[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fm8hO_HFflWXld1KokSdeObBPUcFRbiWu8yJ7B40QyyU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2668,"Kallista maata","Karhumäki, Urho",1891,1947,"2668-karhumaki-urho-kallista-maata","2668__Karhumäki_Urho__Kallista_maata","Kaksiosainen näytelmä","naytelma",[],[],"fi",1931,null,4224,26323,true,[],[],[],"Kaksiosainen näytelmä kertoo maanviljelijäperheen kamppailusta luonnonvoimia ja taloudellisia huolia vastaan. Isäntä joutuu ahtaalle taattuaan liikemiehen suuren velan, samalla kun taloudenhoitaja Heta suhtautuu epäluuloisesti uusiin maatalousneuvojiin.","Urho Karhumäen 'Kallista maata' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2668.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KALLISTA MAATA\n\nKaksiosainen näytelmä\n\n\nKirj.\n\nURHO KARHUMÄKI\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1931.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT.\n\nANTTI KUUSELA, maanviljelijä.\nANNA     »     emäntä, edellisen vaimo.\nEERO     »     poika.\nHETA, palvelija.\nPEKKA LITMANEN, välittäjä.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\nNäyttämö.\n\nKuuselan asuinhuone, yksinkertainen, mutta siisti. Hellauuni, iso\npöytä, penkit, pari kaappia, seinäkello, naulassa viulu. Ovi ulos ja\nsisähuoneisiin.\n\n\nEnsimmäinen kohtaus.\n\n    Anna ja Heta.\n\nHETA. yli 50-vuotias, pieni, mutta topakka. Kiihtyy helposti korottaen\nääntään. Huivi päässä, päällyshame vyötäisille nostettuna, ämpäri\nkummassakin kädessä, aikoen mennä ulos.\n\nPistää niin vihakseni! Minun pistää niin vihakseni, en mä taida niin\nsanoa!\n\nANNA. noin 35-vuotias, kesäisen keveästi, mutta siististi pukeutunut,\npuheissaan ja liikkeissään hillityn rauhallinen. Hilloaa marjoja\npurkkeihin.\n\nNo, mikä Hetalla nyt?\n\nHETA. Vielä häntä kyselee!\n\n    Laskee ämpärit maahan.\n\nVielä häntä kyselee!\n\n    Viittaa kädellään ulos.\n\nTuolla itää rukiit ja ohrat kökkösilleen!\n\n    Viittaa toisaalle.\n\nTuolla mätänee vihanta kaura kannoilleen! Mutta taivas se vain sataa!\nLaskee losottaa yöt ja päivät kuin... En ma taida niin sanoa!\n\nANNA rauhoittaen. No, no! Onhan toki ollut myös poutapäiviä.\n\nHETA. Mokomia nahkapoutia! Sormillani ne luen! Ja kumminkin asetti\nJumala sateenkaaren pilviin!\n\nANNA. Sellaista elämä on, milloin poutaa, milloin sadetta. Alistuen\ntäytyy ihmisen ottaa, mitä annetaan.\n\nHETA. Niin täytyy! Mikäpä auttaa syntisen ihmisen! (Kiivastuen.)\nMutta noita maailman kulkureita ja paholaisen apostoleita en alistuen\nota vastaan, en vaikka Siperia perisi! Sitä kiertää nyt veijaria vaikka\nmillä nimellä: Konsulänttiä! Asistänttiä! Akranoomia! Insi...\n(niistää välillä nenäänsä) nyöriä! Ja ne pienemmät herrat, joille ei\nriitä näitä koreita nimiä, ne ovat neuvojia: Nauriin kylvämisen! Kanan\njuottamisen! Tunkion tasoittamisen! En ma taida niin sanoa!\n\nANNA. Heta on nyt vihainen.\n\nHETA. Niin olenkin! Tulkoonpas tänne! Laskiämpärin lähätän vasten\ntaulua! Kun eivät enää muuta keksineet, niin perunapellon ympäri piti\nkiertää verkkonsa, paholaisten!\n\n    Tarkastelee hamettaan.\n\nEhjän retonkihameeni revin riivattujen pyydyksiin! Kun ma haen pajasta\npihdit, niin aukenee läpi!\n\nANNA hätäillen. Onko Heta mennyt aidatulle perunamaalle?\n\nHETA. On! Ja menee vastakin! Menen kiusallakin, vaikka viimeinen kortti\nrepeisi! Vai ei tässä nyt enää perunan mukulaa saisi noukata neuvojan\nneuvomatta omasta pellostaan! Mokomainkin, en ma taida niin sanoa!\n\nANNA vakavasti. Ei saa mennä ottamaan! Perunasyöpä on hirveän vaarallinen\nja leviävä kasvitauti.\n\nHETA. Tauti! Pitääkö tässä vielä kasveillakin olla omat tautinsa!\nSyötän sijoille koko syövän, levitköönpäs sitten!\n\nANNA pyytävästä. Ei Heta mene enää eristetylle pellolle. Voivat panna\nmeidät kaikki syytteeseen.\n\nHETA. Ja linnaan! Kyllä minä menen! Perunankaivusta linnaan! Sehän se\ntaitaa nykyisen maailman aikaan suurimpia pahojatöitä ollakin.\n\nANNA naurahtaa. Heta vie asian niin helposti laitaan. Täytyy meidän\nasetuksia noudattaa. Parastamme ne tarkoittavat.\n\nHETA. Parastamme! Jopa sanan sanoit! Parastamme tässä lienee\ntarkoitettu jo kymmenen vuotta! On rakettu elukoille palatsit kuin\nkeisarin linnat juomakupeilla ja ilmarööreillä! Raivattu kesälaitumet\nkuin herran viinamäet! Passattu ja paateroitu kakkulanenät kammariin,\nnutipäät navettaan! Mitä tekevät nämä kaiken tämän nuolemisen jälkeen!