[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$feSqRHgnHx1UdfCWAE0l4-B5WRvCSIaLtDiilsD9G0kY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},2674,"Yhteiskunnan hylkäämä","Böhme, Margarete",1867,1939,"2674-bohme-margarete-yhteiskunnan-hylkaama","2674__Böhme_Margarete__Yhteiskunnan_hylkäämä","Langenneen naisen päiväkirja","romaani",[],[15],"saksalainen","fi",1905,1906,71445,441868,false,69663,[24,25,26,27],"Diary fiction","German fiction -- Translations into Finnish","Germany -- Fiction","Prostitutes -- Fiction",[29,30],"German Literature","Novels","\"Yhteiskunnan hylkäämä: Langenneen naisen päiväkirja\" by Margarete Böhme is a novel published in 1905. Presented as the authentic diary of a young woman named Thymian, it chronicles her descent into prostitution after seduction and family rejection. The book sparked intense controversy over its authorship and shocking subject matter, yet became a massive bestseller with over 1,200,000 copies sold by the 1920s. Its sensational story captivated readers across Europe and America, inspiring sequels, stage plays, and two silent films. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Latvala, Salu",255,"Nuoren Thymianin päiväkirjamerkinnät piirtävät kuvan tiestä säätyläiskodista hylkiöksi ja prostituoiduksi. Romaani on suora kuvaus 1800-luvun lopun yhteiskunnallisesta moraalista, naisen asemasta ja lankeemuksen seurauksista.","Margarete Böhmen 'Yhteiskunnan hylkäämä' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2674. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","YHTEISKUNNAN HYLKÄÄMÄ\n\nLangenneen naisen päiväkirja\n\n\nKirjottajan kuoleman jälkeen julkaissut\n\nMARGARETE BÖHME\n\n\nJulkaisijan luvalla saksankielestä suomentanut\n\nSalu Latvala\n\n\n\n\n\nKuopiossa,\nOsakeyhtiö Kuopion Uusi Kirjapaino,\n1906.\n\n\n\n\n\n\nAlkusana.\n\n\nSaadessani tämän päiväkirjan käsiini oli minun aikomukseni ensin\nmuodostaa siitä romaani.\n\nKustantajani herra Fontanen neuvosta luovuin sittemmin tästä tuumasta\nja katsoin paremmaksi julaista muistiinpanot semmoisinaan. Pieniä\nkorjauksia käsikirjotukseen on kuitenkin täytynyt siellä täällä tehdä,\npääasiallisesti nimenmuutoksia, jotka olivat tarpeellisia erityisiin\nmuistiinpanoissa esiintyviin henkilöihin nähden. Joitakuita kohtia,\njotka olivat sitä laatua, etteivät ne mitenkään sopineet julkisuuteen\ntuotaviksi, on niinikään täytynyt jättää pois.\n\nÄlköön kukaan luulko, että minä näiden päiväkirjan lehtien\njulkaisemisella olisin tahtonut lisätä »pikantin» kirjallisuuden\nlukumäärää. Ei mikään voi olla minulle vieraampi kuin tämmöinen\najatus. — Nämä yksinkertaiset muistiinpanot eivät esiinny millään\ntaiteellisuuden vaatimuksilla; ne eivät ole eivätkä tahdo olla muuta\nkuin autentinen lisä erään aikamme polttavan sosialisen kysymyksen\nratkaisemiseksi. Mutta ne puhuvat meille kaunopuheisemmin ja\nvakuuttavammin kuin ammattikirjailijain loistavimmat kuvaukset ja\nheittävät räikeää valoa siihen yhteiskunnallisesti kuolleiden ja\nseuraelämän paariasten maailmaan, johon niiden kirjottaja kuului.\n\nJos näiden lehtien lukeminen voi silloin tällöin panna jonkun\nmiettimään, jos lukija silloin ajattelee, että ei yksikään ihminen,\nolkoonpa hän miten vakavassa asemassa ja miten korkealla hyvänsä,\nole kohtalonsa herra, että ei rikkaus eikä sivistys eikä arvokas\nyhteiskunnallinen asema voi estää kuolemaa ja onnettomuutta tulemasta\neivätkä tarjoo meidän omille tyttärillemme varmaa suojaa semmoista\nkohtaloa vastaan kuin se, jonka uhriksi Thymian raukka joutui, — ja\nhän tästä vetää sen johtopäätöksen, että tämän kaltaisia onnettomia\nei pidä kohdella ajattelemattomalla välinpitämättömyydellä ja tylyllä\nhalveksimisella, vaan on ensin otettava selko asiasta, erotettava\nonnettomuus paheesta — silloin on tämän julkaisun tarkotus saavutettu.\nSilloin ei olisi Thymian turhaan pannut muistiin hukkaan menneen\nelämänsä tapauksia... Silloin ehkä hänenkin elämästänsä olisi\njollekulle jotakin hyötyä.\n\n_Margarete Böhme_.\n\n\n\n\nTäti Pohns toi minulle eilen tämän päiväkirjan muistoksi\nripillepääsystäni. Hän sanoi että se on hyvin sopiva lahja nuorelle\ntytölle. Ja niin huokea, ajattelin minä. Mutta kun se nyt minulla\nkerran on, tahdon sitä myöskin käyttää. Ehkäpä sillä tavalla vielä\nlöydän kirjailijalahjoja itsestäni.\n\nTosin ei täällä meidän syrjäisessä loukossamme juuri mitään tapahdu.\nJa jos jotain tapahtuukin, ei se ole muistiinpanemisen arvoista. Mutta\nminä tahdon ajatella että minä olen joku kuuluisa henkilö ja kirjotan\nmuistelmiani. Semmoisissahan ovat kai pikku seikatkin tärkeitä.\n\nSiis ensiksi esittely: Nimeni on Thymian Frauke Katharine Gotteball ja\nolen apteekkari Ludwig Erhard Gotteballin tytär G—ssä, joka on pieni,\nsiisti 2,000 asukkaan kaupunki Holsteinin rannikolla. Kadut täällä\novat kaikki suorat kuin viivottimella vedetyt ja hyvin puhtaat. Kivien\nvälissä ei kasva ruohoja ja kanat eivät saa niillä juoksennella. Talot\nnäyttävät niin sileiltä ja puhtailta kuin miehet parturilta tullessaan.\nKauhean ikävää täällä on. Jos jollain kadulla nähdään vaunut\nliikkeessä, niin ryntäävät kaikki akkunaan. Iltaisin istuskelevat\nihmiset penkeillä oviensa edessä ja puhuvat naapuriensa kanssa\ntoisista naapureista. Ja jos toiset naapurit sitten myöskin sattuvat\nsiihen tulemaan, puhuvat he taas kolmansista. Sillä »naapureita» ovat\ntäällä kaikki. Nekin jotka asuvat kauimpana toisistaan, kaupungin\nvastakkaisilla puolilla.\n\nKummallisen nimeni on äiti minulle keksinyt. Se on minulle monta harmia\ntuottanut. Lapset sanovat että se haisee apteekilta. Ja pojat sanovat\nvielä jotain paljon pahempaa, jota minä en uskalla kirjottaa.\n\nÄitini on ollut aina kivulloinen niin kauan kuin voin muistaa. En\nmilloinkaan ole kuullut hänen nauravan. Jos hän joskus koetti hymyillä,\nnäytti hän oikeastaan vielä paljon surullisemmalta kuin totisena\nollessaan. Kun minä toisten lasten kanssa leikin ulkona ja hän istui\nikkunan ääressä, niin minä suorastaan pelkäsin katsoa häneen päin.\nMiksi minä pelkäsin, sitä en tiedä. Minä tunsin ikäänkuin piston joka\nkerta, kun näin hänen rakkaat, kalpeat, surulliset kasvonsa siinä.\n\nMinun ollessani kymmenvuotias sairastui äiti niin kovasti, että lääkäri\nlähetti hänet Davosiin. Hän jäi sinne koko vuodeksi. Ensin minä häntä\nkovin kaipasin, mutta sitten hän vähitellen melkein unohtui mielestäni.\nSinä aikana oli meillä hyvin hauskaa. Isällä oli paljon vieraita.\nSukulaiset tulivat myös välistä, mutta heistä ei ole mitään erityistä\nhuvia.\n\nMeillä on paljon sukulaisia. Äidin veljet ja sisaret asuvat kaikki\nmaalla, ainoastaan eno Henning ja Wiebke täti, äidin sisar, asuvat\ntäällä. Sitten on eno Pohns ja täti Frauke, joka on niin itara, että\nvoisi miltei syödä oman itsensä pelkästä itaruudesta. Sitten äidin\nveli, raatimies Thomsen, ja vielä toinenkin veli, Dirk Thomsen.\nSitten vielä lanko, Hinnerk Larsen, jonka vaimo, myöskin äidin sisar,\non kuollut keuhkotautiin. Ja vielä monta muuta. Isällä on vaan yksi\nsisar, Frieda täti, naimaton ja kyttyräselkäinen ja asuu myös täällä.\nTätä minä kaikkein vähimmin voin sietää. Hän löytää aina jotain\nmuistuttamista minussa. Välistä on minun pukuni hänestä liian korea,\nvälistä taas liian huolimaton. Mieluisinta hänestä olisi, jos minä\nkaiket iltapäivät kykkisin hänen vanhanpiian kammiossaan. Mutta sitä\nhän saa odottaa. Isä ei myöskään voi häntä kärsiä. He riitelevätkin\nusein. Minä en ymmärrä, miksi ei isä jo aikoja sitten ole kieltänyt\nhäntä meille tulemasta, kun hän kerran on aina niin ilkeä isää\nkohtaan. Meidän proviisorimme, herra Meinert, on antanut hänelle nimen\n»Tuomari Lynch». — Kun hän apteekin ikkunasta näkee tädin suurine\nkäsityölaukkuinensa tulevan torin yli, huutaa hän aina meille sisään:\n»Tuomari Lynch tulee!» Silloin minä pujahdan paikalla ulos. Ja isä\nusein myös.\n\nSilloin kun äiti oli Davosissa, esiintyi kaupungissa jonkun aikaa muuan\nteatteriseurue. Minä sain olla joka ilta isän taikka Meinertin mukana\nkatsomassa sen esityksiä. Kerran näyteltiin »Therese Krones», — se\non ihmeellinen kappale, mutta kovin surullinen. Oi, miten se Therese\nKrones näytteli! Suoraan sanoen jumalallisesti. Nyt minä kyllä tiedän,\nettä hän oli maalannut itsensä, mutta silloin aivan ällistyin hänen\nkauneudestaan. Enhän minä ollut silloin vielä muuta kuin lapsi.\n\nSamana iltana jona Therese Krones esitettiin, oli isä kutsunut\nkaikki näyttelijät meille kotiin illalliselle. Minä sain myöskin\nistua pöydässä. Me söimme vierashuoneessa, punaviiniä ja samppanjaa\ntarjottiin, ja minulle annettiin kaikkea mitä muutkin saivat.\nNäyttelijättäret lauloivat hupaisia lauluja ja minä tulin yhä\niloisemmaksi. Oli äärettömän hauskaa. Viimein minä hyppäsin ylös\npöydälle ja huusin täyttä kurkkua: »Minä olen putinki! Minä olen\nputinki! Leikatkaa minut ja syökää minut! Minä olen putinki!» »Niinpä\nniin, hyvä putinki oletkin! Taitaapa piankin tulla semmoinen, joka\ntahtoo sinua maistaa!» sanoi Meinert, ja kaikki muut nauroivat. Sitten\ntuli vielä hurjempaa. Tuolit siepattiin pois paikoiltaan, ja kun ei\npöydän ympärillä ollut enää tarpeeksi istuimia, istuivat naiset herrain\nsyliin. Therese Krones istui isän polvella.\n\nSilloin yhtäkkiä, kun ilo oli ylimmillään, aukee ovi ja kuka seisoo\nkynnyksellä? Frieda täti itse! Vanhassa, pitkässä, haalistuneessa\nsadeviitassaan, jonka hän, niinkuin heti huomasimme, oli heittänyt\nyöpaitansa päälle. Hitto tiesi kuka hänelle jo oli ennättänyt meidän\nlystistämme kertomaan. Hän oli ihan keltainen kiukusta ja huusi\nrääkkyen käheästi kuin vanha varis: »Tämä on kaunista! Onpa todellakin!\nOnneksi olkoon! Sinusta itsestäsi minä en puhu mitään, Ludwig! Mutta\nettä sinun oma lapsesi ei ole sinusta liian hyvä tuommoisten seuraan\n— sinä — sinä —» Sylki pursusi häneltä suusta ja ääni oli kiukusta\ntukehtua. »Tule, Thymian! Sinä nukut tämän yön minun luonani! Hyi\nhäpee, tyttö, kun tuolla tavalla seisot noin rumasti keskellä pöytää\n—» Ja hän tahtoi tarttua minuun kiinni, mutta minä peräydyin sukkelana\nkuin kärppä yli lasien, vatien ja lautasten sohvalle ja sieltä yhdellä\nhyppäyksellä istumaan hajareisin Meinertin hartioille, joka ponnahti\nylös ja kaikkien kirkuessa mieltymystään kiidätti minut selässään tädin\nohi ovesta ulos ja portaita ylös. Täti perässä: »Antakaa lapsi tänne,\nsenkin roisto! Oikeuteen tuommoiset pitäisi vetää! Thymian, paikalla\nalas! Ettet sinä tyttö edes häpee! Jos sinun äitiraukkasi tämän\ntietäisi...» Näin haukkuen hän kiipesi meidän kintereillämme portaita\nylös, ja silloin minä näytin hänelle kieltäni ja huusin humalapäissäni:\n»Tuomari Lynch! Tuomari Lynch! Vanha, tyhmä tuomari Lynch...»\n\nMutta yhtäkkiä, ennenkun huomasinkaan, oli täti saanut jalastani\nkiinni! Samassa kuitenkin tempasi Meinert auki oman huoneensa oven,\ntädille jäi vaan kenkä käteen ja me olimme Meinertin huoneessa, jonka\noven hän jälleen sukkelasti sulki. Siellä me istuimme pimeässä hänen\nvuoteensa reunalla ja nauroimme — —, minä hänen sylissään, ja Tuomari\nLynchin raivotessa oven takana niin, että luulimme hänen repivän\nvaatteet päähänsä, suuteli Meinert minua. Sitä hän tekee yleensä hyvin\nmielellään. Jos me tytöt ennen tahdoimme saada suklaata häneltä, täytyi\nmeidän aina antaa hänelle siitä suutelo.\n\nMe odotimme kauan aikaa, mutta Frieda täti yhä vaan yltyi.\nSateenvarjollaan hän paukutti ovea, niin että se kuului ympäri taloa.\n»Ovi auki! Kuuletko, roikale! Minä haen poliisin!» —\n\n»No mutta, neiti Gotteball, älkäähän nyt noin kiivastuko!» huusi\nMeinert. »Leikkiähän tämä vaan on! Thymi pelkää Teitä, kun Te noin —»\n\nSilloin tuli sinne isä ja me kuulimme että hän riiteli tädin kanssa.\nViimein käski isä Meinertin avata oven ja sanoi että hänen puolestaan\nFrieda täti saakoon tahtonsa täytetyksi ja vieköön minut kotiinsa\nyöksi. Minä olin hyvin vihainen, mutta se ei yhtään auttanut, Meinert\navasi oven ja minun täytyi kun täytyikin mennä tädin mukana. Hän ei\nvirkkanut sanaakaan, piti vaan lujasti minua kädestä kiinni ja minä\ntunsin, miten hänen kätensä vapisi. Makuuhuoneessaan hän pesi minut\nperinpohjin, käski minun huuhtoa kurkkuni anatherinilla ja auttoi\nminua sitten riisumaan vaatteet päältäni ja pani minut nukkumaan omaan\nsänkyynsä, sillä hän tahtoi sen yön maata sohvalla. Hän värisi vilusta,\nsillä hänellä ei todellakaan ollut muuta kuin yöpaita ja alushame\npäällysviittansa alla.\n\nMinä suljin heti silmäni ja olin olevinani hyvin väsynyt, kun pelkäsin\nettä hänen vihansa ei olisi vielä asettunut. Mutta kaikki meni hyvin.\n»Hyvää yötä, Thymian!» sanoi hän, ja koska hän on vähän jumalinen,\npolvistui hän vuoteen viereen ja rukoili ihmeellisen hartaalla äänellä:\n\n    O Jesu, rakas Herrani,\n    Sun suojaas jätän itseni\n    Ja rakkaan lapsen' tässä.\n    Sun enkelisi vartiat\n    Ain' olkoot hälle valppahat,\n    Ettei hän hukkaan joudu...\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin, se oli hurja yö, ja minä muistan sen vieläkin niin tarkkaan kuin\nse olisi ollut eilen, vaikka siitä on jo kulunut neljä vuotta.\n\nToukokuussa tuli äiti Davosista kotiin. Hänellä oli muassaan\nsairaanhoitajatar, »sisar», joka saattoi hänet perille ja jäi häntä\nhoitamaankin. Äiti oli hyvin kipeä, hän ei jaksanut kävellä muuta kuin\nsängystä leposohvaan ja siitä takaisin sänkyyn. Koko talossa liikuttiin\nja puhuttiin niin hiljaa kuin kirkossa. Minun piti välistä istua\njakkaralla hänen vieressään ja hän silitti pienellä, kapealla, laihalla\nkädellään minun hiuksiani ja sanoi: »Rakas pikku Thymi kultaseni,\nmikähän sinusta tulee! Jospa minä olisin saanut edes sinut kasvattaa\nsuureksi asti.» Minä en tiennyt oikein, mitä siihen olisi pitänyt\nvastata. Mieleni tuntui vaan kovin raskaalta ja surulliselta.\n\nKerran minut herätettiin keskellä yötä. Kun avasin silmäni, seisoi\nhoitajasisar sänkyni ääressä.\n\n»Pue päällesi, pikku Thymian, ja seuraa minua», sanoi hän. »Sinun rakas\näitisi menee taivaaseen ja tahtoisi sanoa sinulle hyvästi.» Minä aloin\nääneeni itkeä, mutta sisar sanoi että minä en saisi itkeä, minä tekisin\nsillä rakkaan äitini eron vaikeammaksi; sillä se oli hänelle suuri armo\nja onni, että hän pitkien kärsimysten perästä vihdoin pääsisi sinne\nihanaan paratiisiin. Koetin heti pidättää itkuani, sillä minä tunsin\nsisarta kohtaan ääretöntä respektiä.\n\nÄidin makuuhuoneessa oli Frieda täti ja pastori, ja vuoteen vieressä\npöydällä paloi vahakynttilöitä, sillä äidille oli yöllä annettu\nherranehtoollinen. Isä oli viereisessä huoneessa. Äitiä tuskin näkyi\nvuoteesta, niin valkeat ja pienet olivat hänen kasvonsa...Minua pelotti\nkovin, kun hänen kurkkunsa korisi niin kamalasti.\n\nMinut nähdessään hän kävi kovin levottomaksi. Hän tavotteli minua\nmolemmin käsin, minun täytyi kumartua hänen ylitsensä ja suudella häntä\nmolemmille poskille ja hän piti kiinni minun kasvoistani kosteilla,\nkylmillä käsillään ja huokaili lakkaamatta ja puhui, mutta en minä\nvoinut saada paljon selvää hänen sanoistaan. Luulen hänen sanoneen,\nettä hän olisi niin kovin mielellään tahtonut ottaa minut mukaansa. Ja\nsitten hän taas suuteli minua, huudahti samassa tuskasta ja taas kuului\nsemmoinen korina, että se ihan hirvitti. Pastori sanoi: »Jättäkäämme\nTeidän lapsenne Vapahtajamme turviin, rakas rouva Gotteball.\nRukoilkaamme.» Mutta äiti ei kuullut mitään, hän itki niin kauheasti\nja minä myös. Silloin kuulin sisaren sanovan hiljaa pastorille: »Lapsi\ntäytyy saada täältä pois. Hänen näkemisensä vain lisää rouva paran\ntuskia eikä hän pääse ollenkaan rauhottumaan.» — Ja sitten suuteli äiti\nminua vielä kerran, ja kun hän taas sai ankaran kohtauksen, otti sisar\nAnna minua kädestä ja vei minut takaisin omaan huoneeseeni. En ollut\nenää päästä ensinkään uneen, mutta viimein kuitenkin nukahdin. Aamulla\ntuli sisar taaskin luokseni ja sanoi että äiti oli yöllä muuttanut\nparempaan elämään.\n\nTämä tapahtui tiistaina, ja sunnuntaina äiti haudattiin. Se oli kauhea\nviikko. Äiti makasi vierashuoneessa. Minä pelkäsin häntä, kun hän\nmakasi siellä niin kankeana ja jääkylmänä, mutta minun kuitenkin teki\nmieleni päästä katsomaan häntä. Sunnuntaina oli hyvin kaunis ilma. Kun\npuolipäivän aikaan seisoin ovella, tuli siihen Fite Raasch ja Lide\nPeters ja pyysivät minua heidän kanssaan marmelia [eräänlainen peli,\njohon käytetään pieniä, pyöreitä kivi- tai lasikuulia] pelaamaan ja\nminä läksin. Me menimme meidän talomme edessä kasvavien lehmusten alle,\nja minä voitin Fite Raaschilta heti paikalla kaksikymmentä kuulaa. Kun\nyritin niitä vetää puoleeni, sieppasi hän niistä kaksi pois ja livisti\ntiehensä. Minä perässä, Lide samoin, ja yhtäkkiä, en ymmärrä miten se\noli käynyt, olimmekin hippasilla, huusimme ja nauroimme täyttä kurkkua,\nja minulta oli samassa kaikki suru unohtunut enkä tiedä milloin taas\nolisinkaan muistanut sitä ajatella, jollei Frieda täti olisi kesken\nkaikkea ilmestynyt paikalle. Hänellä on tosiaankin erityinen kyky\nilmaantua äkkiarvaamatta kuin mikäkin _deus ex machina_ etenkin\nsemmoisiin paikkoihin, missä häntä kaikkein vähimmin kaivattaisiin.\n\n»Thymian!» huusi hän vihaisesti, »tyttö, oletko sinä niin jumalattoman\nsydämetön, ettet sinä edes tätä päivää malta pysyä rauhassa, jona sinun\näitisi hautaan viedään?»\n\nMinä aloin katkerasti itkeä, sillä nyt käsitin todellakin tehneeni\nkovin pahasti. Täti silitti minun poskiani ja huokasi.\n\n»Sinä pikku raukka! Sinä et voi tyhmyydessäsi aavistaa, _mitä_ sinulta\ntänään viedään», hän lausui ja kirkkaat kyyneleet valahtivat hänen\nposkilleen.\n\nKello neljä vietiin äiti kirkkomaahan. Pastori piti puheen, jossa hän\nkääntyi myöskin minun puoleeni ja kehotti minua aina pysymään hyvänä ja\nvarotti milloinkaan unohtamasta että äidin viimeinen ajatus oli ollut\nrukous minun puolestani. Paljoa en minä siitä kuullut, maailma musteni\näkkiä silmissäni ja mitä senjälkeen tapahtui, siitä en tiedä mitään.\nMinä olin nimittäin pyörtynyt hautuumaalla ja vasta paluumatkalla tulin\ntaas tajuuni. —\n\nÄidin hautajaisten jälkeinen aika oli hyvin ikävä. Talo tuntui\nminusta niin äärettömän suurelta, siinä oli aivan kuin jokin aukko.\nSe oli aivan toisenlaista kuin ennen, kun äiti oli Davosissa. Usein\nhiivin salaa hautuumaalle ja istuin äidin hautakummulle. Valkeista\nseppeleennauhoista luin siellä sanat: Hyvästi, me tapaamme toisemme! —\nPastori sanoo myös aina, että me saamme taivaassa nähdä toisemme, mutta\nsilloin minä en voinut käsittää, miten olisi mahdollista vielä joskus\nnähdä ihmistä, joka on kerran peitetty syvään maan sisään. — Monta\nseikkaa, joita äidin eläessä en koskaan ollut tullut ajatelleeksi,\njohtui nyt mieleeni. Muistin miten usein hän oli ennen ottanut minut\nsyliinsä ja minua hyväillyt. Tunsin kovin kaipaavani hänen suudelmiaan.\nOlin mielestäni niin yksinäinen ja kaikkien hylkäämä.\n\nIltaisin oli hautuumaalla hyvin kaunista. Lehmukset kukkivat ja\nnarsissit tuoksuivat. Minä suljin silmäni ja uneksin, että äiti liiteli\nvalkeassa puvussa minun luokseni ja suuteli minua. Monta kertaa olin\nnäkevinäni hänet niin selvästi, että ojensin käteni tarttuakseni häneen\nkiinni.\n\nKerran tuli isä kymmenen aikaan illalla hakemaan minua kotiin\nhautuumaalta. Hän näytti minusta hyvin hämmästyneeltä.\n\n»Mutta Thymi, pikku enkelini, en minä ole voinut aavistaakkaan, että\nsinä täällä oleksit ja suret yksinäsi», sanoi hän. »Frieda tädiltä sain\nsen tänään kuulla. Sitä sinä et saa tehdä, kultaseni. Sinun täytyy\nkoettaa rauhottua. Kerranhan meidän täytyy kaikkien kuolla, mutta\nennenkun niin pitkällä ollaan, tulee meidän nauttia siitä mitä elämä\nmeille tarjoo. Minä otan sinut syksyllä mukaani Hamburgiin, vien sinut\nsirkus Renziin ja ostan sinulle nuken, joka on niin suuri kuin oikea\nlapsi. Lupaa minulle, ettet enää lähde salaa kirkkomaalle.»\n\nMinä lupasin sen enkä tämän jälkeen pitkään aikaan siellä käynytkään.\nElämä luisti vähitellen takaisin entiseen uraansa. Frieda täti juoksi\nalituiseen meillä nuuskimassa, haukkui ja morkkasi kaikkea — niinkuin\ntavallisesti. Hän olisi tahtonut isää ottamaan jonkun vanhanpuoleisen,\narvokkaan naisen meidän taloutemme hoitajaksi. Mutta siihen ei isällä\nollut halua, hän sanoi äidin pitkän sairauden tulleen maksamaan niin\nkovin paljon, ja hänen pitäisi nyt saada edes hiukkasen hengähtää. Me\ntulimmekin aivan hyvin toimeen niillä kahdella palvelijalla, jotka\nmeillä oli. Kyökkipiika olikin jo vanhemmalla puolen ikää ja ollut\nmeillä seitsemän vuotta. Sisäkkönä oli siihen aikaan Lene Hannemann,\nkalastaja Hannemannin tytär Wiedemanngasselta. Lene oli vasta\nseitsentoistavuotias, hyvin sievä ja herttainen tyttö. Hän leikki\npaljon minun kanssani. Valitettavasti hän joutui jo syyskuussa pois\nmeiltä aika rytäkällä. Mistä syystä, sitä en tiedä, eikä asia olisi\nminua liikuttanutkaan, jollei siihen olisi liittynyt tärkeä tapaus\nminun omassa elämässäni.\n\nSeikka oli nimittäin seuraava.\n\nEräänä päivänä ilmestyi meille Hannemannin vaimo, nosti hirveän metelin\nja huusi että Lenen piti paikalla panna kapineensa kokoon ja lähteä\nhänen matkaansa. Pihalla hän tapasi isän, asettui hänen tiellensä,\nsyyti hänelle suut silmät täyteen haukkumasanoja ja käytteli rautaista\nkalapuntariaan sillä tavalla, että minä jo pelkäsin hänen sillä iskevän\nisää. Sanat tulvivat hänen suustaan semmoisella vauhdilla, että minä en\nymmärtänyt niistä kuin pari kolme, ja ne eivät olleet juuri hienoimpia.\nIsä käski hänen mennä hiiden kattilaan, mutta ei hän siitä muuta kuin\nyltyi ja juoksi viimein kyökkiin, jossa hän kirkui minkä jaksoi:\n»Senkin kirottu roisto! Rouva raukan ruumis on tuskin ehtinyt jäähtyä\nhaudassa, ja nyt tuo hylky jo ahdistaa nuoria tyttöjä. Pitäisi vetää\nraato koivista orteen ja savustaa.» Minusta tuntui oikein kamalalta,\nluulin jo tuon vaimon tulleen hulluksi; tuntui oikein hyvältä, kun hän\nvihdoin poistui ja vei Lenen muassaan.\n\nKun minä kaksi päivää tämän tapauksen jälkeen tulin koulusta, istui\npuolet meidän sukukuntaamme pyöreän pöydän ympärillä arkihuoneessa\nkahvia juomassa. Eno Henning ja täti Wiebke, eno Pohns ja täti Frauke\nja tietysti tuo iankaikkinen Frieda täti. Isän kasvot punottivat kuin\nolisi hän ollut jostain hämillään tai kiihdyksissä.\n\n»Tuleppas tänne, Thymi», hän sanoi, »täällä on pidetty suuri\nperheneuvottelu sinun tähtesi. Tädit ja enot arvelevat, että sinut\npitäisi lähettää T—n kasvatuslaitokseen. Mitäs sinä siihen sanot?\nTahdotko mennä sinne?»\n\n»Thymillä ei ole mitään _sanomista_ eikä _tahtomista_ tässä asiassa,\nhän _kuuntelee_ ja _tottelee_ ja hyvänä lapsena tekee sen, minkä me\naikaihmiset hänelle edullisimmaksi harkitsemme, lausui Frieda täti\nkovalla, terävällä äänellänsä.\n\n»Sinä vanha varis», ajattelin minä itsekseni, mutta pidin visusti suuni\nkiinni.\n\n»Niin tietysti, niin tietysti, hän tottelee», matki Henning eno, ja\ntädit nyökyttivät suostumustaan aivan kuin eräänlaiset nuket, joiden\npäät voidaan panna heiluvaan liikkeeseen.\n\nMinä huomasin kyllä, että tämä ei ollut ollenkaan isälle mieleen, mutta\nhän on liian hyvä eikä hän voi sanoa Frieda-tätiä vastaan mitään, kun\ntämä panee suuvärkkinsä käymään. Niinpä sitte päätettiin, että minä\nmenen lokakuun 1 päivänä. T——hen. Sukulaisten pois lähdettyä koetti\nisä lohduttaa minua, lupasi noutaa minut jälleen pian kotiin ja sanoi\nkäyvänsä kerran kuukaudessa minua katsomassa ja silloin hänellä olisi\naina mukanansa hyviä tuomisia minulle.\n\nIsä pitää minusta hyvin paljon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinä luulin ensin että minulla ei olisi mitään kirjotettavaa, mutta nyt\nkun olen kerran päässyt alkuun, näyttää asioita riittävän jos miten.\nJos tahtoisin kertoa kaikesta, mitä olen T——ssä saanut kokea, niin\nsiihen menisi ainakin puolet tästä kirjasta. Koskettelen sentähden\nainoastaan tärkeimpiä asioita.\n\nEnsiksi jouduin asumaan pastori Flaun luo. Siellä oli paitsi minua\nkaksi muuta koulutyttöä. Järjestys pastorin taloudessa oli semmoinen,\nettä se täydellisesti oikeutti hänen nimensä [flau = voimaton, veltto].\nRouvalla oli viisi pientä lasta, mutta ei yhtäkään palvelustyttöä, vaan\nsen sijaan kolme talousoppilasta, jotka maksoivat kukin 350 markkaa\nvuodessa. Näillä kolmella tytöllä oli jokaisella määrätty työnsä taikka\n»viikkonsa», niinkuin he sanoivat. Yksi oli kyökissä, toinen siivosi\nhuoneet, kolmas hoiti lapsia. Joka viikko vaihtuivat heidän toimensa.\nVuoden lopussa olivat he siten oppineet kaikki talousaskareiden\neri haarat, pastorin rouva oli saanut ilmaiseksi työnsä teetetyksi\nja ansainnut sen lisäksi 1000 markkaa. Itse hän, rouva, kirjotteli\njoutohetkinään romaaneja. Hänen elämänsä ihanin unelma oli, sanoi hän,\nnähdä kerta nimensä jonkun kertomuksen alla Gartenlaubessa [tunnettu\nsaksalainen aikakauslehti].\n\nRuokajärjestys oli tämmöinen: sunnuntaina paistia, maanantaina\nfrikadellia, tiistaina kalopsia, keskiviikkona ja torstaina\nlihamureketta, perjantaina hakattua lihaa ja lauantaina muhennosta\nsoppalihasta taikka, jos hyvin sattui, täytettyä selleriä tai myös\nkaalikäärylöitä. Kerran oli ylisuperintendentti meillä vieraana ja\nsilloin tarjottiin muun muassa frikadellia. Tuo vanha herra kehui niitä\nylenmäärin ja pyysi saada tietää niiden reseptin. No — itsekullakin\non oma makunsa, mutta meille teki pahaa jo niiden paljas näkeminen.\nIsä kävi katsomassa minua joka kuukauden ensimäisenä sunnuntaina\nja toi minulle aina paljon suklaata. Ja melkein joka kerta sain\nkymmenmarkkasen taskurahoiksi. Silloin minä söin konditoriassa vatsani\ntäyteen, jos oli täytynyt nousta nälkäisenä päivällispöydästä. Joskus\npistäysi Meinertkin minua tervehtimässä. Vuoden kuluttua siirrettiin\nFlau toiseen paikkaan. Minä jouduin silloin kahden vanhan neidin luo,\njotka pitivät täyshoitolaisia. Kaikkiaan oli meitä siellä seitsemän\ntyttöä. Muut olivat tilanomistajain tyttäriä maalta, kaikki olimme\nmelkein samanikäisiä ja kaikki kävimme tietysti neiti Lundbergin\nkorkeammassa tyttökoulussa. Tämä minun uusi asuntoni oli siinä\nsuhteessa entistä parempi, että ruoka oli hyvää ja aivan vieressä asui\nkymnaasinopettaja, joka myöskin piti koululaisia, nimittäin poikia,\njoista me voimme saada seuraa itsellemme. Meidän emäntämme, Sassin\nneidit, olivat opettajan perheen kanssa pahoissa väleissä kanojen\ntähden. Opettajan kanat tulivat näet aina Sassin puutarhaan, kuopivat\nneitien parsantaimet maasta ja panivat kukkapenkit nurin. Neidit\nvaativat opettajaa pitämään kanansa kotona, mutta sieltä vastattiin,\nettä ne ovat olleet muiden kanoja, heidän, kanansa eivät käy missään\npahanteossa. Nyt oli kuitenkin asianlaita se, että kellään muilla\nnaapureilla ei ollut kanoja. Kymmenittäin vihaisia kirjeitä vaihdettiin\nnäiden kanojen vuoksi, ja vallan ihmetapaus oli, jos joskus eivät\nopettajan kanat olleet pääaineena meidän pöytäpuheissamme.\n\nVaikka meitä oli ankarasti kielletty puhumasta opettajan hoitolaisten\nkanssa, niin me tutustuimme heihin kuitenkin. Tämä tapahtui\npäivällishetkellä, neitien kiikkuessa, kun me tytöt olimme puutarhan\nlehtimajassa ja pojat aidan toisella puolella urheilukentällä. He\nsilloin kiipesivät aidan yli ja tulivat meidän tykömme tai istuivat\nkorkeilla voimistelutelineillä, josta he voivat hyvin nähdä meidät\nja puhella kanssamme. Useimmat heistä olivat meidän seuduiltamme ja\nmuutamia olin jo ennen oppinut tuntemaan sukulaisten luona käydessäni.\nSiellä oli myöskin minun parhaan ystäväni Anni Meierin serkku, Boy\nDetlefs. Hän ja Anni aikovat mennä naimisiin, kun Boy on ensin päässyt\ntohtoriksi, hän on nimittäin päättänyt ruveta lääketiedettä tutkimaan.\nSilloin hän oli vasta sekundalla [sekunda = kymnaasin viimeisen\nedellinen luokka]. Sitten oli siellä vielä oikea kreivi, Casimir\nOsdorff. Osdorff kahdella f:llä, se on näet jalosukuisempaa, sanoo hän.\nOn olemassa myöskin Osdorfin suku, joka kirjottaa ainoastaan yhden f:n\nnimeensä, mutta se on vain tavallista pikku aatelia, sanoo Osdorff.\n\nMeillä oli jokaisella oma vakituinen ystävänsä, ja minun osalleni oli\ntullut Osdorff. Ei häntä voi sanoa juuri kauniiksi. Alahuuli pistää\nliiaksi esiin, kasvot näyttävät vähän pöhöttyneiltä ja hänen harmaat\nsilmänsä ovat ihan sen näköiset kuin hän aina nukkuisi. Anni sanoo\nhänen silmiään kalansilmiksi. Semmoinen on hän vielä nytkin. Boy\nDetlefs väittää että Osdorff on auttamattoman tyhmä ja laiska. Mutta\nhänessä on jotain, joka minua heti alusta pitäen erityisesti miellytti\nja miellyttää vieläkin, nimittäin hänen saappaansa ja kätensä. Minä\nen ole milloinkaan ennen nähnyt niin erinomaisia saappaina enkä niin\nihastuttavia käsiä. Saappaat sopivat jalkaan kuin valetut, ovat\nkiiltävät ja liukkaat kuin ankeriaan nahka, ja kädet ovat valkeat\nja pehmeät kuin sametti ja kynnet niin kauniin ruusunpunaiset ja\nvalkeareunaiset kuin kaikkein hienoimmilla naisilla.\n\nCasimir Osdorff on nuorimman edellinen kuudesta lapsesta ja isä on\nkuollut. Suurta omaisuutta ei perheellä ole. Vanhin poika perii\nmaatilan, ja kun tämä on kiinnitetty veloista ja yli arvonsa, ei\nsiinä jää juuri paljon muita lapsia varten. Koulusta päästyään oli\nhänellä aikomus antautua metsänhoito-alalle. Mutta lähimpänä huolena\nhänellä oli nyt suorittaa yksivuotisen tutkinto, s.o. hankkia todistus\nsemmoisista tiedoista, jotka oikeuttavat pääsemään asevelvollisuuden\nsuorittamisessa yhdellä vuodella. Sen saaminen näytti kuitenkin\nvaikealta.\n\nOsdorff ei lainkaan salannut sitä, että oppiminen oli hänelle\nvastenmielistä. Hän sanoo että nykyinen yhteiskuntajärjestys on aivan\nkelvoton ja että koko valtio menee ennen pitkää nurin, jollei voimakas\ntaantumus pääse pian ohjaksiin. Sen sijaan että niin monia miljooneja\ntuhlataan kaikenlaisiin hassutuksiin ja hallitus mielistelee roskaväkeä\nmyöntämällä sille jos jonkinlaisia etuja ja oikeuksia; pitäisi hänen\nmielestään perustaa erityinen kunnia-apuraha varattomia aatelisia\nvarten. Tämän rahaston koroista jaettaisiin kaikille todellisesti\njalosukuisille varattomille aatelishenkilöille semmoisia apurahoja,\nettä heille kävisi mahdolliseksi ilman työtä tekemättä elää säätynsä\narvon mukaisesti, niin ettei puhdasveristen ylimysten tarvitseisi\njokapäiväistä leipäänsä varten kilpailla alhaisten porvarien kanssa.\nTästä olisi vain valtiolle etua, koska aateli sen kautta voimistuisi.\nSillä, sanoo hän, on olemassa ainoastaan kolme oikeutettua säätyä:\naateli, papisto ja köyhälistö. Niiden välillä olevat kansanluokat, niin\nsanottu keskisääty, ovat liika kasvannainen valtiossa. Aatelin tehtävä\non hallita ja käskeä, köyhälistön totella ja tehdä työtä, ja pappien\nvelvollisuus on ylläpitää hyvää järjestystä. Porvaristo on se maaperä,\njossa kaikki yhteiskunnalliset levottomuudet ja vallankumoukset itävät.\nOn tosiaankin häpeällistä, että nuoren, lahjakkaan, vanhasta ylhäisestä\nsuvusta syntyneen miehen, niinkuin hän, Osdorff kahdella f:llä, täytyy\npainaa samaa koulunpenkkiä talonpoikaisnulikkain ja porvarien poikien\nkanssa ja sietää porvarillisten opettajain haukkumisia. Tuntikausia hän\nvälistä selitti minulle näitä mielipiteitänsä, joita en minä suinkaan\nmenisi allekirjottamaan, mutta jotka kuitenkin tuntuivat minusta niin\nomituisilta ja huvittavilta, että useinkin niitä mielelläni kuuntelin.\n\nToiset tytöt tahtoivat kaikki mennä naimisiin ystäviensä kanssa, mutta\nOsdorff sanoi minulle heti alussa, että hän ei voinut minua naida.\nJoitakuita vuosia sitten, kertoi hän minulle, oli hän rakastunut\nerään kälynsä kaukaiseen sukulaiseen. Järkevänä miehenä hän ei ollut\nkumminkaan tunteitaan heti ilmaissut, vaan oli ensin tahtonut ottaa\ntarkan selon kaikesta, mikä koski tytön sukulaisuussuhteita. Ja\nsilloinpa oli tullut ilmi, että hänen äitinsä suvun kantaäiti oli\nollut saksenilaisen salaneuvoksen tytär nimeltä Düppel. Ei milloinkaan\nhän olisi voinut antaa itselleen anteeksi, jos hän kevytmielisesti\nannetun lupauksen kautta olisi suvulleen semmoisen häpeän tuottanut.\nHänen velvollisuutensa, josta hän oli ylpeä, sanoi hän, oli pitää\nvaakunakilpensä puhtaana, ja tuo kantaäiti Düppel olisi tehnyt siihen\nruman tahran. Minun täytyy sanoa, että hänen suoruutensa teki minuun\nmiellyttävän vaikutuksen. Muuten minua hänessä miellyttää, niinkuin\nolen jo sanonut, ainoastaan hänen kyntensä ja kätensä.\n\nMinun käyntini neiti Lundbergin koulussa keskeytyi hyvin pian. Olin\nollut juuri puoli vuotta ensimäisellä luokalla, kun sattui tapahtumaan\njotakin, joka lopetti minun oleskeluni T—ssä siihen paikkaan. Kävi\nnimittäin näin. T—ssä vietettiin eräät suuret häät, joihin oli kutsuttu\nmuiden muassa sekä Sassin mamsellit että opettajan perhe. Viikkokausia\nolivat meidän neitimme neuvotelleet, mitä tässä tukalassa asemassa\nolisi tehtävä. Kanajuttu oli yhä vielä vireillä ja välit opettajan\nkanssa yhtä huonot kuin ennenkin, mutta toiselta puolen oli myös kovin\nvaikea jäädä häistä pois. Lopuksi he päättivät kuitenkin mennä ja\nkohdella vihollisiaan niinkuin he olisivat olleet tyhjää ilmaa.\n\nMe olimme opettajan poikain kanssa sopineet, että tuona hääpäivänä\ntehtäisiin yhteinen huviretki »Viheriän puun» ravintolaan. Se tahtoo\nsanoa Anni Meier, Lina Schütt ja minä, Boy Detlefs, Heite Butenschön\nja Osdorff. Muut tytöt eivät uskaltaneet. »Viheriä puu» on yksinäinen\nravintola tunnin matkan päässä kaupungista ja kuuluisa hienoista\ngrogeistaan.\n\nMe läksimme matkaan viiden ajoissa iltapäivällä ja kuljimme niin\nhitaasti, että kello läheni seitsemää, kun olimme vihdoin perillä.\nSaatuamme itsellemme huoneen tilasimme heti kuusi grogia, kilistimme\nja joimme. Se poltti kieltä kuin tuli, enkä minä voi sanoa sen maussa\nmitään hienoa tunteneeni, mutta Boy sanoi että meidän pitäisi tilata\nvielä toiset lasit, muuten näyttäisi kovin moukkamaiselta, ja etteihän\nsitä muutenkaan käy yhdellä jalalla seisominen. Minä ajattelin: kävi\nmiten kävi... pidätin henkeäni ja otin niinkuin lääkettä... Mutta\nkummallista, tuntui aivan siltä kuin emäntä olisi tällä kertaa pannut\nparempaa rommia ja enemmän sokeria, sillä toinen lasi maistui paljon\nparemmalta, vaikutti niin ihanan lämpimän tunteen ja teki mielen\niloiseksi. Sen perästä joimme vielä yhden lasin, »koska se niin hyvältä\nmaistui», sanoi Boy Detlefs, tulimme yhä riehakammiksi ja nauroimme\nkuin hupsut. Sitten komensi Boy sisään boolin ja sanoi että nyt\nvietettiin hänen ja Annin kihlajaisia, ja siitäkös meidän ilomme oikein\nyltyi ja kaikki me joimme sinunmaljat toistemme kanssa. Viimein tuli\nminulle paha elämä ja toiset eivät myöskään enää jaksaneet. Neljännestä\nyli yhdeksän aloimme tehdä lähtöä, mutta kello oli jo pian kymmenenkin,\nennenkun päästiin todella lähtemään. Kun astuin lämpimästä huoneesta\nulkoilmaan, rupesi kaikki pyörimään silmissäni ja olisin varmaan mennyt\nkumoon, jollei Boy Detlefs olisi seissyt takanani ja tarttunut minuun\nkiinni.\n\n»Se on oikein, Thymian», sanoi hän, »pysy meidän luonamme, parempi\nsinun on olla ihmisten joukossa kuin tuon vähämielisen kumppalina.\nOsdorffilla on tänä iltana tarpeeksi työtä monien f:iensä kantamisessa,\nsillä nyt hänellä ei ole niitä ainoastaan nimessään, vaan niitä on\nkoko pääkin täynnä. Mutta muuta siellä ei olekkaan...» Ja pitäen minua\nkädestä, koputti hän Osdorffia, joka oli todellakin surkeannäköinen,\ntoisella kädellään takaraivoon ja huusi: »Kuuletko miten se kajahtaa\nontolta!» Meidän täytyi nauraa. Mutta Anni hyökkäsi takaapäin kuin\nhaukka, iski kiinni minun käteeni, josta Boy piteli, ja huusi että\nminulla ei ollut mitään tekemistä hänen sulhasensa kanssa. Silloin otti\nBoy hänet toiseen kainaloonsa ja niin sitä lähdettiin.\n\nMutta kun ulkoilma oli vähän ennättänyt meihin vaikuttaa, niin rupesi\ntuntumaan oikein pahalta. Anni valitti surkeasti, että hän ei jaksanut\nkävellä, suurella vaivalla minäkin eteenpäin pääsin, ja Lina Schütt\nkykeni töintuskin pystyssä pysymään, mutta pojat, nimittäin Boy\nDetlefs ja Butenschön, pitivät meistä kiinni ja hinasivat muassaan.\nSilloin kuului yhtäkkiä jysähdys. Osdorff, joka kävellessään piti\nkiinni Linasta, oli kaatunut nenälleen ja vetänyt Linan mukaansa, ja\nvähältä piti, ettemme menneet kumoon kaikki tyynni. Sillä välin kun\nBoy ja Butenschön koettivat antaa ensimäistä apua noille maantien\nloassa piehtaroiville, hoipertelin minä Annin kanssa ojan reunalle.\nSiellä minä istuin jollekin kivelle ja Anni heittäytyi vatsalleen\nmärkään ruohikkoon ja alkoi huutaa, että hän kuolee, että hän ei astu\nenää askeltakaan eteenpäin ja ettei hän välitä missä hän kuolee, kun\nkumminkin loppu kohta tulee. Kukaan ei häntä kuunnellut, sillä Boylla\nja Butenschönillä oli täysi työ koettaessaan saada Osdorffia ja Linaa\njaloilleen ja viimein he onnistuivatkin saamaan Linan seisoalleen,\nmutta kävelijäksi hänestä ei ollut enää. Pojat neuvottelivat, mitä nyt\nolisi tehtävä, ja pääsivät lopuksi siihen tulokseen, että heidän täytyi\njuosta kaupunkiin hakemaan hevosta, voidaksemme kaikki ehtiä kotiin\nennenkun portit kiinni pantaisiin. He lähtivät siis kaupunkiin ja me\njäimme siihen missä olimme.\n\nLina ja Anni ulvoivat kilpaa, Osdorffin makuupaikalta kuului aivan\nkuin sian röhkinää, ja sitten rupesivat tytöt oksentamaan. Silloin\nrupesi minunkin mieltäni kääntämään niin, että olin seurata heidän\nesimerkkiään, ja sitä välttääkseni siirryin heistä vähän syrjemmäs,\nmutta jalkani olivat niin raskaat, että täytyi heti jälleen istuutua.\nMinä huomasin kyllä olevani yhtä päihtynyt kuin toisetkin, mutta minä\nnäin, kuulin ja ymmärsin kaikki. Kun päätäni kovin kivisti, paneuduin\npitkäkseni ruohikolle ja katselin ympärilleni. Kuun valo kuvastui\nsadevesilammikoista tiellä, ja miljoonittain tähtiä kiilui taivaalla.\nKatsellessani siinä ylöspäin tuntui minusta äkkiä siltä kuin kaikki\nnuo tähdet olisivat kirkkaita ihmissilmiä, ja kaksi erittäin loistavaa\nniistä oli olevinaan minun rakkaan äitivainajani silmät. Silloin minun\ntäytyi sulkea omat silmäni, minä en hirvinnyt katsoa noita tähtiä.\nMinun kouristi sydäntäni ja minua hävetti hirveästi. Nyt minä ymmärsin,\nmiten rumaa ja sopimatonta oli, että koulutytöt joivat itsensä humalaan\nja makasivat tiedottomina pitkin tietä kuin eläimet. Mutta kukapa sitä\nolisi osannut ajatella, että tuo lemmon juoma semmoisen vaikutuksen\ntekisi. — Silloin ennen, Therese-Krones-iltana, oli aivan toista.\nSen minä nyt sain selville, että samppanjahumala on jotain paljon\nhienompaa kuin tavallinen rommipätkä, siinä on jokseenkin sama erotus\nkuin hienon rotukoiran ja maatiaispiskin välillä. — Vähän ajan kuluttua\najettiin siitä rattailla ohi. Kun niissä olijat kuulivat Annin ja Linan\nvalitukset, pysähtyivät he meidän kohdallemme ja astuivat maahan. Siinä\noli joku teurastaja kaupungista ja pari karjakauppiasta, ja nämä miehet\nkeräsivät nyt Osdorffin ja tytöt rattaillensa, ja aika lailla lysti\nheillä näytti olevan. Etten jäisi yksin tielle, kiipesin minäkin ylös,\nmutta aivan omin voimin, sillä minun pahoinvointini alkoi vähitellen\nmennä ohi. Mitä kaikkia raakoja sukkeluuksia me matkalla kuulimme\n»hienoista tytöistä» ja »sivistyneistä pojista», sitä ei mikään kynä\nvoi kirjottaa. Kiirastulessa ei sielujen tarvinne kärsiä pahempaa\npiinaa kuin minun niinä hetkinä. Anni ja Lina eivät olleet vielä siinä\ntilassa, että olisivat voineet kaikkea käsittää, mutta minä olen sillä\nmatkalla sovittanut kaikki syntini, mitä sinä iltana olin tehnyt, sen\nvoin hyvällä omallatunnolla sanoa.\n\nMinä pistin sormet korviini päästäkseni kuulemasta mitä he sanoivat,\nniin hirveää se oli. Kaupunkiin päästyä purkivat miehet elävän\nkuormansa teurastajan puodin eteen. Sieltä tuli emäntä ulos lamppu\nkädessä ja hänen perässään palvelustytöt ja kisällit, ja nytkös nauru\nkaikui ja sukkeluuksia sateli entistä tiheämmin. Miten Osdorff pääsi\nkotiin, sitä en ymmärrä. Sassin palvelustytöt laittoivat Linan ja Annin\nsänkyyn, ja Linaa varten täytyi hakea lääkäri. Minä koetin sitä kyllä\nestää, mutta hän huusi kuin riivattu ja sanoi heti paikalla kuolevansa,\naivan niinkuin Anni vähää ennen.\n\nNo, seuraavana aamuna tietysti koko kaupunki puhui meidän retkestämme.\nNeiti Lundberg lähetti meidät iltapäivällä koulusta kotiin, ja asiasta\nalkoi ankara tutkinto. Tulos tästä oli se, että meidät kaikki kolme\nerotettiin koulusta. Neiti Lundberg sanoi, että semmoista rikosta\nsiveyttä ja hyviä tapoja vastaan ei hänen ollut vielä ennen tarvinnut\nkoulunsa aikakirjoihin merkitä, ja että meidän esimerkkimme tulisi\nvaikuttamaan turmiollisesti muihin tovereihin; hänen koululleen oli\nelinehtona pitää kaikki huonot ainekset itsestään loitolla. Anni ja\nLina ulisivat vallan surkeasti ja Anni oli niin hävytön, että yritti\ntyöntää kaiken syyn minun niskaani, mikä ei häntä kuitenkaan yhtään\nauttanut.\n\nMitä taas poikiin tulee, niin Osdorffin kävi samoin kuin meidänkin,\nhänet ajettiin häpeällä pois koulusta — huolimatta hänen kahdesta\nf:stään. Boy Detlefs ja Butenschön pääsivät asiasta varotuksella, mikä\nminusta oli aivan väärin, sillä ei heidän puolellaan ollut mitään muuta\nlieventävää asianhaaraa kuin se, että he osasivat kestää humalansa\nparemmin kuin Osdorff parka. Pahat kielet väittivät, että johtaja ei\nollut voinut olla kovin ankara Boylle, koska rouva Detlefs toi johtajan\nrouvalle joka lauantai lahjaksi suuren kimpaleen voita ja tiun munia.\nLiekö totta, en tiedä.\n\nToiset tytöt itkivät yötä päivää ajatellessaan, mitä heidän vanhempansa\ntulevat sanomaan. Minä en yhtään. Minä tiesin kyllä, että isä ei olisi\nminulle vihainen. Ainoastaan Frieda tätiä muistaissani tunsin vähän\nlevottomuutta.\n\nSeuraavana iltana haki isä minut pois. Hän ei ollut ensinkään\nvihainen, haukkui vaan neiti Lundbergiä ja sanoi hänen menetelleen\näärettömän pikkumaisesti ja ahdasmielisestä, kun oli meidän lapsellisen\nhairahduksemme niin mustaksi maalannut. Ennen kaikkea hän oli kuitenkin\niloinen siitä että minä tulin taas kotiin, hän sanoi, sillä hän oli\nminua kovasti kaivannut. Minä olin myös iloinen.\n\nKotona olivat seppelöineet portin ja sen päällä oli kultakirjaimilla\n»Tervetuloa.» Se liikutti minua niin suuresti, että itkin ilosta.\n\nKotona oli melkein kaikki ennallaan, se vaan eroa entisestä, että\nvanhan kyökkipiian sijalla oli nyt emännöitsijä talossa, hauskan\nnäköinen ihminen, mutta kovin paksu. Neiti Reinhard oli hänen nimensä.\nIllallisen jälkeen, kun emännöitsijä oli poistunut ja Meinert mennyt\njälleen apteekkiin, istui isä minun viereeni sohvalle ja keskusteli\nminun kanssani vakavasti, niinkuin olisin ollut jo täysikasvuinen\nnainen. Hän valitti että taloudenhoito tuotti hänelle paljon harmia.\nNykyinen emännöitsijä oli jo neljäs kahden vuoden kuluessa. Kunhan minä\nvarttuisin niin isoksi, että voisin ottaa koko talon komennon haltuuni,\nniin päästäisiin mokomasta surkeudesta. Sitten piteli hän minun\npäätäni vasemmalla kädellään, tarkasti kauan aikaa minun kasvojani ja\nsilitti toisella kädellään mustia palmikkojani ja sanoi minun tulleen\nkauniiksi, hyvin kauniiksi. Kunhan kasvaisin isommaksi, niin saisin\nmatkustaa hänen kanssaan kylpypaikkoihin, joissa voisin tehdä hyviä\ntuttavuuksia; olisi vahinko, jos minä jäisin tänne meidän nurkkalaamme\nhomehtumaan ja joutuisin jonkun täkäläisen poroporvarin vaimoksi.\n\n»Tiedätkö Thymi, kenen näköinen sinä olet?» kysyi isä. Ravistin päätäni.\n\n»Äitiä sinä et muistuta. Hänellä oli pienet, miellyttävät kasvot, mutta\nmikään kaunotar hän ei ollut. Minulta et sinä myöskään ole kauneuttasi\nperinyt. Mutta pyydäppä kerta Frieda tätiä näyttämään sinulle\nkantaäitisi madame Claire Gotteballin kuvaa — se lienee jossain hänen\nrojujensa joukossa — ja siitä sinä löydät omia piirteitäsi. Hän oli\nranskalainen synnyltään ja on mahtanut olla pikantti kaunotar.»\n\n»Mitä se on: 'pikantti' kaunotar?» kysyin minä. Isä nauroi.\n\n»En minä osaa sitä sinulle oikein selittää. 'Pikantti' kaunotar on\nsemmoinen kaunotar, josta miehet pitävät. Nyt sen tiedät.»\n\nNiin, nyt minä sen tiesin, mutta eipä asia sillä ollut juuri\nselvemmäksi tullut.\n\nTästä lähtien alkoi elämä taas kulkemaan tavallista jokapäiväistä\nrataansa. Viimeisen puolen vuotta ennen ripillepääsyäni kävin neiti\nVieterichin koulussa. Eräänä päivänä tapasi minut suuri yllätys.\nTulin joltain asialta täti Wiebke Henningin luota ja Bismarckstrassen\nkulmassa kävelee minua vastaan — Casimir Osdorff. En ollut uskoa\nsilmiäni, mutta hän se oli itse, ilmielävänä. Ja syykin hänen täällä\noloonsa on sangen luonnollinen. Hän on tohtori Bauerin oppilaitoksessa,\njossa hänestä pitäisi viimeinkin leivottaman yksivuotinen. Tohtori\nBauer on ollut aikoinaan kotiopettajana kreivi Y:ilä, joka on\nBerlinissä suuri herra ja Casimirin holhooja. Osdorff valitti, että\nhän on täällä vielä suuremmassa määrässä kuin T—ssä joutunut yhteyteen\n»kaikenlaisten ihmisten» kanssa. Minä lohdutin häntä ja me teimme\nsopimuksen tavata toisiamme vastakin. Minulla ei ole täällä kotiin\npalattuani ollut ketään erityistä tyttöystävää. Anni Meier on lähetetty\nkasvatuslaitokseen Wandsbeckiin ja Lina Schütt Kieliin. On siis sangen\nhauskaa, että on edes yksi toveri, jonka kanssa voi joskus puhella.\n\nViime vuoden kuluessa, aina minun ripillepääsyyni saakka, ei tapahtunut\nmitään erikoista. Emännöitsijän kanssa tulen hyvin toimeen, hän on\nkäytökseltään miellyttävä ja ystävällinen. Kun hän ei vaan olisi\nsemmoinen suursyömäri! Minun on vaikea sietää ihmisiä, jotka aina\nsyövät. Se on vallan uskomatonta, millaisia annoksia hän pöydässä\npistää poskeensa. Sitä paitsi on hänellä taskuissa aina jotakin, jota\nhän nakertelee ateriain väliajoilla. Sietämätöntä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeskiviikkoisin ja lauantaisin oli minulla rippikoulutunti. Ensin\nolivat nämä tunnit minusta kauheita, mutta pian kuitenkin totuin niihin\nja viimein aloin niistä oikein pitämään.\n\nMinä en ollut siihen saakka ollut juuri hurskas. Mutta meidän vanhalla\nkirkkoherralla on ihmeellinen taito puhua niin, että sanat tunkevat\nsuoraan toisen sydämeen. Tunnin päätyttyä, kello kuuden ajoissa,\nalkoi jo hämärtää, ja minä silloin useinkin tein kotimatkalla suuren\nkierroksen saadakseni rauhassa ajatella, mitä olin kuullut. Erittäin\nsyvästi vaikutti minuun puhe rakkaudesta, joka kaikki anteeksi antaa ja\nkaikki ihmisten rikokset ja synnit armollisesti pehmeillä siivillään\npeittää. Tätä kuullessani tuli minun mieleeni aina häpeällinen\nseikkailumme »Viheriän puun» ravintolassa ja tuo kauhea paluumatka\nkalakauppiasten rattailla. Joskin isä sydämensä hyvyydessä oli pitänyt\nsitä lapsellisena hairahduksena, — minä tunsin kumminkin, että se\noli jotain pahaa, enkä voi poistaa mielestäni sitä ajatusta, että\näiti minut silloin näki ja oli suruissaan minun tähteni. Tähän aikaan\nkävin taas usein äidin haudalla, ja nämä käynnit tekivät mieleni\naina vakavaksi ja surulliseksi. Minä päätin tästä lähtien käydä joka\nsunnuntai kirkossa ja tulla hyväksi, kunnon ihmiseksi. Kirkkoherra on\nhyvin miellyttävä vanhus. Hänessä on jotain herttaista, lempeää, jotain\nluonnollista, tosi-inhimillistä, ei mitään tekopyhyyttä, ja minusta\ntuntui monasti siltä kuin hän puhuessaan olisi kääntynyt erityisellä\nrakkaudella juuri minun puoleeni.\n\nMinun konfirmatsionipäivänäni olivat kaikki sukulaiset\nkokoontuneet meille. He tulivat jo aamusta, saattaakseen minut\nkirkkoon. Pukeutuessani minä pyörryin luultavasti pelkästä\nmielenliikutuksesta, mutta toinnuin pian jälleen. Isä tahtoi antaa\nminulle lasin konjakkia, mutta minä en voinut sitä maistaakkaan.\nAina tuosta ravintola-retkestämme asti olen tuntenut voittamatonta\nvastenmielisyyttä väkijuomia kohtaan.\n\nSe oli ihana juhla, kirkkoherra puhui erinomaisen kauniisti. Minä\nistuin kuin unessa, oli kuin urkujen sävelet olisivat nostaneet sieluni\nylös ja kantaneet toiseen maailmaan, jossa sain kohdata äitini. Kun\nsitten polvistuimme ja kellojen soidessa lausuimme uskontunnustuksen,\nen voinut olla ääneeni nyyhkimättä, semmoisen liikutuksen valtaan\nolin joutunut. Tämän jälkeen saimme kukin raamatunlauseemme. Minun\nlauseeni kuului: Mutta meidän menomme on taivahissa, josta me myös\nlunastajaa Herraa Jesusta Kristusta odotamme. — Urut soivat hiljaa\nja pehmeästi sillä aikaa kun meidät siunattiin. Sen jälkeen menimme\nensi kerran pyhälle ehtoolliselle. En milloinkaan ollut ennen koko\nelämäni aikana tuntenut niin syvää liikutusta kuin nyt, ja isällä\nkiilsi myös kyyneleet silmissä, kun hän juhlallisuuden päätyttyä sulki\nminut syliinsä ja suuteli. Kaikki sukulaiset, enot, tädit ja serkut,\ntunkeilivat ympärilläni ja toivottivat onnea minulle, ja tunnuinpa\nmielestäni sillä hetkellä hyvinkin tärkeältä henkilöltä, koska olin\nikäänkuin koko suvun keskipiste.\n\nPäivällinen syötiin meillä salissa, jota ainoastaan erikoisissa\njuhlatilaisuuksissa käytetään, ja tätä päivää varten oli otettu\nerityinen keittäjä ja tarjoilija. Pöydässä piti eno Pohns puheen,\njossa hän selitti, miten minulle nyt alkoi uusi jakso elämässäni,\nmutta muuten istuttiin syötäessä sangen hiljaa. Minusta tuntui oikein\npainostavalta, olipa melkein kuin hautajaistunnelma. Neiti Reinhard ei\npaljon näyttänyt itseään. Kirkosta tullessamme hän näytti itkeneeltä,\nja kun arvelin päivän merkityksen häneen niin syvästi vaikuttaneen,\nkohosi hänen arvonsa paljon minun silmissäni. Syötyä menivät herrat\narkihuoneeseen tupakoimaan ja naisväki joi kahvia toisessa huoneessa,\njossa minun lahjapöytäni oli.\n\nMinä olin saanut paljon ja kauniita lahjoja. Isä oli antanut pitkät\nkultaketjut kelloineen ja timanttisormuksen, Frieda täti kultaisen\nkoristeen vanhanaikaista tekoa, joka on kulkenut perintönä meidän\nsuvussamme, ja sitä paitsi oli siellä kaksi rannerengasta, kolme\nkultasormusta, kolme rintaneulaa, hopealankakoriste, monta kirjaa,\nkukkia ja muuta pikku tavaraa.\n\nKun seison siinä pöytäni ääressä näköjäni syventyneenä Gerokin\n»Palmunlehtien» lukemiseen, kuulen Frieda ja Frauke tätien kuiskivan\nkeskenään ja onnistun kuulemaan muutamia sanoja. »Minun mielestäni\nLudwigin pitäisi saada pian kelpo vaimo», sanoi Frieda täti, »se olisi\ntodellinen siunaus hänelle ja Thymille ja meille kaikille...» Frauke\ntädin posket punottivat, hän huokasi ja lausui: »... niin, siitä saa\nkoko suku hävetä... Sisar parkani varmaan kääntyisi haudassaan, jos\ntietäisi — —» Enemmästä en voinut saada selvää. Minä en osaa ajatella\nmuuta kuin että he tarkoittivat tuota minun seikkailuani T—ssä,\nsillä en minä mitään muuta tiedä, jonka vuoksi äidin pitäisi kääntyä\nhaudassaan. Ei se ollut minusta kauniisti tehty heiltä, että ottivat\ntuon asian esille juuri minun konfirmatsionipäivänäni, ja että Frieda\ntäti sen asian tähden tahtoisi isän naittaa, on suorastaan naurettavaa.\n\nKuuden seuduissa lähtivät sukulaiset pois. Myöskin Frieda täti sanoi\nhyvästi. Puoli seitsemän aikaan, kun kaikki olivat jo menneet, tuli\nMeinert sisään ja kutsui minut apteekkiin.\n\n»Siellä on vielä joku, joka tahtoisi onnitella sinua; Thymi», sanoi hän\nja nauroi.\n\nMinä menin ja siellä oli Osdorff. Poika parka, hänkin oli minulle\nlähettänyt kukkavihkon, jonka hän nyt saa maksaa vaivaisista\ntaskurahoistaan... Isä kutsui hänet sisään juomaan lasin viiniä meidän\nkanssamme, myöhemmin yhtyi Meinert seuraan ja meillä oli oikein hauskaa.\n\nOsdorffia minun tulee tosiaankin sääli. Hän on taas vetänyt reput\ntutkinnossa. Nyt hän koettaa edes syksyksi valmistua ja aikoo jäädä\nsitten vielä vuodeksi tohtori Bauerin laitokseen. Mitä hänestä sitten\ntulee, sitä ei hän itsekkään tiedä.\n\nNyt on jo viisi viikkoa kulunut minun ripillepääsystäni. Täti Frauke\ntoi tämän päiväkirjan minulle. Olenpa utelias näkemään, tapahtuuko\nminulle mitään semmoista, jota kannattaisi tähän kirjottaa. Frieda täti\ntahtoo välttämättä lähettää minut kasvatuslaitokseen, mutta minä itse\nen halua ja isä on minun puolellani...\n\n       *       *       *       *       *\n\nNeljätoista päivää sitten kirjotin viimeiseksi päiväkirjaani, ja nyt\nminulla vihdoin on taas jotain siihen merkittävää. Ei se ole tosin\nmitään erikoista, mutta yksitoikkoisessa elämässäni on minun käytettävä\njokaista tilaisuutta hyväkseni, taikka kirjani jää muuten aivan\ntyhjäksi.\n\nSiispä on minulla kerrottavana, että neiti Reinhard on mennyt meiltä\npois. — Minä en ollenkaan ollut tiennyt hänellä olevan sellaisia\naikomuksia. Eräänä aamupäivänä, kun astun hänen huoneeseensa, on hän\nparaillaan panemassa tavaroitaan kokoon ja itkee niin, ettei ole sanaa\nsuustaan saada, kun minä kysyn, miksi hän niin päätä-pahkaa pois\nlähtee. Mitään oikeaa vastausta en häneltä voinut saada; hän itki ja\nnyyhki kuin pieni lapsi, niin että se oli vallan surkeaa nähdä ja\nkuulla. Minulla on sellainen kummallinen luonto, että minä en kärsi\nnähdä toisen ihmisen itkevän. Minulle nousee silloin aina ikäänkuin\npala kurkkuun ja, ennenkun huomaankaan, ulisen minä kilpaa toisen\nkanssa. Juoksin sentähden kiireesti isän luo, joka luki sanomalehteä\narkihuoneessa, ja kysyin mikä Reinhardin oli tullut.\n\n»Hän on kipeä. Minä en jaksa kuulla hänen iankaikkista itkuaan ja\nvalitustaan», isä vastasi.\n\n»Mitenkä», sanoin hyvin hämmästyneenä, »semmoista en minä ole vielä\nmilloinkaan huomannut. Mikä häntä sitten vaivaa?»\n\n»Jätä minut rauhaan alituisilta kysymyksiltäsi!» ärähti isä niin\nvihaisesti, etten milloinkaan ollut häntä semmoisena nähnyt. Menin\napteekkiin Meinertiä tapaamaan, sillä siitä minä olen myös omituinen,\nettä minun täytyy aina päästä perille asioista, ja emännöitsijän\nkohtalo oli kovin käynyt minun sydämelleni. Meinert sekotti juuri\njotain pulveria, ja silloin häntä ei saa häiritä, jonka tähden istuin\ntiskille odottamaan hänen työnsä päättymistä.\n\n»Tiedättekö, että neiti Reinhard lähtee pois?» kysyin sitten.\n\n»Tiedän», hän vastasi.\n\n»Mikä häntä vaivaa?»\n\n»Hänellä on vatsassa vika», sanoi Meinert, ja minä huomasin selvästi,\nmiten hänen ylähuultaan nyki, ikäänkuin nauru olisi pyrkinyt esille.\n\n»Sekö vaan», sanoin rauhottuneena, kun ei siinä mitään pahempaa ollut.\n»Se tulee tietysti ylensyömisestä. Hänhän syö pitkin päivää, aamusta\niltaan.»\n\n»Aivan oikein, Thymi, siitähän se tulee», sanoi Meinert ja räjähti\nnauramaan. Ja hän nauroi niin mahdottomasti, ettei ollut enää\nlakatakkaan. Viimein hän sai sanotuksi: »Ota tästä se oppi, Thymi, että\ntulee aina heretä syömästä silloin kun paraimmalta maistaa. Muuten voi\nsaada vatsanväänteitä niinkuin Reinhardin mamselli.»\n\nMinä jätin hänet nauramaan, sillä minua suututti, ja paiskasin oven\nkiinni. Emännöitsijä parkaa tulee kuitenkin sääli, vaikka hänellä onkin\nvaan vatsatauti. Ei se ole sekään mitään naurettavaa. Olen itse saanut\nkerran tuntea kauheita tuskia vatsassani, kun olin iltasella syönyt\nliian paljon kurkkusalaattia.\n\nNyt on neiti Reinhard poissa eikä hänen sijaansa ole saatu vielä uutta.\nIsä on pannut ilmotuksen lehtiin. Toivottavasti saamme jonkun sievän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHyvin sievän saimmekin. Ihmeen miellyttävä, herttainen ihminen, ja\naivan nuori. Hän on vasta kaksikymmentäneljä vuotta vanha, orpo,\nsyntynyt Naumburgissa Saalen varrella ja nimensä on Elisabeth Woyens.\nHän on kaunis tyttö. Varsinkin hänen vaalea tukkansa on minusta\nihastuttava. Se on niin pitkä, että hän voi istua sen päällä, kun se\non hajallaan. Tavallisesti hän pitää sitä kahdessa palmikossa pään\nympäri käärittynä. Ja vyötäisiltä hän on hyvin hoikka. Meistä tuli\nheti hyvät ystävät. Nyt vasta tuntuu koti oikein hauskalta. Iltaisin,\nkun on kaunis ilma, menemme aina yhdessä kävelemään, välistä myöskin\nhautausmaalle. Me olemme juoneet sinunmaljat vattulimonaadissa ja\nElisabeth on kertonut minulle kaikki elämänvaiheensa. Jo seitsemännestä\nikävuodestaan on hän ollut orpo; vanhemmat ovat kuolleet lavantautiin\nmelkein yhtaikaa ja sisaruksia hänellä ei ole. Kasvatuksensa hän on\nsaanut eräässä pappilassa, mutta papilla oli itsellään kahdeksan lasta\neikä hän voinut pitää luonaan vierasta tyttöä kauempaa kuin hänen\npuolestaan maksettiin elatusrahoja, ja Elisabethin pieni pääoma ei\nriittänyt pitemmälle kuin konfirmatsioniin asti. Kun hän sen jälkeen\noli vielä vuoden talouskoulussa, olivat rahat kokonaan lopussa ja\nhänen täytyi ruveta itselleen paikkaa etsimään. Siitä alkaen hän\non saanut olla vieraiden ihmisten luona, ja se ei ole ollut mitään\nruusuin päällä keijumista. Hän on ollut onnettomasti rakastunutkin,\nse on hyvin romantillinen historia. Hän oli silloin seuranaisena\neräällä vanhalla rouvalla, ja tällä oli poika, joka luki jumaluusoppia\nja asui lukukausien loma-ajat äitinsä luona, jossa hän ja Elisabeth\ntutustuivat toisiinsa. Kun vanha rouva huomasi, miten nuorten välit\nrupesivat kehittymään, sai Elisabeth paikalla matkapassin, ja\ntällöin hän joutui erään siirtomaatavarain kauppiaan luo, jolla ei\nollut mitään palvelustyttöä, vaan hän sai yksin tehdä kaikki työt.\nMutta hän ja Johannes — se oli tuon nuoren miehen nimi — olivat\nyhä kirjevaihdossa ja lupa-aikoina he tapasivat toisensa ja heidän\nnaimisensa oli jo päätetty asia. Sillä välin vuodet kuluivat, Johannes\nsuoritti tutkintonsa, sai apulaisen paikan ja Elisabeth ajatteli\nettä nyt he pian pääsevät naimisiin. Mutta toisinpa oli sallittu.\nJohanneksen äiti kuoli, ja silloin kävi selville että hänellä ei\nollutkaan mitään omaisuutta, vaan oli elänyt yksinomaan eläkkeestään\nja sukulaisten avustuksista. Päästyään jonkin pienen kaupungin papiksi\nWestfalissa kirjotti Johannes Elisabethille eräänä päivänä, että he\neivät voineetkaan mennä naimisiin, koska olivat molemmat varattomia\nja kahdeksansadan taalerin tuloilla ei voi ylläpitää heidän asemansa\nmukaista taloutta. Elisabeth raukka itki kovasti, niinkuin hän on itse\nminulle kertonut. Minusta on kummallista, että pappismies panee niin\npaljon arvoa rahoihin. Ennen minä aina ajattelin, että semmoisten\nihmisten mieli askartelee vain taivaallisissa asioissa, mutta nuo\nhengen miehet näyttävät olevan samaa joukkoa kuin kaikki muutkin\nkuolevaiset, eivätkä suinkaan aina edes paraimpia niistä. Kyllä se on\nminun mielestäni kaikkea muuta kuin jalo piirre miehen luonteessa, että\nantaa nuoren tytön ensin odottaa itseään lähes neljä vuotta ja sitten\njättää hänet siihen paikkaan siksi että hän on köyhä. Elisabeth on\njumalankiitos jokseenkin päässyt jo surustaan, hän on sangen vilkas ja\niloinen.\n\nIltaisilla kävelyretkillämme tekee Osdorff meille usein seuraa.\nElisabeth ei voi olla hänellä nauramatta, hän sanoo että Osdorffin\nmieletön sääty-ylpeys tekee häneen niin vastustamattoman koomillisen\nvaikutuksen. Kyllähän se on totta, hän on tosiaankin naurettava,\nja luulenpa että Boy Detlefs ei ollut niin väärässä pitäessään\nhäntä puoleksi idiottina, mutta siitä huolimatta minä pidän hänen\nseurastaan. Isällä ei ole mitään sitä vastaan että hän käy meillä.\nUsein hän on myöskin iltaisin meidän kanssamme puutarhassa. Siitä\nen ole vielä maininnutkaan, että meillä on suuri, kaunis puutarha,\njossa on komeita vanhoja, paksurunkoisia päärynäpuita ja hyvin paljon\nkukkia, avara nurmikko ja ihastuttava, salaperäinen lehtimaja. Casimir\nOsdorff pitää paljon kukista, ja kun me iltaisin olemme puutarhassa\nniitä kastelemassa, unohtaa hän välistä kreivillisen arvonsa ja\nmolemmat f:nsä siihen määrin, että rupee korkeimman omakätisesti\nvettä pumppuamaan ja auttaa meitä kastelemisessa, niin suurta huvia\nse hänelle tuottaa. Äskettäin oli hän äärettömän onnellinen, kun oli\nsattunut löytämään erään unohdetun ja puoleksi jo kuolleen ruusupensaan\nja saanut sen huolellisella hoidolla jälleen virkistymään. Hän sanoo\nettä hän olisi mielellään puutarhurina, mutta ainoastaan omaksi\nhuvikseen, ei muiden palveluksessa, sillä se ei tietysti sopisi hänen\nsäätyiselleen miehelle, ja sitten hän taas alkoi esittää kummallisia\nsosialisia aatteitaan, ja isä ja Elisabeth kyselivät häneltä alinomaa\nmilloin mitäkin, ja Osdorff puhui ja puhui ja innostui yhä enemmän eikä\nollenkaan huomannut, että me vaan teimme pilaa hänestä.\n\nKauniina kesäiltoina istumme usein lehtimajassa. Siellä on\nriippulamppu, mutta se valaisee hyvin huonosti, joten hauska hämärä\nvallitsee tässä rauhallisessa sopukassa. Isä ja Elisabeth puhelevat\nkeskenään ja minä istun tavallisesti aivan vaiti, kädet ristissä\npolvien ympäri, unohdan kaikki ja sulaudun kokonaan illan syvään\njuhlalliseen hiljaisuuteen, joka on laskeutunut puutarhan yli. Kun\npilvet vaeltavat tummansinisellä taivaalla ja silloin tällöin peittävät\nkuun kirkkaan sirpin, ei lehtikään liikahda, puut seisovat suurina ja\ntummina ja hämärän läpi, joka verhoo kaikki esineet hienoon huntuunsa,\nloistavat liljat kuin valkeat alttarikynttilät ja niiden tuoksu kohoo\nylös ja täyttää ilman, silloin valtaa minut merkillinen surumielisyys,\nomituinen ikävän ja kaihon tunne. Silloin tulee mieleeni aina äiti\nvainaja, joka myöskin täällä kerran istui, hengitti liljain tuoksua ja\nnäki pilvien kulkevan taivaalla, ja joka nyt jo neljättä vuotta makaa\nsyvällä kylmän, mustan kalmiston mullassa. Miten ihmeellistä onkaan,\nettä me ihmiset elämme kuin kukat, kuihdumme ja maaksi muutumme kuin\ntuulen karistamat syyslehdet. Se vaan eroa, että kukat syntyvät yhä\nuudestaan, mutta kuolleet eivät milloinkaan palaa. Semmoisina hetkinä\ntunnen sydämessäni kiihkeää kaipuuta, ikävöin jotain tuntematonta,\nuneksin onnesta, josta minulla on vain epämääräinen, hämärä käsitys, ja\nsamassa vilahtaa ohimenevänä varjona sieluni läpi aavistus, että nämä\nihanat, hiljaiset, kukkastuoksujen täyttämät kesäillat syntymäkotini\npuutarhassa kerran tulevat olemaan ainoastaan muistoina mielessäni\nmenneistä paremmista päivistä, jotka eivät milloinkaan palaa, kuin\nkadotettu paratiisi, minulta ainiaaksi suljettu. Minä en ymmärrä, miksi\nse on aina sillä tavalla. Aina kun tunnen vaikutusta mieleeni jostain\nkauniista, hiljaisesta, rauhallisesta ja nautin siitä sydämessäni,\nsamalla kohoo sieluni syvyydestä esille jotain niin haikeaa,\nsurullista. Niinpä eilisiltanakin. Silloin kiertää yhtäkkiä Elisabeth\nkäsivartensa minun kaulaani. »Mitä sinä haaveksit, Thymi?» hän kysyi.\nNyt vasta, katsahtaessani ylös, huomasin että me olimme kahdenkesken.\n\n»Minä haaveksin onnesta», vastasin hänelle. »Minä niin mielelläni\nhaluaisin kerran tulla onnelliseksi, oikein onnelliseksi. Sanoppa\nElisabeth, mikä sinun mielestäsi oikeastaan on suurin onni maailmassa.»\n\n»Se riippuu siitä, mitä milloinkin onnella tarkotetaan», hän vastasi.\n»Minun luullakseni onnen käsite vaihtuu vuosien mukana. Lapsena oli\nminusta suurin onni omistaa semmoinen nukke, joka osaa sanoa »pappa» ja\n»mamma». Kun olin rakastunut, oli tietysti minun hartain toivoni päästä\npian naimisiin. Ja nyt — — nyt minä olisin täydellisen tyytyväinen, jos\nhyvä Jumala soisi minulle oman kodin, oman omituisen sopukkani, josta\nei kukaan minua enää voisi ajaa pois... kaikkein mieluimmin tahtoisin\ntuommoisen ihan pienen, rauhallisen kodin kuin Frieda tädillä — —»\n\n»Semmoisen vanhanpiian kammion?» huudahdin hämmästyneenä. »Hyvänen\naika, miten sitä voi onnellista kotia ajatellakkaan, jossa ei ole\nmiestä!»\n\n»Niinhän sitä ajattelee, kun on nuori niinkuin sinä», sanoi Elisabeth\nmiettiväisenä. »Mutta kun vanhenemme, niin tulemme huomaamaan etteivät\nmiehet meitä autuaaksi tee. Jos tänään pyytäisi minua omakseen joku\nmies, jota minä en rakasta, mutta kunnioitan, ja joka voisi tarjota\nminulle kodin, en kieltäytyisi hänelle menemästä. Mutta vielä enemmän\nmieleeni olisi, jos esimerkiksi voittaisin arpajaisissa ja voisin\nperustaa itselleni kodin oman pääni jälkeen, tarvitsematta siihen ottaa\nmiestä jota en rakasta. Ymmärrätkö, Thymi?»\n\n»Täydellisesti», vastasin, »ja se on juuri minunkin ajatukseni. Minäkin\notan ainoastaan semmoisen miehen, jota rakastan, ja hänen pitää\nollakkin oikein miesten mies, kaikin puolin moitteeton — —»\n\n»_Un chevalier sans peur et sans reproche_» [Ritari peloton ja\nmoitteeton] sanoi Elisabeth nauraen. »Ehkäpä minä olen vielä täällä\nsilloin, kun sinulle tulee aika ruveta sulhasia katselemaan. Kyllä minä\nautan sinua sitten etsimään.»\n\n»Ei, hänet minä etsin yksin, Elisabeth», sanoin minä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nFrieda täti on meillä niinkuin kotonaan ja pistää nenänsä joka asiaan.\nElisabeth oli ensin hänen mielestään aivan liian nuori meille, ja hän\nsanoikin sen hänelle vasten silmiä heti ensimäisenä päivänä. »Nuoren,\nkauniin, yksinäisen tytön pitäisi aina olla perheen turvissa», sanoi\nhän pisteliäällä tavallaan. »Tiedättekö neiti, että naimattoman miehen\ntalo on vaarallinen paikka turvattomalle tytölle? Olkaa varuillanne,\nettette joudu kiusaukseen — —»\n\nElisabeth säikähti pahanpäiväisesti, mutta minä rauhotin häntä, ettei\ntässä mitään pelättävää ollut. Se nyt on vaan Frieda tädin tapa\ntuommoinen, hän ei liene muutamissa suhteissa oikein viisas. Nyt\nnäyttää täti alkaneen mieltyä Elisabethiin, koska on kutsunut häntä\njo usein luoksensakin. Elisabethista pitävätkin kaikki ihmiset, jotka\noppivat häntä tuntemaan, niinpä meidän sukulaisemmekin. Me molemmat\nsaamme milloin miltäkin taholta kutsuja kahvikesteihin. Toissa päivänä\nolimme Wiebke tädin, senaattorin rouva Henningin luona. Siellä oli\npaljon vieraita, kokonaista kaksikolmatta naista. Elisabeth oli tädin\napulaisena emännyyshommissa, ja minä kuulin miten sillä aikaa vanhemmat\nnaiset lausuivat hänestä kehuvia arvosteluja.\n\n»Miellyttävä tyttö, niin vaatimaton —» sanoi senaattorin rouva Jens.