[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fC0GaMsrZOaTNof-UWWRNggxW7nesBm21Rnk2bwVJ4jc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},2673,"Suuri arvoitus","London, Jack (todennäk. John Griffith Chaney)",1876,1916,"2673-london-jack-suuri-arvoitus","2673__London_Jack__Suuri_arvoitus",null,"romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1912,1927,27370,170853,false,69697,[24,25],"Klondike River Valley (Yukon) -- Fiction","Short stories, American -- Translations into Finnish",[27,28],"Adventure","Novels","\"Suuri arvoitus\" by Jack London is a novel published in 1915. A university professor imprisoned in San Quentin endures brutal torture through a canvas jacket designed to break his spirit. He discovers an extraordinary escape: entering trance states where he walks among the stars and experiences fragments of past lives across different ages and cultures. Based on real prison torture methods and interviews with former convict Ed Morrell, the story blends mysticism, reincarnation, and science fiction into a tale of survival and transcendence. (This is an automatically generated summary.)",[31],"A.I.R.",210,"Seikkailutarina sijoittuu Klondiken ankariin erämaihin, joissa ystävykset Kit ja Shorty etsivät kultaa ja kamppailevat luonnonvoimia vastaan. He kohtaavat matkallaan vaaroja, nälkää ja tarunomaisia valkoisia intiaaneja pohjoisen lumisilla seuduilla.","jack Londonin 'Suuri arvoitus' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2673.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Petri Sipola ja Projekti Lönnrot.","SUURI ARVOITUS\n\nKirj.\n\nJack London\n\n\nSuomentanut\n\nA.I.R.\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Suomi,\n1927.\n\n\n\n\n\n\nSUURI ARVOITUS.\n\n\n— Niin, olen kyllä pannut merkille, että sinä et ole järin kärkkäästi\nponnistellut avioliittoon päästäksesi — toisti Shorty jatkoksi\nkeskusteluun, joka parisen minuuttia aikaisemmin oli katkennut.\n\nKit ei vastannut. Hän istui makuusäkin reunalla tulen ääressä ja tutki\nlumeen kellistämänsä vetokoiran käpäliä tämän murahteluista huolimatta.\nShorty käänteli kepin päässä höyryävää mokkasiinia ja tarkasteli\nsamalla terävästi toverinsa kasvoja.\n\n— Silmäileppä revontulia! — hän jatkoi. — Kevytmielisen näköisiä, eikö\ntotta? Ihanhan ne muistuttavat noita oikullisia naisia, jotka tanssivat\nheilutellen hameitaan. Kaikki parhaatkin naiset ovat kevytmielisiä,\nelleivät satu olemaan tyhmiä. Ja kaikki ne ovat kissojen tapaisia\nniin isot kuin pienet, herttaiset ja ei herttaiset. Ne ovat kuin\nkiljuvat jalopeurat ja hyeenat, niin, jumala paratkoon, sitä ne ovat\nvainotessaan miestä, jota mielivät. —\n\nShortyn yksinpuhelu jäi vastausta vaille. Kit läimäytti kädellään\nkoiraa, kun se tapaili häntä purra ja tarkasteli edelleen sen\nvereslihalle vioittuneita käpäliä.\n\n— Hm! — hymähti Shorty. — Kenties ajattelet, että minä en olisi päässyt\nnaimisiin, vaikka itse olisin halunnutkin? Luultavasti sinä et usko,\nettä minä olisin saattanut joutua naimisiin, ellen olisi lähtenyt\nkarkuun? Kuulehan, Storm, huvittaako sinua kuulla, mikä minut pelasti?\nNiin, siitä saan kiittää hyviä keuhkojani. Minä kiisin kuin salama!\nTahtoisinpa nähdä sen hamehelman, joka kykenisi saamaan keuhkoni\nsalpautumaan. —\n\nKit päästi koiran jalan irti ja kääntyi hänkin huolehtimaan keppien\npäissä höyryävistä mokkasiineistaan. — Olemme pakoitetut huomispäivän\nviipymään täällä suutaroimassa mokkasiinejamme — hän sanoi. — Jäätynyt\nhangen pinta kuluttaa anturoita ihan tavattomasti. —\n\n— Eiköhän olisi parasta jatkaa matkaa — ehdotti Shorty. — Meillä ei ole\nriittävästi muonaa paluumatkaa varten ja meidän on helkkarin kiiruusti\nsaatava käsiimme joko peuroja tai valkeita intiaaneja tai muutoin\nolemme pakoitetut pistämään poskeemme koiramme koipineen päivineen.\nMutta tahtoisinpa kysyä, onko kukaan koskaan nähnyt valkoisia\nintiaaneja? Varmasti mielikuvitusta koko juttu? Mitenkä intiaani voisi\nolla valkoinen? Se on yhtä luonnonvastaista kuin että olisi olemassa\nvalkoisia neekereitä. Storm, kyllä meidän on jatkettava matkantekoa\nhuomenna. Nämä seudut vaikuttavat täysin kuolleilta — ainakin mitä\nriistaan tulee. Kokonaiseen viikkoon me emme ole osuneet edes jäniksen\njäljille, senhän hyvin tiedät. Ja meidän on kiirehdittävä pakoon täältä\nkorvesta runsasriistaisimmille seuduille. —\n\n— Matkanteko sujuu paljon joutuisammin, kun kaikki olemme saaneet\npäivän verran lepuuttaa jalkojamme ja uusia mokkasiinimme — neuvoi Kit.\n— Ja jos sattunet jollekin ylevämmälle paikalle, niin luo yleissilmäys\njoka suunnalle. Todennäköisesti me tulemme tasankoseuduille minä\nhetkenä tahansa. Siihenhän La Perle meitä myös kehoitti. —\n\n— Hm! Omista kertomuksistaan päättäen La Perle samoili näillä seuduin\nkymmenisen vuotta sitten ja hän ei voi muistaa mitä hän silloin näki,\nkoska hän oli ollut niin hirveän nälkiintynyt. Hänhän mainitsi vuoren\nhuipulla liehuvan isoja lippuja! Yksistään se osoittaa, ettei hän ollut\ntäysin selvä päästään. Ja hän sanoi myös, ettei hän ollut tavannut\nmitään valkoisia intiaaneja — ne olivat Antonin keksintöä. Ja tämä\nAnton siirtyi muille paremmille maille jo parisen vuotta ennen meidän\ntuloamme tänne Alaskaan. Mutta huomenna aion koettaa parhaani ja ehkäpä\nhyvinkin onnistun saamaan hirven näköpiiriini. Mitä arvelet makuulle\nmenosta?\n\nKit oleili aamupäivän leiripaikalla, ompeli ahkerasti koiran\nmokkasiineja ja korjaili valjaita. Puolelta päiviltä hän valmisti\naterian kahdelle hengelle, söi oman osansa ja kävi odottelemaan Shortyn\ntuloa takaisin. Tunnin kuluttua hän sitoi lumikengät jalkoihinsa\nja lähti etsiskelemään toveriaan. Hän seurasi tämän jälkiä ja ne\nveivät hänet joenäyrästä pitkin kapeaan rotkoon, jonka takana avautui\nsopivia hirvilaidunmaita. Mutta mitään hirviä siellä ei ollut käynyt\nviime syksynä sataneen lumen jälkeen. Shortyn mokkasiinien jäljet\njohtivat hirvilaitumen poikki pitkin loivasti ylenevää vuorenrinnettä.\nSaavuttuaan vuorenharjanteelle Kit pysähtyi. Jäljet jatkuivat\nvastakkaisella puolella rinnettä alas. Noin mailin päässä hän huomasi\njokiäyräällä kasvavan kuusia, ja oli Shorty kaikesta päättäen kulkenut\nkuusikkoon ja sieltä edelleen. Kit vilkaisi kelloonsa, ajatteli pian\nalkavaa pimeää, koiria ja leiripaikkaa ja päätti vastahakoisesti olla\njatkamatta matkaa. Mutta ennenkuin hän kääntyi paluumatkalle, hän\ntähyili kauan ympärillensä. Koko itäisen taivaanrannan täyttivät Rocky\nMountainen lumipeitteiset huippuvuoret. Näytti siltä kuin olisi tuo\nloputon vuoristosarja auttamattomasti nostanut tien pystyyn siltä,\njoka halusi päästä La Perlen kuvaamalle tasankomaalle. Oli kuin vuoret\nolisivat yhteisesti vannoutuneet työntämään takaisin länttä kohti\nja Yukon joelle jokaisen ylipyrkijän. Kit tuumaili, että mitenköhän\nmonta kulkijaa ennen häntä tuo peloittava näky oli yllättänyt heidän\nsaavuttuaan tänne asti. La Perle tosin ei ollut masentunut tuosta\nnäystä, mutta hän olikin tullut vastakkaiselta suunnalta.\n\nKeskiyöhön saakka Kit piti yllä suurta tulta opastaakseen Shortya,\nja heti aamun valjettua hän valjasti koirat ja ryhtyi uudelleen\nseuraamaan jälkiä. Ahtaan jokilaakson keskikohdalla hänen johtokoiransa\nhöristi korviaan ja haukahti. Häntä vastaan asteli kuusi intiaania,\njotka ollen koiritta kantoivat selässään hyvin vähäisiä kantamuksia.\nIntiaanit ympäröivät heti Kitin, ja monta seikkaa heissä ihmetytti\nhäntä. Ilmeisesti he olivat etsineet häntä. He puhuivat sellaista\nintiaanimurretta, josta hän ei ymmärtänyt ainoatakaan sanaa. He\neivät olleet valkoisia intiaaneja, joskin he pituudellaan ja\njykevämmyydellään erosivat Yukonin jokilaakson intiaaneista. Viidellä\nheistä oli Hudson Bay Companyn vanhamalliset rihlapyssyt, kun taasen\nkuudennen kädessä Kit näki winchesterin, jonka hän heti tunnusteli\nShortyn omaksi.\n\nEnsitöikseen he vangitsivat Kitin, joka aseettomana ei kyennyt\nryhtymään vastarintaan. Sitten he vetivät reestä esiin kaiken\nmitä siinä oli, jakoivat saaliin keskenään, kukin liittäen osansa\nkantamukseensa, niin että Kitin kannettavaksi jäi vain hänen oma ja\nShortyn makuusäkki. Lopuksi koirat vapautettiin valjaista, ja kun Kit\npani sitä vastaan, viittoilivat intiaanit tien olevan siksi huonon,\nettä sitä oli reellä mahdoton kulkea. Kitin ei siis auttanut muu\nkuin taipua välttämättömyyteen; hän nosti reen kannoilleen pystyyn\njokiäyrään reunalle ja lähti tallustelemaan vartijainsa parissa. He\nkulkivat pohjoista kohti vuoriharjanteen yli ja saapuivat kuusikkoon,\njonka Kit edellisenä päivänä vilahdukselta oli nähnyt. He seurasivat\njoenvartta päälle kymmenisen mailia ja kun se alkoi kiertää länteen\npäin, niin he jättivät sen suunnaten kulkunsa itään pienenlaista joen\nsivuhaaraa pitkin.\n\nEnsimmäisen yön he viettivät leirissä, joka oli ollut käytännössä\nuseampia päiviä. Täällä oli suuri varasto tuoretta lohta ja eräänlaista\nlihajauhetta, minkä kaiken intiaanit nyt ottivat mukaansa. Leiriltä\nlähti lukuisia lumikengänjälkiä — varmasti Shortyn vangitsijoitten,\npäätteli Kit ja ennenkuin ilta oli täysin pimennyt, onnistui hänen\neroittaa Shortyn tavallisuutta kapeammat lumikengänjäljet. Kun hän\nmerkkien avulla tiedusteli intiaaneilta oliko asianlaita näin,\nnyökkäsivät nämä hyväksyvästi ja viittoilivat pohjoista kohti.\n\nSeuraavina päivinä viittoilivat intiaanit alati pohjoista kohti,\nja tallottu tiekin, joka kiemurteli babylonimaisen sekasotkuisesti\nkalliolohkareitten lomitse, osoitti koko ajan pohjoista suuntaa.\nYhäti näytti siltä kuin tie siinä paikassa päättyisi, mutta aina\nse vaan kiertäen ja kaartaen etsi itselleen uusia ylimenopaikkoja\nkulkukelvottomat vuoriharjanteet vältellen. Alavammissa laaksoissa\noli hanki erittäin syvää, eivätkä he lumikengittä olisi voineet edetä\naskeltakaan. Kitin vartijat olivat kaikki nuoria, reippaita miehiä,\njotka kulkivat sangen nopeasti, ja niinpä hän tunsi mielensä ylpeäksi\nkestäessään vaivatta heidän rinnallaan. Intiaanit olivat lapsuudestaan\nsaakka totuttautuneet pitkiin matkoihin ja lumikenkiin, mutta myös Kit\noli siksi hyvässä kunnossa, ettei matkanteko rasittanut häntä enemmän\nkuin heitäkään.\n\nKuudentena päivänä he tulivat keskimmäiselle vuoristosolalle, joka\nsitä ympäröiviin kallioseinämiin verraten oli matalalla, mutta silti\nitsessään peloittavan korkealla ja kuormitetuin re'in luoksepääsemätön,\nja he kulkivat sen läpi. Vielä viisi päivää samoiltuaan ja\nlaskeuduttuaan alamäkeä he saapuivat aukealle, matalakumpuiselle\nmaastolle, jonka La Perle kymmenisen vuotta sitten oli löytänyt. Kit\ntunsi sen heti ensi näkemältä. Pakkanen oli pureva, lämpömittari\nosoitti neljäkymmentä astetta alle nollan ja ilma oli niin kuulas, että\nKit saattoi nähdä jopa sadan mailin päähän. Ja hän näki edessään vain\nloppumattomia tasankomaita. Ylempänä idässä Rocky Mountain tapaili\nlumipeitteisillä huipuillaan pilviä. Etelässä ja lännessä kiertelivät\nne lukuisat vuoristosarjat, joiden yli he olivat kulkeneet. Ja tässä\nvaltavassa piilopaikassa lepäsi se maa, jonka läpi La Perle oli\nkulkenut — luminen, mutta osan vuotta varmasti runsasriistainen ja\nkesäisin hymyilevä ja ihana lukuisine kukkineen.\n\nHe samosivat leveää jokea pitkin, ohi lumipeitteisten raitojen ja\nlehdettömien haapojen ja sivuutettuaan useita kuusikkoviidakkoja\nhe puolilta päiviltä saapuivat äskenjätetylle leiripaikalle. Mutta\nintiaanit eivät pysähtyneet tähän, ja Kit ehti vain hätäisesti laskea\nneljä, viisisataa nuotionsijaa, josta hän päätteli kansan lukumäärän\nuseaksi tuhanneksi. Väkijoukko oli vasta äskettäin polkenut tien niin\nkovaksi, että Kit ja hänen vartijansa saattoivat irroittaa lumikengät\njaloistaan ja jatkaen matkaa pelkissä mokkasiineissa parantaa vauhtia\ntuntuvasti. Moni seikka osoitti metsänriistaa löytyvän runsaasti\n— näkyi suden- ja ilveksenjälkiä, joita eläimiä täällä ei olisi\nvoinut olla ilman liharuuan saantia. Kerran yksi intiaaneista päästi\ntyytyväisen huudahduksen ja osoitti laajaa lumitasannetta, jolla näkyi\nlukemattomia peurankalloja ja joka oli niin ylösalaisin pengottu ja\ntallattu kuin olisivat oikeat sotajoukot siinä temmeskelleet. Heti\nKit arvasi, että metsästäjät olivat siinä toimeenpanneet todellisen\njoukkoteurastuksen viime lumisateen jälkeen.\n\nPitkäaikaisen hämärän valjettua eivät intiaanit osoittaneet\nvähäisintäkään aikomusta leiriytyä. He jatkoivat vaellustaan yhä\nenenevässä pimeydessä johtonaan taivaalla tuikkivat tähdet, joitten\nloistoa kuitenkin vihertävät revontulet himmensivät. Kitin koirat\neroittivat ensimmäiseksi leirin äänet; ne höristivät korviaan ja\npäästivät pitkällisestä odotuksesta jännittyneinä sekä peräti\nikävystyneinä kiihkeän haukunnan. Vähitellen miehetkin eroittivat\nmelun tapaisen äänen tosin välimatkan vaientamana, mutta vailla\ntuota miellyttävää sävyä, mikä tapaa olla ominaista kaukaiselle\nhälinälle. Se kuulosti hurjalle, sietämättömälle kiljunnalle, jota\nsäestivät toiset vieläkin vihlovammat äänet: susikoirien pitkäveteinen\nsudenulvonta. Kit eroitti varovaisesti kellonsa lasin ja tapaillen\nviisareita sormenpäillään päätteli hän kellon olevan yksitoista. Hänen\nseuralaisensa kiristivät vauhtia. He olivat kulkeneet kaksitoista\ntuntia yhteen menoon, mutta siitä huolimatta muuttui heidän kulkunsa\nmiltei juoksumarssiksi. Vielä heillä oli edessään tiheä kuusiviidakko,\nmutta päästyään siitä he tulivat monen monien tulten loisteeseen,\nmiltei keskelle äkkiä kiihtyvää melua. He olivat suuressa leirissä.\n\nHeidän kulkiessaan metsästäjäleirin säännöttömissä sokkeloissa löi\nhälinä joka taholta hyökyaaltona heitä vastaan; kuului huutoja,\ntervehdyksiä, kysymyksiä ja vastauksia, kokkasanoja, jotka eivät\nsuinkaan jääneet vastausta vaille, susikoirien vihaista murinaa, kun ne\nraivostuneina tykinammusten tavoin hyökkäsivät Kitin outojen koirien\nkimppuun, naisten torailua, lasten kirkunaa ja uusiin tuskiin herääväin\nsairasten valitusta, koko tuo helvetillinen melu, jollaista saattoi\nsyntyä vain raakain villikansain leirissä.\n\nHe pysähtyivät nuotion ääreen, jolla Shorty muutamien nuorten\nintiaanien kanssa taljoilla istuen parhaillaan paistoi suuria\npeuranlihakimpaleita. Kolme nuorta intiaania, jotka makasivat\nturkiksiin kääriytyneinä viereisellä kuusenhavuvuoteella, kohosivat\nistualleen. Shorty tuijotti nuotion yli toveriinsa yhtä järkkymättömän\nvakavailmeisenä kuin intiaanitkin, ja hän jatkoi lihan paistamista\ntekemättä pienintäkään elettä.\n\n— Mitä tämä merkitsee? — kysyi Kit puolittain kiusaantuneena. — Oletko\nkadottanut puhelahjasi? —\n\nShortyn kasvoille ilmaantui entinen tuttu virnistys.\n\n— Enpä tietenkään — hän vastasi — olen vain intiaani. Opettelen olemaan\nosoittamatta mielenliikutusta. Milloin ne sinut kaappasivat käsiinsä? —\n\n— Katoamisesi jälkeisenä päivänä. —\n\n— Hm! — sanoi Shorty silmissään puolittain ilakoiva ilme. — Suuret\nkiitokset vain — minulla on nykyisin erikoisen hyvä. Meillä on\ntässä poikamiesleiri. — Ja hän osoitti kädellään sen ihanuuksia:\nnuotiota, kuusenhavuvuoteita, peurannahoista valmistettuja telttoja\nja pajunvarvuista punottuja tuulensuojustimia. — Ja tuossa ovat\npoikamiehet. — Hän viittoili nuoria miehiä kohti ja sokelsi heidän\nkielellään joitakin kurkkuääniä, huomaavaisuus, joka silmänräpäyksessä\nsai miesten silmät säteilemään ja heidän valkeat hampaansa\nvälähtelemään. — Ne ovat ihastuksissaan tavatessaan sinut, Kit. Käyhän\nistumaan ja kuivattele mokkasiinejasi, niin minä hommaan sinulle\nsillä välin hieman syötävää. Enkö olekin aika mestari oppimaan heidän\nkieltään, vai miten? Ja samoin on sinunkin yritettävä, sillä näyttää\nsiltä kuin täytyisi meidän jäädä pitemmäksi aikaa näitten ihmisten\npariin. On täällä kolmaskin valkoinen mies. Hänet ne sieppasivat kuusi\nvuotta sitten — irlantilainen, joka joutui satimeen Suuren Orjajärven\nseutuvilla. Hänen nimensä on Danny Mc Can. Hän on lyöttäytynyt yhteen\nerään intiaaninaisen kanssa. Heillä on jo kaksi lastakin. Mutta hän\naikoo livistää tiehensä heti tilaisuuden tullen. Näetkö tuon pikku\nnuotion tuolla oikealla? Siellä hän asustaa.—\n\nKit oli ilmeisesti saavuttanut määräpaikkansa, sillä hänen\nseuralaisensa jättivät hänet koirineen tähän ja marssivat eteenpäin\nsuuren leirin keskustaan. Hänen tarkastellessaan jalkavarusteitaan ja\npureskellessaan pieniä lihakimpaleita jatkoi Shorty ruokahommiaan ja\npuheli:\n\n— Niin, Kit, nyt me vasta olemme joutuneet satimeen. Ja meidän\non pinnistettävä kaikkemme päästäksemme pakoon. Nämä ovat oikein\npesunkestäviä, villejä intiaaneja. Ne eivät ole valkoisia, mutta\nniitten päällikkö on. Hän puhuu ikäänkuin hänellä olisi suu täynnä\nkuumaa puuroa, ja ellei hän ole täysiverinen skotlantilainen, ei\nskotlantilaisia ole maailmassa laisinkaan. Mies on koko joukon käskijä\nja päämies. Hänen sanansa on laki, pane se mieleesi heti alussa. Danny\nMc Can on yrittänyt pujahtaa tiehensä jo kuutisen vuotta. Danny on\nkaikin puolin sukkela poika, mutta hänessä ei ole kylliksi pontta.\nHän tuntee tien täältä pois — metsästysmatkoilla hän sen on saanut\ntietoonsa, ja se on länteenpäin tiestä, jota pitkin sinä ja minä\ntulimme. Hän ei ole ollut kyllin rohkea lähteäkseen yksin taipaleelle,\nmutta kolmeen mieheen me sen kyllä voimme tehdä. Poskiparta on kyllä\nmahtava mies, mutta kaikesta huolimatta on hän vetelys. —\n\n— Kuka on Poskiparta? — Ja huolimatta siitä, että suunsa oli täynnä\nkuumaa lihaa, Kit hetkiseksi pysähdytti pureskelunsa tehdäkseen tämän\nkysymyksen.\n\n— No, tietysti tuo ylihölmö — tuo skotlantilainen! Hän on jo käynyt\nvanhaksi, ja nyt hän varmasti nukkuu. Mutta huomenna hän sinulle kyllä\nosoittaa kuinka vähäpätöinen olento sinä olet hänen valtakunnassaan.\nKaikki nämä seudut kuuluvat hänelle, se sinun on kaikin mokomin\ntaottava päähäsi. Ei täällä koskaan ole toimitettu mitään maanjaon\ntapaista, kaikki on hänen omaansa. Ja hän kyllä pitää huolen siitä,\nettet sitä unohda. Hänen metsästysmaansa ovat kahdenkymmenen tuhannen\nneliömailin laajuiset, eikä hän ole kenenkään käskettävissä. Hän\non valkoinen intiaani, hän ja hänen tyttöletukkansa. Mutta et saa\ntuijottaa minuun tuolla tavoin. Odotahan, kun saat nähdä tuon\ntyttölapsen. Se on jotain erikoista se, hän on aivan yhtä valkoinen\nkuin ukkorähjänsä — tarkoitan Poskipartaa. Entä peurat! Olen ne omin\nsilmin nähnyt. Siinä oli varmasti satatuhatta naulaa elävää, maukasta\nlihaa, ja laumaa seurasi kymmenentuhatta sutta ja villikissaa, jotka\nelivät eksyneistä peuroista ja jätteistä. Mutta viis me jätteistä.\nDauma on nyt menossa itää kohti, ja pian me seuraamme sitä. Me syömme\npeuranlihaa ja mitä emme jaksa syödä sen me savustamme tai suolaamme\nkevätpuolen tarpeiksi, kunnes lohi kutee. Niin, jos voit sanoa lohesta\nja peuroista jotain sellaista mitä Poskiparta ei tiedä, niin silloin\nolen minä vihoviimeinen kerskailija. —\n\nOli aamu ja molemmat nuoret miehet istuivat peurantaljoilla ja söivät\naamiaistaan, minkä muodosti paistettu peuranliha sikäli kuin se ehti\nkypsyä. Kitin katsahtaessa ylös osuivat hänen silmänsä erääseen\npieneen, hintelään mieheen, joka oli puettu villi-ihmisten tavoin\nnahkoihin, mutta oli eittämättömästi valkoihoinen. Mies asteli\nkoiravaljakon edellä ja kaksitoista intiaania seurasi perästä. Kit\ntaittoi höyryävän peuranluun ja imeskellessään lämmintä ydintä hän\ntarkkaili isäntänsä liikkeitä tämän yhä lähestyessä heitä. Pörröinen\nposkiparta ja kellanharmaat hiukset, jotka olivat leirisavussa\ntummentuneet, peittivät suurimman osan miehen kasvoja, mutta jättivät\nnäkyviin hänen laihat, kuopille painuneet poskensa. Mutta tuo on\nterveen ihmisen laihuutta, tuumaili Kit pannessaan merkille miehen\nlaajentuneet sieraimet ja leveän, kohoilevan rinnan, jotka seikat\nolivat omiansa todistamaan mitä terveet elämäntavat saavat aikaan\nihmisessä.\n\n— Hyvää päivää! — sanoi mies riisuen kintaan kädestään. — Nimeni on\nSnass — hän lisäsi ja ojensi paljaan kätensä Kitille.\n\n— Minun nimeni on Bellew — vastasi Kit, joka tunsi rohkeutensa\nheikkenevän kohdatessaan toisen läpitunkevat, mustat silmät.\n\n— Teillä on nähdäkseni kaikissa tapauksissa jotain syötävää! —\n\nKit nyökkäsi ja tarttui jälleen ydinluuhun. Tuon skotlantilaisen\nsorahteleva puhetapa hyväili niin oudosti hänen korviaan.\n\n— Laihaa ruokaa, mutta me emme juuri koskaan näe nälkää. Ja näin on\nluonnollisempaa kuin tuo keinotekoisesti lihotettujen eläinten syönti\nkaupungeissa. —\n\n— Ette näy pitävän kaupungeista — sanoi Kit hymyillen vain jotakin\nsanoakseen. Mutta hän hämmästyi suuresti nähdessään kuinka Snass\nmuuttui.\n\nNäytti siltä kuin olisi miehen koko ruumis käpristynyt kokoon, ja\nhän värähti kuin herkkä kasvi kosketuksesta. Mutta pian hän jälleen\npääsi tasapainoon, hänen kasvonsa kävivät ankaran katkerailmeisiksi\nja silmänsä ikäänkuin syytivät määrätöntä tuskaa ja vihaa. Hän\nkäännähti nopeasti, hillitsi itsensä täydellisesti ja virkahti yli olan\npuolittain välinpitämättömästi: — Tapaamme myöhemmin, herra Bellew.\nPeurat painuvat itää kohti, ja minä tahdon mennä edeltäkäsin sopivaa\nleiripaikkaa valitsemaan. Kaikki toiset seuraavat jäljessä huomenna. —\n\n— Häntä voi sanoa Poskiparraksi, eikö totta? — mutisi Shorty Snassin\npoistuttua pienen joukkonsa etunenässä.\n\nKit kuivasi kätensä susikoiran turkkiin ja koira tuntui moisesta\nkäsittelystä olevan erittäin hyvillään, sillä heti se alkoi nuoleskella\nmakeaa rasvaa. Myöhemmin aamupäivällä Kit lähti kiertämään leiriä,\njonka kaikki asukkaat näyttivät olevan kiinni mitä erilaisimmissa,\narkisissa askareissa. Aivan äskettäin oli suuri metsästysjoukkue\npalannut kotiin, ja miehet hajaantuivat kukin omille tulilleen.\nNaisia ja lapsia oli juuri lähdössä ajelemaan koirilla, jotka olivat\nvaljastetut tyhjien kanadalaismallisten rekien eteen; naisia, lapsia\nja koiria tuli vetäen raskaita, hiljattain tapettujen eläinten\nruhoja, jotka kuitenkin jo olivat ehtineet jäätyä. Sillä joskin kevät\noli tulossa, oli ilma varsin kylmää ja koko tämä villi näytelmä\ntapahtui kolmenkymmenen asteen pakkasessa. Mitään kudottuja vaatteita\nei näkynyt, vaan kaikki olivat puetut turkkeihin ja parkittuihin\nnahkoihin. Poikia kulki edestakaisin jousipyssyt käsissä ja\nluukärkisillä nuolilla täytetyt viinet selässä; ja lukuisasti Kit myös\nnäki veitsiä joko kivestä tai luusta valmistettuja riippuvan vöissä\nja erikoisissa kaulahihnoissa. Nuotioitten ääressä istuskeli naisia\nlihaa savustamassa ja heidän selässään näkyi lapsia, jotka silmät\nsuurina ihmettelivät maailman touhinaa ja imeskelivät talikimpaleita.\nKoirat, jotka olivat läheistä sukua susien kanssa, lähentelivät karvat\npörröisinä Kitiä, sillä ne vainusivat hänessä muukalaisen, johon eivät\nkuitenkaan uskaltaneet käydä käsiksi, hänellä kun oli lyhyt ryhmysauva\nkädessä.\n\nLeirin keskustassa Kit tuli nuotiolle, joka, laajemmassa aukiossa\nollen, ilmeisesti oli Snassin. Vaikka kaikki olikin tilapäisen\nyksinkertaista, niin oli se muita suuremmassa ja tukevammassa\nmittakaavassa tehty. Suuri joukko nahkoja ja kaikenlaisia varusteita\noli kasattu eräänlaiselle puutelineelle, jonne koirat eivät ylettyneet.\nSuurenlainen puoliteltanmuotoon pingoitettu purjekangas oli makuu-\nja työpaikan suojana. Yhdelle sivulle oli pystytetty silkkiteltta,\njollaisia tutkimusmatkailijat ja suurriistaa metsästävät rikkaat\nmiehet käyttävät. Kit ei ollut vielä koskaan nähnyt sellaista telttaa\nja sentähden hän meni lähemmäksi sitä. Hänen tarkastellessaan telttaa\navautui sen esirippu ja nuori nainen astui siitä ulos. Nainen ilmestyi\nniin äkkiä hänen eteensä, että Kitistä kaikki tuntui kuin unennäöltä.\nJa hän itse näytti tehneen saman vaikutuksen naiseen, ja niin he jäivät\npitkäksi aikaa tuijottamaan toisiinsa.\n\nNainen oli kokonaan turkiksiin puettu, ja nämä turkikset olivat niin\nupeat ja ihanat ettei Kit koskaan ollut sellaisista edes uneksinutkaan.\nHänen _parkansa_ huppukauluksineen oli valmistettu jostakin\neriskummallisesta verrattain vaaleahkosta, hopeanharmaasta nahasta;\nhänen _muklukinsa_, joitten anturat olivat mursunnahasta, olivat tehdyt\nmonen monesta, hopeanharmaasta ilveksennahasta. Kirjaellut käsineet\npolvitupsut — kaikki nuo lukemattomat pukunsa eri turkislajit olivat\nhimmeää hopeaa, joka loisti päivän kylmässä valossa, ja kaikesta\ntästä hopeanhohteesta kohosi kapea, ylväs kaula, ruusuposkinen pää\nsinisine silmineen, pienet korvat, jotka muistuttivat vaaleanpunaisia\nsimpukankuoria ja kastanjanruskeat hiukset, joilla huurrehelmet\nkimaltelivat auringossa.\n\nTämän kaiken ja paljon muutakin Kit näki kuin unennäkönä, mutta sitten\nhänen tietoisuutensa palasi, ja hän tapaili kädellään päähinettään.\nSiinä samassa nuoren naisen kasvojen hämmästynyt ilme muuttui\nhymyilyksi ja nopein, eloisin liikkein hän vetäisi kintaan kädestään ja\nojensi kätensä Kitille.\n\n— Hyvää päivää! — sanoi nainen vakavasti ja hillitysti ihmeen somalla\näänenpainolla ja hänen äänensä, joka oli yhtä hopeanhelakka kuin hänen\nturkistensa väri, vaikutti ihmeellisesti Kitiin, joka oli tottunut\nintiaaninaisten kimeään kirkunaan.\n\nKit kykeni sopertamaan vain muutamia jokapäiväisiä sanoja, mitkä olivat\nkuin heikko kajastus hänen parhaista seurustelutavoistaan.\n\n— Minua ilahduttaa suuresti tavata teidät! — jatkoi nainen hitaasti ja\nhapuillen, mutta samalla viehkeästi hymyillen. — Teidän täytyy antaa\nanteeksi huono englanninkielen taitoni. Se ei ole hyvä. Minä olen\nenglantilainen niinkuin tekin —vakuutti hän vakavana. — Isäni, hän on\nskotlantilainen. Äitini, hän on kuollut. Hän oli puoleksi ranskalainen\nja englantilainen sekä sen lisäksi hivenen verran intiaani. Hänen\nisänsä oli mahtava mies Hudson Bay-yhtiössä. Brr — — on kylmä! — Hän\npisti kätensä kintaaseen ja alkoi hieroa korviaan, mitkä vähitellen\nolivat käyneet yhä valkoisemmiksi. — Menkäämme nuotion luo juttelemaan.\nNimeni on Labiskwee. Miksi teitä sanotaan? —\n\nTällä tavoin Kit tutustui Labiskweehen, Snassin tyttäreen, jota Suass\nitse nimitti Margaretiksi.\n\n— Snass ei ole isäni oikea nimi — sanoi nainen Kitille. — Snass on vain\nintiaaninimi. —\n\nKit sai sinä päivänä paljon tietää ja samoin sitä seuraavinakin,\nkun metsästäjäleiri seurasi peuralauman jälkiä. Nämä olivat oikeita\nvilli-intiaaneja, samaa heimoa kuin ne, joita Anton oli useita vuosia\nsitten kohdannut ja päässyt pakoon.\n\nNyt ne olivat alueensa länsirajoilla ja kesäisin niillä oli tapana\nsiirtyä Jäämeren tundrarannoille ja itäänpäin aina Luskwalle saakka.