\nSyöksevät sikiönsä kolmikuukautisina pellolle! Hyi olkoon!\n\n    Sylkäisee.\n\nJa sitten niitä rääpäleitä saa keräillä lusikan kanssa purkkiin ja\nlähettää joka viikko Helsingin herrain nuustettavaksi! Hyi olkoon! En\nma taida niin sanoa!\n\nANNA. Täytyy tutkia taudin syyt ja...\n\nHETA keskeyttäen. Hutkia niitä tarvitseisi niin herroja kuin lehmiä!\nEnnen oli navetta kuin harakanpesä, sonnit ja siat sisällä, nietokset\nnurkissa ja parren pielissä. Mutta eipäs nähty keskosia! Ei tarvittu\nrohtoja eikä rohtoherroja! Vai lehmille tohtoreita! Jo siitä olisi\ntehty lauluja kuudessa pitäjässä!\n\nANNA. Moni asia on muuttunut sen jälkeen.\n\nHETA. Ei parempaan päin, luulen minä. Entäs tämäkin, kun pantiin ojat\nmuka piiloon. Punnittiin ja sihdattiin sen seittemillä kolmijaloilla\nja kommervenkeilla. Porsasteltiin viljamaat kesken kesäisen kiireen.\nJa sitten tehtiin velkaa velan päälle niiden ruukkuröörien takia. Piti\nkoko kylä olla asemalta vetämässä, pahnojen ja säkkien kanssa. Entäs\nkun saatiin lopultakin pellolle. Upotettiin maan uumeniin. Ei tästä\nkunnian kukko laula, ajattelin minä. Taisin sanoa ääneenkin.\n\nANNA naurahtaen. Kyllä Heta sanoi.\n\nHETA. No, kuinkas kävi? Kun saatiin savet paikoilleen, tuli tämä\npahanhengen syöpä, joka hotkii perunat pesemättä pellolta ja ajaa\nnälkäiset ihmiset linnaan.\n\nANNA tasoittaen. Olisi kaiketi syöpä muutenkin tullut.\n\nHETA. Eikä olisi tullut! Eipäs ennenkään tullut! Niitä salaröörejä\npitkin paholainen sen pellolle ajaa. Sitä varten ne tehtiinkin.\n\nANNA tyynesti. Heta kuorii nyt roskia maitoämpäristä. Eiköhän tässä\nsentään ole vähän yritelty, eikö Antti ole parastaan tehnyt?\n\nHETA. Se tässä vihaksi pisteleekin! Tekee ja raataa kuin hullu. Yökaudet\nmiettii ja kuukkii. Ja aina on tie pystyssä. Toiset laiskat tuossa\nketkuttelevat maailman läpi kuin ei mitään. Mahaa kasvattavat ja\nsuuria paiseita.\n\nANNA. Lieneekö joutilaan elämä sen parempaa.\n\nHETA vihaisesti. Tokko lienee. Mutta eihän sitä Jumalankaan tarvitsisi\nyrittävää nujertaa, vaivaa vaivan päälle panna. Entäs herrat!\nKeskospurkkeineen ja piikkilankoineen! Kyllä tässä vielä jotakin\ntärähtää! Ei kaksi kolmetta mene! Ja sitten painaa tänne taas\nhäkäkärryn täysi herroja.\n\n    Matkien.\n\nJaha! Jaha! Tässä on nyt taas se tauti! Se rutto! Koko talo täytyy\njättää kylmilleen kymmeneksi vuodeksi! Tuolta Ritolan kalliolta saa\nkerran kuussa käydä katsomassa kuin Mooses Kaanaanmaata!\n\nANNA. Ei Heta huoli nyt liikoja. Kyllä se siitä taas pian kirkastuu.\n\nHETA. Mitäs minä. Ja mitäpäs nämä minulle, mutta kun se poika on niin\nrakas...\n\n    Pyyhkii silmänsä esiliinaan.\n\nSinä et arvaa, miten rakas se on... Jäi tuohon emäntä vainajalta kuin\nsorsan poika pyssymieheltä... Minun, piikaressun, perässä taapersi\nkaiket päivät... aitat ja navetat...\n\nPyyhkäisee.\n\n»Heta oottaa! Heta oottaa!» vieläkin korvissani kuulen... Suutari-Miija\nteki sille pieksulipokkaat. Osasikin veistellä kuin peukalon päälle.\nOli se mukava, kun se niillä piipotti mennä. Aina edelläni kuin\nvästäräkki vakoa...\n\n    Pyyhkäisee.\n\nHerra isä, kun näen ne pienet jäljet vieläkin kuin vitilumella...\n\n    Korjaa liinaansa ja ottaa ämpärit. Topakaksi piristyen.\n\nJa sen minä sanon, että meitä ei aja tästä talosta luomataudit eikä\nperunasyövät! Ei länsmannit eikä asistäntit! Portilla seison korento\nkourassa! Jos yli ajavat, niin räjähtää!\n\n    Menee rivakasti ulko-ovesta.\n\nANNA itsekseen. Sinä kultainen jyvä karkean kuoren alla!\n\n\nToinen kohtaus.\n\n    Anna ja Antti.\n\nANTTI Annan ikäinen, päättävä ja ryhdikäs, avopäin, saappaissa ja\numpipuserossa. Menee suoraan Annan luokse.\n\nTulin häihin, vaikka ei käsketty!\n\nANNA. Jospa et saa mitään. Ei ole tapana antaa kuokkamiehille.\n\nANTTI. Kyntäjästä tässä onkin kysymys!\n\nANNA naurahtaen. Joka on jättänyt auransa!\n\nANTTI.. Ei suotta! Morsian odottaa!\n\nANNA. Ei sinun kanssasi parane.\n\n    Ottaa ruokakaapista lautasen ja lusikan.\n\nParas alistua!\n\nANTTI pyöräyttää vyötäisestä. Väkevän käden alle! Se on oikein se!\n\nANNA nostaen hilloa lautaselle. Joko riittää?\n\nANTTI. Ei se kysy, joka antaa!\n\nANNA nostaa vielä pari kertaa tasoitellen sitten lusikalla purkkia.\nTuommoinen lovi! Millä sen enää täyteen saan?\n\nANTTI katsellen. Millähän tosiaan! Pitäneekö tilata hullu-Jussi\nLohjan satamaradalta?\n\nANNA. Viisastelet vielä! Pidä hyvänäsi!\n\nANTTI maistelee. Hyvänäpä tietenkin! Kuinkas tätä pahana, oman kullan\nkeittämää.