuitti.\nBrezón hanhet.\nSisareni hautakiveä noutamassa.\n\n\n\n\nKULTA-NEITI.\n\n\n\nJOHDANTO.\n\n\nHyvät herrat! Jos helvetin pahojen henkien päähän pistäisi rakentaa\nkaupunkia, niin siitä varmaan tulisi Schemnitzin kaltainen.\n\nSikäläinen arvoisa maistraatti suokoon anteeksi tämän arvostelun, sillä\nei ole sen tarkoituksena loukkaus eikä iva, ei ainakaan tätä nykyä\nelävien ihmisten suhteen, jotka eivät suinkaan ole syypäät siihen, että\nheidän esi-isänsä ovat kaupungin niin kieroon paikkaan rakentaneet.\nAjattelepas, hyvä lukija, joka et ole näillä seuduilla ollut, muutamaa\nsataa vuorenhuippua, yhtä monta kattilantapaista laakson syvännettä,\nmuutamaa tusinaa kukkulaa, joille on taajaan rakennettu kaikennäköisiä\nhuoneita; etupuoli saattaa olla kolmikerroksinen, mutta takapuolia\nrakennus nojaa ja liittyy itse kallioseinään.\n\nKun kävelee tämän kaupungin luontoperäisellä katukivityksellä, niin\ntulee sydän tulville asti täyteen ihmisystävällisiä tunteita ja täytyy\nmieli heltyneenä huoata: »kuinkahan täälläkin voivat ihmiset asua!»\n\nSeutu on kolkko ja ruma, ilmat aina epäsuotuisat.\n\nSzitnya vuori, »pilvien rakastaja», vetää väkisinkin alas kylmää\nrintaansa vasten rakastettujaan, minne ikinä menossa ovatkin.\n\nJa kun ei ole pilviä tienoilla, niin puskuu se ärtyisen vanhanpiian\nlailla ja synnyttää tuulta. Kun ei sada, niin tuuli vinkuu vuorten\nrotkoissa ja huoneiden nurkissa.\n\nSe on kamala kaupunki! Ilman myrkyttävät vuorikaivoksista nousevat\nhöyryt, ja sen vesi synnyttää tauteja kelmeäposkisiin neitosiin\nsekä epäkypsiin nuorukaisiin. Toissa vuonna kelpasi asevelvollisten\nkatselmuksessa kuudestasadasta kutsuntaan saapuneesta neljä »keisarin\nmieheksi». (Melkein häpeen mainitakin.)\n\nNäin kerran ikäpuolen eukon kauhean suuri kori selässä läähättäen ja\nmiltei väsymyksestä maahan vaipuen kiipeevän vastamäkeä ylöspäin, sillä\nSchemnitzissä joko kiivetään ylös taikka lasketaan alas. Kolmatta\nkeinoa ei ole.\n\nKorista nousi kovasti savua. Luulin jotain sen sisässä syttyneen\ntuleen, jonkatähden huusin tuolle slovakilaiselle eukko pahaiselle:\n\n— Muori, kori palaa!\n\nHymyillen käänsi hän lyijynharmaat kasvonsa minua päin sekä vastasi\näidillisellä itsetunnolla:\n\n— Mitä vielä. _Pikku Ignatius siellä polttelee tupakkaa._\n\nJa todellakin istui selkä väärässä kyykisteli korin pohjalla pojan\nressu, joka jo osasi piippua polttaa, vaikka äidin häntä vielä piti\nselässä kantaa.\n\nEi missään mailmassa taivaallinen kaitselmuskaan ole niin puolueellinen\nkuin Schemnitzissä. Kukkulalla asuvalle Tapani Csemezille nousee\naurinko tuntia aikaisemmin ja laskee kahta tuntia myöhemmin kuin\nlähimmälle naapurille, alhaalla asuvalle Tapani Kutlikille; eikä\nmissään liioin ole niin omituisia kulkureittiä kuin täällä.\n\nPäivällisen jälkeen esimerkiksi Csemezin Kristina niminen tyttö seisoo\nviheriäksi maalatun portin suussa, ja nähdessään, että Mirkovszkin\nBohuska niminen neiti tuolla toisella vuorenkukkulalla kävelee\npuutarhantapaisessa, niin hän tervehtää naapuritarta ystävällisesti,\nkaunista pääkköstään nyökäten sekä huutaa sointuvalla ja heleällä\näänellään:\n\n— Joko olette syöneet päivällistä, Bohuska?\n\nTämän tutun äänen kuullessaan Bohuska hyppien juoksee pikku Kristinaa\npäin aina kallion reunaan asti, mistä syvä juopa alkaa. Ei ole väliä\nmuuta kuin parikymmentä askelta; he voivat mielensä mukaan hetkisen\npakista.\n\n— Aikaa sitten. Menetkö tänään minne?\n\n— En, olen kotona, — vastaa Kristina.\n\n— Aina vaan kotona! Parasta kun tulisit meille tänä iltana.\n\n— Sitä minäkin, kun tulee meille ikäviä vieraitakin... ilkeitä\nihmisiä...\n\n— No no, älähän nyt! Keitä ilkeitä ihmisiä? Ovatkohan ne todellakin\nniin?\n\nKristina naurahti. Kuullessaan hänen heleän naurunsa herkesivät\nsatakieletkin laulamasta. He kuuntelivat kaunista ääntä.\n\n— Josko ovat ikäviä? Ovatpa niinkin. Vanha »vuoriherra» ja professori\nCsutkás tulevat meille.\n\n— Hui Kristina! ... Kyllä sinun täytyy paeta meille.\n\n— Kyllä sen tekisinkin, jollei olisi niin pitkä matka. Csemezin\nasunnosta Mirkovszkiin olikin lähes kahden tunnin matka, sillä ensin\ntäytyi käydä alas aina luterilaiselle kirkolle asti, sieltä kiertää\nvuorikaivoksia kohden katolilaisen emäkirkon ohitse kivirappuja ylös\nseuraavalle vuorelle, mistä sitte jo oli auttava tie aina Mirkovszkin\ntaloon asti.\n\n— Jos onkin vähän pitkä matka, mitäs niistä?\n\n— Ei, ei, Bohuska... kun ennen teillä käydessäni osuin viipymään\nillempään, niin saatoin jäädä teille yöksi, — mutta nyt... nyt...\ntiedäthän... ei käy laatuun...\n\nPuna nousi Kristinan eläväisille, kauniille kasvoille. Ihmeen ihana\nväri, jo sitä taivaankaarikin kadehtisi.\n\n— Se on totta... Tuo kelvoton meidän poika! Mutta miten se mieleesi\njohtuikaan? — vastasi Bohuska nyreillä mielin, — ihan unohdin, että hän\noli olemassakaan.\n\nSanaa sanomatta katsoa tuijotti Kristina alas laaksoon, jonka pohjassa\nja rinteillä satumailman tapaan hänen silmissänsä mustuneet huoneiden\nkatot alkoivat elää, liikkua ja häilyä, ikäänkuin olisivat aikoneet\nsiirtyä tuonne jonnekin Bakabányan puoleen.\n\n— Tulkaa te tänne! Sinä armaani... esitti Kristina ja nykäisi valkoista\ntyllihuivia päässään niin paljo silmille, ettei kasvoista näkynyt muuta\nkuin poskipäät, palasia taivaasta.\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\nHerra professori Csutkás ja herra Demetrius Luppán esitellään lukijalle.\n\n\nAvioliitto on tässä murheiden mailmassa tosiaankin ihana asia. En rupea\nHerran tähden riitelemään sitä pois jälkeentulevaisilta sukukunnilta.\nKoska mekin olemme taskumatista juoda saaneet, kuten mustalainen\nsananlasku sanoo, niin annetaan juoda heidänkin siitä.\n\nEn rupee siis kiroomaan tulevien sukupolvien kohtaloa, eikä ole minulla\nmyöskään syytä menneisyyteen kääntyen soimata esi-isiemme joukosta\nherra Csutkás professoria eikä Demetrius Luppán ritaria sen vuoksi,\nettä he pyrkivät siihen kuumaan kylpyyn, josta jokainen heti siihen\npäästyänsä halajaa päästä pois.\n\nSitä pahemmaksi tulee asia, kun heidän mielensä palaa samaan\nkylpyammeesen, vaikka ovat vuosikausia olleet parhaita ystäviä.\n\nMutta eipä ihmekään, että ihmiset, jotka alinomaa pitävät keskenään\nkanssakäymistä ja ovat oppineet toisiansa kunnioittamaan sekä olemaan\nyksimielisiä, saavat johonkin määrin samallaisen luonteen, samat\nmieliteot ja ajatustavat. Niinpä nämätkin niin kauvan ihantelivat ja\nylistelevät kolmannen hyvän ystävän, kemian professorin Tapani Csemezin\nKristina neitosta, kunnes vihdoin pahanpäiväisesti häneen rakastuivat.\n\nMinä ainakin pidän tätä asiain laitaa niin luonnollisena, ettei\nminun mielestäni olisi toisin voinut käydäkään. Samaan aikaan\nkoitti kumpaisellekin »sydämmen kevät», ja ihan sama kukka juurtui\nkukoistamaan sen karuun maaperään.\n\nSitä vain minäkin ihmettelen, kun ei itse herra Tapani Csemez myöskin\nkehenkään rakastunut, sillä olivathan he yksi sielu, vaikka olikin\nkolme ruumista, eikä milloinkaan ollut heidän keskensä ilmestynyt\nminkäänlaista riitakysymystä eikä poikkeavaa mielipidettä — paitsi mitä\ntuli nuuskan viljelemiseen.\n\nTällä yhdellä ja samalla alalla olivat kaikki kolme herraa itsenäisiä\ntaitureita.\n\nRitari Luppán puolestansa väitti, että nuuskaa pitää vetää nenään\nsamalla tapaa kuin magneettirauta tai sähköiseksi hierottu sinettilakka\nvetää puoleensa neulan tai pieniä paperinpalasia. Ei millään muotoa\nsaa nostaa nuuskaa ihan sieraimiin sisään, sillä siten ihan katoaa\nse taivaallinen nautinto, jota hänen metoodinsa muka sangen suuressa\nmäärässä edistää.\n\nMutta sitä ei myönnä professori Csutkás. Ei ole hänkään tien poskesta\ntaitoansa saanut eikä salli, että tuollaiset pintapuoliset ja\nkierot... kierot ja yksilöiset... yksilöiset ja pahat tavat kumoovat\nsitä pääprinsiippiä, että sieraimet ovat vastavarsin luodutkin sitä\ntarkoitusta varten, että ne nuuskalla täytetään. Ja täytetään hyvin.\n— Onhan sierain läpi, ja läven käsitekin jo sisältää jonkinlaista\npuuttuvaisuutta. Jollei muuta niin ainakin ruumiin yhtämukaisuuden\npuutetta. Tämä puute on poistettava! Ja millä sen paremmin voisi\npoistaa kuin nuuskalla?\n\nMutta sekin pitää tehdä sievästi ja aistikkaasti. Sill'aikaa kun\nnenää hyvitellään on pidettävä rasiata sen alla etu- ja keskisormen\nvälissä, jottei tietämys nuuskan maahan hukkaantumisesta häiritsisi\nnautintoa. Tällä tapaa s.o. rasian alle asettamisen kautta saattaa mies\nloihtia ilmoille niin suurta suloa, että se on omiansa panemaan kaiken\nvaimoväen päät ihastuksesta pyörälle.\n\nArvoisan virkaveljensä mielipidettä kannattaa Csemez herrakin, mutta\nsillä perusteellisella poikkeuksella, että rasian alla pitäminen on\nsulaa tuhmuutta. Kehityksen korkeammilla asteilla seisova nuuskaaja\nei ikinä voi ruveta kannattamaan sitä primitiivistä käsitystä;\ntodellinen asianymmärtävä mies pistää ulos suusta kielensä, kun nuuska\nvarisee hyppysistä, ja ottaa sillä tavoin talteen liian osan. Csemez\nherran mielestä tämä on se ainoa oikea tapa, jota hän on ihmiskunnan\nvalistamiseksi valmis milloin tahansa puolustamaan.\n\nPaitsi tätä nyt pääpiirteissään selitettyä eroavaisuutta mielipiteissä\nsaattaisi vain suuri ihmistuntija keksiä heissä jotain erityisiä\ntoisistaan poikkeavaisia omaisuuksia. Heidän ulkomuotonsa, jopa\nkasvonsakin ovat aikaa myöden tulleet melkein samannäköisiksi, ja\nkun ritari Luppán rupesi käyttämään peruukkia, niin myöskin heidän\nhiuksensa olivat yhdennäköiset. Kuitenkin katsomme tarpeelliseksi\nmainita muutaman sanan näiden kunnioitettavien herrojen paremmaksi\ntuntemiseksi; esitän ainakin Csutkás ja Luppán herrat. — Heidän\nvälissänsä on herra professori Csemez, hän on kultainen seos kahdesta\nedellisestä.\n\nSelitys Csutkás herran persoonasta on mennytkesäisestä matkapassista\nkopioituna sanasta sanaan seuraava:\n\n Uskonto: luterilainen. Syntymäpaikka: Podzemcsok,\n Trencséninkomitaatissa. Ikä: neljäkymmentä kahdeksan vuotta. Kasvot:\n pitkähköt. Nenä: tavallinen. Silmät: siniset. Hiukset: vaaleat,\n harmahtavat. Erityisiä tuntomerkkejä: nenä punainen.\n\nLuppán ritarin ulkonäöstä olemme myöskin pian selvillä, kun\nmainitsemme, että hänen matkapassissansa oli ylläsanotuissa kohdissa\nvain kaksi poikkeusta, kasvot: »ympyriäiset», erityinen tunnusmerkki:\n»nenä tummansininen».\n\nMutta paljoa enemmän antaa miettimisen aihetta näiden kahden miehen\nluonne ja mielipiteet.\n\nProfessori Csutkás on innokas opettaja, todellinen Pestalozzi, joka\nlähtien kaikkein uusimmista aatteista perustaa opetuksen menestymisen\noppilasten rakkauteen, pitää sen ainoana palkintonansa ja kehuu siitä\nsuuttumatta, jotta oikein harmittaa kuullakin. Muuten ei hän puhu\npaljoa, istuu vain hiljaa, ajatuksiin vaipuneena iltaisin ystäviensä\nkeskellä. Välistä hän luo silmänsä ylös, pistää hyppysellisen nuuskaa\nnenäänsä tavallisen sääntönsä mukaan ja mutisee itsekseen:\n\n»He ovat niin kiintyneet minuun...»\n\nSitte ummistaa hän silmänsä, näyttää kuuntelevan toverien puhetta,\nmurahtaa jotain heille, nyökkäelee hyväksyvästi päätä, kunnes vuoroin\nnukahtaa hetkiseksi, vuoroin taas herää.\n\n— Niin, niin... ovat kiintyneet... — äännähtää hän taas havatessaan\nsekä katsoo töllistää ympärilleen.\n\nYstävät tietävät, että hän tällä tarkoittaa oppilaittensa rakkautta\nja ovat jo aikaa siihen niin tottuneet, että pitävät sitä äännähdystä\n»hm» ja »hjaa» ynnä muiden ajatustenkorvaajain sanain veroisena sekä\narvelevat asian ihan luonnolliseksi.\n\nProfessori Csutkás on kunniassa pidettävä mies. Vaikkei hänellä olekaan\nmenneiltä ajoilta sellaisia mainioita ja surullisia muistoja kuin\nLuppán ritarilla, niin tulee kuitenkin ottaa huomioon, että hänkin\non saanut kokea eläissänsä yhden ihmeellisen tapauksen, joka miltei\nasettaa hänet kirjallisuushistorian välittömään läheisyyteen.\n\nSe oli hän, joka oli Petöfistä runoilijan tehnyt.\n\nKuulkaas, hyvät herrat, Petöfistä! Onkohan kukaan isänmaalle\nmainiompaa miestä kasvattanut? — Hän (professori Csutkás) oli antanut\nhänelle perusteet. Ja kuka saattaa väittää, etteivät nämät perusteet\nkelvanneet? Ei kukaan. Tapahtumat todistavat, yksin tapahtumat...\ntodellakin vain tapahtumat.\n\nKoiransilmät tosin väittävät, että Santeri Petrovitsch (herra Csutkás\nmainitsee aina runoilijaa tällä hänen alkuperäisellä nimellään) on\njuuri hänestä kirjoittanut: »kuitenkin päästi tuhma professori minut\ntoiselle luokalle — taisi siihen olla runoileminenkin syynä. Mutta\nkun tapahtumat yksistänsä pääsevät puhumaan, niin ne todistavat,\nettei se ole totta. Siellä koulun arkistossa ovat tallella viralliset\noppilasluettelot, joista vielä tänä päivänä näkyy, että Petöfi häneltä\nsai hyvät arvolauseet. — Huomasihan hän oitis, mikä kukin oli miehiänsä.\n\nSamasta Petöfistä liikkuu vielä Schemnitzissä muuan romantillinen\ntarina, josta kukin on jotakin tietävinänsä, mutta oikeastaan sitä ei\nkokonaisuudessaan tunne kukaan muu kuin professori Csutkás.\n\nSukupolvi toisensa perään on käynyt keltaiseksi sivutussa lyseossa,\nmutta tarina Petöfistä ei ole kadonnut. Vanhempi polvi kertoo\nsen nuoremmalle ja siten se säilyy ihmisten muistossa kalliina\nsalaisuutena. Vielä neljännesvuosisadan kuluttua runoilijan kuolemasta\nkuulin minä sen siellä typistettynä, vääristeltynä tosin, mutta elossa\nse oli vieläkin ja on kai oleva vastakin.\n\nHerra Csutkás asian oikein tietää! Jospa hän puhuisi... Tarina koskee\ntavallansa häntä itseäkin.\n\nTuota — ei herra Csutkás tosin ole se mies, joka tuollaisissa suunsa\nkiinni pitäisi, eikä se ole esteenä, että häneltä puuttuisi halua sitä\nkertomaan. Herra Csutkás on todellakin »hyvä mies», joka mielellään\nnoudattaa ystäväinsä tahtoa ja joka ei suinkaan kykenisi asettumaan\nvastakynttä vetämään, ja kyllähän tuttavat häntä kehoittavat ja\npyytävätkin kertomaan asian laidan, mutta turhaa se on kaikki, sillä\nhänellä on semmoinen luonto, ettei hän muualla kuin »luokalla» kykene\nmistään asiasta pitemmältä puhumaan, lukuun ottamatta mietteitänsä\nnuuskan nautitsemisesta. Kolmikymmenvuotinen virantoimituksen\nyksitoikkoisuus ja omituinen luonnon omaisuus on syynä, ettei hän osaa\nesitellä muuta kuin oppiainettansa.\n\nJossakin määrin tosin viini voi päästää hänen kielensä siteet irralle,\nmikä seikka ei suinkaan estäisi häntä tarinata kertomasta, sillä\nherra Csutkás juo viiniä sangen usein ja näissä tilaisuuksissa tulee\nmelkein aina puheeksi tuo romantillinen ja salaperäinen kohtaus Petöfin\nelämässä. Tuo kunnianarvoisa mies alkaakin kertoa asiata, joka kerta\nmainiten, että tuo »pahikko» Petrovitsch asui tuolla vuorella, joka on\nlyseon kohdalla, vanhan kamariherran heitukan Muszurin luona, jonka\npoika oli juuri hiljan palannut kotia Italian sodasta, mistä hän\ntoi kunniamerkkinä muassaan palasen siitä rievusta, joka oli ollut\nkäärittynä Garibaldin haavoitetun jalan ympäri. Ja voikohan parempaa\nkunniamerkkiä löytyä? Vai löytyykö suurempaa sankaria kuin Garibaldi\nvanhan taikka uuden mailman historiassa? Eipä löydykään. Ken tohtii\nväittää, että löytyy? Sitä ei saata kenkään sanoa. Eikä olisikaan hyvä\nmennä siitä asiasta Csutkás herran kanssa kiistelemään, taikka joutuisi\ntekemisiin hänen todistuskappaleillensa kanssa. Ja todisteet ovat\nsangen tehokkaita aseita, sanomattoman tehokkaita ovat...\n\nSanalla sanoen herra professori Csutkás joutuu joka kerta niin kauvas\nperusaatteestansa, jotta hän ehtii nukahtaa, ennenkuin takaisin pääsee,\npää painuu väsyneenä pöytää vasten. Puoleksi unissaan hän mumisee:\n»niin ovat minuun kiintyneet»... ja nukkuu.\n\nLuppán ritari on ihan toisellainen mies. Aina puhelias ja avomielinen.\nEi hän muistojansa salassa pidä. Kertoeleepa sellaisiakin asioita,\njoita ei ikinä ole tapahtunutkaan, hän vain luulee, että hänen niin on\nkäynyt.\n\nHänen muistonsa ovat suurimmaksi osaksi surullisia, jotta hän näitä\nkertoessaan ihan heltyy, silmät kyyneliin käyvät; mutta kumminkin\nhän niitä tavan takaa kertoo, sillä hän pitää tuosta vienonlaisesta\nsurumielisyydestä.\n\nSilloin hänen kasvonsa tulevat eläväisiksi, ääni käy taipuvaiseksi ja\nhelläksi, hänen kertoissaan sangen hartaana rakkaan vaimonsa kuolemata.\nKauvan aikaa makasi rouva rukka sairaana taistellen kuoleman kanssa;\nyöt päivät hän valvoi vaimonsa vuoteen ääressä; viimeisen kerran\npienokaisiansa syleillessään hän vienosti hymyillen heille kuiskasi:\n»älkää itkekö, tulen noutamaan teitä, vien teidät mukanani».\n\n... Eikä aikaakaan, niin nouti hän molemmat pienoisemme.\n\nPuolen vuoden perästä kuoli pikku Lassi keuhkokuumeesen Herrainen aika,\nkuinka se oli viisas lapsi! Herra Luppán kertoisi satoja seikkoja sekä\npikku Lassista että myöhemmin kuolleesta lapsestansa Esteristä, jos hän\nvain nyyhkytyksiltä saattaisi...\n\n... Mutta koko kertomuksesta ei ole yksikään sana totta. Luppán herran\nelämän tuntee lapsuudesta aikain tähän päivään asti joka ihminen\nSchemnitzissä ja tiedetään siis myöskin aivan hyvin, ettei hänellä\nikinä ole ollut vaimoa eikä siis lapsiakaan.\n\nMutta vaikka tiedetäänkin asian näin olevan, niin ei kenkään häntä\nrupea vastustamaan, sillä hän itse uskoo varmasti niin olleen kuin\nhän kertoo, vaikkei hänessä mielenvikaa olekaan. Ei, ei, kamariherran\npoikaa ei mikään vaivaa...\n\nHän on muuten järkevä ja rehellinen mies kaikkine vanhanpojan\nomituisuuksineen; mutta tässä yhdessä kohdassa on hän sangen\nkummallinen.\n\nUseimmat luulevat jutun syntyneen siitä, että Luppán ritari kerran\noli rakastunut erääsen nuoreen neitoseen, jota tämän vanhemmat eivät\nhänelle antaneet vaimoksi. Tyttö suri asiata niin kovin, että viimein\notti myrkkyä ja kuoli kauheissa tuskissa. Luppán herran hellään\nsydämmeen koski tämä tapaus niin kovasti, että hän itse sai ankaran\nkuumetaudin, josta hän töin tuskin terveeksi tuli.\n\nTämän kahdenkuukautisen sairautensa aikana hän eli usein mainitsemansa\navioelämän, sill’aikaa syntyi, kasvoi ja kuoli hänen silmäteränsä,\npikku Lassi sekä vaaleanverinen, enkelinnäköinen Ester...\n\nEhkäpä sietäisi asiasta ottaa tarkempaakin selkoa, mutta kun ei\nmeillä ole sen kanssa enempää tekemistä, niin me nyt lupauksemme\nmukaan esiteltyämme nämät kaksi arvoisaa herraa, saatamme hyvällä\nomallatunnolla palata kertomuksemme toiseen lukuun, joka — sen\njuhlallisesti lupaan — ei tule niin ikäväksi kuin tämä ensimmäinen.\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nKolme kättä ojentuu poimimaan yhtä kukkaa.\n\n\nLuppán ritari ja Csutkás herra olivat sinä iltana, kuten kuulimme\nKristinan lausuvan, Csemez herran vieraina pientä korttipeliä varten.\nTätä jaloa huvitusta harjotettiin vuorottain näiden arvoisien herrojen\nluona. Nyt oli »kullantekijän» vuoro. Näin näet nimitettiin Csemez\nherraa siitä syystä, että hän suuttumatta aprikoitsi ja yritteli\nkullantekemistä ja vertasi kaikkien kappaleiden arvon kultaan.\nVirvoittavan kevätsateen arvasi hän sentneriksi kultaa; kun hän\ntahtoi kiittää jotakuta oppilastansa, niin lausui hän tämän järjen ja\nahkeruuden olevan kullan vertaista ja kun hän toivotti onnea jollekin,\nniin virkkoi hän: »kullaksi muuttukoon jok’ainoa hiuskarvanne!» j.n.e.\nSe oli hänen heikko puolensa, jonka sopi antaa anteeksi hänen monien\nhyvien omaisuuksiensa vuoksi.\n\nHerrat korttia pelasivat nytkin, puutarhan lehtimajassa. Schemnitzin\nkiviperäiseen maahan istutetut viiniköynnökset kitukasvuisina harvassa\nhiipielivät majan seinäristikkoja myöten, päivä paistoi esteettömästi\nkolmelle kaljulle päälaelle, armottomasti hikoilemaan arvoisat herrat\nsaattaen. Kaikeksi onneksi Kristina korkeammasta käskystä kantoi tavan\ntakaa pöytään virkistävää olutta, joka piti heidät valveilla ja mielet\nvirkeinä tässä uuvuttavassa helteessä. Kristina istahti itsekin isänsä\nviereen silmäillen hänen korttejansa, jotka mahtoivat olla sillä kertaa\nsangen suotuisat, koska isä useat kerrat äännähti: »kultakorttini ovat\nliikkeellä».\n\nLuppán ritari ja professori Csutkás tänäpänä ovat ihan kovan onnen\npoikia, sillä he häviävät ehtimiseen. Mutta kuitenkin kärsivällisinä\nvain hymyilevät kohtalon koville kolauksille, jonkatähden Csemez herran\nihan täytyy tovereitansa ihmettelemään ruveta.\n\n— Horribile dictu... Te olette tänään kovasti hajamielisiä. Olette\ntodellinen kultakaivanto tänäpänä kumpainenkin. Voitin jo viidennen\nflorinin. Noch a’ Glas Kristina!\n\nTäyttääkseen tätä kultaista käskyä neitonen otti ruusupensaan\nsiimeksestä kylmällä vedellä täytetyssä sangossa säilytetyistä\npulloista yhden ja kaasi olutta laseihin, ensin isälle, sitte\nvieraille, jotka kiitollisin katsein silmäilivät pienten valkoisten\nkätösten hääräämistä.\n\nMutta nuo kiitolliset silmäilyt näyttivät tällä kertaa erittäin\nepäilyttäviltä. Jotakuinkin tarkka ihmistuntija olisi niistä havainnut\nosaksi himoa, osaksi kaihoa, toivoa sekä itsetyytyväisyyttä sekaisin.\nJa olihan heillä syytä ollakin tyytyväisiä sydänkäpyseensä. Niin hän\noli ihana, kuin ei olisi ollutkaan vaimosta syntynyt, vaan runoilijain\nelävästä mielikuvituksesta, joka on kotona kaikkialla, valikoi värejä\nkasvoihin ja huuliin ihmeruususista, lainaa taivaankannelta otsan\nmuodon, huojuvalta ruovolta vartalon hempeyden, timantilta silmien\nkirkkauden, ja sitte saatuansa kaikkea kaunista ruusulta, rubiinilta,\nkastehelmiltä, päivänpaisteelta, nimittää hän sen rohkeasti muutamalla\nkirjaimella »ihanteeksi».\n\nTällainen ihanne oli Kristina.\n\nItse Csemez herrakin, joka ei muuten ihaile mitään muuta kuin kullan\nkauneutta, ei saattanut olla täysikasvuiseen neitoseen katseen\nluodessaan (kuinka pian ne lapset kasvavatkin aikaihmisiksi!) itsekseen\nmurahtelematta:\n\n»Ecce! mulier formosa...»\n\nKerran hänen kumppaninsa Csutkás virkkoi hänelle kahdenkesken: »oletpa,\nveli, päässyt pyyteittesi perille! Kultaa olet etsinyt kaiken elämäsi\najan ja nyt sinulla on palanen aimo kultaa — nimittäin Kristina.»\nSilloin herra Csemez kummallisesti katsoa mulautti ja hänen päähänsä\njohtui merkillisiä ajatuksia.\n\n»Tosiaankin kultaa... ehta kultaa on tuo tyttö! Hehehe! Ihmiset kun\novat kieroja, niin luulevat kullaksi maan tomua. Tarkoitan tomulla\nihmistä. Ja 'denique', vaikka mailma eksyykin, niin se myöskin on\noikeassa, ja jos Kristinaa pidetään kullanarvoisena, niin hän kaiketi\non kultaa.»\n\nJa sitte tulivat mieleen ne monituiset romantiset tapaukset, joista\nLuppán ritari (jonka tapa oli sellaisia tekaista) niin usein oli\nkertonut. Rikkaat ruhtinaat ja kuninkaanpojat tulevat linnoistansa\nkosimaan köyhiä paimentyttöjä; neitosten kädet ovat puhtoiset,\nkuninkaanpojat kruunu päässä, ja he notkistavat polvensa naisien edessä\nlausuen: »neitonen, vaihtakaamme! Jos minä saan kätösesi, niin saat\nsinä kruununi.» Sangen se tosin on kieroa peliä, mutta voi kuitenkin\nniin tapahtua, sillä jos ei sellaista olisi tapahtunut, niin ei asiata\nolisi präntissä ilmaistu.\n\nMuutama aika senjälkeen tokaisi kerran Csutkás:\n\n— Kuules Stevo! (Nimi Tapani hienonnetaan Schemnitzissä Stevoksi.) Tuo\nsinun kultatyttösi kasvaa aina suuremmaksi ja suuremmaksi. Ennen pitkää\nhänestä paisuu nuori vaimo. Hän viedään sinulta pois!\n\nKummastellen katsoa tuijotti Csemez herra kumppaniansa.\n\n— Vai viedään? Hehehe! Mutta minä kun en anna.\n\nTälle merkilliselle vastaukselle Csutkás herra ravisti päätä. Sitte\nveti hän taskusta esille kirjavan nenäliinansa, jota hän ensin pudisti\nvarovaisuuden vuoksi, jos näet oppilaat olisivat päässeet siihen\nturkinpippuria sirottamaan, mikä sangen usein tapahtuukin, jos hän vain\nunhottaa nenäliinansa pöydälle; mutta huomattuaan sen tällä kertaa\nolevan puhtaan kaikista vieraista, asiaankuulumattomista aineksista\npyyhki hän sillä pariin kertaan hikoilevaa otsaansa sekä kasvojansa.\n\n— Mitäs maar, mitäs maar! He ovat niin kiintyneet minuun... Mitä\najattelenkaan? Niin, niin, ovat kiintyneet... Mitä taasen tuohon sinun\nväitteesesi tulee, Stevo ystäväni, niin ei se minun halvan mielipiteeni\nmukaan ole ollenkaan ajanmukaista. Luulen, ettei se ole... vakuutettu\nolen, Stevo veli, että puhuit vähän ajattelemattomasti... sillä se on\nnaisen tarkoitus...\n\n— Niin, mikä?\n\nCsutkás herra kovasti punastui. Äkkiä sitaisi hän nenäliinan nurkan\nsolmuun ja alkoi sitä pureksia.\n\n— Luulen... ajattelen, — ja tarkemmasti määritellen, tohdin väittääkin,\nettä definitsionini on hyvinkin likipitäen paikallansa, kun asetan\nnaisen kutsumuksen pääpisteen läheiseen yhteyteen, sekä läheiseen että\ntavalliseen, sekä tavalliseen että yksinomaiseen yhteyteen avioliiton\naatteen kanssa. Kaikissa asioissa on näet rakkaus ydinkohta... oi,\nkuinka ne ovat kiintyneet minuun...\n\nMutta vanha kullantekijä pysyi mielipiteessään.\n\n— Minä en anna Kristinaa kellekään. En ole kasvattanut häntä\nheittiöiden varastettavaksi. Täällä kotona on hänelle kaikkea\nyllinkyllin — hm... elääksensä.\n\n— Mutta entäs rakkaus?\n\n— Rakastakoon minua!\n\n— Se ei riitä.\n\n— No rakastakoon siis sinuakin.\n\nÄkisti loi Csutkás kainosti silmänsä maahan ja hymyili.\n\n— Taikka jollei vielä sekään riitä, niin rakastakoon Luppán ritariakin.\n\nÄkkiä loi Csutkás katseensa ylös, mutta ei enää hymyillyt.\n\n— Sydäntä ei saata käskeä. Sydämmelläkin on oikeuksia, Stevo. Sinä et\noikein tunne sydäntä. Sydän on hiton juonikas kappale, Stevo! Se voi\nhelposti särkyäkin.\n\nHaukotellen vastasi Csemez herra ratkaisevasti, että särkyneestä\nikkunaruudustakin suurempi hälinä syntyy kuin särkyneestä sydämmestä...\nTurhaa muka oli kuluttaa aikaa moisiin jaarituksiin; parempi olisi\npieni korttipeli. Hän ei luvannut antaa Kristinaa kellekään, paitsi\nehkä siinä tapauksessa, että saisi hänestä tytön painon verran kultaa.\nHehehe! Yhtä paljon kultaa kuin Kristina painaa.\n\nCsemez herra hymyili viekkaasti, kasvot oikein kavalan näköisiksi\nkävivät ja päälle päätteeksi hän vielä luontevasti kieltäkin maiskautti.\n\n— Voi niitä kaikkia ajatuksia! — huoahti Csutkás kainosti\nsinettisormustansa silmäillen, josta puuttui hyvin paljon, ennenkuin se\njaksoi painaa Kristinan vertaa.\n\nEnempää ei ollut ennen tullut puheeksi Csutkás ja Csemez herrojen\nkesken Kristinasta. Siitä onkin jo kulunut puoli vuotta, eikä Csutkás\nsitä enää muistakaan, tuskinpa liioin Csemez herrakaan.\n\nMutta tänään oli Kristina niin kaunis siinä sirosti hääräillessänsä,\nolut niin hyvää ja nuuska niin hurmaavaa, jotta Csutkás herra miltei\ntunsi olevansa autuaitten taivaassa. Pelin hävittyänsä hän maksoi\nsakkonsa, kokosi taas kortit, sekoitti ne sekä antoi Luppán ritarin\nnostaa ja sitte hän pisti äkisti kätensä takin takataskuun.\n\nTuosta uhkarohkeasta työstä kaikki hämmästyen vaikenivat. Mitä nyt\nseuraa? Toisten katseet kysyväisinä häneen kääntyivät.