[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f8GHEMTLmLfczFjIIxSse7-9RZ_dCReF5Cxz9MUHFB_c":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2667,"Onnen maille","Brand, Max",1892,1944,"2667-brand-max-onnen-maille","2667__Brand_Max__Onnen_maille","Romaani","romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1921,1926,58099,381526,false,69471,[24],"Western stories",[26,27],"Adventure","Novels","\"Onnen maille: Romaani\" by Max Brand is a novel written in the early 20th century. The story revolves around John Scovil and his daughter Nancy as they navigate life in a remote western setting, where Scovil's optimism about the surroundings contrasts with Nancy's more cynical disposition. The narrative hints at themes of adventure, family dynamics, and the search for happiness.  The opening of the book introduces John Scovil, who takes joy in the mountain desert's climate and seems eager to revel in nature's beauty. He interacts with his daughter Nancy, who appears indifferent to his enthusiasm about their surroundings. Scovil's concern for Nancy's well-being is evident as he notes her lack of energy and engagement in the outdoor activities he proposes. As they converse, Scovil's desire to revitalize Nancy's spirit is contrasted by her reluctance, setting up the emotional stakes of their relationship. This initial chapter establishes a foundation for exploring their journey towards understanding and potentially transforming their lives as they venture into the wilderness. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Kupiainen, Alpo",212,"Vauhdikas lännenseikkailu sijoittuu paahtavaan vuoristoerämaahan, jossa John Scovil ja muut hahmot kamppailevat selviytymisestä. Tarina kuljettaa lukijan läpi vaarallisten tilanteiden ja väijytysten etsittäessä tietä onneen karuissa olosuhteissa.","Max Brandin 'Onnen maille' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2667.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","ONNEN MAILLE\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nMAX BRAND\n\n\nEnglanninkielestä [\"The Guide to Happiness\"] suomentanut\n\nAlpo Kupiainen\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Oy,\n1926.\n\n\n\n\nSISÄLLYS\n\n       I. Kahdeksanneljättä astetta\n      II. Rubicon\n     III. Helläjalka\n      IV. Piloja ja soittoa\n       V. Väijytys\n      VI. Jerryn jutelma\n     VII. Toiminnan hetki\n    VIII. Nukkuja herää\n      IX. Pako\n       X. Koetus\n      XI. Oman onnensa nojaan\n     XII. Sananen heikkomielisyydestä\n    XIII. Jerry kokkina\n     XIV. Pokerpeli\n      XV. Täysi käsi\n     XVI. Yleistuho\n    XVII. Viimeinen mahdollisuus\n   XVIII. Jerry lähtee\n     XIX. Numero kymmenen\n      XX. Ottelu\n     XXI. Viimeinen skottilainen\n    XXII. Kuutamossa\n   XXIII. Herääminen\n    XXIV. Grayn hotelli\n     XXV. Valkopukuinen nainen\n    XXVI. Toimintaa\n   XXVII. Jeremiaan tarina\n  XXVIII. Budin unelma\n    XXIX. Nancy vapautuu taakasta\n     XXX. Henkien manausta\n    XXXI. Tietäjän sanoja\n   XXXII. Jerry ei anna sanaansa\n  XXXIII. Scovil saapuu\n   XXXIV. Scovil poistuu\n    XXXV. Ilmainen neuvo\n   XXXVI. Vasenkätinen Harris\n  XXXVII. Serenaadi\n XXXVIII. Karkaaminen\n   XXXIX. Kamppailu\n      XL. Arvanheitto vapaudesta\n     XLI. Bud Levine etsii apua\n    XLII. Surmaaja ja Nan\n   XLIII. Ottelu Billyn järvellä\n    XLIV. Maailman harjalla\n\n\n\n\nI luku\n\nKahdeksanneljättä astetta\n\n\nTakakuistilla olevassa lämpömittarissa kiipesi musta varjo tasaisesti\nkolmestakymmenestäviidestä asteesta kolmeenkymmeneenviiteen ja\npuoleen, kolmeenkymmeneenkuuteen ja pysähtyi sitten ikäänkuin\nempimään. Mutta sitten se korvasi empimisen syöksähtämällä äkkiä\nlähemmä kolmeakymmentäkahdeksaa. John Scovil tarkkaili sen kohoamista\nmielissään.\n\n»Billy», virkkoi hän keittäjälle, joka sillä hetkellä pudisteli\nryvettyneitä pesuriepuja ja ripusteli niitä kuivamaan, »Billy, ei\nmikään vedä vertoja tälle vuoristoaavikon kuivalle ilmalle».\n\n»Huh!» urahti Billy ja seisahtui pyyhkimään hikeä otsaltansa,\ntöllistellen Scoviliin ällistyneenä.\n\n»Kun elohopea vanhassa Manhattanissamme nousee kahteenneljättä», jatkoi\nrattoisa Scovil, »kuihtuu janoinen ihminen kuin ruusu uunissa; kun\nse kapuaa kolmeenneljättä, kaatuvat työmiehet lapioittensa viereen,\npuolessa välissä neljättäneljättä päästetään vuokrakasarmeissa\npaloletkut kierteiltään; neljässäneljättä alkavat voimakkaat miehet\nleperrellä vihreistä kedoista, ja puolivälissä viidettäneljättä on koko\nkaupunki täynnä hourailevia mielipuolia. Mutta täällä alkavat lihakseni\nparhaiksi vertyä, kun on kahdeksanneljättä astetta varjossa.»\n\n»Helvetti!» tuskitteli Billy ja katosi jälleen keittiöön, kolmin\nkerroin lämpimämpään helvettiin.\n\nMutta hymy väikkyi yhä Scovilin laajoilla kasvoilla. Hänen miljoonan\ndollarin hymyksensä sitä nimitettiin Broadwayn varrella. Ei »nousu»\neikä »lasku» taisteluharrastuksissa jaksaneet himmentää sen säteilyä.\nRomahtavien osakkeiden ryskeessä ja finanssipulien sakeassa sumussa\nloisti John Scovilin hymy sittenkin majakkana, jonka mukaan pienemmät\nkeinottelijat ohjasivat vaarallisia väyliänsä myöten myrskystä turvaan.\n\nSallimus oli muovannut itse miehen hänen hymynsä sopivaksi taustaksi.\nHänen vyötäröisensä pullottivat niin hupaisesti, että niiden\npelkkä näkeminen pani katsojan hihittämään; hänen kalju päänsä\nheloitti vaaleanpunaisena; se oli kulunut kiiltävän sileäksi monien\nturmiokkaiden sateiden vahinkoa tekemättä sitä huuhdeltua; hänen\nrusottavat poskensa pullottivat leveän hymyn ympärillä, joten hänen\nsilmänsä milloin näkyivät, milloin peittyivät piiloon kuten pilvisenä\nyönä tuikkivat tähdet.\n\nJohn Scovil silmäili Comanche Bendin hajallaan olevia rakennuksia,\njoita oli nelisenkymmentä; sitten hän hihitti hyvillään, samalla kun\nhänen katseensa lipui kylän ohitse solakkakupeisiin vuoriin, jotka\nkohosivat jyrkästi taivasta kohti ja joiden valtava rykelmä piirtyi\nkaukaisuuden harmaansinistä auerta vasten.\n\n»Ikuisen Jumalan nimessä!» ihasteli John Scovil. »Kas tässä Jumalan\nluoma ja ihmisten unohtama maa.»\n\n»Hevoset, herra Scovil», keskeytti läheltä kuuluva ääni, ja hän kääntyi\nmieheen päin, joka talutti kahta pientä paimenratsua pitkin kuistin\nkuvetta aitauksesta päin.\n\n»Hyvä!» vastasi pyylevä herra nyökäten. »Joudumme ihan vilahduksessa,\nhyvä ystävä!»\n\nHän pyörähti ympäri. Hänen hymynsä haihtui. John Scovilin kuuluisa\nhymy, jota aika ja vaarat ja kieron onnen uhkaavat kolttoset eivät\npystyneet himmentämään — se hymy katosi tyyten, jättäen hänen kasvonsa\nyhtä elottomiksi ja kolkoiksi kuin on joulukuinen maisema, kun pilvi\npeittää virkistävän auringon.\n\nHänen edessänsä oli seuraava näky.\n\nTalon läheisyydessä kasvavien puiden väliin oli pingoitettu\nriippumatto, leveä, pehmytpieluksinen, niin mainion herkkään\ntasapainoon nuorien varaan, että pitkin laaksoa verkkaisesti huokuva\ntuuli huojutti sitä unettavasti edestakaisin; ja riippumatossa lepäsi\nScovilin tytär Nancy. Nancyä on vaikea kuvata. Ensimmäiseksi tekee\nmieli syventyä yksityiskohtiin, kuten joku proosan Cellini tekisi,\nja ylistää vuoronsa jälkeen hänen viimeistellyn kauniita käsiään,\nsormenpäiden ja kyynärvarren välisiä viivoja, pyöreätä, moitteetonta\nkaulaa, tummaa, hyvin tummaa tukkaa ja vieläkin tummempia silmiä —\nmutta Nancyn kasvoista puhuttaessa on paras heti siirtyä käyttämään\nHomeroksen superlatiiveja. Esimerkiksi Helenan kasvot saivat\nakaijalaisten laivaston lähtemään vesille; Nancyn kasvot haihduttivat\nJohn Scovilin hymyn. Minkä tähden hän muuttui niin totiseksi nähdessään\ntyttärensä? Äänettömästä ylpeydestä ja riemusta epäilemättä.\n\nTytön vieressä virui joku »suuren yleisön» romaani alassuin, ja sen\nlähellä oli avonainen makeisrasia. Hän valitsi siitä karamellin\nvilkaisemattakaan sinne päin, vei sen suulleen, puraisi siitä hieman,\nkatseli varjostavien puiden vihreitä lehviä miettivästi ja nakkasi\nsitten puolittain syödyn makeisen pois kädestänsä, niin että se kieri\nhietikossa. John Scovilin leuka työntyi eteenpäin, hän mainitsi\nluvattoman nimen ja lähti tytärtänsä kohti.\n\nVähän matkan päässä tytöstä hän kuitenkin hidasti askeliaan,\nkohautti olkapäitänsä, ponnisti otsa rypyssä tahtoansa ja sai\ntaaskin kasvoillensa kuuluisan hymynsä. Sillä tavoin hän rattoisan\njuhlallisesti astui tyttärensä luokse.\n\n»Kas niin, Nan», alkoi hän, »hevoset ovat satuloidut ja odottavat\nmeitä».\n\nTyttö kohotti katsettansa hitaasti ikäänkuin hänen silmäluomissaan\nolisi ollut painot.\n\n»Meitäkö?» tiedusti hän.\n\n»Juuri niin!»\n\nNancy otti uuden karamellin ja nakersi sitä aatoksissaan.\n\n»Minne meidän sitten pitäisi lähteä?»\n\nJohn Scovilin hymy järkkyi, mutta hän ei päästänyt sitä häviämään, vaan\nkuten saattaisi sanoa, säilytti sen rautaisella tahdolla. Hän kohautti\nolkapäitänsä kuten merkkikellon kilahdusta odottava nyrkkeilijä, joka\nvarmistautuu siitä, että jokainen lihas on kunnossa.\n\n»Mihinkö lähdemme?» kertasi hän. »Ihanaan paikkaan, Nan, joka on\npudonnut taivaasta maahan tuon vuorijonon taakse!»\n\nNancy Scovil peitti huolellisesti sormillaan huolekkaan haukotuksen.\n\n»Se on siis kauhean kelvoton paikka, eikö niin?» jupisi hän.\n\nHänen isänsä kasvoissa näkyi äityvän kiihtymyksen merkkejä.\n\n»Laakson yläpäässä kumpuaa maasta puro», jatkoi hän uljaasti, »joka\nsolisten hyppelehtii kivien lomitse, sukeltaa lohkareiden väliin ja\nlipuu leveiksi, vilpoisiksi lammikoiksi. Minulla on kalastusvehkeet\nsatularepuissa. Nan, siellä on forelleja niin sakeanaan, että voimme\nhypätä veteen ja potkia niitä kuivalle maalle saappaillamme!»\n\nHuolestuksen häive kasvoillansa silmäili tytär häntä päässä olevasta\nsombrerosta kantapäihin kiinnitettyihin kannuksiin saakka — sillä John\nScovil pukeutui aina maassa maan tavalla — ja varmistuttuansa siitä,\nettä isä ainakin ulkoisesti oli normaalinen, tyttö salli viehättävän\npäänsä jälleen painua pielukselle.\n\n»Rakas isä», huoahti Nancy Scovil, »tiedäthän, etten koskaan käytä\nsaappaita».\n\n»Minut saa — hm!» äänsi John Scovil. Hän osoitti syyttävästi\nsormellansa. Kuuluisa hymy oli poissa — voi! — koko siksi päiväksi.\n»Jumalan tähden, Nan, onko kukaan kuullut tanssikenkiä käytettävän\nvuoristokorvessa?»\n\nNancy avasi suunsa vastatakseen ja jätti huulensa raolleen\ntarkkaillaksensa putoavan lehden lepatusta.\n\n»Hänen tähtensä», vastasi hän vihdoin, »olisi typerää tehdä niin».\n\nJohn Scovil ojensi molemmat pitkät käsivartensa taivasta kohti.\n\nHän ähkyi. »Minkä tähden töinkään sinut tänne? Minkä tähden?»\n\n»Minulla ei ole siitä hämärintäkään aavistusta», tunnusti tyttö ja\nkatkaisi nurkan mehuisesta suklaamakeisesta.\n\nJohn Scovil höllitti kaulaansa sidottua bandannaa, sieppasi\nmakeisrasian ja piti sitä selkänsä takana.\n\n»Nan», virkkoi hän käheästi, »toivoin voivani salata sinulta todellisen\nasianlaidan — mutta nyt olen ihan ymmällä — nyt ilmaisen sinulle, minkä\ntähden toin sinut mukaani tänne — minkä tähden otin sinut taakakseni\nlähtiessäni tänne — tänne!» Hän viittasi ympärillensä. »Tänne, jossa\nkymmenet monen sadan metrin korkuiset vuoret laskeutuvat takapihallesi\nja nyökkäävät sinulle hyvää huomenta — jossa ihmiset puhuvat\nsydämestänsä — jossa ilmakin on elämäneliksiiriä — jossa jokainen päivä\non runoelma, väkevä, vinha, vapaa!»\n\nHän pysähtyi «tähyilemään tyttäreensä.\n\n»Nan!»\n\nTyttö säpsähti hiukan ja tuuheat silmäripset värähtivät ja kohosivat\nhieman ylemmäksi.\n\n»Nancy Scovil, oletko nukkunut?»\n\n»Varmasti en!»\n\n»Toistahan viimeiset sanani!» kehoitti isä epäluuloisesti.\n\nNancy mietti hetkisen.\n\n»Nyt ilmaisen sinulle, minkä tähden», vastasi hän.\n\n»Nekö olivat viimeiset lausumani sanat?»\n\n»Ne.»\n\nVastauksen asemesta John Scovil viittasi jättiläiskokoisiin vuoriin\npäin, vaatien niitä kärsivällisyytensä ja kärsimystensä todistajiksi.\nSitten hän laski isot nyrkkinsä lanteilleen ja jatkoi: »Muistatko,\nmilloin tohtori Romney tutki sinua?»\n\n»Tietysti. Minussa ei ollut rahtuakaan vikaa. Se oli sinun mieletön\npäähänpistosi, isä.»\n\n»Niinkö?» tokaisi isä ivallisesti. »No niin, nuori nainen, kerron\nnyt sinulle täsmälleen, mitä Romney minulle ilmoitti.» Hän ojensi\nkätensä ja ikäänkuin työnsi jäykällä etusormellansa jokaisen sanan\nNancyn ruumiiseen. »Verenpaineesi on epänormaalinen, sydämesi toiminta\nhidas kuin unitautisen, ajatuskykysi kuin nukkuvan, ja hermosi ovat\nturruksissa!»\n\nHarvoin näyttäytyvä hymy valaisi tytön kasvoja.\n\n»Kas vain!» huoahti hän. »Minulla ei ollut aavistustakaan, että olin\nhänestä niin kiintoisa!»\n\n»Ja lopputulos», jyräytti John Scovil, jonka sisäinen lämpö\nhypähti kolmeenviidettä asteeseen, »on se, että ennenkuin olet\nkolmikymmenvuotias, olet ehdottomasti joutunut — hm — nelistävän\nvanhuuden uhriksi — armias taivas! Ehdottomasti, jollei sen\nvälttämiseksi tehdä jotakin ihan heti.»\n\n»Hyväinen aika, isä», sanoi tyttö. »Minua ihan lämmittää, kun vain\ntarkkailen sinun kasvojasi.»\n\nScovilin vastausyritys kutistui pelkäksi änkytyksen puuskaksi. Vihdoin\nhän sai virketyksi: »Sinusta ei ole toivoakaan muuta kuin yhdellä\ntavoin. Tässä sähköisessä ilmassa — näiden ihanien vuorten keskellä\n— on sinun mahdollista, vain mahdollista, jos käytät hyväksesi\nympäristösi tarjoamia etuja, parantua normaaliseen kuntoon. Jumala\ntietää, etten olisi halunnut tuoda sinua tänne. Kymmenen vuotta olen\nikävöinyt takaisin tänne jättiläisten maahan, hengittämään tätä\nraikasta ilmaa, ja kun minun nyt vihdoin onnistui ottaa pitkä loma,\notin taakan niskaani — armias taivas, matkustelu sinun seurassasi\non samanlaista kuin koettaisi päästä kolmekymmentä solmua tunnissa,\nraahaten myrskyankkuria. Mutta missä on sinun kiitollisuutesi? Missä?\nKysyn sinulta, oletko pannut ainoatakaan seikkaa merkille koko täällä\nvuoristokorvessa?»\n\nTyttö aprikoi hetken.\n\n»Olen; hiekan!» virkkoi hän vihdoin.\n\nJohn Scovil ei saanut sanaa suustansa. Mutta pullistuvat, ohimosuonet\ntekivät hänet jonkun verran levottomaksi, hän otti sombreron päästänsä\nja alkoi rajusti leyhytellä sillä itseänsä.\n\nVihdoin hän kykeni puhumaan. »Jos muutos olisi tehnyt sinut\nonnettomaksi, olisi sekin jotakin. Mutta sinä et edes kaipaa New\nYorkia. Missä olet, se on sinusta aivan samantekevää. Sanohan suoraan,\nNancy, mitä piirrettä kaupunkielämässäsi ikävöit täällä eniten?»\n\nTaaskin tyttö harkitsi, pitäen etusormeansa päänsä sivulla. Vihdoin loi\nmieleenjohtuma hänen silmiinsä himmeätä valoa.\n\n»Aamukylpyäni», vastasi hän hymyillen.\n\n»Hyvä Jumala!» tuskaili Scovil ja toisti syvän mielenliikutuksen\nvallassa vielä kerran: »Hyvä Jumala!»\n\nHän käänsi Nancylle selkänsä ja alkoi kävellä edestakaisin, hengittäen\nkiivaasti ja syvään ikään kuin olisi kovasti juossut ylösmäkeä. Sitten\nhän taaskin seisahtui tytön viereen. Viimemainittu oli pannut toisen\nkätensä pään alle, hänen kasvonsa olivat käännetyt sivulle, ja hän oli\nsikeässä unessa!\n\nSellainen tarkkailija, joka ei olisi tiennyt, että siinä seisoi\nhuolestunut isä kumartuneena ainoan, lapsensa puoleen, olisi saattanut\nhätiköiden otaksua John Scovilin aikovan kuristaa turvattoman\nnaisen; mutta lyhyessä tuokiossa hänen piirteensä pehmenivät. Sillä\nNancy oli ihmeellisen suloinen levätessänsä siinä, pitkien, mustien\nsilmäripsien laheasti hipoessa poskia, melkein liian kaunis olemaan\ntässä maailmassa. Ja Scovilin tuijottaessa palasi hymy vähitellen hänen\nhuulillensa, ja hellyyden kostea kiilto sumensi hänen silmiänsä. Nyt\ntytön huulet raottuivat ja liikkuivat. Hän näytti puhuvan unissansa.\n\nScovil kallistui hellästi alemmaksi, yhä likemmäksi nukkujaa ja kuuli:\n»... cocktail-kastikkeessa!»\n\nJohn Scovil oikaisihe suoraksi, painoi sombreronsa pahanilkisen syvälle\nsilmilleen ja kiersi oikean hihansa tukevaan, lihavaan kyynärpäähän\nsaakka. Mitä sitten olisi saattanut tapahtua, sitä on mahdoton arvata,\nsillä tällä uhkaavalla hetkellä kuului hänen takaansa huuto: »Herra\nScovil, täällä on eräs herrasmies tapaamassa teitä!»\n\nVielä hän viipyi hetkisen, tuijottaen lapsensa viehkeään hahmoon.\nRaottuneet huulet liikahtivat, tyttö hymyili, taaskin hän puhui syvässä\nunessaan. Sitten isä äkkiä pyörähti kantapäällänsä ympäri ja asteli\nverkalleen talolle; hänen saappaankorkonsa iskeytyivät lujasti maahan,\nhänen polvensa notkahtelivat, hänen päänsä oli kumarassa, ja koko hänen\nolemuksestansa näki, että häntä painoi ankaran ajatuksen taakka.\n\n\n\n\nII luku\n\nRubicon\n\n\nHuutaja oli Billy, keittäjä.\n\n»Isännöitsijä haluaa tavata teitä», sanoi Billy, heilauttaen peukaloaan\nolkansa ylitse. »Hän on erään toisen herrasmiehen kanssa salissa.\nMenkää suoraan sisälle.»\n\nBenson, isännöitsijä, raotti keltaläikkäistä partaansa ja sylkäisi\nponnekkaasti, kun Scovil astui saliin — lauantai-iltaisia vieraita\nja sunnuntaisia kutsuja varten omistettuun pyhättöön. Ja osittain\ntalon isännän juhlallisen esiintymisen vuoksi, osittain sen tähden,\nettei kukaan tavallinen vieras saanut astua salin matolle tomuisissa\nsaappaissaan, silmäili Scovil »toista herrasmiestä» tarkkaavasti.\n\nViimemainitun hattu oli takakenossa takaraivolla, ja hän itse oli hyvin\ntakakenossa tuolillaan; oli mahdoton erottaa, oliko hän putoamaisillaan\nlattialle vaiko ponnahtamaisillaan pystyyn. Millään tavoin hän ei ollut\nmerkillinen. Hänen hartiansa olivat vankat, atleettimaiset, hymynsä\nhyvin leveä ja silmänsä sangen kirkkaat. John Scovilin sielunväsymyksen\ntaakka keveni salaperäisesti, kun hän katseli vierasta.\n\n»Te olette saman kaupungin ihmisiä sieltä itärannikolta», virkkoi\nBenson. »Arvelin teidän kenties olevan tuttavuksia. Ettekö ole?»\n\nSitten hän täydensi esittelyn: »Herra Jerry Aiken, herra John Scovil;\nlyökää kättä, hyvät herrat.»\n\nTämän muodollisen toimituksen aikana hän jatkoi hilpeästi: »Onpa\nhieman niinkuin kummallista, ettette ole kohdannut toisianne\nkotikaupungissanne, koska olette molemmat newyorkilaisia.»\n\nScovilin tavallisen hymyn häive ilmestyi jälleen hänen suunsa ympärille.\n\n»Oletteko virkistysretkellä?» kysyi hän. »Kai suoraan Manhattanista?»\n\nJa hän silmäili ihailevasti Jerry Aikenin tummaksi paahtunutta ihoa.\n\n»Ei», vastasi Aiken; »aion ihan kohta palata sinne».\n\n»Niin», huokaisi Scovil, katsahtaen omia aika pyyleviä vyötäröisiään,\n»näytätte olevan valtavan hyvässä kunnossa. Vuoristokorpi on ollut\nteille terveellinen.»\n\n»Totisesti on», myönsi Aiken nyökäten. »Kun viisi vuotta sitten tulin\ntänne, oli minulla vain toinen keuhko työkunnossa ja sekin toimi\nainoastaan puolella vauhdilla, jalkani olivat reumatismin runtelemat,\nnenälläni oli sentimetrin paksuiset silmälasit, ja kupeitani tukivat\npanssarilevyt.»\n\n»Mutta nyt teitä kelpaa katsella», kehui Scovil hymyillen. »Mutta\nkuinka hennotte luopua Lännestä vietettyänne täällä kokonaista viisi\nterveyden vuotta — te onnen poika?»\n\n»Täällä olo käy minulle liian kalliiksi», pakisi Aiken edelleen\nluontevasti. »Ensin minulta hupeni kaksi vuotta ja useita tuhansia\ndollareja oppiakseni pelaamaan pokeria, ja sitten päätin ihan\nrepäisemällä rikastua nautaeläimillä; mutta säät ja karjamarkkinat\nsekoittivat kortit kovin epäedullisesti minulle, ja nyt olen lähdössä\ntakaisin New Yorkiin, jossa ihmiset ovat yksinkertaisia, nyppiäkseni\nitselleni hiukan heidän säästökolikoitaan.»\n\n»Mutta teistä on vastenmielistä lähteä pois vuoristosta, vai mitä?»\n\n»Ei hitustakaan. Sikäli kuin muistan on Manhattanissa vuoria yllin\nkyllin, mutta siellä ollessani minulla oli väärä katsantokanta.\nPilaako? No, jos mies pystyy sieppaamaan vasikan kootusta laumasta,\npitäisi hänen kyetä selviytymään Broadwayllakin; eikä hurjistuneen\nkarjan hillitön töytäily millään tavoin voita maanalaisen radan\nasemalle sulloutuvaa tungosta konttorituntien päättyessä. Olenko\noikeassa?»\n\n»Te olette optimisti», huoahti John Scovil. »Toivoisinpa —»\n\nHänen kasvonsa synkistyivät äkkiä.\n\n»Jerry aina panettelee itseänsä. Se on hänen tapansa», pisti Benson\nväliin, peläten Scovilin arvostelevan liian ankarasti Aikenin omaa\ntunnustamaa huonoa menestystä. »Jos hänellä vain on kunnolliset\nmahdollisuudet, niin hän kyllä tulee toimeen sekä karja- että\nhevosalalla. Totisesti hänen pitäisi jäädä tänne vuoristoon, mutta sitä\nen saa häntä uskomaan. Sitäpaitsi, Jerry, sinä valitsit koko tämän\nseudun huonoimman piirin. Miksi et aloittanut täällä?»\n\n»Enpä tiedä», mutisi Jerry Aiken. »Siellä näyttivät olosuhteet minusta\nhyviltä. Sanon sinulle, missä vika on, Benson. Sinä tiedät sen yhtä\nhyvin kuin minäkin. Minä pidän tästä seudusta, mutta tämä seutu ei pidä\nminusta. Minä pidän karjanleimaajista, mutta he eivät pidä minusta.\nHe ovat toista maata, ja minä pidän heistä juuri senvuoksi. Minä olen\ntoista maata kuin he, ja sentähden he kaihtavat minua. Siinä se.\nSamantekevä, miltä kohdalta nostat pakkaa, aina osuu käteesi hakku. Se\non kuin taiottua, veikko.»\n\nMutta Benson ravisti päätänsä itsepintaisesti.\n\n»Kun he oppivat sinut tuntemaan, on asianlaita toisin. En minäkään\noikein ymmärtänyt sinua ensi kerran kohdatessamme. Mutta silloin, kun\nkahlasimme Platten poikki — herra Scovil, teidän sietäisi kuulla se.\nKerron teille, kuinka henkeni oli —»\n\nJerry Aikenissa näkyi tuskastumisen merkkejä.\n\n»Se sikseen, Benson», keskeytti hän sangen terävästi. »Herra Scovil\non samanlainen kuin muutkin newyorkilaiset. Hän leimahtaa tänään,\nlamaantuu huomenna ja unohtaa eilispäivän. Ja minä olen samanlainen\nkuin kaikki muutkin. Anna sen unohtua, Benson! Mitä puuhaatte täällä\nhuviksenne, herra Scovil?»\n\nYön varjot lehahtivat Scovilin vereville kasvoille. Mutta Jerry\nAikenin harvinaisen avoin suorapuheisuus tehosi. Scovil nousi ja\nveti ikkunanverhon syrjään. Häntä seuranneelle Aikenille hän osoitti\ntytärtänsä, joka edelleenkin nukkui sikeästi riippumatossa.\n\n»Kas tuolla», virkkoi Scovil synkästi, »on hauskuuteni. Herra Aiken,\ntoin tyttäreni muassani tänne Länteen.»\n\n»Entä sitten?» kysäisi Jerry Aiken ystävällisesti.\n\n»Hän ei suostu ratsastamaan, ei kävelemään, ei kalastamaan, ei\nmetsästämään.»\n\n»Minkätähden ette pakota häntä?»\n\nJohn Scovil varjosti silmiänsä, sillä ikkunasta tulvi kirkasta\npäivänpaistetta.\n\n»Hm?» urahti hän.\n\n»Oh, onko hän sairas?» tiedusti Jerry Aiken.\n\n»Ei sairas, vaan elävänä kuollut. Hänellä ei ole voimia muuhun kuin\nsyömiseen, ja hänen päävalttinsa on nukkuminen.»\n\n»No sitten», kehoitti Jerry Aiken, »tehkää hänelle samoin kuin\ntekisitte laiskalle hevoselle. Käyttäkää kannusta!»\n\n»Se», torjui Scovil kylmähkösti, »on helppo sanoa, mutta kun tosi tulee\neteen — no niin, olen hänen isänsä».\n\n»Turhaa puhetta», vastasi Jerry Aiken keveästi. »Hevonen on ihan\nsamanlainen kuin nainen.»\n\n»Nuori mies», sanoi Scovil vakavasti, »tuo kuulostaa sangen älykkäältä,\nmutta mitä järkeä siinä on?»\n\n»Ajatelkaahan tarkoin. Hevosella ei ole järkeä. Muulillakin on enemmän.\nIhan kuten ei naisellakaan. Hevosen tuntee seisomisestaan ja naisen\nistumisestaan. Hevonen säikähtää paperipalasta, ja nainen hätkähtää\nhiirtä. Jos hevosen päästää juoksemaan omin päinsä, niin se katkaisee\nniskansa. Jos naisen sallitaan menetellä oman päänsä mukaan, niin hän\nsärkee sydämensä. Jos hevonen saa juoksennella valtoimenaan, niin se\nheittää miehen satulasta, kun sillä koetetaan ratsastaa; jos sitä\npidetään valjaissa, niin se tekee työtä joka päivä. Jos naiselle\nannetaan avokaulainen puku ja hänen sallitaan viettää aikaansa\ntanssisaleissa, niin hän panee puolisonsa hikoamaan, jos mies mielii\nsäilyttää paikkansa; mutta jos hänet kytketään keittiöön ja hänen\naamukahviansa sadatellaan, niin hän elää miestänsä ja yksinomaan\nmiestänsä varten.«\n\n»Nuori, kovin nuori ystäväni», huomautti John Scovil purevasti,\n»jokaisesta säännöstä on poikkeuksia. Katsokaahan tuolla riippumatossa\nnukkuvaa tyttöä. Hän on tämän säännön poikkeus.»\n\n»Kun pannaan meksikolaiset poskivitjat suitsiin ja huopa pään\nympärille», vakuutti Jerry Aiken, «niin piirikunnan äksyinkin mustangi\ntottelee».\n\n»Hm», äänsi Scovil. »On helppo puhua, mutta maan löytämiseen tarvitaan\nColumbusta.»\n\n»Herra Scovil», intti Aiken, lämmeten väittelystä, »jos tehdään\ntunnollisesti työtä kaksikymmentä päivää, voidaan tyttärenne saada\ntottumaan satulaan, tulemaan juoksujalkaa, kun vihellätte, hirnumaan\nsaadaksensa leipäpalasen ja pitämään pumpulipukua kuningattaren asuna».\n\nJohn Scovil purskahti ivallisesti nauramaan.\n\n»Poika-kulta», sanoi hän, »puhutte sangen hyvin, mutta puhe ei todista\nmitään».\n\n»Jos haluatte toimintaa», ehätti Aiken heti tarjoamaan, »olen valmis\npalvelukseenne — omasta määräämästäni palkasta».\n\nJohn Scovilin silmiin välähti raju tuli, mutta se sammui surkeasti.\n\n»Jos nyt olisi vuosiluku tuhat», jupisi hän, »niin ikuisen Jumalan\nnimessä olisin valmis koettamaan taitoanne. Mutta elämme tuhatkunta\nvuotta liian myöhään.»\n\n»Pötyä!» kivahti Aiken. »Ihmiset eivät muutu ajan mukana. Homeros oli\nihan samanlainen kuin mikä Broadwayn sokea kerjäläinen tahansa; ja minä\nvoin näyttää teille Troian Helenan eräässä tanssisalissa kahdeksansadan\nkilometrin päässä täältä eteläänpäin. Se, mikä tepsi muinaisaikoina.\ntepsii nytkin.»\n\n»Ihmiset saattavat pysyä hyvin samanlaisina», myönsi Scovil, »mutta\ntavat muuttuvat. Kovakouraiset menetelmät eivät vetele. Eivät tällä\nvuosisadalla.»\n\n»Rakas herra Scovil», huomautti Aiken hihittäen, »te ette selvästikään\nole milloinkaan ollut Meksikossa. Täällä, herra Scovil, on laboratorio,\njossa valmistetaan miehiä ja naisia — täällä, tässä vuoristossa ja\ntässä ilmassa — ja jos annatte minulle alkutekeleen, niin minä takaan,\nettä siitä voidaan tehdä ihminen.»\n\n»Teissä, herra Aiken, on jotakin», virkkoi Scovil hymyillen,\n»mikä herättää minussa luottamusta. Jos olisitte lääkäri, olisi\nteillä kaikkiin tauteihin sopiva lääke, ja jos olisitte elänyt\nseitsemännellätoista vuosisadalla, olisi teillä ollut yleinen\nsuojataika. Mutta missä olette sullonut niin paljon kokemusta\nverrattain lyhyeen elämäänne?»\n\nHänen ivansa ei vähääkään häirinnyt toisen hyvää tuulta.\n\n»Olen sullonut elämääni aika paljon», kehui hän. »Ensiksikin synnyin;\ntoiseksi olen syönyt ja nauranut ja puhellut; kolmanneksi olen oppinut\nnukkumaan. Enkä lainkaan epäile, että osaisin laatia uuden filosofisen\nsuunnan näille alkuperusteille.»\n\n»Entä suuret tietonne naisista?» tokaisi naurusuin Scovil, johon\ntarttui toisen naljailusävel.\n\n»Minulla on äiti ja sisar», vastasi Jerry Aiken, »ja senvuoksi tiedän\nnaisista kaikki, mitä heistä on tietämistä, Eevasta kuningatar\nElisabetiin saakka. Kun kuori poistetaan, ovat he kaikki sisältä\nsamanlaisia.»\n\nMutta John Scovilin silmistä sammui tuike. Pitkän aikaa hän tuijotti\nhievahtamatta Jerry Aikenin hymyileviin kasvoihin. Sitten hän äkkiä\nkääntyi Bensonin puoleen.\n\n»Herra Benson», sanoi hän, »haluaisin keskustella pari minuuttia\nkahdenkesken ystävänne herra Aikenin kanssa».\n\nHyväntahtoisesti Benson poistui huoneesta, mutta pamautti ovelta\nsanasen neuvoksi.\n\n»Tehkää Jerryn kanssa mitä ikinä haluatte, mutta älkää pelatko hänen\nkerallaan korttia», varoitti hän virnistäen, »ja siivilöikää hänen\nsanojansa, ennenkuin niitä käytätte!»\n\n»Siinä se», virkkoi Aiken hihittäen. »Kalliovuorten länsipuolella\noivalletaan sanoista se, minkä te ja minä näemme lasilevyn lävitse\nkatsellessamme näyteikkunaa. Ja nyt, antakaa kuulua, herra Scovil. Minä\nlähden koht'sillään. Pujahdin tänne vain pikimmältään tervehtimään\nvanhaa ystävääni Bensonia.»\n\n»Nuori mies», alkoi Scovil, puolittain kalseasti, puolittain\nkaihoisesti. »Minä pidän teistä — ja luulen voivani luottaa teihin. Ja\n— minulla on huima ajatus: Se ei olisi johtunut mieleenikään, jollen\nolisi puhellut kanssanne.\n\n— Enkä punnitsisi sitä hetkeäkään, jollen olisi epätoivoissani. Mutta\nminä olen saapunut Rubicon-joelle. Jos käännyn takaisin, odottaa\nminua pitkä, surkea elämä, ja saan kantaa taakkaa hartioillani. Jos\nmenen joen poikki — no niin, sen pahemmin ei voi käydä. Tämän päivän\niltapuolella tuo ulkona nukkuva tyttö haastoi minut lyömään kortit\npöytään. Ja nyt, Aiken, jos annan teille avoimen valtuuden tehdä\nhänelle, mitä tahdotte, niin miten menettelisitte?»\n\n»Ihan niinkuin olen jo selittänyt. Veisin hänet avoimelle paikalle,\npannen hänen selkäänsä kaksivöisen satulan ja hänen hampaisiinsa\nespanjalaiset kuolaimet ja — kannustaisin!»\n\nJohn Scovil katseli kaukaisuuteen ja puri hammasta; hänen huulensa\nvääntyivät hurjannäköiseen hymyyn.\n\n»Kävisiköhän se päinsä?» mutisi hän.\n\n»Helposti. Viekää hänet retkelle vuoristoon ja ottakaa minut mukaan.»\n\n»Hän ei ikänä lähtisi.»\n\n»Viekää hänet sitten väkisin!»\n\n»Väkisinkö?» Kävisinkö häneen käsiksi? Lempo vieköön, Aiken!»\n\n»Minä teen sen puolestanne.»\n\n»Mahdotonta!»\n\n»Aiotteko kääntyä takaisin Rubiconilta?»\n\n»Kirottua!»\n\n»Nyt on ratkaisukohta; terästäytykää! Ratkaisukohta: Banquon haamu —»\n\n»Hyvä Luoja, aiotteko ryöstää hänet? Entä sitten minä — miten voisin\nminä olla hänen luonaan — minä —»\n\n»Ryöstetään teidät molemmat.»\n\n»Teissä, nuori mies, on jotakin napoleonimaista!»\n\n»Pyh! Napoleon oli vanhanaikainen. Minä näytän teille nykyaikaisen\ntoisinnon. Kierrän Austerlitzin, Lodin, Friedlandin ja Marengon yhdeksi\nainoaksi pilleriksi ja näytän teille tulta.»\n\n»Minua huimaa se ajatus.»\n\n»Tilaisuus tarjoutuu vain kerran.»\n\n»Mutta jos ilveily tulisi joskus tiedoksi —»\n\n»Jos nyt alatte horjua, olisi typerää panna puuhaa alkuun. Hyvästi,\nherra Scovil.»\n\n»Hetkinen! Malttakaahan! Taivaan nimessä, minä taidan sen tehdä.\nVoisitteko viedä meidät täältä vuoristoon?»\n\n»Voisin kyllä.»\n\n»Tunnetteko täkäläisiä asukkaita?»\n\n»En ainoatakaan muuta kuin kunnon Bensonin.»\n\n»Mitä? Sitten kai ainakin tunnette seudun?»\n\n»En vähääkään.»\n\n»Mutta mihin hornaan osaisitte sitten meidät opastaa?»\n\n»Onnen maille, herra Scovil. Ja kun toisin teidät takaisin, olisi\nmuassamme virkeä nainen eikä elävä ruumis. Nyt liikutte seurassanne\nnykyaikainen Frankenstein, nukkuva paha henki; minä herätän hänet. Hän\nsyö nöyrästi kädestänne, ennenkuin tämä pieni tutkimusretki päättyy.»\n\n»Se on mielipuolinen koe — mutta mistä johtunee, että jonkun verran\nluotan teihin, Aiken. Viedä hänet vuoristoon sellaisen miehen seurassa,\njota en tunne — ja — mutta herrasmies on herrasmies. Totisesti luotan\nteihin, Aiken — ehdottomasti. Lyömmekö kättä päälle?»\n\n»Emme, ennenkuin sovimme ehdoista.»\n\n»Mitä? Ehdoista? Luonnollisesti.»\n\n»Minä en ryhdy tähän puuhaan terveyteni tähden. Katsokaahan tänne. En\nvaadi muuta kuin sata dollaria viikossa — ja ylimääräisen palkkion, jos\nminua luonnistaa.»\n\n»Sata dollaria viikossa!» ällisteli miljoonamies.\n\n»Te käsititte väärin», vastasi Jerry Aiken ystävällisesti. »Sanoin\nsatakaksikymmentäviisi.»\n\n»Mutta, armias taivas, herra Aiken, sehän on taitavan liikemiehen\npalkkio, kun —»\n\n»Älkää mainitko raha-asioita. Nyt on kysymyksessä naisten käsittely.\nPaljoa vaikeampaa. Sataviisikymmentä dollaria viikossa, herra Scovil.\nSillä ehdolla lyön kättä päälle.»\n\nJohn Scovil oli kuuluisa muustakin kuin hymystään.\n\n»Entä ylimääräinen palkkio?» tiedusti hän jokseenkin tuikeasti.\n\n»Sen», virkkoi Aiken kumartaen, »jätän teidän oman oikeudentuntonne\nvaraan. Sen ja sairaalalaskut.»\n\n»Kättä päälle!» sanoi John Scovil.\n\nHe pudistivat toistensa kättä.\n\n\n\n\nIII luku\n\nHelläjalka\n\n\nPäinvastaisista harhaluuloista huolimatta inhoaa vuoristoerämaan\nasukas kaikkea turhanpäiväistä. Hän on tottunut äänettömyyteen ja\npitää vähäpuheisista ihmisistä. Esteratsastuksen harrastajalta unohtuu\npuhelemisen tapa, ja hälinä ärsyttää häntä. Juovuksissa ollessansa hän\nsaattaa heilahtaa toiseen äärimmäisyyteen, mutta viinan innostamia\nyksilöitä lukuunottamatta eivät erämaan vuorelaiset vieroksu mitään\nniin pahasti kuin suurisuisia henkilöitä.\n\nSe selittää, minkätähden useita päitä kääntyi hitaasti Jerry Aikeniin\npäin ja monet silmät soukkenivat raoiksi, kun hän astui Steve Lawlerin\nkapakkaan Comanche Bendissä, viheltäen minkä jaksoi. Juuri sillä tavoin\nsilmäilee karjan leimaaja paimenen hevoseen, ennenkuin lausuu: »Se\non tyyten kelvoton, pahapäinen, perin mitätön.» Ja sillä tavoin hän\nkatsoo, ennenkuin sanoo: »Tuo mies puhuu liian paljon.»\n\nMutta tulija ei välittänyt toisten tuimista katseista sen enempää kuin\npanssariasun suojaama mies välittää säilästä. Hän oli Comanche Bendin\nvaatimusten mukaan moitteettomasti puettu; hänen yllänsä oli liivit,\nmutta ei takkia, päässä pörröreunuksinen sombrero, jalassa kannuksilla\nvarustetut saappaat ja kuluneet, korkeavyötäisiset työhousut. Mutta\nheti kun hän läimäytti kämmenensä tarjoilupöytään, selvisi kaikille,\nettä hän ei kuulunut tähän seuraan. Huolellisesti tytöksi pukeutunut\nmies saattaa pettää jopa naisenkin tarkan silmän ja herkän vaiston;\nmutta maailman kaikki säärystimet ja kannukset ja sombrerot ja\nsanansutkaukset eivät pysty tekemään helläjalasta karjanleimaajaa.\n\nEsimerkiksi se käsi, jonka hän läimäytti tarjoilupöytään, oli tosin\npäivettynyt kahvinruskeaksi, mutta siitä puuttui tärkein piirre,\nsillä alituinen käsineiden käyttäminen valkaisee karjanleimaajan\nkädenselkämyksen ja tekee sen usein pisamaiseksi, ikäänkuin kiehautetun\nnäköiseksi. Ja kun lisäksi miehen silmiä eivät reunusta huikaisevan\nvalkean hietikon tähyilemisestä johtuvat lukemattomat, variksenvarpaita\nmuistuttavat rypyt ja kun hänen kyntensä eivät ole katkaistut\nsuorakulmaisesti sormenpäitä vastaan, vaan pyöristyvät huolitelluiksi\nsuipuiksi — kun sellaisia yksityiskohtia puuttuu, ei koko maailman\nnaamioimiskyky pysty pettämään laitumienratsastajan silmää. Ja heti\nkun tulijan käsi läjähti tarjoilupöytään, pani kapakoitsijan silmä sen\nkaiken merkille ja sähkötti yhdellä vilkaisulla tietonsa kapakkasalin\njokaiseen soppeen.\n\nTarkkaavat silmät soukkenivat yhä kapeammiksi.\n\nKummallista, että tulokas teki niin epäsuotuisen vaikutuksen. Hänen\nkasvonsa eivät totta kyllä olleet kauniit, mutta ne olivat avoimet,\nluodut hymyilemään ja vastustamattoman hyvänsävyiset. Hän oli\nkeskimittainen tai keskikokoista lyhempikin; mutta hänen tukevat\nolkapäänsä ja joustavat askeleensa osoittivat, että hänellä oli hyvästi\nharjoitetut lihakset.\n\n»Otatteko ryypyn kanssani, pojat?» tiedusti tämä rattoisa muukalainen,\nja tarjoilupöydälle singahti kierivä ja välähtelevä viiden dollarin\nkultakolikko. Hän kääntyi katsomaan pitkin pöytäriviä. Hänen silmiinsä\nosui monta ilmeetöntä katsetta, jotka tähystivät hänen lävitsensä ja\ntaaksensa. Hän olisi saattanut olla ihmisenmuotoinen utupatsas.\n\n»Ette juo kanssani», tulkitsi Jerry, hämmästymättä nauraa virnottaen.\n»Entä te, ystäväni?»\n\n»Otin juuri äsken tuikun», murahti kapakoitsija ja pyyhki\ntarjoilupöytää katse yrmeästi alaspäin suunnattuna.\n\n»Whiskyä», tilasi tulokas yhäti hilpeänä. Kohottaen sitten lasinsa,\nhän jatkoi: »Tämäpä on aavistamaton huvi, hyvät herrat; en totisesti\nodottanut saavani juoda yksin näin kaukana lännessä. Tässä riittää\nmoneksi ryypyksi.»\n\nJa hän kulautti kurkkuunsa ääriään myöten täyden lasin.\n\nEpämääräisiä olettamuksia väikkyi varjojen lailla karjamiesten\nsilmissä. Tuossa huomautuksessa piili jonkunlainen loukkaus tai\ntekoloukkaus, mutta mahdotonta oli saada selkoa, mikä oli vieraan\npuheen ponsi, ja mainita, mikä siinä oli piikki. Miehet aprikoivat\nvakavina kuin härät.\n\n»Herra ravintoloitsija», virkkoi rakastettava muukalainen tällä välin,\n»saanko puhua kanssanne pari sanaa kahden kesken?»\n\n»Minulla on hieman puuhaa», vastasi Steve Lawler synkästi.\n\n»Puuha», sanoi toinen, »on liikanimeni. En kuluta aikaanne paljoa. En\nluota pitkiin, ponnettomiin puheisiin. Kolmessakymmenessä sekunnissa,\nherra ravintoloitsija, saattaisin myydä teille tuhannen dollarin\narvosta karjaa, hankkia tietooni ensimmäisen vaimonne tyttönimen ja\nsaada nimenne avonaiseen vekseliin.»\n\n»Hm!» hymähti Steve Lawler, ja keksimättä uutta sopivaa veruketta\nhän siirtyi tarjoilupöydän päähän, riittävän matkan päähän muista\nasiakkaistaan. Vieras kumartui heti tuttavallisen likelle häntä.\n\n»Tunnuslauseeni on», alkoi hän, »että on etsittävä päämaja ja puhuttava\nsiellä suoraan. Täällä on Comanche Bendin päämaja, ja asiani on tämä:\nminulla on pieni homma käsillä, ja tarvitsen kahta miestä, jotka\nosaavat ratsastaa vinhasti, ampua tarkkaan, ajatella nopeasti ja pitää\nsuunsa kiinni. Missä he ovat?»\n\n»Tuolla —» aloitti kapakoitsija, mutta oivalsi sitten puhuneensa liian\näkkiä, laski kiivaasti alas kätensä, jolla hän oli osoittanut ja\npunastui.\n\n»Perähuoneessa?» täydensi vieras nyökäten. »Kiitoksia hyvin paljon.»\n\n»Malttakaahan!» varoitti kapakoitsija, ja vaikka hänen äänensä oli\nhiljainen, oli siinä hieno, hämärä sävy, joka sai poistumaan kääntyneen\nmuukalaisen pysähtymään.\n\n»Odottaminen», virkkoi viimemainittu, »on minusta kaikkein vaikeinta.\nTe olette työteliäs mies; ja minäkin olen työteliäs. Teillä ei\nole aikaa kuunnella; minulla ei ole aikaa haastella. Tässä lahja\nvaimollenne. Hyvästi.»\n\nKapakoitsija jäi hypistelemään viiden dollarin seteliä ja mulkoilemaan\nperähuoneeseen katoavan muukalaisen selkää. Hän liikahti mennäksensä\njälessä, mutta muutti mieltänsä ja jäi seisomaan ihan hiljaa,\nhuulillansa ilkeämielinen odotushymy, ja kallisti päätänsä ikäänkuin\nvarroten kuulevansa äänekästä melua. Mutta mitään ei kuulunut. Niinpä\nhän palasi miettivänä tarjoilupöydän taakse.\n\nPerähuoneessa kohtasi muukalaisen katsetta seuraava näky:\n\nPienen pöydän kahden puolen istui kaksi miestä pelaamassa korttia.\nToinen oli vetänyt sombreronsa syvälle silmillensä; hänen edessään oli\nvaltava kasa kolikkoja ja seteleitä. Toinen oli työntänyt hattunsa\ntakaraivolle; hänen rahakasansa ei ollut puoleksikaan niin kiintoisa.\n\nVoittajan kasvoilla heloitti kahden päivän ikäinen, tulipunainen\nparransänki kuin laskevan auringon rusko; hänen kumppaninsa oli tumma\nkuin meksikolainen. Ja näiden kahden välillä välähtelivät vastakohdat\nkuten kutojan sukkula, joka sujahtelee tummissa ja harmaissa loimissa.\n\nMolemmat olivat sangen pitkiä, mutta kastanjanruskean herrasmiehen\npergamenttimaisesta ihosta näyttivät luut pyrkivän pullistumaan esille;\nja hänen puhuessansa siirtyi hänen aataminomenansa huomattavasti ylös\nja alas hänen bandannansa alla. Hänen kasvonsa olivat hyvin laihat,\nsilmät pienet ja syvälle painuneet; hänen kasvonsa muistuttivat\nvinttikoiran päätä, ja hänellä oli samanlaiset suipot, puremaan\npyrkivät leukapielet. Hänen toverinsa, vieläkin pitempi mies,\noli hämmästyttävän rintava; hänellä oli häränkurkku ja kasvot\nyhtä juhlallisen hurjat kuin hyvännäköisen Buddhan kuvan; hänen\nliikkuessansa narisi tuoli jykevien luiden ja vankkojen lihasten\npainosta.\n\nHe pelasivat hiljaisina, totisina, ovelan, älykkään päättäväisinä,\nikäänkuin henki olisi ollut pelissä. Eikä varmastikaan kukaan olisi\nosannut aavistaa, että he olivat kuuluisat erottamattomat — Punainen\nMack ja Kääpiö-Pete — jotka olivat kymmenen vuotta samoilleet\nvuoristoerämaassa rinnakkain työssä ja loppumattomissa konnankujeissa.\n\nMuukalaisen astuessa sisälle he käänsivät päätänsä; Punainen Mack\nliikahti nopeasti kuin vainukoira, ja Pete kohotti koko mahtavaa\nruhoansa. Tulija jäi hymyillen seisomaan heidän eteensä kädet puuskassa.\n\n»Hyvät herrat», ilmoitti hän, »olen etsinyt teitä viisineljättä\nminuuttia» — hän siirsi tuolin esille, istuutui, sysäsi hattunsa kauas\ntakaraivolleen ja nosti kantapäänsä pöydän reunan varaan — »ja olen\nteidät löydettyäni yhtä iloinen kuin vasikka on löydettyään emänsä».\n\nPunainen Mack katsahti pöydällä oleviin jalkoihin ja sitten Peteen.\nPete katsahti pöydällä oleviin jalkoihin ja sitten Punaiseen Mackiin.\nHe eivät virkkaneet mitään. Ja heidän äänettömyytensä ukkonen kohahti\nvahinkoa ja häiriötä tekemättä siekailemattoman muukalaisen korville.\n\n»Tarvitsen», jatkoi hän, »kahta miestä, jotka osaavat ratsastaa\nvinhasti, ampua tarkkaan ja pitää suunsa kiinni. Toisin sanoen:\ntarvitsen teitä, hyvät herrat. Minulla on tehtävä, joka on\nsuoritettava; te olette työttömiä; johtopäätös on selvä. Ainoa epäselvä\npikku seikka koskee palkkaanne. Näistä kolmesta kohdasta olette\nvarmaankin selvillä.»\n\nPunainen Mack selvitti kurkkuansa.\n\n»Ystäväiseni», sanoi hän, »olen selvillä seuraavista kolmesta asiasta:\npidän hiljaisuudesta, inhoan lörpöttelyä ja kaihdan liikoja ihmisiä».\n\nJa hänen pienet silmänsä suuntautuivat hyvin merkitsevästi Jerryyn.\n\n»Kaikessa siinä», vakuutti hupainen vieras nyökäten, »olen täysin\nyhtä mieltä kanssanne. Mikään ei tuskastuta minua niin pahasti kuin\nlörpöttelevä ihminen; mikään ei miellytä minua niin paljon kuin\nhiljaisuus; ja ennen kaikkea kammoan väentungoksia. Selvästi huomaan,\nettä me sovimme mainiosti yhteen.»\n\n»Hm», urahti Pete. »Naapuri, meillä on rahaa; meillä ei ole työhalua.\nSiinä kaikki.»\n\n»Se on erehdys», väitti toinen. »_Hänellä_ on rahaa; teillä ei kohta\nsitä ole moneksi. Eikä tämä ole loppu, vaan sensijaan alku.»\n\nPunainen Mack räpytti nopeasti silmiänsä ja katsahti sitten\nällistyneenä syrjäsilmin kumppaniinsa.\n\n»Ja vaikka teillä kummallakin on vähän rahaa nyt, tyhjentää täksi\nillaksi suunnittelemanne pikku hauskuus taskunne.»\n\n»Mistä sitten», kysyi Kääpiö-Pete, »olette kuullut meidän aikovan pitää\nhauskaa tänä iltana?»\n\n»Hyvät herrat», vastasi Jerry, «osaisin kertoa teistä paljon lisää\nsellaista, mikä kummastuttaisi teitä — käyttääkseni mietoja sanoja. Ja\ntuonnempana kenties haastelen siitä hiukan. Tällä hetkellä haluan puhua\nasiasta.»\n\nErämaan vuoristolaisen kärsivällisyys on yhtä sitkeä kuin norsun, ja\nniinpä Pete arvosteli hetkisen pöydällä olevia kenkiä ja virkkoi sitten\nrauhallisesti: »Mistä asiasta?»\n\n»Sen voin lausua kymmenellä sanalla», selitti tulokas. »Eräässä talossa\ntämän kaupungin laidassa asuu kaksi henkilöä — mies ja nainen. Heidän\nnimensä ovat John Scovil ja Nancy Scovil, edellisen tytär. Heidän\ntunnusmerkillinen piirteensä on — raha. Minulla on kolme tarkoitusta.\nEnsinnä ryöstää heidät; toiseksi viedä heidät vuoristoon; kolmanneksi\npuristaa Scovil ukko kuivaksi. Tarvitsen — kahta miestä, jotka tuntevat\nseudun, pystyvät tiukassa paikassa tappelemaan ja osaavat ratsastaa\nvinhasti ja hillitä kieltänsä. Suunnitelma on yksinkertainen; te olette\nne miehet; ja jälellä on vain tempun suorittaminen.»\n\nPunainen Mack raotti huuliansa puhuakseen, mutta Pete kohotti kättänsä,\nvaatien häntä pysymään ääneti.\n\n»Entä millä tavoin», tiedusti hän, »jaamme rahat, jotka saatte tältä\nScovililta?»\n\n»Varsin yksinkertaisesti», vastasi vieras. »Huomaan teidän olevan\nkäytännöllisen miehen, ja juuri käytännöllisten ihmisten kanssa\nhaluankin olla tekemisissä. Te saatte sen, minkä maksan teille\npäiväpalkkaa. Sen, minkä kiristän Scovililta, pistän omaan taskuuni.»\n\nPete huokaisi syvään.\n\n»No niin», sanoi hän, »hitto minut periköön!»\n\nPunainen Mack oli selväsanaisempi.\n\n»Kumppani», virkkoi hän, »kenties ei partani ole kyllin pitkä\npistääkseen silmäänne, mutta saatte uskoa minuun, etten ole eilispäivän\nlapsi. Me teemme työn, te korjaatte hyödyn, niinkö?»\n\n»Te ymmärrätte tarkoitukseni ihan oikein», myönsi vieras hilpeästi. »Te\npanette yritykseen voimat, ja minä panen aivot. Saaliin jako on täysin\nkohtuullinen.»\n\n»Hm!» äänsi Pete.\n\n»Ja nyt», pakisi toinen edelleen, »koska ymmärrämme toisiamme niin\nhyvin, käykäämme käsiksi pieneen palkkakysymykseen. Annan teille —\nmalttakaahan — neljäkymmentäyhdeksän dollaria viikossa — seitsemän\ndollaria päivässä. Toisin sanoen — päivää kohti, seitsemänkymmentä\nwhiskyä tai sataneljäkymmentä olutta. Ja lisäksi maksan etukäteen.»\n\nSenjälkeen hän otti esille tukun seteleitä. Ensimmäisen kerran tuikahti\nymmärtämyksen välähdys sekä Punaisen Mackin että Peten silmissä.\nEdellinen kostutti alati kuivia huuliansa muukalaisen laskiessa kuusi\nkahdenkymmenen dollarin seteliä loppumattomilta näyttävistä varoistaan.\nHän sysäsi kummallekin miehelle kolme seteliä.\n\n»Minulla ei ole muassa täsmälleen sopivia rahoja», puhui hän iloisesti,\n»ja senvuoksi saatte aluksi kumpikin yksitoista dollaria liikaa».\n\nPunainen Mack laski setelit, taivutti ne kokoon ja työnsi ne\npovitaskuunsa.\n\n»Odotas!» ehätti Pete huolestuneena varoittamaan. »Onko tarkoituksesi,\nPunainen —»\n\nHän katkaisi lauseensa kesken, sillä Punaisen toinen silmä sulkeutui\njuhlallisesti ja merkitsevästi.\n\n»Mitä vakuuksiin tulee», jatkoi muukalainen, nousten pystyyn, »tiedän\nvoivani luottaa siihen, että te molemmat teette tehtävänne. Mitä tulee\nyksityiskohtiin, käyn teitä tapaamassa huomenaamulla ja selvitän teille\ntarkoin, miten on meneteltävä. Ja lopuksi, nimeni on Jerry.»\n\n»Ja minun nimeni», virkkoi Mack, »on Mack. Ja tämä on Pete. Jotkut\nnimittävät häntä Kääpiö-Peteksi.»\n\n»On hauska tutustua teihin», vakuutti toinen. »Minut taas opitte\ntuntemaan vähitellen.»\n\nJa hän pyörähti kantapäällänsä ympäri ja poistui huoneesta.\n\n\n\n\nIV luku\n\nPiloja ja soittoa\n\n\n»Mitä lempoa», jupisi Pete, »hän sillä tarkoitti?»\n\n»Minä en sitä käsitä», vastasi Punainen Mack otsa rypyssä. »Siinä\nmiehessä ei kaikki tunnu olevan oikein paikallaan.»\n\n»Entä mitä», jatkoi Pete, »sinä sitten ajattelit kietoutuessasi puuhiin\ntuollaisen helläjalan kanssa, jolla ei ole paukkua takataskussaan ja\njonka kielen alla iho on kovettunut joutavuuksien lörpöttelemisestä?»\n\n»Odota siihen saakka, kunnes ehdimme omaan onkaloomme!» kehoitti\nPunainen Mack. »Sitten selitän sinulle syyn.»\n\nNiinpä he nousivat pystyyn, pistivät rahansa taskuihinsa ja poistuivat\nomaan huoneeseensa samaan hotelliin. Pete istuutui ainoaan tuoliin\nja kiersi savukkeen. Punainen Mack istui vuoteen laidalla ja laski\nvoittonsa hyppysissään.\n\n»Ja nyt», alkoi hän, »jätän asian sinun ratkaistavaksesi; osuuko\nihmisen tielle joka päivä hulluja ikäänkuin satamalla?»\n\n»Ei osu», myönsi Pete.\n\n»Ja saapuuko hulluja taskussaan sellaisia setelitukkoja, jotka\ntupehduttaisivat kajootin kidan, joka viikko kolkuttamaan ovellesi ja\npyytämään sinua ottamaan heidän rahansa?»\n\nKuin talvinen päivänsarastus levisi ymmärtämyksen ilme hitaasti Peten\ntummille kasvoille. Hänen suunsa avautui leveään virnistykseen.\n\n»Millä tavoin?»\n\n»Juttu on vanha ja yksinkertainen, Pete, samanlainen kuin jotkut\nniistä sävelistä, joita soitat tuolla kirotulla huuliharpullasi. Hän\nvarmastikin majailee täällä hotellissa. Entäpä jos me ihan luonnollisen\nrauhallisesti vartoamme pimeän tuloa, jolloin voimme sijoittua\nväijymään helläjalkaa ja ottaa haltuumme hänen pennosensa. Ei ole\nmikään ihmetemppu auttaa hänet eroon setelitukustaan.»\n\nLohdullisten aatosten vallassa Pete imaisi aimo henkisauhut. Kun\nkahden voimakkaan miehen mielessä pyörii sama ajatus, käy puhuminen\ntarpeettomaksi, ja ystävyspari vaipui nyt peloittavan äänettömäksi.\nIltapäivän aurinko painui yhä syvemmälle länteen. Synkkiä varjoja alkoi\nhiipiä huoneeseen, mutta vielä oli pitkälti pimeään.\n\nSavuke toisensa jälkeen haihtui sinisen ruskeiksi tuprahduksiksi, ja\nniiden pätkät putoilivat hiljaa lattialle ajan hitaasti vieriessä\nedelleen, kunnes Punainen Mack vihdoin nousi ja avasi peitekäärönsä.\nSen keskeltä ilmestyi salaperäinen kokoelma — kuvalukemisto, jonka ikä\noli epämääräinen, vanhoja kangaskaistaleita, käärö silmä- ja toinen\nnuppineuloja, kerä erivärisiä nauhoja, kahden- tahi kolmenlaista lankaa\nja hyvin vanha kalenteri. Ei ainoakaan kulkuri eikä edes merimieskään\nolisi voinut esittää niin huvittavia kapistuksia. Ja näiden varuksiensa\nturvissa oli Punainen Mack valmis muuttamaan kodiksensa aavikon\nminkä kohdan tahansa. Ensiksi hän tutki kuvalukemistoa. Hän käänsi\nlikaantuneita, tahraisia, repaleisia lehtiä toista toisensa jälkeen.\nMutta voi! hän osasi jokaisen kertomuksen ulkoa.\n\nHän luki: »... Hän horjahti satulassa ja kaatui taaksepäin.»\n\nPunainen Mack sulki silmänsä ja muisteli sitten seuraavia tuttuja\nsanoja: »Mutta sankariimme ei osunut Teeku-Aleksin surmaa syytävästä\nrevolverista lähtenyt kuula. Eipä vainkaan! Hän huojui satulassansa,\nmutta siten hän vain koetti saada häntä takaa ajavat roistot uskomaan,\nettä heidän ensimmäinen laukauksensa oli osunut maaliin, ja taukoamaan\nampumasta. Kaatuessansa hän tarttui toisella kädellään satulannuppiin;\nseuraavalla hetkellä hänen uljas ratsunsa kääntyi nurkkauksesta, ja\nlainsuojattomilta pääsi vimmainen pettymyksen kiljunta —»\n\nPunainen Mack huoahti. Vielä kerran hän käänteli sivuja toiveikkaasti,\netsien edes yhtä tarinaa, jonka jokainen sana ei olisi lähtemättömästi\nsyöpynyt hänen muistiinsa.\n\nHän luki: »Ovi sulkeutui hiljaa hänen jälkeensä.»\n\nJa taas anasti muisti näön tehtävän ja hymisi Punaisen Mackin\nväsyneeseen korvaan: »Ei ainoatakaan ääntä koko talossa. Ja sittenkin\nsiellä kuului ääntä! Säännöllisiä, tahdikkaita, salaperäisen\nhillittyjä, nopeita askelia. Ne tulivat sysipimeässä häntä kohti,\nlähelle, yhä likemmäksi. Hän tarttui revolveriinsa ja piti sitä\nvalmiina, hairahtumaton sormi liipaisimella. Ja yhäti askelten kopse,\nsäännöllinen, hillitty ääni, lähestyi häntä nopeasti. Seuraavalla\nhetkellä Reginald äkkiä oivalsi, että hän olikin niin tarkkaavasti\nkuunnellut oman sydämensä sykintää. Hän nousi ja —»\n\nPunainen Mack pudotti lukemiston lattialle, niin että sen lehdet\nlepattivat, ja haukotteli. Sitten hän otti vuorostaan kalenterin. Se\noli kymmentä vuotta vanhempi kuin lukemisto, mutta Mackista se oli\nyhtä ehtymätön huviaarre kuin Aladdinin taikalamppu. Ikään kuin omasta\ntahdostansa se avautui, jättäen näkyviin ilmoitusten lomiin siroitellut\npilat. Punainen Mack hihitti rattoisan toiveikkaana.\n\n»Hei, Pete», huudahti hän, »haluatko kuulla tätä?»\n\nHän luki: »Milloin ovi ei ole ovi? Kun se on raollaan!»\n\nHän purskahti nauraa kaakottamaan.\n\nPeten synkille kasvoille ilmestyi hiljaisen kärsimisen merkkejä.\n\n»Entä tahdotko kuulla tätä?» jatkoi Punainen Mack innostuneena. »Minkä\ntähden kello muistuttaa koiraa? Koska sillä on kieli. Ha, ha, ha, ha,\nha! Osaatko mitään sen vertaista? Olisinpa totisesti mielissäni, jos\nolisin samanlainen vitsiniekka kuin se mies, joka on tämän sommitellut.\nTotisesti olisin!»\n\nPeten synkkien silmien taakse haudattu tuska leimahti liekkiin.\nÄkillisen mielijohteen vallassa hän alkoi penkoa omaa huopakääröään,\notti esille huuliharpun ja vei sen suullensa.\n\n»Ja kuulehan tätä», jatkoi Punainen Mack, joka ei ollut huomannut näitä\nvalmistuksia. »Minkä tähden kirjoituspöytä muistuttaa ihmistä. Koska\nsillä on —»\n\nMutta huuliharpusta särähti »Koti-ikävän» kaihoiset sävelet. Punaisen\nMackin leuka hervahti alas, ja hänen pienet silmänsä menivät\nleveimmilleen, kun onnettomuuden koko laajuus selvisi hänelle. Sitten\nhän sulki silmänsä, puri hampaansa yhteen ja kesti.\n\nSillä sen huuliharpun sisällä ei kaikki ollut niinkuin olisi pitänyt\nolla. Monen myrskytuulen ajamaa hiekkaa oli tunkeutunut pienen\nsoittovehkeen tärkeimpiinkin osiin. Ahavat ja paahtava aurinko olivat\nvääntäneet ja käyristäneet sitä, eikä sen valmistaja olisi suinkaan\ntuntenut sen ääntä. Mutta Pete soitti silmät säihkyen ihastuksesta.\nHänen katseensa oli tähdätty johonkin kaukaiseen, viehättävään\nnäkyyn, hänen poskensa pullistuivat miltei läpikuultaviksi, ja hänen\nkulmakarvansa nousivat ja laskivat hänen ilmoille houkuttelemiensa\nsulosointujen mukaan. Ja jos joku läppä olikin sulkeutunut, niin mitäpä\nPete siitä välitti? Luoja oli lahjoittanut hänelle keuhkot, joissa\nriitti voimaa jäämäänkin, ja yhden ainoan tukkeutuneen läpän vuoksi hän\npuhalsi myrskytuulen kaikkia muita vasten.\n\nJos joku kieli särähti, lisäsi hän painetta, ja tiukkasi sitä, kunnes\nsiitä oli lähtenyt kammottava ääni — peloittava ja kuolematon.\nSamanlaiselta kuin säkkipillin hälytys uupuneen sotilaan korvissa\nja kuin omnibusvaunun räminä heikkohermoisesta tuskastuneesta\nvatsatautisesta — samanlaiselta kuulosti Peten soitto Punaisesta\nMackista.\n\nSittenkin hän sitä sieti. Hän oli sietänyt sitä kymmenen kuolematonta\nvuotta, eivätkä mitkään inkvisitsionin kidutukset olisi jaksaneet\nkiristää hänen uskollisilta huuliltansa huomautusta, joka olisi\nsaattanut loukata Pikku Peten tunteita ja sammumatonta ammatillista\nylpeyttä. Samoin hän sieti sitä nytkin. Joskus joku erittäin\npahasointuinen ääni sai hänet virnistämään, ikäänkuin häntä olisi\npistetty tulikuumalla raudalla. Toisinaan joku vihlovan räikeä\nsävel säpsähdytti ja puistatti Punaista Mackia kuin huimaava isku\nnyrkkeilijää.\n\nHänen otsallansa helmeili hiki. Hän alkoi huokua syvään, läähättäen.\nSitten sattui lyhyt levähdysaika, jonka kestäessä Pikku Pete otti\nrääkkäysvehkeensä huuliltaan ja kostutti niitä. Punainen Mack käytti\nhengähdysaikaa hyväksensä.\n\n«Kumppani!» ehätti hän huudahtamaan.\n\nPete nosti huuliharpun suulleen ja puhui epäselvästi sen lävitse.\n\n»No?» äänsi hän.\n\n»Se oli parhaita soittamiasi kappaleita, Pete», kehui Punainen Mack\nliukkaasti.\n\nMutta Pete ei sallinut toisen viekoitella itseänsä keskustelemaan.\n\nTosin hänen huulillansa väikkyi hymy, mutta se johtui pikemminkin\nitsetyytyväisyydestä kuin tyydytetystä ylpeydestä.\n\n»Se ei ole lopussa», huomautti hän. »Älä häiritse, Punainen!»\n\n»Eikö se ole lopussa?» uskalsi Punainen Mack kummastella, keikauttaen\npäätänsä taaksepäin. »Mutta kuulostaahan siltä, kuin siinä yhäti\ntoistuisi sama sävel, Pete.»\n\nPete silmäili ystäväänsä halveksivan suvaitsevasti, kuten ainakin\ntaiteilija katselee taiteenharrastajaa.\n\n»Siinä on vielä kolme säkeistöä», ja heti alkoi soitto uudelleen.\nLevon voimistamana Pete suorastaan voitti itsensäkin; hänen valtava\nrintansa ponnisteli, hänen kasvonsa muuttuivat purppuranpunaisiksi, ja\nsoittokone ulvoi äänekkäästi kuin urku ja hornamaisen vihlovasti kuten\nvalituksiansa vinkuva käheä-ääninen kadotuksen henki.\n\nPunainen Mack puristi molemmat kätensä nyrkkiin ja kumartui takakenoon\nkuin hammaslääkärin potilas, kun suriseva neulapora pyrkii repimään\nhermoa. Mutta sittenkään hän ei päästänyt valituksen äännähdystäkään.\nPrometheuskaan ei ollut tyynimielisempi, kun korppikotka raateli hänen\nmaksaansa.\n\nEntistäkin rajummin lähtivät huuliharpusta viimeiset sävelet. Ne\nkirskuivat huoneessa, ja sitten oli kaikki hiljaista. Mutta yhäti istui\nPunainen Mack kädet nyrkissä ja silmät suljettuina, sillä hän oli\nvieläkin kuulevinänsä melua, samoin kuin sairaan lapsen valitus kaikuu\nkuulijan korvissa kauan lapsen tyynnyttyäkin. Pete laski huuliharpun\nsuultansa ja tarkasti ystäväänsä jonkun verran huolestuneena.\n\n»Mikä sinua vaivaa, Punainen?» kysyi hän. »Särkeekö hammastasi taaskin?»\n\n»Minä vain suljin silmäni kuunnellakseni soittoa», ehätti Punainen Mack\nselittämään. »Tuntuu kuin kuulisin paremmin sillä tavoin.»\n\nPete nyökkäsi suvaitsevaisena.\n\n»Sinä et ymmärrä sitä kovinkaan paljoa», virkkoi hän, »mutta sinä\nkaipaat sitä, Punainen. Sekin on paljon sanottu. Varsin pian teen\nsinusta todellisen kriitikon.»\n\nPunainen Mack hätkähti saadessansa tekosyyn keskustelun pitkättämiseen.\n\n»Mikä on kriitikko, Pete?»\n\nPete kynsi korvallistaan, työntäen sitä tehdessään hattunsa kauas\ntakaraivolleen.\n\n»Kriitikko», määritteli hän, »on sellainen herrasmies, joka tietää\nenemmän kuin tavalliset ihmiset ja joka aina puhuu toisille\ntiedoistaan. Useimmiten heillä on pitkä tukka.»\n\n»Oletko koskaan nähnyt sellaista?»\n\n»Olenpa kyllä. Carson Cityssä kerran.»\n\n»Mistä hän puheli?»\n\n»Olin eräänä iltana hilpeänlaisessa vireessä. Olin sekoitellut\nkonjakkia ja olutta ja silloin tällöin ryypännyt sekaan\nkatajanmarjaviinaa, kunnes katulyhdyt alkoivat tanssia polkkaa. Silloin\npujahdin muutamaan ravintolaan ja aloin soittaa huuliharppuani.\nPiakkoin tuli luokseni eräs miekkonen ja sanoi: Kumppani, tarjoan\nteille kymmenet ryypyt, jos herkeätte soittamasta. Katsahdin häneen\naprikoiden, mihin kohtaan häntä iskisin, mutta hän jatkoi: Kaipaan\nhieman hiljaisuutta voidakseni ajatella tuota viimeksi soittamaanne\nkappaletta. Se oli harvinaisin esitys, mitä milloinkaan olen kuullut.\nKun olin saanut tietää, että hän oli sellainen herrasmies ja todellinen\nsoitonystävä, en tietenkään voinut tehdä muuta kuin lakata soittamasta\nja tilata ryypyt. Niin, hän oli todellinen musiikkikriitikko, oli kun\nolikin.»\n\nPete huoahti muistellessaan tätä miellyttävää tapahtumaa.\n\n»Hyvin mielelläni kohtaisin hänet», vakuutti Punainen Mack. »Varmaankin\nhänellä oli päässään muutakin kuin syöpäläisiä.»\n\n»Mitäs nyt soitan, Punainen?»\n\nViimemainittu oli syvissä aatoksissa minuutin ajan.\n\n»'Annie Laurien’», virkkoi hän äkkiä.\n\nPete ravisti päätänsä murheellisesti.\n\n»Soittimessani ei ole siihen tarvittavia korkeita ääniä», valitti hän.\n»Enkö ole maininnut sitä jo ennen?»\n\n»En muista», valehteli Mack.\n\n»Niin. Kappaleen toisessa osassa kiipeävät äänet melkein huippuunsa,\nmutta sitten alkaa vehje vikuroida kuin mustangi, kun ratsastetaan\npoispäin kotoisesta aituuksesta, ja heittelehtii sinne tänne. Entäs\nsitten, Mack?»\n\n»Tuntuu siltä kuin olisin halunnut Annie Laurieta enkä mitään muuta»,\nvastasi Mack. »Tiedäthän, millaista on olo, kun ihminen kaipaa vain\nyhtä ainoata lajia — kuten käristettyä silavaa ja munia?»\n\n»Selvä on, Mack. Jos sinusta tuntuu sellaiselta, en soita enää. Minä\nhankin uuden huuliharpun ihan näinä päivinä.»\n\n»Pete», puhkesi Mack puhumaan äkillisen mielenliikutuksen vallassa,\n»jos käytät sitä, niin minä ostan sinulle uuden huomenna».\n\n»Enpä tiedä», vältti Kääpiö miettivästi. »Uusissa eivät äänet tunnu\noikein samanlaisilta. En saa niistä samaa tyydytystä. Siinä on\nsamanlainen ero kuin uudessa ja kauan käytetyssä piipussa. Käsitäthän?»\n\n»Luulen käsittäväni», huokaisi Punainen Mack ja ojensi koneellisesti\nkätensä ottaaksensa syrjäytetyn kalenterinsa.\n\nPete vuorostaan näytti käyvän levottomaksi.\n\n»Kuulehan, Mack», sanoi hän, »pimeä alkaa olla käsissä. Eikö meidän ole\naika työntyä ulkosalle etsimään Jerryä ja hänen setelitukkoansa?»\n\n»Niin on», vahvisti Punainen Mack. »Mutta kuulehan tätä, ennenkuin\nlähdemme liikkeelle. Milloin on —»\n\nMutta Pete siirtyi ovea kohti ikäänkuin ei olisi kuullut kehoitusta ja\nesti lukemisen aloittamalla jyrisevän laulun.\n\n»Kääpiön vika on se», pohti Mack synkästi mielessään, »ettei hän\nlainkaan tajua huumoria».\n\n\n\n\nV luku\n\nVäijytys\n\n\nTuskin oli Comanche Bendin peittänyt täydellinen pimeys, kun Jerry\npoistui hotellin kuistilta ja lähti verkkaisesti astelemaan kaupungin\nainoalla kadulla kädet työnnettyinä taskuihin, pitkä, musta sikaari\nhampaissa ja hyväenteinen pullistuma ylemmän liivintaskunsa kohdalla.\nHeti hänen mentyänsä sujahti saman kuistin kupeelta esille kaksi\nvarjomaista hahmoa, jotka alkoivat hiipiä hänen jälkeensä. Näitä kolmea\nolentoa lukuunottamatta ei koko kadulla kuulunut eikä näkynyt mitään,\nsillä äsken oli syöty illallista, ja illallisen jälkeen Comanche Bondin\nasukkaat istuivat julkisivun kuisteilla ja polttelivat tupakkaa tai\ntarinoivat.\n\nAvoimista ovista ja ikkunoista valui kadulle keltaisia valojuovia,\nmutta vastakohtaisuus teki välimatkat sitäkin mustemmiksi. Eräällä\ntällaisella tummalla välillä laskeutui käsi Jerryn olalle. Hän pyörähti\nympäri ja huomasi vastassaan kaksi naamioitua miestä ja tuijottavansa\nviisiviidettäkaliiberisen revolverin välkkyvään piippuun. Miehet olivat\nhyvin kookkaat. Jerryn oli mieletöntä ajatellakaan kamppailua heidän\nkanssansa.\n\n»Nosta kätesi pystyyn ja tee se kirotun vilkkaasti!» komensi laihempi\nrosvoista.