[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fMTApbnpMoofZ0VW3Sp2kq95IHh6gSPxkbl5DxXxn7Ks":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":17,"language":18,"yearPublished":19,"yearPublishedTranslation":20,"wordCount":21,"charCount":22,"usRestricted":23,"gutenbergId":24,"gutenbergSubjects":25,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},2672,"Satuja ja tarinoita I","Andersen,  Hans Christian",1805,1875,"2672-andersen-h-c-satuja-ja-tarinoita-i","2672__Andersen_H._C.__Satuja_ja_tarinoita_I",null,"novelli",[14,15,16],"kansanperinne","tieteisfiktio","fantasia",[],"fi",1835,1914,33892,209466,false,53484,[26],"Fairy tales",[28,29,30],"Mythology, Legends & Folklore","Science-Fiction & Fantasy","Short Stories","\"SATUJA JA TARINOITA I\" by H. C. Andersen is a collection of fairy tales written in the early 20th century. This anthology likely includes some of Andersen's most beloved stories, showcasing his imaginative narratives that often convey moral lessons through whimsical plots and memorable characters. Among the tales featured are popular classics such as \"The Little Mermaid\" and \"The Princess and the Pea,\" which delve into themes of love, sacrifice, and the nature of true nobility.  The opening portion of the collection begins with the tale of a soldier who, upon returning home from war, encounters a mysterious old witch who offers him riches in exchange for retrieving some old flint stones from a hollow tree. As the soldier embarks on this quest, he discovers a magical world within the tree, filled with riches guarded by enormous dogs. His newfound wealth initially brings him joy, leading to a lavish lifestyle and friends, but soon the reality of his choices leads him into conflict and ultimately, a brush with the law. This enchanting story sets the tone for a collection filled with adventure, fantasy, and reflections on human nature. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Talvio, Maila",260,"Ensimmäinen osa sisältää rakastettuja klassikkosatuja, kuten Tulukset, Pieni merenneito ja Keisarin uudet vaatteet. Kokoelma tarjoaa mielikuvituksellisia tarinoita, joissa yhdistyvät kansanperinne ja inhimilliset opetukset.","H. C. Andersenin 'Satuja ja tarinoita I' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2672. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SATUJA JA TARINOITA I\n\nKirj.\n\nH. C. Andersen\n\n\nSuomentanut\n\nMaila Talvio\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1914.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS.\n\n  1. Tulukset.\n  2. Iso Niilo ja Pikku Niilo.\n  3. Todellinen prinsessa.\n  4. Pikku Iidan kukkaset.\n  5. Peukalo-Liisa.\n  6. Paha poika.\n  7. Matkatoveri.\n  8. Pieni merenneito.\n  9. Keisarin uudet vaatteet.\n 10. Onnettaren kalossit.\n 11. Satakauno.\n 12. Vakaa tinasotamies.\n\n\n\n\nTULUKSET.\n\n\nMaantietä tulla marssi sotamies: yks, kaks! yks, kaks! Hänellä oli\nreppu selässä ja sapeli vyöllä, sillä hän oli ollut sodassa ja palasi\nnyt kotiin. Maantiellä hän äkkiä tapasi vanhan noita-akan. Olipa se\nilkeän näköinen! Sen alahuuli ulottui rinnalle asti ja se virkkoi:\n\"hyvää iltaa, sotamies! Onpa sinulla komea sapeli ja suuri reppu.\nSinäpä olet aika sotamies! Nyt sinä voit saada niin paljon rahaa kuin\nikinä tahdot!\"\n\n\"Kiitoksia vain, vanha noita-akka!\" vastasi sotamies.\n\n\"Näetkös tuon suuren puun?\" puheli akka ja osoitti puuta, joka kasvoi\nsiinä likellä. \"Se on sisältä ontto! Nouseppas nyt latvaan, niin näet\naukon. Kun pujahdat siitä sisään, pääset syvälle puuhun. Minä sidon\nnuoran vyöllesi ja vedän sinut ylös, kun vain huudat!\"\n\n\"Mitä minä siellä puussa teen?\" kysyi sotamies.\n\n\"Menet noutamaan rahoja!\" vastasi noita. \"Katso, kun sinä pääset\npuun pohjalle, avautuu eteesi pitkä käytävä. Siellä on hyvin\nvaloisaa, sillä siellä palaa satoja lamppuja. Näet kolme ovea, avaa\nne, avaimet ovat ovessa. Kun tulet ensimäiseen huoneeseen, näet\nkeskellä lattiaa suuren kirstun ja sen päällä istumassa koiran. Sillä\nkoiralla on kahvikupin kokoiset silmät, mutta älä sitä pelästy.\nMinä annan matkaasi siniruutuisen esiliinani. Levitä se lattialle,\nmene sitten vain rohkeasti koiran kimppuun ja nosta se esiliinalle,\navaa kirstu ja ota niin monta killinkiä kuin tahdot. Kirstussa on\npaljasta kuparirahaa. Mutta jos sinä mieluummin tahdot hopeaa,\nvoit mennä seuraavaan huoneeseen; siellä istuu koira, jonka silmät\novat kuin myllynkivet, mutta älä sitä säikähdä, nosta vain elukka\nesiliinalleni ja ota rahaa! Mutta jos sinä nyt tahtoisitkin kultaa,\nvoit sitäkin saada miten paljon hyvänsä, jos menet kolmanteen\nhuoneeseen. Sen huoneen rahakirstua vartioi koira, jonka silmät ovat\nkuin kellotapulit. Se se vasta on koira! Mutta älä sitäkään säikähdä!\nnosta se vain esiliinalleni istumaan, ei se tee sinulle pahaa. Ja ota\nsitten kirstusta kultaa niin paljon kuin haluttaa!\"\n\n\"Ei kuulu hullummalta!\" sanoi sotamies. \"Mutta mitä minun sitten\npitää antaa vastalahjaksi sinulle, vanha noita? Sillä kyllä kai sinä\nminulta jotakin tahdot!\"\n\n\"Ei\", sanoi noita, \"en minä tahdo sinulta penninkään vertaa! ainoa\nmitä pyydän on, että tuot minulle vanhat tulukset, jotka mummoni\nunohti puuhun, kun hän viimein siellä kävi!\"\n\n\"No! sido sitten nuora vyölleni!\" sanoi sotamies.\n\n\"Kas noin!\" virkkoi noita, \"ja tässä on sinikirjava esiliinani\".\n\nSotamies kapusi nyt puuhun, pudottautui aukkoon ja joutui siihen\nsuureen käytävään, jossa paloi satoja lamppuja.\n\nHän avasi ensimäisen oven. Hui! siinä se oli vastassa koira, jonka\nsilmät olivat suuret kuin kahvikupit. Se istui tuijottamassa suoraan\ntulijaan.\n\n\"Oletpa sinä aika veitikka!\" sanoi sotamies, nosti koiran noita-akan\nesiliinalle ja mätti taskunsa täyteen kuparirahoja. Sitten hän\nlukitsi kirstun, nosti koiran paikoilleen ja meni toiseen huoneeseen.\nHei vain! Siellä se istui koira, jonka silmät olivat kuin myllynkivet.\n\n\"Älä sinä katsele minuun noin tiukasti!\" sanoi sotamies, \"voit\nkatsella silmäsi puhki!\" ja sitten hän nosti koiran noita-akan\nesiliinalle. Mutta kun hän näki kirstun täynnä hopearahaa, heitti hän\npois kaikki kuparirahat ja mätti taskunsa ja reppunsa täyteen hopeaa.\nSitten hän astui kolmanteen huoneeseen. Kauhistus! Sen koiran silmät\nolivat todella kuin kellotapulit ja kieppuivat päässä kuin pyörät.\n\n\"Hyvää iltaa!\" sanoi sotamies ja teki kunniaa, sillä tällaista\nkoiraa ei hän vielä iässään ollut nähnyt. Vähän aikaa hän sitä\ntarkasteli, mutta sitten hän tuumi: \"jo minä sinut nyt tunnen\", nosti\nsen lattialle ja avasi kirstun. Hyvänen aika sentään kuinka siellä\noli paljon kultaa! jo hän sillä kullalla olisi voinut ostaa koko\nHelsingin ja kaikki maailman sokeriporsaat, tinasotamiehet, piiskat\nja kiikkuhevoset. Olipa siinä rahaa! Sotamies tyhjensi taskuistaan\nja repustaan kaikki hopearahat ja pani kultaa sijaan. Taskut, repun,\nlakin ja saappaat hän mätti niin täyteen, että töin tuskin pääsi\nkävelemään. Kyllä hänellä nyt oli rahaa! Hän nosti koiran kirstun\nkannelle, läiskäytti lukon kiinni ja huusi puun aukkoon:\n\n\"Vedäppäs minut nyt ylös, vanha noita!\"\n\n\"Onko sinulla tulukset?\" kysyi noita.\n\n\"Tottakin!\" sanoi sotamies, \"ne minä ihan unohdin\". Ja sitten hän\nmeni niitä noutamaan. Noita veti hänet ylös, ja pian hän seisoi\nmaantiellä, taskut, reppu ja lakki täynnä rahaa.\n\n\"Mitä sinä teet näillä tuluksilla?\" kysyi sotamies.\n\n\"Se ei kuulu sinuun!\" sanoi noita. \"Olethan sinä saanut rahaa! Anna\nnyt vain tulukset minulle!\" —\n\n\"Kaikkia kanssa!\" sanoi sotamies, \"tunnusta paikalla mitä sinä teet\ntuluksilla, taikka minä vedän sapelin tupestani ja panen pääsi\npoikki!\"\n\n\"En sano\", intti noita.\n\nSilloin veti sotamies häneltä pään poikki. Tuossa hän nyt\nmakasi hengettömänä. Mutta sotamies köytti kaikki rahansa hänen\nesiliinaansa, nosti mytyn selkäänsä, pisti tulukset taskuunsa ja\nlähti tallustelemaan kaupunkiin.\n\nKaunis kaupunki se olikin. Kauneimpaan majataloon hän asettui asumaan\nja kaikkein parhaimmat huoneet ja herkut hän tilasi. Olihan hän nyt\nrikas, hänellä kun oli niin paljon rahaa.\n\nPalvelija, jonka piti harjata hänen saappaansa, kyllä ihmetteli,\nettä niin rikkaalla herralla oli niin hullunkuriset vanhat saappaat.\nMutta eihän hän vielä ollut ehtinyt uusia hankkia. Seuraavana päivänä\nhän sai sekä saappaat että kauniit vaatteet! Hän oli nyt ylhäinen\nherra, ja kaupunkilaiset kertoivat hänelle kaupunkinsa komeudesta ja\nkuninkaastaan ja hänen ihanasta tyttärestään, prinsessasta.\n\n\"Kuinka hänet saisi nähdä?\" kysyi sotamies.\n\n\"Ei häntä saa nähdä ensinkään!\" sanoivat kaikki, \"hän asuu suuressa\nkuparilinnassa monien muurien ja tornien takana! Hänen luoksensa ei\npääse kukaan muu kuin kuningas, sillä hänestä on ennustettu, että hän\njoutuu naimisiin halvan sotamiehen kanssa, ja sitä ei kuningas voi\nsietää.\"\n\n\"Kyllä minä vain tahtoisin hänet nähdä!\" ajatteli sotamies, mutta\nturhahan se toivo oli.\n\nIloista elämää hän vietti, kävi teatterissa, ajoi kuninkaan puistoon\nja jakoi köyhille paljon rahaa. Se oli kauniisti tehty! tiesihän hän\nomasta kokemuksesta kuinka ilkeää on olla ilman rahaa! — Hän oli nyt\nrikas mies, kävi kauneissa vaatteissa ja sai paljon ystäviä, jotka\nkaikki vakuuttivat, että hän on mainio mies ja oikein hieno herra.\nOlihan se sotamiehestä hauskaa kuulla! Mutta kun hän joka päivä pani\nrahaa menemään eikä koskaan saanut rahaa takaisin, niin ei hänellä\nlopulta ollut jälellä kuin kaksi killinkiä. Jo täytyi hänen muuttaa\npois niistä kauneista huoneista, joissa oli asunut, ja asettua\npikkuruikkuiseen kamariin katon rajassa, itse harjata saappaansa ja\npaikata niitä parsinneulalla. Eikä kukaan hänen ystävistään tullut\nhäntä tervehtimään, kun olisi täytynyt kiivetä niin korkealle.\n\nSattuipa tulemaan oikein pimeä ilta, eikä hänellä ollut varaa edes\nkynttilää ostaa, mutta äkkiä hän muisti jossakin nähneensä pienen\nkynttilänpätkän. Tottakin! tuluksissa, jotka hän oli noutanut ontosta\npuusta, silloin kun noita oli häntä auttanut. Hän sai käsiinsä\ntulukset ja kynttilänpätkän, mutta samassa hetkessä, jolloin hän\niski tulta ja kipinät lensivät kivestä, meni ovi auki, ja se koira,\njonka silmät olivat kahvikupin kokoiset ja jonka hän oli nähnyt puun\nsisässä, seisoi hänen edessään ja kysyi: \"Mitä minun herrani käskee?\"\n\n\"Mitä kummaa!\" sanoi sotamies. \"Ovatpa ne lystikkäät tulukset. Saanko\nminä sitten tosiaan mitä vain tahdon? Hankippa minulle vähän rahaa\",\npuhui hän koiralle. Ja paikalla hävisi koira tipo tiehensä, mutta\npalasi samassa kantaen suussaan suurta rahapussia.\n\nJo ymmärsi sotamies mitkä erinomaiset tulukset hän oli saanut. Kun\nyhden kerran iski, tuli koira, joka oli istunut kuparikirstun päällä,\nkun iski kaksi kertaa, tuli koira, joka vartioi hopearahoja, ja\nkun kolme kertaa iski, tuli koira, jonka hallussa oli kulta. — Jo\nmuutti sotamies taas kauneisiin huoneisiin ja sai hyvät vaatteet. Ja\npaikalla tunsivat ystävät hänet ja pitivät hänestä taas niin kovin\npaljon. —\n\nKerran hän tuli ajatelleeksi: \"on se sentään hullunkurista, ettei\nsitä prinsessaa nyt saa nähdä. Kaikki kehuvat hänen kauneuttaan!\nmutta mitä koko kauneudesta, kun hänen alituisesti täytyy istua\nsuuressa kuparilinnassa kaikkien niiden tornien takana. — Enkö minä\nnyt millään saisi häntä nähdä? — — Missä tulukseni ovatkaan?\" ja\nsamassa hän iski tulta. Heti paikalla tuli koira, jonka silmät olivat\nkahvikupin kokoiset.\n\n\"Tosin nyt on keskiyö\", sanoi sotamies, \"mutta minä tahtoisin\nniin kovin mielelläni nähdä prinsessan, vain pikkuruikkuisen\nsilmänräpäyksen!\"\n\nKoira katosi paikalla, ja ennenkuin sotamies desikään, oli se jo\npalannut ja tuonut mukanaan prinsessan. Prinsessa istui nukkuen\nkoiran selässä. Ihanainen hän oli, jokainen saattoi nähdä, että hän\noli todellinen prinsessa; sotamies ei voinut pidättyä, hänen täytyi\nsuudella häntä, sillä hän oli todellinen sotamies.\n\nSitten koira taas lennätti pois prinsessan, mutta aamulla, kun\nkuningas ja kuningatar joivat teetä, kertoi prinsessa yöllä nähneensä\nniin kummallista unta jostakin koirasta ja sotamiehestä. Hän oli\nratsastanut koiran selässä, ja sotamies oli suudellut häntä.\n\n\"Se on todella korea juttu!\" sanoi kuningatar.\n\nMuuan vanha hovinainen pantiin seuraavaksi yöksi valvomaan prinsessan\nvuoteen ääreen. Pitihän siitä saada selvä, oliko se nyt unta vai mitä\nse oikein oli.\n\nSotamies rupesi taas niin ikävöimään sitä ihanaa prinsessaa, ja\nyöllä meni koira häntä noutamaan. Se juoksi minkä pääsi, mutta vanha\nhovinainen veti jalkaansa korkeavartiset saappaat ja juoksi perässä.\nHän näki heidän häviävän suureen taloon ja ajatteli: \"nyt minä tiedän\npaikan\". Sitten hän veti liidunpalasella ristin porttiin ja läksi\nkotiin nukkumaan. Pian toi koira prinsessan takaisin. Mutta kun se\nnäki, että sen talon portille, missä sotamies asui, oli piirretty\nristi, otti se liidunpalasen ja veti ristin joka porttiin koko\nkaupungissa. Tämä temppu olikin aika sukkela, sillä eihän hovinainen\nenää voinut löytää oikeaa porttia, kun kaikilla porteilla oli risti.\n\nVarhain aamulla tulivat kuningas, kuningatar, vanha hovinainen ja\nkaikki upseerit katsomaan missä prinsessa oli käynyt.\n\n\"Tuolla!\" virkkoi kuningas nähdessään portin, jolla oli risti.\n\n\"Eipäs, vaan tuolla, ukkoseni!\" sanoi kuningatar, joka näki toisen\nristillä varustetun portin.\n\n\"Tuolla, tuolla!\" sanoivat kaikki ja osoittivat eri portteja, joilla\noli risti. Mutta pian he kyllä huomasivat, ettei kannattanut etsiä.\n\nKuningatar oli erinomaisen viisas nainen. Hän osasi muutakin kuin\nnukkena ajella vaunuissa. Hän otti suuret, kultaiset saksensa,\nleikkasi palasiksi suuren silkkikankaan ja ompeli soman, pienen\npussin; pussin hän täytti pienillä, hienoilla tattariryyneillä ja\nköytti prinsessan selkään. Sitten puhkasi hän pussiin pienen läven,\njotta ryynit pääsivät tippumaan pitkin tietä, missä prinsessa vain\nkulki.\n\nYöllä koira taas tuli noutamaan prinsessaa ja kiidätti hänet\nselässään sotamiehen luo, joka piti hänestä niin kovasti ja joka niin\nsydämensä pohjasta olisi tahtonut olla prinssi, saadakseen hänet\nvaimokseen.\n\nKoira ei laisinkaan huomannut, että ryynejä tippui pitkin tietä\nlinnasta aina siihen ikkunaan asti, josta hän kiidätti prinsessan\nsotamiehen huoneeseen. Aamulla kuningas ja kuningatar kyllä näkivät\nmissä heidän tyttärensä oli ollut. Ja he ottivat sotamiehen kiinni ja\nsulkivat hänet tyrmään.\n\nSiellä hän sitten istui. Hui kuinka siellä olikin pimeää ja ikävää.\nJa lisäksi hänelle sanottiin: \"huomenna sinut hirtetään!\" Ei\nsitä uutista mielellään kuullut. Ja tuluksensa hän oli unohtanut\nkotiin asuntoonsa. Aamulla hän pienen ikkunansa rautaristikon läpi\nnäki ihmisten rientävän kaupungin ulkopuolelle katsomaan kuinka\nhänet hirtetään. Hän kuuli rumpujen pärinän ja näki sotamiesten\nmarssivan. Kaikki ihmiset olivat liikkeellä. Muitten muassa näki\nhän suutarinsällin, nahkaesiliina vyöllä ja tohvelit jalassa. Pojan\nnelistäessä eteenpäin lensi toinen tohveli muuria vastaan, jonka\ntakana sotamies istui tirkistämässä rautaristikon läpi.\n\n\"Hoi, suutarinsälli! Älä pidä niin kiirettä\", virkkoi sotamies,\n\"ei siitä toimituksesta mitään tule ennenkuin minä tästä lähden\nliikkeelle; mutta etkö sinä tahtoisi juosta entiseen asuntooni\nnoutamaan tuluksiani. Saat neljä killinkiä, mutta pidäkin kiirettä!\"\nSuutarinsällin teki mieli neljää killinkiä ja hän juosta lippasi\nhakemassa tulukset, antoi ne sotamiehelle, ja — kuulkaas nyt kuinka\nkävikään! — Kaupungin ulkopuolelle oli pystytetty suuri hirsipuu,\nja sotamiehiä ja satoja tuhansia ihmisiä seisoi ympärillä. Kuningas\nja kuningatar olivat istumassa kauniilla valtaistuimella vastapäätä\ntuomaria ja koko raatia.\n\nSotamies seisoi jo tikapuilla, mutta kun nuora piti pantaman hänen\nkaulaansa, huomautti hän, että aina oli tapana antaa rikollisen\nlausua joku toivomus. Hänen teki niin kovasti mieli polttaa\npiipullinen tupakkaa, viimeinen piipullinen tässä maailmassa.\n\nEihän kuningas nyt tahtonut kieltää näin pientä pyyntöä, ja niin veti\nsotamies esiin tuluksensa ja iski tulta, yks, kaks, kolme! siinä\nseisoivat kaikki koirat, se, jonka silmät olivat kahvikupin kokoiset,\nse, jonka silmät olivat kuin myllynkivet, ja se, jonka silmät olivat\nkuin kellotapulit.\n\n\"Auttakaa minua nyt, etteivät hirtä minua!\" sanoi sotamies, ja\nsamassa karkasivat koirat tuomarien ja raadin kimppuun, kävivät\nkiinni toisen jalkoihin, toisen nenään ja viskasivat heidät monen\nsylen korkeuteen niin että he pudotessaan menivät vallan mäsäksi.\n\n\"En minä tahdo!\" sanoi kuningas, mutta suurin koira otti sekä hänet\nettä kuningattaren ja viskasi heidät samaa tietä kuin kaikki muutkin;\nsilloin säikähtyivät sotamiehet, ja koko kansa huusi: \"sotamies\nkulta, rupea sinä kuninkaaksemme ja ota kaunis prinsessa vaimoksesi!\"\n\nSitten panivat he sotamiehen kuninkaan vaunuihin, ja kaikki kolme\nkoiraa juoksi edellä huutaen: \"eläköön!\" ja pikkupojat vihelsivät\nja sotamiehet tekivät kunniaa. Prinsessa pääsi ulos kuparilinnasta\nja tuli kuningattareksi, ja siitä hän kyllä oli mielissään! Häitä\njuotiin kahdeksan päivää, ja koiratkin istuivat pöydässä ja\nmulkoilivat silmillään.\n\n\n\n\nISO-NIILO JA PIKKU-NIILO.\n\n\nSamassa kylässä asui kaksi Niilo-nimistä miestä, mutta toisella\noli neljä hevosta ja toisella vain yksi ainoa. Jotta nyt ihmiset\nvoisivat erottaa nämä miehet toisistaan, sanoivat he sitä, jolla\noli neljä hevosta, Isoksi-Niiloksi ja sitä, jolla oli yksi hevonen,\nPikku-Niiloksi. Kuulkaamme nyt kuinka näiden molempien kävi, sillä\ntämä on tosi tapaus!\n\nKaiken viikkoa täytyi Pikku-Niilon kyntää Isolle-Niilolle ja lainata\nhänelle ainoaa hevostaan; Iso-Niilo kyllä sitten pani kaikki neljä\nhevostaan auttamaan Pikku-Niiloa, mutta vain kerran viikossa,\nnimittäin sunnuntaina. Pois tieltä! kuinka Pikku-Niilo paukutti\npiiskaansa viidelle hevoselle, olivathan ne sinä yhtenä päivänä\nmiltei hänen omansa. Aurinko paistoi niin kauniisti, kirkonkellot\nkutsuivat jumalanpalvelukseen, pyhävaatteissaan, virsikirja\nkainalossa kulkivat ihmiset kuulemaan papin saarnaa ja he katsahtivat\nPikku-Niiloon, joka kynti viidellä hevosella, ja Pikku-Niilo oli niin\ntyytyväinen, että vain läiskäytti piiskaansa ja huusi: \"hei vain,\nkaikki hevoseni!\"\n\n\"Et sinä niin saa sanoa\", virkkoi Iso-Niilo, \"yksi ainoa hevonenhan\non sinun!\"\n\nMutta kun joku kirkkoväestä taas meni sivutse, unohti Pikku-Niilo,\nettei hän saisi sanoa sillä lailla, ja huusi: \"hei, kaikki hevoseni!\"\n\n\"Niin, kyllä minä nyt pyydän, että lakkaat!\" sanoi Iso-Niilo, \"sillä\njos sinä vielä kerran noin sanot, isken minä hevostasi kalloon, niin\nettä se kuolee siihen paikkaan, ja silloin se on mennyttä kalua!\"\n\n\"En minä totisesti enää sano niin!\" vakuutti Pikku-Niilo, mutta kun\nihmisiä taas kulki ohitse ja he nyökyttivät hänelle hyvää päivää,\nkävi hän tavattoman hyvälle päälle ja hänestä tuntui niin uljaalta\nkyntää maitaan näin viidellä hevosella; ja hän läiskäytti piiskaa ja\nhuusi: \"hei vain, viisi hevostani!\"\n\n\"Kyllä minä sinun hevosesi heijaan!\" sanoi Iso-Niilo, otti nuijan ja\niski Pikku-Niilon ainoaa hevosta otsaan, niin että se kaatui nurin ja\nkuoli siihen paikkaan.\n\n\"Voi, voi, nyt ei minulla ole hevosta ensinkään!\" sanoi Pikku-Niilo\nja rupesi itkemään. Hän nylki hevosen, otti nahan ja vei sen\nullakolle kuivamaan. Sitten hän pisti nahan säkkiin, otti säkin\nselkäänsä ja läksi kaupunkiin myymään hevosnahkaansa.\n\nKaupunkiin oli pitkä matka, ja tie vei suuren, pimeän metsän läpi.\nSattuipa vielä tulemaan hirveän paha ilma; hän käveli eksyksiin ja\nennenkuin hän löysi oikean tien, oli ilta ja mahdoton ehtiä kotiin\ntai kaupunkiin ennen yötä.\n\nAivan tien vieressä oli iso talonpoikaistalo, ikkunaluukut olivat\nsuljetut, mutta yläraosta pääsi tunkeutumaan tulta. \"Tuolta minä kai\nsaan yösijan\", ajatteli Pikku-Niilo ja meni koputtamaan oveen.\n\nEmäntä tuli avaamaan, mutta kuultuaan mitä asiaa oli, käski mennä\npois, sillä isäntä ei ollut kotona eikä hän silloin ruvennut ottamaan\nvastaan vieraita.\n\n\"Minun täytyy sitten maata ulkona\", sanoi Pikku-Niilo, ja emäntä sulki\noven.\n\nIhan talon vieressä oli suuri heinäsuova, ja sen ja rakennuksen\nvälille oli tehty pieni vaja, jota peitti tasainen olkikatto.\n\n\"Tuolla minä voinkin maata!\" sanoi Pikku-Niilo huomatessaan katoksen.\n\"Siellähän on mukava vuode, ei suinkaan haikara karkaa puremaan minua\nkinttuihin.\" Katolla seisoi nimittäin elävä haikara. Sillä oli siellä\npesä.\n\nPikku-Niilo kapusi katolle ja kääntelihe siellä, päästäkseen oikein\nhyvään asentoon. Puuluukut ikkunoiden edessä eivät ylhäältä olleet\ntiiviit, ja hän saattoi aivan hyvin nähdä tupaan.\n\nSuurella, katetulla pöydällä oli viiniä, paistia ja sellaista koreata\nkalaa. Emäntä ja lukkari istuivat kahden pöydässä ja emäntä kaasi\nlukkarille viiniä ja lukkari pisti poskeensa kalaa, sillä siitä\nherkusta hän piti.\n\n\"Kunpa minäkin saisin jotakin suuhuni!\" sanoi Pikku-Niilo ja oikoi\npäätään ikkunaa kohti. Hyvät ihmiset sentään mikä korea kaakkukin\nsiellä komeili! Olipa ne aika kemut!\n\nSamassa kuului kavioiden kapsetta maantieltä. Joku likeni taloa\nratsain. Emännän mies sieltä palasi kotiin.\n\nPerin hyvä mies hän oli, mutta hänessä oli sellainen omituinen tauti,\nettei hän koskaan sietänyt nähdä lukkareja; niin pian kuin lukkari\nsattui hänen silmiinsä, hän kerrassaan raivostui. Juuri sentähden oli\nlukkari tullut tervehtimään vaimoa silloin kun tiesi miehen olevan\npoissa. Ja hyvä vaimo oli pannut pöytään parasta mitä hänellä oli.\nKun he nyt kuulivat miehen tulevan, pelästyivät he suuresti, ja\nvaimo pyysi lukkaria kömpimään suureen kirstuun, joka seisoi tyhjänä\nnurkassa. Lukkari suostui, sillä tiesihän hän, ettei mies raukka\nvoinut sietää lukkareja. Vaimo piilotti kiireesti viinit ja herkut\nleivinuuniinsa, sillä jos mies olisi ne nähnyt, olisi hän paikalla\nruvennut kyselemään niiden tarkoitusta.\n\n\"Voi kuitenkin!\" huokasi Pikku-Niilo nähdessään ruokien katoavan.\n\n\"Onko siellä joku?\" kysyi isäntä ja rupesi katselemaan Pikku-Niilon\nmutkiin. \"Miksi sinä siellä makaat? Tule pois tupaan!\"\n\nNyt kertoi Pikku-Niilo kävelleensä eksyksiin ja pyysi yösijaa.\n\n\"Kyllä sitä on!\" sanoi isäntä, \"mutta ensin meidän täytyy saada vähän\nhaukattavaa!\"\n\nEmäntä otti heidät molemmat ystävällisesti vastaan, kattoi pitkän\npöydän ja pani heidän eteensä suuren vadillisen puuroa. Isännän oli\nnälkä ja hän söi hyvällä ruokahalulla, mutta Pikku-Niilo, joka tiesi\nsen korean paistin, kalan ja kakun olevan uunissa, ei saanut niitä\npois mielestään.\n\nPöydän alle jalkojensa juureen hän oli laskenut säkkinsä, missä\nhevosnahka oli, sillä tiedämmehän että hän oli lähtenyt matkalle\njuuri myydäkseen nahan kaupungissa. Puuro ei tahtonut maistua\nmiltään, ja tuontuostakin hän polki säkkiä, jotta kuiva nahka narisi.\n\n\"Oletko hiljaa!\" sanoi Pikku-Niilo säkilleen, mutta polki sitä\nsamalla, jotta se narisi entistä kovemmin.\n\n\"Mitä kummaa sinun pussissasi on?\" kysyi isäntä.\n\n\"Noita siellä on!\" vastasi Pikku-Niilo, \"se sanoo ettei meidän pidä\nsyödä puuroa, kun se on loihtinut uunin täyteen paistia, kalaa ja\npannukakkuja.\"\n\n\"Mitä kummaa!\" sanoi isäntä, avasi kiireesti uunin suun ja näki\npaikalla kaikki herkut, jotka vaimo oli piilottanut, mutta jotka\nhän luuli säkissä istuvan noidan loihtineen heitä varten. Vaimo\nei uskaltanut sanoa mitään, vaan pani paikalla ruuat pöytään, ja\nmiehet söivät sekä kalaa että paistia ja pannukakkuja. Pian rupesi\nPikku-Niilo polkemaan pussiaan, jotta nahka narisi.\n\n\"Mitä se nyt sanoo?\" kysyi isäntä.\n\n\"Kertoo vain\", selitti Pikku-Niilo, \"loihtineensa meille kolme pulloa\nviiniä. Ne ovat nekin uunissa!\"\n\nVaimon täytyi jo tuoda esiin piilottamansa viinipullotkin, ja isäntä\njoi ja kävi hyvin iloiseksi. Hänen rupesi kovasti tekemään mieli\nsamallaista noitaa, jommoinen Pikku-Niilon pussissa oli.\n\n\"Osaakos hän loihtia esiin pirunkin?\" kysyi isäntä. \"Minä olen nyt\nniin hyvällä päällä, että voisin sitäkin katsoa silmiin!\"\n\n\"Osaa kyllä\", vastasi Pikku-Niilo, \"minun noitani voi mitä minä vain\ntahdon. Mitäs arvelet? Kuuletkos!\" kysyi hän ja potkaisi pussia,\njotta narahti. \"Kai sinä kuulet että hän vastaa myöntävästi. Mutta\npiru on niin ruman näköinen, ettei sitä kannata ruveta katselemaan.\"\n\n\"Ei tämä poika pelkää. Mutta minkä näköinen se oikein mahtanee olla?\"\n\n\"Niin, kyllä se on kuin lukkari ilmi elävänä!\"\n\n\"Hyi olkoon!\" sanoi isäntä, \"onpa se sitten aika ruma! Katsokaas,\nse on sellaista, etten minä saata kärsiä lukkareja! Mutta olkoon\nmenneeksi, kun minä tiedän että se on vain piru, niin kai se sentään\nmenee. Ei tämä mies pelkää! mutta älköön vain tulko liian likelle.\"\n\n\"Jahka minä nyt kysyn noidaltani\", sanoi Pikku-Niilo, polki pussia ja\nkallisti korvansa pussiin päin.\n\n\"Mitä sanoo?\"\n\n\"Sanoo vain, että teidän sopii mennä tuonne nurkkaan raottamaan\nkirstua, niin saatte nähdä eikö piru istua kökötä siellä. Mutta\npitäkää lujasti kiinni kannesta, ettei se pääse ulos.\"\n\n\"Tulkaa te auttamaan!\" sanoi isäntä ja likeni kirstua, jonne emäntä\noli kätkenyt ilmielävän lukkarin. Siellä se raukka istui ja oli\nkauhean peloissaan.\n\nIsäntä raotti kantta ja kurkisti kirstuun. \"Hui!\" huusi hän ja\npomppasi pois kirstulta. \"Jo minä sen näin, ihan se oli kuin meidän\nlukkari, kauhealta se näytti!\"\n\nJo piti pistää ryypyksi, ja juomista jatkui myöhään yöhön.\n\n\"Tuo noita sinun täytyy myydä minulle\", sanoi isäntä. \"Saat pyytää\nsiitä miten paljon hyvänsä. Niin, annanpa paikalla vaikka koko\nnelikollisen rahaa!\"\n\n\"En minä sellaiseen voi suostua\", selitti Niilo. \"Käsitäthän että\nminulla on noidastani paljon hyötyä.\"\n\n\"Mutta minä tahtoisin sen niin kovin mielelläni\", selitti isäntä ja\npyysi pyytämistään.\n\n\"No\", sanoi Pikku-Niilo vihdoin viimein, \"olkoon menneeksi, koska\nsinä olit niin hyvä, että annoit minulle yösijan. Sinä saat noidan,\njos annat minulle nelikollisen rahaa, mutta muistakin, että annat sen\nkukkurallaan.\"\n\n\"Saat kun säätkin\", sanoi isäntä, \"mutta ota tuo kirstu mukaasi,\nsillä minä en hetkeäkään tahdo pitää sitä kattoni alla, jos piru\nvielä kököttää siellä.\"\n\nPikku-Niilo antoi isännälle säkkinsä kuivine nahkoineen ja sai siitä\nkoko nelikollisen rahaa ihan kukkurapäin. Sitäpaitsi isäntä antoi\nhänelle suuret käsirattaat, jotta hän saisi kuljettaa pois sekä rahat\nettä kirstun.\n\n\"Hyvästi!\" sanoi Pikku-Niilo ja läksi viemään rahojaan ja suurta\nkirstua, missä lukkari yhä vielä istua kökötti.\n\nMetsän tuolla puolen oli suuri, syvä joki, jossa virta kävi niin\nkovana, että töin tuskin saattoi uida vastavirtaan. Joen poikki vei\nsuuri, uusi silta; Pikku-Niilo seisahtui keskelle siltaa ja rupesi\npuhumaan. Hän puhui tahallaan niin ääneen, että lukkari kuulisi\nkirstuun:\n\n\"Mitä hullua minä tällä kirstulla teen? Se pahus painaa niinkuin\nsiinä olisi kiviä! Johan minä vallan väsyn, kun sitä tässä raahustan.\nMinäpä heitän sen jokeen; ajelehtikoon sitten meille kotiin tai minne\ntahtoo.\"\n\nHän kävi toisella kädellään kiinni kirstuun, ikäänkuin viskatakseen\nsitä veteen.\n\n\"Älä veikkonen!\" huusi lukkari kirstusta. \"Päästä minut ulos!\"\n\n\"Hyi!\" sanoi Pikku-Niilo ja oli pelästyvinään. \"Siellä se vielä\nistuu! Kyllä minun nyt paikalla täytyy hukuttaa se jokeen!\"\n\n\"Voi älä, älä!\" huusi lukkari, \"minä annan sinulle nelikollisen\nrahaa, jos sinä vain päästät minut pois!\"\n\n\"No, se on toinen asia!\" sanoi Pikku-Niilo ja avasi kirstun.\nLukkari luikahti paikalla ulos, työnsi tyhjän kirstun veteen,\nriensi kotiinsa ja antoi Pikku-Niilolle koko nelikollisen rahaa.\nToisen nelikollisenhan hän jo oli saanut isännältä, joten hänen\nkäsirattaansa nyt olivat ihan täynnä rahaa!\n\n\"Siitä hevosesta minä vasta sain hyvän hinnan!\" puheli hän kotiin\npäästyään itsekseen ja kokosi kaikki rahat suureen kasaan keskelle\nlattiaa. \"Kyllä Isoa-Niiloa nyt harmittaa, kun hän saa tietää kuinka\nse ainoa hevoseni on minua rikastuttanut. Mutta en minä sentään\nviitsi hänelle suoraan kertoa tätä.\"\n\nHän lähetti pojan lainaamaan Isolta-Niilolta nelikonmittaa.\n\n\"Mitähän hän sillä tekee?\" tuumi Iso-Niilo ja veti mitan pohjaan\ntervaa, jotta siihen tarttuisi jotakin mitattavasta tavarasta. Ja\nsiihen tarttui kun tarttuikin, sillä kun mitta tuli kotiin, riippui\nsiinä kolme uuden uutukaista hopearahaa.\n\n\"Mitä kummaa!\" sanoi Iso-Niilo ja karkasi paikalla Pikku-Niilon\nkimppuun: \"mistä sinä olet saanut niin paljon rahaa?\"\n\n\"Hevosnahastani vain. Minä myin sen illalla!\"\n\n\"Olipa se hyvä hinta!\" sanoi Iso-Niilo, riensi kotiin, otti kirveen\nja iski kaikkia neljää hevostaan kalloon. Sitten hän nylki ne ja\nkuljetti nahat kaupunkiin.\n\n\"Nahkoja kaupan, nahkoja kaupan! ostakaa pois nahkoja!\" huuteli hän\npitkin katuja.\n\nKaikki suutarit ja nahkurit riensivät kysymään mitä hän niistä tahtoi.\n\n\"Nelikollisen rahaa kappaleelta!\" vastasi Iso-Niilo. \"Oletko hullu?\"\nkysyivät kaikki. \"Luuletko että meillä on rahaa nelikoittain?\"\n\n\"Nahkoja, nahkoja! ostakaa pois nahkoja!\" huusi hän huutamistaan,\nja määräsi kaikille, jotka kysyivät hintaa, nelikollisen rahaa\nkappaleelta.\n\n\"Hän tekee meistä pilkkaa\", päättelivät kaikki, ja suutarit kävivät\nkiinni hihnoihinsa ja nahkurit esiliinoihinsa ja kaikki he rupesivat\nhutkimaan Isoa-Niiloa.\n\n\"Vai nahkoja, vai nahkoja!\" matkivat he. \"Kyllä me nahkasi\nkärvennämme! Mars matkaasi meidän kaupungistamme!\" huusivat he. Jo\ntuli kiire Isolle-Niilolle. Sellaista selkäsaunaa ei hän vielä ikinä\nollut saanut.\n\n\"No niin!\" sanoi hän kotiin tullessaan. \"Kyllä Pikku-Niilo saa maksaa\ntästä kepposesta. Minä lyön hänet kuoliaaksi!\".\n\nMutta sillaikaa oli Pikku-Niilolta muori sattunut kuolemaan. Häijy ja\nilkeä hän kyllä oli ollut, mutta Niilo tuli kuitenkin surulliseksi,\npani kuolleen lämpimään sänkyynsä ja koetti saada häntä virkoamaan.\nHän päätti antaa hänen nukkua sängyssään koko yön ja asettui itse\nistumaan tuolille nurkkaan. Oli hän siellä istunut ennenkin. Keskellä\nyötä avautui ovi, ja Iso-Niilo astui sisään kirves kädessä. Hän kyllä\ntiesi missä Pikku-Niilon vuode sijaitsi. Hän suuntasi askeleensa\nsuoraan sitä kohti ja iski kuollutta mummoa otsaan, luullen häntä\nPikku-Niiloksi.\n\n\"Kas niin!\" virkkoi hän, \"nyt et enää petä minua!\" Ja hän läksi\nsitten kotiin.\n\n\"Onpa siinä häijy mies!\" tuumi Pikku-Niilo. \"Tahtoi lyödä minut\nkuoliaaksi. Olipa hyvä, että mummo raukka jo oli kuollut, muuten hän\nolisi hänet tappanut!\"\n\nNiilo puetti sitten vanhan isoäitinsä pyhävaatteisiin, lainasi\nnaapurin hevosen, valjasti sen vankkurien eteen ja asetti vanhan\nmummon peräistuimelle, jottei hän ajaessa putoaisi. Sitten he\nläksivät ajaa jyryyttämään metsän läpi. Auringon noustessa tulivat\nhe suurelle majatalolle. Siinä pysäytti Pikku-Niilo hevosen ja läksi\nsaamaan jotakin suuhunsa. Majatalon isännällä oli paljon, paljon\nrahaa ja hyvä mies hän myöskin oli, mutta tuittupäinen. Hänessä oli\noikein ruutia ja pippuria.\n\n\"Hyvää huomenta!\" sanoi hän Pikku-Niilolle. \"Oletpa sinä tänään\naikaiseen liikkeellä. Ja pyhävaatteissa!\"\n\n\"Niin\", vastasi Pikku-Niilo, \"olen menossa kaupunkiin vanhan mummoni\nkanssa. Eukko istuu tuolla rattailla, enkä minä saa häntä sisään.\nViekääpäs te hänelle lasillinen simaa, mutta puhukaa hyvin ääneen,\nsillä hän on huonokuuloinen.\"\n\n\"Vien kyllä!\" vastasi majatalon isäntä ja kaasi suuren lasin täyteen\nsimaa. Sitten hän vei sen kuolleelle mummolle, joka oli asetettu\nvankkureihin istumaan.\n\n\"Poikanne lähetti teille lasin simaa!\" virkkoi majatalon isäntä,\nmutta kuollut ei vastannut sanaakaan, istui vain aivan hiljaa.\n\n\"Ettekö kuule!\" huusi majatalon isäntä minkä jaksoi, \"poikanne\nlähetti teille lasillisen simaa!\"\n\nHän toisti sanansa ja toisti ne vielä toisenkin kerran, mutta kun\nei akka liikahtanut paikaltaan, suuttui hän ja viskasi lasin hänen\nsilmilleen, jotta sima valui alas kasvoja ja koko akka meni nurin.\nHänet oli nimittäin vain asetettu istumaan millään lailla kiinni\nsitomatta.\n\n\"Hyvät ihmiset!\" huusi Pikku-Niilo, karkasi ulos ja kävi kiinni\nmajatalon isännän rintapieliin. \"Nyt sinä olet tappanut isoäitini!\nKatso nyt, eikös olekin suuri reikä hänen otsassaan!\"\n\n\"Voi, voi sitä onnettomuutta!\" huusi majatalon isäntä ja väänteli\nkäsiään. \"Semmoista siitä tulee, kun minä olen niin tuittupäinen!\nPikku-Niilo kulta, minä annan sinulle kokonaisen nelikollisen rahaa\nja pidän sinun isoäidillesi niin komeat hautajaiset, etten omalle\nisoäidilleni voisi parempia pitää. Mutta pidä sinä vain suusi kiinni,\nmuuten panevat minulta pään poikki, ja se olisi aika ilkeää!\"\n\nPikku-Niilo sai nelikollisen rahaa, ja majatalon isäntä piti hänen\nisoäidillensä niin komeat hautajaiset, ettei hän omalle isoäidilleen\nolisi voinut parempia pitää.