[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f0YP7YJXxMXTNUBgvEvf0xd6YLHA3PrM7qfp3gwQ5sYQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":8,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},2670,"Faust II","Goethe, Johann Wolfgang von",1749,1832,"2670-goethe-johann-wolfgang-von-faust-ii","2670__Goethe_Johann_Wolfgang_von__Faust_II",null,"naytelma",[],[],"fi",1934,39548,230544,true,[],[],[],"Goethen saksankielinen näytelmärunoelma käsittelee inhimillistä tiedonjanoa ja sielun pelastusta. Toisessa osassa Faust kohtaa antiikin hahmoja ja osallistuu keisarillisen hovin tapahtumiin Mephistopheleen johdattamana.","J. W. von Goethen 'Faust II' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2670.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o.\nmaissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","FAUST II\n\nKirj.\n\nJ. W. von Goethe\n\n\nSuomentanut\n\nO. Manninen\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1934.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN NÄYTÖS\n\n\nVIEHÄTTÄVÄ SEUTU.\n\nFaust makaa kukkaisella nurmella, uupuneena, rauhattomana,\nunta kaivaten.\n\nHÄMÄRÄ.\n\nHenkien piiri, väikkyvässä liikkeessä, viehättäviä pikku olentoja.\n\nARIEL,[1] tuulikannelten säestämää laulua.\n\n Kukkasateena kun väikkyy\n kaiken yllä kevätsää,\n maa kun lapsillensa läikkyy\n siunausta vihreää,\n pienten keijuin henkivalta\n aina apuun kiiruhtaa,\n koidon auttaa vaivan alta,\n pyhät, pahat säälin saa.\n\n Tuon otsan vaiheill', ilman lapset, leijuin\n nyt toimeen käykää, työhön kelpo keijuin.\n Te sydän viihtäkää, sen tuimat sodat,\n pois kääntäin syytösnuolten polteodat,\n sen kauhumuistot, puhtaaks sisin saakaa.\n Yö neljään vartioonsa hetket vaakaa,\n ne joutuin, lempeästi täyttäkää.\n\n Alusen vilppaan ensiks saakoon pää,\n hän sitten kylvyss' uikoon Lethen laineen,\n niin uni uuteen päivään virkistää,\n vie jäsenistä kouristavan paineen.\n Se keijuin kaunein on kutsumus,\n niin saa hänet taas pyhä valkeus.\n\nKUORO yksitellen, kaksin ja monin äänin, vuorotellen ja yhtyen,\n\n Konsa lauhain tuulten juoksut\n nukkuu viitaan vihantaan,\n hämy tuo jo vienot tuoksut,\n utuvaipat ylle maan;\n hellin kuiskein heijaelkaa\n lapsuusrauhaa sydämeen,\n päivän ukset ummistelkaa\n eestä silmän uupuneen.\n\n Maill' on yö jo, tähtivilke\n pyhä, ylhä viriää;\n suurten hohde, pienten pilke\n luota, kaukaa kimmeltää;\n kiiluu järven kalvoon käyden,\n kirkkaast' yöstä kipunoi;\n levon onnen syvän, täyden\n heljä kuu sen kukkuroi.\n\n Sammuivat jo hetket, untuu\n uska, onni uinailuus.\n Toivut taas, jo oire tuntuu.\n Usko: aamu auttaa uus.\n Kukkii laakso, kummun kaarre\n vehmain lepovarjostoin;\n huojuu kypsän viljan aarre\n hopeaisin aallokoin.\n\n Mink' ei toivon rantaan tulla\n loiste tuo sun oppaas ois!\n Kevyt vain on kahle sulla,\n kuort' on uni, riisu pois!\n Riennä rientos rohkein toimin, —\n lauma häälyy, haparoi.\n Tarmoin taidon aateloimin\n jalo kaiken jaksaa, voi.\n\nSuunnaton pauhina ilmoittaa auringon lähestyvän.\n\nARIEL.\n\n Kuulkaa! Horain myrsky[2] loitto!\n Henkikorviin soi kuin soitto\n syntyessään päivänkoitto.\n Vuorten portit aukee jyskyin,\n Foibon vaunut rientää ryskyin;\n minkä pauhun valo toi!\n Pasuunat ja torvet räikkyy,\n silmä huikee, korva säikkyy,\n suunnatont' ei kuulla voi.\n Pian syvään suojapaikkaan,\n kupukätköön kukan raikkaan,\n vuoreen, viitaan, lehväin taa!\n Se, jos kohtaa, kuuroks saa.\n\nFAUST.\n\n Lyö elon suonet vilkkaan virkeästi\n koin siinnett' armain innoin tervehtäen.\n Sa, maa, yön täänkin kestit kepeästi,\n uutt' elpymystä uhkuvan sun näen;\n mua riemull' ympäröit jo, murheellista,\n tuot lujaan päätökseen sa voiman, väen:\n tavoittaa yhä korkeint' olemista. —\n Kajastus kaukoilmoill' on jo tuntuin,\n soi metsä äänist' elon tuhansista;\n on laaksot, notkot peitoss' usvahuntuin,\n vaan taivaan valkeus jo alhoon ehtii,\n ja utukuilustaan, siell' äsken untuin,\n puunlatvat raikkaat esiin puikkelehtii;\n on kirjokimalteinen maankin pinta,\n kukalla helmi herkkä pisarehtii;\n kuin Eeden loistaa luonnon vehmas rinta.\n\n Ylemmäs katse! — Vuori-jättiläiset\n julistaa hetkeä jo juhlaisinta,\n ikuisen valon saajat ensimmäiset, —\n me näämme vasta myöhemmin sen tulon.\n Tuoll' alppiniityt, ahteet viherjäiset\n saa huomenhohteess' uuden, kirkkaan sulon\n ja penger penkereltä varjot haipuu. —\n Se ilmestyy! — Kuin suunnattoman kulon\n sokaisemana katse väistyy, vaipuu.\n\n Siis niin on: toiveist' ylimpään kun johti\n jo kilvoitus, kaikk'uskaitava kaipuu,\n kun auki portit täyttymyst' on kohti,\n sielt' ikilähteet liekkitulvan valaa,\n ja tyrmistyy, ken lähestyä tohti;\n tult' elon soihtuun virittää hän halaa,\n ja tulimeress' ui — ah, mitä tulta!\n Vihanko? Lemmenkö? Sen lieskat palaa,\n ne tuntuu tuskan, riemun vihlaisulta,\n ja katse painuu, suojaks armiaaksi\n jää varhaishämyn varjo, maa ja multa.\n\n Niinp' aurinko siis jääköön selän taaksi!\n Tuo vuorikoski, kuiluissaan mi kiehuu,\n mua viehtää, saa jo rinnan riemukkaaksi.\n Se syöksy syöksylt' alas rientää, riehuu\n tuhansin ryöpyin, suihkuin, vaahto häilyin\n kuin valkovaippa korkealla liehuu.\n Mut tyrskyn yllä, yhä särkyin, säilyin,\n viluista vihmaa uhoo usvasaari:\n uduksi haihtuin, heljänä taas päilyin\n kuink' ilmass' ihana on kirjokaari!\n On ihmisriennon kuvastus sen helo.\n Tuon tarkoin tajuat, vain ota vaari:\n noin kirjoheijastust' on meillä elo.\n\n\n\nKEISARILLINEN PALATSI.\n\nVALTAISTUINSALI.\n\nValtioneuvosto keisaria odottamassa. Torventoitotuksia.\nHoviväkeä, kaikenlaatuista, komeissa pukineissa, astuu saliin.\nKeisari tulee ja asettuu valtaistuimelle; hänen oikealle puolelleen\ntähtienselittäjä.\n\nKEISARI.\n\n Kaikk' uskolliset, rakkaat, teille,\n läheltä, kaukaa kertyneille,\n nyt terve! — Vierelläni tää\n on viisas, minne narri jää?\n\nJUNKKERI.\n\n Sun vaipui laahuksesi taaksi\n se ihraköntti, vietiin pois.\n Niin päihtynytkö ollut ois,\n vai kupertuiko kuoliaaksi?\n\nTOINEN JUNKKERI.\n\n Siin' ottamaan uus narri sijan\n ehätti verrattoman pian;\n korean hassu kuosiltaan,\n kaikk' että katsoi kummissaan;\n ovelta vahdit tunkeilijan\n pois terin' esti pertuskain —\n tuoss' on se huima houkko vain!\n\nMEFISTOFELES polvistuen valtaistuimen eteen.\n\n Kirottu, toivottu mik' ain' on?\n Mi häädetyin ja pyydetyin?\n Mi suojan saa ja kohtaa vainon?\n Mi soimatuin on, syytetyin?\n Ket' et saa kutsua sa luoksi?\n Ken tervetullut kaikist' ois?\n Mik' istuimesi turviin juoksi?\n Mit' oma pakko ajaa pois?[3]\n\nKEISARI.\n\n Saat sanojasi säästää vähän!\n Ei ongelmat nyt sovi tähän,\n ne hoidella saa herrat nuo. —\n Sa arvaa! Hauska kuulla tuo.\n Pois, pelkään, vanha narri meiltä meni;\n niinp' ota virka, astu vierelleni.\n\nMefistofeles nousee askelmat ja asettuu vasemmalle puolelle.\n\nHOVIVÄEN NURINA.\n\n Uus narri — Uusi kiusa — Ken? —\n Mist' ilmestyi? — Ken päästi sen? —\n Jo vanha vaipui — Vast' ei juo —\n Ol' aami hän — Nyt tikku tuo —\n\nKEISARI.\n\n Ja, rakkaat, uskolliset, likin\n kuin kaukaisinkin, mistä mikin,\n siis tervetulleet! Tähdet takaa,\n meill' ett' on menestys ja onni vakaa.\n Vaan mik' on syy nää somat päivät,\n kun piti häätää huolten häivät,\n kujeilla, käydä naamioissa,\n kun vartomaan vain ilot jäivät,\n kuluttaa ikävissä istunnoissa?\n Vaan kosk' ei mielestänne auta muu,\n niin tehtäköön, niin tapahtuu.\n\nKANSLERI.\n\n Luo korkein hyve pyhään loistohon\n sun pääs, oi keisari; sen voimaanpanon\n täys valta sull' on vain, sult' anon:\n tuo oikeus! — Kaikille mi kallist' on,\n mit' ikävöi he, vaatii, nääntyin janoo,\n sun työs on antaa, mitä kansa anoo.\n Mutt' ah, ei auta mieltä oivallus,\n sydäntä hyvyys, kättä alttius,\n kun valtiota kuume kuohuttaa\n ja turma turmaa hautoo suurempaa!\n Tään paikan korkeudesta valtakunta\n on varmaan katsella kuin kammo-unta,\n miss' epäluoma lyöttyy epäluomaan,\n jää kaikk', ei lain, vaan laittomuuden huomaan,\n maailma uppoo eksytyksen uomaan.\n\n Tuo karjat ryöstää, naisen tää,\n vie kalkit, ristit alttarilta,\n ikänsä kerskuu, — kilpasilta\n ei niiltä naarmaa nahkaan hälle jää.\n Nyt valittajatulvan eessä\n on tuomar' ylväs tuolillaan,\n ja niinkuin kuohut kosken veessä\n kapina kasvaa kautta maan.\n Saa korskeilla se konnantyöstä,\n ken turvaa rikostoveriin;\n on syytön helppo syyhyn syöstä,\n toist' onko turvatonta niin?\n Hajota maailma noin halaa;\n mi sopivaist' on, sorretaan.\n Mi siis sit' antais mielialaa,\n jok' yksin ohjaa oikeaan?\n Jo suostuu oivinkin, kun mailla\n imarrus, lahjus mahtaa vain;\n ja tuomari lain miekkaa vailla\n jää vihdoin riviin rikkojain.\n On kuva musta, vaan jos voisin,\n viel' ylle paksun varjon loisin.\n Tauko.\n Jo toimiin käskeväksi käy tää:\n syö toinen toist', on kaikkein hätä,\n se itse majesteetilt' arvon jäytää.\n\nSOTAPÄÄLLIKKÖ.\n\n Mi vimma riivaa aikaa tätä!\n Lyö kukin, toiset vastaan lyö,\n ja komentaa on turha työ.\n On porvarilla muurit oivat,\n ritarit vuorilinnojaan\n meit' uhitellen vartioivat,\n ja vahvat liitot vannotaan.\n Ja palkkasoturi jo tiukkaan\n patistaa palkkojansa pois;\n jos saanut ois ne viime hiukkaan,\n hän aikoja jo tiessään ois.\n Käy, kiellä kaikkein himo! Kuka\n viholaispesään pisti pään?\n He, valtakunnan turva muka,\n sen ryösti, raasti tykkänään.\n Saa mellastaa se meno laiton,\n jo puolen maailmaa se nieli.\n Viel' ulkopuolia kuninkait' on, —\n \"Mua ei se koske\", miettii kunkin mieli.\n\nRAHANVARTIA.\n\n Kehua liioin liittokunta\n ei kestä. Menneen talven lunta\n luvatut apumaksut on.\n Myös, herra, laajat maas ken nää\n omistaa, hoitaa hallinnon?\n Jos kunne käy, siell' uusi maan on pää\n hän mielii riippumattomuutta,\n ja katsoa vain päältä saa;\n niin monta soimme oikeutta uutta,\n ett' ei jää meille yhtä ainoaa\n Ja puolueist' on aikaan tähän\n takeita vähemmän kuin vähän;\n yht' on, jos kiittää ne tai soimaa,\n vihall' ei, suosioll' ei voimaa.\n Nyt guelfit, ghibelliinit[4] lepää\n salassa kooten voimiaan.\n Nyt parhain naapur' avun epää,\n työ täys on kaikill' omistaan.\n On kultaportit lyöty säppiin,\n vain kootaan puurtain omaan näppiin,\n ja meille kassat tyhjät jää.\n\nHOVIMARSALKKA.\n\n Myös minut pinteestä ken päästää?\n On aina meillä mieli säästää,\n ja ain' on tarvis enempää,\n uus päivä uutta huolta tuo.\n Ei puute keittiöön kyll' irvi;\n jänis ja kauris, karju, hirvi,\n kalkkunat, kanat, hanhet, ankat —\n on taatut luontaistulot nuo,\n ne varat mitenkuten vankat;\n vaan viinit loppuun hovi juo.\n Miss' oli kellarimme verrat!\n Parasten tarhain parhaat vuosikerrat\n ne viime tippaan jalot herrat\n jo särpii loputtomin juhlinnoin.\n Myös raatikellarin jo vuotaa juomat,\n käy tuopein, sarkoin kimppuun kuomat,\n kaikk' alle pöydän valuu noin.\n Saan maksaa minä joka lantin;\n ja luotot juutalaisen suomat\n ne vaatii vastikkeen ja pantin.\n Saa nojass' elää ennakkoin;\n jää laihoiks siat silavalta,\n on pantattuina patjat alta,\n jo syöty leipä heill' on pöydässään.\n\nKEISARI hetkisen mietittyään Mefistofeleelle.\n\n Myös narri tiennee kiusan tuon ja tään?\n\nMEFISTOFELES.\n\n En toki. Katson loistett' ylhää tuota\n sun ja sun jalojes! — Ken siin' ei luota,\n miss' ehdotonna majesteetti säätää\n ja altis voima kaiken nurjan häätää,\n saa hyvän tahdon vahvaks ymmärrys\n ja viihtyy kaikki toimi, vireys?\n Mi turma vois sen luoman onnen poistaa,\n mi pimeys, kun moiset tähdet loistaa?\n\nNURINA.\n\n Täys veijari — Mi viekas suu —\n Noin luirii luo — Mink' onnistuu —\n Jo oivallan — mi juoni onkin —\n Mi siis? — Tuo suunnitelman jonkin —\n\nMEFISTOFELES.\n\n Jotakin missä puutu ei maan päällä?\n Se siltä, tältä tää, nyt raha täällä.\n Sit' aivan permannolt' ei kyllä poimi,\n vaan syvimmätkin noutaa viisas toimi.\n Hae vuorten suonet, tutki muurit, mullat, —\n siell' uinuu lyödyt, lyömättömät kullat.\n Ken saa ne valoon, kysytte kenties:\n saa luonnon, hengen voimin kykymies.\n\nKANSLERI.\n\n Vai luonnon, hengen? — Puhe tno on ansa,\n jost' ateistit perii rovion.\n Moist' ei saa kuulla kristikansa.\n On luonto synti, perkeleestä perin\n se henki, niist' on siinnyt sekaverin\n epäily, luoma luonnoton.\n Niin meill' ei! — Luonut luokkaa kaksi\n maa vanha keisarin vain on\n jaloksi vallan vartiaksi:\n ne, ritarit ja sääty pyhä,\n ne joka myrskyn kestää yhä,\n ja palkaks ottaa kirkon, valtion.\n Kateus halpa, houreet hurjat\n saa harhahenget kapinaan,\n kerettiläiset, noidat nurjat,\n tuhoojat kaupungin ja maan.\n Niill' ilvein soluttaisit julkein\n nää ylhät piirit tänne kulkein,\n sydämet turmaverkkoos sulkein, —\n ain' yhtyy narri narrimpaan.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Tuost' oppineen ma herran tunnen kyllä!\n Etäällä teist' on, mit ei sormet yllä;\n mit' ette oivalla te, teist' on kasku;\n jos ette laske te, on väärä lasku;\n ei paina, mit' ei teidän vaakaan panna;\n ei päde, mik' ei teidän leimaa kanna.\n\nKEISARI.\n\n Pois tuolla muka puutteen meiltä taiot!\n Mit' oikein paastosaarnallas sa aiot?\n Ikuinen _kuin_ ja _jos_ mua tympäisee;\n ei ole rahaa, hanki, temppus tee.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Halunne täyden, enemmänkin hankin.\n Työ helppo, silti verta vaikeankin.\n Jo valmiin' on, vaan saada käsiin raha —\n ken keksii, miten, sep' on pulma paha.\n Vaan muistakaa: kun ihmistulvat ammoin\n maat, kansat hurmein hukutti ja kammoin,\n kuin moni kalleimpansa piiloon peitti,\n jos peloittikin, ja ne sinne heitti,\n ajoista ylvään Rooman tapaan samaan\n ain' eiliseen ja tähän päivään hamaan.\n Sen kaiken kätkee syvä, mykkä multa;\n maan sisus keisarin on, hänen kulta.[5]\n\nRAHANVARTIA.\n\n Ei narrin puheeks yhtään hullumpaa,\n lain vanhan mukaan keisari sen saa.\n\nKANSLERI.\n\n Nuo kullat paulana on saatanalla,\n se menoll' ei käy hurskaall', oikealla.\n\nHOVIMARSALKKA.\n\n Jos kaivatut vain hankkii tarpeet hovin,\n ei pikku vääryys huolettais mua kovin.\n\nSOTAPÄÄLLIKKÖ.\n\n On narri viisas, kunkin mielen ties;\n kun saa, ei kysy, mistä, sotamies.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Ja mun jos pettävän teill' ehk' on pelko,\n tuoss' astroloogi! Saakaa hältä selko!\n Hän tuntee taivaan piirit, hetket, huoneet;\n siis lausu, mink' on enteen tähdet suoneet.\n\nNURINA.\n\n Fantasti, narri — toveristuu —\n Kaks veitikkaa — kuss' ylin istuu —\n Saa virren vanhan — kulun kuulla —\n Nyt hupsu veivaa — viisaan suulla —\n\nTÄHTIENSELITTÄJÄ puhuu Mefistofeleen vihjoessa.\n\n On itse aurinkokin[6] kultaa pelkkää;\n Merkurius, airut, palkan saa, mi helkkää;\n on rouva Venus kiehtojanne parhain,\n luo lempikatseen kaikkiin myöhään, varhain;\n täynn' oikkuluuloja on Luna kaino;\n jos kohdall' ei lie Mars, hält' uhkaa vaino.\n On sorjin hohto Jupiterin tähden,\n Saturnus suur' on pieni kaukaa nähden;\n suurt' ei sen metalli saa kunniaa,\n se halpaa on, vaan paljon painavaa.\n Jos sovuss' yhtyy Sol ja Lunan helo,\n hopea kultaan, hupaisaa on elo;\n on muuhun kaikkeen silloin auki ovet,\n saat linnat, puistot, nuoret posket, povet.\n Mies suuritieto hankkii kaiken tään,\n hän mahtaa, mitä meist' ei yksikään.\n\nKEISARI.\n\n Sain kahdesti sen sanan kuulla,\n en todeks sittenkään voi luulla.\n\nNURINA.\n\n No onpas tää — suun pieksäntää —\n Täytt' allakkaa — Alkemiaa —\n Se uutta ei — Ain' ojaan vei —\n Mit' ehkä voi — sen veijaroi —\n\nMEFISTOFELES.\n\n Ei usko löytöä ne suurta,\n siin' aivan ymmäll' on ne vain,\n ken hätään mandragoranjuurta,[7]\n ken mustaa koiraa[77] hopottain.\n Mit' on se: toisen suuss' on sutka,\n ja noidaks syyttää toisen suu,\n kun jalkapohjaa polttaa sama kutka,\n kun varma suunta sumentuu!\n Salaista tuntee kukin teistä\n ikuisen luonnon toimintaa,\n sen syvimmistä syvänteistä\n elävä oire uhoaa.\n Kun joka jäseness' on vaiva,\n kun paha, outo olo on,\n koht' iske toimeen, kuoki, kaiva,\n niin aarteen löydät, aarnion!\n\nMUTINA.\n\n Kuin lyijypainon jalat sai —\n Niin olkaan ottaa — Kihti kai —\n Mull' isovarvas kutkuaa —\n Mun koko selkää kolottaa —\n Jos oikeat lie merkit, on\n täss' aarrepaikka verraton.\n\nKEISARI.\n\n Vain joudu! Turha mutkistella,\n nyt saamme valhees tutkistella,\n miss' aarteet jalot all' on hiekan.\n Pois lasken valtikan ja miekan,\n kätt' omaa korkeata käytän;\n jos puhut totta, työn mä täytän,\n jos et, tien sulle hornaan näytän.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Tien sinne tiennen itsekin, mut laata\n teroittamast' en teille saata,\n vaill' isäntää mit' uinuu missä vain.\n Maamiehen sahraan kolahtain\n käy kultakulho alta mullan.\n Salpietaria saviseinästään\n hän raapii: raskaat kääryt kullan\n ilosta säikkyin tapaa kädellään.\n Kuin monen murtaa holvin olan\n se saakaan, puurtaa kuilun, solan,\n jonk' aarrevaisto tuntee tolan\n ain' alas manan porstuaan!\n Mi kultavadin, -tuopin, -kannun\n on paljous siell' alla mannun\n isoissa salasuojissaan!\n Kimaltaa maljojen rubiini,\n on vierell' ikivanha viini,\n jos halaa maljan maistaa suu.\n Mut tosi kumma kuulkaa: puu\n lahosi ammoin, astiaksi\n jäi viinikivi ainoaksi.\n Ei jalokivet, kullat silkat,\n myös jalon nesteen voimatilkat\n yön, soran all' on kätköissään.\n Siell' innoin viisas tutkii, kaivaa;\n se valossa ei suurt' ois vaivaa,\n mysteriot ne piilee pimeään.\n\nKEISARI.\n\n Tuo sulle jää! Miks synkkiin mennä pesiin?\n Mill' arvo lie, tuo valoon, vedä esiin.\n Yöss' ei saa veijarista selvää varmaa,\n on joka lehmä musta, kissa harmaa.\n Nuo kultakulhot aidot alta maan\n käy valoon aurallasi ajamaan.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Sa itse kuoki, kaivaa koita,\n maamiehen työ sun suureks saa,\n ja karja kultavasikoita\n maan kamarasta kavahtaa.\n Koht' olet rikas, riemuin kantaa\n koruja voit ja armaallesi antaa.\n Näet majesteetti, kauneus —\n ne kruunaa hohtokiven kimallus.\n\nKEISARI.\n\n Vain heti, heti! Kauanko se kestää!\n\nTÄHTIENSELITTÄJÄ kuten edellä.\n\n Sun tulee, herra, liika intos estää!\n Nyt ensin ilojuhlat, leikit lie;\n ei hajaharrastus päämäärään vie.\n Sovitus vakaa ensin suorikaamme,\n alempi ylemmällä ansaitkaamme.\n Jos hyvää toivoo, hyvä olla saa,\n jos iloa, saa vertaan taltuttaa,\n jos viiniä, täys tertull' olkoon rusko,\n jos ihmeitä, niin olkoon vahva usko.\n\nKEISARI.\n\n Siis iloon käyttäkäämme aika tää!\n Jo paasto parhaiks eteen ennättää.\n Sen iloisemmin vietettävä on\n sit' ennen karnevaali vallaton.\n\nTorventoitotuksia. Poistuvat.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Ei aavistusta houkkioilla,\n ett' ansio vain onneen vei;\n jos viisasten ois kivi noilla,\n kivellä viisast' oisi ei.\n\n\n\nAVARA SALI SIVUHUONEINEEN koristeltuna juhla-asuun naamiaisia varten.\n\nAIRUT.\n\n Nyt Saksan pohjall' ette noissa\n lie pirun, narrin, kalman karkeloissa;\n teit' ilojuhla odottaa.\n Kun Rooman-teillään ruhtinaanne\n samosi ylhäin Alppein taa,\n hän hyötyi, teilt' ei huvi laanne:\n iloinen häll' on valtamaa.\n Kumartuin pyhiin jalkapohjiin[8]\n hän, keisari, pyrki vallan ohjiin,\n toi sitten kruununnouto-matkaltaan\n myös meille huppuviitan tullessaan.\n Kaikk' uudesti nyt syntyneit' on;\n nyt vallasherrat ilakoi,\n ne vetää päähän, korviin hauskan peiton,\n käy hahmoon hassun järkiheiton,\n niin viisas siinä kukin on, kuin voi.\n Jo parvehtivan juhlaväen\n hajoillen, yhteen lyöttyin näen,\n luo kuoron kuoro, joukon joukko,\n ees taas on, sisään, ulos tie!\n Tuhansin ilvein, totta vie,\n yks ainoa on suuri houkko\n tää maailma, ja aina lie.\n\nTARHURINEITOJA, mandoliinien säestämää laulua.\n\n Koristaunut teitä varten\n täksi yöksi parvi on\n nuorten florentiinitarten\n Saksan hovin hohtohon.\n\n Päätä moni heljä kukka\n kutritummaa koristaa.\n Silkkineule, silkkinukka\n loi ne, loistamaan ne saa.\n\n Ansioks sen arvelemme,\n sille suott' ei kiitos soi:\n koko vuoden kukkiemme\n tekoloiste kestää voi.\n\n Kirjoliuskaa, -pätkää, -lankaa\n sommiteltiin suhdakkain;\n pilaks yksittäin ne pankaa,\n kaikin viehättää ne vain.\n\n Näätte kukkaneitoin soman,\n kujehtivan kulkueen;\n opas naisten luonnon oman\n onhan taide keinoineen.\n\nAIRUT.\n\n Näyttää vasujenne aarteen\n saatte päänne päältä, alta\n kainalonne siron kaarteen,\n valita muill' ett' on valta.\n Joutuin, kukkapuisto jotta\n kujineen jo juhlaa varjoo!\n Syytt' ei tungos synny totta,\n kaunista kun kaunot tarjoo.\n\nTARHURINEIDOT.\n\n Kauppa käymään hilpeästi,\n mutta tinkiä ei saa!\n Kukin tietköön iskevästi\n omaansa nyt kuuluttaa.\n\nÖLJYPUUNOKSA MARJOINEEN.\n\n Kukill' olkoon kukkain sulo,\n kauas kaiken riidan tulo,\n moinen mulle outo on:\n olenhan maan ydin vakaa,\n rauhanmerkki myös, mi takaa,\n turvaa joka vainion;\n koriste koht' ylväs olla\n saanen kauniill' ohimolla.\n\nTÄHKÄSEPPELE kultainen.\n\n Ceres[9] antimensa antaa,\n korut sorjat, vienot suo:\n kaunis olkoon teidän kantaa,\n kalleimman mi hyödyn tuo.\n\nFANTASIASEPPELE.\n\n Kirjokukat, malvain laiset\n kummat sammalkukastot!\n Luonnoss' oudot, oikkumaiset,\n vaan nyt muodin valiot.\n\nFANTASIAKIMPPU.\n\n Theofrastoskaan ei tohtis\n nimittää mua, turhaan pohtis;\n toki, toivon, monta, ellen\n kaikkia, ma miellytellen,\n omani jok' oisin noihin\n kiinnitellä kiharoihin;\n paikka suoda sopisihan\n liki nuorta sydänt' ihan.\n\nKILPAHAASTE.\n\n Kirjokukat, haaveluomat,\n muodot hetken muodin suomat\n saakoot, ihmekummat, joita\n luonto keksiä ei koita;\n korsi vehryt, kultakukka —\n niitä vilkkuu hulmutukka! —\n Vaan me —\n\nRUUSUNUMPUT.\n\n piillään; nuoren ken\n ruusun keksi, onni sen!\n Konsa kehkee kesän kerkkä,\n hehkuu ruusun umppu herkkä,\n onnea ken moist' ois vailla?\n Lupaa, täytä — Floran mailla\n tää on into iloinen\n silmän, sielun, sydämen.\n\nTarhurineidot asettavat tavaransa sirosti näytteille viheriöihin\nlehväkäytäviin.\n\nPUUTARHUREJA, teorbien[10] säestämää laulua.\n\n Umput vienot puhkee kukkaan\n kauneheksi kaunoin tukkaan;\n hedelmiss' ei viettelystä,\n maistelkaa siis marjaa kystä.\n\n Punaposki-kirsikoita,\n luumuja on, persikoita.\n Ostoon! Vaikka silmään paistaa,\n toist' on herkku suulla maistaa.\n\n Tulkaa, syökää, minkä maittaa,\n kypsint' antimista tarhain.\n Ruusuista voi runon laittaa,\n omenaa on purra parhain.\n\n Kukkienne loistoon nuoreen\n meidät seuraks suvaitkaa,\n tuomme runsauden tuoreen\n kypsynyttä tavaraa.\n\n Kussa kutoo köynnös rento\n lehvämajat hilpeät,\n kaikk' on teillä: umppu hento,\n lehdet, kukat, hedelmät.\n\nKitarain ja teorbien säestämin vuorolauluin kumpikin kuoro asettelee\ntavaroitaan tarjolle askelmittain yhä ylemmäs.\n\n\n\nÄiti ja tytär.\n\nÄITI.\n\n Maailmaan kun tulit, puin\n pääsi hilkkaan hienoon.\n Kaikki katsoi ihastuin\n emon virpeen vienoon.\n Heti häitäs haavelmoin,\n niiss' ol' ylkä valioin,\n vaurain koko tienoon.\n\n Ah, jo hukkaan vierryt on\n monen monta vuotta,\n sulhojoukon joution\n vienyt vieras nuotta.\n Kisaan kiidit kera tään,\n tuolle hiljaa kyynärpään\n hipaisun soit suotta.\n\n Turhaan meni juhlat vain,\n mitenpäin jos mietti,\n panttileikit parittain —\n aina pelkkä pietti!\n Nyt on narrit irroillaan,\n ole valmis ottamaan,\n kenet vetää vietti.\n\nLeikkitovereita, nuoria, kauniita tyttöjä, yhtyy seuraan; vilkasta,\ntuttavallista lavertelua.\n\nKalastajia ja LinnustAjia verkkoineen, vapoineen, liimasaittoineen\nja muine vehkeineen, astuu esiin hajaantuen kauniiden neitosten\njoukkoon. Vuoroittaiset yritykset tavoittaa ja suostuttaa, livahtaa\npois ja pitää kiinni virittävät mitä hupaisinta sananvaihtoa.\n\nPUUNHAKKAAJAT tulla tömistävät rajusti ja kömpelösti.\n\n Pois tieltä! Tilaa!\n Puut kumoon lyömme,\n käy ryskyin työmme.\n Voi puskun antaa,\n kun puuta kantaa,\n kun hirttä hilaa.\n Se tinkimättä\n te pankaa vaakaan:\n jos maass' ei kättä\n ois työhön raakaan,\n veis hienot halla,\n vaikk' uhkumalla\n heist' äly uhkuis;\n ois kynkät jäässä,\n jos hiki päässä\n me emme puhkuis!\n\nPULCINELLAT[11] lepertäen, miltei löpertäen.\n\n Te hupsut, kiskoin\n noin kuuruin niskoin;\n me viisaat: lapaa\n ei taakka tapaa;\n näet paljous paina\n ei vaateparren,\n ei verhot varren;\n näin joutilaina\n vain juostaan aina\n me tossujalat\n luo tungoshälyin,\n suin, silmin pälyin\n ja kilpaa kirkuin\n siin' äänin virkuin.\n Kuin veessä kalat\n me sujahdamme\n ja pujahdamme\n ja elehdimme\n ja pelehdimme;\n on kiittää lupa,\n on moittijamme\n meist' yhtä hupa.\n\nPARASIITIT lipevän himokkaasti.\n\n Puuntuojat toprat,\n ja virkaveikot,\n nuo miilupeikot\n myös sysikoprat,\n hei, terve! Köyrät\n mit' auttais selät,\n pään nyökkeet nöyrät?\n Jos kielin kiehdot,\n noin, näinpäin liehdot,\n se polttaa, hyytää —\n sen tuntee luusi —\n vaan milläs elät?\n Kai tulet taivaan\n saat vilun vaivaan,\n jos puuttuu puusi,\n jos hiilt' ei lieteen!\n Se linnun paistaa,\n se keittää kalan.\n Mies makutieteen,\n lipoja kuppein,\n hän herkut haistaa,\n hän tuntee alan,\n sen pöytään hyökkää,\n ken kutsun nyökkää,\n ja suin ei suppein!\n\nPÄIHTYNYT puolitolkuttomana.\n\n Tänään pois nyt tieltä teljet!\n Olen uljas, reipas niin.\n Rinnan raikas riemu, veljet,\n laukee laulun säveliin.\n Tahdon juoda, juoda, juoda!\n Kippis, veikot! Viini, vuoda!\n Sinä siellä, astu luo!\n Kippis, niin on tehty tuo.\n\n Kirjotakkiin kiukkusuulla\n eukko purki puuskiaan.\n \"Senkin seiväspöppö!\" — kuulla\n minä pulska poika saan!\n Tahdon juoda, juoda, juoda!\n Kippis, kuomat! Viini, vuoda!\n Seiväspöppöseura juo.\n Kippis, niin on tehty tuo.\n\n Miss' on hauska, harhatiellä\n käynkö? Velaks ellei suo\n krouvari, ei rouva kiellä,\n tyttö viime tuopin tuo.\n Tahdon juoda, juoda, juoda!\n Terve, veikot. Viini, vuoda!\n Toinen toisen maljan juo.\n Kippis, niin on tehty tuo.\n\n Huvin, kuinka, kussa saadun,\n kunhan sain sen, sama lie.\n Siinä makaan, kunne kaadun,\n jalat alta viini vie.\n\nKUORO.\n\n Juokoon, juokoon joka kuoma!\n Kippis! Juoskoon kirkas juoma!\n Paina puuta, juhli, juo!\n Tuuskis, pöydän all' on tuo.\n\nAirut ilmoittaa erinäisiä runoilijoita, luonnonrunoilijoita,\nhoviritarilaulajia, tunteellisia niinkuin intomielisiäkin. Kaikenlaisten\nkilpailijain tungoksessa ei kukaan suo toiselleen esiintymisvuoroa.\nJoku sukaisee muutaman sanan ohi pujottautuessaan.\n\nSATIIRIKKO.\n\n Mist' oikein mieleni mukaan\n runoniekkana riemahtaisin?\n Jos laulaa ja lausua saisin,\n mitä kuulla ei tahtois kukaan.\n\nYö- ja kalmistorunoilijat lähettävät anteeksipyynnön poisjäämisestään,\nkoska ovat paraikaa kiintoisassa keskustelussa vast'ikään\nhaudastanousseen vampyyrin kanssa, mistä kenties voisi kehittyä uusi\nrunolaji; airuen on siihen tyytyminen, ja niinpä hän kutsuu esiin\nkreikkalaisen mytologian, joka nykyaikaisessa naamiossakaan ei menetä\nomaa luonnettaan eikä viehätystään.\n\nSulottaret.\n\nAGLAIA.\n\n Suloks elon teemme; aina\n anti suokaa sulokkaina.\n\nHEGEMONE.\n\n Sulot saadess' olkaa; sulo\n toiveen todeksi on tulo.\n\nEUFROSYNE.\n\n Päiväin soluessa hiljaa\n kiitos suloint' olkoon viljaa.\n\nKohtalottaret.[12]\n\nATROPOS.\n\n Mull' on tää nyt kehruutoimi,\n vanhin sisko langan laatii;\n paljon hento elon loimi,\n paljon mieltä, huolta vaatii.\n\n Jott' ois laheaa se, norjaa,\n hienoin pellava on mulla;\n taiten tasaista ja sorjaa\n tarkka sormi suo sen tulla.\n\n Kisan, riemun liian räikeen\n valtaan mielenne jos ratkee,\n tietkää laatu langan säikeen,\n varokaa: se väleen kätkee!\n\nKLOTHO.\n\n Viime päivinä nyt, nähkää,\n hoitooni ma sakset sain;\n hosuntaa niill' umpimähkää\n sisko vanhin piti vain.\n\n Huonot hylkylangat heitti\n valoon, ilmaan heilumaan,\n katkesi kuin hauras seitti\n kaunein toive tuonelaan.\n\n Vaan vei sadat kerrat harhaan\n myös mua nuoruus maltiton;\n pidäkkeen nyt tiedän parhaan:\n sakset tuppeen pantu on.\n\n Sidottuna sillä tapaa\n teidät suopein silmin nään;\n vallan antaa hetki vapaa\n teille leikkiin lentävään.\n\nLAKHESIS.\n\n Ymmärrystä mulla vain on,\n siksi järjestää ma saan;\n viipsimeni käynniss' ain' on,\n hätiköi ei milloinkaan.\n\n Langat virtaa viipsinpuulle,\n kunkin säädän kohdalleen,\n salli suunnalle en muulle\n vierrä kehään vieraaseen.\n\n Maailma sais kumman kuosin,\n työn jos sotkisin ma tuon;\n kehin aikaa hetkin, vuosin,\n kutojalle loimet luon.\n\nAIRUT.\n\n Nyt tulevia ette tunne, vaikka\n teill' oisi kaikki vanhain kirjain tiedot;\n nuo teistä kai, nuo turmalinnut liedot,\n vain mielivieraiks saa nyt juhlapaikka.\n\n Ne Raivottaret on, meit' usko ette,\n suloiset, nuoret, sorjavartaloiset;\n vain heihin lyöttykää, niin kokenette,\n kyyn lailla kuinka puree kyyhkyt moiset.\n\n Ne luihut on, vaan joka narrin aivan\n kun vioillaan nyt kerskua on kuosi,\n ei enkeleinä hohtaa hekään suosi:\n maa, kaupunki saa heistä julkivaivan.\n\nRaivottaret.\n\nALEKTO.\n\n Jos kohta, silti meitä ette vältä,\n kun kiehtoo hempi nuori, maire, soma;\n jos kellä teist' on kullanmuru oma,\n niin kauan korvaa ruopulamme hältä,\n\n ett' uskoo silmästä hän silmään meitä:\n myös muru muka vilkuu tuohon, tähän,\n on tyhmä, kieroselkä, ontuu vähän: -\n käy, kihlaa moinen — kihlat kaivoon heitä!\n\n Saa meiltä mielenmurteet morsiokin:\n hänt' ystävän on joku saanut kuulla\n vast'ikään halventavan ilkisuulla! —\n Jos sovitaankin, niin jää kauna jokin.\n\nMEGAIRA.\n\n Tuo pilaa vain on; yhteen sidotuiksi\n kun joutuvat, ma saavun, tuoda arvaan\n ain' onneen kauneimpaankin sapen karvaan;\n sill' ihmiset ja hetket muuttuu muiksi.\n\n Ja toivottu jos sylissään on kellä,\n jo toivotumpaan koht' on houkon kaipuu;\n tavaksi tullen ylin onni haipuu:\n hän hylkää auringon, ois hyylle hellä.\n\n Tään kaiken hyväkseni käytän taiten,\n Asmodeus-pirun[13] ajall' oikealla\n tuon turman kylvöön innoll' uutteralla,\n niin ihmisparit kadotukseen kaiten.\n\nTISIFONE.\n\n Pettäjälle myrkyt, puukot\n sijast' annan kielten häijyin;\n muita rakasta — sua väijyin\n vartomass' on surman suukot.\n\n Sapeksi on tulla pakko\n suloisimman tuokioista!\n Tinkimist' ei minkäänmoista,\n siitä onnest' on se sakko.\n\n Anteeks-antoa ken veisaa?\n Kunne vetoot kohtalosta?\n Kallion soi kaiku: kosta!\n Ja ken häälyy, elää ei saa.\n\nAIRUT.\n\n Suvaitkaa suoda tilaa; aivan muu\n nyt tulevain on laatu. Tunkeutuu\n tuolt' esiin vuori,[14] uljaat vyötärillä\n on kirjovaipat, pitkät hampaat sillä,\n kuin käärme kärsä oudon olennon,\n mutt' arvoituksen avain mulla on.\n Sen niskall' istuu siron hento nainen,\n sit' ohjaa taiten sauvapuikollaan,\n ja toinen seisoo ylvään ihanainen,\n on häikäisevä loiste verhonaan.\n Sivulla kahleissa kaks ylevätä\n käy naista, tuoll' on ilo, tällä hätä,\n tää vapautta toivoo, tuntee tuo.\n Keit' ovat, kukin kuulla suo.\n\nPELKO.\n\n Kärysoihdut, lamput vilkkuu\n juhlan hämyyn, hämminkiin;\n nuo mua valhenaamat ilkkuu,\n näin kun näännyn kahleisiin.\n\n Pois, te narrit nauravaiset!\n Irveistä ei hyvää näy;\n kaikki karsaat vainolaiset\n kimppuuni tän' yönä käy.\n\n Vihamies nyt ystäväkin,\n tuota turhaan naamiois;\n minut murhannut ois äkin,\n ilmi tullen puikkii pois.\n\n Oi, josp' oisin pakotiellä\n maailmaan jo väljempään!\n Vaan, ah, tuho vaanii siellä,\n jättää hirmuun, hämärään.\n\nTOIVO.\n\n Terve, rakkaat siskot! Noissa\n jos on olla naamioissa\n teistä hauska illast' aamuun,\n tiedän, teist' ei tekohaamuun\n huomenna jää enää kukaan.\n Ja jos soihdunvaloss' emme\n oisi oikein eduksemme,\n päivät kirkkaat pääksytyksin\n käyskelemme mielen mukaan,\n konsa yhdessä, kons' yksin,\n kaunoketoja; ei epää\n kukaan, toimi taikka lepää.\n Huoli ei, ei puute paina,\n into, pyrkimys on aina.\n Tervetulleet kaikkialla,\n rohkeasti käymme luo.\n Totta jossain ilmain alla\n paras löytyy, palkan suo.\n\nVIISAUS.\n\n Pelon, Toivon,[15] kaksi kytkin\n suurint' ihmisvihollista,\n muuten kiusaisivat nytkin.\n Tilaa! Nyt ei varomista!\n\n Elävää ma ajan, nähkää,\n jättiläistä torniselkää;\n ahkeraan se mennä ähkää,\n tien ei jyrkänteitä pelkää.\n\n Huipulla tuo jumal-impi,[68]\n nopsa-, laajasiipi, maaliin\n vasamata valmihimpi,\n kaikkianne saantiin saaliin,\n\n ympärillään loiste, gloria,\n kauas kajastuksen luova,\n nimeltään hän on Victoria,\n kaikkeen toimeen innon tuova.\n\nZOILO-THERSITES.\n\n Huh, huh! Ma parhaiks ehdin kai,\n näin kurjaa kussa nähdä sai!\n Vaan mulle tornissaan nyt tuo\n Victoria maalitaulun suo.\n Lie, valkosiivet levällään,\n se koko kotka mielestään.\n\n Jos kunne vain se katsahtaa,\n sen oma kaikk' on kansa, maa.\n Vaan mainetyö jos mainitaan,\n koht' alas käyn sen kiskomaan.\n Suur' alas, ylös pienen tie,\n se vääräksi, mi suoraa lie!\n En muusta kostu konsanaan;\n niin pitää piiriss' olla maan.\n\nAIRUT.\n\n Siis sauva hurskas hutkimaan\n sua, ryysykoira, minkä voi!\n Kas, siinä kieri, kiemuroi! —\n Jo kaksoiskääpiö, mä nään,\n mykertyi inhaan mykkyrään. —\n Sen munaks ihmemuutos saa,\n se paisuu, halki pamahtaa.\n Kas, kaksoiset siit' ilmestyy,\n lepakko musta, liukas kyy;\n tomussa tää jo mataa pois,\n tuo kattoon lentää, kiireissään\n koht' ulkona taas yhtymään —\n en kolmas olevani sois.\n\nNURINA.\n\n Hei, jo tuolla tanhutaan —\n Kunp' ois täältä kotonaan! —\n Ilmass' ihan kuhisee\n aaveita, niin eikö tee? —\n Leijui pääni päällitse —\n Vilkkui jalan vieritse —\n\n Kellään toki vammaa ei —\n Mutta kammo voiman vei —\n Huvi täysin tärveltyy —\n Se on noiden räähkäin syy.\n\nAIRUT.\n\n Naamiaisissa on mulla,\n airueksi valitulla,\n virka vartioida ovi,\n huvejaan kun pitää hovi,\n hiipimästä turmat torjuin,\n vähääkään ei väistyin, horjuin.\n Vaan ma pelkään, ikkunoista\n ilman henget liukuu noista,\n enkä teille turvaa taata\n velhoilt', aaveilta ma saata.\n Kääpiö ei hyvää tiennyt;\n Mikä tulva tuolta lie nyt\n tulossa? Nuo keit' on haamut,\n virkani ois ilmoittaa, mut\n kummaa tajuamatonta\n selittää ois työtä houkon.\n Neuvokaa mua, teit' on monta! —\n Kas, kuink' entää halki joukon\n vaunut uljaat, neljä kirmaa\n eessä vetäjätä virmaa;\n vaan ei väki väisty pakoon,\n sulloudu ei tieltä lakoon;\n kaukaa värivälke läikkyy,\n kirjotähdet kiiluu, väikkyy,\n kuin ne taikalyhty lois. —\n Tulevat, kuin myrsky tois. —\n Syrjään! Multa sydän säikkyy.\n\nNUORI OHJAAJA.\n\n Seis jo, siipihevot, talttuin,\n mahdill' ohjan tutun malttuin!\n Viihtykää, kun teitä viihdän,\n kiitäkää, kun intoon kiihdän —\n Paikkaa tätä tervehdämme.\n Kas, jo kaaloo jäljessämme\n ihailijat taajoin piirein!\n Airut, kuuluta, mi meillä\n nimi, laatu — kohta kiirein\n kiidämme jo kaukoteillä —\n mehän allegorioita\n olemme, siis tiennet, keitä.\n\nAIRUT.\n\n Nimittää en tiedä teitä,\n ennen kuvata.\n\nNUORI OHJAAJA.\n\n Siis koita!\n\nAIRUT.\n\n Olet ensinkin, en kiellä,\n nuori, kaunis. Poika vielä\n vain puolikasvuinen; vaan naiset sois\n sull' että täys jo varren mitta ois.\n Tuleva hurmaaja, jo päältä näen,\n niin, syötiks syntynyt naisväen.\n\nNUORI OHJAAJA.\n\n Tuo joltain kuuluu! Jatkahan,\n sanalla reippaall' arvaat ongelman.\n\nAIRUT.\n\n Säen silmäin tumma tuo, yö kiharain\n juveelinauhoin kimaltain!\n Niin loistopuku luontevasti\n olalta soluu sukkiin asti\n ja paistaa päärmepurppuroin!\n Tytöksi vois sua väittää, vaikka\n tytöille hurman, turman paikka\n ois saada sinut tutukseen:\n ne neuvois sulle a-b-c:n.\n\nNUORI OHJAAJA.\n\n Ja vaunuiss'-istuja ken tuo\n komea hahmo?\n\nAIRUT.\n\n Kuninkaaksi\n ma rikkaaks arvaan, armiaaksi.\n Muut' ei sen tarvis onnellisen,\n kenelle suosion hän suo!\n Ei puutetta, jot' ei hän huomaa,\n ja suuremp' on jok' onnensuomaa\n häll' ilo puhdas antamisen.\n\nNUORI OHJAAJA.\n\n Vain jatka, tauota saat vasta,\n kun tarkoin kuvaat.\n\nAIRUT.\n\n Korkeasta\n sanoilla kuinka kuvan tarjoo?\n On raikkaat, soikeat kuin kuu\n nuo kasvot, täyteläinen suu,\n turbaani sorja niitä varjoo.\n Jalosti lankee laskospuku.\n Ja ryhti — sanoist' on jo puutos!\n Lie valtias hän suurisuku.\n\nNUORI OHJAAJA.\n\n Jumala rikkauden, Plutos,\n nyt loistossaan on vieras hovin,\n jo keisar' ylhä odottikin kovin.\n\nAIRUT.\n\n Mik' oma sull' on toimi, olemus?\n\nNUORI OHJAAJA.\n\n Runous olen, olen Tuhlaus,\n runoilija, täyttymys jonk' ylin\n on omintaan pois syytää täysin sylin.\n Myös mull' on rikkaus suunnaton,\n kuin itse Plutoksella[16] on;\n mi häitä puuttuu, jaan ma runsain mitoin,\n kaikk' ilot, kauneet karkeloitten, pitoin.\n\nAIRUT.\n\n Sua somistaa tuo kerskuntas;\n vaan näytäs meille temppujas.\n\nNUORI OHJAAJA.\n\n Näin näpsähytän vain ma kerran, toiste,\n jo vaunuin ympärill' on välke, loiste.\n Kas tuossa: helminauha!\n Yhä näpsytellen.\n Sorvaan\n näin korut, kullat kaulaan, korvaan,\n juveelisormukset ja kammat\n ja kruunut toistaan soreammat;\n myös liekkejä voin joskus valaa\n ja varron, tokko syttyy, palaa.\n\nAIRUT.\n\n Käy kihu, kun ne kahmii, haroo!\n Ne antajaakin vähät varoo.\n Kuin unessa hän näpsyttää,\n täynn' ilma kätt' on kärkkyvää.\n Jop' uudet kujeet nähdä saakin:\n mit' innoissaan ken tavoittaakin,\n hän totta huonon palkan saa,\n jo lahja karkuun liihottaa.\n Pois nauhasta jo helmet sataa,\n pivossa kuoriaiset mataa;\n poloinen hupsu pois ne viskaa,\n ne pörrää kiertäin päätä, niskaa.\n Sijasta taattuin tavarain\n saa toinen inhan perhon vain.\n Lupaili lurjus paljon niille,\n ja saadull' on vain kullan kiille!\n\nNUORI OHJAAJA.\n\n Voit naamioita selittää, ma huomaan,\n mutt' olemusta kuorest' ilmi tuomaan\n ei riitä, airut, hovivirkas,\n ei ole näkös kyllin kirkas.\n Vaan riidoist' erossa ma pysyn,\n sun puolees käännyn, valtias, ja kysyn:\n Kääntyy Plutoksen puoleen.\n Mua etkö pannut ajoon tään\n sa valjakkosi tuulispään?\n Kuin ohjaat, enkö onnekkaasti vie?\n Siell' enkö, kunne viittaat, kohta lie?\n Väell' enkö tuonut siiven huiman\n ma sulle palmut kilvan tuiman?\n Kuink' usein puolestas ma lähdin,\n ain' ottelinhan onnen tähdin?\n Jos laakeroitu sull' on pää,\n sitonut seppelt' eikö käsi tää?\n\nPLUTOS.\n\n Jos tarvis, todistan sen mielelläni:\n sa olet henki minun hengestäni.\n Teet mieleni sä jälkeen aina,\n mua rikkaamp' olet. Suurt' ei paina\n mun kaikki kruununi, jos verrataan\n sun työs ne palkkaan, lehvään vihantaan\n Julistan kaikkein kuulla täysin syin:\n sa rakas poika, sinuun mielistyin.\n\nNUORI OHJAAJA väkijoukolle.\n\n Mit' antaa arvokkainta voin,\n ylt'ympäri jo kylvin noin;\n näen päällä pään nyt tuon ja tään\n mä liekin, sain sen syttymään;\n se päästä päähän hypähtää,\n se toisen jättää, toiseen jää,\n vain harvoin lieskaan leimahtaa,\n lyhyen, nopsan loiston saa;\n mont', ettei edes huomaakaan,\n jo sammuu suitsuun surkeaan.\n\nNAISTEN JUORU.\n\n Tuo kuski nelivaljakon\n on puoskari, se varma on;\n jää komeljantti kyyryyn taa,\n vaan nälän, janon kalvamaa\n noin kuka kuunaan nähdä sai!\n Jos nipistää, ei tunne kai.\n\nLAIHA HAHMO.[17]\n\n Naissuku irstas, irti! En\n lie mieliks sulle, tiedän sen. —\n Kun liedell' ennen eukko hyöri,\n _Avaritia_ mull' oli nimi;\n menestyi talo, sisään imi,\n ei vierryt pois, mi sinne pyöri.\n Ma lippaat, arkut kukkuroin;\n on pahe muka tehdä noin!\n Vaan vaimojen kun uusin rotu\n ei enää säästäväksi totu,\n kun halut riittää, vaan ei rahat,\n kuin maksajalla huonoll' aina,\n on miehell' aivan paikat pahat,\n jos kunne katsoo: velka, laina!\n Mink' irti saa vain, vaimo tuhlaa\n koruihin, kurkkuun liehijäin,\n syö hyvää, entäs juomajuhlaa\n tuon liudan kanssa likekkäin!\n Ei, kullan isomp' ihanuus!\n Mies olen minä, Itaruus!\n\n JOHTOVAIMO.\n\n Lohikäärme, laistes kera kiistä!\n Petosta pelkkää kaikk' on kai!\n Noin miehet yllyttää hän, niistä\n kyll' ilmankin jo kiusan sai.\n\nVAIMOJOUKKO.\n\n Tuo pelätti! Lyö vasten suuta!