\n»Ja niin taitava ja sivistynyt», kehui tohtorinna Henning, Wiebke tädin\nkäly, »hän puhuu sujuvasti ranskaa ja soittaa hyvin sievästi pianoa\nja kaikkia käsitöitä hän osaa.» — »Onpa hän räätälikin», tiesi Frieda\ntäti. »Thymianin puseron konstikkaine etumuksineen ja pitseineen on hän\naivan yksin ommellut.» — »Miten, onko se mahdollista?» — »Minä olen\nhäntä myöskin itsekseni ihaillut ja ajatellut, että eikö hän mahda olla\nHamburgista.» — »Siinähän on oikea helmi.» — »Onpa niinkin, veljelläni\noli onni, kun hän sattui tuommoisen tytön tapaamaan.» Tämäntapaisia\nlauseita kuulin puoliääneen kuiskittavan joka taholta, sitten\nkatseltiin ja ihailtiin minun puseroani ja Elisabethille lausuttiin\nvielä muutamia kuuluviakin kiitossanoja.\n\nVierailla oli käsityöt mukanaan, ja milloin vaan puhelu joksikin\naikaa taukosi, ompelivat, virkkasivat ja kutoivat kaikki kuin hengen\nedestä. Suuhun pantavaa oli tarjolla loppumattomat määrät, minä laskin\nneljäkolmatta korillista erilaisia leivoksia, ja kahvin jälkeen\ntuotiin suklaata tuulihattujen ja kermavaahdon kanssa. Yhden naisista\nnäin ottavan neljä kuppia kahvia ja viisi kuppia suklaata ynnä kuusi\ntuulihattua ja samaa tietä meni vielä epälukuinen joukko muita\nleivoksia. Liekkö hänellä vatsaa kivistänyt perästä päin, en tiedä.\nJuoruta ei näissä seuroissa ollenkaan, josta saa kiittää erästä joku\nvuosi sitten sattunutta ikävää juttua. Oli tämmöisessä tilaisuudessa\nkukin parhaansa mukaan parjannut jotakuta rouvaa, jonka kerrottiin\nmuka pettävän miestään, eikä tiedetty yhtään että yksi läsnäolijoista\noli asianomaisen rouvan hyvä ystävä. Tämäpä meni ja kertoi parjatulle,\nmitä hänestä oli puhuttu, ja hän haastoi naikkoset oikeuteen. Siitä\ntuli itku ja hammasten kiristys, ja sen jälkeen ei ole kahvikekkereissä\nenää kenestäkään pahaa puhuttu. Päivän uutisia sen sijaan suurella\ninnolla pohdittiin. Varsinkin puhuttiin vanhan Hinzen jutusta. Ukko\nHinze oli ollut vanha, seitsenkymmenvuotias suutari, hyväntahtoinen,\nhiljainen äijä, joka ei ollut koskaan kärpäsellekään pahaa tehnyt.\nHänen tallinsa seinästä oli pieni pala lohjennut pois, ja kun juuri\nhänen pihansa vieressä rakennettiin uutta postitaloa ja sitä varten oli\nkasattu sinne tuhansittain tiilikiviä, oli hän ottanut niitä maasta\npari kappaletta seinänsä paikkaamiseksi, ajattelematta että nämä tiilet\nkuuluivat valtiolle. Joku työnjohtajan lurjus oli antanut hänet ilmi,\nja edellisellä viikolla oli vanhus parka tuomittu varkaudesta kolmen\npäivän vankeuteen. Hänen ei varmaankaan olisi tarvinnut rangaistustaan\nkärsiä, keisari olisi hänet armahtanut. Mutta hän ei odottanut sitä,\nhän hirtti itsensä iltasella työhuoneessaan; kun hänet seuraavana\naamuna löydettiin, oli ukko jo kylmänä. Se on julmaa, että tuommoista\nvoi tapahtua. Minun mielestäni pitäisi lakiin vielä lisätä semmoinen\npykälä, joka selvittäisi erotuksen ottamisen ja varastamisen välillä.\nErittäin hienotunteisia eivät näy ne miehet olevan, jotka lakeja\nlaativat, muuten he olisivat ottaneet kyllä huomioon sellaisetkin\ntapaukset kuin tämä oli, ja tuo vanha kelpo suutari Hinze eläisi vielä\ntänä päivänä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJos istuu oviverhon takana vierashuoneessa, voi kuulla, mitä\narkihuoneessa puhutaan, ja samoin voi sinne kuulla kaikki\nvierashuoneesta, kun asettuu seisomaan tirkistysreiän viereen. Pari\npäivää sitten sain tämän selville. Olin hakemassa jotain kirjaa\nvierashuoneesta ja kuulin silloin Frieda tädin puhuvan isän kanssa\nviereisessä huoneessa. Tavallisesti en ole Frieda tädin ääneen niin\nihastunut, että sitä tahtoisin halusta kuunnella, mutta tällä kertaa\nsattui korvaani pari sanaa, jotka herättivät minussa mielenkiintoa, ja\nsiksi pysähdyin kuulemaan lisää.\n\n»Minä en ymmärrä, mitä sinä oikeastaan tahdot», sanoi täti, »hän on\nkelpo tyttö kunnollisesta perheestä, moitteeton maineeltaan, ja Thymi\non häneen myös hyvin kiintynyt. Se on kaikkein paras, että sinä nait\nhänet, silloin sinä saat mitä tarvitset, Thymi tulee parempaan asemaan\nja pahat kielet eivät pääse enää liikkeeseen...»\n\n»Ahaa», ajattelin, »isän pitäisi mennä naimisiin Elisabethin kanssa.\nNo, kyllä minun puolestani. Jos hän vaan huolii isästä.» — Sitten\npuhui isä: Hän ei enää tahtonut ajatellakkaan naimisiin menoa,\nhän oli saanut jo aivan tarpeekseen siitä lystistä monivuotisessa\nyhdyselämässään kivulloisen vaimonsa kanssa. Sitä paitsi Elisabeth\noli hänelle liian nuori. Hänhän voisi tuoda vielä puolen tusinaa\nlapsia taloon, ja semmoista hän, isä, jo minun tähteni ei voinut\nsallia, jos hän ylipäänsä vielä ajattelisi avioliittoa — mahdollisesti\njoskus myöhemmin, kun minun tulevaisuuteni olisi turvattu, jonkun\nvanhemman ihmisen kanssa — voisi ainoastaan hyvin varakas puoliso\ntulla kysymykseen. Apteekkiin oli kiinnitetty niin suuri velka. — Niin\npitkälle minä kuulin. Mitä siellä muuta puhuttiin, se ei minua enää\nhuvittanut.\n\nMinä mietin itsekseni mitä olin kuullut ja nautin äärettömästi\nsiitä ajatuksesta, että minä tiedän asioista enemmän kuin he voivat\naavistaakkaan. Muuten Frieda tädin tuuma ei ole minusta ollenkaan\nhuono. Elisabeth ei toivo itsellensä mitään muuta kuin omaa kotia.\nSen me voimme hänelle tarjota. Ja silloin hän on meillä niin lujassa,\nettemme tarvitse pelätä hänen enää pois lähtevän. Minä olen päättänyt\nhaihduttaa isän epäilykset ja olla hänelle hiukan kaitselmuksena.\nJos he todellakin saisivat vielä puoli tusinaa lapsia, niin en minä\nkumminkaan ymmärrä, mitä se asia voi minuun koskea. Ei suinkaan minun\nolisi tarvis niitä hoitaa ja muuten minä pidän hirveän paljon pienistä\nlapsista. En kuitenkaan huoli asiasta vielä hiiskahtaa puoleen enkä\ntoiseen, pidän vaan heitä salaa silmällä ja näyttelen suojelusenkelin\nosaa. Oi, tämä on hauskaa! Minä tahdon tehdä heidät molemmat\nonnellisiksi. Pidänhän minä heistä kumpasestakin niin äärettömästi,\neikä minun olisi yhtään vaikea kutsua Elisabethia mammaksi. Mutta vain\nmammaksi — sillä äitiä ihmisellä ei voi olla muuta kuin yksi. Ja minun\näitini on taivaassa — — —\n\n       *       *       *       *       *\n\nPari kertaa olen yrittänyt ruveta puhumaan isälle Elisabethista,\nkehottaa häntä koettamaan onneansa ja huomauttaa, miten mieluista\nminulle olisi, jos heistä tulisi pari, mutta on aina minua sen verran\nhävettänyt, että se on tähän saakka vielä tekemättä. Salaa olen tehnyt\nhuomioita heistä molemmista joka päivä, ja minusta tuntuu kuin heidän\nvälillään kumminkin alkaisi olla jotain tekeillä. Elisabeth on ruvennut\npitämään tukkaansa eri tavalla kuin ennen, hän ei enää kiinnitä\nsitä ylös, vaan käärii sykerölle alas niskaan, ja se sopii hänelle\nerinomaisesti ja tekee hänet paljon nuoremman näköiseksi. Minä huomaan\nusein isän katsovan häneen aivan erikoisella tavalla, hänellä silloin\nsilmät vilkkuvat niin somasti ja poskille nousee kaksi punaista täplää,\nja samalla Elisabeth myös aina punastuu. Sillä tavalla se luultavasti\nrakkaus alkaa. Sitä on todellakin hauska katsella sivulta päin ja minä\ntahdon kirjottaa kaikki tarkasti muistiin, että tietäisin mitenkä\non meneteltävä, jos itse joskus rakastuisin. Olisikin ihmeellistä,\njollei isä pikiintyisi Elisabethiin, joka on niin herttainen ja johon\nitsekin olen aivan hulluuntunut. Mutta Elisabeth on minusta liian\narka, monta kertaa tuntuu mielestäni siltä kuin hän oikein pelkäisi\nisää. Viime päivinä varsinkin olen sitä huomannut; mutta sehän on\nhassua! Neljänkolmatta vuoden vanha tyttö! Kerran minä häntä vähän\nsiitä kiusailin; hän sävähti ihan punaiseksi kasvoiltaan ja suuttui\nminuun, taikka paremmin sanoen oli suuttuvinaan. Oikein todellisesti\nvihaiseksi hän ei voi tullakkaan, siksi on hän liian hyvänluontoinen.\nAivan varmaa on, että hän ei milloinkaan tahdo joutua kahdenkesken\nisän kanssa. Miten tyhmää! Täytyy kai hänen saada tilaisuutta ilmaista\ntunteensa! Viikko sitten heräsin yöllä pienestä kolinasta. Kun avasin\nsilmäni, näin vuoteeni vieressä valkean olennon ja olin juuri huudahtaa\npelosta, kun tunsin samassa Elisabethin. Koko hänen ruumiinsa vapisi\nja hän sai tuskin sanaa suustansa. »Saanko minä tämän yön nukkua sinun\nluonasi, Thymi?» hän kysyi. Vielä tuota kysyy! Molemmin käsin vedin\nhänet viereeni sänkyyn. »Mikä sinun on, kultaseni?» kysyin sitten,\nsillä hän vapisi yhä vielä kuin haavanlehti. »Minua pelotti tuolla\ntoisella puolella», sanoi hän, »tuntui niin kamalalta! Kuului aivan\nsiltä kuin joku olisi liikkunut minun huoneessani.» Minä suutelin häntä\nja painauduin kiinni häneen, oli niin erinomaisen hauskaa saada pitää\nhäntä vieressäni, ja samalla kohosi arvoni paljon omissa silmissäni,\nkun tuleva äitini oli tullut minun luotani turvaa etsimään.\n\nSeuraavana päivänä saimme, isä ja minä, kutsun eno Dirkiltä tulla\nheille syntymäpäiville, ja minua pyydettiin sitä paitsi erityisesti\njäämään sinne muutamiksi päiviksi. Kun isä luki kirjeen meille,\nkävi Elisabeth yhtäkkiä kovin onnettoman näköiseksi. »Silloin minä\nen jää teille», sanoi hän, »minä haen itselleni toisen paikan.» No,\ntämä nyt ei ollut minusta juuri kaunista asettua noin poikkipuolin\ntoisen tielle, ja minä sanoin sen hänelle. »Tule mukaan, jollet voi\nolla täällä ilman minua», sanoin. Dirk enon syntymäpäivän minä olen\nnimittäin aina joka vuosi viettänyt siellä maalla. Silloin hän pyyhki\nkyyneleet silmistään ja sanoi lähtevänsä mukaan, jos isä siihen\nsuostuisi, ja niinpä me sitten viime keskiviikkona läksimme matkaan\nkaikki. Eno oli tullut itse hakemaan meitä vaunuillaan.\n\nMinä oleskelen hyvin mielelläni viikon päivät siellä. Eihän, meidän\nmaassamme ole mitään luonnonkauneuksia, ei meillä ole vuoria eikä\nmetsiä, mutta oma viehättävyytensä on sillä sittenkin. Kartanot\nkohoovat kuin suuret metsäiset saaret viheriästä maasta, ja kun\niltasumut valkeina pilvinä leijailevat soiden yllä, näyttävät ne\noikeilta saarilta aavan, aaltoilevan meren keskellä. Iltaisin on\nkoko maisema vaipunut tyyneen, syvään rauhaan. Kun silloin laskeva\naurinko punaisena ja pyöreänä loistaa taivaanrannassa ja kohoova usva\nsen vähitellen verhoo kuin pehmeään huntuun, silloin tällöin kuuluu\nmakaavan lehmän ammahdus tai hevosen hirnunta, mutta muuten kaikki\näänet ovat vaienneet, silloin minä joudun samanlaisen tunnelman valtaan\nkuin noina ihanina kesäiltoina kotona puutarhassamme.\n\nMutta Dirk enon syntymäpäivillä ei ollut suinkaan hiljaista.\nPuoli maakuntaa oli sinne kokoontunut. Eno oli äskettäin valittu\nvaltiopäiville ja siitä syystä tuli vieraita vielä enemmän kuin\nmuuten häntä onnittelemaan. Siellä juotiin paljon rommipunssia,\nmutta minä en maistanutkaan, sillä minä tunnen yhä vielä merkillistä\nvastenmielisyyttä tuota makeaa, väkevää juomaa kohtaan; monta puhetta\npidettiin myös. Lopuksi vielä tanssittiin. Isäkin tanssi muutamia\nvalsseja, nimittäin Trina tädin, Dirk Thomsenin rouvan, Frauke tädin ja\nviimeiseksi Elisabethin kanssa. Alkoi tuntua sangen kuumalta, vaikka\noltiin jo lokakuun alussa. Huomasin Elisabethin lähtevän ulos ja isän\nmenevän pian hänen perässään. Silloin pujahdin minäkin ulos toista\ntietä ja kiiruhdin heidän jälkeensä. Elisabeth meni puutarhaan, isä\nhänen perässään, ja minä kaikessa hiljaisuudessa hiipien taas isän\njäljissä. »Nyt se tapahtuu», ajattelin ja iloitsin jo edeltäpäin siitä\nrakkaudentunnustuksesta, jonka nyt tulisin kuulemaan.\n\nIkävä kyllä en voinut päästä huomaamatta kylliksi lähelle, vaan\ntäytyi pysähtyä muutamien askelien päähän heistä, ja isä puhui niin\nhiljaisella äänellä, etten ymmärtänyt yhtäkään sanaa. Elisabeth\nhuudahti vaan: »Herra Gotteball!» Se oli osaksi kuin uhkaus, osaksi\nkuin avunhuuto. Toinen kerta vielä painokkaammin: »Herra Gotteball!»\nJa sitten näytti hän riistäytyvän irti ja kiiti kuin vainottu otus\npuutarhan käytävää rakennukseen takaisin, ja isä asteli hiljakseen\njäljessä. Minä tunsin suurta pettymystä mielessäni ja olin suutuksissa\nElisabethiin, joka typeryydellään oli pilannut kaikki. Kun sitten\nmyöhemmin olimme kahdenkesken makuuhuoneessamme, en voinut hillitä\nitseäni, vaan sanoin mitä hänestä ajattelin ja kysyin, eikö isä ollut\ntarpeeksi hyvä hänelle ja eikö hänelle kelvannut semmoinen koti,\njonka me voimme tarjota. Silloin hän suuteli minua ja minä huomasin\nettä hän vapisi mielenliikutuksesta ja oli aivan kalpea. »Voi lapsi\nrukka — mitäpä sinä tiedät —» hän sanoi, »ei sinun isäsi aio minua\nvaimokseen ottaa.» »No mutta», sanoin minä, »hänen omasta suustaan\nolen sen kuullut, kun hän sanoi sen Frieda tädille.» Silloin Elisabeth\nhätkähti. »Ihanko totta?» »Ihan totta», minä sanoin, ja ajattelin vasta\nperästäpäin, että olin oikeastaan valehdellut. No, ykskaikki — siihen\nse kuitenkin vielä menee. Pääasiahan on, että he rakastavat toisiaan.\n\nSeuraavana aamuna palasi isä kotiin ja päivää myöhemmin tuli häneltä\nsähkösanoma, että Elisabethin pitäisi tulla sinne, kun palvelustyttö\noli sairastunut eikä siellä ollut ketään, joka olisi heille ruokaa\nlaittanut. Elisabeth olisi tahtonut minua myöskin tulemaan kotiin,\nmutta minä en halunnut lähteä vielä, koska oli päätetty iltapäivällä\npistäytyä vierailemassa Pohnsin herrasväen luona, ja se merkitsi että\nmeillä tulisi olemaan sinä päivänä hauskaa. Eno Dirk sai siis kyyditä\nhänet yksin.\n\nPohnsit ovat perin omituista väkeä. Rahaa heillä on kuin roskaa, mutta\nei yhtään lasta, ja itaria he ovat niin että sitä ei voi sanoilla\nkertoa.\n\nHe eivät nuku yhtään yötä yhdessä, niinkuin muut aviopuolisot, ei herra\nvarjelkoon, alkupuolen yötä nukkuu eno, ja täti istuu arkihuoneessa,\njossa rahakirstua säilytetään, loppuyön nukkuu vuorostaan täti, ja\neno valvoo, sillä he pelkäävät niin äärettömästi murtovarkaita.\nSeuraavana yönä nukutaan ja valvotaan päinvastaisessa järjestyksessä,\nja niin he menettelevät joka yö ympäri vuoden. Keskikesälläkin he\nlevittävät sianrasvaa leivälleen ja myövät voin. Minä olin siellä\nkerran mätäkuussa ja silloin tarjottiin rasvasoppaa, jonkinlaista\nvetistä, suolaista lientä ja hyvin rasvaista silavaa. Illalla pantiin\npöytään päivän kunniaksi palanen kuivanutta juustoa, mutta kun eräs\nnaapuri sattui tulemaan sisään, pisti täti juuston esiliinansa alle,\nettei mies näkisi, miten ylellisesti he elivät. En tiedä, pitäisikö\ntuommoiselle surkeudelle itkeä vai nauraa. Kun eno oli muutamia vuosia\nsitten Flensburgin sairaalassa operoitavana ja täti kävi häntä siellä\nkatsomassa, oli hän kävellyt iltamyöhällä rankkasateessa pitkän,\nhänelle aivan tuntemattoman matkan rautatien asemalta sairashuoneelle,\nvain säästääkseen ne muutamat pennit, jotka olisivat menneet\nraitiotiemaksusta. Heidän saituudestaan voisi kokonaisia teoksia\nkirjottaa.\n\nÄidin vielä eläessä tulimme sinne kerran aivan odottamatta juuri\nteurastuksen aikana; siellä oli kaikki paikat täynnä tuoretta lihaa,\noli näet teurastettu kaksi härkää ja sika; mutta joka luulee meidän\nnyt saaneen maistaa tuoretta paistia, se kokonaan erehtyy. Jumala\nvarjelkoon sellaisesta tuhlauksesta! Mitä me saimme, oli kappale\nkitkerän suolaista, toista vuotta vanhaa lihaa, mustaa leipää ja\npahanmakuista voita. Siinä koko kestitys! Täti sanoi kerran: »Muut\nihmiset tuhlaavat omaisuutensa hyviin ruokiin ja komeaan elämään, mutta\nme pidämme sen rahana. Se on varminta, kun on kukkaro täysi, silloin\ntietää että jotakin omistaa.»\n\nSerkkuni Jakob Thomsen, eräs toinen serkku Lude Levsen ja minä läksimme\nsiis matkaan. Pohnsit eivät tienneet mitään meidän tulostamme, ja\ntäti oli lähtenyt kaupunkiin hampaitansa korjuuttamaan. Eno oli\naivan neuvotonna, väänteli käsiään ja valitteli: »Lapset, lapset!\nOlisittehan te voineet kirjottaa meille jotain tulostanne. Nyt en minä\nymmärrä, mitä voisin teille antaa, kun täti on ottanut ruokakammion\navaimen mukaansa.» Minä olin purskahtaa nauruun, mutta Jakob oli hyvin\ntotisena ja sanoi: »Ehkä jokin toinen avain sopii sen oveen, minulla\nsattuu olemaan avainkimppu kotoa taskussani.» »Ei, ei!» huudahti eno\nhätäisesti. Sitten menimme eno, Lude ja minä hedelmätarhaan. Kun ei\nollut silloin mikään hyvä hedelmävuosi, olivat puut melkein tyhjiä,\npaitsi erästä suurehkoa päärynäpuuta, jossa riippui aika paljon suuria,\nnyrkinkokoisia mollukoita. Eno koetti kääntää meidän huomiotamme pois\nsiitä ja sanoi että ne olivat happamia, mutta minä en uskonut häntä,\nvaan otin yhden päärynän ja iskin hampaani sen kylkeen. Eno aivan\nvavahti kauhusta! Oi, se oli mainio hedelmä, makea ja mehevä, ja kun\nLude Levsen sen kuuli, nyppi hän niitä irti suuren joukon ja täytti\nminun ja omat taskunsa.\n\n»Herra siunatkoon», vaikeroi eno, »mitäs täti nyt sanoo! Päärynät\naiottiin viedä tiistaina torille myytäväksi.»\n\n»Ensin me, sitten muut», sanoi Lude ja poimi minkä ennätti. Pari\ngravensteiniläistä omenaa sieppasimme vielä kaupanpäällisiksi.\n\nTällä välin oli Jakob ollut ruokakammion ovea koettelemassa ja —\nlempo tiesi millä tavalla — saanut kun saanutkin sen auki. Kun pian\nsenjälkeen tuli joku vieras tapaamaan enoa, juoksimme kaikki kolme\nruokakammioon tutkimaan sen ruukkuja ja muita säiliöitä. Ensiksi sattui\nkäsiimme kaksi lasia, joissa oli säilytettyjä omenia ja kiulukoita. Ne\nmaistuivat minusta liian happamilta, Jakob ja Lude eivät kumpanenkaan\njuuri pidä semmoisista herkuista, mutta piloillamme söimme molemmat\nlasit melkein tyhjiksi.\n\nMuutenpa ei siellä herkkuja ollutkaan, vasta ihan lopuksi osui\nsilmiimme ruukku täynnä säilytettyä ankeriasta. Se avattiin suurella\nriemulla, sisällys kaadettiin lautaselle ja kannettiin sisään. Kun eno\nsai nähdä sen, löi hän hämmästyksissään kätensä yhteen päänsä päällä ja\npuhkesi valittamaan:\n\n»Lapset, lapset! Mitä nyt täti sanoo! Kokonainen ankerias, jonka vanha\nInger Peters toi minulle lahjaksi! Täti on sen keittänyt ja säilyttänyt\nsitä niin tarkasti siltä varalta, jos sattuisi jokin erityinen tarve,\nsairaus tai muuta semmoista —»\n\n»Kaikkea tässä vielä säilytetään», sanoimme me ja pistelimme kalaa\nposkeemme, ja kun eno näki, ettemme aikoneet hellittää, sieppasi\nhän itsekin veitsen ja kahvelin ja iski kiinni, ettei jäisi aivan\nosattomaksi.\n\n»Ei kala kuivalla elä, tietäähän eno», sanoi Jakob, »eikö sinulla ole\nyhtään viiniä kellarissa?»\n\n»Avain on tädillä», sanoi eno.\n\nSilloin nousi Jakob ylös, meni ulos ja lähetti palvelijan ostamaan\nkylästä enon laskuun kaksi pulloa viiniä, ja kun ne oli tyhjennetty,\nlaittauduimme tavallista sukkelammin matkalle, sillä jos Frauke täti\nolisi meidät yllättänyt, niin siitä olisi syntynyt aika rymäkkä.\n\nSe oli hauska iltapäivä. Minä nauroin niin, että oli kyyneleet silmissä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt en ole pitkään aikaan tullut kirjottaneeksi mitään kirjaani. Täällä\nkun ei tapahdu juuri mitään. Isän ja Elisabethin naimisestakaan ei\nnäytä tulevan sen valmiimpaa. En tahdo enää minäkään sen vuoksi itseäni\nvaivata; jos hän ei isästä huoli, olkoon sitten huolimatta. Luulen\nettei isäkään hänestä enää välitä, tuntuupa mielestäni välistä siltä\nkuin hän ei voisi oikein kärsiäkkään Elisabethia.\n\nMonta kertaa olen nähnyt Elisabethin hyvin hiljaisena ja alakuloisena.\nLuullakseni hän ei vieläkään ole voinut kokonaan unohtaa uskotonta\npastoriaan. Hän on myöskin käynyt hyvin kalpeaksi, vaikka hän ei tahdo\nitse sitä myöntää. Jos minä kysyn joskus, mikä häntä vaivaa, punastuu\nhän ja vastaa: »Ei mikään.» Muuten hän on kaikissa toimissaan yhtä\nnäppärä kuin ennenkin. Jouluksi teki hän minulle ihastuttavan aamunutun\nruusunvärisestä flanellista, ja minun ruskea samettipukuni, joka on\nvalmistettu hänen ohjeittensa mukaan, herättää luistinradalla yleistä\nhuomiota. Hänellä on erinomaisen hieno aisti semmoisissa asioissa.\nHän luistelee myöskin sangen hyvin, ja meidän nuori tohtorimme, joka\non tänne hiljan muuttanut, etsii mielellään hänen seuraansa. Ehkäpä\nElisabeth saa hänet. Olisi kyllä ikävä, jos hän menisi meiltä pois,\nmutta minä kuitenkin mielelläni soisin hänen tulevan onnelliseksi.\n\nOsdorff on myös aina jäällä ja luistelee paljon hänen kanssaan. Mies\nparka, hän näyttää vaan päivä päivältä tuhmenevan, mutta tutkinnossaan\non hän nyt viimeinkin miten kuten läpäissyt. Olikin jo aika;\nhuhtikuussa hän täyttää yksikolmatta. —\n\nOsdorffilla on erinomainen halu hiusten kähertämiseen ja hän on\nmyöskin uskomattoman taitava tässä toimessa. Minä en voi millään\nilahuttaa hänen mieltään niin paljon kuin antamalla hänelle luvan\nkähertää tukkani. Silloin hän kampaa ja harjaa, polttaa ja muokkaa jos\njollain tavalla minun pitkiä mustia hiuksiani. Milloin hän asettaa\nne jakaukselle ja kampaa alas korvien päälle ja tekee hiuskiemuran\nniskaan, milloin taas nostaa kaikki korkealle ylös mitä taidokkaimpiin\nasentoihin. Elisabethia on hän myös kauan kiusannut päästäkseen\nhänenkin tukkaansa käsiksi, ja kun minä yhdyin hänen pyyntöönsä, saimme\nElisabethin vihdoin myöntymään. Kun hänen komea, vaalea tukkansa\nkammattiin ja laitettiin ylös pään päälle kuin kruunu, näytti hän\nkerrassaan kuninkaalliselta.\n\nOsdorff seurustelee nykyään täkäläisissä perheissä, joissa hän on hyvin\nhalusta nähty vieras, hän kun on näet kreivi. Kaikki tuntevat hänen\nmielityönsä, ja äskettäin oli eräiden tanssiaisten edellä suuri joukko\nnaisia kokoontunut Konrad Lütten luo, jonne Osdorff oli myös kutsuttu,\nja kaikki antoivat hänen kähertää tukkansa. Hän kuuluu suorittaneen\ntehtävänsä niin hyvästi kuin suoraan Parisista tullut hiustaiteilija.\nNaiset eivät tienneet miten olisivat häntä ylistäneet, jopa kutsuivat\nhäntä neroksi. Minun täytyy nauraa — Osdorff parka ja nero — herra\nmeitä armahtakoon!\n\n       *       *       *       *       *\n\nViime viikolla oli Osdorff arvannostossa ja huomattiin tarkastuksessa\nsotapalvelukseen kelpaamattomaksi. Hän oli kuin seitsemännessä\ntaivaassa, sanoi sen vaan häntä harmittavan, että oli niin paljon\nturhaa vaivaa nähnyt tuon kirotun tutkinnon takia. Hänen pitäisi\nnyt jäädä vielä vuodeksi tänne ja ruveta sitten harjottelijana\njollakin maatilalla perehtymään käytännölliseen maanviljelykseen.\nOn sekin sopiva ala mokomalle laiskajaakolle! Paljon parempi olisi,\njos panisivat hänet kähertäjän oppiin, sillä se on ainoa ala, jolle\nhänellä on sekä halua että taipumusta. Mutta mitenkä se sopisi, Osdorff\nkahdella f:llä! — —\n\nMeillä kotona ei ole kaikki niinkuin pitäisi. Se näyttää todellakin\nsiltä, että isä ei oikein voi kärsiä Elisabethia, ja tämä suree sitä,\nluultavasti sentähden että pelkää joutuvansa pois paikastaan, mutta\nsiitä asiasta hän saa olla rauhassa niin kauan kuin minä täällä olen.\nTekeehän isä kuitenkin kaikki, mitä minä tahdon. Minä en käsitä,\nmitä vikoja hän on Elisabethista nyt löytävinään, ja alussa hän niin\nrakkaasti häntä aina katseli.\n\nPari päivää sitten, kun tulin Elisabethin huoneeseen, makasi hän\npitkänään vuoteellaan ja itki. Minä en osaa selittää, mikä minun tuli,\nmutta kun katsoin häneen, tuntui yhtäkkiä ahdistavan rintaani, sanoin\nkuvaamaton, kauhea tuska kouristi sydäntäni.\n\n»Elisabeth», lausuin hiljaa ja silitin hänen hiuksiaan. Silloin loi\nhän kosteista silmistään minuun semmoisen oudon, kummallisen katseen,\nen tiedä oikein miten sitä sanoisin. Sydämeni vapisi ja kyyneleet\nkohosivat silmiini. »Mikä sinun on, Elisabeth?» kysyin. »Minulla on\nsemmoinen tuska», sanoi hän — —. »Mistä syystä?» »En minä tiedä», hän\nvastasi ja painoi molempia käsiä rintaansa vasten, »en minä osaa sanoa.\nSe on niin kamala, niin hirveä tuska...» Minä koetin häntä tyynnyttää\nminkä osasin, mutta vaikealta tuntui omakin oloni. Luullakseni\nElisabeth ei ole terve. Hänellä on jokin tauti ruumiissaan, ehkä\nhermokuume. Hän on mennyt hirveästi huonon näköiseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLähes kolme kuukautta on siitä, kun viimeksi tähän olen kirjottanut.\nOlen kyllä yrittänyt välistä, mutta en ole voinut, minun on ollut\nmahdoton pitää niin paljon ajatuksiani koossa. Meillä on tapahtunut\njotain kamalaa, hirvittävää. Minä en oikein tiedä, miten minun laitani\non; monta kertaa kävelen kuin unissani, en tiedä olenko hereillä vai\nnukuksissa, ja taas toisinaan tunnen mielestäni tulleeni yhtäkkiä\nmonta vuotta vanhemmaksi. Kun nyt tässä istun ja kirjotan, nousevat\ntaas vedet silmiini ja poskeni hehkuvat, minua hävettää ja suru kalvaa\nmieltäni sydämen pohjaan saakka. — — Kaikesta en voi tässä kertoa,\nmutta tahdon koettaa koota ajatuksiani niin hyvin kuin osaan ja\nkirjottaa edes tärkeimmät seikat muistiin.\n\nNiinkuin jo viime kerralla olen maininnut, oli Elisabethin surullinen\nmieliala ja sairaannäköinen ulkomuoto herättänyt huomiotani.\nJoskus minun onnistui saada hänet vähän iloisemmalle tuulelle,\nmutta semmoisten hetkien jälkeen hän aina vaipui entistä syvempään\nalakuloisuuteen.\n\nÄidin kuolinpäivänä, toukokuun 21:nä, veimme, Elisabeth ja minä,\niltasella seppeleitä ja kukkia hautuumaalle. Oli ihana, tyyni ilta.\nNarsissit täyttivät ilman väkevällä tuoksullaan ja taivas kaareutui\npäidemme päällä korkeana, kirkkaan sinisenä kupuna, jota siellä täällä\nhienot, vaaleat pilvenhattarat verhosivat. Elisabeth istui pienelle\npenkille hautaristin taakse ja minä asettelin kukkia järjestykseen.\nViime aikoina en ole käynyt enää usein hautuumaalla, mutta joka kerta\nkun seison äidin haudalla, valtaa mieleni sama surumielinen tunnelma,\nja niin kävi nytkin.\n\n»Eikö ole hirveää, kun täytyy kuolla niin nuorena, Elisabeth?» sanoin.\n»Äiti oli vasta kolmekymmentä yksi vuotta täyttänyt. Mahtaa olla\nkamalaa niin aikaisin kuolla...\n\nElisabeth istui kädet ristissä helmassa, nojasi päätään mustaa\nmarmoriristiä vasten ja katsoi ylöspäin. »Ei se ole yhtään kamalaa»,\nhän sanoi. »Päinvastoin, kuolleita meidän pitäisi kadehtia eikä surra.\nTuolla alhaalla maan povessa on hyvä levätä. Joka on niin pitkälle\npäässyt — hyppäys vain on vaikea — mutta pian on sekin tehty — — pure\nhampaat yhteen vaan ja silmät kiinni —»\n\n»Elisabeth, mitä sinä puhut?» kysyin hämmästyneenä. Hän säpsähti, kuin\nolisin hänet unesta herättänyt. »Enhän minä mitään —» vastasi hän ja\nnousi ylös, mutta ajatuksensa harhailivat jossain muualla.\n\nKahdeksantena päivänä tämän jälkeen, kun olimme juoneet\niltapäiväkahvin, sanoi Elisabeth pistäytyvänsä Frieda tädin luona; minä\nluin juuri erästä hyvin jännittävää romaania enkä malttanut heti siinä\npaikassa keskeyttää lukemistani.\n\n»Minä tulen kohta perässä», sanoin sentähden. »Hyvästi, pikku Thymian!»\nsanoi Elisabeth ja antoi minulle kätensä, ja minä tunsin että se oli\nkylmä kuin jää. Sitten suuteli hän minua nopeasti ja pujahti ulos. Näin\nhänen menevän torin yli, musta tyllihattu La France-ruusuineen ja pieni\nmusta bolero sopivat hänelle erinomaisesti, ja minua ilahutti nähdä,\nmiten hienolta hän aina näytti yksinkertaisissa pukineissaan. Kulmassa\ntuli tohtori Möller häntä vastaan, tervehti hyvin kohteliaasti ja\nkääntyi katsomaan vielä jälkeensä. »Ahaa», ajattelin itsekseni, sillä\npidin varmana että noiden kahden välillä oli jotain tekeillä siitä asti\nkun tohtori talvella oli ollut niin huomaavainen Elisabethia kohtaan\nluistinradalla.\n\nPuoli kahdeksan aikaan läksin vihdoin minäkin, mutta tultuani Frieda\ntädin luo sain kuulla kummakseni, ettei Elisabethia ollut siellä\nnäkynytkään. En tiennyt oikein mitä ajatella, sillä ei hänen tapansa\nollut minulle valehdella. Viivyttyäni tädin luona puolisen tuntia\nlähdin taas ulos. Ilta oli erinomaisen kaunis ja lämmin, kävelin sen\nvuoksi vielä pikkusen aikaa puistossa ja istahdin viimein pariksi\nminuutiksi eräälle penkille.\n\nKun istun siinä kaikessa rauhassa, hyökkää yhtäkkiä ohitseni poliisi\nHahnhaus, huomaa samassa minut ja pysähtyy.\n\n»Voi, neiti Gotteball», huudahti hän, »tuolla sulun vieressä on\ntapahtunut onnettomuus. Siellä on joku nainen hukuttanut itsensä, ja\nyövartia Hinz, joka on saanut hänet ylös, luulee että se on teidän\nemännöitsijänne. Tehän tunnette hänet, tulkaa minun kanssani, niin\nsaamme selville, kuka tuo onneton on.» Minä en vastannut mitään,\nsuuni oli kuin kiinniliimattu. Koneellisesti nousin ylös ja lähdin\njuoksemaan Hahnhausin perään, mutta mitään käsitystä todellisuudesta\nei minulla ollut, vaan liikuin kuin unissakävijä enkä ollenkaan voinut\nsaada mahtumaan päähäni, että tällä tapauksella olisi todellisesti\nollut mitään yhteyttä Elisabethin kanssa. Alhaalla sulun luona seisoi\nviisi henkilöä, maassa makasi jokin pitkä, tumma esine ja sen vieressä\noli polvillaan tohtori Möller, jonka olin äsken nähnyt menevän torin\nyli. Juoksin nopeasti paikalle. Silmänräpäystä, joka tämän jälkeen\nseurasi, en milloinkaan unohda. Se oli Elisabeth... Minä tunsin hänet\nvaatteistaan, jotka olivat kietoutuneet kuin märkä riepu ruumiin\nympärille; kasvoja luultavasti en olisi voinut tuntea, ne olivat\nkamalan näköiset, viheriän liman peitossa, silmät selällään, kaikki\npiirteet vääristyneet, suu auki. Hiukset olivat hajallaan märkinä,\nlikaisina suortuvina hartioilla; tämä näky ei mene milloinkaan\nmielestäni! En voinut virkkaa sanaakaan, polveni vapisivat, viimein\nkirkaisin kovasti ja sen jälkeen en nähnyt enkä kuullut mitään.\n\nIkäänkuin jostain hyvin kaukaa kuulin tutun äänen, kun taas aloin tulla\ntajuihini:\n\n»Viekää hänet vaivaistaloon. Ei herra Gotteballia voi mitenkään vaatia\npitämään ruumista kodissaan hautaukseen asti.»\n\nMinulle pirskotettiin vettä kasvoihin, mutta siitä huolimatta pyörryin\nuudestaan, ja kun vihdoin toinnuin entiselleni, en aluksi muistanut\nyhtään, mitä oli tapahtunut. Kuollut makasi vielä samassa paikassa ja\npoliisit koettivat pitää etäällä ihmisiä, joita tuli joka taholta,\nsillä tieto tapahtumasta oli jo levinnyt ympäri kaupunkia. Tohtori\nMöller auttoi minua nousemaan ylös.\n\n»Sepä oli ankara pyörtymyskohtaus», sanoi hän ja sitten tarttui Meinert\nminua kainaloihin viedäkseen minut kotiin. Nyt vasta pääsin oikein\nkäsittämään, missä olin ja mitä oli tapahtunut.\n\n»Elisabethiä ei saa viedä vaivaistaloon, hän kuuluu meille», huusin\nsilloin, mutta kukaan ei välittänyt siitä ja Meinert veti minut\nmuassaan pois. —\n\nKoko kaupunki oli liikkeessä, kaikilla ovilla seisoi ihmisiä ja\nkadunkulmissa oli väenkokouksia. Meinert puristi minua käsivarresta ja\nkielsi itkemästä, etten herättäisi enää enempää huomiota, koska tästä\nasiasta oli syntynyt tarpeeksi hälinää jo muutenkin.\n\nMinä en voi tästä paljon enempää kirjottaa. Tuon tapauksen muisto elää\nvielä niin kauhistuttavan selvänä mielessäni, että käteni vapisevat\nkirjottaessa.\n\nIsä oli valkea kuin liitu, yksin huulistakin oli puna kadonnut.\n»Kauheaa, kauheaa», hoki hän kerran toisensa jälkeen.\n\nMinä sulkeuduin huoneeseeni ja heittäydyin vuoteeseen itkemään.\nVieläkään en jaksanut oikein käsittää, että kaikki oli todella\ntapahtunut niinkuin olin nähnyt, melkeinpä odotin että Elisabeth\nastuisi sisään ja istuisi minun sänkyni laidalle, ja silloin olisi\ntaas kaikki hyvin. Hetken perästä aukeni ovi ja sisään astui isä\npäällystakki yllä ja sanoi tulleensa jättämään minut hyvästi, koska\nhän oli juuri saanut sähkösanoman, joka vaati häntä asiainsa vuoksi\nlähtemään pariksi päiväksi Hamburgiin. Hänellä oli hyvin kiire eikä\nminullakaan ollut halua häntä pidättää. Vähän myöhemmin menin vielä\nalas. Ruokasalissa seisoi illallispöytä valmiina, mutta ainoastaan\nMeinert ja oppilas olivat syöneet, muut kolme kuverttia olivat\nkoskematta — myöskin Elisabethille oli vielä katettu. — —\n\nMinä olin semmoisessa tuskassa, etten tiennyt mitä olisin tehnyt.\nJuoksin akkunaan ja näin torin olevan täynnä väkeä. Muutamia henkilöitä\nseisoi talomme edustalla ja töllisteli ylös ikkunoihin, ja joku syyti\nherjasanoja. Se oli luullakseni kalastaja Hannemannin eukko. »Semmoinen\nraato... semmoinen raato...» kuului hänen suustaan alituiseen. »Hirteen\npitäisi vetää...»\n\nKello yksitoista menin taas ylös omaan huoneeseeni ja panin maata,\nmutta unta en voinut saada. Yö oli tukahduttavan kuuma, tuska ja kauhu\nahdistivat rintaani kuin painajainen. Hukkuneen kuva oli alinomaa\nsilmieni edessä. Elisabeth raukka! Nyt minä oikeastaan vasta tiedän,\nkuinka paljon häntä rakastin. Oli kovin pimeä, mutta en uskaltanut\nnousta sytyttämään kynttilää, vaan vedin peiton pääni ylitse ja itkin\nitseni viimein nukuksiin. En kuitenkaan liene kauan nukkunut, sillä kun\ntaas heräsin, kuulin kellon lyövän yksi, ja heti oli tuo sama hirveä\nkuva uudestaan silmieni edessä. Kaikki jäseneni vapisivat kauhusta, en\nuskaltanut tehdä pienintäkään liikettä. Minusta tuntui kuin olisi sydän\nrinnassani kasvanut yhä suuremmaksi ja raskaammaksi... »Miksi hän sen\nteki?» ajattelin yhä uudestaan ja uudestaan, ja hämärä aavistus jostain\nkammottavasta, mikä oli tapahtunut, vilahti sieluni läpi.\n\nYhtäkkiä alkoi kuulua kumeaa mörinää, ikäänkuin villin pedon karjuntaa\njostain kaukaa. Sitä kauhua, mitä minä tänä yönhetkenä tunsin, on\nmahdoton kuvata. Pian senjälkeen valkeni huone äkkiä, minä kavahdin\npystyyn, näin joka puolella sinistä tulta ja nurkassa seisoi Elisabeth\npitkässä valkeassa yöpaidassaan, kamalasti vääristyneet kasvot\nviheriän liman peitossa, silmät auki tuijottaen minua kohti. Kirkaisin\nkauheasti, tuli sammui, mutta haamu pysyi nurkassa ja katsoi minuun, ja\nminä huusin — huusin — luulen varmaan että olisin tullut hulluksi, jos\nminun olisi täytynyt olla yksin koko yö.\n\n»Mikä hätä täällä on, Thymian? Miksi Te niin huudatte?» kuului\nMeinertin ääni oven takaa, ja kun minä yhä vaan huusin, avasi hän oven,\nastui sisään ja kumartui minun ylitseni. Minä takerruin häneen kiinni\nmolemmin käsin enkä voinut ensi alussa puhua mitään, viittasin vaan\nnurkkaan, jossa kummitus seisoi, ja koetin änkyttää jotain siitä mitä\nolin nähnyt.\n\n»Niin», sanoi hän nauraen, »nyt on ankara ukonilma. Ja kummitukselta\ntuolla nurkassa väännämme paikalla niskat nurin. Katsoppas tänne,\nThymi» — ja samassa hän tarttui tuohon valkeaan haamuun, ja nyt\nhuomasin että se oli pyyhinliina, jonka olin nähnyt peiliin\nkuvastuneena, mutta nauramiseen ei minulla ollut halua enkä uskaltanut\nvieläkään olla yksin, vaan pyysin ja rukoilin Meinertiä, ettei hän\nmenisi pois. Hän istui viereeni vuoteen reunalle ja kiersi käsivartensa\nminun ympärilleni, ja minulle tuntui hyvältä ja rauhottavalta hänen\nruumiinsa lämmittävä läheisyys.\n\n»Miksi hän sen teki, herra Meinert? Miksi hän sen teki?» kysyin\nkiihkeästi. »Sanokaa minulle kaikki, jos Te tiedätte.»\n\nHän silitteli oikealla kädellään minun poskiani ja suuteli minua, ja\nvaikka se ei ole sopivaa, sallin sen kuitenkin tapahtua, olin niin\npäästäni sekaisin, etten osannut ajatella mitään muuta kuin tuota yhtä\nja samaa: miksi hän sen teki?\n\n»No mutta, Thymi, etkö sinä todellakaan tiedä sitä?» sanoi hän, enkä\nminä huomannut mitään erinomaista siinä, että hän minua yhtäkkiä\nsinutteli. Konfirmatsionistani asti on hän muuten kutsunut minua aina\nteiksi.\n\n»Tuommoinen iso, järkevä tyttö. Olethan sinä muuten niin älykäs, missä\nsinun silmäsi ovat olleet, kun et ole mitään nähnyt? Tuo haaveileva\nnaikkonen oli suhteissa sinun isääsi ja kuvitteli mielessään, että\nisäsi naisi hänet. Kun tämä ei ollut siihen halukas ja hänelle tuli\nkiire, menee hän kiihtymystilassaan hukuttamaan itsensä.»\n\n»Minkätähden sitten ei isä tahtonut häntä naida ja miksi hänelle tuli\nkiire?» kysyin minä.\n\n»Oi, nyt sinä olet tyhmä, Thymi», sanoi Meinert ja huokasi. Ja sitten\nhän kertoi minulle, että Elisabeth oli ollut raskaana, ja sanoi ettei\nminun sentähden pitäisi isästä pahaa ajatella. Se kun nyt on kerran\nsillä tavalla, että terve mies hänen iässään tarvitsee naisia samoin\nkuin naiset tarvitsevat miehiä, koska semmoinen on luonnon järjestys,\njosta ei mihinkään pääse. Isä käyttäytyi hyvin hienosti naisia kohtaan,\nsanoi hän, maksoi kustannukset heidän lapsivuoteestaan, antoi tuhat\nmarkkaa kipurahoja ja piti huolta lapsesta ripillepääsyyn asti. Jos\nisä taas menisi tuommoisen naisen kanssa naimisiin, niin se olisi\nminun vahinkoni. Sillä silloin olisi kaikilla hänen lapsillaan samat\noikeudet kuin minullakin, ja minun perintöni vähenisi yhtä paljon kuin\nniiden luku lisääntyisi. Reinhardin lapsi oli kuollut heti, mutta\ntuhat markkaansa hän oli kuitenkin saanut. Se oli ollut hänelle hieno\nafääri. »Me tarvitsisimme vaan sormella viitata, ja hän tulisi tänne\nuudestaan», lisäsi hän raa'asti, »mutta me emme huoli hänestä enää. Hän\non liiaksi lihava. Elisabethin laita oli alusta pitäen toinen. Hänen\nkanssaan ei ollut niin helppo tulla toimeen, ja minä varotinkin isääsi\nhäneen ollenkaan ryhtymästä. Hän oli senlaatuisia naisia, jotka vaan\netsivät elättäjää itselleen.»\n\n»Ei, se ei ole totta! Elisabeth oli siveä tyttö», huudahdin minä ja\ntyönsin pois Meinertin käden, joka yhä vielä silitti minun poskiani;\nhänen kosketuksensa vaikutti minussa yhtäkkiä inhoa ja pelkoa.\n\n»No niin, minä menen sitten», sanoi hän ja nousi. Kun hän oli päässyt\njo oven luo, valtasi minun taaskin äskeinen kauhea pelko, rupesin\nitkemään ja silloin kääntyi hän takaisin, istuutui uudestaan minun\nsänkyni laidalle, otti pääni käsiensä väliin ja kumartui syvään minun\nylitseni, niin että pimeydestä huolimatta voin nähdä suoraan hänen\nhehkuviin sinisiin silmiinsä. Tilani oli omituinen. En voinut selvittää\nitselleni, minkätähden ja mitä niin äärettömästi pelkäsin. Sydän\ntakoi rinnassani niin, että luulin sen pakahtuvan. Meinert pelotti\nminua, mutta tunsin samalla myös jotain ihan toisenlaista, ruumiini\nvavahteli ja värisi aivan omituisesti, se oli outo, selittämätön tunne,\njota en koskaan ennen ollut kokenut. Minä siedin hänen suuteloitaan\nja sallin hänen painaa minua yhä lujemmin itseänsä vastaan. Olin\nkuin jonkinlaisessa huumaustilassa. Tahdoin riistäytyä irti hänen\nsyleilystään ja työntää hänet pois luotani, mutta siihen ei minulla\nollut voimaa — —\n\nAamun sarastaessa vihdoin pääsin uneen ja heräsin vasta myöhään\naamupäivällä. Ensin luulin, että se olikin unta kaikki mitä yöllä\noli tapahtunut, mutta vähitellen selveni minulle koko todellisuus.\nSilloin painoin pääni tyynyyn ja itkin, sillä minua hävetti niin\nkovasti ja pelkäsin nähdä Meinertiä ja puhua hänen kanssaan. Minun\nsiinä nyyhkyttäessäni aukeni ovi ja Meinert astui sisään. Hän puhui\nhyvin ystävällisesti, hyvin hellästi minulle ja sanoi, että minä\nolin nyt hänen lemmittynsä ja että me emme antaisi kenenkään huomata\nsalaisuuttamme. Aina lapsuudestani asti hän oli minua rakastanut. Me\nehkä vielä joskus menisimme naimisiin, mutta nyt toistaiseksi olisi\nnäin paljon parempi, hän sanoi. Minä en vastannut mitään; en voinut\nvastata. — —\n\nKaksi päivää tämän jälkeen vietiin Elisabeth vaivaistalosta hautaan.\nKaikessa hiljaisuudessa, varhaisena aamuhetkenä hänet haudattiin, kun\ntahdottiin herättää mahdollisimman vähän huomiota ja estää suurta\nväkijoukkoa kokoontumasta. Siellä köyhäinhautojen keskellä on hänen\nkumpunsa. Minä olen istuttanut sinne kukkia ja murattia ja käyn siellä\nusein.\n\nElisabeth raukka...\n\nSydäntäni ahdistaa. Minä olen niin onneton. Tahtoisin itkeä, aina vaan\nitkeä...\n\nHuomenna lisää — —\n\n       *       *       *       *       *\n\nOi, miten tyhjä ja autio meidän talo on, kun Elisabeth on poissa! Nyt\nmeillä on taloudenhoitajana leski, imeläsuinen, hyvinvoivan näköinen\nhenkilö, sileänaamainen ja mustatukkainen. Rouva Lene Peters on hänen\nnimensä. Hän puhuu hyvin hitaasti ja jonkunlaisella laulunuotilla,\nvenyttäen sanojen lopputavuja. Minä en voi häntä sietää, vaikka hän\nkoettaa aina olla hyvin kohtelias ja äidillinen minua kohtaan. Hänen\nolennossaan on jotain teeskenneltyä, kavalaa. Hän häärii aina sillä\ntavalla isän ympärillä, että jos isä hänet viettelee, sitä ei tarvitse\nihmetellä, sillä häneltä raivataan kaikki esteet tieltä. Veteen ei\n_tuo_ juokse, siitä saa olla varma.\n\nEnnen en ole tuommoisista seikoista huomannut mitään, mutta nyt\ntarkastan molemmin silmin, mitä ympärilläni tapahtuu.\n\nVälistä minä tunnen kauheaa vastenmielisyyttä itseäni ja koko\nympäristöäni kohtaan. Isän ja minun väliin on tullut näkymätön seinä.\nHän ei sitä tunne, mutta minä! Elisabethin haamu erottaa meidät. Tiedän\nkyllä ettei minulla ole oikeutta tuomita isää, joka minua rajattomasti\nrakastaa, mutta noina hirveinä hetkinä särkyi minussa jotakin:\nkunnioitus ja luottamus isääni kohtaan on minusta kadonnut.\n\nMuuten ei tietysti _minulla_ ole mitään oikeutta ruveta mahtailemaan.\n— Herra jumala, miten kurjaa minun elämäni on ollut tuosta yöstä\nalkaen... Tahtoisin päästä pois. Vihaan Meinertiä, mutta kuulun\nkuitenkin hänelle yhä vielä. Useinkin lukitsen oveni, ennenkun menen\nmaata. Mutta se on kuin noiduttua. Kesken unenkin herään hänen\nhiljaiseen koputukseensa, ja vaikka ensin puren hampaani yhteen ja\nmakaan liikkumatta, jokin salaperäinen voima, joka on väkevämpi kuin\nminun tahtoni, ajaa kuitenkin lopuksi aina minut ylös ja ovea avaamaan.\n\nTuon turmiollisen yön jälkeen olen muuttunut aivan toisenlaiseksi.\nVälistä luulen että ihmiset voivat nähdä jo päältäni, miten minun\nlaitani on, enkä uskalla enää katsoa ketään suoraan silmiin. Varsinkin\npelkään Frieda tädin teräviä silmiä. Hän tarkastaa minua usein niin\nepäilevästi, että monasti olen luullut hänen aavistavan jotakin; mutta\nminä itse katselen muita ihmisiä myös aivan toisella tavalla kuin ennen.\n\nMinä en voi esimerkiksi enää seurustella vapaasti Osdorffin kanssa.\nMinun täytyy aina katsella hänen käsiänsä, noita valkeita, pehmeitä,\nkauniita käsiä, jotka jo ennen minua niin suuresti miellyttivät. Mutta\nnyt syntyy minussa niitä katsellessani aivan omituisia tunteita.\nVälistä tunnen kiihkeää halua antaa noiden kauniiden, sileäin, valkeain\nkäsien lyödä itseäni. Kerran kasvoi tämä halu minussa niin kovaksi,\nettä ilmaisin sen hänelle.\n\n»Lyökää minua», sanoin, »raapikaa, nipistäkää minua, Osdorff. Tahtoisin\ntuntea tuskia Teidän käsistänne.» Hän katsoi minuun ihmeissään.\nKatseemme kohtasivat toisensa. Hänen raukeihin silmiinsä syttyi outo\nhehku. Sama hehku, jonka ensi kerran olin huomannut tuona hirveänä yönä\nElisabethin kuoleman jälkeen Meinertin silmissä.\n\n»Mitä tyhmyyksiä — minäkö tekisin Teille pahaa, Thymian! Kauniit tytöt\novat olemassa sitä varten, että heitä rakastettaisiin ja hyväiltäisiin.\nEnhän minä ole toki mikään raakalainen...» Sametinhienoila kädellään\nsilitti hän hiljaa ja hitaasti minun poskiani. Suljin silmäni\npäästäkseni näkemästä hänen kasvojansa, hänen tylsiä, velttoja\npiirteitään ja harmaita kalansilmiään. Mutta kädet, kädet — ne tekevät\nminun hassuksi — —\n\nSiitä asti sinuttelemme toisiamme ja yhdymme usein yksinäisissä\npaikoissa.\n\nHuolimatta hänen henkisestä tyhjyydestään ja tylsistä kasvoistaan\nminä pidän hänestä — niin — en tiedä kuinka sanoisin, niinkuin piennä\nlapsena pidin siniseen silkkiin puetusta nukesta, jonka isä kerran\nmatkalta tullessaan toi minulle. Pidän hänestä, niinkuin pidetään\njostain esineestä, johon ollaan totuttu, niinkuin tarvekalusta, josta\nei voi luopua. Olemme luvanneet pysyä toisillemme ikuisesti uskollisina\nystävinä, minne kohtalo askelemme maailmassa ohjanneekin. Hänen käsiään\nrakastan yhä vielä — hulluuteen asti. — Oi jumala!\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaas on jotain uutta minulla kerrottavana.\n\nIsä menee uusiin naimisiin. Ja kenen kanssa? Madame Lene Petersin.\n\nHitto vieköön, se muija ei ole tyhmä! Minun täytyy totta puhuen melkein\nkunnioittaa hänen viisauttaan, taikka ehkä paremmin sanoen viekkauttaan.\n\nViime sunnuntaina isä sen minulle ilmotti.\n\nMinusta hän näytti vähän alakuloiselta. Taloudenpito emännöitsijän\navulla ei ottanut ajan pitkään oikein menestyäkseen, sanoi hän.\nTäytyi saada rouva taloon. Kun hän ei halunnut ruveta suuriin puuhiin\nnaimistansa varten, oli hän päättänyt ottaa sen, mikä oli lähinnä\nsaatavissa, nimittäin rouva Petersin, joka oli sievännäköinen, reipas,\nsiisti ja säästäväinen nainen. Olisiko minulla mitään sitä vastaan,\nkysyi hän viimein.\n\n»Ei», vastasin minä ja tunsin samalla, miten kasvoistani veri pakeni\nsydämeen. — Ajattelin Elisabethia, jonka täytyi uhrata nuori elämänsä\nvalmistaakseen sijaa tuolle viekkaalle silmäinpalvelijalle, henkilölle,\njoka sivistysmäärästään päättäen on aikaisemmin ollut palveluspiika.\nLene Peters on viisaampi kuin kokematon, pahaa aavistamaton Elisabeth\nraukka oli. Hän tahtoo ensin saada virallisen eläkekirjan. —\n\n»Et sinä tule sen vuoksi vahinkoa kärsimään, lapsi kultani», sanoi\nisä, joka luultavasti omalla tavallansa selitti minun kalpenemiseni.\n»Sinun omaisuutesi on varmassa tallessa eikä sinun tarvitse alistua\nhäntä tottelemaan. Hänellä ei ole sinulle mitään sanottavaa. Jos joskus\njotain tapahtuisi, tulee sinun kääntyä vaan minun puoleeni. — Ensi\nkesänä matkustamme me molemmat, sinä ja minä, Syltiin taikka Zoppotiin.\nSinä opit siellä tuntemaan maailmaa ja saat ihailijoita, ainokaiseni.»\n\nMinä en vastannut mitään ja seisoin hiljaa kuin uhrilammas, kun hän\nminua suuteli.\n\nSeuraavana päivänä kihlaus julaistiin. Lauantaista kolme viikkoa heidät\npitäisi vihittämän. Vihittäköön vaan, minulle se on aivan samantekevä.\nToivotan heille onnea.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJaha, nyt on siis Lene apteekkarinrouva Gotteball. Koetan tulla hänen\nkanssaan toimeen niin hyvin kuin voin. Äidiksi häntä tietysti en kutsu,\nmutta olen koettanut pakottaa itseäni sanomaan häntä edes tädiksi.\n\nMuuten näyttää siltä, kuin hänelle olisi todella tullut kiire päästä\nnaimisiin. Meinert ainakin luulee niin. Minä vaan en ymmärrä, miten hän\non menetellyt saadakseen läpiajetuksi asian, joka ei ollut kellenkään\nmuulle onnistunut. Hän on oppimaton ja tyhmä kuin kana, eikä hänessä\nkauneuttakaan ole juuri haitaksi asti, huolimatta hänen sileistä\nkasvoistaan ja lihavanpyöreistä ruumiinmuodoistaan.\n\nEn voi selittää, mistä johtuu mieleni ainainen apeus. Kaikki tuntuu\nvaan ikävältä ja tympeältä. Usein minä saan sydämentykytystä. Meinert\non antanut minulle digitalistippoja, mutta ei ole apua niistäkään.\nSiveellinen vastenmielisyys, jota jo kauan sitten olen tuntenut itseäni\nkohtaan, kasvaa välistä niin suureksi, että saa aikaan suorastaan\nruumiillisen äitelyyden tunteen.\n\nEn ole puhunut Meinertille siitä mitään enkä Osdorffille. Äskettäin,\nkun oli illallispöydässä suolattuja kurkkuja, rupesi mieltäni\nkääntämään niin, että olin näkevinäni siinä pelkkiä niljaisia,\nviheriöitä käärmeitä. Koko yön vielä sen jälkeenkin kiemurteli ja\nmateli jotain viheriää silmieni edessä. Tämä on ihan hirveätä. Minua\npelottaa, mutta en tiedä itsekään mikä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLaupias jumala! Kun aloin tähän kirjaani kirjottamaan, en olisi\nmitenkään voinut aavistaa, että minä vielä tulisin niin paljon kokemaan\nelämässäni. Oikeastaan ei ole ollut minulla tähän asti paljoakaan\nhyvää ja hauskaa kerrottavana. Mutta se tuntuu minulle todelliselta\nhelpotukselta, kun saan tähän paperille tyhjentää kokonaan sydämeni;\nminusta on aivan kuin kirjottaessani saisin puhella hyvän, uskotun\nystävän kanssa. —\n\nNiinkuin olen maininnut, on jo kauan aikaa tuntunut oloni vaikealta,\nolen ikäänkuin aavistanut jonkin kauhean, tuntemattoman vaaran minua\nuhkaavan. Monasti olen sulkeutunut huoneeseeni saadakseni rauhassa\nitkeä, tietämättä oikein mistä syystä, ainoastaan oman mieleni\napeudesta, ja se on aina tuottanut vähän helpotusta.\n\nLene on katsellut minua epäluuloisesti ja rupesi kerran tekemään\nminulle kaikenlaisia viekkaita kysymyksiä, että tiesinkö muka minä...\nei, sitä en voi tähän kirjottaa, miten hän sanoi. Minä sekä punastuin\nettä vaalenin, ja Lenen värjäsi kiukku vallan viheriäksi. Yhtäkkiä,\nennenkun ehdin mitään enempää ajatella, hän hyökkäsi kimppuuni ja\nsamassa paukahti kummallekin puolen päätäni kirvelevä korvapuusti,\nniin että minulta oli mennä näkö ja kuulo sekaisin ja rupesin kovasti\nhuutamaan. Silloin syöksyy isä huoneeseen, iskee kiinni Lenen\nkäsivarteen, tyrkkää hänet takaisin, paiskaa seinää vasten, potkasee\njalallaan ja tahtoo lyödä häntä, mutta minä heittäydyin väliin, ja\nsilloin Lene huutaen ja kirkuen ilmaisee kaikki... Hän oli jo kauan\nsitten huomannut sen minun liinavaatteistani, sanoi hän, ja valitti\nettä minä tuotin häpeää taloon. Hän katui, että oli ensinkään suostunut\nrupeemaan sellaisen perheen jäseneksi. Isän olisi pitänyt tyytyä vaan\ntoivorikkaaseen tyttäreensä eikä vetää muita ihmisiä tuommoiseen\nhäpeään. — Silloin isä taas hyökkäsi hänen kimppuunsa — minä juoksin\nulos, löin oven perässäni lukkoon ja karkasin pitkin portaita omaan\nkamariini, lukitsin oven sielläkin ja heittäydyin vuoteeseeni ja jäin\nsiihen liikkumatonna makaamaan, hehkuvin poskin mutta silmät kuivina.\n\nJa minun oli niin paha olla, niin paha — en voi sitä sanoakkaan,\npäätäni pakotti ja poltti kuin olisi kokonainen rovio sen sisällä\npalanut. En voinut oikein ajatellakkaan, ajatukset kiersivät vain\nvimmattua vauhtia tuota yhtä kysymystä: mitä tästä nyt tulee? Pitääkö\nminun seurata Elisabethin esimerkkiä ja mennä järveen, vai pyydänkö\nMeinertiltä myrkkyä? Vai heittäydynkö junan alle ja annan sen rusentaa\nitseni kuoliaaksi? Että minun kaikissa tapauksissa täytyy elävien\nilmoilta poistua, se päätös on mielessäni varma kuin amen kirkossa.\n\nJäin koko illaksi sinne ylös enkä tahtonut ensinkään mennä alas, mutta\njonkun ajan kuluttua tuli isä oven taa ja pyysi minua avaamaan ja hänen\näänensä tuntui niin kummallisen vapisevalta ja itkuiselta, että minä\npian hiivin ovelle ja avasin sen. Kuumeesta hehkuvilla silmilläni näin\nisän menneen kovin kurjan ja kuihtuneen näköiseksi, ja yhtäkkiä huomaan\nmakaavani hänen sylissään ja itken ja hän itkee myös ja suutelee minua,\nemmekä kumpikaan voineet itkultamme sanaakaan lausua.\n\n»Lapsi, lapsi! Minun armas, pikkunen tyttö rukkani! Sano minulle\nvaan, puhuiko tuo vaimo totta? Onko se Meinert?» sai isä viimein\nvaivalla kysytyksi. Minä nyökkäsin. Isä ähkyi tuskissaan. »Oi jumala,\noi jumala», hoki hän kerran toisensa jälkeen. Ja sitten taas: »Lupaa\nminulle vain, ettet tee mitään tuhmuutta, pikku raukkani. Minä puhun\nMeinertin kanssa, kyllä kaikki vielä korjaantuu.» Minun täytyi kädestä\npitäen luvata hänelle, etten tekisi mitään pahaa itselleni. Itse pyysin\nhäneltä, että saisin seuraavan päivän olla rauhassa itsekseni ja että\nruoka tuotaisiin minulle omaan huoneeseeni. Isä suostui kaikkeen.\n\nMyöhemmin tuli Meinert. Hän oli aivan raivoissaan. »Olisit heti sanonut\nminulle, miten asiat ovat, niin ei tämä olisi päässyt näin pitkälle»,\nhän huusi, »minä olisin antanut sinulle muutamia tippoja, ja kaikki\nolisi kunnossa. Nyt tästä tuli kaunis juttu. Isäsi uikuttaa kuin vanha\nakka, äitipuolesi on pannut ulinallaan koko talon ylösalaisin, ja\nhuomenna tämän tietää koko kaupunki. Frieda Gotteball tietysti istuu\nalhaalla arkihuoneessa ja on ottanut selon juurta jaksain koko jutusta.»\n\nFrieda täti! Tämä ajatus vei minulta viimeisetkin voimat. Näin tuon\nvanhan naisen ankarain, läpitunkevain silmäin katselevan itseäni\nja sydämeni jäykistyi pelosta, häpeästä ja kauhusta. »Anna minulle\nmyrkkyä», sanoin Meinertille. Hän naurahti kuivasti. »Myrkkyä! Sitäkö\ntämä vielä puuttuisi! Minulla ei ole nyt muuta keinoa kuin naida sinut.\nJos isäsi ottaa minut osakkaaksi liikkeeseen, olkoon menneeksi, muuten\nkiitän kunniasta». Hän kiiruhti ulos ja minä jäin makaamaan. Kauhun\nväreet karsivat ruumistani. Ajattelin että minun täytyy mennä naimisiin\nMeinertin kanssa, ja silloin yhtäkkiä, ikäänkuin se olisi minuun\njostain ulkoa tullut, oli mielessäni varmana ja lujana päätös: ennemmin\nkuolen. Vaikka veteen tai junan pyörien alle ennen kuin Meinertin\nvaimoksi. Minä en voi, en voi, en, en — — —\n\nEn osaa selittää, miten tämä on oikein tapahtunut, mutta se on niin,\nettä minun tunteeni ovat yhtäkkiä kokonaan muuttuneet. Nyt minä sen\nvarmaan tiedän: minä vihaan Meinertiä. Hän on roisto. Kun ajattelenkin\nhäntä, tuntuu kuin jokin iljettävä mato ryömisi pitkin ruumistani. Kun\najattelen sitä mahdollisuutta, että tulisin olemaan koko elinaikani\nsidottuna tähän mieheen, että olisin tuomittu ainaiseksi, kuolemaan\nasti kuulumaan hänelle, silloin mustuu maailma silmissäni. Minä en\ntahdo, en, en — — —\n\n       *       *       *       *       *\n\nFrieda täti ei tietenkään voinut pitää salaisuutta omassa hallussaan,\nja kaksi päivää tuon kauhean tapauksen jälkeen, joka yllätti minut\nkuin varas yöllä, tuli hän meille mukanaan muita sukulaisia, nimittäin\neno Pohns ja täti Frauke, eno Dirk Thomsen ja täti Trine. Ja kaikki\nistuivat vierashuoneessa ja pitivät perheneuvottelua siitä, miten minun\nsuhteeni nyt oli meneteltävä... Aivan samoin kuin ennen, silloin kun\nminut T—hen lähetettiin.\n\nMinä olin ylhäällä omassa huoneessani, mutta siinä kykkiessäni ikkunan\nvieressä pisti yhtäkkiä päähäni, että pitäisi mennä alas kuuntelemaan,\nmitä ne siellä päättävät. Hiivin hiljaa portaita alas ja pujahdin\narkihuoneeseen, jonne voin avonaisesta tirkistysreijästä kuulla kaikki\nmitä vierashuoneessa puhuttiin. Joskus työnsin verhoa hiukan syrjään,\nja silloin en ainoastaan kuullut, vaan näinkin kaikki mitä siellä\nkokouksessa tehtiin.\n\nHe näyttivät olevan kaikki hyvin kiihottuneita ja kiivaasti\nsiellä puhuttiin. Frieda täti ei ollut ennättänyt edes riisuutua,\npäällysvaatteissa ja hattu päässä hän istui pöydän ääressä, riutuneen\nnäköisenä ja kasvot tummanpunaisina. Kuulin heidän puhuvan siitä,\nettä minun pitäisi mennä Meinertin kanssa naimisiin. Isä sanoi, että\nMeinertistä tulisi hänen liikekumppaninsa ja asia järjestyisi sillä\ntavalla aivan itsestään, ja rakkaiden sukulaisten ei tarvitseisi\nturhanpäiten semmoista melua nostaa. Kihlaus julaistaisiin heti ensi\npäivinä. Mutta silloin Lene päästi aika porun ja valitti surkealla\näänellä, että nyt hänen lapsensa jäisivät aivan osattomiksi, hänelle\nitsellekään ei jäisi mitään, vaan saisi mennä uudestaan palvelukseen\nja laittaa lapsensa vaivaistaloon, jos isä sattuisi kuolemaan. Isä\nkäski hänen pitää suunsa kiinni ja eno Dirk ja Pohns vakuuttivat,\nettä ei ole mitään muuta keinoa tästä pulasta pääsemiseksi; tosin se\noli kauhea häpeä koko suvulle, mutta ei tämä ollut ensimäinen eikä\nviimeinenkään kerta, kun tämmöistä tapahtui. Kesken kaikkea syöksähti\nFrieda tädin ääni esiin kuin jääkylmä vesisuihku. »Luuletteko sitten,\nettä Thymi huolii Meinertistä?» Kaksi sekuntia oltiin huoneessa aivan\nhiljaa, sitten syntyi yleinen äänten hälinä, kaikki huusivat että\nmuusta ei voinut olla puhettakaan, että minun oli pakko tehdä se, ja\nyli kaikkein muiden kaikui Lenen ääni: »Sepä olisi kaunista, jos hän\nvielä panisi vastaan, sittenkun on kerran — — Saa kiittää onneansa,\nkun pääsee naidun vaimon kirjoihin — —.» Samassa oli yleinen riita\nkäynnissä. Se oli alkanut niin äkkiä, etten huomannutkaan ennenkun se\noli täydessä vauhdissa. Frieda tädin ääni kuului ensin kovinna: »Enpä\ntosiaankaan tiedä, onko oikein tehty jättää lapsiparka noin vaan tuon\nMeinert lurjuksen haltuun. Sietää vielä ajatella, kumpi onnettomuus on\nvaikeampi kantaa, häpeätahra nimessä vai koko elinajan kestävä onneton\navioliitto...»\n\n»Sinä olet järjiltäsi, Frieda,» huusi Frauke täti kiihtyneenä, »ei kai\nhän voi jäädä tähän entisellä tavalla elämään. Kun on kerran laittanut\nitsensä semmoiseen asemaan, niin tyytyköön myös seurauksiin. Koska hän\non Meinertin kanssa pitänyt peliään, ottakoon myös hänet miehekseen.»\n\n»Se on myöskin minun mielipiteeni», sanoi isä, »naimisella tästä\npulasta paraiten päästään.»\n\n»Semmoisen miehen kanssa!» huusi Frieda täti, »semmoisen roiston,\njoka käyttää hyväkseen alaikäisen lapsen yksinkertaisuutta ja\ntietämättömyyttä tehdäkseen hänet onnettomaksi... Ja että sinä hänen\nisänään et käsitä, mihin turmioon sinä tämän naimiskaupan kautta\nlapsesi syökset Oletko sinä isä? Kurja roisto sinä olet, aivan\nsamanlainen kuin tuo kumppanisi. Niin, semmoinen sinä olet,» hän huusi\nja iski nyrkkinsä pöytään, »sinäkö muka olisit mies kasvattamaan lasta,\nvieläpä tyttöä! Sinä — sinä! Enkö minä ole sitä aina sanonut ja sinulta\nmelkein polvillani rukoillut, että tyttö olisi ripille päästyään\nlähetetty pois kotoa johonkin kasvatuslaitokseen? Sinun on syy. Sinua\nme tässä istumme tuomitsemassa emmekä tuota onnetonta, vieteltyä\nlapsiraukkaa, ettäs sen tiedät!\n\n»Minua?» huudahti isä. »Minä olen rakastanut lastani enemmän kuin\nmitään muuta maailmassa, Frieda. Minua et voi mistään syyttää.»\n\n»Syytänpä sittenkin. Sinä olet häntä rakastanut, sanot. Mutta minä\nkysyn, onko se oikeaa rakkautta, että tekee lapselleen kaikessa\nmieliksi ja sanoo niin ja amen kaikkeen, mitä se tyhmyydessään vaan\nkeksii ja panee toimeen? Tämä talo ei ole mikään sopiva olinpaikka\nkasvavalle tytölle. Apteekki on jo kauan ollut huonossa maineessa. Tämä\nei ole ollut kunniallinen talo sitten sinun ensimäisen vaimoparkasi\nkuoleman eikä täällä ole sen jälkeen ollut mitään oikeaa perhe-elämää.\nPorttola tämä on, huorapesä — niin — niin — — semmoinen tämä on...\nAinoa kunniallinen henkilö, joka täällä on näinä vuosina emännöinyt,\noli tuo tyttö poloinen, joka myöskin on sinun omallatunnollasi — sinä\nnaisten raiskaaja, sinä — —»\n\n»Ainoa?» kiljui Lene. »Enkö sitten _minä_ ehkä ole kunniallinen\nihminen, vai olenko minäkin tuommoinen — —?»\n\n»En minä voi sinua muuksikaan kutsua», huusi Frieda täti vastaan.\n\nKuin ammuttu nuoli lensi Lene tuoliltaan suoraan Frieda tädin kimppuun,\ntarttui molemmin käsin hänen päähänsä ja huusi niin paljon kuin jaksoi:\n»Olenko minä semmoinen? Sinä kyttyräselkä marakatti! Peruutatko sanasi\nja pyydätkö anteeksi, taikka minä väännän sinun lampaannaamasi nurin,\nettet sitä enää milloinkaan saa kohdalleen...»\n\nFrieda täti ei ollut hidas liikkeissään hänkään, vaan iski paikalla\nkyntensä Lenen kasvoihin, niin että tältä pääsi poru, ja silloin\nhyppäsivät kaikki paikoiltaan, mikä milläkin äänellä huutaen, eno Pohns\nsieppasi paksun kävelykeppinsä, joka hänellä on aina polviensa välissä,\nja rupesi sillä huitomaan yli pöydän tappelevia naisia kohti, joita\nhän tietysti ei tavannut, mutta osui sen sijaan kattolamppuun, jonka\nkupu ja lasi tulivat tuhansina sirpaleina helisten lattiaan. Silloin\nnaiset irtautuivat toisistaan, ja Frieda täti rupesi silittelemään\ntakkuun mennyttä tukkaansa ja Lene juoksi ulos, luultavasti huuhtomaan\nsilmiään, joita Frieda täti oli ehkä liian kovakouraisesti pidellyt.\nHeti sen jälkeen tuli Meinert sisään. En voinut heti kuulla, mitä hänen\nkanssaan neuvoteltiin, kun naiset yhä puhuivat niin kiihkeästi, että\nmuiden ääniä oli vaikea kuulla. Luulen heidän puhuneen siitä, että\nMeinert tulisi apteekin osakkaaksi, ja kun sekä eno Pohnsilla että\neno Dirkillä on siihen suuria kiinnityksiä, täytyy ensin kysyä heidän\nmieltänsä asiasta. Näytti siltä kuin he eivät olisi oikein mielellään\nsuostuneet, ja Frieda täti vaati että ensin pitäisi kysyä minulta,\ntahtoisinko minä ottaa Meinertiä miehekseni.\n\nTyönsin silloin verhoa aukon edestä hiukkasen syrjään ja näin suoraan\nedessäni Meinertin kalpean, ivallisen naaman, eikä milloinkaan se ollut\nnäyttänyt minusta niin iljettävän vastenmieliseltä kuin sillä hetkellä.\n\n»Niin, arvoisat herrat», sanoi hän ja hieroi laihoja, luisevia käsiään.\n»Jos asiat ovat sillä tavalla, niin annetaan kaiken jäädä entiselleen.\nEi kenenkään pidä luulla, että minulla tässä jutussa on mitään\npyydettävää. Päinvastoin. Minä en kiellä mitään. Minulla on ollut\npieni seikkailu Thymianin kanssa. Hyvä. Seuraukset tulevat näkyviin.\nBon. Koska hän on minun isäntäni ja paraan ystäväni tytär, olen valmis\ntekemään velvollisuuteni ja naimaan hänet. Tahdon olla gentleman.\nMuuten — jos en olisi semmoinen, jos tahtoisin olla pikkumainen, olisi\nminulla kylliksi syytä peräytymiseen. Thymian on aika rakkari — — siinä\ntytössä on temperamenttia. Hän on pitänyt peliään myöskin nuoren kreivi\nOsdorffin kanssa... Kuka silloin voi todistaa, että juuri minä — —?»\n\nKoetin tukkia korviani, etten kuulisi enempää. Polveni vapisivat.\nMaailma musteni silmissäni. Heti kun vähän toinnuin, riensin\nhuoneeseeni, otin hattuni ja juoksin ulos, tietämättä minne oikeastaan\naioin. Eteenpäin vaan, pois kotoa, minne jalat veivät. Ja ne veivät\nminut suoraan sululle. Menin samaa tietä, jota Elisabeth oli minun\nedelläni kulkenut. Mutta kun olin päässyt perille ja kumartuen\nkaidepuun yli katsoin alas mustaan, kuohuvaan veteen, valtasi minut\nkauhea pelko. Tartuin lujasti kaiteiden ylimpään orteen ja yritin\nheilauttaa itseni yli, mutta jalkani olivat kuin maahan kiinni\nkasvaneet. Seisoin siinä vaan yhä ja tuijotin alas veteen ja toivoin\nmakaavani syvällä sen alla, mutta toiselta puolen pelkäsin kuitenkin\nkauheasti kuolemaa, joka siellä alhaalla vaani minua. »Hampaat yhteen\nvaan ja silmät kiinni», kuulin Elisabethin sanovan, ja samassa tuli\nmieleeni, että minä olin viime aikoina saanut käydä läpi samain\nkoettelemusten kuin hänkin ennen kuolemaansa; samanlainen selittämätön\ntuska oli meitä kumpaakin ahdistanut ja sama aavistus tuntemattomasta\nvaarasta, joka jossain väijyy uhriansa.\n\n»Mene, tee se pian!» lausui ääni sisässäni, »älä ole niin kurjan\npelkuri.» Ja minä koetin taas pakottaa itseäni hyppäämään alas, ja\ntaas piti jokin salaperäinen voima jalkani kiinni maassa ja tuskastani\nhuolimatta tunsin väkevän elämänhalun virtaavan kuumana suonissani ja\nvoittavan kaikki kuoleman ajatukset.\n\nTilani oli epätoivoinen, aivoissani ajatukset riehuivat ristiin rastiin\nkuin hurjistuneet, raivoisa tuska poltti kaikkia jäseniäni. Minulla\noli vaan yksi toivo: että menisin tajuttomaksi enkä milloinkaan siitä\ntilasta heräisi.\n\nMiten kauan siinä lienen seisonut, en tiedä. Yhtäkkiä kuulin jonkun\nmainitsevan nimeäni, käännyin ympäri ja näin edessäni Frieda tädin\nkalpeat, surulliset kasvot, jotka katsoivat minuun kyyneleisillä\nsilmillään. Ne näyttivät merkillisesti muuttuneilta, ikäänkuin kaikki\nkovuus ja terävyys olisi niistä sulanut pois.\n\n»Thymian, tule lapsi parkani», hän lausui, »tule minun kotiini!»\n\nHän otti minun käteni kainaloonsa ja minä seurasin häntä kuin unessa,\nantaen vastustamatta hänen viedä itseäni minne tahtoi. En milloinkaan\nennen ollut kuullut hänen puhelevan sillä tavalla kuin silloin. En\nole koskaan aavistanut, että hänen äänessään voisi olla semmoinen\nlämmin, sydämellinen sointu. Aina olin kuullut hänen vaan riitelevän ja\nhaukkuvan, ja nyt, kun minä olin niin paljon rikkonut ja kävelin kuin\nvaivainen syntinen hänen vieressään, kuulin hänen suustaan ainoastaan\nlempeitä, helliä ja lohduttavia sanoja. Minusta tuntui sillä hetkellä,\nkuin olisi minulla ollut paljon anteeksi pyydettävää tältä omituiselta\nvanhukselta, kuin olisin siihen saakka lapsellisessa tyhmyydessäni\nollut sokea, kun en ollut nähnyt, miten uskollinen, hyvä sydän hänellä\noli karkean ja epämiellyttävän ulkokuoren alla.\n\nHänen pienessä arkihuoneessaan oli pimeä, kun me tulimme sisään. Minä\nistuin sohvaan, laskin käsivarteni pöydälle ja painoin pääni niiden\nvaraan, ja täti silitti kädellään hiljaa hiuksiani taas puhutellen\nminua hellästi: »Lapsi parka! Voi sinua onnetonta tyttö rukkaa! Mitä ne\novat sinusta tehneet...»\n\n»Minä olen niin pahasti tehnyt, täti», minä sanoin, »että olisi paras,\njos saisin kuolla.»\n\n»Ei niin, Thymian», sanoi hän vakavasti. »Kuolleet eivät voi enää\nmitään tehdä, ja sinulla on paljon tehtävää, jos tahdot sovittaa\nrikoksesi. Sinulla on edessäsi ankara työ, mutta sinun pitää näyttää,\nettä sinusta kaikesta huolimatta tulee vielä kelpo tyttö.»\n\n»Mutta minä en rupee Meinertin vaimoksi», huusin itkien, »ennen menen\njärveen.» Täti nyökkäsi myöntyväisesti. »Sitä minä juuri ajattelin,\nenkä minä voi sinua siitä moittia. Ole rauhassa, kultaseni. Minä puhun\nisän kanssa. Koetetaan katsoa, miten tässä olisi paras menetellä.»\n\nHän puhui minulle vielä pitkän aikaa. Minä en kaikkia hänen sanojaan\nenää muista, sen vaan muistan, että hänen puheensa oli lempeää,\nystävällistä, ei yhtäkään kiivasta eikä moittivaa sanaa, ei mitään\npurevia viittauksia. Lopuksi hän kertoi minulle kauniista rouva Claire\nGotteballista, kantaäidistäni, jonka isän isoisä oli tuonut köyhänä\ntyttönä mukanaan Parisista. Kun olivat olleet neljä vuotta naimisissa,\noli hän jättänyt miehensä ja kaksi lastansa ja karannut erään kauppiaan\nkeralla Indiaan, ja sen koommin ei hänestä ollut kuulunut mitään. Hänen\nnimensä on pyyhitty pois Gotteballin perheen historiasta, mutta joku\npisara tuon kevytmielisen ranskalaisen ilotytön verta oli kuitenkin\nperiytynyt hänen jälkeläisiinsä, ja sen vaikutus tuli yhä vielä\nnäkyviin, se oli kuin kirous, joka painoi koko sukua.\n\n»Isäin pahat teot kostetaan lapsille hamaan kolmanteen ja neljänteen\npolveen», mutisi Frieda täti itsekseen, »se on totta... niin se on...»\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyöhemmin tuli isä. Hän oli masentunut ja alakuloinen. Koti oli\nmuuttunut hänellekin helvetiksi. Lene parkui kuin hengenhädässä, ja\nMeinert oli ivallinen ja pureva.\n\nIsä ja Frieda täti neuvottelivat puoliääneen keskenään. Minä nukahdin\nheidän keskustelunsa aikana sohvalle.\n\nHerättyäni sain kuulla, mitä he olivat päättäneet. Minut lähetetään\nHamburgiin. Isä tulee minua saattamaan ja me lähdemme aivan näinä\npäivinä. Minä jään asumaan sinne erään rouvan luo, kunnes kaikki on\nohi, ja sitten laitetaan minut täyshoitoon johonkin perheeseen jumala\nties minne.\n\nKaikki on minusta aivan yhdentekevää. Olen kirjottanut Osdorffille.\nTahtoisin niin mielelläni puhella hänen kanssaan ennen lähtöäni. Parin\nkuukauden kuluttua lähtee hän myöskin täältä pois.\n\nMinä en voi sanoin kertoa, miten kurjalta elämäni tuntuu. Olen yhä\nvielä Frieda tädin luona. Tavarani on tuotu kaikki tänne. Kotiin en\nmene enää. Pelkään että voisin tavata siellä Meinertin.\n\nMinä vihaan häntä niin äärettömästi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt olen ollut jo viisi viikkoa Hamburgissa. Rouva Rammigen on sen\nkätilön nimi, jonka luona minä asun. Hänellä on yksin hallussaan pieni\ntalo ja puutarha Eimsbüttler Chausseen varrella. Paitsi minua on täällä\ntoinenkin nainen, joka odottaa jo ensi kuussa synnytystään. Hän on\nsanonut nimensä olevan rouva Liesmann. Mutta minä en usko, että hän\non naimisissa, sillä ei suinkaan hän silloin tässä paikassa olisi.