\n\nANNA. Aina se on sama, paistaa tai sataa.\n\nANTTI. Joo!\n\n    Pistää.\n\nVarsinkin kun aina sataa!\n\nANNA katsahtaa ulos. Taasko?\n\n    Vilkaisee Anttia.\n\nVaikka tuossa tukassasihan se on puntari. Missä nytkin lienee lakkisi?\n\nANTTI. Missähän lienee? En muista nähneeni sitten Jussin päivän.\n\nANNA. Pitäisit edes sateella. Ihmisetkin ihmettelevät.\n\nANTTI. Aikoja jo lakanneet! Uutta niille täytyy olla.\n\nANNA. Niin! Ja sinä pidät huolta, että sitä riittää.\n\n    On saanut purkin täyteen, istahtaa Antin viereen penkille.\n    Sivelee kädellään Antin ohimotukkaa.\n\nKuule!\n\nANTTI. No?\n\nANNA. Minäpä sanon sinulle uutta!\n\nANTTI. Annahan kuulua!\n\nANNA. Tukkasi on harmaassa.\n\nANTTI naurahtaa. Vanhentunut uutinen!\n\n    Pistää hilloa.\n\nOlet sanonut sen jo pari kertaa ennen.\n\nANNA siirtyy etäämpää katsomaan.\n\nMutta nyt sen näkee jo kaukaa. Sen huomaa jo vieraskin!\n\nANTTI. Ja ihmettelee!\n\nANNA. Tiedän syyn. Sinulla on niin paljon huolia.\n\nANTTI. Oho! Onpa näitä. Syömisen murhe, makaamisen murhe...\n\nANNA. Viisastele vain. Kätke pumpuliin. Et minua kumminkaan petä.\n\nANTTI. Herra varjelkoon pahoista ajatuksistakin!\n\nANNA. Kun öljy loppuu, niin sydän kuluu.\n\nANTTI naurahtaen. Tai koko kitupiikki sammuu. Lienee ruostunutkin\nvinnillä.\n\nANNA. Sinun liekkisi palaa sydämen kulutuksella. Kun olet väsynyt,\nhuomaan sen monesta pienestä, vaikka oletkin mestari peittämään.\n\nANTTI Annan kättä sivellen.\n\nVai vakoilet! Hyvä tietää.\n\nANNA. Viulusi tomuttuu seinällä kuukausimäärin. Ennen soittelit joka\nilta.\n\nANTTI. Oli aikaa.\n\nANNA. Yhtä monta päivää vuodessa kuin nyt.\n\n    Muistellen.\n\nMiten rikkaita iltoja elimme tässä Ahon, Kiven ja Linnankosken seurassa.\n\nANTTI. Kuolleet kaikki.\n\nANNA. Niin, meiltä. Ei ollut liikoja ulkoista valoa. Omatekoinen\nkynttilä tuikki tuossa pöydän kulmalla.\n\nANTTI. Tai karbidipurkki. Vähänkös häikäisi, vaikka poksahteli väliin.\n\nANNA. Sinulla oli kauneutta kaipaava mieli ja herkkä henki. Meidän\nulkoisesti pimeä kotimme oli lämmin ja valoisa. Elimme rikkaampaa\nelämää, lähempänä toisiamme. Nyt on väljää, valoisaa, lämmintäkin,\nmutta...\n\nANTTI totiseen sävyyn muuttuen.\n\nMutta istuessa väristää, niinkö aioit sanoa?\n\nANNA painokkaasti. Niin! Jostakin vetää. Hallan huurua tunkeutuu\npermannon rakosista.\n\nANTTI ponnahtaen kävelemään. Hyytää verta! Hiipii hiusmartoon!\n\n    Kävelee.\n\nJa mitä enemmän sitä ajattelee, sitä enemmän se tuntuu (ravistaa\nhartioitaan) tämä turtumus! Tämä veren ja hengen väsymys! Siitä täytyy\npäästä!\n\nANNA. Niin, väsymystä se on. Liian työn ja huolen...\n\nANTTI keskeyttäen. Liian työn! Laiskojen patenttilääke! Kuka työstä\non väsynyt? Sanoppas!\n\nANNA. Mistäs sitten, hyvänen aika!\n\nANTTI. Joutilaisuudesta! Joutavista huolista! Heikon tahdon\npuolinaisuudesta ja epämääräisistä otteista! Lähteä vaiko jäädä! Ollako\nvai eikö olla! Semmoinen ihmistä jäätää, vanhentaa, väsyttää!\n\nANNA. Sinäkö puhut puolinaisista otteista, sinä perusparannusten\nperinpohjainen mies!\n\nANTTI. Joista jää aina jotain auki. Alotteet ja tehtävät ovat kuin\nsäikeet punojan kädessä. Hyvät kuidut, hyviä säikeitä viisi, kuusi,\nmutta tekijä ähmii, tuumii, vatvoo, ei köydeksi saa.\n\nANNA. Vaadit liian paljon! Tarvitseeko asettaa päämääränsä aina niin\nkorkealle.\n\nANTTI. Tarvitsee! Kun ruumis talsii savista liejua, niin saakoon henki\nedes irtautumisen ilon!\n\nANNA naurahtaen. Siinähän se, sinun lakisi ja evankeliumisi.\n\nANTTI katkerasti. Ja sateenkaaresi pilvissä! Lähde tavoittamaan vain,\npikku Antti!\n\nANNA. Niin, niin! Matkalla on monta kuoppaa ja mutkaa. Tulee tapauksia,\njoille kulkija ei mitään mahda.\n\nANTTI. Eivätkä tule samoina kuin Saarijärven Paavolle ennen. Hallana\nsuolta. Karhuna korvesta.\n\n    Kävelee.\n\nEi! Hienoina herroina ne tulevat. Keskipäivällä. Nukutuslaulua suristen\nkuin hammaslääkärin pora... Mutta annahan, kun aikansa surisee. Oletpa\nmies, ellet älähdä.\n\n    Kävelee pysähtyen Annan eteen.\n\nMuistat, mitä arvioimme keskilypsyksi tänä vuonna?\n\nANNA. Neljätuhatta sata!\n\nANTTI. Eikä päästä kolmeen. Perunasta piti tulla kymmenentuhatta...\n\n    Hymähtäen.\n\nTuli kymmenen vuotta ja piikkilanka!\n\n    Kävelee kiivaammin.\n\nOnpahan yksi, mikä ei lopu eikä mätäne.\n\nANNA. No?\n\nANTTI. Korko ja provisiooni! Se juoksee, satoi tai paistoi.\n\n    Menee akkunan luo.