\n Meit' uhkaako se kaakinpuu?\n Mokoma mörkö irvisuu!\n Lohikäärmeet pahvia ja puuta!\n Vain kimppuun, suott' on kiista muu!\n\nAIRUT.\n\n Seis! Hiljaa! Nimessä tään sauvan!\n Hänp' avuks ei mua kaipaa kauan;\n kas, kuinka hirmuluomat pauhuin\n levittää kaksois-siipiparin, —\n kaikk' eestä karkkoo hurin-harin!\n Lohikäärmeet suuttuu suomupäiset,\n suut avaa tulta syökseväiset;\n tie aukee, väki väistyi kauhuin.\n\n Plutos astuu vaunuista.\n\nAIRUT.\n\n Mik' ylevyys! Hän merkin antaa,\n jo liikkuu lohikäärmeet nuo;\n ne vaunuist' arkun, kullan kantaa,\n myös Itaruuden myötään tuo.\n Siin' arkku, hänen jaloissaan!\n Niin ilmestyi kuin ihme vaan.\n\nPLUTOS ohjaajalle.\n\n Nyt olet irti työlään taakan alta,\n on omaan piiriis entää vapaa valta.\n Se tääll' ei ole! Irvokas tääll' on\n vain sekamelska, hupsu, riihaton.\n Kuss', itse kirkas, kirkkautta näät,\n vain omaan huomaas, uskotukses jäät,\n vain hyvä, kaunis kuss' on kelvokas,\n siell' yksinäisyyteen luo maailmas!\n\nNUORI OHJAAJA.\n\n Lähettilääs siis olen ominainen,\n sa mulle rakkain, lähin sukulainen.\n On runsaus, kuss' olet; kussa minä,\n kaikk' aarteist' ihaninten isäntinä;\n mont' usein ristiriita häälyttää:\n sua saattamaan, mua saattamaanko jää\n Sun omas levätä voi joutilaina,\n mua saattavall' on aina työtä, aina.\n En salassa ma tekojani tee;\n vain hengähdän — se minut ilmaisee.\n Hyvästi! Suothan onnen, jota halaan.\n Vain hiljaa kuiskahda, niin heti palaan.\n\n Poistuu samoin kuin tulikin.\n\nPLUTOS.\n\n On aika käydä kätköst' aarteen vapaan!\n Vain lukkoon sauvall' airuen ma tapaan:\n se aukee! Nähkää! Vaskikattiloissa\n käy, kehkee, kuohuu kultaveri noissa;\n ui korut, käädyt, renkaat, kruunut siellä;\n se paisuu, uhkaa sulattain ne niellä.\n\nVÄKIJOUKON VUOROHUUDAHTELUJA.\n\n Kas, kas, se kuinka kuohuukaan!\n On arkku kukkuraisillaan. —\n Kuin kultamaljat kullass' uis,\n kuin rahakääröt purkautuis. —\n Dukaatit hyvät hyppelee,\n se rintaa ihan riipaisee. —\n Nyt kaiken nään, mit' unelmoin!\n Ne maassa vierii, kierii noin! —\n Ne tarjotaan! Koht' ottamaan!\n Vain kumarrut, niin rikastut. —\n Muut salamana juostaan me\n ja saadaan arkku huostaamme.\n\nAIRUT.\n\n Mi teill' on, houkot, hurmostila?\n Se on vain maskeraadipila.\n Vai muutako nyt vaatis kuka?\n Vai teille täyttä kultaa muka?\n Jo liikaa tässä leikiss' ois,\n jos vaihtolantin lahjaks sois.\n Näön hurmaan ette, hölmöt, tyydy,\n todeksi ellei tönkköön hyydy!\n Vai teille totuus! — Harhaan hupsuun\n te tarraatte, sen joka tupsuun. —\n Sa luultu Plutos, uljas naamus,\n tuon lauman häätäköön sun haamus!\n\nPLUTOS.\n\n Sun sauvas siihen oiva on,\n jos sallit käyttää tuokion. —\n Se hehkuss' olla hetken saa. —\n Nyt, naamiot, te varokaa!\n Se hiiluu, räiskyy, kipunoi,\n jo kuuma on, kuin olla voi.\n Ken lähestyy, sen oma syy,\n koht' armotta se kärventyy. —\n Nyt alkaa sauvan kiertotie.\n\nHUUTO ja TUNGOS.\n\n Voi, voi, nyt meidät turma vie —\n Paetkoon, kellä pääsy lie! —\n Pois väisty, väisty, takamies!\n Lyö vastaan lieskoja kuin lies. —\n Mua painaa sauvan hehku-ies —\n Hukumme joka kynsi näin. —\n Pois, naamiot, pois, taaksepäin!\n Takaisin, päätön lauma, pois! —\n Pois lentäisin, jos siivet ois! —\n\nPLUTOS.\n\n Pakoilla sankka piiri sai,\n ei ketään kärventynyt kai.\n Nyt tungos tuo\n ei työnny luo. —\n Takeeksi järjestyksen tään\n nyt näkymätön taikavyö!\n\nAIRUT.\n\n Tuo verraton on tenhotyö;\n kuink' älys valtaa kiitänkään!\n\nPLUTOS.\n\n Vain malttaa, veikkoseni, saa:\n viel' yhtä toist' on tuprakkaa.\n\nITARUUS.\n\n Siis voi, jos puuttuu huvi muu,\n tuon parven katsastella; naiset\n näet missäs ain' ei ole etumaiset,\n jos mitä siepata voi silmä, suu!\n Niin viel' en ruosteess' ole mar,\n ja kaunotar on aina kaunotar!\n On hauskat hakkailla nuo pulut,\n kun tänään säästyy kaikki kulut.\n Mutt' yletön kun tungos on\n ja joka korvaan kaikk' ei sanat kanna,\n ei puhetorveks ehkä tehoton\n lie tässä taiten pantomiimi panna.\n Ei riitä siihen eleet käden, jalan,\n on kuje tepsivämpi tarpeen siksi.\n Kuin märkää savea nyt kultaa valan,\n se metalli näet kuontuu vaikka miksi.\n\nAIRUT.\n\n Mi laihan hupsun päähän pisti!\n Luu-ukko tuoko humoristi?\n Hän kullan vatkaa kourillaan\n kuin norjan tahtaan taipumaan;\n lyö, lykkii, käärii kämmenpää,\n ain' epämuotoiseks se jää.\n Hän tuolla kääntyy naisiin päin,\n ne kirkuu pakoon kiirehtäin,\n on näkö vierova ja närkäs, —\n lie vekkuli se kiusankärkäs.\n Ma pelkään, siveyttä loukkaa,\n mi huvittaa sit' äijä-houkkaa.\n Sit' en voi sallia ma kauan,\n pois karkoitan; taas saanko sauvan?\n\nPLUTOS.\n\n Ei arvaa hän, mik' uhkaa ulkopuolta;\n vain touhuunsa se narri jätä!\n Hän kujeineen koht'ikään häätyy tuolta;\n lain mahti suur' on, mahtavampi hätä.\n\nMETELIÄ ja LAULUA.\n\n Nyt metsän väki mellastain\n käy, laumat laaksoin, kukkulain,\n kuin vyöry vastustamaton:\n nyt suuren Panin[18] juhla on.\n Ne tietää, mit' ei kukaan muu,\n ne tyhjään piiriin tunkeutuu.\n\nPLUTOS.\n\n Lie tuttu mulle suuri Pan, te liette!\n Samota saitte yhdess' uljaat tiet te.\n Ma tiedän, mit' ei kaikki tiedäkään;\n kuin tulee, avaan ahtaan piirin tään.\n Heill' olkoon onni myötä! Äkin\n voi tapahtua ihmeintäkin;\n noin käyvät katsomatta, kunne;\n mit' eessä on, sit' eivät tunne.\n\nMETSÄNVÄEN LAULU.\n\n Te kiiltonuket korukkaat!\n Nyt tulee rajut, tulee raat,\n hypellen, juosten joutuu luo,\n on repäisevä tulo tuo.\n\nFAUNIT.\n\n Kuka fauni ei hyppele\n vallaton!\n Kevyt tammiseppele\n otsall' on;\n niin kiharaiset niill' on päät,\n vain sirot korvankärjet näät.\n Nenä tylppä, kasvot leveät\n kai naisilt' armon löytävät.\n Kun fauni tarjoo töppöään,\n ei hevin kiellä sievinkään.\n\nSATYYRI.\n\n Näin Satyyri se jälkeen loikkaa,\n lyö pukinsorkkaa, säärtä hoikkaa;\n hän suosii laihoja, suonikkaita.\n Kuin alppivuohi huipullaan\n hän nauttii aavalti nähden maita.\n Vapaus raikkaana ilmanaan,\n last' ilkkuu, naista ja miestä, jotk' on\n syvällä huurussa laakson, rotkon\n myös elävinään eto onnessaan,\n hänen häirinnättä vaikk' yksin vain\n maailma kuulas on kukkulain.\n\nMAAHISET.\n\n Luo pieni väki piipertää,\n ei parittain ne hevin jää;\n vain sammalpuvussaan ne puikkii\n omassa kukin puuhassaan,\n ja pienet, kirkkaat lamput tuikkii;\n kuin kiiltomuurahaiset[38] maassa\n ne kiitää työssä touhukkaassa\n noin ristiin rastiin rientoaan.\n\n Me, serkut harrasten haltiain\n ja kuulut haavurit kukkulain,\n pois kuppaamme me vuorten puhkun,\n otamme talteen suonten uhkun,\n metallit runsaat roukkoamme\n ja: onneks olkoon! toivotamme.\n Vain hyvää suoden teemme sen,\n me ystävät hyväin ihmisten.\n Vaan noin kun kulta kumpuaa,\n voi huorin tehdä, varastaa,\n mies ylpeä vaill' ei rautaa lie,\n kun laumamurhaan vietti vie.\n Ne kolme ken piti pilkkanaan,\n ei muista käskyjä muitakaan.\n Ei ole meidän syymme tää;\n siis kuin me mieltä hillitkää!\n\nJÄTTILÄISET.\n\n Nää, metsälliset nimeltään,\n ei Harziss' oudot ensinkään,\n alaston alkuvoimaisuus,\n kuin tornit kulkee, korpikuus\n kädessä kunkin, lannevyönä\n on lehvät, röyhein risuryönä:\n ei pyhyydellä paavinkaan\n moist' ole suojavahtinaan.\n\nLUONNOTARTEN KUORO sulkien keskeensä suuren Panin.\n\n Myös korkea koitunut\n joukkohon\n Pan, olennoitunut\n kaikkeus, on.\n Te hilpeimmät, hänet saarrelkaa,\n kujekarkelossa kaarrelkaa!\n Hän vakaa on ja hyvä on,\n siks suo hän ilolle suosion.\n Laen all' on aavan, siintävän\n myös valpas, valveill' aina hän;\n vaan purot soi ja solisee,\n ja tuuli vieno viihtelee,\n hän vaipuu puolis-uinailuun,\n ei liiku lehti, ei lehvä puun;\n kukat raikkaat tuoksuu balsamiaan,\n sitä hiljaisuus on tulvillaan;\n iloita ei salon immet saa,\n ne seisoalleen uinahtaa.\n Mutt' äänens' äkkiä taas kun hän\n korottaa peljästyttävän\n meren pauhuna ja pauanteen,\n käy tyrmistys joka sydämeen,\n sotajoukko uljas karkkoaa,\n jylyn voimaa sankari vavahtaa.\n Siis kelle se kuuluu, kunnia suo!\n Ylistys hälle, ken meitä tuo!\n\nMAAHISTEN LÄHETYSTÖ suurelle Panille.\n\n Kuiluissaan kun kultajuonet\n runsaat kiertää kimaltain,\n suikertavat salasuonet\n näyttää viisaan virpi vain.\n\n Oomme troglodyytti-luoliss'[19]\n ikiyön me asukkaat,\n valoss' on sun valtatuolis,\n aarteit' armiaasti jaat.\n\n Löysimme nyt lähelt' aivan\n ihmelähteen, josta saa\n vaivatta, mi takaa vaivan\n muuten täytyis tavoittaa.\n\n Ihmeen sen sa, herra, täytät;\n turvas anna! Aarteet nuo\n onnen, kun sa kättäs käytät,\n koko maailmalle tuo.\n\nPLUTOS airuelle.\n\n Meilt' ylhää malttia nyt hetki kysyy,\n mi, tulkoon mikä tulkoon, tyynnä pysyy;\n sull' onhan muutoin vahva uskallus.\n Näet kohta kamalimman kammokasta,\n sen maailma valheeks inttää nyt ja vasta:\n tee kirjaas siitä tarkka kertomus.\n\nAIRUT tarttuen sauvaan, jota Plutos pitää kädessään.\n\n Vie hiljaa liekkilähteen luo\n ne suuren Panin, kääpiöt nuo.\n Se purkaa kuohun pohjaltaan,\n taas painuu kohti kuiluaan,\n on synkkä aukko ammollaan;\n taas kuuma kuohu käy, mä nään,\n vaan suuri Pan, hän mielissään\n jää ihmekummaa katsomaan,\n mi pärskyy helmivaahtoaan,\n kumartuu, kuiluun kurkistaa, —\n ei varomaan tuo meno saa!\n Nyt parta putoo, sinne jää! —\n Ken on tuo silo poskipää?\n On käsi eessä, ettei nää. —\n Voi turma, kauhu! Katsokaas,\n palava parta kohoo taas,\n ja syttyy seppel, povi, pää,\n nyt ilo loppui, itku jää. —\n Muut sammuttaakseen rientää luo,\n vaan kaikkiin tarttuu tuli luo;\n kuin hosutaan ja huiskitaan,\n se liekin liehtomist' on vaan;\n ja liekeist' yhtyy lieskavyc,\n se koko naamusparven syö.\n\n Vaan mikä viesti vihuroi,\n mi huuto suusta suuhun soi!\n Yö turman ikionneton,\n min toitkaan tuskan, vaurion!\n Koht' aamu saattaa sanomaa,\n mi kaikille on katkeraa;\n vain kiertää huuto levoton:\n \"Hädässä keisari nyt on.\"\n Josp' ei ois totta! Saattoineen\n jäi palamaan hän paikoilleen.\n Kirous moiseen liehtariin!\n Risuihin vyöttyi pihkaisiin,\n ja kirkui, leiskui, leikamoi\n ja turmimmaisen turman toi.\n Oi nuoruus, nuoruus, rajoissaan\n sun kons' on riemus riehakoiva?\n Oi korkeus, kons' olletkaan\n myös järkevä kuin kaikkivoiva?\n\n Jo lehvämetsä leimuaa,\n ja suipot lieskat suikertaa\n päin kaarta kattopalkiston;\n tulessa kohta kaikki on.\n Voi surkeuden kukkuraa!\n Ei pelastust', ei auttajaa!\n Koon tuhkaa kohtaa aamu uus, —\n siin' uljas loistos, keisaruus!\n\nPLUTOS.\n\n Kauhu tää jo riittää saa,\n nyt on avun tulla aika! —\n Lyököön pyhän sauvan taika,\n että kaikuu, järkkyy maa!\n Ilmat aavat, tiukkukaa\n vesivihmaa vilpoisaa!\n Tänne, usvat leijuvaiset,\n pilvet raskaspisaraiset,\n leimut, lieskat peittämään,\n tihkuin, uhkuin, puuskin puhkuin,\n liukuin hiljaa lannistamaan\n kaikkialta liekit lamaan!\n Lauhat, kosteat te, kaihtaa,\n välkkyvirvoiks saatte vaihtaa\n turhain tulten leikin tään!\n Henget ei saa vahingoittaa,\n tietäjän ne tenho voittaa.\n\n\n\nHUVIPUISTO.\n\nAamuaurinko.\n\nKeisari, hoviväkeä; Faust, Mefistofeles, säädyllisessä, ei huomiota\nherättävässä, tavan mukaisessa puvussa; molemmat polvistuvat.\n\nFAUST.\n\n Se liekki-ilve, herra, anteeks anna!\n\nKEISARI viitaten nousemaan.\n\n Saat monta samanmoista toimeen panna. —\n Äkisti piiriss' olin hehkuvassa,\n kuin oisin ollut Pluto manalassa.\n All' yötä, hiiltä, vuoripohja, josta\n löi pienet lieskat. Monest' onkalosta\n puhaltui liekkipyörteet epäluvut,\n ne ylhääll' yhtyivät kuin holvikuvut.\n Noin harja tulikielist' ylimmälleen\n rakentui yhä, raukes yhä jälleen.\n Loi tulikierrepylvästön ne laajan,\n näin taampaa kansain tungoksen ma taajan.\n Mua kunnioittamaan ne työntyi luo\n kuin aina kilvan. Näkyi tää ja tuo\n mun hovistani. Näytin tuhansien\n ma ruhtinaalta salamanterien.[20]\n\nMEFISTOFELES.\n\n Se olet, herra! Sillä ehdoton\n jok' elementti alamaises on.\n Näit totelleen sua tulen raivokkaan;\n sa mereen hyppää, kuohuun rajuimpaan,\n sen helmipohjaan tuskin tullut liet,\n jo etees aukee ihanimmat tiet,\n vihervän kuulas aalto rusoviiruin\n asunnoks sorjimmaksi kaartuu kiiruin,\n kehäänsä sinut, keskipisteen, sulkee.\n Palatsit, kunne kuljet, myötäs kulkee.\n Eloa uhkuu itse seinät nuo,\n käy nuolinopsa vilske, pois ja luo.\n Veen hirmut vieno, uus se hohde houkuttaa,\n ne hyökkää päin, sen jäävät seinän taa.\n Ui lohikäärmeet kultasuomukkaat,\n haikalaa vasten kitaa nauraa saat.\n Vaikk' ympärilläs hovi hyörii, häärää,\n noin viel' et nähnyt tungost' ilman määrää.\n Eik' armainta lie vailla aallon varat:\n luo uljaan linnan Nereiidit[21] ui,\n siell' ikiraikkauteen mi rakentui;\n on nuorimmat kuin kalat ahneen arat,\n muut viisaat; Thetis kuulee, rientää luo,\n uus Peleus, sulle kättä, suuta suo.\n Ja entäs istuimet Olympon!\n\nKEISARI.\n Tuon\n ma ilmain isännyyden sulle suon.\n Ne istuimet, ne pian kyllä saa.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Ja, korkein herra, omas on jo maa.\n\nKEISARI.\n\n Mik' onnen suoma sinut mulle soi,\n Tuhannest' yhdest' yöstä suoraan toi?\n Jos mieles hersyy kuin Sheherazaden,\n menestyt korkeimman sa armon saaden.\n Ain' ole valmis, arkimaailmaanne\n kun inhaan kyllästyn, — syyt eipä laanne.\n\nHOVIMARSALKKA tullen kiiruusti.\n\n Suurvaltaisin, jo luulin, ettei kuunaan\n mun korkein onni soisi olla suunaan,\n mutt' eessäs minut onni tää\n ylimpään riemuun yllyttää:\n on suora lasku viimeisinkin,\n sai kyllän kynnet kiskurinkin,\n se hornanpolte sammui pois;\n tää on kuin taivaan ilo ois.\n\nSOTAPÄÄLLIKKÖ seuraa kiiruusti.\n\n Käy palkasta nyt maksuleimat,\n taas joukot kaikk' on taatut, reimat,\n taas huovi antaa huristaa,\n ja krouvit, heilat haaviin saa.\n\nKEISARI.\n\n Mik' into nostaa rintojanne,\n vie huolen uurteet otsaltanne,\n mi touhu noin nyt teidät tuo?\n\nRAHANVARTIA juuri saapuen.\n\n Sen sanokoot työn aikaansaajat nuo!\n\nFAUST.\n\n Suvaitkoon kansleri sen ilmoittaa.\n\nKANSLERI tullen hitaasti.\n\n Viel' elon-iltani sen onnen saa. —\n Siis kuulkaa, nähkää kohtalokas lehti,\n mi tuskan muuttaa onnen tulvaks ehti.\n Lukee.\n \"Tää seteli on, kaikki tietkööt sen,\n tuhannen kultakruunun arvoinen\n Luvuton aarrepaljous sen takaa,\n syvällä keisarin se maassa makaa.\n Esillesaantiin aarteen ammoisen\n on ryhdytty, se vastike on vakaa.\"\n\nKEISARI.\n\n Mi konnanjuoni, petos suunnattomin!\n Noin keisarin ken nimen väärentää?\n Ja palkkaans' eikö saanut rikos tää?\n\nRAHANVARTIA.\n\n Sen, muista, itse piirsit käsin omin.\n Yöjuhlan suuri Pan sa olit, näin\n puhuimme, kansleri ja me, sua tervehtäin:\n \"Suur' itselles se juhla-ilo suo,\n vedolla kynän kansas onni luo!\"\n Sen vedit, tuhansiks sen kilpatyöllä\n monisti tuhattaiturit jo yöllä.\n Hyvästä työst' ett' yhtälaill' ois hyöty,\n täys sarja kohta leimattiin, on lyöty\n viis-, kymmenkruunut, sadat täydet, puolet.\n Et arvaa, kuinka haihtui kansan huolet.\n Näe kaupunkisi Nyt homeen, horteen alta\n mik' elon, ilon vilske kaikkialta!\n Maailman auvo nimes vaikk' ol' aina,\n näin viel' ei palvonut sit' ihmissuku.\n Nyt vasta täysi aakkosten on luku,\n tään merkin ottavat kaikk' onnekkaina.\n\nKEISARI.\n\n Väkeni kelpo kullaks uskoo sen?\n Se pätee palkaks sotajoukon, hovin?\n Siis olkoon, suostun, vaikk' on kummaa kovin.\n\nHOVIMARSALKKA.\n\n Ken tavoittais ne karkulaiset, ken?\n Kuin salamat ne lähti kiitämään.\n On vaihtopankit ovet selällään,\n ja hopeaan ja kultaan joka lehden\n ne vaihtaa, tosin alennukset tehden.\n Tie sielt' on krouviin, liha-, leipäpuotiin;\n nyt puoli maailmaa vain juo ja syö,\n ja toinen herrastelee hienoon muotiin,\n on kauppiaill', on räätäleillä työ.\n Sun onnekses juo krouviseurat hartaat,\n kilisee vadit, täynn' on padat, vartaat.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Korean kohtaa pengermällä perhon\n koht' yksin-käyskelijä, sorjaverhon;\n se riikinkukonsulka-viuhkan takaa\n vilahtaa moiseen seteliin, ja muu\n niin heti suostutus ei sulosuu\n veis suosioon, niin ilman vastahakaa.\n Ois kukkarot ja pussit kiusaks aina,\n povella lippunen ei liioin paina;\n sen lemmenkirjeet sopuseuraks saa,\n rukouskirjaan kätkee pappi palvoin;\n sohia sukkelamp' on peitsin, kalvoin,\n kun soturill' ei vyötä painavaa.\n Ei Majesteetti työtä korkeaa\n mun luulle alentavan vihjein halvoin!\n\nFAUST.\n\n Sun maissas määrättömät määrät kullan\n noin hukkaan viruu horteess' alla mullan.\n On aatos avarinkin kurjan vajaa\n tuon aavistaakseen rikkauden rajaa;\n ylimpään lentoon mielikuvitus\n se sinkoo siivin kesken pysähtyvin;\n vaan henget täyttää, joill' on katse syvin,\n rajaton rajattomaan uskallus.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Paperi moinen mukavamp' on käyttää\n kuin kulta, helmet, selvän arvon näyttää;\n ei tarvis tinkiä, ei vaihtaa silloin,\n on lemmen, viinin juhla vaikka milloin.\n Saa kovaa rahaa sillä vaihtajalta.\n Jos puuttuu, kotva kaivetaan maan alta;\n ja maljan, käädyn korkein huuto ostaa,\n paperi kuoletettu ilkun kostaa,\n epäilijöille näyttää pitkää nenää.\n On totuttu jo, muu ei kelpaa enää.\n Tää meno keisarin nyt maiss' ei muutu:\n ei kulta, korut, paperi ei puutu.\n\nKEISARI.\n\n Te ylhään onneen valtakunnan veitte;\n niin olkoon palkka myös kuin työ, min teitte!\n Maan sisus kaitkaa maissani te kaksi,\n te arvokkaimmat aarteenvartiaksi.\n On kätköt laajat, syvät tietyt teille,\n käy teiltä yksin käskyt kaivureille.\n Siis, aarteistomme kaitsijat, kaikk' yhtyin\n vireät virass' olkaa, toimeen ryhtyin,\n maan päälliset ja alaisetkin maan\n sovintoon onnekkaaseen solmimaan!\n\nRAHANVARTIA.\n\n Ei sitä seikkaa lie, jost' emme sovi;\n hyv' on, kun velhon virkaveljeks saan.\n\n Poistuu Faustin kanssa.\n\nKEISARI.\n\n Nyt niitä lahjaks saatte, koko hovi.\n Kuink' aikoo kukin käyttää, ilmaiskoon.\n\nHOVIPOIKA saaden lahjan.\n\n Ma panen huviin, iloon, nautintoon.\n\nTOINEN samoin.\n\n Mult' armas käädyt, renkaat heti saa.\n\nKAMARIHERRA ottaen vastaan.\n\n Täst' alkain juon ma kahta kalliimpaa.\n\nTOINEN samoin.\n\n Jo noppaa taskustani nostattaa.\n\nLIPPUEENPÄÄLLIKKÖ miettivästi.\n\n Voin maan ja linnan velattomaks saada.\n\nTOINEN samoin.\n\n Uus aarre lisäks entisten ei kaada.\n\nKEISARI.\n\n Tult' innon toivoin, uljuutt' uuteen tekoon;\n vaan joka teidät tuntee, kyllä arvaa:\n kuink' aarteita jos saisittekin kekoon,\n vast' ette entistä te vaihda karvaa.\n\nNARRI saapuen joukkoon.\n\n Te jaatte lahjoja... myös mulle, anon!\n\nKEISARI.\n\n Vai elät taas? Ne joisit polttoon janon.\n\nNARRI.\n\n Nuo taikalaput! Ymmäll' olen siitä.\n\nKEISARI.\n\n Sen uskon, huonosti näet käytät niitä.\n\nNARRI.\n\n Tuoss' uusia; en tiedä, mitä teen.\n\nKEISARI.\n\n Vain poimi pois, näet etees pudonneen.\n\n Poistuu.\n\nNARRI.\n\n Mull' oisko muka tuhantista viis?\n\nMEFISTOFELES.\n\n Taas, leili kaksijalka, elvyit siis?\n\nNARRI.\n\n Kuin ennenkin, vaikk' en näin hyvään säähän.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Nous ilost' ihan hiki sulle päähän.\n\nNARRI.\n\n Ken, nähkääs, rahaa paperista valaa?\n\nMEFISTOFELES.\n\n Saat sillä, mitä kaula, vatsa halaa.\n\nNARRI.\n\n Maan, talon, karjan myöskö?\n\nMEFISTOFELES.\n\n Noista hinnan\n vain ojennat ja otat!\n\nNARRI.\n\n Myöskö linnan\n ja riistametsät, -purot?\n\nMEFISTOFELES.\n\n Vaikka mistä!\n Sa oisit muhkein linnanisännistä.\n\nNARRI.\n\n Ens' yöni nukun oman pohjan päällä! —\n\n Poistuu.\n\nMEFISTOFELES yksin.\n\n Ken ei näe, ett' on narri viisain täällä?\n\n\n\nSYNKKÄ KÄYTÄVÄSOLA.\n\nFaust. Mefistofeles.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Mua vedät näihin synkkiin soliin, vaikka\n sisällä siell' on hauskaa niin!\n Tuo hovin tungosvilske paras paikka\n lie temppuihin ja tepposiin.\n\nFAUST.\n\n Pois lorut nuo! Siit' ajat on ja päivät,\n kun kuluks alle anturas ne jäivät;\n vaan noin nyt heilut ees ja taas\n vain kiertäin sanaa antamaas.\n Mutt' uuteen vaatii urakkaan\n kamariherra, marsalkka mua vaan.\n Niin tahtoo keisari, se heti täyttää\n on pakko, Helena ja Paris hälle näyttää;\n ihannekuvat miesten, naisten noina\n hän nähdä halaa ilmi-olentoina.\n Siis työhön joutuin! Lupaust' en loukkaa.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Mit' uskalsit? Sua mieletöntä houkkaa!\n\nFAUST.\n\n Et tainnut, kuoma, kuvitella,\n nuo temppus mihin meidät vie.\n Kun rikkaaks ensin tehty lie,\n nyt saamme herraa huvitella.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Äl' usko, ei se käy noin vaan,\n nyt pystymmät on portaat eessä;\n sä ryhdyit oudoist' oudoimpaan,\n kunp' uutta vain et rikosvelkaa tee sä!\n Kuin kullan paperinen kummitusko\n ois helppo nostaa Helena? Äl' usko! —\n Kuvatus-kummitust' on, noidanlasta\n mull' antaa, pallipäätä vaihdokasta;\n vaan pirunheilat, vaikka valioita,\n ei ole heeroskauden hempukoita.\n\nFAUST.\n\n Taas vanhan ruikutuksen harras lisä!\n Sun kanssas aina epätiedoss' on.\n Sa olet kaikkein estelyiden isä,\n jok' avust' uuden vaadit palkkion.\n Vain hiukan sopotat, on tehty tuo,\n voit vilahduksess' esiin hänet noutaa.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Pakanat multa muille joutaa,\n omassa hornass' asuu nuo.\n Mut keino lie...\n\nFAUST.\n\n Jo kerro, kiirehemmin!\n\nMEFISTOFELES.\n\n Se korkeamp' on salaisuus, siks emmin. —\n Miss' aikaa, paikkaa ei, siell' ylhäiset\n on yksinäiset jumalattaret,\n nimetyt kaihtain, niinkuin huomannet,\n on _emot_!\n\nFAUST säpsähtäen.\n\n Emot!\n\nMEFISTOFELES.\n\n Mielees kammon toi?\n\nFAUST.\n\n On emot! Emot! Kummalta se soi.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Myös on. Niit' ette, kuolevaiset, tunne,\n me emme hevin mainitse. Nyt vaivu\n luo niitten, sull' on syvimpään tien kaivu.\n Sun oma syys, ett' ovat tarpeen.\n\nFAUST.\n\n Kunne\n on tie?\n\nMEFISTOFELES.\n\n Ei tietä! Kulkematon kulkuna,\n evätty eessä, pääsytönnä sulkuna\n ikuinen umpi! Mennä uskallatko?\n Et samotessas salpaa siirrä, katko,\n sua autiudet ajaa. Aavistatko,\n mit' autius ja yksinäisyys on?\n\nFAUST.\n\n Sais säästyä tuo paatos-täry,\n käy siitä noitakyökin käry\n ja muunkin muinaiskomennon.\n Kanss' elin kai ma ihmisheimon inhan,\n opinhan tyhjää, tyhjää opetinhan!\n Jos puhuin totta järjen, tunnon mukaan,\n kaht' äänekkäämmin vastaväite soi vaan;\n alt' iskuin nurjain sainhan etääntyä,\n sain erakoksi korpeen vetääntyä,\n ja etten yksin, orvomp' ois kuin kukaan,\n lopulta jäädä hornalaisen hoivaan.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Ui valtamerta, vailla rajaa\n ulappa ääretön kuss' ulottuu,\n näet kuitenkin, kuink' aalto toistaan ajaa,\n vaikk' ammottaakin alla surman suu.\n Näet jotain sentään, vilahtavan veessä\n delfiinin vihervässä tyventeessä,\n näet pilvet, auringon ja kuun ja tähdet:\n näe mitään et, kun iki-tyhjään lähdet,\n et kuule askelt' astumaas,\n tue mikään all' ei anturaas.\n\nFAUST.\n\n On puhees kuin päämystagoogin[22] myytit,\n joit' uskoi kuunaan hartaat neofyytit;\n päinvastoin vain. Vai tyhjän syliin syöstä\n saan taidon, voiman noudantaan sen yöstä?\n Sun mulle suomas tuon on kissan toimi,\n tulesta kuumat kastanjat mi poimi.\n Ei haittaa! Tyyten tutkikaamme tuo,\n sun tyhjäs ehkä kaiken mulle suo.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Sua mennessäs mun muista kehuneen,\n näyt totta tuntevan sa perkeleen.\n Täss' avain tää!\n\nFAUST.\n\n Tuo pikku lelu!\n\nMEFISTOFELES.\n\n Kahvaan\n vain tartu, halvaks älä arvioi!\n\nFAUST.\n\n Kädessä kasvaa, liekkii, salamoi!\n\nMEFISTOFELES.\n\n Jo uskotko sen vaikutukseen vahvaan?\n Tien, paikan oikean sen tietää vainu,\n emojen eteen vie. Sen kanssa painu!\n\nFAUST kammahtaen.\n\n Emojen! Vavahdan, kuin iskis kuka!\n Mik' on tuo sana, jot' en kuulla voi?\n\nMEFISTOFELES.\n\n Mik' ahtaus! Uus sana kiusaa muka!\n Vain kuultua siis kuulla kestät? Kammoin\n mik' enää löis sua, soikoon mikä soi?\n Sa kummimpaankin totuithan jo ammoin!\n\nFAUST.\n\n Ei turtumus lie ovi onnen tarhain,\n väristys ihmisen on osa parhain;\n jos tunnett' elo ehdyttääkin monta,\n vain järkkyin sydän tuntee suunnatonta.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Siis vaivu! Tai myös: nouse! virkkaa vois.\n Se yht' on. Pohjalt' olevaisen pois,\n kuvien pelkkäin irtopiiriin mennen!\n Saa ilos kadonneesta kauan ennen!\n Kuin pilvet leijuu niitten lento vapaa.\n Avainta viuhdo, etteivät sua tapaa!\n\nFAUST innoittuneena.\n\n Hyv' on! Se käteen uuden tarmon valaa,\n avartuu rinta, työhön suureen halaa.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Näet vihdoin kolmijalan hehkuvaisen,\n se merkkinä on pohjan pohjimmaisen.\n Sen hohteess' emot huomaat, istunee\n kai jotkut, toiset seisoo, käyskelee,\n kuink' osuu. Muodostunta, muuttumus,\n iäisen mielen iäis-askarrus,\n kuviksi kutoo kaikkinaista luomaa.\n Vain hahmot nuo he näkee, ei sua huomaa.\n Siin' ollos rohkea, on vaara suuri,\n käy suoraan kohti kolmijalkaa tuota,\n sit' avaimella kosketa!\n\n Faust tekee avaimella päättävän käskeväisen eleen.\n\nMEFISTOFELES häntä tarkastellen.\n\n Noin juuri!\n Kuin orja seuraa se, ei luovu luota;\n taas nouset hiljaa, onnen olkapäällä,\n ei tiedäkään ne, saalis on jo täällä.\n Ja huutaa sankarin, kun noin sen toit,\n ja sankarittaren sa yöstä voit,\n sa ensimmäinen, joka moista tohdit;\n se tehty on, sa täytäntöön sen johdit.\n Koht'ikään mahti maagillisen avun\n saa jumalhahmoiks suitsutuksen savun.\n\nFAUST.\n\n Siis nyt?\n\nMEFISTOFELES.\n\n Nyt alas ponnistuksin kaikin!\n Sa vaivu polkein, polkein nouset sieltä.\n\nFAUST polkee ja vajoaa.\n\n Kuink' auttanee vain avain, jos sen saikin!\n Saas nähdä, tokko palaa tuolta tieltä.\n\n\n\nKIRKAASTI VALAISTUJA SALEJA.\n\nKeisari ja ruhtinaat. Hovikunta liikehtien.\n\nKAMARIHERRA Mefistofeleelle.\n\n Se henkinäytös näyttämättä on,\n siis toimeen, herra on jo maltiton.\n\nHOVIMARSALKKA.\n\n Sit' ikään majesteetti tiedustaa;\n pahoittaa vitkaillen hänt' ette saa.\n\nMEFISTOFELES.\n\n On kumppanini juuri siksi poissa;\n hän työnsä tietää, salakammioissa\n syvässä rauhass' askaroi;\n tää erikoista vaatii vaivaa:\n tään aarteen, itse kauniin, esiin kaivaa\n vain korkein taito, viisaan taika voi.\n\nHOVIMAHSALKKA.\n\n Ma taidoistanne, taioistanne viis;\n niin tahtoo keisari, se valmiiks siis!\n\nVAALEAVERIKKÖ NAINEN Mefistofeleelle.\n\n Sananen, herra! Näätte muodon raikkaan,\n mut toista surkeus on suvisään,\n tuo pilkut punervat se joka paikkaan\n mun vaivakseni valkohipiään.\n Mik' auttaa?\n\nMEFISTOFELES.\n\n Sääli! Moinen valkotupu\n keväällä kirjava kuin teeren kupu!\n Mätiä tislatkaa te sammakon\n ja konnankieliä, kun täyskuu on,\n sit' alakuulla ihoon sivelkää —\n ei pilkkuja tuo enää kevätsää.\n\nTUMMAVERIKKÖ.\n\n Luo tungos työntyy, teidät saartaa. Pian,\n mua auttakaa, sain jalkaan vilunvian,\n se haittaa, käyskelin tai karkeloin,\n vain kömpelösti kumartaakin voin.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Mun suokaa jalkaan polkaista te kerta.\n\nTUMMAVERIKKÖ.\n\n No niin, lie lempivillä tapa moinen.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Ei ole se mun polkaisuni verta.\n Samalle samaa, tuska lie tai toinen;\n parantaa jalan jalka, muu taas muun.\n Kas niin! Ei vastata saa polkaisuun.\n\nTUMMAVERIKKÖ kirkaisten.\n\n Ai, ai, se polttaa! Potku armoton,\n kuin kaviolla!\n\nMEFISTOFELES.\n\n Vaiva poissa on.\n Nyt tanssi halus takaa — luistaa keli,\n ja pöydäss' armaan kanssa jalkapeli.\n\nNAINEN tunkeutuen luo.\n\n Mua päästäkää! On tuska liian suuri,\n tulessa mull' on syvin sydänjuuri.\n Viel' eilen katsett' ikävöi hän multa,\n nyt selin kääntyy, toista liehii kulta.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Tukala juttu tuiki, mutta kuules,\n tää hiili ota, hänen luokseen palaa,\n nojaudu häneen vienosti, ja salaa\n siin' olkaan, hihaan, viittaan viivaa tee\n katumus hellä sydämeen jo herää.\n Vaan niele hiili heti, sillä erää,\n ei vett', ei viiniä saa maistaa huules:\n tän' yönä ovellas hän huokailee.\n\nNAINEN.\n\n Ei myrkkyä se lie?\n\nMEFISTOFELES närkästyneenä.\n\n Mua loukkaa moinen.\n Sais juosta pitkältä sen hiilen perään,\n puut' on se polttolavan erään,\n jot' innoin hoidimme, sen taata voinen.\n\nHOVIPOIKA.\n\n Ma lemmin, eivät katso aikuiseksi.\n\nMEFISTOFELES syrjään.\n\n En tiedä enää, ketä kuulenkaan.\n Hovipojalle.\n Te nuorint' älkää pälykö! Ken keksi\n etunne, ellei kypsät vuosiltaan? —\n Toisia tunkeutuu liki.\n Taas uusia! Täys sota! Totuus sula\n lopulta neuvoks enää tässä jää,\n tuo kehnoin keinoista. On suuri pula. —\n Oi emot, emot, Faust jo päästäkää!\n Katsoen ympärilleen.\n Salissa himmentyy jo valot, näen\n jo liikehtivän kaiken hoviväen.\n Siell' arvokkaasti astuu peräkkäin\n ne kautta pitkäin solakäytäväin.\n Ritarisaliin vanhaan, avaraan\n nyt koolle tullaan, tuskin mahdutaan.\n Nuo laajat verhot, kudoskuviot,\n varukset, kulmanteet ja komerot, —\n niin, tääll' on itsestään jo, esiin vaikka\n ei manattaiskaan, aaveill' asuinpaikka!\n\n\n\nRITARISALI.\n\nHimmeä valaistus.\n\nKeisari ja hovi saliin saapuneina.\n\nAIRUT.\n\n Tutussa kuuluttajan työssä toimin,\n vaan henget saartaa salaisin nyt voimin;\n on turha toivo löytää järkipohjaa,\n jok' ongelmaa tuon oudon menon ohjaa.\n Jo tuolit, istuimet on paikoillaan,\n juur' eturiviin keisar' ohjataan;\n voi verhoista hän mukavasti noita\n ihailla suuren ajan taisteloita.\n Kaikk' istuvat jo, valtias ja hovi,\n perälle penkit kaikk' ei kelvoin sovi;\n myös kulta kullan viereen paikan kai\n suloisen kolkoks aavehetkeks sai.\n Sijansa kaikill' on, on muill', on mulla,\n olemme valmiit siis, saa henget tulla!\n\n Pasuunain soittoa.\n\nTÄHTIENSELITTÄJÄ.\n\n Nyt ihmenäytös heti alkaa saa!\n Niin käskee herra, seinät auetkaa!\n Nyt taika vallitsee, mik' estää vois?\n Kuin liekin viemät vierii verhot pois;\n jo muuri halkee, siirtyy sijaltaan,\n ja syvän näyttämön nyt katse kohtaa,\n valoa salaperäistä se hohtaa,\n käyn lavan partaalle ma seisomaan.\n\nMEFISTOFELES ilmestyen kuiskaajankomerosta.\n\n Saa suosion kai, mitä täältä sorvaan,\n on pirun puhetaito kuihke korvaan.\n Tähtienselittäjälle.\n Sa tunnet, kuinka tähdet kulkevat,\n mun kuiskeeni sa taiten tajuat.\n\nTÄHTIENSELITTÄJÄ.\n\n Tuoll' ihmevoiman esiin loihtiman\n näen temppelin ma vanhan, valtavan.\n Kuin Atlas taivast' ammoin kantoi, pylväät\n on rivitysten ympärillä ylväät;\n ne vuorenraskaan kestää kuormituksen,\n jo kaksi kantais suuren rakennuksen.\n\nARKKITEHTI.\n\n Antiikkiako? Hurmatkoon tuo houkan!\n Niin kömpelöä, raskaan jäykkää on!\n Jaloa raaka, suurt' ois avuton?\n Rajaton pyrkimys vain pylvään soukan,\n vain suippoholvi nostaa hengen teitä;\n muu rakennus niin rakentaisko meitä?\n\nTÄHTIENSELITTÄJÄ.\n\n Nyt hartaat olkaa, tähtien on aika!\n Lukitkoon järjen loihtulauseen taika,\n vaan lentäköön kuin itse vapaus\n ihana, raisu mielikuvitus!\n Se silmin nähkää, mihin mieli palaa!\n Se mahdotont' on, siis, mit' usko halaa.\n\n Faust kohoaa etunäyttämön toiselta sivulta.\n\nTÄHTIENSELITTÄJÄ.\n\n Kuin pappi seppelpää, tuo tenhomies\n nyt täyttää, aimosti mit' alkaa ties.\n Myös kolmijalka maasta kohoaa,\n jo suitsutuksen tuoksu tuulahtaa.\n Jo ryhtyy siunaamaan hän suurta työtä;\n nyt kaikess' olla voi vain onni myötä.\n\nFAUST mahtavasti.\n\n Nimeenne, valtaemot, piileväiset\n rajattomassa, iki-yksinäiset,\n ja silti yhtä! Päänne ympäritse\n elotta väikehtivät hahmot elon.\n Mi kerran oli, hehkun sai ja helon,\n siell' liikkuu, osa ikuisuutt' on itse.\n Te, kaikkivoivat, jaatte asuntoihin\n niit' aamun teltan, öitten onkaloihin.\n On toisill' eessä elon armaus,\n luo toisten tietäjän käy uskallus;\n hän, aulis, voimin vyötty, näyttää sen,\n mi kaikkein toive: ihmeen ilmeisen.\n\nTÄHTIENSELITTÄJÄ.\n\n Vain koskee maljaan avain hehkuvainen,\n jo peittää paikan huuru usvamainen,\n kuin pilvi leijuu, huljuu, pitkäks ujuu,\n jakautuu, suikerrellen yhteen sujuu.\n Ja henkimahdin ihme havaitkaa:\n tuo väike soittoa on sointuvaa.\n Hyminä kumma kumpuaa ja helkkää,\n vaeltaa henget, sävelt' on se pelkkää.\n Triglyyfit,[23] pylväsrivit soi, sen kuulen;\n jo laulaa koko temppeli, ma luulen.\n Nyt vaipuu usvaharso; sulho sorja\n siit' astuu, notkuu tahdiss' askel norja.\n Voin vaieta jo, joutaa sanat pois,\n kenelle armas Paris outo ois!\n\n Paris ilmestyy.\n\nVALLASNAINEN.\n\n Mi hohde, nousu kukoistukseen nuoreen!\n\nTOINEN.\n\n Kuin persikassa tuntu mehun tuoreen!\n\nKOLMAS.\n\n Niin hienon täyteläinen huulten kaarre!\n\nNELJÄS.\n\n Kai ois se malja suulles armas aarre!\n\nVIIDES.\n\n Todella sievä, vaikk' ei hieno varsin.\n\nKUUDES.\n\n Sais tulla hiotummin käytösparsin.\n\nRITARI.\n\n Niin, paimenrenki[24] nähtävyys on lavan,\n vaan miss' on merkki prinssin, hovitavan?\n\nTOINEN RITARI.\n\n Puol'alastonna pulska poika kyllä,\n vaan sietäis ensin nähdä sovat yllä!\n\nNAINEN.\n\n Niin sulavasti istumaan hän vaipuu.\n\nRITARI.\n\n Ja syliin, kainaloon kai teill' on kaipuu!\n\nTOINEN NAINEN.\n\n Sirosti kättä nojaa päänsä taa.\n\nKAMARIHERRA.\n\n Se tolvana! Tuo on jo julkeaa.\n\nNAINEN.\n\n Mit' ette, hyvät herrat, morkkais?\n\nKAMARIHERRA.\n\n Kehtaa\n edessä keisarin noin roikalehtaa!\n\nNAINEN.\n\n Vain näytöst' on se: siell' ei katso kukaan.\n\nKAMARIHERRA.\n\n Täss' yli näytösten käy etiketti.\n\nNAINEN.\n\n Pään armaan vienosti jo uni petti.\n\nKAMARIHERRA.\n\n Hän kohta kuorsaa, täysin luonnon mukaan.\n\nNUORI NAINEN ihastuneena.\n\n Mi tuoksu suitsutukseen ihanasti\n sekaantuu? Tuntuu sydänjuuriin asti!\n\nVANHEMPI NAINEN.\n\n Niin, sieluun saakka hengähtely herkkä!\n Hänestä käy se!\n\nVANHIN NAINEN.\n\n Kasvun kevätkerkkä!\n Soluissa nuoruus nektarina läikkyy,\n väreillen ilmass' ympärillä väikkyy.\n\n Helena ilmestyy.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Siis tuo! No, hän ei mult' ois rauhaa vievä!\n Ei verilleni käy, vaikk' onkin sievä.\n\nTÄHTIENSELITTÄJÄ.\n\n Ei tehtävää mull' enää, tunnustan\n sen mielelläni miesnä kunnian.\n Hän, kaunis, tulee. Kunp' ois tulikielet! —\n Sai kauneus laulun intoon ihmismielet —\n ken näki sen, sen valtaansa se vei,\n ken omaks sai, sen onnell' äärtä ei.\n\nFAUST.\n\n Näköä kauneus mult' eikö vie?\n Sen lähde tulvii sielun sisimpään!\n Sai autuaimman palkan kammotie.\n Niin kaikk' ol' inhaa, tylsää, tyhjää. Tään\n kun pappeuden sain, kuink' arvokasta,\n ikuista, suurta, vakaata nyt vasta!\n Mult' elon henki laatkoon huokumasta,\n jos sinusta ma koskaan, koskaan luovun! —\n Sulous, lumokuvastuksessaan[25]\n mi hurmas ammoin, auvon tarjos,\n ol', ihanuus, vain sumea se varjos! —\n Sult' yksin kaiken voiman, innon saan\n ja kaipuun kaikkivaltiaan,\n sua lemmin, palvon, jumaloin ja juovun.\n\nMEFISTOFELES kuiskaajankomerosta.\n\n Seis, taltu, osas sotket kokonaan!\n\nVANHEMPI NAINEN.\n\n Komea, kookas, vain niin pieni pää.\n\nNUOREMPI NAINEN.\n\n Moist' onko nähty jalan lönttyrää!\n\nDIPLOMAATTI.\n\n On ruhtinattaria tyyliin samaan,\n hän kaunis päästä jalkoihin on hamaan.\n\nHOVIMIES.\n\n Käy viekkaan vienona hän pojan luo.\n\nNAINEN.\n\n Niin nuoren, puhtoisen, — on rumaa tuo!\n\nRUNOILIJA.\n\n Tuo kauneus luo hohteen nukkujaan.\n\nNAINEN.\n\n Endymion ja Luna,[26] tosiaan!\n\nRUNOILIJA.\n\n Niin juur', on jumalatar alas tullut,\n kumartuu, pojan hengitystä juo;\n ah, miekkoista! — Nyt suudelman jo suo! —\n On mitta täys.\n\nDUENNA.\n\n Noin julki! Huimat hullut!\n\nFAUST.\n\n Peloittavasti suosii poikaa! —\n\nMEFISTOFELES.\n\n Malta!\n On, mitä mielii, haamun tehdä valta.\n\nHOVIMIES.\n\n Pois hiipii varpaisillaan; poika herää.\n\nNAINEN.\n\n Vilahtaa taakseen, tietysti, sill' erää.\n\nHOVIMIES.\n\n Suur' ihme pojan huumaa kokonaan.\n\nNAINEN.\n\n Ei liene toisest' ihme kovinkaan.\n\nHOVIMIES.\n\n Taas jalon arvokkaana luo hän palaa.\n\nNAINEN.\n\n Jo nään, hän pojan oppiins' ottaa halaa.\n Mies siinä seikass' ain' on sekapäinen:\n kai tuokin mielestään on ensimmäinen.\n\nRITARI.\n\n On, vaikk' ois mikä, kaunis, jumalainen! —\n\nNAINEN.\n\n Viheliäistä! Viekas porttonainen!\n\nHOVIPOIKA.\n\n Ma olla tahtoisin tuo nuorukainen!\n\nHOVIMIES.\n\n Ken mielellään ei tarttuis verkkoon moiseen?\n\nNAINEN.\n\n Se koru käynyt kädestä on toiseen,\n jo melko kulunut on kultauskin.\n\nTOINEN NAINEN.\n\n Ol' enää kymmenvuotiaasta tuskin.\n\nRITARI.\n\n Saa parhaan ottaa, minkä onni suo:\n mua tyydyttäisi kaunis tähde tuo.\n\nOPPINUT.\n\n Näen selvään hänet, mutta silti kysyn,\n hän onko aito. Epäillä on syy,\n näet silmin nähden liioin viehättyy;\n siis kirjoituksissa ma kiinni pysyn.\n Luen niistä kaikkein Troian harmaapartain[27]\n hänt' ihastelleen todell' innoin hartain;\n ja nähdäkseni täysin sopii tää:\n mull' ikää on, vaan hän mua miellyttää.\n\nTÄHTIENSELITTÄJÄ.\n\n Mies, sankar' uljas, poikanen ei enää,\n hän tarttuu kaunoon — turha tehdä tenää —\n jo korkealle ilmaan kohottaa:\n ihanko ryöstää?\n\nFAUST.\n\n Uskalikko hurja!\n Sa tohdit! Seis! Hoi, seis! Nyt riittää saa!\n\nMEFISTOFELES.\n\n Siis hoida itse aave-ilve kurja!\n\nTÄHTIENSELITTÄJÄ.\n\n Vain sana vielä! Nähdyn näytelmän,\n _Helenan ryöstöksi_ sen nimitän.\n\nFAUST.\n\n Vai ryöstö! Olenko siis turhan tautta\n ma tässä, kädessäni avain tää!\n Toi autiutten kauhu-aavain kautta\n se minut tähän. Täst' ei järkähtää\n saa jalka! Täss' on totta nää, ei unta,\n teit' uhmaa, henget, hengen avarrunta,\n suur' omaks aukee kaksoisvaltakunta.[28]\n Hän, kaukaisin, ei lähemp' olla vois!\n Pelastan hänet, viel' ett' omemp' ois!\n Se, emot, emot, suokaa, vaadin teitä!\n Ken hänet tuntee, hänt' ei enää heitä.\n\nTÄHTIENSELITTÄJÄ.\n\n Faust! Faust! Sa mitä teet? — Hän tarttuu naiseen\n rajusti, — on jo hahmo himmennyt!\n Nyt avaimen hän suuntaa nuorukaiseen,\n jo koskettaa! — Voi meitä, voi! Nyt! Nyt!\n\n Räjähdys. Faust viruu maassa. Henget haihtuvat usvaksi.\n\nMEFISTOFELES ottaen Faustin hartioilleen.\n\n Sen saitte! Kiusana kun narri lie,\n lopulta pirunkin se vipuun vie.\n\n Pilkkopimeä. Temmellys.\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS\n\n\nKORKEAHOLVINEN, AHDAS GOOTTILAINEN HUONE,\n\nFaustin entinen kammio, muuttumattomana.\n\nMEFISTOFELES ilmestyen verhon takaa. Hänen sitä nostaessaan ja\nkatsoessaan taakseen näkyy Faust ojentuneena vanhanaikuiselle\nvuoteelle.\n\n Nyt siinä viru, onneton,\n jonk' umpipaulaan lempi vei!\n Helenan herpaama ken on,\n niin hevin siitä toivu ei.\n Katsoo ympärilleen.\n Jos kunne täällä katseen heitti,\n on säilynyt kaikk' ihan ennellään:\n vain kirjoruudut himmenneet, mä nään,\n ja karttunut on lukinseitti;\n paperi kellastunut, muste kuivaa, —\n vaan sillään kaikk' on saanut olla;\n kynäkin tuossa, pirun haltuun jolla\n Faust piirsihe täynn' apeutta nuivaa.\n Sen ruodoss' eikös verta vain\n näy tippa, jonka viekoitelluks sain!\n Tää tott' ois aarre ainoisin\n keräilijälle suurimmallekin.\n Myös vanha turkki jäänyt vanhaan vaarnaan,\n tuost' aatos palaa siihen saarnaan,\n joll' ammoin pyörsin teinin pään;\n mies siit' ei selvinnyt lie vieläkään.\n Sua, lämmin karvaturri, hetken verran\n ma totta halun kantaa saan,\n dosentti ryhtevä viel' olla kerran,\n jok' erehdy ei missään milloinkaan.\n Asenne oppineitten aito, —\n pirulta ammoin jäi se taito.\n\nPudistaa vaarnasta ottamaansa turkkia; siitä pölähtää sirkkoja,\nkuoriaisia ja koiperhosia.\n\nHYÖNTEISTEN KUORO.\n\n Taas terve! Niin harvoin\n sa, pää-isä, käyt!\n Me suristen, survoin\n jo tullaan, kun näyt.\n Salass' yksin ja kaksin\n meit' istutit vain;\n näet tanssivan, taatto,\n nyt luvuttomain.\n Niin veijari rintaan\n se syvälle jäi,\n on helpompi keksiä\n turkista täi.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Kuink' iloll' yllättää mua nuoret luomat nuo!