\nHän on kotoisin Hannoverista. Kaunis nainen, tukka kullankarvainen ja\nhipiä hieno ja valkea kuin maito, ainoastaan siellä täällä joku tuskin\nhuomattava tummempi pisama. Me käymme usein yhdessä kävelemässä ja\nmolemmilla meillä on yhtä ikävä.\n\nMitä ihmettä sitä pitäisi tehdä, että saisi kaikki nämä pitkät päivät\nkulumaan!\n\n»Rouva» Liesmann on iältään kaksikymmentäneljä vuotta. Hyvänen aika,\nmiten se ihminen käy aina hienosti puettuna! Jospa minäkin saisin olla\nniin koreana! Hohtokivisormuksiakin hänellä on niin paljon, että niitä\nriittää useampia jok'ainoaan sormeen.\n\nÄskettäin kävi täällä eräs herra hänellä vieraana. Hänen »miehensä»,\nsanoi hän itse. Se ei tietystikään ole totta. Vieras oli unohtanut\ntänne nenäliinan, jonka minä satuin löytämään, ja siinä oli\nnimikirjaimet V. v. V. Pitäisi kai rouva Liesmannin miehen nimi olla\nmyöskin Liesmann. Heidän välinsä näyttivät olevan hyvin hellät. Eräänä\niltana he ottivat minut mukaansa teatteriin ja näytännön jälkeen\nmenimme syömään Ehmken ravintolaan. Olihan se kohteliaasti tehty\nheiltä, mutta minä en voinut auttaa sitä, että tunsin olevani liikaa\nnoiden kahden seurassa, jotka koko ajan hyväilivät ja suutelivat\ntoisiaan, vähintäkään välittämättä minun läsnäolostani. Herra teki\nmyöskin muutamia huomautuksia ja viittauksia, jotka olivat minusta\nhyvin sopimattomia ja suorastaan minua loukkaavia. Sen herra V. v.\nV., alias Liesmann, huomasi itsekin sangen hyvin, sillä hän taputti\nminua poskelle ja virkkoi nauraen: »Älkää pahaksi panko, lapsukainen.\nKaikki tuo on inhimillistä. Se on sittenkin hauskaa, — — tuommoinen\nvapaa kulkurielämä.» En tiennyt, mitä siihen olisin osannut sanoa. Kun\nsitten myöhemmin tulimme kotiin, tuo rakastava pari käsi kädessä ja\nminä heidän vieressään, tunsin itseni entistä enemmin yksinäiseksi ja\nhyljätyksi. Kun ajattelen asemaani, huomaan siinä jotain erikoista,\njoka vasta oikein tekee elämäni synkäksi ja toivottomaksi. Minä\ntiedänkin, mikä se on. Se on se, että minulla ei ole mitään toveria\nkärsimässä kerallani, ei ketään, jonka tähden minä kärsisin. Jospa vaan\nvoisin sanoa, että olen jotakuta miestä äärettömästi rakastanut ja\nrakkaudesta hänelle antautunut ja että minä nyt saan sentähden kärsiä,\nniin tämä kaikki ei tuntuisi niin kauhean vaikealta. Mutta nyt... Monta\nkertaa on minusta kuin kaikki olisikin vaan pelkkää mielikuvitusta,\nkuin en minä olisikkaan — — — hyvä jumala! — —\n\nRouva Rammigen on kelpo ihminen, mutta hän on hyvin vähän kotona.\n»Rouva» Liesmann on tänään mennyt St. Pauliin ompelijaansa tapaamaan,\nmutta minä jäin kotiin, kun tunsin olevani kovin väsynyt. Yksin\nollessani otin päiväkirjani esille ja olen nyt tämän kirjottanut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRouva Liesmann on sittenkin hänen todellinen nimensä. Me olemme tehneet\nlähempää tuttavuutta, heittäneet pois teitittelemisen ja kutsumme\ntoisiamme Thymianiksi ja Konniksi (hänen etunimensä on nimittäin\nKonstanze). Konni on kertonut minulle kaikki elämänvaiheensa. Hän\non elänyt lapsuutensa ajan Hannoverissa siellä pesijättärenä olevan\nisoäitinsä luona ja on seitsentoistavuotiaana naitettu leskimiehelle,\njolla oli ennestään kolme lasta. Kolme kuukautta hän oli kestänyt\navioelämää miehensä kanssa, mutta sitten hän karkasi. Sen jälkeen\non hänellä ollut paljon rakastajia ja on hän ollut jonkun aikaa\nteatterissakin. Herra V. v. V. eli koko nimeltään Viktor von Vohsen,\nhänen nykyinen ystävänsä, on rikas tehtailija ja pitää täydellisesti\nhuolta hänestä. Konni on mahdottomasti iloinen siitä että saa lapsen,\nsillä hän sanoo sen kiinnittävän rakastajan lujemmin häneen. Ei niihin\nmiehiin muuten ole luottamista, hän sanoo. Minä kysyin häneltä, tokko\nhän rakasti paljon tuota miestä. Hän naurahti vaan ja arveli, että\nsehän nyt ei ole niin tärkeää. (Herra V. on kaikkea muuta kuin kaunis!)\nKun on rakastellut niin paljon kuin hän, on saanut jo tarpeekseen siitä\nlystistä, pääasia on toimeentulon turvaaminen. Kauneuteen ei hän pane\nmitään arvoa, ainoastaan hienoon käytökseen. Hieno tulee miehen olla\naina, kadulla, kotona, sängyssä. Ja älyä pitää hänellä olla. Kaikki muu\non pötyä. Tätä kuullessani tulin ehdottomasti ajatelleeksi Osdorffin\nmoitteettomia saappaita ja hyvin hoidettuja käsiä. Minä luulen että\nKonni Liesmann on oikeassa.\n\nMinusta ei vielä huomaa mitään. Huvittavaa on nähdä, miten kaikki\nmiehet minua töllistelevät. En minä siellä kotona semmoista huomannut.\nAina kun Konnin kanssa puolenpäivän aikaan olemme kävelyllä, kulkee\nniitä muutamia meidän perässämme. Joskus on meitä jo puhuteltukin.\nKonni sanoo, että minä olen erinomaisen kaunis ja jos vaan olen\njärkevä, voin vielä kohdata ties minkälaisen onnen. Olemme luvanneet\nkirjottaa usein toisillemme. Eihän sitä tiedä, mitä hyötyä meillä vielä\nvoi olla toisistamme, sanoo Konni.\n\nOsdorffilta sain äskettäin kirjeen. Hän on lähellä Hamburgia kreivi\nSch——n maatilalla ja aikoo pian käydä minua tervehtimässä, josta\nsuuresti iloitsen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNeljä päivää sitten sai Konni Liesmann pienen pojan. 11 aikaan illalla\nalkoi hän valittaa ja sitä kesti sitten koko yön, kunnes kello 8\naamulla lapsi tuli. Minä en ummistanut silmiäni koko yönä, sillä meidän\nhuoneemme ovat seinäkkäin ja minä kuulin hänen jokaisen tuskanhuutonsa.\nEn ollut luullut sen olevan niin vaikeaa, mutta nyt olen alkanut\nkauheasti pelätä, kun oma aikani lähestyy.\n\nJospa kaikki olisi pian ohi!\n\nYhä uudestaan ja uudestaan minun täytyy tuota pienokaista katsella.\nSe on niin hassun näköinen. En voi sanoa, että se minua erikoisesti\nmiellyttää, vaikka onkin kovin koreasti puettu. Minä en sitä vaan\nsuutelisi, mutta Konni suutelee sitä alinomaa. Eilen tuli herra V. v.\nV. Hän toi Konnille suuren hohtokivillä koristetun kultasoljen, jota\ntämä oli jo kauan toivonut itsellensä. Konni torui häntä, että hän ei\nmuka osannut kyllin hellästi pidellä lasta, ja siinä tilaisuudessa\nsain kuulla, että herra V. v. V. on naimisissa ja kolmen lapsen\nisä. Merkillistä! Enpä olisi Konnina ruvennut naineen miehen kanssa\nyhteyttä pitämään. Yleensä vaikuttaa minuun vastenmielisesti Konnissa\nse, että hän alituiseen puhuu vaan rahasta ja lahjoista ja omasta\ntoimeentulostaan.\n\nTätä kirjottaissani on ovi Konnin kamariin auki. Hän huutaa minulle,\nmitä minä kirjotan. Minä vastaan: päiväkirjaani. Silloin hän laskee\nhelakan naurun ja tahtoo välttämättä saada lukea sen. Tietysti ei\ntule milloinkaan kysymykseen. Hän nauraa yhä. Kaikki tuskat ovat\nunohtuneet. »Jos minä olisin kirjottanut päiväkirjan — —» hän nauraa\nihan katketakseen, »siinä olisi jotain luettavaa, Thymian. Siinä olisi\nyhtä jos toistakin, sen saat uskoa — —!»\n\n       *       *       *       *       *\n\nEilen läksi Konni pois lapsineen. Rouva Rammigen oli hankkinut\nimettäjän, joka myös lähti hänen matkassaan. Nyt vasta tuntuu\noikein yksinäiseltä ja ikävältä, kun tuo ainoakin toveri on poissa.\nKonnista oli minulle paljon hauskuutta, hän oli aina niin iloinen ja\npuhelias. Hän on kutsunut minua käymään luonaan Hannoverissa, mutta\nsiitä matkasta ei kai tule mitään. Viime sunnuntaina kävi herra v.\nVohsen täällä ja lahjotti minulle kultaisen rintaneulan muistoksi\n»vaimostaan» (ikäänkuin en minä tietäisi kaikkea) ja kiitollisuuden\nosotteeksi siitä, että olin ollut hänelle hyvänä seurana. Se on hyvin\nkaunis kapine, tehty himmeästä kullasta ja koristeena turkooseista\nmuodostettuja lemmikkikukkia. Lapseen minä rupesin vähitellen\nenemmän mieltymään ja olin pari kertaa apuna sitä kapaloitaessa ja\nkylvetettäessä.\n\nOsdorff oli täällä myöskin viime viikolla. Minusta oli hyvin hauska\ntavata häntä. Minä olen todellakin kiintynyt häneen, vaikka en voikkaan\nhäntä ottaa vakavalta kannalta, en miehenä enkä ihmisenä. Kuuluu vähän\ntörkeältä, jos sanon pitäväni hänestä niinkuin pidetään koirasta,\njohon ollaan totuttu, mutta siltä minusta tuntuu. Ja sitten voi hänen\nseurassaan hyvin näyttäytyä; sillä jollei ota lukuun hänen tyhmää\nnaamaansa, hän on erinomaisen hienon näköinen. Konni tosin ravisti\npäätänsä, kun esitin Osdorffin hänelle ystävänäni, ja myöhemmin hän\nsanoi, että hän minun sijassani lopettaisi seurustelun semmoisen miehen\nkanssa. Hänen kaltaisensa ihminen on kuin kammitsa jaloissa, hän sanoi,\nsemmoisen kanssa ei milloinkaan voi päästä korkealle. No, Konni ei\ntunne meidän välejämme. Osdorff raukka ei suinkaan kykenisi estämään\nminua »korkealle pääsemästä», jos niiksi tulisi. Maatilalla olo ei\nhäntä ensinkään miellytä, siellä kun täytyy nousta aikaisin ylös, olla\nmukana ulkotöissä ja sitä paitsi vielä konttorissa työskennellä. Ja\ntyöntekijäksi Osdorff ystäväni on nyt kerta kaikkiaan mahdoton. Kauan\nei hän voi kestää semmoista elämää, hän sanoo. Häntä kaduttaa, kun ei\nole heti alusta pitäen valinnut diplomaatin uraa. Oi voi!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSynkkiä päiviä, synkkiä viikkoja ja kuukausia. Joulu oli kerrassaan\nkauhea, vaikka isä antoi minulle paljon lahjoja ja Frieda täti kirjotti\npitkän, hellän kirjeen. Konni Liesmann lähetti suuren marsipanitortun\nja korillisen pikkulapsen vaatteita, kaikki ruusunpunaista silkkiä.\nHän on todellakin erinomaisen kohtelias. Ensin minua suuresti huvitti\nkatsella kaikkia noita hienoja pikku tavaroita, ne olivat minusta aivan\nkuin nukenvaatteita. Mutta sitten tuli yhtäkkiä mieleeni, että nuo\npienet nutut ja paidat ja myssyt olivatkin elävää lasta varten ja että\ntämä lapsi olisi minun. Se on omituista, minä en vieläkään voi oikein\nkäsittää, että tämä kaikki on totta. Purskahdin itkuun ja kastelin nuo\nhienot lahjani kyyneleilläni. — Olen kovin onneton.— —\n\nUudenvuoden aattona olin aivan yksin kotona. Rouva Rammigen oli mennyt\nkylään tuttavainsa luo. Palvelustyttö itki, kun täytyi minun tähteni\njäädä kotiin. Sanoin silloin, että hän kyllä minun puolestani saisi\nmennä, minä olisin mielelläni yksinkin kotona. Sitä en tarvinnut\nkahta kertaa sanoa. Mutta se oli kuitenkin pelottavaa tuo yksinäisyys\nja hiljaisuus vuoden viimeisenä yönä. Minä kävelin huoneessani\nedestakaisin, ja viime vuoden tapahtumat kulkivat silmieni ohi\nkuin aaveet. Taas näin Elisabethin makaavan nurmikolla kuolleena,\nvääristynein kasvoin. Ja taas tuli mieleeni rakas äitini, jonka\noli ollut niin vaikea kuolla, kun täytyi jättää minut turvattomana\nmaailmaan. Nyt minä ymmärsin, mikä huoli se oli, joka häntä silloin\npainoi. Luultavasti hänen kuoleva katseensa näki silloin kauas\ntulevaisuuteen ja hän aavisti kaikki mitä oli tapahtuva. Mutta olihan\nsekä äiti että pastori rukoilleet minun puolestani, miksi ei hyvä\nJumala ole kuullut heidän hurskaita rukouksiaan ja sallinut toisin\ntapahtua? Minä en usko enää Jumalaan. —\n\nParasta minulle kai olisi, jos saisin kuolla lapsivuoteeseen. En minä\nsitä kuitenkaan toivo. Minä pelkään kuolemaa, on hirvittävää vaipua\nikuiseen yöhön ja ikuiseen tyhjyyteen.\n\nMinä tahtoisin mielelläni elää ja olla onnellinen. Tokkohan maailmassa\non enää mitään onnea minua varten? Luulenpa kuitenkin että on. Olenhan\nminä nuori ja kaunis. Maailma on suuri ja elämä on pitkä. Pitää olla\nvain luja _tahto_. Monasti olen miettinyt, miltä se onni oikeastaan\nmahtaa näyttää. Kuvailen mielessäni, että se on kaunis, vahva mies,\njolla on pehmeät kädet, sointuva, taipuisa ääni ja viisaat, kirkkaat,\nlempeät silmät. Semmoisen miehen minä tahtoisin. Ja jonkun verran\nrahaa pitäisi myös olla, että voisin pukeutua kauniisti ja koristaa\nitseäni häntä varten. Jos tapaan sellaisen miehen, antaudun hänelle\n— arvelematta, vaatimatta virallista eläkekirjaa. Sillä avioliitto\nei minua yhtään houkuttele. Tuommoisen pakollisen yhdessä-elämisen\nluulisin olevan kauhean ikävää, henki- ja tunne-elämää kuolettavaa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nRakas päiväkirjani — uskollisin ystäväni ja lohduttajani näinä\ntuskan päivinä — — minulla olisi paljon sinulle uskottavaa, mutta\nnyt olen niin väsynyt, etten jaksa juuri mitään kirjottaa. Osdorff\non puhdistanut kreivi Sch—n maatilan tomut jaloistaan, koska tuo\n»kauhea työ» siellä oli tehnyt hänet kipeäksi, ainakin hänen oman\nväitteensä mukaan. Kuusi päivää hän vetelehti Hamburgissa, kun ei\nuskaltanut mennä kotiinsa ja pelkäsi holhoojaansa. Minä annoin\nhänelle kaikki rahani. Mies paralla ei ollut kukkarossaan enempää\nkuin kolme markkaa ja minulla oli vielä neljäkymmentäviisi. Niillä me\nsitten kerran kävimme syömässä Alsterpaviljongissa, jossa edeskäypä\nkutsui minua »armolliseksi rouvaksi» ja kaikki meitä suurella\nkunnioituksella kohtelivat. Osdorff näyttää todellakin ylhäiseltä,\nkaikesta tyhmyydestään huolimatta. Kun rahat olivat lopussa, niin hän\nlähti pois, se tahtoo sanoa: hän pyysi sähkösanomalla matkarahoja ja\nsilloin tuli joku, joka vei hänet takaisin Sch—n maatilalle, mutta\nkreivi oli sanonut, että menköön mokoma laiskuri ja vetelys niin kauas\nkuin tie piisaa, ja silloin hän lähti Berliniin. Viime viikolla hän\nkirjotti minulle, että hänen holhoojansa oli pannut hänet oppiin erään\ndiplomaatin luo, jossa hänen pitää tehdä konttoritöitä, jäljentää\nkirjeitä ja toimitella muita pikku tehtäviä, joihin ei mitään erityistä\nkykyä tarvita. »Rasittavaa, henkistä työtä», sanoo hän itse... No,\nmiksikä ei — Osdorffille!\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt on kaikki ohitse. Viisi viikkoa sitten lapsi syntyi. Minulla oli\nkovat tuskat, mutta nyt olen taas terve, vaikka hyvin kalpea ja laiha.\n\nSe on tyttö. Nimeksi pantiin kasteessa Erika Susanne. Nyt voin\nkäsittää, minkätähden Konni Liesmann niin piti lapsestaan, sillä minä\nrakastan omaani yhtä paljon ja tahtoisin mieluimmin pidellä sitä\nsylissäni koko päivän ja suudella sen supukkaista ruususuuta, sinisiä\nsilmiä ja pikkuruisia nyrkkejä.\n\nKymmenen päivää synnytyksen jälkeen tuli Frieda täti ja isä tänne ja\nviipyivät minun luonani kahdeksan päivää. Tällä ajalla teki rouva\nRammigen erään ehdotuksen, joka minusta tuntui peräti hassunkuriselta.\n\nSamana yönä nimittäin, jona pikku Erika syntyi, oli hän ollut eräässä\nrikkaassa perheessä apuna lapsen syntymisessä, mutta lapsi, joka\nmyöskin oli tyttö, oli jo seuraavana aamuna kuollut. Vanhemmat olivat\nsuruunsa menehtyä, he kun olivat olleet naimisissa jo kaksikymmentä\nvuotta saamatta lapsia, ja olivat sentähden suuresti iloinneet tämän\ntytön syntymästä. Silloin oli rouva Rammigen kertonut heille minusta\nja pikku Erikasta ja he olivat arvelleet, että ehkä minä suostuisin\nlahjottamaan taikka myymään lapseni heille. He ottaisivat sen itselleen\nja pitäisivät ja kasvattaisivat aivan omana lapsenaan.\n\nMinä nauroin rouva Rammigenille vasten silmiä ja sanoin, että omaa\npikku kultuani en möisi kelienkään, vaikka saisin huoneellisen rahaa,\nmutta isä ja Frieda täti olivat toista mieltä. Heistä se oli suuri onni\nniin lapselle kuin muillekin asianomaisille, että tarjoutui tuommoinen\ntilaisuus pienokaisen turvaamiseksi. Minä itkin ja huusin ja kerjäsin,\nmutta kukaan ei minua kuunnellut, asiasta sovittiin minun selkäni\ntakana konsuli Petersin kanssa — se on tuon perheen nimi — ja viisi\npäivää sen jälkeen lapsi vietiin pois.\n\nEronhetki oli katkera. Minä olin aivan suunniltani surusta... Oli aivan\nkuin kappale sydämestäni olisi irti reväisty. Heittäydyin pitkälleni\nlattiaan ja huusin epätoivossani. Isä koetti minua puhutella ja Frieda\ntäti otti taas ankaran muotonsa ja sanoi, että minun tulisi polvillani\nkiittää Jumalaa hänen armostaan eikä käyttäytyä kuin mieletön. Vanha\nherra Peters silitti hiuksiani ja lupasi silloin tällöin antaa minulle\ntietoa pikku Erikani voinnista. Oikeastaan ei heidän sitä tarvinnut\ntehdä, hän sanoi, kun isä oli kerran minun nimessäni luopunut kaikista\noikeuksista lapseen, mutta herra Peters lupasi kuitenkin. Lopuksi\nylenmääräinen mielenliikutus vei minulta voimat niin, että menin\ntainnoksiin, ja kun siitä taas toinnuin, oli lapseni poissa.\n\nMinun on mahdoton siihen mukaantua. Olen mielestäni tullut niin kovin\nköyhäksi. Ensimältä itkin yöt ja päivät. Nyt olen hiukan tyyntynyt.— —\n\nJa nyt minä tiedän, että minulla on päämäärä, johon on pyrittävä. Minun\ntäytyy päästä rikkaaksi voidakseni saada takaisin lapseni. Rahalla\nsaa aikaan mitä hyvänsä. Jos pääsen rikkaisiin naimisiin, niin sillä\nse on tehty. Kunhan olen rikas, niin saadaanpa nähdä, voivatko estää\nminua saamasta takaisin omaa lastani, jonka olen tuskalla ja kivulla\nmaailmaan tuottanut ja jonka tähden jo sitä ennen olin niin paljon\nsaanut kärsiä. — —\n\nToistaiseksi en nyt voi kumminkaan mitään tehdä.\n\nOvat määränneet minut pantavaksi täyshoitoon johonkin pappisperheeseen\nmaalle. Frieda täti on tuon paikan keksinyt. Hän tuntuu minusta taas\nyhtä vastenmieliseltä kuin ennenkin iankaikkisine varotuksineen ja\nparannussaarnoineen. Minä vaan en ole mikään katuvainen Magdalena.\nHyvänen aika, minä olen rikkonut ja saanut siitä kärsiä. Sillä pitäisi\nmielestäni se asia olla selvitetty. Olenpa iloinen, kun ovat taas\nmenneet pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnpä olisi osannut ennen unissanikaan aavistaa, että täti Pohnsin\nkonfirmatsionilahjasta kerran tulisi minun ainoa huvini ja iloni. Ja\nettä minä tätäkin iloa saan ainoastaan niin sanoakseni varkain nauttia.\n\nSeitsemään kuukauteen en ole nyt tehnyt yhtään muistiinpanoa. Seitsemän\nkuukautta olen ollut herra pastori Daubin ja hänen puolisonsa\nUlriken, o.s. von Schmidtin, kasvatus- ja parannuslaitoksessa\nG—ssä lähellä Lübeckiä. Pastorilaiset ovat velvollisuudentuntoista\nväkeä, se tunnustus heille täytyy antaa. He koettavat minua juuri\nvahvasti »parantaa», mutta tokko minä siitä myöskin todellisuudessa\ntulen paremmaksi, se on kokonaan toinen asia. Minusta tuntuu\npäinvastoin, kuin pappilan ilmakehä, joka päältäpäin katsoen sisältää\nvaan jumalanpelkoa ja siveyttä, olisi niin täynnä petollisuuden,\nteeskentelyn, ahneuden ja julmuuden baktereita, että niitä tulee vasten\ntahtoaankin hengittäneeksi sisäänsä ja saa tartunnan.\n\nTässä kerran selaillessani päiväkirjaani sattui silmiini se kohta,\njossa olin tehnyt tuon kauniin lupauksen käydä joka pyhä kirkossa ja\nelää kokonaan Jumalan sanan jälkeen. No niin. Mutta nyt! Jos joku\ntahtoisi saada toisen perinpohjin vihaamaan kaikkea uskontoa, tahtoisi\ntehdä kaikki kirkolliset asiat hänelle vastenmielisiksi ja saada\nhänet kammoamaan ja inhoamaan kaikkea mikä kristinuskoa koskee, niin\nlähettäköön hänet tänne G—n pappilaan — kyllä pastori Daub ja hänen\nUlrikensa siitä asiasta huolen pitävät. Jumalisia he ovat, se täytyy\nheidän vihamiehensäkin tunnustaa.\n\nKello kuusi aamulla noustaan ylös ja työ, kova työ alkaa. Joutilaana\nseisomista ja pitkiä tuumailuja täällä ei suvaita. Puoli kahdeksan\non hartaushetki, jolloin kaikkein on oltava läsnä. Silloin seisomme\nvieretysten pöydän ympärillä ja kuuntelemme, kun pastori lukee\npostillasta aamurukouksen ja liittää siihen omasta puolestaan joitakin\nmeihin sovellettuja neuvoja ja varotuksia. Taikka oikeastaan ei\ntietysti kukaan kuuntele, me seisomme vaan nenät alaspäin, ja kun hän\nsanoo »amen», kohoavat kaikki nenät ylös kuin komennosta ja jokaisen\nkasvoista voi lukea: jumalan kiitos, että se loppui.\n\nDaubin pariskunnalla on kolme kelvotonta pojannulikkaa, iältään kuuden\nja kahdentoista vuoden välillä, ja sitä paitsi asuu täällä pastorin\nveljentytär, 21-vuotias, joka on kihloissa apulaisen kanssa, ylpeä\nja pelkästä siveellisyydestä tylsämieliseksi käynyt nainen. Hän ja\nhänen laiha ja tyhmä apulaisensa sekä pastori rouvineen muodostavat\ntodellakin eheän ja sopusointuisen kokonaisuuden. Sitten on talossa\nvielä kaksi palvelustyttöä ja yksi renki, jotka vaihtuvat joka\nkuukausi, sentähden ettei kukaan voi kauempaa kestää rouva Ulrikea\nja hänen jumalista komentoaan. Työtä on armottoman paljon tässä\nsuuressa taloudessa, johon kuuluu muun muassa ison puutarhan hoito ja\nmuutakin maanviljelystä. — Siis aamulla on ensimäinen hartaushetki,\npäivällisaikana tulee siitä uudistettu painos ja iltasella ennen\nmaatamenoa tarjotaan kolmas ja vankin annos sielunravintoa. Silloin\nlauletaan myös kolme virrenvärssyä, ja jälkiruuaksi viimein saadaan\nyleinen parannussaarna koko päivän syntien johdosta.\n\nVakinaisena lausetapana on pastorin rouvalla »Jumalan avulla», jonka\nkuulee hänen suustaan vähintään joka kymmenennen sanan perästä.\n»Jumalan avulla» löi hän äskettäin sisäpiikaa vasten suuta, niin että\nveri purskahti nenästä ja kaksi etuhammasta irtautui; »Jumalan avulla»\non hän jo lukemattomia kertoja saanut maksaa sovinto- ja sakkorahoja\npalvelusväen pahoinpitelystä ja solvaamisesta. Minä en ole koskaan\nkuullut kenenkään ihmisen haukkuvan niin hävyttömästi kuin tämä\nrouva tekee suutuksissa ollessaan, ja hän suuttuu sangen helposti.\nSika, haaska, lutka, roisto, raato ovat vaan pieniä näytteitä siitä\nsanavarastosta, jota hän käyttää puhutellessaan väkeänsä. Mihin hänen\nkätensä iskee, siinä ei enää ruoho kasva, ja se käsi on erinomaisen\nherkkä liikkumaan pienimmästäkin syystä. Minua ei hän ole vielä lyönyt,\nmutta olenpa sen sijaan saanut montakin kukkasta, jotka ovat kasvaneet\nhänen herjasanaviljelystensä hyötyisässä maaperässä. Minä olen mustana\nlampaana hänen laumassaan. Kaikki — palvelusväkeä lukuunottamatta —\nsaavat minua puhutellessaan naamaansa juhlallisen, vakavan, ankaran\nilmeen. Minä saan joka päivä ylimääräisen annoksen jumalisia puheita\nja varotuksia. Neiti Toni, veljentytär, se se vasta mainio oli ensi\naikoina. Jos minä kysyin häneltä jotain taikka hänen oli joku sana\nsanottava minulle, niin hän aina käänsi katseensa sivulle, ikäänkuin\nhänen neitsyellistä kainoudentunnettaan olisi loukannut minunlaiseeni\nolentoon katsominen. Myöskin herra apulainen Schaffesky — minä sanon:\nSchafskopf [s.o. pässinpää] — katsoo minuun aina sangen merkillisellä\ntavalla, ja monta kertaa olen saanut kuulla enemmän tai vähemmän\nselviä viittauksia »langenneista», »hylätyistä» ja »paatuneista». Ne\neivät minuun juuri pysty. Tavallaanhan nämä ihmiset ovat oikeassa,\nkoska minut on tänne kerran jätetty »siveellisyyttä oppimaan», ja he\narvattavasti luulevat vaan täyttävänsä velvollisuutensa ollessaan minua\nkohtaan jyrkkiä ja ankaroita.\n\nMutta se mikä minua täällä äärimäisyyteen asti ärsyttää, on se seikka,\nettä minulta on kokonaan riistetty personallinen vapaus. Jokaista minun\naskeltani vartioidaan täällä, ikäänkuin olisin jokin suuri pahantekijä.\nSe on jotain kauhean kiusallista ja nöyryyttävää. Minä en esimerkiksi\nsaa yhtäkään kirjettä, joka ei ole ensin pastorin työhuoneessa avattu\nja luettu. Kaksi kirjettä, toisen Osdorffilta ja toisen Konnilta, he\novat minulta pidättäneet. Onneksi minä sen huomasin. Siitä lähtien olen\nantanut heidän osottaa kirjeensä »poste restante» Lübeckiin, ja tässä\nlähellä asuva suutarin vaimo, joka kulkee asioilla kaupungissa, tuo ne\nminulle salaa. Itse en myöskään voi lähettää yhtään kirjettä, ennenkun\nse on käynyt saman sensuurin läpi. Osdorffille ja Konnille kyhään\nvälistä muutaman rivin lyijykynällä ja lähetän ilman postimaksua,\nsillä minulla ei ole ollut täällä koko aikana yhtään penniä vapaasti\nkäytettävänäni. Kerran minun onnistui lähettää isällekin tuommoinen\npostimerkitön kirje. Mutta isä ei vastannut suoraan minulle, vaan\nkirjotti pastorille, että minä olin hänelle valittanut, ja siitäkös\nminä sain taas kuulla kunniani! Siitä lähtien olen saanut joka\nsunnuntai markan taskurahaa, mutta lauantaina täytyy minun tehdä tili\njok'ainoasta pennistä, mitä olen viikon kuluessa käyttänyt. Tämä elämä\non kauheaa. Isä nähtävästi ei uskalla ottaa minua täältä pois, kun\npelkää Frieda tätiä. Sitä en voi antaa isälle anteeksi, että hän kaiken\nsen jälkeen, mitä on tapahtunut, pitää yhä Meinertiä talossa.\n\nKotiin en palaa enää milloinkaan. Minä vihaan Meinertiä kuin ruttoa.\nMieleni on täynnä vihaa ja katkeruutta. Tämän talon asukkaita vihaan\nkaikkia, paitsi palvelijoita, ne pitävät minun puoltani, mutta heidän\njoukkoonsa ilmestyy liian usein vieraita kasvoja.\n\nTänään on pastori rouvineen kutsuttu häihin, neiti Toni kiemurtelee\nsängyssään hammastaudissa ja Pässinpää on matkalla. Minä olen ollut\npari tuntia rouva Klockin luona ja kirjotan täällä. Hänen miehensä\non suutari. Hän ansaitsee itse myös käymällä kyläläisten asioilla\nkaupungissa ja on muuten hyvin siisti, ahkera ja ystävällinen nainen ja\npitää paljon minusta.\n\nMutta se mikä minua kaikkein enimmän tähän paikkaan vetää, on rouva\nKlockin pieni, kahdeksan kuukauden ikäinen tyttö. Se on ihmeen\nherttainen lapsi ja aivan yhtä vanha kuin Erika. Minusta on niin\nerinomaisen hauskaa pitää sitä sylissäni ja leikkiä sen kanssa. Se\nryömii ja nauraa ja tahtoisi kovin mielellään sanoa jotakin, mutta ei\nosaa vielä. Voi kun saisin kerran nähdä oman pikku Erikani!\n\nMinä häntä niin kovin ikävöin...\n\n       *       *       *       *       *\n\nJollen olisi niin likeisissä tekemisissä tämän pappilan väen kanssa,\nvaan voisin syrjästä päin katsella heidän perheidylliään, hymyilevän\nfilosofin silmillä tehdä huomioitani ja vertailla toisiinsa sanoja\nja tekoja, teoriaa ja käytäntöä, mahtipontista siveysoppia ja sen\nsovelluttamista, niin luulisinpa olevan sangen huvittavaa viipyä täällä\njonkun aikaa.\n\nEi voi olla mitään koomillisempaa kuin se vastakohta, jonka muodostavat\ntoiselta puolen näiden hurskasten, silmiään mulkoilevain ihmisten\npuheet ja yleinen katsantokanta sekä toiselta puolen heidän suhteensa\ntoisiinsa ja rakkaisiin lähimäisiinsä.\n\nAikoja sitten olen huomannut, että pastorin yhteiselämä rakkaan\naviosiippansa kanssa ei mitään erityisen idyllimäistä ole. He\nusein riitelevät keskenään, tosin ainoastaan silloin kun luulevat\nolevansa kahdenkesken, mutta en ole milloinkaan päässyt perille\nsiitä, mikä on riidan aiheena. Rouva Klock kertoi minulle näinä\npäivinä, että pastorilla on ollut pieni seikkailu kylällä erään\nsievän talonpoikaisvaimon kanssa, ja rouva oli saanut jotain vihiä\nasiasta. Viime vuonna oli hän sentähden ollut nuorimman lapsen kanssa\nkuusi viikkoa kotoa poissa ja odottanut että hänen miehensä tulisi\nhakemaan hänet takaisin. Pastoripa olikin päinvastoin iloissaan, kun\nsai olla yksin ja vapaana, ja rouvan täytyi viimein palata itsekseen\nkotiin. Eihän se tosin ole kaunista, kun mies pettää vaimoaan, mutta\ntuolle vanhalle kanalle, joka terävällä kielellään, ahneudellaan ja\nraakuudellaan myrkyttää koko ympäristönsä, minä sen harmin mielelläni\nsuon.\n\nYksi asia on varma: niin pian kun minä täältä olen päässyt pois, en\njalallani enää mihinkään kirkkoon astu. En milloinkaan! Kirkosta olen\nsaanut täällä kylläni.\n\nEnnen minä sain sunnuntaisin nukkua niin kauan kuin tahdoin; ja\nkirkkoon sain mennä tai olla menemättä, miten vaan itse halusin.\nSilloin kävin siellä usein ja mielelläni. Nyt minun täytyy pyhäaamuina\nnousta tuntia aikaisemmin kuin muulloin saadakseni kaikki työni ajoissa\nvalmiiksi, sillä täsmälleen neljänneksen yli yhdeksän pitää lähteä\nkirkkoon. Silloin saan astua rouvan ja Tonin välissä kylänraittia\nylöspäin suorittamaan puolentoista tunnin pakkoistunnan kirkossa. Nämä\npuolitoista tuntia tuntuvat minusta loppumattoman pitkiltä. Talvella\ntahtovat jalat jääksi jäätyä, kesällä pitävät kärpäset surinaansa\nympäri seiniä ja jos silloin tahtoisi hiukkasen uinahtaa, niin kyllä\nherra pastorin jyrisevä ääni tekee sellaiset yritykset turhiksi ja\nkarkottaa kaikki levon tunteet mielestä. Kun minulla olisi enemmän\naikaa, antaisin tässä näytteen hänen saarnoistaan. Ehkäpä joskus\nmyöhemmin. Ne käyvät aina saman kaavan mukaan: Te olette kaikki\nsyntisiä! Kaikki kypsiä helvettiin heitettäviksi, oikein perkeleen\nmakupaloja. Ja lopuksi öljynä vuotavaa hunajaa, Jumalan armolupauksia,\nrakkautta, rakkautta, rakkautta. Sen minä vaan sanon, että jos tuo\nluvattu jumalallinen rakkaus on yhtäläistä kuin se samanniminen tavara,\njota firma Daub ja kumppanit ihmisille tyrkyttävät, niin minä siitä\nvähät välitän...\n\nPastorin rouva ja Toni istuvat pystyssä ja suorina kuin tikut minun\noikealla ja vasemmalla puolellani, täynnä hartautta ja erinomaisen\ntyytyväisinä itseensä. Ulos mentäessä hymyilee rouva ystävällisesti\njoka taholle, rakastavaisen ja lempeän näköisenä, niinkuin oikea\nseurakunnan äiti ainakin. Mutta herra armahtakoon, jos hän kotiin\ntultuaan huomaa jonkin pölyn hitusen piirongilla tai mahonkikaapilla,\nsilloin alkaa paukkua ja heti kysytään: Mikä sika täällä on taas tänään\nollut pölyjä pyyhkimässä?\n\nMinä tietysti olen se vaivainen syntinen, jonka täytyy tuo lempinimi\npitää hyvänään.\n\n»Te? Luuletteko Te ehkä, että ne pari markkaa, jotka isänne maksaa\nmeille Teidän puolestanne, antavat Teille oikeuden pitää minun taloani\nsikolättinä?...» j.n.e.\n\nMinä olen niin paatunut, että töin tuskin voin estää itseäni nauruun\npurskahtamasta, nähdessäni hänen siinä kiukuissaan ärhentelemässä.\n\nKipeämmin koskevat minuun hienot pistokset ja purevat salaviittaukset,\njommoisia ei suinkaan ole puuttunut. Jo vähän aikaa sitten on\nollut puhetta, että pastorin virkaveli eräässä etäisessä kylässä\ntulisi jonakin sunnuntaina vierailemaan tänne vaimonsa ja kahden\ntyttärensä kera. Tyttäret ovat aivan nuoria, toinen seitsemäntoista,\ntoinen yhdeksäntoista vuoden ikäinen. Olin jo edeltäpäin suuresti\niloinnut tästä tapauksesta. Niin kauan olen saanut olla vailla\nikäisteni tyttöjen seuraa, että oikein sitä ikävöin, ja olinpa niin\najattelemattoman varomaton ja naivi, että kerran päivällispöydässä\nkaikkien perheenjäsenten läsnäollessa ilmaisin nämä tunteeni. Siitä\nkiusallisesta vaitiolosta, joka seurasi minun sanojani, huomasin heti,\nettä nyt mahtoi olla jokin kohta hullusti. »Mutta Thymian», sanoi\nToni moittivasti, »mitenkä voitte ajatellakkaan, että täti esittäisi\nTeidät noille nuorille tytöille?» »Minkätähden ei?» kysyin minä\ntyhmyydessäni. Pastori laski veitsensä ja kahvelinsa pöydälle. »Thomas\nja Hanni, menkää ulos!» Ja kun pojat olivat menneet: »Veljentyttäreni\non aivan oikeassa. Me emme tahdo Teitä suinkaan loukata, rakas Thymian,\nmutta kun asiat ovat nyt niinkuin ne ovat, olisi se anteeksiantamaton\ntahdittomuus meidän puoleltamme, jos saattaisimme Teidät yhteen\nvirkaveljeni nuorten, viattomien tyttärien kanssa.» »Tietysti se on\nmahdotonta», sanoi rouva äkäisesti. »Kun Roswarin herrasväki tulee,\npysyy Thymian sen iltapäivän huoneessaan. Sehän on hänelle itselleenkin\nmukavinta. Eipähän hänellä ja noilla tytöillä voi mitään yhteisiä\nharrastuksia olla.»\n\nSiinä sitä oltiin. Minä olin saanut tarpeekseni. Ja nyt istun\nkotiarestissa kamarissani ja sen johdosta on minulla aikaa ottaa esille\nainoa lohdutukseni, päiväkirja. Roswarilaiset ovat nimittäin tänään\ntulleet. Minä olen lukinnut oveni. Oikeastaan se on tyhmää antaa\nmokoman jutun niin käydä sydämelleen. Pitäisi osata asettua semmoisten\nasiain yläpuolelle. Mutta siitä huolimatta se polttaa ja kirvelee\nmieltä, niinkuin minua olisi sisällisesti nokkosilla piesty. Olen\nitkenyt sen tähden.\n\nMinä en ole tätä ennen milloinkaan koettanut selvittää itselleni\nonnettomuuteni seurauksia. Tähän saakka en ole ollut tietoinen siitä,\nettä se on ainaiseksi sulkenut minut pois seuraelämässä täysiarvoisten,\nkunniallisten rouvain ja tyttöjen piiristä. Joskin minun täällä jo\nmonasti oli annettu se kyllin selvästi huomata, en ollut kumminkaan\nkoskaan pannut sitä niin mieleeni, että olisin asian täydellisesti\nkäsittänyt.\n\nNyt minä sen tiedän.\n\nTyhmyydessäni olin luullut jo sovittaneeni rikokseni noina hädän ja\ntuskan kuukausina, jotka kävivät lopputapahtuman edellä, ja tuona\nkauheana hetkenä mustan veden ääressä, jolloin kuolemantoivo ja\nelämänhalu minussa taistelivat keskenään kuin kaksi hurjistunutta\nihmistä. Minussa oli joku määrä iloista lapsen uskoa evankeliumin\nsuloiseen lupaukseen: Meidän Jumalamme luona on paljon\nanteeksiantamusta...\n\nNyt minä tiedän sen paremmin. »Meidän Jumalamme» on kaksinaamainen\nniinkuin roomalaisten Janus. Toisen hän kääntää, rakkautta ja\nanteeksiantoa luvaten, hyviä ihmisiä, lapsellisesti uskovia ja\nsynnittömiä kohti, jotka eivät oikeastaan mitään anteeksiantamusta\ntarvitse. Toinen, vihainen, pelottava, heltymättömään julmuuteen\njäykistynyt muoto on pahoja, paatuneita, katumattomia syntisiä varten\nja uhkaa helvetin rangaistuksilla ja kostolla aina kolmanteen ja\nneljänteen polveen.\n\nEi, parempi kuin uskoa Daubin ja kumppanien jumalaan on olla kokonaan\nuskomatta mihinkään. Palvelijasta voi päättää, millainen herra\non. Minkälainen mahtaakaan se herra olla, jota nämä ulkokullatut,\njulmat, häijyt ihmiset luulevat palvelevansa tekopyhyydellään,\nsäälimättömyydellään ja vihallaan!\n\nHeidän alituiset rukouksensa ja saarnansa ja jumaliset eleensä ovat\nminulle sanomattoman vastenmielisiä. Minä tunnen että minusta tulee\nkerrassaan huono ihminen, jos minun täytyy jäädä tänne pitkäksi aikaa.\n»Ankaraa mutta samalla hellää hoitoa» oli minulle etsitty »Itzehoer\nNachrichtenissä. Ankaruuden suhteen ei jää mitään toivomisen varaa,\nmutta missä on hellyys? Olisipa todellakin hauska tietää, miten Daubin\nherrasväki sen sanan merkityksen käsittää. Minua tyrkitään nurkasta\nnurkkaan kuin kelvotonta, liikaa esinettä, ja usein saan ainakin\nkymmenen kertaa yhden tunnin kuluessa kuulla, että heillä on niistä\ntuhannesta markasta, jotka minun elannostani maksetaan, vähintään\nviidentuhannen markan arvosta harmia minun tähteni, ja että minä en voi\nolla kylliksi kiitollinen siitä, että arvossa pidetty, kristillinen\nperhe on ottanut minut, langenneen naisen, turviinsa.\n\nMonta kertaa olen jo miettinyt karata pois täältä. Mutta minneppä minä\npääsen, kun ei ole rahaa. Kotiakaan ei minulla enää ole. Vanha herra\nPeters ei ole pitänyt sanaansa.\n\nEn ole kuullut hiiskaustakaan hänestä. Taikka olisivatko nuo salanneet\nminulta hänen kirjeensä? Täytyy ensi tilassa kirjottaa hänelle. Onneksi\ntunnen osotteen.\n\nKlockin pikku Marie oli äskettäin tuhkarokossa. Hän osaa sanoa jo\n»mamma». Ai, miten herttainen hän on! Minä pistäysin kerran salaa häntä\nkatsomaan, ja siitä hyvästä olivat pastorilaiset repiä silmät päästäni,\nkun saivat sen tietää. Pelkäsivät että minä olisin tuonut tartuntaa\nheidän poikiinsa. Onneksi ei kukaan ole sairastunut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuusi viikkoa sitten sain Leneltä kirjeen. Hän kirjotti että minun\npitäisi koettaa hankkia itselleni paikka jossain perheessä rouvan\napulaisena. Minun ei mitenkään sopisi antaa isän kauempaa maksaa\npuolestani niin paljon täysihoidostani, kun tämä juttu jo ilman\nsitäkin oli tullut niin äärettömän kalliiksi. Juuri kuin minä täällä\nDaubilaisten täyshoitolaisena ylellisyydessä eläisin! ... Lene ei\naavista, miten täydelleen samaa mieltä minä olen tästä asiasta hänen\nkanssaan.\n\nSattumalta sain juuri samana päivänä tilaisuutta kirjottaa pari riviä\nKonni Liesmannille Hannoveriin, ja mainitsin silloin muun muassa\netsiväni jotakin paikkaa itselleni ja pyysin häntä ilmottamaan, jos\nsattuisi saamaan tietoa semmoisesta. Jonkun päivän perästä hän vastasi,\nettä hän hyvin mielellänsä ottaisi itse minut luoksensa. Minä saisin\nhäneltä vapaan asunnon ja kaksikymmentä markkaa taskurahaa kuussa ja\nkorvaukseksi siitä tarvitseisi minun vaan olla vähän apuna taloudessa,\nmuuten tulisin siellä olemaan hänen sisarenaan. Minä tietysti ihastuin\näärettömästi tästä ehdotuksesta ja ilmotin siitä heti kotiin.\nKahdeksan päivän kuluttua sain isältä vastauksen, jossa hän sanoi\nhankkineensa Hannoverista tietoja rouva Liesmannista ja nämä tiedot\nolivat olleet sitä laatua, ettei hän voinut uskoa minua sen naisen\nseuraan. Siinä on tietysti Frieda täti takana. Hänen moitteensa minun\nkasvatukseni suhteen näyttävät koskeneen kovasti isään, niin että hän\nnyt korjatakseen erehdystään katsoo olevansa pakotettu tanssimaan tädin\npillin mukaan. Nyt he tahtovat taas panna minusta ilmotuksen »Itzehoer\nNachrichteniin». Luultavasti tahdotaan minua taaskin saada johonkin\n»kristilliseen perheeseen». Jumala varjelkoon siitä! Kunpa vaan\nkeksisin keinon miten päästä täältä pois. Minä vaan yksinkertaisesti\nkarkaisin ja lähtisin _sittenkin_ Konni Liesmannin luo. Yöt päivät\nvaivaan päätäni tätä asiaa miettimällä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesken kiirettä. Soma tapaus, joka minun täytyy saada kirjaani\nmerkityksi, koska olisi vahinko jättää jälkimaailma siitä\ntietämättömäksi.\n\nEilen oli pastori rouvineen kutsuttu kylään ristiäisiin, pojat\nolivat päässeet pienelle huvimatkalle Lübeckiin, ja minä olin saanut\ntehtäväkseni ommella nimikirjaimet neljäänkolmatta pyyheliinaan ja sen\nlisäksi parsia puolen tusinaa sukkia. Kaksi tuntia työskenneltyäni\nhävitin yhtäkkiä sormustimeni enkä löytänyt sitä, vaikka miten olisin\nhakenut. Kun ompelupöytä niinkuin kaikki laatikot ja muut säiliöt tässä\ntalossa oli lukossa, läksin neiti Tonilta pyytämään mitä tarvitsin.\n\nKoko talo oli hiljainen kuin hauta, palvelijoitakaan ei ollut\nkotona. Minun kotikenkäni, joissa rouvan määräyksen mukaan piti\nolla huopapohjat, eivät antaneet vähintäkään ääntä, ja niin kävelin\nkuulumattomin askelin Tonin huoneen ovelle yläkertaan. Olin juuri\nkoputtaa, kun pysähdyin, sillä sisästä kuului naurua, puhetta ja\nkuiskauksia. »Ahaa», ajattelen itsekseni ja vetäydyn hiljaa takaisin,\nportaiden komeroon, josta hyvin voi pitää ovea silmällä.\n\nSeisoin siinä kauan aikaa, mutta viimein kyllästyin, astuin taas\nesiin ja koputin ja retuutin ovea, mutta mitään vastausta ei\nkuulunut. Ei hiiskaustakaan, ovi oli lukossa. »Vai niin», ajattelen,\n»siellä rakastellaankin lukittujen ovien takana,» ja minut valtaa\nilkeä vahingonilo, kun olen tavannut nuo hurskaat sielut verekseltä\nsynninteossa. Huoneessa ei ole muuta ovea kuin tuo yksi, minä asetun\nseisomaan sen viereen ja yskin ehtimiseen kuuluvasti, että he tietävät\nminun yhä olevan siinä. Kello tulee seitsemän, kahdeksan, on jo\npilkkosen pimeä. Puoli yhdeksän tulee palvelustyttö kotiin. Silloin\nminä hyökkään rappujen suuhun ja huudan häntä tulemaan ylös, koska\nluulen muka olevan varkaita neidin huoneessa ja pelkään että ne ovat\nhänet murhanneet. Tyttö tietysti alkaa myös huutaa, silloin avautuu\novi ja kun käännyn ympäri, seisoo apulainen takanani, tarttuu kiinni\nminuun ja ravistelee ja käskee pitää suuni kiinni. Ja koko mies vapisee\npelosta ja on naamastaan valkea kuin liitu, mutta minä olen pakahtua\nnaurusta ja pujahdan samassa Tonin huoneeseen, jossa tämä seisoo\npimeässä ja levittää peittoa sänkynsä päälle.\n\n»Ettekö olisi hyvä ja lainaisi minulle sormustinta», sanoin\nviattomasti, »kas, miksi Te olette vielä pimeässä, neiti?»\n\n»Te — Te —— elukka!» sähisi hän vihasta vapisten. »Odottakaa vaan,\nvielä minä Teille näytän...»\n\n»Mitä sitten? Mitäs pahaa minä nyt olen tehnyt?»\n\nHän sytyttää lampun ja heittää minuun katseen, — yhden katseen vaan,\nmutta sitä en unohda. — En sittenkään voinut pidättää nauruani, kun\nkatselin häntä, niin selvästi oli hänen kasvoistaan luettavana koko\nviimeisten tuntien imelän-surullinen historia.\n\nNyt voin olla iloinen.\n\nTänä aamuna se räjähti... Loppu! ... Pojat huutavat minua...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKlockin pikku Marie on yht'äkkiä kuollut vatsatautiin. Kolme päivää\nvaan oli sairaana. Minun on vaikea tottua siihen ajatukseen, että\ntuota pikku tyttöstä ei ole enää olemassa. Olin siihen lapseen niin\nkiintynyt. Aivan kuin pieni enkeli oli se arkussa maatessaan.\n\nUnta en saa yhtenäkään yönä. Ajatukseni askartelevat aina pikku\nErikassani. Voihan se olla jo vaikka kuollutkin, ja minä en tiedä\nmitään. Ensi kuussa se tulee vuoden vanhaksi... jos elää, minun on sitä\nenää vaikea uskoa.\n\nLevottomuus, tuska ja ikävä tekevät minut sairaaksi, ja kun ei ole\nyhtään ihmistä, jolle voisin vaivojani valitella, tuntuu toista\nvertaa raskaammalta. Usein kun öisin makaan valveillani sängyssä unta\nsaamatta, tulee mieleeni kaikenlaisia omituisia ajatuksia.\n\nEikö tämä maailman järjestys ole sentään kummallinen? Eikö jokaisen\näidin oikeus omaan lapseensa pitäisi olla pyhä, niin pyhä, että sen\nrinnalla kaikki, kaikki muu menettää arvonsa, että pilkka ja iva sen\nedessä häveten vaikenevat. Ja tuo rakkaus, josta raamattu puhuu, joka\non kärsiväinen ja laupias, joka ei vihaan syty eikä pahaa ajattele,\njoka ei omaansa etsi, joka kaikki kärsii ja kaikki anteeksi antaa eikä\nkoskaan väsy, eikö se ole juuri äidin rakkaus lapseensa? Mikä muu\nrakkaus on sellaista? Se on rakkautta, joka on todellisesti puhdasta\nkaikista epäjaloista, itsekkäistä pyyteistä...\n\nMinä kirjotan tätä vuoteessa kynttilän valossa. Pojat nukkuvat...\n\nJos ihmiset uskonnostaan totta tekisivät, eivät he aviotonta äitiä\nhäväisten ja ivaten kohtelisi ja estäisi häntä vapaasti ja julkisesti\nlastansa omakseen tunnustamasta. He näkisivät myöskin »langenneessa»\ntuon pyhän rakkauden esineen, joka Jumalan omien sanojen mukaan on lain\nkorkein täyttämys, ja antaisivat hänen rauhassa kulkea omia teitään.\n\nVoipiko maailmasta mistään löytää semmoista tunnetta, joka edes\nlähimaillekaaan muistuttaisi tuota Korintilaiskirjeessä kuvattua\nrakkautta niinkuin äidinrakkaus? Ei mistään, ei mistään! Sentähden tämä\nrakkaus on se, joka on likinnä täydellisyyttä. Sentähden rakastava äiti\nenimmän lähenee oikean kristityn ihannetta.\n\nMinä en ole vielä kahdeksaatoista vuotta täyttänyt. Nuoruutta sanotaan\nelämän kevääksi. Mutta missä on minun kevätaurinkoni ja minun keväiset\nhuvini? Kaikki on synkkää ja totista minun elämässäni. Ja kuitenkin oli\nminulla semmoiset edellytykset elämän ilojen ja riemujen nauttimiseen.\nMinä aina niin mielelläni nauroin ja laskin leikkiä...\n\nMiten julmaa se on, että _yksi ainoa_ askel tieltä syrjään vie ihmisen\nauttamattomasti synkkään yöhön ja yksinäisyyteen... Miten kauheaa,\nettä ihmiset — ajatuksilla ja tunteilla varustetut _ihmiset_, joilla\non heikkoutensa ja vikansa niinkuin muillakin — voivat kääntää\nrakkauden suuren, ihanan, pyhän evankeliumin säälimättömän kovuuden,\nraakuuden ja julmuuden laiksi. Välistä minä uneksin onnesta, joka\non kirkas, puhdas ja auringonpaisteinen. Olen pitävinäni lämpöistä,\npehmyttä, pikkuista lastani sylissäni. Sillä on yllään valkea puku\nja se hymyilee ja taputtaa pieniä kätösiään. Ja me molemmat kuljemme\nkauas, kauas kevätaamun kirkkaassa ilmassa, yli viheriäin niittyjen,\njoilla monenväriset kukat loistavat ja perhoset kukasta kukkaan\nlentelevät. Yhä kauemmas vaan, toiseen kauniimpaan, avaraan maailmaan,\njossa ei ole mitään eläviä olentoja, ainoastaan kukkia ja tähtiä ja\nkristallikirkasta vettä, joka puhdistaa pois vanhan maailman kaiken\nlian ja kaiken synnin, ja josta nousee ylös uusi, puhdas, hyvä, pyhä\nihminen...\n\n       *       *       *       *       *\n\nPastorin luona ollessani minun täytyi varastaa jokainen hetki, jotka\nvoin käyttää muistiinpanojeni kirjottamiseen. Viimeisiä rivejä,\njotka kirjotin lyijykynällä kynttilän häilyvässä valossa, voi tuskin\nlukea... Nyt minulla sensijaan ei olisi puutetta ajasta, mutta en\nole muuten tullut sitä tehneeksi, kunnes tänään sattumalta tuli\npäiväkirja käsiini, ja kun on hyvin ikävä sunnuntain iltapäivä, koetan\nsitä lyhentää kirjottamalla. Viimeinen kirjottamani sivu kuvaa hyvin\najatuksiani siihen aikaan. Nyt kun olen vihdoinkin irti pappilasta,\nvuoden siellä kestettyäni, tahdon pääpiirteissään kertoa, mitä minulle\nviime aikoina on tapahtunut, että nämä muistiinpanoni jäisivät\ntäydellisinä jälkimaailman käsiin.\n\nJos koetan mielessäni koota »parannusvuoteni» kuluessa saamani\nvaikutelmat, voin sanoa että se, mikä Daubin perheessä minuun niin\nvastenmielisesti vaikutti ja koko elämäni myrkytti, ei ollut niin\npaljon itse se kohtelu, joka siellä tuli minun osakseni, kuin tuon\njoukkion iljettävä tekopyhyys ja kavaluus. Minussa oli jotain,\njoka nousi suoraan kapinaan sitä vastaan. Semmoista minä en voi\nsietää. Jumalisuus on kaunis ja hyvä asia, jos sitä on kannattamassa\nedes alkeellisinten siveysopin vaatimusten mukainen olento ja\nkäytös ihmisellä. Mutta kun kuulee riitelevän vaimon ja tekopyhän\nintoilijan alituiseen Jumalan nimeä avuksensa huutavan, vaikuttaa se\nvastenmielisemmin kuin karkeimmat kiroukset katujätkän suusta. Minä\nen tainnut sille mitään, että koko olentoni nousi tuommoista menoa\nvastaan. Muusta en tahdo valittaa. Työ, mitä sain siellä tehdä, ei ole\nminua vahingoittanut, ja ruokaa annettiin aina tarpeeksi.\n\nKun en olisi vaan ruvennut niin kovasti ikävöimään lastani! Minulla\nei ollut lepoa eikä rauhaa sen jälkeen kun suutarin pikku tyttö oli\nkuollut.\n\nTuo ikävä vaivasi minua kuin tauti, minä olin kuin alituisessa\nkuumeessa, en ajatellut, halunnut enkä toivonut mitään muuta kuin saada\nedes kerran vielä nähdä pikkuista lemmittyäni.\n\nSiihen aikaan kävi Frieda täti minua katsomassa. Pastorin rouva lienee\njutellut tädille minusta kauniita asioita, koskapa tämä otti minut\nankaran kuulustelun alaiseksi ja kertoi tietävänsä minulle sopivan\npaikan Dithmarschenissa, eräässä talonpoikaisperheessä. Viisi lasta ja\nvaan yksi palvelustyttö, talo aivan yksinäisellä paikalla ja ankarasti\nkristillinen perhe-elämä siellä vallitsi. Annoin hänen puhua niin\nkauan kuin miellytti, itse olin varmasti päättänyt, että sinne en\nmene. Ankaruutta ja kristillisyyttä olin saanut sen vuoden aikana niin\npaljon, että se riittää koko elinajakseni.\n\nMinä olen nyt kerran sellainen: hyvyydellä minut voi saada minne\ntahansa. Ja luullakseni useimpain ihmisten laita on sama. Hyvyys\non ase, jota ei voi vastustaa. Sitä vastaan ankaruus aina herättää\nvastustushalua. Frieda täti on epäilemättä pohjaltaan hyvä ihminen\nja tarkottaa varmaankin minun parastani, mutta se ei estä häntä\ntulemasta minulle vastenmieliseksi heti, kun hän alkaa moitteensa\nja parannussaarnansa. Herra siunatkoon — olenhan minä jo saanut\nkärsiä ja sovittaa hairahdustani, ainako sitä parannuksentekoa vain\npitäisi kestää! Ensin tarvitsee minun taas tehdä jotakin katumusta ja\nparannusta vaativaa, ennenkun vapaasta tahdostani alistun uudestaan\ntätä surkeutta kärsimään. Vedin kolme ristiä Frieda tädin perään, kun\nhän lähti pois.\n\nSilloin oli meillä palvelustyttö, jonka pastori oli tilannut jostain\nkristillisestä kasvatuslaitoksesta Hamburgista, koska ei niitä enää\nmistään muualta meidän taloon saatu.\n\nRike oli sen nimi ja aika rakkari se oli, ja minusta oli hauskaa nähdä,\nettä Daubilaisilla nyt kerrankin oli kylliksi todellista harmin syytä.\nSiellä kävi monta kertaa semmoinen jytinä, että Rike arveli pääsiäisen\nja helluntain tulleen samana päivänä. Minä tulin tytön kanssa aika\nhyvin toimeen, hän kai huomasi minun monessa suhteessa olevan yhtä\nhuonossa asemassa kuin itsekin oli.\n\nEräänä iltapäivänä, kun rouva oli vierailemassa naapurikylässä ja\nToni lähtenyt armaansa kanssa Lübeckiin ostoksille, tuli joku rikas\ntalonpoika tuomaan pastorille rahaa, luullakseni niityn vuokrasta;\npian senjälkeen meni pastori ulos. Kello kuuden seuduissa minä tulen\npuutarhasta, jossa olin siihen asti työskennellyt, ja ohimennessäni\nnäen silloin ikkunasta Riken seisovan pastorin työhuoneessa ja ottavan\nrahaa hänen kirjotuspöydältään. Minä tietysti paikalla sisään ja\nvaadin hänet tilille. Hän hätääntyy, näyttää minulle rahat, kaksi\nkahdenkymmenen markan kolikkoa, jotka pastori oli unohtanut pöydälle,\nja itkee ja rukoilee, etten tekisi häntä onnettomaksi. Minä mietin\nhetkisen, sillä uusi ajatus iski samassa mieleeni.\n\n»Rike», sanoin sitten, »minä teen Teille ehdotuksen. Antakaa noista\nrahoista minulle kaksikymmentä markkaa ja pitäkää suunne kiinni. Minä\notan yksin syykseni niiden katoamisen ja pastori on sitä paitsi saava\ntakaisin kaikki neljäkymmentä markkaa viimeiseen penniin. Mutta minun;\ntäytyy päästä täältä pois. Luuletteko että ukko tulee pian takaisin?»\n\nRike naurahti ja sanoi pastorin menneen kylään lemmittyänsä tapaamaan,\njosta ei häntä aivan heti tarvinnut odottaa. Hän suostui mielellään.\nMinä sain siis kaksikymmentä markkaani, pukeuduin kiireesti, kokosin\nhiukan liinavaatteita myttyyn ja sitten suoraa päätä lähimmälle\nasemalle. Onneksi minulle lähti heti yksi juna Lübeckiin ja sieltä\npääsin ilman viivytystä jatkamaan matkaa Hamburgiin, jonne saavuin\nkymmenen aikaan iltasella. Silloin oli tietysti liian myöhä mennä\nenää Petersin luo. Toiselta puolen en ollut myöskään halukas menemään\nhotelliin yöksi, sillä siinä tapauksessa eivät olisi rahani riittäneet\nHannoveriin asti. Yli puoliyön istuin aseman odotussalissa, kunnes\nvahtimestari tuli ilmottamaan että sali suljetaan, ja silloin minun\ntäytyi lähteä ulos. Kaikeksi onneksi sattui olemaan ihmeen kaunis,\nlämmin toukokuun yö, ja ulkoilma teki minulle hyvää. Kävelin vähän\naikaa puistoissa, istahdin hetkiseksi jollekin penkille, tulin viimein\nNeitsytpolulle ja läksin kulkemaan pitkin Alsterin rantaa.\n\nKadut olivat ihan hiljaiset, ainoastaan silloin tällöin jyrisivät\nrattaat kivityksen yli ja joskus joku yksinäinen kävelijä kiiruhti\nohitse. Yhtäkkiä huomasin, että muuan herra kulki perässäni ja seurasi\nminua. Minua alkoi pelottaa ja rupesin kävelemään kiivaammin, mutta\npian hän saavutti minut ja alkoi puhutella, kysyi vieläkö minä näin\nmyöhään olin kävelemässä. Minä tarkastin häntä ja huomasin, että hän\noli hienosti puettu ja hyvän näköinen, viikset pitkät ja vaaleat ja\nsilkkihattu päässä. Vastasin olevani vieras Hamburgissa ja tulleeni\nvasta junassa ja sanoin nyt koettavani kuluttaa aikaa seuraavan\npäivän junan lähtöön, joka veisi minut Hannoveriin. Hän arveli että\ntämä aika tulisi minulle kovin pitkäksi, sillä kello ei ollut vielä\nkahta, ja käveli yhä vieressäni ja me olimme ennen pitkään vilkkaassa\nkeskustelussa. Hänen olennossaan oli jotain miellyttävää, puoleensa\nvetävää; kun hän viimein ehdotti, että minä tulisin hänen asuntoonsa\nja viettäisin siellä pari tuntia, en minä huomannut siinä mitään\nsopimatonta, vaan suostuin mielelläni. Hän asui lähellä, Hanhitorin\nkulmassa muistaakseni, kolmannessa kerroksessa, ja oli nimeltään Emil\nReschke, niinkuin ovessa oleva nimikilpi osotti.\n\nEn milloinkaan ennen ollut nähnyt niin hauskasti sisustettuja huoneita\nkuin ne kolme, joihin hän minut vei. Herrainhuone, ruokasali ja\nmakuuhuone, viimemainitussa punainen amppeli palamassa. Kaikissa\nhuoneissa tuntui raikas ruusujen tuoksu. Minä laskin tavarani lattiaan,\nja herra Reschke toi samppanjapullon ja laseja sekä kaikenlaista kylmää\nruokaa, hummeria, leikkauksia, leivoksia ja sokerimantelia, mikä kaikki\noli hyvin tervetullutta, sillä minulla oli armottomasti nälkä.\n\nMinä istuin sohvaan ja herra Reschke minun viereeni tuolille, sitten\nme kilistimme toistemme kanssa, ja minusta alkoi oloni tuntua yhä\nparemmalle. Kaikki vaikeudet ja ikävyydet olivat kuin poispuhalletut,\nja mieleni tuntui vapaalta ja kevyeltä.\n\nKun olin syönyt itseni kylläiseksi ja herra Reschke oli korjannut\nruuat pois, istui hän sohvaan ja kiersi käsivartensa minun vyötäisteni\nympäri. Sallin sen tapahtua ja vielä senkin, että hän suuteli minua.\nMutta kun hän sitten veti minut äkkiä luokseen ja minä näin hänen\nsilmäinsä välkkeen, riistäydyin irti, ja oli ikäänkuin peite olisi\npudonnut silmiltäni: nehän olivat Meinertin silmät, nuo vihatut,\njotka minua katselivat, ja minä tiesin, että jollen ole varuillani,\nniin voimani on taas mennyttä, ja se ei saa enää koskaan tapahtua.\nLuullakseni menin aivan kalpeaksi ja vapisin ja sain ainoastaan\nvaivalla sanotuksi, että minun täytyi päästä pois.\n\n»No no! Elkäähän nyt, en minä Teitä syö, lapsi parkani», puheli\nherra Reschke ja sai minut taas istumaan. Hän puhui minulle hyvin\nystävällisesti ja rauhottavasti, niin että vähitellen tyynnyin. Hän\nherätti minussa luottamusta, ja kun hän pyysi minua kertomaan, mistä\ntulin ja miten minun laitani oikeastaan oli, tuntui siltä kuin olisi\nsydämeni avaimeen koskettu, ja silloin se aukeni ja sieltä syöksähti\nulos kaikki, mitä sinne oli vuosikausia ollut suljettuna. Minä\nkerroin herra Reschkelle lapsuudestani ja tapahtumista isäni talossa,\nonnettomuudestani ja sen seurauksista, selvitin hänelle kaikki, kaikki\naina tuohon omin luvin ottamaani kaksikymmenmarkkaseen asti. Kun\nsitten taas katsahdin herra Reschkeen, näin hänen kokonaan muuttuneen;\näskeinen levoton, kuuma hehku oli hävinnyt hänen silmistään, eivätkä\nhänen kauniit, terveet kasvonsa ilmaisseet muuta kuin ystävällisyyttä\nja sääliä.\n\n»Tyttö rukka», hän lausui sääliväisesti ja silitti kädellään poskeani.\n»Kun Te olette jo niin paljon saanut kokea, pitää Teidän vastedes olla\nvarovaisempi eikä enää toista kertaa lähteä yöllä tuntemattoman miehen\nasuntoon. Kiittäkää Jumalaa, ettette joutunut tänä yönä huonompiin\nkäsiin kuin minun. Minä olen elostelija, mutta en tuota huonoa lajia,\njolle kaikki on yhdentekevää. Kovia kokeneelle lapselle, niinkuin Te\nolette, vielä lisätä kärsimysten kuormaa — — ei, semmoiseen ei rupee\nEmil Reschke. Te olette muuten myöskin liian kaunis noin suojattomana\nyksinänne kuljeskelemaan. No, nyt olkaa aivan rauhassa, täällä ei\nTeille mitään tapahdu. Pankaa kauniisti siihen sohvalle maata ja\nlevätkää hiukkasen.» Näin hän puhui, ja minä totellen häntä heittäydyin\npitkälleni, hän levitti peiton minun päälleni, meni pois ja sulki oven\njälkeensä. Minä nukahdin pian ja heräsin vasta, kun herra Reschke\nherätti minut kuuden ajoissa. Hän oli jo itse keittänyt kahvin, koska\nhänen palvelijansa tuli vasta puoli kahdeksan ja minun täytyi lähteä\nsitä ennen pois. Erotessamme hän antoi minulle vielä laatikollisen\nsokerimanteleita ja kaksikymmenmarkkasen, voidakseni lähettää sen\npastorille, ettei minua epäiltäisi varkaaksi, niinkuin hän sanoi. —\n\nMinä olen kertonut seikkailuni Konni Liesmannille, mutta hän nauroi\nminulle vasten silmiä ja sanoi olevan turhaa koettaakkaan hänelle\nsyöttää semmoisia juttuja, että muka joku mies ottaisi tytön mukaansa\nkotiin yöllä ja antaisi hänelle kaksikymmentä markkaa noin vaan ilman\nmitään. Semmoisia jaloja ihmisystäviä ei ole muualla kuin romaaneissa,\nhän sanoi. Mutta se on kuitenkin totta; muuten en olisi sitä tähän\nkirjottanut, sillä tässä kirjassa minä en salaa mitään. Tämä Emil\nReschke oli hyvä ihminen. Jumalan kiitos, että semmoisia ihmisiä vielä\non olemassa! —\n\nKävelin pitkin katuja, kunnes puodit avattiin, ostin sitten pienen\nnuken, kalistimen ja sametista tehdyn lampaan ja lähdin Eimsbütteliin\nPetersiä tapaamaan.\n\nTytöltä, joka minulle oven avasi, kysyin konsulia ja minut vietiin\nerääseen huoneeseen, jonne hän tuli pian itsekkin. Hän tunsi minut\nheti ja näytti menevän vähän hämilleen, kun ilmotin haluavani nähdä\nErikaa. Hän sanoi tahtovansa ensin puhua vaimonsa kanssa, meni ulos\nja minä sain odottaa kauan ennenkun hän tuli takaisin, tällä kertaa\nmukanaan vaimonsa, hyvin ylpeän näköinen nainen vaaleanharmaassa\naamunutussa. Tämä tervehti minua alentuvasti ja sanoi pyyntöni olevan\noikeastaan sopimattoman, mutta koska lapsi oli vielä liian pieni\nmitään ymmärtämään, saisin käydä sitä katsomassa, se oli juuri otettu\nkylvystä. Minä seurasin häntä toiseen kerrokseen ja sydämeni sykki\nmielenliikutuksesta niin, että tuskin voin hengittää.\n\nLastenkamarissa se istui valkeassa tuolissaan, koruompeluihin ja\npitseihin verhottuna, aivan kuin pieni enkeli.\n\nHerra siunatkoon, miten kaunis, miten herttainen ja viehättävä tuo\npikku olento oli! Sen vertaista ei ole mitään muuta koko maailmassa.\nPitkä, musta, silkinhieno tukka sillä oli ja tummansiniset silmät. Minä\nolin syödä sen suuhuni pelkästä rakkaudesta. Suutelin sen kasvoja,\nkäsiä, kaulaa, se katsoi minuun suurin silmin ja tyrkki pois luotaan\nja ojenteli käsivarsiaan rouva Petersiä kohti äännellen: Mam — mi — —\nmam — mi — —. Tämä näytti äärettömän onnelliselta ja kaikki ylpeys oli\nhänestä kadonnut ruvetessaan Erikan kanssa leikkimään.\n\nAh — se oli taivaallisen ihana puolituntinen, mutta valitettavasti\nliian lyhyt. Rouva Peters sanoi, että lapsen täytyi päästä nukkumaan,\nja silloin oli minun tietysti mentävä pois...\n\nMinut vietiin taas konsulin huoneeseen, ja palvelustyttö toi minulle\nsinne portviiniä, kaviarivoileivän ja konfehtia. Vanha herra puheli\nhyvin ystävällisesti. Hän koetti saada minua ymmärtämään, että siitä\nei voinut olla mitään hyötyä, jos minä tulin näin aika-ajoin lastani\ntapaamaan, vaan se päinvastoin repisi aina auki vanhan haavan. Olihan\nErikalla kaikin puolin hyvä olo ja he pitivät sitä kokonaan omana\nlapsenaan. He olivat laillisella tavalla hänet omaksensa ottaneet,\nheillä oli sentähden kaikki vanhemmanoikeudet häneen ja hän oli\nheidän ainoa perillisensä. Minun pitäisi olla vaan järkevä ja tyytyä\nsiihen, mitä nyt olin saanut nähdä. Olinhan minä vielä niin nuori,\nettä luultavasti joutuisin naimisiin ja saisin toisia lapsia. Minä\nkuuntelin vaan ja myönnyin kaikkeen, sillä ajatukseni olivat vielä\nkokonaan kiintyneinä tuohon pikkuiseen enkeliin lastenkamarissa.\nLopuksi huomasin että audienssi oli lopussa; hyvästi sanoessani pisti\nherra Peters minun käteeni jotakin, jonka ulos tultuani huomasin olevan\nsinisen sadan markan setelin. Menin suoraan postikonttoriin, vaihdoin\nsiellä setelin ja lähetin pastorille siitä neljäkymmentä markkaa, ja\nsillä olin siitä jutusta selvinnyt.\n\nMatkastani Hannoveriin en muista juuri mitään, sillä minä itkin koko\nvälin. Sydämeni oli pakahtumaisillaan ikävästä ja surusta.\n\nSiitä on nyt kuukausi kulunut mutta yhä vielä pyörivät kaikki\najatukseni lapsen ympärillä. En voi päästä irti ikävöimisestäni, joka\non kietonut sydämeni tuhansilla säkeillä ja täyttää sieluni tuskan ja\nsurunsekaisen onnen tunteilla. Ne kyyneleet, joilla öisin kastelen\npäänalukseni, eivät johdu onnettomuudestani taikka turvattomasta\nasemastani, ei, niihin on syynä kohtalon kovuus ja ihmisten nurjat\nsäädökset. Minä tunnen että minusta voisi tulla hyvä ihminen, jos\nsaisin pitää itse lapseni ja kasvattaa sitä. Minä tiedän sen:\nsielussani asuvat valo ja pimeys liki toisiaan, ja nyt ne eivät ole\nenää niinkuin ennen erillään toisistaan ja toistensa vastakohtina,\nne yhtyvät toisiinsa ja sekaantuvat, mustat varjot uhkaavat pimittää\nviimeisenkin heikon kajastuksen menneiden päivien kirkkaudesta, mutta\nkaikki tulisi vielä hyväksi, jos minä saisin olla Erikan äiti.\n\nOlenhan minä toki hänen äitinsä! Hän ojensi käsiään vierasta vaimoa\nkohti ja kutsui tätä »äidiksi»! Tuo vieras on ostanut itselleen\noikeuden olla Erikan äiti! Hänellä on enemmän rahaa kuin minulla ja\non hankkinut itselleen viralliset rouvan oikeudet! Hyi sentään! Minun\ntäytyy unohtaa. — Minä tahdon unohtaa. — Ehkäpä sittenkin tulee vielä\nkerran aika, jolloin voin vaatia minäkin oikeuksieni tunnustamista. —\n\nKonni Liesmann otti minut hyvin ystävällisesti vastaan. Hänellä on\ntäällä komea asunto, neljä hienosti sisustettua huonetta, ja kaikki\nmuu talous sen mukaan. Pikku Kurtilla on erityinen hoitaja ja hän on\nolevinaan Konnin sisarenpoika. Minä en voi käsittää tuommoista typerää\nteeskentelemishalua. Ensiksikin on minusta tyhmää, että Konni ei tahdo\ntunnustaa lasta omakseen, ja toiseksi tuntevat asian oikean laidan\nkaikki, joiden kanssa hän seurustelee. Kurt on voimakas, harvinaisen\nkehittynyt lapsi, paljon rotevakasvuisempi kuin Erika; minulle tuottaa\nsurunsekaista nautintoa olla apuna sen hoitamisessa ja leikkiä sen\nkanssa. Paitsi Kurtin hoitajaa on meillä vielä toinen palvelustyttö.\nMinulla ei ole muuta tehtävää kuin auttaa emäntää katsomaan, että\nkaikki työt tulevat kunnollisesti tehdyksi: ei minua siis työ rasita,\nja kaikki ovat minulle kohteliaita, jotka täällä käyvät.\n\nKahdeksan päivää täällä oltuani tuli isä hakemaan minua pois. Hän on\npelottavasti vanhennut viimeisinä vuosina, käynyt aivan harmaaksi\nja ryppyiseksi. Hänellä on ollut monenlaisia huolia ja murheita\nnäinä aikoina; apteekin hän oli aikoinaan ottanut melkein kokonaan\nvelaksi korkeasta hinnasta ja hänen saamamiehensä, miltei kaikki\näidin sukulaisia, vaativat aina korot määräpäivälleen maksettavaksi.\nLene odottaa jo toista lastansa. Meinert on yhä vielä siellä. Isä\nsanoo olevansa niin tottunut häneen, ettei voi tulla enää ilman häntä\ntoimeen. Minä en vastannut siihen mitään. Mieleni joutuu kuohuksiin\naina, kun ajattelen ettei isä jo aikoja sitten ole heittänyt tuota\nroistoa ovesta ulos.\n\nFrieda täti oli nähtävästi vannottanut isää ottamaan minut pois Konni\nLiesmannilta, mutta minä sanoin heti jyrkästi, etten lähde hänen\nmatkassaan, ja entinen valtani isän yli ei jäänyt nytkään tekemättä\nvaikutustaan. Kolmen päivän kuluttua hän matkusti pois ilman minua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoko tämä talous on herra von Vohsenin ylläpitämä. Hän maksaa vuokran\nja antaa Konnille joka kuukausi kolmesataa viisikymmentä markkaa,\npaitsi lukemattomia lahjoja. Sen lisäksi on hän pannut pankkiin\nKurtia varten viisitoistatuhatta markkaa, siltä varalta että hän\nsattuisi äkkiä kuolemaan; hänessä on nimittäin sydänvika. Minusta\non tämä kaikki erinomaisen jalomielistä, mutta Konni häntä haukkuu\nalinomaa itaraksi ja panee usein toimeen myrskyisiä kohtauksia, puhuu\n»kadotetusta onnesta» ja valittaa että hänen, jos herra von Vohsen\nsattuisi kuolemaan, täytyisi lähteä lapsineen kerjuulle, kun hänestä\nniin huonosti huolta pidetään. Ensi aikoina olin minäkin taipuvainen\npitämään Konnin puolta, mutta nyt olen ruvennut ajattelemaan toisin.\nKonni ei näet ole rakastajalleen uskollinen. Hänellä on toinen ystävä,\neräs upseeri, luutnantti von Kronen, erinomaisen kaunis mies, johon hän\non silmittömästi rakastunut. Tämä ei käy talossa milloinkaan muulloin\nkuin herra von Vohsenin ollessa matkoilla. He ovat hyvin varovaisia\nja tapaavat toisiaan muuten vaan ulkona kaupungissa, jossa ovat\nvuokranneet huoneen yhtymyksiään varten.\n\nKonnin sijassa minä antaisin Vohsenille eropassin, sanoin hänelle\nitselleen kerran, ja tyytyisin siihen mieheen jota rakastan... Olin\nnäet vielä niin yksinkertaisen naivi. Parempi pyy pivossa kuin kymmenen\noksalla, hän vastasi. Kronen käytti rahansa itse, ja sellainen suhde,\njoka turvasi taloudellisen toimeentulon, oli toki varmempi kuin\ntuommoinen lemmenliitto, joka ei tuota ruokaa vatsaan eikä vaatteita\nylle. Edellinen oli tavallansa afääri, hän sanoi, jälkimäinen taas\nyksinomaan huvitusta varten. Rakkaus ja afääri. Nyt minä alan\nymmärtää... _Sapienti sat_.\n\nKonnin seurapiiri ei ole laaja, sillä herra von Vohsen ei pidä\nsemmoisesta, ja ne harvat ystävättäret, jotka hänellä on, ovat\nkukin omalla tavallaan »kuuluisia». Niihin kuuluu ensiksikin muuan\n»johtajatar», joka myöskin elää yhteydessä naineen miehen kanssa, eräs\ntoinen on ottanut eron jo kolmesta miehestä ja elää nyt neljännen\nkanssa vapaassa avioliitossa. Kolmas, rouva Anna Kindermann, on ollut\nennen näyttelijätär (kuudennen luokan tietysti) ja on viettänyt hyvin\nvaiherikasta elämää, josta saisi aineksia vaikka kolmeen romaaniin.\nOn sangen huvittavaa kuunnella häntä, kun hän kuvailee monivaiheisen\nmenneisyytensä muistoja. Hänen viimeinen miehensä — niitäkin hänellä\non luullakseni ollut kolme —, joka oli jonkin kiertävän sirkuksen\ntallimestarina, oli häntä lyönyt, ja silloin hän oli karannut ja\nelättää itseään nyt hierojana. Hän on suorittanut lääkeopillisen\nhierontakurssin ja sanoo olevan itsellään paljon työtä. Paljon hänen\ntäytyykin ansaita rahaa, sillä hänen asuntonsa on erittäin kauniisti\nsisustettu ja itse hän aina käy huomiota herättävän hienosti puettuna.\nVaikka on jo kolmekymmentä kahdeksan vuotta vanha — Konni sanoo hänen\ntodellisen ikänsä olevan enemmänkin, nimittäin neljäkymmentä kolme\n—, näyttää hän vielä sangen sievältä, on suurikasvuinen ja vahva ja\ntukka hänellä on vaalea, hyvin pitkä, melkein vielä pitempi kuin\nElisabethilla oli... Elisabeth raukka — hänen muistonsa ei minun\nmielestäni milloinkaan hälvene!\n\nRouva Kindermannilla on usein vieraita, minutkin on sinne monta kertaa\nkutsuttu, mutta viime aikoina on aina sattunut esteitä, etten ole\npäässyt menemään. Ensi aikoina minulla ei ollut juuri halua mennäkkään,\nja toiseksi minulla ei ollut sopivaa pukua.\n\nEräänä ikävänä, sateisena iltapäivänä, noin neljä viikkoa sitten,\nistuin itsekseni arkihuoneen ikkunan vieressä, virkaten nuttua pikku\nKurtille, ja katselin silloin tällöin ulos kadulle. Herra von Vohsen\noli Konnin luona; hänen oli taas lähdettävä jollekin asioimismatkalle\nElsass-Lotringeniin ja olisi tahtonut Konnia mukaansa, hän kun näet\nviime aikoina on käynyt vähän epäluuloiseksi ja mustasukkaiseksi. Konni\nei olisi halukas lähtemään, hänen on tietysti mukavampi huvitella\ntäällä omin päinsä — ja viimein syntyi kiivas sanakiista heidän\nvälillään. Semmoisia on minun hyvin ikävä kuulla, se vaikuttaa minuun\naina niin kiusallisesti, että istun kuin neuloilla ja mieluimmin\njuoksen kauas pois. Samassa ovikello soi. Menin avaamaan, ja rouva\nKindermann astui sisään.\n\n»Kas vaan», hän sanoi, »taitavat siellä riidellä, vai kuinka?»\n\n»Eikö mitä», vastasin, »he ovat vaan eri mieltä.»\n\n»Niinpä niin», hän sanoi, »mitäpä siitä! Semmoista sattuu\nparhaimmissakin perheissä. Ja mitä Te täällä sillaikaa hommaatte,\nlapseni?»