[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fQLycIUsR3CcBdI901RLM5lV_Q2RoX3nmyeGxfQa4vnM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":8,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":20,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":20,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2669,"Keltaisen lohikäärmeen kosto","Kerfve, Axel",1863,1938,"2669-kerfve-axel-keltaisen-lohikaarmeen-kosto","2669__Kerfve_Axel__Keltaisen_lohikäärmeen_kosto","Seikkailuja Borneon rannikoilla","romaani",[],[],"fi",1924,36588,237560,true,null,[],[],[],"Vauhdikas nuorten seikkailuromaani seuraa Kurt Lagerbergiä ja Pat O’Brieniä vaarallisella kauppamatkalla Borneon rannikoilla. Kaksikko kohtaa merirosvoja, juonitteluja ja jännittäviä tilanteita Kaakkois-Aasian saaristossa.","Axel Kerfven 'Keltaisen lohikäärmeen kosto' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2669. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KELTAISEN LOHIKÄÄRMEEN KOSTO\n\nSeikkailuja Borneon rannikoilla\n\n\nKirj.\n\nAXEL KERFVE\n\n\nTekijän luvalla suomentanut\n\nEdv. Ukkonen\n\n\n\nSeikkailukirjasto N:o 8\n\n\n\n\n\nPorissa,\nSatakunnan Kirjateollisuus Oy,\n1938.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\n    I. Kauppamatka alkaa levottomuutta herättävin entein.\n   II. Laivassa on kolmetoista miestä. Vaarallinen aliperämies.\n  III. Aliperämies osoittautuu roistoksi, mutta pääsee karkuun.\n   IV. Oliko Curry Grade merirosvojen kätyri?\n    V. Mungo sekaantuu tapausten kulkuun, ja Kurt näkee epämiellyttävän\n       unen, joka käy toteen.\n   VI. Kuulat vinkuvat yön pimeydessä.\n  VII. Kaksi oivallista tykinlaukausta ja hyvin hoidettu konekivääri.\n VIII. Rauhallinen satama, jossa vaara kuitenkin väijyy.\n   IX. Uhkaava kunniavartiosto. Verivihollinen ilmestyy taas\n       näyttämölle.\n    X. Merirosvojen vallassa, mutta...\n   XI. Kurtista tulee dajakkien päällikkö ja hän löytää jumalan aarteen.\n  XII. Uhkarohkea sotajuoni.\n\n\n\n\nI luku.\n\nKauppamatka alkaa levottomuutta herättävin entein.\n\n\n— Yritys ei suinkaan ole vaaraton. Päinvastoin. Se voi olla suorastaan\nhengenvaarallinen, sanoi konsuli Marcus Willner vilkaisten jalokivien\nkoristamaan kultakelloonsa sekä lisäsi: Teidän täytyy lähteä liikkeelle\nviimeistään kolmen tunnin kuluttua. Ajatus, mitä tuolla Moxtonilla\noikein mahtaa olla mielessään, tekee minut suorastaan levottomaksi.\nMitä te luulette?\n\nKysymys kohdistettiin lähinnä konsulin omistaman liikkeen nuorelle\nosastonjohtajalle Kurt Lagerbergille, joka nuoruudestaan huolimatta\noli monella tavalla kunnostautunut konsulin palveluksessa. Viimeksi\nhän oli suorittanut melkein uskomattomalta tuntuvan urotyön\nkuljettaessaan ystävänsä Pat O’Brienin kanssa perin kurjalla\nsampaanilla keskellä riehuvaa sotaa konsulin arvopaperit ja joukon\nmuita tärkeitä asiakirjoja Shanghaista aina kaukaiselle Borneolle\nsaakka. Tätä saavutusta konsuli Willner oli pitänyt ainutlaatuisena\nja siksi hän olikin nimittänyt nuoren Kurt Lagerbergin liikkeeseensä\nosastonjohtajaksi. Konsuli Willnerillä olikin syytä osoittaa\nkiitollisuuttaan, sillä Kurt ja hänen ystävänsä olivat lyhyesti\nsanoen pelastaneet hänen liikkeensä ja suuren osan hänen omaisuuttaan\nkeltaisen lohikäärmeen kynsistä.\n\nKurt Lagerberg vastasi hänelle osoitettuun kysymykseen viipymättä:\n\n— Kuten vain konsuli käskee. Varmastikaan emme joudu suurempiin\nvaikeuksiin kuin Keltaisella virralla taistelussamme sikäläisiä\nmerirosvoja vastaan taikka otellessamme sen jälkeen compradori\nTsitshuangia vastaan Kiinassa ja Formosalla.\n\n[Taisteluista Keltaisella virralla kerrotaan saman tekijän kirjassa\n\"Keltaisen virran merirosvot\" sekä Kurt Lagerbergin ja Pat O’Brienin\nmatkasta Shanghaista Borneoon teoksessa \"Keltaisen lohikäärmeen\nkynsissä\". Molemmat ovat ilmestyneet Satakunnan Kirjateollisuus\nOsakeyhtiön Seikkailukirjastossa.]\n\n— Juuri samaa minäkin ajattelin. Mutta samalla täytyy muistaa, että\ntaistelu tuota seikkailijaa ja rosvopäällikköä vastaan ei vielä ole\nlopussa. Hän ei koskaan unohda, että minun tyttäreni Alice antoi\nhänelle matkapassit, eikä liioin sitä, että juuri te, rakas Lagerberg,\nperinpohjaisesti sotkitte hänen ympyränsä. Sen vuoksi juuri — vaikka\nepäilenkin, että Tsitshuang on saanut taisteluista tarpeekseen joksikin\naikaa — liittyykin tähän matkaan vaaran uhka. Jopa sen kestäessä väijyy\nmontakin vaaraa, jotka ehkä voivat käydä teille ylivoimaisiksi.\n\n— Vaarat ja vastoinkäymiset ovat olemassa sitä varten, että ne\nvoitetaan, selitti Kurt Lagerberg, ja hänen sinisten silmiensä\nsäihky osoitti selvästi, että vaarojen mahdollisuus ei ainakaan\nhänessä herättänyt epäröintiä eikä pelkoa. — Kaikki on muuten suurin\npiirtein kunnossa. Kaksi tykkiäkin kuljetettiin laivaan niin kauniisti\nja huomiota herättämättä, että en mitenkään usko Golden Starin\nepäilyttävän kapteenin, herra Moxtonin, huomanneen eikä epäilevän\nmitään.\n\n— Mahdollisesti... Ehkä... Mutta jos kukaan, on Harry Moxton\nrohkea seikkailija sekä valmis tekemään mitä tahansa päästäkseen\ntarkoitustensa perille. Meillä on hyvin vähän tietoja siitä, miten\nhyvin hänen laivansa on varustettu. Kuitenkin voidaan pitää selvänä,\nettä sen varustuksiin kuuluu myöskin tykkejä. Olen valmis lyömään vetoa\nmistä hyvänsä, että hän on näiden rannikoiden vaarallisin merirosvo.\nMinua ei ollenkaan kummastuta, jos hän jonakin päivänä paljastautuu\nTsitshuangin liittolaiseksi.\n\n— Sitä parempi, sanoi Kurt Lagerberg, jota asia alkoi silminnähtävästi\nkiinnostaa yhä enemmän. — Silloinhan ehkä saamme tilaisuuden lyödä\nkaksi kärpästä yhdellä iskulla.\n\n— Hyvä! Huomaan, että te olette joka tapauksessa valmis suorittamaan\nteille annetun tehtävän, lausui konsuli ja jatkoi sitten kääntyen\nheidän vieressään seisovan, pitkän ja leveäharteisen miehen puoleen,\njoka kiinnostuneena silmäili satamaan päin:\n\n— Entä te, herra O’Brien, mitä te sanotte?\n\nPuhuteltu, joka jo kauan ennen Kurt Lagerbergiä oli ollut konsuli\nWillnerin palveluksessa palveltuaan sitä ennen perämiehenä ja\nkapteenina englantilaisilla laivoilla, vastasi:\n\n— Minä olen valmis — aina valmis, kuten partiopojat sanovat.\nEhdottaisin ainoastaan, että lähtisimme vanhalla astiallamme liikkeelle\nvasta pimeän tultua. Golden Star näyttää olevan valmis lähtemään millä\nhetkellä hyvänsä. Se on sellainen purjehtija, että meidän purkillamme\nei ole mitään mahdollisuuksia päästä alta pois.\n\n— Päästä alta pois? toisti konsuli luoden puhujaan kummastuneen\nkatseen. — Pelkäättekö te ehkä, O’Brien? Taitaa alkaa jo jänistää?\n\n— Minun sanavarastossani ei ole sanaa pelätä, milloin minusta itsestäni\non kysymys, sanoi voimakas irlantilainen. — En liioin ole kertaakaan\nnähnyt, että master Kurt olisi pelännyt. Sen voi konsuli painaa\nmieleensä.\n\n— No, en ollut tarkoittanut, että sanani pitäisi ottaa täysin\nkirjaimellisesti, sanoi konsuli Willner tyytyväisesti naurahtaen. —\nVoimme siis hyvällä syyllä sanoa, että Harry Moxton voi kultaisine\ntähtineen ajoissa laittautua pois tieltä.\n\n— Ehkäpä niinkin — mutta ehkäpä hän myöskin lähtee liikkeelle\nvoidakseen hyvissä ajoin asettua sopivaan paikkaan väijyksiin.\n\n— Olenpa melkein kanssanne samaa mieltä, virkkoi konsuli mietteissään.\n— Hän tietää täsmälleen, mitä meillä on laivassamme. Sitä hän ei\nkylläkään tavoittele, mutta sitä enemmän sitä, mitä laivaan saattaa\nmyöhemmin tulla.\n\n— Aivan oikein! Kulta houkuttelee kyllä pienempiäkin lurjuksia\nkuin Moxton, tuumi Pat O’Brien hymyillen. — Toiselta puolen emme\ntarvitsekaan parempaa syöttiä saadaksemme hänet tukevasti tarttumaan\nkoukkuun.\n\n— Jos te nyt yleensä saatte käsiinne mitään kultaa, ja jos vanha Mary\nLoyd kestää. Oikeastaan se olisi pitänyt romuttaa jo aikoja sitten.\n\n— Siltä kyllä saattaa monesta tuntua, herra konsuli. Mutta jos tiukka\npaikka tulee, niin me otamme sen tilalle Golden Starin.\n\nKonsuli suorastaan hypähti hämmästyksestä. Hän tuijotti O’Brieniin\naivan kuin epäillen, että tämä oli äkkiä menettänyt järkensä. Ja hänen\näänensä oli varsin vakava, kun hän virkkoi:\n\n— Sanon teille kerta kaikkiaan, O’Brien, että liikeasioissa minä en\nsiedä minkäänlaista leikkiä. Muistakaa, että olen sijoittanut tähän\nyritykseen huomattavan osan omaisuuttani. Golden Starin ja vanhan Mary\nLoydin välinen taistelu olisi samaa, kuin jos rotta yrittäisi käydä\nleijonan kimppuun.\n\n— Suokaa anteeksi, mutta rotalla on tässä tapauksessa ensiluokkaiset\nhampaat...\n\n— Lorua!... Kaksi vanhaa tykkiä... Niin että sellaisen uhkayrityksen\nvoitte alusta lähtien heittää pois mielestänne. Se ei kuitenkaan estä\nteitä lähtemästä. Mikäli ymmärsin Moxtonin puheet oikein, kun hän\neilen kävi meidän konttorissamme, ei Mary Loyd mitenkään ole hänen\nkiikarissaan, eikä hän liioin näytä aavistavan, että te lähdette\nliikkeelle mukananne lasti, jota tuskin mikään muu alus pystyisi\nsalaamaan kuin juuri vanha Mary Loyd. Juuri sen vuoksi minä tämän\nprikin ostinkin.\n\n— Käsitin sen kyllä kohta, vastasi Pat, joka oli monivaiheisen\nelämänsä aikana joutunut kokemaan yhtä jos toistakin niin maalla kuin\nmerelläkin. — Jos sitäpaitsi purkki onkin huono, niin onpa miehistö\nsitä parempi. Olenpa sitä mieltä, että miehistöstä ei ainoakaan\nkalpene, tulipa sitten vastaan merirosvoja tai pääkallonpyydystäjiä.\nEnnen kaikkea meillä on mukanamme master Kurt.\n\nKurt tunsi punastuvansa ja katsoi olevan syytä huomauttaa:\n\n— Siitä vähästä, minkä minä olen ehtinyt saada aikaan, ei kannata pitää\nmelua. Mutta ehkäpä selviämme tällä kertaa paremmin. Olipa miten oli,\nolen valmis lähtemään liikkeelle milloin hyvänsä.\n\n— Hyvä, sanoi konsuli. — Te, Lagerberg, olette siis johtajana\nmaissa ollessa, kun taas te, O’Brien, otatte päällikkyyden merellä.\nMutta yleensä te saatte auttaa toisianne parhaanne mukaan. Annan\nteille muuten ohjeet matkaa varten. Merelle päästyänne teillä ehkä\non tilaisuus perehtyä niihin. Kas tässä, herra O’Brien! Ottakaa\nnämä huostaanne, mutta olkaa varovainen, niin että ne eivät joudu\nasiaankuulumattomien käsiin.\n\nNäin sanoen konsuli ojensi Mary Loydin kapteenille suuren ja paksun\nkirjekuoren, jonka Pat pisti povitaskuunsa. Konsuli jatkoi:\n\n— Siinä on myöskin käteistä rahaa, Englannin puntia nimittäin.\nMutta kun teidän tarkoituksenanne on harjoittaa vaihtokauppaa,\nmuodostaa lastinne suurimman osan tarvitsemaanne pääomaa. Teidänhän\non purjehdittava melkein koko Borneon ympäri, mutta siitä huolimatta\nuskon, että ruokatavaravarasto, joka käsittää melkein yksinomaan\nsäilykkeitä, riittää koko matkan ajaksi. Tapaamme toisemme vielä kerran\nennen lähtöänne, kun olette valmiit nostamaan ankkurin — toisin sanoen\nvähäistä ennen auringonlaskua tai kohta sen jälkeen.\n\nKeskustelu päättyi tähän. Kurt ja Pat lähtivät puheenaolevaan laivaan,\nvanhaan prikiin, joka näytti kaikkea muuta kuin houkuttelevalta. Jollei\nKurt olisi ollut selvillä, mitkä syyt olivat saaneet hänen päämiehensä\nostamaan juuri tämän aluksen nyt alotettavaa liikematkaa varten, olisi\nhän ollut ensimäinen varoittamaan lähtemästä niin pitkälle matkalle\nmoisella aluksella. Mary Loyd muistutti ulkonäkönsä puolesta rannalla\nolevia vanhoja, paalujen varaan rakennettuja hökkeleitä. Rannalta\nkatsoen se vaikutti täydelliseltä hylyltä. Mastot olivat kallellaan, ja\nkaikki raakapuut näyttivät niin haurailta, että ensimäinen tuulenpuuska\nkatkaisisi ne yhtä helposti kuin kuivan korren. Suurmastoa pitkin\nroikkui puoleksi avattu purje, joka muistutti vanhaa, paikattua,\nlikaista purjekangasmattoa. Yhtä kurjassa kunnossa näytti olevan\ntoinen, näkyvissä oleva purje. Kurt ei ollut nähnyt, millaisessa\nkunnossa olivat muut purjeet, mutta ei ollut mitään aihetta pelätä,\nettä niiden kunto olisi parempi. Kurt ei liioin tietänyt, oliko\nvarastossa ehkä parempia purjeita, mutta tämä seikka ei oikeastaan\nhäntä liikuttanutkaan, vaan se oli \"kapteenin\" — tässä tapauksessa siis\nhänen vanhan ystävänsä Patin — asia, johon hän ei tahtonut sekaantua.\nHän oli vain iloinen, että heidän ei tarvinnut tällaisella aluksella\npoiketa mihinkään sivistyneeseen satamaan.\n\nKurt oli viime aikoina useinkin ihmetellyt, kuinka Pat, vanha,\nkokenut merimies, saattoi suhtautua asiaan niin rauhallisesti. Ei\nainoatakaan tyytymättömyyttä ilmaisevaa sanaa ollut koskaan kuulunut\nhänen huuliltaan, eikä pieninkään ilme osoittanut hänen epäröivän.\nPaljon enemmän kuin Mary Loyd kiinnostikin kunnon Patia ilmeisesti\ntoinen alus, joka joitakin päiviä sitten oli ankkuroinut hiukan\nkauemmaksi rannasta, ja joka ulkonäöltään eniten muistutti Amerikan\nrannikoilla liikkuvia nopeakulkuisia, keveitä purjelaivoja, joiden\nnopeus kohtuullisessakin tuulessa on huomattavan suuri. Golden Star —\nse oli aluksen nimi — ei kyllä vähällä jäisi jälkeen jostakin toisesta\nlaivasta, ja jokaisen, joka oli nähnyt sen kapteenin, herra Harry\nMoxtonin, oli pakko tunnustaa, että siinä oli mies, joka ei helpolla\nhellittäisi kerran alottamastaan yrityksestä, ja jonka kanssa kenenkään\nei ollut hauska joutua pahoihin väleihin.\n\nGolden Starin purjeet oli nyt pääasiassa nostettu lähtöä varten. Aina\nrannalle asti saattoi kuulla, miten laivalla parhaillaan hinattiin ylös\nankkureita, jotta voitaisiin lähteä purjehtimaan leveästä salmesta\nKiinan merelle, jonka auringossa välkkyvä, nyt suhteellisen tyyni\npinta, näytti ulottuvan äärettömyyksiin asti.\n\nSe, mitä hän oli Patilta kuullut molemmista laivoista ja nyt edessä\nolevasta kauppamatkasta, oli saanut aikaan, että Kurt odotti matkaa\nsuuren jännityksen vallassa. Nyt muistuivat hänen mieleensä Patin äsken\nlausumat sanat, että \"jos tiukka paikka tulee, niin me otamme sen\ntilalle Golden Starin\". Nämä sanat olivat Kurtin mielestä hirtehisen\nhuumoria, taikka sitten oli vanha veikko irlantilaisten tapaan\nkerskaillut — tavallista enemmän Kurtin mielestä.\n\nVanhalla veneellä he soutivat Mary Loydin ankkuroimispaikalle ja\nnousivat laivaan juuri samalla hetkellä, kuin Golden Star pullistunein\npurjein lähti liikkeelle luoviakseen avomerelle. Joko kohteliaisuudesta\ntai kerskaillakseen Moxton tervehti lähtiessään sekä lipulla että\ntykinlaukauksin, jotka täysin rauhallisessa satamassa tekivät erittäin\nmahtavan vaikutuksen sekä saivat aikaan, että suuri joukko väestöä —\npääasiassa malaijeja, kiinalaisia ja turkkilaisia — ryntäsi satamaan\nkiljuen ja viittoillen.\n\n— Terve menoa! huudahti Pat hypähtäen laivansa välikannelle. — Nyt\nsaamme ryhtyä rauhassa järjestämään omia asioitamme. Ennen kaikkea\nmeidän on hakattava ja sitten naamioitava pari porttia tai paremminkin\nkitaa vanhan Maryn uusille hampaille tai ehkä paremminkin ainoille\nhampaille, mitä sillä koskaan on ollut. Kun se on tehty, luulen, että\nmekin olemme valmiit lähtemään liikkeelle.\n\nHän sanoi tämän tavalla, jonka sai käsittää miten tahtoi. Kurt\npuolestaan ei ollut enää yhtä varma retken onnistumisesta kuin äsken\nkonsulin konttorissa. Hänet oli äkkiä vallannut epävarmuuden tunne sekä\naavistus, että he tällä kertaa olivat antautuneet hullun yritykseen,\njoka tosiaankin saattoi osoittautua ylivoimaiseksi. Nähtäväksi jäisi,\nolisiko konsuli tämän retken tuloksiin yhtä tyytyväinen kuin heidän\nseikkailurikkaaseen purjehdukseensa Shanghaista Bruneihin.\n\nHän loi aluksen komentosillalta — joka muuten oli hyvin vaatimaton ja\nvanhanaikainen laitos ja jolle huojuvat ja narisevat portaat johtivat\n— tutkivan katseen Golden Stariin, joka loittonemistaan loittoni\nauringon valaisemalle merelle. Näkisikö hän ehkä vielä tuon laivan ja\nmillaisissa olosuhteissa?...\n\nMutta kun hän tuokion kuluttua sattui katsahtamaan Mary Loydin\nvälikannelle, heräsi uusi toivo hänen sydämessään. Siellä touhusivat\nPat sekä tämän lähin apulainen, ensimäinen perämies Eddy Rogger,\nantaen määräyksiään merimiehille, joista toinen toisensa jälkeen\nryhtyi kiipeämään köysistöön tai tekemään jotakin muuta laivan\nlähtökuntoon saattamiseksi. Kaikki näyttivät olevan reippaita miehiä\nsekä osaavan ammattinsa perinpohjin. Pat oli osannut valita laivaansa\nkunnollista väkeä, ja tuntui suorastaan ihmeeltä, että hän tällaisella\npaikkakunnalla oli kyennyt haalimaan kokoon kymmenen kunnollista\nmiestä, joista ensimäinen perämies, juuri mainittu Eddy Rogger, päälle\npäätteeksi oli kotoisin samasta maasta kuin Kurt itsekin.\n\nMitä Eddyyn tulee, oli Pat itsekin sanonut, että hän ei olisi mistään\nvoinut saada parempaa \"styyriä\". Eddy oli saapunut Borneolle eräällä\nrahtilaivalla Sumatralta sekä lähtenyt laivasta Sarawakissa, koska\npalkka oli ollut aivan kurja, muu meno sen mukaista ja miehistönä\nenimmäkseen laiskoja ja mihinkään kykenemättömiä malaijeja. Hän oli\nhalunnut tutustua lähemmin Borneoon ja sen oloihin ja tämän halun\ntyydyttämiseen hänelle nyt tarjoutui tilaisuus — ehkä suuremmassa\nmäärässä kuin mitä hän itse alkuaan ehkä oli ajatellutkaan. Ainakin\nKurtista tuntui siltä. Sen vuoksi hän itsekin oli ottanut vastaan tämän\nuuden, vastuunalaisen tehtävän. Päätös matkan tekemisestä oli kuitenkin\ntehty jo kauan ennen kuin salaperäinen Harry Moxton oli ilmestynyt\nnäyttämölle komeine laivoineen ja alkanut osoittaa konsuli Willnerin\ntoimia kohtaan mielenkiintoa, joka oli konsulissa herättänyt epäluuloja\nja pahoja aavistuksia.\n\nPäivän viimeiset tunnit kuluivat melkein huomaamatta ankarassa\nuurastuksessa. Auringonlaskuun ei ollut enää kovin pitkälti aikaa,\nkun konsuli tuli laivaan antaakseen viimeiset ohjeensa Kurtille ja\nPatille. Mutta nyt konsulikin tuntui suhtautuvan alkavaan yritykseen\ntoiveikkaammin. Ehkäpä se johtui siitä, että Moxton laivoineen oli\nkadonnut, sekä tiedosta, että Golden Starin päällikkö oli ilmoittanut\npurjehtivansa Malakan salmen kautta Colomboon Ceylonilla. Siksi konsuli\nsanoikin:\n\n— Niin että hänen taholtaan ei teillä nyt ole mitään pelättävänä.\nVarmastikaan emme näe häntä enää koskaan. Borneolla ei nähtävästi ollut\nsaatavissa mitään sopivaa saalista ja meistä hän ei voinut hyötyä\nmitään. Hän aavisti kyllä, että me olemme varuillamme, ja että Mary\nLoyd ei ole läheskään niin helppo saalis kuin mitä voisi luulla.\n\n— Siinä tapauksessa Moxton menetteli järkevästi, sanoi Pat työntäen\nuuden latauksen rakkaaseen piippuunsa. — Se on toiselta puolen\nvahinkokin, sillä hänen kultainen tähtensä olisi muuten varmasti\njoutunut meille.\n\nPat esitti siis jo toisen kerran saman ajatuksen. Kurt ei voinut\nkäsittää hänen sanojaan muuten kuin että ne olivat liioittelua\nja kerskailua, mihin Pat ei muuten tavallisesti, vaikka olikin\nirlantilainen, usein eksynyt. Mutta olihan tuollainen puhe toiselta\npuolen hauskaakin, ja varsinkin se vakavuus, millä kunnon Pat esitti\nmielipiteensä, sai aikaan, että hänen sanansa oikein virkistivät mieltä.\n\nKonsuli oli tullut laivalle suurella _praulla eli proalla_, jota\nnimitystä Borneolla ja monella muullakin Etelämeren saarella käytetään\neräänlaisista alkuasukasten kanooteista. Nämä praut ovat pitkiä ja\nkapeita, mutta ne on varustettu purjeilla sekä tilavalla kajuutalla.\nLisäksi ne kestävät melko kovaakin merenkäyntiä, niin että niillä voi\npurjehtia avomerelläkin.\n\nPraun kajuutasta nostettiin nyt laivaan vielä muutamia laatikoita,\njotka sisälsivät kangaspakkoja, sekä muuan raskas laatikko, jota\nkäsiteltiin hyvin varovaisesti ja joka ilmeisesti sisälsi täydennystä\nammusvarastoon. Paras kaikista oli kuitenkin Kurtin, samoin kuin\nmyös Patin mielestä pieni, kätevä konekivääri, jonka konsuli oli\ntuonut mukanaan Japanista, ja joka nyt varovaisesti sijoitettiin\nMary Loydin lastiruumaan. Kaikki, niin hyvin päällystö kuin\nmiehistökin, käsittivät, että sellainen kapine oli hyvä olemassa, jos\npääkallonpyydystäjät kuolemanrumpuineen ja myrkyllisine nuolineen\nkävisivät liian kiusallisiksi retkikunnan yrittäessä tehdä kauppoja\nheidän alueillaan.\n\nKonsuli neuvotteli vielä hyvän aikaa Kurtin ja Patin kanssa, ja sitten\noltiin vihdoinkin valmiit lähtemään. Sovittiin siitä, että matka oli\nsuunnattava aluksi Kuchingiin. Sen jälkeen oli purjehdittava Javan\nsalmesta ja poikettava Mattapoeran pieneen kauppapaikkaan. Täältä\noli matkaa jatkettava varsinaiseen päämäärään, jona oli Samarindan\nsatamakaupunki, sekä vihdoin melkein koko Borneon ympäri. Matka ei\nsiis ollut kovinkaan lyhyt, kun otetaan huomioon, että puheenaolevan\nsaaren pinta-ala pyörein luvuin on kokonaista kaksitoistatuhatta\nneliöpenikulmaa.\n\nKaikki matkaa koskevat paperit oli huolellisesti käyty uudelleen\nläpi. Jos otettiin huomioon ainoastaan matkan kaupallinen puoli,\nnäyttivät sen mahdollisuudet hyvinkin lupaavilta. Mutta toiselta puolen\nsiihen liittyi hyvin suuri vaaran mahdollisuus, sillä oli jokseenkin\nselvää, että se ei sujuisi ilman - seikkailuja. Juuri näiden vuoksi\noli nuori Kurt Lagerberg lähtenyt matkalle, ja nyt hänessä jälleen\nvahvistui vakaumus, että hän myöskin selviäisi niistä onnellisesti.\nTulipa vastaan mitä tahansa, voi hän tuskin joutua vaarallisempiin\ntilanteisiin kuin taisteluissa Kiinan merirosvoja vastaan taikka\nmonivaiheisella purjehdusmatkalla Kiinasta Borneolle. Tällä retkellä\nhe olivat jo kylliksi joutuneet tekemisiin sekä merirosvojen että\npääkallonpyydystäjien ja heidän kuolemanrumpujensa kanssa.\n\nKun konsuli siis ojensi hänelle kätensä jäähyväisiksi, puristi Kurt\nsitä lujasti ja luottavasti. Hetkistä myöhemmin myöskin vanha Mary Loyd\nnosti kömpelön ankkurinsa, juuri kun aurinko oli laskemaisillaan ja sen\nsäteet värjäsivät Kiinan meren aallot verenpunaisiksi.\n\nVielä ennen kuin tropiikin lyhyt hämärä ehti muuttua synkäksi\npimeydeksi, Mary Loyd oli ehtinyt salmesta avomerelle.\n\n\n\n\nII luku.\n\nLaivassa on kolmetoista miestä. Vaarallinen aliperämies.\n\n\nMary Loydin keula suunnattiin kohti jonkin verran Kuchingin\npohjoispuolella sijaitsevaa Kap eli Port Datua, jossa pääasiassa\nasuu hollantilaisten hallitsemia kiinalaisia. Taakse oli jäänyt\njättiläissaaren luoteisrannikko, joka vuodesta 1889 kuului British\nNorth Borneo Companylle — sekä samalla kertaa sivistyksen ja kulttuurin\nviimeisetkin, vaatimattomat etuvartijat. Nyt jouduttaisiin tekemisiin\nkokonaan toisenlaisten olosuhteiden kanssa, jotka tiedemiehistä olivat\nhyvinkin mielenkiintoisia ja jotka seikkailijoille tarjosivat melkein\nrajattomia mahdollisuuksia. Miten ja millä menestyksellä kauppaa\nvoitiin harjoittaa noissa oloissa, oli jännittävä kysymys, johon\naikoinaan saataisiin vastaus. Mitään varmaa suunnitelmaa ei ollut —\npääpyrkimyksenä oli koettaa selvitä mahdollisimman hyvin. Tuuli oli\nsuotuisa ja puhalsi kohtuullisen voimakkaana koillisesta. Vanha Mary\nLoyd osoittautui paremmaksi purjehtijaksi kuin oli odotettukaan. Mutta\nniinpä nostettiinkin kaikki mahdolliset purjeet, varsinkin kun oli\npimeä eikä tarvinnut nähdä, millaisilta nuo purjeet näyttivät.\n\nPerämies Rogger — eli Eddy, kuten häntä hyvin mutkattomasti kutsuttiin\n— ei ainakaan olisi maksanut monta puntaa koko purkista purjeineen\npäivineen. Hän oli suorasukaisesti tuonut julki tämän mielipiteensä,\nmutta samalla hän oli lisännyt:\n\n— Vaikka olenpa minä silti nähnyt vieläkin huonompia astioita.\nPääasia on, että runko kestää. Sen nopeus on tällä tuulella yhdeksän\nsolmuväliä, eikä sen enempää voi vaatia laivalta paremmin kuin sen\npurjeiltakaan. Kyllä tässä kaikki hyvin menee, jos vain on mennäkseen!\nKunhan se vain ei saa vuotoja, jos tuuli kääntyy, ja meidän täytyy\nryhtyä luovimaan. Mutta näillä vesillähän tuuli puhaltaa viikkomääriä\nsamalta suunnalta. Ei liioin näytä siltä, että tuulen voima lisääntyisi.\n\nTähän tapaan puheli Eddy Rogger ollessaan Kurtin ja Patin kanssa\nsyömässä Mary Loydin hyvin vaatimattomassa päällystön messissä, jossa\nmyöskin prikissä olevia käsiaseita säilytettiin. Pian hän kuitenkin\nsiirtyi puhumaan -muista asioista ja virkkoi:\n\n— Toinen perämies meillä kyllä saisi olla parempi.\n\n— Mitä te tuolla tarkoitatte? Mitä teillä on Curry Gradea vastaan?\nkysyi kapteeni Pat luoden Eddyyn tutkivan katseen.\n\n— Niin. Jos minä saan puhua suoraan, niin on hän samanlainen kuin\nuseimmat irlantilaiset yleensä. Toisin sanoen riitapukari. Ainakin\nsilloin, kun hän katsoo uskaltavansa käydä ahdistamaan jotakuta toista.\n\n— Onko kuulunut valituksia? kysyi Pat jyrkästi. On muistettava, että\nPat itsekin oli irlantilainen.\n\n— Ei suinkaan... Toisin sanoen ei vielä... Mutta hän on kopea\nkäytökseltään. Ja hänen vahtivuoroonsa kuuluvat miehet näyttävät\nkaikkea muuta kuin tyytyväisiltä. Heidän joukostaan puuttuu rauha.\n\n— Onko vielä jotakin? kysyi Pat, jonka ilme ei suinkaan enää ollut\ntyytyväinen.\n\n— Hän on myöskin taikauskoinen.\n\n— Ilmeneekö se jollakin erikoisella tavalla?\n\n— Hän on laskenut, että meitä on laivassa kolmetoista miestä.\n\nSekä Kurt että Pat alkoivat laskea laivassaolevien lukumäärää.\nKumpikaan ei aikaisemmin ollut tullut kiinnittäneeksi huomiota tähän\nseikkaan.\n\n— Jos otamme päällystön myöskin lukuun, näyttää hän tosiaankin olevan\noikeassa, sanoi Pat. — Yhdeksän miestä skanssissa, master Kurt ja minä\nsekä kaksi perämiestä. Aivan oikein! Oikeastaan meitä olisi pitänyt\nolla neljätoista. Mutta tuo saksalainenhan karkasi eilen.\n\nPat ei yhä vieläkään näyttänyt tyytyväiseltä. Kuten yleensä kaikki\nmerimiehet oli hän itsekin jonkin verran taikauskoinen.\n\n— Tavallaan meitä sittenkin on neljätoista, huomautti Kurt, joka ei\nsuinkaan itse ollut vähääkään taikauskoinen, mutta joka tahtoi siten\nkeventää selvästikin painostunutta mielialaa.\n\n— Miten niin? Onko meillä ehkä mukana joku vapaamatkustaja, joka on\nkenenkään tietämättä pujahtanut laivaan ja kätkeytynyt lastiruumaan?\n\n— Tavallaan kyllä, mutta ei hän ole piilossa lastiruumassa.\nKysymyksessä on olento, joka aivan äskettäin on tehnyt meille\narvokkaita palveluksia, jopa oikeastaan pelastanut meidän henkemme.\n\n— Nyt en ymmärrä tuon taivaallista.\n\n— Mungo...\n\n— Ahaa! Gorilla, jonka saimme mukaamme tuosta turkkilaisten\nmerirosvojen pesäpaikasta Palawansaarella. Otitko sinä Mungon mukanasi\nlaivaan?\n\n— Otin kyllä. Toin sen eilen tänne, kertoi Kurt. — Kuka tietää, vaikka\nsiitä olisi hyötyä vastaisuudessakin. Olen sijoittanut sen oman hyttini\nvieressä sijaitsevaan komeroon. Jollei siitä ole muuta hyötyä, saa se\naikaan, että meitä on laivassa enemmän kuin kolmetoista.\n\n— Siinäpä olet vallan oikeassa! Mungo onkin viisaampi kuin moni\nihminen. Mutta minkä takia pidät sitä teljettynä ahtaaseen koppiin, kun\nolemme jo päässeet avomerelle?\n\n— Minulla on siihen ehkä omat syyni, vastasi Kurt luoden ystäväänsä\nmerkitsevän katseen. — Varsinkin sen jälkeen, mitä olemme kuulleet\nystävämme Eddyn kertovan. Sitäpaitsi ei Mungolla ole mitään hätää\nnykyisessä olinpaikassaan. Sillä on riittävästi sekä ilmaa että ruokaa\nja juomaa.\n\n— Eikö kukaan nähnyt, kun toit sen laivaan?\n\n— Ei. Kun toin sen tänne, oli aivan pimeä, eikä vahti tullut lähelle\nkuultuaan, että minä olin tullut laivaan. Mungo ei päästänyt ääntäkään\neikä sitä liioin näkynyt. Se liikkui minun kintereilläni kuin varjo\nsaatuaan haistaa eräitä konvehteja, joita minulla oli pussissa mukanani.\n\n— Aivan kuin silloin, kun sinä anastit sen merirosvopäällikkö Mustafa\nYskubin petolliselta malaijilaispalvelijalta?\n\n— Jokseenkin. Makeiset ja kaikki imelä ovat Mungon mieliruokaa. Sitä\nseikkaa silmälläpitäen olenkin varannut niitä mukaan oikein varaston.\nEnimmäkseen sokeroituja hedelmiä.\n\nTässä oli ensimäisen perämiehen pakko nauraa. Ajatella nyt, että\nmakeisia syövä gorilla oli jossakin aluksessa neljäntenätoista miehenä!\nMutta olipa miten oli, ei tämän jälkeen voinut väittää, että heitä\nolisi laivassa kolmetoista, ja Eddy Roggerinkin mieli alkoi muuttua\nvaloisammaksi. Toinen juttu sitten oli, mitä Curry Grade ajattelisi\ntästä väenlisäyksestä, jos hän saisi sen selville. Olihan mahdollista,\nettä hän taikauskoisuudessaan pitäisi tapausta vielä pahempana enteenä\nkuin kaikkia muita.\n\nTällaisin miettein perämies Eddy poistui messistä mennäkseen\nherättämään hänen vahtivuoroonsa kuuluvia miehiä ja vaihtamaan Curryn\nkanssa, joka pian puolestaan saapui messiin antamaan raporttia. Hän ei\nnäyttänyt ensinkään tyytyväiseltä.\n\n— No, miten asiat luistavat, perämies? kysyi Pat, kun hänen\nmaanmiehensä oli istuutunut. — Sää on suotuisa ja vauhti verrattain\nhyvä, vai kuinka?\n\n— Kyllä vain. Voisi olla huonomminkin, murisi Curry käydessään käsiksi\nruokaan. — Mutta jos saan sanoa, mitä ajattelen, niin olisi minun\nosaltani taitanut olla viisaampaa, että olisin jäänyt maihin.\n\n— Kuinka niin?\n\n— Laivassahan on kolmetoista miestä, sanoa paukautti Curry suoraan, —\nja se luku ei koskaan tuo onnea mukanaan.\n\n— Pötyä! Minä olen ennenkin purjehtinut sellaisissa laivoissa, joissa\non ollut kolmetoista miestä, sanoi Pat, vaikka hän puhuikin tällöin\nn.s. muunnettua totuutta.\n\n— Olen minäkin kerran. Mutta silloin yksi joutui pois.\n\n— Putosi siis mereen? kysyi Pat.\n\n— Putosi? Aivan niin... Kyllä hän joutui yli laidan, mutta ei elävänä.\nJa sitäpaitsi hän oli vain neekeri.\n\nCurry Grade jatkoi syöntiään välittämättä kertoa, miten neekerille oli\nkäynyt, ennen kuin hän joutui yli laidan. Hän antoi jokaisen uskoa\nasiasta, mitä halusi. Päinvastoin kuin useimmat maanmiehensä ei tämä\nirlantilainen vaikuttanut erikoisen puheliaalta — ei ainakaan nyt.\n\nKurt ei ollut sanonut sanaakaan sen jälkeen, kun toinen perämies oli\ntullut messiin. Sen sijaan hän oli tarkkaillut tätä sitä enemmän, mihin\nhänellä olikin hyvä tilaisuus, koska hän istui varjossa, messin katosta\nriippuvan hiljaa keinuvan lampun heikon valopiirin ulkopuolella.\nHänestä tuntui siltä, kuin hän olisi nähnyt nuo kasvot jossakin\naikaisemmin, vaikka hän ei jaksanutkaan muistaa, milloin ja millaisissa\noloissa sellainen olisi tapahtunut. Miehen ulkonäkö ei yksinkertaisesti\nmiellyttänyt häntä. Punainen ja takkuinen tukka olisi kyllä mennyt\nmukiin, mutta ei sen sijaan kavala ja väijyvä katse, joka totisesti\nei ennustanut mitään hyvää. Leveää, voimakasta leukaa peitti punainen\nparransänki, ja nenän alla oli pari samanvärisiä, siis punaisia, harjaa\nmuistuttavia viiksiä, jotka kuitenkin vain osaksi peittivät ylähuulen.\nTuo ylähuuli muuten oli hyvin ohut ja teräväpiirteinen. Alahuuli sen\nsijaan oli paljon paksumpi ja se viittasi, ettei sen omistaja ainakaan\nollut mikään askeetti. Karvainen rinta paistoi osittain paidanraosta.\nLeveistä hartioista voi päätellä, että miehen ruumiinvoimat olivat\nmelko huomattavat. Miehen ulkonäön tekemä yleisvaikutus ei suinkaan\nollut miellyttävä. Sen saivat aikaan pienet, pistävät, ruskeat silmät.\nNe nähdessään jokainen joutui ajattelemaan, että tuosta miehestä oli\nparasta pysyä loitolla. Oikeassa poskessa, oleva syvä rumentava arpi ei\nsuinkaan ollut omiaan yleisvaikutelmaa parantamaan.\n\nMiestä siinä tarkastellessaan Kurt ei saattanut käsittää, kuinka Pat,\njoka muuten piti silmänsä auki, oli ottanut tuon miehen palvelukseensa.\nAinoa selitys oli kai, että koko Bruneissa ei ollut saatavissa ketään\nmuuta, joka olisi voinut hoitaa toisen perämiehen tehtäviä. Omasta\npuolestaan Kurt päätti olla varuillaan ja pitää silmänsä auki tuon\nmiehen suhteen. Eddy oli varmasti ollut oikeassa lausuessaan, että\ntoiseksi perämieheksi olisi pitänyt saada toisenlainen mies. Mutta\nasiain näin ollen ei auttanut muuta kuin jäädä odottamaan, mitä tuleman\npiti.\n\nJuuri, kun Curry Grade nousi mennäkseen nukkumaan, sanoi hän kääntyen\nkapteenin puoleen:\n\n— Vähentäkää purjeita yöksi, kapteeni! Muuten tuuli puhaltaa jokaisen\nrääsyn mereen. Hyvää yötä ja näkemiin!\n\nHän ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan kiipesi ylös kajuutan portaita\nmutisten jotakin, mistä toisten oli mahdoton saada selkoa.\n\n— Omituinen otus! murisi Pat perämiehen mentyä, nousi seisomaan ja\nsytytti piippunsa. — Purjeet ovat kyllä vanhoja ja kuluneita, sen minä\nkyllä tiedän. Mutta kyllä ne tällaisen tuulen kestävät, vieläpä hiukan\nenemmänkin. — Sitten hän vilkaisi ilmapuntariin ja lisäsi:\n\n— Minusta näyttää, että se ei ole laskenut vähääkään. Kai hän sanoi\nnoin vain tehdäkseen itsensä tärkeäksi.\n\nKapteeni Pat asteli tuokion kahakäteen ahtaassa messissä ja puhkesi\nsitten jälleen puhumaan:\n\n— Mutta miten luulet käyneen tuolle neekerille, joka hänen sanojensa\nmukaan joutui yli laidan?\n\n— Tuolle miehelle, joka oli laivassa kolmantenatoista? kysyi Kurt, joka\nmyöskin oli miettinyt samaa asiaa.\n\n— Aivan niin. Eihän häntä elävänä heitetty yli laidan.\n\n— Ei. Niin hän ainakin sanoi. Mutta ehkä hän kuoli tapaturmaisesti.\n\n— Miten sitten?\n\n— Mahdollisesti hän putosi mastosta tai jokin raaka iski häneen, sanoi\nKurt.\n\n— Se on tuskin mahdollista, koska kysymyksessä kerran oli neekeri,\nsanoi Pat hetken mietittyään, aivan kuin olisi puhellut itsekseen.\n\n— Kuinka niin? kysyi Kurt. — Kyllä kai neekeriäkin voi kohdata\ntapaturma hänen merellä ollessaan.\n\n— Voi kyllä, myönsi Pat. — Mutta tavallisesti otetaan mustaihoisia\nlaivoihin vain _kokeeksi_. Neekereistä tulee vain harvoin kunnollista\nmerimiestä. Niin että minä uskon, että...\n\nHän ei kuitenkaan lopettanut lausettaan. Hänen kasvoistaan saattoi\nsilti lukea, että hänen kuulemansa ei ollut korottanut perämies Graden\nosakkeiden arvoa hänen silmissään. Kurt oli omalta osaltaan tullut\naivan samanlaiseen käsitykseen.\n\nPat valmistui nousemaan kannelle. Ennen lähtöään hän kääntyi äkkiä\nKurtin puoleen ja selitti:\n\n— Jollei Grade olisi minun maanmieheni, en koskaan olisi ottanut häntä\npalvelukseen tälle laivalle. Mutta hän on irlantilainen ja sitäpaitsi\nhän osoitti tuntevansa suurta harrastusta Borneon sisäosia kohtaan,\nmissä hän sanoi olleensa erään retkikunnan mukana joitakin vuosia\nsitten. Ja niin olimme sekä konsuli että minä sitä mieltä, että hänestä\nvoisi olla meille hyötyä myöskin maissa oltaessa. Ehkäpä hän ei maissa\nmyöskään ole yhtä töykeä.\n\nKurt toivoi samaa varsinkin sen perusteella, mitä hän äsken oli\nkuullut omalta maanmieheltään Eddy Roggerilta. Mutta siitä huolimatta\nhän mieluummin olisi suonut, että Grade ei ensinkään olisi joutunut\nretkelle mukaan. Ja hän päätti itsekseen uudelleen pitää tarkoin\nsilmällä tuota epäilyttävää otusta sekä — ainakin mikäli se hänestä\nriippui — olla antamatta hänelle kovin paljon määräämisvaltaa.\n\nNäitä ajatellen hän meni katsomaan, miten Mungo jaksoi \"kojussaan\".\nTämä koju oli muuten vain ahdas komero, jossa säilytettiin lamppuja ja\nkannuja ja kaikenlaista muuta kamaa.\n\nKarvainen peto tervehti ystäväänsä ja isäntäänsä tyytyväisesti\nmuristen eikä tuntunut ensinkään pitävän pahana sitä, että sen täytyi\nolla teljettynä näin pieneen huoneeseen. Palawansaaren turkkilaisen\nmerirosvopäällikön kellarissa sillä olikin ollut vielä paljon huonommat\noltavat, kun sitä oli pidetty ahtaassa häkissä, jonka ristikolta\nvastaan se oli hangannut pitkät juovat paksuun turkkiinsa. Mungo oli\nrumannäköinen, mutta sen silmät olivat viisaat. Näytti siltä, kuin se\nolisi tahtonut puhua.\n\nKun Kurt nyt veti taskustaan pussin, jossa oli sokeroituja hedelmiä,\nja ojensi kappaleen Mungolle, tarttui tämä siihen kätevästi ja sirosti\nkuin hyvin kasvatettu ihminen konsanaan ja söi sen hyvillä mielin\npistettyään sen suureen suuhunsa, jonka mahtavien kulmahampaiden\nkanssa tekemisiin joutumista oli parasta varoa. Vielä pari muutakin\nherkkupalaa joutui samalla tavoin Mungon avaraan kitaan, minkä jälkeen\ngorilla laski valtavat käsivartensa ristiin rinnalleen sekä taivutti\npäätään — aivan kuin itämaiseen tapaan kiittääkseen ylimääräisestä\nkestityksestä.\n\nNiin. Gorilla Mungo oli tosiaankin sekä mielenkiintoinen että hauska.\nMutta se saattoi helposti näyttää, että sen luonteessa oli toisiakin\npuolia, joiden kanssa ei suinkaan ollut mieluisaa joutua tekemisiin.\nSen olivat kyllä aikaisemmin mainittu turkkilainen merirosvopäällikkö\nMustafa Yskub sekä hänen malaijilaispalvelijansa Jussuf saaneet\nmurhemielin aikoinaan havaita.\n\nKurt lausui Mungolle muutamia ystävällisiä sanoja sekä silitti sen\ntakkuista päätä. Katsottuaan sitten, että Mungolta ei puuttunut vettä\neikä banaaneja eikä muuta tukevampaa muonaa, Kurt poistui komerosta ja\nlukitsi sen oven. Hän oli juuri menemäisillään omaan hyttiinsä, joka\nsijaitsi aivan vieressä, kun muuan seikka herätti hänen huomiotaan.