\n\nKauramaa veden vallassa. Vihantaakin kovin vielä. Pitipä jäädä kesken\nviime kesänä yhteinen viemärioja. Varovasti, varovasti, niinhän\nse kuuluu viisasten sana. Mihinkäpäs tässä kiire, pannaan välillä\ntupakaksi. Ja sitten taas pusketaan. Yhteistyössä yhteisvoimin. Kuoren\nsuojassa, hiljaa turvissa kuin simpukka rannalla. Jos hätä tulee, niin\nkiireesti suojaan. Houkat jääkööt alle. Ja kun me sitten kerran\nkuolemme, me eturivin miehet ja yhteiskunnanpylväät, niin komea kivi\nhaudalle. »Tässä lepää herrastuomari...» Lepää, miten sattuva sana.\nSanomalehtiin muistokirjoitus lämmin ja liikuttava. »Siinä vasta\nmiesten mies! Rakensi talonsa!»\n    Toisella äänellä.\n                                Punamultasi nurkat!\n»Raivasi korvet!»\n    Samoin kuin äsken.\n                  Rahapuista! »Harrasti raittiutta!»\n    Lisäys.\nNaukkasi kaapin takana! »Oli mukana hyvissä asioissa»\n    Lisäys.\nMikäli tuottivat mainetta ja hyödyttivät kukkaroa. »Kepeät mullat»\nHyvää unen jatkoa! Mikä suurenmoinen elämä! Unessa eletty, torkkuen\nkirjoitettu!\n    Kävelee hetken.\nJa minä! Toiset ja toisissa! Raiska ja malka! Hyi! Sumua silmissä!\nLiejua kengissä! Minkätähden rämettyy ruumis ja henki!\n\nANNA. Elämän raskaus painaa. Jospa jätetään tämä...\n\nANTTI Hätäisesti keskeyttäen. Mitä! Mitä tarkoitat?\n\nANNA, Myydään talo!\n\nANTTI. Ja mennään kaupunkiin!\n\nANNA. Monet ovat menneet.\n\nANTTI kiivaanlaisesti. Ja yhä menevät, helvettiin! Pitäisikö meidän\njatkaa nollien sarjaa murtoluvussa!\n\nANNA. Näet asian...\n\nANTTI. Sellaisena kuin se on ja tulisi olemaan. Mikä tulisi minusta,\njos parhaillani ollen rupeisin »lepäämään»! Mitä tulisi lapsistamme,\nraittiissa tuulissa karaistuista, jos ne nyt siirrettäisiin vedettömään\nkasvihuoneeseen.\n\nANNA. Onko pakko siirtyä kaupunkiin? Eikö voida etsiä helpommin\nasuttava talo?\n\nANTTI. Olen sitä minäkin joskus ajatellut. Mikä ajoikin vaarivainajan\ntänne peninkulmien taakse korpeen. Oli maita, parempia maita paremmilla\npaikoilla.\n\nANNA. Eikö vielä voisi muuttaa?\n\nANTTI. Voisi!\n\n    Käy äkisti Annaa käsistä kiinni.\n\nKuule! Vaari raivasi mäkipellon kuokalla ja kangella, eväskontissa oli\nsuolaa ja leipää!\n\n    Lämpimämmin.\n\nPikku Antti, paitaressu, sai viisivuotiaana rantakiveltä\nsormenmittaisen ahvenen! Taitaa olla vaikea löytää parempaa paikkaa\ntämän niemen kamaralta.\n\nANNA. Minä tyydyn.\n\nANTTI. Vaikeuksia on ja uusia tulee.\n\n    Rohkaisevasti.\n\nMeidän täytyy ne kestää ja voittaa!\n\nANNA. Mutta kun saat aina yksin taistella. Ei minusta ole kuin\nviettelijäksi.\n\nANTTI naurahtaen. Huono siksi olet, parempi enkeliksi.\n\nANNA. Älä puhu!\n\n    Ottaa purkit ja menee sisäovesta.\n\n\nKolmas kohtaus.\n\n    Antti ja Eero.\n\nEERO. Koin 14-vuotias, tanakka ja eloisa. Tulee syöksähtäen ovesta,\nolalla koululaukku, kädessä postinippu. Toitottaa kätensä torveksi\nmuodostaen.\n\nTraa! Traa! Traa! Tuon postiaa! Traa! Traa! Traa! Tuon postiaa!\n\n    Kiertää huonetta.\n\nSä toitotuksen kuuletko! Kas posteljooni tulee jo!\n\n    Pysähtyy Antin luo.\n\nTraa! Traa! Traa! Sä kuuletko!\n\nANTTI naurahtaen. Kyllä kuulen, anna jo!\n\nEERO ottaa lehden nipusta. Kas tässä Sampsa Pellervo!\n\n    Katsoo toista lehteä pistäen sitten kiireesti housunsa taskuun.\n\nMut tänne Nuorten Pellervo!\n\n    Uuden lehden.\n\nMä siipikarjaa hoida en!\n\n    Heittää pöydälle.\n\nKotiliettä lukee ken?\n\n    Katselee ympärilleen ja heittää sitten pöydälle.\n\nPaavosta taas puhuu maa! Pappa kermat päältä saa!\n\n    Heittää päivälehden Antille ja alkaa tarkastella kirjeitä.\n\nKas tätä!\n\n    Vilkaisee osoitetta.\n\nSilläpä hätä!\n\n    Heittää pöydälle Antin eteen.\n\nTuolla taas kynä ollut puoliksi mätä!\n\n    Heittää toisen kirjeen.\n\nKovin korea on tuo kuori! Lähettäjä: konsulentti Vuori!\n\n    Heittää.\n\nViimeiseksi paras! Lieneekö kirjoittaja varas!\n\n    Tarkastelee keltakuorista kirjettä, lukee.\n\nTilanomistaja herra A.\n\n     Katsoo tutkivasti Anttia.\n\nSavisaapas, paikkapöksy!\n\n    Naurahtaa.\n\nMokomainen herra, noin kauniin kirjeen saa!\n\n    Heittää laukkunsa naulaan ja kiiruhtaa juoksuaskelin sisäovesta.\n\nANTTI viimeistä kirjettä tarkastellen.\n\nJansson & Lukander. Mitä tämä!\n\n    Avaa kirjeen.\n\nMitä!\n\n    Lukee silmäillen ja ponnahtaa lattialle.\n\nTuota vielä puuttui!\n\n    Kävelee kiivaasti.\n\nOlisi edes muuta! Halla! Tulva! Tulipalo! Ottaisi vahingon vahinkona!