\n\nCsutkás herra otti esiin nuuskarasiansa, asetti sen eteensä pöydälle\nsekä laski sen kannelle oikean käden etu- ja keskisormen, jotta se mitä\nhän nyt oli lausuva, kuuluisi juhlallisemmalta.\n\n— Hyvät herrat ja neidet! Te varmaan sanotte, että he ovat minuun\nkiintyneet. Niin, niin, ovat kiintyneet, mutta...\n\nHän otti kulauksen olutlasista ja jatkoi hiljaa, melkein kuiskaten:\n\n— Mutta se ei riitä, kuka sanoo, että riittää? Sinä et voi sanoa,\nritari, eikä Csemez enkä liioin minä.\n\n— No, jollei riitä, niin pitää koittaa saada riittämään! Sanon siis,\nettä minä kaipaan sydäntä... Etsin sydäntä, hyvät herrat ja neidet!\n\nLuppán ritari nyökkäsi huoaten päätään.\n\n— Niin minäkin... kautta kunniasanani minäkin. Me kuljetaan yksillä\nasioilla, saakelin yksillä asioilla... Sittekun vaimovainajani...\n\n— Jakakaa kortit! — puuttui puheesen kullantekijä.\n\nCsutkás herra nousi seisomaan ja ojensi erittäin juhlallisen näköisenä\nmolemmat kätensä Kristinaa ja hänen isäänsä kohden.\n\n— Tässä on se sydän, Stevo — huudahti hän innostuneena, — täältä sen\nlöysin, se on Kristina. Hän on kiintyvä minuun, hän on tuleva omakseni,\njos sinä vain annat. Hän on oleva puolisoni. Etkä sinä voi häntä\nminulta kieltää, sillä minä rakastan häntä, sillä... sillä... teen\nhänet onnelliseksi; hän on kiintyvä minuun.\n\nNäin sanoen puristi hän lujasti neidon sekä Csemez herran kättä,\nummisti silmänsä ja odotti pimeissä Csemez herran vastausta. Epäröiden\nkatseli tämä ympärilleen, ja tyttö seisoi siinä kalpeana, vavisten sekä\nturhaan yrittäen saada irti kättänsä Csutkás herran lihavasta kourasta.\n\n— Mitäs sinä tähän sanot, Luppán? — kysyi Csemez herra laiskasti,\nkääntyen ritarin puoleen.\n\n— Sanon vain, että tekisit paremmin, jos antaisit Kristinan minulle\nvaimoksi. Oi, kuinka hän on vaimovainajani muotoinen...\n\nHeltyneenä pyyhkäsi hän silmiänsä nenäliinalla, jossa koreili\nLuppán-suvun vaakuna, kaksi vasaraa ristissä ja alla sanat: »Glück auf.»\n\nTämän kuullessaan Csutkás herra heti päästi Kristinan ja Csemez veikon\nkädet sekä heitti tuiman katseen puheensa keskeyttäneesen ritariin.\n\n— Herra! Te olette katsonut minun kortteihini... Taikka, tuota, mitä\npuhunkaan? — te tahdotte anastaa minun korttini itsellenne... tuota...\nte asettaudutte minua vastaan, hyökkäätte kimppuuni. No, hyvä. Mutta\nmuistakaa se, että... muistakaa, että... hän on kiintynyt... on\nkiintynyt minuun. Eikös niin, Kristina?\n\nCsutkás herra katsoi ympärinsä, mutta Kristina olikin kadonnut\nkuulumattomiin. Pelästyneen metsäkauriin tavoin oli hän juossut\npuutarhasta huonetta kohden. Silloin hänen kasvonsa eivät enään olleet\nkalpeat, vaan tulipunaiset, sydän kovasti sykki, rinta raskaasti\nhuokui. Herra Jumala, mikä kova onni häntä oli kohdannut! Herrainen\naika, mitä nyt on tapahtuva?\n\nMutta juuri umpimähkään juostessansa, itsekään tietämättä, minne, niin\nyhtäkkiä joku astui hänen tiellensä.\n\n— Seis, seis!\n\n— Kas, kas, Bohuska ja...\n\nBohuska se oli ja hänen veljensä Niilo Mirkovszki. Se paha Niilo poika,\njonka kanssa hänen oli tapa jutella kotipihalta kadun yli joka päivä ja\njonka tähden hän ei enää saata käydä Bohuskaa tervehtimässä, sittekun\ntämän veli oli saapunut kotia Pestistä, sillä hän oli kasvanut isoksi\nmieheksi ja...\n\nKristina kalpeni uudestaan, vavahti, kädet hervottomina riippuivat,\njalat kieltäytyivät astumasta ja hän seisoi siinä vierastensa edessä\nkuten lahonnut marmoripatsas.\n\n— Mitä? Etkö suutelekaan? Katsot niin oudosti — valitteli Bohuska. —\nOletko ehkä suuttunut, kun otin Niilon mukaan?\n\nKristina pudisti päätä hiljaa, suruisesti.\n\n— Se on kaikki minun syyni, — jatkoi tämä. — Siitä saat rangaista\nyksin minua. Hän ei olisi rohjennut tulla, mutta minä häntä kehoitin.\nMutta kuinka kalpea ja pelästyneen näköinen sinä oletkaan. Onko mitään\ntapahtunut?\n\nAlakuloisesti nyökkäsi Kristina myöntäen päätä. Sitte hypähti hän\ntehden äkkinäisen liikkeen Niilon rinnalle ja laski pienen kätösensä\nhänen pivoonsa.\n\n— Tottahan te, Niilo minusta pidätte — pidätte ehkä paljonkin?\n\nBohuska pudotti päivänvarjonsa kuullessaan nämät varomattomat sanat ja\nkatseli haaveilevasti ystävättäreensä, joka taasen hellästi nojautui\nNiiloon.\n\nNuorukaisen kasvot lensivät tulipunaisiksi. Eihän tähän saakka ollut\nainoatakaan sanaa eikä viittausta puhuttu heidän keskensä sinne päin.\nMuutamasti oli juteltu joutavia asioita, siinä kaikki! Ja nyt! ...\n\n— Josko teistä pidän Kristina? Sangen paljon pidän, yksin teidän\ntähtenne tahdon elää. — Oi, Bohuska, sano sinäkin, sano, miten\nrakastan! Itsekään en voi sitä oikein kertoa. Hyvä Jumala kuinka\nonnellista! Ken olisi uskonut? Ensi silmäyksestä kun teidät näin...\n\nNiilo vapisi kuin haavan lehti.\n\n— En olisi tohtinut uneksiakaan — jatkoi hän katkonaisesti. Oi,\nKristina, te siis... tekin siis toivotte rakkauttani?\n\n— Niin! — kuiskasi hän melkein uupuneena, silmät puoliummessa.\n\n— Ja te kysytte, pyydätte sitä minulta?\n\n— Niin, — toisti hän haikeasti, peittäen kauniit kasvonsa käsiin. Te\nolette parempi kuin nuo toiset, te olette kauniimpi kuin toiset, te\nsovitte minulle paremmin kuin kukaan muu. Rakastakaa siis minua, niin,\nrakastakaa, ja minä...\n\n— Ja te, Kristina?\n\n— Minäkö? — ja hän kääntyi hänestä äkisti, ikäänkuin olisi neito unesta\nherännyt, ja kasvot kävivät kummasti yksitoikkoisiksi. — Minäkö? Kukapa\nminusta puhuu? — virkkoi hän miltei kainosti. — Ettekö tunne kuinka\nkauhean lämmin ilma on?\n\n— Mennään lehtimajaseen, — esitteli Bohuska, joka oli kovasti\nihmeissään ja hämmästynyt äskeisestä romantiilisesta kohtauksesta. Hän\nloi silmänsä häveten maahan, juurikuin hän itse olisi jonkun suuren\nrikoksen tehnyt.\n\n— Ei ei, — äännähti Kristina melkein hurjasti, — ei sinne.\n\n— Minne siis? — kysyi Bohuska hiljaa.\n\n— Minne tahansa! Kauvas mailmaan, — vastasi Kristina katkerasti, ja\nkyynel pillahti pitkin poskia.\n\nHaikeilla mielin katseli Niilo tuota vierivää kyynelpisaraa ja mietti\nvain, että hän nyt tahtoisi suudella sen pois tuolta ihmeenihanalta\nposkuselta.\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nKerrotaan ne tapaukset, jotka edellisestä johtuvat.\n\n\nNiilo Mirkovszki oli niitä nuoria miehiä, joita naiset sanovat\n»intressanteiksi». Hänellä oli suuret, eloisat sinisilmät, tuuhea\nkultatukka, solakka vartalo sekä sievä käytöstapa. Puolen vuoden\nverran sitte oli hän saapunut kotia täydentääkseen opintojansa\nvuoriakatemiassa, ja jos hyvin käy, niin saa hän alkaa uraansa siinä\ntoivossa, että hänestä vielä tulee vuorineuvoskin. Ja se saattaa kyllä\ntapahtua, sillä hänellä on kykyä ja osaa myöskin mukaantua elämän\noloihin. Kuten sanoimme, on hän vasta puolen vuoden paikoilla ollut\nkotosalla Schemnitzissä ja jo on hän johtajana ei ainoastaan nuorison\nkokouspaikoissa »Kultalampussa» ja »Elävässä nuijassa», vaan myös\nherrassalongeissakin. Eikä hän aina olekaan niin ujo ja tomppelimainen\nkuin nyt seisoessaan ääneti ällistellen, ikäänkuin maahan juurtuneena,\nKristinan edessä sekä hajamielin päänsä päältä poimiskellen akatsiapuun\nlehtiä, joita hän paloittelee hyppysissään, juuri kuin tahtoisi\narvaella: »rakastaako?... Vaiko ei?...»\n\nHän ei ollenkaan ymmärrä, miksi Kristina itkee, jos hän rakastaa, miksi\nhän niin äkisti päästi hänen kätensä, kun kysyi vastarakkautta ja miksi\nhän kävi niin alakuloiseksi ja suruiseksi...\n\nJumalallinen on hämäryys naisen sydämmessä, pyhä salaisuus, täynnä\nrunollisuutta, viehättävä varjo aavistetusta todellisuudesta.\n\nEnsimmäinen rakkauden ilmaisu sisältää paljon runollisuutta.\n\nNurmen ruoho silloin huokaa neitoselle: »astu tänne, tallaa minua, niin\ntulen vain tuoreemmaksi, viheriämmäksi»...\n\nAuringon säde puhuu nuorukaiselle: »sinullekin paistaa valkeus, minua\nparempi, suurempi, kauniimpi»...\n\nIltarusko lähettää kiireisen sanoman yölle: »älä tule, pysy poissa...\ntäällä on jotain, jonka nähden et sinäkään saata synkkänä olla».\n\nJa ne henkilöt, jotka lausuivat nuo sanat, joita koko luomakunta\nhartaana kuuntelee, tämä rakastunut nuorukainen ja rohkea neitonen\nseisovat yhä vielä vaiti, ujoina, arasti, sykkivin sydämmin odotellen,\nmillä hetkellä taivaankansi romahtanee alas.\n\n— Hyvä Jumala, mitä teinkään... mitä teinkään? — sopersi Kristina ja\nhänen silmissänsä alkoi mailma käydä ympyriäiseen myttyrään ja pyöriä\nyhä kiivaampaa vauhtia hänen ympärillään. Uupuneena painui hänen päänsä\nja kätensä alas, kuten kuolevan linnun, joka on siipirikoksi joutunut,\nja nojautui Bohuskan olkapäähän.\n\nEikä Niilo saanut niin luotua sanaa suustansa vastaukseksi,\nlohdutukseksi; typerä tylsyys valloitti hänen mielensä ja tukahutti\nkaikki ajatusten oraat. Tämä odottamaton tapaus oli peräti saanut hänen\nsielunsa pois oikealta tolalta ja hyvästä tasapainosta. Siinä liikkui\nsangen monikirjavia mielijohteita aina sen mukaan, mitä hän arveli\nhuomaavansa Kristinan silmistä, äänestä ja liikkeistä, joko katumusta,\nluottamusta, välinpitämättömyyttä, alakuloisuutta taikka rakkautta.\n\nVihdoin voitti Bohuska taas mielenmalttinsa sekä virkkoi tavallisella\nvilkkaudellaan:\n\n— Mutta nyt, lapsukaiset, on tätä tässä kylliksi. Kaiketi meidän pitää\njonnekin päin käydä. Kävely tekeekin sinulle hyvää, kultani. Ojenna\nminulle kätesi, Niilo.\n\nMutta sen verran Niilolla vielä kumminkin oli järkeä, että hän\ntarjosikin kätensä Kristinalle eikä sisarelleen.\n\nRakastunut neito havahti ja vapisi aivankuin nukkunut, joka tuntee\nvieraan käden kosketuksen.\n\n— Herrainen aika! — en ymmärrä teitä... puhui Niilo haikeasti, ja alkoi\nkädellä, johon ei tyttö tahtonut tarttua, pidellä palavaa otsaansa.\n\n— Mitä turhia! — puheli pilojansa Bohuska... se oli vain leikin vuoksi\neikä mitään muuta.\n\n— Leikinkö vuoksi? — puhkesi Niilo katkerasti puhumaan, ja kasvot\npunaisiksi leimahtivat. — Leikintekoako se olikin sanoa ensin: »minä\nlemmin sinua», mutta heti taas: »en lemmikään». Sanako se vain\nolikin, tyhjä, joutava sana? Mutta siinä saattaa kuitenkin piillä\nmyrkkyä, neitiseni! Vai onko... onkohan sydämmen surmaaminenkin vain\nleikintekoa! —\n\nKatsahtaissaan veljensä turvonneisin kasvoihin Bohuskankin simahuulet\nkatkeraan itkuun vääntyivät. Peloissaan hän luonnollisesti ja\nteeskentelemättä kavahti Kristinan kaulaan.\n\n— Näetkös nyt... puhui hän kyyneliä silmistään pyyhkien — nyt ei ole\nmuuta neuvoa kuin...\n\nKristinan silmäykset näyttivät kysyväisiltä.\n\n—... Kuin että rakastat tuota hupakkoa Niiloa. Näetkös, kuinka hän on\nsuruissaan...\n\nHellästi silitteli hän Kristinan olkapäätä ja jatkoi lempeällä,\nkehoittavalla äänellä:\n\n— No rakastahan häntä nyt! ... Sitte lisäsi hän maltittomasti: rakasta\nheti paikalla... no, rakasta nyt! Taikka tekee hän vielä itsellensä\njotain kauheata. Hän on aina ollut semmoinen itsepintainen ja\nomapäinen...\n\nYnseästi nosti Kristina päätä.\n\n— En voi — virkkoi hän verkkaan — en saata; rakastan toista... tuota...\nluulen, että rakastan.\n\n— Vai rakastatte toista! — huudahti Niilo, ja silmät seljällensä\nlensivät. — Mahdotonta! Ajatelkaa paremmin perään; sanokaa, että\nlaskittekin nyt pilojanne!\n\nAurinko peittyi synkkien pilvien taa, lähenevän myrskyn edelläkävijät\ntuulispäät jo heiluttelivat akatsiapuiden latvoja, helle kasvoi ihan\nsietämättömäksi. Nuorukainen astui muutaman askelen poistuaksensa,\nmutta pian hän hervotonna vaipui erään puun juureen sekä peitti kalpeat\nkasvonsa käsiin.\n\n— Suuren tuskan olette sydämmelleni tuottanut — virkkoi hän sävyisästi,\nkääntäen pois nuhtelevan katseensa, jota kyynelet himmensivät, jottei\nse loukkaisi häntä, jota hän niin syvästi rakasti.\n\nMutta se koski kuitenkin Kristinaan. Hän astui melkein hoiperrellen\nNiilon luokse sekä laski kätensä hänen päänsä päälle.\n\n— Niilo, mikä teitä vaivaa? Oletteko suuttunut siitä, että olin niin\nsuora teitä kohtaan? Älkää ylenantako minua, pysykää minulle hyvänä,\nottakaa minut... hyvä Jumala, kuinka sanoisinkaan? ... vaimoksenne!\n\nÄkisti hyppäsi Niilo seisoalle, silmistä pian kyynelet kuivuivat ja\nkasvot kävivät voittoisiksi ja tavattoman kopeiksi.\n\n— Rauhoittukaa. En minäkään teitä niin kovin ikävöi — puhui hän\nkalseasti ja verkkaisesti — mutta en liioin teitä ylenanna. Lempi\non kuolematon! Se ei katoa, vaan muuttaa muotoa. Rakastakaa, ketä\ntahdotte, mutta siltä saatte tulla vaimokseni.\n\nNäin sanoen ojensi hän itsensä ihan suoraksi ja silmät tulta\nsäihkyivät. Hämmästyneenä astui Kristina askelen taapäin ja lausui\nlempeästi, suruisesti:\n\n— Niin Niilo; tahdon tulla vaimoksenne, jotta ilahuttaisitte mieltäni\nrakkaudellanne, jotta auttaisitte minua kantamaan elämän kuormaa,\njotta...\n\nViljavat kyynelet neidon poskille valuivat.\n\nTätä ei Niilo enää voinut katsella piittamatonna. Raivon pahahenki\nhänet valtasi, tunkeusi joka suoneen ja leimusi silmistä. Itsekään\noikein tekoansa tietämättä tarttui hän melkein tuimasti tytön\nkäsivarteen ja hänen uhkaava äänensä kiukusta värisi.\n\n— Ei, ei, Kristina! Ei koskaan... Ei mitään... Meidän täytyy\nkuolla! Sekä sinun että minun. En salli, en, vaikka taivas päähäni\nromahtaisi... En anna kellekään toiselle sinusta edes yhtä hiuskarvaa,\nen hiuskarvasi katoavaa varjoakaan... Sinun täytyy kuolla! — huusi hän,\nja äänikin muuttui karjunnaksi, — jollet sano, kuka on se mies, jota\nrakastat.\n\nKristina yritti hymyillä, puraisipa huuleensakin estääksensä\nkyyneltulvaa.\n\n— Ketäkö rakastan? En ketään, Niilo! En niin ketään...\n\nKaiku vastasi vuorista: »ketään...»\n\nNiilo ei niin vähällä häntä päästänyt, vaan työntäessään hänet luotansa\ntoisella kädellä hän puristi toisella tytön käsivartta niin lujasti,\njotta parka ihan kipeästä kiljahti. Nuorukainen ei enään ollut\nverrattava ihmiseen vaan villipetoon, jonka mielenmaltti on saanut\nväistyä intohimojen tieltä.\n\n— Se ei ole totta, Kristina! Sinä petät minut. Minun täytyy tietää...\ntahdon tietää.\n\n— No hyvä. En rakasta sinua, mutta en liioin ketään toista, en ainakaan\nmiestä, jonka nimeä voisin sanoa. Olen uneksinut nuorukaisesta, joka on\nkaunis kuin Don Alvira »Musta nainen» nimisessä romanissa, urhoollinen\nja hellätuntoinen, kuin Athos »Kolmessa Musketyörissä», joka osaa\nlempiä niin syvästi kuin Gaston »Kultahiuksissa» ja joka on niin\noppinut kuin Ivan Berend Jókain kirjoittamassa »Mustissa timanteissa».\n\n— Siinä tapauksessahan olet todellakin hupsumainen, — naurahti Bohuska\nhilpeästi... Kyllä noita haaveilevia runoilijoita kestää kuunnella!\n\n— Herrainen aika, en itsekään tiedä minkälaisen hänen pitäisi olla...\nsen vain tunnen, ettei se saisi olla aivan Niilon kaltainen... Voi,\nihan on pääni haljeta! Jospa vain olisi rahtusen, runsaankin rahtusen\ntoisellainen kuin Niilo, niin rakastaisin todella... mutta nyt... nyt...\n\nVielä lujemmin puristi Niilo hänen käsivarttansa.\n\n— ... Nyt tahdon tulla vaimoksenne, koska olette kaunis... sangen\npulska poika, ja Csutkás setä ynnä Luppán minua isältä pyysivät\npuolisokseen äsken tuolla lehtimajassa.\n\nPelästyneenä vilkaisi hän taakseen puutarhaan päin.\n\nJa todellakin astui heitä kohden pitkin polkua kolme herrasmiestä.\n\nLuppán ritari ehti ensimmäisenä nuorten luo. Kasvot makeasta hymystä\nloistivat.\n\n— Kas vaan, — huudahti hän hilpeästi, — melkeinpä näytte itkeneen,\nKristina! Kuka on itkettänyt? Ahaa! Csutkás. Kyllä jo muistan...\nCsutkás. Se hiton vanha lurjus... Mutta vait! Tuollapa hän tuleekin...\nKun ei vain kuulisi puhettamme.\n\nLuppán herra katsahti tutkivaisesti taaksensa.\n\n— Niin, niin, hiton vanha lurjus, ja vielä päälliseksi niin naurettava.\nNiin, niin, sen uskallan sanoa vaikka kaikkein kuullen...\n\nTehden sankarillisen liikkeen kääntyi hän katsomaan taaksensa, oliko\nCsutkás vielä kaukanakin; sitte jatkoi hän hiljaa:\n\n— Mutta kun hän on kovasti sappitautinen... niin en soisi hänen sitä\nkuulevan, sillä taitaisipa sappensa peräti puhjeta. Teitte tosiaankin,\nneiti, aivan oikein, kun häntä pakenitte. Hyväksyn tekonne, Kristina!\nEtte mitenkään muulla tavoin olisi niin selvästi voinut mieltänne\nukolle ilmaista. Se oli todellinen tunnustus, Kristina. Hieno, mutta\nymmärrettävä; minä sen ymmärsin.\n\n— Oh, oh, Luppán setä, — puuttui Kristina puheesen viekkaasti hymyillen.\n\nNaiset osaavat yhtaikaa itkeä, vihata, suuttua, rakastaa, haaveksia\nsekä hymyillä. He ovat samalla kertaa lapsellisen ymmärtämättömät sekä\nperinpohjaiset diplomaatit.\n\nLuppán ritari äimistyi »setä» sanasta.\n\n— Älähän nyt, pikku vuohensilmä, tyttönen! Kas, kuinka osaakin puhua\npilojansa. Hm, Kristina... Toivon, ettette niin aivan tarkasti pidä\nkiinni tuosta »setä» sanasta, vaan olette taipuvainen vaihtamaan sen\nsopivaisempaan. Sanoin sopivaisempaan, mutta ehkäpä olisin voinut\nsanoa: suloisempaan...\n\nNiilo seisoi levotonna, ja ellei Bohuska rukoilevin katsein olisi häntä\nasetellut, niin Herra tiesi, kuinka syvästi hän olisi saattanut herra\nritaria loukata.\n\n— Luppán setä puhuu leikkiä, — vastasi Kristina ja nykäisi huivia\nsirosti ilkamoiden eteenpäin, jottei Luppán herra ollenkaan nähnyt\nhänen kasvojansa eikä liioin sitä ynseätä suunmurtoa, mikä saattoi\nBohuskan, joka seisoi sivulla, hillittömästi nauramaan.\n\n— Joko taas? — puhui Luppán haikealla äänellä. Olenko minä leikin\nlaskijan näköinen? En suinkaan, Kristina! Vaan puhun vakaan miehen\nsanoja, minunmoiseni miehen sanat ovat niin vakaat kuin olisivat\npräntissä käyneet. Ja vielä nähkääs, olen ihan sopiva rakastettavaksi.\nJoka jänteeni on siihen omiansa. Saatan sanoa olevani paljon kokenut ja\nkoetellut mies enkä mikään nuori hulivili, joka ei ole vielä korvien\ntakaa kuivunut ja jonka elämä ei ole Saharan erämaan arvoinen.\n\nTämän mainion lauseen lausuttuansa Luppán herra veti syvän henkäyksen,\nodottaen, minkä vaikutuksen hänen sanansa tekisivät Kristinaan, josta\nsyystä hän myös ojensi kätensä tytön huivia kohden, sitä kasvojen\nedestä hellällä leikillisyydellä riisuakseen.\n\n— Ei, ei, ei, — huudahteli Kristina, juosten muutaman askelen Niiloa\nkohden.\n\nVanha rakastaja heti perässä ja saikin pakenevan enkelin kiinni, kun\ntämä kaatui tiellä olevaan sankoon, sekä tarttui hänen vyötäreisinsä.\nKovasti silloin hänen sydämmensä sykki! ...\n\n— Mihin pysähdyinkään? Tuota, tuota... höpisi hän hämillään, säihkyvin\nsilmin.\n\n— Saharan erämaahan, — huomautti Bohuska.\n\n— Niin, niin. Sanoin, että olen kokenut mies, olen jo ennenkin\nnauttinut perhe-elämän onnellisuutta, olen ollut sen pyhissä siteissä,\nolen jo yhden vaimon haudannut. Oh, yhden jo olen haudannut ja osaan\nvielä toisenkin...\n\nKuten ennenkin näitä muistoja mainitessaan heltyi hän nytkin,\njotta puhe hetkeksi keskeytyi, ja ilosta ihan hurmaantuneena hän\nirroitti käsivartensa Kristinan solakan vartalon ympäriltä, jonka\nkoskettamisesta äsken eriskummallinen palavuus valtasi hänen suonensa\nsekä kiiti kautta kaikkein jäsenten.\n\n— Haudata; niin, haudata... Tuota, ei juuri niinkään! ... Mitä\npuhunkaan? Tahdoin sanoa: tehdä onnelliseksi. — Kuulkaas, Kristina,\ntehdä onnelliseksi. — Te kelpaatte minulle puolisoksi.\n\nMutta tällä hetkellä, juuri kun Luppán herran innostus oli ylimmillään,\nastui yht'äkkiä esiin Csutkás herra sekä laski tukevan kätensä, joka\nnyt tuntui raskaalta kuin lyijy — hänen olalleen.\n\n— Ihminen! — ärjäsi hän. — Älä jaarittele! Etkö huomaa, että hän on\nsinulle vieras, kuten sanskritin kirjain minulle. Tosiaankin on neidon\nsydän verrattava outoon kirjaimeen, eikö niin, Csemez? Kirjaimeen, joka\non vaiti ja kuitenkin puhuu. Mutta minä tunnen tämän kirjaimen, Luppán,\nja osaan sen lukea. Hän on minuun kiintynyt...\n\n— Hyvät ystävät, — virkkoi Csemez herra vakaan näköisenä, kultaisia\nkellonperiänsä hypistellen; — asia, josta te juttelette, on arka\nyksityisseikka, joka sai äskeisen korttipelimmekin keskeytymään,\nperhekysymys, johon ei missään tapauksessa tarvitse niin paljo sanoja\ntuhlata, kuin nämät arvoisat herrat jo ovat tuhlanneet. Ja toiseksi\ntulee myöskin ottaa huomioon, että tyttärelläni on läsnä nuoria\nvieraita, Bohuska ja Niilo, joille vielä on liian aikaista kuunnella\ntainkaltaisia »kohtauksia»...\n\nCsutkás herra nyökkäsi myöntäen päätä, mutta Niilo astui esiin, pää\nrohkeasti pystössä, sekä lausui lujasti, kuuluvasti:\n\n— Antakaa olla, hyvä setä, minulla ei ole mitään tätä kohtausta\nvastaan, vaan aion itsekin siihen ottaa osaa; minäkin rakastan\nKristinaa ja minä myöskin pyydän häntä vaimokseni...\n\nJuhlallinen hiljaisuus syntyi.\n\nTavan takaa pyyhki Csutkás herra nenäliinalla hikistä otsaansa sekä\nmutisi tuskin kuuluvasti: »Uhkarohkea könsikkä!» Luppán ritari puraisi\nhuuleensa ja katseli taivaasen, juurikuin olisi aikonut valittaa\nvainajillensa tuolla ylhäällä: »Katsos armaani, katsos pikku Ester ja\nLassi, kuinka huonosti taas kävi!»\n\nCsemez herra yksin pysyi jäykkänä. Hyvän aikaa katseltuansa\npunastunutta nuorukaista kiireestä kantapäähän otti hän esipuheen\nasemasta hyppysellisen nuuskaa nenäänsä sekä laski rasian kannen niin\nkuuluvasti kiinni, jotta jo edeltäkäsin sopi arvata jotain erinomaista\nolevan tulossa.\n\nJa pian seurasikin Csemez herran vastaus.\n\n— Hehehe! Asia alkaa sotkeutua. Oikea gordionsolmu! ... Ennenkin jo\noli arkaa laatua, mutta yksi juoni enemmän, ei haita... No, poikaseni,\nsangen hyvä on, hehehe... Vai menit sinäkin satimeen! Miksei? Tunnen\nisäsi. Kunnon mies ja hyvä ystäväni... Mutta odotapas hiukkasen, niin\nminä pian tuon gordionsolmun halkaisen. Hehehe!\n\n— Isä! — puhui Kristina tarttuen hänen käteensä, — minun täytyy sanoa\nteille, että...\n\n— Vait! Ei sinun pidä mitään sanoa. Olen saanut yhden toimituksen\npäässäni valmiiksi ja tahdon ilmoittaa sen vastaukseksi ystävilleni;\ntuo kolmas ilmaisu ei minun päätöstäni voi muuttaa, yhtä vähän kuin\nmitkään muut mahdollisesti jälkeen tulevat väitteet. Se seisoo lujana\nkuin Siionin vuori. Oikea rakkaus on kolmasti koetellun kullan\narvoinen, ja oikea miehensana myöskin on verrattava kolmasti koeteltuun\nkultaan. Ja Tapani Csemez on oikea mies.\n\nNäiden mahtavien sanojen johdosta katsoivat Csutkás herra ja Luppán\nritari sopivaksi astua »oikean miehen» luo lämpimästi pudistamaan hänen\nkättänsä.\n\n— Kiitoksia, — vastasi hän, — mutta täällä on riivatun lämmin. Missä on\nolut, Kristina? Tuo kannut tänne meille kamariin. Niin, hyvät herrat,\nmennään sisään, sillä, sillä...\n\nHän seisahti tähän, kun ei osannut oikein loogillisesti lausettansa\nlopettaa.\n\n— Sillä — oluttakin sinne viedään. Joudu, Kristina. Saat kuulla\nsinäkin. Tapani Csemez ei salaa asioita; mitä hän sanoo, se on sanottu,\nja mikä on sanottu, se on sanottu. Jos hänen ajatuksensa ovatkin\nomituisia, niin on hänellä siihenkin oikeus, sillä pitäähän ihmisen\nsaada vapaasti ajatella.\n\nTämän tieteellisen selityksen lausuttuansa katseli hän tyytyväisesti\nympärilleen ja käski läsnäolevia yksitellen astumaan sisään eteiseen,\nmistä sitte käytiin hänen työkamariinsa.\n\nHeti saattoi huomata tämän olevan tiedemiehen työhuoneen. Mennä vuonna\noli sitä viimeksi lakaistu; lattialla, tuoleilla ja kellokaapin päällä\noli tukuttaisin paksuja, homeisia foliantteja sekä kaikellaisia\ntulikauhoja, kattiloita, tislausastioita ja koneita; seinillä riippui\nparrattomien tiedemiesten ja kuuluisien kullantekijöiden muotokuvia.\nMutta suoraan sanoen ei näiden miesten tiede ollut edes tupakkapiipun\narvoinen, vaan jos Csemez herra olisi tahtonut ihailla oikean\n»kullantekijän» naamaa, niin olisi hänen ollut paras ripustaa seinälle\nLuukas Zeelig nimisen juutalaisen koronkiskurin kuva, joka herroille\nopettajille lainaeli rahoja »alhaista» korkoa vastaan.\n\nEnnenkuin olutta tuotiin sisään, vallitsi huoneessa alakuloinen\nmieliala, minkä kuitenkin olut taas pian karkotti. Csemez herra\nkehoitteli vieraita istumaan huomauttaen, ettei saa mihinkään esineesen\nkoskea. Sitte alkoi hän muutaman kerran kurkun kirkastamiseksi\nyskäistyään ilmoittaa päätöstänsä seuraavasti:\n\n— Minulle on suuri kunnia tapahtunut... Sen sanon suoraan. Ja\nKristinalle on myöskin suuri kunnia tapahtunut, senkin sanon suoraan...\nSanon kautta kunniasanani. Mutta asian laita on se, että minulla on\nomat tuumani. En anna tytärtäni kellekään, minä tarvitsen hänet itse.\nTe sanotte hänen olevan kauniin, kukoistavan ja hyvänluontoisen ja\ntahdotte häntä sentähden, mutta juuri sentähden minä en häntä anna.\nMinäkin tarvitsen hyvää ja kaunista. Kukoistakoon minulle! Sillä\nolettakaamme vastakohta; jos hän ei olisi kaunis eikä kukoistava,\nniin te ette hänestä huolisi, mutta minulle hänen kuitenkin täytyisi\nkelvata. Siitä selvästi näkyy, että vahinko olisi minun, ja on siis\noikeudenmukaista, että minun on hyötykin. Csemez ukko on itsepäinen\nmies eikä tule sitä ihmistä, joka voipi muuttaa sitä, minkä kerran\npäähänsä pannut on. Minä annan tyttäreni vain sille miehelle, joka...\n\nHän veti syvän henkäyksen, ummisti silmänsä ja kohotti päätänsä.\n\n— Vain sille miehelle, joka...\n\nHän seisahti vieläkin puheensa hetkiseksi ja ojensi molemmat nyrkkinsä\nkuulijoita kohden.\n\n— Joka tuo minulle niin paljon kultaa, kuin Kristina painaa.\n\nKaikki ovat vaiti, vain Bohuska hymyilee.\n\n— Niin paljon puhdasta kultaa, ymmärrättekös! — Ei rahtuakaan vähemmän.\nVannon, ettei rahtuakaan vähemmän...\n\nLuppán ritari huudahti kiivaasti.\n\n— Haaveita! Paljaita haaveita, Stevo.\n\nSuuttuneen näköisenä katsahti Csemez herra puhujaan ja vastasi\narvokkaasti, verkkaisella äänellä:\n\n— Minä puhun isänä, hyvät herrat, enkä ystävänä! Vakaana,\nymmärtäväisenä isänä, jota tulee kunnioittaa. Aate on oivallinen. Mitä\nolen sanonut, sen olen sanonut. Ei siitä asiasta enää puhettakaan!\nAnnapas tänne se kannu, Kristina.\n\nTämän kuultuansa otti Luppán herra hattunsa käteen ja lausui oven\nsuussa lähtöä tehden:\n\n— Herran haltuun, Stevo. Tuota en olisi ikinä uskonut! Tuo menettely on\nsuoraa köyhyyden pilkkaamista. Olkoonpa vain, Stevo! Sanon vieläkin,\nettä olkoonpa vain! Niin sanon vieläkin, että...\n\nNäin sanoen paiskasi hän oven mennessänsä kiinni ja läksi astumaan\npoispäin murahdellen sekä sateenvarjolla tuimasti tavan takaa ilmaa\npiesten.\n\nAjatuksiin vaipuneena istui Niilo hetken aikaa sisarensa vieressä,\njoka, Csemez herran sanat kuultuaan, mitkä nuorukaiselta kaiken toivon\nveivät, rohkaisevasti puristi veljensä kättä; mutta tarpeeton ehkä\nolikin tuo rohkaiseminen; kenties olikin se hetkellinen synkkyys, joka\notsalla näkyi, vain kehkeävän rohkean ajatuksen varjostus.\n\nHän nousi tyynesti ja astui Csemez herran eteen.\n\n— Olen kuullut päätöksenne, — lausui hän, — ja pidän kiinni\nsanoistanne; minä tuon teille sen määrän kultaa.\n\n— Oh hoh! — äännähti Csemez herra hämmästyen. — Vai sinäkö lupaat tuoda?\n\n— En tänään enkä huomenna, Herra tietää, koska, mutta joko tuon sen —\ntaikka kuolen.