\n\nNäytin hänelle virkkuutani, hän istui viereeni ikkunan ääreen ja me\njouduimme keskusteluun, jonka kuluessa hän muun muassa kysyi minulta,\nolinko tyytyväinen nykyiseen elämääni. Minä vastasin hänelle totuuden\nmukaisesti, että verrattuna viimevuotiseen olinpaikkaani tuolla\npappilassa tuntui täällä oleminen taivaan ilolta. Hän arveli nuoren\ntytön kuitenkin tarvitsevan joskus jotain huvitusta, joka tuottaisi\nvähän vaihtelua elämään. Minä en voinut kieltää, että usein olin\ntoivonut tapahtuvan jotain erikoista, joka saisi aikaan elämässäni\nsuuren muutoksen parempaan päin. »Mitä Te tuolla 'paremmalla' sitten\nymmärrätte?» hän kysyi. »Onnea tietenkin», minä vastasin. »Ja mikä\nTeidän mielestänne on onni?» Minä vaan kohautin olkapäitäni. »Täytyy\nmyöskin tahtoa, lapseni», jatkoi hän sitten. »Eivät paistetut kyyhkyset\nkenenkään suuhun lennä. Jos Te täällä vaan aina huoneessa istutte,\nsaatte odottaa kauan, ennenkun onni Teidän luoksenne tulee. Teidän\ntäytyy päästä ulos, näyttämään itseänne ihmisille, ja saattepa nähdä,\nmiten pian löydätte onnenne.»\n\n»Minulla ei ole kelvollista pukua», sanoin. »Ja isältä en rupee\npyytämään rahaa. Minä tahdon itse ansaita kaikki mitä tarvitsen.»\n\n»No, mitä nyt siihen asiaan tulee, niin me autamme Teitä pääsemään\nalkuun», sanoi hän hyväntahtoisesti. »Ja sitten siitä eteenpäin se\nkyllä sujuu kuin itsestään. Ettehän Te ole juuri niitä kaikkein\ntyhmimpiä. Minun luonani Teidän pitäisi asua eikä Konnin. Minä Teistä\nvielä jotain tekisin. Konni kai pelkää Teissä vähän kilpailijaa,\nmutta se ei tulisi kysymykseen minun luonani. Minusta on hauska nähdä\nkauniita, nuoria kasvoja ympärilläni. Käykäähän nyt toki joskus\niltasella katsomassa.»\n\nMinä lupasin käydä. Sitten tuli Konni sisään. Vohsen oli lähtenyt pois,\nsaatuaan Konnin viimeinkin lupaamaan matkustaa hänen mukanaan, ja tämä\noli siitä syystä kovin nyreällä mielellä. Minä koetin häntä lohduttaa\nja vakuutin pitäväni sillaikaa Kurtista hyvää huolta, mikä häntä\nilahutti.\n\n»Eikö sinustakin, Konni, Thymianin sopisi käydä iltaisin useammin minun\nluonani? Tyttö rukkahan muuten aivan menehtyy yksinäisyyteen ja ikävään\ntäällä», sanoi Kindermann. »Tietysti, selväähän se on», vastasi Konni\nhajamielisesti.\n\nSeuraavana päivänä lahjotti Konni minulle omasta pukuvarastostaan\nhienon hameen ja kaksi puseroa. Hameen, joka on korallinpunainen, on\nherra von Vohsen hänelle kerran antanut, hänen suureksi harmikseen,\nkoska punainen väri ei ollenkaan sovi yhteen hänen tukkansa kanssa.\nMinua se pukee mainiosti. Rouva Kindermannin ompelija korjasi sen\nminulle; nyt se istuu kuin valettu.\n\nSeuraavalla viikolla Konni läksi herransa kanssa matkalle. Paria päivää\nmyöhemmin lähetti rouva Kindermann palvelustyttönsä kutsumaan minua\nheille. Siellä oli vieraita ja erinomaisen hauskaa, oli käsketty sanoa.\n\nOtin tuon uuden punaisen hameen päälleni ja menin.\n\nRouva Kindermann oli nähtävästi iloinen tulostani. Kun riisuin hänen\nmakuuhuoneessaan pois päällysnuttuni, sanoi hän haluavansa panna\nminun hiukseni toisenlaiseen, muodinmukaisempaan asuun. Otettuaan\nauki palmikkoni pääsi häneltä hämmästyksen huudahdus. »Sepä on komea!\nHyvänen aika, tyttö, millainen tukka Teillä on! Semmoista ei saa\npiiloon panna.» Hän tahtoi kaikin mokomin, että minä antaisin tukkani\nriippua sillä tavalla vapaasti, mutta minua hävetti esiintyä siten,\nse olisi näyttänyt mielestäni kovin rivolta ja huomiota herättävältä.\nLopuksi hän sitoi sen valkealla nauharuusulla kokoon.\n\n»Tyttö, tyttö, Te olette ihastuttava!» hän huudahti mielissään. »Jos\nvaan olette viisas... no no, enpä sano mitään... Te voisitte elää\nkuin prinsessa... Mitenkä? Ettekö luule? Jos nyt olisi vielä muutama\nhohtokivi koristamassa korvianne ja sormianne...»\n\n»Minulla on koko lippaallinen koristeita», sanoin, »mutta en minä ole\nniistä välittänyt —»\n\n»Oho!» sanoi hän, ja sitten astuimme ruokasaliin. Yhdeksän aikaan\ntuli kaksi herraa, rouva Kindermannin tuttavia, molemmat hyvin\nhienoja. Toinen oli hoikka, parraton, monokli silmässä, toinen paksu,\nmustapartainen, käyränokkainen. Edellisen nimi oli Albert Glimm ja\njälkimäisen Kirschbaum.\n\nMe söimme hyvän illallisen. Ensin tarjottiin lihalientä ja pasteijia,\nsitten hummerimajoneesia, sen jälkeen fasaania ynnä kompottia ja\nlopuksi tuli suuri jäätelöpommi. Hierominen mahtaa olla hyvin tuottava\nelinkeino, koska rouva Kindermann noin komeasti voi elää. Mitä\njuomapuoleen tulee, annettiin ensin punaviiniä, sitten samppanjaa ja\nviimein portteria ja samppanjaa. Jälkiruokaa syötäessä rouva Kindermann\nsoitti pianoa ja lauloi kupletteja, taikka paremmin sanoen määkyi. Se\nkuului niin hassunkuriselta, että kaikki olimme naurusta pakahtua, ja\nhän nauroi itse mukana. Minä olin noista monista juomista aika lailla\npäihtynyt ja hyvin vallattomalla tuulella. Herra Glimm tarttui minua\nvyötäisiin, tanssi minun kanssani läpi huoneen ja heitti minut viimein\nistumaan herra Kirschbaumin viereen, joka heti otti minua kaulasta\nkiinni ja tahtoi suudella, mutta silloin minusta meni leikki jo liian\npitkälle, ja, puolihumalassa kun olin, otin pöydältä samppanjalasin ja\ntyhjensin sen hänen niskaansa kauluksen ja ihon väliin, ja hänkös siitä\npärskymään ja hyppimään ympäri huonetta kuin vimmattu.\n\nJälkeenpäin rouva Kindermann minua hiukan nuhteli ja sanoi, ettei minun\nolisi pitänyt noin tehdä.\n\n»Ja miksikä ei?» kysyin minä. »En minä vaan anna tuommoisen vanhan\njuutalaisrahjuksen suudella itseäni...»\n\n»Hiljaa, hiljaa, lapseni,» sanoi hän, »sillä miehellä on Mooses ja\nprofeetat. Jos hän olisi Teillä ystävänä, niin onnenne olisi taattu.\nHän koristaisi Teidän sukkanauhannekin jalokivillä, jos vaan itse\nhaluaisitte.»\n\n»En milloinkaan», vastasin, »ja hänhän kuuluu sitä paitsi olevan\nnaimisissa.»\n\n»No mutta, lapsi kulta, mitäpä tuon herran yksityiset perheasiat Teihin\nkuuluvat? ...»\n\nNiin, mitäspä ne kuuluisivatkaan! On siinä vaan siisti täti! Kun\nhän ja Konni ja nuo kaksi muuta pääsevät suusta yhteen, silloin on\nparas juosta pois niiltä mailta. Olenhan minäkin jo jotain tottunut\nkuulemaan, mutta en toki sentään niin paksua. —\n\nKun tulin kotiin yöllä, en saanut pitkään aikaan unta silmiini. Hermoni\nolivat liiaksi kiihtyneet. Sydän sykki kiivaasti. Vielä vuoteessakin\nteki mieleni nauraa ja puhella. Kyllä se on totta, että joskus täytyy\nsaada huvitella, muuten unohtaa olevansa nuori. On se sentään hauskaa\nsilloin tällöin päästä vähän tuulettamaan itseään. Miten nuo molemmat\nmiehet katselivat minua! Minä miellytin heitä...\n\nVoi voi, kun olisi semmoisia pukuja kuin Konnilla ja tuolla\nKindermannilla! Ei ainoastaan hameet ja hatut, vaan kaikki:\npitsireunaiset alusvaatteet, hienot kuin hämähäkinverkko, silkkisukat,\nkahisevat alushameet, jotka loistavat kaikissa sateenkaaren väreissä,\natlaskorsetit, ja siihen lisäksi hienot parfyymit, joiden haju ympäröi\nihmistä kuin kevyt tuoksuva pilvi...\n\nMinä luulen todellakin, että voi olla onnellinen, kun ymmärtää tuolla\ntavalla asettaa elämänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerra Glimmiltä sain eräänä päivänä kukkavihkon ja kutsun illallisille\nseuraavana päivänä. Kauan mietin, minkälainen vastaus minun oli\nannettava. Myöhemmin tuli rouva Kindermann meille ja hän kehotti minua\nmyöntymään. Niin sitten teinkin.\n\nHerra Glimm tuli itse minua hakemaan. Me söimme yksityisessä huoneessa.\nKaikki hyvin hienoa. Ja paljon cliquot'ta juotiin. Lopulta hän tuli\nhellemmäksi minua kohtaan, ja kun se ei mennyt sopimattomuuksiin asti,\nsallin sen tapahtua. Kuitenkin olin iloinen, kun ovi aukeni ja sisään\nastui kaksi herraa, tehden siten lopun hänen hyväilyistään. Nuo uudet\nvieraat esitti herra Glimm minulle ystävinään, ja he olivat kumpikin\nhyvin miellyttäviä ja kohteliaita. Myöhemmin tuli vielä kolme herraa,\nniiden joukossa von Kronen, Konnin lemmitty, ja nyt huomasin että he\nolivat siviilipukuisia upseereja. Herra Glimm ei tuntunut olevan oikein\nhyvillään heidän tulostaan, mutta hänen ei tietysti sopinut näyttää\ntyytymättömyyttään. Ja sitten sitä alettiin juomaan — ja kylläpä ne\njaksoivatkin! ...\n\nIloa oli pian kattoon asti. Kaikki herrat tahtoivat syödä filipiiniä\nminun kanssani. Siinäkös ryypättiin ja kilisteltiin, ja loppujen loppu\noli, että he kaikki hävisivät. Nyt oli minun jokaiselle kirjotettava\njoku toivomus. Minä olin jo hyvässä hiprakassa ja kirjotin niille\npienille lapuille, joita eteeni työnnettiin, mitä vaan sattui mieleeni\njohtumaan. »Pari silkkisukkia.» »Silkkinen korsetti.» »Silkkinen\nalushame.» »Pullo hajuvettä» j.n.e. Vasta siitä että herrat noita\nlippuja lukiessaan niin hillittömästi nauroivat, huomasin mitä\nolin oikeastaan kirjottanut. Mutta minä en tahdo tehdä itseäni\nnaurunalaiseksi. Äkkiä nousin ylös tulipunaisena kasvoiltani.\n\n»Ymmärtäkää se leikiksi, hyvät herrat», sanoin. »Minä tahdoin vaan\ntehdä pilaa.»\n\nKaikki vakuuttivat sen leikiksi käsittäneensä, ja sitten annoin Glimmin\nsaattaa itseni kotiin.\n\nSeuraavana päivänä saimme alinomaa juosta ovea avaamassa ja joka\nkerta seisoi eteisessä kaupunginlähetti, kädessään kukkavihko ja\npaketti. Paketeissa olivat kaikki nuo minun toivomani esineet. Kuusi\nparia sukkia, liilavärinen silkkikorsetti, silkkinen alushame,\nosotuslippu, jolla sai kuusi paria hansikkaita, suuri laatikollinen\nhajuvesiä, saippuoita ja puuderia, kaikki hienointa laatua. En\ntiennyt oikein, ottaisinko vastaan nuo tavarat vai lähettäisinkö\ntakaisin. Päätin kuitenkin lopuksi ottaa. Olisihan se ollut niin\npikkukaupunkilais-poroporvarillista lähettää niitä takaisin. Ja eihän\nse ole toisekseen muuta kuin oikeus ja kohtuus, että minä saan mitä\npelissä voitin, eikä nuo muutamat markat mitään merkitse semmoisille\nherroille, jotka alinomaa suuria summia tuhlaavat. Minulle taas noista\ntavaroista on suurta iloa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEilen illalla, kun olimme teatterin jälkeen olleet syömässä ja tulimme\nkotiin, tahtoi herra Glimm kaikin mokomin seurata minua sisään. Mutta\nsiinä mies parka erehtyi. Minä olen kunniallinen nainen ja tahdon että\nminua semmoisena kohdellaan. Jos hän luulee minua tuommoiseksi, jonka\nkuka hyvänsä voi omistaa, niin hän on perinpohjin pettynyt. Minä olen\npäättänyt, etten antaudu kellekään miehelle muuten kuin korkeintaan\nrakkaudesta. Glimmiä en rakasta, vaikka hän onkin kyllä reilu poika.\nMinä en anna itseäni enää yllättää, joka päivä otan jääkylmän kylvyn\nvaan sitä varten, ettei — no niin, loppu.\n\n\n\nMaanantaina.\n\nRakas kirjani, jospa olisit ihminen! Sinulle minä puhun, mitä ei\nkukaan muu koko maailmassa saa tietää. Sinä olet minun ainoa ystäväni.\nSinulta en salaa mitään. Sinä tunnet minut semmoisena kuin olen.\nSinä olet minun rippi-isäni. Sinä otat hiljaa ja äänetönnä vastaan\nkaikki mitä sinulle uskon, ja sinä olet saanut kuulla jo paljon.\nOi, haastahan sinäkin kerta jotain! Neuvo minua! Sano minulle, mitä\nminun tulee tehdä. Minä en pääse siitä itse selville. Rupeenko? Enkö?\nVastaahan toki. Jos neuvot minua myöntymään, liikauta lehtiäsi, muussa\ntapauksessa pysy hiljaa. Sanotko »elä»? Oh, sinähän olet vaan tuhma,\nkuollut kirja. Ei sinulla ole sielua. Miksi minulla on sielu? Olisi\npaljon mukavampi olla ilman sitä.\n\nMinkätähden ihmisen yleensä täytyy ajatella? Ajatuksethan ovat niin\nepämukavia ja tarpeettomia.\n\nSentähden on kaikki moraalikin niin epämukavaa, niin typerää ja ikävää,\nettä se on alkuaan lähtenyt ajattelemisesta. Frieda tädin kirjeitä en\nlue koskaan loppuun. Niiden moraalisuus ja pelottava pitkäpiimäisyys\närsyttävät minua. Isä kirjottaa nykyään enää harvoin. Siellä kotona\non taas saatu tyttö (ensimäinen lapsi oli poika, joka oli syntynyt\nennen minun tänne tuloani). Minä kai pian joudun unohduksiin. Se onkin\nparas. Minäkin tahdon unohtaa, että minulla on kerran ollut koti ja\näiti, jopa isäkin. Minä olen kuin oksasta irtaantunut lehti, jota tuuli\nlennättelee, kunnes se viimein lokaan tallataan.\n\nMutta minä en suinkaan voi sanoa, että olisin elämään kyllästynyt.\nHurja elämänilo, kiihkeä onnen ja nautinnon kaipuu panevat\nveren suonissani hehkumaan. Yhä uudestaan ja uudestaan esiintyy\nvastattavakseni kysymys, minkälaiseksi on tulevaisuuteni muodostuva.\n\nJos pysyn »kunniallisena» ja vaellan »kapeaa» tietä eteenpäin, saan\nolla varma siitä, että tämä tie päättyy kerran pieneen, hiljaiseen\nvanhanpiian kammioon à la Frieda täti. Ja kun sitten siellä istun ja\nmuistelen kulunutta elämääni, mitä se on ollut? ... Ei, semmoiseen minä\nen rupee. Minulla on paljon iloa itsestäni. Minä olen kaunis. Minusta\non hauskaa peilin edessä seisoen heittää päältäni vaatekappale toisensa\njälkeen ja nähdä siinä itseni lumivalkeana, suorana ja solakkana kuin\nkuusi metsässä, pitkät ja pehmeät hiukset valuen ympärilleni ikäänkuin\nmusta silkkinen mantteli. Jos tartun niihin molemmin käsin ja levitän\nkäteni, saan aivan kuin mustat siivet ja ajattelen silloin olevani\nvalkea, mustasiipinen joutsen.\n\nKonni on tullut taas kotiin. Hänellä oli paljon tuomisia minulle ja\nsanoi olevansa iloinen siitä, että minä huvittelen, ja ettei hänellä\nollut mitään sitä vastaan, kunhan en vaan yrittäisi tunkeutua hänen\nalueelleen. Enhän nyt toki. Se olisi äärettömän halpamaista.\n\nKonnin ja Kindermannin mielipiteet siitä, mitä minun nyt olisi tehtävä,\novat sangen erilaiset. Konnilla on viime aikoina ollut välistä\nalakuloisuuden puuskia.\n\nHän sanoo, että jos hän saisi takaisin eletyt vuotensa, hän järjestäisi\nelämänsä aivan toisella tavalla. Hän naisi nuoren miehen, vaikkapa\nvain pikku virkamiehen tai käsityöläisen. Semmoinen elämä se olisi\nkuitenkin jotain toista. Silloin tuntisi olevansa oikea ihminen ja\nvoisi sellaisena esiintyä, nyt ei sitä tiedä onko kala vai lintu.\n\nMiehet, jotka rahoillaan heikäläisiä elättävät, ovat pahempia kuin\norjainomistajat, hän sanoo, he noiden muutamien kolikkojensa nojalla\nkatsovat olevansa oikeutetut kohtelemaan heitä aivan kuin itse\ntahtovat. Rakkaudesta ei puhettakaan. Miehet eivät pidä heitä muuna\nkuin — — no niin —. Valitettavasti on vaikea ja miltei mahdoton enää\nkääntyä toiselle tielle, kun on tähän mukavaan elämään kerran tottunut.\n\nNäin puhuu Konni. Rouva Kindermann taas koetti istuttaa minuun\ntoista käsitystä näistä asioista. Hän sanoi herrojen tehneen minusta\nvalituksia, että minä olin muka liian koketti. Nauroin kuullessani\ntuommoista hassutusta. Silloin hän oikein suuttui.\n\n»Tietysti Te olette koketti, vieläpä pitkälle päässyt siinä taidossa,\nneiti Thymian», hän sanoi. »Niin, jos Teidän neitsyytenne olisi vielä\nkoskematon ettekä mitään asioista tietäisi, silloin voisin olettaa\nTeissä olevan semmoisen painolastin toivottominta kunniallisuutta ja\nsiveellisyyttä, että todellakin olisi parasta, jos naisitte jonkun\npostikirjurin, laittaisitte kuusi lasta maailmaan, keittäisitte ja\npaikkaisitte vaatteita ja lopuksi antaisitte pastorin pitää itsestänne\nliikuttavan ruumissaarnan: Tässä lasketaan hautaan uskollinen\nsopankeittäjä ja imettäjä. Mutta Te! Kaunis nainen, jolla on jo ollut\nromaaninsa, viisas ja sivistynyt, niinkuin Te olette, elämänhaluinen\neikä lemmenasioissa enää ensikertalainen... Ei, ei, elkää sanoko\nmitään! Minä tunnen Teidät. Se on kyllä kaunista ja oikein, mutta Te\nliiottelette, kultaseni. Te ammutte yli maalin. Yhden kerran herrat\nkyllä suvaitsevat, että Te heitä ensin kiihotatte ja sitten jätätte\nsiihen, ehkäpä vielä toisenkin kerran, mutta kolmatta kertaa eivät\nhe enää yritäkkään... Maailmassa on niin paljon muitakin kauniita\ntyttöjä... Herra siunatkoon, samahan se minulle on, mutta minä säälin\nTeitä! Teidän sijassanne minä ottaisin, kun tarjotaan. Kerranhan\nihminen vaan nuori on. Jäljestäpäin, kun olette vanha eikä kukaan\nTeistä enää huoli, saatte vielä katua tyhmyyttänne.»\n\n»En minä tahdo tekeytyä paremmaksi kuin olen», minä sanoin, »mutta minä\nolen saanut liian paljon kärsiä. En uskalla olla enää kevytmielinen.\nJos tulee mieleeni huonoja ajatuksia ja himoja, tarvitsen vaan\nmuistella sitä hetkeä, jonka vietin sulun vieressä aikoen hukuttaa\nitseni, ja ne on voitettu.»\n\n»Ahaa», sanoi hän ja vihelsi, »siinäkö sitä ollaan! Te pelkäätte. No,\njollei muuta estettä ole, rakkaani, niin olkaa aivan rauhassa. Miksi\nKindermann olisi lääketieteellisen kurssin suorittanut hieroja, jollei\nhän osaisi semmoisia pikku seikkoja kohdalleen korjata! Se on vaan yksi\ntempaus eikä tee edes niin kipeää kuin hampaan ottaminen. Ei, lapseni,\nsiinä suhteessa saatte olla aivan huoleti. Luottakaa minuun vaan.»\n\n»Niin mutta, rouva Kindermann sanoin surullisesti, »se ei ole\nainoastaan se.»\n\n»Ei kai», hän vastasi, »voinhan minä ymmärtää: Teissä on vielä joku\nmäärä poroporvarimoraalia ja Te ette ole voinut vielä kokonaan omaksua\nsitä vapaata katsantotapaa, joka meidän piireissämme vallitsee. Te ette\nole ylpeä, mutta kaikessa hiljaisuudessa kumminkin ajattelette olevanne\nparempi kuin joku »tuommoinen». Mutta se ei Teitä enää ollenkaan\nhyödytä, rakkaani. Teillä on lapsi, porvarillinen yhteiskunta on Teidät\nhylännyt. Tehkää mitä tahdotte, täysiarvoiseksi jäseneksi siihen ette\nenää pääse, ja jos mitenkuten pääsisittekin, eläisitte alinomaisessa\ntuskassa, peläten että jotkin seikat entisyydestänne voisivat tulla\nilmi. Sentähden yhtykää ennen meihin, meidän seurassamme ei tarvitse\nujostella, ja täällä voi jokainen tulla omalla uskollaan autuaaksi.\nMeillä ei kysytä: mistä tulette, kuka olette? ... Me nautimme elämästä,\nteemme oikein, emmekä pelkää ketään, ja miettikää vielä kerta, ettekö\nvoi tuota Glimm rukkaa vastedes paremmin kohdella. Oikein minua mies\nparka säälittää, hän näyttää niin alakuloiselta.»\n\nNiin puhui rouva Kindermann ja usein olen hänen sanojaan ajatellut.\nNiissä on paljon perää. Että minä porvarillisille piireille olen\nkuollut, siitä sain Daubilaisten luona hyvinkin selviä todistuksia.\nMinun läheisyyteni saattoi turmella nuoria »viattomia» tyttöjä.\nEi kukaan kunniallinen rouva tahdo enää olla »tämmöisen» kanssa\ntekemisissä. No, entä sitten? Mihin minä nyt ryhdyn? Siltä se näyttää,\nettä nyt ei minulla ole muuta tehtävää kuin viettää siirtymistäni\ntoiseen maailmaan.\n\nMinulla on nyt kaikki selvillä. Minkä hengen lapsia rouva Kindermann\non, sen olen jo aikoja sitten huomannut. Hän on itse »hieronut» niin\nkauan kuin se veteli, mutta nyt hän on liian vanha ja saa etsiä\nitselleen jonkin muun elinkeinon. Hän suunnittelee muuttoa Hamburgiin,\njossa hän aikoo perustaa salongin. Hän sanoo itsellään olevan siellä\npaljon tuttavia, ja hannoverilaiset ystävät tulisivat sinne kahdesti\nkuukaudessa yhteistä iltaa viettämään. —\n\nLähes kahteen viikkoon en ole nyt käynyt missään. Glimm sanoo vievänsä\nminut ulos sitten vasta, kun olen tullut järkiini. Silloin hän\nlahjottaa minulle shifonieen ja hohtokivisormuksen.\n\nNyt en tiedä... Minussa on jotakin, joka panee vastaan. En tahtoisi\nolla sellainen, jota herrat halveksien kohtelevat. Glimm kyllä\nkäyttäytyy aina hyvin kunnioittavasti minua kohtaan. Hän sanoo\nrakastavansa minua. Naimisiin menemästä estävät häntä periaatteensa,\nsanoo hän.\n\nMenisin kyllä mielelläni taas jonakin iltana ulos, juomaan samppanjaa,\npitämään lystiä ja karkottamaan kaikki liiat ajatukset. Nämä ajatukset\nne istuvat kuin musta satapäinen hirviö rinnallani, silmät kiiluen ja\nhampaitaan hioen, ja iskevät kyntensä sieluuni.\n\nRakas kirjani — tahtoisin tietää — olenko — — minä olen hullu.\n\n       *       *       *       *       *\n\n- Valitettavasti on päiväkirjasta leikattu pois suuri joukko lehtiä\njuuri tältä ajalta, jolloin ristiriitaisuudet kirjottajan sielussa\nkärjistyvät ratkaisevaan käänteeseen, joka määrää hänen koko vastaisen\nelämänsä suunnan.\n\nNämä tarkasti poisleikatut sivut ovat antaneet minulle paljon\najattelemista.\n\nHänelle, joka myöhemmin merkitsi tähän kirjaan kaikki vähäpätöisimmät\nja häpeällisimmätkin tapaukset hukkaan menneessä elämässään, mutta\njoka kuitenkin aina jossain määrin säilytti tunne-elämänsä herkkyyden,\nlienee tuntunut erityisen kiusalliselta muistella juuri tätä aikaa,\njolloin hän epäröivin askelin astui yli viimeisen horjuvan sillan, mikä\nhänet vielä erotti tuosta »toisesta, maailmasta.»\n\nMuuta selitystä en tiedä.\n\nValitettavasti on täten syntynyt suuri aukko muistiinpanoihin.\nVaikka minä tuona aikana kyllä usein tapasin kirjottajaa ja puhelin\nhänen kanssaan, en voi paljonkaan omasta puolestani lisätä tämän\naukon täyttämiseksi, koska hän ymmärrettävistä syistä oli hyvin\nvaitelias omaan elämäänsä ja tuttaviinsa nähden. Psykologisesti\nmerkillepantava on se seikka, että hänet tähän aikaan oli vallannut\noikea sivistyksen jano. Hän sanoi minulle kerran käyttävänsä jokaisen\nliikenevän pennin tietojen hankkimiseen. Kaksivuotisen Hamburgissa\nolonsa aikana, jossa hän oli rouva Kindermannin seuranaisena ja\ntäyshoitolaisena, hän täydensi taitoaan ranskan ja englannin kielissä,\noppi myöskin venäjän ja italian kielet ja nautti sitäpaitsi opetusta\nuseissa eri tieteenhaaroissa. Hänen kirjotuspöydällään oli kasottain\nfilosofiallisia ja muita tieteellisiä teoksia. Muistanpa hänen kerran,\nkäydessäni hänen luonaan, huomauttaneen eräästä Carlylen teoksesta. Hän\nosasi siitä kokonaisia lukuja sanasta sanaan ulkoa. —\n\nSuullisesti saamieni tietojen mukaan voin mainita, että rouva Liesmann\ntutustui Heringsdorfissa erääseen ruotsalaiseen ravintoloitsijaan\nja seurasi lapsineen häntä Upsalaan, jossa he menivät naimisiin.\nHuolimatta vaimon epäilyttävästä entisyydestä kuuluu tästä monilla\nlapsilla siunatusta avioliitosta tulleen hyvin onnellinen.\n\nHeti rouva Liesmannin matkustettua näyttää Thymian muuttaneen\nKindermannin luo.\n\nViimeisen ja nyt seuraavan muistiinpanon välillä ovat kirjottajan\nja hänen omaistensa välit kokonaan rikkaantuneet. Mitään tarkempaa\nen kumminkaan siitä asiasta tiedä. Arvelen Thymianin äidinpuolisten\nsukulaisten vaatineen hänen siirtymistään Kindermannin luota\njohonkin parempaan perheeseen. Mutta kun hän oli sillä välin tullut\ntäysi-ikäiseksi, niin he nähtävästi, julkista häväistysjuttua peläten,\neivät ole ryhtyneet mihinkään toimenpiteeseen sitä varten. Myöskin\nisästään näyttää Thymian tästä ajasta alkaen ruvenneen vieraantumaan.\n\n  _Julkaisijan lisäys_.\n\nEilen minä taas jouduin riitaan Kindermannin kanssa. Ruusuvesipullosta,\njonka hän oli pistänyt minun laskuuni. Tuo ämmä alkaa käydä\nsietämättömäksi. Luulisi viisitoista markkaa päivässä riittävän\nmaksuksi hänelle. Minä olisin muka ottanut tuon pullon tammikuun 22\npäivän iltana ja Ludwig olisi ollut silloin myöskin läsnä, mutta se\non hävytön vale. Sinä päivänä me söimme päivällistä Hamburger Hofin\ntalvipuutarhassa ja sieltä menimme Thaliateatteriin. Eteisessä huomasi\nLudwig äitinsä, ja koska hänessä on tätä kohtaan tavaton respekti, niin\nhän livahti pakoon ja minä menin yksin aitioon. Minä sen vuoksi muistan\ntämän illan erityisesti, että sain silloin teatterissa uuden tuttavan.\nEtuaitiossa istui muuan herra, joka taukoamatta katseli minua, ja\nhän oli niin hienon ja ylhäisen näköinen, että luulin hänen olevan\nvähintään jokin indialainen rajah taikka muuta sentapaista. Perästäpäin\nselvisi, että hän olikin silkkitehtailija Krefeldistä, nimeltään\nSchulze. Hän jätti meille kumminkin sievän summan rahaa.\n\nMokomakin akka! Juurikuin minulla olisi syytä _häntä_ mistään kiittää!\nSenkin syöjätär! Ludwig on aina säännöllisesti maksanut vuokran, ja\nettei se ole tapahtunut _hänen_ kauniiden silmiensä vuoksi, siitä hän\nvoi olla varma. Minä suutuin niin, että heitin häntä kirjalla päähän\nja sanoin muuttavani yksin asumaan. Silloin hän tuli ivalliseksi ja\nsanoi minun siinä tapauksessa piankin majailevan Schwiegergassella\n[porttolakadulla]. Hän muka se oli joka... j.n.e.\n\nHiton vaikeaa minulle on säästäminen. Syntymäpäiväkseni tahtoi Ludwig\nostaa minulle Schlesingeriltä rintaneulan, mutta minä pyysin häntä\nsen sijaan antamaan siihen tarvittavan summan rahana. Hän ei ensin\nollut yhtään halukas, hänestä se oli vastenmielistä. Modistin laskut\nja kuukausivuokran hän maksaa silmiään räpäyttämättä, mutta puhdasta\nrahaa... Niin, kyllähän minä sen ymmärrän. Kun muistelen, millä\ntunteilla otin ensi kerran vastaan rahaa — vuosi sitten, kun oli jo\npuukko kurkussani — — ei muistella sitä! Ikuisesti unohtukoon! Kaikissa\ntapauksissa tuntuu harmilliselta, kun ihmisestä luullaan liikoja.\nLudwig näkee minussa yhä vielä vallasnaisen; toiselta puolen se kyllä\ntuntuu hyvälle, mutta taas toiselta puolen se on epämukavaa. Viimein\nhän antoi minulle pyynnöstäni viidensadan markan pankkikirjan.\n\nKunhan puvut ja nuo kaikki lukemattomat pikku tarpeet eivät nielisi\nniin suuria summia. Monta kertaa se tekee minut aivan toivottomaksi.\nEi tästä ole tämmöisestä elämästä, mutta mitä kehumista sitten muilla\non? Eipä erikoisia. Anni Meier on jo eronnut miehestään ja istuu nyt\nkahden pienokaisensa kanssa vanhempiensa kotona. Häneen nähden ei\nkuitenkaan voi puhua liian hätäisestä naimisiinmenosta, he kun ovat\ntunteneet toisensa lapsuudesta asti ja jo koulunpenkillä istuessaan\nolleet kihloissa. Miehensä kuuluu häntä pidelleen pahoin. Merkillistä,\nminä olin aina pitänyt Boyta kunnon miehenä. Lina Schütt asuu täällä\nFerdinandstrassen varrella. Hänen miehensä on kirjanpitäjä, joka on\nväärän valan teosta tuomittu puoleksitoista vuodeksi kuritushuoneeseen\nja on nyt parhaillaan rangaistustaan kärsimässä. Lina koettaa elättää\nitseään vuokralaisia pitämällä ja on kovin kurjissa oloissa. Tapasin\nhänet tässä eräänä päivänä Lombard-sillalla ja tervehdin, mutta hänen\nvastauksensa oli niin koomillisen kankea, kuin olisi hänellä ollut\nseiväs niskassa. Minua nauratti, mutta samalla harmitti myöskin.\n»Mitäs sinulle kuuluu, Lina?» kysyin. »Huonoa», hän vastasi purevasti,\n»kunniallisen vaimon ei ole niin helppo täällä hankkia elatustansa. Ei\nhuoneiden vuokraamisella ansaita silkkisiä alushameita ja sulkahattuja.\nMutta mieluummin näen nälkää kuin panen hitustakaan kunniastani\nalttiiksi.»\n\nMieleni kuohahti ja aioin juuri sanoa hänelle pari sopivaa sanaa, mutta\nmaltoin mieleni, sillä eihän se olisi maksanut vaivaa ruveta tuommoisen\nkanan kanssa sananvaihtoon. Kerroin kohtauksesta myöhemmin Gretelle,\nhän naurahti ja sanoi: »Mitäpä sitä pässiltä voi muuta pyytääkkään kuin\nlihaa ja villoja.» Ja hän on oikeassa.\n\n\n\n8 maalisk.\n\nPerjantaina tuli Osdorff. [Mikäli minä tiedän, varustettiin »Osdorff»\nsukulaistensa toimesta tarpeellisilla matkarahoilla ja lähetettiin\nAmerikkaan, sittenkun kaikki yritykset totuttaa häntä säännölliseen\ntyöhön olivat rauenneet tyhjiin hänen typeryytensä ja laiskuutensa\ntakia. Thymian lienee aina siihen asti ollut kirjevaihdossa hänen\nkanssaan. (Julkaisijan huomautus.)] Aivan uskomatonta, miten se mies\non ränsistynyt näiden neljän vuoden kuluessa. Minusta tuntuu kuin hän\nolisi vieläkin kasvanut. Ehdottomasti tuli mieleeni seuraavat säkeet\nGoliath jättiläisestä:\n\nEr hatte Knochen wie ein Gaul, und eine freche Stirn, Und ein\nentsetzlich grosses Maul, und nur ein kleines Hirn — (Hänellä oli luut\nkuin hevosella ja julkea otsa, ja kauhean suuri suu ja vain pienet\naivot).\n\nSe on vain huomautettava, että »julkea otsa» ei häneen sovi. Julkea\nei Casimir rukka missään suhteessa ole. Suurisuinen sitä vastoin yli\nkaiken määrän. Yhä vaan Osdorff kahdella f:llä. Ajattelenpa että\nhäntä Amerikassa vielä opetetaan. Näen hänet hengessä jo seisovan\nkadunkulmassa kenkiä harjaamassa. Mutta kaikesta huolimatta säälin\nhäntä. Onhan hän ainoa tuttavani entisiltä ajoilta.\n\nMinä annoin hänelle viisikymmentä markkaa ja saatoin häntä laivaan\nBremerhaveniin. Minusta tuntui kuin olisi kappale omaa nuoruuttani\nlähtenyt pois hänen mukanaan. Laivan erotessa rannasta nousivat\nkyyneleet silmiini. Teki mieleni itsekin lähteä, mutta tarkemmin\najateltuani maltoin toki mieleni. Mitäpä hyötyä siitä on, jos paneekin\nvaltameren itsensä ja entisyytensä väliin, sisäinen ihminen seuraa\nmukana kuitenkin kaikkialle, eikä sitä omista ajatuksistaan pääse New\nYorkissa enempää kuin Hamburgissa.\n\nTakaisin tultuani pani Ludwig toimeen mustasukkaisuusnäytöksen. Mies\nparka! Sain hänet pian rauhottumaan.\n\nBehrend on taas kynitty puhtaaksi. Kalkowiin minä en luota. Mies on\naivan keinottelijan näköinen. Sanoin sen K:lle äskettäin. Hän vaan\nnauroi. Katsokoon ettei vielä polta nenäänsä. Jos tulisi ilmi, että\ntäällä korttitemppuja harjotetaan, silloin olisi koko hökötys mennyttä.\n\nJalo von Kosmos käyttäytyi äskettäin hyvin hävyttömästi minua kohtaan.\nAnnoin hänelle korvapuustin ja potkun. Sikamaisuuksia en suvaitse.\nSeuraavana päivänä hän tuli nöyränä ja surullisena pyytämään anteeksi.\nKoomillista, miten kaikki ovat kuin hassuuntuneet minuun.\n\n\n\n14 maalisk.\n\nMinä en ymmärrä, miksi ei tyttö enää tule lapsen kanssa Zoologiseen\npuutarhaan. Viime perjantaina en päässyt menemään sinne, sitten menin\nviitenä päivänä perätysten, mutta turhaan sain odottaa. Pelkään että\nErika on sairastunut. Olen kovin levoton ja menisin mielelläni häntä\nkatsomaan, mutta pelkään että minut ajetaan sieltä ulos. Eilen kävelin\nneljä kertaa Petersin asunnon ohi, vaan en nähnyt ketään.\n\nUsein on jo tullut mieleeni ajatus varastaa lapseni heiltä. Mutta minne\nsen veisin? Eihän minun kurja elämäni salli minun tarjota hänelle\nmitään varmaa turvapaikkaa...\n\n\n\n22 maalisk.\n\nEn voinut kestää kauempaa. Eilen menin Petersiin ja sain semmoisen\nvastaanoton kuin voin odottaakkin.\n\nTuskin oli tyttö laskenut minut saliin, kun hänen armonsa itse,\npuolison saattamana, hyökkäsi sisään tulipunaisena kiukusta ja rupesi\nminulle ärjymään. Se oli häpeämätöntä julkeutta minun puoleltani, hän\nhuusi, että yhä uudestaan ja uudestaan tuppauduin lapsen läheisyyteen,\nja jos se vielä kerran tapahtuisi, he kutsuisivat poliisin avukseen.\nMutta tällä kerralla en minäkään ollut vaiti, vaan annoin heti sanan\nsanasta.\n\n»Vai niin», vastasin, »vai sillä tavalla! Mitä pahaa minä olen lapselle\ntehnyt, että tässä poliisin pitäisi asiaan sekaantua?»\n\nMinä sain taas hermotäristyksen; olisin tahtonut lyödä tuota rouvaa\nkorvalle. Konsuli vanhus koetti välittää. »Eihän vaimoni sitä ihan niin\nsananmukaisesti tarkota. Mutta itse asiassa meillä on syytä pyytää,\nettä vihdoinkin jättäisitte meidät rauhaan. Teillä oli julkeutta\nkäskeä lasta sanomaan teitä äidiksi... neidin läsnäollessa! Lapsi ei\nole enää niin nuori, ettei hänen mieleensä voisi jäädä jotain muistoa\ntuommoisista kohtauksista. Täytyyhän Teidän toki ymmärtää, ettei\nsemmoinen voi mitenkään jatkua.»\n\n»En ollenkaan ymmärrä sitä», minä huusin. »_Minullakin_ on oikeuksia\ntähän lapseen, jonka olen synnyttänyt maailmaan, ihmisoikeuksia,\näidinoikeuksia, joita ei pirukaan voi minulta riistää. Minä tahdon\nvälistä nähdä lastani, minä _tahdon_.»\n\nRouva Peters haukkui minua hävyttömäksi olennoksi ja käski paikalla\nlähteä talosta. Mutta konsuli sanoi:\n\n»Mene Agnes sinä pois ja anna minun puhua yksin neidin kanssa, kyllä\nhän tulee vielä järkiinsä.»\n\nJa kun rouva oli mennyt, hän tarttui minua käsivarteen ja puhui:\n»Tietäkää, lapseni, että jos Te yhä edelleenkin vaivaatte\nmeitä merkillisillä vaatimuksillanne, niin minä annan herra\npoliisikomisariukselle pienen viittauksen, että hän pitäisi hiukan\nsilmällä Teitä ja Teidän elintapaanne. Isänne on kirjottanut minulle,\nettä hänellä ei ole Teistä mitään tietoa ja että Te olette hänen\nsuureksi surukseen jättänyt huomioon ottamatta kaikki hänen neuvonsa ja\nvarotuksensa. Teidän koko esiintymisenne osottaa, että Teillä on paljon\nrahoja käytettävänänne. Mistä Te nämä rahat saatte, se ei kuulu minuun\nenkä halua sitä tietää, mutta Teille ei ole tuntematonta, että meidän\npoliisimme ei niissä asioissa ymmärrä leikkiä. Luulen sentähden, että\ntuommoinen silmälläpito ei liene Teille oikein hauskaa...»\n\nTahdoin vastata jotain, mutta en voinut. Olin kuin puulla päähän lyöty\nja häpesin kauheasti tuota vanhaa miestä. Lorun loppu oli se, että\nminä läksin sieltä kuin piesty koira, luvattuani ensin lujasti etten\nvastedes enää yritä tavata Erikaa (jota lupausta tietysti en pidä).\nUlos tultuani aloin juosta pitkin katua niin nopeasti kuin pääsin.\nMieleni oli maan tasalla, kärsimäni nöyryytys painoi kuin raskas taakka\nruumistani. Kaikki minua vaivasi. Alushameitteni kahina, jota muuten\nniin mielelläni kuuntelen, kiusasi nyt hermojani. Juoksin ja juoksin,\njuurikuin olisin koettanut päästä häpeääni pakoon. — Oi, tätä kurjaa\nelämää! —\n\nIllalla meillä oli suuret kemut. Kaikki yksityishuoneet oli tilattu.\nMinä join samppanjaa niin että menin tunnottomaksi ja tänään sairastan\nkohmeloa.\n\nSinisessä salongissa esitettiin paratiisin elämää. Siinä en ollut\nmukana, se vaikuttaa minuun vastenmielisesti. Muuten siellä oli\njoukossa myöskin pari kauppiaanrouvaa St. Paulista. »Hienoja naisia»\nniissä on usein. Eihän se ihme olekkaan, kun elää päivästä toiseen\nmitään tekemättä, syö ja juo hyvin, rahaa on kyllä eikä huolia mitään,\njos siinä yksitoikkoisuudessa tulee joskus koettaneeksi kummallisiakin\nkeinoja väsyneiden hermojensa virkistämiseksi. Mutta nuo poroporvarien\nvaimot saisivat tyytyä soppapatoihinsa ja miehiinsä ja pysyä kauniisti\nkotona.\n\nMinä olin niin hiivassa, että riisuutuessani revin kalliin\npitsileninkini pilalle, kun en kyennyt hakasia avaamaan. Olen\nlahjottanut sen pesijättäreni tyttärelle, joka pyrkii varieteehen.\nKosmos, joka oli seurassani, saa ostaa minulle sen sijaan uuden.\n\n\n\n10 syysk.\n\nMinä olin tänä kesänä ensin Kosmoksen kanssa kolme viikkoa\nIlsenburgissa, se tahtoo sanoa: minä asuin itsekseni ja merkitsin\nvieraiden luetteloon nimekseni Rouva Gotteball Hamburgista. Niin tein\nvarsinkin Ludwigin vuoksi, sillä tuo ukko riepu on pahasti pikiintynyt\nminuun ja mahdottomasti mustasukkainen. Hän kävi sunnuntaisin minua\ntervehtimässä, tuli aina lauantai-iltana ja palasi taas pyhäiltana\nHarzburgiin, jossa hän rouvineen oleskeli. Sen ajan oli Kosmos taas\nHannoverissa. Brocken-hotellissa tapasimme kerran Ludwigin rouvineen,\njonka viimemainitun nyt ensi kerran näin. Pieni, hento nainen,\nnähtävästi kalvetustautinen, laiha, kapearintainen. He istuivat\npöydässä minua vastapäätä ja minä en voinut kääntää silmiäni tuosta\nrouvasta. Hän säälitti minua, en tiedä oikeastaan minkätähden. Ludwig\non liiaksi hienotunteinen ihminen antaakseen vaimonsa milloinkaan\nhuomata rakkauden puutetta hänessä. Pikemmin minun tulisi kai häntä\nkadehtia kuin sääliä. Niitä paria tuhatta, jotka Ludwig minulle uhraa,\nei hän suinkaan kaipaa, tuo ylellisyydessä elävä, jonka yksikään\ntoive ei jää täyttymättä. Hänellä on vielä vanhemmat ja koti eikä\nhäntä kiusaa tuo synkkien ajatusten lauma, joka ilkeinä, mustina\nkäärmeinä ympärilläni kiemurrellen minua alinomaa ahdistaa, jollen\nhuumaus-aineilla tee itseäni tunnottomaksi. Minä en saa, minä en\nuskalla enää ajatella.\n\nLudwig ihan nieli minut katseillaan. Myöhemmin kävelin vähän aikaa\nyksin ulkona. Joka puolella näin istuvia, seisovia ja käveleviä\nryhmiä, tyytyväisiä, iloisia, puhelevia ihmisiä. Ilma oli selkeä,\nkuulakan kirkas ja lämmin, mutta silti raitis, sunnuntai-ilma parasta\nlaatua mitä toivoa voi. Mutta minun mieleni ei iloinnut. Minä tunnen\npaljon ihmisiä ja paljon miehiä, jotka pyrkivät minun suosiooni ja\nuhraavat suuria rahasummia sentähden, ja kumminkin todellisuudessa olen\nyksinäinen ja hylätty. Minä seison keskellä maailmaa, elämä kihisee\nja kohisee ympärilläni, ja sittenkin olen monta kertaa mielestäni\naivan yksin, ikäänkuin yksinäisellä saarella valtameren keskellä.\nSiinä hiljaa seisoessani ja katsellessani ilmaan tuli Ludwig yhtäkkiä\nkiirehtien luokseni. Hän oli poiminut vihkosen Brocken-myrttiä, jota\nkuuluu löytyvän vain erityisistä paikoista, ja toi sen minulle. Minä\njaoin kukat kahteen osaan ja annoin hänelle puolet takaisin rouvalleen\nvietäväksi.\n\n»Hän tulee myös iloiseksi, kun näkee sinun etsineen niitä häntä\nvarten», sanoin. »En ole tähän saakka tiennytkään, että sinulla on niin\nsievä pikkunen rouva, Ludwig.»\n\n»Kauneutta ei hänessä ole nimeksikään», vastasi hän, »sitä paitsi on\nhän oikullinen, hemmoteltu ja äärettömästi itsepäinen.»\n\n»Hän on hyvin nuori», sanoin minä.\n\n»Ei nuorempi kuin sinäkään, Thymian.»\n\n»On, paljon nuorempi», minä sanoin, »hän on vielä lapsi mieleltään ja\nkokemuksiltaan, sen näkee heti päältäkin. Tuommoisesta vaimosta voi\nmies tehdä mitä tahtoo. Jos hän on kymmenen vuoden päästä riitaisa,\nsisukas, pikkumainen, häijy akka, silloin _sinä_ olet hänet siksi\ntehnyt. Mutta jos hän on herttainen, miellyttävä, ystävällinen\nvaimo, on sekin sinun työtäsi, Ludwig. Miehen tulee tehdä vaimonsa\nonnelliseksi. Varmaankaan se ei ole aina helppoa. Mutta semmoiset\nvaimot kuin sinun ovat helpot tyydyttää. Heissä tulee vaan aina pitää\nelävänä vakaumus, että heitä rakastetaan...\n\n»Sinä puhut kuin kirja, Thymian», sanoi Ludwig, »vaan miten voipi\nistuttaa vaimoonsa vakaumusta, joka perustuu erehdykseen ja valheeseen?\nMinä rakastan vain yhtä naista — sinua, Thymian!»\n\n»Ei se ole mikään synti, kun valehtelee hyvässä tarkotuksessa», sanoin\nminä; »jollet muuten, niin voit ainakin rakastaa häntä kuin lasta, joka\non uskottu huostaasi. Ole hyvä hänelle! Jos sinä joskus antaisit hänen\ntuntea, että sinä rakastat jotain toista naista enemmän kuin häntä, ja\nminä saisin sen kuulla, silloin tulisi meistä paikalla ero.»\n\nHän suuteli kättäni eikä vastannut mitään. Mutta seuraavana päivänä\nsain hehkuvan rakkaudenkirjeen, jossa hän pyysi minua muutamiksi\nviikoiksi mukaansa Ostendeen, koska hänen vaimonsa piti lähteä\nvanhempainsa kanssa Franzensbadiin. Ei minulla ollut mitään syytä\nkieltäytyä.\n\nElokuun alussa lähdettiin matkaan ja viime viikolla tulimme takaisin.\nSe oli hauska aika. Oikeastaan on ihmeellistä, miten kaksi ihmistä\nvoivat mukaantua toisiinsa, miten suuresti jonkun yksilön määrätyt\nluonteenominaisuudet vaikuttavat toiseen, joka on hänen kanssaan\nalituisessa ja likeisessä yhteydessä. Minulla olisi ollut tilaisuutta\nLudwigin selän takana tehdä ylhäisiä ja intresantteja tuttavuuksia,\nmutta minä suoraan sanoen en voinut häntä pettää. Jos Ludwig olisi\ntuommoinen tavallinen itsekäs, jokapäiväinen hyvän- ja pahansekainen\nihminen, niinkuin useimmat ovat, taikka jos varmaan tietäisin,\nettä pelkkä aistillinen himo vetää häntä minun puoleeni, niin enpä\ntodellakaan olisi antanut hänen olemassaolonsa estää itseäni muidenkin\nkanssa huvittelemasta. Mutta hän on niin hyvä, niin omaa etuaan\nkatsomaton, että olisi ollut kerrassaan halpamaista pettää hänen\nluottamustaan siellä. Ja — jumalan kiitos — ilkeä minä en ole. Miten\nminä oman itseni suhteen menettelen ja miten oman elämäni järjestän,\nse on asia, joka ei liikuta ketään muuta; mutta mitään ilkeää tai\nhalpamaista tekoa ei kukaan ole voinut tähän saakka minun syykseni\npanna. Minun mielestäni elämä olisi täydellisempi ja siveysopin\nkorkeimpia vaatimuksia enemmän lähentelevä, jos ihmiset eivät laatisi\nniin paljon sääntöjä toisilleen ja alituiseen pyrkisi määräilemään\nja mestaroimaan toistensa töitä ja toimia, vaan kukin saisi olla ja\nelää miten parhaaksi näkee. Jokaisen pitäisi saada viljellä mielensä\nmukaan sitä alaa, joka elämän suuresta puutarhasta on hänelle suotu.\nJos naapurini kylvää omalle alueelleen hyödyllisiä kyökkikasveja ja\nvihanneksia, viljelee siinä ruusuja, taikka jos häntä huvittaa siinä\nkasvattaa myrkyllisiä kukkia ja hengittää niiden huumaavia tuoksuja,\nsehän toki on minulle yhdentekevää, _jollei hän minua sillä häiritse_.\nJos hän pysyy siivosti omassa piirissään, ei _minulta_ vihanneksia\nvarasta taikka minun ruusujani poimi eikä myrkyllisten kasviensa\ntuoksulla minun aistejani vaivaa, jos hän ei kiipee aitansa yli minun\nviljelyksiäni hävittämään, niin ei kai se minuun kuulu, mitä hän tekee.\nHalpamielinen on minun ajatukseni mukaan ihminen ainoastaan silloin,\nkun hän tahallaan koettaa loukata ja vahingoittaa toista, taikka sitten\ntoisen osottaman luottamuksen pettää ja törkeästi väärinkäyttää.\n\nLudwigin vilpitön rakkaus vaikuttaa hypnotisesti minuun, niin että\ntunnen hänestä virtaavan samanlaista tunnetta itseenikin. Minä en\nrakasta häntä oikealla vaimonrakkaudella — semmoiseen minä luullakseni\nylimalkaan en kykenekkään. Pikemmin voisin sanoa tuntevani jonkinlaista\näidillistä hellyyttä tuota kymmentä vuotta vanhempaa miestä kohtaan.\nHänen hyvyytensä ja rakkautensa täyttävät kuin lämmin, puhdas ilmavirta\nvaivatun, väsyneen sieluparkani ja herättävät eloon kaikki mitä siinä\non hyvää ja jaloa, mutta juuri siitä syystä tunnen seurustelun Ludwigin\nkanssa olevan itselleni vaarallista, sillä jos nyt yhtäkkiä alkaisin\nkatsella elämääni toisin silmin kuin tähän asti, olisi kaikki lopussa\nja minulla ei olisi enää muuta neuvoa kuin hävitä maailmasta. Siksi\nolen hyvin tyytyväinen, että kesä on lopussa ja saan taas Hamburgin\nilmaa hengittää. Minä teen kolme ristiä »hyväin- henkien» yli ja ajan\nne ulos.\n\n\n\n7 toukok. 1893.\n\nViime kuukausilta on paljon kerrottavaa.\n\nMonta kertaa olin Kindermannille ennustanut, että hänen vielä kävisi\nhullusti. Mutta silloin minä ajattelin, että jonakin kauniina\npäivänä meidän temppelimme tarkastettaisiin, ja kuvailin mielessäni\nsitä rytäkkää, joka siitä seuraisi. Että hänen salonkinsa ja\nerikoishuoneensa saattaisivat hänet poliisin kynsiin, sitä en ollut\nosannut odottaakkaan.\n\nMutta kyllä hänen vieraansa kävivätkin lopulta julkeiksi! Mitä\nsikamaisuuksia siellä lienee tehtykään, sitä en osaa sanoa. Siitä\npuolesta Kindermannin ammattia en ole milloinkaan huolinut ottaa\nselkoa. Äkkiä se vaan pääsi hyvään vauhtiin ja sievät rahat hän lienee\nsillä ansainnut. Minkälaisia herroja ja naisia hänen luonaan on\nkäynyt... Se on aivan uskomatonta.\n\nPoliisi siis sai vainua asiasta. Ja eräänä iltana oli muutamalta\nparilta unohtunut ikkunaverhot auki, naapurit viereisessä talossa\nolivat nähneet kaikki, ja seuraavana päivänä meni koko hökötys nurin.\nOnneksi sai K. jo aikaisin aamulla viittauksen pikku L:ltä, joka aina\non hyvin selvillä kaikesta mikä poliisia koskee, ja voi vielä järjestää\nasiansa. Hätätilassa hän olisi päässyt vielä lähtemään poiskin, mutta\nhän ei tahtonut. Mieluummin sanoi hän istuvansa vaikka vuoden linnassa,\nsillä sen jälkeen saa taas olla oma herransa. Sitä vastoin kehotti\nhän minua panemaan kiireimmän kautta kapineeni kokoon ja matkustamaan\npois. Hän näytti oikein liikutetulta. »Minä vannon», sanoi hän, »että\nTeillä ei ole koko jutun kanssa mitään tekemistä ja että Te ette mitään\ntiedä. Minä olen Teitä rakastanut aina kuin omaa tytärtäni. Korkealle\nolen tahtonut Teitä nostaa, ja olisipa se kaunista, jos nyt sen sijaan\nsyöksisin Teidät onnettomuuteen. Mutta jos joutuisitte kiinni, täytyisi\nTeidän tarvittaessa vannoa, ettette mitään tiedä.»\n\n»Väärää valaa en kuitenkaan tahtoisi tehdä», minä vastasin.\n\n»Joutavia», sanoi hän halveksivasti, »mikä on väärä vala! Jos Te\nuskotte Jumalaan, enkeleihin ja taivaaseen, niin eihän sitä silloin\nsaisi väärin vannoa. Mutta ei taivas ole meikäläisiä varten, ja kun me\nsinne kerran emme muutenkaan pääsisi, niin yksi synti sinne tai tänne\nei merkitse mitään. Mitäpä tuommoinen vala on muuta kuin kunniasana?\nSanon Teille, että jos saisin tänään yhden groschenin jokaisesta\nkunniasanasta, mitkä kunakin päivänä maailmassa rikotaan, niin huomenna\najelisin nelivaljakolla Jungfernstiegiä pitkin.»\n\nSitten antoi hän minulle kaikenlaisia hyviä neuvoja lähimmän\ntulevaisuuden varalta. Minun tuli matkustaa Berliniin ja etsiä käsiini\neräs hänen ystävänsä, jolla on siellä huoneita vuokrattavana. Sain\nhänen osotteensa ja kirjeen hänelle vietäväksi. Tulisella kiireellä\npanimme nyt minun tavarani kokoon, kello kaksi lähdin matkaan ja\nkello kolme oli poliisi sulkenut talon ja ottanut rouva Kindermannin\nhuostaansa.\n\nAjoin ensiksi Berlinin radan asemalle, jätin sinne enimmät tavarani\nja menin itse rouva Adlerin luo Langenreiheen. Pyysin saada pariksi\npäivää jäädä sinne, johon hän mielellään suostui. Olin niin väsynyt\nja masentunut, etten jaksanut sinä päivänä tehdä enää mitään muuta;\nseuraavana päivänä kirjotin Ludwigille ja pyysin häntä tulemaan\nsinne. Hän tuli heti ja oli aivan suunniltaan tuon sensatsionijutun\njohdosta, josta ilta- ja aamulehdet olivat tienneet kertoa, eikä\npäässyt päivittelemästä että minä olin »tietämättäni» joutunut asumaan\ntuommoiseen paheiden pesään. Sitten veti hän minut syliinsä ja sanoi,\nettei hän enää kauempaa voinut nähdä minun koditonna ja yksinäisenä\nharhailevan maailmassa. Hän eroisi vaimostaan ja naisi minut. Aamulla\nhän oli sen jo sanonut hänelle, siitä oli tullut myrskyinen kohtaus,\nja nyt hänen vaimonsa oli vanhempainsa luona. Vielä samana iltana hän\naikoi käydä asianajajan puheilla ryhtyäkseen valmistaviin toimiin.\n\nMinä en vastannut aluksi mitään. Silmieni eteen kuvastui jotain\nhoukuttelevan kaunista, olin näkevinäni tulevaisuuden täynnä tyyntä\nrauhaa ja todellisuudeksi muuttuneena kaiken sen, mikä nyt on vaan\nharhanäköä. Olinhan minä tähän elämään niin kyllästynyt, — ja se oli\nihana ajatus saada taas ruveta elämään rauhassa, uskollisen, hellän\nsielun huolenpidon alaisena, joka uskoi minuun kuin evankeliumiin.\nMutta nämä tunteet olin pian voittanut ja kohta olin taas selvillä\nsiitä, että silta minun entisen ja nykyisen elämäni väliltä on\nainiaaksi hävitetty. Toinen ajatus nousi mieleeni: tehdä hyvätyö, sanoa\nLudwigille kaikki ja sovittaa hänet jälleen pienen vaimonsa kanssa.\nMistä minä sain rohkeuden tunnustukseni tekoon, en vieläkään käsitä, se\nkävi alussa hitaasti ja katkonaisesti, mutta vähitellen yhä varmemmin,\nkuivasti ja koruttomasti tuli kaikki kuuluviin koko elämäkertani\nsemmoisena kuin se on ollut. Sanoin hänelle kaikki. Hän tuli ensin\nvaaleaksi kuin palttina, sitten viheriäksi ja keltaiseksi ja näytti\nolevan tukehtumaisillaan.\n\n»Eihän tuo ole kaikki totta, Thymian», sanoi hän viimein, »se on vaan\nsinun mielikuvitustasi, se ei voi olla totta.»\n\n»Totta se on sittenkin», sanoin minä. »Minä olen ollut jo monen miehen\noma, kaikkien, jotka ovat minua halunneet ja joilla on ollut kylliksi\npientä rahaa voidakseen ostaa minun lempeni...\n\nSilloin hän hyppäsi ylös, tarttui minua käsivarteen semmoisella\nvoimalla, jota en olisi luullut hänessä olevankaan, heitti minut\nmenemään niin että kaaduin, ja alkoi raivota kuin mieletön huoneessa.\nRepäisi ikkunan auki, viskasi siitä kukat ulos, niin että pihalla\nleikkivät lapset rupesivat kovasti huutamaan, sieppasi kuvat seiniltä\nja heitti minun päälleni, potki minua jaloillaan ja sylki minua\nkohden, purkaen suustaan katkonaisia lauseita: Ja tuota hylkiötä minä\nolen rakastanut! Tuommoisen lutkan tähden minä olen ajanut vaimoni\npois kotoa — Kuin pyhimystä olen sitä palvellut — Ja se onkin narttu\n— yleinen — —. Minä istuin sohvassa ja annoin hänen raivota, sillä\nmitä hurjemmin hän elämöi, sitä rauhallisempi ja keveämpi tuli minun\nolla. Kyllähän minä tiedän, että minä yleisten siveyskäsitteiden ja\nyhteiskuntajärjestyksen kannalta katsoen olen tehnyt väärin ja olen\nuseimpain ihmisten silmissä »langennut» olento, yhteiskunnan hylkäämä\npaaria. Mutta sen tiedän myös, että koko minun elämäni, kaikkien\nhairahdusteni taustana on syvä suru, ja jos Ludwig olisi todella\nminua rakastanut, sillä suurella, pyhällä, puhtaalla rakkaudella,\njohon hänen luulin kykenevän, jos hän olisi minua niin rakastanut,\nsilloin hän olisi antanut suruni tähden minulle anteeksi ja unohtanut\nvikani. Silloin hän olisi nähnyt minussa onnettoman ja olisi kaikesta\nhuolimatta minulle sylinsä ja sydämensä avannut. Ja silloin olisin\nminä ollut hänen omansa, — _kokonaan_, ruumiineni, sieluineni...\nOlisin ollut hänelle uskollinen _viimeiseen_ hengenvetooni asti,\nolisin seurannut häntä maailman ääriin, nähnyt nälkää hänen kanssaan,\nmennyt kuolemaan hänen edestään... Mutta nyt — hänen raivonsa ja\nraa'at solvauksensa ilmaisivat minulle, että hänkin on vaan tavallinen\nkeskinkertainen poroporvari, jonka lyhytnäköiset silmät eivät voi\ntunkeutua ulkonaisten vaikutusten läpi näkemään sisäisiä, vaikuttavia\nsyitä.\n\nMinun syyllisyyteni takaa kohoaa onnettomuuden majesteetti... Mutta hän\nnäki ainoastaan synnin. —\n\nRouva Adler hyökkäsi sisään, uhkasi hakea poliisin ja vaati\nvahingonkorvausta, ja sanoi minunkin saavan mennä matkaani, jos\nvastakin saisin noin raivokkaita vieraita. Ludwig heitti kolme\nkultarahaa pöydälle ja tarttui hattuunsa. »Minä olen tänään menettänyt\nuskoni ihmisiin», huusi hän mennessään. »Silloin Te olette paljon\nvoittanut», vastasin minä kylmästi.\n\nIltapäivällä menin Eimsbütteliin, jos mahdollista vielä kerran\nnähdäkseni lastani. Ilma oli purevan kylmä. Kostea kylmyys tunki läpi\nvaatteitteni ja pani minut vilusta värisemään. En juuri toivonutkaan\nsaavani mitään nähdä, sillä ei ollut luultavaa, että lasta semmoisella\nilmalla tuotaisiin ulos. Aioin jo kääntyä takaisin, mutta samassa\nPetersin ovi aukeni ja ulos astui tyttö taluttaen kädestä Erikaa. Se\noli aivan kuin suuri parisilaisnukke valkeassa puvussaan, mustine\nkiharoineen. Seurasin heitä vähän matkaa ja huusin viimein lasta\nnimeltään. Se kääntyi katsomaan taakseen, tunsi nähtävästi minut ja\nrupesi haikeasti itkemään, ojentaen käsivarsiaan hoitajaansa kohti.\nArvaan että he ovat lapsiparalle puhuneet minusta jotain pahaa, sillä\nse huomattavasti pelkäsi minua kovasti, ja hoitajatyttö, joka myöskin\nseurasi ohjeitaan, nosti lapsen syliinsä ja laittautui kiireimmän\nkautta pois. Minä annoin heidän mennä ja jatkoin matkaani. Käsitän\nnyt itsekkin olevan parasta, etten yritä enää koskaan tavata pikku\nErikaani. Iltasella matkustin Berliniin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuloni Berliniin ei tapahtunut erikoisen hyvillä enteillä. Minussa\noli aikamoinen nuha ja yskä ja vähän kuumettakin. Yötä olin Bellevue\nhotellissa ja päivän tultua läksin Zimmerstrasselle etsimään rouva\nBeidatschia. Hän asuu toisessa kerrassa ja hänen nimikilpensä viereen\noli kiinnitetty kolme nimikorttia (nyt niitä on minun korttini kanssa\nneljä): Heinrich Beidatsch, asianajaja; Sisarukset Blunck, ihon ja\nkäsien hoitoa, hierontaa; Ella Ronach, tanssijatar. Minä soitin ja\nrouva Beidatsch tuli itse avaamaan. Paksu, lihava ihminen vaaleassa\nkarttuunanutussa, kasvot veltot ja kellertävät, nenällä rillit,\njotka tekivät hänet sangen hassun näköiseksi, ja kädet pitkät ja\nhuomattavasti laihat muun ruumiin lihavuuteen verrattuna.\n\n»Mitä Te haluatte?» hän kysyi. Minä sanoin terveiseni ja pääsin heti\nsisään. »Vai niin! Te tulette Pietschin Annan luota? Käykää edemmäksi,\nneiti, täällä on tosin vähän epäjärjestystä, mutta koetetaan tulla\ntoimeen.» Hän vei minut keittiöön, jossa parhaillaan kaalikeitto\nkiehua porisi tulella, täyttäen huoneen suloisella tuoksullaan.\nYhdellä seinällä oli korisohva, johon minut pantiin istumaan. »No, nyt\nkertokaa, mitä se Pietschin Anna oikeastaan hommaa.»\n\nMinä kerroin. »Oho, kyllä se on mahtanut olla sitten paksua, sillä Anna\non ollut koko ikänsä ovela veitikka. Hän osaa konstinsa...» sanoi hän,\n»me ollaan nimittäin koulukumppanuksia ja naapurusten lapsia.»\n\nEhdottomasti tulin tarkanneeksi rouvaa lähemmin ja tein vertailuja.\nOlisipa ollut mahdoton arvata häntä samanikäiseksi Kindermannin\nkanssa, joka hienoissa puvuissaan tekee varsin nuorekkaan, miltei\nylhäisen vaikutuksen. Istuessamme siinä vastapäätä toisiamme kaalipadan\nhöyryissä, huomasin kumppalini minua hyvin tarkasti katselevan ja näin\nmyöskin, että hänen veltot kasvonsa saivat yhä ystävällisemmän ilmeen.\n\nPuheltuamme siinä yhtä ja toista kysyin viimein, oliko hänellä ehkä\njoutilasta huonetta.\n\n»Teillekö itsellenne?» hän kysyi. Minä myönsin. »Sittenpä Te\ntulettekin kuin kutsuttuna. Meidän paras huoneemme kadun puolella eri\nsisäänkäytävineen on juuri tullut tyhjäksi. Minulle ei ole tietysti\nsamantekevää, kenen saan vuokralaiseksi. Meillä asuu vaan parempia\nnaisia, jotka eivät ole tarkastuksen alaisia, minun tyttöni harjottavat\nkaikki jotain ammattia. Mitä työtä Te teette? Jotain Teidän täytyy\nilmottaa. Osaatteko hoitaa käsiä taikka hieroa vai aiotteko pyrkiä\nteatteriin tai harjotella sairaanhoitoa?»\n\nIlmotin hänelle aikovani antaa opetusta kielissä. Sanoin osaavani hyvin\nranskaa ja englantia ja samoin italiaa ja venättä.\n\n»Erittäin hyvä», sanoi hän, »kieltenopettaja, se on sangen hienoa.\nPannaan sitten heti Teidän puolestanne ilmotus »Lokalanzeigeriin».\nMinun poikani, asianajaja, saa sen kirjottaa.»\n\nHalusin nyt nähdä tuota huonetta, ja hän lähti näyttämään tietä.\n\nEi se juuri miellyttävältä näyttänyt, ikkunaverhot olivat likaiset,\nmatto rikkipoljettu ja hankautunut, huonekalujen punaiset\nnukkapäälliset vaalistuneet. Toisella sivuseinällä on sohva ja nurkassa\nsänky irtonaisen seinän suojaamana. Minun täytyy tunnustaa, että minua\nsuorastaan hirvitti ajatella että pitäisi jäädä asumaan tämmöiseen\npaikkaan.\n\n»Paljonko tästä pitäisi maksaa?» kysyin.\n\n»Sata kahdeksankymmentä markkaa kaikkiaan.»\n\nLuulin kuulleeni väärin. Sata kahdeksankymmentä markkaa — — silloinhan\nvoin sanoa asuneeni K:n luona, jossa minulla oli todellakin hieno\nhuone, miltei ilmaiseksi!\n\n»Kuukaudessa?» kysyin.\n\n»Tietysti, luulitteko että vuodessa?» sanoi rouva nauraen.\n\n»Minusta se on kovin paljo», sanoin minä.\n\n»Paljo? Älkäähän toki, neiti! Ette kai Te nyt puhu tosissanne?\nPäinvastoin. Se on hyvin vähä. Ajatelkaa mikä vaara meitä vuokraajia on\naina uhkaamassa. Sen vähemmällä ei Teitä ota kukaan. Eihän noin hieno\ndaami viitsi ruveta muutamasta markasta riitelemään.»\n\nRupesin tuumimaan. Hotelliin en voinut jäädä pitkäksi aikaa, ehkäpä\noli edullista aluksi ottaa huone, vaikkapa yksinkertainenkin, jossa\nsai olla häiritsemättä. Sovittiin siis asiasta ja illemmalla tuotin\ntavarani sinne.\n\nMinun oli niin vaikea olla, etten jaksanut mitään ajatella. Uunista\ntuli savua huoneeseen. Sänkyvaatteet haisivat kloorilta, ja koko yön\nkuulin ihmisiä tulevan ja menevän. Aamulla en päässyt sängystä ylös,\nminussa oli kuume ja pistoksia kyljessä. Rouva Beidatsch toi minulle\naamiaisen mukana nähtäväksi käsikirjotuksen tuohon ilmotukseen. Se oli\nminusta sangen omituisen näköinen; se oli näet tämmöinen:\n\n           Neiti Thymian\n  Gotteball antaa opetusta englannin,\n  ranskan, venäjän ja italian kielissä.\n\nKysyin rouva Beidatschilta, miksi nuo kaksi ensimäistä sanaa oli pantu\ntuolla tavalla ikäänkuin otsakkeeksi.\n\n»Niin, katsokaas neiti», sanoi hän, »siinäpä se on juuri niksi!\nMitenkäs herrat voisivat muuten tietää? Saattaisi käydä muuten niin,\nettä saisitte oppilaiksi pelkkiä pojannulikoita. Täällä Berlinissä on\ntoki moni seikka toisin kuin maaseudulla, johon Hamburgkin vielä on\nluettava.»\n\nMinä olin niin väsynyt ja kipeä, etten jaksanut edes vastata. Illalla\ntäytyi hakea lääkäri, ja hän sanoi minussa olevan keuhkokuumeen.\n\nEnsimäiset päivät makasin siinä mistään välittämättä, myöhemmin olin\nusein tuntikausia tiedottomana. Väliajoilla oli tilani kauhea. Kuume\nnousi neljäänkymmeneen asteeseen ja siitä ylikin. Tylsänä, puoleksi\ntiedottomana katselin niitä henkilöitä, jotka liikkuivat vuoteeni\nläheisyydessä. Siellä näkyi, paitsi rouva Beidatschia, kaksi tyttöä,\ntoinen musta- ja toinen punatukkainen, molemmilla samanlainen puku,\npunainen pusero ja musta hame, ja vielä kolmas, pieni, hoikka,\nvaaleanverinen tyttö. Nuo kolme pitelivät minun tavaroitani aivan kuin\nomiaan, koettelivat minun hattujani ja nuttujani, tuntui siltä kuin\nolisivat jo jakaneet keskenään perujani. Onneksi oli matkakirstuistani\nkaksi lukossa, ja niissä olivat muun muassa koristeeni. Muutaman viikon\nkuluttua, kun olin tullut vähän paremmaksi, sain selville että nuo\nkolme tyttöä olivat minun asuintovereitani. Totuuden tunnustaakseni\non minun muuten mainittava, että sisarukset Blunck — Molly ja Dolly —\nkäyttäytyivät hyvin miellyttävästi ja osanottavaisesti minua kohtaan,\ntoivat minulle usein kukkia ja hedelmiä ja olivat aina valmiita\nauttamaan. Tanssijatar — hän on Apolloteatterin köörissä — ei ole\nminua niin paljon miellyttänyt. Rivoja suustansa he ovat kaikki\nkolme, en eläissäni ole ennen kuullut semmoisia puheenparsia, joskin\nKindermann, Konni ja heidän ystävänsä olivat jotenkin pitkälle päässeet\nsiinä taidossa. Istuessaan minun huoneessani he kertoivat toisilleen\nseikkailujaan, ja sillä tavalla minä pääsin perille monesta seikasta\nminulle siihen saakka aivan uudessa ja tuntemattomassa maailmassa.\nHerra Jumala, kyllä tämä on sentään kamalaa! Ne herrat, joiden kanssa\nolen tähän asti seurustellut, olivat toki kavaljeereja, he eivät olleet\nraakoja eivätkä antaneet minun tuntea että... j.n.e. Mutta täällä,\njossa kaikki lasketaan markoissa ja groscheneissa... kauheaa!\n\nParantumiseni kävi hyvin hitaasti. Välistä itkin yöt läpeensä. Kaikki\nelämän uskallus oli minusta kadonnut. Ympäristöni vaikutti minussa\nsemmoisen tunteen kuin olisin arvossa alentunut, elämän saastaisimpaan\nsoppeen viskattu, ja halusin kuolla pois koko kurjuudesta. Sitten\nalkoi terveyteni vähitellen palata ja kuolemankaipuu katosi. Ensi\nkerran noustessani sängystä kohtasi minut ikävä yllätys. Yksi\nmatkakirstuistani, se jossa säilytin rahojani, oli avattu väärällä\navaimella ja yhdeksänsataa markkaa, jotka Hamburgissa olin nostanut\npankista, oli hävinnyt ja sitä paitsi briljanttisormus (ensimäinen\nlahjani Glimmiltä) sekä briljanttinen rintaneula. Minä nostin tietysti\nhälinän, mutta rouva B. rupesi huutamaan kuin riivattu ja kielsi\nminua yrittämästäkään usuttaa poliisia hänen niskaansa. Hän ei ollut\nmuka mikään varas eikä pitänyt varkaita talossaan, hänen »kunniansa»\noli ainoa pääoma, jonka hän omisti (herra armahtakoon, mahtaa se\neukko parka olla sitten köyhä!) j.n.e. Varmaankin oli ne minulta jo\nhotellissa varastettu, sillä kirstuhan oli koko ajan ollut minun\nsilmieni edessä j.n.e. Tytöt vannottivat minua myöskin, etten kääntäisi\npoliisin huomiota heihin, kun jo muutenkin saivat elää alituisessa\npelossa ja tuskassa j.n.e. Mitä nyt oli tehtävä? Minä pidin suuni\nkiinni; en minä itsekään tahtoisi mielelläni joutua poliisien kanssa\ntekemisiin. Mutta katkeralta se tuntuu. Yhdeksänsataa markkaa! Miltei\nkaikki minun rahani. Kun olin suorittanut laskuni rouva B:lle, maksanut\nrohdot ja lääkärin, jäi jäljelle tasan neljä markkaa kaksikymmentä\npfennigiä. Rouva B. neuvoi minua panttaamaan jotain talvivaatteistani,\nkoska en tänä vuonna niitä kuitenkaan enää tarvitse. Sen teinkin. Hän\nvei itse panttilaitokseen minun sitsinuttuni» ja Ludwigilta saamani\nsoopelipuuhkan ja toi niistä todellakin kolmesataa kolmekymmentä\nmarkkaa, mikä minua suuresti ilahutti. Kuka on varastanut rahani ja nuo\nmolemmat koristeet, sitä en vieläkään tiedä. Voihan se olla lopultakin\nmahdollista, että ne on viety jo hotellissa. Tyttöjä minä en yhtään\nepäile, oikeastaan en rouva B:tä myöskään, pikemmin sitten hänen\npoikaansa, tuota niinkutsuttua asianajajaa. Se on perin vastenmielisen\nnäköinen, ruma mies, jonka koko olento muistuttaa jotain iljettävää\nloiseläintä. Mutta ei hänkään ole tietääkseni ollut milloinkaan yksin\nminun huoneessani. No, poissa mikä poissa, eikä se suremalla takaisin\ntule.\n\nEnsimäinen, joka otti huomioon minun ilmotukseni, oli muuan\npojanroikale, jolla oli tuskin vielä korvantaustat kuivana. Hän kävi\nheti suoraan asiaan ja esiintyi niin raa'asti, että heitin hänet ovesta\nulos. Silloin hän meni seuraavalle ovelle, Mollyn ja Dollyn luo, ja\nantoi hieroa itseänsä. He nauroivat minulle myöhemmin ja sanoivat\nminua aika tomppeliksi. Sen jälkeen tuli pari muuta kundia, joille\nolisin mieluimmin antanut potkun, mutta lopuksi... Nyt olen pannut\n»Tageblattiin» ja »Vossische Zeitungiin» toisen ilmotuksen, jolla\ntoivon saavani todellisia oppilaita kielitunneilleni. Usein kaipaan\nkovasti työtä, jotain säännöllistä tointa, ja ennen kaikkea toverikseni\nsivistynyttä ihmistä, jonka kanssa voisi kunnollisesti puhella.\nKeskustelut päiden tyttöjen kanssa ovat suoraan sanoen hirvittäviä.\nMolly ja Dolly ovat syntyisin kunniallisista pikkuporvarisperheistä\nja ovat ennen olleet puotityttöinä. Jonain päivänä he olivat oppineet\ntuntemaan erään rouvan, joka myöskin harjotti käsienhoitoa ja\nhierontaa, ja tämä oli kutsunut heitä käymään hänen luonansa (à la Anna\nKindermann). Siitä se sitten meni askel askelelta eteenpäin, aivan\nsamoin kuin minun oli käynyt. Viimein tuo eukko oli vietellyt heidät\ntekemään pieniä varkauksia puodissa, asia tuli ilmi ja Molly ja Dolly\nsaivat kumpanenkin neljä kuukautta. Vapaiksi päästyään he päättivät\nvastakin pysyä yhdessä ja esiintyä aina sisaruksina. Kun he käyvät aina\nsamoin puettuina, kutsutaan heitä tuttaviensa piirissä vaunupariksi. He\novat jo monasti tahtoneet minua mukaansa iltaisin, mutta ei minusta ole\nsiihen. En ole vielä päässyt oikein entisiin voimiini. Eläintarhassa\nkäyn usein kävelemässä. Siellä on nyt kaunista. Mutta ilman keväiset\ntuoksut ja maan raitis vihannuus herättävät minussa suruisia ajatuksia.\nMaailma on niin täynnä saastaisuutta ja lokaa.\n\n\n\n18 elok. —93.\n\nKauhea kuumuus. Katukivet ihan polttavat jalkoja. Ilma kuin tulisessa\npätsissä. Minä kadehdin kaikkia, jotka pääsevät pois, merelle tai\nmaalle. Minä en pääse mihinkään, kun ei ole rahaa. Olen mielestäni kuin\nhaaksirikon tehnyt fregatti, joka on menettänyt taklauksensa ja päättää\nviimein päivänsä hiililaivana. Jospa vaan olisinkin niin pitkällä,\nettä todella tuntisin olevani tuommoinen mihinkään muuhun kelpaamaton\nhiililaiva. Mutta siinähän se on minun kova kohtaloni, että minä en\nvieläkään ole päässyt siihen siveelliseen huumaustilaan, jota ilman\nsemmoinen elämä kuin se, jota vaunupari viettää, on mahdoton. Täydessä\ntajussa, avoimin silmin ei siihen voi kukaan antautua.\n\nMelkein kaikki koristeeni ovat vähitellen vaeltaneet panttilainastoon.\nJoka viikko menee jokin uusi esine, enkä ymmärrä mikä tästä lopuksi\ntulee. Olihan minulla jo muutamia oppilaita, mutta heti ensimäisten\ntuntien jälkeen he lähettivät minulle palkkioni eivätkä ole sen koommin\nnäyttäytyneet. Tämä ympäristö ei näyttänyt heitä miellyttävän, josta\nminä totta puhuen en voi heitä moittia. Minä en vieläkään ole päässyt\noikein terveeksi. Tämä tavaton kuumuus vie minulta kerrassaan kaikki\nvoimat. Olenkin käynyt kovin laihan ja huonon näköiseksi: Pari kertaa\nolen yrittänyt olla »kiinniottamassa», mutta ilman mitään tulosta. En\ntiedä, mikä siinä on esteenä. Vaunupari sanoo että minä näytän liian\nylhäiseltä, kukaan ei uskalla lähestyä minua. Mahdollista kyllä.\n\nVelttona ja voimatonna lojuen sohvallani torkun useimmat päivät\naamusta iltaan. Elän mahdollisimman säästäväisesti saadakseni rahani\nriittämään, mutta täytyyhän sitä ainakin vatsansa täyttää. Vuokra\nnielee kovin paljon rahaa. Minua pelottaa tulevaisuus. Emäntäkin\ntuittuilee usein ja päästää suustaan loukkaavia huomautuksia. Hän\nnähtävästi pelkää, että minä en enää voi maksaa hyyryäni, mikä pelko\nkuitenkin on aivan aiheeton siihen nähden että hän vaatii maksun aina\nedeltäpäin ja ajaisi minut aivan varmaan paikalla ulos, jollen heti\nensimäisenä päivänä tekisi välejämme selviksi.\n\n»Asianajaja» hännystelee välistä minun ympärilläni ja koettaa kiihottaa\nminua pontevampiin toimiin. Eilen illalla hän oli taas vähän aikaa\nluonani ja puhui jos jonkinlaista roskaa. »Noin kauniin naisen kuin\nTe, jolla on niin hienoja pukuja ja semmoinen suuren maailman käytös,\npitäisi mennä Unter den Lindenille tai Kurfürstendammille», sanoi hän,\n»siellä on katu täynnä rahaa semmoiselle, joka asiansa oikein ymmärtää.\nUseimmat tytöthän täällä ovat semmoisia, ettei niitä voi Teihin\nverratakkaan...»\n\nMinä olen kirjottanut K:lle ja F:lle, mutta ei ole kuulunut mitään\nvastausta. Mikä ei ole silmissä, se ei ole mielessä.\n\nKunhan nyt vaan pääsisi tästä hiton helteestä. Tuskaillessani tässä\nnousee mieleeni usein haikeita muistoja kaukaisista nuoruudenpäivistä.\nTunnun mielestäni niin hirveän vanhalta. Katkerasti kaipaan kaunista,\nhiljaista puutarhaamme, jossa valkeat liljat ja punaiset ruusut\nkuun valossa nuokkuvat, kaipaan äidin hautaa, kaipaan tuota laajaa,\nviheriää, hopeankarvaiseen usvahuntuun peittynyttä maata, jossa\niltaisin on niin ihanan viileää ja juhlallisen tyyntä ja ihmiset\nistuvat pakinoiden tuuheaoksaisten lehmusten alla, edempänä niityllä\nsilloin tällöin hevonen hirnahtaa tai lehmä nukuksissaan äännähtelee...\nPoissa, poissa... Kaikki mennyttä. Kaikki ainiaaksi hukassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJos vielä joskus saan vähän rahaa kokoon, lähetän Osdorffille\nmatkarahat ja otan hänet luokseni asumaan, sen olen lujasti päättänyt.\nSillä raukalla on kurjat päivät. Hän näkee nälkää. Sukulaiset eivät\nlähetä hänelle mitään, koska eivät halua häntä enää vaivoikseen.\nMinusta se on halpamaista. Hän kirjottaa minulle mitä surkeimpia\nkirjeitä. Niin pian kun vaan saan rahaa, lähetän hänelle kaksisataa.\nPitäväthän toisetkin, mikä koiraa mikä kissaa hupilaisenaan, miksi\nei minulla voisi olla tuommoinen miesparka kotitarvetta varten. Aina\nCasimir riepuni on mukavampi pitää kuin tuommoinen tavallinen Louis\n[ranskalainen nimi (äännetään luii). Siten kutsutaan ilotyttöjen\n»miehiä» Berlinissä. Tarkempi selitys edempänä], joka meikäläisen\nsuhteen tahtoo esiintyä herrana ja isäntänä. Minä olen viimeinkin\npäättänyt tyytyä kohtalooni. Ei ollut muuta neuvoa.\n\nKindermann on saanut puolitoista vuotta vankeutta. Häntä ei oltu voitu\nvarmasti todistaa paritukseen syypääksi, muuten siitä olisi tullut\nkuritushuonetta.\n\nMinun oloni alkaa taas olla siedettävää. Osan tavaroistani olen saanut\nlunastetuksi takaisin panttilaitoksesta. Entinen vetovoimani on taas\nalkanut vaikuttaa. Minulla on kundeja niin paljon, että usein voin\nluovuttaa niitä muillekin. Iltaisin Keckillä tai Nationalissa parveilee\nniitä ympärilläni kuin kärpäsiä sokerinpalan seutuvilla. Nyt, kun\nvihdoinkin olen päässyt selville siitä, ettei tästä tämän parempaa\nkuitenkaan enää tule, olen heittänyt hiiteen viimeisetkin arveluni.