\nMikä joki Luskwa oli, siitä ei Kit päässyt selville, eikä Labiskwee\nenempää kuin Mc Cankaan tainnut sitä hänelle selittää. Silloin tällöin\nSnass seurueineen, jonka muodosti joukko rotevia metsästäjiä, teki\nretkiä itään Kalliovuorten yli, ohi järvien ja Mackenzie-joen takana\noleviin erämaihin. Viimeksi sinne tehdyllä retkellä oli Labiskween\nkäyttämä silkkiteittä löydetty.\n\n— Se kuului Millicent-Adbury retkikunnalle — selitti Snass Kiitlle.\n\n— Niin, nyt muistan koko jutun. He olivat lähteneet liikkeelle\nmyskihärkiä metsästämään. Apuretkikunta ei löytänyt heistä pienintäkään\njälkeä. —\n\n— Minä tapasin heidät — sanoi Snass. — Mutta he olivat kuolleet\nkumpikin. —\n\n— Mutta sitä ei kukaan tiedä. Uutista ei ole tiedoitettu maailman\nkuuluville. —\n\n— Eikä tiedoitetakaan — lisäsi Snass hymyillen.\n\n— Tarkoitatte, että jos he olisivat olleet hengissä, niin te olisitte\nottanut heidät vangeiksi? —\n\nSnass nyökkäsi päällään. — Niin, heidän olisi täytynyt jäädä elämään\nminun ja kansani pariin. —\n\n— Mutta Antonin onnistui kuitenkin paeta — sanoi Kit uhmaten.\n\n— Minä en muista sellaista nimeä. Kuinka kauan siitä olisi? —\n\n— Neljä — tai viisitoista vuotta — vastasi Kit.\n\n— Hän siis pääsi täältä tosiaankin pujahtamaan? Tiedättekö, olen\nuseasti ajatellut miten hänen on mahtanut käydä. Me nimitimme häntä\nPitkähampaaksi. Hän oli voimakas mies — voimakas mies. —\n\n— La Perle kulki näitten seutujen poikki kymmenen vuotta sitten. —\n\nSnass pudisti päätään.\n\n— Hän löysi leiritulienne jätteitä. Silloin oli kesä. —\n\n— Se selittää koko jutun — vastasi Snass. — Kesäisin me samoilemme\nsatojen peninkulmien päässä pohjoisessa. —\n\nPonnistuksistaan huolimatta Kitin ei onnistunut saada vähäisintäkään\nvihiä siitä, mikä mies Snass oli ollut ennen Pohjolan lumiaavikoille\nkotiutumistaan. Hän oli saanut hyvän kasvatuksen, mutta siitä\nhuolimatta ei hän ollut tänne tulonsa jälkeen lukenut ainoatakaan\nkirjaa tai sanomalehteä. Hän ei tiennyt mitä maailmalla oli tapahtunut\ntai tapahtui, eikä hän osoittanut yhtään halua sitä tietääkään. Hän oli\nkuullut Yukonin kullankaivajista ja Clondyken kultalöydöistä. Mutta\nkullanetsijöitä ei ollut milloinkaan näyttäytynyt hänen alueellaan ja\nsiitä hän oli iloinen. Mitään ulkomaailmaa ei hänelle ollut olemassa.\nHän ei kärsinyt siitä edes puhuttavan.\n\nEi Labiskweekaan voinut Kitille kertoa menneistä ajoista. Hän oli\nsyntynyt metsästysalueella. Hänen äitinsä oli ollut hyvin kaunis\n— ainoa valkoinen nainen, minkä Labiskwee oli koskaan nähnyt. Hän\nmainitsi tämän kaihoavin äänin ja niinikään kaipuuta ilmaisivat ne\nlukuisat tilanteet, joina hän teki Kitille tiettäväksi olevansa\nselvillä ulkomaailmasta, jonka ovet hänen isänsä oli sulkenut. Mutta\nmitä hän tiesi, sen hän säilytti salaisuutenaan. Hän oli jo aikaisin\noppinut, että hänen isänsä joutui aina raivon valtaan, kun hän siitä\nyritti puhua.\n\nAnton oli kertonut eräälle intiaaninaiselle hänen äidistään, jonka\nisä oli ollut korkeassa asemassa oleva virkamies Hudson Bay-yhtiössä.\nMyöhemmin oli intiaaninainen kertonut kuulemansa Labiskweelle. Mutta\näitinsä nimeä ei Labiskwee ollut koskaan kuullut.\n\nDanny Mac Canelta oli aivan mahdotonta saada mitään tietoja. Hän\nei pitänyt seikkailuista. Tämänlainen alkuperäiselämä oli hänelle\nkauhistus ja hänen oli täytynyt sitä kestää kokonaista yhdeksän vuotta.\nHänet oli houkuteltu ottamaan pesti valaanpyytilaivaan San Fransiscossa\nja oli hän sitten karannut kolmen toverinsa kanssa. Kaksi heistä oli\nkuollut ja kolmas oli heittänyt hänet oman onnensa nojaan kauhistavalla\netelään vaelluksella. Hän oli elänyt kaksi vuotta eskimojen parissa,\nkunnes rohkeni lähteä vaeltamaan etelää kohti, ja saavuttuaan vain\nparisen päivämatkan päähän eräältä Hudson Bay-yhtiön kauppa-asemalta\noli joukkue Snassin nuoria miehiä vanginnut hänet. Hän oli pieni,\nahdasmielinen mies, joka vain uneksi ja jutteli paluumahdollisuuksista\nrakkaaseen San Fransiscoonsa ja mieliammatistaan siellä.\n\n— Te olette ensimmäinen sivistynyt mies joukossamme — sanoi Snass\neräänä iltana mairitellen Kitille heidän istuessaan leiritulen ääressä\n— lukuunottamatta vanhaa Nelisilmää. Intiaanit nimittivät häntä\nsiten. Hän oli lyhytnäköinen ja käytti senvuoksi silmälaseja ja hän\noli zologianprofessori. (Kit pani merkille sen, että Snass lausui\nnimityksen aivan virheettömästi). Hän kuoli vuosi sitten. Hän oli\neksynyt retkikunnastaan ja nuoret mieheni tapasivat hänet Porcupine\njoen yläjuoksulla. Hän oli hyvin sivistynyt, niin, mutta hän oli myös\nsuuri narri, sillä hänen heikkoutensa oli alituinen pakoonyrittely.\nZologiasta hän oli selvillä ja hän kykeni käsittelemään metalleja,\nLuskwan tuolla puolen, missä on hiiliä, on meillä muutamia erittäin\nansiokkaita käsitaoksia. Hän korjasi pyssymme ja opetti tämän\nvälttämättömän taidon nuoremmillemme. Vuosi sitten hän kuoli, ja me\nsurimme häntä vilpittömästi. Hän hävisi jälleen luotamme — kuten niin\nmonasti ajemminkin — ja me löysimme hänet kuoliaaksi paleltuneena\ntuskin mailin matkan päässä leiristä. —\n\nSamana iltana Snass sanoi Kitille: — Parasta olisi, että valitsisitte\nitsellenne vaimon ja saisitte oman leiritulen. Silloin olisi olonne\npaljon mukavampaa kuin asua yhdessä noitten nuorten miesten kanssa.\n\"Neitotulia\" — ne ovat nuorten tyttöjemme esittämisjuhla, ymmärrättekö\n— ei tosin sytytetä ennenkuin keskikesällä, lohen kutuaikana, mutta jos\nhaluatte voin ne määrätä sytytettäviksi aikaisemminkin. —\n\nKit hymyili ja pudisti päätään.\n\n— Pitäkää mielessänne — sanoi Snass rauhallisesti — että Anton oli\nainoa, jonka on onnistunut päästä täältä pois. Hänellä oli mainio onni,\ntavaton onni. —\n\nLabiskwee kertoi Kitille, että hänen isällään oli rautainen\ntahto. — Vanha Nelisilmä nimitti häntä Jääkuninkaaksi — mitä\nse sitten merkinneekään — tai Pakkastyranniksi, Luolakarhuksi,\nVillieläimeksi, Peurakuninkaaksi, Partaleopardiksi ja jos miksi.\nVanha Nelisilmä rakasti sentapaisia nimiä. Hän se minulle opetti\nenglanninkielentaitoni. Hän oli suuri leikinlaskija ja mahdotonta oli\ntietää milloin hän puheli tosissaan. Ollessani vihainen sanoi hän minua\n_Cheetah_-kumppanikseen. Mitä merkitsee _Cheetah_? [Cheetah oikeammin\nTshitah, laji metsästysleopardeja]. Aina hän minua sillä kiusoitteli. —\n\nLabiskwee jatkoi laverteluaan niin avomielisesti ja lapsellisen\nyksinkertaisesti, että Kitin mielestä se ei yhtään sopeutunut hänen\ntäysin kypsälle naiselliselle ulkomuodolleen.\n\nNiin, hänen isänsä oli hyvin päättäväinen mies. Kaikki ihmiset\npelkäsivät häntä. Kun hän suuttui, niin oli hän hirvittävä kuten\nesimerkiksi porcupinejä kohtaan. Näiden ja luskwa-intiaanien\nvälityksellä hän vaihtoi turkisvarastonsa kauppa-asemilla ampumatarve-\nja tupakkavarastoihin. Hän oli aina menetellyt rehellisesti, mutta\nporeupinien päällikkö alkoi pettää. Snass varoitti häntä kahdesti,\nmutta kun se ei auttanut, poltatti Snass hänen hirsimajakylänsä ja\ntusinan verran porcupinejä kaatui taistelussa. Mutta senjälkeen ei\nkukaan yrittänyt pettää. Erään kerran Labiskween ollessa pieni tyttö\ntuli muuan valkoinen mies surmatuksi yritellessään paeta. Tosin ei\nhänen isänsä sitä tehnyt, mutta hän käski nuorten miestensä ampua\npakolaisen. Joka ainoa intiaani tottelee aina hänen isäänsä.\n\nJa mitä enemmän Labiskwee kertoili Kitille, sen hämärämmäksi muuttui\nSnassin salaisuus jälkimäiselle.\n\n— Niin — sanoi nuori tyttö Kitille — vastatkaa minulle, onko totta,\nettä on ollut olemassa mies ja nainen, nimiltään Paolo ja Francesca ja\nettä he ovat rakastaneet toisiaan suuresti?\n\nKit nyökkäsi.\n\n— Nelisilmä kertoili minulle heistä — puheli tyttö säteilevänä. — Hän\nei siis tekaissutkaan kertomusta omasta päästään. En ollut siitä varma.\nKun kysyin isältä, niin hän suuttui. Intiaanit kertoivat minulle, että\nisäni oli antanut Nelisilmälle huiman läksytyksen. Ja sitten on\nollut olemassa Tristan ja Isolde — kaksi Isoldea — se oli tavattoman\nsurullista. Sillä tavoin tahtoisin minä rakastaa. Rakastavatko kaikki\nnuoret miehet ja naiset maailmassa noin? Täällä he eivät tee niin.\nHe menevät vain naimisiin. Minä olen englantilaista syntyperää enkä\ntahdo mennä naimisiin intiaanin kanssa — menisittekö te naimisiin\nintiaaninaisen kera? Sentähden en tähän mennessä ole sytyttänyt\nneitotultani. Muutamat nuoret miehet ovat vaatineet isältä, että minun\non se sytytettävä. Libash on eräs heistä. Hän on suuri metsästäjä.\nJa Mahkook käy laulamassa laulujaan. Hän on niin leikillinen. Jos\nlähestytte telttaani tänä iltana kun on tullut pimeä, saatte kuulla\nhänen laulavan pakkasessa. Mutta isä sanoo, että saan menetellä mieleni\nmukaisesti, ja sentähden en sytytä tultani. Ymmärrättekö, kun nuori\ntyttö päättää mennä naimisiin, niin hän ilmoittaa siitä tällä tavoin\nnuorille miehille. Nelisilmä sanoi aina, että se on kaunis tapa. Mutta\nitselleen hän ei ottanut vaimoa. Kenties hän oli liian vanha. Tosin\nhänellä oli vähän hiuksia, mutta en silti luule hänen olleen kovin\niäkkään. Mutta mistä tietää olevansa rakastunut? — kuten Paolo ja\nFrancesca, tarkoitan? —\n\nTytön sinisten silmien kirkas ja avoin katse saattoi Kitin hämilleen. —\nSanotaan — änkytti hän — niin, rakastuneet väittävät, että rakkaus on\nenemmän arvoista kuin itse elämä. Kun mies tai nainen tuntee pitävänsä\njostakin ihmisestä enemmän kuin kestään muusta koko maailmassa —\nsilloin hän voi sanoa olevansa rakastunut. Sellaista se on, mutta sitä\non hyvin vaikea selittää. Sitä saattaa vain tuntea — siinä koko juttu! —\n\nLabiskween katse tähyili leiritulten yllä leijailevaa savua, hän\nhuokasi ja ryhtyi jatkamaan valmisteilla olevan nahkakintaan\nneulomista. — No niin — sanoi hän päättävällä äänellä — minä en missään\ntapauksessa milloinkaan mene naimisiin. —\n\n— Jos pääsemme pujahtamaan pakoon, niin on meidän toden totta juostava\nsäälimättä jalkojamme — sanoi Shorty synkästi.\n\n— Tämä on kaikki kuin yhtä jättiläisansaa — yhtyi Kit puheeseen.\n\nHe tähyilivät paljaalta vuorenharjanteelta Snassin lumista valtakuntaa.\nIdässä, lännessä ja etelässä sulkivat tien korkeat vuorenhuiput ja\nharjanteet. Kumpuinen tasanko pohjoisessa näytti rannattomalta, mutta\nhe tiesivät että silläkin suunnalla haittaisi kulkua puolikymmentä\npoikittaista vuoriketjua.\n\n— Tähän vuodenaikaan voisin antaa teille kolmen päivän etumatkan —\nsanoi Snass samana iltana Kitille.\n\n— Te ette voi peittää jälkiänne, ymmärrättekö? Anton pääsi pujahtamaan\npakoon lumettomana aikana. Minun nuoret mieheni kykenevät kulkemaan\nyhtä nopeasti kuin paras valkoinen mies, ja sen lisäksi te polkisitte\nheille tien. Ja kun lumi on sulanut pois, pidän minä kyllä varani,\nettette te saa samanlaista tilaisuutta kuin Anton. Täällä vietämme\nterveellistä elämää ja maailma unohtuu pian mielestämme. En koskaan voi\nolla ihmettelemättä sitä, kuinka helppoa itse asiassa on tulla toimeen\nilman maailmaa. —\n\n— Eniten minua kiusoittaa tuo Danny McCan — puheli Shorty kaikessa\nsalaisuudessa Kitille. — Hän tapaa aina uupua pitkillä rekimatkoilla.\nMutta hän vannoo tuntevansa länteen vievän tien ja sentähden olemme\npakoitetut ottamaan hänet mukaamme — tai muuten joudut sinä satimeen\nheti paikalla, Kit. —\n\n— Kai meitä kaikkia kolmea odottaa sama kohtalo — vastasi Kit.\n\n— Eipä niinkään, siitä olen valmis vaikka lyömään veikkaa. Sinä olet\nheille erikoisen tärkeä. —\n\n— Mitä sillä tarkoitat? —\n\n— Etkö siis ole kuullut viimeistä uutista? — Kit pudisti päätään.\n\n— Nuoret miehet sen minulle ilmoittivat. He olivat vastikään saaneet\nsen kuulla. Se tapahtuu tänä iltana, joskin almanakan mukaan sen tulisi\nalkaa vasta moniaan kuukauden kuluttua. — Kit kohautti olkapäitään.\n\n— Eikö sinua huvitakaan kuulla uutista? —\n\n— Olen pelkkänä korvana. —\n\n— No niin, Dannyn vaimo on äskettäin kertonut siitä nuorille miehille.\n— Shorty vaikeni hetken verran tehostaakseen sanojensa vaikutusta. — Ja\nnuoret miehet kiirehtivät tietysti minulle kertomaan, että neitotulet\nsytytetään tänä iltana. Mitä siitä sanot? —\n\n— En käsitä mihin sinä tähtäät, Shorty? —\n\n— Vai et? No mutta sehän on täysin selvää Onhan joukossamme eräs\nhame, joka sinua haluaa, ja se hame sytyttää tulensa ja hameen nimi\non Labiskwee. Kyllä minä olen nähnyt miten hän sinua silmäilee. Hän\nei vielä tähän mennessä ole sytyttänyt tultaan. Hän on sanonut, ettei\nhän tahdo mennä naimisiin intiaanin kanssa. Ja nyt, kun hän sytyttää\ntulensa, on täysin selvä juttu, että hän sillä tarkoittaa minun\npoloista vanhaa veljeäni Kit Stormia. —\n\n— Se kuulostaa kyllä täysin uskottavalta — sanoi Kit raskain sydämin\nmuistellessaan Labiskween käytöstä viimeisten päivien aikana.\n\n— Niin tapaa aina käydä — jatkoi Shorty — juuri kun olemme\ntoteuttamaisillamme pakoaikeemme, sotkeutuu nainen peliin ja vetää\nristin suunnitelmiemme yli. Meillä ei ole onnea matkassamme. Mutta\nkuuntelehan tuota, Kit! —\n\nKolme vanhaa intiaaninaista oli pysähtynyt poikamiesleirin ja McCanin\nnuotion puoliväliin ja vanhin heistä kuulutti jotakin kimeällä äänellä.\n\nKit kuuli nimet, mutta ei ymmärtänyt kaikkia sanoja, ja Shorty tulkitsi\nne hänelle puoleksi valittavalla ja puoleksi ivallisella äänellä:\n\n— Labiskwee, Snassin, Sateensynnyttäjän, suuren Päällikön tytär\nsytyttää tänä iltana ensimmäisen neitotulensa. Maka, Owitsin,\nSudenpyytäjän tytär — — —\n\nLuettelo käsitti kymmenkunnan tytönnimeä, ja ne lueteltuaan kolme\nkuuluttajatarta hoippuivat seuraaville tulille samassa asiassa.\n\nNuoret miehet, jotka olivat vannoneet poikamaisen valan olla\npuhuttelematta tyttöjä, eivät olleet huvitettuja lähestyvistä\njuhlallisuuksista, vaan osoittaakseen ylenkatsettaan tekivät nyt\njo valmistuksia retkelle, jolle Snass oli heidät määrännyt vasta\nseuraavana päivänä lähtemään. Ollen tyytymätön vanhojen metsästäjiensä\npeurojen lukumäärästä tekemiin laskelmiin, Snass arveli lauman\njakautuneen kahtia. Ja senvuoksi oli hän käskenyt nuorten miesten\ntutkia pohjoisia ja läntisiä alueita ja etsiä lauman toista osaa.\n\nKit, joka oli hyvin huolissaan Labiskween neitotulesta, ilmoitti\nnuorille miehille lähtevänsä heidän kanssaan. Mutta ensin hän\nkeskusteli Shortyn ja McCanin kanssa.\n\n— Tulet siis määräpaikalle kolmantena päivänä, Storm, — sanoi Shorty. —\nOlemme silloin varmasti siellä koirat ja varusteet mukanamme. —\n\n— Mutta muistakaa — lisäsi Kit varoittaen — että jos asiat käyvät\nhullusti niin etten voisikaan teitä tavata siellä, niin jatkakaa\nsilloin matkaanne Yukonille. Jos pääsette ehjin nahoin perille,\nvoittehan silloin palata kesällä minua vastaan. Ainakin silloin lähden\npakoon ja etsin teidät. —\n\nMcCan, joka seisoi nuotion ääressä, teki liikkeen jyrkkiä vuoria kohti,\njoitten rinteet lännessä kohosivat tasangolta.\n\n— Tuolla se on! — hän sanoi — etelärinnettä kaartaa pieni puro. Sitä\nmyöten me nousemme. Olemme siellä kolmantena päivänä. Kunhan vain\nlöydätte joen, niin olette oikeilla jäljillä. —\n\nMutta kolmantena päivänä oli Kitillä huono onni. Nuoret miehet\nolivatkin muuttaneet haeskelusuunnitelmaansa, ja sillä välin kuin\nShorty ja McCan koirineen samosivat jokea ylös olivat Kit ja nuoret\nmiehet kuutisenkymmenenmailin päässä koillisessa seuraamassa toisen\npeuralauman jälkiä. Pari päivää sen jälkeen he hämärissä palasivat\nsuurelle leirille. Erään nuotion ääressä istui intiaaninainen ja\nparkui, mutta huomatessaan tulijat hän hyökkäsi Kitiä kohti. Hän\nsadatteli hirveästi ja osoitti kädellään vihaa leimuavin silmin\nliikkumatonta olentoa, joka turkkeihin käärittynä makasi reessä.\n\nKit aavisti mitä oli tapahtunut ja lähetessään McCanin nuotiota hän\nvalmistautui uusia kirouksia vastaanottamaan. Mutta sen sijaan hän\nnäkikin McCanin istumassa nuotionsa ääressä halukkaasti peuranlihaa\npureskellen.\n\n— Minusta ei ole taistelupukariksi — selitti McCan surkeaäänisesti.\n— Mutta Shorty pääsi pujahtamaan edelleen. Tosin he ovat hänen\nkintereillään, mutta hän tappelee kuin mielipuoli. Kyllä ne saavat\nhänetkin käsiinsä. Hänellä ei ole pienintäkään mahdollisuutta\npelastautua. Hän ampui kahta intiaania — ne siitä kyllä toipuvat. Mutta\nerästä hän ampui keskelle rintaa niin että hän kuoli. —\n\n— Niin, tiedän sen! — vastasi Kit. — Tapasin juuri lesken. —\n\n— Vanha Snass tahtoo puhella kanssasi — lisäsi McCan. — Hän on\nkäskenyt, että niin pian kuin saavut leiriin, on sinun mentävä hänen\nnuotiolleen. Minulla ei ole hätää. Älä ole tietävinäsi mitään. Shorty\nläksi omalla uhallaan. —\n\nSnassin nuotiolla Kit tapasi Labiskween. Tämä tervehti häntä niin\nsäteilevin ja onnellisin silmin että hän tunsi sydämensä pysähtyvän.\n\n— Olen niin iloinen siitä, ettet sinä yrittänyt paeta. Ymmärrätkö\nminä, minä... — hän epäröi mutta katsoi yhä Kitiin. Ja hänen silmänsä\nloistivat tavattomasti. — Minä sytytin tuleni ja tein sen tietysti\nsinun tähtesi. Nyt se on tapahtunut. Minä pidän sinusta enemmän kuin\nkenestäkään muusta koko maailmassa. Enemmän kuin isästäni. Tuhat\nkertaa enemmän kuin Libashista ja Mahkookista. Minä rakastan. Se on\nihmeellistä. Minä rakastan kuin Francesca ja Isolde rakastivat. Vanha\nNelisilmä ilmaisi minulle totuuden. Intiaanit eivät rakasta sillä\ntavalla. Mutta minun silmäni ovat siniset ja minä olen valkoinen. Me\nolemme valkoisia, sinä ja minä! —\n\nKitiä ei tähän mennessä oltu koskaan kosittu, eikä hän siis ollut\ntilanteen tasalla. Ja asiahan oli sitäkin pahempi — kysymyksessä ei\nollut todellinen kosinta. Labiskwee oli täydellisesti vakuutettu siitä,\nettä Kit oli samaa mieltä hänen kanssaan. Ja hänen silmänsä säteilivät\nniin lämpimästi, että Kitiä oikein ihmetytti se, ettei tyttö kietonut\nkäsiään hänen kaulaansa ja painanut päätään hänen rintaansa vastaan.\nMutta sitten hän tuli ajatelleeksi, että tämä luonnonlapsi ei tuntenut\nrakkauden ilmaisutapoja. Sellaiset ovat tuntemattomia villien kansojen\nkeskuudessa. Tytöllä ei ollut tilaisuutta oppia niitä.\n\nTyttö jatkoi puhelemistaan ja toisti yhäti kuinka suloista oli rakastaa\nja samalla Kit koetti saada tilaisuuden haavoittaa häntä totuuden\nilmaisemisella. Nyt oli vielä otollinen aika kunhan hän vain pääsisi\nalkuun.\n\n— Mutta kuulehan toki, Labiskwee! — alkoi hän. — Oletko varma siitä,\nettä Nelisilmä kertoi sinulle Paolo ja Francescan rakkaustarinan\nkokonaan? —\n\nTyttö löi kätensä yhteen ja hymyili autuaan onnellisesti ja\nluottavaisesti. — Niinkö, sitä on siis pitemmältikin! Aavistelinkin,\nettä rakkaudesta voitaisiin sanoa paljon enemmän! Olen ajatellut paljon\nsiitä lähtien kuin sytytin tuleni. Olen... —.\n\nSiinä samassa Snass lähestyi sankassa lumipyryssä nuotiota, ja nyt Kit\nhuomasi, että hän oli menettänyt hyvän tilaisuuden.\n\n— Hyvää iltaa! — murahti Snass. — Teidän toverinne on käyttäytynyt kuin\nsuuri houkka. Minua ilahduttaa, että te olette ollut järkevämpi. —\n\n— Ettekö tahtoisi kertoa minulle mitä on tapahtunut — pyysi Kit.\n\nValkoiset hampaat välkkyivät parran lomitse tavalla, joka ei suinkaan\nennustanut hyvää. — Tietysti kerron sen teille. Toverinne on surmannut\nerään miehistäni.\n\nTuo kurja McCan pötki pakoon ensi laukauksen pamahtaessa. Hän\nei tämän jälkeen enää yritä pakoa. Metsästäjäni ovat toverinne\nkintereillä tuolla vuoristossa ja he kyllä saavat hänet käsiinsä. Hän\nei milloinkaan saavuta Yukonin laaksoa. Ja mitä teihin tulee niin\ntästälähtien te nukutte minun nuotiollani. Ja nuorten miesten seurassa\nei enää tulla tekemään huviretkiä. Minä kyllä pidän teitä silmällä. —\n\nJouduttuaan Snassin nuotiolle muuttui Kitin asema kovin pulmalliseksi.\nHän tapasi Labiskween entistä useammin, ja vaikkakin tyttö oli kovin\nihastuttava ja viaton, niin tuo hänen teeskentelemätön suoruutensa\naivan peloitti Kitiä. Hänen katseensa uhkui rakkautta, jokainen\nsilmäys oli kuin hyväily. Lukemattomat kerrat Kit kokosi kaiken\nrohkeutensa kertoakseen Labiskweelle Joy Gastellista ja yhtä monta\nkertaa täytyi hänen tunnustaa olevansa kurja raukka. Vaikeinta asiassa\noli se, että tyttö oli niin hurmaava. Hän oli kovin kaunis ja sievä\nja Kitin itsekunnioitus väheni jokaiselta silmänräpäykseltä, minkä he\nkeskenään vaihtoivat, sillä hän nautti ja itsetiedottomasti odotti\nnäitä silmänräpäyksiä. Ensi kertaa elämässään hän nyt oppi tuntemaan\ntodellisen naisen, ja Labiskween sielu oli niin puhdas, niin tavattoman\nraikas ja yksinkertainen, että hän saattoi sitä lukea kuin avointa\nkirjaa. Kaiken naisellisuudelle ominaisen, alkuvoimaisen hyvyyden hän\ntapasi tässä tytössä, jonka käsitteitä eivät sumentaneet sovinnainen\nsivistys eikä kuviteltu itsensäsäilyttämisvaisto. Kit kertasi\najatuksissaan Schopenhauerinsa ja tuli eittämättömään varmuuteen siitä,\nettä tämä pessimismin filosoofi oli väärässä. Kun saattoi tutustua\nnaiseen sillä tavoin kuin Kit nyt oppi tuntemaan Labiskween — merkitsi\nse tietoisuutta siitä, että kaikki naisvihaajat olivat sairaita sieluja.\n\nLabiskwee oli ihmeellinen, ja kuitenkin kohosi hänen kasvojensa\nrinnalle — kasvojen, joita Kit silmillään joka päivä seurasi —\ntoinenkin kuva — Joy Gastellin. Joy tiesi hillitä itsensä, hänessä oli\nhäveliäisyyttä ja maailmannaisen pidättäväisyyttä, joskin sen ohella\n— — — ja hänen mielikuvituksensa lenteli edestakaisin ja vertailu\nLabiskweehen sai hänet unohtamaan Joysta kaiken muun ja rinnastamaan\nnämä molemmat naiset samanarvoisiksi. Snassin nuotiolla Labiskween\nsielua tarkkaillessaan kohosi kaikkien maailman naisten arvo Kitin\nmielessä.\n\nJa Kit teki syvällisiä huomioita myös itsestään. Hän palautti\nmuistiinsa kaiken mitä hän tiesi Joy Gastellista, ja hän tunsi\nrakastavansa tätä. Mutta siitä huolimatta Labiskwee miellytti häntä, ja\nmitä muuta saattoi tämä mieltyminen olla kuin rakkautta? Hän ei kyennyt\nsitä vähemmäksi nimeämään. Se oli rakkautta. Sen täytyi olla rakkautta.\nJa häntä kauhistutti sielunsa syvyyksiä myöten havaitessaan itsessään\ntaipumuksia moiseen moniavioisuuteen. San Fransiscon ateljeissa hän oli\nkuullut vihjailtavan, että mies saattoi rakastaa kahta naista, vieläpä\nkolmeakin samalla kertaa. Mutta hän ei ollut uskonut siihen. Kuinka\nhän sitä olisi voinut uskoa, kun hän ei ollut sitä kokenut? Mutta nyt\noli kaikki varsin toisin. Todenteolla hän rakasti kahta naista, ja\nvaikkakin hän useasti oli täysin vakuutettu siitä, että hän rakasti Joy\nGastelliä enemmän, niin oli myös hetkiä, joina hän tunsi rakastavansa\nLabiskweetä enemmän.\n\n— Kyllä kai maailmassa on paljon naisia — sanoi Labiskwee eräänä\npäivänä. — Ja naiset pitävät miehistä. Monet naiset ovat varmasti\npitäneet sinustakin. Kerro minulle siitä! —\n\nKit ei vastannut.\n\n— Kerro minulle siitä! — toisti tyttö vaateliaasti.\n\n— En ole mennyt naimisiin — vastasi Kit vältellen.\n\n— Eikä sinulla ole ketään toista? Ei mitään Isoldea tuolla vuorten\ntakana? —\n\nNyt se oli kun Kit havaitsi olevansa kurja raukka. Hän valehteli. Tosin\nhän sen teki vastoin tahtoaan, mutta hän valehteli. Hän pudisti päätään\nhieman ylimalkaisesti hymyillen, mutta hänen kasvonsa kuvastavatkin\nsuurempaa hellyyttä kuin mitä hän oli tarkoittanut huomatessaan kuinka\nLabiskween kasvot alkoivat säteillä riemusta.\n\nHän koetti pyydellä itseltään anteeksi. Mutta tapa, jota hän käytti\nitsepuolustuksessaan, oli eittämättömän jesuiittamainen, hän ei\nkyennyt ilmaisemaan totuutta tälle puhtaalle lapselle. Myös Snass\nosaltaan vaikeutti tilannetta. Hänen teräskatseeltaan ei mikään jäänyt\nhuomaamatta ja avoimesti hän asiasta puheli.\n\n— Ei ole sitä miestä, joka mielellään näkee tyttärensä naimisissa —\njutteli hän Kitille. — Ei ainakaan mies, joka omaa mielikuvitusta.\nYksistään sitä ajatteleminenkin kiduttaa. Mutta luonnonjärjestyksen\nmukaisesti Margaretin jonakin päivänä täytyy mennä naimisiin. —\n\nHän vaikeni hetkiseksi ja Kit koetti tuhannennen kerran arvailla kuka\nja mitä Snass oikeastaan oli miehiään.\n\n— Minä olen kova ja julma mies — jatkoi Snass.— Mutta laki on laki, ja\nminä olen oikeamielinen. Niin, tämän luonnonkansan parissa edustan minä\nlakia ja oikeamielisyyttä, ja kaikki toimivat tahtoni mukaisesti. Mutta\nminä olen myöskin isä ja koko elämäni ajan on vilkas mielikuvitus ollut\nkirouksenani. —\n\nKit ei koskaan saanut tietää mitä Snass tällä yksinpuhelullaan\ntarkoitti, sillä sen keskeytti Labiskween teltasta kuuluva hopeankirkas\nja heleä nauru tytön siellä leikitellessä vastasyntyneen susikoiran\npenikan kanssa. Snassin kasvot värähtelivät tuskallisesti.\n\n— Minä jaksan sen kestää — murahti hän synkästi. — Margaret saakoon\nmiehen ja hänen ja minun onnemme on, että te olette täällä. Nelisilmää\nen erikoisemmin toivonut. McCan taasen oli niin mahdoton, että\nnaitin hänet intiaaninaiselle, joka oli sytyttänyt neitotulensa\njo kaksikymmentäkertaa. Ellei teitä olisi, olisin valinnut jonkun\nintiaanin. Kenties Eibashista olisi tullut lastenlasteni isä. —\n\nSiinä samassa Labiskwee ilmestyi penikka kainalossa nuotiolle ja kuin\nmagneetin vetämänä hänen katseensa haki miestä, jota hän rakasti.\nJa hänen silmänsä säteilivät rakkautta, sillä hän ei ollut oppinut\nsalaamaan tunteitaan.\n\n— — —\n\n— Kuulehan — sanoi McCan. — Keväthankien paras aika on käsissä ja\npian muodostuu jääkuorta lumenpinnalle. Nyt on paras aika vuodesta\nmatkantekoon, kunhan varoo kevätmyrskyjä vuoristossa. Minä tunnen\nvuoriston. En ajattelisikaan pakoa, ellei toverinani olisi sinun\nkaltaisesi mies. —\n\n— Mutta sinusta ei ole pakoon lähtijäksi —väitti Kit. — Sinä et kykene\npysymään kenenkään rinnalla. Selkärankasi on pehmeä kuin keitetty ydin.\nJos pakoon aion, niin yritän yksinäni. Maailma alkaa vähitellen häipyä\nmielestäni ja kenties en lainkaan lähde. Peuranliha maistuu mainiolta\nja pian on meillä kesä ja lohi-aika. —\n\nJa Snass sanoi: — Toverisi on kuollut. Metsästäjäni eivät häntä\ntappaneet. He löysivät hänen jäykäksi paleltuneen ruumiinsa vuorilta\nensi kevätmyrskyjen jälkeen. Täältä ei kukaan pääse pakenemaan. Milloin\nvietämme häitäsi? —\n\nMutta Labiskwee jutteli: — Minä olen tarkkaillut sinun kasvojesi\nmielialoja. Silmistäsi näen, että sinun sielusi kalvaa levottomuus.\nNiin hyvin, niin kauttaaltaan tunnen minä sinun kasvojesi ilmeet.\nKaulallasi, tuossa aivan korvan alapuolella, on sinulla pieni arpi.\nOllessasi iloisella päällä kohoavat suupielesi, mutta ne laskeutuvat,\nkun milloin synkät ajatukset mieltäsi painavat. Kun hymyilet, muodostuu\nsilmäkulmiisi kolme, neljä pientä poimua. Nauraessasi on niitä kuusi\nja aika ajoin olen voinut laskea jopa yhteentoista. Mutta nyt minä\nen huomaa niitä. Minä en ole koskaan lukenut kirjoja. En osaa lukea.