\n Vain kylvä, sadon kypsän aika tuo.\n Pudistan vielä kerran vanhat karvat —\n niist' enää pölähtää vain jotkut harvat. —\n Hei, kaikkianne! Suojaan sadan satain\n nyt kätköin, lemmikit te, lentäin, matain,\n lipasten vanhain romustoon\n ja sekaan tummuneitten pärmäin,\n pölyisten ruukunsäröjen ja -särmäin,\n pääkalloin silmäonteloon!\n Ei moinen laho tunkka saata\n kutisemasta kuunaan laata.\n Pujahtaa turkkiin.\n Kas niin, viel' ollos kerran olkapäällä!\n Taas isäntä nyt olen täällä.\n Mutt' ei se nimi auta paljonkaan:\n miss' on ne, joilta tunnustuksen saan?\n\nHelistää nuorasta kelloa, josta lähtee vihlova, läpitunkeva räminä\nsaaden holvit vapisemaan ja ovet lentämään auki.\n\nFAMULUS[29] hoippuen luo pitkän, synkän käytävän perältä.\n\n Mikä pauhu! Mikä kauhu!\n Portaat nuojuu, muurit huojuu;\n takaa ruudun sälähtävän\n salaman näin välähtävän;\n halkee laatat permannosta,\n tippuu laastit laipiosta;\n usten lujat salvat laukee,\n ihmevoiman eessä aukee. —\n Huu, mi hirmu, kouko täällä\n Faustin vanha turkki päällä!\n Katsoo, viittoo — pelon ankeen\n vallass' aivan maahan lankeen.\n Pakenenko vaiko jään?\n Minut, ah, mi periikään?\n\nMEFISTOFELES viitaten.\n\n Hei, veikko! — Nimenne on Nikodemus.\n\nFAMULUS.\n\n Niin, teidän arvoisuutenne — Oremus.[30]\n\nMEFISTOFELES.\n\n Se jääköön!\n\nFAMULUS.\n\n Muistamasta kiitos syvin!\n\nMEFISTOFELES.\n\n Viel' ikämiesnä teini, tiedän hyvin.\n Mies oppinut, jo herra homepää,\n vain lukee, lukee, muut' ei tehtävää.\n Niin sommitellaan soma korttitalo,\n ei henki suurinkaan tee enempää.\n Vaan mestarina tääll' on taattu valo,\n tuo kuulu tohtori, tuo Wagner jalo,\n maailman oppineen nyt päämies ylväs,\n sen koossapitäjä, sen valtapylväs,\n ain' ahtaa viisautta aumaan;\n luo rientää tiedonjanossaan\n opetuslapset yhteen laumaan.\n Vain hän kateederista loistaa, käyttää\n kuin Pyhä Pietar' avaintaan,\n mit' ylhääll' on, mit' alhaall' on, hän näyttää.\n Ylinnä muista noin hän hohtaa;\n ei vertaa kunniassa kohtaa;\n Faust itse unhon varjoon jää,\n kaikk' yksin keksi, taisi tää.\n\nFAMULUS.\n\n Ei, teidän jaloutenne, anteeks anon,\n nyt mull' on pakko vastaanpanon:\n ei mitään sellaista, sen sanon;\n häll' osa olla vaatimaton on.\n Käsittämättömäst' on kadonnasta\n tuon suuren miehen tuiki lohduton;\n ei lakkaa palaavaksi toivomasta.\n Kuin tohtori Faustin aikaan huone tää\n kajoomatonna kaikin kohdin\n vain vartoo entist' isäntää.\n Ma tuskin sisään tulla tohdin.\n Nyt jokin tähtihetki lie! —\n Näin vavahtavan muurin vakaan,\n ust' ainoaa ei jäänyt hakaan,\n siks oli auki tänne tie.\n\nMEFISTOFELES.\n\n No missä mies se olostaa?\n Luo viekää! Hänet noutakaa!\n\nFAMULUS.\n\n Ah, kiellon sain niin ankaran;\n en tiedä, tokko uskallan.\n Vuoks suuren työn jo kuuta monta\n hän rauhaa tarvinnut on ehdotonta.\n Näön hennoin oppinut sai villin,\n kuin miilumies on nokipää\n nyt siellä, silmät verestää\n puhaltelusta lieskapillin;\n noin puhkuu, puuhaa, minkä kerkee,\n helisemäst' ei pihdit herkee.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Mua ettäkö ei päästäis luo?\n Täss' on se mies, jok' onnen hälle tuo.\n Famulus poistuu, Mefistofeles istuutuu mahtavasti.\n Ma tähän tuskin istahdan,\n jo saapuu vieras, tunnen tulijan,\n noit' uusimpia tällä kertaa,\n sen rehentelijän ei vertaa.\n\nBACCALAUREUS[31] syöksyy käytävästä.\n\n Ovet auki, portti avoin!\n Toivon, ettei kuolleen tavoin\n elävä ois laho, mätä\n niinkuin aina ennen tätä,\n turhaan hukkua ei huolis,\n itse elämään jo kuolis.\n\n Muurit nää jo mutkiin taipuu,\n lopulta ne kasaan vaipuu;\n ajoiss' alta väistykäämme,\n muuten äkin loukkuun jäämme.\n Rohkeudellani ei rajaa,\n mutt' ei eemmäs voi mua ajaa.\n\n Vaan mi vastass' on nyt mulla?\n Tänne juuri taisin tulla\n ammoin, keltanokka kiltti,\n arka, ange lukupiltti,\n noihin luotin partasuihin,\n jaarituksiin jauhettuihin.\n\n Vanhain kirjain valheet toisti,\n tekotiedoillaan he loisti,\n uskoteltu ulkokulta\n vei heilt' elämän ja multa.\n Kas! — Viel' yksi pesään näitä\n suuria jäi sumupäitä!\n\n Eikös istu, ihme kumma,\n yllään sama turkki tumma!\n Niinkuin jäikin, tosiaan\n viel' on takkutaljoissaan!\n Silloin taitavaksi luulin,\n tajunnut en, mitä kuulin.\n Nyt ei tepsi lorut nuo,\n kursailutta astun luo.\n\n Jos Lethen tummaa vett' ei hapsin harvoin\n jo, vanha herra, ui tuo kaltto pää,\n täss' oppilaanne nähkää saaduin arvoin,\n patukat, akatemiat jo jää.\n Näen teidät yhä yhdenmoisna;\n ma toisna palaan, lähdin toisna.\n\nMEFISTOFELES.\n\n On hauskaa, luo kun soitto veti.\n Näin kohta, teiss' ett' oli jotain:\n tulevan kirjoperhon kielii heti\n jo tuntomerkit toukankotain.\n Kiharat, pitsikaulus syvää\n soi teille lapsen mielihyvää. —\n Nyt tukka Ruotsin kuosiin,[32] — koskaan olla\n ei tainnut kankipalmikolla?\n Niin reipas, uljas näkö; tulee muistaa\n suurt' itseä vain hieman suistaa.\n\nBACCALAUREUS.\n\n Te vanha herra, täss' on vanhat majat,\n vaan muistakaa, ett' uudet on nyt ajat.\n Pois sanat kaksimielet moiset!\n Nyt tarkkaajat niill' onkin toiset.\n Jos narraa nuorta, herkkää mielt', ei lie\n se ihme temppu, totta vie.\n mut tohtikoonpas vaan nyt kukaan!\n\nMEFISTOFELES.\n\n Ei nuoret suostu toteen suorasukaan,\n ei soi se keltanokkain mielen mukaan.\n Vaan vuotten mennen tuta jahka\n sen kaiken tuimasti saa oma nahka,\n kaikk' oman pään se löytöseksi luullaan,\n \"ol' opettaja pöllö\", silloin kuullaan.\n\nBACCALAUREUS.\n\n Tai veijar' ehkä! Ei sit' oppi-isää,\n ken toden haastais suoran. Kukin lisää\n tai vähentää, on vakaa, leikin jyvät\n myös viisaan laarista saa lapset hyvät.\n\nMEFISTOFELES.\n\n On aikans' opinnalla, vaan jo huomaan,\n olette valmis opetusta suomaan.\n Kuun kierrot monen, vuoden jonkin\n kai kokemuksen runsaan koonneet onkin.\n\nBACCALAUREUS.\n\n Kokemuspohja! Lörpötystä löyhää!\n Se hengen rinnalla on köyhää.\n Mit' ammoisest' on tietty, työntää\n vois tunkiolle, saatte myöntää.\n\nMEFISTOFELES oltuaan hetkisen vaiti.\n\n Sit' aavistin jo. Olin houkka,\n näen sen nyt, kuiva, tylsä kirjatoukka.\n\nBACCALAUREUS.\n\n Tuoss' ymmärryst' on sentään hiukan verran,\n näen äijän järkevän nyt ensi kerran!\n\nMEFISTOFELES.\n\n Salaista kulta-aaretta ma hain\n ja sydet kaameat vain saaliiks sain.\n\nBACCALAUREUS.\n\n Vain myöntäkää, ei kalju kalloluunne\n enemmän kuin nuo ontot tuolla maksa.\n\nMEFISTOFELES leppoisasti.\n\n Kai ette tiedä, kuink' on raaka suunne!\n\nBACCALAUREUS.\n\n Vain valhetta on kohtelias saksa.\n\nMEFISTOFELES siirtyen pyörätuolissaan yhä lähemmäs näyttämön parrasta,\npermantoyleisölle.\n\n On valon, ilman puute täällä mulla,\n kai teidän luonanne voin toimeen tulla?\n\nBACCALAUREUS.\n\n On röyhkeää viel' yhä nostaa nenää,\n kuin jotain ois, eik' ole mitään enää!\n Veressä elää elämä, ja missä\n niin veri käy kuin nuorten sydämissä?\n Elävä veri, raikas voima tuo\n uutt' elämää se elämästä luo.\n Se liikkuu, läikkyy, tekoon tenhoaa,\n ja heikko sortuu, kunto kukoistaa.\n Kun voitimme me puolen maailmaa,\n mi teillä työnä? Mietteet, kuvitelmat,\n unelmat, hourehaaveet, havitelmat.\n On vanhuus totta kylmä kuume, tarttuu\n kuin horkan puuska, jäytää, painaa;\n kun kolmas kymmen ikää karttuu,\n mies yhtä hyvä on kuin vainaa.\n Nutistaa teidät paras ajoiss' ois.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Lisätä perkele mit' enää vois?\n\nBACCALAUREUS.\n\n On perkeleitä vain, jos minä sallin.\n\n MEFISTOFELES syrjään.\n\n Se sinut vielä kamppaa mullinmallin.\n\nBACCALAUREUS.\n\n Tää jaloin kutsumus on nuorison!\n Ei ollut maailmaa, sen minä loin;\n ma nostin meren aalloist' auringon,\n kuun vuorojansa kulkemaan ma toin.\n Kuss' astuin, tielle päilyi päivän kulta,\n vihertyi maa ja kukki mulle multa;\n ma viittasin, ja ensimmäisen yön\n jo ylle kutoi tähdet välkevyön.\n Ken, paitsi minä, katkoi teiltä siteet,\n kaikk' arkisielun ahtaat mielipiteet?\n Vapaana riemuin seuraan, kunne johtaa\n mua hengen ääni, sisin valo hohtaa,\n ja riennän täynnä tosint' innoitusta,\n eess' aamu kirkas, takana yö musta.\n\n Poistuu.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Vain mene, uljas omaperäis-otus!\n Mi kolaus sun tietää ois:\n ken tyhmää, viisasta mit' aprikois,\n jot' ammoin aatellut ei rotus? —\n Mut tääkään meit' ei vaaraan saata, jonkin\n on vuoden päästä toisin, malttakaamme!\n Jos mehun käytös aivan päätönt' onkin,\n lopulta sentään viinin saamme.\n Nuoremmalle katsojistolle, joka ei taputa.\n Sanani teit' ei intoon saa,\n niin, niit' ei kiltit lapset yllä;\n on piru vanha, vanhetkaa,\n niin hänet ymmärrätte kyllä!\n\n\n\nLABORATORIO keskiaikaisessa mielessä; monimutkaisia, avuttomia\nlaitteita haaveellisia tarkoituksia varten.\n\nWAGNER lieden ääressä.\n\n Soi kello, kammo-mourahdusta\n vavahtaa muuri nokimusta;\n koht' ongelmaan kai löydän selon,\n mi vastaa vakaint' odotusta.\n Pimeys valkenee jo, helon\n saa sisin pullo, sisus kiiluu,\n kuin hiiltä elävää se hiiluu,\n kuin jalokivi kirkkain kiiltää\n ja yöhön säihkyviirun viiltää.\n Näen valon valkohohteisen.\n Täll' erää josp' en pettyis! — Luoja,\n rasahti ovi!\n\nMEFISTOFELES astuen sisään.\n\n Terve! En\n lie pahain toivotusten tuoja!\n\nWAGNER hätääntyneenä.\n\n Niin, terve tähän tähtihetkeen!\n Hiljaa.\n Mutta\n nyt ihan hiljaa, hengen huokaisutta!\n Koht' aikaansaatu työ on ihmeinen.\n\nMEFISTOFELES vielä hiljemmin.\n\n No mikä siis?\n\nWAGNER hiljemmin.\n\n On tekeill' ihminen.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Vai niin? Vai lempiväisen parin\n siis salpasitte savuhormiin?\n\nWAGNER.\n\n Oh, varjelkoon, noin meist' on aivan nurinnarin\n sukua jatkaa vanhaan normiin.\n Tuo arka alku elon kipinän,\n suloinen pakko paineen sisimmän,\n jok' otti, antoi, omaan kasvoi kaavaan,\n lähintä, sitten vierast' omaksui,\n se vanhast' arvostaan nyt alentui;\n se ilo lie viel' elukan ja raavaan,\n vaan puhtaamp', ylhemp' alku niitten herran,\n inehmon suurilahjaisen, on kerran.\n\n Kääntyen lieteen päin.\n\n Se loistaa! — Toiveit' on nyt tosiaan,\n kun sadoist' aineista on seos saatu —\n pääseikka näät on sekoituksen laatu —\n näin ihmis-aine kokoon kuontumaan\n ja tislattu se, keitinpulloin\n sisälle sopivasti sulloin,\n työ ett' on saatu hiljaa luontumaan.\n\n Kääntyen jälleen lieteen päin.\n\n Se syntyy! Seos selkenee!\n Jo totuus, varmuus valkenee!\n Syvimmän luonnon ihmeen, pohjaan mennen,\n kokeella selvitämme järkevällä.\n Mink' elimellist' itse loi se ennen,\n me teemme kiteyttämällä.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Ken kauan eli, paljon koki,\n häll' enää mitään uutt' ei eessäpäin;\n vaellusvuosinani jo ma toki\n kiteytyneitä ihmisiä näin.\n\nWAGNER, joka siihen saakka on yhä tarkannut koepulloa.\n\n Saostuu, paisuu, salamoi!\n Työ hetkess' olla valmis voi!\n Alussa hullult' aie suuri näyttää,\n vaan vasta nauraa saamme sattumaa,\n ja aivot oivat, jotka järki täyttää,\n myös ajattelija vast' aikaan saa.\n\n Ihastuksissaan koepulloa katsellen.\n\n Soi lasi, vienoon yltyy helinään,\n se tummuu, kirkastuu; nyt syntyy juuri!\n Elehtii sirosti, ma nään,\n mies soma, vaikk' ei suuren suuri.\n Mit' enää puuttuis meiltä, maailmalta?\n Salaisuus astuu verhon alta!\n Vain kuulkaa sirinätä sieltä,\n se ihmis-äänt' on, ihmiskieltä.\n\nHOMUNCULUS koepullossa, Wagnerille.\n\n No, näitkös, isä, se ei ollut pilaa!\n Povellas hellästi suo mulle tilaa;\n vain varo, ettet murra lasimajaa.\n Näin näät on olioitten laita:\n kun luonto luo, on kaikkeuskin kaita;\n mi keinotekoist' on, se vaatii rajaa.\n Mefistofeleelle.\n Sa, veitikka, sa, herra serkku, täällä?\n Ja juuri parhaiks, oikealla säällä!\n Sua kiitän. Sinut hyvä onni toi;\n kosk' olen, toimimatt' en olla voi.\n Sun tietä lyhyint' aina vaistos veti,\n mua ohjaa, työhön tarttuisin nyt heti.\n\nWAGNER.\n\n Vain sananen! Saan häpeillä, kun nuori\n ja vanha eteen ongelmia ahtaa.\n Kuink' esimerkiks ymmärtää sen mahtaa,\n ett' yhteen sielu käy ja ruumiskuori,\n kuin liittämät ois ikuisen ne liiton,\n ja sentään kummallakin kiusa siit' on.\n Ja sitten —\n\nMEFISTOFELES.\n\n Seis! Mun ennen miel' ois tietää,\n miks ei voi mies ja vaimo toistaan sietää.\n Sen pohjaan, ystävä, et kuunaan yllä.\n Mies pieni työtä toivoo, tääll' on kyllä.\n\nHOMUNCULUS.\n\n Siis mik' on työ?\n\nMEFISTOFELES viittaa sivuoveen päin.\n\n Saat näyttää kykys siellä!\n\nWAGNER yhä katsellen koepulloon.\n\n Sa olet poika herttainen, en kiellä!\n\nSivuovi aukeaa, Faust näkyy vuoteella viruvana.\n\nHOMUNCULUS[33] hämmästyen.\n\n Oh, tuo on jotain!\n\nKoepullo liukuu pois Wagnerin käsistä, väikkyy Faustin yläpuolelle\nja valaisee häntä.\n\n Vehmaat rannan kaarteet,\n veen välke, armaat naiset alla puitten,\n ne riisuutuu — ain' ihanammat aarteet!\n Yks ylevinnä loistaa yli muitten,\n ylintä urhoin, jumalten lie kantaa.\n\nFAUST.\n\n Jo painuu jalka heljään kuultoon, norjan\n kristallin vilvoitella vienoist' antaa\n hän elonlieskaa varren jalonsorjan. —\n Vaan mitkä vinhat siiveniskut pauhaa,\n mi läiske rikkoo päily-aallon rauhaa?\n Kaikk' immet karkkoo; kuningatar vain\n jää tyynnä, riemuin ylpein, naisekkain\n hän katselee, kun polviin valkopovin\n kuningasjoutsen rohkeana kovin\n jo hiipiytyy. Se näyttää tutustuvan.\n Mutt' äkkiä kaikk' utuun uppoaa,\n mi kätkee taajan harson taa\n suloista suloisemman kuvan.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Mit' osaatkin sa haastaa! Suurenmoinen\n fantasti, vaikka pikku peukaloinen!\n Ma en näe mitään —\n\nHOMUNCULUS.\n\n Et kai. Mistä saikaan\n näön selkeän, ken pohjan hallan\n kehittyi keskell', usvakauden aikaan\n ja ritari- ja pappisvallan?\n Vain synkkyys kotoista on sulle.\n\n Katselee ympärilleen.\n\n Homeiset suippoholvit sumuus\n ne sointuu, koukerrusten rumuus! —\n Käy hullusti, jos nyt hän herää,\n hän hengen heittää sillä erää.\n Joet, joutsenet, naissulot — raikkaan\n näyn näki tuon hän aavistain;\n hän kuinka tottuis tähän paikkaan! —\n Ma, taipuvinkin, vaivoin vain.\n Nyt hänet pois!\n\nMEFISTOFELES.\n\n Sa keksit keinon parhaan.\n\nHOMUNCULUS.\n\n Soturi käske otteluun,\n taluta neito kisatarhaan,\n ne koht' on valmiit totteluun.\n Nyt juuri on, sen muistankin,\n yö klassillinen Valpurin;\n nyt parhain sattumista kohtaa,\n se hänet oikealleen johtaa.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Ei tietoakaan moisist' ole mulla.\n\nHOMUNCULUS.\n\n Kuink' oiskaan korviinne se voinut tulla?\n Romanttinen vain teill' on aave-rotu;\n jos tahdot oikeita, niin klassillisiin totu!\n\nMEFISTOFELES.\n\n Siis minne? Tunnen virkavelikuntaa\n antiikkista jo kohtaan vieroksuntaa.\n\nHOMUNCULUS.\n\n Sun mielikulmas, Saatana, on luode,\n nyt kaakkoon silti purjehdimme vain.\n On lakeus Peneios-virran vuode,\n puu-, pensasreunain, tyynten poukamain;\n kuss' äärtyy vuoriin jo sen avaruus,\n Farsalos[34] vanha ylhääll' on ja uus.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Oi voi, jo taukoa! Ei enää noista\n tyrannien ja orjain taisteloista!\n En viitsi kuulla; yksi loppuu, toinen\n koht' alkaa taas ja aivan samanmoinen.\n Ei huomaa kukaan, vain ett' usuttaa\n heit' Asmodeus, piillen kaiken taa.\n On muka taisto vapauden tähden:\n vain orja orjaa vastaan, tarkoin nähden.\n\nHOMUNCULUS.\n\n Ain' ihmisluonto vastaan potkii. Voipuu,\n kell' ei lie pontta pitää puoliaan\n pojasta alkain, miestyin aikanaan.\n Nyt kysytään vain, millä sairas toipuu.\n Jos tiedät keinon, koita, astu luo!\n Jos et, mun huostaani sa hänet suo!\n\nMEFISTOFELES.\n\n Päteä moni loihdunpätkä vois,\n pakanasalpa ellei eessä ois.\n Ain' ollut niin ja näin on Kreikan kansa,\n sen vapaa aistileikki vain on ansa,\n iloisiin synteihin vie ihmisrinnan;\n ne meill' on synkät, pohja lailla pinnan.\n Ja muka nyt...?\n\nHOMUNCULUS.\n\n Ain' aimon pidit tuulen;\n ja jos Thessalian noitanaisiin viittaan,\n niin jotain sanoneeni luulen.\n\nMEFISTOFELES himokkaasti.\n\n Thessalian noidat! Niistä paljon piittaan,\n halunnut kauan olen nähdä niitä.\n Yö yölt' ei seurast' oisi siitä,\n ei, luulen, nauti siit', ei kiitä;\n vaan käyden, katsoin, —\n\nHOMUNCULUS.\n\n Vaippa tänne,\n ritarin verhoksi! Sen kaista\n toi teidät, kauas maihin maista\n myös vie. Ma tietä edellänne\n nyt näytän.\n\nWAGNER hädissään.\n\n Entäs minä?\n\nHOMUNCULUS.\n\n Jää\n vain kotiin, työs on kovin tärkeää.\n Selitä, pengo vanhat pergamentit,\n hae ohjeen mukaan elon elementit\n ja varovasti liitä toiseen toinen.\n Koe mitä, saati miten, selvittää.\n Kun kuljen palan maailmaa, kai voinen\n i:n rikun löytää. Suur' on määränpää\n niin tavattu; on palkinnotkin, mitkä\n voi ansaita, kun moiseen pyrkii mies,\n on kulta, maine, terveys, ikä pitkä\n ja tietämys ja hyve — myös kenties.\n Hyvästi!\n\nWAGNER murheissaan.\n\n Hyvästi! Mun painaa mieltä.\n Ma pelkään, ettet palaa siltä tieltä.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Peneiosta nyt kohti vaan!\n Jo herra serkun arvon huomaan.\n Ad spectatores.[35]\n Niist' otuksista riippumaan\n lopulta jää, jotk' osui luomaan.\n\n\n\nKLASSILLINEN VALPURINYÖ.\n\nFarsaloksen kedot. Pimeä.\n\nERIKHTHO.\n\n Yön kammojuhlaan tään, kuin usein jo, ma käyn,\n ma Erikhtho, ma kolkko, niin en kamala,\n kuin häijyt runoniekat ylenkyllin on\n mua herjanneet... Ei konsaan moitteen, kiitoksen\n heill' äärt', ei määrää... Laajan laakson vaalentaa\n ja telttain harmaa aallokko, kuin kajastus\n viel' yöstä murheen, kauhun kukkuraisimman.\n Kuink' usein jo se toistui! Yhä, iäti\n vain toistuu... Valtakuntaa kukaan toiselleen\n ei sois, ei kukaan vahvalle, ken valtaa sen\n ja vallitsee. Näät kunkin, jok' ei hallita\n voi sisäist' itseään, niin mielt' ois naapurin\n kyll' omin ylpein oikuin halu hallita...\n Mutt' esikuva suuri tässä kamppailtiin:\n kuink' eessä väkivallan toinen, vahvemp' on,\n vapauden seppel tuhatkukka raastetaan,\n ja jäykkä laaker' otsaan kiertyy valtiaan.\n Tääll' ammoin Magnus[36] maineen päiväst' unelmoi\n tuoll' urkki valpas Caesar vaakaa kohtalon!\n Se punnitsee. Jää oudoks ei, ken onnistui.\n\n Punervin lieskoin hehkuu leirivalkeat,\n maa huokuu hohdett' yhä hurmeen vuotaneen,\n ja Hellaan tarun taaja heimo koolle käy,\n yön kumman lumoloisteen houkuttama luo.\n Ei tulta, jonk' ei luona hääly, häämötä\n tai rauhass' istu taruhaamu muinainen.\n Kuu, vajaa kyllä, mutta kirkkaan loistava,\n jo nousee, vienon hohteen kaikkianne luo;\n pois haihtuu telttain harha, tulet sinertyy.\n\n Mik' ylhääll' äkkiouto lentotähti on?\n Se välkkyy, sill' on palloruumis paistava.\n Eloa vainuan. Niinp' elollist' ei mun,\n sit' etten vahingoittais, sovi lähetä;\n mua ei se hyödytä, vain huonoon huutoon saa.\n Se vaipuu jo. Ma väistyn viisain harkinnoin.\n\n Poistuu.\n\n Ilmaretkeilijät ylhäällä.\n\nHOMUNCULUS.\n\n Väiky vielä kierros yli\n loimu-, kammokentän tään;\n aivanhan on laakson syli\n aavemainen näköjään.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Nään kuin vanhoist' akkunoista\n kouot kolkon pohjan kolon;\n toinen kamalamp' on toista,\n kotoiseksi tunnen olon.\n\nHOMUNCULUS.\n\n Kas, tuoll' eräs pakoon meitä,\n pitkä haamu, harppaa pois.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Saavuntamme ilmain teitä\n näki, on kuin pelko ois.\n\nHOMUNCULUS.\n\n Harpatkoon! Vain laskemaahan\n ritaris, koht' elon saa\n taas hän: satumaasta saahan,\n mitä sieltä tavoittaa.\n\nFAUST maahan koskettaen.\n\n Hän miss' on?\n\nHOMUNCULUS.\n\n Emme tiedä, vaan me\n kai täällä tiedustella saamme.\n Käy, kierrä, mink' on nuotioita,\n hae, etsi ennen aamunkoita:\n luo emojen ken mennä tohti,\n voi mennä vaikka mitä kohti.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Tääll' osillani myös ma lien,\n mutt' antoisimmaks sen ma katson tien,\n nyt että tuonne tulten lomaan\n käy kukin seikkailuunsa omaan;\n ja taas jott' yhteen tiemme johtaa,\n suo, pikkumies, sa soihtus soida, hohtaa.\n\nHOMUNCULUS.\n\n Se soi ja salamoi!\n Lasi kumajaa ja loistaa valtavasti.\n Nyt matkaan!\n Mitk' uudet ihmeet vartovatkaan!\n\nFAUST yksin.\n\n Hän missä on? — Miks enää kysynkään!...\n Jos maa ei lie, joll' astui armas,\n ei aalto, johon päilyi valkoparmas,\n on hänen kieltään helke ilman tään.\n Toi ihme tänne! Tänne, helmaas, Hellas!\n Sen heti tunsin, seisten tanterellas.\n Sai nukkuja sun henkes hehkun raikkaan,\n Antaios[37] on, vain emoon koskenutkin.\n Kaikk' ihmeimmät tääll' yhtyy yhteen paikkaan!\n Tään liekkilabyrintin tyyten tutkin.\n\n Poistuu.\n\nPENEIOS-JOEN YLÄJUOKSULLA.\n\nMEFISTOFELES pälyen ympärilleen.\n\n Jo oudoiss' olen, se on tosi vakaa,\n tulille näille tullen: täys on täällä\n alastomuus, vain jossain tilkku päällä.\n On riettain sfinksein, röyhkein aarnikotkin\n yö kansoitettu, kummat nään jos jotkin,\n kihara-, siipiniekat, eestä, takaa...\n Kyll' irstas mielelt' itse lien jos kukaan,\n mutt' antiikki niin liian avonaist' on;\n sais uusin taju suistaa vauhkon vaiston,\n sively siisti päälle muodin mukaan...\n Ei inhempää! Vaan sanat huomaavaiset\n uus vieras suokoon... Terve, sorjat naiset\n ja vaarit, visut viisaus-uurnat, teille!\n\nAARNIKOTKA sorahtelevasti.\n\n Ei uurnat! Aarnit! — Nimeks uurna keille\n ois mieleen? Mik' on minkin sanan juurna,\n sen oma sointu sanoo: uurna, kuurna\n tai kaarna, karna, perna, horna, jotka\n karahtain samoin samaa peruskantaa\n on karmeaa.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Kai sentään uljuutt' antaa\n karahdus arvonimeen: aarnikotka.\n\nAARNIKOTKA kuten äskenkin ja yhä edelleen.\n\n Niin maar! Juurt' yhtä varman varmaan; moitti\n kai moni kyllä, mutta kiitos voitti.\n Kuin kotka neidot, kruunut, kullat koppaa!\n Ain' onni nostaa anastajan noppaa.\n\nMUURAHAISET, jättiläiskokoa.\n\n Puhutte kullasta, me suuren joukon\n olimme koonneet kätköön vuoren loukon.\n Se säilynyt siell' arimaspeilt' ei;\n ne tuolla nauraa, ne sen kauas vei.\n\nAARNIKOTKAT.\n\n Heist' ilmi puserramme ilkityön.\n\nARIMASPIT.\n\n Vain ei nyt kesken vapaan juhlayön.\n Jo aamuun kaikk' on tuulen teillä;\n on tosiaan nyt onni meillä.\n\nMEFISTOFELES sfinksien väliin istuutuneena.\n\n Niin helppo, hauska tottua mun on!\n Tääll' ymmärrän näät vaikka keitä.\n\nSFINKSI.\n\n Meist' uhoo henkisäveleitä,\n teiss' ottavat ne olennon.\n Nyt nimes sano, tullet tutummaksi.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Nimeä mont' on työni tulkinnaksi.\n Tääll' onko brittejä? Ne matkustaahan,\n jos miss' on sotakenttä, koski taikka\n murennut muuri, kuulu haamupaikka;\n tääll' osuisivat oikein mielimaahan!\n Myös todisti ne: muinoin näytelmiin\n ma jouduin osaan old Iniquityn.[39]\n\nSFINKSI.\n\n Ja miks?\n\nMEFISTOFELES.\n\n En tiedä itsekään.\n\nSFINKSI.\n\n No niin!\n Sa tähdist' ymmärrätkö mitään? Virkas,\n mi hetkest' arvelu on tästä sulla?\n\nMEFISTOFELES katsahtaen taivaalle.\n\n Vain vilskuu tähdet, kuun on kulma kirkas.\n Niin hyvä, hauska tässä näin on mulla\n sun jalopeuranturkkis lämpöön tulla.\n Miks suotta tähtiin haihatella! Laadi\n nyt arvoitus, tee ainakin charaadi!\n\nSFINKSI.\n\n Siin' arvoitus: vain itses ilmi lausu,\n sisimpäs eritellä koita kerran:\n \"On hurskaan, häijyn tarvis yhtä verran,\n tuon karkaisija kiusausta vastaan,\n tään kannus, ettei uupuis riehunnastaan,\n ja kumpikin Zeun huviks ainoastaan.\"\n\nENSIMMÄINEN AARNIKOTKA sorahdellen.\n\n En kärsi tuota!\n\nTOINEN AARNIKOTKA vielä sorahtelevammin.\n\n Kärkkyy tunkeilija!\n\nMOLEMMAT.\n\n Ei ole täällä riettaan rypysija!\n\nMEFISTOFELES raa'asti.\n\n Kai luulet, ettei viillä mukamas\n niin vieraan kynnet kuin sun vekaras?\n Vain yritäpäs!\n\nSFINKSI lempeästi.\n\n Emme pois sua häädä,\n jos omalt' itseltäs vain voinet jäädä;\n miest' omall' ollet maallas melko määrin,\n tääll' on se niin ja näin, jos en näe väärin.\n\nMEFISTOFELES.\n\n On kasvos, parmaas oikein herkkupalat,\n vaan pintaa karmii pedonruumis, -jalat.\n\nSFINKSI.\n\n Saat katumoikses, viekas, palan karvaan,\n näet terveet käpälät on nää;\n käpistyneine kavioines, arvaan,\n ilokses seuraamme et jää.\n\n Seireenit virittelevät lauluaan ylhäällä.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Kas, mitkä linnut liekkuu, laulaa\n nyt rannan poppeleissa noin?\n\nSFINKSI.\n\n Vain varo! Parhaillekin paulaa\n ne punoi moisin lauleloin.\n\nSEIREENIT.\n\n Saisko teidät harhateille\n ruman outo, omituinen?\n Saapuu parvi sulosuinen,\n tietää tenhon säveleille,\n niinkuin sopii Seireeneille.\n\nSFINKSIT niitä pilkaten samalla sävelmällä.\n\n Kutsukaa ne maahan, niillä\n osaa oksain taakse piillä\n haukankynnet teitä väijyin,\n iskeäkseen innoin häijyin,\n jos ken viehtyy kuulemaan.\n\nSEIREENIT.\n\n Kauas kade vihan valta!\n Heljimmät me ilmain alta\n riemun helmet poimitaan!\n Ilo armain ainoastaan\n tulkoon toivotuita vastaan\n päällä vetten, päällä maan!\n\nMEFISTOFELES.\n\n Sit' uutta sievää, soivaa suista\n ja soivaa soittimista muista,\n säveltä kutoin säveliin!\n Ei mene minuun lirittely,\n vain korvaa kutittaa sen hely,\n sydäntä ei saa sytyksiin.\n\nSFINKSIT.\n\n Sydäntä! Nahkakukkarolla\n kutistuneella mahtaa olla\n se virka — naamas sanoo niin!\n\nFAUST saapuen luo.\n\n Kuink' ihmeellistä! Nautin, mitä näänkin.\n Lyö suuruus, voima leiman ilkeäänkin.\n Jo aavistan, ett' onni eessä lie;\n tuo vakaa katse minne mietteen vie?\n Sfinksejä tarkoittaen.\n Pelännyt Oidipus[40] ei muinoin moista.\n Seireenejä tarkoittaen.\n Kireissä nuorissa Odysseus välttyi noista.\n Muurahaisia tarkoittaen.\n Ylimmän aarteista nuo talteen toi.\n Aarnikotkia tarkoittaen.\n Nuo valppaat visusti sen vartioi.\n Mult' elvyttää uus henki sydänjuuret;\n on suuret hahmot tääll', on muistot suuret.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Manannut oisit muulloin moiset pois,\n nytp' ihan kiinnyt — tiedän, miksi:\n kuss' armaan kohtaavansa sois,\n käy hirviötkin herttaisiksi.\n\nFAUST sfinkseille.\n\n Naishahmot, kuulkaa, mulle sanokaa:\n teist' onko kukaan nähnyt Helenaa?\n\nSFINKSIT.\n\n Ulotu emme hänen päiviins' asti,\n Herakleen nuija meille rajan rasti.\n Vaan Kheiron[41] tietäis luultavasti.\n Hän aaveyössä laukkaa mannut, maat;\n sua vetelee, jos viivähtämään saat.\n\nSEIREENIT.\n\n Suotais sullekin, mit' ennen\n sai Odysseus jääden luo,\n korskasti ei ohi mennen, —\n paljon tiesi, kertoi tuo.\n Kaikki sulle uskonemme,\n kunhan saavut saarellemme,\n vihreät jot' aavat kaulaa.\n\nSFINKSI.\n\n Jalo vieras, vilppi laulaa!\n Siteissä oivan neuvon niin\n kuin nuoriss' Odysseus nuo vältä!\n Jos yhdyt ylhään Kheironiin,\n mit' ennustin, saat kuulla hältä.\n\n Faust loittonee.\n\nMEFISTOFELES äreästi.\n\n Mitk' iskee siivet, rääky soi?\n Niin nopsaan, ettei nähdä voi,\n ain' uudet viuhuu, vihuroi! —\n Väsyttäis pyytäjän nuo inhat!\n\nSFINKSI.\n\n Kuin talvimyrsky rientäis raivoin!\n Alkideen[42] nuolet noutais vaivoin!\n Siell' entää stymfaliidit vinhat,\n hyvät toivotuksensa rääkkyvät,\n nokat kotkan on, hanhen räpylät.\n Halulla oikein orpanois\n ne luonamme, jos luvan sois.\n\nMEFISTOFELES kuin säikähtäen.\n\n Sähisijöitä myös on muita!\n\nSFINKSI.\n\n Ken noita pitäis pelkonansa?\n Ne Lernan hydran päit' on katkotuita,\n ja jotain luulevat viel' olevansa. —\n Vaan mikäs teille tullut on?\n Noin miks' on olo rauhaton?\n Vain menkää eelleen! Minne käytte?...\n Tuon parven puoleen kaulaa näytte\n te kiertävän. Mik' estää? Menkää vain\n jo seuraks sinne sieväin hempukkain.\n Ne liukkaita on Lamioita,[43]\n suu hymyss', otsin julkein, joita\n Satyyrit kärkkyy; pukinjalkaan\n ne suostuu kaikess' ylimalkaan.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Te tähän jäättehän, taas että tapaan?\n\nSFINKSI.\n\n Käy haamuvilinään vain liudan vapaan.\n Egyptist' emme peräisin lie suotta,\n pidämme saman paikan tuhat vuotta.\n Jos ette hääri häiriötä tuoden,\n me säädämme niin kuu- kuin päivävuoden,\n pyramiidein juureen jäämme,\n kansain tuomion me näämme,\n tulvan, sodan, rauhan sään —\n värähdä ei ilmekään.\n\n\n\nPENEIOS-JOEN ALAJUOKSULLA.\n\nPeneios vetten ja vedenneitojen ympäröimänä.\n\nPENEIOS.\n\n Hiljaa soiden, kaisla, huoju,\n vieno virran ruoko, nuoju,\n henkää, rannan raitain kuiske,\n värjylehväin lieto huiske,\n unta uneen häätyvään! —\n Kammonväre havahduttaa,\n salaa kaiken vavahduttaa\n virran rauhan viihdykkään.\n\nFAUST astuen virran luo.\n\n Takaa lehväverkon, luulen,\n pensasten ja oksain noiden\n niinkuin ihmissuusta soiden\n ääni käy, jos oikein kuulen.\n On kuin aalto tarinoisi,\n ilman henget ilkamoisi.\n\nVEDENNEIDOT Faustille.\n\n Ois parhainta sulle,\n jos vilpeän laineen\n suot huuhtoa yltäs\n sa raukean paineen;\n ain' etsimäs turhaan\n jo rauha sull' ois,\n kun läikkeemme soljuin\n ja kuiskuen sois.\n\nFAUST.\n\n Ma valvonhan! Oi, vallitkaa,\n olennot verrattomat, joita\n eteeni katse kangastaa!\n Mi tenho mielen täyttääkään!\n Nuo uniako? Muisteloita?\n Jo kerran tunsit onnen tään.\n Veet vehmaan, vienon huojuholvin\n alitse vierii loivin polvin,\n ei pauhaa, tuskin solisee;\n sadoista lähteistä ne läksi,\n tuoll' yhtyin kirkkaan päilyväksi\n ne kylpypaikaks syvenee.\n Naissulot raikkaan nuoret loistaa,\n kuvastin kostea ne toistaa,\n ne hohtaa silmään hurmattuun.\n Arasti kaunot kahlaa uimaan,\n koht' uljuus yltyy riemunhuimaan\n jo vesisotaan, huuteluun.\n Mun tulis mieltä tyytyväistä\n jo tuta nähtävistä näistä,\n mutt' eemmäs yhä into vie.\n Vihantaa, taajaa lehväseinää\n tähystää katse, multa ei nää,\n miss' ylhä kuningatar lie.\n\n Ihme! joutsenia tuolla\n joluu myös jo virranvuolla\n jono puhtaan ylhäinen,\n sopuisasti soutain, kylpein,\n mutta arvontunnoin ylpein\n päätä, kaulaa kaartaen...\n Yks on ylväs yli muiden,\n voimaa uljast' uhkuu uiden, —\n taammas jää jo parvi muu,\n aaltoihin jää aalto-vana, —\n sulkapuku puuhkeana\n pyhään paikkaan tunkeutuu...\n Muut tyynnä hohtavaisin rinnoin\n ui ees ja taas, jo kiistaan innoin\n myös käy ne kiivaan komeaan,\n ett' arat immet unohtaisi\n jo toimensa ja kaikkoaisi\n vain itse turvaan varmempaan.\n\nVEDENNEIDOT.\n\n Siskot, korva painakaa\n nurmeen rannan vihannoivan;\n on kuin kuuluis kuminaa\n kavioitten kaukaa soivan.\n Kukahan niin nopsan lie nyt\n tästä yöstä viestin vienyt?\n\nFAUST.\n\n Maa jo jytisee ja paukkaa,\n on kuin raisun ratsun laukkaa.\n Nyt silmä sinnepäin!\n Siis onni mulle näin\n jo suoko suosion?\n Oi ihme verraton!\n Luo rientää ratsumies, ma nään\n näön mielevän ja miehekkään;\n hänt' orhi valkohohto tuo...\n En erehdy, jo erotan:\n se kuulu poika on Filyran! —\n Seis, Kheiron! Seis! Mun sulle virkkaa suo...\n\nKHEIRON.\n\n Mi nyt? Mik' on?\n\nFAUST.\n\n Vain pysähdy!\n\nKHEIRON.\n\n En lepää.\n\nFAUST.\n\n Siis pyydän: ota mukaasi, äl' epää!\n\nKHEIRON.\n\n Käy selkään, että kysellä ma voin!\n Mihinkä matka? Rannall' olet noin,\n siis vienkö yli?\n\nFAUST nousten selkään.\n\n Kunne vain on ties.\n Sua ikuisesti kiitän... Suuri mies,\n sa jalo kasvattaja, kunnias\n on kuulu urhopolvi ohjaamas,\n nuo uljaat argonautat,[44] muutkin oivat,\n runojen maailman jotk' ammoin loivat.\n\nKHEIRON.\n\n Tuo jääköön. Arvoon Pallaskaan\n ei Mentorina pääse millään lailla;\n lopulta kukin seuraa luontoaan,\n kuin aivan kasvatust' ois vailla.\n\nFAUST.\n\n Sen lääkärin, jok' yrtin kunkin\n ja juuren tenhost' etsi tiedon,\n jok' auttaa sairaan, hoivaa vammatunkin,\n sen hengen, ruumiin syliini nyt kiedon.\n\nKHEIRON.\n\n Jos vieress' urho haavan sai,\n ma avun, neuvon keksin kai,\n vaan taitoni ma jouduin suomaan\n lopulta rohtomuijain, pappein huomaan.\n\nFAUST.\n\n Mies tosisuur', et kuulla voi,\n kun kiitossana sulle soi,\n ujosti torjut vain, kuin monta\n ois muka yhtä verratonta.\n\nKHEIRON.\n\n Osaisit haastaa mairesuulla\n niin ruhtinaan kuin kansan kuulla.\n\nFAUST.\n\n Sen totta toki tunnustat,\n sa nähdä saithan aikas suurimmat,\n jalointen jälkeen töissäs ponnistelit,\n puol-jumalain sa ylhät päivät elit.\n Vaan ketä kaikkein aimoimpana noista\n sa pidit, sano, sankar-olennoista?\n\nKHEIRON.\n\n Luvussa aimoin argonauttain\n ol' uljas kukin laillaan, muita auttain\n hänt' innoittavan voiman, kyvyn mukaan,\n johonkin pystyi, johon muut ei kukaan.\n Vei voiton kumpainenkin Dioskuuri,[45]\n kuss' ylint' uljuus, nuoruus, sorjuus suuri.\n\n Ripeä päätös, teko — siihen ponnen\n sai Boreaadit puolest' yhteis-onnen.\n Väkevä, viisas, taitoneuvo taas on,\n ihastus naisten, valtias Iason.\n Mutt' Orfeus,[49] herkkä, hiljaa miettiväinen,\n hän soiton voimass' oli ylimmäinen,\n yöt päivät Lynkeus[82] tarkkasilmä yhä —\n niin kalliot ne karttoi laiva pyhä.\n Vain yhdess' uhmataan noin vaarain suut\n kun kuka toimii, kiittää kaikki muut.\n\nFAUST.\n\n Vaan Herakleest' ei yhtä sanaa?\n\nKHEIRON.\n\n Ah, kaipaust' äl' eloon manaa...\n En nähnyt Foibost', Arest' en,\n en Hermest' ollut; siinä voiman\n ma silmin näin jok' ihmisen\n ihaileman ja jumaloiman:\n kuningas synnynnäinen, sorja,\n keväässä, innoss' elämän,\n vaan veljen vanhemman ol' orja\n ja naisten armahinten hän.\n Ei kanna enää Gaia toista,\n taluta Hebe taivaisiin;\n soi turhaan kaiku kanteloista,\n kiveä turhaan kiusattiin.\n\nFAUST.\n\n Noin uljaaks ei hän eteen piirry,\n kuin taideniekat kokikaan.\n Nyt miesten kauneimmasta siirry\n naist' ihaninta kuvaamaan!\n\nKHEIRON.\n\n Nais-ihanuus!... Mit' on se? — Olla\n voi usein kuva eloton;\n moist' yksin ylistän mä, jolla\n iloinen eloninto on;\n on kaunis itse-autuasta,\n saa valloittavaks sulo vasta,\n kuin Helenan, kun kantaa sain —\n\nFAUST.\n\n Sait kantaa -?\n\nKHEIRON.\n\n Kuin sua nyt.\n\nFAUST.\n\n Siis istun,\n miss' istui hän! Ah, tunnen vain\n kuin huumeessa, kuink' onnellistun!\n\nKHEIRON.\n\n Noin piti kiinni harjastani\n myös hän.\n\nFAUST.\n\n En enää tajuillani\n ma lie! Oi, kerro, kuinka teit?\n Hänt' ikävöin, hänt' ainoastaan!\n Ah, mistä, minne hänet veit?\n\nKHEIRON.\n\n Kai helposti ma tuohon vastaan.\n Juur' rosvoin vallast' auttamaansa toivat\n sisarta silloin Dioskuurit oivat.\n Vaan rosvot kintereill' on, kiihko kostaa\n häviö, heille outo, kiukun nostaa.\n Noin sisarukset riensi, päätyi eteen\n Eleusiin suot, tien sulki; veljet veteen\n käy, kahlaa, polskuin uin ma yli; maahan\n hän hyppää, harjaa hivelee,\n pois siitä vettä sivelee,\n mua kiittää — mikä varmuus, sirous!\n Lumoova, nuori, vanhan ihastus!\n\nFAUST.\n\n Vain kymmenvuotias!...\n\nKHEIRON.\n\n Kuin itseään\n sua kirjaviisaat pettävät, ma nään.\n Taruston nainen toist' on, toista muu:\n kuin runo vaatii, niin hän hahmottuu;\n ei konsaan ikää täytt', ei vanhuus paina,\n on kiehtova kuin kevät aina,\n kosittu myöhään, ryöstetty jo varhain; —\n ei koske aika kukkaan runon tarhain.\n\nFAUST.\n\n Siis Helenaakaan ei sen valta tapaa!\n Hänethän Akhilleus, siit' itse vapaa,\n Feraissa löys, sai onnen harvinaisen,\n sai lemmen sallimaakin uhmaavaisen!\n Mun kaipuuni tuot' eikö ainokaista\n sais eloon? Olentoa ainiaista,\n jumalten vertaa, suurta, suloisinta,\n yht' armasta kuin ylhää! Näkemäs\n sun ammoin, tänään mun: niin hemmekäs\n kuin kaunis, kaunein, mitä kaipaa rinta!\n Näyn sen nyt kannan kahleit' ankaroita;\n en elä, omaks ellen häntä voita.\n\nKHEIRON.\n\n Liet, vieras, ihastunut ihminen,\n vaan houru silmiss' olet henkien.\n On onnekses juur' aika, jolloin retken\n teen joka vuosi, viivähtäen hetken,\n luo Manton.[47] Tytär tuo Asklepion\n hän hiljaisessa rukouksess' on,\n ett' isä kunniakseen valistaisi\n jo lääkärit, jott' eivät tuhoaisi\n muit' uhanpäin, vaan sairaat turvan saisi.\n Hän, Sibylloista suopein, villiytyvä\n ei ennusvimmaan, aina aulis, hyvä,\n hän sinut parantaa, jos kotvan aikaa\n vain käyttää yrttiensä tenhotaikaa.\n\nFAUST.\n\n En tahdo! Henkeni on vahva, vakaa!\n Kuin muut en kurjaa pyydett' aja takaa!\n\nKHEIRON.\n\n Äl' ihmevoimaa viero lähteen raikkaan!\n Pian alas! Päästiin määräpaikkaan.\n\nFAUST.\n\n Yön kammoss' yli somerveen sa minne\n nyt minut toitkaan?\n\nKHEIRON.\n\n Roomaa Kreikka koki\n täss' uhmata,[48] tuoss' oikeall' on joki,\n Peneios, vasemmall' Olympon rinne:\n suurvalta vahvin sortuu, voitokas\n on kansalainen, karkkoo kuningas.\n Tuoss' aivan luona muurein mahtavin\n kuun valoss' ikuisen näet temppelin.\n\nMANTO sisällä uneksien.\n\n Lyö kaviot, saaden\n pyhän soimaan porraspaaden, —\n puol-jumaloita on nuo!\n\nKHEIRON.\n\n Niin juuri!\n Vain silmäs auki luo!\n\nMANTO heräten.\n\n Ole tervetullut! Siis muistit tulla!\n\nKHEIRON.\n\n Myös pystyss' on yhä pyhättö sulla!\n\nMANTO.\n\n Ain' uupumaton rientos vain on?\n\nKHEIRON.\n\n Ja rauha, hiljaisuus sull' ain on,\n kun riento mulle riemun suo.\n\nMANTO.\n\n Ma jään, mua kiertää ajan vuo.\n Ken tuo on?\n\nKHEIRON.\n\n Hänet riihaton\n yön haamupyörre toi. Häll' on\n Helena houre-haaveenaan,\n Helena omaks saada, vaan\n mitenkä, mist', ei aavistustakaan;\n Asklepion hoitoa ois vajaa!\n\nMANTO.\n\n Rakastan mahdotonten tavoittajaa.\n\n Kheiron kiitää jo kaukana.\n\n Käy sisään, uskalias, sua ilo kohtaa!\n Tie pimeä luo Persefonen johtaa.\n All' ontelon Olympon salaa\n hän kuuntelee, ken kiellettyjä halaa.\n Täst' Orfeusta sinne varkain vein;\n Pian! Pelko pois! Käy onnekkaammin tein!\n\n Astuvat alas.\n\n\n\nPENEIOS-JOEN YLÄJUOKSULLA, kuten aikaisemmin.\n\nSEIREENIT.\n\n Vuolteeseen Peneios-vuon\n syöskää uimaan, polskuroimaan,\n viritellen virret soimaan\n kuulla koidon kansan tuon.\n Mitä ois, jos vett' ei ois!\n Päin jos mert' Aigeian mentäis,\n sinne liutamme jos lentäis,\n auvon kaiken aallot sois.\n\n Maanjäristys.\n\nSEIREENIT.\n\n Aalto palaa kuohuin raisuin,\n ulos uomastansa paisuin;\n järkkyy pohja, salpaa veet,\n ryöpyks sinkoo somereet.\n Pakoon! Tulkaa kaikki mukaan!\n Kummaa moist' ei kiitä kukaan.\n\n Jalot, mielin hilpein, herkin\n merijuhlaan nyt! Jo merkin\n värjylaine välkkyin antaa,\n hiljaa heijuin huuhtoo rantaa;\n kuultaa Kuutar syvänteihin,\n pyhää vihmaa huokuu meihin.\n Vapaa siellä elo väikkyy,\n täällä täristystä säikkyy;\n kaikki viisaat, karkotkaa\n pakoon paikkaa kamalaa!\n\nSEISMOS syvyydessä möräten ja menoten.\n\n Vielä kerran vääntäkäämme\n oikein väell' olkapäämme,\n yliset jo ilmat näämme,\n mikään meit' ei estää voi!\n\nSFINKSIT.\n\n Mikä kammon viima vinha,\n tuntu ilkeä ja inha!\n Kaikki häälyy, järkkyy, liikkuu,\n tuonne tänne tutjuu, kiikkuu!\n Kiusa, jot' ei kestää voi!\n Mutt' ei muutu, irti vaikka\n kaikk' ois horna, sfinksin paikka.\n\n Nousee kumma kupu, nähkää!\n Siellä sama äijä ähkää,\n ammoin harmennut, jok' ehti\n luo, kun Leto[51] vääntelehti,\n mereen Delos-luodon luomaan,\n sijan syntyville suomaan.\n Työntäin, vääntäin, puskein, kiskoin\n käsin jäykin, kyyryin niskoin,\n niinkuin Atlas taakan pannun,\n nostaa nurmen, maan ja mannun,\n soran, muran, saven, sannan,\n rauhaisan hän virranrannan.\n Repäisee noin kuilurotkon\n poikki tyynen laaksonotkon.\n Jättiläiskaryatiidi,\n jot' ei taita raskain taakka,\n hirmu kivipyramiidi, —\n viel' on maassa rintaan saakka!\n Mutt' ei nouse enää tuostaan,\n paikka sfinksien jää huostaan.\n\nSEISMOS.\n\n Kaikk' olen yksin kaavaellut,\n sen ansion ken kieltää vois?\n Jos en ois vavistellut, ravistellut,\n näin kaunis maailma kuink' ois?\n Kuss' ilmain korkeuksiin vuorta\n kohoisi sinikuultoisiin,\n jos maisemiin en maan ois kuorta\n kuronut kuvanihaniin?\n Kun katsoi kantavanhimpamme,\n Yö, Kaaos, yrmintääni väkitöin,\n kun Pelion ja Ossa[52] palloinamme\n Titaanien ma kanssa hippaa löin,\n noin kiihkoin nuorekkain me temmelsimme,\n jo kunnes kyltyin, mielin uhmaisin,\n Parnasson kaksoismyssyks asetimme\n me kukkulalle vuoren kummankin...\n Apollo on ja Muusain saatto\n siell' ikiauvoss' iloiten.