\n\nAliperämies Curry Graden hyttiin johtava ovi oli raollaan. Oliko tämä\nmahdollisesti huomannut hänen seurustelunsa apinan kanssa? Tiesikö hän\nyleensä Mungon olevan laivassa? Ja jos niin oli laita, niin miten hän\nsuhtautui asiaan?\n\nKurt seisoi hetkisen aivan hiljaa ja kuunteli tarkoin, mutta\nepämiellyttävä irlantilainen, joka oli kokonaan toisenlainen kuin\nhänen maanmiehensä Pat O’Brien, ei antanut itsestään minkäänlaista\nelonmerkkiä. Hiljaa Kurt hiipi ovelle ja hänen onnistui piankin todeta,\nettä aliperämiehen hytti oli — tyhjä! Aliperämies ei siis ollut\nhytissään, mikä tuntui perin kummalliselta, kun otti huomioon, että\nparhaillaan oli hänen nukkumisaikansa, ja että hänen vartiovuoronsa oli\näskettäin päättynyt.\n\nKurt seisoi vielä hetkisen paikoillaan ja kuunteli. Silloin hän\nhuomasi, että joku liikkui kapteenin, siis Pat O’Brienin, hytissä,\njonka ovi niinikään oli raollaan. Aaltojen keinuttaessa laivaa ovikin\nheilui edestakaisin saranoillaan ja kerran se lensi aivan auki. Tällöin\nKurt saattoi nähdä, että Patin hytissä todellakin liikuskeli joku mies,\nmutta että tämä mies ei ollut Pat O’Brien.\n\nMies seisoi nyt kumarassa kirjoituspöydän ääressä. Ollessaan jokin\naika sitten hytissä katselemassa -tavara- ja hintaluetteloja,\nKurt oli nähnyt pöydällä joukon kaikenlaisia papereita. Mies ei\nkuitenkaan -tarkastellut näitä papereita, vaan kirjoituspöydän erään\nlaatikon lukkoa tai paremminkin sanoen avaimenreikää. Nyt hän näytti\ntunnustelevan pöytälaatikoita, jotka tietysti olivat lukossa.\n\nMiehen käyttäytyminen tuntui luonnollisesti Kurtista kummalliselta.\nMutta vielä enemmän hän kummastui nähdessään miehen, jonka selkä koko\najan oli häneen päin, ottavan taskustaan kimpun paksunpuoleisesta\nrautalangasta valmistettuja, taivutettuja, pitkiä ja lyhyitä esineitä\nsekä alkavan koetella niitä juurimainittuun lukkoon.\n\nSelvästikin mies yritti murtaa lukon!\n\nKurt ei siekaillut enää kauemmin, vaan ryhtyi päättävästi toimintaan.\nParilla askeleella hän oli hytin kynnyksellä, johon hän pysähtyi ja\nrykäisi pitäen koko ajan tarkoin silmällä hytissä olevaa miestä. Tämä\nsujautti salamannopeasti murtovehkeensä taskuun sekä kääntyi tulijaan\npäin. Huomattuaan, kuka tämä oli, mies huomautti rauhallisesti, aivan\nkuin olisi liikkunut täysin rehellisillä asioilla:\n\n— Vielä valveilla, master Kurt?\n\n— Minun piti sanoman juuri samaa perämiehestä, vastasi Kurt. — Tulin\ntänne vaihtaakseni vielä pari sanaa kapteenin kanssa.\n\n— Hän on parhaillaan kannella. Minä taas tulin tänne hakemaan muuatta\nmerikorttia.\n\nNäin sanottuaan mies tunkeutui odottamatta ilmestyneen häiritsijän ohi\nja hävisi kannelle johtaville portaille.\n\nMies oli aliperämies, muutenkin jo epäluuloja herättänyt Curry Grade!\n\nMihin hän oli tahtonut päästä käsiksi? Miksi hän oli käyttänyt\ntilaisuutta hyväkseen hiipiäkseen tänne juuri silloin, kun tiesi Patin,\nolevan komentosillalla?\n\nÄkkiä Kurt muisti, mitä tuo vastenmielinen irlantilainen oli sanonut,\nkun hän syötyään oli poistunut päällystön messistä: \"Vähentäkää\npurjeita yöksi, kapteeni! Nämä rääsyt saattavat muuten kaikki lentää\nmereen.\"\n\nOliko nuo sanat mahdollisesti lausuttu sitä varten, että Pat olisi\njonkin aikaa poissa hytistään juuri nyt yöllä ja sellaiseen aikaan,\njolloin kaikki luulivat Graden olevan nukkumassa omassa hytissään?\n\nTällainen menettely oli hyvinkin mahdollista, mutta ei ollut sanottu,\nettä niin todella oli tapahtunut. Toiselta puolen taas se seikka,\nettä Grade tiirikoiden avulla etsi merikorttia, jota hän oli sanonut\ntulleensa noutamaan, ei juuri todistanut Graden liikkuneen täysin\nrehellisillä ja luvallisilla asioilla.\n\nAsiaa harkittuaan Kurt vihdoin päätyi tulokseen, että heidän toinen\nperämiehensä varmasti oli ollut liikkeellä asioissa» jotka eivät\nainakaan edistäneet heidän päämiehensä, konsuli Willnerin, pyrkimyksiä,\nja että irlantilaisen taholta saattoi odottaa melkein mitä tahansa.\n\nJuuri samassa Pat tuli alas. Hän huomasi Kurtin, joka jo oli menossa\nomaan hyttiinsä miettiäkseen vielä tarkemmin äsken kuulemaansa. Samassa\nhän huudahti:\n\n— Jaha, oletko vielä valveilla! Sinäkö olet avannut minun hyttini oven?\nKummallista! Muistan aivan varmasti lukinneeni oven, kuten aina teen\npoistuessani hytistäni.\n\n— Minun tullessani tänne ovi oli auki ja heilui laivan keinuessa.\nToinen perämies oli hytissä, selitti Kurt.\n\n— Grade?\n\n— Aivan oikein. Hän sanoi tulleensa hakemaan jotakin merikorttia.\n\n— Merikorttia? Merkillistä! Ja minä kun luulin hänen olevan nukkumassa.\n\n— Hän lähti juuri äsken kannelle, sanoi Kurt. — Kumma, kun hän ei\ntullut sinua vastaan!\n\n— En nähnyt hänestä vilaustakaan, vastasi Pat, mutta ylhäällähän onkin\npilkkopimeä. Siellä on pimeätä kuin säkissä, mutta peräsin on varmoissa\nkäsissä, ja Rogger huolehtii vahdinpidosta.\n\n— Ja vähensitkö purjeita, kuten perämies Grade ehdotti?\n\n— Tyhmyyksiä! Tuuli on hyvä, mutta ei sen enempää. Tämä astia kestää\nkyllä hyvin kaikki purjeet, mitä meillä on ulkona. Jopa se siten\npurjehtii tukevammin kuin muutoin, kun tuuli on tällainen. Meidän\ntäytyi kääntää pari piirua, jotta voisimme väistää Burning Islandin\nulkopuolella olevat riutat, joiden ohitse kuljemme muutaman hetken\nkuluttua. Muuten on kaikki kunnossa. Onpa hyvä, että vihdoinkin pääsee\nvähäksi aikaa nukkumaan. Meillähän onkin ollut puuhaa aina neljästä\nlähtien aamulla. Hyvää yötä!\n\nNäin sanottuaan Pat marssi hyttiinsä ja sulki oven jälkeensä. Kurt ei\ntahallaan ollut ottanut puheeksi toisen perämiehen epäilyttäviä puuhia,\nmutta nyt hän oli lisäksi tullut vakuutetuksi siitä, että kapteenin\nhytin ovi oli tiirikoitu auki. Sillä Pat oli mies, joka harvoin,\njos milloinkaan, unohti, mitä hänen piti tehdä, ja hän oli varmasti\ntälläkin kertaa hytistä lähtiessään lukinnut ovensa.\n\nPat O’Brien oli prikin kapteeni, mutta Kurt oli hänen ohellaan\nretkikunnan johtaja. Sen vuoksi hänen olisi kohta pitänyt ilmoittaa,\nmitä hän oli saanut selville, sekä koettaa yhdessä Patin kanssa saada\nasioihin parannusta. Mutta hän tahtoi ensin miettiä tarkemmin asiaa.\nHytissään hän sitten tuli siihen johtopäätökseen, että aliperämies\nCurry Grade oli mies, joka varmaankin puolustautuisi kaikin keinoin,\njos häntä ahdistettaisiin. Tässä tapauksessa olisi paras puolustuskeino\nväittää viimeiseen saakka, että ilmianto oli valheellinen. Jollei\nilmiantajalla olisi mitään todistuksia väitteensä tueksi, saisi hän\nitse kantaa häpeän. Tässä tapauksessa se yksin ei riittänyt, vaan\nlisäksi olisi häntä uhkaamassa vaara, että hän joutuisi salakavalan\nväijytyksen uhriksi. Hänen voisi käydä niin kuin tuon neekeriraukan,\njoka oli ollut kolmastoista laivassa ja sen vuoksi joutunut ennen\naikojaan menettämään henkensä.\n\nKurt otti huomioon kaiken tämän. Samalla hänelle kuitenkin selvisi,\nettä hän toisen perämiehen silmissä jo oli \"merkitty mies\" sen\njohdosta, että hän oli odottamatta yllättänyt tämän luvattomilla\nteillä. Sen sijaan hän ei vieläkään ollut päässyt selvyyteen siitä,\nmiten hänen vastaisuudessa tuli menetellä, kun hän vihdoin vaipui\nuneen, sillä hänkin oli lopen uupunut melkein vuorokauden kestäneiden\nponnistusten jälkeen.\n\nKokemuksista viisastuneena hän kuitenkin väänsi hyttinsä oven\nsisäpuolelta lukkoon sekä järjesti niin, että avainta ei ulkoapäin\nvoitu työntää pois. Vastaisuudessakin hän päätti menetellä samalla\ntavalla joka kerta, kun hän joutuisi olemaan yksin hytissään. Lisäksi\nhän oli päättänyt mahdollisimman paljon karttaa toista perämiestä sekä\nsopivassa tilaisuudessa antaa maanmiehelleen ensimäiselle perämiehelle\nviittauksen, että tämänkin tuli pitää silmänsä auki. Mitä Patiin tulee,\nniin olivat tämän epäluulot jo heränneet. Kun päästäisiin maihin, olisi\nasioita yritettävä järjestää jollakin uudella tavalla. Seikkailuja ja\njännitystä saataisiin muutenkin tarpeeksi, ja tällainen salaperäisyys\noli omiaan lisäämään hermostumista.\n\nSeuraavana aamuna Kurt herätettiin aamiaiselle vasta kauan aikaa sen\njälkeen, kun aurinko jo oli noussut. Tuuli oli kiihtynyt, ja aallot\nolivat paljon korkeammat kuin yöllä, mistä johtui, että vanha Mary\nLoyd keinui ja vaappui aika lailla. Täytyi olla todellakin merimies\nvoidakseen säilyttää tasapainonsa laivassa liikkuessaan. Toisella\nperämiehellä oli jälleen vahtivuoro, ja jo alhaalla käytävässä saattoi\nkuulla, miten hän äyski ja kiroili miehille näyttääkseen mahtiaan.\n\nPat ei kuitenkaan tuntunut tuosta paljoakaan välittävän. Hän ei\nilmeelläkään osoittanut, että hän olisi halunnut asioiden olevan\ntoisin. Hän tuli messiin samalla kertaa kuin Eddy Roggerkin ja kävi\nkäsiksi ruokaan, mutta ei puhunut hetkeen aikaan mitään. Vihdoin hän\npuuskahti:\n\n— Minusta on parasta, että me jäämme Montradoon päiväksi lepäämään\nsivuutettuamme Kap Datun. Köysistössä on yhtä ja toista korjattavana,\nennen kuin purjehdimme saaren eteläpuolella olevaan Billitonin\nkanavaan. Olemme silloin purjehtineet noin viisisataa mailia, ja on\nmahdollista, että tämä astia alkaa vuotaa. Vai mitä te sanotte, Rogger?\n\n— Olen täysin samaa mieltä, kapteeni! Meidän täytyy muutenkin käydä\npian käsiksi pumppuihin. Mutta se ei auta kovinkaan pitkälle.\nParhaassakin tapauksessa lasti kastuu ja vahingoittuu, ja jos niin käy,\nniin tuskin kannattaa jatkaa.\n\nMuuan miehistöstä, aluksen kirvesmies, tuli messiin ja jäi ovelle\nodottavaan asentoon.\n\n— Oliko teillä jotakin asiaa, Jenkins?\n\n— Meillä on vettä kaksi jalkaa, kapteeni.\n\n— Tietääkö perämies Grade siitä? Hänellähän on nyt vahtivuoro?\n\n— Aivan niin, kapteeni.\n\n— Hän on kai antanut määräyksen, että pumput on pantava käyntiin?\n\n— Ei ole, kapteeni.\n\n— Pyytäkäähän häntä tulemaan tänne alas vähäksi aikaa!\n\nKirvesmies Jenkins, joka oli vanha, kaikilla maailman merillä\nahavoitunut veteraani, poistui messistä. Mutta kesti melko kauan aikaa,\nennen kuin toinen perämies ilmestyi messiin, jossa hän jäi seisomaan\novensuuhun lakki päässä.\n\n— Oletteko ottanut selkoa, onko lastiruumassa mahdollisesti vettä?\nkysyi Pat O’Brien hyvin rauhallisesti.\n\n— Ei siellä sanottavasti vettä ole.\n\n— Siellä kuuluu olevan kaksi jalkaa. On parasta panna pumput heti\nkäyntiin.\n\n— Olisi ollut parasta, että emme olisi ensinkään lähteneet liikkeelle,\nvastasi aliperämies röyhkeästi esimiehelleen, joka kuitenkin hillitsi\nitsensä ja vastasi yhtä rauhallisesti kuin äskenkin:\n\n— Pankaa pumput käyntiin! Tulen itsekin kohta ylös kannelle.\n\nPerämies Grade mutisi vastaukseksi jotakin, josta ei saanut selkoa,\nsekä poistui messistä hyvin hitaasti ja epäröiden, kun taas Pat jatkoi\nhetken mietittyään:\n\n— Minun on hyvin vaikea käsittää tätä. Astia on kylläkin vanha, mutta\nse ei ole läheskään niin vanha, että se ei kestäisi merta vielä monta\nherran vuotta. On aivan luonnollista, että konsuli ei tahtonut lähettää\ntälle matkalle kalliimpaa ja uudempaa laivaa. Tämä matkahan tehdään\npääasiassa pitkin rannikkoa. On kai parasta, että perämies Rogger\nlähtee minun mukanani alas ruumaan, niin että saamme mitata, kuinka\npaljon vettä siellä oikein on, sekä mahdollisesti etsiä käsiimme\nvuodon. Jos siellä onkin vuoto, niin toivottavasti se ei ole pahempi\nkuin että Jenkins, jonka myös otamme mukaamme, voi laastaroida sen\nkiinni siksi aikaa, kunnes pääsemme satamaan.\n\nTämän sanottuaan Pat ryhtyi jatkamaan ateriaansa, ja ensimäinen\nperämies sekä Kurt seurasivat hänen esimerkkiään. Viimemainittu ei\nvieläkään ollut voinut ratkaista, pitikö hänen kertoa Patille toisen\nperämiehen salaperäisistä puuhista yöllä Patin hytissä.\n\nAteriansa lopetettuaan kaikki kolme nousivat välikannelle. Ensimäinen\nsilmäys riitti osoittamaan, että laivasta ei vielä oltu ryhdytty\npumppaamaan vettä pois. Oli aivan kuin Pat ei koskaan olisi antanutkaan\nmitään sensuuntaista määräystä.\n\n— Grade! huusi Pat aliperämiehelle. — Ovatko pumput rikki?\n\nKysymykseen ei tullut mitään vastausta, mutta sen sijaan he näkivät,\nmiten muuan merimies suistui kannelle punatukkaisen perämiehen rajusta\niskusta. Iskun saanut oli vielä nuori mies, joka jokin aika sitten oli\nlähtenyt erään höyrylaivan mukana Brisbanesta Australian itärannikolta.\nLaiva oli kuitenkin joutunut melkein hylyksi Javan pohjoispuolella\nsekä monien vaiheiden jälkeen päässyt vihdoin Sarawakiin. Täällä se\noli täytynyt myydä romutettavaksi, ja puheena olevan nuoren merimiehen\noli onnistunut malaijilaisveneellä päästä Bruneihin, missä Pat sitten\npestasi hänet Mary Loydin miehistöön.\n\nMerimiehen nimi oli muuten Håkan Elster ja hän oli kotoisin\nBergenistä, Norjasta. Kysymyksessä oli oikeastaan hänen ensimäinen\npitkänvedenpurjehduksensa, jolla hän jo tähän asti oli ehtinyt kokea\njos jonkinlaisia seikkailuja. Ja nyt hän makasi aivan liikkumattomana\nkannella, kun taas aliperämies näytti olevan halukas jatkamaan uhrinsa\npahoinpitelyä ja antoi Elsterille voimakkaan potkun.\n\nVilauksessa Pat ehti paikalle ja työnsi Graden syrjään, samalla\nkuin hän huusi kirvesmies Jenkinsille, että tämän tuli kuljettaa\npahoinpidelty saamaan hoitoa. Mutta Jenkins ei vielä ollut ehtinyt\nnoudattaa saamaansa käskyä, kun Elster oli jälleen jalkeilla ja huusi\nvarsin hyvällä englannin kielellä aliperämiestä osoittaen:\n\n— Ottakaa hänet kiinni, kapteeni! Muuten... Hän on...\n\nRaskas rautatanko osui samassa hetkessä Elsteriin, joka tuskasta\nparkaisten suistui uudelleen kannelle ja jäi siihen tajuttomana\nmakaamaan. Mutta Pat veti nopeasti esiin \"kuusipiippuisensa\" ja\nsuuntasi sen kohti toista perämiestä pitääkseen paremmin hurjistuneen\nmiehen aisoissa.\n\n— Menkää alas hyttiinne, Grade! komensi hän. — Saamme myöhemmin\nkeskustella tästä asiasta.\n\nCurry Grade vastasi pilkallisesti nauraen:\n\n— Minä menen, mikäli tahdon! Mutta niin kauan kuin minä olen\nperämiehenä tässä kaukalossa, niin on minun vahtivuorollani tehtävä,\nniin kuin minä tahdon.\n\nPäästäen suustaan kokonaisen liudan julmia kirouksia Grade vihdoin\npainui kannen alle. Kukaan ei sillä hetkellä saanut tietää, mitä nuori\nElster oli aikonut äsken sanoa. Parin miehen ryhtyessä kantamaan häntä\nskanssiin sanoi Pat Roggerille ja Jenkinsille:\n\n— Tulkaahan nyt, niin katsotaan, millainen vuoto siellä oikeastaan on.\nJa te, Tom, saatte pitää huolen siitä, että pumput vihdoinkin saadaan\nkäyntiin.\n\nTom Bullwer oli prikin ponteva ylipursimies.\n\n\n\n\nIII luku.\n\nAliperämies osoittautuu roistoksi, mutta pääsee karkuun.\n\n\nKurt Lagerberg, joka vanhan prikin komentosillalta oli katsellut\nvälikannella sattuneita kiusallisia tapauksia, ei voinut tulla muuhun\nkäsitykseen kuin että tässä oli kysymyksessä selvä kapina. Sinänsä\nei tapauksen tarvinnut merkitä suurtakaan onnettomuutta, sillä\nkapinoitsijalla ei kaikesta päättäen ollut ainoatakaan kannattajaa,\nmutta jos hän saisi edelleen hoitaa laivan toisen perämiehen\ntehtäviä, ei kukaan voinut sanoa, mitä hänen päähänsä tulevaisuudessa\npälkähtäisi. Merilakien mukaan oli Patin asiana ratkaista, miten\ntällaisessa ennenkuulumattomassa tapauksessa oli meneteltävä, mutta\nlaivan omistajan, konsuli Willnerin, edustajana, oli myöskin Kurtilla\noikeus sanoa sanansa.\n\nJuuri tätä Kurt nyt ajatteli katsellessaan, miten ylipursimies Tom\nBullwer, vanha kokenut merikarhu, valitsi ne miehet, joiden tuli\nryhtyä hoitamaan pumppuja. Mitä enemmän hän ajatteli asiaa, sitä\nenemmän hänessä vahvistui vakaumus, että Curry Grade oli tämän jälkeen\nlähetettävä maihin. Silloin lakkaisi myöskin turmiollinen luku\nkolmetoista vaivaamasta taikauskoisia merimiehiä, joista hiukan yksi ja\ntoinen oli alkanut kallistua uskomaan, että tuo luku oli syynä moniin,\njo sattuneisiin vastoinkäymisiin.\n\nNyt Bullwer tuli komentosillalle, loi silmäyksen kompassiin sekä\nvirkkoi jotakin ruorimiehelle. Tuuli oli voimistunut, ja pursimiehen\ntottuneet merimiessilmät tarkkasivat, miten purjeet paisuivat tuulessa\nkiidättäen laivaa eteenpäin. Nopeus lisääntyi ja kannella miehet\nponnistelivat voimiensa takaa pumppujen ääressä. Mutta toisesta\npumpusta ei näyttänyt tulevan ensinkään vettä. Oli, kuin sitä ei olisi\nollut olemassakaan.\n\n— Bullwer, sanoi Kurt, mikä vika tuossa pumpussa mahtaa olla?\n\n— Kunpa sen tietäisinkin, vastasi puhuteltu. — Täytyy mennä ottamaan\nselkoa asiasta. Ehkäpä sekin on jollakin tavalla rikki.\n\nBullwer enemmän hyppi kuin laskeutui alas portaita ja riensi nuolena\npumpun luo. Pat ilmestyi niinikään kannelle mukanaan ensimäinen\nperämies, joka nyt oli jälleen ryhtynyt hoitamaan vahtivuoroa sekä\nhuusi skanssista pari miestä lisää kannelle.\n\nJo silmäys Patin kasvoihin riitti toteamaan, että Pat oli huonolla\ntuulella. Hän tarkasteli vuoron perään kumpaakin prikin mastoa,\njokaista niiden raakaa sekä kaikkea muuta kuin ensiluokkaisia purjeita.\nHän huusi miehille, että yläprammin purje oli otettava sisään ja että\netupurjeet oli kiinnitettävä paremmin. Sitten hän riensi tarkastamaan\npumppuja ja varsinkin sitä, josta ei ensinkään saatu vettä. Täällä hän\nantoi määräyksen, että miesten oli jätettävä turha työ. Vasta sitten\nhän tuli komentosillalle, luotuaan silmäyksen kompassiin sekä toisen\naika lailla kuoppaiselle merelle ja kolmannen uudelleen purjeisiin hän\n•kääntyi Kurtin puoleen sanoen:\n\n— Meidän täytyy purjehtia Kuchingin lahteen ja laskea maihin. Vesi\nnousee tuolla alhaalla, eikä Jenkins saa vuotoa tukituksi ainakaan\nneljässä tunnissa. Toisen pumpun varsi on poikki.\n\n— Poikki? toisti Kurt. — Mutta kumpikin pumppuhan oli hyvässä kunnossa\nennen liikkeelle lähtöä.\n\nPat ei vastannut tähän mitään, vaan kiirehti jälleen alas\nkomentosillalta, kohtasi portailla ensimäisen perämiehen, sanoi tälle\njotakin, mistä Kurt ei saanut selkoa, sekä katosi vihdoin messiin ja\npäällystön hytteihin johtaville portaille.\n\nAikoiko Pat nyt panna Curry Graden koville?\n\nTämä ajatus oli omiaan saamaan Kurtin levottomaksi. Hullu\nirlantilainen, joka oikeastaan oli erotettu toimestaan, oli ilmeisesti\nsellaisessa mielentilassa, että hän oli vaarallinen kenelle tahansa.\nEhkäpä hän oli saanut käsiinsä jostakin väkijuomia taikka sitten tuonut\nniitä mukanaan laivaan. Selvin päin hänen oli ollut mahdoton tehdä,\nmitä hän äsken oli tehnyt.\n\nKurt laskeutui komentosillalta ja alkoi kävellä kannella. Hän\nloi tilapäisesti ja osaksi avatusta luukusta silmäyksen prikin\nlastiruumaan. Ruumassa oli pimeätä, mutta ylinnä, aivan luukun\nkohdalla, näkyi joukko peitteiden suojassa olevia laatikoita. Luukun\nreunaa vasten oli pystytetty tikapuut, ja niitä pitkin nousi ruumasta\nmuuan merimiehistä raahaten mukanaan pienenpuoleista, vettä valuvaa\nlaatikkoa.\n\n— Onko vesi noussut paljonkin? kysyi Kurt tarkastellen levottomana\nkastunutta laatikkoa, jonka hän tiesi sisältävän muutamia pakkoja\ntavallista parempaa ja hyvin ohutta damastikangasta.\n\n— Ulottuu aina vatsaan asti, vastasi mies heittäen laatikon kannelle.\n— Tämä ja monet muut laatikot eivät maksa montakaan shillinkiä\nmokoman terva- ja suolavesikylvyn jälkeen. Sitäpaitsi ei ole sanottu,\npääsemmekö itsekään maihin, jos...\n\n— Miten pumpunvarsien laita on? Kuulin, että muuan niistä oli\nkatkennut, keskeytti Kurt.\n\n— Katkennut? toisti merimies ihmetellen. — Jenkins sanoo, että se on\njollakin tavalla sahattu tai viilattu poikki.\n\nKurt hätkähti. Oliko aliperämies ollut toimessa sielläkin? Ja mitä\nhän oikeastaan tahtoi? Aikoiko hän suorastaan upottaa Mary Loydin\nlasteineen, miehistöineen päivineen sekä hukuttautua itse sen\nmukana, jollei hänen onnistuisi pelastautua vanhan prikin ainoassa\nhengenpelastusveneessä? Siinä tapauksessa täytyi olettaa, että hän\näkkiä oli tullut hulluksi. Hänen täytyi vakavasti puhua Patin kanssa\ntästä asiasta. Hän ei voinut enää vaieta, kun oli kysymys lastista,\nja muista liikeasioita koskevista seikoista. Nyt ei enää ollut\nkysymys vain suhteellisen pienestä raudoitetusta arkusta, jonka he\njoitakin aikoja sitten olivat kuljettaneet Borneolle Kiinasta. Tässä\noli kysymyksessä kokonainen priki, joka oli melkein täyteen lastattu\ntavaroita, jos kohta lastin arvo ei ehkä täysin vastannutkaan kirstun\nsisällön arvoa.\n\nEhkäpä nyt oli tullut sopiva tilaisuus keskustella Patin kanssa. Ehkäpä\nsitäpaitsi häntäkin tarvittiin alhaalla selvitettäessä lopullisesti\nvälejä raivopäisen aliperämiehen kanssa. Patin ja Curry Graden välinen\nkeskustelu tuntui kestävän kauan, arveli Kurt, joka katsoi, että\nhänestä ei kannella oikeastaan ollut tällä hetkellä mitään hyötyä.\n\nKuitenkin oli selvää, että jotakin oli tehtävä. Asiat eivät voineet\nenää kauemmin jatkua samaan suuntaan kuin tähän asti. Raaka kohtelu,\njoka aliperämiehen taholta oli tullut nuoren norjalaisen merimiehen\nHåkan Elsterin osaksi, näytti jo saaneen miehistön lopullisesti\nsuuttumaan Curry Gradelle. Kurt oli joutunut kuulemaan uhkauksia, ja\nnäillä kaukaisilla vesillä siirryttiin hyvinkin helposti sanoista\ntekoihin. Ja silloin olisi kapina laivalla täydessä käynnissä.\n\nLaivan miehistöön kuului kyllä pystyviä merimiehiä, mutta heitä oli\nkohdeltava varovaisesti. Kaikki he olivat jollakin tavalla tuuliajolle\njoutuneita ja onnenetsijöitä. Toivo, että konsuli Willnerin järjestämä\nkauppamatka Borneon vähän tai ei ollenkaan tunnettuihin osiin tuottaisi\nheille enemmänkin hyötyä kuin tavallisen palkan, oli houkutellut\nheidät tulemaan mukaan. Mutta raivopäisen irlantilaisen esiintyminen\noli melkein matkan alussa saanut aikaan, että tilanne alkoi käydä\nkestämättömäksi. Muinaisten aikojen merirosvopäällikkö ei voinut\nkohdella miehiään kovakouraisemmin kuin hän oli tehnyt. Hänet ainakin\ntäytyi toimittaa ensi tilassa maihin.\n\nNäitä seikkoja pohtien Kurt oli hitaasti lähestynyt messiin sekä\nkomentosillan alla oleviin hytteihin johtavia portaita. Hän oli\ntoivonut Patin ja toisen perämiehen milloin tahansa tulevan ylös, sillä\nhän halusi tavata heidät mieluummin kannella kuin alhaalla. Kannella\nvoitiin asiat selvittää nopeasti. Vai oliko Kurtilla aavistus, että\nselvityksessä mahdollisesti tarvittiin apua, jos irlantilainen kävisi\nliian hurjaksi? Ja apua taas oli nopeammin saatavissa kannella.\n\nPortailla hän pysähtyi hetkiseksi. Hän ei voinut kuulla, olivatko miehet\nmessissä vaiko kapteenin hytissä. Kaikki ovet olivat kiinni, eikä\nmitään ääniä kuulunut.\n\nTämä vaikutti epäilyttävältä. Curry Grade ei suinkaan ollut niitä\nihmisiä, jotka puhuvat hiljaa. Paremminkin saattoi hänen puheensa\nmuistuttaa kiljuntaa, jota kuulee kovan myrskyn vallitessa, kun tuuli\nulvoo köysistössä ja aallot huuhtelevat laivan kantta. Satamassakin\nhänen äänensä oli kuulunut kaikkein ylinnä, vaikka oli ollut kysymys\nvain aivan mitättömistä asioista. Oli selvää, että sellainen mies ei\ntärkeistä asioista keskustellut matalalla äänellä.\n\nMutta nyt hän joka tapauksessa esiintyi kummallisen hiljaa. Käytävään\nei kuulunut ainoatakaan sanaa. Vai suorittivatko miehet joitakin\npaikanmääräyksiä niillä merikorteilla, joita Grade oli sanonut Kurtille\ntulleensa etsimään kapteenin hytistä. Pat taas oli sanonut, että heidän\nensi tilassa täytyi pyrkiä satamaan korjaamaan laivaansa. Mutta...\n\nKurt tarttui reippaasti messiin johtavan oven kädensijaan ottaakseen\nselville, mistä oikein oli kysymys.\n\nMutta ovipa ei avautunutkaan. Näytti siltä, että se oli lukittu,\nmitä Kurt ei muistanut koskaan aikaisemmin tapahtuneen. Messihän oli\npäällystön arkihuone, ja lisäksi täytyi kokin sekä kajuuttavahdin\nsaada vapaasti liikkua siellä voidakseen toimittaa askareensa. Kurt\nei voinut ymmärtää, mitä aihetta kellään oli nyt saattanut olla oven\nlukitsemiseen. Mutta ovi ei avautunut sittenkään, vaikka hän useita\nkertoja voimakkaasti koputti.\n\nKurt kääntyi nyt kapteenin hyttiin ja koetti vetää sen oven auki. Mutta\nnyt kävi ilmi, että tämäkin ovi oli lukossa.\n\nHän painoi korvansa avaimenreiän lähelle ja kuunteli.\n\nEi hiiskaustakaan. Kaikkialla oli hiljaista kuin haudassa. Eikä liioin\nkukaan vastannut hänen koputuksiinsa.\n\nOlivatko toiset ehkä sittenkin jo nousseet kannelle? Mutta minkä vuoksi\nolivat kaikki ovet, myöskin messin ovi, lukossa?\n\nKurt nousi itsekin kannelle ja kuuli Eddy Roggerin huutavan\nkomentosillalta miehilleen ohjeita purjeiden hoitamisesta, sillä tuuli\noli sillä välin jonkin verran kääntynyt. Miehet ryhtyivät täsmällisesti\ntäyttämään saamiaan määräyksiä ja heidän touhutessaan tarjoutui\nKurtille tilaisuus kertoa ensimäiselle perämiehelle tekemistään\nhavainnoista. Ensin hän kuitenkin kysyi:\n\n— Onko kapteeni tullut kannelle?\n\n— Minä ainakaan en ole hyvään aikaan nähnyt hänestä vilaustakaan.\n\n— Entä perämies Grade?\n\n— Hänethän ajettiin alas. Muutenhan minä en olisikaan tässä.\nTodennäköisesti hän on nukkumassa hytissään, vaikka nyt oikeastaan\npitäisi olla hänen vahtivuoronsa.\n\nKurt riensi jälleen alas. Hän oli äsken unohtanut ottaa selville, miten\ntoisen perämiehen hyttiin johtavan oven laita oli, ja nyt hän päätti\nkorvata laiminlyöntinsä. Hänen täytyi kuitenkin menetellä varovasti,\njottei helposti suuttuva ja rajuluontoinen irlantilainen saisi uutta\nraivokohtausta.\n\nKun hän tarttui kädensijaan, antoi se perään ja ovi avautui. Kurt\nraotti sitä hyvin varovaisesti ja kurkisti hyttiin. Mutta mikäli hän\nsaattoi havaita, oli hytti typötyhjä. Irlantilaisesta, joka kuitenkin\noli saanut käskyn mennä hyttiinsä, ei näkynyt jälkeäkään.\n\nKuunneltuaan, oliko joku tulossa, Kurt pujahti hyttiin. Siellä vallitsi\ntäydellinen sekasorto. Irlantilaisen merimiesarkun kansi oli auki, ja\njoku näytti kaikessa kiireessä penkoneen arkun sisällön ylösalaisin.\nPenkillä virui rikkinäinen suojapuku sekä lattialla pari melko huonoja\nkumisaappaita ja vielä huonommassa kunnossa oleva öljykangaslakki.\nMuuan seinässä kiinni olevan pienen lipaston laatikoista oli vedetty\npuoliksi auki ja se oli tyhjä, lukuunottamatta paria revolverinpanosta.\nKaikki teki sen vaikutuksen, että hytissä asunut oli käynyt siellä ja\npoistunut jälleen kiireesti. Mutta mihin?\n\nPrikistä hän ei mitenkään voinut poistua kenenkään näkemättä, kun\nkaikki miehet olivat töissä kannella tai köysistössä ja toinen\npumpuista oli jatkuvasti käynnissä. Laiva oli sitäpaitsi liikkeellä.\nOli mahdoton laskea vesille pelastusvenettä tai edes laivan pientä\nsoutuvenettä kenenkään huomaamatta. Tilanne alkoi tuntua entistäkin\nsalaperäisemmältä.\n\nKurt aikoi jo palata takaisin komentosillalle tai kannelle, kun\nhän kuuli portailta askeleita. Hän kiiruhti silloin nopeasti pois\naliperämiehen hytistä, mutta kuitenkin hän ehti ohimennessään siepata\npöydältä siinä viruneen paperin, joka muistutti kokoontaitettua\nkirjettä. Kurt työnsi paperin taskuunsa vaistomaisesti, itsekään oikein\ntietämättä minkä vuoksi.\n\nAskeleet olivat ensimäisen perämiehen, Eddy Roggerin, joka oli tulossa\nalas kannelta ja joka Kurtin nähtyään huudahti:\n\n— No, mitä tänne kuuluu? Minulla olisi kapteenille hiukan asiaa.\n\n— Jollei hän kerran ole kannella, täytyy meidän minun mielestäni ryhtyä\ntarmokkaasti etsimään häntä. Katsokaa itse! Sekä messin että kapteenin\nhytin ovet ovat lukossa. Eikö Gradeakaan ole näkynyt?\n\nPerämies Rogger tempoili lukittujen ovien kädensijoista ja vastasi aika\nlailla hermostuneesti:\n\n— Gradelle minä annan palttua! Mutta kapteeni minun täytyy saada\nkäsiini. Vesi lastiruumassa nousee nousemistaan eikä toista pumppua\nole vieläkään saatu käyntiin. En näe mitään muuta neuvoa kuin että\nmeidän on mahdollisimman nopeasti pyrittävä matalaan veteen sekä mikäli\nmahdollista katsottava, että samalla pääsemme tuulen suojaan. Tuuli on\nkääntynyt jälleen hiukan maata kohti ja puhaltaa entistäkin suuremmalla\nvoimalla. Uskon, että vanha Mary ei voi sietää tätä enemmän vettä\nruumassaan ja kannellaan...\n\nEddy Rogger oli vähällä kaatua selälleen, sillä nyt hän oli\nvoimakkaalla tempauksella saanut messin oven auki. Nopea silmäys\nriitti osoittamaan, että kapteeni ei ollut messissä, mutta että\nkaikki huonekalut ja muut esineet näyttivät olevan tavallisessa\njärjestyksessä. Heillä ei kuitenkaan ollut nyt aikaa sellaisten\nseikkojen tutkimiseen. Heidän täytyi nopeasti saada kapteeni käsiinsä.\n\nVäkevä perämies kävi nyt kaikin voimin käsiksi kapteenin hytin oveen.\nHänen ponnistuksensa johtivat pian siihen, että tämäkin ovi avautui,\nmutta tuskin hän oli saanut oven auki, kun hänen huuliltaan pääsi\npelästynyt parahdus:\n\n— Onko hän... onko hän kuollut?\n\nKurt oli jo tunkeutunut perämiehen ohitse hyttiin. Näky, joka kohtasi\nhänen katseitaan, oli tosiaankin järkyttävä.\n\nKapteeni makasi vuoteellaan, mutta niin köytettynä, että hän ei voinut\nliikauttaa jäsentäkään. Hänen huultensa välistä pisti esiin vaateriepu\ntai nenäliinan nurkka: jokin vaatekappale oli työnnetty hänen suuhunsa,\nniin että hän oli tukehtumaisillaan. Hänen kirjoituspöytänsä laatikot\noli vedetty auki, ja joukko papereita oli viskelty hujan hajan\nlattialle, penkille ja kirjoituspöydälle. Nopea silmäys nurkassa\nolevaan kassakirstuun osoitti, että sitäkin oli yritetty avata —\nilmeisesti sorkkaraudan avulla, joka sitten oli jätetty arkun viereen,\nkun konnantyön tekijä ei ollutkaan saanut lukkoa auki.\n\nMutta nämä kaikki olivat toistaiseksi sivuasioita. Ennen kaikkea täytyi\nheidän vapauttaa kapteeni siteistä sekä koettaa virvoittaa hänet\nhenkiin.\n\nRoggerin ryhtyessä leikkaamaan köysiä poikki Kurt veti kapteenin\nsuusta sinne työnnetyn nenäliinan ja kuunteli tarkasti. Juuri samassa\nsilmänräpäyksessä hän näki, miten hänen vanhan ystävänsä rinta nousi ja\nlaski hänen hengittäessään syvään. Pat avasi myöskin silmänsä, jotka\ntähän asti olivat olleet kiinni, sekä loi ympärilleen ihmettelevän\nkatseen, joka samalla osoitti hänen tuntevan heidät.\n\n— Mikä sinulla on? Mitä on tapahtunut? kysyi Kurt kiihkeästi, kun taas\nperämies Rogger yritti nostaa päällikköään istumaan.\n\nVastaus viipyi kauan. Pat tarvitsi silminnähtävästi aikaa tointuakseen\nja kyetäkseen jälleen kunnollisesti hengittämään. Sillä välin hän\nsilmäili ympärilleen tarkastellen hytissä vallitsevaa sekasortoa\nsekä loi vihdoin silmänsä Kurtiin. Sitten hän tuskin kuuluvasti sai\nsanotuksi:\n\n— Curry... Grade...\n\nNo, Kurt oli odottanutkin jotakin tällaista. Kenen työtä tämä kaikki\nolisi jollei juuri hullun irlantilaisen? Mutta saadakseen tarkemman\nselon hän toisti kysymyksensä:\n\n— Mitä täällä on oikein tapahtunut? Mihin hän on päässyt livistämään?\n\nPat katsoi pitkään kysyjään. Näytti, että hän ei vielä jaksanut puhua\nenempää. Varmastikin hän oli ollut mukana ankarassa kahakassa, joka oli\nmaksaa melkein hänen henkensä. Kurtista kyllä tuntui kummalliselta,\nettä Pat ei ollut kyennyt paremmin pitämään puoliaan. Olihan hän\nainakin yhtä väkevä kuin hänen maanmiehensä toinen perämies ja hän\noli ollut mukana sadoissa kahakoissa sekä maalla että merellä —\nuseinkin vielä huomattavaa ylivoimaa vastaan. Kurt tiesi tämän omasta\nkokemuksestaan ja tiesi myöskin, mihin hänen ystävänsä tiukan paikan\ntullen pystyi. Arvoitukseen ei Kurtin mielestä ollut muuta selitystä\nkuin että Pat oli äkkiä ja mitään pahaa aavistamatta yllätetty.\n\nNyt tahtoi myöskin ensimäinen perämies, Eddy Rogger, huomauttaa\nolemassaolostaan. Hänen täytyi ja nopeasti sittenkin saada\nselvät ohjeet, mitä hänen oli tehtävä prikille, joka melkein oli\nuppoamaisillaan.\n\n— Meidän täytyy pian päästä matalaan veteen, alotti hän varovaisesti.\n— Tuuli on kiihtynyt ja aallot käyvät uhkaavan korkeina. Ruumassa on\nrunsaasti neljä jalkaa vettä ja pumppuaminen edistyy hitaasti.\n\nPat nyökkäsi, mutta ei sanonut mitään. Hän ei vieläkään näyttänyt\ntäysin tointuneelta. Eddy kääntyi Kurtin puoleen ja kuiskasi tälle:\n\n— Minun täytyy nyt joutua kannelle ja koettaa tulla toimeen yksin\nparhaan ymmärrykseni mukaan. Jäättekö te tänne, master Kurt?\n\n— Minä jään tänne! Tulkaa takaisin tai lähettäkää joku sanomaan, jos\nmeidän täytyy nousta pelastusveneeseen.\n\nPerämiehen ollessa jo menossa Kurt huusi hänen jälkeensä:\n\n— Tarkastakaa koko alus ja koettakaa saada Grade käsiinne! Mutta\nantakaa miehille aseet mukaan!\n\n— Selvä on! Kyllä toimitetaan, vastasi Eddy Rogger ja riensi ylös\nkannelle.\n\n— Tämä on peräti kummallinen juttu, tämä, puheli Kurt puolittain\nitsekseen, puolittain ystävälleen Patille, jonka Rogger oli nostanut\nvuoteelle istuvaan asentoon, mutta joka vieläkään ei näyttänyt\noikein käsittävän, mitä hänen ympärillään tapahtui. — Mutta mikäli\nminä käsitän, joutuu Grade tästä vielä pahaan pinteeseen, sillä jos\noikein huonosti käy, niin tämä merkitsee koko meidän kauppamatkamme\nennenaikaista loppua. Uskonpa, että...\n\n— Vettä! kuiskasi Pat. — Kurkku on kuiva... kirvelee...\n\nSamalla hän tarttui toisella kädellään kaulaansa ja puristi sitä\ntaivuttaen samalla päätään taaksepäin. Kun Kurt sitten toi lasillisen\nvettä, jota Pat ahneesti joi pienin kulauksin, huomasi hän, että Patin\nkaulan ympäri ulottui leveä, sininen juova, kaikesta päättäen lujasti\nkaulaa puristaneiden sormien aiheuttama.\n\nLuultavasti oli päällekarkaaja juuri tällä tavalla saanut yliotteen. Ja\nsen oli täytynyt tapahtua äkkiä, sillä Patia ei kylläkään nujerrettu\nvarsin vähällä.\n\nVesi vaikutti ihmeellisen pian ja piristävästi. Pat tyhjensi pian\nvaivattomasti toisenkin lasin ja pari minuuttia myöhemmin hän istui\nsuorassa sekä kysyi täysin järjissään:\n\n— Oletteko saaneet hänet kiinni?\n\n— Tarkoitatko Gradea?\n\n— Hän karkasi minun kimppuuni, kun olin etsimässä hänen papereitaan,\njotka hän halusi saada takaisin, koska hän muka aikoi lähteä laivasta.\nHän vaati jyrkästi, että meidän oli ohjattava Kuchingiin tai\nSarawakiin, jollemme tahtoneet mennä lasteinemme pohjaan. Hän iski\nminun kurkkuuni pitkillä, rautaisilla sormillaan, ja sen jälkeen en\nmuista enää mitään. Mutta nyt kyllä kaikki selviää. Graden me panemme\nrautoihin. Hänet on asetettava merioikeuden eteen ja luultavasti hänet\nvielä hirtetään.\n\nSitten Pat ryhtyi tarkastelemaan hujan hajan olevia papereitaan. Äkkiä\nhän nousi ja meni kirjoituspöytänsä luo alkaen hermostuneesti penkoa\nsen auki vedettyjä laatikoita.\n\n— Ohjeet ovat tipotiessään!\n\n— Ohjeet? toisti Kurt.\n\n— Niin. Ohjeet, jotka konsuli antoi minulle matkaamme varten. Ja rahat.\nSaat nähdä, että juuri niitä tuo lurjus tavoittelikin. Ja onnistui\nmyös aikomuksissaan. Minä olin ajatellut, että olisimme — sinä ja minä\n— ryhtyneet tänään noita ohjeita tutkimaan. Niiden mukana oli myöskin\neräitä karttoja — muiden ohella kartta suurten aarniometsien lähellä,\nMuara Kamanin tienoilla sijaitsevasta alueesta, jossa pitäisi olla\nkultaa.\n\n— Olen kyllä keskustellut tuosta asiasta konsulin kanssa, sanoi Kurt.\n— Mutta sen seikan, ryhtyisimmekö etsimään kultaa vaiko ei, tuli jäädä\nriippumaan olosuhteista.\n\n— Ilman karttoja siitä ei tule yhtään mitään!\n\n— Meidän täytyy turvautua alkuasukkaihin. Ennen kaikkea meidän\nkuitenkin on päästävä maihin. Jos jaksat, niin koeta nousta kannelle,\nsillä pelkään, että Mary Loyd on juuri nyt uppoamaisillaan.\n\nEnempää kehoitusta ei tarvittukaan, jotta Pat olisi jälleen täysin\nkunnossa. Tuossa tuokiossa hän oli jalkeilla ja lähti hytistään, johon\nKurt jäi vielä vähäksi aikaa ryhtyäkseen kohta suorittamaan eräitä\nvalmistavia tutkimuksia. Hänelle selvisikin ennen pitkää, että Curry\nGradessa oli Mary Loydiin tullut mahdollisimman vaarallinen mies. Ja\ntällaiselle miehelle olivat konsuli ja Pat antaneet päällikön valtuudet!\n\nMutta mihin hän oli mahtanut joutua viimeisen konnantyönsä jälkeen?\n\n\n\n\nIV luku.\n\nOliko Curry Grade merirosvojen kätyri?\n\n\nKurt ei voinut kapteenin hytissä löytää toisen perämiehen katoamiseen\nmuuta selitystä, kuin minkä Pat itse jo oli antanut mainitessaan\nmatkaohjeiden ja karttojen katoamisesta. Tärkeimpiä näistä\nkartoista oli Muara Kamanin ympäristöjä esittävä. Tosin ei oltu\nkoskaan lopullisesti päätetty, että retkikunnan pitäisi tunkeutua\nEtelä-Borneoon — eli Pulo-Kamantanin, kuten sen alkuasukkaat tätä\njättiläissaarta nimittävät — sisäosiin niin pitkälle sen jälkeen, kun\noli päästy matkan varsinaiseen päämäärään Kuteihin, joka sijaitsee\nMahakkamjoen suuressa suistomaassa Makkassarin salmen rannalla. Siinä\ntapauksessa saataisiin kulkea hyvin pitkälle ylös Mahakkamjokea,\njonka kummallakin puolella on suuria aarniometsiä, seuduilla, joiden\nalkuasukkaat ovat sotaisia ja villejä, lyhyesti sanoen ihmissyöjiä\nja pääkallonpyydystäjiä. Varsinainen kulta-alue oli ylätasanko, joka\nsijaitsee melkein tämän valtavan saaren — Grönlannin ja Uuden Hollannin\njälkeen maailman suurimman saaren — keskustassa. Tuolle ylätasangolle\non hyvin vaikea päästä, sillä sitä ympäröivät laajat suot, ja siellä\nkasvaa suuria aarniometsiä. Nämä alueet ovat aivan päiväntasaajan\nkohdalla, ja oleskelu siellä koettelee suuressa määrässä varsinkin\nvalkoihoisten voimia. Melkein alituiset sateet eivät suinkaan paranna\ntilannetta. Tuolla samalla ylätasangolla oli, kerrottiin, suuret\nmahdollisuudet löytää sekä kultaa että platinaa ja timantteja, ja\ntästä juuri johtuikin, että Suurista Sundasaarista Borneo kaikkein\neniten houkutteli sekä tiedemiehiä että kullanetsijöitä huolimatta\nmonenlaisista vaaroista, joita melkein kaikkialla oli väijymässä.