\nMutta Nelisilmä opetti minulle suuren joukon asioita. Hän opetti minut\noikein puhumaan. Ja hänen silmistään minä luin kuinka levottomasti hän\nkaipasi takaisin maailmaan. Ja kuitenkin olihan meillä täällä yllin\nkyllin hyvää lihaa ja kaloja ja marjoja sekä juuriksia, ja ajottain\nme myös saimme jauhoja vaihtaessamme turkiksemme Porcupine ja Luskwa\njokien varsilla asuvien intiaanien välityksellä. Mutta siitä huolimatta\nhän ikävöi takaisin maailmaan. Onko maailma todella niin ihana, että\nsinäkin sitä ikävöit? Nelisilmä ei omistanut mitään. Mutta minä olen\nsinun. — Tyttö huokasi ja pudisti päätään, — Nelisilmä kuoli ja\nkuollessaankin hän ikävöi maailmaa. Jos eläisit aina täällä, olisiko\nsinullakin kuollessasi samainen maailmanikävä? Minä pelkään, kun en\ntunne maailmaa. Tahdotko sinäkin paeta palataksesi takaisin maailmaan? —\n\nKit ei kyennyt vastaamaan, mutta Labiskwee luki haluamansa tiedon\nhänen suupielistään. Monet minuutit kuluivat äänettömyydessä. Tyttö\ntaisteli silminnähtävästi itsensä kanssa Kitin sadatellessa äkkinäistä\nheikkouttaan, joka itsetiedottomasti oli saanut hänet ilmaisemaan\nkaipuunsa maailmaan, joskin se samalla pakoitti hänet olemaan\nilmaisematta tuon toisen naisen olemassaoloa.\n\nLabiskwee huokasi jälleen.\n\n— Hyvä! Rakkauteni sinuun on suurempi kuin isäni vihastumisen pelko,\njoskin hän vihassaan on vuoristomyrskyä hirveämpi. Sinä olet opettanut\nminut tuntemaan mitä rakkaus on. Tämä on rakkauden tulikoe. Minä tahdon\nauttaa sinua palaamaan maailmaan. —\n\nHellävaroin ja hiljaa Kit herätettiin unestaan. Pienet lämpöiset kädet\nkoskettivat hänen poskeaan ja siirtyivät siitä hänen huulilleen painaen\nniitä kevyesti. Hän tunsi jääkylmän turkin hipaisevan ihoaan, ja yksi\nainoa sana \"tulkaa!\" kuiskattiin hänen korvaansa. Hän kohosi varovasti\nvuoteeltaan ja kuunteli. Leirin sadat susikoirat olivat alkaneet öiset\nlaulajaisensa. Mutta siitä huolimatta hän saattoi aivan välittömässä\nläheisyydessään tuntea Snassin kevyen ja säännöllisen hengityksen.\n\nLabiskwee tarttui Kitiä kevyesti hihasta ja tästä hän arvasi tytön\ntahtovan häntä seuraamaan itseään. Hän otti villasukkansa ja\nmokkasiininsa käteensä ja hiipi ulos lumeen yömokkasiinit jaloissa. Kun\nhe olivat tulleet hiiltyneen leiritulen taakse, antoi Labiskwee Kitille\nmerkin pukeutua ulkoilmatamineihinsa ja palasi itse takaisin telttaan,\njossa Snass nukkui.\n\nKit tapaili sormillaan kellonsa viisareita ja arvioi ajan olevan yksi\nyöllä. On verrattain lämmintä, puheli hän itsekseen — korkeintaan\nkymmenen astetta alle nollan. Sitten Labiskwee palasi ja johdatti hänet\nnukkuvan leirin pimeiden sokkeloiden läpi. Vaikka he koettivat kulkea\nmahdollisimman kevyesti, niin sittenkin narahteli jäätynyt lumenpinta\nheidän mokkasiiniensa alla. Koirien ulvonta kuitenkin vaimensi siitä\nsyntyneen äänen, eivätkä koirat ulvonnastaan kiihdyksissä kiinnittäneet\nsen suurempaa huomiota ohikulkevaan mieheen ja naiseen.\n\n— Nyt voimme keskustella! — sanoi Labiskwee, kun he olivat ehtineet\nkappaleen matkaa viimeiseltä nuotiolta. Ja vasta nyt seistessään\ntähtien tuikkeessa kasvotusten Labiskween kanssa Kit huomasi,\nettä tytöllä oli suuri kantamus sylissään, siinä näkyivät hänen\nlumikenkänsä, pyssy, kaksi patruunavyötä ja hänen makuusäkkinsä.\n\n— Minulla on kaikki järjestyksessä — sanoi Labiskwee iloisesti\nnaurahtaen. — Olen kaksi päivää kerännyt varastoja. Täällä on lihaa,\njauhoja, tulitikkuja ja erikoiset lumikengät, jotka ovat tarkoitetut\nkantamaan hangella. Minä olen kyllä tottunut liikkumaan lumessa, ja me\nkykenemme nopeasti etenemään, rakkaani. —\n\nKit olisi tahtonut sanoa jotakin, mutta ei tiennyt mitä vastata.\nEttä Labiskwee oli järjestänyt kaiken hänen pakoaan varten, se\nitsessään oli jo kyllin hämmästyttävää, mutta että hän sen lisäksi oli\nsuunnitellut seurata mukana, se meni yli hänen odotuksensa. Hän ei\ntodella siinä hetkessä osannut päättää mitä hänen olisi tehtävä, ja\nniin hän varovaisesti ryhtyi keventämään Labiskween kantamusta, tavaran\nkerrallaan. Sitten hän kiersi käsivartensa tytön vyötäröjen ympäri ja\nveti hänet puoleensa, mutta vieläkään hän ei osannut päätellä mitä\ntekisi.\n\n— Jumala on hyvä — kuiskasi Labiskwee. — Hän on minulle lähettänyt\nrakastavan miehen. —\n\nMutta Kitillä ei ollut tarpeeksi voimaa ehdottaa, että tyttö antaisi\nhänen paeta yksin, ja ennenkuin hän vielä oli sanonut mitään, hän näki\nentisten valoisien ulkomaailmallisien muistojensa sammuvan ja katoavan.\n\n— Palatkaamme takaisin leiriin, Labiskwee — hän sanoi. — Sinä tulet\nvaimokseni ja me jäämme ainiaaksi elämään peurakansan pariin. —\n\n— Ei, ei! — Labiskwee pudisti päätään, ja Kit tunsi pitäessään tyttöä\nsyleilyssään, että koko hänen olemuksensa vastusti moista ehdotusta.\n— Kyllä minä tiedän. Olen ajatellut paljon. Ikävöimisesi maailmaan\npalaisi jälleen ja pitkinä öinä kalvaisi se sydäntäsi. Nelisilmä kuoli\nmaailma-ikäväänsä. Ja niin kuolisit sinäkin. Kaikki suuresta maailmasta\ntulleet miehet tuntevat täällä ikävää... Ja minä en tahdo, että sinä\nkuolisit. Me kuljemme lumivuorten yli ja seuraamme sitten etelää kohti\njohtavaa tietä. —\n\n— Rakas tyttöseni, kuule minua! — sanoi hän kiihkeästi. — Meidän täytyy\npalata takaisin. — Labiskwee painoi kintaansa hänen huulilleen, niin\nettä hän ei voinut puhua. — Sinä rakastat minua. Sano, että rakastat\nminua. —\n\n— Minä rakastan sinua, Labiskwee. Sinä olet minun oma ihmeellinen\narmaani. —\n\nTaasen kinnas sulki hyväillen hänen suunsa. — Menkäämme ruokatarpeiden\nvarastolle — sanoi tyttö päättävällä äänenpainolla. — Sinne on kolmisen\nmailia. Tule! —\n\nKit ei hievahtanut paikaltaan ja vaikka Labiskwee veti Kitiä\nkäsipuolesta, niin ei hän saanut Kitia edes liikahtamaan. Kit tunsi\näkkiä kuin kiusaannusta kertoa tuosta toisesta naisesta etelään\njohtavan tien toisella puolella.\n\n— Kääntyminen takaisin olisi suurin vääryys sinua kohtaan — sanoi\nLabiskwee. — Minä — minä olen vain pieni villi tyttö ja minä pelkään\nmaailmaa, mutta vielä enemmän minua peloittaa sinun tähtesi. Tuo\nmistä minulle kerroit, on tapahtunut. Minä rakastan sinua enemmän\nkuin mitään muuta maailmassa. Minä rakastan sinua enemmän kuin\nitseäni. Intiaanikieli on sanoista köyhää. Eikä siihen riitä\nenglannintaitonikaan. Sydämeni ajatukset leijailevat sinun ympärilläsi\nja ne ovat niin säteileviä ja niitä on yhtä paljon kuin taivaalla\ntähtiä — minä en kykene niitä selittämään millään kielellä. Kuinka\nvoisinkaan ne sinulle ilmaista? Ne ovat täällä, minussa — ymmärräthän? —\n\nJa samalla kuin Labiskwee näin puheli veti hän kintaan Kitin kädestä\nja ohjasi hänen paljaan kätensä lämpimän turkkinsa sisälle asettaen\nsen suoraan sydämellensä. Ja pitkäaikaisessa äänettömyydessä Kit tunsi\nnuoren naisen sydämen lyönnit, ja hän tiesi, että jokaikinen lyönti\nuhkui rakkautta. Ja hitaasti, melkein huomaamatta ja pitäen lujasti\nKitin kädestä kiinni Labiskwee alkoi taivuttaa yläruumistaan poispäin\nKitistä sitä suuntaa kohti, jossa varasto sijaitsi. Näytti siltä kuin\nolisi tytön sydän suorastaan ohjannut Kitia, tuo sydän, joka nyt lepäsi\nhänen kämmenessään.\n\nEilisen suojailman jälkeen muodostunut hankiainen oli hyvin kiinteää ja\nniinpä he saattoivat antaa suksiensa kiitää hyvää vauhtia.\n\n— Tässä puitten välissä on salainen varastopaikkani, — sanoi\nLabiskwee. Mutta jo seuraavassa hetkessä hän pelästyneenä tarttui\nKitin käsivarteen. Heidän lähellään paloi pieni, iloinen nuotio ja\nnuotion ääressä istui McCan. Labiskweelta pääsi hiljainen huudahdus\nja se muistutti niin suuresti vingahtavaa piiskaniskua, että Kitille\njohtui mieleen _Cheetah_, tiikerikissa, nimi, jonka Nelisilmä oli\naikoinaan Labiskweelle antanut.— Minulla oli salainen aavistus siitä,\nettä tahdoit lähteä ilman minua — selitti McCan heidän lähestyessään\nhäntä ja hänen silmänsä kiiluivat kavalasti. — Sentähden pidin tyttöä\nsilmällä ja kun näin hänen varastoivan tänne muonaa, niin silloin olin\nasiasta selvillä. Minulla on muassani sukset, lumikengät ja evästä.\nTuliko? Siitä ei ole vaaraa. Koko leiri nukkuu sikeästi ja kovin oli\nminulla kylmä odottaessani. Lähdemmekö nyt samalla? —\n\nLabiskwee heitti Kitiin nopean, hämmästyneen katseen, mutta melkein\nsiinä samassa silmänräpäyksessä hän jo oli tehnyt päätöksensä asiassa.\nJa hän osoitti pian esiintymisellään, niin lapsellinen kuin hän\nrakkaudessaan olikin, omaavansa erikoisen tarmokkaan luonteen päättää\nja toimia.\n\n— McCan, sinä olet lurjus! — sähisi hän ja hänen silmänsä salamoivat\nvihaa. — Tiedän, että herättäisit koko leirin, ellemme ottaisi sinua\nmukaamme. No hyvä! Olemme siis pakoitetut myöntymään. Mutta sinä tunnet\nisäni. Minä olen isäni kaltainen. Sinun on suoritettava osa työstä.\nSinun täytyy totella. Ja jos kerrankaan koettelet meitä petellä,\nsilloin olisi sinulle ollut paljon parempi olla lähtemättä tiehesi. –\n\nMcCan vilkuili pienillä porsaansilmillään tyttöä ja hänen katseensa\nilmaisi sekä vihaa että pelonsekaista alistuvaisuutta, mutta Labiskween\nsilmistä vaihtui viha säteileväksi rakkaudeksi heti hänen kääntyessään\nKitin puoleen.\n\n— Enkö ollut oikeassa siinä mitä sanoin? —hän kysyi.\n\nKun päivä alkoi valjeta olivat he yhä matkanteossa pitkin alavaa\nkukkulasarjaa, joka eroitti vuoriston kumputasangosta. McCan ehdotti,\nettä he pysähtyisivät aterioimaan, mutta Labiskwee ja Kit eivät\nottaneet ehdotusta edes kuuleviin korviin ja vasta iltapuoleen,\nhankiaisen muuttuessa pehmeäksi, he sallivat ruuasta puhuttavan.\n\nAlavat kukkulat korkenivat vähitellen ja joki, jonka jäätynyttä pintaa\nhe seurasivat, mutkitteli yhä jylhenevempiä laaksoja kohti. Lähenevän\nkevään merkit kävivät harvemmiksi, mutta erään joen mutkauksessa he\ntapasivat avovettä ja kaksi kertaa he näkivät vaivaispajupensaita,\njoitten nuput olivat puhkeamaisillaan.\n\nLabiskwee selitti Kitille, miten hyvin hän tunsi nämä seudut ja millä\ntapaa hän aikoi eksyttää takaa-ajajat. Paeta saattoi vain kahta tietä,\ntoinen vei länteen, toinen etelään. Tietysti Snass heti lähettäisi\njoukottain nuoria miehiä kumpaankin tietä tutkimaan. Mutta sitäpaitsi\noli olemassa vielä kolmaskin tie ja sekin suuntautui etelään. Se\nerkani korkean vuoristoketjun puolitiessä länttä kohti, kulki kolmen\nharjanteen yli ja yhtyi jälleen tavalliseen tiehen. Kun nuoret miehet\neivät tavanneet jälkiä tavalliselta tieltä, tulisivat he kääntymään\ntakaisin arvellen pakolaisten valinneen läntisen tien, sillä heille ei\nedes johtuisi mieleen se, että joku voisi paeta tätä vaivaloisempaa ja\npitempää kiertotietä.\n\nSilmäiltyään taaempana astelevaan McCaniin Labiskwee kuiskasi Kitille:\n— Hän syö. Siitä ei seuraa hyvää.\n\nKit katsahti irlantilaiseen ja huomasi kuinka tämä salaa syödä\nmaksutteli peurantalia, jota hänellä näkyi olevan taskussaan.\n— Syöminen ruoka-aikojen välillä on kiellettyä, McCan — huusi\nhän käskevällä äänellä. — Seuduissa, joihin nyt tulemme, ei ole\nmetsänriistaa, ja kaikki muonamme on jaettava määräannoksiin. Teidän\ntäytyy käyttäytyä rehellisesti, jos seurassamme pysyä tahdotte. —\n\nKello yhden ajoissa hanki kävi niin pehmeäksi, että suksilla ei voinut\nkulkea ja jo ennen kahta lumikengätkin upposivat. He pysähtyivät\nlepäämään ja söivät ensimäisen ateriansa. Kit tarkasti muonavarat,\nMcCanin varasto tuotti pettymyksen. Hän oli kätkenyt lihasäkkinsä\npohjalle niin paljon hopeaketunnahkoja, että peuranlihalle oli jäänyt\nvarsin vähän tilaa.\n\n— Enpä todellakaan huomannut niitä tulleen mukaan noin monta — hän\nselitti. — Sulloin matkasäkkini pimeässä. Mutta niiden rahallinen\narvo on suuri. Ja kaikilla näillä ampumatarpeillamme voimme ampua\ntavattomasti riistaa. —\n\n— Susia me kaipaamme — varmasti ne sinut kernaasti ahmisivat — kuului\nKitin lohtuisa selitys, ja Labiskween silmät säihkyivät vihaa.\n\nKit ja Labiskwee laskivat muonan riittävän kuukaudeksi ehdolla, että\nhe eivät kertaakaan söisi itseään täysin kylläisiksi. Kit määräsi\nkantamusten koon ja painon ja suostui lopulta Labiskween itsepintaiseen\ntahtoon saada itse kantaa kantamuksensa.\n\nSeuraavana päivänä joki laajeni yli leveän vuorilaakson, ja jo sen\nalkupäässä he olivat takertua jalkojen alla vajoavaan lumisohjuun.\nKun he ponnistuksista hengästyneinä viimein saavuttivat lähimmän\nvuorenharjanteen, jolle pysähtyivät hetkiseksi hengähtämään, sanoi\nKit: — Jos olisimme myöhästyneet kymmenisen minuuttia, niin yli emme\nenää olisi päässeet. Tällä vuorenharjanteella olemme tuhat jalkaa\nkorkeammalla. —\n\nMutta sanomatta sanaakaan Labiskwee osoitti puitten välitse näkyvälle\navonaiselle kentälle. Sen keskellä saattoi eroittaa viisi perättäistä\nmustaa pilkkua, jotka tuskin liikkuivat eteenpäin.\n\n— Nuoret miehet! — huomautti Labiskwee.\n\n— He ovat vajonneet vyötäisiään myöten — lisäsi Kit. — Ja he eivät\ntämän päivän kuluessa saavuta tukevaa jalansijaa. Meillä on monen\ntunnin etumatka. Koettakaa kiirehtiä, McCan! Joutukaa! Me emme syö\nniin, ettemme jaksa matkaa jatkaa. —\n\nMcCan murisi jotain, mutta hänellä ei enää ollut peuranlihaa\ntaskuissaan ja tavallisuuden mukaisesti vihaisena hän jättäytyi\njälkimäiseksi.\n\nYlänkölaaksossa, jossa he nyt olivat, kannatti hanki kello kolmeen\nsaakka ja siihen mennessä he olivat ehtineet vuoren varjoon, jossa\nhankiainen oli parahiksi jäätynyt jälleen. Vain kerran he pysähtyivät\njakaakseen tasan McCanilta takavarikoidun peurantalin ja sitä he sitten\nsöivät kulkiessaan. Liha oli jäätynyt kovaksi, eikä sitä voinut syödä\nkuin tulella sulatettuna, mutta tali suli suussa ja täytti edes osaksi\nvatsan vaatimukset.\n\nKello yhdeksältä seurasi pitkäaikaista hämärää, pilkkosenpimeä —\ntaivaskin oli paksujen pilvien peitossa, ja he leiriytyivät yöksi\nmuutamien vaivaiskuusien suojaan. McCan ontui ja oli sairas.\nPäivämarssi oli ollut hyvin rasittava; ja huolimatta yhdeksänvuotisesta\nnapaseutukokemuksestaan oli McCan syönyt lunta niin että hänen\nsuutaan nyt kuivasi ja poltti ja hän oli kovissa tuskissa. Hän istua\nkyyrötti tulen ääressä ja valitti sillä aikaa kuin toiset toimittivat\nvälttämättömät askareet.\n\nLabiskwee oli uupumaton, ja Kit ei voinut olla ihmettelemättä hänen\ntavatonta elämäntarmokkuuttaan ja kestävyyttään. Ja hänen hilpeytensä\nei milloinkaan ollut teeskenneltyä. Aina hän jaksoi hymyillä Kitille,\nhänen naurunsa helähti lakkaamatta ja hänen kätensä viivähti Kitin\nkädessä hyväillen, kun tämä milloin sattui sitä koskettamaan. Mutta\nsen sijaan Labiskwee kasvot kovenivat ja synkistyivät heti kun hän\nkatsahti McCaniin, ja hänen silmänsä säihkyivät tällöin kylmästi.\nYöllä alkoi tuulla, sitten nousi ankara lumipyry ja koko seuraavan\npäivän heidän täytyi ponnistella eteenpäin lumen sokaisemina, niin että\nhe huomaamattaan sivuuttivat pienen joen, jonka uomaa pitkin heidän\nolisi täytynyt kulkea päästäkseen sitten yli vuoriharjanteitten länttä\nkohden. Niin jatkoivat he harhailuaan kaksi päivää, kulkivat monien\nväärien harjanteitten yli, ja näiden kahden päivän kuluessa he jättivät\ntaakseen kevään ja olivat tulleet talven valtakuntaan.\n\n— Nuoret miehet ovat kadottaneet jälkemme. Emmekö siis voi ottaa\nyhtä lepopäivää? — rukoili McCan. Mutta Kit ja Labiskwee eivät\nsuoneet itselleen lepoa. He käsittivät tilanteen vaarallisuuden. He\nolivat eksyneet korkealle vuoristoon ja he eivät olleet tavanneet\nmetsänriistaa, ei edes jälkiä sellaisesta. Päivän toisensa jälkeen he\nraivasivat itselleen tietä kivikovassa ja mitä vaikeakulkuisimmassa\nmaastossa. Umpimähkään he olivat pakoitetut seuraamaan vastaantulevia\njoenuomia, jotka ani harvoin suuntautuivat länttä kohti, sillä\nheillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin edetä pitkin näitä jokia,\njoitten kupeilla jääpeitteiset vuorienhuiput ja harjanteet olivat\nluoksepääsemättömät. Kauheat ponnistukset ja pakkanen kuluttivat\nheidän voimiaan ja kuitenkin he olivat pakoitetut pienentämään\nruoka-annoksiaan.\n\nEräänä yönä Kit heräsi tappelun nujakkaan. Verrattain selvästi hän\nkuuli ähkymistä McCanin makuusijalta. Hän potkaisi nuotiota niin että\ntuli leimahti ilmiliekkiin ja nyt hän saattoi nähdä kuinka Labiskwee\nkuristamalla irlantilaista kurkusta pakoitti tämän sylkemään suustaan\npuoleksi pureskelemansa lihan. Sitten Labiskwee vei kätensä vyötäisille\nja pian välkkyi paljas puukko hänen kädessään.\n\n— Labiskwee! — huudahti Kit käskevästi.\n\nKäsi epäröi.\n\n— Älä tee tuota! — sanoi Kit astuen samalla hänen luokseen.\n\nLabiskwee vapisi vihasta, mutta epäröityään hetkisen hän painoi\npuukon takaisin tuppeen. Ja ikäänkuin peläten, ettei kykenisi itseään\nhillitsemään, hän meni nuotiolle ja heitti siihen lisää puita. McCan\nnousi istualleen, voihkien ja sähisten ja änkytti puoleksi kauhun,\npuolittain vihan vallassa käsittämättömän selityksen.\n\n— Mistä olet tuon kaiken saanut? — kysyi Kit.\n\n— Toimita ruumiintarkastus — sanoi Labiskwee. Ne olivat hänen\nensimmäiset sanansa, ja hänen äänensä värisi vihasta, jota hän ei\nvoinut hillitä.\n\nMcCan koetti tehdä vastarintaa, mutta Kit tarttui häneen lujin ottein,\ntarkasti hänet ja veti peuranlihakimpaleen hänen kainalostaan, jossa se\noli sulannut ruumiinlämmöstä. Samassa Kit kuuli Labiskween huudahtavan.\nHän oli kiirehtinyt tarkastamaan McCanin kantamusta ja lihan asemasta\nhän nyt veti sieltä esiin sammalia, kuusenhavuja, risuja — ja muuta\nsen tapaista roskaa, jolla mies oli täyttänyt kantamuksensa, jotta se\nnäyttäisi oikean kokoiselta ollen kuitenkin painoltaan keveämpi.\n\nJälleen vei Labiskwee salamannopeasti kätensä vyötäisilleen ja hän\nhyökkäsi roistoa kohti, mutta osuikin Kitin syliin, jossa hän antautui\nvoimattomaan raivoonsa.\n\n— Voi, oma rakkaani, en minä ruokaa ajattele! — nyyhkytti Labiskwee —\nsinun elämäsi tähden minä! Tuo koira, hän syö sinua, hän elää sinun\nelämäsi kustannuksella! —\n\n— Kyllä me kaikesta vielä selviydymme — lohdutti Kit. — Tästä lähtien\nannamme hänen kantaa vain jauhoja. Niitä hän ei voi syödä raakana,\nmutta jos hän senkin tekee, silloin minä surmaan hänet, sillä hän\nsyö yhtä paljon sinun elämääsi kuin minunkin. — Hän veti Labiskween\nlähemmäksi itseänsä. — Rakkaani, surmaaminen kuuluu miesten tehtäviin.\nNaiset eivät surmaa. —\n\n— Etkö siis rakastaisi minua, jos surmaisin tuon koiran? — kysyi\nLabiskwee hämmästyneenä.\n\n— En niin paljon kuin nyt — vastasi Kit vältellen. Labiskwee huokasi\nalistuvasti. — Hyvä — hän sanoi — minä en surmaa häntä. —\n\nNuoret miehet ajoivat hellittämättä heitä takaa. Sattumalta ja\nseututuntemuksensa perusteella laskien, mikä tie pakolaisten oli\nvalittava, nuoret miehet löysivät lumen puolittain peittämät jäljet ja\nalkoivat seurata niitä.\n\nLumipyryn sattuessa kokeilivat Kit ja Labiskwee kaikkein\nmahdottomimmilla teillä, kääntyivät itään, vaikkakin parempi tie\nkulki etelää tai länttä kohden ja kiersivät matalat harjanteet\nkiivetäkseen korkeammille. Olivathan he eksyksissä ja sen tähden\nheistä oli samantekevää mihin suuntaan tie vei, mutta tästä huolimatta\nhe eivät päässeet eroon nuorista miehistä. Useat kerrat he jo olivat\npäivämatkojen päässä vainoojistaan, mutta sitten nämä jälleen äkkiä\nilmaantuivat heidän lähettyvilleen. Jos intiaanit lumipyryssä olivat\nkadottaneet kaikki jäljet, niin hajaantuivat he heti ajokoiralauman\ntavoin eri suunnille ja se, joka löysi tuoreimmat jäljet, kutsui\nsavumerkeillä toverit luokseen.\n\nKit ei enää voinut määritellä aikaa. Yöt ja päivät, levähdykset\nja lumipyryt vain tulivat ja menivät. Kärsimysten ja rasitusten\nsynnyttämien järjettömien haavekuvien vallassa hän ja Labiskwee\nponnistelivat eteenpäin, ja McCan hoiperteli heidän kintereillään\nalituisesti höperöiden San Franciscosta, tuosta ikuisesta unelmastaan.\n\nHeidän ympärillään kohosivat korkeat, säälimättömät vuorenhuiput. He\npakenivat synkkiä rotkosolia pitkin, joitten seinämät olivat niin\näkkijyrkät, ettei edes lumi niillä pysynyt, tahi samosivat poikki\njääpettoisten laaksojen, joissa jäätyneet järvet lepäsivät syvällä\nheidän jalkainsa alla. Ja eräänä yönä kahden lumimyrskyn väliajalla\nhe näkivät loisteen kaukasesta tulivuorenpurkauksesta. Mutta näky\nei sittemmin toistunut, ja niinpä he aika-ajoin arvelivat kenties\nnähneensä vain unta.\n\nHankiainen oli peittynyt uuteen, monien metrien paksuiseen lumeen, mikä\nvuorostaan pinnalta kovettui ja peittyi uuteen lumeen. Paikotellen\nhe jokilaaksoissa ja rotkoissa kulkivat jopa useamman sadan metrin\npaksuisessa lumessa, kun sitävastoin tuulisilla vuorenharjanteilla,\njoitten yli heidän täytyi samota, ei ollut edes lumenhiventäkään.\n\nHe hiipivät kuin haamut uhkaavien lumivyöryjen yli aina silloin tällöin\npainostavasta uneliaisuudestaan havahtuen, kun jokin lumivyöry heidän\nlähettyvillään irtaantui syöksyen syvyyteen. He lepuuttivat itseään\nmetsärajan yläpuolella, ja tulta he eivät uskaltaneet tehdä ja niin\nheidän täytyi ruumiinlämmöllään sulattaa liha-annoksensa, ennekuin\nsaattoivat ne syödä. Mutta Labiskwee kesti tämän kaiken samanlaisena\nkuin ennenkin. Hänen hyvätuulisuutensa pysyi entisen säteilevänä,\npaitsi kun hän katseli McCania, ja vaikka hän olisi ollut kuinka\nväsynyt ja kylmissään, niin aina hän rakkaudessaan Kitiin oli yhtä\nkaunopuheinen kuin ennenkin.\n\nKissan tavoin Labiskwee seurasi jokaista laihojen annosten jakoa, ja\nKit huomasi kuinka hän oli harmissaan niistäkin vähistä paloista, mitkä\nMcCan pisti poskeensa. Kerran Labiskwee jakeli ruokaosuudet, ja heti\nseuraavassa hetkessä Kit kuuli McCanin raivoisan vastalauseen. Mutta\nei vain hänelle vaan samalla itselleenkin oli hän antanut pienemmän\nosuuden kuin Kitille. Tämän tapahtuman jälkeen Kit itse jakoi lihan.\nEräänä aamuna he öisen lumimyrskyn jäljiltä joutuivat vähäiseen\nlumivyöryyn, mikä kiidätti heidät parisen sataa metriä vuorenrinnettä\nalas. Tästä he selviytyivät puoleksi paleltuneina, mutta muuten\nvahingoittumattomina. Sensijaan oli McCan kadottanut kantamuksensa\nja siinä olivat kaikki heidän jauhonsa. Kun sitten uusi, vieläkin\nsuurempi lumivyöry täytti paikan, oli heidän jätettävä kaikki toivo sen\nlöytämisestä. McCan tosin oli syytön onnettomuuteen, mutta Labiskwee ei\nsiitä huolimatta enää milloinkaan katsonut häneen, ja Kit tiesi, että\nse oli itsensä vuoksi, kun Labiskwee ei uskaltanut sitä tehdä.\n\nOli tyynen tyyni ammu, taivas kuulakan sininen ja sokaiseva hohde\nvalkoisella lumella. Tie kohosi pitkin loivaa rinnettä, jota kattoi\nhankiainen. He laahustivat eteenpäin ikäänkuin väsyneet haamut\nkuolleitten valtakunnassa. Ei pienintä tuulenhengähdystä loputtomassa,\nvalkoisessa hiljaisuudessa. Kaukaiset vuorenhuiput, jotka muodostivat\nKalliovuorten selkärangan, eroittautuivat sadan mailin etäisyydestä\nniin selvinä kuin olisivat olleet vain viitisen mailin päässä.\n\n— Varmasti pian jotakin tapahtuu! — Labiskwee kuiskasi. — Etkö\nsinäkin sitä tunne? Tässä — tuolla, joka paikassa. Kaikki tuntuu niin\nkummalliselta. —\n\n— Minua ikäänkuin värisyttää, mutta se ei johdu kylmästä — vastasi Kit.\n— Eikä nälästäkään. — — Se johtuu sinun päästäsi, sinun sydämestäsi —\nsanoi Labiskwee kiihkeästi. — Niin minä sen tunnen. —\n\n— Aistimieni kanssa sillä ei ole mitään tekemistä — määritteli Kit.\n— Minä tunnen itsessäni jotain ulkoapäin tullutta, kuin jääneulojen\npistoksia; ja tämänlainen kylmyys herpaannuttaa hermoni. —\n\nNeljännestunnin kuluttua he pysähtyivät hengähtämään.\n\n— En näe enää kaukaisia vuorenhuippuja — sanoi Kit.\n\n— Ilma käy sakeaksi ja raskaaksi — jatkoi Labiskwee. — On niin vaikeata\nhengittää. —\n\n— Näen kolme aurinkoa — mutisi McCan käheästi hoippuroidessaan sauvansa\nturvin.\n\nAuringon kangastus näkyi molemmin puolin todellista aurinkoa.\n\n— Niitähän on viisi aurinkoa — huomautti Labiskwee, ja sillävälin kuin\nhe siinä seisoivat ja katselivat syttyi yhä uusia ja uusia säteileviä\naurinkoja taivaankannelle.\n\n— Hyvä Jumala, taivashan on täynnä aurinkoja — niitten lukumäärä on\nmahdoton laskea — huudahti McCan kauhun valtaamana.\n\nJa se oli totta, sillä minne he vain katsoivatkin, aina hulmahti\ntaivaankaarelle uusia, häikäiseviä aurinkoja.\n\nMcCan huudahti hämmästyksestä ja tuskasta. — Minua on joku pistänyt! —\nhän huusi ja jatkoi vanhoja valitusvirsiään.\n\nSitten Labiskwee päästi äänekkään huudahduksen, ja Kit tunsi polttoa\nposkellaan ikäänkuin sille olisi heitetty syövyttävää happoa.\nVaistomaisesti hän tapaili kädellään poskeaan, mutta sillä ei ollutkaan\nmitään. Pamahti laukaus, niin kummallisen äänettömästi kuin olisi se\nammuttu jossain hyvin kaukana. Rinteen alapäässä näkyivät nuoret miehet\nsuksillaan, ja toinen toisensa jälkeen antoi tulta.\n\n— Hajaantukaa sivuille! — huusi Kit — ja pitäkää kiirettä, olemme pian\nhuipulla. Ne ovat neljännesmailin jäljessämme ja se merkitsee parin\nmailin etumatkaa tuolle puolen alamäkeen päästyämme. —\n\nKirpeä ilma pisti ja kirveli heidän ihoaan, kun he parhaansa mukaan\ntoisistaan eroten kapusivat vuorenrinnettä ylös. Rihlapyssyjen\npamahdukset kuulostivat niin oudon kummallisilta heidän korvissaan.\n\n— Jumalan kiitos! — sanoi Kit Labiskweelle. — Neljällä heistä on\nmuskettipyssyt ja vain yhdellä winchesteri. Senlisäksi eivät he\nnoitten aurinkojen valossa kykene kunnolla tähtäämään. He eivät ole\ntavoittaneet meitä edes sataa metriä.\n\n— Näkyy kuinka julmistunut isä on — Labiskwee sanoi. — Hän on käskenyt\nsurmata meidät. —\n\n— Kuinka kummallisesti sinä puhut! — sanoi Kit. — Äänesi kuulostaa kuin\nolisit sinä hyvin kaukana minusta. —\n\n— Suu peittoon! — huusi Labiskwee äkkiä. — Ja älä puhele. Tiedän hyvin\nmitä tämä on. Peitä suusi hihalla, tällä tavoin, äläkä puhele enää. —\n\nMcCan kaatui ensimäisenä ja hänen täytyi pinnistää kaikki voimansa\npäästäkseen jälleen pystyyn. Ja senjälkeen he kaatuilivat vuoronperään\nennenkuin pääsivät huipulle. Heidän tahtonsa oli lihaksia voimakkaampi,\nja he eivät, käsittäneet mistä johtui, että ruumiinsa olivat kuin\nhalvautuneet ja vailla liikuntokykyä. Päästyään harjalle he katsoivat\ntaakseen ja näkivät nuorten miesten ehtimiseen kaatuilevan kiivetessään\nrinnettä ylöspäin.\n\nHe eivät koskaan saavuta huippua! — sanoi Labiskwee. — Se on valkoinen\nkuolema. Minä tiedän sen, vaikkakaan en ole koskaan sitä nähnyt. Olen\nkuullut vanhojen ihmisten siitä puhuvan. Aivan äkkiä tulee hetki, mikä\nei ole ennen elettyjen tapainen. Silmiisi nousee huurretta, jonka läpi\net voi nähdä. Harvat ne, jotka ovat sen nähneet ja jääneet eloon. —\n\nMcCan haukotteli niin että olisi luullut hänen tukehtuvan.