\nMonta kertaa kuvailen mielessäni olevani kuollut. Kaikki ihmiset,\njoiden kanssa nyt seurustelen, ovat vaan ruumiita. He ovat menettäneet\nsielunsa ja todistavat olemassaolonsa kautta, että ilmankin semmoista\nkojetta voi tulla toimeen — minä en sano _elää_.\n\nKielitaidostani on minulla lopultakin paljon hyötyä. Se vetää luokseni\nrikkaita ulkomaalaisia, jotka maksavat hyvin, ja se on nyt minulle\npääasia. Niinpä oli eilen illallakin muuan venäläinen, joka ei osannut\nsanaakaan saksaa, ja hän antoi minulle kolmesataa markkaa.\n\nVaunuparilla on ollut hyvä onni. Lokakuussa oppi Molly eräässä\nravintolassa tuntemaan rikkaan amerikkalaisen, joka tarjosi hänelle\nvakinaista vuosirahaa. Molly sanoi ettei hän luovu »sisarestaan», ja\nsilloin amerikkalainen otti heidät molemmat, toisin sanoen hän sisusti\nheille oman asunnon Taubenstrassen varrella ja antaa neljäsataa markkaa\nkuukaudessa. Hän on ainoastaan neljä kuukautta vuodesta Berlinissä,\nmuun ajan saavat tytöt käyttää miten tahtovat.\n\nMinulla on ollut todellakin vielä paljon opittavaa. Ensin tuntui\nhirveältä, vaikka Anna Kindermann olikin jo pannut minut sangen hyvälle\nalulle. Tässä kuolleiden maailmassa haisee mädänneeltä, siihen hajuun\ntäytyy ensin tottua.\n\nTytöt ja heidän »miehensä» muodostavat erityisen määrätyn järjestön\nja jonkinlainen yhteistunne kaikkien kesken on huomattavana.\nTarkastuksen alaisten ja meidän »puolisilkkisten» (s.o. tarkastuksesta\nvapaiden) välillä ei ulkoapäin voi huomata mitään erotusta. Jokainen\npuolisilkkinen pelkää kiinnijoutumista kuin ruttoa. Eiväthän ne\ntarkastukset itsessään niin pelottavia ole, mutta hirmuisen vaikeaa\non tuo ulkonaisesta säädyllisyydestä luopuminen. Ja sitten asunnon\nsaaminen! Se on ankara asia. Jo meidänkin on vaikea saada kattoa\npäämme päälle, mitä sitten tarkastuksenalaisten. Minä saan asua vielä\ntodellakin huokealla. Useimmat maksavat vuokraa seitsemän, jopa\nkymmenen markkaa päivältä, vieläpä enemmänkin. Talonomistajat tahtovat\nsaada aineellista korvausta siltä varalta, että joku tyttö tulisi\npoliisin kanssa tekemisiin, sillä siinä tapauksessa heitä uhkaa aina\nvaara joutua syytteeseen parituksesta.\n\nUsein olen ihmetellyt, minkätähden poliisi valvonnallaan tämän ammatin\ntavallaan laillistuttaa, kun se kerran ei sallisi tyttöjen asua\nmissään. Noiden huimaavan korkeiden hyyryjen maksaminen on pelottavan\nvaikeaa, monelle aivan mahdotonta. Hyvin puettuina täytyy meidän sitä\npaitsi käydä ja onhan niitä paljon muitakin menoja. Minua esimerkiksi\non verotettu neljäntuhannen markan tuloista ja olen ilmotettu\nkieltenopettajaksi. Oikeinkohan tosissaan viranomaiset luulevat kielien\nopettamista Zimmerstrassen varrella niin tuottavaksi toimeksi? Mahtavat\nhe ajatella siinä jotain muutakin, mikäpä niitä tietää.\n\nMiesten ja tyttöjen keskinäisen suhteen luulevat ihmiset, jotka eivät\noikein tunne elämää näissä piireissä, tavallisesti toisenlaiseksi kuin\nse todellisuudessa on. Minäkin olin tuommoista louis'ta ajatellut\nvain mieheksi, joka tuo tytöille kundeja, suojelee heitä, pakottaa\nhävyttömiä tai huonosti maksavia vieraita muistamaan velvollisuutensa\nja on muuten tyttöön samassa suhteessa kuin orjanomistaja orjaansa.\nTämmöistä tosin kyllä myös tavataan, mutta tavallisimmin on tuo mies\nsangen yksinkertaisesti tytön rakastaja. Se on aivan luonnollistakin.\nJokaisessa tytössä on kuitenkin sisinnä nainen, turvaa tarvitseva\nja rakkautta kaipaava nainen, jota sukupuoliyhteyden pelkästään\nammattimainen harjottaminen ei voi tyydyttää. Minun itseni on laita\nniin. Minä antaisin mitä hyvänsä, jos minulla olisi _yksi_, vain yksi\n_ainoa_ ihminen, joka kuuluisi minulle, johon voisin turvautua, josta\ntietäisin: hän on olemassa minua varten ja minä häntä varten. Mutta\nminkälaiseen mieheen hyvänsä en voisi yhtyä; useimmat täkäläisistä,\nnäihin piireihin kuuluvista, ovat tietysti kaiken arvostelun\nalapuolella.\n\nVoisi tehdä huvittavia huomioita, jos rupeaisi tutkimaan, mistä nuo\nmiehet ovat alkuaan lähteneet. Kaikki yhteiskuntaluokat ovat antaneet\nosansa niiden rivien täyttämiseksi. Rappiolle joutuneita indiviidejä\ntietysti kaikki. Eihän kukaan oikea mies rupee tyttöjen elätettäväksi.\nHyvin harvoilla on mitään tointa. Mutta heillä on keskinäisiä klubeja\nja voimisteluseuroja ja enimmäkseen he vetelehtivät kapakoissa aamusta\niltaan.\n\nKerran yritti tuommoinen mies ruveta minuakin lähentelemään, mutta\nminä kiitin kunniasta. Tietysti kohteliaasti ja kaikessa ystävyydessä,\nsillä ei ole juuri hyvä mennä heitä suututtamaan. Heidän joukossaan on\nvarsinkin yksi, tunnettu nimellä »itara Friedrich» — miksi häntä niin\nkutsutaan, en tiedä; sekä tytöillä että miehillä on mitä kummallisimmat\nliikanimet —, joka Keckin kahvilassa tulee aina istumaan minun\nviereeni. Hän on oikeastaan lakitieteen tohtori — on näyttänyt minulle\npaperinsa! — ja ollut valtion virassa, mutta pakotettu eroamaan.\nEräs nainen on hänen elämänsä turmellut, sanoo hän itse; minä luulen\nkumminkin, että sen on tehnyt hänen juoppoutensa, sillä hän juo\nhirveästi ja on säännöllisesti aina puoliyön aikaan sikahumalassa.\nMutta ennenkun hän on näin pitkälle ehtinyt ja siten täydelliseen\ntiedottomuuden tilaan joutunut, on hänen kanssaan oikein rattoisa\npuhella; huomaa kyllä että hän on lukenut mies ja kaikin puolin\nsivistynyt henkilö. Sen vuoksi minua vähän kummastuttaa, että hänen\nnaisensa on aivan mitätön olento, tyhmä ja sivistymätön; luulisin hänen\nparempiakin saavan, jos haluaisi. Minä tosin itse puolestani en huolisi\ntuommoisesta juopporatista.\n\nTässä »puolimaailmassa» on aivan yhtä paljon erilaisia arvoluokkia\nja seurapiirejä kuin siinä toisessakin maailmassa. Ylimyssäädyn\nmuodostavat ne, joilla on rikas ystävä elättäjänä. Niihin pitäisi\noikeastaan minunkin kuulua ja kuuluisinkin, jollei Ludwig olisi saanut\npäähänsä tuota järjetöntä avioero- ja naimistuumaa ja jollen minä itse\nollut niin suunnattoman tyhmä, että menin tuon tunnustukseni hänelle\ntekemään. Kyllä sitä onkin ihminen välistä pöllö. Siis ylinnä ovat\nne, joilla on ystävä ja jotka elävät ainoastaan tätä ystävää varten\n(semmoista minä nyt etsin), ja niistä vie monta porrasta alaspäin\nkurjista kurjimpiin, jotka myövät itsensä markasta ja vähemmästäkin...\nKehuttavaa tämä elämä ei ole millään asteella, mutta siellä alhaalla se\non hirvittävää...\n\nLopulta on kuitenkin jokaisen naisen kovassa kohtalossa, joka näille\nteille on eksynyt, jotain traagillista. Tietysti, minä myönnän sen,\ntyttöjä on, jotka kokonaan ja _ainoastaan_ omasta kevytmielisyydestään\novat huonoille jäljille joutuneet, mutta minä väitän, ettei yksikään\nainoa ole tehnyt sitä _aivan tahallisesti_ ja _täysin tietoisena_\ntekonsa merkityksestä. Minä tunnen nyt lukemattomia naisia, jotka\nelävät oman ruumiinsa myömisellä, mutta sen tiedän aivan varmaan, että\nsadan joukossa heistä ei ole viittäkään semmoista, jotka eivät paikalla\nkäyttäisi hyväkseen tilaisuutta palata järjestettyihin oloihin, jos\nsellainen heille tarjoutuisi. Maailmassa on niin paljo ihmisrakkautta\nja hyväntekeväisyyttä, on lastenseimiä ja vanhojenkoteja, on\nrangaistujen pahantekijäin turvapaikkoja ja jumala ties mitä kaikkia\nkauniita ja hyödyllisiä laitoksia, puutetta kärsiväin lähimäisten\nhyväksi pidetään myyjäisiä, näytellään ja tanssitaan, mutta syvimmän\nkurjuuden, mustimman pimeyden maailmaa harvoin pääsee valaisemaan\npieninkään välähdys todellisesta lähimäisenrakkaudesta. Kuinka moni\nmeistä antaisikaan »pelastaa» itsensä! Mutta ei parannuslaitosten ja\nkaupunginlähetyksen kautta, tuolla alentuvalla tavalla, joka oman\nerehtymättömän moraalinsa korkealta jalustalta tuntuu sanovan: »Minä\nkiitän sinua, Jumala, etten ole niinkuin muut ihmiset — —» j.n.e.\n\n— — Ei, sillä ilveilyllä ei meistä ketään pyydystetä. — — Ei, ennenkun\ntässä asiassa voidaan saada parannusta aikaan, täytyy tulla uusi\nmaailmanjärjestys, täytyy tapahtua perinpohjainen muutos käsitystavassa\nja olosuhteissa. Ihmisten täytyy riisua pois vanha aataminsa ja unohtaa\nkaikki ennakkoluulonsa. Raja-aidan täytyy hävitä. Vanhat kreikkalaiset\nviettivät juhliakin hetairainsa kunniaksi ja foinikialaisilla ne\nolivat erään jumalattaren palvelijoita, naispappeja. Silloin ne olivat\nsukupuolensa kauneimpia, viisaimpia ja sivistyneimpiä, jotka Venusta\npalvelivat, ja noiden antiikisten kansain sivistys ei totisesti\nollut huonompi kuin nykyisen ajan. Pitäisihän toki aina jokaisella\nolla valta tehdä omalle ruumiilleen mitä tahtoo. Minkätähden pitää\nyleisen mielipiteen välttämättä lausua tuomionsa jokaisesta, joka\nmenettelee eri tavalla kuin muut, ja hukuttaa hänet ylenkatseen\nja pilkan haisevaan lokavirtaan? Jos ilotyttöjen ammatti lakkaisi\nolemasta halveksittu, niin vähenisi »ammatinharjottajain» lukumäärä\nneljällä viidesosalla, jopa, en epäile yhtään sitä väittää, yhdeksällä\nkymmenesosalla. Minä itse esimerkiksi ottaisin mielelläni vastaan\nseuranaisen tai kasvattajan toimen, ja tahdonpa olla iankaikkisesti\nkirottu, jollen tekisi kaikkea mitä voin velvollisuuksieni\ntäyttämiseksi, jos taas kerran tekisi mieleni johonkin mieheen yhtyä.\nMutta, puhumatta siitä että semmoista ei voi ajatella tapahtuvaksi\nmuuta kuin saduissa, että meikäläinen pääsisi tuollaiseen toimeen,\nolisi siinä aina Damokleen miekka pään päällä riippumassa, ja niin\npian kuin entisyyteni tulisi tunnetuksi, seuraisi siitä potku ulos\nja vajoominen entistä syvemmälle lokaan. Jos meidän olemassaolomme\nei olisi häpeä ja palaaminen porvarilliseen elämään olisi jokaiselle\nesteetön, niin useimmat, jotka vaan vähän aikaa ovat tätä kurjuutta\nkokeneet, kääntyisivät takaisin harharetkiltänsä. Mutta nyt pysyvät\nportit takanamme ikuisesti suljettuina. »Heittäkää kaikki toivo, te\njotka tästä sisään menette.» [Danten »Divina Commedian» mukaan kirjotus\nhelvetin portin yläpuolella.]\n\nSe minua aina enimmän suututtaa, kun nuo poroporvarit tuovat\nmukanaan vaimonsa yökahviloihin ja nämä siellä istuvat, nauravat ja\nsupattelevat eivätkä oikein tiedä miten olisivat, että paraiten tulisi\nnäkyviin erotus heidän himokkaan »siveellisyytensä» ja porvarillisen\nloukkaamattomuutensa ja meidän turmeluksemme välillä. Tekisi mieleni\nsylkäistä niitä vasten kasvoja, mokomiakin kanoja. Ikäänkuin joku\nheikäläinen tietäisi, mitä elämä ja kärsimys ovat. Mitäpä he tietävät\nelämän yöpuolista, joiden pimeydessä meidän täytyy kuihtua. Tahtoisin\nhuutaa heille vasten silmiä: Katsokaa eteenne, te ette ole vielä\nelämänne lopussa, ehkäpä teillä on tyttäriä, joista kuolema teidät\nerottaa ja jotka vielä kerran istuvat täällä muiden teidän kaltaistenne\nivallisten katseiden esineinä...\n\nTahtoisinpa kerran nähdä, ottaisiko joku noista monista rouvista, jotka\nkristillistä laupeutta, hyväntekeväisyyttä ja lähimäisenrakkautta\nammattinaan harjottavat, tuommoista yökahvilan vierasta\ntalousapulaiseksi tai bonneksi. Huijui, mitenkä nyt semmoista voisi\najatellakkaan, he kauhuissaan huudahtaisivat.\n\nMinä annan palttua kaikelle kristilliselle rakkaudelle ja\nhyväntekeväisyydelle. Ihmiset ovat kaikki petoja, hyeenoja, olkoon\nheillä jos miten korea kuori peittämässä sisällistä kehnouttaan.\n\nNationalissa on varsinkin yksi tyttö, joka herättää minussa\nmielenkiintoa, Dudaksi kutsuvat häntä. Hänellä on omituisen värinen,\nvaalea tukka eikä ole oikeastaan pahan näköinen, mutta kantaa köyhyyden\nja kärsimyksen leimaa kasvoissaan. Hänen sulhasensa on linnassa;\näskettäin hän sanoi sen minulle ja kertoi, että hän sai aina potkun\ntuolta mieheltä, jollei tuonut hänelle kylliksi rahaa kotiin, ja että\nkerran hän oli saanut niin kovan täräyksen vatsaansa että emä viottui.\nHän oli kieltäytynyt todistamasta sulhastaan vastaan, mutta lääkärin\nlausunnon nojalla hänelle oli tuomittu viisi kuukautta vankeutta. Nyt\ntuo tyttö rukka odottaa pelolla sitä hetkeä, jolloin hänen rääkkääjänsä\npääsee taas vapaaksi, mutta kaipaa häntä kuitenkin myös ja suuttuu\nkauheasti, jos joku lausuu hänestä semmoisen sanan, joka ei tyttöä\nmiellytä.\n\nTäällä näkee useita hienoja tyttöjä, mutta harvoja todellisesti\nkauniita. Tähän tämä saa loppua tältä päivältä — —\n\n\n\n8 tammik. 1894.\n\nTaaskin turvauduin kirjani seuraan. Sehän se on minun ainoa toverini,\nainoa uskottu ystäväni maailmassa. Ja minua huvittaa kirjottaa\nmuistiin, mitä saan kokea ja mikä milloinkin pitää ajatuksiani työssä.\n\nOsdorffille olen kirjottanut ja kehottanut häntä kestämään vielä\nkevääseen asti, jolloin toivon voivani lähettää hänelle matkarahat.\nSilloin etsin itselleni toisen asunnon ja otan hänet toverikseni. Minä\nsaan joka ilta kokea jotain uutta, mutta harvoin mitään hyvää. Olen\nniin hermostunut, että usein nykii jäseniäni kuin tanssitaudissa ja\nvälistä tekee mieleni syytää suustani rumia sanoja, solvata jotakuta,\nlyödä ja raivota. Sillä tämä elämä on kamalaa, mutta mihinkäs siitä\npääset, istu vaan kuin sisäänmuurattuna vankilaan, josta ei ole mitään\nulospääsyä ja vain korkealla seinässä yksi ikkuna, joka laskee sisään\nharmaata, kaameaa valoa, mutta ei yhtäkään virkistävää ja elähyttävää\nauringonsädettä.\n\nÄskettäin istuin Dudan ja Kietschen kanssa Nationalissa erään pöydän\nääressä lähellä suihkukaivoa ja siinä vieressä istui kaksi herraa,\njoista toisella oli pitkä musta täysparta ja kultasankaiset silmälasit\nja toinen oli vanha ukonrahjus, nokka sinertävän punainen ja syyliä\ntäynnä. Tuo vanhempi mies viskasi markan rahan veteen, minä työnsin\nhihani taaksepäin ja nostin sen ylös. Silloin heitti hän vielä toisen\nja kolmannenkin, ja nyt tuli Duda myös ottamaan niitä, äijä viskeli\naina uusia rahoja veteen, markan, viiden groschenin ja kymmenen\npfennigin kappaleita, ja silloin juoksivat kaikki tytöt paikalle\npyydystämään rahoja, mies nauroi niin että vatsa huojui ja käski\nviinurin tuoda hänelle kaksikymmentä markkaa pientä rahaa. Siinä\ntungoksessa kadotti Kultakala-Elsa tekotukkansa ja luullen kai minun\nsen siepanneen häneltä astui taakseni ja vimmoissaan veti kaikki\nneulat minun tukastani, että näet minulle kävisi yhtä hullusti kuin\nhänellekin. Mutta siinäpä hän pettyikin, hiussuortuvat valahtivat\nalas hartioilleni ja hajosivat, minä vielä tahallani ravistelin niitä\nja silloin seisoin siinä ikäänkuin mustaan vaippaan verhottuna,\njoka ulottui melkein maahan asti. Sekös se herätti huomiota. Joka\ntaholta kerääntyi siihen väkeä katsomaan tätä kummaa, ja tuo iso,\nmustapartainen herrakin, joka oli koko ajan istunut liikkumatonna\nja välinpitämättömänä, nousi ylös ja huudahti: »Mainiota! Komeaa!\nTyttö, tehän voisitte esiintyä hiusrohtotehtaan reklaamina!» Minä\nirvistin hänelle vastaukseksi, tuo sana »tyttö» ei minua miellyttänyt,\nen tiedä mistä syystä, sillä enpähän minä ole enää pitkiin aikoihin\nsaanut kuulla itseäni armolliseksi neidiksi haukuttavan. Kaikkien\ntyttöjen kävi kateeksi, minä iloitsin siitä ja annoin hiusteni\nriippua irrallaan koko illan, ja jokainen joka tuli lähelleni, tahtoi\npäästä niitä koskettelemaan, mutta minä en antanut siihen oikeutta\nkenellekään muuten kuin viiden markan maksusta, ja täten sain pian\nkokoon kuusikymmentä markkaa, joilla ostin itselleni seuraavana päivänä\nparisilaisen hatun keltaisine sulkineen.\n\nIhmeellisintä minun mielestäni tässä asiassa oli se, että minun täytyi\nyhä ja yhä uudestaan katsoa tuohon mustapartaiseen mieheen, ja mitä\nenemmän häneen katsoin, sitä paremmin hän minua miellytti. Hänellä on\nkaunis profiili, kotkannenä ja komeat ruskeat silmät ja ihmeellisen\nkauniit, valkeat, jäntevät, sileät kädet. Toivoin saavani hänet\nmukaani enkä huolinut kenestäkään muusta, ja jonkun ajan kuluttua hän\nsiirtyikin istumaan minun pöytääni tuon vanhan ukon seuraamana. Kuulin\nheidän keskustelustaan, että hän oli tohtori, ja myöhemmin hän aivan\noikein sanoikin tulevansa saattamaan minua kotiin. Ja minä pöllö sen\nsijaan, että olisin kehottanut häntä, tekeydyin ylpeäksi ja sanoin\njyrkästi »ei», johon hän hymähti ja vastasi tyynesti: »No, ei sitten,\nrakkaani», maksoi laskunsa ja meni pois. Jälkeenpäin olin harmiini\nhaljeta, kun muuan kaksikymmenvuotias roikale minuun takertui, ja\nkoko yön oli tuo kaunis mies mielessäni. Minä kirjotan tämän muistiin\nvaan sen vuoksi, että nyt oikeastaan ensi kerran elämässäni olen\ntuntenut varmasti vetoa yhteen, määrättyyn mieheen. Minä en saa häntä\npois mielestäni ja toivon hartaasti tapaavani häntä joskus vielä, ja\nsilloin en häntä laskekkaan niin vain käsistäni. Mutta semmoinen minä\nolen, että päätökseni on kulloinkin riippuvainen hetken vaihtelevista\ntunnelmista. Ihan arvaamatta voi mielessäni astua esiin jotakin, joka\nsanoo: nyt ei! Tuntuu siltä kuin minussa olisi silloin jokin vieras\nhenkilö ja että minun täytyy tehdä ja sanoa, mitä _hän_ tahtoo eikä\nmitä itse mielisin. Niin se on.\n\n\n\n14 helmik.\n\nOn se sentään merkillistä. Eilen näin taas tuon mustan tohtorin. Hän\nistui ikkunan luona Kranzlerin ravintolassa Unter den Lindenillä.\nMinä menin sisään ja istuin hänen pöytänsä ääreen. Hän näki minut\nsanomalehtensä yli, mutta ei ollut tuntevinaan. Parin minuutin kuluttua\ntuli siihen pieni tyttö torttu kädessä ja istuutui hänen viereensä ja\nheidän puheestaan kuulin, että se oli hänen tyttärensä. Silloin tunsin\nolevani siinä paikassa liikaa. Maksoin ja menin, mutta odotin ulkona,\nkunnes hän tuli tyttöineen kadulle. Aioin kulkea heidän perässään\nnähdäkseni minne hän meni, hän huomasi sen, lähetti tyttönsä ajurin\nvaunuissa pois ja astui itse suoraan minua kohti.\n\n»No, lapseni», kysyi hän, »haluatteko jotain?» Minä purin huuleni\nyhteen enkä vastannut mitään. Hän käveli vieressäni pitkän matkaa,\naina Brandenburgin portin taakse. »Teidän kaunis tukkanne on minua\nmiellyttänyt», sanoi hän viimein, »mielelläni tahtoisin nähdä sitä\nvielä toisenkin kerran». »Samaa haluaisivat monet muut», sanoin minä.\nHän naurahti. »Tehän olette oikea afäärinero. Se tapa, millä Te\nansaitsitte rahaa tukkanne näyttelemisellä, huvitti minua suuresti. Ja\noikeassa Te muuten olettekin. Joka tahtoo nähdä, se saa maksaa. Muuten\nminä olen mies, jolla on vakaantuneet elintavat. Lääkärinä ei minulla\nole aikaa usein yöllisiin retkeilyihin. Ja ammattityttöjen kanssa minä\nperiaatteellisista syistä en seurustele. Mutta Teidän tukkanne on\njotain niin erikoista, että maksan vaikka kaksikymmentä markkaa, jos\nvielä kerran näytätte sen minulle».\n\n»Minä en näytä Teille mitään, mokomalle mörököllille», vastasin minä\nvihaisesti, sillä sana »ammattityttö» raasti taas kuin tylsä saha\nhermojani. »Kuka tässä on ammatinharjottaja? Ettekö Te itse, vanha\nruumisten leikkelijä —»\n\n»No no, elkäähän nyt suotta noin kiivastuko», hän sanoi, »enhän minä\ntahdo Teiltä mitään, ja kun ei, niin ei. Hyvästi, neitini.» Hän oli\npoissa ja minä seisoin siinä ja sadattelin itseäni, ja kotona leikkelin\nraivoissani Beidatschin matamin pöytäliinan kappaleiksi, josta sain\nmaksaa viisi taaleria [1 taaleri (Thaler) = 30 groschenia — 3 markkaa,\nsiis 1 groschen = 10 pfennigiä. 1 Saksan markka on noin 1 mk. 25 p.\nSuomen rahaa], vaikka tuo likainen riepu oli tuskin viidenkymmenen\npfennigin arvoinen. —\n\nJos jonkinlaisiin olentoihin sitä yhtyy ulkona vetelehtiessään. Noin\nviikko sitten olin iltasella eräässä tanssipaikassa ja huomasin siellä\nmiten muuan vanha ukonkääkkänä kierteli ympärilläni ja tahtoi kaikin\nmokomin päästä puheisiin minun kanssani. Ensin en ollut tietääkseni\nhänestä, sillä heti olin huomannut, ettei siinä ollut mitään tuloja\ntoivottavissa. Siisti ulkoasu, melkeinpä hienokin, mutta ei mitään\nsen enempää. Takki jo hiukan kulunut saumoista, mansetit, kaulus ja\nkravatti moitteettoman puhtaat, mutta huokeinta lajia. Arvostelin heti\naivan oikein hänen asemansa: vanha, rappiolle joutunut ylimys, ent.\nelostelija, enempää ei mitään.\n\n»Jättäkää minut rauhaan, vanha narri! Tehän pilaatte minulta\nkalaveden», sanoin hänelle. »Teille on kyllin hyvä tuommoinen vanha\nkaljaasi kuin tuo Cimbria meitä vastapäätä... siellä se istuu ja\nmulkoilee tänne päin...»\n\nHän ei kuitenkaan väistynyt minun vierestäni, vaan vakuutti yhä\nuudestaan, että minä olin ihastuttavin nainen mitä hän oli milloinkaan\nnähnyt. »Ja Te voitte olla ylpeä siitä, että minä sen sanon! Minä olen\nkulkenut ympäri maailman, olen nähnyt ja omistanut kaikkien maiden\nkauneimmat naiset. Parisin Moulin rouge'ssa, Wienissä, Madridissa,\nPietarissa ja _last not least_ Dresdenissä...»\n\n»Jossa kauniita tyttöjä kasvaa puissa —» keskeytin minä.\n\nHän pudisti surumielisesti päätään ja maiskautti kieltään. »Silloin\nJüdenhofissa Braunschweigin Minnan luona! Minä vakuutan Teille, että\nhänen salongeissaan oli koko Europan hienoin valikoima tyttöjä.\nValitettavasti hänet karkotettiin Dresdenistä. Myöhemmin hän kyllä\nperusti samanlaisen liikkeen Rigaan, mutta se ei koskaan päässyt\nsemmoiseen kukoistukseen ja maineeseen kuin Dresdenissä...»\n\n»Siihen aikaan Teillä oli kai enemmän mynttiä kuin nyt», sanoin minä ja\nsilmäilin ylenkatseellisesti tuota pikkuista miestä. Hän otti liivinsä\ntaskusta kaksikymmenmarkkasen ja sanoi: »Katsokaapa tätä rahaa. Se\non tavallaan merkillisyys. Nämä kaksikymmentä markkaa ovat viimeiset\nkuudestasadasta tuhannesta, jotka ovat minun sormieni välitse pyörineet\nkaiken maailman tietä. Neljäkymmentä vuotta olen siihen tarvinnut,\n— josta näette että minä en ole mikään kevytmielinen ihminen. Mitä\narvelette, emmekö muuta tätä kolikkoa samppanjaksi?»\n\n»Se aate ei ole todellakaan hulluimpia», sanoin, sillä tuo ukko\nalkoi minua huvittaa. Kävimme istumaan erääseen nurkkaan ja hän\nkertoi omistaneensa velattoman ritaritilan Schlesiassa, maatalon\nLänsi-Preussissa ja huvilan Steiermarkissa. Nyt oli kaikki mennyttä\nja tuo kaksikymmenmarkkanen oli viimeinen jäännös hänen pääomastaan.\nSukulaisiltaan sai hän eläkettä kaksisataa markkaa kuukaudessa, liian\npaljon kuollakseen, liian vähän elääkseen, kuten hän sanoo. Ja hän\nnäytti minulle valokuvia entisistä taloistaan sekä niitä koskevia\npapereita, joista näin, että kaikki oli niinkuin hän oli kertonut.\n\n»Ja Te olette kaikki juonut?» sanoin minä.\n\nHän nyökkäsi tyytyväisenä. »Eikä se minua yhtään sureta. Jos toivoisin\nsaavani takaisin omaisuuteni, tekisin sen ainoastaan voidakseni\nlahjottaa kaikki tänä iltana Teille. Valitettavasti ei minulla tällä\nhaavaa ole mitään lahjotettavaa...», ja pannessaan papereitaan takaisin\nlompakkoon, piti hän yhtä niistä kädessään: »Maanomistaja minä vielä\nsittenkin olen. Tässä on kauppakirja, koskeva hautapaikkaa Schönebergin\nhautausmaalla. Kymmenen vuotta sitten hankin sen itselleni ja teetin\nkuusisataa markkaa maksavan rauta-aidan sen ympärille».\n\n»Silloinhan Teillä on vielä jotain lahjotettavaa», minä sanoin.\n\n»Mitä, hautapaikkako?»\n\n»Niin, miksikä ei? Olisihan meikäläisenkin hauska tietää, missä madot\ntulevat hänet kerran syömään —» Minä sytytin paperossin ja tilasin\npullon samppanjaa omalla kustannuksellani. Vanhus joi ja tuli yhä\nhellemmäksi ja tuttavallisemmaksi. »Minä teen Teille ehdotuksen»,\nsanoin hänelle. »Minä annan Teille viisi pilettiä ja Te siirrätte\nminulle omistusoikeuden tuohon Schönebergin maatilaan».\n\n»Hullu tuuma! Hullu tuuma!» nauroi ukko.\n\n»Minkä tautta hullu?» sanoin minä. »Minäkin tahtoisin tietää, mihin\nminut kerran kuopataan.» Ensin hän oli hyvin vastahakoinen, mutta minä\nen hellittänyt. Asiasta, joka ensin oli vain hassu päähänpisto, tuli\nlopuksi täysi tosi. Ja ennenkun oikein huomasin missä oltiinkaan,\nolimme jo kaupasta sopineet. Minä sain Schönebergin »maatilan»\nrauta-aitoineen ja hän saa kymmenen pilettiä. Hassu kauppa. »Niin\nmutta», sanoin minä, »kuka takaa minulle, että asia myöskin Teidän\npuoleltanne on täyttä totta?»\n\n»Olenhan minä kavaljeeri! _Parole d'honneur_» [Kunniasana], sanoi\nhän ja löi rintaansa. Suuri joukko todistajia oli läsnä kauppaa\npäätettäissä ja vähintään kaksikymmentä pulloa samppanjaa meni\nharjakaisiin. Paria päivää myöhemmin sain minä kauppakirjan omalle\nnimelleni siirrettynä. Äijä oli ollut niin kohtelias, että oli vielä\nmaksanut omasta kukkarostaan kaikki kustannukset tuosta siirrosta.\n\nSiis nyt minulla on oma hautapaikka. Olen käynyt siellä jo useita\nkertoja. Ensi kerran ukon seurassa. Hän sanoo itsellään olevan vielä\noikeuden päästä lepäämään entisen ritaritilansa perintöhautaan. Se\nilahuttaa minua, sillä muuten olisi tuntunut pahalta ajatella, että\nolin vienyt hänen viimeisen maatilkkunsa. Aita on hyvin sievä ja\nsiellä kasvaa kaunis hautapaju. Kevääksi aion laitattaa sinne penkin\nja kiven sekä istuttaa murattia ja kukkia. Tuttavani minulle nauravat\nja sanovat minun olevan päästäni vialla. Siitä minä viisi. Laitanpa\nsinne itselleni vielä oikean pikkuruisen puutarhan, nautin siellä kesän\nihanuudesta ja kuvittelen olevani kesäasunnossa maalla.\n\n\n\n8 maalisk. 94.\n\nViime viikkoina ovat asiani menneet loistavasti. Minulla oli vieraana\nrikas englantilainen, joka asui Bristol hotellissa ja oli hurjasti\nihastunut minuun. Käydessään minun kanssani kaupungilla hän syyti\nrahoja kuin mieletön joka suunnalle; kerran hän eräässä paikassa\nmaksoi samppanjasta neljäsataa markkaa, josta minä sain ylikyypparilta\nkymmenen prosenttia. Hän osti minulle melkein kaikki mitä näki, niinpä\neräänä iltapäivänä otettiin Wertheimiltä tuhannen kahdensadan markan\narvosta pelkkiä vaatetavaroita, joista en minä läheskään kaikkia\nvoinut käyttää, vaan möin heti polkuhinnasta. Joka ilta sain kaksi\nsadan markan seteliä, ja niistä olen lähettänyt kaksi Osdorffille\nmatkarahoiksi. Olisin mielelläni lähettänyt enemmänkin, mutta pelkäsin\nettä hän silloin joisi kaikki suuhunsa eikä pääsisikkään tulemaan. Nyt\nne riittää juuri parahiksi välikannen pilettiin. Muuten minä en osaa\nantaa rahalle mitään arvoa, se luistaa niin helposti minun käsistäni,\nettä säästämistä en voi enää ajatellakkaan.\n\nNoin viikko sitten oli minun vähältä käydä hullusti. Mikä nuuskija\nlienee ollut jäljissäni, poliisikonttoriin minut vaan kutsuttiin ja\nkomisarius tai mikä mies lie ollut puhutteli minua tylysti ja käski\ntekemään selkoa siitä, millä minä elän. »Kielten opetuksella», minä\nvastasin. »Se on Teidän todistettava» huutaa hän — ja vielä paljon\nmuuta. Minun täytyi näyttää vähintään kolmen nuhteettoman henkilön\nantama todistus, että ansaitsen kielten opetuksella niin paljon kuin\ntoimeentuloani varten tarvitsen. Se ei ollut minulle mikään ilosanoma.\nSillä mistäpä minä nuo »nuhteettomat» henkilöt sieppaisin. Iltasella\nkerroin asiasta itaralle Friedrichille, koska hän kuitenkin ymmärtää\njotain sellaisista seikoista, hän puhuu muille ja samassa kaikki\nalkavat pohtia sitä, aivan kuin se olisi heidän oma asiansa. No,\nmitäpä sanonkaan. Kolmen päivän perästä oli minulla kädessäni todistus\nkolmelta »nuhteettomalta» henkilöltä, jotka valallaan vakuuttivat\nottavansa minulta tuntiopetusta kielissä, kahden markan maksusta\ntunnilta. Kaikki meni kuin voideltu, mutta varovainen täytyy minun\ntietysti olla.\n\nNäin nämä ihmiset ovat valmiit auttamaan toisiaan, jos joku heistä\npulaan joutuu. Sillä tavalla sitä voipi näissäkin piireissä tarpeen\nsattuessa saada, mikä milloinkin on välttämätöntä. Onpa koko joukko\nvaimoja, jotka elävät vaan ilmotuksista; he näet ilmottavat sen ja\nsen henkilön olevan heidän luonaan, ja saavat siitä kolme markkaa,\nvaikka tuo puheenaoleva henkilö todellisuudessa asuukin jossain\nmuualla. Äskettäin oli joku tyttö vienyt minun rahakukkaroni, jossa\noli neljäkymmentä markkaa ja kaksi kähertäjänlippua, minä pääsin\nhänen jäljilleen, mutta en saanut ensin käsiini, kun hänkin oli\nväärästä paikasta ilmotettu, ja kun sitten myöhemmin sain hänet\nkiinni, en kuitenkaan mitään hyötynyt. Väkivallalla ei täällä saa\nmitään aikaan. — Paraiten hyötyvät näistä ihmisistä kortteeriemännät.\nPaitsi noita suunnattoman korkeita vuokria on heillä vielä monenlaisia\nsivutuloja. Jos joku tyttö esimerkiksi joutuu rahapulaan, tarjoo\nhän tavallisesti arvoesineitään myytäväksi ensin emännälleen, joka\nottaa ne polkuhinnasta ja sitten jälleen myö toisille — tavallisesti\ntaas tytöille — vähintään kahdenkymmenenviiden prosentin voitolla.\nEukko Beidatsch on jo hänkin hyvissä varoissa. Hänellä on enemmän\nbriljantteja kuin minulla. Pian hän aikookin jättää liikkeensä ja\nvuokrata itselleen pienen asunnon Pankowissa. Minä muutan myös\npois, kun Casimir tulee. Vastedes minäkin haluaisin ruveta pitämään\nvuokralaisia.\n\n\n\n22 toukok. 1894.\n\nMinä olen taaskin ollut sairaana. Hamburgissa ollessani Casimiria\nvastassa vilustuin pahasti. Lääkäri sanoo, että minulla on heikko\nsydän ja että pitäisi mennä kesällä Nauheimiin. Onneksi olen saanut\nrahaa niin paljon kokoon, että pääsen sinne, ja jos ahtaalle panee,\nniin panttaan jonkun koristeeni. Casimir on tullut minulle hyvin\nkalliiksi. Hänet täytyi puettaa kiireestä kantapäähän, oli aivan\nrepaleissa. Ensin vähän pelkäsin hänen panevan pahaksensa, kun saa\nkuulla, miten kaikki asiat nyt ovat, mutta hän on vielä tyhmempi ja\nvälinpitämättömämpi kuin olin luullut. Hän on tosiaankin melkein\ntäydellinen idiotti. Se on hänelle aivan samantekevä, mistä raha tulee,\nkunhan sitä vaan on. Olisin mielelläni tahtonut pitää hänet erillään\ntäkäläisten miesten seurasta, mutta se ei ollut mahdollista. Nyt hän\non jo kuin yksi heistä, he ovat hänelle antaneet jo uuden nimenkin,\n»Fliebenheinrich», luullakseni hänen esiinpistävän alahuulensa takia.\nSitä hän vaan pelkää, että hänen sukulaisensa saisivat jotain tietoa\nhänen olinpaikastaan. Muutamissa asioissa hän osaa olla tyhmyydestään\nhuolimatta merkillisen viekas. Monta kertaa herättää hän minussa\nsanomatonta vastenmielisyyttä enkä oikeastaan voi itsekään ymmärtää,\nmiksi hänestä välitän, kun ei hänen kanssaan voi edes järjellisesti\nkeskustella, mutta en kuitenkaan tahtoisi häntä menettää.\n\nMinä asun nyt Markgrafenstrassen varrella, jossa minulla on kaunis,\nsuuri huone ja sen takana pieni kamari Osdorffia varten. Vuokraa\nmaksan kolmesataa kuusikymmentä markkaa kuukaudessa, s.o. kaksitoista\nmarkkaa päivältä. Emäntäni on hyvin päättäväinen, reipas rouva, taikka\noikeastaan hän ei ole mikään rouva, vaan neiti, ja on saanut jo kokea\nyhtä ja toista, koskapa on ennättänyt kaksi kertaa istua vankilassakin\nvuokralaistensa takia! Hänellä on ystävänä muuan ravintoloitsija,\njoka hätätilassa astuu häntä edustamaan, mutta se on hänen asemassaan\nkuitenkin kipeä kohta, ja sentähden hän sanoo aikovansa mennä muodon\nvuoksi naimisiin. Yksi hänen hyyryläisistään on köyhä, keuhkotautinen\nmies, niin heikko että voi kuolla minä hetkenä hyvänsä, ja sen hän\nottaa miehekseen. Asia on jo päätetty ja puolivälissä kesäkuuta pitäisi\nolla häät.\n\nNyt minun »maatilani» Schönebergissä on kunnossa. Pajun juurella on\nmukava penkki ja kaikkiin kulmiin on istutettu kukkia, ja syksyksi\nhankin sinne kiven. Kauniina iltoina kävelen usein sinne kuuden\nja seitsemän välillä, istun siellä hetkisen ja päästän ajatukseni\nvalloilleen. Kuvailen mielessäni, miten ihanaa olisi jonakin lauhkeana\ntoukokuun iltana niinkuin nyt istua siellä ja uinahtaa ikuiseen uneen,\ntaikka herätäkseen uuteen elämään uutena ihmisenä, taas alkamaan alusta.\n\nAivan minun alueeni vieressä on veres hauta, ja siellä käy usein\nvanhanpuoleinen rouva synkässä surupuvussa. Ei hän milloinkaan itke,\nmutta helposti näkee että hänen surunsa on katkera. Eräänä iltana\njouduimme puheisiin toistemme kanssa ja hän kertoi minulle olevansa\npianotehtaan omistaja ja leski ja maaliskuussa hän oli saattanut\nhautaan viimeisen, seitsentoistavuotiaan poikansa. Hän istahtaa joskus\nviereeni penkille ja on kutsunut minua käymään kodissaan, jota tietysti\nen tee. Silloin minut pian tunnettaisiin. Näin on parempi.\n\nMonasti olen niin väsyksissä, etten luule enää pitemmältä jaksavani\nkestää tätä elämää. Olenkin taas käynyt niin kurjan näköiseksi, että\ntarvitsen hengittää maa-ilmaa [S.o. käyttää ihomaalia], jota muuten en\nole tehnyt enkä ole halukas tekemään, koska punaiset posket eivät minua\nkaunista.\n\nMolly ja Dolly ovat voittaneet arpajaisissa kolmekymmentä tuhatta\nmarkkaa ja ovat kaikessa hiljaisuudessa poistuneet näyttämöltä.\nToissapäivänä tuli heiltä kirje, jossa kertoivat asettuneensa\njohonkin syrjäiseen soppeen Thüringissä ja aikovansa alkaa siellä\nkauppaliikkeen. He ovat viisaita! Jospa minuakin kohtaisi tuommoinen\nonnenpotkaus ja pääsisin täältä pois. Eikä olisi pakko tulla\nmilloinkaan takaisin! Ei milloinkaan!\n\nMaatilani tuottaa minulle lapsellista iloa. Siellä on niin ihanaa\niltaisin, kun linnut laulavat puissa ja katujen pauhu kuuluu korviin\nkaukaa hiljaisena kohinana, ikäänkuin se tulisi jostain toisesta\nmaailmasta, jossa minulla ei ole sillä haavaa mitään tekemistä. Kun\nsitten taas astun kadulle, tuntuu vastakohta kahta vaikeammalta, oloni\nentistään tukalammalta... Jonkinlaista mielihyvää tuottaa minulle\nse, ettei kadulla kulkeissani minua kukaan säädyttömillä puheilla\nhäiritse. Melkein kaikki »ammattitoverini» kantavat ammattinsa\nleimaa kasvoissaan. Heillä on jokin omituinen piirre suun ja silmien\nympärillä, josta heti näkee mitä he ovat miehiänsä. Tätä kurjuuden\nvakausmerkklä minä pelkään. Joka päivä tarkastan itseäni peilistä,\nmutta vielä tähän saakka en ole jumalankiitos huomannut mitään. Minä\nluulen sen tulevan siitä, että minä pidän sieluni aivan erillään\nruumiin toimista. Luen paljon hyviä kirjoja, nyt olen juuri äskettäin\nryhtynyt Nietzschen »Zarathustraan», mutta paljoa en siitä ymmärrä.\nNiin tuntuu minusta, kuin olisi ruumiini ja sieluni kaksi eri olentoa,\nja sielu maksaa ruumiille asunnon vuokran sillä, että painaa kasvoihin\noman leimansa, joka estää ihmisiä elävältä kuollutta heti semmoiseksi\ntuntemasta. Ah, lapset, miten kuolleiden on hyvä maata rauhallisissa\nhaudoissansa! —\n\n\n\n18 kesäk. 1894.\n\nEilen meillä oli häät. Ja minkälaiset häät! Herra meitä armahtakoon!\nSiviilivirastossa olivat puistaneet päätään, kun »sulhanen» tuli\nnäkyviin. Mies parka on viimeisillään keuhkotaudissa, jaksaa tuskin\npystyssä pysyä. Ranteet ovat hienot kuin kynänvarsi, ja luiden päällä\nei näy hitustakaan lihaa. Toimituksen kestäessä virastossa oli hän\nsaanut yskimiskohtauksen ja sylkenyt verta, ja virkamies siellä oli\nkysynyt joukolta, eikö olisi paras jättää sikseen koko asiaa, sehän oli\nsuoraa pilkantekoa. — — Kotiin tultua täytyi nuoren aviomiehen mennä\npaikalla sänkyyn, ja me vietimme häitä ilman häntä kello kahteen asti\naamulla. Kaksikymmentä henkeä meitä oli ja me pidimme niin lystiä,\nettä siivooja kuuluu aamulla saaneen puhdistetuksi huoneen maahan\nläikkyneellä samppanjalla, tarvitsematta pisaraakaan vettä.\n\nMinä olen vihdoinkin löytänyt mustan tohtorini ja nyt pidän hänet\nkiinni. Bellevuestrassella näin hänet, menin suoraan hänen luoksensa ja\npyysin anteeksi äskeistä törkeää puhetapaani. Hän naurahti ja virkkoi:\n»En minä sitä pannut pahakseni, hyvä neiti» — ja me kävelimme yhdessä\nEläintarhaan ja puhelimme kuin kaksi tuttavaa ainakin kaikenlaisista\nasioista, joista muuten eivät minun kaltaiseni tytöt milloinkaan\nmiesten kanssa puhu; ja minä huomasin ilokseni herättäväni hänessä\nhetki hetkeltä kasvavaa mielenkiintoa. Istuimme penkille Eläintarhassa,\njatkoimme siinä keskusteluamme ja minä kerroin hänelle yhtä ja toista\nnykyisestä elämästäni ja sitten kertoi hän myöskin itsestään. Hän on\nlääkäri, jolla on sangen suuri praktikka, on onnellisissa naimisissa\nja neljän terveen, hyväntapaisen lapsen isä, mutta liikarasituksesta\nhermostunut. Ja hän sanoo tarvitsevansa välistä lepoa ja vaihtelua ja\noli jo kauan etsinyt sopivaa tuttavuutta. Jos minä sallisin, hän kävisi\nminun luonani silloin tällöin iltapäivillä kuuden ja kahdeksan välillä.\nAnnoin hänelle nimikorttini ja hän tuli seuraavana päivänä. En ole\nmilloinkaan ketään vierasta semmoisella levottomuudella odottanut enkä\nkenenkään tulosta niin iloinnut kuin hänen. Hänen ollessaan luonani\nhuomasin olevani oikein todenteolla tuohon mieheen rakastunut. Kun\nhän tahtoi antaa minulle rahaa, en ottanut sitä vastaan, ja yhtäkkiä\nkiersin molemmat käsivarteni hänen ympärilleen ja purasin häntä\nkaulaan pelkästä rakkaudesta ja pyysin häntä omistamaan minut kokonaan\nitselleen, minä en tahtonut kuulua enää kelienkään muulle. Hän veti\nminut sohvalle, pyyhki hiljaisella, hellällä kädenliikkeellä hiukset\notsaltani ja sanoi, ettei hän voi, perhettään vahingoittamatta, antaa\nminulle enempää kuin kaksisataa viisikymmentä markkaa kuukaudessa,\nmutta jos voisin tulla sillä toimeen, niin hänen puolestaan asia olisi\npäätetty. Ja sitten hän kertoi minulle vaimonsa saaneen viimeisessä\nlapsivuoteessaan kärsiä niin kovia tuskia, että häntä täytyy nyt\nsäästää ja että he elävät sentähden oikeastaan niinkuin veli ja sisar,\neikä hän luultavasti pariin vuoteen voi toivoa muutosta tässä asiain\ntilassa. Silloin minä tiesin myös olevani ainoastaan hätävara ja että\ntohtori W. ei näe minussa mitään enempää kuin muutkaan miehet, ja tämä\nhuomio katkeroitti mieltäni siihen määrin, että olin taas kiivastua,\nmutta sain kuitenkin hillityksi itseni, ja hän lupasi tulla pian\nuudestaan minua katsomaan. Mennessään vilkaisi hän kirjotuspöydälläni\nolevia kirjoja ja kummastui nähdessään siinä Stormin, Fontanen ja\nKellerin teoksia. »Luetteko Te näitä, vai ovatko ne vaan koristeena?»\nkysyi hän. »Minä luen niitä», vastasin. »Eivätkö ne ole Teistä ikäviä?\nEttekö enemmän pidä jännittävistä romaaneista?» »Romaaneja minulla on\nkyllä omassa elämässäni», minä sanoin. Hän pudisti päätään ja sanoi:\n»Te ette ole mikään tavallinen tyttö, sen minä olen heti huomannut.\nLuulenpa Teissä piilevän jotain semmoista, mitä ei voi arvatakkaan.»\n»Mitä Te joutavia», sanoin minä ja silloin hän meni.\n\nTohtorin mentyä mietin kauan aikaa hänen tarjoustaan. Oi, miten ihanaa\nse olisi, mutta ei se käy. Kaksisataa viisikymmentä markkaa ei minulle\nriitä, varsinkaan nyt, kun on Casimir elätettävänä. Kun olen kerran\nhänet tänne itse hommannut, niin ei ole muuta kuin oikeus ja kohtuus,\nettä myöskin pidän hänestä huolta. Että hän sen itse tekisi, siitä ei\nvoi olla puhettakaan. Pahinta on, että hän on viime aikoina ruvennut\nryypiskelemään liiaksi. Onneksi hän ei ole juovuspäissään raju, vaan\nvetelä kuin märkä riepu. Äskettäin vedin häntä pari kertaa korvalle,\nkun tuli semmoisessa tilassa kotiin, ja hän alkoi itkeä tillittää kuin\npieni lapsi, minua rupesi ihan ilettämään, mutta täytyi nauraa samalla.\nAnnan hänelle hyvin niukalti taskurahaa, sillä jos hän saa esimerkiksi\nmarkka viisikymmentä illallista ja olutta varten, niin hän mieluummin\non syömättä ja juo koko rahan. Ei hän ole oikein tervekään, hänen\nsuuressa ruumiissaan ei ole mitään oikeaa voimaa, hänessä on vain luita\nja rasvaa, lihaksia ei ensinkään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTohtori on luvannut pistäytyä Nauheimissa minua katsomassa, josta\nsuuresti iloitsen. Ensi viikolla matkustan. Minä ikävöin häntä. Tunnen\nsisällistä tyydytystä, kun saan oikein hurjasti häntä suudella.\nTahtoisin kuulua yksistään hänelle. Voisin tehdä hänen tähtensä mitä\nhyvänsä. Toivoisin hänen vastaavan minun rakkauteeni, mutta sitä hän\nei tee. Mikä minua kuitenkin lohduttaa, on se, että näen selvästi\nherättäneeni hänessä hyvinkin huomattavaa mielenkiintoa. Välistä\ntuntuu siltä kuin hän säälisi minua. Hänen äänensä on niin pehmeä ja\nhyväilynsä niin lempeät ja hellät...\n\n       *       *       *       *       *\n\nNauheimissa oli hauskaa, vaikka tohtori ei pitänytkään sanaansa,\nvaan matkusti perheineen Zoppotiin. Kylvyt tekivät minulle hyvää\nja mielelläni olisin jäänyt sinne pitemmäksikin aikaa, mutta rahat\nloppuivat, ne luistavat semmoisessa paikassa käsistä niin ettei sitä\nhuomaakkaan. Tunnen itseni nyt sangen terveeksi, ja suuren ilon tuotti\nminulle kotiin tullessani, kun oli huoneessani iso vihko ruusuja,\ntohtorin lähettämä tuliaislahja. Mutta pianpa tuli toista lajia!\nCasimir on näinä viikkoina menettänyt viimeisenkin häpynsä, emäntä\nkertoi hänen joka yö olleen kotoa poissa naisten kanssa rypemässä ja\npäivät maanneen sängyssään humalassa. On siinä vaan mies! Taikka ei\nsuinkaan mies, hän ei ole enää muuta kuin sika. On yhtynyt johonkin\nnaiseen Chausseestrasselta; minä menin maanantaina tapaamaan sitä.\nAjattelin että hän voisi ottaa koko miehen luoksensa, ja sillä\nminä pääsisin kaikesta vaivasta. Valitettavasti ei hän ollut enää\ntavattavissa, oli näet paria päivää aikaisemmin poliisi korjannut hänet\nvankilaan. Hänen emäntänsä luona kyökissä istui kaksi surkean näköistä\nolentoa, jotka oli samana aamuna laskettu irti naisvankilasta, ja ne\nvalittivat oloa siellä kovin kurjaksi. Vartianainen ei ollut koskaan\npuhutellut heitä muilla nimityksillä kuin »sika» ja »huora» ja toisilla\nyhtä kauneilla. Toisen vuode oli ollut edellisen vangin jäljeltä\nkamalan siivottomassa kunnossa ja siinä hänen täytyi maata. Nälkääkin\nhe olivat saaneet nähdä. Minusta tuntui, että he panivat aika tavalla\nomiaan, sillä eihän voi ajatella, että tuommoisessa laitoksessa, jossa\ntyövoimista ei ole puutetta, niin mahdoton epäjärjestys vallitsisi.\nMutta mitä nälän näkemiseen tulee, näyttivät heidän valituksensa\ntodellakin oikeutetuilta, päättäen siitä ahneudesta, millä he iskivät\nkiinni ruokaan. He olivat minusta niin säälittävän näköisiä, että\nannoin kummallekin kolme markkaa, vaikka olen nykyisin itsekkin\nrahapulassa ja neljäntoista päivän hyyry on maksamatta. Iso huoneeni\noli minun poissa ollessani vuokrattuna muille, mutta heti takaisin\ntultuani sanoi emäntä sen irti ja otti minut siihen uudestaan.\n\nSitä minä vaan pelkään, että Casimir tekee juovuspäissään jonkin\ntyhmyyden, joka saattaa hänet pariksi viikoksi pimeään kamariin.\nRahalla saa maailmassa kaikkea. Nyt minun täytyy ensiksi pitää huolta\nsiitä, että saan rahaa. Se en kauheaa. Tohtori antoi minulle eilen sata\nmarkkaa, mutta pitkällekös se riittää.\n\n\n\n18 syysk. 1894.\n\nEilen olin tohtorin kanssa näyttelyssä. Ajoimme sinne hevosella\nja kuljimme läpi kaikki salit. Minä katselen mielelläni kauniita\ntauluja, yleensä kaikkea mikä on kaunista. Erittäinkin miellytti minua\nsiellä näyttelyssä yksi taulu, laihopelto, jossa kasvoi niin paljon\nunikoita, että keltaiset tähkät jäivät miltei kokonaan niiden suurien,\nheleänpunaisten kukkien peittoon.\n\n»Tuo on kai jonkinlaista allegoriaa», huomautin tohtorille.\n\n»Mitenkä niin?» kysyi hän ja korjasi silmälasejaan nähdäkseen paremmin.\n\n»Minä arvelen taiteilijan sillä tarkottavan, että unhotusta tuottavat\nunikukat loistavat paraiten tämän hirmuisen järkevän ja raskaan elämän\nleivän yllä ja valaisevat sitä hehkuvalla punallaan», minä sanoin.\n»Unikkoja on kaikki, täällä turhat toiveet, tuolla unhotus, huumaus\n— monta kertaa on unikon opiumi, jota tuuli lennättelee eikä kukaan\ntalteen ota, tarpeellisempaa kuin maamiehen huolellisesti hoitamasta\nviljasta saatu ravitseva leipä...»\n\nTohtori ei vastannut mitään. Myöhemmin kun istuimme syömässä illallista\nterassilla, pani hän äkkiä veitsensä ja kahvelinsa syrjään ja katsoi\nminuun. »Sanokaa minulle Thymian, ettekö Te ole kerran nähnyt parempia\npäiviä. Te olette saanut hyvän koulusivistyksen. Teillä on tavattomat\ntiedot. Miten Te olette joutunut tämmöiseen elämään?»\n\n»Joutavia!» sanoin minä. »Isäni oli portinvartia ja äitini pesi\nvaatteita. Minut pantiin palvelukseen, mutta kun palvelustytön asema\nei minua miellyttänyt enkä hienoksi naiseksi voinut päästä, valitsin\nkeskitien ja elätän nykyään itseäni niinkuin hyvin tiedätte.»\n\n»Ei», sanoi hän jyrkästi, »se ei ole totta. En minä tahdo väkisin\nvaatia teidän luottamustanne, sillä Teillä on tietenkin pätevät syynne,\njos tahdotte menneisyytenne pitää salassa, mutta alhaisoa Te ette ole,\nsiitä uskaltaisin vaikka valalle mennä. Jo Teidän ulkomuotonne panee\nsemmoista olettamusta vastaan. Te olette puhdasrotuinen kaunotar,\njommoisia kansan alimmissa kerroksissa tapaa perin harvoin, tuskin\nmilloinkaan. Teillä on henkevyyttä ja tietoja kylliksi, että ne eivät\nvoi pysyä salassa, vaan alinomaa välähtelevät esiin kuin valonsäteet\ntaidokkaasti hiotun jalokiven särmistä. Minä en tahdo vaivata\nTeitä uteliaisuudellani, mutta Te herätätte minun mielenkiintoani\nihmisenä ja lääkärinä. En voi käsittää, miten semmoisilla järjen ja\nsydämen lahjoilla varustettu ihminen kuin Te epäilemättä olette,\nsemmoinen älykäs- ja teräväsilmäinen nainen on saattanut eksyä\nsyvimmän, siveellisen kurjuuden umpikujaan ja sinne jäädä. Se on\nsielutieteellinen arvotus, johon minä en keksi vastausta.»\n\nNäin hän puhui, mutta minä en vastannut ensin mitään. Katselin\nlasissani kimeltelevää punaista viiniä, katselin ihmisiä, jotka\nistuivat alempana sähkölamppujen valossa nauttien illallistaan. Oli\nlämmin ilta ja puutarha vielä melkein täynnä väkeä; ohi kiitävät\njunat näyttivät valaistuine ikkunoineen siltä kuin olisi pitkiä riviä\nkiiltomatoja liukunut sivutsemme. Soittokunta viritti surumielisen\nsävelen, joka teki minuun omituisen vaikutuksen, silmiäni painosti ja\nhämärti, tunsin tohtorin katselevan yhä minua ja tuijotin liikkumatonna\nedessäni olevaan punaiseen viiniin.\n\n»Se oli kai tuo vanha juttu», sanoi hän viimein hiljaa, »onneton\nrakkaus, eikö niin? Ja sitten askel askelelta edemmäs ja alemmas,\nkunnes jalka tarttui liejuun eikä enää päässytkään pois...»\n\nRavistin päätäni. Kylmät väreet kävivät selässäni, sydämeni löi\nharvaan ja raskaasti kuin rautavasara. »Minä en ole koskaan yhtäkään\nmiestä oikein rakastanut», sanoin. »Teitä minä rakastan, tohtori!\nNiin, Teitä minä rakastan!» Enempää en voinut puhua. Painoin pääni\nkättäni vasten, peitin silmäni nenäliinalla ja lupasin myöhemmin kertoa\nhänelle kaikki. Tohtori oli vaiti, edeskäypä toi samppanjaa ja kun\nvein lasia huulilleni, tipahti siihen kyynel ja minä join senkin. Emme\npäässeet enää kiinni oikeaan tunnelmaan, kello yhdeksän läksimme pois,\najoimme Eläintarhaan ja aloimme astua pitkin sen pimeitä käytäviä.\nÄkkiä pani tohtori kätensä minun vyötäisilleni ja kysyi hiljaa: »Oliko\nse äsken totta, Thymian? Olenko minä todellakin Teille kallis oman\npersonallisuuteni vuoksi? Vai lausuitteko nuo sanat noin vaan ilman\nsyvempää tarkotusta?»\n\n»Minä rakastan Teitä», sanoin minä, ja taas tulivat kyyneleet silmiini.\n»Olen rakastanut Teitä niin kauan kuin olen Teidät tuntenut. Tahtoisin\nolla vaan Teidän omanne, ainoastaan Teidän. Sydämeni ja aistini\njanoovat Teitä. Minä en tiedä mitään, jota en olisi valmis tekemään\nTeidän tähtenne... Muilta minä voin kyllä ottaa rahaa, mutta Teiltä en\nsitä tahtoisi tehdä, raha on niin saastaista ja minun rakkauteni Teihin\non niin puhdas.»\n\n»Mutta, rakas lapseni, tämähän on traagillista», sanoi hän hellästi.\n»Jos minä olisin kahtakymmentä vuotta nuorempi ja vapaa mies,\nkoettaisin vastata Teidän rakkauteenne ja ehkäpä meistä kahdesta vielä\nvoisi tulla onnellinen pari. Mutta niinkuin asiat nyt ovat, ei Teillä\nole muuta keinoa kuin unohtaa koko juttu. Minä tahtoisin olla Teille\nystävänä, johon voisitte luottaa. Ettekö kertoisi minulle jotakin\nentisistä vaiheistanne?»\n\nKävellessämme eteenpäin minä kerroin hänelle kaikki; ja vaikka hän\nensin ei mitään sanonut, näin kuitenkin että se häneen koski. Lopuksi\npuristi hän käsivarttani kovemmin ja sanoi äkkiä: »Thymian! Rakkahin\nThymian! Emmekö koeta vielä kerran päästä takaisin oikeaan elämään?\nJos minä ystävänä tarjoon Teille apuani, ettekö uskaltaisi yrittää\nhyppäystä rehellisen ja kunniallisen elämän vakavalle pohjalle?»\n\n»Oi, miten mielelläni!» vastasin minä.\n\n»No hyvä. Sittenpä koetetaan. Jos Teillä on oikea tahto, ei se mikään\nmahdottomuus ole. Me puhumme tästä vielä toiste. Mutta Teidän täytyy\ntahtoa! Teidän täytyy riistäytyä irti siitä huumaustilasta, jossa nyt\nolette, ja päästä täysin valveille». —\n\nMieleni tuntui tämän jälkeen oikein iloiselta ja keveältä. Maata\npantuani voin pitkästä aikaa nautinnontunteella oikaista jäseneni\npatjoille, ja minusta tuntui samallaiselta kuin silloin ennen\nOstendessa, tuntui siltä kuin puhdas, lämmin laine olisi läikähtänyt\nsieluni yli ja huuhtonut siitä pois kaiken saastan. Nukahdin kauniisiin\nunelmiin. Mutta uusi päivä toi mukanaan uusia huolia, toimeentulon\nhuolia, joita elämä, tuo aina kyllästymätön hirviö ihmisiltä\nlakkaamatta vaatii. Illalla lyöttäytyi seuraani hirveä mies, nettopaino\n150 kiloa, mutta nähtävästi upporikas, joka antoi minulle kaksisataa\nmarkkaa. Minun täytyi juoda sitä ennen vähintään viisikolmatta lasia\nsamppanjaa, niin paljon tarvitsin, ennenkun unhotuksen opiumi teki\nminussa vaikutuksensa. Herra jumala, miten kauheaa se on! Tunnen\ntohtorin olevan oikeassa siinä mitä hän on minulle sanonut. Tätä elämää\nminä en voi kestää enää kauan. Minä en kulje ainoastaan henkistä, vaan\nmyös ruumiillista perikatoa kohti, ja tästä tulee jonakin päivänä vielä\nkauhea loppu.\n\n\n\n12 jouluk.\n\nTohtori ei näyttäytynyt minun luonani neljään viikkoon. Hänen nuorempi\ntyttönsä oli sairaana ja sentähden unohti hän kaiken muun ja myöskin\nminut.\n\nViime kuussa sattui hauska kohtaus. Meitä oli koolla jossain neljä\nnaista, itara Friedrich ja eräs toinen samanlainen mies, ja kun tuolla\nviimemainitulla oli paljon rahaa, ties taivas mistä lie sen saanut,\ntahtoi hän kestitä meitä omalla kustannuksellaan ja me söimme ensin\nDresselin ravintolassa ja siirryimme sitten yhdentoista jälkeen\nerääseen kahvilaan Friedrichstrassella. Kun siellä parhaillaan\nistumme, astuu sisään muuan rouva, katselee hämillään ympärilleen\njoka puolelle ja kulkee pöytien välitse eteenpäin, — minä katson ja\nkatson häntä ja ajattelen: tuon ihmisen olen ennenkin nähnyt. Hän\nnäytti sangen koomilliselta, yllään huokea nuttu edellisen vuoden\nmuotia ja päässä tulipunainen hattu, joka ei millään ilveellä ota\npysyäkseen hänen sileäksi kammatuilla hiuksillaan, vaan heiluu sinne\ntänne kuin lampaanhäntä — kaikki niin silmiinpistävän moukkamaista,\ntuon tavallisen pikkukaupunkilaiskaavan mukaan: koreaa, huokeaa ja\nmautonta. Yhtäkkiä juolahtaa mieleeni: sehän onkin kaupunginvaltuusmies\nLütke-vainajan naimisissa oleva vanhin tytär G—stä, rouva Christiansen,\njonka mies on karjakauppias ja usein matkoilla Berlinissä. Ja kun hän\nviimein on istuutunut yksinään erään pöydän ääreen, tulee edeskäypä\nja ilmottaa, niinkuin olin edeltäpäin voinut arvata, että yhdentoista\njälkeen ei yksinäisille naisille anneta mitään. Hän tietysti sävähtää\ntulipunaiseksi ja nousee paikalla ylös, ja selvästi voi nähdä että\nhän seisoessaan siinä uteliasten ja hymyileväin katseiden esineenä\nmieluimmin tahtoisi vaipua häpeästä maan sisään. Silloin minä tunsin\nsääliä sydämessäni häntä kohtaan, nousin ylös ja menin pyytämään häntä\nmeidän pöytäämme.\n\n»Te ette tunne minua, rouva Christiansen? Minä olen samasta kaupungista\n— Thymian Gotteball G—stä».\n\n»Ai, neiti Gotteball», äännähti hän helpotuksesta huokaisten, tuli\nmukanani ja minä esittelin juhlallisesti: lakitieteen tohtori Fernror,\nherra insinööri Schulze (miehessä ei tietysti hajuakaan insinööristä),\nrouva se ja se, neiti se ja se... Ja kun rouva Christiansen näki kaikki\nnuo hienot herrat kiiltonahkasaappaineen ja silintereineen, ja nuo\nvielä hienommat naiset, aukenivat hänen silmänsä vallan pyöreiksi, ja\nkun hän sitten katseli tarkemmin minua ja huomasi jalokivet sormissani\nja käsivarsissani, niin hän kerrassaan tyhmistyi.\n\n»G—ssä ne kertovat, että Teidän asianne eivät muka olisi oikein hyvin,\nmutta nythän minä näenkin sen olevan pelkkää jaaritusta», puhkesi hän\nvihdoin puhumaan.\n\n»Niinkuin näette, minä elän loistavasti», vastasin hymyillen.\nKeskustelumme sujui hyvin. Minua huvitti esiintyä hienona\nsuuren maailman naisena tuolle vähäpätöiselle porvarisrouvalle\nkotikaupungistani. Pian olinkin hänet kokonaan lumonnut. Isästäni en\ntietysti tehnyt hänelle mitään kysymyksiä, mutta muuten sain tietää\ntuon nurkkakunnan pienimmätkin asiat. Friedrich näytteli koko ajan\nmitä kohteliaimman kavaljeerin osaa, puhutteli vierastamme kaikilla\nmahdollisilla korunimillä aina »armollisimpaan rouvaan» ja »Teidän\narmoonne» asti. Pikku rouva nauroi mielissään, mutta kävi lopulta\nlevottomaksi, kun hänen miestään ei alkanut kuulua. Heidän oli näet\nollut määrä kohdata toisensa siellä, kello yksitoista, mutta ei vielä\nkahdentoistakaan aikana hän tullut. Ukko oli kai sortunut syrjäteille;\nkun nuo metsäkyläläiset joskus pääsevät Berliniin, niin he elävät kuin\nhurjat. Kello puoli yksi nousi rouva ylös, me teimme tietysti hänelle\nseuraa ja Friedrich tarjoutui saattamaan hänen armoansa hotelliin.\nYlpeänä läksi »armo» kävelemään tuon hienon herran käsikynkässä pois.\nNo, sillä on kai nyt kertomista, kunhan kotiin pääsee!\n\nMinun elämässäni tapahtuu pian suuri muutos. Tätä nykyistä elintapaani\nen jaksa enää pitemmältä kestää, en! Monina unettomina öinä olen\nheittelehtinyt vuoteessani ja miettinyt miettimästä päästyänikin,\nmitä olisi tehtävä, ja lopuksi olen päässyt tähän tulokseen: minä\nteen niinkuin niin monet muutkin, menen naimisiin Casimirin kanssa ja\nperustan vieraskodin, hienon, kunniallisen laitoksen, ja sanon hyvästi\nnykyiselle elämälleni. Olen neuvotellut tohtorin kanssa ja hän hyväksyi\nminun päätökseni muuten, tuon naimisjutun suhteen hän vaan oli ensin\nhyvin epäileväinen, mutta kun selitin hänelle, miten asemani rouvana\nolisi paljon selvempi ja varmempi ja että Osdorffista minun kaikissa\ntapauksissa olisi huoli pidettävä, myöntyi hän viimein, ja me sovimme\nsiitä, että minä vuokraan suuren huoneuston kaupungin länsiosasta ja\notan Markiewiczilta vuokralle tai vähitellen maksettavaksi hienot\nhuonekalut. Vuokran maksusta menee tohtori takuuseen, minä myön\njalokiveni ja muut arvoesineeni, joten saan pienen pääoman alkuun\npäästäkseni.\n\nOsdorffin kanssa minulla oli vielä vimmattu taistelu. Kun ilmotin\nhänelle, että me menemme naimisiin, sanoi hän sen olevan mahdotonta,\nhän ei missään tapauksessa siihen suostuisi. Minä ihan ällistyin,\nluulin tietysti siveellisyyden puuskan häntä kohdanneen ja kysyin\npilkallisesti, mikä hänen mielestään oli oikeastaan yhteiskunnallinen\nerotus yleisen naisen ja hänen elättämänsä miehen välillä. Sitä hän ei\ntietysti taas käsitä, ja nyt minä yhtäkkiä ymmärrän koko jutun. Herra\nkreivi molempine f:ineen ei tietysti voi naida pelkkää Gotteballia.\nEnsin minua nauratti ja tahdoin lyödä leikiksi koko asian, mutta\nkun huomasin että se oli hänen puoleltaan täyttä totta, silloin\nsisuni kuohahti ja minä sanoin hänelle totuuden. Tuommoinen kurja\nraukka! Senkin syöpäläinen! Elätättää itseään minulla ja juo minun\nrahani eikä hyödytä minua senkään vertaa kuin bernhardilaiskoira,\njonka uskollisuuteen ainakin voisin luottaa. On laiska ja tyhmä kuin\nkrokodiili, ja tuommoinen roisto, tuommoinen vetelehtijä, loiseläjä\ntässä vielä aatelisarvollaan kopeilee ja pitää itseään liian hyvänä\nmeikäläiselle. Minä vimmastuin niin, että sieppasin kahvelin hänen\nkädestään — olimme juuri illallispöydässä — kävin häneen käsiksi, vein\nulos ja käskin mennä täysveristen sukulaistensa luo Behrenstrasselle\nheidän elätettäväkseen ja pysyä vastedes poissa minun näkyvistäni.\nLukitsin oven hänen jälkeensä, ja hän meni haukkuen portaita alas\nja huudellen että hän ei mene, hän ei mene. Sitten annoin emännälle\nmääräyksen, ettei hän saanut millään ehdolla laskea Osdorffia\nkamariinsa, koska minä olin ajanut hänet ulos. Emännän mielestä se oli\nminulta viisaasti tehty, jokainen järkevä ihminen oli ihmetellyt, että\nminä olin niin kauan voinut kärsiä tuota ruojaa. Myöhään yöllä tuli\nhän päissään kotiin ja kiljui kuin peto, kun ei päässyt kamariinsa,\nmutta minä annoin hänen raivota ja viimein hän vaikeni. Kuuden aikaan\naamusella katsoin ulos. Siellä makasi mies pitkänään oven takana,\npaita vaan päällä, ja kuorsasi. Viskasin pesukannullisen vettä hänen\nniskaansa, lähetin sänkyyn enkä antanut koko päivänä ruokaa. Illalla\noli hän jo pehmeä, pyysi anteeksi ja sanoi myöntyvänsä kaikkeen. Annoin\nhänelle neljäkymmentä pfennigiä illallista varten, ja saatuaan olla\nvielä pari päivää yhtä tiukalla, hän itse rukoili, että menisimme\nnaimisiin. Silloin menimme siviilivirastoon ja tammikuussa on häät.\n\nEilen oli tohtori taas täällä, me puhuimme kaikki asiat valmiiksi ja\netsimme nyt sopivia huoneita. Schellingstrassella on saatavana hauska,\nkymmenen huoneen lokaali kolmesta tuhannesta markasta, luultavasti\notamme sen. Tohtori sanoo olevansa iloinen, kun minä saan oman kodin,\njossa hänkin voi sitten viettää jonkun iltahetken silloin tällöin.\nKahdenkesken ollessamme minä sanon häntä Juliukseksi. Minä rakastan\nhäntä niin... tahtoisin olla hänen vaimonsa. — Mikä päähänpisto! Tähtiä\nsaa katsella vain, niitä ei voi pyytää itselleen — —\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Kreivitär Thymian Osdorff! Miltä se sinusta kuulostaa?» kysyin\ntänä aamuna tohtorilta, koettaessani peilin edessä uutta, hienoa\naamunuttuani.\n\n»Hyvältä ja sopivalta», vastasi hän hymyillen, »minusta nähden voisi\nolla vaikka ruhtinatar. Ainakaan ei tuntuisi kenellekään vaikealta\nkutsua sinua 'Teidän korkeudeksenne'.»\n\n»Kaunis korkeus», sanoin minä, ja kumpikin nauroimme. Tietysti en minä\najattelekkaan tuota arvonimeä omistaa. Noista kuuluisista kahdesta\nf:stäkin olen luovuttanut pois toisen ja olen vaan yksinkertaisesti\nrouva Thymian Osdorf. Meiltä on ilmotuksia useissa lehdissä ja neljään\nhuoneeseen olen saanut jo asukkaita, mutta niitä täytyy tulla tietysti\nenemmän, jos mieli saada yritys kannattamaan. Toistaiseksi maksaa\ntohtori vuokran, mutta minä toivon myöhemmin vielä voivani suorittaa\nyksin kaikki. Kalliiksi se kaikki tulee, huonekalujen vuokrakin vetää\nsangen paljon rahaa, ja palvelijoita täytyy pitää kaksi, kyökkipiika ja\nsisäkkö. Aioin tulla ensin toimeen vaan kyökkipalvelijalla, mutta se ei\nkäynyt laatuun, herrasväet vaativat niin paljon palvelusta.\n\nMinä olen mielestäni kuin vapahdettu. Kiusattu sieluni on päässyt\nlepoon. Usein olen oikein iloinen ja laulelen itsekseni, jota en\nole tehnyt sitten lapsuusvuosieni. Haudallani kukkivat parhaillaan\nlumikellot. Siellä käyn usein. Pianotehtailija-rouva käy myöskin yhä\nsiellä ja hän pyytää aina hartaammin, että vihdoinkin kävisin hänen\nluonaan, hän näyttää minusta pitävän. Menenkin sinne vielä kerran. Tämä\ntuntuu autuaalliselta, kun saa olla taas oikea ihminen ja uskaltaa\nsemmoisena esiintyä. Ainoa huoleni on, että Casimir voisi unohtaa\nroolinsa. Minä olen tehnyt hänen kanssaan paljon työtä, koettanut\nsaada häntä ymmärtämään, että me naimisemme ja muuttomme kautta\nolemme siirtyneet uuteen elämään, ja että hänen ei tarvitse tehdä\nmitään, minä en vaadi muuta kuin että hän käyttäytyy siivosti, ei\njuo itseään humalaan ja ennen kaikkea pysyy jyrkästi erillään niistä\npiireistä, joissa tähän saakka olemme liikkuneet. Saa hän tietysti\niltaisin juoda seidelinsä jossain kunnollisessa ravintolassa, pääsee\nteatteriin ja saa tehdä ylimalkaan mitä tahtoo, vaan ei seurustella\ntähänastisten toveriensa kanssa. Olen koettanut vedota myöskin hänen\nsääty-ylpeyteensä ja huomauttanut, ettei hänen nyt enää tarvitse\npelätä sukulaisiaan ja karttaa heidän läheisyyttään, me kun olemme nyt\nkunniallisia ihmisiä ja ansaitsemme rehellisellä työllä leipämme eikä\nmeillä ole enää mitään syytä hävetä ketään. Olisi erinomaisen hyvä,\njos Casimirilla olisi jotain säännöllistä työtä, minä vaan en ymmärrä,\nmitä hän voisi tehdä. Nyt hän vetelehtii laiskana koko pitkän päivän,\nnukkuu kello yhteentoista, syö aamiaisen sängyssä, pukeutuu kaksi\ntuntia, puhdistaa kynsiään yhden tunnin, syö, käy kävelemässä, loikoo\nsohvalla. Ainoa hyöty, mikä minulla hänestä on, on se että hän kähertää\ntukkani. Sen hän tekee hyvin taitavasti ja aistikkaasti. Kun ei minun\nvaan tarvitsisi aina pelätä, että hän joskus tapaa entisiä tovereitaan\nja ilmaisee asuntomme heille. Silloin olisi koko seurakunta pian täällä\nja minä saisin pistää pillit pussiin, mitä pikemmin sitä parempi.\n\n\n\nKesäkuu.\n\nTohtori luki eilen minun päiväkirjaani ja sanoi minulla olevan\nhuomattavat kirjailijalahjat. Se oli niin sujuvasti kirjotettu ja\nhelppoa lukea, hän sanoi. Voipi olla, minähän olen jo niin tottunut\ntähän muistoonpanojeni merkitsemiseen, että se tuottaa minulle aina\niloa, kun ilmestyy jotain kirjotettavaa. Sitä vaan toivon, että\nkerrankin saisin merkitä muistoon jotain oikein hyvää. Tällä hetkellä\nminulla kyllä ei ole syytä valituksiin. Huoneeni ovat vuokrattuina\nkaikki, paitsi yhtä ainutta, mutta ensi kuun alusta tulevat taas\nmelkein kaikki tyhjiksi, kun ihmiset lähtevät pois. Minä tietysti\nen pääse minnekkään. Jos vaan yksikin huone seisoo pari kuukautta\ntyhjänä, tekee se minulle tuntuvan tappion. Nykyään minä käyn usein\nSchlachtenseessä rouva X:n luona, jonka opin hautuumaalla tuntemaan.\nHänellä on pieni huvila, jossa hän asuu aivan yksin ja on senvuoksi\naina hyvin iloinen minun tulostani. Kävisin siellä mielelläni vielä\nuseamminkin, mutta minua vaivaa aina hänen luonaan jonkinlainen ujous,\nen voi olla aivan vapaasti, tulee mieleen tämäntapaisia ajatuksia:\ntämä siveä poroporvarin leski varmaan ajaisi sinut paikalla ulos ja\nsavustaisi huoneensa sinun mentyäsi, jos hän voisi aavistaa, kuka hänen\nvieraansa oikeastaan on. Hän on erinomaisen ystävällinen minulle, ja\nluulenpa että voisin vipata häneltä ja hän antaisi niin paljon kuin\nvaan pyytäisin, mutta sitä en tietysti tee koskaan.\n\nNykyään minulla on vuokralaisina miellyttävä venäläinen aviopari,\nranskalainen ja espanjalainen herra, kaksi sisarusta Magdeburgista\nja tanskalainen neiti, siis kokonainen pieni kansainvälinen seura.\nPäivällisensä syövät kaikki täällä ja illalliset myös osaksi. Usein\nsaan olla tulkkina vierasteni kesken, joka on toisinaan hyvinkin\nhuvittavaa. Kaikki pitävät olostaan minun luonani ja kunnioittavat\nminua suuresti, ja olen varma siitä, ettei yksikään heistä uskoisi,\njos saisivat kuulla kerrottavan, mikä minä olen ennen ollut. Mutta\nCasimiria he katsovat säälien ja ihmetellen, ja yksi herroista sanoi\npari päivää sitten minulle suoraan, etteivät he voineet kukaan\nkäsittää, miten niin viisas nainen kuin minä oli voinut yhtyä\ntuommoiseen mieheen. Oi, jos he tietäisivät... Minulla on nyt suuri\nhuoli huoneistani, että saisin ne ensimäiseen päivään mennessä taas\nvuokratuiksi.\n\n\n\n8 syysk.\n\nOn ilta ja olen yksin. Tekee mieleni kirjottaa. Herra jumala näitä\nhuolia! Viidentenätoista on maksettava huonekalujen vuokra ja minulla\nei ole vielä penniäkään. Tohtori on perheineen rannikolla, kirjottaa\nen uskalla hänelle enkä muuten tahtoisikaan häntä vaivata, kun hän jo\nilmankin antaa minulle enemmän kuin hänen oikeastaan sopisi. Minulla\nei ole kuin neljä huonetta vuokrattuna ja opettajattaren olen ottanut\nkahdeksastakymmenestä markasta kuukaudessa, joka tuottaa minulle\ntappiota, jollei ole niin paljon muita vuokralaisia, että tulot heistä\nriittävät sen korvaamaan. Jokapäiväiset menot, palvelijain palkat,\nkaasulaskut ja kaikki sen semmoiset panevat pään ihan pyörälle, enkä\nuskokkaan enää, että tätä liikettä voin kauan pitää pystyssä. Kaiken\nmuun lisäisi vielä eräs pariskunta, joka oli asunut täällä kaksi\nkuukautta, kaikessa hiljaisuudessa hävisi pois ja jätti maksamatta\nkoko laskunsa, kolmesataa seitsemäntoista markkaa kahdeksankymmentä\npfennigiä. Epäilemättä tämä yritys kannattaisi, jos minulla olisi\nälykäs kelpo mies vieressäni auttamassa. Mutta Casimir vaan tyhmenee\nja rappeutuu päivä päivältä. Äskettäin hän oli sairaana, lääkäri\nsanoo hänessä olevan pahan sydänvian. Hän ehkä pian kuolee. Ei meidän\npidä sitä toivoa, mutta Jumala suokoon! Sitä on todellakin mahdoton\nymmärtää, mitä varten tuommoisen ihmisen pitää elää. Välistä hän saa\npäähänsä olla pukeumatta, riisuu pois alusvaatteetkin eikä hyvällä eikä\npahalla saa häntä silloin ottamaan paitaakaan päälleen. Minulla ei ole\nmuuta neuvoa kuin lukita hänet huoneeseensa, sillä muuten olisi kaikki\nhukassa. Hän alkaa muutenkin käydä epämukavaksi ja vastenmieliseksi;\nellen anna hänelle riittävästi taskurahaa, hän lainaa minun nimeeni ja\nolipa hän äskettäin koettanut varkain pantata lusikoita, mutta ei ollut\ntietysti saanut niillä mitään, ne kun ovat vaan alpakkahopeaa. Jos\nminä häntä nuhtelen, niin hän rupee hävyttömäksi. Oh, kyllä tässä on\nkestämistä!\n\nMinä ikävöitsen tohtoriani. Hänen läsnäolonsa antaa minulle rohkeutta,\nelämänhalua ja luottamusta itseeni. Nyt on mieleni synkkä ja toivoton.\n\n\n\n10 lokak.\n\nNyt on Casimir tehnyt sen, mitä olin aina hänestä pelännyt. Se ihminen\non minun kova kohtaloni. Minä tiesin sen, että jotain siitä piti tulla.\nJo viikkokausia hän on elänyt siveettömästi, juonut itsensä humalaan\nja tullut vasta myöhään yöllä kotiin, mutta en ole saanut selville,\nmissä hän on vetelehtinyt. Viime sunnuntaina olin kutsuttuna rouva X:n\nsyntymäpäiville Schlachtenseehen ja olin maininnut lähteissäni, etten\ntulisi kotiin luultavasti ennen kymmentä. Jospa en olisi mennytkään,\nminulla oli ikäänkuin jonkinlainen aavistus edeltäpäin, että jotain\ntulisi tapahtumaan. En saanut sentähden koko iltana oikeaa rauhaa ja\njollei tuo vanha rouva olisi niin hartaasti pyytänyt minua jäämään\nillalliselle, olisin jo seitsemän aikaan palannut kotiin. Kun siis\nneljänneksen yli kymmenen tulen asuntooni, kiiruhtaa palvelustyttö\nhämmästyneen näköisenä minua vastaan ja ilmottaa että herralla on\nvieras, joku nainen, hän on keittänyt heille kahvia ja myöhemmin\nolivat käskeneet hänen tuoda viiniä ja ruokaa, ja nainen on vielä\nsiellä... Mieli täynnä pahoja aavistuksia käyn sisään, ruokasalissa ei\nole ketään, mutta minun makuuhuoneeni ovi on lukossa. Silloin tiedän\nmiten asiat ovat, ja meluttuani kauan aikaa oven takana ja uhattuani\nhakea poliisin he vihdoin avasivat. Siellä makasi nainen alastonna\nminun sängyssäni ja tupakoi, Casimir hoiperteli kylpyviitassa ympäri\nhuonetta ja oli niin päissään, että tuskin kieli suussa kääntyi.