\n\nKun Pikku-Niilo taas oli päässyt kotiin kaikkine rahoineen, lähetti\nhän pojan pyytämään Isolta-Niilolta lainaksi nelikonmittaa.\n\n\"Mitä kummaa?\" sanoi Iso-Niilo, \"minähän löin hänet kuoliaaksi! Kyllä\nminun nyt täytyy lähteä tutkimaan kuinka tämän asian laita on!\" ja\nniin hän itse läksi viemään nelikonmittaa Pikku-Niilolle.\n\n\"Mistä kummasta sinä olet saanut kaikki nämä rahat?\" kysyi hän, ja\nhänen silmänsä menivät pystyyn, kun hän näki miten paljon rahaa oli\ntullut lisää.\n\n\"Mummoni sinä tapoit etkä minua!\" selitti Pikku-Niilo. \"Minä myin\nhänet ja sain hänestä nelikollisen!\"\n\n\"Olipa siinä hintaa!\" sanoi Iso-Niilo, riensi kotiin, otti kirveen\nja löi paikalla kuoliaaksi isoäitinsä. Sitten hän asetti hänet\nvankkureihin, ajoi kaupunkiin, missä apteekkari asui, ja kysyi\nhäneltä halusiko hän ostaa kuolleen ihmisen.\n\n\"Kuka se sitten on, ja mistä te olette sen saanut?\" kysyi apteekkari.\n\n\"Se on isoäitini!\" selitti Iso-Niilo. \"Minä olen lyönyt hänet\nkuoliaaksi ja tahdon hänestä nelikollisen rahaa!\"\n\n\"Jumala varjelkoon!\" sanoi apteekkari. \"Jo te nyt laskette lorua!\nÄlkää toki sellaisia puhuko, sillä tehän saatatte päänne menettää!\"\nJa sitten rupesi apteekkari selittämään hänelle kuinka kauhean\npahasti hän oli tehnyt ja kuinka häijy ihminen hän oli ja että hänen\npitäisi saada rangaistus. Silloin pelästyi Iso-Niilo niin, että hän\npaikalla syöksyi ulos apteekista, hyppäsi suoraa päätä rattaille,\nläiskäytti piiskaa ja ajoi kotiin. Mutta apteekkari ja kaikki muut\nluulivat häntä hulluksi ja antoivat hänen sentähden mennä menojaan.\n\n\"Kyllä minä nyt sinulle maksan!\" sanoi Iso-Niilo päästyään\nmaantielle, \"niin, niin, Pikku-Niilo, kyllä minä nyt sinulle maksan!\"\nJa tultuaan kotiin otti hän suurimman säkin minkä saattoi löytää,\nläksi Pikku-Niilon luo ja sanoi: \"Nyt sinä taas olet narrannut minua!\nEnsin minä tapoin kaikki hevoseni ja sitten vanhan isoäitini. Se on\nkaikki sinun syysi. Mutta et sinä enää minua narraa!\" ja sitten hän\nhyökkäsi Pikku-Niilon niskaan, pisti hänet säkkiinsä, nosti säkin\nselkäänsä ja huusi mennessään: \"Nyt minä vien sinut veteen ja hukutan\nsinut!\"\n\nJoelle oli hyvän matkaa, ja Pikku-Niilo painoi selässä aika lailla.\nTie vei aivan kirkon ohi, urut soivat ja kansa veisasi kauniisti.\nIso-Niilo päästi taakkansa kirkon oven eteen ja tunsi, että tekisi\nhyvää poiketa kuulemaan virttä ennenkuin jatkaa matkaa. Eihän\nPikku-Niilo voi päästä mihinkään, kaikki ihmisethän ovat kirkossa. Ja\nIso-Niilo meni kirkkoon.\n\n\"Voi nyt kuitenkin! voi nyt kuitenkin!\" voivotteli Pikku-Niilo\nsäkissä. Hän kääntelihe ja vääntelihe, mutta ei mitenkään saanut auki\nsidettä. Samassa tulla kuhnusteli tietä myöten vanha paimenukko.\nHänen hiuksensa olivat lumivalkeat, hänen kädessään oli pitkä sauva\nja hän ajoi karjalaumaa. Härät ja lehmät sotkivat jalkoihinsa säkin,\njossa Pikku-Niilo istui, niin että se meni kumoon.\n\n\"Voi nyt kuitenkin!\" huokasi Pikku-Niilo, \"minä olen niin nuori ja\nminun täytyy jo lähteä taivaan valtakuntaan!\"\n\n\"Ja minä poloinen!\" sanoi paimenukko, \"olen niin vanha enkä vielä\npääse sinne!\"\n\n\"Päästä auki säkki!\" huusi Pikku-Niilo, \"ja tule tänne minun sijaani,\nniin pääset paikalla taivaan valtakuntaan.\"\n\n\"Kovin mielelläni!\" sanoi paimen ja päästi auki säkin, josta\nPikku-Niilo paikalla pötkähti maantielle.\n\n\"Pidätkö sinä nyt huolta karjasta?\" sanoi vanhus painuessaan säkkiin.\nPikku-Niilo sitoi säkin suun kiinni ja läksi tiehensä lehmineen ja\nhärkineen.\n\nHetkisen perästä astui Iso-Niilo kirkosta ja otti säkin selkäänsä. Se\ntuntui aika keveältä, sillä vanha paimen ei painanut puoliakaan siitä\nmitä Pikku-Niilo. \"Kuinka hän on käynyt keveäksi!\" tuumi Iso-Niilo.\n\"Varmaankin sentähden, että kuuntelin veisuuta.\" Sitten hän meni\njoelle. Se oli suuri ja syvä, hän viskasi säkin paimenineen päivineen\nveteen ja huusi, luullen Pikku-Niiloa hukuttavansa: \"Kas niin,\nnyt et enää minua puijaa!\" Sitten hän kääntyi kotimatkalle, mutta\ntienhaarassa tuli Pikku-Niilo karjoineen häntä vastaan.\n\n\"Mitä kummaa!\" sanoi Iso-Niilo, \"minähän olen hukuttanut sinut!\"\n\n\"Olet kyllä!\" sanoi Pikku-Niilo. \"Eihän siitä vielä ole puolta\ntuntiakaan, kun sinä heitit minut jokeen!\"\n\n\"Mutta mistä sinä olet saanut tuon kauniin karjan?\" kysyi Iso-Niilo.\n\n\"Se on veden karjaa\", selitti Pikku-Niilo, \"minä kerron sinulle koko\njutun juurta jaksain, ja kiitos vain siitä, että hukutit minut, sillä\nonni on potkaissut minua, ja usko pois, että minä nyt olen rikas\nmies! — Kovasti minua pelotti siellä säkissä, kun tuuli vinkui\nkorvissani ja sinä sillalta heitit minut kylmään veteen. Painuin\npaikalla pohjaan, mutta ei minuun yhtään sattunut, sillä siellä\npohjalla kasvaa niin hienoa, laheaa nurmea. Minä putosin siihen\nnurmeen, ja säkin suu avautui paikalla, ja edessäni seisoi ihana\nneito valkeissa vaatteissa, vihreä seppele kosteilla hiuksilla.\nNeito tarttui käteeni ja sanoi: vihdoinkin, Pikku-Niilo! Tuosta saat\nkarjaa ensi aluksi. Penikulman päässä seisoo aika lauma, ja sen sinä\nmyöskin saat! — Samassa minä huomasin, että veden väet käyttävät\njokea valtamaantienään. Pohjalla ajeltiin ja astuttiin edestakaisin,\nmereltä sisämaahan, aina sinne saakka missä joki loppuu. Siellä\noli niin ihmeen herttaista, kukat olivat niin kauniit, nurmi niin\nraikasta, ja uidessaan suhahtivat kalat korvien sivutse aivan\nniinkuin täällä linnut. Kaunista siellä oli kansa, ja lihavaa karja,\njoka haukkaili pientareilla ja pieleksissä.\"\n\n\"Mutta minkätähden sinä niin pian palasit tänne meidän luoksemme?\"\nkysyi Iso-Niilo. \"Sitä minä en olisi tehnyt sinun sijassasi, koska\nsiellä vedessä kerran oli niin kaunista!\"\n\n\"Katsoppas\", sanoi Pikku-Niilo, \"siinähän se sukkeluus juuri onkin!\nJohan minä kerroin sinulle vedenneidon sanoneen, että penikulman\nmatkan päässä tiellä — ja tiellä hän tietysti tarkoittaa jokea,\nsillä muuta tietä ei ole — seisoo kokonainen karjalauma minua\nodottamassa. Mutta minäpä tiedänkin, että joki tekee mutkia ja että\nniistä tulee aika kierto. Kuka hullu sitä rupeaa kulkemaan, kun tästä\npääsee maalle ja voi kulkea suoraan takaisin joelle. Sillä laillahan\nminä oikaisen miltei puoli penikulmaa ja pääsen pikemmin vesikarjani\nluo!\"\n\n\"Voi sinua onnen poikaa!\" sanoi Iso-Niilo, \"luuletko, että minäkin\nsaan vesikarjaa, jos tulen joen pohjalle?\"\n\n\"Se on varma se!\" sanoi Pikku-Niilo, \"mutta en minä jaksa säkissä\nretuuttaa sinua joelle asti, sinä painat niin paljon. Kävele omin\njaloin sinne asti ja astu sitten säkkiin, niin minä mielelläni heitän\nsinut veteen.\"\n\n\"Paljon kiitoksia vain!\" sanoi Iso-Niilo, \"mutta jollen minä saakaan\nsieltä joen pohjalta vesikarjaa, niin minä annan sinulle selkään aika\nlailla!\"\n\n\"Älä nyt veikkonen kuitenkaan!\"\n\nSitten he läksivät joelle. Karjan oli jano ja kun se veden näki,\nkarkasi se aika kyytiä juomaan.\n\n\"Onpa nyt kiire!\" sanoi Pikku-Niilo. \"Tekee kai mieli takaisin\npohjalle!\"\n\n\"Auta sinä minua ensin!\" sanoi Iso-Niilo, \"sillä muuten saat\nselkääsi!\" Sitten hän ryömi suureen säkkiin, joka oli ollut härän\nselässä. \"Pane kivi mukaan, pelkään, etten muuten painu pohjaan!\"\nkehotti Iso-Niilo.\n\n\"Kyllä sinä painut\", vastasi Pikku-Niilo, mutta pani varmuuden vuoksi\nsuuren kiven säkkiin, sitoi kiinni suun ja työnsi säkin menemään.\nLoiskis! jo putosi Iso-Niilo jokeen ja meni paikalla pohjaan.\n\n\"Pelkään pahasti, ettei hän löydä karjaa!\" sanoi Pikku-Niilo ja läksi\najamaan kotiin lehmiään.\n\n\n\n\nTODELLINEN PRINSESA.\n\n\nOli kerran prinssi, joka tahtoi puolisokseen prinsessaa, mutta ei hän\nolisi huolinut kuin _todellisesta_ prinsessasta. Ja hän kiersi maat\nja mantereet ja etsi etsimistään, mutta aina tuli esteitä vastaan.\nPrinsessoja oli yllin kyllin, mutta ei hän koskaan saanut selville\nolivatko he _todellisia_ prinsessoja. Aina tahtoi olla jotakin, joka\nei ollut aivan paikoillaan. Hän palasi kotiin murheellisena, sillä\nhän olisi niin mielellään tahtonut todellisen prinsessan.\n\nEräänä iltana oli hirveä rajuilma. Ukkonen jyrisi ja salamat\nsinkoilivat, satoi kuin kaatamalla. Kerrassaan kamalaa oli. Äkkiä\nkoputettiin kaupungin porttiin, ja vanha kuningas meni avaamaan. —\nPortin takana seisoi prinsessa. Mutta herranen aika sentään kuinka\nsade ja rajuilma olivat häntä runnelleet! Virtana valui vesi hänen\nvaatteistaan ja hiuksistaan, vettä meni sisään kengän kärjistä ja\ntirsui ulos kantapäistä. Ja prinsessa sanoi olevansa todellinen\nprinsessa.\n\n\"Pian se nähdään!\" ajatteli vanha kuningatar. Hän ei kuitenkaan\npuhunut mitään, vaan meni makuuhuoneeseen, mätti sängystä kaikki\nmakuuvaatteet ja pani pohjalle herneen. Sitten hän otti kaksikymmentä\naluspatjaa, latoi ne herneen päälle ja pani vielä aluspatjojen päälle\nkaksikymmentä untuvapatjaa. Tässä vuoteessa tuli prinsessan nukkua\nyönsä.\n\nAamulla häneltä kysyttiin kuinka hän oli nukkunut.\n\n\"Voi, voi, niin kauhean huonosti!\" sanoi prinsessa. \"Tuskin olen koko\nyönä ummistanut silmiäni. Jumala ties mitä sängyssä olikaan! Jotakin\nkovaa allani oli, sen vain tiedän. Koko ruumiini on sinelmiä täynnä.\nTämä on aivan kauheaa!\"\n\nJohan sen toki ymmärsi, että hän oli todellinen prinsessa, koska\nhän kahdenkymmenen aluspatjan ja kahdenkymmenen untuvapatjan alta\noli huomannut herneen. Niin herkkäihoinen saattoi olla ainoastaan\ntodellinen prinsessa.\n\nPrinssi otti hänet nyt vaimokseen, sillä tiesihän hän saavansa\ntodellisen prinsessan. Mutta herne vietiin museoon, ja siellä se on\ntänäkin päivänä, jollei joku ole vienyt sitä.\n\nSen pituinen se!\n\n\n\n\nPIKKU IIDAN KUKKASET.\n\n\n\"Kukka raukkani ovat aivan kuolleet!\" valitti pikku Iida. \"Illalla\nne olivat niin kauniit, ja nyt riippuvat kaikki lehdet lakastuneina!\nMiksi ne ovat kuihtuneet?\" kysyi hän ylioppilaalta, joka istui\nsohvassa. Iida piti ylioppilaasta, sillä hän osasi kauniita satuja ja\nleikkeli kaikellaisia hauskoja kuvia, kuten sydämiä, joissa pienet\nnaiset tanssivat, kukkasia ja suuria linnoja, joitten ovia saattoi\navata. Ylioppilas oli kovin hauska mies.\n\n\"Miksi kukkaset tänään näyttävät niin huonoilta?\" kysyi Iida\ntoistamiseen ja näytti ylioppilaalle kukkavihkoa, joka todella oli\naivan kuihtunut.\n\n\"Niin, koetappas nyt arvata mikä niitä vaivaa?\" sanoi ylioppilas.\n\"Kukkaset ovat yöllä olleet tanssiaisissa ja sentähden eivät ne nyt\njaksa pitää päitään pystyssä!\"\n\n\"Mutta eiväthän kukkaset osaa tanssia!\" sanoi pikku Iida.\n\n\"Osaavat kyllä\", sanoi ylioppilas, \"kun vain tulee pimeä ja me muut\nnukumme, niin ne rupeavat iloisesti hyppelemään. Ne pitävät miltei\njoka yö tanssiaisia!\"\n\n\"Eivätkö lapset pääse niihin tanssiaisiin?\"\n\n\"Pääsevät kyllä\", sanoi ylioppilas, \"pikkuruikkuiset hanhenruohot ja\nkielot kyllä pääsevät!\"\n\n\"Missä kauneimmat kukat tanssivat?\" kysyi pikku Iida.\n\n\"Etkö ole käynyt ulkopuolella kaupunkia sillä suurella linnalla,\nmissä kuningas kesäisin asuu ja missä on niin kaunis puutarha\nja paljon, paljon kukkia? Olethan nähnyt joutsenet, jotka uivat\nluoksesi, kun sirottelet niille leivänmurusia. Siellä pidetään\ntanssiaisia, se on varma se!\"\n\n\"Olin minä eilen siellä puutarhassa äidin kanssa\", sanoi Iida, \"mutta\npuut olivat aivan paljaina eikä näkynyt yhtään kukkia. Missä ne ovat?\nKesällä niitä oli niin paljon!\"\n\n\"Ne ovat sisällä linnassa!\" sanoi ylioppilas. \"Katsoppas, heti kun\nkuningas ja hänen hovilaisensa muuttavat tänne kaupunkiin, rientävät\nkukkaset puutarhasta linnaan pitämään lystiä. Näkisitpäs vain!\n\n\"Kaksi kauneinta ruusua nousee valtaistuimelle kuninkaaksi ja\nkuningattareksi.\n\n\"Kaikki punaiset esikot asettuvat sivuille ja kumartelevat siinä.\nHe ovat kamariherroja. Paikalle saapuu mitä ihanimpia kukkasia, ja\nsuuret tanssit alkavat; siniset orvokit ovat olevinaan merikadetteja,\nhe tanssittavat hyasintteja ja krokuksia ja sanovat heitä neideiksi.\nTulpanit ja suuret, keltaiset liljat ovat vanhoja rouvia, jotka\nvalvovat, että tanssitaan somasti ja sopivaisesti!\"\n\n\"Mutta\", kysyi pikku Iida, \"eikö kukaan tee kukkasille pahaa, kun he\ntanssivat kuninkaan linnassa?\"\n\n\"Kukaan ei oikeastaan tiedä että he tanssivat kuninkaan linnassa!\"\nvastasi ylioppilas. \"Joskus yöllä tulee kyllä vanha linnanhallia,\njonka on määrä vartioida linnaa. Hän kantaa suurta avainkimppua,\nja heti kun kukkaset kuulevat avainten helisevän, vaikenevat he,\nhiipivät piiloon pitkien uutimien taa ja vain kurkistavat esiin\nsieltä. 'Kyllä minun nenääni tuntuu, että täällä on kukkasia!' sanoo\nvanha linnanhaltia, mutta ei näe mitään.\"\n\n\"Kuinka hauskaa!\" sanoi pikku Iida ja taputti käsiään. \"Mutta enkö\n_minäkään_ näkisi kukkasia?\"\n\n\"Näkisit kyllä\", sanoi ylioppilas. \"Kun sinä nyt taas tulet linnalle,\nniin kurkista vain sisään ikkunasta. Kyllä sinä ne näet. Minä\nkurkistin tänään. Sohvalla loikoili pitkä, keltainen narsissi, joka\nkuvitteli olevansa hovineiti!\"\n\n\"Voivatko kasvitieteellisen puutarhan kukat päästä sinne? Voivatko ne\nkulkea sen pitkän matkan?\"\n\n\"Se on varma se!\" sanoi ylioppilas, \"sillä ne voivat lentääkin,\njos tahtovat. Olethan sinä nähnyt perhosia, punaisia, keltaisia ja\nvalkeita perhosia. Ne ovat ihan kukkasten näköisiä ja kukkasia ne\novat olleetkin, sillä ne ovat varrestaan ponnahtaneet korkealle\nilmaan, räpytelleet lehtiään niinkuin mitäkin siipiä ja lähteneet\nlentoon. Ja koska ne ovat käyttäytyneet hyvin, ei niiden ole\ntarvinnut palata kotiin istumaan kiinni varteensa, vaan ne ovat\nsaaneet luvan lähteä lentämään päivälläkin, ja vihdoin ovat lehdet\nmuuttuneet oikeiksi siiviksi. Senhän sinä itsekin olen nähnyt.\n\n\"Ehkäpä kasvitieteellisen puutarhan kukat eivät koskaan ole olleetkaan\nkuninkaan linnassa. Ehkeivät ne laisinkaan tiedä kuinka hauskaa\nsiellä on öisin. Mutta minäpä keksin keinon. Kyllä hämmästyy\nnaapurinne kasvitieteen professori, joka asuu tässä vieressä,\ntiedäthän?\n\n\"Kun sinä nyt tulet hänen puutarhaansa, pitää sinun kertoa jollekin\nkukkaselle, että linnassa on suuret tanssiaiset. Se kukka kertoo\nuutisen toisille kukkasille, ja sitten ne kaikki lähtevät lentoon.\nKun professori tulee puutarhaan, ei hän tapaa siellä ainoaakaan\nkukkaa. Silloin professori miettimään minne ne ovatkaan joutuneet.\"\n\n\"Mutta kuinka kukkanen voi kertoa toisille kukkasille. Eiväthän\nkukkaset osaa puhua!\"\n\n\"Ei, eivät osaakaan!\" vastasi ylioppilas; \"mutta ne viittovat\ntoisilleen. Etkö ole huomannut, että kun vähänkään tuulee, kukkaset\nnyökyttävät päitään ja liikuttavat vihreitä lehtiään. Se on yhtä\nselvää kieltä kuin puhuminenkin!\"\n\n\"Ymmärtääkö professori sitten viittomiskieltä?\" kysyi Iida.\n\n\"Ymmärtää tietysti! Yhtenä aamuna hän tulee puutarhaansa ja näkee\nsuuren nokkosen liikuttelevan lehtiään kauniille punaiselle\nneilikalle. Nokkonen sanoo: sinä olet niin kaunis, ja minä pidän\nsinusta niin paljon! mutta sellaista ei professori saata kärsiä. Heti\npaikalla hän lyö nokkosta sormille lehdet ovat nimittäin nokkosen\nsormia — mutta silloin hän polttaa hyppysensä, ja senjälkeen ei hän\nenää koskaan tohdi koskea nokkoseen!\"\n\n\"Sepä hauskaa!\" sanoi pikku Iida hymyillen.\n\n\"Ei saa ajaa lapsen päähän sellaisia hullutuksia!\" sanoi ikävä vanha\nkanslianeuvos, joka oli tullut Iidan vanhempia tervehtimään ja istui\nsohvassa; hän ei voinut kärsiä ylioppilasta ja torui torumistaan\nnähdessään hänen leikkelevän niitä hauskoja, hullunkurisia kuvia:\nmilloin hän leikkasi miehen, joka riippui hirsipuussa, sydän\nkourassa — hän oli ollut sydämenvaras; milloin hän leikkasi vanhan\nnoitaämmän, joka ratsasti luudalla ja kantoi miestään nenänsä päällä.\nSitä ei kanslianeuvos voinut kärsiä, vaan intti inttämistään:\n\"ei saa ajaa lapsen päähän sellaisia hullutuksia. Se on tyhmää\nmielikuvitusta!\"\n\nMutta pikku Iidan mielestä ylioppilas kuitenkin oli kertonut hyvin\nhauskoja juttuja hänen kukkasistaan, ja hänen täytyi alituisesti\nniitä ajatella.\n\nKukkasten päät riippuivat aivan rentoina, raukat olivat niin\nväsyksissä, kun olivat tanssineet koko yön. Varmaan ne olivat kipeinä.\n\nIida vei ne somalle, pienelle pöydälle muitten leikkikalujensa\njoukkoon. Koko pöytälaatikko oli täynnä leluja.\n\nPienessä sängyssä makasi Iidan nukke, Sofia, mutta Iida sanoi\nsille: \"nyt sinun täytyy nousta, Sofia, ja tyytyä nukkumaan tämän\nyön laatikossa, sillä katso, nämä kukkasraukat ovat kipeät. Ehkä ne\nparanevat, kun saavat nukkua sängyssäsi!\" Iida nosti nuken sängystä,\nmutta se oli äreän näköinen eikä virkkanut sanaakaan, sillä sitä\nharmitti, kun se ei saanut pysyä sängyssään.\n\nIida pani kukkaset nuken sänkyyn, veti pienen peitteen niiden päälle,\nkäski niiden nukkua kiltisti ja lupasi keittää niille teetä, että\nne paranisivat ja huomenna pääsisivät pystyyn. Ja hän veti tarkasti\nuutimet pienen sängyn eteen, jottei päivä paistaisi silmiin.\n\nHän ei koko iltana saanut mielestään ylioppilaan kertomuksia ja\nennen maatapanoa hiipi hän ikkunan luo kurkistamaan uudinten taa,\nmissä äidin kauniit kukkaset, hyasintit ja tulpanit kasvoivat.\n\"Kyllä minä tiedän, että te yöllä menette tanssiaisiin!\" kuiskasi\nhän. Mutta kukkaset eivät olleet ymmärtävinään mitään eivätkä\nlehteäkään liikauttaneet. Mutta pikku Iida tiesi kun tiesikin heidän\nsalaisuutensa.\n\nSängyssään hän vielä pitkän aikaa ajatteli miten hauskaa olisi nähdä\nkauniitten kukkasten tanssivan kuninkaan linnassa. \"Ovatkohan minun\nkukkaseni todella olleet mukana?\"\n\nMutta sitten hän vaipui uneen. Yöllä hän taas heräsi. Hän oli nähnyt\nunta kukkasista ja ylioppilaasta, jota kanslianeuvos torui siitä,\nettä hän ajoi lapsen päähän hullutuksia. Makuukamarissa oli kaikki\nihan hiljaa, pöydällä paloi yölamppu, ja isä ja äiti nukkuivat.\n\n\"Makaavatkohan kukkaseni Sofian sängyssä?\" virkkoi hän itsekseen.\n\"Minä tahtoisin niin mielelläni tietää sen!\" Hän kurotti hiukkasen\npäätään ja katsahti oveen, joka oli raollaan. Viereisessä huoneessa\nolivat sekä kukkaset että kaikki hänen lelunsa. Hän kuunteli. Jo\nrupesi tuntumaan siltä kuin olisi soitettu pianoa, mutta aivan hiljaa\nja kauniimmin kuin hän koskaan oli kuullut soitettavan.\n\n\"Nyt kukkaset varmaan tanssivat!\" virkkoi hän. \"Voi kuinka mielelläni\nminä tahtoisin nähdä.\" Mutta hän ei uskaltanut nousta, jotteivät isä\nja äiti heräisi. \"Kun ne tulisivat tänne!\" sanoi hän; mutta kukkaset\neivät tulleet, musiikki vain soi soimistaan ja niin ihmeen kauniisti.\nEi hän enää saanut olluksi, kun se oli niin kaunista, vaan hän kapusi\npienestä sängystään, hiipi hiljaa ovelle ja kurkisti viereiseen\nhuoneeseen. Voi, voi sitä iloa mikä häntä odotti!\n\nEi näkynyt mitään yölamppua, mutta kuitenkin oli ihan valoisaa. Kuu\npaistoi ikkunasta keskelle lattiaa. Oli kirkasta kuin päivällä.\nKaikki hyasintit ja tulpanit seisoivat kahdessa pitkässä rivissä\npermannolla, ikkunalla ei näkynyt muuta kuin tyhjiä ruukkuja.\nLattialla tanssivat kukkaset kauniisti karkeloiden, järjestyivät\noikein piireiksi ja pitelivät pyöriessään kiinni toisiaan viheriöistä\nlehdistä. Soittokoneen ääressä istui suuri, keltainen lilja,\njonka Iida varmaan oli kesällä nähnyt. Sillä hän muisti selvästi\nylioppilaan sanoneen: \"hyvät ihmiset, kuinka se on neiti Liinan\nnäköinen!\" ja silloin olivat kaikki nauraneet kilpaa hänen kanssaan.\nMutta nyt huomasi Iidakin, että pitkä, keltainen kukka oli neiti\nLiinan näköinen, soittaessa teki se ihan samallaisia temppuja,\nkallisti pitkiä, kellertäviä kasvojaan milloin millekin puolelle ja\nnyökytti tahtia kauniille soitolle.\n\nEi kukaan huomannut pikku Iidaa. Hän näki suuren, sinisen krokuksen\nhyppäävän keskelle pöytää, jolla leikkikalut olivat, menevän pienen\nsängyn ääreen ja vetävän uutimet syrjään. Siellä makasivat kipeät\nkukkaset, mutta ne nousivat paikalla ja viittoivat muille haluavansa\nottaa osaa tanssiin. Vanha keltamatara, jolta alahuuli oli mennyt\npoikki, nousi sekin ja rupesi kumartelemaan kauneille kukkasille.\nEivät ne enää näyttäneet ensinkään sairailta, vaan juoksivat\niloisesti muiden joukkoon.\n\nSamassa kolahti, ikäänkuin pöydältä olisi pudonnut jotakin, ja\nIida huomasi, että virpi oli hypännyt maahan. Se oli nähtävästi\nmielestään kukkanen sekin. Aika soma se olikin: latvassa istui pieni\nvahanukke, päässä samallainen musta, leveäröytäinen hattu kuin\nkanslianeuvoksella. Virpi tepasteli kolmella punaisella puujalallaan\nkukkasten joukossa ja polki aika lailla, sillä se tanssi masurkkaa.\nSitä tanssia eivät muut kukkaset osanneetkaan, sillä se vaatii kovaa\npoljentaa, ja muut kukkaset olivat siihen aivan liian köykäiset.\n\nÄkkiä lehahti vahanukke virven latvassa hyvin suureksi ja pitkäksi,\nkiepahti paperikukkasten yläpuolelle ja huusi: \"ei saa ajaa lapsen\npäähän sellaisia hullutuksia. Se on tyhmää mielikuvitusta!\" Ja\nvahanukke kävi aivan yhtä keltaiseksi ja laihaksi kuin kanslianeuvos\nleveäröytäinen hattu päässään. Mutta paperikukkaset pieksivät\nhänen laihoja, ohkaisia sääriään, ja äkkiä hän kutistui kokoon\nja muuttui pieneksi vahanukeksi vain. Hauskaa sitä oli katsella.\nIhan pikku Iidan täytyi hymyillä. Virpi tanssi tanssimistaan, ja\nkanslianeuvoksen täytyi myöskin tanssia. Hän koetti venyä suureksi\nja pitkäksi, hän koetti kutistua pieneksi hattupäiseksi vahanukeksi\n— ei auttanut: piti vain tanssia. Jo rupesivat muut kukkaset\nrukoilemaan hänen puolestaan, varsinkin ne, jotka olivat nukkuneet\nSofian sängyssä, ja silloin virpi vihdoin jätti hänet rauhaan.\n\nSamassa rupesi laatikosta, missä Iidan nukke, Sofia, kaikellaisten\nmuitten leikkikalujen joukossa makasi, kuulumaan koputusta.\nKeltamatara karkasi silloin pöydän kulmalle, paneutui pitkäkseen\nvatsalleen ja sai laatikon hiukan raolleen. Nyt nousi Sofia ja\nkatseli kummissaan ympärilleen. \"Täällä näkyy olevan tanssiaiset!\"\nsanoi hän. \"Miksei minulle ole annettu mitään tietoa?\"\n\n\"Tahdotko tanssia minun kanssani?\" kysyi keltamatara.\n\n\"Kuka mokoman kanssa viitsisi tanssia!\" vastasi Sofia ja käänsi\nhänelle selkänsä. Sitten hän istuutui laatikkoon odottamaan, että\nkukkaset tulisivat pyytämään häntä tanssiin, mutta kun ei ketään\nkuulunut, yskähti hän tuontuostakin: hm, hm, hm! Mutta sittenkään ei\nkuulunut ketään. Keltamatara tanssi ypö yksinään, eikä se näyttänyt\nensinkään hullulta.\n\nKun ei kukaan kukkasista ollut näkevinään Sofiaa, pudotti hän itsensä\nlaatikosta lattialle, jotta kolisi ja helisi. Silloin riensivät\nkaikki kukkaset hänen ympärilleen kysymään oliko häneen sattunut\nja kaikki olivat hänelle kovin ystävälliset, varsinkin ne, jotka\nolivat nukkuneet hänen sängyssään. Mutta ei häneen ollut ensinkään\nsattunut, ja kaikki Iidan kukkaset kiittivät siitä kauniista sängystä\nja pitivät Sofiaa hyvänä. Hänet vietiin keskelle lattiaa, minne kuu\npaistoi, ja kaikki muut kukkaset karkeloivat ympärillä. Sofia oli\nhyvillään ja ilmoitti, että kukkaset vastakin saavat käyttää hänen\nsänkyään, hän voi varsin hyvin nukkua pöytälaatikossa.\n\nMutta kukkaset vastasivat: \"kiitoksia vain, mutta me emme elä niin\nkauan! Huomenna me jo olemme kuolleet. Mutta pyydä pikku Iidaa\nhautaamaan meidät puutarhaan, missä kanarialintu lepää, niin me\nkesäksi virkoamme ja kasvamme entistä kauniimmiksi.\"\n\n\"Ette te saa kuolla!\" sanoi Sofia ja suuteli kukkasia. Samassa\navautui salin ovi, ja suuri joukko kauniita kukkia karkeloi\nhuoneeseen. Iida ei saattanut käsittää mistä ne tulivat, varmaan\nkuninkaan linnasta.\n\nEtunenässä asteli kaksi ihanaa ruusua, pienet kultakruunut päässänsä.\nNe olivat kuningas ja kuningatar. Sitten tuli suloisia leukoijia\nja neilikkoja, jotka kumartelivat joka taholle. Soittokuntakin oli\nmukana: suuret unikukat ja pionit puhalsivat hernepalkoihin, jotta\nolivat ihan tulipunaiset kasvoiltaan. Sinikellot ja pienet valkeat\nlehmänkielot helisivät, ikäänkuin olisivat kantaneet kulkusia\nkaulassaan. Se oli herttaista soittoa. Tuli paljon muitakin kukkia,\nja kaikki ne karkeloivat, siniset orvokit, punaiset ja valkeat\nsatakaunot ja kielot, kaikki yhtenä ryöppynä. Ja kukkaset suutelivat\ntoisiaan. Kaunista sitä oli katsella!\n\nVihdoin sanoivat kukkaset toisilleen hyvää yötä, ja silloin pikku\nIidakin hiipi sänkyynsä ja näki unta kukkasten tanssiaisista.\n\nSeuraavana aamuna hän ensi työkseen riensi pienelle pöydälle\nkatsomaan vieläkö kukkaset olivat paikoillaan. Hän veti pienen sängyn\nuutimet syrjään: siellä ne kaikki olivat, mutta paljoa kuihtuneempina\nkuin eilen.\n\nSofia makasi pöytälaatikossa, minne Iida oli pannut hänet, ja näytti\nolevan aivan unen pöpperössä.\n\n\"Muistatko mitä sinun piti pyytää minua tekemään\", sanoi pikku Iida,\nmutta Sofia loi häneen vain tyhmän katseen eikä vastannut sanaakaan.\n\n\"Et sinä ole ensinkään kiltti tyttö\", sanoi Iida, \"vaikka ne kaikki\ntanssittivat sinua\".\n\nSitten hän otti pienen paperirasian, jonka kanteen oli piirretty\nkauniita linnunkuvia, avasi sen ja pani kuolleet kukkaset sinne.\n\"Tästä te saatte kauniin arkun\", sanoi hän, \"ja kun serkut Norjasta\ntulevat meille, niin me hautaamme teidät puutarhaan, ja kesäksi te\nvirkoatte ja kasvatte entistä kauniimmiksi!\"\n\nNorjalaiset serkut olivat reippaita poikia, toisen nimi oli Joonas,\ntoisen Aatto. He olivat isältään saaneet uudet kaaripyssyt ja ne he\nolivat ottaneet mukaansa näyttääkseen ne Iidalle. Iida kertoi heille\nkuolleista kukkasistaan ja pyysi heitä tulemaan mukaan hautajaisiin.\nMolemmat pojat astuivat edellä kaaripyssyt olalla, ja perässä tuli\nIida kantaen kaunista rasiaa, missä kuolleet kukkaset olivat.\nPuutarhaan kaivettiin pieni hauta, Iida suuteli kukkasia ja laski ne\nsitten rasioineen päivineen hautaan. Mutta Aatto ja Joonas ampuivat\nkaaripyssyillään kunnialaukaukset, sillä heillä ei ollut kiväärejä\neikä tykkejä.\n\n\n\n\nPEUKALO-LIISA.\n\n\nOli kerran vaimo, jonka niin kovasti teki mieli pientä lapsukaista,\nmutta hän ei käsittänyt mistä hän sellaisen saisi. Hän meni vanhan\nnoita-akan luo ja sanoi: \"minä tahtoisin niin kovin mielelläni pienen\nlapsen, etkö sinä neuvoisi minulle mistä minä sen saisin?\"\n\n\"Ehkäpä tästä suoriudutaan!\" sanoi noita-akka. \"Minä annan sinulle\nsiemenen — sellaisia siemeniä ei heitetäkään joka miehen peltoon\neikä viskata kanojen syötäviksi. Pistä se kukkaruukkuun, niin saat\nnähdä kuinka käy.\"\n\n\"Paljon kiitoksia!\" sanoi vaimo ja antoi noita-akalle kaksitoista\nkillinkiä. Sitten hän meni kotiin ja pisti siemenen multaan. Pian\nsiitä kasvoi suuri, kaunis kukka, joka oli ihan tulpanin näköinen,\nmutta lehdet olivat vielä tiiviisti koossa, ikäänkuin kukka olisi\nollut nupulla.\n\n\"Kuinka kaunis kukka\", sanoi vaimo ja suuteli kukan koreita,\nkeltaisia ja punaisia lehtiä, mutta juuri hänen suudellessaan kuului\naika paukahdus, ja kukkanen avautui. Silloin saattoi nähdä, että\nse oli oikea tulpani, mutta vihreällä istuimella keskellä kukkaa\nistui pikkuriikkuinen tyttönen. Hän oli niin siron siro ja niin\nhennon hento, eikä hän ollut kuin peukalon pituinen. Sentähden häntä\nsanottiinkin Peukalo-Liisaksi.\n\nKehdokseen sai tyttönen komean, kiillotetun pähkinänkuoren; patjoina\noli sinisiä orvokinlehtiä ja tyynynpäällisenä ruusunlehti. Tässä\nkätkyessä vietti tyttönen yön, mutta päivisin hän leikki pöydällä,\njolle vaimo oli asettanut lautasen. Lautasella oli kukkaseppele,\njonka varret ulottuivat veteen, mutta keskellä uiskenteli suuri\ntulpanin lehti, ja sen päällä sai Peukalo-Liisa istua ja siinä hän\npurjehti laidasta laitaan. Airoina hänellä oli kaksi valkoista\njouhta. Kauniilta se näytti. Peukalo-Liisa osasi myöskin laulaa,\nlaulaa niin vienosti ja suloisesti, ettei sitä sanoin saata kuvata.\n\nEräänä yönä, kun hän nukkui somassa sängyssään, hyppäsi ruma sammakko\nsisään ikkunasta, jonka ruutu oli rikki. Se oli suuri, märkä, ilkeä\nsammakko ja se pomppasi suoraa päätä pöydälle, jolla Peukalo-Liisa\nnukkui punaisen ruusunlehden alla.\n\n\"Mutta tuostapa poikani saa korean morsiamen!\" virkkoi sammakko,\nkävi kiinni pähkinänkuoreen, jossa Peukalo-Liisa nukkui, ja hyppäsi\nsaaliineen päivineen ikkunasta puutarhaan.\n\nSiellä kulki suuri, leveä joki, jonka rannat olivat soiset ja\nliejuiset. Niillä rannoilla asui sammakko poikineen. Hyi kuinka\nse poikakin oli ruma, aivan emänsä näköinen! \"Koaks, koaks,\nbrekke-ke-keks!\" sen se sai suustaan, kun näki suloisen tyttösen\npähkinänkuoressa.\n\n\"Älä puhu niin ääneen, ettei hän herää!\" neuvoi vanha sammakko,\n\"hän voi tästä vielä lähteä karkuun, hänhän on kevyt kuin joutsenen\nuntuva. Me panemme hänet leveälle lumpeen lehdelle, siellähän se\npikkuinen keijukainen on kuin saaressa, sieltä ei hän pääse karkuun\nja me saamme rauhassa panna kuntoon vieraskamarin tuolla liejussa.\nAijai kuinka teidän siellä tulee hyvä olla!\"\n\nJoessa kasvoi paljon lumpeita. Niiden leveät, vihreät lehdet\nikäänkuin uiskentelivat veden pinnalla. Suurin lehti oli\netempänä muita, ja sinne kuljetti vanha sammakko Peukalo-Liisan\npähkinänkuorineen.\n\nKun tyttö raukka varhain aamulla heräsi ja huomasi missä oli,\npurskahti hän katkeraan itkuun. Joka taholla suuren vihreän lehden\nympärillä oli vettä, hän ei laisinkaan saattanut päästä maihin.\n\nMutta vanha emäsammakko istua kökötti liejussa ja koristeli\nkamariaan kaisloilla ja keltaisilla ulpukankukilla, jotta se olisi\noikein somana vastaanottaakseen miniän. Sitten hän ilkeän poikansa\nkanssa uida pulikoi lehdelle, jolla Peukalo-Liisa seisoi. He\ntulivat noutamaan hänen somaa pientä sänkyään, sillä se oli pantava\npaikoilleen morsiuskamariin ennen morsiamen tuloa. Vanha emäsammakko\nniiasi syvään Peukalo-Liisalle ja sanoi: \"tässä on nyt minun poikani,\nsinun tuleva miehesi. Te saatte niin hauskan asunnon tuolla alhaalla\nmudassa!\"\n\n\"Koaks, koaks! brekke-ke-keks!\" sanoi poika. Muuta ei se saanut\nsuustaan.\n\nSitten he ottivat soman pienen sängyn ja uivat tiehensä. Mutta\nPeukalo-Liisa jäi yksin istumaan vihreälle lehdelle ja siinä hän\nitki katkerasti, sillä hän ei olisi tahtonut asua ilkeän emäsammakon\nluona eikä ottaa hänen poikaansa miehekseen. Pienet kalat, jotka\nuiskentelivat vedessä, olivat nähneet emäsammakon ja kuulleet mitä\nse sanoi. Sentähden nekin nyt nostelivat päitään; niiden teki\nniidenkin mieli nähdä tyttöä. Heti ensi näkemältä oli hän niiden\nmielestä niin ihmeen herttainen, ja ne surivat kovasti, että hänen\npiti joutua ilkeän sammakkoväen käsiin. Mutta ei! Niin ei ikinä saa\nkäydä. Ja kalat kokoontuivat vihreän varren ympärille, jonka päässä\nPeukalo-Liisan lehti kasvoi, ja nirsivät hampaillaan poikki varren.\nJa lehti lipui alas virtaa ja kuljetti Peukalo-Liisaa kauas pois. Ei\nsaattanut sammakko enää saada kiinni.\n\nPeukalo-Liisa purjehti monen kaupungin ohitse, ja pikkulinnut\nistuivat pensaissa, katselivat häntä ja visersivät: \"mikä suloinen\nneitonen!\" Lehti lipui yhä kauemma, ja vihdoin joutui Peukalo-Liisa\nulkomaille.\n\nKaunis, pieni, valkea perhonen liiteli hyvän aikaa hänen ympärillään\nja istuutui vihdoin lehdelle, sillä Peukalo-Liisa miellytti sitä\nsuuresti. Ja tyttö puolestaan oli matkaansa hyvin tyytyväinen, sillä\ntäällä ei sammakko voinut häntä saavuttaa. Ja kuinka kaunista niillä\nseuduin oli! Päivä paistoi veteen, joka kimmelsi kuin kulta. Tyttö\notti nauhan vyöltään, köytti sen toiseen päähän perhosen ja kiinnitti\ntoisen pään lehteen. Siten solui lehti eteenpäin entistä nopeammin,\nja Peukalo-Liisa, joka seisoi lehdellä, solui mukana.\n\nSamassa tulla huristi siihen suuri turilas, ja kun se äkkäsi hänet,\nkietoi se kyntensä hänen hennon vartalonsa ympäri ja lennätti hänet\npuuhun. Mutta vihreä lehti purjehti alas jokea, ja perhonen lensi\nmukana, sillä se oli köytetty kiinni lehteen eikä päässyt irti.\n\nHerranen aika kuinka Peukalo-Liisa pelästyi, kun turilas rupesi\nkuljettamaan häntä puuhun! Ja kauniin, valkean perhosen kohtalo häntä\neniten suretti, sillä hänhän oli köyttänyt sen kiinni lehteen, sehän\nei päässyt irti, senhän täytyi kuolla nälkään. Mutta siitä ei turilas\nvälittänyt vähääkään. Se laski hänet suurimmalle lehdelle minkä\npuusta löysi, antoi hänen syötäväkseen kukkasten makeaa mehua ja\nkehui häntä kovin kauniiksi, vaikkei hän ensinkään olekaan turilaan\nnäköinen. Sitten tulivat toiset turilaat, jotka puussa asuivat,\nvieraisiin; ne tarkastelivat Peukalo-Liisaa, ja turilasneidot\nliikuttelivat tuntosarviaan ja sanoivat: \"voi, voi vaivaista, eihän\nhänellä ole kuin kaksi jalkaa!\"\n\n\"Hänellähän ei ole tuntosarvia!\" jatkoivat he sitten. \"Hänhän on\nniin kaitainen vyötäisiltään, hyi, ihanhan hän on ihmisen näköinen!\nHyi kuinka hän on ruma!\" sanoivat turilas-herrat yhdestä suusta. Ja\nkuitenkin oli Peukalo-Liisa niin ihmeen ihana! Sitä mieltä oli ollut\nsekin turilas, joka hänet ryösti, mutta kun kaikki muut moittivat\nhäntä rumaksi, rupesi sekin uskomaan häntä rumaksi eikä enää\nlaisinkaan huolinut hänestä. Menköön minne hyvänsä! He raahasivat\nhänet alas puusta ja panivat satakaunon lehdelle; siihen hän jäi\nitkemään rumuuttaan, itkemään sitä, ettei turilaillekaan kelvannut,\nja kuitenkin oli hän niin kaunis, ettei sitä sanoin saata kuvaella,\nniin hienoinen ja heleä kuin ihanaisin ruusunlehti.