\n\n— Peittäkää suunne! — komensi Kit.\n\nKirkas hohde, joka pani kaiken heidän ympärillään kimeltämään, sai\nKitin katsahtamaan moniin aurinkoihin. Ne loistivat ikäänkuin hunnun\ntakaa. Ilma oli täynnä pieniä valokipinöitä. Läheiset vuorenhuiput\nhäipyivät omituiseen sumuun; nuoret miehet, jotka urhoollisesti\nponnistelivat eteenpäin, kietoi sumu näkymättömiin. McCan oli\nlyyhistynyt suksilleen, suu ja silmät hihaan painettuina.\n\n— Tule, meidän täytyy jatkaa matkaa! – komensi Kit.\n\n— En pääse paikaltani — vaikeroi McCan.\n\nHän aivan lysähti kokoon ja hänen ruumiinsa alkoi huojua puoleen ja\ntoiseen. Kit läheni häntä hitaasti, myös hänkin oli uupumuksesta niin\nlamaantunut, että hänellä tuskin riitti tahdonvoimaa liikahtamaan\npaikoiltaan. Ajatuskykynsä hän tunsi terveeksi. Se oli vain ruumis,\njoka oli sorruksissa.\n\n— Anna hänen olla — mutisi Labiskwee tylysti.\n\nMutta Kit piti päänsä ja hänen onnistui saada irlantilainen jaloilleen\nsekä hänen kasvonsa käännettyä kohti rinnettä, jota heidän oli\nlaskeuduttava alas. Sitten Kit sysäsi hänet liikkeelle, ja ohjaten ja\nhilliten vauhtia sauvallaan McCan katosi välkkyvään timanttipölyyn.\n\nKit huomasi Labiskween hymyilevän, vaikkakin tyttö töin tuskin jaksoi\npysyä pystyssä. Hän nyökkäsi päällään lähtömerkin, mutta Labiskwee tuli\nhänen luokseen, ja lähetysten he sitten kiisivät paksun, purevan ilman\nhalki, joka löi heitä vastaan kuin kylmät liekit.\n\nSuuremman ruumiinpainonsa vuoksi Kit ei jaksanut pysytellä Labiskween\nrinnalla, vaan kiisi edelle hirvittävällä vauhdilla, mikä hiljeni vasta\nhänen päästyä kauas tasaisemmalle maalle. Hän pysähtyi odottamaan,\nkunnes Labiskwee saavutti hänet, ja sitten he jälleen jatkoivat\nvieretysten alamäkeä yhä pienenevällä vauhdilla, joka sekin pian\nloppui. Heidän uupumuksensa oli lisääntynyt vastustamattomaksi.\nAnkarimmatkaan tahdonponnistukset eivät saaneet heitä etanaa nopeammin\netenemään. He saavuttivat McCanin, joka taasen torkkui suksilleen\nlyyhistyneenä, ja Kit survaisi miestä ohimennen sauvallaan.\n\n— Meidän on pysähdyttävä — kuiskasi Labiskwee vaivaloisesti — tai\nmuuten me kuolemme. Meidän täytyy peittää itsemme — niin sanovat\nvanhat. —\n\nHän ei tuhlannut aikaa solmujen aukomiseen, vaan leikkasi poikki\nkantamuksensa hihnat. Samoin teki Kitkin ja katsahdettuaan vielä\nkerran hehkuvaan surmansumuun ja ilvehtiviin aurinkoihin he pujottivat\nmakuusäkit ylleen ja ryömivät mahdollisimman lähetysten. He\ntunsivat kuinka raskas ruumis kompastui heidän päällensä; sitten he\neroittivat heikkoa voihkinaa ja kirouksia, jotka tukahtuivat rajuun\nyskäkohtaukseen, ja he tiesivät, että se oli McCan, joka koetti asettua\nheidän kupeelleen makuusäkkiinsä kietouduttuaan.\n\nSitten heitä itseänsä alkoi hengenahdistaa ja heitä puistatti\nsuonenvedontapainen, sietämättömän kuiva yskä. Kit tunsi\nruumiinlämpönsä nopeasti kohoavan polttavaksi kuumeeksi, ja Labiskwee\nkärsi samat vaivat. Jokaiselta tunnilta yskäkohtaukset tihenivät ja\nkävivät ankarimmiksi ja myöhään iltapäivällä näytti siltä kuin ne\nolisivat saavuttaneet huippukohtansa. Senjälkeen he tunsivat hitaasti\ntoipuvansa ja vaipuivat pelkästä väsymyksestä yskäänsä väliajoin uneen.\n\nMutta McCanin yskä vain paheni ja hänen tuskanhuudoistaan ja\nulvonnastaan he päättelivät hänen hourivan. Kit aikoi jo kerran\ntempaista makuusäkin yltänsä, mutta Labiskwee esti hänet siitä.\n\n— Ei — sanoi Labiskwee rukoilevasti — sinä et saa antautua kylmälle\nalttiiksi, se olisi samaa kuin kuolema. Paina kasvosi minun parkaani ja\nhengitä hitaasti, äläkä juttele sanaakaan — aivan kuten minäkin teen. —\n\nNiin torkkuivat he pimeässä ja toisen yhä heikkenevät yskänkohtaukset\nherättivät toisen. Kitin luuleman mukaan McCan oli keskiyöllä yskinyt\nviimeisen kerran. Sen jälkeen he kuulivat vain heikkoja, eläimellisiä\näänähdyksiä, joista ei tuntunut loppua tulevan.\n\nKit heräsi huulien kosketuksesta omilleen. Hän lepäsi puolittain\nLabiskween käsivarsilla, pää painuneena hänen rinnoilleen. Tytön ääni\nsoi reippaana kuten tavallisesti. Kaikki uneliaisuus oli siitä kadonnut.\n\n— On päivä — hän sanoi ja kohoitti hieman makuusäkkinsä reunaa. — Katso\narmaani. On päivä, me elämme vielä, eikä meitä enää yskitä. Lähtekäämme\nkatsomaan maailmaa — vaikka minä sitten jäisinkin tähän lepäämään\nainiaaksi. Viimeinen tunti on ollut ihana. Olen maannut valveilla ja\nolen rakastanut sinua. —\n\n— McCan ei liikahdakkaan — sanoi Kit. — Ja mitenkähän on käynyt nuorten\nmiesten, koska he eivät ole meitä saavuttaneet?\n\nKit tyrkkäsi makuusäkin sivulle ja näki yhden ainoan, säännöllisen\nauringon taivaalla. Tuulen henkäys oli hiljaista, pakkasen\nläpitunkemaa, mutta se ennusti lämpöisempiä päiviä. Koko luonto oli\nmuuttunut tavallisensa näköiseksi. McCan makasi selällään. Hänen\nnuotionsavun mustaamat kasvonsa olivat kovat kuin marmori. Labiskweehen\nnäky ei tehnyt vähäisintäkään vaikutusta.\n\n— Katso! — hän huudahti. — Lumikyyhky! Se on hyvä merkki. —\n\nNuorista miehistä ei näkynyt jälkeäkään. Joko he olivat nääntyneet\nkuoliaiksi harjanteen toisella puolella tai kääntyneet takaisin.\n\nRuokavarat olivat niin vähissä, etteivät he uskaltaneet syödä\nkymmenettä osaa siitä, mitä tarvitsivat, eivätkä sadatta osaa mitä\nolisivat halunneet, ja vaeltaessaan seuraavina päivinä yksinäisessä\nvuoristossa täytyi heidän yhä niukentaa ruoka-annoksiaan. He\njatkoivatkin nyttemmin kulkuaan puolittaisessa horrostilassa. Mutta\nsitten Kit äkkiä saattoi havahtua tietoisuuteen ja tavata itsensä\ntuijottamasta noihin loppumattomiin, kirottuihin lumihuippuihin samalla\nkuin hänen oma järjetön loruilemisensa jatkuvasti soi hänen korvissaan.\nJa nyt, pitkän väliajan kuluttua, mikä hänen mielestään vaikutti\nvuosisadoilta, hän jälleen tunsi jäykistyneen ruumiinsa olemassaolon.\nMyös Labiskwee oli kuin tunnoton, eikä hänkään pysynyt järjellisesti\najattelemaan. Melkein kaikki ponnistuksensa tapahtuivat koneellisesti.\nYhä he pyrkivät länttä kohden ja aina he painautuivat pohjoiseen\ntai eteläiseen suuntaan lumihuippujen ja luoksepääsemättömien\nvuorenharjanteitten pakoittamina.\n\n— Etelään päin ei ole mitään tietä — sanoi Labiskwee — Vanhat tietävät\nsen. Länteen, vain länteen johtaa tie. —\n\nNuoret miehet eivät heitä enää seuranneet, mutta heitä uhkasi nälkä ja\nse ei suonut heille tarpeellista lepoa.\n\nTuli sitten päivä, jolloin alkoi pakastaa ja sadella lunta, mutta\nse ei ollut tavallista lunta vaan hiekkajyviä suurempia jääkiteitä.\nKoko päivän ja yön ja lisäksi kolme vuorokautta kesti lumentuloa.\nMatkanjatkaminen oli mahdotonta ennen hankiaisen muodostumista, ja\nsentähden pysyivät he makuusäkeissään ja lepuuttivat itseään. Ja\nnyt levätessään he söivät vieläkin vähemmän. Heidän itselleen suoma\nruoka-annos oli niin pieni, ettei se läheskään kyennyt tyydyttämään\nkalvavaa näläntunnetta, jonka aiheuttajana olivat pikemmin aivot kuin\nvatsa. Ja Labiskwee, joka kuumetilansa johdosta ei kyennyt itseänsä\nhillitsemiseen tuli aivan raivoihinsa syödessään vähäistä annostaan ja\nnyyhkyttäen hän sokelsi käsittämättömiä sanoja sekä tarttui seuraavan\npäivän ruokaosuuteensa pistäen sen yhdellä siemauksella suuhunsa.\n\nMutta nyt Kit sai nähdä ihmeen. Kun Labiskwee tunsi ruuan maun\nsuussaan, heräsi hän tietoisuuteen. Hän sylkäisi sen ulos ja vihansa\nvalloissa iski nyrkillään suulleen, joka oli ollut pahan aiheuttaja.\n\nSeuraavina päivinä Kit koki monta merkillistä seikkaa. Pitkällisen\nlumentulon jälkeen seurasi ankara tuuli, joka kiidätti noita pieniä,\nkuivia jääkiteitä kuten erämaan myrsky hiekkaa. Koko yön kesti\ntätä jäistä myrskyä, ja seuraavan purevankylmän päivän valossa Kit\nturvottunein silmin ja sekavin aivoin näki näyn, jota hän piti unena.\nKaikilla puolin kohosi korkeita vuorenhuippuja, jotka hänen mielestään\nolivat vahtisotilaita, sotajoukkoja ja mahtavia jättiläisiä. Ja\njokaisen vuoren harjanteella hulmusi suuria, valkoisia sotaviirejä\nja ne aaltoilivat edestakaisin heleänsinistä taivasta vasten ollen\nmailinpituisia, maidon valkeita ja välkkyen niin eriskummallisesti\nauringossa.\n\n— Minun silmäni ovat nähneet Jumalan kirkkauden — ylisti Kit\nkatsellessaan ohikiitäviä lumipilviä, joita tuuli kiidätti ilmoille\nikäänkuin silkkisiä huntuja.\n\nHän jäi yhä tähyilemään, mutta vuorenhuiput liehuvine viireineen eivät\nkadonneet hänen näköpiiristään ja sentähden luuli hän uneksivansa,\nkunnes Labiskwee kohosi makuusäkissään istumaan.\n\n— Näen unta, Labiskwee — hän sanoi. — Katso! Uneksitko myös sinä minun\nuntani? —\n\n— Ei se ole unennäköä — vastasi tyttö. — Myös tästä ovat vanhat ihmiset\nminulle kertoneet. Nyt tulevat lämpöisät tuulet, ja me saamme elää ja\nlöydämme tien länteen. —\n\n— Kit ampui lumikyyhkyn, ja he jakoivat sen. Kerran eräässä laaksossa,\njossa vaivaispaju keskellä hankea oli nupulla, Kit sai ammutuksi\njäniksen. Siinä kaikki se riistä, minkä he vaelluksensa aikana\ntapasivat lukuunottamatta villisorsaparvea, minkä he näkivät lentävän\nhyvin korkealla Yukonin suuntaan.\n\n— Tuolla alempana laaksossa on kesä — Labiskwee sanoi. — Pian se saapuu\ntänne ylöskin. —\n\nLabiskween kasvot olivat laihtuneet. Hänen suuret, säteilevät silmänsä\nolivat muuttuneet suuremmiksi ja yhä kirkkaammiksi ja kun hän katsoi\nKitiä loistivat hänen kasvonsa yliluonnollisen joskin samalla villin\nkauniina.\n\nPäivät pitenivät ja lumi alkoi aleta. Joka päivä hanki pehmeni ja joka\nyö se jälleen jäätyi, niin että heidän täytyi olla kulussa aamuin ja\nilloin, mutta sensijaan keskipäivän tunnit levätä, koska hanki silloin\nei kannattanut heidän painoaan. Kun Kit tuli lumisokeaksi, sitoi\nLabiskwee vyötäisilleen hihnan, josta hän ohjasi Kitiä eteenpäin. Ja\nniin he nälästä puolikuolleina yhä toivottomammassa horrostilassa\nponnistelivat halki kesään heräävien seutujen, joitten ainoat elolliset\nolennot he olivat.\n\nVaikkakin Kit tunsi itsensä niin äärettömän uupuneeksi, ei hän silti\nsaanut rauhallisesti nukutuksi, sillä niin hirvittävät olivat hänen\nunennäkönsä tässä kamalassa synkeyden maassa. Ne keskittyivät aina\nruokaan, minkä pahansuopa unenantaja tempaisi joka kerralta hänen\nsuustaan. Hän järjesteli entisaikaisia päivällisiä tovereilleen San\nFranciscossa ja itse hän silmiähivelevää, huikeaa nälkää nähden valvoi\nkaikki valmistelut ja koristeli päivällispöydän syksyn verenpunaisilla\nvilliviinin lehdillä. Kesti kauan ennenkuin vieraat kokoontuivat, ja\nkun hän sitten tervehti heitä, ja he alkoivat kilpailla keskenään\nsukkeluuksilla, poltti häntä, sisäinen raivo päästä käsiksi pöydän\nantimiin. Muiden huomaamatta hän hiipi pöydän luo ja sieppasi\nkourallisen mehukkaita, kypsiä oliiveja ja kääntyi senjälkeen takaisin\nvastaanottamaan viimeisen myöhästyneen vieraan. Ja vieraat piirittivät\nhänet ja heidän naurunsa ja juttelunsa jatkui hänen piiloitellessaan\nsuljetussa kämmenessään kypsiä oliiveja, jotka olivat tehdä hänet\nmielipuoleksi.\n\nHän piti monta sen tapaista päivällistä, mutta kaikki ne\npäättyivät yhtä toivottomasti. Hän otti osaa suuriin pitoihin,\njoissa lukemattomat kutsuvieraat ahmivat kokonaisia härkiä,\njotka vedettiin esiin hehkuvalta hiillokselta, minkä jälkeen\nvieraat terävillä veitsillä viilsivät itselleen suuria viipaleita\nvielä höyryävistä eläimenruhoista. Hän seisoi aukonaisin suin\nkatselemassa kalkkunalaumoja, joita valkoesiliinaiset kaupustelijat\nmyyskentelivät, ja kaikki ostivat niitä paitsi hän itse, joka vain\nseisoi suu aukonaisena, sillä hänen lyijynraskaat jäsenensä eivät\nsuostuneet liikahtamaan paikoiltaan. Välistä hän uneksi olevansa\njälleen lapsi ja istuvansa käsi koholla ison vellivadin ääressä. Hän\najoi myös takaa pelästyneitä lehmiä ylänkölaitumille ja hän koki\nankarat tuskat turhaan koettaessaan anastaa niitten maitoa. Hän eli\ninhoittavissa vankiluolissa, joissa hänen täytyi tapella rottien kanssa\nruuantähteistä. Ei löytynyt mitään syötäväntapaista, mikä ei olisi\nhullaannuttanut häntä, ja hän kuljeskeli suurissa talleissa, joissa\nmailien pituudelta näkyi lihavia hevosia seisovan pilttuissaan ja hän\nhaki mutta ei löytänyt hinkaloita, joista ne söivät ruokansa.\n\nAinoastaan kerran hän näki toisenlaista unta. Nälän uuvuttamana\nhaaksirikkoisena tai karkulaisena hän tapasi itsensä autiolta saarelta\nTyynenmeren rantamilla. Hän pyydysti kallioille ajautuneita simpukoita,\njotka kantoi ylemmä rannalle, missä oli kevätmyrskyjen tuomia\npolttoaineksia. Niistä hän keräsi nuotion, jonka hiillokselle hän\nasetti kallisarvoisen löytönsä. Hän näki höyryn nousevan simpukoista\nniitten auetessa niin että lohenvärinen liha tuli esiin. Nyt hän\ntiesi niitten olevan kypsiä syötäviksi ja tällä kertaa ei pahansuopa\nilmaantunut ryöstämään ateriaa häneltä. Siis vihdoinkin — näin ajatteli\nhän unessaan — tulisi hänen toivomuksensa toteutumaan. Tällä erää\ntahtoi hän todella syödä... Ja kuitenkin, huolimatta varmuudestaan, hän\nepäili ollen täysin valmistunut näkynsä välttämättömästä katoamisesta,\nja näissä ajatuksissa hän pysyi kunnes lohenvärinen, lämmin liha oli\nhänen suussaan. Hänen hampaansa iskeytyivät siihen. Hän söi! Ihme oli\ntapahtunut! Se tuntui niin kummalliselta, että hän heräsi siihen.\nOli pimeä ja hän makasi selällään ja päästeli lyhyitä, tyytyväisiä\nröhähtelyjä ikäänkuin porsas. Hänen poskipielensä liikkuivat ja liha\nnarskui hänen hampaissaan. Hän ei liikahtanut ja pian hän tunsi kuinka\npienet sormet koskettivat hänen huuhaan ja työnsivät pienen lihapalan\nhänen suuhunsa. Ja ei niin paljon syystä, että Kit vihastui, vaan\nsentähden, että Kit ei tahtonut syödä enempää, Labiskwee itki itsensä\nuuvuksiin hänen käsivarrellaan. Mutta Kit jäi valveille ja miettimään\nnaisen rakkautta ja tuota ihmeellistä arvoitusta — nainen.\n\nValkeni sitten päivä, jolloin ruokavarat loppuivat. Korkeat\nvuorenharjanteet häipyivät etäisyyteen. He olivat nyt kuluttaneet\nvoimansa tyystin loppuun ja kun heillä senlisäksi ei ollut mitään\nsyötävää, niin koitti pian se levolle käynnin päivä, jota seuraavana\naamuna he eivät jaksaneet nousta jalkeille. Päästyään jotenkuten\npystyyn Kit lyyhistyi heti takaisin maahan ja nelinryömin hänen\ntäytyi tehdä nuotio. Labiskwee taasen horjahti joka yrityksellä yhä\nuupuneempana takaisin. Niin vajosi Kit hänen vierelleen ja hänen\nhuulillaan väikkyi katkera hymy miltei koneellisesti koettaessaan\ntulentekoa. Sillä eihän ollut mitään tulella keitettävää ja päiväkin\noli verrattain lämmin. Hiljainen tuulenhenki huojutti kuusenoksia\nja nopeasti sulavan lumen synnyttämät lukuisat purot solisivat\nhiljaisuudessa kuin vieno musiikki.\n\nLabiskwee makasi täydellisessä horrostilassa ja hengitti niin heikosti,\nettä Kit vähän väliä luuli hänen kuolleen. Iltapäivällä Kit heräsi\noravan kuherteluun. Hän koetti edetä nuoskeassa lumessa vetäen raskasta\npyssyä perässään. Hän ryömi käsin ja polvin tai horjui joka askeleella\nkaatuen kohti oravaa, joka tästä närkästyen lakkasi karahtelemasta\npaeten hänen edellään hitaasti ja viekottelevasti. Yhteen menoon hän ei\njaksanut ampua, ja orava ei ottanut pysyäkseen hetkeäkään paikoillaan.\nAjottain Kit kiemurteli lumisohjussa ja itki ääneensä voimattomuuttaan.\nToisin ajoin oli kuin olisi hänen elämänliekkinsä kokonaan sammunut, ja\npimeys laskeutunut hänen ylitseen. Hän ei voinut sanoa kuinka kauan hän\noli ollut pyörryksissä, mutta kun hän heräsi olivat hänen vaatteensa\niltakylmässä jäätyneet vastamuodostuneeseen jääriitteeseen. Orava oli\nmennyt menojaan ja uuvuksiin asti kamppailtuaan pääsi Kit jälleen\nLabiskween luo. Niin hirveän heikontunut hän oli, että hän makasi kuin\nkuollut mies koko yön, eivätkä unet vaivanneet häntä.\n\nAurinko loisti taivaalla ja tuo samainen orava kurahteli puissa, kun\nKit heräsi Labiskween koskettaessa kädellään hänen poskeaan.\n\n— Pane kätesi sydäntäni vastaan, rakkaani! —sanoi Labiskwee ja hänen\näänensä soi kirkkaana joskin hiljaisena, kuin hyvin kaukaa tulleena. —\nMinun sydämeni on minun rakkauteni ja se on nyt sinulla kädessäsi. —\n\nKului sitten pitkä aika, ennenkuin hän jälleen aukaisi suunsa. — Pidä\naina mielessäsi, ettei etelään ole mitään tietä. Peurakansa tietää sen\nhyvin. Länteen — sinne on tie — sinä olet jo melkein siellä — ja sinä\nsaavut perille. —\n\nKit makasi kuolemantapaisessa horrostilassa, kunnes Labiskwee hänet\njälleen herätti.\n\n— Paina huulesi minun huulilleni — sanoi tyttö. — Minä tahdon kuolla\nsillä tavoin. —\n\n— Me kuolemme yhdessä, rakas tyttöseni — kuului Kitin vastaus.\n\n— Ei! — Labiskwee vaiensi Kitin heikolla, vapisevalla kädenliikkeellä\nja hänen äänensä oli niin äärimmäisen hiljainen, että sitä tuskin\nkuuli ja kuitenkin eroitti Kit jokaisen sanan. Labiskwee haki jotakin\nhuppukauluksensa sisästä ja veti sitten esiin pienen pussin, jonka\npainoi Kitin käteen. — Ja nyt sinun huulesi rakastettuni. Sinun huulesi\nminun huulilleni ja sinun sydämesi minun sydäntäni vastaan. —\n\nJa tämän pitkän suudelman aikana valtasi pimeys jälleen Kitin ja\ntultuaan tuntoihinsa hän tiesi olevansa yksin ja että hänenkin täytyisi\nkuolla.\n\nHän huomasi kätensä lepäävän pussilla. Hän hymyili uteliaisuudelle,\nmikä sai hänet tarttumaan sidehihnoihin ja avaamaan sen. Pussista\nvalui ulos ruokavaroja. Kit tunsi jokaisen palan ja kaiken oli\nLabiskwee varastanut Labiskweelta — leivänpaloja, jo kauan sitten\nsäästöönpantuja, jo sitä ennen kuin McCan oli kadottanut jauhopussin;\npienen pieniä peuranlihanokareita ja — viiluja, joissa useassa näkyi\nhampaitten jälkiä; talipyörylöitä; koskematon jäniksen takajalka;\nvalkean portimon takajalka ja hieman etujalkaa, jossa näkyvistä\nmerkeistä saattoi päättää hänen hampaittensa vastahakoisesti luopuneen\nniistä. Säälittäviä jätteitä, traagillisia kieltäymyksiä. Pieniä\nmuruja, jotka Labiskween uskomaton rakkaus oli varastanut hänen\nkauheasti nälkiintyneeltä ruumiiltaan. Hurjasti nauraen sinkautti\nKit pussin sisällön puoleksi jäätyneelle hangelle ja vajosi takaisin\npimeyteen.\n\nHän uneksi. Yukon juoksi kuiville. Hän kuljeskeli uoman pohjaa\nvältellen liejuisia lätäköitä ja kallionkupeita, jotka vesi oli hionnut\nsileiksi, ja hän poimi kultakimpaleita. Niitten paino kävi hänelle\ntaakaksi, kunnes hän havaitsi, että niitä saattoi syödä. Ja hän söi\nniitä ahmien. Sillä itse asiassa mitä arvoa olisi kullalla, jota\nihmiset niin suuresti kunnioittivat, ellei se kelpaisi syötäväksi?\n\nNiin heräsi hän uuden auringon paisteeseen. Hänen aivonsa olivat\nihmeteltävän selvät ja hänen silmänsä eivät enää nähneet mahdottomia\nasioita. Eikä hänen ruumiinsakaan enää vapissut. Tuntui siltä kuin\njoka veripisara olisi riemuinnut, kuin olisi kevät tunkeutunut häneen.\nSuopea hyvinvointi oli laskeutunut hänen ylitseen. Hän kääntyi\nherättämään Labiskweeta, mutta nyt hän näki ja muisti, mitä oli\ntapahtunut.\n\nHän päätti koota ruuanrippeet, jotka hän oli heittänyt hangelle\nmutta ne olivat poissa. Ja hän tiesi, että juuri ne olivat olleet\nkultakimpaleita, joita hän kuumeisessa unessaan oli luullut Yukonin\nkullaksi. Niistä hän tietämättään oli ammentanut uutta elämänvoimaa,\nuhrista, jonka Labiskwee kuolemallaan oli kruunannut; Labiskwee, joka\noli asettanut sydämensä hänen käteensä ja avannut hänen silmänsä\nnäkemään suuren arvoituksen — naisen.\n\nHäntä hämmästytti liikkeittensä helppous ja että hän jaksoi laahata\nLabiskween turkiksiin verhotun ruumiin sulaneelle hiekkavieremälle,\njohon hän kirveellä kaivoi hänelle haudan ja peitti sen hiekalla umpeen.\n\nKolme päivää hän syömättä kamppaili länttä kohden. Puolenpäivän\ntienoissa hän sortui muuan yksinäisen kuusen juurelle leveän, avoimena\nvirtaavan joen partaalla, jonka hän varmasti luuli tuntevansa\nYukoniksi. Ennen täydellisen pimeän tuloa hän irroitti kantamuksensa,\nsanoi hyvästit ihanalle elämälle ja kietoutui makuusäkkiinsä.\n\nHän heräsi uneliaaseen piipitykseen. Pitkä hämäränaika oli alkanut.\nKuusessa hänen yläpuolellaan istui riekkoja. Nälkä ajoi hänet heti\ntoimintaan, vaikkakin se tapahtui loputtoman hitaasti. Kului viitisen\nminuuttia, ennenkuin hän voi nostaa pyssyn maasta ja toiset viisi\nennenkuin hän selällään maaten ja tähtäillen uskalsi hipaista, paukaus\nei osunut. Yksikään linnuista ei pudonnut, mutta eivät ne poiskaan\nlentäneet. Ne pudistelivat vain siipiään, rapisuttivat kuusenoksia\nja olivat velttoja ja uneliaita. Kit tunsi pakoitusta olkapäässään.\nToinenkin laukaus meni ohi, sillä liipaistessaan oli hän tuskasta\nvärähtänyt. Todennäköisesti hän oli viimeisten kolmen päivän kuluessa\npudonnut, vaikkakin hän ei muistanut tapahtumasta mitään.\n\nRiekot eivät olleet lentäneet pakoon. Hän taittoi makuuturkkinsa\nnelinkerroin ja asetti sen vasemman käsivartensa ja kylkensä väliseen\naukkoon. Sitten hän kohotti pyssynperän poskelleen, tähtäsi ja\nlaukaisi. Yksi lintu putosi, ja hän kurottautui kiihkeästi sitä\nottamaan ja huomasikin ampuneensa siltä melkein kaiken lihan. Iso\nkuula ei ollut säästänyt muuta kuin kämmenellisen siekaleisia sulkia.\nMutta yhäti riekot istuivat kuusessa, ja hän päätteli itsekseen, että\nniitä tuli ampua päähän. Hän latasi pyssynsä kerran toisensa jälkeen.\nHän ampui sekä ohi että sai myös osumaan, ja riekkolaiskurit, jotka\neivät lähteneet lentoon, putoilivat hänen päälleen kuin ruokasade —\nriekot, joitten elämä sammui, jotta hänen elämänsä säästyisi. Kaikkiaan\nniitä oli yhdeksän ja vihoviimein oli hän saanut murskatuksi pään\nyhdeksänneltäkin, minkä jälkeen hän yhä selällään maaten vuorotellen\nitki ja nauroi tietämättä miksi.\n\nEnsimäisen riekon hän söi raakana. Sen jälkeen hän nukkui sillä aikaa\nkuin linnussa ollut elämä sulautui hänen elämänsä ylläpidoksi. Hän\nheräsi sitten pimeässä nälkäisenä, mutta kyllin voimakkaana jaksaakseen\ntehdä tulen. Ja päivän valkenemiseen saakka hän paistoi ja söi\nmurskaten luita hampaillaan, jotka niin kauan olivat saaneet pysyä\ntoimettomina. Tämän jälkeen hän nukahti heräten uuden yön pimeässä ja\nnukkui jälleen seuraavan päivän auringonpaisteeseen saakka. Ihmeekseen\nhän huomasi, että uusista puista sytytetty nuotio räiskyi ja että\nmustunut kahvipannu sihisi nuotion äärimäisillä hiilillä. Tulen\nvieressä tuskin käsivarren ulottuvilla hänestä istui Shorty poltellen\nkartuusipaperista kiertämäänsä savuketta ja mielenkiintoisesti\ntähyillen häneen. Kitin huulet liikkuivat, mutta hänen kurkkunsa\noli kuin lamautunut ja rinnassaan hän tunsi kuin olisivat kyyneleet\ntulossa. Sitten kuroitti hän kätensä savuketta kohti ja nielaisi suurin\nsiemauksin savua keuhkonsa täyteen.\n\n— Minä en ole tupakoinut pitkiin aikoihin — hän viimein sanoi matalalla\nja levollisella äänellä — hyvin, hyvin pitkiin aikoihin. —\n\n— Etkä myöskään syönyt ulkonäöstäsi päättäen —\n\nlisäsi Shorty.\n\nKit nyökkäsi ja osoitti kädellään ympärillä olevia riekonhöyheniä.\n\n— En ennenkuin vasta viimeisinä päivinä — hän vastasi. — Tiedätkö, minä\njoisin kovin mielelläni kupposen kahvia. Se maistuisi mainiolta! Ja\nsitten pannukakku ja sianlihakimpale. —\n\n— Ja pavut? — virkahti Shorty houkuttelevasti.\n\n— Ne maistuisivat taivaallisilta. Huomaanpa jälleen olevani nälkäinen. —\n\nToisen valmistaessa ruokaa ja toisen syödessä kertoivat he lyhyesti\nelämyksistään sitten viimeisen tapaamisen.\n\n— Klondykessä oli jäittenlähdön aika — lopetti Shorty kertomuksensa\n— ja meidän täytyi odottaa avovettä. Kaksi sauvoinvenettä ja paitsi\nminua kuusi miestä — sinä tunnet heidät kaikki, sukkelia veitikoita,\nja lisäksi kaikenlaisia varusteita. Ja olemme saaneet ponnistella\naikalailla päästäksemme perille — olemme sauvoneet, nousseet joen\nrannoille ja kulkeneet maitse. Mutta nyt putoukset heitä viivyttävät\nviikon verran. Siellä minä heistä erosin—he jäivät raivaamaan tietä,\njota pitkin voivat vetää venheet. Minusta tuntui siltä kuin olisi\nminun jatkettava matkaani ja niin sulloin reppuuni evästä ja lähdin\ntaipaleelle. Tiesinhän, että tapaisin sinut harhailemassa täällä ja\nkaiken tämän.\n\nKit nyökkäsi, tarttui Shortyn käteen ja puristi sitä lujasti. — Mutta\nnyt meidän on lähdettävä taivaltamaan — hän sanoi.\n\n— Tuhat tulimmaista, sitä me emme tee! huudahti Shorty kiihkeästi. — Me\njäämme muutamiksi päiviksi tänne, niin että saat kunnollisesti syödä ja\nlevätä. —\n\nKit pudisti päätään.\n\n— Kunhan tietäisit minkä näköinen olet — tenäsi Shorty.\n\nJa mikään houkutteleva näky Kit todella ei ollut. Hänen kasvonsa,\nmikäli iho oli ollut paljaana, olivat mustansinervät ja ruvessa\nmonenmonista paleltumisista. Posket olivat sisäänpainuneet ja yläleuan\nhammasrivi törrötti kuin kampa parrasta huolimatta hyvän matkaa\nkutistuneen suun ulkopuolella. Otsalla ja syvällä päässä olevien\nsilmien ympärillä iho oli kovasti pingoittunut ja vapaasti tuhertunut\nparta, joka luonnostaan oli kullankeltainen, oli tulen kärventämä ja\nnuotiosavun mustaama.\n\n— Parasta, että pistät tavarat reppuun — sanoi Kit — Tahdon lähteä. —\n— Mutta sinähän olet heikko kuin vastasyntynyt lapsi. Sinä et kykene\nmatkantekoon. Ja mihin kummalla sinulla on kiire? —\n\n— Shorty, minä etsin Klondyken kalleinta aarretta, enkä saata\nviivytellä. Siinä koko juttu. Kokoa kantamukset. Se on ylevintä\nmaailmassa. Se on paljon arvokkaampaa kuin kultajärvet ja kultavuoret,\nihanampaa kuin seikkailut ja karhunliha ja karhunmetsästykset. —\n\nShorty istui ja tuijotti häneen silmät selkoselällään.\n\n— Taivaan nimessä, mitä se sitten on? — kysyi hän käheällä äänellä. —\nTai oletko tullut ihkasten hulluksi?\n\n— Ei minua mikään vaivaa. Kaiketi ihmisen on nähtävä nälkää, jotta\nhänen silmänsä avautuisivat näkemään kaiken sellaisena kuin mitä se\ntodella on. Minä olen kaikissa tapauksissa kokenut asioita, joita en\nluullut maailmassa olevankaan. Minä tiedän, mitä nainen on — niin, nyt\nminä sen tiedän. —\n\nShorty aikoi sanoa jotakin ja hänen suupielistään ja silmiensä ilmeestä\nsaattoi huomata sen olevan jotakin kujeellista.\n\n— Ei, parempi ettet sano mitään — huokasi Kit sävyisästi. — Siitä\nasiasta et sinä ole perillä, mutta minä olen. —\n\nShorty antoi ajatuksilleen uuden suunnan. — Hm! Minun ei tarvitse olla\nprofeetta arvatakseni naisen nimen. Toiset ovat menneet kuivattamaan\nSurprise laakea, mutta Joy Gastell sanoi, ettei hän halunnut mukaan\nretkelle. Nyt hän samoilee Dawsonin ympäristössä ja odottaa tuonko\nsinut palatessani mukanani. Ja hän on vannonut, että ellen sinua\ntuo, niin myy hän kaiken omaisuutensa ja pestaa kokonaisen armeijan\naseellista väkeä ja marssii suoraa päätä Peuramaahan antaakseen\nvanhalle Snassille ja koko hänen joukolleen oikein perinpohjaisen\nopetuksen. Ja kunhan sinä nyt vain taltuttelet käpäliäsi muutaman\nsekunnin ajan, niin kokoan minä kantamukset ja selviydyn kanssasi\nmatkaa jatkamaan. —\n\n\n\n\nHÄNEN ISIENSÄ JUMALA\n\n\nAarniometsä, mieluisten huvitelmien ja hiljaisten murhenäytelmien\ntemmellyspaikka, jatkui joka suuntaan. Täällä käytiin olemassaolon\ntaistelua yhäti alkuperäisellä raakuudella. Englantilaiset ja\nvenäläiset eivät näihin aikoihin olleet täyttäneet Sateenkaaren maata\neikä Pohjois-Amerikan kultakaan ollut vallannut sen suuria lakeuksia.