\nMutta tämä, takuu lurjuksen takia!\n\n    Istuu alkaen uudelleen lukea.\n\nKohteliaimmin ilmoitamme, että liikemies Petter Litmasen tunnustama\nsadantuhannen markan suuruinen haltijavelkakirja on hallussamme. Kun\nvelallinen toimitetun ulosmittauksen mukaan ei omista mitään varoja,\non velka korkoineen takaajain suoritettava. Osuutenne korkoineen\nja kuluineen on yhteensä Smk. 56,425:—. Pyydämme maksamaan sen\nmeille viimeistään kahden viikon kuluessa tästä päivästä lukien.\nTakaussitoumuksenne ollessa yhteisvastuullinen, pidätämme herra\nPeltosen osuuteen nähden perintäoikeuden. Aina palveluksiin valmiina\nmerkitsemme.\n\n    Taittaa kirjeen.\n\nPalveluksiin valmiina! Sitä te aina olette, milloin on kysymyksessä\nnylkeminen, elävän tai kuolleen!\n\n    Jää kyynärpäähänsä nojaten miettien tuijottamaan.\n\nEERO tulee sisältä.\n\nIsä! Rusko ja Polle odottavat!\n\n     Antti ei kiinnitä huomiota.\n\nAura on käännetty vaolle!\n\n    Miehekkäästi.\n\nOsaisin minä yhden vaon kyntää!\n\n    Hiljaisuus.\n\nMenenkö ja lasken?\n\nANTTI mietteissään kädellään viitaten.\n\nMene!\n\n    Eero syöksähtää korkealle hypähtäen ulos. On kaataa Hetan,\n    joka ovessa tulee vastaan.\n\n\nNeljäs kohtaus.\n\n    Antti ja Heta.\n\nHETA. Siunatkoon!\n\n    Sylkäisee.\n\nJa varjelkoon! Kun ihan suuhun oli lentää. Hyi, kun ma säikähdin!\n\n    Antille.\n\nSiellä ne ovat taas Mäkelän mullikat!\n\n    Astuu lähemmä, kovemmin.\n\n    Mullikat ovat pellossa!\n\n    Hiljaisuus.\n\nNukkuuko se silmät auki!\n\n    Vielä lähemmä käyden huutaa.\n\nMullikat on pellossa!\n\nANTTI kuin havahtuen. No, etkö saa pois?\n\nHETA motkottaen. Saa! Kyllä minä saan, jos se siksi tulee. Ajan mäkeen\nvaikka koko Mäkelän sakin. Mutta enhän minä saa mennä sinne enempää\nkuin perunamaalle. Sakkoa tulee ja linnankäynnit!\n\nANTTI hätkähtäen. Mitä! Eivät suinkaan koeruuduilla sotke?\n\nHETA. No missäs sitten! Siellä pölköttelevät laudankappaleitten seassa!\n\nANTTI hypähtää pöydän kulman ylitse lattialle.\n\nKaikki yhtä aikaa! Suuret edellä, pienet perässä!\n\n    Juoksee ulos.\n\nHETA Itsekseen ihmetellen. Nyt se tuli ihmisiin! Ottaa päästä.\nLehmillä edes alkoi toisesta päästä!\n\n    Väliverho.\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\nNäyttämö sama.\n\n\nEnsimmäinen kohtaus.\n\n    Heta ja Pekka.\n\nHETA kuorii perunoita ja puhelee itsekseen.\n\nTaitaa tämäkin kohta loppua. Taitaa kohta koko maailma loppua.\n\n    Heristää kuuloaan.\n\nHyrisee!\n\n    Kuulostaa.\n\nHyrisee se!\n\n    Menee akkunan luo.\n\nTaas! Enkös sitä arvannut!\n\n    Vihaisesti.\n\nSiellä purisee pihassa taas häkäkärry!\n\n    Katselee.\n\nJa mahakas herran ryökäle!\n\n    Katselee.\n\nNiin! Noin! Nips! Naps!\n\nPisss! Pusss! Jos ma tulen ja puukolla vetäisen sivut auki huiluistasi!\nLoppuu purinat!\n\n    Palaa ottaen uunin laidalta hiilihangon viereensä istuen selkä\n    Oveen päin.\n\nPerunoitani et ota!\n\nPEKKA tulee ulko-ovesta. Keski-ikäinen lihavahko välittäjätyyppi, puhuu\nliukkaasti, vaikka hiukan pehmeästi, käsillään auttaen.\n\nPäivää!\n\n    Katselee ympärilleen.\n\nTaitaa talo kylmillään olla.\n\n    Huomaa Hetan.\n\nOn maar tuolla ainakin yksi vaimoeläväinen.\n\n    Menee Hetan taakse tökäten sormellaan selkään.\n\nKenenkäs tämä akka, jonka kieli on jäässä?\n\nHETA tiuskaisten. Ei kenenkään! Eikä tulekaan! Pellolle siitä, taikka...\n\n    Näyttää hiilihankoa.\n\nPEKKA peräytyen nopeasti. Jukrapuit! Siinäpä vasta vaimonpuoli\n(korjaten) tai rouva, mampseli, ryökynä, miksi paremmin suvainnette.\n\nHETA. En suvaitse tuommoisia ihrakasoja ollenkaan. Parasta painua\nmatkoihinsa hyvän sään aikana!\n\nPEKKA. Herra armahda! Jos se vielä pahemmaksi käy, niin eihän tässä\nenää uskalla paikaltaan liikahtaa.\n\n    Istahtaa sytyttäen tupakan.\n\nJos neidin nyt hiukan passaisi? Satutaan olemaan tämän isännän kanssa\nhyvää veljeä ja bruuria.\n\nHETA. Emävale! Meidän isännällä ei ole veljiä, eikä tuollaisia\ntuttaviakaan!\n\nPEKKA naureskellen. Sattuupa olemaan. Sattuupa hyvinkin. Minun\nmielestäni tämä neitsyt tekisi viisaammin, jos jättäisi perunat ja\nalkaisi asetella kahvipannua hellalle.\n\nHETA. Ei ikinä!\n\n    Lopettaa kuorimisen nousten tuiskahtaen ylös.\n\nVai vielä tässä kahvit mokomille käryherroille! Ajetaan kyöhätään\nteitä kaiket kesäpäivät kuin piru tuulispäässä! Kuljetetaan tänne\nihmisten vaivoiksi luomataudit, syöpätaudit ja kaikki Baabelin porttoin\nkuppataudit!\n\nPEKKA. Viaton olen minä tähän syntiin.