\n\nKoko kesän asui Peukalo-Liisa raukka aivan yksinään suuressa\nmetsässä. Hän punoi vuoteensa heinänkorsista ja asetti sen suuren\ntakkiaislehden alle sateensuojaan. Hänen ruokanaan oli kukkasten\nmakea mehu ja juomanaan kaste, joka aamuisin lepäsi lehdillä. Niin\nkului kesä ja syksy, mutta sitten tuli talvi, kylmä, pitkä talvi.\nKaikki linnut, jotka niin kauniisti olivat laulelleet hänelle,\nlensivät tiehensä, puut ja kukkaset lakastuivat; suuri takkiaislehti,\njonka alla hän oli asunut, käpertyi kokoon niin ettei jälelle\njäänyt kuin keltainen, kuihtunut varsi. Ja Peukalo-Liisaa paleli\nniin kauheasti, sillä hänen vaatteensa olivat kaikki risoina ja hän\noli niin pieni ja hento; varmaankin tyttö raukan täytyi paleltua\nkuoliaaksi. Rupesi satamaan lunta, ja jokainen lumihiutale oli\nhänelle kuin meille kokonainen lapiollinen lunta, sillä me olemme\nsuuret, mutta hän oli vain peukalon pituinen. Hän koetti kääriytyä\nkuihtuneeseen lehteen, mutta ei se lämmittänyt. Hän värisi vilusta.\n\nAivan likellä sitä metsää, johon hän oli joutunut, oli suuri\nviljavainio. Mutta vilja oli aikoja sitten korjattu, ja vain\nkuiva, alaston sänki nousi routaisesta maasta. Peukalo-Liisa\nkulki sänkipellossa kuin missäkin metsässä. Hän värisi vilusta.\nVihdoin saapui hän peltohiiren asunnolle. Sängen juurelta johti\npieni oviaukko alas maahan. Siellä asui peltohiiri lämpöisessä,\nrauhallisessa pirtissään, joka oli täynnä jyviä. Sitäpaitsi sillä oli\nkeittiö ja ruoka-aitta. Pikku Peukalo-Liisa raukka pysähtyi ovelle\nkuten köyhä kerjäläistyttö ainakin ja anoi jyväkipinää, sillä hän ei\nkahteen päivään ollut saanut mitään syödäkseen.\n\n\"Voi sinua raukkaa!\" sanoi peltohiiri, joka pohjaltaan oli\nhyväsydäminen, vanha peltohiiri, \"tule sinä vain lämpöiseen pirttiini\nja syö minun kanssani!\"\n\nPeltohiiri rupesi pitämään Peukalo-Liisasta.\n\n\"Sinä säätkin jäädä luokseni koko talveksi\", sanoi se, \"mutta sinun\npitää siistiä ja puhdistaa pirttini ja kertoa minulle satuja, sillä\nniistä minä kovin paljon pidän.\" Peukalo-Liisa teki niinkuin se hyvä,\nvanha peltohiiri käski, ja viihtyi hyvin.\n\n\"Pian meille tulee vieraita!\" selitti peltohiiri eräänä päivänä,\n\"naapurini käy tavallisesti joka viikko minua tervehtimässä. Hän on\npaljoa paremmissa varoissa kuin minä, hänellä on suuria saleja ja\nhän käy hyvin kauniissa mustassa samettiturkissa. Jos sinä saisitkin\nhänet mieheksesi, niin ei sinulla olisi hätää. Mutta hän ei näe\nmitään. Kerro sinä hänelle kauneimmat sadut mitä ikinä osaat!\"\n\nEi Peukalo-Liisa viitsinyt ruveta hänelle kertomaan mitään, eikä hän\nhuolinut peltohiiren naapuria miehekseen, sillä se oli myyrä. Tulihan\nhän tervehtimään, tuli mustassa samettiturkissaan, ja peltohiiri\nkehui hänen rikkauttaan ja oppiaan. Hänen talonsa oli kaksikymmentä\nkertaa suurempi kuin peltohiiren ja kovin oppinut hän oli, mutta\naurinkoa ja kauniita kukkasia ei hän voinut kärsiä ja niistä hän aina\npuhui pahaa, sillä hän ei koskaan ollut niitä nähnyt. Peukalo-Liisan\npiti laulaa hänelle, ja hän lauloi sekä: \"Lennä, lennä leppälintu!\"\nettä \"Minä seison korkealla vuorella\", ja myyrä rakastui häneen hänen\nkauniin äänensä tähden. Mutta ei hän mitään sanonut, hän oli kovin\nvakava mies.\n\nAivan hiljan oli hän kaivanut maahan pitkän käytävän, joka johti\nhänen taloltaan peltohiiren talolle, ja sinne kehotti hän peltohiirtä\nja Peukalo-Liisaa lähtemään kävelylle, kun vain halutti. Samalla\nhuomautti hän, ettei heidän pidä pelästyä kuollutta lintua, joka\nmakaa käytävässä. Se on todella aivan oikea lintu sulkineen,\nsiipineen, nokkineen päivineen. Varmaan se on kuollut aikoja\nsitten, aivan talven alussa. Ovat sattuneet kuoppaamaan juuri hänen\nkäytävänsä kohdalle.\n\nMyyrä pisti hampaisiinsa kappaleen lahoa puuta, sellaista, joka\nloistaa pimeässä, ja läksi heidän edellään pitkään, pimeään\nkäytävään. Kun he tulivat sille kohdalle, missä kuollut lintu\nmakasi, nosti myyrä leveän nokkansa lakeen ja puhkaisi siihen suuren\nreiän, jotta valo pääsi tunkemaan sisään. Keskellä permantoa makasi\nkuollut pääskynen, kauniit siivet painettuina kylkiä vastaan, jalat\nja pää höyhenten suojassa. Varmaan se raukka oli kuollut viluun.\nPeukalo-Liisan kävi lintua niin kovin sääli, hän rakasti kaikkia\npikkulintuja, olivathan ne koko kesän laulaneet ja viserrelleet\nhänen ilokseen. Mutta myyrä potkaisi lintua jalkatyngällään ja\nsanoi: \"eipäs enää vikise! Olisi sekin ollut surkeaa, jos olisi\npitänyt syntyä linnuksi. Minun lapsistani, Jumalan kiitos, ei tule\nlintuja. Eihän tuolla tuollaisella lintu raukalla ole muuta kuin se\nainainen lirulorunsa, ja se totta maar ei elätä. Kun talvi tulee, on\nnälkäkuolema edessä!\"\n\n\"Te olette järkevä mies, ja kyllä se niin on kuin sanotte\", huomautti\npeltohiiri. \"Mitä on linnulla lirulorustaan hyötyä, kun talvi tulee?\nNäe nälkää ja vilua. Mutta komealtahan sen sanovat kuuluvan!\"\n\nPeukalo-Liisa ei puhunut mitään, mutta kun hänen seuralaisensa\nkääntyivät selin lintuun, kumartui hän sen puoleen, siirsi syrjään\nhöyheniä, joitten peitossa pää oli, ja suuteli sulkeutuneita silmiä.\n\"Ehkäpä juuri tämä lintunen kesällä minulle niin kauniisti lauloi\",\najatteli hän. \"Kuinka paljon iloa se minulle tuotti, rakas, kaunis\nlintu!\"\n\nMyyrä tukki läven, josta päivä oli pilkistänyt sisään, ja saattoi\nnaiset kotiin. Mutta yöllä ei Peukalo-Liisa laisinkaan voinut nukkua.\nVihdoin nousi hän vuoteeltaan ja punoi heinistä suuren, kauniin\npeitteen, jonka vei käytävään ja levitti kuolleen linnun päälle.\nSitten hän pani pehmeää pumpulia, jota oli tavannut peltohiiren\npirtistä, linnun kupeille, jottei sen tulisi kolkoksi levätä kylmässä\nmaassa.\n\n\"Hyvästi, herttainen, pieni lintu!\" lausui hän. \"Hyvästi! ja kiitos\nsiitä, että niin kauniisti lauloit kesällä, kun puut kaikki olivat\nvihreät ja armas aurinko meitä lämmitti!\" Hän painoi päänsä linnun\nrintaa vastaan, mutta säikähti samassa pahanpäiväisesti, sillä tuntui\nsiltä kuin siellä olisi sykähtänyt. Linnun sydän siellä todella\nolikin sykähtänyt. Sillä lintu ei ollutkaan kuollut, se oli maannut\nhorroksissa ja virkosi, kun se pääsi lämpöiseen.\n\nSyksyllä lentävät kaikki pääskyset pois lämpöisiin maihin, mutta jos\njoku sattuu myöhästymään, niin sen käy huonosti: se kohmettuu, putoaa\nkuin kuolleena maahan, jää siihen paikkaan ja peittyy kylmään lumeen.\n\nPeukalo-Liisa vallan vapisi, niin kauheasti hän oli pelästynyt,\nsillä hänen rinnallaan, joka oli vain peukalon pituinen, oli lintu\nhirmuisen suuri. Vihdoin hän kuitenkin rohkaisi mieltänsä, järjesteli\npumpulia pääskysraukan ympärille ja nouti omasta vuoteestaan\nmintunlehden linnun pään peitteeksi.\n\nSeuraavana yönä hän taasen hiipi linnun luo ja silloin hän jo tapasi\nsen ilmi elävänä. Niin voimaton se kuitenkin! oli, että se vain\nhetkisen jaksoi katsella Peukalo-Liisaa, joka seisoi laho puupalanen\nkädessään, sillä eihän hänellä muuta lyhtyä ollut.\n\n\"Kiitos sinulle, sinä suloinen lapsukainen!\" sanoi sairas pääskynen,\n\"sinä olet minua niin lämmittänyt, että pian saan takaisin voimani ja\npääsen lentämään lämpöiseen auringonpaisteeseen!\"\n\n\"Voi, voi!\" huokasi tyttö, \"ulkona on kylmä, maa roudassa ja lunta\nsataa! Pysy sinä lämpöisessä sängyssäsi, kyllä minä hoidan sinua!\"\n\nHän nouti kukkasen lehdellä pääskyselle vettä, ja juodessaan kertoi\npääskynen, että orjantappurapensas oli haavoittanut sen toisen\nsiiven. Sentähden ei se ollut päässyt lentämään niin nopeasti kuin\nmuut pääskyset, jotka lensivät kauas pois lämpöisiin maihin. Vihdoin\nse oli pudonnut alas maahan, mutta enempää ei se muistanut eikä se\nensinkään tietänyt minne se oli joutunut.\n\nKoko talven se viipyi piilossa käytävässä, ja Peukalo-Liisa piti sitä\nhyvänä ja rakasti sitä. Myyrä ja peltohiiri eivät saaneet vähääkään\nvihiä asiasta, sillä eiväthän he voineet kärsiä köyhää pääskysparkaa.\n\nKun kevät tuli ja auringon lämpö alkoi tuntua maan sisään, sanoi\npääskynen hyvästi Peukalo-Liisalle. Tyttö avasi läven, jonka myyrä\noli tehnyt käytävän lakeen, päivä paistoi leppoisesti, ja pääskynen\nkysyi eikö tyttö tahtoisi lähteä mukaan: sopii istuutua selkään,\nsitten lähdetään lentoon ja kiidetään vihreään metsään. Mutta\nPeukalo-Liisa tiesi, että vanha peltohiiri olisi tullut surulliseksi,\njos hän olisi lähtenyt.\n\n\"En saata lähteä!\" sanoi Peukalo-Liisa. \"Hyvästi sitten,\nhyvästi, sinä hyvä, herttainen tyttö!\" lausui pääskynen ja kiiti\nauringonpaisteeseen. Peukalo-Liisa jäi katselemaan sen menoa ja\nkyyneleet tulivat hänen silmiinsä, sillä hän piti niin kovin paljon\npääskysraukasta.\n\n\"Kvivit, kvivit!\" viserteli lintu ja lensi vihreään metsään. —\n\nPeukalo-Liisa oli kovin suruissaan. Hän ei hetkeksikään päässyt\nlämpöiseen auringonpaisteeseen. Pian kylvettiin peltokin, joka oli\nheidän asuntonsa päällä, ja vilja kasvoi niin korkeaksi, että se\npienelle, peukalon pituiselle tyttö raukalle oli kuin kokonainen\nsynkkä metsä.\n\n\"Tänä kesänä sinun pitää neuloa myötäjäisesi!\" selitti peltohiiri\nPeukalo-Liisalle, sillä naapuri, myyräjörö, joka alituisesti\nherrasteli mustassa samettiturkissa, oli nyt kosinut. \"Sinulla pitää\nolla sekä villa- että liinavaatetta! Sinulla pitää olla sekä\npito- että makuuvaatetta, kun tulet myyrän vaimoksi!\" Peukalo-Liisan\npiti kehrätä värttinällä, ja peltohiiri palkkasi neljä hämähäkkiä,\njotka yöt päivät kutoivat ja kehräsivät. Joka ilta tuli myyrä\ntervehtimään ja jutteli silloin aina, että kunhan kesä nyt kuluu\nloppuun, niin ei auringon paahde enää tunnu niin pahasti maan sisään;\nsehän polttaa maan kovaksi kuin kivi. Niin, kesän kuluttua piti\nPeukalo-Liisan ja myyrän viettää häitä, mutta Peukalo-Liisa ei ollut\nensinkään hyvillään, sillä eihän hän vähääkään välittänyt ikävästä\nmyyrästä. Joka aamu, kun aurinko nousi, ja joka ilta, kun se laski,\nhiipi hän ovelle katsomaan. Ja kun tuuli hajoitti viljan latvoja ja\nsininen taivas tuli näkyviin, huomasi tyttö kuinka valoisaa ja\nkaunista maan päällä sentään oli, ja hänet valtasi halu nähdä rakkaan\npääskysensä. Mutta eihän sitä kuulunut, varmaan se lenteli kaukana\npoissa, kauniissa, vihreässä metsässä.\n\nKun syksy sitten tuli, olivat Peukalo-Liisan myötäjäiset ihan\nvalmiina.\n\n\"Neljän viikon perästä juodaan häitäsi!\" sanoi peltohiiri. Mutta\nPeukalo-Liisa purskahti itkuun ja selitti, ettei hän huoli ikävää\nmyyrää.\n\n\"Jonnin joutavia!\" sanoi peltohiiri, \"älä sinä rupea tästä\nuppiniskaiseksi, taikka näytän valkeat hampaani! Sinä saat niin\nkomean miehen. Sellaista turkkia kuin hänen samettiturkkinsa ei ole\nitse kuningattarellakaan. Hänellä on tuvat, aitat tavaraa täynnä.\nKiitä sinä Jumalaa, että saat sellaisen miehen!\"\n\nHäät olivat ovella. Myyrä oli jo saapunut noutamaan Peukalo-Liisaa;\nheidän piti asua syvällä maan sisässä, Peukalo-Liisan ei koskaan\npitänyt saada nähdä lämmintä aurinkoa, sillä sitä ei hänen sulhasensa\nkärsinyt. Lapsi raukka oli kovin suruissaan, kun piti sanoa hyvästi\nihanalle auringolle, jota toki peltohiiren luona oli saanut katsella\nedes ovensuusta.\n\n\"Jää hyvästi, kirkas aurinko!\" sanoi hän, ojensi kätensä ilmaan ja\nastui pari askelta peltohiiren asunnon ulkopuolelle. Oli nimittäin\nsyksy, vilja oli korjattu, ja peltoa peitti vain kuiva sänki.\n\"Hyvästi, hyvästi!\" toisteli hän ja kietoi käsivartensa pienen,\npunaisen kukan ympäri. \"Vie rakkaalle pääskyselle terveiseni, jos\nnäet sen!\"\n\n\"Kvivit, kvivit!\" kuului samassa hänen päänsä päältä, ja kun hän\nsilmänsä nosti, näki hän pääskysen tulla viilettävän. Suuresti se\nilostui, kun se Peukalo-Liisan näki. Tyttö rupesi sitten uskomaan\nhänelle surujaan, ettei hän ensinkään huolisi ilkeää myyrää\nmiehekseen ja että hänen täytyy asua syvällä maan sisässä, minne ei\npäivä milloinkaan paista. Hän ei enää voinut hillitä itseään, vaan\npurskahti itkuun.\n\n\"Nyt tulee kylmä talvi\", sanoi pääskynen, \"minä lennän kauas pois,\nlämpöisiin maihin. Tahdotko tulla mukaan? Istu selkääni, ota vyösi\nja köytä itsesi lujasti kiinni, niin lennämme tiehemme ja jätämme\nilkeän myyrän ja hänen pimeän pirttinsä oman onnensa nojaan. Lennämme\nvuorten yli lämpöisiin maihin, missä päivä paistaa leppeämmin kuin\ntäällä ja missä on ikuinen kesä ja kauniita kukkia. Tule vain\nmukaani, sinä herttainen pieni Peukalo-Liisa, joka pelastit henkeni,\nkun makasin tainnoksissa pimeässä maakuopassa!\"\n\n\"Minä seuraan sinua!\" sanoi Peukalo-Liisa, asettui linnun selkään,\nojensi jalkansa sen levitetyille siiville ja köytti itsensä vyöllään\nkiinni tukevimpaan sulkaan. Lintu kohosi korkealle ilmaan ja lähti\nlentämään metsien ja järvien poikki, yli suurten vuorien, joilla\nlepää ikuista lunta. Peukalo-Liisaa paleli kylmässä ilmassa, mutta\nhän keksi keinon, painautui linnun lämpöisiin höyheniin ja pisti\npienen päänsä esiin katselemaan kaikkea maailman kauneutta.\n\nVihdoin he saapuivat lämpöisiin maihin. Aurinko paistoi siellä\npaljoa kirkkaammin kuin täällä, taivas kaarteli kahta korkeampana,\nja muureilla ja aidoilla kasvoi koreita vihreitä ja sinertäviä\nviinirypäleitä. Metsässä riippui sitruuneja ja appelsiineja,\nmyrtit ja rosmarinit lemusivat, maantiellä juoksenteli kauniita\nlapsia, ja heidän leikkitovereinaan oli suuria, kirjavia perhosia.\nMutta pääskynen lensi vieläkin etelämmäksi, ja luonto kävi yhä\nkauniimmaksi. Komeitten, vihreiden puitten siimeksessä, sinisen\njärven rannalla, oli hohtavan valkea marmorilinna. Ammoisista ajoista\noli se siinä seisonut, ja viiniköynnös kierteli ylös korkeita\npilareja. Räystään alla oli paljon pääskysenpesiä; siellä oli senkin\npääskysen asunto, joka kuljetti Peukalo-Liisaa.\n\n\"Tässä minä asun!\" sanoi pääskynen; \"mutta ehkä sinun tekee mielesi\npoimia kukkasia. Ota kaunein, minä lasken sinut maahan. Saat nähdä,\nettä tulet viihtymään, sinä saat mitä ikinä tahdot.\"\n\n\"Kuinka hauskaa!\" huudahti tyttö ja leipoi pieniä käsiään.\n\nSuuri valkoinen marmoripilari oli kaatunut maahan ja taittunut\nkolmesta kohden. Marmorikappaleitten välissä kasvoi ihania,\nsuuria, valkeita kukkia. Pääskynen valitsi leveän lehden ja\nasetti Peukalo-Liisan sille istumaan. Mutta hyvänen aika kuinka\nPeukalo-Liisa hämmästyi! Keskellä kukkaa istui pieni mies, joka\noli niin läpikuultavan valkoinen, että olisi luullut hänen olleen\nlasista. Hänen päässään oli mitä kaunein kultainen kruunu, ja hänen\nolkapäillään välkkyi mitä ihanimmat siivet. Eikä hän ollut yhtään\nsuurempi kuin Peukalo-Liisa.\n\nHän oli sen kukkasen enkeli.\n\nJokaisessa kukkasessa asui pieni mies tai nainen, ja tämä oli heidän\nkaikkien kuninkaansa.\n\n\"Hyvänen aika kuinka hän on kaunis!\" kuiskasi Peukalo-Liisa\npääskyselle.\n\nPieni prinssi pelästyi aika lailla pääskystä, sillä olihan se\nkokonainen jättiläislintu hänen rinnallaan, joka oli niin kovin pieni\nja hento. Mutta kun hän näki Peukalo-Liisan, ihastui hän, sillä niin\nkaunista tyttöä ei hän vielä milloinkaan ollut nähnyt. Sentähden otti\nhän kultaisen kruunun päästään ja laski sen tytön päähän, tiedusteli\nhänen nimeänsä ja kysyi tahtoiko hän tulla hänen vaimokseen ja\nkaikkien kukkasten kuningattareksi. Oli tämä kosija sentään\ntoista kuin sammakon poika ja myyrä mustassa samettiturkissaan!\nPeukalo-Liisa antoikin myöntävän vastauksen kauniille prinssille,\nja jokaisesta kukkasesta astui nyt esiin mies tai nainen ja he\nolivat niin kauniit, että oikein silmää hiveli. Jokainen riensi\ntuomaan Peukalo-Liisalle lahjaansa, mutta kauneimman lahjan antoi\nsuuri, valkoinen kärpänen, sillä se antoi parin kauniita siipiä; ne\nkiinnitettiin paikalla Peukalo-Liisan olkapäihin, ja hänkin saattoi\nnyt lennellä kukkasesta kukkaseen. Suuri riemu vallitsi kukkasten\nvaltakunnassa, ja pääskynen istui pesällään ja viserteli niin\nkauniisti kuin ikinä taisi. Sen sydämessä vallitsi kuitenkin suru,\nsillä se piti Peukalo-Liisasta niin paljon, ettei se koskaan olisi\ntahtonut erota hänestä.\n\n\"Emme me enää tahdo sanoa sinua Peukalo-Liisaksi!\" sanoi kukkasten\nenkeli hänelle. \"Se on niin ruma nimi, ja sinä olet niin kaunis. Me\nannamme sinulle nimen Kevätär.\"\n\n\"Hyvästi, hyvästi!\" visersi pääskynen, lensi pois lämpöisistä maista\nja palasi takaisin pohjoiseen. Siellä on mies, joka osaa kertoa\nkaikellaisia tarinoita. Tämän miehen räystään alla oli pääskysen\npesä, ja pääskynen viserteli miehelle visertelemistään \"kvivit,\nkvivit!\" Ja sen suusta on tämäkin tarina kotoisin.\n\n\n\n\nPAHA POIKA.\n\n\nOli kerran vanha runoilija, oikein hyvä, vanha runoilija.\n\nKerran illalla, kun hän istui huoneessaan, nousi hirveä rajuilma.\nSatoi aivan kaatamalla, mutta vanha runoilija istui tyynessä,\nlämpöisessä kodissaan lietensä ääressä, jossa tuli loimotti ja omenat\npaistua ritisivät.\n\n\"Ihmisraukkoja, joiden täytyy olla ulkona tässä ilmassa! Kyllä\nhe kastuvat aivan läpimäriksi!\" surkutteli hän, sillä hän oli\nhyväsydäminen runoilija.\n\n\"Oi avatkaa! minua niin palelee, minä olen niin märkä!\" huusi ulkoa\npieni lapsi. Se itki ja koputti oveen, sade vain tulvasi kaatamalla\ntaivaasta ja tuuli täristeli ikkunaruutuja.\n\n\"Voi sinua, pieni raukka!\" sanoi vanha runoilija ja läksi avaamaan\novea.\n\nSiellä seisoi pieni, alastoin poika, ja vesi valui hänen pitkistä,\nkeltaisista hiuksistaan. Hän värisi vilusta. Jollei hän olisi päässyt\nsisään, olisi hänen täytynyt kuolla rajuilmaan.\n\n\"Sinä pieni raukka!\" surkutteli vanha runoilija ja tarttui hänen\nkäteensä. \"Tule sinä luokseni, kyllä minä sinut lämmitän! Saat viiniä\nja omenia, sillä sinä olet herttainen poika!\"\n\nHerttainen hän todella olikin. Hänen silmänsä loistivat kuin tähdet,\nja keltaiset hiukset kähertyivät kauniiksi kiharoiksi, vaikka\nolivatkin niin märät, että niistä vesi valui. Hän oli kuin pieni\nenkeli, mutta kylmä oli tehnyt hänet aivan kalpeaksi ja koko hänen\nruumiinsa värisi. Hänen kädessään oli kaunis kaaripyssy, mutta senkin\noli sade aivan tärvellyt. Somien nuolien värit olivat kosteudessa\nlionneet aivan sekaisin.\n\nVanha runoilija istuutui lieden ääreen, otti pienen pojan syliinsä,\nkiersi veden hänen hiuksistaan, lämmitti hänen käsiään käsissään ja\nkuumensi hänelle makeaa viiniä. Ja poika virkosi, hänen poskensa\nrupesivat punottamaan, hän hypähti lattialle ja alkoi tanssia vanhan\nrunoniekan ympärillä.\n\n\"Oletpa sinä iloinen poika!\" virkkoi vanhus. \"Mikä sinun nimesi on?\"\n\n\"Nimeni on Amor!\" vastasi poika. \"Etkö tunne minua? Tuolla näet\nkaaripyssyni. Sillä minä ammun niin että helisee! Katsoppas, nyt\ntulee kaunis ilma. Kuu paistaa jo!\"\n\n\"Mutta kaaripyssysi on mennyt ihan pilalle!\" huomautti vanha\nrunoilija.\n\n\"Se on paha se!\" sanoi pieni poika, otti kaaripyssyn käteensä ja\nrupesi sitä tarkastamaan.\n\n\"Oi, se on jo kuivanut, ei sitä mikään vaivaa! Jousi on kireällä,\nminäpä koetan!\"\n\nSitten jännitti hän jousen, asetti nuolen paikoilleen, tähtäsi ja\nampui suoraan hyvän, vanhan runoilijan sydämeen.\n\n\"Näetkö nyt, että kaaripyssyni on kunnossa!\" sanoi hän sitten, nauroi\nja juoksi matkoihinsa.\n\nSitä pahaa poikaa! Menee haavoittamaan vanhaa runoilijaa, joka on\nottanut hänet lämpöiseen huoneeseensa, ollut hänelle niin hyvä ja\nantanut hänelle makeaa viiniä ja kauneimman omenansa.\n\nHyvä vanha runoilija makasi itkien maassa, nuoli oli todella\nlävistänyt hänen sydämensä. \"Hyi\", virkkoi hän, \"kuinka paha poika\nse Amor on! Minäpä kerron tämän kaikille hyville lapsille, jotta he\nymmärtävät olla varoillaan eivätkä mene leikkimään hänen kanssansa,\nsillä hän tekee heille paljasta kiusaa!\"\n\nKaikki hyvät lapset, sekä pojat että tytöt, joille hän tapauksen\nkertoi, pitivätkin varansa ja karttoivat häijyä Amoria, mutta lopulta\nnarrasi hän heidät kuitenkin, sillä hän on niin perin viisas ja\nviekas veitikka! Kun ylioppilaat tulevat luennoiltaan, juoksee hän\nheidän rinnallaan kirja kainalossa, yllä mustat vaatteet. Häntä on\nmahdoton tuntea, ja he käyvätkin kiinni hänen käsivarteensa luullen\nhäntä ylioppilaaksi, mutta samassa pistää hän nuolensa heidän\nrintaansa. Kun tytöt tulevat papin luota ja seisovat kirkossa,\nlähtee hän ahdistamaan heitäkin. Niin, alituisesti hän ahdistelee\nihmisiä! Hän istuutuu suureen kattokruunuun teatterissa ja hulmahtaa\nsiellä täyteen liekkiin. Ihmiset luulevat että lamppu se siellä vain\npalaa, mutta pian he kyllä huomaavat jotakin outoa. Hän juoksentelee\npuistoissa ja kävelypaikoilla, niin, kerran on hän ampunut nuolensa\nsuoraan sinun isäsi ja äitisi sydämeen! Kysy vain heiltä, kyllä\nhe tietävät kertoa. Se Amor on niin paha poika, älä milloinkaan\nryhdy kauppoihin hänen kanssaan. Hän ahdistelee kaikkia ihmisiä.\nAjattelehan, kun hän kerran ampui nuolensa vanhan mummosikin rintaan,\nmutta siitä on kauan, se haava on jo parantunut; mutta ei hän sitä\nkoskaan unohda. Hyi sitä pahaa Amoria!\n\nMutta nythän sinä hänet tunnet! Nyt tiedät mikä paha poika hän on!\n\n\n\n\nMATKATOVERI.\n\n\nJohannes raukka oli hyvin suruissaan, sillä hänen isänsä oli\nkuolemaisillaan. He olivat kahden pienessä huoneessa; lamppu paloi\nkituen pöydällä, sillä öljy oli vähissä. Oli jo myöhäinen ilta. —\n\n\"Sinä olet ollut hyvä poika, Johannes!\" virkkoi sairas isä. \"Kyllä\nJumala auttaa sinua eteenpäin maailmassa!\" ja hän loi häneen vakavat,\nlempeät silmänsä, veti syvältä henkeään ja kuoli. Näytti siltä kuin\nhän vain olisi nukkunut. Mutta Johannes itki katkerasti, sillä eihän\nhänellä ollut ainoaakaan omaista maailmassa, ei isää eikä äitiä, ei\nveljeä eikä sisarta. Johannes raukka! Hän virui polvillaan vuoteen\nääressä, suuteli kuolleen isänsä kättä, ja suolaiset kyyneleet\nvaluivat vuolaina hänen silmistään. Vihdoin painuivat hänen silmänsä\numpeen, ja hän nukkui pää sängyn kovaa laitaa vastaan.\n\nHän näki kummallista unta: aurinko ja kuu tulivat kumartamaan häntä,\nhänen isänsä oli terveenä ja reippaana ja nauroi kuten hänen tapansa\noli, kun hän oli oikein hyvällä tuulella. Kaunis tyttö, kultakruunu\npäässään, ojensi Johannekselle kätensä. Hänellä oli niin pitkät,\nkauniit hiukset, ja Johanneksen isä sanoi: \"näetkös minkä kauniin\nmorsiamen olet saanut? Hän on ihanin tyttö koko maailmassa!\" Siihen\nJohannes heräsi. Kaikki unen kauneus oli poissa, hänen isänsä makasi\nkylmänä vuoteessaan, he olivat kahden. Johannes raukka!\n\nSeuraavalla viikolla haudattiin kuollut, ja Johannes asteli likinnä\narkkua. Hän ei enää saanut nähdä hyvää isäänsä, josta hän niin paljon\noli pitänyt. Hän kuuli mullan kumisten putoavan kirstun kannelle;\nsen viimeinen nurkka oli vielä näkyvissä, mutta kun seuraava\nlapiollinen putosi hautaan, hävisi sekin. Silloin oli hänen sydämensä\nsärkymäisillään, niin surullinen hän oli. Haudan partaalla veisattiin\nvirttä, kauniisti helisivät sävelet, ja kyyneleet puhkesivat\nJohanneksen silmiin. Hän itki, ja se huojensi hänen suruansa. Aurinko\npaistoi leppoisasti vihantiin puihin, se ikäänkuin sanoi: \"älä ole\nsuruissasi, Johannes! katsoppa kuinka kaunis sininen taivas on,\nsiellä ylhäällä asuu nyt isäsi ja hän rukoilee hyvää Jumalaa, että\nmenestyisit maan päällä!\"\n\n\"Minä tahdon aina olla hyvä!\" sanoi Johannes, \"niin minäkin pääsen\ntaivaaseen isäni luo. Oi sitä iloa, kun taas saamme nähdä toisemme!\nKuinka paljon minulla silloin onkin kertomista, ja hän opettaa\nminulle paljon uusia asioita ja näyttää minulle taivaan ihanuutta,\nniinkuin hän teki täällä maan päälläkin. Oi sitä iloa!\"\n\nMielikuvat olivat niin elävät, että Johanneksen täytyi hymyillä,\nvaikka kyyneleet vielä valuivat alas poskia. Kastanjoissa\nvisertelivät pienet linnut: \"kvivit, kvivit!\" Ne lauloivat iloisesti,\nvaikka olivatkin hautajaisissa, mutta tiesiväthän ne, että kuollut\nnyt oli taivaassa ja että hänellä oli paljoa kauniimmat siivet\nkuin niillä. Ne tiesivät että hän nyt oli onnellinen, sillä hän\noli ollut hyvä ihminen täällä maan päällä, ja siitä ne iloitsivat.\nJohannes näki niiden lentävän vihreistä puista avaraan maailmaan,\nja hänetkin valtasi halu lähteä lentoon. Ensin hän kuitenkin veisti\nsuuren puuristin isänsä haudalle, ja kun hän eräänä iltana vei sen\nhautausmaalle, huomasi hän, että hauta oli hiekoitettu ja koristettu\nkukkasilla. Vieraat ihmiset sen olivat tehneet, sillä hekin pitivät\nhänen rakkaasta isästään, joka nyt oli kuollut.\n\nVarhain seuraavana aamuna kokosi Johannes tavaransa pieneen myttyyn,\nkätki vyöhönsä koko perintönsä, viisikymmentä taaleria ja pari\nhopeakillinkiä, ne hän oli päättänyt ottaa mukaansa maailmalle.\nEnsin hän kuitenkin meni kirkkomaalle isänsä haudalle, luki siellä\nisämeidän ja lausui: \"jää hyvästi, rakas isä! Minä koetan aina pysyä\nhyvänä ihmisenä, ja rukoilethan sinäkin hyvältä Jumalalta menestystä\ntielleni!\"\n\nMaassa Johanneksen ympärillä heloittivat kukkaset raikkaina ja\nherttaisina, päivä paistoi lämpöisesti ja tuulessa nyökyttelivät\nkukkaset päitään ikäänkuin sanoakseen: \"tervetuloa tänne luonnon\nhelmaan! Eikö täällä ole kaunista!\" Mutta Johannes kääntyi vielä\nkerran katsomaan vanhaa kirkkoa, jossa hänet pienenä lapsena\noli kastettu ja jossa hän joka sunnuntai oli vanhan isänsä\nkanssa kuunnellut saarnaa ja veisannut virttä. Äkkiä huomasi hän\nkirkontontun ilmestyvän kellotapulin luukulle. Hänen päässään oli\npieni, punainen piippalakki ja hän varjosti kädellään kasvojaan,\nsillä aurinko pisti häntä silmiin. Johannes nyökäytti hänelle\njäähyväisiä, ja pikku tonttu liehutti punaista lakkiaan, laski käden\nsydämelleen ja heitti hänelle monta monituista lentosuudelmaa, sillä\nhän tahtoi osoittaa toivottavansa hänelle onnellista matkaa ja\nkaikkea hyvää.\n\nJohannes ajatteli ihmeellistä, avaraa maailmaa ja kaikkea sen\nkauneutta, jota hän nyt kävi katselemaan. Hän kulki kulkemistaan ja\ntuli kauemma kuin koskaan ennen. Kylät, joitten läpi hän vaelsi, ja\nihmiset, jotka tulivat vastaan, olivat aivan tuntemattomat, hän oli\nkaukana maailmalla, vieraitten parissa.\n\nEnsi yö täytyi hänen nukkua heinäsuovassa maassa, sillä muuta\nvuodetta ei ollut tarjona. Mutta se oli hänestä aivan erinomainen,\nei olisi kuningaskaan voinut viettää yötään mukavammin. Koko\nseutu jokineen, heinärukoineen, yllä sininen taivas, muodosti\nkauniin makuukamarin. Vihreä, puna- ja valkeakukallinen nurmi\noli lattiamattona, seljapensaat ja orjantappuratiheiköt olivat\nkukkavihkoina, ja pesuvatina oli koko joki puhtaine, kirkkaine\nvesineen, jossa kaislat kahisivat, toivottaen sekä hyvää iltaa että\nhyvää huomenta. Kuu riippui suurena yölamppuna sinisessä katossa,\neikä se lamppu sytyttänyt uutimia tuleen. Johannes saattoi huoleti\nnukkua, ja hän nukkuikin makeasti eikä herännyt ennenkuin aurinko jo\noli korkealla ja kaikki pienet linnut visertelivät vastaan: \"hyvää\nhuomenta! hyvää huomenta! Etkö sinä vielä ole pystyssä?\"\n\nKirkonkellot soivat, oli sunnuntai, kansa kulki kuulemaan saarnaa, ja\nJohannes seurasi heitä. Hän veisasi virren, kuunteli Jumalan sanaa ja\nkuvitteli olevansa kotikirkossa, jossa hänet oli kastettu ja jossa\nhän oli veisannut virsiä isänsä kanssa.\n\nKirkkomaalla oli paljon hautoja, ja muutamat olivat korkean heinän\npeitossa. Johannes tuli muistaneeksi isänsä hautaa. Varmaan sekin\noli joutuva saman kohtalon alaiseksi, kun ei hän enää voinut olla\nsitä hoitamassa ja koristamassa. Silloin painui hän maahan, rupesi\nnyhtämään pois heinää, pystytti kaatuneita puuristejä ja asetti\npaikoilleen seppeleet, jotka tuuli oli kuljettanut pois. \"Ehkä joku\ntekee saman palveluksen isäni haudalle, kun en minä enää voi sitä\nhoitaa\", ajatteli hän.\n\nHautausmaan portilla seisoi kerjäläisukko sauvaansa nojaten. Johannes\nantoi hänelle hopeakillinkinsä ja jatkoi sitten tyytyväisenä,\niloisella mielellä matkaansa avaraan maailmaan.\n\nIllemmällä nousi hirveä rajuilma. Johannes koetti kyllä rientää katon\nalle, mutta pian yllätti hänet pimeä yö. Vihdoin viimein saapui hän\npienelle kirkolle, joka ypö yksinään yleni kukkulalla. Onneksi oli\novi raollaan, joten Johannes saattoi livahtaa sisään. Sinne hän\npäätti jäädä, kunnes rajuilma asettuisi.\n\n\"Istuudunpa johonkin nurkkaan!\" tuumi hän. \"Olenkin aika väsyksissä\nja tarvitsen lepoa!\" Ja hän painui istumaan, pani kätensä ristiin ja\nluki iltarukouksensa. Eikä aikaakaan, kun hän nukkui ja näki makeita\nunia, vaikka ulkona salamoi ja jyrisi.\n\nKeskiyön aikana hän heräsi, rajuilma oli mennyt menojaan, ja kuu\npaistoi ikkunasta suoraan häneen. Keskellä kirkon lattiaa oli avoin\nruumisarkku, jossa kuollut mies odotti hautaamistaan. Ei Johannes\npelännyt vähääkään, sillä hänellä oli hyvä omatunto ja tiesihän\nhän, etteivät kuolleet tee pahaa kenellekään; elävät, pahat ihmiset\nne tuottavat harmia ja kiusaa. Kaksi elävää, pahaa ihmistä seisoi\nparaikaa kuolleen miehen ääressä, joka oli tuotu kirkkoon odottamaan\nhautaustaan. He eivät tahtoneet antaa hänen maata kirstussaan, vaan\ntekivät hänelle kiusaa ja aikoivat heittää kuolleen miesraukan ulos\nkirkon ovesta.\n\n\"Miksi te teette noin?\" kysyi Johannes. \"Se on pahasti tehty, antakaa\nhänen nukkua Jeesuksen nimessä.\"\n\n\"Kaikkia tässä vielä!\" sanoivat ilkeät ihmiset, \"hän on pettänyt\nmeitä! Hän otti meiltä velaksi rahaa eikä voinut maksaa velkaansa\nja nyt hän päälle päätteeksi on kuollut, niin ettemme saa häneltä\nainoatakaan killinkiä. Saakoon nyt kostonsa, maatkoon kuin koira\nkirkon oven edessä!\"\n\n\"Ei minulla ole kuin viisikymmentä taaleria\", sanoi Johannes, \"se\non koko perintöni, mutta sen minä mielelläni annan teille, jos\nrehellisesti lupaatte jättää kuolleen miesraukan rauhaan. Kyllä minä\ntulen toimeen ilman näitä rahoja, minulla on terveet, vahvat jäsenet,\nja Jumala kyllä pitää murheen minusta\".\n\n\"No\", virkkoivat häijyt ihmiset, \"koska kerran sinä maksat hänen\nvelkansa, niin emme me enää tee hänelle pahaa, se on varma se!\" ja\nhe ottivat Johanneksen rahat, nauroivat hänen hyvyyttään ja menivät\nmatkaansa. Mutta Johannes suori ruumiin paikoilleen kirstuun, pani\nsen kädet ristiin, siunasi itsensä ja kulki reippaasti halki suuren\nmetsän.\n\nKun kuu pääsi pilkistämään esiin puitten takaa, saattoi nähdä\nherttaisten pienten keijukaisten leikkivän. Iloisesti he karkeloivat;\nJohanneksen läsnäolo ei häirinnyt heitä vähääkään, tiesiväthän he,\nettä hän oli hyvä, viaton ihminen, ja yksin pahat ihmiset eivät\nsaa nähdä keijukaisia. Toiset heistä olivat vain sormen pituiset,\nja kultaiset kammat pitelivät heidän pitkiä, keltaisia hiuksiaan.\nParittain he kiikkuivat suurten kastehelmien päällä, joita kimmelteli\nlehdissä ja korkeassa nurmessa. Välistä sattui pisara vierähtämään,\nja silloin menivät keijukaiset nurin narin korkeaan heinään.\nSilloinkos muu pikkuväki nauramaan ja kaarestamaan! Se oli hirveän\nhauskaa! Keijukaiset lauloivat, ja Johannes tunsi kaikki heidän\nkauniit laulunsa, olihan hänkin pienenä poikana ne oppinut. Suuret,\nkirjavat hämähäkit, päässä hopeiset kruunut, kutoivat pensaasta\npensaaseen pitkiä, riippuvia siltoja ja palatseja, ja kun kaste\nlankesi maille, välkkyivät ne kuin lasi kirkkaassa kuutamossa. Tätä\nkesti auringon nousuun asti. Silloin kätkeytyivät keijukaiset kukkien\nnuppuihin, tuuli kävi käsiksi heidän siltoihinsa ja linnoihinsa ja ne\nlensivät ilmaan kuin suuret hämähäkinverkot.\n\nKun Johannes oli päässyt metsästä, kuuli hän voimakkaan miesäänen\nhuutavan: \"Hoi, mies, minne matka?\"\n\n\"Maailmalle vain!\" vastasi Johannes. \"Minulla ei ole isää eikä äitiä,\nolen vain köyhä mies, mutta Jumala kyllä pitää murheen minusta!\"\n\n\"Minä olen minäkin menossa maailmalle!\" sanoi vieras mies. \"Emmekö\nkulkisi yhtä matkaa?\"\n\n\"Kuljetaan vain!\" sanoi Johannes, ja sitten he kulkivat yhdessä. Pian\nhe tulivat ystäviksi, sillä he olivat molemmat hyviä ihmisiä. Mutta\nJohannes kyllä huomasi, että vieras oli häntä paljoa viisaampi. Hän\noli kiertänyt maat, mantereet ja tiesi kertoa kaikista asioista.\n\nAurinko oli jo korkealla, kun he istuivat suuren puun juurelle\nsyömään aamiaistaan. Samassa tuli siihen vanha akka. Voi, voi, kuinka\nhän oli raihnas ja käveli kumarassa sauvansa varassa. Hänen selässään\noli kimppu risuja, jotka hän oli kerännyt metsästä, esiliinan nurkat\nolivat kietaistut ylös, ja Johannes näki, että mytystä pisti esiin\nkolme tukevaa vitsaa; sananjalkoja ja pajunoksia ne olivat. Kun hän\noli päässyt heidän kohdalleen, luiskahti hänen jalkansa ja hän päästi\ntuskallisen huudon, sillä hänen jalkansa oli mennyt poikki. Vanhaa\nmuija raukkaa!\n\nJohannes ehdotti, että he heti lähtisivät kantamaan häntä kotiin,\nmutta vieras avasi matkalaukkunsa, otti esiin ruukun ja kertoi, että\nhänellä on voidetta, joka heti paikalla parantaa vaimon jalan, niin\nettä hän itse voi kävellä kotiin ikäänkuin ei jalka olisi ollutkaan\npoikki. Mutta hän puolestaan tahtoi, että muija lahjoittaa hänelle\nvitsat, jotka hän oli köyttänyt esiliinaansa.\n\n\"Hyvin maksettu!