\n\nKristinan silmät omituiseen liekkiin leimahtivat, josta näytti lähtevän\nkirkkaita säteitä nuorukaisen puoleen, joka taasen noiden säteiden\nhurmaavasta vaikutuksesta loi innostuneen katseensa maahan.\n\n— Oi, Niilo, — kuiskasi neito onnellisna, — sepä oli kauniisti,\nsuloisesti lausuttu. Niin sitä rakastaa pitää. Tunnen jo nyt itsekin\nrakastavani teitä, niin suuresti rakastavani.\n\nCsutkás herra ällistellen katseli toisia läsnäolevia, pää alakuloisesti\nmaahan painuneena. Välistä nousi raskas huokaus hänen rinnastansa;\nvihdoin ummisti hän silmänsä, paksut silmälaudat vetäytyivät yhteen,\nkädet siirtyivät selän taa, ja pari kertaa nikotettuansa mutisi hän\nhiljaa:\n\n— Ei haita... eipä haita! He ovat kiin... kiintyneet minuun.\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nSelitetään »tempus» sanan ihmeellinen merkitys.\n\n\nSchemnitzin metsä- ja vuoriopiston oppilaat ovat omituisia poikia.\nSangen mielellänsä he rupeavat sormikoukkuun mailman, muotien,\nyhteiskunnan, opettajien ja ajan aatteiden kanssa, jotka kaikki\nylläluetellut asiat he panevat yhteen luokkaan niistä sen enempää\npiittaamatta.\n\nOpiston nuoriso muodostaa erityisen pikku valtion saksalaisten\nylioppilasseurojen mallin mukaan, joka useissa kohdin on nykyajan\nseuraelämän irvikuva, mutta kuitenkin monessa kohdin kuvaavasti\nomituinen. Yhteyden aate muodostuu täällä todelliseksi veljeyssiteeksi,\nvaikka siinä ilmestyy joskus kummallisia kasvannaisiakin. Jos joku\noppilas on pantu lukon taa jostakin rikoksesta, niin ovat toiset\nvalmiit uhraamaan henkensä hänen pelastamisekseen. Miehissä silloin\npiiritetään tuomarien asuntoa, kunnes näiden täytyy väistyä myrskyisenä\nesiintyvän yleisen tahdon tieltä vahingoksi oikeudelle, sillä eihän\noikeudella ole kurkkua huudellaksensa eikä nyrkkejä uhataksensa, eikä\nliioin maatilaa, taloa taikka muuta kiinteätä omaisuutta eikä siis\nmyöskään vaikutusvaltaa Schemnitzissä. Jollei ravintoloitsija taikka\nkahvilan isäntä anna oppilaalle velaksi, niin on se oitis »casus belli»\n(sodan syy) eikä sillä onnettomalla miehellä voi kauvan olla pysyväistä\nasuntoa kultaisen kaupungin vanhojen muurien sisällä. Liikkeensä saapi\nhän lopettaa ja heittää puotinsa avaimet vaikkapa kaivon pohjaan, sillä\nkun oppilaat kerran sanovat »abzug», niin on se ikuisiksi ajoiksi\nunholaan haudattu. Tämän omituisen seuran päänä on se, joka jaksaa\nyhdellä istunnalla juoda enimmän olutta, ja kantaa »olutkuninkaan»\nnimeä. Olutkuningas on mahtava mies, miltei yksinvaltijas, jonka toimia\njossakin määrässä rajoittaa vain kahdesta hänen jälkeensä mahtavimmasta\noluenjuojasta syntynyt neuvoskunta. Veroa maksavat alamaiset ovat\n»keltanokat» eli ensivuotiset, jotka jaetaan vanhemmille palvelijoiksi\nja joiden täytyy ehdottomasti totella itsekukin »veteraaniansa».\nKorvaukseksi saa äskentullut nauttia vanhemman oppilaan suojelusta sekä\nsitä armoa että tämä antaa palvelijansa suosiollisesti kestitä itseään\ntämän omilla rahoilla. Noille veteraaneille taasen on luvallista\nkaikki tässä mailmassa; hän saapi mellastaa ja mässätä mielensä\nmukaan, maallinen laki ei häntä rankaise, ihmisvoima ei häntä estä,\njumalallisesta laista hän ei piittaa. Kaikista mailman mahdeista\nkunnioittaa hän vain yhtä ainoata sanaa.\n\nTämä ainoa sana on »tempus».\n\nJos joku Schemnitzin vuoriopiston oppilas kirjoittaisi sadan florinin\nsetelin selkään »tempus» sanan sekä heittäisi sen sitte kadulle, niin\nei kenkään moneen päivään rohkenisi sitä korjata, sillä tuo sana\ntietää: »älä kajoo siihen!» — ja voi sitä kuolevaista sielua, joka\ntohtii tuota sääntöä rikkoa. Kun veteraani sanoo keltanokalle: »tempus\nkeltanokalleni», niin tulee hänestä siitä hetkestä alkaen todellinen\npyhimys ja loukkaamaton henkilö. Tai kun päällystakin vuoriin on\nmusteella kirjoitettu sana »tempus», niin ei varaskaan sitä uskalla\nviedä, taikka jos hän sen kaappaiseekin, niin jo seuraavana päivänä hän\nsen vavisten salavihkaa takaisin tuopi. Kapine, jossa ei löydy tempus\nsanaa, on »res nullius» (omistajan kalu). Jos se varastetaankin, niin\nei ole omistajalla oikeutta sitä takaisin etsiä.\n\nTästä asiasta olisi paljon puhumista, mutta emme olisi tämänkään vertaa\nsiitä maininneet, se kun on enimmäkseen ikävänpuolista laatua eikä\nvarsinaisesti kertomukseemme kuulu, jollei olisi pitänyt huomauttaa,\nettä sama »tempus» sana oli myöskin siihen kihlasormukseen piirretty,\njonka seuraavana päivänä Niilo Mirkovszki painoi Kristinan sormeen.\n\nHän saapui iltapäivällä ja tapasi Kristinan yksinänsä. Hän oli\ntavallistaan vaaleampi, eilisten kohtausten tähden yötisen valvomisen\nmerkit vielä kasvoissa näkyivät, toisin sanoin: hän oli sitä\nmiellyttävämpi.\n\n— Tulin sanomaan jäähyväiset, Kristina.\n\nNeito laski kädestänsä vesikannun, mistä paraikaa kukkiansa kasteli, ja\nloi äimistyen suuret, tummat silmänsä Niiloon.\n\n— Minne menette? — kysyi hän verkkaan.\n\n— Kaliforniaan, San Franciscoon, taikka minne tahansa... Semmoiseen\nmaahan, missä kultaa kaivetaan...\n\n— Mitä joutavia!\n\n— Sen päätin eilen tehdä. Siitä ei enää kysymystäkään; minä lähden,\nKristina, sillä rakastan teitä sanomattomasti. Nyt on vain kysymys,\npaljoko...\n\n— Paljoko painan, vai kuinka? — virkkoi Kristina hymyillen, mutta tämä\nhymy oli väkinäistä ja elotonta.\n\n— Niin, se minun pitää ennen kaikkia saada tietää, Kristina, — vastasi\nNiilo vakaasti.\n\n— Painan kahdeksankymmentä ja yksi naulaa... Menneellä viikolla\nnostatin itseni teurastajan vaa’alla.\n\n— Paljon on, sangen paljon! — huokasi Niilo. — Sitte läheni hän hiljaa\nneitoa, tarttui hänen kätöseensä sekä lisäsi: yhdentekevä... Pari\nnaulaa sinne taikka tänne!\n\nNyt otti hän esiin liivintaskusta hopeisen sormuksen, johon hän viime\nyönä itse oli piirtänyt sanan »tempus», sekä pani sen morsiamensa\nsormeen.\n\n— Tässä on sormus sinulle, Kristina! Kultaa en voi sinulle antaa,\nsillä tästedes en saa kultaa tuhlata, mutta kelpaahan tuokin tähän\ntarkoitukseen. Tästä hetkestä aikain olet morsiameni. Eikös niin?\n\nNeito kainosti nyökkäsi myöntävästi päätä.\n\n— Mutta odotatko minua? Ehken pääse palaamaan moneen vuoteen, ehket saa\nminusta pienintäkään tietoa, ehken voi sinulle kirjettäkään lähettää.\nOdotatko kumminkin? Sitte... sitte, kun sydämmeni lakkaa sykkimästä,\nheitä pois tuo sormus.\n\nMutta Kristina ei sitä heittänyt, vaan nosti sen huulillensa ja suuteli\nsitä.\n\nKirkastunein kasvoin seisoi Niilo neidon edessä, onnellisuudesta miltei\nhorjuen.\n\n— Kiitos... kuiskasi hän. — Kiitos. Nyt olen rohkea, nyt pääsen\npäämaaliini. Muisto tästä hetkestä on seuraava minua kaikkialle sekä\nauttava minua. Vai olisiko todellinen rakkaus herennyt jo ihmeitä\ntekemästä? Tiedän, ettei ole. Herran haltuun, rakas... rakas Kristina!\n\n— Ei, älä, Niilo... Älä mene niin äkisti. Pysähdy! Minä puhun asian\nisälleni, hänen pitää luopua tuosta kummallisesta tuumasta. Sinä et saa\nmennä, se on mahdotonta...\n\nNiilo pudisti päätä.\n\n— Tunnen isäsi, Kristina; turhaa on kääntyä hänen puoleensa, hän on\nmitä itsepäisin mies. Vielä kerran: Herran haltuun! Säilytä rakkautesi\nminulle... tuo sormus sinut minulle varjelkoon...\n\nEhdottomasti tarttui neito Niilon käsivarteen ja piti siitä kiinni\nkauvan aikaa, kunnes huomasi, että se kenties oli sopimatonta, sekä\nsopersi punastuen:\n\n— Tee siis mitä parhaaksi katsot; minä rakastan sinua aina ja odotan\nsinua elinaikani... Jumala on todistajani...\n\nNiilon silmiin kyynelet nousivat, hän käänsi kasvonsa poispäin\nja kumartui rohkeasti ja vikkelästi Kristinan puoleen, suuteli\npunahuulille sekä syöksyi sen tehtyään ovelle, juurikuin olisi\nmielipuoleksi tullut.\n\nSäikähdyksestä liikkumatonna seisten katsoa tuijotti Kristina hänen\njälkeensä; sitte painoi hän kätensä sydämmelleen ja tunsi hengityksensä\nseisahtuvan, voimiensa nopeasti heikkenevän...\n\n— Hän meni... mietti hän, ja sydäntä kovasti ahdisti... hän meni, meni!\n— äännähti hän sitte kuuluvasti.\n\nJa itkeä nyyhkyttäen hän vaipui nojatuoliin.\n\n— Herra Jumala, vasta nyt huomaan, kuinka häntä rakastan. Onhan hän\nihan romaanisankarien kaltainen...\n\n\n\nPÄÄTÖS.\n\n\nSiitä päivästä lähtien ei Niilo Mirkovszkia nähty Schemnitzissä.\nHän oli kadonnut kuulumattomiin, jättänyt vanhempansa, siskonsa.\nKokonaiseen vuoteen ei hänestä saatu mitään tietoja. Minne meni, kunne\nkatosi, mihin mailman ääreen intohimonsa hänet veikään? Eläneekö, vai\nonko kuollut?\n\nVihdoin saapui eräänä päivänä San Franciscon postileimalla merkitty\nkirje Kristinalle. Sen sisällys oli sanasta sanaan näin:\n\n »Rakas Kristina!\n\n Elän. Kultaa on koossa seitsemäntoista naulaa. Neljäseitsemättä\n puuttuu vielä. Tietämys, että vihdoin sinut omakseni saan, ylläpitää\n voimani ja tekee minut onnelliseksi. Lähetä vastaus San Franciscoon\n »Kullankaivajien hotelliin». Sieltä sen sitte perin.\n\n                                                       Niilo.»\n\nKristina lähetti heti vastauksen:\n\n »Rakas Niilo!\n\n Odotan yhä vielä! Isä on taipumaton. Mutta kuitenkin olen koettanut\n asiata edesauttaa. Sinun lähdettyäsi, olen syönyt vain sen verran,\n etten nälkään kuole. Herrainen aika, kuinka suloista on sinun tähtesi\n nähdä nälkää! Tänään olen antanut punnita itseni ja tiedätkös, olen\n vuoden kuluessa laihtunut neljäkolmatta naulaa. Jos näin jatkuu\n edelleenkin, niin ei liene mahdotonta sinun vuodessa koota tarvittavaa\n määrää kultaa. Jospa toivomme piankin toteen kävisi! Kristina.»\n\nKului noin kymmenen vuotta, eikä Kristina saanut kirjeesensä vastausta.\nSillä aikaa Csemez ukko jo kuolikin ja Kristinasta on tullut\naikaihminen, jota jo hieman hävettää, kun täytyy ruveta Kyöpelin\nvuorta kiipeemään. Mutta tietäähän jokainen, miksei hän ole miehelään\nmennyt! Kaukana, vieraalla maalla, valtameren takana hänen sulhasensa\nkaivaa kultaa, joka lapionpistolta yksin huoaten. Niinpä siitä on\nkansanlaulukin syntynyt:\n\n    Kultaa kaivamassa\n    ompi nuorukainen! —\n    Joka muruiselta\n    neidon poskuselta\n    ruusu kuihtuu vainen.\n\nYhden ainoan kerran muuan maankiertäjä toi hänestä jotain tietoja\nvaltameren takaa. Tämä kertoi noin kolme vuotta sitten tavanneensa\nNiilo Mirkovszkin Brasiliassa, ja oli hänellä jo silloin viisikymmentä\nnaulaa kultaa.\n\nHerrainen aikaa, jospa vain voisi lähettää hänelle tiedon, ettei\nnyt enään kultia tarvita, kun hän vaan tulee itse takaisin, oikein\nkiiruhtamalla rientäen.\n\nCsutkás herra ja Luppán ritari ovat jokapäiväisiä vieraita Kristinan\nluona. He ovat niin taloon tottuneet, että he isännän kuoltuakin tänne\ntulevat juttelemaan ja nuuskaamaan. Naimista ja rakkautta ei kumpikaan\nenään ajattele, ja turhaa se olisikin, sillä olihan Kristinan sormessa\nvieläkin sama sormus, mihin Niilo oli »tempus» sanan piirtänyt!\n\nSitä neitoa, josta on »tempus» sanottu, ei näet kenkään enää tohdi\nruveta kosimaan.\n\nKristina odottaa, välistä riutuvalla toivolla, välistä taasen\nkasvavalla.\n\nEpävarmuus tuo myötänsä jonkinlaista tuskallista mutta samalla myöskin\nsuloista kaihoa.\n\nKun portinsaranat kitkahtavat taikka jotain muuta outoa ääntä kuuluu,\nniin hänen mieleensä muistuu, että se ehkä onkin Niilo, joka nyt avasi\nportin; tai kun koira ulkona haukkuu, niin tietää se Niilon tuloa; kun\nsakset putoovat maahan ja jäävät kärki lattiassa seisomaan, niin on\nrakas henkilö taloon odotettavissa; tänään kai Niilo tulee. Kun neito\nja Csutkás herra sattumalta lausuvat yhtaikaa saman sanan, niin se\ntietää, että pian rakastava pari toisensa kohtaa. »Taivaan Herra, entä\njos hän todellakin vielä saapuu...»\n\nCsutkás herra veti nuuskaa nenäänsä oman sääntönsä mukaan ja lausui:\n\n— Ei ole mahdotonta! Mutta kuitenkin, kaikitenkin, jollen olisi niin\nvanha... niin läksisin, Kristina... läksisin ja toisin hänet korvista\nvetäen takaisin. Kuules Luppán, semmoinen mies minä olisin. Kuules,\nmenisin kun menisinkin! Mahdollista on, että vielä sen teenkin, Luppán.\nSen teenkin.\n\nHeikoista silmistänsä ukko näin puhuessaan kyynelet kuivaa.\n\n— Vaan ei, ei! En pääse, Kristina. En voi jättää heitä... poikia...\noppilaitani, sillä he ovat minuun kiintyneet... niin, niin, ovat minuun\nkiintyneet.\n\n\n\n\nSE MUSTA PAIKKA.\n\n\nEi löydy näillä seuduilla niin kuulua lampuria kuin on Brezinan\nlampuri...\n\nTalon seinät ovat sileiksi kalkitut, katto punainen, portti\nvahvasti raudoitettu. Kauniit tulppaanit kukoistavat ympäristössä.\nKorkeat, satavuotiaat puut suovat siimestä sekä suojelevat taloa\nmyrskyiltä ja vieraitten katseilta, jotta sitä ei saa kaikki kierot\nihmiset nähdäkään. Vain korkea savutorvi pistäytyy näkyviin siellä\nyksitoikkoisesti tupruellessansa talon harjalla, missä »lampurimestari»\nasuu saman katon alla kuin lampaansakin.\n\nKiemurteleva savu saa kyllä kertoa, että Brezinan vuokraaja lampuri\nTuomas Olej paraikaa keittää sisällä padassa »omaa lihaansa», joka ei\nsuinkaan hänelle pahaa tee. Vanhasta Matran vuoresta aina Kopángitsan\nlaaksoon on hän yksin herrana. — Vieno paimenpillin soitto on hänestä\nlaulun levittänyt seitsemään komitaattiin:\n\n    Olejin lampaat käyvät\n    silkkilaitumia,\n    kunkin kaulavyössä\n    kultakulkusia.\n\nKun tuhatlukuinen lauma astuu pitkin kastehelmistä kiiltävää nurmea,\nyhdeksän isoa johtaja-jäärää edellä, pikku karitsat hyppiellen,\nuuhet miettiväisinä, sata hienovillaista oinasta arvokkaasti\nastuskellen, kun näin on koossa koko lauma ja »Merkuj» koira iloisesti\njuoksee ympäri pitääkseen sitä koossa, niin Tuomas Olejin sydän\nihastuksesta mahtavasti paisuu, aivan kuin minkäkin hallitsijan, joka\nsotajoukkojansa tarkastaa.\n\nPaimenpoika, korea halatti yllä, seuraa lauman toista sivua, kun\n»mestari» itse astelee vasemmalla puolella, hellästi suosikkejansa\nsilmäillen, jotka hän tuntee jok’ainoan eriksensä, Muistaapa heidän\nkaikkein elämäkertansakin.\n\n... Tuo nutipää tuolla kerran eksyi pensaikkoon ja tarttui niin pahasti\noksiin kiinni, ettei enää pois päässyt. Merkuj sen sieltä löysi ja\npelasti pinteestä sekä ratusti sen puolikuolleena laumaan. Se on viisas\nkoira, vahinko vain, ettei siitä ole tullut — ihmistä.\n\nTuo kierukkasarvinen oinas tuolla mustan jäärän rinnalla toissa vuonna\ntaittoi vasemman takajalkansa. Joutui näet navetan oven rakoon. Olej\nsitoi sen kolmen puutikun väliin ja lääkitsi sitä siksi, että jalka\ntuli ihan terveeksi ja yhtä hyväksi kuin toisetkin.\n\nTuo hampaaton vanha emälammas, joka paraikaa niin ripeästi\nraappii etujalallansa pensaiden oksia pois tieltä, niiden alta\noikein hyvänmakuista hienoa ruohoa haukataksensa, oli ensin hyvin\nhento raiska. Tuli mailinaan eräänä tuimana pakkas-yönä ja ennen\naikaansa. Kun mestari keskiyön tienoissa kävi navetassa, oli\nkaritsa puolikuolleena vilusta. Emä oli myöskin sairas eikä voinut\nsitä hengityksellänsäkään lämmittää; teki jo silloin lähtöä...\nOlej kantoi karitsa rukan sylissänsä tupaan, mutta kun sielläkin\ntuntui kylmältä, niin laski hän sen koetteeksi pikku Anikan viereen\nlämpöiseen vuoteesen. Siten nukkuivat molemmat, lapsi ja karitsa,\ntoisistansa mitään tietämättä. Aamulla kun heräsivät, hymyili lapsi\nvirvonneelle elukalle, tämä taasen alkoi heiluttaa häntäänsä. Kumpikin\noli iloissaan. Eikä lapsella eikä hilpeällä karitsaisella enää ollut\nkummallakaan emoa elossa.\n\nAnikankin äiti kuoli silloin, kun pikku Anika syntyi. Jumala katsoi\nhyväksi niin tehdä Tuomas Olej lampurille, kun antaessaan hänelle\nlapsen vei vaimon, sillä harvoinpa hyvä Jumalakaan mitään ilmaiseksi\nantaa. Kovalta tuo vaihto tosin ensin tuntui, mutta hän tyytyi vihdoin\nkohtaloonsa, sillä olihan Brezinan mestari hurskas mies.\n\nSe oli Herran tahto. Hänen kolmesta herrastaan oli suurin Jumala, jonka\nkanssa ei sovi riitaa rakentaa, sillä hänen kaikkivaltias kätensä\nhallitsee koko mailmaa ja hän lyö, ketä hän tahtoo; ja joskin hänen\nkurituksensa jäljet karvastelevat, niin on kärsivällisyys niiden lääke.\n\nToisena herranansa kunnioittaa Olej Talárin armollista herttuata, jolle\nhän veronsa maksaa ja jonka oma on Brezina taloinensa kaikkinensa sekä\nvielä koko seutu niin kauvas, kuin silmä kantaa. Talárin herttua on\nmahtava mies, jolle seitsemänkymmenen kirkon kellot soivat, kun hän\nkuolee, ja jolle seitsemässä komitaatissa lakkia nostetaan niinkauvan,\nkuin hän elää. Tuomas palvelee häntä uskollisesti, sillä eihän\njärkevä mies mene karsimaan oksia siitä puusta, jonka juurelle hän\non vetäytynyt. Mitä taas toisiin ihmisiin tulee, niin ei heillä ole\nmitään tekemistä Brezinan lampurin kanssa. Hän on itsenäinen mies. Ei\nhän ketään loukkaa, älköön siis kenkään hänen kimppuunsa liioin tulko.\nSe vähäpätöinen seikka, että välistä muutama lammas vieraasta karjasta\njoutuu hänen pataansa, ei ole hänelle rikokseksi luettava, sillä se\non lampurissa synnynnäinen ominaisuus, kuten jokainen ymmärtäväinen\nihminen tietää, paitsi kunnianarvoinen komitaatin hallitus, joka ei\nollenkaan tahdo tunnustaa lampurien avuja.\n\nSentähden onkin useat kerrat syntynyt pientä kinaa tuon kolmannen\nherran kanssa, joka tahtoo itsellensä anastaa kaikkein korkeimman\nvallan. Mutta ei sekään niin vaarallista ole. Muutamat lahjakaritsat\ntuomarille, niin pianpa oikeuden äänen saa tuon lampaan määkynä\nvaikenemaan.\n\nOlej ei ole hellätunteisia ihmisiä. Mistä hän sitä hellätunteisuutta\nolisikaan oppinut? Ei hän ole suuria ihmisten kanssa seurustellut, vain\nlammasten kanssa elänyt kaiken ikänsä. Nämät kärsivälliset eläimet\ntaasen eivät tuota heikkoutta sairasta.\n\nMutta kuitenkin kyti sellainen kipinä mestarinkin sielussa; ehkäpä on\nJumala sen luonut tylyimpiinkin ja luontoperäisimpiin sydämmiin, jotta\nheissä löytyisi jokin vietti, joka heitä joskus hänen puoleensa vetää.\n\nTosin hän ei rakastanut Anikaa juuri enemmän kuin lempikaritsaansakaan,\nmutta kun Jumala kerran oli lapsipahaisen hänen niskoillensa heittänyt,\nniin ei hän voinut sitä kedolle jättää sutten syötäväksi, vaan hankki\npienoiselle imettäjän ja koetti siitä ihmistä kasvattaa. Nyt hän on jo\niso tyttö, joka keittää talon ruuan ja neuloo isän sekä paimenpojan\npaidatkin... Osaa jo tehdä yhtä paljo kuin äiti vainajansakin.\n\nSurihan Tuomas sitä äitiä, kun se kuoli. Hän oli hyvä emäntä, Jumala\nhänen sielullensa rauhan suokoon! Hän oli ansainnut kunniallisen\nhautaamisen, kolmella kellonsoitolla sekä virrenveisuulla. Ihmiset,\nnuo jotka tuolla kylässä elävät ja keskenänsä alinomaa riitelevät,\nsekä saattoväki soimasivat häntä, ettei tuo »metsän eläin» muka edes\nvaimoansa Boriskaa surrut, kun ei kyynelpisaraa hänen silmissänsä nähty.\n\nOlej ei tuntenut kylän tapoja. Hän ei itkenyt, kun hän ei tahtonut. Ei\nhän tiennyt, että hyvä tapa niin vaatii, Brezinan hiljaiset puut eivät\nolleet opettaneet häntä valehtelemaan.\n\nBoriska kuoli, hän on mennyt eikä palaja enään. Sydäntä ahdisti,\nkun tuota ajatteli. Ääneti, paljain päin hän oli häntä saattamassa\nviimeiseen leposijaan; hautauksen päätyttyä maksoi hän papin ja\nlukkarin saatavat, painoi syvälle päähän leveälierisen hattunsa sekä\nläksi kotia punakattoiseen karjataloon.\n\nMitä mietti hän kotimatkalla?\n\nSe oli vanha tuttu, satoihin kertoihin astuttu jalkapolku, mutta\nkuitenkin se tuntui hänestä niin oudolta. Melkein jo luuli harhaan\nkäyneensä. Ja minne olikaan koko Brezinan seutu kadonnut. Kaikki tosin\non entisellään, etäämpänä vuoret, laaksossa vihanta nurmi, jonka poikki\npuronen juoksee, vinttikaivo pihalla ja iso vesiamme navetan edustalla.\nKaikki on paikallaan, kaikki, kaikki on entisellään, eikä kuitenkaan\nole asiat kuten ennen, vaan kaikki juurikuin poissa tolaltansa...\nJotakin puuttui, tyhjä, eloton on koko seutu.\n\nIhmeenihana Brezina on vaihtunut — paljoa kurjempaan!\n\nTiesikö hän siihen syyn sanoa?\n\nJa vieläkin, kun kuudentoista vuoden kuluttua vieno tuuli laaksosta\ntuo hänen korviinsa Anikan hyräilyjä, hänen siinä kummun kupeella\nvenyessänsä arkiturkkiensa päällä, kisailevan laumansa kanssa, niin\nvälistä hän on kuulevinansa ilmasta salaperäisen kuiskauksen:\n\n»Tuomas!...»\n\nSe tulee metsästä ja katoaa taas metsän puiden sekaan. Oksat suhisevat,\nruoho hetken lainehtii, ja sitte on taas kaikki hiljaa Brezinassa.\n\nLampurin sydän kovasti pampahtaa, nostaa heti uneesen uinahtanutta\npäätänsä. Kuulleeko hän vieläkin kerran tuon vanhan tutun äänen\nkuiskaavan: »Tuomas»? Kuusitoista vuotta sitten oli kaiku sen äänen\nsaanut noilta suloisilta punahuulilta, jotka madot ovat jo maan mustan\npovessa jauhanneet tomunkarvaiseksi mullaksi.\n\nMutta kuudentoista vuoden kuluessa on Brezinan kaiku lähettänyt yhä\nedemmäksi tuon äänen, metsä metsältä, puro purolta, kunnes se nyt\npitkän kierroksen tehtyänsä palasi takaisin Olejin korviin, sydämmen\nsisimpään...\n\nVai eikö se niin olisi?\n\nVai käyskeleekö vaimo vainajan haamu metsässä puhutellen häntä sieltä\nniin suloisella äänellä? Vai onko tuo ääni joskus suoraan painunut\nhänen sydämmeensä niin syvään, jotta se vieläkin sieltä kuuluu?\n\nLampuri hypähtää pystöön ja pitelee päätänsä. Pitkä tukka joutuu\nepäjärjestykseen ja suortuvat olkaa pyyhkivät. Olej ei nyt siitä\npiittaa, vaan kuuntelee tarkasti sekä tähystää tutkivaisesti\nympärillään olevaa seutua.\n\nMitenkä ihmiselle, joka on neljäkymmentä vuotta seurustellut metsän,\nvuorten ja pilvien kanssa, johtuukin niin paljon ajatuksia mieleen!\n\nVai oliko hän vain nähnyt unta, että Boriska oli kuollut... Olihan se\nhänen äänensä! Ihan selvästi hänen äänensä. Mestari pudisti nyrkkiä.\n\nKuka tohtii matkia tuota ääntä?\n\nSynkin katsein silmäili hän seutua.\n\nEi mitään näkynyt eikä kuulunut.\n\nLampaat ääneti syövät ruohoa, kellokas katselee häntä vakaasti ja\nvälinpitämättömästi, paimenpoika makaa makeasti nurmella, lehdet puissa\neivät liikahtaneet, linnutkin sillä hetkellä olivat vaiti.\n\nKukahan oli Olejita puhutellut?\n\nKuka sen tietää?\n\nEhkä vainen itse hiljaisuus, jossa yksin mehiläisten hiljainen surina\nkuului.\n\nJospa joku sentään osaisi selittää, mistä mehiläiset suristessaan\nkeskustelevat Brezinan laaksossa!\n\nTietänevätköhän ne, että vainajat liikkuvat maan päällä vielä kauvan\nkuoltuansakin, vaikka jo ovat tomuksi lahonneet?\n\nLampuri laskeutui taas maata kyynäspään varaan ja ajatteli, niin\nkummallisia ajatteli. Joka metsän puiden, vuorien, purojen, taivaan\npilvien kanssa on tottunut ajatuksia vaihtamaan, häneltä ei niitä\nkoskaan puutu.\n\nLuonnon suuri arvoitus vaikuttaa hänenkin sieluunsa sekä herättää hänen\nmielessänsä kaikenlaisia mietteitä.\n\nÄlkää luulko, ettei Olej ajattele!\n\nHän ajattelee paljokin, mutta ei voi pitää ajatuksiansa koossa, vaan ne\njuoksevat kuin sulannut tina.\n\nKaikki on hänen mielessänsä sekaisin yhdessä mylläkässä, josta hän ei\nmitään selvää saa; hänen sielussaan vallitsee pimeys, jossa muutamia\nvalonkipinöitä liikkuu. Se on muinaisajan runollisuutta.\n\nKaikkia Olej miettii, mutta ei koskaan muille ilmoita ajatuksiansa.\nMietiskelee vain huvin vuoksi. Eikä se huonoa huvitusta olekaan.\nSurullista se vaan joskus olla saattaa.\n\nHarva se päivä, ettei hän vieläkin muista vaimoansa sekä\nkuolevaisuutta, joka kerran on hänenkin elämästänsä lopun tekevä.\nJäykäksi, elottomaksi ruumiiksi on hänkin kerran tuleva, joka veisataan\nsilloin kauniisti ulos, viedään kirkkomaahan, eikä hän ikinä enää saa\nnähdä Brezinaa, sen punaista taloa eikä yhdeksää kellokasta eikä sataa\nhienovillaista oinasta, joiden vertaa ei muualla mailmassa löydy. Ja\naurinko on silloin paistava yhtä kirkkaasti kuin nytkin, ja metsä on\nyhtä salaperäisesti kuiskaeleva kuin tänäpänäkin, ruoho on kasvava\nkevään tullen, puron vesi sulava ja taas talvella jäätyvä, uusi\nlammassuku hilpeästi hyppielee tutuilla laidunmailla, — mutta hän ei\nenää milloinkaan ole täällä.\n\nKun sitten hänen näitä surullisia asioita miettiessään korviin\nkuuluivat laaksosta Anikan iloiset laulut, niin tuntui oikein\nsuloiselta tietää, että ihmiselämä jatkuu vielä haudan tuollakin puolen.\n\n— Vahinko vain, ettei hänestä tullut poikaa, — huoahti hän ja viskasi\näkäisenä keppinsä laumaan, joka pelästyneenä hajosi eri joukkioihin.\n\nAntaa heidänkin tuntea, että mestari on suuttunut! Siten hän ilmaisee\najatuksiansa heille.\n\nSillä aikaa kaikuu ilmoille yhä uusia lauluja, slovakin kansan suruisia\nsäveleitä...\n\n    Garibaldi sankar meidän kylään saapuu,\n    Klapka tekee seuraa,\n    Gracza, Záhony kanssa,\n    Tuomarinkin Yrjö sukii ratsuansa.\n\nMiten olikaan politiikka joutunut Brezinan laaksoon, missä vain\nlinnut kulkevat? Kuka oli tänne tuonut äsken riehuneen sodan muistoja\nja toiveita? Ilma oli tuonut. Oli salaa kuljettanut tänne runouden\nmuodossa. Siten se oli tervetullut vieras. Tänään Anika juuri tuota\nlauleli. Metsän linnut sitä kuuntelevat. Huomenna sitä jo varpusetkin\nmatkii.\n\nOlejin mieleen muistuvat entiset ajat, suuren sodan hälinä, jolloin\nGracza ja Záhony tekivät hyökkäyksiä Brezinasta päin. Ne olivat kaksi\nurhokasta honvéd-soturia... [honvéd-(isänmaanpuolustaja)-armeja on\nUnkarin kansallisarmejan nimitys. Suom.] tuota, ovat niin vieläkin...\nsillä vaikka slovakilaiset ovat saaneetkin tietää, että nuo miehet\nsalaa murhattiin pakomatkalla, niin he vieläkin heitä odottavat kotia\npalaaviksi...\n\nOlej ei ottanut osaa sotaan, hän ei päässyt; mutta sen hän arvasi, että\nmainio leikki se mahtoi olla, sillä onhan sekin jo jotain, kun kaksi\naimo miestä rupee voimiansa mittaelemaan, saati sitte kaksi kokonaista\nvaltakuntaa! ...\n\n... Kun ei vain hänen hallussaan silloin olisi ollut tuo karja, jonka\nkellot niin suloisesti ja lohduttavaisesti soivat! ...\n\nTuntikausia hän tuota aprikoitsee — kunnes hiljoillensa päivä laskee\nmailleen ja ilta joutuu. Karjan levon aika lähestyy. Se kerääntyy\nsuureen parveen, siten antaen tietää, että nyt on tarpeeksi syöty ja\ntahdotaan vain märehtiä.\n\nPaimenpoika ei koko päivään ollut tohtinut mestaria puhutella. Vasta\nnyt hän uskalsi kysyä:\n\n— Kuuletteko, isäntä, Talárissa soitetaan iltakelloja?\n\n— Kuulen. Älä juttele niin paljon joutavia, vaan hae sauvani, ja sitte\nmennään. Heitin sen tuonne laumaan.\n\nVielä kerran hän silmäilee lampaitansa, josko nyt ovat kaikki ravitut,\nvai puuttuuko joltakin vielä jotain.\n\nEi puutu mitään. Levollisena kääri hän turkit hartioillensa ja sitte\nastumaan verkalleen alas laaksoon.\n\nYhdeksän kellokkaan kellojen kilinä sulautuu yhteen kauniiksi soitoksi;\npaimenpoikakin päästelee säveliä säkkipillistänsä. Jo kaukaa voipi\nAnika kuulla, että tullaan kotia, sekä laittaa maukkaan illallisen,\njotta se paraikaa valmiina kiehuu, kun he saapuvat.\n\nTaloa lähestyessään nostaa paimen säkkipillin selkäänsä sekä katsoo\nkotia kohden, josko pihalla liikkuisi tuo pulska neito, jonka haamu\naina on hänen silmissänsä — vaikka hän ne sulkisikin.