\n\n    Käsiään levittäen.\n\nPuhdas kuin karitsa.\n\nHETA. Karitsa!\n\n    Katsoen.\n\nMokomakin karitsa! Haiseva vuohipukki! En mä paremmin taida sanoa!\n\nPEKKA naurahtaen. Vai vielä paremmin! Ei David eikä Davidin poika olisi\nosannut tuon paremmin sanoa.\n\n    Hyvätuulisesti.\n\nNo, mitäpä me turhista. Rakkauttahan se vain...\n\nHETA jalkaa polkien. Suusi kiinni, ruokoton! Ja häviä siitä\nhäkärukkinesi, äläkä toiste tule!\n\n    Menee ulos ovea paiskaten.\n\nPEKKA. Olipa siinä ämmää kerrakseen.\n\n    Menee pöydän luo ja huomaa Antilta jääneen kirjeen.\n\nJansson & Lucander!\n\n    Hätkähtää.\n\nJokohan ovat ehtineet!\n\n    Avaa ja silmäilee nopeasti.\n\nNo jo! Jo nyt otti piru!\n\n    Lähtee kävelemään.\n\nJopahan tässä ampiaspesälle jouduttiin!\n\n    Kävelee.\n\nSenkin kuipelot! Nälkäkurjet! Olisivat edes viikon vielä vaienneet!\n\n    Pysähtyy ja näpsäyttää peukalollaan.\n\nMutta mitäs tehdään järjellä ja supliikilla! Mitä, kysyn minä?\n\n    Kävelee.\n\nPannaan pojan pää niin pyörälle, ettei selviä kuin tammikuun\npakkasilla!\n\n    Kävelee touhuten.\n\nKaksi kymppiä yhdellä paukulla! Siinä täysosuma, jukrapuit!\n\n    Lyö rintaansa.\n\nSen täräytän minä, Petter Litmanen! Jos parempi tulee, niin hypätköön\npöydälle!\n\n\nToinen kohtaus.\n\n    Antti ja Pekka.\n\nANTTI tulee ulko-ovesta, huomaa Pekan, vastenmielisesti hätkähtäen.\nSinä!\n\nPEKKA. Minä.\n\n    Hymyillen vastaan käyden.\n\nMinäpä tietenkin!\n\n    Tervehtii kädestä.\n\nPäivää, on tapana sanoa. Taitaa olla sata vuotta, kun olen käynyt\ntalossasi.\n\nANTTI kylmästi. Tietoja puuhistasi olet myöhemmin antanut.\n\n    Ottaa kirjeen pöydältä.\n\nSiinä, lue!\n\nPEKKA silmäilee rävähtämättä. Kaksi viikkoa! Se on niiden tapaista,\nnälkäjuristien!\n\nANTTI kuivasti. Sekö siinä oli pääasia?\n\nPEKKA tyynesti. No eipä juuri muukaan.\n\nANTTI tuimana. Vaiti, mies! Olenko minä miljoonikko! Oletko sinä!\nOvatko kymmenet tuhannet minulle kuin nappeja vanhassa takissa!\nOnko itselläsi? Vastaa!\n\nPEKKA taputtaa olkapäälle. Rauhoitu, veli hyvä! Lääkärit kehoittavat\nvälttämään kiivastumisia, fysiikka kärsii, näetkös!\n\nANTTI. Lopeta!\n\nPEKKA. Älähän nyt kesken.\n\n    Äskeiseen tapaan.\n\nHyvä humoori on kaikki kaikessa!\n\n    Pullistaa vatsaansa.\n\nSe edistää ruuansulatusta, ruumiin hyvinvointia, hengen joustavuutta.\nTässä edessäsi on loistava esimerkki...\n\nANTTI vaivoin suuttumustaan hilliten. Kuule! Älä liian paljon luota\nvanhaan tuttavuuteen.\n\nPEKKA. Mihinkäs sitten.\n\n    Tunteellisesti.\n\nToveruus, vanha koulututtavuus. Ainoa oljenkorsi, ainoa loistomajakka\nelämän...\n\n    Antti liikahtaa.\n\nNo niin. Puhumatta paras, puhumatta paras!\n\n    Kävelee akkunan luokse päin.\n\nHuomasitko minun vaunuani pihalla? Se on Packard, suurten herrojen\nvaunu. Kun sellainen tulee tämän tasavallan teillä vastaan, saa\nhäpeämättä nostaa lakkiaan. Turha poika ei istu Packardissa edes\nrattiin.\n\nANTTI. Sen Moolokin kitaanko sinä olet kaiken uhrannut, omasi ja\ntoisten!\n\nPEKKA kuin kiusaantuneena kädellään työntäen.\n\nTurhilla mieltäsi rasitat!\n\n    Viittaa kirjeeseen.\n\nTuollaiset me klaaraamme taskurahoista minä hetkenä hyvänsä. Markoissa,\nkultamarkoissa, tai Englannin punnissa, miten herrat juristit vain\ntahtovat. Eihän muutama kymmentuhat ole meille kuin pieni\njärjestelykysymys.\n\nANTTI. No järjestä se kysymys. Älä turhia laverra!\n\nPEKKA vähän häkeltyen. Niin tuota... tuota... kyllä tämä nyt sinun\ntäytyy järjestää, kun se pääsi livahtamaan niiden nylkyrien haltuun.\n\n    Sieppaa lompakon taskustaan.\n\nMutta älä sure! Täältä pannaan rahat. Luenko ma paikalla!\n\nANTTI. Luulisi sinulla olevan aikaa järjestellä omat asiasi\nloistoautoinesi. Mutta olkoon menneeksi. Tehdään selväksi.\n\nMenee pöydän luo katsoen kirjettä 112,850:—. Ala lukea.\n\nPEKKA on vähän kuin kuumilla hiilillä, mutta jatkaa rohkeasti.\nPannaan kerta kaikkiaan viisisataatuhatta.\n\nANTTI. Mitä? Taidat kaasuksi muuttua koko mies!\n\nPEKKA. Eikös tämän talosi kokonaispinta-ala ole kaksisataaviisikymmentä\nhehtaaria, muistan sinun puhuneen.\n\nANTTI aavistellen. Mitä yhteyttä sillä on sinun velkasi kanssa?\n\nPEKKA naurua tehden. Voi sinä totinen israeliainen! Minä ostan talosi.\n\nANTTI. Oho! Nytkö vasta sinuun maahenki iski!\n\nPEKKA pilkallisesti. Maahenki! Se iskee tyhmempiin, ei minuun! Olen\nsaksalais-englantilaisen paperiyhtymän ostopäällikkö.\n\nANTTI. Isänmaan petturi! Siksi olet kuin luotu!