\n Zeus itse salamoineen, ikitaatto,\n sai korkean mult' istuimen.\n Nyt suunnattomin ponnistuksin\n syvältä nousin. Elo uus\n koht' elpyy armain aherruksin,\n mun jylyni jo kutsun huus.\n\nSFINKSIT.\n\n Ikivanha tuo on vuori —\n muuta uskoa ken voisi,\n ellei itse nähty oisi\n alta maan sen nousu nuori?\n Koht' yll' on viitametsä vihertäin,\n viel' liikkuu vuoret, työntyy päällekkäin;\n vaan sinnepäin ei sfinksin silmä kärky,\n me pyhält' istuimelta emme järky.\n\nAARNIKOTKAT.\n\n Kultahiude, -hile kiiltää,\n kussa rako vuorta viiltää.\n Aarre tuo ei jouda louhuun!\n Muurahaiset, kaivutouhuun!\n\nMUURAHAISTEN KUORO.\n\n Nous väkivoipien\n voimalla rinne.\n Sukkelakoipien\n nyt suku sinne!\n Nuo raot ravataan,\n ees taas ne juostaan;\n tarkoin, mi tavataan,\n talteen ja huostaan!\n Kiireesti urkkien,\n kaikk' urat uurtain,\n nurkimmat nurkkien\n pohjukat puurtain!\n Vilisten sinne siis\n jok' aukon suusta!\n Kulta vain talteen, viis\n murskasta muusta!\n\nAARNIKOTKAT.\n\n Vain kootkaa! Kulta kutsuu luo!\n Me kouraisemme kullat nuo;\n on siinä salpa varmin, vankin,\n se suojaa aarteen suurimmankin.\n\nKÄÄPIÖT.\n\n Tänne toi kuin toikin tiemme,\n kuinka liekin käynyt niin.\n Emme mieti, missä liemme,\n tähän vain nyt päädyttiin!\n Elon armait' asuinmaita\n kaikki maat ne tarjoaa;\n kallionkin rako kaita\n kohta kääpiönsä saa,\n parit pienet, virkut, sievät,\n kuin on kuunaan vaimo, mies.\n Noinko eläneet jo lievät\n Eedenissä kukaties?\n Täällä meilt' ei puutu mitään,\n onnen suojass' olla saa;\n sill' on lännen äärest' itään\n ehtymätön emo-maa.\n\nPEUKALOISET.\n\n Yhdessä yössä nuo\n pienet jos noin se luo,\n pienimmät myös se siittää;\n niillekin lisää liittää.\n\nKÄÄPIÖIDEN VANHIN.\n\n Suotuisan sijan\n saantiin nyt pian!\n Vauhdilla toimien\n puutteessa voimien!\n Rauhall' on raja;\n tehkää jo paja,\n joukoille kovat\n siin' aseet ja sovat.\n\n Malmia roukot,\n te muurahaisjoukot,\n kaikk' etsien loukot!\n Ja, peukalot, talkoin\n nyt tuontiin te halkoin,\n te pieninten suku,\n niin suur', epäluku!\n Hiiliksi hiiluin\n ne hiiltyy, jos miiluin\n ei vartiat nuku!\n\nYLIPÄÄLLIKKÖ.\n\n Jousta ja nuolta\n tuokaa, mi tuolta\n surmaa jo suolta\n haikaran suvun\n korskeakuvun,\n sen koko luvun\n armotta pois,\n kypäränharjoja\n muhkeavarjoja\n meillä ett' ois!\n\nMUURAHAISET ja PEUKALOISET.\n\n Ken auttaa meitä?\n Me rautaa haimme,\n ja kahleet saimme.\n Niit' yltään heitä\n ei niin hevin orjat;\n siis olkaa norjat![53]\n\nIBYKOKSEN KURJET.\n\n Murhahuudot, kuolinvoihke!\n Hurja siivenviuhke soi!\n Tänne onnetonten oihke\n pilviin saakka vaikeroi!\n Ne jo kaikki surma peri,\n lammen punaa niitten veri;\n himo raaka haikaroilta\n korun ylvään riistää noilta\n töyhdöiksi jo lurjus-pahain,\n käyräsäärten, ihramahain.\n Kumppanit te rintamassa\n ilmain merta matkaavassa,\n henkeen, vereen saakka kostoon\n asian niin läheisen!\n Noille ikivainon nostoon\n sikiöille konnien!\n\n Hajoavat kiljuen ilmoihin.\n\nMEFISTOFELES tasangolla.\n\n Ma kyllä tiesin hoitaa pohjan noidat;\n mutt oudot henget nää, ne kuinkas hoidat!\n Niin mukavaa on Blocksberg kotikulmaa,\n miss' onkin siell', ei tule eteen pulmaa.\n Siell' Ilse neito istuu kivellään\n ja Heinrich hilpeä on Höhessään,\n siell' äyskii Schnarcher Elend parkaan päin,\n vaan vuodet tuhannet jo kaikk' on näin.\n Tääll' arvaa et, miss' astut, istutkaan,\n koht' eikö allas kohoo maan jo kuori.\n Käyn tasatietä hauskan laaksomaan,\n ja taa yht'äkkiä jo nousee vuori.\n Sanoa vuoreks saattaa tuskin tuota,\n vaan minut eroon sfinksieni luota\n jo parhaiks saa — viel' yhä rinne hohtaa\n tulia tuolla — monet kummat kohtaa...\n Mua kiehtoo, väistyy, väikkyy, karkeloi\n kujeilee huima liuta, ilkamoi.\n Vain hiljakseen! Ken herkkuun tottui, maistaa\n ain' yrittää, jos missä marja paistaa.\n\nLAMIAT houkutellen Mefistolclesta perässään.\n\n Teit' entäen aina,\n ain' etäisempiä!\n Taas jutteliaina\n kuin viipyen empiä!\n Niin hauskaa työtä\n näät vetää myötä\n noin piintynyttä\n on synnin syttä;\n hän kostoon käykin\n noin koivin jäykin;\n hän meitä kaahaa,\n me karkotaan,\n vain jälkeen laahaa\n hän jalkojaan.\n\nMEFISTOFELES seisahtaen.\n\n Kirous! Narri! Naisten vuoksi!\n Jo Aadam siihen ansaan juoksi!\n Kaikk' ikää saa, ken viisastuu?\n Sua peijasi jo moni muu!\n\n Noist' ei, sen tiedät, ole mihinkään;\n kireät uumat, maalatut on posket,\n on poissa tuoreus jo tykkänään,\n vain mätää joka paikka, johon kosket.\n Sen tiedät, näet sen, voit kourin koittaa,\n ja silti tanssit, kun ne lutkat soittaa.\n\nLAMIAT lakaten riennostaan.\n\n Seis! Empii, pysähtyy jo! Luokse\n nyt taas, meilt' ettei pakoon juokse!\n\nMEFISTOFELES kulkien edelleen.\n\n Vain käy ja vältä verkko, jolla\n epäily hupsu kammitsois!\n Ken piru viitsis piru olla,\n jos noita-akkoja ei ois!\n\nLAMIAT viekkaan viehkeästi.\n\n Piiriimme tää urho oiva!\n Hänen sydämensä varmaan\n jonkun meist' on valikoiva.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Verhossa on hämyn harmaan\n teillä näkö naisen armaan;\n jääköön moite mestaroiva!\n\nEMPUSA tunkeutuen luo.\n\n Myöshän kelpaan! Myös on mulla\n lupa muitten mukaan tulla!\n\nLAMIAT.\n\n Häll' ei joukossamme tilaa,\n pelimme hän aina pilaa.\n\nEMPUSA Mefistofeleelle.\n\n Empusa[54] serkkus tervehtii,\n jok' aasinjalall' astuksii,\n sua, herra serkku, vaikka noin\n vain heilut hevonkavioin.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Tääll' uskoin kaikki oudoiks aivan,\n vaan heimosta jo heitti vaivan;\n selailla kirja vanha, vankka:\n lie Harz tai Hellas, suku sankka!\n\nEMPUSA.\n\n Teen niinkuin päätän, enkä toisin;\n mont' ottaa muotoa ma voisin,\n vaan kunniaksenne nyt tään\n olen ottanut ma aasinpään.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Ma sukulaisuuteen tuon väen\n panevan suuren arvon näen;\n vaan nähnen niitä taikka näitä,\n en sentään palvo aasinpäitä.\n\nLAMIAT.\n\n Kavahda! Hän kuin rutto vie,\n mi kaunist', armast' ikään lie;\n mit' ikään kaunist', armast' ois,\n hän saapuu — kaikki sammuu pois.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Nuo hennot, kaihosilmät serkut\n kaikk' yht' on karteltavat herkut;\n ja moisten poskiruusuin takaa\n on muodonvaihdos vaara vakaa.\n\nLAMIAT.\n\n Koe sentään! Meit' on monta. Tulla\n jo tohdi! Jos on onni sulla,\n niin parhaan sieppaat. Heitä pois\n tuo naukuminen himonarka!\n Kosija moinen! Kurja parka,\n noin koppavana koikkarois! —\n Jo yhtyy joukkoon! Naamionne\n pois vähittäin, ett' olentonne\n jo oikea häll' eessä ois!\n\nMEFISTOFELES.\n\n Noin kaunista ei ketään muuta!\n Yrittäen syleillä erästä.\n Hyi hitto, kuiva risuluuta!\n Tarttuen toiseen.\n Ja tää!... Uh, naamaa kamalaa!\n\nLAMIAT.\n\n Vai ansaitsetko parempaa?\n\nMEFISTOFELES.\n\n Tuo pieni soma saada ois.. .\n Käsistä liukuu lisko pois!\n On käärmemäinen liukas letti.\n Tuon pitkän sieppaan — sekin petti!\n Käteeni thyrsossauva[55] jää!\n On pinjankäpy vain sen pää.\n Tää mihin päättyy?... Paksu tuo,\n hän ehkä virvoituksen suo;\n saan viime kerran uskaltaa!\n Sen oikein heiluu, lelluu pinta;\n siit' itämaill' ois iso hinta...\n Huh, tuhnio jo halkeaa!\n\nLAMIAT.\n\n Hajotkaa häälyin, kiertäin, kaartain\n kuin leimut, mustin siivin saartain,\n kun noidanluoma tuppaa luo!\n Kehässä kiitäin, kauhupeikot,\n lepattain ääneti, yöleikot!\n Vähällä vielä pääsee tuo!\n\nMEFISTOFELES ravistellen itseään.\n\n En paljon viisaammaksi liene tullut;\n yht' etelän kuin pohjan hullut,\n on haamut yhtä haikeat,\n mautta laumat, laulajat.\n On naamiaiset juuri ikään,\n vain aisti-ilve, muu ei mikään.\n Tavoitin kaunonaamioita,\n vaan kammotukset kätki sorjuus...\n Lumeita en ma karttais noita,\n jos pitempi ois niitten orjuus.\n\n Eksyen louhikkoon.\n\n Miss' olenkaan? Tää minne vie?\n Nyt kivistö, ol' äsken tie.\n Tasainen polku tänne toi,\n mi louhikon nyt eteen loi?\n Suott' ylös, alas kapuan,\n mist' enää sfinksit tavoitan?\n Näin hurjaks aavistaa ken voi sen\n Yks yö siis nosti vuoren moisen!\n Rajusti laukkaa noidat nuo,\n ne Kyöpelinsä myötään tuo.\n\nOREAS[56] luonnonkalliolta.\n\n Hoi, tänne! Vanhaa vuort' on tää\n kautt' aikain alkumuotoon jää.\n Näe Pindos-vuoren viime haarat!\n Poluilla jyrkill' uhkaa vaarat.\n Jo seisoin vankkana, kun meni\n Pompeius pakoon ylitseni.\n Sen verroill' äkkihahmot harhain\n jo kukonlauluun haihtuu varhain.\n Monesti sadun moisen näen:\n ne syttyy, sammuu niinkuin säen.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Ylistys sulle, ylhä pää,\n jot' ikitammet siimestää!\n Ei kuulla kuudan kirkkainkaan\n pimentoon tuohon sankeaan. —\n Vaan valo viertä viidakon\n käy, vaatimaton tuikutus.\n Kas, kuinka sattuukin! Siin' on\n kuin onkin taas Homunculus!\n Hei, mistä matka pikkumiehen?\n\nHOMUNCULUS.\n\n Näin väikyn tuonne tänne päin,\n ja soisin syntyväni todentiehen.\n ois halu mulla murtaa lasipinne;\n vaan mitä tähän saakka näin,\n mua yllytä ei liioin seuraan sinne.\n Mut, tutulle sen uskon, siellä\n ma kahteen filosoofiin yhdyin tiellä;\n ma kuuntelin, ne \"luonto, luonto\" hoki.\n Käyn myötä, menkööt vaikka minne,\n lait elämän ne tiennee toki,\n ja vihdoinkin kai saan ma vihin,\n kehenkä viisain turvata ja mihin.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Käy omin päin! Miss' asunnon\n näet aaveet ottaneet jo on,\n myös filosoofi kodin kohtaa,\n suo suosionsa, taitonsa hän hohtaa:\n tusinan luo jo omiaan.\n Mielt' eksymättä ei saa kukaan;\n jos synnyt, synny oman pääsi mukaan!\n\nHOMUNCULUS.\n\n Ei hyljättävä hyvä neuvokaan.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Se sitten nähdään. Lähde kokemaan!\n\n Eroavat.\n\nANAKSAGORAS[57] Thaleelle.\n\n Sun jäykän mieles myöntymään mi saakaan?\n Viel' uudet todisteetko vaadit vaakaan?\n\nTHALES.\n\n Ain' aalto joka tuulta tottelee,\n vaan kalliota jyrkkää karttelee.\n\nANAKSAGORAS.\n\n Sen kallion loi tulihuurut esiin.\n\nTHALES.\n\n Elämä ensiks syntyi alkuvesiin.\n\nHOMUNCULUS molempien välissä.\n\n Mun sallittehan mukaan tulla?\n On halu syntyä myös mulla.\n\nANAKSAGORAS.\n\n Kons' yössä yhdessä sun liejuliettees\n loi vuoren moisen, Thales? Muuta miettees!\n\nTHALES.\n\n Ei luonnon, elämän ei virtaa luovaa\n ikinä kytke hetki, päivä, yö;\n lain mukaan kullekin se muodon muovaa,\n ei väkivaltaa suurinkaan sen työ.\n\nANAKSAGORAS.\n\n Täss' oli! Plutooninen[58] riehui tuli,\n mitaton ponne aioolisten höyryin;\n maan vanha laaka kuori puhkes, suli,\n uus siitä työntyi vuori jyrkin töyryin.\n\nTHALES.\n\n Ja mit' on tuosta nyt sen enempää?\n Siin' on vain lopuks sekin, on ja jää.\n Suott' aikaa kiista vie, ja maltti, rauha\n on talutella kansaa paras nauha.\n\nANAKSAGORAS.\n\n Jo vuori kiehuu sotilaita,\n raot ahtaanaan on asukkaita,\n on muurahaist', on peukaloista,\n pient' ipanaa jos minkämoista.\n Homunculukselle.\n Sa konsa suurta tavoittelit?\n Erakon umpikopiss' elit;\n jos opit käskyvallan vakaan,\n kuninkaankruunun sulle takaan.\n\nHOMUNCULUS.\n\n Mi Thaleen mieli?\n\nTHALES.\n\n Neuvois noin en;\n on pienet pienten kera työs,\n saa suureks suuret pienen myös.\n Kas, kurkipilvi, musta moinen!\n Niit' uhkaa, hätä kansall' on,\n ois kuninkaall' yht' armoton!\n Käy pienten kimppuun nokka-peitset\n ja kynnet viiltäen kuin veitset;\n jo salamoivat leimut turman.\n Toi rikos haikaroille surman,\n ja lammen rauha raiskattiin.\n Nyt murhan kylvö koston sadon\n tuo hurmejulman, perikadon,\n nous sukulaisten vimma syöstä\n nuo kerit surmaan kirotyöstä.\n Kypärit, kilvet, peitset moiset\n ja sulkapäät — mi niist' on hyöty?\n Nuo muurahaiset, peukaloiset\n jo horjuu, hukkuu joukko lyöty.\n\nANAKSAGORAS lyhyen tauon jälkeen juhlallisesti.\n\n Jos ennen kiitin voimaa manalaisten,\n nyt käännyn puoleen ylhääll' asuvaisten...\n Ikuinen, kuunaan vanhentumaton,\n oi kolmeus sa nimen, olennon,\n Diana, Luna, Hekate,[59]\n tue kansaani, sen tuho raatelee!\n Mielt' avartava, syvin hengen taju,\n näöltä tyyni, hehku hellän-raju,\n sa varjos kammokuilu auki luo,\n sa loitsuitt' ilmi vanha voimas tuo!\n\n Tauko.\n\n Se liian pianko\n ois kuultu jo,\n ja järkkymään\n saa luonnon järjestyksestään?\n\n Lähestyy, kasvaa kaarikehäinen\n jo istuin jumalattaren,\n niin kammonsuuri, suunnaton!\n Se tulta synkänpunaa on.\n Seis, pyörö, josta uhka uhoo!\n Sun mahtis meidät, maan ja meren tuhoo!\n Siis tott' ois tuo: Thessalian noitanaiset\n siis velhonluottein kataloin\n polullas sinut loihti noin,\n sai tuomaan turmat turmimmaiset? ...\n Sumentuu kirkas kilpi, sinkoo\n siruiksi, säihkylieskaa linkoo!\n Mi räiske, sähinä! Mi jyly,\n ja tuulen väkipuuska tyly! —\n Oi, anteeks! Sen ma nostin uhkaan —\n eess' istuimes ma lankeen tuhkaan.\n\n Heittäytyy kasvoilleen.\n\nTHALES.\n\n Mit' oikein näki, kuulikaan tuo mies?\n Jotainko tapahtui kenties?\n En mitään tuntemaan ma tullut.\n On varmaan hetket houreiset ja hullut,\n ja mukavasti keinussaan\n kuu vanhalla on paikallaan.\n\nHOMUNCULUS.\n\n Kas, kääpiöitten vuoren huippu\n ol' äsken pyöreä, nyt suippu.\n Putoovan kuusta kallion\n näin — pamaus soi suunnaton —\n ei vihollist', ei ystävää\n se katso, kaikki litistää.\n Vaan moista luovan taidon taikaa\n mun täytyy ylistää, mi luo\n yöss' yhdess' yltä, alt' yht'aikaa\n tuon vuoren.\n\nTHALES.\n\n Tyynny! Kummat nuo\n vain kuviteltiin. Mennä tuo\n sai herja heimo! Kuningas\n et ollut, kiitä onneas!\n Nyt merijuhlaan! Kunniaa\n sen iloss' ihmevieraat saa.\n\n Poistuvat.\n\nMEFISTOFELES kiipeillen vastakkaisella puolella.\n\n Saan vuorta jyrkkää nousta! Juurin jäykin\n on vanhat tammet tiellä, kunne käykin.\n Harz-vuorellani hartsin tuoksu toi\n pien aina mieleen, ja sen voittaa voi\n vain tulikivi... Näillä Hellaan mailla\n nyt tuskin mikään tuoksuu sillä lailla;\n ois hauska vain mun tietää, mitä mahtaa\n ne virikkeeksi hornan ahjoon ahtaa.\n\nDRYAS.[60]\n\n Liet kotimaassas kotiviisas, vaan\n kokenut olijaks et oudon maan.\n Äl' aattele nyt kotikukkuloita,\n pyhiä tammiamme kunnioita!\n\nMEFISTOFELES.\n\n Mist' eroo, sinne mieli jää,\n mihinkä tottui, paratiisi on.\n Vaan virka, mi tuoll' onkalon\n hämyssä kolmihaamu kyyhöttää?\n\nDRYAS.\n\n Näet Forkyaadit! Sinne puhelulle\n käy niitten luo, jos vain ei pelko tulle.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Miks en? — Mutt' onpa kummaa nähtävää!\n Kuink' ylpeä ma lienkin, myöntää saan:\n en ole nähnyt moista milloinkaan,\n noin syöjätärt' en synkeää!...\n Jo synnit, ikiturmaan vievät,\n ne verroill' eikö siistit, sievät\n ois kolmikuvatuksen tuon?\n Ovelle emme huolis noista\n me hornan kamalimmankaan; —\n maa kauneuden kasvaa moista\n antiikkisessa maineessaan!...\n Ne liikkuu, vainuaa jo, vaikk' ei nää,\n vampyyrileikot vinkuu, väkättää.\n\nFORKYAADIT.\n\n Minulle silmä, siskot, niin se näkee,\n ken julkea nyt temppeliimme käkee!\n\nMEFISTOFELES.\n\n Mun tulla suokaa, suurikunniaiset,\n ja siunaukset saada kolminaiset.\n Vain olen outona ma saapuvainen,\n vaan kaiketikin kaukosukulainen.\n Jumalat vanhat jo ma nähdä sain,\n näin Opsin, Rhean,[61] syvään kumartain;\n näin itse Parcat, siskot Kaaoksen\n ja teidän, eilispäivänä — tai toissa;\n vaan moist' en missään maissa, maailmoissa\n kuin te. Vain ihailen ja vaikenen.\n\nFORKYAADIT.\n\n Lie vieras järkimies, niin puhe viittaa.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Teist', ihme vain, ei runoniekat piittaa. —\n Ja kuink' on mahdollista: näinhän muita\n kuvatun, kuunaan teit' en, kunnioitetuita?\n Tapailla teit' ois toki taltan toista\n kuin Heran, Pallaan, Afroditen moista!\n\nFORKYAADIT.\n\n Yön helmass' äänettömän, aution\n tuo ajatuskin meille outo on.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Muut' oisko? Niin sen käy, ken yksin jää!\n Tääll' ette ketään, kenkään teit' ei nää.\n Siell' olla pitäis, missä valtiaina\n on rinnan taide, loisto, mahtavuus,\n miss' eloon marmorista harppaa aina\n jok' uusi päivä joutuin heeros uus,\n\nFORKYAADIT.\n\n Vait, meiss' ettei ala halu itää!\n Mit' auttais meidän moista puuhaa pitää,\n yösyntyin, joilla öisest' itsestään\n on tunto tuskin, joit' ei tunne kukaan?\n\nMEFISTOFELES.\n\n Siis siitä väliä ei lienekään,\n saa itsensä myös toiseen siirretyksi.\n On teillä kolmeen silmä, hammas yksi;\n kai aivan mytologian ois mukaan,\n tuon kolmeuden jos kahteen haamuun sullois\n ja kolmas kotvan lainana jos mull' ois.\n\nYKSI SISARUKSISTA.\n\n Mit' arvelette? Käyneeköhän tuo?\n\nMUUT.\n\n Miks ei — vaan silmää, hammast' emme suo.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Nyt parhaan juuri otitte te pois;\n noin kuva tarkinkin se vajaa ois!\n\nYKSI SISARUKSISTA.\n\n Sa toinen silmäs sulje vain, kas niin,\n ja toinen torahammas näkyviin,\n ja sivult' olet muotojas koht'ikään\n kuin siskot muutkin, erota ei mikään.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Suur' onni! Olkoon!\n\nFORKYAADIT.\n\n Olkoon!\n\nMEFISTOFELES sivulta Forkyaan hahmossa.\n\n Tämmöinen\n on rakas poika Kaaoksen!\n\nFORKYAADIT.\n\n Ei, tyttärikseen meidät Kaaos siitti!\n\nMEFISTOFELES.\n\n Hyi, herjaa saan nyt kuin hermafrodiitti!\n\nFORKYAADIT.\n\n Mi sorjuus uuden sisko-kolmikon:\n kaks silmää meillä, kaksi hammast' on.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Saan kaikkien nyt silmää karttaa minä,\n piruille hornan olla pelättinä.\n\n Poistuu.\n\n\n\nAIGEIANMEREN KALLIOPOUKAMIA.\n\nKuu keskitaivaalla pysyen.\n\nSEIREENIT istuen kallioilla, laulaen ja huiluttaen.\n\n Kammoyössä kiroin kaikin\n jos Thessalian noidat saikin\n sinut maahan, täynnä rauhaa\n kaarelt' yösi katso lauhaa\n värjyaallon välkähdystä,\n kipunoivaa kimmellystä,\n valaisemaan temmellystä\n käy, mi aalloist' ylenee!\n Mielemme on altis, norja,\n suosi meitä, Kuutar sorja!\n\nNEREIIDIT[62] ja TRITOONIT kummina merehisinä.\n\n Ääni raikkaampi, ett' aavat\n kaikki kaikuu, kutsun saavat\n syvä-alhoin asukkaat!\n Piiltiin myrskyn tuiman tieltä\n pohjatyyniin, meidät sieltä,\n armas laulu, ylös saat!\n Vallass' ihastuksen tultiin,\n näin jo käyden käätykultiin,\n loistain kruunuin, jalokivin,\n vöin ja soljin sädehtivin!\n Hedelmäänne kaikk' on tää!\n Haltiat tään lahdenkaarteen,\n meille lauloitte jok' aarteen,\n jonka nieli aallot nää.\n\nSEIREENIT.\n\n Tiedämme, on raikas, armas\n kalan uida aallon parmas,\n huoletonna huljuu tie;\n vaan nyt joukoin juhlavilkkain\n näyttäkää, ett' ette silkkain\n kalain laatua te lie.\n\nNEREIIDIT ja TRITOONIT.\n\n Ennen tänne-lähtöämme\n tuo jo oli mielessämme;\n siskot, veljet, vikkelään!\n Pieni matka vain, niin saatu\n täys on näyte, kalan laatu\n meill' ett' ei lie likikään.\n\n Kiitävät pois.\n\nSEIREENIT.\n\n Ne vilahdus vie!\n Päin Samothrakea suoraan tie\n kera suotuisan tuulen ja sään\n Mit' ylhäin saattavatkaan\n Kabiirien[63] maassa matkaan?\n Ylen kummat jumalat nuo\n yhä itse itsensä luo,\n ja mit' ovat, eivät tiedäkään.\n\n Kuutar, oi korkeutees\n jää yhä, armas, sees,\n yö että kestäis, ei vois\n päivä meit' ajaa pois!\n\nTHALES rannalla Homunculukselle.\n\n Ma veisin sinut Nereus-äijän luo,\n jo miltei luolan ovell' olisinhan;\n mutt' ärrinpurri äijä tuo\n ja sapen purkaja on inhan.\n Sen marmattajan mielen mukaan\n ei koko ihmisheimost' elä kukaan.\n Vaan tulevist' on hällä selko,\n siis kaikkien on häntä pelko,\n saa kunnioitusta hän syvää;\n on monelle myös tehnyt hyvää.\n\nHOMUNCULUS.\n\n Vain kolkutamme, tuo ei multa\n kai viene lasia ja tulta.\n\nNEREUS.\n\n Äänt' ihmistenkö korvin kuulla sain?\n Jo kiukusta mun sisimpäni järkkyy.\n Jumalten verroiks oliot ne kärkkyy,\n kirotut jäämään laisiksensa vain.\n Ei ihanamp' ois lepo jumalainkaan\n kuin mun jo kauan, vaan ma parhait' autin;\n työt valmiit kun näin viimein, totta nautin:\n ol' aivan kuin en neuvonut ois lainkaan!\n\nTHALES.\n\n Ken sinuun, vanhus veen, ei silti luota?\n Oi viisas, meit' äl' aja pois! Sa tuota\n näetkö tulta? Muoto inehmon,\n vaan neuvoos sill' on usko ehdoton!\n\nNEREUS.\n\n Vai neuvoon? Neuvoll' ihmisiin ois voimaa!\n Vain korvaan kovaan viisas sana hyytyy.\n Teot vaikka itseään kuink' usein soimaa,\n kaikk' ehdoin tahdoin entismenoon tyytyy.\n Varoitin Parista[64] kuin isä kyllä,\n vaan vieraan naisen vei hän viettelyllä.\n Hän seisoi Kreikan rannall' uhkapäin,\n ma julistin, mit' ennusnäyssä näin:\n tulisten ilmain tulvehtiva puna,\n laet hehkuu päällä murhan, kuolinparun:\n kukistus Troian, runoon vangittuna —\n vuostuhannet sen tuntee hirmutarun!\n Vain ilkkui korska vanhan sanaa, paatui;\n hän kuuli himoaan, ja Ilion kaatui —\n tuon jättiruumiin turtui pitkät vaivat,\n ja pidot Pindos-vuoren kotkat saivat.\n Odysseus myös! Kaikk' ennustinhan pulmat,\n kaikk' eljet Kirken, työt Kykloopin julmat,\n kuink' itse empis, kuink' ois houkkaa väki,\n mit' ikään tiesin! Tuo mink' avun toi?\n Vain ajelehti, kunnes armon soi\n veet vihdoin, ja hän rakkaan rannan näki.\n\nTHALES.\n\n Mies viisas tuommoisest' on tuskissaan,\n mies hyvä yrittää viel' uudestaan.\n Tuo rahtu kiitost' ilon, unhoon saaden\n jo kiittämättömyyden kivipaaden.\n Kas, halpaa, vähäist' emme pyydäkään:\n tää poika pyrkii taiten syntymään.\n\nNEREUS.\n\n Mult' älkää viekö tuulta harvinaista!\n Nyt mull' on tointa aivan toisenlaista:\n ma kaikki tyttäreni kutsuin luo,\n Doriidit, meren sulottaret nuo.\n Ei olennoiss' Olympon, ihmismaan\n niin siroliikkeist' ainoatakaan.\n Ne vesikäärmeell' ajaa, selkään siirtyy\n Neptunon varsain — kaunein kaari piirtyy!\n Kanss' ovat veen niin yhtä, että heijuin\n sen vaahto kantaa varvast' aallonkeijuin.\n Ja Afroditen kimmelsimpukalla\n luo kiitää ihanin nyt ilmain alla,\n tuo, jota Pafos palvoo, Galateia,[65]\n kun luopunut on meistä Kythereia.\n Sen ammoin sai jo armas perinnön,\n sai valtaistuinvaunut, pyhätön.\n\n Pois! Isänriemun hetkellä ei sovi\n suu soimaava, ei vihastunut povi.\n Hae Proteus![66] Ihmemies se virkkaa voi\n mitenkä synnyt, muodon saat tai toisen!\n\n Lähtee merta kohti.\n\nTHALES.\n\n Siit' emme kostu. Tavattu vaikk' ois\n jo Proteus, samassa hän haihtuu pois,\n ja muut' ei virka, viimeinkin jos jää,\n kuin mikä hämmästyttää, hämmentää.\n Vaan liet sen neuvon tarpeess' erittäin;\n siis etsimme ja käymme eteenpäin.\n\n Loittonevat.\n\nSEIREENIT ylhäällä kallioilla.\n\n Kas, kauko-ulapalla\n mi liukuu aukealla?\n Kuin valkopurjeet hohtaa,\n joit' ilman tuulet johtaa,\n kuin kuultovartaloiset\n veen immet kuutamoiset!\n Jo alas luikukaamme!\n Soi äänet, kutsun saamme.\n\nNEREIIDIT ja TRITOONIT.\n\n Kätemme mitä kantaa,\n se teille ilon antaa.\n Khelonen kilpeen kuvat\n niin ylhät heijastuvat.\n Te korkein veisuin noille\n tie tehkää jumaloille.\n\nSEIREENIT.\n\n Vähät koolta, vaan\n isot voimaltaan,\n ikipalvotut: saivat\n niilt' avun hukkuvat laivat.\n\n NEREIIDIT ja TRITOONIT.\n\n Kabiirit tuomme — yhä\n nyt riittää juhlarauhaa!\n Kun niill' on valta pyhä,\n Neptunuskaan ei pauhaa.\n\nSEIREENIT.\n\n Mekö verroille — ei!\n Vesi haahden jos vei,\n väki auttajat oivat\n sai teist', ikivoivat.\n\nNEREIIDIT ja TRITOONIT.\n\n Vain kolme toimme tuolta,\n jäi neljäs, hän se juuri\n on oikea ja suuri,\n hän muista pitää huolta.\n\nSEIREENIT.\n\n Jumalat toisinaan\n noin pitää pilkkanaan.\n Jok' armoa mielin aroin\n syy palvoa vauriot varoin!\n\nNEREIIDIT ja TRITOONIT.\n\n Luku oikea seitsemän niit' on.\n\nSEIREENIT.\n\n Mihin jäänyt kolme siit' on?\n\nNEREIIDIT ja TRITOONIT.\n\n Tuot' emme tiedä, tunne,\n vain tietää Olympos, kunne;\n myös kahdeksas on siellä,\n jot' ei aatellut kukaan vielä.\n Meit' armossa auttavaiset,\n vaan vasta puolinaiset.\n\n Pyrkii verrattomat nuo\n kaihon nälkää nähden\n taakse kauimmankin tähden,\n tapaamattominten luo.\n\nSEIREENIT.\n\n Jumal' aurinko, kuu\n jos on tai mikä muu,\n me palvomme vain,\n apu siitä on ain'.\n\nNEREIIDIT ja TRITOONIT.\n\n Ylin loisto, maine meille on\n nää johtaa juhlapiirit!\n\nSEIREENIT.\n\n Nimi loistoton, maineeton\n tarun urhojen on,\n kuinka jos suurna soi:\n vain kultaisen taljan ne toi,\n vaan te Kabiirit!\n Toistuen kaikkien yhteislauluna.\n Vain kultaisen taljan ne toi,\n vaan te Kabiirit.\n\n Nereiidit ja Tritoonit menevät menojaan.\n\nHOMUNCULUS.\n\n Kuin savileilit muodoltaan\n nuo hirmukummat ovat;\n nyt niihin puhki pohtimaan\n käy viisaat päänsä kovat.\n\nTHALES.\n\n On halutuinta juuri tuo:\n rahalle ruoste arvon suo.\n\nPROTEUS huomaamattomana.\n\n Huvittaa vanhaa valheniekkaa: kummat\n mit' ihmeemmät, sit' uskotummat!\n\nTHALES.\n\n Miss' olet, Proteus?\n\nPROTEUS vatsapuhujan äänellä, milloin läheltä, milloin kaukaa.\n\n Tässä! Täällä!\n\nTHALES.\n\n Taas olet tapaas kujepäällä!\n Äl' ystävälle joutavoi!\n Siell' ole et, mist' äänes soi.\n\nPROTEUS kuin kaukaisuudesta.\n\n Hyvästi!\n\nTHALES hiljaa Homunculukselle.\n\n Lähell' on. Nyt hohtees vala!\n Hän utelias on kuin kala;\n mik' onkin salahahmo yllä,\n luo hänet liekki vetää kyllä.\n\nHOMUNCULUS.\n\n Koht' annan valotulvan tulla,\n vaan varoen: on hauras lasi mulla.\n\nPROTEUS jättiläiskilpikonnan hahmossa.\n\n Mi viehättävä hohde tuo?\n\nTHALES verhoten Homunculuksen.\n\n Hyv' on! Jos tahdot nähdä, tullos luo,\n ja kaksin jaloin ihmismuodoss' aivan;\n se sulle tuottaa varsin pienen vaivan.\n Vain meidän suomisen ja tahdon mukaan\n voi meidän kätkemäämme nähdä kukaan.\n\nPROTEUS jalomuotoisena.\n\n Maailman tunnet, viisaat sull' on mutkas.\n\nTHALES.\n\n Sun muiks on muuttelehtaa vanha sutkas.\n\n On poistanut Homunculusta peittävän verhon.\n\nPROTEUS hämmästyen.\n\n Täys ihme! Kiiltokääpiönkö nään?\n\nTHALES.\n\n Hakija neuvon: syntyis mielellään!\n On tullut, kuten kuulla sain,\n maailmaan kummasti vain puolittain.\n Vaill' ei ois henkistä hän lahjakkuutta,\n vaan vankkaa, käteenkäypää kuntoisuutta.\n Vain lasi onsi — muut' ei painavaa,\n vaan kovin toivois ruumist' oikeaa.\n\nPROTEUS.\n\n Kas, immenpoika tosiaan:\n viel' ei ois aika, on jo vaan!\n\nTHALES hiljaa.\n\n Ei muutenkaan ehk' oikein ole laitaa:\n hermafrodiitti olla taitaa.\n\nPROTEUS.\n\n Se sitä varmemmasti luontuu;\n hän siitään kyllä kehkee, kuontuu.\n Vaan paras, kun ei pitkään pohdi!\n Meressä aavass' alkaa tohdi.\n Siell' ensin vähäst' aletaan\n ja riemuin pienimpiä niellään;\n niin varttuu vähän kerrassaan,\n päämääriin korkeampiin kypsyy tiellään.\n\nHOMUNCULUS.\n\n Täss' ilma on niin ihanaa,\n kuin nuoren nurmen tuoksu tuulahtaa!\n\nPROTEUS.\n\n Sen uskon, poju kulta, kyllä!\n Ja vienompaa viel' eess' on vihmettä,\n tuoll' utu rantakaistan yllä\n viel' ihanampaa ihmettä.\n Kas, juuri väikkyy parvi tuo\n lähellä vallan. Niitten luo\n nyt tulkaa!\n\nTHALES.\n\n Tullaan.\n\nHOMUNCULUS.\n\n Kumma on\n tää kulku henki-kolmikon!\n\nTelkhiinejä[67] Rhodos-saarelta, ratsastaen merihevoilla ja\nmerilohikäärmeillä, Poseidonin kolmikärkeä käytellen.\n\nKUORO.\n\n Poseidonin hangon me taoimme, vimmat\n sill' aaltojen viihtää hän armottomimmat.\n Jos tuo jylypilvensä Zeus, isä ylhä,\n niin vastaa Poseidon, kun käy jyly jylhä;\n jos leimaus polvikas pilvestä sinkoo,\n liki pilviä hyrskyt ne vaahtonsa linkoo;\n ja kilvoitus kellä siell' ange jos lie,\n sitä aallot ne viskoo, sen veet syvät vie;\n väen, valtikan siksi nyt meille hän soi —\n kevyt kiitää on, huoleti juhlia voi.\n\nSEIREENIT.\n\n Helioksen helmalasten,\n päivän armoss' autuasten,\n heimo, terve, konsa kuu\n kunniaansa korottuu!\n\nTELKHIINIT.\n\n Jumal-impi, sa ihana ilmojen kaaren,\n oi kuullos, se kuulla sun riemusi on,\n kun soi iloss' onnellisen Rhodos-saaren\n paiaani sun veljelles loppumaton.\n Kun aamun hän alkaa, kun ehtoon hän tuo,\n sädesilmänsä hehkuvan meihin hän luo.\n Veet, rannat se, vuoret ja kaupungit kohtaa,\n ja riemuksi hälle ne armaina hohtaa.\n Meit' ei sumu saarra; jos hiipiä käkee,\n säde, henkäys — heljä taas saari on hempeä.\n Kuviss' ylhä siell' itsensä sadoissa näkee,\n on nuori, on suunnaton, suuri ja lempeä.\n Meill' ensinnä noin suku kuolematon\n jaloss' ihmisen muodossa ilmennyt on.\n\nPROTEUS.\n\n Noin laulaa, kerskuu nuo, jos kyhää\n ne kuvat kuolleet, kuin ois pyhää\n niiss' elontulta auringon!\n Niit' innoin luo ne, laatii kaavat;\n kun valetuksi vasken saavat,\n se vasta jotain heistä on.\n Ja viimein nuo mi perii ylväät?\n Yleni suuret jumal-pylväät, —\n maanjärähdys ne rikkoi, kaas;\n on ammoin sulatut ne taas.\n\n Maan touhulla mik' onkin maine,\n se vain on kiusan, vaivan tie;\n elolle laatuisamp' on laine;\n ikuisiin vesiin sinut vie\n Proteus-delfiini.\n Muuttaa muotoa.\n Kas noin!\n Siell' onnes aukee vaikka mihin;\n sua kannan vankoin hartioin,\n ma sinut valtamereen vihin.\n\nTHALES.\n\n Suo johtaa kiitettävän halun:\n koe luominen jo kohdalt' alun!\n Saat vireästi vaikuttaa\n ikuisten normien sa alla\n tuhanteen muotoon muuttumalla —\n jää ihminen viel' aikain taa.\n\n Homunculus nousee Proteus-delfiinin selkään.\n\nPROTEUS.\n\n Veen kehtoon vain tuo hengen keveys\n Koht' elät, sull' on pituus, leveys,\n siell' liikut, miten mielit, vaan\n matalat malta pitää säädyt:\n jos kerran ihmiseksi päädyt,\n niin mennytt' olet kokonaan.\n\nTHALES.\n\n Kuink' osuu; kelpaa myös kenties,\n ett' aikanaan on kelpo mies.\n\nPROTEUS Thaleelle.\n\n Sun laises kai! No siitä taikaa\n on jälkeenpäinkin kotvan aikaa:\n lien sinut haamukansan harmaan\n seassa nähnyt sadat vuodet varmaan.\n\nSEIREENIT kallioilla.\n\n Mitkä helopilvet heijuu\n kehän kuulle luoden noin?\n Kyyhkyt lempiväiset leijuu\n siivin valon-valkeoin!\n Pafos parvensa jo laittaa,\n liudan lemmenkiihkoisen;\n tää nyt juhlain juhla maittaa,\n runsas, sees on riemu sen!\n\nNEREUS astuen Thaleen luo.\n\n Näky kumma kuun ois tarha\n yössä-kulkijasta moinen;\n meillä hengillä on toinen,\n tosi tieto eikä harha:\n tyttäreni kyyhkysaatto\n simpukalla ajavaisen\n siell' on; ihmelentoon sai sen\n tottumaan jo aikain aatto.\n\nTHALES.\n\n Minust' on myös parhain, mille\n arvon antaa kunnon mies,\n pyhä kaikk' ett' elää, sille\n tyyni, lämmin loistaa lies.\n\nPSYLLEJÄ ja MARSEJA[69] merihärkien, merivasikkain ja merioinasten\nselässä.\n\n Karut luolat Kypron loiton,\n joit' ei Seismos[50] hajota,\n veen valtias ei vajota,\n humuss' ikuisten ilmojen soiton,\n siit' asti kuin alkoivat ajat,\n on Kyprian vaunujen vajat,\n tutun-maireet ne meille on majat.\n Yön kuiskeessa aaltojen teitä\n tytär armahin tyventyneitä\n kera saattomme kiitää jo — meitä\n näe ei suvut uudet nää.\n Kisa kerkeä kotkaa ei pelkää,\n jalopeuraa ei siipiselkää,\n ei ristiä, kuuta, joll' yö\n on istuinna ylhä ja työ\n levon aikaan, jok' itsensä syö\n ja surmaa, on tuhooja sadon\n ja tuottaja kaupungin kadon.\n Toki saattomme tää\n sulo valtiatart' yhä tuomaan jää.\n\nSEIREENIT.\n\n Vaunut liutojenne lietoin\n kehään saartain kerkeään,\n moneen rivikertaan kietoin\n käärmemäisnä kiertyvään,\n tulkaa, reippaat Nereiidit,\n raisut, villin-sorjat, luo,\n tuokaa, hempeät Doriidit,\n Galateia, kaunis tuo,\n äidin kuva: jumalainen\n kuolotonten juhlavuus,\n vaan myös armaan-kiehtovainen\n maisen immen ihanuus!\n\nDORIIDIT kulkien kuorossa Nereuksen ohi, kaikki delfiinien kantamina.\n\n Kulmille tään nuoren saaton,\n Kuutar, kimmelkuultos luo,\n anellen kun eteen taaton\n tuomme armaat sulhot nuo.\n Nereukselle.\n Poikaset ne turvaan veimme\n vimmast' aaltoin ärjyväin,\n kaisla-, sammalvuoteen teimme,\n elvyksiin taas lämmittäin, —\n siitä palkan palavilla\n saavat maksaa suudelmilla;\n heltyin katso heihin päin!\n\nNEREUS.\n\n Se kauppa kaksoisvoiton kantaa,\n työ laupias kun huvin samall' antaa.\n\nDORIIDIT.\n\n Ethän moiti työstä, jolla\n ansaittiin, ah, ilo tuo;\n poveil' ikinuorell' olla\n kuolotonna sulhon suo!\n\nNEREUS.\n\n Iloitkaa, saajat saaliin soman,\n pojasta unelmoikaa mies;\n vaan mahtaja en mahdottoman\n ma lie, Zeus yksin lie kenties.\n Ei aalto, allanne mi läikkyy,\n suo kestää lemmen leimunkaan;\n kun väljähtyin jo pois se väikkyy,\n nuo hiljaa maihin viekää vaan.\n\nDORIIDIT.\n\n Teist', armaat poikaset, pidämme niin,\n vaan haikea meit' ero kohtaa:\n iki-uskollisuutta me toivottiin,\n mut toisin jumalat johtaa.\n\nNUORUKAISET.\n\n Jos reippaat laivurisulhot saa\n vain teiltä vastakin hoivaa,\n me emme toivo sen parempaa,\n näin kuunaan ei ollut oivaa.\n\n Galateia simpukkavaunuissaan lähestyy.\n\nNEREUS.\n\n Laps armahin!\n\nGALATEIA.\n\n Oi isä, onni tää!\n Näyt ihanat! Delfiinit, viipykää!\n\nNEREUS.\n\n Jo menneet, vierien vetten teitä,\n kisa kieppunut, kunne liekin!\n Sisin, herkin ei liikuta hellyys heitä!\n Kera etteivät, ah, mua viekin!\n Vaan ainoa katse jo auvon toi,\n ett' aution vuoden se korvata voi.\n\nTHALES.\n\n Terve! Riemuista ylin!\n Elon riemu, kukkea kunto,\n toden, kauniin korkea tunto...\n Kaikki on syntyä vetten sylin!\n Kaiken ois tuho vettä paitse!\n Oi meri, meit' iankaiken kaitse!\n Jos et sinä tuoreita pilviä tois,\n jos et puron-uomia uhkuun lois,\n joenjuoksujen suikerrella et sois,\n et virtain kuohuja kukkurois,\n mitä vuoret ois, mitä laaksot ja maat?\n Elon raikkaan vain sinä aikaan saat.\n\nKAIKU, kaikkien piirien kuoro.\n\n Elon raikkaat vain sinä antimet jaat.\n\nNEREUS.\n\n Jo häälyvät kaukaisuuden taa,\n ei katse katsett' enää saa;\n kehäketjut pitkät soutaa,\n noin juhlan muotoja noutaa,\n kaareilee jonot päättömät nuo.\n Galateian simpukka-istuimen\n toki tuoll', yhä tuolla jo tunnen sen,\n kuin tähti se ois;\n yhä siellä\n läpi vilinän rakkainta vilkkuu vielä!\n Jos kiitikin pois,\n yhä loiste tuo\n tosi on, jää luo!\n\nHOMUNCULUS.\n\n Jos kunne suuntaan soihdun,\n mua kiehtoo lailla loihdun\n kaikk' armaan tuores tää.\n\nPROTEUS.\n\n Tää elontuores loihtu\n kun tenhoo, soiva soihtu\n vast' oikein välkähtää.\n\nNEREUS.\n\n Kisaparvien keskellä tuolla mink' uuden\n saa silmämme nähdä nyt salaisuuden!\n Galateian mi simpukan vaiheill' on valo,\n mi liekkivä, leikkivä, hellivä palo?\n Kuin valtimot lemmen sen leimua liehtoo...\n\nTHALES.\n\n Homunculus — noin hänet Proteus kiehtoo...\n On kaipuunsa orja jo, oireet ne arvaan.\n Kunp' ei äkin vain, kivun Iyömänä karvaan,\n säde-istuimen särmään jo särkyvä ois!\n Jo leimahti, välähti, valahti pois!\n\nSEIREENIT.\n\n Mi hehkuva ihme nyt aalloilla hohtaa?\n Kuin leimuten kuohut ne kuohuja kohtaa!\n Käy häälyvä kirkkaus aavojen taa:\n meren yöllisen kulkue kuultoa saa,\n kaikk' ylt'yli saa tulen hehkun ja helon;\n siis vallitse, Eros, oi alku sa elon!\n Terve, meri! Terve, laineet,\n pyhään vyötyt tulten vyöhön!\n Terve, vesi, liekki heljä!\n Terve, tiemme tenho-yöhön!\n\nKAIKKI YHDESSÄ.\n\n Terve, ilmat laupiaat,\n luolat salaloihdukkaat!\n Ylistetyt, kaikki neljä,\n olkaa, pyhät alkuaineet!\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS\n\n\nMENELAOKSEN PALATSIN EDUSTALLA SPARTASSA.\n\nHelena tulee saattonaan kuoro vankeina tuotuja troiattaria,\nPanthalis kuoronjohtajatar.\n\nHELENA.\n\n Ihailtu, parjattu myös paljon, Helena,\n ma tulen tuolta, missä maihin astuttiin,\n viel' yhä huumaamana aallonkeinunnan,\n mi meidät korkein kuohu harjoin Frygian\n lakeilta[70] kantoi synnyinrannan lahdelmiin,\n Poseidon matkaa suosi, Euros vinha myös.\n Siell' iloitsee nyt Menelaos kuningas\n palaamisestaan parvess' uljaintensa. Vaan\n mua tervehytä, valtakoti, taattoni\n Tyndareos jonk' ammoin, tullen retkiltään,\n rakensi aivan rintaan Pallaan kukkulan\n ja Spartan kaiken kauneimmaksi koristi,\n kun riemuleikein siskona Klytaimnestran\n ja Kastorin ja Polluksin tääll' ylenin.\n Sä portti vaski-uksi, terve! Aukenit\n avaran kutsuvasti kerran, aikaan sait,\n valittu monesta ett' ylkä silmiini\n välähti, ylväs Menelaos. Aukene\n nyt taas, ett' uskollisna täytän kuninkaan\n ma käskyn kiireisen, kuin tulee puolison.\n Sisälle laskeos! Ja jääkööt kaikki taa\n tähän saakka saartaneet mua myrskyt sallimain\n Näet jälkeen huolettoman täältä-lähdön, kun\n Kytheren temppeliin vei pyhä velvoitus,\n vaan minut sieltä ryösti rosvo Frygian,\n on paljon sattunut, mit' ilo ihmisten\n on levitellä, mutt' ei ilo kuulla sen,\n taruksi josta kehräsihe kertomat.\n\nKUORO.\n\n Et, ihana vaimo, nurkune noin,\n hyvä korkein sull' on kunnianas!\n Ylin onni suotu vain sulle on näät,\n on kauneus, muun yli kaiken mi käy.\n Nimi kuulu sankarin eellä soi,\n siks ylväs hän on;\n vaan kaikkivoittavan kauneuden\n edess' uppiniskaisin taipuu mies.\n\nHELENA.\n\n Jo laatkaa! Saavuin puolisoni laivassa,\n hän kaupunkiinsa minut laittoi edellään;\n vaan mik' on mieli häll', en arvaa. Puoliso,\n kuningatarko koteutuu — vai uhriko\n kuninkaan tuskan karvaan ja akhaijien\n kovan onnen pitkän? Saalis olen, vankiko\n myös lien, en tiedä. Kuolottomat kohtalon\n ja maineen mulle totta ongelmaisen soi,\n sorean muodon seuran arveluttavan,\n mi kynnyksellä tälläkin mua saattain on\n kupeella synkän uhkaavana. Sillä näät\n jo haahdess' ontelossa harvoin puoliso\n mua katsoi vain, ei suonut sanaa suopeaa!\n Kuin turmaa hautoin vastapäätä istui vain.\n Vaan nyt, Eurotaan syvään tullen poukamaan,\n kun tuskin ensi keula maata tervehti,\n hän virkkoi, jumala kuin mielt' ois johtanut:\n Nyt soutueittain sotilaani maihin käy;\n rivittyneinä rantaan joukot tarkastan.\n Vaan sinä eeltä aja, ohjaa valjakkos\n Eurotaan pyhän viertä pitkin viljavaa\n ylemmäs, halki heinäkosteikkojen hempeäin,\n lakeille saakka kauniin Lakedaimonin,\n mi rakettiin, kuss' ammoin keto autio\n levisi liepeell' aivan vuorten vakavain.\n Kuninkaan kartanoon siell' astu korkeaan,\n teot neitoparven katso, sinne palveluun\n mi jäi, ja vanhan, viisaan emännöitsijän.\n Hän sulle aarrevarat runsaat näyttäköön,\n jotk' isäs jätti jälkeensä, joit' itse myös\n sodassa, rauhass' yhä kokoon kartutin.\n Näet kaikki siellä järjestyksessä: se näät\n on etuus ruhtinaan, kaikk' että kohdallaan\n olevan uskollisna kotiin tullessaan\n hän huomaa, niinkuin hän ne jättikin;\n sill' orjan mitään muuttaa valtuutt' ole ei.\n\nKUORO.\n\n Nyt silmää, mielt' ilahuttaen käy\n jalon aarteen luo, yhä kartutetun!\n Korut käätyjen, kruunujen kalleudet\n siell' ylpeinä suurt' ovat ollakseen;\n käy luo, ne kilpaan vaatios vain,\n heti nousevat nuo.\n Näky riemuisa: kauneus kalpenemaan\n kivet kalliit, kullat ja helmet saa.\n\nHELENA.\n\n Koht' uusi kuului käsky valtiaan: Kun kaikk'\n on katsastettu kohta kohdalt', ottaos\n niin monta kolmijalkaa, kaikkea myös astiaa,\n mit' uhraajalle tarpeen on, kuin vaativan\n sa varot pyhän juhlamenon: kattilat\n ja maljat, laakea myös allas; puhtainta\n vett' olkoot pyhän lähteen ruukut korkeat\n siell' ammennetut täyteen; koossa kuivat puut,\n pian liekkiin leimahtavat, pidä valmiina;\n hiottu veitsi vihdoin älköön puuttuko;\n sun omaks uskon huoleksesi kaiken muun.\n Noin virkkoi, kiirehtäin mua lähtöön; mitään vain\n nimennyt elollist' ei säätäjä, mit' ois\n Olympolaisten uhriteuraaks aikova.\n Mua arveluttaa tuo; vaan silti huoli pois,\n ja kaikki huomass' olkoon ylhäin jumalain,\n jotk' aina täyttää sen, mi heill' on mielessään,\n jos hyväks ihmiset tai pahaks arvatkoot;\n ja meidän kuolevaisten kestäminen on.\n Useinpa kirveen nosti raskaan uhraaja\n jo ylle vihkiteuraan niskan painetun,\n eik' iskenyt, ei voinut, esteeks ennätti\n läheltä vihamies tai joku jumaluus.\n\nKUORO.\n\n Mik' edessä lie, et tutkia voi.\n Mielin, valtiatar,\n mene rohkein vaan!\n Onni ja onnettomuus\n aavistamatta kohtaa;\n emme sen usko ennustajaa.\n Paloihan Troia, ol' eessämme\n kauhu, kurja kuolema jo!\n Täss' olemme nyt\n sua palvelemaan iloll' alttiit;\n kirkas aurinko taivaan ja kaunein,\n maassa mit' on: sinä meille\n miekkoisille suosion suot.\n\nHELENA.