\n\nKurt suhtautui kuitenkin rauhallisesti mainittujen karttojen\nkatoamiseen.\n\nHän oli jo Bruneissa ollessaan hankkinut tietoja seuduista, joilla\noli jokseenkin yhtä mahdollista löytää kultaa. Lisäksi retkikunnan\npäätarkoituksena oli käydä kauppaa, toisin sanoen harjoittaa\nvaihtokauppaa alkuasukkaiden kanssa Kuteissa ja sen ympäristössä. Mutta\noli helppo ymmärtää, että timantti, kulta ja platina houkutelivat\nenemmän Curry Graden tapaisia seikkailijoita, ja tässä olikin kai\nvarsinainen syy siihen, että Grade oli pyrkinyt liittymään konsuli\nWillnerin järjestämään retkikuntaan.\n\nMutta nyt sopi kysyä, miksi hän ei ollut malttanut mieltään ja\nhillinnyt hurjaa luonnettaan ainakin siihen asti, kunnes olisi päästy\nedes Kuteihin, ja vasta täällä tai ehkä vieläkin myöhemmin heittänyt\nnaamiotaan? Jos hän oli tullut laivaan vain anastaakseen useinmainitun\nsuunnitelman sekä siihen liittyvät kartat, olisi se voinut tapahtua\nhänen tarvitsemattaan antautua alttiiksi erikoisille vaaroille sen\njälkeen, kun retkikunta olisi ehtinyt Kuteihin saakka. Mitä hän vihdoin\noli kuvitellut voivansa saada _yksin_ aikaan, jos hänen jollakin\nkäsittämättömällä tavalla onnistuisikin päästä niille seuduille, joita\nkartat esittivät? Hänen menettelyään sopi pitää tosiaankin päättömänä.\nMikäli ei...\n\nNiin. Tässä muistui Kurtin mieleen jälleen, mitä hän oli kuullut\nsalaperäisestä kapteeni Harry Moxtonista sekä tämän aluksesta Golden\nStarista. Entäpä, jos tämä puolestaan oli antanut ohjeet Curry Gradelle\nsekä aikoi myöskin päästä hyötymään niistä tiedoista, joihin Grade\nmahdollisesti pääsisi käsiksi Mary Loydilla palvellessaan.\n\nSiinähän oli myöskin tyydyttävä selitys. Mutta samalla selitys, joka\nantoi aiheen levottomuutta herättäviin johtopäätöksiin. Jos retkikunta\njoskus joutuisi tekemisiin kapteeni Moxtonin ja tämän miesten kanssa,\njotka kaikki varmasti olivat samanlaisia seikkailijoita kuin Curry\nGrade, olisi tiedossa uusia ja monenlaisia vaaroja ja vaikeuksia...\n\nKurt päätti ensi tilassa keskustella tästä asiasta vanhan ystävänsä\nja toverinsa Pat O’Brienin kanssa. Luotuaan vielä silmäyksen\nkassakirstuun, jota Curry Graden ei ollut ponnistuksistaan huolimatta\nonnistunut murtaa auki, hän poistui kapteenin hytistä ja lukitsi hyvin\noven jälkeensä. Avaimen oli Pat antanut hänelle kannelle lähtiessään.\n\nToistaiseksi oli kuitenkin tehtävä kaikki, mitä tehdä voitiin laivan\nsekä siinä kuljetettavien tavaroiden pelastamiseksi. Jos tavarat\npilaantuisivat, oli parasta ilman muuta palata Bruneihin, hankkia uusia\ntavaroita ja yrittää uudelleen, mahdollisesti paremmalla menestyksellä.\n\nKurt näki jo sielunsa silmillä päämiehensä ilmeen tällaisessa\ntapauksessa. Hyvällä syyllä voi kysyä, tulisiko uudesta\nmatkallelähdöstä mitään, jos tältä matkalta palattaisiin tyhjin toimin.\nSiten jäisivät myöskin kokematta kaikki ne seikkailut, joita Kurt oli\nsuurella jännityksellä odottanut, ja hän saisi jäädä Bruneihin ties\nkuinka kauaksi aikaa suorittamaan yksitoikkoisia konttoritehtäviä.\n\nKannella oli joka mies täydessä touhussa. Parhaillaan pienennettiin\npurjeita mahdollisimman paljon, jotta ankara tuuli ei painaisi vanhaa\nMary Loydia enemmän kuin mitä tämä kesti.\n\nKomentosillalla Pat hoiti kapteenintehtäviä huutaen miehilleen käskyjä\nmegafonin avulla. Laiva pyrki nyt suoraan kohti rannikkoa, ja kaikki\ntoivoivat, että sinne päästäisiin tuhansien salakarien ohitse ennen\npimeän tuloa. Jotta tämä tarkoitus saavutettaisiin työskentelivät\nkaikkien käsivarret ja aivot korkeapaineen alaisina — toisten hoitaessa\npurjeita ja peräsintä raatoivat toiset voimiensa takaa laivan ainoan,\nkäyttökelpoisen pumpun ääressä.\n\nKurt ei kuitenkaan saanut mielestään toista perämiestä ja tämän\nsalaperäistä katoamista, olipa tähän nyt sitten kuinka luonnollinen\nselitys hyvänsä. Niin kauan kuin ei tiedetty, mihin hän oli joutunut,\nuhkasi hänen taholtaan Mary Loydia ainakin yhtä suuri vaara kuin tuulen\nja aaltojen tai edessä olevan vaarallisen rannikon taholta.\n\nPat laski pois kiikarin, jolla hän jonkin aikaa oli tarkastellut\njotakin, paljaalle silmälle näkymätöntä esinettä. Silloin hän huomasi\nKurtin, joka oli tullut hänen viereensä, ja huudahti:\n\n— Jos me vain selviydymme tuosta särkästä, niin uskon, että hyvinkin\npääsemme turvalliseen satamaan ennen pimeän tuloa.\n\n— Hyvä! virkkoi Kurt. — Mitä muuten kuuluu?\n\n— Muuten? Mitä muuten?\n\n— Ajattelin lähinnä toista perämiestä Curry Gradea.\n\n-— Hän on kyllä kadonnut tästä laivasta.\n\n— Entä, jos hän on piiloutunut lastin sekaan?\n\n— Me emme ole löytäneet, vaikka olemme etsineet joka paikasta, mihin\nvedeltä on päästy.\n\n— Onko hän sitten heittäytynyt mereen?\n\n— Järjettömyyttä! Elämä on hänelle aivan liian kallis. En tiedä,\nosaako hän edes uida. Lisäksi on otettava hait huomioon. Hän on kyllä\nsamanlainen kuin kaikki muutkin kerskailijat — suu on aina täynnä\nsuuria sanoja, vaikka mies itse onkin arka raukka. Sen opin tuntemaan,\nkun jo aikoja sitten olimme merimiehinä samassa, Niobe-nimisessä\npurjelaivassa ja tulimme kerran Sydneyhin Australiassa. Hän järjesti\njonkin krakelin satamassa sillä seurauksella, että joku iski häntä\nleukaan ja tyrkkäsi hänet laiturilta mereen. Hän oli painumaisillaan\npohjaan, mutta minä sain hänet ylös. Iskusta hän ei ollut millänsäkään,\nmutta hukkumisen mahdollisuus oli pelästyttänyt hänet niin, että hän\npiti suunsa kiinni melkein pari vuorokautta.\n\n— Hän ei ole siis juuri uiden voinut päästä pakenemaan laivasta? lausui\nKurt hyvin tyytyväisenä siihen, että oli saanut selville seikkailijan\nheikoimman kohdan.\n\n— Ei Curry sillä tavalla karkaa.\n\n— Hän on siis kuitenkin vielä laivassa?\n\n— Saammehan nähdä, kun olemme laskeneet ankkurin. Mutta silloin minä\nlupaan, että...\n\nKurt ei saanut kuulla, mitä hänen ystävänsä lupaus sisälsi. Patin\nkasvoista saattoi kuitenkin nähdä, että nyt hänen ja Curryn välinen\nvanha ystävyys oli ikuisiksi ajoiksi rikki. Pat oli muuten jälleen\ntäysin entisellään. Hänen voimansa olivat palanneet ja hän huusi\nkomennuksiaan vauhdilla ja voimalla. Mikään ei viitannut siihen, että\nhänen maallinen vaelluksensa oli aivan äskettäin ollut päättymäisillään.\n\nPat O’Brien oli lyhyesti sanoen oikeassa elementissään. Kuka tahansa\nsaattoi nähdä, että hän osasi ohjata laivaa sekä taistella myrskyä ja\naaltoja vastaan. Samoin saattoi nähdä, että hän oli valmis antautumaan\nmillaiseen seikkailuun tahansa. Hän oli sanalla sanoen oikea voimamies,\njollaista kyllä nyt tarvittiinkin. — — —\n\nKun ensimäinen perämies Eddy Rogger äsken oli lähtenyt kapteenin\nhytistä, oli hän ilman ohjeita omin päin kääntänyt prikin keulan kohti\nrannikkoa. Mitään varmaa suuntaa hänellä ei silloin vielä ollut.\nPääasiana oli pyrkiä matalaan veteen, mikä olikin varsin oikein, sillä\nMary Loyd oli uppoamaisillaan.\n\nMutta Pat määräsi — luotuaan silmäyksen tosin epätarkkaan merikorttiin\n— varman suunnan ja vähensi samalla prikin nopeutta ja rasitusta\npienentämällä purjeiden pinta-alaa. He olivat nyt hyvän matkaa\nBurning-saaren vaarallisten riuttojen lounaispuolella ja pyrkivät\nsuoraan Kuchingin ulkopuolella olevaa suurta lahtea kohti päästäkseen\ntuulensuojaan ja saadakseen hyvän ankkuroimispaikan.\n\nTämän ohella oli edelleen koetettava pitää priki vedenpinnalla sekä\nmahdollisuuden mukaan varjella ainakin osa sen lastia vahingoittumasta.\nKaikesta tästä huolehtiminen antoi Patille puuhaa enemmän kuin\ntarpeeksi. Siksi Kurt ei halunnutkaan kauemmin häiritä häntä, vaan\npäätti lähteä vielä kerran katsomaan, miten hänen vanha ystävänsä\nMungo, puolikesy gorilla, jaksoi.\n\nMungo oli kotoisin Afrikasta. Borneo ei ole gorillojen kotimaa, mutta\nsen sijaan orangutangien. Missään muualla maailmassa eivät orangutangit\nkehity niin hyvin kuin Borneolla, missä ne elävät omissa oloissaan\nsuurissa aarniometsissä hyvässä yhteisymmärryksessä omituisten villien\ntapiirien kanssa, ja missä dajakit pitävät niitä melkein pyhinä.\nTapiirit muistuttavat muuten virtahevosia ja viihtyvät parhaiten\nsoisissa aarniometsissä, joita on pitkin Borneon rannikkoa. Juuri\ntapiirit tallaavat aarniometsiin monen mielestä käsittämättömällä\ntavalla syntyneitä polkuja, 'joita pitkin voi kulkea peninkulmittain\nkohtaamatta ainoatakaan tapiiria, paremmin kuin orangutangia tai\nalkuasukastakaan. Tapiiri on nimittäin hyvin arka eläin ja liikkuu\npääasiassa öisin. Ulkonäöltään se ehkä eniten muistuttaa suurta sikaa,\nsillä sillä on pitkä, hyvin terävä kuono sekä lyhyt, kiemurainen häntä.\n\nJos Kurtin gorilla ölisi täällä päästetty vapauteen, olisi se tuskin\ntuntenut olevansa \"kuin kotonaan\". Sitäpaitsi se oli pitkän vankeutensa\naikana menettänyt suuren osan kyvystään tulla omin neuvoin toimeen\naarniometsässä. Sen sijaan se oli oppinut paljon muuta, josta sille\nvoi nyt olla enemmän hyötyä. Tästä sen opista oli ollut hyötyä myöskin\nsen nykyiselle isännälle Kurt Lagerbergille, jonka oli kiittäminen\npääasiassa Mungon voimia ja taitoja siitä, että hän yleensä oli enää\nelossa.\n\nNyt johtui äkkiä Kurtin mieleen, että Mungosta voisi olla hänelle\nnytkin paljon hyötyä. Miksi ei juuri Mungo voisi ottaa selville, oliko\ntuo vaarallinen irlantilainen yhä edelleenkin laivassa, sekä — jos niin\noli laita — pitää huolta siitä, että häneen päästäisiin käsiksi.\n\nPian johtui Kurtin mieleen toinenkin tuuma. Hän suuntasi askeleensa\nCurry Graden hylkäämään hyttiin. Täällä hän haali käsiinsä joukon\nkadonneelle irlantilaiselle kuuluneita vaatekappaleita. Ne mukanaan hän\nsitten avasi oven siihen komeroon, jossa Mungoa säilytettiin.\n\nÄlotettuaan \"keskustelunsa\" Mungon kanssa tarjoamalla tälle\ntavallisuuden mukaan makeisia hän laski vaatemytyn gorillan suuriin\nkouriin ja katseli, miten Mungo alkoi kiinnostuneena nuuskia ja\npureksia vaatekappaleita. Kun Kurt sitten auttoi öljytakin Mungon ylle\nsekä pisti lakin sen karvaiseen päähän, muistutti Mungo entistäkin\nenemmän ihmistä. Sen sai Mungo itsekin todeta kurkistettuaan\nomistamaansa peiliin, johon se yleensä oli kovin ihastunut.\n\nKurtin täytyi väkisinkin nauraa, kun hän katseli, miten pörröinen,\nsuuri gorilla tyytyväisenä peilaili itseään. Mungo muistutti tosiaankin\nmonella tavoin vanhaa merikarhua. Tosin se oli ketjulla kiinnitetty\nseinään, mutta sillä oli niin paljon tilaa, että se voi mukavasti\nliikkua kojussaan.\n\nTätä mahdollisuutta se nyt käyttikin hyväkseen käännellen ja väännellen\nitseään. Todennäköisesti sillä nyt oli ensimäisen kerran vaatteet\nyllään, ja apinanluonto pääsi kohta täysin oikeuksiinsa. Öljynuttuihin\nja samanlaisiin lakkeihin puettuja miehiä se varmasti oli nähnyt\nennenkin, ja nyt siitä itsestään oli tullut yhtä hieno!\n\nMutta Kurt ajatteli apinaa katsellessaan muitakin asioita. Ehkäpä\nMungosta tuossa puvussa olisi hyötyä enemmän, kuin vielä saattoi\naavistaakaan, niissä selkkauksissa, joita varmasti vielä oli\nodotettavissa. Mungo oli älykäs eläin ja taitavalla opastuksella se\nvielä saattaisi oppia paljon esiintyäkseen oikealla hetkellä asian\nvaatimalla tavalla.\n\nKurt oli ryhtynyt kokeilemaan vaatteilla lähinnä Curry Graden\nvangitsemista ajatellen. Samaa tarkoitusta varten hän oli antanut\nMungon haistella vaarallisen irlantilaisen vaatteita, aivan kuten\npoliisikoirien kanssa vastaavissa tapauksissa menetellään. Hänestä\noli perin kiintoisaa saada tietää, mihin nuuskiminen mahdollisesti\njohtaisi. Kuitenkin hän ennen poistumistaan otti vaatteet pois Mungolta\n— huolimatta siitä, että tämä muristen esittikin vastalauseensa.\n\nKannelle palatessaan Kurt huomasi, että pilvistä valui vettä\nvirtanaan, kuten usein on laita Borneon rannikolla tähän vuodenaikaan\n— Borneollahan kuluu tuskin ainoatakaan päivää ilman sadetta. Siitäpä\njohtuukin, että kasvillisuus on rehevä, ja että tropiikin aurinko ei\npolta yhtä armottomasti kuin päiväntasaajan seuduilla yleensä.\n\nNyt siis vettä, kuten sanottu, valui virtanaan, ja kannella pauhasi\noikea koski. Pat, joka yhä vielä seisoi komentosillalla, näytti olevan\nvalmistunut siihen, että priki uppoaa millä hetkellä hyvänsä. Tosin\noli maa jo näkyvissä, mutta matalalle ja soiselle rannikolle oli vielä\npitkä matka, ja välillä oli toinen vaarallinen riutta toisensa vieressä.\n\n- Uskotko meidän selviävän? ei Kurt malttanut olla kysymättä.\n\n- Meidän täytyy selvitä!\n\nJa sitten Pat taas nosti megafonin suulleen karjaistakseen uuden\nkomennuksen tiheän sateen ja sumun halki.\n\nKaikki miehet olivat kannella. Pian oli käsillä aika, jolloin päivä\nmuuttuisi pilkkopimeäksi yöksi. Ennen sen tuloa täytyi priki saada\nsuojaiseen paikkaan \u003Cja ankkuri lasketuksi niin, että se tarttuisi\nhyvin pohjaan.\n\nKurt oli katsellut vähän aikaa merelle. Nyt hän äkkiä osoitti kädellään\navomerelle päin ja huudahti:\n\n— Mikä tuo on? Purjelaiva?\n\nPat tarttui kiikariinsa, suuntasi sen Kurtin osoittamalle taholle,\ntarkasteli hetken merta eikä näyttänyt enää niin voitonvarmalta kuin\näsken. Hän tähysteli uudelleen, kunnes ei enää saattanut nähdä muuta\nkuin merta ja sadetta, sekä sanoi sitten huolestuneella äänellä:\n\n— Saat nähdä, että meitä vastaan on punottu oikea sotajuoni.\n\n— Tarkoitatko tuota purjelaivaa?\n\n— Juuri sitä!\n\n— Tiedätkö, mikä laiva se on?\n\n— Lyön vetoa mistä tahansa, että se on Moxtonin Golden Star.\n\n— Kummallista! Moxtoninhan piti purjehtia Malakan salmeen.\n\n— Niin piti, sanottiin. Sen sijaan hän purjehtikin tänne.\n\n— Ehkäpä sinä näit väärin?\n\n— Minä? Huomaanpa, että et vielä tunne Pat O’Brieniä. Mitä vikoja\nminussa lieneekin, ei minun silmissäni ainakaan ole vikaa. Mutta onpa\nhyvä, että nyt sataa näin kaatamalla.\n\n— Kuinka niin?\n\n— Sade estää Moxtonin käymästä jo nyt meidän kimppuumme. Ja lisäksi nuo\ntuolla näkyvät särkät. Jos meillä oli oikein hyvä onni, ei hän nähnyt\nmeitä ollenkaan. Joka tapauksessa saimme varoituksen, että emme saa\nolla kovin varmoja. Moxton ei kyllä hellitä varsin vähällä ja tällä\nkertaa hänellä on jotakin aivan erikoista mielessään. Mutta tulkoon\nvain, jos haluaa! Tämä poika ei ainakaan nuku.\n\n— Ehkä hän oli jo Bruneissa laatinut yhteisen suunnitelman Curry Graden\nkanssa? arveli Kurt.\n\n— Se ei ole ensinkään mahdotonta päättäen siitä, mitä nyt olemme\nnähneet. Siksi onkin tärkeätä, että emme anna heidän kohdata toisiaan\nvarsin pian.\n\n— Uskot siis edelleenkin Graden olevan laivassa?\n\n— Varmasti. Missä hän muuallakaan olisi? Tällaisessa vanhassa laivassa\non suuri määrä kaikenlaisia nurkkia ja loukkoja, joihin mies voi\nryömiä piiloon joksikin aikaa, kunnes pääsee kenenkään huomaamatta\nlivistämään. Saamme siis pitää silmämme kunnollisesti auki.\n\nKurt oli sanomaisillaan, että tässä olisi Mungosta ehkä paljon hyötyä.\nMutta Patilla oli jälleen paljon puuhaa laivan ohjaamisessa ja hyvin\nhän hoitikin tehtävänsä. Kun jo oli niin pimeä, että tuskin näki\nmitään, teki priki äkkiä jyrkän käännöksen. Parin minuutin kuluttua\ntodettiin sen olevan suojassa tuulelta.\n\nJälleen kajahtelivat komentohuudot. Kaikki purjeet laskettiin, samalla\nkuin kaksi suurta ankkuria ketjujen kolistessa laskeutui pohjaan.\n\nVanha Mary Loyd oli sittenkin selviytynyt kunnialla. Tosin se ei\nollut saapunut rannikolle siihen kohtaan, jota Pat oli ajatellut\nhuomattuaan, että toinen pumppu oli rikottu. Mutta oli hyvä niin kuin\noli. Nyt tarvitsi vain pitää tarkkaa vahtia yöllä. Ennen kaikkea oli\nhuolehdittava siitä, että salakavala Curry Grade ei pääsisi maihin ja\nvälttäisi ansaitsemaansa rangaistusta.\n\nTässä asiassa Kurt lupasi auttaa voimiensa takaa, mutta Pat varoitti\nhäntä:\n\n— Ei vielä sanaakaan miehille, ymmärrätkö? Tarkoitan siitä, mitä\ntapahtui äsken minun hytissäni. Se saisi vain heidät levottomiksi, ja\nmerimiehet ovat kerta kaikkiaan sellaisia, että heillä on oma uskonsa.\n\n— Vaikuttaisiko tämä tapaus sitten mitään erikoista?\n\n— Varmasti. Sanotaanhan, että jos matkan alussa sattuu onnettomuus,\nniin huono onni on mukana koko matkan ajan. Jos vielä lisäksi\nkapteenille tapahtuu jotakin, niin voidaan ilman muuta kääntyä\npaluumatkalle. Niin uskotaan yleisesti skanssissa, ja minä olen\nnähnyt monen merimiehen, milloin tuollaista on sattunut, karkaavan\nlähimmässä satamassa, vaikka matkan loppuosa olisi sujunut kuinka hyvin\ntahansa. Sellaisia merimiehet ovat. Mutta nyt maistuisi palanen ruokaa\nerinomaiselta. Halloo, Rogger, tulkaahan ylös vähäksi aikaa!\n\nPat antoi nyt perämiehelleen erinäisiä ohjeita, ennen kaikkea\nmääräyksen, että määrättyihin paikkoihin laivaa oli asetettava\nluotettavia miehiä vartioimaan. Ohjeensa hän lopetti sanomalla:\n\n— Sanokaa, että pitävät erityisesti silmällä keulapiikkiä!\n\n— Minkä vuoksi erityisesti juuri sitä? kysyi Kurt.\n\n— Siksi, että keulapiikkiin voi erinomaisen hyvin piiloutua, jos vain\ntuntee temput, selitti Pat. — Olen itse kulkenut vapaamatkustajana yli\nkoko Atlantin keulapiikissä asustaen, kun en sattunut saamaan hyyryä\nHullissa. Siellä on kuitenkin maattava niin kauan, että nälkä alkaa\nahdistaa, varsinkin jollei ole saanut kuljetetuksi mukanaan muuta kuin\nhiukan kuivaa ruokaa. Silloin ei auta muu kuin nuolla näppejään. Minä\nainakaan en tee toista samanlaista matkaa. Olin näet puolikuollut\nnälästä perille päästessäni.\n\nSitten valittiin sopivat miehet jatkamaan pumppuamista, niin että\nvesi ruumassa, missä heidän kauppatavaroitaan säilytettiin, ei\npääsisi nousemaan. Muiden korjausten tekeminen saisi jäädä seuraavaan\npäivään. Rogger ja pursimies Bullwer saivat tehtäväkseen toimia eri\nvahtivuorojen päällikköinä. Ja vihdoinkin tarjoutui tilaisuus saada\nhiukan ruokaa suuhunsa.\n\nPäällystön messissä oli pöytä jo katettu, mutta vain Pat ja Kurt\nlähtivät tällä kertaa alas. He huomasivat, että messissä vallitsi\njälleen järjestys, ja että kaikki esineet, jotka toinen perämies äsken\noli heitellyt ympärilleen, oli pantu paikoilleen.\n\n— Tämä oli ikävä juttu, joka vaikeuttaa meidän matkaamme, virkkoi Pat\nistuuduttuaan pöydän ääreen. — Mutta kukapa olisi saattanut kuvitella\nCurryä tuollaiseksi! Hänen käyttäytymisensä antaa melkein aihetta\nepäilyyn, että hänestä on tullut merirosvo tai että hän ainakin on\nyhteistoiminnassa merirosvojen kanssa.\n\nKurt ei vastannut tähän mitään, mutta kysyi sen sijaan:\n\n— Oletko aivan varma, että laiva, jonka äsken näimme, todellakin oli\nGolden Star?\n\n— Täysin varma.\n\n— Silloinhan voidaan otaksua, että Grade ja Moxton todellakin ovat\ntehneet jonkinlaisen sopimuksen keskenään?\n\nPat hätkähti. Hänen nuori ystävänsä oli ilmeisesti osunut täysin\noikeaan. Sitten hän huudahti:\n\n— Sinäpä sanoit jotakin, Kurt! Niin on varmasti tapahtunutkin. Curryn\npiti ottaa selko määrätyistä asioista ja järjestää sitten niin, että\nhän pääsisi Golden Stariin.\n\n— Mutta siitäpä ei tullutkaan mitään: Hänen suunnitelmansa on\ntoistaiseksi mennyt myttyyn.\n\n— Varmasti myttyyn! Nyt hänet pistetään aluksi rautoihin ja sitten\nhänet luovutetaan viranomaisten huostaan. Meidän on kuitenkin\nmeneteltävä hyvin varovaisesti, sillä hän on tietysti hyvin aseistettu\nja tietää, mistä on kysymys.\n\nSamassa kuului kannelle johtavilta portailta huuto:\n\n— Kapteeni, kapteeni! Jenkins on saanut kuulan olkapäähänsä!\n\n\n\n\nV luku.\n\nMungo sekaantuu tapausten kulkuun ja Kurt näkee epämiellyttävän unen»\njoka käy toteen.\n\n\nSe ateria ei kestänyt kauan, sillä se oli tuskin alkanutkaan, kun\nmainittu huuto kuului portailta. Huutaja oli pursimies Bullwer. Äänestä\npäättäen hän oli kovin kiihtynyt.\n\nMitä nyt on tapahtunut? oli Patin ensimäinen ajatus. Vastaus tuli\njohdonmukaisesti ja selvästi: Grade on tietystikin jälleen ollut\nliikkeellä.\n\nKannelle päästyään he näkivät joukon miehiä, jotka olivat kerääntyneet\nsamaan paikkaan. Heidän keskellään makasi muuan mies, jonka alle oli\nlevitetty kappale purjekangasta. Perämies Eddy Rogger oli parhaillaan\nsitomassa hänen saamaansa haavaa.\n\nHaavoittunut oli kirvesmies Jenkins. Lähellä olevan lyhdyn valossa\nsaattoi nähdä, että hänen oikeanpuoleinen paidanhihansa oli veressä,\nsamoin kuin myöskin siitä esiinpistävä karvainen käsivarsi. Hän näytti\nainakin vielä olevan tajuissaan, mutta kykeni vain heikolla äänellä\nvastaamaan ympärillä seisovien tovereittensa kysymyksiin.\n\nPat saapui nyt paikalle Kurtin seuraamana.\n\n— Saatte kantaa hänet alas messiin, sanoi Pat. — Mutta kantakaa\nvarovaisesti, jotta se ei tee tarpeettomasti kipeää. Ensin täytyy\ntarkastaa, mihin kuula on käynyt. Miltä suunnalta se tuli ja kuka ampui?\n\nKukaan ei voinut antaa selvää vastausta, mutta pursimies selitti:\n\n— Minä kuulin hänen kiljaisevan, ja sitten hän horjui luokseni\nkeula-piikistä päin. Olin juuri vähää aikaisemmin puhellut hänen\nkanssaan, ja hän sanoi, että nyt oli pumppu kunnossa. Hän sanoi\nmenevänsä vielä hakemaan keulapiikistä rohtimia, ja silloin se tapahtui.\n\nJenkins nostettiin kannelta ja kannettiin varovaisesti kuin\nriippumatossa päällystön messiin.\n\n— Bullwer! Kun Jenkins tuli haavoitettuna keulapiikistä, niin\nhuomasitteko, oliko keulapiikissä ehkä joku toinen henkilö?\n\n— En.\n\n— Mutta ei kai Jenkins etsinyt rohtimia aivan pimeässä?\n\n— Hänellä oli mukanaan tuo lyhty. Me uskomme, että keulapiikissä on\nperämies Grade. Mutta kukaan ei ole uskaltanut mennä katsomaan, sillä\nGradella on varmasti enemmänkin panoksia ja hän paukauttaa kyllä\njokaista kohti, joka uskaltaa pistää sinne nenänsä.\n\nPat veti oman revolverinsa taskustaan ja antoi sen pursimiehelle sanoen:\n\n— Kas tässä! Pitäkää se aina valmiina, jos hän näyttäytyisi uudestaan —\ntarkoitan äskeistä ampujaa, joka minunkin käsitykseni mukaan on ollut\njuuri Grade. Jollei hän tottele sanoja, niin ampukaa kohti. Mutta olkaa\nsamalla varuillanne, niin että hän ei sen sijaan pääse osumaan teihin.\n\n— Selvä on, kapteeni! Kyllä minä panen toimeksi.\n\n— Minäkin tulen pian sinne. Vilkaisen vielä kerran Jenkinsiä ja koetan\nhäneltä ottaa selvän, miten kaikki oikein tapahtui.\n\n— Emmekö voisi savustaa häntä ulos piilopaikastaan? kysyi muuan\nympärillä olevista merimiehistä.\n\n— Ja sytyttää samalla koko kaukalo tuleen? sanoi toinen. — Ei, mutta\nminä ehdotan, että ammutaan luukusta keulapiikkiin oikein pirusti.\nKyllä siinä jokin kuula osuukin, ainakin niin, että mies ei kykene itse\nampumaan.\n\nKurtilla sen sijaan oli toiset tuumat. Pian nähtäisiin, olisiko\nMungosta hyötyä tällaisessa tilanteessa.\n\nGraden tapaista hurjapäätä seikkailijaa ja tappelupukaria täytyi\nkäsitellä toisenlaisilla keinoilla kuin tavallisia ihmisiä. Samalla\nkertaa hänelle oli annettava läksytys, joka ainakin vähäksi aikaa veisi\nhäneltä kaiken halun jatkaa kavalia hankkeitaan. Ehkäpä samalla kertaa\nvoitaisiin myöskin saada selville, mitä hänellä oikein oli mielessään,\nsekä huomauttaa, että hän puhumalla suunsa puhtaaksi voisi välttyä\njoutumasta nuoranjatkoksi, mikä kohtalo häntä muussa tapauksessa uhkasi.\n\nNäitä miettien Kurt meni jälleen kannen alle. Hän vilkaisi avoimesta\novesta messiin ja näki miesten koittelevan haavoittunutta kirvesmiestä\nsekä jonkun etsivän jotakin lääkelaatikosta. Hän ei kuitenkaan mennyt\nmessiin, koska siellä oli hänen mielestään auttajia tarpeeksi. Sen\nsijaan hän meni tapaamaan Mungoa, joka otti hänet tyytyväisenä vastaan.\nMungon tyytyväisyys vain lisääntyi, kun se nyt sai pari herkkupalaa\nsuuhunsa sekä vielä lisäksi öljytakin ylleen ja lakin päähänsä.\nGorillan tyytyväisen murinan Kurt tukahutti antamalla sille vielä pari\nmakupalaa. Sitten hän irroitti ketjun seinästä sekä talutti Mungon\npimeään käytävään.\n\nGorillan tuntema kummastus ja mahdollisesti myöskin portailta virtaava\nraikas, sateen puhdistama ilma saivat aikaan, että Mungo seurasi\ntaluttajaansa aivan äänettömästi. Messin oven oli Kurt ennen Mungon\nkojuun menoaan työntänyt kiinni. Kukaan ei ollut huomannut sitä. Siten\nhän saattoi kulkea gorillansa kanssa kenenkään näkemättä.\n\nKannella oli pilkkopimeätä. Ainoatakaan lyhtyä ei ollut näkyvissä.\nPitkin laivan korkeata parrasta Kurt hiipi skanssia kohti Mungo\nkintereillään. Vihdoin hän pysähtyi tarkastelemaan ympäristöään. Sade\njatkui edelleen.\n\nNyt hän nousi erään tyhjän tynnyrin päälle voidakseen paremmin saada\nyleiskäsityksen etukannesta sekä ennen muuta nähdäkseen keulapiikkiin\njohtavan luukun. Hän näkikin luukun, mutta ei saattanut nähdä\nainoatakaan vartijaa sen lähettyvillä. Olivatko pursimies ja muut\nvahdit suojanneet itsensä niin hyvin, että he itse eivät kuulleet\neivätkä nähneet mitään? Curry Grade herätti ilmeisesti miehistössä\nsuurta kunnioitusta. Olisipa kiintoisaa nähdä, miten kävisi, jos...\n\nJa nyt sitten piti Mungon näyttää, mihin se pystyi, ja Kurtin\npuolestaan piti näyttää, kykenikö hän Mungoa käsittelemään oikealla\ntavalla.\n\nKurt pääsi ympärilleen hapuillen portaille ja nousi nopeasti sekä\näänettömästi skanssikannelle. Mungo seurasi häntä uskollisen koiran\ntavoin saaden silloin tällöin virkistyksekseen jotakin hyvää nykyisen\nisäntänsä taskuista. Herkkupalat pitivät sen hyvällä tuulella ja\nlisäksi se pureksiessaan pysyi ääneti. Jos joku olisi sattunut näkemään\nMungon pimeässä tai jonkin lyhdyn heikossa valossa, olisi hän helposti\nluullut häntä öljytakkiin pukeutuneeksi merimieheksi — ja öljytakkia\ntällaisella ilmalla tosiaankin tarvittiin — eikä suinkaan gorillaksi,\njonka olemassaoloon laivassa kukaan ei olisi uskonut.\n\nKurt oli pysähtynyt tuskin kolmen askeleen päähän keulapiikin luukusta.\nHän oli istuutunut laivanpartaalle lähelle kelaa, jota käytettiin\nankkurin nostamiseen ja laskemiseen. Erääseen koukkuun hän oli\nkiinnittänyt Mungoa pitelevän ketjun siten, että sen voi irroittaa\nkädenkäänteessä. Nyt saattoi olla aika ottaa myöskin revolveri esiin\nkaiken varalta. Sitten ei ollut muuta tehtävää kuin odottaa, mihin\nsuuntaan tapahtumat tämän jälkeen kehittyisivät. Jos pursimies Bullwer\nja hänen miehensä päästäisivätkin Graden pujahtamaan käsistään, ei Kurt\nainakaan aikonut niin tehdä. Ja tässä hän luotti Mungon apuun.\n\nKannella ei kuulunut pienintäkään ääntä, lukuunottamatta sadepisaroiden\nloisketta niiden osuessa kanteen ja köysistöön. Jokainen ihminen tuntui\nnukkuvan vanhassa prikissä, ja meri sen partaiden ulkopuolella oli\nmelkein peilityyni. Kaikesta päättäen oli jouduttu johonkin kapeaan\nlahteen. Rannoilta ei liioin kuulunut mitään ääniä. Aamulla oli\nnähtävästi yritettävä hinata priki jommallekummalle rannalle, missä\nse voitaisiin -kunnollisesti tilkitä ja korjata, ennen kuin matkaa\njatkettaisiin.\n\nHiljaa! Eikö tuolta kuulunut jonkinlainen napsahdus?\n\nKurt terästi kuulonsa äärimmilleen. Samoin hän koetti terästää näköään.\n\nKeulapiikin luukun luona liikkui varmasti joku.\n\nKurt muisti nyt, mitä dajakinkielistä sanaa Mungon ensimäinen hoitaja,\nmerirosvopäällikkö Mustafa Yskubin palvelija Jussuf, oli käyttänyt\ntahtoessaan yllyttää gorillaa käymään jonkun kimppuun. Tällaisissa\ntilanteissa Jussuf oli huutanut: Vhoos! — Hyökkää! — mikä sana muuten\nmerkitsee myöskin tuulta. Niin oli Jussuf huutanut, kun Mungon\npiti nujertaa merirosvojen päällikkö tämän omassa linnoituksessa\nPalawansaarella. Samaa sanaa käytettäisiin ehkä nyt, jos Curry Grade\nilmestyisi näkyviin.\n\nNyt kuului toinen napsahdus. Aivan selvästi.\n\nGrade oli varsin oikein laskenut, että hänen ei ollut viisasta enää\njäädä prikiin kovin kauaksi. Lisäksi hän aavisti, että hänellä oli\nhyvä tilaisuus yrittää pois laivasta sillä aikaa, kuin päällystö oli\nauttamassa haavoittunutta Jenkinsiä, joka ehkä oli saanut hyvinkin\nvaikean vamman. Jollei hän voisi päästä maihin, päätteli hän edelleen,\ntäytyi hänen ainakin etsiä itselleen toinen piilopaikka, ja sen täytyi\ntapahtua hukkaamatta tarpeettomasti aikaa.\n\nMutta Kurt arvasi suunnilleen Graden ajatukset. Ja pian kävi ilmi,\nkuinka oikein hän oli arvannut.\n\nKurt oli valppaana ja valmis toimimaan millä hetkellä tahansa. Jos\nhän ryhtyisi kutsumaan apua, varoittaisi hän siten vain Gradea, joka\ntietysti kohta kiiruhtaisi turvapaikkaansa keulapiikkiin. Kaikkein\ntärkeintä oli aluksi saada hänet lähtemään sieltä. Nyt hän olikin\nlähtenyt liikkeelle — ehkä yhtä paljon nälän kuin pelonkin ajamana,\npelon, että hänet nyt saataisiin kiinni, koska hänen olinpaikkansa\nkerran tunnettiin.\n\nJotta hän ei ehtisi takaisin piilopaikkaansa, oli välttämätöntä, että\nhän ennen ratkaisevaa hetkeä loitontuisi siitä riittävän etäälle.\nSitten vasta...\n\nKurt oli vähällä huudahtaa.\n\nMungo oli näet kesken kaiken alkanut pitää elämää. Se karjui ja murisi\nkiukkuisesti.\n\nSilmänräpäyksessä Kurt oli irroittanut sitä pitelevien ketjujen toisen\npään ja kiljaisi sitten voimakkaasti:\n\n— _Vhoos_, Mungo! _Vhoos!_\n\nSamassa kuului toinenkin huuto — hurja parkaisu. Siihen sekaantui\nMungon ketjujen kalina Mungon rynnätessä nopeasti eteenpäin.\n\nKohta hyökkäsi paikalle muitakin ihmisiä, joukko merimiehiä,\nylipursimies Tom Bullwer etunenässä. Heillä oli mukanaan kaksi\nlyhtyäkin, jotka kirkkaasti valaisivat seuraavien tapausten näyttämöä.\nMutta se, mitä he näkivät, sai muutamat heistä kiljumaan kauhusta.\n\nKeulapiikkiin johtavan luukun luona seisoi nimittäin gorilla, joka\npuristi lujasti rintaansa vasten liian varomatonta Curry Gradea.\n\nLakki oli pudonnut Mungon päästä, ja sen hurjasti irvistävät\napinankasvot olivat selvästi näkyvissä. Se oli todellakin hermoja\njännittävä näky. Jokaisen katselijan täytyi kysyä itseltään, mikä tuo\nkummallinen, öljytakkiin puettu otus oikein oli, miten se oli päässyt\nlaivaan sekä miten se oli valinnut juuri vaarallisen aliperämiehen\nensimäiseksi uhrikseen...\n\n— Ampukaa! huusi joku. — Ampukaa!\n\n— Seis, seis! kiljui Kurt vuorostaan. — Mungo on minun ja se tottelee\nminua. Tulkaa sen sijaan auttamaan, että saamme Graden pois sen\nkourista, ennen kuin se puristaa hänet kuoliaaksi. Toimittakaa tänne\npitkä ja vahva köysi, niin kaikki käy kuin tanssi!\n\nMutta kukaan ei aluksi tahtonut Kurtin tavoin lähestyä julmannäköistä\napinaa. Kellään ei ollut halua joutua samanlaiseen puristukseen kuin\naliperämies jo oli joutunut. Niin merimiehet pysyivät toimettomina.\nVain pursimies Bullwer oli sen verran tolkussaan, että hän sai käsiinsä\ntukevan köyden, jolla perämies Grade sidottaisiin. Tämä olikin valmis\nantautumaan sidottavaksi, 'kunhan hän vain pääsisi eroon tästä\nkamalasta pedosta, jonka kiljunta kerran toisensa jälkeen tukahutti\nperämiehen avunhuudot.\n\nMitä nyt seuraisi? Kaikki silmäilivät kauhistuneina toisiaan paitsi\nKurt, joka nyt vihelsi voimakkaasti sekä huusi sitten:\n\n— _Hehaa! Hehaa!_\n\nSamassa silmänräpäyksessä Mungo hellitti otteensa Curry Gradesta ja\noli parilla hyppäyksellä Kurtin luona. Tämä sitoi nopeasti ketjujen\ntoisen pään läheisen tangon ympärille, niin että gorilla oli jälleen\nkiinni. Tämän sylissä äsken olleesta irlantilaisesta hänen ei tarvinnut\nvälittää. Kuin märkä säkki oli tämä vaipunut kannelle keulapiikin\nluukun viereen, niin että hänen jalkansa riippuivat luukusta. Mies ei\nliikuttanut jäsentäkään.\n\n— Sitokaa hänet! komensi Kurt ja kaivoi taskustaan uusia herkkuja\nMungolle, joka ehkä piti kaikkea tapahtunutta ylimääräisenä ja\ntervetulleena virkistyksenä.\n\nKun Mungolle huudettiin: _Hehaa!_ merkitsi se, että hänen piti tulla\nhuutajan luo. Sana on nimittäin dajakinkieltä ja merkitsee juuri\ntulemista. Mungo oli kuullut varsinaisen kesyttäjänsä Jussufin niin\nusein käyttävän tätä sanaa, että se kyllä tunsi sen merkityksen.\nSiksi se totteli nytkin, kun Kurt käytti samaa sanaa. Se ei ollutkaan\ntapahtunut liian aikaisin, sillä jos Mungon puristus olisi saanut\njatkua vielä pari minuuttia, olisi vaarallinen irlantilainen lakannut\nhengittämästä.\n\n— Halloo! kuului samassa kapteeni Patin huuto välikannelta. — Mitä\nsiellä on tekeillä? Onko hän jälleen haavoittanut jotakuta?\n\n— Ei oikeastaan, mutta sen sijaan hän on kohdannut Mungon. Taikka\nparemminkin Mungo kohtasi hänet, vastasi Kurt perin tyytyväisenä sen\njohdosta, että Mungo oli uudelleen tehokkaalla tavalla osoittanut\nolevansa hyödyksi. Kun Pat sitten saapui paikalle ja katseli\nkummastuneena, millaisessa kunnossa hänen hurjapäinen maanmiehensä nyt\noli, Kurt jatkoi puhettaan:\n\n— Luulenpa, että me toistaiseksi voimme olla aivan rauhassa tämän\nmetelöitsijän suhteen. Mutta ilman Mungoa emme ehkä olisi saaneet häntä\nelävänä käsiimme.\n\n— Hyvin tehty, master Kurt! Nyt meillä on lisäksi hyvä tilaisuus\nsaada takaisin, mitä hän mahdollisesti on meiltä anastanut. Viekää\nhänet toistaiseksi hänen omaan hyttiinsä, jossa hän saa maata, kunnes\nkykenee jälleen puhumaan. Tom ja Peg, käykää kiinni! Toinen toiseen\nkäsivarteen, toinen toiseen! Sitokaa hänet hyvin, niin että hän saa\nkokea, miltä tuntuu maata köytettynä. Muusta huolehdin minä puolestani\nmyöhemmin.\n\nOn helppo käsittää, että Pat oli tyytyväinen tuollaisen kaappauksen\njälkeen. Kun Kurt oli toimittanut Mungon jälleen takaisin sen\nsäilytyspaikkaan, sanoi Pat hänelle kerran toisensa jälkeen:\n\n— Tämän suurempaa palvelusta ei kukaan ihminen olisi voinut tehdä\nminulle! Nyt tulee lopultakin toinen ääni kelloon, kun pääsemme jälleen\njatkamaan matkaamme. Kaikkein parasta asiassa on, että saimme hänet\nelävänä käsiimme, sillä minulla on yhtä ja toista kysyttävänä tuolta\nlurjukselta. Ei hän itse ole keksinyt kaikkia näitä juonia. — — —\n\nKohta ennen kello kuutta seuraavana aamuna ilmoitti vähän aikaa\nkestänyt tropiikin aamurusko, että uusi päivä oli alkamassa. Sade\noli lakannut, ja aurinko nousi säkenöivän tulipallon tavoin. Prikin\nmiehistökään ei ollut voinut nukkua, vaan kaikki olivat jo hereillä\nja keskustelivat pikku ryhmiin kerääntyneinä viime yön jännittävistä\ntapahtumista sekä varsinkin siitä keskeisestä osasta, jota gorilla oli\nniissä esittänyt.\n\n— Ensin luulin, että meidän vanha pursimiehemme oli päässyt käsiksi\naliperämieheen, kertoi muuan miehistä. — Mutta ukko Bullwer ei ole niin\nrumannäköinen silloinkaan, kun hänen parransänkensä on pisimmillään.\n\n— Vanha Bullwer, sanoit sinä? puuttui toinen puheeseen. — Ei, mutta\ntiedättekö kenen kynsiin minä luulin tuon lurjuksen joutuneen? Itse\npaholaisen — juu!\n\n— Sen hän kyllä olisi täysin ansainnut, virkkoi kolmas vuorostaan.\n— Kun mies käyttäytyy niin hävyttömästi toista kohtaan kuin hän\nkäyttäytyi lyödessään ja potkiessaan tuota nuorta norjalaista, joka\nei ollut tehnyt mitään pahaa, niin on pimeyden ruhtinaallakin aihetta\npuuttua asiaan ja rutistaa ilkeys pois mokomasta.\n\n— Olen täysin samaa mieltä, selitti neljäs. — Sitä minä vain\nihmettelen, mistä master Kurt oli saanut käsiinsä tuollaisen pedon. En\nainakaan minä ole aikaisemmin nähnyt sitä laivassa, eikä hän ole voinut\nhakea sitä maistakaan, vaikka Borneolla kuuluukin olevan runsaasti\nkaikenkarvaisia apinoita.\n\n— En minä liioin tiedä, tuumi viides, hollantilainen. — Sen verran\nkuitenkin tiedän ja olen nähnyt, että ei kannata ruveta mukisemaan\nmaster Kurtia vastaan.\n\n— Sitäpä tässä nyt vielä puuttuisi! kuului joka taholta. —\nKunnollisempaa poikaa ei ole olemassakaan. Siitä voimme koska tahansa\npainaa peukaloa. Mutta nyt minä poika painun nukkumaan.\n\nNukkumisesta ei kuitenkaan sillä kertaa tullut mitään. Komentosillalta\nkuului vihellys, joka kutsui kaikki miehet koolle. Komentosillalla\nseisoi itse kapteeni Pat, jonka kasvot säteilivät kilpaa nousevan\nauringon kanssa. Kukaan ei ollut häntä nähnyt noin hyvällä tuulella\nsen jälkeen, kun oli lähdetty liikkeelle Brunein satamasta. Hänen\näänensäkin oli nyt toinen, kun hän komentosillalta ryhtyi puhumaan\nmiehilleen. Hän lupasi joka miehelle ylimääräisen kestityksen sen\njälkeen, kun vanha Mary saataisiin pelastusveneen avulla hinatuksi\nrannalla näkyvän vuorenkukkulan juurelle.