\n\nJerryn kädet heilahtivat pään yläpuolelle ja tukevamman hätyyttäjän\nkäsi sujahti hänen pullottavaan liivintaskuunsa.\n\n»Kaikki ihan uusia», virkkoi hän hyväntuulisesti kumppanillensa.\n»Jäykkiä ja sileitä. Kuulehan, kuinka ne kahisevat kuin soitto.»\n\n»Hyvä Jumala, hyvät herrat!» tuskaili Jerry.\n\n»Pidä pienempää suuta, sinä koira!» varoitti laiha rosvo. »Puhu\nhiljaa; muutoin lähetän sinut pitkälle matkalle antamatta sinulle\npaluupilettiä. Eiköhän olisikin sääliväisyyden ja yleisen\nhyväntekeväisyyden mukaista joka tapauksessa lopettaa hänen kirottu\nelämänsä; vai mitä, kumppani?»\n\n»Hyvät herrat», valitti tutiseva uhri, »te anastatte kaikkeni».\n\n»Se on tullut helposti», pilkkasi Punainen Mack hihittäen, »ja se menee\nhelposti».\n\n»Kahdenkymmenen vuoden työ —» alkoi poloinen.\n\n»Älä valehtele!» ärähti Pete. »Sinä et näytä niin vanhalta.»\n\n»Hyvät herrat, tämmöisen tapauksen vuoksi joutuvat luottava vaimo ja\nkaksi pientä lasta nälkäkuoleman partaalle.»\n\n»Mitä?» murahti Kääpiö.\n\n»Suu poikki!» kivahti Punainen Mack. »Ja nyt kuule; naama ympäri ja\nlivistä takaisin hotelliin!»\n\n»Ajatelkaa heidän valituksiaan — ajatelkaa heidän laihoja, kalpeita\nkasvojaan, kun he istuvat kylmän takan ympärillä ja tähyilevät äitiänsä\nkärsivinä, surullisina, valittamatta! Ajatelkaa heidän äänetöntä\nvetoomustaan, leivän pyyntöä, kun leipää ei ole! Hyvät herrat,\najatelkaa sitä ja sallikaa sen kuvan kalvaa mieltänne! Leskiäidin\nkirous riittäisi lähettämään enkelin ikuisiksi ajoiksi helvetin tuleen.»\n\n»Leskiäidinkö?» kummasteli Punainen Mack kylmästi.\n\n»Minä en jaksa elää tämäniltaisen ryöstön jälkeen», vakuutti\nJerry rauhallisen murheellisena. »Niin, jos koko elämäni säästöt\nsäälimättömästi riistetään minulta — se on liikaa! En mitenkään tahdo\nnähdä ilotonta aamua.»\n\n»Hm», äänsi Pete. »Kuulehan, kumppani —»\n\n»Tuonnempana», keskeytti sydämetön Mack. »No niin, ystäväiseni, käpälät\nalle ja laputa! Jos päästät naamastasi vähääkään älinää ennenkuin\nhotelliin ehdittyäsi, niin lähetän lyijypallon tuomaan sinulle hyvän\nyön suukkoa. Tiehesi!»\n\nÄhkäisten Jerry kääntyi ja lähti silmittömästi syöksymään takaisin\nhotelliin päin. Hetkisen ryöstäjät tarkkailivat häntä. Kaukana kadulla\nhe näkivät hänen juoksevan hotellin portaille ja kuulivat hänen\nhuutavan jo pitkän matkan päästä. Heti keräytyi hänen ympärillensä\nväkeä, ja viittoilusta päättäen hän näytti kuvaavan ryöstöä. Heti\nkajahti kokonainen kuoro kimeitä cowboyluikkauksia; kuistin portaita\nalas riensi miehiä, jotka keikahtivat ratsaille ja lähtivät kiitämään\nMackiin ja Peteen päin. Viimemainitut eivät jääneet odottamaan\nkostajain saapumista.\n\nOli perin yksinkertainen temppu pujahtaa syrjään, kiertää vainioiden\nkautta ja mennä hotelliin takaovesta. Heidän ennättäessään huoneeseensa\nponnahti alhaalla kadulla viimeinen takaa-ajajista satulaan ja kiiruhti\nkiljuen heidän ohitsensa ihmismetsästykseen.\n\nVirnistellen Punainen Mack katseli häntä ikkunasta.\n\n»Minä olen puuhannut jos jotakin, olen ollut kaivosmiehenä,\npumpunkäyttäjänä, jarrumiehenä, kellonsoittajana kilpailuissa, mutta\nnämä ovat helpoimmin hankitut rahat, mitä milloinkaan olen saanut\nkäsiini», huomautti hän. »Mihin piilotamme saaliin siltä varalta, että\nhuoneemme tarkastetaan?»\n\n»Lempoko sitä tarkastaa?» jyräytti Pete. »Eikö minua tunneta? Ei; tätä\nhuonetta ei tulla tarkastamaan. Ja kukapa sitäpaitsi olisi niin hullu,\nettä suorittaisi kaappauksen ja jäisi sitten kaupunkiin? Ja tullipoika\nkyllä kertoo, ettemme koko tänä iltana ole käyttäneet hevosiamme. E—ei;\nei ole vähääkään pelkoa, että sellaista epäiltäisiin. Mutta pahasti\nminua kiusaa se, mitä se miekkonen puhui vaimostaan ja lapsistaan.»\n\n»Pötyä», tokaisi Punainen Mack hilpeästi. »Sellaista lavertelua\nolen kuullut ennenkin. Minä en ole mikään tomppeli, Kääpiö. Sinussa\non se vika, ettet lainkaan tajua huumoria. Sinä et käsitä, mikä on\nteeskenneltyä ja mikä pilaa.»\n\n»Mutta todentotta hänen sanansa tuntuivat minusta uskottavilta. Hänen\näänessänsä oli itkun värinä, sen kuulin. Sanon sinulle, että tämä ei\nkelpaa!»\n\n»Pyh!» äännähti Punainen Mack. »Hän ei ole ikinä nähnyt vaimoansa!»\n\n»Kyllä hän on», väitti Pete. »Muistelehan, kuinka yksinkertaisesti hän\npuhui. Tarkkailehan vain ketä sellaista miestä tahansa, jolla on vaimo\nja lapsia. Hänen tapanansa on meluta ihan järjettömästi — aivan samalla\ntavoin kuin Jerry puhelee. Niin, Mack, hänellä on lapsia, on kun onkin.»\n\n»Mitä tekemistä hänellä sitten on täällä, kaukana heistä?» kysyi\nPunainen Mack, jota tämä harvinaisen itsepintainen ahdistelu alkoi\nhorjuttaa.\n\n»Vaikka mies on koira ja halpa haisunäätä», vastasi Kääpiö lempeästi,\n»ei hänen vaimonsa ja pienokais-poloistensa silti tarvitsisi kärsiä\nhelvetillistä puutetta. Kuule, Mack, minä en tahdo olla siitä\nvastuussa. Kuvittelehan heitä istumassa kotonaan, pienet, kalpeat\nkasvo-parat käännettyinä äitiin päin, jolla ei ole leivänkannikkaakaan\nkoko talossa. Totisesti —» Hänen äänensä särähti kovasti. »Totisesti»,\npitkitti hän, »saakoon hän minun osuuteni. Minä olen kyllä\nkovasisuinen, olen halpamainen, mutta ei koko karjalaitumilla kukaan\nvoi väittää Peten koskaan pettäneen kumppania, naista tai lasta. Minun\nosuuteni joutuu takaisin Jerrylle. En tahdo hänen rahojansa.»\n\nPunainen Mack pyyhkäisi pois silmiinsä äkkiä kihonneen kosteuden.\n\n»Kääpiö», virkkoi hän, kuivaten kyyneleet ja hiljentäen ääntänsä, jotta\ntoinen ei erottaisi sen värisevän akkamaisesta mielenliikutuksesta,\n»sinulla on hyvä sydän, on totisesti. Olen aina sen tiennyt, ja tämäkin\non siitä todistuksena. En minäkään halua olla lastensurmaaja, sen\nenempää kuin sinäkään. Sanon sinulle, mitä teemme; jaamme rahat kahtia.\nToiset puolet sujautamme salaa helläjalan huoneeseen. Toinen puoli on\noikeudenmukaisesti meidän, eikö olekin?»\n\n»Tuntuapa kylläkin siltä, että meidän sietäisi saada jotakin\ntyöstämme», myönsi Kääpiö, tuntuvasti lauhtuneena. »Laske rahat,\nPunainen!»\n\nPunainen Mack veti taskustansa vihreän, jäykän setelikäärön ja taivutti\nsen auki.\n\n»Yksi, kaksi», laski hän, erottaen sormellansa setelit toisistaan.\n\n»Miten on käynyt niille kahdenkymmenen dollarin seteleille, joita oli\ntukun pinnassa silloin, kun viimeksi sen näimme?» kummeksi Kääpiö.\n\n»Hän on varmaankin vaihtanut niistä yhden ja pannut pienet rahat\nulommaisiksi», arveli Punainen Mack. »Kolme, neljä», jatkoi hän\nlaskemista, »viisi, kuusi —»\n\nHän keskeytti laskemisen, hänen kätensä vapisivat, ja hänen silmänsä\nlevisivät vaarallisesti.\n\n»Mikä on hätänä?» tiedusti Kääpiö levottomana.\n\nKului hetkinen, ennenkuin hänen kumppaninsa kykeni vastaamaan. Vihdoin\nMack kostutti kuivia huuliansa.\n\n»Katso!» käski hän käheästi ja sysäsi setelitukon Peten käsiin. Ja Pete\nhuomasi katselevansa seitsemännen setelin nurkkaan kuvatun Porfirio\nDiazin puolittain hurjia, puolittain säyseitä kasvoja. Hän nousi\npystyyn tuoliltaan.\n\n»Meksikolaista rahaa!» täräytti hän.\n\nSitten hän lysähti takaisin istumaan ikäänkuin jättiläiskäden painamana.\n\n»Hyvä Jumala!» supatti Punainen Mack äänessänsä melkein uskonnollisen\nkunnioituksen sävy. »Hän peijasi meitä, Kääpiö. Helläjalka — nolasi —\nmeidät!»\n\nKääpiö pyyhki hitaasti otsaansa nenäliinallaan saamatta vähään aikaan\nsanaakaan suustansa.\n\n»Hänen pienet lapsi-poloisensa», alkoi hän sitten, vieläkin puhuen\nhuumaantuneena.\n\n»Hyi, hemmetti!» keskeytti Punainen Mack.\n\nJa ihan äänettöminä he sitten istuivat, jäykästi tuijottaen toisiinsa.\n\n»Mack», puhkesi Kääpiö äkkiä puhumaan, »minä ryhdyn siihen puuhaan».\n\n»Kääpiö», vastasi Mack juhlallisesti, »ne sanat lausuit aivan kuin\nminun suustani. Totisesti minäkin ryhdyn siihen puuhaan saadakseni\ntilaisuuden vielä kerran päästä helläjalkaan käsiksi.»\n\n»Ja kun saamme hänet käsiimme», alkoi Pete hiljaa ja lopetti lauseensa\npuristamalla isoilla käsillänsä tyhjyyttä ja vääntämällä sen hitaasti\npoikki.\n\n\n\n\nVI luku\n\nJerryn jutelma\n\n\nVarhain seuraavana aamuna helläjalka lupauksensa mukaan koputti Peten\nja Mackin ovelle ja astui sisälle heidän kehoituksestaan. Suunnattoman\npitkä sikaari pisti rattoisen vinosti esiin hänen suupielestään,\nja hänen hattunsa huojui putoamaisillansa hänen takaraivollaan.\nJa sikaarin ympärillä kaareili hänen hyväntahtoinen hymynsä\npäivänpaisteisena kiehkurana.\n\n»Hyvää huomenta, hyvät herrat!» tervehti hän. »Olette kaiketi kuulleet,\nmitä minulle tapahtui?»\n\n»Mitä?» urahti Kääpiö.\n\n»Ettekö olekaan kuulleet?» kummasteli helläjalka, kohottaen\nkulmakarvojansa. »Niinpä niin, se onkin kokonainen tarina. Mutta\nlyhyesti sanoen, kaksi heittiötä kävi kimppuuni kadulla, vajaan sadan\nmetrin päässä tämän hotellin ovelta — ja se sattui eilenillalla.»\n\n»Hm!» äänsi Pete.\n\nJa Punainen Mack lisäsi kuivahkosti: »Toivottavasti he eivät hyötyneet\npaljoa.»\n\n»Eivät senttiäkään», kehaisi helläjalka iloisesti.\n\nKumppanukset vilkaisivat toisiinsa juron kaunopuheisesti.\n\n»Mutta», jatkoi helläjalka, »vähällä he olivat saada oikean\napajan. Kaksituhatta viisisataa dollaria — tämän tukun» — ja hän\ntaputti liivintaskuansa, joka oli vielä tavallistakin pulleampi —\n»kaksikymmentä sadan dollarin seteliä ja kymmenen viisikymppistä. No,\neihän se kylläkään niin kovin paljon ole, mutta olisin saattanut joutua\nvähäksi ajaksi pulaan, jos he olisivat siepanneet sen.»\n\n»Hm», äänsi Pete taaskin ja loi samassa vimmaisen katseen Punaiseen\nMackiin, mutta viimemainittu ravisti päätänsä ja rypisti otsaansa\nvaroittavasti.\n\n»Miten selviydyitte heidän kynsistään?» tiedusti Punainen Mack\näänekkäästi, toivoen siten kääntävänsä Jerryn huomion pois Peten synkän\nvihaisista kasvoista.\n\n»Olalleni laskeutui käsi», alkoi helläjalka sujuvasti, mikä osoitti\nhänen kertoneen tarinansa jo useita kertoja, »ja kun käännyin, oli\nvastassani neljä revolverinpiippua».\n\n»No, minut saa —» aloitti Pete jyrisevällä äänellä.\n\n»Ne lurjukset», sekaantui Punainen Mack puheeseen, luoden toistamiseen\nvaroittavan katseen Peteen. »Neljä revolveria, niinkö?»\n\n»Niin, sir, revolveri joka kädessä. Ihan varmasti he tunsivat\nminut. Missään tapauksessa he eivät jättäneet minulle minkäänlaista\nmahdollisuutta.»\n\n»Hm», mutisi Pete ja liikahti niin, että hänen tuolinsa narautti kimeän\nvastalauseen.\n\n»Tajusin, etten sillä hetkellä mahtanut mitään, vaan että minun oli\nnostettava käteni ylös. Sen vuoksi kohotin ne vastahakoisesti hiukkasen\nolkapäitteni yläpuolelle.»\n\n»Hm», äänsi Pete.\n\n»Jatkakaa», hoputti Punainen Mack. »Se on jännittävää.»\n\n»Heti kun olin sen tehnyt», pitkitti kertoja, »työnsi toinen heistä\nkätensä liivintaskuuni ja veti esille setelitukon».\n\n»Pyysittekö niitä takaisin?» pisti Pete väliin.\n\n»Pyysinkö niitä takaisin?» kertasi helläjalka hihittäen. »Totisesti en.\nPidin koko ajan heitä silmällä ja olin valmis —»\n\n»Ettekö ollut hieman säikähtynyt?» kysyi Punainen Mack lempeästi.\n\n»Minäkö?» tokaisi helläjalka. Ja hän nauroi ääneensä niin mielettömälle\notaksumalle. »En ollenkaan; olin yhtä rauhallinen kuin nytkin.\nOivalsin, että heti rahat anastettuansa roistot —»\n\n»Mihin mies pani revolverinsa ottaessansa rahat taskustanne?» keskeytti\nPete kylmästi.\n\n»Toisen hän työnsi kasvojani vasten ja piti toista hampaissansa»,\nvastasi Jerry tyynesti. »Ja siten hänelle kuitenkin jäi toinen käsi\nvapaaksi.»\n\n»Hm!» murahti Pete.\n\n»Mutta heidän saatuansa rahat panin visusti merkille, että heidän\nvalppautensa oli osittain laimentunut. Toisen huulilla väikkyi\nvoitonriemuisen hymyn häive.»\n\n»Näittekö sen pimeässä?» kysyi Mack kuivasti.\n\n»Ja niin pian kuin näin sen», jatkoi Jerry, »potkaisin vikkelästi\nrevolverin ensimmäisen miehen kädestä».\n\n»Hm», äänsi Kääpiö. »Mitä hän teki toisella revolverilla?»\n\n»Pudotti sen, kun ällistyi hyökkäyksestäni», vastasi Jerry liukkaasti.\n»Ja samassa minä pyörähdin kuin myrskytuuli toisen miehen kimppuun ja\npaiskasin hänet maahan.»\n\n»Hyvä Jumala!» ähkyi Kääpiö.\n\n»Mitä?» kysyi helläjalka terävästi.\n\n»Olette totisesti rohkea», sanoi Pete.\n\n»Ja niinpä te toitte heidät muassanne pidätettäviksi?» virkkoi Punainen\nMack.\n\n»Miksipä olisin vaivautunut vangitsemaan niitä retkaleita?» tokaisi\nhelläjalka huolettomasti. »Ei; otin rahat toisen miehen kädestä ja\npotkin heidät molemmat pystyyn —»\n\n»Eivätkä he ampuneet teitä?» ihmetteli Pete.\n\n»He olivat luonnollisesti pudottaneet revolverinsa», huomautti Jerry,\n»kun iskin heidät maahan».\n\n»Sitten te tietysti», lausui Punainen Mack, »otitte revolverit\njonkunlaiseksi muistoksi?»\n\n»Luuletteko te, että olisin ryöstänyt niiltä surkeilta lurjuksilta\ntoimeentulonsa välineet?» torjui helläjalka kerkeästi. »Ei; kun he\npötkivät tiehensä, viskasin revolverit heidän jälkeensä.»\n\n»Ja he ottivat ne maasta?»\n\n»Sitä en nähnyt. Olin pakahtumaisillani nauruun enkä senvuoksi pannut\nmerkille kaikkia yksityiskohtia.»\n\n»Oh!» ähkäsi Pete ja liikahti taaskin tuolillansa. »Toivoisinpa olleeni\nsiellä näkemässä heidän juoksuaan.»\n\n»Ei se ollut kerrassaan mitään», jatkoi Jerry keveästi. »Minä unohdan\nsen huomiseen mennessä. Ei kerrassaan mitään. En kiinnittäisi huomiota\nkymmeneenkään semmoiseen.»\n\n»Hm!» hymähti Pete.\n\n»Minkänäköisiä miekkosia he olivat?» kysyi Punainen Mack hiljaa.\n\n»Rotevia miehiä. Niin, suunnilleen teidän kokoisianne, sanoisin.»\n\nJättiläisveikot suoristautuivat hiukan ja katsahtivat Jerryyn\ntutkivasti, mutta hänen hymynsä ei järkkynyt, ja hänen silmänsä\npysyivät yhtä kirkkaan huolettomina kuin konsanaan.\n\n»Ja nyt puhukaamme tämän illan suunnitelmista», ehdotti Jerry.\n\n»Hyvä!» ehättivät toiset suostumaan yhteen ääneen. »Mitä tehdään?»\n\n»Kohtaamme toisemme kaupungin ulkolaidassa heti pimeän tultua.\nTe ratsastatte kohtauspaikalle kumpikin erikseen, jotta ei herää\nepäluuloja. Sitten ratsastamme sille talolle, jossa John Scovil\ntyttärineen asuu. Sinne päästyämme laskeudumme satulasta, ja minä pidän\nhevosia —»\n\n»Hm!» urahti Pete.\n\n»Kun taas te kaksi pujahdatte hiljaa sisälle.»\n\n»Entä jos talo onkin täynnä väkeä, mitä sitten?»\n\n»Ammutte kaikki maahan tietenkin», vastasi helläjalka sulavasti.\n»Kun olette tyhjentäneet revolverinne, olen minä takananne valmiina\nantamassa teille toiset.»\n\n»Hm!» äänsi Pete.\n\n»Mutta», jatkoi Jerry, »talossa ei teidän mennessänne sinne ole ketään\nmuita kuin ne, joita etsitte. Kaikki muut ovat tänään lähteneet ratsain\nkäymään putouksilla.»\n\n»Se tekee asian yksinkertaiseksi.»\n\n»Jos meidän on mieli viedä tyttö mukaamme, on hänen välttämättä oltava\nmiehenpuvussa», selitti Jerry. »Olen ostanut vähäisen vaatteuksen\nhänelle. Te, Punainen, otatte sen ja pakotatte hänet pukeutumaan\nsiihen.»\n\nPunaisen Mackin kasvot lehahtivat tulipunaisiksi.\n\n»Onko minun vartioitava häntä ja katseltava hänen riisuutumistaan?»\nsanoi hän käheästi.\n\n»Luonnollisesti.»\n\n»Minunko? Minun?» hoki Punainen Mack epäillen.\n\n»Tietysti. Miksikä ei?»\n\nPunainen Mack täräytti nyrkkinsä pöytään.\n\n»Lempo minut vieköön, jos sen teen!» tiuskaisi hän äkäisesti. »Minä\nen ole senlaatuinen, sillä hyvä. Ei, sir; juttu loppuu juuri siihen.»\nHänen poskensa kävivät melkein purppuraisiksi. »Hitto minut periköön,\njos katselen naisen riisuutumista!»\n\n»No, olkoon menneeksi», huoahti helläjalka. »Ei riidellä\npikkuseikoista. Minä huolehdin hänestä itse.»\n\n»Vielä yksi asia, tuttuseni», pisti Pete väliin katse kylmänä kuin\nvälkkyvä jää ja ääni vaarallisen hiljaisena hänen laajasta kurkustansa\nlähteneeksi. »Jos se tyttö on säädyllinen, on häntä kohdeltava\nsäädyllisesti. Pitäkää se mielessänne!»\n\n»Soso!» Ja helläjalka syrjäytti varoituksen, heilauttaen kättänsä.\n»Häntä kohdellaan niinkuin hän ansaitsee. Ja sanon teille nyt, minä\nosaan käsitellä naisia.»\n\nPete avasi suunsa puhuakseen, mutta Punaisen Mackin kasvonvääristys sai\nhänet pysymään vaiti.\n\n»Minä siis hoidan tytön», jatkoi Jerry, »ja te kaksi otatte osallenne\nvanhuksen. Jos hän nostaa tappelun — pidelkää häntä hellävaroen. Hän on\nkukkaromme, kuten tiedätte, ja häntä on käsiteltävä hyvin.»\n\n»Jättäkää hänet minun hoiviini!» kehoitti Mack. »Minä kyllä huolehdin\nhänestä.»\n\n»Selvä on, pojat. Pitäkää mielenne rohkeana! Luottakaa minuun! Jos\njoudumme ahtaalle, niin minä selvitän teidät pulasta. Älkää pelätkö!\nKun tulee ratkaiseva kohta, pitäkää vain silmällä minua! Näkemiin!»\n\nHänen hyvästeltyänsä kumppanukset jäivät töllistelemään mykkinä,\nmutta oven sulkeuduttua hänen jälkeensä sai Punainen Mack puhekykynsä\ntakaisin.\n\n»Kaikista kurjimmista, matelevaisimmista, halpamaisimmista,\nsaastaisimmista, käärmemäisimmistä, kelvottomimmista, lörppäsuisimmista\nkirotuista hupsuista», alkoi Punainen, »hän on —»\n\n»Kehnoin, kelvottomin, kielevin —» aloitti vuorostaan Pete.\n\n»Ole hiljaa, Pete. Minä puhun. Sisuni kuohuu. Pete, kun pääsen suoraksi\ntästä suulaasta, pelkurimaisesta, paksupäisestä, pehmeäkätisestä,\nlujakielisestä valehtelijasta ja konnasta —»\n\n»Minä katkaisen hänet kahtia ja viskaan kappaleet menemään», pääsi\nPeteltä.\n\n»Salli minun puhua, Pete!» pyysi Punainen Mack.\n\n»Älä estä minua!» komensi Pete. »Sisässäni on paine niin suuri,\nettä höyrykattila siitä halkeaisi. Ja kuvitella, että istuin tässä,\nvirnistellen säikähtyneen lapsen lailla, sillä aikaa kun tuo\nhousujalkainen koulumatami laverteli —»\n\n»Hän ei ole akka; hän on pahempi kuin akka. Ja kuulitko, mitä hän sanoi\nsiitä tyttö-parasta? Hän tuntee naiset tyystin — horna vieköön hänen\nsydämensä! Mutta kyllä minä hänelle opetan; että miehissä on hiivatin\npaljon sellaista, mitä hän ei tiedä!»\n\nJa Punainen Mack nousi kiivaasti kävelemään edestakaisin lattialla.\n\n»Meistä selviytyminen ei ollut hänestä mitään», virkkoi Pete synkästi.\n»Niin, siitä tuskin kannatti kertoa. Hän unohtaa sen huomiseen\nmennessä. Hitto hänet periköön! Kunpa saisin hänet edes minuutin ajaksi\nsyleilyyni —»\n\nHän ojensi valtavat käsivartensa ja pusersi tyhjää ilmaa rintaansa\nvasten.\n\n»Mutta sittenkin», sanoi Punainen Mack, keskeyttäen vinhan edestakaisen\nvaelluksensa huoneessa, »hänessä on jotakin, josta en ihan tarkoin\npääse selville.»\n\n»Mitä tarkoitat?»\n\nPunainen Mack katsoi kaukaisuuteen.\n\n»En tiedä», vastasi hän. »Mutta minulla oli jonkunlainen omituinen\ntunne, että hän kenties kiusoitteli meitä. En oikein tiedä, mitä\ntarkoitan, Pete, äläkä senvuoksi sitä kysy.»\n\n\n\n\nVII luku\n\nToiminnan hetki\n\n\nIllallinen, jonka John Scovilin taitavat kädet — talon kaikkien\npalvelijain ollessa ulkosalla — olivat valmistaneet ja tarjoilleet,\noli nopeasti kadonnut hänen ja Nancyn ripeästi sitä ahdistaessa.\nSillä tässä ainoassa suhteessa viimemainittu oli oikea isänsä tytär.\nHänestä haihtui velttous tyyten, kun hän näki edessänsä hyvin kuormatun\nlautasen, ja veitsen ja haarukan kosketus teki Nancyyn samanlaisen\nvaikutuksen kuin stradivariuksen kosketus viulutaituriin.\n\nTänä iltana hän oli runsaassa määrin osoittanut arvonantoa isänsä\nvalmistamalle ja tarjoamalle aterialle. Isä tiesi vanhasta\nkokemuksesta, että Nancyn läsnäolo keittiössä olisi hyödytöntäkin\npahempi, mutta kun hän oli saanut työnsä valmiiksi, lämmitti hänen\nsydäntänsä väkisinkin isällinen, värähdyttävä ylpeys, kun hän\ntarkkaili, kuinka huomattavia ruokamääriä tytär nautti.\n\nNancy oli hyvin viehättävä ja söi teennäisen veltosti, kuten hiirellä\nleikkivä kissa — hän näytti uneliaasti paheksuvan kaikkea, mitä hänen\neteensä ilmestyi — mutta sittenkin annokset katosivat. Joskin hänen\nsaavutuksensa riemastuttivat isää, herätti hänen esiintymistapansa John\nScovilissa halun kiertää hänen niskansa nurin.\n\nGeometrisessa sarjassa katosi lampaankyljyksiä tytön elehtiessä\nvälinpitämättömästi. Hajamielisesti hymyillen hän söi särvinannoksen\npilkottuja ja käristettyjä perunoita ja kaatoi ääriä myöten täytetyn\nlasin maitoa onttoihin sisuksiinsa.\n\nHuolimattomasti hän manasi kukkuraisen vadin säilykeherneitä ja\nuseita mureiksi paistettuja forelleja pois tämän maailman näkyvistä.\nHänen isänsä tarkkaili ja yritti itsekin vuorostaan. Salaapäin\nhellitettyään vyötänsä hän kävi uudelleen käsiksi ruokiin. Mutta kun\nhän oli saavuttanut syömäkykynsä äärimmäisen rajan, jatkoi Nancy yhä\nrauhallisesti tuhoamistyötänsä.\n\n»Nan!» huudahti isä ihastuneena, kun tämä puuha vihdoinkin päättyi.\n»Sinä osoitat totisesti kunniaa keittotaidolleni.»\n\n»Niin», mutisi Nan Scovil, »tämä ohut ilma saa minut kaipaamaan\npaljoutta ja olemaan arvostelematta laatua.»\n\n»Mitä?» murahti John Scovil ja räpäytti silmiänsä. Mutta uteliaisuus\nvei voiton, ja hän kysyi: »Mihin sinä sen panet, Nan? Minne se menee?»\n\nJa hämmästellen hän tähysti tyttärensä pyöristynyttä, mutta eittämättä\nhentoa vartaloa.\n\n»Tämä ankara, toimellinen elämä», vastasi tyttö haukotellen, »synnyttää\nihmisessä ravinnon tarpeen.»\n\n»Tämä ankara, toimellinen — Hyvä Luoja, Nan —» Scovil nousi äkkiä\npystyyn. »No niin, korjataan nyt ruoat pois.»\n\nHänen tyttärensä kohotti verkkaisesti kulmakarvojansa.\n\n»Minä sanoin: pestään nyt astiat, Nan.»\n\n»Voi, rakas isä», jupisi tyttö, »kuinka perin järjetön olet».\n\nScovil tuijotti tyttäreensä äänettömänä.\n\n»Onko tarkoituksesi sanoa», virkkoi hän hitaasti, »ettet tahtoisi edes\nkorjata ruoka-astioita pöydästä — vaan jättäisit koko tämän sotkun\nodottamaan keittiöpalvelijaa?»\n\n»No niin, hänellä on ollut lomaa tänään. Ja väitäthän itsekin, isä,\nettä kaikesta hyvästä on maailmassa maksettava.»\n\nHänen isänsä tähysti avaruuteen.\n\n»Kuinka kauan?» jupisi hän hiljaa. »Kuinka kauan?»\n\n»Sitäpaitsi», lisäsi Nancy Scovil, »tiedät minun aina nukahtavan\npäivällisen jälkeen».\n\nJa hän nousi pystyyn ja asteli verkalleen makuuhuoneeseensa, johon\npäästiin karjatalon ruokasalista.\n\n»Nancy!»\n\nTyttö kääntyi ja tukahdutti haukotuksen.\n\n»Mikä taivaan nimessä sinut perisi, jos minä kuolisin enkä jättäisi\nsinulle rahaa, jolla tulisit toimeen?»\n\n»Minä en milloinkaan kiusaa itseäni mahdottomilla ajatuksilla», vastasi\ntoinen.\n\n»Minä uskon, vilpittömästi uskon, että istuisit paikallasi ja kuolisit\nnälkään.»\n\n»Oh, en. Minä kutsuisin Bobbya.»\n\n»Sinä menisit naimisiin sen mahdottoman nuoren tolvanan kanssa?»\n\n»Hän ei ole niin tuskastuttava, kun ei kuuntele hänen lepertelyjänsä»,\npuolusti Nan. »Sitäpaitsi hänellä on mukava koti.»\n\n»Sinä myisit itsesi?» mutisi Scovil käheästi.\n\n»Olisin järkevä isä; siinä kaikki.»\n\nJa hän poistui huoneensa ovesta.\n\nHänen isänsä seisoi pitkän tovin äänettömänä, tukehtumaisillaan. Hän\nliikahti kiihkeästi seurataksensa tytärtään, mutta seisahtui paikalleen\nikäänkuin peläten menettävänsä malttinsa. Vihdoin hän astui ovelle ja\nkiskaisi sen selälleen.\n\nMutta kiukkuiset sanat kuivuivat hänen huulilleen. Nancy lepäsi\nvuoteellansa. Hänen silmänsä olivat jo ummessa, ja hänen huulillansa\nväikkyi hymy kuten aina hänen nukkuessansa. John Scovil löi\nrystösillään lujasti otsaansa ja kääntyi hitaasti takaisin ruokasaliin.\n\n»Naapuri», lausui järeä ääni vastaiselta ovelta, »kädet ylös — sassiin!»\n\nJohn Scovil pyörähti ympäri ja näki vastassansa häntä kohti tähdätyn\nrevolverin, jota piteli tummaverinen jättiläinen. Tämän miehen takaa\ntyöntyi huoneeseen toinen pelokki, jolla oli tulipunainen tukka ja\njonka laihat kasvot leveä virnistys jakoi kahdeksi epämiellyttäväksi\npuoliskoksi. Ja hänen takanansa astui näkyviin vielä kolmaskin,\nmolempia muita pienempi — valppaan näköinen, myhäilevä veitikka.\n\n»Hänellä ei ole revolveria, Kääpiö», huomautti punatukkainen. »Ei\nkannata tarkastaa häntä.»\n\n»Sinulla on oma tekniikkasi, ja minulla on omani», virkkoi Kääpiö\nkylmästi. »Kädet ylös, ystäväiseni; muutoin ammun sydämenne säpäleiksi.»\n\nJohn Scovil nosti kätensä hitaasti pystyyn.\n\n»Jos vaaditte rahaa, miehet», sanoi hän täysin tyynenä, »löydätte\nsievoisen määrän tuolla naulassa riippuvan takin taskussa olevasta\nlompakosta. Ottakaa itse! Ei mitään pahastumista.»\n\n»Suu kiinni!» ärjäisi Pete. »Te puhutte, kun teiltä kysytään jotakin.»\n\nNopeasti hän sitten taputti uhrinsa lanteita.\n\n»Selvä on», myönsi hän. »Laskekaa kätenne jälleen alas — mutta älkää\nyrittäkö tehdä niillä mitään kujeita! Minä pidän teitä silmällä,\nystäväiseni.»\n\n»Tyynesti, Kääpiö, tyynesti», tyynnytteli punatukka.\n\n»Ole vaiti, Mack!» ärähti Pete. Tämä homma on hoidettava oikean kaavan\nmukaan tai jätettävä tyyten silleen.»\n\n»Entä tyttö?» esitti seurueen kolmas jäsen.\n\n»Se on teidän oma asianne, Jerry.»\n\n»Hän kaiketi on tuossa toisessa huoneessa», huomautti Jerry.\n\nJohn Scovil hypähti tyttärensä huoneen oven eteen ja sulki tien\nJerryltä, joka lähestyi iso mytty kainalossaan. Peten käsi puristi\nrevolveria tiukemmin.\n\n»Miehet, mitä tahdotte tyttärestäni?» tiedusti Scovil käheästi.\n\n»Pois tieltä!» komensi Jerry kylmästi. »Muutoin käsken miesteni sitoa\nteidät ja viedä teidät pois kuten ison sianlihakimpaleen.»\n\n»Minä en hievahda paikaltani», vastasi John Scovil varmasti, »ennenkuin\ntiedän, että tyttäreni —»\n\n»Lähtee pitkälle ratsastusretkelle, ja te lähdette hänen kanssansa.\nSiirtykää tieltä. Kääpiö, paiskatkaa tämä lihava syöttiläs nurkkaan ja\nistukaa hänen päällänsä!»\n\nPete totteli julman perinpohjaisesti. John Scovil oli iso mies ja\nväkevä, vaikka olikin jo keski-ikäinen, mutta hän rimpuili Peten\nkäsissä yhtä turhaan kuin lapsi rimpuilee äitinsä otteessa. Pete\ntarttui hänen toiseen käteensä ja toiseen jalkaansa, nosti hänet ilmaan\nja sinkautti hänet huoneen soppeen. Itse seurasi Pete mukana, ja\nsitten tämä voimamies piti uhriansa tiukasti lattialla istumalla hänen\npäällänsä.\n\n»Lempo!» karjui uhri-poloinen turhaan ponnistellessaan. »Tämä menee\nliian pitkälle — kuuletteko?»\n\nJa hän osoitti Jerry Aikenia niin uhmaavasti kuin hänen asemansa\nsuinkin antoi myöten.\n\n»Mitä tarkoitatte — menee liian pitkälle?» pilkkasi Jerry Aiken. »Minä\njohdan tätä leikkiä, ja te noudatatte määräyksiäni.» Hän kääntyi Peten\npuoleen. »Jos hän vielä kerran avaa suunsa, niin pankaa sen lihavan\nhupakon suuhun kapula!» käski hän rauhallisesti. »Ja nyt minä menen\nkäsittelemään hänen tytärtänsä.»\n\n»Jos te —» alkoi Scovil mylviä, mutta hänen sanansa muuttuivat\nepäselväksi, tukahdutetuksi korinaksi, sillä Kääpiö laski leveän,\nruskettuneen kätensä miljoonamiehen kurkulle ja nojasi siihen — hyvin\nhiljaa.\n\nVilkaistuansa vielä kerran virnistellen heihin päin Jerry avasi Nancyn\nhuoneen oven.\n\nHän teki sen varovasti. Tyttö oli varmastikin jo pelästynyt ulommasta\nhuoneesta kuuluvaa temmellystä ja joko piiloutunut tai aseistautunut\nja saattoi itsepuolustuksekseen toimia äkkipikaisesti. Hitaasti, hyvin\nhitaasti hän työnsi ovea auki, senttimetrin kerrallaan, kunnes kuuli\nhiljaista, heikkoa, pehmeätä ääntä, joka ei ollut kuisketta kuuluvampi,\nmutta jonka merkityksestä ei voinut erehtyä. Nainen nukkui ja kuorsasi\nnukkuessaan.\n\nJerry sysäsi oven selälleen, astui sisälle ja sulki oven jälkeensä.\n\n\n\n\nVIII luku\n\nNukkuja herää\n\n\nNiin, tyttö nukkui, toinen käsivarsi pään alla, ja hymyili unissaan.\nNurkassa paloi lamppu sydän hyvin alhaalle kierrettynä, mutta se loi\nsittenkin siksi paljon valoa, että Jerry erotti selvästi tytön ja\nhänen kauniin muotonsa suloisen kaarevat viivat. Jerryn silmiin ei\nkuitenkaan tullut vähäisintäkään ihailun välkettä. Nauraa hohottaen hän\npudisti nukkujaa olkapäästä — se ei suinkaan ollut kevyt kosketus, vaan\nsellainen, jollaisella työnjohtaja kiireellisenä heinäaikana herättää\nuupunutta työväkeään kello neljä aamulla. Hymy kaikkosi tytön huulilta,\nmutta hänen silmänsä eivät avautuneet.\n\n»Nouskaa ylös!» huusi rosvo, tarttui tytön käteen ja kiskoi hänet\nistumaan vuoteeseen.\n\nNancy tuijotti mieheen hartaan haukotuksen siristäessä hänen silmiänsä.\nHajamielisesti hän hieroi rannettansa, jota toinen oli kouristanut.\nÄkkiä hänen kasvoillensa välähti kummastuksen ilme.\n\n»Kuka te olette?» kysyi hän, vetäen peitettä tiukemmin olkapäittensä\nympärille.\n\n»Olen mies, joka vie teidät ja isänne ratsastusretkelle.»\n\n»Vai niin?» mutisi tyttö, taaskin heti haukotellen. »Niinkö? Sanokaa\nisälle, että minä en ole innostunut ratsastukseen.»\n\nHän laskeutui jälleen pitkäksensä pieluksille.\n\n»Mutta minä olen», virkkoi Jerry Aiken. »Te ette lähdekään ratsastamaan\nsen tähden, että haluatte, vaan sen tähden, että teidän täytyy; ja\nsamoin on asianlaita isäänne nähden.»\n\n»Te — ihmisrosvo!» kiljaisi Nancy hiljaa.\n\n»Kuten te vain haluatte nimittää. Teillä on viisi minuuttia. Tässä on\nvaatteita. Ne ovat teidän käytettäviksenne. Hypätkää pukeutumaan ja\nliikkukaakin aika vikkelästi. Minulla ei ole aikaa tuhlattavaksi teidän\nvuoksenne. Viisi minuuttia; muutoin teidät viedään siinä asussa kuin\nolette.»\n\n»Viedään — minne?» Tyttö nousi uudelleen istumaan vuoteessaan, nojasi\nleukaansa kämmeneensä ja silmäili toista unisen kysyvästi.\n\n»Minne haluamme», vastasi Jerry otsa rypyssä. »Minä käännyn teihin\nselin siksi aikaa, kun pukeudutte. Jolleivät vaatteet viiden minuutin\nkuluttua ole yllänne, kietaisen öljyvaipan ympärillenne ja vien teidät\nsiinä asussa!»\n\nSen sanottuansa hän kääntyi toisaalle ja otti kellonsa esiin.\n\nEi vastalauseita, ei parkumista, ei naisellisia kyyneleitä eikä\nvoivotuksia. Hiljaisuus ihan pani Jerryn korvat soimaan. Pian hän\nkuuli takaansa vaatteiden kahinaa, joka ilmaisi hänelle tytön alkavan\npukeutua.\n\nSitten hiljainen huudahdus. »Miehen vaatteet!» Ja hetkisen kuluttua:\n»Rose luovuttaisi hampaansa saadaksensa olla näissä housuissa.»\n\n»Viisiminuuttisenne on melkein lopussa. Onko teillä mitään yllänne?»\n\n»Housut ja paita. Miksi niin?»\n\nJerry kääntyi. Nuorapunoksisten ratsastushousujen lahkeet olivat\nvielä pauloittamatta ja sinisen flanellipaidan kaulus oli auki. Sen\nyläpuolella olivat punehtuneet kasvot ja kirkkaat silmät tuuhean,\ntumman, sekavan tukan reunustamina.\n\n»Kuulkaahan!» kivahti Jerry Aiken. »Nyt ei olla lähdössä naamiaisiin.\nJoutukaa! Kiskokaa loppuvaatteet yllenne!»\n\nMutta Nancy tarkasti sivustapäin itseänsä peilistä.\n\n»Mistä saitte mittani?» kysyi hän. »Nämä sopivat erinomaisesti.»\n\n»Hyvä!»\n\nJerry tarttui hänen olkapäihinsä ja sysäsi hänet istumaan tuolille.\nPuristaen toisella kädellä tytön nilkkaa hän toisella sieppasi toisen\ntuomansa saappaan ja veti sen jalkaan. Tehtyänsä saman tempun toiselle\nsaappaalle hän otti sombreron ja painalsi sen paikallensa tytön päähän.\n\n»Aika on lopussa!» tiuski Jerry. »Mars matkaan!»\n\nJa hän kiskaisi tytön pystyyn.\n\n»Mutta», pani tyttö vastaan, »tarkoituksenne ei toki ole viedä minua\nilman ainoatakaan matka-arkkua? Ilman minkäänlaisia välttämättömiä\ntarpeita?»\n\nNancy oli siihen saakka suhtautunut kaikkeen niin rauhallisesti, että\nJerryn sydän heltyi. Hän päästi irti ranteen, josta hän oli raahannut\ntyttöä ovelle.\n\n»Mitä tarvitsette? Kaksi minuuttia sulloaksenne yhden repun — tuon\ntuolla. Missä ovat kapistuksenne?»\n\n»Tuon lipaston laatikossa.»\n\n»Minä pengon ne.»\n\nHän juoksi lipastolle ja veti laatikot lattialle.\n\n»Kiertäkää lampun sydän ylemmäksi!»\n\nNancy totteli, ja mies kaasi maahan ensimmäisen laatikon sisällön.\n\n»Ei, ei!» kirkaisi Nancy. »Minä tarvitsen jok’ikistä kappaletta siitä\nlaatikosta!»\n\n»Pötyä!» ärähti Jerry. »Silkkihepeniä! Mitä niillä tekee vuoristossa?»\nHän viskasi täyden sylyksen tavattoman kalliita liinavaatteita ikkunan\nääreen. »Entä tämä lipas? Hyväinen aika, nämähän eivät ole vaatteita —\nne ovat hienoja höyheniä. Mitä teidän on noista otettava?»\n\n»No niin», huoahti tyttö. »Jollen saa ottaa muuta kuin\nvälttämättömimmät esineet, niin sallikaa minun ne valita.»\n\nJerry tarkkaili häntä huvitettuna, ja nyt hän liikkuikin aika\ntoimeliaasti. Hänelle osoitettuun pieneen reppuun hän siirsi lipaston\nkannelta yksitellen vähäisiä pulloja, joissa oli omituisesti\nkoristellut tulpat, pikku rasioita, pieniä metalli- ja lasitölkkejä,\njoiden sisältöjen väri vaihteli ruusuisesta ja sinisestä puhtaan\nvalkoiseen. Ja alempana olevista lippaista hän otti esille\npukukappaleita — kalvomaisen ohuita, läpikuultavia, röyhelöillä tai\npitseillä reunustettuja.\n\n»Aika on lopussa!» murahti hänen ryöstäjänsä.\n\nNancy sulki laukun ja lukitsi sen. Nähtyänsä sitten taaskin itsensä\npeilistä hän sijoitti sombreron toisella tavoin kallelleen ja hypisteli\nsen leveätä lieriä jollakin salaperäisellä tavalla.\n\n»Olen ollut perin tuhma», virkkoi hän, »tähän saakka aina kaihtaessani\nleveitä lierejä. Eikö teistäkin näytä siltä?»\n\nJa hän käänsi veltosti hymyilevät kasvonsa Jerry Aikeniin päin.\n\n»Ulos ovesta!» komensi mies uhkaavan näköisenä.\n\n»Kantakaa tuota reppua varovasti, olkaa hyvä!» pyysi tyttö.\n\n»Minäkö sitä kantamaan?» jyräytti Jerry. »Kantakaa sitä itse, jos sitä\ntarvitsette! Ja nyt alkakaa laputtaa!»\n\nNancy totteli sanaakaan hiiskumatta, mutta ovella hän seisahtui äkkiä\nja purskahti heleään nauruun. Sillä hän näki lattialla viruvan isänsä,\njoka hiukan vääntelehti tyttöön synkästi tuijottavan, tummakasvoisen\nKääpiö-Peten raskaan ruhon alla.\n\n»Valmiit!» huusi Jerry.\n\nKääpiö-Pete nousi pystyyn ja nosti miljoonamiehen seisomaan\nyksinkertaisesti kouraisemalla hänen paidankaulustansa ja nykäisemällä\npelottavan väkevästi. Scovil singahti seisomaan, henkeään haukkoen ja\nsilmiään räpytellen.\n\n»Nancy!» karjaisi hän. »Herkeä nauramasta tai —»\n\n»Te koira!» keskeytti Punainen Mack, joka oli suu auki töllistellyt\novella viehättävänä seisovaa Nancy Scovilia. »Sillä tavoinko te\npuhuttelette naista? Suu kiinni! Tai muutoin isken nyrkkini kurkkuunne!»\n\n»Nuori mies», änkytti Scovil Jerrylle, »tämä on mennyt liian\npitkälle. Varoitan teitä juhlallisesti, että jos enää menette tässä\nasiassa askeltakaan pitemmälle, sovelletaan teihin lakia kaikessa\nankaruudessaan —»\n\n»Potkikaa tuo vanha hupakko ulos huoneesta ja heittäkää hänet hevosen\nselkään!» määräsi Aiken tyynesti.\n\nKovaksi onneksi oli Kääpiö-Peten ajatustapa äärimmäisen kirjaimellinen.\nHän pani miljoonamiehen liikkeelle tyrkkäämällä häntä takaapäin\nkädellänsä, mutta antoi hänelle enimmän vauhtia vankan oikean jalkansa\ntärisyttävällä heilauksella. Jalka osui kumeasti jyskähtäen, ja John\nScovil kiiti ovelle. Siellä odotti häntä Punainen Mack, joka tarttui\nhäneen ilkeästi virnistäen ja kiidätti hänet pimeään yöhön.\n\n»Ja nyt», kehoitti Jerry tyttöä, »seuratkaa te heitä ja kävelkää\nripeästi!»\n\nTalon edustalla seisoi viisi hevosta suitset kaulalla ja niiden takana\nkaksi kuormamuulia, jotka heiluttelivat kömpelönnäköisiä korviansa\nnähdessänsä sisältä kiiruhtavan kummallisen kulkueen.\n\n»Mutta», pani Nancy vastaan, kun hänen isänsä nostettiin ilmaan ja\nheilautettiin satulaan, »onko meidän —»\n\n»Laittautukaa satulaan ja puhukaa tuonnempana!» käski Jerry.\n\nTyttö totteli mitään virkkamatta ja hämmästyttävän ketterästi.\nSeuraavalla hetkellä seurue poistui, ratsastaen keinuvaa laukkaa.\n\n»Mutta», huohotti Nancy, ohjaten ratsunsa vähän likemmäksi Jerryä, »en\nkäsitä, minkä tähden — ette sallinut minun — nukkua kunnollisesti —\nennenkuin lähdettiin liikkeelle».\n\n\n\n\nIX luku\n\nPako\n\n\nPunainen Mack oli oppaana. Lievässä yötuulessa hänen vanhan sombreronsa\nlieri lepatteli, taipuen ainakin kymmeneen kummalliseen, alati\nmuuttuvaan muotoon, ja joskus näytti siltä kuin toiset olisivat\nseuranneet siivekäskypäräistä Hermestä. Nyt oli John Scovil vaipunut\näänettömäksi ja ratsasti tyttärensä kupeella heti Punaisen Mackin\njälessä; Jerry Aiken seurasi heidän kintereillänsä, ja jälkivahtina oli\nKääpiö-Pete, joka ajoi edellänsä kahta kuormamuulia.\n\nNiiden nopeus määräsi seurueen muiden jäsenten vauhdin, ja koska\nmuulit liikkuivat oman mielensä mukaan, niin ratsujoukko eteni\nmilloin ravia, milloin käymäjalkaa, milloin taas neliä. Tosin kyllä\nKääpiö-Pete pani parhaansa ohjataksensa kuormamuuliensa ajatuksia.\nOsittain hän taivutteli niitä piiskalla, joka viuhahti ja läimähti\naina muutaman minuutin perästä ja hänen taitavan kätensä heiluttamana\nsai silloin tällöin ajanparkitsemat muulitkin murahtelemaan. Sillä,\nkuten Kääpiö-Peten oli tapana sanoa: »Pääasia ei ole se, kuinka kovasti\nmuulia lyö, vaan mihin sitä lyö. Niillä kaikilla on joku arka kohta.»\n\nHän tunsi tämän parin arat kohdat mainiosti. Sillä viisi vuotta olivat\nnämä kaksi hikoilleet, murahdelleet ja uurastaneet Punaisen Mackin ja\nKääpiö-Peten tahdon mukaan, joten Pete tunsi niiden takkuisten häntien\njokaisen karvan, niiden pullovatsaisten ruhojen jokaisen taipeen,\nniiden häijyjen silmien kaikki välähdykset. Ja ne silmät olivatkin\ntodenperään sangen häijyt.\n\nMuuli ei ole milloinkaan erikoisen herttainen, mutta erämaan\nvuoristopolulla muuli menettää jopa filosofisen tyyneytensäkin. Sitä\nkalvaa eräänlainen naismainen ilkeys ja viha. Ja kymmentuhatvuotisen\nsorron nostattama äänetön katkeruus tekee sen kummankin silmäterän\nvihreänä välkkyväksi ja hornamaisen pistäväksi.\n\nKääpiö-Pete pommitti paria keskeytymättömällä yksinpuhelulla. Koko\nmaailman viehkein nainen ei olisi jaksanut innoittaa Peteä niin\nkaunopuheiseksi kuin näiden kuormamuulien oikut hänet tekivät.\n\n»Pärisijä», saattoi hän ärjyä, »sinä kirottu vanha hupsu, ei se ole\nmikään vuorisuolan möhkäle pureksittavaksesi. Se on silkkaa kiveä ja\nsärkee sinunkin halvan sydämesi, jos sen nielet. Eteenpäin! Hei, Bill,\nlempo vieköön nuo länkkäkäpäläsi; jollet suoriudu jälleen polulle,\nviillän vatsasi halki. En ikinä ole nähnyt noin typerää muulia.\n\n— Mieluummin kantaisin taakan itse kuin sättisin sinua, Bill. Sinulla\non enemmän järkeä kuin ainoallakaan ihmisellä koko tästä joukosta,\nja sinä käytät sitä yksinomaan ollaksesi häijy. Bill, jos minulla\nolisi niin paljon aivoja kuin sinulla, rupeaisin meksikolaiseksi tai\nlammaspaimeneksi tahi joksikin muuksi sensuuntaiseksi kurjaksi ja\nkatalaksi olennoksi. Kas siinä!\n\n— Niin, kyllä tiedän varsin hyvin, että sinä olet syntynyt sellaiseksi,\nmutta osittain olet itse sellaiseksi itsesi kasvattanut. Mutta minä\naion täydentää sinun kasvatustasi. Aion tällä retkellä antaa sinulle\noikein kunnollisen oppikurssin käyttäytymisessä, vaikkapa minun pitäisi\nkuluttaa kuusi piiskaa ja turruttaa käteni siinä työssä. Kas tästä\nsaat, ja tästä! Ja lisää on tulossa. Se on vain lupaus jatkosta. Älä\nkäännäkään käärmeenpäätäsi taaksepäin muljautellaksesi minuun tuolla\ntavoin! Kyllä minä tiedän perin hyvin, kuinka katkerasti minua vihaat.\nEhkä sinä ajanoloon uuvutat minut, mutta kyllä minä pidän sinua kovilla\nviimeiseen hetkeen saakka. Tästä saat! Hyvä Jumala, onko kukaan ikinä\nnähnyt noin vastahakoista muulia? Laputatko siitä?»\n\nNiin hän hoeskeli. Joskus hänen äänensä aleni filosofiseksi hyminäksi.\nToisinaan se paisui kiirimään laakson seinämästä toiseen, sillä he\nolivat joutuneet tummaan rotkoon, joka kaksin verroin mustempana\nhalkoi vuoren synkkää rinnettä. Oli niin pimeä, että takapäässä\nratsastavat vain parhaiksi erottivat etunenässä olevan Punaisen Mackin\nhatun lepatuksen, ja joskus se sukelsi tyyten näkyvistä sakeampaan\nvarjomereen. Kengitettyjen kavioiden terävä kalahtelu ja Peten äänen\njyminä kajahtelivat tämän rotkon seinämistä, kimmahdellen ylöspäin aina\nrotkon rosoisille reunamille saakka, jotka kuvastuivat teräksensinistä,\nkauniisti kaartuvaa, lukemattomien tähtien valaisemaa taivasta vasten.\n\nJotkut tähdet väikkyivät alhaalla ja keltaisina, ihan hipoen vuoren\nhuippuja, mutta toiset heloittivat kalpeampina ja korkeammalla,\nja ylimpänä olivat heikosti tuikkivat, valkeat, arvaamattomien\nvälimatkojen päässä välkkyvät tähdet.\n\nHe kapusivat herkeämättä kivilohkareitten peittämää rotkonpohjaa\nylöspäin, kunnes he pääsivät manalamaisesta pimeydestä ylätasangolle,\njonka etäisillä reunamilla vuoret taaskin kohosivat aavemaisina\npyramideina näköpiiriä vasten. Nyt he olivat ponnistelleet ensimmäisen\nvuorijonon toiselle puolelle.\n\nJerry saattoi erottaa tytön jokseenkin selvästi. Kulkue alkoi nelistää\nsaavuttuansa jyrkästi alaspäin viettävän vierun reunalle, ja hän näki,\nettä Nancy ratsasti hyvin.\n\nHarvoin kysytään ratsastajan kuntoa niin paljon kuin lasketettaessa\nlyhyttä laukkaa rinnettä alaspäin; tavallisesti heiluvat olkapäät ja\nkäsivarret pahasti, ja ratsastaja huojuu satulassa aika lailla. Mutta\nNancy Scovil ei vähääkään hytkähdellyt.\n\nVierun kivien välitse kiemurrellen varmajalkainen paimenponi eteni\nmurtomaalla juoksemaan tottuneen jalkapalloilijan tavoin, mutta Nancyn\nvartalo taipui viehkeästi ratsun ripeiden syrjähyppyjen mukaan. Sikäli\nkuin Jerry saattoi päätellä, ei hän kertaakaan tiukannut suitsia, ja\nhänen ratsastuksensa rytmi miellytti tarkkailijaa samalla tavoin kuin\nmusiikin poljento. Hänen isänsä oli hyvä ratsastaja, mutta nurkui ja\nsadatteli nytkyttävää laukkaa. Ja heidän jälleen päästyänsä tasaiselle\nmaalle Jerry kuuli tytön hiljaa laulavan itseksensä.\n\nTyttö lauloi, samalla kun häntä kuljetettiin eikä hän tietänyt minne,\nkun oudot miehet veivät häntä tuntematonta päämäärää ja tuntematonta\nkohtaloa kohti! Jerry kirosi mielessään.\n\nPian vauhti asettui tasaiseksi hölkäksi. Kääpiö-Pete oli siihen\nmennessä saanut muulit uskomaan, että niiden oli parasta sopeutua\nvälttämättömään, ja pää nuukallaan ne juosta kepsuttivat Jerryn\nkintereillä. Seurueen valtasi äänettömyys. Jopa Pete-kääpiön\nyksinpuhelukin vaimeni yksinäisiksi sadatuksiksi, joita hän silloin\ntällöin hillitysti päästeli.\n\nKaikkien kielet oli ehkä pysähdyttänyt väsymys. Tai kenties sen oli\ntehnyt heidän ympärillään kohoavien juhlallisten vuorien herättämä\nkunnioitus tai kaiken yllä kaareutuva avara, harmaa taivas. Ei\nkuulunut risahdustakaan paitsi kavioiden tömähdyksiä soraan tai raudan\nteräviä kalahduksia irtonaisia kiviä vasten, hevosten läähätystä ja\npingoittuvain ja vastakkain hankautuvain nahkahihnojen välttämätöntä\nkitinää. Aina vain hölkkäjuoksua, paitsi milloin jyrkkä rinne pakotti\nheidät etenemään käymäjalkaa tai kun he äkillisessä vierussa syöksyivät\nlyhyen ajan alaspäin täyttä laukkaa. Ja niin suoltuivat kilometrit\nheidän taaksensa ja vuoret, joiden lomitse he olivat ensiksi tulleet,\njäivät hohtaviksi hahmoiksi kauas, kauas heidän taaksensa.\n\nSitten Punainen Mack kohotti hämyssä kättänsä, ja ratsujoukkue\nseisahtui. Se haudanhiljainen hetki, jolloin Punainen Mack piti kättään\njäykkänä päänsä yläpuolella, oli juhlallinen hetki, vaikka he eivät\nolisikaan osanneet selittää sen syytä. Ja sitten he kuulivat hiljaista,\nsointuvaa ääntä. Aluksi se kuulosti ikäänkuin ihmisäänten kuiskeelta,\nkaukaiselta, supistulta, äkillisissä vuoroissa kovenevalta ja\nhiljenevältä keskustelulta; mutta pian he tunsivat sen juoksevan veden\nsolinaksi. Punainen Mack laski kätensä alas ja kääntyi suoraan ääntä\nkohti, ja kohta he olivat pienen puron partaalla. Se oli hyvin kapea —\ntuskin askeleen levyinen — ja niin matala, että pohjakivet välkkyivät\ntähtienkin valossa. Kummallekin taholle se ulottui hopeanauhana kauas\nyön pimeyteen, kunnes katosi rapautuvaan kalkkimaahan. Punainen Mack\nkeikahti satulastansa; Pete-kääpiö jo kiskoi tavaramyttyjen nuoria.\nJerry solahti satulasta ja lähestyi tyttöä.\n\n»Hei, te!» luikkasi hän. »Hypätkää alas ratsailta. Se on satula — eikä\nkeinutuoli.»\n\n»Mutta», väitti Nancy, »mikäli näen, on se ainoa paikka, missä voin\nistua».\n\n»Istukaa maassa!» neuvoi Jerry tylysti. »Alas ratsailta!»\n\nTyttö käänsi päätänsä, loi häneen pitkän katseen ja lausui sitten John\nScovilille: »Isä, aiotko istua tyynenä hevosesi selässä ja sallia\nmiehen puhutella minua tuolla tavoin?»\n\n»Hän saa siitä vastata!» huusi hänen isänsä kiihtyneesti. »Hän saa\nvastata tästä ja paljosta muustakin taikka minä —»\n\n»Te!» kivahti Jerry. »Tukkikaa suunne tai minä pistän siihen kapulan.\nTe taas —» Se oli Nancylle ja sanojen sijasta Jerry käytti toimintaa.\nTytön hevosen vieressä oli kivi, ja Aiken nousi sille, sujautti kätensä\nNancyn kainaloihin ja puolittain nosti, puolittain kiskoi hänet maahan.\n\nHän hellitti tytön irti, ennenkuin viimemainittu oli ehtinyt saada\nkunnolleen tasapainoa, ja tyttö hoippui monen askeleen päähän. Jerry\nmeni hänen isänsä luokse, joka oli laskeutunut ratsailta.\n\n»Ja nyt», virkkoi hän hätäisesti, hiljentäen ääntänsä, jotta se ei\nkuuluisi muille saakka, »on teidän pysyttävä ääneti ja annettava minun\npuhua. Ymmärrättekö?»\n\nKenties vaistomaisesti noudattaen Aikenin esimerkkiä Scovil vastasi\nhiljaa: »Nuori mies, olen avuton teidän ja teidän kahden raakalaisenne\nkäsissä. Mutta juttu ei lopu tähän. Te saatte sen maksaa, kautta\nkuolemattoman! Ruumiini on pelkkää mustelmaa, koska tuo vintiö — niin —\nistui päälläni, ja vaikka se vaatisi minulta aikaa loputtomiin —»\n\n»Olkaa hiljaa ja tehkää, kuten käsken!» keskeytti Jerry. »Te esititte\nminulle liikesopimuksen, ja nyt teidän on se pidettävä.»\n\n»Se oli ensinnäkin mieletön ajatus», vastasi Scovil. »Ja teidän\nkäytöksenne toteuttaessanne sitä hullua suunnitelmaa on lopullisesti\nrikkonut sopimuksen. Nyt ette voi menetellä muutoin kuin yhdellä\ntavoin. Kääntäkää hevosten päät takaisin Comanche Bendiin päin ja sinne\npäästyämme kadotkaa koko seudulta. Se on ainoa turvallinen mahdollisuus\nteille, nuori ystäväiseni.»\n\nJerry laski voimakkaan käden Scovilin olalle.\n\n»Kuunnelkaa minua», käski hän, »ja painakaa jokainen sanani tyystin\nmieleenne. Te panitte tämän retken alulle, ja minä aion huolehtia\nsen jatkamisesta loppuun saakka. Minun tapani on suorittaa loppuun\nsaakka kaikki, mitä aloitan. Aioin viedä teidät muassamme. Jos tulette\nvapaaehtoisesti, on se sangen hyvä. Jollette tule, sidotan teidät\nhevosenne selkään ja talutan ratsuanne. Muistakaa se!»\n\nHän pyörähti kantapäällänsä ympäri ja asteli pois.\n\n\n\n\nX luku\n\nKoetus\n\n\nKaksi ehdottoman täsmällisesti ja täysin sopusointuisesti\ntyöskentelevää miestä voi saavuttaa hämmästyttäviä tuloksia, ja Jerryn\nja Scovilin välisen lyhyen kinastelun päättyessä olivat Punainen Mack\nja Kääpiö-Pete jo irroittaneet matkatavarat, huolehtineet muuleistaan\nja hevosistaan ja parhaillaan levittivät vuodehuopiansa. Jerry alkoi\nheti määräillä.\n\n»Teidän makuusijanne on tuossa, Scovil; ja tässä teidän, tyttö. On aika\nteidän kummankin paneutua levolle.»\n\nNancy ei ollut hievahtanutkaan siltä paikalta, johon hän oli hoippunut\nsilloin, kun Aiken kiskoi hänet ratsun selästä. Nyt hän vastusti\ntavalliseen tyyneen sävyynsä. »Mutta niissä riisuudun?»\n\n»Pyh!» äänsi Jerry. »Vetäkää saappaat jalastanne ja kietoutukaa\nhuopiinne! Arveletteko meidän kuljettavan pukuhuonetta\nleiritarpeittemme joukossa? Kiiruhtakaa — teillä on työtä huomenna.»\n\n»Työtä?» kertasi tyttö kummastellen.\n\nHänen isänsä siirtyi vähitellen likemmäksi. Vähän matkan päässä\nlaittelivat Punainen ja Kääpiö omia makuusijojaan, ja heidän lyhtynsä\nloi ryhmään himmeätä, lepattavaa valoa. Mutta valaistus oli kuitenkin\nniin selvä, että Jerry erotti Scovilin kasvoilla pettämättömiä\nharrastuksen merkkejä.\n\n»Työtä? Niin tietysti!» toisti Jerry. »Ettekö tiedä, että eräretkillä\nkaikki noudattavat intiaanien tapoja? Naiset tekevät työn, ja teillä\non runsaasti hommaa huolehtiessanne neljästä miehestä. Kietoutukaa\nhuopiinne; te tarvitsette unenne.»\n\nJohn Scovililta pääsi hillittyä hihitystä muistuttava ääni.\nSeisottuansa hetkisen äänettömänä meni hänen tyttärensä verkkaisesti\nvuoteensa ääreen ja tunnusteli sitä huolellisesti.\n\n«Alusta on liian kivinen ja sorainen», moitti hän, »ja liian kova. En\nmissään nimessä voisi nukkua tuossa.»\n\n»Mitä sitten teette?» kysyi Aiken.\n\n»Istun valveilla.»\n\n»Sitä ette tee. Saappaat jalasta ja huopiin! Muutoin kiedon teidät\nniihin saappainenne.»\n\nNancy Scovilin silmiin tuli himmeä välke.\n\n»Isä», virkkoi hän äänensä hieman värähtäessä, »aiotko sallia tuon —\nmiehen — käydä minuun käsiksi?»\n\nScovilin kurkusta lähti omituinen räjähdyksentapainen ääni.\nVarmastikaan se ei saattanut olla tukahdutettua naurua.\n\n»Rakas lapsi», vastasi hän, tehden alistumista kuvastavan eleen,\n»näethän toki, että olen avuton tämän hylkiön kynsissä».\n\n»Joutuin, neiti Nancy — se on pääasia», tiukkasi Aiken, näpsäyttäen\nsormiansa.\n\nTyttö oikaisihe.\n\n»Tämä on sekä järjetöntä että mahdotonta», sanoi hän kylmästi. »Minä\nistun tämän yön tällä kivellä ja paneudun levolle, jos katson sen\nhyväksi. Siihen se loppuu.»\n\n»Suuri erehdys», oikaisi Jerry. »Se ei ole edes alku. Minä lasken\nkolmeen. Jollette sillä aikaa ala valmistautua paneutumaan makuulle,\nniin minä autan teitä.»\n\n»Tarkoitatteko, että rohkenisitte pakottaa minua väkivallalla?»\n\n»Yksi —»\n\n»Isä, jos olet mies, asetut hänen ja minun väliini!»\n\n»Rakas, olen aseeton. Kuinka voisin suojella sinua tuolta lurjukselta?»\n\n»Kaksi —»\n\n»Jospa vain olisin mies — yhden ainoan sekunnin», jupisi Nancy Scovil.\n\n»Kolme —»\n\n»Te ette uskalla!»\n\nMutta näyttämättä iloiselta sen enempää kuin suuttuneeltakaan\nJerry äkkiä sieppasi hänet kiveltä ja kantoi hänet mahdollisimman\nvirallisesti hänelle määräämällensä makuusijalle, laski hänet sille ja\nkiersi hänet sitten huopiin ikäänkuin olisi käärinyt lattiamaton kokoon.\n\nHänen lähestyessänsä tytön silmissä näkyneen välkkeen nojalla hän\noli odottanut vastustusta, mutta heti kun hän nosti Nancyn, muuttui\nviimemainittu kuin ruumiiksi eikä liikauttanut kättänsä eikä\njalkaansa. Kuin ruumiin Jerry laski hänet huoville ja kieritteli häntä\nmutkattomasti, kunnes hän oli kääritty kuin kapalolapsi. Ja kaiken\nlopuksi Jerry huomasi tuijottavansa ilmeettömiin, rauhallisiin silmiin,\njotka katselivat hänen lävitsensä ja hänen taaksensa — kenties ylhäällä\nloistaviin kylmiin tähtiin.\n\n»Hyvää yötä!» toivotti Jerry Aiken. »Ja kun aamulla kuulette minun\nluikkaukseni, niin ponnahtakaa pois noista huovista — ihan hyppäämällä!»\n\nNancy ei vastannut mitään. Hänen kasvonsa olivat samanlaiset kuin\nnirvanaa mietiskelevän hartaan hindun. Kun Jerry Aiken kääntyi\ntoisaalle, kiintyi hänen huomionsa John Scovilin ilmeeseen. Se oli\nleveän hymyn alku, joka laajeni laajenemistaan, kunnes lihavan miehen\nkasvot kokonaan peittyivät, ja äänettömän riemun viirut levisivät yhä\nlaajemmalle kuten veteen pudotetun kiven nostattamat väreet.\n\n»Aiken!» kutsui Scovil hiljaa.\n\nJerry meni hänen luokseen.\n\n»Hyvä poika», alkoi Scovil, »minun on pyydettävä anteeksi. Olen ollut\nsokea — jörötellyt kuin pikku poika, jonka varpaille on tallattu —\nmutta nyt ovat silmäni auenneet. Jerry, te olette suuri mies!»\n\nJa hänen iso, lihava kätensä piilotti tyyten Aikenin hoikat, ruskeat\nsormet.\n\n»Arvasin teidän sopeutuvan aikananne», vastasi Jerry naurahtaen.\n»Ikävä, että minun oli pakko sallia miesten lähtiessämme pidellä teitä\nvähän kovakouraisesti, mutta en voinut paljastaa heille, että koko\npuuhasta oli etukäteen sovittu.»\n\n»Tämän jälkeen», mutisi Scovil, melkein itkunsekaisen vakavasti,\n»seuraan teitä, minne hyvänsä meitä viettekin — vähääkään\nvastustamatta. Jerry, en uskonut sitä mahdolliseksi! Mutta olen nähnyt\nsen tapahtuvaksi!»\n\n»Älkää sitä muistelko», torjui Jerry. »Paneutukaa levolle! Tämä on\nvasta alkua. Älkää pahastuko, jos rähisen teille joskus huomenna.»\n\n»Mutta mitä hyötyä tästä kaikesta on, jollei hän koskaan pane vastaan?\nHänellä ei ole sisua sen enempää kuin villakoiralla!»\n\n»Herra Scovil, olen samanlainen kuin kuolema», vakuutti Jerry.\n»En tarvitse muuta kuin aikaa.» Ja hän poistui molempien oppaiden\nmakuupaikoille.\n\nViimemainitut olivat levittäneet huopansa melkein kiinni toisiinsa\nja olivat nyt molemmat puolittain makuulla. Heidän saappaansa\nseisoivat vierellä heidän istuessansa polttamassa sen päivän viimeistä\npiipullista. Lyhty suitsusi veljellisesti heidän välillänsä. Kahdet\ntotiset, halveksivat silmät tuijottivat lähestyvään Jerryyn synkästi.\nMutta kursailematta hän istuutui läheiselle kivelle ja hymyili heille.\n\n»Kas niin, pojat», alkoi hän, »olette tehneet tehtävänne hyvin. Retken\nalku kävi kuin rasvattu.»\n\nEi vastausta.\n\n»Ja», jatkoi Jerry, »jos kaikki sujuu edelleenkin tällä tavoin, saatte\nehkä melkoisen palkkion, kun työmme on lopussa».\n\nMackin ja Peten päät kääntyivät toisiinsa päin, he vilkaisivat\ntoisiinsa äänettömästi; mutta kumpikaan ei hiiskunut mitään.\n\n»Ja siispä», lopetti Jerry, »hyvää yötä teille molemmille».\n\nHän nousi, mutta Punainen Mack kutsui häntä takaisin ääni varovaisen\nhiljaisena. Hän palasi.\n\n»Minun on sanottava vain yksi asia», virkkoi Mack miettivästi.\n\n»Ja se on seuraava», jatkoi Pete-Kääpiö. »Olkaa niin kovakourainen kuin\nhaluatte tuolle lihavalle herralle, mutta älkää enää murjoko tyttöä!\nSiinä kaikki!»\n\nMutta Jerry heilautti kättänsä varoitukselle.\n\n»Tyhjää lorua!» intti hän. »Juuri sitä hän tarvitsee. Hän on\nsamanlainen kuin mustangi, pojat. Kaipaa suitsia ja kannuksia samalla\nkertaa. Niin, minä tunnen naiset. He ovat kuin avoin kirja, jos tuntee\nkielen, jolla he ovat kirjoitetut.»\n\n»Sitten —» alkoi Mack kiivaanpuoleisesti, mutta Pete keskeytti hänet\nsyvällä äänellään.\n\n»Olkoon menneeksi. Mutta, ystäväiseni, ennenkuin suoriudutte tästä\njutusta, haluatte kenties kirjoittaa uuden lopun kirjaanne naisista.\nNäkemiin!»\n\n»Jos teillä on esitettävinä joitakuita alihuomautuksia», virkkoi Jerry\nhilpeästi, »käytän niitä mielihyvin. Näkemiin.»\n\nHänen mentyänsä mutisi Pete-kääpiö melkein kuin ähkyen: »Kuinka kauan\nme siedämme sitä, Mack?»\n\n»Koko oikea käsivarteni ihan vapisi, kun pidätyin kolhaisemasta häntä»,\nvastasi Punainen Mack synkästi. »Näitkö, miten hän kaappasi tytön\nkiveltä?»\n\n»Ja miten hän kiersi hänet huopiin kuin kaurasäkin?»\n\n»Omituista, ettei tyttö päästänyt äännähdystäkään», aprikoi Mack.\n»Kenties helläjalka on oikeassa. Kenties hän _tosiaankin_ tarvitsee\nsellaista käsittelyä.»\n\n»Uh!» Pete-kääpiö ravisti tukevia olkapäitänsä hillityn\nmielenliikutuksen vallassa. »Sinä et tunne naisia ollenkaan, Mack.\nHyvin todennäköisesti juuri kasvosi pitävät sinua loitolla heistä — en\ntiedä. Mutta yksikään nainen ei kirkuisi eikä meluaisi oivallettuansa,\nettei siitä ole lainkaan hyötyä. Minä sinä neiti Scovilia pidät —\nvarieteetyttönäkö? Ei hän vain sellainen ole! Hänessä on sinistä verta,\nsen sanon!»\n\n»Ja hän tuntee kunnianmiehen heti hänet nähtyänsä», lisäsi Punainen\nMack. »Kun tuo kelvoton koira veti hänet hevosen selästä maahan,\nkääntyi hän ihan ympäri ja katsoi minuun!»\n\n»Niinkö?» jupisi Kääpiö.\n\nJa hihittäen hän solahti huopiensa sisään. Hän tiesi varsin hyvin, että\nse vetoova katse oli luotu häneen eikä Mackiin. Mikä tyttö katsahtaisi\nkahta kertaa Mackin rumiin kasvoihin? Mutta jos kumppani-parka ei\nymmärtänyt, niin miksi tehdä häntä onnettomaksi? Kuitenkin Kääpiö\nhihitti sille mielettömälle ajatukselle, kunnes nukkui.\n\n\n\n\nXI luku\n\nOman onnensa nojaan\n\n\nPerin harvoin tosiaankin liikkui Nancy Scovilin aivoissa useampia kuin\nyksi ajatus; nykyisyys aina nieli sekä entisyyden että tulevaisuuden.\nNiinpä hän nytkin, viruessaan tänä yönä huopiinsa käärittynä, unohti\ntyyten sekä kiihottavan ryöstön että isänsä julman ja itsekkään\nvälinpitämättömyyden ja Jerry Aikenin suorasukaisen häikäilemättömyyden.\n\nHän unohti kaiken sen huopien alla olevien kivenmukuloiden tähden.\nAluksi niitä tuskin huomasi, mutta muutaman minuutin kuluttua alkoi\nniiden kovuus tuntua huopien lävitse ikäänkuin jokaista kiveä olisi\ntyöntänyt joku erillinen, ilkeä voima.\n\nSangen vaivaloisesti hän vääntäytyi kyljelleen, toivoen olonsa uudessa\nasennossa olevan mukavamman, mutta heti painoi uusi kivennystyrä hänen\nkylkiluihinsa. Hän kiemurteli vähän ylemmäksi, ja sitten hänen oli\nverrattain hyvä olla. Mutta sitä ei kestänyt kauan. Hänen polviansa,\nlanteitansa, olkapäitänsä alkoivat vaivata kovat mukulat. Se vaati\nhäntä yhtenään muuttamaan asentoansa.\n\nVihdoin hellittämätön vaiva johti hänen mieleensä iloisesti\nvirnistelevän Jerry Aikenin kuvan. Häntä vihlaisi hiljainen pistos,\nja senjälkeen hänessä heräsi epämääräinen halu pyyhkiä sen vintiön\nhymy pois mielestään. Mutta Jerryn kuva haihtui pian. Nancy kääntyi\nselälleen, ja hänen kasvojansa ympäröi koko avaran tähtitaivaan\nrajoittama himmeä viileys.\n\nToinen muuleista korskahti; hänen isänsä tuttu kuorsaus alkoi\nkatkonaisesti ja muuttui sitten syvä-ääniseksi soitoksi. Kauheista\nkokemuksistansa hän tiesi, että se oli hirvittävä, jollei kuuntelija\nennättänyt nukkua ennen sen kuorsaamisen alkua. Mutta pian hän\ntaaskin huomasi katselevansa tähtiä. Ne ryhmittyivät omituisiksi\nmittausopillisiksi kuvioiksi, laajemmiksi kuin ajatella saattoi,\nkolmioiksi, joiden kärkien väliä oli kymmeniä biljoonia kilometrejä; ja\nviileä rauha hiipi hänen sieluunsa.\n\nHän unohti isänsä kuorsaamisen; yön viileä ilma puri kirpeästi hänen\nposkiansa; hänen kaulansa oli kylmä. Vesi solisi rauhoittavasti\nlähellä, ja sitten valtasi hänet syvä uni tähtien valaisemassa\npimeydessä.\n\nMutta vain hetkiseksi, tuntui hänestä, ennenkuin hänen uinailunsa\nkatkaisi kaikuva ääni:\n\n»Hei! Kaikki jalkeille! Kaikki jalkeille! Hei!«\n\nHänen silmänsä avautuivat; hänen yllänsä kaartuva taivas oli kuin\nläpikuultava kristalli, jossa oli hienoja vaalean- ja ruusunpunaisia\nvivahduksia. Hän nousi istumaan huovissaan.\n\n»Kaikki jalkeille! Kaikki jalkeille!» toisti ääni.\n\nSitten hän näki Jerryn tulevan; mies asteli reippaasti rinnettä\nylöspäin purolta; hänen paitansa kaulus oli auki, ja hän hieroi\nuutterasti pyyhinliinalla sekavaa tukkaansa. Kylmä kylpy, ja tällaisena\naamuna!\n\nÄkkiä Nancya puistatti, ja hän tunsi jäseniensä päästä varpaisiin\nsaakka olevan kolean turtia. Kylmä kylpy! Se ajatus ihan vihlaisi\nhäntä. Sitten hän huomasi, että koko hänen ruumistansa kyntelöi ja\npisteli. Hänen olkapäitänsä, lonkkiansa ja polviansa kolotti ikäänkuin\nhäntä olisi piesty.\n\n»Te siellä — Nancy!» kuului kiusanhengen huuto. »Pois huovista!»\n\nTukka pörröllään istui Nancyn isä vuoteellansa, vetäen saappaita\njalkaansa. Punainen Mack ja Kääpiö-Pete olivat jo hoitamassa ratsujansa\nja muulejansa. Nancy nousi hämmentyneenä istumaan ja pudisti huovat\nympäriltään. Muiden kasvot olivat äreät: sopusoinnussa hänen\ntunteittensa kanssa, paitsi Jerry Aikenia, joka pian viritti laulun.\nLaulun! Se tuntui vasten kasvoja sattuneelta iskulta.\n\n»Kas niin!» jatkoi pirullisen hilpeä ääni. »Juoskaa purolle\npeseytymään! Sitten marssikaa heti tänne takaisin! Aamiainen viidessä\nminuutissa.»\n\nAamiainen! Hän tunsi kalvavaa nälkää, ja veden heruessa suuhunsa\nhän nilkutti purolle pesureppu kädessään. Hän kumartui katsomaan\nkirkkaaseen vesialtaaseen, odottaen sieltä tuijottavan vastaansa\nkalpean aaveen, silmät turvonneina, mutta näkikin rusottavat posket ja\nmiltei teennäisen kirkkaat silmät. Perin kummallista.\n\nHänen kätensä kohmettuivat hänen peseytyessänsä jääkylmässä vedessä,\nmutta hänen kammatessaan hiuksiansa jonkinlaiseen järjestyksentapaiseen\nalkoi veri kiertää kuumasti hänen suonissaan. Hänen sieraimiinsa\ntuulahti suloisinta tuoksua, mitä hän oli eläissänsä haistanut — se\ntuli leirinuotiolta, jossa kahvi jo höyrysi, ja Nancy Scovil riensi\nsinne melkein juoksujalkaa.\n\nHän oli tosiaankin kankea, mutta hänen jäykät jäsenensä alkoivat\njo vertyä, ja joka hetki hän veti raikasta aamu-ilmaa syvälle\nkeuhkoihinsa. Hänen isänsä oli ottanut käteensä kirveen ja oli menossa\nvähän matkan päässä törröttävää kuivaa kantoa kohti.\n\n»Malttakaahan!» komensi Aiken. »Antakaa se kirves tytölle! Hakatkoon\nhän polttopuut. Noin vanha mies kuin te ja yhä hyörimässä tyttärenne\npuolesta! Ette tällä hetkellä, Scovil! Hei, te, ottakaa kirves ja\nkolhikaa meille sylillinen puita! Joutuisasti!»