\n\nAnika odottaa heitä jo ulkona Matin suureksi mielihyväksi. Mutta\nminkätähden hän siinä pihalla seisonee, ajanko kuluksi vaiko lauman\ntuloa nähdäksensä? Herra tiesi!\n\nKaunis hän oli katsannoltansa siinä seisoessaan hiukkasen kumarassa\nja kaukaisuuteen haaveksivasti katsellessaan. Toinen käsi oli alas\nlaskeutunut, jotta hänen suosikkinsa vanha lammas, joka piennä\nkaritsana makasi hänen vieressään, ulottuisi sitä nuolemaan. Oliko sen\ntapa nuolla kiitollisuudesta, rakkaudesta, vaiko vain tottumuksesta?\nMuistaneeko se vielä, miten he ennen muinoin makasivat yhdessä, vai\nmuistaako se vain, että hänen kätensä voin pesemisestä ja suolaamisesta\non niin hyvänmakuinen. Kukapa sitä lampaan viisautta niin tarkoin\ntuntee!\n\n— Hyvää iltaa, Anika, — puhuttelee Matti sävyisästi neitoa. — Miten on\naikasi kulunut?\n\n— Tänään paremmin kuin eilen, — vastasi tämä hymysuin. — Entäs miten te\nolette päivänne viettäneet?\n\n— Eipä siitä sanottavaa — virkkoi lampuri heittäen turkit yltään, —\nkysymys on vain, joko illallinen on valmis.\n\n— Liha on jo paistumassa isä.\n\nLampurin kasvot tästä kirkastuivat. Paistettu liha oli hänestä\njuhlaruokaa.\n\n— Menepäs sinä Matti vähän korjaamaan tulta. Tuollaisissa asioissa\nolen näet vähäisen taikauskoinen; luulen, ettei liha tule oikein\nhyvänmakuiseksi, ellei lampurin käsi sille mitään tee.\n\n— Enhän minä, hyvä isäntä, ymmärrä semmoisista niin mitään enkä osaa\nruokaa laittaa.\n\n— Älähän nyt viisastele, kun sanon... osasithan sinä tuonnoin ainakin\nAnikan kanssa Antinpäivän aattoiltana lyijyä sulattaa, jolloin sinun\nhaamusikin ilmestyi tyttäreni onnenkuvaan.\n\n— Eipä aivan niinkään... mutisi Matti punastuen... se oli vain\nsemmoinen haamu, jolla oli säkkipilli selässä...\n\n— Eipä se säkkipilli ollutkaan — tokaisi Anika, — vaan...\n\n— Vaan mitä? — kysäsi Matti.\n\n— Se oli pyssy, jos sen niin tietää tahdotte.\n\nMatista tuntui, kuin olisi puukko sydämmeen pistetty.\n\nMiksihän Anika nyt sitä sanoo pyssyksi, jota hän tähän asti on\nsäkkipillinä pitänyt? — Paha aavistus alkoi sydäntä painaa...\n\nKoneellisesti kävi hän sulkemaan navetan ovea, kun lampaat olivat\nsisään menneet.\n\nOlejin ajatukset palasivat taasen liharuokaan, jos ne nimittäin olivat\nedes muualle joutuneetkaan.\n\n— Vai on sinulla paistettua lihaa? Sepä oivallista, Anika! Ihan luulisi\nvieraita talossa olevan.\n\n— Niinpä kun onkin. Heti tulee vieraita.\n\n— Ketä?\n\n— Sepä vasta oli omituinen mies, — vastasi Anika.\n\n— Tuttavianiko?\n\n— Ei, ei. Herrasmies, jonkinlainen metsästäjä... En ole ikinä ennen\nnähnyt häntä.\n\n— Ei se mikään metsästäjä ollut, tyttöseni, vaan kaiketi noita\nkomitaatin vetelehtijöitä virkamiehiä. Kun ei niiltä koskaan saa olla\nrauhassa.\n\n— Ei se ollut komitaatin miehiä, liika nuori hän oli semmoiseksi. Niin\nhienot kasvot kuin hienoin palttina, ei niitä ollut päivä paahtanut.\n\n— Oliko hänellä pyssyä? — kysyi lampuri.\n\n— Oli, ja hyväkin.\n\nJa Matti veti hatun ihan silmillensä ja nojautui suuren poppelipuun\nrunkoa vastaan, sillä hänen mieleensä tuli niin katkeria ajatuksia,\nkuin olisivat ne olleet hornan syvyydestä kotoisin. Voi, vähällä oli,\nettei hän pyörtynyt.\n\n— Mahtoi olla rohkea veitikka, — jupisi Tuomas Olej, — kun tohtii tulla\nmetsästämään tänne herttuan maille. Jollei häntä olisi vieraaksemme\nkutsuttu, niin minäpä mieheltä ottaisin pyssyn pois.\n\n— Äsken hän juuri oli täällä — jatkoi Anika kertomustaan. — Ajatelkaas,\nkuinka ensin häntä pelästyin. Hän pyysi maitoa juodaksensa. Toin sitä\nhänelle ja hän antoi minulle maksuksi tämän kultarahan.\n\n— Kuinka menitkään rahaa ottamaan? — nuhteli Olej.\n\n— Sanoin kyllä, ettemme rahasta maitoa anna, sitä on Jumalan kiitos\nyllin kyllin, mutta siihen hän sen vaan unhotti pöydän kulmalle.\n\n— Annetaan takaisin, puhui Olej. Herran tähden! Mitä mailma sanoisikaan\nBrezinan lampurista, jollei hän vieraalle antaisi edes maitoa muuten\nkuin käteistä rahaa vastaan.\n\nNäin sanoen otti hän rahan käteensä ja huudahti äimistyen:\n\n— Niin totta kuin on nimeni Tuomas Olej on tämä oikea kruunun\nkultaraha. Tiedättekö, mitä, — lisäsi hän sitte kuiskaten, — tuo mies\non joko Gracza taikka Záhony. Heillä olen tuollaisen rahan nähnyt...\nTuhat tulimmaista, Matti, tämä on meille suuri juhlapäivä. Ällös olko\nsiinä allapäin, poika, vaan pannaan penkkiin vieläkin yksi karitsa.\nJa sitte joutuun noutamaan viiniä! Sen sanon, että se on joko Gracza\ntaikka Záhony. On tullut tervehtimään Brezinan lampuria.\n\nHymyillen pudisti Anika päätänsä, mutta Olej oli ihan haltioissaan.\n\n— Ja oikeaan paikkaan hän osasikin; täällä säähän olla ihan kuin\nkotonansa. Varjelen häntä niin tyystin, kuin istuisi hän oman äitinsä\nhelmassa. Tuomas Olejin kynsistä ei häntä viedä, vaikka tuhannen\nsantarmia hakemaan tulisi. Vai on hänellä pyssykin? Sanonpa vieläkin,\nettei häntä viedä, vaikka tulisi viisituhatta. Mutta hiljaa, lapset,\nseinilläkin saattaa olla korvat.\n\nVieläkin pudisti Anika epäilevästi päätä.\n\n— Mutta antakaas, isä, kun sanon, että se oli nuori mies, laverteli\nkaikkia merkillisiä asioita...\n\n— Mitä sinä semmoisista ymmärrät!\n\n— Sanoi minua ruususeksi, sydämmensä epäjumalaksi.\n\n— Juuri sellainen veitikka se Záhony aina oli ennenkin, kun vaimoväkeä\nnäki.\n\n— Mutta Záhony varmaan on jo ijällisempi mies.\n\n— Eipä haita. Záhony on semmoinen »silmänkääntäjä», että hän mielensä\nmukaan voi muotonsakin muuttaa. Tänään vanha ukko rahjus, pitkä,\nharmaja parta poskissa, ja pää tutisevana, huomenna taasen pulska nuori\nmies. Juuri siitä hänet tunnenkin.\n\n— Mutta hän sanoi, ettei hän tuntenut teitä.\n\n— Mitä sitte, vaikka olisi sanonutkin. Kyllä mailmaan sanoja mahtuu,\nmutta hullu niitä kaikkia uskomaan menee.\n\nKuitenkin oli Anikan sangen vaikea uskoa, että tue pulska nuori mies\nolisi ollut Záhony.\n\n— Vielä hän sanoi minua keijukkaaksi ja tahtoi minua vallan väkisin\nsuudella.\n\nEhdottomasti nosti Matti nyrkkiänsä.\n\n— Vai niin? — jupisi hän jurosti.\n\n— Istui viereeni porstuan kynnykselle ja rukoili niin koreasti, että\nantaisin vain yhden kerran, yhden ainokaisen kerran hänen kiertää\nkätensä uumalleni, taikka sanoi hän tulevansa hulluksi, ellen niin\nantaisi.\n\n— No annoitko? — ähisi Matti.\n\n— Kun hän niin todenteolla sanoi hulluksi tulevansa.\n\n— Aivan kuin Záhony! — tokaisi vanhus hyvillä mielin.\n\n— Mutta kun hän sitte tahtoi minua suudella, niin läimäytin häntä\nrikkaruohon perkaamisesta likaiseksi tulleella kädelläni poskelle,\njotta tiedän varmaan, että hienoon ihoon tahra tuli.\n\n— Ohhoh! — naureli lampuri. — Eikö suuttunut?\n\n— Käänsi toisenkin posken minuun päin, jotta sillekin löisin. Sanoi\nvain olevansa hyvillä mielin eikä luvannut milloinkaan tahraa pois\npestä. Sanoi herttaiset jäähyväiset pyytäen minua laittamaan hyvän\nillallisen, sillä hän lupasi metsän käytyänsä kotimatkalla poiketa\nsisään. Mutta kas vaan, tuoltapa hän jo tuleekin!\n\nOlej ja Matti katsahtivat osoitettuun suuntaan. Sorea metsästäjä astui\nkummun kylkeä alas, harmaa, viheriäreunainen takki yllä, pitkävartiset\nsaappaat jalassa, hienot herrasmiehen metsästyskapineet selässä.\n\n— Hyvää iltaa lampuri, — lausui vieras, hattuunsa edes koskematta,\nastuessansa pihaan. — Onko illallinen valmis, lintuseni?\n\n— Jumal’ antakoon hyvää iltaa, — vastasi Olej alakuloisena, osaksi\nsyystä, ettei vieras ollutkaan Záhony, osaksi harmitti häntä myöskin,\nettä hänen arvonimeänsä niin typistettiin. Jollei tuollainen hyvien\ntapojen loukkaaminen olisi tapahtunut juuri hänen luonansa, niin\nolisi siitä voinut syntyä kummia seurauksia, sillä ensiksikin on hän\nlampurimestari, koska tämä ammatti on hänelle uskottu, ja toiseksi\nvaatii hyvä tapa, että nostetaan hattua, kun tullaan kunniallisen\nmiehen puheille. Mutta ei sovi vieraasen ihmiseen moisista suuttua.\n\n— Illallinen on valmis, olemme vain teitä odottaneet, virkkoi Anika ja\njuoksi tupaan.\n\nLampurimestari astui lähemmäksi ja ojensi hänelle suuren karkean\nkämmenensä, sanoen:\n\n— Käydään sisään.\n\nTupa oli siisti ja puhdas. Kolme koreaksi maalattua arkkua nurkissa,\npari penkkiä, yksi tuoli, sekä puhtaalla liinalla katettu pöytä\nmuodostivat sisustuksen. Seinillä riippui lammaspaimenten taivaallisen\nlohduttajan, Vendelinin pyhimyksen kuva hyvässä sovussa maallisten\nlohduttajien, olutkannujen ja viinalekkerin seurassa. Mutta huoneen\nparas kaunistus oli höyryävä ruokavati pöydällä, mistä hyvänhajuinen\nliharuoka heille hymyili.\n\n— Olkaa hyvä ja astukaa aterialle, olkaa ihan kuin kotonanne, —\nkehoitti lampuri vierasta, ottaen suurimman puulusikan kouraansa. —\nOnhan tässä kolmellekin syömistä.\n\n— Mutta meitä on neljä.\n\n— Tyttöä ei oteta lukuun, hyvä nuori herra, hän saa sen, mitä jääpi.\n\nMetsästäjä alkoi aterioida hyvällä ruokahalulla, tavan takaa ylistellen:\n\n— Tällaista en vielä ikinä ole syönyt.\n\n— Sen kyllä uskon. Niin hyvää liharuokaa ei keitetä Talárin\nherttuallakaan kuin Brezinan lampurilla.\n\nVieras hymyili.\n\n— Kunhan saisin tällaista syödä joka päivä!\n\nLampurin sopei tähän vastata:\n\n— Hyvä, syödään sitä huomennakin.\n\n— Kiitos kutsumastasi, kyllä tulen.\n\nLampuri puraisi huuleensa. Tämä oli liikaa. Tuollainen nallikka rupeaa\nsinuttelemaan häntä, jota komitaatin notariuskin teititteli jo siihen\naikaan, kun vieras vasta mahtoi olla piimäsuu lapsi.\n\nAi, jospa se vain ei olisi ollut vieras!\n\n— Lähdöstä ei puhettakaan; te ette saa tänään lähteä. Täällä olette\nhyvässä suojassa. Kamariin Anika saa laittaa vuoteen teille. Minnekäs\nsitä nyt lähtisi, kun jokin on melkein nokipimeä!\n\n— Käskin kuskini tulla noutamaan tänne karjataloon.\n\n— Onko herra ehkä lähiseuduilta kotoisin? — jos saan luvan kysyä.\n\n— Aivan läheltä.\n\n— Tuskinpa kuski tänne löytää.\n\n— Löytää kyllä. Käskin tulla Olejin taloon. Eiköhän nimesi ole Olej?\n\n— Tuomas Olej on nimeni, mutta kokonaisuudessaan se on, — lisäsi\nmielenmalttinsa menettäneenä isäntä ylpeästi, — Tuomas Olej, Brezinan\nlampurimestari, ja mielin sanoa, sen herra.\n\nVieras nauroi.\n\n— Jos sinä olisit Brezinan herra, ukko, niin mitäs sitte minulle jäisi?\n\nLoukkaantuneena katsoi lampuri naurelijaan silmät seljällään sekä kysyi\nvielä ankarammin:\n\n— Mikäs onkaan kunniallinen nimenne ja arvonne? Sen mukaan me ihmiset\nolemme tottuneet toisiamme kunnioittamaan.\n\n— Minä olen Talárin herttua Paul.\n\nLusikka putosi Olejin kädestä, pelästyksissään hypähti hän seisomaan\nsekä kelmeni. Nuori herttuako se oli, joka siinä istui vastapäätä,\nhän jonka suhteen kuningaskin on vain talonpojan hiuskarvan verran\nkorkeampi herra? Kukapa sitä olisi uskonut!\n\n— Oi, armollinen herra... oi armollinen herttua — sopersi hän arasti, —\nkuka sitä olisi voinut arvata!\n\n— Ei hätää mitään, ukko, — virkkoi herttua hilpeästi, — vaikkei Brezina\nolekaan sinun omasi, niin on sinulla kalliimpi aarre, nimittäin kaunis\nAnika.\n\nMatin, joka istui siinä pöydässä nuoren herttuan vieressä, veri\nsuonissa hyytyi; hän ei olisi voinut paikaltaan liikahtaa eikä sanaa\nsuustansa saada, vaikka pää olisi viety.\n\n— Tyttölapsi ei ole tuloihin luettava, armollinen herra, vaan paremmin\nmenoihin.\n\nTällä hetkellä astui Anika tupaan tuoden viiniä pöytään. Hilpeästi hän\nkaatoi pullosta nuorukaisen lasiin, lausuen:\n\n— Viljelkää viiniä varovasti, taikka tulee pää pyörälle.\n\n— Sinähän sen jo olet pyörälle pannut.\n\n— Niin, — kun kaiketi jo ennestään pyörällä oli, — vastasi neito,\nluoden vieraasen niin omituisen silmäyksen, jotta hienojen huoneiden\nherran sydän alkoi ihan lämpimästi sykkiä.\n\n— Voi sinuas, onneton, — ärjäsi isä. — Kuinka tohditkaan? Ohhoh! ...\n\n— Kaikkia vielä... vastasi Anika oitis. — Eihän mies sokurista ole,\neikä hän liioin liene vara-ispaani. Tunnen hänet jo ennestään,\niltapäivällä kun tavattiin. Jos hän syyttä suuttuu, niin kyllä myös\nlahjatta leppyy.\n\nHerttua ei vielä milloinkaan ollut tuntenut niin suurta suloisuutta\nsydämmessään kuin se, minkä nuo vereviltä punahuulilta lähteneet\nylenkatseelliset sanat hänessä herättivät. Tuon neidon puhetta olisi\nhän kuunnellut vaikka vuosikausia.\n\n-— Vaiti tyttö! — Tiedätkö, senkin tuhmanrohkea, ketä puhuttelet. Hän\non meidän herra, armollinen nuori herttua.\n\nAnika purskahti nauruun. Hänen raikas ja heleä naurunsa tuntui\nkeijukkaiden kulkusien kilinältä.\n\n— Vai niin! Niinkö helposti meitä narrata aiotaan! Vielä mitä. Nuori\nherttua ei Brezinassa käy, ehkei edes Talárissakaan. Asuu vaan Wienissä\nkultahovissa, sata metsämiestä hänelle ruuaksi riistaa ampuu; ei hän\nitse Brezinaan tule jäniksiä väijymään. Ja mitäpäs hän tulisi syömään\nOlejin liharuokaa, hän joka nauttii kermaa ja rosmarinin siemenistä\ntehtyä leipää! — Ja onkohan herttua tavallisten ihmisten kaltainenkaan!\nEnkö minä tuota tietäisi! ...\n\n— Antakaa anteeksi ymmärtämättömälle lapselleni, armollinen herra.\n\nJa armollinen herra antoi anteeksi siihen määrään, että alkoi nauraa\nkilpaa Anikan kanssa. Mutta nyt tuli Anika siihen luuloon, että vieras\nnauroikin hänelle, ja kävi yhtäkkiä nyrpeän näköiseksi (mikä sangen\nhäntä somisti), ynseänä ovelle kääntyissään mutisi hän itsekseen:\n\n— Kiitoksia paljon, pyydän päästä, hänen ei tarvitse minua pilkkana\npitää.\n\nMutta päästyänsä ulos hän kuitenkin pelästyi, kun mieleen johtui\najatus, että se kuitenkin saattoi olla itse herttua. Entä jos hän\noli todellakin tullut tänne Wienistä. Maissimaiden vartija, Tapani\nLapaj oli Anikalle kertonut, että ennen heidän isäntänsä oli vanha\nherttua, mutta nyt hänen kuoltuansa oli pojalle langennut tuo\näärettömän suuri maahovi. Sehän ei ole ollenkaan mahdotonta! Herrainen\naika, mikä vahinko, kun hän on herttuaksi syntynyt; pulska hän olisi\ntalonpoikaiseksikin.\n\nIhan suruissaan Anika kiipesi tikapuita myöten navetan vinnille ja\nkatseli sieltä hämärän vaippaan verhoutuvaa seutua.\n\nSydän kovasti sykähteli. Se on kuitenkin herttua. Talárin hovin\nkatolla, joka tänne asti näkyy, liehuu lippu tangon nenässä. Lapaj\nkertoi, että ympäristölle siten herttuan läsnäolo tietää annetaan.\n\n... Armollinen Jumala! Hän löi armollista herraa kasvoille. Hän\nvastusti, haukkui häntä, nauroi hänelle vasten silmiä. Voi, hyvä\nJumala, pian siitä jo pääkin menee!\n\nAnikan sydäntä ahdisti hänen verkalleen tikapuita alas laskeutuessaan\nsekä miettiessään, minne piiloutuisi häpeemään. Ja suoraan sanoen hän\nmyöskin herttuata pelkäsi, — niin jo seisahtuivat koreat vaunut tuvan\neteen, ja juuri kun Anika aikoi laskea jalkansa alimmaiselle puolalle,\nniin astui herttuakin pihalle. Voi kuin se vain ei häntä huomaisi!\n\nMutta huomasipa kuin huomasikin, ja oliko se totta vaiko unennäköä,\nkun korkea vieras itse hyppäsi tikapuiden juureen sekä nosti hänet\nveitikkamaisesti kuten höyhenen vain maahan. Anika ei näe eikä kuule,\nsillä kaiken tunnon on vienyt salaperäinen lumous, tuskallinen ja\nsamalla myöskin suloinen puoliksi horrostila.\n\n— Joko nyt uskot, että minä olen herttua?\n\nNäin ilkamoiden pulska nuorukainen hypähti vaunuihin, kädellään\nOlejille jäähyväisiä viittoen. Mutta Anikan korvaan hän kuiskasi\nvienosti hyväilevällä äänellä:\n\n— Sinun ei tarvitse koskaan minua pitää herttuana, Anika. Vaan minun\nsilmissäni sinä olet prinsessa aina ... aina...\n\nVaunut vierivät matkaansa, mutta jäähyväissanat jäivät. Kummalliset\nsanat! Tulesta kaiketi punotut, koska vieläkin liekehtivät ja sydäntä\npolttavat sekä saavat sen sykkimään, jotta haljeta tahtoo! Ja niin\nkummasti soipi sydän taukoomatta, ja aamusta iltaan samaa ääntä\nkaikaa kaikki, kaikki... Yöllä huutaa pimeys, aamulla puiden lehdet\nkuiskaavat, vaiteliaat vuoretkin ääntelevät, maasta nouseva höyry\nhuokaa ruoholle ja patakin tulella kiehuessansa samaa sanoo: »minusta\nsinä olet prinsessa aina... aina...»\n\nJa Anika niin mielellänsä kuuntelee, mitä kaikki puhuvat.\n\nKoko päivän on hän hajamielin ja vaiti. Laulut ovat Brezinasta\nloppuneet. Anikan ääntä ei kuule Olej eikä Matti. Todellisempi\nrunollisuus täällä vallitsee! ...\n\nNeito miettii miksi mailmassa herttuoita onkaan, koska hänkin on niin\nkaunis katsannoltaan, ettei toukomettinenkään voi hänelle vertoja vetää.\n\nPaimenpoika taasen miettii, miksi se säkkipilli niin äkisti pyssyksi\nmuuttui Antinpäivän aattona valetussa onnenkuvassa...\n\nKaikki merkit antoivat katkeran vastauksen katkeraan kysymykseen.\n\nIllalla kun lampuri palaa kotia, saa hän kuulla, että herttua taas on\ntäällä käynyt.\n\nJa sitte seuraavana ja kolmantenakin päivänä oli nuori herra siellä\nmetsästämässä ja poikkesi joka kerta taloon saamaan Anikalta lasillisen\nmaitoa. Sangenpa hän mahtaa rakastaa metsän riistaa ja maitoa.\n\nKolmantena päivänä Olejin otsa ryppyihin kävi tämän kuullessaan ja hän\nlausui paimenelle:\n\n— Huomenna saat yksin kaita laumaa. Tuo herra metsästelee täällä liian\nusein. Tahdon puhutella häntä.\n\nAnika säpsähti eikä virkkanut koko iltaan niin luotua sanaa.\n\nSeuraavana päivänä jäi Olej kotia. Tätä ei ollut kahteenkymmeneen\nvuoteen toista kertaa tapahtunut. Lampaat kaiketi kummastelevat, minne\nheidän kaitsijansa on joutunut. Ei suinkaan heistä tänään ole suolakaan\nmakuista ja huonommalta tuntuu kai ruohokin! Ainakin arveli niin Olej,\njoka ihan alkoi laumaansa ikävöidä. Heti päivällisen jälkeen lähetti\nhän Anikan asialle Tapani Lapajin luo, miltä matkalta hän pääsee\nkotia vasta myöhään illalla. Olej pisti »kivimuuri»-piippuunsa sitä\nonnetonta kasvia, jonka tähden kuninkaatkin ja kansat tukkanuottaisille\njoutuvat ja jonka oikea lampuri antaa vähäisen vetää ulkoilmassa\nkosteutta sisäänsä, jotta se olisi sitä väkevämpää. Olej otti tulta\npiippuun, laskihen pitkälleen pehmoiselle nurmelle pihalla ja alkoi\nkatsella taloa, sen somaa punaista kattoa, valkeiksi sivuttuja seiniä,\nulos pistäytyviä katonkannattimien päitä... Kauvan hän katseli näitä\nkaikkia, eikä sittekään saanut kylläänsä... Herran poika, sepä oli\nmahtanut olla aimo salvumies, joka tuon oli rakentanut.\n\nSiinä katsoa tuijotellessaan huomaa hän miehen varjon liikkuvan\nseinällä ja näkee taakse katsahtaissaan Paul herttuan tulevan. Juuri\nhäntä Olej oli vartonut.\n\nHän astuu suoraan porstuan oven taa ja kun ei salpa aukene, vaikka hän\nsitä yrittää auki saada, niin hän käy ikkunan alle ja koputtaa ruutuun.\n\n— Avaapas ovi, Anika! Nukutko ehkä nukkeroiseni, keijukaiseni,\nkaritsaiseni...\n\nMutta turhaan sai herttua koputtaa, karitsainen ei päästänyt sisään,\nvaan sen sijaan kuului Olejin karkea ääni.\n\n— Ovi on kiinni, armollinen herra. Minä olen täällä, jos herttua\nsuvaitsee ehkä jotakin käskeä.\n\n— Hm! Vai sinäkö oletkin, vanha Olej? No, missä on Anika?\n\nOlej tarttui ensin koreaan vyöhönsä, sitte pyyhki hän otsaa leveällä\nahavoittuneella kädellään.\n\n— Tyttö ei ole teidän palveluksessanne, — vastasi hän, — minä ja paimen\nolemme teidän armonne käskyn alaisia, mutta tyttö ei ole vallassanne.\n\nPaul Taláry katsoi suurin silmin kummastellen Olejita.\n\n— Mitä tällä tarkoitat?\n\nLampuri astui aivan lähelle isäntäänsä ja pudisti nyrkkiä. Avarat\npaidanhihat kävivät laskoksiin, jotta jäntevät käsivarret paljastuivat,\nnoenkarvaisessa otsassa suonet paisuivat, karkea ääni kävi karjuvaksi,\nmyrskyiseksi.\n\n— Tahdon vain sanoa, että jos kauvankin vielä aiotte metsästellä näillä\nseuduin ja jos panette pyssyynne vain linnunhaulia, niin saattaa\ntapahtua, että kohtaattekin linnun asemesta karhun.\n\nNäin lausuessaan löi hän nyrkillä rintaansa, ikäänkuin tahtoen lisätä:\n\n— »Minä olen se karhu.»\n\nTämä mahtava herra, jolle seitsemänkymmenen kirkon kellot soivat,\nkun hän kuolee, ja jolle hattua nostetaan yhdeksässä komitaatissa\nniin kauvan, kuin hän elää, lensi tulipunaiseksi kasvoiltaan siinä\nseisoessansa eikä tiennyt miten olla, kuin elää, mitä vastata, kun\nBrezinan lampuri iski häneen suuret, verikirjavat silmänsä, ja tuon\nkatseen vaikutuksesta polvetkin alkoivat tutista. Pyssy, jonka hän\nnosti alas olaltansa, ehkä aikoen oikaista sitä Olejita kohden, vapisi\nmyöskin.\n\n— Unhotatko, ketä puhuttelet, — sopersi nuorukainen.\n\n— Tiedän, ketä puhuttelen; te olette herrani ja isäntäni. Mutta älkää\nte myöskään unhottako, kenen kanssa te puhutte.\n\n— No, kenenkäs?\n\nOlejin pää kohosi rohkeasti kuten sankarin.\n\n— Tuon tytön isän kanssa.\n\nTalárin herttua hieman kumarsi. Keksei hyvän tuuman.\n\n— Hyvä, puhun siis kanssasi, lampurimestari, kuten isän kanssa tulee ja\nsopii. Minun täytyy saada tyttäresi mistä hinnasta hyvänsä.\n\n— Mutta minä en häntä mistään hinnasta anna.\n\n— Kuules lampuri. Mitäs sanoisit, jos saisit omaksesi tämän karjatalon\nlampainensa, kaikkinensa, jos minä sen sinulle lahjoittaisin!\n\nLampuri ei ollut milloinkaan kummempaa kuullut. Kaikki »tuhat yhden\nyön» sadut olivat vain joutavuuksia tämän hurmaavan todellisuuden\nrinnalla. Brezinan punakattoisen karjatalonko ynnä sen yhdeksän\nkellokasta, sata hienovillaista oinasta ja kaikki muut lampaat saisi\nhän omaksensa! Vähänpä sitten enää jäisi muille ihmisille tässä\nmailmassa!\n\nEpäröiden seisoi hän siinä. Vaakaan oli laskettu niin suuri paino, että\ntoinen puoli oli hetkiseksi heilahtanut ylös, vaikka ehkä kuitenkin\ntaas olisi alaskin voinut siitä painua.\n\nIhastuksella katseli herttua tuota vaa’an epäröimistä.\n\n— Siten sinusta ihan todella tulisi Brezinan herra.\n\nLampuri katsoa tuijotti suoraan eteensä. Kirkkaita tulevaisuuden kuvia\nalkoi liikkua hänen sielussaan. Kultasolki vyössä, paita silkistä;\nhänen lähteissään lauman kanssa kantaa renki perässä lekkeriä, joka\non täynnä makeata viinaa; kaikki ihmiset hänelle hattua nostavat ja\nhäntä kadehtivat: kas, tuolla kävelee Brezinan lampuri, jonka rikkaudet\nja aarteet ovat niin suuret, että kipaisivat olemaan vaikka Preussin\nkuninkaan piironginlaatikossa.\n\nOlej vavahti.\n\nMutta myöskin tulisi se tietyksi, kuka hänelle antoi nuo äärettömät\ntavarat, ja saadaanpa sekin ilmi, mistä hinnasta hän ne sai. Mitä\nmaksaa kaikki turha ihmisten kunnioitus, kun sitä kaikkialle seuraa\nsuuri synkkä varjo? Suuri synkkä varjo — paha omatunto.\n\n— No, Olej, päätäpäs asia!\n\n— Ei, ei, armollinen herra, jättäkää minut rauhaan. Antakaa minun\nolla! Olen ollut isänne uskollinen palvelija, älkää saattako häpeätä\nharmaille hiuksilleni!\n\n— Varo, ettet ratkaise liian hätäisesti asiata; et aina tapaa minua\nanteliaalla päällä. Tuskin yksi tuhannesta miehestä hylkäisi tällaista\ntarjousta. Minä rakastan Anikaa, vien hänet kanssani Wieniin, ja\nhänellä on siellä oleva niin hyvät päivät kuin milläkin kreivittärellä.\nHänkin rakastaa minua ja tulee kernaasti mukanani. Mitä tuumimista\nsiinä olisi, vanha Olej? Tänne kourasi!\n\nEi koskaan... Ei koskaan! ...\n\n— Hullu olet, ihan mieletön olet. Ymmärräthän asiani. Ei sinun muuta\ntarvitse kuin ummistaa hetkeksi silmäsi sekä olla huutelematta, hälinää\nnostamatta. Siitä saat karjatalon lampainensa. Ei siihen ole mitään\ntahraa jäävä. Jos minä esimerkiksi veisin salaa Anikan mukanani, niin\nse tietysti tapahtuisi tietämättäsi etkä sinä voisi sille mitään tehdä.\nEthän sinä voi onnen rattaan puolapuuhun tarttua ja sitä seisauttaa.\n\nOlej kääntyi herraansa selin.\n\n— Miksi rupesitte siinä tapauksessa asiasta puhumaankaan, — mumisi hän\nkolkosti, — olisitte tehnyt ilman...\n\n— Hyvä! Teen siis ilmankin, — puhui herttua äkkiä kääntyen\nlähteäksensä. Hyvästi!\n\nNopein askelin hän poistui itseksensä vihellellen.\n\nOlej horjui seinän nojaan. Voimat luopuivat. Hän tahtoi vielä huutaa\njotakin poistuvalle, mutta huulet vain liikkuivat, ääntä ei tullut.\nKauheasti pyöreivät hänen silmänsä, herttuan jälkeen ne kummanlaisesti\ntuijottivat. Pelko ja inho niistä kuvastui.\n\nHorjuen ja seinää pidellen hän kömpi tupaan. Päätä huimasi, tuskallisia\najatuksia oli sinne tukuttaisin tunkeutunut, jotka raskaina kuin\njyrkältä vuoren rinteeltä vyöryvä kivi laskeusivat sydämmelle sitä\npainamaan ja ahdistamaan.\n\n— Voi se on ähky! — äännähti hän kamalasti.\n\nVuorten kaiku vastasi: voi, ähky.\n\nOlej kyllä tiesi, ettei se ollut totta. Ihminen osaa valehdella\nitsellensäkin.\n\nTultuansa tupaan meni hän maata ja uskotteli ähkyä potevansa.\nEnsimmältä ähkyi hän sairaan metsänpedon lailla, sitte kätki\nhän kamalannäköisiksi käyneet kasvonsa peitteen alle ja rupesi\nhelpoittaakseen tuskiansa veisaamaan.\n\nEntä jos veisuusta lainaamansa mietteet karkottaisivat tiehensä nuo\nentiset synkät ajatukset?\n\nHyvän aikaa hän näin tuskissaan vaikeroi, kunnes kuuli ulkoa Anikan\nnopsat askelet.\n\n— Jopa tuli, nyt saa nähdä! — huudahti ukko hypäten seisoalle kuin\nvimmattu. Vuodetta vastapäätä riippui seinällä peili, josta hän näki\nturvonneet kasvonsa. Hän seisahtui sen eteen, katsoi ällisti hetkisen\nomaa kuvaansa, — sitte karjasi hän kerran, nosti nyrkkiä ja löi sillä\npeiliin niin tuimasti, että lasi tuhansina pirstaleina lenteli pitkin\nhuonetta.\n\nKädestä juoksi veri, silmät mulkoilivat nurin päässä, kun Anika astui\ntupaan, ja isä makasi tiedotonna tainnoksissa lattialla.\n\nAnika ei voinut ymmärtää, mikä isää vaivasi; alkoi kiireisimmästi\nvalella kasvoja vedellä sekä nosti hänet sänkyyn maata. Koko yön\nlampuri houraili, oli taistelevinansa kauheitten hirviöiden ja noitien\nkanssa, jotka tahtoivat pistää häntä sydämmeen ja kaivaa maksan ulos\nhänen sisuksistansa.\n\nAamun valjetessa hän tointui, ajoi Matin kanssa lampaat laitumelle,\nmutta ei herättänyt Anikaa, kuten muuten tapansa oli, suurusta\nlaittamaan, vaan läksivät syömättöminä.\n\nOli kaunis kevätaamu. Kaikki kappaleet saivat osansa luonnon ihanasta\nhymyilystä. Kastehelmistä kimalteleva ruoho tarjoutui lampaille\nsyötäväksi, eikä heitä tarvinnutkaan kahdesti käskeä; linnut lauloivat\nniin iloisesti... sanalla sanoen aamu oli niin ihana, kuin se on\nrunoilijain lauluissa kuvattu, vaikka ne eivät muuten useinkaan\npaikkaansa pidä. Luonto onkin ainoa, jota ei fantasia voi kaunistaa\neikä suurentaa, mutta vain typistää.\n\nKaikki näytti iloiselta, Olej vain oli alla päin ja Matti surullisna.\n\nOlej ei koko päivään löytänyt rauhaa mistään. Ei viitsinyt maata,\nlauman johto ja pajukorin tekokin tuntui ikävältä, käveleminen oli\nvaivaloista, ajatteleminen, niin, ajatteleminen oli tuskallista.\n\nJa kuitenkin oli hänen mahdoton ajatuksia paeta. Ne syöksivät hänen\nkimppuunsa ja seurasivat häntä kaikkialle.\n\nAjatukset ovat niin hävyttömät, etteivät tottele, vaikka käskeekin\nheitä suorimaan tiehensä.\n\nKuinka käy Anikan? Hän oli aikonut myydä tyttärensä, hän, Tuomas Olej,\nBrezinan lampuri. Myydäkö häntä aarteista, rikkauksista? Ei koskaan! Ei\nkoskaan!\n\nJa tuo ääni, joka oli seitsemäntoista vuotta elellyt metsässä,\npuhutteli tänään häntä jo kolmasti sanoen nuhtelevasti: Tuomas! Tuomas!\n\nHirveätä! Yhdeksän kellokkaan kellotkin tietävät puhua, että\n»karjatalon osti... kunniaansa vaihtoi».