\nSusilaumat seurasivat vapaudessa eläviä hirvilaumoja saalistaen niistä\nheikoimmat ja kantavat eläimet, jotka ne iskivät hengiltä samalla\nsäälimättömyydellä kuin tuhansia sukupolvia takaperin. Harvalukuiset\nalkuasukkaat tottelivat päälliköitään ja poppamiehiään; he karkoittivat\npahoja henkiä, polttivat noitia, taistelivat naapureittensa kanssa\nja söivät vihollisensa mielihyvällä, mikä asiantila todisti heidän\nvatsojensa erinomaisen kunnon. Mutta näihin aikoihin maan kivikausi\nläheni loppuaan. Tuntemattomien erämaitten raivaamattomilla teillä\nlähenivät teräksen tuojat — vaaleaveriset, sinisilmäiset ja\ntarmokkaat miehet, lannistumattoman rotunsa edustajat. Sattumalta\ntai tarkoituksellisesti, yksittäin, kaksittain tahi kolmekin\nyhteenliittyneinä, he saapuivat — kukaan ei voinut sanoa mistä —\ntaistelivat, kaatuivat tai kulkivat edelleen — tietämätöntä minne.\nPapit raivosivat heitä vastaan, päälliköt kokosivat sotilaansa, kivi\ntörmäsi teräkseen, mutta turhaan. Samoin kuin vesi tihruu ääriään\nmyöten täydestä vesialtaasta, samoin hekin ilmaantuivat läpi synkkien\nmetsien ja vuorensolien, sousivat kanooteissa yli vesialueitten tahi\ntasoittivat mokkasiineillaan ladun susikoirilleen. He polveutuivat\nsuuren suuresta suvusta, mutta turkiksiin puetut Pohjolan asukkaat\neivät siitä vielä olleet tietoisia. Usea nimeämätön kulkija taisteli\ntäällä viimeisen kamppailunsa heittäen henkensä revontulien kylmässä\nloisteessa samoinkuin hänen veljensä tekivät troopillisten maanosien\nhiekka-aavikoilla: ja kuten he tulevat vastaisuudessakin tekemään,\nkunnes heidän rodulleen asetettu päämäärä on saavutettu.\n\nKeskiyö läheni. Pohjoisella taivaanrannalla näkyi ruusunpunainen hohde,\njoka vaaleni länttä kohden ja tummeni itään, muistuttaen näkymättömän\nkeskiyön auringon olemassaoloa. Häviävä päivä ja aamunsarastus\nseurasivat niin lähi toisiaan, että mitään yötä ei ollut — päivä vaan\nyhtyi uuteen päivään tuskin huomattavan auringonkierroksen kautta.\nSadelintu piipitti hiljaisen \"hyvää yötä\" ja punarinta-satakieli\nkuulutti täydellä kurkulla \"hyviä huomenia\". Yukonin keskeltä olevalta\nsaarelta päästeli lauma villilintuja loppumattomia valituksia ja\nkauempaa joelta kuului jääkuikan ivallinen vastaus.\n\nEtualalla rantaa, joka tällä kohdin oli muodostunut niemekkeeksi,\nseisoi useammassa perättäisessä rivissä puunkuoresta valmistettuja\nkanootteja. Norsunluupäiset keihäät, luukärkiset viinet, pukinnahkaiset\njousenjänteet ja yksinkertaiset vitsasverkot osoittivat, että lahnalla\njoessa parhaillaan oli kutuaikansa. Taaempaa, kuivatustelineitten\nja eläinten nahoilla päällystettyjen telttojen luota kuului\nkalapyydystäjien ääniä. Vallattomat pojat temmeskelivät keskenään tahi\nkujeilivat tyttöjen kanssa, kun sitä vastoin vanhemmat naiset, jotka\nsukua lisäämällä jo olivat täyttäneet tarkoitusperänsä, eivät ottaneet\nosaa toisten leikinlyöntiin, vaan jutellen keskenään punoivat köyttä\nviiniköynnöksien vihreistä juurista... Heidän jalkojensa juuressa\nleikkivät ja torailivat heidän alastomat jälkeläisensä kieriskellen\nliassa ruskeankeltaisten susikoirien kanssa.\n\nLeiripaikan toisella puolella, täysin erillään siitä seisoi toinen\nleiri, jossa oli kaksi telttaa. Tämä leiri kuulut valkoiselle miehelle.\nJa ellei muu, niin jo yksistään paikan valinta oli omansa ilmaisemaan\ntämän seikan. Hyökkäyksen sattuessa hallitsi se intiaanien asemapaikkaa\nsadan yardin alalta: puolustuksen tullessa kysymykseen oli \"sillä\netuna, että se sijaitsi korkealla mäellä, josta\"oli vapaa näköala; jos\nvihdoin tappio sattuisi oli kahdenkymmenen yardin päässä jyrkkä mäki,\njota pitkin tie johti suoraan kanooteille alhaalla.\n\nToisesta teltasta kuului sairaan lapsen oikukasta itkua ja äidin\nrauhoittavaa laulua. Ulkona, sammuvan nuotion ääressä istui kaksi\nmiestä keskustellen keskenään.\n\n— Mitä? Minäkö rakastaisin kirkkoa kuin uskollinen lapsi? Hyvä!\nRakkauteni siihen on niin suuri, että päiväni ovat menneet sitä\npaetessani ja yöt raskaissa unelmissa tehdessäni itselleni tiliä\ntästä rakkaudestani. Kuulkaa! — Puoliverisen ääni muuttui vihaiseksi\nmurinaksi. — Olen syntynyt Red Riverillä. Isäni oli valkoihoinen,\nyhtä valkoinen kuin te. Mutta te olette jenkki, hän oli syntyään\nenglantilainen ja sivistyneen miehen poika. Äitini taasen oli päällikön\ntytär ja minä olin mies. Niin, helppoa ei ollut määritellä minkälainen\nveri suonissani virtasi, sillä asuinhan valkoisten parissa, lukeuduin\nheihin ja isäni sydän sykki minussa. Ja sitten sattui niin, että siellä\noli tyttö — valkoinen — joka katseli minua suopein silmin. Hänen isänsä\nomisti suuria maa-aloja, paljon hevosia, ja hän oli mahtava henkilö\nomiensa keskuudessa ja ranskalainen alkuperältään. Hän sanoi, että\ntyttö ei ollut selvillä siitä mitä todella tahtoi, hän keskusteli\npaljon tyttärensä kanssa ja oli kovin vihastunut tapahtuneesta.\n\nMutta tyttö tiesi mitä tahtoi, sillä pian me seisoimme papin edessä.\nMutta tytön isä oli ollut meitä nopeampi ja pettävin lupauksin oli hän\nsaanut kirkonpalvelijan kieltämällä meiltä siunauksensa asettamaan\nniin, ettemme voisi elää yhdessä. Kuten kirkko ensi aluksi ei ollut\ntahtonut siunata syntymistäni, samoin se nyt kielsi avioliittoni\nja tahri käteni ihmisverellä. Hyvä! Tällä tavoin on minulla siis\nsyytä rakastaa kirkkoa. Sentähden minä iskin pappia vasten hänen\njuorusuutaan, ja me otimme pari nopeata hevosta, tyttö ja minä, ja\nratsastimme Port Pierreen, jonka papin tiesimme olevan hyväsydämisen\nihmisen. Mutta aivan kintereillämme seurasivat tytön isä ja veljet ja\nhyvät ystävät.\n\nJa me taistelimme hevosten kiitäessä täyttä laukkaa, kunnes olin lyönyt\nkolme alas satulasta, ja ne toiset jatkoivat Port Pierreen. Mutta me,\ntyttö ja minä, käännyimme vuorille itään ja metsiin, ja me elimme\nyhdessä, mutta meitä ei oltu vihitty — ja se oli hyvän kirkon ansio,\nkirkon, jota rakastin niinkuin uskollinen poika. —\n\n— Mutta pankaa nyt merkille, sillä tässä tulee esiin tuo naisen\nkummallisuus, jota yksikään mies ei voi käsittää. Yhdessä satuloista,\njotka tyhjensin, oli hänen isänsä, ja hevoset, jotka tulivat\njäleltäpäin, musersivat hänet kavioillaan. Tämän me näimme, tyttö ja\nminä, mutta minä olisin sen unohtanut, ellei hän olisi sitä muistanut.\nJa hiljaisina iltoina, kun päivän metsästys oli päättynyt, nousi se\nmeidän välillemme, samoin yön äänettömyydessä nukkuessamme tähtien\nalla, juuri nyt kun meidän olisi täytynyt olla yksi. Se seurasi meitä\nkaikkialle. Hän ei siitä koskaan puhunut, mutta se istui tulemme\nääressä ja vieraannutti meidät toisistamme. Tyttö koetti työntää sen\nluotaan, mutta silloin se juuri kiihdyttikin hänen mieltänsä, niin\nettä saatoin lukea sen hänen silmistään ja kuulla hänen epätasaisesta\nhengityksestään. —\n\n— Sitten synnytti hän minulle lopuksi lapsen — tytön — ja kuoli. Minä\npalasin äitini heimon luo hankkiakseni lapselleni mahdollisuuden\nelää. Mutta käteni olivat tahratut ihmisvereen, niin, huomatkaa,\nne olivat kirkon ansiosta ihmisveren tahraamat. Ja pohjoisesta\nsaapuneet ratsastajat etsiskelivät minua, mutta äitini veli, joka\nsiihen aikaan oli päällikkönä isänsä jälkeen, piiloitti minut ja\nantoi minulle hevosia ja ruokaa. Ja me lähdimme, tyttäreni ja minä,\nkauas Hudsonlahden rannalle, jossa asusti vähän valkoisia miehiä, ja\nkysymykset, joita he tekivät, eivät olleet monet. Minä työskentelin\nyhtiön metsästäjänä, oppaana, ja koirienajajana, kunnes tyttäreni\noli varttunut naiseksi, pitkäksi; ja solakaksi sekä kauniiksi\nkatsannoltaan. —\n\n— Te tiedätte, että talvi täällä on pitkä ja yksinäinen, ja että se\nhelposti synnyttää huonoja ajatuksia ja rumia tekoja. Varastonhoitaja\noli kovasydäminen mies ja rohkea. Mitään sellaista hänessä ei ollut,\nettä naiset olisivat kiintyneet häneen. Mutta hän kiinnitti katseensa\ntyttäreeni, josta oli tullut nainen. Jumalan Äiti! Hän lähetti minut\nkoirineni pitkälle matkalle, jotta sillä aikaa voisi — te ymmärrätte,\nhän oli kova mies, mies ilman sydäntä. Tyttäreni oli, voimmehan sanoa,\nkokonaan valkoinen ja hänen sielunsa oli valkoinen, ja hän oli kelpo\nnainen — no niin, hän kuoli.\n\n— Yö oli jääkylmä kun palasin; olin ollut poissa muutamia kuukausia\nja koirat ontuivat saapuessani perille. Intiaanit ja puoliveriset\nkatselivat minua vaieten, ja; minä en sanonut sanaakaan, ennenkuin\nkoirat olivat ruokitut ja minä itse olin syönyt navakasti kuten ainakin\nmies, jota työnteko odottaa. Sitten minä puhuin, pyysin selvitystä,\nmutta he ikäänkuin karttoivat minua peläten vihaani ja sen seurauksia.\nSana sanalta tuli asia kuitenkin kerrotuksi, surkea asia, ja he\nihmettelivät, että saatoin olla niin rauhallinen. —\n\n— Kun he olivat lopettaneet, menin varastonhoitajan taloon\nrauhallisempana kuin nyt siitä kertoessani. Hän oli pelästynyt ja\npyytänyt puoliverisiä auttamaan itseään, mutta nämä eivät hyväksyneet\nhänen tekoaan, vaan jättivät hänet yksin selviytymään asiasta. Silloin\noli hän juossut papin taloon. Minä seurasin sinne. Mutta tullessani\nperille oli pappi ovella vastassani ja alkoi ladella lempeitä sanoja,\nettä vihastunut mies ei saa mennä oikeaan eikä vasempaan, vaan on hänen\nkäännyttävä suoraan Jumalan puoleen. Rukoilin häntä isän oikeutetun\nvihan nimessä päästämään minut edelleen, mutta hän vastasi, että voisin\nsen tehdä vain hänen ruumiinsa yli, ja sitten hän vannotti minua\nrukoilemaan. Nähkääs, se oli kirkko, jälleen kirkko, sillä minä menin\nhänen ruumiinsa yli ja lähetin varastonhoitajan tapaamaan tyttäreni\noman jumalansa luo, joka on huono jumala ja valkoisten miesten jumala. —\n\n— Niin jouduin peräänkuulutettavien luetteloon, alempana olevaan\nasemaan lähetettiin sana, ja minulle tuli kiire eteen. Katosin\nSuuren Orjajärven alueen kautta, Mackenzie-laaksoa alas pitkin\nikuisia jäätiköitä, poikki Valkoisten Vuorien, ohi Yukonin suuren\nmutkan ja aina tänne saakka. Ja tähän päivään saakka ovat teidän\nkasvonne ensimäiset, mitkä sen jälkeen näen valkoisella miehellä. Ja\ntoivottavasti viimeisetkin! Täällä oleva kansa, joka on minun kansaani,\non yksinkertaista väkeä, ja se on nostanut minut kunniaan. Minun\nsanani on heidän lakinsa ja heidän pappinsa tottelevat käskyjäni,\nsillä muuten en minä heitä sietäisi. Kun puhun heidän nimissään, puhun\nomasta puolestani. Me vaadimme saada elää rauhassa. Teidän kansaanne\nme emme tarvitse. Jos me sallimme teidän istua tuliemme ääressä, niin\nteidän jäljessänne tulevat kirkkonne, pappinne ja jumalanne. Siis\ntietäkää: jokaisen valkoisen miehen, joka saapuu kylääni, minä pakoitan\nkieltämään jumalansa. Te olette ensimäinen, ja minä tahdon olla teille\nsuopeamielinen. Mutta parasta olisi, että täältä poistuisitte ja mitä\npikemmin, sen parempi itsellenne. —\n\n— En ole vastuussa veljieni teoista — sanoi toinen merkityksellisesti\nhymyillen ja täyttäen piippunsa. Hay Stockard oli joskus yhtä\najattelevainen sanoissa kuin hän oli rohkea teoissa, mutta vain joskus.\n\n— Mutta minä tunnen teidän rotunne — vastasi toinen. — Teillä on paljon\nveljiä ja te väkenne kanssa kuljette vain toisten edellä. Aikaa myöten\nhe tulevat valtaamaan tämän maan, mutta ei minun aikanani Olen kuullut\nheidän jo saapuneen Suuren joen pääjuoksulle, ja hyvän matkaa alempana\njoella ovat venäläiset. —\n\nHay Stockard nosti päänsä yhdellä nykäyksellä. Tämähän oli yllättävä\nmaantieteellinen paljastus. Hudson Bay-yhtiön asemalla Fort Yukonissa\noltiin toista mielipidettä joen suunnasta; siellä otaksuttiin joen\npäättyvän Jäämereen.\n\n— Yukon laskee siis Beringin mereen? — hän kysyi.\n\n— Sitä en tiedä, mutta alempana ovat venäläiset, paljon venäläisiä. Ja\nsellaisia ei ole täällä eikä siellä. Voittehan mennä itse, niin näette\nomin silmin, mutta Koyukukia ylöspäin teidän ei pidä mennä, niinkauan\nkuin sotilaat ja papit tottelevat minun määräyksiäni. Niin kuuluu minun\nkäskyni, Punaisen Babtisten, jonka sana on laki, ja joka on tämän\nkansan päällikkö. —\n\n— Mutta jos en menisikään alas venäläisten, enkä takaisin veljieni\nluo? —\n\n— Silloin joudutte te nopeasti jumalanne luo, joka on huono jumala ja\nvalkoisten miesten jumala. —\n\nAurinko nousi veripunaisena pohjoiselle taivaanrannalle. Punainen\nBabtiste nyökkäsi kevyesti ja asteli: takaisin leiriinsä\npunarinta-satakielen liverrellessä.\n\nHay Stockard poltti piippunsa tyhjäksi tulen ääressä. Tuijottaessaan\nheikkenevään hiillokseen hän koetti ajatuksissaan seurata\nKoyukuk-joen tuntematonta yläjuoksua, tuon ihmeellisen joen, jonka\npohjoisnavanpuoleinen retkeily päättyi täällä, missä se liitti vetensä\nliejuiseen Yukon-virtaan. Jos erään haaksirikkoutuneen merimiehen\nviimeisiin sanoihin oli luottamista, hän kun oli tehnyt tämän kamalan\nmatkan maitse, ja jos hänen nahkaliiveistään tavattu pullo, joka\nsisälsi kultahiekkaa, jotain merkitsi, niin silloin olisi Pohjolan\naarreaitta tuolla ylhäällä ikuisen talven maassa. Ja sinne johtavan\nportin kaitsijana seisoi Punainen Baptiste, tämä puolienglantilainen\nsekasikiö ja luopio, ja hän sulki tien.\n\n— Haa! — Hay Stockard potkaisi hiilloksen sammuksiin. Sitten ojentautui\nhän laiskasti seisomaan ja kääntyi huolettomin ilmein katselemaan\nhohdetta pohjoisella taivaanrannalla.\n\n\n\n\n2.\n\n\nHay Stockard sinkautti muutamia äidinkielensä karkeita, yksitavuisia\nkirosanoja. Hänen vaimonsa kohoitti katseensa padoista ja pannuista\nkatsahtaen hänkin terävästi joelle. Vaimo oli kotoisin Taslinin maasta,\nja hän oli oppinut määrittelemään miehensä kiihtyneet mielentilat.\nKoskipa kysymys taittunutta kengänhihnaa tai äkkinäistä hengenvaaraa,\nheti hän saattoi kuulemistaan kirouksista päätellä minkä arvoinen asia\noli. Ja sentähden ymmärsi hän nyt, että kysymyksessä oli sellaista,\nmikä ansaitsi huomiota. Pitkä kanootti, jonka airoissa mailleen menevä\naurinko välkehti, läheni joen yläjuoksulta käsin ohjautuen kohti\nmaihinnousupaikkaa. Hay Stockard seurasi veneen kulkua jännittynein\nilmein. Kolme miestä kohottautui ja kumartui, kumartui ja kohottautui\nsäännöllisessä tahdissa; mutta punainen huivi, joka oli kierretty yhden\nmiehen pään ympäri, veti hänen huomion puoleensa.\n\n— Bill! — hän huusi. — Bill hei! —\n\nVeltto jättiläinen kompuroi huojuvin; askelin toisesta teltasta ulos\nhaukotellen ja hieroen unisia silmiään. Mutta uni karkkosi hänestä heti\nnähdessään vieraan kanootin.\n\n— Tuhat tulimmaista! Tätä vielä puuttui! Senkin kirottu taivaaseen\nkaitsija! —\n\nHay Stockard kurottautui ottamaan pyssynsä, mutta ei sitä sitten\nottanutkaan, hymähti vain katkerasti.\n\n— Lähettäkää luoti hänen niskaansa — ehdotti Bill. — Siten hänestä\nhelpoiten pääsemme. Varmasti hän turmelee meiltä kaiken jos päästämme\nhänet tänne. — Mutta Stockard hylkäsi tämän äärimmäisen ehdotuksen ja\nkääntyi käskemään vaimonsa palaamaan askareihinsa. Sitten huusi hän\nBillin pois rannasta. Kaksi kanooteissa seurannutta intiaania kiinnitti\naluksen rantateloihin, ja kirkaspäähineinen matkustaja lähti astelemaan\nmäkeä ylös.\n\n— Paavali Tarsolaisen lailla tervehdin minä teitä. Olkoon rauha ja\nJumalan armo teidän kanssanne! —\n\nTervehdys vastaanotettiin nyrpeällä vaiteliaisuudella.\n\n— Hay Stockard, jumalankieltäjä ja filistealainen, tervehdykseni!\nTeidän sydäntänne hallitsee mammona, ilkeät henget raatelevat sieluanne\nja teltassanne on nainen, jonka kanssa te elätte luvattomassa\nrakkaussuhteessa. Ja kaikkien näitten syntienne tähden olen minä,\nSturges Owen, Jumalan lähetti, saapunut teidän luoksenne erämaahan\nkehoittamaan ja käskemään teitä ajoissa kääntymään ja katumaan pahoja\ntekojanne. —\n\n— Säästäkää nuo lörpötyksenne, säästäkää! — keskeytti Hay Stockard\nsuuttuneena. — Pian te tarvitsette kaiken taitonne, jos riittääkään,\nPunaista Baptistea vastaan, joka asuu tuolla. —\n\nHän osoitti kädellään intiaanileiriä, jossa Punainen Baptiste koetti\nsaada selvyyttä vastatulleesta. Sturges Owen, valistaja ja Herran\napostoli, meni jyrkänteen reunalle ja käski miehensä noutamaan\nleiritarpeet. Stockard seurasi häntä.\n\n— Kuulkaa — tämä sanoi tarttuen lähetyssaarnaajaa olkapäähän. — Onko\nelämänne teille jonkin arvoinen? —\n\n— Elämäni on Herran huomassa, minä olen vain mitätön työmies Hänen\nviinitarhassaan. —\n\n— Voi, jättäkää jo tuo! Haluatteko, että teitä kidutetaan? —\n\n— Jos se on Herran tahto. —\n\n— No, sen päämäärän te täällä saavutatte millon tahansa, mutta sitä\nennen tahtoisin teille antaa hyvän neuvon. Ottakaa se varteen tai ei —\nmiten haluatte. Jäädessänne tänne keskeytyy työnne. Ja samainen kohtalo\nkohtaa ei vain teitä vaan niinikään seuralaisianne, Billiä,\nvaimoani — — —\n\n— — — joka on Belialin tytär, eikä usko pyhään evankeliumiin — —\n\n— ja minuakin. Paitsi kärsimyksiä itsellenne, tuotatte te niitä,\nmyös meille. Paleltuani viime talvena yhdessä kanssanne, kuten hyvin\nmuistanette, tiedän teidän olevan hyvän miehen ja hullun. Jos te\npidätte velvollisuutenanne työskennellä pakanoitten hyväksi, niin\npahaa siitä ei voine sanoa, mutta työnne mahdollisia seurauksia älkää\nunohtako. Tuo mies, Punainen Baptiste, ei ole intiaani. Hän on samaa\nrotua kuin mekin, hän on minunlaiseni visakallo ja yhtä mieletön\nmielipiteittensä kiihkoilija kuin tekin. Kun te molemmat kohtaatte,\nnousee helvetillinen melu, ja minulla ei ole vähäisintäkään halua\nsotkeutua selvittelyihinne. Ymmärrättekö? Noudattakaa neuvoani\nja matkustakaa pois täältä. Seuratessanne jokea alas te tulette\nvenäläisten luo. Heidän joukossaan on varmasti kreikkalaiskatolilaisia\npappeja, ja he auttavat teitä pääsemään onnellisesti Beringin merelle\n— Yukon-virran suulle — ja sieltä ei sitten ole vaikeata palata\nsivistyneisiin oloihin. Luottakaa sanoihini ja lähtekää täältä niin\npian kuin Herramme sen myöntää. —\n\n— Se, jonka sydämessä Herra asustaa ja jonka kädessä on evankeliumi,\nei pelkää ihmisiä eikä saatanaa — vastasi lähetyssaarnaaja\njärkähtämättömästi. — Tahdon tavata tuon miehen ja kamppailla hänen\nkanssansa. Yhdenkin luopion palauttaminen lammaslaumaan on suurempi\narvoinen kuin tuhannen pakanan käännyttäminen. Se, joka on voimakas\npahassa, saattaa tulla suureksi hyvänteossa, siitä on meillä\nesimerkkinä Saul, joka lähti Pamaskukseen saattaakseen kristittyjä\nvankeja Jerusalemiin. Tiellä kuuli hän Vapahtajan äänen, joka sanoi:\nSaul, Saul — miksi vainoot minua? Siitä lähtien Paavali muuttui\nHerran palvelijaksi ja hänestä tuli yksi kaikkein suurimpia sielujen\npelastajia. Ja niinkuin tämä Paavali Tarsolainen, niin työskentelen\nminäkin Herran viinimäessä; tahdon kärsiä koettelemuksia ja tuskia,\nloukkauksia ja pilkkaa, lyöntejä ja kidutuksia Herrani nimessä. —\n\n— Tuokaa tänne ylös se pieni teepussi sekä kattilallinen vettä — huusi\nhän seuraavassa silmänräpäyksessä seuralaisilleen. — Ja älkää unohtako\nhirvenlihaa ja paistinpannua. —\n\nKun hänen miehensä, jotka hän itse oli käännyttänyt, saapuivat\nrantaäyräälle, polvistuivat he kaikki kolme, kädet ja selkä lastattuina\nleiritarpeilla, ja kiittivät Jumalaa erämaan halki suorittamansa\nonnellisen matkan johdosta. Hay Stockard katseli heitä ivansekaisella\ntyytymättömyydellä; heidän liikkeittensä romantillisuus ja juhlallisuus\nei liikuttanut hänen kovaa sydäntään. Punainen Baptiste seurasi\nyhä tapahtumia avonaisen paikan tuolta puolen; hän pani merkille\nrukoilevien tutunomaiset asenteet, ja hän muisteli nuorta naista,\njoka oli jakanut vuoteen hänen kanssaan tähtitaivaan alla vuorilla\nja metsissä sekä tytärtään, joka lepäsi jossain synkän Hudson lahden\nrantamalla.\n\n\n3.\n\n\n— Hitto vie, Baptiste — en olisi saattanut edes ajatella sellaista.\nEn hetkeäkään. Myönnän miehen olevan hullun ja suurtakaan hyötyä\nhänestä ei ole, mutta kaikissa tapauksissa en voi häntä luovuttaa,\nymmärrättehän! —\n\nHay Stockard vaikeni ja koetti senjälkeen ilmaista sydämensä\nsynnynnäisen siveysopin seuraavalla tavalla:\n\n— Tuo mies on suututtanut minua, Baptiste, sekä nyt että\naikaisemminkin, ja monet kerrat on hän tuottanut minulle kaikenlaisia\nikävyyksiä. Mutta te ymmärrätte minua kun sanon — hän on samaa rotua\nkuin minä — valkoinen mies — ja — ja — niin, minä en voisi koskaan\nostaa elämääni hänen elämällään, en vaikkapa hän olisi neekeri. —\n\n— Olkoon niin — kuului Punaisen Baptisten vastaus. — Olen antanut\nteidän vapaasti valita. Palaan takaisin pappieni ja sotilaitteni\nkanssa, ja teidän on kiellettävä jumalanne tai muuten minä tapan\nteidät. Luovuttakaa pappi minulle, niin saatte itse lähteä rauhassa\ntäältä. Muussa tapauksessa päättyy kulkunne tähän. Minun kansassani\nkytee vihamielisyys teitä kohtaan, jopa lapsissakin. Katsokaa tuonne —\nne ovat nyt juuri varastaneet kanoottinne. —\n\nHän osoitti kädellään joelle. Joukko alastomia poikia oli\nvastakkaisella niemeltä uinut virran mukana kanooteille, joita he nyt\nkuljettivat poispäin ja edettyään rihlapyssyn kantaman ulottuvilta he\nkiipesivät veneenlaitojen yli ja sousivat maihin.\n\n— Jättäkää pappi minulle ja te saatte kanoottinne takaisin. Niin.\nSanokaa mielipiteenne, mutta älkää hätäilkö. —\n\nStockard pudisti päätään. Hänen katseensa osui vaimoon Taslinin\nmailta, vaimoon, joka istui lähettyvillä pitäen hänen omaa lastaan\nrinnoillaan ja hän olisi epäröinnyt päätöksessään, ellei olisi tullut\nkatsahtaneeksi edessä seisoviin miehiin.\n\n— Minä en pelkää — huomautti Sturges Owen. — Herra suojelee minua\nvoimakkaalla kädellään, ja minä olen valmis menemään yksin tämän\nuskottoman leiriin. Vielä ei ole liian myöhäistä. Usko siirtää vuoria.\nYhdennellätoista hetkellä voin käännyttää hänen sielunsa oikealle\ntielle. —\n\n— Töytäiskää tuo Baptiste lurjus kumoon ja otamme hänet kiinni —\nkuiskasi Bill käheästi herransa korvaan lähetyssaarnaajan jatkaessa\npuhettaan pakanalle. — Pidämme hänet panttivankina ja kidutamme häntä,\njos nuo toiset käyvät sietämättömiksi. —\n\n— Ei — vastasi Stockard. — Annoin hänelle sanani, että hän voisi tulla\nrauhassa keskustelemaan kanssamme. Tavanmukaiset sodansäännöt, Bill —\nvain sodansäännöt. Ja hän on käyttäytynyt rehellisesti, on varoittanut\nmeitä ja muutakin sentapaista, ja — niin enhän, hitto vie, voi rikkoa\nsanaani, mies! —\n\n— Voitte joka tapauksessa luottaa siihen, että hän kyllä panee\nuhkauksensa täytäntöön. —\n\n— Siitä ei ole epäilystäkään, mutta en tahdo, että puoliverinen voisi\nkerskua olevansa minun kunniallisempi. Mutta miksi emme suostuisi hänen\npyyntöönsä — antamalla hänelle lähetyssaarnaajan teemme lopun koko\njutusta? —\n\n— Ee-ei — venytteli Bill epäröiden.\n\n— Puristaako varpaitasi — mitä? —\n\nBill hieman punastui, mutta ei vastannut. Punainen Baptiste odotti yhä\nlopullista päätöstä. Stockard meni hänen luokseen.\n\n— Asianlaita on kuin kerroin. Saavuin teidän kyläänne, Baptiste,\naikomuksella edetä Koyukukia ylöspäin. Tarkoitukseni eivät olleet\npahat. Sydämeni oli vapaa pahasta. Ja on sitä nytkin. Niin ilmestyi\ntämä pappi kuten te häntä nimitätte. Minä en ole tuonut häntä tänne.\nHän olisi tullut olinpa täällä tahi en. Mutta koska hän nyt on täällä\nja hän kuuluu minun kansaani, niin olen minä velvollinen auttamaan\nhäntä. Ja tässä sanassani aion pysyä. Ja mitään lastenleikittelyä\nsiitä ei ole tuleva. Sillä kun leikki jälleen hiljenee, on kylänne\noleva autio ja tyhjä ja teidän kansanne tuhoutunut aivan kuin suuren\nnälänhädän sattuessa. Tosin mekin häviämme samoin kuin useimmat\nsotureistanne — Mutta ne, jotka jäävät elämään, saavuttavat rauhan;\noutojen jumalien ja vieraitten pappien porina ei sitten enää tule\nsurisemaan heidän korvissaan. —\n\nMolemmat miehet kohottivat olkapäitään ja erkanivat; puoli-intiaani\npalasi takaisin leirilleen. Lähetyssaarnaaja kutsui molemmat\nseuralaisensa luokseen ja kolmisin he syventyivät rukoukseen. Stockard\nja Bill hakkasivat kirveillään lähellä seisovat, harvalukuiset petäjät\nmaahan ja laittoivat niistä sopivan varusteen. Lapsi oli nukahtanut\nja vaimo asetti sen nahkakasan päälle, minkä jälkeen hänkin ryhtyi\nauttamaan leirin linnoittamisessa. Kun valmistukset olivat saatetut\nloppuun menivät molemmat miehet avonaiselle paikalle ja hakkasivat\nparista kohden pensaikon pois. Vastakkaiselta leiriltä kajahti\nsotarumpujen pärinä ja pappien äänet, näiden lietsoessa kansassa vihaa.\n\n— Pahinta on että ne tulevat hyökkäämään joukottain — valitti Bill\nheidän palatessaan kirveet olalla takaisin.\n\n— Ja että he odottavat keskiyön tuloa, jolloin on vaikea tähdätä. —\n\n— Siis parhainta alkaa leikki heti. — Bill sieppasi kirveen asemesta\nrihlapyssynsä ja valikoi huolellisesti tuen itselleen. Eräs poppamies,\njoka oli heimolaisiansa pitempi, erottautui hyvin muusta joukosta. Bill\ntähtäsi häneen. — Onko kaikki kunnossa? — hän kysyi.\n\nStockard avasi ampumatarvelaatikon, osoitti vaimolle turvallisen\npaikan ja antoi merkin ampua. Poppamies kaatui. Hetken verran vallitsi\ntäydellinen hiljaisuus, mutta sitten kuului raivokasta ulvontaa ja\nluunuolisade viilsi ilmaa.\n\n— Haluaisinpa nähdä kaatamani lurjuksen — selitti Bill ladatessaan\npyssynsä uudelleen. — Voisin vannoa ampuneeni häntä silmien väliin. —\n\n— Mitäpä apua siitä olisi. — Stockard pudisti päätään alakuloisesti\nhymyillen. Baptiste oli kaikesta päättäen saanut tyynnytettyä\nsotaisimmat miehensä, sillä intiaanit eivät ryhtyneetkään laukauksen\njohdosta hyökkäykseen päivänvalossa, vaan peräytyivät nopeasti kylästä\nluodin kantaman ulkopuolelle.\n\nKäännytysinnon kiihkeimmillään ollessa, kun Sturges Owen tunsi itsensä\nJumalan käden suojelemaksi, olisi hän ilman pelkoa yksin uskaltautunut\nuskottomien leiriin yhtä valmiina ihmeen tapahtumiseen kuin marttyyri\nkuolemaan. Mutta sitä seuranneella odotusajalla hänen uskonvimmansa\nheikkeni ja luonnollinen itsesäilytysvaisto astui etualalle.\nRuumiillinen kauhu voitti haltioituneen toivehikkuuden, rakkaus elämään\nkävi suuremmaksi kuin rakkaus Jumalaan. Mitään uutta tämä ei ollut.