\n\nIsän katsoessa Nancyyn oli hänen kasvoillansa hymy, kirkkaampi kuin\nnouseva aurinko, ja hän heitti kirveen niin, että se räiskäytti hiekkaa\ntytön jalkojen juuressa.\n\n»Hyvä ajatus, Jerry», kehui hän. »Kas sillä tavoin, Nan. Pilko puut,\nennenkuin tuli sammuu!»\n\nNancy vilkaisi karkeatekoiseen kirvesvarteen, vilkaisi hienoon,\nvaaleanpunaiseen kämmeneensä, tuijotti mykkänä isäänsä. Mitä ihmettä\ntämä tarkoitti? Työtä?\n\n»Minulla ei ole hatarintakaan aavistusta, miten puita pilkotaan»,\nmutisi hän. »Sinun pitäisi se tietää, isä.»\n\n»Ihan totta», myönsi John Scovil. »Minä näytän sinulle, miten se käy.»\n\n»Ette sinnepäinkään!» ehätti tyranni kieltämään. »Jollei hän osaa\nhakata puita, ei hän osaa syödäkään. Ilman työtä ei myöskään ruokaa\ntässä leirissä!»\n\nNancy katsahti omituisesti Jerryyn. Hän nosti kirveen maasta, mutta\ntajutessaan, kuinka nöyryyttävä hänen asemansa oli, hän paiskasi sen\njälleen hietikkoon.\n\nRauhallisesti hän virkkoi joukkueen johtajalle:\n\n»Herra Aiken, raa’alla voimalla olette voinut ryöstää meidät ja tuoda\nmeidät tänne; mutta sellaista voimaa teillä ei ole, että kykenisitte\npakottamaan minut tekemään työtä — tavallisen rengin tapaan!»\n\n»Kuulkaahan!» sanoi Kääpiö Jerrylle uhkaavasti. »Tämä on —»\n\n»Kuuletteko sitä?» keskeytti Jerry murheellisella äänellä ja ravisti\npäätänsä juhlallisesti. »Oivallatteko, millaiseksi olette kasvattanut\ntyttärenne, Scovil? Ylpeäksi ja laiskaksi! Mihin hän pystyy? Kysyn\nteiltä sitä! Tuhlaamaan toisen ihmisen rahoja. Katsokaahan häntä! Hän\nei suostu edes tekemään työtä aamiaistansa varten — halpa kulkurikin\non järkevämpi. Olkoon menneeksi, Scovil, käykää vain pilkkomassa puut,\nmutta tyttärenne saa olla ruoatta puolipäivään saakka.»\n\nNancy kääntyi ylpeästi poispäin ja poistui veden partaalle, jossa hän\nistuutui kivelle, koettaen nauttia eteensä kuvastuvista sarastuksen\nväreistä. Toiset eivät mitenkään voisi sallia Aikenin toteuttaa\nepäinhimillistä uhkaustansa. Keskipäivään saakka ilman ruokaa? Ilman\nruokaa tuhat vuotta, olisi miehen yhtä hyvin sopinut sanoa, sillä hänen\nvatsansa kohdalla tuntuva laajeneva onttous koituisi tuhoisaksi paljoa\naikaisemmin. Mutta se oli pelkkää rehentelyä ja uhkailua. Ihan heti\nAiken lähettäisi jonkun noutamaan häntä takaisin.\n\nJörön harmin sitten kiehahtaessa mielessänsä hän päätti vapaaehtoisesti\ntyyten kieltäytyä koskemasta ruokaan sittenkin, kun sitä hänelle\ntyrkytettäisiin. Juuri niin — nälkälakko! Häntä ei uskallettaisi\nmurhata, ja sen välttämiseksi olisi pakko kiireenkaupalla viedä hänet\njohonkin kaupunkiin. Ja hän kuvitteli, kuinka häntä laihaposkisena ja\nkuoppasilmäisenä kannettaisiin johonkin kylään ihan kuolemankielissä.\nNiin hän tekisi, jollei muun vuoksi, niin uhmaillaksensa tuolle\nsietämättömälle Jerrylle.\n\nMutta ei; hänen isänsä sekaantuisi asiaan hänen puolestansa. Se oli\nselvää. Isä ainakin toisi hänelle salaa ruokaa, mutta työtä hän ei\nosannut tehdä eikä tekisi! Hänen uuden päätöksensä antama voima levitti\nmiellyttävää lämpöä hänen koko olemukseensa.\n\nJa sitten — aluksi hän ei oikein tahtonut sitä uskoa — kajahti\nnuotiolla laulu. Hän kuunteli — hän pudisti päätänsä ja herkisti\nkädellään korvaansa ollakseen varma. Ilman pienintäkään epäilystä se\noli hänen isänsä ääni. Hän lauloi, samalla kun hänen tyttärensä kärsi\nnälkää ihan hänen silmiensä edessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Se ei hyödytä mitään, Jerry.» John Scovil seisoi aamiaisen jälkeen\nhevosensa vieressä ratsujoukon tehdessä lähtöä. »Hän on itsepäinen\nkuin pahus. Se onkin hänen ainoa voimansa. Te ette saa hänen tahtoansa\nnujerretuksi. Hän istuu tuolla puron partaalla, kunnes kuolee, eikä\npyydä teiltä leivän kuortakaan.»\n\n»Niinkö?». Jerry puuhaili välinpitämättömänä, kiristellen ratsunsa\nhihnoja.\n\n»Sitäpaitsi», jatkoi Scovil, »alkavat Mack ja Pete silmäillä teitä\nkovin uhkaavasti. En usko heidän sietävän, jos kohtelette häntä liian\nkarkeasti.»\n\n»Hm!» äännähti Jerry.\n\n»Ja onhan», tokaisi Scovil yrmeästi, »kaikella rajansa, ja te olette\nmennyt liian pitkälle».\n\n»Niin väititte eilenillallakin», vastasi Jerry.\n\n»Taivaan nimessä», huudahti toinen, »minä tarkoitan sitä, mies! En voi\nsallia lapsen nääntyä nälkään!»\n\n»Saatte kestää enemmän kuin tämän, ennenkuin retki on lopussa», sanoi\nJerry tuikeasti. »Jokaisessa on jonkun verran terästä, ja minä aion\ntakoa tuota tyttöä, kunnes saan hänestä kipunan.»\n\nScovil epäröi hetkisen.\n\n»Jollette pidä silmällä molempia apureitanne, saatatte iskeä sellaisen\nkipunan, joka polttaa teidät tuhkaksi», huomautti hän. »Mutta sehän on\nteidän asianne.»\n\n»Niin onkin», vastasi Jerry lyhyesti. Hän korotti ääntänsä. »Hei, te,\nNancy! Lähdettekö mukaan vai aiotteko jäädä tänne?»\n\nEi vastausta.\n\n»Tämä ei ole yleisesti käytetty tie», pitkitti hän. »Ei tule toista\nseuruetta, joka ottaisi teidät mukaansa. Mutta jääkää tänne ja\nnääntykää nälkään, jos haluatte!»\n\nEi vastausta.\n\n»Kaikki selvää, pojat, liikkeelle!»\n\n»Hemmetti!» mutisi Kääpiö Mackille. »Tuo louskuttava koira taitaa\noikein tosissaan mieliä ratsastaa täältä ja jättää tytön kuolemaan!»\n\n»Antaa hänen koettaa», ehdotti Mack huuliensa susimaisesti vetäytyessä\ntaaksepäin, niin että hampaat paljastuivat. »Ja jos hän todenteolla\nilman muuta ratsastaa tytön luota — no niin, se onkin hänen viimeinen\nratsastuksensa!»\n\nJa vaistomaisesti hänen oikea kätensä hapuili revolverin nuppia.\n\nKulkue järjestyi ja lähti liikkeelle hidasta käymäjalkaa.\n\nEnää ei tyttöä kutsuttu, mutta satulahihnojen kitinä luikkaili hänelle\näänekkäämmin kuin yksikään ihminen olisi jaksanut.\n\nHän katsahti ympärilleen. Hänen edessänsä levisi kammottava aavikko,\nja sen reunassa kohosivat alastomat, sinertävät vuoret kymmenien\nkilometrien päässä. Aurinko oli vielä alhaalla ja paistoi verrattain\nheikosti, mutta sen paahde äityi joka hetki, uhaten muuttua\nsulatusuunia muistuttavaksi kuumuudeksi, joka keskipäivän seuduilla\nkorventaisi maata. Eikä edes pensastakaan, jonka varjossa hän voisi\nvirua sitä välttääksensä. Se olisi samanlaista kuin roviolla palaminen,\nmutta kauheampaa, hitaampaa. Mutta — he eivät saattaneet jättää häntä\ntänne!\n\nSatulahihnojen kitinä kävi äänekkäämmäksi, yhä äänekkäämmäksi, ja alkoi\nsitten loitota. Hän nousi seisomaan ja vilkaisi kerran ympärillensä.\n\n»Odottakaa! Odottakaa!» huusi hän. »Minä tulen!»\n\nMutta verkkainen käynti muuttui hölkkäjuoksuksi, joka tuskin oli\nvähääkään vinhempi; Nancy lähti rajusti juoksemaan.\n\n\n\n\nXII luku\n\nSananen heikkomielisyydestä\n\n\nTosin he eivät hiljentäneet ratsastusvauhtiansa sentähden, että\nNancy niin hurjasti kiiti heidän jälkeensä; mutta he eivät myöskään\nkiihdyttäneet ratsujensa hölkkää, ja vain yksi pää kääntyi\ntarkkailemaan häntä. Häneen päin tähyilivät isän punakanpulleat kasvot,\nja äkkiä hän seisahtui hyydyttävän hämmästyksen vallassa huomatessaan\nisänsä hymyilevän — niin, virnistelevän selittämättömästä riemusta!\n\nHän seisahtui ällistyksissään vain hetkiseksi, sillä senkin kalliin\ntuokion aikana ratsujoukko mennä hölkytti useita metrejä eteenpäin.\nSitten hän alkoi juosta oikein tosissaan; hänen sydämeensä oli\ntarttunut kylmä, pistävä pelko, joka muistutti mielipuolisuuden kammoa.\n\nMiten oli hänen isänsä laita? Jo se oli kovin kummallista, että hän oli\ntyynesti alistunut jättämään tyttärensä erämaahan, mutta sen saattoi\nselittää hänen luonnollinen pelkonsa tuota nauravaa pahaa henkeä, Jerry\nAikenia, kohtaan, mutta tyyten käsittämätöntä oli, että John Scovil\nsaattoi nauraa niin hirveällä hetkellä.\n\nNiinpä Nancy Scovil henkäisi syvään ja lähti juoksemaan tuulen\nvauhdilla. Hän ei ollut uneksinutkaan jalkojensa voivan kiidättää\nhäntä niin vinhasti, niin väsymättömästi, niin varmasti sekä tasaisten\nettä rosoisten kohtien ylitse. Juoksun synnyttämä viima puhalsi hatun\nhänen päästänsä; hänen tukkansa lehahti hajalleen, hänen hengityksensä\noli kuuma ja kiivas, ja hänen katsettansa himmensivät kiihtymyksen\nkyyneleet.\n\nHämärästi, udun lävitse hän näki John Scovilin vastapuhjenneen\nhulluuden vallassa huojuvan sinne tänne satulassaan joka hetki vaarassa\npudota maahan, samalla kun hän piteli hytkyviä kupeitansa ja hänen\nremunaurunsa kaikui Nancyn korvissa. Mutta vihdoin hän oli saavuttanut\nseurueen, sivuuttanut Kääpiö-Peten ja asteli nyt läähättäen Aikenin\ntaluttaman ratsunsa vierellä.\n\nHämmennyksissäänkin hän kuuli Aikenin tylyn äänen. «Hellittäkää irti\njalustin! Rientäkää takaisin noutamaan hattunne! Luuletteko minun\nsallivan teidän hävittää rahojani viskelemällä sombreroja tiepuoleen?»\n\nNancy hellitti jalustimen kädestään ja pysähtyi; hänessä heräsi äkkiä\nmiltei vastustamaton halu kouristaa tuota miestä kurkusta. Mutta Aiken\nistui satulassaan korkealla hänen yläpuolellaan virnistellen hänelle\nsävyisesti. Hänen isänsä uusi naurunremahdus kajahti hänen korvissansa,\nja taaskin seurue ravasi hänen ohitsensa.\n\nHän ei mahtanut mitään, hänen täytyi totella. Onneksi hattu oli vain\nmuutamien askelien päässä jälessäpäin; tuossa tuokiossa hän oli sen\nnoutanut ja kiiti taaskin, kunnes hän jälleen saapui ratsunsa luokse\nihan nääntymäisillään.\n\n»Seisauttakaa hevonen!» huusi hän kiihkeästi Jerrylle. »Ettekö näe,\nettä minä en pääse satulaan?»\n\n»Kavutkaa selkään tai jääkää jälkeen!» sanoi Aiken, yhäti virnistellen.\n»Se on minusta ihan yhdentekevää.»\n\nEpätoivo antoi Nancylle voimia. Hän painoi sombreron tiukemmin\npäähänsä, tarttui satulannuppiin ja kiskoi itseänsä ylöspäin; mutta\nkun hän jo oli pääsemäisillään varmasti ratsaille laukesivat hänen\nkäsivartensa, ikäänkuin halvaus olisi herpaissut hänen olkavartensa.\nHän kellahti maahan ja oli vähällä horjahtaa hevosen jalkoihin.\n\nHänen hampaansa välähtivät, kun hän vilkaisi Aikeniin — virnistelevään\npahaan henkeen — ja sitten hän yritti uudelleen. Kenties kiukku\nlisäsi hänen voimiansa; joka tapauksessa hänen onnistui reutoutua\nratsun selkään, ja seuraavalla hetkellä hänen jalkansa heilahti\npaikalleen. Sitten hänen silmänsä pimenivät uupumuksesta; hänen oli\ntartuttava satulannuppiin ja sokeasti takerruttava siihen estyäksensä\nputoamasta maahan. Ja kun hän nosti päätänsä, jyrisi hänen isänsä ääni\nläheisyydessä.\n\n»Sirkustemppuja, Nan! Ha, ha, ha! En milloinkaan ole nähnyt\noivallisempaa juoksua ja — ha, ha, ha! — hyppäämistä. En olisi uskonut\nsinun siihen pystyvän!»\n\n»Ja hyvin viehkeästi se kävikin», jupisi Aiken.\n\n»Niin kävi, etenkin silloin, kun hänen hattunsa lennähti päästä.»\n\n»Ja kun hänen hiuksensa lehahtivat valloilleen».\n\n»Ja kun hän juoksi —»\n\n»Kuten Atalanta — todellinen uusi Atalanta!»\n\nHe ratsastivat kahden puolen häntä, ja hänen vilkuillessansa toisesta\ntoiseen he nauroivat ilkkuvasti. Nancy Scovilin silmiä sumensivat\nkyyneleet, mutta katseensa jälleen kirkastuttua hän huomasi Punaisen\nMackin kääntyneen satulassa ja tarkkailevan Jerry Aikenia synkän\ntiukasti. Sitten Mackin katse kääntyi häneen, ja se oli sähköisen\nmyötätuntoinen. Se vaikutti ihmeellisen virkistävästi.\n\nMyöskin Aiken näki nuo selvämerkityksiset silmäykset. Hän jättäytyi\njälkijoukkoon Kääpiö-Peten luokse ja kutsui Mackiakin sinne.\nViimemainittu tuli hyvin kerkeästi otsa uhkaavana kuin ukkospilvi.\nHe hidastivat vauhtiansa, kunnes olivat jääneet varmasti pois muiden\nkuuluvilta.\n\n»Ystäväiseni», mutisi Kääpiö-Pete ja tähysti Aikenia kiiluvin\nsilmin, »tulitte tänne parhaaseen aikaan. Olin ihan lähtemäisilläni\npuheillenne.»\n\n»Pete», murahti Punainen Mack, »sinulla ja minulla oli sitten aivan\nsama ajatus. Minulla on haastamista tälle herrasmiehelle oikein\nsuuntäydeltä.»\n\nJerry silmäili heitä hieman miettiväisen näköisenä. Asiat olivat\nsilminnähtävästi kehittyneet huippukohtaansa. Punaisen Mackin käsi\npuristi suitsia ikäänkuin hän olisi kuristanut elävää olentoa; hän\nistui satulassaan hiukan etunojassa, ja yhtenään hänen vapaa kätensä\nkohenteli ja hiljaa taputteli hänen kupeellansa riippuvaa koteloa.\nKääpiö-Pete taas ratsasti ihan suorana. Hänen laajat sieraimensa\nvärähtelivät tuontuostakin kuten jälkiä vainuavan koiran, ja hänen\nvankat poskilihaksensa pullistelivat rytmillisesti hänen hillitessään\nkiihtymystänsä. Ilmeisesti kiiri ukkospilviä Aikenin pään ympärillä,\neikä salama ollut kaukana.\n\n»Ensiksi», alkoi Punainen Mack, jonka leuka samalla työntyi eteenpäin\nkuin bulldoggin leuka, »on minun sanottava tämä. Se ei ole pitkä puhe,\nmutta siinä on hyvin paljon sisältöä, jos vain jaksetaan käsittää sen\nmerkitys. Naapuri» — hän pyörähti satulassa täyskäännöksen — »en tiedä,\nmistä osasta maata olette kotoisin, mutta olen valmis lyömään vetoa\nkymmenen yhtä vastaan siitä, että se on kurjaa seutua.»\n\n»Hyvin monien ihmisten mielestä», vastasi Aiken ystävällisesti, »se on».\n\n»Arvasin sen», jatkoi Punainen Mack, »koska sieltä saamanne ajatustapa\non kurja. Näillä tienoin —»\n\n»Maltahan hetkinen!» sekaantui Kääpiö-Pete.\n\n»Ei kannata puhua pitkään hänenlaisellensa miehelle. Minä lausun\nkaikki suoraan ja lyhyesti. Naapuri, kahta seikkaa en aio sietää\nsyrjästäkatsojana. Toinen on se, että mies alkaa pieksää hevostansa\npäähän.»\n\n»Varsin oikein», yhtyi Jerry. »Inhoittava tapa. Sitäpaitsi ymmärrän\nkyllä, minkä tähden hevosia kohdellaan niin lempeästi täällä aavikolla.\nNe ovat perin hyödyllisiä.»\n\n»Tuttuseni», virkkoi Kääpiö uhkaavasti, »saattaisi olla parempi,\njollette päästäisi kieltänne valloilleen, ennenkuin minä olen puhunut\npuhuttavani ja te olette painanut kaikki sanani visusti kalloonne.»\n\nMutta Jerryn hymyily oli järkkymätön.\n\n»Toinen seikka, jota en jaksa katsella», pitkitti Kääpiö, koneellisesti\nohjaten ratsuansa likemmäksi Aikenia, joten hänen kookas ruhonsa\nkohosi pienemmän miehen yläpuolelle, »toinen seikka on naisten huono\nkohteleminen, rehentely ja muu sellainen. En tiedä, missä teidät en\nkasvatettu, mutta minut kasvatettiin _pitämään kädet irti tytöistä_.»\n\nHänen lausuessansa viimeisiä sanoja hänen äänensä aleni ja hänen\nsilmiinsä tuli ilkeä välke. Jerryn toisella puolella kostutteli Mack\nhuuliansa hirvittävän kiihkeästi, ja hänen oikea kätensä oli kuin\njuuttunut revolverin nuppiin.\n\nMutta Jerry nyökkäsi heille kummallekin totisena ja ymmärtävänä.\n\n»Te ajattelette ihan samoin kuin minä», vastasi hän. »Naisia on täällä\nkohdeltava pehmein käsin — heitä on niin niukalti!»\n\nPunainen Mack sähähti. Kun hän alkoi puhua, nousi hänen äänensä\nasteettain kiukkuiseksi vinkunaksi, samanlaiseksi kuin puuman, jonka\nkynsistä saalis on livahtanut pakoon.\n\n»Lienenkö sokea», virkkoi hän, »enkö liene nähnyt teidän kohtelevan\ntuota tyttö-poloista koko ajan kuin räyskivä koira? Mutta jos minä\nolen sokea, naapuri, ette te ainakaan ole sopiva lääkäri parantamaan\nsilmiäni. Muistakaa se!»\n\n»Onko tarkoituksenne sanoa» — Jerry näytti kummastuneelta — »että te,\nmiehet, olette nostaneet koko tämän touhun — tuon tähden?»\n\nJa heilauttaen kättänsä hän osoitti heidän edellänsä ratsastavaa tyttöä.\n\nMikään ei ole vuoristoaavikkolaisesta niin kammottavaa kuin iva. Hän\nvastaa pistosanaan pistosanalla ja kokkapuheeseen kokkapuheella eikä\nraivostuttuansa pelkää ketään. Mutta salattu, syvä iva saa hänen\nsielunsa käpertymään, kuten katkaistu kaktus käpertyy kuumana päivänä.\n\nSekä Kääpiö-Pete että Punainen Mack käänsivät äkkiä päänsä eteenpäin\nja tuijottivat kysyvästi Nancyyn. Tyttö laitteli hiuksiansa. Sombrero\nkillui satulannupissa, ja hänen hohtavan valkoisissa käsissänsä\npunoutui tuuhea, musta tukka paksuksi palmikoksi, joka välkkyi\nauringonpaisteessa, ja hänen ratsastaessansa kädet ylhäällä sopeutui\nhänen vartalonsa ihastuttavan sulavasti hevosen huojuviin liikkeisiin.\n\nTaaskin kumppanukset käänsivät Aikeniin päin hehkuvat, vihaiset\nkasvonsa. Sillä tavoin saattaa kaksi juroa, karjan etunenässä olevaa\nhärkää yhdessä valmistautua rusentamaan yhden ainoan vihollisen.\n\n»Ja mitä vikaa hänessä on, haluaisin tietää.»\n\n»Mitäkö vikaa hänessä on?» huudahti Jerry. Äkkiä hän heilautti käsiänsä\nylöspäin ja purskahti raikuvaan nauruun. Hänen näytti olevan kovin\nvaikea hillitä hilpeyttään.\n\n»Onko tarkoituksenne väittää, ettette ole nähnyt — näin monessa\ntunnissa — mitä hänessä on vikaa?»\n\nPuhuessansa hän pyyhki naurun kyyneliä silmistään; ja Kääpiö-Peten\ntummat kasvot lehahtivat punaisiksi. Hänen sydämessänsä hehkui melkein\nuskonnollisen harras surmaamisen halu.\n\n»Pelkkä typerä nauraminen ei merkitse mitään», väitti hän jurosti ja\nkatsahti Punaiseen Mackiin, toivoen tältä apua väittelyssä.\n\n»Ja hänen isänsä katsoo sivusta ja nauraa tytär-raukalleen», tokaisi\nPunainen Mack. »Minusta tuntuu siltä kuin te ja Scovil-vanhus olisitte\njärjestäneet koko tämän puuhan tyttöä vastaan.»\n\n»Järjestäneet tämän puuhan?» kertasi Jerry, hihittäen. »Jos tämä on\nmeidän kesken järjestetty puuha, saa hän maksaa hyvät rahat työstä!»\n\n»Entä minkä vuoksi», intti Mack, »hän näyttää olevan niin kirotun\nhyvissä väleissä teidän kanssanne? Hän ei näytä vähääkään hätäilevän,\nvaikka hänet vastoin tahtoansa tuotiin tänne vuoristoon.»\n\n»Minä ilmaisen teille, minkä tähden hän on aika ystävällinen», selitti\nJerry säyseästi. »Puhelin eilen illalla hetkisen hänen kanssansa, ja\nhän alkoi kertoa minulle tyttärestään. Vielä viisi vuotta sitten hän\nkuuluu olleen aivan samanlainen kuin kaikki muutkin tytöt, mutta sitten\n—»\n\nHän katkaisi lauseensa äkkiä ja vei⁻kätensä suulleen.\n\n»Mitä olinkaan sanomaisillani?» huudahti hän. »Pojat, unohdin antaneeni\nScovilille kunniasanani, etten kenellekään muulle hiisku sitä, mitä hän\nminulle kertoi. Mutta tarkkailkaa häntä itse! Kenties sitten käsitätte,\nmitä tarkoitan.»\n\n»Naapuri», pyysi Punainen Mack innokkaasti, »ettekö voisi lausua edes\nyhtä sanaa vihjaukseksi? Kenties olen yksinkertainen, mutta minä en näe\nhänessä mitään vikaa.»\n\n»Meidän kesken sanoen», tunnusti Jerry avomielisesti, »en minäkään\nhavainnut hänessä mitään vikaa, ennenkuin hänen isänsä puhui minulle\neilenillalla. Mutta nyt se on päivänselvää. Näen suoraan hänen\nlävitsensä.»\n\nKääpiö-Pete ja Punainen Mack pohtivat otsat rypyssä.\n\n»Epäilemättä hän on toisenlainen kuin muut», ajatteli Punainen Mack\nääneen. »Huomasin sen heti hänet nähdessäni.»\n\n»Niin minäkin», vakuutti Kääpiö. »Kuka tahansa, jolla on silmät\npäässänsä, näkee, ettei hän ole aivan tavallinen. Mutta mikä hänessä on\nvikana — vain sitä minä en saa selville.»\n\n»Hyvät herrat», virkkoi Jerry äkkiä. »Annan teille pienen vihjauksen.\nOletteko pannut merkille, että hän on hyvin harvapuheinen?»\n\n»Hän on tuskin virkkanut sanaakaan. Niin; sen olen kyllä huomannut.»\n\n»Ei muuta kuin jotakin nenäkästä.»\n\n»Totisesti hän on hiljainen.»\n\n»Ja että hänellä on omituinen tapa katsella tyhjään ilmaan ikäänkuin\nhän näkisi siellä jotakin?»\n\n»Niin, niin! Jatkakaa!» mutisi Punainen Mack siirtyen likemmäksi.\n\n»No niin, hyvät herrat», puhui Jerry juhlallisesti, »tyynessä vedessä\nkala kutee, kuten sanotaan. Ja tällä tyttö-paralla, hyvät ystävät —\neivät ajatukset ole kohdallaan.»\n\n»Mitä sillä tarkoitatte?» tiedusti Kääpiö.\n\n»Yhdellä sanalla», huoahti Jerry, »Nancy Scovil on sekapäinen!»\n\n»Helvetti!» ähkäisi Punainen Mack. »Hupsuko? Hän?»\n\n»Näkee näkyjä ilmassa», jupisi Kääpiö-Pete, huokaisten syvään ja\nhaikeasti. »Hyvä Jumala, Mack, eikö se ole hirveätä?»\n\n»Kaunis kuin kuva», päivitteli Punainen Mack, »mutta näin heti, että\njokin vika hänessä on. Hän ei ole vähääkään vastustanut, kun häntä on\npidelty pahoin. Kuulkaahan! Jos olisitte sillä tavoin kohdellut minun\ntytärtäni, olisi hän syytänyt teille kokonaisen sanakirjallisen sanoja\nvasten kasvoja ja lähettänyt niiden jälessä kuulia.»\n\nHe molemmat painoivat päänsä kumaraan, ja kun Jerry vähän ajan kuluttua\nsalavihkaa tarkasteli heitä, huomasi hän, että kummankin kasvot olivat\nvakavien mietteiden uurteissa.\n\n\n\n\nXIII luku\n\nJerry kokkina\n\n\nSinä päivänä oli ilma himmeä. Taivas ei kyllä ollut pilvessä, sillä\nvähäiset hattarat kiitivät vinhasti taivaanrannalta toiselle,\nosoittaen, kuinka nopeasti ilma ylhäällä liikkui; mutta ilma ei ollut\nniin kuulakan kirkasta kuin tavallisesti vuoristoaavikolla. Vuoret\neivät nyt olleet ruskeakupeisia, selväpiirteisiä jättiläisiä, vaan\nsensijaan hämäriä, epäselviä sinisiä hahmoja, jotka häipyivät kalpeaan\ntaustaan.\n\nHe olivat aikoneet taivaltaa yhtä painoa puolipäivään saakka, mutta\nvähäistä ennen sitä aikaa he saapuivat kohdalle, jonka sallimus oli\nmäärännyt ja suunnitellut leiripaikaksi. Se oli pieni syvennys, jonka\nseinämät suojasivat heitä yltyvältä tuulelta, ja notkelman keskellä\noli syvä lammikko, jonka joka puolella kasvoi vähän matkan päähän\nulottuvaa hajanaista pensaikkoa. Siellä oli myöskin runsaasti kuivia\npuita, joista saattoi nopeasti virittää iloisen nuotion. Niinpä he\nlaskeutuivat ratsailta keskipäiväistä levähdystä varten.\n\nSyntyi touhua, Jerry Aiken luikkaili komennuksia kaikkiin suuntiin,\nScovil hoiteli hevostansa ja Pete ja Mack hyörivät matkatavaroiden\nkimpussa. Mutta Nancy Scovil venytteli kissamaisen hekumallisesti ja\nistahti hietikolle katselemaan toisten uurastusta.\n\nJohn Scovil katsahti Jerryyn, ja vastaukseksi Jerry heilautti laajasti\nkättänsä ja astui sitten ripeästi tytön luokse.\n\n»Oletteko teekutsujen emäntänä?» kysyi hän purevasti. »Vai istutteko\nmeren rannalla tarkkailemassa aaltoja?»\n\nTyttö loi häneen uneliaan katseen tummista, pehmeistä silmistään. Ne\njohtivat aina Jerryn mieleen päivää paistattavan ja kenties viimeksi\nsyömästään hiirestä tai seuraavana yönä ruokasäiliöstä varastettavasta\nmaidosta uneksivan kissan silmät. Lempeällä, veltolla äänellänsä Nancy\nScovil vastasi:\n\n»En; en ole koskaan kutsunut teelle muita kuin gentlemanneja.»\n\n»Seuraava kestittävänne gentlemanni on hevosenne», virkkoi Jerry\nlyhyesti. »Mielittekö jättää sen seisomaan tuonne kahdeksi tunniksi\nsatula selässä?»\n\nTytön uninen katse oli edelleenkin suunnattuna Aikeniin. Oli vaikea\nkatsoa hänen tutkimattomiin silmiinsä, sillä hän saattoi hautoa murhaa\ntai ajatella päivällistä, jonka hän oli vaarassa menettää, jollei\ntottelisi — samoin kuin oli menettänyt aamiaisen — mutta nyt hän nousi\nja haukotteli hartaasti.\n\n»Mielihyvin hoidan hevostani», virkkoi hän. »Se näkyy tuntevan\npaikkansa.»\n\nHänen katseestaan ei kuvastunut lainkaan pilkkaa, kun hän sen sanoi;\npelkästään tosiseikan suora toteaminen. Hän nosti jalustimen ja sysäsi\nsen satulan ylitse päästäksensä käsiksi vyön solmuun. Sitä hän silmäili\nhuolimattomasti.\n\n»Kiiruhtakaa!» ärähti Aiken.\n\n»Kuka tämän hevosen satuloitsi?» tiedusti tyttö.\n\n»Minä.»\n\n»Niin arvelinkin», huoahti tyttö.\n\n»Mitä vikaa siinä sitten on?»\n\n»Tällä solmulla voisi kiinnittää laivan laituriin.»\n\n»Tämän jälkeen saatte itse satuloida ratsunne.»\n\n»Kiitos.»\n\nNancy veti satulan hevosen selästä ja heilautti sen maahan. Se oli\nraskas satula, meksikolaista työtä, valmistettu kannattamaan kuinka\npainavaa ratsastajaa tahansa ja kestämään karjalaidunten huimimmankin\nratsun jatkuvia hyppyjä, mutta tyttö liikutteli tätä metalli- ja\nnahkamöhkälettä kuin höyhentä.\n\nJerry Aiken katseli häntä uteliaasti, kun hennot olkapäät heiluivat\ntaakan mukana; hänessä oli nähtävästi voimaa, samanlaista joustavaa\nsitkeyttä kuin hienossa teräsjoustimessa. Kunpa vain nuo halveksumisen\nja välinpitämättömyyden kahleet saataisiin murretuksi ja hänessä\npiilevä henki herätetyksi!\n\nHän viskasi kirveen Nancyn jalkojen juureen.\n\n»Hakatkaa meille kasa puita! Niitä löydätte yllin kyllin tuolta\npensaikosta. Katsokaa tarkoin, että otatte kuivia!»\n\nKuten aina kesti nytkin vähän aikaa, ennenkuin tyttö totteli, ikäänkuin\nhän olisi epämääräisesti punninnut ajatuksiansa mielessään.\n\n»Ilman työtä ei myöskään ruokaa», lisäsi Jerry.\n\nUudelleen huoaten tyttö kumartui ottamaan kirveen ja lähti sitten\nverkalleen lammikkoa ympäröivään pensaikkoon.\n\n»Voitto!» kuiskasi John Scovil Jerrylle.\n\nMutta Jerry vastasi otsa rypyssä: »Ei vielä. Meidän on edettävä vielä\nlemmon pitkä matka, ennenkuin saamme hänet heräämään. Katsokaahan\nhäntä! Hän liikkuu kuin kone, joka pannaan käyntiin kiertämällä joustin\nvireeseen. Mikäs nyt on hätänä?»\n\nNancy oli sivaltanut kirveellä yhden ainoan iskun ja seisoi nyt,\nhypistellen aseen terää.\n\n»Seisotteko veistoksen mallina vai soitatteko gitarria?» huusi Jerry\näkäisesti.\n\n»Antakaa minulle toinen kirves!» vastasi Nancy tympeästi. »Tämä ei\npysty veteenkään.»\n\nJerry puri hammasta. Rajusti hän kivahti: »Teroitin sen itse.»\n\n»Siltä se näyttää», tokaisi tyttö vastaan.\n\n»Hakkaatteko te puita vai ettekö?»\n\n»En. Minä katkon ne.»\n\nJa hän toteutti sanansa panemalla kuivia oksia kivelle ja katkomalla\nne sopivanpituisiksi kirveen hamaralla. Kirves oli painava, sen terä\noli yhtä leveä, pitkä ja paksu kuin piilukirveen terä, mutta Nancy\nheilutteli sitä keveästi yhdellä kädellä.\n\nJerry Aiken tarkkaili häntä, otsaansa rypistellen. Pian hän\nkuitenkin heräsi mietteistään nähdessänsä Punaisen Mackin hyörivän\nkeittovehkeiden luona.\n\n»Hei», huusi hän, »älkäähän kiirehtikö valmistamaan ruokaa, Mack, koska\nteillä oli vuoronne koettaa tänä aamuna.»\n\nPunainen Mack kääntyi hitaasti onnen tien oppaaseen päin.\n\n»No?» äänsi hän.\n\n»Me tarvitsemme muutakin kuin leukapielien harjoitusta, Mack», jatkoi\nJerry. »Sitä saimme kylliksi aamiaisella. Nyt tarvitsemme ravintoa.»\n\n»Mikä vika sitten oli minun valmistamassani aamiaisessa?» tiedusti Mack.\n\n»Teidän tänä aamuna tarjoamanne pannukakut», selitti Aiken iloisesti\npotkiessansa risuja kasaan nuotion aluksi, »olivat epäilemättä\nkelvollisia johonkin tarkoitukseen. Luultavasti ne esimerkiksi\nvaljasnahkoina olisivat pystyneet kilpailemaan minkä hyvänsä\nsellaisen valmisteen kanssa, jota nälkiintynyt kojootti on jyrsinyt\nsydäntalvella. Mutta ruokana ne eivät kunnollisesti vastanneet edes\npurukumia. Vatsassani on möhkäle siinä kohdassa, johon ne ovat\nkasaantuneet.»\n\n»Ystäväiseni», murahti Punainen Mack ja heilautti Aikenille kättänsä\nmuodollisen kohteliaasti, vaikka hänen leukansa tiukkaantui kovasti,\n»te saatte näyttää taitoanne. Minä väistyn syrjään.»\n\n»Kiitos!» vastasi Jerry nauraen.\n\nHän kääri paperipalasen rullalle ja punoi sitä, jotta se palaisi\nhitaammin, sytytti sen ja pani sen maahan. Sen päälle hän sijoitti\npieniä, kuivia oksia.\n\nHän puheli edelleen: »Kokkina, Punainen, teillä on hyvät aikomukset,\nmutta siinä onkin suunnilleen kaikki. Se tämänaamuinen kahvi muistutti\nlipeätä enemmän kuin mikään ikinä maistamani juoma.»\n\nTällöin Kääpiö jonkun verran levottomana tarttui Punaisen Mackin\nkäsivarteen. Hänen otteensa oli rautainen.\n\n»Älä tee mitään äkkipikaista, Punainen!» varoitti hän huolestuneesti.\n»Malta mielesi, maltathan?»\n\n»Kyllä minä koetan», urahti Mack.\n\n»Sanat eivät olleet kuulia», jatkoi Kääpiö suostuttelevasti. »Antaa\nniiden lentää. Tämä miekkonen on tuollainen lepertelevä hupakko. Mutta\nhirteenhän joutuu hupakonkin tappamisesta.»\n\n»Katsohan häntä nytkin!» ähkyi Punainen. »Hän virnistelee itsekseen.\nJos vain saisin kerran kouraista häntä kaulasta ja —«\n\n»Hillitse itseäsi, Mack! Ajattele, kuinka helposti ansaitsemme rahaa\ntästä puuhasta!»\n\n»Kannattaako se?»\n\n»Varmasti kannattaa. Äläkä sitäpaitsi unohda, että meidän vuoromme\ntulee myöhemmin, Punainen!»\n\nPunainen huokaisi syvään. »Minussa ei herätä halua vääntää hänen\nniskojansa nurin se, mitä hän sanoo», virkkoi hän Kääpiölle\nsurullisesti, »vaan se, miten hän sen sanoo».\n\nMutta lieneepä Jerry Aiken ollut vaikka kuinka suulas, hän ryhtyi\ntyöhönsä ikäänkuin olisi ollut voittamattoman mestarillinen leirikokki.\nMinuutin kuluttua kohosi lepattava pyramidi keltaisia liekkejä\nNancyn nuotiolle tuomista kuivista risuista, ja sitten Jerry aloitti\nvarsinaisen ruoanvalmistuksen.\n\nJohn Scovil avusti häntä, mutta miljoonamiehen tehtävät supistuivat\nsäilykerasioiden aukomiseen ja sentapaisiin apupalvelijan tehtäviin;\ntaitoa kysyvä työ oli yksinomaan Aikenin. Hän hyöri ripeästi ikäänkuin\nolisi ollut täysin perehtynyt sellaisiin tehtäviin.\n\nKokoonpantava uuni otettiin esille ja sijoitettiin ensimmäiselle\ntulelle, ja sen kuumentuessa Scovil viritti toisen roihun, samalla\nkuin Aiken sekoitti säilykemaitoa kahteen peltipannuun, joihin oli\npantu ohuelti taikinaa. Ne olivat kuumassa uunissa paistumassa viiden\nminuutin kuluttua puuhailun alkamisesta.\n\nSuloinen, voimakas tuoksu houkutteli Nancy Scovilin nuotion ääreen.\nSitten Jerry sekoitti taikinan tähteen vedellä veteläksi, pani sekaan\nmaissipasteijoja ja asetti sen toiselle tulelle sihisemään. Myöskin\nsilava alkoi ruskettua, ja väkevä tuoksu tunkeutui seurueen muiden\njäsenten sieraimiin huumaavasti kuin hälytystorven ääni korviin.\n\nNancy lähentäytyi yhä likemmäksi ruoanvalmistuksen näyttämöä, ja\nhänen silmänsä välähtivät innostuneen näköisesti, kun Jerry pani\nkahvipannun tulelle. Maissikyrsiä, kuumaa leipää, kahvia, silavaa!\nEikä siinä ollut kaikki. Jerryn näppärät sormet, yhtä taitavina kuin\nkortteja jakaessansa, ottivat ihailevan Scovilin käsistä kaksi rasiata\npunertavaa lohta. Paistettavaksiko pannussa? Vaiko keitettäväksi?\nEi, ei! Aiken kohotti kauhistuneena kättänsä kuullessansa Scovilin\nehdottavan sellaista, ja seuraavalla hetkellä hän nopeasti kaaputti\njuustoa hienoksi. Sen hän sekoitti loheen ja lisäsi kastiketta,\nennenkuin pani lohen paistuvan leivän luokse uuniin. Juhla-ateria!\n\nPunainen Mack ja Kääpiö keskustelivat takalistolla miettivästi.\n\n»Minusta tuntuu, Punainen», huomautti Pete, »että lankamme ovat vähän\nniinkuin sekaisin tuohon Aiken-miekkoseen nähden. Hän ei käsittele\nnoita kahta tulta suinkaan helläjalan tavoin. Luulenpa, että vanha\nShorty, joka oli niin kauan L-merkkiläisten kokkina, olisi ehkä\nsaattanut ottaa oppia tästä Aikenista. Haistoitko paistuvaa leipää, kun\nhän aukaisi uunin luukkua?»\n\n»Haistoin», myönsi Punainen, »mutta en lausu arvosteluani, ennenkuin\nmaistan hänen ruokaansa. Sangen monet sellaiset hevoset näyttävät\nhyviltä, jotka osoittautuvat vikuripäisiksi ja tuhmiksi, kun karjan\najaminen tulee kysymykseen, Kääpiö.»\n\nKääpiö nyökkäsi tämän syvämielisen totuuden vahvistukseksi.\n\n»Kuten se minun raudikkoni», huomautti hän. »Mutta tässä Aikenissa on\njotakin. Olethan pannut merkille, ettei hänellä ole revolveria.»\n\n»Eikö se ole varma helläjalan merkki?»\n\n»Enpä tiedä, enpä tiedä», ehätti Pete torjumaan. »Mutta meillähän on\naikaa ottaa hänestä selko, eikö olekin? Mutta älä mene lyömään vetoa,\nettä hän on typerä, ennenkuin näet, miten kortit juoksevat. Mack,\nkatsohan tuota leipää! Äidin leivissä oli ennen aina jonkun verran\nkuorta!»\n\nRuokalajit otettiin esille toinen toisensa jälkeen. Ja kaikki ihan yhtä\nkyytiä. Jonkun käsittämättömän vaiston avulla oli Jerry järjestänyt\nniin, että samalla hetkellä kahvi alkoi kiehua, tärisyttäen pannun\nkantta, ja kun se otettiin tulelta, näkyivät avatusta uunista pannuissa\npaistuneet leivät, jotka olivat ruskettuneet niin tasaisesti, että\nse olisi ilahduttanut parhaan pariisilaisen keittiömestarin sydäntä.\nKala ja juustohöytäleet olivat mainiosti käristyneet, ja nyt kokki\nsirotti sen päälle viimeisen kerroksen äsken hienonnettua juustoa ja\nlisää kastiketta. Myöskin silava oli astiassaan kapeina, sopusuhtaisina\nsuikaleina, jotka liikkuivat ylös ja alas, mikä osoitti niiden\ntäydellisesti käristyneen.\n\nKokoonnuttiin syömään. Jos aamuinen ratsastus jo oli\nterästänyt ruokahalua, teki nyt Jerryn herkkujen näkeminen sen\npartaveitsenteräväksi. Jopa Nancy Scovililtakin pääsi syvä huokaus\nhänen sijoittuessansa öljykankaalle, joka oli pöytänä. Jerry Aiken\nistuutui viimeiseksi luotuansa sitä ennen ympärillensä viimeisen\nsilmäyksen samalla tavoin kuin ratkaisevaa taistelua aloittava kenraali\nja hymyili tyytyväisenä katsellessansa toisten odottavia kasvoja.\n\nSitten hän asettui paikalleen ja tarjoili itse yhtä taitavasti ja\nnopeasti kuin oli keittänytkin. Annokset olivat runsaat ja lisäksi niin\njärjestetyt, etteivät tinalautaset näyttäneet vähääkään liian täysiltä.\n\nIsoja »murikka»-viipaleita oli korkeiden kala- ja juustokasojen\nvieressä, ja lautasta reunustivat aikamoiset silavakappaleet. Ja kaikki\nse oli ryhmitetty keskessä olevan maissikakun keskelle.\n\nJa millaisia maissikakkuja! Niiden mureat, ohuet reunat olivat syvän\nruskeita, kun taas pullea keskus oli herkullisen keltainen. Mutta\ntärkeintä oli se, että jokaisen lautasen vieressä oli höyryävä\nkahvikuppi.\n\nVuoristoaavikon mieheltä saadaan riistää whisky, jopa tupakkakin, ja\nhän sietää sen eikä kenties kovin pahasti valitakaan, sillä hän on\ntottunut puutteisiin ja kieltäymyksiin, mutta jos häneltä evätään\nkahvi, ei hän tee työtä minkäänlaisesta palkasta eikä mikään voima\npysty hillitsemään hänen vihansa raskasta kättä. Heidän on pakko juoda\nkaikenlaista kahvia, mitä vain heidän eteensä pannaan, mutta jokaisella\nheistä kytee sydämen pohjalla ajatus mainiosta kahvista, jota hän on\njuonut kauan, hyvin kauan sitten — yhdestä ainoasta kahvista.\n\nMutta ei ollut kummallista, että kun Kääpiö ja Punainen Mack katselivat\nJerry Aikenin heitä varten täyttämiä kuppeja, kumpikin arveli vanhan\nunelmansa taaskin toteutuneen. Sillä kahvi oli tummanruskeata, mutta\nniin läpikuultavan kirkasta, niin vapaata kaikista jauhohiukkasista,\nettä he erottivat tinaisten kuppiensa pohjan kultaisten päivänsäteiden\nvälkkeessä. Ja kupista kohosi herkullinen ja samalla voimakas tuoksu,\njoka avasi sydämen.\n\nÄänettömästi ja vapisevin käsin Punainen Mack kaasi annokseensa tarkoin\nharkitun määrän säilykemaitoa. Kääpiö-Pete loi vanhaan kumppaniinsa\nsyvän halveksumisen silmäyksen ja kohotti omaa kuppiaan miedontamatta\nsen sisältöä halvempiarvoisella nesteellä.\n\n»Naapuri», virkkoi hän Jerry Aikenille äänessänsä ankaran\nmielenliikutuksen värähdys, »on monenlaista kahvia!»\n\nJerry Aiken nyökkäsi ja valmistautui kuulemaan kehumista huulillansa\nimarrellun tavallinen itserakas hymy.\n\n»Ja tämän hajusta ja tämän näöstä päättäen», jatkoi Kääpiö-Pete, puhuen\nmuodollisen juhlalliseen tapaansa, »sanoisin —»\n\nHänen lauseensa keskeytti Nancy Scovilin ääni hätäilemättömänä ja\npehmeänä: »Tämä on huonoimpia kahveja, mitä ikänäni olen juonut.»\n\nToiset katsahtivat häneen hämmästyneinä, ja Kääpiö laski kuppinsa\npaikalleen.\n\n»Ettehän ole sitä edes maistanut», huomautti Jerry Aiken kylmästi.\n\n»Ei minun tarvitsekaan maistaa», pitkitti Nancyn kehräävä ääni, ja\nhänen verhotusta, Jerryyn suunnatusta katseestansa ei kuvastunut\nhalveksumista eikä ilkeyttä. »Kuten herra Peter, osaan minäkin jo\nnäöstä päättää, mitä se on.» Hän vei pienen kupposen huulilleen ja\nmaistoi juomaa.»Ja maku onkin kehnompi kuin näkö. Mutta te kaiketi\nolettekin tottunut ala-arvoiseen tavaraan.»\n\nJerry Aiken ei saanut sanaa suustansa. Hätäisesti ja vaivihkaa ottivat\ntoiset kuppinsa ja joivat ja vilkuilivat sitten äänettöminä toisiinsa.\nEi yksikään heistä tuntenut siinä mitään vikaa; Kääpiöstä se olikin\nsanomattoman herkullista, mutta kehuminen toisten moitittua vaatii\nsäikkymätöntä rohkeutta. Se tuntuu olevan kehittymättömän maalaismielen\nmerkki.\n\nNiinpä Kääpiö jupisi: »Tuntuu siltä kuin olisitte oikeassa. En tiedä,\nmitä se on, mutta joku vika siinä on.»\n\n»Huonointa kahvia», lausui John Scovil syvän vakaumuksellisesti, »mitä\nkoskaan olen juonut».\n\nSaatuansa nämä kolme peräkkäistä iskua Jerry Aiken istui tyrmistyneenä.\nHän katsahti avuttomana ympärilleen, mutta kaikkien katseet olivat\ntähdätyt lautasiin. Ja kenties osoittaaksensa, että kahvi ainakin\nhänestä oli oivallista, Aiken siemaisi pitkän kulauksen ja poltti\nkurkkunsa.\n\nVielä puhkiessaan ja köhiessään hän näki Punaisen Mackin kasvot,\nsamalla kun aimo kimpale leipää katosi viimemainitun suuhun. Mackin\nsilmät välkkyivät. Hän pureksi kiireesti ja nieli hätäisesti, ja hänen\nsilmänsä olivat kaunopuheiset, vaikka hänen suunsa vielä oli liian\ntäysi puhumista varten. Myöskin Nancy Scovil nakersi leipäpalansa\nsyrjää.\n\n»Tämä on leipää!» puhkesi Punainen Mack ylistämään, ja hänen äänensä\nkuulosti sisäänpäin vedetyltä huokaisulta. »Mies, mies, tämä on leipää!»\n\n»Jämeätä, eikö olekin?» lisäsi Nancy Scovil rauhallisesti. »Hyvää,\nnäkyisää leipää. Kerrassa mainiota retkillä. Mutta en käsitä, herra\nAiken, minkä tähden ette paistanut kaikkia valmiiksi ennen lähtöä.\nLeipänne olisi aivan yhtä hyvää kuukauden kestäneen taivalluksen\njälkeen kuin se on nyt.»\n\n»Miksi sitä sitten syötte?» kivahti Jerry Aiken.\n\n»Harjoituksen vuoksi», vastasi tyttö hätäilemättä. »Se ehkä herättää\nruokahalua nauttiakseni muista valmisteistanne.»\n\nJa hän otti heti uuden ison leipäkimpaleen.\n\n»Mutta — sehän näyttää sangen hyvältä, eikö näytäkin?» mutisi Punainen\nMack.\n\n»Näyttää kun näyttääkin!» myönsi tyttö. »Se hyvä etu sillä on kahviin\nverrattuna.»\n\n»Viimeisen kerran», uhkasi Jerry Aiken tulistuneena, »minä kajosin\npaistinpannuun tällä matkalla».\n\n»Tavallisesti _onkin_ parempi pysytellä siinä, mitä osaamme tehdä, eikö\nniin?» huomautti tyttö, ja hymyntapainen, hyvin himmeä valonpilkahdus,\ntuikahti hänen silmissään, väikkyi hetkisen ja häipyi sitten niiden\ntummaan pimentoon. »Esimerkiksi korttipelissä», lisäsi hän.\n\nTuskastuneena ja hämmentyneenä Jerry Aiken mursi nopeasti leipäpalan\nja söi sen, samalla suunnaten silmänsä miettivästi ylöspäin kuten\nmielisimfoniaansa kuunteleva musiikintuntija.\n\n»Jos tämä leipä on huonoa», alkoi hän heti sen nieltyänsä, »niin minä —»\n\n»Ei se suinkaan huonoa ole», vakuutti tyttö rauhoittavasti. »Ei\nlainkaan huonoa, sitten kun olette maistanut kalaa. Se näyttää lohelta;\nsillä on lohen tuoksu, mutta se on kuivaa kuin puulastut. Teillä on\nerikoinen kyky pilata tarpeet, herra Aiken.»\n\nJerry Aiken hengähti kerran, kahdesti, ennenkuin uskalsi virkkaa mitään.\n\n»Naisten tunnustus», sanoi hän sitten, »on samanlainen kuin muulien\nkiitollisuus — sitä ei ole».\n\nPunainen Mack muisti niitä solvaavia huomautuksia, jotka Jerry Aiken\noli lausunut hänen sen aamuisista keittiöpuuhistaan, ja hänen kasvonsa\nkirkastuivat silminnähtävästi.\n\n»Eivät puheet», tokaisi hän, »tee kokkia eivätkä sanat kelpaa suolan ja\npippurin sijaan. Mutta joka tapauksessa, Aiken, oli _tarkoituksenne_\nhyvä. Ei ole mitään järkisyitä epäillä sitä.»\n\nJerry Aiken jörötti äänettömänä ja hehkuvin poskin, ahmi lautasellansa\njälellä olevan ruoan ja vetäytyi sitten äänenkantamattomiin. Siellä\nnäkyivät hänen huulensa liikkuvan hänen astellessansa edestakaisin\nja tupruttaessansa savukettaan, mutta muille saakka ei kantautunut\nminkäänlaista ääntä.\n\n\n\n\nXIV luku\n\nPokerpeli\n\n\nSennäköisenä kuin olisi kävellyt kokonaan omiin ajatuksiinsa vaipuneena\nja lainkaan huomaamatta ympäristöään Jerry Aiken silloin tällöin loi\netäältä kiukkuisen, valppaan silmäyksen seurueen muihin jäseniin, jotka\nedelleenkin istuivat öljykankaalla, syöden huolettoman mukavasti.\nEnsiksi lopetti ateriansa Punainen Mack, sitten Scovil ja Kääpiö-Pete\nmelkoista myöhemmin kuin he; mutta Nancy Scovil söi yhäti, hätäilemättä\nja hoputtomasti. Vihdoin oli jälellä vielä vähän juustoista lohta, jota\nhän oli verrannut puulastuihin, ja senkin hän tyhjensi lautaselleen ja\nsöi sen sekä viimeiset leivänmuruset.\n\nLumottuna Jerry Aiken tarkkaili, kun tyttö söi tähteetkin. Hän siirtyi\nlähemmäksi kuten käärmeen katseen kiehtoma lintu. Mikä tuossa tytössä\noikein oli? Oliko koko hänen velttoutensa teennäistä! Piilikö pinnan\nalla järki, yhtä terävä kuin kieli, jonka pureva iva oli suominut häntä\nvain hetkistä aikaisemmin? Ei; tyttö ei näyttänyt ollenkaan tajuavan\ntyrmistyttäneensä hänet ja karkoittaneensa hänet etäälle. Sikäli kuin\nhän oli havainnut, ei Nancy ollut avannut suutansa hänen erottuaan\nseurasta.\n\nRuoka oli mennyt viimeistä murusta myöten. Se ei ollut yletöntä\nmässäämistä. Ei; Nancy ei suinkaan näyttänyt puhkuvan pulleuttaan eikä\nliikkuvan voipuneen veltosti. Jerry muisti, kuinka keveästi hän oli\nheiluttanut raskasta kirvestä yhdellä kädellänsä ja kuinka viehkeän\nnotkeasti hänen vartalonsa oli koko aamun taipunut hevosen liikkeiden\nmukaan ja kuinka nopeasti ja uupumattomasti hän oli juossut heidän\njälessänsä heidän lähdettyään ensimmäiseltä leiripaikalta.\n\nHänen syömisensä muistutti Aikenista jonkun petoeläimen syömistä —\njonkun kauniin ja vaarallisen pantterin, joka syö vankasti ja siitä\nsaamiensa runsaiden energiavarojen nojalla kestää pitkän ajan paastoa\nja ponnistuksia. Tai eikö hän pikemminkin ollut samanlainen kuin\ntalvella nukkuvat eläimet, joiden syksyisen ravinnon on auteltava ne\nruoattoman ja kylmän, pitkän talven ylitse? Nancy Scovilin sielussa ja\nruumiissa oli epäilemättä talvi vallalla. Hän nukkui pitkää unta. Entä\njos hän heräisi?\n\nSe oli tärkein kysymys. Tähän saakka tyttö oli pitänyt häntä,\nAikenia, ymmällä ja pilkannut häntä; se ajatus värisytti häntä. Hän\ntunsi sellaista kiukkua, jollaista hänessä eivät aikaisemmin olleet\nherättäneet muut kuin miehet.\n\nLakattuaan aterioimasta Nancy kohotti päätänsä ja loi ympärilleen\nensimmäisen tajuisen katseen, ei sellaisen ihmisen tavoin, joka on\nsaanut kylliksensä, vaan pikemminkin, koska tarjolla ei ollut enempää\nsyötävää. Sitten hän nojasi taaksepäin, suoristi jalkansa ja ojensi\nkätensä ulospäin. Hänen päänsä kallistui taaksepäin ja sitten vähän\nsivulle, ja Jerry Aiken katseli hänen vaatteiden lävitse piirtyviä\njoustavia lihaksiansa toista toisensa jälkeen. Äkkiä välähti Aikenin\nmieleen uusi ajatus. Ei suusanallinen sättiminen eikä ruumiillinen työ\nnäyttänyt lietsovan tytössä vähääkään kapinahenkeä eikä kannustavan\nhäntä toimintaan. Mutta Jerry muisti kuulleensa, ettei ainoakaan nainen\nkykene säilyttämään malttiansa menettäessänsä rahaa.\n\n»Työntäkää ruoka-astiat pois öljykankaalta, pojat!» kehoitti hän,\nistuutuen entiselle paikalleen. »Teillähän on kortit, Punainen, eikö\nolekin? Mitä arvelette pienestä poker-istunnosta? Viiden hengen\npelistä?»\n\n»Tarkoitatteko, että neitikin pelaisi?» kysyi Kääpiö.\n\n»Miksikäs ei?»\n\n»Mielelläni olen mukana», sopersi Nancy, »jos jaksan pysyä valveilla».\n\nJa hän peitti pitkän, velton haukotuksen. Nancyn haukotukset olivat\ntotisesti ihmeellisiä katseltavia, sillä venyttelemisen nautinto näytti\nvärähdyttävän hänen ruumiinsa jok’ikistä kohtaa. Se oli samanlaista\nkuin talvisesta unesta heräävän pantterin ojentautuminen, mutta se\nkuitenkin oli ero, ettei Nancy Scoviljn herääminen koskaan ollut\ntäydellinen.\n\nNiinpä he sysivät astiat syrjään, vetivät öljyvaatteen tiukalle,\nja Punainen Mack otti esille pakan likaisia, reunoiltaan paksuiksi\nkuluneita kortteja. Oli kiintoista tarkkailla miesten kasvonilmeiden\nmuuttumista, sillä ystävyys lakkaa eikä »Häipyiskö vanha tuttavuus»\nenää ole paikallaan, kun aloitetaan pokerpeli vuoristoaavikolla.\n\nHe arvostelivat toisiansa varovasti, äänettömästi. Kääpiön jämeät\nkasvot kävivät entistäkin naamiomaisemmiksi; Punaisen Mackin\npienet, ovelat silmät kimaltelivat oudon kiihkeästi; John Scovilin\nitsevarma hymy näytti pahaenteiseltä; ja sitten olivat Jerry\nAikenin hermostuneet, nopeat sormet, kun hän kasasi kortteja, sillä\nnostettaessa oli ensimmäinen työ joutunut hänelle.\n\n»Tässä me kynimme helläjalkaa», supatti Punainen Mack Kääpiölle.\n»Nyt kahmaisemme hänen varojansa oikein hangolla. Kun tulee minun\ntyövuoroni, Kääpiö —»\n\nHän keskeytti jupistun lauseensa ja virkkoi ääneen: »Eipä tämä\nolekaan hullumpi.» Sitten hän tarkasti piirin loppuun saakka, päätyen\ntähyilemään Jerry Aikenia neulanterävästi.\n\n\n\n\nXV luku.\n\nTäysi käsi\n\n\nKaikki kävivät juron hiljaisiksi. John Scovilin kasvoilta haihtui\nitsevarma hymy. Kääpiön leuka työntyi eteenpäin. Punaisen Mackin\npienet silmät muuttuivat terävämmiksi, ja Jerry Aikenin suu soukkeni\nsuoraksi viivaksi. Entä tyttö? Hän näytti koko ajan ponnistelevan\nhäneen kasaantunutta ääretöntä unimäärää vastaan ja vain tietoisesti\npinnistämällä jaksavan pitää silmänsä auki.\n\nJerry Aikenin hoikat sormet sekoittivat kortit ja alkoivat kevyesti\nläpäytellä niitä öljykankaalle. Hänen kätensä liikkuivat niin vinhasti,\nettei katse kyennyt niitä seuraamaan, ja kuului yhtämittaista,\nhiljaista lipsutusta, kun kortit livahtelivat pakasta yhtenäisenä\nvirtana ja sinkoilivat paikoillensa. Ilmassa oli aina vähintään kolme\nkorttia samalle kertaa.\n\nPunaisen Mackin poker-kasvoilla oli hämmentynyt ilme, kun hän katseli\ntätä huippuunsa kohonneen taidon näytettä, ja vihdoin hän huudahti:\n\n»Sen minä sanon, että te totisesti osaatte jakaa, naapuri.»\n\nJa hänen kirkkaat silmänsä tuikkivat, kun hän turhaan koetti seurata\nkunkin yksityisen kortin liikettä. Se oli ensimmäinen Jerryn saama\nvilpitön tunnustus, ja hän olisi ollut yli-ihminen, jollei se olisi\nhäneen tehonnut. Hänen suupieliänsä värähdytti lievä hymyily, hän\nloi Punaisen Mackin ihaileviin silmiin hyväntahtoisen katseen ja —\nsinkosi viimeisen kortin hiukan liian kovasti. Jaon viimeisen kortin!\nMuut olivat tipahtaneet kuin järjelliset, siivekkäät oliot melkein\ntäsmälleen paikoillensa, muodostaen pienen, soman kasan kunkin pelaajan\neteen, mutta viimeinen kortti lipui pyörien tytön korttien ylitse ja\nsujahti John Scovilin viiden kortin sekaan.\n\nJerry kumartui ottamaan sen pois.\n\n»Sepä ikävää», virkkoi hän Scovilille.\n\n»Teillä on väärä kortti», huomautti Nancy, jättäen kasansa\nkoskemattomaksi toisten ottaessa korttinsa öljyvaatteelta.\n\n»Se oli oikea kortti, eikö ollutkin?» kysyi Jerry Scovililta.\n\n»Varmasti oli», vakuutti viimemainittu. »Se pisti esiin muiden\njoukosta.»\n\n»Minusta ei siltä näyttänyt», väitti Nancy unisesti. »Uusi jako, tehkää\nhyvin, herra Aiken.»\n\nJerry Aikenin poskien puna tummeni, ja sitten hänen huulensa\ntiukkaantuivat suoriksi.\n\n»Vaaditteko sitä jyrkästi?» tiedusti hän kylmästi.\n\n»Jos pelaamme vain penneistä», alkoi tyttö, »ei sillä tietysti ole\nväliä».\n\nAiken loi häneen yhden ainoan sisältörikkaan silmäyksen ja pyyhkäisi\nsitten kaikkien kortit eteensä. Vielä kerran hän katsahti Nancyyn, ja\nhänen huulensa liikkuivat, muodostaen äänettömiä sanoja, samalla kun\nhän sekoitti kortteja, solutellen niitä yhteen ihmeellisen kätevästi.\n\n»Naapuri», urahti Punainen Mack, ravistaen päätänsä ällistyneen\nihailevasti, »todentotta teillä on taipumuksia korttien käsittelyyn.\nMinä en ikinä oppisi sujuttelemaan niitä sekaisin tuolla tavoin; en\nminäkään ole tavallani niin varsin kömpelö, mutta teihin verrattuna\nolen kun olenkin vain patustelija, Aiken.»\n\n»Jos ansaitsisitte elatuksenne korteilla», vihjaisi Nancy\nhuolettomasti, »saattaisitte oppia tekemään sen aivan yhtä hyvin».\n\nJerry puri huultansa, mutta hillitsi taaskin itsensä. Onneksi ei\nPunainen Mack ollut käsittänyt huomautuksen kärkeä.\n\n»En sinä ilmoisna ikänä», jatkoi Punainen kehumistaan. »Sormeni ovat\nsiihen liian kankeat.»\n\n»Kunniallinen työ aina jäykistää miehen sormia», tokaisi Nancy.\n\n»Mitä te sillä tarkoitatte?» kysyi Kääpiö kummastuneena.\n\n»Nähkääs, neiti Nancy», sanoi Punainen, »hänen jakaessansa oli mahdoton\nseurata korttien liikkeitä; ei voinut erottaa, lähtivätkö ne pakan\npäältä vai alta vaiko keskeltä; ne vain ponnahtelivat esille ihan kuin\nitsestään».\n\n»Siinäpä se», virkkoi Nancy.\n\n»Mitä?» murahti Kääpiö.\n\n»Oh!» äänsi Punainen Mack hiljaa, ja hänen silmänsä soukkenivat\nsuuntautuessaan Aikeniin.\n\nViimemainittu oli vaiti, mutta hänen silmänsä puhuivat paljon, kun hän\nalkoi jakaa toistamiseen.\n\nNyt hän oli verkkaisempi. Kenties se johtui hänen suuttumuksestaan\ntai ehkä hän halusi näyttää muille, että jako oli rehellinen. Joka\ntapauksessa kukin kortti lähti pakan pinnalta terävästi napsahtaen ja\nsujahti vinhasti pyörien öljyvaatteen ylitse, laskeutuen paikallensa\n— silläkin vauhdilla suoritettuna oli niin taidokas jako kaunis\nkatseltava — ja hitaasti katosi epäilyksen häive Punaisen Mackin\nsilmistä.\n\nTaaskin Jerry ennätti viimeiseen tytölle menevään korttiin ja pysähtyi,\nennenkuin lähetti sen.\n\n»Toivottavasti», virkkoi hän peitetyn ivallisesti, »olette kyennyt\nseuraamaan jokaista korttia?»\n\n»Kiitos», vastasi Nancy, katsoen toisaalle, »nyt jaoitte paljon\nparemmin».\n\n»Kiitos _teille_», kivahti Jerry ja sinkosi viimeisen kortin lentoon.\n\nSe piirsi matalan kaaren, pyörien vinhasti Jerryn antaman rajun\nalkusysäyksen voimasta. Suoraan ja oikeaan paikkaan se suuntautui.\nMutta voi! Juuri nopean pyörimisensä tähden se laskeutui hitaasti,\nhyvin hitaasti, ja juuri kun se oli koskettamaisillaan öljyvaatetta,\nsieppasi sen tuulenpuuska, käänsi sen toisin päin ja sinkosi sen\nylössuin liukumaan keskustaa kohti. Valkea kiukun täplä ilmestyi\nJerryn Aikenin kummankin posken keskelle; mutta Nancy Scovil katseli\netäisyyteen, ja puhjetessansa puhumaan hän ponnisteli haukotusta\nvastaan.\n\n»Isä», mutisi hän, »etkö olisi hyvä ja jakaisi herra Aikenin puolesta?\nMuutoin minua peloittaa, ettemme ikinä saa peliä alkuun.»\n\nPunainen Mack virnisti peittelemättä; John Scovil hihitti. »Tietysti\nteen sen, jos te tahdotte, Jerry.»\n\n»Olen sijoittanut pöytään pohjapanoksen», huomautti Jerry jääkylmästi,\n»ja minä jaan talla kertaa».\n\nJa hammasta purren hän pyyhkäisi kortit käsiinsä ja jakoi kolmannen\nkerran. Kiukustansa huolimatta hän teki sen huolellisen varovasti. Hän\nojensi kättänsä melkein öljykankaan ylitse laskeaksensa jokaisen kortin\ntäsmälleen ja alassuin kohdallensa. Ja luotuansa sitten viimeisen\nmyrkyllisen katseen tyttöön hän vilkaisi vasemmalla kupeellansa\nistuvaan Kääpiöön, odottaen tämän alkutarjousta.\n\nEnsimmäisen jaon pelissä ei sattunut mitään erikoista. Kaikki olivat\njälleen käyneet hiljaisiksi, kuten pokerpöydässä tavallisesti ollaan,\nja peli sujui tasaisesti ja hankauksitta paitsi silloin, kun Nancy\nnoudatti Kääpiön esimerkkiä eikä ostanut ainoatakaan korttia. Jerry\nrypisti otsaansa, ja senjälkeen loppui kilpailu lyhyeen, ja Jerry\nsai vähäisen kassan kurjalla kuningatarparilla. Seuraavan — Kääpiön\n— jaon jälkeen Nancy oli taaskin poissa pelistä, ja Punainen Mack\nvoitti yksinäisen dollarin kuningattareen ulottuvalla sarjalla. Hänen\njaossaan, joka oli seuraava, oli kolmella miehellä hyvät kortit, ja\nJerry voitti kertyneet panokset Scovililta ja Mackilta ryhmällä.\n\nKun tuli Scovilin vuoro jakaa, oli hänellä, Kääpiöllä ja Mackilla\nvakava aikomus saada korvaus häviöistään, ja Jerry pelasi sellaisen\nihmisen näköisenä, jolla on tavanmukainen onnensa matkassaan, kun taas\nNancy kuten aina kiinnitti enemmän huomiota taivaaseen kuin kortteihin.\nScovil jakoi kortit ripeästi ja liikemiesmäisen päättävästi.\n\nPian peli muuttui Punaisen Mackin ja helläjalan väliseksi kamppailuksi.\nEdellinen oli miettivä — hyvin miettivä. Panokset eivät tosin olleet\nsuuria, mutta kysymyksessä olikin oikeastaan järkien välinen voimain\nmittely, ja hän piti velvollisuutenansa puolustaa vuoristoaavikon\nkunniaa ja paljastaa tämän helläjalan häpeän, joka esiintyi\nvilpittömänä länsipuolelaisena. Punainen Mack lisäsi panoksia tuikean\npäättävästi, Jerry huolettomasti ikäänkuin lopputulos ei olisi häntä\nlainkaan kiinnostanut.\n\n»Neljäkymmentäviisi», virkkoi Jerry veltosti.\n\nNeljäkymmentäviisi oli senttejä.\n\n»Vastaan ja nostan viidellä», sanoi Punainen varmana siitä, että hänen\nkorttinsa olivat sen arvoiset.\n\nJerry vilkaisi hopeakolikoiden kasvavaan kasaan ja näytti äkkiä\ninnostuvan. Hän kumartui eteenpäin ja silmäili kiihkeästi Punaisen\nkasvoja. Sellainen menettely oli pokerpöydässä perin sopimaton, ja\nPunainen loi nopean, ylenkatseellisen vilkaisun Kääpiöön.\n\n»Vastaan sen ja lisään kymmenellä», pamautti Jerry.\n\nPunainen Mack empi. Hän muuttui entistäkin miettivämmäksi.\n\n»Suokaa anteeksi!» jupisi hän ja kiersi savukkeen hitaasti,\nharkitsevasti. Ensimmäiset henkisavut imaistuansa hän teki päätöksensä.\n\n»Vastaan» — hän epäröi, jurosti tuijottaen Jerryä kasvoihin — »ja\nlisään viidellä».\n\nJerry huoahti helpotuksesta ikäänkuin olisi pelännyt kilpailun kenties\nloppuvan siihen.\n\n»Vastaan ja lisään kymmenen», vastasi hän heti ja sinkautti kolikon\npanosten joukkoon.\n\nPunainen Mack puristi savukkeensa muodottomaksi peukalon ja etusormen\nvälissä.\n\nHänen katseensa viipyi pienessä, mitättömässä rahaläjässä.\n\n»Se on teidän», virkkoi hän verkkaisesti ja laski kortit kädestään otsa\nmiettivästi rypyssä. Jerry kouraisi panokset taskuunsa.\n\n»Vain hetkinen», keskeytti Punainen Mack, kun Nancy ryhtyi kokoamaan\nkortteja jakaaksensa ne vuorostaan.\n\nTytön käsi pysähtyi.\n\n»Herra Aiken, mikään ei pakota teitä näyttämään korttejanne. Entä jos\ntekisimme sen kumpikin?»\n\n»Se sopii»; suostui Jerry. »Mitä teillä on?»\n\n»Nämä.» Punainen Mack käänsi esille kolme kuningasta.\n\n»Kovin paha, ettette lisännyt panoksia», huomautti Jerry, nauraa\nhihittäen ja näyttäen korteistaan viitosparia.\n\nSe, oli räikeäksikin »bluffiksi» räikeätä.\n\nPokerissa ei »bluffaaminen» ole suinkaan luvatonta, kuten kaikki\ntietävät. Siitähän peli juuri saakin toisen puolen hauskuuttaan, ja se\nantaa harkitsevalle, mutta nurjaonniselle pelaajalle mahdollisuuden\nsiepata voiton itsellensä. Mutta se, joka siitä joutuu kärsimään,\nsadattelee aina pikemminkin vastustajaansa kuin onneansa, ja niinpä\nnytkin Punainen Mack kallistui eteenpäin, puristellen tiukasti\nkäsiänsä. Tämä häviö hänen oli kostettava. Hän oli kärsinyt tappion.\nHän saattoi jo aavistaa, millainen virnistys alkoi väikkyä Kääpiön\nsuupielissä. Ja perästäpäin olisi Kääpiöllä jotakin sanottavaa.\n\n»Emmeköhän korota panosrajaa?» ehdotti hän.\n\n»Kuinka vain haluatte», urahti John Scovil, joka kaipasi toimintaa\nmiltei yhtä kipeästi kuin Punainen Mack.\n\n»Niin korkealle kuin tahdotte», myönsi Jerry.\n\n»Taivaaseen saakka sitten», ärähti Punainen Mack. »Nähdäänpähän, miten\npeli sujuu, kun siinä on kunnollista rahaa.»\n\nKaikki alkoivat odottaa korttejansa äänettöminä, melkein tulistuneina.\n\nMutta odotusaika oli pitkä, sillä Nancy Scovilin jako oli kokonaan\ntoisenlaista kuin Jerry Aikenin salamannopea suoltaminen. Hän kasasi\nkortit kuten rahaa laskeva pankinkonttoristi kasaa setelit. Hänen\ntunnontarkka peukalonsa nosti jokaista korttia erikseen ja sysäsi\nsen toisten sekaan. Hermostuneen Aikenin laskun mukaan hän sillä\ntavoin sekoitti pakkaa kymmenen kertaa ja alkoi sitten jakaa. Hän\notti kortit yhden kerrallaan ja sijoitti ne huolellisesti kunkin\npelaajan eteen. Katse suunnattuna kauas pilviin hän kostutti\npeukaloansa — kaikkien kortinpelaajien yhteinen inhoittava tapa — ja\njatkoi jakoansa järjestyksellisesti. Punainen Mack sulki silmänsä ja\nkallistui taaksepäin, äänettömänä kestäen odotuksen tuskia. John Scovil\nalkoi supisten hokea luvattomia nimityksiä, ja Jerry mulkoili kuin\nhypähtämäisillään oleva tiikeri.\n\nVihdoin olivat kortit jaetut. Kaikki olivat mukana, ja jokainen\nvaihtoi kolme uutta korttia. Ennen vaihtoa ei siis kellään erinomaisia\nkortteja, mutta kaikki pelissä. Jerry alkoi; hän käytti vaatimattomasti\nhyväkseen panosrajan korotusta ja, pani peliin viisi dollaria. Punainen\nMack vastasi siihen, samoin Kääpiö, ja Scovil lisäsi vielä viisi. Nancy\nvitkasteli, silmäillen kysyvästi taivasta. Hänen hidastellessaan olivat\nmuut vain ärtyneen, epätoivoisen hiljaisia, mutta Jerry tarkkaili häntä\nkatkeran tutkivasti, kiihkeästi. Jos Nancy viekoittuisi mukaan, jos hän\nhäviäisi, niin varmasti se herättäisi hänet. Naiset eivät jaksa sietää\nhäviötä.\n\n»Vastaan kymmeneen», jupisi Nancy vihdoin. »Ja lisään viisi», jatkoi\nhän.\n\nJerry vilkaisi ensin häneen ja sitten kortteihinsa.\n\n»Vastaan siihen ja lisään viisi», ärähti hän.\n\nHiki kimalteli Mackin otsalla, mutta hän vastasi panokseen, ja sitten\njäi Kääpiö syrjään. Senjälkeen Scovil nosti peliä kymmenellä, ja\nkaikkien suureksi hämmästykseksi Nancy nosti samalla määrällä.\n\nJerry epäröi, vitkasteli.\n\n»Näyttäkää», mutisi hän vihdoin, ja Punainen Mack lysähti taaksepäin ja\npainoi päänsä nuukalleen; oliko hän harmistunut muihin vaiko itseensä,\nsitä oli vaikea sanoa. Nyt kahisi öljyvaatteen keskustassa setelikasa,\nluvaten runsaan voiton. Äänettöminä Mack ja Scovil työnsivät siihen\nrahansa.\n\n»No niin, hyvät pelurit», urahti Mack. »Tosin ei ole minun vuoroni\nnäyttää kortteja, mutta noilla minä olin mukana. Teille ne toivat\nvoiton, Aiken, mutta katsokaahan, mitä ne tekivät minulle!»\n\nJa hän viskasi viitosparinsa öljykankaalle.\n\n»Oi», äänsi Nancy, ollen ensimmäisen kerran innostuneen näköinen\nkatsoessansa Punaisen paria, »tuoko teillä vain olikin? On minulla\nsentään parempi kuin teillä, herra Mack. Katsokaas!»\n\nJa hän laski eteensä seitosparin.\n\n»Nan», virkkoi hänen isänsä hyväntahtoisesti, »tämä pahoittaa mieltäni,\nmutta sinä tarvitset liike-elämän opetusta, ja olkoon tämä sinulle\nopiksi. En tiedä, kenen kanssa olet New Yorkissa pelannut, mutta jos\nolet mitään voittanut, pitäisi heidän olla vajaälyisten hoitolassa.\nKuuntelehan sanojani ja paina ne visusti mieleesi — yhdellä parilla ei\nkoskaan kannata olla mukana muutoin kuin kolmen hengen pelissä. Minä\nnäet epäröin, vaikka minulla olikin kaksi paria, mutta ne tuntuvat\nkelpaavan sinua ja Punaista vastaan.»\n\nJa hän laski kädestään kolmosparin ja parin yhdeksäisiä.\n\n»Entä teillä, Aiken?»\n\n»Malttakaahan», pyysi Nancy venytellen. »Minulla on vielä toinen pari,\nisä, ja se on parempi kuin sinun.»\n\nJa hän pani eteensä kaksi kuningasta.\n\n»Nancy», sanoi hänen isänsä punastuen, »joskus tekee mieleni painaa\nsinut polvilleni ja läimäytellä sinua.»\n\n»Kuningaspari ja seitospari», lausui Jerry nyökäten. »Se onkin aika\nhyvä yhdistelmä — joskus.»\n\nHän hymyili tytölle purevan ivallisesti.\n\n»Menetänkö minä?» huokasi Nancy.\n\n»Siltä näyttää», huoahti Jerry. »Nähtävästi ette tarvinnut isänne äsken\nantamaa opetusta, mutta tätä te tarvitsette — haluan näyttää teille,\nettä kannattaa toisinaan jäädä pieniinkin.»\n\n»Pankaa korttinne pöytään, jotta näemme ne!» kehoitti Punainen Mack.\n»Olette puhunut yllin kyllin.»\n\n»Ei hätäillä», virnisti Jerry. »Neiti Scovil tarvitsee aika paljon\naikaa oivaltaaksensa jotakin, ja tahtoisin painaa tämän opetuksen hänen\nmieleensä. Katsokaa korttejanne ja punnitkaa voittomahdollisuuksianne»,\njatkoi hän, »ja kun arvelette tuntevanne seuranne — ja tunnette,\nmiten kortit juoksevat — pysytelkää pienissä korteissa. Tämän pelin\nalussa minulla oli kaksi pientä, surkeata kakkosta. Ajatelkaahan!\nNiin, pari pientä kakkosta. _Mutta_ vaihdossa sain vielä yhden — vielä\nyhden pienen kakkosen. Eihän se ole paljon? Eipä niin!» Hän nauroi\ntyytyväisesti. »Ei tosiaankaan paljon, mutta kuinka pieniltä, kuinka\ntavattoman pieniltä kaksi paria näyttää näiden kolmen pienen kakkosen\nrinnalla!»!\n\nHän nakkasi kortit ylössuin öljykankaalle.\n\n»Patakakkonen, herttakakkonen, ristikakkonen», jatkoi hän iloisesti,\n»Katsokaa niitä ja pankaa ne muistiinne, Nancy. Ne auttavat teitä\nmuistamaan tätä pokerpelin pientä näytettä,»\n\nHän ojensi, kätensä ja tarttui setelikasaan: se kahisi hilpeästi.\n\n»Soittoa, Nancy, vai mitä?»\n\nJa hän vetäisi rahat luoksensa.\n\n»Kolme kakkostako?» virkkoi Nancy, joka oli kuunnellut hänen puhettansa\ntavalliseen tapaansa ilmeettömänä ja tarkkaamattomana ja huulet vähän\nraollaan. »Mutta kuningaskolmikko on parempi, eikö olekin?»\n\n»Kuningaskolmikko?» huudahti Jerry. »Kuka lempo on hiiskunut mitään\nkolmesta kuninkaasta?»\n\nSäikähtäneenä hän tuijotti levitettyihin kortteliin.\n\n»Tässä on kolmas», jupisi Nancy ja pani kahden kuninkaansa viereen\nkolmannen, viimeisen korttinsa.