\" virkkoi muija ja nyökäytti oudosti päätään. Ei hän\nmielellään olisi tahtonut luopua vitsoistaan, mutta ei ollut hauskaa\nsekään, että jalka oli poikki. Hän antoi siis miehelle vitsat, ja\nheti kun tämä oli hieronut jalkaa voiteella, nousi muori ja käveli\npaljoa reippaammin kuin ennen. Sellaista se voide sai aikaan. Mutta\nsitä ei ollutkaan kaupan apteekissa.\n\n\"Mitä sinä teet vitsoilla?\" kysyi Johannes matkatoveriltaan.\n\n\"Ovathan ne kauniita kukkavihkoja!\" vastasi toveri. \"Minä pidän\nniistä, minä olen sellainen lystikäs veitikka!\"\n\nHe kulkivat hyvän matkaa eteenpäin.\n\n\"Kas, mikä rajuilma tuolta on tulossa!\" virkkoi Johannes ja osoitti\ntaivasta. \"Nousee paksuja, pahoja pilviä!\"\n\n\"Eivät ne ole pilviä\", selitti matkatoveri, \"ne ovat vuoria, suuria,\nkauniita vuoria. Kun nousee niille, pääsee pilvien yläpuolelle\nraikkaaseen ilmaan. Siellä vasta on ihanaa! Huomenna me varmaan jo\nolemme kaukana, kaukana maailmalla!\"\n\nMutta eivät vuoret olleet niin likellä kuin näytti. Kokonaisen päivän\nmatka oli vielä sinne, missä mustat metsät kohosivat suoraan taivasta\nkohti ja kivet olivat suuria kuin kokonaiset kylät. Vaivalloista\noli päästä vuorten yli, sentähden Johannes ja hänen matkatoverinsa\nmenivätkin majataloon lepäämään ja kokoamaan voimia huomispäivän\nmatkaa varten.\n\nMajatalon suuressa tarjoilukamarissa oli koolla paljon kansaa, sillä\nsinne oli tullut mies, joka näytteli nukketeatteria. Hän oli juuri\nsaanut teatterinsa pystyyn, ja ihmiset olivat asettuneet ympärille\nkatselemaan näytäntöä. Vanha, lihava teurastaja oli vienyt parhaimman\npaikan ja istuutunut aivan lavan eteen. Hänen suuri verikoiransa —\nhyi sentään kuinka se näytti ahneelta! — istui hänen rinnallaan,\nsilmät suurina päässä, kuten kaikilla muillakin.\n\nNäytäntö alkoi. Kappale oli kaunis, siinä esiintyi kuningas ja\nkuningatar, he istuivat samettisilla valtaistuimilla, heidän päässään\noli kultaiset kruunut ja heidän vaatteensa päättyivät pitkiin\nlaahustimiin, sillä siihen heillä kyllä oli varaa. Herttaisia\npuunukkeja, joitten silmät olivat lasista ja ylähuulessa kasvoi\nkomeat viikset, seisoi ovilla päästämässä raitista ilmaa huoneeseen.\nKappale oli hyvin kaunis eikä ensinkään surullinen, mutta juuri kun\nkuningattaren piti astua permannon poikki, tapahtui, että — niin,\nmikä sen suuren verikoiran päähän lieneekään pälkähtänyt! mutta\nkun ei lihava teurastaja pidellyt sitä kiinni, hypätä lotkautti\nse lavalle ja otti hennon kuningattaren juuri vyötäisten kohdalta\nsuuhunsa, jotta naksahti. Se oli kauhean näköistä!\n\nMies raukka, joka piti teatteria, kävi kovin surulliseksi, sillä\nkuningatar oli ollut hänen kaunein nukkensa, ja nyt oli ilkeä\nverikoira purrut siltä pään poikki. Mutta kun ihmiset olivat\npoistuneet, lupasi Johanneksen matkatoveri panna kuningattaren\nkuntoon. Hän otti esiin ruukkunsa ja voiteli nukkea samalla\nvoiteella, joka oli parantanut vanhan vaimo raukan katkenneen jalan.\nNukke parani paikalla, kun sitä oli voideltu, vieläpä osasi itsestään\nliikuttaa jäseniään. Ei? tarvinnut ensinkään nykiä nuoraa, nukke oli\nkuin elävä ihminen, ainoastaan puhelahja puuttui. Nukketeatterin\nomistaja tuli kovin hyvilleen, eihän hänen enää tarvinnut hoitaa\nkuningatarta, hän tanssi omin neuvoin. Kukaan muu ei ollut niin\ntaitava.\n\nTuli yö, ja kaikki majatalon väki oli jo pannut levolle, kun joku\näkkiä alkoi valittaa ja huokaella. Huokaukset olivat niin hirveän\nsyvät ja niitä jatkui jatkumistaan, kunnes ihmiset vihdoin nousivat\nkatsomaan mikä oli hätänä. Teatterin omistaja riensi teatterilleen,\nsillä sieltä tuntuivat huokaukset tulevan. Kaikki puunuket makasivat\npäälletysten, sekaisin sekä kuningas että hänen sotamiehensä ja ne ne\nniin surkeasti vaikeroivat ja tuijottivat eteensä suurilla lasisilla\nsilmillään. Ne ikävöivät nekin sitä voitelua, joka oli parantanut\nkuningattaren, niiden teki niidenkin mieli liikkua omin voimin.\n\nKuningatar heittäytyi polvilleen maahan, ojensi kauniin\nkultakruununsa ilmaan ja rukoili: \"ota tämä, kunhan vain voitelet\npuolisoni ja hovini väen!\" Mies raukka, joka omisti teatterin ja\nkaikki nuket, heltyi itkemään, sillä hänen kävi niitä niin kovin\nsääli. Hän lupasi heti Johanneksen matkatoverille kaikki seuraavan\nteatteri-illan tulot, kunhan hän vain voitelisi edes neljä tai\nviisi hänen kauneimmista nukeistaan. Matkatoveri selitti, ettei hän\nmuuta vaadi kuin suuren sapelin, joka riippuu miehen vyöllä, ja sen\nsaatuaan voiteli hän kuusi nukkea. Nämäpäs paikalla karkeloimaan\nniin sirosti ja sorjasti, että kaikki elävät tyttölapset, jotka sen\nnäkivät, yltyivät tanssimaan mukaan. Kuski ja kyökkipiika, renki\nja kamarineitsyt, kaikki vieraat tanssivat, yksin tulivarjostin\nja hiilihankokin yrittivät tanssia, mutta menivät nurin heti kun\nläksivät liikkeelle. Oli sitä sinä yönä iloa ja riemua.\n\nSeuraavana aamuna jättivät Johannes ja hänen matkatoverinsa majatalon\nja läksivät korkeille vuorille, vaeltamaan suurten kuusimetsien\nhalki. He tulivat niin korkealle, että kirkontornit vuorten alla\npilkoittivat vain pieninä punaisina marjoina vihannasta. Heidän\neteensä avautui laajoja aloja, he saattoivat nähdä penikulmien päähän\nseutuja, joissa eivät koskaan olleet käyneet. Näin paljon ihanaa\nmaailmaa ei Johannes vielä ikinä ollut yhtaikaa nähnyt, ja aurinko\npaistoi lämpöisesti raikkaan sinisestä korkeudesta, vuoristosta\nkaikuivat metsästystorvet niin iloisesti ja ystävällisesti, että\nJohanneksen silmiin nousi ilonkyyneliä. \"Oi hyvä Jumala!\" puhkesi hän\npuhumaan. \"Tahtoisin suudella sinua, kun sinä olet meille kaikille\nniin hyvä, kun sinä olet antanut meille kaiken maailman kauneuden!\"\n\nMatkatoveri seisoi niinikään ristissä käsin ja silmäili metsää ja\nkyliä, jotka uivat lämpöisessä auringonpaisteessa. Samassa alkoi\nheidän päänsä päältä kuulua kummallisen kaunista helinää, ja kun he\nsilmänsä nostivat, näkivät he suuren, valkoisen joutsenen leijailevan\nilmassa. Kaunis se oli ja lauloi niin haikeasti, etteivät he koskaan\nolleet kuulleet linnun laulavan sillä lailla. Mutta laulu heikkeni\nheikkenemistään, valkea pää painui rintaa vastaan, ja hiljalleen\nvaipui lintu heidän jalkainsa juureen. Sorja lintu oli kuollut.\n\n\"Kuinka kauniit siivet!\" huudahti matkatoveri. \"Näin suuria, valkeita\nsiipiä ei aina saa rahallakaan, minäpä korjaan ne haltuuni. Nyt näet,\nettä tarvitsen sapelia!\" Ja yhdellä iskulla irroitti hän molemmat\nkuolleen joutsenen siivet ja päätti panna ne talteen.\n\nHe kulkivat monta monituista penikulmaa vuoristossa, ja vihdoin tuli\nheidän eteensä suuri kaupunki, jonka sadat kirkontornit hohtivat kuin\nhopea auringossa. Keskellä kaupunkia oli komea, punaisella kullalla\nkatettu marmorilinna, ja siinä asui kuningas.\n\nJohannes ja hänen matkatoverinsa eivät tahtoneet suoraa päätä mennä\nkaupunkiin, vaan pysähtyivät ulkopuolelle kaupunkia majataloon\npukeutumaan. He tahtoivat nimittäin olla siistin näköiset, kun\ntulivat kadulle. Isäntä tiesi kertoa, että kuningas oli hyvä mies,\njoka ei suonut kenellekään ihmiselle pahaa, mutta hänen tyttärensä —\nHerra varjelkoon kuinka paha prinsessa hän oli! Kauneutta hänellä oli\nyllin kyllin, ei kukaan voinut olla miellyttävämpi ja herttaisempi\nkuin hän, mutta vähät siitä, kun hän oli niin paha. Oikea noita hän\noli, jonka tähden moni kaunis prinssi oli menettänyt henkensä. —\nKaikilla ihmisillä oli oikeus kosia häntä, hän oli antanut siihen\nluvan. Kuka hyvänsä sai tulla kosimaan, yhdentekevä oliko hän prinssi\nvaiko kerjäläinen: prinsessa teki hänelle kolme kysymystä, ja hänen\npiti osata vastata niihin. Jos hän osasi vastata, piti prinsessan\nmennä naimisiin hänen kanssaan ja hänen piti hänen isänsä kuoltua\npäästä koko maan kuninkaaksi; mutta jollei hän osannut vastata\nprinsessan arvoituksiin, piti hänet mestattaman tai hirtettämän, niin\nhäijy se kaunis prinsessa oli. Hänen isänsä, vanha kuningas, suri\nsitä suuresti, mutta eihän hän voinut mitään hänen pahuudelleen,\nsillä hän oli sanonut, ettei hän tahdo olla missään tekemisissä\ntyttärensä kosijoiden kanssa, tehköön niinkuin itse tahtoo. Ei\nkukaan prinsseistä, jotka olivat tulleet kosimaan prinsessaa\nja joiden oli pitänyt vastata prinsessan arvoituksiin, ollut\nsuoriutunut onnellisesti. Kaikki olivat joutuneet mestauslavalle tai\nhirttonuoraan. Kuka oli käskenyt heidän tulla kosimaan, olivathan he\ntietäneet mikä heitä odotti! Vanha kuningas suri tätä kurjuutta niin,\nettä hän ja hänen sotamiehensä viruivat kokonaisen päivän vuodessa\npolvillaan rukoilemassa, että prinsessa tulisi hyväksi, mutta siitä\nei tullut mitään. Vanhat juopot akat värjäsivät viinan mustaksi\nennenkuin joivat sitä. He surivat sillä tavalla, ja enempää eivät he\nvoineet tehdä.\n\n\"Sitä pahaa prinsessaa!\" sanoi Johannes, \"hänen pitäisi saada vitsaa,\nse tekisi hänelle hyvää. Olisinpa minä vanhan kuninkaan sijassa, niin\nkyllä prinsessa kyytinsä näkisi!\"\n\nSamassa kuului ulkoa eläköön-huutoja. Prinsessa ratsasti ohitse ja\nhän oli todella niin kaunis, että ihmiset unohtivat hänen pahuutensa\nja korottivat eläköönhuutoja. Hänen rinnallaan ratsasti kaksitoista\nihanaa neitoa. Heidän yllään oli valkoiset silkkivaatteet, he\nkantoivat käsissään valkoista tulpania ja heidän hevosensa olivat\nsysimustat. Prinsessan hevonen oli maidonkarvainen, sen siiat\nkoristetut timanteilla ja rubineilla, mutta prinsessan puku oli\npuhdasta kultaa ja piiska hänen kädessään välkkyi kuin auringon säde.\nOlisi luullut taivaan pienten tähtösten asettuneen kultakruunuun\nhänen päälaelleen, ja hänen viittansa oli ommeltu kokoon tuhansien\nperhosten heleistä siivistä. Itse hän kuitenkin oli kauniimpi kuin\nkaikki hänen vaatteensa.\n\nKun Johannes hänet näki, lensivät hänen kasvonsa tulipunaisiksi eikä\nhän tahtonut saada sanaa suustaan: prinsessahan oli aivan samallainen\nkuin se kaunis, kruunupää tyttö, josta hän oli nähnyt unta isänsä\nkuolinyönä. Ihanainen hän oli hänen silmissään, eikä hän saattanut\nolla pitämättä hänestä. Ei hän ikinä ollut mikään paha noita, joka\nhirtättää tai mestauttaa ihmisiä, kun eivät he voi arvata mitä hän\nvaatii. \"Onhan jokaisella, köyhimmällä kerjäläiselläkin, oikeus kosia\nhäntä\", mietti Johannes. \"Minäpä lähden linnaan. En saata vastustaa\nhaluani!\"\n\nKaikki kehottivat häntä luopumaan aikeestaan; varmaan häntä odottaa\nsama kohtalo kuin kaikkia muita. Matkatoveri kielsi hänkin häntä\nmenemästä, mutta Johannes arveli, että kaikki käy hyvin harjasi\nvaatteensa, kiillotti kenkänsä, pesi kätensä ja kasvonsa, kampasi\nkauniit keltaiset hiuksensa ja läksi yksinään linnaan.\n\n\"Sisään!\" virkkoi vanha kuningas, kun Johannes koputti oveen.\n\nJohannes avasi oven, ja vanha kuningas astui häntä vastaan, yllä\nyönuttu, jalassa koruompeluilla neulotut tohvelit, päässä kultakruunu\nja toisessa kädessä valtikka, toisessa kultaomena.\n\n\"Odotappas hiukan!\" virkkoi hän ja työnsi omenan kainaloonsa,\nvoidakseen ojentaa Johannekselle kätensä. Mutta kun hän sai kuulla,\nettä Johannes tuli kosimaan prinsessaa, purskahti hän niin katkeraan\nitkuun, että sekä omena että valtikka putosivat lattialle ja hänen\ntäytyi pyyhkiä silmiään yönuttuun. Vanha kuningas raukka!\n\n\"Saat nähdä\", virkkoi hän, \"että sinun käy aivan niinkuin\nkaikkien muidenkin. Tule nyt tänne katsomaan!\" Ja hän vei\nJohanneksen prinsessan puutarhaan. Kauhean näköistä siellä\noli! Joka puussa riippui kolme, neljä kuninkaanpoikaa, jotka\nolivat kosineet prinsessaa, mutta eivät olleetkaan suoriutuneet\nhänen arvoituksistaan. Tuuli kolisteli luurankoja, jotta pienet\nlinnut pelästyivät eivätkä koskaan uskaltaneet tulla puutarhaan.\nKukkaskeppeinä oli käytetty ihmisluita, ja kukkaruukuista irvisteli\npääkalloja. Oli sitä siinäkin prinsessalle puutarhaa!\n\n\"Nyt näet!\" sanoi vanha kuningas. \"Sinun käy niinkuin kaikkien näiden\nmuidenkin. Heitä sinä ne tuumat! Minä tulen kerrassaan onnettomaksi,\nse minuun niin kovasti koskee!\"\n\nJohannes suuteli hyvän vanhan kuninkaan kättä ja vakuutti, että\nkaikki käy hyvin. Hän pitää kauniista prinsessasta niin kovasti.\n\nSamassa ratsasti prinsessa kaikkine naisineen linnan pihaan, ja\nkuningas ja Johannes menivät häntä tervehtimään. Oi kuinka hän oli\nkaunis! Hän ojensi Johannekselle kätensä, ja Johannes rupesi pitämään\nhänestä entistä enemmän, ei hän ikinä ollut sellainen ilkeä, paha\nnoita, jommoiseksi ihmiset häntä sanoivat. He astuivat saliin, ja\npalvelijapojat tarjosivat heille hilloa ja pähkinöitä, mutta vanha\nkuningas oli niin suruissaan, ettei hän saanut syödyksi mitään;\nsitäpaitsi olivat pähkinät hänelle liian kovat purra.\n\nPäätettiin, että Johannes seuraavana aamuna palaisi linnaan, silloin\nkokoontuvat tuomarit ja koko raati kuulemaan kuinka hän osaa vastata\narvoituksiin. Jos hän onnistuu, pitää hänen vielä kaksi kertaa palata\narvaamaan, mutta kukaan ei vielä ensi kerralla ollut arvannut oikein,\nja sentähden oli heidän täytynyt heittää henkensä.\n\nJohannes ei laisinkaan surrut kohtaloaan, hän oli päinvastoin hyvällä\ntuulella, ajatteli kaunista prinsessaa ja luotti siihen, että hyvä\nJumala kyllä auttaa häntä. Miten? Sitä hän tosin ei aavistanut eikä\ntahtonut sitä ajatellakaan. Juoksujalan riensi hän majataloon, missä\nmatkatoveri häntä odotti.\n\nJohanneksella riitti loppumattomiin juttua prinsessan kauneudesta ja\nherttaisuudesta. Nyt jo ikävöi hän huomista päivää, jolloin pääsisi\nlinnaan koettamaan onneaan.\n\nMutta matkatoveri pudisti päätään ja oli hyvin suruissaan. \"Minä\npidän sinusta niin paljon!\" sanoi hän, \"me olisimme vielä voineet\nkulkea yhdessä, ja nyt minun jo täytyy kadottaa sinut! Voi sinua,\nsinä rakas Johannes raukka! Tekisi mieleni itkeä, mutta en tahdo\nhäiritä iloasi nyt, kun ehkä olemme viimeistä iltaa yhdessä. Ollaan\noikein, oikein iloisia! Huomenna, kun sinä olet poissa, on minulla\nkyllä aikaa itkeä!\"\n\nKaikki kaupunkilaiset olivat jo saaneet tietää, että prinsessalle\noli tullut uusi kosija, ja kaikkialla vallitsi sentähden suuri\nsuru. Teatteri suljettiin, torttumuijat verhosivat sokeriporsaansa\nsuruharsoihin, kuningas ja papit viruivat polvillaan kirkossa, kaikki\nsurivat ja murehtivat, sillä eihän Johanneksen saattanut käydä\nparemmin kuin muidenkaan kosijoiden.\n\nIllalla valmisti matkatoveri suuren maljallisen punssisekoitusta ja\nkehoitti Johannesta olemaan hyvällä tuulella ja juomaan prinsessan\nmaljan. Mutta kun Johannes oli juonut kaksi lasia, tuli hänen niin\nuni, etteivät silmät pysyneet auki, hän nukkui siihen paikkaan.\nHiljaa nosti matkatoveri hänet silloin tuolilta ja laski hänet\nsänkyyn, mutta pimeän yön tultua otti hän ne suuret siivet, jotka oli\njoutsenesta hakannut, ja sitoi ne omaan selkäänsä. Vanhan akan lahja\ntuli niinikään hyvään tarpeeseen: hän pisti taskuunsa tukevimman\nvitsan, avasi sitten ikkunan, lentää loikautti kaupunkiin, suoraa\npäätä linnaan ja vetäytyi kippuraan istumaan juuri prinsessan\nmakuukamarin ikkunan alle.\n\nKaupungissa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Kellon lyödessä\nneljännestä vaille kaksitoista avautui äkisti ikkuna, ja prinsessa\nlensi ulos. Hänen yllään oli suuri valkoinen viitta, selässä pitkät\nmustat siivet ja hän kiiti kaupungin päällitse suurelle vuorelle\npäin, joka oli kaukana kaupungin takana. Matkatoveri tekeytyi\nnäkymättömäksi niin ettei häntä laisinkaan saattanut erottaa, seurasi\nprinsessaa ja piiskasi häntä vitsallaan niin että veri tirsui esiin.\nHei vain sitä lentoa ilmojen halki, kun tuuli tarttui prinsessan\nviittaan, levitti sen suureksi purjeeksi liehumaan ja kuu paistoi sen\nläpi.\n\n\"Kylläpä nyt tulee rakeita! Kylläpä nyt tulee rakeita!\" vaikeroi\nprinsessa joka kerta kun vitsa häneen sattui, mutta se selkäsauna\nteki hänelle aika hyvää. Vihdoin hän saapui vuorelle ja koputti.\nOlisi luullut ukkosen käyvän, kun vuori avautui ja prinsessa suhahti\nsisään, mutta matkatoveri seurasi, sillä olihan hän näkymätön, kukaan\nei saattanut häntä erottaa. He tulivat pitkään, pitkään käytävään,\njonka seinät säihkyivät ja räiskyivät, sillä tuhannet tulenkarvaiset,\nmulkosilmäiset hämähäkit juoksentelivat ylös alas muuria.\n\nSitten he tulivat suureen saliin, joka oli rakennettu kullasta ja\nhopeasta, seinillä hohti jättiläiskokoisia, sinisiä ja punaisia\nkukkasia, mutta niitä kukkasia ei ollut hyvä poimia, sillä varsina\noli iljettäviä, myrkyllisiä käärmeitä ja kukkasina tulisia\nliekkejä, jotka pursuivat käärmeiden kidasta. Koko katto oli täynnä\nkiiltomatoja ja taivaansinisiä yölepakkoja, jotka räpyttelivät\nohuita siipiään. Näytti se kovin kummalliselta! Keskellä lattiaa oli\nvaltaistuin, jota kannatti neljä hevosen luurankoa. Valjaat niiden\nselässä olivat tehdyt tulipunaisista hämähäkeistä, itse valtaistuin\noli maidonkarvaisesta lasista, ja istumapatjoina oli pieniä, mustia\nhiiriä, jotka pureskelivat toistensa häntiä. Katos valtaistuimen\npäällä oli ruusunpunaista hämähäkinverkkoa, täynnä pieniä,\nherttaisia kärpäsiä, jotka kimmeltelivät kuin jalokivet. Keskellä\nvaltaistuinta istui ruma, vanha peikko, päässä kruunu ja kädessä\nvaltikka. Hän suuteli prinsessan otsaa, istutti hänet rinnalleen\nkallisarvoiselle valtaistuimelle, ja nyt alkoi soitto helistä. Suuret\nmustat heinäsirkat puhalsivat huuliharppua ja pöllö paukutteli omaa\nvatsaansa, sillä rumpua ei ollut. Hullunkurinen se konsertti oli.\n\nPikkuruikkuiset tontut tanssivat pitkin salia virvatuli tuikkien\nhiippalakissa. Ei kukaan saattanut nähdä matkatoveria, hän oli\nasettunut valtaistuimen taakse ja kuuli ja näki kaikki mitä tapahtui.\nJo astui hoviväkikin saliin, hienoilta ja ylhäisiltä he kaikki\nnäyttivät, mutta kun likemmin rupesi tarkastamaan, niin kyllä huomasi\nmitä he oikeastaan olivat: luudantynkiä, joiden neniin peikko oli\npistänyt kaalinpäitä. Sitten hän oli loihtinut niihin elämää ja\npuettanut ne koreisiin vaatteisiin. Mutta vähät siitä, eihän tällä\nhoviväellä ollut muuta tekemistä kuin olla salin koristeena.\n\nKun vähän aikaa oli tanssittu, kertoi prinsessa peikolle, että oli\nilmaantunut uusi kosija, ja kysyi mitä hän huomenna ajattelee, kun\nkosija tulee linnaan.\n\n\"Kuuleppas!\" sanoi peikko, \"minä tiedän! Ota jotakin oikein helppoa,\nniin hän ei keksi sitä. Ajattele toista kenkääsi. Sitä ei hän arvaa.\nPaneta sitten häneltä pää poikki ja muista, kun huomenna tulet\nluokseni, tuoda minulle hänen silmänsä, sillä ne minä tahdon syödä\nsuuhuni!\"\n\nPrinsessa niiasi syvään ja lupasi muistaa silmät.\n\nPeikko avasi sitten vuoren, ja prinsessa lensi kotiin, mutta\nmatkatoveri lensi hänen kintereillään ja piiskasi häntä niin, että\nprinsessa vain voihki ja valitteli raesadetta. Hän lensi minkä pääsi\nja livahti vihdoin sisään makuukamarinsa ikkunasta, mutta matkatoveri\nriensi takaisin majataloon, missä Johannes vielä nukkui, irroitti\nsiipensä ja pani levolle. Olisi sitä vähemmästäkin voinut väsyä.\n\nKun Johannes varhain aamulla heräsi, nousi matkatoverikin ja kertoi\nyöllä nähneensä niin kummallista unta prinsessasta ja hänen toisesta\nkengästään. Hän kehotti Johannesta kysymään eikö prinsessa vain ollut\najatellut toista kenkäänsä.\n\nVuoressahan hän oli kuullut sen asian peikon omasta suusta, mutta\nei hän tahtonut kertoa Johannekselle yöllisestä retkestään, kehotti\nhäntä vain kysymään eikö prinsessa ollut ajatellut toista kenkäänsä.\n\n\"Samahan se on mitä minä kysyn\", sanoi Johannes, \"ehkä sinun unesi\npuhuu totta. Minä olen kun olenkin aina luottanut siihen, että Jumala\npitää murheen minusta. Varmuuden vuoksi sanon sinulle kuitenkin\nhyvästi, sillä jos minä arvaan väärin, en koskaan enää näe sinua!\"\n\nSitten he suutelivat toisiaan, ja Johannes läksi linnaan.\n\nKoko sali oli täpösen täynnä ihmisiä, tuomarit istuivat\nnojatuoleissa, pään alla untuvatyynyt, sillä heillä oli paljon\npäänvaivaa. Vanha kuningas nousi ja kuivasi silmiään valkoiseen\nnenäliinaan.\n\nPrinsessa astui saliin, hän oli vielä kauniimpi kuin eilen, tervehti\nherttaisesti kaikkia, ojensi Johannekselle kätensä ja virkkoi:\n\"huomenta nyt!\"\n\nJohanneksen piti sitten arvata mitä hän oli ajatellut, Herranen aika\nkuinka lempeästi hän Johannekseen katsoi, mutta samassa hetkessä,\njolloin hän kuuli sanan \"kenkä\", kävi hän kalman kalpeaksi ja koko\nhänen ruumiinsa vapisi. Johannes oli kun olikin arvannut oikein,\nsille ei mahtanut mitään.\n\nHuh hei sentään kuinka vanha kuningas tuli iloiseksi! Hän heitti\nkuperkeikkaa jotta helisi, ja kaikki kansa taputti käsiään sekä\nkuninkaalle että Johannekselle, joka ensi kerran oli arvannut oikein.\n\nMatkatoveri iloitsi ja riemuitsi, kun hän kuuli että kaikki oli\nkäynyt hyvin; mutta Johannes pani kätensä ristiin ja kiitti hyvää\nJumalaa, joka varmaan vastakin auttaa häntä. Seuraavana päivänä piti\ntaaskin arvattaman.\n\nIlta kului samalla lailla kuin eilinenkin. Kun Johannes oli nukkunut,\nriensi matkatoveri prinsessan perässä vuoreen ja piiskasi häntä vielä\npahemmin kuin viime kerralla, sillä hänellä oli nyt matkassa kaksi\nvitsaa. Kukaan ei nähnyt häntä, ja hän kuuli kaikki.\n\nPrinsessa päätti ajatella hansikastaan, ja sen kertoi matkatoveri\nmuka unena Johannekselle. Johannes osasi siis nytkin oikeaan, ja\nlinnassa syntyi suuri ilo ja riemu.\n\nKoko hovi heitti kuperkeikkaa, kuten kuningas oli tehnyt ensi\nkerralla; mutta prinsessa pani sohvalle pitkäkseen eikä tahtonut\npuhua sanaakaan.\n\nKaikki riippui nyt kolmannesta kerrasta: jos Johannes arvaa\noikein, saa hän kauniin prinsessan ja perii kuninkaan kuoltua koko\nvaltakunnan; jos hän arvaa väärin, menettää hän henkensä ja peikko\nsyö hänen kauniit siniset silmänsä.\n\nIllalla meni Johannes aikaiseen levolle, luki ehtoorukouksensa ja\nnukkui rauhallisesti; mutta matkatoveri sitoi siivet selkäänsä,\nköytti sapelin vyölleen, otti mukaansa kolme vitsaa ja lensi linnaan.\n\nYö oli sysimusta, myrsky raivosi niin että tiilet irtaantuivat\nkatoista, ja puut, joitten oksilla luurangot roikkuivat, taipuivat\nkuin ruo'ot tuulessa; salamoja sinkoili lakkaamatta, koko yö kului\nainoana ukkosen jyrinänä. Äkkiä avautui ikkuna, ja prinsessa lensi\nulos. Hän oli kalman kalpea ja nauroi rajuilmalle. Se ei hänen\nmielestään ollut tarpeeksi tuima, hänen valkea viittansa hulmusi\npurjeena ilmassa, mutta matkatoveri ruoski häntä kolmella vitsallaan\nniin että veri tippui maahan eikä hän lopulta tahtonut päästä\nminnekään. Vihdoin viimein hän saapui vuorelle.\n\n\"Kuinka siellä sataa ja tuulee\", sanoi hän; \"en ikinä ole ollut\ntällaisessa ilmassa.\"\n\n\"Taitaa tulla liian paljon hyvää\", sanoi peikko.\n\nPrinsessa riensi sitten kertomaan, että Johannes toisellakin kertaa\noli arvannut oikein. Jos hän vielä huomenna suoriutuu samalla\ntavalla, niin on hän päässyt voitolle, eikä prinsessa koskaan\nenää saa tulla vuoreen, ei hän koskaan enää saa tehdä sellaisia\ntaikatemppuja kuin tähän asti. Hän oli kovin suruissaan.\n\n\"Ei hän arvaa oikein\", lohdutti peikko. \"Kyllä minä keksin sellaisen\nasian, jota ei hän koskaan ole ajatellut! Taikka on hän suurempi\nnoita kuin minä. Mutta nyt pidetään lystiä!\" ja sitten hän tarttui\nprinsessan käsiin, ja he kieppuivat kilpaa tonttujen ja männinkäisten\nkanssa pitkin salia. Punaiset hämähäkit juoksentelivat iloisesti ylös\nalas seinää ja tulikukkaset näyttivät säihkyvän.\n\nPöllö löi rumpua, lampaankaritsat määkivät ja mustat heinäsirkat\npuhalsivat huuliharppua. Tanssiaiset olivat kerrassaan hauskat!\n\nKun he olivat tarpeekseen tanssineet, täytyi prinsessan palata\nlinnaan, jottei häntä kaivattaisi. Peikko lupasi lähteä saattamaan,\nsitenhän he saisivat olla yhdessä vielä vähän aikaa.\n\nHe läksivät liikkeelle rajuilmaan, ja matkatoveri antoi vitsojensa\npaukuttaa heidän selkänahkaansa. Eipä peikkokaan koskaan ollut\nnähnyt tällaista raesadetta. Linnan edustalla sanoi hän prinsessalle\nhyvästi ja kuiskasi samassa hänen korvaansa: \"ajattele minun\npäätäni\", mutta matkatoveri kuuli hänen sanansa, ja samalla hetkellä,\njolloin prinsessa suhahti sisään makuukamarinsa ikkunasta ja peikko\naikoi kääntyä paluumatkalle, kävi hän kiinni hänen pitkään mustaan\npartaansa ja hakkasi sapelilla poikki hänen ruman päänsä hartioita\nmyöten. Se kävi niin pian, ettei peikko ehtinyt pelästyäkään.\nRuumiin viskasi matkatoveri veteen kaloille, mutta pään hän vain\nkastoi veteen, köytti sen sitten silkkiseen nenäliinaansa, vei sen\nmajataloon ja pani levolle.\n\nSeuraavana aamuna antoi hän Johannekselle mytyn, mutta kielsi häntä\navaamasta sitä ennenkuin prinsessa kysyi mitä hän oli ajatellut.\n\nLinnan suureen saliin oli kokoontunut niin paljon kansaa, että\nhe seisoivat likistyksissä kuin oljet lyhteessä. Raatiherrat\nistuivat tuoleissaan, pään alla pehmeät tyynyt, ja vanha kuningas\noli pukeutunut uusiin vaatteisiin, kultakruunu ja valtikka olivat\nkiillotetut kirkkaiksi, näytti oikein komealta; mutta prinsessa\nistui kalpeana mustissa vaatteissa, ikäänkuin hän olisi aikonut\nhautajaisiin.\n\n\"Mitä minä olen ajatellut?\" virkkoi hän Johannekselle. Tämä irroitti\nsilloin nenäliinan solmut ja pelästyi itsekin, kun näki kauhean\npeikonpään. Kaikki ihmiset säpsähtivät, sillä se oli niin hirmuisen\nnäköinen, mutta prinsessa istui liikkumattomana kuin kivipatsas\neikä saanut sanaa suustaan. Vihdoin viimein hän nousi ja ojensi\nJohannekselle kätensä, sillä olihan hän arvannut oikein. Katsomatta\noikealle tai vasemmalle huokasi hän syvään: \"nyt sinä olet minun\nherrani! Tänä iltana vietämme häitä!\"\n\n\"No se käy aivan minun mieleni mukaan!\" huudahti vanha kuningas,\n\"juuri niin minäkin tekisin!\"\n\nKoko kansa huusi eläköön, musiikki soitti kaduilla, kellot soivat, ja\ntorttumuijat ottivat pois suruharsot sokeriporsaistansa, sillä nyt\noli ilon ja riemun aika.\n\nKeskelle toria kannettiin kolme suurta, paistettua härkää, jotka\nolivat täytetyt hanhilla ja kanoilla. Kuka hyvänsä saattoi mennä\nleikkaamaan itselleen kimpaleen. Suihkulähteet ruiskuttivat makeinta\nviiniä, ja jos meni leipurilta ostamaan killingin rinkeliä, sai\nkaupanpäällisiksi kuusi suurta pullaa, ja niissä pullissa oli\nrusinoita.\n\nIllalla oli koko kaupunki juhlallisesti valaistu, sotamiehet panivat\ntykit paukkumaan ja pojat ampuivat nallipyssyillä, linnassa syötiin\nja hypättiin. Kaikki kauniit, ylhäiset herrat ja naiset tanssivat, ja\nkauas saattoi kuulla kuinka he lauloivat:\n\n    \"Tässä niin moni sorja neito pyörii\n    ympäri permannon,\n    rumpalimarssi, raiu, kaiu,\n    käänny, kukka karkelon.\n    Hei heipparalla,\n    ettei kestä kengät alla!\"\n\n[Runot Otto Mannisen suomentamat.]\n\nMutta prinsessahan yhä oli noita eikä ensinkään pitänyt\nJohanneksesta. Tämä johtui äkkiä matkatoverin mieleen ja sentähden\nantoi hän Johannekselle kolme joutsenen sulkaa ja pienen pullollisen\ntippoja. Sitten hän käski Johanneksen toimittaa morsiusvuoteen\nviereen suuren vesiammeen: kun prinsessa yrittää nousta sänkyyn,\npitää hänen työntää hänet ammeeseen ja kastaa hänet veteen kolme\nkertaa. Sitä ennen ovat joutsenen sulat ja tipat kuitenkin\nheitettävät veteen. Kun tämä kaikki on tehty, pääsee prinsessa\nnoituudesta ja rupeaa rakastamaan sulhastaan.\n\nJohannes teki niinkuin matkatoveri oli neuvonut. Kun hän upotti\nprinsessan veteen, parkasi hän pahasti ja päristeli suurena,\nsysimustana joutsenena hänen käsissään, silmät kiiluen päässä; mutta\nkun Johannes toisen kerran nosti häntä vedestä, oli joutsen jo käynyt\nvalkoiseksi, paitsi että kaulassa vielä oli musta rengas. Johannes\nrukoili hartaasti Jumalaa ja upotti linnun kolmannen kerran veteen.\nSamassa silmänräpäyksessä muuttui se kauniiksi prinsessaksi. Hän oli\nentistäänkin ihanaisempi ja kiitti kyynelsilmin Johannesta siitä että\noli päässyt noituudesta vapaaksi.\n\nSeuraavana aamuna tuli vanha kuningas ja koko hänen hovinsa\nonnittelemaan nuorta paria, ja onnittelua kesti pitkin päivää.\nKaikkein viimeiseksi tuli matkatoveri, sauva kädessä ja laukku\nselässä. Johannes suuteli häntä moneen kertaan ja pyysi häntä jäämään\nluokseen, olihan koko hänen onnensa matkatoverin ansio. Mutta\nmatkatoveri ravisti päätään ja virkkoi lempeällä, ystävällisellä\näänellä: \"ei, minun tehtäväni on nyt lopussa. Olen vain maksanut\nvelkani. Muistatko sitä kuollutta miestä, jolle pahat ihmiset\ntahtoivat tehdä kiusaa? Sinä annoit kaikki mitä sinulla oli\nhankkiaksesi hänelle haudan lepoa. Se kuollut olen minä!\"\n\nJa samassa hän hävisi.\n\nHäitä kesti kokonaisen kuukauden. Johannes ja prinsessa rakastivat\ntoisiaan suuresti, ja vanha kuningas eli vielä kauan tyytyväisenä\nja onnellisena. Hänen pienet lapsenlapsensa saivat ratsastaa hänen\npolvellaan ja pitää hänen valtikkaansa leikkikalunaan; mutta Johannes\noli koko valtakunnan kuningas.\n\n\n\n\nPIENI MERENNEITO.\n\n\nKaukana merellä on vesi sinistä kuin kauneimman ruiskukan lehdet\nja läpikuultavaa kuin kirkkain lasi, mutta hyvin, hyvin syvää. Ei\ntapaisi pohjaa mikään ankkurinköysi, ja monta kirkontornia saisi\nlatoa päälletysten ennenkuin ne ulottuisivat vedenpinnan yläpuolelle.\nSiellä syvällä asuu veden väki.\n\nEi pidä luullakaan, että siellä olisi pelkkiä valkeita, alastomia\nhiekkakenttiä. Ei, siellä kasvaa mitä kummallisimpia puita ja\nruohoja, ja niiden varret ja lehdet ovat niin notkeat, että veden\nherkinkin liikunta panee ne väreilemään ikäänkuin ne eläisivät.\nKalat, sekä pienet että suuret, viilettävät oksien lomitse\nniinkuin täällä ylhäällä linnut ilmassa. Syvimmässä syvänteessä on\nmerenkuninkaan linna, muurit korallia, korkeat, suippeat ikkunat\nkirkkainta merikultaa ja katto näkinkengänkuoria, jotka tuulen mukaan\navautuvat ja sulkeutuvat. Kaunista se on katsella, sillä jokaisessa\nnäkinkengänkuoressa on hohtava helmi. Saisipa vain joku kuningatar\nyhdenkään sellaisen omakseen, niin kauneimmaksi koristukseksi\nkruunuunsa kiinnittäisi.\n\nMeren kuningas oli monta vuotta elänyt leskenä, ja hänen vanha\näitinsä hoiti hänen talouttaan. Se oli älykäs nainen, mutta ylpeä\nsuuresta syntyperästään ja koristi pyrstöään kahdellatoista\nosterilla, kun muut ylhäiset naiset saivat käyttää vain kuutta\nosteria. Muuten ansaitsi hän kaikin puolin kiitosta, sillä hän hoiti\nhellästi lapsenlapsiaan, meren pieniä prinsessoja.\n\nHeitä oli kuusi, kauniita lapsia kaikki. Kaunein oli kuitenkin\nnuorin, hänen hipiänsä oli puhdas ja herkkä kuin ruusunlehti,\nsilmät siniset kuin syvin metsäjärvi, mutta ei hänellä enempää kuin\nmuillakaan ollut jalkoja: ruumis päättyi kalan pyrstöön.\n\nKaiken päivää leikkivät prinsessat linnan suurissa saleissa, joitten\nseinät kasvoivat eläviä kukkasia. Suuret merikultaiset akkunat\navattiin, ja kalat uida viilättivät sisään, aivan niinkuin meillä\npääskyset voivat lentää huoneisiin, kun avaamme akkunan. Samalla\ntavalla uivat kalat pienten prinsessojen luo, söivät heidän käsistään\nja antoivat heidän silittää selkäänsä.\n\nLinnan edustalla oli suuri puutarha, jossa kasvoi tulipunaisia\nja tumman sinisiä puita; hedelmät hehkuivat kullankarvaisina ja\nkukkaset kuumottivat kuin polttava tuli, lehdet ja varret aaltoilivat\nalituisesti. Maanpinta oli hienoisen hiekan peitossa ja paistoi\nsinertävänä kuin tulikiven liekki.\n\nKaikki siellä alhaalla väreili kummallisessa sinertävässä hohteessa.\nOlisi luullut seisovansa korkealla ilmassa ja näkevänsä taivaan\npäänsä päällä. Ei ensinkään olisi uskonut olevansa meren pohjalla.\nRasvatyvenellä saattoi nähdä auringon, se oli kuin purppurainen\nkukka, jonka kuvusta tulvimalla tulvii valoa.\n\nJokaisella prinsessalla oli puutarhassa erityinen tilkkusensa, jota\nhän mielensä mukaan sai penkoa, kuokkia ja kaivaa. Yksi järjesti\nkukkalavansa valaskalan muotoiseksi, toinen tahtoi lavansa pienen\nvedenneidon kaltaiseksi, mutta nuorin sisarista muokkasi lavansa\npyöreäksi kuin aurinko ja istutti siihen kukkasia, jotka paistoivat\npunaisina kuin aurinko. Se oli omituinen lapsi, hiljainen ja\nmiettiväinen. Kun sisaret koristelivat lavojaan kaikellaisilla\nkummallisilla kapineilla, joita haaksirikkoisista laivoista oli\npainunut meren pohjalle, niin ei nuorin tahtonut maatilkkuselleen\nmuuta kuin ruusunpunaisia kukkasia, jotka muistuttivat ylhäällä\nloistavaa aurinkoa, sekä erään marmorikuvan, joka haaksirikossa oli\njoutunut meren pohjalle. Se oli kaunis, kirkkaasta, valkoisesta\nkivestä hakattu poika, ja sen juurelle istutti hän ruusunpunaisen\nitkuraidan, joka kasvoi niin rehevästi, että tuoreet oksat\nvarjostivat koko kuvan. Ne ulottuivat miltei siniseen hiekkapohjaan\nasti, missä varjot kävivät sinipunertaviksi, ja vaippuivat oksien\nliikkeiden mukaan. Näytti siltä kuin latva ja juuret olisivat\nleikkineet jonkinlaista suudelmaleikkiä.\n\nHänen suurin ilonsa oli kuulla kerrottavan maan päällä asuvista\nihmisistä. Vanhan isoäidin piti kertoa mitä ikinä tiesi laivoista\nja kylistä, ihmisistä ja eläimistä. Se neitoa erityisesti viehätti,\nettä kukkaset maan päällä lemusivat — eivät lemunneet täällä\nmeren pohjalla ja että metsät olivat vihreät ja että kalat, jotka\nliikkuivat oksien välissä, osasivat laulaa niin ääneen ja niin\nkauniisti, että oikein sydän riemusta sykki. Isoäiti nimitti pieniä\nlintuja kaloiksi, sillä eivät tytöt muutoin olisi häntä ymmärtäneet,\neiväthän he ikinä olleet lintua nähneet.