\n\nMiehet eivät tarvinneet monta kehoitusta. Kädenkäänteessä oli\npelastusvene laskettu vesille ja miehet istuivat airojen ääressä.\nSoutajien iloisesti huikatessa raskas priki lähti hitaasti liikkeelle\nPatin itsensä hoidellessa peräsintä. Vähän väliä täytyi pysähtyä\npitkäksi aikaa, ja sillä välin pumput työskentelivät täydellä voimalla\najaen laivasta vettä, niin että laiva aina pääsi vähän kerrallaan\nkohoamaan. Tätä touhua jatkui koko päivän. Nousuvesi tuli välillä\navuksi. Vihdoin saatiin vanha Mary aivan lähelle kalliota, ja nyt\nvietiin maihin taljoja ja väkipyöriä ja ketjuja, joiden avulla alus\naiottiin hinata rannalle, mutta sen työn suorittaminen päätettiin\njättää seuraavaan päivään.\n\n— Löysitkö mitään hänen taskuistaan? kysyi Kurt Patilta heidän\npäästyään messiin sen jälkeen, kun kaikki jälleen olivat laivassa ja\nensimäinen perämies Eddy Rogger oli ryhtynyt hoitamaan ensimäistä\nvahtivuoroaan.\n\n— Yhtä ja toista, vastasi Pat tyytyväisenä. — Ennen kaikkea sain\ntakaisin ohjeet, kartat ja rahat. Ne ovat siis nyt tallella, niin että\nvoimme kyllä varsin hyvin antaa hänen mennä menojaan sekä tulla toimeen\nrantasoilla, miten parhaiten taitaa.\n\n— Ajatus ei ole ensinkään mahdoton, myönsi Kurt.\n\n— Asiassa on kuitenkin muuan paha mutta.\n\n— Mikä sitten?\n\n— Se nimittäin, että ulkona risteilevä Moxton saattaa hyvinkin tavalla\ntai toisella pelastaa hänet. Hän voisi silloin kertoa Moxtonille kaiken\nsen, mitä hän jo tietää konsulin suunnitelmista, mikä ei ole niinkään\nvähän, ja niin saisimme Moxtonin varmasti niskaamme ennen pitkää.\n\n— Olet oikeassa! Sitäpaitsi on pelättävissä, että Moxton ei muutenkaan\npäästä Mary Loydia näkyvistään. Meidän täytyy yrittää päästä\npujahtamaan täältä yöllä saatuamme laivamme korjatuksi. Mutta reitti\non hyvin vaarallinen monien karien ja riuttojen vuoksi. On ihme,\nettä pääsimme tähän lahteen. Pois yrittäessämme emme voi kulkea kuin\nhiljaista vauhtia ja lakkaamatta luodaten.\n\n— Onko Grade vielä hytissään?\n\n— On kyllä — toistaiseksi. Ajattelin kohdella häntä ensin\nystävällisesti. Mutta en ole saanut häntä vielä sanomaan sanaakaan.\nHän tuntuu kokonaan menettäneen puhetaitonsa, vaikka hän aikaisemmin\nkyllä soitti suutaan. Ehkäpä hän sentään reipastuu, kun hän on ehtinyt\nrauhoittua gorillan syleilyn jälkeen. Nyt hän joka tapauksessa on\nlukkojen takana ja sidottuna.\n\n— Ja ilman avaimia ja tiirikoita?\n\n— Varmasti ilman. Hänellä olikin mukanaan koko joukko sellaisia laivaan\ntullessaan.\n\n— Kestävätkö köydet?\n\n— Kyllä kestävät. Hän on sidottu niin lujasti ja taitavasti, että\nmerirosvokaan ei pysty köyttämään vankiaan sen lujemmin. En ole pitkiin\naikoihin tuntenut itseäni näin rauhalliseksi.\n\nJa Pat ojenteli pitkiä koipiaan pöydän alla, sytytti tyytyväisenä\nnysänsä ja jatkoi:\n\n— Tällä kertaa minä kyllä nukun keinuttamatta ja aion myöskin vedellä\nunia kunnollisesti. Mutta harvoinpa olenkin merellä joutunut sellaiseen\nsouviin kuin tänään, vaikka olenkin kokenut kaikenlaista. Mitä\nsitten onkaan edessä? Mehän emme ole vielä purjehtineet kuin pienen\nosan matkasta ja meillä on ainakin neljä kertaa niin paljon matkaa\nMahakkamin suistomaahan. Ja sitten on vielä kysymys siitä, miten meidän\ntavaroittemme on käynyt, mutta senkin saamme ratkaista huomenna. Nyt\nminä menen vuoteeseen... Kiitoksia vielä kerran avusta! Nuku hyvin!\n\nPat nousi ja poistui messistä mennäkseen omaan hyttiinsä. Kurt jäi\nvielä istumaan entiselle paikalleen. Omituista kyllä, ei häntä tuntunut\nensinkään nukuttavan. Kaikenlaisia ajatuksia risteili hänen aivoissaan\npitäen häntä valveilla. Tosin oli hänellä, samoin kuin Patillakin,\nriittävästi aihetta olla tyytyväinen. Mutta hän ei saanut kapteeni\nMoxtonia ja tämän laivaa pois mielestään. Golden Starin ilmestyminen\nheidän näköpiiriinsä sanoi koko joukon. Epäluulo, että Moxtonin\nnopeakulkuinen alus olisi merirosvolaiva, ei ehkä ollut niinkään\naiheeton.\n\nHänen huomaamattaan alkoi kuitenkin hänen päänsä vähitellen nuokkua\nsekä painua lähemmäksi pöydänreunaa. Ei hän liioin huomannut sitä, että\nhänen ajatuksensa vähitellen vaihtuivat unikuviksi. Ei aikaakaan, kun\nhän jo oli mukana jännittävissä seikkailuissa, mistä seurasi, että hän\nvääntelehti ja kääntelehti, kunnes äkkiä kaatui hytin penkille sekä\nveti mukanaan pöytäliinan ja joukon pöydällä olleita esineitä.\n\nVarovaisuuden vuoksi portaille asetettu vahti ryntäsi messiin ja näki\ntällöin, miten master Kurt — kuten kaikki merimiehet häntä kutsuivat —\nnousi seisomaan, ja kuuli hänen huutavan:\n\n— Ottakaa hänet kiinni! Ottakaa hänet kiinni!\n\n— Kenet minun on otettava kiinni? kysyi merimies, joka ei nähnyt\nmessissä ketään muita kuin Kurtin.\n\nTämä oli vähitellen täysin herännyt. Hän silmäili hölmistyneenä\nympärilleen ja naurahti sitten hiukan hämillään.\n\n— Näin unta, että Curry Grade oli pääsemässä karkuun, sanoi hän. —\nMutta hänhän on varmassa tallessa.\n\n— Uskoisin kyllä olevan, vakuutti merimies. — Hän on köytetty nilkoista\naina kaulaan asti. Siitä huolimatta hän ehkä on iloinen, että on\npäässyt irti master Kurtin gorillan kourista.\n\n— Olipa sekin uni, ajatteli Kurt mennessään hyttiinsä. — Onneksi\nsentään unet ovat unia.\n\nMutta hän ei saanut sittenkään nukkua kunnollisesti. Jo parin tunnin\nkuluttua hän heräsi nähtyään jälleen epämiellyttävää unta. Nyt hän\nei enää saanut rauhaa, vaan meni katsomaan, miten Grade voi. Kun hän\navasi hytin oven, ei Gradesta näkynyt jälkeäkään! Hytti oli kuin olikin\ntypötyhjä!\n\n\n\n\nVI luku.\n\nKuulat vinkuvat yön pimeydessä.\n\n\nCurry Graden hytti oli tosiaankin tyhjä! Paljon harmia aiheuttanut\naliperämies oli jälleen kadonnut jäljettömiin.\n\nHavainto oli yhtä yllättävä kuin epämiellyttäväkin. Kurt ei tahtonut\naluksi uskoa silmiään. Hän oli herännyt uneksittuaan jälleen selvästi,\nettä Grade oli pääsemäisillään pakoon, sekä lähtenyt henkilökohtaisesti\nottamaan selkoa, että tämä todellakin oli säilössä. Ovi oli ollut\nlukossa, mutta Kurt oli jo illalla ottanut haltuunsa avaimen, koska\nhänen hyttinsä oli aivan vangin hytin vieressä. Nyt oli ovi siis ollut\nedelleen lukossa, mutta vanki oli tipotiessään.\n\nPat oli sanonut ottaneensa häneltä pois kaikki avaimet ja tiirikat.\nOliko mahdollista, että hänellä oli ollut jokin ylimääräinen avain\nkätkettynä johonkin soppeen tai vaatteittensa joukkoon?\n\nTuskin. Miten hän sitäpaitsi olisi päässyt ulos? Tiesihän hän, että\nkaikkialle oli asetettu vahteja. Sellainen oli ollut myöskin hytteihin\njohtavilla portailla. Kurt meni tämän luo ja kysyi, oliko hän nähnyt\nketään viimeisten kahden tunnin aikana. Vahtimies vastasi kuitenkin\nkieltävästi.\n\nKurtin ensimäinen ajatus oli, että tapahtumasta täytyi ilmoittaa\nPatille. Kuitenkin hän päätti sitä ennen yksin toimittaa alustavan\ntutkimuksen ja palasi Graden hyttiin. Ensin oli saatava selville, miten\nmies oli päässyt hytistä pois. Oikeastaan ei voinut ajatella muuta\nmahdollisuutta kuin että hänen sittenkin oli täytynyt kulkea ovesta.\nHytin ikkuna oli nimittäin niin pieni, että Graden kokoinen mies ei\nmitenkään mahtunut siitä. Sitäpaitsi Kurt huomasi ikkunaa lähemmin\ntarkastaessaan, että siinä ei ollut mitään hakoja eikä saranoita, joten\nsitä ei voitu avata. Päällepäätteeksi ikkuna oli aivan ehjä. Mikään ei\nliioin viitannut siihen, että kadonnut mies olisi poistunut hytistä\ntätä tietä. Se teki tapahtuman entistäkin salaperäisemmäksi, melkein\nkäsittämättömäksi.\n\nSiltä Kurtista aluksi tuntui ja hän oli jo vähällä poistua\nhytistä tyhjin toimin. Sitä ennen hän kuitenkin tuli vielä kerran\ntarkastelleeksi ikkunan kehystäkin. Tällöin hän jostakin syystä\nhorjahti ja sattui tavallista kovemmin painamaan juuri kehyksen\nalareunaa tukea saadakseen. Mutta samassa koko kehys irtautui ja putosi\nlasineen päivineen kolisten lattialle, jolloin lasi luonnollisesti\npirstoutui.\n\nTäten syntynyt aukko ei ollut niinkään pieni. Graden kokoinenkin mies\nmahtui kyllä työntymään siitä ulos, jos se kohta tuottikin jonkin\nverran vaikeuksia. Tarkastettuaan lähemmin ikkunaa Kurt huomasi, että\nkehys oli taitavasti sahattu irti seinästä, niin että sen ja samalla\nkoko ikkunan saattoi helposti irroittaa sekä panna jälleen paikoilleen.\n\nEi ollut juuri ajateltavissa, että kaikki tuo olisi suoritettu vasta\nsen jälkeen, kun Grade oli köytettynä teljetty hyttiinsä. Epäilemättä\nhän oli jo alusta alkaen aavistanut, että hänelle saattaisi tapahtua\njotakin tällaista, sekä ryhtynyt hyvissä ajoin tarpeellisiin\nvalmistuksiin kaiken varalta. Tämäkin oli omiaan osaltaan vahvistamaan\nkäsitystä, että Grade oli tullut laivaan kaikkea muuta kuin rehellisin\nja rauhallisin aikein.\n\nArvoitus, miten Grade oli päässyt pois hytistä, oli siten saanut\nselvityksensä. Sen sijaan oli edelleen selvittämättä, miten hän\nyksin oli voinut vapautua köysistä, joilla hänet oli sidottu. Olihan\nPat sanonut, että merirosvokaan ei voisi sitoa uhriaan lujemmin kuin\nmitä aliperämies oli köytetty. Oliko mahdollisesti niin, että Grade,\njoka kaikesta päättäen oli ovelampi seikkailija kuin toiset olivat\nluulleetkaan, oli ottanut tämänkin seikan huomioon ja hyvissä ajoin\nvarustautunut myöskin tällaisen tapauksen varalta?\n\nTutkimuksiaan jatkaessaan Kurt totesi, että näin tosiaankin oli laita.\nErääseen hytin seinään — sellaiseen paikkaan, että sitä ei ollut helppo\nhuomata — oli lyöty tukeva rautanaula taikka paremminkin koukku. Sen\nalareuna oli kuitenkin hiottu aivan teräväksi. Ei tarvinnut muuta\nkuin sijoittaa köysi tämän koukun alapuolelle, niin saattoi kyllä\nruumistaan sopivasti liikuttamalla verrattain lyhyessä ajassa hangata\nköyden poikki tarvitsematta ollenkaan käyttää käsiään. Menetelmä oli\näärimäisen yksinkertainen. Koukku oli sijoitettu niin, että kukaan muu\nkuin sellainen, joka tiesi asian todellisen laidan, ei voinut aavistaa\nsen varsinaista tarkoitusta.\n\nSalaisuus oli nyt kaikin puolin selvitetty. Grade oli ottanut huomioon\nkaikki mahdollisuudet ja varustautunut ajoissa niiden varalta. Täten\noli myöskin selvitettävissä hänen röyhkeä esiintymisensä. Hän ei\nollut ilman muuta pannut kaikkea yhden kortin varaan. Jos hän olisi\nvoinut päästä keulapiikissä olevasta piilopaikastaan pakoon jollakin\nmuulla tavalla kuin tarvitsematta antautua vangiksi, olisi hän kyllä\nkäyttänyt tätä keinoa. Mutta Mungo oli tehnyt hänen suunnitelmansa,\nmikäli hänellä sellaisia oli, tyhjiksi, ja siksi hänen täytyi turvautua\naikaisemmin suunnittelemiinsa varokeinoihin.\n\nSiitä ei kylläkään olisi tullut mitään, jos Mungo olisi saanut\npuristaa häntä hiukan kauemmin.- Asiaa nyt ajatellessaan Kurt melkein\npahoitteli, että hän oli kutsunut Mungon pois liian aikaisin. Grade\noli liian ylivoimainen vastustaja ja hän oli pelastunut vaarallisesta\ntilanteesta tavalla, joka varmaan saisi hänen maanmiehensä Patin\nhämmästymään. Kurt ainakaan ei ollut koskaan kuullut mistään\ntuollaisesta karkaamisesta ja hänelle selvisi entistä enemmän, että\njos he edelleen joutuisivat tekemisiin Curry Graden kanssa, täytyi\nheidän hyvin tarkoin ottaa huomioon kaikki mahdollisuudet, mihin tuo\nvaarallinen seikkailija saattoi turvautua, sekä omasta puolestaan\nsuunnitella tehokkaita vastatoimenpiteitä voidakseen puolustautua häntä\nvastaan.\n\nVielä oli otettava selko siitä, miten tuo vaarallinen irlantilainen oli\npäässyt maihin. Tätä varten Kurt nousi kannelle. Kun vielä oli pimeä,\nsytytti hän lyhdyn ja meni perään, mihin prikin pelastusvene oli päivän\ntyön päätyttyä kiinnitetty. Hän sitoi lyhdyn löytämäänsä nuoraan ja\nlaski sen alas, niin että se valaisi tyyntä vedenpintaa. Veneestä ei\nkuitenkaan näkynyt jälkeäkään. Se oli kadonnut yhtä jäljettömiin kuin\nkelvoton aliperämieskin. Prikin pieni vene sen sijaan riippui köysiensä\nvarassa samassa paikassa, mihin se illalla oli nostettu. Sen vieressä\nriippui myöskin köydenpää osoittamassa, millä tavalla karkulainen oli\npäässyt laskeutumaan pelastusveneeseen. Köyden, jolla pelastusvene oli\nollut kiinnitetty laivaan, oli hän ottanut mukaansa. Kaikki oli käynyt\nniin äänettömästi, että peräkannelle asetettu vahti ei ollut kuullut\nmitään epäilyttävää ääntä.\n\nRannalle ei ollut pitkä matka. Siitä huolimatta Grade oli melonut\ntuon matkan pelastusveneellä, vaikka moni hänen asemassaan olisi\npitänyt parempana uida rannalle. Kurtin mielestä tämä osaltaan\nvahvisti Patin ilmoitusta, että Grade ei osannut uida, vaan että hän\nveteen joutuessaan pelkäsi hukkuvansa. Toiselta puolen saattoi asiaan\nvaikuttaa sekin, että hän pelkäsi krokodiilejä, ja lisäksi oli otettava\nhuomioon, että Grade oli ottanut veneen mukaansa vaikeuttaakseen\ntakaa-ajoa.\n\nGrade oli siis päässyt maihin. Mutta miten hän tulisi siellä toimeen?\n\nKurtin täytyi tehdä tämä kysymys itselleen. Samalla kertaa hän auliisti\nmyönsi, että jos hän joutuisi samaan tilanteeseen ja hänellä olisi\nsamat mahdollisuudet sekä apukeinot kuin Gradella nyt, niin hän\nvarmasti tuntisi asemansa kovin kolkoksi. Kaikkialla vallitsi vielä\ntäydellinen pimeys, ja ympäristö oli karkulaiselle täysin tuntematon\n— mikäli Kurt oli päivällä saattanut huomata, oli rannalla laaja suo,\njonka kasvillisuus oli melkein läpitunkematonta, ja jossa muutenkin oli\nvaikea liikkua.\n\nKarkulaisella ei kuitenkaan ollut muuta mahdollisuutta. Hän oli kyllä\nsuunnilleen selvillä siitä kohtalosta, mikä häntä saattoi maissa\nodottaa. Siitä huolimatta hän saattoi toivoa loppujenkin lopuksi\nselviävänsä tavalla tai toisella. Jos hän taas olisi jäänyt laivaan,\nolisi se aikoinaan merkinnyt jokseenkin varmaa kuolemaa — merilakien\nmukaan.\n\nKurt ei ollut ilmoittanut vielä kenellekään muulle tekemistään\nyllättävistä havainnoista. Tosin hän oli ajatellut kohta herättää\nPatin, jotta karkulaista olisi voitu ryhtyä ajamaan takaa\nkaikin voimin. Lähemmin asiaa ajatellessaan hän kuitenkin tuli\nsellaiseen tulokseen, että tuollainen takaa-ajo ei ollut ainoastaan\ntarkoitukseton, vaan jopa vaarallinenkin. Tavalla tai toisella oli\nkarkulainen voinut ennen laivasta lähtöään saada aseita käsiinsä.\nMessin ovihan oli ollut lukitsematta, ja messissä juuri säilytettiin\nheidän varsinaista asevarastoaan. Karkulainen tiesi tämän kyllä. Miksi\nhän ei olisi käyttänyt tätä tietoaan hyväkseen...\n\nÄkkiä kajahtanut laukaus keskeytti Kurtin tuumailet.\n\nSamassa pirstautui lyhdyn lasi, ja Kurt seisoi jälleen laivan perässä\nsäkkipimeässä. Hän oli kuullut, miten kuula lyhdyn rikottuaan\niski hänen takanaan olevaan kajuutanseinään tai johonkin muuhun\npuuesineeseen.\n\nLaukaus oli ammuttu rannalta. Ampuja ei voinut olla kukaan muu kuin\nkarkulainen Grade.\n\nKurt värisi. Kuula olisi yhtä helposti voinut osua häneenkin.\n\nHän kumartui nopeasti laivanpartaan suojaan ollakseen enemmän turvassa\nmahdollisilta uusilta kuulilta, vaikka osumisen mahdollisuudet nyt\nlyhdyn sammuttua olivat muutenkin melkein olemattomat.\n\nNyt oli siis todettu, että karkulainen oli ennen maihin lähtöään\nvarustautunut aseilla ja ammuksilla. Yhtä luonnollista oli, että hän\nvastaisuudessakin tilaisuuden tullen käyttäisi aseitaan. Nyt selvisi\nmyöskin pääsyy, miksi hän oli vienyt mukanaan pelastusveneen: hän\ntahtoi estää ammuksensa kastumasta. Ei auttanut muu kuin odottaa\naamua, jolloin nähtäisiin, missä hän oli laskenut maihin. Siten\npäästäisiin hänen jäljilleen ja silloin voitaisiin myöskin suuremmalla\nmenestyksellä ryhtyä takaa-ajoon. Siitä voitaisiin kuitenkin päättää\ntarkemmin sitten, kun Pat heräisi.\n\nIrlantilaisen karkaaminen oli monella tavalla kiusallinen juttu, mietti\nKurt. Miehistö kävisi levottomaksi — varsinkin jos tulisi tunnetuksi,\nettä karkulainen oli jollakin tavalla yhteydessä Golden Starin\nkapteenin ja miehistön kanssa, joiden hankkeet muutenkin antoivat\naihetta pelätä pahinta.\n\nNyt oli myöskin lähin vahtimies kiiruhtanut paikalle kuultuaan\nlaukauksen ja lyhdyn särkymisen aiheuttaman helinän.\n\n— Mitä täällä on tekeillä? Kuka ampui? kysyi hän kiihkeästi Kurtilta.\nSamanaikaisesti juoksi pari muutakin merimiestä paikalle.\n\nKurt vastasi aluksi vältellen:\n\n— En minä suinkaan tiedä. Onko mahdollisesti joku meidän miehistömme\nunohtunut maihin? Ehkäpä hän ampui huomauttaakseen, että hänet olisi\nnoudettava laivaan.\n\n— Olisiko hän ampunut kovalla panoksella ja suoraan kohti! huudahti\nensiksi paikalle tullut merimies, hollantilainen Willy Wynheer, joka\nmonta vuotta oli purjehtinut Borneon vesillä ja usein käynyt myöskin\nsaaren sisäosissa. — Ja hän jatkoi:\n\n— Ei, master Kurt, ei ampuja ole meikäläisiä! Hän on varmasti joku\nGolden Starin miehiä. Näin nimittäin Golden Starin häämöittävän\nkaukana, ennen kuin tulimme tähän lahteen. Ehkäpä on parasta herättää\n•kapteeni?\n\nWilly Wynheer ei siis tullut ajatelleeksi sitä mahdollisuutta, että\nampuja olisi Curry Grade, ja se olikin toistaiseksi hyvä. Parasta\nolikin antaa miesten jäädä samaan uskoon niin kauaksi aikaa kuin\nmahdollista. Mutta jotta tämä kävisi päinsä, ajatteli Kurt, oli\nhänen yritettävä vielä pimeän aikana noutaa takaisin pelastusvene,\njonka Grade oli vienyt mukanaan rannalle. Hän odotti jonkin aikaa,\nkunnes merimiehet olivat jälleen poistuneet kukin vahtipaikalleen.\nSitten hän palasi laivan perään ja ryhtyi valmistamaan omaa lähtöään\ntarkastettuaan ensin, että revolveri, jonka hän ennen hytistä lähtöään\noli pistänyt kaiken varalta taskuunsa, oli tallella sekä kunnossa.\n\nKöysien varassa riippuvan pikkuveneen vesillelaskeminen väkipyörien\navulla ei vienyt aikaa kuin pari minuuttia. Vielä nopeammin hän itse\nlaskeutui pikku purteen, jonka jälkeen hän mahdollisimman äänettömin,\nlyhyin aironvedoin alkoi soutaa rannalle suunnilleen sitä paikkaa\nkohti, mistä laukaus äsken oli ammuttu.\n\nHän oli varma, että häntä ei synkässä pimeydessä voitu nähdä prikistä\nparemmin kuin rannaltakaan, ja siksi hän ei myöskään pelännyt. Kului\ntuskin viittä minuuttia, kun veneen keula jo törmäsi rantaan. Revolveri\nvalmiina ampumaan Kurt alkoi pitkin rantaa hiipiä sitä paikkaa kohti,\nmissä hän otaksui karkulaisen laskeneen maihin.\n\nPau!\n\nJälleen pamahti laukaus ja kuula vihelsi aivan hänen päänsä ohi.\n\nPau!\n\nTällä kertaa ampui Kurt tähdäten äänen mukaan.\n\nNyt seurasi tuokion hiljaisuus, jota kuitenkaan ei kestänyt kauan,\nsillä laivalta alkoi kuulua ääniä, ja sitten pamahti laukaus toisensa\njälkeen.\n\nPau... pau... pau... pau!\n\nKurt havaitsi joutuneensa vähintään kriitilliseen tilanteeseen.\n\nJälleen ammuttiin laivalta joukko laukauksia, mutta onneksi ampujat\neivät tuntuneet suuntaavan tultaan maalle päin eikä varsinkaan siihen\nkohtaan, missä Kurt oli, vaan sen sijaan merelle.\n\nÄkkiä kuului kumea jyrähdys — tykinlaukaus! Mutta sitä ei ammuttu\nprikistä. Ääni kuului jostakin kauempaa, avomereltä, sen lahden\nulkopuolelta, johon Mary Loyd oli ankkuroinut, ja jonka rantakallioon\nse edellisenä iltana oli kiinnitetty.\n\nKurt, joka — kuten muistetaan — oli lähtenyt purtensa luota ja oli nyt\nhyvän matkan päässä siitä, päätti jäädä siihen, missä hän nyt oli.\nHän oli sattumalta löytänyt hyvän suojapaikan paksun puunrungon takaa\nja hän katsoi monestakin syystä viisaimmaksi jäädä siihen odottamaan,\nmihin suuntaan seikkailu tämän jälkeen alkaisi kehittyä. Siinä hänellä\noli myöskin tilaisuus miettiä äskeisiä tapauksia.\n\nHänen mielestään oli luonnollista, että karkulainen oli ampunut\nensimäisen laukauksen. Todennäköisesti tämä oli kuullut joitakin\nepäilyttäviä ääniä sekä ampunut ääntä kohti. Hänen kohta saamansa\nvastaus oli saanut aikaan, että hän oli lakannut ampumasta.\nToistaiseksi oli mahdoton sanoa, oliko Kurtin ampuma kuula ehkä osunut\nvaiko ei. Kun prikiltä oli lisäksi alettu ampua, oli karkulaiselle\ntullut kuumat oltavat. Mutta mitä sitten merkitsi mereltä kuulunut\ntykinlaukaus?\n\nHätämerkki se ei voinut olla eikä sellaisen antaminen olisi näillä\nvesillä mitään hyödyttänytkään.\n\n— Golden Star! Kurt melkein huudahti ääneen. Tietystikin laukaus oli\nammuttu tuolta epäilyttävältä laivalta, joka siis edelleen risteili\nlähettyvillä, ja jonka taholta vanhaa Mary Loydia uhkasi paljon\nsuurempi vaara kuin konsanaan petollisen Curry Graden taholta.\n\nMitä nyt tapahtuisi? Tiesikö Harry Moxton siis jo Mary Loydin\nankkuripaikan ja olisiko pian edessä yleinen taistelu elämästä ja\nkuolemasta?\n\nAjatus tuntui tosin Kurtista mielettömältä. Eihän Moxton voittaisi\npaljoakaan sellaisesta yrityksestä. Ei liioin ollut uskottavaa, että\nhän ryhtyisi niin suuriin ponnistuksiin vain saadakseen käsiinsä\nCurry Graden. Mahdollisesti laukaus sen sijaan oli merkki juuri Curry\nGradelle — osoitus, että Henry Moxton edelleen piti kiinni aikaisemmin\nlaatimistaan suunnitelmista.\n\nNyt vallitsi jälleen kaikkialla täydellinen hiljaisuus, jollei oteta\nlukuun rantametsiköstä kuuluvia eläinten askeleita. Siellä liikkui ehkä\ntapiiri tai norsu, mahdollisesti myöskin arka peura tai kiukkuinen\npuhveli yöllisellä vaelluksellaan.\n\nPimeässä tuollaiset äänet saattoivat joissakin olosuhteissa vaikuttaa\nhyvinkin pelottavilta, mutta Kurtista ne eivät nyt tuntuneet\nsellaisilta. Hän tiesi, että niitä ei aiheuttanut kukaan ihminen, joka\nhänen ja Graden lisäksi mahdollisesti oli joutunut samalle rannikolle.\nLisäksi hänellä oli heikkona lohdutuksena tieto, että Borneolla\nei esiintynyt tropiikin varsinaisia petoeläimiä kuten leijonia,\ntiikereitä, leopardeja ja muita. Sen sijaan oli jossakin lähistöllä\nCurry Grade, ja se riittikin. Hän oli vaarallisempi kuin moni peto.\n\nKurt ei uskaltanut enää lähteä liikkeelle eikä hän liioin uskaltanut\nryhtyä huutamaan prikissä oleville tovereilleen. Näillä ei liioin ollut\nmitään mahdollisuutta lähettää rannalle apua, koska heillä ei ollut\nvenettä käytettävissään. Kurt ei liioin tahtonut, että joku hänen\ntovereistaan hänen takiaan heittäytyisi mereen uidakseen rannalle — ei\nainakaan niin kauan, kuin oli pelkoa siitä, että Grade oli lähettyvillä\nja saattoi ryhtyä ampumaan.\n\nNäin ollen ei ollut edessä muuta kuin pitkä ja hermoja rasittava\nodotus. Se kävi kuitenkin lopulta Kurtin mielestä sietämättömäksi.\nVihdoin hän päätti yrittää päästä prikiin uimalla — jopa hän oli\nitselleen vihainen siitä, että tämä ajatus ei aikaisemmin ollut\njohtunut hänen mieleensä. Tosin häntä voitiin ampua rannalta tai\nprikistä, mutta pimeässä ei ollut pelkoa osumisesta. Krokodiilit eivät\njohtuneet hänen mieleensäkään!\n\nRevolveri edelleen valmiina kädessä Kurt lähti liikkeelle puunrungon\ntakaa ja hiipi rantaan. Täällä häntä kohtasi suuri hämmästys, sillä\nhän törmäsi suoraan prikin pelastusveneeseen, jonka Grade aikaisemmin\noli anastanut ja tuonut rannalle. Pysytellen koko ajan veneen suojassa\nGraden mahdollisesti ampumia kuulia vastaan hänen onnistui työntää vene\nvesille. Ja sitten hän tarttui airoihin ja alkoi äänettömästi soutaa\nprikiä kohti. Pikkuveneen hän jätti toistaiseksi oman onnensa nojaan.\n\nMiltään taholta ei nyt ammuttu ainoatakaan laukausta. Mutta kun hän\npääsi prikin luo, tiedusteli vahtimies tiukasti, kuka tulija oli, ja\nKurt vastasi yhtä reippaasti:\n\n— Kaikki hyvin... ystäviä ollaan... täällä on Kurt...\n\n       *       *       *       *       *\n\nUusi päivä oli vihdoinkin koittanut. Kurt ja Pat kävelivät\nkomentosillalla. Kannella muutamat merimiehet parhaillaan raahasivat\nprikin molempia tykkejä niitä varten järjestetyille paikoille.\nPat oli antanut siitä määräyksen. Nuoruudessaan hän oli palvellut\nsotalaivoissa tykkimiehenä ja hän muisti niiltä ajoilta koko paljon\nsiitä, miten tykkejä oli hoidettava. Samoin oli Eddy Rogger suorittanut\nasevelvollisuutensa laivastossa, joten tykit ja niiden käsittely eivät\nolleet hänellekään tuntemattomia, jos kohta Mary Loydin tykit, jotka\nolivat vanhoja ja suusta ladattavia, hänen mielestään olivat \"kamalan\nantiikkisia kapistuksia\".\n\nParempi kuitenkin niin kuin peräti ilman. Jos nämä tykit ladattiin\nromulla, tekivät ne kyllä lyhyen matkan päästä puhdasta jälkeä.\n\nPian alkoi komentosillalla keskustelu, josta ei suinkaan puuttunut\nkoomillisia käänteitä.\n\nPat selitti, että hän ei käsittänyt, mitä tekemistä Kurtilla oli maissa\nkeskellä yötä ja miksi hänen täytyi viedä mukanaan sekä pelastusvene\nettä pikkuvene, niin että toiset eivät voineet seurata häntä. Laivalta\noli kyllä vastattu hänen laukaukseensa, mutta... Ja sitten oli merellä\npamahtanut tykinlaukaus, ja he olivat alkaneet ihmetellä, joko Moxton\naikoi käydä heidän kimppuunsa sekä mereltä että maalta käsin. Nyt hän\nkyllä saattoi tulla! Oli varma, että hän saisi lämpimän vastaanoton.\n\nKurt oli jo huomannut, että kukaan hänen tovereistaan ei ajatellut\nCurry Gradea, jonka kaikki uskoivat olevan varmassa tallessa. Vielä\nvähemmän heistä kukaan saattoi aavistaa, että Graden oli kaikesta\nhuolimatta onnistunut päästä karkuun. Aivan kuin maaperää tunnustellen\nhän vastaukseksi Patin pitkään puheeseen esitti kysymyksen:\n\n— Entä Grade? Miten luulet hänen tulevan toimeen?\n\n— Graden? Se lurjus saa syödä keittämänsä sopan. Oikeastaan meidän\npitäisi purjehtia Sarawakiin ja antaa hänet siellä viranomaisten\nkäsiin, jotka kyllä lopettaisivat hänen laulunsa lyhyeen. Kuitenkin\nsellainen poikkeaminen viivyttäisi meidän matkaamme. Niin että meidän\ntäytyy nähtävästi sietää häntä ainakin toistaiseksi.\n\n— Sinä et siis tiedäkään...\n\n— Mitä sitten? kysyi Pat höristäen korviaan.\n\n— Grade on _karannut_.\n\nPat näytti ensiksi aikovan purskahtaa röhönauruun. Sitten hän laski\nrauhoittavasti kätensä Kurtin olalle sekä sanoi hymyillen:\n\n— Maissa käydessäsi on ilma nähtävästi noussut sinulle päähän. Tule,\nniin mennään alas katsomaan, miten tuo junkkari jaksaa. Tahtoisin hyvin\nkernaasti tiedustella häneltä muutamia asioita, mikäli hän jo on saanut\npuhelahjansa takaisin.\n\nKurt seurasi vanhempaa ystäväänsä. Hän tiesi kyllä, mikä heitä odotti,\nmutta koskaan ennen hän ei ollut nähnyt kenenkään ihmisen kasvoilla\nniin hämmästynyttä ilmettä kuin se, joka levisi Patin kasvoille, kun\ntilapäisen vankikopin ovi oli avattu.\n\n— Ty—ty—tyhjä, sopersi Pat järkytettynä. — Onko Grade siis todellakin\nkarannut?\n\nParissa, kolmessa minuutissa hän nyt sai tietää, miten Kurt oli saanut\nkarkaamisen selville, sekä mitä Kurtille sen jälkeen oli yön kuluessa\ntapahtunut.\n\nPat oli vaipunut istumaan hytin penkille ja sitten hän hyvin\nvarovaisesti sormeili hytin seinässä olevaa teräväsärmäistä koukkua\npäästäen suustaan koko joukon sellaisia sanoja, joita ei ole tarpeen\ntähän painattaa. Sitten hän ryhtyi tarkastelemaan köyden jäännöksiä,\njolla vanki oli aikoinaan sidottu, ja viimein hän silmäili ikkunan\nkehyksiä sekä ikkunalasin sirpaleita.\n\nKurt antoi hänen olla jonkin arkaa ja kuiskasi sitten hiljaa:\n\n— Olisi enemmän kuin hyvä, jos tämä voitaisiin pitää salassa toisilta\nniin kauan kuin olemme päässeet merelle jälleen. Pelkään, että jos tämä\ntulee tunnetuksi miehistön keskuudessa, niin miehet katsovat saaneensa\nsalaisuuksia ja jännitystä aivan tarpeekseen. Anna heidän mieluummin\nuskoa, että meitä on edelleen kolmetoista laivassa.\n\nPat mietti hetkisen, mutta ojensi sitten voimakkaan kouransa ja\nlausahti:\n\n— Olet oikeassa, poikaseni. Vaikeneminen voi tässä tapauksessa olla\nkultaa.\n\n\n\n\nVII luku.\n\nKaksi oivallista tykinlaukausta ja hyvin hoidettu konekivääri.\n\n\nKukaan laivan miehistöstä ei — Kurtia ja Patia lukuunottamatta —\nsaattanut käsittää, miten pieni laivavene oli päässyt irtautumaan\nkiinnitysköysistään sekä sitten kadonnut. Se seikka, että venettä\nei liioin näkynyt rannalle ajautuneena eikä yleensäkään laivan\nlähettyvillä, vain lisäsi kummastusta. Kaikki tuntuivat uskovan\nKurtin selitykseen, jonka mukaan hän oli yöllä lähtenyt liikkeelle\npelastusveneellä etsiäkseen mahdollisesti pikkuvenettä sekä ottaakseen\nselville, kuka heitä oli rannalta ampunut. Miehille sanottiin, että\nlaivalle ostettaisiin uusi vene, kun päästäisiin jälleen ihmisten\nilmoille. Mutta sinne täytyikin yrittää mahdollisimman pian.\n\nSuunniteltu kölinpuhdistus sai sen vuoksi jäädä toistaiseksi. Sen\nsijaan ryhdyttiin perinpohjaisesti paikkaamaan laivan saamaa vuotoa.\nSellaiset eivät suinkaan ole harvinaisia vanhoissa laivoissa, mutta\ntässä tapauksessa se oli ilmeisesti saatu syntymään sisältä päin.\nKaikki olivat sitä mieltä, että tämäkin oli hirttämättömän Curry Graden\ntyötä. Olipa hyvä, että mokoma lurjus oli saatu kiinni, tuumivat miehet.\n\nKurt ja Pat tiesivät kyllä, miten asiat olivat, mutta he eivät puhuneet\nmitään. Kahden kesken asioita pohtiessaan he olivat tulleet siihen\ntulokseen, että Graden pakomatka oli saattanut päättyä kahdella,\nmahdollisesti kolmella tavalla. Joko häneen oli yöllä osunut Kurtin\nampuma kuula, taikka sitten hänen oli onnistunut paeta kauemmaksi\nsoille, missä hän ennemmin tai myöhemmin sortuisi. Kolmas mahdollisuus\noli Graden omalta kannalta onnellisin, mutta samalla myöskin vähimmin\ntodennäköinen.\n\nTämän mahdollisuuden oli Kurt esittänyt. Hänen sanojensa mukaan oli\nmahdollista, että Grade oli yöllä myöhemmin saanut käsiinsä pikkuveneen\nsekä lähtenyt sillä merelle. Golden Star oli jatkuvasti risteillyt\nlähivesillä pitäen silmällä niitä seutuja, missä Mary Loyd oli\nankkurissa.\n\n— Ja sinä siis luulet, että Moxton olisi pelastanut hänet? kysyi Pat\nepäuskoisena.\n\n— Se ei suinkaan ole mahdotonta, vakuutti Kurt. — Meidän yöllä\nkuulemamme tykinlaukaus on hyvinkin saattanut olla heidän keskenään\naikaisemmin sovittu merkinanto. Ja kun Gradella oli kuolema silmiensä\nedessä, ei hänellä juuri ollut varaa valita.\n\n— Siinäpä osuit jälleen oikeaan, Kurt. Mutta meille on asia siten\nsaanut epämiellyttävän käänteen. Kyllä minäkin olen ollut aika aasi!\nMerilain mukaan minulla oikeastaan olisi ollut oikeus ripustaa\nhänet ilman muuta raa'an nokkaan. Nyt sen sijaan olemme saaneet\nvastustajiemme joukkoon miehen, joka tekee kaiken voitavansa\nkostaakseen meille. Olin siis aika tomppeli, kun annoin hyvän luontoni\npäästä voitolle järjestä. Sinä sen sijaan olet tehnyt voitavasi ja\nminun on vielä kerran kiitettävä sinua antamastasi avusta.\n\n— Toivottavasti voin myöhemmin myös saada jotakin aikaan ja paremmalla\ntuloksella, arveli Kurt. — Minulla on kyllä aavistus, että meille vielä\ntulee tiukat paikat. Meidän täytyy ajoissa tarkastaa, millaisia aseita\nja kuinka paljon ammuksia meillä on, sekä järjestää niin, että ne ovat\nkaikki helposti saatavissa. Miehistöä täytyy myöskin harjoittaa niiden\nkäyttöön. Käsiaseiden käytön opetuksen voit antaa minun huolekseni,\nsamoin myöskin konekiväärin, sillä minun täytyy perehtyä sen koneistoon\nenemmän kuin mitä siihen on toistaiseksi ollut tilaisuutta. Kyllä kai\nme kaksitoista nyt pidämme puolemme ainakin kaksinkertaista ylivoimaa\nvastaan, koska Kaarle kahdestoista kerran laski, että yksi hänen\nmiehistään vastaa kymmentä, varmasti monta kertaa useampaakin.\n\n— Olen kyllä lukenut tuosta, sanoi Pat. — Pelkureita te\npohjoismaalaiset ette ole, ja minä olen iloinen, että teitä on tässä\nlaivassa kaksikin kappaletta. Kohta, kun tulee pimeä, lähdemme jälleen\nmerelle. Ei vanhaa Marya kaapata varsin vähällä. Tavallaan oli ehkä\nhyväkin, että Grade pääsi livistämään omille teilleen. Meille olisi\nhänestä ollut ainoastaan haittaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKukaan, joka seuraavana aamuna mahdollisesti katseli raskaasti\nlastattua Mary Loydia sen kulkiessa Kap Datun ympäri ja suunnatessa\nhyvässä tuulessa keulansa kohti Borneon ja Sumatran välissä olevaa\nCarimatan salmea, ei olisi saattanut aavistaa, että siinä meni vanha\nrouva, jolla oli ainakin kaksi hyvin terävää hammasta. Kukaan ei voinut\nmereltä käsin erottaa sen hyvin naamioituja tykkiportteja. Kukaan\nei liioin olisi osannut aavistaa, että se oli melkein yhtä hyvin\naseistettu kuin pieni sotalaiva — sitäkin vähemmän, kun purjehtivat\nsota-alukset ovat meriltä hävinneet jokseenkin sukupuuttoon.\n\nKaikista tuntui, kuin matkalle olisi lähdetty joka suhteessa uusin\nottein ja paremmissa merkeissä. Sekä nuori norjalainen Håkan Elster\nettä kirvesmies Jenkins olivat selvinneet melko hyvin Graden heille\naiheuttamista vammoista. Kumpikin oli jo kannella ja voi ottaa osaa\nkeveisiin töihin. Aurinko paistoi, ja miehet olivat mitä parhaimmalla\ntuulella. Tom Bullwer, joka Graden jälkeen oli korotettu toiseksi\nperämieheksi, loisti kuin kaksi aurinkoa. Jollei hänen olisi täytynyt\nottaa huomioon uuden asemansa vaatimuksia ja niiden vaikutusta kuriin,\nolisi hän kesken kaiken pannut polskaksi vanhoilla säärillään.\n\n— Mutta odottakaahan... odottakaahan, kunnes pääsemme maihin jälleen!\nhuikkasi hän.\n\nSekä mastosta että komentosillalta tähystettiin mahdollisimman\ntarkkaan, mutta siitä huolimatta ei saatettu havaita mitään\nepäilyttävää. Ei liioin nähty, ei edes kaukana taivaanrannalla,\nmerkkiäkään jostakin höyrylaivasta, ei myöskään minkään purjelaivan\nmastonhuippuja. Kaikkein vähimmin oli näköpiirissä purjelaivaa, joka\nolisi saattanut olla Golden Star.\n\nNiin kului se päivä ja niin kului vielä pari muutakin päivää\nmyötäisen tuulen puhaltaessa ja reippaan mielialan vallitessa. Patin\ntarkoituksena oli alkuaan ollut poiketa vähäksi aikaa hollantilaiseen\nPontinakin satamaan, mutta myöhemmin siitä luovuttiin, ja Mary Loydin\nkeula suunnattiin kohti Billingtonin saarta, joka on antanut nimensä\nsalmen kapeimmalle kohdalle. Sieltä oli tarkoitus jatkaa Jaavan meren\nmonessa suhteessa levottomille vesille. Mahdollisesti poikettaisiin\nmaihin pienen Mattaporan kaupungin luona, ennen kuin Point Salatanin\n— Borneon eteläisimmän kärjen — ympäri pyrittäisiin pohjoiseen kohti\nMakkasarin salmea, joka on saanut nimensä Celebessaaren tärkeimmän\npaikan mukaan.\n\nNyt näytti kaikki käyvän kuin tanssi. Retkikunnalla oli ilmeisesti\nonni mukanaan. Se oli seurauksena siitä, että laivassa ei enää ollut\nkolmeatoista miestä. Sitä mieltä oli ainakin Pat, kun taas Kurtin\nkäsityksen mukaan hyvä onni johtui siitä, että heidän ei enää tarvinnut\nriidellä Curry Graden kanssa.\n\n— Usko, mitä haluat, tokaisi Pat jonkin verran loukkautuneena. — Mutta\nälä ole varma siitä, että olemme päässeet hänestä ainiaaksi eroon. Olen\nitse irlantilainen ja tunnen kyllä riihiväkeni. Minun maanmieheni eivät\nvähällä hellitä, jos he ovat päättäneet kostaa. Niin että emme voi olla\nkovin huolettomia — ei nyt eikä myöhemminkään.\n\nVahdit vaihdettiin tavallisuuden mukaan. Vapaa-aikansa miehet saivat\nsuurin piirtein levätä rauhassa. Tuuli pysyi kohtalaisen voimakkaana\neikä sen suunta liioin vaihdellut. Niin saapui jälleen yö, ja\nkaikki merkit viittasivat siihen, että matkaa saataisiin jatkaa\nrauhassa. Seuraavana aamuna laskettiin, että puolenpäivän tienoissa\nsivuutettaisiin Point Salatan, ja sitten...\n\n— Purje alahangan puolella! huusi äkkiä märssyssä oleva tähystäjä.\n\nKesti tuokion, ennen kuin Pat sai kiikarin silmilleen, sillä hän\noli sattunut torkahtamaan istuessaan piippuineen mukavassa tuolissa\nkomentosillalle asetetun aurinkokatoksen alla.\n\nHän tähysteli kauan aikaa kiikarillaan, ja hänen ilmeensä muuttui. Hän\nnousi ja tuli Kurtin luo, joka komentosillan toisessa päässä istui\nlukemassa, ja sanoi:\n\n— Ei tuo ainakaan ole Golden Star. Mutta jotakin pahaa silläkin on\nmielessä. Olemmekin nähtävästi saaneet olla rauhassa liian kauan. Saat\nnähdä, että vanhan Maryn täytyy piakkoin puraista.\n\nKurt nousi seisomaan ja tarttui itse kiikariin.\n\n— Tuohan näyttää olevan dshonkki.\n\n— Aivan oikein, dshonkki se on... Sellaisia liikkuu paljon näilläkin\nvesillä. Hampaat niillä on melkein jokaisella ja ne purevat\nvaadittaessa kuin tiikerit. Saammehan nähdä, mitä tämä tekee. Ei se\nainakaan näytä haluavan väistää vanhaa Marya. Mutta eipä Marykaan aio\nväistää kaiken maailman dshonkkeja ja ponkkeja.\n\nSeuraavassa tuokiossa Pat oli alhaalla välikannella. Hän jakeli\nmääräyksiä oikealle ja vasemmalle. Suurinta huomiota ja kummastusta\nehkä herätti komennus:\n\n— Tykit ampumavalmiiksi! Ampumavaroja esiin! Rogger ottaa hoitaakseen\nylähangan puoleisen, minä hoidan alahangan puoleista. Harjat, ruutia ja\nrunsaasti romurautaa kannelle ja vilkkaasti!\n\nMiehet riensivät nopeasti täyttämään käskyjä. Mutta toistaiseksi ei\nkukaan muu kuin kapteeni Itse näyttänyt käsittävän viimeisten käskyjen\ntarkoitusta.\n\nNäköpiiriin tullut purjehtija oli tosiaankin dshonkki ja suuri olikin.