\n\n»Kolme kuningasta ja seitospari!» hihkaisi Punainen Mack yhtä\nriemastuneena kuin olisi itse voittanut. »Neiti Nancy, totisesti te\nosaatte pelata pokeria! Kolme kuningasta ja seitospari!»\n\n»Täysi käsi!» äänsi Jerry kauhistuneena.\n\n»Kiitoksia hyvin paljon», sanoi Nancy unisesti, »siitä, että kokositte\nrahat puolestani».\n\nJa hän ojensi kätensä.\n\n\n\n\nXVI luku\n\nYleistuho\n\n\nJerry istui tyrmistyneenä katsellen, kun Nancy otti kolikot ja setelit.\nEi tytön kasvoista, ei liikkeistä kuvastunut vähääkään voitonriemua. Ja\nse ärsytti Jerryä sitäkin pahemmin. Nancy menetteli sillä tavoin kuin\nsellainen voitto olisi ollut perin tavallinen tapaus jokapäiväisessä\nelämässä. Näytti siltä kuin hänestä olisi ollut ikävystyttävää\njärjestää pieni setelitukko kunnollisesti, taivuttaa se laskoksiin\nja pistää se käsilaukkuunsa. Hän ponnisteli hillitäksensä repäisevää\nhaukotusta. Oikeastaan uni näytti olevan saamaisillaan hänet valtaansa.\n\nJohn Scovil teki epätoivoisen eleen, ja sitten Jerry nousi hitaasti\npystyyn. Hänen teki mielensä vetäytyä yksinäiseen paikkaan ja hakata\npäätänsä kiveen, mutta tunsi samalla, ettei hän saanut antaa myöten.\nJotakin oli tehtävä — ennenkuin tyttö nukkuisi. Ja nyt jo Nancyn pää\nnuokkui lämpimässä auringonpaisteessa. Jerryn katse osui läjässä\noleviin, likaisiin tina-astioihin. Siihen kuluisi väliaika hänen\nmiettiessänsä jotakin uutta.\n\n»Nouskaa ylös!» komensi hän. »Täällä on rykelmä ruoka-astioita\npestäväksi.»\n\nTyttö käänsi tummat, ilmeettömät silmänsä häneen päin — ja nousi.\nMinkätähden hänen tottelemisensa oli ärsyttävämpää kuin avoin\nuhmaileminen?\n\n»Kas niin, Pete», jatkoi Aiken, »te voitte laittaa tavaramytyt\nvalmiiksi, sillä aikaa kun herra Scovil ja minä kävelemme tuon kummun\nympäri. Ensin katsomme, emmekö osittain pääsisi eroon tuon neidin\nlasitavaroista — ne ovat aina vastuksina matkatavaroiden seassa, ja\njoskus ne särkyvät ja turmelevat kaikki.»\n\nSen sanottuansa hän avasi Nancyn laukun. Tyttö keskeytti työnsä ja jäi\ntarkkailemaan; John Scovil pani sen merkille, ja hänen huulillensa\nlevisi toiveikas hymy.\n\n»Mitäs tämä on?» murahti Jerry. »Ihovoidetta! Kuka lempo on koskaan\nkuullut, että ihovoidetta kuljetetaan vuoristoretkillä? Pyh!»\n\nHän sinkautti sen ilmaan, ja se särkyi tuhansiksi pirstaleiksi\nkaukaista kiveä vasten.\n\n»Hajuvettä — orvokintuoksuista kylpyvettä varten — mitä varten se on\ntäällä muassa — juotavaksiko?»\n\nHajuvesi seurasi ihovoidetta.\n\n»Punaista ihojauhetta? Ranskalaista valmistetta — _maison de la_ —»\n\nSe kiiti, ilmassa edellisten jälessä ja pirstoutui samaan kiveen. Ja\nsen perästä lensi kymmenkunta muuta pikku astiata ja pulloa tuhoon.\nJerry silmäili koko ajan salavihkaa tyttöä, mutta viimemainittu seisoi\nsittenkin ilmeettömänä katselijana eikä virkkanut sanaakaan.\n\n»Florida-vettä!» huudahti Aiken halveksivasti, nousi seisomaan\nviimeinen pullo kädessään ja heitti sen huolimattomasti maahan.\nSattumalta se ei osunut kiviin eikä soraan, vaan putosi pehmeään\nhiekkaan. »Mitä te oikein täällä kaipaatte», huusi Jerry tuikeasti,\n»naisen vastaanottohuonettako?»\n\nVastauksen asemasta Nancy astui tyynesti eheäksi jääneen Florida-pullon\nluokse ja nosti sen maasta.\n\nSe oli ehyt ja täysi, ja hän huokaisi hiljaa pyyhkiessänsä sitä\npuhtaaksi. Se oli hänen mielenliikutuksensa ainoa merkki, kun hän\npani pullon takaisin pieneen matkalaukkuunsa, jota Jerry oli niin\nsäälimättömästi tyhjentänyt.\n\n»Joutukaa työhön!» käski Aiken. »Ruoka-astiat odottavat.»\n\nEikä sittenkään vastalausetta. Kääpiö-Pete seisoi äsken kierretty\nsavuke huulien välissä, ja tulitikku paloi huomaamatta hänen sormensa\npäihin saakka; Punainen Mack töllisteli peittelemättä suu auki,\nja hänen pienet silmänsä vilkuilivat toivottomasti tytöstä hänen\nkiusaajaansa ja takaisin. Ja John Scovil oli punainen ja kiilsi hiestä.\nJerry taas puri hermostuneena huuliansa tarkkaillessansa tyttöä.\n\nYhäti sanaakaan hiiskumatta — ja nyt Nancy näkyi päättäneen noudattaa\nsitä taktiikkaa Jerry Aikenin häntä kiusatessa — hän alkoi puhdistaa\nastioita, karistaen vähäiset syömättä jääneet tähteet hiekkaan.\nSitten hän kävi kahdesti lammikolla, noutaen ensimmäisellä kerralla\nsangollisen vettä ja toisella ison sylillisen puita. Pian räiskyi\nroihuva tuli äkäisesti sangon alla, ja varsin järjestyksenmukaisesti\nNancy kiersi hihat valkeilta, pyöristyneiltä, hohtavilta\nkyynärvarsiltaan ja ryhtyi valmistamaan silavanrasvan poistamiseen\ntarvittavaa saippuavettä. Jos hän olisi viettänyt koko elämänsä\nerämaissa, huolehtien sivistymättömien miesten ruoasta ja muista\ntarpeista, ei hän olisi voinut käydä käsiksi työhön rauhallisemmin.\nSe näytti samanlaiselta kuin kilparatsun kesy alistuminen työhevosen\nraskaisiin länkiin.\n\nSitten Jerry viittasi John Scovilille, ja yhdessä he lähtivät\nkiertämään kummun juurta. Kummankin pää oli kumarassa, ja astellessaan\nJerry kiroili yhä äänekkäämmin ja hartaammin. Ja samalla hän potki\ntiellensä osuvia kiviä.\n\nHeti kun Punainen Mack ja Kääpiö sillä välin olivat saaneet tavarat\nkokoon, istuutuivat he lähekkäin ja kiersivät savukkeet. Tyttö oli\nkeskeyttänyt astianpesun ja seisoi ilmeettömästi tuijottaen avaruuteen.\n\n»Näetkö?» kuiskasi Punainen Mack Kääpiölle. »Taaskin haaveilemassa.\nHaaveileminen on aina sen merkki, että ihmisellä on ruuvi irrallaan.»\n\n»Niin on», myönsi Pete juhlallisesti, »ja hän on uneksivin tyttö,\nmitä ikinä olen nähnyt. Mistähän kohdasta hän oikein oli sekaisin.\nPokerjärki hänellä varmasti on terve ja hyvässä kunnossa.»\n\n»Mitä tarkoitat?»\n\n»No niin, useimmat sekapäät ovat hupakkoja vain yhdessä suhteessa.\nTunsin aikoinani miehen, joka oli ihan yhtä järkevä kuin sinä tai minä,\nkunnes hänelle mainittiin sana ’muuli’, jolloin hän alkoi suorastaan\nraivota.»\n\n»Niinpä niin», jupisi Punainen Mack myötätuntoisesti, »muulit on luotu\nerikoisesti sekoittamaan ihmisten päitä. Mutta Nancyssä on jotakin\nvietävän kummallista. Hän panee ihmisen arastelemaan, eikö totta?»\n\n»Se johtuu hänen silmistänsä», järkeili Kääpiö. »Ne muistuttavat\nkuolleen lehmän silmiä. Niitä katsoessa tekee mieli tehdä jotakin,\nmistä hän ilostuisi.»\n\n»Olisikohan», aprikoi Punainen Mack, »hänestä hauska kuulla joitakuita\nkalenterini piloja?»\n\nKääpiö katsahti säikähtyneenä ympärilleen ja selvitti sitten kurkkuansa.\n\n»Etkö tiedä, mitä nauraminen tekee kaistapäälle?» kysyi hän kiivaasti.\n\n»Mitä se tekee?»\n\n»Oh, ei mitään muuta kuin sen, että he useimmissa tapauksissa nauravat\nnauramistaan melkein kuin avuttomina, kunnes menehtyvät.»\n\n»Hitto soikoon, sinä lörpöttelet.»\n\n»Hitto soikoon, en lörpöttele.»\n\n»Missä olet nähnyt niin käyvän, Kääpiö?»\n\n»Älä kysy sitä minulta, Mack! Se vihloo sydäntäni, koska olin mukana\npanemassa sen mies-poloisen silloin nauramaan.»\n\n»Silloin sait ensimmäisen kerran kenenkään nauramaan», murahti Punainen\nhyvin epäilevänä.\n\n»Katsohan, millä tavoin hän tuijottelee», kehoitti Kääpiö, »ja —»\nHän keskeytti lauseensa ähkäisyyn, sillä Nancy oli painanut kasvonsa\nkäsiinsä. Hänen hartiansa nytkähtelivät, ja koko ruumis värisi.\n\n»Mistähän se johtui? Lieneeköhän hän kuullut, että me mainitsimme häntä\nsekapäiseksi?» tuskaili Kääpiö.\n\n»Jumala tietää», huoahti Mack huulet vaaleina.\n\nLapsen itku on hurmiomaista valitusta, joka panee itkijän vapisemaan ja\nkiemurtelemaan päästä jalkoihin saakka; miehen itku on ruumistarepivää,\nhenkeäsalpaavaa ja herättää enemmän kauhua kuin sääliä, mutta naisen\nitku on taiteellinen näytös. Se on tavallaan naisen luonnollinen\nilmaisukeino. Samoin kuin ilmakehä pääsee nainenkin eroon pilvistänsä\nantamalla niiden tippua lievänä, leutona sateena. Ja jos naisen kasvot\novat piilossa, onkin miltei mahdotonta erottaa hänen nauruansa itkusta.\nHillityt äänet ovat jotakuinkin samanlaiset. Mutta Petestä ja Mackista\ntuo sointuva hyminä merkitsi vain yhtä seikkaa — kyyneliä!\n\nOn täytynyt syntyä ja kasvaa vuoristoaavikolla voidaksensa käsittää,\nmiltä heistä tuntui, kun he katselivat häntä, sillä siinä karussa\nmaassa mies sai surmata toisen miehen rankaisematta, saaden siitä jopa\nkiitostakin, mutta jos hän sormellansakaan koskee naiseen, niin hän on\ntuomittu ja maanpakolainen. Ja naisen itkeminen on yhtä kauhea kuin\nisän murha muinaisten kreikkalaisten keskuudessa. Kun otetaan tämä\nhuomioon, voitaneen hämärästi ymmärtää ne tuikeat silmäykset, joita\nPete ja Mack loivat toisiinsa. He lähestyivät Nancya. Kääpiö laski\nkätensä tytön tutisevalle olalle.\n\n»Neiti —» alkoi hän, mutta tyttöä tärisytti uusi puistatus, ja mies\nperäytyi.\n\n»Kääpiö», sähisi Mack, »mitä tarkoitat käpälöimällä häntä, ikäänkuin\nhän olisi sairas hevonen? Sinä et tiedä mitään, et ole milloinkaan\ntiennyt mitään, olet syntynyt tietämättömänä ja kasvanut ilman\nkasvatusta. Pysy loitolla!»\n\nPunainen Mack otti sombreron päästänsä, pyyhki hämmentyneenä sen reunaa\ntoisella kyynärvarrellaan, pani sen jälkeen kauas takaraivollensa ja\nlausui: »Neiti Nancy, jos olemme loukanneet tunteitanne, niin sanokaa,\nmitä tahdotte.»\n\nNancy käänsi kasvonsa ylöspäin, ja miehet näkivät kyynelten jäljet —\nomituisten kyynelien, sillä Nancyn silmät olivat kirkkaat kuin sateen\npuhdistama taivas, ja hänen suupielensä värähtelivät jostakin, mitä\nkumpikaan miehistä ei voinut pitää suruna. Näyttikin melkein siltä,\nettä häh oli nauranut niin, että kyyneleet olivat kohonneet hänen\nsilmiinsä.\n\n»Tahtoisin vain yhtä», sopersi tyttö.\n\n»Mitä?» pamauttivat toiset yhteen ääneen.\n\n»Miestä.»\n\n»Neiti», tiedusti Punainen käheästi, »mitä voin tehdä hyväksenne?»\n\n»Oi», supatti Nancy. »En tarkoittanut teitä!»\n\nKääpiö vilkastui.\n\n»Hän ei tarvitse sinunlaistasi kevyen sarjan miestä, Punainen. Neiti\nNancy, jos voitte käyttää yli yhdeksänkymmenenviiden kilon painoisia\nlihaksia, niin käskekää vain minua.»\n\n»Yhdeksänkymmentäviisi kiloa lihaksia on ihan suotta; minä tarvitsen\nyhdeksänkymmentäviisi kiloa miehuutta.»\n\nPunainen Mack otti äkkiä tilanteen johdon käsiinsä.\n\n»Kääpiö», kehoitti hän, »käy käsiksi noihin astioihin. Minä kuivaan ne.\nJa nyt, neiti, voitte puhua, vapaasti ja ujostelematta.»\n\n»Ei; älkää!» esteli Nancy näennäisesti kauhuissaan. »Jos he näkisivät\nteidät tekemässä mitään työtäni, niin he pieksäisivät teitä!»\n\nMackin kurkusta lähti syvä-ääninen ärähdys; Pete oli jo työssä.\n\nSe näky nähtävästi kävi Nancylle ylivoimaiseksi ja voitti hänen\npelkonsa, koskapa hän vei kädet kasvoillensa ja sointuva hyrinä alkoi\ntaaskin.\n\n»Kääpiö», kuiskutti Mack, »jos hän on löylynlyömä, niin olen minäkin!»\n\nHän käänsi päätänsä, käsitellen edelleenkin astioita.\n\n»Neiti, puhukaa suoraan, sitten kun saatatte. Mitä voimme tehdä?»\n\nHänen kääntyessänsä jälleen toisaalle, raottuivat Nancyn sormet hiuksen\nleveyden verran toisen silmän kohdalla, ja tyttö tirkisti häneen, nosti\nsitten taaskin päänsä pystyyn ja näytti kyyneleiset kasvonsa.\n\n»Kaikki! Te voitte antaa minulle — vapauden!»\n\nÄkkiä hän pidätti henkeänsä. »Mutta se minulta unohtui. Oi, te näytätte\nniin hyväntahtoisilta — en tahtoisi herra Aikenin, tuon hirveän herra\nAikenin, tekevän teille pahaa. Ja sitäpaitsi isäni kai maksaa teille\nhyvän palkan.»\n\n»Hyvä Jumala!» pääsi Kääpiöltä. »Ovatko he keskenänsä sopineet koko\ntästä puuhasta? Mutta mitä isällänne on teitä vastaan, Nancy?»\n\n»En tiedä — hän ei ole milloinkaan rakastanut minua — aina on ollut\ntällaista — äitini kuolemasta saakka.»\n\n»He suorastaan rehentelevät teille?» ärisi Punainen Mack. »Mieleni\ntekisi — Nancy, jos haluatte erota heistä, viemme me teidät mihin\nhyvänsä. Lähdemme heidän luotansa tänä iltana. Kaikkivaltias Jumala,\nKääpiö, ajattele, kuinka he ovat pimittäneet meitä! Nancy, olemme\nvalmiit lähtemään minne vain haluatte ja niin kauas kuin haluatte.»\n\nHe näkivät tytön rinnan kohoavan ja laskeutuvan, hennosti ja nopeasti,\nja sitten hänen äänensä, matala kuin miehen ääni ja kuvaamattoman\npehmeä, värisytti heitä.\n\n»Olisitteko valmiit tekemään niin paljon hyväkseni — ilman\nminkäänlaista palkkiota?» Äkkiä hän ojensi kätensä heitä kohti. »Oi»,\nhuusi hän, »tarvitsen teitä niin kipeästi — teitä molempia!»\n\n»Menkää hieman kävelemään itseksenne ja rauhoittukaa, ennenkuin ne\nkaksi raukkamaista koiraa palaavat», kehotti Kääpiö, »ja jättäkää\nkaikki meidän huoleksemme!»\n\n»Teen kaikki, mitä te vain käskette», mutisi tyttö ja kääntyi\npoistumaan.\n\n»Katsohan häntä!» jupisi Punainen Mack. »Kaikkivaltias Jumala, Kääpiö,\nhe ovat olleet vähällä särkeä hänen sydämensä, ne siat! Katso! Hän\nitkee taaskin kävellessään — hän ei ole tottunut ystävälliseen\nkohteluun. Se on selvää.»\n\nMutta itse asiassa Nancy Scovil oli taivuttanut päätänsä ja nostanut\nkättänsä tukahduttaakseen leveän haukotuksen.\n\n\n\n\nXVII luku\n\nViimeinen mahdollisuus\n\n\nHeti kun Jerry ja Scovil olivat ehtineet sen kummun liepeen taakse,\njota kohti he olivat lähteneet kävelemään, sanoi nuorempi mies\nkatkerasti: »Te voitatte, Scovil. Te tiesitte, mihin vetoon ryhdyitte,\nja pelasitte varmaa peliä. Minä olen menettänyt.»\n\n»Jumalan tähden, Jerry!» tuskaili Scovil syvästi huolestuneena.\n»Älkää sälyttäkö lisää taakkaa niskoilleni! Työnne edistyy mainiosti.\nAjatelkaahan, niitä olette pakottanut hänet tekemään!»\n\n»Kone pystyisi tekemään kaikki, mitä hän on tehnyt, ja tekisi sen\nnopeammin.»\n\n»Myöskinkö pokerissa?»\n\nAiken katsahti häneen synkästi ja jatkoi: »Niin, saan hänet pakotetuksi\ntekemään työtä kuten automaatti tekee. Mutta mehän toimme hänet tänne\nmuovataksemme hänet inhimilliseksi olennoksi, enkä minä saa häntä edes\nsuuttumaan. Olisin iloissani, jos kykenisin edes kerrankin ärsyttämään\nhänet kuohahtamaan, mutta häneen verrattuna on kalakin lämminverinen\neläin.»\n\nHän pysähtyi kuivaamaan otsaansa ja pyyhkimään hikeä kiukuissaan.\n\n»Älkää antako perään, kumppani!» rukoili Scovil »Ymmärrän kyllä,\nettä se on raskasta, mutta vielä on toivoa. Jos yrityksenne menee\nmyttyyn, niin ajatelkaa, mikä minua odottaa. On jo rasittavaa viettää\nneljäkolmatta tuntia Nanin seurassa, mutta kuvitelkaahan kokonaista\nelinikää hänen parissaan!\n\n— Jos aamulla nousen makuulta ja mielessäni on suurisuuntainen\nsuunnitelma Wall Streetillä suoritettavaa liikepuuhaa varten, niin\nistuessani aamiaispöydässä hänen kanssaan tunnen koko ajatuksen alkavan\nhaihtua uduksi. Hän ei ole ainoastaan taakka, hän on tarttuva sairaus.\nKerron teille, Aiken» — hän alensi äänensä juhlalliseksi - »olen tuonut\nkotiini puoli tusinaa kelpo nuorukaisia, eloisia veitikoita, toivoen\njonkun heistä iskevän hänestä kipinän, mutta aina on tulos ollut\nsamanlainen kuin olisi märkä huopa levitetty tulen päälle. Niin pian\nkuin Nancy luo ilmeettömät silmänsä mieheen, menee jälkimäisen äly\nmenojaan. Hän alkaa änkyttää; hänen puheensa supistuu huokauksiksi.\nJerry, jos jätätte minut yksin, olen mennyt mies.»\n\n»Scovil», vastasi Jerry, »minulle käy vaaralliseksi viipyä hänen\nläheisyydessään. Jos vielä olen neljäkolmatta tuntia hänen seurassaan,\nolen kuin vahaa hänen käsissään tai väännän hänen niskansa nurin. Niin,\nScovil, tunnen kärsiväni tappion. Kun rehennellessäni ja äyskiessäni\nhänelle katson hänen ilmeettömiin silmiinsä, tuntuu minusta siltä kuin\npieksäisin koiraa, joka piiskasta huolimatta ryömii jalkojeni juureen.\nHyi!»\n\nHän vaikeni vavahtaen, ja myötätuntoisesti Scovil kuiskasi: »Kyllä\nymmärrän. Hänen ollessansa kolmivuotias kuritin häntä kerran, mutta sen\njälkeen minulla ei ole ollut rohkeutta kajota häneen.»\n\nJerry pitkitti: »Kun hän seisoi, pyyhkien hiekkaa siitä kirotusta\nFlorida-pullosta, tuntui minusta kuin olisin kiemurrellut hänen\njalkojensa juuressa. Nyt minun on päästävä johonkin kapakkaan ja\nsaatava kolmikymmenpäiväinen humala. Scovil, tänä iltana eroan\njoukostanne.»\n\nToinen ähkäisi.\n\n»Mutta ettekö oivalla, että hyödytöntä on koettaakaan saada häntä\nkiihtymään?» selitti Aiken. »Käsitän, miltä teistä tuntuu; arvelette\nhänen silmissänsä silloin tällöin tuikahtavan välkkeen voivan muuttua\ntodelliseksi elämäntuleksi. Samoin tuntuu joskus minustakin, että\nhän on täynnänsä räjähdysainetta ja että sopiva isku saattaisi hänet\nräjähtämään.\n\n— Mutta me emme ikinä opi sitä temppua. Scovil, hän on auttamattomissa,\ntoivoton. Kun mustangi ei taivu syömään muserrettua kauraa, niin voitte\npitää varmana, että se on hyvin kipeä hevonen. Jos valko-ihoinen\npelkää kiinalaista, ei tarvitse olla profeetta ennustaakseen, että\nhän on mennyttä miestä. Kun tyttö ei liikuta kättänsä pelastaaksensa\nainoata ihovoiderasiaansa ja kun hän nurkumatta alistuu pesemään\nruoka-astioita, vaikka on tottunut käskemään talontäyteistä\npalveluskuntaa — on hän toivottomasti hukassa. Niin se on. Jollei\nhevonen tunne raippaa eikä välitä siitä, ei kannata viedä sitä\nkilparadalle. Tahtoisitteko tehdä mielikseni?»\n\n»No?»\n\n»Menkää takaisin leiriin ja jättäkää minut tänne yksin. Minun on\nsaatava takaisin itsehillintäni.»\n\nRahamies totteli virkkamatta sanaakaan; hän oli liian masentunut\nvastataksensa. Ja Jerry istui mukavalle kivelle ajattelemaan tai\npikemminkin pidättyäksensä ajattelemasta. Mutta ponnistuksistansa\nhuolimatta hän huomasi hampaittensa tuontuostakin puristuvan yhteen ja\nkirskuvan.\n\nKuinka kauan hän oli ollut siellä, sitä hänen oli mahdoton aavistaa,\nkun hänen takanansa kuului hillitty ääni lausuvan: »Te!»\n\nHän katsahti taaksensa ja näki Nancy Scovilin.\n\n»Niin, minä», vastasi hän, nousten pystyyn ja ottaen hatun päästänsä.\n\n»Olette samanlainen kuin näyttämöroisto», virkkoi tyttö huolettomasti.\n»Olette kohtelias kun olemme kahdenkesken, mutta karkea, kun meillä on\nkuulijoita.»\n\n»Istukaa, tehkää hyvin. Meidän pitäisi puhella.»\n\n»Niin pitäisi», myönsi tyttö. »Minullakin on hiukan teille sanottavaa.»\n\nJa hän istahti kivelle, jolta Aiken oli noussut, huolimattomasti\nnostaen toisen jalkansa toiselle. Oli kummallista, että hän osasi\nolla niin luontaisen viehkeä jokaisessa asennossa. Jerry päätteli\nsen johtuvan siitä, että häneltä niin tyyten puuttui teennäisyys ja\nviekkaus. Hän toimi tunteittensa mukaan, ja sellainen toiminta on\ntavallisesti viehättävä.\n\n»Otaksuttavasti te haluatte aloittaa», huomautti Aiken, »puhumalla\nnäyttämön ulkopuolella osoittamastani kohteliaisuudesta ja\nnäyttämökonnuudestani? Se luonnollisesti kummastuttaa teitä?»\n\nMutta hänen ällistyksekseen tyttö vastasi: »Luonnollisestikaan se\nei minua ihmetytä. Tunnen muitakin miehiä, joilla on yhtä omituiset\najatukset. Heitä hävettää esiintyä herrasmiehen tavoin, kun muita on\nsaapuvilla. He rehentelevät muiden seurassa. Heistä on hauskaa tekeytyä\nraakalaisiksi, luolamiehiksi, alkeellisiksi olennoiksi.»\n\nNancy lausui tämän hitaasti, intoilematta. Katselipa hän Aikenia\nmelkein hymyillen omaan sumeaan tapaansa. Jerryn valtasi voimakas halu\npainaa hänet polvellensa ja kurittaa häntä.\n\n»Arveletteko te siis minun näyttelevän sitä osaa, luolamiestä?»\ntiedusti hän.\n\n»Kyllä, ja sangen huonosti. Yhtä huonosti kuin intiaanipäällikön\nraakuutta jäljittelevä pikku poika näyttelee. No niin, te teette sen\nniin hyvin kuin saattaa odottaakin.»\n\n»Mutta en kovinkaan luonnonmukaisesti?»\n\n»Suunnilleen yhtä luonnonmukaisesti kuin kymmenen sentin romaanin\nroisto luullakseni.»\n\nAiken tarkasti häntä kuin taulua. Hän oli erittäin viehättävä; bandanna\noli höllästi sidottu hänen kaulaansa, ja hänen kasvoilleen lankesi\nleveälierisen sombreron varjo. Ja hänen silmänsä katselivat häntä,\nAikenia, herkeämättä, tunteettomasti, arvostelevan ymmärtävästi.\nHänen katsettansa oli hyvin vaikea kestää. Hän oli sijoittunut ison\nkivilohkareen syvänteeseen ja nojannut päänsä sen reunaan, istuen\nperin huolettomana. Ja hänen tyyneytensä varsin luonnollisesti herätti\ntoisessa halun murtaa hänen suojamuurinsa pelkällä väkivoimalla.\n\n»Kuunnelkaahan minua, tyttö!» kehoitti hän äkkiä. »Me emme ole\nkeinuttamassa kahvikuppeja tarjottimella seurustelusalissa. Me olemme\nretkellä vuoristossa.»\n\n»No niin; jos olemme retkellä, niin miksi on kaikki tehtävä\nnurinkurisesti?» kysyi tyttö laiskasti. »Olette hankkinut minulle\nhevosen, joka liikkuu kuin särkynyt keinutuoli — pelkkää hypittelyä ja\nhytkytystä. Se melkein kolisee joka askeleella.»\n\n»Tiedän kyllä, ettei se ole maailman parhaita hevosia», myönsi Jerry.\n»Mutta karjapaimenten hevoset eivät yleensä olekaan erinomaisia. Ei\nlähestulkoonkaan. Hankin teille parhaan, minkä sain.»\n\nHän silmäili Nancyä tarkasti. Hän olisi ollut tyytyväinen, jos tyttö\nolisi näyttänyt ärtyneeltä, mutta Nancy puhui yhtä rauhallisesti\nkuin jos he olisivat keskustelleet ilmasta. Sitten pälkähti Jerryn\npäähän ajatus. Jollei hän olisi ollut epätietoinen, ei se epäilemättä\nolisi johtunut hänen mieleensä, mutta epätoivoissansa hän siunasi\nsitä, pitäen sitä onnellisena mielijohteena. Lyhyesti sanoen, jos hän\nkerran ei voinut kiihdyttää tyttöä kiusaamalla, päätti hän avoimesti,\npeittelemättä tunnustaa hänelle rakkautensa. Eikä hän sallinut sen\najatuksen vanhentua.\n\n»Teitä kuunnellessaan saattaisi uskoa», sanoi tyttö, »että koko retki\non suunniteltu minun mukavuudekseni».\n\nAiken vastasi heti: »Ja te nauraisitte, jos väittäisin, että juuri sitä\nvarten se suunniteltiinkin.»\n\n»Ainakin ehkä hymyilisin», myönsi tyttö veltosti, katsellen häntä kuin\netäistä maamerkkiä. »Esimerkiksi huono ruoanvalmistus on huonoa, mutta\nteidän keittämisenne ja paistamisenne on rääkkäystä.»\n\nJerry nielaisi voimakkaasti.\n\n»Myönnettäköön, että se on huonoa ja että minä olen maailman kehnoin\nkokki —»\n\n»Minä myönnän sen ilman perusteluitakin», vakuutti toinen. »Entä\nsitten?»\n\nSe oli taitava isku tuliselle Jerryllekin, mutta hän terästäytyi\npyrkimään eteenpäin. Ja kun hän nyt oli antautunut yrittämään uutta\nkoetta, ei se ollutkaan kokonaan vastenmielinen. Hän silmäili Nancyn\nkaulan piirteitä. Se oli sangen hoikka, kauniisti pyöristynyt ja\nkuvastui hyvin valkeana ja pehmeänä helakanväristä bandannaa vasten.\nLeuan ulkopiirteet kaartuivat hennon täsmällisinä, kuvastaen korkealle\nkehittynyttä hienoutta. Juuri sillä hetkellä piilotti sombreron lieri\nkasvojen muut osat, ja Jerry kurotti kaulaansa tirkistääksensä niihin.\nHänen ajatuksensa lensivät nopeasti, ja hänen oli turvauduttava\nmiltei ruumiilliseen ponnistukseen pakottautuaksensa takaisin\nväittelyaiheeseensa.\n\n»Jos hevonen on huono, jos ruoanvalmistus on kehnoa, en minä mahda\nsille mitään. Asianlaita on niin, että panen parastani teidän\nhyväksenne.»\n\n»Särkemällä tavaroitani, pirstomalla rasioitani ja niin edelleen?\nTeillä on harvinainen tapa yrittää.»\n\n»Olenko mielestänne kovakourainen öykkäri.» tiedusti Jerry kiivaasti.\n\n»Ettekö sitten ole? Onko se juuri teidän näyttämöosanne?»\n\n»Tyttö!» huudahti mies äkkiä. »Minä olen kyllästynyt tähän\njonninjoutavaan lörpöttelyyn. Nyt tahdon puhua teille ihan suoraan — ja\nteidän on kuunneltava!»\n\nHän ei nähnyt tytön hatun varjostamia silmiä. Se oli hyvä Nancylle,\nettei hän niitä nähnyt. Sillä niiden luomet avautuivat äkkiä, ja niissä\nvälähti valo. Nancyn oli tietoisesti ponnisteltava pakottaaksensa ne\njälleen painumaan veltosti alas. Hän katsahti Jerryn kasvoihin ja\npeitti huolekkaasti haukotuksen.\n\n»Sitä en voi mitenkään välttää. Minun lienee kuunneltava!»\n\n»Ette voi sitä välttää kerrassaan millään tavoin. Teidän on\nkuunneltava».\n\n»No niin, siis minä kuuntelen.»\n\nViittauksella Nancy kehoitti Aikenia jatkamaan, ja viimemainittu\nkatsoi käsiä, jotka välähtivät auringonpaisteessa ja jäivät sitten\nliikkumattomiksi. Ne olivat hyvin kapeat; pyöreät sormet suippenivat\nsirosti vaaleanpunaisen ja valkean kirjaviksi kynsiksi. Vertaillen\nhän sitten silmäili omia kouriansa — kovia, laihoja, ruskeita,\njänteviä. Niiden yksi ainoa puristus riittäisi rusentamaan tytön kädet\nmuodottomiksi. Mutta hän muisti, kuinka helposti Nancy sittekin oli\nheilutellut raskasta kirvestä ja kuinka sirosti ja väsymättömästi hän\noli ratsastanut. Tytön ruumiissa piili tarmoa. Jerryä värähdytti. Nyt\nse tarmo ei ollut kaikki toiminnassa.\n\n»Unohtakaa, mitä olen tehnyt! Te ette ole sitä ymmärtänyt. Nyt puhun\nteille suoraan. Ensi kerran teidät nähdessäni päätin saada teidät pois\nentisestä elämästänne uuteen elämään — minun elämääni. Ymmärrättekö?\nOlette ollut sisäkasvi. Minä siirsin teidät vapaaseen ilmaan. Katsokaa\nympärillenne. Kaikki on voimakasta. Katsokaa tuota pensasta. Ei\nkuuminkaan auringonpaahde jaksa sitä kuihduttaa. Katsokaa tuota vuorta\n— katsokaa, miten se kohoaa ilmaan. Eikö se herätä teissä halua nostaa\npäänne pystyyn ja luikata?»\n\nNancy vilkaisi häneen salavihkaa.\n\n»Minä kykenen hillitsemään itseni», vastasi hän, mutta ei rohjennut\nnäyttää toiselle silmiänsä.\n\n»Niin kykenette nyt», ehätti Jerry pitkittämään, »mutta se kaikki\nimeytyy teihin, tiesittepä sen itse tai ette.»\n\nHän alkoi kävellä edestakaisin, kiihtyen yhä enemmän, ja hänen selkänsä\nollessa Nancyyn päin, silmäili tyttö häntä vaivihkaa ihmettelevästi.\n\n»Te alatte kaivata vapautta ja toimintaa. Teidän on niitä saatava.\nTeidän on mahdotonta estää tätä hengittämäänne ilmaa muuttamasta\nverenne laatua.»\n\n»Tosiaanko?» äänsi Nancy venytellen.\n\nJa hänen sydämensä sykähti väkevästi.\n\n»En välitä siitä, mitä sanotte tai mitä ajattelette, jos lainkaan\najattelette. Minä ajattelen puolestanne. Juuri sen vuoksi olettekin\ntäällä.»\n\n»Se on kiintoista.»\n\n»Se on teistä kiintoisaa, ennenkuin minä päästän teidät käsistäni.»\n\nNyt Jerry oli tytön takana ja kallistui hänen puoleensa. Nancy tunsi\nmiehen läheisyyden ikäänkuin hänellä olisi ollut silmät takaraivossaan.\nJa hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaammin, niin kummallisesti. Hän\nterästäytyi sitä vastaan minkä jaksoi, mutta hän tunsi muutoksen. Se\noli samanlaista kuin uuden, heränneen elämän sykähtely.\n\n»Te taistelette sitä vastaan omaan uneliaaseen tapaanne. Mutta te ette\nmahda sille mitään. Otaksutteko, että olisin ryhtynyt kaikkeen tähän\npuuhaan, jollen olisi ollut varma tuloksesta? Otaksutteko, että olisin\nollut valmis tuhlaamaan aikaani turhanpäiten? Tyttö, tämä suurenmoinen\nseutu, nämä vuoret, tämä ilma, nämä valtavat, tähtiset yöt, ne kaikki\nvaikuttavat minun puolestani.»\n\nHänen äänensä sai toisenlaisen soinnun. »Ne muokkaavat teitä valmiiksi.»\n\nNancyn teki kiihtyneenä mieli huutaa: »Mitä varten?» mutta yhä\nankarammin ponnistaen hän: piti itsensä tiukasti kurissa. Hän istui\nihan hiljaa; kädet yhteen puristettuina.\n\n»Ne muokkaavat teitä valmiiksi minua varten! Jotkut naiset eivät jaksa\nsitä kestää. He kuihtuvat kuin lämpiön kukat. Mutta te jaksatte. Teissä\non oikeata metallia. Ja minä aion takoa sitä ja saada koko sielunne\nsoimaan.»\n\nPuhuessansa Jerry muuttui yhä varmemmaksi — kenties sentähden, että\nhän oli Nancyn takana. Hän kumartui likemmäksi, hänen hengityksensä\nkävi nopeasti, ja sitten häneen tarttui tytön tuntu, koko epämääräinen,\nsuloinen, tenhoava naisellisuus.\n\n»Te saatatte rimpuilla sitä vastaan, mutta kaikki tekee työtä minun\nhyväkseni. Tuuli puhuu puolestani, tähdet haastelevat puolestani;\nne tutkivat teitä silmien lailla. Ne kertovat minulle, millainen\nolette. Se on kuin joki. Se tempaa teidät mukaansa. Se kuljettaa\nteitä muassaan. Se kiidättää teitä vuorilla ja tasangoilla. Vie teitä\nvaltamerta kohti. Ymmärrättekö? Se vie teitä rakkauteen. Se avaa teidän\nsydämenne, ja te tajuatte rakkauden kuten ihminen, kun valtameri\nryöpsähtää hänen silmillensä.»\n\nÄänettömästi tyttö rukoili, ettei hänen sydämensä jyskytys panisi hänen\nkoko ruumistansa vapisemaan.\n\n»Sanokaahan», pyysi Jerry, »luuletteko voivanne kestää minua vastaan.\nEi; teidän ei tarvitse vastata. Minä kaipaan teitä; ja minä saan teidät\nomakseni — vaikka kaikki hornan voimat olisivat vastassani! Katsokaahan\ntänne, tyttö!»\n\nJa sitten Nancy arvasi Jerryn kallistuvan katsomaan hänen kasvoihinsa\nja tunsi, ettei hän rohjennut näyttää Jerrylle silmiänsä. Väkevästi\nponnistaen hän sulki silmänsä, raotti huuliansa luonnollisen näköisesti\nja alkoi hengittää syvään, säännöllisesti.\n\nJa Aikenin katsoessa häneen hän näytti nukkuvan syvää, sikeätä unta.\n\nAiken ponnahti pystyyn, ja samassa Nancy avasi silmänsä, oikaisihe\nistumaan suorana ja hieroi huolellisesti unen jäljet silmistään.\n\n»Te puhutte tosiaankin sangen hyvin», kehui hän.\n\n\n\n\nXVIII luku\n\nJerry lähtee\n\n\nTämä selittää riittävästi, minkätähden Jerry marssi leiriin pitkin\naskelin ja pää kumarassa. Terävästi komentaen hän määräsi retkikunnan\nlähtemään liikkeelle.\n\nVakavasti huolestuneena Scovil ohjasi ratsunsa hänen lähelleen.\n\n»Aiken», alkoi hän, puhuen niin hiljaa, ettei kukaan muu saattanut sitä\nkuulla.\n\nJerry käänsi päätänsä hitaasti.\n\n»Mitä tapahtui?»\n\n»Ei mitään.» Jerry naurahti kiukkuisesti. »Ei kerrassaan mitään. Ja\ntästä illasta alkaen saatte jatkaa retkeänne yksin.»\n\nMutta heidän ratsastaessaan hiekan peittämien, alastomien kumpujen\npoikki käyttäytyi tyttö niin auliin tottelevasti, että Jerry melkein\nmuutti mieltänsä. Kertaakaan Nancy ei kuhnustellut ja kyseli\ntuontuostakin Peteltä tai Punaiselta jotakin miltei innostuneesti.\nVasta auringon paahtaessa kuumimmillaan hän alkoi nuokkua ja\ntorkkua satulassa, ja sitten oli häntä yhtä turha puhutella kuin\nratsastajapatsasta. Hämärissä he leiriytyivät kuivalle kohdalle.\n\nJerry, josta tavallisesti pursusi elämää ja huumoria, oli nyt äänetön\nja jörö; ja hilpeän John Scovilin kasvot olivat kuin ukkospilvi hänen\nliikkuessansa sinne tänne. Mutta Kääpiö ja Punainen eivät olleet ääneti\nhetkeäkään. He laulelivat cowboylaulujen pätkiä — omituisia lauluja\nja omituisia säveliä; he luikkailivat rattoisasti toisillensa ja\npuhelivatpa muuleillekin sujuvasti ja suopeasti.\n\nJerry ei hiiskunut mitään kenellekään. Hän ei edes tavalliseen\ntapaansa häirinnyt Nancy Scovilia, vaan äreänä availi tavarakääröjä ja\njakoi niiden sisältöä. Juuri tämän puuhan aikana sattui onnettomuus.\nTavaramytystä hän otti esille Nancyn matkarepun ja viskasi sen tytölle.\nSe putosi tarkoitettuun paikkaan, litteälle kivelle, ja kuului särkyvän\nlasin terävä räsähdys. Viimeinen Florida-vesi oli mennyt, ja tyttö otti\npirstoutuneet sirpaleet repusta. Pullo oli särkynyt kokonaan, ja sen\nsisältö oli hukkaantunut viimeistä pisaraa myöten.\n\nJerry seisoi ikäänkuin olisi saanut iskun suoraan vasten kasvojansa.\nHän ei välittänyt Kääpiön ja Mackin kiukkuisista ilmeistä, vaan\ntuijotti kuin lumottuna Nancy Scovilia silmiin. Tyttö kääntyi häneen\npäin ja nakkasi pullon kaulan hänen jalkojensa juureen.\n\n»Muisto kömpelölle miehelle», virkkoi hän rauhallisesti. «Teidän\npitäisi mennä työhön posliinikauppaan, herra Aiken.»\n\n»Nancy», sanoi hän äkkiä, »vakuutan teille, että — että —»\n\n»Jerry!» keskeytti Scovil.\n\nAiken hätkähti, nosti päänsä pystyyn ja siirtyi edemmäksi heränneen\nunissakävijän tavoin. Pitkään aikaan hän ei hiiskunut mitään, vaan\nnäytti äänettömänä hautovan mietteitänsä. Kerran hänen katseensa osui\ntytön tummiin, ilmeettömiin silmiin, ja vavahtaen hän kääntyi toisaalle.\n\nKarkoittaaksensa Nancyn mielestänsä hän antautui keskusteluun Punaisen\nMackin kanssa.\n\n»Aika autiota aavikkoa, Punainen», huomautti hän.\n\nViimemainittu urahti jotakin.\n\n»Näyttää siltä kuin olisimme keskellä tyhjyyttä», jatkoi Jerry.\n\n»Sellaiselta tämä harjanne useimmiten näyttää helläjalasta», vastasi\nMack. »Itse asiassa Numero Kymmenen ei ole kaukana noiden kumpujen\ntakana.»\n\nHän heilautti kättänsä, osoittaen suuntaa, ja Jerry poistui\nmietteissään. Hän hoivaili hevostaan ja sidottuansa ratsun etujalat\nsilmukalla yhteen läimäytti sitä kovasti lautasille. Eläin poistui\nhitaasti rotkoa pitkin leiristä. Vaikka se olisikin edennyt suoraan\nharhailematta sinne tänne, ei se sillä tavoin kytkettynä olisi ennen\naamua ehtinyt kilometrinkään päähän leiristä. Nyt se kaarteli kumpujen\nvälitse ja katosi pian näkyvistä.\n\nTällä välin panivat Punainen Mack ja Kääpiö parastansa valmistaessaan\nillallista. Heidän mestarinäytteellensä osoitti Nancy Scovil antavansa\nniin suuren arvon, että he kumpikin silmäilivät häntä kasvot\nsäteilevinä. Mutta Scovil ja Aiken söivät äänettöminä, ja kohta aterian\njälkeen lepäsivät seurueen kaikki jäsenet huopiinsa kiedottuina. Koko\nretken kestäessä oli nyt ensimmäinen kerta, jolloin Nancy Scovilin ei\nollut tarvinnut liikuttaa sormeansakaan työn aikana.\n\nJerry virui valveilla, kuunnellen toisten hengitystä ja odottaen\ntäydellisen pimeän tuloa. Ja loikoessansa hän alkoi ajatella ja\nmuistella. Aluksi hän oli suunnitellut pujahtaa muitta mutkitta\ntiehensä, kuten hän oli Scovilille uhannut, mutta häiritsemättömässä\nhiljaisuudessa maatessaan hän muisti Nancyn tummat, ilmeettömät silmät.\nNiin, ne väikkyivät hänen mielessään monena, hyvin monena päivänä\njälkeenpäin.\n\nJos hän saisi niihin viriämään elämän kipunankaan, yhden ainoankaan\ninnostuksen välähdyksen, saattaisi hän unohtaa ne — ne sekä niiden\nomistajan. Muutoin Nancy jäisi arvoitukseksi, kutsuen häntä takaisin\nluoksensa kuten huutava ääni. Oikeastaan hänen sinä iltapäivänä tytölle\npuhumansa sanat eivät olleetkaan pelkästään kaunista valetta. Mikä\nesimerkiksi voisi saada Nancyn hymyilemään?\n\nJa sitten välähti hänen mieleensä suuri ajatus. Se oli niin\nnarrimainen, että hän punehtui, mutta hän tunsi sen toteuttavansa.\n\nSe yö ei koitunut pimeäksi, sillä kun auringonlaskun punertavan\nja keltaisen kirjava ruskotus muuttui syväksi purppuraksi, kohosi\nkuu ja kieritti kapean, kultaisen reunansa matalampien kukkuloiden\nlaelle. Se nousi nousemistaan, Jerry Aikenin silmissä yhäti pyörien,\nkuten se oli näyttänyt tekevän ilmestyessänsä iltaruskosta. Nyt\nsen punaisenvivahteinen kullanväri vaihtui keltaiseksi ja vihdoin\nmetallisen valkeaksi, kiilloitettua terästä muistuttavaksi. Se muutti\naaltoilevan aavikon hämmästyttävässä määrin jäätyneiden laineiden\npeittämän valtameren kaltaiseksi. Sillä kuutamo kimalteli jokaisen\nharjanteen laella ja loi synkkiä varjoja notkelmiin. Kyynärpäänsä\nvarassa lepäävä Jerry Aiken ei olisi kummastunut, jos aavikko olisi\nalkanut nestemäisesti liikkua.\n\nOli turhaa varrota pimeätä, jota ei tulisi. Hengityksestä hän saattoi\npäättää kaikkien muiden nukkuvan.\n\nPian hän varovaisesti soluttautui vuodehuovistansa ja otti maasta\nsatulansa. Sitten hän seisahtui vielä kerran silmäilemään nukkuvia,\nmutta ei yksikään pää kohonnut tarkkailemaan häntä. Niinpä hän poistui\nyöhön, kävellen varovasti, jotta hänen jalkansa eivät irroittaisi\nmukulakiviä paikoiltansa ja lähettäisi niitä kolisten vierimään pitkin\nrinnettä.\n\nHänen ratsunsa oli vieläkin likempänä leiriä kuin hän oli toivonut,\nmutta kuitenkin niin kaukana, ettei se hirnuisi muille hevosille\nlähtiessänsä ratsastamaan. Hän satuloi sen nopeasti, keikahti\nselkään ja lasketti sitten hidasta ravia kumpujen poikki. Muutamissa\nminuuteissa hän oli ennättänyt varmasti äänenkantamattomiin leiristä;\nhän kosketti kannuksillansa ratsun kylkiä ja alkoi kiitää vinhaa\nlaukkaa Numero Kymmentä kohti.\n\n\n\n\nXIX luku\n\nNumero Kymmenen\n\n\nKukaan ei tietänyt Numero Kymmenen olemassaolon syytä eikä tarkoitusta.\nKaupunkina se oli poikkeuksellinen; sen kaltaista ei ollut edes\nvuoristoaavikollakaan, jossa niin monet poikkeukselliset ilmiöt\nviihtyvät. Puutavaraa, karjaa, rautatietä, kaivoksia, terveyslähteitä\n— mitään sellaista ei täällä ollut ytimenä, jonka ympärille kaupungin\nelämä olisi ryhmittynyt. Joka puolella viettivät korkeat, alastomat\nkukkulat vähäiselle tasangolle — pelkkään hiekkasyvennykseen — ja tämän\nsyvennyksen keskellä oli Numero Kymmenen.\n\nJollei se kukoistanut, ei se myöskään tyyten kuihtunut. Se oli\noikeastaan yksi niistä pisteistä, joissa tuhannet hajanaiset\naavikkopolut yhtyvät ilman mitään käsitettävää syytä. Ja jos kohta\nkarja, tukkipuut, kaivokset, terveyslähteet ja rautatiet eivät\nnäkyvästi tukeneetkaan sen olemassaoloa, niin kuitenkin ne kaikki\nosaltansa avustivat sitä. Niitä kaikkia oli sen ympyrän laidoilla,\njonka keskipisteenä Numero Kymmenen oli, ja senjohdosta kävi siellä\nyhtenään matkamiehiä, jotka viipyivät siellä vain kyllin kauan\nsyödäkseen, juodakseen, nukkuakseen, kiroillakseen ja lähteäkseen\ntaivaltamaan eteenpäin.\n\nAikoinaan, kuumeisen kuohunnan päivinä, oli sen kehnoissa hökkeleissä\nkuhissut viisisataa henkeä. Joskus väestö supistui vaivaiseen tusinaan\n— kauppiaaseen, seppään, hotellinomistajaan, peluriin ja niin\nedelleen. Naisia ei Numero Kymmenessä ollut, sillä naisia menee vain\nsinne, mihin asutus voi juurtua, ja Numero Kymmenen juuret saattoivat\nupota ainoastaan vajaan metrin syvyyteen hedelmättömään, vedettömään\nhiekkaan, ennenkuin kohtasivat vankan kallion. Tosinhan Numero\nKymmeneen toisinaan ajautui kuluneita naisia, joilla oli kovettuneet\nkädet ja vielä kovettuneempi sielu, mutta pian ne taaskin ajautuivat\npois.\n\nMutta Numero Kymmenen pysyi itsepintaisesti pystyssä. Se ei alistunut\nkuolemaan.\n\nSe oli saanut nimensä vuoristoaavikolle ominaiseen tapaan. Aution\nyksinäisistä paikoista on sananlasku, että ne ovat vain kymmenen\naskeleen päässä helvetistä, ja joku tämän pienen kylän lävitse\nsamonnut vaeltaja oli nimittänyt sitä kymmenen askeleen sijaksi;\nhelvetti oli muka ensimmäisen käänteen takana, jolleivät kaikki merkit\npettäneet. Niin osuvan huomautuksen ei voitu sallia vaipua unholaan.\nSe säilytettiin suusanallisena muistitietona, ja sitten se tehtiin\nkuolemattomaksi maalaamalla hotellin nimikilpeen:\n\nNUMERO KYMMENEN\n\nAinakin yhdestä piirteestänsä Numero Kymmenen sai oikeutetusti\nylpeillä, nimittäin lainvalvojastaan. Eihän se piirre tosin\nollut ihan ainutlaatuinen. Moni kaupunki saattoi kerskailla\nnähneensä liittohallituksen lainvalvojan työskentelemässä, mutta\nvain harvat voivat väittää Yhdysvaltain lainvalvojaa omaksi\nyksityisomaisuudeksensa. Mutta niin oli Numero Kymmeneksi nimitetyn\nhökkelirykelmän laita. Numero Kymmenessä pysähtyvillä ripeästi\ntaivaltavilla matkamiehillä oli sangen usein aihetta samota kaupungin\njoka puolella leviävän laajan aavikon poikki; ja hyvin usein Numero\nKymmenessä välähtivät teräaseet ja pamahtivat revolverit, kun\nmatkamiehet sattuivat vastakkain ja iskivät yhteen.\n\nTässä levottomuuden keskuksessa keskittyi vaara erikoisesti yhteen\nkohtaan. Lainvalvoja lausuikin usein: »Jos tämä kaupunki on askeleen\npäässä helvetistä, niin helvetin täytyy olla Groganin talossa.»\n\nGroganin talo oli kapakka ja pelisali. Eikä Grogan vähääkään välittänyt\nlainvalvojan sanoista. Hän oli nähnyt lainvalvojia liian useita. Heidän\nkeskimääräinen elämänsä Numero Kymmenessä oli kahdeksan kuukautta.\nEikä Grogan senvuoksi kiinnittänyt huomiota sellaisten lyhytaikaisten\nolentojen huomautuksiin.\n\nTämä lainvalvoja — Bud Levine oli hänen nimensä — oli ollut Numero\nKymmenessä jo kokonaista kuusi kuukautta, mikä merkitsi, ettei hänen\nelinaikansa enää ollut pitkä; ja jonkun verran vapauksia on aina\nsuotava kuoleman kynnyksellä oleville ihmisille. Lainvalvoja Bud\nLevine oli yhtä hyvin kuin kuka muu hyvänsä selvillä siitä, että\nhänen aikansa alkoi kohtapuoleen olla ylitetty, mutta hän oli niitä\npuolittain päättäväisiä, puolittain nauravia miehiä, jotka ottavat\nkaikki tapaukset sellaisina ja tekevät työtä eivätkä huolehdi. Hän\nei milloinkaan luonut epäilevää, tähyävää silmäystä Numero Kymmeneen\nsaapuneisiin uusiin tulokkaisiin. Hän odotti häiriöitä ja vastuksia\nniitä etsimättä, eikä hänen koskaan tarvinnut odottaa kovin pitkiä\naikoja.\n\nJoskus oli jostakin karjakartanosta paennut revolverisankari saapunut\nNumero Kymmeneen kukonaskeleen verran takaa-ajajainsa edellä ja ryhtyi\ntaisteluun kaupungin ainoalla hiekkaisella kadulla. Toisinaan tuli\nkaivoskaupungista korttihuijari kimpsuinensa aavikon halki ja hypisteli\npahvilappusiansa Groganilla, kunnes terävä silmä havaitsi petoksen ja\nsavuava revolveri puhui paljastuksesta lyhyellä, terävällä äänellä.\nMilloin taas Numero Kymmeneen saapui yksinäisiä ratsastajia, hiljaisia,\nsäyseitä miehiä, jotka konjakki tai ikävystyminen sai vimmastumaan.\n\nMutta aina vähäväliä liikkui virnistelevä kuolema Numero Kymmenen\nkadulla ja kolkutti lainvalvojan ovelle, ja hän nousi aina vastaamaan\nkutsuun ja palasi hengissä, tietäen joka kerta vähentäneensä\nelinmahdollisuuksiansa — astuneensa askeleen likemmäksi omaa tuhoansa.\n\nTähän kaupunkiin ratsasti Jerry Aiken etsimään — Florida-vettä!\n\nHän meni tietenkin siihen ainoaan paikkaan, josta sitä mahdollisesti\nsaattoi olla saatavissa, sekatavarakauppaan. Se oli avara vaja,\nmaalaamaton; sen katto oli julkisivulla alhaalla ja kohosi sitten\nloivasti taaksepäin, joten koko tekele näytti jonkun vaativamman\nrakennuksen alulta. Se ei ollut monen vuoden ikäinen, mutta\nhiekkamyrskyt ja talviset, pieksävät raesateet olivat jo hataroittaneet\nsitä, ja vuoristoaavikon paahtava aurinko oli kierostanut ja\npullistunut lautoja, niin että näytti siltä kuin olisi sisällä\nollut jotakin nestemäistä ainetta, joka äärimmilleen kysyi seinien\nkestävyyttä. Seinien jokainen patsas ja nurkkaus oli kallellaan.\nJonakin päivänä se myymälä romahtaisi kuin korttirakennus.\n\nJuuri sekatavarakaupan kilpeä Jerry hakikin katseillansa\nlaskettaessansa kumpujen viimeiseltä rinteeltä kaupungin ainoalle\nkadulle. Tasaiselle maalle ehdittyänsä hän hillitsi hevosensa vauhdin\nkävelyksi.\n\nKaikkialla oli hyvin hiljaista ja hyvin pimeätä. Kuu oli peittynyt\npaksun pilvimöhkäleen taakse, joten hän ei saanut senkään suomaa\nvalaistusta, ja Jerry tähysti tarkasti jokaista hökkeliä, jotta ei\nratsastaisi päämääränsä ohitse. Mutta ei edes tulitikun tuikahdusta\nnäkynyt ainoastakaan hänen sivuuttamastansa talosta.\n\nVähäiset hökkelit näyttivät kyyristyvän kauemmaksi pimeässä ikäänkuin\ntietoisina omasta kehnoudestaan. Jerry ei havainnut ainoatakaan\nelon merkkiä paitsi oman hikisen ratsunsa hajua ja pingoittuneiden\nsatulahihnojen alituista, rytmillistä kitinää. Muuten hän erotti\naavikon väkevän emäksisen lemun yhtä selvänä kuin jos hän olisi\nollut tuhannen kilometrin päässä läheisimmästä ihmisasunnosta.\nMitään ei ollut häntä tervehtimässä; ei käristyvän silavan\nsanoinkuvaamattoman hivelevää tuoksua; ei lapsen parkumista, joka\nlohdullisesti muistuttaisi naisten hellyydestä ja hoivasta; ei miehen\nnaurunhohotusta; ei pakisevien naisten kimakoita, nopeita ääniä; ei\nedes koiran vinkumista eikä ulvontaa.\n\nKaikkialla oli ihan hiljaista, äänetöntä ja odottavaa, kunnes hän oli\nennättänyt kadun puoliväliin; silloin hän näki valotäplän, joka paistoi\nsekatavarakaupan avoimesta ovesta. Kenenkään oli mahdoton erehtyä\nluulemaan paikkaa miksikään muuksi luotuansa sisälle yhden ainoankin\nsilmäyksen. Helpotuksesta huoahtaen hän keikahti satulasta, heitti\nsuitset ratsun kaulalle ja astui sisään.\n\nSisustus oli tavanmukainen. Yhdellä seinustalla oli mausteita\nkasattuina lattialle ja ladottuina hyllyille, jauhosäkkejä ja välkkyvä\nröykkiö säilykepurkkeja. Niiden vastassa olivat nahkatavarat,\nsatulat, suitset, erilaiset valjaat, raipat ja niin edelleen, ja\nvälissä olevalle pöydälle oli läjätty paitoja, liivihousuja ja\nhattuja. Jossakin paikassa tuolla takaliston hämärissä sopissa oli\nampuma-aseita, ja muissa onkaloissa ja piilopaikoissa saattoi olla\nuskomattoman monipuolinen tavarakokoelma.\n\nSekatavarakauppias kokoaa varastonsa tuhansista lähteistä.\nKauppamatkustajat, kulkukauppiaat ja muut heidän tapaisensa hankkivat\nosan varastoa; muut osat ovat pantattuja kapineita, ja tässä myymälässä\noli hyvin paljon sellaisten ihmisten tavaroita, jotka olivat poistuneet\nNumero Kymmenestä äkkiä, liian hätäisesti ehtiäksensä keräämään\nkampsujansa ennen lähtöään. Ne sai Kalju Matt-vanhus tavallisesti\nostetuiksi hotellista tai lainvalvojalta pilkkahinnasta.\n\nJerryn astuessa sisään kallisti Kalju tuoliansa eteenpäin, niin että\nkolahti. Hänen kaljuutensa alkoi otsasta ja jatkui sileänä ja kiiltävän\npunaisena hänen niskaluuhunsa saakka; sen katkaisi vain tupsu jäykkiä,\nvalkeita hiuksia, jotka törröttivät ihan hänen kaljun päälakensa\nkeskellä, muistuttaen intiaanien nylkemistöyhtöä. Tämän sileän pään\nkupeilla pistivät hyvästi silmään korvat, pyöreät kuin karhun korvat\nja nipukattomat. Ja korvien välissä olivat ympyriäiset, punertavat\nkasvot, pienet, terävät silmät ja keskellä kasvoja kyyhöttävä muodoton\nnenä. Pitkäaikainen istuminen ja tukeva syöminen olivat muuttaneet\nKaljun aikoinansa hoikan vartalon toisennäköiseksi. Olkapäistä lähtien\nhänen ruumiinsa aaltomaisesti jatkui pyylevään vatsaan saakka, ja\nseisoessansa hän pitkien, laihojen jalkojensa tähden näytti lyhyeltä,\nlihavalta, puujaloilla kävelevältä vanhukselta. Hän poltti mustaa\npiippua, jonka varsi oli jyrsitty pois melkein pesää myöten.\n\n»Iltaa», tervehti Jerry tätä kuvatusta.\n\n»Iltaa», vastasi toinen käreällä äänellänsä.\n\nKalju ei yrittänytkään nousta pystyyn tiedustaaksensa, mitä hänen\ntodennäköinen ostajansa haluaisi.\n\n»Tämä teidän kaupunkinne on aika hiljainen», jatkoi Jerry.\n\n»Paikoittain hiljainen, paikoittain meluisa», totesi Kaljun käreä\nkurkku.\n\n»Ei edes yhtä ainoata koiraakaan kadulla, kun nyt tulin tänne»,\npitkitti Jerry ystävällisesti, nojaten kyynärpäätänsä kasassa oleviin\nliivihousuihin.\n\nHieman pinnistäen lyhyttä, paksua kaulaansa Kalju käänsi päätänsä\npitääksensä tarkasti silmällä, ettei joitakuita liivihousuja salaa\nsiepattaisi. Oudompaakin oli hänen myymälässään tapahtunut. Nyt hän\npani merkille, ettei vieraalla ollut revolveria. Se oli omituista.\n\n»Eipä niin», vastasi hän vihdoin. »Tämä ei ole erikoisen terveellinen\nkaupunki koirille.»\n\n»Mitä uutta kuuluu, naapuri?»\n\n»Ei mitään erityistä. Jenkins-vanhus kuoli viime viikolla.»\n\n»Häh? Kuinka vanhana?»\n\n»Hän oli kymmentä vuotta nuorempi kuin minä», sanoi ukko.\n\n»Miten hän kuoli?»\n\n»Hänet ammuttiin.»\n\n»Niinkö? Saatiinko ampuja kiinni?»\n\n»Juuri siinä.»\n\n»Mitä?»\n\n»Te seisotte siinä paikassa.»\n\nJerry katsahti lattiassa olevaan laajaan tahraan, jonka reunat olivat\nepätasaiset. Hän siirtyi varovasti syrjään kuten vedestä nouseva kissa.\n\n»Bud tapasi hänet», jatkoi Kalju. »Tarvittiin kaksi laukausta.\nEnsimmäinen vain haavoitti häntä, ja Budin oli ammuttava toistamiseen\nlopettaaksensa hänet. Bud alkaa käytellä revolveriansa melkoista\nhitaammin kuin ennen.»\n\n»Hm!» hymähti Jerry. »Mitä muuta uutta?»\n\n»Ei paljon mitään. Kaksi miekkosta nykäistiin killumaan toisella\nviikolla.»\n\n»Täälläkö?» kysäisi Jerry virnistäen.\n\n»Ei», vastasi järkkymätön vanhus. »Kuistilla.»\n\nHän nyökkäsi.\n\n»Näin heidän putoavan ihan tältä tuoliltani tarvitsematta edes nousta\nseisomaan.»\n\n»Hm!» äänsi Jerry taaskin, »Vieläkö on kuulumisia?»\n\n»Ei tuoreita», vastasi Kalju. »Täällä on viime aikoina elämä ollut aika\nhiljaista.»\n\nJerry veti pitkän henkäyksen ja puhalsi ilmaa keuhkoistansa, viheltäen\npitkään.\n\n»Olisin mielelläni mukana viikon tai pari, kun elämä on\nkiihkeimmillään», virkkoi hän. »Missä ovat kaikki tänä iltana?»\n\n»Siellä, missä aina muulloinkin», oli vastaus. »Kaupungin toisessa\npäässä Groganilla.»\n\n»Siispä minäkin lähden sinne. Mutta sitä ennen, onko teillä\nvarastossanne hajuvettä?»\n\n\n\n\nXX luku\n\nOttelu\n\n\nJos hän olisi heittänyt Kaljua kohti kierimään pommin, jonka\nsytytyslanka olisi sihissyt, ei hän olisi saanut aikaan suurempaa\nhämminkiä. Kaljun pienet silmät pullistuivat; valkoista savua tuprahti\npiipun pesästä.\n\n»Puhutteko te minulle?» tiedusti ällistynyt Kalju.\n\n»Kyllä. Onko teillä hajuvettä? Tarvitsisin Florida-vettä.»\n\nKalju nousi pystyyn ja otti piipun hampaistansa; sellaista\nmielenliikutuksen merkkiä ei hänestä ollut kyennyt puristamaan\nainoakaan hänen näkemänsä revolverinäytelmä.\n\n»Florida-vettä!» ähkäisi hän.\n\n»Juuri niin.. Tai jollei teillä ole sitä, saattaisi kelvata minkälainen\nhyvänhajuinen aine tahansa. Olisinpa hyvilläni rasiasta ihovoidettakin.»\n\n»Ihovoidetta!» huoahti Kalju. Hän vei käden otsalleen ikäänkuin olisi\nsaanut ankaran iskun.\n\n»Kerran oli tässä kaupungissa nainen», virkkoi hän. »Hän poistui\njotensakin kiireellisesti, ja minä sain kasan hänen kimpsujansa.\nKenties —»\n\nHän meni edellä myymälänsä pimeimpään nurkkaukseen ja valaisi\nlyhdyllään pölyistä hyllyä. Siellä oli lyhyt rivi pulloja. Hän tirkisti\nniitä läheltä ja luki nimityksiä ääneen:\n\n»Hiusvettä, liikavarvaslääkettä, brilliantiinia —»\n\nHän keskeytti lukemisensa ja katsahti Jerryyn kasvoillansa äkkiä\nheränneen ymmärtämyksen ilme.\n\n»Jos etsitte juotavaa ainetta, jonkunlaista tiivistettyä konjakkia»,\nvirkkoi hän, »voin vakuuttaa teille, etteivät nämä kelpaa. Olen\nmaistanut niitä kaikkia.»\n\n»En etsi», vastasi Jerry. »En halua juotavaa. Jatkakaahan!»\n\n»Hennaa», jatkoi kauppias, »Florida-vettä —»\n\n»Kas siinä!» huudahti Jerry iloisesti. »Ojentakaa tänne, naapuri!»\n\n»Kuinka paljon sitä?»\n\n»Onko teillä enemmän kuin yksi pullo?»\n\n»On kaksi.»\n\n»Yksi riittää minulle.»\n\nKalju oikaisihe ja pyyhki hämähäkinverkot pois pullosta.\n\n»Kuinka paljon?» kysyi Jerry.\n\n»En tiedä. Näyttää aika vanhalta aineelta, eikö näytäkin?»\n\nHän tähysteli pulloa läheltä, siristäen silmiänsä.\n\n»Siinä ei ole päivämäärää eikä hallituksen leimaa», haasteli hän,\n»mutta sen pitäisi olla kymmenen vuoden ikäistä. Minulla se on ollut\nviisi vuotta. Dollari vuodelta. Onko viisi dollaria liikaa, vieras?»\n\n»Koko runsaasti, mutta ei liiaksi. Antakaa se tänne!»\n\nHän painoi setelin kauppamiehen käteen ja kiiruhti öiseen ulko-ilmaan.\nNyt hän oli oikein iloissansa. Heilautettuansa kättään jäähyväisiksi\nKaljulle, joka tyrmistyneen näköisenä seisoi ovella katselemassa hänen\npoistumistaan, hän lähti ratsastamaan käymäjalkaa katua pitkin.\n\n»Hän näyttää mieheltä», jupisi Kalju, »puhuu miehen tavoin, ratsastaa\nmiehen lailla; mutta hänellä ei ole revolveria, ja hän käyttää —\nhajuvettä!»\n\nKauppamies ravisti päätänsä.\n\n»Onpa kaikki muuttunut aika paljon Numero Kymmenessä», huokasi hän.\n»Varsin pian tänne hilataan naisia ja lapsia, ja sitten on rauha tyyten\nmennyttä.»\n\nMutta sillä välin Jerry eteni hyräillen tietänsä. Hän kuvitteli\nmielessään, miltä tyttö näyttäisi saadessansa Florida-veden. Jos Nancy\noli naisellinen — jos hän oli edes inhimillinen — täytyisi hänen\nkasvoistansa kuvastua jonkunlaista mielenliikutusta, kun se tapahtuisi.\nJa hänestä tuntuu että hän ehkä sittenkin saisi jonkunlaisen palkkion\nvaivoistansa. Mutta sitä ennen hänen oli ratsastettava pitkä matka\nkumpujen poikki, ja hän halusi vahvistaa itseänsä sitä retkeä varten.\n\nGroganin kapakasta kuului melu jo kauaksi, ja se niin sanoaksemme\nopasti häntä. Se oli syvää, sekavaa hyminää, josta silloin tällöin\nerottui terävä kirous, yksinäinen, äänekäs naurunremahdus ja kerran\nsärkyneen lasin räsähdys ja kilinä.\n\nJa saapuessansa lähemmäksi Groganin ovesta kadulle leviävää keltaista\nvaloläikkää hän näki ryhmän hevosia, joita oli sijoitettu sen kahden\npuolen, jopa keskelle katuakin. Viimemainittujen sekaan hän jätti oman\nratsunsa ja astui huolettomasti sisälle hajuvesipullon nytkähdellessä\nhänen oikeassa takataskussaan ja keveän omantunnon ilahduttaessa hänen\nsydäntään.\n\nGroganin kapakan muodosti yksi ainoa matala, pitkä, neliskulmainen\nhuone, jonka toisessa päässä oli seinästä seinään ulottuva\ntarjoilupöytä ja keskellä pyöreä uuni, kun taas pöytiä ja tuoleja oli\nhajallaan lattian muissa osissa. Rulettipyörä vilahteli ja hyrisi\nyhdessä nurkassa, ja onnenkoetinta varten oli varattu toinen pöytä.\nMuut pöydät oli luovutettu pääasiallisesti noppapeliä ja pokeria varten.\n\nJerryn saapuessa oli pöytien ääressä perin vähän väkeä, sillä eräs\npunatukkainen mies oli voittanut runsaasti rulettipöydässä ja oli\nsen johdosta kovin hyväntahtoinen koko maailmaa kohtaan. Hän oli jo\nnauttinut konjakkia enemmän kuin kohtuullisen osansa ja seisoi nyt\ntarjoilupöydän keskikohdalla ja läimäytti sille molemmat kätensä,\njoista toinen puristi setelitukkoa.\n\n»Anna sen valua, Grogan!» mylvi hän tarjoilupöydän takana seisovalle\nrotevalle miehelle, joka parhaillaan kieritteli pöydälle laseja\nuskomattoman taitavasti, niin että jokainen niistä singahti hyrränä\npaikalleen vastaisen käyttäjänsä eteen. »Anna sen valua! Täytä lasit\nniin useasti kuin pojat vain jaksavat rentoutua pöydän laidalle! Hei,\nte!»\n\nHän oli huomannut Jerryn, joka huoneeseen tultuansa oli seisahtunut\ntarkastamaan ympäristöänsä.\n\n»Astukaa peremmälle, vieras, ja ottakaa ryyppy!»\n\nJerry totteli, myhäillen mielihyvästä; hänen eteensä kieri lasi, ja\nsen viereen tuoksahti musta pullo, jonka sisällys helmeili. Hän seisoi\nkestityksen maksajan vieressä.\n\n»Lasit käteen, pojat», huusi punatukkainen, »ja sitten pohjaa myöten!»\n\nParikymmentä lasia välähti ja kallistui; parikymmentä lasia kimalsi\ntyhjinä ja kalahti sitten tarjoilupöytään.\n\n»Täytä ne uudelleen!» kiljui punatukka. »Tänä iltana, veikot, kostutan\nminä Numero Kymmentä, niin että se on märkä varpaista kulmakarvoihin\nsaakka. Mitä arvelette, naapuri?»\n\nHän tyhjensi whiskypullon lasiinsa ja heilutti sitä päänsä yläpuolella.\n\n»Lisää ainetta, Grogan! Minä ja ystäväni olemme tuskin saaneet\ntippaakaan. Vai olemmeko, naapuri?»\n\nJa tyhjällä pullolla hän leikillään taputti Jerryä takapuoliin,\nsellaiseen kohtaan, johon raskaan pullon olisi luullut kaikkein\nvähimmin koskevan.\n\nMutta lyönnin sattuessa kuului selvästi särkyvän lasin räiskettä.\n\n»Hyvä Luoja!» pahoitteli punatukka harmistuneena. »Rikoinko pullon,\nystäväni? Mutta älkää siitä välittäkö! Hankin teille uuden — ja\nneljänneksen lisäksi. Grogan, neljännes tälle miehelle!»\n\nKiroillen hiljaa itseksensä Jerry viskasi sirpaleet takataskustaan ja\npudisti niin hyvin kuin sai pois pitkin jalkaansa valuvan nesteen.\n\n»Kova onni», valitti punapää. »Toivottavasti se ei ollut mitään\nerikoista vanhaa merkkiä —»\n\nHän keskeytti lauseensa ja jäi töllistämään suu auki, vetäisi henkeänsä\nja aivasti kamalasti. Ja sitten hän peräytyi pitkän askeleen kauemmaksi\nJerrystä. Jos viimemainittu olisi muuttunut kalkkarokäärmeeksi, ei hän\nolisi voinut tehdä punapäähän niin voimakasta vaikutusta.\n\n»Hyvät herrat», huoahti punainen, mutta ei kyennyt jatkamaan.\n\n»Mikä hätänä, Punapää?» tiedusti Grogan.\n\n»Tuo!» sähisi punatukkainen.\n\n»Mikä teitä vaivaa?» kysyi Jerry äkäisesti.\n\nJa hän ajatteli viittä dollaria, jotka hän saisi maksaa toisesta\nhajuvesipullosta.\n\n»Haistakaa häntä!» kähisi Punapää.\n\nKaikki vetivät henkeänsä; ilma oli sakeana Florida-veden tuoksusta.\n\n»Hänpä», huusi Punapää, joka sai äänensä takaisin, »ei olekaan mies.\nHän on nainen. Hajuvettä!»\n\nToisten jok’ikinen henkäys oli hänen sanojensa todistuksena. Hajuvettä!\nMiehellä! Numero Kymmenessä!\n\nSe oli pysyvä tahra kaupungin kunniaan; se oli ennenkuulumatonta.\n\n»Mikä te oikein olette?» ärisi Punapää. »Mies vai nainen?»\n\nJa avarassa huoneessa kajahti naurunremahdus.\n\n»Heittäkää hänet ulos!» kiljaisi joku. »Hirteen hänet!» karjui toinen.\n»Hajuvettä, ha, ha, ha!»\n\nHe kuhisivat yhä sankkenevana ryhmänä Jerryn ympärillä. Punapää\nkumartui tarjoilupöydän ylitse ja otti reunojansa myöten täyden\nwhiskylasin.\n\n»Tässä on teille virkistykseksi, madam», hoilotti hän ja viskasi\nsisällön vasten Jerryn kasvoja.\n\nMitä sitten seurasi, se on tarkasti syöpynyt Numero Kymmenen kelpo\nkansalaisten muistiin. Jerry ei ollut kookas mies, mutta hänen\nkäsivartensa olivat pitkät ja hartiansa tukevat, ja hänen painonsa oli\njämeästi sijoitettu oikeisiin paikkoihin. Onneksi hän oli räpäyttänyt\nsilmiänsä nesteen lentäessä ilmassa eikä niin ollen saanut pistävää\nwhiskyä silmiinsä; mutta sen pahemmin se ei olisi voinut häntä\nvimmastuttaa, vaikka se olisi ollut juoksevaa tulta. Hän astahti\nnopeasti Punapäätä kohti, joka nauraa kohotti takakenossa, ja iski\nnyrkkinsä suoraan hänen vatsaansa. Sen vaikutuksesta lyöty taipui\nkaksin kerroin kuin jäykän joustimen painama linkkuveitsi. Hänen\nkeskiruumiinsa tärähti hänen takanansa olevaan tarjoilupöytään, ja\nhänen päänsä ja kantapäänsä kolahtivat lattiaan melkein yhtä aikaa.\nSitten hän kellahti kyljelleen ja alkoi potkia ja huitoa turhaan\nkoettaessansa hengittää. Mutta Jerry oli vasta alussa.\n\nHänen likellensä, ihan likellensä tunkeutuivat kahdet kasvot, tähystäen\nhäntä. Hän täräytti niihin kaksi sivallusta alhaalta päin, tehostaen\nlyöntejänsä nousemalla varpaillensa, ojentamalla jalkansa suoriksi ja\nrajusti nykäisemällä olkapäitänsä — ja kasvot katosivat. Siten Jerry\nsai tilaa ja alkoi otella.\n\nEipä silti, että sen miesjoukon käsittely olisi ollut helppoa.\nEnsimmäiset kolme iskua olivat tehokkaasti selvittäneet heidän\npäistänsä whiskyn höyryt, ja he karkasivat Jerryn kimppuun yhdessä\nrytäkässä. Heillä oli ruhoa, heillä oli jänteitä, heillä oli\ntaistelu-intoa, ja heitä vastassa olivat vain aivot, jotka osasivat\nohjata nyrkkejä. Mutta tämä yksinäinen mies oli joutunut hurjan vimman\nvaltaan.\n\nKasvoparin kadottua hän hypähti taaksepäin tarjoilupöytää vasten\nsaadaksensa vielä enemmän tilaa, taivutti päätänsä taaksepäin ja\npäästi kiljaisun. Siitä ei soinnahtanut kiukkua eikä vihaa, vaan\nyksinomaan väkevää riemua. Hänen kimppuunsa syöksyi viisi tai kuusi\nmiestä, tyrkkien toisiansa kyynärpäillänsä, sulloutuen yhteen ja estäen\ntoistensa liikkeitä innokkaasti pyrkiessänsä käsiksi hajuvedeltä\ntuoksuvaan muukalaiseen. Jerry kumartui eteenpäin ja ponnahti\njalkapalloilijan tavoin heidän polviansa vasten. Hän tarttui kahteen\npolvipariin jäntevillä käsillään, ja kaksi raskasta ruhoa keikahti\nhänen selkänsä ylitse, tärähtäen tarjoilupöytään niin ankarasti, että\nGrogan parkaisi.\n\nSitten Jerry oikaisihe keskellä vastustajainsa sekavaa rykelmää. Hän\nsivalsi oikealla kädellänsä muuatta kasvoihin ja upotti vasemman\nkätensä kyynärpäätä myöten erään lihavan miehen vatsaan. Iskun saaneet\nhoippuivat tungokseen, työntäen toisia taaksepäin, ja kun ahdistajat\njälleen kävivät Jerryn kimppuun, oli Jerry saanut kylliksi tilaa\njaellaksensa täräyksiä oikein olan takaa. Hänen iskunsa osuivat aina\ntarkkaan, nopeasti kuin kiukustuneen käärmeen pistokset ja voimakkaasti\nkuin moukarin täräykset. Aina kasvoihin, ja hänen lyöntiensä mäjäykset\nkuuluivat säännöllisen tahdikkaasti kuin täyttä vauhtia kulkevan\nsiipilaivan siipien loiske. Ja koko ajan hän otteli taitavasti, ei\nkoskaan tuhlannut iskuja vähemmän arkoihin osiin, vaan tähdäten suuhun\ntai silmään, nenään tai leukaan.\n\nEräs vankkatekoinen, punapäinen mies hypähti hänen kimppuunsa\nnujertaaksensa hänet. Jerry antoi hänelle ylhäältä käsin survaisun,\njoka muutti hänen suunsa punaiseksi tahraksi ja paiskasi hänet maahan.\n\n»Hei!» kiljaisi Jerry, astui punatukkaisen kasvoille ja huitaisi aimo\ntäräyksen seuraavan miehen leukaan.\n\nJos hänen jokaisella murskaavalla, repivällä kolhaisulla vuodattamansa\nveri olisi ollut nälkiintyneen miehen juomaa viiniä, ei se olisi voinut\ntehota Jerryyn sen väkevämmin. Hän näytti olevan puolittain juopunut\ntaistelun tuottamasta riemusta.\n\nHäntä kohti syöksyi tanakka mies pää alhaalla kuin puskevalla härällä,\nsysäten Jerryn tarjoilupöytää vasten, mutta hän vaipui tajuttomana\nlattialle saatuansa kuin nuijasta äkillisen kolauksen korvansa taakse.\n\nSitten oli hyökkääjäin seuraava aalto hänen kimpussansa. Jotkut ensinnä\nkaatuneista olivat jälleen pystyssä kasvoissansa punaisia merkkejä.\nNäkyi haljenneita huulia, turvonneita silmiä, revenneitä poskia,\nkolhituita leukoja, kun he taivuttivat päänsä kumaraan ja hyökkäsivät.