\n\n— Kuules poika, ota irti kaulasta nuot kellot!\n\nMatti tekee työtä käskettyä, mutta kovasti hän tuumii, mikä lampurin\npäähän nyt on pistänyt.\n\n— Kuules Matti, anna kellojen olla; tuli toinen asia mieleeni. Ota\ntakki yllesi! Paljoko aikaa jo lienee kulunut?\n\n— Päivä on yli puolen.\n\n— Saat lähteä Taláriin.\n\n— Ymmärrän, isäntä.\n\n— Menet herttuan hoviin ja sanot, että olet Brezinan lampurimestarin\nasialla sekä tahdot puhutella itse herttuata.\n\nMatti kuunteli tarkasti, hengitystään pidätellen.\n\n— Sinut lasketaan sisään. Seisot herttuan edessä ja lausut hänelle\nsanasta sanaan näin: »armollinen herra, Brezinan lampuri ilmoittaa,\nettei siitä meidän kesken puhutusta asiasta ikinä synny mitään;\nheittäkää se mielestänne armollinen herra.» — Ymmärsitkö? Riennä!\n\nMatti olisi mielellänsä tarkemmin udellut, mikä se asia oli, mutta\nlampuri oli niin äreän ja tuiman näköinen, ettei uskaltanut häntä\npuhutella ja ruveta kyselemään. Matti aavisti kuitenkin vaistomaisesti,\nettei tuo asia olisi oleva herttualle mieliksi — ja hän kiiruhti sitä\ntoimittamaan.\n\nIllan tullen hän saapui matkaltansa Talárista. Läähöttäen, väsyneenä\nmutta kumminkin vihellellen hän palasi kotia. Mistä hiidestä oli hän\nniin hyvälle hatulle tullut?\n\n— Mitä sanoi herttua? — kysäsi lampuri ääntänsä hilliten.\n\n— Ei mitään, isäntä. Ei niin mitään.\n\n— Et siis hänen puheillansa käynytkään! — torui hän murheissaan.\n\n— Enkä käynyt, — vastasi poika levollisella omatunnolla.\n\n— Mutta enkö minä käskenyt? — ärjäsi ukko vihaisesti.\n\n— Joko käskitte, taikka olitte käskemättä... tänään puolenpäivän\ntienoissa oli herttua matkustanut Wieniin. Sinne minä en voinut lähteä\nhänen perässään, — puhui paimen hieman närkästyneenä, varmasti arvellen\nhyviä sanomia tuovansa.\n\nLampuri ei vastannut mitään, silmät vain alkoivat kauheasti päässä\nmulkoella ja kasvot ihan kelmeiksi kävivät.\n\nHän käärei viitan yllensä ja alkoi juosta kuin mieletön kotoa kohden...\n\nHänen aavistuksensa toteutui.\n\nTuvan edustalla näkyivät tuoreet rattaiden jäljet. Huoneissa ei ollut\nelävää sielua.\n\nAnikan arkivaatteet makasivat pöydällä: valkoisenkirjava huivi, viheriä\nsarssihame ja vanha keltainen nuttu. Pyhävaatteet hän oli ottanut\nyllensä. Arkinutun päällä oli leveällään paperi, missä kirjoituksen\nalla oli herttuan vaakunasinetti: leijona, miekka hampaissa. Se oli\nkarjatalon sekä siihen kuuluvan karjan lahjoituskirja.\n\nTämän havaitessaan lampurista tuntui, kuin olisi puukko sydämmeen\npistetty. Hän arvasi ihan oikein asian laidan. Paha omatunto on taitava\nopas. Herttua oli tehnyt ihan niin, kuin hän oli hänelle luvan antanut\ntehdä: oli enempää kyselemättä toiminut salaman nopeudella.\n\nUkko otsaansa pyyhki, katse ympärille harhaili, ja hän alkoi huutaa\nvimmatusti:\n\n— Anika! Anika!\n\nHuudellessaankin hän tiesi, ettei vastausta mistään tule. Missä onkaan\njo Anika! Wienin kaupunkia kohden häntä rautatie kiidättää!\n\nÄänensä sorroksiin huudeltuansa vaikeni hän yhtäkkiä. Kalpeista\nkasvoista katosi surun ja epätoivon ilmaus; hän muuttui\nsynkännäköiseksi, uhkamieliseksi, istui porstuan kynnykselle ja pisti\ntupakkaa piippuunsa sekä päästeli niin jäykkänä savuja, kuin olisi hän\nsiinä korkeintaan miettinyt, tuleeko huomenna sade vai pouta.\n\nMutta äkisti nousi hän seisoalle sekä viittasi sormellaan uhkaavasti\ntaivaasen.\n\n— Kuules, Jumala! Vielä tänään sinulle näytän...\n\nSitte istui hän taas kynnykselle ja poltteli piippuansa aivan kuin\nhänellä ei muita aikeita olisi ollutkaan.\n\nVasta silloin hän heräsi mietteistänsä, kun lammaslauma Matin johtamana\nastui pihaan.\n\n— Olipa hyvä, kun tulit, poikani, — puhui hän paimenelle tavattoman\nlempeästi. — Tuolla tuvassa on kiireinen kirja, jonka sinä saat heti\nviedä pehtuorille Taláriin. Käske hänen lähettää se armolliselle\nherralle, mutta älköön sulkeko kirjettä vielä tänään, vaan vartokoon\nhuomiseksi. Sitte saa hän huomenna kirjoittaa siihen jotain lisää.\n\n— Menen heti noutamaan sitä tuvasta, isäntä.\n\n— Ei sinun tarvitse, kyllä minä sen tuon.\n\n— Mutta antakaa minun mennä edes pyytämään Anikalta vähäisen lämmintä\nruokaa, ennenkuin lähden.\n\n— Älä huoli mennä. Tässä on rahaa; saat sitte matkalla syödä ja juoda.\n\nMatti pudisti päätä. Mitä tuolla sisällä lienee tapahtunut, koskei ukko\nhäntä päästä tupaan? Se on varmaan Anikan tähden. Ehkä hän nukkuu?\nTaikka itkee? Sangen mielellänsä Matti nyt vain hetkiseksi tahtoisi\nsaada neitoa nähdä, minkä muotoinen hän on. Joka päivä on hän hänet\nnähnyt, aina hänen muotonsa on nuorukaisen silmissä, mutta kumminkin\nhän joka päivä sen muodon unhottaa. Kummallinen on se rakkaus.\n\nSama se! Antaa tytön tänään vähäisen surra herttuan lähtöä; huomenna\ntaikka ylihuomenna hänen rakkautensa taas palaa entiselleen. Säkkipilli\non jälleen oleva onnenkuvan seljässä...\n\nHyvillä mielin läksi Matti matkalle, herttuan jättämä paperi muassa.\nRistissä käsin katseli Olej häntä niin kauvan, kuin pojan haamu tieltä\nnäkyi; sitte poikkesi hän navettaan.\n\nHän tarkasti lampaat kaikki järjestänsä, seisahti tavan takaa yhden ja\ntoisen kohdalle mumisten käsittämättömiä, puolia sanoja, ja viimein\nnämätkin haihtuivat kuuluvaan nyyhkytykseen.\n\nBrezinan lampuri itki kuin lapsi.\n\nHän veti hattua alas silmille, ettei sen alta mitään olisi näkynyt, ja\nastui navetan ovesta ulos. Pihaan päästyänsä hän sulki oven lukkoon\nkiertäen kahdesti avainta, kuten tapansa oli yöksi. Mutta nyt hän tällä\nkertaa astui suoraan vinttikaivon luo ja heitti syvästi huoaten avaimen\nkaivoon.\n\nJa nyt hämärän tullen hän ryhtyi työhön. Pihalla oli läjä kuivia olkia;\nnäitä hän kantoi hajalle melkein ylenluonnollisella nopeudella sekä\nasetteli talon ympärille paksulta, runsaassa määrin.\n\nJa kun tämä työ oli tehty, otti hän korean halattinsa ylleen sekä\nsytytti oljet palamaan kuudesta kohdin. Vielä heitti hän yhden palavan\nlyhteen vinnille, joka oli kaikellaista kalua täynnä.\n\nTuuli liehutteli iloisesti tulenliekkejä ja kasvatti ne pika pikaan\näärettömän suuriksi.\n\nMutta maan kuulu Brezinan lampurimestari lähti juoksemaan yli kivien\nja kantojen maalia, suuntaa tietämättä; ei taaksensa edes katsonut...\nTiesi hän ilmankin, mitä siellä tapahtui. Mihinkä ikänä juoksi, niin\noli metsä valoisa, aivankuin kirkkaalla päivällä. Mutta etäämpänä,\nminne ei tiheän metsän takia valo enään näkynyt, tunsi hän kasvoillensa\nputoilevan kummallisia hämähäkintapaisia eläviä, jotka kutittivat....\nYhden sai hän kiinni lennosta, otti käteensä ja tutki mikä se oli....\nEi ollut mikään itikka, vaan mustaa kartta, jota tuuli oli tuonut tänne\nasti Brezinan palavasta karjatalosta....\n\nJa Brezinan lampuri juoksi yhä edelleen. Herra yksin tiesi, minne hän\nviimein seisahtui ja joutui? ...\n\nKun Matti aamun valjetessa saapui kotia, niin hän ei enää löytänytkään\nBrezinan karjataloa, vaan tyhjän, mustan savuavan sijan.\n\nMaahan vajonneita, hiiltyneitä hirsiä, mustuneita luita....\n\nOlivatko ne ihmisen vaiko eläinten luita?\n\nPaimenen sydäntä alkoi ahdistaa. Kaikki oli hänestä kauhea,\nhämmästyttävä arvoitus.\n\nHän huuteli Anikaa ja lampuria nimeltä.\n\nEi kukaan vastannut.\n\n— Herra Jumala, missä lienevätkään? ...\n\nPalavat kekäleet, jotka siellä täällä kiiluivat tuhan alta, eivät\nsuinkaan hänelle vastausta antaneet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiitä asti on Brezinan laaksossa kaikki hiljaa; rehevää ruohoa\nei tallaa ihminen eikä eläin. Vuodet vierivät toistensa perään;\npäärynäpuut kantavat hedelmiä ja pudottavat ne taas maahan, ruoho\nkasvaa ja uudestaan lakastuu, mutta yksi musta, neliskulmainen paikka\nei koskaan viheriöitse. Kuka tietää syyn siihen sanoa! Surumielinen\nkansanlaulukaan ei tiedä asiasta muuta osviittaa antaa kuin seuraavat\nsäkeet:\n\n    Ja musta paikka on tienoolla Brezinan,\n    On karjatalo siell’ ollunna kuulu maan...\n\n\n\n\nSÄKKIPILLIN PUHALTAJA LAPAJ.\n\n\nKun slovakilainen perustaa omaa pesää, hakkaa hän metsästä kahdeksan\nnoin puolentoista sylen pituista seivästä, teroittaa nämät kummastakin\npäästä ja pistää ne pystöön maahan puoliympyrään, parin vaaksan päähän\ntoisistansa. Latvapäihin hän sitoo seipäästä toiseen pähkinäpuun\noksista saatuja vitsoja, joten syntyy majan runko. Sitte kattaa hän\nrakennuksensa seipäillä, risuilla, sekä turpeilla, seinät tehdään\nhirssin oljista, joiden selkään vielä »valkaistukseksi» pannaan rukiin\ntaikka vehnän olkia, ja niin on polisipalatsi valmis.\n\nMahtavana ja itsetietoisena tärkeästä asemastaan vallitsee se pellolla;\nkunnioittavasti ja miltei sykkivin sydämmin astuu sen ohi jokainen sekä\noikeilla että väärillä asioilla kulkeva kristitty sielu, sillä sehän\non pahojen tekojen ensimmäinen rangaistuspaikka, ja näkeehän sen jo\npäältäkin, että se on aivan samaa mallia, kuin komitaatinhuone, vaikka\ntosin onkin tätä pienempi kooltaan.\n\nMutta silloinpa vasta vainionvartijan majalle kunniata ja mahtavuutta\nlankee, kun sen edustalla maassa näkyy ympyriäinen iso musta paikka,\njoka osoittaa että rankaiseva oikeus on kotona, jonka edustaja Lapaj,\nse maankuulu säkkipillin puhaltaja musikantti, täällä nuotion ääressä\npaistaa perunoita tuhassa ja välistä »omistajatonta» lihaakin, johon\nhän ompi perinnyt himon esi-isistänsä lampureista.\n\nVieläkin valtaavamman vaikutuksen tekee suuri visainen sauva,\ntuo oikean mahdin perikuva kodan seinustalla; samaten myöskin on\nkaikkein kauhuna punareunainen halatti, joka riippuu etupuolella\nkodan suupielessä, sillä siinä tapauksessa epäilemättä tarkkasilmä\nLapaj loikoo sisällä ja vartioitsee raoista seutua, toisella silmällä\nlänteen, toisella itään. Silloin ei tohdi jäniskään lähimaihin lähteä.\n\nMutta mahdotonta ei ole sekään, että tuo kaikki onkin ilkeätä petosta.\nSill'aikaa näet kun halatti ja sauva vartioitsevat seutua, voipi\nnäiden omistaja, tuo kuuluisa Lapaj kierrellä muita maita, sillä hänen\nvirka-alansa onkin sangen lavea, ja tarvitaan taitavuutta voidakseen\nsitä toimittaa niin mainiosti kuin hän, joka tuntee ammattinsa kaikki\nkonstit ja osaa jakaakin itsensä useampaan eri paikkaan yhtä haavaa.\n\nMutta eipä hänkään leipäänsä leikillä ansaitse, kyllä se on saatu\nrehellisellä työllä. Otsansa hiessä työtä tekevä päivämies saattaa\nkyllä kadehtia nähdessään Lapajin maata kellettävän taivasta kohden\ntöllistellen, mutta hän ei tule ajatelleeksi, että vainionvartijalle\nei kelpaa muun mailman järjestys, sillä hänelle on vaikein aika yö,\njolloin muut ihmiset saavat rauhassa levätä.\n\nIllalla hänen työnsä alkaa. Kun koko luonto uneen uinuu, niin hänen\npitää valvoa. Kaikki on hiljaa. Vanha Fátran vuori katsoa tuijottaa\njylhänä kiiluvin silmin. Paimenet näetsen siellä yöksi nuotioita\nsytyttävät. Synkät pilvet laskeutuvat yli seudun, juuri kuin aikoisivat\nkiertää kaikki varkaat näkymättömyyden verhoon, ja Garamin joki\nalhaalla laaksossa liristessään sopajaa: »Lapaj ei nyt näe. Sop, sop,\nsop! Varastakaa nyt!»\n\nMutta se on suuri erhetys. Tähän aikaan Lapaj näkeekin parahiten.\n\nOven suulla hän hääräilee. Katsoi viisaimmaksi sammuttaa valkean. Tuli\non järjestyksen valvojalle huono toveri, sillä sen valossa hän näkyy\njo kaukaa eikä hän itse voi nähdä lähellekään. Tähän aikaan ei hän\nsentähden kärsi tulta muualla kuin piipussansa. Siellä se on omiansa\ntaistelemaan tuon kirotun nuoskean tupakan kanssa, jonka sekaan hänen\non tapa panna kuivatuita perunanlehtiä. Onpa sekin hauska tepponen,\noikein viisaan miehen työ tehdä tuollaisista kelvottomista lehdistä\n»Unkarin kuninkaallista tupakkaa». Ja maistuuhan se niinkin. Savu\nkuin savu! Ei Lapaj ainakaan sekoitustansa huonoksi soimaa, vaan\nimee mielihyvällä piippunysäänsä ja katselee niin kauvan kuin silmät\ntähtäävät savukiehkuroita, kun nämät nousevat avaruuteen ja yhtyvät\npilviin. Aamulla niistä tulee kastetta.\n\nHiljaisuutta häiritsevät välistä virkakumppanien tuulen tänne tuomat\näänet kylästä, — koirien haukunta ja kukon kiekuna. Ne vartioivat\nkylää, hän peltoja. Lapaj on niiden hyvä tuttu ja voisi vaikka vedon\nlyödä, että hän ymmärtää heidän puheensa. Ainakin tuntee hän jokaisen\näänestä, onko esim. haukkuja Matti Skvarkan »Viszkocs» vai Martti\nLiptákin »Ulaani». Samaten on kukkojen laita. Kahdenkolmatta vuoden\nkokemuksesta on hän niistä keksinyt sangen tarkan ajantiedon.\n\nEnsimmäinen kukko, joka kiekuu, on koulunopettajan; se alkaa laulun\n(ja parempi ääni sillä onkin kuin isännällänsä), ehkäpä siitäkin\nsyystä, että se on nälkäisin koko kylässä ja rientää ilmoittamaan\npuoliyön aikaa ikävissään, luullen kaiketi, että sillä tavoin aamu\njoutuu pikemmin. Senjälkeen puuttuvat lauluun pehtuorin rouvan\nkokinkiinalaiset, — täsmälleen kello puoli kaksitoista. Kunnianarvoisen\npastorin kukko sentään on täsmällisin, se kiekuu ihan kahdentoista\nlyömältä. Helppo hänen niin tehdä, kun kirkontorni on ihan nokan\nedessä; siitä tietää, paljoko kello on. Hengellistä säätyä seuraapi\nuskovaisten joukko, kuka laulaa vienosti, kuka järeästi, mikä aivan\nharjaantumattomalla äänellä; Lapaj tuntee heidät kaikki paljaasta\nlaulusta, ihan kuin olisi ollut kunkin läheinen tuttava.\n\nSe on perimätaitoa, kulkee sukupolvesta toiseen. Lapajin iso-isä oli\nveronmaksaja lampurimestari Hlinan karjatalossa, mikä asema rahvaan\nkesken on ainakin yhtä arvokas, kuin parempien ihmisten mielestä\nispaaninvirka. Tästä isän kunniasta lähtee loistoa lapsille ja\nlastenkinlapsille. Hänen poikansa aleni tavalliseksi lammaspaimeneksi,\nmutta ulkona luonnon helmassa hänkin eli kaiken ikänsä ja tottui sen\nsävyisiin asujamiin. Paljo oli hänen kaittavinansa näetsen lampaita,\nyhtäläisiä eläimiä, joita ei toisistaan eroita kasvojen väri, erilainen\notsa, omituinen käynti ja äänenlaatu, vaan ovat ihan yhdennäköisiä\nkuten apilaan lehdet. Ei mikään akatemian jäsen osaisi selvittää, mikä\nheistä mikin on, mutta lammaspaimen heidät kyllä tuntee, hänen silmänsä\novat tottuneet huomaamaan salaisia piirteitä, joista ei tavallinen\nihminen voi selkoa saada. Eikä hän ainoastaan tunne kutakin heistä\nerikseen, vaikka kuinkakin olisivat sikin sokin suuressa laumassa,\nvaan hän tietää myöskin heidän syntyperänsä, muistaa heidän äitinsä ja\niso-äitinsä. Tämä tuntuu uskomattomalta, mutta olen siitä omin silmin\ntullut monta kertaa vakuutetuksi.\n\nEsi-isistään oli Lapaj perinnyt terävän havaintokykynsä ja vaikka hän\nolikin alentunut aristokraattisesta lampurisuvusta, niin osasi hän\nsiitä hyötyä vainionvartijanakin. Tärkeä perintö hänelle on, että\nluonto on hänen emonsa ja lähimmät sukulaisensa eläimet. Luonto ei ole\nhäijy äitipuoli ja nuo sukulaiset ovat paremmat kuin ihmiset. Ainakaan\nne eivät teeskentele, heidät oppii tuntemaan ja pääsee selville heidän\nomaisuuksistansa.\n\nHevonen pureksii ja tärvelee pahasti kaalinkuvut, kun se pääsee\nirralleen, koira filosofin tapaan syksyisin puutarhassa kierrellessään\nvälistä tekee pahaa ryytimaille; härkä syöksee suoraa päätä\nmailasmaahan ja ähkyy ja puskuu, kun ei rehu ollutkaan tarpeeksi\nmakoista; viisaammanluontoinen porsas tonkii maan salaisuuksia\nilmoille, josta hän omaksi onnettomuudeksensa keksii suuhunsa jonkun\nvaivaisen, rupisen perunan.\n\nTäten voipi jo ennakolta tuntea eläinten luonnonlaadun, he kun\nesiintyvät suorina, viettinsä mukaan; mutta ihminen on paljoa\nvaarallisempi, sillä hän lähestyy viekkaana ja kavalasti, urkkien,\nkoska Lapaj sattuu olemaan poissa, käyttäen hyväksensä hänen\nyölepoansa, pimeyttä, syyssumua, ja mitä silloin silmä näkee, sen käsi\nviepi.\n\nIhmistä ei voi oikein oppia tuntemaan. Hän tulee ystävällisen\nnäköisenä, toivottaa vilpittömästi hyvää iltaa Lapajille, tarjoo\ntupakkaa piippuun, antaa siemauksen viinapullostaankin, ja melkein\nluulisi, että mies on todellakin tullut ystävyyttä tekemään, — niin\ntuleekin ennen pitkää selville, että paras kaalinkupu on saanut jalat\nallensa ja että herrasväen suuren suuri kurpitsi, johon pehtuorin rouva\noli nuppineulalla nimensäkin pistellyt, oli tehnyt sille seuraa.\n\nIhmekös sitten, ettei Lapaj oikein pidä ihmisistä? Hyvästä syystä\nepäilee ja karttaa hän heitä; ei hänellä ole ollut eikä suinkaan\nhänelle tulekaan mitään läheisempää yhteyttä heidän kanssansa. Miltei\nkäsittämätöntä on, mistä hän on oppinut puhumaan sekä myöskin, kun hän\nei ole sitä taitoa unhottanut.\n\nJa mistäpä hän sitte puhelisi, joskin häntä joku kuuntelisi? Ei hän\ntunne iloja eikä suruja, ei hänen siis ole tarvis ajatellakaan eikä\nliioin ajatuksiansa ilmaista. Ja koko slovakilainen rotu on muutenkin\nhidasluontoisempi ja jäykempi kuin unkarilaiset. Eikä se ole ihmekään.\nHe ovat kylmemmän maan lapsia, myöhemmin heillä aurinko nousee ja\nlaskee varhemmin sekä paistaa keskipäivälläkin valjummin, ikäänkuin\nvastahakoisesti.\n\nLuonto heidät tuntee ja on siellä heidän luonteensa mukainen. Pähkinät\nsiellä ovat kovan kuoren sisässä; maa kiviperäistä, jottei se\nmilloinkaan pääse oikein herttaisesti hymyilemään eikä voi pukeutua\ntodelliseen, hilpeään juhlapukuun; kirkkaasta taivaan kannesta on\nheidän osallensa joutunut vain pieniä palasia; muita osia peittävät\njylhät, lumiset vuoret.\n\nTuuli majailee useimmasti tuolla Fátran vuoren rotkoissa, ja kun se\npääsee irralleen, niin saavat slovakilaiset ensin tuntea sen kylmää\nhenkeä. Kevät heille saapuu kesällä, kesä taasen ei tule koskaan, vaan\nsen sijaan joutuu talvi niin varhain, ettei sitä missään muualla vielä\ntarvitse vastaan ottaa. Heille kelpaa kaikki, he ovat aina tyytyväisiä.\nSe on hiljaista, kärsivällistä kansaa.\n\nTuota luonnon ivantekoa tapaa kaikkialla. Vehnäntähkä kasvaa täällä\ntuskin puoleksi siitä kuin onnen suosimalla alamaalla ja jyvät jäävät\nniin pieniksi ja koviksi, ikäänkuin ne eivät itsekään olisi aikoneet\nkasvaa muiksi kuin ruumeniksi. Kaali siellä kasvaa korkeaksi sen\nsijaan, kuin sen pitäisi kupua tehdä; päärynät ja omenat villiintyvät\nja muuttavat makunsa, muistuttaen Siperiaa sille, joka niihin puraisee.\n\nRakkauskin, joka kaikissa kansoissa, vuorilla ja laaksoissa raitisna\nelää, joka muualla mailmassa on kuuma kuin tuli, suloinen kuin ruusujen\ntuoksu, on tässä kansassa valju, väritön ja kummallinen.\n\n    »Kultani vieressä istuin kerran,\n    Sydämmet sykkiä alkoi, kasvot ne heloittivat,\n    Pian ensi suukkonen oisi nyt maiskahtanut,\n    Mutta kun piippuni juuri sammui,\n    Täytyi mun poistua saamahan täytettä uutta.»\n\nTämä ei suinkaan ole hilpeä pilaruno vaan surullinen, hidassäveleinen\nlaulu. Nuorukainen mieli mustana itkee katkerata kohtaloa, joka teki\nniin äkkinäisen lopun suloisesta hetkestä sammuttamalla tulen piipusta,\njota paitsi ei saata puhua minkäänlaisesta onnellisuudesta tässä\nmailmassa.\n\nSangen kauniisti, oikein sydämmeen sattuvasti Tapani Lapaj osaakin\nsäkkipillillään soittaa tuota nuottia! Mutta ei hän sitä itsekään\nihanaksi tunne. Hän ei ikinä ole ketään rakastanut. Neidon katse ei ole\nhäneen tässä elossa vielä mitään vaikutusta tehnyt. Hän ei muista, että\nsydämmensä (jos hänellä sitä edes on) olisi koskaan liikahtanut taikka\ntuimemmin sykkinyt, vaikka sellaisia tilaisuuksia hänellä olisi ollut\nkyliinkin, hän kun säkkipilliään käy soittamassa melkein jokaisissa\njoltisissakin häissä. Monen kauniin tytön jalat ovat keikkuneet hänen\nsoittonsa mukaan.\n\nMistä oli hän oppinut noita säveleitä soittamaan niin suruisesti,\nsydäntä särkevästi, niin silkkihienosti, vinhan viehkeästi, jotta\nkuulijain sydän on ensin pakahtua tuskasta, mutta ei kuitenkaan pakahdu\nvaan heltyy, sulaa kuin vaksi sisällisestä lämpimästä tunteesta...\nja sulaa vain yhä sulamistansa; ei ole enää vaksi, vain vuotava\nhunaja, makea säkkipillin soitannasta, mutta voipi kohta taas käydä\nkatkeraksi, kun Lapaj surullista soittaa, ihan kuin mesikin, kun siihen\nmyrkynpalanen pudotetaan.\n\nKuka oli ollut luonnonlapsen opettaja, hänen joka niin vähän ihmisten\nparissa seurustelee? Oliko ehkä oma sydän opettanut? Ei. Se oli\npiittaamaton ja jäykkä. Vuoret, kukkulat, laaksot katsoa tuijottavat\nhäntä äänettöminä, kuten hänkin heitä; ne eivät liioin ole opettajina\nolleet. Kuulijakunta, kaalinkuvut ja hirssilaiho eivät myöskään\naploodeillaan ole häntä kehoittaneet. Mistä oli hän sitte saanut\ntuon soittotaidon? Paimenpoika, joka hänen lapsuudessaan oli hänelle\nopettanut tämän alkuperäisen soittokoneen viljelemisen ensimmäiset\nalkeet, oli kehnonpäiväinen hutilus, eikä lähimaillakaan ollut toista,\njoka olisi tuota konstia osannut; muuan Hikszum niminen musikantti\nasui Nógrádissa vuoren juurella, eräs toinen taasen, jota Pietariksi\nnimitettiin, jossain Nyitrassa.\n\nEikä Tapani koskaan liiku pois kotitienoiltansa mieheksi tultuaan.\nEnnen nuorna tosin häneenkin tarttui, kun piti elämänuraa valita,\nkansansa yhteinen vika, nimittäin vähimmän ruumiinvoimia kysyvän\nammatin etsiminen, jonkatähden hänkin rupesi juurikoreja ja muita\npunomateoksia tekemään. Tällä uralla joutui Tapani kauvas mailmaan,\nmutta jo puolen vuoden perästä suuttui hän tuohon virkaan ja rupesi\nkotia päästyään siihen toimeen, jossa hän nyt on ja joka silloin sattui\navoinna olemaan.\n\nItse hän ei koskaan puhu ulkomaanmatkastansa, vaan tästä tietää kertoa\nkunnianarvoisa pastori, joka ollen oikea luterilainen, vieraassa\nmaassa, kuuluisan Preussin kansan keskellä kokosi nuo loppumattomat\nsanat ja viisaudet, joita hän nyt sunnuntaisin vähitellen tipahuttelee\nsanankuulijoillensa. Hän useinkin kertoo, miten hän kerran oltuansa\nkaksi vuotta poissa rakkaasta kotimaastansa ja paraikaa sitä muistellen\nastuskelee Berlinin katuja, — niin keksii hän likaisen, sangen tutun\nnäköisen henkilön, joka oli kotoisin hänen kotikylästänsä. Silloinpa\nhän ihastui; olihan se hänen entinen leikkitoverinsa Lapaj, korikimppu\nkädessä, leveä vaskisolkinen vyö kupeilla.\n\n— Sinäkös se oletkin, Tapani? Ihan sama mies! — huudahti hän silloin\nihastuneena miehelle, jonka töppösissä ehkä vielä oli kotimaan tomukin\nsäilynyt.\n\nVaan Lapaj ei ollut millänsäkään hänen tervehdyksestänsä.\n\n— No niin, — olenhan minä Tapani; entä sitten; — ja näin sanoen astui\nhän jäykästi edelleen, tuntematta edes hiukkaakaan hämmästystä taikka\niloa kohtauksesta.\n\n— Lapaj! Lapaj! Pysähdy! Etköhän minua tunne?\n\nNyt pastorin kertomuksen mukaan miehemme vihdoin oli pyörähtänyt sekä\näreästi vastannut:\n\n— Nono! Mitä minusta tahdotte? Olettehan te pastorin poika, se\n»tutentti». Olisikos teillä työtä antaa?\n\nJa tämän kohtauksen pastori joutuu useastikin kertomaan, sillä\ntapahtuuhan sangen vähän muuta mainittavaa miehelle, jonka »vuoret\novat nielleet». (Hän käyttää tätä sananpartta osoittamaan kovaa\nkohtaloaan, joka on hänen laajat tietonsa haudannut tänne syrjäiseen\nja köyhään slovakilaisseurakuntaan.) Sentähden täytyy hänen turvautua\nvanhoihin muistoihin; ja ynnä tuon mainitsemamme muiston kanssa olivat\nmuuan nuoruuden ijässä tehty tepponen, kuten väitetään, suurenmoinen\ntappelu, sekä kolmanneksi nykyiseen vaimoonsa kummallisesti alkanut\ntutustuminen hänen elämänsä käännekohtia. Ja kun isällinen kaitselmus\noli hänet siunannut paremman kohtalon ansainneella puheliaisuudella\nsiitä lähtein, kuin hän koulussa läksyjä lukemasta pääsi, niin ei sovi\nkummastella, että hänen kohtauksensa Lapajin kanssa seuroissa tuli\nyhtä usein ilmoille kuin muutamat ruokalajit eräiden ravintoloiden\nruokalistoilla. Sitä enemmän se oli anteeksi annettava, koska hän\nviljeli sitä sielunhoidollisessa tarkoituksessa seurakuntansa\nrakentamiseksi, tahtoen siten osoittaa, ettei slovakin kansassa löydy\nhellempiä tunteita eikä isänmaanrakkautta, ja että Lapaj oli epäsikiö,\ntunnoton puupölkky, joka näytti olevan syntynyt tähän mailmaan vain\nkuluttaaksensa muutamia leveälierisiä hattuja yhdeksännellätoista\nvuosisadalla.\n\nMutta kumminkin hän Lapajista pitää. Kun luonto talven tullen sulkee\novensa, jotta Lapájikin sen helmasta pois joutuu, niin saa hän asua\nkaukana pappilan korvessa sijaitsevassa myllyssä, pastori antaa hänen\nsiellä majailla, kun hän kevääsen asti myllyä vartioitsee. Metsästä saa\nhän kyllin työn ainetta korien ja mehiläispesien tekoon, lapioiden ja\ntadikkojen veistoon.\n\nIkävä asunto tämä ja työ hidasta! Harvoin täällä liikkuu ihmisiä,\nsitä useammin susia. Paaston aikana kevätpuoleen saattaa joku\nlähiseutulainen tänne tulla puhumaan häntä soittajaksi pian pidettäviin\nhäihin.\n\nEi silloinkaan paljon sanoja tuhlata. Lapaj ottaa aina taiteestansa\nmäärätyn maksun, josta ei hän mitään anna pois tinkiä. Massi täyteen\ntupakkaa, illan tullen tuopillinen paloviinaa, puoliyön tienoissa puoli\ntuoppia hunajaviinaa, aamupuhteella pullo luumuviinaa, ruokaa vatsa\ntäyteen sekä puhdasta rahaa kahdeksankymmentä kreutzeriä. Se ei ollut\nvähän, mutta ei paljonkaan, eritoten kun on vähäisen enemmän mailmaa\nnähnyt. Tuolla on esimerkiksi Hikszum, Kékkön soittoniekka! Muuan\nBalassa niminen paroni hänet Italiasta tulleella maalarilla kuvautti\nsäkkipillineen, virsuineen päivineen; kuva ripustettiin palatsin salin\nseinälle, palatinusten ja ispaanien joukkoon. Erästä toista Pietari\nnimistä säkkipillin puhaltajaa Nyitran kreivi elättää, jotta miehellä\non parhaat päivät, viinissä ihan kylpee, rasva ruokana, sulatettu\nvoi juomana (jollaiseksi slovakilaisen mielikuvitus ajattelee vasta\noikeauskoisten elämää tulevaisessa autuudessa).\n\nJa Lapaj on kuulumpi soittaja kuin noista kumpainenkaan! Hän ei\ntosin itse sitä tiedä, mutta kaikki ihmiset toiset tietävät, miten\nnuo yllämainitut musikantit, kertomuksen mukaan, eräänä yönä tulivat\nkuuden komitaatin takaa etsimään Lapájita tämän majasesta ja lupasivat\nkahdeksankymmentä kreutzeriä joka nuotista, jonka hän osasi soittaa,\njos hän näet oli todellakin semmoinen poika, jommoiseksi huhu kertoi.\n\nSilloin Tapani alkoi soittaa vienosti, sydämmeen sattuvasti vuoriseudun\nsuruisinta säveltä; kuukin taivaalla kuuntelemaan seisahti, soittoa\nihastellen, ja vanhan virran laineet lakkasivat lipisemästä, jotteivät\nhäiritsisi.\n\n    Talvisäässä talo\n    verrattava hautaan,\n    karja kadonneena,\n    lyöty lampur rautaan.\n\nHikszum ei laulun päätä odottamaan jäänyt; häpeissänsä hän pötki\nkäpälämäkeen ja on vieläkin sillä tiellä, jollei ole seisahtunut.\nPietari taasen pirahti itkemään kuin lapsi, ja päästyänsä kylään, minne\noli säkkipillinsä jättänyt, hän ensimmäiseksi työkseen puukolla ratkoi\nrikki koko uhkean soittokoneensa, joka ei hänestä enään ollut minkään\narvoinen, sittekun sai kuulla Lapajin soiton.\n\nJa kovasti sydämmystyneenä hän kaikkialta urkki ja tiedusteli, mistä\nLapaj oli tuon opin saanut. Asukoon tuo mestari joka hänen oli\nopettanut, vaikkapa mailman äärissä, niin uhkasi Pietari mennä häntä\netsimään saadaksensa enemmän taitoa säkkipillin puhaltamiseen, jotta\nvoisi Lapajille vertoja vetää.