\nAivan niin! Mutta ei suinkaan se ollut niin hullu, että yrittäisi käydä\nvanhan Mary Loydin kimppuun. Eikä suinkaan Mary Loydilla ollut syytä\nruveta ampumaan, ennen kuin tiedettäisiin, millaiset aikeet dsonkilla\noli.\n\nNiin arvelivat merimiehet — nekin, jotka ennestään olivat selvillä\nkiinalaisten tavoista. Mutta olihan välikohtaus virkistävä pistävässä\nkuumuudessa, jota yhteen menoon oli kestänyt pari, kolme vuorokautta.\nMerimies on nimittäin kerta kaikkiaan sellainen — todellinen merimies\nnimittäin, merimies, joka on kiertänyt kaikki maailman kolkat ja\nkokenut hyvää, jos huonoakin — että hän haluaa vaihtelua, millaista\ntahansa.\n\nDshonkki läheni lähenemistään ja kävi yhä suuremmaksi.\n\nJo saattoi nähdä, että se ei suinkaan ollut tavallisia\ntusinadshonkkeja, joita näkee kaikissa Kiinan satamissa. Sen nopeuskin\nnäytti olevan melkoisen suuri. Sekä perä että keula olivat korkeat\nja voimakkaat, ja kahden tavallisen, korkean maston lisäksi oli\nperäpuolella vielä kolmas, pienempi masto. Se muistutti oikeastaan\njonkinlaista parkkilaivaa. Kaikki sen purjeet olivat ylhäällä. Ne\nolivat yhtä rumannäköiset kuin Mary Loydinkin purjeet ja lisäksi ne\noli valmistettu matoista, jotka oli jännitetty lukuisien bambukeppien\nväliin. Runko oli sen sijaan maalattu hyvin loistavin värein, samoin\nkaksi kömpelöä ankkuria, jotka riippuivat laivan keskikohdalla, toinen\ntoisella, toinen toisella puolen laivaa, ja jotka todennäköisesti oli\nvalmistettu mustasta puusta.\n\n— Huomaatko, että sillä on myöskin portit? kysyi Pat Kurtilta, joka\njännittyneenä seurasi tapahtumien kehitystä.\n\n— Onko sillä siis tykkejäkin?\n\n— Mahdollisesti. Mutta mahdollisesti nuo portit on myöskin maalattu\nmuiden harhauttamiseksi.\n\nKiikarilla Kurt saattoi nähdä, että dshonkissa oli suuret määrät\nkeltaihoisia, jotka suurella kiireellä juoksentelivat sinne tänne.\nMitään lippua tai viiriä ei ollut näkyvissä.\n\nÄkkiä näkyi leimaus dshonkin ylähangan puolelta. Samassa\nsilmänräpäyksessä kohosi sen suurmaston huippuun lippu, joka Etelämeren\nvesillä ei vieläkään ole kovin harvinainen. Musta lippu, jossa näkyi\npääkallo ja kaksi sääriluuta. Toisin sanoen merirosvojen lippu!\n\nTilanne alkoi käydä vakavaksi.\n\n— Tuntuu tulevan tappelu todenteolla, huomautti Pat luodessaan\nkiikarilla vielä viimeisen silmäyksen nopeaa vauhtia lähestyvään\nmerirosvojen dshonkkiin. — Nytpä saamme sitten nähdä, mihin meidän\nvanhat suusta ladattavamme kelpaavat.\n\nDshonkista ammuttu laukaus oli merkki siitä, että laivan tuli pysähtyä.\nKukaan ei ollut kuullut kuulan viheltävän. Kaikki olivat kuitenkin\nvarmoja, että sellaisiakin tulisi, jollei ajoissa osoitettu, että\naiottiin noudattaa kehoitusta ja pysähtyä.\n\nPatilla ei ollut kaukaisintakaan aikomusta antautua ilman muuta. Ei\nliioin ollut vielä pelättävissä laukausta, joka upottaisi Mary Loydin,\nsillä sellaisella menettelyllä hyökkääjät eivät voittaisi mitään.\nSilloinhan nimittäin Mary Loyd uppoaisi lasteineen päivineen ja veisi\nmukanaan pohjaan myöskin laivan rahavarat, joihin rosvot ennen muuta\ntahtoivat päästä käsiksi — sitäkin suuremmalla syyllä, kun kysymyksessä\noli kauppamatkoilla liikkuva laiva.\n     \nPat ei siis noudattanut pysähtymismerkkiä. Mary Loyd jatkoi matkaansa\nentiseen suuntaan, ja sen päällikkö valmistautui pitämään puoliaan\nkaikin voimin. Konekivääri nostettiin komentosillalle ja laitettiin\nampumavalmiiksi. Kurt sai tehtäväkseen hoitaa sitä. Samoin jäi hänen\nhuolekseen katsoa, että miehistö sai pyssyjä sekä riittävästi ammuksia.\n\nEddy Rogger oli nyt oikeassa elementissään laittaessaan ylähangan\npuoleisia tykkiä ampumavalmiiksi. Hän harjasi ja latasi ja tähtäsi\noikein olan takaa, ja apunaan hänellä oli pari reipasta merimiestä,\njotka niinikään sanoivat ennenkin haistelleensa ruudinsavua. Pat oli\nsamanlaisissa puuhissa alahangan puoleisen tykin ääressä, mutta sen\nlisäksi hänellä oli käsissään koko puolustuksen ylin johto. Kaikkein\nensiksi hänen oli keksittävä hyvä sotasuunnitelma.\n\nKurt taas pani kuntoon komentosillalle sijoitetun konekiväärin, joka\nnaamioitiin hyvin tarkoin ja jota ei ollut aikomus käyttää ennen kuin\nviime hetkessä, kun nähtäisiin, kävisivätkö keltaihoiset tapansa mukaan\nhyökkäämään mahdollisimman pian. Että heillä oli väkeä enemmän kuin\nriittävästi, oli helppo nähdä. Dshonkissa oli nimittäin alimmankin\narvion mukaan miehiä satamäärin. Voipa sanoa, että Mary Loydin miehistö\noli näiden keltaihoisten rinnalla kuin pisara meressä.\n\nTuossa tuokiossa oli Mary Loyd saatettu taisteluvalmiiksi, ja Pat\nnousi jälleen komentosillalle luodakseen vielä viimeisen silmäyksen\ntilanteeseen. Laiva kulki edelleen entistä suuntaansa, mutta dshonkki\nsen sijaan näytti muuttavan suuntaansa voidakseen paremmin leikata\nMary Loydin suunnan sekä ehkä sopivalla hetkellä koettaakseen saada\ntäysosuman mastoon, niin että prikin sen johdosta täytyisi hiljentää\nvauhtiaan, ehkä pysähtyäkin.\n\nPat oli ajatellut yrittää samaa temppua dshonkin mastojen suhteen. Hän\nhuomasi kuitenkin kohta, että epäonnistumisen vaara oli liian suuri.\nHänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka tarkkaan hänen tykeillään\nsaattoi ampua, ja siksi hänen täytyi odottaa lähitaistelua.\n\n— Kurt! sanoi hän ystävälleen. — Me odotamme, kunnes se tulee aivan\nmeidän ulottuvillemme. Pääasia on, että kiinalaiset eivät pääse\nkäyttämään valtaushakojaan. Meidän joukkomme on aivan liian pieni\nvoidakseen pitää puoliaan, jos nuo vinosilmät pääsevät ryntäämään\nmeidän laivamme kannelle.\n\nSitten hän kääntyi ruorimiehen puoleen ja huusi tälle:\n\n— Kaksi piirua luuvarttiin!\n\nMary Loyd kääntyi, niin että se joutui kulkemaan melkein\nsamansuuntaisesti dshonkin kanssa. Tämä väisti nyt ja alkoi tehdä uutta\nkäännöstä ollessaan noin puolen peninkulman päässä.\n\nVälimatka oli niin lyhyt, että oli helppo pitää silmällä vastustajan\ntoimia. Kiinalaisten täytyi tällöin saada sellainen käsitys, että\nprikin miehistö oli piiloutunut hyvin, koska kannella ei näkynyt juuri\nainoatakaan ihmistä. Kokemuksensa perusteella he lisäksi saattoivat\npäätellä, että prikin miehistö oli vähälukuinen. Vinosilmät olivat siis\nvalmistuneet siihen, että he saisivat helpolla hyvän saaliin.\n\n— Oikeastaan meillä pitäisi olla konekivääri etumaston märssyssä,\narveli Pat. — Mutta siellä on ahdasta ja sen vuoksi ehkä vaikea hoitaa\nsitä. Asema on myöskin paljon vaarallisempi.\n\n— Kyllähän se vain käy, sanoi Kurt. — Mutta meidän täytyy toimia\nnopeasti.\n\nPat antoi asiaankuuluvat määräykset, ja konekivääri nostettiin\nmärssykoriin. Se sijoitettiin hyvään asemaan, mutta tilaa oli\ntosiaankin vähän. Tarkoituksena tietysti oli suunnata täältä\nkorkeudesta tuhoisa kuulasade oikealla hetkellä dshonkin kannelle\nja aiheuttaa niin paljon hävitystä kuin suinkin. Jotta tämä kävisi\nmahdolliseksi, täytyi alusten olla aivan rinnatusten, mutta ei\nkuitenkaan kylki kyljessä, mitä juuri täytyi välttää, niin että\nkiinalaiset eivät pääsisi ryntäämään prikiin, jonka miehistö oli perin\nvähälukuinen voidakseen puolustautua lähitaistelussa.\n\nDshonkki tuli joka hetki lähemmäksi ja lähemmäksi. Jos Mary Loydin\nmiehillä oli oikein huono onni mukanaan, olisi vanhan prikin\nkohtalo piankin ratkaistu, ja meri saisi jälleen nähdä yhden noita\nmurhenäytelmiä, jotka vuosisatoja ovat olleet melko tavallisia näillä\nkaukaisilla kulkuvesillä, kaikenlaisten merirosvojen ja kaapparien\ntemmellyskentillä.\n\nPau! Salama ja kova jyrähdys...\n\nKuula vihelsi aivan Kurtin pään ohitse, juuri kun hän oli saanut\nkaikki järjestetyksi omasta mielestään mahdollisimman mukavasti. Sama\nkuula oli vähällä murskata märssyraa'an, mutta nyt se ei saanut aikaan\nmuuta vahinkoa kuin repäisi reiän alimaiseen märssypurjeeseen. Purje\nei kuitenkaan silti mennyt käyttökelvottomaksi, vaan se tarjosi hyvän\nsuojan märssyyn nostetulle konekiväärille ja sen miehistölle. Jos\nkonekiväärin asema edelleenkin voitaisiin pitää salassa aina siihen\nhetkeen asti, jolloin sitä menestyksellä saisi käyttää, pitäisi sen\nvaikutuksen tuntua dshonkin vinosilmäisen miehistön joukossa.\n\nAinakin Kurt päätti tehdä, mitä hän suinkin voi. Konekiväärin hoidon\nhän taisi kuin viisi sormeaan. Jos prikissä olisi vielä apumoottori,\njoka olisi lisännyt sen nopeutta hiljaisella tuulella tai kokonaan\ntyynellä säällä, ei heillä luultavasti olisi mitään hätää, vaan\npäinvastoin yliote. Apumoottorin merkityksen Kurt oli tullut selvästi\nhuomaamaan silloin, kun he Patin kanssa purjehtivat Shanghaista\nBorneolle. — Mutta asiaa ei voinut tällä kertaa auttaa. Täytyi koettaa\ntulla toimeen ilman moottoria.\n\nPau!\n\nMerirosvoaluksesta ammuttu kuula vihelsi laivan ohi riistäen mukanaan\nosan purjetta. Kolmas kuula lensi aivan komentosillan yli — nähtävästi\nampuja oli tähdännyt ruorimiestä kohti.\n\nKurtin kummastukseksi Pat kuului huutavan:\n\n— Ahtakaa pakkiin!\n\nJoko Pat oli alkanut pelätä? Aikoiko hän todella noudattaa merirosvojen\npysäyttämisvaatimusta?\n\nNiin pitkällä ei sentään nähtävästi vielä oltu. Patilla oli kaiketi\nomat tarkoituksensa, jotka pian paljastuisivat.\n\nDshonkki tuli uudelleen täyttä vauhtia Mary Loydia kohti. Nyt se oli\nenää kahdenkymmenen metrin päässä. Merirosvot kai arvelivat, että\nahdistetulla ei ollut enää muuta mahdollisuutta kuin antautua.\n\nNyt oli välimatkaa enää kymmenkunta metriä. Sittenkin Mary Loyd näytti\nedelleenkin luottavan räsyisiin purjeisiinsa.\n\nMärssystä Kurt saattoi selvästi nähdä, miten Pat suuntasi tykkinsä,\njonka pamahdusta kukaan laivaväestä ei ollut vielä kertaakaan kuullut.\n\nMyöskin merirosvojen tykit olivat nyt vaiti. He kai pitivät taistelua\nlopullisesti ratkaistuna ja sen tulosta selvänä. Joukoittain\nmerirosvoja oli valmiina ryntäämään toiseen laivaan kohta, kun laivojen\nkyljet koskettaisivat toisiaan. Ja sitten...\n\nKurt saattoi varsin hyvin kuvitella mielessään, mitä sitten seuraisi.\nNe, joita rosvot eivät raahaisi mukanaan pitkäaikaiseen vankeuteen tai\nhitaasti surmattaviksi, tapettaisiin kohta rangaistukseksi siitä, että\noli yritetty tehdä vastarintaa.\n\nMutta nyt kuului äkkiä kova pamaus. Koko priki heilahti natisten\nkaikista liitoksistaan. Samassa välähti tulenleimaus sen toiselta\nlaidalta.\n\nKurt ei ollut koskaan aikaisemmin ollut mukana samanlaisessa leikissä.\n\nItse hän oli vähällä lentää selälleen ja pudota märssystä, mutta sai\nviime hetkessä kiinni käsillään tuesta. Seuraavassa silmänräpäyksessä\nhän kävi käsiksi konekivääriin prikin parhaillaan kääntyessä suotuisan\ntuulenpuuskan pullistaessa purjeita.\n\nVilkaistessaan dshonkkiin hän huomasi, että merirosvojen keskuudessa\nvallitsi suuri sekasorto. Vinosilmät juoksentelivat sinne tänne\ntyrkkien toisiaan hurjasti huutaen. Aluksen perässä riehui muita\nhurjemmin muutamia miehiä, jotka kaikesta päättäen karjuivat toisille\nkäskyjään. Nyt oli Kurtilla hyvä tilaisuus ampua ja hän käyttikin sitä\nhyväkseen. Juuri prikin kääntyessä hänen konekiväärinsä alkoi laulaa ja\nsen kuulat iskivät kaikella voimallaan merirosvojen joukkoon. Lähinnä\nsuuntautui luotisuihku merirosvolaivan perään.\n\nKurt näki, miten miehiä kaatui joukoittain, mutta samalla hän huomasi,\nettä toiset merirosvot suuntasivat kiväärinsä häntä kohti. Hänen\nympärillään vihelsi ja soi, ja hänen täytyi parhaansa mukaan etsiä\nsuojaa kuulilta, joita vähän aikaa tuli aivan satamalla. Mutta pian\nkuului toinen pamaus, yhtä ankara kuin ensimäinenkin, ja priki heilahti\nuudelleen. Eddy Rogger oli laukaissut oman tykkinsä.\n\nJa nytpä vasta nähtiin näky.\n\nDshonkin vauhti hidastui äkkiä huomattavasti ja samalla se kallistui\ntoiselle kyljelleen. Sen toinen laita lähestyi joka sekunti\nvedenpintaa. Kansi oli kohta melkein pystysuorassa.\n\nDshonkki oli saanut yhden, mahdollisesti kaksikin täysosumaa ja oli\nuppoamaisillaan. Siellä vallitsi suunnaton sekasorto ja kuului kamalaa\nkiljuntaa. Merirosvot olivat havainneet, että heidän loppunsa oli\ntullut ja että heillä ei ollut mitään pelastumisen mahdollisuuksia.\n\nMary Loyd sen sijaan kääntyi noudattamaan entisti suuntaansa ja\npurjehti hyvän tuulen viemänä pois tapahtumapaikalta.\n\nUppoava dshonkki jäi nopeasti yhä kauemmaksiₐ katosi vihdoin kokonaan.\nPat seisoi jälleen Mary Loydin komentosillalla ja jakeli käskyjään\nyhtä rauhallisesti kuin ennenkin. Kurt kiipesi alas märssystä pantuaan\nsitä ennen konekiväärin kuntoon alaslaskemista varten. Pian hänkin oli\nehtinyt komentosillalle, missä Pat otti hänet vastaan tyytyväisesti\nnauraen ja huusi:\n\n— Sinun konekiväärisi teki ihmeitä, poika! Sinä lakaisit\nkädenkäänteessä olemattomiin vinosilmien koko päällystön.\n\n— Entä tykit? kysyi Kurt itsekin hämmästyneenä hyvästä onnestaan.\n\n— Kumpikin laukaus oli täysosuma vesirajaan. Niin että Tsitshuangin ei\ntarvitse nähdä vaivaa siitä dshonkista.\n\n— Tsitshuangin? Mitä sanotkaan? Tarkoitatko tuota hirttämätöntä\ncompradoria?\n\n— Häntä juuri. Hän ei kylläkään henkilökohtaisesti ollut mukana tuossa\ndshonkissa, mutta dshonkki kantoi joka tapauksessa hänen nimeään.\nSaimme siis tilaisuuden maksaa hänelle hiukan vanhoja kalavelkoja sekä\nlausua kiitokset viimeisestä.\n\nCompradori Tsitshuang oli näet ollut Kurtin ja Patin päävastustaja\nnäiden aikoinaan taistellessa Keltaisen virran merirosvoja vastaan\nKiinan suuren sisällissodan aikana.\n\n\n\n\nVIII luku.\n\nRauhallinen satama, jossa vaara kuitenkin väijyy.\n\n\nAurinko laski jälleen veripunaisena lähemmäs meren pintaa, jonka\nyläpuolella ilma väreili polttavan kuumana. Taivaanrannalla oli joka\ntaholla paksulti auringonsavua. Ilmapuntari oli laskenut, ja Pat\narveli, että pian saataisiin tuulta niin paljon, että myöskin sellainen\nkömpelö kaukalo kuin vanha Mary Loyd pääsisi eteenpäin hyvää vauhtia.\n\nMary Loydin tarina olisi äsken voinut varsin helposti päättyä — ja\nolisi aivan varmasti päättynytkin, jollei sen puolustajilla olisi ollut\ntykkejä käytettävissään. Mutta tykit ja märssyyn sijoitettu konekivääri\nolivat oikealla hetkellä tehneet tehtävänsä ja ratkaisseet taistelun\nMary Loydin miesten hyväksi. Menetettyään koko päällystönsä olivat\nkeltaihoiset merirosvot joutuneet täysin neuvottomiksi. Vedenrajaan\nosuneet laukaukset olivat huolehtineet lopusta. Javan merellä oli tämän\njälkeen yhtä merirosvoalusta vähemmän.\n\nMutta nopeasti uponneen dshorikin nimi antoi sekä Kurtille että Patille\nyhtä ja toista ajattelemisen aihetta. Sanat, jotka konsuli Willner\noli lausunut ennen heidän lähtöään huomauttaessaan muun ohella, että\nkostonhimoinen ja vaarallinen kiinalainen compradori Tsitshuang\noli tämänkin jälkeen otettava huomioon, muistuivat jälleen heidän\nmieleensä. Pat oli näet viimeisellä hetkellä nähnyt Tsitshuangin nimen\nuppoamaisillaan olevan merirosvolaivan peräkeulassa. Tämän perusteella\nei kuitenkaan voinut kuin korkeintaan arvailla, oliko Tsitshuang itse\nmahdollisesti merirosvojen päälliköiden joukossa. Sen sijaan oli\naivan varmaa, että hän harjoitti toimintaansa myöskin näillä vesillä,\nmissä merirosvous saattoi olla hyvinkin kannattavaa. Hänen kotimaansa\nKiina olikin epäilemättä viime aikoina käynyt hänelle melko lailla\nlevottomaksi. Edelleen saattoi olla hyvin mahdollista, että hän oli\nsaanut liittolaisekseen Golden Starin kapteenin ja omistajan Harry\nMoxtonin.\n\nKuitenkin oli varsin vähän todennäköistä, että he tai jompikumpi\nheistä olisi lähettänyt äsken upotetun merirosvolaivan Mary Loydia\nkaappaamaan. Kohtaus, joka päättyi dshonkille ja siinä olleille\nmerirosvoille niin onnettomasti, johtui aivan varmasti pelkästä\nsattumasta. Oli hyvin mahdollista, että merirosvoilla ei ollut\naavistustakaan, että Mary Loydin varusteisiin kuului myöskin tykkejä,\nmutta sen sijaan oli Harry Moxton selvillä tästä seikasta Curry Graden\nvälityksellä. Ehkäpä siitä seikasta oli taas puolestaan johtunut, että\nGolden Star pysyi kaukana Mary Loydin ulottuvilta.\n\nToistaiseksi oli tärkeintä, että vanha Mary Loyd oli osoittanut\npystyvänsä vaadittaessa puremaan lujastikin. Olisi vain ollut\ntoivottavaa, että Moxton olisi merirosvojen sijasta joutunut kokemaan\nvanhan Maryn hampaiden voimaa. Mutta ehkäpä vielä saataisiin siihenkin\ntilaisuus, ja sitä tarkoitti Pat lausuessaan tyytyväisesti muhoillen:\n\n— Odottakaahan vain, kunhan lähdemme Kuteista kotimatkalle. Sillä\nsilloin me ehkä saamme tilaisuuden tehdä todellakin kauppoja.\n\nPat ei kylläkään sanonut, kenen hän arveli tästä kaupanteosta hyötyvän\n— konsuli Willnerin vaiko Harry Moxtonin — mutta hänen tyytyväinen\nilmeensä ilmaisi, mitä suu ei sanonut. Hänen hyvä tuulensa, joka\ntaistelun jännittävimmässä vaiheessa oli hiukan laskenut, oli jälleen\nentisellään. Sää- ja tuulisuhteet eivät liioin hänen tuultaan\nhuonontaneet. Mary Loyd lähestyi hyvää vauhtia ja ilman uusia vastuksia\npäämääräänsä. Mutta kyllähän esteitä ja häiriöitä oli ollutkin\ntarpeeksi.\n\nNiin koitti vihdoinkin päivä, jolloin Mary Loyd hyvässä kunnossa ja\nmahtavana, niin kuin kunniaa niittäneen merisankarittaren sopiikin,\npurjehti Mahakkamjoen suistomaan moniin salmiin ja suuhaaroihin. Oli\noikeastaan vaikea kuvitella seutua, jossa merirosvoilla olisi ollut\nenemmän piilo- ja väijymispaikkoja. Siitä huolimatta vanha priki\npurjehti rauhallisesti eteenpäin ylös jokea, vaikka rannat toisinaan\nolivatkin niin lähellä, että palmujen jättiläislehdet laivan luoviessa\nuseinkin pyyhkivät sen köysistöä ja kantta.\n\nRetkeläisten tarkoituksena oli purjehtia ensin Kutein tärkeimpään\nkauppasatamaan Samarindaan, joka sijaitsee erään melko leveän lahden\nvarrella. Vihdoin voitiinkin heittää ankkurit mainittuun lahteen, ja\nmelkein kohta sen jälkeen ilmestyi laivaan Samarindan satama-kapteeni\neli sabandar, mukanaan joukko alaisiaan, joiden tehtävänä oli ottaa\nselko lastin suuruudesta ja arvosta. Ennen kuin voitiin ryhtyä tekemään\nkauppoja, oli nimittäin suoritettava tullia kokonaista kymmenen\nprosenttia lastin netto- eli ostohinnan arvosta.\n\nOnneksi konsulille ei tämä arvo ollut kovin huomattava, kuten Kurt ja\nPat saattoivat tavarakirjojen avulla todistaa. Mutta sabandar, joka\nsivumennen sanoen oli hollantilaisten palveluksessa oleva turkkilainen,\nei tyytynytkään tähän, vaan väitti, että retkeläiset aikoivat huiputtaa\nhäntä sekä pettää tullia. Muutenkin hän esiintyi perin mahtavasti.\nPian huomattiinkin, kun retkeläiset olivat ehtineet enemmän perehtyä\nvallitseviin olosuhteisiin, että tullimiehistä oli paljon kiusaa ja\nhaittaa ei ainoastaan täällä, vaan koko laajalla Kutein alueella.\nPaikkakunnan maine ei muutenkaan ollut kovin kehuttava, kuten jo\nkonsuli Willner oli heille antamissaan ohjeissa maininnut. Ennen\nkaikkea täytyi pitää silmällä varastelevia malaijeja sekä tavallisesti\nhumalassa olevia bugiiseja, jotka ryhtyivät tappelemaan harvalukuisten\nvalkoistenkin kanssa, milloin vain joku häistä sattui heidän tielleen.\n\nKutei oli, mainittakoon se tässä, puoleksi riippumaton valtio, jota\nhallitsi sulttaaniksi nimitetty hallitsija. Tämän alapuolella oli\njoukko erilaisia heimopäälliköitä, muiden ohella edellämainittujen\nbugiisien päällikkö. Nämä bugiisit asuivat omassa kaupunginosassaan\nkaupungin etelärannalla, ja sulttaani oli hyötymistarkoituksessa\nkutsunut näitä paikkakunnalle heidän varsinaiselta kotiseudultaan\nCelebessaarelta, missä sikäläiset pikkusulttaanit — useimmat\ntavallisesti myöskin orjakauppiaita — heitä monella muotoa nylkivät.\n\nMary Loydin päällystö sai pian kaikki nämä tiedot eräältä\nystävälliseltä malaijilaiskauppiaalta, jota he olivat menneet tapaamaan\nsijoittaakseen hänen taloonsa osan mukanaan tuomaansa tavaravarastoa.\nKonsuli Willner oli antanut heidän mukaansa suosituskirjeen tälle\nsamalle miehelle, jonka kanssa hän itse aikaisemmin oli ollut\nliikeasioissa. Miehemme olivat saaneet haltuunsa verrattain viihtyisän\nja mukavan kamarin, joka aikoinaan oli pantu kuntoon muuatta\nhollantilaista, vaihtokauppaa harjoittavaa kauppiasta varten. Joukko\nbugiiseja oli kuitenkin muutamana yönä lyönyt hollantilaisen kuoliaaksi\nja ryöstänyt hänen tavaransa. Sen jälkeen malaiji oli päällystänyt\nkamarin seinät sisäpuolelta rautapeltillä sekä sijoittanut ikkunoiden\neteen tukevat luukut. Huoneen ainoa ovi taas oli tehty puusta, joka\noli yhtä kovaa kuin mustapuu ja varmasti kesti sekä kuulia että\nmurtovarkaiden työkaluja.\n\nAlku oli siten aika lailla jännittävä. Sekä Kurt että Pat huomasivat\npiankin, että kiinalaiset merirosvot, joiden kanssa he tähän asti\nolivat olleet tekemisissä, eivät ehkä olleetkaan kaikkein pahimpia.\nVarsinkin herätti heidän huomiotaan malaijilaiskauppiaan ilmoitus, että\nyllämainitut bugiisit hyvin usein joutuivat todellisen Taivon valtaan.\nBugiisilla on aina vyössä mukanaan _kris_ — pitkä, kaksiteräinen\ntikari, ja kun hän saa raivokohtauksen — hänet valtaa _amok_, kuten\nsanotaan — on hän hengenvaarallinen, sillä hän surmaa tavallisesti\nkaikki, jotka joutuvat hänen tielleen.\n\nTästä johtuukin, -selitti malaiji edelleen, että vain harvat muut\nihmiset — bugiiseja lukuunottamatta — ovat uskaltaneet asettua tälle\nrannalle asumaan. Vastakkaisella rannalla sen sijaan asuu malaijeja\nja kiinalaisia yksinkertaisissa, bambusta rakennetuissa sekä leveillä\npalmunlehdillä katetuissa taloissa.\n\nKoko kaupungin jättämä yleiskuva ei ole juuri miellyttävä. Mutta niinpä\neivät retkeläisemmekään olleet laskeneet viipyvänsä siellä kovin kauan.\nHeistä oli paljon tärkeämpää päästä kauemmaksi sisämaahan ottamaan\nselkoa, oliko perää huhuissa, joiden mukaan sieltä oli määrätyiltä\nseuduilta helppo löytää sekä timantteja että kultaa ja platinaa.\nMahdollisesti näissä huhuissa oli perää, mutta miten päästäisiin noihin\naarteisiin käsiksi? Jo alkumatkalla oli hankaluuksia ollut enemmän kuin\ntarpeeksi.\n\nMalaijilaiskauppiaan talo oli, kuten kaikki saman seudun talot,\nrakennettu paalujen varaan. Sellainen talo oli puolustusnäkökannalta\nerittäin edullinen, sillä sellaisessa olisi luullut olevan turvassa\nkaikilta yllätyksiltä. Pitkät ja leveät, maahan johtavat portaat\nvedettiin aina ylös auringon laskiessa, ja hienoista bamburuo'oista\ntehtyjen kierrekaihtimien takaa oli helppo väijyä sekä tarpeen tullen\nampuakin mahdollisia päällekarkaajia Siitä huolimatta oli parasta olla\ntuomatta maihin enemmän tavaroita kuin mitä voitiin lyhyessä ajassa\nsaada myydyksi. Että olot olivat todella rauhattomat, käy parhaiten\nilmi siitä, että lahden toiselta puolen saapuvat ihmiset tavallisesti\nolivat aseistettuja: kiinalaisilla oli useimmiten revolvereita,\nmalaijeilla taas suuria veitsiä, joiden käsittelyssä he olivat\ntodellisia mestareita.\n\nVieraiden huomio oli kohta alussa kiintynyt myöskin siihen, että\njokseenkin jokaisen paalutalon lähettyvillä pisti maasta esiin\nkummallisen näköisiä laudankappaleita tai kiviä. Heidän isäntänsä\nmalaijilaiskauppias, joka käytti itsestään hienoa arvonimeä Hopai —\ntoisin sanoen kuningas — kertoi murteellisella englanninkielellään\nKurtin ja Patin suureksi kummastukseksi, että nuo laudankappaleet ja\nkivet olivat jonkinlaisia hautapatsaita. Kuollut haudattiin, kertoi\nhän edelleen, aina lähelle taloa, jossa hän eläessään oli asunut,\nsekä ilman mitään erikoisia juhlamenoja. Sen enemmän eivät sikäläiset\nihmiset kunnioittaneet kuolleita — mikä muuten ei ollut erikoisen\nihmeellistä, sillä eiväthän he kunnioittaneet eläviäkään. Kutein\nbugiisit ja muut alkuasukkaat ovat maailman ehkä tunteettomimpia\nihmisiä ja heidän hautaustapansa on terveydenhoidolliselta kannalta\nkauhistus, varsinkin kun muistetaan, että seutu sijaitsee lähellä\npäiväntasaajaa ja on muutenkin epäterveellinen. Rutto onkin\npaikkakunnalla usein esiintyvä, kamala vieras, ja siitä hyötyvät\nepälukuiset puoskarit ja poppamiehet, joista useimmat tavallisesti ovat\nimmuuneja — toisin sanoen rutto ei tartu heihin.\n\nHopai kävi muuten kauppaa melkein kaikilla tavaroilla, joita vain\nmaahan tuotiin. Hänellä oli runsaat varastot riisiä ja suolaa,\nkokospähkinöitä ja kokosöljyä, joita hän lähetti suuret määrät\nCelebesille ja kauemmaksikin. Kangasvarastonsa hän oli myynyt melkein\nkokonaan loppuun ja siksi hän kohta retkeläisten saavuttua osti\nkäteisellä kaikki ne kankaat, joita Mary Loydista oli tuotu maihin\nmaksaen niistä niin hyvän hinnan, että kaikki tullimaksut saatiin\npeitetyiksi ja jäi vielä huomattavasti ylikin. Liiketoimet olivat\nsiis alkaneet varsin lupaavasti, kuten konsuli oli ennustanutkin.\nTavallisesti tuotiin paikkakunnalle tällaisia tavaroita Surabajasta\nja Singaporesta, siis kauempaa, mistä oli seurauksena, että myöskin\ntavaroiden hinnat olivat kalliimmat, joten konsulin saamat hinnat\nolivat paitsi myyjän myöskin ostajan kannalta edulliset. Hyvän kysynnän\nsai myöskin rauta- ja messinkilanka, jota Mary Loydissa oli aikamoinen\nvarasto, ja jota badjurit — rannikolla asuva malaijiheimo — käyttävät\npaljon kalanpyydyksiinsä. — Paitsi kaloja myyvät nämä malaijit myöskin\nkilpikonnien munia, jotka monen europalaisen mielestä kuitenkaan eivät\nole erikoista herkkua, ne kun tuoksuvat jokseenkin samanlaiselta kuin\nmädäntynyt kala.\n\nNyt päätettiin, että Kurt saisi jäädä malaiji Hopain luo seuraavaan\npäivään, jolloin hän saisi apulaisekseen nuoren norjalaisen merimiehen,\ntoisin sanoen Curry Graden pahoinpitelemän Håkan Elsterin.\n\nNyt Kurt seurasi Patia rannalle, mihin prikin pelastusvene saapui häntä\nnoutamaan. Rannalle oli kerääntynyt aika joukko uteliaita bugiiseja. He\nnäyttivät kaikkea muuta kuin ystävällisiltä ja seurasivat niin hyvin\npoislähtevää kuin rannalle jäänyttäkin valkoihoista melkoisen uhkaavin\nkatsein.\n\nJos kaiken tämän perusteella ryhtyi ennustamaan tulevia tapahtumia,\nei tulevaisuus näyttänyt kovinkaan valoisalta. Heikkona lohdutuksena\noli vain ajatus, että ei kai täällä jouduttaisi suurempiin vaikeuksiin\nkuin keskenään taistelevien miljoonien kiinalaisten keskelläkään.\nTällä Kurtkin rauhoitti mieltään noustessaan takaisin malaiji Hopain\nkauppataloon nukkuakseen siellä ensimäisen Kuteissa viettämänsä yön.\n\nHän oli todellakin joutunut seudulle, jollaisesta hän vielä paria\nvuotta aikaisemmin ei olisi osannut uneksiakaan. Tosin hän ei vielä\nollut varsinaisten villi-ihmisten asuinsijoilla, mutta eipä siitä\npaljon puuttunutkaan. Ainakin hän oli nyt kaukana kaikesta kultuurista\nja järjestyneistä oloista, paikassa, missä jokainen oli tottunut\najatukseen, että hänen henkensä aina oli hiuskarvan varassa. Tosin hän\nei kylläkään ollut kokenut, millaista oli elämä Amerikan intiaanien\nasuma-aloilla muinaisina aikoina, mistä elämästä hän koulupoikana oli\npaljon lukenut jännittävistä intiaanikirjoista. Samoin hän oli lukenut\npaljon Afrikan villien neekerien elämäntavoista ja taisteluista. Täällä\nolivat tavat toisenlaiset kuin Afrikassa ja Amerikassa, mutta että\nvaaroja ja jännitystä oli aivan riittävästi, siitä hän oli kohta maihin\nnoustuaan päässyt selville.\n\nMalaiji Hopai, hänen isäntänsä, kertoi hänelle vielä yhtä ja toista\nhänen tultuaan takaisin taloon. Kun Hopai sitten kuuli, että retkikunta\naikoi jatkaa matkaansa kauaksi sisämaahan, sanoi hän suoralta kädeltä,\nettä sellaisessa yrityksessä ei ainakaan hän haluaisi olla mukana.\nHän sanoi tietävänsä, että monet olivat kyllä yrittäneet tunkeutua\nsisämaahan, mutta ainoakaan näistä ei ollut tullut takaisin. Juuri\näskettäin oli bugiisien keskuudessa puhjennut kapinaliike, joka oli\ntähdätty kaupungin kuvernööriä vastaan, ja pelättiin, että tämä kapina\nleviäisi koko Kutein laajaan maakuntaan. Sisämaassa olivat asiat vielä\npahemmin. Siellä nimittäin asui useita dajakkiheimoja, jotka kaikki\nolivat vaarallisia ja verenhimoisia. Kauppoihin ryhtyminen niiden\nkanssa saattoi maksaa jokaiselle muukalaiselle hänen henkensä. Hopai\nainakaan ei tahtonut joutua heidän kanssaan mihinkään tekemisiin.\n\nHopain varoitukset ja peloittelut eivät kuitenkaan olleet saaneet\nKurtia täysin vakuutetuksi, kun hän vihdoin päätti asettua levolle\nrasittavan päivän jälkeen. Ainakin hän oli edelleen sitä mieltä, että\nSamarindaan he ainakaan eivät jäisi.\n\nTäälläkään heillä ei toistaiseksi tuntunut olevan erikoista hätää. Mary\nLoydia ei sen nykyisellä ankkuripaikalla uhannut mikään vaara. Satama\noli huomattava kauppapaikka ja siihen poikkesivat usein kaukaakin\ntulevat alukset, myöskin monet höyrylaivat. Pääasiassa kauppa oli\nkiinalaisten käsissä, ja kiinalaisia asui seudulla paljon. Melkein koko\njoen länsiranta oli heidän hallussaan.\n\nKurt oli varovaisesti tiedustellut, oliko paikkakunnalla mahdollisesti\nnäkynyt kiinalaista, jonka nimi oli Tsitshuang. Mutta malaijilainen\nkauppias ei ollut koskaan kuullut mitään sellaista nimeä. Edelleen\nKurt oli tiedustellut, liikkuiko rannikon ulkopuolella mahdollisesti\nmerirosvoja. Tähän kysymykseen annettu vastaus oli jo valaisevampi.\nJokaisen, joka liikkui näillä vesillä, täytyi aina olla varuillaan\nja hänellä täytyi olla nopeakulkuinen alus. Sekä kiinalaiset että\nturkkilaiset harjoittivat mielellään merirosvousta. Tosin heillä\noli tavallisesti verrattain pieniä laivoja, mutta ne olivat hyvin\nmiehitettyjä. Hollannin viranomaiset vainosivat kyllä merirosvoja\nja koettivat tehdä lopun heidän toiminnastaan, mutta rosvoilla oli\nlukemattomia piilopaikkoja pitkin rannikkoa. Heidän vangeikseen\njoutuneet ihmiset myytiin tavallisesti orjiksi, useimmat Celebesin\nsulttaanikuntiin. Lisäksi edisti merirosvojen toimintaa se seikka, että\nvalkoihoisia asui näillä saarilla peräti vähän. Malaijien lisäksi asui\nsaarilla kiinalaisia, turkkilaisia, arabialaisia ja muita itämaalaisia\n— yhteensä miljoonia ihmisiä — mutta vain harvoja europalaisia:\nvirkamiehiä, liikkeenharjoittajia tai plantaashien omistajia. Lisäksi\nmonet heistä etsivät jaloja metalleja, joita varsinkin Borneolla\nväitettiin esiintyvän runsaasti.\n\nKurt oli edelleen tiedustellut, oliko tuo etsiminen tuottanut joitakin\ntuloksia, mutta malaijilainen kauppias suhtautui myönteisiin tuloksiin\nepäilevästi. Enemmänkin >hän oli taipuvainen uskomaan, että monet\nvähitellen luopuivat etsimispuuhistaan, koska niihin liittyi suuria\nvaaroja. Niinpä oli muutamia vuosia takaperin kerrottu, että muuan\nsaaren sisäosiin tunkeutunut retkikunta oli tehnyt tärkeitä löytöjä\nja saanut runsaan saaliin. Mutta kotimatkalla laiva ja siinä olevat\naarteet joutuivat kiinalaisten merirosvojen käsiin, jotka ryöstivät\naarteet ja upottivat laivan surmattuaan sitä ennen sen miehistön\nviimeiseen mieheen.\n\nTähän oli Kurt huomauttanut, että retkikunnalla ei ehkä ollut\nriittävästi aseita, mutta kauppias oli vastannut, aivan kuin olisi\nollut kysymys maailman luonnollisimmasta asiasta:\n\n— Aseet eivät kuitenkaan olisi auttaneet mitään sen jälkeen, kun\nhajupommit olivat tehneet tehtävänsä. Laivan miehistö oli varmasti jo\ntajuton tai tukehtunut, kun merirosvot vihdoin ryntäsivät laivaan.\n\nTämän kuultuaan Kurt ajatteli, että Mary Loydilla oli niin muodoin\nollut aivan erinomainen onni mukanaan, sillä senhän oli onnistunut\nampua merirosvojen laiva upoksiin. Hän ei kuitenkaan kertonut mitään\ntästä tapauksesta, vaan arveli, että Hopai oli liioitellut aika\ntavalla. Niin paljon hän kuitenkin uskoi Hopain kertomuksia, että hän\nei pelännyt merirosvojen hyökkäävän Mary Loydin kimppuun sen nykyisellä\nankkuripaikalla. Tänne eivät merirosvot koskaan olleet uskaltaneet,\nvakuutti Hopai.\n\nVaikka Kurt koettikin esiintyä pelottomana ja vaaroja väheksyen,\ntiesi hän kyllä suunnilleen, mitä heidän retkikunnallaan saattoi olla\nodotettavissa. Täällä hän sai uusia todistuksia siitä, että konsuli\nWillner ei ollut liioitellut puhuessaan vaaroista, joita he saattoivat\nkohdata. Mutta vaikka näin olikin, ei Kurt silti pelännyt.\n\nSitten hän ei myöskään huolehtinut huomisesta levolle mennessään.\nTulipa eteen mitä tahansa, oli hän aina valmis, päätteli hän. Siksi hän\nmyöskin Hopain neuvoja seuraten sulki asuntonsa tukevat ikkunaluukut,\nvaikka nämä sijaitsivatkin enemmän kuin kaksi miehenkorkeutta\nmaanpinnan yläpuolella.\n\nHän ei tietänyt, kuinka kauan hän jo oli nukkunut, kun hän äkkiä heräsi\nsiihen, että joku liikkui suljettujen ikkunaluukkujen ulkopuolella.\nHänelle selvisi ennen pitkää, että jonkun oli onnistunut kiivetä ylös\npaaluja ja talon ulkoseinää ja että tämä joku parhaillaan yritti saada\nikkunaluukkuja auki — tietystikin päästäkseen varastamaan tavaroita.\n\nKurt nousi siekailematta vuoteesta ja sieppasi revolverinsa,\njonka hän jo illalla oli jättänyt lähettyvilleen. Joku liikkui\nedelleenkin ikkunaluukkujen ulkopuolella — sen hän saattoi päätellä\npaitsi rapinasta myöskin siitä, mitä hän näki pienestä, luukkujen\nvälissäolevasta raosta, mistä kuunsäde tunkeutui huoneeseen.\n\nKurt päätteli, että yöllinen vieras oli varas, joka oli päättänyt\nkäydä talossa tervehdyskäynnillä. Luonnollisesti olivat pitkäkyntiset\nhuomanneet, että prikistä tuotiin tavaroita maihin ja vietiin Hopain\ntaloon. Tietysti he myös olivat selvillä siitä, missä näitä tavaroita\ntuossa talossa säilytettiin.\n\nSen sijaan eivät bugiisit, joita varkaat nähtävästi olivat, olleet\nottaneet huomioon sellaista mahdollisuutta, että joku saattoi olla\nvartioimassa tavaroita, ja että he siis kohtaisivat muitakin esteitä\nkuin suljetut ikkunaluukut. Niin nyt kuitenkin oli laita, ja Kurt\npäätti näyttää, että oli viisainta pitää sormensa erillään heidän\ntavaroistaan.\n\nÄänettömästi hän hiipi toisen ikkunan luo. Yhtä äänettömästi hän\nnosti paikoiltaan ikkunaluukkuja paikoillaan pitelevät tukevat\nhakaset sekä poikkipuun. Sitten hän kuunteli ja katseli, mitä ulkona\n-mahdollisesti tapahtui, kunnes arvasi, että yöllinen vieras oli aivan\nikkunan kohdalla. Silloin hän otti vauhtia ja tyrkkäsi kaikin voimin\nikkunaluukut auki, mutta heittäytyi kohta sen jälkeen varovaisuuden\nvuoksi syrjään.\n\nTämän äkillisen toiminnan tulos ylitti hänen rohkeimmatkin odotuksensa.\n\nUlkoa kuului ensin kova rysähdys ja kohta sen jälkeen hurja kiljaisu...\n\nKurt hiipi varovaisesti ikkunalle ja kurkisti ulos. Alhaalla maassa\nmakasi joku olento vääntelehtien ja vaikeroiden surkeasti. Kaksi\nmuuta oli juossut jonkin matkan päähän, missä he olivat seisahtuneet\nsuuren puun suojaan odottamaan tapahtumien kehitystä. Kurt kohotti\nrevolverinsa ja ampui pari laukausta ilmaan, jolloin puun takana\nolevat miehet katosivat kokonaan näkyvistä. Mutta maahan pudonnut mies\nmakasi edelleen paikallaan ja hänen päällään viruivat tikapuut, joita\npitkin hän oli ensin noussut ylös, mutta jotka hän sitten oli kaatanut\npudotessaan.\n\nKauppias Hopai oli herännyt meteliin ja juoksi nyt huolestuneena\npaikalle sekä tiedusteli peloissaan, mitä oli tapahtunut. Kurt\ntalutti hänet ikkunan luo ja osoitti hänelle maassa viruvaa miestä,\njoka vähitellen näytti muistavan, että hänenkin oli aika yrittää\npäästä pakoon paikalta, missä hänen yrityksensä oli niin surkeasti\nepäonnistunut. Pystyyn kömpiessään mies tuli äkkiä katsahtaneeksi\nmyöskin ikkunaan, jonka ääressä Kurt ja hänen isäntänsä seisoivat.\n\nKurt ei tällöin saattanut olla huudahtamatta hämmästyksestä. Hän\nhämmästyi niin suuresti, että hän ei vähään aikaan kyennyt saamaan\nainoatakaan käsitettävää sanaa suustaan. Hän vain tuijotti alhaalla\nolevaan mieheen, joka vähitellen pääsi jaloilleen ja pian sen jälkeen\nvarjon tavoin häipyi pimeään.\n\n— Varkaita, huomautti Hopai puolestaan ja lisäsi: Mutta eivät nuo\nolleet bugiiseja, vaan kiinalaisia lahden toiselta rannalta. Olipa\nhyvä, että ette ampunut juuri tuota miestä, joka nyt viimeksi livisti\ntiehensä.\n\nKuinka niin? Oliko hän sitten jossakin suhteessa erikoinen? ihmetteli\nKurt, joka vieläkin oli hämmästynyt äsken näkemänsä johdosta.\n\n— Kyllä. Hän oli Kve Piang.\n\n— Kve Piang? Missä suhteessa hän sitten on merkillinen?\n\n— Hän on hyvin rikas mies ja -— hyvin vaarallinen.\n\n— Rikas ja silti varas?\n\nHopai mietti minuutin verran ja vastasi sitten hitaasti:\n\n— Hänestä ei koskaan saa selkoa, mitä hän on miehiään. Mutta niin\npaljon tiedetään, että hän pystyy mihin tahansa...\n\nAsiasta ei puhuttu nyt tämän enempää, sillä Hopai palasi pian omiin\nhuoneisiinsa.\n\n— Kve Piang? mutisi Kurt yksin jäätyään. — Siinä suhteessa kunnon Hopai\nkyllä oli varmasti väärässä, jos hän kohta olikin oikeassa sanoessaan,\nettä tuo mies on hyvin vaarallinen. Tuo mies ei nimittäin ollut kukaan\nKve Piang, vaan itse Tsitshuang, meidän vanha kiusanhenkemme Keltaisen\nvirran rannoilta ja Shanghaista...