\nHän tunsi uskonsa heikkenevän, kuten monasti aikaisemminkin. Olihan\nhän ennenkin taistellut sitä vastaan, mutta turhaan. Hänelle muistui\nmieleen, kuinka hän kerran keskellä vuolasta virtaa seuralaistensa\nmielipuolten tavoin taistellessa hirmuisia jäävuoria vastaan\nvaarallisimmilla hetkellä oli heittänyt airon kädestään ja alkanut\nhädissään huutaa Jumalalta armoa. Ja sentapaista oli hänelle sattunut\nmuulloinkin. Tämänlaiset muistot eivät olleet mieluisia. Hän tunsi\nhäpeävänsä sielunsa heikkoutta, sitä, että ruumis niin helposti anasti\nylivallan. Mutta — rakkaus elämään, rakkaus elämään! Sitä hän ei\nvoinut tukahduttaa. Se se oli saanut hänen esi-isänsä jo ammoisista\najoista saakka jatkamaan sukua ja se häntäkin velvoitti tekemään\nsamoin kuin he. Hänen urhoollisuutensa, jos sitä siksi voi nimittää,\noli uskonkiihkon tuotetta, kun sitä vastoin Stockard ja Billin rohkeus\njohtui syvälle juurtuneesta ihanteellisuudesta. Heidän rakkautensa\nelämään ei ollut sen vähäisempi, mutta rakkaus rodun perintätapoihin\noli paljon voimakkaampi — hekin pelkäsivät kuolemaa, mutta silti he\neivät halunneet häpeän hinnalla ostaa omaa elämäänsä.\n\nLähetyssaarnaaja nousi hetkellisen uhrautumishalun innoittamana. Hän\npuolittain ryömi rintavarustuksen yli mennäkseen vastakkaiseen leiriin,\nmutta pian hän vaipui voihkien maahan. Koko hänen ruumiinsa vapisi ja\nhän alkoi ääneensä valittaa: — Henki on voimakas! Henki on voimakas!\nKuka minä olen vastustaakseni Herran tahtoa? Jo ennen maailman luomista\noli kaikki elämä kirjaan kirjoitettu. Minä vaivainen mato — kuinka\nvoisin minä muuttaa sivua, edes yhtäkään sanaa siitä? tapahtukoon\nHerran tahto. —\n\nBill kurottautui rintavarustuksen yli, nosti papin ylös ja pudisti\nhäntä rajusti sanaakaan sanomatta. Sitten jätti hän tämän värisevän\nhermoläjän ja käänsi huomionsa molempiin puoliverisiin. He eivät\nnäyttäneet tuntevan pelkoa, vaan valmistautuivat innokkaasti lähenevään\ntaisteluun.\n\nStockard oli puhellut hiljaisella äänellä Taslinin maalta olevan\nvaimon kanssa, ja nyt hän kääntyi katsomaan mihin lähetyssaarnaaja oli\njoutunut.\n\n— Tuokaa hänet tänne — komensi hän Billiä.\n\nKun Sturges Owen oli asianmukaisesti asetettu hänen eteensä, sanoi\nhän käskevällä äänellä: — No niin — nyt teidän on tehtävä meidät\nmieheksi ja vaimoksi, mutta pian. — Senjälkeen kääntyi hän Billin\npuoleen ja jatkoi selittääkseen käytöstään: — Mahdotonta on edeltäkäsin\ntietää miten tämä jupakka päättyy ja senpä vuoksi parasta saada asiat\njärjestykseen. —\n\nNainen alistui empimättä valkoisen herransa käskyyn. Hänelle vihkiminen\nei ollut mistään merkityksestä. Katsantokantansa mukaisesti hän\npiti itseänsä Stockardin vaimona jo siitä lähtien kuin he olivat\nasettautuneet yhteen. Molemmat soutajat olivat todistajina. Bill\nseisoi lähetyssaarnaajan vieressä ja piti varansa, ja kun sormuksen\nantamisen aika tuli, niin tarttui Stockard paremman puutteessa etu- ja\nkeskisormellaan naisen sormeen.\n\n— Ja nyt — suudelkaa morsianta! — komensi Bill. Ja Sturgen Owen oli\nliiaksi masennuksissa ollakseen tottelematta.\n\n— Ja nyt ristikää lapsi! —\n\n— Nopeasti ja kunnollisesti! —pauhasi Bill.\n\n— Meidän on valmistauduttava pitkälle matkalle — selitti isä ottaessaan\nlapsen äidin sylistä. — Erään kerran ollessani pitkällä matkalla oli\nminulla muassani kaikkea, paitsi ei suoloja. Ja sitä matkaa en voi\nunohtaa. Jos nyt vaimo ja lapsi on yöllä saatettava yli virran, niin\nkaikkea on pantava mukaan. Ymmärräthän Bill — varovaisuus ei ole\nvahingoksi. —\n\nTuotiin astiallinen vettä ja kastetoimituksen loputtua kannettiin lapsi\nvaarattomaan nurkkaukseen rintavarustuksen suojaan. Nuo kaksi miestä\nsytyttivät tulen illallisen valmistamista varten.\n\nAurinko kiisi pohjoista taivaanrantaa. Sen puoleiset pilvet muuttuivat\nverenpunaisiksi. Varjot pitenivät, ilma hämärtyi ja metsän pimennoissa\nelämä vähinerin kuoleutui. Vieläpä villilintujen joelta kuuluva käheä\nkatkatus harveni ja hiljeni. Mutta vastakkaisen leirin alkuasukkaitten\naikaansaama melu sitä vastoin kasvoi kasvamistaan, rummut pärisivät ja\nhurjat sotalaulut halkaisivat ilmaa. Mutta kun aurinko laski, lakkasi\nmelu.\n\nKeskiyön aikana oli kaikki hiljaista. Stockard kohottautui polviensa\nvaraan ja alkoi tähyillä hirsien välitse. Lapsi vaikeroi unissaan ja se\nhermostutti häntä. Äiti kumartui pienokaisen puoleen, mutta tämä olikin\njälleen nukahtanut. Hiljaisuus oli aivan täydellinen. Silloin äkkiä\npunarinta-satakielet alkoivat laulaa täydellä kurkulla. Yö oli loppunut.\n\nLeirien välisellä avonaisella paikalla läheni joukottain tummia\nhaamuja. Nuolet suhisivat, kaarijänteet vingahtelivät. Rihlapyssyt\nvastasivat kumeammassa äänilajissa. Voimakkaan käsivarren heittämä\nkeihäs lävisti Taslinin mailta olevan naisen kumartuneena lapsen\nyli. Ja toinen keihäs sukeltautui puunrunkojen väliin pysähtyen\nlähetyssaarnaajan käsivarteen.\n\nHyökkäystä oli mahdoton torjua. Avonaisen paikan keskellä makasi\nläjittäin ruumiita, mutta jäljelle jääneet hyökkäsivät yhä edelleen\nja paiskautuivat rintavarustuksia vastaan tai niitten yli aivankuin\nmahtavat merenaallot. Sturges Owen pakeni telttaan, ja nuo toiset kolme\nmiestä hautautuivat pian eteenpäin vyörivan ihmismeren jalkoihin.\nVain Hay Stockardin onnistui jälleen kohota pinnalle. Hän käsitteli\npäällekarkaavia alkuasukkaita kuin vikiseviä koiranpenikoita. Hän\noli saanut siepatuksi käteensä kirveen. Tumma käsi tarttui lapsen\npaljaaseen jalkaan, veti pienokaisen äitinsä ruumiin alta ja heitti\nmurskaksi läheisintä kantoa vastaan. Stockard halkaisi pahantekijän\nkallon aina niskaan myöten ja teki sitten parempaa tilaa itselleen.\nMutta villien rengas vain tiukkeni hänen ympärillään, keihäitä ja\nnuolia lensi häntä kohti aivan satamalla. Aurinko pilkisti esiin\nvalaisten punertavilla säteillään taistelijat. Kaksi kertaa hänen\nkirveensä takertui kiinni liian syvän osuman vuoksi, ja vihamiehet\npääsivät häneen käsiksi. Mutta jälleen hän työnsi heidät syrjään.\nKaatuneita punanahkoja kasaantui hänen ympärilleen, hänen jalkansa\npolkivat kuolleita ja kuolevia, maa muuttui liukkaaksi verestä. Ja\npäivä valkeni ja linnut lauloivat — — — Äkisti intiaanit perääntyivät\nkauhun valtaamina hänen luotaan, ja hän nojautui hengästyneenä\nkirveeseensä.\n\n— Kautta sieluni! — huusi Punainen Baptiste.— Sinä olet todella mies.\nKiellä Jumalasi, niin saat elää. —\n\nStockard vannoi levollisesti, ettei hän tulisi sitä tekemään.\n\n— Katsokaa! Katsokaa! Pelkää kuin nainen! — Se oli Sturges Owen, joka\nvietiin puoli-intiaanin luo.\n\nLukuunottamatta naarmua käsivarressa oli lähetyssaarnaaja säilynyt\nhaavoitta. Täynnä mieletöntä kauhua tähyilivät hänen silmänsä joka\nsuuntaan. Stockardherjaajan sankarivartalo, haavojen ja nuolien\nviileskelemänä, uhmaten nojautuneena kirveeseensä, välinpitämättömänä,\nlannistumattomana ja ylpeänä, kiinnitti hänen harhailevan katseensa.\nJa hän tunsi suurta kateutta tätä miestä kohtaan, joka näin\nrauhallisena saattoi katsoa kuolemaa silmiin. Varmasti oli Kristus\nollut samaa laatua — mutta ei hän, Sturges Owen. Ja minkätähden ei\nhän? Epämääräisesti hän tunsi esi-isiltään perimänsä hengen heikkouden\nja hänet valtasi viha sitä kaiken määräävää voimaa kohtaan, joka\noli tehnyt hänet, palvelijansa, näin heikoksi. Voimakkaampikin mies\nkuin hän olisi näin suuren vihan vallassa ja moisissa olosuhteissa\njoutunut kiusaukseen kieltää uskonsa, ja Sturges Owella ei ollut muita\nmahdollisuuksia valittavana. Peläten ihmisten vihaa hän voi pettää\njumalan. Hänet oli kasvatettu palvelemaan Herraa ja tullakseen maahan\nlyödyksi. Hänelle oli annettu usko, mutta ei uskon voimaa. Ja se oli\nväärin.\n\n— Missä on nyt sinun jumalasi? — kysyi puoli-intiaani.\n\n— En tiedä. — Hän seisoi suorana ja jäykkänä kuin lapsi, joka vastaa\nulkoa oppimansa katkismusläksyn.\n\n— Onko sinulla mitään jumalaa? —\n\n— On ollut. —\n\n— Ja nyt? —\n\n— Ei ole. —\n\nHay Stockard kuivasi veren silmistään ja nauroi.\n\nLähetyssaarnaaja katseli uteliaana häneen ollen kuin unessa. Hänet\nvaltasi poissaolemisen tunne, ikäänkuin hänet olisi siirretty jonnekin\nkauas. Hän ei ottanut osaa siihen mitä oli tapahtunut tai tulisi\ntapahtumaan. Hän esiintyi vain kauempaa katselijana, niin, hyvin\nkaukaa. Baptisten sanat tuskin saavuttivat hänet.\n\n— Hyvin sanottu. Pitäkää silmällä, että tämä mies vapautetaan ja ettei\nhänelle mitään pahaa tapahdu. Lähteköön rauhassa täältä. Antakaa\nhänelle kanootti ja ruokatarpeita. Menköön venäläisten luo, niin että\nvoi kertoa näiden papeille Punaisesta Baptistesta, jonka maassa ei ole\nmitään jumalaa. —\n\nHe taluttivat lähetyssaarnaajan jyrkänteen reunalle, mutta tässä he\npysähtyivät nähdäkseen murhenäytelmän loppuosan. Puoli-intiaani kääntyi\nnyt Hay Stockardin puoleen.\n\n— Jumalaa ei ole olemassa — saneli hän. Stockard nauroi vastaukseksi.\nEräs nuori alkuasukas kohotti keihäänsä iskuasentoon.\n\n— Onko sinulla jumala? —\n\n— On! Minun isieni Jumala. —\n\nStockard tarttui lujemmin kirveensä varteen. Punainen Baptiste antoi\nmerkin ja keihäs lensi suoraan kohti Stockardin rintaa. Sturges Owen\nhuomasi keihäänkärjen pistävän esiin selästä — hän näki Stockardin\nnaurussa suin horjuvan, ja kuinka keihäänvarsi tunkeutui yhä syvemmälle\nmiehen kaatuessa. Sitten hän meni alas joelle ja lähti venäläisten luo\nkertomaan Punaisesta Baptistesta, jonka maassa ei ole mitään jumalaa. —\n\n\n\n\nSIWASH-NAINEN.\n\n\n— Jos minä olisin —\n\nNaisen sanat sinänsä eivät olleet niin räikeät, mutta se musertava\nylenkatse, joka kiilui hänen mustissa silmissään, ei jäänyt huomaamatta\nmolemmilta teltassa olevilta miehiltä.\n\nTommy, englantilainen merimies, väänteli itseään, mutta vanha,\nritarillinen Dick Humphries, kalastaja Cornwallista ja entinen\namerikkalainen lohikapitalisti, hymyili naiselle yhtä hyvänsuopeasti\nkuin konsanaan. Hän oli antanut naisille niin lavean tilan\nparkkiintuneessa sydämessään, ettei hän osannut harmistua heidän\nnyreillä olostaan, kuten hänellä oli tapana sanoa, tai kun heidän\nrajoitettu näköpiirinsä esti heitä tarkkaamasta asiaa joka puolelta.\nJa sentähden he eivät sanoneet mitään, nämä kaksi miestä, jotka\nkolme päivää sitten olivat ottaneet naisen puoleksi paleltuneena\ntelttaansa, jossa hän oli lämminnyt, ja antaneet hänelle ruokaa sekä\npelastaneet hänen tavaransa intiaanikantajain käsistä. Sitäpaitsi oli\nviimeksimainittu teko vaatinut heiltä joukon dollareita, puhumattakaan\nsiitä, että heidän oli täytynyt käyttää väkivaltaa — Dick Humphriesin\noli koko ajan pitänyt seistä silmä pyssyntähtäimellä Tommyn jaellessa\nintiaaneille kantopalkkiot oman arviointinsa mukaan. Sinänsä koko\ntapahtuma oli vähästä merkityksestä, mutta sitä suurempiarvoinen se oli\nnaiselle, joka epätoivoisen yksinäisenä oli mukana yhtä epätoivoisella\nKlondyke-ryntäyksellä vuonna 1897. Miehet yleensä olivat sidotut omiin\npakoittaviin tehtäviinsä, ja he eivät hyväksyneet sitä, että naiset\nyksinpäin olivat lähteneet uhmaamaan napaseudun vaikeuksia.\n\n— Jos minä olisin mies, niin varmasti tietäisin mitä tehdä — toisti\nMolly, nainen, jonka silmät säkenöivät, tuoden sen kautta ilmi viideltä\nperättäiseltä amerikkalaispolvelta perimänsä karskiuden.\n\nSeuranneen hiljaisuuden vallitessa asetti Tommy pannullisen korppuja\nYukon-liedelle ja lisäsi polttoaineksia. Hänen auringonpaahtama ihonsa\noli saanut punertavan hohteen, ja hänen kumartuessa alas voi huomata\nhänen niskansa olevan aivan tulipunaisen. Dick työnteli taukoamatta\nkolmikulmaista purjeneulaa repaleisten solkihihnojen läpi, eikä antanut\nhyväntahtoisuutensa vähimmässäkään määrin häiriytyä rajuilmasta, joka\nuhkasi purkautua heidän häväistyssä teltassaan.\n\n— Niin — jos te siis olisitte mies? — hän kysyi ystävällisyyttä\nilmaisevalla äänellä. Kolmikulmainen neula juuttui kosteaan nahkaan, ja\nhän lakkasi hetkiseksi työskentelemästä.\n\n— Silloin minä myös _olisin_ mies. Minä kiinnittäisin kantamukset\nselkääni ja lähtisin eteenpäin. Minä en kuluttaisi aikaa leirissä\ntäällä, kun Yukon voi jäätyä minä päivänä tahansa, ja kun tavarat eivät\nole edes kannettavan matkan puolitiessä. Ja te — te olette miehiä,\nja te istutte täällä kädet ristissä ja pelkäätte vähäistä tuulta ja\nsadetta! Tahdonpa todella sanoa teille, että meidän jenkkimme ovat\ntoisenlaista tekoa. _He_ lähtisivät Dawsoniin, vaikka heidän olisi\nkuljettava helvetin liekkien läpi. Ja te, te — — — Kunpa olisin mies! —\n\n— Minä iloitsen siitä, ettette ole mies, rakas lapsi — Dick Humphries\nkietaisi rihman neulan ympärille ja veti sen sitten parilla näppärällä\nväännöllä ja kerran nykäisemällä nahan läpi.\n\nAnkara tuulenpuuska antoi teltalle ohimennen aimo korvapuustin, ja\njäänsekainen sade rytisi hirveällä voimalla ohutta telttakangasta\nvasten. Savu, joka ei päässyt kohoamaan ylöspäin, löi sensijaan alas\ntäyttäen teltan tuoreen kitkerällä kuusipuuntuoksulla.\n\n— Hyvä Jumala! Minkätähden nainen ei pysty käsittämään järkisyitä? —\nTommy kohotti päänsä savusta ja silmäili tyttöä kirvelevin ja vuotavin\nsilmin.\n\n— Ja miksei mies kykene osoittamaan miehuutta? — Tommy hypähti pystyyn\npäästäen kirouksen, mikä olisi saattanut vähemmän arkaluontoisen naisen\nkauhun valtaan. Hän riuhtaisi lujat köysisolmut auki niin että teltan\novi avautui.\n\nKaikki kolme katselivat ulos. Näky ei ollut rohkaiseva. Surkean\nnäköisen etualan muodostivat muutamat läpimärät teltat, joitten\ntakaiseen alaspäin viettävään maastoon kaikkialla tulvehtiva vesi\noli syönyt syvän uoman yhtyen alempana kuohuvaan vuoristokoskeen.\nSiellä täällä näkyi vaivaiskuusia, jotka olivat juurtuneet ohueeseen,\nliettyneeseen maahan ja osoittivat oikeata metsää olevan lähistöllä.\nTaaempana, vastakkaisella rinteellä, häämöittivät sadekuurojen\nläpi valkoisen, aavemaisen jäätikön epämääräiset piirteet. Heidän\nparhaillaan katsellessa ulos irtautui sen mahtavalta etusivulta suuri\nlohkare syöksyen alas laaksoon, jossa se osui kohtaan, missä maa pinnan\nalta osui olemaan onttoa, niin että syntyi pauhina, joka hetkeksi\nyritti myrskyn äänen. Molly vetäytyi tahtomattaan kauemmaksi ovelta.\n\n— Katsokaa tuonne, nainen! Katsokaa silmät suurina! Kolme mailia\nmyrskyssä Crater Lake'en — kahden jäätikön yli — yli jäähuurteesta\nliukkaiden kalliokielekkeiden — kahlata polvia myöten tulvan\nkuohuttamissa koskissa. Katsokaa, te jenkkinainen, minä sanon —\nkatsokaa. Tuolta tapaatte rakkaita maamiehiänne! — Tommy viittoi\nintohimoisesti vapisevalla kädellään kohti huojuvia telttoja. — Ne ovat\njenkkejä jokaikinen. Ja ovatko _he_ taipaleella? Onko siellä edes yhtä\nainoata naisesta syntynyttä, joka olisi kiinnittänyt taakan selkäänsä?\nJa te ryhdytte opettamaan meille miehille mitä tehdä? Katsokaa,\nsanon minä! — Uusi hirvittävän suuri lumivyöry syöksyi jäätiköltä\nalas laaksoon. Tuuli työntyi oviaukosta sisään ja pullistutti teltan\nseinämät niin, että koko teltta huojui kuin suuri, maahan kiinnitetty\nilmapallo. Savu tunkeutui joka paikkaan ja jääkiteet pieksivät heidän\nkasvojaan ja käsiään. Tommy kiskaisi äkisti ovisuojuksen alas ja ryhtyi\njälleen kyyneliä kysyvään askarteluunsa lieden ääressä. Dick Humphries\npaiskasi korjaamansa hihnat nurkkaan ja sytytti piippunsa. Molly oli\njoksikin aikaa mykistetty.\n\n— Minun vaatteeni! — huudahti hän äkkiä puolittain itkien —\nnaisellisuus oli saanut hänessä ylivallan.\n\n— Ne jäivät varastoteittaan aivan päällimmäisiksi ja tietysti ne nyt\nmenevät piloille! Kokonaan piloille! —\n\n— Malttakaahan toki! — virkahti Dick viimeisen valittavan sanan\npäästyä tytön huulilta. — Älkää niitten vuoksi olko huolissanne, pikku\nystäväiseni. Ikäni Ikäni perusteella soveltuisin hyvin teille sedäksi\nja minulla on teitä vanhempi tytär, ja minä hankin teille uudet rimssut\nja rämssyt Dawsoniin tultuamme, vaikka se minulle maksaisi viimeiset\ndollarini. —\n\n— Dawsoniin tultuamme! — Tytön ääni ilmaisi jälleen mitä syvintä\nhalveksumista. — Kyllä te lahoatte matkan varrelle, te hukutte johonkin\npieneen lätäkköön — te — englantilaiset! —\n\nNäillä räjähdyksentapaisen kiivaasti lausumillaan sanoilla hän oli\nilmaissut keksimänsä pahimman herjauksen. Ellei _siitäkään_ olisi apua,\nniin mikä sitten tepsisi noihin miehiin? Tommyn niska muuttui jälleen\ntulipunaiseksi, mutta hän puri vain hammasta sanomatta sanaakaan.\nDickin silmät kävivät entistä lempeämmiksi. Hänellä oli Tommyyn nähden\nse etu, että hänellä aikoinaan oli ollut valkoinen vaimo.\n\nViiden amerikkalaissyntyisen sukupolven veri voi määrätyissä\nolosuhteissa koitua sangen kiusalliseksi perinnöksi, ja niin\nsaattaa esimerkiksi käydä, kun on joutunut lähimmän sukulaiskansan\njäsenten vieraanvaraisuutta nauttimaan. Molemmat miehet olivat\nenglantilaisia. Maalla ja merellä olivat tytön esi-isät ja heidän\njälkeläisensä voittaneet englantilaiset. Ja samoin tulisivat he\nvastedeskin tekemään. Hänen rotunsa perintätavat puolustivat hänessä\nentisyyttä. Hän tosin oli nykyajan nainen, mutta mahtava menneisyys\nkiehui hänen veressään. Ei yksistään Molly Travis käyttänyt kumisia\nsaappaita, kuttaperkka-takkia ja solkihihnoja; kymmenien tuhansien\nmanalle menneiden sisarien varjokädet kiristivät lujemmiksi hänen\nsolkihihnojaan ja saivat aikaan sen, että hänen yhteenpuristettujen\nhuultensa ja silmiensä ilme kävi niin päättäväiseksi. Hän, Molly\nTravis, tahtoi saattaa häpeään nämä englantilaiset, ja nuo lukemattomat\nvarjot tulisivat häntä tehtävässään auttamaan.\n\nKumpikaan mies ei millään tavalla estellyt tyttöä. Kerran Dick\nehdotti, että tyttö ottaisi päällensä hänen öljytakkinsa, koska\nhänen omansa oli tuskin paperia kestävämpi moisessa myrskyssä. Mutta\ntyttö ilmaisi omapäisyytensä niin pontevasti, että Dick senjälkeen\nkeskitti kaiken huomionsa vain piippuunsa, kunnes tyttö ulkoapäin oli\nsitonut teltansiekaleet kiinni ja lähtenyt astelemaan poispäin vettä\ntulvehtivassa maassa.\n\n— Luuletko, että hän selviytyy? — Dickin kasvojen ilme ei ollut yhtä\nrauhallinen kuin hänen äänensä.\n\n— Ettäkö selviytyy? Jos hän pysyy pystyssä varastohuoneelle saakka,\nniin voit olla varma siitä, että hän tulee pähkähulluksi pakkasesta\nja kärsimyksistä. Vai selviytyisi? Halpaantunut ja sekapäinen hänestä\ntulee. Kyllähän sinä sen tiedät, Dick, sinä, joka olet ollut myrskyn\nkynsissä Cap Hornin ympärillä. Sinä tiedät, miltä tuntuu maata\nmärssypurjeen raa'alla tällaisessa ilmassa ja kamppailla jääkiteitä ja\nlunta vastaan seilien ollessa jäästä kankeat. Lopulta sitä on valmis\nheittämään kaiken oman onnensa nojaan ja itkemään kuin sylivauva.\nVaatteitako noutamaan? Hän ei kykenisi eroittamaan hametta teekannusta\ntai huuhtelukattilasta. —\n\n— Oli kai väärin, että päästimme hänet menemään?\n\n— Mitä vielä. Jumala minua auttakoon, Dick, mutta varmasti hän olisi\ntehnyt tämän teltan pieneksi helvetiksi meille koko loppumatkan\najaksi, ellemme olisi päästäneet häntä lähtemään. Vika on siinä, että\nhänelle on suotu liiaksi intoa. Mutta tämä retki sitä kaiketi hieman\njäähdyttää. —\n\n— Niin, tyttö on aivan liian karski — myönsi Dick. — Mutta kunnon\ntyttö hän on joka tapauksessa. Hemmetin hullua oli hänen lähteä\nmoiselle retkelle, mutta pidän hänestä kuitenkin paljon enemmän kuin\nsenkaltaisista naisista, jotka koko ajan kuin haluaisivat sanoa: ota\nminut syliini ja kanna minua! Hän muistuttaa meidän äitejämme, Tommy,\nniin että kyllä sinun on annettava anteeksi hänen karskiutensa. Kunnon\nmiehen synnyttäjäksi vaaditaan kelpo naista. Lapsi ei ime miehuutta\nhentomielisen äidin rinnoilta. Ei lehmä milloinkaan kykene tiikeriä\nsynnyttämään. —\n\n— Ja kun naisväki käy tolkuttomaksi, pitääkö meidän muitta mutkitta\ntyytyä siihen, niinkö? —\n\n— Se olisi kyllä parasta. Terävä puukko lyö syvemmän haava kuin tylsä —\nmutta sehän ei lainkaan edellytä takomaan terää tylsäksi. —\n\n— Lienet hyvinkin oikeassa, mutta mitä erikoisesti naisväkeen tulee,\nniin tuntuu minusta siltä kuin olisi kohtalainen terävyys paikallaan. —\n\n— Mitäpä sinä siitä tietäisit? — kysyi Dick.\n\n— Vähän sentään. — Tommy kurottautui ottamaan käteensä parin Mollyn\nmärkiä sukkia ja levitti ne polvilleen kuivamaan.\n\nDick katsoi häneen ärtyisästi ja meni sitten kaivelemaan Mollyn\nyösäkkiin, josta hän veti esille muutamia kastuneita vaatekappaleita ja\nlevitti ne kuivamaan liedestä säteilevään lämpöön.\n\n— Muistaakseni olet sanonut, ettet ole ollut naimisissa?— sanoi hän.\n\n— Olenko sanonut? No, enhän olekaan — tahtoo sanoa — niin, totta\npulmakseni olen ollut. Ja sellaisen kelpo naisen kanssa, että\nvertaistaan tuskin tapaa. —\n\n— Pettikö ankkuri ja myrsky vei mennessään? —\n\n— Tavallaan — — — Lapsivuode — lisäsi Tommy hetken vaitiolon jälkeen\n\nPavut kiehuivat liian rajusti, niin että hänen oli ne siirrettävä\nkauemmaksi liedelle. Sitten silmäili hän korppujaan, koetteli niitä\npuutikulla ja nosti ne sivulle heittäen samalla kostean pyyhenliinan\nniitten päälle. Kuten Dickin laisilla miehillä oli tapana, niin hänkin\nhillitsi heränneen mielenkiintonsa ja odotti vaitiollen.\n\n— Naiseni oli aivan toista maata kuin Molly — Siwash-heimoa, näetkös.\n\nDick nyökkäsi merkiksi, että oli ymmärtänyt.\n\n— Ei niin ylpeä ja tahdonluja, mutta peräti uskollinen myötä- ja\nvastoinkäymisessä. Hän hoiti airoa yhtä hyvin kuin kuka tahansa ja\nkesti nälkää kärsivällisesti kuin Job. Meni keulaan, kun se useammin\noli veden alla kuin päällä ja kokosi purjeet yhtä rivakasti kuin\nmies. Kerran otin hänet mukaan kullanetsintäretkelle ylämaahan Teslin\ntaholle, ohi Surprise Daken ja Little Yellow-Headin. Muona loppui,\nja me söimme koiramme. Koirat loppuivat, ja me söimme valjaat,\nmokkasiinit ja turkikset. Mutta hän ei päästänyt pienintäkään\nvalitusta, ei vähäisintäkään ilmettä, mikä oli sanonut: 'ota minut\nsyliisi ja kanna minua!' Ennen lähtöämme oli hän ehdottanut, että\nottaisin enemmän ruokavaroja mukaan, mutta kun ne sitten loppuivat,\nniin ei hän kertaakaan kiusoitellut minua sanomalla: 'mitä minä\nsanoin lähtiessämme?' 'Ei se mitään merkitse, Tommy', sanoi hän päivä\npäivältä, vaikka olikin niin heikko, että tuskin kykeni lumikenkiä\nnostamaan, ja vaikka jalkansa olivat ponnistuksista pahasti hiertyneet.\n'Ei se merkitse kerrassaan mitään. Tahdon mieluummin kuihtua nälkään\nsinun omanasi, Tommy, kuin olla George-päällikön _kloochina_, hänen,\njoka viettää _potlachia_ joka päivä. George oli chilcatkansan\npäällikkö, näetkös, ja hän olisi kauhean mielellään ottanut naiseni. —\n\n— Suuria päiviä ne silloiset. Olin todella pulska poika saapuessani\nrannikolle. Karkasin eräästä valaanpyyntilaivasta, _Pole Starista_,\nUnalaskassa, ja kuljin alas Sitkaan muuan saukonpyytäjän matkassa.\nSiellä yhdyin Onnen-Jackin seuraan — tunnetko hänet? —\n\n— Oli loukkujeni peräänkatsojana Columbiassa — vastasi Dick. — Melko\nhurjapäinen velikulta, eikö niin? Ja kiintynyt wiskyyn ja naisiin? —\n\n— Juuri hän. Pidin kauppaa hänen kanssaan pari myyntikautta —\nhooch-juomia ja huopia ja sentapaista.\n\nSitten hankin oman aluksen ja etten olisi hänen tiellään, siirryin\nminä Juneaun taholle. Ja siellä se oli kuin minä tapasin Killisnoon\n— lyhykäisyyden vuoksi aloin häntä nimetä Billyksi. Kohtasin hänet\nintiaanien järjestämässä tanssitilaisuudessa rannalla. George-päällikkö\noli siltä vuodelta päättänyt kauppa-asiansa stickskansan kanssa,\njoka asui solan toisella puolella, ja hän oli Dyeasta saapunut\njuhlaan puoli heimoa mukanaan. Tanssipaikka kiehui siwasheja, ja minä\nolin ainoa valkoinen. Kukaan ei tuntenut minua paria nuorta miestä\nlukuunottamatta, jotka olin tavannut Sitkan seuduilla, mutta Onnen-Jack\noli minulle jutellut paljon heistä. —\n\n— He puhuivat kaikki chinookkieltä, mutta heillä ei ollut\naavistustakaan siitä, että minä osasin papattaa sitä paremmin kuin\nmonet heistä — ainakin paremmin kuin pari tyttöstä, jotka olivat\ntulleet Haines Missionsista Lynn Canalia ylöspäin. Mainitut tytöt\nolivat näppärän näköisiä, kauniita katsella ja vähältä piti, etten\nkäynyt heitä lemmiskelemään, luonteeltaan he olivat terhakoita kuten\näsken syntyneet turskanpoikaset — ja aivan liian suulaita, käsitäthän.\nSenjohdosta, että olin uusi tulokas alkoivat he tehdä pilaa minusta\ntietämättä, että ymmärsin jokaikisen sanan, minkä he lausuivat. –\n\n— En ollut asioista tietääkseni, vaan aloin tanssia Tillyn kanssa, ja\nmitä kauemmin tanssimme, sitä enemmän sydämemme lämpenivät. 'Varmasti\nhän katselee itselleen tyttöä', sanoi toinen Missionsin tytöistä, ja\ntoinen heilahutti niskojaan ja vastasi: 'Ihmekkös hänen on saadessa,\nkun tytöt kilvan heittäytyvät poikien syliin'. Kaikki ympärillä\nseisovat nuoret miehet ja naiset alkoivat nauraa hihittää kuultuaan\ntytön vastauksen. 'Hän on kaunis poika', sanoi edellinen tyttö. En\ntahdo kieltää näyttäneeni poikamaiselta ja ihonikin oli sileä, mutta\nitse asiassa olin jo monet vuodet käynyt täydestä miehestä, niin että\ntytön sanat suututtivat minua. 'Tanssii päällikön tyttären kanssa',\nhihitti toinen, luulen, että George pian iskee häntä airon lavalla ja\nlähettää hänet sinne, missä hänen oikea paikkansa on'. Päällikkö oli\ntähän asti ollut surkean näköinen, mutta nyt hän alkoi nauraa polviaan\npidellen. Hän oli pitkä roikale ja olisi kyllä voinut lyödä airolla. —\n\n— Mistä nuo tytöt ovat? — kysyin Tillyltä tanssissa pyöriessämme. Ja\nheti kun hän oli maininnut heidän nimensä, muistui mieleeni kaikki\nmitä Onnen-Jack oli heistä kertonut. Hän oli kuvannut koko heidän\nelämänsä yksityisseikkoja myöten — sellaisiakin tapahtumia, joista\nheidän omaisillaan ei ollut aavistustakaan. Mutta minä pysyin yhä vaiti\nja seurastelin vain Tillyn kanssa Missionsin tyttöjen silloin tällöin\npäästellessä suustaan kirpeitä huomautuksiaan, joille kaikki toiset\nnauroivat. 'Odota hetkinen, Tommy', sanoin itselleni, 'odota vielä\nvähän!' —\n\n— Ja minä maltoin mieleni siihen asti, kunnes seura alkoi hajaantua ja\nhuomasin, että George oli hankkinut airon minua varten. Kaikki pitivät\nvarmana, että tanssin loputtua syntyisi meteli. Mutta minä astuin\njoukon keskelle yhtä huolettomana kuin nyt tässä istun. Missionsin\ntytöt sinkauttivat vasten kasvojani sukkeluuden ja vaikka olinkin\nsangen kiukuissani piti minun purra huuliani pysyäkseni totisena.\nSitten käännyin äkkiä heidän puoleensa. —\n\n— Oletteko jo kaiken sanonut? — kysyin heidän omalla kielellään.\nOlisitpa nähnyt heidän ilmeensä, kun kuulivat minun puhuvan\nchinoockkieltä. Ja minä päästin koko kaunopuheisuuteni valloilleen.