\n\nMutta ei kenkään hänelle osannut tietoja antaa, turhaa oli kaikki\nuteleminen ja aprikoiminen. Yleisö tuli viimein siihen luuloon, että\nitse säkkipillissä se tenhovoima oli. Se säkkipilli oli tehty mustan\noinaan nahasta. Jotkut sen tunsivat pienestä karitsaisesta asti. Lucian\nyönä, juuri puoliyön aikana, hiipi sysimusta eksynyt karitsa määkyen\nLapaj vainajan laumaan, ja tämä lahjoitti sen pojallensa Tapanille\nsiinä luulossa, että sille kumminkin vielä omistaja ilmestyy. Tapani\nsangen mielistyi tuohon pörhövillaiseen elukkaan, leikitteli sen\nkanssa tuntikausia, syötti sille kädestä tuoretta ruohoa, jotta se\ntuli ihan kesyksi, eikä sillä tainnut muuta vikaa olla, kuin se, ettei\nosannut puhua. Tapani antoi sille nimenkin, mikä on lampaalle tavaton\nkunnianosoitus. Sanoi sitä »Hittoseksensa».\n\nKun sitte suurien koleravuosien jälkeen kulkutauti alkoi liikkua\neläimissä, niin Hittonenkin sortui ruttoon, mutta sen verran sillä\nkuitenkin oli kiitollisuuden tunnetta, että jätti nahkansa muistoksi\nTapanille, joka sai siitä tehdä, mitä tahtoi.\n\nTapani teki nahasta säkkipillin. Oikein muhkean ja taiteellisen\ntekikin; sen piippu oli silattu puhtaalla hopealla, huilut alapuolella\nainakin vaskella, jollei juuri kullalla koristetut. Sellaista kalua\nei ollut edes pyhällä kuningas Davidilla! Kun Tapani siihen puhaltaa,\nniin heti ilmestyy Hittosen henki, sillä meidän kesken puhuen tuo musta\nkaritsa vainaja oli sentähden Lucian yönä tullut Matti Lapajin laumaan,\nkun hän olikin kirottu, karitsaksi muuttunut keijukaiskuningatar; ja\nkoska Tapani oli häntä hyvin hoitanut, niin hän nyt hengittää hänen\nkosketuksestansa kuoltuansakin niin ihania säveliä, jotta itse vanhan\nFátra vuoren lumi helmikuussa sulamaan rupee. Ei kukaan ole niin hullu,\njotta uskoisi Tapanin noita säveliä luovan, vaan muodon vuoksi on hän\npilliin puhaltavinansa, korkeintaan hän nuotin alulle panee, sitte vain\nsormet käyvät ja ruumis liikkuu, ikäänkuin hän itse soittaisi.\n\nTästä yleisestä puheesta Pietari kovasti kiihkoon tuli. Kaikin mokomin\npiti hänen saada haltuunsa Lapajin säkkipilli. Mutta se ei ollut\nmyytävissä, vaikka Pietari — suuttuneena kun hänen juutalaisen Eliaksen\nkautta tekemänsä tarjoukset joka kerta hyljättiin — kopeasti lupasi\nsata hopeataalaria kapineesta.\n\nMutta ei hän sitä sittekään saanut. Lapaj vain naureli. Mitä hän\nrahoilla teki? Hän kun ei myisi virsun paulaa kuningaskunnasta, kun\nkerran siihen on tottunut, saati sitten säkkipilliänsä, ainoata\nkalleuttansa. Turhaan hänelle selitteli Elias, että viidelläkymmenellä\ntaalarilla (sillä niin paljon vain se nylkyri Lapajille lupasi) voi\nostaa kolme säkkipilliä, paljoa kauniimpaa, ja vielä jääkin niin paljon\nrahaa, että hän on oleva suurempi herra kuin itse Rothschild, jos sen\nsumman panee korkoa kasvamaan.\n\nMutta Tapani Lapajin harmahtaneessa päässä ei ikinä ollut liikkunut\najatusta eikä halua panna rahaa korkoa kasvamaan eikä Rothschildin\nvertaiseksi tulla. Toista olisi kenties ollut, jos Elias olisi\nymmärtänyt sanoa, että tästedes oli hiilihanko, jota hän viljeli\nperunoita tuhassa paistaessaan, oleva hopealla silattu, paitansa\npuhtaasta silkistä, jalokivillä koristettu solki vyössänsä, ja että\nBrezinan lampurimestarikin tänne käydessänsä hänelle jo yhdeksän\naskelen päästä hattua nostaa; siinä tapauksessa hän ehkä olisi paremmin\nkäsittänyt, mikä hyöty ja mahtavuus oli lähtevä säkkipillin myymisestä.\n\nSanalla sanoen kaupasta ei tullut mitään, suureksi harmiksi Eliakselle,\njoka puolestansa antoi sen huonon toivon Pietarille, että muka on tuiki\nmahdotonta saada haltuunsa tuota säkkipilliä, sillä rahasta sitä ei\nmyydä, varastaa ei sitä saata päivällä, kun Lapaj sitä aina kantaa\nselässään ja öisin viljelee sitä päänaluksena. Ei mikään ihmisvoima\nsitä häneltä ota, ei nyt eikä tulevaisuudessa, sillä koskei hän nyt\nrahoista huoli, niin ei hän vastedeskään niistä piittaa, hän kun —\nikävä kyllä! — ei edes ole viinaan meneväinen, jommoisten ihmisten\nkanssa aina tulee paremmin toimeen, kun kurkku näetsen on yhtenä\nneuvonantajana.\n\nMutta — niin lausui Elias, — tuo lurjus on jo vanha ukko, jonakin\nkauniina päivänä hän tämän maallisen majansa heittää, ja silloin hän,\nElias, muka saapi haltuunsa tuon kuulun säkkipillin, joka kaiketi\njoutuu sille, joka hänet hautaa. Jos siis Pietari puheensa pitää, niin\nantakoon käsirahoja sekä ilmoittakoon osoitteensa, jotta hänelle voisi\nasian päättymisestä tiedon antaa.\n\nPietari suostui kauppaan sekä sanoi osoitteensa seuraavasti: Brezinan\ntuolla puolen on metsässä vanha rappeutunut vesimylly, siitä vasemmalle\navautuu Rocska niminen vuorensola, sen poikki kulkee kolme polkua, sitä\nvähimmän niistä viljeltyä on kuljettava aina Motika nimiselle vuorelle\nasti; kun sanantuoja sinne saapuu, tulee hänen nousta korkeimmalle\nkukkulalle ja katsoa, missä kirkkain paimennuotio loimoaa, sieltä hän\nvarmaan Pietarin tapaa, taikka jollei häntä itseä sattuisi paikalla\nolemaan, niin siellä ainakin sanottaisiin, missä päin hän oleskelee.\nSata taalaria on hänellä aina varalla säkkipillin hinnaksi.\n\nUroomme Lapaj ei tästä kaupasta tiennyt mitään, sillä Elias oli\nsiksi viisas ja varovainen, ettei hän sitä kylän kielilakkarien\nkuulutettavaksi antanut. Ei Lapaj sitäkään tiennyt, että ne miehet,\njotka häntä kävivät kuulemassa, olivat Hikszum ja Pietari. Mailman\nmenosta huolimatta jatkoi hän edelleen vanhaa elantotapaansa.\nPäiväkausiin hän ei yhdenkään ihmisen kanssa sanaa vaihtanut, mutta\nkuitenkaan hänen ei koskaan tullut ikävä. Olihan hän luonnon hyvä\nystävä! Heillä oli kyliinkin hauskaa keskenänsä. Kun hän soitti\nsäkkipillillään, niin se juhlallinen hiljaisuus, joka vallitsi\nvuorilla ja laaksoissa, alkoi sykähdellä ikäänkuin heräävä sydän;\nruohot kuiskaelivat keskenänsä häilyen toistensa puoleen oikealle ja\nvasemmalle; heinä ja kukat hengittivät suloista tuoksuansa, johon salaa\nsekaantui itse maan höyryäminen, ikäänkuin se olisi ollut salainen\nlemmen huokaus. Sitä ei saattanut kuulla, vaan tuntea.\n\nToiste taasen Lapaj vaikeni luontoa kuunnellaksensa. Metsän kohina,\npuron lirinä, lehvien kuiske, mehiläisten surina, työväen laulelot\ntuolta etäältä sekä vieno paimentorven ääni vieläkin etäämpää\nsulivat yhteen suloiseen sopusointuun, jonka vertaista ihanuudessa\nja hurmaavaisuudessa ei sydän saata tuntea, korva kuulla eikä kylmä\nkuollut soittokone tulkita.\n\nSitä taituria, joka Lapajin oli niin mainioksi soittajaksi opettanut,\nei Pietarin olisi tarvinnut kaukaa etsiä. Se oli kaikkialla läsnä.\nPitää vain taitaa sen kanssa puhua sekä osata sitä kuunnella.\n\nEiköhän luonto ja isänmaa meille kaikkea opeta? Maalla on myöskin\nsydän. Joka laskeutuu pitkälleen ja laskee korvansa yhteisen maa-emon\nruumista vasten, hän kuulee sisästä omitusta tykytystä. Se on sen\nsydämmen tykyttämistä.\n\nMaa ajattelee myöskin. Kukat sen ajatuksia ovat. Vai miten on se\nseikka selitettävä, että kaukaisissa korpimaissakin, minne ei ihminen\nmilloinkaan ole joutunut eikä lintu siementä vienyt, yhtenä päivänä\ntuhansia erinäköisiä kukantaimia nousee ilmoille? Se on maan runoutta.\nNe taimet ovat hänen uusia aatteitansa!\n\nJa jos hän ajattelee, jos hänellä on sydän, niin hänellä myöskin on\ntunto, suruja ja iloja. Kovan kuivuuden vallitessa hänen rintansa\nhalkeilee ja sairaan äidin nisiä imevän lapsen lailla kasvit\nsurkastuvat, kellastuvat, kun taasen aamukasteen maata kostuttaessa\nkaikki iloisesti hymyilee.\n\nJa kasvit, kukat, puut, ruohot ne myöskin tuntevat, ajattelevat ja\nheitä kaikkia yhdistää rakkauden suuri aate. Kasvullisuus rakastaa\nmaaemoa, tämä taasen pilviä ja päivänpaistetta. — Sentähden sanookin\nunkarilainen aivan oikein, kun hänen istutuksensa kuolevat, etteivät\n»ne pitäneet maasta». Ja sen hyväntahtoisuutta ja suopeata sydäntä\ntarkoittaa sekin sananparsi, kun kuolleita maan poveen laskettaissa\nnäille toivotetaan: »kepeät mullat hänen haudallensa»... Kepeät ne\nkaiketi ovatkin!\n\nKaikkia rakkaus yhdessä pitää. Vai olisiko Lapaj yksin tunnoton,\nlemmetön? Kuka sen tietää? Vaikka lumi peittää autiota Fátraa, jottei\nsen sisustasta pääse elähyttävä lämmin antamaan kasvua ruoholle ja\nkukille, niin kukatiesi syvällä sen pohjalla kuitenkin saattaa tuli\npalaa, joka tupruten ulos purkauisi, jos vuoreen reikä syntyisi.\n\nHento orvokki, joka ihan rakkaudesta osatonna siellä kasvaa, juurikuin\nharmaja hiuskarva, vuoren kaljulla pinnalla, tietää vain puhua kolkosta\nja kylmästä mailmasta, mutta ei tiedä hänkään, mitä saattaa sisimpänä\nlöytyä.\n\nOn synkkä syysyö. Tuima tuuli pieksee kylmiä vesipisaria Lapajin\nkasvoille, mutta kuitenkaan hän ei riennä majansa suojaan, vaan\ntarkastaa huolellisesti seutua, missä viljelykset tähän aikaan ovatkin\nenimmän vaaranalaisina, sillä tällaista sudensäätä joltinenkin varas\nhyväksensä käyttää ilkitöidensä verhoamiseksi. Nokipimeys mustaksi\nmaalaa koko mailman. Salaa voipi nyt lyödä ketä tahansa päin kasvoja.\nMaiden vartija saisi silmänsä pistää vaikkapa halatin taskuun; mutta\nkorvat ottavatkin nyt haltuunsa virantoimituksen.\n\nHän kuuntelee hyvin tarkasti. Ei kuulu hivaustakaan. Silloin tällöin\nvain joku kaalinkupu päästelee lehtiänsä auki sen siunatun sateen\nrunsauden tähden, joka taivaasta alas vuotaa. Mutta kuitenkin oli hän\netäältä kuulevinänsä ääntä, joka oli ihmisaskelten kaltaista, jommoista\nsyntyy, kun joku kävelee lokaisella tiellä.\n\nHän kiiruhti ääntä kohden. Tottumuksesta hän sangen hyvin suunnan\narvasi; jokea kohden joku siellä kylästä päin pyrkii. Tapani katsoi\nsopivaksi seisahtua muutaman pähkinäpensaan taa, jottei hänen omat\naskelensa karkottaisi pakoon vaaraa kohden käyvää varasta. Eihän se\nsaattanut ollakaan muu kuin varas, sillä eihän tällaiseen säähän julkea\nmennä kuin koira ja vainionvartija.\n\nHento naishaamu juosta suhahtaa pensaan ohi. Pimeissäkin silmät\nkiiluvat kiiltomadon lailla, vartaloa peittää kastunut valkoinen\nvaippa, molemmat päät tuulessa liehuvat. Välistä haamu epäröiden\nseisahtuu, välistä taas lähtee juoksemaan. Tuuli selän takana nauraa\nhahottaa.\n\nTuuli nauraa hahottaa ja Lapaj pistää sormensa tilapäiseksi pilliksi\nsuuhun sekä päästää niin kimakan vihellyksen, jotta vanha Fátrakin\nsaattaa älmistyksissään luulla höyryveturin täällä kiitävän.\n\n— Hoi! Seis! Kuka siellä? Mitäs veit?\n\nNaishaamu katsahtaa taaksensa, näyttää siltä kuin hän olisi maahan\nvaipumaisillansa, valkoisen verhon lieve ulottuu maahan asti, mutta hän\nojentuu taasen suoraksi ja vastaa raukealla, väräjävällä äänellä:\n\n— En minä mitään ole vienyt. Itse vain kuljen.\n\nJa sitte lisäsi hän kiiruusti:\n\n— Jollette usko, niin katsokaa pukuani. En ole mitään varastanut, älkää\nestäkö minua menemästä.\n\nLapaj astui aivan lähelle ja katsoi olentoa tutkivaisesti leveälierisen\nhattunsa alta, mutta ei havainnut mitään epäiltävää, mikä olisi voinut\nantaa syytä viralliseen menettelyyn, joka tässä tapauksessa olisi ollut\nlaillinen tarkastus.\n\n— Älkää estäkö menemästä, — toisti nainen haikeasti, avaellen ja\npudistellen vaippaansa, — kauvas on matka, pitkä on matka.\n\nVähätpä Tapani siitä piittaa, kuinka pitkä hänen matkansa on. Hänen\npuolestansa nainen saapi mennä vaikka Amerikkaan, jos vain tie piisaa.\nSanaa sanomatta kääntyy hän poispäin ja alkaa tallustella tiehensä.\n\nMutta horjuvin askelin nainen nyt astuu hänen eteensä ja tarttuu\nkiivaasti halatin avaraan hihaan kiinni.\n\n— Seisahtukaa hetkiseksi, vain muutamaa sanaa varten, rakas setä Lapaj.\nTunnetteko minua? Tiedättekö, kuka olen?\n\nLapaj ravistaa päätänsä vastaukseksi, ettei hän tunne. Mistäpäs hän\nihmisen tuntisi, koskei ole mitään varastanut?\n\n— Katsokaa minua tarkasti, — sopersi nainen, koko ruumis värisi,\nhampaat suussa miltei kalisivat, ja ne olivat valkoiset kuin\nalabasteri. — Katsokaa hiuksiani, silmiäni, kalpeita kasvojani ja\nsanokaa hänelle, miesparalle, minkälainen minä olin...\n\nUkko Tapani ei milloinkaan ollut moisessa asemassa ollut. Pimeänä yönä\nkaunis neito häneen nojautuu, puoleksi hänen turviinsa vaipuen ja\npyytää:\n\n— Oi, katsokaa minua!\n\nTässä asiassa ei voi päätöstä tehdä panematta uutta tupakkaa piippuun.\n\nLapaj sentähden sanaa sanomatta otti hatun päästänsä ja asetti sen\npiipun suojaksi, ettei sade pääsisi tärvelemään, pisti tupakkaa piipuun\nja alkoi verkalleen iskeä tulta. Pii päästikin runsaasti säkeniä, jotka\nhetkiseksi valaisivat naisen kasvot, ja ehdottomasti tuli silloin\nTapani häneen katsahtaneeksi, jotta hän ihan huomaamattansa palavan\ntaulanpalankin pisti vyöhönsä. Siitä ei sen pahempia seurauksia\nkumminkaan syntynyt, sillä taulalla oli sen verran älyä, että sammui\nhiljoillensa, kun huomasi hulluun paikkaan joutuneensa.\n\nEipä ihme, jos Lapaj vähäisen joutui hämillensä. Näin kaunista\nvaimonpuolta hän ei vielä ikinä ollut nähnyt. Sysimustat hiukset\nvaluivat hajallaan valkoiselle vaipalle, kalpeista kasvoista kuvastui\nsisällinen suru ja tuska, tummissa silmissä epätoivo, väräjävillä\nhuulilla sanomaton huokaus. Yllänsä oli viheriä hame, valkoinen\npunareunainen huivi päässä, slovakin kansan ikivanha, muuttumatonna\npysynyt puku, joka märkänä kääreytyi siron ruumiin ympäri.\n\nMutta Lapaj ei moisista seikoista suuria piitannut.\n\n— Entä sitte? — kysyä murahti ukko ruveten taasen tulta iskemään. —\nMitäpä katselemista sinussa olisi? Mene Jumalan nimeen, mutta älä koske\nmihinkään matkallasi! Älä tullaa nuoren herran aprikoita, sillä ne ovat\nluetut!\n\n— Nuorenko herran? — naurahti tyttö katkerasti, suonenvedontapaisti. —\nJumala häntä rangaiskoon sekä tässä että tulevaisessa elämässä!\n\n— Älä kiusaa Jumalaa, tyttö! vastasi Lapaj. — Sen vain saatan sinulle\nsanoa, että hänkin on herrojen kanssa yksissä. Hän on samallainen\nvartija kuin minäkin, mutta hänen pitää kaita suurempia aloja. Ja\naimo tavalla hän sen tekeekin. Anna sinä hänen olla rauhassa! Mene\nmatkoihisi!\n\n— Menen kyllä, menen. Herran haltuun!\n\nHoiperrellen astui hän muutaman askelen poispäin. -— Mutta sanokaa\nhänelle, minkä näköinen olin.\n\nEhdottomasti täytyi Lapajin murahtaa karkealla äänellään:\n\n— Kelle hitolle minun pitäisi sanoa?\n\nNainen oli vaiti. Hän seisahtui hetkiseksi. Aikoi vastata, mutta äkkiä\nmahtoi mieleen muuta tulla, koska hän lähti nopeasti juoksemaan kumpua\nkohden, jonka juurelta virta juoksi. Siellä hän kiljasi kerran sydäntä\nsärkevällä äänellä, jonka vuoret huoaten edemmäs lähettivät:\n\n— Antakaa tekoni anteeksi! ...\n\nLapaj painoi tulen paremmin piippuunsa ja tuumi: »Se jumalaton siis\nkumminkin on varkaissa käynyt. Ja niin kaunis kun oli katsannoltaan!\nJa kehtaa vielä huudella sieltä varastaneensa. Varropas! Tulepas vielä\nkerran näkyviini!»\n\nKun pellonvartijan arvoa näin pahasti oli nyt loukattu, joutui Lapaj\nehkä ensimmäisen kerran eläissänsä ajattelemaan, kuinka nainen on\nluonnostansa viekas ja ilkeä.\n\nKuinka se pyysikin tulla nähtäväksi! Voi teitä viekkaat naispuolet!\nPimeissäkin heitä tässä vielä pitäisi ihailtaman. Kaiketi pitäisi\nheidän kaulaansa ripustettaman lyhty, jotta heidän kasvonsa yölläkin\nnähtäisiin!\n\nTulkoonpa vain vielä kerran silmieni eteen!\n\nMutta sitä ei milloinkaan enää tapahtunut.\n\nTuuli tuo nyt mukanaan Lapajin korviin kimakan kiljauksen; sitte kuuluu\nvirrasta äkäinen loiskaus, jonka jälkeen laineet kummasti, kolkosti\nsupattavat, että yhden ihmisen surullinen elämäkerta nyt oli päättynyt.\n\nLapaj kauhistuksesta ei ensimmältä saattanut jalkaa liikahtaa. Hän\narvasi, mitä tapahtui. Nainen hyppäsi virtaan. Vihdoin ukko otti piipun\nsuustansa, tempasi päästä leveän hattunsa sekä asetti sen viereensä\nmärkään maahan laskeutuen polvilleen ja kasvot päin virtaa hiljaa\nlukien isämeidän varoen, ettei vain muisti pettäisi, jotta tulisi\nseisaus.\n\nTuulikin nyt kääntyi ja vei hiljaa huokaellen rukouksen sanat hautaa\nkohden. Se oli yksinkertainen ruumiinsiunaus, mutta Lapájilta siinä oli\nkyllä. Ei ainakaan muka pakanain tavalla tarvinnut toiseen mailmaan\nmennä naisraukan, jota hän äsken varkaaksi epäili. Mitä kuolleet\nmaallisilla tavaroilla tekisivätkään? Hänelle riitti matkaevääksi se\nrukous, jonka Lapaj hänelle lähetti.\n\nUkko oli hieman mielihyvissäänkin, kun tytön viattomuus näin pian ilmi\ntuli.\n\nTapani huomasi ajattelevansa tytön omituista kuolemaa sekä\nmuistelevansa hänen sanojaan. Lausui menevänsä pitkälle matkalle,\n(totta kyllä!) kirosi nuorta herraa, (ei ole vaikea arvata syytä\nsiihenkään) mutta minkä tähden hän häneltä pyysi anteeksi ja kelle\nTapanin pitäisi kertoa, minkä näköinen vainaja oli, sitä hän ei osannut\narvata.\n\nMutta kauvan hän ei viitsinyt näitäkään aprikoida. Hän ei ollut\ntottunut arvoituksia selvittelemään. Hyvin on, kuten on. Ihminen,\nhalatti, vahtimaja, piippu, vieläpä säkkipillikin on katoovainen;\nmailma yksin — se seisoo. Se on seisonut ennen ja seisoo vastakin...\n\nVirta siis vei kauniin naisen. Sille ei nyt enää voi mitään. Turhaan\ntyttöä saisi takaisin pyytää...\n\nLäpimärkänä saapui Tapani majaansa. Vielä kerran hän tarkasti avaraa\naluettansa, ja kun kaikki oli hiljaa ja juhlallisen rauhallista sekä\nyökin jo kauvas kulunut ja satoi tuhutti yhtenään, niin hiipi hän\ntyytyväisenä hökkeliinsä »muuttamaan kuivaa päällensä», joka tapahtui\nsiten, että hatusta ja halatista pudistettiin pois liika märkyys ja\nviimemainittu vaate pantiin nurin käännettynä ylle.\n\nKun ulkona vallitsi pimeys, niin oli tietysti majassakin pilkkopimeä.\nSäkkipillin hän umpimähkään heitti nurkkaan ja alkoi yllä sanotulla\ntavalla pukua muuttaa, mihin toimeen ei tarvittu peiliä eikä valkeutta.\n\nHalatista täytyy meidän mainita myöskin muutama sana; sillä näetsen oli\noma sukuhistoriansa. Ratkeama niskassa johti Lapajin muistoon hänen\nisoisänsä, jonka yllä oli halatti ollut eräässä kuulussa tappelussa,\nmissä viisikymmentä tavallista talonpoikaa oli antanut selkään\nkuudelle lampurille. Muuan reikä taskun tienoilla oli syntynyt isän\neläessä. Se oli hiirensyömä. Tuo rasvanläimä vasemmassa kyljessä,\nherra tiesi, mistä se oli alkunsa saanut, mutta varmaan oli sekin joku\nperheen muistomerkki. Ehkä oli se syntynyt Lapaj vainajan puolison\nhyväilemisistä, jolloin siihen oli paremmaksi vakuudeksi lennätetty\njokin rasvakuppi. Kainalossa löytyvä viheriä paikka on syntyjään\näidin pyhähameesta, ja taskun päällä sijaitseva, tuskin huomattava\nryppyyn ommeltu kohta on oikeastaan suuri salaisuus, vaikkei se sen\nkummempi ole, kuin että siihen on neulottu Yrjänän aaton yönä löydetty\nkaksihäntäinen sisilisko, joka varjelee halatin omistajaa kaikesta\npahasta ja kaikilta menninkäisiltä tässä murehitten mailmassa.\n\nTätä mainiota vaatetta nyt Lapaj pudisti niin rajusti, jotta vesi\npärskyi siitä joka taholle, joka tavallisissa oloissa ei mitään pahaa\nollutkaan, koska ei sitä kukaan pahaksensa pannut.\n\nMutta tällä kertaa Lapaj suureksi kummastuksekseen ja harmikseen ei\nsaanut rauhassa työtänsä päättää, sillä siitä kuului nuhdetta majan\näärimmäisestä nurkasta — lapsen itkun muodossa.\n\nPelästyneenä Lapaj päästi kädestään halatin ja suusta piipun.\nEnsimainittu ei luonnollisesti tuosta ollut millänsäkään, mutta\npiippu osoitti todeksi Tapanin äskeiset ajatukset kaikkein kappalten\nkatoavaisuudesta.\n\nMutta mitä oli tuo pieni onnettomuus, verrattuna hänen pelästykseensä\nja hämmästykseensä?\n\nEnsin aikoi hän pötkiä tiehensä juuri kuin mielipuoli, mutta\nnostaessaan maasta halattinsa ja sattuessaan kädellä koskettamaan sitä\npaikkaa, mihin kuivettunut sisilisko oli ommeltu, malttoi hän mielensä\nja sai jälleen rohkeutta. Vyöltään kaivoi hän esiin kynttilänpätkän,\njohon hän töin tuskin sai valkean sytytetyksi, niin hänen kätensä\nvapisivat, jottei tikun palava pää ja kynttilän sydän ollenkaan\ntahtoneet sopia toisiansa kohtaamaan.\n\nKun vihdoin viimeinkin pimeys väistyi valkeuden tieltä, käänsi Lapaj\narasti katseensa nurkkaan päin, mistä äskeisen itkun perästä nyt kuului\npientä, katkonaista supatusta.\n\nKapaloon kääritty lapsi siellä perällä makasi heinätukun päällä.\n\nPikkuruisen olennon pyöreät kasvot näyttivät sangen eläväisiltä, pieni\nsuukkonen supussa mutueli ja vapaiksi jätetyt kädet liikkuivat sinne\ntänne punaraitaisella vaipalla, johon lapsi oli kääritty. Suurin\nsilmin se uteliaasti katsoi Lapájia, kyynelet tai kenties halatista\npärskyneet vesipisarat kirkkaina kiilsivät punaisilla poskusilla, kuten\nkastehelmet kukassa.\n\nMoista Lapaj ei ikinä ollut nähnyt.\n\n— Hm! — murahti hän päätä ravistaen. — Tuhat senkin tulimmaista! —\nlisäsi hän sitten ääneensä ja ravisti vieläkin tuimemmin päätä.\n\nEhkä hän olisi siinä kauvankin seisonut lasta katsoa tuijottaen, ellei\nuusi vieras olisi ruvennut itkemään.\n\n— Antaa pahaisen itkeä, kyllä on hänellä siihen syytäkin. Tuolla äitisi\nuiskentelee aalloissa, etkä itsekään kultakätkyessä makaa.\n\nNäin miettien laskeutui Tapani välinpitämättömänä majan etupuolelle\npitkälleen vähäisen levähtämään. Mutta ennen hän väsyi kuulemasta kuin\nlapsi itkemästä, jonkatähden hänen täytyi ottaa lapsi käsivarrelleen\ntuuditellakseen sitä sekä hyräilläkseen jotakin, jotta se nukkuisi.\nNaurellen suhisi tuuli nurkissa, ilkkui: hahaha! Vanha Lapaj lapsia\ntuudittaa.\n\nMutta pikku pahikko ei ollenkaan herennyt itkemästä, vaan parkui yhä\nvain kovemmin. Lapajin oli jo kärsimys loppua, niin mieleensä muistui,\nettä säkkipillin ääni ehkä saisi sen suun tukkoon. Hän alkoikin\nsille soittaa, nuottia toinen toistaan kauniimpia, niin hartaasti ja\ninnokkaasti, ikäänkuin olisi yhdeksän kylän väki ollut kuulemassa.\n\nPikkuruinen tosiaankin vaikeni hetkeksi aikaa ja tavoitteli sormillaan\nLapajin karkeita poskia, josta tämä huomasi, että lapsen kädet olivat\nkovin kylmät. Sentähden otti hän ne suureen kouraansa ja lämmitteli\nniitä henkäyksillään.\n\n— Senkin vietävä! En soisi hänen palelevan luonani kuoliaaksi.\n\nVähitellen alkoi päivä kajastaa. Lapsi ei enää huolinut säkkipillinkään\nsoitosta, itki vain taukoomatta, mistään tyyntymättä.\n\n— Hitto vieköön; en minä jaksa hoitaa tuota tyttö pahaista. No, no,\nno... älä itke muruiseni!\n\nJuro Lapaj oppi imartelemaankin.\n\n— Älä nyt, älä nyt! Hys, hys! Katsos kuinka päivä nousee! Katsos,\nkuinka sekin on hyvä, ei sekään itke. Älä itke sinäkään! Kilikili,\nkili! Lapaj setä sinusta pitää, jollet itke.\n\nMutta lapsi ei ymmärtänyt hyvittelevää puhetta, jonkatähden Lapajille\ntapahtui se kumma, että hän ihan todenteolla rupesi miettimään, mikä\nlasta mahtoi vaivata, ja sen hän — kunniaksi se hänelle on luettava —\narvasikin. — Jumalanluoman oli nälkä.\n\nTulipa Tapani niinkin kekseliääksi yhtäkkiä, jotta havaitessaan\npaimenpojan ajavan vuohia laitumelle, mieleen johtui kun johtuikin\noikea tuuma ja hän laski lapsen kädestään, lähti juoksemaan pojan\nperään, jonka hän pian saavutti, ja palautti hänet vuohinensa\nvahtimajan luokse.\n\n— Kuules Matti, — virkkoi hän pojalle, — jätät tänne paimennettavasi\nminun haltuuni ja juokset takaisin kylään sekä sanot kyläntuomarille,\nettä Lapaj käski sanoa paljon terveisiä, maassa ei ole mitään hätää, ei\nole mitään varastettu pois, mutta kyllä sen sijaan tuotu vahtimajaan\npieni kapalolapsi. Kun se elää eikä sitä voi tappaa, niin pyydä\nhäntä lähettämään tänne joku vaimo hoitajaksi, joka ottaa lapsen\nelättääksensä. Riennä! Tule takaisin niin pian kuin suinkin!\n\nPaimenpoika oli heti valmis lähtemään ollen mielestänsä hyvinkin\nmiesmäistä saada käydä kylän asioilla. Tapani lypsi vuohesta\nmaitoa ja antoi lapsen sitä juoda, mikä tehtävä tosin kävi hieman\ntöperösti ja vaikeasti, mutta kuitenkin se hänestä tuntui nyt kovasti\nhauskalta. Kun hän sitte kantoi kyllänsä saaneen lapsen ulos lämpimään\nauringonpaisteesen ja se alkoi hymyillä, niin tuntui Tapanista, kuin ei\nse olisi ollutkaan päivä joka lämmitti vaan jokin voima itse hänestä\nsisältä.\n\n— Lystikäs kalu tämä!\n\nJa kun lystikäs pieni kalu ojensi kätensä, aivan kuin lintu siipensä\nlentoon lähteissään, Lapajin kaulaa kohden, niin hän ei voinut olla\nsitä ylös nostamatta (joko uskotte taikka olette uskomatta), vaan\nsuuteli sen punaposkuista, jotta se tuli vieläkin punaisemmaksi, karhea\nparrantynkä kun sitä pisteli. Eikä lapsi nyt enää itkemäänkään ruvennut.\n\n— Kas niin, oravaiseni! Nyt Lapaj sinusta pitää, kun et itke. Hei vaan!\nPidätkö sinä myöskin Lapaj sedästä?\n\nLapsi katsoo häntä suurilla silmillään, juurikuin ymmärtäisi\nkysymyksen, sekä hymyilee vastaukseksi. Kevään suloisuutta, auringon\nkultasäteiden kirkkautta, satakielen liverryksen ihanaisuutta sisälsi\nhänen mielestänsä tuo hymyily.\n\nTapani itsekin ihan lapseksi muuttui tänä päivänä tuon lapsen\nmieliksi. Vei hänet virran rannalle kuulemaan sen suhinaa, kantoi\nhänet korkeimmille kukkuloille, poimi hänelle kukkasia, etsi metsästä\nlinnunpesiä häntä huvittaakseen. Ja hauskaa oli heillä kummallakin.\nIlta joutui ihan huomaamatta, vaikka hän ensin luuli puolipäivän ajan\nkäsissä olevan.\n\nIllan suussa saapuivat ne, joita Lapaj odotti. Poika tuli noutamaan\nvuohiansa ja korkeamman käskystä lasta muuan eukko. Ei pidä luulla\nheidän vitkastelleen ja tulleen liian myöhään sillä kylien maat\nYlä-Unkarissa ovat usein penikulmia laajat ja herrashoviin ynnä siihen\nkuuluvaan kylään oli täältä korven takaa niin pitkä matka, että isäntä\nlähteissään viljelyksiänsä katselemaan juhlallisesti sanoi jäähyväiset\nperheellensä, juurikuin olisi pitkällekin matkalle lähtenyt.\n\nVääräselkä eukko, kylän lapsenmuori, alkoi tullessaan jo kaukaa\nhuudella:\n\n— Hoi, Lapaj! Kuules, Lapaj poikani! Tänne se lapsi, kyllä minä pian\nhänen sukunsa tunnen. Jumala antakoon hyvää päivää! Missä on sirkkanen!\nPitääkö minun viedä se niskoiltasi, poikani; toivon, että elät\nihmisiksi ja kiitollisuudesta pistät helmaani pari kaalinpäätä; otin\nsitä varten säkinkin mukaani.\n\n— Lapsi nukkuu, — vastasi Lapaj, osoittaen kädellään läheistä\ntaikinamarjapensasta päin; sitä ei saa herättää.\n\n— Mitä? Vai ei saa herättää? tiuskueli mummo, jotta ainoa hampaan tynkä\nsuussa Tapanille pahasti irvisteli. — Pitääkö minun tässä vartoa,\nkunnes hän herää? Miksi sitä sitte luulotkaan, poikani? Prinssikö se on\nvai prinsessa?\n\n— Tyttö se on, Agnes täti, tyttölapsi. Pois tieltä! Sitä ei saa\nherättää. Äsken juuri raukka nukkui.\n\n— Mikä sinua oikein riivaa, Lapaj poikani? Olethan ihan hulluksi\ntullut! Onkohan kummempaa kuultu! Oivallinen lapsenpiika sinusta\ntulisikin! Ei muka saa lasta herättää, vaan pitää odottaa, kunnes se\nitse silmänsä avaa. No Tapani! Mitä hulluuksia tämä on? Vanha Agnes ei\nole niin tyhmä, jotta rupeisi tässä turhia aikailemaan. Pitkä on matka\nkotia; tulee pian puoliyö, ennenkuin joudun Hlinaan. Taikka en ehdi\nsiksikään.