\n\nNyt Kurtille selvisi myöskin äskeisen kömpelön murtoyrityksen\ntarkoitus. Yölliseen vierailuun ei oltu ryhdytty sitä varten, että\npäästäisiin käsiksi tavaroihin, jotka Mary Loydista oli tuotu malaiji\nHopain taloon. Sen oli aiheuttanut sammumaton kostonhimo, sillä\nvaarallinen kiinalainen tahtoi mihin hintaan tahansa kostaa ne tappiot,\njoita konsuli Willner ja hänen apulaisensa olivat hänelle aiheuttaneet.\nAivan erikoisesti hän tahtoi kostaa sille nuorelle miehelle, jonka\nhuoneeseen hän juuri oli yrittänyt tunkeutua.\n\nKurt käsitti myöskin täydellisesti, että hänen oli parasta pudistaa\ntämän paikkakunnan tomut jaloistaan mahdollisimman pian. Mikäli\nmahdollista, kun oli vielä toiveita siitä, että Tsitshuang ei\naavistanut hänen vainoamansa miehen vielä tunteneen häntä. Kyllähän\nkaikki kiinalaiset ovat jonkin verran samannäköisiä, mutta tämä\nkiinalainen oli siinä määrin erilainen kuin toiset, että hänen\nsuhteensa ei voinut erehtyä.\n\nEdelleen Kurt aavisti, että Tsitshuangin esiintymiseen tällä\npaikkakunnalla ja vielä toisen nimen varjolla täytyi olla aivan\nerikoiset syyt. Kiinassa hän oli esiintynyt compradorina eli\nkauppavälittäjänä Tsitshuangin nimellä. Täällä hän käytti toista\nnimeä salatakseen omansa, mikäli nyt edes Tsitshuang oli hänen\noikea nimensä. Mahdollisesti hän siten halusi välttää japanilaisia\nsotilasviranomaisia, jotka halusivat vetää hänet tilille vaarallisena\nvakoilijana, mutta mahdollisesti oli hänellä menettelyynsä muitakin\nsyitä.\n\nKun Pat sitten muutaman tunnin kuluttua jälleen saapui Hopain\nkauppataloon tuoden mukanaan nuoren norjalaisen Håkan Elsterin, kuten\nKurtin kanssa edellisenä päivänä oli sovittu, sai hän kohta kuulla,\nmitä Kurtille oli yön kuluessa tapahtunut. Hän oli Kurtin kanssa täysin\nsamaa mieltä siitä, että tilanne oli suuresti jännittynyt sen jälkeen,\nkun Tsitshuang oli uudelleen ilmestynyt näyttämölle.\n\nSiitä huolimatta päätettiin ryhtyä toteuttamaan edellisenä päivänä\nlaadittua suunnitelmaa, jonka mukaan eräiden heistä piti lähteä jonkin\nmatkan päässä sijaitsevaan Tangarungiin viemään erinäisiä tavaroita\npaikalliselle sulttaanille. Matka oli tarkoitus tehdä pelastusveneellä,\nja toiset huolehtisivat sillä välin prikistä. Liikkeelle voitiin lähteä\nmillä hetkellä tahansa, eikä retki kestäisi kauan, kun matkaa oli vain\nhiukan yli kuusi penikulmaa.\n\n— Entä Mungo? sanoi Kurt hiukan hermostuneesti. — Sitä voitaisiin\ntarvita retkellä. Miten me...\n\n— Mungon voimme ottaa mukaan lähtiessämme.\n\n\n\n\nIX luku.\n\nUhkaava kunniavartiosto. Verivihollinen ilmestyy taas näyttämölle.\n\n\nHeidän päästyään veneeseen Kurt tähysteli tarkoin ympärilleen\nvoimakkaan perämoottorin kuljettaessa venettä nopeasti eteenpäin.\nMuutamia bugiiseja oli jälleen kerääntynyt rannalle katselemaan heidän\nlähtöään sekä mahdollisesti myöskin ihmettelemään perämoottoria,\njollaista useimmatkaan heistä eivät ehkä aikaisemmin olleet nähneet,\nvaikka satama olikin vilkkaasti liikennöity ja vaikka \"takatuupparit\"\ntunnetaan jo pohjoisnavalta etelänavalle saakka.\n\nCompradori Tsitshuangista ei oltu nähty eikä liioin kuultu mitään. Kurt\nolisi jo ollut taipuvainen uskomaan, että hän yöllä oli erehtynyt ja\nnähnyt kummituksia, jollei malaiji Hopai olisi jäähyväisiä lausuessaan\nvaroittanut:\n\n— Varokaa kaikin mokomin Kve Piangia! Hänet tunnetaan hyvin\nkostonhimoiseksi ja varsinkin hän väijyy kaikkia europalaisia. Hän on\njo toimittanut monta europalaista nääntymään orjuuteen.\n\n— Onko hän asunut täällä kauankin? kysyi Kurt. Jos vastaus olisi\nmyöntävä, ajatteli hän, eivät Kve Piang ja Tsitshuang voi olla sama\nhenkilö.\n\n— Ei kovin kauan, vastasi Hopai, mutta kuitenkin niin kauan, että me\nkaikki tiedämme, mitä häneltä saattaa odottaa. Hän asuu täällä veljensä\nPintshuangin luona. Tällä veljellä on kauppaliike täällä ja toinen\nCelebesillä, missä hän nytkin on oleskellut pari viikkoa. Myöskin tämä\nveli on hyvin vaarallinen mies.\n\nTämä uutinen ei suinkaan ollut omiaan rauhoittamaan retkeläisiä.\nTsitshuangissa oli aivan tarpeeksi tekemistä niille, joilla oli\njoitakin selvittämättömiä asioita hänen kanssaan.\n\n— Ehkäpä on sittenkin parasta, että otamme pari miestä lisää mukaamme,\nsanoi Pat kuultuaan, mitä ystävällinen malaiji oli Kurtille kertonut.\n\n— Siinä tapauksessa tahtoisin kernaasti saada mukaamme Eddy Roggerin,\nsanoi Kurt.\n\n— Miksi ei, virkkoi Pat hetken mietittyään. — Pursimies Bullwer voi\nkyllä varsin hyvin hoitaa sillä välin prikin päällikkyyttä. Emmehän me\naio viipyä Tangarungissa kuin korkeintaan pari vuorokautta. Pääasia on,\nettä me puhumme asiat selviksi hänen turkkilaisen korkeutensa kanssa,\nniin että voimme sen jälkeen kaikessa rauhassa kulkea jokea ylös\nkatsomaan, löydämmekö mistään tuota paljon puhuttua kultaa.\n\nEddyllä, johon nuori norjalainen merimies nyt vaihdettiin, oli se etu,\nettä hän osasi melkoisen hyvin sekä malaijinkieltä että turkkia. Hän\noli oppinut näitä kieliä Celebesillä, missä hän oli joutunut viettämään\npari vuotta vankeudessa, kunnes muuan englantilainen kapteeni, jonka\nkanssa Eddy aikaisemmin oli purjehtinut Arabian ja Intian vesillä, oli\nkuullut hänen kohtalostaan sekä pelastanut hänet. Parempaa toveria\nhe eivät voineet saadakaan, jouduttaisiinpa nyt sitten millaisiin\nselkkauksiin tahansa.\n\nKun oli poikettu laivassa, alkoi moottori jälleen sätkyttää ja vene\nponnistella ylös pitkin Mahakkamjokea, joka tällä kohtaa vielä oli aika\nleveä. Edessä oli siis jonkin verran yli kuuden peninkulman matka, ja\njoen rannat saivat yhä enemmän ja enemmän villin aarniometsän luonteen.\nJoki kapeni kerran toisensa jälkeen siinä määrin, että kummallakin\nrannalla kasvavien puiden oksat yhtyivät ylhäällä muodostaen vihreän\nkatoksen. Siellä täällä oli joen rannoilla riisivainioita, ja niiden\ntakana kohoili korkeita vuorenharjuja. Myöskin vuorten rinteitä peitti\ntiheä metsä. Ihmisolennoista ei missään näkynyt jälkeäkään. Ei liioin\nkuulunut mitään muita ääniä kuin pelästyneiden apinoiden huudahduksia,\napinoiden, joita Borneon aarniometsissä elää hyvinkin useita eri\nlajeja. Kaikki tämän joen rannoilla oleskelevat apinat tuntuivat\nolevan melko vaarattomia, mutta niin ei suinkaan ollut krokodiilien\nlaita, jotka milloin milläkin taholla pistivät vedestä esiin pitkät,\nterävillä ja voimakkailla hampailla varustetut leukansa tavoitellen\nsaalista. Usein pisti krokodiilin kuono esiin vedestä uhkaavan lähellä\nvenettäkin, jonka surisevan moottorin aiheuttama melu ei petoja\nnäyttänyt paljonkaan pelottavan. Ehkäpä monet niistä olivat joskus\naikaisemmin päässeet ihmislihan makuun ja halusivat nyt kernaasti\nlisää. Olipa muuan peto niinkin röyhkeä, että sen kuono kolahti veneen\nlaitaan. Se oli kuitenkin sen krokodiilin viimeinen pahatyö tässä\nelämässä. Samassa silmänräpäyksessä näet pedon toiseen silmään osui\nPatin revolverin lennättämä luoti. Luoti sattui kohdalleen huolimatta\nsiitä, että silmä ei ollutkaan suuri maali ja että täytyi ampua\nehtimättä kovinkaan kauan tähdätä. Mutta Pat oli mies, joka osasi ampua\ntarkkaan, samoin kuin Kurtkin, kuten he olivat monessa tilaisuudessa\nosoittaneet.\n\nKeskellä tätä aarniometsämaisemaa osui retkeläisten silmiin äkkiä\nvuolaan virran toisella rannalla oleva laituri sekä sen vieressä\ntavallista huvijahtia muistuttava alus, joka kaikesta päättäen oli\npysähtynyt siihen ottamaan hiiliä. Malaiji, joka oli otettu retkelle\nmukaan oppaaksi sekä ennen kaikkea virran lukemattomien karien ja\nhiekkasärkkien tuntijana, ilmoitti, että nyt oli tultu Batu Pangal\nnimiseen paikkaan, jossa sijaitsi huomattava hiilikaivos. Laituriin\nkiinnitetty huvialus, joka kulki höyryn voimalla, kuului itselleen\nsulttaanille, jota tapaamaan retkeläiset olivat menossa. Sulttaani\noli siis mies, jolla oli käytettävänään samanlaisia kulkuvälineitä\nkuin sivistyneilläkin kansoilla ja jonka ei enää vesillä liikkuessaan\ntarvinnut turvautua alkuasukkaiden prauoihin. Ehkäpä hänen palatsissaan\nsaataisiin nauttia muistakin europalaisen sivistyksen mukavuuksista,\nja kenties täällä ei oltukaan niin kaukana kaikesta kulttuurista\nkuin he olivat tähän asti kuvitelleet. Malaiji kertoi edelleen, että\nkaivoksesta saatiin hiiliä myöskin Samarindassa silloin tällöin\npoikkeaviin lastihöyrylaivoihin, sekä että sen omisti sulttaani,\njota hänen kuulumattoman ahneutensa ja saituutensa vuoksi pelättiin\nja vihattiin koko maassa. Malaijit eivät pitäneet hänestä vähääkään\neivätkä liioin bugiisit. Sen sijaan olivat kiinalaiset päässeet hänen\nkanssaan hyviin väleihin. Tämän oli saanut aikaan rikas kiinalainen\nPintshukan, joka näytti kykenevän maksamaan sulttaanille kuinka suuria\nlahjuksia tahansa. Kukaan ei tietänyt, selitti malaiji, mistä tämä\nkiinalainen sai niin tavattomat määrät rahaa.\n\n— Ehkäpä hän on saanut rikkautensa kaukaa noiden korkeiden vuorten\ntakaa, arveli Kurt tunnustellen maaperää.\n\nMalaijilaisopas ei antanut suoraa vastausta. Sen sijaan hän virkkoi:\n\n—• Dajakit eivät kylläkään luovuta aarteitaan. Vielä vähemmän\nluovuttavat niitä heidän verenhimoiset jumalansa. Uskalikko, joka\nyrittää tunkeutua sinne, mihin he ovat tallettaneet kalleutensa, saa\nhirvittävän rangaistuksen, ja hänen päänsä joutuu temppelipaalun\nkoristeeksi.\n\n— Heillä on siis joukoittain kultaa ja kalliita kiviä? Vastaus tuli\nentistä enemmän vältellen:\n\n— Kukaan ei tiedä... kukaan ei ole nähnyt mitään... luullaan vain niin.\n\nJoitakin majoja näkyi niinikään rannoilla. Ne olivat kaikki «hyvin\nalkeellisia ja rakennettuja kuten Samarindan talotkin korkeiden\npaalujen varaan. Pari tuntia myöhemmin retkeläiset laskivat maihin\nTangarungissa, niin sanotun sulttaanin hallituskaupungissa, joka oli\nyhtä likainen ja muutenkin huonossa kunnossa oleva kuin Samarindakin.\nSe oli paljon pienempi Samarindaa, ja joukko hökkeleitä oli pystytetty\njokeen ankkuroiduille lautoille. Rannalla sekä pitkän, notkuvan\nja perin huonossa kunnossa olevan \"laiturin\" takana kohoavalla\nrinteellä sikin sokin olevat majat oli kaikki rakennettu korkeille\npylväille. Näiden majojen ympärillä vilisi kirjavanaan lapsia sekä\nkirjavin puuvillakankain verhottuja naisia, joista muutamilla oli\nniin tiheät hunnut, että niiden takaa ei näkynyt muuta kuin silmät.\nMalaijiopas kertoi, että viimemainitut naiset kuuluivat sulttaanin\nhaaremin henkilökuntaan, ja että heitä pitäisi kohdella suurella\nkunnioituksella. Jos joku oli sattunut suututtamaan jonkun noista\nnaisista, oli hänen henkensä tuon naisen kädessä.\n\nOpas edellä lähtivät Kurt ja Pat maihin ja pääsivät piankin mahtavan\nsulttaanin _pandoppon_ eli palatsin portille. Eddy Rogger jätettiin\nveneeseen vartijaksi. Sulttaani eli _rajah eli adjie_, joita arvonimiä\nhänestä myöskin käytettiin, oli nimeltään Gong Deewa, ja hänen\nsanottiin polveutuvan \"taivaallisesta\" Besarin pangavanista, joka\naikoinaan oli \"asetettu hallitsemaan kaikkea maata\". Saaren uudet,\nhollantilaiset isännät olivat kuitenkin jonkin verran rajoittaneet\ntämän mahtavan hallitsijan aikoinaan liiankin runsaasti mitattua vallan\ntäydellisyyttä.\n\nPalatsia ympäröi avoin parveke ja tälle parvekkeelle johtivat komeat\nportaat. Portailla retkeilijät joutuivat tekemisiin voimakkaan\nvartioston kanssa. Pitkän, aito itämaisen odotuksen jälkeen tämän\nvartioston päällikkö suvaitsi vihdoinkin tulla näkyviin ja hän ryhtyi\nperinpohjaisesti kuulustelemaan ja tarkastamaan tulokkaita. Malaijiopas\nsai luvan jäädä ulkopuolelle, mutta Kurt ja Pat saivat lopulta\nnousta parvekkeelle. Täältä heidät opastettiin suureen, temppeliä\nmuistuttavaan huoneeseen, jonka seiniä kiertelivät itämaalaiseen\ntyyliin rakennetut parvekkeet. Salin yhdessä kulmassa irvisteli\ntulijalle jonkun kotijumaloiden suureen laumaan kuuluvan hirviön\nkamala kuva, joka oli sijoitettu siihen herättämään kauhua taloon ehkä\nyrittävissä pahoissa hengissä. Muuten ei salissa ollut paljoakaan\nkatselemista, ja miehemme saivat jälleen alistua pitkään odotukseen.\n\nVihdoinkin suvaitsi mahtava sulttaani ilmestyä. Hän oli mies, jonka\nulkonainen hyvinvointi jätti kaikki Buddhan kuvapatsaat varjoon. Hän\nmuistutti lyhyesti sanoen kiiltävää palloa, joka suureksi osaksi\noli verhottu vaaleansinisellä, kullalla ja jalokivillä koristetulla\nsilkillä. Häntä saattoi kaksi hyvin aseistettua, jättiläiskokoista\nvartiosotilasta, jotka kuitenkin saivat jäädä sulttaanin kaikkein\npyhimpään johtavan oven raskaiden verhojen taa. Sulttaani sen sijaan\nasteli vierastensa luo ja ojensi heille kummallekin molemmat kätensä.\nSen jälkeen hän luki suosituskirjeen, jonka konsuli Willner oli\nhankkinut eräältä korkealta hollantilaiselta virkamieheltä. Kirjeessä\nselitettiin, että molemmat vieraat olivat tiedemiehiä, jotka olivat\ntulleet tutkimaan maata ja sen asukkaita, mutta samalla liikemiehiä,\njoista varmasti olisi paljon hyötyä hänen majesteetilleen sulttaani\nGong Deewalle. Jopa, selitettiin kirjeessä, muukalaisten käynti voi\ntuottaa siunausta koko mahtavalle Kutein valtakunnalle.\n\nEnglanniksi kirjoitettu suosituskirje oli laadittu juhlalliseen ja\nkohteliaaseen tyyliin, kuten itämailla on tapana, ja se sisälsi suuren\njoukon imartelevia kohteliaisuuksia, jotka oli tarkoitettu sulttaani\nGong Deewalle itselleen. Siinä luvattiin myöskin sulttaanille runsaita\nlahjoja siinä tapauksessa, että hän antaisi muukalaisten matkustajien\nvapaasti liikkua valtakunnassaan sekä asettaisi heidän käytettäväkseen\ntarpeellisen suojelusvartion.\n\nHeidän osakseen tullut vastaanotto näyttikin aluksi lupaavan mitä\nparasta. Murteellisella hollannin ja englannin kielten sekoituksella,\njosta vieraiden oli hyvin vaikea saada selvää, lupasi sulttaani heille\noikeuden liikkua vapaasti missä tahansa hänen valtakuntansa rajojen\nsisäpuolella. Jos he halusivat, lupasi hän myöskin antaa vartioston\nheitä saattamaan.\n\nTämän jälkeen kannettiin huoneeseen pöytiä ja tuoleja ja vieraille\ntarjoiltiin virvokkeita itämaiseen tapaan. Virvokkeiden joukossa\noli muun muassa hiilihappoista vettä ja sitruunaviipaleita suuressa\nkullatussa maljassa. Sulttaani nautti vieraiden kunniaksi tätä\nvirkistävää juomaa, mutta hyvin omituisella tavalla. Hän nimittäin\notti juomaa suunsa täyteen, mutta ei niellyt sitä, vaan huuhteli sillä\nainoastaan suutaan ja sylki sen pian pois jälleen. Mahonginruskea\npalvelija eli orja piti tätä varten koko ajan varalla kallisarvoisin\n'kivin runsaasti koristettua — sylkyastiaa.\n\nKurt ja Pat varoivat tässä suhteessa seuraamasta värillisen hallitsijan\nesimerkkiä ja siinä he menettelivätkin viisaasti. Myöhemmin he\nnimittäin saivat tietää, että sulttaanin esimerkin noudattaminen olisi\ntässä tapauksessa merkinnyt raskasta majesteettirikosta, joka olisi\nollut sovitettava kuolemalla. Hallitsijan läsnäollessa ei nimittäin\nkukaan muu saanut sylkeä kuin majesteetti itse! Mutta hänpä sitten\nkäyttikin tätä erikoisoikeuttaan hyväkseen hyvin perusteellisesti\nsylkien vähän väliä — varsinkin betelin mehua, jota lakkaamatta kertyi\nhänen suuhunsa ja hänen mustuneiden hampaittensa ympärille.\n\nKeskustelu oli luonnollisesti melko lailla vaikeata, kun sulttaani ei\nosannut mitään europalaista kieltä ja retkeläisten taas oli vaikea\nkäsittää hänen siansaksaansa. Siitä huolimatta sulttaani vaikutti\ntyytyväiseltä, jos kohta hänen katseensa oli väijyvä. Varsinkin Kurtiin\nhän alusta alkaen teki epämiellyttävän vaikutuksen. Muun ohella\nsulttaani kysyi, olivatko merirosvot ahdistaneet heitä matkalla. Jokin\naavistus sanoi Kurtille, että tähän kysymykseen oli parasta vastata\nkieltävästi, ja niin hän viime hetkessä loi myöskin Patiin varoittavan\nsilmäyksen, joka sai aikaan, että hänkään ei puhunut mitään taistelusta\nkiinalaisia merirosvoja vastaan ja näiden dshonkin upottamisesta. Pat\nkäsitti, kuten sanottu, varoituksen aivan viime hetkessä, samalla kuin\nhän muisti, mitä heidän malaijilaisoppaansa oli kertonut sulttaani\nGong Deewan ja jonkun Pintshukan-nimisen kiinalaisen ystävyydestä.\nMutta sulttaani puolestaan tuntui huomanneen merkit, joita toverukset\nvaihtoivat keskenään, ja hän muuttui varsin vähäpuheiseksi. Samalla hän\nkuitenkin katsoi parhaaksi ainakin toistaiseksi jättää tämän, vieraille\nnähtävästi kiusallisen puheenaiheen sikseen.\n\nJonkin ajan kuluttua sulttaani ja hänen vieraansa sanoivat toisilleen\nhyvästi ja sopivat uudesta kohtauksesta seuraavana päivänä\naamupäivällä. Sulttaani ilmoitti, että hän itsekin aikoi lähteä\nvaltakuntansa rajaseuduille huvialuksellaan, joka parhaillaan oli\nottamassa hiiliä. Näin ollen he joutuisivat matkustamaan pitkän\nmatkan yhdessä. Mutta \u003Cjos hänen vieraansa aikoivat jatkaa matkaansa\nmyöskin dajakkien alueelle, niin he saisivat syyttää itseään, jos\nheille kävisi huonosti. Väitettiin nimittäin, että suuri joukko\ndajakkeja oli kokoontunut juuri rajalle ja että he valmistautuivat\nuudelle ryöstöretkelle Kutein valtakuntaa vastaan. Nyt kuitenkin oli\nmahtava Gong Deewa päättänyt lähettää heitä vastaan suuren armeijan,\njonka varustaminen antoi hänelle yhtä ja toista ajattelemista. Mikäli\nvain hänen vallassaan oli, oli hän päättänyt antaa ihmissyöjille\nja pääkallonpyydystäjille rangaistuksen ja opetuksen, jonka he\nmuistaisivat kauan aikaa jälkeenpäin. Vaarallisin ihmissyöjäheimo\noli hävitettävä sukupuuttoon, huudahti hän mahtavasti ja kalisutti\nsamalla uhkaavasti suurta, jalokivin koristettuun huotraan pistettyä\nkäyräsapelia, jonka hän oli vyöttänyt vyölleen tehdäkseen vieraisiin\nsitä suuremman vaikutuksen. Tämä vaikutus oli kuitenkin yksinomaan\nnaurettavaa laatua, sillä jokaisen oli helppo kuvitella, millainen\nseuraus olisi, jos hän itse ottaisi osaa taisteluun ja ryhtyisi\nhuitomaan ympärilleen. Koko mieshän oli yhtä ainoata pullovatsaa!\n\nKurt ja Pat palasivat vastaanoton päätyttyä purrelleen, mutta\nhuomasivat, että sitä vartioimassa oli kokonainen komppania kiväärein\nvarustettuja, sulttaanin henkivartiostoon kuuluvia miehiä. Kukaan\nei kuitenkaan ollut toistaiseksi noussut itse purteen. Oli vaikea\nsanoa, oliko miehet komennettu sinne jonkinlaiseksi kunniavartiostoksi\nvaiko tavallaan vanginvartijoiksi estämään heitä lähtemästä pois.\nKurt puolestaan oli taipuvainen uskomaan, että miesten lähettäjän\ntarkoitukset olivat kaikkea muuta kuin ystävälliset. Pat ilmoitti\nolevansa jokseenkin samaa mieltä.\n\nKumpikaan ei kuitenkaan ollut huomaavinaan mitään erikoista\ntuollaisessa järjestelyssä, vaan ryhtyivät huolehtimaan siitä, että\nkonsuli Willnerin sulttaanille lähettämät kunnialahjat, jotka oli\nsijoitettu tilavaan rottinkikoriin, mahdollisimman pian vietiin maihin.\nTäällä taas neljä sulttaanin varta vasten rantaan lähettämää palvelijaa\notti korin haltuunsa ja kantoi sen palatsiin.\n\nMyöhemminkään illalla heitä ei millään tavalla häiritty. Heillä\noli nyt hyvä tilaisuus keskustella tekemistään havainnoista sekä\nsuunnitella tulevaa toimintaansa. Kurt sanoi aivan suoraan, että hän\nolisi paljon mieluummin dajakkien alueella kuin täällä. Sulttaani Gong\nDeewa ei herättänyt hänessä mitään luottamusta, eikä hänen taholtaan\nvarmastikaan ollut mitään hyvää odotettavissa. Lisäksi hän sanoi\nhaluavansa jatkaa matkaa omin päin sekä ilman huvialuksessa olevia\nylhäisiä seuralaisia.\n\n— Ehkäpä olisikin parasta, että me palaisimme hakemaan vanhasta Marystä\nlisävoimia? esitti Pat.\n\n— Ehkäpä niinkin, myönsi Kurt. — Lisää väkeä, aseita ja ammuksia.\nMitähän, jos sinä ja Eddy tekisitte tuollaisen matkan, kun taas minä\njäisin tänne odottamaan. Kun te olette tulleet takaisin, niin -lähdemme\njatkamaan matkaa omin päin, ilman tuon läskipallon seuraa.\n\n— Miksi ei, tuumi Pat. — Sinulla onkin täysi syy jäädä tänne meitä\nodottamaan, sillä sinullahan ei ole venettä eikä liioin mitään\nvarustuksia. Mikäli sitten ei...\n\n— Onko sinulla jotakin erikoista sydämelläsi?\n\n— Mikäli hän nimittäin ei suoraan kehoita sinua tulemaan hänen\nhuvialukseensa?\n\n— Minä tietystikin kiitän suuresti kunniasta, mutta vastaan kieltävästi.\n\n— Luonnollisesti. Mutta sulttaani Gong Deewa näyttää minusta olevan\nyhtä itsepäinen kuin paksukin... Siksi olen sitä mieltä, että meidän\njo nyt pitäisi sopia paikasta, mihin me veneinemme tulisimme sinua\ntapaamaan.\n\nNäin sanoen Pat veti esiin kartan — vaikka sen luotettavuudesta ei\nollutkaan varmuutta — sekä alkoi tarkastella joen kulkusuuntaa.\nHän seurasi sen useinkin oikuttelevaa väylää aina yläjuoksulle\nsaakka. Paljon sitä ennen oli kuitenkin Kutein valtakunnan raja\nsekä sen lähellä Muara Kaman-niminen paikka ja sen lähellä taas\nSubennlulug-niminen lisäjoki, jonka hiekassa sanottiin olevan kultaa.\nTämä joki oli merkitty myöskin siihen karttaluonnokseen, jonka\nkonsuli oli antanut heidän mukaansa. Mutta sinne oli hyvin pitkä\nmatka, ja hyvällä syyllä saattoi epäillä, oliko lihava ja mukavuutta\nrakastava sulttaani Gong Deewa valmis antautumaan alttiiksi kaikille\nniille rasituksille, joita matkustaminen, vaikkapa huvialuksellakin,\ntuollaisessa erämaassa aiheuttaisi. Alempana joki teki joukon äkillisiä\nmutkia, mutta karttaan ei ollut merkitty mitään paikannimiä. Kauemmaksi\nkuin tähän asti ei \"rasvapallo\" luultavastikaan viitsisi jatkaa\nmatkaansa. Siksi sovittiin, että Pat, mikäli se vain kävisi päinsä,\nveneineen ja tovereineen jatkaisi seuraavalla kerralla matkaansa virtaa\nylös aina sinne asti ja ottaisi Kurtin mutkien kohdalla veneeseen,\nmikäli nyt Kurtin todella olisi pakko lähteä matkalle virtaa ylös\nsulttaanin huvialuksessa. Päätettiin näet, että jos sulttaani erikoisen\ninnokkaasti tahtoisi saada Kurtin mukaansa, tämä ei kieltäytyisi.\nSulttaani ei nimittäin saanut havaita, että hänen vieraansa aavistivat\npahaa. Kurt puolestaan antoi Patille tarkkoja ohjeita siitä, miten\nMungoa oli hoidettava hänen poissaollessaan, jota tuskin kestäisi kuin\npari vuorokautta.\n\nPat oli kuitenkin viimeiseen asti kahden vaiheilla, oliko hänen\nlähdettävä vaiko ei. Hän väitti, että Kurt antautui liian suureen\nvaaraan mennessään sulttaanin huvialukseen, sillä kukaan ei voinut\nsanoa, mitä Gong Deewalla ja hänen seuralaisillaan mahdollisesti oli\nmielessään. Kurt vakuutti kuitenkin reippaasti, että tässä ei ollut\nmitään pelättävänä. Ehkäpä hänen onnistuisi — jäätyään kahden kesken\nlihavan sulttaanin kanssa — taivuttaa tämä myöntämään heille suurempia\netuja kuin mitä hän äsken oli luvannutkaan. Hänen mielestään Gong Deewa\noli ennen kaikkea vaaraton suursyömäri eikä mitään muuta. Mahdollisesti\nheidän säilykkeittensä joukossa olisi herkkuja, jotka lopullisesti\nvoittaisivat sulttaanin heille suosiolliseksi. Kurt tahtoi sen vuoksi\nkohta itse valita näiden säilykkeiden joukosta kaikki sellaiset, joiden\nsaattoi olettaa miellyttävän borneolaista herkkusuuta, sillä olihan\nvanha kokemus, että tie miehen sydämeen useinkin kulkee hänen vatsansa\nkautta!\n\nSiten Kurt ja Pat vihdoin pääsivät yhteisymmärrykseen siitä, mitä\nheidän oli tehtävä. Kummallakin oli kuitenkin epämiellyttävä aavistus,\nettä kaikesta huolimatta saattoi ilmestyä vastoinkäymisiä, joita\nhe eivät olleet ottaneet huomioon. Tähän he toiselta puolen olivat\nvalmistuneet jo siitä lähtien, kun he ryhtyivät suunnittelemaan tätä\nalusta alkaen vaiherikasta matkaa. Heillä ei ollut muuta neuvoa kuin\n— kuten tähänkin saakka — pitää silmänsä auki sekä auttaa toisiaan\nmahdollisimman paljon. Ja niin retkeläiset vihdoin paneutuivat levolle\n— kuitenkin niin, että ainoastaan kaksi heistä nukkui ja kolmas\nvalvoi pitäen silmällä ympäristöä. Ensimäinen vahtivuoro joutui Eddy\nRoggerille, joten siis Kurt ja Pat menivät vuoteeseen.\n\nOli sekä onni että onnettomuus, että Kurt aluksi joutui sänkyyn ja\nnukkui kuin tukki. Sillä tuskin hän oli päässyt uneen kiinni, kun\nkurjalle laiturille ilmestyi mies, joka erikoisen hartaasti ryhtyi\ntarkastelemaan muukalaisten purtta ja mitä siellä mahdollisesti\npuuhattiin.\n\nEddy Rogger, jolla oli ensimäinen vahtivuoro, huomasi kyllä tuon\nuteliaan tarkastelijan, joka — mikäli pimeässä ja heikon lyhdyn valossa\nsaattoi erottaa — näytti kiinalaiselta. Mutta sellaisiahan he olivat\nnähneet paljonkin Samarindaan saavuttuaan, joten Eddyn huomiota herätti\nainoastaan miehen ilmeinen uteliaisuus. Silti hän ei osannut epäillä\nmitään erikoista, vaan hän arveli kiinalaisen tulleen kurkkimaan vain\nsen vuoksi, että hän toivoi voivansa tehdä kauppoja muukalaisten kanssa.\n\nMuuten oli 'kaikki joella ja rannalla rauhallista. Vartiomiehet\npysyivät uskollisesti yölläkin paikallaan, vaikka he yhtä hyvin\nolisivat voineet mennä majapaikkaansa nukkumaan.\n\nKun Pat sitten vuorostaan ryhtyi pitämään vahtia, ilmoitti Eddy hänelle\nkyllä havaintonsa. Mutta Pätkään ei kiinnittänyt erikoista huomiota\nkiinalaisen uteliaisuuteen. Mahdollisesti sulttaani oli lähettänyt\nhänetkin rannalle osoittaakseen kohteliaisuuttaan saamistaan lahjoista.\nHe eivät voineet asialle mitään, jos joku kiinalainen ilmestyi\nrannalle. He saivat olla iloisia päästessään vihdoinkin lähtemään.\n\nPatin vahtivuoron aikana kiinalainen ilmestyi rannalle uudelleen. Mutta\nnyt hän tuli vain sanoakseen jotakin laiturilla olevien vartiomiesten\npäällikölle, minkä jälkeen hän nopeasti katosi. Pat ei ollut ehtinyt\nkunnollisesti näkemään hänen kasvojaan. Sen sijaan hän huomasi piankin,\nmiten useita laituriin kiinnitettyjä alkuasukasten veneitä nopeasti\nmiehitettiin sekä sotilailla että soutajilla, joista edellisillä oli\naseet mukanaan. Veneet soutivat sen jälkeen joelle niin, että ne\nmuodostivat ketjun vieraiden purren ympärille. He olivat siis lyhyesti\nsanoen saarroksissa!\n\nKun Pat sitten vuorostaan herätti Kurtin, kertoi hän tälle, mitä oli\ntapahtunut, sekä lisäsi:\n\n— Jos noita toimenpiteitä on pidettävä kohteliaisuuden tai\nkiitollisuuden osoituksina, niin olen sitä mieltä, että tuo lihava\nsulttaani on nähnyt aivan liian paljon vaivaa meidän vuoksemme.\nMinä puolestani ajattelen vetää hirsiä vähän aikaa. Sitä ennen käyn\nkuitenkin herättämässä meidän oppaamme, jotta hän on valmiina, kun\nliikkeelle lähdetään.\n\nMutta Samarindasta oppaaksi otettu malaiji oli — _kadonnut!_ Eddy\nkertoi, että hän ei ollut illalla palannut maista, mihin hän oli\npäivällä mennyt...\n\nJo aikaisin aamulla sulttaanin huvialus höyrysi paikalle ja asettui\nlaituriin miestemme purren viereen. Tuntia myöhemmin sulttaani\nseurueineen saapui rantaan. Laiturilla syntyi sitten pitkä ja varsin\nperusteellinen väittely ja sananvaihto, kun kävi ilmi, että Gong Deewa\nehdottomasti tahtoi sekä Kurtin että Patin mukaansa huvialukseen. Vain\nvaivoin saatiin hänet lopulta mukautumaan siihen, että ainoastaan Kurt\ntulisi mukaan.\n\nSekä huvialus että laivavene lähtivät laiturista samanaikaisesti,\nmutta kumpikin eri tahoille. Kurtia kehotettiin astumaan huvialuksen\nsalonkiin.\n\nEnsimäinen ihminen, jonka hän siellä kohtasi, oli hänen vanha\nverivihollisensa Keltaiselta virralta ja Kiinan vesiltä — compradori\nTsitshuang!...\n\nKummallisinta kaikessa oli, että kiinalainen ei pienimmälläkään eleellä\nosoittanut, että he olivat tavanneet toisensa useita kertoja ennen.\n\nMitä tapahtuisikaan tämän jälkeen?\n\n\n\n\nX luku.\n\nMerirosvojen vallassa, mutta...\n\n\nNiin. Mitä nyt todellakin tapahtuisi? Kurt ei tahtonut aluksi uskoa\nsilmiään. Tosin hän oli vakuuttunut että vaarallinen kiinalainen\nTsitshuang — josta Kurt luuli lopullisesti päässeensä eroon Formosalla,\nmihin compradori oli tullut lentokoneella — oli varmasti sama henkilö,\njoka pari yötä sitten oli ollut vähällä saada surmansa kaatuvien\ntikapuiden alla malaijilaiskauppias Hopain talon ulkopuolella. Mutta\nnyt tuo sama mies seisoi hänen edessään ilmielävänä ja huulillaan\npilkallinen hymy, joka saattoi merkitä jokseenkin mitä tahansa.\nLihava sulttaani esitti heidät toisilleen, ja he alkoivat keskustella\nkeskenään. Keskustelukielenä oli englanti, jota Tsitshuang puhui\nmelkoisen sujuvasti, jos kohta hänen, kuten kaikkien muidenkin\nkiinalaisten, oli vaikea lausua r-äännettä.\n\n— Te olette siis tieteellisellä tutkimusmatkalla? tiedusteli hän, kun\nKurt oli selostanut hänelle, että heidän tarkoituksenaan oli pyrkiä\naina Kutein valtakunnan rajaseuduille, mahdollisesti rajan toiselle\npuolellekin.\n\n— Aivan oikein, vastasi Kurt varovaisesti.\n\n— Mahdollisesti teidän tarkoituksenanne on myöskin solmia uusia\nkauppasuhteita, arveli kiinalainen. — Päättelen tämän siitä, koska\nkerran retkikunnan on varustanut Bruneissa asuva konsuli Willner.\n\n— Meidän ohjeemme ovat jokseenkin ylimalkaiset.\n\n— Aivan niin. Liikesalaisuuksia täytyy tietysti suojella. Mutta koska\nasia nyt kerran on tullut puheeksi, ja jos minä saan antaa teille\neräitä, maanmiesteni saavuttamaan laajaan kokemukseen perustuvia\nneuvoja, niin täytyy minun sanoa, että toiveet dajakkien alueelle\ntehtävän retken onnistumisesta eivät tällä hetkellä ole erikoisen\nlupaavat. Teillä saattaa kyllä, hyvä herra, olla käytettävissänne\napukeinoja ja mahdollisuuksia, joita minä en tunne. Siinä tapauksessa\nhaluan ainoastaan toivottaa teille onnea matkalle.\n\nTäytyy sanoa, että Kurt ällistyi perinpohjaisesti. Hänellä ei ollut\naavistustakaan, mihin tuo mielistelevä ja kohtelias kiinalainen tahtoi\ntulla. Mutta toimenpiteistä, joihin aluksella oli jo ennen matkan alkua\nryhdytty, sekä varsinkin vartiomiesten lukuisuudesta hän päätteli, että\nhän ei enää saanut pitää itseään niinkään paljon sulttaani Gong Deewan\nvieraana kuin tämän — -ja miksi ei myöskin compradori Tsitshuangin —\nvankina!\n\nTällä kertaa hän oli sitäkin vaikeammassa tilanteessa sen vuoksi,\nettä hän oli aivan yksin ja että hänen siis täytyi luottaa ainoastaan\nomiin voimiinsa ja omaan neuvokkuuteensa, mikäli hän halusi pelastua\nvaarallisesta leikistä. Sen vuoksi siis sulttaani vihdoin olikin\npäästänyt Patin ja Eddyn lähtemään omille teilleen. Hänen mahdolliset\nauttajansa olivat siis kaukana ja hän itse oli auttamattomasti kiinni.\n\nEttä häntä todellakin uhkasi vaara, ja että hänelle osoitettu ystävyys\nja kohteliaisuus olivat ainoastaan sumun heittämistä hänen silmiinsä,\njotta hän ei aavistaisi mitään pahaa — siitä hän oli nyt täysin varma.\nEi hän liioin hetkeäkään epäillyt, että Tsitshuang oli päättänyt\ntilaisuuden tullen toteuttaa kostonhimoiset aikeensa.\n\nKerran toisensa jälkeen hän loi katseensa joen rannoille, joiden ohi\nhuvialus vastavirtaan höyrysi koko lailla hidasta vauhtia. Hän olisi\npaljon mieluummin ollut aarniometsässä jommallakummalla rannalla kuin\ntässä aluksessa. Hyppäys yli laidan sopivalla hetkellä voisi ehkä\ntoteuttaa tämän toivomuksen. Mutta osaksi häntä pidettiin kovin tarkoin\nsilmällä, minkä selvästi huomasi. Osaksi hänen myöskin täytyi muistaa,\nettä joessa oli runsaasti krokotiileja, ja että hän taistelussa näitä\nvastaan ehdottomasti joutuisi alakynteen. Siten hänellä ei toistaiseksi\nnäyttänyt olevan muuta neuvoa kuin jäädä sinne, missä hän nyt oli,\nsekä toivoa, että kohtalo tälläkin kertaa oikealla hetkellä ojentaisi\nhänelle auttavan käden, jota hän totisesti nyt kipeästi tarvitsi.\n\nSulttaanin huvialus puski yhä edelleen vastavirtaan pitkin\nMahakkamjokea, joka vähitellen kävi yhä vuolaammaksi. Kuten Kurtista\ntuntui, kuljettiin aluksi melkein suoraan pohjoiseen, ja jonkin ajan\nkuluttua kallistui suunta jonkin verran länteen. Sitten tuli yö, jonka\nhän sai viettää omassa mukavassa hytissään — kuitenkin niin, että hytin\novi väännettiin ulkopuolelta lukkoon.\n\nHalu päästä vapaaksi kasvoi hänessä lakkaamatta ja kävi vihdoin\nmelkein voittamattomaksi. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mihin hänet\naiottiin viedä, mutta niin paljon hän arvasi, että häntä ei tahdottu\npäästää hengissä lähtemään. Niin paljon hän jo oli oppinut tuntemaan\nTsitshuangia ja tämän kostonhimoista luonnetta. Varmaankin hänelle jo\noli määrätty kohtalo, jonka tietäminen olisi ehkä kokonaan lamauttanut\nhänen tarmonsa ja toimintahalunsa. Hänellä ei ollut tuosta kohtalosta\nmuuta pelastusta kuin pako — mikäli hänen yleensä oli mahdollista enää\npäästä pakoon.\n\nHuvialuksen miehistö oli luonnollisesti hyvin lukuisa — kuten\nyleensäkin kaikkien itämaalaisten hallitsijoiden ja muiden mahtimiesten\npalveluskunta. Siellä oli vartijoita joukoittain, ja useimmat näistä\nolivat aseistettuja, suurikokoisia miehiä. Jos hän olisikin saanut\ntilaisuuden heittäytyä yli laidan virtaan, ei häntä olisi uhannut\nainoastaan vaara joutua krokodiilin ruoaksi — yhtä paljon mahdollista\noli, että laivan vartijoiden ampumat kuulat jo sitä ennen lopettaisivat\nhänen elämänsä. Vai oliko Tsitshuang tarkoittanutkin juuri tällaista\nloppua? Tuskinpa sentään. Jos niin olisi ollut laita, ei hänen jokaista\nliikettään olisi pidetty niin tarkoin silmällä.\n\nNyt joki teki mutkan itään, ja laivan suunta muuttui vastaavasti. Pian\nseurasi uusi mutka, ja nyt käännyttiin melkein etelään.\n\nMahdollisesti oli nyt tultu niille tienoille, missä Patin ja tämän\ntovereiden tuli sopimuksen mukaan palatessaan odottaa Kurtia. Täällä\noli joen länsirannalla kylä muutamassa jokeen pistävässä niemessä, ja\nsulttaanin huvialus laski rantaan tämän kylän lähettyvillä. Rannalla\nnäkyi suuri joukko alkuasukkaiden veneitä, ja eräällä niistä soudettiin\nlaivaan romuluinen ja suurikokoinen malaiji, jonka kanssa sulttaani ja\nTsitshuang alottivat vilkkaan keskustelun. Kurt ei saattanut kuulla\nkeskustelijoiden sanoja, mutta hän huomasi selvästi, että malaiji\nkerran toisensa jälkeen katsoi häneen, mikä todisti, että hän oli\nkeskustelun kohteena. Malaiji nyökkäsi vähän väliä sekä Tsitshuangille\nettä lihavalle sulttaanille, jotka tyytyväisinä nauroivat ja\nviittoilivat varsin uhkaavalla tavalla. Monet heidän liikkeistään\nnimittäin kuvasivat hirttämistä tai pään poikki leikkaamista.\n\nKurt ei voinut olettaa muuta kuin että henkilö, jonka kohtalosta\ntuolla keskusteltiin, ei ollut kukaan muu kuin hän itse. Ja jollei\nhän olisikaan muuten arvannut sitä, selvisi se hänelle kyllä ennen\npitkää, kun mainitut keskustelijat sekä heidän lisäkseen joukko miehiä,\njotka malaiji huusi luokseen veneestä, äkkiä piirittivät hänet, ja\nTsitshuang alkoi puhua.\n\n— Hyvä herra ja tutkimusmatkailija, alotti hän kohteliaasti, mutta\njatkoi uhkaavalla äänellä:\n\n— Lähemmin asiaa ajateltuaan on meidän suurvaltaisin hallitsijamme.\nKutein sulttaani, tullut siihen käsitykseen, että tieteelle ei\nolisi mitään hyötyä siitä jos hän, kuten ensin oli tarkoitus,\nsaattaisi teidät valtakuntansa rajalle, jonka te ilmoititte matkanne\npäämääräksi. Hän jättää teidät tässä. Sen sijaan saa hänen uskollinen\nalamaisensa, tämän kylän päällikkö Tapang tehtäväkseen saattaa\nteitä edelleen kohti sitä kohtaloa, jonka te varmasti jo aikoja\nsitten olette ansainnut. Tässä tarkoituksessa luovutamme me teidät\nsanotun Tapangin ystävälliseen huolenpitoon — kun taas me, meidän\nsuurvaltaisin sulttaanimme ja minä, hänen halpa palvelijansa, käännymme\ntakaisin kohdataksemme teidän toverinne sekä tehdäksemme heille saman\npalveluksen, jonka Tapang nyt tekee teille. Mikäli minä muistelen,\nolemme kerran ennen sanoneet toisillemme hyvästi, vieläpä ikuisiksi\najoiksi. Se tapahtui Formosalla, Kelungin läheisyydessä. Jos te ehkä\nolettekin unohtanut tuon tapauksen, en minä ole unohtanut sitä. Että\nme nyt jälleen olemme siitä huolimatta kohdanneet toisemme, pakottaa\nminut puolestani sanomaan, että me nyt sanomme toisillemme hyvästi\nperuuttamattomasti viimeisen kerran. Se merkitsee myöskin, että me\nkerta kaikkiaan olemme kuitit, te ja minä.\n\nTässä kohdin Gong Deewa viittasi kädellään, ja ympärillä seisovat\nmiehet tulivat lähemmäksi Kurtia. Muutamat kävivät jo häneen käsiksi.\nKurt ei tarvinnut selvempää osoitusta, että Tsitshuang nyt oli voiton\npuolella ja että hän oli päättänyt käyttää asemaansa hyväkseen.\nVastaamatta mitään Tsitshuangin ja lihavan sulttaanin pilkallisiin\nkumarruksiin ja hyvästelyihin Kurt seurasi mitään puhumatta roiston\nnäköistä malaijipäällikköä — kohden todennäköistä kuolemaa.\n\nHetkistä myöhemmin Kurt oli heitetty haisevaan koppiin\nmalaijilaisveneen lastiruumassa. Hänet oli sidottu sekä käsistä että\njaloista ja hän virui lattialla pilkkopimeässä. Siitä, mitä hänen\nympärillään mahdollisesti tapahtui, hän käsitti vain, että he olivat\nedelleen joella. Sen sijaan hänen oli mahdoton päästä selville, oliko\nprau, jossa hän oli, kiinni rannassa vai oliko se liikkeellä. Hänen\nkohtalonsa oli nyt siis malaijilaisten merirosvojen käsissä, ja\nparhaassakin tapauksessa tulisi hänen osakseen nääntyä kurjassa, sielun\nja ruumiin tappavassa orjuudessa.