\n\n Kuink' olkoonkin! Mi kohdatkoonkin, astua\n mun sopii viipymättä valtakartanoon,\n kadottamaani miltei, kauan kaivattuun,\n mi taas, en tiedä kuinka, silmissäni on.\n Niin jalka korkeita ei portait' ylös vie\n mua nyt, kuin lasna huimasti ne hyppelin.\n\n Poistuu.\n\nKUORO.\n\n Kaikki jo tuskat pois,\n vankeus murheinen\n kauas mielestä, siskot!\n Yhdymme onnees, oi\n valtiatar: sa käyt\n jälleen taattoisen lieden luo,\n vaikka myöhään palajavin,\n askelein sitä vakaammin\n jalkas riemuiten astuu!\n\n Ylistys taivaisten,\n taas ehoks saattajain,\n pyhien kotihin-viejäin!\n Väikkyy, ken vapahtui,\n tiet tylyn kolkot kuin\n kantavin siivin, kun turhaan\n kaihoten vangittu tuskailee,\n kurkottaa käsivarsiaan\n muurien taa sakaraisten.\n\n Vaan hänet tempasi jumaluus\n kaukoteiltä;\n tuhkasta Ilionin\n toi hänet tänne taas\n vanhaan, uudeksi koristeltuun\n taattolaan,\n riemujen, tuskien\n sanomatonlen jälkeen\n raikkaasti muistelemaan\n nuort' elon aamu-aikaa.\n\nPANTHALIS kuoronjohtajattarena.\n\n Nyt jättäkää jo laulun polku riemukas\n ja kaksoisoveen katse luokaa! Mitä nään\n oi siskot? Kuningatar eikö palaja\n taas tänne liikunnossaan kiivas kiihtymys\n Mit', ylhä kuningatar, kotisuojissas\n omies tervehdyksen sijaan kohdata\n voit järkähyttävää? Et sitä salaa, et;\n sill' inho otsaas varjoo, jalo vihastus,\n kanss' yllätyksen kamppaillen, siin' ilmenee.\n\nHELENA, joka on jättänyt kaksoisoven auki, mielenkuohussa.\n\n Ei sovi halpa pelko tyttärelle Zeun,\n hipaise hänt' ei kauhu varjokädellään;\n vaan hirmu, vanhan yön mi helmast' ylenee,\n ain' alkupohjilt' asti, monihaamuinen\n kuin hehkupilvet vuoren liekkikuilusta\n kohonneet, sankarinkin rinnan järkyttää.\n Niin manalaisten kammomerkin kohtasin\n nyt kotiin tullen, mieli kaivatult' ett' on,\n monesti astutulta kynnykseltä pois\n mun kiiruhtaa kuin vieras lähtevä. Mutt' ei!\n Ma valoon väistyin, ette häädä kauemmas\n mua, vallat, keitä liettekin! Nyt vihkimys,\n ja sitten lieden pyhä hehku valtiaan\n kuin valtiattarenkin tervehyttäköön!\n\nKUORON JOHTAJATAR.\n\n Suo korkeaa sua kunnioittain kuuleväin\n jo palvelijatartes tietää, mitä näit.\n\nHELENA.\n\n Koht' omin silmin näätte, mitä kohtasin,\n sen haamua jos heti jälleen kuiluuns' ei\n lie kammokummaan niellyt vanha yö. Vaan sen\n nyt sanoin kerron tietääksenne: vakaviin\n kun valtasuojiin juhlallisin aatoksin\n ma astuin, mielessäni lähin velvoitus,\n ol' oudon hiljaiset ja tyhjät käytävät.\n Ei uuraan riennon häly korvaa kohdannut,\n ei silmää toimi, touhu. Neitoja ei näy,\n ei emännöitsijää, joilt' ennen jokainen\n sai vieras tervehdyksen ystävällisen.\n Vaan lieden luo kun ehdin, permannolla näin\n mä viimelämpimässä tuhkan hiipyneen\n olennon oudon, vaimon suuren, verhotun,\n ei uness' olleen näyttänyt, vaan mietteissään.\n Ma kutsuin toimeen häntä suulla käskijän,\n hänt' emännöitsijäksi luullen, jolle kai,\n kun lähti, talon uskoi valpas puoliso;\n vaan verhottuna istui liikkumaton tuo;\n kätt' oikeaa, kun uhkaan, vihdoin nostaa, kuin\n salista, liedeltä mua torjuis. Vihastuin\n hänestä käännyn, riennän kohti portaita,\n jotk' ylisille vievät, missä thalamos[71]\n on koristeltu vieress' aarrekammion.\n Vaan maasta pystyyn kummitus se kavahtaa,\n tien käskevästi sulkee suurna, laihana;\n on katse ontto, verestävän sammunut,\n kuvatus kumma, silmän, sielun hämmentäin.\n Mut turhaan puhun, turhaan sana ponnistaa,\n luo olennoit' ei ilmihahmoon. Kas, tuoll' on\n hän itse! Tohtii tulla valoonkin. Vaan tääll'\n on meillä valta, kunnes tulee kuningas.\n Yön kammoluomat kauneuden suosija\n ne Foibos luoliins' ajaa taas tai taltuttaa.\n\n Forkyas ilmestyy kynnykselle ovenpielten väliin.\n\nKUORO.\n\n Paljon ma koin jo, vaikk' ohimoilla\n nuorekas viel' on kutrien huiske;\n näin monet kauhut, näin sodan kaiken\n surkeuden, näin Ilionin\n sortuma-yön.\n\n Tuprussa sauhun tunkihe kohti\n riehuvat parvet, peljättävästi\n jumalat huusi, raikuen Riidan\n vaskinen ääni kentältä soi\n muureja päin.\n\n Seisoivat viel', ah, Ilionin\n muurit, vaan palo lieskaa toi\n naapurista jo naapuriin,\n paisui tuolta ja täältä päin,\n viuhuin tult' oma myrsky vei\n ylle kaupungin öisen.\n\n Karkoten näin savun, loimujen\n hehkuvain läpi saapuvan\n julmistuneitten jumalien,\n kummien, suunnatonten\n hahmojen kautta kaamean\n tulenpaistavan paahteen.\n\n Näinkö, vai kuvitellut lie\n mieleni tuskankouristus\n kummia noin? Sit' en selvittää\n konsaan voi; mutt' että tuon\n hirveän tuossa silmin nään,\n sen minä tiedän varmaan;\n koskettaa käsin voisin, jos\n loitoll' ei mua pidättäis\n vaarallisesta pelko.\n\n Forkyksen kenpä\n tyttärist' ollet?\n Sill' olet kaltainen\n sen suvun synkän.\n Harmaasyntyjä, yhtä silmää,\n yhtä hammasta hallussaan\n vuoroittain pitäväisiä\n Graioja, outo sa, lietkö?\n\n Kauneuden rinnall',\n iljetys, uhmaat\n tuntijakatsetta\n itse Apollon?\n Silti vain sinä astu esiin!\n Ei näe iljettävintä hän,\n niinkuin ei pyhä silmänsä\n vielä varjoa nähnyt.\n\n Meit', ah, kuolevaisia vain\n sortaa saa paha sallima,\n saa kipu silmien sanomaton,\n jonk' ikiauvoton, iljeksyttävä\n nostaa kaunista kaipaaviin.\n\n Niinp' ota, meitä kun julkenet\n kohdata, kaikk' ota kirous,\n soimaus, uhka, mink' onnekkaat\n huutavat, masenemaan sua manaten,\n joille muodon jumalat loi.\n\nFORKYAS.\n\n On sana vanha, vaan sen totuus vahva on:\n maan vihreillä ei poluill' yhtä matkaa käy\n käsikkäin konsaan kainous ja kauneus.\n Syvälle juurtunut on vanha viha kumpaankin,\n koht' että selin toisiinsa ne kääntyvät,\n kuss' ikinä ne tiellä käyvät vastakkain.\n Pois kiivahammin kumpikin käy kulkuaan,\n on kainous ange, julkea on kauneus,\n ne kunnes Orkus[72] sulkee yönsä onkaloon,\n jos vanhuus ei jo ennen taltuttanut lie.\n Näen teidät nyt, te muukalaiset julkeat,\n täynn' ylimieltä; on kuin kurkiliudan sois\n käreät äänet, pitkänä kun pilvenä\n se päämme päällä parkuu pahaa säveltään,\n ett' ylöspäin jo vaeltaja rauhainen\n luo silmänsä; vaan menojaan ne menevät,\n hän omaa tietään; niin on käyvä meidänkin.\n\n Keit' olette te, valtalinnaan kuninkaan\n noin tullen, riehuin kuin menaadit päihtyneet?\n Keit' olette, päin talon emännöitsijää\n noin ulvoen kuin koiraparvi kuuta päin?\n En muka tiedä, minkälaist' on joukkonne!\n Sikiöt sodan, taiston saalaat, mielijät\n te miesten, viettelevät niinkuin vietellyt,\n niin sotilaan kuin kansalaisen herpaajat!\n Näen liutanne, kuin sirkkalauman näkisin\n ma laskeutuvan peittäin laihon vihannan.\n Te vieraan ahkeruuden syöjät! Kärkkysuut\n tuhoojat nousseen onnen oraan! Vallattu\n ja kaupattu ja vaihdettu sa tavara!\n\nHELENA.\n\n Eess' emännän ken soimaa käskyläisiä,\n sekaantuu korskeasti kodin hallintaan;\n sill' yksin hälle kelvollisen kiitäntä\n kuin epäkelvon nuhtelukin kuuluu näät.\n Myös hyvin tyydyin palveluun, min heiltä sain,\n kun Ilionin ylhä voima saarrettiin\n ja sortui, kaatui, hyvin myös, kun kamppailtiin\n nuo hätävaiheet harhailun, joiss' itseään\n vain kukin muutoin muistaa. Samaa parvelta\n myös täällä virkult' odotan. Mik' orja on,\n ei kysy valtias, vaan miten palvelee.\n Siis vaikene, päin heit' äl' enää irvistä.\n Jos kuninkaan sa huoneen hyvin hoidit, kun\n se kaipas emäntäänsä, kunnias se on;\n vaan nyt hän saapuu itse, väisty syrjään siis,\n ett' ansaittu ei palkkas vaihtuis nuhteluun!\n\nFORKYAS.\n\n Ojentaa huonekuntaa, jumal-auvoisen\n se valtiaan on puolison suur' oikeus,\n sen hälle vuotten pitkäin viisas johto suo.\n Nyt tunnustettuna kun kuningattaren\n ja linnanemännän taas palaat paikalle,\n ota ohjat ammoin höltyneet ja hallitse,\n ota aarteet haltuus ynnä kaikki meidät myös!\n Mutt' ennen muuta varjele mua, vanhempaa,\n sa noilta, jotka sulkapuutot, lorusuut\n vain hanhet verroill' on sun, joutsensorean.\n\nKUORONJOHTAJATAR.\n\n Kuink' inhaa rumuus ihanuuden rinnall' on!\n\nFORKYAS.\n\n Ja houkkaa houkkuus viisauden vierellä!\n\nTästä lähtien vastaavat kuoroneidot astuen yksitellen kuorosta esiin.\n\nENSIMMÄINEN NEITO.\n\n On isäs Erebos,[73] yö äitis, eikö niin?\n\nFORKYAS.\n\n Sun kaksoissiskos Skylla,[74] sano, kuinka voi?\n\nTOINEN NEITO.\n\n Sun sukupuustas moni syntyi hirviö!\n\nFORKYAS.\n\n Pois Orkukseen! Sielt' etsi herja heimosi!\n\nKOLMAS NEITO.\n\n Sun suvukses kaikk' ylen uuort' on kansa sen.\n\nFORKYAS.\n\n Teiresiasta vanhaa mene lempimään!\n\nNELJÄS NEITO.\n\n Orionin sa mummon mummonmummo liet.\n\nFORKYAS.\n\n Harpyiat[75] saastallaan kai sinut ruokkivat.\n\nVIIDES NEITO.\n\n Mill' elätit noin vaalittua laihuuttas?\n\nFORKYAS.\n\n En verellä, jok' on sun himos hillitön.\n\nKUUDES NEITO.\n\n Sa haaskan-ahne, inha haaska itsekin!\n\nFORKYAS.\n\n Vampyyrin-hampaat kiiluu suustas riettaasta.\n\nKUORONJOHTAJATAR.\n\n Sun omas salpaan, jos ma sinut ilmaisen.\n\nFORKYAS.\n\n Siis sano itses ensin, aukee arvoitus.\n\nHELENA.\n\n Väliinne surren käyn, en suuttuin, kiellän pois\n mokoman kiistan kiihkon. Haittaa suurempaa\n näet valtiaalle ei kuin salaa kalvava\n on riidankauna uskollisten palvelijain.\n Ei kaiku hänen käskyns' enää kauniisti\n tekoina nopsaan täytettyinä palaja,\n vain hänen ympärillään pauhaa oikkupäin,\n kun itse hämmentyin hän hukkaan nuhtelee.\n Ja siin' ei kaikki. Säädytön on kiukkunne\n manannut kauhuhaamut, auvottomat näyt,\n jotk' ahdistaa mua, vetoa ett' Orkukseen\n ma itse tunnen helmast' oman synnyinmaan.\n Se onko muisto? Harhako, min valtaan jään?\n Tuo kaikki olin? Olen? Tuoko vastakin\n uni-, kauhuhahmo kaupunkien turman lien?\n On neidot kauhuissaan, vaan seisot tyynenä\n sa, vanhin; mulle viisas sana virkkaos!\n\nFORKYAS.\n\n Ken vuotten pitkäin kirjavuutta muistelee,\n siit' unt' on viimein ylin jumalsuosio.\n Vaan sinä, suosituin yli äärten, määräin, näit\n vain lemmenkiihkoisia varrell' elämäs,\n jok' uhkatyöhön joill' ol' into hurjimpaan.\n Jo Theseus[46] sinut varhain ryösti himoissaan,\n mies jalonkaunis, väkevä kuin Herakles.\n\nHELENA.\n\n Solakan kauriin ryösti kymmenvuotiaan,\n jonk' Attikass' Afidnos[76] sulki linnaansa.\n\nFORKYAS.\n\n Vaan Kastor vapahti ja Polluks kohta taas,\n ja sulhasiks sait sankarit sa valiot.\n\nHELENA.\n\n Vaan suosioni hiljaisen, sen tunnustan,\n Patroklos voitti, Peleun pojan vertainen.\n\nFORKYAS.\n\n Mut taatoltasi sinut Menelaos sai,\n mies merten uljas, tarkka talonvaltias.\n\nHELENA.\n\n Sai tyttären ja valtakunnan valvonnan.\n Ja hedelmä ol' avion Hermione.\n\nFORKYAS.\n\n Läks uljas Kreetan kaukosaarta valtaamaan,\n ja yksin jäänyt vieraan ylen sorjan sai.\n\nHELENA.\n\n Miks sitä puolileskeyttä muistutat\n ja siitä kasvanutta turmaa kauheaa?\n\nFORKYAS.\n\n Myös minut, Kreetan neidon vapaasynnyn, syöks\n se retki vankeuteen ja pitkään orjuuteen.\n\nHELENA.\n\n Koht' uskoi talouden hän sulle, hoitoos sait\n sa paljon, linnan, aarteet miekall' ansaitut.\n\nFORKYAS.\n\n Sa joista luovuit, Troiaan tornimuuriseen\n ne vaihtain, lemmenriemuun ehtymättömään.\n\n HELENA.\n\n Vait riemuista! Mun täytti pääni, poveni\n mitaton tulva tuskan liian tulisen.\n\nFORKYAS.\n\n Mut sanotaan, sa kaksoishahmoss' ilmestyit,\n on nähty sinut Troiass', Egyptissä myös.\n\nHELENA.\n\n Äl' aivan sotke mieltä sekasortoista!\n En tiedä ilmankaan, ken olla mahtanen.\n\nFORKYAS.\n\n Viel' yhtyi varjo-onkaloista vainajain\n Akhilleus armaaks yljäksesi, sanovat,\n sua lempinyt jo ennen vastoin sallimaa.\n\nHELENA.\n\n Ma haamukuva häneen, haamuun, yhdistyin.\n Ol' unta se, sen itse sanat ilmaisee.\n Ma haihdun pois, vain haamuks itselleni jään.\n\n Vaipuu puolikuoron syliin.\n\nKUORO.\n\n Vaiti, vaiti,\n sa karsassilmä, karsassuu!\n Huulet hirmuiset, yksihampaiset\n henkäämään mitä saakaan\n pöyristävää kita kamala noin!\n\n Näät pahajuonisen teeskelty hyvyys,\n sudenvimma lammasten vaatteissa,\n hirmumpi on manan kolmipään\n koiran kitoja paljon.\n Vapisemme, varromme:\n konsa, kuinka, mist' ilmoille\n hirmut syöksyy\n syvällä vaanivan häijyyden?\n\n Siis sanan lempeän, lohtuisan sijaan,\n laupeint' unhoa lahjoittavan,\n elvytät kaikk' entiset pahimmat,\n hyviä etpä liioin,\n koht', ylen kohta synkistät\n heljän hetken tuokion,\n vastaistenkin\n toivon lempeän kajasteen.\n\n Vaiti, vaiti!\n Valtiattaren sielu,\n valmis jo pakenemaan,\n viel' että jäisi, lujasti jäisi\n kaikkien muotojen muotoon,\n kuunaan mit' aurinko valaisi!\n\n Helena on toipunut ja seisoo jälleen kuoron keskellä.\n\nFORKYAS.\n\n Utupilvist' astu, ylhä aurinko jo päivän tään,\n hurmasit jo huntupeitoin, häikäisten nyt hallitset.\n Maailma kuink' alles aukee, armain silmin itse näät\n Jos mua rumaks soimaavatkin, tunnen, mikä kaunist' on.\n\nHELENA.\n\n Saarrost autiuden astun huimaavasta horjuen,\n niinp' ois lepo mulle mieleen, niin on luuni raukeat;\n mutt' on kuningattaren, on sopivaista kaikkien\n mieli malttaa, miehistäytä, mi jos uhka yllättää.\n\nFORKYAS.\n\n Ylhänä kun edessämme seisot, ihanaisena,\n sanoo katsees, että käsket; mitä käsket, virka siis.\n\nHELENA.\n\n Rikoksenne sovitukseen käykää, riidan julkean,\n uhrin toimitukseen, niinkuin käski kuningas.\n\nFORKYAS.\n\n Kaikk' on\n valmiina jo, kolmijalka, malja, kirves terävä,\n pirskoitukseen, sauhutukseen; osoita, mik' uhrataan.\n\nHELENA.\n\n Kuninkaalt' en kuullut.\n\nFORKYAS.\n\n Etkö? Tuskan sanaa, voi!\n\nHELENA.\n\n Mi tuo\n tuskan mielees?\n\nFORKYAS.\n\n Kuningatar, sinut uhriks aiotaan!\n\nHELENA.\n\n Minutko?\n\nFORKYAS.\n\n Ja nuo.\n\nHELENA.\n\n Voi tuskaa, turmaa!\n\nFORKYAS.\n\n Sinut kirves lyö.\n\nHELENA.\n\n Julmaa! Aavistin jo, koito!\n\nFORKYASs.\n\n Mitään pelastust' en nää.\n\nKUORO.\n\n Ah, ja meille kuinka käy?\n\nFORKYAS.\n\n Hän kuolee jalon kuoleman;\n katon paadyn korkeassa kantopalkissa te vain\n sätkytte kuin rastaat siiman silmukoissa rivittäin.\n\nHelena ja kuoro seisovat hämmästyksen ja pelon vallassa, vaikuttavana,\nhyvin valmistettuna ryhmänä.\n\nFORKYAS.\n\n Te haamut! — Siihen kivetytte, kammoten\n erota päivästä, mi teille kuulu ei.\n Ei inehmotkaan, haamut kaltaisenne nuo,\n valosta hevin luopuis ylhän auringon;\n vaan heltymätön loppu heitä odottaa;\n sen kaikki tietää, harva sitä haluaa.\n Niin on, te hukutte! Siis toimeen reippaasti!\n\nTaputtaa käsiään; kohta ilmestyy portille naamioituja kääpiöhaamuja,\njotka heti ketterästi toimittavat annetut käskyt.\n\n Hoi, synkkä mörköparvi! Tänne, pyörykät,\n te pyörikää! Täys tääll' on valta tihutyön.\n Nyt kultasarvi kantoalttar' aloilleen;\n hopeareunall' olkoon kirves välkkyvä;\n ja ruukut vettä täyteen, huuhtomista on:\n ryvetys tumman hurmeen, nähdä hirmuinen.\n Ja verho kallis hiekalle te vetäkää,\n ett' uhri kuninkaallisesti polvistuis\n ja käärittynä kauniisti, vaikk' irti pää,\n sais kohta hautaanpanon jalon, arvokkaan.\n\nKUORONJOHTAJATAR.\n\n Sivulla kuningatar seisoo mietteissään;\n kuin nurmi niitetty, niin neidot lakastuu.\n Vaan minun, vanhimman, on pyhä velvoitus\n vedota sinuun, iki-, alkuvanhimpaan.\n Kokenut, viisas olet, hyvää suovan näyt,\n sua vaikka päätön parvi hylki, huonoksui.\n Siis sano, tiedätkö, mi viel' ehk' auttaa vois!\n\nFORKYAS.\n\n Pian sanottu: jos kuningatar tahtoo vain,\n hän pelastuu ja myös te kaupanpäällisiks.\n On tarvis päättäväisyyttä ja nopsinta.\n\nKUORO.\n\n Kohtalottarista korkein, oi Sibylla viisahin,\n sulje kultasakset, salli pelastuksen pilkottaa!\n Sillä meist' on jo kuin riippuis, viippuis, vaappuis surkeasti\n jäsenet, jotk' ennen nauttis ensin karkelosta, sitten\n nukkuis kullan kainaloon.\n\nHELENA.\n\n Nuo hätäilkööt! Mua murhe painaa, pelko ei.\n Mut tiennet turvan, kiitos saa ja tunnustus!\n Vaan viisaan kaukokatseest' usein mahdoton\n on vielä mahdollista. Puhu, virka siis.\n\nKUORO.\n\n Puhu, virka, virka joutuin: miten karttaa voimme julmat,\n inhat paulat, jotka jo kuin koru kurjin kauloihimme\n uhkaavasti kiertyy. Koidot kuristusta, tukahdusta\n tunnemme jo, ellet meitä, Rhea, jumalien kaikkein\n ylhä äiti, armahda.\n\nFORKYAS.\n\n Teill' onko maltti hiljaa pitkä esitys\n siis kuulla? Siinä seikkaa moninaista on.\n\nKUORO.\n\n On maltti! Kuullessaan viel' elää ainakin.\n\nFORKYAS.\n\n Ken kotiin vartiaksi jalon aarteen jää\n ja talon ylhän muurit taiten laastitsee,\n myös katon tarkaks sadetulvan suojaks saa,\n elämän pitkän päivinä sen hyvin käy:\n vaan pyhän kynnyslaatan yli anturoin\n kepeän häipyvin ken pattoisesti käy,\n jos palajaa, on tosin paikka entinen,\n mut toisin kaikki, jollei tuiki tuhottu.\n\nHELENA.\n\n Mit' auttaa moiset tutut sananparret nyt?\n Jos kerrot, kerro kaivelutta ikäväin!\n\nFORKYAS.\n\n Tapahtunutta vain, ei moitett' ollenkaan.\n Sous sotapursin poukamasta poukamaan\n ja saarta, rantaa Menelaos ryösteli,\n toi saalista, mi tänne ahdettuna on.\n Hän Troiaa saarsi vuotta pitkää kymmenen;\n en tiedä, montako vei häitä kotitie.\n Vaan kuinka laita vaiheill' on Tyndareon\n nyt ylhän talon, kuinka valtakunnan muun?\n\nHELENA.\n\n Niin onko toruminen tullut luonnokses,\n ettet voi moittimatta huultas liikuttaa?\n\nFORKYAS.\n\n Niin kauan hyljätyt ol' laaksot vuoriston,\n mi kohoo Spartan pohjoispuolla, takana\n Taygetos-harjun, joit' Eurotas vallaton\n purona vaahtoo, laaksossamme laaja on\n jo kaislavirta, joutsentenne ruokkija.\n Siell' uljas rotu[78] vuorilaaksoon rauhassa\n jo siirtyi, yöstä samosi Kimmerian,\n rakensi tornilinnan valtaamattoman,\n sen turvin maata, kansaa vaivaa millä vain.\n\nHELENA.\n\n Sen saivat toimeen? Moist' ei luulis mahtavan.\n\nFORKYAS.\n\n Ol' aikaa heillä, vuotta kaksikymmentä.\n\nHELENA.\n\n Heill' onko päämies? Suuri rosvoliitto lie?\n\nFORKYAS.\n\n Ei rosvoja, vaan päämies, herra yksi on.\n En moiti häntä, en, mua myös vaikk' ahdisti.\n Kaikk' ottaa voi, mut tyytyi vähiin antimiin,\n nimitti suostunnaks sen, pakkoveroks ei.\n\nHELENA.\n\n Hän miltä näyttää?\n\nFORKYAS.\n\n Pahalt' ei! Mua miellyttää\n hän oikein. Reipas, uljas, kaunis kasvultaan,\n kuin harva kreikkalainen viisas mies.\n Barbaareiks ovat herjatut, mut heiss' ei moist'\n ois hirmua, kuin Troian luona monikin\n ol' urho ihmissyöjäisessä raivossaan.[79]\n Hän suur' on mieleltään, ma häneen turvaisin.\n Ja hänen linnansa! Sen jospa silmänne\n sais nähdä! Toist' on se kuin muurit kömpelöt,\n joit' isänne, kuink' osui, pystyyn roukkioi\n kyklooppisesti kuin kykloopit, päällekkäin\n rosoiset louhet; siell' on tarkat suhdat taas,\n on pysty-, vaakasuoraa kaikki. Ulkoa\n se nähkää! Pilvipäät ei huoju huiput nuo,\n niin jäyhät, tiivissaumat, teräsvälkkeiset.\n Ken niihin kiipeis? — Luikoo itse aatoskin!\n Sisällä pihat suuret, väljät, kaikkea\n rakennust' ympärillä kaikkiin tarpeisiin.\n On suurt', on pientä siellä kaarta, pylvästä\n ja parveketta ulospäin ja sisäänpäin\n ja vaakunaa.\n\nKUORO.\n Mit' on ne?\n\nFORKYAS.\n\n Käärme kilvessä\n ol' Aiaan kiemurainen, itse näitte sen.\n Myös Theben seitsemäll' ol' ahdistajalla\n kuviot kunkin kilvess' aimot, ankarat.\n Yötaivaan kuun ja tähdet, jumalattaret\n ja urhot, tikkaat, miekat, soihdut niissä näit,\n kaikk' uhkat armottomat oivan kaupungin.\n Näill' urhoill' on myös kuvat kirjoloistoiset\n ain' alku-isiltään. On kotkat, leijonat,\n on nokat, kynnet, siivet, sarvet puhvelin,\n on ruusut, riikinkukonpyrstöt, juovat myös,\n sineä, punaa, mustaa, kultaa, hopeaa.\n Saleissa niitä siellä riippuu rivittäin,\n niin väljissä kuin maailma; ne kelpaisi\n kisailla teidän!\n\nKUORO.\n\n Kisaveikot onko myös?\n\nFORKYAS.\n\n Maan parhaat! Pojat raikkaat, kultakutriset;\n ne tuoksuu nuoruutta! Vain Paris tuoksui niin,\n kuningatarta kun hän liioin likeni.\n\nHELENA.\n\n Osastas eksyt! Virka sana viimeinen!\n\nFORKYAS.\n\n Sa virkat sen, suot vakaan, selvän suostuntas,\n koht' ympäröi sua linna tuo!\n\nKUORO.\n\n Oi, lausuos\n se lyhyt sana, itses, meidät pelasta!\n\nHELENA.\n\n Ma pelkäisinkö Menelaos kuninkaan\n niin julmin tihutöin mua vahingoittavan?\n\nFORKYAS.\n\n Et muista hirmusilvontaa Deifobon,\n kun oli kaaduttua Paris-veljensä\n sun, lesken, lemmen innoll' itsepäisellä\n tuo saanut miekkoinen! Pois nenän, korvat, pois\n jäsenet kaikki viilsi — nähdä kauhistus!\n\nHELENA.\n\n Niin teki hälle, teki minun tähteni.\n\nFORKYAS.\n\n Ja niin myös tekee sulle hänen tähtensä.\n On kauneus jakamaton; ken sen kaiken sai,\n sen tuhoo ennen, kiroo kanssa-osuuden.\n\n Kuuluu torvien toitotusta, kuoro säikähtää.\n\n Kuin torven pauhu viiltää korvaa, sydäntä,\n niin miehen rintaa kourii mustasukkaisuus;\n ei koskaan unohda hän, mitä menetti,\n mit' omisti hän kerran, mutta enää ei.\n\nKUORO.\n\n Etkö kuule? Torvet raikuu! Aseet välkkyy, etkö nää?\n\nFORKYAS.\n\n Tervetullut, kuninkaani! Mielelläni tilin teen.\n\nKUORO.\n\n Mitä me?\n\nFORKYAS.\n\n Sen näätte selvään, kuolema häll' eessä on.\n Tuolla sisäll' omanne, se tietkää; teit ei auttaa voi.\n\n Tauko.\n\nHELENA.\n\n Jo mietin, lähinnä mit' uskaltaa ma voin.\n Vihollishenki olet, hyvin tunnen sen\n ja hyvän pahaksi sun pelkään kääntävän.\n Mutt' ennen kaikkea sua linnaan seuraan nyt;\n muun itse tiedän; mikä kuningattaren\n salainen mieli poven pohjimmassa lie,\n lukittu kaikilt' olkoon. Vanhus, eeltä käy!\n\nKUORO.\n\n Riemukkain askelin, ah,\n riennämme sinne;\n kinterill' on\n kuolema, eessä taas\n korkean linnan\n valtaamattomat muurit.\n Niinkuin Ilionin\n linna se suojelkoon,\n jonka vihdoin sai\n vain petos katala kaatumaan.\n\n Usva leviää peittäen taustan, myös lähialan, ehdonvalloin.\n\n Vaan mitä? Taa,\n siskot, silmätkää!\n Päivähän juur' oli sees!\n Suikertain sumu leijailee\n Eurotaan pyhäst' aallosta;\n silmist' armas kaihtui jo\n kaislaranta; joutsenien\n vapait' en, siron-ylväitä\n jonoja liukuvan hiljaa,\n rinnass' uimisen riemu,\n enää, ah, näe, en.\n\n Vaan sävel soi,\n sointu särkyvä\n kaukaa niin kantautuu.\n Kuuluu tietävän kuolemaa!\n Kunp' ei surmavirttä sois\n joutsensorjain meidänkin,\n kaari-, kauno-, valkea-\n kaulain, korkean, ah, myös\n joutsensynnyn! Kunp' ei\n pelastus luvattu pettäis!\n Voi, voi meitä, voi!\n\n Kaikk' ylt'ympäri jo\n peittää usva, ei nää\n toinen toista! Mit' outoa nyt\n tapahtuu? Käymmekö?\n Vai yli maan\n väikkyy vain jalat sipsuttain?\n Etkö nää, edess' eikö vain\n väikkyne Hermes?[80] Välkkyne kultainen\n sauva meit' ajaen, häätäen taas\n maille haikean, harmaja-aamuisen,\n varjojen täyttämän olennotonten,\n täpötäyden, ikityhjän Hadeen?\n\n Niin, yht'äkkiä mi synkkyys! Usva haihtuu, harmaan tummaa,\n muurinruskeaa vain kaikk' on. Saartaa katseen, vapaan katseen\n jäykät, jyrkät muurit. Piha? Vaiko syvä kaivoskuilu?\n Kammokas, mik' onkin! Siskot, ah, me vangituiksi tultiin,\n niinkuin kuunaan tulla voi.\n\n\n\n\nLINNAN SISÄPIHA, YMPÄRILLÄ KESKIAJAN UPEITA, ERISKUMMAISIA RAKENNUKSIA.\n\nKUORONJOHTAJATAR.\n\n Hätiköt, houkat, aidot tosi naikkoset,\n te orjat hetken oikun, lelut onnen sään,\n sen myötä-, vastapuuskan! Kuunaan kumpaakaan\n te ette tyynnä kestä. Joku kiivaasti\n ain' inttää muiden kanss', on jyrkät vastaan nää.\n Teiss' ilo, tuska itkee, nauraa sekaisin.\n Nyt vaiti vartokaa, mi valtiattaren\n täss' ylhä päätös itselleen ja meille on.\n\nHELENA.\n\n Miss' olet, Pythonissa?[81] Käske, mitä voit;\n käy synkän linnan holveist' esiin! Vieraasta\n ehk' ihmeiselle sankar-isännälle veit\n sa viestin, hyvän vastaanoton valmistain.\n Siis kiitän, hänen luokseen minut joutuin vie!\n Vain päätä harhatien, vain rauhaa halajan.\n\nKUORONJOHTAJATAR.\n\n Hänt' etsit turhaan, kuningatar, katseellas;\n on haamu nurja kadonnut, ehk' usvaan jäi,\n sylistä jonka nopsaan tänne jouduimme,\n en tiedä kuinka, askelitta kulkien.\n Tai sokkeloiss' ehk' empien hän harhailee\n tään kumman linnan, monest' yhdeks yhtyneen,\n sen herraa kysyy kohtaukseen korkeaan.\n Vaan kas, tuoll' ylhääll' ikkunoissa, ovissa\n ja parvekkeilla palvelijat joukoittain\n jo kiitää tuonne tänne; ylhäist' ennustaa\n se vieraan tervetulleen vastaanottoa.\n\nKUORO.\n\n Sydän elpyy! Tuolla, oi nähkää, jo käy\n jono viehkeän nuor' alas kainona niin,\n jalo ryhti on, viipyvät askelet tuon\n tulon tahdikkaan. Kenen käskystä noin\n rivit varhain jo valmiit, harjoitetut,\n väki poikien, sulhojen sorea lie?\n Ihaninta mik' on? Siro käyntikö vai\n kiharseppele otsan häikäisevän\n vai posket kuin punapersikat nuo\n ja yhtä untuvapehmeät myös?\n Halu haukata ois, mut en uskalla, en;\n joka haukkasi näät, täpötäyteen suun\n sai, mainita kaamea, tuhkaa.\n\n Kauneimmat tuolta\n ne kohti jo käy;\n ne, kas, mitä tuo?\n Hallitusistuinta\n askelmineen!\n On matot, on\n katos kaunis kuin\n koruteltta, kuin\n pilviseppel päällä\n kuningattaren pään;\n sillä jo istui\n kunniapatjalle kutsuttu.\n Portaille siis\n juhlavin piirein\n rivittykää!\n\n Siunattu, kolmesti siunattu moinen\n korkea vastaanottaminen!\n\nKaikki, mitä kuoro lausuu, tapahtuu sitä mukaa.\n\nFaust ilmestyy, pitkän poika- ja knaappijonon laskeuduttua alas,\nportaiden yläpäähän keskiajan ritarillisessa hovipuvussa ja tulee\nhitaan arvokkaasti alas.\n\nKUORONJOHTAJATAR häntä tarkkaavasti katsellen.\n\n Jos ei, kuin usein, vähäks aikaa jumalain\n lie suoma vain tuo muoto ihmeteltävä,\n ylevä käytös, miellyttävä olemus\n koht' ohimenevää, niin hälle onnistuu\n jok' ainut yritys, lie miesten taistelo\n tai pikkusota kanssa naisten kauneinten.\n Monesta totta tosiaan hän voiton vie,\n ihailtaviksi jotka nekin silmin näin.\n Vakaasti, vitkaan, kunnioittain ruhtinas\n sua lähestyy; oi kuningatar, kääntyös!\n\nFAUST astuen luo, sivullaan kahlehdittu mies.\n\n Mun kunnioittain tuli ottaa vastaan,\n sua juhlaisimmin tervehtää, mut tuon\n sen kahleiss' ankarissa, joka minut\n sai laiminlyöntiin laiminlyönnillään.\n Nyt tähän polvistu ja syysi tälle\n sa naisist' ylimmälle tunnusta!\n Hän, ylhä valtiatar, tähysmies\n on harvinaisen näkötarkka, pantu\n ylimpään torniin taivaan avaruudet\n visusti tarkkaamaan ja aavat maat,\n mit' ikään vain miss' ikään ilmaantuu,\n mi laaksoon vuorilta, päin lujaa linnaa\n vain liikkuu, karjalauma lainehtiva\n tai sotajoukko — noita suojelemme,\n näit' uhmaamme. Ja nyt mik' unohdus!\n Sa saavut, hän ei ilmoita; ja sikseen\n jää korkein, velvollisin kunnioitus\n niin ylhän vieraan. Rikoksestaan on\n hän kuolon ansainnut, jo verissään\n hän viruis; vaan sa yksin rankaiset\n tai armahdat, kuink' oikeaksi näet.\n\nHELENA.\n\n Noin ylhät arvot, valtiattaren\n ja tuomarin, vaikk' antaisit ne vain\n mua kiusaten, kuin saatan olettaa,\n niin tuomarin mull' ensi velvoitus\n on kuulla syytettyä. Puhu siis!\n\nLYNKEUS, TORNINVARTIA.\n\n Salli, polvistun ja palvon,\n kuolla salli, elää salli,\n olen, uneksin tai valvon,\n jumaltuoman tuon vasalli.\n\n Varroin, katsoin itää kohti,\n hurmaa huomenen, ja näin,\n ihmeinen kuink' äkin hohti\n aamu etelästä päin.\n\n Katse siirry ei sen luota,\n vuoret, rotkot unhoon jää,\n maat ja ilmat aavat, tuota\n ainoista se tähyää.\n\n Ilves puust' ei pisimmästä\n näe, kuin ma nähdä voin;\n vaan kuin syvän synkeästä\n unesta nyt nousta koin.\n\n Toipua kuink' enää voinen?\n Torni? Portti? Salpa? Syy?\n Usvat häälyy, haihtuu, — moinen\n jumalatar ilmestyy!\n\n Vuoti vienon loiston loihtu\n silmään, poveen polttavaan;\n kauneus sokaisee kuin soihtu\n minut koidon kokonaan.\n\n Vala vartian mult' ihan,\n toimi, torni unhoon jää.\n Tuholl' uhkaa vain mua! Vihan\n kaiken kauneus viihdyttää.\n\nHELENA.\n\n En pahaa tuottamaani rangaista\n ma saata. Voi, mi kovuus kohtalon\n mua vainoo! Kaikkialla miesten rinnat\n saan vimmaan, ettei toistaan, kallist' ei\n ne mitään säästä. Ryöstäin, vietellen,\n tapellen, harhaamaan mua sankarit,\n jumalat, demoonit vei, tempoi ees taas.\n Maailman yhtenä jo hämmensin,\n enemmän kahtena; nyt kolmas, neljäs[83]\n olemus hätää hädän päälle tuo.\n Mies oiva pääsköön, menköön! Keltä mielen\n vei jumalat, hänt' älköön häväistäkö.\n\nFAUST.\n\n Näen, kuningatar, hämmästyin yht'aikaa\n osujan varman, myös sen, johon osui;\n näen jousen, joka nuolen lennätti,\n ja haavan saajan. Kärki kärjelt' iskee\n mua kohti. Tunnen, kaikkianne linnaan\n nuo päällitseni suihkaa sulkanuolet.\n Mik' olen nyt? Sa kohta kapinaan\n saat taatuimpani, epävarmoiks saatat\n nää muurit. Voittajatar voittamaton,\n sua joukkoni jo tottelee, ma pelkään.\n Mik' auttaa muu kuin itseni ja kaikki,\n näennäis-oma, sulle antaa? Mun,\n vapaana, uskollisna etees vaipuin,\n suo valtiatar tunnustaa, jonk' oma,\n kons' ilmestyi, ol' istuin, valtius.\n\nLYNKEUS tuoden lipasta, jäljessään toisten lippaiden kantajia.\n\n Taas palaan, valtiatar! Suo\n rukoilla rikkaan: katse luo!\n Sua nähdä, hälle pohjaton\n se rikkaus, se puute on.\n\n Mik' ennen, nyt mik' olenkaan?\n Mit' aion, mitä aikaan saan?\n Ei auta katseen terävyys,\n se kilpistyy sun säteilyys.\n\n Idästä tultiin, lännenmaan\n lakaisi tuho tulvallaan,\n suur', aava kansan aalto: nää\n ei loppua sen alkupää.\n\n Ens' urho kaatui, toinen ei,\n viel' eemmäs peistään kolmas vei;\n miest' aina sadat auttelee,\n tuhannet turma ahmaisee.\n\n Päin syöstiin, esteet tallattiin,\n maa äärest' ääreen vallattiin;\n mult' eilinen jäi valtamaa\n jo toisen ryöstää, varastaa.\n\n Vain vilkaisimme vikkelään, —\n ken kauneimman vei kassapään,\n ken sonnin, juhdan juurevan,\n sai joka orhi ottajan.\n\n Vaan valppaasti, mik' ollut vain\n ois harvinaisinta, ma hain,\n ja sen, mit' oli muillakin,\n kuin kuivan korren hylkäsin.\n\n Eik' aarteet multa piilleet nuo,\n vei katse vainunvarma luo,\n näin kaikki taskut tarkalleen,\n kaikk' arkut läpi aarteineen.\n\n Ja mulle kullat kukkuroin\n ja kivet kalliit karttui noin:\n smaragdi ansaitsee vain tää\n sun sydämelläs vihertää.\n\n Nyt korvaas helmi häilymään,\n syvyyden päärly päilymään!\n Rubiinit piiloon karkkoaa,\n ne posken puna kalventaa.\n\n Ja niin nyt aarteen suurimman\n sun jalkais ääreen asetan;\n eteesi saaliit saattelen\n ma sadan taiston hurmeisen.\n\n Toin lippaita tään roukkion,\n ja lisää rautalippait' on;\n suo, että saattoos päästä voin,\n koht' aarreholvit kukkuroin.\n\n Noin istuimelles nousit vain,\n jo kunnioittaa kumartain\n sua valta, rikkaus, ymmärrys,\n sua, ainokainen ilmestys.\n\n Lujasti omiks uskoin nää,\n kaikk' alttiisti nyt sulle jää;\n täys, suur' ol' arvo, luulin, sen,\n nyt halvaks aivan havaitsen.\n\n Mit' omistin, on menneitään,\n vain kuivan maksaa korrenpään.\n Oi, elvyttävä katse luo,\n taas sille täysi arvo tuo.\n\nFAUST.\n\n Vie pois tuo rohkeasti koottu kuorma,\n sua kyll' en moiti, mutt' en kiitäkään.\n Jo kaikk' on hänen, mitä linna vain\n syliinsä kätkee. Eri tarjoilut\n suott' on. Käy, ahda aarrett' aarteen päälle\n sa järjestykseen! Kuunaan näkemätön\n luo ylhän loiston kuva! Holvit hohtoon\n kuin taivaat uppo-uudet, paratiisit\n eloa elotonta kukkimaan!\n Eell' askelten jo matto matolt' avaa\n sa kukkatieksi; pohjan lauhan kohdatkoon\n tuo askel, katse loiston korkeimman,\n vain jumalaiset jonka silmät sietää!\n\nLYNKEUS.\n\n Pient' on herran käsky vain,\n leikki tehdä palvelijain;\n kauneus ylivoimin voi,\n varat, veret valtikoi.\n Kesy jo jok' urhos on,\n miekka tylsä, hervoton,\n auringonkin himmentää\n ihanuuden ihme tää,\n kunne vain se kuvastuu,\n tyhjää, turhaa kaikk' on muu.\n\n Poistuu.\n\nHELENA Faustille.\n\n Puhuisin kanssasi, vaan rinnalleni\n käy tänne! Tyhjä istuin isäntää\n se kutsuu, omani myös mulle takaa.\n\nFAUST.\n\n Suo, polvistuin ett' alttiutt' ensin vannon,\n oi ylhä rouva, kättä suutelen,\n mi nostaa minut rinnalles. Sa minut\n tee kanssavaltiaaksi valtakuntas,\n jok' äärt' ei tunne, turva, palvoja\n ja palvelija saa, kaikk' yhdell' erää!\n\nHELENA.\n\n Näen, kuulen kummaa monta. Ihmetystä\n täynn' olen, paljon kysyisin. Vaan sano,\n mik' oli miehen puheess' outo sointu,\n niin outo, mutta ystävällinen:\n säveltä sävel tuntuu myötäilevän,\n ja korvaan kun on sana ehtinyt,\n hyväilemään jo sitä toinen joutuu.\n\nFAUST.\n\n Jos mielees kansaimme on puheenlaatu,\n sua varmaan viehättää myös laulu, tuo\n syvintä tyydytystä korvaan, mieleen.\n Vaan varmint' on, jos heti harjoitamme;\n suo vuoropuhe viitteen, virikkeen.\n\nHELENA.\n\n Siis neuvo mulle kaunis kieli tuo!\n\nFAUST.\n\n On helppo, sydämen vain haastaa suo.\n Ja kaipaus kun rinnan kukkuroi,\n haet, katselet —\n\nHELENA.\n\n ken kera haavelmoi.\n\nFAUST.\n\n Ei päly henki eteenpäin, ei taa,\n oleva hetki vain —\n\nHELENA.\n\n on onnen maa.\n\nFAUST.\n\n On aarre, voitto, pantti, omistus;\n sen vahvistaa —\n\nHELENA.\n\n tään käden suostumus.\n\nKUORO.\n\n Kummako, jos ystävyyttä\n valtiattaremme suo\n herralle jo linnan!\n Pelkkä näät vankeus onhan\n kohtalomme nyt kuin jo usein,\n Troian surkean sorrunnan\n jälkeen kun hädän harha-\n sokkelotielle me häädyimme.\n\n Nainen, tottunut miesten lempeen,\n valikoitsijatar ei lie,\n tuntijatarpa lienee;\n ja kuin hiuskelta paimen,\n niin faunikin mustaharjas,\n kuinka sattuma suo, kenties\n oikeuden saman täysin\n saa hält' uhkuaviin jäseniin.\n\n Lähekkäin ain' armaammin\n toinen toiseen jo nojaa,\n olkaan olka, polveen polvi,\n käsikkäin, tuutijanaan\n patjoitetun\n valtaistuimen ihanuus.\n Valtain kaihda ei korkeain\n salaiset riemut\n kansan silmää, ei niitten\n ylhän ylpeä verhottomuus.\n\nHELENA.\n\n Niin miel' on kaukainen, niin vetää luo;\n niin lausun kaihoten: mun tulla suo!\n\nFAUST.\n\n Voin tuskin hengittää, saa äänt' ei suu.\n On unta tää, pois katoo kaikki muu.\n\nHELENA.\n\n Elinkö vai vast' eessä elo lie?\n Kaikk' outo sai, mult' omaksensa vie.\n\nFAUST.\n\n Pois arvelus! Suurt', ainoist' olla on!\n On velvoitus, vaikk' ois vain tuokion.\n\nFORKYAS tullen kiiruusti.\n\n Leikki lemmen aakkosilla\n puuhana on miekkosilla\n lemmen pulmain purkajilla!\n Vaan nyt loppuu loru tuo.\n Eikö käy jo jylhä jyly?\n Kuulkaa, torvet raikuu! Tyly\n turma tulemass' on luo.\n Taistoon tuimaan varustaukaa;\n kansan tulvan tuo jo kaukaa\n Menelaos, maksun suo.\n Silpoo naisenturvan moisen\n kuin Deifobon hän toisen,\n parvin voitokkain jo nuo\n riepulinnut riippuun nostaa,\n kohta uhrikirves kostaa\n kirkas tuolle, veren juo.\n\nFAUST.\n\n Mi julkeus, inha häirintä, luo törmää noin!\n Ei saattaa vaarakaan saa riehuun päättömään.\n Käy turmaviestin tuoja rumaks sorjinkin;\n sa rumin, riemuin tuot vain pahaa sanomaa.\n Eip' onnistu se nyt; sun turhaa tohinaas\n vaviskoot ilmat! Tääll' ei ole vaaroja,\n ja itse vaara tyhjäks uhaksi se jää.\n\nMerkkisoittoja, räjähdyksiä torneista, torvia ja puhaltimia, sotaista\nsoitantoa, mahtavan sotavoiman läpimarssi.\n\n Ei, kohta koolla urhomuurin\n näet murtumattoman: vain ken\n on naisten turva vahvin, suurin,\n naissuosion on arvoinen.\n\nJohtajille, jotka eroavat rivistöistään ja astuvat luo.\n\n Teiss' into muistaa maltin ohjan,\n se voittonne on takaus,\n te nuori kevättarmo Pohjan,\n te Idän voiman kukoistus.\n\n Käy parvi teräsvälkkyrinta,\n mi vallat, mahdit maahan kaas,\n se saapuu, vapisee maan pinta,\n soi jyly, kun se lähtee taas.\n\n Ol' ensin eessä Pylos, — sieltä\n jo poissa vanha Nestor on!\n Kuningaskunnat pienet tieltä\n lakaisi lauma vallaton.\n\n Nyt syöskää muuriemme alta\n taas Menelaos merta päin!\n On kiertää siell', on ryöstää valta,\n sääs onni, oma luonto näin.\n\n Teen teidät lääniruhtinaiksi\n ma Spartan valtiattaren;\n maat saakaa hälle valtamaiksi,\n jää teille saalis voiton sen.\n\n Germaani, varjeluus, sa valpas,\n Korinthon kannaskaulan saat;\n ja suojatkoon sun, gootti, kalpas\n Akhaian rotkorunsaat maat.\n\n On Elis frankin, saksit saavat\n Messenen, olkoon arpa niin;\n normanni kaitkoon meren aavat\n ja tehköön aimoks Argoliin.\n\n Noin osallistuin, onnellistuin\n on voimaan vyötty jokainen;\n mutt' ikiajoist' ylin istuin\n on Spartan kuningattaren.\n\n Hän itsekunkin kunnon huomaa,\n sen palkka maan on kukoistus\n on hänen suosionsa suomaa\n teill' onni, valta, oikeus.\n\nFaust astuu alas, ruhtinaat asettuvat piiriin hänen ympärilleen\nlähemmin kuullakseen käskyt ja järjestelyt.\n\nKUORO.\n\n Kaunoisinta ken tavoittaa,\n ennen kaikkea tarmoin\n valpasna aseet varustakoon!\n Mairi kyllä omakseen\n korkeimman, mit' on mailla;\n mutt' ei rauhassa pitää saa;\n viekkaat hiipijät liehivät pois,\n rosvot rohkeat ryöstävät pois;\n valmistukoon sen torjumiseen!\n\n Ruhtinaamme kiitoksen\n saakoon siks yli muitten,\n viisas ett' uljuus yhdisti noin,\n kuuliaisiksi vahvat sai, —\n viittaus vain, ovat valmiit,\n täyttävät käskyt alttiisti ain',\n on oma hyöty se kunkin, on\n kiitos hallitsijalle se maan,\n korkea kunnia kummallekin.\n\n Sillä ken nyt oman vie\n vahvalt' omistajaltaan?\n Hälle hän kuuluu, ja suomme sen myös,\n hartaasti suomme, kun meidätkin\n suojasi näin, turvaksi taatuimmat muurit,\n mahtavan myös sotajoukon soi.\n\nFAUST.\n\n Ihanat, suuret lahjat äsken\n nää saivat, kukin rikkaan maan;\n niit' ohjaamaan nyt heidät käsken,\n me tänne jäämme, keskustaan.\n\n He kilvan varjelee, ei jätä vaaraan\n sua, saarento, jonk' äärtä aallot lyö,\n jonk' uloimpaan Euroopan vuorihaaraan\n vain kevyt kytkee kumpuvyö.\n\n Maist' armain, olla onnekkaana\n suo heimon kunkin helmassas,\n nyt kuningattareni maana,\n tuon varhain jumaloitsemas,\n\n kun kuorestaan kuin koite hohti\n hän kaislakuiskeess' Eurotaan,\n sokaisten katseen, ylhää kohti\n emoa, sisaruksiaan.\n\n Maa tää se sulle yksin palaa,\n ylimmän kukoistuksen saa;\n maanpiiri kaikk' on valtas alaa,\n mutt' armain olkoon synnyinmaa!\n\n Ja vaikka otsaan ryhmyharjan vuoren\n siell' osuu kylmät nuolet auringon,\n saa kallioitten kaltaat nurmen nuoren,\n ja vuohi nyppii niukan ravinnon.\n\n Ja lähde läikkyy, purot yhtyin pauhaa,\n on rotkot, rinteet, viidat vihannat,\n ja sadat kummut laidunt' antaa lauhaa,\n samoilla saavat laumat villavat.\n\n Varoen, verkkaan, ryhmiin erinneinä\n käy sarviraavaat äärtä jyrkänteen;\n satoine onkaloineen vuoren seinä\n ne kaikk' yövajaan ottaa valmiiseen.\n\n Pan suojaa niitä, rotkon vilpas viita\n on asuntona nymfeill' elämän;\n ja kasvupohjasta on puilla riita,\n ylemmäs kaipuu latvan lehtevän.\n\n Siell' ikimetsän tammi jäyhän ylväs\n kurottaa oikkupäitä oksiaan;\n on vieno vaahtera kuin sorja pylväs,\n makean mahlan kuohu kuormanaan.\n\n On äidillinen anti siimestarhain:\n lahean maidon lapset, vuonat saa;\n hedelmät tasangolla kypsyy varhain,\n puun ontelosta tiukkuu hunajaa.\n\n Tääll' asuu auvo perinnäinen,\n sen hohde suulla, poskill' on;\n jok' ainoa on terve, tyytyväinen,\n on onnessaan kuin kuoloton.\n\n Ja lapsen armaan päivä puhdas, pyhä\n niin isänvoimaan kehittää.\n Me hämmästymme; kysymys on yhä:\n jumal- vai ihmiskansaa tää?\n\n Näin muuttui paimeneks Apollo,[84] näyttää\n heist' yks sai sorjalta kuin Foibos näin;\n näet kussa puhdas luonto valtaa käyttää,\n maailmat kaikk' on lähekkäin.\n\n Istuutuen Helenan viereen.\n\n Niin löysin, niin sa löysit onnen sylin;\n kaikk' entisyydet olkoot olleitaan!\n Oi, tunne, juures jumal' ett' on ylin!\n Sa kuulut kultakauden maailmaan.\n\n Ei saa sua saartaa muurit harmaat!\n Viel' ikuist' uhkuin nuoruuttaan\n lähellä Spartaa alhot armaat\n Arkadian on meillä autuaan.\n\n Sun sielus sinne taipuu, tapaa\n siell' ihanimman kohtalon!\n Jo lehviin vaihtuu valtakatos; vapaa,\n arkaadinen meill' onni on!\n\nNäyttämö muuttuu kokonaan. Joukko kallioluolia ja niihin kallistuvia\numpinaisia lehväholveja. Varjoisaa metsikköä ympäröivään\nkallionjyrkänteeseen asti. Faust ja Helena eivät ole näkyvissä.\nKuoro nukkuu hajaantuneena sinne tänne.\n\nFORKYAS.\n\n En tiedä, kauanko on neidot nukkuneet;\n uneksivatko, mitä silmäin eessä näin\n ma selvään, sitäkään en arvaa. Herätän\n siis heidät. — Nuori kansa hämmästyy; te myös,\n te partasuut, siell' istuin, vartoin, eteenne\n kun vihdoin ihmeet uskottavat selviää. —\n Hereille! Kiirein ravistelkaa kiharat!