\nNainen päästi vain ivanaurun, kun minä tyynesti ja varmasti käskin\nhänen nousta ja mennä matkaansa, ja sanoi olevansa nyt Osdorffin\nvieraskodin asukas ja herra Osdorffin maksavan hänen puolestaan. Minä\ntiesin kokemuksesta, ettei tuommoisia vastaan auta muu kuin väkivalta,\nkutsuin tytön avukseni, niin kiusallista kuin se olikin, ja yhdessä\nkiskoimme hänet sängystä, ja kun uhkasin heittää hänet eevanpuvussaan\nportaita alas, katsoi hän edullisemmaksi viskata kiireimmiten vaatteet\npäällensä ja poistua kauheasti kiroillen ja haukkuen, jossa toimessa\nCasimir häntä uskollisesti auttoi ja huusi tytön läsnäollessa, etten\nminä ollut yhtään parempi, päinvastoin, — — voi, se oli hirveää tulla\nsillä tavalla paljastetuksi palvelustytön edessä, olisin voinut tappaa\nsiihen paikkaan koko miehen. En muista milloinkaan ennen tuota naista\nnähneeni, mutta jälistäpäin sain tietää hänen asuntonsa ja että Casimir\non jo kauan seurustellut hänen kanssaan, ja silloin tiesin myös, että\nmeidän kohtalomme oli päätetty. Ja niin se olikin.\n\nParia päivää myöhemmin soi ovikello. Joku hieno herra haluaa tavata\nminua. Palvelustyttö vie hänet saliin ja kutsuu minua. Luullen siellä\nolevan jonkun asunnon tarvitsijan, astun sisään ja — edessäni seisoo\n»itara Friedrich». Hän oli jo ottanut muutaman ryypyn, tahtoi syleillä\nminua ja vakuutti surreensa melkein kuoliaaksi itsensä, kun minä\nolin hävinnyt niinkuin kaste maan päältä j.n.e. ja kaikki ystävät ja\ntoverit muka ikävöivät minua j.n.e. Minä unohdin sillä kertaa kaikki\nviisauden ja varovaisuuden vaatimukset, pyysin saada pysyä erillään\nhänen tuttavuudestaan ja huomautin hänelle missä ovi oli. Sitä minun\nei olisi pitänyt tehdä. Se oli ajattelematonta. Heti hänen mentyään\nulos olin selvillä siitä, mikä minua odotti. Aivan oikein, kolmantena\niltana sen jälkeen tulee Casimir kotiin mukanaan yksi mies ja kaksi\ntyttöä. He asettuivat ruokasaliin ja vaativat illallista. Tällä kertaa\nkoetin olla viisaampi ja annoin heille kaikkea mitä tahtoivat. Illan\nkuluessa tuli heidän seuraansa kymmenen henkeä lisää ja silloin alkoi\nhurjat juomingit, he kävelivät pitkin tuoleja ja pöytiä ja pitivät\nsemmoista helvetillistä meteliä, että kaikki vuokralaiseni juoksivat\nkauhistuneina tiedustelemaan, mitä oli tekeillä. Minä en tiennyt mitä\ntehdä, ja hädissäni lähetin hakemaan tohtoria, joka heti tulikin,\nmutta ei hänkään tiennyt mitään neuvoa, vaan tahtoi ilmottaa asian\npoliisille. Siihen minä taas en suostunut, kun muistin miten nuo olivat\nkerran pelastaneet minut itseni poliisin kynsistä, ja tiesin ettei ole\nhyvä saada noita ihmisiä verivihollisikseen. Tohtori jäi luokseni siksi\nkun he viimein — kuuden ajoissa aamulla — menivät pois.\n\nHuone oli kamalan näköinen. Minun hienolla matollani lainehti punssi\nja olut, tuolien nahkapäällykset oli rikki poljettu ja liattu,\npaljon esineitä oli särjetty. Kaikki tuo täytyy minun nyt korvata\nMarkiewiczille; ennestään olen hänelle velkaa jo kolmesataa markkaa.\nMinä olen joutunut velkaan niin monelle ihmiselle, että se oikein\nhirvittää, ennen en ollut tiennyt koskaan veloista mitään. Meillä on\nollut tämä huoneusto nyt yhdeksän kuukautta, ja tänä lyhyenä aikana\nolen saanut myödä kaikki arvoesineeni ja uponnut velkoihin niin, etten\nymmärrä miten niistä pääsen selviytymään.\n\n\n\n12 jouluk.\n\nTammikuun 1 päivänä muutamme pienempään huoneustoon\nPotsdamerstrasselle. Julius on järjestänyt kaikki minulle. Kävi\nmahdottomaksi jäädä edelleen entiseen paikkaan, varsinkin sen jälkeen\nkun Casimir teki viimeisen kepposensa. Hän ja jotkut muut olivat eräänä\niltana, kun minä olin muutamien vuokralaisteni kanssa teatterissa,\nhilanneet takaportin kautta ulos joukon huonekaluja, juuri sen verran\nkuin tarvitaan yhden huoneen kalustamiseen, ja sen koommin en ole\nniistä mitään kuullut. Hän on tietysti kuljettanut ne nartulleen.\nPeriaatteesta minä en käänny poliisin puoleen, eikä se olisi toisekseen\nmitään hyödyttänytkään, takaisin en kuitenkaan olisi mitään saanut.\nMinä en siis voinut pitää enää kauempaa tätä suurta huoneustoa, enkä\nolisi muutenkaan voinut jäädä tähän taloon asumaan, kun palvelustytöt\neivät tietysti ole voineet pitää suutaan kiinni, ja talon kaikki\nmuut asukkaat ovat ruvenneet minuun kierosti katsomaan. Tuon suuren\njuomingin jälkeen ilmottivat kaikki luonani asuvat naiset muuttavansa\npois, ja talon isäntä, jolta pyysin vapautusta vuokrasopimuksen\ntäyttämisestä, kirjotti minulle, että sitä parempi mitä pikemmin hän\nminusta pääsee. Markiewiczin kanssa on Julius sopinut siten, että\nhän korvaa mitä huonekaluista on hävinnyt tai vahingoittunut, loput\nannetaan takaisin. Nyt minä otan huonekaluni vähitellen maksettavaksi.\nMeillä tulee olemaan siellä uudessa paikassa viisi huonetta, joista\nneljä vuokraan pois. Casimir ei ole juuri milloinkaan kotona, välistä\nhän on poissa viikonkin yhtä mittaa, enkä minä tiedä yhtään, missä hän\non ja mitä tekee, mutta en siitä välitäkkään, olen vaan iloinen, kun ei\ntarvitse häntä nähdä.\n\n\n\n17 tammik.\n\nTällä kertaa minulla oli onni matkassani, uudessa asunnossa sain kaikki\nhuoneet heti vuokratuiksi. Paljon kolikoita ei siitä tosin heltiä,\ntäytyy välttämättä hankkia itselleni sivutuloja. Aion yrittää taas\nantaa kieliopetusta. Helpolta ei tämä tunnu, mutta tahdon koettaa\nsittenkin. Tahdon elättää itseni kunniallisella tavalla. Entisessä\nasunnossa herrat viime aikoina rupesivat minua liiaksi lähentelemään,\nmutta minä tein jyrkästi lopun heidän yrityksistään. Se vaikuttaa\nminuun vastenmielisesti. Minulla on tohtorini, häneen minä tyydyn,\nhänelle koko sydämeni kuuluu. Hän on niin hyvä, aivan liian hyvä\nminulle. Casimir on taas sairas. Sairaana ollessaan hän pysyy kotona,\nmuuten ei.\n\n\n\n10 helmik.\n\nEi ole minulla onnea. Jos joskus olen mielestäni päässyt jotenkin\nsiihen paikkaan, johon olin yrittänyt, samassa jo tulee uusi\nonnettomuus, joka työntää minut takaisin. Casimir tuli neljätoista\npäivää sitten yhtäkkiä kauheasti kipeäksi, ensin turposi ylähuuli,\nsitten koko kasvot ja hän kävi niin hirveän näköiseksi, että täytyi\npitää hänet piilossa kaikilta ihmisiltä. Kutsuttiin lääkäri häntä\ntutkimaan, ja hän sai pian asian selville: tuo vaivainen on hankkinut\nitselleen kuppataudin. Antaessaan hänelle elohopearuiskutusta sattui\nlääkäri katkaisemaan ruiskunsa kärjen, ja hän huusi ja ähkyi koko yön\ntuskissaan. Me olemme erotettuina toisistamme, hän makaa palvelustytön\nhuoneessa ja tyttö nukkuu minun kanssani. Pelkään kovasti tartuntaa.\nMinun tohtorini ei luule hänen elävän kauan sydänvikoineen ja heikkoine\nruumiinrakennuksineen. Maailma on tosin niin suuri, että me kaikki\nsiihen hyvin sovimme, ja minä mielelläni suon jokaiselle määrätyn\nosansa elämästä, mutta Casimirista ei olisi mitään vahinkoa, vaikka hän\nkuolisikin. Minulla on nyt alituinen kiusa hänen tovereistaan, joita\njuoksee täällä pitkin päivää häntä katsomassa. Haluaisin tietää, mikä\nmerkitys hänellä on oikeastaan ollut heidän joukossaan, kun niin hyvin\ntiedän, että hän ei kelpaa mihinkään toimeen. Pelkään heidän käyttäneen\nhäntä semmoisiin tehtäviin, joihin ei kukaan muu ole ryhtynyt. Mutta\nminulle se on samantekevä. Jos olisin rikkaampi, lähettäisin hänet\njohonkin parantolaan, sillä täällä hän on minulle raskaana taakkana.\n\nSurua ja huolia vaan. Nykyiset vuokralaiseni syövät kaikki ulkona, ja\njos he jolloinkulloin syövätkin jonkun aterian kotona, maksavat he\nniin vähän, ettei siitä jää minulle voittoa yhtään. Kaikkiaan hyödyn\nvuokralaisistani juuri niin paljon kuin tarvitsen huonekalujen hinnan\nsuorittamiseen. Tohtori maksaa yhä vielä minun koko hyyryni, joka ei\nole minulle mitään hauskaa, kun tiedän hänen kuluttaneen minun tähteni\nrahojaan enemmän kuin hän oikeastaan voisi. Mutta minkä sille mahtaa,\ntäytyyhän sitä elää. On hirveästi masentavaa herätä aina joka aamu\nsamoihin huoliin, jotka illalla ovat viimeisinä ajatuksissa. Kohta\nminulla ei ole mitä voin päälleni panna. En osaa ensinkään käyttää\nenää yksinkertaisia ja huokeita pukuja. Kaksi oppilasta minulla on\nnyt, muuan nuori vapaaehtoinen ja ylioppilas; markka tunnilta, ei lyö\nleiville sekään. Toisinaan ajattelen: Thymian, elä ole tyhmä. Kaunis,\nälykäs nainen kyllä löytää vielä satamarkkasia kadulta. Yksi kerta ei\nmitään merkitse. Pane silmät kiinni vaan ja pure hampaat yhteen, ja\nykskaks on pari seteliä ansaittu, ja sillä sinä elät taas pitkän aikaa\neteenpäin. Minä en tahtoisi palata tuohon hirveään elämään takaisin,\nmutta vahvasti houkuttelee minua ajatus saada sillä tavalla vähän\nhuojennetuksi näitä siunattuja toimeentulon huolia, jotka kiusaavat\nminua yöt ja päivät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin se sitten käypi. Minä en tahtonut ja siinä sitä sittenkin\nollaan. Siitä asti kun kävin tapaamassa Mimiä ravintolassa. Hän\ntarjoilee yhä vielä samppanjaa ja on jonkun verran pöhöttynyt paljosta\nryypiskelemisestä. Muuten hänellä on nyt ystävätär, eräs rikas\nvanhapiika Moabitissa. Hän sanoo rakastavansa naisia enemmän kuin\nmiehiä. Miehiin niin pian kyllästyy. Uskon sen kyllä hänestä, hän\nonkin itse puoleksi mies. Join siellä pari lasia saadakseni enemmän\nrohkeutta ja otin kiinni kauniin miehen, joka vei minut erinomaisen\nhienoon poikamiehenasuntoonsa. D. on hänen nimensä ja hän mieltyi\nminuun niin, että tarjosi heti vakinaista paikkaa. Minä en kuitenkaan\ntahtonut suostua, koska tämä piti olla vain poikkeustapaus. Mutta nuo\nviisikymmentä markkaa olivat jo seuraavana päivänä lopussa, ja silloin\nei ollut muuta neuvoa kuin lähde taas. Elämä on jatkuvaa taistelua,\njossa tapetaan päiviä toinen toisensa perään, tapetut jäävät taaksemme\nja häviävät olemattomiin, mutta eteemme kohoaa yhä uusia ja uusia, eikä\nmilloinkaan saa loppumaan taistelua tätä tuhatpäistä hydraa vastaan.\n\nEräänä iltana olin Nixin kanssa Apolloteatterissa. Meillä oli sijat\nvierasaitiossa ja minua vähän hävetti istua hänen vieressään, kun hän\nesiintyi kaikessa jalokiviensä loistossa ja minulla ei ollut enää\nminkäännäköisiä koristeita. Hän olikin tietysti niin erinomaisen\nhienotunteinen, että huomautti heti siitä ja rypisti pahasti nenäänsä,\nkun sanoin menettäneeni kaikki vuokrahommissani. »Minä olen ajatellut,\nettä tohtori W. ylläpitää sinua», sanoi hän. Selitin hänelle,\nkuinka asianlaita oikeastaan on. »No niin, voinhan sen hyvin uskoa,\ntuon vanhan kitupiikin olen minäkin oppinut tuntemaan», vastasi\nhän ja kertoi puolitoista vuotta sitten kysyneensä häneltä neuvoa\nhermotaudissa, hän kun on spesialisti sillä alalla, ja se maksoi\nkaksikymmentä markkaa. Tohtori oli pitänyt hänet luonaan sen illan, ja\nNix on myös tunnettu määrätyistä taksoistaan, viittäkymmentä markkaa\nvähemmällä ei hän ota ketään vastaan. Hänen lähtiessään vähensi tohtori\nkuitenkin nuo kaksikymmentä markkaa pois ja maksoi hänelle vain\nkolmekymmentä, josta Nix on yhä vieläkin äkeissään.\n\nItse paholainen lienee ollut sinä iltana liikkeellä peliään pitämässä;\nkun kahden näytöksen välillä hiukkasen pistäymme ulos kävelemään,\ntulee tohtori meitä vastaan. Kirottu sattuma, että hänen pitikin\njuuri sinä iltana tulla rouvineen Apolloteatteriin. Hän katsoi minuun\nkummastuneena ja minä tiesin samassa, että hän nähdessään minut Nixin\nseurassa arvaa koko jutun. Olisin kuitenkin odottanut, että hän olisi\ntullut vaatimaan minulta selitystä, mutta hän pysyi yksinkertaisesti\npoissa ja lähetti ensimäisenä päivänä hyyrynkin postissa. Se vaikutti\nminuun äärettömän kiusallisesti, kun häntä kuitenkin niin sydämestäni\nrakastan, enkä milloinkaan olisi antanut toisen miehen koskea itseeni,\njollei hätä olisi pakottanut. Kiukussani lähetin rahat hänelle\ntakaisin, nähköön hän että meikäläiselläkin on ylpeytensä. Mutta kun\nhyyry täytyi sittenkin maksaa, kirjotin D:lle ja pyysin rendezvous'ta.\nHän tuli, minä valitin hänelle surujani ja hän oli heti valmis\nmaksamaan minun vuokrani, oli hyvin iloinen ja sanoi etsineensä minua\njo kaikkialta. Täten on D. tullut ystäväkseni ja astunut tohtorin\nsijalle, ja se onkin oikeastaan edullisempaa minulle, sillä hän\nkäyttäytyy kovin hienosti, mutta tohtoria kuitenkin yhä vielä ikävöin.\nSydämeni alkaa aina ankarasti sykkiä, kun vaan kuulen ovikellon\nkilahduksen, ja pettymyksen tunne valtaa minut, kun se onkin joku muu\nhenkilö.\n\n\n\nUudenvuoden aattona.\n\nD. läksi juuri pois. Hänet oli kutsuttu johonkin perheeseen, jossa\nhänen täytyi muodon vuoksi ainakin näyttäytyä. En osaa vielä nukkua\nja otin sentähden päiväkirjani esille, pitkästä aikaa taas jotain\nsiihen kirjottaakseni. Viimeiset muistiinpanot tein huhtikuussa, ja\nsiitä lähtien on moni seikka toiseksi muuttunut. Toukokuun alussa jäi\nCasimir taas kerran yöksi ulos, ja se teki minut vähän levottomaksi,\nkun hän muuten viime aikoina, tuon tautinsa saatuaan, on elänyt\njokseenkin säännöllisesti. Se minua oli tosin kummastuttanut, että\nhänellä oli usein rahoja, joskus pari kultakolikkoakin, kun en voinut\nkäsittää, mistä hän niitä oli saanut, mutta niissä piireissä, joissa\nhän liikkuu, ei panna rahalle suurta arvoa, vaan se menee niinkuin\ntuleekin, ja siksi en pitänyt mahdottomana, että silloin tällöin joku\nhyväntahtoisuudessaan tai säälistä pisti hänelle kympin kouraan. En\npannut siihen asiaan sen enempää huomiota.\n\nMutta tuona yönä minulla oli pahoja aavistuksia ja seuraavana\naamuna olin saada halvauksen, kun sisään astuu poliisi ja ilmottaa,\nettä Casimir oli vangittu edellisenä iltana, tavattuna törkeästä\nsiveellisyysrikoksesta. No, sille ei mitään tainnut, asia meni\nlaillista menoaan. Casimirin toverit keräsivät kaksituhatta markkaa\ntakuuta varten, mutta oikeus ei siitä huolinut, ja kuutta viikkoa\nmyöhemmin otettiin juttu käsiteltäväksi ja minut haastettiin myöskin\ntodistamaan. Minä kieltäysin antamasta mitään lausuntoa, mutta muuten\ntuli selvästi ilmi, että hän oli tarjoutunut miesten käytettäväksi,\nynnä muita törkeyksiä, ja hänet tuomittiin kuudeksi viikoksi\nvankeuteen. Se kuuluu olleen sangen lievä tuomio ja perustuneen siihen,\nettä rikollisen puolustaja oli osottanut hänen olevan niin henkisesti\ntylsän, ettei häntä voinut pitää täysin vastuunalaisena teoistaan.\n\nSeuraavana päivänä oli asia kaikissa sanomalehdissä. Otsakkeena oli\n»Aste asteelta alaspäin» tai »Hukkaan mennyt elämä», ja sen alla oli\nluettavana jotenkin näin:\n\n »Lukittujen ovien takana käsitteli rikosoikeus Moabitissa eilen\n kreivi Casimir Edmund Maria Osdorffia vastaan tehtyä syytöstä\n siveellisyysrikoksesta. Syytetty on entisen valtiopäivämiehen kreivi\n Knut Osdorff vainajan neljäs poika; hän on suorittanut kymnaasin\n kurssin jossain maaseutukaupungissa, ja koetettuaan täällä turhaan\n oppia jotain säätynsä arvon mukaista tointa hän siirtyi Amerikkaan.\n Entisen lemmittynsä, eräissä Berlinin piireissä kauneutensa ja\n miellyttävän käytöksensä vuoksi hyvin tunnetun ja halutun »neidin»\n toimesta palasi hän Saksaan takaisin, eli sitten jonkun aikaa tämän\n kanssa vapaassa yhteydessä ja vihdoin nai hänet. Nuori rouva, joka\n viisaasti kyllä ei huolinut miehensä arvonimestä, vaan kutsuu\n itseään yksinkertaisesti rouva Osdorfiksi, ei näytä sen jälkeen\n paljonkaan välittäneen miehestään, koska tuo älyltään ja tahdoltaan\n heikko olento, jolla ei enää pitkiin aikoihin ole ollut vähintäkään\n siveellistä ryhtiä, sortui nyt kerrassaan paheiden lokaan. Juttu\n päättyi syytetyn tuomitsemisella kolmen kuukauden vankeuteen,\n josta hän saa lukea itselleen hyväksi sen ajan, minkä on ollut\n tutkintovankilassa.»\n\nTuomio oli julistettu ja sille ei siis tainnut mitään, ja syytetyn\nasiamies ilmotti, että olisi ollut turhaa vedota korkeampaan oikeuteen.\nMielelläni olisin nyt suonut Casimirin pääsevän vapaaksi, voidakseni\nvalmistaa hänelle tilaisuuden päästä Z——iin, sillä ettei hän voisi\nkestää tavallista vankeutta, sen kyllä tiesin. Oikeus kuitenkin hylkäsi\npyyntömme rangaistusajan lykkäämisestä tuonnemmaksi, karkaamisen\npelosta. Minne tuo vaivainen syntinen olisi voinut paeta, sitä minä en\nkäsitä.\n\nEnnen olen usein salaisesti toivonut, että Casimir kuolisi, koska\nminulla on ollut hänestä niin suuri risti, mutta kaikesta huolimatta\nkoski tämä minuun kovasti, ja kun käydessäni vankilassa häntä\nkatsomassa hän tuli minua vastaan niin surkean laihan ja kurjan\nnäköisenä, silloin katosi viimeinenkin vihankauna sydämestäni ja sääli\nvain jäi jäljelle. Hän valitti näkevänsä nälkää, kun ei voinut syödä\nvankilan ruokaa, jonka hän sanoi olevan semmoista, että se rupesi häntä\naina ylenannattamaan. Pyysin tirehtööriä lähettämään hänet sairaalaan,\nkoska hän oli noin heikko, mutta siitä ei lähtenyt apua.\n\nNoin kahdeksan päivää Casimirin tuomion jälkeen ilmotti palvelustyttö\neräänä aamuna jonkun vanhan herran kysyvän minua. Minä olin juuri\nkähertäjän käsissä ja hänen täytyi hiukkasen odottaa. Ikäänkuin jonkin\nvaistomaisen aavistuksen vaikutuksesta otin sukkelasti päälleni valkean\naamunuttuni, joka pukee minua erinomaisesti.\n\nSisään astuessani huomasin heti, että edessäni oli ylhäinen herra.\nNäin myöskin että hän vähän hätkähti huomatessaan minut. Sitten hän\nesittäytyi: kreivi Y., Casimirin entinen holhooja. Ajattelin itsekseni,\nettä tuo on nyt tullut sanomaan minulle mitättömälle korkea-aatelisen\nmielipiteensä, mutta koetin esiintyä hyvin herttaisena, ja se keino\nei ole minua milloinkaan pettänyt. Eikä nytkään. Kreivi kertoi, että\nOsdorffin perhe ei ollut aavistanutkaan Casimirin olevan Saksassa.\nHe olivat pitäneet häntä kuolleena ja tiedustelleet asiaa Saksan\nkonsulivirastojen kautta. Nyt olivat saaneet hämmästyksekseen lukea\nsanomalehdistä kertomuksen tuosta oikeusjutusta. Casimirin äiti oli\nkuollut puoli vuotta sitten, mutta sisarukset elivät vielä kaikki ja\nheille oli tämä asia tietysti äärettömän ikävä. He tahtoivat pitää\nhuolta siitä, että Casimir rangaistusajan päätyttyä pääsisi johonkin\nhermotautisten parantolaan, ja kysyivät nyt minulta, enkö olisi\nsuostuvainen lailliseen avioeroon.\n\nMinä vastasin: »Kunnioitettava herra kreivi! Osdorffin perheen\ntoivomuksia minä en ota ollenkaan huomioon. Lähetettyään Casimirin\nAmerikkaan hänen sukulaisensa eivät ole vähääkään välittäneet hänestä,\nvaikka he tarkoin tiesivät, ettei hän voisi siellä elättää itseään\nparemmin kuin täälläkään, vaan kuolisi ennen pitkää kurjuuteen. Minä\nolen häntä armahtanut. Minä olen lähettänyt hänelle matkarahat ja\nolen kuluneina vuosina pitänyt hänet ruuassa ja vaatteissa ja olen\nkoettanut naimisemme kautta hankkia hänelle ja itselleni mahdollisuutta\nkunnialliseen toimeentuloon. Kaiken tämän olen tehnyt ystävyydestä\nCasimiria kohtaan ja muistellen entisiä yhteisiä kouluaikojamme, enkä\nole saanut siitä muuta kuin harmia ja kiittämättömyyttä palkakseni.\nMutta kun olen sitä näin kauan kestänyt, aion kestää loppuun asti, ja\nsukulaisten sekaantumista tähän asiaan ei tarvita. Casimir on minun\nmieheni, minä pidän huolen hänestä ja sillä hyvä.» Niin minä puhuin,\nkreivi nyykäytti päätään ja sanoi sukulaisten tietysti kiitollisuudella\ntunnustavan kaikki, mitä olin Casimirin hyväksi tehnyt, mutta arveli\ntuntuvan minulle itselleni hirveältä olla yhdistettynä tuommoiseen\nmieheen.\n\n»Minä olen sen osan valinnut ja saan siihen tyytyä», vastasin,\n»miehestäni minä en missään tapauksessa luovu.»\n\nKreivi silitti harmaata partaansa — hän on noin puolivälissä\nviiskymmenlukua, kaunis vanha herra, sinisilmäinen — ja tarkasteli\nminua tuntijan silmillä, jotenkin sillä tavalla kuin hevosurheilija\ntarkastaa kilpajuoksijaa; minulla on hieno vainu, tiesin aivan tarkkaan\nmitä hän ajatteli. Puhelimme siinä toista tuntia, minä selvitin\nhänelle, miten olin tullut Casimirin tuntemaan, ja kerroin turhista\nyrityksistäni hankkia toimeentuloni huoneiden vuokraamisella.\n\n»Te olette siis naimisissa ja kuitenkin yksin. Yksinäinen nainen, ilman\nmitään turvaa elämän taistelussa», lausui kreivi ja kertoi sitten jo\nvuosikausia olleensa leskenä ja asuvansa yksin, kun ainoa poikansa\npalveli luutnanttina eräässä posenilaisessa rykmentissä. Mennessään hän\nlupasi käydä tilaisuuden sattuessa meitä vielä katsomassa, ja minä näin\nettä hänen tunteensa minua kohtaan olivat ystävällisiä ja että — ehkä\nminun tulevaisuuteni onkin tämän hienon, ylhäisen kavaljeerin käsissä,\njos vaan käyttäydyn viisaasti ja taon rautaa niin kauan kuin se on\nkuumana.\n\nKotiin tultuaan Casimir meni heti sänkyyn. Hän huononi päivä päivältä\nja lopuksi hän ei kyennyt enää omin voimin nousemaan istualleen\nsängyssään eikä millään tavalla itseään auttamaan. Minulla oli hänestä\nniin sanomattoman paljon vaivaa, että lopultakin rupesin vakavasti\nharkitsemaan, eikö sittenkin olisi paras suostua hänen sukulaistensa\ntarjoukseen, sillä hänen hoitamisensa alkoi käydä yli voimaini enkä\nminä missään tapauksessa olisi sitä kauan kestänyt. Muuten hänen\nystävänsä ja ystävättärensä eivät häntä suinkaan unohtaneet, jonka\ntässä heidän kunniakseen mainitsen. Tokko porvarillisissa piireissä\ntavataan ystävysten ja ammattitoverien kesken niin paljon rakkautta\nja uhrautuvaisuutta, se jääköön sillensä. Mitä ikänä hän halusi, he\nhankkivat, kokonaisia koreja samppanjaa ja etelän viinejä, kalleimpia\nhedelmiä ja kaikenlaisia vahvistavia aineita. Tuskin milloinkaan kukaan\nheistä tuli tyhjin käsin. Ja silloin kun hän oli huonoimmillaan,\nsyyskuun alkupuolella, ja me emme voineet jättää häntä öillä yksin,\ntulivat he vuorotellen valvomaan hänen luonaan, enkä ole kuullut yhtään\nainoata sopimatonta enkä raakaa sanaa Casimirin sairasvuoteen vieressä.\nPäinvastoin! Sinä aikana näin, että ruumistenkin joukossa on ihmisiä,\nhellätunteisia ja lähimäistään rakastavia ihmisiä. Muutamia heistä\npääsin tuona synkkänä aikana lähemmäksi kuin ennen. Niinpä esimerkiksi\n»valkeaa Dorista», joka on tarjoilijana eräässä yökahvilassa\nFriedrichstrassella ja jonka en ollut luullut enää osaavan lausua\nyhtään ainoata säädyllistä sanaa. Yhdessä istuessamme iltaisin hän\nkertoi minulle elämäntarinansa. Hänen äitinsä oli joutunut parituksesta\nkuritushuoneeseen ja myöhemmin ojennuslaitokseen. Isä oli juomari,\nja tyttö kasvatettiin veljineen työtalossa. Kun hän sitten muutti\nisänsä luo, täytyi hänen sieltä pian paeta, kun oma isä ja oma veli\ntahtoivat väkisin maata hänet. Taivasten luoja sitä kurjuutta, mitä\ntuo raukka on saanut kärsiä! Minä olen aina tavannut rikkaita, ainakin\nvarakkaita herroja, jotka ovat minua säädyllisesti kohdelleet, mutta\nhän, jossa ei ole muuta vetovoimaa kuin omituinen, melkein lumivalkea\ntukkansa, hän saa tyytyä siihen mitä tarjotaan, eikä silloin tarvitse\nihmetellä, minkätähden hän on niin hirveästi raaistunut. Mutta että\nhänen sielustaan sittenkin löytyy hyviä ominaisuuksia, uskollisuutta ja\nalttiutta, sen tulin tuona aikana kokemaan.\n\nCasimir pysyi hengissä marraskuun loppuun, mutta silloin kävi hän\neräänä yönä niin huonoksi, että täytyi hakea lääkäri, joka antoi\nhänelle kamferttiruiskutuksen, mutta ei mikään enää auttanut, puoli\nkuusi aamulla oli kaikki lopussa.\n\nKreivi, joka oli pitänyt sanansa ja kävi meillä silloin tällöin, antoi\nminulle heti seitsemänsataa markkaa hautajaisia varten. Niillä maksoin\nkirstun ja haudan sekä muut tarpeet. Ne olivat suuret hautajaiset,\nkoko Berlinin puolimaailma ja kaikki mitä siihen kuuluu oli mukana.\nAsuntoni tuli tulvilleen kukkasia, niiden joukossa harvinaisen kauniita\nseppeleitä, ja kirstu kokonaan peittyi kukkiin. Viidessäkymmenessä\nhevosessa seurasi surusaatto ruumisvaunuja, niin että saaton kulkiessa\nliike Potsdamerstrassella vähäksi aikaa pysähtyi. Miehillä oli kaikilla\nsuruharso silinterissään, naiset syvimmässä surupuvussa. Haudalla\nlauloi kirkkokööri virren, ja pastori piti kauniin saarnan, joka oli\nminusta juuri sellainen kuin saarnan siinä paikassa piti ollakkin. Hän\nlienee ollut jonkin vapaamman suunnan miehiä, sillä hän ei puhunut\npaljon Jumalasta ja taivaasta, mutta siinä, mitä hän sanoi, oli pontta\nja perää. Kun me eloonjääneet seisomme avonaisen haudan partaalla,\nlausui hän, silloin vasta oikein ymmärrämme ajallisten harrastusten\nmitättömyyden. Meidän taipumuksemme, tahtomme ja intohimomme määräävät\ntiemme elämässä. Ja intohimomme saavat meidät tavallisesti unohtamaan\nihmiselämän ainoan luotettavan kompassin, jonka neula osottaa\nvärähtämättä kaiken loppua, hautaa kohti. Miten toisin olisi moni kohta\nelämässä, miten moni ihmiskohtalo olisi toiseksi muodostunut, jos\njokainen aina pitäisi mielessään, että elämä ei ole muuta kuin lyhyt\nvaellus sillä suurella tiellä, joka vie iankaikkiseen rauhaan. — Se oli\nkaunis saarna, ja hautaa ympäröivässä mustassa kehässä näkyi paljon\nvakavia, kalpeita kasvoja.\n\nVoi kuulua teeskentelyltä, mutta se on sittenkin totta, että Casimirin\nkuolema, kaikesta huolimatta, jätti aukon minun elämääni. Olisihan\nhänen kuolemansa pitänyt tuntua minusta vapautukselta, ja tosin\nse tuntuikin, mutta kuitenkin — —, minä sain nyt pitkästä aikaa\ntaas nukkua yöni rauhassa, en tarvinnut enää nähdä ja kuulla tuota\nsurkeutta, mutta sittenkin siitä puuttui jotakin. Elämäni tuntui\nmenettäneen viimeisen ja ainoan sisältönsä, ja nyt minä olin vasta\njäänyt ihan ypö yksinäni maailmaan.\n\nItkeä en ole voinut, mutta surrut olen Casimir raukkaa täydestä\nsydämestäni. —\n\nSiitä on kulunut viisi viikkoa. Tohtorin kanssa olen kesän kuluessa\njälleen sopinut, en kestänyt tuommoista tilaa kauempaa, vaan pyysin\nhäntä tulemaan. Aivan samanlainen kuin ennen ei välimme kuitenkaan\nole, sillä en minä voi D:lle heti matkapassia antaa. Kreivi käy usein\nluonani minun leskeksi tultuani ja osottaa minulle aina isällistä\nhyväntahtoisuutta. Minusta tuntuu siltä, kuin olisi alkamassa uusi\njakso elämässäni, mutta en tahdo mennä ennen aikojaan paperille\npanemaan, mitä ajattelen ja odotan; siinä suhteessa olen taikauskoinen.\nJos olisin jumalinen, rukoilisin tänä uudenvuoden yönä: Hyvä Jumala,\nanna sen tapahtua, mitä minä toivon. Anna minulle pari hyvää,\nsurutonta, rauhallista vuotta!\n\n\n\n5 helmik. 1897.\n\nNäetkös, rakas kirjani, miten oikeassa minä olin! Minulla on\ntodellakin hieno vainu. Minä näin sen noista sinisistä, nuorekkaasti\nhehkuvista silmistä, jotka sopivat niin hyvin yhteen hänen harmaan\npartansa kanssa, että niistä loistaa vielä koko joukko käyttämätöntä\nmiehuudenvoimaa ja todellista elämäniloa. Heti hänen ensi käynnillään\nse herätti huomiotani. Siinä olisi mies sinua varten — niin jo silloin\nsanoin itselleni — laita vaan niin, että miellytät häntä. Ja ihan niin\nse on nyt käynyt. Minä olen hyvin onnellinen. Ja mikä paras kaikesta,\nhän miellyttää minua niin suuresti, etten tarvitse pienimmälläkään\ntavalla pakottaa itseäni kuulumaan hänelle. Ne ovat aina olleet minun\nheikko puoleni tuommoiset ritarilliset ja hienot vanhanpuoleiset\nherrat. Totta kyllä, tohtori olisi vielä rakkaampi, mutta mikäpä tässä\nmaailmassa on koskaan täydellistä.\n\nJa niin hienosti ja taitavasti hän siinä osasi menetellä, että\nvähitellen, noin vaan huomaamatta isällinen hyväntahtoisuus hänen\nkäytöstavassaan yhä enemmin ja enemmän lämpeni, ja lopullinen ratkaisu\nei ollut meille kummallekaan mikään odottamaton yllätys. Söimme\nillallista yksityisessä huoneessa, ja jälkiruuan aikana katseli\nhän minun käsivarttani, ihaillen sen hienoja piirteitä, ja ilmaisi\nkummastuksensa siitä, ettei minulla ollut yhtään rannerengasta eikä\nsormusta. Sanoin vuokraamishommani nielleen kaikki. Hän naurahti ja\nvirkkoi: »Viehättävä nuori nainen, niinkuin Te, on määrätty elämän\nvalopuolta varten, eikä hänen pitäisi ollenkaan oppia tuntemaan\ntuommoisia arkihuolia. Teidän on löydettävä ystävä, joka saattaa Teidät\njälleen nauttimaan elämää ja sen riemuja...»\n\nKatsoin häntä silmiin ja kysyin: »Mistä voin semmoisen ystävän löytää?»\nJa hän vastasi: »Se riippuu siitä... ystävänne pitäisi olla luultavasti\njotenkin samanikäinen kuin Te itse? Minä kai sopisin mielestänne Teille\nisoisäksi, vai kuinka?» Olin hetkisen vaiti, punastuin, ja tiesin sillä\nhetkellä olevani viehättävän tyttömäinen.\n\n»Ei», vastasin hiljaa, »nuorista miehistä olen saanut jo kylläni, jos\nvielä voin ketään rakastaa, niin sen pitää olla vanhempi mies...»\n\n»Voitteko uskoa itsenne minun huostaani, Thymian?» kysyi hän. »Minä\nolen ihaillut ja rakastanut Teitä niin kauan kuin olen Teidät tuntenut,\nja minusta tulette saamaan luotettavan ystävän, joka avaa Teille taas\noven elämän iloihin. Me tunnemme molemmat maailman ja elämän, emmekä\ntarvitse teeskennellä toisillemme. Minä en mene enää naimisiin. Mutta\nTeitä tahtoisin käsilläni kantaa, Teille antaa ja hankkia kaikki,\nmikä nuorta ja kaunista naista ilahduttaa, ja ainoastaan yhden ehdon\npanen Teille: minä en kärsi mitään muita jumalia rinnallani. Teidän on\noltava ainoastaan minun omani. Minun täytyy voida luottaa Teihin...»\nVastauksen asemesta heittäydyin hänen kaulaansa ja suutelin häntä\nkuin hullu pelkästä kiitollisuudesta ja ilosta. Hän piti sitä kaiketi\ntodellisen intohimon purkauksena, tuli aivan kuumaksi ja punaiseksi ja\nme olimme kuin nuori, onnellinen, rakastava pari...\n\nViikon päästä matkustamme Rivieralle, ja sieltä Parisiin. Asuntoni\nolen vuokrannut pois, huonekaluni myynyt, mikäli ne olivat omiani,\nja teen jo matkavalmistuksiani. Takaisin tultuamme kreivi hankkii\nminulle uuden asunnon. Hän ostaa minulle kaikki mitä vaan mieleni tekee\nja lukee toivomukseni silmistäni. Minä olen iloinen, sillä nyt olen\nvihdoinkin saavuttanut sen, mitä olen niin kauan tavotellut. Minulla\non ystävänä rikas ja ylhäinen mies, todellinen kavaljeeri, jolta en\ntarvitse milloinkaan pelätä loukkaavaa tekoa, en tarvitse enää laskea\nmenojani, sillä kaikkea on yltäkyllin. Nyt voin pitää huolta siitäkin,\nettä tulevaisuuteni tulee turvatuksi. Gersonilta ja Biesteriltä olen\ntilannut ihastuttavia pukuja. Äärettömästi iloitsen siitä, että\npääsen matkustamaan» etelään ja Parisiin. Nyt viimeinkin saan kerran\nhäiritsemättömästi nauttia elämästä. Ystäväni — minun pitäisi häntä\nkutsua Otoksi, mutta se tuntuu vielä vaikealta — ei tarvitse pelätä,\nettä häntä pettäisin, en tunne vähintäkään halua semmoiseen, rajatonta\nkiitollisuutta on vaan sydämeni täynnä häntä kohtaan.\n\nTohtorille olen jo sanonut hyvästi. Se oli kyllä vaikeaa, sillä yhä\nselvemmin tunnen, kuinka syvästi olen tuohon mieheen kiintynyt. Hän\notti minun tunnustukseni kylmästi vastaan, puisti päätään ja sanoi\nodottaneensa minulta suurempaa lujuutta. Herra jumala, helppohan sitä\non toiselle moraalia saarnata, mutta minkäpä minä sille teen, että\nasiat ovat niinkuin ne ovat. Minä olen liian pehmeä kestämään niitä\ntuhansia vastoinkäymisiä, jotka olemassaolon taistelussa alituiseen\nnostavat tien pystyyn edessämme. Ja tohtoria en ole tänä viimeisenä\nvuotena paljon nähnytkään, hänen perheensä ja virkansa ovat vieneet\nhänen kaiken aikansa. Mutta sittenkin tuntui ero katkerilta, hänkin\nnäytti minusta hiukan liikutetulta, minä taas itkin puolen yötä. D:lle\naion kirjottaa vasta Parisista. On vähän kiusallista jättää häntä\nnäin, sillä hän auttoi minua hädässä, ja nyt hän saa matkapassin,\nmutta semmoistahan se on yleensä maailmassa. Elämässä tyrkkii toinen\ntoistaan, kaikki vaan tahtoisivat päästä eteenpäin; mies se, kellä on\nkovimmat kyynäspäät.\n\nMutta minä iloitsen lapsellisesti elämästä, joka nyt vihdoinkin,\nvihdoinkin tahtoo suoda minulle auringonpaisteisia päiviä. Päiväkirjani\nseuraa minua. Toivottavasti voin tästedes merkitä muistiin iloisiakin\nkokemuksia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämän ja seuraavan lehden väliin oli pistetty mustalla kehyksellä\nvarustettu, sanomalehdestä leikattu, näin kuuluva kuolinilmotus:\n\n  Tänä aamuna kello 1/2 8 kuoli lyhyen, ankaran\n     taudin sairastettuaan hellästi rakastettu\n                ainoa tyttäremme\n                     ERIKA\n\n täytettyään juuri kahdeksannen ikävuotensa. Katkeramman\n surunvaltaamina kuin milloinkaan ennen elämässämme seisomme hänen\n hautansa partaalla.\n\n Pyydämme että surunvalituskäyntejä ei tehtäisi. Hautaus tapahtuu\n sunnuntaina, 25 huhtikuuta, kello 1/2 11 aamupäiviä. Lähdetään\n surutalosta.\n\n  Konsuli Wilhelm Peters ja rouva Agnes,\n                         o.s. Siedetopf.\n\nSeuraavissa muistiinpanoissa ei, kummallista kyllä, sanallakaan viitata\nsuoraan tähän kuolemantapaukseen — omituinen, mutta sielutieteellisesti\nehkä selitettävä seikka.\n\n  _Julkaisijan lisäys_.\n\n\n\nParis 22 toukok.\n\nHuvimajamme ihanat päivät ovat päättymäisillään. Ei ole tullut sen\naikana mitään kirjotetuksi, ja jollei minulla tänään olisi sattumalta\nmuutama joutilas hetki päivällisen ja oopperan välillä, saisin viedä\nkirjani Berliniin takaisin samanlaisena kuin se oli sieltä lähdettäissä.\n\nMatka oli ihmeellinen, kuukaudet ovat menneet kuin unessa. En olisi\nkoskaan luullut maailmaa niin kauniiksi. Olinhan kyllä lukenut\nmatkakertomuksia etelämaista, mutta värikkäimmätkään kuvaukset eivät\nanna mitään oikeaa käsitystä tuosta satumaisesta todellisuudesta.\n\nMutta juuri semmoisessa ihmeellisessä ympäristössä tulee ehdottomasti\nmieleen katkeria maailmantuskan ajatuksia. Miksi tämmöinen ihana\nmaailma on luotu, ellei luojan tarkotus ole ollut kansottaa sitä yhtä\nihanilla, täydellisillä ja onnellisilla olennoilla? Se ei ole mikään\nhyvä jumala, joka rakentaa rikkaan, kauniin maailman ja asettaa siihen\nniin paljon köyhää ja rumaa elämää.\n\nMe olimme Nizzassa ja Monte Carlossa ja kuljimme pitkin Rivieraa.\nNizzan lähellä meillä oli yksi huvilankerros vuokrattuna aivan meren\nrannassa. Usein istuimme myöhään yöhön verannalla ja katselimme\nauringonlaskua, joka siellä on niin komea ja synnyttää sellaisia\nvärivivahduksia, että sesessionistien taulut kummallisine väreineen\neivät nyt enää tunnu minusta kovinkaan hassuilta ja mahdottomilta.\nHehkuva tulipuna, pehmeä, sulava karmiini ja niiden ohella veden\nkova ruiskukansini saavat aikaan niin käsittämättömän ja fantastisen\nväritunnelman, että täytyy nähdä se voidakseen sellaista uskoa.\nKauneinta on silloin, kun aurinko on jo poistunut näkyvistä ja jättänyt\nruusunpunaisen hohteen, joka panee horisontin hehkumaan ja täyttää\nväriloistollaan koko ilman ja meren, se on niin ihmeellisen ihanaa,\nettä usein tulee pidättäneeksi henkeään voidakseen siitä täydellisesti\nnauttia. Ja kaikkein kauneimmalta tämä tuntuu, kun saa sitä katsella\nyhdessä toisen ihmisen kanssa, jonka tietää olevan siihen yhtä\nihastuneen, jolle voi siitä puhua ja tietää tulevansa ymmärretyksi.\n\nKreivi on hyvin viisas, kokenut mies, on paljon matkustellut\naikoinaan ja tuntee oikeastaan koko maanpiirin. Kaksi kertaa on hän\ntehnyt matkan maan ympäri. Minä saan oppia häneltä paljon enkä väsy\nmilloinkaan kuuntelemasta hänen kertomuksiaan. Olen ylpeä siitä,\nettä olen onnistunut tämän miehen kiinnittää niin lujasti itseeni.\nSe ei ole aina niin helppoa; nämä herrat ovat semmoisia mestareita\nitsensähillitsemisen taidossa, että he kaikissa tilaisuuksissa\nhallitsevat jossain määrin tunteitaan ja osaavat aina ohjata\ntoivomuksiaan ja intohimojaan, niin ettei heille tarvittaessa ero ja\nkieltäytyminen kovinkaan vaikeaksi käy. Mutta minun ystäväni ei tänään\nminusta keveällä sydämellä eroisi, siitä olen varma. On verraten\nhelppoa ottaa kiinni tuommoinen mies kuin kreivi on, mutta pidättää\nhäntä ja kiinnittää itseensä, se on vaikeaa. Minä tiedän tarkkaan, että\nhän tullessaan minun ystäväkseni oli lujasti päättänyt olla varuillaan\neikä antaa minulle mitään vaikutusvaltaa itsensä yli, mutta miten vahva\nja ylpeä ja kova tuollainen miehentahto lieneekin, naisen viisas,\ntaipuisa tahto on kuitenkin sitkeämpi ja pääsee lopulta voitolle.\nMinä voin vaikuttaa häneen; hänen itsensä huomaamatta taivutan hänen\ntahtonsa ja pakotan sen tottelemaan omia toivomuksiani. Voisin häneltä\npyytää tänään mitä hyvänsä, ja hän antaisi. Tosin minun täytyy olla\naina varuillani, aina mukaantua toisen mielialoihin eikä milloinkaan\nnäyttää omiani. Tätä taitoa en ole koskaan ennen harjotellut, koska en\nole sitä tarvinnut, mutta ei se ole minusta erittäin vaikealta tuntunut.\n\nVarma on, että kreivi on herttainen vanha herra, ja minä en voi kyllin\nkiittää kohtaloa, joka hänet toi tielleni, mutta en sittenkään tunne\nolevani niin onnellinen kuin tahtoisin. Usein en saa öillä unta ja\najatukseni harhailevat silloin kaikkialla. Luulen olevan ihmisiä, jotka\neivät milloinkaan voi tulla onnellisiksi, siksi että heiltä puuttuu\nkyky siihen, ja sellaisiin kai kuulun minäkin. Minun sydämessäni asuu\nalituinen levottomuus ja ikuisesti tyydyttämätön halu saada jotakin,\njota en itsekään tunne enkä osaa sanoilla selittää. Katkerasti ikävöin\nJuliusta, sydämeni sykkii kiivaammin häntä muistellessani, kipeästi\nkaipaan hänen rakkauttaan ja silloin tulen välistä ajatelleeksi, että\nse ehkä onkin rakkaus, joka minulta puuttuu. Minua on elämässäni paljon\nihailtu ja haluttu, mutta oikeastaan ei koskaan oikein rakastettu.\nMiehet ovat aina tahtoneet vaan ruumistani — onko minulla sielukin,\nsitä ei ole kukaan kysynyt.\n\nKun makaan siten öillä silmät auki ja ajattelen ja muistooni palautuu\nkaikki se rumuus, saasta ja ilkeys, jota olen saanut kokea, silloin\nkohoaa mieleeni toiselta puolen rakkauden kaipuu kuin taivaallinen\nolento levitetyin siivin. Tahtoisin saada lapsen, tahtoisin vielä\nkerran tulla äidiksi. Tällä kertaa eivät jumalat eikä perkeleet\nriistäisi minulta lastani. Oi, miten minä sitä rakastaisin, ja miten\nonnelliseksi sen rakkaus tekisi minut! Ja jos se olisi tyttö, miten\nsitä hoitaisin ja suojelisin! Pitäisin huolta siitä, että sen silmät\nnäkisivät vain kaunista, korvat kuulisivat vain puhdasta ja hyvää,\nelämän loan ja saastan pitäisin siitä kaukana... Ja onko tämä kaipuu\nniin mahdoton tyydyttää? Minähän olen vielä nuori, muut menevät vasta\nnaimisiin minun iälläni ja synnyttävät vielä kuusi seitsemän lasta, ja\nvietänhän minä nykyään aivan säännöllistä elämää.\n\nTämä minun toivoni kävi niin kiihkeäksi, että eräänä yönä puhuin siitä\nkreivillekin. Hän ensin nähtävästi hämmästyi, mutta kun selitin asian\njuurtajaksain ja sanoin tahtovani lasta yksinomaan itseäni varten ja\nyksin siitä vastaavani, kysyi hän vaan, oliko minulla myös rohkeutta\nantautua kaikkein seurausten alaiseksi, jotka toiveeni täyttyminen\ntoisi mukanaan, ja kun vastasin myöntäen, arveli hän olevan parasta\nkääntyä jonkun naistenlääkärin puoleen. Ja kun Parisissa asuu Rue de\nla paix'n varrella, kuuluisa kätilö, joka ymmärtää taikka sanotaan\nymmärtävän näitä asioita enemmän kuin useimmat muut, olen sopinut\nystäväni kanssa siitä, että paluumatkalla viivymme täällä kahdeksan\npäivää. Olen jo käynyt tuon kätilön luona. Hän neuvoi minua ottamaan\nmutakylpyjä ja antoi muuten kaikenlaisia hyviä ohjeita, joita koetan\nhuolellisesti seurata. Ehkäpä niistä on jotain hyötyä.\n\nMe asumme matkalla ollessamme tietysti aina hotellissa, mutta joka\nkerta eri huoneissa.\n\nEilen söimme päivällistä Riz hotellissa. Olimme juuri päässeet kalaan,\nkun äkkiä hyökkää luoksemme pitkä, suuriluinen, ylen komeasti puettu\nnainen ja huudahtaa kreiville: »_Bon soir, mon cher cousin_!» [Hyvää\niltaa, rakas serkkuni!] eikä tahdo tietää, miten paraiten voisi\nosottaa iloaan tästä kohtauksesta. Kreivi näytti ensin joutuvan vähän\nhämilleen, mutta heti oli hän taas niinkuin ainakin ja esitteli:\n_»Ma nièce, la comtesse Osdorff... Madame la princesse Tch—»_\n[sisarentyttäreni kreivitär O., ruhtinatar T.], ja paikalla alkoi\ntuo vieras tutkia minulta tarkkaan, mitä Osdorffeja olin, sitäkö vai\nsitä haaraa. Onneksi kykenin kutakuinkin vastailemaan. Perhesuhteet\nja sukuhistoriahan olivat olleet Casimir paran avaran kallon miltei\nainoana sisällyksenä; tuhansia kertoja hän on niistä asioista pitänyt\nminulle esitelmiä, ja vaikka en ole tahtonutkaan kuunnella hänen\njuttujaan, on niistä kuitenkin jäänyt yhtä ja toista mieleeni, niin\nettä en joutunut pussiin. Myöhemmin tuli siihen vielä kaksi herraa,\nruhtinas Tch— ja hänen sukulaisensa kreivi L—, ja kaikki kolme\nasettuivat meidän pöytäämme. Nuori kreivi osotti minua kohtaan suurta\nhuomaavaisuutta ja tuon vanhan ruhtinattaren huomasin kuiskaavan oman\nkreivini korvaan jotain imartelevaa minusta ja sitten hän tahtoi kaikin\nmokomin meitä luoksensa, mutta kreivi kieltäytyi, sanoi meidän täytyvän\njoka tapauksessa lähteä huomenna. Minä katselin hyvin tarkkaan tuota\nvanhaa ylhäisyyttä ja tulin siinä jo moneenkin kertaan ajatelleeksi,\nettei tuo ainakaan ole syntyessään saanut otsalleen jalosukuisuuden\nleimaa. Jos kaikki kultahepenet, jalokivet, pitsit ja silkit hänen\npäältään riistettäisiin, niin siinä olisi jäljellä karkeatekoinen\ntalonpoikaisvaimo eikä merkkiäkään mistään aatelisuudesta. Kotiin\nmennessämme sanoi kreivi: »Kas niin, Thymian, nyt pillit pussiin, ja\nmitä pikemmin sitä parempi. Harmillinen kohtaus! Miten tämä maailma on\nsentään pieni! Tuota naista en ole nähnyt kolmeentoista vuoteen, ja nyt\njuuri — —!»\n\n\n\nBerlin 13 kesäk. 1897.\n\nAika tulee minulle hyvin pitkäksi. Monet toimet ja seuraelämän\nvelvollisuudet vievät kreiviltä paljon aikaa, joka hänen täytyy riistää\nminulta, vaikka hän ei sitä mielellään tekisi. En uskalla juuri mennä\nulos, kun pelkään tapaavani vanhoja tuttavia. Otan aina ajurin, kun on\njokin asia kaupungilla toimitettava, enkä mene iltaisin milloinkaan\nyksin ulos.\n\nMinä asun toistaiseksi hotellissa, kun ei kannata ottaa omaa\nasuntoa ennen lokakuuta. Lokakuun 1 päiväksi olemme vuokranneet\nKronprinzenuferilta viisi huonetta, joissa tulen yksin asumaan. Ensi\nviikolla matkustan Elsteriin ja elokuussa vielä muutamiksi viikoiksi\nKreuznachiin. Siksi aikaa lähtee ystäväni maatilallensa Itä-Preussiin,\njonne myös tulee hänen poikansa lomalle, ja myöhemmin syksyllä minä\nmenen hänen mukanaan Wieniin, jossa hänellä on virkatehtäviä.\n\nMutta minulla on hirveän ikävää, vaikka huoneeni on Friedrichstrasselle\npäin ja akkunan ääressä istuen voin nähdä koko katuliikkeen silmieni\nedessä. Se on kyllä huvittavaa, mutta lopuksi siihenkin väsyy. Lukenut\nolen äärettömän paljon tähän aikaan ja olen myöskin ryhtynyt taas\nespanjan kieltä opiskelemaan, mutta päivässä on kaksitoista tuntia\nja öilläkään en osaa nukkua. Saada kaksitoista tyhjää päivän tuntia\ntäytetyiksi, ei ole mikään vähäpätöinen tehtävä. Kovin mielelläni\ntahtoisin jutella joskus hetkisen Juliuksen taikka D——nkin kanssa, mutta\nen uskalla. Jos kreivi haistaisi jotain, olisi lähellä vaara, että\nminä yhtä sukkelasti kuin olen kohonnut nykyiseen asemaani, jälleen\nsiitä luiskahtaisin alas, ja ennenkun ehtisin oikein huomatakkaan,\nrämpisin taas katuloassa. Usein seison iltapimeällä ikkunan edessä\nkatsellen katuelämää ja seuraan silmilläni tyttöjä, joita kävelee\nsiinä edestakaisin tarjoomassa lihaansa miehille, ja silloin kohoaa\nmieleeni jotain sanoin kuvaamatonta, tunnen ääretöntä inhoa ja samalla\ntulista vihaa kohtalon katalaa vääryyttä ja mielivaltaa kohtaan,\njoka tekee ihmiset eläimiksi, mutta sen ohella surkuttelen sydämeni\nsyvyydestä noita onnettomia, joihin itsekkin olen kuulunut, ja tunnen\nsielussani raivoisaa vihaa rikkaita kohtaan, noita siveellisesti\nkoskemattomia, jotka osaavat niin verrattomalla taidolla, oikean\nfariseuksen itsekylläisellä äänensävyllä lausua sanan »lutka» — — Oi\nJumala! Jospa he voisivat arvata, mitä tuommoisen lutkan mielessä\nvälistä liikkuu, niin he häpeisivät häntä solvata. Sentähden: isä, anna\nheille anteeksi, he eivät tiedä mitä tekevät. Minä olen lukenut Dumas'n\n»Kamelianaisen» ja monta muuta sentapaista kirjaa, mutta ne eivät ole\nminua tyydyttäneet, sillä minä en löydä niistä totuutta. _Minä_ voisin\nkirjottaa tutkielman »ilotytön psykologiasta», sillä minä tunnen oman\nsieluni. Vahinko vaan, ettei ole siihen kykyä, nyt minulla olisi niin\nerinomaisesti aikaa semmoiseen — —\n\n\n\nWien 30 lokak. 1897.\n\nOlet varmaankin jo kauan odottanut, että taas tulisin jotain sinulle\npakisemaan, vanha toverini, sillä olethan sinä minulle niinkuin\nihminen, taikka oikeastaan sinä olet viisaampi kuin ihminen, sinä annat\nminun kertoa ja olet itse vaiti, kuuntelet vaan kärsivällisenä kuin\n— paperi. Mutta kun kuvailen mielessäni, että sinulla on sielu, en\nuskalla sinulle milloinkaan valehdella, ja sentähden sinä tunnet minun\nsisimmät ajatukseni.\n\nKesä oli jotenkin ikävä. Ensin Elsterissä, sitten neljä viikkoa\nKreuznachissa. Lopuksi pari viikkoa Berlinissä. Olen seurannut tarkkaan\nkätilön neuvoja, mutta ei ainakaan vielä ole näkynyt merkkiäkään, että\nne olisivat mitään vaikuttaneet. Berlinissä olen sisustanut itselleni\nasunnon, erinomaisen hienon ja aistikkaan, ja olisin mielelläni\nmuuttanut siihen heti, mutta kun kreivin oli lähdettävä Wieniin ja hän\nhalusi ottaa minut mukaansa, kun kesällä olimme voineet olla niin vähän\nyhdessä, täytyi minun taipua ja nyt odotan vaan joulukuuta, jolloin\npääsen taas kotiin. Sillä suoraan sanottuna tämä tämmöinen elämä ei\najan pitkään minua huvita. Kreivi on kolmeaneljättä vuotta vanhempi\nminua ja viisaudestaan ja hienosta käytöksestään huolimatta usein ikävä\nja pitkäpiimäinen. Hän on ankarasti vanhoillinen ja aatelisuudestaan\nylpeä, vaikka hän osaa aina esiintyä niin hienotuntoisesti, ettei sitä\nyleensä voi huomata. Minulta ei hän kumminkaan saa sitä salatuksi,\nminä huomaan sen usein hänen lauseistaan, satunnaisista huomautuksista\nja monista pikku seikoista. Kun Casimir ennen suunsa avasi ja alkoi\npitämään puhetta perheestään ja sukulaisistaan, sille minä korkeintaan\nhymähdin, mutta tämä minua suututtaa ja kiihottaa vastustushaluani\nniin, että saan tehdä itselleni väkivaltaa, voidakseni pitää suuni\nkiinni, sillä en toki mitenkään tahtoisi tehdä itseäni vanhalle\nystävälleni vastenmieliseksi. Minä en taida sille mitään, että\ntuommoiset mielipiteet tuntuvat minusta peräti hassuilta. Minun on\nkerrassaan mahdoton käsittää, minkä vuoksi aatelin tulee saada olla\nerityisenä etuoikeutettuna säätyluokkana. Kaikesta varovaisuudestani\nhuolimatta oli kerran välimme särkyä näitten asiain tähden. Eräänä\npäivänä istuessamme yhdessä sattui puheemme koskettelemaan jotakuta\neuroppalaista hallitsijasukua, jolla ei ole juuri mitään syytä ylpeillä\njäsenistään, ja silloin minä lausuin mielipiteenäni, että tasavalta\non paljon järjellisempi laitos kuin tuommoinen ruhtinasvalta, jossa\nhallitsijan virka menee perintönä hänen jälkeläisilleen. Olkoon\nhänen perillisensä tyhmä tai viisas, huono tai hyvä, hänestä _tulee_\nkuningas, keisari tai ruhtinas, siksi että kuningas, keisari tai\nruhtinas on hänet siittänyt ja samanarvoinen äiti synnyttänyt, ja\nkokonaisen kansakunnan kohtalo jätetään ainoastaan sentähden vaikka\nminkälaisen tomppelin käsiin. Kun olin ajatukseni esittänyt kreiville,\nhän vain naurahti ivallisesti ja sanoi: »Sallithan, rakas Thymian,\nminun ajatella näistä asioista toisella tavalla» — ja rupesi samassa\npuhumaan minun uudesta puvustani, jonka olin ostanut samana päivänä.\nTämä sapetti minua niin äärettömästi, etten saanut menemään alas\nviiniä, jota olin juuri viemässä huulilleni, ja kaikkein mieluimmin\nolisin viskannut lasini hänelle vasten silmiä. Sen sanon sinulle, että\njos kreivi tahtoisi tänään naida minut ja tekisi ylläpitoni siitä\nriippuvaksi, minä vaan kiittäisin kunniasta. Tuommoisen ikävän miehen\nkanssa elää yhdessä päivästä päivään, vuodesta vuoteen — ei, sitä\nen kestäisi, se tekisi minut lopulta hulluksi, paitsi on hän vielä\nepäluuloinen; jos olen missä ollut yksin, heti satelee kysymyksiä:\nmissä olet ollut? miten kauan olit siellä ja siellä? mitä olet tehnyt?\nmitä olet nähnyt? Semmoinen se tekee ihmisen ihan kaistapäiseksi.\n\nOnneksi on hänellä täällä paljon toimia, jotka vaativat häntä olemaan\nusein poissa kotoa, ja minä saan olla itsekseni pitkät ajat. Silloin\nmielelläni harhailen kaduilla, jossa saan aina nähdä ja kuulla jotain\nuutta. Niin pian kuin astun johonkin kahvilaan, kääntyvät kaikki päät\nminua kohti, ja minne hyvänsä tulenkin, kaikkialla herätän vielä\nhuomiota. Usein tekisi mieleni antautua pikku seikkailuun, noin vaan\nohimennen hiukkasen vaihtelun vuoksi, mutta ensiksikin pelkään Ottoa ja\ntoiseksi tuottaa minulle suurta huvia, jos joku uskaltaa lähestyä minua\nerityisissä aikeissa, antaa häntä nenälle niin, että miesparka peräytyy\nhämmästyneenä ja ihmetellen, että oli noin pahasti voinut erehtyä.\n\nMuutamia päiviä sitten istuin iltapäivällä Café Scheidlissä,\nElisabethstrasseila, ja siellä tapasin erään herran, jonka kanssa\ntulin pian tuttavaksi. Hän oli Münchenistä, ammatiltaan kirjailija,\nja oleskeli Wienissä joidenkin kirjallisten tutkimusten vuoksi. Minä\nesittäydyin hänelle rouva Osdorfina Berlinistä ja sanoin tulleeni\nWieniin vain huvin vuoksi, oppiakseni kaupunkia tuntemaan, niinkuin\noikeastaan totta onkin. Tohtori Martin — se oli uuden tuttavani nimi\n— kysyi, emmekö voisi viettää yhdessä koko iltaa, ja kun kreivi oli\nkutsuttu jonnekin päivällisille, ei minulla ollut mitään asiaa vastaan.\nMenimme teatteriin katsomaan »Mikadoa», sitten söimme Leidingerillä ja\nlopuksi tahtoi toverini näyttää minulle Wienin yöelämää. Pistäysimme\nerääseen yökahvilaan, joka näytti olevan aivan samanlainen kuin\nBerlininkin yökahvilat, se vaan eroa, että — ainakin mikäli minusta\ntuntui — tarjonta täällä oli verraten suurempi kuin Berlinissä,\njoka tapauksessa kysyntä ei riittänyt sitä läheskään vastaamaan.\nTohtori sanoi: »Huomaatteko, armollinen rouva, miten karsaasti\nTeitä katsellaan? Täällä pelätään kovasti kilpailua, ja nämä yön\nkuningattaret pitävät kunniallisen naisen tuloa tänne heidän alueelleen\noikeutensa loukkaamisena. He tuntevat toisensa ja näkevät heti, kuka\non heidän joukkoonsa kuuluva, kuka ei...» Minä en vastannut mitään,\najattelin vaan: Olet sinäkin oiva ihmistuntija! Sitten hän kysyi, enkö\ntahtoisi nähdä toistakin kohtausta wieniläisestä yöelämästä, johon\ntietysti suostuin. Nyt menimme erääseen lokaaliin Stefanin kirkon\nlähellä, joka nähtävästi on tuttu ainoastaan asiaanperehtyneille, ja\nsaattajani sanoi: »Täällä on oikein nykyaikaiset orjamarkkinat, täällä\nmyydään ja ostetaan ihmislihaa...» Kohtalaisen suurissa saleissa soivat\netevän unkarilaisen soittokunnan sävelet, jotka panivat kuulijain\nveret vilkkaampaan liikkeeseen. Ihmisiä oli tosiaankin niinkuin\nmarkkinoilla. Mutta minkälaista yleisöä! Eihän meillä Berlininkään\npuolimaailmassa ole oikeita kaunottaria juuri haitaksi asti, mutta on\nsiellä joukossa paljon sangen sieviä tyttöjä, ja mitättömän näköisetkin\nosaavat enimmäkseen käyttäytyä hienosti. Mutta nämä naiset olivat\nalapuolella kaiken arvostelun, ja jos ne todella olivat, niinkuin\ntohtori Martin väittää, Wienin demimondin hienostoa, niin ei se\nylety berliniläisen keskimääränkään tasalle. Sinä iltana en ainakaan\nnähnyt yhtäkään sievää tyttöä, kaikki olivat kuluneita, inhottavasti\nmaalattuja, osaksi suorastaan rumia. Yhtä vastenmieliseltä näytti\nmiehinenkin puoli yleisöstä: pelkästään vanhoja ukkoja ja alaikäisiä\nnulikoita, kaksikymmenvuotiaita ja siitä alaspäin, jotka kepit käsissä\nteikaroivat huoneissa ja pitivät suurta suuta, mutta ei yhtäkään oikeaa\nmiestä. Tosin on Berlinissäkin naisten kundeista suurin osa aivan\nvanhoja taikka aivan nuoria herroja, mutta tapaa meillä kuitenkin myös\nmiehiä paraassa iässään, täällä sitä vastoin ei ollut yhtään ainoata,\nei ainakaan sinä iltana. Viereisessä huoneessa oli jonkinlainen\nvarieteenäytäntö, puolialaston nainen siellä esitti mahdottomalla\näänellä jotain laulua Wienin murteella, josta en ymmärtänyt yhtäkään\nsanaa; tämän »laulun» kuuleminen oli sellaista kidutusta, että\nkiireimmiten vetäydyimme tuosta huoneesta pois. Ilmotin tohtorille\nhaluavani juoda jotakin, istuimme isoon saliin seinän viereen, ja\ntilasimme viiniä. Siellä oli myöskin muutamia maaseutulaisia ja niiden\nrouvat katselivat kaikkea sillä tavalla kuin olisivat olleet jossakin\nihmenäyttelyssä.\n\nEi se ollut suinkaan mikään ilahduttava kuva, jonka nuo »nykyaikaiset\norjamarkkinat» tarjosivat, mutta kuitenkin — mutta kuitenkin — —\nkuuma, makea itävaltalainen viini meni vereeni, minä suljin silmäni\nja kuuntelin tuota elämäniloa säteilevää, tulista, kovaäänistä\nmusikkia ja tunsin mielessäni jotain, jota en osaa nimittää muuksi\nkuin koti-ikäväksi; sisäinen tunne siitä, että minäkin kuulun tuohon\nmaailmaan, teki vaikutuksensa ja sai aikaan, että tunsin pikemmin\nmieltymystä kuin vastenmielisyyttä kaikkeen siihen mitä näin ja kuulin.\nLuulenpa todellakin, että sille, joka kerran tätä ilmaa hengittää,\nsen basillit tarttuvat vereen ja hän ei milloinkaan siitä taudista\ntäydellisesti parane, vaan se voi tilaisuuden sattuessa milloin hyvänsä\npuhjeta uudestaan esiin. Minä muistelin lemmittyäni Berlinissä, josta\nolen niin hirveän kauan saanut olla erotettuna, ja jos hän olisi sinä\niltana ollut siellä, olisi minusta kaikki muu ollut yhdentekevää,\nhiiteen olisin heittänyt kreivit ja kaikki, kaikki, jos se vaan olisi\nauttanut minua pidättämään itselleni oman ystäväni. Minä _tahdon_\nsaada hänet taas itselleni, kun tulen Berliniin, maksoi mitä maksoi.\nMinä annan palttua kaikelle muulle. Rakkaus on kumminkin suurinta\nmaailmassa, sen ylikäynyttä ei ole mitään. Niin — minä haaveksin\nJuliuksestani, se lämmitti mieltäni ja täytti sen kaipuuntunteella,\nja avatessani viimein silmäni, huomasin kirjailijan katsovan minuun\nhämmästyneenä. Hymyilin hänelle rohkaisevasti ja olisin ollut paikalla\nvalmis lähtemään hänen mukaansa, jos hän vaan olisi tahtonut, mutta tuo\ntomppeli ei huomannut mitään, vaan kohteli minua yhä edelleen samalla\nkunnioittavalla arvonannolla. Merkillistä, on ollut aikoja, jolloin\nen ole mitään niin kipeästi kaivannut kuin ihmisten kunnioitusta, ja\nnyt se minua vaivasi, tulin harvasanaiseksi ja juonikkaaksi. Lupasimme\ntoisillemme yhtyä vielä seuraavanakin päivänä, mutta minä en mennyt\nsovittuun kohtauspaikkaan, sillä kreivi oli silloin luonani, eikä ollut\nmuuten enää halua nähdäkkään tuota miestä toista kertaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun maanantaina söimme illallista Sacherin ravintolassa, istui meitä\nlähellä muuan herra ja nainen. Naisesta näin vain selkäpuolen,\nmutta takaapäin katsoen näytti hänen punaiseksi värjätty tukkansa\nja koko ryhtinsä minusta tutulta. Kreivi huomautti minulle hänen\neriskummallista tapaansa syödä hedelmiä. Katsoin — ja samassa oli\nminulla selvillä, minkä sortin naisia hän oli. Hän annatti itselleen\nkalleimpia hedelmiä, nyrkinkokoisia persikoita, harvinaisen suuria\nhyötymansikoita, rypäleitä y.m., joista saa maksaa 2—4 guldenia\n[itävaltalainen gulden = 2 mk 50 p.] kappaleelta, purasi kerran\nkutakin, heitti pois ja otti toisen, ja herran täytyi tietysti\nsuorittaa lasku kaikista. Sillä tavalla voi hankkia itselleen pieniä\nsivutuloja, jos on hyvissä väleissä ylikyypparin kanssa, niin että saa\ntältä esim. kymmenen prosenttia laskun sisällyksestä.\n\nKun tuo nainen sitten kerran kääntyi katsomaan taakseen, tunsin hänet\nheti. Hän oli »kaunis Emmy», aikoinaan vaunuparin paras ystävä, joka\noli vuonna 94 hyvin haluttu Berlinissä, mutta alkoi sitten ikävöidä\nrakastettuun Dresdeniinsä, josta hän on syntyisin, ja muutti sinne\ntakaisin. Hänkin tunsi minut paikalla ja luulen halun päästä toistemme\nkanssa puheisiin olleen hänessä yhtä kiihkeän kuin minussa, mutta\nmeidän ei sopinut kavaljeeriemme tähden ilmaista tuttavuuttamme. Minä\nnousin sentähden ylös ja menin pukuhuoneeseen, hän tuli heti perässä\nja siellä syleilimme ja suutelimme toisiamme, kumpikin iloiten tästä\nodottamattomasta kohtauksesta. Emmy kertoi minulle kaikessa kiireessä,\nettä Sacherin kassanhoitaja oli hänen rakastajansa, hän oli itse nyt\ntullut erään herran mukana Wieniin tavatakseen kultastaan, joka oli\nennen palvellut eräässä Dresdenin ravintolassa, ja ensi viikolla hän\ntaas palaisi kotiinsa Dresdeniin. Hän kysyi, olinko kuullut mitään\nvaunuparista, — tietysti en ollut — ja kertoi Mollyn myrkyttäneen\nitsensä fosforilla noin kuusi viikkoa sitten, hän oli ollut\nhautajaisissa. Kun emme voineet jäädä siihen pitkäksi aikaa puhelemaan,\nsovimme siitä, että tulemme seuraavana aamuna määrättyyn aikaan\njohonkin kahvilaan. Siellä sain kuulla vaunuparin koko romaanin. Heillä\noli ollut tuossa thüringiläisessä pikkukaupungissa kirjausompelukauppa,\njoka oli menestynyt hyvin, ihmiset kunnioittivat heitä ja kaikki näytti\nparhain päin kääntyvän, mutta miten lienee käynytkään, tytöt joutuivat\ntaas johonkin seikkailuun, pahat kielet pääsivät liikkeelle, ja kohta\nei yksikään ihminen tullut heiltä mitään ostamaan, jonka vuoksi\nheidän täytyi sulkea puotinsa. Sen jälkeen eivät he enää välittäneet,\nmiten elivät, kun maineensa kerran oli mennyttä. Edellisenä syksynä\noli Dolly joutunut naimisiin erään maanviljelijän kanssa, ja Molly\noli silloin jäänyt yksin siihen pieneen taloon, jonka he olivat\nitselleen ostaneet. Silloin kohtasi häntä semmoinen kova onni, että\nhän rakastui nuoreen lääkäriin, joka hoiti häntä influensassa, ja\nrakastui niin silmittömästi, ettei voinut enää elääkkään ilman tuota\nnuorta miestä. Mutta tohtori oli salakihloissa, ja morsiamen vanhemmat\nlienevät saaneet aikaan, että hän jätti tuon huonomaineisen potilaansa\nhoitamisen eräälle virkaveljelleen. Tämä kävi niin tuon naisraukan\nsydämelle, että hän eräänä yönä kuusi viikkoa sitten nautti fosforia.\nAamulla hänet tavattiin tuskissaan kiemurtelevana lattialla, ja paria\ntuntia myöhemmin oli hän kuollut. No niin, hänen on nyt hyvä, mutta\nkovin surullista se on. Emmyltä vuoti kyyneleet virtanaan, kun hän\nkertoi tätä. Hän oli matkustanut vartavasten sinne hautajaisiin ja\nsanoi että minä varmaan en tuntisi Dollyä, semmoinen lihava lötys\nhänestä oli tullut yhdessä vuodessa. Minun täytyi luvata Emmylle käydä\nhäntä katsomassa tänä talvena Dresdenissä, ja hän tahtoo myös pistäytyä\njoskus minun luonani Berlinissä. Hän on erinomaisen komea nainen;\nvalkeassa puvussaan suurine valkeine sulkahattuineen oli hän kuin\nprinsessa.\n\n\n\nBerlin 24 jouluk. 1897.\n\nJouluaatto. Siinä sinä olet taas, rakkaani, minun ainoa ystäväni.\nEnpä tiedä, millä muullakaan tavalla saisin tämän illan menemään. En\npelkää mitään niin paljon kuin muistoja, jotka tällaisina hetkinä\nhiipivät ympärilläni, tunkeutuvat mieleeni ja tekevät sydämeni\nsurulliseksi. Oikeaa jouluaaton tunnelmaa en ole saanut kokea muuta\nkuin aikaisimmassa lapsuudessani, kun hyvä, rakas äitini vielä oli\nelossa. Myöhemmin emännöitsijäin aikana ei se ollut enää samanarvoista,\nja seuraavina vuosina — — niin, niitä olisi paras olla kokonaan\nmuistamatta. Mutta yksin en ollut milloinkaan. Aina oli joku luonani.\nNiinpä esimerkiksi Beidatschilla oli meillä joulukuusi ja kaikki olimme\nsen illan yhdessä, ja jälkeenpäin yksin ollessani tein sen huomion,\nettä koko iltana ei oltu lausuttu yhtäkään rivoa tai muuten sopimatonta\nsanaa. Ja viime vuonna vietimme tämän illan yhdessä D—n kanssa minun\nasunnossani.\n\nMutta tällä kertaa olen aivan yksin, kreivini on saanut luokseen\npoikansa ja heidät on kutsuttu molemmat jonkun hyvin ylhäisen henkilön\nluo jouluiltaa viettämään. Hän on antanut minulle hyvin paljon lahjoja\n— tuolla ne ovat kaikki salissa, briljanteilla ja safireilla koristettu\nsolki sesessioni tyyliä, ihastuttavan kaunis teekalusto Raddatzilta,\njota on niin mieleni tehnyt, komea valkoinen teatterivaippa, monta\nkallisarvoista pikku esinettä ja tuhannen markan seteli ylimääräisiä\nmenoja varten. Hän olisi tahtonut myöskin, että minulla olisi\njoulukuusi, mutta minä en itse halunnut. Mitäpä minä sillä? Olen pannut\ntulen kaikkiin lamppuihin ja avannut kaikki ovet, minulla on hyvin\nvaloisaa, hyvin lämmintä, hyvin hienoa ja miellyttävää ja tämä kaikki\non minun omaani. Kunhan vaan ei olisi tätä hirmuista yksinäisyyttä ja\nhiljaisuutta!\n\nKreivini ei salli minun seurustella kenenkään kanssa. Ei minulla\noikeastaan olisi siihen juuri tilaisuuttakaan, sillä entisiä tuttaviani\nen tahdo itse tavata ja oikeat naiset saisivat kyllä pian selville\nminun elinkeinoni. Mutta ajan pitkään en voi myöskään kestää tätä\nyksinäistä elämää.\n\nMinä olen ilmotettu koroillani eläjäksi, maksan koko joukon veroja ja\nsaan yleensä kunnioittavaa kohtelua osakseni, ja poliisin tietysti\nei pistä päähänkään sekaantua minun asioihini. Siinä se on taas\nvääryys: jos on löytänyt rikkaan miehen ja myynyt hänelle itsensä\nnahkoineen karvoineen, kyllä silloin saa olla rauhassa, mutta voi niitä\nonnettomia, joilla ei ole ollut »onnea» löytää semmoista ystävää, vaan\nsaavat myydä itsensä pala palalta kaduilla — —\n\nNiin se on, että nykyään tuntuu toisinaan siltä, kuin olisin nyt\nhuonompi ja halveksittavampi kuin ennen. Silloin kun tulin Berliniin,\ntein kaikki mitä voin elättääkseni itseni kunniallisella tavalla, koska\ntuo toisenlainen elämä minua inhotti, mutta kun se ei onnistunut ja\nelää kuitenkin mieli teki, ei ollut muuta keinoa kuin panna itseni\nalttiiksi. Tunsin sitä tehdessäni sisällistä kammoa, se oli katkera,\nmutta välttämätön uhraus, joka oli tehtävä, jos mieli yhä edelleenkin\nhengissä pysyä. Nyt sitä vastoin istun lämpimässä pesässä, annan\nelättää itseäni, vietän aikani laiskana tyhjäntoimittajana, enkä tätä\nkaikkea ansaitakseni tee muuta kuin tyydytän vanhan herrani jokseenkin\nkohtuullisen rakkaudentarpeen.\n\nElämä kuljettaa ihmistä kukkulain ja laaksojen yli. Minä vaelsin\npimeässä laaksossa ja yritin sieltä päästä ylös kukkulalle, laveampia\nnäköaloja ihailemaan, mutta ei ollut tarpeeksi voimia, ensimäinen\nmyrsky viskasi minut nurin, ja ennenkun ehdin oikein huomatakkaan, olin\nluistanut takaisin sinne, mistä olin lähtenyt. Se on vaan eroa tuosta\nentisestä, että maaperä jolla seison ei ole tällä kertaa liejuinen,\nvaan kuiva ja tasainen. Kengät eivät tule lokaan siinä. Ja ilma, jota\nnyt hengitän, ei haise niinkuin tuo entinen, siinä voipi hieno nenä\ntuntea korkeintaan kuolevien kukkien tai mätänevien lehtien hajua.\n\nTämä ei voi tälleen jäädä. Minulla on liian kuuma, levoton veri,\nvoidakseni kestää tämän elämän yksinäisyyttä ja hiljaisuutta. Minulla\non liian paljon aikaa ajattelemiseen, ja se tekee minut hulluksi. Usein\ntunnen halua seurata Molly raukan esimerkkiä. Elämä ei totta totisesti\nmaksa sitä vaivaa, mikä siihen pannaan. Toisinaan taas ajattelen: Kestä\nloppuun. Pitkää aikaa ei tässä kuitenkaan enää ole. Vanhaksi et sinä\nkumminkaan elä. Ota vaan vastaan, mitä vielä tarjotaan — — —\n\nMinä niin katkerasti kaipaan Juliusta. Tämä kaipuu polttaa ruumistani\nkuin kuume. Ja kreivi on niin hirveästi epäluuloinen ja lemmenkade,\nettä hän esim. monasti sanoo matkustavansa jonnekkin, ja tuleekin\nyhtäkkiä katsomaan, eikö muka minulla ole vieraita. Hän ei aavista,\nettä hän tällä menettelyllään saa aikaan aivan päinvastaisen\nvaikutuksen kuin on tarkottanut. Sillä jos minuun joku vilpittömästi\nluottaa, pitäisin suurimpana konnuutena semmoisen henkilön pettämisen,\nennen purisin vaikka sormeni poikki kuin tekisin sitä. Mutta jos minua\njoku epäluuloisena vakoilee ja nuuskii, kun hänellä todellisuudessa\nei ole siihen mitään syytä, silloin en tee omantunnon asiaa siitä,\njos kuljenkin omia teitäni. Yhden kerran, heti Wienistä tultuamme,\nolen nähnyt Juliuksen Talvipuutarhassa. Minä istuin terassilla ja\nhän rouvansa ja erään toisen naisen seurassa permannolla. En nähnyt\nenkä kuullut mitään siitä, mitä näyttämöllä esitettiin, sillä minun\ntäytyi koko ajan katsella vaan häntä. Ja seuraavana päivänä menin\nvastaanottotunnilla hänen luokseen, mutta hän ei tahtonut minusta\nmitään tietää, selitti vain ystävällisesti ja tyynesti mutta varmasti,\nettä hän ei lähde metsästämään toisten alueelle, ja että minun nyt, kun\nkreivi kerran ylläpitää minua ainoastaan sillä nimenomaisella ehdolla,\nettä olen olemassa yksistään häntä varten, kaikissa tapauksissa on\nvain kreiviini tyytyminen. Mutta minä en tahtonut kuulla mitään, vaan\nheittäysin hänen kaulaansa ja hän taisi tuntea sääliä minua kohtaan,\nmutta ei kuitenkaan taipunut. Mieleni oli synkkä ja sydämeni särkynyt,\nkun läksin hänen luotaan, enkä ole vieläkään siitä toipunut, sillä minä\nen voi elää ilman häntä. Yhä vaan ajattelen, mitä keinoa koettaisin,\nettä saisin hänet vielä itseeni kiinnitetyksi.\n\nOlen sairas ikävästä ja kaihosta. Alinomaa vaivaan aivojani\najattelemalla jotain keinoa, millä voisin tavata rakastettuani.\nIstuessani tuossa juuri äsken yksin sohvassa kuvailin mielessäni,\nmiten hän nyt viettää jouluaattoaan, miten hänen lapsensa kokoontuvat\njoulupuun ympärille ja kaikki ovat iloisia. Ja minä olen niin yksin... —\n\nEmmy on lähettänyt minulle Dresdenistä kirjaillun sohvatyynyn; minua\nilahuttaa, että hän muisti minua. Hän pyytää hartaasti, että tulisin\ntammikuussa Dresdeniin. Saapa nähdä, tokko ukko minua laskee. — Olen\nväsynyt, menen sänkyyn. Jumalan kiitos, että ilta on mennyt. Joulun ja\nuudenvuoden aatot ovat minusta pahimmat päivät koko vuodessa.\n\n\n\n29 tammik. 98.\n\nEilen tulin kotiin kahdeksan päivän matkalta Dresdenistä; elättäjäni\noli suurenmoisen jalomielisyyden puuskassa antanut minulle luvan\nviettää ystävättäreni luona sen ajan — kahdeksan päivää — jonka hän\nitse viipyi maatilallaan.