\n\n\"Kun te tulette viidentoista vuoden vanhoiksi\", sanoi isoäiti,\n\"saatte sukeltaa meren pinnalle, istua kuutamossa kalliolla ja\nkatsella suuria laivoja, jotka purjehtivat ohi, metsiä ja kyliä!\"\n\nSinä vuonna täytti vanhin sisarista viisitoista vuotta, mutta toiset\n— niin, heidän välillään oli aina vuosi, nuorimman piti siis odottaa\nkokonaista viisi vuotta ennenkuin hänen oli lupa nousta merenpohjalta\nkatsomaan miltä maan päällä näyttää. Mutta jokainen lupasi kertoa\ntoisille mitä hän ensimäisenä päivänä oli nähnyt ja mikä hänestä\noli ollut kauneinta. Sillä isoäiti ei kertonut heille laisinkaan\ntarpeeksi, oli niin paljon asioita, joita heidän teki mieli tietää.\n\nKukaan ei niin kiihkeästi ikävöinyt viidettätoista syntymäpäiväänsä\nkuin se, jonka täytyi odottaa kauimmin ja joka oli niin hiljainen ja\nmiettiväinen.\n\nMonena monituisena yönä seisoi hän avoimen ikkunan ääressä\ntähystelemässä ylöspäin tummansiniseen veteen, jossa kalat\nräpyttelivät eviään ja pyrstöjään. Hän saattoi nähdä sekä kuun\nettä tähdet, tosin ne valaisivat hyvin kalpeasti, mutta veden\nläpi näyttivät ne paljoa suuremmilta kuin meidän silmiimme. Jos\nsitten äkkiä musta varjo liiti niiden päällitse, ymmärsi vedenneito\nvalaskalan olevan liikkeellä tai laivan purjehtivan siitä paikasta.\nLaivassa oli tietysti paljon ihmisiä, mutta varmaan ei kukaan heistä\ntullut ajatelleeksi, että kaunis, pieni vedenneito seisoi syvällä\nmeren pohjalla ojennellen valkeita käsivarsiaan keulaa kohti.\n\nNyt oli vanhin prinsessa viidentoista vuoden vanha ja sai nousta\nveden pinnalle.\n\nPalatessaan tiesi hän kertoa tuhansia asioita, ja kaikista ihaninta\noli hänen mielestään ollut levätä kuutamossa hiekkasärkällä ja\nkatsella rannalla lepäävää suurta kaupunkia. Tulet tuikkivat siellä\ntuhansina tähtinä, soitto helisi, ihmisäänet ja rattaiden räminä suli\nainoaksi pauhaavaksi meluksi, tornit ja huiput kohoilivat taivasta\nkohti, kirkonkellot soivat. Hän ikävöi sanomattomasti kaikkea tätä\njuuri siitä syystä, ettei hän voinut sinne päästä.\n\nOi kuinka hartaasti nuorin sisko kuunteli! Ja kun hän illalla seisoi\navoimen ikkunan ääressä tähystelemässä tummansiniseen veteen, oli\nsuuri kaupunki ja sen hälinä kaiken aikaa hänen mielessään, ja hän\noli kuulevinaan kirkonkellojen soiton kajahtelevan meren pohjalle\nasti.\n\nSeuraavana vuonna sai toinen siskoista nousta veden pinnalle ja uida\nminne halutti. Hän sattui joutumaan juuri auringonlaskuun, ja sitä\nkuvaa piti hän kauneimpana. Koko taivas oli rusottanut kullassa,\nja entä pilvet! niiden kauneutta ei hän saattanut kielin kuvata.\nRuusunkarvaisina ja sinipunertavina olivat ne vaeltaneet hänen päänsä\npäällitse, mutta vielä nopeammin oli kiitänyt villien joutsenten\nparvi. Pitkänä, valkoisena harsona olivat ne lentäneet veden poikki,\njohon aurinko kuvastui. Impi läksi uimaan sitä vastaan, mutta se\nupposi, ja iltarusko sammui sekä meren pinnalta että pilvistä.\n\nSeuraavana vuonna oli kolmannen siskon vuoro. Hän oli kaikista\nrohkein ja ui leveään virtaan, joka juoksi mereen. Hän näki vihreitä\nylänköjä, joilla kasvoi viinirypäleitä. Linnat ja puutarhat\npilkistivät esiin upeista metsistä. Hän kuuli lintujen laulavan, ja\npäivä paistoi niin kuumasti, että hänen ihan täytyi sulkeltaa syvälle\njäähdyttämään polttavia kasvojaan. Lahdenpoukamassa hän tapasi joukon\npieniä ihmislapsia; ne juoksentelivat ilkoisen alasti ja pulikoivat\nvedessä. Hänen teki mieli leikkiä niiden kanssa, mutta ne läksivät\npeloissaan pakoon, ja sitten siihen tuli pieni, musta elävä. Se oli\nkoira, mutta eihän hän koskaan ollut koiraa nähnyt, ja se rupesi\nhaukkumaan häntä niin hirveästi, että hän peloissaan etsi turvaa\naavalta mereltä, mutta ei hän milloinkaan voinut unohtaa upeita\nmetsiä, vihantoja ylänköjä ja kauniita lapsia, jotka osasivat uida\nvedessä, vaikkei niillä kalanpurstoa ollutkaan.\n\nNeljäs sisar ei ollut niin rohkea. Hän pysähtyi keskelle aavaa\nmerta, ja hänen mielestään oli juuri siellä kaikkein kauneinta;\nsaattoi nähdä penikulmien päähän joka suunnalle, ja taivas kaartelihe\nsuurena lasikupuna pään päällä. Hän oli nähnyt laivojakin, mutta\nhyvin kaukaa, ja ne olivat olleet aivan kuin kalalokit. Delfinit\nolivat niin hauskasti heitelleet kuperkeikkaa ja suuret valaskalat\npuhaltaneet vettä sieramistaan; olisi luullut satojen suihkulähteiden\nruiskuttavan niiden ympärillä.\n\nTuli viidennen sisaren vuoro. Hänen syntymäpäivänsä oli talvella,\nja sentähden sattui hän näkemään kaikellaista, jota eivät toiset\nsisarukset olleet nähneet ensimäisellä retkellään. Meri näytti\naivan vihreältä, ja siellä täällä uiskenteli suuria jäävuoria;\njokainen niistä oli kuin helmi, kertoi tyttö, ja samalla paljoa\nsuurempi kuin ihmisten rakentamat kirkontornit. Jäävuoret olivat\neriskummallisen muotoisia ja hohtivat kuin timantit. Se, jonka impi\nvalitsi istumasijakseen, oli suurimpia, ja merenkulkijat pelästyivät\nja tekivät pitkän kierroksen, kun näkivät jäävuorella olennon, joka\nliehutteli pitkiä hapsiaan tuulessa. Mutta illemmällä peittyi taivas\nraskaaseen pilveen, ukkonen jyrisi, salamat välkkyivät ja mustat\naallot nostelivat suuria jäävuoria korkealle ilmaan. Salamoiden\nväkevässä valossa ne hohtivat ja paistoivat. Kaikilla laivoilla\nreivattiin purjeita, ihmiset olivat pelossa ja vavistuksessa, mutta\nimpi istui tyynenä kiikkuvalla jäävuorellaan katsellen salamoja,\njotka risteillen iskivät välkkyvään veteen.\n\nJokainen sisaruksista oli ensimäisellä retkellään haltioissaan,\nkaikki oli niin uutta ja niin kaunista. Mutta sitten, kun heidän\ntäysikasvaneina neitoina oli lupa nousta veden pinnalle milloin\nhalutti, kävi se huvi heille ihan yhdentekeväksi. Heidän oli ikävä\nkotiin ja muutaman kuukauden perästä selittivät he, että alhaalla\nmeren pohjalla kuitenkin oli kaikista kauneinta ja kotoisinta.\n\nUsein iltaisin nousivat sisarukset käsi kädessä pitkässä jonossa\nveden pinnalle. Heillä oli kaunis lauluääni, kauniimpi kuin\nyhdelläkään ihmisellä, ja kun myrsky alkoi käydä ja he arvelivat\nhaaksirikkoja olevan tulossa, läksivät he laulaen uimaan laivojen\nedellä. Laulaen he kertoivat kuinka kaunista meren pohjalla on,\nmerimiesten ei ensinkään pidä peljätä, hyvä siellä on olla. Mutta\nmerimiehet eivät ymmärtäneet sanoja, vaan luulivat myrskyn ulvovan,\neivätkä he myöskään saanet nähdä merenpohjan ihanuutta, sillä kun\nlaiva upposi, hukkuivat ihmiset ja saapuivat ruumiina merenkuninkaan\nlinnaan.\n\nEräänäkin iltana, kun sisaret käsi kädessä läksivät meren pohjalta\nja pikku sisko jäi seuraamaan heitä katseillaan, näytti siltä kuin\nhän olisi ollut purskahtamaisillaan itkuun. Mutta vedenneito ei taida\nvuodattaa kyyneliä ja sentähden kärsii hän paljoa enemmän.\n\n\"Oi, jospa minä olisin viidentoista vuoden vanha!\" huudahti hän.\n\"Minä tiedän, että tulen rakastamaan ihmisiä, jotka hyörivät ja\npyörivät tuolla ylhäällä, ja koko heidän maailmaansa!\"\n\nVihdoin viimein hänkin oli viidentoista vanha.\n\n\"Kas nyt olet sinä täysi ihminen\", virkkoi hänen mummonsa,\nleskikuningatar. \"Tuleppa tänne, niin koristan sinut kuten\nsisaresikin!\" ja mummo laski hänen hiuksilleen seppeleen valkeita\nliljoja, mutta jokaisena liljanlehtenä oli päärlynpuolikas; ja\nvanhuksen käskystä imeytyi kahdeksan suurta osteria prinsessan\npyrstöön, hänen ylhäisen sukuperänsä merkiksi.\n\n\"Se tekee niin kipeää!\" valitti pieni merenneito.\n\n\"Täytyy sitä arvonsa tähden vähän kärsiäkin!\" vastasi vanhus.\n\nVoi kuinka mielellään hän olisi varistanut yltään koko komeuden,\nraskaat seppeleet ja kaikki muut! Punaiset kukkaset hänen omasta\npuutarhastaan olisivat sopineet hänelle paljoa paremmin, mutta ei hän\nuskaltanut mennä vaihtamaan. \"Hyvästi!\" lausui hän ja nousi kevyenä\nja kirkkaana kuin kupla veden pinnalle.\n\nAurinko oli juuri mennyt mailleen, kun hän nosti päätään merestä,\nmutta pilvet hehkuivat vielä kultaisina ja ruusunkarvaisina, ja\npunertavasta ilmasta loisti kirkas iltatähti. Ilma oli raikas ja\nlauha ja meri rasvatyven. Vedessä lepäsi suuri, kolmimastoinen\nlaiva. Yksi ainoa purje oli nostettuna, sillä ei tuntunut\ntuulenhengähdystäkään, ja touveilla ja raakapuilla istuskeli\nmerimiehiä. Soitto helisi ja laulu soi ja illan hämärtyessä\nsytytettiin satoja lyhtyjä. Olisi luullut kaikkien kansallisuuksien\nnostaneen lippunsa liehumaan, sellainen värien vilinä oli ilmassa.\nPieni merenneito ui kajutan ikkunalle, ja aina kun vesi nosti häntä\nilmaan, saattoi hän nähdä sisään kirkkaista ikkunoista. Siellä oli\npaljon ihmisiä kauneissa vaatteissa, mutta kaikista kaunein oli\nkuitenkin nuori prinssi suurine, mustine silmineen. Ei hän saattanut\nolla paljoa vanhempi kuin kuusitoista vuotta; tänään oli hänen\nsyntymäpäivänsä, ja juuri sen kunniaksi juhlittiin. Merimiehet\ntanssivat kannella, ja kun nuori prinssi astui esiin, nousi satoja\nraketteja ilmaan. Ne loistivat kuin kirkas päivä, ja pieni merenneito\npelästyi niin, että oikein piti sukeltaa syvälle; pian nosti hän\nkuitenkin taasen päätään, ja silloin tuntui siltä kuin kaikki taivaan\ntähdet olisivat sadelleet hänen luokseen. Ei hän koskaan ollut nähnyt\nsellaista ilotulitusta. Suuret auringot pyörivät avaruudessa, komeita\ntulikaloja liiteli sinisessä ilmassa ja koko tämä loisto kertautui\ntyynessä, kirkkaassa vedessä. Itse laivalla oli niin valoisaa, että\nsaattoi erottaa pienimmänkin touvin, saatikka sitten ihmiset. Oi\nkuinka se nuori prinssi oli kaunis! Hän kävi painamassa kaikkien\nkäsiä, hymyili ja nauroi, ja soitto helisi ihanassa yössä.\n\nOli jo myöhäistä, mutta pieni vedenneito vain ei voinut kääntää\nsilmiään laivasta ja kauniista prinssistä. Kirjavat lyhdyt\nsammutettiin, rakettien rätinä ja tykkien pauke taukosi, mutta meren\nsyvyydestä alkoi kuulua kohinaa ja tohinaa. Impi yhä vain viipyi\naalloilla, kiikkui ylös, alas ja katseli sisään kajutan ikkunasta.\nMutta laivan vauhti yltyi yltymistään, purje toisensa perästä\nhulmahti levälleen, aaltojen voima yhä kasvoi, suuria pilviä nousi\ntaivaalle, tuolla kaukana välähteli jo salamoja. Kova rajuilma oli\ntulossa, sentähden menivät merimiehet ottamaan alas purjeita. Suuri\nlaiva kiikkui ja lensi myrskyisellä merellä, aallot kohoilivat\nsuurina, mustina vuorina, jotka joka hetki yrittivät vyöryä mastojen\npäällitse, mutta joutsenena sukelsi laiva korkeitten aaltojen halki\nja nousi pian taas veden pinnalle, joka kohosi kuin valliksi.\nHauskaa leikkiä tämä pienen vedenneidon mielestä oli, mutta toisin\najattelivat merimiehet. Laiva rytisi ja ratisi, paksut lautaukset\ntaipuivat, kun meri väkevänä hyökkäsi alusta vastaan, masto taittui\nkuin ruoko, koko haaksi keikahti kallelleen ja vettä tunki ruumaan.\nNyt huomasi pieni vedenneito, että vaara oli tarjolla, sillä hänenkin\ntäytyi ruveta pitämään varaansa, kun laivasta oli lähtenyt hirsiä\nja laudanpätkiä, jotka ajelehtivat vedessä. Hetkiseksi tuli niin\npimeä, ettei hän saattanut nähdä mitään, mutta salaman välähdellessä\noli niin valoisaa, että hän erotti kaikki laivalla. Ihmiset siellä\ntepastelivat mullin mallin. Nuorta prinssiä hän etsimistään etsi\nja löysikin hänet: kun laiva meni kappaleiksi, näki hän hänen\nvaipuvan meren syvyyteen. Ensi hetkessä hän suuresti ilostui, sillä\nnythän poika oli tulossa hänen kotiseudulleen, mutta samassa hän\nmuisti, etteivät ihmiset elä vedessä ja että prinssi ainoastaan\nkuolleena saattaa tulla hänen isänsä linnaan. Ei, hän ei saa kuolla!\nLaudanpätkien ja hirsien lomitse, joita uiskenteli aalloilla, läksi\nneito uimaan. Hän kokonaan unohti, että ne olisivat voineet hänet\nmurskata, sukelsi syvälle veteen, nousi taas aaltojen harjoille ja\npääsi vihdoin nuoren prinssin luo, joka oli uinut ihan väsyksiin\nmyrskyssä. Hänen käsivartensa ja jalkansa olivat jo jäykistyneet,\nkauniit silmät raukesivat, hänen olisi täytynyt kuolla, jollei\npieni vedenneito olisi ennättänyt avuksi. Hän piteli hänen päätään\nvedenpinnan yläpuolella ja jättäytyi sitten aaltojen ajeltavaksi.\n\nAamusella oli rajuilma asettunut. Laivasta ei näkynyt jälkeäkään,\naurinko nousi hehkuvana, punaisena pallona ylös vedestä. Prinssin\nposkille valui silloin ikäänkuin eloa, mutta hänen silmänsä pysyivät\nummessa. Merenneito suuteli hänen korkeaa, kaunista otsaansa ja\nsitaisi märkiä hiuksia hänen kasvoiltaan. Hän muistutti marmorikuvaa\nhänen pienessä puutarhassaan, ja hän suuteli häntä suutelemistaan ja\ntoivoi niin hartaasti, että hän jäisi eloon.\n\nVihdoin rupesi näkymään mannermaata, korkeita, sinisiä vuoria,\njoitten huipuilla loisti valkeita lumitäpliä, ikäänkuin joutsenparvi\nolisi laskeutunut sinne lepäämään. Alhaalla rannalla oli kauniita,\nvihreitä metsiä, ja aivan veden partaalla oli kirkko tai luostari,\nei hän tietänyt kumpiko, mutta rakennus se joka tapauksessa oli.\nSitruuna- ja appelsiinipuita kasvoi puutarhassa, ja portin edessä\nseisoi korkeita palmuja. Meri muodosti sillä kohdalla pienen\npoukaman, joka lepäsi rasvatyvenenä, mutta aina luodolle asti, johon\nmeri oli ajanut hienoa, valkoista hiekkaa, oli hyvin syvää. Luodolle\nkuljetti nyt impi kauniin prinssin. Hän laski hänet hiekalle ja\nkatsoi, että pää tuli korkealle lämpöiseen päiväpaisteeseen.\n\nSamassa ruvettiin suuressa, valkeassa rakennuksessa soittamaan\nkelloja, ja joukko nuoria tyttöjä astui puutarhan poikki.\n\nPieni vedenneito poistui silloin etemmä, ui korkean kiven taakse,\njoka äkkijyrkkänä kohosi vedestä, pani vaahtoa hiuksiinsa ja\nrinnalleen, jott'ei kukaan erottaisi häntä, ja jäi katsomaan kuka\ntulisi prinssin luo.\n\nEi aikaakaan, kun paikalle asteli nuori tyttö. Hän näytti ensi\nhetkessä suuresti pelästyvän, mutta nouti sitten ihmisiä, ja\nvedenneito näki, että prinssi virkosi eloon. Hän hymyili kaikille,\njotka seisoivat ympärillä, mutta immelle, joka liikkui lahdella,\nei hän hymyillyt, mutta eihän hän tietänytkään, että hän oli hänen\nhenkensä pelastanut. Impi tuli hyvin surulliseksi, ja kun prinssi\nvietiin suureen rakennukseen, sukelsi hän murheissaan mereen ja\nriensi isänsä linnaan.\n\nHän oli aina ollut hiljainen ja miettinyt omia asioitaan, mutta nyt\nhän kävi entistä umpimielisemmäksi. Sisaret kyselivät mitä hän oli\nnähnyt ensi retkellään maailmassa, mutta ei hän kertonut mitään.\n\nMonena monituisena iltana ja aamuna nousi hän sille paikalle, minne\nhän oli jättänyt prinssin. Hän näki hedelmien kypsyvän puutarhassa,\nnäki kuinka ne korjattiin. Hän näki lumen sulavan korkeilta vuorilta,\nmutta prinssiä ei hän nähnyt ja sentähden hän päivä päivältä\nmurheellisempana palasi kotiin. Hänen ainoana lohdutuksenaan oli\nkaunis marmorikuva pienessä puutarhassa. Itkuraidan alla hän istui,\nkäsivarret kietoutuneina kuvan ympäri, joka oli prinssin näköinen.\nMutta kukkiaan ei hän enää hoitanut, ne rehottivat ainoana rytönä\npitkin lavoja ja käytäviä ja punoivat pitkiä varsiaan ja lehviään\npuiden oksiin, jotta puutarhassa oli miltei pimeä.\n\nVihdoin ei impi enää saattanut kestää yksinäistä tuskaansa, vaan\nkertoi surunsa yhdelle sisaristaan, ja samalla saivat kaikki sisaret\nsen tietää. Muille ei sitä sitten uskottukaan paitsi parille toiselle\nmerenneidolle, jotka eivät kertoneet sitä kuin likeisimmille\nystävättärilleen. Yksi näistä tiesi kuka prinssi oli, hänkin oli\nnähnyt laivan ja kaiken sen komeuden; hän tiesi missä prinssin\nkuningaskunta oli.\n\n\"Tule, pikku sisko!\" sanoivat prinsessat, laskivat käsivarret\ntoistensa olkapäille, nousivat pitkänä jonona ylös merestä ja\npysähtyivät sinne, missä tiesivät prinssin linnan olevan.\n\nSe oli kiiltävän kellertävästä kivestä, portaat olivat marmorista,\nja yhdet portaat johtivat suoraan mereen. Katosta kohoili komeita,\nkullattuja kupuja, pylväikkö kiersi ympäri rakennuksen, ja pylväitten\nvälillä seisoi marmorikuvia, jotka näyttivät aivan eläviltä.\nKorkeitten, kirkkaiden ikkunaruutujen läpi saattoi nähdä upeita\nsaleja, kallisarvoisia silkkiverhoja, mattoja ja maalauksia. Oikein\nsilmiä hiveli, kun niitä katseli. Keskellä avarinta salia loiski\nsuuri suihkulähde. Vesisäde kohosi korkealle laessa olevaa lasikupua\nkohti, ja sen läpi paistoi aurinko veteen ja ihanille kasveille,\njotka rehottivat suuressa säiliössä.\n\nNyt tiesi impi missä prinssi asui ja monena iltana ja yönä nousi\nhän veden pinnalle. Hän ui paljoa likemmä kuin muut sisaret olivat\nuskaltaneet uida, jopa kulki kapeaa kanavaa pitkin aina muhkean\nmarmoriparvekkeen alle asti. Siitä lankesi pitkä varjo veteen, ja sen\nsuojaan hän asettui katselemaan nuorta prinssiä, joka luuli olevansa\nypö yksin kirkkaassa kuutamossa.\n\nMonena iltana näki impi hänen lähtevän purjehtimaan. Vene oli\nmuhkea, soitto helisi ja liput liehuivat. Impi tähysteli vihreästä\nkaislikosta, ja tuuli tarttui hänen pitkään, hopeankarvaiseen\nhuntuunsa. Jos joku sattui sen näkemään, luuli hän joutsenen\nlevittävän siipiään.\n\nMonena monituisena yönä, kun kalastajat olivat tuulastamassa merellä,\nkuuli hän heidän puhelevan nuoresta prinssistä. Hyvää he hänestä\npuhuivat, ja impi iloitsi että oli pelastanut hänen henkensä, kun hän\npuolikuolleena ajelehti aalloilla. Hän muisteli kuinka turvallisesti\nhänen päänsä oli levännyt hänen rinnallaan ja kuinka hellästi hän oli\nhäntä suudellut. Prinssi ei sitä aavistanut, hän ei saattanut edes\nuneksiakaan veden immestä.\n\nIhmiset kävivät hänelle yhä rakkaammiksi, ja yhä hartaammin hän\nhalusi saada astua heidän joukkoonsa. Heidän maailmansa tuntui\nhänestä paljoa suuremmalta kuin hänen maailmansa. Hehän saattoivat\nlaivoilla kiitää meren poikki, hehän saattoivat nousta korkeille\nvuorille, aina pilvien yläpuolelle asti, ja heidän maansa metsineen\nja viljelyksineen ulottuivat etemmä kuin hänen silmänsä kantoi. Oli\nniin paljon asioita, joita hän ei ymmärtänyt ja joista hän olisi\ntahtonut saada selvää, mutta sisaret eivät osanneet vastata kaikkiin\nkysymyksiin, sentähden kysyi hän vanhalta mummolta, ja mummo tunsi\nhyvästi korkeamman maailman eli kuten hän sanoi, vedenpäällisen\nmaailman asiat.\n\n\"Jolleivät ihmiset huku\", kysyi pieni vedenneito, \"niin elävätkö he\naina? Eivätkö he kuole kuten me, jotka asumme meren pohjalla?\"\n\n\"Kyllä\", selitti vanhus, \"he kuolevat ja heidän elinaikansa on\nvielä lyhyempi kuin meidän. Me saatamme elää kolmensadan vuoden\nvanhoiksi, mutta kun tämä elämämme lakkaa, ei meistä jää jälelle\nmuuta kuin vaahtoa veden pinnalle. Me emme saa levätä edes haudassa,\nrakkaittemme joukossa. Meillä ei ole kuolematonta sielua, me emme\nkoskaan herää uuteen elämään, me olemme kuin vihreä ruoko: kun se\non taitettu, ei se enää koskaan saata vihannoida. Mutta ihmisillä\non sielu, joka elää iankaikkisesti, elää sittenkin, kun ruumis on\nhaudattu maahan. Läpi kirkkaan ilman kohoaa sielu ylös loistavien\ntähtien luo! Kuten me sukellamme ylös merestä näkemään ihmisten\nmaita, niin hekin sukeltavat ihaniin tuntemattomiin seutuihin, joita\nemme me koskaan saa nähdä.\"\n\n\"Miksemme me ole saaneet kuolematonta sielua?\" sanoi pieni merenneito\nsuruissaan. \"Minä antaisin mielelläni pois kaikki vuosisatani, kunhan\nvain päivänkin saisin olla ihmisenä ja sitten tulla osalliseksi\ntaivaallisesta maailmasta!\"\n\n\"Älä nyt sellaisia ajattele!\" sanoi vanhus. \"Meidän elämämme on kun\nonkin paljoa onnellisempaa ja huolettomampaa kuin ihmisten elämä!\"\n\n\"Vai pitää minun siis kuolla ja ajelehtia vaahtona veden päällä! En\nsiis enää saa kuulla aaltojen laulua, en nähdä kauniita kukkasia enkä\npunaista aurinkoa! Enkö minä sitten millään lailla voi saada omakseni\nkuolematonta sielua?\"\n\n\"Et!\" vastasi vanhus. \"Yhden ainoan neuvon tiedän: jos joku ihminen\nrakastuisi sinuun niin, että olisit hänelle kalliimpi isää ja äitiä,\njos hän koko sielullaan ja mielellään kiintyisi sinuun ja antaisi\npapin liittää oikean kätensä sinun käteesi ja lupaisi olla sinulle\nuskollinen ajassa ja iankaikkisuudessa, silloin valuisi hänen\nsielunsa sinun ruumiiseesi ja silloin sinäkin tulisit osalliseksi\nihmisten onnesta. Hän antaisi sinulle sielun eikä kuitenkaan\nkadottaisi omaa sieluansa. Mutta ei siitä voi tulla mitään. Sillä\nsitä, mitä me täällä meressä pidämme kauniina, sitä pidetään maan\npäällä rumana: ne eivät kärsisi kalanpyrstöäsi, ne ovat sellaisia\ntyhmyrejä. Vasta se olento on kaunis, jolla on kävelyneuvoina kaksi\ntyngäntölppöä, sellaista, jommoisia ne sanovat jaloiksi!\"\n\nPieni vedenneito huokasi ja loi surullisen katseen kalanpyrstöönsä.\n\n\"Ollaan me vain iloisia!\" virkkoi vanhus. \"Tanssitaan ja temmelletään\nelinaikamme umpeen, onhan sitä kolmessasadassakin vuodessa aikaa.\nSitten laskeudutaan tyytyväisinä nauttimaan pitkää lepoa. Tänä iltana\non hovissa tanssiaiset!\"\n\nKas niissä hovitansseissa oli komeutta ja loistoa! Ei maan\npäällä ikinä sellaista nähdä. Suuren tanssisalin seinät ja katto\nolivat paksusta, kirkkaasta lasista. Satoja jättiläiskokoisia,\nruusunkarvaisia ja ruohonpäisiä simpukankuoria oli asetettu riveihin\nmolemmin puolin, ja niissä paloi sinertävä liekki, joka valaisi\nkoko salin ja paistoi seinien läpi ulos asti, jotta merikin oli\nhäikäisevän valoisana. Kaloja, sekä suuria että pieniä, vilisi\nvedessä. Saattoi nähdä kuinka ne uiskentelivat lasimuuria vastaan.\nToisten evät paistoivat purppurankarvaisina, toisten kuin kulta\nja hopea. — Keskellä salia vilisi leveä virta, ja siinä tanssi\nveden väki, sekä miehet että neidot oman ihanan laulunsa tahdissa.\nSellaisia ääniä ei olekaan ihmisten lapsilla maan päällä. Pieni\nmerenneito lauloi kauniimmin kuin kaikki muut, ja hän sai osakseen\npaljon suosiota. Hetkisen hän tunsikin ilon täyttävän sydämensä,\nsillä hän tiesi, että hänen äänensä oli kauniimpi kuin kenenkään\nmeressä ja maan päällä. Mutta samassa muistui vedenpäällinen maailma\ntaas hänen mieleensä. Hän ei saattanut unohtaa sitä kaunista\nprinssiä, ja hänet valtasi suuri suru, kun hän muisti, ettei hänellä\nollutkaan kuolematonta sielua kuten prinssillä. Hiljaa hiipi hän\nulos isänsä linnasta ja laulun helistessä ja ilon soidessa istui hän\nmurhemieliä pienessä puutarhassaan. Äkkiä kuuli hän metsästystorven\ntoitotuksen vetten läpi. \"Siellä hän nyt purjehtii, hän, jota\nminä rakastan enemmän kuin isää ja äitiä, jossa minun aatokseni\nalituisesti asuu ja jonka käsiin tahtoisin elämäni onnen uskoa\",\nmietti impi. \"Kaikki tahdon panna alttiiksi voittaakseni hänet ja\nkuolemattoman sielun! Sisareni tanssivat paraikaa isäni linnassa —\nminä, minä lähden meren vanhan noita-akan luo. Olen aina pelännyt\nhäntä, mutta ehkäpä hän tietää neuvoa!\"\n\nJa pieni merenneito astui ulos puutarhastaan ja suuntasi kulkunsa\nkohisevia pyörteitä kohti, joitten takana noita asui. Sitä tietä\nei hän ikinä ollut kulkenut, ei siellä näkynyt ainoatakaan\nkukkaa, ei merkkiäkään meriruohosta; vain alaston, harmaa hiekka\nsiellä huuhtoutui pyörteitä kohti. Vesi pärskyi ja kohisi kuin\nmyllynrattaissa ja tempasi mukaansa syvyyteen kaikki mitä eteen\nsattui. Kammottavien kuilujen keskitse piti immen kulkea päästäkseen\nnoidan alueelle, pitkän matkaa täytyi hänen kahlata kulisevassa,\nkuumassa liejussa, jota noita piti turvesuonaan. Sen takana oli hänen\ntalonsa kummallisessa metsässä. Kaikki puut siellä olivat polyyppeja,\npuoleksi eläimiä, puoleksi kasveja. Näytti siltä kuin maassa\nolisi kasvanut satapäisiä käärmeitä. Puiden oksat vongertelivat\npitkinä, niljaisina käsivarsina, joitten sormina oli kiemurtelevia\nkäärmeitä. Niiden joka nivel, juuresta äärimäiseen latvaan asti,\nliikkui ja luikerteli, ja kaikkeen, mitä meressä vastaan sattui, ne\nimeytyivät kiinni eivätkä ikinä päästäneet saalistaan. Kauhuissaan\njäi pieni merenneito katsomaan, hänen sydämensä takoi, hän oli niin\npeloissaan että oli kääntymäisillään takaisin, mutta samassa muisti\nhän prinssin ja ihmissielun, ja hänen mielenmalttinsa palasi. Hän\nkiersi pitkät, liehuvat hiuksensa lujasti pään ympäri, jotteivät\npolyypit ulottuisi tarttumaan niihin, pani kätensä ristiin rinnalle\nja karkasi, kuten kala kiitää veden halki, hirveitten polyyppien\nohitse, satojen kiemurtelevien käsivarsien ja sormien kurottautuessa\nhäntä tavoittelemaan. Hän ehti huomata, että jokainen peto oli\nsaanut jonkun saaliin ja että sadat pienet käsivarret pitelivät\nsitä kuin pihdeissä. Ihmiset, jotka olivat hukkuneet mereen ja\nvajonneet syvälle pohjaan, irvistelivät valkeina luurankoina\npolyyppien sylistä. Niissä oli laivojen peräsimiä, matka-arkkuja\nja kaikellaisten vedenpäällisten eläinten luurankoja. Erään pienen\nmerenneidonkin ne olivat ottaneet kiinni ja kiduttaneet kuoliaaksi,\nja sitä oli nuoren meriprinsessan mielestä miltei kamalinta katsella.\n\nHän tuli nyt metsään liejuiselle aukealle, jossa suuret, lihavat\nvesikäärmeet vongertelivat, jotta ilkeä, kellertävä vatsanahka\npaistoi. Keskelle aukeaa oli tehty rakennus hukkuneitten ihmisten\nvaljenneista luista. Siellä istui merinoita syöttämässä sammakkoa.\nSe popsi hänen suustansa niinkuin ihmiset syöttävät pienelle\nkanarialinnulle sokeria. Noita-akka nimitteli ilkeitä, lihavia\nvesikäärmeitä pieniksi puluikseen, ja ne kellivät hänen pullean,\nrahkaisen povensa päällä.\n\n\"Kyllä minä tiedän mitä sinä tahdot!\" virkkoi merinoita. \"Sinä olet\ntyhmä! Mutta käyköön vain niinkuin tahdot, tule vain onnettomaksi,\nkaunis prinsessa! Sinä tahdot vaihtaa kalanpyrstösi ihmisten\njalkatynkiin, jotta nuori prinssi rakastuisi sinuun ja antaisi\nsinulle kuolemattoman sielun!\" Ja samassa noita-akka päästi sellaisen\nnaurun rymäkän, että sammakko ja käärmeet putosivat ja jäivät maahan\nkierittelemään. \"Sinä osut tänne viime tingassa\", jatkoi noita.\n\"Huomenna, auringon noustua olisi ollut myöhäistä. En olisi voinut\nauttaa sinua ennenkuin vuoden perästä. Minä valmistan sinulle juoman.\nSinun pitää ennen auringon nousua uida maihin, istuutua rannalle\nja juoda juomani. Silloin jakautuu pyrstösi kahtia ja kutistuu\njaloiksi, jommoisia ihmiset pitävät niin kauniina. Mutta se koskee,\ntekee kipeää, ikäänkuin terävää miekkaa pistettäisiin sydämeesi.\nMutta kaikki, jotka sinut näkevät, vakuuttavat että olet kaunein\nihmislapsi. Kevyt, keinuva käyntisi pysyy entisellään, ei yksikään\ntanssijatar pysty kilpailemaan sinun kanssasi. Mutta joka kerta\nkun maahan astut, koskee jalkoihisi ikäänkuin olisit veitsenterään\nastunut ja veresi olisi purskahtamaisillaan esiin. Oletko sinä valmis\nkärsimään nämä kaikki, niin minä autan sinua?\"\n\n\"Olen!\" vastasi pieni merenneito vapisevin huulin ja ajatteli\nprinssiä ja kuolematonta sielua.\n\n\"Mutta huomaa\", sanoi noita-akka, \"ettet enää koskaan voi muuttua\nmerenneidoksi, jos nyt rupeat ihmiseksi! Et enää koskaan voi veden\nhalki vaeltaa siskojesi luo ja isäsi linnalle, ja jollet voita\nprinssin koko rakkautta niin, että hän sinun tähtesi unohtaa isän\nja äidin, koko mielellään kiintyy sinuun ja antaa papin liittää\nteidän kätenne yhteen, niin että teistä tulee mies ja vaimo, niin et\nikinä saa kuolematonta sielua! Jos hän toisen nai, tapahtuu hänen\nhääpäivänsä jälkeisenä aamuna, että sinun sydämesi särkyy ja sinä\nhaihdut vaahdoksi veteen.\"\n\n\"Minä olen valmis!\" sanoi pieni merenneito kalman kalpeana.\n\n\"Mutta minä vaadin maksoa!\" virkkoi noita-akka, \"enkä tyydykään\nvähään. Kenelläkään veden väestä ei ole niin kaunista ääntä kuin\nsinulla. Sillä äänellä sinä luulet prinssin lumoavasi, mutta se ääni\nsinun pitää antaa minulle. Se on sinun paras omaisuutesi, ja sen minä\nvaadin kalliista juomastasi! Sillä minun täytyy sekoittaa siihen omaa\nvertani, muutoin ei juoma tule väkeväksi kuin kaksiteräinen miekka!\"\n\n\"Mutta jos sinä viet ääneni\", lausui pieni merenneito, \"niin mitä\nminulle sitten jää?\"\n\n\"Kauneutesi\", vastasi noita, \"keinuva käyntisi ja ilmehikkäät\nsilmäsi. Jo sinä niilläkin ihmissydämen lumoat. No, joko pelästyit?\nOjenna pois tänne pieni kielesi, niin minä leikkaan sen itselleni, ja\nsinä saat tehoisan juomani!\"\n\n\"Olkoon niin!\" vastasi pieni merenneito, ja noita pani kattilan\ntulelle ja rupesi valmistamaan taikajuomaa. \"Siisteys on hyvä asia!\"\nhuomautti hän, köytti käärmeitä kimpuiksi ja hankasi niillä kattilaa.\nSitten raapasi hän rintaansa ja päästi mustaa vertansa tippuman\nkattilaan. Höyry kohoili kummallisissa kiehkuroissa, ihan sitä täytyi\npelätä ja vavista. Noita mätti yhtä mittaa uusia aineita kattilaan,\nja kun keitos vihdoin kiehui, pihahteli se niin oudosti, että olisi\nluullut krokotiilin itkevän. Vihdoin juoma valmistui ja oli kaunista\nkuin kirkkain vesi.\n\n\"Tuoss' on nyt!\" virkkoi noita ja leikkasi poikki pienen merenneidon\nkielen. Hän oli siis nyt mykkä, ei osannut laulaa eikä puhua.\n\n\"Jos polyypit yrittäisivät ruveta sinua tavoittelemaan, kun menet\nmetsäni halki\", neuvoi noita-akka, \"niin viskaa niiden päälle pieni\npisara tätä juomaa, silloin niiden käsivarret ja sormet särkyvät\nsadoiksi sirpaleiksi!\" Mutta ei pienen vedenneidon tarvinnut hänen\nneuvoaan seurata, sillä polyypit vetäytyivät peloissaan pakoon, kun\nnäkivät välkkyvän juoman, joka loisti hänen käsissään kuin hohtava\ntähti. Pian pääsi hän metsän halki, suon poikki ja ohi kohisevien\npyörteiden.\n\nHän näki jo isänsä linnan. Soihdut olivat sammutetut suuresta\ntanssisalista. Varmaan kaikki nukkuivat. Hän ei uskaltanut mennä\nheitä katsomaan, olihan hän nyt mykkä ja aikeissa jättää heidät\nainiaaksi. Hänen sydämensä oli särkymäisillään surusta. Hän hiipi\npuutarhaan, taittoi kaikkien sisartensa taimilavasta kukkasen, heitti\ntuhansia lentosuudelmia linnaan päin ja riensi nousemaan maan päälle,\nhalki tummansinisen veden.\n\nAurinko ei vielä ollut noussut, kun hän näki prinssin linnan ja\nasettui leveille marmoriportaille. Kuu paistoi heleästi. Pieni\nmerenneito joi polttavan katkeran juoman ja tunsi ikäänkuin\nkaksiteräisen miekan lävistävän hennon ruumiinsa. Samassa hän pyörtyi\nja makasi pitkän aikaa kuin kuolleena. Kun aurinko alkoi valaa\nsäteitään mereen, heräsi hän ja tunsi ruumiissaan polttavaa tuskaa,\nmutta samassa hän huomasi, että kaunis, nuori prinssi seisoi ihan\nhänen vieressään. Hän katseli häntä sysimustilla silmillään, ja kun\nneito loi katseensa maahan, huomasi hän, että hänen kalanpyrstönsä\noli poissa ja sijaan oli tullut kaksi kaunista, valkoista jalkaa.\nSomempia jalkoja totisesti ei kenelläkään tytöllä saattanut olla!\nMutta hän oli aivan alasti ja levitti sentähden pitkät hiuksensa\nympärilleen. Prinssi kysyi kuka hän oli ja mistä hän oli tullut, ja\nneito loi häneen lempeät, tummansiniset silmänsä — eihän hän osannut\npuhua.\n\nSilloin tarttui prinssi hänen käteensä ja johdatti hänet linnaan.\nNoita oli ennustanut oikein: kun hän jalkansa maahan laski, oli\nkuin hän olisi astunut terävien naskalien nenille tai veitsen\nterään, mutta hän kärsi sen kaiken mielellään. Prinssin taluttamana\nliikkui hän keveästi kuin kupla, ja sekä prinssi että kaikki muut\nihmettelivät hänen kevyttä, keinuvaa käyntiään.\n\nHänet puettiin kalleisiin silkkikankaisiin ja harsokudoksiin, hän\noli kauniimpi kuin kaikki muut linnassa, mutta hän pysyi mykkänä,\nei osannut puhua eikä laulaa. Kauniita orjattaria, yllään silkki- ja\nkultahelyjä, tuli laulamaan ja karkeloimaan prinssille ja hänen\nkuninkaallisille vanhemmilleen. Yksi heistä lauloi kauniimmin kuin\nkaikki muut, ja prinssi taputti käsiään ja hymyili hänelle. Silloin\ntuli pieni merenneito surulliseksi, sillä hän tiesi, että hän olisi\nosannut laulaa paljoa kauniimmin. Hän ajatteli: \"oi, jospa hän\ntietäisi, että minä saadakseni olla hänen luonaan olen ikipäiviksi\nluopunut äänestäni!\"\n\nOrjattaret liitelivät kauniissa karkelossa ja ihana soitto säesti\nheidän askeleitaan. Äkkiä kohotti pieni merenneito hienoja valkeita\nkäsivarsiaan, nousi varpailleen ja alkoi liidellä lattian poikki.\nSillä lailla ei kukaan vielä ollut tanssinut, joka liike korotti\nhänen kauneuttaan ja hänen silmäinsä kieli koski sydämeen enemmän\nkuin orjattarien laulu.\n\nKaikki olivat ihastuksissaan, varsinkin prinssi, joka nimitti häntä\npieneksi löytölapsekseen. Ja neito tanssi tanssimistaan, vaikka hänen\njalkansa sattui ikään kuin terävän veitsen kärkeen, joka kerta kun\nhän sen maahan laski.\n\nPrinssi sanoi, että hän aina tahtoo pitää hänet luonaan, ja hän sai\nnukkua samettipatjalla hänen ovensa edessä.\n\nHän neulotti neidolle miehen vaatteet, jotta hän voisi istua\nsatulassa ja olla hänen toverinaan ratsastusretkillä. He kulkivat\nhalki leimuavien metsien, joissa vihreät oksat lehahtivat vasten\nkasvoja ja pikkulinnut visersivät tuoreitten lehväin takana. Neito\nkiipeili prinssin kanssa korkeille vuorille, ja vaikka hänen\nhennoista jaloistaan tihkui verta, niin että muutkin sen huomasivat,\nhymyili hän vain ja seurasi prinssiä, kunnes he näkivät pilvien\nuiskentelevan jalkainsa juuressa kuni lintuparvien, jotka muuttavat\nvieraille maille.\n\nKotona prinssin linnassa, kun joutui yö ja kaikki nukkuivat, läksi\nhän leveille marmoriportaille. Tuntui suloiselta, kun viileä merivesi\nhuuhteli polttavia jalkoja. Silloin ajatteli hän omaisiaan meren\nsyvyydessä.\n\nEräänä yönä nousivat hänen sisarensa käsi kädessä veden pinnalle.