\n Pois silmist' uni, räpyttely, kuunnelkaa!\n\nKUORO.\n\n Puhu, kerro, kerro vain, mit' ihmeellist' on tapahtunut\n Mieluisint' ois kuulla, lainkaan uskoa mit' emme saata\n sillä pitkästymme näitten kallioitten katseluun.\n\nFORKYAS.\n\n Pitkästytte, lapset, silmin tuskin auki hierotuin?\n Kuulkaa siis: noiss' onkaloissa, luolain, lehväin varjostoissa\n lemmelleen idylliselle suojan varman valtiaamme\n sai ja valtiattaremme.\n\nKUORO.\n\n Mitä, tuolla?\n\nFORKYAS.\n\n Maailmasta\n eristyin vain minut kutsui hiljaiseen he palvelukseen.\n Seisoin ääress' arvon saaden ylen suuren; vaan kuin sopii\n uskotuille, muistin muunkin, tuonne tänne tähysin,\n etsin naavat, juuret, kuoret, tietäin kunkin tenhovoiman,\n ja he yksin jäivät niin.\n\nKUORO.\n\n Puhuthan, kuin tuolla vuoress' aavat maailmat ois aivan,\n metsät, niityt, purot, järvet; mitä meille tarinoit?\n\nFORKYAS.\n\n Voi te vähätiedot! Siell' on syvät tutkimattomuudet,\n sali-, pihasarjat pitkät, otin selvän oivaltain.\n Mutt' yht'äkkiäpä nauru luolaonkaloissa helkkyy;\n katson sinne, naisen helmast' entää poika miehen luokse,\n js alt' äidin syliin; leikit, hyväilyt ja hupsut lemmen\n kiusoittelut, huudot ilon, hurmion mua huumaa vuoroin.\n Genius, vain siivetön,\n alastonna, faunimainen ilman eläimellisyyttä,\n kamaralle maan hän hyppää, maapa vastaan ponnahuttaa\n hänet korkealle ilmaan; toinen, kolmas hyppy — pää jo\n lupaa holviin ylimpään.\n Säikkyin emo huutaa: \"Hypi muuten mielin määrin, mutta\n varo lentämästä! Vapaa lento sult' on kielletty.\"\n Varoittaa näin taatto vakaa: \"Maass' on ponnahteluvoima,\n joka ylöspäin sua ajaa; varpaallas vain koske maahan,\n olet voimistunut kohta kuin Antaios, poika maan.\"\n Vuoren vankan hartiolla noin hän hyppii, reunamalta\n toiselle ja tuonne tänne, kimmahtaa kuin lyöty pallo.\n Akin karun rotkon rakoon katookin, jo tulleen turman\n luullaan. Emo vaikeroitsee, isä lohduttaa, ma nytkin\n onnetonna olkapäitä. Vaan mik' uusi ilmestys!\n Onko aarrekätkö siellä? Kukikkaan on puvun ylleen\n arvokkaasti pannut hän.\n Sorjat heiluu hihatupsut, povustalla nauhat häilyy,\n kultalyyra kädessään hän, aivan kuin Apollo pieni,\n uljaasti käy uloimmalle reunalle; me hämmästymme.\n Ihastuksess' isä, äiti sylitysten syöksähtää.\n Näät mi paiste pojan päässä? Työläs arvata, mi loistaa,\n kultakoru, hengenvoiman verrattoman hehkuko?\n Poikasen jo eleet, liikkeet tulevaista ennustavat\n kaiken kauniin mestaria, jonka jäsenissä soutaa\n soinnut iankaikkiset; ja niin te häntä kuulla saatte,\n saatte nähdä, ihmetellä ihmett' ainokaisinta.\n\nKUORO.\n\n Sanotko ihmeeks sen,\n saalas sa Kreetan?\n Siis runon opettavaa\n kuullut et sanaa koskaan?\n Et Ionian, et Hellaan\n esitaattoisten tunne\n sa tarujen heljää\n jumal-, heeros-runsautta?\n\n Kaikki, mi tapahtuu\n nyt, nykypäivin,\n vaisu on kaiku vain\n päivistä valtataattoin;\n kertomas ei kestä sille,\n armas valhe mit' ammoin,\n todempi totta,\n töistä lauloi Maian lapsen.[85]\n\n Tuskin syntyä ehti tää\n laps siro, silti vahva,\n untuvapuhtain jo vyötti vöin,\n kaunoisin hänet kapaloin\n hoitajaparvi juorusuu,\n hupsu, huoleton aivan.\n Vaan siro, vahvapa veitikka\n vetää viekkaasti notkeat,\n mutta jäntevät jäsenet\n käärevöistä ja kiusaavan,\n kireän purppurakuoren\n siihen rauhassa jättää vain,\n niinkuin valmis perhonen pois\n pujahtaa kovan kotelon\n tyrmästä, siipensä levittäin\n liihottaa säde-ilmassa,\n huima, vallaton hyörii.\n\n Niin hän, vikkelin, kohta myös,\n jotta veijarit, varkaat,\n kaikki myös edun-etsijät\n haltian sais ikisuopean,\n näppäryytensä näytti tään\n ihmeteltävin tempuin.\n Varkain vei meren valtiaan\n kolmikärjen ja huotrasta\n itse Areelta miekan,\n nuolet Apollon ja jousen vei,\n pivosta pihdit Hefaiston;\n itse Zeus-isän salaman\n veisi, jos ei tuli peljättäis:\n mutta Eroksen voitti hän,\n kaatoi painissa kampaten,\n vyön vei Kyprian[86] povelta,\n häntä hyväileväisen.\n\nViehättävä, puhdassointuinen lyyransoitto helähtää luolasta.\nKaikkien huomio herää, ja he näyttävät kohta hartaasti liikutetuilta.\nTästä alkaen merkittyyn taukoon asti täysiääninen soitanto.\n\nFORKYAS.\n\n Hyljätkää jo tarut houkot,\n kuulkaa sulosoinnut nää!\n Jumalainne vanhat joukot\n menneit' on, ne jättäkää!\n\n Niist' ei enää kostu kukaan,\n teitä ymmärtää ei voi:\n sydäntä ei tempaa mukaan,\n mik' ei sydämestä soi.\n\n Vetäytyy takaisin kallioille.\n\nKUORO.\n\n Noin jos mahti mairesointuin\n kajoo itse kamalaan,\n meissä tunne uusi tointuin\n heltyy kyynelhekumaan.\n\n Päivä sammukoon, jos kestää\n sielussa vain valo sees;\n maailma mink' epää, estää,\n piilee omaan sydämees.\n\nHelena, Faust, Euforion edellä kuvatussa puvussa.\n\nEUFORION.\n\n Lastenlaulut kuullen jäätte\n itse samaan ilontaan;\n sydän sylkähtää, kun näätte\n hypyn tään te tahdikkaan.\n\nHELENA.\n\n Lempi ihmis-onneen maiseen\n kaksi kaunist' yhteen tuo;\n nousta hurmaan jumalaiseen\n armaan kolmikon se luo.\n\nFAUST.\n\n Silloin kaikk' on meille suotu\n minä sun ja sinä mun;\n meille luja liitto luotu, —\n soisin iäks sallitun!\n\nKUORO.\n\n Monta auvon vuotta varmaan\n noiden kahden nähdä suo\n aamupaiste pojan armaan.\n Liikuttaa mua liitto tuo!\n\nEUFORION.\n\n Ma tahdon kiitää,\n ma tahdon lentää,\n kaikk' ilmat liitää\n ja rientää, entää,\n se mull' on into,\n se tempaa tie.\n\nFAUST.\n\n Vain maltu! Maltu!\n Pois kiihko huima,\n ett' äkkiturma\n ei iske tuima,\n meit' armas poika\n ei tuhoon vie!\n\nEUFORION.\n\n En laaksoss' enää\n ma tahdo laulaa;\n ei kärsi kädet,\n ei kutrit paulaa,\n vapaiksi liepeet!\n Kai mun ne lie.\n\nHELENA.\n\n Oi muista, keihin\n sa kuulut, kärjet\n mitk' isket meihin,\n jos onnen särjet,\n min meille kolmeus\n sorea suo.\n\nKUORO.\n\n Pian, pelkään, liitto\n jo hajoo tuo.\n\nHELENA ja FAUST.\n\n Rientäjä riehuva\n vanhempas muista,\n suur', ylen kiehuva\n kiihkosi suista!\n Tääll' ole helmi\n hempeän maan!\n\nEUFORION.\n\n Taltun, en telmi,\n tähtenne vaan.\n\n Pujottautuu kuoron lomitse ja vetää sen kanssaan karkeloon.\n\n Helpommin kierrän näin\n parvea hilpeää.\n Onkohan oikeinpäin\n liike ja sävel tää?\n\nHELENA.\n\n On ihan; sorjin noin\n kulkea kuvioin\n kaunojen suo!\n\nFAUST.\n\n Kunp' ohi tää jo ois!\n Mult' ilon riistää pois\n ilveet jo nuo.\n\nEuforion ja kuoro tanssien ja laulaen, liikkuvat suljetuissa piireissä.\n\nKUORO.\n\n Kun kätes heiskuvat\n armahin kaartein,\n kutris kun leiskuvat\n kultaisin aartein,\n jalkas kun kepeät\n maan yli kiitävät,\n tuonne ja tännepäin\n käy kisa käsikkäin,\n laps sulo, ehdoton\n voittos on tää:\n kiehtomas kaikki on\n sydämet nää.\n\n Tauko.\n\nEUFORION.\n\n Hei, kaurisriistaa\n te kevytjalkaa!\n Uutt' aika alkaa\n on ajokiistaa!\n Te saalis arka,\n ma metsämies!\n\nKUORO.\n\n Saat, armas piltti,\n sen kiinni kyllä,\n näät saalis kiltti\n vain syleilyllä\n sois pysähdyttää\n sun pyyntities.\n\nEUFORION.\n\n Yli kivien vie,\n yli kantojen tie.\n Mua helppo riista\n vain kyllyttää;\n vain tuima kiista,\n se yllyttää.\n\nHELENA ja FAUST.\n\n Mikä huimuus, hurjuus raju\n Taltuta ei lainkaan taju.\n Soi kuin mikä torvensoitto!\n Raikuu laakso, metsä loitto.\n Mikä telme, huuto tuo!\n\nKUORO saapuen nopeasti yksitellen.\n\n Ohitse vain juoksi viskoin\n korskaa pilkkaa, tulee kiskoin\n tuolla parvesta nyt siskoin\n kaikkein villiköintä luo.\n\nEUFORION tulee kantaen nuorta tyttöä.\n\n Tänne pikku äksyn raastan\n nautintoon, näin jonka riistän;\n riemukseni puserran\n rintaa vastaanriuhtojan,\n ryöstän suukon suomattoman,\n näytän voiman, tahdon oman.\n\nTYTTÖ.\n\n Laske irti! Hennon naisen\n henki tohtii myös ja voi.\n Tahdon saimme tahtos laisen,\n sit' et hevin kammitsoi.\n Luotat voimiis koko joukon,\n jos mun luulet säikkyvän!\n Päästätkö, tai sinut, houkon,\n huvikseni kärvennän!\n\n Leimahtaa liekkinä korkeuteen.\n\n Tavannet sa tuulen teiltä,\n tuonen synkän syvänteiltä\n kimmelhaaveen kiitävän!\n\nEUFORION, pudistellen pois viimeiset liekit.\n\n Kallion kaarrokset,\n viidakot vierillään!\n Pois kivisaarrokset!\n Laps olen kevätsään.\n Tuulet ne tohisee,\n aallot ne kohisee;\n häipyy niin kauas pois,\n luona josp' ois!\n\n Hyppelee yhä ylemmäksi kalliolle.\n\nHELENA, FAUST ja KUORO.\n\n Vuorikauriin teille läksi!\n Kauhistaa mua suistuntas!\n\nEUFORION.\n\n Nousen yhä ylemmäksi,\n katson yhä kauemmas.\n Nään jo, miss' olen! On\n keskus se saarennon,\n Pelopsin manteren,[87]\n maan, meren heimoisen.\n\nKUORO.\n\n Jättäös jyrkänteet,\n metsiköt, vuoret,\n tarhojen rypäleet\n poimimme nuoret,\n kultaisen kummun tään\n heljintä hedelmää.\n Maahan, ah, lempeään,\n lemmikki, jää!\n\nEUFORION.\n\n Jääköön, ken jäädä voi,\n rauhaa ken unelmoi!\n Taistoon! On tunnus tuo,\n voittoon se voiman suo.\n\nKUORO.\n\n Ken rauhan tarhaa\n raastavan sodan sois,\n mailt' onnen harhaa\n ja toivon pois.\n\nEUFORION.\n\n Maan tämän kantamain,\n vaarojen tuttavain,\n vapaitten, rohkeain,\n hurmeensa tuhlaajain\n oi pyhä sankaruus\n sammumaton,\n suo, että taisto uus\n voitokas on!\n\nKUORO.\n\n Kas, jo tapaa huipun loiton!\n Pienenevän vain ei näy!\n On kuin vyötty sopiin voiton,\n raudan, vasken välke käy.\n\nEUFORION.\n\n Muurit, tornit ei, vaan tunto,\n kutsu kunkin sisäinen!\n Yks on linna vahva: kunto\n miehen rinnan rautaisen.\n Vapautta vaativaiset\n tarttuu kalpaan taistelon,\n amatsooneja on naiset,\n hento lapsi heeros on!\n\nKUORO.\n\n Runous pyhä, noin\n nouse kuin tähti koin!\n Kirkasta avaruus,\n kaukaisin kaukaisuus,\n sieltäkin loistos sees,\n riemumme sävelees\n on yhä uus.\n\nEUFORION.\n\n Näe ette lapsen ilmestyntää,\n nuor' olen mies jo miekkavyö!\n Kuss' uljaat, vahvat, vapaat ryntää,\n on hengessä jo tehty työ.\n Pois vie\n nyt tie!\n Tuoll' auki portit maine lyö.\n\nHELENA ja FAUST.\n\n Tuskin eloon ehdit tulla,\n alle kirkkaan auringon,\n tuskan kuiluun vimma sulla\n huimaavilta huipuilt' on.\n Pettävää\n vainko tää\n unt' ol' onnen tuokion?\n\nEUFORION.\n\n Merellä jyskää jylhä myrsky,\n ja rannat raikuu, jylisee!\n Päin joukko toistaan, tupru, tyrsky!\n Vain tuska, vaino vallitsee.\n Kuolohon\n kutsu on,\n se niin selväks selkenee.\n\nHELENA, FAUST ja KUORO.\n\n Kauhu, kammo jäätäväisin!\n Kutsus onko kuolemaan?\n\nEUFORION.\n\n Kaukaa katsomaanko jäisin?\n Ei, ma hädän, huolen jaan!\n\nEDELLISET.\n\n Uhanpäin vaaraan jäät,\n turmiohon!\n\nEUFORION.\n\n Silti! — Jo siivekkäät\n olkani on!\n Sinne pois! Näännyn, jos\n päästä en voi!\n\nHeittäytyy ilmaan, vaatteet kannattavat häntä hetkisen, hänen\npäänsä sädehtii, valojuova piirtyy hänen jälkeensä.\n\nKUORO.\n\n Ikaros! Ikaros![88]\n itkumme soi.\n\nKaunis nuorukainen syöksyy alas vanhempien jalkoihin; on kuin\nhavaittaisiin kuollut tunnetuksi henkilöksi; mutta kaikki ruumiillinen\nkatoaa heti, säleikkö kohoaa pyrstötähtenä taivaalle, puku, viitta\nja lyyra jäävät maahan.\n\nHELENA ja FAUST.\n\n Koht' ilo tuskaa toi\n raatelevaa.\n\nEUFORIONIN ÄÄNI syvyydestä.\n\n Synkeyteen, emo oi,\n yksin et jättää saa!\n\n Tauko.\n\nKUORO, surulaulu.\n\n Jää et yksin, kussa lietkin,\n sillä sinut tuntenemme.\n Käymään tummat tuonen tietkin\n sua saattaa sydämemme.\n Sulle kademielin melkein\n muiston murhevirsi soi:\n laulus päivin synkin, selkein\n kauneus, uljuus aateloi.\n\n Sulla kaikk' ol' arpa parhain,\n suuri voima, sukupuu;\n menetit, ah, itses varhain,\n kuolon toi jo kukkain kuu!\n Taju tarkka ihmistointen,\n hengen myötähehkuvuus,\n lempi naisten valiointen,\n laulun laatu oma, uus.\n\n Vaan sun rientos raisun vapaa\n tahtos pauloi, verkkoon vei,\n nousi jyrkkään taistoon, tapaa,\n lakia se kuullut ei;\n vihdoin korkein aate johti\n puhtaan innon oikeaan,\n ihaninta pyrit kohti,\n saavuttaa et voinutkaan.\n\n Kenpä voinee? — Synkkä pulma!\n Turhaan tutkit sallimaa,\n konsa veriin päivä julma\n kaiken kansan vaientaa.\n Vaan jo nouskaa huolen alta\n Uudet laulut raikumaan!\n Sillä maasta virren valta\n versoo niinkuin ainiaan.\n\n Täydellinen tauko. Soitto lakkaa.\n\nHELENA Faustille.\n\n Minussa myös nyt vanha sana toteen käy\n ei pitkään liittoon kauneus ja onni jää.\n Elämän, lemmen siteet murtui; kumpaakin\n nyt surren lausun tuskaiset jäähyväiset,\n syliisi viime kerran heityn. Ottaos,\n Persefoneia, poikani ja minut myös!\n\nSyleilee Faustia, ruumiillinen hahmo katoaa, puku ja huntu\njäävät Faustin syliin.\n\nFORKYAS Faustille.\n\n Pidä kiinni tuo, mi kaikest' enää jäi,\n tuo puku, älä päästä! Tempoilee\n demoonit nurkista jo, manalaan\n ne veis sen. Pitele! Ei ole enää\n se jumalatar, sulta mennyt, sentään\n on jumalainen. Ylhää, verratonta\n nyt onnen suomaa käytä, kohoo ylös!\n Se yli kaiken halvan kiidättää\n kautt' yläilmojen sua, minkä kestät.\n Pois kauas, kauas täältä, tapaamiin!\n\nHelenan vaatteus hajoaa pilviksi, ne ympäröivät Faustin, kohottavat\nhänet korkeuteen ja kantautuvat pois vieden hänet mukanaan.\n\nFORKYAS ottaa maasta Euforionin puvun, viitan ja lyyran, astuu\netunäyttämölle, nostaa nämä saaliinsa korkealle ja puhuu.\n\n Käy laatuun näinkin oivin osin!\n On itse liekki poissa tosin,\n vaan surku ei mun maailmaa.\n Runoilijoita näillä vihkii kyllä,\n kateina kilpaan kannustaa;\n mult' ainakin on lainaks asu yllä,\n jos kykyä mult' eivät saa.\n\n Istuutuu etunäyttämölle pylvään juureen.\n\nPANTHALIS.\n\n Nyt joutuin, neidot! Loppui lumous,\n Thessalian ämmähaaskan häijy hengen-ies,\n myös sekasointu karsaan soitonsorinan,\n mi korvaan koski, sisäisvaistoon kovemmin.\n Pois Hadeen yöhön! Riensi vakain askelein\n kuningatar jo sinne. Neidot seuratkoot\n hänt' uskolliset aivan hänen kannoillaan!\n Tapaamme hänet eessä Tutkimattoman.\n\nKUORO.\n\n Kuningatarten kelpaa kussa vain,\n ylimmät yöss' ovat Hadeenkin,\n ylväät seurana verroilleen,\n Persefoneian uskotut nuo;\n vaan perukoilla laakeain\n liljaniittyjen, kussa\n kohoo poppelit soukat,\n kukkimattomat pajustot,\n meillä mi rattona raukoilla?\n Vikistä yökköjen lailla,\n kolkko, lohduton kummituskuiske.\n\nPANTHALIS.\n\n Nimeä ken ei saanut, jaloon pyrkinyt,\n on elementtein oma; menkää! Kaipaus\n luo kuningattaren mua polttaa; itselön\n uskollisuus myös turvaa, ei vain ansio.\n\n Poistuu.\n\nKAIKKI.\n\n Siis saamme päivän lapsia olla taas,\n vaikk' ohi itseys on,\n sen tunnemme, tiedämme,\n vaan manan yöhön emme me palaa.\n Iki-elävän luonnon\n on meihin henkiin,\n meidän siihen ehdoton oikeus.\n\nOSA KUOROSTA.[89]\n\n Kera tuhansien oksain värjykuiskeen, humuväikkeen\n kisailemme, hiljaa ylös juurta myöten houkutamme\n elon mahlat, kohta lehdin, kukkasin jo kaunistamme\n kukkuraisin häilyhapset ilmavasti versomaan.\n Hedelmä kun putoo, heti elon-innoin kansa, karjat\n tarttumass' on, maistamassa, koolle tullen, tungeskellen\n kumartuu kaikk' eessämme kuin ensimmäisten jumalain.\n\nTOINEN OSA.\n\n Vuorten siloseinäin, kauas kuvastinna välkkyväisten,\n viertä vienoin laineliikkein hyväellen hiivimme;\n kuuntelemme kaikki äänet, linnunlaulut, kaislansoitot:\n vaikk' ois Panin peljättävä huuto, heti vastataan;\n huminalle humisemme, jylyn toistaa jylinämme,\n vavahuttain vyöryy kaksin-, kolmin-, kymmenkertainen.\n\nKOLMAS OSA.\n\n Siskot! Mielin läikkyvämmin puron vinhan myötä uimme,\n sillä kaukaisuuden kauniit kumpujonot kutsuu, kiehtoo,\n aina alemmas on matka, kastellen Maiandros-mutkin[90]\n konsa niityn, konsa nurmen, konsa talon tarhamaan;\n solakat sypressinlatvat maisemass' on tunnusmerkit\n rannanpartaan, aallonsoilun, kohoellen korkeuteen.\n\nNELJÄS OSA.\n\n Menkää muut te, minne mieli; kuhisten me tarhakunnaat\n piiritämme, kussa köynnös versoo salko varanaan.\n Siellä tarhurin suo into päivän kaikin hetkin nähdä\n epävarman onnen toivoss' uurastuksen hartaimman.\n Kuokkii, kaivaa, kääntää mullan, leikkaa, sitoo, palavasti\n jumaloita, hyötyisimmin Heliosta palvoo hän.\n Bakkhos lieto palvojans' ei intoon paljon katso, leikkii\n lehtoin, luolain varjossa vain kera faunin nuorimman.\n Lie mit' ikään haaveilunsa puolipäihtymykseen tarvis,\n astiat on tarjoll' aina, leilit, ruukut ikiaikain\n tallettamat kahden puolen holvisoliin vilpoisiin.\n Vaan kun jumalat, muit' ennen Helios, jo kukkuroivat\n tuulin, vihmoin, heltein, hehkuin marjain runsaudensarven,\n tarhurin työmaalla tyynen, äkkiä siell' ilo alkaa,\n köynnöslehvistöt on täynnä rytinää ja ratinaa;\n vasut narskuu, sangot kolkkuu, ähkyy kantoastiat,\n kaikki sammioon vain suureen, kuurnan tanhuun tanakkaan!\n Poljetaan noin pyhä runsaus mehumarjain puhdassyntyin\n julkeasti; kuohuu, roiskuu sohju inhaks survottu.\n Rämähtää nyt symbaalien, kalistinten vaskiäänet;\n näät mysterioistaan itse Dionysos ilmestyy,\n saattona satyyrit hyppii kera kauriinjalka-kaunoin,\n Seilenoksen[91] korvajuhta sekaan huutaa julmasti.\n Mitään eivät säästä! Tallaa harasorkat tavan kaiken,\n pyöräll' aistit kaikki kieppuu, hirmumelu korvat huumaa.\n Maljaa haroo juopuneet, on pää, on vatsa täpötäys;\n joku viel' on huolekas, vain kiihtää mellakkaa, sill' äkin\n säilöks uuden viinin tyhjiin vanha leili siemataan!\n\n Väliverho.\n\nForkyras etunäyttämöllä kohoaa jättimäisenä, astuu alas koturneiltaan,\nsiirtää naamion ja hunun sivuun ilmaisten olevansa Mefistofeles ja\nselittääkseen, mikäli tarvittaisiin, epiloogissa näytelmää.\n\n\n\n\nNELJÄS NÄYTÖS\n\n\nKORKEA VUORISTO.\n\nJylhiä, ryhmyisiä vuorenhuippuja. Pilvi lähestyy, painahtaa alemmaksi\nja laskeutuen ulkonevalle kallionkielekkeelle hajoaa.\n\nFAUST astuu esiin.\n\n Täss', yksinäisyys syvin alla jalkani,\n tään huipun lievett' aatoksissa astelen,\n ja jätän pilvilentimeni, joka toi\n mua päivin kirkkain hiljaa yli meren, maan.\n Se vitkaan minust' irroittuu, ei hälvene.\n Sen usva palloellen painuu itään päin,\n sit' ihmetellen silmä seuraa, hämmästyin.\n Se hajoo, häälyy, vaihtuu, muuttaa muotoaan.\n Vaan hahmottuu jo. — Niin, mua silmä petä ei! —\n On nainen patjoill' aurinkoisill' ihana\n kuin kuolottomat, vaikka koolta suunnaton.\n Näen selvään! Hera kuin ois, Leda, Helena,\n hän tuolla väikkyy korkeassa sulossaan.\n Jo muuttuu! Törmät muodottomat idäss' ui\n kuin kaukaiset jäävuoret, säihkyin kajastaa\n ne suurta mieltä häipyneitten päivien.\n Mutt' otsaa, rintaa mun viel' utu vilpoinen,\n valoisa, vieno virvoitellen hyväilee.\n Ain' ylemmäs se leijuu hiljaa, kutoutuu\n jo yhteen. — Kangastusko onnen kalleimman,\n tuon varhaisnuoren, ammoin menneen? Sydämen\n syvimmäst' aarteet aikaisimmat kumpuaa:\n Auroran lemmen[92] herkkää väikettä se on,\n tult' ensi katseen nopsan, tuskin tajutun,\n mi aarteet kaikki himmentäis, jos tallell' ois.\n Tuo armas muoto, niinkuin sielunkauneus\n se kasvaa, hajoo ei, ui seeste-ilmoihin,\n ja sisimpäni parhaan kaiken myötään vie.\n\nSeitsemänpenikulmansaapas tulla topsahtaa. Toinen heti perässä.\nMefistofeles astuu niiltä alas. Saappaat samoavat kiiruusti edelleen.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Sep' oli saapastus! Vaan näin\n mik' oikku oikein mieltäs ohjaa?\n Pois nousta keskeen moisten kammoin,\n lüo kuiluin pöyristyttäväin!\n Tään hyvin tunnen, toisin vaikk' ol' ammoin,\n tää näät ol' oikeastaan hornan pohjaa.\n\nFAUST.\n\n On narrin tarinoita aina sulla,\n kuin turkin hihasta vain annat tulla.\n\nMEFISTOFELES vakavasti.\n\n Kun Herra Jumala — myös tiedän miksi —\n kirosi meidät ilmoilt' asujiksi\n ikuisen tulen, alhoon alimpaan,\n palossa keskushehkun paistumaan,\n niin meille liian kuumennetut kolot\n toi ylen tukalat ja ahtaat olot.\n Jo pirut kaikki alkoi aivastella,\n ylt', alta yskin, puuskin puhkuella.\n Latautui horna karvain rikinhaisuin;\n siin' oli kaasua, vaill' äärtä paisuin,\n maan kuoren lattean ett' oli pakko,\n vaikk' oli paksu, ratketa kuin rakko!\n Niin kaikki muuttui, mullin-mallin mennen,\n nyt huippu on, mik' alho ennen.\n Myös tähän nojaa oikean ne opin,\n ett' ylimmäksi muuttuu alimmainen.\n Näät meill' ol' orjuus kuuman luolakopin,\n nyt vapaan ilman valta kukkurainen;\n salaisuus avoin visuun kätköön jää,\n sen myöhään vasta kansat käsittää. Ephes. 6:12.\n\nFAUST.\n\n Jalosti vait on vuorten vahvuus; en\n ma kysy, miksi, mistä alku sen. —\n Kun luonto loihe omast' itsestään,\n maan sorjan-pyöreäks se laati tään,\n ihastui kukkulaan ja alankoon\n ja liitti vuorta vuoreen, kallioon,\n myös kummut muotoeli helpon-loivat\n ja vienoin laaksovierin vihannoivat.\n Ne kasvaa, rehoittaa, ja riemun kyllyys\n on sillä käymättä sun hullunmyllyys.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Sanotte noin! On teistä selvää tuo.\n Mut toista tietää se, ken osui luo.\n Ma ääress' olin toimituksen tuoreen,\n kun tulikoskin kuohui syvänteet,\n kun Molok vasaroitsi vuorta vuoreen\n ja loitos singahteli lohkareet.\n Viel' oudot jättijärkäleet on mailla;\n ken moisen linkovoiman selittää?\n On filosoofi vastausta vailla,\n siin' on vain kallio, ja siihen jää.\n On turhaan pohdittu jos millä lailla. —\n Sen ymmärtää vain usko rehdin rahvaan,\n ei järky, vakuuteen jää vahvaan;\n sen viisaus ammoisestaan lukee\n ne ihmeiks, saatanan se valtaa tukee.\n Noin nojass' uskonsauvan ontuu nuo\n luo Hiidenkiven, Pirunsillan luo.\n\nFAUST.\n\n Hupaista huomiointi myöskin tuon on,\n mitenkä pirun silmä näkee luonnon.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Oh, luonto! Olkoon vain jos mikä vaikka!\n Vaan pirun osuus kunnian on paikka!\n Meill' ain' on suurta jälki: väkivalta,\n meteli, sekamelska! Merkit malta! —\n Vaan millään, jos jo selvää puhun kieltä,\n sult' eikö päällystämme kiehdo mieltä?\n Näit avaralti allas maailman,\n sen valtakunnat, niitten kunnian. Matth. 4.\n Vaan nurkuus vanhaan kai vain jäit,\n himoinnut niit' et, mitä näit?\n\nFAUST.\n\n Ja sentään viehti suuri tuuma,\n etp' arvaa!\n\nMEFISTOFELES.\n\n Enkö! Valikois\n pääkaupungin vain moisen, keskell' ois\n aherrus, leipäleikki kuuma:\n on päädyt suipot, solat soukat,\n ja ahtaat täyttää toripihat\n sipulit, kaalit, lantut, lihat,\n joiss' asuu kärpäset ja toukat.\n Siell' löyhkä, touhu loputon\n sua vastaan lyö, se varma on.\n Taas kadut, aukiot tuoll' aavaa\n ja suoraa, suurt' on vallaskaavaa;\n eik' esikaupungeilla laitaa,\n miss' enää niit' ei muurit aitaa.\n Siell' iloni ois vaunuill' ajaa,\n kuss' ees taas laumat liehtoo, liehuu,\n kuin muurahaisten kihu kiehuu,\n ja hälinäll' ei äärt', ei rajaa.\n Jos ajaisin, jos ratsastaisin,\n ain' oisin keskus, arvon saisin\n sadoilta tuhansilta noita.\n\nFAUST.\n\n Oh, tuollaisest' ei paljon voita!\n Iloitset, että kansa karttuu\n ja vauraaks ammateissaan varttuu,\n sivistys, tieto siihen tarttuu —\n vain kasvaa kapinoitsijoita.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Suur', uljas sitten kuuluis suunnitelmaan\n huvilinna kauniin luonnon helmaan,\n mäin, metsin, niityin, nurmipaikoin,\n puutarhoiks uhkeiksi ne taikoin:\n vihannat seinät, vehmaat matot,\n tiet suorat, sirot siimeskatot\n ja kosket porras portaalt' aalloin hilpein\n ja suihkulähteet vihmoin vilpein.\n Se nousee ylväänä, mutt' ympärillä\n nuo kaikk' on somat suihkut, säihkyt sillä.\n Ja sitten tutun-armaat pikku majat\n luo teettäisin, ja naisten kauneinten\n kanss' aikailla ois rajattomat ajat\n siell' yksinäisyys suloseurainen.\n Ma sanon: naisten, kerta kaikkiaan\n niit' aattelen näet monikossa vaan.\n\nFAUST.\n\n Uus, huono muoti! Sardanapalus![93]\n\nMEFISTOFELES.\n\n Ken arvaa, mihin mieles tahtoi?\n Se ylhän-uljast' olla mahtoi;\n kuun lähitse sull' oli vaellus,\n kai sinne sull' on kaipaus?\n\nFAUST.\n\n Ei lainkaan! Saa viel' aimotyö\n maan piiriss' alaa, kohta lyö\n sen ihmetykseen. Tunnen voimaa\n pyrinnön uljaan haltioimaa.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Ja mainett' etsit tietä tuota?\n Tuletkin sankar-naisten luota!\n\nFAUST.\n\n Varoja, valtaa koota vois!\n Työ kaikk' on, tyhjää maine ois.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Vaan runoniekat aikain taa\n sun loistos toki toitottaa,\n ja houre hourett' aikaan saa.\n\nFAUST.\n\n Tuon kaiken ulkopuolla lienet.\n Mit' ihmistoiveista sa tiennet?\n Olentos nurjan kähyt karvaat —\n niill' ihmisenkö tarpeet arvaat?\n\nMEFISTOFELES.\n\n Sun tahtos mukaan käyköön siis!\n Minutkin vihi suuriin hourelmiis.\n\nFAUST.\n\n Jäi myrskymereen katseeni, kun paisuin\n se kuohuttihe korkein hyökyharjuin;\n noin nous se, ravistihe aalloin raisuin,\n päin laakaa rantaa karkasi jo karjuin.\n Ma harmistuin, kuin kiihko riihaton\n vapaata mieltä, jolle kallis on\n jok' oikeus, ain' inhottaa ja loukkaa,\n kun intohimo velloo verta houkkaa.\n Vain sattumaako? Katseen teroitin:\n pysähtyi aalto, vyöryi takaisin,\n päämääräst' ylväästä se kauas poistuu;\n uus tuokio, ja sama leikki toistuu.\n\nMEFISTOFELES ad spectatores.\n\n Ei ole mulle uutta, tunnen sen\n jo takaa vuoden sadantuhannen.\n\nFAUST intohimoisesti jatkaen.\n\n Se tuhansilta äärin hiipii luo,\n sen helma hedelmättömyyttään tuo.\n Se paisuu, kasvaa, vyöryy, peittää noita\n aloja alleen inhan-autioita.\n Kanss' aallon aalto kilpaa runsain voimin,\n peräytyy taas, ain' yhtä tyhjin toimin.\n Vois epätoivoon tulla: ei päämäärää,\n vain sokein voimin elementit häärää!\n Siks yli itseni jo innoitun:\n mert' uhmata, se voittaa miel' ois mun.\n\n Ja enkö vois? — Kuink' aalto kuohukoon,\n se taipuu joka kummun kainaloon.\n Kuink' ylpeänä kohisten se käykin,\n sen vähä korkeus estää uhmin jäykin,\n sen vähä syvyys voimin vetää. Noin\n jo mieless' aikeet nopsat aprikoin:\n se ilo oiva itsellesi tuota,\n ett' ahneen meren torjut rannan luota,\n kavennat aavan kostean sa rajat\n ja kauas omaan itseensä sen ajat!\n Tuon valmiiks seikka seikalta jo pohdin:\n ma tahdon niin, sit' yrittää ma tohdin!\n\nRummutusta ja sotaista soitantoa katsojain selän takaa,\nkaukaa oikealta.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Käy helposti! — Kai kuulit rummunsoiton?\n\nFAUST.\n\n Taas sota! Viisaalta se ilon vie.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Sota tai rauha — viisas toimi lie,\n mi kulloinkin tuo edun, antaa voiton,\n mi hyvän hetken ei suo mennä hukkaan.\n Nyt, Faust, on tilaisuus, vain tartu tukkaan!\n\nFAUST.\n\n Taas arvoituksias äl' eteen mätä!\n Siis lyhyeen: mik' on, ja mutkat jätä!\n\nMEFISTOFELES.\n\n Sen tuta sain ma tullessani tuolta,\n on kelpo keisarilla kiusaa, huolta.\n Jo tunnet hänet. Huveja kun toimme\n ja kouriin lumekultaa kukkuroimme,\n ois ostaa maailman hän voinut kai.\n Näet nuorna valtaistuimen hän sai,\n ja päättää suvaitsi hän väärin,\n ett' yhteen sointuis, ylenmäärin\n ois sorjaa, maistuis makealta\n yht'aikaa nautinto ja valta.\n\nFAUST.\n\n Suur' erehdys! Ken ryhtyy käskemään,\n hän tuntekoon vain käskemisen onnen;\n tuo ylhä tahto poveen hälle ponnen,\n mutt' olkoon tutkimaton yhdenkään.\n Vain vihjaisun hält' uskotuimmat saa,\n se täyttyy, hämmästyttää maailmaa.\n Niin on hän korkein aina, arvokkain!\n Ken nauttii, latteaa on laumaa vain.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Hän toist' on! Nautti vain — ja millä tavoin?\n Koht' alkoi maassa anarkia avoin,\n täys sota suurten, pienten; vaino, surma\n on veljessuhde, linna linnan turma,\n söi toinen toistaan kaupungit\n ja aateli ja ammatit\n ja piispa, hiippakunta, kapituli;\n se vainon toi, ken vastaan tuli.\n On temppeleihin murhan tahrat lyöty,\n maanteillä kauppa-, matkamies on myöty.\n Kaikk' uhkapäiks siin' yltyi: kestä peli,\n saat elää. — No, käy sekin, niinkin eli.\n\nFAUST.\n\n Käy, ontuu, kaatuu, nousee, nurinniskoin\n jo vierii, siin' on ketaroitaan viskoin.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Ja tilaa moist' ei moittia saa kukaan,\n pomoksi kukin pyrki, pääsi mukaan:\n jo mahtimies on joka nolla;\n se parhaist' alkoi liian hurjaa olla.\n Jo voimin nousi kunnokkaimmat nuo\n ja sanoi: Hallitkoon, ken rauhan tuo.\n Ei voi, ei tahdo keisar' — ottakaamme\n siis uusi, valtakunta uusikaamme;\n kun kullekin hän turvan takaa,\n uus syntyy maailma, on vakaa\n vanhurskaus ja rauha maamme.\n\nFAUST.\n\n Noin pappisnuottiin!\n\nMEFISTOFELES.\n\n Pappein virsi soikin;\n varoivat jäämästä he vatsoin hoikin;\n muit' innokkaampina he touhuaa,\n kapina kasvaa, pyhityksen saa;\n nyt kenties viime taistoon keisarimme\n käy täällä, hän, jot' ennen huvitimme.\n\nFAUST.\n\n On sääli; avoin, hyvä mies kuin harvat!\n\nMEFISTOFELES.\n\n Ken elää, toivoss' olkoon. Katsokaamme!\n Pois laaksost' ahtaasta hänt' auttaa saamme.\n Se tuhat kertaa kerrall' auttaa tällä.\n Ken tietää, kuinka käy viel' arvat?\n Jos onni on, on vasallitkin hällä.\n\nNousevat keskivuorta ylös ja katselevat sotajoukon järjestäytymistä\nlaaksoon. Rummutus ja sotatorvien soitto raikahtaa laaksosta.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Asema hyvin valittu, ma huomaan!\n Avuksi käymme täyden voiton tuomaan.\n\nFAUST.\n\n Mik' odottaa, jos sinne käyt?\n Vain petos, lume, valhenäyt!\n\nMEFISTOFELES.\n\n Kas, sotajuoni voiton takaa!\n Sun mieles olkoon suuri, vakaa,\n sa muista suunnitelmas tuo.\n Kun kruunu, maat taas keisarin on omat,\n sa polvistut, ja lääniks suo\n hän sulle rannat rajattomat.\n\nFAUST.\n\n Sull' ollut homma on jos jokin,\n no niinpä voita taistelokin!\n\nMEFISTOFELES.\n\n Ei, sen sa voitat! Tällä kertaa\n pääkenraali sa olet.\n\nFAUST.\n\n Pantais\n jo paras johtoon! Käskyt antais,\n joist' itse ymmärrä ei merkin vertaa!\n\nMEFISTOFELES.\n\n Vain esikunnan hoitaa anna,\n niin marskin päähän syyt' ei panna.\n Sit' aavistinkin, sota saatiin,\n ja varasin jo sotaraatiin\n miest' alkuvuoren alkurodun roiman;\n sen kelpaa, ken sen kerää voiman.\n\nFAUST.\n\n Keit' aseissa ma tuolla näen?\n Sa nostatitko vuorenväen?\n\nMEFISTOFELES.\n\n Tuon palkeille vain parhaat jallit,\n \"unelmaa kesäyön\"[94] ma matkin.\n\n _Kolme väkevää_ ilmestyy. Sam. II, 23:8.\n\n Jo heitukkani tulevatkin!\n Näet, hyvin eri ikää ovat,\n on varusteilla, vaatteill' eri mallit;\n sua noitten kanss' ei kohtaa kovat.\n Ad spectatores.\n Nyt joka lapseen kiihkon tuo\n ritarikaulus, sotisovat;\n ja allegorisina, niinkuin ovat,\n sit' ihaillummat lurjukset on nuo.\n\nRAJURIITA, nuori, keveästi asestettu, kirjavissa pukineissa.\n\n Jos silmätysten seisoo ken,\n silt' isken nyrkillä mä heti hampaat lakoon;\n ja kehno ken jos pyrkii pakoon,\n tukasta kiinni sieppaan sen.\n\nRISTORIPEÄ, miehevä, hyvissä varusteissa, upeassa puvussa.\n\n Nuo tyhjät kiistat, mitä niistä!\n Niiss' aika hukkaan haaskautuu;\n vain väsymättä ryöstä, riistä,\n sen jälkeen vasta kaikki muu!\n\nKIREÄKOURA, vanha, vahvasti asestettu, pukineeton.\n\n Suurt' apua ei myöskään tuosta!\n Koht' aimo saalis tyhjiin juosta\n voi elon virran vilinään.\n Se miekkoinen, ken saa, se mies, ken pitää saadur\n Mult' opit harmaapäältä laadun,\n ei mitään vie sult' yksikään.\n\n Laskeutuvat kaikki alemmaksi.\n\nREUNAVUORELLA.\n\nRummutusta ja sotatorvien soittoa alhaalta. Keisarin teltta\npystytetään. Keisari. Ylipäällikkö. Henkivartioita.\n\nYLIPÄÄLLIKKÖ.\n\n Viel' yhä hyvin harkituksi näen,\n kun tänne, turviin laakson tään,\n vedimme yhteen kaiken sotaväen.\n Suur' etu, siihen uskoon jään.\n\nKEISARI.\n\n Se nähdään, kuinka käy; vaan kaivaa mieltä\n tää puolipako, väistyminen tieltä.\n\nYLIPÄÄLLIKKÖ.\n\n Kas tuolla, herra, siivell' oikealla!\n Kunp' ain' ois maasto moinen sotivalla!\n Ei jyrkkä rinne, silti riennon taittaa,\n suo meille edun, vihollista haittaa;\n me puolin piillään pitkin kumpumaata,\n ne ratsashyökkäyst' ei tehdä saata.\n\nKEISARI.\n\n En muuta voi kuin kiittää; saavat\n pian ponttaan rinnat, käsivarret näyttää.\n\nYLIPÄÄLLIKKÖ.\n\n Nuo keskilaakson niittyalat aavat\n falangi taistoon valmiina jo täyttää.\n Siell' aamu-usvaa puhkoo peitsenpäät,\n niiss' auringon sa välkehtivän näät.\n Neliö tumma aaltoo mahtavana,\n työ suuri tuhanten on tunnussana.\n Näet siinä joukko-voiman; tappion\n nyt varman vihollinen saava on.\n\nKEISARI.\n\n Näin kaunis näky mull' on ensi kertaa.\n Tuo joukko kahta vastais samanvertaa.\n\nYLIPÄÄLLIKKÖ.\n\n Ja entä vasen siipi! Vartioivat\n karuilla kallioilla urhot oivat.\n Tuo kivistö, joss' aseet kimmeltää,\n se suojaa rotkon solaa tärkeää,\n Jo aavistan ma, voima vastustajan\n verisen tässä kohtaa äkkirajan. —\n\nKEISARI.\n\n Ne tuoll' on, sukulaiset kavalat!\n Mua veljeks, sedäks, serkuks sanoivat,\n maass' yhä yltyi niiden mielivalta,\n vei kruunult' arvon, voiman valtikalta,\n ne riiteli, ne valtakuntaa raasti,\n mua vastaan vain ne yhtyi sovukkaasti.\n Ja lauma häilyy, empii, kumpi tie,\n jo sinne juoksee, minne virta vie.\n\nYLIPÄÄLLIKKÖ.\n\n Mies varma, jok' on ollut vakoojana,\n vuort' alas rientää; tulkoon onnen sana!\n\nENSIMMÄINEN VAKOOJA.\n\n Viekkaus, uljuus, onni johti,\n vihollisten taakse vei;\n mentiin, minne mennä tohti,\n mutta hyvää kuulu ei.\n Moni uskollisna kestää,\n vahva kyll' on valassaan;\n mutta toimimasta estää\n vaara, kuohu kansan, maan.\n\nKEISARI.\n\n Suurt' itsekkääst' on oman turvan tunto\n ei kiitollisuus, kunnia, ei kunto.\n Vaan tietkää, konsa tilin hetki lyö,\n niin palo naapurin myös teidät syö.\n\nYLIPÄÄLIKKÖ.\n\n Jo toinen tulee, vitkaan lähenee,\n niin väsyksissä, että tutisee.\n\nTOINEN VAKOOJA.\n\n Iloll' ensin hurjan menon\n sekamelska huomattiin;\n vaan nyt äkkiloppu sen on\n usko uuteen keisariin.\n Tiedät, kansan lauman laatu\n lampaan laatu, niin sen tie\n kulkee, kuin on käsky saatu,\n kunne valheviiri vie.\n\nKEISARI.\n\n Tuo vastakeisar' — eduksi sen luen!\n Nyt keisar' olevani tunnen vasta.\n Sopani varjeli vain sotilasta,\n nyt kutsuin ylhemmin sen ylle puen.\n Kuin monet näinkään loistojuhlat, joissa\n muut' oli kaikkea, vain vaara poissa.\n Ken peitsikisaan kiihdellyt ei ois!\n Löi sydän, tunsin turnajaisten hurman;\n mua epäsitte tieltä sodan, surman,\n mun urhotöistäni jo muutoin maine sois.\n Poveeni itsetakeisuuden tajun\n se toi, mua tuo kun saarsi tulten muuri;\n ol' uhka julma elementin rajun;\n vain valhenäky, mutta näky suuri.\n Näin voiton, maineen unta sekavaa;\n saan pahan laiminlyönnin parantaa.\n\nAiruet lähetetään viemään taisteluhaastetta vastakeisarille.\nFaust haarniskaan puettuna, kypärinsilmikko puoliksi suljettuna.\nKolme väkevää samoissa varusteissa ja pukineissa kuin edellä.\n\nFAUST.\n\n Tulemme toivoin, moitett' ettei saada;\n vaikk' ei ois hätäkään, ei vara kaada.\n Sa tiedät, tutkii, miettii vuorenväki,\n se lukee luonnon piirrot, paatten uurrot.\n Lakeilla henkiä ken enää näki?\n Niist' on nyt kotoisemmat vuorten kuurrot.\n Ne hiljaa toimii solasokkeloissa,\n metallikaasut jalot seuloo noissa;\n hajottain, kooten, valveill' yhä vainut,\n niill' uutta keksiä on vietti ainut.\n Utuisin sormin henkivoimat nuo\n olennot läpikuultavaiset luo;\n ja kristalli,[95] sen mykkyys iäinen,\n se nähdä menon suo maanpäällisen.\n\nKEISARI.\n\n Tuon olen kuullut, puheessas lie perää;\n vaan, hyvä mies, mit' auttaa se täll' erää?\n\nFAUST.\n\n Sabiinilainen Norcian on noita\n sun palvelijas hartain, alamaisin.\n Hänt' uhkas kuolo kauhistuttavaisin:\n jo räiskyi risut tulta, kipunoita;\n pinottu ristiin kuivat puut ja rakoon\n pikiset puikot, rikkisoihdut; pakoon\n ei auttaa ihminen, ei taivas, horna vois;\n sun mahtis kuumat kahleet katkoi pois.\n Noin Roomassa sa teit. Se velka pysyy,\n hän huolell' yhä seuraa kulkuas,\n unohtain itsensä sun vaiheitas\n vain tähdiltä ja syvyydeltä kysyy.\n Me rientää käskyn saimme hältä juuri\n sua auttamaan. On vuoren mahti suuri;\n siell' uhkuu luonto rajatonta voimaa,\n sen papit tylsät noituudeksi soimaa.\n\nKEISARI.\n\n Kun ilon päivä vierastulvan tuo,\n kun riemuin saapuu, riemuin nauttii nuo,\n sit' iloisempaa, mit' on useampi\n mies koolla, mit' on tungos tuntuvampi;\n mutt' ylen tervetullut mies on oiva,\n jok' apuun astuu, altis, väkivoiva,\n kun koittaa aamu ankarin, kun on\n pään päällä häälyin vaaka kohtalon.\n Vaan levoss' ylhäll' anna tuokiolla\n nyt käden vahvan, alttiin miekan olla\n näyn eessä mahtavan, kun valtiastaan\n tuhannet seuraa tuhansia vastaan.\n Mies on mies itse! Kruunun, valtikankin\n vast' ansaitsen, kun omin kunnoin hankin.\n Tuon aaveen, keisar-arvon anastajan,\n jok' on nyt muka herra valtamaiden,\n pää sotajoukon, lääniruhtinaiden,\n ma omin käsin manan maille ajan.\n\nFAUST.\n\n Kuink' olkoonkin, et oikein tee, jos pääs\n noin panet alttiiks suureen tehtävääs.\n Kypäri uljaan harjan, töyhdön kantaa,\n on suojus pään, jok' yksin ponnen antaa!\n Jäsenet päättä mitä vois? Jos pää\n on raukea, ne kaikki lamaan jää;\n jos haavoittuu se, kaikki haavan saavat,\n jos paranee, ne elpyy, haihtuu haavat.\n Koht' oikeuttaan vahvaa käsi käyttää,\n pään suojaks sukkelaan se kilven nostaa;\n ja miekka virkaans' uutterasti täyttää,\n se voimin torjuu, iskull' iskun kostaa;\n myös jalka reipas onnest' osalleen\n jo rientää, polkee niskaa kaatuneen.\n\nKEISARI.\n\n Noin painaa astinlaudaks alle jalan\n pään korskan tahtoisin, niin vihaa palan.\n\nAIRUET palaavat.\n\n Huomion ja arvon suonti\n suurt' ei ollut sillä tiellä;\n vakaan, jalon haasteen tuonti\n ilkkunaurun nosti siellä:\n \"Kaiku vain on laakson karun\n keisarinne, mennyt mies.\n Oli kerran — kuulla tarun\n hänest' enää voi kenties.\"\n\nFAUST.\n\n On käynyt, niinkuin parhaat toivoi juuri;\n sun vartoo uskollistes vahva muuri\n jo kiihkoin vihamiestä mittelöön;\n on hetki oiva, käske rynnäkköön.\n\nKEISARI.\n\n Täss' en ma johda.\n Ylipäällikölle.\n Lasken, ruhtinas,\n sun kätees sen, sun velvoituksenas.\n\nYLIPÄÄLLIKKÖ.\n\n Siis siipi oikea päin vihamiehen\n vasenta, mi jo vastaan kiipeää!\n Rivimme taatut reippain voimin tiehen\n lyö pystyn, kauas määrästään se jää.\n\nFAUST.\n\n Riveihis noihin, salli siis ja suo,\n koht' että astuu raisu urho tuo,\n riveihis liittyy, yhdeks aivan yhtyy,\n menoonsa kovaan rynnäkössä ryhtyy!\n\n Viittaa oikealle.\n\nRAJURIITA astuu esiin.\n\n Ken naamansa vain näyttää, kohta saa\n pois kääntää murskatun se leukaparin;\n ken selin kääntyy, äkin retkahtaa\n sen niskat, pää ja tukka nurinnarin.\n\n Ja miehes miekoin, nuijin niin\n jos temmeltää, kuin tien ma tasaan,\n niin viholliset kaatuu kasaan\n ja hukkuu omiin hurmeisiin.\n\n Poistuu.\n\nYLIPÄÄLLIKKÖ.\n\n Hitaasti, taiten keskus edetköön,\n päin vihollista käyden voimin kaikin;\n tuoll' oikealla juuri häiriöön\n väkemme miehuus jo sen aikeet saikin.\n\nFAUST keskimmäiseen viitaten.\n\n Sun sanaas seuratkoon siis myöskin tää!\n Mies vikkelä, ja puhdas jälki jää.\n\nRISTORIPEÄ astuu esiin.\n\n Kuin sankaruus niin himo saaliin\n väell' olkoon keisarin! Päämaaliin,\n päin aarretelttaa rientäkää,\n mi vastakeisarilta jää.\n Sen komeilu se kohta siellä taukoo:\n tää mies nyt kärkeen käy ja tietä aukoo.\n\nSAALISSIEPPO, sotarosvotar, kiehittäytyy hänen luokseen.\n\n Vaikk' olekaan en säädyss' akkain,\n hän kaveri on kaikkein rakkain.\n Me sadoks saamme viljan tään!\n On nainen villi viedessään,\n on rosvotessaan armoton.\n Hei, voittoon tie, niin kaikkeen lupa on!\n\n Molemmat poistuvat.\n\nYLIPÄÄLLIKKÖ.\n\n Sen arvasi, päin vasentamme lyö\n ne siipens' oikean nyt kootuin tarmoin.\n Tuo raju syöksy suistaa voimin varmoin\n suull' ahtaan solan miestemme on työ.\n\nFAUST viittaa vasemmalle.\n\n Suvaitse, herra, huomata siis tääkin.\n Ei haittaa vahvistella väkevääkin.\n\nKIREÄKOURA astuu esiin.\n\n Tuon vaaran vasen siipi estää!\n Miss' olen minä, siellä pysyy paikka;\n tapansa vanha näyttää: vaikka\n löis salama, tää kouraus kestää.\n\n Lähtee.