\nHe tulivat sekavana, järjestymättömänä laumana jokaisen miehen\ntapellessa äänettömän verenhimon kannustamana.\n\nJos he olisivat otellessansa pysyneet järjestyksessä ja\nedenneet vankkana puoliympyränä, ei Jerry kaikesta paini- ja\nnyrkkeilytaidostansa huolimatta olisi kyennyt vastustamaan heitä edes\npuolta minuuttia; mutta heihin ei mahtunut järki. Yksi ainoa mies\nuhitteli heitä, ja se ajatus teki heidät mielettömiksi; he koettivat\nrusentaa hänet typerällä joukkohyökkäyksellä, mutta Jerry ei mielinyt\nalistua rusennettavaksi. Hän sujahteli paikasta toiseen. Häneen oli\nyhtä mahdoton tarttua kiinni kuin öljyttyyn esineeseen. Hän suorastaan\nliukui heidän raastavista sormistansa ja pani heidät hoippumaan, antaen\nheille läjähteleviä sivalluksia kuin nuijalla.\n\nSilloin tällöin hän ponnahteli ikäänkuin hänen lihaksensa olisivat\nolleet kellon joustimia. Ahdistajat kumartuivat hänen tapaansa\nkyykkyyn, pujahtivat hänen käsivarsiensa alitse ja paiskasivat hänet\nseinää vasten, mutta hän kimmahti takaisin kuin kumipallo, liukuen ja\nhyppien milloin missäkin. Hän muistutti koiralauman kanssa tappelevaa\nsutta, ei koskaan antautunut ratkaisevaan kamppailuun, vaan iski ja\niskettyänsä sujahti eteenpäin.\n\nSitten Punapää, joka oli saanut henkensä takaisin, nousi pystyyn ja\nseisahtui ympyrän äärelle katselemaan taistelua. Hän oli arvostellut\nväärin tätä miestä, tätä nauravaa, hoilottavaa, pilkkaavaa ja kiljuvaa\npahaa henkeä, joka käytti hajuvettä naisten tavoin ja tappeli yhtä\nväkevästi ja kiukkuisesti kuin hyppivä mustangi ja älykkäästi kuin\nseitsemän paholaista — hän oli surkeasti erehtynyt arvostellessansa\nmuukalaista. Mutta Punapään vatsa oli hellä; hänet oli kellistetty\nlattiaan, ja nyt oli muukalaisen se maksettava. Niinpä hän odotti,\nkunnes tungokseen syntyi aukko — aukko, josta pääsi tanssivan,\ntappelevan olennon kimppuun, ja sitten hän päästi härkämäisen mylväisyn\nja syöksyi vihamiestänsä kohti.\n\nOikean käden vasarannavakka sivallus tärähti Punapään leukaan, mutta\nhäntä kiidättivät eteenpäin lähes sadan kilon painoiset karaistuneet\nlihakset ja luut; hän vain pudisti päätänsä saatuaan iskun ja kävi\näristen Jerryyn käsiksi. Hänen käsivartensa kiertyivät hoikan\nvastustajan ympärille ja puristivat häntä rintaa vasten; syöksyn\nvoimasta he molemmat kaatuivat pitkäkseen ja kieriskelivät lattialla\nsinne tänne poljeksivien jalkojen seassa.\n\nMiten kaikki kävi, sitä ei Punapää sittemmin osannut kertoa. Sen\nhän vain tiesi, että muukalaisen molemmat käsivarret olivat hänen\nkarhunsyleilyssään ja että hänen korvissansa kaikui toisten kiljunta:\n»Hän on pitkänään! Hän on Punapään otteessa! Surmaa hänet, Punapää!\nJätä minullekin vuoro peitota häntä! Katkaise hänen selkänsä!»\n\nTällaista kiljuttiin Punapäälle kuorossa, ja hän tiukkasi puristustaan.\nJa sitten — se oli hyvin ihmeellistä. Toinen avuton käsi liukui\nkäärmeen tavoin hänen otteestansa. Vankka kämmen painui hänen\nleukaansa vasten ja työnsi rajusti hänen päätänsä taaksepäin; heti\nvapautui toinenkin käsi. Silloin Punapää pyörähti noustaksensa pystyyn\nja kouraistaksensa uuden otteen. Mutta hän nousikin korkeammalle.\nHäntä jollakin tavoin kannatettiin olkapäästä ja lonkasta. Hänet\nkeikautettiin ilmaan ja pyöräytettiin ympäri; hänen huitovat kätensä\nsattuivat erään miehen kasvoihin, hänen kiitävät kantapäänsä\nkolhaisivat toisen maahan, ja sitten Punapää tärähti huumaavan\nankarasti lattiaan ja menetti muistinsa.\n\nHänen ruumiinsa ympärillä riehui ottelu samalla tavoin kuin\nkreikkalaisten taistelu Patrokloksen ruumiin ympärillä. Jerryn pureva\nkieli suomi hänen ahdistajiansa kamppailuun; hänen vinhasti liikkuvat\nnyrkkinsä paiskasivat heidät jälleen takaisin. Hänen kimeä kiljuntansa\nkajahti heidän korviinsa joltakin suunnalta, mutta seuraavalla hetkellä\nkaasi päinvastaiselta suunnalta tuleva moukarimainen kolaus kuulijan\nlattiaan. Hän hyöri heidän ympärillänsä kuin herhiläinen, ja hän oli\nmelkein yhtä vähän kouraantuntuva iskettäväkin. He löivät häntä — niin,\ntuhansia kertoja — mutta heidän sivalluksensa eivät kolahtaneet kovasti\ntuohon liitelevään maalitauluun, ja heidän hurjasti huitovat nyrkkinsä\nluiskahtelivat heiluvista olkapäistä, pyörivästä päästä ja nopeasti\ntorjuvista kyynärvarsista.\n\nSitten sekaantui Grogan otteluun. Hänkin oli Punapään tavoin katsellut\nja ihaillut syrjästä; mutta Grogan ihaili järkevämmin, sillä hän\nymmärsi nyrkkeilytaitoa jonkun verran; ja hän hihitti nähdessänsä\nsivallusten osuvan, täräysten sujahtavan täsmälleen tarkoitettuun\nkohtaan, sivallusten runtelevan kasvoja ja suorien sysäysten työntävän\nmiehiä edellänsä kuten vaahtoa aallon harjalla. Kaikkea tätä Grogan\nkatseli hievahtamatta. Tapelkoot kylliksensä! Ainakin niin kauan,\nkunnes joku tempaisi revolverin, eikä kukaan tarttuisi revolveriin,\njollei muukalainen näyttäisi esimerkkiä. Sen estivät vuoristoaavikon\nritarillisuuskäsitteet.\n\nMutta kun Jerry Aiken keikautti päällensä syöksyvän miehen samaa\nvauhtia ilmaan ja mies pudotessaan tärähti rulettipöytään ja Numero\nKymmenen ainoa rulettipyörä sinkoutui kierimään lattialle, selvisi\nGroganille, että hänen oli sotkeuduttava leikkiin tukevine hartioineen\nja muinoin hankittuine nyrkkeilytaitoineen.\n\nHän läimäytti toisen kätensä tarjoilupöydälle ja keikahti sitten\nlihavuudestansa huolimatta keveästi sen ylitse.\n\nTämä hyppy vei hänet suoraan Jerryn eteen. Miesjoukko oli juuri\nperäytynyt, joten Jerry oli hetkiseksi jäänyt jotensakin yksin keskelle\nlattiata. Ja Grogan mylvi toisille: »Luovuttakaa hänet minulle! Pysykää\nloitolla! Antakaa tilaa!»\n\nSitten hän karkasi ahdistamaan Jerryä.\n\nMielihyvin olivat toiset valmiit keskeyttämään ottelun kootaksensa\nsekaisin kolhittuja ajatuksiansa; ja niinpä he jäivät seisomaan,\nhuohottaen ja pyyhkien verta kasvoistaan, ja katselivat kiukkuisina\nGroganin hyökkäystä.\n\nAlku kävikin Groganille sangen hyvin. Jerryn käsivarret olivat väsyneet\n— liian väsyneet iskeäkseen tavalliseen kuulannopeaan tapaansa. Ja\nmuutamien viime sekuntien aikana hän lisäksi oli kolhinut sellaisten\nmiesten kasvoja, jotka eivät ollenkaan osanneet väistyä eikä kumartaa\nhyväksyttyyn tapaan. Mutta kun hän tähtäsi sivalluksen kimppuunsa\nkarkaavaan Groganiin, niin roteva vastustaja osittain torjui iskun\nvoiman, antaen sitten päänsä heilahtaa heikentyneen iskun mukaan.\nSe sivallus ei edes vähääkään järkyttänyt häntä, ja syöksyessänsä\neteenpäin hän täräytti oikean nyrkkinsä ankarasti Jerryn kylkiluille,\nsamalla huitaisten hirvittävän survaisun vasemmalla nyrkillänsä hänen\nkeskiruumiiseensa. Isku kirjaimellisesti nosti Jerryn ilmaan ja\npaiskasi hänet tärähtäen seinää vasten. Siinä hän hoippui, ja Grogan\nvalmistautui antamaan lopullisen täräyksen, kallistui kauas taaksepäin\nja heilautti sitten oikeata kättänsä, muuttaen asentoansa viimeistä,\nhuumaavaa iskua varten.\n\nMutta —\n\nHorjuva ja huojuva olento väisti, ja tupertava survaisu suhahti\nJerryn olkapään ylitse. Ohi menneen iskunsa voimasta Grogan kallistui\neteenpäin, pyörähti sitten ympäri kissamaisen nopeasti ja ehti\nparhaiksi näkemään, kuinka pienempi mies suuntasi vasemmalla kädellään\npitkän, matalan sivalluksen häntä kohti.\n\nGroganin torjuva käsi laskeutui alaspäin. Mutta sivallus ei osunut,\nei edes hipaissut hänen suojaavaa kyynärvarttansa, vaan keskeytyi\npuolivälissä. Samalla hetkellä Aikenin jalat astahtivat tanssiaskeleen,\njoten hän näytti leijailevan likemmäksi, hänen oikea kätensä heilahti\nylöspäin, hänen nyrkkinsä kiertyi —\n\nJa sitten laipio romahti Groganin päähän.\n\n\n\n\nXXI luku\n\nViimeinen skottilainen\n\n\nVarmastikin se oli laipio. Grogan ei tuntenut kipua eikä tärähdystä\nleuassaan, johon salamannopea, kiertynyt nyrkki nähtävästi oli\ntähdätty. Sensijaan kolahti hänen takaraivoonsa kuvottava, raskas\njysäys. Samassa joku sammutti kaikki valot, ja lattia lennähti ylöspäin\nja tärähti hirvittävän voimakkaasti hänen kasvoihinsa, ikäänkuin\nlaipion putoaminen ei olisi riittänyt.\n\nMyöhemmin — joku polki kantapäällänsä Groganin niskaa. Hän tuli\ntajuihinsa ja ihmetteli, miten herätyskello oli saattanut pudota hänen\nvuoteensa kohdalla olevalta hyllyltä, ja vasta useiden sekuntien\nkuluttua hän käsitti, mitä oli tapahtunut. Hän ryömi syrjään. Hän näki\nsekavan ottelun telmeen, näki pöydän kellahtavan kumoon ja räsähtävän\nkyljelleen, ja sitten Grogan lähti noutamaan lainvalvoja Bud Levineä,\nsillä omaisuuden suojelemisen vaisto puhui voimakkaimmin hänen\nturtuneissa aivoissaan.\n\nGroganin kunniaksi on myönnettävä, ettei hän suinkaan ollut mikään\nuikuttava rehentelijä, joka juoksee hakemaan apua saadessaan selkäänsä.\nMutta hänen aivonsa olivat sairaat ja sekavat — ja laipio oli pahasti\nkolhaissut hänen päätänsä.\n\nSitäpaitsi jonkun oli varmasti käytävä noutamassa lainvalvoja\nBud Levineä, ennenkuin juttu kehittyisi paljoakaan pitemmälle.\nOn muistettava, ettei tähän kaikkeen ollut kulunut kuin muutamia\nminuutteja, sillä nyrkkeilyssä voi kuudessakymmenessä sekunnissa\ntapahtua aika paljon. Mutta on myöskin otettava huomioon Groganin\nsekava mielentila, jotta ymmärrettäisiin, minkä tähden hän esitti\nBudille asiat sillä tavoin kuin esitti.\n\nHän hoippui lainvalvojan asuntoon kolkutettuansa ensin ovelle — astuen\ntaloon muitta mutkitta, niin että lainvalvoja ponnahti sanomalehtensä\ntakaa pystyyn, liikutellen hermostuneesti sormiansa, silmissänsä\nmiettivä ilme. Sitten syöksähti Grogan huoneeseen. Hänen leuassansa oli\nlaaja, purppuranpunainen läiskä, ja hänen nenästänsä — johon salakavala\nlattia oli niin tarpeettomasti kolhaissut — valui verta tipoittain\nhänen paidanrintamukselleen.\n\n»No, Grogan», ehätti lainvalvoja tiedustamaan, »mitä hittoa tämä\nmerkitsee?»\n\n»Murhaa!» ähkäisi Grogan ja retkahti istumaan tuolille.\n\n»Missä?» kysyi lainvalvoja, ja hänen ohuet huulensa pingoittuivat, ja\nniiden reunoihin ilmestyi vaalea juova. Taaskin oli kuolema kolkuttanut\nhänen ovellensa, ja tällä kertaa — kenties —\n\n»Minun talossani, Levine.»\n\n»Keitä siellä on?»\n\n»Kokonainen joukkio.»\n\n»En ole kuullut ainoatakaan laukausta.»\n\n»He käyttävät nuijia.»\n\nLainvalvoja seisoi ovella revolveri kädessä.\n\n»Onko ketään kuollut?»\n\n»Lattia on täynnä vainajia.»\n\n»Hyvä Jumala!» äänsi lainvalvoja hampaittensa välitse. »Ja minä\nkaupungissa sen tapahtuessa! Minä olen mennyt mies!»\n\nJa hän lähti juoksujalkaa Groganin kapakkaan. Groganin kapakkaan!\nVeritöihin johtavat riidat alkoivat tavallisesti siellä, mutta itse\nlaukaukset ammuttiin jossakin muualla — esimerkiksi Kaljun myymälä\noli suosittu paikka. Ei kukaan tiennyt, minkä tähden Grogania kohtaan\noltiin niin kohteliaita, jollei syynä ollut rotevan, totisen, uhkaavan\nisännän herättämä pelko ja kunnioitus tai se, että pelättiin Groganin\nsulkevan kapakkansa ja poistuvan muualle, jos hänen pelisalissansa\nammuskeltiin liiaksi.\n\n»En minä välitä särjetyistä päistä», oli Grogan lausunut eräässä\nhistoriallisessa tilaisuudessa heitettyänsä ovesta kadulle kaksi\nmellastajaa kinan alkaessa, »enkä myöskään lattialle valuvasta verestä,\nmutta en salli parin hupsun, jotka käyttelevät revolverejansa kuin\nruiskuntorvia ja kovin auliisti siroittelevat lyijyä ympärillensä,\nturmella taloani».\n\nMikäli lainvalvoja Bud Levine tiesi, olivat kaikki revolverinäytökset\naikojen alusta alkaen olleet kiellettyjä Groganin kapakassa. Mutta\nnyt — Grogan itse verisenä ja murjottuna — ruumiita virumassa hänen\nkapakkansa lattialla — lopun täytyi olla käsissä!\n\nTuskin hän oli ehtinyt kadulle, kun hän jo erotti ensimmäiset Groganin\nkapakasta kantautuvat hälyäänet. Hän sivuutti sekatavarakaupan.\nKalju oli kuullut tuttua tappelunmelskettä ja seisoi nyt myymälänsä\novella pää kallellaan — hän piti liikettänsä auki koko yön, ettei\nvain ainoatakaan kauppaa jäisi tekemättä. Mutta Levine alkoi vinhasti\njuosta, seisahtui Groganin ovesta tulvivaan keltaiseen valoon ja\nsiirtyi sitten revolveri kädessä oviaukkoon.\n\nKeskellä lattiata oli hurja tappelunmylläkkä. Jotkut kamppailijat\nolivat polvillaan, toiset pystyssä, joitakuita virui, kuten Grogan oli\nkertonut, pitkänään permannolla. Mutta ainoatakaan nuijaa ei ollut\nnäkyvissä; ja muuan kaatuneista — itse roteva Punapää — reutoutui\nparhaillaan seisoalleen. Ja lisäksi kuului myllerryksen keskeltä,\nyskimisen, syljeksimisen, kiroilun ja kiljaisujen seasta nopeata\nläiskettä, joka hämmästyttävästi muistutti kämmenten taputusta — tai\nnyrkkien pauketta. Tappelijat milloin peräytyivät ulommaksi, milloin\nsulloutuivat ahtaammalle.\n\nRykelmä kävi sekavammaksi, sitten se äkkiä harveni, ja siitä\nhoippui esille kaksi miestä. Heidän kasvonsa olivat veressä, ja he\nhorjahtelivat toisiansa vastaan, hoippuen kuin sokeat. Taaskin ahdinkoa\ntyönnettiin ulommaksi keskustasta, se hajaantui yhä laajemmalle, ja\nnyt lainvalvoja Levine näki lattialla tanssimassa miehen, joka tuskin\noli häntä itseänsä kookkaampi, mutta tukevahartiainen, pitkäkätinen ja\njonka viuhuvat nyrkit kumosivat miehiä kuten pallo keiloja.\n\nMielipuoli!\n\nSillä tapellessansa hän nauroi, hänen silmänsä loistivat, hän hihkui\nriemuisesti kuin lumessa leikkivä lapsi, ja koko ajan hän jakeli\niskuja sujahtelevilla nyrkeillänsä, tehostaen jokaista sivallusta koko\nruumiillansa. Hänen hattunsa oli tipahtanut päästä, hänen hiuksensa\ntörröttivät pystyssä ikäänkuin hänen kasvoihinsa olisi puhaltanut\nvinha tuuli, hänen takkinsa oli tyyten mennyt, ja liivit olivat ihan\nrepaleina, paita oli kirjaimellisesti siekaleina, joten näkyi jäntevä\nkaula; toisessa poskessa oli verinen viiru, ja tuhoisat kädet olivat\nranteita myöten punaiset. Nuijia? Ei; sikäli kuin Bud havaitsi,\nnäytti täällä olevan pelkkä nyrkkitappelu, vaikkakin mittasuhteiltaan\njättiläismäinen.\n\nHän astui miesjoukkoa kohti revolveri ojossa, karjuen määräyksiä, jotka\nmuistuttivat vahtikoiran haukahduksia, ja tappelijat hajaantuivat\nja perääntyivät hänen tieltänsä. He hoippuivat nojautumaan seiniin,\nja heidän kolhituilla kasvoillansa Levine näki ilmeen, joka tuntui\nilmaisevan, että he olivat hyvillänsä hänen tulostaan. Entä muukalainen?\n\n»Vielä yksi!» kiljaisi hän, ja syöksähti Levineä vastaan.\n\nHän keskeytti hyökkäyksensä viime hetkessä. Hätäisempi ja\nharkitsemattomampi mies kuin Levine olisi ampunut surmanlaukauksen\nheti ensimmäisen uhkauksen jälkeen, mutta hän pidättyi ampumasta,\nkummastellen miestä, joka paljain käsin kävi revolverilla aseistetun\nmiehen kimppuun. Ja Jerryn seisahtuessa oli revolverin suu suorastaan\npainettu hänen rintaansa vasten. Mutta sivuun vilkaistessaan Levine\npani merkille, että viimeinenkin lattialla viruvista kaatuneista\nkompuroi pystyyn. Jumalan kiitos, tässä jutussa ei kukaan ollut saanut\nsurmaansa!\n\n»Pistäkää revolveri taskuun!» kehoitti Jerry hilpeästi. »Ottakaa ryyppy\nja liittykää seuraan!»\n\n»Mitä hemmettiä tämä merkitsee?» tiedusti Levine, josta oli\nvaikeanlaista katsoa mielipuolen kirkkaisiin silmiin.\n\n»Tämä on nyrkkeilyottelu», vastasi Jerry virnistäen. »Pojat pitävät\nminulle hauskaa.»\n\n»Bud», virkkoi Punapää, hoippuen lainvalvojan luokse, »teillä on väärät\ntiedot. Tämä ei ole revolveripeliä. Se on vain pelkkää huvia. Älkää\nolko näkevinännekään ja menkää tiehenne. Meillä on vielä puhuttavaa\ntälle miehelle.»\n\n»Antakaa hänen olla», pyytelivät muutkin ja tunkeutuivat lähemmäksi.\n»Välimme eivät ole vielä läheskään selvät.»\n\n»Pysykää loitolla!» komensi Levine terävästi, ja hänen revolverinsa\npiirsi pienen kaaren. Se taikavoimainen liike sai miesjoukon\nperäytymään ikäänkuin aseesta olisi purskunnut suihku jääkylmää vettä.\n\n»Ja te», jatkoi Levine ällistyneenä, sillä hän ei nähnyt ainoatakaan\nmuukalaisen puoluelaista, »tulette mukaani. Te olette häirinnyt rauhaa!»\n\n»Enpä, hitto soikoon, lähdekään!» vastasi hilpeä muukalainen. »Vastahan\ntämän ottelun ensimmäinen vuoro on päättynyt.»\n\n»Suu kiinni — heti — ja ojentakaa kätenne!» komensi Levine.\n\nJerry kävi äkkiä vakavaksi.\n\n»Jos asia on niin, ei minun auttane muu kuin lähteä mukaanne», sanoi\nhän.\n\nHän ojensi kätensä, ja näppärästi Levine naksautti toisella kädellänsä\nkäsiraudat hänen ranteisiinsa.\n\nJerry kääntyi miehiin päin.\n\n»Kaikista kurjista kauppaloista, korpirojukaupungeista ja\npontikkakylistä on Numero Kymmenen kehnoin», lausui hän.\n\nVastausmurina oli hiljainen ja syvä kuin kaukaisen ukkosen jyminä.\n\n»Ja kaikista läskin- ja karjanleimaajista, tulevista ja entisistä\nkätyreistä, kulkureista ja surkeista sakilaisista te, pojat, olette\nvaliojoukkoa.»\n\nMurina äityi uhkaavaksi.\n\n»Bud», rukoili Punapää itkunsekaisella äänellä, »Jumalan tähden luovuta\nhänet meille — vain vähäksi aikaa!»\n\n»Tukkikaa suunne ja tulkaa pois!» ärjäisi Levine vangilleen. »Vai\nmielisittekö vielä jatkaa tällaista nalkutusta viisi minuuttia?»\n\nMutta Jerry nauroi miehille vasten kasvoja.\n\n»Luovuttaa minut heille?» kertasi hän iloisesti. »Mutta minähän\npeittoaisin kokonaisen kaupungillisen teidänlaisianne miekkosia.\nSaattaisin löylyttää Numero Kymmenen kaltaisen kaupungin saamatta edes\nruokahalua aamiaista varten. Olettehan te, veitikat, olettehan niin\nsurkeita, että kiinalainen saattaisi viileksiä teitä kuten veitsi\njuustoa.»\n\nNumero Kymmenen kolhituilta asukkailta pääsi kiljaisu. Levine kiskoi\nvankiansa ovelle epätoivoisen hätäisesti.\n\n»Olette niin halpamaisia», lopetti Jerry toisen vetäessä häntä\novesta, »ettei juutalainen tulisi toimeen Numero Kymmenessä ja että\nskotlantilainenkin näkisi nälkää».\n\nJa kadotessansa hän vielä sinkautti heille viimeisen, pahimman\nherjauksen.\n\nPimeällä kadulla Levine pyörähti ympäri revolveri ojennettuna, kun\nGroganin kapakasta alkoi kuulua juoksun töminää ja ovesta samalla\nsyöksähti kymmenkunta miestä.\n\n»Pysykää loitolla!» varoitti Levine. »Pojat, te tunnette minut, ja jos\nkoetatte anastaa huostastani tämän hupsun miekkosen, tämän hassahtaneen\nkaistapään, niin ammun teistä muutamia, ennenkuin ehditte häneen\nkäsiksi. Kysyn teiltä, onko hän sellaisen hinnan arvoinen.»\n\nHetken napistuansa miehet vetäytyivät takaisin.\n\n»Nyt eteenpäin!» komensi Levine. »Ja pysykää edempänä! Hyi! Mies, te\nlöyhkäätte!»\n\nSitten Levine joudutti vankinsa askelia painamalla revolverilla hänen\nristiluitansa. He menivät suoraan lainvalvojan asunnolle, sillä sen\ntalon perähuone oli vankila. Numero Kymmenenkin huimat asukkaat olivat\nkäsittäneet tarvitsevansa varmaa paikkaa säilyttääkseen rikollisiansa,\nkunnes ne voitaisiin viedä lääninvankilaan. Niinpä he olivat liittyneet\nyhteistyöhön, koonneet kiviä sitä varten vapaaehtoisesti luovutetuilla\nvankkureilla, hakanneet niistä epäsäännölliset särmät omilla\ntottumattomilla käsillään ja rakentaneet huoneen, jossa oli neljä\nkiviseinää, kivinen katto ja lattia kahden jalan levyisistä, kuuden\ntuuman paksuisista lankuista. Pantuansa oveen puolenkilon painoisen\nmunalukon he luovuttivat avaimen lainvalvojalle — kolmannelle ennen Bud\nLevineä. Mutta ennenkuin Bud nyt pisti vankinsa koppiin, istuutui hän\nhuoneeseensa ja silmäili tappelijaa.\n\nViimemainittu ei ollut humalassa eikä äkeissään. Muukalaisessa oli vain\nkaksi merkillistä seikkaa. Ensimmäinen oli hänen vilkkaasti liikkuvat\nsilmänsä, ja toinen oli hänestä lehahteleva hieno, suloinen tuoksu. Hän\nseisoi ihan rauhallisena ja hyräili jotakin säveltä.\n\n»Kuulkaahan», virkkoi lainvalvoja, lakaten tarkastamasta vankiaan ja\navaten pitkän päiväkirjan, jonka sivuilla oli runsaasti kirjoitusta,\n»mikä on nimenne?»\n\n»Smith», vastasi Jerry empimättä, »Jeremias Jonas Smith».\n\nLainvalvoja vilkaisi vankiin epäilevästi ja merkitsi sitten pitkän\nnimen vastahakoisesti kirjaansa.\n\n»Ja mitä hittoa te olette tehnyt, Jeremias?» kysyi hän.\n\n»Olin pienessä huviottelussa, jonka Numero Kymmenen miehet minulle\njärjestivät», oli pelästymättömän Jeremiaan vastaus.\n\n»Jeremias», virkkoi lainvalvoja, »minusta tuntuu, että te olette\nsuurimpia valehtelijoita, mitä koskaan on minun kohdalleni osunut».\n\n»Kiitos!» Aiken nyökkäsi vähääkään nolostumatta. »Joka tapauksessa\nlienen ensimmäisten kymmenen joukossa. Jotkut heistä ovat minua edellä\nmatkoihin nähden, mutta minä voitan numeroissa.»\n\n»Peskää kasvonne tuossa sangossa!» käski lainvalvoja.\n\nAiken totteli, ja kun hän kääntyi kuivaamaan märkiä kasvojansa\ntahrautuneeseen pyyhkeeseen, huomasi lainvalvoja suureksi\nkummastuksekseen, ettei hänen ihossansa ollut ainoatakaan naarmua.\nSiellä täällä oli pieniä punaisia läikkiä, jotka aikaa myöten\nsaattoivat muuttua sinisiksi tai purppuraisiksi, mutta sellaisia\nsaattoi saada poikaviikarikin painiskellessaan puoli tuntia\nkoulunpihalla. Sitäpaitsi oli Jerryn puku repeytynyt siekaleiksi,\nmutta sikäli kuin iho näkyi, oli se vahingoittumaton. Lainvalvoja\nsiristi taaskin miettivästi silmiänsä ja muisteli rotevan Punapään\nmurjottuja kasvoja ja pelätyn Groganin kolhittua nenää. Hän huoahti, ja\nsitten alkoi hänen suupieliänsä väräytellä hymyntapainen. Hän tähyili\ntoistamiseen vankiansa tutkivasti; mikäli hän saattoi päättää, oli\nviimemainittu pelkkä poika miehen asussa.\n\n»Kuka sen tappelun aloitti?» tiedusti hän äkkiä.\n\n»En tiedä», vastasi Jerry hihittäen. »Kuten mellakat yleensä, se vain\nalkoi.»\n\n»Keitä oli seurassanne, kun kävitte käsiksi siihen miesjoukkoon?»\n\n»Olin yksin.»\n\n»Hm!» hymähti lainvalvoja. Hän loi toisen epäilevän katseen Jerryyn,\nnousi sitten hitaasti pystyyn ja astui huoneen nurkkaan. Siellä avautui\npieni salaovi, jonka takaa paljastui vähäinen seinäkomero; siinä oli\nkaksi pitkää, välkkyvää pulloa. Hän otti esille toisen niistä ja pari\nkorkeata lasia, sijoittaen ne pöydälle. Sanaakaan virkkamatta hän\nsitten irroitti Jerryn käsiraudat — ja kääntyi selin vankiin päin\nkaataessansa ryyppyjä.\n\nTosinhan Jerry vaistomaisesti liikahti ovelle päin, heti kun raudat\nheltisivät, mutta hätkähtäen hän hillitsi itsensä. Hän vei lainvalvojan\nhänelle työntämän lasin huulilleen, hengitti sen tuoksua — ja laski\nsitten äkkiä lasin kädestään.\n\n»Ei kai teillä sattumalta», virkkoi hän kaihoisesti, »ole\nselters-vettä?»\n\nLainvalvoja naurahti leveästi, palasi yhäti äänettömänä komerolle ja\ntoi sieltä toisen pullon. Se oli soodasifooni.\n\n»Näin se kelpaa», kehui Jerry.\n\n»Kelpaa!» urahti Levine.\n\nVuoristoaavikon ainoat kaksi lasia skotlantilaista whiskyä valuivat\nhitaasti, liukkaasti, tasaisesti avariin suihin.\n\n\n\n\nXXII luku\n\nKuutamossa\n\n\nJerry Aikenin sinä iltana poistuttua leiristä ei siellä muutamiin\nminuutteihin kukaan liikahtanut; sitten Kääpiö-Pete kohotti\nverkkaisesti leveitä hartioitaan ja tähysteli kuutamon petolliseen\nhämyyn.\n\n»Mack!» kuiskasi hän.\n\nPunainen nousi heti kyynärpäänsä varaan.\n\n»Aiken taisi livistää.»\n\n»Mutta kyllä hän palaa.»\n\nHe odottivat.\n\n»Ei; hän on mennyt kävelemään, Mack. Nyt on meidän aikamme!»\n\n»Entä jos hän tulee takaisin, ennenkuin olemme ennättäneet lähteä?»\n\n»Kolautamme häntä päähän ja panemme kapulan sen koiran suuhun. Ja nyt\nhevosten luokse. Scovil-vanhus ei herää mistään; hän kuorsaa kuin hako,\nkuulethan. Omituista, että hänen kaltaisellansa miehellä on sellainen\ntytär, vai mitä?»\n\n»On mahdoton aavistaa, millaisia perilliset tulevat.»\n\n»Niin; se on totta. Sinunkin isäsi oli komea mies, Punainen.»\n\nPunaisen ärähdyskin oli niin hillitty, ettei tarvinnut pelätä sen\nherättävän Scovilia. Sitten kumppanukset nousivat ripeästi vuoteistaan,\ntaluttivat hevoset vähän matkan päähän ja satuloitsivat niistä kolme\nnopeasti. Mutta heidän palattuansa noutamaan Nancy Scovilia, oli tyttö\nsikeässä unessa. Punainen Mack polvistui ja kosketti hänen olkapäätänsä.\n\n»Nancy!» kuiskasi hän.\n\nEi vastausta.\n\n»Herätkää!» Kuiskaus oli äänekkäämpi, mutta ei elomerkkiäkään.\n\n»Hei, Nancy!» Ei liikahdustakaan.\n\nEpätoivoissaan, uskaltamatta puhua kovemmin, jotta ei herättäisi John\nScovilia, Kääpiö pujotti kätensä tytön hartioiden alle ja nosti hänet\nistumaan. Mutta Nancyn pää kallistui taaksepäin, ja hänen vartalonsa\nretkahti hervottomana Kääpiön kylkeä vasten.\n\n»Maailman paras nukkuja», ähkyi Punainen Mack. Hän tarttui tytön\nolkapäihin lujasti ja puristi ja ravisti niitä samalla kertaa. Vihdoin\nvälähtivät Nancyn silmät, kun hänen silmäluomensa raottuivat — hitaasti.\n\n»Me olemme valmiit», supatti Kääpiö.\n\n»Mihin?» Nancy haukotteli hartaasti.\n\n»Lähtemään. Entä te?»\n\n»Minne? Minä nukun parhaillaan!»\n\nKääpiö ähkyi.\n\n»Aiotteko lähteä ratsastamaan meidän kanssamme tänä iltana?»\n\n»Oi», äänsi tyttö, »emmekö voisi vielä viipyä vähän? Minua nukuttaa\nniin, että ihan tekee kipeätä!»\n\n»Nostetaan hänet pystyyn!» jupisi Kääpiö. »Autetaan hänet hereille.»\n\nNiinpä he nostivat hänet välissänsä seisomaan, ja se liike herätti\nhänet täydellisesti. Hän ryhtyi kiskomaan jalkaansa ratsastussaappaita,\nhaukotellen sitä tehdessänsä kamalasti, kun taas kumppanukset\nodottivat, hermostuneesti vilkuillen makaavaan John Scoviliin ja siihen\nsuuntaan, johon Aiken oli kadonnut. Vihdoin oli Nancy valmis. He veivät\ntytön, joka tarpoi heidän välissänsä pehmeässä, syvässä hietikossa,\nkummun liepeen takana olevien hevosten luokse. Vielä nytkin he olisivat\nhukassa, jos Aiken palaisi ja huomaisi heidät. Heidän takanansa ähkyi\nScovil. Mutta häntä vaivasi vain painajainen. Seuraavalla hetkellä he\nolivat nostaneet tytön — hervottoman taakan — satulaan, keikahtaneet\nitse ratsujensa selkään, ja hevoset lähtivät liikkeelle ainoastaan\nniiden kavioiden ympärillä sirahtelevan hiekan ollessa heidän\npoistumisensa merkkinä.\n\nVielä he etenivät varovasti jonkun matkan päähän leiristä, usein\nhermostuneesti vilkuen taaksensa, kunnes olivat varmasti ehtineet\näänenkantamattomiin. Millään muulla tavoin olisi ollut vaikea päästä\nheidän jäljilleen, sillä heidän herätellessään Nancyä oli kuu peittynyt\npaksuun pilveen, ja nyt heitä verhosi miltei täydellinen öinen pimeys,\njoten he äänenkantamattomiin päästyänsä olivat turvassa takaa-ajolta.\n\nSamalla he siirtyivät pehmeästä hietikosta lujalle, kovalle maaperälle.\nHevosten kaviot kalahtelivat kaikuvasti maanpintaan, ja he ratsastivat\nnopeammin.\n\nNiihin aikoihin alkoi Nancy Scovil herätä oikein todenteolla.\n\nTähän saakka oli uni kaihtimen lailla verhonnut sekä hänen silmiänsä\nettä ajatuksiansa. Hän tiesi vain menettelevänsä muiden ihmisten\nohjeiden mukaan — kuten oli tehnyt koko elämänsä ajan. Tosinhan hän\nhämärästi muisti äärettömän kauan sitten suunnitelleensa tällaista\nkarkaamista hirveän Jerry Aikenin julmasta silmälläpidosta; mutta se\nkaikki kuului sumeaan menneisyyteen.\n\nNykyhetken ainoa eloisa vaikutelma oli se, että hänen tahtoansa\nohjasi kahden vieraan henkilön tahto pakottaen hänet toimimaan heidän\ntoiveittensa mukaan. Se oli niin tuttua, ettei se jaksanut herättää\nhäntä täysin valveille. Mutta kun hevoset nyt joutuivat vankalle\nmaaperälle, pudisti ravi unen hänen aivoistansa, ja vasta sitten hän\nalkoi sinä iltana ajatella ja tuntea.\n\nSe ei tullut hänelle yht'äkkiä. Mutta vähitellen hän alkoi aistita\njotakin uutta. Aina olivat muut suunnitelleet hänen elämäänsä,\nhänen päiviänsä, koko hänen aikaansa. Nyt hän, kummallista kyllä,\noli riippumaton. Hän ratsasti yöllä, oman tahtonsa mukaan ja omaan\nhaluamaansa suuntaan. Hän aistitsi sen hitaasti, pääsi vähitellen sen\nmakuun, kuunteli sitä melkein kuin kaukaista, hurmaavaa musiikkia.\n\nVapaus! Mutta oliko hän vapaa? Siitä hän pääsisi helposti selville.\n\nHän seisautti ratsunsa.\n\n»Tämä vauhti on uuvuttava», mutisi hän. »Ratsastetaan vähän matkaa\nkäymäjalkaa.»\n\nKumppanukset hiljensivät vauhtiansa tottelevasti.\n\n»Niin tosiaankin», urahti Kääpiö. »Miten se ei johtunut mieleesi,\nMack? Onko järkesi niin tylsä, että pakotat naisen ratsastamaan ravia\ntällaisella maaperällä?»\n\n»Älä pane koko syytä minun niskoilleni!» ärähti Punainen Mack. »Kuka\nratsasti etunenässä?»\n\nNiin, he ratsastivat hänen, Nancyn, määräämään suuntaan ja hänen\nmielensä mukaan. Miten oli tämä tapahtunut? Ranskalaisesta tytöstä,\njonka sormi oli ensin kärsivällisesti osoittanut ja jonka huulet olivat\nkärsivällisesti monta kertaa toistaneet: »_Je suis, tu es, il est_»,\nkotiopettajaan, joka oli yksitoikkoisesti jankuttanut vuosilukuja ja\ntapahtumia hänen päähänsä, tallirenkiin, joka oli opettanut häntä\nratsastamaan, ja ketterään pikku mieheen, joka oli neuvonut häntä\ntanssimaan, olivat kaikki yhdessä ja kukin erikseen olleet vain sen\nmahtavan ylivalvojan tahdon ilmauksia, jota vastaan oli hyödytöntä\nponnistella.\n\n»Isänne haluaa niin.» »Voi, _ma’m’selle_, niin tahtoo _monsieur_.»\n»Enhän minä teitä siihen pakota, neiti, vaan isäntä, Jumala teitä\nsiunatkoon!» Sellaista oli hänelle hoettu.\n\nJa hänen varhaisimmista muistoistansa saakka eivät hänen olemassaolonsa\nja tulevaisuutensa olleet hänen oman tahtonsa varassa. Hänen tiellänsä\noli isän varjo, ja siinä varjossa hänen oli välttämättömästi käveltävä.\nNiin, jopa hänen seuraansa osuvat nuoretkin katsoivat häneen vain\ntoisella silmällään, toinen oli värähtämättä suunnattu suurmieheen ja\nhänen miljooniinsa. Jonkun ajan kuluttua hän oli oppinut, että joskin\noli hyödytöntä vastustaa isää, oli ainakin mahdollista olla uimatta\nvirran mukana.\n\nNiinpä hän oli oppinut ponnistelematta odottamaan, ja hänen isänsä\ntahdon oli sekä kuljetettava että kannatettava häntä. Jollei hän\nitse saanut ajatella omasta puolestaan, tuotti ainakin jonkun verran\ntyydytystä olla ajattelematta toistenkaan ajatuksia. Ja vihdoin hän\noli päässyt hindujen nirvanaa lähentelevään tilaan; Nancy Scovil ei\najatellut lainkaan. Hänen elämänsä kului udussa, jota ei edes hänen\nisänsä syvä ääni kyennyt hajoittamaan. Jerry Aikenin kiivas itsepäisyys\noli kyllä ollut vähällä repiä rikki harson, mutta vihdoin oli Nancy\nkeksinyt keinon uhitellakseen häntäkin, ja jollei hän pystynytkään\nuhittelemaan, saattoi hän karata Aikenin kynsistä.\n\nEntä nyt?\n\nHän katsahti molemmilla puolillansa ratsastaviin tummiin hahmoihin.\nPunaisen Mackin laihat, rumat piirteet kuvastuivat selvästi yön varjoja\nvasten paitsi silloin, kun hänen sombreronsa leveä lieri painui hänen\notsallensa. Hän ratsasti kevyesti pitkän ruumiinsa huojuessa hevosen\naskelten mukaan. Ja ratsu, kuten isäntäkin, oli pitkä ja laiha,\nkissamaisen ketterä.\n\nKokonaan toisenlainen oli toisella puolella ratsastava Kääpiö-Pete.\nHänen leveälapainen hevosensa astua tömisti, niin että maa vapisi,\nja pudisteli päätänsä kantaessansa jättiläistaakkaa, joka pani\nsatulahihnat kitisemään ja vinkumaan. Mies itse kohosi isona ja\nvankkana, järkkymättömänä kuin kallio. Hän näytti juurtuneen\npaikallensa ja uhmailevan aikaa ja luonnonvoimien ravistuttavaa\nvaikutusta. Mutta kuitenkin — he molemmat pitivät päänsä hieman häneen\npäin käännettynä. Jos hän ratsasti ravia, tekivät he samoin; jos hän\nkävelytti hevostansa, tekivät hekin niin. Koko heidän esiintymisestänsä\nhuokui alistumista hänen tahtoonsa.\n\nKuvitelkaa miestä, jota on pidetty raudoissa laivan pimeässä ruumassa\nja joka ei edes ole tietänyt, mistä satamasta laiva on kotoisin ja\nminne se on matkalla. Kuvitelkaa, että se mies olisi äkkiä tuotu\nruumasta, hänen kahleensa irroitettu, hänet sijoitettu laivan\nohjausruorin ääreen, että tähdet olisivat hänen tienviittoinansa\nja jäntevät merimiehet odottaisivat valmiina tottelemaan hänen\npienimpiäkin käskyjään — silloin saatte jonkunlaisen aavistuksen siitä\ntunteesta, joka valtavan, kasvavan hyökyaallon tavoin kohisi ja paisui\nNancy Scovilin sydämessä. Hän oli vapaa; hänellä oli valta komentaa.\n\nEipä silti, että se kaikki olisi selvinnyt hänelle yht'äkkiä.\nVähitellen hän hapuili perille uuteen asemaansa. Hänen sekä ruumiinsa\nettä sielunsa olivat elinaikaisen unen puuduttamat. Ja värähdyttävä\nonnentunne oli niin outo, että se suorastaan kammotti häntä. Mutta hän,\njonka jokaista ajatusta ja tekoa oli valvottu ja ohjattu — hän ratsasti\nnyt yksin aavikolla tuntematonta päämäärää kohti kahden miltei tyyten\noudon miehen seurassa. Se tieto vyörytti aallon toisensa jälkeen hänen\nmielensä lumotulle unirannalle.\n\nNyt he kapusivat pitkää vierua käymäjalkaa. Ja heidän saavuttuansa\nkummun laelle puhalsi hänen kasvoihinsa vinha, suloinen, viileä\nyötuuli. Sama tuuli karkoitti pilven kuun edestä, ja koko aaltoileva\nmaisema muuttui — notkot tulivat täyteen värähteleviä, sinisiä varjoja,\nja kaikkia yläviä kohtia kattoi hopeinen peite.\n\nJa sitten Nancy Scovilissa katkesi jotakin, naksahti poikki kuin viulun\nkieli.\n\n\n\n\nXXIII luku\n\nHerääminen\n\n\nTuntui siltä kuin hänen sisällänsä olisi kajahtanut valtava soitto —\nsillä hetkellä, jolloin hän irtautui entisyydestänsä — ja ääni olisi\npaisunut ja kiirinyt, pannut hänen sydämensä jymisemään, raottanut\nhänen huuliansa ja sytyttänyt uuden valon hänen silmiinsä. Koko hänen\nunisen elämänsä aavistamattomat voimat värähtelivät nyt hänen ruumiinsa\njokaisessa lihaksessa. Ja häneen tulvahti suuri määrä kipenöivää,\nsähköistä energiaa. Hänen päänsä kallistui hiukan taaksepäin, ja kun\ntuuli yltyi ja taivutti hänen sombreronsa lieriä, näkivät kumppanukset\nhänen kasvonsa, näkivät hänen hymyilynsä, näkivät hänen silmiensä\nvälkkeen.\n\nHän ojensi käsivartensa ulospäin — pikemminkin heilautti ne ulospäin —\nkohotti hentoja käsiänsä ja huudahti: »Eikö tämä ole loistavaa!»\n\nMillainen ääni! Se oli yhtä pehmeä kuin ennenkin, mutta nyt siinä oli\nuusi sävy, se salaperäinen piirre, jota toiset nimittävät olemukseksi\nja toiset sieluksi. Miksi sitä nimitettäneenkin, se soinnahti uuden\nNancy Scovilin uudesta äänestä.\n\n»Kääpiö!» äänsi Punainen Mack.\n\nJa Kääpiön ääni vastasi hiljaisena ja omituisen kankeana: »Mitä?»\n\n»Koko avara maailma!» ihasteli Nancy. »Rakastan sitä kaikkea!\nRatsastetaan sinne!»\n\nKannusten kosketus sai ratsun ponnahtamaan suoraan ilmaan, josta se\ntuli maahan jäykkäjalkaisena. Se olisi heittänyt vanhan Nancy Scovilin,\nvaikka hän olikin perehtynyt satulaan, maahan kuin pehmeän, puolittain\ntäytetyn säkin, mutta uusi Nancy Scovil istui joustavasti paikallaan,\ntempasi hatun päästänsä ja läimäytti sillä mustangia kylkeen.\n\nSe riitti. Mustangi ojensi kaulansa suoraksi ja alkoi juosta oikein\ntosissaan, ja Kääpiö ja Punainen Mack hoputtivat ratsujansa, rientäen\njälessä. Aluksi he olivat levottomia, mutta pian he kuulivat Nancyn\nratsastaessa edellä hilpeästi luikkailevan heille ja kumpikin\nmuisti tytön silmien välkkeen. He tahtoivat nähdä sen uudelleen ja\nratsastivat senvuoksi hurjasti tavoittaaksensa hänet. Se ei heille\nolisi onnistunut, jollei heillä olisi ollut paljoa paremmat ratsut\nkuin tytöllä, sillä viimemainittu kiiti suoraan eteenpäin välittämättä\nsiitä, oliko maa rosoista vaiko tasaista. Tuuli purki hänen palmikkonsa\nja hulmutti hänen pitkää, yönmustaa tukkaansa, ja kuutamo välkkyi hänen\nhiuksissansa.\n\nHe oikaisivat suoraan kumpujen poikki, ja viimeisen laelle ehdittyänsä\nhe vihdoin näkivät Numero Kymmenen harvat, himmeät valot. Niitä\nkatsomaan ei pysähdytty. Tyttö kannusti taaskin hevostansa ja\nkiiti viimeistä, jyrkkää rinnettä alaspäin ratsunsa kavahdellessa\njoka hyppäyksellä. Hänen vihlovan kimakat huutonsa nostattivat\nkumppanuksissa omituisia, värähdyttäviä tunneaaltoja, ja saapuessansa\nNumero Kymmenen pääkadulle kiljuivat kaikki kolme yhteen ääneen kuin\nkolme hornan henkeä, jotka manalasta oli päästetty maan pinnalle\nreuhaamaan.\n\nJuuri heidän kuoronsa se kajahti järjestysmiehen ja Jerry Aikenin\nkorviin, kun viimemainitut hitaasti ja haikeasti laskivat pöydälle\nlasinsa juotuaan skotlantilaisen maljansa. Järjestysmies kuunteli otsa\nrypyssä. Hän oli kuullut sellaisia ääniä ennenkin. Jerry kuuli ja\nvirnisti; ei hänkään kuunnellut sellaisia ääniä ensimmäistä kertaa.\n\nMutta kiljuminen vaimeni äkkiä, tai oikeammin sen seasta kohosi\nsuloinen, kirkas, kaikuva ääni. Se ei ollut voimakas, mutta se oli\nhellyttävän kaunis, ja ikäänkuin sen tunnustukseksi hiljeni hurja\nluikkailu, ja laulu jatkui yksin. Se lähestyi — järjestysmies ja\nJerry Aiken seisoivat jähmettyneinä hämmästyksestä — ja kiitävien\nhevosten kavioiden kapsaessa lauluja laulaja sitten pyyhälsivät heidän\nohitsensa, ja heille kantautui enää vain juoksevien jalkojen töminää.\n\nJärjestysmies hipaisi otsaansa, kääntyi äkkiä oveen päin, mutta\npyörähti sitten takaisin, hymyillen nolon näköisenä.\n\n»Mitä hornan nimessä», virkkoi hän miettivästi, »on naisella tekemistä\nNumero Kymmenessä?»\n\n»Eikö täällä ole niitä koskaan?»\n\n»Ei sellaisia?»\n\n»Mistä sen tiedätte?»\n\n»Tunsin sen — hänen äänensä nojalla saattoi nähdä hänen kasvonsa.»\n\n»Jos hänen kasvonsa ovat samanlaiset kuin hänen äänensä», sanoi Jerry,\n»en minä pysy tässä vankilassa, järjestysmies».\n\nViimemainittu kävi heti vakavaksi.\n\n»Pois sellaiset ajatukset, Smith» varoitti hän. »Minä olen kunnon\nmies — ja te näytätte minusta rehelliseltä. Otaksuttavasti ette tänä\niltana ole rikkonut lakia varsin pahasti, mutta koko Numero Kymmenen\ntietää minun tuoneen teidät tänne, ja» — tällöin hänen leukansa työntyi\nmerkitsevästi hitusen eteenpäin — »ja täällä te pysytte!»\n\n»No niin», mutisi vanki, »nähtävästi olen tällä hetkellä teidän\nvallassanne».\n\nJärjestysmies naurahti.\n\n»Olen tänä iltana yhtä herkkä kuin kipeäjalkainen hevonen», virkkoi\nhän. »Luulen tuntevani teidät, Smith. Tahtoisin sallia teidän majailla\ntämän yön täällä ilman käsirautoja — edes telkemättä teitä koppiin.»\n\n»Koppiin?»\n\n»Se on pieni, soma sopukka. Parempaa ei voisi toivoakaan. Avatkaahan\ntuo ovi!»\n\nJerry totteli ja kääntyi sitten jälleen lainvalvojaan päin, kohauttaen\nolkapäitänsä.\n\n»Hieman kostea», huomautti hän.\n\n»Teidän ei tarvitse nukkua siellä», ehätti järjestysmies lupaamaan.\n»Teidän on vain luvattava pysyä alallanne.» Taaskin hänen silmänsä\nsoukkenivat, kun hän tarkasti Jerry Aikenin avoimia kasvoja. »Pelkkä\nlupauksenne riittää pitämään teidät vankina, Smith; muutoin olen minä\nhelläjalka.»\n\n»Kiitos!» Jerry nyökkäsi. »Osaan totisesti antaa arvon\nmiehenmittaiselle vuoteelle. Saatte —»\n\nHän keskeytti lauseensa äkkiä. Hänen silmänsä laajenivat, ja hänen\npäänsä kallistui hieman. Ja sitten levisi hänen kasvoillensa\nselittämätön ilme.\n\nSe kuului hyvin hiljaa ja etäältä, yhtä hiljaisena kuin hyttysen surina\npainostavan lämpöisenä kevätiltana. Sen äänekkäämpi se ei ollut, mutta\nse kantautui kauas ja seinien lävitse — se oli taaskin tytön laulu!\n\n»Levine», sanoi Jerry huokaisten, »enpä taidakaan voida antaa teille\nsanaani».\n\nJärjestysmies rypisti otsaansa..\n\n»Kuulkaahan, mies!» suostutteli hän. »Tiedän kyllä, että olette\nuskalias ja niin edelleen, mutta olette hullu, jos päivään tai pariin\nnäyttäydytte Numero Kymmenen joukkueelle. Antakaa miehille aikaa\njäähtyä. Jos nyt menette ulkosalle, tempaa heistä joku revolverinsa ja\nampuu teidät — varmasti!»\n\n»Erehdys», vastasi Jerry hymyillen. »Olen ratsastellut vuoristossa\nkotvasen aikaa, mutta en ole nähnyt ainoatakaan lurjusta, joka\nturvautuisi revolveriin aseetonta miestä vastaan.»\n\n»Se on teidän asianne», virkkoi järjestysmies päättävästi. »Mutta nyt —\nminulla on kiire. Lupaatteko vai ettekö lupaa pysyä täällä tämän illan?»\n\n»En.»\n\n»Minkä tähden ette?»\n\n»Samasta syystä, naapuri, jonka tähden teillä nyt on niin hitonmoinen\nkiire.»\n\nTosin Bud Levine punastui, mutta pysyi vakavana.\n\n»Ammatti on ammatti», sanoi hän. »Te annatte minulle sananne tai\nvietätte yönne tuolla kopissa. Jos te näyttäytyisitte tänä yönä, menisi\nmaineeni murskaksi.»\n\n»Jos panette minut sinne», vastasi Jerry tyynesti, »niin rikon kirotun\nkoppinne ja myöskin pilaan maineenne, järjestysmies».\n\n»Mikä teitä vaivaa, Smith?»\n\n»Tyttö — ääni, Levine. Se muistuttaa minulle erään tuntemani henkilön\nääntä, ja minä aion ottaa siitä varman selon.»\n\n»Marssikaa sitten koppiin, Smith! Ja liikkukaa vilkkaasti!»\n\nJerry meni vastahakoisesti kiviseen onkaloon, ja naristen sulkeutui\nraskas ovi hänen jälkeensä. Heti syntyi hänen ympärillensä melkein\nkouraantuntuva pimeys — kostea, vastenmielinen pimeys.\n\nEnsin hän kuuli ulkopuolelta, kuinka lukko, joka sulki hänen vankilansa\noven, kitisi ja kalahti kiinni; sitten kuului järjestysmiehen hyräilyä,\nkun hän ripeästi asteli huoneessansa, valmistautuen poistumaan. Sitten\nläjähti ulko-ovi, ilmaisten Bud Levinen lähteneen samalle tielle, jota\nkoko Numero Kymmenen kulki tänä öiden yönä.\n\nJerry Aiken seisoi ihan hievahtamatta keskellä koppiansa ja alkoi\najatella. Kaukaa, vieläkin yhtä hiljaisena kuin hyttysen surina, mutta\näärettömän suloisena ja kiihoittavana kuin viini, kuului tytön laulun\npoljento.\n\n\n\n\nXXIV luku\n\nGrayn hotelli\n\n\nGrayn hotellin pienessä eteishallissa, joka samalla oli toimistona,\nlaski itse Jim Gray jalkansa pois kirjoituspöytänsä reunalta ja\noikaisihe istumaan suorana ja kuuntelemaan. Samassa huoneessa olevat\nkolme muuta miestä noudattivat hänen esimerkkiänsä, ja kaikki he\nistuivat ihan hievahtamatta, sillä aikaa kun huuto lähestyi pitkin\nkatua, muuttui kiehtovaksi, korkeaääniseksi, kaikuvaksi lauluksi ja\nkatkesi äkkiä hotellin edustalla.\n\n»Hoilottaminen» huomautti vanha Jim Gray rauhallisesti, »merkitsee\nuseimmiten ryyppyjä, mutta laulaminen merkitsee mitä hyvänsä ryypyistä\nveritöihin saakka. Hyvät herrat, pyytäisin teitä väistymään oven\nedestä.»\n\nOven suussa vetelehtineet miehet astuivat nopeasti syrjään ikäänkuin\nJim Grayn soukkenevien silmien tuikean katseen ajamina. Samassa\novi työnnettiin auki, ja aukkoon ilmestyi naurava nuorukainen,\nomituisin poika, mitä he milloinkaan olivat nähneet. Hän oli iältänsä\nviidentoista ja kahdenkymmenen välillä — hoikka, pyöristynyt, ja\nhänellä oli naurettavan pienet kädet ja jalat sekä hoikat ranteet\nja nilkat. Hänen sombreronsa lieri oli edestä taipunut ylöspäin;\nvinhan ratsastuksen viima oli puhaltanut sen siihen asentoon; ja\npaidan avoimesta kauluksesta näkyi hohtavan valkoinen, pehmeä kaula,\njota vuoristoaavikon pureva aurinko ei varmastikaan ollut koskaan\npaahtanut. Hän seisoi ovella kädet lanteilla ja jalat mukavasti\nharallaan ja silmäili huonetta. Ja hän katseli vuoroin kutakin\nhuoneessaolijaa, hymyillen eräänlaiseen hilpeään, uhittelevan röyhkeään\ntapaan. Sellaiset silmät! Niiden välke oli samalla kertaa iloinen\nja vaarallinen. Itse asiassa koko nuorukaisen olemuksesta uhkui\npelottomuutta.\n\n»Mistä te olette tipahtanut?» urahti Jim Gray, kallistuen taaksepäin\ntuolissaan ja huoahtaen helpotuksesta.\n\n»Minut toi tuuli tänne», vastasi tulokas, »herättämään tätä vanhaa,\nunista kaupunki-pahaista».\n\n»Vai niin, niinkö?» virkkoi Jim Gray hihittäen. »Ja tekö kenties\nlauloitte kadulla? Vai oliko se teidän lemmikki-kanarialintunne?»\n\n»Ota villatukot korvistasi, isä Aika», tokaisi vieras, »ja virkoa\nhenkiin!»\n\nMuukalaisen takaa kuului kuistilta raskaita askelia.\n\n»Mitä lempoa», kivahti Jim Gray tuimasti, »tarkoitatte sillä?»\n\nHennon nuorukaisen taakse ilmestyi kaksi jättiläiskokoista, pimeästä\ntaustasta puolittain erottuvaa, puolittain siihen häipyvää hahmoa,\njoiden päät ja olkapäät kohosivat heidän kumppaninsa yläpuolelle.\nToinen oli laiha, hurjan ja kiihkeän näköinen, ja toinen täytti\nyksinänsä melkein koko oviaukon.\n\n»Ei mitään», sanoi tämä viimemainittu, työntyi nuorukaisen ohitse\nja astui huoneeseen. »Jättäkää vain silleen tuollainen pakina,\nystäväiseni!»\n\nJa hän lähestyi Jim Grayta.\n\n»Nainen», kuiskasi hän hotellinomistajalle.\n\nHuoneessa alkoi supina; siellä olevat kolme muuta miestä\njäykistyivät, ja heidän silmänsä menivät levälleen; he muistuttivat\nmuinaisia intiaaneja, jotka olivat nähneet vilahduksen vihollisten\nleirinuotioiden savusta.\n\nNainen! Numero Kymmenessä!\n\n»Paras huoneenne», jatkoi Kääpiö.\n\n»Kumpi teistä on — naisen seurassa?» tiedusti Jim Gray.\n\nKääpiö muuttui hyvin punaiseksi.\n\n»Hän on yksin», vastasi hän. »Me vain matkustamme hänen muassaan.»\n\nHän oli huolekkaasti hiljentänyt ääntänsä, jotta tyttö ei sitä kuulisi.\nTyttö olikin nyt syventynyt kävelemään pitkin seinää ja silmäilemään\nkirkasvärisiä ilmoituslevyjä, joita taulujen asemasta oli huoneen\nkoristuksena. Mutta muut huoneessa olevat miehet kallistuivat syvään\nkuullaksensa Kääpiön ja Jim Grayn keskustelun. Ja he kuulivat.\n\nHe oikaisivat itsensä ja loivat toisiinsa nopeita, kaunopuheisia\nsilmäyksiä. Numero Kymmeneen saapunut tyttö ei ollut naimisissa! Muuan\nmiehistä otti sombreron päästänsä ja pyyhki hätäisesti sen lieriä;\ntoinen hypisteli salavihkaa bandannaansa. Ja kaikkien ilmeet pehmenivät\nomituisesti; he näyttivät alkavan sopeuttaa huuliansa hymyyn.\n\nJokainen pinnisti ankarasti muistiansa johtaakseen mieleensä jonkun\nsievän lauseen, jonka hän tai joku hänen ystävänsä oli joskus sanonut\ntytölle, kuten —\n\nTällä välin nousi Jim Gray pystyyn opastaaksensa vastatulleet\nhuoneisiinsa toiseen kerrokseen, sillä Grayn hotelli oli rakennettu\nnousuaikaan, jolloin näytti todennäköiseltä, että Numero Kymmenestä\nsukeutuisi mittasuhteiltansa todellinen kaupunki, ja saattoi kerskailla\nkahdesta kerroksesta.\n\nJim Gray etunenässä kiipesivät he neljä kierreportaita myöten toiseen\nkerrokseen portaiden narahdellessa eri tavoin kunkin kapuajan\npainon mukaan. Ja niin he tulivat Jim Grayn pyhättöön — julkisivun\nhuoneeseen. Siellä rehentelivät Numero Kymmenen ainoat seinäpaperit,\njotka olivat paikoitellen vetäytyneet laskoksiin ja kurttuihin, toisin\nkohdin ajan vaikutuksesta tummuneet himmeän ruskeiksi, toisin kohdin\npäivänpaisteesta haalistuneet likaisen valkeiksi — oltuansa aikoinaan\nmiellyttävän keltaiset. Lisäksi oli huoneen nurkassa Numero Kymmenen\nainoa rautasänky, sen vieressä pesuteline, takaseinällä lipasto ja sen\nyläpuolella neliskulmainen peili.\n\nTosinhan kaikki nämä huonekalut olivat enemmän tai vähemmän\nravistuneita. Vuoteesta oli valkea emaljiväri enimmäkseen karissut, ja\njälelle jääneet läikät olivat rypistyneet ja säröilleet paksun, liiaksi\nkuivuneen kalkkikuoren tavoin. Pesutelineellä olevan vesikannun nokka\noli särkynyt, ja vuoteen viereen levitetty tilkkumatto oli keskeltä\nkulunut ihan lävitse. Peili taas — mutta keskusteltaessa Jim Gray\nkertoi peilin tarinan. Se oli tyyten käyttökelvoton, sillä ihan sen\nkeskellä olevasta pienestä reiästä levisi tuhansia halkeamia.\n\n»Madame», selitti Jim Gray, »olisitte nauranut, jos olisitte nähnyt,\nmiten tuo peili rikkoutui tuolla tavoin. Conway-vanhus oli kolme vuotta\nsitten kaupungissa pitämässä rymyjuominkia. Hän oli suurimman osan yötä\nvalveilla, ryypiskellen konjakkia, ja noustessansa seuraavana aamuna\nmakuulta hän näki itsensä peilistä; ja kun hän oli hieman pöpperössä,\nsäikähti hän peilistä tirkistäviä kasvoja niin pahasti, että tempasi\nrevolverinsa ja ampui kuulan suoraan niiden lävitse.»\n\nJa Jim Gray purskahti hilpeään kurkkuhohotukseen.\n\n»Naapuri», pisti Kääpiö väliin, »onko tämä paras huoneenne?»\n\n»Eikö se ole kyllin hyvä?» kysyi Jim terävästi.\n\n»Se on mainio», sekaantui ikkunan ääressä seisova tyttö puheeseen. »Jos\ntäällä tulee kuuma, voin nostaa tuolin tuonne katolle ja istua siellä,\nkunnes sisällä on niin viileätä, että saatan paneutua makuulle.»\n\nSillä toinen kerros ei ollut yhtä laaja kuin ensimmäinen, ja katto\nulkoni sen juurelta, leviten rakennuksen julkisivun ylitse ja laajeten\nleveäksi, matalaksi katokseksi, joka keskipäivällä soi suojaa hotellin\nvieraiden hevosille.\n\n»Ja», jatkoi tyttö, kääntäen hymyilevät kasvonsa ikkunasta, »kiitän\nteitä siitä, sir, että luovutitte minulle kaikkein parhaan huoneenne».\n\nJim Gray sysäsi taaksepäin hattuansa, joka ei koskaan lähtenyt hänen\npäästänsä, ja virnisti takaisin tytölle.\n\n»Jollei se ole hyvässä kunnossa, niin panen sen kuntoon», vakuutti hän.\n»Ja nyt, huoneet teille molemmille, hyvät herrat —»\n\n»Siitä puhumme tuonnempana», keskeytti Kääpiö. »Näkemiin.»\n\nOmistaja poistui verkalleen ja vastahakoisesti. Hänen nähdessänsä\nviimeisen vilahduksen Nancy Scovilista, istui tyttö vuoteen reunalla ja\nhymyili hänelle Punaisen Mackin hatun ylitse.\n\n»On kovin ikävää», virkkoi Kääpiö, »ettei hänellä ole tämän\nkunnollisempaa. Haluatteko mitä muuta?»\n\n»Aika paljon», vastasi tyttö. »Mutta minulla ei ole senttiäkään, millä\nmaksaisin», lisäsi hän.\n\n»Nancy», tarjosi Punainen Mack innokkaasti, »koska voinemme nimittää\ntoisiamme kumppanuksiksi, olisin totisesti hyvilläni, jos saisin antaa\nteille niin paljon rahaa kuin vain tarvitsette».\n\n»Mainitkaa vain mitä haluatte», kehoitti Kääpiö, »ja minä noudan sen\nteille, jos sitä on Numero Kymmenessä. Kenties olette nyt hieman\nväsynyt. Järjestämme asianne, kun heräätte huomenaamulla?»\n\n»Aamulla?» kertasi Nancy. »Mutta iltahan on vasta ihan alussa!»\n\nKumppanukset vilkaisivat toisiinsa terävästi. Mihin oli jäänyt heidän\ntuntemansa uninen olento? Se kuori oli poissa, ja uusi olento,\nsähköistä tarmoa uhkuva, värähdytti heitä jokaisella katseellaan.\n\n»En tahdo ottaa lahjaksi, mutta jos minun sopii lainata teiltä —»\n\n»Tietysti sopii!»\n\n»Lähdetään sitten ostoksille. Tahdon päästä eroon näistä\nmiehenvaatteista.»\n\nJa ennenkuin toiset ennättivät kääntyä, oli hän pujahtanut ovesta ja\njuoksi portaita alas.\n\n\n\n\nXXV luku\n\nValkopukuinen nainen\n\n\nHänen tukkansa, joka jo kovan ratsastuksen aikana oli hellinnyt\nhajalleen, valui hänen hartioittensa ylitse ja aaltoili paljon hänen\nvyötäistensä alapuolella hänen tupsahtaessaan portaiden juurelle\nPunaisen Mackin ja Kääpiö-Peten raskaiden saappaiden jymistessä hänen\ntakanansa. Jim Gray loi tulisen katseen hänen jälkeensä, kun hän\nsujahti ovesta, heilautti kättänsä taakseen ja katosi yöhön.\n\nKaljun myymälän edustalla hän jätti Punaisen Mackin ja Kääpiön kadulle\nodottamaan mennessänsä itse ostoksille ja astui kauppaan kädessänsä\nmolempien kumppanusten setelitukut. Merkillisin tämän kummallisen\nillan tapahtumista oli epäilemättä se, että liikkumaton Kalju nousi\nilman kehoitusta tuoliltansa seisomaan Nancy Scovilin ilmestyessä\nhänen myymäläänsä. Yhäti äänettömänä mulkoillen hän meni edellä\nmyymälän perälle ja kiskoi erään hyllyn alta esille laatikon, joka\nkirjaimellisesti oli hautautunut tomuröykkiöihin ja hämähäkinkudoksiin.\nMutta kun kansi avattiin, näkyi sen sisällä kasa valkeita\nvaatekappaleita.\n\nJa tytön pyynnöstä Kalju nouti vielä toisen lyhdyn ja ripusti sen\nvarastohuoneessa olevan särkyneen lasipalasen eteen. Sitten hän\nihmetellen palasi istumaan paikallensa; sillä se naistentamineita\nsisältävä laatikko oli kohtalon oikusta joutunut hänen huostaansa, ja\nKaljusta oli se seikka, että se tuli tarpeeseen, kummallisempi kuin se\ntapaturma, joka aluksi oli saattanut sen hänen käsiinsä.\n\nUseiden minuuttien kuluttua hän tuli hätkähtäen tajuihinsa. Hänen\nsuussansa oli hirvittävän väkevä rikin maku, ja hän huomasi\nsytyttäneensä tulitikun toisensa jälkeen ja tuhlanneensa ne\nvirittäessään tyhjää piippua. Kalju-ukko vilkuili arkaillen kaikkiin\nsuuntiin, mutta varmistuttuansa siitä, ettei ketään ollut näkemässä,\nhän työnsi piipun takataskuunsa ja nousi jälleen seisoalleen.\n\nHyvin varovasti hän ojensi ensin toista ja sitten toista jalkaansa.\nSenjälkeen hän oikaisihe, kiskaisi olkapäitänsä taaksepäin, pullisti\nrintaansa ja veti vatsaansa sisäänpäin — hiukkasen. Lopuksi hän\ntiukkasi vyötänsä, nykäisi housujansa ylemmäksi ja pyyhkäisi\nflanellipaidastaan useita tuhkatahroja.\n\n»Niinpä niin», jupisi Kalju ikäänkuin jollekulle näkymättömälle\nkuulijalle, »kuka on väittänyt minua niin kirotun vanhaksi?»\n\nKevyet, nopeat askeleet keskeyttivät hänen mietteensä; niiden\naskelten pelkkä ääni kiihdytti kummallisesti miehen sydämen sykintää.\nJa tuossa tyttö ilmestyi laatikkokasan takaa, kävellen reippaan\nsomasti ja heilutellen lyhtyä kupeellansa. Hänen yllänsä oli kokonaan\nvalkoinen asu, kengät — laatikossa oli ollut ainoastaan yksi pari ja\nikäänkuin ihmeen kautta ne olivat sopineet hänelle — sukat, joille\nvaaleanpunainen iho antoi vain hiukan väriä, parhaanpituinen hame,\nväljä pusero, jonka hihat ulottuivat kyynärpäihin ja jonka avoin kaulus\njätti näkyviin kolmion huikaisevan valkeata ihoa ja tulipunaisen\nviirun, kolmiota rajoittavan leveän nauhan — ja päässä pehmeä, valkea\nhattu. Se olisi tehnyt jonkun toisen naisen epätoivoiseksi, mutta\nNancyä se puki oivallisesti.\n\n»Lausukaahan arvostelunne?» kehoitti tämä viileä, puhdas olento. »Ja\nmikä on hinta?»\n\n»Se on lahja», vastasi Kalju.\n\n»En huoli lahjaa.»\n\n»Vaihtokauppa sitten, madam.»\n\n»Mistä hyvästä?»\n\n»Siitä, että olette tehnyt minut kymmenen vuotta nuoremmaksi, neiti!»\n\n»Pete! Mack!» huusi tyttö. Ja heti häämötti ovella kaksi jättiläistä,\njotka hurjannäköisistä kasvoistansa päättäen olivat valmiit raivaamaan\nvastukset tieltänsä.\n\n»Pakottakaa tuo mies ottamaan maksu näistä vaatteista!»\n\nMutta Kääpiö-Pete peräytyi puoli askelta ja hapuili tukea. Samalla\nhetkellä Punaisen Mackin haparoiva käsi tapasi Kääpiön kouran, ja he\nnojautuivat yhteen ikäänkuin tukeakseen toisiansa.\n\n»Ettekö pidä asustani?» kysyi Nancy huolestuksen häive silmissänsä.\n»Katsokaahan!»\n\nHän ojensi kätensä ulospäin, nousi varpaillensa ja pyörähti hitaasti\nympäri. Hän oli toisen kenkänsä kärjen varassa toisen antaessa vauhtia,\nmutta mahdotonta on sanoin kuvata sitä liikettä — sen keveyttä —\nnäytti siltä kuin ilma olisi äkkiä nostanut hänet maasta ja hiljainen\ntuulahdus pyörittänyt häntä; ja kun hän uudelleen kääntyi heihin päin,\nolivat hänen poskensa punehtuneet ja silmänsä säteilivät ikäänkuin\nolisi vinha, kylmä ahava purrut hänen kasvojansa.\n\n»Nancy», virkkoi Kääpiö käheästi, »te hurmaatte miehet hengettömiksi.\nMutta — minusta tuntuu kuin ette olisikaan sama tyttö, jonka seurassa\ntulimme kaupunkiin.»\n\n»En olekaan», vakuutti Nancy kerkeästi. Ja hän kääntyi Kaljun puoleen.\n»Missä voi täällä kaupungissa viettää illan?»\n\n»Täällä ei ole paljoakaan», vastasi Kalju, kynsien korvallistaan,\n»muuta kuin Groganin laitos. Eikä se ole sopiva paikka naisille.»\n\n»Mutta pidetäänkö siellä hauskaa?»\n\n»Madam, se on pelihelvetti», sanoi Kalju juhlallisesti.\n\n»Niinkö?»\n\n»Ja samalla kapakka — täynnä sivistymättömiä miehiä, neiti.»\n\n»Minä pidän sivistymättömistä miehistä», julisti Nancy Scovil. »Pidän\nkarkeatekoisista. Pete, suvaitsetteko viedä minut Groganin saliin?»\n\nPete loi voitonriemuisen katseen Punaiseen Mackiin.\n\n»Kyllä varmasti», lupasi hän ja tarjosi käsivarttansa.\n\n»Vain hetkinen, madam», pyysi Kalju, jonka pienet, iäkkäät silmät\nkiiluivat kuin valaistut ikkunat sakeassa sumussa. »Nämä herrasmiehet\neivät kenties tunne kaupunkia? Siinä tapauksessa saattaisi olla hyvä\nminun lähteä oppaaksenne?»\n\n»Mutta kuka valvoo myymäläänne?»\n\n»Lempo vieköön myymälän!» huudahti Kalju, oikaisten näppärin liikkein\nhattuansa ja tiukaten bandannaansa. »Ja jos haluatte pistäytyä Groganin\nkapakkaan, niin sallikaa vain minun huolehtia siitä, ettette joudu\nsiellä ikävyyksiin. Suokaa anteeksi, naapuri!»\n\nVanhus työntyi ällistyneen Kääpiön ja Nancyn väliin ja lähti myymälästä\ntytön käsi käsivarrellaan. He poistuivat öiselle kadulle ja myymälän\novi läjähti lukitsematta kiinni heidän jälkeensä. Nancy lauloi hiljaa\nja pikemminkin tanssi kuin käveli Kaljun rinnalla. Ja rampautuneesti\nhyppien koetti vanhus sovittaa käyntiään tytön keijukaisaskelien mukaan.\n\nHeidän takanansa astelevat Punainen Mack ja Kääpiö-Pete keskustelivat\nkeskenänsä.\n\n»Mitähän tästä tulee?» murahti Mack.\n\n»Pysy rauhallisena, astu hiljaa ja pidä revolverisi käsillä, Mack!»\nvastasi Kääpiö. »Mack, varmasti koko horna pääsee valloilleen, kun\ntuo tyttö ehtii Groganin kapakkaan. Ennen aamua on meidän tapeltava\n— ja tapettava. Katsohan häntä nyt! Hän ahtaa tuohon vanhaan hupsuun\ndynamiittipanosta.»\n\n\n\n\nXXVI luku\n\nToimintaa\n\n\nJuuri heidän saapuessansa Groganin ovelle sytytettiin vähän matkan\npäässä olevan hotellin edustalla riippuva iso öljylyhty, ja koko katu\nmuuttui äkkiä valoisaksi. Nan pysähtyi sitä katsomaan, ja Punainen Mack\nehätti heti hänen viereensä.\n\n»Nancy», kuiskutti hän tytön korvaan, »jos pyytäisitte minulta hyvää\nneuvoa, niin kieltäisin teitä menemästä Groganin kapakkaan. Se ei ole\nlaitettu naisia varten. Sillä on sellainen maine.»\n\nTyttö pyörähti nauramaan vasten hänen kasvojansa, joten Punainen Mack\noikaisihe ja jäi hieman jälemmäksi.\n\n»En pyydä neuvoja», vastasi Nancy. »Kaipaan toimintaa, toimintaa,\ntoimintaa! Jollette te kaksi halua tulla sisälle, niin varmasti tämä\nystäväni pitää huolta minusta.»\n\nHän sujutti kätensä jälleen Kaljun käsikoukkuun. Ukon rinta pullistui\nkuin kupukyyhkysen kupu.\n\n»Jollei Numero Kymmenen pysty tarjoamaan teille toimintaa», kehaisi\nhän, »ei siihen pysty yksikään kaupunki koko vuoristossa».\n\nHe poikkesivat sivuun ja astuivat sisälle Groganin kapakan ovesta.\nKääpiö ja Punainen Mack seurasivat avuttomina. Sisällä olivat\nGrogan ja hänen- apurinsa siistineet Jerry Aikenia vastaan käydystä\njoukko-ottelusta aiheutuneen sekasorron ja osittain korjanneet\nrikkoutuneet esineetkin. Rulettipyörä ei ollut pudotessaan särkynyt\nja oli taaskin paikallansa pöydällä. Siellä täällä oli joku tuoli\nkallellaan, mutta yleensä ei mellakasta näkynyt mainittavia merkkejä.\n\nEi ainakaan huonekaluissa, mutta miesten kasvot puhuivat selvää\nkieltä tappelusta. Roteva Grogan itse seisoi tarjoilupöydän takana\nleuka toispuolisena ja mustelmaisena, tarjoillen miehelle, jonka\nsilmä oli purppurainen. Muuan toinen lähestyi tarjoilupöytää,\nnilkuttaen silmäänpistävästi. Korttipöytien ympärille keräytyneissä\nryhmissä ja rulettia ympäröivässä piirissä Nancy näki kuhmuja\notsilla, poskilla ja leuoissa, ja siellä täällä piirtyi valkeita tai\nmustia kiinnityslaastarin kaistaleita kasvojen pronssinväristä ihoa\nvasten. Jerry Aiken oli jättänyt merkkejä kovan nyrkkinsä jokaisella\nsivalluksella.\n\nEipä silti, että kaikki miehet olisivat olleet sillä tavoin kolhittuja,\nmutta loukkautuneita oli seassa siksi paljon, että koko joukko näytti\nihan äsken tulleen ankarasta kamppailusta. Nancyn ilmestyessä ovelle\nsyntyi kuisketta, ja sitten kääntyivät kaikkien kasvot häneen päin. Jos\naurinko olisi noussut keskiyöllä, ei Numero Kymmenen olisi juuri voinut\nenemmän ällistyä kuin nähdessänsä tämän viileän, valkopukuisen hahmon.\n\nHymyillen tyttö vuorostansa katseli heitä silmät niin eloisasti\nliikkuen, että hänen katseensa näytti kohdistuvan jokaisen kasvoihin\nsamoin kuin ihmisjoukkoon tähdätyn revolverin suu näyttää suuntautuvan\nkuhunkin yksilöön. Niinpä Numero Kymmenen miehet supattelivat,\nliikahtelivat, ja sitten itsekukin oikaisihe hieman, pyyhki pois\npölyä, kohensi sombreroansa parempaan asentoon ja ravisti itseänsä\nvarmistuaksensa siitä, että oli kunnossa, kuten monet urheilijat\nvalmistautuessansa sijoittamaan varpaansa kilpajuoksujen lähtöviivalle.\n\nNämä pikku merkit eivät välttäneet Punaisen Mackin terävää silmää.\nPuolittain ähkyen, puolittain supisten hän jupisi Kääpiölle: »Horna\nalkaa olla valmis räiskymään, Kääpiö. Pidä nyt silmäsi auki!»\n\n»Mitä ensin teemme?» tiedusti Nan Kaljulta.\n\n»Mitä vain haluatte, neiti», vastasi vanha tahko.\n\n»Mikä pyörä tuolla noin loistaa?»\n\n»Rulettiko? Tekisipä mieleni väittää, ettei missään muualla voi niin\nnopeasti ansaita rahaa eikä päästä rahoistansa kuin ruletissa. Mutta\ntuo pyörä on pahaonnisin, mitä olen ikinä nähnyt. Ei kukaan milloinkaan\nselviydy voittajana pelatessansa illalla tuota pyörää vastaan, madam.»\n\n»Mutta me tarvitsemme vauhtia, naapuri», vastasi Nancy, mennen edellä\nrulettipöydän ääreen.