\nUidessaan lauloivat he niin surullista laulua, ja impi viittasi\nheille, ja he tunsivat hänet ja kertoivat kuinka paljon surua hän\noli tuottanut heille kaikille. Sittemmin tulivat he joka yö häntä\ntervehtimään, ja yhtenä yönä näki hän kaukaa vanhan isoäidin,\njoka ei moneen monituiseen vuoteen ollut käynyt veden pinnalla,\nja merenkuninkaan kruunu päässä. He ojensivat käsivartensa hänen\npuoleensa, mutta eivät uskaltaneet uida niin likelle maata kuin\nsisaret.\n\nPäivä päivältä kävi impi prinssille rakkaammaksi. Hän rakasti häntä\nhyvänä, herttaisena lapsena, mutta ei hänen pälkähtänyt päähänsäkään,\nettä hän sopisi hänen kuningattarekseen. Ja hänen täytyi päästä hänen\nvaimokseen, muuten ei hän saattanut saada kuolematonta sielua, vaan\nhänen täytyi hänen hääaamunaan muuttua vaahdoksi veteen.\n\n\"Enkö ole sinulle kaikista rakkain?\" näyttivät pienen merenneidon\nsilmät kysyvän, kun prinssi sulki hänet syliinsä ja suuteli hänen\nkaunista otsaansa.\n\n\"Olet, rakkain olet\", sanoi prinssi, \"sillä sinulla on puhtain\nsydän, sinä olet minulle uskollisempi kuin kukaan muu ja sitten sinä\nmuistutat nuorta tyttöä, jonka kerran näin ja jota varmaan en koskaan\ntapaa.\n\n\"Olin ollut laivalla, joka meni haaksirikkoon, aallot kuljettivat\nminut rantaan pyhän temppelin juurelle, jonka palveluksessa oli\npaljon nuoria tyttöjä. Nuorin heistä löysi minut rannasta ja pelasti\nhenkeni. Näin hänet vain kaksi kertaa, mutta hän on ainoa tässä\nmaailmassa, jota voisin rakastaa, ja sinä olet niin hänen näköisensä,\nettä miltei karkoitat hänen kuvansa sielustani. Hän on pyhän\ntemppelin oma, ja sentähden on lempeä kohtaloni varmaan lähettänyt\nsinut luokseni. Emme koskaan eroa!\"\n\n\"Oi, hän ei tiedä, että minä olen pelastanut hänen henkensä!\"\najatteli pieni merenneito. \"Minähän hänet kannoin meren poikki\nmetsään ja temppelin juurelle, minä istuin hyrskyjen takana\ntähystelemässä eikö ihmisiä tulisi. Minä näin sen kauniin tytön, jota\nhän rakastaa enemmän kuin minua!\" Ja merenneito huokasi syvästi,\nsillä itkeä ei hän saattanut. \"Tyttö on pyhän temppelin oma, sanoi\nprinssi, hän ei koskaan lähde maailmalle, he eivät koskaan kohtaa\ntoisiaan, minä olen hänen luonaan, näen hänet joka päivä, hoidan\nhäntä, rakastan häntä, uhraan hänelle elämäni!\"\n\nMutta nyt ruvettiin kertomaan, että prinssi aikoo viettää häitä\nnaapurikuninkaan kauniin tyttären kanssa. Sentähden varustaa hän\nmatkalle niin komeaa laivaa. Tosin hän on matkustavinaan katsomaan\nnaapurikuninkaan maita, mutta oikeastaan hän tietysti tahtoo nähdä\nnaapurikuninkaan tyttären, ja suuri seurue tulee lähtemään hänen\nmukaansa. Pieni merenneito ravisti päätään näille puheille; hän tunsi\nprinssin ajatukset paremmin kuin kukaan muu. \"Minun täytyy lähteä\",\noli prinssi sanonut, \"minun täytyy nähdä tuo kaunis prinsessa,\nvanhempani vaativat sitä, mutta eivät he pakota minua kihlaamaan\nhäntä ja ottamaan häntä vaimokseni. En saata rakastaa häntä! Hän ei\nole sen kauniin tytön näköinen, jonka näin temppelissä ja jota sinä\nmuistutat. Jos minä jonkun valitsisin morsiamekseni, niin valitsisin\nsitten sinut, sinä mykkä löytölapseni, jonka silmät puhuvat niin\nkaunista kieltä!\" ja prinssi suuteli hänen punaisia huuliaan,\nleikitteli hänen pitkillä hiussuortuvillaan ja laski päänsä hänen\nrinnalleen. Silloin haaveili neidon sydän ihmisonnea ja kuolematonta\nsielua.\n\n\"Kuuleppas, mykkä lapseni, ethän pelkää merta!\" puheli prinssi heidän\nseisoessaan komealla laivalla, joka vei heitä naapurikuninkaan\nmaille. Sitten hän rupesi kertomaan myrskyistä ja tyynistä säistä,\noudoista kaloista, jotka elävät syvyydessä, ja kaikellaisista\nkummista mitä sukeltajat ovat nähneet meren pohjalla. Neito hymyili\nhänen kertomuksilleen, tunsihan hän meren pohjan paremmin kuin kukaan\nmuu.\n\nKuutamoyönä, kun kaikki nukkuivat ja perämies yksin valvoi ruorin\nääressä, istui impi kannella, tuijotti kirkkaaseen veteen ja luuli\nnäkevänsä isänsä linnan. Ylinnä seisoi vanha isoäiti hopeinen\nkruunu päässä ja tuijotti läpi vuolaitten vesien laivan keulaan.\nSiskot tulla liihottelivat veden pinnalle, katselivat surullisesti\nnuorimpaan sisareensa ja vääntelivät valkeita käsiään. Impi viittoi\nheille ja hymyili. Hän olisi niin mielellään kertonut, että hän eli\nonnellisena ja että hänen kävi hyvin, mutta samassa tuli laivapoika,\nsisaret sukelsivat syvälle, ja poika jäi siihen luuloon, että oli\nnähnyt aalloilla vain valkoista vaahtoa.\n\nSeuraavana aamuna purjehti laiva naapurikuninkaan komean pääkaupungin\nsatamaan. Kirkonkellot soivat ja korkeissa torneissa puhallettiin\npasunoihin. Sotamiehet liehuttivat lippuja ja heidän painettinsa\nvälkkyivät. Päivät kuluivat juhlahumussa. Tanssiaisia ja kutsuja\noli yhtä mittaa, mutta prinsessa ei vielä ollut saapuvilla. Hän\noli kasvatettu pyhässä temppelissä, kerrottiin, ja että hän siellä\noli oppimassa kaikkea mikä kuuluu kuninkaallisiin hyviin tapoihin.\nVihdoin viimein hän tuli kotiin.\n\nPieni merenneito oli kovin uteliaana odottanut häntä. Mitenkähän\nkaunis hän olikaan? Hänen täytyi tunnustaa, ettei hän koskaan ollut\nnähnyt kauniimpaa olentoa. Hipiä oli hieno ja herkkä, ja pitkien,\nmustien silmäripsien takaa hymyili tummansininen, uskollinen\nsilmäpari.\n\n\"Sinä\", huudahti prinssi, \"sinä minut pelastit, kun minä ruumiina\nmakasin rannalla!\" ja hän sulki syliinsä kainon morsiamensa. \"Oi,\nminä olen niin ylen onnellinen!\" sanoi hän pienelle merenneidolle.\n\"Olen saanut enemmän kuin olen osannut toivoakaan, elämäni onnen olen\nsaavuttanut. Iloitse onnestani, sillä sinä pidät minusta enemmän kuin\nkaikki muut!\"\n\nJa pieni merenneito suuteli hänen kättänsä, ja hänen sydämensä oli\nsärkymäisillään. Olihan prinssin hääaamu tuottava hänelle kuoleman.\nVaahdoksi oli hän vaihtuva veden pinnalle.\n\nKaikki kirkonkellot soivat, ja airueet ratsastivat pitkin katuja\njulistamassa kansalle, että kihlaus oli tapahtunut. Alttarilla paloi\nlemuavaa öljyä kallisarvoisissa hopealampuissa. Papit heiluttivat\nsuitsutusastioita, ja sulhanen ja morsian liittivät yhteen kätensä ja\nvastaanottivat piispan siunauksen.\n\nPieni merenneito oli silkkivaatteissa ja kultaisissa helyissä. Hän\npiteli morsiamen laahustinta, mutta eivät hänen korvansa kuulleet\njuhlallista soittoa eivätkä hänen silmänsä nähneet pyhää toimitusta,\nhän ajatteli kuolinyötään ja kaikkea mitä hän oli kadottanut maan\npäällä.\n\nVielä samana iltana astui morsiuspari laivaan, tykit paukkuivat ja\nliput liehuivat. Keskelle laivaa oli pystytetty kuninkaallinen teltta\nkullasta ja purppurasta. Siellä, pehmeillä, suloisilla patjoilla oli\nmorsiuspari viettävä tyynen, vilpoisen yön.\n\nPurjeet pullistuivat tuulessa, ja köykäisesti, kiikkumatta ja\nkeinumatta viilsi laiva kirkkaan meren pintaa.\n\nPimeän tullessa sytytettiin kirjavia lyhtyjä, ja merimiehet tanssivat\nhauskoja tansseja kannella. Pieni merenneito muisteli sitä iltaa,\njolloin hän ensi kerran oli noussut merestä ja sattunut näkemään\nsamaa iloa ja riemua. Hän heittäytyi tanssin pyörteisiin, hän liiteli\nniinkuin pääskynen, jota ajetaan takaa, ja kaikki ihailivat ja\nylistivät häntä, ei hän vielä koskaan ollut tanssinut niin kauniisti.\nHänen hentoihin jalkoihinsa pisteli, ikäänkuin niitä olisi veitsillä\nviileskelty, mutta hän ei sitä tuntenut; tuskallisemmin viileskeli\nhänen sydäntään. Hän tiesi että hän nyt viimeistä iltaa näkee\n_hänet_, jonka tähden hän on heittänyt omaisensa ja kotinsa, luopunut\nkauniista äänestään ja joka päivä kärsinyt äärettömiä tuskia, joista\nei prinssillä ole ollut aavistustakaan. Tämä on viimeinen yö, jolloin\nhän hengittää samaa ilmaa kuin hän, viimeinen yö, jolloin hän näkee\nsyvän meren ja tähtitaivaan; hänen edessään on ikuinen yö, yö ilman\najatuksia ja ilman unelmia; hänellä ei ole sielua eikä hän voi sitä\nsaada.\n\nMutta laivalla jatkui iloa ja riemua, vaikka keskiyö jo aikoja sitten\noli mennyt. Merenneito tanssi tanssimistaan, vaikka kuolema asui\nhänen sydämessään. Prinssi suuteli ihanaa morsiantaan, ja morsian\nleikitteli hänen mustilla suortuvillaan, ja käsi kädessä läksivät he\nlevolle komeaan telttaan.\n\nJo hiljeni kannelta hälinä, ainoastaan perämies seisoi peräsimensä\nääressä. Pieni merenneito laski valkoiset käsivartensa kaidepuulle\nja käänsi kasvonsa itää kohti. Hän tähysteli aamuruskoa, tiesihän\nhän, että auringon ensi säde oli tuova hänelle surman. Äkkiä näki hän\nsiskojensa nousevan merestä, kalpeat he olivat niinkuin hän itsekin.\nEivät liehuneet enää heidän kauniit hapsensa tuulessa — ne olivat\nleikatut poikki.\n\n\"Me annoimme ne noidalle, jotta hän pelastaisi sinun henkesi. Hän\nantoi meille veitsen, katso, tässä! Näetkö kuinka se on terävä?\nEnnen auringon nousua pitää sinun työntää se prinssin sydämeen,\nja kun hänen lämmin verensä tirskuu sinun jaloillesi, kasvavat ne\nkokoon kalanpyrstöksi. Sinä muutut jälleen merenneidoksi, pääset\ntakaisin veteen meidän luoksemme ja saat elää kolmesataa vuotta\nennenkuin haihdut elottomaksi, suolaiseksi vaahdoksi mereen. Joudu,\nsillä jommankumman, sinun tai hänen täytyy kuolla ennenkuin aurinko\nnousee! Vanha mummomme suree harmaat hapset päästään, ja meidän\nhiuksemme leikkasivat noidan sakset. Surmaa prinssi ja palaa kotiin!\nJoudu, etkö näe punaista viirua taivaalla? Muutaman silmänräpäyksen\nperästä nousee aurinko taivaalle ja sinun täytyy kuolla!\" Ja sisaret\npäästivät haikean huokauksen ja hävisivät aaltoihin.\n\nPieni merenneito siirsi syrjään teltan purppuraverhot ja näki\nmorsiamen ihanan pään lepäävän prinssin rinnalla. Hän kumartui\nprinssin puoleen, painoi hänen kauniille otsalleen suudelman,\nsilmäili taivasta, jolla aamurusko paloi, ja katsahti vuoroin\nterävään veitseensä, vuoroin prinssiin, joka unissaan kuiskasi\nmorsiamensa nimeä. Ainoastaan hän oli hänen mielessään, ja veitsi\nmerenneidon käsissä alkoi vavista — mutta samassa heitti hän sen\nmenemään kauas aaltoihin, ja sillä paikalla, mihin se putosi,\nvälkähti vesi punaisena ikäänkuin siitä olisi tihkunut veripisaroita.\nMerenneito loi prinssiin viimeisen sammuvan silmäyksen, syöksyi\nsitten laivalta mereen ja tunsi ruumiinsa haihtuvan vaahdoksi.\n\nSamassa nousi aurinko vedestä, sen lempeät säteet sattuivat kylmään,\nkuolleeseen vaahtoon, eikä pieni vedenneito tuntenut kuoleman kauhua,\nhän näki vain kirkkaan auringon, ja hänen päänsä päällä liiteli\nsatoja läpikuultavia, ihania olentoja. Hän saattoi niiden läpi nähdä\nlaivan valkoiset purjeet ja taivaan punertavat pilvet, niiden ääni\noli kuin sointuva sävel, mutta niin utumaisen hieno, ettei yksikään\nihmiskorva saattanut sitä kuulla enempää kuin yksikään ihmissilmä\nsaattoi niitä nähdä. Ei niillä ollut siipiä, mutta ne liitelivät oman\nkeveytensä kantamina ilman halki. Pieni merenneito huomasi, että\nhänellä oli samallainen ruumis kuin heillä, se kohosi kohoamistaan\nvaahdosta.\n\n\"Minne minä joudun?\" kysyi hän, ja hänen äänensä helisi aivan kuin\nnoiden muidenkin olentojen ääni, mutta ei sitä olisi voinut mihinkään\nsoittoon pukea, niin hienon hienoa se oli.\n\n\"Ilman impien iloon!\" vastattiin hänelle. \"Merenneidolla ei ole\nkuolematonta sielua eikä hän voi sitä saada, jollei hän voita\nihmisen eheää rakkautta! Vieraan miehen rakkaudesta riippuu hänen\niankaikkinen elämänsä. Ilman immillä ei myöskään ole kuolematonta\nsielua, mutta he voivat hyvällä elämän vaelluksella ansaita\nkuolemattomuuden. Me lennämme kuumiin maihin, missä ruttoinen ilma\nsurmaa ihmisiä, ja löyhyttelemme sinne raikkautta. Me levitämme\nkukkien lemua ilmaan ja tuomme kirvoitusta ja terveyttä.\n\n\"Kun me kolmesataa vuotta olemme koettaneet tehdä hyvää, saatamme\nsaada kuolemattoman sielun ja tulla osallisiksi ihmisten\niankaikkisesta onnesta.\n\n\"Sinä pieni merenneito parka olet koko sydämestäsi pyrkinyt samaa\npäämäärää kohti, sinä olet kärsinyt ja kilvoitellut, sinä olet\nkohonnut ilman henkien maille, nyt saatat hyvillä töillä kolmensadan\nvuoden kuluttua ansaita kuolemattoman sielun.\"\n\nJa pieni merenneito korotti kirkkaat kätensä Jumalan aurinkoa kohti\nja ensi kerran eläessään tunsi hän kyynelten puhkeavan silmiinsä.\n— Laivalla ei iloittu eikä riemuittu, hän näki prinssin ja hänen\nkauniin morsiamensa etsivän kadonnutta. Surullisina tuijottivat he\nvaahtokupliin, ikäänkuin olisivat aavistaneet, että hän oli syöksynyt\naaltoihin.\n\nNäkymättömänä suuteli merenneito morsiamen otsaa, hymyili sulhaselle\nja nousi sitten muitten ilman impien joukossa punertavan pilven\nlaidalle, joka purjehti ilmassa.\n\n\"Kolmensadan vuoden perästä me saamme liidellä Jumalan valtakuntaan!\"\n\n\"Saamme jo aikaisemminkin!\" kuiskasi yksi immistä. \"Näkymättöminä\nliitelemme ihmisten koteihin, joissa asuu lapsia, ja aina kun\ntapaamme hyvän lapsen, joka tuottaa vanhemmilleen iloa ja on heidän\nrakkautensa arvoinen, lyhentää Jumala koetusaikaamme. Lapsi ei\ntiedä milloin me lennämme huoneen läpi, mutta joka kerta kun sitä\nkatsellessamme huulillemme puhkeaa ilon hymy, vähenee yksi päivä\nkolmestasadasta vuodestamme. Jos me taas näemme tottelemattoman\nlapsen, täytyy meidän vuodattaa surun kyyneliä, ja joka kyynel tekee\nkoetusaikamme päivää pitemmäksi!\"\n\n\n\n\nKEISARIN UUDET VAATTEET.\n\n\nMonta monituista vuotta sitten eli keisari, joka piti kauneista,\nuusista vaatteista niin hirveän paljon, että hän kulutti kaikki\nrahansa koreilemiseen. Ei hän välittänyt sotamiehistään eikä\nteatterista, ja kun hän läksi ajelemaan puistoihin, läksi hän vain\nnäyttääkseen uusia vaatteitaan. Joka tunti muutti hän takkia, ja kun\nmuissa maissa sanottiin: \"kuningas on hallitushommissa\", sanottiin\ntässä maassa: \"keisari on pukupuuhissa!\" —\n\nSuuressa kaupungissa, missä keisari asui, vietettiin iloista\nelämää. Joka päivä kävi siellä paljon vieraita, ja eräänä päivänä\nilmestyi sinne kaksi petkuttajaa. He ilmoittivat olevansa kankureja\nja kehuivat kutovansa mitä kauneinta kangasta. Sekä värit että\nmalli olivat harvinaisen kauniit, ja lisäksi oli vaatteissa, jotka\nkankaasta valmistettiin, kummallinen taika: ihminen, joka oli\nkykenemätön hoitamaan virkaansa tai harvinaisen typerä, ei saattanut\nensinkään nähdä niitä.\n\n\"Ne ne vasta ovat vaatteet\", ajatteli keisari. \"Niissä vaatteissahan\nminä heti paikalla saan selville mitkä miehet valtakunnassani eivät\nkykene virkojaan hoitamaan; minä saatan heti erottaa kuka on viisas,\nkuka typerä. Kudottakoon minulle sitä kangasta kiireen kautta!\"\nJa hän antoi — petkuttajille paljon käsirahaa, jotta he vain\nryhtyisivät työhönsä.\n\nHe panivatkin kuntoon kahdet kangaspuut ja olivat kovasti tekevinään\ntyötä, mutta ei heidän kangaspuillaan ollut minkäänlaisia loimia eikä\nkuteita. Siitä huolimatta he yhtämittaa vaativat hienointa silkkiä\nja kalleinta kultaa, mutta he pistivät kaikki omiin taskuihinsa ja\nhosuivat tyhjien kangaspuiden ääressä myöhään yöhön asti.\n\n\"Olisipa hauska tietää kuinka kangas edistyy!\" arveli keisari, mutta\nmuisti samassa, ettei se, joka on typerä taikka kykenemätön hoitamaan\nvirkaansa, saata nähdä koko kangasta, ja se tuntui hiukan ilkeältä.\nEi hän toki pelännyt itsensä puolesta, mutta hän päätti kuitenkin\nlähettää jonkun toisen ottamaan selkoa asiasta. Koko kaupunki tiesi\nmikä kumma taika kankaassa oli, ja jokaisen teki mieli nähdä kuinka\ntyperä tai kykenemätön hänen naapurinsa oli.\n\n\"Minäpä lähetän vanhan kunnon ministerini kankurien luo!\" päätteli\nkeisari. \"Hän osaa parhaiten arvostella miltä kangas näyttää, sillä\nhän on viisas mies ja kykenee hoitamaan virkaansa paremmin kuin\nkukaan muu!\" —\n\nVanha, viisas ministeri meni saliin, missä petkuttajat istuivat\ntyhjien kangaspuitten ääressä. \"Taivas varjelkoon!\" ajatteli vanha\nministeri ja avasi silmänsä selkosen selälleen, \"minähän en näe\nmitään!\" Mutta sitä ei hän sanonut.\n\nPetkuttajat kehottivat häntä astumaan likemmä ja kysyivät eikö malli\nja värit olleet kauniit?\n\nSitten he osoittelivat tyhjiä kangaspuita, ja vanha ministeri raukka\navasi silmiään entistä suuremmiksi, mutta ei saattanut nähdä mitään,\nsillä kangaspuut olivat kun olivatkin tyhjät.\n\n\"Auta armias!\" ajatteli hän, \"olisinko minä todella typerä? Sitä en\nikinä olisi uskonut, eikä ihmisten pidä saada sitä tietää! Enkö minä\nkykene hoitamaan virkaani? Ei, tämä ei käy laatuun, minä en saata\nkertoa etten näe kangasta!\"\n\n\"No, te ette sano mitään kankaastamme!\" huomautti toinen kutojista.\n\n\"Oi, se on hyvin kaunista! erinomaisen herttaista!\" sanoi vanha\nministeri ja tirkisteli tirkistelemistään silmälasiensa takaa. \"Oi\ntätä mallia ja näitä värejä! niin, kyllä minä sanon keisarille, että\nkangas erittäin paljon miellyttää minua!\"\n\n\"No, sepä hauskaa se!\" sanoivat kankurit ja mainitsivat sekä värien\nettä mallien nimet. Vanha ministeri kuunteli korvat pystyssä, jotta\nvoisi kertoa kaikki keisarille, ja hän kertoikin.\n\nPetkuttajat vaativat yhä enemmän rahaa, silkkiä ja kultaa. Niitä\ntarvittiin muka kankaaseen. Mutta he pistivät kaikki omiin\ntaskuihinsa. Kankaaseen ei tullut ainoatakaan lankaa, mutta miehet\nkutoa helskyttivät minkä ehtivät tyhjää.\n\nPian keisari taas lähetti erään taitavan virkamiehen katsomaan\nedistyikö työ ja joko kangas pian tulisi valmiiksi.\n\nHänen kävi aivan samalla tavalla kuin ministerin: hän katseli\nkatselemistaan, mutta eihän hän nähnyt mitään, koska ei ollut muuta\nnähtävää kuin tyhjät kangaspuut.\n\n\"Eikö kangas ole kaunista?\" sanoivat petkuttajat ja näyttelivät ja\nselittelivät olemattoman mallin kauneutta.\n\n\"Typerä minä en ole!\" mietti mies itsekseen. \"Olenko siis kykenemätön\nhoitamaan virkaani? Se se puuttui! mutta siitä ei pidä olla\ntietävinään!\" ja sitten hän yltyi kehumaan kangasta, jota ei hän\nnähnyt, ja vakuutti iloitsevansa värien ja mallin kauneudesta.\n\n\"Niin, kangas on todella erinomaisen herttaista!\" kertoi hän\nkeisarille.\n\nKaupungissa ei enää muusta puhuttu kuin tuosta mainiosta kankaasta.\n\nJo teki keisarin itsensäkin mieli nähdä kangas niin kauan kuin se\nvielä oli kuteilla. Hän vei mukaansa joukon mainioita miehiä, muitten\nmuassa ne molemmat taitavat virkamiehet, jotka ennen olivat käyneet\ntarkastamassa kangasta, ja läksi viekkaitten petkuttajien luo. Miehet\nkutoivat minkä jaksoivat, mutta ilman loimia ja kuteita.\n\n\"Eikö se nyt ole erinomaista!\" sanoivat molemmat taitavat\nvirkamiehet. \"Teidän majesteettinne suvaitsee vain katsella tätä\nmallia, näitä värejä!\" ja sitten he osoittelivat tyhjiä kangaspuita,\nsillä he luulivat, että toki muut näkivät kankaan.\n\n\"Mitä kummaa!\" ajatteli keisari; \"minähän en näe mitään! sehän\non kauheaa! olenko minä typerä? Enkö minä kelpaa keisariksi?\nKovempi kolaus ei olisi voinut minua kohdata!\" — \"Oi, se on\nerittäin kaunista!\" sanoi keisari. \"Ilmoitan kaikkein korkeimman\ntyytyväisyyteni!\" ja hän nyökytti ystävällisesti päätään ja katseli\ntyhjiä kangaspuita. Hän ei tahtonut sanoa, ettei hän nähnyt mitään.\n\nKoko hänen seurueensa katsoa tirkisteli, mutta ei nähnyt enempää kuin\nedellisetkään. Kaikki he kuitenkin keisarin mukana vakuuttivat: \"oi,\nse on erittäin kaunista!\" ja kehottivat keisaria käyttämään uusia\nvaatteita siinä suuressa juhlakulkueessa, joka piakkoin pantaisiin\ntoimeen.\n\n\"Se on erinomaista, ihanaa, suuremmoista!\" kuului suusta suuhun, ja\nkaikki olivat kankaaseen erittäin mieltyneet.\n\nKeisari antoi molemmille petkuttajille napinlävessä kannettavan\nritarimerkin sekä kankurijunkkarin arvonimen.\n\nJuhlan piti alkaa aamupäivällä, ja koko edellisen yön valvoivat\npetkuttajat ja tekivät työtä kuudentoista kynttilän valossa.\n\nKansa saattoi nähdä, että keisarin uusilla vaatteilla oli kiire.\nKankurit olivat ottavinaan kankaan kangaspuilta, leikkelivät ilmaa\nsuurilla saksilla, neuloivat neulalla, jonka silmässä ei ollut\nlankaa, ja sanoivat vihdoin: \"Kas, nyt ovat vaatteet valmiit!\"\n\nKeisari ja hänen ensimäiset hoviherransa tulivat paikalle,\npetkuttajat nostivat toisen kätensä ilmaan ikäänkuin jotakin esinettä\npidellen ja sanoivat: \"kas, tässä housut! tässä takki! tässä viitta\"\nja niin edespäin. \"Ne ovat kevyet kuin hämähäkin verkko! Luulisi\npukevansa tyhjää ylleen. Mutta sehän se juuri on niiden ansio!\"\n\n\"Niin kyllä!\" sanoivat hoviherrat, mutta eivät nähneet mitään, sillä\neihän siinä ollut mitään nähtävää!\n\n\"Jos keisarillinen majesteetti suvaitsisi kaikkein armollisimmin\nriisuutua!\" sanoivat petkuttajat, \"niin me tässä suuren peilin edessä\npuettaisimme majesteetin uusiin vaatteisiin.\"\n\nKeisari riisui kaikki vaatteensa, ja petkuttajat olivat kappale\nkappaleelta ojentavinaan hänelle uusia vaatteita, jotka he muka\nolivat neuloneet. He kietaisivat kätensä hänen ympärilleen ikäänkuin\nsitoakseen laahustinta hänen vyölleen, ja keisari kiertelihe ja\nkääntelihe peilin edessä.\n\n\"Hyvänen aika kuinka ne istuvat! Nehän sopivat kuin valetut!\" kuului\nkuin yhdestä suusta. \"Mikä malli! mitkä värit! Se on verraton puku!\"\n\n\"Kunniateltta, jota juhlakulkueessa kannetaan teidän majesteettinne\npään päällä, on valmiina!\" ilmoitti juhlamenojen yliohjaaja.\n\n\"Niin, johan minä olen kunnossa!\" virkkoi keisari. \"Eivätkö ne nyt\nistu hyvin?\" ja hän käänsihe vielä kerran peilin edessä ikäänkuin\noikein ihaellakseen komeuttaan.\n\nKamariherrat, joitten piti kantaa laahustinta, hapuilivat käsillään\nniinkuin olisivat nostaneet laahustinta lattiasta ja sitten he\nkulkivat kädet ojollaan. He eivät uskaltaneet näyttää, etteivät he\nnähneet mitään.\n\nJa keisari asteli juhlakulkueessa kauniin kunniateltan alla, ja\nkaikki ihmiset kaduilla ja ikkunoissa sanoivat: \"Herranen aika kuinka\nkoreat keisarin uudet vaatteet ovat! Kuinka kaunis laahustin viitassa\non! Voipa sentään, kuinka ne istuvat!\" Ei kukaan tahtonut ilmaista,\nettei hän nähnyt mitään, sillä olisihan hän samalla ilmaissut\nolevansa hyvin typerä ja kykenemätön hoitamaan virkaansa. Keisarin\nvaatteet eivät vielä koskaan olleet herättäneet sellaista ihastusta.\n\n\"Mutta eihän hänellä ole vaatteita ensinkään!\" sanoi pieni lapsi.\n\"Herranen aika, kuulkaa nyt mitä se viaton lapsi sanoo!\" virkkoi isä,\nja lapsen sanoja kuiskattiin suusta suuhun.\n\n\"Hänellä ei ole vaatteita ensinkään! Tuolla on pieni lapsi, joka\nsanoo, ettei hänellä ole vaatteita ensinkään!\"\n\n\"Hänellä ei ole vaatteita ensinkään!\" huusi vihdoin koko kansa. Ja\nkeisarin selkää karmi, sillä hänestäkin kansa oli oikeassa, mutta hän\najatteli kun ajattelikin: \"kyllä minun nyt täytyy kestää tämä loppuun\nasti!\"\n\nJa hän ojensihe entistä ylpeämmäksi, ja kamariherrat kantoivat\nlaahustinta, jota ei ensinkään ollut.\n\n\n\n\nONNETTAREN KALOSSIT,\n\n\nI. Alku.\n\nKöpenhaminassa, Östergaden varrella, talossa likellä Kongens\nNytorvia oli koolla suuri seura. Täytyyhän kutsuja silloin tällöin\npitää, sittenpähän ihmiset taas puolestaan kutsuvat luokseen.\nToiset vieraista istuivat jo pelipöytien ääressä, toiset odottivat\nmitä emäntä keksisi heidän huvikseen. Niin pitkälle oli päästy,\nja johan se keskustelukin alkoi luistaa. Vihdoin jouduttiin\npuhumaan keskiajasta, ja muutamat pitivät sitä paljoa parempana\nkuin nykyaikaa. Oikeusneuvos Knap puolusti tätä mielipidettä niin\nkiihkeästi, että talon emäntä paikalla asettui hänen puolelleen, ja\nmolemmat vastustivat kiivaasti Orstediä, joka almanakassa puhuessaan\nvanhoista ja uusista ajoista pääasiassa antaa nykyajalle etusijan.\nOikeusneuvos piti kuningas Hannun aikaa parhaimpana ja onnellisimpana.\n\nPuhuttiin sekä myötä että vastaan. Keskustelu taukosi vain\nhetkiseksi, kun sanomalehti tuli, mutta eihän siinä ollut\nmitään, jota olisi kannattanut lukea. Mutta jättäkäämmepä seura\njuttelemaan ja lähtekäämmepä etehiseen, minne päällysvaatteet,\nkepit, sateenvarjot ja kalossit ovat sijoitetut. Siellä istui kaksi\nnaista, toinen nuori, toinen vanha. Ensi hetkessä luuli, että he\nolivat tulleet saattamaan herrasväkeään, jotakin vanhaa neitiä tai\nleskirouvaa, mutta likemmin tarkastaessa huomasi paikalla, etteivät\nhe olleet tavallisia palvelustyttöjä. Heidän kätensä olivat hienot,\nheidän ryhtinsä todella kuninkaallinen, ja vaatteet olivat nekin omaa\nrohkeaa tyyliään. He olivat haltiattaria. Nuorempi tosin ei ollut\nitse Onnetar, vaan erään Onnettaren kamarineitsyen palvelustyttö,\njonka tehtävä on jaella maailmalle onnen pieniä antimia. Vanhempi\nnäytti niin tavattoman vakavalta, se oli Surutar. Hän toimittaa aina\nitse omassa korkeassa persoonassaan kaikki asiansa, sittenpähän\ntietää, että ne tulevat täsmällisesti toimitetuiksi.\n\nHe kertoivat toisilleen, miten olivat päivänsä viettäneet. Onnettaren\nkamarineitsyen palvelustyttö oli käynyt vain pienillä asioilla. Hän\nkertoi pelastaneensa uuden hatun sateesta ja hankkineensa eräälle\nrehelliselle miehelle terveisiä ylhäiseltä nollalta. Merkillisempi\nasia oli vielä toimittamatta.\n\n\"Niin\", virkkoi hän, \"voinhan minä kertoa, että tänään on\nsyntymäpäiväni ja että minulle päivän kunniaksi on uskottu kalossit,\njotka minun pitää antaa ihmiskunnalle. Näillä kalosseilla on se\nominaisuus, että jokainen, joka saa ne jalkaansa, oitis siirtyy\nsiihen paikkaan ja aikaan, jossa hän mieluinten tahtoo olla. Joka\ntoivomus sekä aikaan että paikkaan nähden täyttyy silmänräpäyksessä,\nja ihminen tulee siis kerrankin onnelliseksi tässä maailmassa!\"\n\n\"Kyllä kai!\" sanoi Surutar. \"Ihminen tulee kovin onnettomaksi ja\nsiunaa sitä hetkeä, jolloin hän pääsee irti koko kalosseista!\"\n\n\"Mitä sinä puhutkaan!\" sanoi toinen naisista. \"Nyt minä jätän ne tähän\novelle, joku ottaa ne vahingossa ja tulee onnelliseksi!\"\n\nSiihen se keskustelu päättyi.\n\n\nII. Kuinka oikeusneuvoksen kävi.\n\nOli jo myöhäistä. Oikeusneuvos Knap, joka hengissä vielä eli Hannu\nkuninkaan ajassa, teki lähtöä kotiin, sattui omien kalossiensa\nasemasta ottamaan jalkaansa Onnettaren kalossit ja astui\nÖstergadelle. Kalossien taikavoima oli kuitenkin loihtinut hänet\nkauas Hannu kuninkaan aikaan, ja sentähden vaipuivat hänen jalkansa\nlokaan ja likaan, sillä eiväthän kadut siihen aikaan olleet lasketut.\n\n\"Täällähän on kauhean likaista!\" sanoi oikeusneuvos. \"Katukäytäviä ei\nkuulu eikä näy, ja lyhdyt ovat sammuksissa!\"\n\nKuu oli vasta alhaalla, ilma sakeaa, ja pimeys peitti paikat.\nLikimmässä kulmassa riippui kyllä lyhty neitsyt Maarian kuvan edessä,\nmutta sen valosta ei ollut paljoakaan apua, oikeusneuvos ei huomannut\nkoko lyhtyä ennenkuin hän oli aivan sen alla ja hänen silmänsä\nsattuivat kuvaan, jossa äiti seisoi lapsi sylissä.\n\n\"Varmaan joku merkillisyysnäyttely\", arveli hän. \"Ovat unohtaneet\nkilven yöksi kadulle!\"\n\nPari ihmistä sen ajan puvuissa astui ohitse.\n\n\"Olivatpa ne hullunkurisen näköisiä! Tulivat varmaan naamiohuveista!\"\n\nÄkkiä alkoivat rummut päristä, pillit soida ja tulisoihdut loistaa.\nOikeusneuvos seisahtui ja näki oudon kulkueen. Edellä kävi joukko\nrumpaleja, jotka aika taitavasti pärryttivät soittimiaan, sitten tuli\nhenkivartioita, kaaripyssyt olalla. Kunniasija kulkueessa oli hengen\nmiehellä. Kummissaan kysyi oikeusneuvos mitä tämä merkitsee ja kuka\ntämä mies on.\n\n\"Se on Själlandin piispa!\" vastattiin.\n\n\"Voi mun päiviäni, mikä piispalle on tullut?\" huokasi oikeusneuvos\nja pudisti päätään. Ei se toki voinut olla piispa! Näitä asioita\nmiettien ja katsomatta oikealle tai vasemmalle riensi oikeusneuvos\nÖstergaden kautta Höjbropladsille. Linnan torille vievää siltaa ei\nlöytynyt mistään, häntä vastaan häämötti vain kapean joen ranta, ja\nvihdoin viimein hän tapasi kaksi miestä, joilla oli vene.\n\n\"Tahtooko herra saareen?\" kysyivät he.\n\n\"Saareenko?\" virkkoi oikeusneuvos, joka ei tietänyt missä\naikakaudessa eli, \"minä olen menossa pienelle Torvegadelle\nChristianshavniin\".\n\nMiehet katsoivat häneen pitkään.\n\n\"Sanokaa minulle vain missä silta on!\" pyysi hän. \"Hävytöntä, ettei\nlyhtyjä ole sytytetty, ja sittenhän täällä on niin likaista, että\nluulisi suossa kävelevänsä!\"\n\nJota pitemmältä hän puhui miesten kanssa, sitä vähemmin hän heitä\nkäsitti.\n\n\"En minä ymmärrä teidän bornholmilaista murrettanne!\" sanoi hän\nvihdoin viimein ja käänsi heille selkänsä. Siltaa ei hän löytänyt,\nkaidepuita ei myöskään ollut. \"Mutta onhan häpeä minkä näköistä\ntäällä on!\" sanoi hän. Hänen aikakautensa ei vielä milloinkaan ollut\ntehnyt niin kurjaa vaikutusta kuin sinä iltana. \"Parasta, että\notan ajurin!\" ajatteli hän, mutta missä ajurit olivat? Ei näkynyt\nainoaakaan. \"Minun täytyy lähteä takaisin Kongens Nytorville, siellä\ntoki seisoo ajureja; muuten en ikinä pääse tästä Christianshavniin!\"\n\nHän palasi Östergadelle ja oli jo melkein perillä, kun kuu tuli\nnäkyviin.\n\n\"Herranen aika sentään, mitä telineitä tänne on laitettu!\" huudahti\nhän nähdessään portin, joka siihen aikaan oli Östergaden päässä.\n\nVihdoin viimein löysi hän aukon, josta pääsi meidän päiviemme\nNytorville, mutta se oli suurena soisena niittynä; siellä täällä\nkasvoi pensastynkää, ja niityn poikki kulki leveä kanava eli virta.\nVastaiselle rannalle oli rakennettu muutamia kurjia puuhökkelejä\nhallantilaisia laivureita varten, joista paikka oli saanut nimen\nHallanninharju.\n\n\"Joko tämä nyt on niinsanottua _Fata Morganaa_, taikka minä olen\npäissäni!\" vaikeroi oikeusneuvos. \"Mitä kummaa tämä on! mitä kummaa\ntämä on!\"\n\nHän kääntyi takaisin, varmaan hän oli sairas. Kun hän taas tuli\nkadulle, rupesi hän tarkemmin katselemaan rakennuksia. Useimmat\nolivat ristikkotekoa ja olkikattoisia.\n\n\"Ei, minä en voi ensinkään hyvin!\" huokasi hän, \"enkä minä\nkuitenkaan ole juonut kuin yhden ainoan lasin punssia; mutta minä\nen näy kärsivän sitäkään. Hullua muuten oli tarjota meille punssia\nja lämmintä lohta. Sen minä vielä sanon kun sanonkin tirehtöörin\nrouvalle. Menisinkö paikalla takaisin kertomaan kuinka huonosti\njaksan? Mutta se on niin naurettavaa, ja tuskinpa he enää ovat\nylhäälläkään!\"\n\nHän rupesi etsimään taloa, mutta sitä ei löytynyt.\n\n\"Tämä on sentään kamalaa! Minähän en tunne Östergadea! Eihän täällä\nole ainoaa kauppapuotia, vanhoja kurjia hökkelejä vain, kuten\nRoskildessä tai Ringstedissä! Voi, voi, minä olen kipeä! Siitä ei\npääse mihinkään. Missä ihmeessä tirehtöörin talo on? Sitä on mahdoton\ntuntea! Mutta tuolla on toki väkeä valveella. Voi, minä olen varmaan\nsairas!\"\n\nHän tuli ovelle, joka oli raollaan ja josta pilkoitti tulta. Se\noli senaikuinen majatalo, jonkinlainen oluttupa. Huone muistutti\nholsteinilaista pirttiä, ja koolla oli kaikenlaista kansaa,\nlaivureita, köpenhaminalaisia porvareja sekä pari oppinutta.\nMiehet istuivat kannujensa ääressä kiivaassa keskustelussa eivätkä\nlaisinkaan huomanneet tulijaa.\n\n\"Anteeksi!\" virkkoi oikeusneuvos emännälle, joka tuli häntä vastaan.\n\"Rupesin voimaan pahoin! Ettekö toimittaisi minulle? ajuria, minun\npitäisi päästä Christianshavniin!\"\n\nNainen katsoi häneen pitkään ja ravisti päätään; sitten puhutteli hän\nvierasta saksaksi. Oikeusneuvos arveli, ettei emäntä osaa tanskaa ja\nkäänsi hänkin puheensa saksaksi. Emäntä päätteli sekä puheesta että\npuvusta, että tulija on ulkomaalainen. Pian hänelle kuitenkin selveni\nettä vieras voi pahoin ja hän riensi ojentamaan hänelle vettä. Se\ntuli vähän suolalta, vaikka juuri oli kaivosta tuotua.\n\nOikeusneuvos laski päänsä kätensä varaan, veti syvältä henkeään ja\nmietti miettimistään, mitä tämä merkillinen ympäristö mahtanee tietää.\n\n\"Onko se tämän päivän iltalehti?\" kysyi hän sanoakseen jotakin, kun\nnäki emännän liikuttelevan suurta paperia.\n\nEmäntä ei ymmärtänyt mitä vieras tarkoitti, mutta ojensi hänelle\nkuitenkin paperin. Se oli puupiirros, joka esitti ihmeellistä\nnäköalaa Kölnin kaupungista.\n\n\"Se on hyvin vanha!\" huomautti oikeusneuvos ja ihastui nähdessään\nnäin vanhan kapineen. \"Mutta mistä olettekaan saaneet tuon\nharvinaisen lehden? Se on hyvin mieltäkiinnittävä, vaikka koko\njuttu tietysti on pelkkää lorua. Tuollaiset kangastukset johtuvat\nrevontulista, ei mistään muusta. Sähköstä niitä mahdollisesti myöskin\nsyntyy!\"\n\nNe, jotka istuivat likinnä ja kuulivat hänen puheensa, katsoivat\nhäneen ihmeissään. Yksi miehistä nousi, paljasti kunnioittavasti\npäänsä ja virkkoi vakavana: \"te olette varmaan ratki oppinut mies,\nmonsieur!\"\n\n\"Enpä laisinkaan!\" vastasi oikeusneuvos. \"Tiedänhän minä tietysti\nyhtä ja toista kuten sivistyneen tulee!\"\n\n\"_Modestia_ ['Vaatimattomuus'] on kaunis avu!\" virkkoi mies,\n\"tahtoisin vain puheeseenne lisätä _mihi secus videtur_\n[latinaa, merkitsee: 'minusta se on toisin'], mutta luovun kyllä\n_judiciumistani_ [mielipiteestäni]!\"\n\n\"Rohkenenko kysyä kenen kanssa minulla on kunnia puhua?\" kysyi\noikeusneuvos.\n\n\"Minä olen pyhän raamatun bachalaureus [kandidaatti]!\" vastasi mies.\n\nEnempää ei oikeusneuvos kysellyt, miehen arvonimi ja puku olivat\ntäydellisesti sopusoinnussa. Varmaan, päätteli oikeusneuvos, tämä\non vanha koulumestari, kummallinen otus, jommoisia vielä voi tavata\nsiellä täällä Jyllandissa.