\n\nMEFISTOFELES laskeutuen ylhäältä.\n\n Nyt nähkää, kuinka takaa tuolta\n väkeä purkaa joka puolta\n jo kaikki vuoren louhut, loukot;\n poluilla ahtaill' asejoukot,\n kypärit, kilvet, miekat, sovat\n kuin taaja muuri takanamme ovat,\n koht' iskevät, kun merkin saavat.\n\n Hiljaa tietäville.[96]\n\n Se sikseen, mikä toi ne tähän!\n Sain kyllä touhuta ma vähän,\n kaikk' asesalit raivasin ma aavat;\n näin miestä jalan, ratsain, kuin ois\n maan valtaherra vielä muinois-\n ritari, -kuningas tai -keisar' ylväs,\n vaikk' enää on vain tyhjä näkinkuori.\n Ne korut ylleen moni haamu suori,\n kuin elävä ois keskiajan pylväs.\n Sisälle piru pesinyt\n mik' olkoonkin, ne tehoo nyt.\n\n Ääneen.\n\n Ne, kuulkaa, vimmass' on jo, sovat\n sopia vastaan kalskuu kovat!\n Myös kilvan liehuu lipunrepaleet,\n niin kauan raikast' ilma kaivanneet.\n Täss' ammoiskansa, pankaa huomioon,\n on valmis innoll' uuteen taisteloon.\n\nPeljättävä pasuunain pauhu ylhäältä, vihollisten joukossa\nhuomattavaa horjuntaa.\n\nFAUST.\n\n Pimentyy ilman ääret, puuntaa\n vain kajo tältä, tuolta suuntaa\n kuin kammon enne, muut' ei näy:\n saa hurmehohteen aseet, viirit,\n nyt vuoret, metsät, ilman piirit,\n nyt koko taivas leikkiin käy.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Suur' oikeall' on uljuus väen;\n vaan keskellä kuin jättiläisen\n ma Rajuriidan rientäväisen\n omalla laillaan työssä näen.\n\nKEISARI.\n\n Yks ensin käsi iski, takoi,\n jo tusinaksi sarja sakoi;\n tuo luonnollist' ei olla voi.\n\nFAUST.\n\n Liet kuullut, kuinka hellesäällä,\n Sisilian kun rantain päällä\n sinervä auder ailakoi,\n näyt keski-ilmoilla jo häilyy\n heleät, kummat, kuultaa, päilyy,\n niit' oudot huurut heijastaa:\n siell' alaspäin puutarhat riippuu\n ja kaupungit ne vaappuu, viippuu,\n kuvia ilma kumpuaa.\n\nKEISARI.\n\n Ma pahaa pelkään: peisten terät\n noin salamoi, ja tuhansilla\n kimaltain keihääntutkaimilla\n nuo kieppuu nopsat tulikerät.\n On liian aavemaista tuo.\n\nFAUST.\n\n Ne heijastust' on, anteeks suo,\n vain henkivoimain häipyneiden.\n On Dioskuurein tulet[97] nuo,\n ne lohduks syttyy laivureiden;\n nyt viime voimaansa ne herää.\n\nKEISARI.\n\n Vaan ketä saamme kiittää tästä,\n meit' auttamaan kun pälkähästä\n näin ihmeimpänsä luonto kerää?\n\nMEFISTOFELES.\n\n Ket', ellei mestaria suurta,\n sun onnes joll' on mielessään?\n Sun suuri vaaras sydänjuurta\n sai myöten hänet järkkymään.\n Hän kiitokseks sua auttaa, vaikka\n siin' itse hukkuis.\n\nKEISARI.\n\n Riemuiten\n mua komeasti juhli joka paikka.\n Olinpa jotain, tahdoin tuta sen,\n ja niin ma sallin sivumennen siellä\n tuon valkoparran vilpoist' ilmaa niellä.\n Niin hengenmiehilt' erään ilon vein,\n ja heille mieliks siinä tuskin tein.\n Nyt vuotten takaa palkan tuova\n tuo oisko oikku hyvänsuova?\n\nFAUST.\n\n Työ hyvä runsaan kasvun kantaa;\n sa nosta silmäs, merkin antaa\n hän sulle aikoo, arvelen.\n Tuoll', ota vaari, näät jo sen.\n\nKEISARI.\n\n On kotka korkealla liukuin,\n sit' uhkaa vaakalintu kiukuin.\n\nFAUST.\n\n On hyvä enne, vaari ota.\n Kas tuota taru-kuvatusta,\n sen julkeutta, uskallusta\n kanss' aidon kotkan alkaa sota!\n\nKEISARI.\n\n Nyt laajoin kaarin toisiaan\n ne kiertää; nyt, nyt yhteen ryntää;\n syvältä siinä kynnet kyntää\n ja kaulat, rinnat raadellaan.\n\nFAUST.\n\n Nyt huomaa, vaakalinnun inhan\n näet saaneen tuiverruksen vinhan;\n sen jalopeuranpursto vaipuu,\n se suistuu, harjumetsään haipuu.\n\nKEISARI.\n\n Niin käyköön myös, laill' enteen tään!\n Sen uskon, ihmetykseen jään.\n\nMEFISTOFELES oikealle päin.\n\n Sataa iskut taajat tarmoin,\n pakoon viholliset torjuu,\n taiston vaihein epävarmoin\n vasten vasent' äärtä horjuu\n oman jo päävoiman nuo,\n sinne sekasorron tuo.\n Kärkemme laill' ukonnuolen\n iskee oikealle puolen\n heikkoon kohtaan. — Lailla myrskyn\n myllertämän aallontyrskyn\n taisto tasavahva riehuu,\n hurja kaksoiskiihko kiehuu.\n Mitään noin ei suurta, sorjaa!\n Kohta joukkos voiton korjaa!\n\nKEISARI vasemmalla, Faustille.\n\n Katso! Turvatult' ei näytä\n asemamme tuoll', ei käytä\n väki linkoaan, ei joustaan,\n alatörmille jo noustaan,\n miest' ei yhtään ylemmillä.\n Vihollinen kinterillä\n lähenee nyt laumoin kaikin,\n solaan kai jo pääsyn saikin.\n Rienatouhuin tuohon veitte!\n Turhaan temppujanne teitte.\n\n Tauko.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Molemmat korppini jo vinhat\n ne minkähän nyt viestin noutaa?\n Kunp' ei ois vaaran, vaurion!\n\nKEISARI.\n\n Nuo mitä tietää linnut inhat?\n Ne mustin siivin tänne soutaa\n tulesta solataistelon.\n\nMEFISTOFELES korpeille.\n\n Te korvan juureen tulkaa! Hätä\n sit' uhkaa ei, jot' ette jätä,\n teill' aina selvät neuvot on.\n\nFAUST keisarille.\n\n Noin, tiedäthän, myös kyyhkyt lentää,\n maist' etäisimmistäkin entää\n pesälleen, poikastensa luo.\n Vain tärkeä on ero: rauhaa\n ne palvelee; kun sota pauhaa,\n sen tuimat viestit korppi tuo.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Nyt uhka nousee raskas, rankka.\n Tuoll' urhojemme vuorenvankka\n jo muuri all' on ahdingon!\n Jo aivan lähiharjuill' ovat,\n jos solan valtaavat, niin kovat\n on eessä, työmme työläs on.\n\nKEISARI.\n\n Siis minut petitte te perin!\n Veditte verkkoon vähin erin!\n Sen silmukat mua pöyristää.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Ei hätää vielä, pystyyn pää!\n Vain viime vetoon äly, maltti!\n Lujimmin lyödään loppuvaltti.\n Vie käskyn taatut viestit nää,\n se antaa vain mun käskekää.\n\nYLIPÄÄLLIKKÖ, joka on saapunut sillävälin.\n\n Sa noihin yhdyit! Kaiken aikaa\n ma varoin, vieroin velhon taikaa.\n Vai lumeet vakaan onnen tois!\n En mahda mitään taistelulle.\n Jotk' alkoi, päättäköötkin. Sulle\n täss' annan sauvani ma pois.\n\nKEISARI.\n\n Se pidä, kunnes onnen suoma\n viel' ehkä paistaa päivä uus.\n Mua kammottaa tuo karsas kuoma\n ja moinen korppituttavuus.\n Mefistofeleelle.\n En sulle sauvaa tuota jätä,\n se mies et olevan sa näy.\n Jos voinet, käske, torju hätä!\n Nyt käyköön arpa, niinkuin käy!\n\n Poistuu telttaan ylipäällikön kera.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Sua suojelkoon tuo tylppä sauvas!\n Se meikäläist' ei auta kauas,\n näin rakkineessa ristin jonkin.\n\nFAUST.\n\n Mit' enää voi?\n\nMEFISTOFELES.\n\n Jo voitu onkin!\n Nyt suuren vuorijärven luo,\n apurit mustat, terveiseni sanoin,\n veen lumetta sen aallottarilt' anoin!\n Salaisin naisten tempuin nuo\n näön todest' irti saavat ihan, jotta\n jokainen vannoo olevan sen totta.\n\n Tauko.\n\nFAUST.\n\n Veenneidot korpeiltamme kovin kai\n makeat mairitukset sai;\n veen vilinää jo tuolla nään.\n Miss' äsken kuiva, paljas paasirinne,\n jo nopsat, runsaat purot puhkee sinne;\n nyt voitto noilt' on menneitään.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Sep' outo vastatervehdys,\n lyö rohkeimmatkin hämmennys.\n\nFAUST.\n\n Jo puro toisiin yhtyy kuohuin raisuin,\n kaht' ankarammaks ouruissansa paisuin\n nyt vuolas ryöppyää jo virranvuo;\n koht' alleen laajat kalliot se peittää\n ja kaikkianne vaahtokuohun heittää\n ja syöksy syöksylt' alhoon tiensä luo.\n Mit' uljuus, sankar-uhma mahtaa tuolle?\n Pois pyyhkäisee ne vahva virran vuolle.\n Minutkin kauhuun vetten vimma saa.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Ma vesivalheist' en näe mitään noista;\n vain ihmissilmä lumett' uskoo moista,\n ja kumma huiske tuo mua huvittaa.\n Ne laumoittain jo pakoon painaltuivat,\n ne hupsut hukkuvansa otaksuivat;\n ne haroo, pärskyy hassusti kuin uivat,\n vapaasti juosta vaikka maat on kuivat.\n Kaikk' yht' on hurjaa hulinaa.\n\n Korpit ovat palanneet.\n\n Teit' ylhän mestarin ma kiitän luona;\n mutt' olkaa mestarit myös itse, menkää\n pajalle, hehkuaan mi henkää,\n miss' uuras kääpiöill' on työ,\n metalli kipinöi ja kuona.\n Suin kielevin tult' anokaa,\n mi välkkyy, vilkkuu, tuprahtaa,\n kuin hengen lento lieskaa lyö.\n Etäältä vinhan noidannuolen viirun,\n ylinten tähtein kiitosyöksyn kiirun\n voi nähdä joka suviyö;\n vaan hevin ei, ett' uppoo märkään multaan\n sihisten tähdet, virvat viskoo tultaan,\n mi pensasrisukkoa syö.\n Niinp' oitis sinne, pyytäin niitä,\n ja käskein, ellei pyynnöt riitä!\n\n Korpit lähtevät. Tapahtuu määräysten mukaan.\n\n Yö sankka vihollista kohtaa!\n Ain' oudompaan jok' askel johtaa!\n Ja kaikkialta virvat kiiltää,\n sokaisten äkkivälke viiltää!\n Tuo kaikk' ois ihmeen komeaa;\n vain kaipaa kammopauhinaa.\n\nFAUST.\n\n Nuo holvistojen ontot asut, kuvat,\n vapaassa ilmassa ne vahvistuvat;\n tuolt' aikaa soi jo kalske, kalistelu,\n niin kumina, särähtävä melu.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Niin soi! Mik' enää panis salvat!\n Jo kalskuu aateliset kalvat\n kuin aikaan vanhaan, armaaseen.\n Käy guelfin, ghibelliinin taisto,\n vie kinnas-, säärysraudat vaisto\n taas innoin taistoon ikuiseen.\n Peritty luonto niist' ei luovu,\n ei lepy, sovintoon ei suovu;\n jo täyttää pauhu tantereen.\n Niin pirunkisain ihmepilli\n on puolueitten viha villi,\n ain' aivan vimmaan viimeiseen;\n se saatanallisesti räikkyy,\n jo paanillisin kauhuin säikkyy\n äänt' inhaa laakso äärineen.\n\nTaisteluntelmettä orkesterissa, vaihtuen lopulta sotilaallisen\nreippaisiin säveliin.\n\n\n\nVASTAKEISARIN TELTTA, valtaistuin, upea ympäristö.\n\nSAALISSIEPPO.\n\n Siis ensiksi me ehdittiin!\n\nRISTORIPEÄ.\n\n Ei nopsin korppi kiidä niin.\n\nSAALISSIEPPO.\n\n Mitk' aarteet koossa kukkuroin!\n Mist' alan? Mihin päättää voin?\n\nRISTORIPEÄ.\n\n Täys teltta, aivan ahtaen!\n En tiedä, mistä kahmaisen.\n\nSAALISSIEPPO.\n\n Tuon maton sieppaan mainion!\n Mull' usein huono vuode on.\n\nRISTORIPEÄ.\n\n Tuo piikkinuija teräspää\n mua melkoisesti miellyttää.\n\nSAALISSIEPPO.\n\n Ma kultapäärme-viittaa noin\n punaista, pulskaa unelmoin.\n\nRlISTO RIPEÄ.\n\n Se pian käy, vain lyödään näin\n mies maahan, mennään eellä päin.\n Niin paljon puursit etkä saa\n sa pussiin mitään oikeaa.\n Ann' olla rojun, korjaa pois\n tuo arkku tuolta! Ollut ois\n siin' oiva palkka joukkojen,\n on silkkaa kultaa sisus sen.\n\nSAALISSIEPPO.\n\n Niin murhanraskas! Mahdoton\n mun nostaa on, mun kantaa on.\n\nRlISTO RIPEÄ.\n\n Pian, painu kuuruun, että saan\n sen vääntää selkääs tanakkaan!\n\nSAALISSIEPPO.\n\n Voi onnetonta! Rusentuu\n jo taakan alla ristiluu.\n\n Arkku putoaa ja lentää auki.\n\nRlISTO RIPEÄ.\n\n Punaista kultaa koossa noin!\n Pian korjaa kourin, kahmaloin!\n\nSAALISSIEPPO kyyrysillään.\n\n Pian helmaan vain, mink' ennättää\n Vähille emme vielä jää.\n\nRISTORIPEÄ.\n\n Jo riittää tuo! Jo riennä nyt!\n Saalissieppo nousee pystyyn.\n Voi, reikä helmaan revennyt!\n Jos käyt, jos seisot, vuotaa pois\n suur' aarre vain, kuin soraa ois.\n\nHENKIVARTIOITA, oikean keisarin.\n\n Vai tänne pyhään paikkaan tultiin\n käsiksi keisarin jo kultiin!\n\nRISTORIPEÄ.\n\n Jäsenet kaupan panna sai,\n nyt saalis korjataan. Niin kai\n vihollisteltoiss' ain' on saatu, —\n myös meillä soturin on laatu.\n\nHENKIVARTIAT.\n\n Saa moiset potkun täältä pois;\n vai varasräähkä sotur' ois!\n Jos keisariimme liittyy ties,\n ole rehti, suora sotamies!\n\nRIISTORIPEÄ.\n\n Niin, rehti suoruus, kyllä vaan,\n se pakkoveroks sanotaan.\n Kaikk' yhtä maata! Anna tänne!\n on virkatervehdyksenänne.\n Saalissiepolle.\n Nyt pois, ja minkä sait, se vie!\n Me mielivierait' emme lie.\n\n Poistuvat.\n\nENSIMMÄINEN HENKIVARTIA.\n\n Miks suuta vasten sivaltaa\n tuot' et jo voinut julkeaa?\n\nTOINEN.\n\n En tiedä, voiman otti pois,\n kuin aaveita ne olleet ois.\n\nKOLMAS.\n\n Kuin sokaistuksi siihen jäin,\n vain vilskett' epäselvää näin.\n\nNELJÄS.\n\n En ymmärrä, niin päivä tää\n ol' outo, kumman kuuma sää,\n niin kaamea, niin raskas helle,\n ken kesti, ken jäi tanterelle;\n hapuilit, hosuit kaiken ties,\n jok' iskuun kaatui vihamies;\n kuin usva kaiken ympäröi,\n kohina, pauhu korviin löi;\n niin mentiin vain, toi tänne tie,\n en tiedä, kuinka tultu lie.\n\nKeisari ja neljä ruhtinasta saapuu. Henkivartiat poistuvat.\n\nKEISARI.\n\n Kuink' olkoonkin, me voitimme, pakosalla\n jo hajall' on vihollinen kedoll' aukealla.\n Täss' istuin on tyhjä, vilpin on aarteet nää,\n koruverhoja ylt'yli, tuskin ett' alaa jää.\n Oman vartion varjeleman majesteetin luo me\n nyt pääsyn kansojen lähettiläille suomme;\n jok' ilmalta käy iloviestit: rauhan maat\n jo saa, alamaiset on alttiit ja innokkaat.\n Jos myötä myös lumett' ollut on velhon luomaa,\n lopult' yksin sodimme. Taisteluss' onnensuomaa\n mont' osuu: taivaasta vihollisjoukkoon voi\n kivi pudota, verta pilvistä pisaroi.\n Soi oudoin, mahtavin kaiuin kallioloukot,\n se meitä rohkaisi, masensi vastajoukot.\n On voitettu kukistunut, ikipilkan saa,\n suurt' ylväs voittaja kiittää suojelijaa.\n Ja käskyttä into on yhtyä kaikilla muilla.\n Sua, Herra, kiitämme miljoonilla me suilla.\n Mutt' ylistys suurin on, omaan kun sydämeen,\n mitä harvoin tein, luon katseen ma nöyrtyneen.\n Pois leikkiköön nuor' ruhtinas päivänsä liedon,\n tuo vuodet hetken arvosta vakaan tiedon.\n Siks oitis teidän neljän ma arvokkaan\n kera käyn hovin, valtion onnea valvomaan.\n\n Ensimmäiselle.\n\n Sa, ruhtinas, joukot järjestit viisain toimin,\n sa ratkaisussa niill' iskit sankarivoimin;\n nyt rauhaa turvatkoon sinun neuvos, työs!\n Saat valtamarskin arvon ja miekan myös.\n\nVALTAMARSKI.\n\n Väkes uskollisuus jo sisäisen rauhan takaa;\n myös vaaroilt' ulkoisilta kun valtas on vakaa,\n isänlinnaas meidän suo pidot valmistaa;\n salin avaran juhlatungos kun ahtaaks saa,\n sun eessäs, sivullas paljaana kannan kalpas,\n se korkeimman vallan saatto on, aina valpas.\n\nKEISARI toiselle.\n\n Jalo miekka- ja seuramies, hovin vanhimman\n sa kamariherran saat viran vaativan.\n Hovikunta kaikki sun käskysi alla on siis tää,\n mua ei hyvin palvella, keskenään se jos kiistää.\n Kukin sun esikuvastas oivasta oppikoon\n tien herransa, hovin ja kaikkien suosioon.\n\nVANHIN KAMARIHERRA.\n\n Ase herransa suuren hengen ken on, se tietää\n tien kyllä, ken auttaa parhaita, kehnotkin sietää,\n on selkeä, suora, on vakaa ja nuhteeton!\n Näet, herra, mieleni, siin' ylin palkkani on.\n Voin kuvailla juhlan jo: kultamaljan ma täyden\n siin' ojennan sun kätes huuhtoa pöytään käyden,\n pidän sormuksias, ilon hetkellä että saa\n vesi kättäsi kuin mua katseesi virvoittaa.\n\nKEISARI.\n\n On vakavammat, ei juhlat, mielessä mulla,\n mutt' olkoon! Huvista myös voi hyötyä tulla.\n\n Kolmannelle.\n\n Ylin ollos sa huoneenhaltia! Riistamaat\n ja siipikarjat, kartanot haltuus saat;\n kuun kunkin antimist' itse katsoen, kaiten\n sa mieliruoat valmistuttaos taiten!\n\nYLIMMÄINEN HUONEENHALTIA.\n\n Visu paasto on mulle mieluisin velvollisuus,\n ilo kunnes sulle on pöytäsi ihanuus.\n Kera toimess' on keittiökunta, sen kaukaa tuoden,\n mitä lähelt' ei saa, mitä anna ei aika vuoden.\n Sa kaukaista, varhaist' et vaadi, et uhkeaa,\n vain yksinkertaista, vahvaa ateriaa.\n\nKEISARI neljännelle.\n\n Kun juhliin on näin puhe johtunut, tarpeen niissä\n myös ylimmäinen on juomanlaskija. Siis sä,\n nuor' urho, se ollos! Runsaat ja valiot\n pidä viinikellareissamme varastot!\n Raja kohtuuden, raton hilpeän itse tiedä,\n ett' eemmäs ei tilaisuus saa vietellen viedä.\n\nYLIMMÄINEN JUOMANLASKIJA.\n\n Myös nuoriso, ruhtinas, siihen jos luotetaan,\n pian miehiksi varttuu, ennenkuin arvaakaan.\n Minä myös jalon juhlan jo tuon näen: parhain taidoin\n pitopöydän keisarillisen aartein aidoin,\n korumaljoin kultaisin, hopeisin kaunistan,\n vaan sulle ma varaan maljoista sorjimman:\n lasin kirkkaan noita Venezian ihmeitä,[98] joista\n on makeinta viini eik' yhtään juovuta. Moista\n moni taika-aarretta liioinkin uskonee,\n sua, korkein, sun kohtuutes paremmin varjelee.\n\nKEISARI.\n\n Tänä vakaana hetkenä teille mit' aioin jakaa,\n sen kuulitte luottain, sen sanani teille takaa.\n Suur' on sana keisarin, luja sen lupaus,\n vaan tarpeen on vahviste myös, jalo kirjoitus,\n nimi keisarin. Saapuvan, säädetyn muodon suomaan,\n minä hetkell' oikeall' oikean miehen huomaan.\n\n Arkkipiispa-valtakansleri saapuu.\n\n Kun päätekivensä kiinteän holvi saa,\n niin rakennus varma on ikiaikain taa.\n Piti siitä jo neuvoa neljän ruhtinasraati,\n mitä huoneemme, hovimme menestys lähinnä vaati.\n Vaan valtakuntaa kaikkea vaalimaan\n nyt viisi arvoon ja valtaan asetetaan.\n Mailt' olkoot kaikkia muita he mahtavammat;\n siks alueet heti annankin avarammat,\n nuo perinnöt luopioitten. Te urhokkaat\n ja uskolliset, monet saatte te kauniit maat\n sekä korkean oikeuden, kun on tilaisuutta,\n myös vallaten, ostaen, vaihtaen hankkia uutta.\n Samall' olkoon jok' etuus visusti loukkaamaton,\n joka vanhastaan maan valtaherroilla on.\n Ylin teill' on tuomiovalta, ei minkäänlaista\n ole siitä vedontaa. Verot, vuokrat on maista,\n tieturva, tulli, tihunti, ruhtinaan\n raha-, suola-, vuorioikeus ainiaan.\n Esivallan lähimmiksi ma teidät nostaa\n näin tahdon, täysin määrin kiittää ja kostaa.\n\nARKKIPIISPA.\n\n Sanon kaikkien nimessä kiitokset hartaimmat;\n teet vahvoiksi meidät ja valtasi vahvistat.\n\nKEISARI.\n\n Puen arvolla teidät, te viis, viel' ylennetyllä.\n Elän mailleni vielä, ja into on elää kyllä;\n mutt' isien ylhäin sarja se mieleen tuo,\n ett' innon ja toimen loppu koht' ehtii luo.\n Jätän rakkaani myös minä kerran, ken tietää milloin;\n on velvollisuutenne seuraaja valita silloin:\n pyhäll' alttarill' ylhänä seiskoon hän kruunupäin,\n ja rauhassa käyköön, mi nyt kävi myrskysäin!\n\nVALTAKANSLERI.\n\n Povess' ylväs tunne sun eessäsi ruhtinaitten\n on piiri kumartuneena mahtavin maitten.\n Se viime sykähtämään veren uskollisen\n on ruumis — sa tahto, mi helposti liikutat sen.\n\nKEISARI.\n\n Nimi siis ja säädekirjoitus ainiaaksi\n sanan annetun vahvistakoon, ikiaikain taaksi.\n Tosin herroina maan teill' omistus vapaa on,\n vaan sillä ehdolla, ett' on se jakamaton;\n mitä lisäättekin tähän meidän valtamme suomaan,\n se vähentämättä jää pojan vanhimman huomaan.\n\nVALTAKANSLERI.\n\n Heti pergamentille säädöksen tärkeimmän\n minä meidän ja valtion onneksi kiinnitän;\n jää leima ja tekstaus huoleksi kanslialle,\n nimes korkean piirrät, valtias, vakuudeks alle.\n\nKEISARI.\n\n Siis päästän nyt minä teidät, ett' yhdessä saa\n kukin harkita päivää suurta ja juhlaisaa.\n\n Maalliset ruhtinaat poistuvat.\n\nARKKIPIISPA jää ja puhuu pateettisesti.\n\n Meni kansleri, piispa jäi, hän vakaalla suulla\n tuo hengen varoituksen sun korvasi kuulla!\n Sinust' on häll' ahdistus sydämen isällisen.\n\nKEISARI.\n\n Ilon hetkell' ahdistus! Mikä on aihe sen?\n\nARKKIPIISPA.\n\n Miten katkera tällä hetkellä tuskani siit' on,\n pyhä, voideltu pääs kun on paulassa saatanan liiton!\n Lujaks istuimes luulet; sen pahempi, Jumalaa\n se ja isää paavia uhittelee. Kun saa\n tämä tiedon, lyö pyhä tuomion salama pian\n ja tuhoo sun valtakuntasi, synnin sijan.\n Hän muistaa sen, mitä kruunauspäivänä teit,\n miten juhlassa koston kourista velhon veit.\n Ens' armon säde kirotun päätä kohti\n sun kruunustas kristikuntaa loukaten hohti.\n Vaan rintaasi lyö ja Pyhälle onnestas\n sa pattoisesta suo ropo sovelias!\n Nuo laajat rinteet, miss' oli leiris ja autti\n sua häijyt henget ja korvas neuvoista nautti\n ruman valheenruhtinaan, vihi kentiksi nuo\n pyhän kilvoittelun, sanan valaista mielesi suo;\n kaikk' ääriin asti vuoret ja metsät taajat\n ja alati vehmaat kumpujen laitumet laajat,\n kalajärvet kirkkaat, myös purot luvuttomat,\n alas laaksoon suikertavaiset ja suistuvat,\n kylin, nurmin, niityin itse lakeus aava:\n niin katumust' ilmaiset, olet armon saava.\n\nKEISARI.\n\n Mua raskas syyni syvästi peljättää;\n rajan asetus sun oman arvios varaan jää.\n\nARKKIPIISPA.\n\n Aluks säättäköön sija saastan ja rikkomuksen\n heti kohta paikaksi Korkeimman palveluksen.\n Pian hengessä nousee jo mahtavat muurit nuo,\n säde aamuruskon välkkeensä kuoriin luo;\n jo ristiks avartuu kehys, pitkulaisten\n jo laivain holvistot iloks uskovaisten;\n kautt' usten he ylhäin hartaina tulvahtaa;\n soi kellojen kutsu vuorten, laaksojen taa,\n sen torneista taivasta tavoittavista ne huusi,\n käy katujat sinne, on tarjona siell' elo uusi.\n Pyhä vihkimyspäivä — josp' ois se jo läheinen!\n Sun läsnäolos on korkein kaunistus sen.\n\nKEISARI.\n\n Halun kiittää Herraa hartaasti ilmi tuokoon\n työ niin iso, syylleni myös sovituksen suokoon.\n Niin, tunnen jo, kuinka se mieltäni ylentää.\n\nARKKIPIISPA.\n\n Mun, kanslerin, huoleksi muodon muovaus jää.\n\nKEISARI.\n\n Teet luovutuskirjan, jolla ne kirkolle siirrän,\n lainmukaisen, alle ma ilolla nimeni piirrän.\n\nARKKIPIISPA, joka on lähtenyt menemään, mutta kääntyy\novelta takaisin.\n\n Samall' annat laitokselle, mi syntyy näin,\n verot, vuokrat, kymmenykset ja niin edespäin\n ikinautinnoks. Erät suuret sen huolto kysyy\n alinomaa, ett' arvokkaassa se kunnossa pysyy.\n Jott' autioseutuun kohta se kohota vois,\n osa saalis-aarteesta sen hyväks erota pois.\n On muistaminen lisäks, että on tuotava puuta,\n on kalkkia kaukaa ja liusketta ynnä muuta.\n Ajotyöhön kansa saarnalla saatetaan,\n sitä kirkko siunaa, ken altis on palvelemaan.\n\nKEISARI.\n\n Suur', raskas synti tuntoni kuormaksi koitui,\n pahan vahingon mulle ilkeät noidat noitui.\n\nARKKIPIISPA palaa uudelleen tehden syvän kumarruksen.\n\n Suo anteeksi, herra, lääniks se herjainen mies\n meren rannan sai; mut on siell' äkin pannan ies,\n jos et katuen myös sitä suo pyhän kirkon huomaan,\n verot, kymmenykset ja antimet tuotteista tuomaan.\n\nKEISARI ärtyisesti.\n\n Sit' ei viel' ole ees, meri peittää sen rannikon.\n\nARKKIPIISPA.\n\n Sen aika joutuu, ken malttaa, kell' oikeus on.\n Vain meille jääköön voimaan sananne vakaa!\n\nKEISARI yksin.\n\n Koko valtakunnan pois pian saisin jakaa.\n\n\n\n\nVIIDES NÄYTÖS\n\n\nAVOIN SEUTU.\n\nVAELTAJA.\n\n Tunnen tuon ma lehmuspuiston,\n vanhuuttaan vain tuuhenneen.\n Verrytän taas entismuiston\n takaa pitkän taipaleen!\n Vanha tuttu maja tuohan\n mulle muinoin hoivan soi,\n rannan särkälle sen luohan\n minut myrskyn hyöky toi!\n Siunaisin viel' auttajoita, —\n alttiit, reippaat molemmat.\n Nähnenköhän enää noita?\n Niin jo vanhat olivat.\n Väki hurskas! Lyönkö oveen?\n Kutsun? — Terve, toivotan,\n hyvä työ jos teille poveen\n onnen tuo viel' ihanan.\n\nBAUKIS, pieni eukkomuori, hyvin vanha.\n\n Rakas vieras, hiljaa! Säästä\n rauhaa vanhan puolison:\n taas hän pitkän unen päästä\n hetken valpas, virkku on.\n\nVAELTAJA.\n\n Äiti, olethan se nainen,\n jota etsin, olet kai?\n Hengestään sua nuorukainen\n ja sun miestäs kiittää sai!\n Sinä, Baukis, reipas vaimo,\n puolikuolleen elvytit!\n\n Hänen miehensä ilmestyy.\n\n Aalloista, Filemon[99] aimo,\n aarteeni sa korjasit!\n Valpas työnne, roihun hoito,\n kellon soitto, johdon soi:\n niin viel' avun saada koito\n kolkon surman suussa voi.\n Noit' ois mieli muistutella,\n meri nähdä rajaton,\n polvistua, rukoella,\n rintani niin täysi on!\n\n Astelee edemmäs särkälle.\n\nFILEMON Baukiille.\n\n Kata pöytä, riennä, kanna\n eineet tarhaan rehevään.\n Juosta, hämmästellä anna!\n Ei hän usko silmiään.\n\n Lähtee jälkeen.\n\nFILEMON seisoen vaeltajan rinnalla.\n\n Kussa raivo kuohulaineen\n teitä ruhjoi, katsokaa:\n paratiisi kukkamaineen\n tää nyt kaunis kukoistaa.\n Vanhenneena en kuin ennen\n enää auttaa voinut ois;\n vaan jo voiman multa mennen\n karkkos aalto kauas pois.\n Viisaat käski, raisut raatoi,\n kaivannot ja padot loi,\n merta niin he maaksi maatoi,\n sijall' itse valtikoi.\n Niityt vehmaat silmäs näkee,\n kylät, tarhat, metsät, haat.\n Tule, nauti, lepoon käkee\n päivä, kohta tummuu maat. —\n Tuolta kaukaa purjeet kiitää,\n etsii yöksi valkamaa —\n pesälleen kuin linnut liitää —\n sen nyt kaukana ne saa.\n Vasta äärell' ilman hohtaa\n meren siinne, täällä sun\n silmäs kaikkialla kohtaa\n alan taajaan asutun.\n\n\n\nPUUTARHASSA.\n\nIstuvat kolmisin pöydässä.\n\n BAUKIS vieraalle.\n\n Vaiti jäät? Ei ruoan palaa\n huoli huules hiutuneet?\n\n FILEMON.\n\n Kas, hän ihmeen kuulla halaa:\n haasta, halulla sen teet.\n\nBAUKIS.\n\n Onp', on ihmeet olleet, jotta\n vieläkään en rauhaa saa;\n sill' ei ollut todentotta\n koko homma oikeaa.\n\nFILEMON.\n\n Keisar' ei tee väärin! Läänin\n hän se antoi, rannan tään!\n Airut huus sen suurin äänin,\n päätti torven pärinään.\n Saivat ensi jalansijan\n näitten särkkäin seutuviin.\n Vihantaan ne peittyi pian,\n teltat vaihtui palatsiin!\n\nBAUKIS.\n\n Päivin turhaan väki työssä\n hääri, kuokki, lapioi;\n missä liekit liehui yössä,\n patoon paistoi huomenkoi.\n Ihmisuhrit vuoti verta,\n yössä tuska voihki, huus;\n lieskat juoksi kohti merta —\n kanava siin' aamull' uus.\n Jumalaton on hän, viedä\n himoo majan, lehdon tään;\n naapureit' ei korska siedä,\n valtans' alle polkis pään.\n\nFILEMON.\n\n Maata maksuks uutta tuota\n toki sorjan palstan sois!\n\nBAUKIS.\n\n Vesipohjaan älä luota,\n kukkulaas äl' anna pois!\n\nFILEMON.\n\n Kappelille käymme, näämme\n päivän viime kajasteen,\n soittain rukoukseen jäämme,\n Luojan turvaan ainaiseen.\n\n\n\nPALATSI.\n\nAvara koristepuutarha, suuri, suora-uomainen kanava.\nFaust ylen vanhana, kävelee mietteissään.\n\nLYNKEUS, TORNINVARTIA, puhetorveen huutaen.\n\n Punassa illan purjeet puuntaa,\n on reipas riento valkamaan.\n Ui suuri laiva tätä suuntaa,\n juur' ikään soluu kanavaan.\n Jo kirjoviirein viittoo haaksi,\n ojentuu jäykät mastot, raat.\n Teet laivurin sa onnekkaaksi,\n ylimmän onnen itse saat.\n\n Kellonsoitto kuuluu särkältä.\n\nFAUST kimmastuen.\n\n Kirottu kilke! Niinkuin haava,\n jonk' inha ilkinuoli löi!\n Mull' eess' on valtamaani aava,\n takana kiusa kirpelöi,\n tuo mieleen karsain äänin vajaan\n omistusvaltani: se on\n tuon lehmuslehdon tummaan majaan,\n sen lahoon kirkkoon tehoton.\n Siell' lepuuttaa jos soisin mieltä,\n mua vieraat varjot kammottaa;\n käy oka silmään, jalkaan sieltä.\n Jos pääsis täältä matkain taa!\n\nTORNINVARTIA, kuten edellä.\n\n Ui riemuin kirjopursi luo,\n sit' illan raikas tuuli tuo!\n Kuin mikä vuori nousee noin\n se arkuin, lippain, laatikoin.\n\nKomea alus, runsas ja kirjava lasti vieraiden maanosain tuotteita.\nMefistofeles. Kolme väkevää.\n\nKUORO.\n\n Maiss' ollaan, pois\n jo astutaan.\n Isännän onneks\n olkoon vaan!\n\n Astuvat laivasta, tavarat kannetaan maihin.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Ol' uljas retki, tyytyvän\n tois mielen kiitos isännän.\n Kaks ulapoille purtta ui,\n kakskymment' äsken palautui.\n Mit' aikaan retki suurta sai,\n todistaa tuomiskuorma kai.\n Tuo väljän mielen väljät veet,\n teet kursailutta, mitä teet.\n Vie ote reipas voittoon työs,\n sa kalan kaappaat, laivan myös.\n Kun ensin kolme valtaas saat,\n niin neljänteen jo isket haat;\n on viides oma turmion;\n on oikeus, kun valta on,\n vain mitä saa, ei miten, kysyy.\n Jos mull' on jokin tuntemus,\n niin sota, kauppa, rosvous\n on kolminaisuus, joka pysyy.\n\nKOLME VÄKEVÄÄ.\n\n Jäi tervehdys,\n jäi kiitos pois,\n kuin törkyä\n vain tuotu ois!\n Hän nuiva niin\n on naamaltaan;\n ei kelpaa aarteet\n kuninkaan.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Muut' enää palkkaa\n lähde ei!\n Teist' osansa\n jo kukin vei.\n\nVÄKEVÄT.\n\n Vain pikkuisen,\n vain pilanpäin;\n nyt tasan kaikk',\n ei käy se näin!\n\nMEFISTOFELES.\n\n Kaikk' aarteet ensin\n ahtakaa\n te sali täyteen\n salin taa!\n Kun rikkaus tuo\n häll' eessä on,\n hän tarkemman\n saa arvion,\n eik' itaroi,\n vaan laatimaan\n käy laivajuhlat\n jononaan.\n\n Tuo huomen kultalinnut tupaan,\n ma niistä huolehdin, sen lupaan.\n\n Tavarat kannetaan pois.\n\nMEFISTOFELES Faustille.\n\n Saat muodon synkän vakavan,\n kun kuulet onnes korkean.\n Se älys ylhän kruunu on:\n maa, meri solmii sovinnon;\n maalt' alus nopsa lykätään,\n sen meri kantaa mielellään;\n niin kaarrat täältä linnastas\n maan kaiken käsivarrellas.\n Täst' alkoi kaikki, paikka on\n täss' ensi vajan, varaston;\n täst' ensi ojan uursi työ, —\n siin' ahkeraan nyt airot lyö.\n Suur' aattees, väkes uuraus\n nyt meren, maan on kaunistus.\n Tää paikka —\n\nFAUST.\n\n Lemmon tää ja tää\n Se juuri mielen myrkyttää.\n Sa, paljoon tottunut, se tiedä,\n siit' okaa tuhat rintaan jää.\n Se mahdotont' on, sit' en siedä,\n ja myöntää se mua hävettää.\n Ei tee nuo vanhat mulle tilaa,\n ei lehmuksistaan luovu. Puu\n vain muudan multa kaiken pilaa,\n vaikk' omaa maailma ois muu.\n Sielt' oispa kauas nähdä valta,\n kun puusta puuhun lavat käy,\n mua kuinka kaartaa kaikkialta\n mun työni, ettei muuta näy!\n Siell' yhden katseen ilmituoma\n ois ihmishengen ihmeluoma,\n mitellä mietteet toimekkaat\n sais uudet, aavat asuinmaat. —\n\n Näin mieli kipeimmästi suree,\n kun rikkaudessa puute puree.\n Soi kello, lehmus tuoksuu mulle\n kuin kirkon holviin kuopatulle.\n Ja tahdon kaikkivalta vapaa\n näin hiekkaan raukee, rajan tapaa.\n Tään mielestä mill' irroitan?\n Soi kello, ja ma raivoan.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Ei ihmekään, jos iso harmi\n jo mieltäs katkerasti karmi.\n Tuo pämpätys, ei kieltää voi,\n rumalta jaloon korvaan soi.\n Kirottu piu-pau — kaihtaa pauhu\n pois illan siinnon niinkuin sauhu.\n Se joka seikkaan sekoittautuu,\n lie ensi pesu taikka hautuu,\n välillä piun ja paun kuin ois\n unt' elo, humahtain jo pois.\n\nFAUST.\n\n Tuo vastustelu jäykkäpää! —\n Niin kaunein voitto sikseen jää,\n tuliseks että tuskakseen\n jo väsyy itse oikeuteen.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Miks oikein emmit? Ota haltuus!\n Sull' asuttaa on ammoin valtuus!\n\nFAUST.\n\n Siis mene, heidät sieltä siirrä!\n On tiedossas se tilus soma,\n jok' olkoon vanhusparin oma.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Ne viedään paikkaan katsomaas,\n yks kaks siell' ahertavat taas;\n Ja pakkolähdön — koti uus\n sen korvaa, paikan paremmuus.\n\nViheltää kimeästi. Kolme väkevää astuu esiin.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Nyt tulkaa, herra käskyn suo.\n Ja huomen laivajuhlan tuo.\n\nVÄKEVÄT.\n\n Lie laiha juhla, kitsas kilta!\n Hyv' ollut vastaanotto ei.\n\nMEFISTOFELES ad spectatores.\n\n Vain vanha toistuu: Naabotilta\n näin viinitarhan viejä vei. Regum X, 21.\n\n\n\nPIMEÄ YÖ.\n\nLYNKEUS, TORNINVARTIA, vartiotornissa laulaen.\n\n Sain katsojan mahdin,\n maan armaan ma nään.\n Ma valvon ja vahdin,\n ma torniini jään.\n Nään kunnaat ma koiton,\n nään tähdet ja kuut,\n nään metsikön loiton,\n sen kauriit ja puut.\n Kaikk' kauneus pukee\n ne loppumaton.\n Sen sieluni lukee\n ja lumottu on.\n Mit', auvoiset silmät,\n te näittekin vain —\n niin kaunista sentään\n ma katsoa sain.\n\n Tauko.\n\n Ei vain huviksi mull' ylhä\n ole tähypaikka tää;\n maan, jonk' yö jo kattaa jylhä,\n mikä hirmu herättää!\n Kipunoitten välke kiiluu\n kaksois-yöstä lehmusten,\n yhä hehkuvammin hiiluu\n ilmanvedost' yltyen.\n Ah, jo tult' on täynnä maja\n sammalkatto, märkä, mätä;\n apuun nopsaan huutaa hätä,\n saapumatt' on pelastaja.\n Ah, tuo kunnon väki kulta,\n niin jok' ennen varoi tulta,\n viekö sen nyt kuuma surma!\n Mikä julma tapaturma!\n Liekit leiskuu, punaan näen\n käyvän mustan sammalsuojan.\n Kunpa auttais kelpo väen\n liekkihornast' apu Luojan!\n Juoksee kirkkaat tulijuovat,\n lehdet, oksat leimuun luovat,\n kuivat rangat heti palaa,\n hehkuu, maahan rysähtää.\n Miks on moista näköalaa\n nähdä kaukokatse tää!\n Kappelin jo sortaa taakka\n raskas rankain palavain;\n lehmusten jo latvaan saakka\n liekit kiipee leimahtain.\n Ontot puut kuin liehkupylväät\n loitos punaloimun luo.\n\n Pitkä tauko. Laulua.\n\n Poiss' on silmän ilo, ylväät\n vuosisataisrungot nuo.\n\nFAUST parvekkeella, katsoen särkkiin päin.\n\n Mink' ylhäält' uikutuksen kuulen?\n Sen virren viesti myöhä on.\n Valittaa tornimies, ja tuulen\n työ multa pilaa maltiton.\n Vaan puolin hiiltyneiksi vaikka\n jäis kolkot rungot lehmusten,\n siell' uljas koht' on tähypaikka,\n vaill' äärtä näköpiiri sen.\n Myös koti siell' on uus se, kussa\n tuo vanhuspari majailee,\n ylevän säälin suojelussa\n elonsa illast' iloitsee.\n\nMEFISTOFELES ja KOLME VÄKEVÄÄ alhaalla.\n\n Tulemme, minkä jalat tuo:\n ei käynyt hyväll', anteeks suo.\n Sai jyskyttää ja ryskyttää,\n mutt' yhä salpaan ovi jää;\n taas ryskytimme tuokion —\n siin' ovi-rauskan pirstat on.\n Me uhataan ja karjutaan,\n ei kuulla meit', ei alunkaan.\n Kuin aina: eivät kuunnelleet,\n kosk' eivät kuulla tahtoneet.\n Me siin' ei siekaeltu, vaan\n pois raivattiin ne sukkelaan.\n Käpisseet vanhat kauan ei,\n pelästys heiltä hengen vei.\n Mies outo meitä vastustaa,\n käy kätköstään ja surman saa.\n Nous äkkitelme hurjapää,\n säen liedest' olkiin lennähtää.\n Ne roihahtaa, niin saaneet on\n nuo kolme kuolinrovion.\n\nFAUST.\n\n Te kuurot, kuinka teitte sen!\n Ma vaihtoon pyysin, ryöstöön en.\n Teon villityn ja katalan,\n ma sen ja teidät kiroan.\n\nKUORO.\n\n Soi sana vanha: Suostu, tee,\n mit' ikään valta vaatinee.\n Liet jäykkä, uhmaat käskijääs,\n se maksaa mantus, maas ja — pääs.\n\n Poistuu.\n\nFAUST parvekkeelta.\n\n Yön tähtituike kätköön käy.\n Ei loimotusta enää näy;\n vain hehkuu hiillos, viima lyö\n ja käryn, sauhun tänne tuo.\n Voi, pikakäsky, pikatyö! —\n Mitk' aavevarjot väikkyy luo?\n\n\n\n\nSYDÄNYÖ.\n\nNeljS harmaata naista ilmestyy.\n\nENSIMMÄINEN.\n\n On nimeni Puute.\n\nTOINEN.\n\n Mun nimeni Syy.\n\nKOLMAS.\n\n Mun Suru.\n\nNELJÄS.\n\n Mun Hätä.\n\nKOLMIN.\n\n Pysähtyy\n tähän tie. Ovi suljettu meilt' on tuo.\n Rikas eläjä! Ei ole pääsyä luo.\n\nPUUTE.\n\n Siis varjoksi vaihdun.\n\nSYY.\n\n Siis raukenen pois.\n\nHÄTÄ.\n\n Mua näkevinään ne ei miekkoiset ois.\n\n SURU.\n\n On, siskot, ummessa teille se ovi;\n Surun liukua sisään on avaimenlovi.\n\n Suru katoaa.\n\nPUUTE.\n\n Pois, harmaat siskot, jo siirtykää!\n\nSYY.\n\n Liki tahdon ma vierellä viivähtää.\n\nHATA.\n\n Kera kinterill' on Hätä saattona ties.\n\nKOLMIN.\n\n Tuo pilviä tuuli, ei tähtiä näy!\n Kas, tuolta jo kaukaa, kaukaa käy,\n jo saapuu hän, veljemme — — viikatemies.\n\nFAUST palatsissa.\n\n Tuli neljä, lähtevän kolme näin;\n sanat hämärät kuulin ja ymmälle jäin.\n Hätä... sellaista jotain ne hokea ties,\n sana kolkko sen seurana — viikatemies.\n Kuin aavekuiske soi se kumeasti.\n Siis viel' en taistellut ma vapaaks asti.\n Pois taikuudesta polkuni jos taipuis,\n jok' ainoa jos loitsu unhoon haipuis,\n mies sinänsä jos, luonto, eessäs ois,\n inehmo olla vaivan maksaa vois.\n\n Se olin, kunnes aarrett' yöstä kaivoin,\n kirosin itseni ja kaiken raivoin.\n Nyt ilman täyttää kummittelu tuo,\n ett' ei jää paikkaa, joka suojan suo.\n Näet hymyilevän päivän kirkkaan helon,\n jäät silti houreverkkoon yön ja pelon;\n kedolta palaat täynnä kevään hurmaa,\n vain vaakkuu lintu; mitä vaakkuu? Turmaa.\n Noin taikausko pauloo myöhään, varhain —\n saat enteet, merkit: näin, noin tehdä parhain\n niin säikkyneenä yksin seista saa;\n narahtaa ovi, ei näy tulijaa.\n\n Kammahtaen.\n\n Tääll' onko ken?\n\nSURU.\n\n On, vastaan kysymään.\n\nFAUST.\n\n Ken olet siis?\n\nSURU.\n\n Täss' olen vain ja jään.\n\nFAUST.\n\n Pois täältä!\n\nSURU.\n\n Osuin paikkaan oikeaan.\n\nFAUST ensin vihastuen, sitten talttuen, itsekseen.\n\n Luvusta loitsuin varo itses vaan!\n\nSURU.\n\n Vaikk' ei korva kuulla voisi,\n halki sydämen se soisi.\n Muotoa ma ottain monta\n käytän valtaa armotonta,\n maalla, merell' ainiainen\n ahdistava seuralainen,\n mairittu kuin kirottukin,\n kaikki karttaa, kohtaa kukin. —\n On Suru sulle outo siis?\n\nFAUST.\n\n Läpi maailman vain matka kiis;\n ma joka mielentuomaa tartuin tukkaan,\n mi mennäkseen, sai mennä hukkaan,\n mi viihtänyt ei, jouti pois.\n Vain halusin, vain täytäntöön mä vein,\n ja toivoin uutta taas, niin myrskytein\n eloni riensin: ensin suuri, voiva,\n nyt viisas kulku, askel aprikoiva.\n Maanpiirin kyllin tunnen. Näköalat\n on ummess' ylöspäin, jää salaan salat.\n Räpyttäin sinne silmän houkko loi,\n taa pilvein laisiansa haavelmoi.\n Tääll' olkoon kanta vakaa, valpas tunto;\n maailma vastaa tää, kun kysyy kunto.\n Miks iäisyyksiin tarvis haihattaa!\n Sen tavoittaa hän, minkä tajuaa.\n Niin maisen päivän matkatkoon hän siis\n vain tietään, — aaveet, henget — niistä viis\n Häll' onni, tuska olkoon riento tuo,\n mi tyytymyksen hetkeä ei suo!\n\nSURU.\n\n Ken on kerran mun, sen vaivaan\n apua ei alla taivaan;\n ikisynkkyys alkaa niellä,\n päiv' ei nouse, laske siellä;\n vaikka valvoo aistein kaikin,\n sisäll' yö jo vallan saikin\n aarreaittans' ohi täyden\n kulkee köyhänä hän käyden.\n Pohtii onnen, polon pulmaa,\n kylläisyys on nälkää julmaa;\n riemun, tuskan toiseen kertaan\n lykkää vellomasta vertaan,\n vastaiset vain porraspuunaan, —\n niin ei valmiiks ehdi kuunaan.\n\nFAUST.\n\n Vait! Kimppuuni et pääse noin!\n Lorultas korviani säästä.\n Pois! Moisin surkein porinoin\n sais viisaimmankin pyörälle jo päästä.\n\nSURU.\n\n Mennä vaiko tulla? Valta\n omalt' uupui valinnalta;\n tasatiellä hoippuu varoin\n puoliaskelein hän aroin,\n harhempaan ain' eksyy, nääntyy,\n kierommaksi kaikki kääntyy;\n itseään ja muita painaa,\n huokuu, tukehtuu, ei vainaa,\n eloss' ei, ei elvy, voivu,\n toivo sammu ei, ei toivu.\n Vierintä vain veikan vinha, —\n kieltää, käskee pakko inha, —\n hengähtää, taas herpoo, murtuu,\n kostu unest' ei, vain turtuu,\n tuost' ei tuohon pääse tiellä,\n niin hän kypsyy hornan niellä.\n\nFAUST.\n\n Kovanonnen aaveet! Kohtelette noin\n meit' ihmisiä kerrat tuhannetkin;\n hämäätte tuskan sekasokkeloin\n pahoiksi päivät yhtäkaikkisetkin.\n Demooneja on työläs karkoittaa,\n kireä henkiside kestää kyllä;\n vaan, Suru, valtaas suurta, vaanivaa\n en tunnusta, se ei mua yllä.\n\nSURU.\n\n Se tunne, heti kohta kokein,\n mik' iskee ylles kiro-ies!\n Ikänsä ihmiset käy silmin sokein,\n Faust, sokene nyt päässä ties! —\n\n Henkäisee häneen.\n\nFAUST soenneena.\n\n Yö syvää syvemp' ympäröivän näyttää,\n vaan sisällä on silti valoisaa;\n mun täytyy rientää, suunnitelma täyttää\n isännän sana yksin innoittaa.\n Hereille, miehet kaikki! Onnekasta\n te totta tehkää aikeest' uljahasta!\n Työ käyntiin, kädet kuokkaan, lapioon!\n Mitattu uoma kohta uurtukoon!\n Vain järjestys ja vauhti vakaa,\n se palkinnoista parhaan takaa;\n työn suuren täyttöön tähdätyksi\n saa tuhat kättä henki yksi.\n\n\n\nPALATSIN SUURI ESIPIHA.\n\nSoihtuja.\n\nMEFISTOFELES työvoutina etualalla.\n\n Hoi, tänne, tänne, hutjakkeet,\n lemuurit,[100] kummat kuomat,\n luu-, jänner-, kinner-ketaleet,\n hotaistut puoliluomat!\n\nLEMUURIT, kuorossa.\n\n Koht' astumme sua auttamaan,\n näin vihjaistiin jo: saamme\n kai laittaa uuden, laajan maan,\n se joutuu hallintaamme.\n\n On paalut tuossa suippopäät,\n on mittaketju pitkä;\n soi äsken käskyt äänekkäät,\n meilt' unohtui jo, mitkä.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Tää taidokast' ei vaadi vaivaa,\n vain omin mitoin saatte kaivaa!\n Käy pisin maahan pitkin pituuttaan,\n muut ympäriltä nurmen raivaa;\n kuin isillemme aikoinaan,\n nyt sola soukka kaivetaan.\n Käy linnan herra kaitaan majaan,\n niin typerään tie raukee viime rajaan.\n\nLEMUURIT kaivaen ilkamoivin elein.\n\n Kun nuorna lemmin, leikamoin\n ol' ihanaa ja sorjaa;\n miss' ilo huima huiskui, soi,\n ma nostelin jalkaa norjaa.\n\n Nyt saattoi sauvan kainaloon\n jo vanhuus vaanivainen;\n ma haudan oveen kompastuin —\n se juur' ol' avonainen!\n\nFAUST tullen palatsista, hapuilee ovenpieliä.\n\n Lapioniskut, ah, mink' ilon tuo!\n Mua varten lauma työhön ryhtyy,\n maa sovuss' itseensä nyt yhtyy,\n päin aallon vimmaa rajan luo.\n mert' äärin saartaa ankaroin.\n\nMEFISTOFELES syrjään.