\n\nSiitä huolimatta hän koetti mahdollisimman rauhallisesti perehtyä\ntilanteeseen voidakseen harkita, miten hänen olisi meneteltävä.\nVaarallinen kiinalainen oli saanut kauan toivomansa tilaisuuden kostaa,\nja hänen kätyrinsä koettaisivat epäilemättä voimiensa mukaan täyttää\nsaamansa määräyksen. Kurt ei voinut muuta kuin miehen tavoin alistua\nkohtaloonsa. Korkeintaan hän saattoi toivoa onnellisen sattuman apua.\n\nJospa hänellä edes olisi ollut jonkinlainen ase! Mutta kaikki aseet,\nyksinpä pieni kynäveitsikin, oli riistetty häneltä. Ja mitä hän\nsitäpaitsi tekisikään aseilla! Hänethän oli sidottu sekä käsistä että\njaloista.\n\nMutta äkkiä johtui hänen mieleensä, että aliperämies Curry Gradehan oli\nollut aivan samanlaisessa tilanteessa maatessaan sidottuna Mary Loydin\nhytissä. Eroitus oli vain siinä, että Grade oli ennakolta ottanut\nhuomioon sellaisen mahdollisuuden sekä ryhtynyt toimenpiteisiin sen\nvaralta. Hänen seinään iskemänsä koukku oli pelastanut hänet.\n\nVanhoissa veneissä on kuitenkin usein tarjolla samanlaisia\nmahdollisuuksia. Jokin naula voi olla huonosti niitattu. Jonkin laudan\nreuna on voinut jäädä teräväksi. Veneen pohjalle karttuu useinkin\nkaikenlaista kamaa, jonka joukossa saattaa olla jokin teräväkin esine.\nTuollainen naula tai muu terävä esine voi tehdä jollekin toiselle\nsaman palveluksen kuin se, minkä teräväksi viilattu koukku teki Curry\nGradelle.\n\nOli siis vielä jonkin verran toivoa jäljellä, jos kohta tämä toivo oli\nheikko!\n\nKurt yritti kääntyä kyljelleen ja väänsi tässä tarkoituksessa\nruumistaan, mutta ei onnistunutkaan, vaan iski päänsä johonkin kovaan\nesineeseen, kaikesta päättäen laatikon kulmaan. Hän koetti kääntyä\ntoiselle kyljelle, mutta iski jälleen päänsä johonkin kulmaan.\nKuitenkin hän samalla tunsi jonkin terävän esineen. Vähitellen hänelle\nselvisi, että hänet oli heitetty isonpuoleiseen, tyhjään laatikkoon, ja\nettä jossakin tämän laatikon seinässä oli naula, jonka hän äsken oli\ntuntenut. Taivuttamalla jalkojaan ja tempoen ruumistaan onnistui hänen\nlopulta nousta polvilleen.\n\nOli onni, että hän oli noussut niin varovaisesti, sillä muuten hän\nolisi kolhaissut päänsä laatikon kanteen, joka ei antanut perään, sillä\nse oli naulattu kiinni taikka sitten sen päälle oli kasattu raskaita\npainoja. Nyt hän varovaisesti siirsi vähitellen ruumistaan niin, että\nhänen taaksesidotut kätensä koskettivat naulaa, jonka hän äsken oli\ntuntenut. Tämä onnistui monien ponnistusten jälkeen, jos kohta hänen\nruumiinsa joutui perin epämukavaan asentoon. Ei ollut suinkaan helppo\nhangata käsien ympäri köytettyä nuoraa niin, että se vähitellen alkoi\nhankautua poikki. Monta kertaa hän siinä urakassa loukkasi kätensä ja\nmonta kertaa hänen täytyi muuttaa asentoa, mutta jonkin ajan kuluttua\nhän tunsi, että hänellä oli onni mukanaan. Hänen kätensä alkoivat\nnimittäin vähitellen höltyä, ja sitten työ edistyi melko nopeasti.\nLopulta hän oli uutterien ponnistustensa tuloksena saanut naulan avulla\naikaan sen, mihin Curry Grade oli pystynyt käyttäen apunaan etukäteen\nterottamaansa koukkua: hänen kätensä olivat vapaat. Sen jälkeen oli\njalkojen vapauttaminen yksinkertainen juttu. Hän oli vapaa, jos kohta\nedelleen suljettuna laatikkoon.\n\nJos Tsitshuangin tarkoituksena oli ollut, että hänet upotettaisiin\ntässä laatikossa, sai hän kyllä tarkistaa suunnitelmiaan. Jos hän vielä\npääsisi pois tästä laatikosta, saisi hän kyllä käsiinsä jonkinlaisen\npuolustusaseen myydäkseen henkensä mahdollisimman kalliista hinnasta.\n\nLaatikon kantta tuntui ensin olevan mahdoton saada auki sisäpuolelta.\nMutta siitä huolimatta hän yritti asettamalla hartiansa kantta\nvastaan ja ponnistamalla voimakkaasti käsin ja jaloin. Hän ponnisti\nkaikki voimansa ja teki yrityksen toisensa jälkeen, mutta kansi ei\nliikahtanutkaan. Hän oli jo vähällä luopua koko yrityksestä, kun muuan\nkannen laudoista paukahtaen murtui, ja näin syntyneestä aukosta hän\nnäki hiukan päivänvaloakin.\n\nTosin tuota valoa ei ollut paljon. Vain kapea säde pääsi tunkeutumaan\nveneen ruumaan reiästä, joka oli veneen toisessa laidassa hiukan\nlaatikon kannen yläpuolella. Mahdollisesti lauta oli sillä kohden\nhaljennut tai mädäntynyt rikki, jolleivät sitten rotat olleet\nnakertaneet siihen reikää. Joka tapauksessa saattoi Kurt katsella\nhiukan ympärilleen ja pian hän oli vähällä huudahtaa ilosta ja\nhämmästyksestä.\n\nRuuman seinällä hän nimittäin vähän matkan päässä näki suuren määrän\nkaikenlaisia aseita. Siellä oli käyriä sapeleita, malaijilaistikareita,\npyssyjä, karbiineja ja paljon muuta. Olivatko pyssyt ja karbiinit\nladattuja, oli hänen mahdoton tietää, mutta joka tapauksessa niitä oli\nmelkein käden ulottuvilla. Ehkäpä hänet olikin suljettu laatikkoon\njuuri sen vuoksi, että hän ei voisi päästä aseisiin käsiksi. Hän\nalkoi vähitellen tuntea jonkinlaista kiitollisuutta irlantilaista\nCurry Gradea kohtaan, joka esimerkillään oli opettanut hänelle, miten\nneuvokas mies voi selviytyä vaarallisistakin tilanteista, jos hänellä\nvain on lisäksi onni mukana.\n\nNyt hän jatkoi ponnistuksiaan 'kannen auki saamiseksi, mutta\nvarovaisesti, jotta malaijit eivät voisi kuulla mitään melua.\nMuutamien minuuttien kuluttua hän istui saman laatikon kannella\nedessään asevarasto, jonka avulla hänen piti pystyä torjumaan ainakin\nensimäiset hyökkäykset. Tarkastaessaan ampuma-aseita hän huomasi, että\nmuuan karbiineista oli ladattu. Eräästä pienestä laatikosta hän taas\nlöysi patruunia, jotka sopivat muutamiin pyssyihin. Pyssyt olivat\nkyllä sellaista mallia, jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt, mutta\npian hän perehtyi niiden rakenteeseen, ja ennen pitkää hänellä oli\nkokonaista viisi ampuma-asetta ladattuina ja valmiina käytettäviksi\nkoska tahansa.\n\nHänestä alkoi vähitellen tuntua omituiselta, että veneen kannelta\nei kuulunut minkäänlaista ääntä. Hänen päänsä päältä ei kuulunut\nainoatakaan askelta eikä liioin ihmisten puhetta. Olivatko veneessä\nolleet miehet menneet maihin? Aiottiinko hänetkin ehkä viedä maihin\ntässä?\n\nKaikki aistit äärimmilleen jännitettyinä hän hiipi veneen laidassa\nolevan reiän luo ja alkoi suurentaa sitä löytämällään suurella\nveitsellä. Pian hän oli saanut reiän niin suureksi, että hän saattoi\nnähdä siitä yli koko joen, joka ainakin tällä puolella virtasi veneen\nohitse. Mutta vene puolestaan ei näyttänyt liikkuvan myötä- eikä\nvastavirtaan. Se pysyi ehdottomasti paikoillaan, joko se oli sitten\nankkuroitu taikka — mikä oli todennäköisempää — kiinnitetty rantaan.\n\nHän oli juuri vetäytymäisillään reiän luota johonkin ruuman nurkkaan\nvoidakseen kaikessa hiljaisuudessa valmistautua puolustukseen taikka\nsitten yrittämään pakoa veneestä, kun hän äkkiä hätkähti. Kaukaa,\njoenmutkan takaa, tuli näkyviin Mary Loydin laivavene, jossa istui\nPat ja muutamia muita. Pat oli pitämässä perää ja hän näytti ohjaavan\nvenettä juuri merirosvojen venettä kohti. Hän näytti innokkaasti\ntähystelevän kiikarilla ja nyt hän äkkiä pysäytti perämoottorin sekä\nnousi ja alkoi viittoilla alkuasukasten venettä kohti. Myöskin veneessä\nolijat saivat nyt eloa. Kannelta kuului huutoja, kirkunaa sekä useita\nlaukauksia, jotka ilmeisesti oli suunnattu tulijoita kohti.\n\nMutta pian tapahtui jotakin muutakin...\n\nLaivaveneessä liikehtivät miehet vilkkaasti ja sitten...\n\nÄkkiä kuului kovaa rätinää, ja raekuuro tuntui iskeneen rosvojen\nveneeseen. Rosvojen kirkunaan sekaantui äkkiä avunhuutoja ja\nhaavoittuneiden parkunaa.\n\nToinenkin samanlainen raekuuro iski veneeseen yhtä tuhoisin seurauksin.\nLaivavene tuli nyt täyttä vauhtia suoraan rosvojen alusta kohti. Kurt\nkäsitti kohta, mistä oli kysymys.\n\nPat oli ryhtynyt hyökkäykseen käyttäen apunaan konekivääriä!\n\nKurt painoi suunsa aivan kiinni äsken suurentamaansa aukkoon ja huusi\nkaikin voimin:\n\n— Halloo, Pat! Anna heitä päihin! Nämä ovat merirosvoja ja minä olen\nheidän vankinaan. Käykää päälle vain!\n\nNyt kuului kannelta kiireellisiä askeleita. Monet ihmiset tuntuivat\njuoksentelevan siellä kiireesti edestakaisin. Rosvot olivat palanneet\nmaista alukseensa ja näyttivät valmistautuvan puolustautumaan\nviimeiseen saakka. Ehkäpä heillä olikin mahdollisuuksia pitää puoliaan\nhyökkääjiä vastaan — tuliaseita, mahdollisesti pieni tykkikin...\n\nJos rosvoilla tosiaankin oli tykki käytettävänään, niin tarvittiin vain\nhyvin tähdätty laukaus laivaveneen vesirajaan, ja vene miehistöineen\nolisi tuossa tuokiossa joen pohjassa. Sen osaksi tulisi lyhyesti\nsanoen sama kohtalo, jonka vanha Mary Loyd oli vähäistä aikaisemmin\nvalmistanut merirosvoalukselle...\n\nNyt kuului ruumaan johtavan oven ulkopuolelta kovaa melua.\n\nKurt oli silmänräpäyksessä valmiina ampumaan. Toivottavasti ase\ntodellakin laukeaisi. Hän ryömi nopeasti saman laatikon taakse, johon\nhän itse äsken oli ollut suljettuna, mutta jota hän nyt hyvällä\nmenestyksellä käytti suojanaan. Kun hän oli melkein näkymättömissä\nlaatikon takana ja kun ruumassa lisäksi oli melkoisen hämärää, oli\nhänellä tavallaan yliote. Mutta jotta hän pystyisi sen säilyttämään\ntäytyi hänellä olla lujat hermot ja tarkka käsi.\n\nUlkona kuului joku kiljuvan käskyjään voimakkaalla äänellä.\n\nKurt ei ymmärtänyt alkuasukkaiden kieltä, muuten hän olisi kuullut,\nettä huutaja puhui jotakin laatikosta eli arkusta. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä temmattiin ruuman ovi auki, mutta samassa pamahti\nmyöskin Kurtin pyssy.\n\nLaukausta seurasi ainakin pari, kolme kiljaisua, mutta sitten tuli\nkuolemanhiljaisuus. Kurt puolestaan sieppasi käteensä toisen pyssyn —\nvanhan, suusta ladattavan musketin, johon hän hetkistä aikaisemmin oli\ntavallisen panoksen lisäksi työntänyt kaikenlaista romua.\n\nÄskeinen komentaja lähestyi nyt omassa persoonassaan ovea. Seuraavassa\ntuokiossa hän seisoi kynnyksellä, ja Kurt luuli tuntevansa itsensä\nTapangin. Julmannäköinen, ruma malaijipäällikkö kirkui jälleen\nkäskyjään miehilleen ja osoitti ruumassa olevaa laatikkoa.\n\nPau!\n\nJälleen kuului kova pamaus ja ruuman täytti sakea ja pistävä savupilvi.\n\nKun se oli hiukan hälvennyt, havaitsi Kurt, että merirosvopäällikkö\nTapang oli suistunut suulleen maahan. Hänen miehensä pakenivat kiljuen\npaikalta, ja Kurt syöksyi heidän jälkeensä toisessa kädessä käyräsapeli\nja toisessa revolveri, jonka hän ohi mennessään sieppasi kaatuneen\nrosvopäällikön kourasta. Seuraavassa tuokiossa hän oli ehtinyt kannelle.\n\nSinne hän tulikin aivan sopivaan aikaan. Pat miehineen oli myöskin\nkiivennyt veneeseen ja he pitivät revolvereillaan aisoissa joukon\nmalaijeja, jotka arkoina olivat kerääntyneet yhteen kasaan. Kun heidän\npäällikkönsä oli kaatunut, olivat he menettäneet kaiken rohkeutensa ja\nmuistuttivat nyt ruoskittuja koiria. Muuan heistä heittäytyi suinpäin\njokeen, jossa hän kuitenkin joutui suoraan väijyvän krokodiilin kitaan.\n\nHänen menettelynsä vaikutti kuitenkin toisiin jollakin tavalla\nrohkaisevasti. Seuraavassa tuokiossa hyvin tähdätty kuula osui erääseen\nrosvoon, joka oli kohottanut terävän tikarinsa heittoon. Vielä muutamia\nlaukauksia, ja jokainen malaiji oli hävinnyt kannelta. Kurt, Pat ja\ntämän miehet ovat saavuttaneet täydellisen voiton.\n\nNäytti siltä, kuin he olisivat saaneet helpolla suuren voiton.\nMutta heidän pitäessään parhaillaan sotaneuvottelua, kuului kaukaa\nhöyrykoneen synnyttämää ääntä, ja Kurt tuntee sen heti. Petollisen\nsulttaani Gong Deewan huvialus on tulossa heitä kohti!\n\nAluksella oli kai kuultu äskeinen kova ampuminen ja aavistettu pahaa.\nJa nyt kiiruhdettiin täyttä vauhtia katsomaan, mitä oli tekeillä.\n\nVälittämättä malaijeilta anastetusta venheestä Kurt, Pat, pursimies Tom\nBullwer ja nuori norjalainen merimies Håkan Elster kiiruhtivat omaan\npurteensa. Perämoottori pannaan käyntiin ja täyttä vauhtia lähdetään\nliikkeelle jokea ylös, kun taas toiselta suunnalta kuuluu ääni, joka\nosoittaa sulttaanin huvialuksen ponnistelevan eteenpäin kaikin voimin.\n\nPat pitää perää. Hänen terävät silmänsä tähyilevät tarkkaan joka\ntaholle. Äkkiä hän huutaa:\n\n— Tuonne! Juuri tuonne meidän on päästävä!\n\nHänen osoittamallaan suunnalla pistäytyy muuan niemi kauas jokeen ja\nniemen kärjessä on joukko pieniä saaria. Vene suunnataan saaria kohti,\nja pian se joutuu pieneen saaristoon, joka samalla on todellinen\nlabyrintti. Rannoilla kasvaa joukoittain tuuheita, troopillisia\nkasveja, joiden lehtevät oksat ulottuvat kauas joelle, ja niiden\nvälissä on siellä täällä pieniä kanavia. Mutta joki käy hetki hetkeltä\nyhä matalammaksi ja kanavat yhä kapeammiksi. Voidaan tuskin ajatella\nmatkan jatkamista, sillä vene saattaa millä hetkellä hyvänsä ajaa\nkarille tai hiekkasärkälle.\n\nSiksi Pat suuntaa veneen kohti rantaa eräässä kohdin, missä jokeen\npistää pieni, tasainen kallio. Venettä tervehtii suuren, pelästyneen\napinajoukon moniääninen kuoro. Apinoita keinuu puiden oksilla ja\nsuurissa köynnöskasveissa, ja toiset niistä heittäytyvät puusta\ntoiseen. Muutamat laukaukset saavat kuitenkin aikaan, että huuto\nvaikenee ja huutajat pakenevat aarniometsän pimentoihin. Paikalla\non kohta hiljaista kuin haudassa. Ympäristössäkin vallitsee\naarniometsän painostava hiljaisuus, ja aurinko paahtaa uuvuttavasti\nsafiirinsiniseltä taivaalta.\n\n— Varokaa! kiljaisee äkkiä pursimies Tom Bullwer. — Hyvin vaarallinen!\n\nJa hän osoittaa suurta käärmettä, jonka pää tavoittelee lähellä\nseisovaa Tomia. Käärmeen häntä on kiedottu ylempänä olevan oksan\nympäri, ja sen pää liikkuu sähisten edestakaisin. Tom jatkaa:\n\n— Tuollaiset käärmeet ovat äärettömän vaarallisia. Olen nähnyt\nsellaisia aikaisemmin Celebesillä. Muuan tuollainen surmasi minun hyvän\ntoverini. Mies kuoli pari minuuttia käärmeen puremisen jälkeen. Ja\nkatsokaa tuonne! Siellä on toinen — ja kolmas!\n\nKurt sieppaa esiin revolverin, jonka hän äsken oli ottanut\nrosvopäällikkö Tapangilta, tähtää tarkasti ja laukaisee.\n\nMusertunein päin lähinnä oleva käärme putoaa maahan. Sama kohtalo\ntulee pian kahden muunkin osaksi. Retkeläiset voivat hengittää hiukan\nrauhallisemmin.\n\nEnsimäinen kosketus aarniometsän kanssa ei ollut juuri vaarattomampi\nkuin taistelu Tapangia ja tämän rosvoja vastaan. Nyt ovat kuitenkin\ntaistelut tauonneet ja toistaiseksi vallitsee rauha. Ainakin\nnäennäisesti.\n\n— Tuosta rosvoveneestä päästiin eroon aivan kreivin aikaan, virkkoi Pat\ntyytyväisesti virittäen nysäänsä. — Ampua sinä osaat edelleenkin, rakas\nKurt, kuin mestariampuja ainakin. Olemme siis toistaiseksi selvinneet\nkunnialla sekä merirosvoista että myrkyllisistä käärmeistä. Mutta\nkerrohan nyt, mitä kaikkea sinulle on tapahtunut. Koskaan en olisi\nuskonut, että sinulle kävisi niin hullusti, vaikka aavistinkin, että\nsinua vastaan punottiin kavalia juonia.\n\n— Varmasti punotaan edelleenkin, puheli Kurt hoidellessaan haavoja,\njoita hän äskeisen kahakan kestäessä oli saanut kasvoihinsa ja\nkäsiinsä. — Asia on niin, että minä suoraan sanoen jouduin tuon yhä\nhirttämättömän compradorin syliin.\n\n— Vinosilmän? Tsitshuangin?\n\n— Juuri hänen eikä kenenkään muun. Hän on nimittäin hyvä ystävä\nrasvapallo Gong Deewan kanssa, joka parhaillaan oikein todenteolla ajaa\nmeitä takaa.\n\n— Kerrohan asia juurta jaksain! Alota alusta äläkä jätä mitään pois!\nSitten on minun vuoroni. Sillä minullakin on uutisia, saat uskoa.\nVakavia asioita ja uusia suunnitelmia.\n\nKurt kertoi ja kaikki kuuntelivat jännittyneinä. Kaikille kävi\nselväksi, että heidän asemansa oli äärimäisen vaikea, vaikka heidän\nolikin onnistunut kunnialla selvitä Tapangista ja tämän miehistä\n— suurimmaksi osaksi sen vuoksi, että heillä oli käytettävissään\nkonekivääri, jota pursimies Bullwer oli tällä kertaa menestyksellä\nhoitanut.\n\nJa sitten oli Patin vuoro alottaa. Kaikkein ensiksi hän kuitenkin vielä\nkerran kiitti Kurtia kaikesta siitä, mitä tämä oli tehnyt.\n\n— Pahin on kuitenkin jäljellä, jatkoi hän. — Asia on nimittäin niin,\nettä minun on täytynyt siirtää priki toiseen paikkaan. Tämä merkitsee,\nettä meidän on laadittava suunnitelmamme kokonaan uudelleen. Meidän,\njotka nyt olemme täällä, täytyy maitse pyrkiä Sankolirangiin, joka\nsijaitsee rannikolla jonkin verran pohjoisemmassa Batu Tampangvuorten\njuurella. Näytän sinulle kartasta, missä se sijaitsee.\n\n— Täytynyt siirtää priki? Mitä tarkoitat? kysyi Kurt. — Et kai ole...\n\n— En minä, mutta Eddy Rogger. Hän lähti liikkeelle viime yönä\nnoudattaen minun antamiani ohjeita. Syynä lähtöön oli, mitä minun oli\nonnistunut saada urkituksi eräältä humalaiselta bugiisilta, joka oli\ntullut prikiin kerjäämään tupakkaa. Asianlaita on lyhyesti sanoen\nniin, että tuo lurjus Curry Grade on jälleen meidän jäljillämme. Se,\njonka kanssa minä juttelin, oli nähnyt hänet Moxtonin Golden Starissa\nMakkasarissa sekä kuullut tällöin, että Golden Starin piti lähteä\ntavoittamaan juuri meidän prikiämme. Määräyksen siitä oli antanut\njoku rikas kiinalainen, jonka kanssa Moxton on yhteistoiminnassa.\nGolden Star odotti vain jotakin kiinalaisdshonkkia palaavaksi takaisin\nretkeltä, jolle se oli lähtenyt Javan suuntaan. Tämän dshonkin\npäällikön nimi oli Pintshukan ja hän on todennäköisesti Tsitshuangin\nveli. Voit itse kuvitella lopun. Kuultuani tuon miehen kertomuksen\npäättelin, että meillä ei ole kovinkaan kauan armonaikaa. Siksi oli\nmielestäni parasta, että priki lähti toiseen paikkaan, ennen kuin\nMoxton ehtisi ilmestyä Samarindaan ja mahdollisesti sulkea meidät\nsinne. Siksi Eddy Rogger sai laivan päällikkyyden sekä määräyksen\npurjehtia Sankolirangiin sillä välin, kuin minä läksin noutamaan sinua.\n\nPitkän esityksensä Pat lopetti sanoen:\n\n— Puuttuu vain, että Tsitshuang eli Kve Piang, joksi hän Samarindassa\nitseään nimitti, saa tietoonsa, että juuri me olemme hukuttaneet hänen\nveljensä Pintshukanin sekä upottaneet tämän merirosvoaluksen. Jos hän\nsen kuulee, on hänellä vielä enemmän aihetta vainota meitä. Mikäli emme\nsaa järjestetyksi siten, että Moxton ja Curry Grade joutuvat meidän\nsijastamme maksamaan viulut. Mutta käyköön kuinka tahansa, ei meillä\nole muuta neuvoa kuin tunkeutua koko tämän niemimaan poikki, vaikka\nmeillä onkin edessämme noin kahdeksankymmenen Englannin peninkulman\npituinen matka.\n\n— Aarniometsien halki? kysyi Kurt epäröiden.\n\n— Aivan niin.\n\n— Entä vene?\n\n— Siitä meidän on ehkä luovuttava. Paluutiemme on nyt joka tapauksessa\nkatkaistu. Siitä pitävät kyllä huolen sulttaanin huvialus ja monet\nsoutuveneet.\n\n— Entä konekivääri?\n\n— Sen me tietysti otamme mukaamme ja niin paljon muitakin tavaroita\nkuin vain suinkin jaksamme kantaa. Ehkäpä voimme myöhemmin saada\ndajakkien keskuudesta kantajia, jos osaamme suhtautua heihin oikealla\ntavalla.\n\n— Mutta entä jos dajakit sen sijaan tekevät meidät päätä lyhyemmiksi?\n\n— Joko sinua alkaa pelottaa?\n\n— Ei kylläkään omalta osaltani. Mutta...\n\n— Me olemme kaikki samassa asemassa. Toisella puolella ovat\naarniometsät ja dajakit, toisella taas Gong Deewa ja Tsitshuang.\nValitse itse! Minä omasta puolestani pidän ihmissyöjien taholta\nuhkaavaa vaaraa pienempänä. Jos Tsitshuang saa meidät kynsiinsä, niin\nmeidät myydään orjiksi Celebesille, mikäli meitä ei nyljetä elävinä.\nMeillä puolestamme ei ole mitään mahdollisuuksia kostaa hänelle. Minä\nainakaan en asioiden nykyisellään ollessa lähde yrittämään veneellä\ntakaisin Samarindaan.\n\n— Kuinka kauan olet ajatellut vaelluksemme täältä Sankolirangiin\nkestävän?\n\n— Kaksi, pahimmassa tapauksessa kolme viikkoa.\n\n— Mutta entä jos Moxton sillä välin ampuu prikin upoksiin?\n\n— Hän ei kyllä ikinä saa nuuskituksi prikin olinpaikkaa käsiinsä.\nMinä...\n\nPatin lause jäi kesken. Aivan läheltä kuului useita huvialuksen\nhöyrypillin vihellyksiä.\n\n— Hyvä, sanoi Kurt päättäväisesti. — Täällä emme voi olla turvassa\nmontakaan tuntia. Ei muuta siis kuin metsään! On parasta lähteä\nliikkeelle mahdollisimman pian.\n\nJälleen kuului terävä höyrypillin vihellys, ja sitä seurasi jyrisevä,\nkumea pamaus.\n\nViisi minuuttia myöhemmin oli laivavene tyhjennetty sekä upotettu\njokeen. Patin johdolla retkeläiset, koettivat peittää jälkensä\nmahdollisimman hyvin.\n\n\n\n\nXI luku.\n\nKurtista tulee dajakkien päällikkö ja hän löytää epäjumalan aarteen.\n\n\nTakaa-ajajat olivat nähtävästi aavistaneet, mihin pakolaiset olivat\npiiloutuneet. Mutta täällä oli virta liian matala, jotta höyryalus\nolisi voinut seurata pakolaisten venettä, jollei tahdottu antautua\nvaaraan ajaa hiekkasärkälle ja jäädä kiinni liejuun. Varmasti he\nkuitenkin tekisivät kaiken voitavansa saadakseen pakolaiset käsiinsä\n— sitäkin suuremmalla syyllä, kun he epäilemättä olivat huomanneet,\nettä rosvopäällikkö Tapang oli yllätetty ja joutunut tappiolle, mutta\nsamalla välttänyt kaiken vastuun saadessaan surmansa. Pakolaiset voivat\nsiis valmistua kaikkein pahimpaan kiinni joutuessaan. Senkin vuoksi Pat\noli tehnyt viisaasti lähettäessään pois Mary Loydin, koska Tsitshuangin\nja Gong Deewan raivo olisi epäilemättä kohdistunut myöskin siihen.\n\nAarniometsään lähtiessään miehemme ottivat mukaansa veneestä niin\npaljon tavaroita kuin he suinkin katsoivat jaksavansa raahata mukanaan.\nMuiden ohella otettiin mukaan perämoottori ja pieni tynnyri bensiiniä.\nTosin heillä ei ollut mitään venettä, mutta jos he pääsisivät\nrannikolle, ei veneen hankkiminen kohtaisi suuriakaan vaikeuksia. Ja\npienestäkin moottorista saattoi silloin olla paljon hyötyä.\n\nMutta sittenpä olikin jokainen saanut kantamista niin paljon, että se\ntuntui. Tosin oli kaikista vähemmän tärkeistä esineistä luovuttu, mutta\nsittenkin olivat taakat raskaat. Varsinkin moottorin, bensiinitynnyrin\nja konekiväärin -kuljetus aiheutti vaikeuksia. Muutenkin voitiin\naarniometsässä päästä eteenpäin perin hitaasti, sillä kasvillisuus\noli melkein läpitunkematonta. Eläviä olentoja sen sijaan ei kohdattu\nensinkään, jollei oteta lukuun lörpötteleviä ja kirkuvia apinoita. Nämä\nseurasivat oksalta oksalle siirtyen uteliaina retkikuntaa ja tulivat\ntoisinaan niin lähelle, että niihin olisi voinut tarttua käsin. Miehet\nlohduttivat itseään sillä, että he muun ruoan puutteessa täten saisivat\nainakin apinanlihaa, joka paljon matkustaneen Tom Bullwerin väitteiden\nmukaan ei maistunut kovinkaan pahalta. Vedestä ei ainakaan näyttänyt\ntulevan puutetta. Runsaat sateet olivat synnyttäneet lukuisia soita, ja\nnäiden yhteydessä oli pieniä sisäjärviä, joiden kiertäminen vain lisäsi\nretkeläisten vaikeuksia.\n\nEniten kärsi matkan rasituksista nuori norjalainen Håkan Elster. Hän\noli kaikin puolin kunnon poika, hänellä oli hyvä pää ja hän oli altis\npalvelemaan, mutta hänellä oli heikko ruumiinrakenne. Hän oli aivan\nerinomainen -kokki ja sitäpaitsi hän oli tähystäjänä ja vahdinpitäjänä\nmelkein korvaamaton. Hän ei nimittäin kaivannut juuri ensinkään unta,\nja parin tunnin nukkuminen vuorokaudessa riitti hänelle varsin hyvin.\nSammumaton seikkailujen halu oli saanut hänet lähtemään merelle. Hänen\naikomuksenaan ei kuitenkaan ollut jäädä merimieheksi loppuiäkseen; hän\noli vain tahtonut yksinkertaisesti päästä kauaksi kotimaastaan.\n\nKun aarniometsässä ryhdyttiin ensimäisen kerran viettämään yötä, lupasi\nHåkan yksin huolehtia vartioimisesta. Illalla sytytettiin tuli, jotta\nvoitaisiin valmistaa ruokaa, ja myöhemmin sitä pidettiin vireillä,\njotta lähettyville mahdollisesti osuvat petoeläimet pysyisivät\nloitolla. Kuitenkaan ei voitu roviota tehdä kovin suureksi, sillä\ntäytyi pitää huolta myöskin siitä, että metsä ei päässyt syttymään\ntuleen, koska se olisi merkinnyt myöskin retkeläisten tuhoa.\n\nHe olivat koko päivän ponnistelleet urhoollisesti eteenpäin koettaen\nkulkea kompassin mukaan. Mukana oleva matkamittari osoitti kuitenkin\nillalla, että he olivat päässeet eteenpäin tuskin enemmän kuin\npeninkulman! Toiveet siitä, että he ajoissa ehtisivät Sankolirangiin,\njonka syvää lahtea kohti Mary Loyd parhaillaan purjehti, eivät\ntosiaankaan olleet suuret. Eipä siis ihme, että Kurt ja Pätkin alkoivat\nensimäisen päivän tulokset todettuaan epäillä yrityksen onnistumista\nsekä arvella, että he olivat antautuneet vaikeuksiin, jotka ehkä\nlopulta osoittautuisivat ylivoimaisiksi. Kuitenkin he olivat liian\nväsyneitä pohtiakseen asemaansa lähemmin sekä ryhtyäkseen mahdollisesti\nlaatimaan jotakin uutta suunnitelmaa. Kurt ei kuitenkaan malttanut\nolla kysymättä, miksi Pat ei ollut ottanut laivasta mukaansa hänen\ngorillaansa Mungoa. Pat selitti:\n\n— Se olisi täytynyt panna häkkiin ja sellainen häkki olisi ollut liian\nsuuri kuljetettavaksi veneessä. Täällä metsässä olisi lisäksi voinut\nkäydä niin, että se olisi karannut meiltä ainiaaksi, mutta prikissä\nsiitä voi vielä olla yhtä ja toista hyötyä.\n\nKurt myönsi Patin olevan oikeassa. Aarniometsän houkutukset olisivat\nepäilemättä olleet niin suuret, että niitä olisi ollut mahdoton\nvastustaa.\n\nEnnen pitkää kaikki muut retkikunnan jäsenet nukkuivat sikeästi\npäivän vaivoista väsyneinä, mutta nuori Håkan Elster valvoi heikosti\nliekehtivän rovion ääressä kuunnellen mahtavan aarniometsän\nsalaperäisiä ääniä sekä varsinkin erilaisten eläinten äännähdyksiä,\njoista monet vaikuttivat suorastaan pelottavilta. Hänellä oli\nvierellään ladattu kivääri ja hän oli valmis ampumaan pienimmänkin\nvaaran uhatessa. Hän ei kuitenkaan saattanut pimeässä nähdä mitään,\njollei oteta lukuun hehkuvia silmiä, jotka silloin tällöin välähtivät\npimeässä ja pian taas katosivat. Tulen loimu oli ehkä houkutellut\nmetsän asukkaita paikalle. Että syynä eläinten tuloon todella oli\nuteliaisuus, havaittiin siitä, että ainoakaan niistä ei edes yrittänyt\nahdistaa nuotion ääressä olevia.\n\nRetkeläiset olivat asettuneet leiriin pitkältä näyttävän vuoriharjun\nrinteelle. Ilmeisesti heidän oli seuraavana päivänä kuljettava tämän\nvuoriharjun yli, sillä sen kiertäminen olisi luultavasti vienyt\npaljon aikaa ja lisäksi heidän olisi täytynyt poiketa kauas syrjään\nvarsinaisesta kulkusuunnastaan. Mahdollisesti kävisi niinkin — kuten\nHåkan oli kuullut — että heidän olisi pakko kääntyä etsiäkseen käsiinsä\nalkuasukkaita ja saadakseen heidän keskuudestaan mahdollisesti\n'kantajia.\n\nÄkkiä Håkan hätkähti ja hypähti pystyyn. Hän oli kuullut selkänsä takaa\nepäilyttävää kahinaa ja kohta sen jälkeen oli jokin esine viuhahtanut\naivan hänen korvansa ohitse. Seuraavassa tuokiossa pitkä ja kapea esine\niski hänen eteensä melkein sammuneen nuotion hiilien ja tuhkan keskelle.\n\nMikähän se oli?\n\nHän kääntyi ja kuuli samanlaisen viuhinan uudelleen. Samassa kuitenkin\nhän laukaisi kiväärinsä varoittaakseen nukkuvia tovereitaan. Metsästä\nkuului vastaukseksi kiljaisu, ja sen jälkeen oli kaikki jälleen\nhiljaista.\n\nSamassa Kurtkin jo oli jalkeilla. Samoin Pat. Heille Håkan kiireesti\nkertoi, mitä oli tapahtunut.\n\nHeitä valaisee pitkä ja kapea tulenliekki. Esine, joka äsken oli\niskenyt keskelle nuotiota, oli äkkiä leimahtanut tuleen.\n\n— Keihäs? kysyy Pat ihmetellen. — Lähellä on siis myös joku ihminen,\njoka on heittänyt sen.\n\nMaassa, aivan samalla paikalla, missä Håkan äsken istui, on toinen,\nsamanlainen keihäs, jota nyt ryhdytään tarkoin tutkimaan. Se ei\nkuitenkaan näytä niinkään paljon keihäältä. Pikemminkin se muistuttaa\npitkää nuolta, jonka toisessa päässä on väkäset, toisessa taas\nlinnunsulista tehty laite.\n\n— Puhallusputken nuoli, virkkaa Tom Bullwer, joka myöskin on noussut.\n— Tappaa melkein silmänräpäyksessä siten, että myrkky, jota nuolesta\nleviää vereen, aiheuttaa kohta sydänhalvauksen. Javalla muuan\ntuollainen nuoli osui erääseen toveriini, ja hän kuoli melkein kohta.\n\nOn helppo käsittää, että tuollaiset sanat eivät juuri olleet omiaan\nrohkaisemaan nuorta norjalaista merimiestä. Eikä liioin toisia\nretkikunnan jäseniä. Joku oli siis puhaltanut nuolia vartioimassa\nollutta Håkania kohti voidakseen sitten paremmin yllättää nukkujat. Oli\nvaikea sanoa, oliko vihollinen yksin, vai oliko retkeläisiä vihollisten\nmielestä liian paljon.\n\nTahallaan retkeläiset antoivat nyt nuotionsa sammua aivan kokonaan.\nKohta sen jälkeen metsä tuntui olevan tulvillaan kiiltäviä ja\nvälkkyviä pisteitä, jotka nopeasti liikkuivat sinne tänne. Ne olivat\nkuitenkin vain tropiikin lukemattomia tulikärpäsiä, ja samanlaisia\nolivat olleet myöskin useimmat Håkanin äsken näkemät kiiluvat pisteet.\nToisia kiiluvia pisteitä näkyi aivan maan pinnassa, mutta kun niitä\ntarkasteli lähemmin, huomasi, että ne olivat kiiltomatojen aiheuttamia.\nIhmeellisten äänien aiheuttaja taas oli, selitti Tom, muntshak-niminen\neläin, joka haukkuu ja murisee ollessaan öisin pyydystämismatkoillaan.\nToisia ääniä taas synnyttivät sammakot tai sirkat, joita kumpiakin\nasusti joukoittain läheisillä soilla. Mahdotonta ei kylläkään ollut,\njatkoi Tom Bullwer, että lähistöllä oli käväissyt myöskin jokin\nleopardi tai puhveli tai jokin gobangi, joka lähinnä muistuttaa sikaa\nja kuuluu haisueläimiin.\n\nAarniometsä ei siis suinkaan ollut kuollut, mutta sen monet asukkaat\nantavat itsestään elonmerkkejä enimmäkseen yöllä. Vartiotuli oli\nkuitenkin pidättänyt nämä eläimet loitolla, mutta se ei ollut\npelottanut nuolenpuhaltajaa, joka kaiken todennäköisyyden mukaan oli\ndajakki, toisin sanoen pääkallonpyydystäjä ja ihmissyöjä...\n\nSinä yönä ei tämän jälkeen enää nukuttu. Myrkylliset nuolet olivat\nkarkoittaneet unen kaikkien silmistä. Retkeläiset valmistautuivat\ntorjumaan mahdollista vaaraa kaikin käytettävissään olevin keinoin.\nSilti heitä oli omiaan lohduttamaan tieto, että lähettyvillä oli\nihmisiä, olivatpa nämä sitten millaisia tahansa. He saattoivat kyllä\nolla vaarallisia ja vaikeuttaa heidän matkaansa, mutta ehkäpä heistä\nmyöskin oli hyötyä, jos heitä osasi kohdella oikealla tavalla.\nAarniometsä, jossa ei ensinkään asu ihmisiä, olisi ollut vielä pahempi.\n\nPimeässä miehet pohtivat kysymystä, oliko äskeisen nuolenpuhaltajan\nonnistunut päästä pakoon, vai viruiko hän mahdollisesti jossakin\nlähettyvillä Håkanin ampuman luodin haavoittamana tai ehkä\nsurmaamanakin. Hänhän oli kiljaissut, vaikka ei ollut helppo sanoa,\noliko hän kiljaissut tuskasta vai kutsuakseen paikalle tovereitaan.\nJos näin oli laita, ja jos onni oli heitä vastaan, saattoi heidän\nympärillään ja joka taholla olla villejä väijyksissä odottaen vain\nsopivaa tilaisuutta käydäkseen heidän kimppuunsa.\n\n— Meitä on vain neljä miestä ja vastassamme voi olla monta sataa,\nvirkkoi Tom Bullwer jonkin verran huolestuneena.\n\n— Ota huomioon konekivääri, poikaseni, huomautti Pat. — Luulisinpä\nsiitä riittävän vastusta muutamalle sadalle.\n\n— Eikö olisi parasta panna se kohta ampumakuntoon?\n\n— Minusta olisi sittenkin odotettava päivän valkenemista, vastasi Pat.\n— Vai mitä sinä arvelet, Kurt?\n\nMutta Kurt ei arvellut mitään. Hän oli yksinkertaisesti kadonnut.\n\nPat huusi häntä kerran toisensa jälkeen, mutta mitään vastausta ei\nkuulunut. Kukaan ei liioin ollut vallitsevassa pimeydessä havainnut\nKurtin poistumista.\n\nMiten saattoikaan Kurt olla niin hullu, että hän yksinään ja toisille\nmitään puhumatta lähti kohti vaaroja, jotka saattoivat olla hyvinkin\nuhkaavat? Toisethan eivät tietäneet edes, mille suunnalle hän oli\nlähtenyt. Ehkäpä hän jo oli joutunut pimeässä väijyvien vihollisten\nkäsiin, ja nämä raahasivat häntä parhaillaan vankina mukanaan.\n\nMitään ei kuitenkaan ollut kuulunut. Kurt ei liioin ollut antanut\ntoisille mitään varoitusmerkkiä huutamalla tai — vielä paremmin —\nampumalla.\n\nHänen ystävänsä olivat käsitettävistä syistä kiusallisen tunnelman\nvallassa.\n\nKukaan ei voinut sanoa, mihin heidän pitäisi ryhtyä, tai mille\nsuunnalle heidän pitäisi lähteä etsiäkseen kadonnutta. Heitä oli\nliian vähän, jotta he olisivat voineet etsintää varten jakautua eri\njoukkoihin. Jos he hajaantuisivat, kohtaisi heitä ehkä jokaista sama\nkohtalo kuin Kurtia. Tämän he kaikki käsittivät pohtiessaan pohtimasta\npäästyäänkin, mikä heidän ystävälleen oli tullut ja miksi hän mitään\npuhumatta oli poistunut heidän luotaan.\n\nToinen toimintasuunnitelma toisensa jälkeen esitettiin ja hylättiin.\nVihdoin tultiin siihen tulokseen, että oli sittenkin odotettava\npäivänkoittoa. Konekivääri järjestettiin sillä välin ampumavalmiiksi ja\nsamoin pantiin muut ampuma-aseet kuntoon. Kun päivä koittaisi, olisi\nehkä mahdollista löytää joitakin jälkiä, joita saattoi seurata.\n\nKoko tapaus vaikutti jollakin tavalla salaperäiseltä ja samalla\nkamalalta.\n\nHeillä oli nyt riittävästi aihetta valittaa, että he koskaan\nolivat lähteneet joen rannalta ja heittäytyneet seikkailuun, jonka\npäättymisestä ei ollut mitään tietoa. Eikö sittenkin olisi ollut\nparempi ryhtyä rohkeasti taistelemaan Gong Deewaa ja Tsitshuangia ja\nkaikkia näiden kätyreitä vastaan, olipa heitä sitten kuinka paljon\ntahansa?\n\nNyt oltiin siinä, missä oltiin. Ja Kurt oli kadonnut jäljettömiin.\n\nAurinko nousi äkkiä ja sen valo siilautui myöskin aarniometsän tiheän\nlehvistön läpi. Kurtin ystävät saattoivat vähitellen ryhtyä yhdessä tai\njokainen erikseen etsimään mahdollisia jälkiä — totta kai Kurtin kengät\nolivat jonkinlaisia jälkiä maahan painaneet!\n\n— Tänne! huudahti äkkiä Håkan, joka oli tunkeutunut tiheikköön hiukan\nkauemmaksi kuin toiset. — Tästä hän on kulkenut!\n\nKaikki toiset ryntäsivät paikalle. Jokainen saattoi kosteassa\nsyvänteessä erottaa jälkiä, jotka eivät olleet villin paljaiden\njalkojen jättämiä. Ne johtivat vuoren huipulle, saman vuoren, jonka\njuurella heidän leirinsä oli. Niitä saattoi helposti seurata pitkän\nmatkaa. Kurt oli noussut aina korkeammalle ja korkeammalle.\n\nVihdoin etsijät pääsivät vuoren harjanteelle, mistä saattoi katsella\nkauas yli vuoren toisella puolella olevan, kivisen tasangon. Ja tuolla\n— aivan pian jälleen alkavan metsän reunassa.\n\nSiellä oli joukko tyypillisiä _dajakkien majoja_. Siitä ei ollut\nepäilystäkään.\n\nKiikarinsa avulla Pat saattoi lähemmin tarkastella kylää. Kiikarilla\nnäet näki selvästi, että metsänreunassa todellakin oli kylä — joukko\nmajoja, joiden seinät oli tehty bambusta sekä katot palmunlehdistä.\nEdelleen saattoi nähdä, että kylässä aivan vilisemällä vilisi villejä,\nja että heitä varsinkin oli koolla jonkin ympärillä, joka muistutti\npystytettyä roviota. Miehillä oli kaikilla pitkät veitset, keihäät,\njouset ja viinet. Tunnelma oli lievästi sanottuna sotainen.\n\nHän oli juuri kertomaisillaan tovereilleen, mitä hän oli nähnyt, kun\nhän vuoren juurella, aivan tasangon reunassa, näki toisen näyn — näyn\nsellaisen, että hän ei ollut uskoa omia silmiään.\n\n_Siellä seisoi Kurt!_ Mutta hän ei ollut yksin.\n\nHänen ympärillään oli Patin arvion mukaan ainakin kymmenkunta villiä,\njotka kaikki olivat aseistettuja. Mutta lisäksi näkyi villien keskellä\nkiinalainen, jonka — samoin kuin Kurtinkin — kädet oli sidottu selän\ntaakse. Kurt ja kiinalainen keskustelivat keskenään jostakin, ja villit\nseurasivat heidän keskusteluaan suurella mielenkiinnolla.\n\nVaikka Kurtin ja kiinalaisen kädet olikin sidottu, ei heitä silti\nnäyttänyt uhkaavan ainakaan välitön hengenvaara eivätkä he liioin\nnäyttäneet pelkäävän mitään. Muuan heidän vartijoistaan oli vähän väliä\nviitannut kädellään kohti dajakkikylää, jonka Pätkin oli äsken nähnyt,\nja nyt hän antoi merkin. Samassa hetkessä koko joukko lähti liikkeelle\n— suoraan kohti sitä paikkaa, missä Pat, Tom Bullwer ja Håkan Elster\nedelleen seisoivat neuvottomina, mihin heidän oikein pitäisi ryhtyä.\n\nKaikki kolme olivat varustettuja hyvillä ampuma-aseilla ja kaikki kolme\ntulivat nopeasti yksimielisiksi, että Kurt oli vapautettava, maksoi\nsitten mitä hyvänsä.\n\nVaroitukseksi Pat laukaisi \"kuusipiippuisensa\" — mutta aluksi ilmaan.\n\nPamaus vaikutti kohta ehkäisevästi heitä lähestyviin villeihin. Kaikki\nhe pysähtyivät ja jäivät tuijottamaan kolmeen mieheen, jotka nyt\nastuivat näkyviin. Kuitenkaan ei ainoatakaan keihästä heitetty eikä\nnuolta puhallettu vastaukseksi laukaukseen. Vaikka villejä olikin\npaljon enemmän kuin äkkiä näyttämölle ilmestyneitä valkoihoisia,\nempivät he silti ryhtyä hyökkäykseen. Pat ja hänen toverinsa sen\nsijaan lähtivät etenemään. Pat huusi Kurtille, että jollei häntä kohta\npäästettäisi vapaaksi, niin jokaikinen villi surmattaisiin ilman muuta.\n\nMutta ymmärsivätkö villit, mitä Pat oli sanonut? Joka tapauksessa Pat\npainui yhä lähemmäksi heitä.