\n\n\"Tämä ei ole _locus docendi_ eli opettamisen paikka\", alkoi mies,\n\"mutta minä pyytäisin, että te kuitenkin vaivautuisitte puhumaan!\nVarmaan te olette paljon lukenut klassillisia auktoreja!\"\n\n\"No niin, olenhan minä jossakin määrin!\" vastasi oikeusneuvos. \"Luen\nmielelläni vanhoja hyödyllisiä kirjoituksia, mutta pidän paljon\nuudemmistakin. Ainoastaan arkipäiväjuttuja minä en kärsi. Niitä\ntarjoaa todellisuus meille liiankin paljon!\"\n\n\"Arkipäiväjuttujako?\" kysyi bachalaureus.\n\n\"Niin, minä tarkoitan näitä uudenaikaisia romaanejamme.\"\n\n\"Oi\", hymyili mies, \"niissä piilee sentään paljon neroa ja niitä\nluetaan hovissa; kuningas suosii erittäin romaania herra Iffventistä\nja herra Gaudianista, jossa puhutaan kuningas Arturista ja hänen\npyöreän pöydän ritareistaan. Tästä romaanista on kuningas suvainnut\nlaskea leikkiä korkeain herrainsa kanssa.\"\n\n[Holberg kertoo Tanskan valtakunnan historiassaan, että Hannu\nkuningas, luettuaan romaanin kuningas Arturista, eräänä päivänä\nleikillä virkkoi tunnetulle Otto Rudille, josta hän paljon piti:\n\"herra Iffvent ja herra Gaudian, joista tässä kirjassa puhutaan, ovat\nolleet merkillisiä ritareja. Sellaisia ritareja ei meidän aikanamme\ntavatakaan!\" Siihen vastasi Otto Rud: \"Jos vain olisi useampia\nsellaisia kuninkaita kuin kuningas Artur, niin varmaan löytyisi\nsellaisia ritarejakin kuin herra Iffvent ja herra Gaudian!\"]\n\n\"En vielä ole lukenut sitä!\" sanoi oikeusneuvos, \"varmaan Heiberg\naivan hiljan on julaissut sen!\"\n\n\"Ei\", vastasi mies, \"ei se ole Heibergin, vaan Godfred von Ghemenin\njulkaisema!\"\n\n\"Vai niin!\" sanoi oikeusneuvos. \"Se on hyvin vanha nimi; sehän on\nensimäinen kirjanpainaja, joka Tanskassa on elänyt!\"\n\n\"Niin, se on ensimäinen kirjanpainajamme!\" sanoi mies. Keskustelu\nluisti nyt aika hyvin, kelpo porvarit puhuivat suuresta rutosta,\njoka oli raivonnut pari vuotta sitten ja tarkoittivat ruttoa v.\n1484. Oikeusneuvos luuli heidän tarkoittavan koleraa, ja keskustelu\nluisti, kuten sanottu, aika hyvin. Vuoden 1490 merisota oli siksi\nlikellä, ettei sitä voitu sivuuttaa, miehet kertoivat englantilaisten\nmerirosvojen kaapanneen laivoja ulkosatamasta, ja oikeusneuvos, joka\noli eläytynyt vuoden 1801 tapahtumiin, sadatteli englantilaisia\nkilpaa heidän kanssaan. Muilla aloilla ei keskustelu menestynyt\nniin hyvin, yhtä mittaa täytyi kysellä ja selitellä, oivalla\nbachalaureuksellamme oli kovin vähän tietoja, ja oikeusneuvoksen\nyksinkertaisimmatkin lausunnot kaikuivat hänen korvissaan kovin\nrohkeilta ja mahdottomilta. He katselivat toisiinsa, ja kun\nkeskustelu kävi kovin hullunkuriseksi, turvautui bachalaureus\nlatinaan, toivoen, että vieras siten häntä paremmin ymmärtäisi, mutta\nei se auttanut vähääkään.\n\n\"Kuinka te nyt jaksatte?\" kysyi emäntä ja tuuppasi oikeusneuvosta\nkäsivarteen. Silloin hänen tajuntansa palasi, sillä puhuessaan oli\nhän ehtinyt unohtaa mitä vasta oli tapahtunut.\n\n\"Kamala kauhistus, missä minä olen!\" huudahti hän, ja hänen päätään\nhuimasi, kun hän sitä ajatteli.\n\n\"Klarettia pikariin! Simaa ja Bremenin olutta!\" huusi muuan miehistä.\n\"Ja teidän pitää juoda kanssa!\"\n\nKaksi tyttöä tuli huoneeseen. Toisen myssy oli kaksivärinen. He\ntäyttivät tuopit ja niiasivat. Kylmä karmi oikeusneuvoksen selkäpiitä.\n\n\"Mitä tämä merkitsee? mitä tämä merkitsee!\" huokasi hän, mutta hänen\ntäytyi vain juoda, miehet anastivat hänet kokonaan haltuunsa. Hän\noli aivan epätoivoissaan, ja kun yksi miehistä väitti hänen olevan\nhumalassa, ei hän laisinkaan epäillyt hänen sanojaan, vaan ainoastaan\nrukoili, että he hankkisivat hänelle ajurin. Silloin luulivat miehet\nhänen haastavan Moskovan kieltä.\n\nEi hän ikinä ollut ollut näin raa'assa, epähienossa seurassa. Olisi\nluullut elävänsä pakana-aikana. \"Tämä on totisesti elämäni kamalin\nhetki!\" ajatteli hän, mutta samassa pälkähti hänen päähänsä, että nyt\non paras kumartua pöydän alle, ryömiä ovelle ja paeta, mutta juuri\nkun hän oli päässyt ovelle, huomasivat miehet hänen aikeensa, kävivät\nkiinni hänen jalkoihinsa, ja silloin onneksi — putosivat kalossit\nhänen jalastaan ja taika lakkasi vaikuttamasta.\n\nOikeusneuvos näki selvästi edessään kirkkaan katulyhdyn ja sen takana\nsuuren talon. Hän tunsi sekä tämän talon että naapuritalot; Ostergade\noli entisessä kunnossaan, hän makasi kadulla jalat porttia vastaan,\nja toisella puolella katua torkkui yövartia.\n\n\"Taivaan luoja, olenko minä maannut täällä kadulla ja nähnyt\nunta?\" sanoi hän. \"Niin, tämä on totisesti Ostergade! Sitä hauskaa\nkirjavuutta ja valoa! Se punssilasi vasta on osannut vaikuttaa!\"\n\nParin minuutin päästä istui hän jo ajurin rattailla matkalla\nChristianshavniin. Hän ajatteli kauhistuen äskeistä tuskaansa ja\nhätäänsä ja ylisti sydämensä pohjasta onnellista todellisuutta,\nnykyaikaa, joka kaikista puutteistaan huolimatta kuitenkin on paljoa\nparempi kuin se aika, jossa hän hiljan oli ollut. Oikeusneuvos ylisti\nnykyaikaa, ja se oli varsin viisaasti tehty.\n\n\nIII. Yövartian seikkailu,\n\n\"Tuossa on totisesti kalossit!\" virkkoi yövartia. \"Varmaan ne ovat\nluutnantin, joka asuu tuolla yläkerrassa. Ne ovat ihan hänen ovensa\nedessä!\"\n\nRehellisenä miehenä olisi vartia mielellään soittanut kelloa ja\npaikalla toimittanut kalossit luutnantille, sillä hänen huoneessaan\noli vielä tulta, mutta hän ei tahtonut herättää talon muita asukkaita\nja jätti sentähden aikomuksensa täyttämättä.\n\n\"Mahtaa tuntua lämpöiseltä, kun on tuollaiset kapineet jalassa!\"\npuheli hän itsekseen. \"Nahka on kovin pehmeää!\" Ne sopivat hänen\njalkaansa erinomaisesti. \"Kuinka lystikästä se elämä sentään on! Mies\nsaattaisi panna nukkumaan hyvään sänkyynsä, mutta hänpäs ei vain tee\nsitä! Hyppää edestakaisin pitkin lattiaa. Onnellinen ihminen! Ei\nhänellä ole muijaa eikä kakaroita. Joka ilta hän saa olla toverien\nseurassa. Olisinpa minä hänen sijassaan, niin olisin onnen poika!\"\n\nSamassa hetkessä, jolloin hän toivomuksensa lausui, vaikuttivat\nkalossit hänen jalassaan. Luutnantin koko olento ja ajatusjuoksu\nsiirtyi vartialle. Hän seisoi huoneessaan, kädessä ruusunpunainen\npaperiliuska, johon oli kirjoitettu runo. Herra luutnantti itse\noli sen kirjoittanut, sillä kenpä ei kerran eläessään olisi ollut\nrunotuulella, ja jos silloin on sattunut panemaan ajatuksensa\npaperille, on runo ollut valmis. Tämä runo kuului:\n\n          \"Ken rikas ois!\"\n\n    \"Ken rikas ois!\" noin usein unelmoin,\n    kun polven korkulainen olla voin.\n    Ken rikas ois! niin pääsis upseeriks,\n    sapelivyöksi, töyhtökypäriks.\n    Ja aika riensi, pääsin upseeriks,\n    mut rikkaaks en — ah, jospa pääsis kerran!\n    Mua auttoi apu Herran!\n\n    Ma istuin illan nuorna, iloiten,\n    soi suukon neito seitsenvuotinen,\n    sill' aartehena sadut, tarinat,\n    mull' oli, vaikk'ei kullat, tavarat,\n    mut lapselle vain kelpas tarinat,\n    niit' oli, vaan ei kullan kynnen verran,\n    se tiedossa on Herran!\n\n    \"Ken rikas ois!\" viel' yhä haaveilen,\n    nyt seitsentoistias on neitonen,\n    niin hellä, lempeä, kuin enkel' ois.\n    Jos sydämeni tarun nähdä vois,\n    jos hän kuin muinoin mulle hellä ois!\n    Mut vaiti jään, kun olen köyhä kerran.\n    Se sallimus on Herran!\n\n    Jos lohdun, rauhan rikkaus mull' ois,\n    näin sanoiks sydänsuruni ei ois!\n    Sa kallis, jos mua voinet ymmärtää,\n    kevääni haaveet kertoo runo tää!\n    Mut paras, ellet voine ymmärtää,\n    on pysty köyhän tie, saa verta verran,\n    sull' olkoon siunaus Herran!\n\nNiin, sellaisia runoja kirjoittaa ihminen, kun hän on rakastunut,\nmutta järkevä mies ei niitä painata. Luutnantti, rakkaus ja köyhyys,\nne kolme kuuluvat yhteen, ne muodostavat kolmion eli oikeammin sanoen\nne ovat puolikas onnen särkynyttä noppaa. Tämän tunsi luutnantti\nselvästi, sentähden päästi hän päänsä ikkunanpieleen ja huokasi\nsyvään:\n\n\"Köyhä yövartia tuolla kadulla on paljoa onnellisempi kuin minä.\nHänellä on koti, vaimo ja lapset, jotka itkevät, kun hän suree, ja\niloitsevat, kun hän iloitsee. Oi, minä olisin onnellisempi kuin nyt\nolen, jos voisin muuttua häneksi, sillä hän on onnellisempi kuin\nminä!\"\n\nSamassa silmänräpäyksessä muuttui yövartia taas yövartiaksi, sillä\nolihan hän Onnettaren kalossien vaikutuksesta muuttunut luutnantiksi,\nmutta kuten näimme, siinä asemassa viihtynyt paljoa huonommin ja\nhalusi nyt päästä omaksi itsekseen. Yövartia oli siis taasen yövartia.\n\n\"Pahaa unta!\" virkkoi hän, \"mutta hullunkurista se sentään oli! Minä\nolin olevinani luutnantti, eikä se ollut ensinkään hauskaa. Minun\noli ikävä muijaa ja kakaroita, vaikka ne suutelevat niin että ovat\nviemäisillään silmät päästä\".\n\nYövartia nukkui nukkumistaan, uni ei vielä ottanut lähteäkseen hänen\nmielestään, kalossit olivat yhä hänen jalassaan. Samassa lensi\ntaivaalta tähti.\n\n\"Siinä se meni!\" virkkoi hän. \"No, kyllä niitä sinne vielä jäi! Mutta\nolisi noita hauska nähdä likempää, varsinkin kuuta, sillä eihän se\ntoki varise sormien välitse. Ylioppilas, jolle meidän muija pesee\npyykkiä, sanoi, että ihminen kuoltuaan lentää tähdestä tähteen.\nValhetta se tietysti on, mutta aika hauskalta se voisi tuntua.\nSaisinpa minä tästä pistäytyä kuussa! Ruumis saisi kernaasti jäädä\ntänne portaille kököttämään!\"\n\nTässä maailmassa on olemassa asioita, joista ihmisen pitäisi puhua\nsuurella varovaisuudella, ja erittäin suurta varovaisuutta vaaditaan\nsiltä, jonka jalassa on Onnettaren kalossit. Kuulkaapas nyt kuinka\nyövartian kävi!\n\nTunnemmehan miltei kaikki höyryvoiman nopeuden. Matkustaessamme\nrautatiellä tai laivalla meren poikki olemme sitä koettaneet. Ja tämä\nkulku on kuitenkin kuin laiskiaisen vaellusta tai etanan ryömintää\nvalon lennon rinnalla. Valo kulkee yhdeksäntoista miljoonaa kertaa\nnopeammin kuin paras kilpajuoksija, ja sähkö voittaa nopeudessa\nvielä senkin. Kuolema on sähköisku, joka sattuu ihmisen sydämeen.\nSähkön siivillä lähtee vapautunut sielu lentoon. Kahdessa minuutissa\nja muutamassa sekunnissa tekee auringonvalo yli kahdenkymmenen\nmiljoonan penikulman matkan. Sähkön pikapostilla tekee sielu saman\nmatkan vieläkin lyhyemmässä ajassa. Etäisyys taivaankappalten välillä\nei sille merkitse enempää kuin meille etäisyys ystävän asunnolta\ntoisen ystävän asunnolle, vaikka he asuisivat samassa kylässä ja\nvarsin liketysten. Tämä sydämeemme sattuva sähköisku riistää meiltä\nkuitenkin ruumiimme, niin ettemme voi käyttää sitä maan päällä,\njollei jalassamme satu olemaan Onnettaren kalosseja kuten yövartialla\noli.\n\nMuutamassa sekunnissa oli yövartia kulkenut viisikymmentäkaksituhatta\npenikulmaa ja saapunut kuuhun, joka kuten tiedämme on muodostettu\npaljoa köykäisemmästä aineesta kuin meidän maamme. Meidän kielellämme\nsanottaisiin, että se on pehmeää kuin vastalangennut lumi. Yövartia\njoutui vuorenpyörylälle, jommoisia kuussa on lukemattomia, kuten\ntohtori Mädlerin suuri kuukarttakin osoittaa — totta kai sinä sen\ntunnet? Sisäpuolelta muodostavat vuorenpyörylät kokonaisen penikulman\nkorkuisia, äkkijyrkkiä seinämiä ja päättyvät ikäänkuin kattilaan.\nTämän pohjalla oli kaupunki — jos kaadat munanvalkuaista vesilasiin,\nniin tiedät, miltä se kaupunki näytti: tornit ja kupukatot olivat\npehmeän pyöreät, parvekkeet purjeen muotoiset ja läpikuultavat ja\nkoko kylä vaappui ohuessa ilmassa. Meidän maamme liiteli suurena,\ntulipunaisena pallona yövartian pään päällä.\n\nSiellä oli monenmoisia luontokappaleita, ja varmaan ne kaikki olivat\nniitä, joita me sanomme ihmisiksi, mutta he olivat aivan toisen\nnäköisiä kuin me; tietysti heillä myöskin oli oma kielensä, mutta\neihän kukaan voi vaatia, että yövartian sielu sitä ymmärtäisi. Se\nymmärsi sitä kuitenkin.\n\nYövartian sielu käsitti erinomaisesti kuun asukkaiden kieltä. He\nkeskustelivat meidän maastamme ja epäilivät, että se oli asuttu.\nIlma oli varmaan liian paksua järjellisten kuuasukkaiden hengittää.\nHe olivat sitä mieltä, etteivät elävät olennot voi tulla toimeen\nmuualla kuin kuussa, kuu on vanhojen alkuasukkaiden varsinainen\ntaivaankappale.\n\nMutta palatkaamme Östergadelle katsomaan kuinka yövartian ruumiin\nlaita on.\n\nElottomana istui se portailla, lyhty oli pudonnut käsistä, ja silmät\ntuijottivat kuuhun, etsien rehellistä sielua, joka retkeili siellä.\n\n\"Mitä kello on? Vartia hoi!\" virkkoi ohikulkija. Mutta vartiapa\nei vastannut sanaakaan. Silloin näpäytti kulkija häntä nenälle,\nja samassa hetkessä kadotti ruumis tasapainonsa. Se suistui\npitkäkseen maahan, sillä olihan ihminen kuollut. Mutta mies,\njoka oli näpäyttänyt sitä nenälle, pelästyi suuresti. Vartia oli\nkuollut ja pysyi kuolleena. Asia ilmoitettiin viranomaisille, siitä\npuhuttiin poikki ja pitkin, ja aamun koittaessa kuljetettiin ruumis\nsairashuoneelle.\n\nSielulle olisi voinut tulla aika ikävä kepponen, jos se olisi\nsattunut palaamaan ja luonnollisesti ruvennut etsimään ruumista\nÖstergadelta. Sitä tietysti ei olisi löytynyt, sielu olisi ehkä\nensiksi kavunnut poliisikamariin ja sitten osotekonttoriin\nilmoittamaan, että ruumista on etsittävä kuten muutakin kadonnutta\ntavaraa. Vihdoin viimein olisi sielu ehkä joutunut sairashuoneelle.\nMutta rauhoittukaamme! Sielu on sukkelimmillaan, kun se pääsee\nliikkumaan omin päin, ruumis sen tekee typeräksi.\n\nKuten sanottu joutui vartian ruumis sairaalaan ja vietiin\npuhdistushuoneeseen. Siellä riisuttiin tietysti paikalla kalossit,\nja silloin täytyi sielun palata. Se osasi suoraa päätä ruumiiseen,\nja samassa rupesi mies elämään. Hän vakuutti että viime yö oli ollut\nkamalin koko hänen elämässään. Ei hän enää hinnalla millään huolisi\nniitä tunteita takaisin, mutta johan ne olivat olleet ja menneet.\n\nSamana päivänä pyyhittiin hänen nimensä sairaalan kirjoista, mutta\nkalossit jäivät sairaalaan.\n\n\nIV. Päämomentti. Lausuntonumero. Sangen omituinen retki.\n\nJokainen köpenhaminalainen tietää miltä sisäänkäytävä\nFredrikin sairaalaan näyttää, mutta siltä varalta, että joku\nei-köpenhaminalainen lukisi tämän kertomuksen, teemme siitä lyhyesti\nselkoa.\n\nSairaalan ja kadun välillä on jokseenkin korkea aita, ja paksut\nrautapuikot ovat niin kaukana toisistaan, että kerrotaan hyvin\nlaihojen kandidaattien tuppautuneen raoista kadulle ja tehneen pieniä\nretkiä kaupungille. Pahinta haittaa tuotti pää. Tässä tapauksessa,\nkuten usein muutenkin maailmassa, olivat pienet päät parhaimmat.\nMutta tämä johdanto alkaakin jo riittää.\n\nNuorella lääkärinkokelaalla, jota ainoastaan ruumiillisessa\nmerkityksessä saattoi sanoa paksupäiseksi, oli sinä iltana\nvalvontavuoro. Oli rankkasade. Näistä vastuksista huolimatta täytyi\nhänen päästä ulos, vain neljännestunniksi; siitä sellaisesta\nasiasta ei kannattanut puhua portinvartialle, kun saattoi pyörähtää\nrautapuikkojen lomitse. Hänen silmänsä sattuivat kalosseihin, jotka\nyövartia oli unohtanut; ei hänen pälkähtänyt päähänsäkään, että ne\nsaattaisivat olla Onnettaren, ne olivat hyvät tässä ilmassa, hän\npisti ne jalkaansa. Nyt piti vain tuppautua aidanraosta, hän ei vielä\nkoskaan sitä ollut koettanut. Siinä sitä nyt oltiin.\n\n\"Jumala suokoon, että minä ensin saisin pääni mahtumaan!\" virkkoi\nhän, ja paikalla luisti hänen päänsä, vaikka se oli sekä hyvin suuri\nettä hyvin paksu, onnellisesti sisään raosta. Totta kai kalossit\nsiitä pitivät huolta! Mutta ruumiin piti päästä perässä, ja siinä\nnousi tie pystyyn.\n\n\"Voi sentään, minä olen liian paksu!\" virkkoi hän. \"Luulin päätä\npahimmaksi, mutta enhän minä pääse mihinkään!\"\n\nNyt piti hänen reippaasti vetää päänsä takaisin, mutta sepä ei\nkäynytkään. Kaulaa saattoi mukavasti liikuttaa, mutta siihen se\nloppui. Ensi hetkessä mies raivostui, seuraavassa laskeutui hänen\nhyvä tuulensa nollan alapuolelle. Onnettaren kalossit olivat\nsaattaneet hänet mitä kamalimpaan asemaan. Olisipa hän ymmärtänyt\ntoivoa pääsevänsä vapaaksi, mutta se ei pälkähtänyt hänen\npäähänsäkään, hän vain koetti toimia eikä päässyt paikalta. Satoi\nkaatamalla, kadulla ei näkynyt ainoaakaan ihmistä, porttikelloon ei\nhänen kätensä ylettynyt, millä kummalla hän pääsee irti? Hän saa\nehkä seisoa täällä aamuun asti. Silloin haetaan seppä viilaamaan\npoikki rautatankoja. Mutta se ei tapahdu silmänräpäyksessä, ennen\nsitä ehtii koko sinitakkinen poikakoulu kadun toisella puolella\npäästä liikkeelle, kaikki Nybodin matruusit ehtivät saapua katsomaan\nmiestä kaakinpuussa. Ihmisiä tulee kokoontumaan hurjemmin kuin viime\nvuonna, kun he juoksivat katsomaan jättiläisagavea. \"Ohhoh! Veri\nnousee päähäni niin että minä tulen ihan hulluksi! niin, minä tulen\nhulluksi! Voi voi, kun pääsisinkin irti, niin ehkä se menisi ohitse!\"\n\nOlisipa hän sanonut sen hiukan aikaisemmin! Samassa\nsilmänräpäyksessä, jolloin hän ajatuksensa lausui, oli hänen\npäänsä vapaana, ja hän hyökkäsi sisään. Onnettaren kalossit olivat\nsaattaneet hänet sellaiseen hätään, että hän vieläkin oli aivan kuin\npyörryksissä.\n\nMutta älkäämme luulkokaan, että seikkailut päättyvät tähän. Ei, ne\ntulevat vielä paljoa hullummiksi!\n\nYö kului, kului seuraava päivä, mutta ei ketään kuulunut kalosseja\nnoutamaan.\n\nIllalla piti eräässä pienessä teatterissa Kannikekadulla olla\nnäytäntö. Sali oli täpösen täynnä. Lausuntonumerojen joukossa oli\nuusi runo. Kuulkaamme sitä! Sen nimi oli:\n\n            Tädin silmälasit\n\n    On kuulu viisaus tätimuorin harmaan.\n    Hän \"vanhaan aikaan\" poltettu ois varmaan.\n    Hän tietää mitä tapahtuu, mi käkee,\n    jo ennalta hän ensi vuoden näkee\n    ja vuodet kymmenet, — se konsti on,\n    mut haastamaan hän niist' on haluton.\n\n    Mitähän ensi vuosi myötään tuo?\n    Mit' erikoista mulle, muille suo?\n    Maan, kansan, tieteen, taiteen kuink' on laita?\n    Mut sanoilleen on muori sangen saita.\n    Ma kärtin vain, siit' apu viimein iti.\n    Ei sanaa ensin, sitten saarnan piti.\n    Hän suotta siinä kovistella koki,\n    olenhan mummon kultapoju toki.\n\n    \"No tällä kertaa tahdon halus täyttää,\n    sa saat mun silmälasejani käyttää\",\n    hän alkoi, \"mene, minne mieles vie,\n    enimmän missä kansaa koolla lie;\n    siell' ota paikka, mistä hyvin näkee,\n    ja laseillani näillä katso väkeen,\n    niin kaikk' on eessäs, katso vaikka ketä,\n    kuin kortit pöydällä, — mä en sua petä, —\n    ne näyttää, mit' on suotu millekin!\"\n\n    Ma kiitin, katsomahan kiiruhdin;\n    vaan, mietin, mik' ois paikka parahin?\n    Pääesplanaadi? Siellä vilustuisi!\n    Vai Itälinja? Uh, siell' loass' uisi!\n    Mut teatteri? Sepä maksaa vaivan!\n    Tään illan näytös sattuu parhaiks aivan.\n    — Siis olen tässä — esittäytä saanko,\n    laseja tädin käyttää sallitaanko\n    vain nähdäkseni — älkää menkö pois! —\n    povata tokko niillä teistä vois\n    kuin korteist' ainakin, mit' aika suo?\n    — Kai myöntymyst' on mykkyytenne tuo;\n    ma kiitokseksi kerron, mitä näen.\n    Nyt otan peliin koko herrasväen.\n    Te, minä, kansa, maa, nyt kaikki saamme\n    elomme korteist' ilmi, katsokaamme.\n            (Ja sitten hän asetti silmälasit nenälleen.)\n    Niin, toden totta! ei! jo nauraa saan!\n    Oh, voisittepa tulla katsomaan!\n    Kuin herttalehtiä on julma liuta,\n    ja herttarouvaa ties kuin monta tiuta.\n    Nuo mustat tuoll' on ristiä ja pataa,\n    — käy povaus koht' oikeata rataa! — —\n    Kas tuota patarouvaa arvokasta,\n    hän kovin suosii ruutusotilasta.\n    Oh, tämä katselu jo pyörtää pään!\n    Talossa tuossa paljon rahaa nään\n    ja vierait' aina valtameren takaa.\n    Mut rahoja niit' emme saa me jakaa.\n    Vaan entäs säädyt? Niin, niin, jahka ehtii!\n    Kaikk' aikanansa kyllä tulee lehtiin;\n    ois haitaks ennen aikaa haastaa niistä,\n    parasta luut' en vadista ma riistä.\n    Tai teatteri? — Kuink' on suunta, maku?\n    — Pois johtokunnan kanssa riidan haku!\n    Mut oma vastaisuuteni? Niin, kellä\n    omansa ei ois kovin sydämellä!\n    Mä nään, mä nään... ei, siitä tuppeen suu.\n    mut saatte kuulla, kunhan tapahtuu.\n    Ken onnellisin täällä-olevista?\n    Se osottaa on helpoin ongelmista!\n    Sehän on — ei, se ehkä kainostuttais,\n    ja muita päällisiksi murehuttais!\n    Ken elää kauimmin? — tuo herra, tuoko nainen?\n    Ei, sep' ois virkkaa paha pahimmainen!\n    Povaanko lainkaan? Enkö? — En? — Jos? — En?\n    Jos —? Vieköön se, jos itse tiedän sen!\n    Niin pianhan voin mielipahaa tuottaa!\n    Nyt katson siis, min verran mikin luottaa\n    mun ennusvoimaani. — Kas sitä, vuottaa\n    ma tiesinkin! Vai luottaa? Kautta salin\n    kaikk' uskoo, mun ett' tyhjää täynn' on valin,\n    ett' olen kaupalla vain kilin-kalin.\n    Siis, seura arvoisa, en vaivaa teitä.\n    Saa pitää oman pään, ken sit' ei heitä.\n\nRuno esitettiin erinomaisesti, ja lausuja sai osakseen suurta\nsuosiota. Yleisön joukossa oli nuori lääkäri sairaalasta. Nähtävästi\nhän jo oli unohtanut yöllisen seikkailunsa, kalossit olivat hänen\njalassaan, kukaan ei ollut käynyt niitä noutamassa, kadut olivat\nlikaiset, kalossit tulivat siis hyvään tarpeeseen.\n\nRuno miellytti häntä.\n\nSisällys antoi paljon ajattelemisen aihetta. Hän olisi aika\nmielellään tahtonut sellaiset silmälasit. Niiden avulla olisi ehkä\nvoinut katsoa suoraan ihmisten sydämiin; se olisi ollut paljoa\nhuvittavampaa kuin katsoa tulevan vuoden tapahtumia, sillä nehän\nkyllä aikoinaan saa tietää, kun sen sijaan ihmissydämen sisintä\nei koskaan. \"Minä ajattelen herroja ja naisia tuolla eturivissä\n— jos voisi kurkistaa suoraan heidän sydämiinsä. Varmaan tapaisi\njonkinlaisen oviaukon ja puodin. Hei vain kuinka minun silmäni\nlentäisivät puodista toiseen! Tuon naisen sydämestä varmaan tapaisin\nmuotikaupan! Tuon puoti on tyhjä, mutta siivoamisen tarpeessa.\nEpäilemättä löytyisi kunnollisiakin puoteja! Niin, niin, tiedän\nyhden puodin, jossa kaikki on kunnollista, mutta siellä on jo\nkauppapalvelua, se onkin sen puodin ainoa varjopuoli! Muutamista\npuodeista varmaan huudettaisiin: 'tehkää hyvin ja käykää sisään!'\nNiin, kun minä voisinkin astua sisään ja herttaisena pienenä\najatuksena lentää sydänten läpi!\"\n\nEnempää eivät kalossit tarvinneet. Koko lääkärikokelas hupeni\npienen pieneksi ajatukseksi ja lähti sangen omituiselle retkelle,\neturivin katselijoiden sydämiin. Ensinnä sattui hän saapumaan\nnaisen sydämeen, mutta hän luuli paikalla tulleensa ortopediseen\nlaitokseen. Ortopediseksi laitokseksihan sanotaan paikkaa, missä\ntohtori ottaa pois liikoja rustoja ihmisten jäsenistä ja tekee heitä\nterveiksi. Lääkärikokelas tuli siihen huoneeseen, missä luonnottomat\njäsenmuodostumat kipsijäljennöksinä riippuvat seinällä. Oli kuitenkin\neroa: kun potilas tulee ortopediseen laitokseen, poistetaan hänestä\nluonnottomat muodostukset, mutta tähän sydämeen niitä oli kerätty ja\ntäällä niitä säilytettiin, kun sen sijaan ihmisen hyvät ominaisuudet\nolivat poistetut. Täällä säilytettiin ystävättärien jäljennöksiä,\nheidän henkisiä ja ruumiillisia puutteitaan.\n\nPian joutui hän toisen naisen sydämeen, mutta se oli kuin suuri,\npyhä kirkko. Viattomuuden valkoinen kyyhky leijaili pääalttarin\nyllä. Hänet valtasi halu langeta polvilleen, mutta hänen täytyi\nrientää eteenpäin, seuraavaan sydämeen. Urkujen sävelet soivat yhä\nvielä hänen korvissaan ja hän tunsi tulleensa uudeksi, paremmaksi\nihmiseksi. Hän epäili astuisiko seuraavaan pyhäkköön, hän tunsi,\nettei hän ollut siihen kelvollinen. Hän tuli köyhään ullakkokamariin,\njossa oli sairas äiti; avoimesta ikkunasta paistoi Jumalan lämmin\naurinko, ihanat ruusut heloittivat puulaatikossa katolla, kaksi\ntaivaansinistä lintua ylisti lapsellista iloa ja sairas äiti rukoili\nsiunausta tyttärelleen.\n\nNelin ryömin kahlasi nuori mies nyt teurastajan puodissa. Se oli\ntäpö täynnä tavaraa, lihaa; lihaa tuli vastaan, minne vain kääntyi.\nSe sydän kuului rikkaalle, kunnianarvoiselle miehelle, jonka nimi\nvarmaan tavataan osotekalenterista.\n\nSitten joutui nuori lääkäri hänen puolisonsa sydämeen — se oli\nvanha, rappeutunut kyyhkyslakka. Aviomiehen kuvaa käytettiin\ntuuliviirinä, viiri oli yhteydessä ovien kanssa, ja nämä avautuivat\nja sulkeutuivat sen mukaan kuin mies liikkui.\n\nNyt joutui kulkijasielu peilikabinettiin, sellaiseen, jommoisia on\nRosenborgin linnassa, mutta nämä peilit suurensivat tavattomasti.\nKeskellä lattiaa istui, kuten mikäkin Dalai-Lama, asianomaisen\nhenkilön vähäpätöinen Minä, ihmeissään katsellen omaa suuruuttaan.\n\nNyt tuli kulkijasielu ahtaaseen neularasiaan, joka oli ahdettu\ntäyteen teräviä neuloja. \"Se on varmaan vanhan, naimattoman neidon\nsydän!\" ajatteli hän, mutta hän arvasi väärin, sillä asianomainen oli\nnuori upseeri, mies, joka oli saanut monta kunniamerkkiä ja jolla oli\nsekä sydäntä että sielua, kuten sanotaan.\n\nAivan pyörryksissä pääsi vaivainen lääkärinkokelas ulos eturivin\nviimeisestä sydämestä. Hänen ajatuksiansa oli mahdoton selvittää;\nhän arveli, että hänen raju mielikuvituksensa oli mahtanut lennättää\nhäntä näin hurjasti.\n\n\"Herranen aika sentään\", huokasi hän, \"minulla on varmaankin\ntaipumusta hulluuteen! Mutta täällä onkin niin mahdottoman\nkuuma! Veri nousee päähäni!\" Hänen mieleensä muistui edellisen\nillan tapahtumat ja kuinka hänen päänsä oli tarttunut sairaalan\nrautatankojen väliin. \"Sieltä tämä tauti on kotoisin!\" päätteli hän.\n\"Sitä pitää ajoissa ruveta parantamaan. Sauna tekisi varmaankin\nhyvää. Kunpa jo olisinkin pitkänäni lavolla!\"\n\nSamassa hän makasi lavolla, mutta täysissä vaatteissaan, saappaat ja\nkalossit jalassa. Kuumia vesipisaroita tippui katosta suoraan hänen\nkasvoihinsa.\n\n\"Huijui!\" huusi hän ja karkasi suinpäin alas, päästäkseen\nsuihkukylpyyn. Saunapalvelijalta pääsi paha parahdus, kun hän näki\nmiehen täysissä tamineissaan siellä.\n\nLääkärinkokelaalla oli vielä niin paljon mielenmalttia, että\nhän huomasi kuiskata: \"olen lyönyt vetoa!\" mutta kun hän pääsi\nomaan huoneeseensa, toimitti hän ensi työkseen niskaansa suuren\nespanjalaisen kärpäslaastarin ja selkäänsä toisen samallaisen, jotta\nhulluus häviäisi.\n\nSeuraavana aamuna oli hänen selkänsä verissä. Sen verran oli hän\nhyötynyt Onnettaren kalosseista.\n\n\nV. Kopistin muuttuminen.\n\nTietysti emme vielä ole unohtaneet yövartiaa. No niin, yövartia\nmuisti vihdoin kalossit, jotka oli löytänyt ja vienyt jalassaan\nsairashuoneelle. Hän nouti ne pois, mutta kun ei luutnantti eivätkä\nmuutkaan sen kadun asukkaat tunnustaneet niitä omikseen, vei hän ne\npoliisikamariin.\n\n\"Ihan ne ovat kuin minun kalossini!\" virkkoi eräs herroista\nkopisteista tarkastaessaan löydettyä tavaraa ja asetti ne omien\nkalossiensa viereen. \"Tuskinpa suutarin silmä osaisi erottaa niitä\ntoisistaan!\"\n\n\"Herra kopisti!\" sanoi palvelija, joka astui huoneeseen papereja\nkädessä.\n\nKopisti kääntyi puhumaan miehen kanssa, mutta kun hän oli mennyt ja\nkopisti taas katsahti kalosseihin, ei hän tietänyt, oikeanpuoliset\nvaiko vasemmanpuoliset olivat hänen omansa. \"Varmaan ne, jotka\novat märät!\" päätteli hän. Silloin hän kuitenkin erehtyi, sillä ne\nkalossit olivat Onnettaren. Mutta miksei poliisikin voisi erehtyä?\nKopisti pani kalossit jalkaansa ja pisti toisia papereja taskuunsa,\ntoisia kainaloonsa. Kotona ne olivat luettavat ja jäljennettävät.\nMutta sattuipa juuri olemaan sunnuntaiaamupäivä ja kaunis ilma. Eipä\nolisi hullummaksi lähteä Fredriksbergiin, mietti kopisti ja ryhtyi\ntuumasta toimeen.\n\nTuskinpa saattoi löytyä hiljaisempaa ja ahkerampaa ihmistä kuin\ntämä nuori mies. Suomme sydämestämme, että hän saa hiukan kävellä,\nhän istuu niin paljon, että käveleminen tekee hänelle ylen hyvää.\nAlussa kulki hän ajattelematta mitään, eikä kalosseilla siis ollut\ntilaisuutta näyttää taikavoimaansa.\n\nPuukujassa tuli häntä vastaan tuttava, nuori runoilija, joka kertoi,\nettä hän seuraavana päivänä lähtee kesämatkalleen.\n\n\"No, joko te nyt taas lähdette liikkeelle!\" sanoi kopisti. \"Teitä\nonnellista, vapaata ihmistä! Te lennätte minne tahdotte, meillä\nmuilla on kahleet jalassa!\"\n\n\"Mutta ne kahleet ovat kiinni leipäpuussa!\" vastasi runoilija.\n\"Teidän ei tarvitse murehtia huomispäivää, ja kun te tulette\nvanhaksi, saatte eläkkeen!\"\n\n\"Teidän ammattinne on kuitenkin paras!\" sanoi kopisti. \"Huvikseenhan\nsitä ihminen runoilee; koko maailma teitä mairittelee, ja sitten\nte olette oma herranne. Koettaisittepa istua tuomarina tutkimassa\nkaikellaisia rivoja juttuja!\"\n\nRunoilija pudisti päätään, kopisti pudisti niinikään päätään,\nmolemmat pitivät oman päänsä ja erosivat.\n\n\"Omituista väkeä nuo runoilijat!\" sanoi kopisti. \"Olisipa hauska\nsyventyä tuollaiseen luonteeseen, itse ruveta runoilijaksi. Olen\nvarma, etten kirjoittaisi sellaisia ruikutuksia kuin muut runoilijat!\n— — — Mutta onpa nyt oikein runollinen kevätpäivä! Ilma on niin\nläpikuultavan kirkasta, pilvet niin kauniit, ja vihanta lemuaa ja\ntuoksuu! En ole moneen vuoteen nauttinut niinkuin tällä hetkellä.\"\n\nHuomaamme, että hän jo on muuttunut runoilijaksi. Tosin ei sitä\nsaattanut silmin havaita, sillä se on varsin hullu luulo, että\nrunoilija olisi toisen näköinen kuin muut ihmiset; tavallisten\nihmisten joukossa voi olla paljoa runollisempia luonteita kuin\nmoni suureksi tunnustettu runoilija onkaan; he eroavat vain siinä,\nettä runoilijalla on parempi henkinen muisti, hän voi pitää\nkiinni ajatuksesta ja tunteesta, kunnes se kirkkaasti ja elävästi\non puhjennut sanaksi, ja sitä eivät muut ihmiset voi. Mutta kun\narkiluonteesta tulee lahjakas luonne, on muutos totisesti tapahtunut.\nJa tämän muutoksen alaiseksi oli kopisti nyt joutunut.\n\n\"Tätä ihanaa ilmaa!\" sanoi hän. \"Kun sitä hengitän, muistuvat täti\nLonen orvokit mieleeni! Niin, silloin olin pieni poika! Hyvä ihme,\nniitä aikoja en moniin vuosiin ole muistanut! Sitä herttaista vanhaa\nneitiä! hän asui tuolla pörssin takana. Aina hänellä oli vedessä oksa\ntai pari vihreää vesaa, vaikka talvi olisi ollut miten kova. Orvokit\nlemusivat silloinkin, kun minä, voidakseni katsoa ulos, sovittelin\nkuumennettuja kuparirahoja jäistä ruutua vastaan. Hauska näköala\nsieltä avautui. Laivat olivat jäätyneet kiinni kanavaan, miehistö\noli poissa, ainoana elävänä olentona näkyi vaakkuva varis. Mutta\nkevättuulien mukana heräsi kanava eloon. Laulun ja eläköön-huutojen\nkaikuessa sahattiin jää rikki, laivat tervattiin ja taklattiin,\nsitten ne läksivät vieraille maille. Minä olen jäänyt tänne ja jään\nainiaaksi, istun aamusta iltaan poliisikamarissa ja katselen kuinka\nmuut ottavat passia ulkomaanmatkaa varten. Se on minun osani! Niin,\nniin!\" huokasi hän ja seisahtui samassa äkkiä. \"Mitä kummia, mikä\nminun on! Enhän minä ikinä ole ajatellut enkä tuntenut tällaista!\nKevätilma mahtaa vaikuttaa tällä tavalla. Se on sekä tuskallista että\nsuloista!\" Hän pisti käden taskuunsa, missä paperit olivat. \"Nämä\njohtavat ajatukset toisaalle!\" virkkoi hän ja silmäili ensimäistä\nlehteä. \"_Sibrith rouva_, alkuperäinen murhenäytelmä viidessä\nnäytöksessä\", luki hän. \"Mitä kummaa! Sehän on omaa käsialaani.\nOlenko minä kirjoittanut tämän murhenäytelmän? _Seikkailu vallilla\neli suuri rukouspäivä_, ilveily. — Mutta mistä minä olen saanut\nsen? Joku on pistänyt sen taskuuni. Tässä on kirje!\" Niin, se oli\nteatterin johtokunnalta, kappaleet hyljättiin, eikä kirje suinkaan\nollut kohtelias. \"Niin! niin!\" puheli kopisti ja istuutui penkille.\nHänen ajatuksensa olivat niin täynnä elämää, hänen sydämensä kuin\nvaha; vaistomaisesti otti hän käteensä likimmän kukkasen; se oli\npieni, vaatimaton satakauno. Se selittää meille yhdessä minuutissa\nenemmän kuin kasvientutkija monessa luennossa, se kertoo syntymisensä\nsatua, se kuvaa auringonvalon voimaa, joka on levittänyt hennot\nlehdet ja pakottanut ne lemuamaan. Mies tuli ajatelleeksi elämän\ntaistelua, joka samalla tavalla herättää eloon tunteet rinnassamme.\nIlma ja valo kosivat kukkasta, kukkanen suosii valoa, valoon päin se\ntaipuu; kun valo katoaa, kiertää se kokoon lehtensä ja nukkuu ilman\nsyleilyyn. \"Valo minua puettaa ja koristaa!\" sanoi kukkanen; \"mutta\nilma sallii sinun hengittää!\" kuiskasi runoilijan ääni.\n\nVieressä seisoi poika, kepillään pieksäen mutalätäkköä. Vesipisarat\npärskyivät puitten vihreille oksille, ja kopisti ajatteli niitä\nmiljoonia näkymättömiä eläimiä, jotka pisaroissa nousivat korkeuteen.\nNiiden kokoon nähden tuntui korkeus tietysti äärettömältä, aivan\nniinkuin meistä olisi tuntunut, jos meitä olisi pyörrytetty pilvien\nkorkeuteen. Kopisti ajatteli tätä, ajatteli sitä kummaa muutosta,\njoka oli tapahtunut koko hänen olennossaan. \"Minä nukun ja näen\nunia\", hymyili hän; \"kummallista se sittenkin on! Kuinka elävästi\nihminen voi nähdä unta ja kuitenkin kaiken aikaa tietää, että se on\npelkkää unta. Kunhan minä vain huomenna herätessäni muistaisin tämän\nkaiken, sillä tällä hetkellä minä olen harvinaisen innostuneessa\nmielentilassa. Katseeni on niin ihmeellisen selvä, mieleni niin\nvirkeä, mutta jos minä huomenna vielä muistan jotakin tästä, niin\nvarmaan pidän sitä hullutuksena, jommoista olen kokenut joskus\nennenkin. Unessa ihminen kuulee ja näkee niin paljon viisasta ja\nkaunista, mutta sen käy niinkuin maahisten kullan; löydettäessä\nnäyttää se niin kirkkaalta ja kauniilta, mutta päivän valossa ei\nse ole muuta kuin kiviä ja kuihtuneita lehtiä. Oi\", huokasi hän\nsuruissaan ja katseli viserteleviä lintuja, jotka iloisina hyppelivät\noksalta oksalle. \"Ne ovat paljoa onnellisemmat kuin minä. Lentämisen\ntaito on ihana taito, onnellinen, joka sen on saanut! Jos minä\ntahtoisin muuttua joksikin, niin tahtoisin muuttua tuollaiseksi\npieneksi leivoseksi!