\n\n Vain meitä varten puuhaat noin,\n teet patos, sulkus, merta sidot;\n Neptunus niin jo sulta pidot\n saa, vesipiru, verrattomat.\n Olette tuiki turman omat; —\n on liittolaisinamme alkuaineet,\n ja kaiken ahmaa tuhon laineet.\n\nFAUST.\n\n Työvouti!\n\nMEFISTOFELES.\n\n Tässä!\n\nFAUST.\n\n Hanki millä vain\n työkansaa, palkkaa parvittain,\n patista, kiihdä, kiitä, soimaa,\n huvita, käytä kullan voimaa.\n Ja päivittäin tee selko, minkä matkaa\n kanavan kaivua on voitu jatkaa.\n\nMEFISTOFELES puoliääneen.\n\n Mink' olen kuullut, eivät ruoppaa\n ne kanavaa, vaan kalman kuoppaa.\n\nFAUST.\n\n Siell' alla vuoriston on suo,\n maan myrkyttää se valtaamamme.\n Pois johtaa löyhkälieju tuo\n ois viime työmme, suurimpamme.\n Teen tilaa miljoonille, pohja vakaa\n vaikk' ei ois, vapaan toiminnan se takaa.\n Vihannoi kedot, kypsyy viljat, marjat,\n maist' uusimmassa viihtyy kansa, karjat;\n koht' asuttavat vankan harjanteen,\n jonk' uljas uuraus loi suojakseen.\n Maa sisäpuolla paratiisimainen,\n sen ääriin lyököön aalto riehuvainen:\n kuss' aikoo ryöstäytyin se uoman kyntää,\n sen sulkemaan koht' yhteisvaisto ryntää.\n Niin, siihen mieleen menen, siihen jäänkin,\n se viimeisin on viisaus:\n vapauteen vain se kelpaa, elämäänkin,\n kell' yhä niist' on kilvoitus.\n Niin viettää, vaaran tuttuna, ei pelon,\n mies, lapsi, vanhus vuodet vauraan elon.\n Näyn tuon josp' uljaan nähdä vois:\n maan vapaan, jossa vapaa kansa ois!\n Sanoa tuokiolle saisin:[101]\n Oi viivy, olet kaunis niin!\n Ei jälkeä, min jätin päivin maisin,\n aioonit peitä kadoksiin. —\n Moist' ylhää onnea ma aavistain\n ylimmän tuokion nyt tuta sain.\n\nFaust horjahtaa taapäin, lemuurit tarttuvat häneen ja laskevat\nhänet maahan.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Ei riemu, onni mikään hälle riitä,\n niin virva virvalt' ajelee hän niitä;\n nyt tyhjän, kurjan viime tuokion\n pysyttäis raukka. Hän, jok' on\n niin tehnyt tiukkaa vastahakaa!\n Kaikk' aika kaataa, äijä maassa makaa.\n Jo seisoo kello —\n\nKUORO.\n\n Vait kuin keskiyö!\n Pois näytin kirpoo.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Täytetty on työ.\n\nKUORO.\n\n Kaikk' ohi.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Ohi! Miksi? Tyhmä sana!\n Juur' yksiin lyö:\n ohi tai tyyten olemattomana!\n Mit' ikuisesta meill' ois työstä!\n Vain luotuako jälleen tyhjiin syöstä!\n \"Kaikk' ohi!\" Minkä siis se tolkun lois?\n Yht' on, kuin jos ei lainkaan ollut ois,\n ja kehää kiertää, kuin ois yhtä hyvin.\n Ei, ennen sitten ikityhjyys syvin!\n\n Hautaanlaskeminen.\n\nLEMUURI, soolo.\n\n Ken lapioinut asunnon\n noin kehnon on ja kaidan?\n\nLEMUURIT, kuoro.\n\n Komea vieraan kodiks on\n se kolkon, piikkopaidan.\n\nLEMUURI, soolo.\n\n Ei tuolia, ei pöytää nää,\n niin kaikk' on hoidotonta!\n\nLEMUURIT, kuoro.\n\n Vain lyhyt laina oli tää,\n ja velkojaa on monta.\n\nMEFISTOFELES.\n\n Jos henki pyrkis pois, kun maass' on ruumis,\n lyön eteen verikirjan, jonka sain; —\n niin monta jos nyt juont' ei vain ne tuumis\n pirulta sielut petkuttain.\n Tuo kompastuksen vanha ties,\n eik' uutta suoda suosiolla;\n ain' yksin hoidin nää, nyt olla\n saa apurinkin apumies.\n\n Meilt' aivan kaikki käy päin honkaan!\n Peritty tapa, vanha oikeus —\n mit' enää taattua meill' onkaan!\n Vei pois sen ennen viime puhallus,\n ma vaanin, vipsis, keskeytin kiireen,\n löin kynteni kuin vikkelimpään hiireen.\n Nyt vitkailee se, synkkää kotiaan\n ei jättäis, raihnaan ruumiin ryöttämajaa.\n Sen vihdoin vihariidassaan\n sielt' elementit häpeällä ajaa.\n Vaan milloin? Miten? Mistä kohdin?\n Ma turhaan päivän pitkän pulmaa pohdin.\n Menetti vanha surma voiman ruton.\n Ees löikö? Viel' on seikka ratkaisuton!\n Näin himoll' usein jäykenneen jo jonkin;\n vain harhaa: taas se liikkuu, eloss' onkin.\n\n Kummituksellisin manaus-elein.\n\n Hoi, tänne joutuin, paholaisten parvet,\n te herrat suorasarvet, käyräsarvet,\n pääpirun vanhaa kantaa, kaavaa!\n Myös hornan kita tuokaa yhtä haavaa.\n On sillä tosin kitaa monen monta!\n Sen nielu arvon, säädyn jälkeen vie;\n mut kovin tarkoin kuurnitsematonta\n vastedes tääkin viime leikki lie.\n\n Hirmuinen hornan kita aukeaa vasemmalta.\n\n On irvess' iskuhampaat; ilmoihin\n tuo kuilu purkaa tulivirran raivon.\n Lyö uumenista kiehuvaisen kaivon\n ikuiset lieskat liekkikaupungin.\n Ja hamaan hampaisiin luo punahyöky purskaa,\n päin toivon pilkett' uivat tuomitut;\n vaan suunnaton hyeenan suu ne murskaa,\n taas kuuma aalto kaikk' on ahmaissut.\n Ja paljon muuta sopet kätkee, paikka\n niin ahdas kaikki kauhut kukkuroi!\n Ravistaa hyv' on syntisiä, vaikka\n heist' olla pelkkä petoshoure voi.\n\n Lyhyt- ja suorasarvisille jähkyräpiruille.\n\n Te möllit, paahdeposkin, rumpuvatsoin,\n teist' aivan aito hornan käry käy,\n te pölkkyniskat, tähän! Tarkkaan katsoin,\n mit eikö fosforilta välkkyin näy!\n Se juur' on sielu, Psykhe siivin herkin;\n ne nyhdä pois, jää ruma toukka vain.\n Ma painan siihen sinettini merkin,\n ja tulipyörremyrskyyn tuuskahtain!\n\n Nää alitienoot vartioida,\n te köntit, tehtävänne on;\n ei tiedä, vaikk' ois valikoida\n suvainnut sinne asunnon.\n Se navass' usein asustaa.\n Siit' ettei vain se karkaa, varokaa.\n\n Pitkä- ja käyräsarvisille koipeliinipiruille.\n\n Te kylkikyöpelit, te pitkät hojot!\n Mink' ennätätte, ilmaa harokaa!\n Kurolla kynnet, käsivarret ojot,\n ett' aran häilyjän ne kiinni saa!\n Sen vanha koti on nyt niin ja näin,\n ja nero pyrkii kohta ylöspäin.\n\nKirkkauden säteikkö ylhäältä, oikealta.\n\nTAIVAALLINEN SOTAJOUKKO.\n\n Verkkaan jo vienoiset,\n taivahan-tienoiset\n väikymme luo.\n Taas tomun toipua,\n syntiin ei voipua,\n hyvyyden hoivaa,\n vienoa, voivaa,\n sointua soivaa\n tulomme tuo!\n\nMEFISTOFELES.\n\n Soi soraäänet, ylhäält' ilkirääky\n tuon valon kanssa vastenmielisen;\n se on tuo poika-tyttömäinen määky,\n mi hurskailust' on herkku herkkujen.\n Te tiedätte, kun hornanhäijy vietti\n meiss' ihmiskunnan hautoi periturmaa:\n se minkä katalinta mietti,\n tuon hurskailun se juuri hurmaa.\n\n Nuo narrit tulee teeskennellen, —\n niin ovat meiltä monta siepanneet —\n meit' omill' aseillamme ahdistellen,\n nuo pienet salaperkeleet.\n Hävitä ikihäpeä täss' ois;\n kaikk' ääreen haudan, väistymättä pois!\n\nENKELIEN KUORO ruusuja sirotellen.\n\n Ruusut te palavat,\n balsamia valavat,\n virvoitus-vihmeiset,\n elvytys-ihmeiset,\n lehväsiipi-lentoiset,\n avatkaa hentoiset\n umput jo nuo!\n\n Eedenin ihanan\n tuoksunne tuo,\n purppuran, vihannan,\n uinujan luo.\n\nMEFISTOFELES saatanoille.\n\n Mi nyöke, nytke? Niinkö horna säätää?\n Päin seiskaa! Sirotelkoot, siitä viis!\n Sijalleen joka sorkka siis!\n Vai kukittelu tuoko meidät häätää,\n tuliset perkeleet tuo tuisku jäätää!\n Se henkäisyynne sulaa, surkastuu.\n Puhallus, puuskurit! — Seis, enää ei!\n Tuo hönkä kaikki höpeneiksi vei. —\n Ei, ei niin kovaa! Sulkuun nenä, suu!\n Puhallus liian tuima! Milloinkaan\n te ette määrää tunne tosiaan!\n Ei käpristy ne vain, ne paahtuu, palaa!\n Jo leijaa kähynkirkkaat liekit päin;\n nyt tanaan kaikk', ei taapäin tuuman alaa!\n Oh, voima sammuu! Pirut peljättäin\n käy outo käry lieskain liehiväin.\n\nENKELIEN KUORO.\n\n Kukkaset autuaat,\n liekit ne riemukkaat\n rakkautta kantavat,\n auvoa antavat,\n min sydän voi.\n Totuus, mi hohtaa,\n iäiset johtaa\n joukot, jo kohtaa\n kuoloton koi!\n\nMEFISTOFELES.\n\n Häpeä, kirous! Hölmöt, hassut!\n Noin saatanat lyö pystyyn tassut!\n Päin hornaa köntit pyörää heittää,\n sen pohjass' ovat pyllyllään.\n Sen kuumin sauna saakoon teidät keittää!\n Vaan minä paikalleni jään. —\n\n Hosuu päältään leijailevia ruusuja.\n\n Pois, virvaliekit! Senkin välkky vilkku!\n Kun kouraisen, jää hyydepiimää pilkku!\n Pois, lepattaja! Vai et erkaniskaan!\n Pien, tulikiven lailla jää ne niskaan!\n\nENKELIEN KUORO.\n\n Voimaa te väistykää,\n jost' ette tiedä;\n sisäistä häirintää\n sit' ette siedä.\n Kiivas sen lieska lie,\n vahva meill' olkoon tie;\n lempi vain lempivät\n sisälle vie!\n\nMEFISTOFELES.\n\n Mun pääni palaa, sydän, maksa paistuu!\n Tää hornaa hornemmalta maistuu!\n On tuimemp' ikituskan tulta!\n Siks onkin uikutus niin armoton\n teill', onnettomat lempivät, kun on\n pälytty turhaan kurokauloin kulta.\n Ma myös! Mi kääntää sinnepäin mun pääni\n Ma vanha, vannoutunut vainomies!\n Tuo näky vihaa tuimint' ennen ties.\n Mik' outo tunkeutuiko sisimpääni?\n Niin nähdä herttaiset on kullannuput nuo;\n mi pidättää, ei kirota mun suo? —\n Jos kädet narrinviitan hihaan\n ma tungen, ken on narri sitten enää?\n Vaan vekarat nuo, joita vihaan,\n niin viehättää, — teen turhaan sille tenää!\n\n Te armaat lapset, alunperin\n myös perhett' olettehan Luciferin?\n Niin sorjat! Suudella mun halu ois!\n Paremmin ette tulla vois.\n Niin hauskaa, luonnollist' on tää,\n kuin tuhannesti nähdyt tuttavat;\n niin kissamaisen salakiihtävää;\n vain joka katseell' yhä kauniimmat!\n Oi, lähetkää, mua silmätkää vain kerran!\n\nENKELIT.\n\n Jo tulemme — sa väistyt saman verran?\n Me lähestymme, ja jos voit, niin jää!\n\n Enkelit valtaavat parvena liikkuen koko alan.\n\nMEFISTOFELES etunäyttämölle ahdistettuna.\n\n Nuo hornan hengiks soimaa meitä,\n jotk' oikeit' on pääpenteleitä,\n ne miehen, naisen pimittää. —\n Kirottu pulma, johon puutuin!\n Siis tääkö lemmen ilmanalaa?\n Tuleksi koko mies jo muutuin;\n ma tuskin tunnen, että niska palaa.\n Vain väikytte — jo laskeukaa! Ja hempi\n eleihin sorjiin hiukan maallisempi!\n Tuo totisuus ei hullump' ois,\n vaan ettekö nyt hiukan hymyyn suuta —\n kuin lempiväiset, nähkääs — vetää vois?\n Se mulle iki-ihastuksen tois.\n Vain pieni muikistus, ei muuta!\n Mua kiehtoo kerrassaan tuon pitkän pojan somuus,\n sua ei pue lainkaan papin ilme tuo.\n Himoova hieman minuun katse luo!\n Myös kaino kaunistais teit' alastomuus,\n on pitkä poimupaita liian vakaa. —\n Pois kääntyvät — saan tarkastella takaa! —\n Niin herkulliset rakkarit on nuo!\n\nENKELIEN KUORO.\n\n Kirkastu, virvoita,\n rakkauden palo!\n Pois kirot kirvoita,\n totuuden valo!\n Pahasta päästä pois,\n ett' ikiasunnoiss'\n ylhä kaikk'-yhteys ois,\n autuuden tois!\n\nMEFISTOFELES maltuttaen mielensä.\n\n Mik' on mun? Lyöty Jobin paisein, vammoin\n mies kaikk', ett' itseään jo katsoo kammoin,\n on sentään ylväs nähden pohjimpansa,\n on varma itsestään ja suvustansa.\n Ei saaneet vammaa pirunpuolet jalot!\n Vain pintaan lyö se, lemmen kuumehorkka.\n Jo raukee poltteet riivatut ja palot.\n Te olkaa kirotut, ja syystä, joka sorkka!\n\nENKELIEN KUORO.\n\n Pyhyyden helo!\n Kilpi se keillä,\n autuus on heillä,\n hyväin on elo.\n Yhtyen menkää,\n ylistäkää!\n Henki, jo henkää!\n Raikas on sää.\n\nKohoavat vieden Faustin kuolemattoman osan mukanaan.\n\nMEFISTOFELES katsoen ympärilleen.\n\n Vaan mitä? — Minne livahti ne varkaat?\n Mua, väki laiton, petit yllättäin!\n Päin taivasta jo saaliines sa karkaat!\n Siks sissimässä haudalla ne näin!\n Mult' aarteen suuren, ainoisen ne riisti,\n pois keplotellen ylhän sielun kiisti,\n mi mulle panttautui. Nyt kelle teen\n ma valituksen? Minut oikeuteen\n ken auttaa ansaittuun? Niin, ettäs tiedät,\n nyt vanhoillas sa puutuit satimeen.\n On pirun huono onnes, ja sen siedät!\n Tään homman kurjasti ma hoidin.\n Vakaiset vaivat hukkaan! Vangikseen\n siis kehno himo, hupsu lemmensoidin\n saa pikisauma-perkeleen!\n Ja piiriin pelin hassun lapsekkaan\n kokenut viisas näin jos osuu,\n ei ole hulluus pieni tosiaan,\n kun hänkin houruna jo hosuu.\n\n\n\nVUORENROTKOJA, METSÄÄ, KALLIOITA, ERÄMAATA,\n\nPyhiä erakoita sijoittuneina sinne tänne vuorenrinteelle kuilujen väliin.\n\nKUORO ja KAIKU.\n\n Metsikkö häälyy päin,\n kalliot päällekkäin,\n juuret ne kurottuu,\n taajana puuhun puu;\n tyrskyten vyöryy vuo,\n onkalo suojan suo;\n lempeinä leijonat\n luonamme liikkuvat,\n kunnian pyhä saa\n rakkauden, rauhan maa.\n\nPATER ECSTATICUS[102] väikkyen ylös ja alas.\n\n Iäinen ihanuus,\n rakkauden palavuus,\n tuska poven polttavan,\n hehku jumal-hekuman.\n Rintaani nuolet, väät,\n piikit ja peitsenpäät!\n\n Ruhjova nuija, lyö,\n salaman lieska, syö!\n Haihtuu niin turhuus tää,\n vain ikitähti jää,\n jää ydin ylhäinen\n rakkauden iäisen!\n\nPATER PROFUNDUS,[103] syvä piiri.\n\n Kuin jalan alla vuoren seinä,\n jot' uudet kantaa jyrkänteet,\n tuhannen heljän puron teinä\n vie äkkisyöksyyn vaahtoveet,\n kuin nousee honka huminoiva,\n jok' oman juuren voimaa juo,\n niin rakkaus on kaikkivoiva,\n mi kaiken kaitsee, kaiken luo.\n\n Veet vinhat ympärillä pauhaa,\n kuin huojuis metsät, kalliot,\n ja sentään hyminää on lauhaa,\n kun veisaa kosken kurimot.\n Sen laaksot virvoittaa sa annat\n ja salaman, mi sinkoaa,\n taas raikastuttaa ilman rannat,\n sen myrkkyhuurut haihduttaa.\n\n Niin viestis käy, niin vaalit meitä,\n iäti luova rakkaus.\n Mun henkeeni myös hehkus heitä,\n sen poista kylmyys, samennus,\n kun saartaa ahtaat aistit, vaistot\n kireine kahletuskineen.\n Oi Luoja, viihdä sielun taistot,\n tuo valo orpoon sydämeen!\n\nPATER SERAPHICUS,[104] keskimmäinen piiri.\n\n Mik' on huomenpilvi leijuin\n päällä kuusten kutriston?\n Aavistanko: siinä heijuin\n nuori henkiparvi on!\n\nAUTUAITTEN POIKAIN KUORO.\n\n Missä liemme, keitä liemme,\n isä, voitko ilmoittaa?\n Olomme on onni, tiemme\n niin on, niin on ihanaa.\n\nPATER SERAPHICUS.\n\n Sydänöisen synnyinsijan\n tuskin tajuun tuutimat,\n vanhemmat jäi teiltä pian,\n enkelit jo vartoivat!\n Tunnettehan, ett' on luona\n ystävä, siis tulkaa vaan!\n Miekkoiset, maan kolkon kuona\n teit' ei koskettanutkaan!\n Silmiin mun nyt siirtykäätte,\n maailman ne selittää!\n Niinkuin omillanne näätte\n niillä, mik' on seutu tää.\n\n Ottaa heidät omaan itseensä.\n\n Puit' on nuo, nuo kallioita,\n tuolla kuohuvirta vie\n valtavyöryjänsä, joita\n jouduttaa sen jyrkkä tie.\n\nAUTUAAT POJAT, sisältä.\n\n Mahtavalta kaikki näyttää,\n niin jos synkkää vain ei ois.\n Meidät kauhu, kammo täyttää.\n Rakas, kallis, päästä pois!\n\nPATER SERAPHICUS.\n\n Nouskaa piiri piirill' yhä,\n huomaamatta kasvakaa,\n niinkuin aina Luojan pyhä\n luonaolo vahvistaa!\n Henget ravitsee sen valo,\n sitä vapain seeste hohtaa,\n ikirakkauden palo,\n autuuteen jok' yksin johtaa.\n\nAUTUAITTEN POIKAIN KUORO väikkyen ylinten huippujen ympärillä.\n\n Riemuisin rinnoin\n piiriin nyt käsikkäin,\n pyhin, pyhin innoin\n veisaten, ylistäin!\n Harhaan ei johdata\n Jumalan tie,\n suo hänet kohdata,\n kotihin vie.\n\nENKELEITÄ väikkyen ylemmässä ilmapiirissä Faustin kuolematonta\nosaa kantaen.\n\n Pääs jalo henkimaailman\n jo jäsen pahan alta:\n ken etsii, pyrkii ainian,\n se päästää meill' on valta;\n ja ylhäältä kun rakkaus\n viel' auttoi, taivaan lasten\n soi tervehdys ja toivotus\n jo hälle autuasten.\n\nNUOREMMAT ENKELIT.\n\n Liekkiruusut lempivien,\n pyhäin katujattarien\n meidät voittoon auttaa voivat,\n täyttää ylhän työmme soivat:\n pois tään sielu-aarteen haimme.\n Kun ne satoi, häijyt häätyi,\n kun ne osui, horna horjui.\n Lemmen tuskat päälle päätyi\n sijaan tuttuin hornan vaivain,\n itse saatanaakin kaivain,\n vanha päämies turhaan torjui.\n Riemuitkaa! Me voiton saimme.\n\nTÄYDELLISEMMÄT ENKELIT.\n\n Meist' erkane ei pois\n maar raskas tähde;\n asbestia[105] vaikk' ois,\n ei saasta lähde.\n Kun hehkuns' aineeseen\n tuo henki, mitkään\n ei niitä erilleen\n jaa enkelitkään:\n jää kaksois-olemus,\n jää liitto vakaa;\n iäinen rakkaus\n vain voi ne jakaa.\n\nNUOREMMAT ENKELIT.\n\n Kuin vyöttäis kukkulaa\n utuinen helo,\n likellä liihottaa\n noin henki-elo.\n Hattarat haihtuu nuo;\n autuaat väikkyy luo\n poikaset; heitä\n paina ei taakka maan,\n uuden he koin\n kirkkausteitä\n innoin vain ilontaan\n käy ihanoin.\n Saa aluks saaton tään,\n auvoon ain' ylhempään\n nouskoon hän noin!\n\nAUTUAAT POJAT.\n\n Hänt' iloin hoivaamme\n kotelovaiheessaan,\n panttina taivaan me\n vaalimme varttumaan.\n Verhot jo päästelkää:\n vast' elpyi juuri,\n pyhää täynn' elämää\n jo kaunis on, suuri!\n\nDOCTOR MARIANUS,[106] ylimmän, puhtaimman piirin kammiossa.\n\n Vaill' äärt' on piiri tää,\n niin nostaa mieltä.\n Näen naisten väikyntää\n päin taivaan pieltä;\n on kuningatar sen\n tuo korkein noista,\n tuo tähtikruunuinen,\n niin muut ei loista.\n\n Hurmiossa.\n\n Valtiatar maailmain,\n avaa salaisuutes,\n silmilleni siinnokkain\n taivaan-avaruutes!\n Salli, mitä tuntee mies\n syvin, herkin rinnoin,\n etsijä sun armoties\n pyhin lemmen-innoin!\n\n Hehkuun herpoomattomaan,\n kirkas, ylhä, kiihdät;\n kohta hehkun vienoimpaan\n viihtymykseen viihdät.\n Neitsyt puhtain, ihanin,\n armon äiti pyhä,\n kuningatar ylhäisin,\n ylistetty yhä!\n\n Kuin hattarien\n kevyt kiertää lento\n katujattarien\n sua parvi hento,\n sun polvies luo,\n säde-ilmaa juomaan,\n sun armos huomaan.\n\n Koskematon, korkein, ei\n rakkautes raukee;\n keitä viettelykset vei,\n niille armos aukee.\n\n Työläs auttaa tuntojen\n heikkoutt' on turtaa;\n himojensa kahleet ken\n omin voimin murtaa?\n\n Pian jalka kompastuu\n liukkahalta tieltä;\n maire silmä, maire suu\n kelt' ei kiehdo mieltä?\n\n later Gloriosa väikkyy ylöspäin.\n\nKATUJATTARIEN KUORO.\n\n Oi taivaan teitä\n sa ylentyvä,\n oi, kuule meitä,\n sa armosyvä,\n vaill' äärtä hyvä!\n\nMAGNA PECCATRIX, St. Lucae 7:36.\n\n Kautta rakkauden, joka\n jumalpoikas jalat pesi\n balsamina kyynelvesi,\n vaikka pisti pilkan oka,\n kautta astian, mi viljaa\n nardust' uhkui, noin kun nyyhkin,\n kautta hiusten, joilla hiljaa\n pyhät jäsenet ma pyyhkin —\n\nMULIER SAMARITANA, St. Joh. 4.\n\n Kautta kaivon, aamuss' ajan\n jolle laumans' Abram johti,\n kautta sangon, Vapahtajan\n huulta vilvoittaa mi tohti,\n kautta lähteen runsaan, raikkaan,\n mit' ei iäisyydet luotaa,\n kirkkauttaan mi joka paikkaan,\n kaikkeen maailmaan nyt vuotaa —\n\nMARIA AEGYPTIACA,[108] Acta Sanctorum.\n\n Kautta haudan, joka Herran\n kätki pyhän-pyhään poveen,\n kautta käden, tieni kerran\n temppelin mi sulki oveen,\n kautta kadunnan, mi viekkaan\n synnin suisti korvessaan,\n kautta piirtämäni hiekkaan\n lähtöviestin autuaan —\n\nKOLMIN.\n\n Syntisten jok' annat naisten\n luonas olla, voittoon uuteen\n katuessa kasvavaisten\n ikuisuudest' ikuisuuteen,\n tää myös saata sielu hyvä,\n jolla askel vain ol' yksi\n tietämättään erhettyvä,\n armos voimin vyötetyksi!\n\nUNA POENITENTIUM,[109] ennen Gretchen nimeltään, hiipiytyen luo.\n\n Sa taivahainen,\n sa loistavainen,\n ah, kukkurainen\n näe armosilmin auvo tää!\n Lemmitty varhain,\n hän saapuu, harhain\n jo kahleet jää!\n\nAUTUAAT POJAT lähestyen kiertävässä piirissä.\n\n Meit' aimomp' on jo, noin\n pään ylvään nostaa!\n Koht' alttiin kukkuroin\n hän hoivan kostaa.\n Ei jääty kulkemaan\n me elon teitä;\n hän tietää matkat maan,\n hän neuvoo meitä.\n\nYKSI KATUJATTARISTA, ennen Gretchen nimeltään.\n\n Seass' ylhän henkikuoron tuskin\n hän huomaa, jo häll' elo uus,\n sen raikkaus on, runsauskin,\n sen pyhän kansan kaltaisuus.\n Kas, yltään kaiken vanhan haamun\n hän riisuu, kaikki kahleet maan,\n ja voimaa nuoruutensa aamun\n säteilee seesteverhossaan.\n Hänt' opettaa mun suo! Uus, pyhä\n viel' aamu häikäisee.\n\nMATER GLORIOSA.[107]\n Sa vain\n mua saata, väiky nousten yhä!\n Sua seuraa hän, sua aavistain.\n\nDOCTOR MARIANUS palvoen kasvoilleen langenneena.\n\n Armokatse kohdatkaa,\n katuvaiset, kaukaa!\n Autuuteen, jok' aukeaa,\n kiittäin valmistaukaa!\n Mieltä pyhään pyrkivää\n kukin kuulkoon valvoin,\n neitsyt, äiti, kruunupää\n taivaitten, sua palvoin!\n\nCHORUS MYSTICUS.\n\n Vain varjo häilyvä\n on kaikki mainen;\n tääll' elo säilyvä,\n täys vajavainen;\n näe näit' ei lihanne,\n ei mahda maa;\n nais-iki-ihanne\n meit' opastaa.\n\n_Finis_.\n\n * * * * *\n\nGoethen pääteoksen, Faust runoelman, ensimmäinen osa on jo kahdesti\nehtinyt tulla suomennetuksi — ensimmäisen suomennoksen julkaisi\nv. 1884 Kaarlo Forsman, toisen v. 1916 Valter Juva — ennenkuin\ntapahtuu ensimmäinen yritys tämän runoelman jälkiosan saattamiseksi\nsuomenkieliseen asuun. Maaliskuun 22 p. 1932 vietetyn Goethen\n100-vuotismuistojuhlan vaiheilla tehty vähäinen käännöskatkelma antoi\nalkusysäyksen tälle nyt julkisuuteen astuvalle suomennokselle, jonka\nsuorittamisen ilman pitempiä keskeytyksiä on tehnyt mahdolliseksi\nSuomalaisen kirjallisuuden edistämisvarojen valtuuskunnan\nKaunokirjallisen osaston myöntämä avustus. Osaston puolesta ovat\nsuomennoksen tarkastaneet professorit Gustav Schmidt ja V. Tarkiainen,\njoille suomentaja täten lausuu julki suuren kiitollisuutensa.\n\n\n\n\nSELITYKSIÄ.\n\n\n[1] Ariel, Shakespearen \"Myrskyssä\" Prospero tietäjän käskyjä\ntoimittava avulias ja ihmevoimainen ilmankeiju. — Yön vartiot:\nroomalaiset jakoivat yön neljään 3-tuntiseen vartioon (vigiliae).\nNiiksi seur. kuorolaulussa kuvataan ilta, yö, aamuhämärä ja\nauringonnousu.\n\n[2] Horain myrsky: Horat, vuodenaikojen sekä hetkien jumalattaret,\ntaivaan ovenvartiat.\n\n[3] Mefistofeleen arvostuskysymysten vastaus on: narri.\n\n[4] Guelfit ja ghibelliinit, Hohenstaufen ajan molemmat suuret\npuolueet, paavilliset ja keisarilliset, keskenään sotivien puolueiden\nperikuvina.\n\n[5] Vanhan saksalaisen lain mukaan kaikki auran tapaamaa syvemmällä\nmaassa olevat aarteet kuuluivat keisarille. — Tähtienselittäjät\njakoivat taivaan piireihin, joissa jokaisella kiertotähdellä oli oma\n\"huoneensa\". Kukin hetki oli oman tähtensä vaikutuksen alainen.\n\n[6] Alkemistien käsityksen mukaan taivaankappaleet edustivat kukin\nomaa metalliansa: aurinko, Sol, kultaa, kuu, Luna, hopeaa, Merkurius\nelohopeaa, Venus vaskea, Mars rautaa, Jupiter tinaa, Saturnus lyijyä.\nTähtienselittäjän mahtipontinen ja salamyhkäinen puhe sisältää vain sen\nvarsin arkipäiväisen ajatuksen, että kullalla ja hopealla saa kaikkea.\n\n[7] Mandragoranjuuri oli tehokas, aarrekätköjä ilmisaava taikakapine.\nVain musta koira saattoi sen temmata maasta, ihminen sitä yrittäessään\nmenetti henkensä. Kätkettyjen aarteiden uskottiin herättävän lähelle\nosuneissa kivun aistimuksia.\n\n[8] Pyhiin jalkapohjiin: keisarin oli suudeltava paavin tohvelia.\n\n[9] Ceres, muinaisroomal. kasvullisuuden jumalatar. — Theofrastos,\nkreikkal. filosoofi (372-287 e.Kr.), kasvitieteen perustajaksi\nsanottu. — Kilpahaasteen antavat ruusunumput fantasiakukille.\n\n[10] Teorbi, luutun tapainen kielisoitin.\n\n[11] Pulcinella, koomillinen henkilö italialaisissa huvinäytelmissä.\n\n[12] Vampyyrit, vainajain henkiä, jotka haudoistaan lähtivät imemään\nverta ihmisistä. — Kohtalottaret, Moirat (lat. Parcae), Yön tyttäret,\nKlotho, elämänlangan kehrääjä, Lakhesis, sen mittaaja, ja Atropos, sen\npoikkileikkaaja. Tässä Klotho ja Atropos vaihtaneet osia.\n\n[13] Asmodeus, Tobian kirjassa pahahenki, joka on surmannut seitsemän\nylkää peräkkäin saman neitosen morsiuskammiossa.\n\n[14] Vuori: Viisauden ja Voiton hengettäriä kantava elefantti,\nviisauden vallitseman voiman vertauskuvana.\n\n[15] Pelko ja Toivo suurimpia ihmisvihollisia, koska toinen lamauttaa\nja kauhukuvillaan sumentaa elämänilon, toinen taas kiihoittaa liikoja\nkuvittelemaan ja tavoittelemaan. — Zoilo-Thersites, kaksoisnaamio:\nZoilos kreikkal. grammaatikko, Homeroksen halventaja, Thersites\nruma ja katala sankarien parjaaja, jota Odysseus kurittaa. (Ilias,\nII 212 s.). Naamiaiskulkueessa kaiketi Mefistofeleen esittämänä tai\nesiinloihtimana, koska airut ei enää tiedä selittää tätä ilmestystä\nenempää kuin seuraaviakaan.\n\n[16] Plutos jumalan naamiossa on Faust itse.\n\n[17] Laihan hahmon naamiossa Mefistofeles. — Avaritia: ahneus,\nitaruus.\n\n[18] Suuri Pan: Pan alkuaan karjalaumojen ja paimenten haltia (niin\nsiv. 226), sittemmin nimen yhtäläisyyden vuoksi _pan_ (kreikk. = kaikki)\nsanan kanssa kaikkeuden jumalaksi selitetty. Sanottiin Panin nukkuvan,\nkun täydellinen rauha vallitsi luonnossa, hänen huutonsa taas herätti\n\"paanillista kauhua\". Suuren Panin naamiossa on tuntemattomana itse\nkeisari.\n\n[19] Troglodyytit: luola-asukkaat.\n\n[20] Salamanterien ruhtinas: tarun mukaan salamanterit saattoivat elää\ntulessa.\n\n[21] Nereiidit, ks. s. 160. — Merenjumalatar Thetis, yksi\nNereiideistä, oli ottanut puolisokseen Peleus sankarin, heidän poikansa\noli Akhilleus. .- Sheherazade, Tuhannen ja yhden yön satujen kertojatar.\n\n[22] Mystagoogi: mysterioiden l. salaisoppien opettaja. Neofyytit:\nvasta-istutetut, s.o. mysterioihin vastavihityt.\n\n[23] Triglyyfi: doorilaisessa temppelissä kunkin pylvään kohdalla oleva\nkolmiuurteinen friisikoriste.\n\n[24] Paimenrenki: Troian kuninkaan poika Paris oli Ida-vuorella\npaimenena, jonka Hera, Pallas Athene ja Afrodite antoivat ratkaista,\nkuka heistä oli kaunein.\n\n[25] Sulous lumokuvastuksessaan: Faustin taikakuvastimessa näkemä kuva\n(Faust I, kohtaus: Noita-akan keittiössä).\n\n[26] Endymion ja Luna, runoudessa ja taiteessa usein kuvattu kohtaus\nkreikkal. tarustosta, kuinka kuun jumalatar kumartuu suutelemaan\nrakastamaansa kaunista nukkuvaa nuorukaista Endymionia. — Duenna:\niäkäs seuranainen, säädyllisyyden valvoja.\n\n[27] Troian harmaaparrat vanhukset lausuvat Helenan nähdessään (Ilias,\nIII 156 ss.):\n\n \"Ei ole kumma, jos voi polon pitkän kärsiä vaimon\n moisen vuoks urot Troian kuin varusääret Akhaijit.\n Kuin jumalattaret itse hän kaunis on, katsoa ihme.\"\n\n[28] Kaksoisvaltakunta: todellisuuden ja ihanteen maailmat, jotka Faust\ntahtoo yht'aikaa omistaa ja vallita.\n\n[29] Famulus: palvelija, apulainen.\n\n[30] Oremus: rukoilkaamme.\n\n[31] Baccalaureus: opiskelija, jolla oli alin keskiaikainen\nyliopistollinen oppiarvo.\n\n[32] Tukka Ruotsin kuosiin: lyhyeksi leikattu niinkuin ruotsalaisilla\n30-vuotisessa sodassa.\n\n[33] Homunculus näkee Faustin uninäyn, kuinka Zeus joutsenen hahmossa\nlähestyy Ledaa, hänen ikävöimänsä Helenan tulevaa emoa.\n\n[34] Farsaloksen taistelussa v. 48 e.Kr. Caesar voitti Pompeiuksen.\n\n[35] Ad spectatores: katsojille. — Erikhtho, roomal. runoilijain\nOvidiuksen ja Lucanuksen kamalahaamuiseksi kuvaama Thessalian\nvelhovaimo.\n\n[36] Magnus: Pompeius, jota mainitaan lisänimellä Magnus, Suuri.\n\n[37] Antaios, jättiläinen, maa-emon poika, joka painiessaan Herakleen\nkanssa sai aina uusia voimia maahan koskettaessaan, kunnes Herakles\nkeksi rusentaa hänet ilmaan kohotettuna. — Aarnikotkat l. griipit,\nsiivekkäiksi, kotkanpäisiksi leijoniksi kuviteltuja, aarteita\nvartioivia taruolentoja.\n\n[38] Muurahaiset: Herodotos kertoo kettuja suuremmista, koiria\npienemmistä muurahaisista, jotka Intiassa kaivavat kultaa. —\nArimaspit: kreikkal. tarinoissa, kauimpana koillisessa asuva kansa,\naarnikotkia vastaan taistelevia yksisilmäisiä olentoja.\n\n[39] Old Iniquity (vanha häijy): paholaisen nimitys vanhoissa\nenglantil. moralitoettinäytelmissä.\n\n[40] Oidipus pelasti Theben kaupungin Sfinksin hävityksiltä arvaamalla\ntämän asettaman arvoituksen. — Odysseus kuunteli Seireenien lumolaulua\nlaivansa mastoon sidottuna toverien soutaessa ohi korvat vahalla\ntukittuina (Odysseia XII).\n\n[41] Kheiron, kreikkal. tarustossa kuuluisin kentaureista, Kronoksen\nja Filyran, Okeanoksen tyttären, poika, viisas lääkäri ja sankarien\nkasvattaja.\n\n[42] Alkides: Herakles, Alkeus sankarin jälkeläinen. — Stymfaliidit\nolivat lintuja, jotka vaskisilla, halki ilman kiitävillä sulillaan\nsurmasivat ihmisiä ja jotka Herakles tuhosi. — Lernan hydra, Herakleen\nsurmaama monipäinen vesikäärme, jolle jokaisen katkaistun pään sijaan\nkasvoi kaksi uutta, kunnes Herakles tulikekäleellä korvensi\nleikatut kaulat.\n\n[43] Lamiat, ihmisverta himoavia kummituksia, jotka ilmestyivät\nhoukuttelevien neitosten hahmossa.\n\n[44] Argonautat, Iason tovereineen, Kreikan kuuluisimmat tarusankarit,\njotka Argo-laivalla lähtivät kultaisen taljan noutoon Kolkhis-maasta.\n— Mentor, Telemakhoksen kasvattaja, jonka hahmossa Pallas Athene\nilmestyy neuvoen ja auttaen (Odysseia II, IIT, XXII, XXIY).\n\n[45] Dioskuurit, Zeuksen pojat, Kastor ja Polluks, Helenan veljet. -.\nBoreaadit, Boreaan (Pohjatuulen) pojat Kalais ja Zetes. — Eurystheus,\njonka vallan alaisena Herakles suorittaa 12 väkityötään, oli hänen\nvanhempi sukulaisensa, ei veljensä. Herakleen täytyi 3 vuotta olla\nOmfale kuningattaren orjana naisen puvussa villoja kehräten, Omfalen\nylvästellessä hänen nuijallaan ja leijonantaljallaan. — Gaia: maa,\nmaaemo. — Hebe, Zeuksen ja Heran tytär, nuoruuden jumalatar, tuli\njumalien tykö otetun Herakleen puolisoksi.\n\n[46] Theseus ja Peirithoos olivat ryöstäneet nuoren Helenan, mutta\nKastor ja Polluks pelastivat sisarensa ryöstäjäin vallasta. — Tarun\nmukaan Akhilleus ja Helena manalan varjoina, siis ajallisuuden vallasta\nvapaina, yhtyivät Leuke-saarella, ei Feraissa, avioliittoon, josta\nsyntyi Euforion niminen poika.\n\n[47] Manto, Teiresias tietäjän tytär, Apollon pyhätön ennustava\npapitar, tässä hänen isänään lääketaidon jumala Asklepios, jonka hoitoa\nKheiron katsoo Faustin kaipaavan.\n\n[48] Roomaa Kreikka koki täss' uhmata: Pydnan taistelussa v. 168\ne.Kr. Rooman konsuli Aemilius Paullus voitti Kreikan valtiaan,\nmakedonialaisen Perseus kuninkaan.\n\n[49] Orfeus hellytti laulullaan Hadeen liallitsijattaren Persefonen\nl. Persefoneian antamaan hänelle takaisin hänen kuolleen puolisonsa\nEurydiken, jonka hän kuitenkin menetti jälleen kääntyessään vastoin\nkieltoa häntä katsomaan, ennenkuin oli ehtinyt pois manalasta.\n\n[50] Seismos, maanjäristyksen haltia.\n\n[51] Leto jumalatar synnytti Zeukselle kaksoiset Apollon ja Artemiin\nmeressä ajelehtivalla Delos-saarella, jonne hän Heran vainoamana oli\npaennut ja joka vasta silloin kiintyi meren pohjaan näiden jumal-lasten\nsyntymäsijaksi.\n\n[52] Giganttien kertoo taru taistelussaan jumalia vastaan asettaneen\nPelion-, Ossa- ja Olympos-vuoret päälletysten taivaaseen rynnätäkseen.\n— Zeuksen korkea istuin: Olymposvuoren harja, jumalien asunto.\n\n[53] Homeros mainitsee pygmaijien (peukaloisten) tarunomaisen\nkääpiökansan taistelusta kurkia vastaan, joilla tässä Schillerin\nkuuluisan ballaadin mukaan nimityksenä \"Ibykoksen kurjet\". —\nBlocksberg, \"Kyöpelinvuori\", jonne noitien Valpurinyönä uskottiin\nkokoontuvan juhlaa viettämään, Ilsenstein, Heinrichshöhe, Schnarcher\nkalliokukkuloita, Elend kylä Harz-vuoristossa.\n\n[54] Empusa, aasinjalalla kulkeva vampyyrikummitus.\n\n[55] Thyrsossauva, viininlehviin kiedottu sauva, joita Dionysos jumalaa\npalvovat bakkhantit l. menaadit huiskuttivat riehuvassa hurmiossaan.\n\n[56] Oreas: vuorinymfi. — Luonnonkallio, vastakohta Seismoksen\nkohottamalle vuorelle.\n\n[57] Anaksagoras, kreikkal. filosoofi (500-428 e.Kr.), joka väitti\nauringon olevan hehkuvaa metallia, tässä pantu edustamaan n.s.\nvulkanismia, joka selitti m.m. vuoret tuliperäisten voimien\nsynnyttämiksi. Thales (n. 640-543 e.Kr.), joka opetti kaiken olevan\nvedestä syntyisin, taas edustaa edelliselle vastakkaista neptunismia.\n\n[58] Plutooninen: maanalainen. Aiooliset höyryt: maan sisukseen\nsalpautuneet kaasut, nimitys Aiolos jumalan, tuulten ja ilmojen\nhaltian, mukaan.\n\n[59] Sama jumalatar oli taivaalla vallitessaan Luna (Kuutar), maan\npäällä Diana ja maan alla Hekate. Hänet kuviteltiin kolmipäiseksi.\n\n[60] Dryas: puun haltiatar, metsänneito. — Forkyaadit l. Graiat, öisiä\nkammo-olentoja, Forkys nimisen merenjumalan tyttäriä.\n\n[61] Ops, roomal. hedelmällisyyden jumalatar. — Rhea, \"jumaläiti\",\nUranoksen ja Gaian tytär, veljensä Kronoksen puoliso. — Parcat:\nKohtalottaret (ks. sel. 12).\n\n[62] Nereiidit, ennustustaitoisen merenjumalan Nereuksen tyttäret,\njoiden äiti oli Okeanoksen tytär Doris: siitä heillä myös nimenä\nDoriidit. — Tritoonit, vedenhaltioita, joilla kuviteltiin olevan\nihmisen yläruumis, mutta jalkojen asemesta kalanpyrstö.\n\n[63] Kabiirit, etenkin Samothrake-saarella palvottuja laivurien\njumaluuksia, joiden merkityksestä, muodosta ja toiminnasta eräiden\nsilloisten mytoloogien esittämiä merkillisiä käsityksiä Goethe\nseuraavassa ivaa.\n\n[64] Horatiuksen oodissa \"Pastor quum traheret per freta navibus\"\n(Carmina I. 15) Nereus näin varoittaa Parista. — Troian hävityksen on\neritoten Vergilius ikuistanut \"Aeneis\" runoelmassaan.\n\n[65] Galateia, kaunein Nereiideistä, tässä Afroditen\nvallanperijättärenä, koska korkeammat jumalat eivät ole läsnä\nklassillisen Valpurinyön haltiajuhlassa. — Pafos, Kypros-saarella,\nAfroditen palvontapaikka. — Kythereia, Afroditen lisänimi toisen\npalvontapaikan, Kythera-saaren, mukaan.\n\n[66] Proteus, ennustustaitoinen, alati muotoa muuttava merenjumala,\njoka juuri siksi on sopivin neuvomaan keinotekoiselle Homuneulukselle\ntietä oikeaan syntymiseen. — Khelone, kilpikonnaksi muutettu nymfi.\n\n[67] Telkhiinit, alkujaan vedenjumalia, sitten Rhodos-saaren muinaisia\nseppiä ja kuvanveistäjiä.\n\n[68] Jumal-impi: Kuutar, hänen veljensä: auringonjumala Helios. —\nPaiaani: rukous- ja ylistyslaulu. — Jumal-pylväät, viittaus n.s.\nRhodoksen kolossiin, suunnattoman suureen auringonjumalan patsaaseen,\njota pidettiin yhtenä maailman 7 ihmeestä.\n\n[69] Psyllit ja marsit, käärmeenlumoojina mainittuja libyalaisia ja\nitalialaisia muinaisheimoja, tässä sijoitetut Kypros-saareen sen\nvanhimmiksi asukkaiksi. — Kotka, siivekäs jalopeura, risti ja kuu\ntarkoittavat saaren vaiheita Rooman, Venezian, ristiritarien ja\nturkkilaisten vallanalaisuudessa.\n\n[70] Frygian lakeat: Troian tasanko. — Euros: itätuuli.\n\n[71] Thalamos: makuukammio.\n\n[72] Orkus: manala, Hades. — Menaadit (ks. sel. 55).\n\n[73] Erebos: manalan yö, Kaaoksen poika.\n\n[74] Skylla, kamala kuusipäinen hirviö, joka ryösti miehiä saaliikseen\nOdysseuksen laivasta. — Teiresias, thebalainen tietäjä, Orion, kaunis\nmetsästäjä, jonka Eos (Koitar) vei omakseen ja josta sitten tuli\ntähtikuvio, Odysseuksen manalassa käydessään näkemiä haamuja (Odysseia\nXI).\n\n[75] Harpyiat, ihmisiä ryöstäviä siivekkäitä taruolentoja.\n\n[76] Afidnos, Theseus sankarin ystävä.\n\n[77] Manan kolmipää koira: Kerberos.\n\n[78] Uljas rotu: Faust ritareineen. — Kimmeria, kaukana luoteessa\nOkeanos-virran äärellä oleva ikuisen hämärän maa.\n\n[79] Ihmissyöjäisessä raivossaan: Akhilleus sanoo kuolevalle\nHektorille (Ilias XX 346 s.):\n\n\"Kunp' oma vimmani sais minut silpomahan sekä syömään raa'altaan\nsinut, moiset työt olet mulle sa tehnyt!\"\n\n[80] Hermes saattoi vainajain sielut manalaan, siitä hänellä nimitys\nPsykhopompos, sielujen saattaja.\n\n[81] Pythonissa: ennustajatar.\n\n[82] Lynkeus, torninvartian nimi \"ilvessilmäisen\" argonautan (s. 131)\nmukaan.\n\n[83] Helenan oli ryöstänyt Theseus, vietellyt Paris, taistelulla\nvallannut takaisin Menelaos, häntä harhaisilla teillä kuljettanut\nHermes jumala ja nyt demooni Forkyas. Niin hän oli hämmentänyt\nmaailmaa jo varhain yhtenä ja vielä pahemmin kahtena ollen Egyptissä\nja valhehahmona Troiassa (ks. s. 196) Troian sodan aiheuttajana;\nnyt palaus Spartaan, missä kuolema häntä uhkasi, oli hänelle kolmas\nolemus, ja Faustin tykönä, missä Lynkeus hänen tähtensä oli saava\nrangaistuksen, alkoi taas uusi, neljäs.\n\n[84] Apollo sai rangaistukseksi kyklooppien surmaamisesta vuosikauden\npaimentaa Admetos kuninkaan karjoja Thessaliassa. — Partasuut:\nvanhemmat näytelmän katsojista, joita Forkyas kääntyy puhuttelemaan.\n\n[85] Maian lapsi: Hermes, jonka Atlas jättiläisen tytär Maia tarun\nmukaan oli synnyttänyt Zeukselle.\n\n[86] Kypria l. Kypris, (Kyprotar), Afrodite, palvontapaikkansa\nKypros-saaren mukaan.\n\n[87] Pelopsin manner: Pelopennesos, jonka kerrotaan saaneen nimensä\nmuinaisen hallitsijansa Pelopsin, Tantaloksen pojan, mukaan.\n\n[88] Ikaros lensi isänsä Daidaloksen tekemillä siivillä liian likelle\naurinkoa, jolloin siipiä kiinnittävä vaha suli ja hän suistui mereen.\n— Surulaulu on Kreikan vapaustaistelussa kuolleen lordi Byronin\nmuistolle omistettu.\n\n[89] Kuoroneidot palaavat takaisin luontoon sieluttomiksi\nluonnonhengiksi, osa heistä metsänneidoiksi, dryaadeiksi, toinen\nvuorinymfeiksi, oreaadeiksi, kolmas lähdeneidoiksi, najaadeiksi ja\nneljäs viinitarhojen oreaadeiksi.\n\n[90] Maiandros, mutkikas joki Vähässä-Aasiassa, siitä koristeaiheena\nkäytetyn meanderviivan nimitys.\n\n[91] Seilenos, Bakkhoksen l. Dionysoksen kasvattaja.\n\n[92] Auroran lempi: pilvikuvastus, joka ensin on kangastellut Helenan\nkuvana, tuo Faustin mieleen hänen ensimmäisen lempensä, Gretchenin,\nherkän, aamukajasteisen muiston.\n\n[93] Sardanapalus, muinainen Assyrian kuningas, mässäävän hekumoitsijan\nperikuva.\n\n[94] Shakespearen \"Kesäyön unelmassa\" joukko Ateenan käsityöläisiä\nesittää hullunkurisen pilanäytöksensä keskiajalla hyvin suositusta\nPyramuksen ja Thisben lemmentarinasta.\n\n[95] Kristalliin katsominen, vanhastaan käytetty keino kaukaisten tai\nsalattujen seikkain näkemiseen. — Noreian noita: Noreia l. Nursia,\nkaupunki sabiinien maassa, oli maineessa taikuudestaan ja noidistaan,\njollaisen Faust uskottelee nyt tahtovan palkita keisarille ammoisen\npelastumisensa polttoroviolta.\n\n[96] Tietäville: katsojille, jotka tietävät kaiken tapahtuvan\nMefistofeleen toimesta.\n\n[97] Dioskuurien tuliksi sanoivat kreikkalaiset laivanmastoissa y.m.\nkorkeissa huipuissa toisinaan näkyvää sähköistä valoilmiöitä, n.s.\nElmon tulta. Dioskuurit olivat laivakulun suojelijoita.\n\n[98] Keskiajalla luultiin venezialaisiin laseihin piilevän päihtymistä\nestävän voiman.\n\n[99] Filemon ja Baukis, kreikkal. tarustossa iäkäs, köyhä ja hurskas\naviopari, jolta Zeus ja Hermes tuntemattomina saivat vieraanvaraisen\nkestinnän, rikasten sulkiessa heiltä ovensa, ja joiden maja muuttui\ntemppeliksi ja he itse sen papeiksi kostavan tulvan hukuttaessa\nmuun seudun. Näytelmän vanhuksille nämä nimet annettu \"luonteiden\nilmentämiseksi\".\n\n[100] Lemuurit (lemures), muinaisten roomalaisten uskomuksessa\nvainajain henkiä, tässä vanhojen hautamaalausten mukaan\nluurankomaisiksi kummituksiksi kuviteltuja.\n\n[101] Sanoa tuokiolle saisin: Faust siis vain toivoisi voivansa kerran\nlausua ne sanat, joiden sanomisella hän olisi menettänyt ammoisen\nvetonsa ja joutunut Mefistofeleen saaliiksi. — Aiooni, ajanjakso,\nmaailmankausi, ikuisuus.\n\n[102] Pater ecstaticus (haltioitunut isä), P. Antoniuksesta ja eräistä\nmuista hurskaista marttyyreistä käytetty nimitys. Ylös ja alas\nväikkyminen pyhimyskertomuksissa pyhän hurskaudenhurmion ylimpänä\nilmauksena.\n\n[103] Pater profundus (syvällinen isä, Bernhard Clairvauxlaisen\nlisänimi), palvoo luonnossa ilmeneviä rakkauden ilmestyksiä, jossa\nnäennäisesti tuhoisatkin voimat ovat siunauksellisia.\n\n[104] Pater seraphicus (seraafinkaltainen isä, Franciscus\nAssisilaisesta käytetty nimitys) ottaa autuaat pojat, kohta\nsyntymänsä jälkeen kuolleet lapset, katsomaan heille tuntemattomaksi\njäänyttä maailmaa hänen omilla kokeneilla silmillään. Tässä seuratun\nSwedenborgin käsityksen mukaan he vasta kuolemanjälkeisessä välitilassa\nsaatuaan valistusta ja perisynnistä puhdistuttuaan pääsevät taivaaseen.\n\n[105] Asbesti, tulessa kulumaton, siis puhtain, epämaallisin aine.\n\n[106] Doctor Marianus, korkeimman asteen saavuttanut Marian\nkunnioituksen opettaja ja julistaja.\n\n[107] Mater Gloriosa: Jumalanäiti kunniansa kirkkaudessa.\n\n[108] Maria Aegyptiaca, Egyptin Maria, oli, kuten Acta sanctorum\n(Pyhimysten teot) nimisessä legendakokoelmassa kerrotaan, kauan\nviettänyt syntistä elämää, mutta kerran näkymättömän käden torjumana\nPyhän haudan kirkon ovelta vetäytynyt erämaahan ja siellä 48 vuotta\nkatunut entistä elämäänsä ja vihdoin kirjoittanut erämaan hiekkaan\nviimeisen hurskaan toivomuksensa.\n\n[109] Una poenitentium: yksi katujattarista.\n\n\n\n"]