\n\nSiihen, minkä tähden kukaan ei voittanut Groganin ruletissa suuria\nrahamääriä, oli erikoiset syynsä. Sen takana seisoi Teeku-Lew. Hän oli\nsaanut eteläeurooppalaista tarkoittavan liikanimensä tumman ihonsa ja\npienien, mustien silmiensä tähden. Todellisuudessa »Teeku» ei ollut\nsyntynyt Manhattanin Toista katua ja Kolmatta lehtokujaa idempänä.\nSyistä, jotka hän itse ja New Yorkin poliisit parhaiten tunsivat,\nhän oli kauan sitten kaikonnut mainitusta suurkaupungista, ottaen\nmukaansa kovaksi parkitun omantunnon, näppärät hyppyset ja repullisen\nkonnankoukuissa tarvittavia vehkeitä.\n\nAikanaan hän saapui Numero Kymmeneen ja näytti siellä Groganille yhden\nainoan kojeen repustaan. Se oli sangen ovelasti suunniteltu vipu,\njoka voitiin sovittaa rulettipyörään vähääkään pelkäämättä ilmituloa.\nGrogan hyväksyi kojeen ja pestasi Teekun ruletin hoitajaksi. Grogan ei\nkyllä ollut luonnostansa konna, mutta hän järkeili filosofisesti, että\nNumero Kymmeneen saapuneet miehet olivat tavallisesti tulleet sinne\npäästäkseen rahoistansa ja että tuskin voitiin pitää rikoksena, jos hän\nlaittoi niin, että se kävi liukkaasti ja nopeasti.\n\nKun Teeku-Lew oli hänen rulettinsa takana, ei se jättänyt paljoakaan\ntoivomisen varaa tässä suhteessa. Ihan Teeku-Lewin jalan vieressä oli\nlattialauta hieman irrallaan, ja kun painettiin tätä lautaa määrätystä\nkohdasta, painui myöskin lattian alle piilotettu nappula, joka\nvuorostaan käytti vipua.\n\nTosinhan ruletissa usein toistuvat häviöt kiihoittivat miehiä\nkatsomaan kieroon Teeku-Lewiä, mutta hänen ei kertaakaan Havaittu\nedes koskettavan pöytää hyrrän pyöriessä, ja tappioiden arveltiin\nyksinkertaisesti johtuvan toisen hämmästyttävästä onnesta. Niinpä\nGrogan vaurastui.\n\nNancy Scovil meni suoraan rulettipöydän ääreen. Pelaajien piiri\njakautui ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta antamaan hänelle tietä, ja\nhänen vanavedessänsä tulivat ensiksi henkivartijat — Pete ja Punainen —\nja sitten muut miehet tarjoilu- ja korttipöytien äärestä. He siirtyivät\nkeskemmälle ja astelivat verkkaisesti ruletin ympärille.\n\nIso Grogan, jolla ei sillä hetkellä ollut mitään tekemistä\ntarjoilupöydän takana, liittyi joukkoon.\n\nPunertava, pyöreäkasvoinen kaivosmies työnsi hattunsa takaraivolle ja\ntarkasti Nancyä hien himmentämin silmin. Hän oli hävinnyt paljon.\n\n»Neiti», virkkoi hän, »aiotte ryhtyä peliin, jossa teillä on huonoimmat\nmahdollisuudet koko talossa. Kysykää Teeku-Lewiltä itseltään.»\n\nTeeku tuijotti tyttöön, ja hänen pienet silmänsä olivat levinneet\nmelkein kaksi kertaa tavallisen laajuisiksi. Nyt hän hätäisesti\npyyhkäisi otsaansa hihallaan ja räpäytti silmiänsä. Tuossa oli ihan\ntodellinen nainen eikä valkopukuinen aave.\n\n»Onnenpeli on onnenpeliä», sanoi hän ponnekkaasti ja hymyili Nancylle\nrohkaisevasti. Teeku-Lewin kasvoissa oli se lihasliike, joka saa\naikaan hymyn, todella harvinainen, ja nytkin hänen ohuiden huuliensa\nvääntyminen muistutti pikemminkin virnistystä kuin hilpeyden ilmaisua.\nMutta Nancy Scovil ei säikähtänyt pelurin silmien helmimäistä\nkirkkautta. Hän silmäili miestä, hymyillen avoimesti, riemuisesti.\nKaikki petoksen ja kavaluuden ajatukset olivat tuhansien kilometrien\npäässä hänen mielestänsä; koko maailma oli hänestä täynnä iloa ja\nvilpittömyyttä, ja hän tiedusti: »Miten tätä peliä pelataan?»\n\n»Jos panette rahanne punaiselle tai mustalle», alkoi Teeku laulavalla\näänellä selittää, »maksetaan dollari dollarista; jos panette rahanne\nparittomalle tai parilliselle, maksetaan dollari dollarista; jos\npanette rahan yhdelle ainoalle numerolle, maksetaan kolmekymmentäkuusi\nyhdestä ja seitsemänkymmentäkaksi yhdestä, jos jätätte sen toiseksi\nkerraksi. Jos panette rahanne numeroryhmille —»\n\nHän lorusi selitystänsä nopeasti, puhuessansa osoitellen laihalla,\nlikaisella etusormellaan hyrrän vieressä laudalla olevia kohtia, joihin\nrahat sijoitettiin. Ennenkuin hän ehti lopettaa, häilähti Nancyn\nkädestä pöydälle kahdenkymmenen dollarin seteli. Teeku-Lew tähysti\nsitä, rypistäen otsaansa. Se oli korkeata peliä naiselle, jopa hyvin\nkorkeata sellaiselle naiselle, joka ei tuntenut peliä. Sitäpaitsi oli\nTeekunkin kovettuneeseen sieluun pesiytynyt hiukan vuoristoaavikon\ntarttuvaa ritarillisuutta. Hän ei olisi mielellänsä nylkenyt naista —\nkäyttämällä hyrrään vaikuttavaa vipua.\n\nMutta kun hän pani hyrrän pyörimään ja sen juovat välkkyivät\nvaarallisen kirkkaina, virisi Teeku-Lewin sielussa vanha vaisto\nväkevänä. Kevyesti, taidokkaasti hän hyrrän hidastuessa käytti\nvipuansa. Hyrrä pysähtyi. Kasvot ilmeettöminä kuten tavallisesti Lew\notti pöydältä uutuuttansa kahisevan setelin. Häntä hämmästytti nurina,\nmelkein kuulumaton.\n\nTavallisesti vuoristoaavikon miehet säilyttävät hyvän tuulensa\nhävitessänsä, ja nurkumista kuuluu onnenpelissä harvoin. Mutta\nkatsahtaessansa nyt ympärilleen Lew näki ryhmän synkkiä kasvoja, ja\nihan tytön vieressä hieman taempana seisoi tummaverinen jättiläinen ja\ntoinen punatukkainen, joiden silmissä oli uhkaava välke. Lew kohautti\nolkapäitänsä. Hän ei antautunut peloiteltavaksi.\n\n»Koettakaapas onnea kortissa», kehoitti Punainen Mack. »Tuolla\non pokerpeli parhaillaan käynnissä. Ruletti ei ole sopiva peli\nvasta-alkajalle. Se menee päähän, tuo hyrrä. Sen pyöriminen ikäänkuin\nhumalluttaa ihmisen.»\n\n»Niin totisesti tekeekin», sekaantui Teeku-Lew puheeseen. Hänen\nidänpuolinen murteensa ja vinkuva nenä-äänensä olivat jyrkkänä\nvastakohtana häntä ympäröivien miesten puhetavalle. »Heittäkää silleen\nruletti, neiti! Te ette ole ollenkaan perehtynyt tähän.»\n\nHän vilkaisi salavihkaa Groganiin, mutta viimemainittu nyökkäsi\nhyväksyvästi. Miesten ryöstäminen riitti, eikä tytön nylkeminen ollut\ntarpeen.\n\nMutta Nancy nauroi taaskin. »Minä koetan tätä ryhmää. Neljä yhtä\nvastaan?»\n\n»Maksetaan neljä yhtä vastaan», vakuutti Teeku-Lew rohkaisevasti.\n\n»Onnenpeli on onnenpeliä», virkkoi Nancy nauraen ja pani pöydälle\ntoisen kaksikymppisen.\n\nHyrrä pyöri, ja sen värähtelevät, kirkkaasti kimaltelevat juovat\nhuikaisivat hänen silmiänsä.\n\nSitten hän tunsi jonkin muun vetävän hänen katsettaan puoleensa, ja hän\nkatsahti Teeku-Lewin jäykästi tuijottaviin silmiin.\n\nTeeku tähysti hänen kasvojansa tarkasti, ja kun Nancy nyt hymyili\nhänelle avoimesti, ilmestyi hänen kumpaankin poskeensa punainen täplä,\nja hän käänsi äkkiä katseensa toisaalle.\n\nHitaasti hyrrän liike kävi yhä verkkaisemmaksi. Sattumalta\nvilkaistessansa maahan Nancy huomasi Teekun toisen jalan liikkuvan\nomituisesti, ikäänkuin hän olisi hapuillut jotakin, epäröinyt ja\nsitten siirtänyt jalkansa pois. Ruletin hyrrä seisahtui vivun siihen\nkajoamatta. Nancy oli voittanut. Hänen ympärillensä kertyneestä\npienestä ryhmästä kuului hyväksymisen ja huojennuksen sorinaa,\nja koneellisesti alkoi Teeku laskea hänen voittoansa. Nan nauroi\nriemuisesti.\n\n»Ketä janottaa?» huusi hän. »Missä on herra Grogan?»\n\n»Tässä, neiti.»\n\n»Ryyppy joka miehelle, herra Grogan!»\n\nHetkiseksi tyrmistyivät kaikki äänettömiksi. Piti olla rahoissansa\ntarjotaksensa koko joukolle Numero Kymmenen hinnoilla; mutta sitten\nalkoi tungos rulettipöydän ympäriltä nopeasti hajaantua ja vieläkin\nnopeammin keräytyä tarjoilupöydän ääreen.\n\n\n\n\nXXVII luku\n\nJeremiaan tarina\n\n\nNumero Kymmenen lausui mielipiteensä kokoontuessansa Groganin\ntarjoilupöydän ääreen.\n\n»Siinäpä reipas tyttö! On totisesti!»\n\n»Mistähän osasta maasta tuollaisia tyttöjä tulee?»\n\n»Mistä hän on tullut? Kuka hänet toi kaupunkiin?»\n\n»Nuo kaksi miestä.»\n\n»Mutta miten on Kalju joutunut hänen seuraansa?»\n\n»En tiedä. Eikö hän ole kuin tuulispää, Mike? Katsohan häntä nytkin;\nkylmä kuin jää, raikas kuin aamu, hilpeä kuin lintu. Mitä hän juo? Hyvä\nJumala, Mike, onko hänellä konjakkia?»\n\n»Ei. Se on inkivääriolutta. Hän on hieno nainen, sinä hupsu!»\n\nViittauksella Grogan käski erään apulaisensa tarjoilla miesjoukolle ja\nmeni itse Teeku-Lewin luokse, joka ei koskaan poistunut paikaltansa\nruletin takaa.\n\n»Miten se kävi, Lew?» kysyi isäntä levottomana. »Luiskahtiko jalkasi?»\n\nTeeku-Lew katsoi häntä silmää räpäyttämättä.\n\n»Minä en käyttänyt sitä», vastasi hän tyynesti.\n\n»Onko tarkoituksesi sanoa», kivahti Grogan, »että sallit hänen viedä ne\nkahdeksankymmentä dollaria yrittämättäkään estää sitä?»\n\nLew pysyi jörön äänettömänä, mikä tavallisesti oli vaarallinen merkki,\nmutta Grogan oli liiaksi kiukuissaan kiinnittääksensä siihen huomiota.\n\n»Onko tämä armeliaisuuslaitos?» kysyi hän vimmastuneena.\n\n»Ota se minulta, isäntä!» ärähti Teeku. »Se ei ole armeliaisuutta.»\n\n»Teeku», tiedusti Grogan tyynemmin, »mitä se merkitsee?»\n\n»Se merkitsee seuraavaa», tiuskasi Teeku. »Tuo tänne niin paljon\nmiehiä kuin haluat, ja minä kyllä hoidan tämän likaisen puuhan\nhyväksesi, Mutta kun tulee naisia, pitää onnen saada ratkaista. Peli on\nrehellistä, niin pian kuin sitsipuku on hyrrän ääressä. Tarkkailitko\nhäntä? Useimmat tytöt menevät päästänsä sekaisin, jos menettävät\nviitosen; mutta hän viskasi kaksikymppisen menemään eikä räpäyttänyt\nsilmäänsäkään. Hän on urhea; siinä kaikki. Ja häntä kohtaan menetellään\nrehellisesti, niin kauan kuin minä olen hyrrän takana.»\n\nHänen alaleukansa työntyi uhkaavasti eteenpäin, ja hän kallistui\nlikelle isäntää.\n\n»Jollen minä mielestäsi hoida peliä hyvin», sähisi hän, »käy itse\nremmiin, sinä kehdonryöstäjä, salatuhisija!»\n\nViimeiset sanat kuultuansa olisi Grogan saattanut tempaista\nrevolverinsa, mutta hän ei niitä tajunnut, minkä vuoksi hän vain puri\nhammastansa toisen vastauksen johdosta. »Sinulla on ylivoimainen ote\nnyt, Teeku. Minä en osaa käyttää hyrrää, ja sinä tiedät sen. Huomenna\npuhumme tästä asiasta uudelleen.»\n\n»Suu kiinni!» kuiskasi Teeku-Lew hiljaa. »Tänne tuli koukku pälyilemään\nhäiriöitä.»\n\nYhteinen vaara sai heidät unohtamaan äskeisen riitansa, sillä ovella\nseisoi itse järjestysmies Bud Levine.\n\nMutta järjestysmies ei ollut jännittyneen ja huolestuneen näköinen\nkuten tavallisesti. Hän seisoi suorana, toinen käsi riippui kupeella,\nsilmissä oli iloinen välke, ja hän näytti joka suhteessa kymmentä\nvuotta nuoremmalta kuin viimeksi käydessään Groganin kapakassa\nsamana iltana. Sillä järjestysmies oli lähtenyt etsimään sen laulun\nalkulähdettä, jonka hän oli kuullut kaikuvan kadulla, ja tullut\nsenvuoksi siihen paikkaan, josta Numero Kymmenessä kaikki, sekä hyvä\nettä paha, sai alkunsa — Groganin kapakkaan. Hän seisahtui ovelle vain\nhetkiseksi, näki sitten valkoisen täplän ja hymyili.\n\nSillä hetkellä Nancy kilisti lasia John Rappin kanssa, joka oli\nleveäharteinen, keski-ikäinen, arpiposkinen mies. Niillä arvilla\noli oma tarinansa. Yksi niistä oli painunut syvälle poskeen ihan\nsuupieleen, vetäen huulet yhtämittaiseen, juroon, ilottomaan hymyyn;\ntoinen mutkitteli himmeän salaman tavoin hänen otsaltansa silmän\nvieritse alaspäin.\n\nYleensä luultiin arpien olevan peräisin käsikähmästä ison puuman\nkanssa; todellisesti ne oli saatu kaksintaistelussa hänen\nylioppilasaikoinaan, jolloin Johann Rapp oli ollut Heidelbergin iloisin\nja huimin nuorukainen. Siitä oli kaksikymmentä vuotta, ja senjälkeen\noli tapahtunut aika paljon, mutta tänä iltana johtuivat entiset ajat\näkkiä miekkailusankarin mieleen. Hänen arpisten kasvojensa, ruman\nhymynsä ja äreän luonteensa tähden oli jokainen hänen viimeisenä\nvuosikymmenenä kohtaamansa tyttö vapisten kaikonnut hänen luotansa,\nmutta tämä viehkeä, valkopukuinen olento oli hymyillyt hänelle niin,\nettä hänen sydämensä oli ollut vähällä lakata sykkimästä.\n\n«_Fräulein_», sanoi hän, »suvaitsetteko kilistää Johann Rappin kanssa?»\n\n»Kyllä varmasti.»\n\n»Kumppanuksina siis?»\n\n»Kumppanuksina», vahvisti tyttö.\n\nNiinpä Rapp oli sujauttanut kätensä Nancyn kainaloon, ja nyt he\njoivat maljan vanhaan ylioppilastapaan, käsikoukussa. Tyttö ryyppi\ninkiväärioluttansa lyhyin siemauksin, mutta Rapp tyhjensi lasinsa\nyhdellä kulauksella ja paiskasi sen sitten tuhansiksi pirstaleiksi\nlattiaan. Se oli ollut tapana vanhaan aikaan ylioppilaiden juodessa\njotakin äänetöntä maljaa. Joku työntyi Rappin eteen, ja viimemainittu\nsopeutui siihen säyseästi, sillä hänen sydämensä oli täysi.\n\n»Tullessanne kaupunkiin lauloitte», lausui tunkeutuja. »Ettekö\nsuvaitsisi laulaa meille nyt taaskin?»\n\nJa hetkisen kuluttua avautui Nancyn eteen pieni puoliympyrä\nkuin taiottuna, ja hän alkoi laulaa selkä käännettynä korkeaan\ntarjoilupöytään päin. Hän lauloi vanhaa unkarilaista kansanlaulua,\njonka poljento oli yhtä epätasainen kuin kivilouhos. Ei kukaan\nymmärtänyt sanoja, mutta hänen silmänsä ja eleensä kertoivat niiden\nsisällön.\n\nMiehet seisoivat äänettöminä hänen ympärillänsä; heidän kätensä\npuristivat tiukemmin laseja, heidän katseensa takertuivat hänen\nkaulansa liikkeisiin ja värähtelyyn, heidän korviansa huumasi laulun\ntanssipoljento, ja äänen puhtaus kiehtoi heidän sydäntänsä. Nancy\nlausui ponnistamatta, mutta ääni täytti huoneen; hän lauloi laulamisen\nilosta, ja joka miehestä hän tuntui laulavan juuri hänelle. Sillä\nhänen silmänsä eivät pysyneet hetkistäkään paikallaan, ja hänen\nsuupielissänsä väreili hymy. Laulu taukosi äkkiä, ja Nancy niiasi.\nVähän aikaa olivat kaikki hiljaa, pidättäen henkeään, sitten kajahti\nhuuto, joka tärisytti Groganin laipiota.\n\nSeurasi hämminki, jonka aikana toiset pyysivät uutta laulua, toiset\npaukuttivat tarjoilupöytää, vaatien lisää ryyppyjä. Tällä väliajalla\ntunkeutui järjestysmies ahdingon lävitse Nancy Scovilin luokse.\nSiitä, että muut väistyivät hänen tieltänsä, tyttö, arvasi, että hän\noli Numero Kymmenen mahtimies. Järjestysmies nosti hattuansa aika\nkömpelösti. Oli kulunut vuoden päivät siitä, kun hän oli viimeksi sitä\nheilauttanut.\n\n»Nimeni on Bud Levine», esitteli hän itsensä »Kuulin teidän laulavan,\nja minun oli tultava kertomaan teille, etten koskaan ennen ole kuullut\nsen vertaista.»\n\n»Kiitos», vastasi Nancy. »Minun nimeni on Nancy Scovil. On hauska\ntutustua teihin, herra Levine.»\n\nHeidän pudistaessaan toistensa kättä muuttui Nancy Scovilin kasvojen\nilme. Hän nosti päätänsä, haisteli ja katsoi sitten omituisesti\njärjestysmieheen. Sillä Bud Levinen viedessä Aikenia Groganin kapakasta\nolivat vangin housut, jotka olivat likomärät Florida-vedestä,\nhankautuneet vangitsijan vaatteisiin ja tartuttaneet niihin tuoksun.\nNancystä se oli samanlaista kuin jos hän olisi löytänyt keskellä\naavikon hietikkoa villien kevätkukkasten koristaman niityn. Hän\nhaisteli toistamiseen.\n\n»Florida-vettä!» pääsi häneltä.\n\nHänen hämmästykseksensä järjestysmies säpsähti ja vilkaisi\nhätääntyneenä olkansa ylitse, huokaisten sitten huojennuksesta, kun\nvaaraa ei ollut näkyvissä.\n\n»Arvelin», selitti hän tytölle, »miehen murtautuneen vapauteen, kun\nhuomautitte siitä».\n\n»En mahtanut sille mitään», vastasi Nancy, nauraen. »En tiennyt\nlännenpuolelaisten käyttävän hajuvettä.»\n\n»Neiti Scovil», vakuutti järjestysmies hyvin punaisena ja totisena,\n»emme me sitä käytäkään. Tämä haju on lähtöisin eräästä kaistapäästä,\njonka vähän aikaa sitten pistin koppiin. Olen näette järjestysmies.»\n\n»Florida-vettä», hoki tyttö.\n\n»Se ei tunnu oikein luonnolliselta täällä, vai mitä?»\n\n»Minä pidän siitä hiukan», sanoi Nan, »mutta, herra järjestysmies, te\ntuoksuatte kuin kasvilämpiön ruusuhuone».\n\n»Neiti», pyysi Levine, »älkää pilkatko minua sentähden. Ei ole minun\nsyyni, että haju tarttuu. Tämä kummallinen miekkonen oli vähällä\nmyllertää koko Numero Kymmenen menetettyänsä pullon sitä ainetta.»\n\n»Niinkö? Kertokaahan siitä!»\n\n»Hei, järjestysmies», huusi ääni joukosta, joka sankkeni heidän\nympärillään, »aiotteko pidättää neidin? Onko hän rikkonut lakia\nvastaan?»\n\n»Ei ole», murahti järjestysmies, »mutta te saatte kasvonne rikotuiksi,\njollette pidä varaanne ja pysy vaiti».\n\nHän kääntyi tytön puoleen.\n\n»En nähnyt alkua, mutta minulle selostettiin se», jatkoi hän. »Tämä\nhullunkurinen miekkonen oli tullut kaupunkiin ja ostanut pullon\nFlorida-vettä, joka oli särkynyt hänen takataskussaan täällä. Heti sen\nhajun tunnettuansa olivat pojat arvelleet häntä hölmöksi ja ryhtyneet\npitelemään häntä pahoin. Mutta he olivat vain antaneet alun, ja hän\noli hoitanut lopun. Katsokaahan Groganin leukaa ja Steven silmää.\nNiin, hän oli peitonnut heitä oikein aika lailla. Ei hän ollut mikään\nroteva mies, mutta hän oli totisesti löylyttänyt täkäläistä seuruetta.\nHe olivat sohineet tyhjää ilmaa, ja hän taas oli sivautellut heitä\narkoihin kohtiin.\n\n— Varsin pian tuli iso Grogan minua noutamaan. Hän kertoi, että\ntäällä oli mellakka, joten lähdin tänne. Sitä on vaikea uskoa,\nmutta mies oli vähällä syöksyä paljain käsin kimppuuni välittämättä\nrevolveristani. Hän oli kuin villikissa, neiti, mutta koko ajan hän\nnauroi pakahtuaksensa ja nautti tappelusta sanomattomasti. Pistin hänet\nsenvuoksi koppiin jäähtymään, mutta vaatteeni hankautuivat häneen,\nja tätä ainetta tarttui minuun. En tiedä, miten saisin hajun pois\nitsestäni.»\n\nNancyn silmät säihkyivät innostuksesta. »Minkälainen mies hän on?»\ntiedusti hän.\n\n»Eipä juuri tavallista kummempi. Hartiat leveähköt. Keskimittainen.\nAina nauru suussa.»\n\n»Mikä hänen nimensä on?»\n\n»Jeremias Smith.»\n\nTyttö pudisti päätänsä ymmällä ja hieman pettyneenä.\n\n»Ainakin hän ilmoitti sen nimekseen», virkkoi järjestysmies.\n\n»Ei kai kävisi päinsä, että näkisin hänet?» kysyi Nancy.\n\n»Ei mikään ole sen helpompaa», vastasi Levine. »Vankila on suoraan\nkadun toisella puolella.»\n\n\n\n\nXXVIII luku\n\nBudin unelma\n\n\nHelppoa ei kuitenkaan ollut päästä pois miesjoukosta. Miehiä oli\nsulloutunut järjestysmiehen ja oven väliin, kookkaita, rajuja,\nsuuttuneita miehiä. He olivat kuulleet tytön laulavan, nähneet hänen\nnauravan; Nancy Scovilin riistäminen heiltä oli samanlaista kuin\nleikkikalun anastaminen lapselta.\n\nPahinta oli se, että Punainen Mack ja Kääpiö-Pete ehättivät hänen\nluoksensa ja työntyivät hänen ja järjestysmiehen väliin.\n\nKääpiö laski ison kätensä Levinen olalle ja murahti hänen korvaansa:\n»Kuunnelkaa sanojani, naapuri, ja pitäkää varanne! Tämä neiti on täällä\nmeidän seurassamme eikä lähde kuhertelemaan kenenkään sellaisen kanssa,\njota me emme tunne.»\n\nJärjestysmies katsoa muljautti häneen äkäisesti.\n\n»Kiitos!» ärähti hän. »Mutta kuulkaahan, te roteva läskipää! Jos\ntarvitsen neuvoja —»\n\n»Olkaahan toki!» huudahti Nancy, pujahtaen heidän väliinsä. »Minä\n_pyysin_ häntä saattamaan itseäni. Sitäpaitsi — minä olen oma\nmäärääjäni. Lähdemmekö?»\n\nViimeiset sanat olivat järjestysmiehelle, joku seisahtui luomaan\nuhkaavan katseen Peteen, ennenkuin pyörähti ympäri ja tarttui tytön\nkäsivarteen. Hetkisen kuluttua he olivat kadulla, ja miesjoukko oli\nheidän takanansa.\n\nJos silloin olisi äänestetty siitä, kuka oli Numero Kymmenen vihatuin,\nkiusallisin harminkappale, olisi järjestysmies Bud Levine saanut\nvarmasti enimmät äänet. Nancy tiesi sen, ja Levine arvasi hänen sen\ntietävän. Hän tuntuikin haluavan korvata sen olemalla erikoisen\nherttainen Budille. Eipä siltä, että viimemainittu olisi miellyttänyt\nhäntä paljoakaan enemmän kuin pelisaliin jääneet miehet; sillä Groganin\nkapakassa hänestä oli tuntunut kuin olisivat hienot, näkymättömät\nlangat yhdistäneet kaikki nuo väkevät, karkeat miehet häneen. Ja niissä\nlangoissa liikkui sähkövirta, joka värähdytti häntä. Olipa hänestä\njoskus, kuten esimerkiksi laulaessansa, tuntunut siltä kuin olisivat\nkaikki miehet seisoneet hänen kämmenellänsä ja hänen olisi tarvinnut\nvain puristaa kätensä nyrkkiin nähdäksensä heidän kiemurtelevan.\n\nSe oli kaikki Nancystä tuiki uutta. Hänen entisessä, yksitoikkoisen\nuneliaassa elämässänsä miehet olivat olleet vain sisällyksettömiä\nmaanmerkkejä, tuskin eloisampia kuin kummut eivätkä puoliksikaan niin\nmiellyttäviä kuin vihreät puut. Nyt he olivat erilaisia, hämmästyttävän\nerilaisia. He olivat tavattomia voimia, jotka vaikuttivat häneen\nomituisesti. Hän piti heistä kaikista. Oli hauskaa olla heidän\nläheisyydessänsä. Rumimmatkin, karkeimmatkin kasvot Groganin kapakassa\nkiehtoivat Nancyä, koska hän vaistosi niissä rajatonta voimaa,\npäättäväisyyttä, vaaraa.\n\nGroganin kapakan ulkopuolella hänestä tuntui kuin olisivat sadat häntä\npidelleet näkymättömät kädet hellittäneet otteensa. Raikas yö-ilma\nhiveli hänen kasvojansa; hänen yllänsä säihkyivät tähdet keltaisina\nmatalassa, äärettömässä holvissa ikäänkuin upeaan samettiin kiinnitetyt\nkeltaiset timantit. Ja hänen vierellänsä asteli yksi ainoa mies,\njoka oli pystynyt tuomaan hänet pois Groganin salista vastustuksesta\nhuolimatta. Hän oli voimakkain, ja Nancy halusi hieman suitsuttaa hänen\nkunniakseen.\n\n»Pitkäsarvisia äkäpäitä!» jupisi järjestysmies kiukkuisesti itseksensä.\n»Hurjia miehiä — tappelupukareita — joskus vielä panen heidät koville!»\n\n»No, mutta kuulkaahan», vastusti tyttö innokkaasti, »hehän ovat\nmainiota joukkoa. En koskaan ennen ole tavannut sellaisia miehiä!»\n\n»Neiti», vakuutti Levine juhlallisesti, »saatte uskoa sanojani: heidän\nja muiden miesten välillä on samanlainen erotus kuin villien mustangien\nja kesyjen hevosten välillä.»\n\nMutta äkkiä Nancy seisahtui keskelle katua ja kääntyi järjestysmieheen\npäin; hotellin lyhdyn valo väikkyi omituisesti hänen kasvoilleen ja\nvalaisi hänen hymyään.\n\n»Mutta, järjestysmies Levine», huudahti hän, »tehän olette ihan\nsamanlainen kuin kaikki muut — vain voimakkaampi — ja juuri senvuoksi\npidän teistä niin paljon!»\n\nSitten hän käveli Levinen rinnalla edelleen vankilaa kohti.\n\nJärjestysmiehen päätä huimasi. Syynä eivät niin suuresti olleet\ntytön sanat kuin niiden lausumistapa. Useimmiten kahlehtii naista\nsovinnaisuus, joka sumentaa hänen silmäinsä välkettä, hillitsee\nhänen hymyänsä ja tekee hänen äänensä vakavaksi ja yksitoikkoiseksi,\nmutta Nancyn katsoessa järjestysmieheen naisellisuus leimusi hänen\nsilmissänsä, valoi sointua hänen ääneensä ja värähdytti hänen huuliansa.\n\nJärjestysmies henkäisi syvään, väkevästi, ja se vaikutti kuin tulinen\nSamos-viini, pannen hänen aivonsa humisemaan. Hänen oli mahdoton\naavistaa, että Nancyssä nyt vavahteleva voima oli vuosikausien\naikana hillittyä tarmoa, joka riehahti valloilleen yhtenä ainoana\nmyllerrysiltana, että tyttö olisi puhellut kelle miehelle tahansa\nsamalla tavoin kuin nyt puheli hänelle, kävellyt yhtä likekkäin kenen\nmuun miehen kanssa tahansa ja hyräillyt samalla tavoin hiljaisen\nhillitysti.\n\nMutta heidän astellessansa loppumatkaa vankilaan järjestysmies laski\npäässänsä nopeasti yhteen numerosarekkeita. Hän pohti, jaksaisiko hän\ntuloillansa tarjota mukavan toimeentulon sellaiselle vaimolle. Ja\navatessaan asuntonsa ovea hän päätteli, että hänen oli luovuttava tästä\nankarasta elämästä. Kun hänellä oli joku, jonka tähden elää —\n\n»Missä hän on?» keskeytti tytön ääni hänen ajatuksensa.\n\nYhäti liikkuen kuin unissakävijä järjestysmies aukaisi kopin oven lukon.\n\n»Hei, mies!» huusi hän. »Tulkaa ulos!»\n\nJa Jerry Aiken, toiselta nimeltä Jeremias Smith, seisoi nojaten oveen,\nja lamppu, jonka järjestysmies oli hetkistä aikaisemmin sytyttänyt,\nvalaisi häntä hyvin.\n\n»Te!» huudahti Nancy Scovil ja purskahti nauruun, joka raikui huoneessa\nsointuvana kuin musiikki. »Te!»\n\n»Hohoi!» vastasi Jerry vähääkään nolostumatta.\n\n»Tunnetteko tämän miehen?» tiedusti järjestysmies.\n\nNancy ei kiinnittänyt hänen lainkaan huomiota, vaan meni vangin luokse.\n\n»Uhuu!» äänsi hän nuuhkien tultuansa likemmäksi. »Oletteko koettanut\nmuuttaa itseänne ruusuksi?»\n\n»Yhtä suloiseksi kuin laulu on, niinkö?» virnisti Jerry.\n\n»Laulu vankilassa», jatkoi Nan. »Kopissa rauhanhäiritsemisestä? En ole\ntiennyt Florida-veden käyvän päähän.»\n\n»Viisitoista prosenttia alkoholia», vastasi Jerry. »Sangen hyvää\nhätätilassa. Maistakaa sitä joskus!»\n\nNancy istuutui ja kallistui taaksepäin tuolissa, yhäti nauraen.\n\nJärjestysmies silmäili heitä vuoroin kumpaakin perin ällistyneenä.\n\n»Mutta onpa teitä pehmitetty, Jerry.»\n\nAiken hypisteli paitansa risaisia jätteitä.\n\n»Niin», vastasi hän hymyillen, »kaikki muu tuhoutui paitsi tuoksuani».\n\n»Pysykää loitolla!» huusi tyttö, nostaen kättänsä. »Jerry, te nousette\n_minun_ päähäni.»\n\n»Tietysti. Suokaa minulle aikaa, tyttö; minä olen vasta alussa.»\n\n»Milloin arvelette pääsevänne täältä pois.»\n\n»Levättyäni perinpohjaisesti», vastasi Jerry, virnistäen\njärjestysmiehelle. »Mutta mitä on teille tapahtunut, Nan? Te olette\nhereillä!»\n\nHän oli halkeamaisillaan uteliaisuudesta ja innosta, valmiina\nponnahtamaan hämmästyksestä ja valppaudesta. Ja Nancy puolestansa\nnäki hänet uusin silmin. Jerryn verrattain tavallisen vartalon editse\nlipui Groganin vieraiden hahmoja, rotevia miehiä, järeäkouraisia,\ntuikeasilmäisiä miehiä, jotka ulkomuodosta päättäen olisivat\nponnistamatta pystyneet rusentamaan tämän miekkosen. Ja sitten Nancy\nmuisti itse Groganin pöhöttyneen leuan ja monen muun mustelmaiset\nkasvot. Sen kaiken oli tehnyt Jerry Aiken. Hän oli peitonnut Groganin\njoukkiota. Miten?\n\nTyttö katsahti Jerryyn, siristäen kummastuneena silmiänsä. Kenties\njuuri sisu sai tuon miehen naljailemaan hänelle nyt ujostelemattomana\nrepaleisessa, risaisessa asussaan, sama sisu, joka kiilui hänen\nsilmistään. Hänen kasvoissansa oli tuskin ainoatakaan mustelmaa; ei\nmerkkiäkään ottelusta, jossa hän oli ollut.\n\n»Jerry», puhkesi tyttö puhumaan, »en ole ennen teitä tuntenut».\n\n»Nancy», vastasi toinen äänessänsä sama sointu, »en minäkään ole ennen\ntuntenut _teitä_».\n\nJerry oli siirtynyt likelle tyttöä, ja järjestysmies tarkkaili heidän\niloisia kasvojansa yhä levottomampana. Jostakin syystä hän ei enää\nlaskenut tulojansa.\n\n»Pysykää alallanne!» komensi hän tylysti.\n\n»Kyllä varmasti», vakuutti Jerry Aiken.\n\nKadun toiselta puolelta Groganin salista kantautui hillittyä ääntä.\nNancy kuunteli sitä pää hiukan kallellaan.\n\n»Meidän on palattava seurueemme luokse», virkkoi hän, nousten pystyyn\nja nyökäten järjestysmiehelle.\n\n»Ja te koppiin!» käski Bud Levine äreästi.\n\n»Seurue!» äänsi Jerry.\n\n»Pojat ja minä», selitti Nancy.\n\n»Näkemiin siis!»\n\nNancy tarttui Jerryn ojennettuun käteen, ja Jerry puristi hänen\nkättänsä lujasti. Miehen katse kimalteli, syöpyi Nancyyn kuin happo,\nja hänen otteestansa levisi tytön käteen väristys ikäänkuin kahdesta\nvastakkain sattuneesta voimasta.\n\nJa sitten Jerry sanoi: »Nancy, ennen aamua on Numero Kymmenessä\nvietävänmoinen elämä. Muistakaa minua!»\n\nJa hän peräytyi koppiinsa. Pimeyden niellessä hänet näki Nancy\nviimeiseksi hänen silmiensä välkkeen. Sitten järjestysmies sulki oven\nja lukitsi sen.\n\n»Mutta ettekö voi päästää häntä vapaaksi?» pyysi Nancy, kun Levine\nkääntyi jälleen häneen päin.\n\n»Minkä tähden?» kysyi Bud Levine jurosti.\n\n»Hän olisi mainio lisä seuraamme.»\n\n»Antaa hänen levätä!» murahti Levine. »Hänen hullunkuriset kepposensa\ntuottavat minulle ylimääräistä työtä.»\n\nNancy kohautti olkapäitänsä. Heidän ehdittyänsä oven ulkopuolelle\nhän taaskin hyräili hiljaa itsekseen kuten oli tehnyt aikaisemmin.\nMutta järjestysmiehessä oli tapahtunut suuri muutos. Hän tunsi\nolevansa tuhansien kilometrien päässä. Hän asteli Nancyn vierellä\nheidän mennessänsä kadun poikki takaisin Groganin kapakkaan, mutta\ntiesi, ettei hän ollut tytön mielessä, ja tiesi senkin, että tyttö\najatuksissansa käveli toisen miehen rinnalla. Jos Levineä olisi\npyydetty mainitsemaan sen miehen nimi, olisi hän osannut arvata sen\nhyvin osuvasti.\n\n\n\n\nXXIX luku\n\nNancy vapautuu taakasta\n\n\nNancyn palaamista tervehdittiin Groganin salissa voimakkaalla huudolla,\nja ovella hänen mieleensä tulvahti väkevän riemuisa tunne. Sekä\ntarjoilupöydän ääreen että pelipöytien ympärille keräytyneet miehet\nkääntyivät häneen päin, heilauttivat käsiänsä ylöspäin ja huikkasivat\nhänelle tervetuliaisiksi. Olipa siinä joukko! Kuinka värikäs! Kuinka\nvaihteleva!\n\nTuolla istui tumma, kapeakasvoinen romaanilainen ja hänen vieressänsä\nskandinavialainen, jonka vaalea tukka oli vuoristoaavikon\npäivänpaahteessa haalistunut melkein valkeaksi ja jonka tottumaton iho\noli kuumuudessa kesiytynyt ja palanut helakan punaiseksi. Ja tuolla oli\nenglantilainen, hyvin tyyni, juron päättäväinen, silmät värittömät.\nJa tuolla uusenglantilainen, laiha, pitkä, pörröinen, luut löyhästi\nkiinnitettyinä toisiinsa vankoilla jänteillä. Ja tuolla välkkyivät\nneekerin hampaat; ja tuolla tuijotti kiinalainen tyhjyyteen.\n\nNäytti siltä kuin olisi maailman kaikista ääristä keräytynyt tänne\nvoimakkaita miehiä, jotka kiehtova seikkailunhalu, mieltymys vaaroihin\nja satulanhuovan alle joutunutta mehiläistä muistuttava tyytymättömyys\nolivat vihdoin koonneet tänne Numero Kymmeneen. He olivat olleet\nvaaroissa, ja he olivat vaarallisia. Heitä ympäröivä ilma oli\nkyllästytetty toiminnan mahdollisuuksilla. He tunsivat oman voimansa,\nhe eivät pelänneet mitään, he eivät häpeilleet näyttää maailmalle\nitseänsä sellaisina kuin olivat. Heidän luonteensa olivat yhtä kirjavia\nkuin heidän värikkäät asunsa — kaikenkarvaiset bandannat, punaiset,\nsiniset ja keltaiset paidat, jotka kaikki olivat lian tai ajan\nhaalistamia.\n\nNancy olisi antanut mitä tahansa, jos olisi saanut nähdä Jerry Aikenin\nja näiden miesten välisen ottelun. Ei tuntunut mahdolliselta, että\nJerry olisi kyennyt hetkistäkään pitämään puoliansa heitä vastaan.\nSitten Nancy muisti, millaisena Jerry oli seissyt hänen edessänsä\nvankilassa, valppaana, ryhdikkäänä, älykkään ja nopean näköisenä.\nVarmasti hänkin oli vaarallinen, mutta toisella tavoin kuin tämä\nmiesjoukko.\n\nNancyssä heräsi hurjan vallaton halu. Jos Groganin vieraat olisivat\nvoineet lukea hänen ajatuksensa, olisi hymy varmasti hyytynyt heidän\nhuulillensa.\n\nHeti kun Nancy oli astunut ovesta sisälle, riensi tarjoilupöydän\näärestä hänen luoksensa parvi miehiä, pyytäen häntä taaskin laulamaan\nja vieden hänet muassansa. Järjestysmies erosi hänestä alakuloisena ja\nmiettivänä. Heti tytön poistuttua hänen luotansa tuntui hänestä kuin\nhän olisi leikkinyt tulella, viehättävällä, mutta hyvin kuumalla. Hän\nkatseli tytön jälkeen huvitettuna, mutta samalla huolestuneena.\n\nNancyllä oli mainion hauskaa. Levinenkin sydän sykähti, kun hän näki\ntytön loistavat kasvot. Tanssiaskelin Nancy eteni miesjoukossa,\nhymyillen kaikille ja sinkautellen sanoja sinne tänne. Hänen\netupuolellansa olivat kaikki odottavina, mutta heti hänen mentyänsä\nohitse alkoivat miehet tungeksia päästäksensä jälleen likelle häntä,\nsysien toisiansa syrjään ja luoden toisiinsa katkeria silmäyksiä.\nKatkerat silmäykset eivät Groganin kapakassa ole varsin paljon\nkatkerien tekojen edellä. Ja lainvalvoja Bud Levine tiesi sen sangen\nhyvin.\n\nMutta ainakin yhdestä seikasta hän oli hyvillänsä. Jerry oli kopissa\nja pysyisi siellä varmasti. Se, että hän liittyisi tyttöön, tuntui\nLevinestä samanlaiselta kuin öljyn kaataminen tuleen. Lainvalvojaa\nhieman puistatti.\n\nKun miesparvi taaskin tempasi Nancyn mukaansa hyvin samalla tavoin\nkuin rantaa huuhtova aalto pyyhkäisee ajopuun valtameren helmaan,\njännitti Kääpiö-Pete tukevia olkapäitään päästäksensä likelle tyttöä,\nja Punainen Mack oli ihan hänen kintereillään.\n\n»Nancy», supatti Punainen Mack niin hiljaa, ettei sitä kuulisi kukaan\nmuu kuin tyttö, »meidän olisi aika laittautua pois täältä».\n\n»Minkä tähden?» kysäisi tyttö, katsahtaen mieheen otsa rypyssä.\n\nHänestä alkoivat Punainen Mack ja Kääpiö tuntua painolta, jota hän\nraahasi perässänsä, kuten laiva raahaa myrskyankkuria. He pilasivat\nhänen huvinsa totisilla ilmeillään ja varoituksillaan.\n\nHänet valtasi äkkiä halu päästä heistä eroon.\n\n»Minkä tähden?» kertasi Kääpiö vakavasti. »Sentähden, ettei tämä ole\nsopiva paikka naiselle. Olen ollut täällä kyllin kauan käsittääkseni\nsen.»\n\n»Pete», sanoi Nancy kiivaasti, »minä itse ratkaisen, mitkä paikat\novat minulle sopivia». Hän kääntyi Punaisen Mackin puoleen ja lisäsi\nvetoavasti: »Eikö niin, Mack?»\n\n»Tietysti hän sen tekee», myönsi Punainen Mack perin\nepäjohdonmukaisesti. »Eikö hän tiedä, mitä itse haluaa?»\n\nTungos vei Nancyn mennessään, mutta Pete ja Punainen jäivät seisomaan\nvastakkain, äkäisesti mulkoillen toisiinsa.\n\n»Kuka sinua käski laskettelemaan lirputuksia?» huomautti Kääpiö rajusti.\n\n»Minua- ei tarvitse käskeä estämään miestä menettelemästä\nnarrimaisesti», selitti Punainen Mack. »Oletko niin tuhma, että puhut\nnaiselle sillä tavoin?»\n\n»Mack», virkkoi Kääpiö, »olen sietänyt sinulta aika paljon. Jos oletkin\nsyntynyt typeräksi, ei sinun silti tarvitse sitä aina näyttää.»\n\nTungoksen päiden ylitse hän näki Nancyn. Tyttö oli kääntynyt katsomaan\nhymyillen taaksensa, ja Kääpiö piti sitä hymyä kehoituksena edetä.\nMutta myöskin Punainen Mack oli nähnyt saman hymyn ja piti sitä\nerikoisesti hänelle tarkoitettuna rohkaisuna.\n\n»Epäilemättä meidän pitäisi saada hänet pois täältä», jatkoi Mack,\n»mutta sinä et saa häntä lähtemään loukkaamalla häntä — etkä myöskään\nloukkaamalla minua».\n\nKääpiö muuttui kiukusta tumman punaiseksi.\n\n»Mitä?» kivahti hän. »Sinä punapäinen kuvatus, sinä kävelevä luuranko!\nMistä saakka olet sinä osannut lukea naisten ajatuksia?»\n\n»Kas näin!» sähähti Punainen Mack ja iski Kääpiötä silmien väliin.\nVähän aikaa Kääpiö oli liian ällistynyt lyödäksensä takaisin. Sitten\nhän kallistui taaksepäin, nojautui tukevasti oikean jalkansa varaan ja\nsurvaisi oikean nyrkkinsä eteenpäin niin väkevästi, että Punainen olisi\nlennähtänyt seinän lävitse, jos isku olisi osunut. Mutta ennenkuin\nnyrkki oli likelläkään, vältti Punainen Mack kyykistymällä hirvittävän\ntäräyksen ja syöksähti lähemmäksi Kääpiötä ja napautti häntä molemmilla\nnyrkeillänsä lyhyeltä matkalta. Kääpiö-Pete sai huumaavan täräyksen\nleukapieleensä, ja sitten yhtä kova huitaisu vastaiselle puolelle\nsivalsi hänen kasvonsa takaisin eteenpäin, ja seuraavalla hetkellä\nPunaisen laiha nyrkki upposi rannetta myöten Peten vatsaan.\n\nMikä hyvänsä niistä iskuista olisi kaatanut heikomman miehen\npyörryksiin, mutta Kääpiö vain ärjäisi ja pyyhkäisi Punaisen käsivarren\netäisyyteen heilauttamalla kättänsä taaksepäin. Sitten hän täräytti\nPunaista kylkiluille musertavan rajusti. Sen voimasta Punainen taipui\nkaksin kerroin kuin kokoon loksahtava linkkuveitsi, mutta huitaisi\nsamalla ylhäältäpäin sivalluksen, jonka hänen kivusta supistuvat\nlihaksensa tekivät kahta vertaa rajummaksi. Se sattui suoraan Kääpiön\nennestään vahingoittuneeseen nenään, josta purskahti verisuihku.\nSilloin alkoi tappelu oikein todenteolla, sillä nähdessään omaa\nvertansa Kääpiö vimmastui, ja Punainen Mack riehui kuin paha henki,\nkoettaen tähdätä uuden iskun samaan kohtaan.\n\nJärjestysmies Levine ei suinkaan ollut sillä välin toimeton. Hän\nponnisteli raivokkaasti päästäksensä kamppailijoiden luokse, mutta\nkäsittämättömän nopeasti olivat kaikki Groganin vieraat kerääntyneet\nheidän ympärillensä. Monet heistä olivat saaneet maistaa nyrkin\nkolhaisuja aikaisemmin samana iltana ja hytkähtelivät nyt ihastuksesta\nodottaessaan näkevänsä jättiläisparin tekemää tuhojälkeä.\n\nSillä se oli todellakin jättiläisten kamppailu. Kääpiön iskuissa oli\nkolme kertaa niin paljon voimaa kuin Mack mitenkään sai irti laihoista\nkäsistänsä, mutta toisaalta olivat Mackin sivallukset kolme kertaa niin\nvikkeliä. Hänen salamannopeasti liikkuvat nyrkkinsä takoivat Kääpiön\npäätä, kasvoja ja vartaloa kuin vasarat, mutta Kääpiö vain ärähti joka\niskusta ja turvautui raskaisiin lyönteihinsä. Jostakin kaukaa hän kuuli\nLevinen kiljuvan, että tappelu oli lopetettava, ja uhkaavan teljetä\ntyrmään jokaisen, joka estäisi häntä pääsemästä kamppailijoiden luokse.\nMutta ennen tyrmään joutumista Kääpiö tahtoi antaa loppuläimäyksen,\njoka tasaisi koko tilin, jättäisipä tuntuvan säästön hänen hyväksensä.\n\nHän alkoi ahdistaa vastustajaansa tiukemmin. Mackin nyrkit luistivat\nhänen otsastaan, naksahtelivat hänen leukaansa ja tömähtelivät hänen\nrintaansa ja kylkiluihinsa, mutta yhäti hän pudisteli päätänsä ja\ntyöntyi eteenpäin, itsepintaisesti väijyen tilaisuutta. Jos Mackilla\nolisi ollut tilaa, olisi hän saattanut pysytellä loitolla, mutta heitä\nympäröivä piiri supistui supistumistaan, kun katsojat yhä innokkaampina\ntunkeutuivat likemmäksi nähdäksensä jokaisen sivalluksen. Niinpä\nvihdoin sulki elävä muuri taaksepäin ponnahtavan Mackin peräytymistien,\nja seuraavalla hetkellä tärähti Kääpiön jykevä nyrkki hänen leukaansa.\nMack jysähti takanansa olevaan mieheen ja sitten kirjaimellisesti\nkimposi lattialle.\n\nAnkarasta täräyksestä huolimatta hän ei kuitenkaan pyörtynyt, ja\nkun Kääpiö astahti taaksepäin pyyhkiäksensä verta kasvoiltaan ja\nsilmäilläksensä voitettua, ponnahti Mack jälleen pystyyn ja karkasi\nvastustajansa kimppuun kiukkuisesti kuin villikissa. He takertuivat\nyhteen, reutoilivat hetkisen ja kierähtivät sitten miestungoksen\njalkoihin sekavana, sadattelevana rykelmänä.\n\nKaikkea tätä oli Nancy tarkkaillut tungoksen ulkoliepeiltä. Erotessansa\nkumppanuksista hän oli arvannut heidän välillänsä todennäköisesti\nsukeutuvan selkkausta, mutta päästäksensä heistä eroon hän ei ollut\nosannut keksiä parempaa keinoa kuin yllyttää heidät toisiansa vastaan.\nHänestä oli tuntunut samanlaiselta kuin tarkka-ampujasta, jonka sormi\npainaa liipaisinta, mutta kun, miehet alkoivat rientää katselemaan\ntaistelua, oli hänkin ajautunut piirin laitaan.\n\nSieltä hän näki Mackin ja Kääpiön päät, jotka kohosivat ympäröivän\njoukon yläpuolelle, näki nyrkkien sujahtelevan ja osuvan ja päiden\nkeikahtelevan ja heilahtelevan iskuista. Kerran, kahdesti ja vielä\nsittenkin hän yritti pujottautua katselijatungokseen päästäksensä\nerottamaan kamppailijoita, mutta joka kerran ahtautuivat yhteen\nsulloutuneet selät yhä tiukemmalle ja sulkivat hänen tiensä. Muuta\nneuvoa ei ollut kuin seistä paikallansa ja katsella.\n\nHän oli pahoillansa tappelusta ja olisi ollut valmis uhraamaan paljon\nkeskeyttääksensä sen; mutta hän ei olisi ollut uusi Nancy, jollei hän\nolisi tuntenut muutakin kuin katumusta. He ottelivat hänen tähtensä, ja\njokaiseen sivallukseen keskitetty voima oli suitsutusta hänen valtansa\nkunniaksi. Tämä oli juuri sitä vaaraa, jonka hän oli vaistonnut\nleijailevan Groganin kapakan ilmassa. Entä jos koko joukko joutuisi\nmyllerryksiin ja hän olisi sen kaiken keskipisteenä?\n\nMiesjoukon keskeltä kajahti huuto: »He ovat lattiassa!»\n\nKun ryhmä sitten hajautui, näki hän lattialla vääntelehtivät ja\nkiemuroivat tappelijat. Seuraavalla hetkellä kumartui järjestysmies Bud\nLevine, jolta ahdingon lävitse tunkeutuessa hattu oli pudonnut päästä\nja bandanna irronnut kaulasta, kumppanusten puoleen ja laski kätensä\nkummankin olalle. He olivat pidätetyt.\n\n\n\n\nXXX luku\n\nHenkien manausta\n\n\nLain kouralla oli merkillisesti jäähdyttävä vaikutus sekä Kääpiöön että\nPunaiseen Mackiin. He nousivat pystyyn, pahasti ryvettyneinä, veren\ntahraamina ja äkäisesti tähyillen toisiansa, mutta nyt heihin varmasti\npystyi järki, sillä Bud Levinen silmien ilme tavallisesti selvitti\nhurjistuneimmankin miehen mielen.\n\n»Kääntykää oveen päin ja alkakaa marssia!» käski järjestysmies.\n»Älkääkä marssiko liian nopeasti. Jos sen teette, saatan minä\nseisauttaa teidät, ja jos minä teidät seisautan, voitte jäädä\nliikkumattomiksi pitkäksi aikaa.»\n\nHän ei paljastanut revolveriaan, mutta hänen oikean kätensä hermostunut\nnytkähtely kertoi aika paljon sellaiselle, joka sitä ymmärsi. Numero\nKymmenen oli tarkkaillut järjestysmies Bud Levinen työskentelyä jo\nkauan tätä ennen. Ja nyt Numero Kymmenen väistyi syrjään sävyisesti\nkuin keritty lammas eikä edes määkinyt. Ainoastaan Nancy uskalsi\nsekaantua. Hän astui Levinen luokse.\n\n»Järjestysmies», virkkoi hän, »aiotteko oikein tosissanne pidättää\nheidät?»\n\n»Neiti Scovil», vastasi järjestysmies, »siltä varmasti näyttää».\n\n»Mutta mitä pahaa he ovat tehneet kenellekään muulle kuin itsellensä?»\n\nJärjestysmies katsahti Kääpiön verisiin kasvoihin ja punatahraiseen\npaitaan ja virnisti sitten.\n\n»Täällä ei ole tapahtunut murhia, neiti, ja minä aion ne estää. Mutta\ntappo oli kyllä ihan lähellä. Nämä miehet saavat levätä tyrmässä.»\n\nNancy kääntyi kumppanusten puoleen silmissänsä pehmeä säälin ilme.\nToisella kädellänsä hän tarttui Kääpiön jäntevään nyrkkiin ja puristi\ntoisella Punaisen Mackin kovia, laihoja sormia.\n\n»Olen pahoillani», mutisi hän, »hyvin pahoillani!»\n\n»Älkää välittäkö mitään koko jutusta», koetti Mack rauhoittaa. »Hän\nhaki tätä jo kauan. Hän ei koskaan ole osannut kunnollisesti puhutella\nnaista.»\n\nKääpiö pyyhkäisi vapaalla kädellänsä verta kasvoistaan. Toisella hän\npuristi Nancyn sormia.\n\n»Tuonnempana peittoan hänet hyväksi», vakuutti hän. »Hän on aina ollut\nvastuksinanne, neiti.»\n\n»Eteenpäin!» komensi järjestysmies, ja kulkue sujuttautui ovesta\nkadulle.\n\nHeti sen mentyä se unohdettiin. Pöytien ääressä alkoi korttipeli\nuudelleen, rulettihyrrä pyöri taaskin, lasit välkkyivät ja kimaltelivat\ntarjoilupöydällä; ja melkoinen ryhmä odotti, pitäen silmällä Nancyä.\nNumero Kymmenen huomio oli äsken suuntautunut toisaalle, mutta nyt se\npalasi vakavaan puuhaansa, rahantuhlaamiseen.\n\n»Meluisa miespari, ne kaksi, jotka saapuivat seurassanne tänne»,\nhuomautti Kalju, nilkutettuansa Nancyn luokse. »Enimmäkseen Numero\nKymmenen on tavattoman hiljainen, kunnes tulee vieraita. Tällaista\nhälinää ei ole ollut sen illan jälkeen, jona Wendell-vanhus löysi\nkultasuonensa ja ripusti ouijansa, manauslautansa, tuonne seinälle.»\n\nSamassa lähestyi itse mahtava Grogan tyttöä, pyytäen häntä laulamaan,\nja häntä tukeaksensa nostivat toiset huudon, mutta Kaljun huomautukset\nolivat virittäneet Nancyssä innostuksen kipinän.\n\n»Kertokaa minulle Wendell-vanhuksesta!» pyysi hän.\n\n»Hän oli kummallinen, iäkäs hupakko», alkoi Kalju, »tuli tänne ja\nistui tuon pöydän ääressä iso paperiliuska levitettynä eteensä ja\nlisäksi laudankappale, jonka toisessa päässä oli kynä. Hän pani kätensä\nlaudalle, ja kynä alkoi kirjoittaa — ainakin Wendell-ukko väitti\nsen kirjoittavan, mutta me emme siitä paljoakaan kostuneet. Pelkkää\nriipustelua. Mutta Wendell-vanhus ihan ihastui. Hän nimitti vehjettänsä\nouijaksi ja vakuutti ouijan ilmaisseen hänelle runsaan kultasuonen\nvuoristossa.»\n\n»Oliko ukko mielipuoli?» tiedusti tyttö.\n\n»Siltä se kuulostaa, neiti», myönsi Kalju, »mutta hän meni vuoristoon\nsellaiseen paikkaan, josta kukaan ei olisi uskonut löytävänsä kullan\nhiventäkään, ja palasi kolmen kuukauden kuluttua Numero Kymmenen kautta\nmuassansa kokonainen taakka kultahietaa. Hän piti Numero Kymmentä\nhumalassa kaksi päivää ja ripusti ouijansa tuonne seinälle. Sen jälkeen\nei täällä ole ollut niin meluista, ennenkuin — suokaa anteeksi, neiti —\nennenkuin te tulitte kaupunkiin.»\n\nHuoneen nurkassa riippui nuoranpätkän varassa seinällä pieni, ohut,\nkolmikulmainen puukappale. Kun Nancy halusi katsella sitä tarkemmin,\nnouti Kalju sen hänelle, ja hän tarkasti sitä yksityiskohtaisesti. Se\noli aivan sileä, kehnosti öljytty puupalanen, karkeatekoisen sydämen\nmuotoinen. Kärjessä ei ollut mitään muuta kuin reikä, johon kynä oli\npistetty. Kolmion leveässä alapäässä oli kaksi pientä, honteloa pyörää.\nNe olivat kaksi tukipistettä, ja kolmantena, kolmion kärkenä, oli\nlaudan reikään sovitetun kynän kärki.\n\nKoje oli perin yksinkertainen. Kun se pantiin sileälle pinnalle\nlevitetylle paperille, alkoivat hontelot pyörät vähäisimmästäkin\npaineesta liikkua, ja kynän kärki siirtyi epäsäännöllisesti\nsinne tänne, piirtäen harakanvarpaita, jotka saattoivat näyttää\nkirjoitukselta, mutta saattoivat olla näyttämättäkin.\n\nPäästyänsä ouija-laudan tarkastelussaan näin pitkälle Nancy oli\nojentamaisillaan sen takaisin Kaljulle, mutta havaitsi samassa\njonkinlaisia kirjaimentapaisia laudan alapinnassa. Puhallettuansa pölyn\npois hän erotti seuraavat lyijykynällä kirjoitetut, pehmeään puuhun\npainuneet sanat: »Minun avullani kirjoittava käsi kuvaa entisyyttä,\nvastaisuutta ja ihmisten sydämiä.» Nancy luki sen ääneen ja naurahti\nKaljulle.\n\n»Uskotteko sitä?» kysäisi hän.\n\n»En oikein tiedä», vastasi Kalju, kynsien korvallistaan. »Minä\nen halua leikitellä tuollaisilla vehkeillä. Vanhalle Wendellille\nse tuotti kultaa. Kenties se tuottaisi jotakin muuta seuraavalle\nkäsittelijälleen. Niin; minä en usko siihen, mutta en epäilekään; olen\nsiinä välillä.»\n\nMutta Nancy halusi koettaa ouijalautaa, minkä vuoksi Grogan itse toi\nhänelle talteensa eksyneen käärön seinäpaperia. Sen toinen puoli oli\nkyllin laaja ja valkoinen, ihanteellinen laudan kynästä lähtevää\nkömpelöä töherrystä varten. Nancylle vedettiin tuoli sen pöydän ääreen,\njolle paperi ja lauta sijoitettiin, ja ryhmä uteliaita katsojia kertyi\nympärille.\n\n»Minun muistaakseni», huomautti Grogan, »Wendéll-vanhus vain piti sillä\nsormenpäitänsä hyvin keveästi, ja koje sitten kirjoitti ilman muuta.\nMinä en saanut selvää sen sanoista, mutta Wendell-ukko erotti kaikki\nihan tarkasti. Hän sai siitä kokoon sanoja, mutta minusta se näytti\nsamanlaiselta kuin pikku lapsen töherrys.»\n\n»Koettakaa te!» kehoitti Nancy ja työnsi lautaa Groganiin päin.\n\nMies tarttui siihen, virnistellen arkailevasti.\n\n»En minä siihen usko», vakuutti hän hymyilevälle joukolle. »Mutta\njotakin kummallista siinä on. Se tuntui antaneen ihan oikean vihjauksen\nukko Wendellille, pojat. Mutta ensin on kysyttävä jotakin, ennenkuin se\nkirjoittaa. Wendell vanhus jupisi kysymystänsä, ja sitten koje tuhersi.\nMitä tahdotte tietää, miehet?»\n\nHeti luikkasi joku älyniekka katselijapiirin takaa: »Millainen mies on\nGrogan?»\n\n»No niin», hymähti Grogan, »katsotaanhan, mitä se siitä sanoo».\n\nHän laski paksut sormensa pienelle laudalle. Aluksi se ei\nhievahtanutkaan.\n\n»Taikauskoa», naurahti joku sivullinen. »Siitä ei heru mitään. Sen\nviime kerralla kirjoittaessa olivat he kaikki varmasti humalassa,\nWendell muiden muassa.»\n\nMutta tuskin hän oli ennättänyt sen sanoa, kun lauta jo liikahti. Ehkä\nse johtui siitä, että Grogan oli hieman muuttanut kätensä asentoa.\nKömpelötekoiset pyörät huojuivat hieman, ja kynä piirsi useita pisteitä\nja viivoja ja sitten pitkän, mutkikkaan viirun. Grogan nosti lautaa, ja\nmonta päätä kumartui pöydän puoleen lukemaan lausuntoa.\n\n»E - i», tavasi Nancy. »Se vakuuttaa, etteivät miehet olleet humalassa,\nkun se kirjoitti viime kerralla. Koettakaahan uudelleen, herra Grogan!\n'Millainen mies on Grogan?’»\n\nNyt ei enää naurettu niin paljoa. Synkän kummastelevan, milteipä\npelokkaan näköisenä Grogan laski kätensä jälleen laudalle. Tällä kertaa\nse alkoi vähääkään epäröimättä liikkua paperilla, ja kynä piirsi\nnopeasti viiruansa. Se seisahtui; Grogan nosti pienen kojeen pöydältä,\nja taaskin peittyi paperi heti varjoon, kun päät kumartuivat sitä\ntähystämään.\n\n»K - o - n - n - a», tavasi Nancy. »Konna!»\n\nVarjostavat päät kohosivat äkkiä pystyyn.\n\n»Ha, ha, ha, ha!» hohotti joku. »Grogan on konna. Hän itse väittää\nniin!»\n\n»Kuka siellä nauroi?» karjaisi Grogan, puristaen kätensä isoksi\nnyrkiksi. »Mikä tyhjäkalloinen tolvana nauroi moiselle?»\n\nHän tähysti miesjoukkoa, turhaan etsien uhittelevia kasvoja, ja ärisi,\nkun ei sellaisia löytänyt.\n\n»Se on typerä ajatus» kiivasteli hän, mulkoillen ympärillensä, koettaen\nlöytää jotakin, mihin purkaisi kiukkunsa. »Se on hullujen peliä, tuiki\njärjetöntä.»\n\nJa hän mennä tömisti tarjoilupöytänsä ääreen, samalla kun hänen\ntakaansa kuului hiljaista, hillittyä hyminää, joka saattoi olla heikkoa\nnaurua tai miettiväistä kuisketta.\n\n»Koettakaa te nyt», ehdotti Nancy Kaljulle ja sysäsi lautaa häneen päin.\n\nMutta Kalju pudisti heti päätänsä jyrkän epäävästi.\n\n»Tuosta ouijalaudasta ei lähde hyvää. Se ei enää kaiva kultaa, ja hyvin\ntodennäköisesti se on alkanut tehdä jotakin muuta. Minä en halua kajota\nsiihen ollenkaan, neiti.»\n\n»Kenties sillä on varastossa joitakuita hyväilynimityksiä sinulle,\nKalju», sanoi joku miehistä, ja nauru remahti jälleen.\n\n»No, te sitten», kehoitti Nancy viimeistä puhujaa.\n\nMutta mies vetäisi kätensä pois ja piti niitä poikien tavoin selkänsä\ntakana.\n\n»En minä, neiti. Minulla ei ole mitään erikoista halua käyttää sitä.»\n\nTaaskin naurua, sillä Mclntosh oli tunnettu mies.\n\n»Koettakaa te!» pyydettiin Nancyä, ja tottelevaisesti hän laski hennot\nsormensa laudankappaleelle.\n\n\n\n\nXXXI luku\n\nTietäjän sanoja\n\n\nGroganin vieraat oli vallannut jännitys, sitten kun pieni laudanpalanen\noli alkanut liikkua paperilla. Siitä oli kuiske levinnyt pokerpöytiin\nja harventanut onnenpelin ympärille kertynyttä ryhmää; ja nekin, jotka\nvielä pelasivat tai vetelehtivät tarjoilupöydän ääressä, pitivät\nsilmällä ouijalautaa ja kuuntelivat sen lausumia.\n\nNancy tunnusteli lautaa kädellänsä; se huojui omituisen hontelosti\nhänen kosketuksestaan, mutta hän huomasi, että sitä saattoi ohjata,\nmäärätä sen liikkumissuunnan ja että hän näennäisesti sitä koettamatta\nsaattoi panna kynän kirjoittamaan oman tahtonsa mukaan — varsin mitätön\nhavainto, mutta se innostutti Nancy Scovilia. Nämä hänen ympärillänsä\nolevat miehet olivat keräytyneet maapallon sadoilta eri seuduilta,\nhe olivat väkeviä, toiminnanhaluisia miehiä, ja hänen käsissänsä oli\nkoje, jolla hän saattoi hallita heitä kaikkia. Hymyillen hän silmäili\nheitä, milloin yhtä, milloin toista, ja silloin he aina hetkiseksi\nnostivat katseensa häneen päin, mutta yleensä oli ilmassa rauhatonta,\ntaikauskoista epäilystä. He vilkuilivat toisiinsa ja tuijottivat Nancyn\nvalkeata kättä, joka nojasi lautaan.\n\n»Mitä haluatte tietää?» kysyi hän.\n\n»Ei mitään kenestäkään erikoisesti», ehätti muuan vastaamaan.\n»Tiedustetaan jotakin yleistä — jotakin, mikä koskee koko joukkoa —»\n\nHän keskeytti äkkiä puheensa, sillä vaikka Nancy vielä katsoikin häntä\nsilmiin, alkoi ouijalauta liikkua. Se piirsi paperiin pitkän viirun ja\nkirjoitti vielä paperin reunaan saavuttuansakin. Niin sujuva kirjoitus\nnostatti innostuksen sorinan, ja alettiin tavata sanoja.\n\n»Tässä huoneessa on karjanvaras, ja —»\n\n»Ja mitä?» urahti parikymmentä ääntä. Numero Kymmenen miehissä ei ollut\nkovinkaan monta sellaista, joka ei silloin tällöin olisi siepannut\nlaumasta harhautunutta nautaa, mutta eräs näistä viattomista — hän\noli poikavuosiltansa alkaen haeskellut kultasuonia — levitti jalkansa\nharalleen ja urahti: »Kysytään sen kirotun lurjuksen nimeä! Jatkakaa,\nneiti, ja koettakaa, ilmoittaako lauta nimen.»\n\nPyytäjän ympärillä olevassa ryhmässä syntyi liikettä.\n\n»Olemmeko me poliisien käskyläisiä?»\n\n»Ottakoon järjestysmies kiinni karjanvarkaan! Se ei ole meidän asiamme.»\n\n»Te kysytte liian paljon, naapuri.»\n\n»Entä vielä? Pankaa se takaisin paperille, neiti!»\n\nTottelevaisesti Nancy nosti laudan paikalleen ja alkoi uudelleen.\nNytkähdellen, huojuen ja horjahdellen, ikäänkuin jonkun rauhattoman\nhengen ohjaamana alkoi pieni, sydämenmuotoinen laudanpala liikkua\npaperilla, ja Nancyn käsi lepäsi sen varassa niin hervottomana, että se\nnäytti vetävän muassansa hänen vastahakoista käsivarttansa.\n\nTällä kertaa kynä täydensi lauseen:\n\n»Ja vaitelias, pitkäkannuksinen mies on hänen jäljillään.»\n\nTaaskin liikettä, mutta tällä kertaa ei niin peittelemättä. Jokainen\nsilmäili salavihkaa naapurejansa ja huomasi monta harvapuheista miestä,\nja viidestä oli ainakin kahdella pitkät kannukset.\n\nGroganin salissa tapahtui silmänräpäyksessä muutos. Hetkistä\naikaisemmin olivat kaikki hoilottaneet hyvinä ystävyksinä, mutta nyt\nmelu vaimeni. Miehet alkoivat vilkuilla ovelle. He siirtyivät mukavan\nvälimatkan päähän muista; pieni yhteen sulloutunut joukko harveni,\nkunnes parvessa olisi saattanut päästä mihin suuntaan hyvänsä.\n\nHampaat painuivat lujasti vastakkain, silmiin tuli kylmä välke ja\nniiden katse harhaili rauhattomasti sinne tänne, kädet muuttuivat\nkovin hermostuneiksi, ja kaikki olivat hieman ärtyneitä, koska heidän\ntakanansa oli muita. Jos koiran pintaa raapaistaan, niin sen alta hyvin\ntodennäköisesti löytyy susi. Nancy oli raapaissut Numero Kymmenen\npintaa, ja nyt alkoivat hampaat paljastua.\n\n»On turhaa puhua miehistä», huomautti joku joukosta. »Minä puolestani\nhaluaisin tietää, minkä tähden tämä ruletti ei kertaakaan ole\nsanottavasti menettänyt.»\n\n»Tämä ei ole mikään ajatusten lukija», tokaisi hänen kumppaninsa\nivallisesti. »Mitä sinä siltä odotat?»\n\nMutta Nancy muisti Teeku-Lewin jalan hapuilleen ikäänkuin jotakin\ntavoitellen ja sitten vetäytyneen takaisin. Häntä alkoi äkkiä pahasti\nkiukuttaa. Hän tosin oli selviytynyt suuritta tappioitta, mutta jos\nhyrrässä tosiaankin oli konnanjuonia, oli mahdollisimman katala rikos\npetollisesti nylkeä näitä rotevia, väkeviä huolettomia tuhlareita.\nMuutoinkin hupeni raha heidän hyppysissänsä kuin savu, ja jos heille\nviritettiin pauloja, jos heiltä kavalasti peijattiin rahat, jotka\nolisi melkein saatu pyytämälläkin, oli se niin halvan roistomaista,\nettä Nancyä puistatti. Ja Numero Kymmenen miehiä kohtaan hän tunsi\nsisarenhellyyttä, johon omituisesti sekaantui ilkeätä kiusaamisen halua.\n\nHänen sormiensa taidokkaan painostuksen alaisena alkoi ouijalauta nyt\nkirjoittaa viimeisen kysymyksen vastausta.\n\n»Katsokaa lattian alustaa ruletin takana!»\n\nTämän lauseen näkivät Nancyn ympärille tunkeutuneet katselijat\npiirtyvän laudan jälessä paperille.\n\n»Jarru, lempo soikoon!» kuului kuin hiljainen ukkosenjyrähdys Nancyn\nkorvan juuressa. »Ja minä olen pannut viisisataa dollaria tuohon\nkonnanvehkeeseen, niin totta kuin olen pannut viitosen. Pojat, revitään\nlattia auki ja katsotaan!»\n\nHe poistuivat ouijapöydän ympäriltä; Nancykin unohtui heidän\ntunkeutuessansa ruletin luokse. Heidän tulonsa ensi aalto hajoitti ne\nharvat, jotka olivat siellä pelaamassa. Etumaiset ympäröivät ruletin\nja Teekun, kun taas käytännöllisemmät menivät etsimään vasaroita ja\nkirveitä lattian murtamista varten. Sitten he riensivät takaisin\ntyöhön. Ei kuulunut kiljuntaa eikä kirouksia, vaan ainoastaan hiljaista\njupisemista, joka suuresti muistutti äkäisten mehiläisten surinaa —\nääntä, joka panee maailman voimakkaimmankin petoeläimen lähtemään\nkäpälämäkeen.\n\nHe tunkeutuivat Teekun ympärille ja työnsivät lukumäärällänsä häntä\nhoippuen peräytymään. Ensimmäinen kirveenisku halkaisi lankun.\n\n»Hei!» kirkaisi Teeku-Lew. »Heittäkää sikseen se puuha!»\n\nHänen äänensä oli terävä ja kimakka kuin pikku pojan. Melkein\nnyyhkyttäen raivosta hän sysi luotansa häntä likistäviä miehiä. Hänen\nsanansa tulivat kirskuvina.\n\n»Hajaantukaa, te paksut ääliöt — senkin läski- ja jauhosyöttiläät!»\n\nItse Grogan syöksähti vastaiselta suunnalta paikalle ja karjui: »Mitä\nhemmettiä täällä on tekeillä? Mistä olet tuon kirveen siepannut, Pete?\nKirottua, sitä et tee!»\n\nSillä Pete nosti kirvestä iskeäksensä lattiaa uudelleen, ja Grogan\nväänsi helposti aseen hänen käsistään.\n\n»Mikä teihin on oikein mennyt, hyvät herrat!» mylvi hän. »Oletteko\npureksineet hulluruohoa?»\n\nMiehet peräytyivät vähän, kaihtaen osittain Groganin vankassa kourassa\nolevaa kirvestä, osittain Teeku-Lewin kimeitä raivonpurkauksia.\n\n»Me aiomme repiä irti osan tästä lattiasta nähdäksemme, mitä sen alla\non», selitti Pete, joka oli ryhtynyt toisten puhetorveksi. »Me emme\ntahdo vahingoittaa teitä, Grogan — jollemme löydä mitään kieroa. Mutta\ntuossa hyrrässä on aina ollut jotakin vinossa.»\n\n»Repiä auki minun lattiani?» jyräytti Grogan, ja hänen silmänsä\nsupistuivat vaarallisesti kiiluviksi pisteiksi. »Sitä ennen minä\nlähetän teidät helvettiin! Viskaa pois se kanki, Pätkä, tai minä\nhalkaisen pölkkymäisen kallosi!»\n\nPätkä oli äsken saapunut kaivoksilta ja menettänyt suurimman osan\nsäästöistänsä tässä samassa ruletissa. Hän pudotti nöyrästi lattialle\nkiilan ja myöskin vasaran; mutta kun hän oikaisihe, oli hänen oikea\nkätensä merkitsevässä asennossa lanteella.\n\n»Kuules nyt suoraan, Grogan», virkkoi hän tyynesti. »Me otamme tästä\nselvyyden. Älä ole narrimainen! Jos turmelemme osan lattiaasi, niin\nminä vastaan siitä.»\n\nHän kouraisi taskustansa joitakuita kultakolikkoja ja kilisytti niitä\nvasemmassa kädessään.\n\n»Nämä kai riittänevät vahingon korvaukseksi. Me emme väitä, että sinä\nolet kiero, Grogan, mutta Teekussa on aina ollut jotakin kummallista.\nHän ei ole näiden seutujen miehiä.»\n\nSe tarjosi Groganille pelastautumismahdollisuuden, ja epätoivoissansa\nhän tarttui siihen.\n\n»Tehkää kuten haluatte, pojat», myöntyi hän, »jos epäilette hyrrässä\nolevan jotakin kieroa. Mahdollisesti Teeku _on_ peukaloinut sitä.»\n\n»Peukaloinut sitä? Minä? Työnnätkö kaikki minun niskoilleni?» kirkui\nTeeku-Lew. »Sinä halpamainen kynijä, etkö sinä olekaan ollut siinä\nmukana? Päästäkää minut pois! Minä olen erossa koko roskasta!»\n\n»Mutta meidän välimme eivät ole selvät», kivahti Pätkä. »Eivät hitto\nvieköön olekaan. Hei, Pete, seisauta se laiha rotta!»\n\n»Takaisin nurkkaan!» karjaisi Pete. »Takaisin! Tai nitistän sinut\nkuoliaaksi, Teeku.»\n\nTeeku oli koettanut suikertautua tungoksen lävitse, mutta palasi\nnyt nurkkaan yhdellä ainoalla hyppäyksellä. Hartioittensa\njymähtäessä seinään hän tempasi revolverin. Se oli lyhytpiippuinen,\nviisiviidettäkaliiberinen, pullea, naurettavan näköinen ase, mutta\nnähtävästi sitä oli usein käytetty, ja Teeku-Lewin eteen muodostui\ntyhjä piiri, joka laajentui joka hetki lammikkoon pudotetun kiven\nnostamien väreiden lailla. Sillä Teekun kasvot olivat värittömät\nmuustakin kuin pelosta, ja hänen helmimäisissä silmissänsä kiilsi\nmurhanhimo. Hän vapisi päästä jalkoihin saakka, ei pelosta, vaan\nvimmaisesta surmaamisen halusta.\n\n»Nyt olen täällä», sanoi hän, äänen kulkiessa vinkuvasti nenän kautta.\n»Mitä minusta tahdotte?»\n\n»Sen ilmaisemme sinulle yksitavuisilla sanoilla», lupasi Pete. Hänen\nkädessänsä oli pitkä revolveri, ja kymmenkunnan muun miehen kädessä\nvälkkyivät aseet.\n\n»Heitä revolverisi lattialle, Teeku», neuvoi Pätkä. »Asemasi on\ntoivoton.»\n\n»Sinä hupsu!» kiljaisi Teeku. »Lähden helvettiin ilomielin, jos saan\nlähetetyksi muutamia teitä miekkosia samaan matkaan.»\n\nKukaan ei vastannut siihen mitään — siihen ei voitu vastata muutoin\nkuin yhdellä tapaa. Groganin kapakassa syntyi hiljaisuus, joka hiipi\nmiehestä mieheen kuin elävä olento. Rehentelemällä ja peloittelulla\nselviytyminen oli mahdotonta, mahdotonta oli myös pakeneminen.\nTeeku-Lewin oli kuoltava, mutta ennenkuin hänen silmänsä ummistuisivat,\nosuisivat hänen kuulansa häntä ympäröivään, taajaan sulloutuneeseen\nmiesjoukkoon.\n\n\n\n\nXXXII luku\n\nJerry ei anna sanaansa\n\n\nJärjestysmies Bud Levine oli vaarallisten miesten tuntija. Hän tunsi\nne samoin kuin musiikin rakastaja tuntee Beethovenin kappaleet, tunsi\nne yhdellä silmäyksellä samoin kuin taidearvostelija erottaa saman\nkoulukunnan maalaukset toisistansa. Hän tiesi, milloin hälisijä ei\ntyytynyt ainoastaan reuhaamaan, vaan oli valmis myöskin iskemään, ja\nmilloin äänettömyys johtui typeryydestä, milloin taas jöröstä kiukusta.\nMiehen askeleista hän osasi hyvin tarkalleen päättää, millainen ääni\nlähtisi näkymättömän vieraan kurkusta, ja äänen soinnusta hän pystyi\narvaamaan millainen oli silmien välke.\n\nAskelten huojumisesta hän saattoi päätellä, kuinka monta vuotta mies\noli elänyt satulassa, ja käden ja ranteen liikkeiden nojalla hän\nerotti korttihuijarin näppäryyden revolverisankarin salamannopeista\ntempaisuista. Hän tutki ihmisiä samoin kuin kirjojen rakastaja tutkii\nkirjastojen niteitä. Hän maisteli Numero Kymmenen vaarojen eri\nvivahduksia samoin kuin viinintuntija maistaa viinejä ja mainitsee\nniiden valmistusvuoden ja -paikan.