\n\nPEKKA kuin imarteluksi ottaen. Minä luulen, että onnistuivat saamaan\noikean miehen.\n\n    Siirtää istuintaan lähemmä ja jatkaa kerkeästi.\n\nNyt kelpaa maanomistajan, vetelee rahaa kuin roskaa paljaaksi\nnyljetyistä hettonevoista ja mäkien liepeistä. Kun jouduin tähän\nvirkaan, juolahti kohta mieleeni sinun onneton osasi.\n\nANTTI. Milloin minä olen sinulle onnettomuuttani valittanut?\n\nPEKKA. Olet tottunut täällä korvessa kärsimään ja...\n\nANTTI keskeyttäen. Minun kärsivällisyyteni mitta alkaa olla täysi!\n\nPEKKA kädellään rauhoittaen. Niin, niin, ymmärränhän minä.\nMerkitseehän se sellainenkin summa pienissä oloissa, ainakin kiusaa\najatuksissa. Mutta minä en ole mikään pakana enkä muhamettilainen!\nViisisataaseitsemänkymmentäviisi tuhatta! Takauksesi ei ollut\nkuuttakymmentä!\n\nANTTI. Älä sekoita niitä asioita!\n\nPEKKA. Kaikkihan nykyään sekoitetaan, kakut ja leseet, palmupuun ja\nlehmän rasvat. Paha pilleri menee hyvän ryypyn kanssa, ettei huomaakaan.\n\n    Siirtyy lähemmä.\n\nMitä sinä täällä kurassa ja savessa rähkimään ilmotun ikäsi, tuollainen\nhenkevä mies! Ajattele vähän, mikä loistava ja huoleton elämä on\nedessäsi, sen kuin otat ja nautit! Pääset veloistasi noin.\n\n    Pyyhkäisee kämmeniään.\n\nOli ja meni! Ostat Helsingistä osakkeen uudesta talosta kaikilla\nmukavuuksilla: hissit ja keskuslämmöt, lämpimät veet ja V.C:t! Loput\nrahasi pistät pankkiin ja elelet vapaana kuin kultapoika! Teet mitä\nteet ja mitä mielesi tekee. Käyt oopperassa, teattereissa, elävissä ja\nkuolleissa, ja kaparetissa!\n\n    Vilkaisee ympärilleen ääntään hiljentäen.\n\nKiihkeä soitto, juomia, naisia! Paljaita niskoja, sääriä, rintoja!\nVaatetta juuri ja juuri.\n\n    Näyttää käsillään, miten vähän.\n\nKevyttä ja liehuvaa kuin poudanpilveä auringon yllä!\n\nANTTI. Ellei ole parempaa, niin lopeta!\n\nPEKKA. Huomaan, että olet väsynyt. No makaa! Kuka estää! Makaa ja\nsyljeskele kattoon! Lehti tuodaan tuoreena sänkyysi ja seinällä pauhaa\nradio, kolme, neljä, viisi, vaikka kymmenlamppuinen, jukrapuit!\n\n    Hetken äänettömyys.\n\nKuusisataatuhatta! Kas tuossa lapa!\n\n    Tarjoaa kättään.\n\nVaikenee! Osaat sinä vaikenemisen taidon!\n\nANTTI. Ja sinä puhumisen!\n\nPEKKA. Minä puhumisen!\n\n    Kävelee, pysähtyen Antin eteen näpsäyttää sormiaan ja viheltää\n    pitkään.\n\nNytpä tiedän! Sinä olet vielä niitä hulluja, joiden sielu kaipaa vaivaa\nja ruumis työtä! Minun ei ole enää pitempään aikaan! Ostetaan sinulle\nTurun puolesta talo!\n\nANTTI. Kovin sinä nyt minun eduistani huolehdit!\n\nPEKKA. Näes, tunto se on minullakin, en minä mikään käen poika ole. Jos\nsinä olisit käynyt Turun puolessa, et puolta päivää asuisi tällaisilla\npahan jättömailla. Siellä kelpaa asua. Viilettelee kivettömiä sarkoja\nkuin sämpylöitä joenrannasta metsänrantaan ja rieska ja hunaja vuotaa\nvyötäreistä ja tähkäpäistä. Mitäs sanot?\n\nANTTI. Hyvä olet suustasi.\n\nPEKKA. Minä tunnen lounais-Suomen suuret leipäpitäjät ja vainiot,\nLoimaat, Mellilät ja Paimiot! Ostetaan sinulle talo, jota kehtaa asua.\n\nANTTI. Kalliimpaa siellä on maa kuin täällä.\n\nPEKKA. Pirujako me maasta! Kun Abraham tuli Kaanaaseen, ei hänellä\nollut kapan alaa maata, ei sen vertaa, että akkansa olisi hautaan\nsaanut. Ostetaan peltoa eikä joutavaa maata. Mitä merkitystä sillä on,\njos omistaa vaivaisia kuusenkäkkyröitä tuhat enemmän tai vähemmän.\nEihän niistä ole muuta kuin vaivaa.\n\nANTTI. Ja kumminkin haluat tuota vaivaa!\n\nPEKKA torjuvasti. Minä! Kittiä! Annetaan sellaiset herroille,\nmuukalaisille! Saksmanneille! Juutalaisille! Mutta sinä olet ystävä\nja veli! Kuusi ja puolisataatuhatta! Menkööt vaikka ryysyt ja virka!\n\n    Tarjoaa kättään.\n\nEi kelpaa ilmaiseksi raha!\n\n    Kävelee ja kääntyy sitten yht'äkkiä kuin vasta muistaen.\n\nNyt minä sen tiedän! Enkä ennen huomannut, minä aasi! Tietysti sinä\ntahdot suuren tilan, kartanon, jukrapuit! Kun minä hankin uuden vaunun,\non se parempi kuin Packard, vaikka tämäkin on jo helkutin hyvä. Niin\nsitä pitää.\n\n    Istahtaa Antin viereen ja lyö olalle.\n\nMitä me tölleistä! Kartanon me ostamme, että tärähtää! Uudellamaalla\nniitä on Fleininkien, Kurkien y.m. vaakunalintujen sukutiloja.\n\n    Vääryyttä kärsineen äänellä.\n\nOn tämä Suomen talonpoika vuosisadat jo saanutkin ruotsalaisten\nherrain venettä vetää! Eipä enää vedä! Ei vedä eikä lykkää!\n\n    Maalailevasti.