\n\nMinä en tuntenut Emmyn raha-asioita, mutta kun hän on niin\nhyvännäköinen ja käy aina mitä hienoimmin puettuna, arvelin hänellä\nolevan hyvät tulot. Mutta se ei näytä olevankaan niin, hänen koko\nomaisuutensa lieneekin noissa komeissa puvuissa, ja ainakin kolme\nneljännestä hänen jalokivistään on väärennettyjä. Hän valitti minulle,\nettei hänellä milloinkaan ole onnea rakastajainsa kanssa, ne jättävät\nhänet aina liian pian. Sitä ei minun sovi valittaa; miehet riippuvat\nminussa kuin takkiaiset. Kaikki minä ne voisin pitää, tuota yhtä vaan,\njonka itse tahtoisin, en saa, hän vaan ei huoli minusta.\n\nEmmy asuu erään pesijättären luona yksinkertaisessa huoneessa,\njonka huomattavimpana koristeena on Lassallen [kuuluisa saksalainen\nsosialisti] luonnollista kokoa suurempi muotokuva. Pesijättären mies on\nnimittäin ankara sosialisti, jolla on aina suu täynnä suuria sanoja,\nvarsinkin työväen kokouksissa, joissa hän pitää pitkiä mahtipontisia\nesitelmiä, mutta muuten hän on laiska tyhjäntoimittaja, joka jo\nvuosikausia on elänyt yksinomaan vaimoparkansa ansioista. Mitä minä\nkuulin näiden aviopuolisoiden keskinäisistä suhteista, oli sangen\nhuvittavaa. Dresdenissä ovat nimittäin olot aivan erilaiset kuin\nmeillä. Ja siveyspoliisi toimii siellä kerrassaan keskiaikaisella\ntavalla, mikä tekee varsin omituisen vaikutuksen meihin, jotka olemme\npäässeet osallisiksi preussilaisen kulttuurin siunauksista. Niinpä\nesimerkiksi pitävät siellä viranomaiset pyhänä velvollisuutenaan estää\nkaikki luvattomat yhteydet miesten ja naisten välillä ja väijyvät noita\nvaivaisia yöt päivät saadakseen heidät kiinni synninteosta.\n\nTämä pesijätär on köyhä, kunniallinen vaimo, joka on koko ikänsä\ntehnyt rehellistä, ankaraa työtä eikä ole milloinkaan ennättänyt\nluvattomia huvituksia ajattelemaan. Seitsemän vuotta sitten oli hän\ntutustunut nykyiseen mieheensä ja senjälkeen he elivät yhdessä, mutta\neivät menneet laillisesti naimisiin, koska miehen »periaatteet» eivät\nsitä sallineet. Mutta poliisilla oli tietysti myöskin mielipiteensä\nasiasta, aina vähän väliä käytiin vaimon luona kotitarkastuksilla,\nmies tavattiinkin sieltä usein ja vaimo raukka sai joka kerta\nlähteä muutamaksi päivää vankilaan. Kuusi kertaa rangaistaan tällä\ntavalla, mutta jos rikos vielä sittenkin uudistuu, niin asianomainen\nkarkotetaan kaupungista. Kerran oli Emmy joutunut olemaan mukana\nhyvin kriitillisessä kohtauksessa. Poliisi tunkeutuu sisään yöllä,\nIhan keskiyöllä, emäntä koputtaa Emmyn oveen ja pyytää häntä taivaan\nnimessä piilottamaan miehen omaan huoneeseensa, ja Emmy tuntee sääliä\ntuota hädänalaista kohtaan, laskee miehen sisään ja tämä piiloutuu\nvaatekaapin ja erään oven väliin. Emmy menee jälleen sänkyynsä, ja\nsamassa astuvat poliisit sisään kolmen miehen voimalla, tarkastavat\nkaikki huoneet ja käskevät hänen myös avata. Hän ei ensin tahdo sitä\ntehdä, mutta »lain nimessä» on hänen kuitenkin viimein mukautuminen.\nPoliisit nuuskivat joka nurkan, ja Emmy sanoi olleensa nauruun\npurskahtaa, kun yksi heistä rähmi nelinkontin lattialla ja tarkasti\nvaatekaapin alustankin, jonne mahtuakseen miehen olisi täytynyt\npusertua ohueksi kuin lauta. Kypärikin oli poliisilta siinä kömpiessään\npudonnut päästä ja vierinyt lattialla, joten tuo kohtaus lienee\nollutkin todella naurettava. Mutta ahtaassa piilossaan seisoi mies\ntulisessa tuskassa ja olisi ehkä jäänyt keksimättä, jollei sattunut\nhuomaamattaan koskettamaan takanaan olevaa ovea, se narahti ja silloin\npoliisit miehen niskaan. Vaimo olisi nyt ehdottomasti saanut lähteä\nkaupungista, elleivät olisi kiireimmän kautta laittautuneet naimisiin.\nHäät kuuluvat olleen suurenmoiset, kaksitoista pientä tyttöä punaisissa\nvaatteissa oli kulkenut edellä, sirotellen punaisia neilikoita, kun\nlähdettiin siviilivirastoon. Ei siitä naimisesta kuitenkaan tuolle\nvaimorukalle suurta iloa ollut; hänen täytyy, niinkuin jo sanoin,\nkokonaan elättää miehensä, joka vetelehtii laiskana kaiket päivät\nja iltaisin pitää kapakoissa isoäänisiä puheita ja esiintyy siellä\nkuin hyväkin työmies. Minä olen kyllä sydämestäni demokraatti, mutta\non hyvin opettavaista joskus nähdä, millaisia aineksia puolueen\nsuurisuisimmissa huutajissa voi tavata. Mies, jolla ei vielä\nmilloinkaan ole kädet työstä känsistyneet, joka antaa naisen elättää\nitseänsä, semmoinen mies tahtoo esiintyä »orjain», »sorrettujen»,\n»yhteiskunnan lapsipuolten» edustajana ja asianajajana. Sehän on suoraa\nivaa.\n\nEmmy aikoo ensi syksynä mennä naimisiin ylikyypparinsa kanssa ja he\novat tuumineet sitten ruveta pitämään ravintola- tai kahvilaliikettä;\nhän on hyvin onnellinen ajatellessaan tulevaisuuttaan, ja minä luulen\nvarmaan, että hänen aikeensa tulee onnistumaan. Jos minäkin olisin\ntavannut oikeaan aikaan kunnollisen miehen, joka olisi minua tukenut,\nolisin ollut elämääni tyytyväinen, enkä olisi enää palannut entisiin\nepävarmoihin oloihin.\n\nMinä tunnen myötätuntoisuutta kaikkia tyttöjä kohtaan, jotka\nonnettomien olosuhteiden pakosta ovat joutuneet tätä elämää viettämään.\nEmmykin on syntyisin kunnollisesta perheestä, vääpelin tytär. Isä sai\n1870—71 vuosien sotaretkeltä parantumattoman taudin ja kuoli 1879. Emmy\noli kuudesta sisaruksesta vanhin ja juuri ripille päässyt, kun äiti\nkuoli. Pikku siskot joutuivat orpojen kotiin, Emmy vanhan isoäidin\nluo, joka häntä vartioi hyvin ankarasti, varjellakseen tyttöä erään\ntätinsä kohtalolta, äidin sisaren, joka myöskin kuului »langenneihin».\nTämän tädin oli aikoinaan eräs baijerilainen prinssi keksinyt jostain\ntyttölästä ja kuljettanut mukanaan Müncheniin, jossa hänet korotettiin\nruhtinaallisen jalkavaimon arvoon. Emmyä pidettiin siis hyvin tiukalla\ntuon vanhan eukon luona, mutta siitä huolimatta hän sai silloin tällöin\ntilaisuutta pujahtaa ulos. Naapurissa oli hiukan vanhempi tyttö, joka\noli jo kaikista asioista selvillä, ja tämä otti hänet usein mukaansa\nyhteisille retkille ja opetti hänelle kaikki mitä itsekin osasi, ja\nkun Emmy oli huomiota herättävän kaunis tyttö, sai hän heti peräänsä\njuoksemaan pyytäjiä paljonkin. Myöhemmin hän tuli johonkin hotelliin\noppiakseen keittämään, ja siellä hän joutui isännän pauloihin, joka\nsai hänet vuokraamaan itselleen huoneen, voidakseen käydä usein hänen\nluonaan. Siitä se sitten alkoi menemään porras portaalta alaspäin...\n\nNiin niin... semmoista se on elämä! —\n\nTuo viikko Dresdenissä oli minulle hyvin hauska. Tuntui virkistävältä\nsaada pitkästä aikaa puhua jonkun ihmisen kanssa aivan vapaasti. Eräänä\niltana olimme yhdessä jonkun Emmyn tuttavan, erään hotellinomistajan,\nja toisen vieraan herran, erään amerikkalaisen kanssa, ja jälkimäinen,\nmister Staak, oli minut ihan hukuttaa mielistelyihinsä; kotimatkalla\nhän alkoi tulla liian rohkeaksi, ja silloin käskin hänen tietää huutia.\nEi sillä että minulla olisi ollut mitään erityistä häntä vastaan, mutta\nse olisi ollut petos kreivillistä ystävääni ja suojelijaani kohtaan.\nHän oli luvannut minut tälle matkalle, luottaen lupaukseeni pysyä\nhänelle uskollisena, ja lupaustani en ole vielä koskaan rikkonut enkä\nkenenkään luottamusta pettänyt.\n\n\n\n2 maalisk. 98.\n\nOlen ollut kovin sairas. Helmikuun alussa se alkoi. Yskää, nuhaa,\npistoksia rinnassa, kova kuume. Lähetin hakemaan Juliusta, joka\ntietysti tuli heti, tutki minut ja sanoi tautini olevan keuhkopussin\ntulehdusta. Minä olen kai vilustunut automobiilimatkalla, jonka tein\nkreivin kanssa Potsdamiin. Oli kauhea veto ja minä olin verraten\nohuessa puvussa. Minähän siedän niin kovin vähän. Julius kävi minua\nkatsomassa kahdesti päivässä, aamulla ja illalla, viipyi joka kerta\ntoista tuntia, ja hänen läheisyytensä lohdutti ja tyynnytti minua.\nJa kun heräsin eräänä yönä, istui hän silloinkin sänkyni vieressä,\ntyttö oli hänet hakenut, kun minä olin niin rajusti hourinut, että\nhän oli ruvennut pelkäämään. Kun tulin tajuihini, oli kuume poissa ja\ntunsin itseni vain väsyneeksi, mutta olin onnellinen nähdessäni hänet\nvieressäni. Ja minä pyysin häntä jäämään siihen ja olemaan taas hyvä\nminulle niinkuin ennenkin, koska hänen rakkautensa kaipuu teki minut\nsairaaksi.\n\n»Mitä minä olen sinulle tehnyt, kun olet minulle noin paha?» kysyin.\nHän teki kieltävän eleen ja vastasi hiljaa: »Ei mitenkään voisi johtua\nmieleeni olla sinulle paha, Thymian. Päinvastoin! Tuttavuutemme alusta\nasti olen ollut sinuun suuresti kiintynyt, tunteeni sinua kohtaan\nläheni jo syvempää intohimoa ja olisi siksi ehkä kehittynytkin,\nelleivät velvollisuuteni perhettäni kohtaan olisi auttaneet minua\nolemaan varuillani».\n\n»Sinä halveksit minua, Julius», sanoin minä.\n\n»Enhän toki», hän vastasi, »en minä sinua halveksi, joskin olin\ntoivonut sinun voivan osottaa suurempaa lujuutta. Tiedänhän minä, miten\nsuuria vaikeuksia ja vastoinkäymisiä vastaan sinun oli taisteltava,\nmutta uskon sittenkin, että elämäsi olisi voitu vielä toisin järjestää,\nvarsinkin miehesi kuoltua. En sinua kuitenkaan moiti, sillä yleensä\nlienee tavattoman vaikea kohota tuosta alhosta ylös kunnialliseen\nelämään ja siihen pysyväisesti jäädä. Sanon vaan yhä vieläkin,\netten ole voinut enkä voi nytkään käsittää, miten nainen, jolla on\nsemmoiset hengenlahjat kuin sinulla, voi elää tässä loassa ja siihen\nvielä uudestaankin palata. Mutta nythän on kaikki hyvin järjestetty.\nLuulenpa etteivät sadat ja tuhannet »kunnialliset» naiset olisi voineet\nvastustaa kiusausta, joka kreivissä sinua lähestyi. Sinulle onkin\ntämä asema nykyään ehdottomasti paras, enkä ymmärrä mistä sinä voisit\nparempaa toivoakkaan. Vanha ystäväsi on ylhäinen ja rikas ja hankkii\nsinulle kaikki mitä vaan haluat. Sinulla on yltäkylläisesti kaikkea,\nmitä tuhannet muut vaimot itselleen turhaan toivovat, ei ole mitään\nhuolia, mukavuus ja loisto sinua ympäröivät ja aikasi voit käyttää\noman mielesi mukaan. Etkö älyä itse, että panisit vaaraan mukavan,\nhuolettoman elämäsi, jos alkaisit kreivin selän takana pitämään\nyhtyyttä jonkun toisen miehen kanssa?»\n\nMinä kiersin käsivarteni pääni ympäri ja katselin kyynelsilmin alaspäin\npitkin peittoani. »Niinpä niin», sanoin katkerasti, »mitäpä tämmöisessä\nnartussa muuta olisikaan kuin irstautta, rahanhimoa ja petollisuutta.\nSielu ja kaipaava sydän ovat kunniallisten, säädyllisten naisten\netuoikeuksia...»\n\n»Ei, ei, ei niin!» huudahti hän ja siirtyi tuolilta istumaan vuoteeni\nlaidalle, veti oikean käsivarteni alas ja tarttui käteeni, »sitä minä\nen ollenkaan tarkottanut. Sinulla _on_ sydän, Thymian, ja sinulla _on_\nsielu. Jos minä todellakin pitäisin sinua vaan tuommoisena tavallisena\n»narttuna», ei minua luultavasti paljonkaan arveluttaisi poimia\nkirsikoita naapurin puutarhasta...»\n\n»Tuo vertaus ei ole oikea», sanoin minä. »Voidaksesi poimia naapurin\nkirsikoita, täytyy sinun astua sen muurin yli, joka suojelee kunkin\nihmisen yksityisomaisuutta. Mutta jos kirsikkapuu kasvaa avonaisella\nkentällä, niin ei se seikka, että joku henkilö on ruvennut sitä\nhoitamaan ja suojelemaan, anna tälle vielä laillista omistusoikeutta\ntuon puun kantamiin hedelmiin...»\n\n»Sinä olet viisas, Thymian, kovin viisas», sanoi Julius, »mutta\njuuri sentähden että olet niin viisas, täytyy sinun ymmärtää, että\nkahdenkeskinen sopimus ei pysy voimassa, elleivät molemmat asianomaiset\ntäytä siinä tekemiään sitoumuksia. Kreivi takaa sinun toimeentulosi,\nsinä lupaat olla hänelle uskollinen.»\n\nMinä vain huokasin. Ja hän jatkoi pehmeällä, miellyttävällä äänellään:\n»Voi rakas Thymian, elämä on niin lyhyt. Ei yksikään ihminen tiedä,\nkuinka paljon osattaret ovat sitä kullekin suoneet. Kaikki filosofit\novat tulleet mietiskelyissään lopulta siihen tulokseen, että todellista\nonnea ei pidä etsiä ulkonaisesta elämästä vaan omasta itsestään. Sinä\ntiedät mitä minä tarkotan —»\n\nMinä ymmärsin. Pääni oli niin väsynyt ja tyhjä, että se otti vastaan\njokaisen sanan, ja varsinkin tarttui sinne hänen huomautuksensa elämän\nlyhyydestä.\n\n»Eikö totta, että minä en elä enää kauan?» kysyin. »Minussa on\nkeuhkotauti, eikö niin? Se ei minua yhtään ihmetytä, sillä sitä on\nmeidän suvussamme. Äitini ja kaksi hänen sisartaan on siihen kuollut.»\n\nHän puisti päätään. »Jumala varjelkoon! Älä semmoisia huoli\najatellakkaan. Toinen keuhkosi on tosin hiukan vialla, ja jos\nviettäisit entistä hurjaa elämääsi, en vastaisi mistään. Säännöllisesti\neläen voit sen puolesta tulla vaikka sadan vuoden vanhaksi.»\n\n»Siitä minua taivas varjelkoon!» vastasin. »Jollen voi elämältä enää\nmitään muuta saada kuin ruokaa, juomaa ja vaatteita, en sitä kaipaa.\nSentähden ole armelias ja anna minulle morfiiniruiskutus, mutta\nvoimakas, että se panee minut nukkumaan viimeiseen tuomioon asti.\nEn jaksa elää kauempaa. Minä en jaksa.» Voimani pettivät, en saanut\nhillityksi itseäni, vaan rupesin ääneeni itkemään. Tohtori kumartui\nylitseni ja sanoi hellästi:\n\n»Rakas pikku Thymian! Rakas pikku vaimo!» eikä pannut vastaan, kun\nvedin hänet syliini ja suutelin häntä, ja sanoi että hän jäisi minun\nystäväkseni ja että minä saisin aina luottaa häneen.\n\nSiitä asti ovat meidän välimme taas entisellään.\n\nHän tulee minun luokseni joka päivä, eikä kreivi siitä mitään välitä,\nkoskapa hän on minun lääkärini. Ja minun pitäisi vähän voimistuttuani\nmatkustaa etelään, mutta itse en tahtoisi, olisin täällä nyt niin\nonnellinen. Julius pitää sen kuitenkin välttämättömänä, sillä\nilma täällä on minulle liian raakaa, ja kreivi, joka ei voi itse\nlähteä mukaan, on hankkinut erään vanhanpuoleisen naisen minulle\nseuralaiseksi. Hän tekee mitä hyvänsä minun tähteni, olen hänelle\nsydämestäni kiitollinen ja mielelläni tahtoisin rakkaudellani hänelle\nkaikki palkita. Mutta Juliuksesta en voi luopua, en, se on mahdotonta.\n\n\n\nNizza 17 huhtik. 1898.\n\nTahtoisin mielelläni kirjottaa oikein paljon, mutta en tiedä mitä.\nMinulle ei tapahdu mitään. Neiti Wagner on vanha naakka. Hän näyttää\ntoimivan määrättyjen ohjeiden mukaan »hoitaessaan» ja »suojellessaan»\nminua semmoisella innolla, että se monta kertaa on tehdä minut\nhulluksi. Ja sitten on hänellä aivan sietämätön tapa ottaa vastaan\njokainen mieltä keventävä vihanpurkaus minun puoleltani jollain\nkohteliaalla lauseella ja ystävällisellä hymyllä. Oikeastaan on hän\nköyhä raukka, joka on nuoruudestaan asti saanut palvella vieraita\nihmisiä, kotiopettajana, seuranaisena ja sen semmoisena, aina\nylhäisissä perheissä. Marseillessä hän on ollut erään herttuattaren\nseuranaisena neljä vuotta ja sitä ennen kolme vuotta kasvattajana\njossain venäläisessä ruhtinasperheessä. Hän on hyvin sivistynyt\nja omistaa täydellisesti ylhäisen maailman käytöksen. Pitkänä\npalvelusaikanaan on hän oppinut tuon vaikean taidon, että osaa kaikissa\ntilaisuuksissa mukaantua toisen mielialaan tai oikkuun, ei tahdo itse\nmilloinkaan mitään, ei ilmaise koskaan omaa mielipidettä, mutta lopulta\nsaa kumminkin aina tahtonsa perille. Kaikkeen mukautuvalla hymyllään\nhän ohjaa toista tämän itsensä huomaamatta minne tahtoo. Hän osaa\nmyös huvittavasti ja mieltäkiinnittävästi kertoa, mutta ei hän ole\nkuitenkaan oikein sopiva minun seuralaisekseni. Hänen neitsyellinen\nentisyytensä on niin lumivalkea, että minä olen siinä suhteessa häneen\nverrattuna musta kuin korppi, erotus on liian jyrkkä, että sitä voisi\nmillään tasottaa.\n\nNyt olen taas terve. Neiti Wagner valvoo tarkasti, etten vaan\nrasittaisi itseäni mitenkään. Joka päivä ajelemme monta tuntia\nvaunuissa, kävelemme myös vähän. Kovin mielelläni lähtisin jo kotiin,\nmutta en pääse vielä. Kreivi kirjottelee minulle hyvin rakkaasti\nja pitää huolta, ettei vaan minulta mitään puuttuisi. Kyllä hän on\ntodellakin kunnon ukko, isällisenä ystävänä hän olisi verraton, mutta\nsille minä en mahda mitään, että rakastan toista. Juliukselta saan\nhyvin niukasti tietoja, häneltä ei riitä paljon aikaa kirjottamiseen,\neivätkä hänen kirjeensä ole oikeastaan mitään rakkaudenkirjeitä, mutta\nminä luen niitä yhtäkaikki, kunnes osaan ne ulkoa, suutelen niitä ja\nkuvailen mielessäni häntä itseä suudelleeni. — Hän saarnaa alinomaa\ntuota yhtä ja samaa, että minun pitäisi antaa jotain sisällystä\nelämälleni, tehdä työtä, että vielä ei olisi myöhäistä alkaa jotakin\ntointa. Kyllähän minä tahtoisinkin, tunnenhan hänen olevan oikeassa,\nmutta mihin työhön minä ryhtyisin? Luulen ettei hän tiedä sitä\nitsekään. Liian myöhäistä on kuitenkin ruveta enää opettelemaan mitään\nerityistä ammattia.\n\nMeri on niin sininen ja taivas niin kirkas. Jos Julius olisi täällä,\nolisin paratiisissa. Mutta silloin tulisi kai enkeli välkkyvine\nmiekkoineen ja ajaisi minut ulos, sillä minun kaltaisiani ihmisiä ei\nlasketa paratiisiin. Heitä varten on autio, hedelmätön maa, jota täytyy\nviljellä otsansa hiessä, ennenkun siitä saa elatuksensa.\n\n\n\nSyksyllä 1898.\n\nMiten kuukaudet kuluvat! Huhtikuussa tein viimeiset muistiinpanot, ja\nnyt on marraskuu käsissä. Selaillessani kirjaani tuntuu kaikki unelta,\netenkin kun ajattelen, miten äärettömän paljon enemmän olen saanut\nkokea, kuin tähän on kirjotettu. Monet ihmiset näkevät harmaapäisinä\nkatsoessaan takaisin elettyyn aikaan ainoastaan yksitoikkoisen, suoran\ntien, heillä ei ole ollut minkäänlaisia seikkailuja, he eivät ole juuri\nmitään kokeneet. Se tulee siitä, että heidän elämänsä on kuin pieni\nerikoisliike; he istuvat puotipahasessaan ja myövät pikku tavaroitaan,\nainoastaan yhtä määrättyä lajia, ja tietävät muusta maailmasta sen\nverran kuin heidän ahtaasta puoti-ikkunastaan sitä voi nähdä. Ei\nmilloinkaan heidän päähänsä pälkähtäisi lähteä ajamaan perhosta yli\naitain ja ojain, kaiken, mikä on heille outoa ja käsittämätöntä,\nhe pitävät halpana ja mitättömänä ja halveksien sivuuttavat. Minun\nelämäni sitä vastoin on ollut kuin suuri kauppahuone, jossa on\nkäyty kansainvälistä liikettä ja tavaraa ollut monenlaista, mutta\nkovin paljon kelvotonta rojua. En sittenkään vaihtaisi sitä noiden\ntoisten ahtaaseen soppeen. Minä kaipaan aina jotain avaraa, suurta,\nnäkymätöntä, jalkani ovat kiinni maan loassa, mutta sieluni pyrkii\njonnekin kauas, sinertävään, auringonpaisteiseen etäisyyteen,\nesiintyäkseen siellä uutena olentona, ehkä leivosena tai kukkana,\nmutta ei enää ihmisenä. Usein ajattelen haudantakaista elämää. Kunpa\nsen varmaan tietäisi, onko todellakin kaikki lopussa, kun tämä elämä\npäättyy. Minä en ole jumalinen, päinvastoin, vihaan kirkkoa ja pappeja,\nmutta sittenkin uskon, että on toinen elämä tämän jälkeen.\n\nJos syntyisin toistamiseen tänne maan päälle, tahtoisin olla petoeläin.\nTaikka mies, sillä miehen ei tarvitse joutua koskaan semmoiseen\numpisokkeloon kuin meidän naisten; hänellä on aina jokin ulospääsyn\nmahdollisuus, hänen elämäänsä ei yksi harha-askel turmele, niinkuin\nmeidän. Mies on maailman herra; me naiset olemme vain välikappaleita\nhänen tarkotuksiensa saavuttamiseksi.\n\nUsein tunnen kärsimätöntä halua saada tietää, mitä on kuoleman toisella\npuolella. Tahtoisin kuolla, saadakseni sen tietää. Jos pääsisin\nJumalan luo, niin syyttäisin häntä. Hän oli kyllä hyvä rakennusmestari\ntehdessään tämän maailman, mutta huonosti hän sitä rakennustaan hoitaa.\nJa jos hän tahtoo olla ihmisten isä, niin hän on huono, puolueellinen\nisä. Kaikkivaltias! Mikä kaikkivaltias isä näkisi lastensa kurjuuden\neikä heitä auttaisi? Mikä sellainen isä on, joka näkee lapsensa käyvän\nharhaan eikä tartu häneen kiinni ja taluta takaisin oikealle tielle?\nMikä isä seisoo vieressä, kun lapsensa kaivoon putoo, eikä nosta\nkättään häntä auttaakseen ylös? Usko kaikkivaltiaaseen jumalaan on\njumalanpilkkaa. Sillä jos on kaikkivaltias ja isä, eikä auta, ei tahdo\nauttaa, se on... Jos minä olisin jumala, loisin minä jumalallisen\nmaailman. Minä muuttaisin inhimillisen kurjuuden pimeimmät pesät\nkukoistaviksi ruusutarhoiksi, repisin pois kaikki muurit, jotka\nrajottavat heidän näköpiiriään, että voisivat nähdä ja käsittää minun\nsuuruuteni ja hyvyyteni. Ja jos näkisin jonkun luoduistani sairastavan\nparantumatonta ilkeyden, petollisuuden ja halpamielisyyden tautia,\nkorjaisin hänet hiljaa ja kivuttomasti pois ja antaisin syntyä sijaan\nuuden ihmisen. Se olisi suurta jumalallista rakkautta, tekisi ihmiset\nautuaiksi ja sopisi paremmin kaikkivaltiaan jumalan arvolle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinä ajattelen paljon kummallisia asioita, joista en voi kenellekään\npuhua, koska ihmiset varmaan pitäisivät minua hulluna. Sitä en\nsaa koskaan mielestäni, etten elä enää kauan. Minussa on varmaan\nkeuhkotauti, koska vähäinenkin vilustus tuottaa minulle tuskallisen\nyskän, ja onhan äitini kuollut siihen. Julius sanoo tosin sen olevan\npelkkää mielikuvitusta ja että keuhkoni ovat terveet, enkä minä\nusko hänen valehtelevan. Mutta en sittenkään pääse erilleni tuosta\najatuksesta.\n\nNizzasta palattuani olin alkukesästä taas Elsterissä, ja professori\nihmetteli suuresti, kun tuo kuuri ei ollut mitään auttanut. Mutta\nnyt en itse enää välitäkkään lapsesta. Mihin se joutuisi, jos\nminä kuolisin? Se menisi turmiolle, niinkuin minä menin rakkaan\näitivainajani kuoltua.\n\nEi minulla tosin aina ole tämmöisiä surumielisyyden puuskia, ainoastaan\nsilloin tällöin, kun ajattelen, miten hyödytön oikeastaan on sellainen\nelämä kuin minun, josta ei jää pienintäkään jälkeä, kun kuolema on\nkerran saaliinsa korjannut. Kuolemaa minä en pelkää, mutta pitkää\nkuihtumista ja kitumista. Ystäväni minua kyllä ei hylkäisi, siksi on\nhän liian kunnon mies ja moitteeton ritari, mutta itselleni tuntuisi\nkovin katkeralta elää kokonaan toisten armosta.\n\nNyt minulla on ystävätärkin, jommoista olen jo kauan halunnut. Kun\nkreivini haki minut pois Elsteristä, matkustimme ensin Engadiniin ja\nBadeniin ja sieltä vasta Berliniin. Sen jälkeen teki kreivi vielä\nmatkan Norjaan, joten minä jouduin olemaan syyskuussa yksin ja silloin\nkävin usein iltapäivillä Zoologisen puutarhan konserteissa. Siellä\nistui eräänä päivänä vastapäätä minua nuori rouva, joka oli myöskin\nyksin, ja hänessä oli jotain, joka minua heti ensi näkemästä miellytti.\nHän oli nuorempi kuin minä, kolmen- tai neljänkolmatta vuotias, kaunis,\nerinomaisen aistikkaasti puettu, musta tukka kammattu syvälle korvien\nyli. Hän katsoi minuun, minä katsoin häneen, ja me tunsimme luultavasti\nmolemmat vetoa toistemme puoleen. Vähän myöhemmin, käveltyäni hiukan\nympäristössä, tapasin hänet taas karhujen häkillä ja nyt rupesimme\nkeskusteluun ja teimme tuttavuutta. Hän on rouva Maria von O—, hänen\nmiehensä, joka on kahtakymmentäviittä vuotta vanhempi häntä, on paljon\nmatkoilla, ja hänellä on sentähden hyvin paljon joutilasta aikaa,\nvarsinkin kun hän on ollut vuosikausia poissa Berlinistä, joten ei\nhänellä ole juuri tuttaviakaan täällä. Meitä miellytti toistemme\nseura niin, että päätimme syödä yhdessä illallista, ja meillä oli\nhyvin hauskaa. Maria tuntee myös Parisin ja Wienin ja on ollut jo\nmonta kertaa Monte Carlossa. Teimme ystävyydenliiton ja olemme siitä\naikain seurustelleet miltei joka päivä, kävelemme tai ajamme aamuisin\nEläintarhassa, olemme usein illoilla teatterissa ja käymme toistemme\nluona. Hänellä on yhtä kauniisti sisustettu asunto kuin minullakin,\nmutta suurempi, kahdeksan huonetta.\n\nEn tahdo väittää olevani mikään suuri ihmistuntija, mutta minulla on\njonkinlainen hieno vaisto, joka ei ole minua milloinkaan pettänyt, ja\ntämä vaisto vei minut yhteen Marian kanssa ja se sanoo myös, ettei\nhänenkään entisyytensä ole aivan moitteeton ja että hänessä ei ole\nkaikki eheää ja sopusointuista. Niinpä en ole esimerkiksi voinut\nvielä saada selville, mikä hänen miehensä oikeastaan on ja mitä hän\ntekee. Nykyisin hän on Monacossa. Maria on synnynnäinen berliniläinen,\npostivirkamiehen tytär, ei puhu muusta kuin sadoista ja tuhansista, ja\nsalaneuvoksista, parooneista ja kreiveistä, mutta kaiken tämän ohella\npääsee hänen suustaan välistä sanoja ja lauseita, joita muuten kuulee\nainoastaan alimpain kansankerrosten käyttävän.\n\nPuhellessamme yhdessä olemme molemmat varuillamme, ettemme sanoisi\nliikoja, ja tiedämme sen, mutta siinä täytyy tapahtua vielä muutos.\nMinä pidän hänestä muuten, mutta tuo naamio kasvoilla minua kiusaa;\njos minulla on ystävä, täytyy minun voida esiintyä hänelle ilman\nteeskentelyä, muuten käy koko juttu ikäväksi.\n\nKerran olin kutsuttu hänen luokseen illalliselle. Paitsi minua oli\nsiellä muuan postikirjuri vaimoineen sekä tämän jälkimäisen sisar.\nIllallinen oli erinomaisen hieno, ensi luokan ravintolasta tilattu.\nVieraista voi huomata, että he useimpia ruokalajeja eivät olleet\nnähneetkään, ja he joutuivat hämilleen niitä tarjottaessa, kun eivät\ntienneet miten mitäkin lajia oli syötävä. Minulle annettiin ensiksi\nja he katsoivat aina, kuinka minä tein, ja koettivat sitten matkia\nminua niin hyvin kuin osasivat. Eikä siinä ollut suinkaan mitään\nihmettelemistä, sillä eihän postikirjurin pöydällä tavallisissa oloissa\nole semmoisia herkkuja kuin Maria sinä iltana meille tarjosi. He\nkaivelivat ruokiaan tietämättä mitä niille olisi oikeastaan tehtävä,\nja hummeri varsinkin pani heidät pahaan pulaan. He eivät saaneet\nlihaa siitä irti millään ilveellä, ja epätoivossaan otti postikirjuri\nviimein viispiikkiset avukseen. Heidän moukkamainen tapansa syödä ei\nminua siis kummastuttanut, mutta heidän läsnäolonsa semmoisenaan antoi\nminulle paljon ajattelemista. Naiset sinuttelivat Mariaa, ja tyttö,\nnenäkäs vaaleatukkainen olento, noin Marian ikäinen, käyttäytyi minun\nmielestäni suorastaan epäkohteliaasti, vei Marialta monta kertaa\nsanan suusta, teki ilkeitä huomautuksia ja naureskeli myötäänsä\nivallisesti, esiintyi lyhyesti sanoen hyvin sopimattomasti. Keskustelun\nkuluessa sain tietää, että hän ja Maria olivat koulutoveruksia.\nSekin on kummallista, kun Marialle muuten ihmiskunta alkaa vasta\nsalaneuvoksesta, ja täytyy olettaa hänen isänsä olleen vähintään\nsala-postineuvos. Minulla kyllä on asiasta omat ajatukseni; ei\nminua vaan niin nenästä vedetä. Ensi viikolla tulee herra von O—\nkotiin; olen kovasti utelias. Maria sanoo että heillä tulee sitten\nolemaan usein vieraita, hänen miehellään kun on suuri tuttavapiiri\npoikamiesajoiltaan. Eihän tämä kaikki minuun vähääkään kuulu, mutta\ntuo kummallinen salamyhkäily pistää vihakseni. Ettei Maria naimisiin\nmennessään ollut mikään puhdas karitsa, siitä voisin mennä valalle\nmilloin tahansa.\n\n\n\nTammikuu.\n\nSattumuksella on suuri valta maailmassa. Kaksi kertaa on se nyt viime\nkuukausina valmistanut minulle aivan odottamattoman kohtauksen. Vähän\naikaa sitten olin Berliner teatterissa. Kun eräänä väliaikana astun\naitiosta ulos, tarttuu silmälasini nauha avaimeen ja sotkeutuu siihen\nniin lujaan, että erään herran täytyi tulla minua auttamaan, ja tämä\nherra ei ollut kukaan muu kuin D., jota en ollut nähnyt kahteen\nvuoteen. Punastuin kovasti, sillä minä häpesin vielä häntä, jonka\nolin niin rumasti jättänyt, mutta hän nähtävästi ilostui nähdessään\nminut, pudisti kättäni ja vakuutti kerran toisensa perään, että tämä\noli hauskin yllätys, mikä häntä voi kohdata, otti kursailematta\nkäsivarteni, me aloimme kävellä edestakaisin ja minun täytyi kertoa\nhänelle kaikki, mitä näinä kahtena vuotena oli minulle tapahtunut.\nHän oli viime vuonna mennyt kihloihin, mutta nyt se kihlaus on jo\npurkautunut.\n\n»Eikö totta, hyvä rouva, että me syömme taas kerran illallista\nyhdessä?» kysyi hän. Vastasin, ettei se nyt käynyt laatuun, ja kysyin\nsitten, eikö hän ollut vihoissaan minulle, kun olin niin pahasti\nhänestä eronnut. Ei sanonut olevansa.\n\n»En minä voinut Teitä siitä moittia. Onhan se luonnollista, että\njokainen koettaa järjestää elämänsä sillä tavalla, mikä kunkin\nmielestä paras on», hän lausui. »Mutta sitä minä surin silloin, etten\nole syntynyt miljonääriksi, että olisin voinut lyödä laudalta Teidän\nrikkaan ystävänne». En vastannut mitään, veri nousi päähäni. On\nvieläkin elämässäni hetkiä, jolloin äärettömästi kärsin, kun minua noin\nyksinomaan rahan kannalta arvostellaan ja pidetään ikäänkuin itsestään\nselvänä, ettei minussa voi mitään jalompia tunteita ollakkaan.\nTiedän varmaan että D. ei tahtonut minua loukata — mitenkä yleensä\nvoisikaan minunlaistani naista loukata! — sitä paitsi ei hän ole mikään\nraakalainen, vaan hyvin miellyttävä, sivistynyt mies, mutta sillä\nhetkellä vihasin häntä tuon lauseen vuoksi ja sain ankarasti hillitä\nitseäni, voidakseni olla sitä hänelle näyttämättä. Olisinhan tehnyt\nitseni vain naurettavaksi.\n\nHän pyysi minua ilmottamaan hänelle osotteeni, ja kun hän sen\nosotekalenterista kuitenkin olisi löytänyt, sanoin hänelle sen, mutta\npyysin ettei hän tulisi kotiini, jonka hän myös lupasi. Koska olin\nnyt yksin teatterissa, tahtoi hän uudestaan minua mukaansa illallista\nsyömään näytännön jälkeen. En ollut ensinkään halukas, mutta viimein\npäästäkseni rauhaan lupasin, me söimme Höhnellä yksityisessä huoneessa,\neikä minun tarvinnut sitä jälistäpäin katua, meillä oli siellä pari\nhauskaa tuntia. D. väittää että minä olen vielä kauniimpi ja solakampi\nkuin ennen, mutta että minä en näytä oikein terveeltä.\n\n»Teidän kasvonne näyttävät minusta muuttuneen, Te olette, kuinka minä\nsanoisin, henkevämmän näköinen kuin ennen», hän sanoi.\n\n»Ihmekös tuo», minä vastasin, »minä kun elän nykyään aivan\nplatonisesti.»\n\n»Onneksi olkoon!» sanoi hän ja kilisti. »Eläköön platoninen rakkaus!»\n\nKello yksi saattoi hän minut kotiin.\n\nNyt taas ystävättäreeni Mariaan. Hänen miehensä, herra von O—, tuli\njoulukuun alussa kotiin. Enpä olisi voinut häntä ikinä semmoiseksi\nkuvitella. Casimir vainaassani ei ollut juuri kehumisen varaa, mutta\naina hänet olisi voinut asettaa herra »paroonin» rinnalle, kuten von\nO— suvaitsee itseään kutsuttaa. Seitsemänkymmentä vuotta on hänellä\nvarmaan jo selässään, hän on laiha ja kuivettunut äijänkänttyrä,\npääkallo paljas ja kiiltävä kuin biljardipallo, ainoastaan takana\nmuutamia harvoja haituvia ja leuassa yhtä harva valkea pukinparta.\nMaria oli hiukan hämillään ja katsoi tarpeelliseksi kuiskata minulle,\nettei hänen puolisonsa ollut tosin nuori eikä kaunis, mutta hänellä\noli sen sijaan erinomaisen hyvä sydän. Sen uskon täydellisesti, ja\nluulenpa että tuo sydän olisi sietänyt vielä toisenkin mainesanan. Se\nvarmaankaan ei ole ainoastaan hyvä, vaan myös avara.\n\nKaikesta siitä päättäen, mitä tähän asti olen tuossa talossa nähnyt\nja mikäli sitä osaan arvostella, ei herra von O—ta voine sanoa juuri\ntavalliseksi keinottelijaksi, mutta ei hän semmoisesta kaukanakaan ole.\nJa nyt tiedän myös, mihin he tuon suuren huoneustonsa tarvitsevat.\nHeillä on joka torstai herrailtama, jolloin aina pelataan ja herra von\nO— pitää tavallisesti pankkia. Niinä torstai-iltoina, joina minä olin\nsiellä, oli koolla kolmisenkymmentä herraa, heillä oli pieni ruletti ja\njotkut pelasivat faaraota, jota oli sangen hauska katsella. Ruletissa\nminäkin kerran koetin onneani ja voitin kaksisataa markkaa, mikä minua\nsuuresti huvitti. Herrat ovat yksinomaan korkeimmista piireistä, paljon\nupseereja on mukana, ja jokaisella on erityinen tunnussanansa, jonka\nhän ilmaisee uudelle vieraalle, kun hän tuo sellaisen mukanaan, ja tämä\ntaas mainitsee sen huomiota herättämättä tervehtiessään isännälle, joka\nsiitä saa tietää, kuka uudesta tulokkaasta on mennyt takaukseen.\n\nHyvin huvittavaa on minulle ollut tehdä havaintoja pelaajista\nja nähdä, kuinka he peli-innon valtaamina unohtavat kaiken muun\nmaailman. Minun vetovoimallani on entinen vaikutuksensa siihen asti\nkun peli alkaa, mutta sitten eivät pelaajat enää näe mitään muuta\nkuin punaisia ja mustia pallojaan tai korttejaan; heidän kaikki\naistimensa näyttävät sulkeutuneen muulta maailmalta, yksi ainoa tunne,\nkullanhimo, on ottanut heidät kokonaan valtaansa. He ovat kuitenkin\nnähtävästi kaikki miehiä, joilla tuota haluttua tavaraa on yltäkyllin.\nMerkillistä! Minä en voi käsittää, mitä huvia ajatteleville ihmisille\nvoi olla tämmöisistä uhkapeleistä. Parempia sitten ovat semmoisetkin\nvanhanaikaiset korttipelit, joita lapsuudessani kotipuolessa näin.\nNiissä osanottajat todella pelaavat, mutta näissä pelkkä sattuma\nratkaisee kaikki.\n\nMuutamia viikkoja sitten tullessani Marian luo tapasin hänet\nmerkillisen kiihtyneessä tilassa. Hänen kasvonsa olivat täynnä punaisia\ntäpliä, ikäänkuin tulirokko olisi niissä käynyt, ja silmät näyttivät\nitkettyneiltä. Luulin hänen riidelleen miehensä kanssa, vaikka tämä\nonkin aina hyvin herttainen häntä kohtaan; arasti kysyttyäni syytä\nhänen itkuunsa sain tietää, että hänen ystävänsä neiti Wiegand,\npostikirjurin käly, hänet oli niin kovasti suututtanut.\n\n»Semmoinen häpeemätön letukka», hän sanoi, »minä teen hänen hyväkseen\nmitä voin, ja kiitoksen sijasta saan vaan haukkumisia palkakseni. Sen\nsiitä saa, kun tuommoisten kanssa seurustelee.»\n\n»Niinpä kyllä», sanoin minä, »olenkin jo monasti ihmetellyt, miten\nsinä voit kärsiä tuon tytön sopimatonta suunpitoa. Mitä nyt sitten on\ntapahtunut?»\n\n»Oh, ei siitä maksa vaivaa puhua, mutta se harmittaa kuitenkin»,\nsanoi Maria. »Me olemme lapsena käyneet yhdessä koulua, asuneet\nsamassa talossa ja leikkineet yhdessä, ja kun hän nyt tahtoo tuppautua\nluokseni, en osaa häntä ylpeästi poiskaan käskeä.»\n\n»Mikä hänen isänsä sitten oli?» tiedustelin.\n\n»Parturinapulainen. Ihan köyhää väkeä.»\n\n»Ahaa, he asuivat sitten kai teidän piharakennuksessanne?»\n\n»Tietysti», sanoi Maria ja meni samassa aivan tummanpunaiseksi, kun\nhuomasi puhuneensa liikoja.\n\nUnohdin pian kokonaan tuon pienen kohtauksen. Mutta kun eilen\nkävin eräässä kaupassa Leipzigerstrassella, kuulen yhtäkkiä yhden\nmyyjättäristä mainitsevan nimeäni, ja kun katsahdin sinne päin, tunnen\nMarian entisen koulutoverin, tuon nenäkkään ja suulaan neiti Wiegandin.\nHänkin oli aivan punainen ja sanoi:\n\n»No, armollinen rouva, »paroonitar» on kai haukkunut minut Teille\npataluhaksi, kun sai kerrankin kuulla suustani totuuden...»\n\nMinä en tietysti ymmärtänyt mitään, ja silloin alkoi tytön suuvärkki\nkäydä kuin paras kahvimylly ja tuossa tuokiossa olin kuullut\nMarian koko elämäkerran. Se oli aivan niinkuin olin ajatellutkin.\nHänen isänsä oli postiljooni ja perhe asui kolmannessa kerrassa\nsamaa piharakennusta, jossa neiti Wiegandin vanhempain asunto oli\npohjakerroksessa. Maria oli viidestä lapsesta nuorin ja kauneutensa\ntähden vanhempainsa silmäterä. Ripille päästyään tuli hän oppilaaksi\njohonkin vaatetavaraliikkeeseen ja kaksi vuotta myöhemmin hän karkasi\nliikkeen prokuristin kanssa Parisiin; vanhemmat kuolivat surusta\npian sen jälkeen. Tämä oli tietysti neiti Wiegandin omaa keksintöä,\nniinkuin muutenkin koko hänen kertomuksestaan syöksähti esiin sellainen\ntulva kateutta, ilkeyttä, vahingoniloa ja muuta halpamaisuutta, että\ntäytyi inhoten ihmetellä hänen sisunsa katkeruutta. Lopuksi sain vielä\nkuulla, ettei tuolla paroonilla ole omaa muuta kuin nimi, kaikki muu\non vaan huijausta, ja asuntonsa komeasta sisustuksesta he eivät voi\nsanoa omakseen yhtään pölyriepuakaan, kaikki on Markiewiczin, ja minä\nsaisin vielä nähdä, miten tuo koko komeus romahtaa läjään... Maria\noli asunut paroonin kanssa vuoden yhdessä, ennenkun olivat menneet\nnaimisiin j.n.e... kunnes vihdoin väsyin kuuntelemaan ja — turhaan\nyritettyäni saada suunvuoroa — käänsin hänelle yksinkertaisesti selkäni\nja läksin pois. Olin kuullut juuri sen, mitä itse olin jo aikoja\nsitten ajatellut, eikä se minua siis vähintäkään kummastuttanut; mutta\nminua suututti tuon tytön halpamainen ilkeys. Olen aivan varma siitä,\nettei hän olisi ollut hiuskarvaakaan parempi Mariaa, jos hänelle olisi\ntarjoutunut tilaisuus menetellä samalla tavalla.\n\nKun tämän jälkeen tapasin Marian ensi kerran ja hän taas alkoi\nlevittelemään itseään, otin häntä kädestä ja sanoin: »Maria, miksi\nme huolimme tämmöistä komediaa pitemmältä näytellä? Jos minun isäni,\noli apteekkari ja sinun postiljooni, ei kai se mitään erotusta meidän\nvälillemme tee. Mutta me olemme molemmat vaeltaneet elämän syvissä\nlaaksoissa, ja jos kaikesta liasta ja pölystä huolimatta, mikä meitä\nsiellä ympäröi, olemme säilyttäneet silmämme kirkkaina, voimme nyt\nnähdä ja ymmärtää paljon asioita, joista ei ole aavistustakaan niillä,\njotka ovat ikänsä istuneet omassa lämpöisessä, suojatussa sopukassaan.\nOn helppo sanoa: minä en lankee kiusaukseen, kun ei koskaan tule\ntietämään edes mitä kiusaus onkaan, kun perhe, koti, seurapiiri\nja järjestetyt olot ympäröivät ihmistä semmoisella suojamuurilla,\nettei lempokaan pääse sen yli viettelyksineen — mutta me, joilta\nnämä suojaavat muurit puuttuivat, kun kuolema tai nurjat olot olivat\nne maahan repineet, me jotka olemme joutuneet kaikkien myrskyjen\nviskeltäviksi, me tiedämme tarkkaan, että ainoastaan se, joka itse on\nsynnitön, saa heittää kivellä syntistä. Ja me olemme kaikki syntisiä —\n—»\n\nMaria itki ja sanoi hyvin arvanneensa, että tuo kavala käärme, Klara\nWiegand, hänet pettäisi, — tuo ruoja, joka itse — — No no, minä\nkeskeytin hänet ja sanoin että Klara Wiegandin kertomus ei häntä ollut\nsuinkaan alentanut minun silmissäni, päinvastoin, nythän tuntui siltä\nkuin olisimme tulleet likemmäksi toisiamme, kuin olisi seinä väliltämme\nhävinnyt. Ja näyttääkseni hyvää esimerkkiä, tein hänelle selkoa elämäni\npäätapauksista, ja silloin hänenkin jäykkyytensä suli ja hän sanoi\nitsekin jo kauan sitten halunneensa puhua suunsa puhtaaksi ja monasti\nolleensa aikeessakin sen tehdä. Sitä minä nyt en kuitenkaan aivan\npuustavin mukaan usko.\n\n\n\nToukok. 1899.\n\nEn ymmärrä, mikä minua oikeastaan vaivaa. Olen kuin sairas, mutta en\nkumminkaan ole sairas. Alituinen levottomuus mielessäni yhä kasvaa ja\npakottaa minua toimintaan.\n\nMinussa on vähän aikaa ollut kummallinen intohimo rahain tuhlaamiseen.\nSe pakottaa minut ostamaan kaikennäköisiä tavaroita, joita en tarvitse\nenkä osaa mihinkään käyttää, vaan lahjotan heti pois. Se on ikäänkuin\njokin tauti, enkä tiedä mikä tulee neuvoksi, jos tätä tällaista\npitemmältä jatkuu.\n\nTämmöinen en ole koskaan ennen ollut. Minulla on ollut perintönä äiti\nvainaaltani suuri varovaisuus raha-asioissa. Velkaa olen aina pelännyt.\nKauhulla muistelen vielä tuota aikaa, jolloin vuokrahommieni vuoksi\nolin joutunut niin suuriin velkoihin, etten luullut niitä voivani\nkoskaan maksaa. Ei pidä ostaa mitään, jota ei voi paikalla maksaa, se\non aina ollut periaatteeni.\n\nMutta nyt en osaa muuta tehdäkkään kuin ostaa ja aina vaan ostaa. Ja\nvaikka sata kertaa lupaisin itselleni: tänään en tuhlaa penniäkään\n— niin pian kun lähden kadulle kävelemään, vetää jokin salainen\nvoima minut heti puoteihin, ostan esineen toisensa jälkeen, ja kun\nolen ne saanut, en voi millään tavalla niitä käyttää. Keittäjäni ja\nsisäkköni ovat aivan ymmällään, kun eivät tiedä mihin panisivat kaikki\nne puserot ja alushameet, esiliinat ja hatut, joita heille alinomaa\nlahjottelen. Nyt olen yhtäkkiä mieltynyt erityisesti koristeihin,\npronssiesineihin ja silkkimattoihin, ostan niitä ja maksan niin kauan\nkun rahaa riittää, sitten käsken panna velaksi ja lähettää laskun\nkotiini. Niinpä kävikin, että tässä kuussa olivat rahani lopussa jo\nkahdeksantena päivänä. Laskut työnnän kaikki kirjotuspöytäni laatikkoon\nenkä uskalla niihin vilkaistakkaan. Joka päivä tulee sinne uusia,\nsillä en kertaakaan käy kaupungilla mitään ostamatta. Äskettäin ostin\njoukon kallisarvoisia posliiniteoksia, jotka maksoivat yhteensä\nyhdeksänsataa kahdeksankymmentä markkaa. Kun sain ne käsiini ja näin\nlaskun, valtasi minut kauhea pelko, että kreivi saisi ne nähdä ja\nvaatisi minut tilille, ja hädissäni löin koko komeuden pirstoiksi\nja pistin laskun laatikkooni. Samoin kävi vähän myöhemmin, kun olin\neräästä taidekaupasta ostanut verrattoman kaunisvärisen pienen\nsilkkimaton, hinta kahdeksansataa markkaa. Kun en tiennyt, minne sen\nolisin piilottanut, en osannut epätoivossani tehdä muuta kuin ruveta\nleikkelemään sitä palasiksi. Tässä työssä ollessani sattui Julius\ntulemaan sisään ja hän vallan kauhistui tuommoista vandalismia.\n\n»Jumalan tähden, Thymian, mitä sinä teet?» hän huudahti. Minä olin\naivan lamaantunut pelosta ja änkytin: »Tahdon sen hävittää. Jos kreivi\nsaa sen nähdä, niin hän toruu minua.» Hän näytti vakavalta, sanoi\nminun olevan liian hermostunut ja tarvitsevan mennä joksikin aikaa\nhermotautisten parantolaan. Mutta silloin minä hurjistuin ja huusin\netten ole hullu eikä minua tarvitse hullujenhuoneeseen viedä, itse hän\nsaa mennä sinne, joka semmoisia puhuu — mutta hän pysyi tyynenä ja käy\nluonani joka päivä niinkuin ennenkin. Kerran huomasin hänen supattavan\njotain kreivin kanssa, ja siitä suutuin niin mielettömästi, että olisin\ntahtonut lyödä heitä kumpaakin, menin toiseen huoneeseen ja lukitsin\nitseni sinne. Loppujen lopuksi on D. sittenkin minun uskollisin\nystäväni ja olen kutsunutkin häntä luokseni. Tahtoisin minä tietysti\nitsekin päästä ostohimostani, mutta hermosairaalaan en lähde, en minä\nhullu ole, tiedän tarkoin mitä -tahdon ja teen.\n\nTahtoisin auttaa kaikkia köyhiä ihmisiä, ravita kaikkia nälkäisiä,\nvaatettaa alastomia, ja tunnen itseni onnettomaksi, kun en siihen\nkykene. Usein itken sentähden tuntikausia. Kun näen kadulla köyhän\nlapsen, otan sen mukaani johonkin puotiin, ostan sille kenkiä, paitoja\nja muita vaatteita ja käsken lähettää laskun kotiini. Joka paikassa\non minulla luottoa, koska elän koroillani ja asun näin komeasti, ja\nsitä paitsi on minua nähty kaupoissa usein kreivin seurassa, joka on\nyleisesti miljonääriksi tunnettu. Välistä kun yöllä johtuu mieleeni,\nmiten monta sataa ihmistä on Berlinissä, joilla ei ole mihin päänsä\nkallistaa, ei edes kattoa sateen suojaksi, valtaa minut semmoinen\nlevottomuus, etten saa enää unta ja tahtoisin myydä kaikki mitä minulla\non ja antaa köyhille ja lähteä itse taas kadulle. —\n\nÄskettäin olin herrailtamassa O—n luona. Se oli viimeinen tänä\nvuonna; herra v. O— on taas Parisissa. Pelattiin faaraota ja minä\nistuin erään paksun italialaisen pankkiirin vieressä, joka ei osannut\nsanaakaan saksaa, mutta omalla kielellään lausui minulle lukemattomia\nkohteliaisuuksia. Hän voitti vahvasti, ja istuessani siinä hänen\nvieressään vedin syliini kaikki hänen voittamansa rahat ja setelit.\nPelin päätyttyä kysyin leikilläni, saanko minä myös prosenttia siitä,\nettä olin istumisellani tuottanut hänelle niin hyvän onnen, ja hän\nvastasi: »_Certamente, Signora, è tutto per Ella e sono veramente\nfelice di poter metterlo ai suoi piedi_.» [Tietysti, rouva, ne ovat\nkaikki Teidän, olen suuresti onnellinen voidessani tarjota ne Teille.]\n\nNo, minä en tiennyt, miksi olisin kursaillut ottaa vastaan mitä\ntarjottiin, sanoin vaan: »_Grazie, signore_!» [Kiitoksia, herra!] ja\nkorjasin saaliini talteen. Samassa katsahdin Mariaan, joka istui meitä\nvastapäätä, ja säikähdin, sillä semmoisena en ollut häntä milloinkaan\nnähnyt, hän oli aivan viheriänä kasvoiltaan ja silmissä hehkui pahaa\nennustava tuli. Nousin ylös ja menin ulos, hän tuli heti perässäni ja\nsanoi vapisten vihasta:\n\n»Minä jouduin aivan suunniltani sinun tähtesi, Thymian. Miten voi\nylhäinen rouva siihen määrin unohtaa oman arvonsa, että menee ottamaan\nvastaan niin paljon rahaa ventovieraalta mieheltä?»\n\n»Pikemmin paljon kuin vähän», minä sanoin, »muuten en minä ole vielä\nkoskaan ylhäisen rouvan nimeä tavotellut.»\n\n»Mutta pitäisi sinun kumminkin ajatella, mikä soveltuu meidän nimemme\narvolle», sanoi hän ja löi rintaansa. »Sinä et olekkaan nyt missä\ntahansa, sinä olet parooni ja paroonitar O—n vieraana.»\n\nOlin aikonut ottaa koko asian leikin kannalta, mutta hänen tyhmänylpeä\nkäytöksensä alkoi minua lopulta suututtaa.\n\n»Rouva Osdorfina voit sinä olla ja tehdä miten tahdot», jatkoi hän\nvielä, »mutta me tiedämme, mihin nimemme meitä velvottaa —»\n\n»Niinkö todella», minä vastasin, »jos niin tahtoisin ja semmoisiin\nkoruihin arvoa panisin, voisin antaa ihmisten haukkua itseäni\nkreivittäreksi, koska mieheni oli täysirotuinen kreivi. Mutta siitä\nkunniasta en välitä. Tosin kyllä, jos minulla olisi maatila, hevoset ja\nvaunut ja pääsisin hoviin — silloin se olisi toista, mutta nyt, näissä\noloissa, olisin mielestäni kunniaton keinottelija, jos tuota arvonimeä\nkäyttäisin. Ja muuten, jos sinun miehesi ottaa herroilta rahat pelissä\ntaikka minä annan heidän lahjottaa niitä itselleni, eiköhän se käy\nlopulta melkein yhteen? Molemmatkin me niitä voimme tarvita, teenpä\nsentähden sinulle ehdotuksen. Jakakaamme saalis! Kahtia, niinkuin\nrakkaat sisarukset ainakin. Hyväksytkö sen?»\n\n»Hyväksyn», vastasi hän lyhyesti, me jaoimme rahat ja saimme kumpikin\ntuhat kahdeksankymmentäkaksi markkaa.\n\nMinusta tuntuu siltä, kuin Maria olisi italialaisen vuoksi\nmustasukkainen minulle. Olkoon vaan minusta nähden, jos se häntä\nhuvittaa. En ole viime aikoina enää välittänyt mistään miehistä.\nTahtoisin vaan aina ostaa, aamusta iltaan ostaa ja lahjottaa pois ja\ntehdä koko ympäristöni iloiseksi. Ja yhä vaan ostaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEilen tuli tuo italialainen pankkimies hakemaan minut automobiilillaan\najelumatkalle Grünewaldiin. Maria oli myös mukana, ja luulen ettei\nhän oikein pitänyt minun läsnäolostani. Mutta en minä sille mitään\ntaida, että tuo herra minua mielistelee; onhan se luonnollistakin,\nettä hän viihtyy paraiten minun seurassani, jossa hän voi puhua omaa\näidinkieltään, sitä Maria ei osaa muuta kuin vähän solkata huonoa\nranskaa. Minä itse en hänestä vähintäkään välitä. Poikkesimme erääseen\nravintolaan, josta olimme edeltäpäin tilanneet itsellemme päivällisen.\nJuuri sisään astuessamme sanoi Maria minulle: »Sinä olet tänään kovin\nhuonon näköinen, Thymian, aivan kuin keuhkotautinen. Kerrassaan surkea.\nMiksi et käytä edes ihomaalia? Tekee oikein pahaa sinua katsella.\nIhan kuin olisit maannut kolme viikkoa maan alla.» En vastannut\nmitään, mutta tuo sana »keuhkotautinen» pisti kuin puukko sydämeeni,\nja syötäessä en saanut monta suupalaa alas. Koko ruumiini värisi kuin\nvilutaudissa.\n\nIllemmalla kerroin tästä Juliukselle, joka nykyisin tulee sangen usein\naivan odottamatta luokseni. Hän lohdutti minua ja kehotti luopumaan\ntuosta seurasta, koska ei siitä ajan pitkään kuitenkaan tulisi olemaan\nminulle mitään iloa. »Luonnostansa ei voi kukaan päästä», hän sanoi,\n»tuollaiset naiset maalaavat itseään sisältä ja ulkoa, mutta se ei voi\nestää heidän oikeaa karvaansa näkyviin tulemasta, luontainen raakuus\npuhkee aina lopulta esiin. Sinä et kuulu niiden joukkoon etkä voi olla\nyhtä mieltä niiden kanssa, sillä kaikesta ulkonaisesta yhtäläisyydestä\nhuolimatta sinä olet sisällisesti ylhäisempi, hienompi, siveämpi kuin\nne...»\n\nOikeassa hän lieneekin, mutta tahtoisi sitä mielellään, edes _yhden_\nihmisen kanssa pysyä ystävyydessä. Julius oli tuona iltana taas niin\nhyvä ja hellä, että rohkaisin mieleni ja uskoin hänelle kaikki huoleni.\nHän tahtoi nähdäkseen kaikki laskut, ja lopuksi minun täytyi myöntyä,\njoskin hyvin vastahakoisesti. Niitä oli yksi laatikko pakaten täynnä,\nhän alkoi laskea yhteen summia ja kasvonsa saivat yhä huolestuneemman\nja totisemman ilmeen.\n\n»Herra siunatkoon, Thymian, onko sinulla aavistustakaan, kuinka paljo\nnäistä tulee?»\n\n»Ei», sanoin hätäisesti.\n\n»Kolmetoista tuhatta markkaa! — — Ihmislapsi, mitä ihmeen kummaa sinä\nolet kaikella tällä rihkamalla tehnyt?»\n\nSitä en tiennyt itsekkään. Paljon olen lahjottanut pois, paljon\nhävittänyt, ja paljon on vielä koskematonna paketeissa ja laatikoissa\nylisillä.\n\n»Mutta _ne_ sinä ainakin voisit lähettää takaisin», sanoi Julius.\n\n»En tee sitä häpeää itselleni», vastasin, »tulkoon ennen mitä tahansa.»\n\n»Teillä on merkilliset käsitykset häpeästä ja kunniasta», huudahti\nhän. »Miten aiot sitten menetellä? Jotakin tässä täytyy tehdä, muuten\nsinulta viedään jonakin kauniina päivänä huonekalut asunnostasi...\nMiten sinä saatoitkin noin tehdä?»\n\n»Se on minussa niinkuin tauti.»\n\n»Tautipa kyllä. Sen olen sinusta jo kauan sitten nähnyt. Sinun hermosi\novat kokonaan pilalla. Mutta ole nyt aluksi aivan rauhassa. Koetan\ntuumia, mitä tässä olisi tehtävä. Parasta lienee heti ilmottaa kaikki\nkreiville.»\n\nSitä minä en kuitenkaan tahtonut, ja hänen täytyi luvata luopua siitä\ntuumasta.\n\nMinua pelottaa. Tunnen olevani sairas. Julius luuli ensin vian olevan\nmunuaisissa, mutta tutkimus ei tätä luuloa vahvistanut.\n\nMinun tekee niin pahaa...\n\n\n\nJoulukuu.\n\nNyt olisi paljon kerrottavaa.\n\nKesäkuukaudet olivat kauheat. Kreivi ei päässyt virkatehtäviltään pois\nBerlinistä enkä minäkään tahtonut matkustaa. Asuntoni on hauskan viileä\nja yleensä minulla ei ollut halua minnekkään lähteä, ja Juliuskin oli\nainoastaan pari viikkoa poissa kaupungista. Sitäpaitsi tunsin yhä\nolevani väsynyt ja kipeä...\n\nElokuun lopussa oli minulla kriitillinen päivä.\n\nOli satanut, ilma oli ihanan raitis ja viileä, minä menin viiden\nseuduissa kävelemään Eläintarhaan, jossa viivyin lähes kaksi\ntuntia iloissani siitä että tunsin itseni sinä päivänä tavallista\nterveemmäksi. Lapsia leikki joka puolella, vesipisarat kimaltelivat\nruohikossa ja aurinko paistoi niin herttaisesti, että taaskin tulin\najatelleeksi, miten ihana tämä maailma sittenkin on. Takaisin\ntullessani olin niin ajatuksiini vaipunut, etten nähnyt mitään\nympärilläni, ja astuessani juuri Siegesalleen poikki sattuu jalkani\nluiskahtamaan, samassa näen hurjaa vauhtia lähenevät vaunut, tunnen\nkauhean iskun kohtaavan ruumistani ja sen jälkeen en muista mitään.\nPyörtyneenä oli minut nostettu ylös ja viety tapaturma-asemalle, ja kun\nsiellä olivat löytäneet minua tarkastaessaan nimikortteja, joissa oli\nosotteeni, oli minut tuotu kotiini, yhä vielä tiedottomassa tilassa.\n\nSitten makasin kauan kauan kuumeessa enkä tiennyt yhtään mitä minulle\noli tapahtunut. Harvoina valoisina hetkinäni olin aina olevinani\nkotona ja luulin olleen unta kaikki, mitä vuosien kuluessa oli minulle\ntapahtunut. Huusin isää luokseni ja pidin hoitajaani sisar Annana, joka\noli tuonut äidin Davosista kotiin.\n\nVähitellen rupesin sitten paranemaan, palasin taas todellisuuteen ja\ntunsin Juliuksen, joka usein istui pitkät ajat vuoteeni vieressä.\n\n»Mitä minulle on tapahtunut?» kysyin vihdoin, sillä muistoni ei ollut\nvielä täydellisesti palannut.\n\n»Niin, mitä sinulle on tapahtunut, lapsi parka!» vastasi Julius, »sen\nsinä kai itse paraiten tiedät. Koetappas vaan muistella. Jospa olisimme\njotain voineet edes aavistaa! Miksi et ollut siitä sanaakaan maininnut?»\n\n»Ah, nyt muistan, minä jouduin vaunujen alle kadulla — —»\n\n»Niin, ja entäs se toinen — —! Nyt on jo kaikki ohi...\n\nMinä en ymmärtänyt, mitä Julius tuolla »toisella» tarkotti, ja\nsilloin hän kertoi minulla olleen perillisen toivoa, olin ollut jo\nehkä puolivälissä raskauden tilaa, mutta tuon saamani hirveän iskun\njohdosta olin synnyttänyt keskoset. Ja tästä kaikesta minä en ole\ntiennyt mitään, en kerrassa mitään. Sillä kaikki oli ollut kutakuinkin\nkunnossa. Eikä tuo tieto suuresti mieltäni liikuttanut; luulenkin\nolleen parasta, ette noin kävi, sillä mitäpä minusta olisi ollut tuon\nlapsen hoitajaksi. Mutta paljon olin saanut sen tähden kärsiä, vasta\nloppusyksystä pääsin jalkeille.\n\nKaikki ovat olleet hyviä minua kohtaan. Tuo raha-asiakin on nyt\ntoistaiseksi järjestetty. Julius ja minä olemme sopineet, että minä\nmyyn suurimman osan jalokivistäni ja niiden hinnalla suoritan osan\nvelastani. Huhtikuusta asti vuokraan pienemmän asunnon ja muutan liiat\nhuonekalut rahaksi. Mitäpä minä teen viidellä huoneella, kolmessa on\naivan tarpeeksi. Erityistä kyökkipalvelijaa en myöskään tarvitse. Mitä\ntällä tavalla saan säästymään kreivin antamista kuukausirahoista, sillä\nvähitellen maksan kaikki velkani.\n\nOstokiihkoni on epäilemättä ollut yhteydessä raskaudentilani kanssa,\nsillä nyt se on hävinnyt, olen taas niinkuin ennenkin.\n\nMariasta en ole kuullut enää mitään.\n\nKesäkuun puolivälissä oli hän matkustanut Ostendeen, heinäkuussa oli\nkoko talous täällä hajonnut ja Markiewicz hakenut pois huonekalunsa,\nenkä sen jälkeen ole mitään suoranaista elonmerkkiä hänestä saanut.\n\nMutta epäsuoralla tavalla hän on hyvinkin selvästi ilmottanut minulle\nolemassaolonsa. Marraskuussa, kun olin taas päässyt sängystä pystyyn,\ntuli kreivini kerran iltapäivällä luokseni ja antoi minulle erään\nhänelle osotetun kirjeen, joka oli lähetetty heinäkuun alussa Kölnistä\nja kuului seuraavalla tavalla:\n\n Kunnioitettava Herra Kreivi!\n\n Eräs henkilö, joka ei voi tyynenä katsella, miten se nainen, joka saa\n kiittää Teitä kaikesta, pettää Teitä, tahtoo kehottaa Teitä olemaan\n varuillanne. Thymian on läpeensä huono ja turmeltunut olento. Hän\n keimailee muiden miesten kanssa, on suhteissa erääseen lääkäriin ja\n samoin erääseen kauppiaaseen, joiden kanssa hän seurustelee Teidän\n selkänne takana ja pettää Teitä. Siinä on tuon naisen kiitos Teidän\n suuresta hyvyydestänne. Hän liehakoi jok'ainoaa miestä, joka vaan hänen\n tiellensä sattuu. Hän ei voi muuten tehdäkkään, turmelus on hänellä\n mennyt veriin. Antakaapa salapoliisin pitää häntä silmällä, sillä\n tulee kyllä olemaan yhtä ja toista kerrottavaa Teille.\n\n\nEn uskonut silmiäni, vaan luin kirjeen uudestaan. Ensimäinen vaikutus\nmieleeni siitä oli suuri hämmästys, joka tuntui melkein tuskalliselta\nja kasvoi vähitellen suuttumukseksi. Sen ohella oli minussa semmoinen\ntunne, että tämä kaikki oli mahdotonta, sillä oli vaikea uskoa todeksi\nsitä ääretöntä halpamaisuutta, mikä tuosta kirjeestä ilmeni. Minä en\nole tuota naista milloinkaan sanallakaan loukannut, me olimme ystävinä\ntoisistamme eronneet ja minä olin häneen niin kiintynyt, että olisin\ntehnyt hänen edestänsä mitä hyvänsä, viimeisen leipäpalani olisin hänen\nkanssaan jakanut. Olin uskonut hänelle kaikki salaisuuteni, sillä en\nunissanikaan olisi tullut ajatelleeksi kenestäkään niin pahaa, että\nhän menisi halpamaisesti väärinkäyttämään tuollaista luottamusta.\nMutta kun olin päässyt tointumaan ensimäisestä hämmästyksestäni,\nnäytti asia minusta melkein naurettavalta; varsinkin teki minuun\nhumoristisen vaikutuksen allekirjotus: Vilpitön ystävätär. Kaikkea\ntätä ajatellessani ei johtunut ensinkään mieleeni, että tämä nimetön\nparjauskirje voisi panna koko minun toimeentuloni vaaranalaiseksi.\nSitä muistin ajatella vasta sitten, kun huomasin kreivin vakavin,\nläpitunkevin katsein minua tarkastavan.\n\n»Nimettömät kirjeet on minulla muuten tapa heittää suorinta tietä\npaperikoriin», hän lausui, »ja sinne tämäkin saa vaeltaa. Mutta —\nkysyä tahtoisin sinulta kuitenkin — käsi sydämelle Thymian — totuuden\ntahtoisin tietää. Onko tämä vain parjausta vai — onko siinä ehkä hiukan\ntottakin pohjalla?»\n\nNyt vasta älysin, mitä kaikkea tämä asia minulle oikeastaan merkitsi.\nMutta tuli mitä tuli, ajattelin, valehdella en voinut sillä hetkellä.\n\n»On tottakin», sanoin hiljaa.\n\nHän ei vastannut ensin mitään, vaan käänsi minulle selkänsä, astui\nikkunan eteen ja seisoi siinä ääneti ainakin kymmenen minuuttia\nkatsellen kadulle. Sitten hän kääntyi hitaasti minuun päin, ja näin\nettä asia oli koskenut häneen kovasti.\n\n»Minä en olisi sitä odottanut sinulta, Thymian», puhui hän hiljaisella\näänellä. »En, minä olen sinuun luottanut... Mutta tyhmäähän se\nolikin... olisihan minun pitänyt ymmärtää —» Viimeisiä sanoja en enää\nkuullut. Nojasin pääni vasenta kättäni vasten ja peitin oikealla\nsilmäni, enkä milloinkaan koko elämäni aikana ole ollut mielestäni\nniin vähäpätöinen, huono ja halveksittava kuin sillä hetkellä, enkä\nkoskaan ole niin hävennyt kuin silloin. Olin maan tasalle masennettu\nja helpotukselta olisi tuntunut, jos hän olisi lyönyt minua, ajanut\nminut ulos ja luvannut jättää oman onneni nojaan. Mutta ei mitään tästä\ntapahtunut.\n\n»Sinuun ei voi edes suuttua niinkuin pitäisi, Thymian», sanoi hän»\nvähän ajan päästä. »Minä en tahdo sinua toruakkaan. Miten voipikaan\nminun ikäiseni mies vaatia uskollisuutta noin nuorelta ja kauniilta\nnaiselta —»\n\n»_Katunaiselta_, tarkotit sanoa», huusin minä, enkä voinut kauempaa\nhillitä itseäni, vaan puhkesin rajuun itkuun. Ja ensi kerran elämässäni\nitkin itseni tähden — — sentähden että minä todellisuudessa en ole\nparempi enkä jalompi kuin kurjimmista kurjin katunainen, joka myö\nruumiinsa muutamasta lantista. Sillä jos minä en olisi semmoinen,\nolisin tällä hetkellä luvannut luopua kaikista muista ja kuulua\nainoastaan hänelle, kiitokseksi kaikesta siitä, mitä hän tekee minun\nhyväkseni ja on jo tehnyt. Mutta sitä en voinut luvata, en voinut,\nsillä tiesin etten lupaustani kumminkaan pitäisi, ja se olisi huonoakin\nhuonompaa, se olisi halpamaista.\n\nNiin, kun ei minussa olisi tuota onnetonta rakkautta Juliukseen. Taikka\njos olisin kyllin vahva voittamaan sen. Mutta sitä voimaa minulla ei\nole. Minä olen katukaisa.\n\n»Tämä jääköön tähän, Thymian, ei puhuta siitä enää», sanoi kreivi,\n»kaikki jää entiselleen...»\n\nJa kaikki on entisellään. Mutta se se juuri kiusaa minua äärettömästi.\nOlen itse mielestäni liian kurja. En uskalla enää katsoa silmiin vanhaa\nystävääni, niin minua hävettää. Hänen hyvyytensä painaa minut maahan.\n\nKun sain ensi kertaa istua vuoteessani ja hoitajasisar oli avannut\ntukkani, otin muutaman suortuvan sormieni väliin ja silloin keksin\nmustain hiusten joukosta yhden valkoisen. Ensin pelästyin, sitten se\nteki minut surumieliseksi. Olen vasta seitsemänkolmatta vuotias ja nyt\njo valkea hius... Viidenneljättä vanhana olen luultavasti kuihtunut\nmummo. Jospa saisin kuolla sitä ennen. Tunnen usein mielessäni kiihkeää\nkuoleman kaipuuta.\n\n\n\n1 tammik. 1900.\n\nOlin varmasti aikonut kirjottaa taas jotain uudenvuoden aattona, mutta\nD. tuli luokseni ja söi illallista minun kanssani. Hänen tulonsa\nilahdutti minua, etten tarvinnut jäädä yksin ajatuksineni, sillä\nkreivi oli taaskin tuttavain luo kutsuttu ja Julius ei tule yleensä\nmilloinkaan tällaisina päivinä. Hän kuuluu silloin vaan perheelleen,\nsanoo hän. Mutta D. on yhtä yksinäinen kuin minäkin. Kerroimme\ntoisillemme kaikenlaista ja vaihdoimme mielipiteitä minkä mistäkin\nasioista. Hänen käytöksessään on jotain reipasta, virkistävää, joka\nminua paljon miellyttää. Kun keskiyön aikaan puhelumme hetkeksi\ntaukosi, katsoi hän minuun kauan aikaa ja sanoi sitten yhtäkkiä:\n\n»Mikä komea rouva sinusta olisi tullut, Thymian! Jos minä saisin\nkynsiini sen roiston, joka on sinut pilannut — — niskat nurin\nvääntäisin konnalta.»\n\n»Minulla on tämä kai ollut verissä», sanoin surumielisesti.\n\n»Oi, älä puhukkaan sellaista», sanoi hän melkein vihaisesti,\n»tuommoinen nainen kuin sinä olet, voi ainoastaan onnettomuuden kautta\njoutua turmiolle.»\n\nKreivi saisi kyllä tietää minun suhteestani D:hen. Me olemme, uudestaan\ntavattuamme toisemme, vain kaksi hyvää ystävää eli toveria.\n\nKuulimme kellonlyönnin ilmottavan uuden vuosisadan alkamista.\n\n»Onnellista uuttavuotta!» sanoi D., kun kilistimme.\n\n»Ja täyttyköön minun toivoni!» minä sanoin.\n\n»Ja se olisi?»\n\n»Päästä lepoon, kuolla.»\n\n»Lapsi, lapsi! Elämä on lyhyt, kyllä maan alla aina maata saa. Sinulta\npuuttuu elämän suola, Thymian... Sinun pitäisi tehdä työtä — hengen ja\nruumiin voimia kysyvää työtä.»\n\nMinä en vastannut mitään. Mitäpä siihen olisin sanonut? Sitä samaa ne\nminulle kaikki saarnaavat, jotka minun parastani tarkottavat. Hankkikaa\nminulle työtä, hengen ja ruumiin voimia rasittavaa työtä, minä olen\nvalmis — —\n\nMutta ne ovat vaan puhetapoja. Auttaa ei minua voi kukaan. Elämäni on\nauttamattomasti hukkaan mennyt. Minulla ei ole enää muuta toivoa kuin\npäästä täältä pois — omalle maatilalleni Schönebergiin.\n\n\n\nToukokuu 1900.\n\nViime kuussa sain eräänä aamuna kirjeen G—stä oikeusneuvos Ellbaumilta.\n\nAavistin heti saavani jonkun tärkeän ilmotuksen ja avasin sen sykkivin\nsydämin, enkä siinä erehtynytkään.\n\nOikeusneuvos kirjotti minulle, että isäni oli kuollut 11 p:nä\nmaaliskuuta. Hän oli jo kauan aikaa sairastanut. Meinert ottaa\nhaltuunsa apteekin ja menee senjälkeen heti naimisiin. Vaimonsa\nkautta hän saa rahoja ja maksaa niillä osan apteekkiin kiinnitetyistä\nveloista. Kaikkein ensiksi on hänen suoritettava minulle äidin perintöä\nneljäkymmentä tuhatta markkaa, jonka maksaminen voi tapahtua lokakuun\n1 p:nä taikka jo ennenkin, jos minä niin haluan. Näiden virallisten\ntiedonantojen jälkeen lisäsi oikeusneuvos vielä, että leski, rouva\nHelene Gotteball, joutuu kahden varattoman lapsensa kanssa aivan puille\npaljaille ja saa ruveta omien kättensä työllä itseään ja lapsiaan\nelättämään. Apteekin myömähinta on vain muutamaa tuhatta markkaa\nsuurempi kuin siihen kiinnitetty velka.\n\nSanoma isän kuolemasta koski minuun kovasti. Ja että minun piti saada\nsiitä tieto tällä tavalla, ettei Lene ollut voinut siitä suoraan\nminulle ilmottaa, se täytti mieleni vihalla ja katkeruudella tuota\nnaista kohtaan, jota minun kumminkin on yksin kiittäminen siitä,\nettä isä minusta kokonaan vieraantui ja minä itse aivan kodittomaksi\njouduin. Että hän ei tiennyt osotettani, ei ole mikään puolustus.\nTulihan oikeusneuvoksenkin kirje minun käsiini, vaikka oli osotettu\n»Rouva kreivitär Thymian Osdorffille».\n\nEnsimäisen päivän vietin syvässä surussa, ja mieleni oli niin täynnä\nvanhoja muistoja ja surullisia ajatuksia, että vasta seuraavana päivänä\ntulin huomanneeksi, minkä tähden oikeusneuvos minulle kirjotti ja että\nminun oli hänelle myöskin vastattava.\n\nJa silloin ajattelin sillä tavalla, että viattomiahan nuo pikku\nraukat ovat ja ne ovat kuitenkin minun isäni lapsia. Mikäli minä\nsukulaisiamme tunnen — varakkaina voivat ainoastaan äidinpuoliset tässä\ntulla kysymykseen — ei yksikään heistä liikauta sormeaankaan leskeä\nauttaakseen, eikä kukaan välitä vähintäkään noista lapsiraukoista,\nvaikka tietäisivät niiden nälkään kuolevan. Minä olen tosin kelvoton,\neikä minua enää missään tarvitse lukuun ottaa, mutta sitä ajatusta\nen sentään voisi kestää, että minä elän täällä ylellisyydessä ja\nloistossa ja samaan aikaan nuo pienet ihmisenalut kituvat puutteessa ja\nkurjuudessa. Ovathan ne minun sisaruksiani, joskin vaan puoleksi, ja\nkukapa tietää, vaikka tuossakin tyttösessä olisi pisara sitä pelättävää\nverta, jota Gotteballin suvun kantaäiti, tuo ranskalainen ilotyttö, on\njälkeläisilleen perinnöksi jättänyt. Sillä mikä on se vaarallinen kari,\njohon useimpain niinkutsuttu »kunnia» ja viattomuus särkyvät? Onhan se\nköyhyys, joka estää tarpeiden ja halujen tyydyttämisen tavallista tietä\nja pakottaa turvautumaan sopimattomiin keinoihin. Enhän tosin minäkään\nvoi tuota tyttöä suojella; mikä kerran on tapahtuva, se tapahtuu.\nMutta joka tapauksessa on perintö hänelle tarpeellisempi kuin minulle,\nja sentähden olen nyt ajatellut niin, että otan itselleni siitä\nkaksikymmentä tuhatta, maksan sillä velkani ja pidän loput hätävarana\nitselläni ja myöskin voidakseni joskus auttaa toisia. Esimerkiksi\nEmmyä ja hänen sulhastaan, jotka mielellään vuokraisivat ravintolan\nja tarvitsisivat sitä varten tuhat taaleria. Emmy lähetti minulle\ntoissa jouluna nojatuolin tyynyn ja osotti sillä, että häneltäkin voi\nliietä jotakin minulle. Toiset kaksikymmentä tuhatta markkaa talletan\nG——n säästöpankkiin, ja korot niistä maksetaan Lenelle hänen lastensa\nkasvatusavuksi, kunnes nämä ovat tulleet täysi-ikäisiksi. Ja etten enää\nkatuisi tätä päätöstäni, kirjotin siitä heti oikeusneuvokselle. Paria\npäivää myöhemmin kirjotti Lene minulle pitkän kiitoskirjeen, jossa hän\nkertoi isällä olleen vatsavian, joka oli vaivannut häntä jo toista\nvuotta ja oli tuottanut hänelle sanomattomia kärsimyksiä. Hän tietysti\nmyöskin hienotunteisesti huomautti, että suru minun tähteni oli\nsekin osaltaan vaikuttanut isän terveyden huonontumiseen, ja lopetti\nkirjeensä sillä yhtä hyvin valitulla vakuutuksella, että hän tulisi\nkäyttämään nuo rahat hyvin ja kasvattaisi lapsensa kunnon ihmisiksi. No\nniin, mitäpä tuommoiselta voi muuta vaatiakkaan...\n\nSitä haluaisin vaan tietää, eikö isä ole yhtään minua ikävöinyt. Hän\non kumminkin rakastanut minua, eikä hän ole varmaankaan ollut minulle\nvihainen siveellisen alennustilani tähden. Minä en saa sitä päästäni,\nettä häntä on estetty minulle kirjottamasta ja minua kotiin kutsumasta.\n\nMinä asun nyt Bülowstrassen varrella. Neljä huonetta. Hauska,\nmiellyttävä asunto.\n\nKreivi ei käy luonani enää läheskään niin usein kuin ennen. En usko\nhänen minuun kyllästyneen, mutta hän ei näy kuitenkaan voivan kokonaan\nsulattaa sitä, että en ole ollut hänelle aivan uskollinen. Mutta se on\noikeastaan typerää. Uskollisuutta voi olla ainoastaan siellä, missä on\nrakkautta. Ja että minä häntä rakastaisin, sitä hän ei nyt toki voine\nluulla.\n\n\n\n14 elok.\n\nPihkantuoksua ja metsäpurojen lorinaa. Mieleni teki taas kerran\npäästä näkemään Harzia. Kesäkuussa olin ensin kreivin kanssa hänen\nmaatilallaan. Ihmettelin että hän otti minut sinne mukaansa. Minulla\noli käsky kutsuttaa itseäni rouva von Osdorffiksi. Oleskelu siellä meni\nhyvin mukiin muuten, kiusallista oli vaan se huolellisuus, millä kreivi\nkoetti estää naapureita saamasta pienintäkään vihiä meistä. Hän sanoi\nminun tarvitsevan päästä nauttimaan maa-ilmaa (todellista), koska en\nollut muka vieläkään täysin toipunut tautini seurauksista. Itse olisin\nmieluummin lähettänyt tänne sijastani erään köyhän sairaan naisen,\nvanhan tuttavani entisiltä ajoilta, jonka tapasin kerran kevätpuoleen\nkadulla. Hän oli niin kurjan ja ryysyisen näköinen ja kulki niin arasti\npitkin seinävieriä, että pysähdyin häntä puhuttelemaan. Hirveää, miten\nsukkelaan ihminen voi joutua noin perinpohjin rappiolle! Pari vuotta\nsitten oli hän Berlinin huomatuimpia tyttöjä. Hän on sairas. En ole\nsaanut selville, mikä häntä oikein vaivaa, mutta näyttää siltä kuin ei\nhänessä olisi enää tervettä kohtaa. Ja lisäksi köyhä, tietysti, sillä\nkenenpä haluja tuommoinen enää herättäisi. Kertoipa hän saaneensa olla\npitkiä aikoja kokonaan syömättä ja viimeiset kahdeksan päivää sanoi\neläneensä suorastaan koiranruuasta. Olen antanut hänen senjälkeen käydä\nsyömässä päivällisen kyökissäni.