\n\nMutta kaikesta taidostansa huolimatta järjestysmies Bud Levine oli\nymmällä ajaessaan rotevia kumppanuksia Groganin kapakasta vankilaan.\nKaikista merkeistä, askelista, liikkeistä, äänestä ja silmistä,\npäättäen nämä miehet olivat vaarallisia; nämä miehet olivat perehtyneet\nrevolverileikkiin, mutta sittenkin he olivat koulupoikien lailla\ntapella katistaneet — eikä oikea revolverisankari kammoa mitään niin\npahasti kuin paljaan nyrkin iskua. Senvuoksi oli järjestysmies ymmällä.\nTappelun alkaessa hän oli ottanut revolverinsa valmiiksi esille. Hän\noli liian kaukana syöksyäksensä kamppailijoiden väliin, mutta hän oli\npäättänyt revolverin välähtäessä yrittää nopealla laukauksella murskata\nsen miehen käden, joka ensiksi paljastaisi aseen.\n\nMutta revolveria ei oltu väläytetty. He olivat seisseet vastakkain ja\nläimäytelleet toisiansa kuin kaksi vaaratonta kulkuria. Ja Bud Levine\noli häpeissänsä; hän oli arvostellut heitä ihan nurinkurisesti, ja jos\nhänen silmänsä alkaisi tällä tavoin häntä pettää, pitäisi hän pian\nkaivossakilaista pitkien matkojen ratsastajana. Niinpä hän kuuntelikin\ntuskaisen tarkkaavasti, kun kumppanukset ärähtelivät toisillensa\nvankilaan mentäessä.\n\n»Joka tapauksessa», virkkoi. Punainen Mack, »opit sinä tästä, miten\nsinun vast’edes pitäisi puhua tytölle».\n\n»Tytölle!» jupisi järjestysmies. Hän kallisti päätänsä kuullaksensa\nparemmin.\n\n»Mitä?» vastasi Kääpiö kiihkeän lämpimästi ja pärskäytti pois veren,\njota yhä valui hänen ylähuulellensa. »Luuletko minun tarvitsevan\nsinulta opetusta käyttäytymisessä?»\n\n»Kääpiö, sinä et ole milloinkaan pystynyt arvostelemaan itseäsi»,\nhuomautti Punainen Mack. »Otetaan esimerkiksi ne kappaleet, joita\nsoitat sillä kirotulla huuliharpullasi. Sinä olet tylstynyt, joten\nluulet sen _olevan_ musiikkia. Tiedätkö, mitä se oikeastaan on?»\n\n»No mitä?» kysyi Kääpiö hillityn kiihkoisella äänellä.\n\n»Oletko koskaan kuullut muulin kiljuvan, naapuri», jatkoi Punainen\nMack, »kun se on oikein ikävissään sydänyöllä?»\n\nJärjestysmies huoahti huojennuksesta. Nuo miehet olivat nähtävästi\nvanhoja kumppanuksia, ja siinä oli heille kyllin syytä pidättyä\nturvautumasta revolvereihin tapellessansa. Hän alkoi taaskin luottaa\nomaan arvostelukykyynsä.\n\n»No niin», murahti Pete käreästi, »mitä muulin kiljunnasta?»\n\n»Ei mitään», vastasi Punainen Mack rauhallisesti, »muuta kuin se, että\naina kun olet alkanut soittaa huuliharpullasi, olen minä luullut sinun\nkoettavan matkia yöllä kiljuvaa yksinäistä muulia».\n\nJärjestysmies kuuli Kääpiön henkäisevän syvään, niin syvään, että hänen\nvankat olkapäänsä vavahtivat.\n\n»Mack», tiedusti hän juhlallisesti, »onko tarkoituksesi tunnustaa\naina valehdelleesi minulle vakuuttaessasi pitäväsi soitosta ja minun\nsoitostani erikoisen paljon?»\n\n»Kääpiö», myönsi Mack totuudenmukaisesti, »olen koettanut olla\nloukkaamatta tunteitasi; mutta joskus, kun minun on ollut istuttava\nalallani ja kuunneltava, olen hartaasti toivonut, että voisin tukkia\njollakin aineella korvani».\n\nKääpiö huokaisi.\n\n»Niinpä niin, Mack», virkkoi hän, »jotkut ihmiset ovat sellaisia.\nHe eivät ole saaneet musiikkikorvaa. Olen toivonut sinusta jotakin,\nmutta jollet pidä ainoastakaan soittamastani kappaleesta, lakkaan\ntoivomastakin. Joka tapauksessa on sinulla kummallisia ajatuksia, Mack.\nAjattelehan esimerkiksi niitä piloja, joita luet kalenteristasi.»\n\n»Etkö pidä niistä?»\n\n»Mack, minun on puhuttava sinulle totta.»\n\n»Miksi sitten olet nauranut ja hohottanut niille näin monen vuoden\naikana?»\n\n»Ollakseni loukkaamatta tunteitasi Mack. Mutta jotkut niistä piloista\novat niin vanhoja, että isoisäni kertoili niitä muistellessaan\nlapsuusaikojansa, ja kaikki muutkin ovat harmaantuneet ja ummehtuneet.\nMack, jos olisit lasketellut niitä piloja sata vuotta sitten, olisit\nsaavuttanut niillä menestystä, mutta nykyisin sinä niillä suorastaan\nrääkkäät ihmisiä. Koska me nyt olemme eron kynnyksellä, ei minulla ole\nmitään syytä salata sinulta totuutta.»\n\nPunainen Mack käveli pää miettivästi kumarassa.\n\n»Jos olisit käyttänyt järkeäsi, Kääpiö», sanoi hän, »ei meidän olisi\ntarvinnut tapella ja erota tällä tavoin. Mutta sinun oli opittava,\nettei sinun sovi puhua naiselle ikäänkuin hän olisi potkiva, kesytön\nhevonen.»\n\n»Sinua hupsua!» kivahti Kääpiö. »Hänhän kääntyi poistuessaan katsomaan\ntaaksepäin ja hymyili minulle. Hän olisi lähtenyt suoraapäätä pois\nkapakasta, jollei tungos olisi vienyt häntä muassaan pois luotani.\nMutta hän hymyili osoittaakseen ymmärtävänsä, että minä olin oikeassa\nja ettei siellä ollut sopiva paikka naiselle.»\n\n»Hymyili sinulle? Kääpiö, sinä hourailet. Olet ollut huonossa kunnossa\njo jonkun aikaa, mutta tämä on ihan kaistapäistä. Katsos, Kääpiö, se\nhymy oli tarkoitettu minulle. Hän tahtoi sillä huomauttaa, että minun\nei tarvinnut suuttua sinulle pahasti.»\n\n»Mack, joskus puhut tosiaankin typerästi. Et kai ole humalassa, vai\noletko?»\n\n»Joko taaskin loukkaat minua», ärähti Mack. »Vihjailetko sinä minun ja\nNancyn välisiin suhteisiin?»\n\n»Kun pääsemme tyrmästä», uhkasi Kääpiö, »teen puhdasta jälkeä sekä\nsinusta että suhteistasi ja —»\n\n»Suu kiinni!» kielsi järjestysmies, ei kuitenkaan tarpeettoman\nkiivaasti. Oikeastaan hänestä alkoi tuntua miellyttävän lohdulliselta,\nja hänen mielensä muuttui veljellisen ystävälliseksi sekä Mackia että\nKääpiötä kohtaan. Jos tyttö oli tehnyt hänestä narrin, oli hänellä\nnähtävästi runsaasti seuraa.\n\nVankilan ulommassa huoneessa hän komensi kumppanukset seisomaan seinää\nvasten, sillä aikaa kun hän itse avasi sisemmän, kiviseinäisen kopin\noven ja huusi vankia tulemaan ulos. Viimemainittu ilmestyi näkyviin,\nhieroen silmiänsä.\n\n»En mielelläni olisi teitä herättänyt», huomautti järjestysmies, »mutta\nkahdelle on annettava etusija yhteen verrattuna. Teidän on majailtava\ntäällä. Nämä kaksi herrasmiestä saavat teidän paikkanne.»\n\nMutta Jerry oli nähnyt kumppanukset, ja nyt hän purskahti raikuvaan\nnauruun. Sitä kesti niin kauan, että hänen oli nojauduttava seinään\npysyäksensä pystyssä.\n\n»Siispä», virkkoi hän vihdoin kyetessänsä puhumaan, »tyttö on\nlähettänyt teidät molemmat tänne?»\n\nMolemmat isot miehet mulkoilivat häneen äänettöminä.\n\n»Mistä hitosta», huudahti Levine, »tiedätte tytön olevan tämän takana?»\n\n»Koska luin hänen ajatuksensa», vastasi Jerry. »Hän pudistaa heidät\npois vastuksistansa; hän laittautuu vapaaksi lähteäksensä retkeilemään,\nomin päinsä, ja hänen retkeilynsä päättyessä, järjestysmies, on vanha\nkoppinne sullottu täyteen kuin sardiinirasia.»\n\n»Smith», jupisi järjestysmies, »teillä on epäilemättä järkeä. Mellakan\nnostattaminen käy siltä tytöltä yhtä luonnollisesti kuin potkiminen\nmustangilta. Hei, te kaksi, marssikaa sisälle tuosta ovesta. Teillä ei\nole revolvereja, mutta teillä on nyrkkinne, ja jos haluatte selvittää\nvälinne tappelemalla, niin antakaa soida! Vilkkaasti sisälle!»\n\n»Järjestysmies», ärisi Kääpiö, »hankkikaa valmiiksi luuta ja sanko. Kun\nminä jätän Mackin käsistäni, on teidän hiukan siivottava ja korjattava\njätteet.»\n\n»En tarvitse olla enempää kuin viisi minuuttia kahden kesken hänen\nkanssansa», uhkasi Mack puolestansa heidän mennessänsä ovesta.\n\nJärjestysmies sulki sen ja kääntyi sitten Jerryn puoleen, hymyillen\nodottavasti.\n\n»Toivoisinpa», sanoi hän, »saavani olla katsomassa sitä kamppailua».\n\n»Tappelusta ei tule mitään», vakuutti Jerry.\n\n»Minkä tähden ei?»\n\n»Koska tyttö ei ole täällä näkemässä.»\n\n»Totisesti, taidattepa olla oikeassa.» Järjestysmies hihitti. »Sieltä\nei kuulu muuta kuin haastelua. Ja sekin jo vaimentuu.»\n\n»Se on varma», virkkoi Jerry. »Huomenaamulla he istuvat käsi kädessä\nkuten koulutytöt. Nähkääs, mies, he ovat kumppanuksia. Miksi ette\nistahda hetkiseksi tarinoimaan? Tarvitsette kyllä kaiken levon, jonka\nsuinkin saatte, ennenkuin tämä yö on kulunut.»\n\n»Tytönkö tähden?» kysäisi järjestysmies.\n\n»Hänen silmiensä», vastasi Jerry. »Niissä on hornamainen voima.»\n\n»Antaisin sata dollaria», huoahti järjestysmies istuutuessaan, »jos\nsaisin hänet pois Numero Kymmenestä. Tämä kaupunki on aina ollut vain\naskeleen päässä helvetistä, mutta se tyttö on siirtänyt sitä senkin\nviimeisen askelen. Nyt olemme ihan portilla, Smith. Antoipa hän teille\ntotisesti hauskan mällin tullessansa tänne nauramaan teille.»\n\nJerry puri hammasta, mutta seuraavalla hetkellä hänen silmänsä\nvälähtivät eloisasti.\n\n»Ei se ole mitään», sanoi hän, »siihen verrattuna, mitä minä teen\nhänelle päästyäni vapaaksi».\n\n»Kun tuli siitä puhe», huomautti järjestysmies, »on minun saatava\nteiltä lupaus, ettette yritä karata, jos mielitte viettää yönne tässä\nhuoneessa».\n\n»En anna sanaani», torjui Jerry virnistäen.\n\n»Sitten panen teidät rautoihin, naapuri.»\n\n»Tehkää niin. Otan —»\n\nHänen lauseensa katkaisi terävä pamaus, revolverin laukaus.\n\n»Groganin salista!» huudahti järjestysmies ja syöksyi ovelle.\n\nHän pysähtyi vain lukitsemaan sen jälkeensä ja riensi sitten\njuoksujalkaa kadun poikki Groganin kapakkaan.\n\n\n\n\nXXXIII luku\n\nScovil ilmestyy\n\n\nMiesten syöksyminen pois sen pöydän luota, jonka ääressä Nancy\nsommitteli tietäjänlausuntojansa ruletista, Groganin sekaantuminen ja\npetollinen menettely hänen antaessansa ilmi Teeku-Lewin, viimemainitun\nsulkeminen huoneen nurkkaan — kaikki se tapahtui mahdollisimman\nlyhyessä ajassa. Ehtiessänsä Teeku-Lewiä ympäröivän piirin luokse\ntyttö näki pelurin seisovan selkä seinää vasten; Teekun rinta nousi ja\nlaski rajusti, hänen huulensa vavahtelivat, ja revolveri nytkähteli\nuhkaavasti hänen kädessänsä.\n\nEnsimmäisen kerran elämässään Nancy näki edessänsä verhottoman\nmies-eläimen, jota peittämästä oli reväisty koko unettavan\nyksitoikkoinen tottumuksen ja tapojen silaus, joten sen alla väijyvä\npeto tuijotti suoraan hänen silmiinsä. Happo oli valahtamaisillansa\nkirkkaaseen liuokseen ja muodostamaisillaan myrskyisen toiminnan sakan.\nJa Nancy nautti siitä. Hänen sydämensä sykki kiivaasti. Hänen silmiänsä\nsumensi raivottaren riemu, ja hänen teki mieli kallistaa päätänsä\ntaaksepäin ja päästää kimeä luikkaus taistelu-innosta. Se oli kaikki\nhänen työtänsä. Hän oli koonnut nuo Groganin kapakan voimatekijät,\nsijoittanut ne taitavasti ja helposti ja senjälkeen paiskannut ne\nvastakkain.\n\nSitten laukesi revolveri, ja pamaus tunkeutui hänen tietoisuuteensa,\nvalaisten hänen mieltänsä kuten pilviä halkova salama valaisee öistä\nilmaa. Se ei ollut tahallinen eikä tähdätty laukaus. Eräs nuoremmista\nmiehistä oli hetken jännityksen kiihoittamana sallinut etusormensa\nkoukistua; kuula riipaisi pitkän sälön lattiasta ja upposi seinään.\n\nSe oli merkki. Sekunnin kuluttua olisi parikymmentä revolveria\nräiskynyt, kuulasateen sortamana ja repimänä olisi Teeku-Lew virunut\nlattialla, kiemurrellen ja kirkuen, ja pinnistänyt viimeiset sielun-\nja ruumiin voimansa tyhjentääkseen revolverinsa murhaajiinsa. Mutta\nmerkin ja taistelun välillä oli se tärkeä sekunti, ja sinä hengähdyksen\npituisena aikana, Teekun parhaillaan kyykistyessä, syöksähti Nancy\nmiesjoukon lävitse, pyörähti ympäri ja hypähti pelurin eteen,\nlevittäen kätensä ikäänkuin lausuaksensa surmaavan yhteislaukauksen\ntervetulleeksi. Miehiltä pääsi kauhun ähkäisy; tyttö seisoi heidän\nedessänsä kiihtymyksestä punehtuneena, pelottomana, keveäjalkaisena\nkuin tuuli ja innokkaana kuin lapsi.\n\nHän kuuli Teeku-Lewin takanansa hiljaa kiroilevan ällistyksestä. Teeku\nei ollut pettänyt ainakaan häntä, ja sen rehellisen pelin vuoksi hän\npelastaisi miehen hengen. Hänen rinnassansa kumpusi siihen tarvittava\ntietoinen valta. Hän suuntasi eloisat silmänsä vuoroin toisiin, vuoroin\ntoisiin kasvoihin.\n\n»Kumppanit», puhkesi hän puhumaan, »kaksikymmentä yhtä vastaan ei ole\ntasaväkistä. Jos Teeku onkin ollut lurjus, ovat myöskin sangen monet\nmuut olleet lurjuksia. Suokaa hänelle mahdollisuus pelastaa henkensä!\nSuostutteko siihen?»\n\nKukaan ei tahtonut vastata joukon puhetorvena; mutta kaikki supisivat\nihmeissään,\n\n»He _myöntävät_ teille tilaisuuden pelastautua, Teeku», tulkitsi Nancy\npäätänsä kääntämättä. »Pysytelkää takanani! Menemme suoraan etuovelle.»\n\nHänen edetessänsä pitkin seinää, väistyivät miehet pois tieltä.\nHeidän mieltänsä kuohutti vielä surmaamisen kiihko, mutta he eivät\nkestäneet hänen katsettansa. He sivuuttivat vaarallisimman kohdan\nkuolemanhiljaisuuden vallitessa huoneessa, soluttautuivat pelipöytien\nlomitse, saapuivat ovelle.\n\n»Neiti», supatti Teeku hätäisesti äänensä väristessä heidän\nsiirtyessään eteenpäin, »jos joskus tarvitsette minua, kutsukaa minua.\nRistikot eivät jaksa estää minua tulemasta; seinät eivät pidätä minua;\nennenkuin menen helvettiin, palkitsen teille tämän!»\n\nHeidän ehdittyänsä ovelle, syöksyi järjestysmies ulkoa kasvot\ntuhkanharmaina ja revolveri kädessä.\n\n»Mitä on tapahtunut?» huohotti hän.\n\n»Tuolla sisällä», vastasi Nancy empimättä.\n\nJärjestysmies kiiruhti ovesta saliin, ja Teeku-Lew sujahti ulos ja\nriensi pitkin katua yhtä nopeasti ja äänettömästi kuin vinhasti kiitävä\npilvenvarjo. Kymmenessä minuutissa aavikko nielisi hänet.\n\n»Mitä on tekeillä?» karjui Levine. »Grogan, mikä se revolverinlaukaus\noli?»\n\nTukeva Grogan seisoi hervottomasti nojautuneena tarjoilupöytään. Hänen\nomat kasvonsa olivat yhtä värittömät kuin järjestysmiehen.\n\n»En tiedä», mutisi hän. »En tiedä mitään. Kysykää tytöltä!»\n\nJoukossa oli syntynyt yleinen liike miesten työntäessä revolvereja\ntakaisin koteloihinsa, niin pian kuin taisteluvalmiin lainvalvojan\nlaihat kasvot ilmestyivät ovelle. Se ei jäänyt Levineltä huomaamatta.\nHän kääntyi tuikeasti silmäilemään Nancyä.\n\n»Te!» huudahti hän. »Mitä olette nyt tehnyt?»\n\n»Olen toiminut teidän edustajananne», vastasi tyttö huolettomasti.\n\n»Neiti», kivahti Levine äkäisesti, »minulla on tosi mielessä. Mitä\ntäällä on tapahtunut?»\n\n»Olette väärällä suunnalla, Bud. Jättäkää neiti rauhaan», kehoitti\nPätkä. »Ilman häntä olisi Teeku-Lew sellaisen paikan tarpeessa, jossa\nkasvaa kaunokkeja, ja te saisitte täällä haistella savua ja ottaa\nselkoa murhasta. Katsokaahan!»\n\nHän väänsi kangella irti lattialankun, joka oli epäilyttävästi notkunut\nhänen jalkansa alla.\n\n»Pojat, tulkaa tänne vilkaisemaan tätä — vipulaitetta!»\n\nJärjestysmies astui ripeästi hänen luoksensa. Sinne keräytyneet miehet\nmurahtelivat yhteen ääneen.\n\n»Mitäs tästä sanotte, Grogan?» huusi Bud Levine.\n\nKapakanisäntä mittasi katseellansa oven etäisyyttä, mutta muisti\nsitten, kuinka vikkelästi Levine käsitteli revolveriansa, ja muutti\nmielensä. Jalat eivät pysty taivaltamaan niin vinhasti kuin kuulat.\n\n»Konnamaisia vehkeitä, Bud», vastasi hän. »Olen koko ajan aavistanut,\nettä Teeku on lurjus, mutta en ole saanut siitä varmaa todistusta.»\n\n»Kirotun omituinen juttu, Grogan. Teidän on täytynyt saada suurin osa\ntämän vivun tuottamasta voitosta.»\n\nGrogan sai mielijohteen, ja hän henkäisi syvään helpotuksesta.\n\n»Olette väärässä, Bud», virkkoi hän. »Minä sain vain määräprosentin, ja\nminun oli luotettava Teekun sanaan siihen nähden, kuinka paljon sitä\ntuli. Minun ei ole kannattanut panna kahta miestä ruletin ääreen. Hän\nhoiti sekä hyrrän että rahat koko ajan.»\n\nSe ei suinkaan ollut maailman uskottavimmalta kuulostava selitys,\nmutta miehet olivat sinä päivänä jo olleet panemaisillaan toimeen\nmurhenäytelmän ja paljastaneet yhden varkaan. Se oli vienyt kärjen\nheidän innoltansa. Groganiin luotiin monta epäilevää katsetta, mutta\nmuutamien sekuntien kuluttua alkoivat miehet siirtyä entisille\npaikoillensa. Kaikki muut paitsi Bud Levineä, joka meni isännän\nluokse, valitsi hetken, jolloin ketään muuta ei ollut lähettyvillä, ja\njupisi: »Taaskin, Grogan. Vielä kerran selviydyitte, mutta nyt se oli\nhiuskarvan varassa. Ensi kerralla saatte kuulan ruumiiseenne, se on\nhiton varma.»\n\n»No, mutta mitä lempoa!» kivahti Grogan. »Miten minä voin estää\npalkkalaisiani olemasta konnia?»\n\n»Olkaa vaiti, Grogan», keskeytti järjestysmies harmistuneena. »Minä\ntunnen teidät, Grogan, mutta en etsi selkkauksia, jollei niitä satu\ntielleni. Jos miehet olisivat tänä iltana tehneet selvän Teekusta,\nolisivat he jatkaneet puhdistusta ja päätyneet teihin. Painakaa se\nmieleenne, Grogan, ja olkaa varuillanne. Teitä ei onnista aina. Mutta\nsanokaahan» — ja hän veti rotevan isännän syrjään — »miten voin saada\ntuon tytön pois Numero Kymmenestä?»\n\n»Sanokaa te, miten se käy», ähkäisi Grogan, »ja minä teen sen\npuolestanne — olipa meneteltävä kierosti tai rehellisesti. Kuka on tämä\nuusi vieras?»\n\nGroganin oven suussa seisoi hikinen, keski-ikäinen mies. Hänen\nratsastuspukunsa oli paksun tomun peitossa, ja helpon, hienon elämän\npunerruttamat kasvot välkkyivät hiestä. Hän aukaisi paitansa kauluksen\nja leyhytteli ilmaa hatullansa, vaikka ilta olikin viileä. Tulija oli\nJohn Scovil, johon ponnistus ja huolestuminen olivat tehonneet samalla\ntavoin kuin päivänpaiste.\n\nHänen yksin jääneen hevosensa hirnuminen sen turhaan koettaessa kutsua\npoistuneita takaisin oli herättänyt hänet varsin pian sen jälkeen,\nkun Nancy ja hänen molemmat oppaansa olivat lähteneet leiristä, ja\nhän nousi huopiensa välistä istumaan viimeisen kuorsauksensa vielä\nkaikuessa korvissaan. Ja hän huomasi olevansa yksin.\n\nAluksi hänen unen sumentamat aivonsa eivät sitä oivaltaneet, mutta\nvihdoin hän tajusi olevansa yksin keskellä tuntematonta aavikkoa\nmuassansa kaksi kuormamuulia ja ratsuhevonen. Yhäti hämmentyneenä\nhän satuloitsi ratsunsa ja salli sen lähteä liikkeelle oman mielensä\nmukaan. Tällä tavoin hän samosi umpimähkään kumpujen välitse tuhansien\nhurjien, pelokkaiden kuvitelmien vaivaamana ja kauheiden aavistusten\nkannustamana, kunnes hevonen vihdoin toi hänet Numero Kymmeneen ja\nGroganin avoimen oven eteen.\n\nValo oli houkutellut hänet laskeutumaan ratsailta, ja nyt lasien tuttu\nkilinä kiehtoi hänen korvaansa, mutta ovella hän seisahtui hetkiseksi\nsilmäilemään talon vieraita.\n\nHuvittelu oli jälleen täydessä vauhdissa, ja hän näki arpakuutioiden\nvälkkyvän, kullan hohtavan ja jaettavien korttien vilahtelevan; ja\nsitten hänen katseensa osui miellyttävään, valkoiseen täplään. Se oli\ntyttö, joka oli — perin hämmästyttävää! — puettu mitä vilpoisimpaan,\nilmavaan, valkeaan kesäasuun ja jonka päässä kekotti samanvärinen,\npehmeä, pieni hullunkurinen hattu. Hän oli kuhisevan tungoksen\nkeskipisteenä. Hänen selkänsä oli Scoviliin päin, mutta hänen\netupuolellansa olevien miesten ilmeistä hän saattoi yhtä selvästi kuin\npeilistä nähdä, että hänen kasvonsa olivat kauniit. Miehet tähystivät\nhäntä ikäänkuin lumottuina voimatta kääntää katseitansa pois hänestä.\n\nHän pelasi arpapeliä neljän miehen kanssa ja heitti parhaillaan\nkuution. Hän menetti, mutta keikautti päätänsä ja nauroi maksaessansa\npanoksen. Se oli ihmeellistä naurua. Se herätti John Scovilin mielessä\nunohtuneen kevään tunnun, mutta sittenkin siinä oli tutunomainen\nsointu. Hän siirtyi lähemmäksi tyttöä muistamatta janoansa, muistamatta\nväsymystään, muistamatta häntä kalvaneita huolia.\n\nHänen silmissänsä oli janoinen ilme, samanlainen kuin sellaisen\nvaeltajan silmissä, joka on ratsastanut erämaassa vesileili tyhjänä ja\nillalla kuulee juoksevan veden suloista soittoa.\n\n»Kuinka paljon?» kysyi muuan tytön pelikumppaneista pudistellessansa\nkuutiota.\n\n»Mitä vain haluatte», vastasi tyttö, »maasta ja mannusta hopeakolikkoon\nsaakka. Tulkaa mukaan, naapuri!»\n\nTyttö kääntyi; hän oli Nancy!\n\n\n\n\nXXXIV luku\n\nScovil poistuu\n\n\nAluksi Scovilin aivot lakkasivat toimimasta. Niiden työskentely taukosi\nihan samalla tavoin kuin ison Groganin ajatukset katkesivat silloin,\nkun Jerry Aiken iski häntä leukaan. Sitten Scovil tuli jälleen äkkiä\ntajuihinsa. Tämä oli todellista, täysin todellista. Nuo valot eivät\nolleet unimaailman valoja, hänen ympärillään kajahtelevat äänet\neivät olleet unimaailman ääniä. Tuolta nurkasta kuuluva kiroilu, kun\neräs mies erosi pokerpelistä — pennittömänä — oli liiaksi tosielämän\nmukainen.\n\nSe oli Nancy; niin, siitä ei ollut epäilystäkään; mutta miten oli\nkäynyt kuorelle, joka aikaisemmin oli häntä piilottanut? Hänen entinen\nolemuksensa tähän nykyiseen verrattuna oli samanlainen kuin joulukuun\ntaivas verrattuna heinäkuiseen. Oliko hän kaunis? Kyllä; kaunis hän\noli aina ollut, mutta nyt hän oli huumaava. Hän suorastaan sekoitti\nScovilin aistit. Ja hänessä oli tapahtunut tuhansia pikku muutoksia.\nHymy, joka ei koskaan karkonnut hänen huuliltansa, muutti nyt koko\nniiden kaarevuuden toisennäköiseksi. Ja silmät olivat ihan uudet, koska\nniiden ilme puhui uutta kieltä. Sanalla sanoen, viimeksi nähdessään\ntyttärensä Scovil oli katsellut kirjoittamatonta taulua. Nyt hän näki,\nettä se taulu oli täynnä uuden, kiehtovan runoelman sanoja.\n\nHänen teki äkkiä mielensä huitoa käsiänsä, nostaa ne päänsä yläpuolelle\nja hihkua onnesta. Sillä ihme oli tapahtunut. Nancy Scovil oli\nhereillä! Enää hänen ei tarvitsisi päiväkausia, viikkoja, kuukausia\nja vuosia raahata näännyttävää taakkaa, vaan tuossa oli tyttö, joka\npystyisi lumoamaan järkevimmänkin miehen, mitä hän tunsi, kaunein hänen\ntuntemistaan kaunottarista — kiehtova sulotar.\n\nTultuansa nyt jälleen tajuihinsa hän hämärästi tunsi, että Nancy\noli kääntynyt, katsonut häntä hetkisen ja kääntynyt sitten taaskin\ntoisaalle. Tyttö pudisteli pelikuutiota uudelleen selin häneen päin,\nkun hän astahti eteenpäin ja kosketti hänen olkapäätänsä.\n\nNancy pyyhkäisi hänen kätensä pois, heitti kuution ja voitti. Mutta\nne, jotka menettivät, olivat silti yhtä hyvällä tuulella kuin hänkin\noli ollut. Heistä näytti olevan hauskempi hävitä hänelle kuin voittaa\njoltakulta toiselta. He nauroivat ja laskivat leikkiä ikäänkuin\nleveät kultakolikot ja kahisevat setelit olisivat olleet mitättömiä,\narvottomia leluja — vaihdettavia pelimerkkejä. Muuan miehistä taputti\ntaskujansa ja nosti kätensä ilmaan osoittaaksensa rahojensa loppuneen,\nmutta Nancy kumartui nopeasti hänen puoleensa ja solutti hänen\nhousuntaskuunsa raskaan kultavirran, ennenkuin hän ennätti väistyä\nsyrjään.\n\nScovil kosketti tyttöä toistamiseen.\n\n»Nancy!» lausui hän.\n\nTyttö käännähti, vilkaisten nopeasti olkansa ylitse. Hänen silmistänsä\nei kuvastunut vähääkään tuntemista; hänen katseensa kohtasi Scovilin\ntuijotuksen niin torjuvan kylmästi, että viimemainittu jäi töllistämään\nsuu auki. Hän tuskin oli enää varma siitäkään, että tyttö oli hänen\ntyttärensä.\n\n»Kuulehan», jatkoi hän hiukan ärtyneesti ja laski taaskin kätensä\nNancyn olalle.\n\n»Bill», virkkoi tyttö kääntämättä päätänsä, »tämä miekkonen vaivaa\nminua. Hän on varmaankin humalassa. Viekää hänet pois; teettehän sen,\nkumppani?»\n\nHänen »kumppaninsa» oli vanttera, keski-ikäinen mies, jonka kasvot\nteki harmaiksi neljän päivän ikäinen parransänki. Hän käveli huojuen,\nmikä osoitti hänen viettäneen koko elämänsä satulassa. Vyötäisten\nyläpuolelta hän oli Herkuleksen jäljennös. Vyötäisten alapuolelta\nhän oli kaksitoistavuotinen poika, ja hänen pienet, ohuet jalkansa\nolivat taipuneet kaariksi niiden kannettavana olevan taakan painosta.\nNyt hänen kätensä sujahti eteenpäin ja sivalsi John Scovilin käden\npois Nancyn olalta. Sitten hän työntyi heidän väliinsä ja pakotti\nkookkaamman miehen hoippuen peräytymään.\n\n»Miten on laitanne, vieras?» tiedusti hän uhittelevasti. »Oletteko\njuovuksissa vai oletteko luonnostanne sekapäinen? Vai ettekö tiedä,\nmiten naista on puhuteltava?»\n\n»Ja kuka hitto on teidät valtuuttanut muka minua tutkimaan?» kivahti\nScovil tulistuen.\n\n»Se ei kuulu tähän», vastasi toinen, nykäisten vyötänsä. »Kysyin teiltä\njotakin. Aiotteko vastata minulle?»\n\n»Paha teidät periköön. Nancy, tule tänne!»\n\nTyttö ei hievahtanut, ja kun Scovil astui askeleen eteenpäin, tarttui\ntoinen häneen hyvin samalla tavoin kuin harjautunut mestari käsittelee\nalokasta ja paiskasi hänet seinään, niin että tärähti. Täräys pani\nhänet haukkomaan henkeänsä ja samalla raivostutti häntä kuten matadorin\npunainen vaippa vimmastuttua härkää. Hän oli karkaamaisillansa miehen\nkimppuun, mutta havaitsi viimemainitun käden puristavan revolverinperää.\n\n»Te hupsu!» jymisi Scovil. »Ettekö tiedä, »että tyttö on minun\ntyttäreni?»\n\nHänen jyrähtäessänsä seinään kääntyivät kaikkien katseet häneen, ja nyt\nehätti järjestysmies Bud Levine hänen ja vaaran väliin. Kummallista\nkylläkin, järjestysmies ei ollut näkevinänsäkään Scovilia eikä Billiä\nvaan silmäili tuikean tarkkaavasti tyttöä.\n\n»Neiti», virkkoi hän kiivaasti, »mitä tämä kaikki merkitsee? Oletteko\npäättänyt pitää minua puuhassa koko illan?»;\n\nVihdoin Nancy kääntyi.\n\n»Mikä nyt on hätänä?» kysyi hän. »Ette toki ole vihainen minulle,\njärjestysmies, vai oletteko?»\n\nBud Levinen kylmyys suli, kuten jää sulaa ensimmäisenä lämpimänä\nkevätpäivänä. Hänen oli voimakkaasti hillittävä itseänsä pidättyäksensä\nvastaamasta tytön hymyyn.\n\n»En tiedä muuta kuin sen», sai hän vihdoin soperretuksi, »että taaskin\nolette yllyttänyt kaksi miestä tappelemaan. Mistä on kysymys?»\n\n»Minä kerron sen teille», lupasi Nancy.\n\nHän katsoi isäänsä suoraan silmiin, ja toista herpaisi ja tyrmistytti\ntytön katse, jossa ei ollut tuntemisen häivettäkään. Scovilin valtasi\nhyytävä kauhu. Oliko Nancyn järki mennyt sekaisin? Sitäkö merkitsi\nhänen silmiensä kirkkaus?\n\n»Tuo mies», selitti tyttö, »kävi minuun käsiksi, ja minä pyysin\nystävääni Billiä suojelemaan itseäni».\n\n»Huh!» ärähti Bud Levine, pyörähti kantapäällänsä ja tuijotti Scoviliin\nläpitunkevasti. »Sellainen koirako te olettekin? Ettekö ole kyllin\nvanha esiintyäksenne miehen tavalla? Kuulkaahan, Numero Kymmenessä\nosataan opettaa miehille käyttäytymistä. Täällä käytetään omalaatuisia\nopetuskeinoja, eikä täällä saatuja opetuksia pian unohdeta!»\n\nYmpärillä olevat miehet murahtelivat tuimasti hänen sanojensa\nvahvistukseksi; Scoviliin luotiin katseita, jotka olivat uhkaavia kuin\nukkospilvet.\n\n»Kirottua!» huusi viimemainittu. »Eikö minulla ole oikeutta puhutella\nomaa tytärtäni?»\n\n»Mitä?» urahti järjestysmies ällistyneenä ja kääntyi taaskin Nancyyn\npäin. »Onko asia niin?»\n\nMutta tyttö naurahti hiljaa, sointuvasti.\n\n»No, mutta, järjestysmies», vastasi hän keveästi, »minä en ole tätä\nennen nähnytkään koko miekkosta».\n\n»Ette ole nähnyt», kertasi Bud Levine, katsoen uudelleen Scoviliin.\n»Kuulkaahan, te vietävän lihavanaamainen pölkkypää, luuletteko voivanne\ntuolla tavoin härnätä minua?»\n\n»Armias taivas!» tuskaili Scovil ja ojensi epätoivoisena käsiänsä.\n»Oletko hullu, Nan? Onko järkesi sekaisin? Etkö muista minua? Vai\nkoetatko ilveillä minulle? Järjestysmies — jos olette sellainen —\nkuulustelkaa minua — tutkikaa minua — minä todistan teille olevani\nhänen isänsä!»\n\nJärjestysmieheen ja hänen ympärillänsä seisoviin miehiin tehosivat\nScovilin tarmokkaat, vilpittömän suorat sanat vastoin heidän\ntahtoaankin. Monet sysäsivät hattunsa takaraivolle, ja monet kynsivät\nymmälle joutuneina korvallistaan.\n\nMutta Nancy Scovil nojasi pöytään ja nauroi. Hän näytti nauttivan\nkohtauksesta.\n\n»Jätän sen teidän ratkaistavaksenne, Bill», sanoi hän, tehden vetoavan\neleen. »Näytönkö minä tuon — tuon —»\n\nHän keskeytti lauseensa; naurun remahdus täydensi puuttuvat sanat. Se\noli väittelyn naseva loppuhuomautus; järjestysmies käsitti selvästi\ntehtävänsä.\n\n»Kuulkaahan te! Te tulette mukaani», komensi hän Scovilia. »Tyttöä te\nette saa, ystäväiseni, mutta yösijan saatte ilmaiseksi.»\n\n»Mutta», alkoi Scovil, »armias taivas, mies, onko tarkoituksenne sanoa,\nettä aiotte pidättää minut?»\n\n»Pitäkää suunne kiinni», murahti Levine, »ja kiittäkää Jumalaa, ettette\nsaa sitä, mikä teille olisi tuleva. Niin, en halua pidättää teitä, jos\ntahdotte, että luovutan teidät — heille.»\n\nHän viittasi kiukkuisiin miehiin päin, jotka tunkeutuivat yhä\nlikemmäksi. John Scovil kalpeni.\n\n»Järjestysmies», sekaantui puheeseen uuden Nan Scovilin miellyttävä\nääni, »ettekö ole pannut merkille hänen silmiensä hurjaa katsetta?\nKysykäähän, mitä hän on puuhaillut!»\n\n»Hei, mies!» tiuskasi järjestysmies. »Ettekö kuule, kun nainen puhuu\nteille? Mitä olette puuhaillut?»\n\n»Ratsastanut hitonmoisesti puolet yöstä koettaessani tavoittaa\nkarannutta tytärtäni!» ärähti Scovil. »Ja mitä teihin tulee, kelpo\njärjestysmies, toimitan teidät —»\n\n»Siinäpä se!» keskeytti Nancy. »Arvasin asian olevan niin. Tuo vanha\nherra-poloinen on ratsastanut koko päivän kuumassa auringonpaahteessa,\nja hänen päänsä on mennyt sekaisin. Tuollaiset lihavat, iäkkäät ihmiset\neivät kestä kuumuutta, ymmärrättehän.»\n\n»Vanha herra-poloinen? Lihava? Auringonpaahteessa?» kiukkuili Scovil.\n»Tästä kepposesta saat vielä hikoilla! Järjestysmies, minun on —»\n\n»Säästäkää sananne tuomarille! Täysi käännös ja mars ovelle! Olipa\nsyynä auringonpaahde tai joku muu, te kaipaatte silmälläpitoa.\nKuvitelkaahan, hyvät herrat, että hän olisi tavannut tuon tyttö-paran\nemmekä me olisi olleet saapuvilla häntä suojelemassa!»\n\nVastaukseksi kuului joukosta ärinää.\n\n»Mutta, järjestysmies», pyysi Nancy, tullen hänen luoksensa, »ettekö\nvoisi viedä häntä hotelliin ja säästää häntä kopilta? Hän näyttää\nherrasmieheltä, eikä minulla totisesti ole kaunaa häntä kohtaan.\nLisäksi hän näyttää hieman yksinkertaiselta. En usko hänen koskaan\nolleen kovin älykkään. Jos panette hänet lukon taakse hotelliin, maksan\nminä huoneen vuokran.»\n\n»Horna ja raivottaret!» karjui Scovil.\n\n»Suu kiinni!» kivahti järjestysmies. »Eikö teillä ole edes sen vertaa\nsopivaisuuden tajuntaa ja järkeä, että kiittäisitte tätä neitiä\nkaikesta, mitä hän on tehnyt hyväksenne? Ja nyt laittautukaa pois\ntäältä, ennenkuin potkin teidät ulos ovesta!»\n\nJärjestysmiehen uhkaava katse tunkeutui Scovilin tajuntaan, vaikka se\nolikin raivon sumentama, ja hän oli kyllin järkevä pyörähtääksensä\nympäri ja marssiaksensa ovelle.\n\n\n\n\nXXXV luku\n\nIlmainen neuvo\n\n\nSe, että hän puhui järjestysmiehelle hotellista ja että hänen isänsä\nvietiin sinne säilytettäväksi, muistutti Nancylle, että hän oli\nväsynyt. Pitkästä, ankarasta ratsastuksesta ja koko illan hyörinästä\nhuolimatta se ei ollut kivistävää väsymystä, vaan miellyttävää\nuupumusta. Hän käytti hyväksensä sitä, että John Scovilin ja Bud\nLevinen poistuminen oli kääntänyt miesten huomion pois hänestä, pujahti\nulos sivuovesta ja riensi kenenkään näkemättä hotelliin. Saavuttuaan\nhuoneeseensa hän sytytti lampun ja heittäytyi tuolille muistellakseen\nkuluneen päivän ja illan kokemuksia, ennenkuin paneutuisi makuulle.\n\nAvoimesta ikkunasta tuulahteleva viileä ilma huojutti ja kahisutti\nverhoa ja hiveli vienosti hänen kasvojansa, ja kadulta kantautui\nhiljaisia ääniä, puhelua ja kavioiden kapsetta, kun joku matkamies\nsaapui Numero Kymmeneen tai poistui sieltä. Hämmästyttävän selvästi\nhän sitten kuuli Levinen ja isänsä äänet suoraan alhaalta. Aluksi hän\nei sitä käsittänyt, mutta pian hänelle setvisi, että ääni tuli pitkin\nsavupiippua, joka kohosi hänen huoneeseensa alhaalla olevan huoneen\nlaipion lävitse. Seisoessansa sen ääressä hän erotti miesten sanat ihan\nhyvin.\n\n»Huomenaamulla voitte paremmin, ystäväiseni», vakuutti järjestysmies\nparhaillaan. »Ja nyt levätkää täällä ja koettakaa rauhoittua.»\n\n»Tämä hornamainen loukkaus —» alkoi hänen isänsä.\n\n»Ei teitä kukaan loukkaa, vieras», tyynnytteli Bud Levine, »kunhan ette\nvain itse loukkaa itseänne. Tyttö pyysi teidän puolestanne anteeksi.»\n\nSe oli Nancystä liikaa. Hän purskahti nauramaan, mutta tukahdutti heti\ntaaskin naurunsa muistaessansa, että toiset saattoivat kuulla sen.\n\nMutta sittenkin se oli myöhäistä. Sillä vimmastuneena mylvi Scovil\nalhaalla: »Sir, se vintiö nauraa minulle nytkin.»\n\n»Se on mahdollista.»\n\n»Vakuutan teille, että hän on tuolla ylhäällä ja nauraa katketaksensa,\nkoska minä olen täällä.»\n\nSyntyi lyhyt hiljaisuus. Sitten kuului järjestysmiehen ääni: »Tyttö\ntaisi olla oikeassa. Auringonpistos. No niin, naapuri, käykää\npitkäksenne tuohon ja olkaa levollinen. Minä pistäydyn täällä muutamien\nminuuttien kuluttua katsomassa, kuinka voitte.»\n\n»Mutta —» alkoi Scovil.\n\nOven läjähdys katkaisi hänen puheensa lyhyeen, ja sitten Nancy Scovil\nerotti syvä-äänistä jymyä. Isältä tulvi sanoja vuolaana virtana, ja\nNancy palasi tuolillensa ja painoi kädet korvilleen.\n\nMutta uusi mielijohde sai hänet rientämään takaisin uunin ääreen. Hän\nhuomasi, että oli verrattain helppo tehtävä irroittaa se torven osa,\njoka yhdisti uunin pääjohtoon. Sen tehtyänsä hän saattoi puhua suoraan\nsavupiippua myöten alhaalla olevaan huoneeseen. Hän huusi varovasti:\n\n»Herra Scovil!»\n\nSadattelu taukosi äkkiä.\n\n»Herra Scovil!» huusi hän toistamiseen.\n\nHän kuuli läheneviä askelia; alhaalla kalisi uunin luukku.\n\n»Herra Scovil!» kolmannen kerran.\n\n»No?» mörähti hänen isänsä ääni savupiipusta.\n\n»Tunnetko ääneni?»\n\n»Nancy, tätä saat katua, kautta taivaan!»\n\n»Sitä en usko.»\n\n»Mikä ihme sinuun on mennyt?»\n\n»Ajattelin, kuinka mainiona kujeena sitä pidettäisiin New Yorkissa.\nKuvittelehan, miten sanomalehdet siitä toitottaisivat: Tunnettu\nrahamies pidätetty sen tähden, että väitti olevansa nuoren naisen\nsukulainen. Auringonpistoko? Miltä se kuulostaa, isä-kulta?»\n\nVastaukseksi tuli ähkäisy.\n\nSitten: »Ainakaan, Jumalan kiitos, sitä ei saada siellä koskaan tietää.»\n\n»Minulla on täällä kynä ja mustetta, ja kahden sentin postimerkki\nriittää siihen kepposeen.»\n\n»Nancy, sitä et voisi.»\n\n»Sitä en tiedä. Kiusaus on suuri.»\n\n»Nancy, rakas lapsi, se ei enää kävisi kepposesta, se olisi melkein\nhäväistysjuttu. Ethän toki tee sellaista, Nan?»\n\n«Minä mietin asiaa.»\n\n»Kuinka kauan tätä pirullista leikkiä kestää?»\n\n»Leikkiäkö? Arveletko Numero Kymmenen pitävän sitä leikkinä?»\n\nHän nauraa hihitti hiljaa.\n\n»Nancy — kirottua, tyttö — sinulla näyttää olevan vaikutusvaltaa näihin\nraakalaisiin. Käske heidän lopettaa tämä hulluttelu!»\n\n»Juttu on mennyt liian pitkälle. He eivät suostuisi päästämään niin\nvaarallista henkilöä vapaaksi edes minunkaan pyynnöstäni.»\n\nHänen isänsä kurkusta kumahteli hillittyjä kirouksia.\n\n»Sinulla on vain yksi keino selviytyä pulasta, isä.»\n\n»Mikä se on?»\n\n»Kun Levine palaa, ole olevinasi kuin olisit äsken toipunut; esiinny\nkuten hulluudenpuuskasta selvinnyt mies.»\n\n»Tarkoitatko, että minun on selitettävä hänelle, ettet sinä olekaan\ntyttäreni?»\n\nNancy nauroi taaskin.\n\n»En käsitä, miten muutoin voisit selviytyä.»\n\n»Sitä en ikinä tee!»\n\n»Sitten on sinun mentävä vankilaan ja tuonnempana joudut tuomarin\neteen. Se on ikävää, isä.»\n\n»Mihin sinä oikein pyrit, Nancy? Mihin sinä tähtäät tällä tepposellasi?»\n\n»Tahdon päästä eroon kaikista tuttavistani. Siinä kaikki.»\n\n»Mitä?»\n\n»Niin; olen kyllästynyt kaikkeen vanhaan. En lähtisi nyt takaisin New\nYorkiin, vaikka saisin miljoonan dollaria!»\n\n»Minne sinä _tahdot_ lähteä?»\n\n»Siitä minulla ei ole hämärintäkään aavistusta.»\n\n»Mutta kenen seurassa lähdet?»\n\n»Numero Kymmenessä on yllin kyllin mainioita miehiä, jotka ovat\npyynnöstäni valmiit tekemään mitä tahansa.»\n\nHän kuuli isänsä ähkyvän.\n\n»Nan, sinä olet ihan pähkähullu.»\n\n»En ole. Te kaikki olette väärässä. Ensi kerran eläissäni olen täysin\ntervejärkinen ja selväpäinen.»\n\n»Tarkoitatko, että lähtisit vaeltamaan jonkun tuollaisen hurjan miehen\nseurassa?»\n\n»Minkä tähden en lähtisi?»\n\n»Minkä tähden et? Tyttö, sinua hyljeksittäisiin kaikissa kunniallisissa\nseurapiireissä senjälkeen!»\n\n»Ei suinkaan. Olen erinomaisessa turvassa, kun seurassani on kuka\nhyvänsä heistä. He saattavat olla pinnaltansa karkeita, mutta sisältä\nhe ovat kunnianmiehiä.»\n\n»Se saattaa olla totta, mutta miten New Yorkissa se ymmärrettäisiin?»\n\n»Viisi New Yorkista! Minä olen siitä irti.»\n\nTaaskin oli vähän aikaa hiljaista. Sitten Nancy kuuli isän jupisevan\nitsekseen: »Se ei ole mahdollista. Tämä on unta, ja minä herään varsin\npian.»\n\nÄäneen Scovil sanoi: »Lähditkö leiristä yksin?»\n\n»En — Punaisen ja Peten seurassa.»\n\n»Niin arvelinkin. Ne kirotut varkaat! Miten heidän on käynyt?»\n\n»He ovat vankilassa.»\n\n»Mitä?»\n\n»He tulivat vaivaloisiksi; tuskastuttivat minua. Senvuoksi toimitin\nheidät varmaan talteen. Heidät vapautetaan päivän tai parin perästä.»\n\nTaaskin ähkäisy alhaalta.\n\nSitten: »Nancy, minä pyydän Jerry Aikenia lähtemään jäljillesi.»\n\n»Sinun on ensin saatava hänet pois vankilasta.»\n\n»Mitä?»\n\n»Se on totta. Kysy Levineltä, jollet usko minua. Sanalla sanoen, isä,\ntahdon päästä irti kaikista tutuistani. Tahdon lähteä uudelle tolalle.»\n\n»Nancy, minun on pelastettava sinut itseltäsi.»\n\n»Siihen et kykene. Sinulla on täysi työ pelastaessasi itsesi.»\n\n»Mitä tarkoitat?»\n\n»Jos saat taivutetuksi Levinen päästämään sinut vapaaksi, on sinun\nparas hankkia hevonen ja ratsastaa pois Numero Kymmenestä niin vinhasti\nkuin se suinkin sinua vie.»\n\n»Minkä tähden? Olen tämän maan kansalainen; minulla on oikeuksia.»\n\n»Täällä olet vastenmielinen kansalainen. Pojat eivät pidä sinusta, isä,\nja heillä on omat tapansa osoittaa paheksumistaan. Se on ikävää, mutta\nsille ei mahda mitään.»\n\n»Sitten tulen takaisin. Nancy, sinä vielä kadut tätä kujetta.»\n\n»Sinä et löydä minua, isä, ennenkuin olen valmis tulemaan näkyviisi.\nSiitä saat vaikka lyödä vetoa.»\n\n»Tyttö —»\n\n»St! Mitä se on?»\n\nHänen huoneensa ulkopuolelta, alhaalta kadulta alkoi kuulua sointuvan\nbaritoniäänen laulua.\n\nNancy huusi: »Hyvää yötä, isä; minulla on vieras.»\n\nScovilin luikatessa jotakin, tyttö sovitti torvenkappaleen paikoilleen.\nSavupiippua pitkin putosi nokikuuro, ja viimeksi hän kuuli isänsä\npärskyvän ja sadattelevan ja sitten hillitysti aivastelevan, yskivän ja\nniistävän nenäänsä. Isä oli varmaankin ollut liian lähellä savupiipun\nalapäätä ja saanut tukahduttavaa nokea silmiinsä, nenäänsä ja\nkurkkuunsa,\n\nSillä välin oli laulu käynyt äänekkäämmäksi.\n\n    »Syvä kuin lempeni\n    olkohon unesi,\n    rakkaus kestävä\n    suloinen muistosi.»\n\nEnsimmäisen kerran Numero Kymmenen historiassa kuultiin serenaadia sen\npölyisellä kadulla!\n\n\n\n\nXXXVI luku\n\nVasenkätinen Harris\n\n\nHeti kun Scovil oli poistunut Groganin kapakasta ja pelätty\njärjestysmies kadonnut hänen kintereillään, kääntyivät miehet jälleen\nNancyyn päin — mutta katso, hän oli poissa! He katselivat ympärillensä\nkuin lapset, joilta on riistetty harvinainen ja hupainen lelu, ja\nseuraavalla hetkellä olisi alkanut etsintä, jonka aikana olisi\nnuuskittu Numero Kymmenen jokainen soppi, jollei olisi sattunut eräs\ntapaus, joka värisytti jopa Numero Kymmenenkin taisteluissa väsyneitä\nhermoja.\n\nJärjestysmies ja hänen vankinsa eivät olleet ennättäneet oikein kadota\nnäkyvistä Groganin varjoisen oven taakse, kun näkyviin astui uusi\ntulokas. Hän ei seisahtunut hetkiseksikään ovelle, ikäänkuin sikäläinen\nvalaistus olisi ollut hänestä vastenmielinen, vaan lipui nopein\nsyrjäaskelin pitkin seinäviertä hämärämpään kohtaan.\n\nHän oli tavallansa huomattava mies. Hän oli keskimittaista pitempi,\nja kuten useimmilla monipuolisten ruumiinharjoitusten karkaisemilla\nmiehillä oli hänelläkin leveät hartiat ja korkea rinta, joka soukkeni\nhoikiksi, jänteviksi vyötäisiksi. Hänestä uhkui sekä voimaa että\nvalppautta, mutta hänen tekemänsä vaikutus oli vieläkin tehoisampi.\n\nAstuttuansa Groganin saliin hän pujahti hämyiseen varjoon, mutta kuten\nnäyttämötähti saattoi hänkin heti kaikki muut salissa olevat henkilöt\nvarjoon.\n\nSillä hän oli niitä harvoja miehiä, jotka hallitsevat ympäristöään\nja siten ovat kuninkaitten veroisia. Yhtä varmasti ja ryhdikkäästi\nhän olisi saattanut astua jollekulle Broadwayn varrella olevalle\nnäyttämölle. Yhteiskunnalliset ja poliittiset arvohenkilöt olisivat\nkunnioittaneet häntä, sillä hän näytti tärkeältä tekijältä — mistä hän\nei turhamaisesti ylpeillyt, vaan minkä hän yksinkertaisesti tiesi.\n\nHänen ulkomuotonsa ei ollut erikoisen kaunis katseltava. Esimerkiksi\nhänen kaulansa oli paksu ja jänteikäs, ja jänteet erottuivat näkyviin,\nkun hän käänsi päätänsä, joka sekin oli liian pitkä ja kulmikas\nollaksensa hauskannäköinen. Vaalean keltaiset viikset, ahavan ja\npaahtavan auringon haalistamat ja vaalentamat, riippuivat suun kahden\npuolen puoliväliin leukaan saakka. Näiden viiksien yläpuolella ulkoni\nkapea kyömynenä, josta hänen kasvonsa saivat rajun, hyökkäävän\nvivahduksen. Mutta tämän vaikutelman osoittivat silmät heti vääräksi.\nNe olivat vaaleat, utuisen siniset, ja miehen kiihtyessä näkyi sen udun\ntakaa vähäisiä välähdyksiä, jotka ilmestyivät, hehkuivat ja sammuivat\nhyvin kummallisesti.\n\nHänessä oli muitakin huomiota-ansaitsevia piirteitä. Hänen revolverinsa\nesimerkiksi riippui korkealla hänen oikealla kupeellansa vedettynä\nkauas etupuolelle — vasenkätisen suosimalle kohdalle. Ja hänen vasen\nkätensä oli kahvinruskea — riittävä todistus siitä, ettei siinä\nmilloinkaan käytetty käsinettä.\n\nHänen seistessään silmäilemässä joukkoa alkoi häntä lähinnä olevien\nmiesten keskuudessa supina, joka levisi vaihtelevina, pelkoa,\nällistystä, ihmettelyä ja kiukkua ilmaisevina kuiskauksina:\n»Vasenkätinen Harris! Vasenkätinen Harris on kaupungissa! Mitähän nyt\non tulossa?»\n\nTämä nimi oli kiihtymyksen ja kuiskeen riittävä selitys, sillä\nvasenkätisen Harrisin maine oli levinnyt vuoristoaavikolla itäisistä\nvuorista läntisiin ja kauas pohjoiseen sekä kauas etelään. Niillä\nseuduilla on monenlaisia huimia miehiä, joiden omallatunnolla\non rikoksia ja joiden revolverinperässä on pykäliä surmattujen\nvastustajain muistomerkkeinä, mutta todellisia surmaajia on sielläkin\nsangen harvassa.\n\nTavallisesti miehentappaja aloittaa rikollisen uransa humalaisen raivon\npuuskassa, livistää karkuun, mutta on neljänkolmatta tunnin kuluttua\nseulana revolverinkuulista, ja vielä vuorokauden kuluttua hänestä jo\nkerrotaan taruja, jotka paisuvat ja muuttuvat, kunnes vuoden perästä\ntällaisen yhden ainoan päivän kauhusankarin kerrotaan viettäneen pitkän\nrikollisen ja hurjan elämän.\n\nPitkien väliaikojen kuluttua ilmaantuu kuitenkin miehiä, joilla on\nerikoinen kyky ja erikoinen halu tuhota elämää. He ovat luonnolta\nsaaneet kylmän silmän ja varman käden ja kehittävät näitä lahjojansa,\nkunnes heidän revolverinsa osuu täsmällisesti kuin kartanpiirtäjän\nkojeet ja nopeasti kuin piiskan läimähdykset. Ja sen taidon\nsaavutettuansa he ovat jotensakin turvassa lain kouralta, sillä\nheidän sopii odottaa, kunnes heidän uhrinsa kiihtyy herjauksista tai\npistoksista toimintaan ja tekee ensimmäisen tappeluliikkeen, ennenkuin\nhe tempaavat aseensa ja ampuvat hänet »itsepuolustuksessa».\n\nJoskus heidän elämänsä jatkuu kauan tällä tavoin. Silloin tällöin he\novat vähän aikaa vankilassa, mutta palaavat aina vuoristoaavikolle\nentiseen elämäänsä, joka on liian kiehtova vaihdettavaksi mihinkään\nmuuhun puuhailuun. Lopuksi heidät nujertaa monilukuinen ahdistajajoukko\ntai joku valtakunnan tai valtion poliisimies ryhtyy epätoivoiseen\ntehtävään ja kaataa vainuttavansa. Mutta aina, aina he kuolevat\nsaappaat jalassa.\n\nSiinä todellisen surmaajan elämän ääriviivat; ja vasenkätinen Harris\noli surmaaja. Hänen ikänsä oli kolmenkymmenen ja neljänkymmenen\nvälillä, ja kymmenen vuoden aikana oli hänen maineensa levinnyt yhä\nlaajemmalle vuoristossa. Kahdesti hänet oli pantu vankilaan, ja\nkahdesti oli hänen vankeusaikaansa lyhennetty »hyvän käytöksen» vuoksi,\nvaikka sen hyvän käytöksen yleisesti arveltiin olleen vankilan johtajan\nlahjomista. Ja nyt hän samoili vapaana. Lain koura ei tavoitellut\nhäntä; mutta kaikki olivat häntä vastaan, ja hän oli koko maailmaa\nvastaan. Ja sellaisesta kamppailusta vasenkätinen Harris piti. Siinä\nkannatti olla mukana.\n\nMutta vasenkätinen Harris ei ollut salakavala väijyjä. Hänen\nympärillensä punoutuneiden, hirveitä veritöitä ja miestappoja koskevien\ntarinoiden sekaan oli siroiteltu muitakin kertomuksia; hän oli keskellä\naavikkoa auttanut eksyneitä vaeltajia, suojellut turvattomia, ruokkinut\nnälkään nääntyviä. Ja sanottiinkin, että Harris osasi tehdä vain kaksi\nliikettä. Toinen oli kultakolikkojen nakkeleminen, toinen revolverin\nojentaminen. Hänen ympärillänsä oli sankaruuden kehä. Häntä pidettiin\narvossa juuri sen vaaran tähden, jota hän aina uhitteli.\n\nKuiske sorisi ja vaimeni, kun tulija astui tarjoilupöydän ääreen\nja tilasi ryypyn. Ja pantiin merkille, että tarjoilupöydän ääressä\nseistessänsä hän oli selin seinän nurkkaukseen.\n\nKun hän oli siinä asennossa, ei hänen kimppuunsa voitu käydä takaapäin.\nHän piti syrjäkatseella silmällä tarjoilijaa, ja hänen kasvonsa olivat\nsuunnatut suoraan muihin miehiin päin.\n\nHänen ryyppynsä saavuttua panivat toiset merkille senkin, että\nhän aina käytti oikeata kättänsä; pelätty vasen käsi oli vapaana\nkaikkien mahdollisuuksien varalta ja liikkui aina revolverikotelon\nläheisyydessä. Oikealla kädellänsä hän kaasi ryypyn — pienen.\nOikealla kädellä hän vei lasin huulillensa, silmäili miesjoukkoa\nikäänkuin varmistuaksensa siitä, ettei kukaan valmistautunut tekemään\nepäilyttävää liikettä, ja heilautti sitten ryypyn suuhunsa yhdellä\nainoalla nopealla liikkeellä.\n\nSellaiseen merkillisen hätäiseen juomiseen oli hänellä syytä. Jotkut\nmiehet olivat saaneet kuulan selkäänsä tai vatsaansa hitaasti\ntyhjentäessänsä konjakkilasia; ja tiedettiin, ettei vasenkätinen Harris\njättänyt mitään sattuman varaan luullessansa vaaran uhkaavan.\n\nKulautettuansa ryyppynsä hän lähti taaskin kävelemään — aina pysytellen\nseinävieressä — ja valitsi nurkkapaikan, josta hän saattoi pitää\nsilmällä koko huonetta. Mistä hän olisi voinut tietää? Groganin\nkapakassa saattoi olla hänen mieskohtaisia vihamiehiänsä kymmenkunta,\nhänen kädestänsä surmansaaneiden miesten ystäviä, jopa sukulaisiakin.\n\nTuikea, tyyni ymmärtämyksen hymy väikkyi miesten kasvoilla. Ja yksi\nheistä puri hammastaan, muljautti äkäisesti silmiään, pyörähti sitten\nkantapäällänsä ympäri ja poistui nopeasti salista. Hän ei uskaltanut\njäädä sinne uhmailemaan murhanhimon kiusausta.\n\nMutta muut pysyivät rauhallisina, ollen olevinansa syventyneitä peliin.\nItse asiassa he odottivat järjestysmies Bud Levinen paluuta. He olivat\nnähneet, miten Bud toimi, tunsivat hänet ja hänen arvonsa. Mutta he\nhalusivat nähdä, miten hän menettelisi, kun hänen vastassansa oli\nniin paljon taitavampi mies kuin hän koskaan voisi olla — mies, joka\npystyisi ampumaan kolme kuulaa maaliinsa, ennenkuin Bud ennättäisi\nsaada revolveriansa esille kotelostaan.\n\nKauan heidän ei tarvinnutkaan kestää jännitystä. Bud Levine astui\novesta, huomasi kaikkien uteliaat katseet ja pysähtyi kesken\naskelta samoin kuin koira joskus seisahtuu kesken ponnahdusta. Hän\nvilkaisi ympäri huonetta, ja sitten hänen katseensa suuntautui\nvärähtämättä vasenkätiseen Harrisiin. Viimemainittu istui ihan\nhuolettomana, kiertäen savuketta ainoastaan oikealla kädellänsä. Hän\ntoimi aina ikäänkuin hänen vasen kätensä ja käsivartensa olisivat\nolleet halvautuneet. Se raaja oli pyhitetty ainoastaan yhdenlaista\nkäyttöä varten. Järjestysmiehen tähystäessä häntä tarkoin hän pysyi\nvälinpitämättömän tyynenä, samalla virittäen savukkeensa.\n\nBud Levine epäröi hetkisen, mutta meni sitten lattian poikki\nrevolverisankarin luokse suoraan kuin nuoli. Ehdittyänsä Harrisin eteen\nhän pysähtyi ja ojensi kätensä kaikkien tarkkaillessa häntä. Toinen\ntarttui ojennettuun käteen keskinäisen sovun merkiksi.\n\n«Harris», virkkoi järjestysmies, »minä tunnen teidät, ja te tunnette\nminut. Vai mitä?»\n\n»Ei minulta unohdu sen joen ylitse kahlaaminen, Bud», vastasi surmaaja\ntyynesti. »Hauska tavata teitä.»\n\n»Minusta ei ole hauska tavata teitä, Harris», sanoi järjestysmies yhtä\ntyynesti kuin toinenkin. »Ei hitto vieköön olekaan! Parhaillaan on\nNumero Kymmenessä hornamainen hoppu erään tytön tähden, eikä teidän\nolisi tarvinnut tulla pahentamaan sitä osaltanne. Mutta sanon teille\nsuoraan, Harris, minä en etsi selkkauksia. Annan selkkausten tulla\netsimään minua.»\n\nVasenkätinen silmäili toisen kasvoja huvitetun näköisenä.\n\n»Tuo kuulostaa sangen suoralta minua kohtaan», myönsi hän.\n\n»No niin», lisäsi Bud. »Annetaan asian olla siten. Olen puolellanne,\nHarris, kunnes teette jonkun tekosen. Näkemiin.»\n\nHarris hätkähti kovasti.\n\n»Mitä lempoa on nyt tekeillä?» tiedusti hän.\n\nHyvin selvästi he kuulivat kadulta kantautuvan laulun sanat:\n\n    »Syvä kuin lempeni\n    olkohon unesi...»\n\n»Taaskin se tyttö», tuskaili järjestysmies. »Hän on kaiken alkusyynä.»\n\nJo olivat Groganin vieraat alkaneet poistua salista, ja uteliaina\nmiehet työntyivät kadulle kuuntelemaan ja katselemaan.\n\n\n\n\nXXXVII luku\n\nSerenaadi\n\n\nHe näkivät Pätkän seisovan paljain päin keskellä katua hotellin\nedustalla ison lyhdyn kirkkaasti valaisemana. Ja hän lauloi kasvot\nkäännettyinä rakennuksen toisessa kerroksessa olevaa, himmeästi\nvalaistua ikkunaa kohti. Miesjoukon tulviessa kadulle katsomaan,\nilmestyi avoimeen ikkunaan valkoinen hahmo, joka heilutti kättänsä\nlaulajalle. Ja sen vaikutuksessa laulajan ääni alkoi kuuluvasti\nvärähdellä ja kävi vienommaksi.\n\n»No, mitäs tuosta arvelette?» murahti Brick Sullivan, karjanomistaja\nja mahtava mies. »Koettaako Pätkä syrjäyttää meidät? Pojat, hän laulaa\ntytölle!»\n\n»Mitä meidän on tehtävä?»\n\n»Odotettava, kunnes tyttö viskaa vettä hänen niskaansa.»\n\n»Mutta ehkä tuo laulu tehoaa tyttöön.»\n\n»Lauletaan niin, että Pätkän ääni hukkuu. Mitä osaat laulaa, Brick?»\n\n»En ole laulumies. Mutta pane sinä alulle! Minä kyllä lisään\njonkunlaista ääntä.»\n\n»Tulkaa sitten mukaan, pojat!»\n\nJohtaja asteli katua pitkin hotelliin päin, veisaten valtavasti:\n\n    »Tuoll’ on mun kultani,\n    ain’ yhä tuolla...»\n\nJa häntä seurasivat toiset, jotkut katsoakseen, jotkut pilkatakseen,\nuseimmat yhtyäksensä lauluun. He keräytyivät Pätkän ympärille.\n\nAluksi hän muutamia minuutteja koetti pitää puoliansa kilpalaulajia\nvastaan ja pinnisti äänensä kiljunnaksi, jotta toisten häiritsevä laulu\nhukkuisi siihen; mutta kun kaksikymmentä miestä yhtyi hoilaamaan,\nlakkasi hän pian harmistuneena ponnistamasta.\n\nHän saattoi kuitenkin kohdistaa vihansa muuhunkin kuin musiikkiin. Hän\nkääntyi Brickiin päin ja laski vankan kätensä tukevan miehen olalle.\n\n»Mitäs tämä tarkoittaa?» kivahti Brick, tauoten laulamasta.\n\n»Tulkitse se niinkuin itse haluat!» kehoitti Pätkä ilkamoiden. »Mitäs\nsinä tarkoitat, tullessasi häiritsemään lauluani, sinä länkäsäärinen,\npihtikinttuinen, herasilmäinen, piirasnaamainen, suippokuonoinen,\nlättäpäinen tomppeli?»\n\n»Poikaseni», virkkoi Brick, jaksaen silminnähtävästi vain vaivoin\nhillitä itseänsä, »onko ilma täällä sinun?»\n\n»Minulla on parempaakin kuin ilma», vastasi Pätkä ja survaisi nyrkkinsä\nBrickin leuan alle.\n\nHe iskivät heti yhteen.\n\nSe ei ollut ainoa tappelu miesparvessa. Sillä joukon poistuessa\nGroganin kapakasta, oli eräs punatukkainen mies huomannut, että\nhänen kintereillänsä pysytteli hyvin harvapuheinen miekkonen.\nPunapää oli ryyppinyt aika runsaasti Groganin väkevää konjakkia ja\nmuisti nyt lausunnon, jonka Nancy Scovil vähäistä aikaisemmin oli\nsaanut ouijalaudalta ja joka koski karjanvarasta ja häntä seuraavaa\npitkäkannuksista, hiljaista miestä. Punatukkainen oli nuoruudessansa\nsilloin tällöin siepannut harhaantuneen naudan yhtä paljon huviksensa\nkuin voitonhimosta, ja nyt hän astui syrjään ja otti selvän siitä, että\nhänen takanansa hiipivällä, omituisen harvapuheisella veitikalla oli\npitkät kannukset — hyvin pitkät kannukset, joissa espanjalaisten julman\ntavan mukaan oli piikkipyörät.\n\nSillä hetkellä punapää ei virkkanut mitään. Hän asteli edelleen.\nMutta koko ajan hän huomasi hiljaisen herrasmiehen itsepintaisesti ja\nselittämättömästi pysyttelevän ihan hänen kintereillänsä. Tosinhan\nkaikkia muitakin miehiä samalla tavoin seurasivat takanatulijat, mutta\npunapään aivot olivat niin sumuiset, ettei hän pannut merkille tätä\ntärkeätä seikkaa. Senvuoksi hän äkkiä pyörähti keskellä tietä ympäri ja\nkarjaisi vainuajallensa vasten kasvoja:\n\n»Mitä tämä on? Mitä minusta tahdotte?»\n\n»Tahdon liikkumistilaa», vastasi toinen tyynesti ja yritti tunkeutua\neteenpäin.\n\nHäntä pidätti käsi. Hän kääntyi, ja samalla hetkellä, jolloin Brick ja\nPätkä kellahtivat tomuun, tarttuivat nämä kaksi revolvereihinsa.\n\nRevolverit eivät kuitenkaan ole koskaan varsin suosittuja\nväentungoksissa, ja ennenkuin aseet ennättivät välähtää, piteli kaksi\ntai useampi kumppani kiinni kumpaistakin miestä. Siinä puuhassa he\njakautuivat jonkunlaisiksi puolueiksi. Ja hetkistä myöhemmin Brick ja\nPätkä kieriskelivät mullin mallin muiden jaloissa. Molemmilla puolella\nkaatuili miehiä maahan.\n\nSe aloitettiin nauraen, mutta loppui kirouksiin, kun joku tallasi\nkaatuneen miehen kasvoille ja joku toinen kompastui maassa viruvaan\nmieheen. Kolmen henkäisyn aikana oli kadun täyttänyt ruuhka huojuvia,\nkiemurtelevia, hikoilevia, raivoovia mellastajia.\n\nJa toisen kerroksen ikkunassa, ihan heidän kohdallaan, seisoi\nvalkopukuinen olento, vääntelehtien tahdikkaasti edestakaisin. Se oli\nNancy, joka nauroi sydämensä pohjasta.\n\nTähän hurjaan tappelunmyllerrykseen syöksyi järjestysmies Bud Levine,\nhuutaen äänekkäästi kuin sotatorvi ja puristaen revolveria kädessään.\nPaljaan teräksen välke sai muutamia järkiinsä; karjuvan äänen tuttu\nsointu herätti toiset tajuihinsa.\n\nJa vähitellen alkoi tungos harveta ja hajaantua. Mutta miesten\nhyvä tuuli ei silti palannut. Nyt ei lähdetty joukolla takaisin\nGroganin kapakkaan. Poistuttiin yhteisestä sopimuksesta parittain\nja vetäydyttiin syrjäisiin paikkoihin lopettamaan tappelu. Mutta\nmuutamissa minuuteissa oli ainakin katu tyhjentynyt.\n\nSitten järjestysmies Bud Levine istuutui hotellin kuistille ja\npainoi kasvonsa käsiinsä. Hän oli lopen uupunut. Hänen erottamiensa\ntappelijain kouraisut olivat repineet hänen paitansa risaksi. Moni\njollekin toiselle aiottu vilpitön isku oli osunut hänen päähänsä ja\nkupeisiinsa. Hänen ruumistansa kivisti ikäänkuin hän olisi vierinyt\nterävien kivien peittämällä rinteellä. Ja siinä istuessansa hän\najatteli Nancy Scovilia.\n\nHänen aatoksensa katkaisi takaapäin kuuluva ääni, sen miehen ääni, joka\noli väittänyt tyttöä tyttärekseen. Mies syyti huoneessansa kirouksia\nihan tulvanaan, ja tukahtuneesti hänen äänensä tunkeutui ohuen\nväliseinän lävitse kuistille. Järjestysmies toivoi hartaasti, että\nhän olisi luottanut miekkosen sanaan ja lähettänyt tytön pois hänen\nseurassansa, olipa se sitten oikein tai väärin. Jos tyttö viipyisi\nNumero Kymmenessä vielä jonkun aikaa, räjähtäisi koko kaupunki. Kenties\nei nytkään olisi liian myöhäistä perääntyä. Bud meni hotelliin ja avasi\nScovilin huoneen oven. Toinen nousi vuoteelta, jolla hän oli istunut,\nja tuijotti järjestysmieheen.\n\n»No, naapuri», alkoi järjestysmies, »tulin hieman pakisemaan kanssanne.\nHaluaisin kuulla, millaisia todistuksia voitte esittää siitä, että\ntyttö on tyttärenne?»\n\nMutta Scovil pyyhkäisi kädellään otsaansa ja katsoi Bud Levineen,\nräpytellen silmiänsä pitkästä unesta heränneen ihmisen tapaan.\n\n»Missä olen?» ähkäisi hän.\n\n»Numero Kymmenessä tietysti», sanoi järjestysmies. »Tulin —»\n\n»Minkä tähden olen Numero Kymmenessä?»\n\n»Etsimässä tytärtänne kaiketi. Kuulkaahan nyt. Olen valmis\nneuvottelemaan. Esittäkää minulle jonkinlaisia todistuksia siitä, että\nhän on tyttärenne —»\n\n»Tyttäreni?» kertasi Scovil, muistaen opetusta, jonka Nancy oli antanut\nhänelle yläkerrasta. »Minulla ei ole ikänäni ollut tytärtä!»\n\n»Voi hemmetti!» tuskaili Bud Levine. »Eikö teillä ole ollutkaan\ntytärtä?»\n\n»En kai ole tehnyt mitään pahaa?» kysyi Scovil heti, innokkaasti\ntarkkaillen Levinen synkkiä kasvoja. »Mitä varten olen täällä, hyvä\nystävä? Viimeksi muistan ratsastaneeni keskipäivällä; päätäni poltti\nkovasti, ja —»\n\n»Hemmetti!» toisti Bud Levine happamesti. »Eikö hän siis olekaan\ntyttärenne? Luovutteko siis kaikista vaatimuksistanne häneen nähden?»\n\n»Kehen nähden?» kummeksi Scovil ovelasti.\n\nSitten hän lisäsi vilkkaammin: »Onko joku nainen väittänyt minua\nisäksensä? Sir, minulla ei ole tytärtä.»\n\nJärjestysmies silmäili toista katkeran tarkkaavasti.\n\n»Auringonpistos», totesi hän kylmästi. Hän huoahti. »No niin; kuinka\nvoitte nyt?»\n\n»Minusta tuntuu kuin olisin nukkunut kauan. Voin paljon paremmin, sir»,\nvastasi Scovil.\n\n»Niinpä niin», äänsi Bud Levine, »jos olette saanut tajunne jälleen\ntäyteen kuntoon, ei ole mitään erikoista syytä pitää teitä täällä lukon\ntakana».\n\n»Olenko ollut lukon takana?» tiedusti lihava mies rauhallisesti. »Niin,\nkas niin! Ajatella sitä!»\n\n»Huh!» urahti Levine. »Niin, olette ollut ankarassa leikissä, naapuri.\nHaluatteko lähteä jatkamaan matkaanne.»\n\n»Tietysti.»\n\n»No, ovi on auki. Mutta ottakaa varteen vihjaukseni! Älkää viivytelkö\nNumero Kymmenessä!»\n\n»Sir», vakuutti Scovil lämpimästi, »mieluummin olen missä muualla\ntahansa kuin täällä».\n\n»Sepä hyvä. Lähtekää siis liikkeelle ja laittautukaa matkalle! Ja\npitäkää varanne, etteivät pojat näet teitä! Heillä on jonkinlaista\nkaunaa teille.»\n\n»Niinkö?» jupisi Scovil. »Pääni lienee sitten ollut sekaisin.»\n\n»Varmasti se on ollut. Matkaan nyt!»\n\nTämän vuoksi John Scovil pujahti varkain pois hotellista ja hiipi\nvarovasti pitkin katua. Hän löysi ratsunsa Groganin kapakan edustalta,\njohon hän oli sen jättänyt, nousi ratsaille ja lasketti huimaa vauhtia\npitkin tietä kumpujen ylitse — mihin tahansa, kunhan vain poispäin\nNumero Kymmenestä..\n\n\n\n\nXXXVIII luku\n\nKarkaaminen\n\n\nJäätyään yksin vankilan ulompaan huoneeseen — siihen, jossa\njärjestysmies asui — alkoi Jerry Aiken heti huolellisesti tarkastaa\nympäristöään. Hän ei tiennyt, kuinka kauan hän saisi olla yksin,\nennenkuin Bud Levine palaisi täyttämään uhkaustansa ja panisi\nhänet käsirautoihin. Siihen saakka ympäröivät häntä puiset seinät,\nja ne olivat kokonaan toisenlaiset kuin varsinaisen vankikopin\nläpitunkemattomat kivimuurit.\n\nHuoneessa oli kaksi ikkunaa, ja näihin aukkoihin Jerry luonnollisesti\nensin keskitti huomionsa. Mutta niiden kautta poistumisen esti kaksi\nseikkaa. Ensiksikin ikkunat oli tarkoituksellisesti tehty niin ahtaat,\nettä hoikkakaan mies tuskin saattoi soluttautua niiden lävitse;\nja toiseksi oli ikkunoiden eteen ulkopuolelle kiinnitetty vankat\nrautaristikot. Hän tunnusteli näitä ristikolta kaikin voimin, mutta ne\neivät hievahtaneet edes niin paljoa, että olisivat kitisseet.\n\nSitten hän tunnusteli ovea. Se oli puinen, mutta paksu ja lujasti\nlukittu. Huoneessa tosin oli tukevatekoinen pöytä, jota hän olisi\nvoinut käyttää ovea murtaessansa, mutta räiske, joka varmasti syntyisi\nhänen kolhiessansa ovea rikki, herättäisi yhtä varmasti huomiota.\nSenvuoksi hän alkoi silmäillä laipiota. Se oli neljätuumaisista\nlaudoista, ja niiden leveyden nojalla hän arvasi, että ne olivat\nvähintään kahden tuuman paksuisia. Ja naulariveistä hän huomasi, että\nniiden yläpuolella oli lähekkäin yhdensuuntaisia lankkuja. Ajan mittaan\nhän pystyisi murtamaan itsellensä tien sitä kautta, mutta hänellä ei\nollut aikaa.\n\nJälellä oli vain lattia, vaikka kului muutamia minuutteja, ennenkuin\nhän edes katsahti siihen. Kenenkään mieleen ei juuri pälkähdä pyrkiä\nulos lattian kautta, mihin on syynä osittain se, että lattian alla ei\ntavallisesti ole muuta kuin vankka maaperä, osittain se, että ihminen\nvaistomaisesti koettaa murtautua ulos- tai ylöspäin; yleensä on ihmisen\nluonteessa hyvin vähän myyrämäistä.