\nKuvasin kaiken minkä tiesin heistä itsestään ja koko heidän\nsuvustaan, heidän isistään ja äideistään, sisaristaan ja veljistään\n— kerroin tarkalleen, mitä kustakin tiesin. Vedin esille kaikki\nheidän kolttosensa, pälkähät, joissa he olivat olleet ja kaikki ne\nhäpeätahrat, joihin he olivat syyssä. Pelkäämättä seurauksia löylyytin\nminä heitä oikein olan takaa, ilman armoa. Kaikki kokoontuivat\nympärillemme. He eivät olleet tähän mennessä tavanneet valkoista\nmiestä, joka olisi osannut niin näppärästi käytellä heidän papatustaan\nkuin minä. Kaikki nauroivat paitsi molemmat Missionsin tytöt. Päällikkö\nGeorgekin unohti aironsa tai liekö hänessä herännyt niin suuri\nkunnioitus minua kohtaan, ettei hän ryhtynyt sitä käyttämään. —\n\n— Ja tytöt sitten! 'Ole vaiti, Tommy!' he huusivat ja kyyneleet\nvaluivat pitkin heidän poskiaan. 'Oi, ole niin kiltti ja vaikene.\nTahdomme olla oikein kilttejä. Aivan varmasti, Tommy, siihen voit\nluottaa'. Mutta olinhan selvillä heistä, ja minä en säälinyt heidän\nainoatakaan heikkoa kohtaansa. Enkä hellittänyt, ennenkuin he langeten\npolvilleen rukoilivat minua vaikenemaan. Pidin koko ajan silmällä\nGeorge-päällikköä, mutta tämä näytti epäröivän uskaltaako vai ei käydä\nkimppuuni ja nauroi lopuksi pois mielestään koko jutun. —\n\n— Niin se oli. Ja ennenkuin sinä iltana erosin Tillystä, annoin hänelle\nlupauksen, että palaisin suunnilleen viikon kuluttua ja että silloin\nhalusin tavata häntä. Hänen sukunsa ei ole järin paksunahkaista\nmyötä- ja vastenmielisyyden osoittamisessa, ja hän itse näytti kovin\ntyytyväiseltä, tuo rehellinen sielu. Niin, hän oli kelpo tyttö, enkä\nlaisinkaan ihmettele sitä, että päällikkö oli häneen ihastunut. —\n\n— Minua onnisti mainiosti. Riistin tuulen päällikön purjeista jo\nensi luovailulla. Aikomukseni oli ottaa tyttö mukaani ja purjehtia\nalas Wrangelin seuduille, kunnes pahin myrsky olisi ohi ja George\ntyyntynyt, mutta minun ei ollut sallittu saada häntä niin helpolla.\nHän asui setänsä luona — holhoojansa — ja tämä sairasti keuhkotautia\ntai jotain sentapaista pitkällistä vaivaa. Setänsä oli milloin parempi\nmilloin huonompi, ja tyttö ei halunnut jättää häntä ennen lopun tuloa.\nPoikkesin heidän luokseen juuri ennen lähtöäni nähdäkseni miten\nkauan sairautta voi kestää. Mutta tuo vanha veitikka oli luvannut\ntytön päällikölle ja nähdessään minut raivostui hän niin että sai\nverensyöksyn keuhkoihin. —\n\n— 'Tule noutamaan minut, Tommy, sanoi tyttö hyvästellessämme toisiamme\nrannalla. 'Saatuani sanan sinulta tulen heti paikalla', vastasin. Ja\nsuutelin häntä valkoisen miehen lailla, niinkuin rakastaja ainakin,\nkunnes hän alkoi väristä kuin haavanlehti ja itsekin jouduin siinä\nmäärin pois suunniltani, että vähältä piti, etten mennyt auttamaan\nukkorähjää pikemmin maailman rajan tuolle puolelle. —\n\n— Suuntasin kulkuni Wrangelin puoleen, ohi S:t Maryn aina Kuningatar\nCharlottan maahan saakka, ja kävin kauppaa ja kuljetin wiskyä ja\nkäytin alustani sen ohella muihinkin puuhiin. Sitten tuli talvi, kova\nja kireä, ja minä olin jälleen Juneaussa, kun sana saapui. 'Tule',\nilmoitti lähettinsä, Killisnoo sanoo: 'Tule heti!' — 'Mitä uutta?'\nkysyin minä. 'Päällikkö George', vastasi mies. _'Potlach._ Hän tehdä\nKillisnoo omansa _klooch.'_ —\n\n— Niin, oli tuima talvinen sää. Pohjoismyrsky ulvoi, suolavesi jäätyi\nheti kannelle ajauduttuaan, ja vanha purteni ja minä ponnistelimme\nsiitä huolimatta eteenpäin nuo sata mailia Dyeaan. Minulla oli\nlähtiessäni laivamiehenä muuan Douglass-saarelainen, mutta puolitiessä\npyyhkäisivät aallot hänet mereen. Kolmeen kertaan risteilin\nedestakaisin paikalla, mutta en hänestä nähnyt vilahdustakaan. —\n\n— Kohmettui tietysti heti kylmästä — keskeytti Dick ripustaessaan\nMollyn hameen kuivamaan — ja silloin hän vajosi, luonnollisesti, suoraa\npäätä pohjaan kuin lyijymöhkäle. —\n\n— Niin juuri. Lopun matkaa purjehdin sitten yksinäni, mutta olin\nmelkein puolikuollut saapuessani Dyeaan eräänä pimeänä iltana.\nVuorovesi osui onnekseni ja niin ohjasin purteni aivan joen suulle.\nMutta tuumaakaan pitemmälle en päässyt, sillä suolaton jokivesi oli\nkovassa jäässä. Köydet ja väkipyörät olivat kauttaaltaan jäänpeittämät,\nniin etten uskaltanut laskea suurpurjetta enkä liian klyyvariakaan.\nJätin siis kaiken niinkuin se oli, matkavalmiiksi, heitin huovan\nympärilleni ja suuntasin kulkuni poikki lakeuden leiriä kohti.\nAjatteles — siellä oli suuret kestit. Kaikki Chileetistä olivat\nkerääntyneet sinne kuin yhteispäätöksestä — mukana koirat, pienet\nlapset ja kanootit — puhumattakaan Hundöronilaisista ja Little\nSalmonsin ja Missionsin väestöä. Ainakin puolisen tuhatta alkuasukasta\noli kokoontunut viettämään Tillyn häitä ja ketään toista valkoista\nmiestä ei ollut kahtakymmentä mailia lähempänä. —\n\n— Minuun ei kukaan tullut kiinnittäneeksi huomiota, sillä olin\nkietaissut huovan pääni ympärille, niin että kasvojani ei voinut nähdä,\nja kahlasin polviani myöten koira- ja lapsilaumassa, kunnes pääsin\netualalle. Juhlaa vietettiin puitten ympäröimällä, suurella avonaisella\nkentällä; oli sytytetty valtavia nuotioita ja lumi oli tallattu\nmokkasiineilla kovaksi kuin sementti.\n\n— Lähinnä minua seisoi Tilly, punaisenhelakka puku yllään ja helmillä\nkoristeltuna ja vastapäätä häntä päällikkö mahtavimpain miestensä\nkanssa. Shamanilla oli apunaan toisten heimojen suurimmat poppamiehet,\nja minä värisin ytimiäni myöten seuratessani heidän saatanallisia\nedesottamisiaan. Kesken kaiken juolahti mieleeni: mitähän tuttavani\nLiverpoolissa sanoisivat, jos näkisivät minut tällä hetkellä?\nJa mieleeni johtui vaaleaverinen Gossie, jonka veljen löylyytin\naikalailla ensimäiseltä retkeltä palattuani syystä, että poika ei\npitänyt siitä, että pelkkä merimies hakkaili hänen sisartaan. Ja\nGossie ajatuksissani katselin Tillyä. Kummallista tämä maailman meno,\nmietiskelin ajatuksissani, ei ollut äitini uneksinut imettäessään minua\nrinnoillaan, että poikansa joutuisi tällaisia kohtaloja kokemaan. —\n\n— Niin, sellaista se oli. Ja kun juhla oli ylimmillään, kun\nvalaannahkarummut pärisivät ja papit lauloivat, sanoin Tillylle:\n'Oletko valmis?' Ja voi hyvä Jumala! Hän ei värähtänyt, eikä edes\nkatsahtanut minuun! Mutta hän vastasi, 'tiesin että tulisit', vastasi\nhitaasti ja rauhallisesti ja hänen hiljainen äänensä muistutti\nkevätpurojen solinaa. 'Missä?' — 'Joenrannalla korkean rantatörmän\nalla' kuiskasin. 'Lähdet täältä kun sanon.'\n\n— Olenko tullut maininneeksi, että siellä oli susikoiria laumoittain?\nSiellä ja täällä — joka askeleella niitä kohtasi, ja ne olivat kesyjä\nsusia, ei muuta. Kun suku käy liian harvalukuiseksi, parittuvat ne\nvillien metsäsukulaistensa kanssa, ja jälkeläisistä tulee hurjia\ntappelupukareita. Aivan mokkasiinieni edessä loikoi muuan tällainen iso\npeto ja kantapäitteni takana toinen samanlainen. Nykäisin voimakkaasti\nedessä olevan hännästä, ja kun susikoira kääntyi puraistaakseen\npaikkaan, missä käteni oli ollut, paiskasin takana olleen eläimen\nsuoraan sen kitaan. 'Nyt!' huudahdin Tillylle. —\n\n— Sinä tiedät miten hurjasti tuollaiset koirat tappelevat. Muutamassa\nsilmänräpäyksessä oli ainakin satakunta koiraa ilmitappelussa\nkeskenään. Naiset ja lapset sotkeutuivat toisiinsa, ja koko leirissä\nvallitsi pian kuvaamaton sekasorto. Tilly oli lähtenyt ja minä seurasin\nperästä. Mutta päästyäni jonkun matkaa tulin katsahtaneeksi taakseni ja\nminut valtasi paha henki: heitin huovan ja käännyin takaisin leiriin. —\n\n— Koirat olivat nyt piiskatut eroon toisistaan ja ihmisvilinä oli\nasettumaisillaan. Mutta kukaan ei ollut oikealla paikallaan ja siitä\njohtui, ettei oltu pantu merkille Tillyn poissaoloa. 'Halloo!' sanoin\nminä ja tartuin päällikön käteen. 'Kohotkoon _potlachisi_ savu useasti\ntaivaalle ja suokoon _Sticks_ sinulle runsaasti turkiksia ensi\nkeväänä!' —\n\n— Et voi kuvitella, Dick, kuinka tyytyväinen hän oli nähdessään minut\nsiellä. Hänhän nyt oli yläkynnessä ja vietti häitään Tillyn kanssa.\nHänellä olisi nyt tilaisuus aimolailla pöyhistellä edessäni. Leirissä\noli yleisesti kerrottu, että halusin tytön itselleni ja sentähden\nläsnäoloni saattoi miehen ylpeäksi. Kaikki tunsivat minut nyt, kun olin\nilman huopaa, ja kaikki alkoivat hihittää ja kuiskailla keskenään.\nOlihan moinen \"sattuma hemmetin hupaisa, ja minä lisäsin sen hauskuutta\nteeskentelemällä olevani asiasta tietämätön. —\n\n— 'Mistä täällä on kysymys?' tiedustelin. — 'Kuka täällä häitä\nviettää?' —\n\n— 'George-päällikkö', vastasi shamani ja kumarsi syvään päällikölle.\n\n— \"Tietämäni mukaan pitäisi hänellä olla jo kaksi _kloochia_\nennestään?\" —\n\n— \"Mutta hän ottamas lisää — kolmansi!\" Jälleen kumarrus päällikölle. —\n\n— \"Vai niin\". Käännyin poispäin, ikäänkuin asia ei minua laisinkaan\nhuvittaisi. Mutta se ei auttanut, sillä nyt kaikki alkoivat huutaa kuin\nyhdestä suusta: \"Killisnoo! Killisnoo!\" —\n\n— \"Killisnoo — no, mitä hänestä?\" — kysyin.\n\n— \"Killisnoo George-päällikön _klooch_\" — papattivat intiaanit.\n\"Killisnoo _klooch_.\" —\n\n— Minä säpsähdin ja käännyin George-päällikön puoleen. Hän nyökkäsi\npäällään ja pöyhisteli itseään.\n\n— \"Ei hänestä tule sinun _kloochiasi_\" — ilmoitin juhlallisesti.\n\"Hänestä ei ikipäivinä tule sinun _kloochiasi_ — toistin hänen käydessä\naivan mustaksi muodoltaan ja alkaessa hapuilla metsästyspuukkoaan.\n\n— \"Katsokaa tänne!\" — huusin minä käyden vaikuttavaan asentoon. \"Suuria\ntaikatemppuja. Katsokaa!\" — Riisuin kintaat käsistäni, käärin hihansuut\nylös ja tein kaikenmoisia taikaliikkeitä ilmassa.\n\n\"Killisnoo!\" huusin. \"Killisnoo! Killisnoo!\"\n\n— Intiaanit arvelivat minun osaavan taikoa ja alkoivat tuntea pelkoa.\nKaikki silmät kohdistuivat minuun; kenelläkään ei ollut aikaa huomata,\nettä Tilly oli poissa. Sitten huusin Killisnoon nimen vielä kolmasti,\nodotin hieman ja huusin jälleen kolme kertaa. Kaiken tämän tein sen\ntähden, että saisin kaiken näyttämään salaperäiseltä ja kuulijani\nhermostumaan. George-päällikkö joutui aivan ymmälle ja tahtoi\nkeskeyttää hullutteluni. Mutta shamanit olivat sitä mieltä, että tuli\nodottaa ja että he kyllä pitäisivät silmänsä auki ja minut aisoissa tai\njotain sentapaista. Ja lisäksi päällikkö oli taikauskoinen retkale ja\nluullakseni hän hieman pelkäsi valkoisen miehen taikamahtia. —\n\n— Sitten huudahdin \"Killisnoo!\" niin pitkäveteisesti ja laulavalla\näänellä, että huutoni muistutti suden ulvontaa — ja kaikki naiset\nalkoivat väristä ja miesten ulkomuoto muuttui vakavaksi.\n\n— \"Katsokaa!\" Hypähdin pari askelta eteenpäin ja viittasin eräälle\nryhmälle squav-naisia — tiedäthän, että helpompi on pettää naisia kuin\nmiehiä. \"Katsokaa!\" Kohotin ylös sormeni ja osoitin ilmaan ikäänkuin\nlennossa olevaa lintua näyttääkseni. Ylös — yhä ylemmäksi — korkealla\npääni yläpuolella olin seuraavinani sitä silmilläni, kunnes se katosi\npilviin.\n\n— \"Killisnoo\" sanoin katsahtaen George-päällikköön ja samalla osoitin\nyläilmoja kohti. \"Killisnoo.\"\n\n— Ja Herra minua varjelkoon, Dick, eikös hullutukseni tehnytkin\ntoivomaani vaikutusta. Vähintäin puolet heistä näki Tillyn katoavan\nkorkeuteen. He olivat juoneet wiskyäni Janeaussa, ja rohkenenpa\nväittää, että he silloin olivat nähneet vieläkin merkillisempiä\nnäkyjä. Miksikä minä en olisi kyennyt aikaansaamaan moista, minä,\njoka myin pulloihin teljettyjä pahoja henkiä? Osa naisista kirkui.\nKaikki kuiskailivat keskenään. Minä asetin käsivarteni ristiin\nrintani päälle, ja he vetäytyivät loitommalle minusta. Nyt oli minun\nlähdettävä. \"Ottakaa hänet kiinni! huusi George, Kolme tai neljä\nmiestä lähestyivät minua, mutta minä pyörähdin äkisti heitä kohden\nja tein muutamia taikaliikkeitä ja osoitin samalla ylös ilmaan\nikäänkuin aikomukseni olisi lähettää heidät samaa tietä kuin Tillyn.\nTarttuako minuun? Ei, sitä he eivät olisi uskaltaneet tehdä. Päällikkö\npiti heille nuhdesaarnan, mutta sekään ei saanut heitä liikahtamaan\npaikoiltaan. Silloin yritti George itse hyökätä kimppuuni — mutta minä\nuudistin taikani ja hän pelkäsi yhtä suuresti kuin nuo muutkin.\n\n— \"Käske shamanisi tekemään yhtä suuria ihmeitä kuin minä olen\ntehnyt tänä iltana\", sanoin minä. \"Kutsukoot he Killisnoon takaisin\npilvistä jonne hänet lähetin!\" Mutta papit kyllä tiesivät, mihin he\ntaikuuksillaan pystyivät. \"Synnyttäkööt _kloochisi_ sinulle yhtä monta\npoikalasta kuin joessa keväisin on lahnanpoikasia\", lisäsin ja käännyin\npoislähteäkseni — \"ja älköön leirisavusi milloinkaan lakatko kohoamasta\nkohti korkeuksia.\"\n\n— Mutta jos ne elukat olisivat huomanneet millaisia hyppyjä tein heti\npäästyäni heidän näkyvistään pikemmin purrelle joutuakseni, niin\nkaiketi he olisivat luulleet, että taikavoimani oli vaikuttanut myös\nminuun itseenikin. Tilly oli sillä välin pysyäkseen lämpimän hakannut\njäätä pois aluksesta, ja niin me lähdimme heti paikalla purjehtimaan.\nJa voinet kuvitella matkaamme, kun sanon, että myrsky puski täysin\nvoimin purjeisiimme ja jäiset hyökyaallot löivät yli laidan joka\nminuutti. Moisessa kirotussa säässä saimme olla puolen yötä — minä\nperäsimessä ja Tilly hakkasi jäätä pois — kunnes ohjasin Porcupine\nIslandin rantaan. Huopamme olivat läpimärät, samoin tulitikut, jotka\nTilly kuivatti rinnoillaan.\n\n— Luulenpa siis oppineeni tuntemaan naisia, Dick. Seitsemän vuotta me\nelimme miehenä ja vaimona, purjehdimme yhdessä sekä hyvät että huonot\nsäät, mutta sitten hän kuoli, keskellä talvea, kuoli synnytykseen\nkaukana Chilcat-asemalla. Viimeiseen hetkeen asti piteli hän minua\nkädestä; ja jää oven sisäpuolella kohosi kohoamistaan ja valkoinen\nhuurre täytti ikkunaruudut; ja luoksemme läheni kuolema ja hiljaisuus.\nSinä et ole kuunnellut tuollaista hiljaisuutta, Dick, ja suokoon\nJumala, ettei sinun sitä koskaan tarvitsisi kuulla istuessasi\nkuolinvuoteen ääressä. Niin, kuunnellako sitä? Kuunnella, kuunnella,\nkunnes tuntuu siltä kuin oma hengitys ulvoisi sumusireenin voimalla, ja\nsydän lyö ja pauhaa aivan kuin suuret meren mainingit rantaa vastaan. —\n— —\n\n— Killisnoo oli siwashi, Dick, mutta oi, mikä verraton nainen!\nValkoinen, ihan valkoinen, Dick, kauttaaltaan valkoinen ja\nläpikuultava. Loppunsa lähetessä sanoi hän minulle: \"Säilytä\nhöyhenpatjani, Tommy, säilytä se aina\". Minä lupasin niin tehdä. Ja\nsitten hän avasi silmänsä ja ne olivat täynnä tuskaa. \"Minä olen ollut\nsinulle hyvä vaimo, Tommy, ja sentähden tahdon — sinun täytyy luvata\n— sanat tuskin erkanivat hänen huuliltaan — että ensi kerralla otat\nvalkoisen vaimoksesi. Ei toistamiseen siwashia, Tommy-. Minä tiedän.\nJuneaussa tapaat paljon valkoisia naisia. Tiedän miten asia on. Kansasi\nnimittää sinua squaw-mieheksi, sinun heimosi naiset kääntävät päänsä\ntoisaalle kohdatessaan sinut kadulla ja heidän luoksensa sinä et\nvoi mennä kuten toiset miehet. Minkätähden? Syystä, että vaimosi on\nsiwashi. Eikö olekin niin? Ja se ei ole hyväksi. Sentähden minä kuolen.\nLupaa minulle! Suutele minua merkiksi, että lupaat.\"\n\n— Suutelin häntä, ja hän nukahti kuiskaten: \"Se on hyvä\". Mutta noina\nviimeisinä silmänräpäyksinä, kun kumarruin hänen puoleensa painaakseni\nkorvani hänen huulilleen, havahtui hän vielä kerran ja sanoi: \"Muista\nlupauksesi, Tommy.\" Ja niin hän kuoli lapsivuoteeseen kaukana\nChilcat-asemalla. —\n\nTeltta huojui ja painui miltei litteäksi myrskyn kynsissä. Dick täytti\npiippunsa sillä välin kuin Tommy valmisti teen ja asetti sen lieden\nsyrjälle Mollyn paluuta odottamaan.\n\nNiin, miten kävi naisen, jonka silmät iskivät tulta ja jonka suonissa\namerikkalaisveri kuohahteli? Hän oli parhaillaan paluumatkalla\nteltalle, jääsateen ja myrskyn sokaisemana, horjuen ja kaatuillen,\ntuulen tunkeutuessa hänen kurkkuunsa niin että hän oli vähältä\ntukehtua, hän saapui miltei nelinkontin teltalle. Myrsky riuhtoi\nraivoisasti hänen selkäänsä kiinnitettyä suurta kantamusta. Väsyneesti\nhän koetti sormillaan aukoa yhteensidottuja oviverhoja, mitkä Tommyn\nja Dickin piti päästää hänelle auki. Sitten pinnisti hän viimeiset\nvoimansa, hoippui sisälle ja lysähti umpi uuvuksissa lattialle.\n\nTommy irroitti kantohihnat ja sieppasi kantamuksen tytön hartioilta.\nSitä nostaessaan kuului sisältä kattiloiden ja pannujen kolinaa. Dick,\njoka parhaillaan oli kaatamassa wiskyä mukiin, vilkuili tytön toisella\npuolella seisovalle toverilleen. Tommy iski silmää takaisin. Hänen\nhuulensa muodostivat sanan: \"Vaatteet!\" mutta Dick pudisti nuhtelevasti\npäätään.\n\n— Tässä olisi, pikku ystävä — hän sanoi Mollyn juotua wiskyn ja\nhiukkasen virkistyttyä — vähän kuivia vaatteita. Sulkeutukaa niihin.\nMe pujahdamme siksi aikaa ulos lujittamaan teltan kiinnitysköysiä. Ja\npukeuduttuanne voitte huutaa meille, niin tulemme sisälle ja syömme\nyhdessä päivällisen. Huutakaakin lujasti, kun olette valmis! —\n\n— Herra suokoon, Dick, arveluni oikeaksi, että tämä läksytys olisi\nloppumatkan ajaksi taltuttanut hänen liiallisen terävyytensä — läähätti\nTommy heidän päästessä suojaisemmalle puolelle telttaa.\n\n— Mutta onhan tuo terävyys itse asiassa parasta hänessä — vastasi\nDick ja koetti suojella päätään jääkidekuurolta, joka tuiskahti\nteltannurkkauksen takaa. — Mollyssä on samaa ydintä kuin mitä on\nsinussa ja minussa, Tommy — sitkeyttä, jota oli äideissämmekin.\n\n\n\n\n\nSUURI KYSYMYS.\n\nI.\n\nRouva Saytherin menestys Dawsonissa muistutti tähdenlentoa. Hän saapui\nsinne keväällä koiravaljakoilla ranskalais-kanadalaisen saattueen\nmukana, häikäisi ja loisti paikkakunnalla lyhyen kuukauden ja\njatkoi sitten matkaansa jokea ylöspäin niin pian kuin jäät sulivat.\nNaisista köyhä Dawson ei voinut koskaan oikein käsittää tätä pikaista\npoislähtöä, ja sen merkittävimmät miehet tunsivat kaipuuta ja ikävää,\nkunnes löydöt Nomen seuduilla saivat vanhat asiat unohtumaan. Sillä\nDawson oli ollut kovin ihastunut rouva Saytheriin ja ottanut hänet\navosylin vastaan. Hän oli kaunis, ihastuttava ja kaiken hyvän\nlisäksi leski. Tästä johtui, että hän sai ihailijoikseen joukon\neldoradolaispohattoja, virkamiehiä ja seikkailuhaluisia nuorukaisia,\njotka kaikki olivat kauan ikävöineet hienohelmojen läheisyyttä.\n\nKaivosinsinöörit tunsivat syvää kunnioitusta hänen miehensä, eversti\nSaytherin muistoa kohtaan, ja syndikaatin jäsenet ja kaupungin\nedustajat puhuivat ihailevasti miehen toiminnasta, sillä Valtioissa\ntämä oli tunnettu etevänä kaivosmiehenä ja Lontoossa oli hänen\nmaineensa kenties vieläkin suurempi. Mutta miksi hänen leskensä —\njuuri hänen leskensä — oli tullut Pohjan perille, kas siinä päivän\nsuuri kysymys. Miehet näillä seuduilla olivat kuitenkin käytännöllistä\nväkeä, he eivät välittäneet arveluista, vaan tyytyivät tosiseikkoihin.\nJa suurelle osalle heistä oli Karen Sayther ylen tärkeä tosiseikka.\nEttei rouva Sayther katsonut asiaa samalta kannalta, kävi selville\nsiitä nopeasta ja sukkelasta tavasta, jolla hän noina neljänä viikkona\njakeli rukkasia ihailijoilleen. Hänen kadotessaan näyttämöltä katosi\nmyös tosiasia, mikä oli hurmannut heidät, mutta suuri kysymys jäi yhä\nratkaisematta.\n\nSattuma toi pienen mahdollisuuden arvoituksen selvittämiseksi. Kun\nrouva Saytherin viimeinen uhri, Jack Coughran, turhaan oli laskenut\nsydämensä ja viisisataa jalkaa pitkän valtauksensa hänen jalkojensa\njuureen, juhli mies kärsimäänsä tappiota remuamalla kokonaisen yön.\nKeskiyön seuduilla hän sattui tapaamaan Pierre Fontainen, joka ei\nollut enempää eikä vähempää kuin rouva Saytherin saattueen johtaja.\nUudistettiin vanha tuttavuus, juotiin ja oltiin lopuksi melko hutikassa.\n\n— Mitä sanoitte? — sopersi Pierre. — Miksikö madame Sayther tuli\ntänne? Voitte kysyä häneltä itseltään. Minä en tiedä yhtään mitään —\nsen verran vain, että hän lakkaamatta kyselee erästä miestä. \"Pierre\",\nsanoi hän minulle \"teidän on hankittava se mies käsiinne, niin saatte\npaljon rahaa — saatte tuhannen dollaria\". Ja sen miehen nimi kuuluu\nolevan David Payne, niinhän te sen lausutte. Kaiken aikaa hän puhui\ntuosta nimestä, ja minä haeskelin miestä kaikkialta, ponnistelin\nhemmetisti, mutta turhaan, ja niin jäivät tuhat dollariani saamatta.\nLempo soikoon! —\n\n— Kuinka? _Ah oui_. Kerran tuli miehiä Circle Citystä ja he tunsivat\ntuon miehen. Hän asui Birch Creekissä, niin he kertoivat. Ja madame?\nHän sanoi: \"Hyvä!\" — ja hän näytti hyvin onnelliselta. Ja sitten hän\njatkoi: \"Pankaa valjakot kuntoon, ja jos me löydämme hänet, niin saatte\ntuhat dollaria lisää\". Minä vastasin: \"Kyllä — heti paikallako? —\nlähtekäämme, madame!\" —\n\nJa silloin olin tietysti vakuutettu siitä, että nuo kaksi tuhatta\ndollaria olivat varmasti minun. Mutta mitä vielä! Tuli useampia miehiä\nCircle Citystä, ja he sanoivat, että se David Payne oli lähtenyt\nDawsoniin jonkun aikaa sitten. Siten ei madamen ja minun matkasta Birch\nCreekiin tullut mitään. —\n\n— _Ah, m'sieu_. Sinä päivänä madame sanoi: \"Pierre\", sanoi hän antaen\nminulle viisisataa dollaria, \"menkää ostamaan vene. Huomenna lähdemme\njokea ylös\". _Ah oui_, huomenna, jokea ylöspäin — ja se kirottu Sitka\nCharley pani minut maksamaan nuo viisisataa dollaria veneestä. Lempo\nsoikoon! —\n\nKun siis Jack Coughran seuraavana päivänä oli levittänyt saamiaan\ntietoja, joutui Dawson pohtimaan, kuka kumma tuo David Payne mahtoi\nolla miehiään ja minkätähden hänen olemassaolollaan oli niin suuri\nmerkitys Karen Saytheriin. Mutta samana päivänä, yhtäpitävästi Pierre\nFontainen kertomuksen kanssa, sauvoivat rouva Sayther barbaarisine\nsaattajineen venettä vastavirtaan pitkin itäistä rantamaa Klondyke\nCityyn, poikkesivat länsirannalle väistääkseen kalliojyrkänteet ja\nkatosivat saarten sokkeloihin etelää kohti.\n\nII.\n\n— _Oui, madame_, juuri tässä se on. Ensimäinen, toinen, kolmas saari\nStuart Piveriä laskettaessa. Ja tämä saari on numero kolme. —\n\nSanottuaan tämän Pierre Fontaine iski sauvoimensa rantatörmään niin\nettä veneen perä kääntyi virtaan ja keula läheni maata. Eräs ketterä\nnuorukainen hyppäsi siinä samassa rannalle kiinnitysköysi kädessä ja\nsitoi veneen kiinni.\n\n— Hetkinen, madame, minä käyn katsomassa. — Tuskin oli mies kadonnut\nrantapenkereen taa, kun alkoi kuulua kovaa koiranhaukuntaa, ja minuutin\nkuluttua hän palasi takaisin.\n\n— Kyllä, madame, siellä on maja. Tutkin sitä. Ketään ei ollut kotona.\nMutta omistaja ei voi olla kaukana, sillä muuten hän ei olisi jättänyt\nkoiria. Hän tulee pian, siitä olen varma. —\n\n— Auttakaa minua veneestä, Pierre. Minä olen niin hirveän uupunut\nmatkasta. Mielestäni teidän olisi pitänyt valmistaa venesijani hieman\nmukavammaksi. —\n\nKaren Sayther nousi ylös veneen keskelle turkiksista tehdyltä\nistuimeltaan. Kovin hän näytti joustavalta ja kauniilta. Mutta joskin\nhän muistutti hentoa liljaa keskellä tätä alkuperäistä luontoa, niin\npäinvastaisia ominaisuuksia hänessä osoitti se luja ote, jolla hän\ntarttui Pierren käteen ja jota seurasi hänen käsivarsilihaksiensa\njännittyminen koko ruumiinpainonsa joutuessa käsien varaan, ja lisäksi\ntarmo, jolla hän kiipesi rantaäyrästä ylös. Vaikkakin hänen hintelää\nluustoaan ympäröivä liha oli pehmeän kaunista, kätkeytyi hänen\nruumiiseensa paljon voimaa.\n\nVaivattoman kevyesti oli hän noussut maihin, mutta siitä huolimatta\nhehkui hänen poskillaan tavallisuutta lämpöisempi väri ja hänen\nsydämensä löi huomattavasti nopeammin. Ja hän lähestyi majaa\nvapisevalla uteliaisuudella ja samalla hänen hehkuvat kasvonsa\nmuuttuivat vieläkin tummemmiksi.\n\n— Kas tässä! — Pierre osoitti puupinon ympärille sinkautuneita lastuja.\n— Ollut äskettäin täällä — kaksi, kolme päivää sitten, ei enempää. —\n\nRouva Sayther nyökkäsi. Hän koetti katsahtaa sisälle pienestä\nikkunasta, mutta ruutuna oli öljyttyä pergamenttiä, mikä kyllä päästi\nvaloa sisälle, mutta esti sinne näkemästä. Kun tämä siis epäonnistui,\nkiersi hän majan ympäri ovelle, nosti jo puoleksi kömpelön säpin,\nmutta muuttikin mieltään, veti kätensä pois, ja säppi putosi takaisin\npaikoilleen. Sitten hän äkkiä lankesi polvilleen ja suuteli karkeasti\nveistettyä kynnystä. Jos Pierre Fontaine lie nähnytkin tämän, ainakaan\nhän ei vastaisina aikoina kertonut kenellekään tästä muistostaan. Mutta\neräs venemiehistä, joka täysin rauhallisena sytytteli piippuaan, sai\nsamassa aiheen säpsähtää esimiehensä tavallista ankarampaa äänensävyä.\n\n— Hei! Le Goire! Pitäkää huolta madamen vuoteesta — komensi Pierre. —\nEnemmän karhunnahkoja! Lisätkää huopia? Kuulitteko, hemmetissä! —\n\nMutta pian sen jälkeen vuode purettiin ja suurin osa taljoja ja huopia\nheitettiin rantaäyräälle, mihin rouva Sayther mukavasti sijoittautui\nlepäämään ja alkoi odottaa. Hän asettautui kyljelleen ja katsoi\nedessään olevaa laajaa Yukonia. Vastarannan puolella olevien vuorten\nyläpuolella taivas, oli himmeämpi kaukaisten metsäpalojen savusta\nja tämän verhon läpi kuulsi iltapäiväaurinko heikosti heittäen\nympäristöön epämääräistä valoa ja aavemaisesti häilyviä varjoja.\nJoka ilmansuunnalle taivaanrantoja myöten jatkuivat erämaat, joita\nihmisjalka ei milloinkaan ollut polkenut — hongikkojen peittämiä\nsaaria, synkkiä vesistöjä ja jään uurtamia vuorenharjanteita.\nMikään ei tässä yksinäisyydessä todistanut inhimillisestä elämästä,\nainoakaan ääni ei häirinnyt hiiskumatonta hiljaisuutta. Maa näytti\nvaipuneen tuntemattomaan epätodellisuuteen, se oli kietoutunut samaan\nselittämättömään salaperäisyyteen kuin mikä väreilee suurten aavikkojen\nyllä. Kenties rouva Saytherin hermostuneisuus johtui tästä; alituisesti\nhän muutti asentoa. Hän tähyili vuoroin ylös, vuoroin alas jokea tai\nheitti jännittyneitä katseita pitkin synkkiä rantamia keksiäkseen\nkaikki puoleksi kätkössä olevatkin sivujokiuomat. Kului tunnin verran\nja venemiehet lähetettiin maihin yöleiriä pystyttämään, mutta Pierre\njäi auttamaan rouva Saytheriä tähyilemisessä.\n\n— Katsokaa, tuolta hän tulee kuin tuleekin — kuiskasi Pierre pitkän\nvaitiolon jälkeen, katse suunnattuna joen yläjuoksulle päin saaren\npohjoiskärkeä.\n\nKanootti välähtelevine airoineen lähestyi nopeasti myötävirtaa.