\n\nSuomalainen patruuna! Hopeahelainen keppi kädessä, kahdenkymmenen\nmarkan sikari suupielessä kävelet hiekotettuja käytäviä, kuuntelet\ntraktorin ääntä kuin sirkan laulua. Tai huviksesi pistäännyt\nnavettaasi, joka on kuin valtion veturitalli, luet nautoja kuin\ntaivaantähtiä, katselet karjaenkelien lihan liikettä. Mitäs sanot tästä\nihanuudesta?\n\n    Äänettömyys.\n\n    Nousee ja kävelee kuin tuskissaan.\n\nHerra sinun henkesi pehmittäköön! Etkö salli minun rehellisen miehen\nedes velkaani maksaa! Niuvanniemeenkö minut tahdot ajaa!\n\n    Menee Antin luokse.\n\nKuusisataaseitsemänkymmentä viisi! Kas tuossa käpälä! Ja sen sanon,\njos yhä vaikenet, tai enemmän jännität, niin poikki meni! Katkesi kuin\nviulun kieli!\n\n\nKolmas kohtaus.\n\n    Edelliset, Eero, Anna ja Heta.\n\nEERO tulee ulko-ovesta innoissaan. Isä! Minä osaan jo kyntää!\n\nANTTI kuin havahtuen. Kyntää! Sinä Eero!\n\n    Nousee, kävelevät vastakkain.\n\n    Anna tulee ompeluksineen sisäovesta.\n\nEERO. Pollella ja Harmolla! Kuusi vakoa laskin!\n\nANTTI innostuneena. Sinä kynnät, poika!\n\n    Heittää Eeron koppina ilmaan.\n\nMieheksi pitänee jo sanoa!\n\nEERO. Arkaillen aloin, mutta kun olit luvannut, niin...\n\nANTTI. Minäkö luvannut?\n\n    Naurahtaa.\n\nNo niin!\n\nEERO. Pistin ohjat kaulaani ja sanoin: So!\n\nANTTI. Mutta hevoset ajattelivat: No!\n\nEERO. Polle käänsi päätään oikealle ja Harmo vasemmalle, niinkuin minä\nolisin ollut mikä hyvänsä...\n\nANTTI. Pirisevä kärpänen.\n\nEERO. Tai suppupaarma, niin juuri.\n\n    Nostaa housujaan.\n\nRäppäsin kumpaakin vähän ohjaksella kylkeen ja painoin kurjesta,\nhevoset alkoivat nojata ja aura liikahti.\n\nANTTI. Siipi kohahti! Minäkin muistan sen! Olisi ollut edes joku\nkatsomassa.\n\nEERO. Joutiko siinä kurkkimaan! En pysäyttänyt ennenkuin päässä. Mutta\nei suurempia vikoja tullut. Vähän oli parissa paikassa vinskahtanut,\nkorjasin toisella vaolla ja kolmannen laskin kuin pöytälautaa. Sihisi\nvain!\n\n    Heta tulee ämpäreineen ulko-ovesta.\n\nPEKKA kärsimättömästi liikehtien. Minulla on vähän kiire. Eiköhän\nvoitaisi keskeyttää sitä kyntämistä.\n\nANTTI jämeästi ja tarkoituksellisesti. Ei!\n\nPEKKA katsoo kelloaan. Lähdenpä tästä sitten ajelemaan.\n\nANTTI. Mene!\n\n    Anna liikehtii aavistellen.\n\nPEKKA kuin laukaisten. Seitsemänsataa!\n\nANTTI yhä päättävämmin. Mene!\n\nPEKKA. Menen, kun käsketään. Maksa kaikki! Peltosella ei ole mitään!\n\nANTTI iskevästi. Ulos, saatana!\n\n    Pekka häipyy nopeasti ovelle.\n\nANNA. Antti!\n\nHETA innoissaan. Sellaista löylyä! Ulos ryökäle! En paremmin sano!\n\n    Kiiruhtaa ämpäreineen perässä.\n\nTällaista kahvia meillä annetaan!\n\n    Kuuluu veden loiskaus.\n\nPEKKA ulkoa. Ämmä riivattu! Pähkähulluja kaikki! Kyntäkää\niankaikkisesta iankaikkiseen kallista maatanne!\n\nANTTI Eerolle. Siinä se käski oikein!\n\nANNA Antille, lähemmä käyden. Et koskaan ennen ole vieraallesi noin\nsanonut.\n\nANTTI naurahtaen. Tarpeetonta nytkin oli.\n\n    Eerolle.\n\nJos ihminen vihastuu, ei osaa olla niinkuin pitäisi. Tässä on\nkaiken kesää ollut monenlaista harmia, tiedäthän sinä, karjataudit,\nperunasyövät ja monet muut pienemmät.\n\n    Annalle.\n\nJa taas iski salama, mutta taivas kirkastui.\n\n    Eerolle.\n\nSemmoisia ihmiselämässä aina tulee, sinullekin. Milloin katkee\nsuksiremmi ladulla, milloin unohdat vihkosi kotiin. Tämä vieras alkoi\njoutavia pöristä, tahtoi puoliväkisten ostaa meidän kotimme peltoineen\nja rantoineen.\n\nEERO päättävästi. Siitä ei tule mitään!\n\nANTTI mielihyvin. Niinkö sinäkin sanot! Niin minäkin, vaikka lienen\nsanonut vähän liian rumasti.\n\nEERO. Missä me sitten kyntäisimme?\n\nANTTI. Sanoppas! Peltoa siihen tarvitaan!\n\nEERO. Ja aina meillä kynnetään!\n\nANTTI. Aina! Kynnetään ja kylvetään tätä kallista maata!\n\n    Annalle.\n\nKuulitko, sinä Kuuselan kyntäjäin emäntä ja elämä!\n\nANNA naurahtaen. Kuulin ja luulen kyntäjän olevan taas ennallaan.\n\nANTTI. Niin onkin!\n\n    Lyö Eeroa olalle.\n\nYhä nuorena ja nuortuvana! Ei mikään mahti irroita meitä isäinmaalta!\n\n    Ottaa viulun naulalta, virittäen näppäilee. Säestää sitten\nAnnan ja Eeron laulaessa.\n\n        Kyntäjän Laulu.\n\n    Tätä peltoa kynteli taattoni\n    ja kynteli taaton taata,\n    se ostettu otsin on helmeilevin,\n    ilon, tuskan se tuttua maata.\n\n    Tätä astun ma nyt, eikä kenkään mua\n    pois aurani jäljiltä saata.\n    Taas kypsempi kynnös jälkeeni jää,\n    tuhatmuistojen kallista maata.\n\nVäliverho.\n\n\n\n"]