\n\nNyt kuului Kurtin vastaus:\n\n— Älkää ampuko! Tämä kiinalainen on meidän ystävämme. Hän on tehnyt\nerittäin hyvän ehdotuksen. Tulkaa tänne kaikki kolme! Seikkailu on\nsaanut perin kummallisen käänteen.\n\nPat ja hänen toverinsa noudattivat Kurtin kehoitusta. Ja nyt he\nsaivat kuulla todella kummallisen tarinan, mikäli kiinalainen, jonka\nkädet edelleen olivat sidottuina selän taakse, ehti kääntämään Kurtin\nsanoja dajakkien kielelle sekä dajakkien puolesta puhuvan vanhan,\nkummallisesti maalatun ja hullunkurisesti pyntätyn ukon puheita\nenglanniksi. Pääasiassa saatiin tällöin kuulla seuraavaa.\n\nNäillä seuduilla asui kaksi dajakkiheimoa, jotka jokin aika\nsitten olivat joutuneet sotaan keskenään- Toinen näistä heimoista\non virallinen vaarallinen tring-heimo, jonka leiri oli jossakin\nkivitasangon toisella puolella. Tämä henno, jonka kaikki jäsenet olivat\nihmissyöjiä, oli ryhtynyt sotaan rauhallisempaa bangun-heimoa vastaan.\njonka kylän retkeläiset äsken olivat saaneet näkyviinsä. Suuri ylivoima\nsaattoi millä hetkellä tahansa hyökätä bangunien niskaan.\n\nKurt, joka yöllä oli joutunut bangunien vakojen vangiksi ja sitten\nkuljetettu heidän leiriinsä, oli luvannut, että jos hän pääsisi\nvapaaksi, niin hän ja hänen toverinsa antaisivat tringeille sellaisen\nläksytyksen, että näiden ei pitkiin aikoihin tekisi mieli ryhtyä\ntaistelemaan banguneja vastaan.\n\nAluksi ei kuitenkaan kukaan ollut ymmärtänyt hänen puhettaan, mutta\nsitten oli tuotu paikalle kiinalainen, joka oli vähäistä aikaisemmin\njoutunut bangunien vangiksi. Kiinalainen oli nimeltään Ingkvan ja hän\nsaattoi toimia tulkkina. Bangunien vanha päällikkö oli vähitellen\nalkanut kallistaa korvaansa Kurtin suunnitelmille, mutta hän oli\nantanut uhkavaatimuksen, että jolleivät Kurt ja tämän ystävät\npystyisikään täyttämään lupaustaan, niin heidän kaikkien päät totisesti\nripustettaisiin kuivumaan heimon temppelipaaluihin.\n\nNyt bangunien päällikkö kohdisti kiinalaisen välityksellä sanansa\nPatille. Oliko tämäkin valmis täyttämään, mitä hänen nuori ystävänsä\noli banguneille luvannut?\n\nPat iski voimakkaasti rintaansa ja huudahti päättäväisesti voimakkaalla\näänellä:\n\n— Antaa sellaisten tringien tulla! Tällä vuorella he saavat sellaisen\nsen vastaanoton, että he eivät sitä koskaan unohda.\n\nVähäistä myöhemmin olivat kaikki sekä — sekä valkoihoiset että bangunit\nsaapuneet edellisten leiripaikalle. Ei ollut suurikaan asia järjestää\nvuoren harjulle sellaisia puolustusasemia, että tringit todella\nsaisivat Patin lupaaman vastaanoton. Olihan heillä konekivääri ja muita\ntuliaseita käytettävissään.\n\nPuolustustoimiin ei oltu ryhdytty hetkeäkään liian aikaisin. Tuskin oli\nkonekivääri saatu asemaan, kun tringien hyökkäysjoukko tuli näkyviin.\nHeitä oli ainakin parisataa ja he olivat aseistettuja keihäillä,\njousilla sekä puhallusputkilla. Nyt he kohottivat kamalan karjunnan,\njonka tarkoitusta oli mahdoton käsittää väärin. Eivätkä bangunien\nsotilaat käsittäneetkään.\n\nJo muutamien minuuttien kuluttua trinpien voimat lähenivät bangunien\nasemia, joiden keskustaan, tärkeimmälle paikalle, valkoihoiset\nolivat konekivääreineen sijoittuneet. Tringit saivat rauhassa edetä\nyli kivisen tasangon. Vasta sitten, kun he olivat jonkin matkaa\nnousseet ylös vuoren rinnettä, alkoi konekivääri rätistä. Kurt hoiti\nkonekivääriä tunnetulla taidollaan, ja hänen tovereittensa pyssyt\npaukkuivat lakkaamatta. Samanaikaisesti bangunit sinkosivat joukoittain\nkeihäitä ja nuolia vihollisia kohti.\n\nTulos oli hämmästyttävä.\n\nHyökkääjistä ei ainoakaan päässyt kukkulalle asti. Sen sijaan sortui\nheitä suuret määrät verissään rinteelle, ja eloonjääneet syöksyivät\nvihdoin pakoon, minkä jaloista lähti.\n\nVoitto oli mahdollisimman täydellinen. Kurt ja Pat olivat pitäneet\nsanansa.\n\nMutta juuri, kun voitto näytti varmalta ja bangunien parhaillaan\nvaatiessa, että tringejä oli ryhdyttävä ajamaan takaa, niin muuan\nrinteellä makaavista vihollisista ampui nuolen kohti vanhaa, hurjan\nilon vallassa tanssivaa bangunien päällikköä. Nuoli osuikin maaliin.\nPäällikkö kirkaisi ja suistui kuolleena maahan.\n\nKurtin tarkoituksena oli, että tappiolle joutuneita vihollisia ei\najettaisi takaa, mutta hänen sanojaan ei nyt kukaan kuunnellut.\nKuolleen päällikön puolesta oli kostettava! Raivottarien tavoin\nbangunit ryntäsivät alas rinnettä tringien jälkeen temmaten mukanaan\nvalkoihoiset ja heidän konekiväärinsä.\n\nTakaa-ajoa jatkui yhtä mittaa tringien kylään asti. Mutta koko kylässä\nei ollut ainoatakaan ihmistä. Kaikki olivat paenneet hurjan kauhun\nvallassa.\n\nBangunit ryhtyivät kohta ryöstämään, mitä käsiinsä saivat, eivätkä he\ntietystikään kohdanneet mitään vastarintaa. Tämän yleisen ryöstön ja\nsekasorron aikana tapahtui, että...\n\nNiin. Silloin tapahtui, että Kurt metsänreunassa kävellessään äkkiä\nsuistui johonkin ojantapaiseen, jota hän ei ollut ensinkään huomannut.\nOja näytti olevan kovin pitkä ja vietti alaspäin.\n\nPat oli huomannut tapahtuman ja riensi paikalle maan alle kadonnutta\npelastamaan, mutta sai saman kohtalon ja luisti samaa tietä kuin\nKurtkin.\n\nHeidän liukumisensa päättyi vihdoin syvään holviin. Holvin seinässä\npaloi jonkinlainen lamppu ja sen himmeässä valossa he näkivät\nkamalimman ja rumimman kuvan, mitä he koskaan olivat nähneet. Se oli\njättiläiskokoinen jumalankuva, joka näytti olevan puhdasta kultaa sekä\npeitetty epälukuisilla jalokivillä.\n\nYstävykset silmäilivät ihmetellen toisiaan. He eivät saattaneet\nkuvitella muuta kuin että sattuma oli heittänyt heidät aarrekammioon,\njollaisesta he eivät olisi saattaneet uneksiakaan.\n\n— Kuulehan, Kurt, sanoi Pat, kun ensimäinen hämmästys oli jonkin verran\nasettunut, tämä meidän täytyy hoitaa varovaisesti. Kauniimpaa ja\nkallisarvoisempaa sotasaalista me kyllä emme saa toista kertaa tässä\nelämässä. Mutta hiljaa, suuni! Toistaiseksi emme puhu tästä sanaakaan\ntoisille, ei villeille eikä muillekaan. Ja nyt meidän on yritettävä\npäästä ylös jälleen.\n\nKurt tuntui epäröivän.\n\nHän seurasi kuitenkin Patia ryömien nelinkontin. Poispääsy oli\nkaikkea muuta kuin helppo. Vaadittiin suuria ponnistuksia, ennen\nkuin he jälleen pääsivät pitkän ja syvälle maan sisään ulottuvan\nkäytävän reunalle. Varovaisesti he silmäilivät ympärilleen. Kaikkialla\nroihusivat liekit, sillä voitolle päässeet bangunit olivat sytyttäneet\nvihollistensa majat tuleen. Tulen valossa mielettömiltä näyttävät\nmiehet tanssivat hurjia sotatansseja ja kaikkialta kuului korvia\nhuumaavaa karjuntaa.\n\nKukaan ei ollut kiinnittänyt huomiota ystävysten tilapäiseen\nkatoamiseen. Epäjumalan vartioiman aarteen olemassaolo ei tullut siis\ntoisten tietoon.\n\nVasta illansuussa alkoi marssi takaisin bangunien omaa kylää kohti.\n\nTom Bullwerin ja Håkan Elsterin oli täytynyt ottaa osaa sotatanssiin,\nja kiinalaista Ingkvania oli saman tanssin aikana heitelty edestakaisin\nkuin pallo, niin että hän kerran toisensa jälkeen oli ollut vähällä\ntaittaa niskansa.\n\nOnneksi Kurt oli ehtinyt hätään, ennen kuin oli liian myöhäistä. Hän\nhuusi kiinalaiselle ja tämä kykeni vielä tulkitsemaan heittelijöilleen,\nettä jos Ingkvan kuolisi, niin eivät bangunit voisi enää keskustella\nvalkoihoisten auttajiensa kanssa. Onneksi lähimmillä banguneilla olikin\nniin paljon järkeä, että kiinalainen sai olla rauhassa.\n\nBangunien kylässä järjestettiin saavutetun voiton johdosta valtava\njuhla, joka ainakin siinä mukana olleille europalaisille oli\nainutlaatuinen tilaisuus. Samalla kertaa valmistuttiin suorittamaan\nkaatuneen vanhan päällikön hautausta taikka oikeastaan hänen\npolttamistaan mahtavan suurella roviolla hänen arvoaan vastaavin\njuhlallisuuksin.\n\nKaikki nämä juhlamenot veivät aikaa. Ja juhlien kestäessä Kurt\njulistettiin — _uudeksi päälliköksi_!\n\nKukaan muu, sanottiin, kuin hän ja hänen ystävänsä ei voinut tehdä\nbangunien kansaa suureksi ja voittamattomaksi. Koska Ingkvan oli\nvälttämätön tulkkina uuden päällikön tahtoessa puhua alamaisilleen,\nvapautettiin hänet orjuudesta sekä korotettiin jonkinlaiseksi\npääministeriksi. Emme tiedä, oliko hän tyytyväinen uuteen asemaansa.\nMutta Kurtin, Patin ja toisten valkoihoisten kannalta tilanne oli\nsaanut suorastaan arveluttavan käänteen.\n\nMiten he nyt pääsisivät jatkamaan matkaansa?\n\nTietystikin he kaikki halusivat jatkaa matkaansa päästäkseen jälleen\nprikilleen. Lisäksi Pat halusi kernaasti ottaa mukaan myöskin suuren\naarteen, jonka olemassaolosta kellään muilla kuin sen löytäjillä ei\nollut aavistustakaan.\n\nMutta miten tämä kaikki kävisi päinsä?\n\n\n\n\nXII luku.\n\nUhkarohkea sotajuoni ja loistava voitto.\n\n\nDajakkipäällikkö Kurt Lagerbergiä huolestutti suuresti kysymys,\nmillaiseksi hänen elämänsä muodostuisi tässä uudessa ja odottamattoman\nkorkeassa asemassa borneolaisen villiheimon keskuudessa, heimon, jonka\ntapoihin muiden ohella kuului myöskin ihmisten syönti.\n\nVaikeudet tuntuivat hänestä monesti ylivoimaisilta, ja iltaisin,\nkun hän valkoihoisine tovereineen oli vetäytynyt heille asunnoksi\nosoitettuun päällikön majaan, he pitivät pitkiä neuvotteluja pohtien\nkysymystä, miten he parhaiten voisivat selviytyä tästä vaarallisesta\ntilanteesta.\n\nKukaan ei kuitenkaan voinut keksiä neuvoa. Yksinpä Pätkin,\njoka tavallisesti ei vähällä joutunut neuvottomaksi, tunnusti\nkykenemättömyytensä.\n\nEnnen kaikkea kiusasi valkoihoisia pääkallonpyydystys ja siihen\nliittyvä ihmisten syönti, jota heidän uudet \"ystävänsä\" harjoittivat,\nja joka aiheutti kammottavia näytelmiä joka kerta, kun jonkun muun\nheimon jäsen joutui vangiksi.\n\nVaikka Kurt olikin nimellisesti heimon päällikkö, ei hänen ollut\najattelemistakaan saada alaisiaan luopumaan tuosta kamalasta tavasta,\nsillä ihmisten surmaaminen ja heidän lihansa syöminen kuuluivat\ndajakkien korkeimpiin uskonnollisiin menoihin eikä niistä voitu luopua,\nsillä silloin jumalat vihastuisivat...\n\nJos he nyt kovin jyrkästi nousisivat vaatimaan ihmisteurastuksen\nlopettamista, uhkasi heitä pahimmassa tapauksessa vaara, että he kaikki\nneljä joutuisivat itse syödyiksi.\n\nLiioin ei ollut ajateltavissa, että he väkivaltaa käyttämällä voisivat\najaa tahtonsa läpi. Heidän ampumavaransa osoittivat nimittäin selviä\nvähentymisen merkkejä. Niitä täytyi säästää mahdollisimman paljon.\nJos ne loppuisivat, olisi myöskin heidän valta-asemansa lopussa —\nja samalla haihtuisivat viimeisetkin mahdollisuudet päästä elävinä\nihmisten ilmoille.\n\nNäin oli kulunut melkein viikko ja yleinen toivottomuus oli\nvallalla. Silloin Kurt eräänä yönä sai aatteen, joka tosin tuntui\nperin rohkealta, mutta jonka toteuttaminen ehkä oli heidän ainoa\nmahdollisuutensa pelastua.\n\nKylän keskellä oli uhripaikka ja sen vieressä oli heimon tärkeimmän\njumalan kuva. Jumalan nimenä oli kuvaavasti kyllä Meas Djuk —\n_kulta-apina!_ Se muistutti kuitenkin hyvin suuressa määrässä ihmistä.\nKun kuvaa verhosi kirjava, aina maahan asti ulottuva kangas, tuli Kurt\najatelleeksi, että ehkäpä sen tilalle voitaisiin asettaa ihminen.\n\nMiksi ei esimerkiksi Håkan Elster voisi vaadittaessa esiintyä jumalana?\n\nEiköhän siitä voisi olla tavalla tai toisella hyötyä? Mitä tapahtuisi,\njos kuva äkkiä alkaisi puhua ja antaa ohjeita palvelijoilleen?\n\nKurt ei koko yönä saanut unta silmiinsä. Kun aamu sitten koitti, oli\nhänen suunnitelmansa yksityiskohtia myöten valmis. Kaikkein ensinnä hän\nselosti sen Patille.\n\n— Sinä olet hullu! kuului Patin suorasukainen vastaus.\n\nMutta kun Kurt oli jonkin aikaa lähemmin selostanut aikeitaan, muuttui\nPatin käsitys ja hän lausui lopulta:\n\n— Ehkäpä sittenkin... Ja onhan meidän kuitenkin kaikitenkin tehtävä\njotakin. Emmehän voi jäädä tänne ikiajoiksi. Sitäpaitsi on otettava\nhuomioon muuan tärkeä seikka. Ajattele, jos Eddy, jolle minä olen\nantanut prikin päällikkyyden, luulee, että me olemme saaneet surmamme,\nja lähtee jatkamaan matkaansa ilman meitä? Kutsu siis Håkan tänne, niin\nsaamme kuulla, uskaltaako hän antautua yritykseen. Nyt riippuu kaikki\nlähinnä hänestä. Voiko hän nimittäin opetella ulkoa kaikki, mitä hänen\non sanottava, ja saada dajakit uskomaan, että puhuja todella on Meas\nDjuk.\n\nHåkan Elster huudettiin sisään toisesta huoneesta eli oikeastaan\nkarsinasta, jossa hän asui yhdessä Tom Bullwerin kanssa. Kun\nsuunnitelma selostettiin hänelle, herätti se hänessä lähinnä pelkoa.\nPian hän kuitenkin tuli vakuutetuksi siitä, että tässä tarjoutui\nhänelle itselleenkin ainoa mahdollisuus pelastua nykyisestä\ntilanteesta, joka todellisuudessa merkitsi sitä, että he olivat näiden\nihmissyöjien vankeina, ja että heitä itseään joka hetki uhkasi vaara\ntulla surmatuiksi ja syödyiksi. Niinpä hän jonkin aikaa mietittyään\nantoi suostumuksensa.\n\nLähempien yksityiskohtien järjestäminen jäi Kurtin asiaksi. Håkanilla\noli suuret taipumukset näyttelemiseen sekä erilaisten ihmisten\nmatkimiseen, ja näistä taipumuksista oli nyt paljon apua. Hänen\nulkoasunsa oli helppo muovailla ja muuttaa sellaiseksi, että häntä\nainakin yöllä ja nuotion valossa voi pitää Meas Djukina, bangunien\nheimon korkeimpana suojelijana, jos hänet sijoitettiin jumalankuvan\npaikalle uhripaikan viereen. Toinen asia sitten oli, miten tämä kävisi\npäinsä ja miten he kylästä lähtiessään saisivat mukaansa myöskin\ntringien jumalan aarteet.\n\nKurt keksi siihenkin keinon.\n\nSeuraavien öiden aikana oli tämä aarre tai mahdollisimman suuri osa\nsiitä kaikessa hiljaisuudessa sullottava muutamiin koreihin, jotka\notettaisiin mukaan kuljettaessa tringien hylätyn leirin ohi. Ihmeen\ntapahtuessa oli banguneille selitettävä, mistä syystä lähtö johtui ja\nmiksi he eivät saaneet tulla mukaan.\n\n\"Ihmeen\" järjestämisen ja aarteen talteen ottamisen pitäisi, selitti\nKurt, tapahtua viimeistään kolmen päivän kuluessa. Saman ajan kuluessa\ntäytyisi Håkanin opetella ne sanat, jotka hänen oli lausuttava, tarkoin\nulkoa. Tässä suhteessa toivottiin saatavan apua kiinalaiselta, jolle\nvastapalvelukseksi luvattaisiin, että hänkin siten pääsisi vapaaksi\nnykyisestä kurjasta asemastaan. Toivottavasti hän muutenkin antaisi\napuaan yritystä toteutettaessa.\n\nKiinalainen oli kohta valmis antamaan apuaan.\n\nHänen korkein toivomuksensa oli päästä takaisin omaan maahansa. Tämän\ntoivomuksen toteuttamiseksi hän oli valmis tekemään mitä tahansa.\nSiksi hän alkoikin kohta päntätä Håkan Elsterin päähän puhetta, jonka\nKurt ensin sepitti englanniksi, ja joka Håkanin sitten oli pidettävä\nbangunien kielellä jumalana esiintyessään.\n\nNiin kului aika nopeasti jokaisen toimiessa tahollaan suunnitelman\ntoteuttamiseksi.\n\nJopa bangunitkin tietämättään antoivat tehokasta apuaan.\n\nKun näet kaikki oli valmista Kurtin aikeiden toteuttamiseksi,\nilmoittivat bangunien johtomiehet eräänä päivänä, että sen päivän\nillalla järjestettäisiin suuri juhla.\n\nHeimon soturit olivat nimittäin saaneet vangeiksi kolme johonkin\nvieraaseen heimoon kuuluvaa miestä, ja nämä aiottiin illalla\nasianmukaisin menoin uhrata jumalan kunniaksi.\n\nTällä välin Kurt oli keksinyt keinon, miten \"Kulta-apina\" tarpeen tullen\nvoitiin nopeasti nostaa pois jalustaltaan ja Håkan — asianomaisesti\nnaamioituna — asettaa tilalle. Håkan Elster taas puolestaan oli oppinut\nläksynsä hyvin, niin että hän osasi sen sujuvasti ulkoa. Ainoa vaara\noli siinä, että hän mahdollisesti alkaisi pelätä eikä muistaisi, mitä\nhänen oli sanottava. Mutta jos niin kävisi, oli sovittu, että hän ei\npuhuisi mitään. Missään tapauksessa hän ei saanut liikkua sen jälkeen,\nkun hänet oli \"korotettu jumalaksi\", hän sai ainoastaan puhua, jos hän\nkykeni.\n\nHeimon papit ja lääkemies touhusivat koko päivän juhlansa\nvalmisteluissa. Illan hämärtäessä ei uhripaikalla ollut ketään, kun\nPat ja Håkan Elster yhteisvoimin kaatoivat \"Kulta-apinan\" patsaan sekä\npiiloittivat sen lähellä olevaan pensastoon. Tuossa tuokiossa oli Håkan\nElster epäjumalaksi naamioituna asettunut patsaan paikalle.\n\nTämä tapahtuikin viime hetkessä. Samassa näet riensi paikalle eräitä\npappeja, jotka sytyttivät uhripaikalla olevat roviot. Samanaikaisesti\ntoisten pappien johtama juhlallinen kulkue lähti liikkeelle päällikön\nmajan luota. Kun se ehti uhripaikalle, valaisivat rovioiden liekit Meas\nDjukin sijasta Håkan Elsteriä.\n\nTotisesti: Håkan vaikutti aidolta mahdollisimman suuressa määrässä!\n\nPappien ja lääkemiesten pysähtyessä hänen eteensä hän pysyi\nliikkumattomana kuin kivipatsas ainakin, eikä kukaan dajakeista\nosannut epäillä mitään. Yhtä liikkumattomana hän pysyi koko sen ajan,\njonka papit ja lääkemiehet suorittivat uhrimenojaan ja lukivat asiaan\nkuuluvia rukouksiaan ja manauksiaan.\n\nNyt olivat rukoukset loppuneet. Kolme vankia kaadettiin kasvoilleen\nmaahan. Seurasi hetki, jolloin heidät surmattaisiin heimon\nsuojelusjumalan kunniaksi.\n\nSilloin tapahtui ihme.\n\nKuva alkoi puhua selvällä, ihmeellisen syvällä äänellä.\n\nKaikki heimon jäsenet jäivät paikoilleen liikkumattomina ja\nhämmästyneinä. Enemmänkin. Jopa suorastaan pelon ja kauhun vallassa.\nJokainen kuunteli henkeään pidättäen, mitä jumalalla oli sanottavana.\n\nJumala julisti, että uhria ei saanut tällä kertaa toimittaa.\nKahdenkymmenen viiden heimon sotilaan tuli valkoisten miesten ja heidän\n\"tulenheittäjänsä\" — konekiväärin kera lähteä voitettujen tringien\nautioon leiriin sekä viedä vangit mukanaan. Samoin tuli ottaa mukaan\nkaikki esineet, mitä valkoisilla miehillä oli mukanaan. Autiossa\nkylässä oli kaikki nämä esineet sekä kolme vankia uhrattava _vieläkin\nkorkeammalle olennolle_.\n\nJollei näin tehtäisi vielä tänä yönä, ei ainoakaan heimon jäsenistä\nseuraavana päivänä olisi elossa.\n\nKohtalokin tuli ystäviemme avuksi tässä vaarallisessa tilanteessa.\nKohta, kun Håkan oli lopettanut puheensa, kulki nimittäin kylän yli\nmyrskynpuuska, ukkonen jyrähteli ja alkoi rankasti sataa. Villien\nmielestä tämä kaikki oli uutena todistuksena siitä, että jumalaa oli\ntoteltava.\n\nTähän asti oli kaikki siis käynyt hyvin.\n\nKurt, joka oli heimon päällikkö, antoi kiinalaisen \"pääministerinsä\"\nvälityksellä joukon käskyjä alaisilleen. Kaksikymmentäviisi valittua\nsotilasta otettiin mukaan. Kaikki valkoihoisten tavarat sijoitettiin\npaareille. Niin lähti kulkue liikkeelle sateen yhä vieläkin valuessa\nvirtoinaan. Muut heimon jäsenet olivat yhä vieläkin siinä määrin\npelon ja kunnioituksen vallassa, että he eivät pystyneet ajattelemaan\nselvästi, saatikka sitten toimimaan. Pelko ja synnynnäinen taikausko\nsaivat aikaan, että kaikki olivat kuin lamautuneina. Vasta sitten,\nkun Kurt oli lähtiessään antanut tulkita, että jokainen oli parhaiten\nturvassa omassa majassaan kotijumaltensa suojassa, lähtivät heimon\njäsenet liikkeelle noudattaakseen kehoitusta.\n\nNiin marssi kulkue kaikessa rauhassa yli kivisen tasangon ja pääsi\ntringien autioon kylään.\n\nTäällä kohtasi kahtakymmentäviittä bangunisoturia epämiellyttävä\nyllätys.\n\nHeidät nimittäin houkuteltiin kaikki aikaisemmin mainittua ojaa\npitkin bangunien epäjumalan luolaan, jonka Pat ja Tom Bullwer olivat,\ntyhjentäneet 'kaikista aarteista. Kuolemaantuomitut vangit auttoivat\nauliisti vieritettäessä suuria kiviä aukon suulle, jotta -luolaan\nsuljetut eivät kohta ainakaan pääsisi pois, ja jotta pakolaiset\nvoisivat voittaa edes jonkin verran aikaa.\n\nKompassin ja kartan mukaan kulkien — mikäli karttaan nyt voi paljonkaan\nluottaa — ponnisteltiin sitten •kohti rannikkoa. Kulkua yritettiin\njouduttaa mahdollisuuksien mukaan, mutta kantamusta oli jokaisella\npaljon, ja matka edistyi näin ollen perin hitaasti. Jo seuraavana\npäivänä olivat bangunien soturit pakolaisten kintereillä. Mutta tämän\nolivatkin pakolaiset ottaneet huomioon. Tietystikin heitä lähdettäisiin\najamaan takaa, kun heidän sotajuonensa paljastuisi.\n\nEi auttanut muu kuin varustautua taisteluun.\n\nNyt nähtiin, kuinka hyvä oli, että bangunien kylässä oltaessa oli\nsäästetty ammuksia. Ne tulivat nyt hyvään tarpeeseen, vaikka niitä\nei tosin paljon tarvittukaan. Bangunit muistivat kokemuksesta, miten\nheillekin saattoi käydä, jos valkoihoiset pääsivät käyttämään tuhoisia\naseitaan. Siksi he pienen kahakan jälkeen lopettivatkin ahdistelunsa ja\nvetäytyivät pois. Sen jälkeen ei heidän taholtaan uhannut retkikuntaa\nmikään vaara.\n\nNyt oli vain yritettävä päästä ehjin nahoin rannikolle.\n\nHeidän kulkuaan vaikeutti edelleenkin se, että heillä oli niin\npaljon tavaraa mukanaan. Sen lisäksi, mitä he veneestä olivat\nottaneet mukaansa, olivat tulleet tringien epäjumalan aarteet. Tosin\nkantajiakin oli enemmän, sillä 'kiinalainen, samoin kuin myöskin heidän\npelastamansa dajakit, sai kantaa oman osuutensa. Niin ponnisteltiin\nurhoollisesti eteenpäin. Lepoajat olivat mahdollisimman lyhyet, ja\nsuuret osat öitäkin oltiin liikkeellä.\n\nOnneksi jouduttiin aivan asumattomalle seudulle, jossa ei ollut pelkoa,\nettä ihmissyöjät hyökkäisivät retkikunnan kimppuun.\n\nAlkuasukkaiden taholta ei siten ollut vaikeuksia, mutta luonto\nasetti sellaisia aivan riittävästi. Viikon kestäneiden uupumattomien\nponnistusten jälkeen päästiin vihdoin merelle.\n\nEpätarkan kartan nojalla ei ollut mahdollista ratkaista, mihin paikkaan\nhe olivat joutuneet. Mutta pääasia olikin, että oli päästy rannikolle.\n\nOnni suosi heitä edelleenkin. Rannikolle tultua saatiin selville, että\nmukana olevat dajakit olivat taitavia veneenrakentajia. Heidät pantiin\nsiis valmistamaan •kanoottia, joka valmistuikin hyvin pian. Jo muutaman\npäivän kuluttua voitiin lähteä liikkeelle ja ottaa myöskin kaikki\ntavarat mukaan.\n\nNyt tuli voimakas perämoottori, jota koko matkan oli raahattu mukana,\nhyvään tarpeeseen. Se kiinnitettiin kanoottiin, ja niin alettiin kulkea\npitkin soista rannikkoa pohjoiseen päin. Jos onni oli myötäinen, tulisi\nSankolirangin syvä lahti hyvinkin pian näkyviin.\n\nMutta oliko vanha Mary Loyd vieläkin siellä heitä odottamassa?\n\nMeri oli onneksi tyyni. Varovaisesti he olivat lähteneet vasta\nvalmistuneella veneellään liikkeelle vasta auringon laskiessa. He eivät\ntahtoneet tarpeettomasti herättää huomiota. Kun heidän kanootissaan ei\nluonnollisista syistä ollut purjeitakaan, vaan se liikkui perämoottorin\navulla, herättäisi se sitäkin suuremmalla syyllä kiusallista huomiota.\nOnneksi tällä rannikolla joka enimmäkseen oli asumatonta aarniometsää\ntai suota, liikkui verrattain harvoin laivoja.\n\nKun päivä sitten koitti, saattoi Pat todeta heidän olevan Makkasanin\nsalmessa. Heidän edessään näkyi pieni saariryhmä, jonka Pat myöskin\nuskoi tuntevansa. Sieltä ei ollut enää kovin pitkältä Sankolirangin.\nlahteen.\n\nHeidän kanoottinsa, jonka dajakit olivat valmistaneet suurella\nkiireellä, oli luonnollisesti perin alkeellinen monessa suhteessa.\nKuitenkin se oli osoittautunut sekä kevyeksi että tukevaksi. Tilaa\nsiinä vain oli verrattain vähän, kun siihen täytyi mahtua kahdeksan\nihmistä ja lisäksi vielä heidän tavaransa. Kolme suurehkoa koria,\njoihin tringien epäjumalan temppelistä tai paremminkin luolasta\nkorjatut aarteet oli sullottu, oli sijoitettu kanootin perään, missä\nKurt ja Pat pitivät niitä tarkoin silmällä. Vain he kaksi tiesivät,\nmitä koreissa todellisuudessa oli. Korien ulkonäkö ei suinkaan\nmitenkään ilmaissut, että niissä oli arvokas sisältö. Eikä ketään — ei\nainakaan kiinalaista — ollut hyvä päästää koreja penkomaan. Siitä olisi\nsaattanut aiheutua uusia vaaroja entisten lisäksi.\n\nSamoin oli pidettävä valppaasti silmällä kolmea dajakkia, jotka ’he\nolivat pelastaneet varmasta kuolemasta. Kukaan ei voinut tietää, mitä\nhe hautoivat mielessään. Ei kiinalainenkaan sanonut ymmärtävänsä sitä\nkieltä, jota he käyttivät keskenään puhuessaan. Mahdollisesti he\nkuuluivat johonkin syvällä aarniometsässä asuvaan heimoon, joka vain\nperin harvoin joutui tekemisiin muiden ihmisten kanssa.\n\nKun kanootin nopeus perämoottorin ollessa käynnissä oli noin kuusi\nsolmuväliä, ja kun meri näytti pysyvän tyynenä, laski Pat, että heidän\npitäisi ehtiä Sankolirangin lahden ulkopuolella oleville Pulo Miangin\nsaarille saman päivän kuluessa. Jollekin näistä saarista oli noustava\nmaihin tähystämään, ennen kuin matkaa jatkettiin. Joltakin korkeammalta\npaikalta oli helppo nähdä, oliko Mary Loyd enää ankkurissa lahdessa, ja\ntoimittava sitten tehtyjen havaintojen mukaisesti. Itse Sankolirangin\nkylään ei ollut pakko kohta ensimäiseksi mennä.\n\nMutta meri ei pysynytkään tyynenä. Se alkoi ennen pitkää aaltoilla,\nja tuulen voima lisääntyi. Onneksi se kuitenkin puhalsi takaa ja\nsiis lisäsi kanootin nopeutta. Mutta kun aallot samalla kävivät\nkorkeammiksi, ei ollut kovin helppo pitää raskaassa lastissa olevaa\nkanoottia tasapainossa sekä oikeassa suunnassa. Muutamista mukana\nolevista peitteistä oli pakko laittaa tilapäinen purje, joka\nkiinnitettiin sattumalta kanoottiin otettuun pitkään tankoon. Kun se\nnostettiin, oli kanoottia parempi ohjata. Nyt se myöskin — ainakin\nmatkan päästä — entistä enemmän muistutti alkuasukkaiden tavallisesti\nkäyttämiä kanootteja. Jos siis joku näki sen, voi hän luulla sitä\nkalastusmatkalla olevien alkuasukkaiden kanootiksi, jollaisia näillä\nvesillä liikkui paljonkin.\n\nAjatus purjeen pystyttämisestä oli herännyt Patin aivoissa. Ja\npurjeesta olikin hyötyä monessa suhteessa.\n\nOli jo päästy verrattain lähelle ensimäisiä Pulo Miangin saaria, kun\ntehtiin yllättävä havainto. Taivaanrannalla havaittiin näet jonkin\naluksen märssypurjeet. Itse laiva oli vielä näkymättömissä, mutta\ntodennäköisesti sekin oli menossa Sankolirangin lahteen.\n\nMutta mikä laiva se mahtoi olla? Oltiinko jälleen tekemisissä\nmerirosvojen kanssa?\n\nPat suuntasi kanootin ylähankaan ja alkoi jälleen hiipiä pitkin\nrannikkoa. Tuntematon laiva teki saman tempun. Sekin näet kääntyi\nylähankaan ja alkoi lähestyä rannikkoa. Mutta kun se oli paljon\nsuurempi ja tietysti myöskin paljon nopeampi, loittoni se nopeasti ja\nkatosi pian kokonaan kanootissa olevien näkyvistä. Kun se meni samaan\nlahteen, joka oli heidänkin päämääränään, päättivät miehemme olla hyvin\nvaruillaan sen suhteen sekä varoa joutumasta kovin lähelle sitä, ennen\nkuin sen tarkoitukset tiedettiin. Siksi alettiin jälleen luovia Pulo\nMiangin saaria kohti. Auringonlaskun lähestyessä päästiinkin saarten\nlähettyville. Mutta tuntematonta purjelaivaa ei näkynyt missään.\nSiksi päätettiin laskea maihin viettämään yötä, ja kanootti ohjattiin\npieneen, suojaisaan lahteen, johon päästiin jokseenkin samanaikaisesti,\nkuin aurinko laski länteen.\n\nKaikki menivät maihin lukuunottamatta Kurtia, joka otti hoitaakseen\nensimäisen vahtivuoron kanootissa pitääkseen silmällä sen\nkallisarvoista lastia. Rannalla valmistettiin ateria — ensimäinen\nheidän merelle lähdettyään — ja kaikki asettuivat levolle. Kaikkialla\nvallitsi täydellinen hiljaisuus lukuunottamatta aaltojen hiljaista\nloisketta rantaan. Pimeän ja hiljaisen meren yläpuolella kaartui\nvaltavana tähtitaivas, jolla lukemattomat tähdet ja tähtisikermät,\nennen muita loistava Etelän Risti, kimaltelivat.\n\nVahdissa ollessaan Kurt mietti mahdollisuuksia matkan jatkamiseen.\nMyöskin Pat oli tullut kanoottiin, mutta hän oli paneutunut sen keulaan\nnukkumaan. Hän tuntui suhtautuvan tulevaisuuteen varsin rauhallisesti,\netenkin kun matka tähän asti oli sujunut näin onnellisesti. Ehkäpä onni\nolisi mukana edelleenkin. Kunhan vain vanha Mary Loyd olisi ankkurissa\nsamassa lahdessa, mihin se niin kauan sitten oli lähtenyt purjehtimaan.\n\nÄkkiä Kurt hätkähti. Tykinlaukaus oli kajahtanut tropiikin yön\nhiljaisuudessa. Se tuli saman lahden suunnalta, johon heidän itsensä\npiti seuraavana päivänä pyrkiä. Se ei ennustanut ainakaan mitään\nhyvää. Ensimäistä laukausta seurasi pian kaksi muuta, yhtä voimakasta.\nMyöskin Pat heräsi niihin ja huusi kanootin keulasta:\n\n— Mitä nyt? Mitä tuo on?\n\n— Sankolirangin lahdessa ammutaan parhaillaan tykeillä, mikäli minä\nvoin ymmärtää, vastasi Kurt.\n\n— Ammutaan tykeillä? Silloin on siellä pakosta tekeillä jotakin\nerikoista. Mihinkähän pinteeseen Eddy on mahtanut joutua? Meidän täytyy\nheti lähteä liikkeelle.\n\nRannalla nukkuvat miehet heräsivät myöskin tykkien jyskeeseen.\nKaikki huomasivat piankin, että kaikki pamaukset eivät olleet\nsamanlaisia. Helposti huomasi, että lahden suunnalla ammuttiin ainakin\nkahdenlaisilla tykeillä. Tilanne alkoi näyttää yhä arveluttavammalta.\n\n— Nopeasti veneeseen! komensi Pat.\n\nJa niin lähdettiin liikkeelle keskellä yötä niin nopeasti, kuin\nmoottori vain kykeni kanoottia kuljettamaan. Suunta määrättiin\nlaukausten äänen mukaisesti, ja kun lahti oli verrattain lähellä,\noltiin piankin sen suulla.\n\nMutta nyt oli kaikkialla hiljaista. Laukaustenvaihto oli loppunut.\n\nPat pysäytti moottorin ja antoi määräyksen tarttua airoihin. Hän tahtoi\npäästä perille mahdollisimman huomaamatta yön pimeyden suojassa.\nSoutajille sanottiin, että heidän tuli soutaa äänettömästi, ja niin\nliukui kanootti hiljaa ja näkymättömänä pimeydessä, joka oli niin\nsynkkä, että ei voinut nähdä edes kanootin keulasta perään. Tilanne oli\nsiis mahdollisimman jännittävä. Äkkiä Pat kuiskasi soutajille, joina\ntällä kertaa olivat Håkan ja Tom Bullwer:\n\n— Seis!\n\nKanootti oli ollut törmäämäisillään suurehkoon laivaan, joka pimeässä\noli ilmestynyt aivan sen tielle Laivasta ei kuulunut minkäänlaista\nääntä eikä liikettä. Oliko juuri tästä laivasta äsken ammuttu? Miten\noli sitten tämä hiljaisuus selitettävissä? Ei suinkaan miehistö\nkokonaisuudessaan ollut lähtenyt maihin!\n\nPat ei voinut hillitä uteliaisuuttaan. Löydettyään laivan kupeelta\nnuoraportaat riippumassa kiipesi hän niitä myöten ylös revolveri\nhampaiden välissä. Hän hävisi pimeään. Jälleen oli kaikki hiljaista,\nmutta sitten kuului äkkiä kova kiljaisu ja pari laukausta.\n\n— Ylös! Kiivetkää laivaan! komensi Kurt.\n\nKaikki riensivät mahdollisimman nopeasti ylös portaita, myöskin\nkiinalainen ja kolme mukana olevaa dajakkia. Kurt tuli ylös viimeisenä.\nLaivan kannella häntä kohtasi uusi yllätys.\n\nSiellä seisoi nimittäin Pat kädessään lyhty, jonka hän jostakin oli\nehtinyt saada käsiinsä. Lyhdyn valossa hän tarkasteli kannella viruvaa\nruumista.\n\nKurt kiiruhti paikalle. Hän ei ollut uskoa silmiään. Siinä olivat\nnimittäin hänen edessään compradori Tsitshuangin maalliset jäännökset.\nVaarallinen kiinalainen makasi kannella kuolleena...\n\nJonkin matkan päässä virui kannella toinen mies, joka nyt alkoi\nvähitellen liikahdella. Hän oli laivaan jätetty vahti, jonka Pat\nkannelle päästyään oli iskenyt maahan.\n\nKaikki tuntui yhäkin perin salaperäiseltä. Missä oli laivan miehistö ja\nmiksi laivassa oli tykkejä, joiden jyrinä äsken oli kuultu?\n\nSelitys saatiin piankin. Patin lyhdyn valo osui erääseen\npelastusrenkaaseen. Siinä olivat sanat:\n\nGolden Star.\n\nNyt retkeläiset innostuivat. He olivat tehneet kaappauksen, joka\ntuntui suorastaan ihmeelliseltä, saaneet suuren saaliin, joka oli\npidettävä hallussa. Syynä siihen, että laivassa ei ollut miehistöä,\noli tietysti, että kaikki olivat lähteneet kaappaamaan — vaikkapa Mary\nLoydia. Taistelu oli ollut ankara, ja Mary Loydin tykit oli ensin\nsaatu vaikenemaan. Ja sitten Moxton oli lähtenyt miehineen liikkeelle\nveneillä nujertaakseen vastustajansa lopullisesti.\n\nNämä olivat kuitenkin toistaiseksi vain olettamuksia. Mitään ei voitu\ntehdä ennen päivänkoittoa, ei mitään muuta kuin järjestää asiat\nniin, että Moxton ja hänen miehensä eivät pääsisi Golden Stariin\ntakaisin. Päivänkoittoon oli aikaa vielä pari tuntia. Tykit saatettiin\nampumavalmiiksi. Käsiaseita annettiin jokaiselle paitsi kiinalaiselle\nja dajakille. Nämä saivat tehtäväkseen hilata kannelle konekiväärin,\njoka myöskin laitettiin ampumavalmiiksi. Samoin nostettiin\nlaivaan korit, joissa aarre oli. Kurt ja Pat päättivät puolustaa\nvalloittamaansa laivaa viimeiseen asti.\n\nSitten nousi aurinko ja he saivat jälleen nähdä ihmeellisen näyn.\n\nTuolla oli Mary Loyd, merirosvojen hävittäjä, joksi Pat oli leikillään,\nvaikka samalla täydellä syyllä, vanhan laivan ristinyt, mutta se oli\nammuttu upoksiin.\n\nSe oli uponnut niin syvään veteen, että ainoastaan mastot olivat\nnäkyvissä. Se oli leveän lahden etelärannalla ja hyvän ampumamatkan\npäässä Golden Starista. Siihen oli vanhan prikin tarina päättynyt.\n\nMutta miten oli käynyt Eddy Roggerille ja hänen miehilleen?\n\nKukaan ei ehtinyt pohtia kysymystä, kun jälleen tapahtui jotakin\nihmeellistä.\n\nTykit alkoivat jyskiä rannalla olevan korkean vuoren huipulta. Mutta\nniitä ei tähdätty kohti Golden Staria, vaan alaspäin vuoren rinnettä,\nalhaalta uhkaavaa hyökkääjää kohti.\n\nKurt ja Pat alkoivat aavistaa, mistä oli kysymys.\n\nEddy oli ollut kylliksi viisas rakentaakseen pitkänä odotusaikana\nitselleen linnoituksen maihin. Hän oli järjestänyt vuorelle hyvät\nasemat, joissa hän miehineen pystyi menestyksellä puolustautumaan. Hän\nolisi voinut ehkä olla turvassa prikissäkin, mutta eihän voinut koskaan\ntietää, milloin vihollinen ilmestyisi näyttämölle. Hänen mielestään oli\ntällainen järjestely turvallisempi.\n\nMyöskin Pat päätti ryhtyä toimintaan. Hän käski suunnata laivan tykit\nrantaa kohti. Samalla hän veti laivan isoon mastoon merkinantolipun ja\nsähkötti laivan komentosillalla merimiesten tapaan lipuilla seuraavan\ntiedonannon:\n\n\"Eddy — Golden Star on meidän — pidä puoliasi ja anna niille päihin\nkunnollisesti. Kurt ja Pat.\"\n\nTiedonanto toistettiin kolme kertaa sopivin väliajoin. Samassa Golden\nStarin tykit alkoivat syytää kuulia vuorenrinteelle, Eddyn asemien\nalapuolelle. Ennen pitkää saattoi nähdä, miten joukko miehiä ryntäsi\nmetsästä rannalle, heittäytyi sielläoleviin veneisiin sekä alkoi soutaa\nGolden Staria kohti.\n\nHullun yritys! Jokainen vene ammuttiin upoksiin.\n\nMuutamia meressä uiskentelevista miehistä pelastettiin ja nostettiin\nlaivaan, missä heidät kohta pantiin kahleisiin. Heidän joukossaan\nolivat muiden ohella kapteeni Harry Moxton sekä yliloikkari Curry Grade!\n\nNiinpä siis kävi, että Kurt ja Pat tovereineen jonkin aikaa myöhemmin\nsaapuivat takaisin Brunein satamaan purjehtien — ei vanhalla Mary\nLoydilla, vaan Golden Starilla.\n\nPatin ennustus oli käynyt toteen!\n\nMatkan varrella oli suurella voitolla myyty kaikki se, mitä oli saatu\npelastetuksi uponneen Mary Loydin lastista ja mitä ei ollut niinkään\nvähän. Mutta tämä voitto ei ollut mitään verrattuna niihin aarteisiin,\njoita Kurt ja Pat toivat mukanaan sotaisten tringien epäjumalan\nluolasta. Sieltä saatu saalis käsitti kultaa ja jalokiviä satojen\ntuhansien dollareiden arvosta.\n\nLisäksi löydettiin Golden Starista paljon arvokasta.\n\nMoxton oli ilmeisesti tehnyt hyviä \"kauppoja\" viimeisillä\nryöstöretkillään. Jo se seikka, että laivassa oli tykkejä sekä suuret\nmäärät aseita ja ammuksia, todisti selvästi, millä asioilla laiva\nliikkui, vaikka sillä olikin mastossa rauhallinen kauppalippu. Mutta\nMoxtonin omasta hytistä löydettiin musta merirosvolippu, jossa oli\nvalkoinen pääkallo ja kaksi ristissä olevaa sääriluuta. Tämä lippu oli\nvarmasti usein puhunut kohtalokasta kieltään.\n\nNyt olivat kuitenkin laivan rosvoretket päättyneet. Syynä siihen oli\nlähinnä kostonhimoisen kiinalaisen compradorin itsepäisyys, Tsitshuang\n-kun ehdottomasti tahtoi päästä käsiksi vihaamiinsa vastustajiin\nKurtiin ja Patiin, jotka hän tahtoi tuhota mihin hintaan tahansa.\nLoppujen lopuksi tuo yritys maksoi hänen oman henkensä.\n\nKurt Lagerbergin ja hänen ystävänsä Pat O’Brienin voitto oli\nmahdollisimman täydellinen. Sitäpaitsi heidän oli onnistunut vapauttaa\nEtelämeri joukosta vaarallisia pahantekijöitä, jotka olivat kauan aikaa\nsaaneet riehua mielensä mukaan ja saada aikaan paljon vahinkoa.\n\nEi tarvitse sanoakaan, että konsuli Willner oli sekä tyytyväinen että\nhämmästynyt. Hän kulki kauan aikaa aivan kuin unessa.\n\nJaettaessa epäjumalan temppeliluolasta löydettyä saalista saivat\nKurt ja Pat suurimman osan. Pat päätti ensin matkustaa kotimaahansa\nja ryhtyä elämään rikkaana miehenä koroillaan. Mutta Kurt päätti\njäädä Borneolle. Sinne jäivät vihdoin myöskin Pat ja Eddy Rogger,\njoka niinikään sai runsaan palkinnon osoittamastaan rohkeudesta ja\nneuvokkuudesta. Luonnollista on, että muitakaan retkikunnan jäseniä\nei jätetty osattomiksi. Moxtonin ja Curry Graden kohtalo sen sijaan\nei ollut yhtä kadehdittava. He nimittäin joutuivat Sarawakin\nmerioikeuteen vastaamaan monista pahoista töistään.\n\n\n\n"]