\nPerässä näkyi mieshenkilö, keulassa nainen; molemmat työskentelivät\ntottuneesti ja tarkassa tahdissa. Rouva Sayther ei välittänyt katsoa\nnaiseen, mutta kun vene tuli rantaan, kiintyi hänen huomionsa\npakostakin tämän ainutlaatuiseen kauneuteen. Tiukasti vartalonmukainen\nhirvennahkapusero mielikuvituksellisesti helmillä koristeltuna noudatti\nuskollisesti vartalon kauniskaarteisia muotoja, ja loistavanvärinen\nsilkkiliina, maalauksellisesti sidottuna, peitti osaksi hänen hyvin\nrunsaat sinimustat hiuksensa. Mutta ne olivat naisen kasvot, jotka\n— ollen kuin pronssiin valetut — vangitsivat ja pysähdyttivät rouva\nSaytherin ohikiitävän katseen. Silmät, läpitunkevan mustat ja suuret,\nhuomattavasti perinnäisen vinot, katsoivat rohkeasti kauniskaarteisen\notsan alta. Poskipäät tosin olivat korkeat ja ulkonevat, mutta ne eivät\nmuistuttaneet pääkallonkuvaa, ja posket kapenivat ja yhtyivät vihdoin\nsuun luona, jonka ohuet huulet ilmaisivat hellyyttä ja voimaa. Nämä\nkasvot viittasivat heikosti mongolilaisvereen — paluusta alkuperäisiin\nrotuominaisuuksiin vuosisataisten vaellusten jälkeen. Vaikutusta\nvahvisti hienokaarteinen nenä ohuine, värisevine sieraimineen ja se\nkotkan viileyttä muistuttava yleissävy, mikä näytti antavan leiman ei\nyksistään hänen kasvoilleen vaan koko hänen olemukselleen. Hän oli\ntodella tyyppinsä täydellisimmän kauneuden tuote, ja punaisen miehen\nsuku voi ylistää itseään onnelliseksi, jos se kahdenkymmenen sukupolven\naikana saa luoduksi yhdenkin näin ainutlaatuisen olennon.\n\nPitkin ja voimakkain aironvedoin tyttö yhdessä miehen kanssa sukkelasti\nkäänsi pienen aluksen vasten virtaa ja ohjasi varovasti rantaan.\nSeuraavassa hetkessä hän jo oli rantaäyräällä ja veti köyden avulla\note otteelta veneestä neljänneksen vastasurmattua hirveä. Sitten mies\nhypähti maihin, ja kiivaalla yhteisvedolla he tempaisivat kanootin ylös\nmaalle. Koirat ympäröivät heidät heti, ja kun tyttö lempeästi kumartui\nniitä hyväilemään, sattui miehen katse rouva Saytlieriin, joka oli\nnoussut paikaltaan. Hän katseli naista, hieroi vaistomaisesti silmiään,\nikäänkuin epäillen silmiensä pettäneen, ja katsoi uudemman kerran.\n\n— Mutta sittenkin, tehän se olette Karen — sanoi hän levollisesti\nlähestyen tätä ja ojentaen kätensä — ensi hetkessä luulin näköhäiriön\nitseäni kohdanneen. Yhteen aikaan keväällä olin lumisokea ja sen\njälkeen ovat silmäni monasti tehneet minulle jos jonkinlaisia\nkepposia. —\n\nRouva Saytherin poskien puna oli käynyt yhä tummemmaksi ja hänen\nsydämensä löi tuskallisen kiivaasti. Hän oli odottanut mitä muuta\nmahdollista tahansa paitsi että mies näin rauhallisesti ojentaisi\nhänelle kätensä. Mutta hän ei kadottanut itsehillintäänsä ja puristi\nsiis sydämellisesti miehen kättä.\n\n— Tiedättehän, Dave, että useasti uhkailin seurata jäljestänne.\nJa sen olisinkin tehnyt, jos vain — — — jos vain — — — Jos vain\nolisin kehoittanut teitä siihen — David Payne nauroi ja katsoi\nintiaanityttöön, joka meni sisälle majaan.\n\n— Oi, minä käsitän, Dave — ja teidän sijassanne olisin varmasti tehnyt\nsamoin. Mutta joka tapauksessa olen minä tullut — _nyt_. —\n\n— Jatkakaa siis hieman vielä matkaanne — menkäämme majaan, niin että\nsaatte hiukan syödäksenne — sanoi mies iloisesti kiinnittämättä\nhuomiota naisen äänessä ilmenevään rukoilevaan sävyyn. — Ja te olette\nluonnollisesti hyvin väsyksissä. Mitä tietä te tulitte? Ylhäältä\nkäsinkö? Te olette siis viettänyt talven Dawsonissa tai sitten\nsaavuitte viimeisellä rekikelillä. Onko tämä teidän leirinne? — Hän\nkatseli venemiessaattuetta, joka oli leiriytynyt taivasalle nuotion\nympärille, ja samalla hän piteli ovea auki, jotta nainen voisi astua\nsisälle.\n\n— Minä saavuin tänne jäitse Circle Citystä viime talvena — jatkoi mies\n— ja asettauduin toistaiseksi tänne. Olen suorittanut kullanetsiskely\nretkiä Henderson Creekiin ja jos epäonnistun, niin aion syksyllä\nkoettaa onneani Stuart Riverillä. —\n\n— Te ette ole paljoakaan muuttunut, vai kuinka? — huomautti nainen\nei järin asiaankuuluvasti, mutta koettaen johtaa keskustelun\nhenkilökohtaisemmalle pohjalle.\n\n— Hiukan laihtunut kenties, mutta sen enempi lihaksia. Niinkö\ntarkoitatte? —\n\nMutta rouva Sayther kohautti olkapäitään ja alkoi majan heikossa\nvalossa katsoa intiaanityttöä, joka oli virittänyt tulen lieteen ja\npaistoi suuria hirvenlihapaloja ohuiden silavaviilujen kanssa.\n\n— Viivyittekö kauankin Dawsonissa? — Mies kiinnitti innokkaasti uutta\nkoivuista vartta kirveenterään ja teki kysymyksensä päätään nostamatta.\n\n— Muutamia päiviä — vastasi nainen seuraten yhä silmillään tyttöä ja\ntuskin kuullen toisen sanoja. — Mitä kysyittekään, Dave? Dawsonissako?\nKuukauden ja olin hyvin iloinen päästessäni sieltä. Äärimmäisen\nPohjolan miehet ovat hyvin lapsekkaita, kuten tiedätte, ja liiallisen\nvoimakas on heidän tapansa ilmaista tunteitaan. –\n\n— He eivät voi olla toisenlaisia, sillä he ovat siksi läheisessä\nyhteydessä maakamaraan. Jättäessään kotinsa mukavuuksineen he luopuvat\nsamalla kaikista muodollisuuksista. Mutta te valitsitte hyvin viisaasti\nmatkustamisenne ajan. Te olette täältä pois ennen moskiittojen tuloa.\nJa se on todella onni, jota puuttuvan kokemuksenne perusteella ette\nkykene kyllin korkealle arvioimaan. —\n\n— Sitä en usko. Mutta kertokaa minulle itsestänne, omasta elämästänne.\nKetä teillä on naapureina? Tai eikö ole ketään? —\n\nNäitä kysymyksiä tehdessään rouva Sayther ei hellittänyt katsettaan\nintiaanitytöstä, joka lieden kulmauksella rouhi jauhosäkin\nnurkkaukseen panemiaan kahvipapuja. Tyttö käytti survaisimena raskasta\nkvartsikappaletta ja voima ja taito, millä hän työnsä suoritti,\nosoittivat hänen hermojensa olevan yhtä alkuperäistä laatua kuin tämän\nhänen menettelyntapansa. David Payne pani merkille vieraansa kiinteän\nkatseen ja tuskin huomattava hymy väreili hänen huulillaan.\n\n— Minulla on kyllä ollut joitakin — hän vastasi— muutamia Missourin\nmiehiä ja pari Cornwallista, mutta he lähtivät Eldoradoon\npäiväpalkkalaisiksi erääseen kaivokseen. —\n\nRouva Sayther heitti tutkivan katseen tyttöön. — Mutta ympäristöllä on\nluultavasti runsaasti intiaaneja?\n\n— Joka ikinen niistä on jo aikoja sitten muuttanut Dawsoniin. Koko\nmaassa ei ole ainuttakaan alkuasukasta, lukuunottamatta Winapieta\ntäällä ja hänkin on kotoisin Koyukukista — noin tuhat mailia täältä\nvastavirtaa. —\n\nRouva Saytheristä tuntui äkkiä kuin olisi hän pyörtymäisillään. Tosin\nhymy ei kadonnut hänen huuliltaan, mutta hänestä tuntui siltä kuin\nolisivat David Paynen kasvot yhtäkkiä häipyneet loppumattoman kauas ja\nkuin olisivat tuvanhirret liikahtaneet alassortuakseen. Mutta nyt häntä\npyydettiin siirtymään ruokapöydän ääreen ja aterian aikana hänellä\noli aikaa ja tilaisuutta tointua. Hän puhui vähän ja pääasiallisesti\nhänen sanansa koskettivat maanoloja ja ilmastoa, kun sitävastoin Payne\nsyventyi laajasti kuvailemaan eroavaisuuksia, mitkä ovat vallalla\nkesällä alavissa seuduissa tehtyjen matalain ja talvella ylevimmillä\npaikkakunnilla toimeenpantujen syvien kaivausten välillä.\n\n— Te ette ole kysynyt minkätähden minä olen tullut tänne pohjoiseen\n— sanoi rouva Sayther. — Mutta aivan varmasti te sen tiedätte. — He\nolivat nousseet pöydästä, ja David Payne oli jälleen ryhtynyt äskeiseen\ntyöhönsä. — Oletteko saanut minun kirjeeni? —\n\n— Viimeisenkö? En luule saaneeni. Luultavasti se kuljeksii jossakin\nympäri Birch Greek Countryä tai voi se myös lojua jonkun kaupustelijan\nluona Dower Riverin varrella. Niitten tapa huolehtia postista on\nsuorastaan häpeällistä. Ei järjestystä, ei minkäänlaista järjestelmää,\nei — — —\n\n— Älkää olko noin ikävystyttävä, Dave! Auttakaa minua! — Hän sanoi nämä\nsanat jyrkästi, käyttäen menneisiin suhteisiin perustuvaa oikeutta.\n— Minkätähden te ette kysele mitään minusta itsestäni? Ette mitään\nentisajoistamme? Eikö teissä enää ole minkäänlaista mielenkiintoa\nulkomaailmaa kohtaan? Tiedättekö, että mieheni on kuollut. —\n\n— David! — Hän tahtoi huudahtaa suuttumuksesta, mutta äänensä sai\nnuhtelevan sävyn ja hän tyytyi siihen.\n\n— Oletteko saanut kirjeitäni? Joitakin niistä te olette varmasti\nvastaanottanut, vaikkakin ette ole kertaakaan vastannut niihin. —\n\n— Missään tapauksessa en ole saanut viimeistä, mikä nähtävästi sisälsi\ntiedon miehenne kuolemasta — ja luultavasti on muitakin kirjeitä\nkadonnut — mutta muutamia olen kyllä saanut. Olen — hm — lukenut ne\nääneen Winapielle saadakseni hänet käsittämään valkoisten sisartensa\nepäluotettavaisuuden. Ja minä luulen — hm — että hänellä on ollut\nhyötyä niistä.\n\nMitä te ajattelette? —\n\nNainen ei ollut huomaavinaan miehen ivaa, vaan jatkoi: — Viimeisessä\nkirjeessäni, jota te siis ette ole saanut, kerroin — aivan kuten\nedellytitte — eversti Saytherin kuolemasta. Se oli kirjoitettu vuosi\nsitten. Kirjoitin myöskin, että ellette te tulisi minun luokseni,\nmatkustaisin minä teidän luoksenne. Ja minä tulin — kuten jo niin\nmonasti olin luvannut. —\n\n— Minä en tiedä mistään sellaisista lupauksista. —\n\n— Aikaisemmissa kirjeissä. —\n\n— Niin, te lupasitte, mutta minä en ole pyytänyt, enkä vastannut,\njoten lupauksenne ovat muuttuneet merkityksettömiksi. Ja sen tähden en\nmyöskään tiedä mistään sellaisista lupauksista. Mutta sitä vastoin minä\nmuistan erään toisen lupauksen ja sen tekin muistanette. Se annettiin\nhyvin kauan sitten. — Mies antoi kirveenvarren pudota permannolle ja\nkohotti päätään. — Siitä on jo kulunut paljon aikaa, kun se lupaus\nannettiin, mutta silti muistan selvästi — päivän, tunnin, kaikki\nyksityiskohdatkin. Me olimme kauniissa puutarhassa, te ja minä —\näitinne ruusutarhassa. Kaikki ympärillämme teki terää ja kukki, ja niin\nmyös meissäkin heräsi kevään hehku. Minä vedin teidät puoleeni — se\ntapahtui minulle ensimäistä kertaa — ja suutelin teitä keskelle suuta.\nMuistatteko? —\n\n— Älkää puhuko menneisyydestä, Dave — älkää tehkö sitä! Minä kyllä\nmuistan kaiken ja häpeän. Kuinka useasti olenkaan itkenyt sen johdosta?\nJospa tietäisitte kuinka suuresti minä olen kärsinyt — — —\n\n— Ja silloin lupasitte te minulle — niin, ja sen jälkeen tuhannet\nkerrat sitä seuranneina ihanina aikoina. Jokainen silmistänne\nlähtevä katse, jokainen käsienne kosketus, jokainen huuliltanne\nirtautunut tavu, oli lupaus. Ja sitten — niin, mitenkä minun on\nsanani muovailtava? — ilmestyi toinen mies. Hän oli vanha, niin\nvanha, että olisi voinut olla teidän isänne — eikä hän ollut kaunis\nkatsella, mutta yleisen mielipiteen mukaan erinomainen. Hän ei ollut\ntehnyt mitään väärää, hän seurasi aina lainkirjainta ja oli siis\nkunnioitettava. Lisäksi — ja sehän juuri tärkeintä — hän omisti joukon\nkurjia huuhtomoita, tietääkseni parisenkymmentä — suuria maa-aloja,\nkallisarvoisia tontteja — ja hän leikkasi kuponkeja. Hän — — —\n\n— Mutta vaikuttimia oli muitakin — keskeytti nainen. — Sanoin sen\nteille. Pakoittavia asianhaaroja — ahtaat ajat — rahahuolet — omaisteni\nkärsimä puute — heidän oli vaikeata tulla toimeen. Te näitte ja\nkäsititte tämän raskaan tilanteen täydellisesti. En voinut sitä auttaa.\nMinut uhrattiin — tai minä uhrasin itseni, niinkuin haluatte. Mutta\noi hyvä Jumalani! — niin minä hylkäsin teidät, Dave! Mutta oletteko\nkoskaan ollut minulle oikeudenmukainen. Ajatelkaa, mitä olen saanut\nkärsiä. —\n\n— Eikö se tapahtunut teidän omasta tahdostanne? Pakoittavat\nasianhaarat? Koko maailmassa ei saattanut olla mitään sellaista, mikä\nolisi pakoittanut teidät jakamaan vuoteenne hänen tai kenenkään muun\nkanssa. —\n\n— Mutta sydämeni kuului koko ajan teille — puolustautui nainen\nrukoilevasti. — En ollut oppinut käsittämään rakkautta teidän\ntavallanne. Ja vieras on se tapa minulle vieläkin. En ymmärrä sitä\nlaisinkaan. —\n\n— Mutta nyt — nyt! Mehän puhuimme miehestä, jonka te katsoitte\nsopivaksi aviomieheksenne. Mikä oli tämä mies? Millä hän teidät\nlumosi? Mitä suurenmoisia ominaisuuksia hänellä oli? On totta, että\nhänellä oli ansaitsemiskyky — tavaton kyky ansaita. Hän tunsi kaikki\nrikastumismahdollisuudet. Hän tiesi taidon ansaita sata prosenttia.\nOvela hän oli ja omasi verrattoman vainun saalistaa yksinkertaista\nväkeä ja sen kautta siirtää rahat lähimmäisensä taskusta omaansa. Eikä\nlailla ollut mitään sitä vastaan muistuttamista. Laki ei tuominnut\nhäntä; yleinen mielipide hyväksyi hänen menettelytapansa. Mutta teidän\nmittakaavanne mukaan, ja minun mielestäni — meidän ruusutarhamme\nmielestä, millainen hän oli? —\n\n— Muistakaa, että hän on kuollut. —\n\n— Se ei muuta asiaa. _Mikä_ hän oli? — Iso, karkea, materialistinen\nolento, kuuro laululle, sokea kauneudelle, henkisesti kuollut. Hän oli\nlihonut laiskuudessa, hänen ryppyiset poskensa riippuivat ja hänen\npyöreä vatsansa todisti, että hän oli ahne. —\n\n— Mutta hän on kuollut, Dave! Me taasen elämme yhä — _yhä!_ Kuuletteko?\nNiinkuin sanoitte, minä olin uskoton. Minä olen rikkonut. Hyvä!\nMutta eikö teidänkin täydy sanoa: _olen rikkonut_ Jos minä rikoin\nlupaukseni, niin olette tekin tehnyt samoin. Teidän rakkautenne,\nruusutarhassa tunnustamanne rakkauden tuli kestää ikuisesti. Missä se\nnyt on? —\n\n— Täällä se on nytkin — huudahti mies lyöden intohimoisesti nyrkillä,\nrintaansa. — Ja on aina ollut. —\n\n— Ja teidän rakkautenne oli niin suuri, mikään ei voinut olla sen\nsuurempi — jatkoi nainen — niin ainakin sanoitte siellä ruusutarhassa.\nJa kuitenkaan se ei näy olevan kyllin suuri ja jalo kyetäkseen\nanteeksiantamaan minulle, joka jalkojenne juuressa itkien rukoilen.\n\nDavid Payne epäröi. Hän avasi suunsa puhuakseen mutta sanat eivät\nirtautuneet hänen huuliltaan. Nainen oli saanut hänet paljastamaan\nsydämensä ja ilmilausumaan totuuksia, joita hän tähän saakka oli\nsalannut jopa itseltäänkin. Ja nainen oli ihana katsella seisoessaan\nhänen edessään intohimosta säteilevänä ja palauttaen mieleen vanhoja\nmuistoja. Hän käänsi päänsä pois päästäkseen näkemästä naista, mutta\ntämä kiersi hänet ja asettui jälleen katsomaan häntä silmiin.\n\n— Katsele minua, Dave! Katsele minua! Minä olen se sama kuin ennenkin.\nJa niin olet sinäkin, jos tahdot olla suora. Me emme ole muuttuneet. —\n\nNaisen käsi lepäsi miehen olkapäällä ja miehen käsivarsi ojentautui\nkietoutuakseen naisen vyötäisille, kun samassa tulitikun sähähtävä\nrapsahdus saattoi miehen ennalleen, Winapie, käsittämättä mitä\ntapahtui, pani tulen hitaasti syttyvään rasvalamppuun. Hänen vartalonsa\nerottautui selvästi sysimustaa seinää vastaan, ja kun liekki äkkiä\nleimahti täyteen voimaan, näyttäytyi hänen pronssinvärinen kauneutensa\ntäydessä kuninkaallisessa hohteessaan.\n\n— Te näette, että se on mahdotonta! — voihkaisi mies työntäen samalla\nvarovasti luotansa valkoisen naisen. — Se on mahdotonta — toisti hän. —\nMahdotonta. —\n\n— Minä en ole pikku tyttö enää, Dave, eikä minulla ole tyttömäisiä\nhaaveita — sanoi nainen lempeästi, mutta ei rohjennut palata miehen\nluo. — Olen täysin kehittynyt nainen ja sentähden ymmärrän tämän.\n\nMiehet ovat aina miehiä — — — Sehän on yleinen tapa tässä maassa — eikä\nse minua loukkaa. Arvasin sen heti alusta. Sehän lienee vain tuollainen\ntämän maan tapainen liitto — eikä mikään todellinen avioliitto? —\n\n— Sen tapaisia kysymyksiä me emme tee täällä Alaskassa — vastasi mies\ntuskin kuuluvalla äänellä.\n\n— Tiedän sen, mutta — — —\n\n— No niin — tämä on täällä tavanmukainen avioliitto, ei muuta. —\n\n— Eikä ole lapsia? —\n\n— Ei ole. —\n\n— Eikä myöskään ole — — —\n\n— Ei, ei, ei laisinkaan — — Mutta sittenkin se on\n\nmahdotonta. —\n\n— Se ei ole _mitään_. — Nainen astui jälleen miehen luo ja hänen\nkätensä kosketti lempeästi miehen ruskettunutta niskaa. — Tunnen\nerittäin hyvin täkäläiset tavat. Sellaista tapahtuu täällä joka päivä.\nMiehet eivät aio jäädä tänne, eroittautua ainaiseksi maailmasta ja niin\nantavat he P.C.C-yhtiölle maksumääräyksen vuoden ylöspidosta ja lisäksi\nkäteisiä ja silloin tyttö on tyytyväinen. Jonkun ajan kuluttua voi mies\n— — —\n\nNainen kohautti olkapäitään. — Siten on tämänkin tytön laita. Teemme\ntilauksen yhtiöltä, ei vain vuodeksi, vaan koko hänen elämänsä\najaksi. Mikä hän oli, kun hänet ensi kerran tapasit? Raaka, lihaa\nahmiva villi, jonka ruokana oli kesällä kala, talvella hirvenliha,\njoka juhlien aikana mässäsi, mutta tavallisesti — näki nälkää. Jos et\nsinä olisi osunut hänen tielleen, olisi hän jäänytkin sellaiseksi.\nSinun ilmaantumisesi saattoi hänet parempaan asemaan; mutta jos sinä\nnyt lähdet pois, kun hänen elämänsä on ainiaaksi turvattu, tulee hän\nluultavasti onnellisemmaksi kuin olisi ollut, ellette olisi lainkaan\ntoisianne tavanneet. —\n\n— Ei, ei — vastusti mies — se ei olisi oikein. —\n\n— Kuulehan, Dave, sinun täytyy käsittää. Hän ei ole sinun vertasi.\nTeidän välillänne ei ole rotuyhteyttä. Hän on täkäläinen alkuasukas,\nkasvanut tässä maassa ja sukua sille ja mahdotonta on häntä siitä\neroittaa. Hän on syntynyt villiksi ja tulee villinä myös kuolemaan.\nMutta me — sinä ja minä — me kuulumme hallitsevaan, kehittyvään\nrotuun, joka on maan suola ja valtias. Me olemme luodut toisiamme\nvarten. Samaan rotuun kuuluvien olentojen kesken vallitsee vetovoima,\nja sekä järki että tunne ovat tämän vetovoiman takana. Jo yksistään\nvaistomme sen säätävät. Sitä sinä et voi kieltää. Sinä et voi\nriistäytyä sukupolvilta, jotka ovat eläneet ennen sinua. Sinä polveudut\nesi-isistä, jotka ovat jatkaneet sukuaan tuhannet — niin, sadattuhannet\nvuodet, ja sinuun sukusi ei saa sammua. Niin ei voi käydä. Syntyperäsi\nei sitä salli. Vaisto on tahtoa voimakkaampi. Rotusi voimakkaampi kuin\nsinä. Tule, lähtekäämme, Dave! Me olemme vielä nuoria ja elämä, on\nihana. Tule! —\n\nWinapie lähti ulos ruokkimaan koiria. Miehen katse seurasi tyttöä ja\npudistaen päätään hän hiljaisella äänellä uudisti vastaväitteensä.\nMutta Karen Sayther vei kätensä miehen kaulalle ja painoi poskensa\ntämän poskea vastaan. Ja koko nykyisen elämän synkkyys valtasi miehen\nmielen — tulokseton kamppailu säälimättömiä luonnonvoimia vastaan,\nmonet pitkät vuodet täynnä kylmää ja nälkää, ankarat ja julmat\nyhteenotot villin luonnon kanssa, tuskastuttava tyhjyydentunne, jota\npelkkä eläimellinen olemassaolo ei voinut tyydyttää. Ja tuossa hänen\nvierellään kuiskaili kiusaus aurinkoisista, lämpimämmistä maista,\nsoitosta, valosta ja riemusta ja loihti esille menneitten aikojen\nmuistot. Itsetiedottomasti ne nousivat kuvina miehen silmien eteen. Hän\nnäki tuttuja kasvoja, sirpaleita elämänsä menneiltä ajoilta, onnellisia\nhetkiä, hän oli kuulevinaan soittoa ja iloista naurua — — —\n\n— Tule, Dave, tule! Minulla on riittävästi varoja meille molemmille.\nTasainen tie häämöttää edessämme. — Nainen katseli ympärilleen köyhästi\nsisustetussa majassa. — Omaisuuteni riittää meille molemmille. Koko\nmaailma on jalkojemme juuressa ja sen riemut kuuluvat meille. Tule,\ntule! —\n\nNainen värisi miehen käsivarsissa ja tämä puristi häntä lujasti\nitseänsä vastaan. Mutta pian mies nousi seisomaan. Nälkäisten koirien\nmurina ja Winapien kimeät huutelut, kun tyttö koetti rauhoittaa\ntappelevia, tunkeutuivat hillittynä hänen korviinsa paksujen\nseinähirsien läpi. Ja äkkiä hänen mieleensä muistui kokemansa\ntapaus. Taistelu metsässä — hirvittävän suurta harmaata karhua oli\nhaavoitettu lapaan ja siitä peto oli raivoissaan; koirat ulvoivat\nvimmatusti ja Winapie huusi kimakasti yllyttäessään niitä hyökkäämään;\nhän itse ponnisteli karhun kynsissä viimeiset voimansa välttääkseen\nverisen kuoleman; koiria katkaistuine selkärankoineen ja raadeltuine\nsisuksineen kieriskeli kuolintuskissa hangella; neitseellisen valkoinen\nlumi oli muuttunut tulipunaiseksi ihmisen ja eläimen verestä; raivoava\nkarhu ylivoimaisena, valmiina antamaan hänelle kuoliniskun — ja vihdoin\nWinapie keskellä tätä kauhun kuvaa, keskellä kamppailua elämästä\nja kuolemasta, hiukset hajallaan ja silmät salamoiden — ilmettynä\nraivottarena — kerta, kerran jälkeen iskien pitkällä metsästyspuukolla.\n— — — Hiki nousi hänen otsalleen. Hän työnsi luotaan vaaleaverisen\nnaisen ja hoiperteli takaisin seinävierelle. Ja nainen, tietäen että\nratkaiseva hetki oli lyönyt, mutta aavistamatta mitä miehelle oli\ntapahtunut, tunsi vaistomaisesti, että tähän astiset voitonsaavutukset\nluikuivat pois hänen käsistään.\n\n— Dave, Dave! — hän huudahti — Minä en tahdo luopua sinusta! Minä en\njätä sinua! Ellet sinä halua lähteä täältä, jäämme tänne. Minä jään\nsinun luoksesi. Maailma on minulle vähemmästä merkityksestä kuin\nsinä. Minusta tulee sinun Pohjolan-vaimosi. Valmistan ruokasi, ruokin\nkoirasi, tallon tietä sinulle ja soudan sinun kanssasi. Voin tehdä sen.\nUsko minua: minä olen voimakas. —\n\nMies ei epäillyt katsellessaan naista ja pitäessään hänet loitolla\nitsestään. Mutta hänen kasvonsa olivat muuttuneet synkiksi ja\nvärittömiksi ja hänen silmiensä lämpimä katse oli kadonnut.\n\n— Minä maksan Pierrelle ja venemiehille, he saavat lähteä. Ja jään\ntänne sinun luoksesi papin siunaamana tai siunaamatta, vihittynä tai\nvihkimättömänä — olen valmis seuraamaan sinua kaikkialle. Dave, Dave!\nKuuntele minua! Sanoit minun tehneen sinulle vääryyttä entisaikoina\n— ja niin teinkin — mutta anna minun nyt hyvittää se, salli minun\nsovittaa syntini! Jos minä muinoin arvostelin rakkautta väärin, niin\nrukoilen sinulta, salli minun näyttää, että nyt tiedän arvostella sitä\noikein. —\n\nNainen heittäytyi polvilleen ja kietoi itkien käsivartensa miehen\npolvien ympärille. — Ja sinä _tunnet_ hellyyttä minuun. Sinä _tunnet_\nhellyyttä. Ajattele kaikkia niitä hirveän pitkiä vuosia, joina olen\nodottanut ja kärsinyt! Oi, sinä et voi milloinkaan, et ikinä aavistaa\nkärsimyksieni määrää. — Mies kumartui ja nosti hänet permannolta.\n\n— Kuunnelkaa mitä sanon — sanoi mies käskevällä äänellä, avasi oven\nja ohjasi naisen sen ulkopuolelle. — Se on mahdotonta. Me emme saa\najatella vain itseämme. Teidän täytyy lähteä. Toivon teille onnekasta\nmatkaa. Sixty Milen luona matkanteko vaikeutuu, mutta teillä on\nmaailman parhaat venemiehet, ja he voittavat kyllä kaikki esteet. Ehkä\nnyt haluatte sanoa hyvästi? —\n\nVaikka nainen jo oli saanut vallan itsensä yli, katseli hän miestä\nepätoivoisin ilmein. — Jos — jos — jos Winapie — läähätti hän ja\nvaikeni.\n\nMies ymmärsi ajatuksen ja vastasi: — Niin. — Mutta heti sen sanottuaan\nhän tajusi moisen ajatuksen mahdottomuuden ja lisäsi: — Sellainen ei\nsaa tulla kysymykseen. Se ei ole lainkaan todennäköistä. Moisesta\najatuksesta meidän täytyy luopua. —\n\n— Suutele minua! — kuiskasi nainen kirkastunein katsein. Ja sitten hän\nkääntyi ja lähti astelemaan poispäin.\n\n— Lähdemme heti, Pierre — sanoi nainen saattajalleen, ainoalle, joka\nvalveilla odotti hänen paluutaan.\n\n— Meidän täytyy lähteä. —\n\nPierren terävät silmät havaitsivat nuotion loisteessa tuskan ilmeen\nnaisen kasvoilla, mutta hän suhtautui tähän kummalliseen määräykseen\nkuin olisi se maailman luonnollisin asia. — _Out, madame_ — hän sanoi.\n\n— Mitä tietä? Dawsoniinko? —\n\n— Ei — vastasi rouva Sayther melko rauhallisesti — ei, vaan ylöspäin\nDyeaan. —\n\nHeti Pierre kääntyi nukkuvien saattomiesten puoleen, potki heidät\nmurahteluistaan huolimatta pois huopien sisältä ja ajoi työhön.\nMuutamissa minuuteissa rouva Saytherin pieni teltta oli purettu,\npannut ja kattilat kootut, huovat kerällä, ja miehet matkalla alas\nveneelle kompastellen raskaitten taakkojensa alla. Rouva Sayther odotti\nrannassa, kunnes matkatavarat olivat sijoitetut veneeseen ja hänen oma\npaikkansa oli laitettu kuntoon.\n\n— Hinaamme veneen saaren ulommaiseen kärkeen — selitti Pierre\npuuhaillen pitkän hinausköyden kimpussa. — Ja sitten soudamme salmen\nläpi, missä virta ei ole niin voimakas kuin muualla, ja luulen, että se\nonnistuu meille hyvin. —\n\nÄkkiä hänen herkät korvansa kuulivat edellisenvuotisessa kuivettuneessa\nruohossa kahisevia askeleita, ja hän käänsi päätään. Intiaanityttö\ntuli heidän luokseen, seuranaan useampia selkäkarvansa pöyhistäneitä\nsusikoiria. Rouva Sayther huomasi, että tytön kasvot, jotka olivat\nolleet välinpitämättömän näköiset kohtauksen aikana majassa, olivat nyt\nhehkuvan vihan punertamat.\n\n— Mitä te teitte hänelle? — kysyi tyttö jyrkästi rouva Saytheriltä.\n— Hän paneutui vuoteeseensa ja on niin huonon näköinen. Ja minä\nkysyin: 'Mikä sinua vaivaa, David? Oletko sairas?' Mutta hän ei vastaa\nkerrassaan mitään. Vähän ajan kuluttua hän sanoo: 'Winapie, hyvä tyttö,\nmene pois. Pian voin minä taasen hyvin.' Mutta _mitä te_ olette tehnyt\nhänelle? Puhukaa! Te olette huono nainen. —\n\nRouva Sayther silmäili uteliaana villinaista, joka jakoi David Paynen\nelämän, kun sitä vastoin hänen itsensä täytyi yksin lähteä yön pimeään.\n\n— Minun nähdäkseni te olette paha nainen — toisti Winapie hitaasti ja\ntäsmällisesti niinkuin yleensä käytettäessä vähän tunnettua vierasta\nkieltä. — Minun mielestä parasta, että te menette pois, ettekä enää\nkoskaan tule takaisin. Mitä te itse ajattelette? Minulla on vain yksi\nmies. Minä olen intiaanityttö. Te amerikkalainen nainen. Te olette\nkaunis katsella. Te saatte niin monta miestä kuin vaan tahdotte. Teidän\nsilmänne siniset kuin taivas. Teidän ihonne on niin valkea, niin\npehmeä. —\n\nTyttö ojensi täysin rauhallisesti ruskean etusormensa ja painoi sen\nvasten toisen pehmeätä poskea. Ja Karen Saytherin ikuiseksi kunniaksi\non luettava, ettei hän peräytynyt. Pierre oli ottamaisillaan askeleen\neteenpäin suojellakseen häntä, mutta rouva Sayther antoi hänelle merkin\npoistua samalla tosin tuntien voimakasta kiitollisuutta miestä kohtaan.\n— Ei hätää, Pierre — hän sanoi. — Olkaa hyvä ja siirtykää vähän\nloitommalle meistä. —\n\nMies meni kunnioittavasti kuulomatkan ulottuvilta, mutta siinä hän heti\npysähtyi, murahteli itsekseen ja jäi silmillään mittailemaan välimatkaa\nnaisten luo.\n\n— Niin valkea — niin pehmoisa — aivan kuin pienellä lapsella — Winapie\nkosketti toistakin poskea ja veti sitten kätensä pois. — Mutta\nmoskiitit tulevat pian. Silloin hieno iho käy haavoille ja turpoaa —\nah, turpoaa niin pahasti. Paljon, paljon moskiittoja — paljon, paljon\nhaavoja. Minä luulen, on parempi, että matkustatte nyt heti, ennenkuin\nmoskiitit tulevat. Tätä tietä — hän viittasi virtaa alas — te tulette\nSt. Michaelsiin. Tätä tietä — hän näytti vastavirran suuntaan — te\ntulette Dyeaan. Paras teidän on matkustaa Dyeaan. Hyvästi. —\n\nJa se, mitä rouva Sayther nyt teki, saattoi Pierren mitä suurimman\nhämmästyksen valtaan. Sillä hän kietoi käsivartensa intiaanitytön\nympärille, suuteli tätä ja purskahti itkuun.\n\n— Olkaa hänelle hyvä — hän nyyhkytti — olkaa hyvä Davelle! Sitten\nlaskeutui hän puolitiehen rantaäyrästä, ennenkuin katsoi taakseen\nja huudahti: — Jää hyvästi! — minkä sanottuaan hän nousi veneeseen.\nPierre seurasi häntä ja päästi kiinnitysköyden irti. Sitten mies asetti\nperäsinairon paikoilleen ja antoi lähtömerkin. Le Goire viritti vanhan\nranskalaisen laulelman. Ja hinausköyteen perättäisin kumartuneet miehet\nmuistuttivat tähtien heikossa valossa vaeltavia haamuja; peräsinairo\nhalkoi terävästi mustaa vettä, ja vene häipyi yön pimeyteen.\n\n\n\n"]