\n\n— Ei ainakaan tänään tule mailman loppu, — virkkoi Lapaj, perustuen\nsiihen vuosisatoja vanhaan yleiseen arveluun, että silloin muka tulee\nmailman loppu, kun kaikki Hlinan kylästä muille maille hajaantuneet\nslovakit kokoontuvat kotikyläänsä takaisin. Tämän luulon mukaan taasen\nmailma melkein on ijankaikkinen.\n\n— Älä pilkkaa vanhoja ihmisiä, Lapaj, taikka saat sitä vielä katua.\nVäität ehkä, että olet kuudenkymmenen vanha! Entä sitte, könsikkä! Minä\nsinut ristiin kannoin. Älä siis minua rupee pilkkanasi pitämään, äläkä\nviivyttelemään, vaan anna tänne se lapsi, taikka minä revin silmät\npäästäsi, jos sinä saatat minut vimmoihin.\n\nPianpa akka olisikin ruvennut tuumasta toimeen, ellei lapsi olisi\ntehnyt riidasta pikaista loppua; se näet heräsi.\n\nLapaj nosti sen nyt pensaan siimeksestä ja ojensi sen akalle. Hänen\nkasvonsa ihan suruisiksi kävivät, rinnassa riehui kummallisia tunteita,\nsielua painoi alakuloisuuden raskas usva.\n\nPikkuruinen alkoi levottomasti ruumistansa väännellä. Pelästyneenä se\nkatsoa tuijotti eukon kurttuisiin kasvoihin ja alkoi heti itkeä. Lapaj\noli huomaavinansa, että lapsi ojensi kätensä häntä kohden. Pyysi kai\nhänen syliinsä päästä.\n\nHän ei saattanut olla onnetonta lasta ottamatta käsivarrelleen. Se\nlakkasi nyt heti itkemästä ja lepäsi niin turvallisna tuon jäykän\nmiehen sylissä. Ehkä se tunsi kuinka syvään kätketty lämmin tuolta\npovesta säteili ulos. Kätensä ihan Tapanin kaulaan ojensi, jotta\nmelkein hyväilemiseltä tuntui, ja kun akka tahtoi väkisin riistää\nlapsen sylistä, niin se parahti kovasti itkemään.\n\nLapajin mieli heltyi. Hän ei saattanut mitään puhua, viittaili vain\nkädellään Agnekselle, että tämä olisi lapseen koskematta. Otsassa\nsuonet paisuivat, sydän kovasti sykki ja silmiin ilmestyi kyynel, —\nniin, kyynel.\n\nPitäessään siinä käsivarsillansa kallista taakkaa katse jäykästi oli\nkiintynyt mustaan multakokkareesen, juurikuin olisi hän tahtonut saada\nneuvoa siltä, joka kylvetyn siemenenkin peittää ja saapi sen kasvamaan.\n\nJa kokkare mahtoi myöskin vastauksen antaa, ainakin tällä kertaa siltä\nnäytti.\n\nLapaj astui vakavasti Agneksen luo, laski kätensä hänen olkapäälleen\nsekä virkkoi liikutuksesta matalalla äänellä mutta ratkaisevasti:\n\n— Olen tuuminut toisin, muori. Saatte mennä kotianne!\n\n— Mitäs sillä tarkoitat, Lapaj poikani?\n\n— Sitä, etten annakaan pois lasta. Jumala on sen minulle antanut;\nomanani se myöskin pysyköön!\n\nNäin sanoen käänsi hän selkänsä äimistyneelle eukolle sekä lähti\nhiljoilleen astelemaan majaansa kohden.\n\nRatkaiseva sana oli lausuttu. Hänestä tuli isä. Otsalle asettui\nisällisten huolten vakava varjo. Suloiset nämät huolet, mutta myöskin\nraskaat! Suloiset rikkaille, raskaat köyhille.\n\nNiin kauvan kelpasi, kun oli päivä eikä lapsen ollut nälkä eikä vilu;\nmutta sitten?... Turhaan Lapaj tarjoeli lapselle niitä ruokia, joita\nhän itse nautti, sekä peitti häntä halatillansa; lapselle ei mikään\nkelvannut eikä sen ollut kyllin lämmin. Piti hankkia mistä hinnasta\nhyvänsä lypsävä vuohi sekä muutamia tyynyjä ja peite vuoteeksi, vaikka\nne maan alta kaivaa täytyisi.\n\nMutta se on helpompi sanoa kuin tehdä. Vuohi ja sänkyvaatteita! Hyvä\nJumala! Sehän olisi jo suuri omaisuus. Lapsella olisi aina lämmintä\nmaitoa ja lämmin vuode.\n\nAina puoliyöhön mietti hän tätä unetonna makuusijallaan venyen. Vuoroin\nnämät ajatukset tuntuivat miellyttäviltä, vuoroin tuskallisilta aina\nsen mukaan, miten hänen pieni holhottinsa oli, joko levollinen taikka\nrauhaton. Jälkeen puoliyön se melkein yhtenään vaikeroi, mikä Lapajin\npäästä kiristi vihdoin viimein lujan päätöksen.\n\nHän nosti lapsen käsivarrelleen sekä säkkipillin selkäänsä ja jättäen\nensi kerran eläissänsä seudun vartijatta lähti astumaan niin kiivaasti\nja pitkin askelin kylää kohdin kuin slovakilaisten satujen mukaan\njättiläiset, jotka astelivat yhdeltä vuoren kukkulalta toiselle.\n\nAamun sarastaessa hän jo kopisti juutalaisen Eliaksen ikkunaan. Tämä\npelästyen heräsi unestaan.\n\n— Kuka siellä on ulkona? Kaikki hyvät ihmiset vielä ovat levolla. Mitä\ntahdotte?\n\n— Avaapas ovi, minä se vain olen, Lapaj.\n\n— Kyllä avaan — kuului sisältä; kyllä sinulle avaan. Kas vaan, millä\nasioilla sinä kuljet näin varhain aamulla? Ja kas lasta? Kasvaako\nkorvessa tuollaisiakin?\n\n— Niinpä näkyy! Mutta älä nyt tähän kyselemään jää, vaan sytytä tuli\ntakkaan ja anna tänne maitoa. Käytä sukkelaan sääriäsi!\n\nPian paloi räiskyi iloinen valkea takassa ja tyytyväisnä lapsi joi\nsärpäsi maitoa.\n\n— Kuules Elias! — virkkoi Lapaj synkkänä muodoltaan ja sormellansa\ntuimasti sysäten pöydällä makaavaa säkkipilliä, — _myyn sen_.\n\n— Mitä myytte?\n\nLapaj ei mitenkään olisi nyt saattanut julki lausua tuota yhtä sanaa;\nvielä toiste hän vain vapisevalla kädellä viittasi säkkipilliin:\n\n— Tuon tuossa! — hän vastasi synkällä, liikutetulla äänellä.\n\n— Mitä? Joko myisitte säkkipillin? Nyt kun ei kelpaa koirallekaan?\nOlisi pitänyt silloin rautaa takoa, kun se kuuma oli, — kun oli ostaja;\nnyt se on myöhäistä. Viisikymmentä kreutzeriä ei ole suuri raha, mutta\nsekin olisi teidän kalustanne veteen heitetty hinta.\n\nNäistä sanoista näkyi Tapanin kasvoihin ilmestyvän kauhea alakuloisuus.\nHän loi surullisen silmäyksen pienokaiseensa, pää painui alas ja syvä\nhuokaus rinnasta nousi.\n\n— Mutta, — sopersi hän katkonaisesti, vetäen hattua syvemmälle päähän,\n— luulin, ajattelin, että sinä Elias sen ostat. Myisin sen sangen\nhalvasta.\n\n— No! Mitäpä siitä tahtoisitte?\n\n— Yhden patjan ja peiton, pari päänalusta, ja — hän lisäsi sangen\narasti, ikäänkuin itsekin peläten liikoja pyytävänsä, — ja yhden elävän\nimettävän vuohen.\n\nEliaksen viekkaat kasvot kävivät sangen ihmisystävällisen näköisiksi,\nmikä ei kuitenkaan oikein hänelle tahtonut sopia.\n\n— Tiedättekö mitä? Sanonpa jotain. Koska pidän teistä ja kunnioitan\nteitä ja koska juutalaisen järki ei näin varhain aamulla vielä ole ihan\nselville herännyt sekä koska eilen kovasti riitelin akkani kanssa ja\nkiusallakin tahdon hänelle saattaa vähäisen mieliharmia, niin antakaa\ntänne kouranne ja kauppa on tehty.\n\nVaihtotavarat olivat pian paikalla. Tapanin silmiin kyynelet tulivat,\nkun hänen piti säkkipillistänsä luopua. Ovelta hän vielä palasi\ntakaisin sekä soitti viimeisen kerran lempinuottinsa.\n\nSe ei koskaan ollut niin kauniisti kaikunut kuin tällä kertaa. Pikku\n»Hittosen» nahka muuttui todellakin lumotuksi keijukaisneidoksi.\nVähällä oli, ettei ukko Elias ruvennut tanssimaan, ja lapsen kasvoissa\nleikki hilpeä hymy.\n\nNiin kaunis, kirkas ja puhdas oli tuo hymyily, että Lapaj sen\nnähdessään taas unhotti sävelen, säkkipillinsä, kaikki. Otti lapsen\nkäsivarrelle, tyynyt ja patjat kainaloon sekä läksi hyvillä mielin\nastumaan korpeansa kohdin.\n\nOli kaunis syysaamu. Lapsi soperteli ja äännähteli iloissaan kaiken\nmatkaa; vuohi, joka kävi edellä, määkähteli vastaukseksi, ja\nLapaj kuunteli kumpaistakin niin hartaasti, kuin olisi hän heidän\nkeskustelunsa ymmärtänyt.\n\n\n\n\nKUMMALLINEN KUITTI\n\n\nMuutama vuosi sitten komitaatin arkistoa tarkastettiin? sekä uudelleen\njärjestettiin. Arkistonhoitaja Juhana Bogi herra tomuisia asiakirjoja\nsekä homeisia pergamenttia pidellessään, heitellen poltettaviksi\ntuomitsemansa isoon läjään ja hellästi säilytettävät takaisin\nasetellen, eräänä päivänä keksei kummallisen asiapaperin.\n\nSe oli nelikulmainen, karkea, kellastunut lappu, jossa sanasta sanaan\nseisoivat seuraavat rivit:\n\n Kuitti.\n\n Kunnioitettavalta linnanvoudilta Frans Demes herralta olen vastaan\n ottanut eheänä yhden tummanverisen neidon, jonka sitoudun tuomaan\n takaisin yhtä eheänä huomenna se on 18 päivänä sisällä olevaa Elokuuta.\n\n Annettu vuonna jälkeen Kristuksen syntymän j.n.e.\n\n                               _Tapani Dézsy_, komitaatin kirjuri.\n\nKunnianarvoisa arkistonhoitaja ensimmäiseksi työkseen ällistellen\nkotvasen katseli tuota merkillistä dokumenttiä; sitte siivosi hän\nnenälasinsa ja luki sen vieläkin kerran.\n\nToden totta seisoi siinä viime vuosisadalta virallinen kuitti yhdestä\ntytöstä.\n\nOnkohan komitaatti hullutellut, vai miten? Ei ole moisia kuultu mailman\nalusta asti! Täytyy heti paikalla mennä näyttämään paperia kamreerille.\nNyt sitä saadaan nähdä, mitä miehellä on kapotissa, ainakin oli\nvalitsijoilla kelpoisilla, silloin kun hänet tähän virkaan kutsuivat.\n\nKamreeri luki kirjoituksen ja lausui, että se todellakin oli sangen\nomituinen, erinomattain ja kaikissa tapauksissa oli itse asia mahtanut\nolla sangen merkillinen, mutta miten se oikeastaan oli ollut, siitä ei\nenää voinut saada selkoa. Ehkei sitä itse ispaanikaan arvaisi.\n\nEikä arvannutkaan, ei kukaan. Viikko- ja kuukausia koko\nkomitaatinhallitus tuota aprikoitsi, mutta vihdoin tuli se siihen\npäätökseen, että onhan meillä ihan moisia varten tiedeakatemia,\nymmärtämään asioita, joita se ei kumminkaan ymmärrä. Pitää heti\ntoimittaa tuo paperi tiedeakatemiaan; kyllä siellä siitä selko otetaan,\nehkäpä vielä siitä kirjankin sepittävät.\n\nEn tiedä, lähetettiinkö se, — mutta varma vaan on, että\nkomitaatinhallitus (Herrainen aika, osaapa se sentään viisaskin olla!)\nluotti akatemiaan, ja vaikkei tämä tosin ongelmaa selittänytkään, niin\ntapahtui tämän ilmoille antaminen sentään sen huoneuksessa, — jos\nnimittäin suvaitaan tarinatani loppuun kuunnella.\n\n... Asian laita oli näet niin, että jalosukuisella ritarilla herra\nGabriel Bezerédjillä, Esztergomin kaupungin pormestarilla oli sangen\nkaunis tytär.\n\nTämän viimeisen väitteeni todistajiksi en tosin voi ottaa elossa olevia\nhenkilöitä enkä myöskään saata viitata tanssireferaattehin, sillä onhan\nasia jo niin vanha, että isoäitinikin vielä silloin kenties kävi lyhyt\nhame yllä. Mutta että neito mahtoi olla sangen kaunis katsannoltaan,\nvoin päättää siitä, kun häneen oli Losonczin kaupungin tuomarin poika,\nTapani Dézsy kovasti rakastunut.\n\nMiten ja missä hän oli tyttöön ensin mieltynyt, sen seikan jäljille\nemme enää voi päästä, sillä vaikka onkin totta, että jalosta\nEsztergomin kaupungista jaloon Losonczin kaupunkiin on sangen pitkä\nmatka, niin on myös sekin totta, että rakkaus jo siihen aikaan kulki\nrautatietä.\n\nJos oikein muistan, käytiin siihen aikaan vähäisen sotiakin mailmassa,\nmuutamien kuningattaren sulosilmistä vuotaneiden kyynelten tähden.\nPätevä syy sekin. On sitä vähemmästäkin sotia syntynyt, kuningasten\nkopeista puheistakin.\n\nMutta ei tuo asiaan kuulu muuta kuin sen verran, että Bezerédjin Ilonaa\npyysi vaimokseen tämän isältä eräs armeijan peitsiväen kapteeni, sodan\njälkeen, kuten tulee ja sopii. Herra Gabriel antoikin kernaasti hänelle\ntyttärensä, sillä olihan kapteeni ylhäistä sukua, ja sitä paitsi vaati\nhyvä tapa silloin »suuren kuningattaren» hallitessa, että saksalainen\nmies nai unkarilaisen tyttären.\n\nSanoman tästä kuultuansa saapui Esztergomiin Tapani Dézsy muassaan\npuhemies, ja kuinkapa hän olisi voinutkaan olla tulematta; mutta\nturhaan itkeä vetisteli kaunis Ilona, turhaan käytti jalosukuinen\nPietari Bajnok herra — puhemies näetsen — kaiken kaunopuheliaisuutensa\nneitosen puolesta, juurta jaksain selittäen, että — tuota — onhan\nnuorella Tapanilla sangen hyvät luonnonlahjat, ja ollen komitaatin\nvaranotarius on hänellä hyvä virkakin; rukkaset siitä sentään lopuksi\ntulivat, ja tottahan se onkin, ettei nelivaljakolla ajava perhe voi\nantaa tytärtänsä kaksivaljakkoa viljelevään perheesen. Kauheata on, kun\nkaikenmoiset ihmiset tohtivat ruveta Bezerédjin tytärtä kosielemaan!\n\nRukkasten saajat kosiomiehet lähtivät koreasti matkoihinsa eivätkä\nvirkkaneet kotonaan, minkälaisilla asioilla olivat kulkeneet, jotta\nkoko juttu joutui unhotuksiin. Kun oli mahdotonta, niin oli mahdotonta.\nEivät asianomaisetkaan siitä enää mitään hiiskuneet.\n\nSilloin ei kielenkantaminen vielä ollut niin vilkasta kuin nykyään.\nMutta lempi oli jo siihenkin aikaan vilkas, ei heittänyt uhrejansa,\nherätti ne sangen usein henkiinkin — yhdellä ainoalla henkäyksellä.\n\nTapahtui niin, että peitsiväen kapteeni palasi sodasta (ainahan ne\npeitsiväen kapteenit sodasta kotia tulevat) ja hääpäivä lähestyi\nhirveän nopeasti. Ompelijattaret olivat jo kuukausia valmistaneet\nloistavia myötäjäisiä. Oi, jospa tuo valkoinen pitsi ei ikinä tulisi\nvalmiiksi! Morsiushuntua meinataan, ruumisharsoksi sopisi... Kunhan\nedes sormet neulanpistämistä ajettuisivat, jotta tuo lumivalkea huntu\nei valmistuisi...\n\nMutta kyllä se valmiiksi tuli viimeiseen neulanpistoon saakka. Vain\nyksi yö oli enää hääpäivään aikaa.\n\nJuuri tänä yönä katosi Ilona Bezerédj kotoansa kuulumattomiin.\n\nTuuli oli puhaltanut umpeen hänen pienet jälkensä puutarhassa;\npensaiden oksat olivat väistyneet hänen tieltään päästääksensä hänet\npakenemaan, kuiskaelivat keskenänsä, mutta eivät ilmaisseet mitään.\nEikä myöskään maantien tomu totuutta tunnustanut. Kun tuulispää ynnä\npölyn kanssa pieksee ilmaan pienen valkoisen höyhenen, ken osaa kertoa,\nminne se joutuu maahan!\n\nHän oli ottanut piikatytön vaatteet yllensä, jottei häntä tunnettaisi;\nlyhyen sarssihameen, pitkävartiset pieksut jalkaan, kattuunihuivin\npäähän. Pitkät mustat hiuksensa sitoi hän tulipunaisen nauhan kanssa\nyhteen palmikkoon. Se sopikin hänelle vallan mainiosti.\n\nSaavuttuaan maantielle huomasikin hän olevansa ypö yksin yön\npimeydessä, ja avarat pieksut aaveentapaisesti kopisivat, narisivat...\nSormus taasen, tuo kapteenin antama sormus, poltti sormea kuin hehkuva\nkekäle. Hän otti sen sormestaan ja heitti tien viereen pensastoon. Ehkä\njoku harakka sen sieltä ihastukseksensa löytää!\n\nMutta minne nyt menisi? Hän ei tuntenut tietäkään. Tietäkö? Mitä tietä?\nSitä kaiketi, joka vie lemmityn asunnolle. Ei ei, hän ei mene sinne, ei\nmene sinne sittekään, vain sinnepäin.\n\nNeito alkoi kiivaasti astua, — mutta pian hän väsyi. Pieksutkin söivät\njalat rakoille. Hän istui aidan viereen lepäämään ja miettimään,\nmiten hänen nyt käypi. Ja niin kauvan hän siinä mietti, että viimein\nnukkui aidan juureen. Rehevä ruoho oli alla patjana, nurmen kukat,\naamutuulosen niitä häilytellessä, vienosti silittelivät hänen\nkasvojaan. Aita ja pensaat häntä varjostivat ja kateellisesti kätkivät.\n\nJa hyvä olikin, että kätkivät, sillä aamupäivällä, neidon yhä vielä\nsiinä nukkuessa, sananviejä kiireesti ratsasti ohitse, muassaan\nSzügyiin komitaatinvirastolle kirje, jossa sanottiin, että jos sen ja\nsen näköinen maalaistyttö tavattaisiin komitaatin alueella, niin olisi\nhän heti otettava kiinni ja pidettävä vankina Esztergomin kaupungin\nkustannuksella, kunnes armollinen Bezerédj herra lähettää tarkempia\ntietoja.\n\nTällainen sana lähetettiin heti joka taholle. Kaikki Esztergomin\nkaupunginpalvelijat sinä aamuna saivat hevosen selkään istua.\n\nMutta olisi tuo yksikin riittänyt, sillä jo illan suussa, sanantuojan\nvastikään lähdettyä, joutui kaunis maalaistyttö komitaatin vangiksi.\n\nTämä sangen mainittava asia tapahtui semmoiseen aikaan, jolloin ei\nkomitaatilla sattunut olemaan ainoatakaan vankia, niin oli heidät\nhävittänyt jalosukuinen Tapani Gerge herra. Mutta koska asetus sanoi,\nettä vankien velvollisuus on siivota komitaatinhuone, niin palkkasi\nispaani yhden vangin, jottei kartano siivotonna olisi, ja ettei\ntämä mies millään muotoa vain sanoisi itseänsä palveluksesta irti,\nhemmoteltiin häntä siihen määrään, jottei lopuksi kukaan saanut häneltä\nrauhaa, rakensipa lurjus riitaa linnanvoudinkin, herra Frans Demesin\nkanssa.\n\nTätä täytyi koreasti kärsiä, sillä jalo komitaatti saapi linnanvoudin\nvaikkapa yhdellä vihellyksellä, mutta vankia... se, se käy hieman\nvaikeammaksi.\n\nTuo palkkavanki, joka paraikaa poltteli piippua etehisessä ja kiroili\nhuonoa ruokaa, katseli hieman karsain silmin, epäilevästi uutta vankia,\nkun sotamiehet tämän veivät nimismiehen luo. Nähdessään tytön unhotti\nitse nimismieskin luoda kasvoihinsa ankaraa »ex offo» muotoa, vaan\ntarttui äkkiä viiksiinsä ja rupesi niitä kiertelemään.\n\nKaunis oli, sangen kaunis pieni hempukka, silmät tummat ja palavat,\nkasvot eheän väriset ja valkoiset.\n\nMahdotonta oli tällä kertaa käyttää lain täyttä ankaruutta.\n\nNimismies hymyili, nuo kopeat vaakunatkin seinillä hymyilivät, sekä\nmolemmat kaljupäät leijonat, jotka kilpeä kannattivat, näyttivät suu\nauki katsoa töllistävän; entisten ispaanien jäykillä muotokuvilla\nauringon säteet leikkisästi ilvehtivät, vaan tyttö yksin hiljaa itkeä\nnyyhkytti eikä tahtonut vastata mihinkään kysymyksiin, ei ilmoittanut\nnimeänsä eikä syytä, miksi häntä vainottiin.\n\nMutta eihän tuo niin välttämätöntä ollutkaan, sillä herra Bezerédj\nsiitä kyllä tiedon antaa, hän kun on toimittanut tytön vangiksi.\nHänelle onkin jo lähetetty tieto, huomenna päivällä ehtii ratsumies\ntakaisin tuoden vastauksen, jos kiirettä pitää. Siksi aikaa annettiin\ntyttö linnanvoudin huostaan, jotta hän sulkisi uuden vangin paraimpaan\nkoppiin ja antaisi hänelle syödä.\n\nTästäkös herra Demes ihastui, mieli ihan pehmeäksi kävi. Eikä syyttä!\nOlihan hänellä nyt todellinen vanki, tosin oikeastaan Esztergomin\nkaupungille kuuluvainen, mutta kumminkin oikea, todellinen vanki; mikä\nmuhkea olento, ihan kuin Jumalan sitä varten luoma, että lakaisisi\nkomitaattihuoneen pihaa! Nyt saa ajaa tiehensä tuon juopon lurjuksen,\ntuon palkatun vangin.\n\nHän antoikin portinvahdeille sen käskyn, että jos palkkavanki,\nkuten tavallista, sattuisi jäämään yöksi läheiseen »Lehtisammakon»\nkapakkaan, niin ei häntä pidä päästettämän sisään, vaikka miten porttia\njyskyttelisi.\n\nIlosanomansa vei ukko Demes joka virkahuoneesen:\n\n— Pojat, meillä on vanki! Oikea madonna! En tiedä, onko hän\nmyrkynpanija, varas vai rosvo, varmaa vain on, että hänen muotonsa\nlienee ollut hitolle suureksi avuksi. Oletteko ollut tulokasta\nkatsomassa, häh? Saatte nähdä kalterin takaa.\n\nEivät pojat toista käskyä jääneet odottamaan. Tapani Dezsy peräti\nsinne jäi; ainakin toi vartija linnanvoudille semmoisen raportin, että\nkunnioitettava herra notarius oli käskenyt avaa vankikopin oven sisään\nmennäksensä ja keskustelee siellä paraikaa tytön kanssa.\n\n— Vai niin, heh! Kas vaan sitä veitikkaa, sitä veitikkaa... Kun minä\nsanon, että tuo helmahinen on kaunis, niin ei ole itse piispallakaan\nvastaan välttämisen varaa.\n\nDezsy oli ukon lempipoika. Levotonna odotteli hän, kävellen pihassa\nedestakaisin Tapanin palaavan.\n\n— Sinäkö olet, Tapani? kysäsi hän iltahämärästä vankihuoneen puolelta\nlähestyvältä pulskalta mieheltä.\n\n— Minä olen, setä kulta — vastasi tämä väräjävällä äänellä.\n\n— Hehehe, vekkuli! Mitäs sanot? Onko hyvä makupala, vai? Mutta kas,\nolethan ihan haltijoissasi.\n\n— Sievä tyttö, sangen sievä — vastasi Dezsy ääntänsä hilliten.\n\n— Ai, ai, sinua poikaa! Tähän asti et ole ollut helmaväkeä\nnäkevinäsikään. Joko Ilona rupee unhottumaan... Ilona hänen nimensä\nmuistaakseni oli...\n\n— Uhm.\n\n— Tietysti, vain uhm. Tietysti, niin tietysti. Ja kun asiaa lähemmin\nmietitään, niin olin minä samallainen lemmenseikoissa.\n\n— Pyytäisin yhtä tärkeätä asiaa, setä.\n\n— Noh?\n\n— Mutta se on erittäin tärkeä... ja hieman virallinen.\n\n— Jos se on virallinen, niin toimitetaan se virallisesti.\n\n— Antakaa minulle täksi yöksi tuo tyttö.\n\n— Tyttö? Tuo tyttökö?\n\nUkko Demes päästi merivahapiippunsakin suusta, niin makeaan nauruun hän\nremahti, jotta koko piha kaikui.\n\n— Tuota maalaistyttöäkö pyydät? Joko olet ehtinyt hänen kanssaan\nsopia? Kas vaan sitä veitikkaa! Vai niin pian suostui? Sitä veitikkaa!\nTietysti, niin tietysti. Mutta Herran tähden, mitä ajatteletkaan? Enhän\nvoi sinulle antaa komitaatin vankia — ja hän lisäsi suruisesti — heti\nensimmäisenä päivänä.\n\n— Mutta olenhan minäkin komitaatin miehiä, setä kulta.\n\n— On sekin totta, tietysti, totta on sekin.\n\n— Ja tuon huomenna tytön takaisin.\n\n— Tosi kyllä, tosi... mutisi ukko asiata ajatellen, — mutta tiedäthän,\npoikani, että olen tarkka, turhantarkka virkamies. Rakastan järjestystä\nenkä millään muotoa sallisi, että...\n\nDezsy huokaili muoto synkistyneenä.\n\n—... Että sanottaisiin minun kevytmielisesti hoitavan komitaatin\nasioita. Itse ankaruus ihka elävänä seisoo edessäsi, poikani, älä pane\npaheksesi, kun sanon suoraan...\n\n— En panekaan — mutisi Tapani hajamielin.\n\n— Älä pane pahaksesi, sanon, kun vaadin tytöstä muutaman rivin\nvakuudeksi paperille... tiedäthän, vain muodon vuoksi.\n\nTapani oli huudahtaa ääneensä ilosta tämän kuultuansa.\n\n— Tule kamariini, kirjoita siellä kuitti, että olet vastaanottanut\ntytön. Hänet takaisin tuotuasi saat minulta varmasti kirjoituksesi.\nMuodon asia tuo on kokonansa, mutta semmoinen nyt kerrassaan olen,\nsemmoinen olen. Eikä kumminkaan komitaatti minuun tahdo luottaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAivan siten kävikin, kuten ukko sanoi. Tapani Dezsy vei siivosti\nIlona Bezerédjin vankilasta. Eikä häntä enää takaisin tuonut. Vielä\nsamana yönä matkustivat Szepességiin ja kolmantena päivänä he jossain\nvihittiin avioliittoon.\n\nKun sitte seuraavana päivänä suurella tohinalla saapui armollinen herra\nGabriel Bezerédj ynnä kapteeni tyttöä noutamaan, niin nyökkäsi vanha\nsetä Demes levollisella mielin päätä heidän kysymyksiinsä, vastaten,\nettä asia on ihan säntillänsä.\n\nVanki ei tosin enää ole täällä luonnossa, mutta löytyy hänestä\nlaillinen kuitti; täällä on pöytälaatikossa. Jos viise-notarius ehkä on\nhukannut haltuunsa annetun esineen, niin ei hän, Demes, sille mitään\nvoi. Se on ihan toinen asia.\n\nArvaan, että tästä vielä suurempikin asia syntyi. Aavistan, että\nDezsyä syytettiin virkavirheestä, ehkäpä mies hirtettiin kruunun\nkavaltamisesta. Kenties löytyvät tuolta jostain pöytäkirjat... kenties\nylimmäiseltä hyllyltä, — sopii sieltä hakea!\n\n\n\n\nBREZÓN HANHET.\n\n\nKuivien vuosien ajoilta kerrotaan, että Brezón hanhet kuolivat kaikki\ntyyni, kun eivät saaneet juoda, vain syödä.\n\nJärjellisellä ihmisellä on oppimista järjettömästä siipikarjastakin.\nEivätkä ne niinkään halveksittavia olentoja olekaan, jos tarkemmin\najattelemme. Sillä lukuun ottamatta sitä jo vanhentunutta asiaa, että\nmuinoin pelastivat Rooman kapitolion, niin sopii kumartaen kunnioittaa\nheidän kirjallisia ansioitansa, sillä pitkinä aikoina on heidän\nkynillänsä kirjoitettu tuo kirjojen paljous, joissa koko mailman\nviisaus löytyy.\n\nEntä nuo kunnon Brezón hanhet! Kuolemallansa he leimasivat suuren\nviisauden, nimittäin että pitää välttämättömästi juoda.\n\nHanhia on Brezóssa ollut ja on kaikkina aikoina oleva; Samuli Mákinkin\npihalla kaksi siipiänsä räpistelee, mutta nämät eivät ole niitä\nvanhoja, tienraivaajia Brezón hanhia, jotka kuolivat, kun eivät saaneet\njuoda.\n\nSenpätähden Samulikin, turkkuri, välttääksensä heidän kohtaloansa,\njoi aikalailla. Ja siitä olikin se hyvä vaikutus, ettei hän vielä\ntähän päivään ole kuollut. On niin terve kuin pukki. Mutta totta on\nmyöskin, että hän noitten tienraivaaja-hanhien kohtaloa karttaissaan\non hävittänyt kaiken tavaransa, ei ole ukolla äyrin vertaa omaisuutta,\nsillä tuo hanhiparikaan ei ole hänen; tytär Piroska on ne perinyt täti\nvainajaltansa, jolle Herra rauhan suokoon siellä, minne on joutunut.\n\nSyntyi suuri ilo, kun ne tuotiin taloon... Oikeastaan ne vasta\nhanhenpojista kävivät; pitkät sulat, toisen harmaat, toisen taasen\nvalkoiset, alkoivat peittää hienoja, viheriään vivahtavia höyheniä.\nOlivat niin lakeat, hyvänluontoiset. Pienistä, keltateräisistä silmistä\nsädehti lempeys, rakkaus, kun ne katselivat pientä emäntäänsä.\n\nPiha sai hauskemman karvankin heidän kauttansa, juopon turkkurin\nsaviketta ja rikkaruohoja kasvava piha. Kyllä nyt kelpaa hanhien elää!\nKun istuutuvat ruohostoon nukahtamaan, niin pitkä heinä ja korret\npeittävät heidät, jottei näy muuta kuin pää, joka kaukaa näyttää\nmelkein tulppaani-kukalta. Onhan suuri onni, kun on kahden oikean,\nelävän hanhen omistaja!\n\nSievät keltaiset sääret (ei sentään aivan samallaiset, vaan paljoa\nkauniimmat, kuin pehtuorin neitien päivänvalojen varret!), sorea kaula,\nlempeä viisas katse... herrainen aika, kunhan edes toisella myöskin\nolisi tupsu päässä.\n\nJa mitä kaikkea noista vielä voi tullakaan! Höyheniä, sulkia, sitte\nnäitten riipimistä; kerran vuodessa saa niitä keritä, kunnes tulee\nkauhean paljon höyheniä... niin paljo höyheniä, että niillä ehkä\npäässee mieheläänkin.\n\nSamulilla taasen, joka muinoin oli käynyt vähän kouluakin, ja osasi\nkaikenlaisissa asioissa antaa hyviä neuvoja, oli aivan toisellainen\nmielipide.\n\n— Mitä ne tuossa ihmisten tiellä tekevät, tyttöseni? Pitää hukuttaa\nelukat. Hanhi on katoovaa kalua, pikkuruiseni! Ihan itsestänsä\nkatoovainen, sanon vieläkin.\n\nPiroska katsahti pelästyneenä isäänsä.\n\n— Koko konsti on osata ennättää kuolemata he-hehe. Lihoitat heitä pari,\nkolme viikkoa, toisen vaihdamme sitte viiniin kapakan-isännän luona, —\ntoinen taasen syödään. Nuo muinaiset Brezón hanhet näetsen... parasta\nolisi ollut, kun esi-isämme olisivat nekin syöneet!\n\nTyttö pahainen huokasi, painoi myöntävästi päänsä alas ja alkoi\nlihoittaa lemmikeitänsä.\n\nVasta nyt hän oikein huomasi, miten kauniita olivat! Vieraatkin niitä\nihailivat. Itse herra pehtuorikin (sävyisä, hyvä mies, puuttuu välistä\nPiroskankin kanssa puheesen), ohitse käydessään usein seisahtaa aidan\ntaa katselemaan noita hanhia, jotta niihin ihan ovat silmät jäädä.\n\nMutta kyllä tuon ansaitsevatkin. Eritoten se valkoinen. Kun vallaton\ntyttö välistä nostaa ylös helmansa ja laskee tylleröiset ruusunväriset\njalkansa ristiin sen niskaan, niin on tuota sangen viehättävä nähdä,\nsillä silloin todella näkyy, miten lumivalkoiset ovat sen höyhenet.\nHarvassa tavataan moista hanhea, sangen harvassa!\n\n— Kas sinua, Piroska — virkkoi siro pehtuori — suustasiko heitä juotat!\n\n— Ovat tottuneet hemmottelemisiin. Olettehan kovin hemmoteltuja? Eikös\nniin? Eikös niin?\n\nTyttö otti vettä suuhunsa ja kumartui maahan, ihan hanhiensa tasalle\nkumartui; pitkä musta palmikko vieri olalta alas ja lakaisi maata.\nToden totta liian hyvä kalu maata somistamaan! Tyttö otti hanhien\nnoukan suuhunsa, ehtapunaisten sippuhuulten väliin ja antoi heidän\nsiten juoda. Ja moisten piti saaman juoda noin ihanasta sulottarien\nsangosta!\n\nPehtuori ihan haltijoihinsa joutui.\n\n— Tulipa mieleeni jotain, Piroska. Kuules? Katsopas tänne, kuuntele\nedes. Mitäs tuumit, jos ottaisin sinut piiakseni?\n\n— Minun sukuni ei ole koskaan ollut toisen palveluksessa — vastasi\nPiroska ynseästi ja puraisi huuleensa.\n\n— Mutta mitä kotonakaan teet? Kuolettehan täällä nälkään.\n\nTyttö vaaleni, käänsi kasvonsa poispäin, kyyneleet ihaniin, tummiin\nsilmiin tulivat.