\"\n\nSamassa lerpahtivat takinliepeet ja hihat siiviksi, vaatteet\nmuuttuivat höyheniksi ja kalossit kynsiksi; hän huomasi sen selvästi\nja hymyili itsekseen: \"no, kyllä minä nyt huomaan näkeväni unta,\nmutta enhän minä vielä koskaan ole näin hulluja unia nähnyt;\" ja hän\nlensi vihreälle oksalle ja lauloi, mutta laulussa ei ollut runoutta,\nsillä runoilijaluonne oli jo poissa. Ei kukaan, joka tahtoo tehdä\njotakin kunnollista, voi tehdä monta asiaa yhtaikaa. Kalossitkaan\neivät voineet toimittaa kuin yhden asian kerrallaan. Kopisti oli\nhalunnut olla runoilija, hän oli tullut siksi; nyt tahtoi hän olla\npieni lintu, mutta kun hän tuli linnuksi, menetti hän edelliset\nominaisuutensa.\n\n\"Tämä on aika hauskaa\", puheli hän, \"päivällä minä istun\npoliisikamarissa keskellä vakavia asiakirjoja, yöllä minä unissani\nlentelen leivosena Fredriksbergin puistossa. Siitä kannattaisi\ntotisesti kirjoittaa kansantajuinen huvinäytelmä!\"\n\nHän lensi nurmeen, käänteli päätään joka taholle ja nokki notkeita\nheinän helpeitä, jotka hänen nykyiseen kokoonsa nähden tuntuivat\nsuurilta kun Pohjois-Afrikan palmunoksat.\n\nÄkkiä ympäröi häntä pilkkosen pimeä yö, hänen päälleen oli viskattu\nesine, joka hänestä tuntui suunnattoman suurelta. Se oli suuri lakki,\njonka katupoika oli heittänyt linnun päälle. Käsi pistäytyi lakin\nalle ja kävi kiinni kopistin selkään ja siipiin niin että hän vikisi.\nEnsi hädässään huusi hän ääneen: \"sinä hävytön nulkki! Minä olen\npoliisikamarin kopisti!\" mutta se kaikui pojan korvissa paljaalta\npiipatukselta. Hän löi lintua nokkaan ja läksi menemään.\n\nPuukujassa kohtasi hän kaksi koulupoikaa. Inhimillisesti puhuen\nolivat he ylemmän luokan poikia, mutta henkisesti katsoen istuivat he\nkoulun alimmalla luokalla. He ostivat linnun kahdeksalla killingillä,\nja niin joutui kopisti Köpenhaminaan erääseen perheeseen Gothersgaden\nvarrella.\n\n\"Hyvä, että tämä kaikki on unta!\" puhui kopisti, \"muuten minä\ntotisesti suuttuisin! Ensin minä olin runoilija, nyt minä olen\nleivonen! niin, runoilijaluonto se varmaankin vaikutti, että minä\nmuutuin täksi pieneksi elukaksi! Surkea otus se lintu sentään on,\nvarsinkin, kun se joutuu poikien kynsiin. Olisipa hauska tietää\nkuinka tämä seikkailu päättyy!\"\n\nPojat kuljettivat hänet hyvin komeaan huoneeseen, ja lihava,\nhymyilevä rouva otti heidät vastaan, mutta ei hän ensinkään pitänyt\nsiitä, että tuollainen yksinkertainen peltolintu, joksi hän leivosta\nnimitti, tuotiin sisään. Sen päivän lupasi hän sitä sentään kärsiä,\nja pojat saivat panna sen tyhjään häkkiin, joka oli ikkunalla.\n\"Ehkä se voi huvittaa Papupoikaa!\" lisäsi hän ja hymyili suurelle,\nvihreälle papukaijalle, joka itsetietoisena keinuttelihe renkaassaan\nkomeassa messinkihäkissä. \"Tänään on Papupojan syntymäpäivä!\" virkkoi\nrouva typerän lapsellisesti, \"sentähden on pieni peltolintu tullut\nonnittelemaan!\"\n\nPapupoika ei vastannut sanaakaan, kiikkui vain ylpeästi edestakaisin.\nSen sijaan rupesi kaunis kanarialintu, joka viime kesänä oli\nkuljetettu tänne lämpöisestä, lemuavasta maastaan, täyttä kurkkua\nlaulamaan.\n\n\"Kirkuja!\" sanoi rouva ja viskasi valkoisen nenäliinan häkin\npeitteeksi.\n\n\"Piipii!\" huokasi kanarialintu. \"Sitä hirveää lumisadetta!\" ja\nvaikeni siihen huokaukseensa.\n\nKopisti eli peltolintu, kuten rouva sanoi, joutui pieneen häkkiin\naivan likelle kanarialintua, eikä papukaijakaan ollut kaukana.\nAinoa inhimillinen liruloru, jonka Papupoika osasi lepertää ja joka\nusein kuului aika hullunkuriselta, oli: \"ei, nyt ollaan ihmisiä!\"\nMuuten sen kirkumista oli yhtä mahdoton ymmärtää kuin kanarialinnun\nviserrystä. Kopisti, joka nyt itse oli lintu, ymmärsi tietysti\ntoveriansa erittäin hyvin.\n\n\"Minä lentelin vihreiden palmujen ja kukkivien mantelipuiden alla!\"\nlauloi kanarialintu. \"Veljieni ja siskojeni kanssa minä lentelin\nyli upeitten kukkien ja peilikirkkaan järven, jonka pohjalla kasvit\nnyökyttivät päitään. Minä näin monta kaunista papukaijaa, ne\nkertoivat niin hauskoja juttuja, niin pitkiä ja niin paljon juttuja.\"\n\n\"Ne olivat villejä lintuja!\" vastasi papukaija, \"niillä ei ollut\nminkäänlaista sivistystä. Ei, nyt ollaan ihmisiä! — Mikset sinä\nnaura? Koska kerran rouva ja vieraat nauravat, niin kyllä sinunkin\nkelpaa nauraa. Se osoittaa suurta sivistyksen puutetta, kun ei osaa\nnauttia sukkeluuksista. Ei, nyt ollaan ihmisiä!\"\n\n\"Oi, muistatko niitä kauniita tyttöjä, jotka tanssivat levitetyn\nteltan alla kukkivien puiden juurella? Muistatko makeita hedelmiä ja\nvillien yrttien vilvoittavia mehuja?\"\n\n\"Muistan kyllä!\" vastasi papukaija, \"mutta paljoa parempi minun on\ntäällä. Ruoka on hyvää ja kohtelu tuttavallista. Minä tiedän, että\nminulla on terävä pää, ja muuta en pyydä. Ei, nyt ollaan ihmisiä!\nSinä olet runoilijasielu, kuten sanotaan, minulla on laajat tiedot\nja älyä; sinä olet niinsanottu nero, mutta sinä et osaa punnita\nasioita, sinä kohoat noihin korkeisiin luonnon säveliin, ja sentähden\nviskataan peite häkkisi päälle. Eipäs kohdella minua sillä tavalla,\nsillä minä olen maksanut enemmän! Minä herätän kunnioitusta nokallani\nja osaan vivittää 'vits! vits! vits!' Ei nyt ollaan ihmisiä!\"\n\n\"Oi sinua, sinä lämmin, kukoistava isänmaani!\" visersi kanarilintu.\n\"Ylistää tahdon sinun mustanpuhuvia puistojasi ja tyyniä lahdelmiasi,\nmissä oksat suutelevat kirkasta vedenpintaa, ylistää tahdon\nvälähtelevien veljieni ja siskojeni riemua siellä missä 'erämaan\nkasvihetteet' [kaktus-kasvit] itävät!\"\n\n\"Heitä jo tuo ruikutus!\" sanoi papukaija. \"Sano jotakin, jolle voi\nnauraa! Nauru on korkeimman henkisen asteen merkki. Osaako koira tai\nhevonen nauraa? Eivät osaa! Itkeä ne osaavat, mutta naurun lahja\non annettu ihmisille yksin. Hohhohhoh!\" nauroi Papupoika ja lisäsi\nsukkeluuteensa: \"nyt ollaan ihmisiä!\"\n\n\"Sinä pieni, harmaa, tanskalainen lintu\", virkkoi kanarilintu,\n\"sinäkin olet joutunut vangiksi! Sinun metsissäsi on varmaan kylmä,\nmutta siellä on toki vapautta. Lähde lentoon! — ovat unohtaneet\nsulkea häkkisi; yläikkuna on auki. Lennä, lennä!\"\n\nKopisti lähti lentoon, tuossa tuokiossa oli hän häkin ulkopuolella.\nSamassa narahti viereisen huoneen ovi, ja talon notkea, vihreäsilmä\nkissa astui huoneeseen ja alkoi pyydystellä häntä. Kanarialintu\nlentää lekotteli häkissään, papukaija räpytteli siipiään ja huusi:\n\"nyt ollaan ihmisiä!\" Kopistin valtasi kuoleman ahdistus, ja\nkauhuissaan lensi hän ulos ikkunasta, poikki kattojen ja katujen.\nVihdoin viimein täytyi hänen pysähtyä lepäämään.\n\nVastapäätä oleva talo tuntui omituisen kotoiselta; ikkuna oli auki,\nja hän lensi sisään. Se oli hänen oma huoneensa, hän istuutui\npöydälle.\n\n\"Nyt ollaan ihmisiä!\" virkkoi hän papukaijan perässä, itsekään\najattelematta mitä oikeastaan sanoi; ja samassa hetkessä oli hän\nkopisti, mutta istui pöydällä.\n\n\"Jumala varjelkoon!\" pääsi häneltä, \"kuinka minä olen joutunut\ntänne ja tänne nukkunut! Mutta minä olenkin nähnyt levottomia unia.\nHullutusta koko juttu!\"\n\n\nVI. Kalossien paras vaikutus.\n\nVarhain seuraavana aamuna, kun kopisti vielä makasi sängyssään,\nkoputettiin oveen. Samassa kerroksessa asuva naapuri, papiksi lukeva\nnuori ylioppilas, tuli huoneeseen.\n\n\"Lainaappas minulle kalossisi\", sanoi hän, \"puutarhassa on märkää,\nmutta aurinko paistaa niin kauniisti, tekisi mieleni vetää siellä\nmuutama savu\".\n\nHän pani kalossit jalkaansa ja oli pian puutarhassa. Siellä kasvoi\nyksi luumu- ja yksi päärynäpuu. Mutta niinkin pientä puutarhaa\npidetään oikeana paratiisina, kun se on keskellä Köpenhaminaa.\n\nYlioppilas asteli edestakaisin käytävää. Kello oli vasta kuusi,\nkadulta kuului postitorven toitotus.\n\n\"Oi, matkustaminen, matkustaminen\", puhkesi hän puhumaan, \"se on\ntoki ihaninta maailmassa! Se on toiveitteni korkein määrä! Silloin\ntalttuisi tämä levottomuus, joka minua alituisesti kalvaa. Mutta\nkauas minä tahtoisin! Tahtoisin nähdä ihanan Schweizin, matkustaa\nItaliassa ja...\"\n\nNiin, hyvä oli, että kalossit paikalla vaikuttivat, sillä muuten\nolisi hänen matkustuksensa käynyt liian rasittavaksi sekä hänelle\nitselleen että meille muille. Hän matkusti. Hän kulki keskellä\nSchweiziä, kahdeksan muun matkustajan kanssa sullottuna samoihin\nmatkavaunuihin. Hänen päätään särki, niskassa oli painostava tunne,\nja veri oli pakkautunut jalkoihin, jotka olivat paisuneet niin että\nsaappaat ahdistivat. Hän ei nukkunut eikä ollut valveella, hän\nvaappui jonkinlaisessa horrostilassa. Hänen oikeassa povitaskussaan\noli pankkiosoitus, vasemmassa passi, ja pieneen nahkakukkaroon\nrinnalle oli neulottu muutamia ranskalaisia kultarahoja. Jokainen uni\njulisti, että joku näistä kalleuksista oli hukkunut, ja sentähden\nkarkasi hän tuontuostakin kuumeentapaisesti pystyyn ja käsi piirsi\nheti ensi työkseen kolmion oikealta vasemmalle ja sitten ylös\nrinnalle koettaakseen olivatko kalleudet tallella. Sateenvarjot,\nkepit ja hatut kiikkuivat verkossa matkustajien päitten päällä,\nsuuresti tärvellen näköalaa, joka oli erittäin mahtava. Hän koetti\ntirkistää ikkunaan, ja sydän yhtyi lauluun, jonka vähintäin\nyksi tunnettu runoilija on Schweizissä sepittänyt, kuitenkaan\njulkaisematta sitä:\n\n    Niin kaunista, kuin sydän konsaan suo,\n    Montblanc on hohtava huippu tuo!\n    Jos kauan vain rahat riittää vois,\n    ah, täällä mun hyvä olla ois!\n\nSuurena, vakavana, mustanpuhuvana seisoi luonto ympärillä.\nKuusimetsät näyttivät vain pieniltä kanervapäistäreiltä korkeilla\nkukkuloilla, joitten huiput hukkuivat pilviin; rupesi satamaan lunta;\nkylmä tuuli puhalsi.\n\n\"Oijoi!\" huokasi hän, \"olisimmepa alppien toisella puolella, niin\nolisi kesä ja minä olisin nostanut pankkiosoitukseni. Olen niin\nlevoton rahoistani, etten saata nauttia koko Schweizistä, voi, voi,\nkun olisinkin toisella puolella!\"\n\nSamassa hän oli toisella puolella. Syvällä Italian sisämaassa hän\noli, Firenzen ja Rooman välillä. Tracymenes-järvi kiilteli loimuavana\nkultana tummansinisten vuorten keskellä illan hohteessa; siellä\nmissä Hannibal muinoin löi Flaminiuksen, ojentelivat viinipuut nyt\nystävällisesti toisilleen vihantia sormiaan; kauniit puolialastomat\nlapset kaitsivat sysimustaa sikalaumaa lemuavassa laakerilehdossa\ntien varrella. Jos tämän maiseman vain saattaisi kuvata koko\nkauneudessaan, niin kaikki puhkeisivat huutoon: \"oi ihana Italia!\"\nmutta niin ei huudahtanut jumaluusopin ylioppilas eikä kukaan hänen\nkumppaneistaan.\n\nTuhannet myrkylliset kärpäset ja hyttyset ahdistivat heitä,\nturhaan löyhyttelivät he kasvojaan myrtinoksilla, kärpäset purivat\narmottomasti. Vaunuissa ei ollut ainoatakaan ihmistä, jonka kasvot\neivät olisi olleet paisuksissa ja verillä. Hevosraukat olivat kuin\nluurankoja, kärpäset istuivat suurina läjinä niiden selässä, ja\nvain hetkiseksi tuli apua, kun ajaja astui alas kaapimaan pois\nsyöpäläisiä. Aurinko laski, lyhyt, jäinen henkäys heräsi luonnossa,\nei se tuntunut ensinkään hyvältä, mutta vuoret ja pilvet hulmahtivat\nmitä ihanimpaan, heleään, loistavan vihantaan väriin — niin, lähde\nvain itse katsomaan, paljoa parempi on nähdä omin silmin kuin lukea\nkertomuksia. Suurenmoista se oli! sitä mieltä olivat matkustajatkin,\nmutta — vatsa oli tyhjä, ruumis väsyksissä, sydän ikävöi ainoastaan\nyösijaa, mutta mimmoinen oli yösija oleva? Se tuntui tällä hetkellä\npaljoa tärkeämmältä kuin luonnon ihanuus.\n\nTie kulki öljypuumetsän läpi. Olisi luullut kulkevansa kotona, ohi\nkäyrävartisten piilipuiden. Jo tultiin yksinäiselle majatalolle.\nPihalle oli kokoontunut puoli tusinaa raajarikkoja kerjäläisiä,\nreippain heistä oli kuin \"nälän vanhin poika, joka hiljan on päässyt\ntäysi-ikäiseksi\" [Snarleyyow], mikä pojista oli sokea, minkä jalat\nolivat kuivuneet, joten hänen täytyi ryömiä käsien varassa, minkä\nkädet olivat kuihtuneet sormettomiksi. Siinä oli oikein rääsyistä\nesiin puhjennut kurjuus. _\"Eccelenza, miserabili!\"_ vaikeroivat pojat\nja näyttelivät sairaita jäseniään. Emäntä itse tuli vieraita vastaan\npaljain jaloin, pää pörrössä ja puettuna likaiseen puseroon. Ovet\nsuljettiin nuoranpätkien avulla. Huoneitten permantona oli ränstynyt,\nmuurattu kivitys; yölepakot lentelivät katonrajassa — ja sitä katkua!\n\n\"Niin, kattakaa te vain ruokapöytä talliin!\" virkkoi muuan\nmatkustajista, \"siellä toki tietää mitä vetää keuhkoihinsa!\"\n\nIkkunat avattiin, jotta saataisiin raikasta ilmaa, mutta nopeammin\nkuin ilma liikkuivat kuihtuneet käsivarret ja taukoamattomat\nvalitukset: _\"miserabili, Eccellenza!\"_ Seinät olivat täynnä\nmatkustajain kirjoituksia, puolet moittivat _bella Italiaa_.\n\nJo tuli ruoka pöytään: soppana oli pippurilla ja eltaantuneella\nöljyllä maustettua vettä, samaa öljyä oli salaatissa. Pilaantuneet\nmunat ja paistetut kukonharjat täydensivät ateriaa. Viinissäkin oli\nsivumaku, se oli oikeaa mikstuuraa.\n\nYöksi nostettiin matkalaukut oven eteen. Yksi matkustajista\nvalvoi toisten nukkuessa. Tänä yönä oli vartiovuoro jumaluusopin\nylioppilaan. Kuinka tukahuttavan kuuma huoneessa oli! Sääsket\nynisivät ja pistivät, _miserabilit_ valittivat unissaan pihamaalla.\n\n\"Niin, tekeehän matkustaminen hyvää!\" huokasi ylioppilas, \"kunhan\nihmisellä vain ei olisi ruumista! Kun ruumis voisi levätä ja sielu\nyksin lentää. Sydäntäni painaa ainainen ikävä, se seuraa kaikkialle.\nHetken tyydytys ei minulle riitä, minä halajan jotakin parempaa;\nniin, parempaa, parasta — mutta mitä se on, ja mistä sen löydän?\nPääasiassa minä kyllä tiedän mitä tahdon, tahdon saavuttaa onnellisen\npäämäärän, onnellisimman kaikista!\"\n\nJa samassa hetkessä, jolloin sana oli lausuttu, oli hän kotona.\nPitkät, valkeat uutimet peittivät ikkunaa, hän makasi mustassa\nruumisarkussa keskellä lattiaa, hän nukkui kuolon hiljaista unta.\nHänen toivomuksensa oli täytetty, ruumis lepäsi, henki matkusti. Älä\nkiitä ketään onnelliseksi ennenkuin hän nukkuu haudassaan, sanoi\nkerran Solon, ja nyt osottautuivat sanat tosiksi.\n\nKuollut ruumis on aina kuolemattomuuden sfinksi. Ei antanut tämäkään\nmustassa kirstussaan lepäävä sfinksi vastausta siihen, minkä elävä\nolento pari päivää ennen kuolemaansa oli kirjoittanut:\n\n    Väkevä kuolo, sydän kammostuu\n    sua mykkää, jonka polku hautaan haipuu.\n    Murtuuko toivon taivas-tikapuu,\n    kukaksi kalmistoos vain nousee kaipuu?\n\n    Syvimmän tuskamme muut harvoin ties!\n    Sa, joka yksin olit loppuun saakka,\n    elämä paljon raskahamp' on ies\n    kuin arkullasi mullan musta taakka!\n\nKaksi olentoa liikkui huoneessa; molemmat ovat meille tutut: toinen\noli Surutar, toinen onnettaren airut; he kumartuivat katsomaan\nkuollutta.\n\n\"Katso nyt\", sanoi Surutar, \"mitä onnea tuottivat kalossisi\nihmiskunnalle?\"\n\n\"Tuottivathan ne ainakin sille, joka tässä nukkuu, pysyväistä hyvää!\"\nvastasi Onnetar.\n\n\"Oi ei!\" sanoi Surutar; \"hän meni pois itsestään, häntä ei kutsuttu!\nHänen henkensä voima ei jaksanut kohottaa niitä aarteita, joita hänen\noli määrä täällä kohottaa! Tahdon tehdä hänelle hyvän työn!\"\n\nJa Surutar otti kalossit hänen jalastaan. Samassa oli kuoleman uni\nlopussa, ja herännyt nousi. Surutar hävisi ja kalossit samoin.\nVarmaan hän on ottanut ne omikseen.\n\n\n\n\nSATAKAUNO.\n\n\nKuuleppas nyt!\n\nMaalla, ihan likellä tietä oli pieni talo — varmaan sinä joskus\nitsekin olet sen nähnyt! Ympärillä oli pieni puutarha ja maalattu\naita; pientareella aivan likellä aitaa, keskellä kauneinta vihreää\nnurmea kasvoi pieni satakauno. Aurinko paistoi siihen yhtä\nlämpöisesti ja kauniisti kuin suuriin, komeisiin puutarhakukkiin, ja\nse kasvoi ja varttui. Eräänä aamuna oli se puhjennut täyteen kukkaan,\nhäikäisevän valkoiset lehdet ympäröivät sädekehänä pientä pyöreää\naurinkoa, joka oli keskellä. Ei kukkanen tullut ajatelleeksikaan,\nettei kukaan ihminen ollut sitä ihailemassa ja että se oli vain\nköyhä, halpa kedon kukka; ei, se oli tyytyväinen kohtaloonsa, käänsi\nkasvonsa lämmintä aurinkoa kohti, katseli sen loistoa ja kuunteli\nleivosta, joka viserteli ilmassa.\n\nPieni satakauno oli niin onnellinen, aivan kuin olisi ollut suuri\npyhäpäivä, ja kuitenkin oli vain maanantai; kaikki lapset olivat\nkoulussa; mutta sillaikaa kun he istuivat penkeillään oppimassa,\nistui kukkanenkin vihreässä varressaan oppimassa: lämmin aurinko,\nkoko luonto ympärillä opetti sille Jumalan hyvyyttä, ja pieni leivo\nlauloi niin selvään ja niin kauniisti ilmoille kaikki, mitä hiljaa\nliikkui satakaunon mielessä. Ja kukkanen katseli jonkinlaisella\nkunnioituksella onnellista lintua, joka osasi laulaa ja lentää, mutta\nse ei kuitenkaan ensinkään surrut, ettei se itse osannut.\n\n\"Minähän näen ja kuulen!\" ajatteli satakauno, \"aurinko paistaa minuun\nja tuuli suutelee minua. Minä olen sentään kovin onnellinen!\"\n\nAidan sisäpuolella seisoi monta ylpeää, ylhäistä kukkaa. Jota\nvähemmän niissä oli lemua, sitä enemmän ne koreilivat. Pionit\npöyhistivät lehtiään tullakseen suuremmiksi kuin ruusut, mutta\nkoko ei suinkaan aina ole arvon määrääjänä! Tulpanien värit olivat\nerinomaisen kauniit, ja ne osasivatkin seisoa kenossa kauloin, jotta\nniitä oikein katseltaisiin. Ne eivät kiinnittäneet vähääkään huomiota\nnuoreen satakaunoon aidan takana, mutta sen sijaan katseli satakauno\nniitä ja ajatteli: \"kuinka ne ovat rikkaat ja kauniit! varmaan tuo\nsorja lintu lentää niitä tervehtimään! Jumalan kiitos, että minä\nseison näin likellä, niin saan nähdä koko komeuden!\" Mutta juuri\nkun satakauno näitä ajatteli, kuului \"kvirrevit!\" ja leivonen tulla\nlöyhytteli, mutta ei se lentänyt pioneja ja tulpaneja tervehtimään,\nvaan nurmeen se lensi, suoraan köyhän satakaunon luo, joka pelästyi\nja ilostui niin, ettei se tietänyt mitä ajatella.\n\nPieni lintu hyppeli kukkasen ympärillä ja lauloi: \"kuinka nurmi on\npehmeää, ja mikä herttainen pieni kultasydän, hopeahelma kukka täällä\nkasvaa!\" Keltainen piste keskellä kukkaa oli todella kuin kulta, ja\npienet lehdet ympärillä paistoivat häikäisevän valkoisina.\n\nEi saata sanoin kuvata kuinka onnellinen pieni satakauno oli! Lintu\nsuuteli sitä nokallaan, lauloi sille ja lensi sitten takaisin\nsiniseen ilmaan. Kului hyvän aikaa ennenkuin kukkanen pääsi\ntakaisin tajuihinsa. Kainostellen, ylen onnellisena katsahti se\npuutarhakukkiin; olivathan ne nähneet mikä kunnia ja autuus oli\ntullut sen osaksi, täytyihän niiden käsittää kuinka iloinen se oli.\nMutta tulpanien ryhti oli entistä ylpeämpi ja niiden kasvot olivat\ntavattoman terävät ja punaiset, sillä niitä oli harmittanut. Pionit\nolivat oikeita paksupäitä. Huu! onneksi ne eivät osanneet puhua,\nsillä kyllä satakauno silloin olisi saanut kuulla kunniansa. Pieni\nkukka parka kyllä näki, että ne olivat huonolla tuulella, ja se\nsiihen kovasti koski. Samassa tuli puutarhaan tyttö, kädessä suuri,\nterävä, kiiltävä veitsi. Hän astui suoraa päätä tulpanien joukkoon\nja rupesi leikkelemään niitä poikki. \"Uh!\" huokasi pieni satakauno,\n\"tämähän on kauheaa, nyt ne ovat mennyttä kalua!\" Tyttö katosi ja\nvei tulpanit mukanaan. Satakauno iloitsi siitä, että se seisoi aidan\ntakana nurmessa, pienenä, köyhänä kukkana. Oikein se kiitti Jumalaa,\nja kun aurinko laski, sulki se lehtensä, nukkui ja näki koko yön unta\nauringosta ja pienestä linnusta.\n\nSeuraavana aamuna, kun kukkanen taas onnellisena ojensi valkoiset\nlehtensä valoa ja aurinkoa kohti, tunsi se linnun äänen, mutta sen\nlaulu kaikui kovin surulliselta. Niin, leivosraukalla oli syytä\nsuruun, sillä se oli otettu kiinni ja istui nyt häkissä avonaisen\nikkunan luona. Se lauloi ajoista, jolloin se vapaana ja onnellisena\nlenteli ilmassa, lauloi nuoresta, vihreästä, viljavasta maasta,\nlauloi siipiensä ihanasta lennosta korkeitten ilmojen halki. Lintu\nraukka ei ollut hyvällä tuulella, vankina istui se häkissään.\n\nPieni satakauno olisi niin sydämensä pohjasta halunnut auttaa sitä,\nmutta millä lailla? Oli vaikea keksiä keinoa. Kukkanen miltei unohti\nkaiken ihanuuden ympärillään, unohti lämpöisen auringonpaisteen,\nunohti omien lehtiensä kauneuden. Oi, se ei saattanut muuta ajatella\nkuin vangittua lintua, jonka hyväksi se todella ei saattanut mitään\ntehdä.\n\nSamassa tuli kaksi pientä poikaa puutarhasta; toisen kädessä oli\nsuuri, terävä veitsi, aivan samallainen kuin se, jolla tyttö oli\nleikannut poikki tulpanit. He astuivat suoraan satakaunoa kohti, joka\ntodella ei saattanut käsittää mitä he tahtoivat.\n\n\"Tästä me leikkaamme leivolle sievän turpeen!\" sanoi toinen pojista\nja viilsi veitsellään neliön satakaunon ympärille, niin että se jäi\nkeskelle turvetta.\n\n\"Revi pois kukkanen!\" sanoi toinen pojista. Satakauno vapisi pelosta,\nsillä olisihan se menettänyt henkensä, jos se olisi revitty ylös\nmaasta, ja silloin sen vasta oikein teki mieli elää, kun se piti\nturpeessa vietämän häkkiin vangitun leivon luo.\n\n\"Ei, anna sen olla!\" sanoi toinen poika, \"se kasvaa siinä niin\nkauniisti!\" ja satakauno sai jäädä paikoilleen ja joutui häkkiin\nleivon luo.\n\nMutta lintu raukka suri ääneen vaikeroiden kadotettua vapauttaan\nja räpytti siipiään häkin rautalankoja vastaan. Pieni satakauno ei\nosannut puhua, ei lausua ainoaakaan lohdutuksen sanaa, vaikka se niin\ntavattoman mielellään olisi tahtonut. Niin kului koko aamupäivä.\n\n\"Täällä ei ole vettä!\" sanoi vangittu lintu. \"Ovat kaikki lähteneet\nulos jättämättä minulle pisarankaan vertaa juomista! Kurkkuni\non polttavan kuiva! Sisässäni on tulta ja jäätä, ja ilma on\nniin raskasta hengittää! Oi, kuolla minun täytyy, jättää lämmin\npäiväpaiste, raikas, vihreä nurmi, koko Jumalan ihana maailma!\" ja\nlintu kaivoi pienen nokkansa syvälle viileään turpeeseen, saadakseen\nedes hiukan virkistystä. Silloin sattui sen silmä satakaunoon ja\nse nyökytti kukkaselle päätään, suuteli sitä nokallaan ja sanoi:\n\"pieni kukka raukka, sinunkin täytyy täällä kuihtua! Sinut ja pienen\nvihannan nurmitukkosen ovat minulle antaneet koko maailmaan sijaan,\njonka omistin vapaassa ilmassa! Jokaista pientä heinänhelvettä pidän\nvihreänä puuna, jokaista sinun valkeaa lehteäsi tuoksuvana kukkasena!\nOi, te vain kerrotte minulle kuinka paljon olen kadottanut!\"\n\n\"Kun voisinkin häntä lohduttaa!\" ajatteli satakauno, mutta se ei\nosannut liikuttaa lehteäkään Sen hennot lehdet lemusivat kuitenkin\npaljoa voimakkaammin kuin tavallisesti; sen huomasi lintukin, ja\nvaikka se oli nääntymäisillään janoon ja vaikka se tuskissaan repi\nrikki vihreitä heinänhelpeitä, ei se kajonnut kukkaan.\n\nTuli ilta, mutta ei ketään kuulunut tuomaan lintu raukalle\nvesipisaraa. Silloin oikaisi se suoraksi sorjat siipensä ja räpytteli\nniitä tuskallisesti. Sen laulu oli vain surullista piipotusta; pieni\npää painui kukkaa vastaan ja linnun sydän särkyi surusta ja ikävästä:\nei saattanut kukkakaan kääriä kokoon lehtiään eikä nukkua kuten\nedellisenä iltana, sen pää nuokkui sairaana, surevana maata kohti.\n\nVasta seuraavana aamuna tulivat pojat, ja kun he huomasivat linnun\nkuolleen, itkivät he katkerasti ja kaivoivat sille kauniin haudan,\njonka koristivat kukkien lehdillä. Linnun ruumis pantiin kauniiseen,\npunaiseen rasiaan, ruhtinaallisesti piti se haudattaman, lintu\nraukka! Kun se eli ja lauloi, unohtivat he sen, antoivat sen istua\nhäkissä, kärsiä ja ikävöidä. Nyt sitä kunnioitettiin ja ikävöitiin.\n\nMutta turve, jossa satakauno kasvoi, viskattiin maantielle tomuun.\nEi kukaan muistanut kukkaa, joka kuitenkin oli rakastanut pientä\nlintua enemmän kuin kukaan muu ja joka niin mielellään olisi tahtonut\nlohduttaa sitä!\n\n\n\n\nVAKAA TINASOTAMIES.\n\n\nOli kerran viisikolmatta tinasotamiestä. He olivat kaikki veljeksiä,\nsillä kaikki he olivat syntyneet vanhasta tinalusikasta. Heillä oli\nkivääri kädessä, niska kenossa, ja heidän univormunsa oli punainen\nja sininen, aika kaunis univormu. Kun heidän laatikkonsa kansi\navattiin ja heille ensi kertaa puhuttiin ihmiskieltä, kuulivat he\nsanan: \"Tinasotamiehiä!\" Sen huusi pieni poika käsiään taputtaen.\nHän oli saanut tinasotamiehet syntymäpäivälahjakseen ja rupesi\nheti asettelemaan niitä pöydälle. Toinen sotamies oli aivan toisen\nnäköinen, yksi ainoa erosi hiukan toisista. Hänellä oli yksi ainoa\njalka, sillä hänet oli valettu viimeiseksi ja tina oli loppunut\nkesken. Hän seisoi kuitenkin yhdellä jalallaan aivan yhtä vakavasti\nkuin toiset kahdella jalallaan, ja juuri tämän yksijalkaisen\nelämänvaiheet tulivat merkillisiksi.\n\nPöydällä, jolle heidät asetettiin, oli paljon muita leikkikaluja.\nEniten pisti silmään kaunis paperilinna. Pienistä ikkunoista saattoi\nnähdä saleihin. Edustalla seisoi vähäisiä puita pienen, pyöreän\npeilin ympärillä, se oli olevinaan järvi. Vahajoutsenet uiskentelivat\njärvessä ja katselivat kuviaan veden kalvossa. Kaikki oli siroa ja\nsievää, mutta kauniimpi kuin mikään muu oli pieni neiti, joka seisoi\nlinnan ovella. Hän oli hänkin tehty paperista, mutta hänen hameensa\noli loistavinta silkkiä ja olkapään päällitse kulki kuin vaippana\nsininen nauha. Keskelle nauhaa oli pistetty paistava paljetti, yhtä\nsuuri kuin hänen koko kasvonsa. Pieni neiti ojensi molempia käsiään\nilmaan, sillä hän oli tanssijatar. Toisen jalkansa oli hän nostanut\nniin korkealle, ettei tinasotamies laisinkaan saattanut sitä nähdä,\nvaan luuli neidolla olevan yhden ainoan jalan niinkuin hänellä\nitselläänkin:\n\n\"Se tyttö sopisi minun vaimokseni!\" ajatteli hän, \"mutta hän on\nylhäinen neiti, hän asuu linnassa, eikä minulla ole kuin laatikko,\njossa meitä jo ennestään asuu viisikolmatta. Ei se asunto kelpaa\nhänelle, mutta pitää minun joka tapauksessa koettaa päästä hänen\ntuttavuuteensa!\". Ja sitten laskeutui tinasotamies pitkäkseen\nnuuskarasian taakse, joka oli pöydällä. Sieltä saattoi hän rauhassa\nkatsella hienoa pientä neitiä, joka lakkaamatta seisoi yhdellä\njalalla, joutumatta pois tasapainostaan.\n\nIllalla pistettiin kaikki muut tinasotamiehet laatikkoon, ja\ntalonväki pani levolle. Silloin rupesivat leikkikalut leikkimään,\nheille tuli vieraita, he olivat sotasilla, he pitivät tanssiaisia.\nTinasotamiehet rämistelivät laatikossa, sillä heidän teki mieli\nmukaan, mutta he eivät saaneet auki kantta. Pähkinänmusertaja\nheitti kuperkeikkaa, kivikynä karkeloi taululla, he pitivät\nsellaista elämää, että kanarialintu heräsi ja rupesi ottamaan osaa\nkeskusteluun; hän puhui runomitalla. Ainoastaan tinasotamies ja\npieni tanssijatar eivät liikahtaneet paikoiltaan. Neiti pysytteli\nhorjumatta varpaansa kärjellä, molemmat käsivarret ilmassa.\nTinasotamies seisoi vakaasti toisella jalallaan, eikä hänen silmänsä\nhetkeksikään hievahtaneet tytöstä.\n\nJo löi kello kaksitoista. Lupsis! silloin pamahti nuuskarasian kansi\nauki, mutta ei siellä ollut tupakkaa, ei, sieltä tuli pieni musta\npeikko, sellainen oikea noitaukko.\n\n\"Kuuleppas tinasotamies!\" virkkoi peikko, \"pidä sinä kurissa silmäsi!\"\n\nMutta tinasotamies ei ollut kuulevinaan.\n\n\"Niin, niin, odota sinä vain huomiseen!\" sanoi peikko.\n\nHuomispäivä koitti, ja kun lapset nousivat, joutui tinasotamies\nikkunalle. Lieneekö sitten noita tehnyt temppujaan vai tullut\nristiveto, mutta äkkiä lensi ikkuna auki ja sotamies putosi nurin\nnarin kolmannesta kerroksesta kadulle. Se se oli menoa, hän käänsi\njalkansa ilmaan ja jäi päälaelleen seisomaan, painetti kiinni\nkatukivityksessä.\n\nPalvelustyttö ja pieni poika riensivät paikalla etsimään, mutta\nvaikka he olivat sotkemaisillaan hänet jalkoihinsa, eivät he nähneet\nhäntä. Jos tinasotamies olisi huutanut: tässä minä olen, niin he\npaikalla olisivat löytäneet hänet, mutta ei hänen mielestään sopinut\nruveta huutamaan, kun oli univormussa.\n\nRupesi satamaan, pisaroiden tulo tiheni tihenemistään, vihdoin satoi\nkaatamalla. Sateen lakattua tuli kaksi katupoikaa.\n\n\"Katsoppas!\" virkkoi toinen, \"tuolla on tinasotamies! Hän saa lähteä\npurjehdusmatkalle!\"\n\nSitten he tekivät sanomalehdestä veneen, panivat tinasotamiehen\nveneeseen ja laskettivat hänet purjehtimaan alas katuojaa. Itse he\njuoksivat rinnalla ja leipoivat käsiään. Varjelkoon, kuinka suuria\nlaineita katuojassa kävi! Siellä kulki oikea virta, mutta sade olikin\nollut hyvin rankka. Paperivene hyppeli ylös, alas; välistä pyörähti\nse ihan ympäri, niin että tinasotamies tärisi. Mutta hän pysyi kaiken\naikaa vakaana, ei räpäyttänyt silmää, ei muuttanut asentoa, vaan\nmakasi kivääri kainalossa.\n\nÄkkiä joutui vene leveän! ojasillan alle. Tuli pimeä ikäänkuin hän\nolisi maannut omassa laatikossaan.\n\n\"Minnekähän minä nyt joudun?\" ajatteli hän. \"Niin, niin, tämä on\npeikon syy! Oi, jospa vain pieni neiti istuisi täällä veneessä, niin\nsaisi tulla kahta pahempi pimeys!\"\n\nSamassa tuli suuri vesirotta, joka asui ojasillan alla.\n\n\"Onko sinulla passia?\" kysyi rotta. \"Tänne passi!\"\n\nMutta tinasotamies vaikeni ja pusersi entistä lujemmin kivääriä\nrintaansa vastaan. Vene kiiti eteenpäin, ja rotta jäi paikoilleen\nhuutamaan. Huijui kuinka se kiristeli hampaitaan ja kirkui\npuupulikoille ja heinänkorsille.\n\n\"Ottakaa kiinni! ottakaa kiinni! hän ei ole maksanut tullia! hänellä\nei ole passia!\"\n\nMutta virta kiihtyi kiihtymistään, tinasotamies näki jo päivän\nhäämöttävän ja siltapalkkien loppuvan, mutta samassa sattui hänen\nkorvaansa kohina, joka oli omiaan pelästyttämään urhoollisenkin\nmiehen. Katsoppas, siltapalkkien päässä syöksyi katuoja suureen\nkanavaan ja kulku siitä saattoi hänelle olla yhtä vaarallinen kuin\nmeille lasku suuresta vesiputouksesta.\n\nHän oli jo joutunut niin likelle, ettei hän enää saattanut pysähtyä.\nVene syöksyi eteenpäin, tinasotamies raukka pysyi kankeana kuin\nseiväs, jokaisen täytyi tunnustaa, että hän silmää räpäyttämättä\nkesti koetuksensa. Vene kieppui kolme, neljä kertaa ympäri ja tuli\nsitten täyteen vettä. Uppoaminen oli edessä. Tinasotamies seisoi\nkaulaa myöten vedessä ja vene upposi uppoamistaan. Paperi suli\nminkä ehti, vesi peitti jo sotamiehen pään, — silloin ajatteli hän\nherttaista pientä tanssijatarta, jota hän ei enää milloinkaan saisi\nnähdä, ja hänen korvissaan kaikui:\n\n#p \"Riennä, riennä, sotamies! Kuolemaan sun kulkee ties!\" p#\n\nPaperi halkesi, ja tinasotamies syöksyi veteen mutta joutui samassa\nsuuren kalan kitaan.\n\nHui kuinka tuli pimeä! Kalan vatsassa oli vielä synkempää kuin\nojasillan alla, ja sitten siellä oli niin ahdasta. Mutta tinasotamies\npysyi vakaana, makasi suorana kuin seiväs, kivääri kainalossa.\n\nKala hyppi ja kieppui, se teki mitä kamalimpia liikkeitä, vihdoin\nviimein se pysähtyi ja oli ihan hiljaa. Oli kuin salama olisi\niskenyt siihen. Jo paistoi vastaan kirkas päivä, ja joku huusi:\n\"Tinasotamies!\" Kala oli joutunut ihmisen pyydykseen, torille\nja sieltä keittiöön, missä palvelustyttö halkaisi sen suurella\nveitsellä. Hän kävi hyppysineen kiinni sotamieheen ja vei hänet\nsisähuoneeseen. Paikalla riensivät kaikki katsomaan sitä merkillistä\nmiestä, joka oli matkustanut kalan vatsassa. Mutta tinasotamies\nei ollut ensinkään ylpeä. He asettivat hänet pöydälle ja — voi\nihmettä ja kummaa! Tinasotamies oli palannut samaan huoneeseen, missä\nhän ennen oli ollut, hän näki samat lapset, ja samat leikkikalut\nolivat pöydällä. Entisellään oli linnakin ja herttainen pieni\ntanssijatar. Neiti seisoi yhä toisella jalallaan ja piti toista\nkorkealla ilmassa, hän oli hänkin vakaana pysynyt paikoillaan. Tämä\nliikutti tinasotamiehen mieltä niin, että hän oli vuodattamaisillaan\ntinakyyneliä, mutta eihän sellainen olisi sopinut. Hän katsoi\nneitiin, ja neiti katsoi häneen, mutta kumpikaan ei virkkanut mitään.\n\nSamassa tuli toinen pikkupojista ja viskasi sotamiehen suoraan\nuuniin. Hänellä ei ollut siihen mitään syytä. Nuuskarasian noita\nvarmaan oli pitänyt peliään.\n\nTinasotamies seisoi liekkien keskellä hirveässä kuumuudessa. Ei hän\nitsekään tietänyt tuliko hänessä poltti vaiko rakkaus. Hänen värinsä\nolivat kokonaan kuluneet; matkan rasitukset vaiko suru häntä olivat\nkuluttaneet, sitä ei kukaan saattanut sanoa. Hän loi katseensa\npieneen neitiin, ja neiti katsoi häneen. Sotamies tunsi sulavansa,\nmutta seisoi yhä vakaana, kivääri kainalossa. Samassa avasi joku\noven, tuulenpuuska kävi kiinni tanssijattareen, ja hän lensi keveänä\nkuin keijukainen uuniin tinasotamiehen luo, hulmahti tuleen ja\nhävisi. Tinasotamies suli palloksi, ja kun palvelustyttö seuraavana\npäivänä otti tuhkaa uunista, tapasi hän hänet pienenä tinasydämenä.\nTanssijattaresta ei ollut jälellä muuta kuin paljetti, ja sekin oli\npalanut sysimustaksi.\n\n\n\n"]