\n\nMutta Jerry oli epätoivoinen, sillä hänen korvissansa vieläkin soi\nkadulla ratsastavan tytön laulu, ja hänen silmissänsä väikkyi uuden\nNancy Scovilin, muuttuneen Nancy Scovilin kuva. Jos hän pääsisi\nulos, olisi hänen suoritettava eräs tehtävä, ja sitten hän etsisi\nkäsiinsä Nancyn, vaikka hänen olisi murtauduttava tiiliseinien lävitse\npäästäksensä hänen luokseen. Hän laskeutui polvillensa ja tarkasti\nlattiata kohta kohdalta.\n\nSe oli tehty leveistä lankuista, jotka oli naulattu niin löyhästi ja\nhuolimattomasti, että siellä täällä oli laajoja rakoja. Ja eräässä\nkohdassa oli seinänviereinen lankku vääntynyt niin kieroksi, että sen\nja toisen lankun välillä oli lähes kolmen sentimetrin laajuinen rako.\nNostaaksensa sen lankun irti hän tarvitsi vain vipua, joka mahtuisi\naukkoon ja olisi kyllin luja kestämään keikottamista.\n\nJa sellaisen vivun hän löysi valmiina; se oli nurkassa seinään nojaava\npyssy. Hän otti sen ja sai tungetuksi sen piipun rakoon. Hänen\nensimmäistä kertaa voimakkaasti painaessansa tukkia alaspäin lankku\nkitisi, kirskui ja kohosi sitten räsähtäen pois paikaltansa. Sen\nkohdalle jäi noin kolmenkymmenen sentimetrin levyinen aukko, josta\ntuoksahti Jerryn sieraimiin mullan haju.\n\nHän laskeutui vatsalleen ja kurkotti päätänsä alaspäin. Aluksi oli\nkaikki sysipimeätä, mutta vilkaistessansa sivulle päin hän erotti\nheikkoa hämärrystä. Asianlaita oli kuten hän oli toivonut — talo oli\nlyhyiden patsaiden varassa, jotka perustuksen asemasta kannattivat sitä\nvähän matkan korkeudessa maasta. Hetkistä myöhemmin Jerry oli kiskonut\nirti viereisen lankun ja mateli vatsallansa valonkajastusta kohti.\nOli työlästä ahtautua maassa olevan töryn ja lattian kannatushirsien\nvälitse, mutta pian hän siitä selviytyi ja nousi seisomaan, ojennellen\njalkojansa ja käsiänsä. Hän oli vapaa.\n\nHän tähyili kadulle.\n\nPuuhailunsa loppupuolella hän oli kuullut vähän matkan päästä hälyä,\nja nyt hän näki hotellin edustalla sekavan tungoksen, joka vähitellen\nhajaantui. Sitä hänen oli vältettävä; niinpä hän nopeasti vetäytyi\ntaaksepäin ja kiersi vankilan taitse. Mutta tällöin hänen oli ensiksi\nsivuutettava talon se nurkka, jota hotellin lyhty parhaiten valaisi.\nHänen aavistamattansa huomasi sillä hetkellä kadun toisella puolen\noleva Kalju karkulaisen sujahtavan vankilan takana olevaan pimentoon.\nJa Kalju pyörsi heti ympäri ja kiiruhti Groganin kapakkaan hälyttämään.\n\nLainkaan sitä aavistamatta Jerry hiipi hökkeliriviä pitkin myymälän\nkohdalle ja juoksi nopeasti kadun poikki sen ovelle. Ovi oli auki,\nhoukutellen häntä sisälle, ja myymälässä paloi lamppu samoin kuin\nsilloin, kun hän ensimmäisen kerran tänä historiallisena iltana oli\nsinne saapunut.\n\nNyt hänellä oli aikaa yllin kyllin, päätteli hän, sillä joskin\njärjestysmies palaisi vankilaan heti ja huomaisi vankinsa karanneen,\nei hänen mieleensäkään johtuisi tulla heti etsimään Kaljun kaupasta.\nSiispä Jerry verkkaisesti asteli avaran huoneen taakse siihen soppeen,\njosta omistaja oli ottanut tuhoisaksi koituneen hajuvesipullon.\n\nSen parin löytäminen oli vaikeata, sillä valo kajasti himmeästi\ntähän pimeään onkaloon ja siellä oli koko joukko pulloja. Hänen oli\nnostettava niitä vuorotellen ja tarkastettava niiden leimoja, ennenkuin\nhän löysi oikean pullon. Mutta vihdoin se oli hänen käsissään. Hän\nnousi pystyyn, sujautti saaliin takataskuunsa, ojensi kätensä ylöspäin\nja naurahti hiljaa. Nyt hän oli valmis sen illan vaikeimpaan tehtävään\n— etsimään Nancyä.\n\nMutta hänen hihittäessään tyytyväisenä kuului ensin sulkeutuvan\nvälioven kitinää ja narinaa, ja sitten lausuttiin rauhallisesti, mutta\nkäskevästi: »Naurakaa vasta sitten, kun panokset on maksettu, naapuri!\nPeli ei vielä ole lopussa. Kädet ylös!»\n\nJa käännyttyänsä ympäri hän huomasi katsovansa järjestysmies Bud\nLevinen värähtämättömään revolveriin. Levinen vieressä seisoi\nvaltavaruhoinen Grogan; heidän takanaan olevasta oviaukosta näkyi\nviiden tai kuuden ajojahtiin liittyneen miehen kasvot. Hilpeimpiä\nkaikista oli varastonsa ryöstäjää virnistellen tähyilevä Kalju-vanhus.\n\n»Selvä on, hyvät herrat», virkkoi Bud Levine, »enää emme tarvitse\nteitä. Astukaa esiin, Smith. Minulla on raudat, joista puhuin teille.»\n\nHymyillen tyytyväisesti ajatellessaan kummallista vaistoansa, joka\noli opastanut hänet suoraan Kaljun myymälään, järjestysmies viittasi\nkarkulaista tulemaan pois komerosta, heilauttaen revolveriansa. Mutta\nei pidä olla liian varma, vaikka vastustaja onkin aseeton. Heti kun\nJerry näki revolverin piipun suuntautuvan pois maalistaan, sujahti\nhänen oikea kätensä taaksepäin, kouraisi hyllyltä ensimmäisen pullon,\njoka tielle sattui, ja sinkautti sen suoraan lamppuun.\n\nSamalla hän heittäytyi lattialle ja parhaaseen aikaan; sillä heti\nkun pullo välähti, ojensi järjestysmies revolverinsa häntä kohti\nja laukaisi; kuula viuhahti ilkeästi Jerryn pään ylitse, kun hän\npaiskautui maahan. Mutta senjälkeen hänellä oli mahdollisuus yrittää,\nsillä pullo osui suoraan lamppuun, särki sen tuhansiksi sirpaleiksi, ja\nmyymälä jäi pimeäksi.\n\n»Käykää käsiksi, miehet!» kiljaisi järjestysmies vimmastuneena. »Käykää\nkäsiksi! Ei saa ampua. Hän on aseeton, ja tahdon hänet elävänä.»\n\nOvella kajahti huuto, ja sitten kuului jalkojen töminää, kun miehet\nsyöksyivät tavoittamaan Jerryä. Kun hän oli suljettu soppeen, ei\nhänellä ollut edes tuhannesosaa mahdollisuutta pujahtaa ahdistajaketjun\nlävitse. Taaskin hän turvautui sotajuoneen.\n\nHän muisti, että hänen lähellänsä oli pieni laatikko. Sen hän tempasi\nja viskasi sen huoneen toiseen laitaan; rymähtäen se osui siellä\nolevaan pöytään.\n\n»Tänne päin!» karjaisi järjestysmies. »Menkää takaovelle! Hän koettaa\nluikkia ulos sitä kautta! Joutuin, pojat! Kellä on tulitikkuja?»\n\nTakaa-ajajien juoksun töminä suuntautui sinne päin, missä Jerryn\nlaatikko oli ryskähtänyt. Hän puolestaan juoksi suoraan etuovelle.\n\nSilloin olisivat kaikki olosuhteet olleet suotuisat hänen paollensa,\njollei ahdistajajoukossa olisi ollut yhtä kylmäpäistä miestä kuin hän\nitsekin oli. Kalju-vanhus oli elämänsä aikana nähnyt useita melskeisiä\nkohtauksia ja tiesi perin hyvin, että pimeys on eduksi ylivoimaa\nvastaan kamppailevalle miehelle.\n\nHeti kun lamppu oli rikottu hän senvuoksi riensi myymälän nurkkaan,\nsieppasi kynttilän ja sytytti sen. Juuri kun Jerry ehti keskelle\nlattiata, leimahti tulitikku Kaljun kädessä, ja sitten virisi kapea,\nkeltainen liekki, joka valaisi isoa huonetta tai pikemminkin teki sen\nsekavat varjot näkyviksi.\n\n«Tänne!» kirkaisi Kalju. »Hän pakenee etuovesta. Kymmenen dollaria\nsille, joka saa hänet kiinni!»\n\nNenästävedetty joukko kajautti hurjan kiljaisun. Miehet pyörähtivät\nympäri ja karkasivat taaskin Jerryä kohti. Mutta hän oli saanut liian\npitkän etumatkan. Hän olisi varmasti ennättänyt ovelle ja porhaltanut\npitkin katua heidän edellänsä, jollei Kalju taaskin olisi tullut\njärjestysmiehen avuksi. Hän ojensi pitkää koipeansa ja potkaisi\nmyymäläpöytää, joka kellahti kyljelleen suoraan Jerryn eteen. Ja siihen\npakenija kompastui.\n\nEnnenkuin hän ennätti jälleen pystyyn, olivat takaa-ajajat hänen\nkimpussaan, mutta juuri heidän lukumääränsä oli haitaksi. Häntä hapuili\nkymmenkunta kättä, ja ne kädet olivat toistensa tiellä. Niiden keskellä\nJerry nousi pystyyn. Kynttilän valossa hän erotti vastustajansa, ja\nhänen nyrkkinsä tärähtelivät maaliinsa epätoivon nyt antaessa niille\nlisää voimia. Viisi, kuusi iskua pani likimmät hoippuen peräytymään,\nja ennenkuin toiset ennättivät uudelleen käydä hänen kimppuunsa, oli\nhän pyörähtänyt ympäri, hypännyt pöydän ylitse yhdellä harppauksella ja\npujahtanut ovesta kadulle.\n\n\n\n\nXXXIX luku\n\nKamppailu\n\n\nKatseltuansa ikkunasta kadulla käytyä hurjaa mellastusta Nancy Scovil\noli menehtymäisillänsä naurusta vaipunut tuolille tyyntyäkseen ennen\nmaatapanoa. Hänet valtasi lämmittävä tyytyväisyyden tunne, jollaista\ntyömies tuntee päivän päätyttyä, kun hänen uupuneet lihaksensa\nvakuuttavat hänelle, että hän on ansainnut leipänsä.\n\nNumero Kymmenen miellytti häntä; hänen oli siellä hauska olla; ja hänen\nonnensa olisi ollut täydellinen, jos hänellä vain olisi ollut kumppani.\nMutta siihen saakka hän oli turhaan tähyillyt miesjoukkoa sitä varten.\nMonet kyllä olivat ruumiillisesti voimakkaita, mutta hänellä oli hieno\nepäilys, että he osoittautuisivat älyllisesti heikoiksi. Istuessansa\nnyt kädet ristissä pään takana, muistellen hurjia, parrakkaita kasvoja,\nhän kuuli toisen kerran samana iltana revolverinpamahduksen, tällä\nkertaa kaukaa kadulta.\n\nHän oli heti ikkunassa, mutta ei aluksi erottanut mitään. Kaukaa kuului\nsekavaa hälyä, mutta siinä kaikki. Ja sitten — se näytti pimennosta\neroavalta varjolta. Lyhdyn valo loi Kaljun myymälään saakka himmeää,\nlepattavaa kajastusta, ja nyt sujahti siitä rakennuksesta esille hahmo,\njota heti seurasi joukko toisia. Yksinäinen olento kääntyi katua pitkin\nkiitämään häneen päin, mutta ennenkuin se ennätti päästä vauhtiinkaan,\nsaavutti sen joukko, joka nieli sen.\n\nVielä ei Nancy erottanut kohtausta kuin hyvin hämärästi, mutta\nsiristäessään silmiänsä ja pinnistäessään katsettansa hän näki, että\nsekavassa ahdingossa tapahtui jonkunlainen purkaus. Käsiä ja jalkoja\nheilahteli ilmassa, päitä ponnahteli sinne tänne, ja sitten taaskin\nerosi yksinäinen hahmo tungoksesta, lähtien kiitämään katua pitkin.\nMutta se oli samanlaista kuin kärpäsen ponnistelu sen koettaessa\nryömiä takerruttuansa liimaiseen kärpäspaperiin. Ennenkuin pakolainen\nehti kovinkaan pitkälle, oli joku taempaa rientänyt takaa-ajaja hänen\nkimpussansa.\n\nTällä kertaa oli ryhmä niin lähellä, että Nancy erotti joitakuita\nyksityiskohtia. Pakenija oli paljain päin, hänen paitansa oli revitty\nriekaleiksi, ja valo välähteli siellä täällä paljaasta ihosta. Hän\njuoksi, kunnes jokin hänelle ilmaisi, että ahdistajat olivat taaskin\nhänet saavuttaneet. Sitten hän pyörähti yllättävän äkkiä ja sivalteli\niskuja oikealle ja vasemmalle vasten takaa-ajajainsa kasvoja.\n\nSe näytti samanlaiselta kuin pitkä, musta aalto, joka tasaisesti vyöryy\nhiekkarannalle, voimattomasti kohahtaa esiinpistävää kiveä vasten\nja peräytyy. Ihan samalla tavoin pieni miesparvi syöksyi yksinäisen\npakenijan jälessä ja seisahtui kesken kiivainta rientoaan.\n\nTakaa-ajajain peräytyessä ja etumaisten estäessä taempana tulevia,\nkiihkeästi eteenpäin pyrkiviä kumppaneitaan, kääntyi pakenija jälleen\npinkaisemaan pitkin katua.\n\nTällä kertaa hän sai hyvän etumatkan, ennenkuin vainoojat uudelleen\nlähtivät hänen perässään. Ja sellaisen edun saavutettuansa hän lisäsi\nvälimatkaa jokaisella askeleella, niin että hän näytti suorastaan\nlentävän pitkin maanpintaa, jättäen ahdistajiaan yhä kauemmaksi\njälkeensä. Mutta kiireissänsä tai hädissänsä hän ei huomannut parasta\nmahdollisuuttaan. Groganin kapakan edustalla oli useita satuloituja\nhevosia, mutta — ehkä arvellen, ettei hän ennättäisi ponnahtaa satulaan\nja saada ratsua liikkeelle, ennenkuin takana tulijat ehättäisivät\nlikelle — pakolainen juoksi pysähtymättä Groganin kapakan ohitse.\n\nMutta takaa-ajajat huomasivat heti hänen erehdyksensä. Heidän\nhengästyneistä kurkuistansa pääsi käheä, voitonriemuinen luikkaus.\nHeidän rientäessänsä kapakan ohitse keikahti jokaiseen satulaan hahmo,\nja samassa lähti puolikymmentä paimenratsua tavalliseen äkilliseen\ntapaansa kiitämään pitkin katua, niin että maa tömisi.\n\nSen äänen kuullessaan pakolainen loi yhden ainoan vilkaisun taaksensa,\nkumartui sitten vielä hiukan syvemmälle eteenpäin ja ponnisti eteenpäin\nkahta vinhemmin. Nyt Nancy erotti hänet ihan selvästi. Hän juoksi kuin\nsiivekäs Merkurius vain varpaittensa tuprautellessa pölyä maasta,\npää pystyssä, rikkinäisen paidan repaleet lepattamassa takana, tukan\nhulmutessa hänen juostessansa vastatuuleen. Nancyn sydän sykki rajusti.\nHän olisi ollut valmis antamaan mitä hyvänsä hevosesta, jonka hän\nolisi voinut sijoittaa miehen vierelle, verrattomasta hevosesta,\njoka jättäisi paimenponit jälkeensä yhtä nopeasti kuin mies itse oli\njättänyt niiden ratsastajat.\n\nMutta kamppailu oli ilmeisesti lopussa. Paimenponit olivat nyt päässeet\ntäyteen vauhtiinsa, niiden hoikat kaulat olivat ojennetut eteenpäin,\nkuonot olivat vain muutamien senttimetrien korkeudella kadun tomusta\nja vatsat keskellä harppausta tuskin sen korkeammalla. Jokaisella\naskeleella ne saavuttivat juoksijaa peloittavasti, ja heidän takanansa\nkiiruhti joukon loppuosa, kiljuen kiihkeästi ehättäessänsä mukaan\notusta kaatamaan.\n\nTaaskin pakolainen vilkaisi taaksensa. Nyt hän oli likellä hotellia,\nja hevoset nelistivät vain muutamia metrejä häntä jälempänä. Hän oli\nponnistanut uljaasti, mutta nyt oli kaikki lopussa.\n\nJa sitten —\n\nSe kävi niin hämmästyttävän äkkiä, että Nancy tuskin uskoi silmiänsä.\nPakenija juoksi ihan keskellä tietä. Seuraavalla hetkellä hän oli\nsujahtanut sivuun, hypännyt juottoaltaille ja niiltä edelleen katoksen\nreunalle. Ja kun sitten alhaalta kadulta kajahti jymisevä pettymyksen\nja raivon karjunta, kääntyi hän pudistamaan nyrkkiänsä ratsastajille,\njotka porhalsivat ohitse parhaiksi käden yltämättömissä. Heti\nsenjälkeen hän pyörähti taaskin, hypähti Nancyn ikkunasta sisälle — ja\ntytön edessä seisoi Jerry Aiken.\n\n»Te!» ähkäisi Nancy.\n\n»Te!» kertasi Jerry.\n\n»Mitä taivaan nimessä on tapahtunut? Oletteko tappanut jonkun?»\n\n»Pahempaa; olen varastanut tämän teitä varten.»\n\nJa hän veti taskustansa Florida-vesipullon. Nancy töllisteli suu auki\nottaessansa sen puutuneeseen käteensä.\n\n»Te!» äänsi hän taaskin.\n\n»Läähätyttää», huohotti mies. »Hyvä Luoja, Nan, olipa se lentoa!»\n\nEnnenkuin Nancy tointui, alkoi portailta kuulua askelten töminää. Hän\njuoksi ovelle, vetäisi sen kiinni ja lukitsi sen. Melkein heti alettiin\nsitä jyskyttää nyrkeillä.\n\n»Avatkaa!» huudettiin ulkoa. »Avatkaa! Muutoin iskemme oven säpäleiksi!\nNeiti, oletteko turvassa?»\n\n»Jumalan tähden, poistukaa ovelta!» kirkaisi Nancy. »Hän on aseistettu\nja aikoo ampua oven läpi.»\n\nEteisessä pääsi puoleltakymmeneltä mieheltä pelokas kiljaisu, ja\nsitten kuului kiroilua, jalkojen raapimista ja mätkähtelyä, kun miehet\nhätääntyneinä ehättivät suinpäin pois vaaralliselta kohdalta.\n\nKäpertyneenä äänettömästä naurusta Nancy vaipui tuolille ja piteli\nkylkiänsä.\n\n»Muodostakaa ketju hotellin ympärille!» komensi järjestysmies kadulla\nikkunan kohdalla.\n\n»Hänellä on revolveri», luikkasi joku hotellin alakerrasta.\n\n»Hitto on irti!» tuskaili järjestysmies. »Laittautukaa suojaan, pojat!»\n\n»Mutta tämähän on vakava juttu», sopersi Nancy tointuen naurustaan.\n\n»Niin on», vastasi Jerry ja virnisti, läähättäen pitkin henkäyksin\nistuessansa vuoteen laidalla. »Minä olen täällä, tytön huoneessa,\npuolittain alastomana.»\n\n»Ja tuoksuavana kuin maalaiskaunotar!» ilvehti Nancy.\n\nHän heilautti kättänsä torjuvasti, nyrpistäen nenäänsä.\n\n»Hei, Smith!» huusi järjestysmies alhaalta.\n\n»Se olen minä», tulkitsi Jerry tytölle.\n\n»Tulkaa alas ja antautukaa. Olette menettänyt pelin.»\n\n»Mitä ihmettä on teidän nyt tehtävä?» änkytti Nancy.\n\n»Siitä minulla ei ole hämärintäkään aavistusta», vastasi Jerry\nojentautuen mukavasti vuoteen pieluksille.\n\n»Ettekö aio tehdä mitään?»\n\n»Se ei ole minun asiani.»\n\n»Taivaan tähden, Jerry, tämä saattaa koitua vakavaksi, vaikka se\ntuntuukin hullunkuriselta!»\n\n»Niinkö?»\n\n»Ihan varmasti. Noilla alhaalla olevilla miehillä ei ole paljoakaan\nhuumorin tajua. He menevät äärimmäisyyksiin.»\n\n»Sangen mahdollista», myönsi Jerry, kohentaen päänalusta.\n\n»Te olette hullu!» ähkyi Nancy.\n\n»En; minä vain lepään.»\n\n»Eikä teillä ole edes revolveria.»\n\n»En saisi sillä paljoakaan aikaan, jos sellainen minulla olisikin.»\n\n»Mutta ettekö ole huolestunut?»\n\n»Minkä tähden minun pitäisi olla? Te olette minut tähän saattanut, ja\nnyt on teidän asianne selvittää minut tästä.»\n\n»_Minäkö_ olen teidät tähän saattanut?»\n\nNancy tuijotti Jerryyn kummastuneena.\n\n»Älkää toki olko tuollainen!» varoitti Jerry. »Se tekee teidät\nhullunkurisen näköiseksi. Totisesti olette juuri te minut tähän\nsaattanut — te ja teidän Florida-vetenne. Nyt on teidän toimittava.»\n\n»Jerry Aiken, te olette koko vuoriston hurjapäisin ihminen!»\n\n»Teitä lukuunottamatta», tokaisi Jerry nauraen. »Ja käykää nyt\ntyöhön. Minä olen täällä sisällä. Tuolla ulkona on joukko miehiä. He\novat lähteneet karhunjahtiin, ja karhu olen minä. Käykää toimeen.\nToimittakaa minut pois täältä. Viimeisten kahdenkymmenen minuutin\naikana olen kolhinut kahtakymmentä päätä, ja kaikki ne ovat kipeinä\nhalusta päästä maksamaan minulle.»\n\n»Mutta ettekö te omasta puolestanne aio liikauttaa sormeannekaan?»\n\n»Varmasti aion.»\n\nHän kohotti veren tahraamia nyrkkejänsä.\n\n»Aion peseytyä.»\n\nJa vakavana hän asteli pesutelineen ääreen ja alkoi huolettomasti\nhyräillä itsekseen kaataessansa vadin täyteen vettä.\n\n\n\n\nXL luku\n\nArvanheitto vapaudesta\n\n\n»Jerry», virkkoi tyttö äkkiä, »teissä on suunnilleen sata prosenttia\nmiestä. Kättä sen päälle.»\n\n»Kiitos»,-vastasi Jerry Aiken venytellen. »Selvittäkää minut tästä\nliemestä, ja jääkööt kehumiset sikseen.»\n\n»Smith!» karjui järjestysmies Bud Levine. »Myönnän teille vielä\ntilaisuuden tulla alas ja antautua. Älkää olko hupsu! Nyt teitä ei\nsyytetä paljostakaan muusta kuin rauhanhäiritsemisestä, mutta jos\nvastustatte, kun teidät pidätetään, ryvetytte pahan kerran.»\n\n»Sitäpaitsi ryvetän häntä minäkin puolestani», lisäsi joku.\n\n»Ja kun lain koura teidät hellittää», uhkasi toinen, »tulee minun\nvuoroni, Smith».\n\nMutta kaikki huudot vaimenivat, kun ikkunaan, johon kaikkien silmät\nolivat tähdätyt, äkkiä ilmestyi valkea hahmo ja Nancy Scovil seisoi\nlyhdyn hohteen kirkkaasti valaisemana.\n\n»Tulkaa alas!» pyysivät miehet. »Tulkaa alas nyt, kun kerran olette\nvapaa!»\n\nMutta tyttö astui viettävän katon räystäälle ja hymyili heille\nherttaisesti.\n\n»Järjestysmies Levine», sanoi hän, »suvaitsetteko puhella kanssani?»\n\n»Aiotteko hieroa sopimusta hänen puolestaan?» tiedusti järjestysmies,\ntullen näkyviin.\n\n»Aion, järjestysmies. Koko tämä selkkaus on saanut alkunsa minusta.»\n\n»Arvasin sen», äänsi järjestysmies hampaittensa välitse. »Minulla on\nkoko ajan ollut se käsitys, että kaiken tämän takana piilette te.»\n\n»Tavoittamanne mies on ystäviäni. Järjestysmies, hän tuli kaupunkiin\nhankkimaan jotakin minulle.»\n\n»Florida-vettä!» pamautti Bud Levine.\n\n»Eikä hän aloittanut sitten seurannutta mellakkaa.»\n\n»Mutta senjälkeen hän on tehnyt aika kaunista jälkeä!» huudahti Levine.\n\n»Hän ei ole tehnyt mitään rikoksia», intti tyttö.\n\n»Mutta hän on kolhinut useita päitä rikki», huomautti joku.\n\nSutkaus sai palkkioksensa ähkäisyn.\n\n»Hyvät herrat», huusi Nancy, »haluaisin ehdottaa teille onnenpeliä».\n\n»Antakaa kuulua, neiti!»\n\n»Tämä mies, jota vaaditte käsiinne, on täällä sisällä, epätoivoisena\nja aseistettuna. Jos yritätte vangita hänet väkisin, maksaa se enemmän\nkuin rahalla voidaan korvata.»\n\n»Ei se ole mikään hauska puuha», myönsi järjestysmies, »mutta se on\nsuoritettava. Minkälainen on teidän ehdotuksenne?»\n\n»Heitetään arpaa dollarin kolikolla, järjestysmies, ja jos te voitatte\nkaksi kolmesta heitosta, tulee hän alas ja antautuu nostamatta\nsormeakaan ketään vastaan. Mutta jos te menetätte, saa hän poistua\nvapaana.»\n\nJärjestysmies kynsi korvallistaan miettivästi.\n\n»Se ei ole lainmukaista», huomautti hän.\n\n»Eipä kyllä», vastasi tyttö empimättä, »mutta se on rehellistä\npeliä». Hän korotti ääntänsä, joten kaikki muutkin kuulivat. »Pojat,\nhyväksyttäkö te ehdotukseni?»\n\nJa vastaukseksi kajahti heti huuto:\n\n»Varmasti hyväksymme. Heittäkää kolikot, neiti!»\n\nSillä miehiä viehätti kohtauksen näytelmällinen puoli.\n\nNancy otti esille joitakuita kolikoita.\n\n»Kas näin. Kolme dollaria. Minä viskaan ne ilmaan niin että ne pyörivät\nja putoavat sinne maahan. Te, miehet, saatte valita, kumman puolen\nrahasta tahdotte, tai järjestysmies saa tehdä sen puolestanne. Oletteko\nvalmiit, Numero Kymmenen miehet?»\n\n»Olemme!», huusivat he.\n\n»Kumman puolen haluatte, järjestysmies Levine?»\n\nMutta raha voidaan viskata ilmaan niin, että se putoaa maahan se puoli\nylöspäin, kumman viskaaja haluaa. Järjestysmies oli päättänyt, ettei\nhäntä niin yksinkertaisesti saataisi ansaan.\n\n»Heittäkää se ilmaan!» kehoitti hän. Häneenkin tarttui tilanteen henki,\neikä häntä muuten kovin suuresti haluttanut käydä ahdistamaan suojassa\nolevaa aseistettua ja epätoivosta miestä. »Minä valitsen rahan ollessa\nlennossa.»\n\n»Kas näin sitten.»\n\nHeilauttaen kättänsä ja näpäyttäen peukalollaan Nancy sinkautti kolikon\nkorkealle, niin että se pudotessaan alaspäin pyöri ja välähteli kuin\ntuliperhonen.\n\n»Numero!» huusi järjestysmies, kun raha oli ilmassa korkeimmillaan.\n\n»Numero on teidän voittonne», vahvisti tyttö.\n\nVälkkyen kiiti kolikko alaspäin ja putosi hiekkaan hiljaa sirahtaen,\nmikä kuului miesten jännittyneinä pidättäessä henkeään.\n\nHeti kumartui pieni ryhmä sen puoleen, ja sitten kajahti luikkaus:\n»Numero! Numeropuoli päälläpäin. Bud voittaa.»\n\nJa sitten: »Tässä dollarinne, neiti.»\n\n»Oma löydetty», vastasi Nancy nauraen. »Vielä kerran, järjestysmies!»\n\nTaaskin kieri dollari ilmassa hänen kätensä näpsäytyksestä.\n\n»Vaakuna!» huusi järjestysmies.\n\nKimallellen dollari putosi maahan, ja uudelleen keräytyi miesparvi sen\nympärille.\n\n»Numeropuoli taaskin!» luikattiin. »Neiti voittaa. Numeropuoli on\nteidän, neiti.»\n\n»Yksi kummallakin, järjestysmies», huusi tyttö. »Oletteko valmis?»\n\n»Mutta mistä tiedän», valitti järjestysmies, »että hän alistuu\nratkaisuun, jos hän häviää? Mistä tiedän, että hän tulee alas ja\nantautuu, jos minä voitan?»\n\n»Mistäs hän tietää», huomautti Nancy puolestaan, »että _te_ alistutte\nratkaisuun, jos hän voittaa?»\n\n»Minä sanon, mistä se tiedetään», huudahti Jerry Aiken äkkiä Nancyn\ntakaa ikkunasta. »Siitä, että luotan Numero Kymmenen kunniantuntoon. Ja\nNumero Kymmenen saa uskoa, että minä olen rehellinen pelaaja.»\n\n»Oikein puhuttu, naapuri», kiljuivat Numero Kymmenen miehet. »Te\nluotatte meihin, ja me luotamme teihin. Sallikaa neidin heittää, Bud!»\n\n»Olkoon menneeksi», myöntyi järjestysmies. »Se ei ole oikein eikä se\nole laillista; mutta minä pysyn sanassani. Tavalliset lait eivät ole\nsovitettuja Numero Kymmentä varten. Heittäkää kolikko!»\n\n»Nyt se lähtee», vastasi Nancy, hypistellen viimeistä, kolmatta\ndollaria. »Jos voitatte, tulee hän alas ja antautuu vangiksi. Jos\nte menetätte, saa hän lähteä ihan vapaasti. Mitä sanotte, pojat? Ja\njokainen teistä, jolla on häntä vastaan kaunaa, hautaa sen kaunan. Onko\noikein ja rehellistä?»\n\n»Olkoon niin», virkkoi Grogan. »Minun leukani on hellä, ja monet muut\novat saaneet vieläkin pahempia kolhaisuja. Mutta hän otteli miehen\nlailla, ja hän saa miehen kohtelun. Minä ainakin olen hänen puolellaan.\nViskatkaa, neiti!»\n\nKierivä kolikko kohosi ilmaan korkeammalle kuin edelliset. Se loittoni\nlyhdyn välittömästi valaisemasta piiristä, katosi ylhäällä vallitsevaan\npimeyteen, tuli pyörien jälleen alaspäin, välkkyi valokehässä, ja\njärjestysmies huusi toisen kerran: »Vaakuna!»\n\nRaha tipahti hiekkaan.\n\n»Numero taaskin!» kiljui miesparvi ällistyneenä. »Numero kolmasti\nperäkkäin!»\n\n»Katsokaahan kolikon toista puolta», murahti järjestysmies. »En usko,\nettä niissä dollareissa on vaakunapuolta lainkaan.»\n\n»No no, järjestysmies, nämä kaikki ovat oikeata rahaa. Ja mies saa\nlähteä vapaasti.»\n\n»Järjestysmies», huusi tyttö ylhäältä, »olette hyvä voittamaan, mutta\nmenetätte paljon».\n\nJärjestysmies kohosi tilanteen tasalle. Hän tempasi hatun päästänsä ja\nkumarsi syvään.\n\n»Neiti», sanoi hän, »tämä ei ollut tänä iltana ensimmäinen kerta,\njolloin tuotitte minulle ikävyyttä, ja minulla on aavistus, ettei se\nole myöskään viimeinen. Mutta tämä Smith on vapaa mies.»\n\nHän kääntyi miesjoukon puoleen.\n\n»Menkää asuntoihinne nukkumaan!» kehoitti hän. »Numero Kymmenessä on\nollut jo kyliksi selkkauksia tämän illan osalle.»\n\nJoukko hajaantui varsin mielellään, mutta poistuessansa vilkuili\njokainen taaksensa, pälyillen siellä mahdollisesti hiipivää miestä —\nhiljaista, pitkäkannuksista.\n\nNancy kääntyi takaisin ikkunaan päin ja meni jälleen sisälle.\n\n\n\n\nXLI luku\n\nBud Levine etsii apua\n\n\nNumero Kymmenen vaipui uneen, jonka hiljaisuutta häiritsi silloin\ntällöin kuuluva ryminä, ikäänkuin pikku kaupunki olisi levännyt\nrauhattomasti tämän historiansa kuumeisimman illan jälkeen. Mutta\nGroganin kapakassa paloi vielä lamppu tarjoilupöydän kohdalla. Sillä\nniin kauan kuin oli liikettä, pysyivät Groganin silmät varmasti auki.\nKaikki muut valot olivat sammutetut. Avaran huoneen muut osat olivat\nhämyn peitossa. Rulettihyrrä oli syvennyksessään, himmeästi välkkyen\npimeässä, ja pöydät ja tuolit saivat haaveellisia muotoja, kun savuavan\nlampun lepattava liekki milloin valaisi niitä hämärästi, milloin taas\njätti ne kokonaan pimeän peittoon.\n\nVieraat olivat huvenneet yhdeksi ainoaksi henkilöksi, mutta se ainoa\nvieras ei ollut sen vähäisempi henkilö kuin vasenkätinen Harris.\nKaikista Numero Kymmenen miehistä hän yksin ei ollut hievahtanut\ntuoliltansa, kun muut olivat rientäneet kuuntelemaan serenaadia, eikä\nsittenkään, kun hälisevä joukko taaskin porhalsi kadulla Jerry Aikenin\nkintereillä. Nyt hän istui äänettömänä lähellä tarjoilupöytää. Hän joi\nhyvin vähän ja puhui vieläkin vähemmän, mutta katseli tyytyväisenä\nympäristöään usvan verhoamilla silmillään.\n\nSiihen tyytyväisyyteen oli omat syynsä. Kolme päivää takaperin oli\nvasenkätinen Harris ampunut miestä. Haava ei ollut hengenvaarallinen,\nmutta ampumiseen ei ollut mitään pätevää aihetta — ei edes\nitsepuolustusta — eipä edes kulunutta tekosyytä, »takataskun\nhapuilua». Harrisin oli vallannut järjetön vimma, ja ennenkuin hänen\nsuuttumuksensa asettui, virui loukkaaja pitkänään, kouristellen tomua.\nJa sitten oli aseellinen miesjoukko lähtenyt vainuamaan Harrisin jälkiä.\n\nOlihan häntä elämänuransa aikana ennenkin ajettu takaa, mutta\nmuulloin oli häntä lain mukaan voitu syyttää vain vähästä, jos\nollenkaan. Lisäksi kuiski Harrisin sisällä hiljainen kovan onnen ääni,\nitsepintainen turmion ennustaja. Eipä silti, että hänellä olisi ollut\nmitään varmaa syytä otaksua tämän seikkailun päättyvän pahasti, mutta\nhän vaistosi ikävyyksiä samoin kuin eläin vaistoaa sään muutoksia. Hän\noli siihen mennessä selviytynyt liian monta kertaa. Pian täytyisi onnen\nmuuttua.\n\nSitäpaitsi oli häntä siitä ampumatapauksesta saakka kalvanut\nsyyllisyydentunto. Mainio, säälimättömästi kannustettu ratsu\noli kiidättänyt hänet kauas ahdistajista, eikä edes tieto hänen\nrikoksestansa ollut vielä mitenkään voinut ennättää Numero Kymmeneen;\nmutta ennen aamunkoittoa saattoi kertomus siitä olla kaikkien suussa.\n\nSitten hän olisi tosiaankin maanpakolainen. Sitten alkaisi taaskin\npitkä lymyily aavikolla, päivät piilossa, yöt pakoretkillä, pelko\nkintereillä, väijytys edessä, epävarmuus pitämässä auki väsyneitä\nsilmiä ja jokaisen ihmisen epäileminen vaivaamassa mieltä. Kenties\nhän nyt istui muiden ihmisten asuinsijoilla viimeistä kertaa moniin\nkuukausiin. Senvuoksi oli ympäristö mieluinen vasenkätisen Harrisin\nsilmissä. Hän hymyili epäselvästi, tottumattomasti, silmäillessänsä\ntyhjiä tuoleja. Hän kuvitteli mielessänsä tungosta, jonka hän oli\nsiellä nähnyt aikaisemmin samana iltana, ja hymyili taaskin. Se tuntui\nhyvin hupaiselta; ennenkuin kolme tuntia olisi kulunut, olisi hän\naavikon sisäosissa.\n\nGrogan katseli häntä tarkkaavasti, tutkivasti. Sillä vaikka Grogan oli\nelämänsä varrella nähnyt useita huomattuja henkilöitä, ei hän ollut\ntuntenut ainoatakaan ihan niin kuuluisaa ja pelättyä miestä kuin Harris\noli. Hän olisi ollut hyvillään, jos lainsuojaton olisi juonut enemmän\nja puhellut enemmän; mutta Harris joi tuskin mitään, ryyppien konjakkia\nikäänkuin se olisi ollut viiniä, eikä virkkanut sanaakaan.\n\nJa sitten astui sisälle järjestysmies Bud Levine.\n\nYö alkoi olla lopullaan. Tuskin huomattava, raukean harmaa kajastus\nhiipi ikkunoihin, ja kadun toisella puolella häämöttivät muiden\ntalojen kylmät, yön pimeydestä puolittain erottuneet hahmot sekavina\nkuin haavekuvat. Groganin valtasi äkkiä väsymys, sellainen,\njollaista tuntevat koko yön mekastaneet huvittelijat ja tanssijat,\nkun aamunsarastus yllättää heidät; heissä herää puistattava\nsyyllisyydentunto, heidän jokaista lihastansa kivistää ja aivot ovat\nkipeät ja hellät.\n\nSellaiselta tuntui Groganista, kun hän näki Bud Levinen.\nJärjestysmiehen kasvot olivat yhtä harmaat kuin varhaisen aamun\nkajastus. Hänen silmänalustansa olivat pussillaan, ja hänen\nsuupielissään oli raskaita juovia — syviä uurteita, ikäänkuin\ntaltalla piirrettyjä. Hänen hartiansa olivat kumarassa, ja hänen\npolvensa notkahtelivat tavattomasta uupumuksesta. Hetkisen hän seisoi\npaikallaan, tuijottaen ympärillensä surullisen uhmaavasti, huokaisi\nsitten syvään helpotuksesta ja vaipui tuolille.\n\nHän katseli Groganin tukevaa olemusta ja hymyili sumeasilmäiselle\nsurmaajalle.\n\n»Jumalan kiitos!» ähkäisi hän. »Vihdoinkin olen ystävien parissa!»\nSallien jännityksensä yhä enemmän laueta hän lisäsi: »Konjakkia,\nGrogan!»\n\nGrogan toi hänelle pullon ja lasin, vetäytyen sitten jälleen\ntarjoilupöytänsä taakse. Hänestä oli kiintoista nähdä lain edustajan\nja lain rikkojan istuvan yhdessä, hyvässä sovussa kuin parhaat\nkumppanukset. Järjestysmies nielaisi ryyppynsä yhdellä kulauksella.\nGrogan hymyili, sillä paljon konjakkia, paljon puhetta.\n\n»Ottakaa toinen ryyppy, Bud», kehoitti hän. »Tämä on talon kustantama.»\n\nBud ojensi kätensä ottaaksensa lasin, mutta jo tartuttuansa siihen hän\nhellitti sen jälleen hitaasti, hyvin hitaasti, ikäänkuin hänen olisi\nollut erikoisesti jännitettävä tahtoansa irroittaakseen kaikki sormensa\ntahmeasta lasista. Sitten hän ravisti päätänsä murheellisesti.\n\n»Ei», sanoi hän. »Minun ei sovi nauttia väkevää niin kauan kuin se\nolento on kaupungissa.»\n\nHarris ei kuullut hänen sanojansa hyvin.\n\n»Mistä miehestä on kysymys? Kuka metelöitsijä teitä nyt vaivaa, Bud?»\n\nHarris halusi kiihkeästi olla lainvalvojan mieliksi. Lähiaikoina\nsaattaisi olla kovin hyvä, jos hänellä olisi ystävä lain puoltajien\nkeskuudessa.\n\n»Ei ole kysymys miehestä, vaan naisesta, Harris.»\n\n»Älkää höpiskö joutavia!»\n\n»En höpisekään.»\n\n»Nainen? Oletteko te sortunut hameeseen, Bud?« mutisi Harris hiljaiseen\ntapaansa.\n\n»En minä», torjui Bud Levine. »Olin aluksi joutua paulaan, mutta sitten\nhän antoi minulle niin paljon puuhaa, että lumous särkyi. En minä ole\nhäneen rakastunut, mutta kaikki muut Numero Kymmenessä ovat. Ja mikä on\ntulos? Kuunnelkaahan!»\n\nHän kohotti kättään, varoittaen toisia olemaan ääneti. Kaukaa kuului\nensin syvä-äänistä kiroilua ja sitten tappelua hierovien miesten\nkimeitä karjaisuja.\n\n»Temmeltäkööt!» ärähti Bud Levine. »Kolhikoot tyhmiä päitänsä. Minä en\nliikahda, ennenkuin kuulen revolverin pamahtavan.»\n\nHarris ei virkkanut mitään, vaan silmäili järjestysmiestä tarkkaavasti.\n\n»Se on kaikki hänen syytänsä, Harris», valitti Levine. »Hän on tehnyt\nNumero Kymmenessä tuhoisampaa jälkeä kuin pyörremyrsky voisi tehdä. Se\non totta. Ensiksi saapui muuan Smith-niminen mies, joka pani mylläkän\nalkuun. Hän oli jonkunlainen ennakkolähetti. Sitten tuli tyttö itse.\nKahdessa päivässä hän saa Numero Kymmenen poltetuksi maan tasalle.\nKaikkialla kaupungissa tapellaan. Ja huomispäivän alkaessa alkaa\ntappelukin taas. Ennen huomisiltaa on täällä sisällinen sota.»\n\n»Miten hän sen tekee?» tiedusti toinen uteliaasti.\n\n»Silmillänsä, Harris», vastasi Bud surullisesti. »Teidän olisi pitänyt\nnähdä, miten hän pyydystää miehiä silmillänsä. Yksi katse ja yksi\nhymy, ja mies luulottelee tytön olevan hieman ihastuneen häneen.\nKuvitelkaa, että viisikymmentä miestä on rakastunut samaan tyttöön, ja\nsitten osaatte aavistaa, millaista Numero Kymmenessä nyt on? Helvetin\nesimakuako? Ei, Harris; tämä on helvettiä!»\n\nHäntä puistatti.\n\n»Minä olen katsonut kuolemaa silmiin kaksikymmentä kertaa sen jälkeen\nkun hän tuli kaupunkiin.»\n\n»Miksi ette toimita häntä pois tieltänne?»\n\n»Miten voisin kajota häneen, kun hän ei ole tehnyt mitään\nlainvastaista? Ja jos hän olisikin, en voisi nostaa kättänikään,\njollei koko kaupunki olisi puolellani. He vahtivat häntä, kuten susi\nvahtii pentuansa, ja näyttävät hampaitansa, jos hänelle vain rypistää\notsaansa.»\n\n»Nämä herrasmiehet olisivat hiukan opetuksen tarpeessa», huomautti\nvasenkätinen Harris hymyillen.\n\n»He ovat saaneet opetusta», vakuutti Bud Levine. »Tämä Smith-veitikka\npeittosi heitä kuten viisivuotinen härkä löylyttää yksivuotisten\nlaumaa. Mutta yhä he vain tahtovat lisää.»\n\nTaaskin hän huokaisi.\n\n»Eikä tyttö tarkoita mitään pahaa», jatkoi hän. »Sen kyllä näkee.\nKaiken syynä on se, Harris, että hän on liian kaunis.»\n\n»Uh!» urahti Harris.\n\n»Tytöt jakautuvat kolmeen luokkaan», filosofoi järjestysmies. »On\ntavallinen eli puutarhatyttö. Hän ei näytä juuri miltään, eikä häntä\nsanottavasti huomata. Mutta juuri sellainen nainen asettuu paikallensa,\nvalmistaa kodin miehelle ja kasvattaa lapsia. Sellainen oli minun\näitini — Jumala häntä siunatkoon — ja hyvin todennäköisesti oli\nteidänkin äitinne sellainen. Useimmiten hän saa känsiä käsiinsä, mutta\nhänen sydämensä pysyy hellänä. Sellainen on ensimmäinen tyttölaji.\nHeihin ei ensi näkemältä ihastuta, mutta he ovat se maaperä, jossa\nkunnolliset taimet kasvavat.»\n\nHän vaipui hetkiseksi mietteisiinsä.\n\n»Sitten toinen laji», pitkitti hän senjälkeen. »Heissä on paljon\nkatseltavaa. He ovat sieviä. He kiehtovat silmää. Miehet kääntyvät\nkadulla vilkuilemaan taaksensa heidän jälkeensä. Ja haaveksivat heistä\nmyöhemmin. Jos menee tanssiaisiin, on heitä aina joku siellä. Ja miehet\nhyörivät pienessä kehässä heidän ympärillään.\n\n— Tanssiaisten jälkeen on aina tappelunkahinaa, koska joku luulottelee,\nettä hänet on syrjäytetty jostakin tanssista, tai jotakin sentapaista.\nJa sellaisen naisen läheisyydessä väikkyy aina pieniä selkkauksia,\nkuten taivaanrannalla leijaileva pilvi uhkaa nostattaa myrskyn.\nOlettakaamme, että sellainen tyttö menee avioliittoon. Hänellä on ollut\nkoko joukko miehiä valittavina; ikänsä loppuun saakka hän katuu sitä,\nettä sitoi itsensä yhteen mieheen. Ja kun sitten syntyy lapsia ja\nhän muuttuu kellertäväksi ja ryppyiseksi, alkaa hän vihata ja sättiä\npuolisoansa.»\n\nTaaskin järjestysmies vaikeni ja kokosi voimia lopettaakseen esityksenä.\n\n»Senlaatuinenko tämä tyttö on?» kysyi Harris haukotellen.\n\n»Ei ole», vastasi Bud terävästi. »Hän kuuluu omaan luokkaansa, Hän ei\nole sievä; hän on kaunis. Kun hän katsoo mieheen, tuntui siltä kuin\nsähkökipuna hypähtäisi langasta toiseen. Hän saa miehen kuumenemaan ja\nvärisemään vilusta samalla minuutilla. Hän ei ole vähääkään harkitseva.\nHän on voimakas, mutta hän ei tunne voimaansa. Hän on kuin hevonen,\njolle ei ole koskaan pantu niin paljoa kuormaa kuin se jaksaisi vetää.\nHän etsii toimintaa miesten tapaan eikä välitä siitä, miten käy, kunhan\nhänellä vain on puuhaa.»\n\n»Toimintaa?» kertasi Harris hiljaa.\n\n»Toimintaa koko ajan», vahvisti Bud. »Kaksi miestä on putkassa, yhden\npää meni sekaisin, ja muut Numero Kymmenen miehet pyrkivät viiltämään\ntoistensa kurkut poikki; kaikki se tämän yhden Nancyn tähden.»\n\n»Se on miellyttävältä sointuva nimi», jupisi Harris.\n\n»Se ei ole hänen ainoa miellyttävä piirteensä. Samoin ovat hänen\nsilmänsä, hiuksensa, kätensä ja äänensä. Mikä ääni, naapuri!»\n\nHarris liikahti.\n\n»Hän on miehen unelma toteutuneena. Hän on polun loppupää, jonka\ntakana ei ole enää mitään. Mutta hänen hymynsä muuttaa miehen sydämen\nruudiksi, ja hänen katseensa on räjäyttävä kipuna. Hän suorastaan repii\nmiehen kahdeksi kappaleeksi. Ja sittenkin — olisin valmis maksamaan\ntuhat dollaria saadakseni hänet pois Numero Kymmenestä.»\n\n»Mitä hän täällä tekee?»\n\n»Etsii toimintaa.»\n\n»Minne hän on menossa?»\n\n»Etsimään toimintaa. Minne hyvänsä.»\n\n»Keitä hänen seurassaan on?»\n\n»Ei ketään. Ei kukaan jaksaisi pysyä hänen matkassaan, Harris.»\n\n«Hm!« hymähti surmaaja.\n\n»Jollei», lisäsi järjestysmies hiukan mietittyänsä, »tämä\nSmith-veitikka».\n\n»Miten hänen on käynyt?»\n\n»Hänellä on huone hotellissa lähellä tytön huonetta.»\n\n»Ovatko he likeisissä suhteissa keskenänsä?»\n\n»Tyttö pelasti hänet miesjoukon käsistä niin rohkealla tempulla kuin\nkoskaan olen nähnyt.»\n\nVasenkätinen Harris kumartui pöydän ylitse ja kosketti lainvalvojan\nkäsivartta.\n\n»Bud», kuiskasi hän, ja nyt oli kaikki usva haihtunut hänen\nsilmistänsä, »mennään ulos. Minulla on hiukan puhuttavaa teille.»\n\n»Mistä on kysymys, Harris? Olette kovin tärkeän näköinen.»\n\n»Tulkaa ulos!» tiukkasi Harris. »Kenties olette iloinen kuullessanne,\nmitä minulla on sanottavaa.»\n\nHämmentyneenä lainvalvoja nousi tottelevasti pystyyn, ja he poistuivat\nGroganin kapakasta hämärälle, kolealle kadulle.\n\n\n\n\nXLII luku\n\nSurmaaja ja Nan\n\n\n»Entä», aloitti Harris, heti kun he olivat varmasti ehtineet\näänenkantaman päähän Groganin kapakasta, »jos joku ottaisi tämän tytön\nhoteisiinsa ja veisi hänet pois Numero Kymmenestä, tahtoipa hän lähteä\ntai ei?«\n\n»Mitä?»\n\n»Olettakaamme vain niin», mutisi Harris.\n\n»Harris!» äänsi Bud Levin. »Tarkoitatteko —»\n\n»Eihän se loukkaisi teidän tunteitanne, vai loukkaisiko?» kysyi toinen.\n\n»Harris, olisin elinikäinen ystävänne. Mutta miten voisi hänet saada\npois hotellista — nostattamatta koko miesparvea jälleen liikkeelle?»\n\n»Tehdäänhän niitä paljon vaikeampiakin temppuja. Onko sitäpaitsi\nvarmaa, että tyttö ei lähde mukaan mielellänsä? Kuulkaahan, Bud, tämä\ntyttö haluaa toimintaa, ja minä voin varmasti tarjota hänelle sitä\njotensakin yhtä paljon kuin kuka muu tahansa. Hän ei ole vakinaisesti\nsijoittunut tänne. En minäkään. Hän ei tiedä matkansa päämäärää. En\nminäkään. Hän haluaa pitkälle retkelle. Niin minäkin. Kas siinä, Bud;\nemmekö tunnu sopivan kumppanuksiksi? Kysyn sitä teiltä?»\n\nJärjestysmies kävi äkkiä miettiväksi.\n\n»Harris», mutisi hän, »ette kai tarkoita —»\n\n»En tarkoita mitään», ehätti Harris keskeyttämään. »Hän on hyvässä\nturvassa minun seurassani. En tee hänelle pahaa — en millään tavoin.\nMutta taival tuntuu vähän ikävältä, kun ratsastetaan yksin. Eikä\nhänestä ehkä ole niin kovin vaikea tulla toimeen minun kanssani. Osaan\nlukea vuoristoa kuin kirjaa, ja kenties hän on hyvilläänkin saadessansa\nminut tulkitsemaan sitä hänelle. Sallikaa minun joka tapauksessa viedä\nhänet pois Numero Kymmenestä; jollei hän ole tyytyväinen lakatessamme\nratsastamasta tänä iltana, voi hän ilmoittaa sen minulle, ja minä\nsaatan hänet, mihin hän vain haluaa.»\n\n»Harris», sanoi järjestysmies juhlallisesti, »luotan siihen, että\nmenettelette häntä kohtaan rehellisesti saatuanne hänet pois Numero\nKymmenestä. Mutta — jos te olisitte häntä kohtaan lurjusmainen — ja\nsanoma siitä saapuisi Numero Kymmeneen — lähtisi koko tämä kaupunki\njäljillenne.»\n\n»Tiedän sen.»\n\n»Ja minä lähtisin joukon johtajaksi.»\n\n»Tiedän _senkin_.»\n\n»Mutta», lopetti Bud, »tiedän, että olette rehellinen mies. Harris,\nhänen huoneensa on ensimmäinen oikealla hotellin portaiden yläpäästä\nlukien. Näkemiin, ja olkoon onni mukananne!»\n\nPudistettuaan hätäisesti hänen kättänsä surmaaja kääntyi ja keikahti\nratsaille.\n\nMutta Bud Levine seisoi paikallansa, tuijottaen hänen jälkeensä.\n\n»Harris-parka!» jupisi hän. »Hän ei tunne tyttöä niinkuin minä tunnen.\nJa Jumala häntä auttakoon. Mutta nyt minä voin nukkua.»\n\nJa hän meni suoraapäätä makuulle ja vaipui heti rauhalliseen uneen,\nvaikka hänen ympärillään huhuiltiin tappelusta kautta koko Numero\nKymmenen. Bud Levine oli heittänyt hartioiltaan paljoa raskaamman\ntehtävän kuin lainsuojattomien kesyttäminen tai murhamiesten\nhillitseminen oli.\n\nTällä välin vasenkätinen Harris hypähti ratsailta hotellin\nläheisyydessä ja meni rakennukseen. Heti kun hän astui ovesta synkkään\npimentoon, kun vanhan rakennuksen selittämätön haju, johon omituisesti\nsekaantuivat emäksisen tomun kirpeä lemu ja ruokasalista vuosikausien\nkuluessa kantautuneiden keittiötuoksahdusten jäljet, täytti hänen\nsieraimensa, tapahtui hänessä hämmästyttävän äkillinen muutos.\n\nHetkistä aikaisemmin hän oli ollut velttokatseinen haaveksija,\nhuoleton, unelias; nyt hänen astuttuansa hotellin ovesta sisälle,\nmuuttui hänen käyntinsä heti hiipivän valppaaksi; hän käänteli nopeasti\npäätänsä puolelta toiselle ja näytti olevan sähköisesti kosketuksissa\nkoko ympäristönsä kanssa; sillä taaskin vasenkätinen Harris oli\ntuntemattomalla tiellä.\n\nHän hiipi rappeutuneita portaita ylöspäin, eikä ainoakaan risahdus\neikä narahdus ilmaissut hänen liikkeitänsä. Tasaisesti, hätäilemättä\nhän nousi yläkertaan saakka ja lipui sitten äänettömästi kuin varjo\nkapeata käytävää myöten ensimmäiselle oikealla puolella olevalle\novelle. Sen takaa hän löytäisi kummallisen tytön, Nancyn, joka oli\npannut Numero Kymmenen myllerryksiin. Ovelle hän seisahtui runsaaksi\nminuutiksi, ja sen minuutin aikana hänen aistinsa, jotka jo ennestään\nolivat uskomattoman herkät, terästyivät äärimmilleen. Jossakin kaukana\nliikahti joku vuoteessansa, ja Harris tiesi sen; joku puhui unissansa,\nja Harris tiesi sen; ja siitä huoneesta, joka oli hänen päämääränsä,\nhuokui häiriytymätöntä hiljaisuutta, syvää, miltei pahaenteistä.\n\nHän painoi ovenripaa. Tottunut murtovaras ei olisi voinut tehdä\nsitä meluttomammin. Ja nyt avautui itse ovi sentimetrin toisensa\njälkeen, tasaisesti, äänettömästi ruostuneista saranoista huolimatta.\nVasenkätinen Harris oli huoneessa.\n\nSitten hän seisahtui taaskin, sillä häntä vastaan lehahti heikko\ntuoksu, joka muistutti hajuvettä, ihastuttavan mietoa ja suloista; ja\näkkiä hänelle selvisi, että se ei ollutkaan pelkkää tuoksua — se oli\ntytön tuntu.\n\nHän sulki oven jälkeensä. Kun hän teki sen, kuului hiljainen kilahdus,\nja heti nousi himmeä, valkoinen hahmo vuoteessa istualleen. Tytön\ntakana hämärän harmaana kajastavaa neliskulmaista ikkunaa vasten Harris\nerotti hänen ääriviivansa, mutta oli varma siitä, ettei tyttö voinut\nnähdä häntä mustaa seinää vasten, jonka vieressä hän seisoi.\n\nHän pysytteli ihan hiljaa. Jos tyttö kuulisi vähäisenkin hiiskahduksen,\nkirkaisisi hän, sen Harris arvasi, sillä sellainen oli naisluonto. Ja\nsellaiset miehet, jotka tavataan hiipimässä naisten makuuhuoneisiin,\neivät elä vanhoiksi vuoristoaavikolla. Myöskin sen vasenkätinen Harris\ntiesi.\n\n»Mistä on puhe, naapuri?» tiedusti hiljainen ääni.\n\nHarris veti syvään henkeänsä. Tämä oli kaameata. Näkikö tyttö pimeässä?\nJa minkä tähden hän ei parkaissut? Vasenkätisen Harrisin rinnassa\nheräsi syvä kunnioitus sen hiljaisen äänen omistajatarta kohtaan.\n\n»Kahden ihmisen puuhasta», vastasi hän pian. »Puhukaa hiljaa,\nsäilyttäkää malttinne älkääkä pelästykö! Muutoin on kaikki mennyttä.»\n\n»Ei minua peloita. Mutta minkä tähden niin hiljaa?»\n\n»Sentähden, että jos minun saadaan tietää olevan täällä, on Numero\nKymmenen niskassani kymmenessä sekunnissa.»\n\n»Minkä tähden sitten tulitte?»\n\n»Koska olen taipaleella ja kalpaan seuraa.»\n\n»No niin?»\n\n»Ja olen kuullut teidänkin olevan yksin, neiti.»\n\n»Sepä omituista. Kuka teille siitä kertoi.»\n\n»Numero Kymmenen puheista minulle selvisi — että haluatte toimintaa,\nneiti.»\n\nLyhyt äänettömyys; sitten hiljaista hopealta helkkyvää naurua. Se\ntulvahti Harrisin ympärille, kietoen hänet, samoin kuin viileä vesi\npeittää sukeltajan ja salpaa hänen hengityksensä.\n\n»Mitä teillä on tarjottavana?»\n\n»Pitkä retki.»\n\n»Mihin?»\n\n»En tiedä.»\n\n»Kuinka pitkä?»\n\n»En tiedä.»\n\n»Keitä lähtee mukaan?»\n\n»Te ja minä ja kaksi hevosta.»\n\n»Kuka te olette?»\n\n»Vasenkätinen Harris?»\n\n»Mitä hommaatte?»\n\n»Mitä hyvänsä jännittävää.»\n\n»Missä asutte?»\n\n»Ratsuni selässä.»\n\nTaaskin äänettömyys. Ja sen aikana Harrisin tavattoman herkkä korva\nerotti nopeata hengitystä vuoteen suunnalta.\n\nSitten käsky, hieman terävämpi, mutta silti varovasti lausuttu:\n»Harris, sytyttäkää tulitikku!»\n\nMies totteli ajattelematta. Tikun päähän leimahti sininen liekki, joka\nsitten tasaantui hiljaa värähteleväksi, keltaiseksi kolmioksi.\n\n»Nostakaa tikkua ylemmäksi ja pitäkää sitä kasvojenne kohdalla, herra\nHarris!»\n\nTaaskin mies totteli.\n\nVähän ajan kuluttua hän kuuli tytön jupisevan: »Miksi ei? Miksi ei\nhänen matkaansa?»\n\nMutta Harris oli itse puolestansa nähnyt jotakin kohottaessansa\ntulitikkua. Valo osui loistaviin silmiin, raottuneihin huuliin,\nvalkeaan kaulaan. Hän nosti tulitikkua ylemmäksi — astui likemmäksi —\ntuijotti. Äkkiä häneltä pääsi hillitty kirous, ja hän pudotti tikun\nlattialle. Hän oli kärventänyt sormiansa pahasti.\n\n»Menkää ulos», komensi tyttö taaskin, »siksi aikaa kun minä pukeudun!»\n\n»Lähdettekö?»\n\n»Minun kai on lähdettävä, eikö niin?»\n\nHarris nauraa hihitti. »Varmasti pakotan revolverillani teidät\nlähtemään.» Sitten vakavasti: »Aiotteko koettaa?»\n\n»Aion ratsastaa seurassanne päivän nähdäkseni, miten se käy.»\n\nVirkkamatta enää sanaakaan vasenkätinen Harris pujahti hiljaa ovesta ja\nsulki sen jälkeensä. Hän seisoi pimeässä käytävässä, hänen sydämensä\nsykki rajusti, ja hänen kasvoillensa levisi yhä laajemmalle hymy,\njosta hän ei itse ollut tietoinen. Tämä oli kiihoittavampi kuin mikään\nseikkailu, jossa oli ollut mukana miehiä, hevosia ja revolvereja.\nMitään tällaista ei koskaan ennen ollut sattunut hänen kummallisessa\nelämässään. Mutta lähtisikö tyttö oikein todenteolla?\n\nHiljaisia ääniä, kahinaa, jalkaan vedettyjen saappaiden hillittyä\nkolinaa; ja sitten avautui ovi uskomattoman lyhyen ajan kuluttua, ja\ntyttö oli hänen vierellänsä.\n\n»Valmis», virkkoi Nancy. »Joutuin, Harris!»\n\n»Onko teillä hevonen?»\n\n»Hotellin takana tallissa.»\n\nHuumaantuneena Harris sitten laskeutui portaita myöten alas ja meni\nrakennuksen takana olevaan vajaan. Kykenemättä vieläkään ajattelemaan\nselvästi hän satuloitsi Nancyn ratsun, jonka tyttö hänelle neuvoi, ja\ntalutti sen ulos. Ilman hänen apuaan Nancy ponnahti ratsaille.\n\nJos he olisivat katsoneet ylöspäin, olisivat he ehkä huomanneet miehen\nhahmon, joka himmeästi häämötti takapihan puolisessa ikkunassa. Mutta\nNancyn ajatukset olivat jo liitäneet retkelle; eivätkä vasenkätisen\nHarrisin ajatukset päässeet tyttöä pitemmälle.\n\n\n\n\nXLIII luku\n\nOttelu Billyn järvellä\n\n\nHeidän verkalleen ratsastaessaan Numero Kymmenen ainoalla kadulla oli\nHarrisin mieli yhäti saman onnekkaan huumeen tilassa. Hän ei jaksanut\nsitä ymmärtää. Hotelliin mennessänsä hän oli otaksunut, että hänen\nolisi pakko uhata revolverillaan; mutta tämä kummallinen olento oli\nlähtenyt vapaaehtoisesti. Ja kun Harris kaiveli muistinsa kätköjä,\netsien sieltä samanlaista naista, ei hän sellaista löytänyt. Kuten\njärjestysmies oli sanonut, oli Nancy ainoa laatuaan. Oliko hän paatunut\nseikkailijatar? Ei; yksi ainoa hänen ihmeellisellä äänellänsä lausuttu\nsana riitti haihduttamaan sellaisen ajatuksen.\n\nRohkeudestansa huolimatta hän teki sen vaikutuksen, ettei hän lainkaan\ntuntenut maailmaa, että se hänestä oli ihan tuore, ihan tuntematon.\nMiten muutoin hän olisi niin uskomattoman helposti hyväksynyt\nuppo-oudon miehen esityksen. Vai oliko hän silloin, kun hän, Harris,\noli pitänyt tulitikkua kasvojensa kohdalla, lukenut niistä hänen\nluonteensa ja nähnyt sen pohjalla olevan rehellisyyden? Sitäpaitsi ei\nNancy tietystikään tuntenut hänen mainettaan.\n\nVasenkätisen Harrisin rintaa paisutti vakaa päätös tehdä se maine\nsellaiseksi, ettei Nancyn eikä kenenkään muunkaan naisen tarvitsisi\nsitä häpeillä. Omituinen, kauan nukkunut vaisto, hellimisen tarve,\nvaisto, joka piilee kaikissa miehissä, koska heillä on kaikki samat\nvaistot kuin naisilla, tytöillä ja äideillä, juuri se nyt kuohutti\nvasenkätisen Harrisin mieltä.\n\nHän tahtoi tehdä jotakin ylevää, uljasta, hyvää. Nancy luotti häneen;\ntämä tyttö oli melkein ensimmäinen henkilö koko maailmassa, joka\nluotti häneen ehdottomasti tavatessaan hänet ensi kertaa. Ja hän olisi\nvalmis tuhat kertaa kuolemaan, ennenkuin sallisi tytön luottamuksen\nhitustakaan sumentua hänen tekojensa tähden. Tyttö olisi hänen\nsisarensa — aluksi.\n\nTällaisten ajatusten viritessä vasenkätisen Harrisin mielessä ikäänkuin\näänettömänä lauluna, muistista kohoavana sävelenä alkoi päivä sarastaa\nkunnaiden takaa, ja nyt he jo erottivat aamunkoiton välkkyvän Billyn\njärven pinnalla.\n\nBillyn järvi oli pieni lammikko lähellä Numero Kymmentä, joka sai\nsiitä vesivaransa. Ilman sitä olisi Numero Kymmenen olemassaolo ollut\nmahdoton. Se oli yksi luonnon ihmeitä, lähde keskellä vuoristoaavikkoa,\nja lähteestä kumpuava vesi muodosti pienen lammen, jonka kaukaisessa\nmuinaisuudessa ensin löysi joku Bill, käyttäen sitä hyväksensä.\nMaanalainen putkijohto kuljetti sieltä vettä pikku kaupunkiin.\n\nYhä kirkastuvan sarastuksen valossa he myöskin näkivät vuorien kohoavan\nyön hämystä, joka vielä kattoi maanpintaa, ja piirtyvän taivaalle,\njossa ruskotus pian olisi kirkas ja värikylläinen. Ja siinä valossa\nvasenkätinen Harris silmäili tytön odottavia, iloisia kasvoja. Nancy\nalkoi muuttua hänen uskonnoksensa; kaikki, mikä miehessä oli hyvää,\nkiertyi tytön ympärille. Ja sitten Harris kääntyi satulassaan katsomaan\ntaaksensa.\n\nKaukana notkelman keskellä lepäsi Numero Kymmenen mustana kuin\nmaanpinnalla oleva tahra; ja kaupunkiin vievällä, mutkikkaalla tiellä\nhän erotti ponnahtelevan, tumman esineen, joka oli hyvin pieni tai\nsitten etäällä. Vasenkätinen Harris pysäytti ratsunsa nähdäksensä\ntarkemmin.\n\nMelkein heti hänelle selvisi, mikä se oli. Se oli täyttä neliä laskeva\nratsastaja.\n\n»Meitä seurataan!» huudahti hän tytölle. »Kannustakaa hevostanne,\nNancy!»\n\n»Seurataan?» kummasteli tyttö, pyörähtäen satulassaan ympäri. Sitten\nhän lisäsi rauhallisesti äänessänsä ehkä halveksimisen häive: »Mutta\nsiellähän on ainoastaan yksi mies!»\n\n»Niin!» äänsi vasenkätinen Harris.\n\nJos tyttö oli sellainen, oli hän, Harris, sopiva mies hänen seurakseen,\nparas koko vuoristoaavikolla. Ei yksi mies eikä liioin kaksikaan\npystyisi häntä taltuttamaan.\n\nHän käänsi hevosensa tulijaan päin, ja tyttö ohjasi ratsunsa hieman\nsyrjemmälle jättääksensä heille tilaa.\n\nKumpikaan heistä ei sitä ajatellut, mutta joku kolmas henkilö, tämän\nomituisen kohtauksen katselija, olisi muistanut historiassa kuvattuja\naikoja, jolloin ritarit harhailivat ja taistelivat keskenänsä ja\npalkintona oleva nainen seurasi voittajaa empimättä.\n\nNyt he näkivät takaa-ajajan selvästi. Hän oli kumartunut\nsyvään satulassaan halkaistaksensa ilmaa helpommin. Eikä hänen\ntarkoituksestaan voinut erehtyä. Hän ratsasti huimasti rinnettä\nylöspäin suoraan heitä kohti. Ilmanviima taivutti hänen hattunsa lieriä\nylöspäin,\n\n»Jerry Aiken!» huusi Nancy.\n\n»Tunnetteko hänet?» murahti vasenkätinen Harris. »Onko hän ystäviänne?»\n\n»Se riippuu asianhaaroista.»\n\nHarrisin kasvoille levisi tuikea hymy; juuri sellaista vastausta hän\noli toivonut.\n\n»Pysähtykää!» luikkasi hän. »Seisauttakaa ratsunne, jollette halua\nikävyyksiä!»\n\nVastaukseksi kajahti kimeä kiljaisu, joka pani Harrisin veren\nkihisemään. Revolveri välähti hänen kädessään.\n\n»Ei, ei!» kirkaisi tyttö hänelle. »Jerryllä ei ole asetta.»\n\nSe oli liian myöhäistä. Otaksuttavasti Harris ei kuullut, ja Nancy oli\nliian kaukana ennättääksensä ajoissa tehostamaan sanojansa teoilla; ja\nJerry kiiti vastustajansa kimppuun kuin salama.\n\nRevolverin välähtäessä aamunsarastuksen valossa hän katosi satulasta\nikäänkuin olisi pudonnut ammuttuna, ja Nancy parkaisi tyrmistyneenä\nja kauhistuneena. Mutta se oli vain intiaanien vanha temppu. Toinen\nkantapää hevosen selässä satulan takana ja toinen käsi hevosen harjassa\nJerry ratsasti Harrisin voimatta nähdä häntä ratsun suojatessa häntä\nkuulasateelta.\n\nSurmaajalta luiskahti kirous. Automaattisesti hän ampui siihen\nkohtaan, missä miehen olisi pitänyt ratsastaa, ja kuula riipaisi\nsirpaleen satulannupista. Seuraavalla hetkellä syöksähti näennäisesti\nratsastajaton hevonen hänen kimppuunsa. Sen selkään, satulaan,\nkiepsahti hahmo, joka karkasi suoraan hänen kurkkuunsa nelistävän\nhevosen törmäyksen antaessa hyökkäykselle vauhtia. Taaskin pamahti\nHarrisin revolveri, mutta hänen ranteeseensa oli tarttunut eteenpäin\nsujahtanut käsi, sysäten revolverin piipun pois suunnastaan, ja samalla\nJerryn vartalo tärähti Harrisia vasten tupertavan voimakkaasti.\n\nKaikki kävi huomaavan nopeasti. Jerryn ratsu laukkasi ratsastajatta\neteenpäin, ja Jerry istui Harrisin satulan takana kädet kierrettyinä\nvastustajan vartalon ympärille. Syntyi ankara kamppailu; välähtäen\ntipahti revolveri maahan; hurjan rimpuilun ja kaksinkertaisen taakan\npillastuttamana nelisti hevonen silmittömästi eteenpäin ja syöksyi\nBillyn järveen, kunnes vesi loiski sen lavoilla.\n\nEnnenkuin se ennätti kääntyä ja palata kuivalle maalle, oli Jerry\nvääntänyt Harrisin kauas sivulle. Ja Nancy, joka oli ohjannut hevosensa\nveden rajaan, katseli rajua, äänetöntä kamppailua, näki ottelijoiden\nhurjat katseet, näki Harrisin pään painuvan yhä lähemmäksi vedenpintaa.\nHarrisin vastustuskyky laukesi pian. Vielä viimeinen ponnistus; sitten\nhänen päänsä upposi veteen, ja Jerryn huulilta pääsi intiaanimainen,\nvoitonriemuinen kiljaisu. Se ei hyydyttänyt lempeän Nancy Scovilin\nverta. Se pani hänen sydämensä sykähtelemään huimasta riemusta. Se\ntuntui oikealta ja luonnolliselta. Hän ei tuntenut myötätuntoa. Hän\nvain nautti taistelun hurjuudesta.\n\nMutta nyt kävivät Harrisin ponnistukset yhä heikommiksi. Äkkiä hän\nretkahti hervottomana Aikenin käsien varaan, ja sitten ojentui vedestä\nkaksi kättä antautumisen äänettömäksi merkiksi. Mutta hetkisen Jerry\nvielä sittenkin piti häntä vedessä. Aikoiko hän tappaa tuon miehen?\n\nEi; nyt hän oikaisihe ja kiskaisi satulannupille hervottoman, vettä\nvaluvan olennon. Sillä tavoin hän ratsasti rantaan ja viskasi avuttoman\nruhon maahan. Se jäi sykertyneenä virumaan paikalleen.\n\n»Hän on kuollut!» huohotti Nancy.\n\nHän aikoi laskeutua satulasta, mutta Jerry Aikenin komennus esti sen\njyrkästi kuin väkevän käden ote.\n\n»Pysykää paikallanne! Jättäkää hänet minun huolehdittavakseni!»\n\n»Mutta hän on kuollut!»\n\n»Sitten ette voi häntä auttaa. Mitä hän teille merkitsee?»\n\nMikä Jerryyn oli mennyt? Hän istui satulassansa valloittajan näköisenä.\nHän oli oudon tuikea, mutta samalla oudon hilpeä. Se kuvastui hänen\nsilmistään, hänen lujapiirteisestä suustaan ja leuastaan. Hän oli sama\nhuimapäinen Jerry, joka oli löylyttänyt miesjoukkoa Groganin kapakassa,\nkiitänyt hevosten edellä pitkin katua ja pujahtanut Nancyn huoneeseen\nedellisenä iltana.\n\nSortuneelta mieheltä pääsi ähkäisy. Huojuen puolelta toiselle hän nousi\nistumaan, tukien itseänsä molemmilla käsillään, vettä tihkuvan päänsä\nnuokkuessa rinnalla.\n\n»Nyt», lausui Jerry, »lähdette minun mukaani».\n\n\n\n\nXLIV luku\n\nMaailman harjalla\n\n\n»Mihin?» tiedusti Nancy, ihmetellen itsekseen sitä, että hän alistui\ntoisen määräykseen, pitäen sitä niin kovin luonnollisena seikkana.\nKenties se johtui siitä, että Jerry esiintyi niin empimättä, niin lujan\nvarmasti.\n\n»Ensiksi tuonne ylös. Sitten katselen maailmaa ja ratkaisen, minne\nlähdemme.»\n\nTyttö katsahti hänen osoittamaansa suuntaan.\n\nKorkealle heidän yläpuolelleen kohoavan tasalakisen vuoren huippu\nkylpi aamuruskon hohteessa, vaikka alemmat paikat olivat vielä hämärän\npeitossa. Ja Nancy Scovil ojensi molemmat kätensä sinne päin. Hän\nkannusti ratsuaan ja yhdessä he rinnakkain laskettivat sitä päämäärää\nkohti. Heidän ratsunsa olivat likomärät hiestä, kun he yhtaikaa ne\nseisauttivat.\n\nHeistä tuntui kuin he olisivat olleet maailman harjalla. Heidän\nvuorensa, oli korkeampi kuin mikään muu silmänkantamissa. Kaukana,\nhyvin kaukana näkyi sinertäviä, utuisia harjanteita, joita aamurusko\nei vielä hiponut. Heidän ympärillänsä vietti maa alaspäin jyrkkinä\nkallioina ja säröreunaisina rotkoina. Se oli jättiläisiä varten luotua\nseutua. Siinä ei ollut merkkiäkään ihmisestä.\n\nJa heidän kasvoihinsa puhalsi uskomattoman pirteä ja raikas tuuli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeidän entiset elämänsä olivat heidän takanansa ja alapuolellansa. Pää\nriipuksissa ratsasti John Scovil horjuvalla hevosellaan pitkän yöllisen\nretkensä viimeistä taivalta. Ja hänen mielessänsä pyöri vain yksi\najatus — päästä pois tästä mielipuolien maasta.\n\nLähempänä heitä oli Numero Kymmenen, jonka kolhitut asukkaat nukkuivat\nkatkonaista unta. Vain Bud Levine yksin oli rauhallinen, sillä hän\noli vierittänyt niskoiltansa raskaan taakan, lähettänyt toisten\nvaivaksi polttavaa ristiä muistuttavan rasituksen nostattamaan toisia\nmiehiä sotajalalle. Mutta muualla kaupungissa nukkuivat miehet päät\nruhjottuina ja ruumiit hellinä, purren hampaitansa ja uneksien\notteluista, voitoista ja murtuvista luista. Ja vankikopissa nukkuivat\nPunainen Mack ja Kääpiö-Pete vierekkäin kovan kiven painaessa heidän\nkylkiänsä ohuiden huopien lävitse.\n\nSeurueesta, joka keskiyöllä oli niin hilpeästi lähtenyt matkalle ja\njohon kuuluivat Jerry ja Nan ja Scovil ja Punainen ja Pete, oli tässä\njäännös.\n\nVuorelle pysähtyneet ratsastajat eivät nähneet kaikesta siitä mitään.\nHe tiesivät vain, että heidän taaksensa oli jäänyt paljon. Jerry\ntähysti vuoria kuten valloittaja uutta maata; ja Nancy tähysti hänen\nkasvojansa ikäänkuin olisi toivonut niistä saavansa selityksen kaikkeen.\n\n»Tule!» virkkoi mies, tehden käskevän eleen.\n\nTyttö ohjasi ratsunsa hänen vierellensä; hänen kätensä kiertyi tytön\nympärille -ja veti häntä voimakkaasti likemmäksi.\n\n»Jerry, päästä minut!» pyysi Nancy äkkiä.\n\n»Älä toivokaan sellaista!»\n\n»Mutta minä olen tukehtumaisillani.»\n\n»Mikä sinua vaivaa?»\n\n»Se Florida-vesi —»\n\n»Se on sinun makusi «mukaista», vastasi Aiken naurahtaen, »niin että\nnauti siitä kylliksesi. En ikinä olisi hankkinut sitä itseäni varten.»\n\nTyttö nauroi hiljaa.\n\n»Minkä tähden lähdit ilman minua, Nan?»\n\n»En tiedä. Etupäässä nähdäkseni, tulisitko sinä perässä.»\n\nJerry hymyili tuikeasti.\n\n»Tästä alkaen on sinun tultava perässä, Nan.»\n\n»Taitaa olla.»\n\n»Minä olen uusi pursi, Nan. Minut on kastettu — Florida-vedellä — ja\nnyt olen valmis lähtemään vesille.»\n\n»Minne?»\n\n»Jonnekin tuonne — auringonnousun maille, Nan. Minkä nimen antaisit\ntuolle seudulle?»\n\n»Etkö sitä tiedä? Se on Onnen maa.»\n\n»Sitten lähdemme sinne. Minulla ei ole hämärintä aavistusta, millaista\nsiellä on.»\n\n»Se onkin paras puoli. Mutta miten tulemme siellä toimeen?»\n\n»Minulla on pyssy ja ruutia ja lyijyä. Suolaa on repussani —\nFlorida-vettä housuissani. Elämme maan antimista vaeltaessamme. Mutta\nensin on meidän hankittava valtuutus. Meidän on ensiksi mentävä\nnaimisiin.»\n\n»Niin tietysti. Mutta puhutaan typeristä asioista tuonnempana. Näetkö\ntuon kallion tuolla ylätasangon reunassa?»\n\n»Kyllä.»\n\n»Ratsastetaan sinne kilpaa.»\n\nPuhuessansa Nancy kannusti ratsuaan, ja kajauttaen raikuvan luikkauksen\nlähti Jerry kiitämään hänen jälkeensä. Itäisten vuorien takaa kohotti\naurinko kultaista laitaansa, ja he kuvastuivat selvästi sen luomaa\ntulisäihkyä vasten, kun he kapusivat tasangon partaalle. Tytön tukka\noli lehahtanut valloilleen, hän oli puolittain kääntynyt taaksepäin\nJerryn puoleen, ja hänen naurunsa helkkyi kuin soitto heidän takanansa.\n\nNiin he nousivat vuoren laelle ja silmäilivät allansa leviävää maailmaa.\n\n\n\n"]