\n\n— Mitä se teihin koskee? Ja nuo sulosilmät paloivat vihasta.\n\n— Sen verran koskee, että pidän sinusta... rakastan sinua, Piroska.\nPidän sinusta, vaikka oletkin noin repaleinen. Mutta satoja kertoja\nolisi parempi ollaksesi, kun saisit hienon liinapaidan yllesi,\nsilkkiliivin vartaloasi somistamaan...\n\nTulipunaisiksi kävivät tytön posket, hän loi kainosti katseensa maahan\nja veti pelästyneen nykäyksellä sarssihameensa liepeet paljaille\nsäärilleen.\n\n— Älkää puhuko noin — sopersi tyttö. Älkää noin sanoko...\n\n— Enkö siis ole mieleisesi, Piroska? Sano suoraan, ettet voi minua\nkärsiä.\n\nSalavihkaa loi Piroska vilaukselta kainon, haaveksivan katseen\nkysyjään, mutta käänsi sen heti maahan ikäänkuin olisi rikoksen tehnyt,\nsekä pudisti sirosti päätä. Paksu palmikko heilui niskassa hurmaavasti.\n\n— Ei, ei, ei. En pidä teistä ollenkaan.\n\n— Mutta jospa minut oikein tuntisit, Piroska... jos tuntisit... niin\nvarmaan tulisit luokseni.\n\n— En maar! — vastasi tyttö ynseästi.\n\n— Se on hupsu lintu, joka jää akatsiapuuhun istumaan, kun\nruusupensaasenkin pääsisi.\n\nHeleästi naurahtaen ja viekkaasti kiekahtaen, kuten oli nuorikoilta\noppinut, vastasi Piroska:\n\n— Piikit pistävät...\n\nSitte lisäsi hän melkein suruisesti:\n\n— Ennen teidän pihanne ruohottuu, kuin minä sinne astun.\n\n— Mikset? Sanopa, mikset tule? — tutkieli pehtuori intohimoisesti.\n\n— Siksi, siksi että... olkoon menneeksi, sanon ... taikka en sano\nsittekään. En kehtaa semmoisia puhua.\n\n— Sinua pelkuria!\n\n— No, siksi, kun pelkään teitä... tiedättehän... siksi, että olen jo\naikaihminen.\n\nSitte jatkoi hän luontolapsen lailla, raukealla äänellä, kädet\nhervottomina riippuen selän takana, aivan särkyneiden siipien tavoin.\n\n— Ja te katsotte minua niin kummallisesti, että oikein pelkään...\n\n— Mitä pelkäät? — ähisi mies ihan punastuen.\n\n— Sitä, hyväinen aika, että kenties...\n\nTyttö kallisti päätä vasemmalle ja tokaisi teeskentelevästi hymyillen:\n\n— Että kenties söisitte minut.\n\nPehtuori veti hattua silmille ja uhkaeli intohimoisella äänellä vielä\nmennessään:\n\n— Oikeinpa arvasit, Piroska! Isoon suukkoa sinulta. Varo, ettet vielä\njoskus joudu kynsiini...\n\nMies meni. Tulleeko hän huomenna taas? Tipu, tipu, tipu!\nHanhikultaseni, osaisitteko vastata? Ettehän osaa?\n\nNämät kaulojansa ojentelivat ja näyttivät yhtä suruisilta kuin\nPiroskakin. Eihän tuolla kurjassa häkissä ole hauska ollakaan! Ja vielä\nkurjempi on hänen kohtalonsa; todellakin sangen surullista tämä elämä.\nMiksei hänellä myöskin ole liinaista paitaa, silkkiliiviä?\n\nEi hän huomannut, miten tuo kova kaiho syntyi, sen ei olisi pitänyt\nkasvaa, vaan heti taas hälvetä. Mistäpä hän semmoiset varat ottaisi?\n\nHm! Entä jos myisi hanhet? Ei... hän ei voisi niistä erota, eikä kahden\nhanhen hinta riittäisikään; mutta jos noista kahdesta vuoden kuluessa\ntulisi kaksitoista ja sitte taas vuoden päästä...\n\nNoitten vastaisten äärettömien rikkauksien loiste loi kaikkeen ihka\nuuden valon.\n\nPiroska töytäsi jalallaan nurin hanhien häkin ja päästi ne valloilleen.\nAntaa heidän elää, he ovat minun omiani ja minä pidän heistä.\n\nNämät kaakottaen lentää räpistelivät, juoksivat hänen perässään, minne\nikinä hän meni ja noukkielivat hänen pivostansa maissijyviä.\n\nTytön sydän onnellisuudesta sykki. Luuli iloitsevansa hanhien\nvapauttamisesta, mutta oikeastaan hän iloitsi toiveesta saada\nkoruommellun silkkiliivin, joka hänet oli tekevä paljoa somemmaksi.\n\nMutta ukko Samuli ei ollenkaan ollut hyvillään tästä asiain käänteestä,\nvaan toi esiin kaikki lempilauseensa hanhien elossa pitämistä vastaan.\n\n— Se talo häviää, tyttöseni, jossa on riikinkukkoja ja poppelipuita;\ntällä hän näet tarkoitti tarpeettomien elukkojen ja puiden kasvatusta.\nJa sinä luulet kaipaavasi vain koreutta, liiviä; jotain muuta kaipaat,\njotain muuta.\n\nPiroska pirahti itkemään tuollaisesta pahasta luulosta ja pakeni\nnyyhkytellen puutarhaan, mutta sinne meni hänen perässään myöskin isä\nSamuli.\n\n— Eikä enää semmoisia koreita liivejä käytetäkään. Missä, kellä olet\nsemmoista nähnyt? Sanotko nähneesi Tomorin Katrilla kirkossa? Niin,\nkyllä Katrin kelpaa. Isänsä on rikas mies. Hullu se hiiri oli, joka\nhevosta kengitettäissä myöskin ojensi esiin toisen säärensä.\n\nOsasi ukko puhua niin mahtipontisesti, jotta seljapensasten oksatkin\nhänelle päätä nyökkäsivät sekä ilmaiseksi pudottelivat Piroskan hiukset\nja vaatteet vaaleita kukkia täyteen.\n\n— Autuas se ihminen, jolla ei mitään ole. Panee rauhassa maata,\nrauhassa nousee ylös, ei kenkään häneltä varastakaan. Saatpa nähdä,\nettä nuo hanhet vielä tuottavat sinulle harmia, jos saavat elää.\n\nJopa se tienoilla piileilikin salaa aikoen yli kynnyksen pujahtaa.\n\nKun isä ja tytär palasivat puutarhasta, ei kuulunut hanhista enää\nhivaustakaan. Olivatko varastetut, vai olivatko itsestänsä menneet\navoimesta veräjästä ulos, sitä ei liioin voinut tietää.\n\nUkko lähti kylän yläpäähän, tiedustellen jokaiselta vastaantulijalta,\nolivatko heidän hanhiansa nähneet; Piroska taasen juoksi alapäähän\npelästyksissään huudellen:\n\n— Tipu, tipu, tipu! Missä olette kultaiseni? Kaakottakaa, armahiseni,\nkaakottakaa!\n\nMutta armahiset eivät tuota kuulleet, sillä olivat kaukana kurjassa\nvankeudessa. Talonvahti oli ne tavannut kartanon pellosta; väitettiin\nniitten näpistelleen kaalintaimia (voi niitä hupsuja, kun eivät\nymmärtäneet mennä jonkun köyhän miehen maahan!), jonkatähden hanhet\najettiin pehtuorin pihaan.\n\nSiellä taasen — kuten joka ihminen tietää — istuu sota-oikeus; kun näet\njoku elukka sinne joutuu ja herra pehtuori on suuttunut, niin ei sitä\nenää anneta takaisin elävänä omistajalleen, vaan taitetaan siltä niskat.\n\n— Menkää, isä kulta, menkää heti. Viekää tuo iso huivini pantiksi. Se\non ainoa perintöni äitivainajani jälkeen.\n\nTurkkuri joutui kovin hämillensä, ei tohtinut omistaa, että tuon ison\nhuivin kohtalo oli saanut aivan toisen käänteen, mutta teki kuitenkin\nlähtöä.\n\nPiroska tuskin malttoi odottaa. Sillä välin kokoontuivat läheiset\nnaapurit häntä lohduttamaan. Juhana Kátyikin muori sanoi vaikka\ntekevänsä valan siitä, etteivät hanhet olleet pahaa tekemässä; tieltä\noli pehtuori ne ajanut kotiansa. Muori vakuutti, ettei hän paikastansa\nliikkukoon, jollei niin ollut asian laita. Yrjänä Csoman muori taasen\nsanoi kuulleensa, miten pehtuori puhui kotona palkollisille: »tapan\nsen ihmisen, joka päästää nuo hanhet». Hänkin puolestansa sai muka\nsuolapatsaaksi muuttua, jollei asia näin ollut ihan sanasta sanaan.\n\nMutta kas tuoltapa tulee jo isä — ilman hanhia. Oli ukko sentään —\nsiltä ainakin näytti — saanut jostain väkevätä nahkaansa.\n\n— Elävätkö hanhet? kysäsi heti Piroska, juosten isää vastaan,\n\n— Siitä ei oikeastaan ole tietoa — höpisi turkkuri hoiperrellen.\n\n— Missä ne ovat? Miksette niitä luonutkaan? — tutkieli Piroska\nhuolestuneena.\n\n— Kun tuota, tuo... ei antanut. Tapetaan, kuolevat, kuten tuota nuo...\nmuinaiset hanhet.\n\n— Mitä, eikö antanut? — kysyi harmistuen Kátyikin muori. — Kuules\nsiskoseni, ei antanut. Mutta kyllä minä hänelle näyttäisin. Jos olisin\nsinun sijassasi, niin vetoisin itse kuninkaasen, niin totta kuin nimeni\non Kátyikin vaimo. Tuohan on hävytöntä ihan!\n\n— Pian huivini tänne — puuttui Piroska äkkiä puheesen. Kyllä minä menen\nhanhet noutamaan, lähden itse tuon pehtuorin puheille.\n\n— Ei vainen antanut, sillä tahtoo, että tuota... että itse menet\nnoutamaan — änkkäsi ukko, lisäten: — Hyvää viiniä on miehellä...\noivallista viiniä on sillä.\n\n— Minunko pitää mennä? Niinkö sanoi? Hyvä. Mennään siis. Olen minä\nsuurempienkin herrojen puheilla ollut.\n\nTyttö läksi illan suussa. Iltakellot alkoivat soida kirkontornissa,\nkun hän saapui Gyepún riihen kohdalle; äkisti äsken noussut tuulen\nvihuri vei mukanansa katkonaisina palasina kellojen juhlallisen äänen,\njoka kaikui yli hänen päänsä, ikäänkuin varoittaen: »älä mene... älä\nmene!» Vasemmalla kädellä humisi metsä vihaisesti. Tuolta naapurin\naidan alta pujahti sisilisko polulle ja mateli sen ylitse. Katsoi niin\nilkeästi pienillä kiiluvilla silmillään Piroskaa ja katosi heti taasen\nruohostoon.\n\nKappaleen matkan päässä tarttui metsänreunassa orjantappurapensas hänen\nhameesensa. Tuulikin leikitteli hameen liepeitten kanssa ja lennätteli\nkasvoihin tavan takaa esiliinaa, kunnes se vihdoin sai tämän irti ja\nalkoi lennättää — takaisin...\n\nTyttö kääntyi taaksensa ja pelästyi. Hyvä Jumala, ehkei ole sentään\nhyvä mennä! Ruusupensas on piikkinen! Mieltä ahdisti, rohkeus katosi\nhänen juostessaan esiliinaa noutamaan.\n\nMutta kuitenkin, kaikitenkin. Eipä hän saata jättää sinne ainoata\nomaisuuttaan, iloansa. Ehkeivät enää eläkään, vaan ovat tapetut. Voi,\nkun ei myöhästyisi. Ja muutenkin vetää, yhä vetää sinne semmoinen\nsalainen tunne... noita hanhia kohtaan.\n\nTyttö juoksi, kunnes saapui perille. Kasvot vaalenivat, kun piti\nojentaa kättä porttia avataksensa. Kovin on siellä hiljainen elämä,\ntuolla taajan lauta-aidan takana. Outo pelko vaivasi mieltä. Koko\nruumis vapisi, sielunkin oli vilu. Pitääkö mennä sisään, vai ei?\n\nMitä pehtuori aamupäivällä sanoikaan! »Varo, ettet vielä joskus joudu\nkynsiini.»\n\nEi kiusallakaan tarvitse varoa. Tehden rohkean päätöksen tarttui\nPiroska linkkuun.\n\nVoi, miten kylmä se rauta oli! Häntä värisytti. Ikäänkuin olisi\npidellyt tuota sisiliskoa, jonka äsken näki tiellä.\n\nPiroska veti äkkiä kätensä takaisin. Mutta se oli myöhäistä, hän oli\nhuomattu, koska kuuli jonkun liikkuvan tuolla sisällä. Ikäänkuin\neksynyt karitsa, nojautui hän hiljaa aidan taa kuuntelemaan. Eipä\nkukaan ollutkaan, ehkä joku kissa, tai kenties... mikseivät saattaisi\nolla juuri hänen hanhensa?\n\nEhdottomasti koetti hän kurkistella yli lauta-aidan sekä huusi\nhoukuttelevalla äänellä:\n\n— Tipu, tipu! Missä olette, kaakottakaa!\n\nEnsin alkoi sisäpuolelta kuulua hiljaista hutinaa, ikäänkuin\npidettäisiin siellä neuvottelua, sitte kuului hanhenjalkojen rapinaa,\nmilloin yhdestä, milloin toisesta kohdasta aitaa, noukan koputuksia\nlautoihin, kunnes vihdoin lentämään tottumattomat siivet pieksivät\nilmaa ja hanhet kovasti kaakottaen lensivät yli aidan asettuen Piroskan\njalkoihin...\n\n— Teitä viisaita! — huudahti tyttö iloisesti hämmästyneenä, ja kun\nhanhet läähättäen, siipiänsä räpytellen häärivät hänen ympärillänsä,\nnosti hän äkisti kummankin kainaloonsa ja alkoi tuutiella oikealle ja\nvasemmalle.\n\n»Tuuti, tuuti! nukkiseni, helmiseni!»\n\nPian hän sentään laski linnut maahan ja kasvot kävivät suruisen,\nnurpean näköisiksi.\n\n— Karkasitteko? Pääsittekö vapaiksi? Kotiako pitää mennä? Tahdotteko\ntosiaankin, että mennään kotia? Olkoon menneeksi.\n\nTyttö silitteli heitä hellästi, lempeästi.\n\n— Nähkääs, tulen teidän mieliksenne.\n\nLähdettiin kotiapäin. Hanhet astelivat siivosti edellä, kaulojansa\nojennellen.\n\nPiroska seisahti Kaapo Nagyin pellon pientarella. Hanhet itsestään vain\njatkoivat matkaansa. Hän katsahti taaksensa tuohon valkoiseen pehtuorin\ntaloon ja otti pellolta kokkareen aikoen heittää sen hanhien niskaan.\n\n— Kuka on teidän käskenyt — virkkoi hän nuhtelevasti — kuka on käskenyt\nteidän itse pelastua?\n\nKokkare meni pieniksi muruiksi vihaisesti kokoon pudistaneessa\npivossa. Ei, ei hän sentään viitsi eläinraukoille pahaa tehdä. Ensin\nhetkisen kättänsä heiluttaen heitti hän kokkareen murut tuohon ilkeään\norjantappurapensaasen, joka äsken oli koettanut estää häntä ohitse\nmenemästä.\n\nPelästyneenä lensi pensaasta pieni lintunen. Sitä lintu parkaa! Ei hän\nsuinkaan mielellänsä luopunut tuosta ruusupensaasta!\n\nLintu katseli tyttöä, kunnes hän katosi näkyvistä. Arveli... ehkäpä\ntiesikin hänen vielä palaavan.\n\n\n\n\nSISARENI HAUTAKIVEÄ NOUTAMASSA.\n\n\nOlin vielä pojan nalli, kun pikku sisareni kuoli, juuri morsianna\nollessaan. Tyttö parka oli tosin minua vanhempi, mutta kumminkin sanoin\nhäntä pikku siskokseni, kulta siskosekseni.\n\nÄiti laittoi kiven hänen haudallensa. Tuossa kivessä näin nimeni\nensikerran »painettuna»; sillä sanat kuuluivat: »rakkaalle lapselleni»,\njonka jälkeen oli äidin nimi. Sitte seurasi minun nimeni näin kuuluvan\nrivin alla: »ainoalle sisarelleni».\n\nKovin tuntui aika pitkältä tuota kiveä odottaessamme. Äiti oli itse\nkäynyt Pestissä sitä tilaamassa ja käskemässä kivenhakkaajan laittaa\npäähän taitetun ruusunnupun sekä jättää alapäähän tilaa vastaisille\nkirjoituksille. Tämä oli häntä itseänsä varten; minulle oli myöskin\nalareunaan sijaa jätettävä. Vähitellen piti meidän kaikkein tuleman\nyhteen kiveen merkityiksi... Tämä ajatus äitiparkaa lohdutti.\n\nPiti lähettää rattaat kiveä Pestistä noutamaan. Minä pyytelin niin\nkauvan, kunnes äiti päästi minun matkalle kuskimme Mikko Suskan kanssa.\nMyöskin tuo pitkä Filcsik tuli kanssamme, muassa pussi kuparirahoja,\njotka kalahtelivat joka kerta kun rattaat kovemmin nytkähtivät.\nSetelirahat, joilla hautakivi oli maksettava, olivat Suskan hallussa.\nHän oli kätkenyt ne nenäliinansa kulmaan kolmenkertaisen solmun sisään.\n\nFilcsik ja Suska kertoelivat katkonaisin lausein pitkin matkaa\nsotatarinoita vallankumouksen ajoilta. Heidän kertomuksistaan\ntuli siihen päätökseen, että he molemmat oikeastaan olivatkin\nvallankumouksen tehneet.\n\nKovia miehiä olivatkin... se täytyi myöntää. Mikko oli Piskin\ntappelussa ihka yksin ajanut kaksikymmentä miestä veteen ja\nhyvillä mielin katsellut, miten he hukkuivat... Hän piirsikin heti\nliitunpalasella nuo mutkikkaat sotajoukkojen liikunnot Filcsikin\nlammasnahka-turkeille. Tuossa oli silta... tuossa ukko Bern, tässä minä\nseisoin... tuolla tuon punaisen kukan kohdalla vihollinen.\n\nFilcsik ymmärsi ja nyökkäsi päätä. Mutta mitä tuo olikaan sen suhteen,\nkuin hän ollessaan kansalliskaartissa korpraalina antoi hirttää\nkahdeksantoista slovakilaista...\n\n— Miksi nuo sitten annoitte hirttää, Filcsik setä? — kysäsin minä salaa\nkauhistuen.\n\n— Siksi että suutuin kovasti, poikaseni.\n\nPelolla vilkaisin tuohon suureen mieheen ja rohkenin matalalla äänellä\nvain kysäistä:\n\n— Mitä pahaa miesparat olivat tehneet?\n\n— Eivät mitään. Päästivät vain pahoja puheita. Olivat kotimatkalla\nelonleikkuusta, kun tapasivat minun sotamiehen, joille samana päivänä\nolin jakanut pertuskat käteen. »Kas, sammakkojako noitten kärkeen\naiotte pistää?» — huusivat he ivaten miehilleni ja tekivät pilaa heidän\naseistansa. Tuon kuulin minä — ja heidän kohtalonsa oli päätetty.\n\nNäin sanoessaan ravisti hän pörröistä päätänsä ja löi vihaisesti\nkämmenellään rattaitten istuimeen.\n\n— Heidän täytyi kuolla — minä annoin hirttää joka miehen.\n\nJa hän löi ystävällisesti Mikkoa olkapäälle.\n\n— Me ollaan kauheita miehiä, Mikko, saakelin kovia miehiä ollaan\nmolemmat.\n\nJa sitte he istua jöröttivät hirveän ankaran näköisinä. Vácziin\nsaavuttuamme virkkoi Suska piiskanvarrella ympärillä oleviin kumpuihin\nviitaten:\n\n— Tuolla se tapahtui... mikä tapahtui.\n\n— Hm, hm, murahti Filcsik ja kumpikin näytti vielä kiukkuisemmalta.\n\nMatkustimme yhtä päätä läpi yön ja saavuimme Pestiin aikaisin aamulla.\nPoikkesimme johonkin päähän kaupunkia (en enää muista, mikä se paikka\nmahtoi olla) erään Filcsikin vanhan toverin luokse, joka oli vaunuseppä\nja jonka kanssa hän ennen oppipoikana oli maata kierrellyt. Mies oli\ntosin jo kuollut, mutta tämä oli Filcsikille ihan yhdentekevä. Vieras\nhenkilö oli toveri vainajan leskeltä ostanut verstaan, mutta tottahan\nsilloin oli suostuttu, että herra Tapani Filcsikin pitää saada yösijaa,\njos hän täällä päin kulkee. Mutta uusi isäntä ei voinut ollenkaan\nmoista suostumusta muistaa. Filcsik ihan raivoon joutui: mitä, olisiko\ntuo huuhkaja minut peräti unhottanut? Ihan mahdotonta! Olla muistamatta\nparaita tovereitaan? Unhottaa Csolton kylän Filcsikin! Oletteko ehkä\nlukenut hänen testamenttinsa?\n\nVaunumestari pudisti kieltävästi päätä.\n\n— No, siellä se varmaan seisoo! — virkkoi Filcsik rauhoittuen ja alkoi\nMikon kanssa riisua hevosia valjaista. Siten jäimme siihen taloon;\npihan perällä oli ihan sopiva vaja, missä oli joukko tyhjiä saaveja ja\ntynnyreitä.\n\nFilcsik heitti selkään kupariraha-säkkinsä, joka oli niin raskas, että\nukko oikein ähkyi taakan alla, ja niin lähdimme jalkaisin kaupungille,\nhän ostamaan saapasnahkaa, minä ja Mikko hautakiveä katsomaan.\n\nSe ei vielä ollut aivan valmis. Mestari sanoi, että meidän täytyy\nodottaa iltapäivään nimikirjoitusten vuoksi. Illan suussa muka saamme\nlähettää rattaat noutamaan.\n\nMikko raappi harmistuneena nenäänsä.\n\n— Varastetaan minulta vielä rahat. Varmaan varastetaan. Ja miten minä\nsitte enää tohdin astua armollisen rouvan näkyviin? Joshan edes saisin\nrahat jonnekin piiloon. Mitäpäs nyt tehdään?\n\n— Ehkä olisi paras edeltäkäsin maksaa kiven hinta.\n\nMikko murahti äkäisesti:\n\n— Kaikkia vielä! Näen tuon miehen naamastakin, että hän olisi\niltapäivällä valmis kieltämään rahat milloinkaan saaneensa. Ja mistä\nhitosta löydämme sitte tuomarin näin suuressa kaupungissa?\n\nPäätettiin siis palata takaisin korttieriin, ennenkuin muille asioille\nmennään. Kunnon mies jättää aina isommat rahasummat kotiansa. Niinpä\noli paras nytkin tehdä. Vaunusepän vajassa nostettiin vakaisen\nneuvottelun jälkeen vähän yhtä tyhjää tynnyriä, jonka alle nenäliina\nsetelinensä pistettiin. Sitte lähdimme kaupungin katusokkeloita\nastelemaan niin rauhallisin mielin, kuin olisimme rahat säästöpankkiin\npanneet.\n\nKuleskelimme ison osan komeata kaupunkia, ihmetellen noita monia\nsatumaisen koreita puotien ikkunoita, missä tuhansia kalleuksia,\nsilkkiä, kultaa, hopeata ja prameutta heloitti. Prameudeksi Mikko ja\nFilcsik sanoivat kaikkea, josta eivät tienneet, mitä se oikeastaan oli.\n\n— Katsopas noita suuria ikkunoita! Niin kauhean suuria ikkunoita! Voi\nnoita erimerkillisiä ikkunoita!\n\nFilcsik piti arvoansa alentavana ruveta ihmettelemään tuota komeutta ja\nnoita suuria kivikartanoita. Vain yhden huomautuksen teki; olisi kerran\neläissänsä tahtonut kernaasti nähdä, miten ihmiset saattoivat kantaa\neheinä noin suuria ikkunaruutuja. Mutta slovakit, jotka täällä ovat\ntyömiehiä, ovatkin aika veitikoita. Ei Filcsik koko Pestissä muita niin\nihmetellyt kuin slovakeita.\n\n— Niin, niin oikein, virkkoi Mikko, kyllä nuo ovat merkillisiä\nikkunoita. Meillä Csoltossa niihin asetetaan rosmariineja ja resedaa;\nmutta täällä pelkkiä kalleuksia.\n\n— Eikä tuo tapa aivan hullua olekaan, Mikko veikkonen. Tuollainen pieni\nkukka ikkunassa... Hitto vie, Mikko... kun mekin vielä oltiin nuoria.\n\nFilcsikin mieli ihan heltyi.\n\n-— Ehkei tuolla sisässä naisväkeä asukaan, lisäsi Mikko\nyksinkertaisesti.\n\nSekä edellä että takana vilisi naisia, toinen toistaan ihanampia,\nkaikki silkkiin ja samettiin puettuina. Mutta ei ikkunissa kuitenkaan\nollut rosmarinia eikä resedaa...\n\nArasti ja alla päin molemmat matkustajat katua kulkivat; ei kenkään\nolisi luullut heitä mahtaviksi miehiksi, joita kotona koko lähiseutu\nihmetteli. Muuten kävivät asiat hyvin, kuten pitikin. Päivällistä\nhaukattuamme menimme tynnyrin alta noutamaan rahat; niihin ei kukaan\nollut koskenut.\n\nHautakiven hinta maksettiin, se asetettiin rattaille ja seisahdettiin\nvielä kerta kotimatkalla eräälle isolle kadulle, missä paljo ihmisiä\nliikkui. Mikko meni ostamaan itselleen piiskaa ja siitä sai myöskin\nFilcsik aihetta mennä uusille ostoksille. Rahasäkki oli jo sidottu\nistuimeen kiini, jonkatähden hän ei ottanut sitä mukaan, vaan kourasi\nsieltä pivollisen rahoja. Syvältä ukon jo täytyi kouraistakin...\n\nMinä jäin yksin ohjaksia hoitamaan rattaille ja huusin heille, kun jo\nmenoa tekivät.\n\n— Älkää vain viipykö kauvan!\n\n— Ei, ei viivytä! — huusivat he minulle.\n\nUseita minuttia kului, mutt’ei kumpaakaan kuulunut. Levotonna\nkurkistelin oikeaan ja vasempaan, niin äkkiä astui outo herra, ruskea\ntakki yllä, eteeni sanoen:\n\nVeikko lähetti minut noutamaan rahapussiansa.\n\nHän lausui tuon niin luonnollisella äänellä, ikäänkuin olisi\nkiireisellä asialla ollut, jonkatähden minä pahaa aavistamatta aloin\nirroittaa säkkiä.\n\n— Tuleeko siitä mitään? — jatkoi vieras levotonna. Kiiruhdapas, poika!\n\nSeis, mitä tämä oli? Ei opettajakaan kotona minua sinuttele.\nNärkästyneenä istahdin takaisin sijalleni.\n\n— Enpä annakaan teille säkkiä. En maar annakaan. Tulkoon Filcsik itse\nnoutamaan!\n\nEn tällä kertaa sanonut: setä Filcsik, jotta tuo ruskeatakkinen\nhuomaisi minun olevan korkeamman henkilön kuin Filcsik.\n\n— Mitä? Etkö anna? Kyllä vielä saadaan nähdä!\n\n— Saadaan vaan, mutt’en anna sittekään.\n\n— Odotapas, poikalurjus! — ärjäsi hän lähtöä tehden ja vielä\nkadunkulmassa hän uhaten pudisti minulle nyrkkiä.\n\nSydämmeni alkoi tuntuvasti sykkiä; oikein pelosta kalpenin. Aloin\njo katua tottelemattomuuttani ja pelkäsinpä myöskin, mitä pahoja\nseurauksia tuosta vielä olisi tuleva. Olin kuullut isäni sanovan, että\nvain kuninkaan lähettiläs voi käskeä meitä aatelismiehiä. Mutta entä\njos tuo olikin itse kuninkaan lähetti!\n\nJo palasi Mikko uusi piiska kädessä kiroten koko kaupunkia, ettei\npitänyt kiveä kiven päälle jäämän, sillä häntä oli kovin petetty\npiiskan kaupassa, oli tehty näet Tohtimista siima eikä hampusta.\nMahdotonta oli, ihan mahdotonta, että mailma enää saattoi seisoa...\n\nSitä paremmalla tuulella palasi Filcsik, vaikka minä kovasti pelkäsin\nhänen rupeevan minua soimaamaan. Hän oli lakea kuin lammas ja veti\nikäänkuin salavihkaa minulle turkkiensa alta oikean pienen pyssyn.\n\nVerkkaan ojensin kättäni, kun piti kalu ottaa vastaan.\n\n— Ettehän ole minulle suuttunut, kun en minä antanutkaan? Mies oli niin\nhävytön...\n\n— Kuka? mitä?\n\n— Tuo mies, jonka lähetitte rahasäkkiä noutamaan.\n\n— Rahasäkkiäkö? — äännähti Filcsik pelästyen ja vilaisi ehdottomasti\nistuimeen päin. Näen, ettet ole sitä antanut. En minä ole ketään\nlähettänyt.\n\n— Mutta niinhän se herra sanoi, että te olitte hänet käskenyt tulemaan.\n\n— Voi sitä petturia, lurjusta! Se oli varas! Minnepäin hän meni? Kun\nsaisin kynsiini, niin löisin kuoliaaksi. Minkä näköinen oli mies?\n\n— Ruskea takki oli yllä, kuului osaavan slovakin kieltäkin.\n\n— Kauheata! — murisi Filcsik vielä, suuria hikihelmiä otsasta pyyhkien.\nKoko komitaatti olisi joutunut kärsimään... Olet pelastanut komitaatin,\npoikaseni.\n\nHän taputti minua olkapäähän ja jatkoi leppeästi:\n\n— Suuren komitaatin olet pelastanut ja sitä paitsi vielä rahani.\nVähintäänkin kolme florinia.\n\nMikko katsoi puhujaan epäilevästi.\n\n— Teidän tulee näetten tietää, että on kysymyksessä riitajuttu\nanoppiani vastaan. Koko komitaatti kuuluu oikeastaan Laczkón sukuun...\nOikeudenkäynnistä ei tosin taida loppua tulla... tänään antoi\nkahdeskymmenes asianajaja paperit käteeni... mutta kuitenkin... kun\nkerran on alettu, niin jatketaan —\n\nIstuimme rattaille ja Mikko tarttui ohjiin.\n\n— Laki saattaa kääntyä... jatkoi Filcsik ajatustensa juoksua. Miksei se\nmyöskin saattaisi kääntyä?\n\nHän kiitteli minua koko kotimatkan. Ja mitä pienemmäksi pääkaupunki\ntuli tuolla taivaanrannalla, sitä suuremmaksi paisui hän itse ja sitä\nsuuremman arvon saivat Laczkón suvun asiakirjat säkissä.\n\nMikkokin virkosi vähitellen, jotta molemmat taas olivat entisiä\nkaraistuja uroita, kun rattaat kuorminensa verkkaan liikkuivat\nhiekkaista maantietä. Kotseudun ilma oli heidät karaissut.\n\nIllan suussa alkoi sataa. Raskaita pisaria putoeli palttinalle, jolla\nhautakivi oli peitetty. Filcsik huomautti huolestuneena:\n\n— Tuo ilkeä sade vielä pesee kullatut kirjaimet pois...\n\nJa hän levitti isot turkkinsa, Mikko taasen pälssinsä varovasti ja\nhuolellisesti kiven yli.\n\n— Filcsik setä, teidän tulee vilu, eikä kiven ole väliä, vaikka se\npaleleekin.\n\n— No no, murahti ukko, enhän minä voi antaa kastua kalun, joka kuuluu\npikku neidille.\n\nIlta joutui ja taivas kävi pilveen, ilma kansoittui, aaveita minulle,\nheille sotajoukkoja. He kävivät totisiksi ja harvapuheisiksi. Minä\nummistin silmäni ja nukuin, kunnes rattaat äkkiä kovasti tärähtivät,\njotta täytyi herätä.\n\n— Ptruu! Seis! Akseli on poikki, kuulin Filcsikin huutavan. Rattaitten\nperäpuoli laahasi todellakin maassa.\n\n— Kovin ikävä asia virkkoi hän, päätä raappien. Lempo vei akselin ja\nnyt jäädään maantielle. Mitä hittoa nyt tehdään?\n\n— Kun edes olisi puun kalikka sitoa akseliin kiini.\n\n— Mistä semmoinen puu olisi tänne tullut tähän koirankuonolaisten\nseutuun! Saisi maineen mantoineen vajota vaikka Ameriikkaan!\n\n— Ei täällä kasva ainoatakaan puuta.\n\n— Paavilaiset ovat maasta imeneet kaiken voiman. Perhana vieköön, mitä\nnyt teemme?\n\nFilcsikin johtui jotain mieleen.\n\n— Minä kannatan rattaiden takapuolta, kunnes tapaamme puun. Sinä,\nMikko, ajat sill’aikaa hevosia siivosti, hiljaa. Varo, ettet herätä\npoika parkaa; hän ehkä pelästyisi.\n\nOlin nukkuvinani, vaikka silmät olivat auki. Autoin minäkin puolestani\nheitä puun ha’ussa, mutta kuitenkin täytyi Filcsikin kannattaa rattaita\nhyvän matkaa, jotta hän kuuluvasti ähkyi taakan alla.\n\n— Kas, tuolla on! — huudahti Mikko. Tuolla häilyy tuulessa hoikka\npoppelipuu. Siitä tullaan autetuksi.\n\nMaantien poikki näkyi todella musta viiva, varjo hoikasta puusta.\nKuu oli äsken noussut, jotta sen valossa saattoi nähdä seutua hyvin\nlaajalle. Ei silmänkantamalla näkynyt toistakaan puuta.\n\n— Täällä ei liioin pääsisi hirteenkään, virkkoi Filcsik, halveksivasti\nkatsellen ympärinsä tasangolle. Eikä tuokaan puu enää kauvan siinä saa\nseisoa. Odotapas...\n\nRattaitten pohjalta veti hän varovasti esiin kirveen, hyppäsi yli\nmaantien ojan ja lyödä jyskähytti puuta.\n\nRunko vavahti ja lehdistä putosi kastehelmiä. Latvasta läksi pelästynyt\nlintu lentämään ja räpytteli epätoivoisena sinne tänne. Poikasien\nvitinää kuului vastaukseksi linnun äännähdyksille.\n\n— Sopiiko se puu akselin alle, vai? — kysyi Mikko malttamatonna.\n\n— Kai se sopisi, vastasi Filcsik pahoilla mielin; mutta täällä on paha\neste...\n\n— Mitä hittoa?\n\n— Puussa on... linnunpesä.\n\n— Mitä vielä?\n\n— Saakeli! Enhän saata kaataa puuta... poikasten tähden. Etkö kuule,\nkuinka haikeasti ne vilisevät?\n\n— Kyllä kuulen... raukat. Mutta mitenkäs meidän käy?\n\n— Mitenkö meidän käy? Miten meidän voisi käydäkään? Kannatan rattaita\nvielä kappaleen matkaa.\n\nOlisin kernaasti huutanut hänelle, että hän saisi olla huoleti\nlinnunpoikien suhteen ja antaa ne minulle, mutt’en uskaltanut, sillä\nhän näytti kovasti suuttuneelta.\n\nJa kauheasti hän olikin suutuksissaan taasen kumartuessansa rattaita\nnostamaan. Kiroili koko seutua ja uhkasi sytyttää ensiksi vastaan\ntulevan kylän tuleen sekä surmata kaikki sekä ihmiset että eläimet,\njollei hän sitä ennen puuta tapaisi...\n\n\n\n"]