\n\nKreivin linna on komea rakennus romanilaista tyyliä. Minä viihdyin\nsiinä sangen hyvin. Vanha ystäväni ja minä tulemme hyvin toimeen\ntoistemme kanssa; näinä viikkoina onkin välimme tullut entistä\nparemmaksi.\n\nErityisesti minua miellytti linnassa kirjasto. Sadeilmalla aina\nviihdyin siellä niin hyvin, että olisin voinut aamusta iltaan istua\nja lukea sen mukavissa sahvianilla päällystetyissä nojatuoleissa.\nEräänä iltapäivänä kävi ukkonen ja ilma tuntui hyvin raskaalta, jonka\ntähden nukahdin hetkiseksi kirjani ääreen. Ukkosen jyrähdys sai minut\ntaas hereille, avasin silmäni ja kun näin salamain leimahtelevan ja\nvettä tulevan kuin saavista kaataen, nousin ylös ja menin yhteen\nikkunakomeroon paremmin nähdäkseni tuota luonnonvoimien riehuntaa.\nMinulla oli päälläni pitkälaahuksinen valkea leninki, kreivi kun\nmieluimmin näkee minut valkopukuisena, ja seisoessani siinä ojentausin\nvähän ylöspäin ylettyäkseni katsomaan lasimaalauksen yli; salamain\nkellertävä valo täytti ikkunakomeron rikinkarvaisella hohteella.\n\n»Jos sinut näkisi joku maalari tuossa asennossa ja valaistuksessa»,\nsanoi kreivi, »niin hän paikalla piirtäisi sinusta luonnoksen kuvaa\nvarten. Ikkunan korkea, suippokaarinen kehys, monivärinen lasimaalaus,\nsalamain valaiseman taivaan kalpea heijastus ja sinä sen keskellä, niin\nkorkeana, solakkana, valkeana, kuninkaallisena — totisesti, siinä on\ntunnelmaa — —»\n\n»Niin, tietysti. Tämmöinen vanha aatelislinna onkin erinomaisen sopiva\nkehys minulle», vastasin kuivasti.\n\n»Tiedätkö, että puolitoista vuotta sitten yhteen aikaan todellakin\najattelin ottaa sinut vaimokseni», sanoi hän totisena.\n\n»Sitä tuskin voisin todeksi uskoa», minä sanoin.\n\n»Näin onkin parempi — — meille kummallekin», sanoi kreivi.\n\nEn vastannut enää mitään, mutta itsekseni ajattelin, millaista\nolisi ollut päästä tuon linnan emännäksi. Aatelista ja kaikista sen\nhullutuksista minä viisi välitän, mutta sen voin hyvin ymmärtää, että\ntuommoinen komea asunto, joka on kulkenut perintönä polvesta polveen,\nantaa omistajilleen jonkinlaista ylemmyyden ja riippumattomuuden\ntunnetta ja erottaa heidät jyrkästi rahvaasta, joka saa hiessä päin\nraataa jokapäiväistä leipäänsä ansaitakseen. Minä kunnioitan enemmän\nnoita vanhoja, ylpeitä rakennuksia, joiden lujat muurit pysyvät\npystyssä satoja vuosia, kuin niiden omistajia.\n\nMyöhemmin emme ole puhuneet enää tästä asiasta.\n\nKreivi ei tunnu enää olevan mustasukkainen eikä epäluuloinen. Eikä\nhänellä olisi siihen syytäkään. Juliusta tapaan harvoin ja D:n kanssa\nseurustelen todellakin vain platonisesti. Heinäkuun lopussa matkusti\nkreivini Holsteiniin, erään veljensä luo, jonka poika viettää häitään,\nja sieltä hänen oli määrä mennä Böömiin. — Pyynnöstäni toi hän minut\nIlsenburgiin. Aina siitä asti, kun vuosia takaperin olin Harzissa, olen\ntänne ikävöinyt. Aina kesäkuukausina ollessani Berlinissä — varsinkin\nnoina huonoina aikoina — väikkyi mielessäni paratiisillisen ihanana\nmuisto Harzin pihkantuoksuisten kuusimetsäin viileydestä ja rauhasta\nja kirkkaiden vuoripurojen miellyttävästä lorinasta. Salainen toivoni\noli myöskin, että kohtaisin täällä tuttuja Hamburgista. Mielelläni\nhaluaisin joitakuita niistä kerran nähdä. Harzhan on aina täynnä\nhamburgilaisia. Mutta tähän saakka en ole nähnyt yhtään tuttua, pelkkiä\nvieraita kasvoja vaan.\n\nD:lle lähetin kerran kuvakortin ja neljä päivää senjälkeen seisoo hän\nilmi elävänä edessäni. Hän oli oikeastaan aikonut Itämeren rannalle,\nmutta saatuaan minun korttini olikin päättänyt tulla Harziin ja on\nnyt asettunut Ilsenburgiin. Me kävelemme joka päivä metsissä ja\nkiipeilemme kallioilla yhdessä, niinkuin hyvät toverukset ainakin.\nD. saa usein elegisyyden puuskia. Eilen satuimme löytämään metsässä\nviehättävän paikan. Minä istuin sammalpeitteiselle kivelle ja hän\nheittäytyi pitkälleen nurmikolle, ja sillä tavalla vietimme siinä kaksi\nkokonaista tuntia sanaakaan lausumatta. Tuntui kuin olisimme olleet\nkirkossa. Puro lorisi lähellä, joku lintu viserteli ylhäällä päidemme\npäällä ja auringon kirkas valo tunkeutui tuohon metsän ympäröimään\npaikkaan miedontuneena, ikäänkuin viheriälasisten katedraalinikkunain\nläpi, yltympäri vallitsi sellainen rauha, että olisi tahtonut avata\nrintansa, ottaakseen tuon ihanan rauhantunnelman itseensä ja viedäkseen\nsen mukanaan maailman levottomaan elämään; jospa voisikin tuommoisten\nmetsähetkien rauhan irrottaa ympäristöstään ja viedä kotiinsa! Kaikki\non silloin niin harrasta, ihanaa ja rauhallista... Oma sydän vaan\nrinnassa takoo kuin kuolemaan tuomitun sielukellot ja muistuttaa siitä,\nettä oikea rauha ei tule koskaan ulkoapäin sisään, vaan sen alkuperän\ntäytyy olla ihmisen omassa sielussa.\n\n»Niin, niin, Thymian, olisinpa tuntenut sinut kymmenen vuotta sitten»,\nsanoi D. yhtäkkiä poismennessämme.\n\n»Silloinkin se olisi ollut liian myöhäistä», sanoin minä, »sillä minä\nolin juuri täyttänyt kuudennentoista ikävuoteni, kun sain lapsen.»\n\nHän pyysi minua kertomaan enemmän. Sillä kertaa en ollut halukas, mutta\nkun myöhemmin taas kävelimme metsässä, sanoin hänelle miten kaikki\noli tapahtunut. Ja hän sanoi pysyvänsä aina naimatonna, koska hän\nverratessaan minuun niitä naisia, joiden kanssa voisi tulla avioliitto\nkysymykseen, huomaa heidät kaikki kovin köykäisiksi. Minä en ole\ntavallisessa merkityksessä turhamielinen, mutta tuo lausunto tuotti\nminulle iloa. En minäkään tahtoisi menettää hänen ystävyyttään, ja se\nvarmaankin tapahtuisi, jos hän menisi naimisiin.\n\nEmmy ja hänen kultasensa ovat äärettömän onnellisia, kun olen luvannut\nlainata heille nuo rahat. Olen päättänyt matkustaa itse G—hen lokakuun\n1 päiväksi nostamaan rahat. Ikävöin hautoja siellä. Muuta kuin hautoja\nei minulla maailmassa olekkaan, mitä voisin sanoa kokonaan omakseni.\n\n\n\nMarraskuu.\n\nMe vanhenemme molemmat, kirjaseni, sinä ja minä. Sinun lehtesi kuluvat\nloppuun ja minun elonpäiväni saisivat myös päättyä, mutta koska niitä\nnäyttää riittävän pitemmältä kuin sinulla lehtiä, täytyy minun lisätä\nsinuun uutta paperia. Niin, niin, paljon hyvää et ole saanut minusta\nkuulla. Tänään olen lukenut läpi kaikki muistiinpanoni alusta asti,\nja sitä tehdessäni tuntui minusta siltä, kuin olisin vielä kerran\nsaanut elää nuo eri kohtaukset. Paljon enemmän olisin voinut kirjottaa,\nmutta ei ole aina ollut aikaa eikä halua. Surumielinen tunnelma hiipi\nsieluuni, kun luin nuoruuteni ajan ensimäisiä lapsellisia kyhäyksiä — —\n\n    O Jesu, rakas Herrani,\n    Sun suojaas jätän itseni\n    Ja rakkaan lapsen' tässä.\n    Sun enkelisi vartiat\n    Ain' olkoot hälle valppahat,\n    Ettei hän hukkaan joudu...\n\nHyvä Frieda täti! Sinä aavistit jo silloin jotakin. Ei ollut mitään\nonnentähteä silloin sinun pääsi päällä eikä mikään ystävällinen\npyhimys kantanut hurskasta rukoustasi sinun Jeesuksesi eteen. Lapsi,\njonka puolesta silloin rukoilit, _on_ joutunut hukkaan, maailma on\nsen niellyt, tuo monipäinen hirviö, jonka loppumaton nälkä vaatii yhä\nuutta, nuorta, maukasta ihmislihaa.\n\nVoi, miten tuo käynti vanhassa kodissani on myllertänyt koko olentoni.\nParempi olisi ollut pysyä sieltä poissa.\n\nHeti kun olin Hamburgin ohi päässyt ja kotoinen murre alkoi kaikua\nkorvissani, tuli mieleni raskaaksi ja surulliseksi. Niin vieras ja outo\noli tuo kaiku, kuin olisin ollut kokonaisen ihmisiän poissa niiltä\nseuduilta, enkä vasta yksitoista vuotta. Ihmiset siellä ovat aivan eri\nlajia, niin karkeatekoisia, suoria, yksinkertaisia ja jokapäiväisiä,\nettä ylipääsemätön kuilu erottaa minut kotiseudustani ja sen asukkaista.\n\nOli jo myöhäinen, pimeä ja kylmä syysilta, kun pääsin perille.\nKaupungin ympärillä leviävän lakean maan yllä kulkivat synkät pilvet\nkuin suuret mustat yölinnut. Lähetin kapineeni ravintolaan »Deutscher\nHof» ja tilasin sieltä huoneen. Illallisen söin huoneessani ja sen\nperästä kävelin vielä vähän aikaa pimeillä kaduilla. Kun olin kulkenut\ntorin yli ja tullut apteekin eteen, rupesivat polveni vapisemaan ja\nsydämeni melkein pysähtyi mielenliikutuksesta. Kiihkeä halu astua\nsisään valtasi minut samassa, ja ennenkun ehdin mitään enempää\najatella, olin noussut jo portaita ylös ja seisoin eteisessä. Avasin\noven, astuin sisään apteekkiin ja pyysin piparminttupastilleja. Minulla\noli tiheä huntu kasvojen edessä, mutta nuori mies, joka oli myömässä,\nei olisi minua muutenkaan tuntenut. Konttorin ovi oli raollaan ja\nsiellä istui pulpetin ääressä Meinert. Näin hänet selvästi. Hänen\ntukkansa on harventunut ja kasvonpiirteet käyneet terävämmiksi. Muuten\nhän on sama kuin ennenkin.\n\nEteisessä vallitsi suuri epäjärjestys. Lenen tavaroita oltiin juuri\nmuuttamassa pois. Vaatekaappi isän makuuhuoneesta ja vierashuoneen\npiironki seisoivat lattialla, kirstuja ja laatikoita oli heitetty hujan\nhajan sinne tänne. Seisoin siinä hetkisen aikaa paikallani ja menneiden\naikojen muistot välähtelivät sieluni silmien ohitse. Näin itseni\nlapsena juoksevan eteisen lattian yli, muistin sen illan, jona Meinert\nkantoi minut selässään yläkertaan, näin äitiä vietävän kirstussaan ulos\novesta ja elin vielä kerran sen kauhean iltahetken, jolloin Elisabethin\nitsemurhan jälkeen hiivin ylös pimeitä portaita — — sinä iltana, josta\nminun onnettomuuteni ovat alkaneet. Ja kun tulin ulos kadulle, tiesin\nviimeisen kerran elämässäni astuneeni synnyinkotini kynnyksen yli...\n\nSenjälkeen kävelin vieläkin jonkun aikaa pitkin katuja. Frieda\ntädin ikkunoissa olivat viheriät käärekaihtimet alaslaskettuina ja\nniiden takana paloi lamppu... tuo entinen kiiltäväksi hangattuine\nmessinkijalkoineen — minä tunnen sen niin hyvin — ja ikkunalaudalla\noli kukkaruukkuja... aivan niinkuin ennen. Ja minä tiesin, että hän\nitse istuu sohvassa virkaten ja samalla lukien sanomalehteä tai\njotain jumalista kirjaa, ehkäpä juuri sillä hetkellä vilahtaa hänen\nhyvässä, pienessä vanhanpiiansielussaan esiin muisto tuosta kadonneesta\nolennosta, joka iltapimeässä seisoo ulkona kadulla.\n\nEn nukkunut paljon sinä yönä. Aamulla söin tarjoiluhuoneessa, jossa\nemäntä, nuorenpuoleinen, minulle outo nainen, tervehti minua. Hänen\nkanssaan alotin keskustelun ja kyselin yhtä ja toista Gotteballin\nperheestä — sanoin ennen lapsena joskus käyneeni heidän talossaan.\n\n»Niin, rouva Gotteball raukka jäi miehensä kuoltua kovin ahtaisiin\noloihin», sanoi emäntä, »ja lapsetkin ovat niin nuoria, ja vasta siinä\niässä, jolloin ne rahaa maksavat. Miehellä oli hirveät tuskat ennen\nkuolemaansa, niin se käy, kun sillä tavalla elää...»\n\n»Millä tavalla sitten?» minä kysyin.\n\n»Herra jumala, hän oli vallan kuin noiduttu naisväkeen, kutsuivat häntä\ntäällä yleisesti — en minä ilkee sanoa miksi. Ennen naimisiin menoaan\noli hän elänyt kaikkien emännöltsijäinsä kanssa. Yksi niistä oli\nhukuttanut itsensä. Semmoiset teot tulevat kostetuiksi, ja hänkin sai\nsen kyllä kokea omassa tyttäressään — se oli ensimäisen vaimon lapsi,\ntiedättehän —?»\n\n»Muistan, muistan, Thymian. Kävin vähän aikaa samaa koulua kuin hänkin.\nMitä hänestä on tullut? Onko hän naimisissa?»\n\n»Hänkö? Kaukana siitä! Minä en ole häntä tuntenut, olen ollut täällä\nvasta seitsemän vuotta ja hän oli jo sitä ennen lähtenyt pois. Hän\nkuuluu olleen erinomaisen kaunis, mutta tuommoinen, ymmärrättehän,\njosta ei saatu oikeaa ihmistä. Rouva Gotteball on siitä minulle itse\nkertonut, se ei ollut tietysti hänelle äitipuolena mikään vähäpätöinen\nasia ottaa sellaista olentoa tyttärekseen. Juuri viisitoista vuotta\ntäytettyään antautui hän seikkailuun proviisori Meinertin kanssa,\njolla nyt on apteekki, ja tämä teki hänelle lapsen. Hamburgiin hän\nkuuluu käyneen sen jättämässä eikä häntä sen koommin ole täällä\nnähty. Sanotaan hänen senjälkeen eläneen Hamburgissa ja Berlinissä\nkatutyttönä, mutta ei kukaan oikeastaan tiedä, mitä hänestä on tullut.\nEikö tuo lie jo katuojaan kuollut. Lokaan semmoiset kuitenkin aina\nlopulta sortuvat...»\n\n»Niin, se on varma», sanoin minä, »lokaan ne sortuvat. Hän ei siis\ntullut naimisiin?»\n\n»Kyllähän täällä kerran puhuttiin, että hänestä olisi tullut Berlinissä\njonkun kreivin vaimo, mutta se oli tietysti paljasta lorua. Rouva\nGotteball itse ei usko sitä. Kreivikö naisi tuommoista ihmistä, jota ei\ntoinen menisi hiilipihdeilläkään koskemaan! Uskokoon sen joka tahtoo.\nVanha Gotteball sai viimeisinä hetkinään vielä oikkunsa ja tahtoi nähdä\ntyttärensä, mutta rouva ei tietysti sitä sallinut, eikä häntä suinkaan\nvoi siitä moittia. Semmoista naista en minä vaan ottaisi sänkyyni\nyöksi. Eikä rouva Gotteball sitäpaitsi tiennyt, missä tuo naikkonen nyt\nkuljeksii, onko hän edes elossakaan.»\n\nNyökäytin päätäni ja sanoin: »Proviisori on siis kuitenkin lopulta\nsyypää tytön onnettomuuteen. Ja hän on jäänyt apteekkiin?»\n\n»Niinpä niin, hän on kykenevä mies, ja ukko oli viime aikoina vähän\nhöperö. Eikä semmoista miehille niin suureksi viaksi lueta.»\n\n»Eikö sitten Thymian peri mitään äidiltään?» kysyin. »Hänellähän oli\nvaroja, mikäli olen kuullut.»\n\nEmäntä ei tiennyt siitä mitään, josta huomasin Lenen pitäneen tämän\nasian viisaasti kyllä omana salaisuutenaan.\n\n»Miten voi vanha neiti Gotteball?» kysyin vielä.\n\n»Hän on käynyt kovin tylsäksi», vastasi emäntä, »mutta koettaa olla\nvielä kumminkin mukana. Veljensä luona ei hän ole käynyt moneen\nvuoteen, paitsi nyt ihan viimeisinä päivinä ennen hänen kuolemaansa.\nKälykset eivät voi sietää toisiansa. Rouva Gotteball on äkeissään\nFriedalle, kun ei tällä ole mitään antamista hänen lapsilleen, vaikka\nhän oli tuota toista tyttöä pitänyt kuin kultaa kämmenellä. Nyt\ntietysti hänkin sitä kiroo.»\n\n»Niin, niin, hänkin sitä kiroo...» sanoin minä ja kysyin Lenen\nosotetta, jonka sainkin tietää.\n\nKello yksi oli minun määrä olla oikeusneuvoksen luona. Tunnen tuon\nvanhan herran entisestään. Hän katsahti minuun terävästi silmälasiensa\nläpi, mutta minussa oli kylliksi ihmistuntijaa huomatakseni, että\nhänen kasvojensa ilme muuttui paikalla hyväntahtoisemmaksi. Pyysin\nkohteliaasti häntä jättämään pois nimityksen »rouva kreivitär» ja\nkutsumaan minua rouva Osdorfiksi. Heti senjälkeen tuli Meinert.\n\nJos hän olisi kohteliaasti ja välinpitämättömästi astunut luokseni, en\nolisi silmiäni räpäyttänyt. Olihan minulla ollut aikaa valmistautua\ntähän kohtaukseen, ja ainoa tunteeni sitä ihmistä kohtaan on mitä syvin\nylenkatse. Mutta hän naurahti ivallisesti, teki minulle pilkoillaan\nsyvän kumarruksen ja kutsui »rouva kreivittäreksi».\n\nSe oli liikaa!\n\nTunsin käyväni ihan kalpeaksi. Koko ruumiini vapisi ja silmäni\nhimmenivät. Minun täytyi äkkiä istua, sillä huone rupesi pyörimään\nsilmissäni. En voinut hillitä itseäni, vaan lausuin tuon yhden sanan:\n»Konna!»\n\n»Mitä rouva kreivitär suvaitsee käskeä?» kysyi hän ottaessaan\nsetelipakan esille.\n\n»Lukekaa rouvalle summa tähän pöydälle», sanoi oikeusneuvos.\n\n»Kyllä, minä luen sen 'rouvalle'», vastasi Meinert merkitsevällä\näänenpainolla ja nauroi pilkallisesti.\n\nSilloin oli minun malttini kokonaan lopussa. »Te — roisto! Teillä olisi\ntäysi syy häveten luoda katseenne alas minun edessäni sen sijaan että\nminua pilkkaatte. Niin juuri, maan alle tahtoisitte häpeästä painua,\njos Teissä olisi hitunenkaan omaatuntoa ja kunniantunnetta. Minä —\nminä voin Jumalalle ja ihmisille vastata siitä, mitä olen tehnyt.\nSillä kaikki olen tehnyt itselleni, en ole keneltäkään varastanut\nihmisen kalleinta omaisuutta, hänen kunniaansa, ei ole omallatunnollani\nyhtäkään ihmiselämää, jonka _minä_ olisin perikatoon syössyt. Ja\njos on jumalallinen tuomari ja me molemmat seisomme kerran hänen\nedessään, niin kyllä _hän_ ratkaisee meidän välimme. Naurakaa Te vain!\nEtte ole Tekään vielä elämänne loppuun päässyt. Minä en ole koskaan\nkenellekään pahaa toivonut enkä tehnyt, mutta Teille toivon, että\nomassa ruumiissanne, omissa lapsissanne tulisitte kokemaan, mitä pahaa\nTe olette minulle tehnyt. Isien synnit kostetaan lapsille — — ehkä me\nvielä kerran tapaamme toisemme ja ehkäpä silloin _minä_ voisin nauraa,\njos olisin niin kehno kuin Te, konna — —»\n\n»Te ette voi minua ensinkään loukata», sanoi hän, »katunaisella on\npuhevapaus — —»\n\nOikeusneuvos istui kirjotuspöytänsä ääressä selaillen asiakirjojaan,\nmutta nyt hypähti hän kiivaasti ylös, iski nyrkillään pöytään ja huusi\njyrisevällä äänellä:\n\n»Vaiti! Ei sanaakaan enää, herra Meinert! Minä kiellän jokaisen\nsopimattoman, loukkaavan sanan tätä rouvaa — niinpä niinkin! rouvaa —\nvastaan virkahuoneessani ja minun läsnäollessani. Te maksatte rahat,\nrouva Osdorf kuittaa, ja sillä hyvä.»\n\nPahasti irvistäen luki Meinert neljäkymmentä tuhannen markan seteliä\npöydälle, minä otin kynän, jonka notarius minulle ojensi, ja kirjotin\nnimeni asiapaperin alle enkä katsonut enää Meinertiin. Kun hän oli\nmennyt ovesta ulos, istuin jälleen, olin niin voimaton, että pelkäsin\npyörtyväni.\n\nOikeusneuvos laski kätensä olkapäälleni ja pyysi minua\nyksityishuoneeseensa juomaan hänen kanssaan kupin kahvia, ja minä\nsuostuin siihen mielelläni, sillä tunsin olevani niin heikko, että\nvaivoin pystyssä pysyin. Oikein pelästyin nähdessäni itseni peilistä,\nniin olivat kasvoni pelottavan kalpeat ja huulet sinertävät.\n\nKuuma, väkevä kahvi teki minulle hyvää. Tuo vanha herra kohteli minua\nhyvin ystävällisesti. Hän on äskettäin joutunut leskeksi, tuskin on\nvuotta kulunut siitä kun hänen puolisonsa kuoli. Rohkaisin mieleni ja\nkysyin, oliko totta että isä oli ennen kuolemaansa toivonut saavansa\nvielä kerran nähdä minut. »Totta se on», hän vastasi, »minä tiedän\nvarmaan. Hän olisi kovin mielellään tahtonut nähdä Teidät. Tämän on\nhän minulle personallisestikin lausunut. Mutta miten se sitten kävi...\nTe ette ollut äitipuolen suosiossa, ja naiset täällä pikku kylässämme\n— — Te ymmärrätte — — — niin, ja sitten tuli loppukin niin äkkiä,\npaljon pikemmin kuin oli osattu aavistaa. Muuten tietysti... Te olitte\nvarmasti hänen sydäntään lähempänä kuin kukaan muu. Hänelle se oli\nonni, että pääsi niin pian pois, hänellä oli niin kovat tuskat.»\n\nKello kolmen aikaan sanoin hyvästi oikeusneuvokselle ja lähdin\ntapaamaan Leneä. Häntä itseään en kaivannut, mutta lapsia teki mieleni\nnähdä.\n\nLene nähtävästi ei heti ensi katseella minua tuntenut, ja sitten hän\njoutui vähän hämilleen. Hän tahtoi keittää minulle kahvia, mutta minä\nkielsin ja jäin odottamaan vain lasten kotiintuloa koulusta. Puhe\nei tahtonut välillämme oikein sujua, minä en ollut sillä tuulella\nettä olisin voinut keskustella jokapäiväisistä asioista, ja siitä\nmikä sydäntäni painoi, en saanut mitään sanotuksi. Lene on tullut\nmahdottoman paksuksi ja tavattomasti vanhentunut sekä näytti niin\nmurheen murtamalta, että menetin kaiken haluni käydä tuomiolle hänen\nkanssaan.\n\nNeljän aikaan tulivat lapset kotiin. Pojassa on hiukan isän näköä,\nmuuten hän on toistaiseksi sangen ruma, punatukkainen ja kasvot oikein\naito nulikkamaiset. Tyttö on Lene ilmi elävänä. Ei kovin iso, mutta\nlujaa tekoa, paksu vaalea palmikko niskassa, yksinkertaisesti mutta\nhyvin siististi puettu, terveet, soikeat ja jokseenkin miellyttävät\nkasvot, joita liian kömpelötekoinen nenä kuitenkin vähän rumentaa.\n\nOlin tuonut muassani lapsille yhtä ja toista, makeisia, tytölle\nkauniin nuken ja pojalle leikkikaluja — paljonkos sitä lapsen mielen\nilahuttamiseksi tarvitaan. Heidän piti antaa minulle kättä ja kiittää\nminua, koetin puhua heidän kanssaan pari sanaa, ja olin iloinen kun\nvihdoin olin päässyt pois sieltä. Tämä käynti rauhotti minua yhdessä\nsuhteessa: pieni sisarpuoleni ei varmaankaan ole perinyt yhtään tippaa\nClaire Gotteballin kuumaa, levotonta verta. Hän _ei_ lankee; tanakoilla\njaloillaan hän on kyllä pysyvä pystyssä, hän ei ole mikään antilooppi,\njoka miesten metsästysintoa herättäisi. Jos hän siitä huolimatta\nlankeisi, niin se olisi teuraseläimen ja teurastajan suhde, mutta minä\nolen varma siitä: se tyttö ei lankee. Se on toinen Lene. Hänestä tulee\nkerran kelpo perheenäiti, joka kertoo lapsilleen joskus varottavana\nesimerkkinä tarun pahasta Thymianista, joka ei huolinut mistään\nneuvoista eikä varotuksista ja viimein »katuojaan kuoli» — —\n\nTällä välin oli kello tullut viisi. Auringon kirkkaat säteet valaisivat\nkatuja, kimaltelivat ikkunaruuduissa ja heijastuivat punaisista\ntiilikatoista; ilma oli lämmin kuin toukokuussa. Mutta kaupungin\nulkopuolella, missä kadut päättyvät vuokrapuutarhoihin, oli syksyn\nmerkit jo selvät. Kirjavat georgiinit olivat taivuttaneet päänsä\naitoja vasten, ja puiden lehdet olivat valjenneet ja rapisivat joka\ntuulenhenkäyksestä kuin kuivaneet hautaseppeleet.\n\nMinä läksin kävelemään kapeaa tietä sululle päin. Vastustamaton voima\nveti minua siihen paikkaan, johon elämäni katkerimmat muistot ovat\nliittyneet. Niityllä, juuri siinä paikassa, jossa Elisabethin ruumis\nkerran oli maannut, oli poikia leikkimässä. He päästivät leijoja\nilmaan, nauroivat ja huusivat... Onnellinen lapsuus! Minä seisoin kauan\nsulun vieressä ja katsoin veteen, joka pauhaten ja vaahdoten syöksyi\navonaisten porttien läpi, ja ajattelin miten nyt olisi, jos silloin\nkerran tuo musta vesi olisi sulkenut minut syliinsä ja nyt olisin uusi\nihminen... Minä uskon ihmisen nousevan uuteen elämään. Ja tahtoisin\ntietää, eikö hän entisestä elämästään vie mukanaan tuohon toiseen\nyhtään ainoata muistoa, hämärintäkään tietoisuutta siitä, mitä ennen on\nollut — vaikkapa vaan varotukseksi vastedes paremmin elämään.\n\nSieltä menin hautuumaalle.\n\nMuurin vieressä seisoi vanha pihlaja täpösen täynnä punaisia marjoja,\njoista me ennen lapsina teimme helminauhoja, kun olimme olevinamme\nkuningattaria. Askeleni kävivät yhä hitaammiksi, vihdoin seisoin\nvanhempaini hautain vieressä. Mitä mielessäni sillä hetkellä liikkui,\nsitä en osaa sanoilla kertoa. Menneinä vuosina olin melkein unhottanut\nolevankaan maailmassa ketään ihmistä, joka oli minuun yhdistetty veren\nja sydämen siteillä. Mutta tuolla hetkellä kohosi mieleeni selittämätön\ntunne, joka pusersi veden silmistäni, kiihkeä halu nähdä isäni vielä\nkerran, vain _yhden ainoan_ kerran, syleillä häntä ja sanoa hänelle\nhyvästi.\n\nKuluneina vuosina olen usein ajatellut, että hänessä oli paljon\nsyytä minun onnettomuuteeni, mutta tuo hetki hänen hautansa ääressä\nsaattoi minut unohtamaan tämän kaikki, ja nyt tiedän vaan, että hän on\näärettömästi minua rakastanut. Rakastanut omalla tavallaan. Että tämä\nrakkaus ei ilmennyt semmoisella tavalla kuin kasvavan tytön etu olisi\nvaatinut, se ei ollut hänen vikansa. Hänen luonteensa ja taipumuksensa\nolivat hänen oman elämänsä kirous; eikä hän voinut mitään sille, että\ntämä kirous periytyi myöskin minulle.\n\nSeisoin kauan, kauan hautojen edessä. Toinen oli painunut maahan,\ntoinen vielä korkeana kumpuna. Puhelin itsekseni niiden kanssa. Ne\neivät työntäneet minua luotaan, niiden mielestä minä en ollut »lutka»,\nhalveksittu, koditon katunainen, niille minä olin vaan lapsi, joka\npitkien harharetkien perästä on palannut kotiin omaistensa luo.\n\nJa kun syysillan hämärä laskeutui hautojen yli, olin näkevinäni\nmolempain vainajain nousevan kosteasta kirkkomaan mullasta ja\navaavan sylinsä, ottaakseen minutkin ikuiseen lepoonsa, — antaakseen\nkodittomalle viimeisen, varman turvapaikan, josta ei kukaan häntä voi\nenää ajaa pois — —\n\nHaaveita!\n\nTuuli vain ravisteli kellastuneita lehtiä ja illan hämärä laskeutui\nkuin tumma verho hautojen päälle.\n\nMinun täytyi lähteä.\n\nKatkera kaipauksen tunne kouristi sydäntäni. Vaivuin äkkiä polvilleni\nja suutelin itkien maata, jossa rakkaani lepäsivät. Puoleksi tiedotonna\nhoin yhtä mittaa noita kahta sanaa: isä! äiti! enkä tiedä miten kauan\nlienen siinä maannut; kun viimein nousin ylös, olivat jalkani raskaat\nkuin lyijy, ja portista ulos astuttuani seisoin ensin jonkun aikaa\nmuurin vieressä, sillä itku täytti kokonaan kurkkuni enkä voinut\nkyyneleiltäni nähdä askeltakaan eteeni. Sitten kävelin nopeasti pois.\nFrieda tädin lamppu paloi taas niinkuin ennenkin, kun kuljin siitä\nohi. Epäröin hetkisen, sekunnin ajan olin kahden vaiheella, menisinkö\nsisään, mutta maltoin samassa mieleni. Mitäpä hyötyä siitä? Siitä olisi\ntullut surullinen kohtaus; tehtyä ei voi saada enää tekemättömäksi,\nhänhän kiroo minua myöskin ja olisi ehkä ajanut ovesta ulos.\n\nRiensin takaisin ravintolaan, päästäkseni lähtemään niin pian kuin\nmahdollista. Ei ollut luultavaa, että Lene enempää kuin Meinertkaan\npitäisivät suutaan kiinni, parissa tunnissa voi uutinen minun\nläsnäolostani levitä ympäri kaupunkia, ja silloin olisi kai ravintolan\nemäntä pian heittänyt minut kadulle tavaroineni, koska hän tämmöistä\nnaista »ei ottaisi sänkyynsä yöksi.»\n\nKello puoli yhdeksän lähdin pois, matkustin läpi yön ja olin aamulla\ntaas Berlinissä. Helpotuksesta hengähdin, kun olin jälleen omissa\nmukavissa huoneissani, ja koko tuo surullinen matka kuolleiden luo\nlokakuun sumussa tuntui nyt vaan pahalta unelta. Mutta päiviä,\njopa viikkoja kului, ennenkun voin unohtaa Meinertin pirullisen\nnaaman, ja muisto tuosta kauheasta neljännestunnista oikeusneuvoksen\nvirkahuoneessa pani vereni kiehumaan heti, kun vain tuli tuo matka\nvähänkään mieleeni.\n\nNyt olen levollisempi. Hiljainen kaiho on vaan jäänyt mieleeni\njäljelle. Välistä tuntuu minusta siltä, kuin olisin nyt vasta oppinut\noikein tuntemaan isääni. Elävästä olin vieraantunut, kuollut kuuluu\nminulle kokonaan.\n\nKukapa tietää miten kauan — —\n\nTahtoisin olla jumalinen voidakseni uskoa, että ihmiset saavat nähdä\ntoisensa uudessa elämässä...\n\n\n\nHuhtik. 1901.\n\nMinä alan vähitellen kotiutua siinä poroporvarillisessa piirissä, johon\n»koroillani eläjänä» oikeastaan kuulun. Mitä kaikkea sitä voikaan\nsaada aikaan parilla tuhannella markalla! Se minun olisi pitänyt\ntietää aikaisemmin. Jos hyvin käy, saan vielä rahan rintaani ja tulen\nkuvalehtiin.\n\nOn ihanaa omistaa rahaa. Sillä voi synnyttää niin paljon iloa. Minä\nitsehän en sitä tarvitse. Kreivi täyttää anteliaasti kaikki tarpeeni,\njota paitsi Julius ja D. ovat aina valmiita heti antamaan, jos milloin\nsattuu minulle joitain ylimääräisiä menoja. Mutta monet muut ihmiset\novat pienen rahan puutteessa.\n\nTarvitsee vain pitää silmänsä auki ja joka puolella näkee köyhyyttä,\nkurjuutta ja surua. Ei voi todellakaan millään kauniimmalla tavalla\nkäyttää rikkauttaan kuin silmät ummessa, avoimin käsin syytää sitä\nsinne, missä hätä ja puute suurimmat ovat.\n\nOlen tosin tehnyt huonojakin kokemuksia. Valkealle Dorikselle tarjosin\nemännöitsijän paikan luonani, hän tulikin ja minä toivoin hänen\nhyvin viihtyvän uudessa toimessaan. Annoin hänelle runsaan palkan,\nhyvän huoneen ja paljon lahjoja, ja iltasin istuimme tavallisesti\narkihuoneessa pakinoiden. Mutta vain kaksi kuukautta hän pysyi\npaikassaan. Eräänä sunnuntai-iltana hän läksi ulos ja sille tielleen\njäi. Maanantaina sain kirjeen, jossa hän ilmotti haettavansa tavaransa\npois. Hän oli tavannut erään vanhan rakastajansa ja lähtenyt tämän\nkanssa, sanoi itsellään olleen kyllä hyvän paikan minun luonani\nja pitävänsä minut aina kiitollisessa muistossa, mutta halu veti\nkuitenkin enemmän entiseen toimeen, tarjoilijattareksi. Kaksi muuta\nentistä tuttavaa on minulla sen jälkeen ollut palveluksessani; toinen\nvarasti mitä vain irti sai, toinen taas käyttäytyi kuusi viikkoa aivan\nmoitteettomasti, mutta sitten hän alkoi öisin hilata miehiä taloon ja\nviimein tapasin keskellä päivää kyökissä hänen luonaan ystävän, aivan\nrappiolle joutuneen louis'n, enkä sen jälkeen tietysti enää voinut\nhäntä pitää.\n\nHyväntekeväisyyteni kautta olen joutunut nyt aivan uuteen\nseurapiiriin. Pesijättäreni oli nimittäin saanut pieniä ja sairastunut\nlapsivuodekuumeeseen, minä kävin häntä katsomassa ja näin kauhistavaa\nkurjuutta, tein mitä voin, otin kaksi pientä raukkaa, jotka\navuttomina ryömivät lattialla, toistaiseksi mukaani ja hoidin niitä\nkotonani. Eräänä päivänä kävi luonani diakonissa, joka luultavasti\ntuli katsomaan, saivatko lapset minulta oikeaa hoitoa, ja kun hän\nkuuli minun pitävän pienistä lapsista, kysyi hän, enkö olisi halukas\nrupeemaan jäseneksi äskettäin perustettuun naisyhdistykseen rintalasten\nhoitoa varten. En suoraan myöntynyt enkä kieltäytynyt, mutta noin kahta\nviikkoa myöhemmin tulee luokseni muuan rouvasihminen ja pyytää minua\nmerkitsemään jotain hänen mukanaan olevaan listaan, sanoo tässä olevan\nkysymyksessä aivan uuden asian, nimittäin huolenpidon naimattomista\näideistä ja heidän lapsistaan. Minusta se oli niin kaunis asia, että\nmerkitsin heti sata markkaa, josta vieraani nähtävästi hyvin ilostui\nja sanoi minulle heti nimensäkin. Tohtorinna S., sangen miellyttävä\nrouva; kyseli tietysti vähitellen yhtä ja toista minusta itsestäni,\nja sai tietää että olen leski, en seurustele kenenkään kanssa ja olen\nenimmäkseen kotona itsekseni. Hän arveli sen tuottavan minulle iloa,\njos voisin omistaa joutilaan aikani semmoisen hyvän asian palvelukseen\nkuin puheenaoleva. Hyväntekeväisyyden työmaa on niin laaja ja työvoimia\non aivan liian vähä, hän lausui. Minä vastasin vältellen, mutta\ntohtorinna lienee puhunut muille käynnistään, sillä seuraavina päivinä\ntuli usein luokseni naisia listoineen, muutamat niistä ehdottivat\noikein lähemmän tuttavuuden tekemistä ja tahtoivat väen väkisin minua\nyhdistykseensä, ja loppujen lopuksi suostuinkin lähtemään erääseen\nkokoukseen. Siitä alkaen olen ollut toimivana jäsenenä. Näyttää\nlevinneen sellainen huhu, että minä olen muka rikas, hyväntekeväisyyttä\nharrastava nainen, sillä kaikkialle otetaan minut avosylin vastaan ja\näskettäin ehdotettiin minut erään paikallisyhdistyksen johtokunnan\njäseneksi, jonka ehdotuksen yleiskokous arvatenkin hyväksyy. Siten\nvoi ihminen nykyaikana kohota arvossa, sormeaankaan liikauttamatta,\njos hänellä vaan sattuu olemaan pientä rahaa vähän enemmän kuin itse\ntarvitsee taikka vielä paremmin pari liikaa satamarkkasta kukkarossaan.\nKukkaro tekee ihmisen.\n\nKreivini mielipidettä minä tietysti kysyn aina, ennenkun tämmöisiin\nuusiin hommiin rupean, ja hänellä ei ole mitään tätä vastaan, varotti\nvaan minua liian paljon esiintymästä. Sitä tietysti en teekkään, mutta\nvasten tahtoanikin vedetään minua yhä enemmän etualalle.\n\nTämän kautta olen nyt saanut koko joukon uusia tuttavia, jotka,\nollen sivistyneitä naisia ja omistaen moitteettomat seurustelutavat,\noikeastaan sopivatkin minulle paremmin kuin entiset ystäväni\nFriedrichstrassen seuduilta. Mutta tokko nämä hienot, säädylliset\nnaiset kohoavat niin kovin paljon yläpuolelle tuota toista maailmaa,\nsitä uskallan suuresti epäillä. En ajattele silloin sitä, mitä\nyleisen mielipiteen mukaan tavallisesti siveydellä tarkotetaan.\nMinun ajatukseni mukaan merkitsee tämä sana kaikkien ihmisten hyvien\nominaisuuksien yleiskäsitettä, eikä tarkota ainoastaan yksityisten\nhenkilöiden sukupuolisen elämän erikoisalaa. Paitsi sitä karkeaa ja\noikeastaan vaan ulkonaista siveyttä, jonka ihmiset ovat itselleen\nrakentaneet, on olemassa toinen, hienompi sielun siveys, jolla ei\nole tuon edellisen kanssa mitään tekemistä. Voi sangen hyvin kahlata\nmolemmin jaloin liassa ja mudassa ja pitää siltä sielunsa puhtaana ja\nkirkkaana, samoin kuin toiselta puolen ulkonaisesti arvossa pidetty\n»siveä» nainen saattaa olla kokonaan kaikkea siveyttä vailla, kun\nalhaiset ajatukset, pikkumaisuus ja sisällinen halpamielisyys pilaavat\nja myrkyttävät hänen sielunsa.\n\nEn milloinkaan esimerkiksi ole kenenkään »siveettömän» naisen kuullut\nniin häpeällisesti panettelevan lähimäistään kuin tohtorin rouva Th——\nasianajajan rouva Z——iä, jotka kaksi ovat jostain syystä huonoissa\nväleissä. Jos »huono» nainen kiivastuu, niin se muistuttaa virtahevon\npuhisemista zoologisessa puutarhassa, se ei kuulu kauniilta, mutta se\nei vahingoita ketään, korkeintaan sille nauretaan. Mutta annappas että\ntuo »siveä» rouva rupee ilkeäksi, niin sieltä tulee kuin myrkyllisen\nkäärmeen pistoja, äänettömiä mutta kuolettavia... Oi, minkälaiset\nkielet on noilla hienon Berlinin naisilla, jotka jalomielisyyttä ja\nhyväntekeväisyyttä ammattinaan harjottavat!\n\nMinulla olisi siitä juttuja kerrottavana, mutta aikani ja päiväkirjani\novat liian hyviä käyttää semmoiseen.\n\nNiin, ja tämä hyväntekeväisyys sitten! Parasta on olla siitä\npuhumatta. Ajatella saa kukin mitä tahtoo. Hyväntekeväisyysiltamat\novat oikea maanvaiva. Joka ostaa ja maksaa kolmekymmentä pilettiä,\npääsee yhdistyksen kunniajäseneksi, ja ken lunastaa sata pilettiä,\nsaa ritarimerkin. Hyväntekeväisyysnaiset; itse eivät tavallisesti\npane penniäkään likoon, he tyrkyttävät vaan toisille pilettejään ja —\nsoittavat suutaan.\n\nHelmikuussa olin eräissä arpajaisissa myömässä arpoja ja ne menivät\nkuin kuumille kiville. Kaikki nuoret tytöt kadehtivat minua. Jos niin\ntahtoisin, voisin lyödä laudalta vielä, nuo kananpojat joka ainoan.\nSitä vain pelkään aina, että sattuisin kohtaamaan jonkun entisen\ntuttavan. Tähän saakka on kuitenkin kaikki mennyt hyvin. Kreivi pelkää\nsamaa kuin minäkin ja kehottaa minua alinomaa vetäytymään takaisin.\n\nKreivini lahjotti minulle äskettäin satumaisen hienon alushameen, joka\noli maksanut kolmesataa markkaa; se oli todellinen taideteos valkeasta\nsilkistä keltaisine pitsikoristeineen ja olisi kelvannut hyvin vaikka\nkuningattarelle. Se tuotti minulle lapsellista iloa, mutta kahdeksan\npäivää ihailtuani sitä rupesin ajattelemaan, että silläkin rahalla mikä\ntuosta oli maksettu, voisi saada paljon hyvää aikaan. Lyhyesti sanoen,\nminä möin koko komeuden ompelijalleni sadasta kahdestakymmenestä\nmarkasta, hän luovutti sen jollekulle toiselle kolmenkymmenen markan\nvoitolla, ja nuo sata kaksikymmentä markkaa annoin miehestään\neronneelle poliisin vaimolle, joka asuu samassa pihassa kuin minä.\nNiillä tämä osti ompelukoneen ja toimittaa operoitavaksi poikansa,\njolta on jalat käyristyneet sisäänpäin, ja minä saan tietysti täyttää\nmitä lisää tarvitaan.\n\nKun kreivi eilen kysyi, joko olin tuota hametta käyttänyt, tunnustin\nsyntini hänelle. Hän ei suuttunut, mutta sanoi minun menetelleen\ntyhmästi, sillä täten hän oli tullut heittäneeksi lähes kaksisataa\nmarkkaa kuin kaivoon. Se on totta. Jos vastedes tuommoisia rupeen\najattelemaan, otan mieluummin heti rahan rahana.\n\n\n\nSyyskuu.\n\nKreivini tahtoi pitää minut tämän kesää luonansa. Vietimme taas vähän\naikaa hänen linnassaan Schlesiassa ja sieltä matkustimme Holsteiniin,\njossa minä asuin Gremsmühlenissä sillaikaa kun hän oleskeli eräällä\nmaatilalla lähellä Plöniä. Hotellissa oli paljon hamburgilaisia, mutta\nenimmäkseen poroporvarillista väkeä, ei yhtään entistä tuttavaa. Vasta\nihan viime päivinä tapasin erään rouvan, jonka sisar tuntee Ludwigin ja\nhänen vaimonsa, mutta paljon en saanut sen kautta heistä kuulla. Sen\nhän kuitenkin tiesi, että lapsia niillä ei ole.\n\nSiellä minä opin tuntemaan miellyttävän, vanhanpuoleisen herran\nAltonasta, ent. hallintoneuvoksen, ja myöhemmin myöskin hänen\nveljenpoikansa, reippaan ja vielä sangen nuorekkaan kapteenin.\nMe teimme usein yhdessä matkoja ympäristöön, joka on todellakin\nerinomaisen viehättävä, ja etsimme kaikki paikat, jotka mainitaan\nVossin »Luisessa». Elokuun alussa molemmat herrat matkustivat Zoppotiin\nja pyysivät minua mukaansa, johon olin hyvinkin halukas, Julius kun\nmyöskin oleskeli elokuun siellä. Sattui niin onnellisesti, että kreivin\ntäytyi juuri siihen aikaan lähteä Reinin varrelle tarkastamaan siellä\nolevaa maatilaansa, jonka joku hänen tuttavistaan halusi ostaa, ja\nminulla oli siten tilaisuus mennä minne tahdoin.\n\nJulius asui perheineen eräässä huvilassa. Heti ensi päivinä kohtasin\nhänet rannalla. Ainoastaan kerran ennen olin nähnyt hänen vaimonsa,\nvuosia takaperin Apolloteatterissa ja silloin hän oli kalpean, kärsivän\nja mitättömän näköinen; nyt en häntä heti tuntenutkaan, niin kaunis ja\nhieno oli hänestä tullut. Se vaikutti kuin pisto sydämeeni, sillä nyt\ntiesin, miksi Juliuksella ei ole enää muuta kuin ystävällisiä tunteita\nminua kohtaan. Kun näin hänet viehättävän vaimonsa rinnalla ja heidät\nmolemmat lapsiensa keskellä — joista vanhin on tyttö, kaunis kuin kuva\n— tuli mieleni täyteen kateutta ja katkeruutta, ja vaivoin voin estää\ntunteitani ilmi puhkeemasta. Lähdin sentähden jo puolivälissä elokuuta\ntaas pois ja olen täällä Berlinissä jälleen alkanut työskentelemään\nhyväntekeväisyysyhdistyksessäni. Viime viikolla olin paroonitar L—n\nluona, myömässä ruusuja pienten orpolasten hyväksi pidetyssä iltamassa.\n\n»Tehän olette vielä kuin nuori tyttö, rakas rouva Osdorff», sanoi tuo\nvanha paroonitar, joka muuten on siitä merkillinen, että hän osottaa\nhyväntekeväisyyttään enemmän teoissa kuin sanoissa. »Teiltä herrat\nvarmaan ostavat ruusuja — —»\n\nSiinä suhteessa minulla kyllä ei ollutkaan valittamista. Sain kymmenen\nja kaksikymmentä markkaa joka kukasta, niin että voin omasta puolestani\nsievällä summalla kartuttaa illan tuloja. —\n\nPieni pääomani on huvennut jo ihan mitättömiin. Ei tee mitään.\n\n\n\nJoulukuu 1901.\n\nJos tunnen iloa tai surua, sinä olet ystäväni, jonka puoleen aina\nkäännyn, rakas kirjani. Minä olen kovin kipeä. Pelkään että tästä tulee\npian loppu. Marraskuussa sain kerran verensyöksyn. Olen niin yksinäinen\nja kaikkien hylkäämä. Usein kuljeksin tuntikausia huoneesta huoneeseen\nja itken, itken lakkaamatta. D. tulee enää hyvin harvoin. Satuin kerran\njossain kuulemaan, että hän hakkailee erästä rikasta leskeä. Niin\ntietysti...\n\nKaikki loppuu kerran. Ja kuitenkin minä tunnen värisyttävää kauhua\najatellessani kuolemaa, pitkää yötä ahtaassa haudan pimeydessä...\n\n\n\n18 maalisk. 1902.\n\nNiin, rakkaani, siinä sitä nyt taas ollaan. Elämä on alituista\nkiertokulkua. Vähän matkaa kun olet päässyt eteenpäin, niin huomaat\nolevasi samassa paikassa josta olit lähtenyt.\n\nMinun hienot naistuttavuuteni ovat nyt muistoja vain. Asia oli\ntämmöinen. Helmikuussa olin kutsuttu teelle tohtorinna K:n luo, johon\nolen tutustunut yhdistyksessä. Kun kaikki muut vieraat olivat jo\nsaapuneet, tulee vielä muuan morsiuspari, rouva K:n veli morsiamineen.\nSulhanen oli nuori mies, tuossa viiden- kuudenkolmatta korvilla.\nEn muista häntä koskaan ennen nähneeni, mutta heti huomasin hänen\ntuntevan minut, sillä hän nähtävästi hämmästyi, painoi sitten monoklin\ntiukemmin silmäänsä ja tuijotti hävyttömästi minuun. Vähän myöhemmin\nhän tunkeutui luokseni ja kuiskasi, luoden minuun silmäyksen, jonka\ntarkotus oli kai minut maahan masentaa: »Miten Te olette tänne tullut,\nThymian?»\n\nKatsoin häneen ylpeästi. »Mitä Te haluatte?» kysyin.\n\n»Älkää olko olevinanne», sanoi hän tylysti. »Minä olen ennen nähnyt\nTeitä monta kertaa Café Keckissä ja Nationalissa.»\n\nKäänsin hänelle selkäni, mutta hyvältä ei oloni tuntunut. Tiesin hänen\ntekevän minut mahdottomaksi, jollei hän pitänyt suutaan kiinni. Hetken\nkuluttua seisoo hän taas takanani ja kuiskuttaa korvaani: »Ystäväni\nAbraham voi tulla millä hetkellä hyvänsä. Hän tuntee myös Teidät. En\nsoisi mitenkään hänen näkevän Teitä täällä sisareni luona.»\n\nOlisin voinut tuon hävyttömän juutalaisnulikan tappaa siihen paikkaan,\nniin olin häneen suuttunut. »Te erehdytte», sanoin, mutta hän heti\ntukki suun minulta.\n\n»Älkää ollenkaan huoliko teeskennellä, Thymian. Jos lankoni tietäisi,\nkuka hänellä on täällä vieraana, ei Teillä olisi syytä iloita. Ja\njollette omasta tahdostanne poistu — —»\n\nViimeisissä sanoissa olevan uhkauksen enemmän arvasin kuin kuulin,\nenkä epäillyt että hän panisi sen täytäntöön. Mitäpä minulla oli\nmuuta keinoa kuin väistyä, sillä enhän tahtonut olla syynä skandaalin\nsyntymiseen. Mutta hirveästi tuo kohtaus kaiveli mieltäni. Yöllä en\nsaanut nukutuksi vähääkään.\n\nParia päivää myöhemmin sain yhdistyksemme puheenjohtajalta kirjeen,\njossa syytä ilmottamatta, kohteliaasti mutta varmasti vaadittiin minua\nluopumaan toimestani johtokunnan jäsenenä...\n\nTiesin jo kylliksi. Tuo hävytön juutalaispenikka ei ole voinut pitää\nkieltään kurissa, minä olen noista piireistä ainaiseksi syösty pois.\nKun kutsun tuota lurjusta juutalaiseksi, en tahdo sillä sanoa,\nettä juutalaisissa yleensä tuommoista röyhkeyttä ja raakamaisuutta\ntavattaisiin. Päinvastoin olen juuri juutalaisten puolelta saanut aina\nkokea ritarillista käytöstä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuo juttu on koskenut minuun enemmän kuin se olisi oikeastaan\nansainnut. Mielenliikutuksesta ja harmista sain verensyöksyn ja jouduin\nneljäksitoista päiväksi sänkyyn.\n\nJulius ja kreivini sanovat molemmat samaa: he olivat edeltäpäin\narvanneet, että näin tulisi käymään; oli ollut suorastaan ihme, että\nse ei ollut ennen tapahtunut, minä kun olen liian huomattava ilmiö\nvoidakseni suureen joukkoon noin vaan huomiota herättämättä hävitä.\n\nEikähän sillä itse asiassa mitään merkitystä olekkaan. Paljon en minä\ntuossa jutussa hävinnyt. Todellisia ystäviä en noista naisista olisi\nkuitenkaan voinut saada. Ja jos tahdon hyväntekeväisyyttä harjottaa, on\nminulla kyllä keinoja siihen tarvitsematta käyttää mokomain yhdistysten\nvälitystä. Mutta pahalta minusta sittenkin tuntuu; hävettää tavata\nnoita rouvia. Olisi tosiaankin tarpeen enemmän häikäilemätön luonne\nkuin minulla on.\n\nD. on alkanut taas käydä useammin minun luonani. Hänen seikkailunsa\ntuon lesken kanssa ei tuottanut mitään tuloksia. Aina hän valittaa\nsitä, ettei voi naida minua. Joka kerta minä ajatuksissani liitän hänen\nvalituksiinsa kysymyksen: miksi et voi? ja nauran samassa itsekseni\ntälle ajatukselle.\n\nMiten pikkusia ihmiset sentään ovat! Miten ahtaat heidän sielunsa ja\ntarkoin rajotetut heidän mielipiteensä! Alituiseen he iskevät päänsä\nseuraelämänsä sääntöjen aitaan ja omiin jyrkkiin ennakkoluuloihinsa,\njoilla ovat itse itsensä ympäröineet. Sen sijaan että rohkeasti\nhyppäisivät aidan yli, jos heidän oma onnensa sitä vaatii, he\npainautuvat arasti aitoviereen ja huokaillen tirkistelevät sen raoista\ntuota »saavuttamatonta», mahdotonta»...\n\n\n\n12 kesäk.\n\nIhminen päättää, Jumala säätää.\n\nJuliuksen täytyi toukokuun alussa tehdä matka Baseliin, ja kun hän on\nnykyään liiaksi rasittunut ja hermostunut, halusi hän käyttää tätä\ntilaisuutta hyväkseen ottamalla parin viikon virkavapauden. Se voi\nkäydä hyvin päinsä senkin vuoksi, että hänellä sattui olemaan hyvin\ntaitava apulainen, jonka voi jättää sijaisekseen. Hän tahtoi ottaa\nminut mukaansa ja olin äärettömästi iloinen siitä, että saisin vähän\naikaa yksin hänet omistaa. Kreiville ilmotin lähteväni tapaamaan\nerästä tuttavaa Dresdenissä, joka todella oli myös tarkotukseni.\nIlokseni olen nimittäin kuullut, että Emmy ja hänen Schaninsa ovat\nkunnostaneet itseään; he maksoivat viime vuonna: säntillisesti korkonsa\nja kirjottavat minulle tuon tuostakin tyytyväisyyttä ja kiitollisuutta\nuhkuvia kirjeitä.\n\nOlin jo alkanut matkavalmistukseni — se oli tiistaipäivä ja perjantaina\nmeidän oli määrä lähteä — kun minut yhtäkkiä kutsuttiin telefooniin.\nKuulin oudon äänen käskevän minun heti tulla Behrenstrasselle kreivin\nluo, joka tahtoi minua tavata. Pelästyin niin, että rupesin vapisemaan,\nsillä heti aavistin jotain erikoista tapahtuneen, muuten hän ei olisi\nminua kotiinsa kutsunut; siellä olin ainoastaan yhden kerran sitä ennen\nkäynyt.\n\nTietysti lähdin paikalla matkaan ja tapasin hänet sairaana.\n\nHänellä oli ankarat ischias-tuskat eikä hän ollut muutenkaan kunnossa,\nja nyt hän tahtoi minua jäämään vakinaisesti luoksensa, hoitajakseen ja\nseuralaisekseen.\n\nMitä minun nyt oli tehtävä? Kieltäytyä en uskaltanut enkä olisi sitä\nmuutenkaan tehnyt, sillä sehän olisi ollut mitä ruminta halpamaisuutta\nhäntä kohtaan, joka on niin paljon minun hyväkseni tehnyt. Lohdutin\nitseäni myöskin aluksi sillä toivolla, että hän jonkun päivän kuluttua\ntulisi paremmaksi ja minä voisin kuitenkin päästä Juliusta tapaamaan,\nmutta sen sijaan hänen tilansa pahenikin päivä päivältä.\n\nEnsin tuntui minusta aivan sietämättömältä ajatus että koko tuosta\nmatkasta, josta olin niin äärettömästi iloinnut, ei tulisikkaan\nmitään, ja paruin aivan kuin pieni lapsi, mutta vähitellen aloin\ntyytyä kohtalooni. Ja sitten rupesi tuntumaan miltei hauskalta, että\nvoin tehdä tämän uhrauksen vanhan ystäväni hyväksi. Tietoisuus tästä\nrauhotti suuresti mieltäni, ja minut teki melkein onnelliseksi tunne\nsiitä, että läsnäoloni häntä nähtävästi ilahdutti ja että minä olin\njossain määrin välttämätön hänelle.\n\n»Siinä on pehmeät, hellät kädet» sanoi vanha lääkintäneuvos, joka häntä\nhoiti, kerran kohteliaasti, ottaen minun käteni omiinsa ja katsellen\nniitä, »hienot, pehmeät naiskädet, niinkuin nämä, ovat lääkärin parhaat\napulaiset.»\n\nSe oli kuitenkin hirveä aika. Kreivillä oli ankarat tuskat ja iltasin\naina kova kuume; monasti jäin yöksikin hänen luokseen. On julmaa,\nkun näkee toisen noin kärsivän ja täytyy istua siinä eikä voi\nmitenkään auttaa. Semmoisina hetkinä tuntee perinpohjin inhimillisen\nkykenemättömyytensä, joka ei omin voiminsa mitään aikaan saa. Ei\nhitustakaan voimaa ole meikäläiselle annettu. Kohtaloon nähden on\nmeillä vain velvollisuuksia, ei mitään oikeuksia.\n\nParina päivänä ja yönä minä jo odotin pahinta. Erään vaikean yön\njälkeen vanha ystäväni, herättyään lyhyestä, levottomasta unesta,\ntarttui käteeni, puristi sitä ja sanoi pitäneensä huolta siitä, että\nminun tulevaisuuteni oli turvattu, päättyipä hänen tautinsa miten\ntahansa. Mutta _yksi asia_ tuli minun luvata: etten enää palaisi\nentiseen säännöttömään elämääni...\n\nEn ole mikään sielujen tutkija, että voisin aina selvitellä erilleen\nja määritellä omat tunteeni, ja tuolla hetkellä täytti taas mieleni\nmonenlaisten tunteiden sekava tulva. Sen tunsin selvästi, että hänen\npyyntönsä teki minuun peräti nöyryyttävän vaikutuksen, mutta en voinut\nkuitenkaan häntä moittia siitä, koska todellakin olen kerran pettänyt\nhänen luottamuksensa... todellako luottamuksen? — — Ei... Juuri siksi\nettä hän ei täydellisesti luottanut minuun — — no, yhdentekevä... Mutta\nsen voin pyhästi vakuuttaa, että tuona sairauden aikana en kertaakaan\najatellut, miten kävisi, jos minun vanha ystäväni kuolisi. Noina tuskan\nhetkinä pelkäsin vaan sitä, että hän voisi kuolla. Minä en ole häntä\nrakastanut milloinkaan niinkuin nainen rakastaa _miestä_, mutta harras\nkiitollisuuteni herätti minussa häntä kohtaan jonkinlaista tyttären\nrakkautta, ja tahdon olla iankaikkisesti kirottu, jos mikään syrjä- tai\ntaka-ajatus oli minua johtamassa, kun häntä hoidin.\n\nToivuttuaan taudistaan ei kreivi enää laskenutkaan minua luotaan.\nHerroille, joita hänen luonaan usein kävi, hän esitti minut\nsukulaisenaan ja hoitajattarenaan, rouva von Osdorffina, ja kaikki\ntietysti kohtelivat minua mitä suurimmalla kunnioituksella. Kahdeksan\npäivän kuluttua, juuri samana päivänä, jona Julius palasi matkaltansa,\nkävimme ensi kerran Eläintarhassa, ja ensi viikon jälkeen matkustimme\nWiesbadeniin. On sekin sopiva olinpaikka kesäkuumalla, mutta ykskaikki,\npääasia on että saan vielä pitää vanhan herrani; hänen sairautensa\nja minun hoitajanvirkani ovat oikeastaan vasta tehneet hänet minulle\noikein rakkaaksi ja kalliiksi. Minä tunnen että me kaksi kuulumme\nyhteen, ja se on jo paljon semmoiselle, joka on maailmassa niin yksin\nkuin minä. Julius luulee Wiesbadenissa oleskelun tekevän minullekin\nhyvää. Minussa on yhä vielä yskä. Oikeastaan ei minua nykyään\nmikään vaivaa, mutta välistä tunnen itseni sanomattoman väsyneeksi\nja rasittuneeksi. Luulen sen johtuvan viime viikkojen paljosta\nyövalvonnasta.\n\n\n\n1 syysk.\n\nTaas olemme olleet kaksi viikkoa Berlinissä. Wiesbaden näkyy\nolleen kreiville erinomaisen terveellinen, hän on taas reipas kuin\nennenkin, mutta minun yskäni ei ole tullut yhtään paremmaksi.\nLääkäri Wiesbadenissa neuvoi minua menemään vielä pariksi viikoksi\nSchlangenbadiin, ja kreivi välttämättä tahtoi minun tätä neuvoa\nnoudattamaan. Se on hirveän ikävä paikka tuo Schlangenbad. Lääkärin\nneuvosta otan nykyään joka päivä puolisen aikaan aurinkokylpyjä. Luulen\nettä minua vaivaa verenvähyys. Se on minun päätautini.\n\nSchlangenbadissa tapasin vihdoin yhden entisistä tuttavistani,\nnimittäin Amman Hannoverista. Hän on nykyään Leipzigissä ja ansaitsee\nomain sanainsa mukaan summattomasti rahoja, mutta oli viime keväänä\npahaksi onneksi saanut erään taudin, jonkinlaisia rohtumia ihoonsa. Nyt\nhän on juossut sentähden kaikkien kuuluisimpien spesialistien puheilla\nja onkin jo kutakuinkin parannut, kasvoiltaan hän on ainakin sileä.\nHäneltä kuulin, että Kindermann on Leipzigissä koroillaan eläjänä\nja avioliittojen välittäjänä. Hän on vanhoilla päivillään ruvennut\nvakavaksi ja koettaa johtaa ihmisiä avioliiton satamaan. Mielelläni\nhaluaisin nähdä häntä kerran ja olen päättänyt vielä tämän kuukauden\nkuluessa, käydessäni Emmyn luona, poiketa häntäkin katsomassa. Amma\non aivan kuin ennenkin, jos mahdollista ehkä vähän laihempi. En\ntosiaankaan saata ymmärtää, mistä hän voi vielä löytää maksukykyisiä\nkundeja; hänen kasvonsa ovat sen näköiset, ettei kenenkään tarvitse\nepäillä, mitä ammattia hän harjottaa, eikä sitä voi hienoimmatkaan\npuvut peittää. Hänellä on mukanaan emäntänsä, joka on vielä enemmän\nepämiellyttävän näköinen. Tämä on Leipzigistä lähdettyään kulkenut\nkoko Europan ristiin rastiin ja lopuksi taas asettunut Leipzigiin.\nSaksittaret näyttävät olevan kaikki hyvin patriotisia luonteeltaan,\nsillä he ikävöivät joka paikasta takaisin rakkaaseen Saksiinsa,\nhuolimatta kotimaansa ankarasta siveyspoliisista.\n\nMinä en tule enää oikein toimeen entisten ammattitoverieni kanssa.\nKaukana siitä, että tahtoisin tekeytyä paremmaksi kuin he, mutta heidän\najattelemattomat ja säädyttömät puheenpartensa kiusaavat ja inhottavat\nminua. Tiedän kyllä että heidän asemassaan ihminen on siinä suhteessa\nikäänkuin tylsynyt, aivan niinkuin lääkäri kokainiruiskutuksen\nkautta tekee jonkin ruumiinosan tunnottomaksi; siinä ei kukaan tule\nenää ajatelleeksi, että sukupuoliasiat ovat oikeastaan semmoisia,\nettä niistä puhuminen on kielletty tavallisessa, porvarillisessa\nseuraelämässä. Minä en ole enää heidän kannallaan enkä voisi semmoista\nelämää enää sietää, ennemmin menisin hirteen.\n\n\n\n27 syysk.\n\nNyt olen pannut toimeen aikeeni ja tehnyt pienen kiertomatkan. En\nkadu sitä, vaikka yskäni on tullutkin melkein sietämättömäksi,\nluultavasti kovan vedon johdosta junavaunussa. Toissa yönä en saanut\nyskältä nukkuakkaan, ja samalla oli oloni muutenkin niin tuskallista\nja tunsin, semmoisia pistoksia kyljessäni, että pelkäsin taas saavani\nkeuhkotulehduksen. Tänään kuitenkin tuntuu jumalankiitos paljon\nparemmalta.\n\nEnsiksi matkustin siis tervehtimään Emmyä eli, niinkuin hänen\nnimensä nyt on, rouva Häuslingiä. Sain omin silmin nähdä, että hänen\nasiansa menevät hyvin, ja siitä olen erinomaisesti iloinen. Monta\npyyntöä he olivat minulle lähettäneet, että kävisin kerran heidän\nluonaan, ja molemmat ottivat minut erittäin sydämellisesti vastaan.\nHe ovat toistaiseksi ainakin hyvin tyytyväisiä toisiinsa, Emmy vaan\non Schanistaan hirveästi mustasukkainen. Heillä on pieni hieno\nravintola ja anniskelevat ainoastaan viiniä ja paraita olutlajeja.\nEmmystä on tullut sangen muhkea emäntä, hän on yleensä hyvin paljon\nmuuttunut näinä vuosina. Talossaan pitää hän kovaa komentoa, niinpä\nhän pitemmittä puheitta ajoi ulos keittäjänsä, kun tämä oli pyrkinyt\nerästä kyökkityttöä hyväilemään. Ylimalkaan hän näyttää tulleen kovasti\nsiveelliseksi eikä kärsi minkäänlaisia helliä suhteita palvelusväkensä\nkesken. No niin, siinä asiassahan saa kukin tehdä miten tahtoo, ja\nluulenpa että onkin välttämätöntä tässä suhteessa pitää palvelijoitaan\nsilmällä, ainakin heidän kotona ollessaan. Mutta Emmy rupesi haukkumaan\nylikyyppariaan siitäkin, kun oli kuullut hänellä ulkona kaupungilla\nolevan vakinaisen ystävättären, ja siihen hänellä ei minun mielipiteeni\nmukaan ollut pienintäkään oikeutta, jonka hänelle itselleen sanoinkin.\n_Yksi_ kohtaus hänen luonaan minua oikein totisesti suututti.\n\nIstuimme tuossa kymmenen tienoissa eräänä iltana hänen lokaalissaan\nviinipullon ympärillä, Emmy, joku hänen miehensä tuttava ja minä. Astuu\nsilloin sisään nainen, istuu erään pöydän ääreen ja tilaa tusinan\nostereita ja puolipullon viiniä.\n\nNäin heti tuon vieraan olevan »ammattinaisia» eikä suinkaan säätynsä\nensimäisiä, sillä hän näytti sangen ränstyneeltä paksusta ihomaalista\nhuolimatta.\n\nEmmy oli tuskin ennättänyt nähdä tytön, kun hän ponnahti ylös,\nsyöksähti hänen luokseen ja kuiskasi hänelle korvaan pari sahaa. Vieras\nkatseli neuvotonna ympärilleen, koetti naurahtaa ja vastasi jotain,\nmutta Emmy keskeytti hänet paikalla. Samassa tuli edeskäypä osterien\nja viinin kanssa. Emmy antoi hänelle merkin, mies kääntyi tavaroineen\ntakaisin tarjoiluhuoneeseen samalla kuin tyttö nousi paikaltaan ja\npoistui kadulle.\n\nEmmy torui vielä tuota taitamatonta palvelijaa kauan aikaa ja palasi\nsitten vihdoin, vieläkin kokonaan siveellisen suuttumuksensa vallassa,\nmeidän pöytäämme.\n\n»Tuon roskaväen hävyttömyys menee todella liian pitkälle», sanoi hän\nkiivaasti.\n\n»Mitenkä niin?» minä kysyin.\n\n»Etkö sinä sitten nähnyt?» hän sanoi. »Tuommoinen katulutka. Otappas ja\ntule sisään hienoon ravintolaan niinkuin hyväkin ryökkynä, arvatenkin\nvaanimaan kundeja itselleen. Senkin ruoja!»\n\n»Mutta hänhän istui kauniisti paikallaan eikä häirinnyt ketään»,\nhuomautin minä.\n\n»Se ei muuta asiaa vähintäkään. Tuommoinen olento karkottaa oikeat\nvieraat ravintolasta. Mitäpä arvelet, jos esim. hänen ylhäisyytensä\nsalaneuvos tuosta vastapäätä olisi tullut naisväkineen juomaan\nseidelinsä, niinkuin hän usein iltaisin tekee, ja tuommoinen nainen\nolisi istunut täällä... Ei, semmoinen ei vetele, sen minä sanon. Schani\non myös vanha hölmö, joka ei tuommoisesta niin paljon välitä, mutta\nminä välitän, minä!»\n\nMinä en voinut juuri mitään sanoa tuon vieraan herran aikana, mutta\nkauheasti minua suututti mokoma suvaitsemattomuus. Jälestäpäin\nkahdenkesken ollessamme palasin vielä samaan asiaan.\n\n»Sinä, Emmy, mitä sinä oikeastaan ajattelet? Jos meidät olisi ennen\nnoin ykskaks heitetty ravintolasta ulos? Suoraan puhuakseni, minä en\nymmärrä miten _sinä_ voit olla noin suvaitsematon...»\n\nHän katsoi minuun silmät suurina eikä nähtävästi ollut ensinkään\nhyvillään, kun olin menneisyydestä muistuttanut.\n\n»Mikä on kerran mennyt, sitä ei enää ole. Nykyisyydestä on kiinni\npidettävä. Minä olen nyt säädyllinen, naimisissa oleva rouva ja pidän\nhuolta liikkeeni hyvästä maineesta. Ja muuten en ole milloinkaan sillä\ntavalla pitkin katuja kuljeksinut kuin tuo äskeinen nainen ja muut\nhänen tapaisensa.»\n\nNäin olevan turhaa vaivaa hänen kanssaan enempää väitellä. Merkillinen\nseikka, miten heikko muisto useimmilla ihmisillä on niihin asioihin\nnähden, jotka heistä eivät ole mieluisia muistella.\n\nDresdenistä matkustin Leipzigiin, Kindermannia tapaamaan. Hän asuu\nsievän, huvilamaisen talon alikerrassa ja näytti tulevan hyvin\ntoimeen. Paikalla hän tunsi minut ja oli nähtävästi iloissaan tästä\nkohtauksesta. Mutta kovin hän on paljon muuttunut. Hän on hirveästi\nvanhennut ja kasvonsa ovat käyneet terävän ja ankaran näköisiksi.\n\n»No, Te olette kurssinne suorittanut, Thymian», sanoi hän, »sen näen\nTeistä heti enkä tarvitse siitä mitään kysellä. Mutta Te näytätte,\nrasittuneelta, lapseni. Teidän on nyt pian katsottava, että saatte\nvarman turvapaikan. Kolmanteenkymmeneen vuoteen asti sitä elämää voi\nkestää, mutta silloin pitää lopettaa, muuten ei ihminen lopulla ikäänsä\nkelpaa mihinkään. Oletteko saanut mitään säästöön?»\n\nKerroin hänelle olleeni naimisissa ja sanoin itselläni nyt olevan\nvanhan rikkaan ystävän, joka pitää huolta minusta, ja hän nyökytti\npäätään ja hymyili tyytyväisesti.\n\n»Niin, niin. Tiesinhän minä että Te eteenpäin pääsette, ja kun\nKindermann on Teitä opettanut... mutta tahtoisinpa neuvoa Teitä\nmenemään vieläkin naimisiin. Noiden vanhain herrain laita on niin\nja näin. He ovat kyliä valmiit lupaamaan vaikka tähdet taivaalta,\nmutta jos sattuvat kuolemaan eikä ole mitään kirjallista sitoumusta,\nminkäs teet? Viisainta on tehdä ajoissa ero ja vaatia itselleen\nkohtuullinen hyvitys ja mennä sitten naimisiin. Jos Teillä nyt esim.\nolisi kolmekymmentä tuhatta markkaa, voisin hankkia Teille paikalla\nerinomaisen miehen.»\n\n»Niin paljoa minulla ei ole», vastasin.\n\n»Mutta Te voisitte helposti saada, kun ystävänne on rikas ja\nkorkeassa asemassa. Ei tarvita muuta kuin saada aikaan pieni\nriita, ja pelkästä häväistysjutun pelosta antaa hän Teille mitä\nvaan tahdotte. Jos menettelette viisaasti, voitte saada kyllä\nviisikymmentä tuhatta, jopa enemmänkin. Minulla olisi useita Teille\nsopivia herroja, musikkitirehtööri jolla on seitsemäntuhannen\nmarkan tulot, kirjakauppias joka kustantaa lääketieteellisiä\nteoksia, ja taidekauppias. Taikka, jos panette arvoa akatemialliseen\nsivistykseen, opettaja; on myöskin yksi lääkäri, mutta hän tahtoo saada\nkahdeksankymmentä tuhatta mukana. Kaikki arvossa pidettyjä herroja,\niältään kolmenkymmenen viiden ja viidenkymmenen välillä. Lääkäri on\njuutalainen, muut evankelisia.»\n\nKiitin ystävällisestä tarjouksesta; K. kehotti minua vakavasti\najattelemaan asiaa ja tulemaan toisen kerran hänen luokseen.\n\n»Jos minulla olisi Teidän liikeälynne», sanoin, »niin minäkin ryhtyisin\njohonkin itsenäiseen yritykseen; elämäni tuntuu niin sisällöttömältä\njuuri sentähden, että minulla ei ole mitään oikeaa työtä.»\n\n»Valitettavasti Teiltä puuttuu liikeäly kokonaan, rakas lapsi», sanoi\nhän hieman kyynillisesti. »Senhän olen aina sanonut: Te katsotte\nasioita liian ihanteelliselta kannalta. Ja että ihanteinenne olette\nkuitenkin noin pitkälle päässyt ettekä ole aikoja sitten kuollut\nkurjuuteen, se on onni eikä Teidän oma ansionne. Te ette aavista,\nmitä kaikkea rakkaudesta voi puristaa esiin, kun sitä käytännöllisen\nliikemiehen kokemuksella käsittelee. Minä itse olen työskennellyt\nsillä alalla ensin käytännöllisesti, mutta nyt olen ryhtynyt enemmän\nsen aatteelliseen puoleen. Täysi kukkaro toisella puolen ja sievä\narvonimi taikkapa vaan se ominaisuus, että on mies, toisella, puolen,\nsiinä kaksi voimaa, jotka useimmiten jo riittävät yhdistämään sydämiä\ntoisiinsa.»\n\nMerkillinen nainen tuo Kindermann, yhdessä suhteessa minun täytyy\noikein ihailla häntä. Hänen joustavuutensa ja häikäilemättömyytensä\novat kerrassaan hämmästyttävät.\n\nHän ei laskenut minua sinä päivänä enää pois. Kolmesta viiteen on\nhänellä vastaanottotuntinsa ja kello kuusi söimme päivällistä. Runsaan\nja hyvän aterian jälkeen joimme kahvia arkihuoneessa. Yskäni vuoksi\nen minä uskalla tupakoida, mutta hän itse poltti sikaarin ja auttoi\nsamalla minua perehtymään liikkeensä salaisuuksiin. Hänen välitystään\nkäyttävät enimmäkseen vain herrat, ainoastaan poikkeustapauksissa\nnaiset. Hänellä on suuri joukko agentteja, joiden toimena on hankkia\ntietoja rikkaista, miestä vailla olevista naisista. Hänen, Kindermannin\nasia on sitten asettua yhteyteen noiden naisten kanssa, mikä ei hänen\novelalle kekseliäisyydelleen niinkään vaikea temppu ole. Hänellä on\ntodellakin vallan eriskummallinen kyky kääntyä milloin minkin tekosyyn\nnojalla ventovierasten ihmisten puoleen ja esittää heille ehdokkaitaan,\nsillä hänen toimensa menestyvät hyvin, sanoo hän itse. Huvittavinta\ntässä kaikessa on se seikka, että asianomaiset naiset tuskin koskaan\naavistavat mitään hänen välittäjätoimestaan ja luulevat »menneensä»\nnaimisiin, vaikka itse asiassa heidät on »naitettu». K. saa 4—10\nprosenttia myötäjäisistä ja elää sillä pulskasti. »Minä olen viime\nvuosina perustanut niin monta laillista avioliittoa, että ne kokonaan\npeittävät minun entiset laittomuussyntini», sanoi hän nauraen. »Ja jos\nTe tulette luokseni, Teille minä teen tuon palveluksen ilman _mitään_\nkorvausta, vanhan ystävyyden vuoksi, ja valikoin vielä kauneimman ja\ntäysipainoisimman tavaran mitä minulla sattuu varastossa olemaan...\n\nAika kului nopeasti rupatellessa. Hän saattoi minut itse junalle ja\nminun täytyi luvata ensi helluntaina tulla hänen luokseen pariksi\npäiväksi, jolloin tekisimme yhdessä pienen matkan Saksin Sveitsiin.\n\nKun tulin asuntooni, ei siellä ollut ketään kotona. Palvelustyttö\noli ulkona, kun oli luullut minun tulevan vasta viimeisellä junalla.\nArkihuoneessani olivat ikkunaverhot alhaalla ja koko huone oli täynnä\nkukkia. Kreivi oli lähettänyt ruusuja, Julius korillisen liljoja ja D.\npuolen vaunulastia ruusuja. Niitä oli kaikkialla, vaaseissa, pöydillä,\nikkunoilla, vieläpä lattiallakin, ja huone oli täynnä huumaavaa\ntuoksua. Katsellessani siinä ympärilleni tuntui äkkiä omituinen\nahdistus painavan rintaani. Tulin ajatelleeksi kuolinhuonetta. Kukkain\ntuoksun seassa olin tuntevinani heikkoa mädäntyneen hajua; huonetta\nei ollut luultavasti muutamaan päivään tuuletettu, ja keltaiset\nikkunaverhot saivat aikaan omituisen valaistuksen, joka muistutti\nkynttilänvaloa... Työnsin nopeasti verhot syrjään ja avasin ikkunat;\nulkoilma ja kadun melu tunkivat sisään ja ahdistava tunne hävisi.\n\n\n\n30 syysk.\n\nMinä saan yhä vielä kerjuukirjeitä, vaikka ei minulla oikeastaan ole\nenää paljon mitään poisannettavaa. Ikävää on kumminkin keneltäkään\nmitään kieltää.\n\nEilen tapasin Eläintarhassa kokonaisen lauman entisiä tovereitani\nyhdistyksestä.\n\nHeidän kasvojensa ilme — toisilla ivallinen hymy, toisilla kylmän\nhalveksiva jäykkyys — ei ole sanoin kuvattavissa. Kylmät väreet\njuoksivat pitkin selkääni ja mieluimmin olisin hyökännyt keskelle tuota\nkaakottavaa laumaa ja lyönyt oikealle ja vasemmalle, että olisivat\nsilmät säkenöineet jokaisella.\n\nMinä voin sietää kaikkea, jos niin tarvitaan, rehellistä\nylenkatsettakin, mutta ivaa en kestä.\n\nYlenkatsetta — niin miksikä ei, jos se on oikeutettua. Jos kaunis,\nköyhä tyttö seisoo yksin ja hyljättynä maailmassa, jos kiusaukset ja\nviettelykset joka puolelta häntä ympäröivät ja hän _sittenkin_ omasta\nsisäisestä vakaumuksestaan valitsee kieltäymyksen ja porvarillisen\nmoraalin harmaan, yksitoikkoisen tien, — semmoisella tytöllä minä\nmyönnän olevan jonkinlaisen oikeuden katsella heikompaa sisartaan\nhalveksivalla säälillä. Mutta noilla kanoilla, jotka ovat vartiainsa\nja omistajainsa silmälläpidon alaisina saaneet koko elinaikansa\ntepastella tasaisella vihreällä nurmikolla, niillä ei totta totisesti\nole minkäänlaista oikeutta ivata toista, jolla on ollut epätasaisempi\ntie käytävänä.\n\nRaamatussa ei turhaan sanota: Joka sanoo veljelleen: sinä jumalaton,\nhän on ansainnut joutua helvetin tuleen.\n\nPilkka ja iva on pahempaa kuin murha ja petos ja varkaus ja kovin\nruumiillinen väkivalta. Se tappaa ihmisen pyhimmät tunteet. Se on\nkotoisin perkeleestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSen jälkeen kun viime vuonna kävin G —ssä, on menneisyys monta kertaa\nsattunut tielleni. Ensin kohtauksessa Amman kanssa, sitten tavatessani\nKindermannin. Ja nyt taas kolmannen kerran.\n\nOlin käynyt ostoksilla ja kävelin Leipzigerstrassea kotiin päin, kun\nkuulin jonkun huutavan itseäni.\n\n»Thymian!»\n\nKäännyn katsomaan taakseni ja huomaan siellä seisovan naisen, jonka\ntunnen entiseksi ystäväkseni Greteksi. Emme olleet nähneet toisiamme\nminun Hamburgista lähdettyäni emmekä edes kuulleet mitään toisistamme.\nNuoremmaksi ei ollut oikeastaan hänkään tullut noiden kymmenen vuoden\naikana, hän ei ole enää läheskään niin solakka ja niin erinomaisen\nelegantti kuin silloin. Toisista aina paraiten huomaa, miten aika\nkuluu, ja miten lyhyeen elämän kevätpäivät loppuvat.\n\n»Kävelin jo vähän aikaa sinun perässäsi, mutta en ollut oikein varma\nasiastani», sanoi hän iloisesti. »Olipa todellakin hauskaa. Asutko sinä\ntäällä Berlinissä vai muutenko olet vaan matkalla?»\n\n»Täällä minä olen asunut jo monta vuotta», sanoin ja vastasin hänen\nkädenpuristukseensa. Sitten kävelimme yhdessä eteenpäin. Minä en\ntiennyt oikein, oliko tämä kohtaus minulle hauska vai ikävä. Olen aina\npitänyt Gretestä, kun hän ei ole niin pikkumainen ja ahdasmielinen\nkuin muut, mutta toiselta puolen hän ei tunne minun nykyisiä olojani\neikä minulla tosiaankaan ole yhtään halua enää joutua kenenkään\nylenkatseen tai säälin alaiseksi. Kuljimme yhdessä Wertheimiin asti,\njossa hän osti jotain, ja siellä hän teehuoneessa kertoi minulle\nkahdeksan vuotta sitten menneensä naimisiin vanhanpuoleisen herran\nkanssa Reinin varrelta ja, kun eivät olleet sopineet oikein yhteen,\neronneensa hänestä jonkun vuoden kuluttua. Nyt hän oli asunut jo vähän\naikaa pienen tyttärensä kanssa Berlinin esikaupungissa Friedenaussa.\nKuuntelin vain puolella korvalla ja mietin yhä mielessäni, miltä\nkannalta tämä kohtaus olisi otettava. Hän kertoi edelleen jo\nuseita vuosia kirjottaneensa romaaneja, aluksi salanimellä ja nyt\nrouvannimellään, ja silloin muistin itsekin joskus lukeneeni jonkun\nhänen teoksistaan.\n\nOlin alussa hyvin harvasanainen enkä puhunut itsestäni muuta kuin\nettä olen leski. Eikä hänkään enempää kysellyt. Vähitellen kuitenkin\nkeskustelumme vilkastui ja minäkin lämpenin. Hänessä on todellakin\njotain miellyttävää, puoleensa vetävää, ja hänen sydämellinen\navomielisyytensä viehätti minua niin, että mitä kauemmin hänen\nseurassaan olin, sitä enemmän rupesin hänestä pitämään.\n\nSaatoin häntä Linkstrasselle, sieltä ajoimme yhdessä Bülowstrasselle ja\nerotessamme lupasin minä pian käydä hänen luonansa.\n\nPerästäpäin rupesin melkein katumaan tätä lupaustani. Seuraavana\nyönä en saanut unta, mietin vaan yhä ja yhä uudestaan, miten olisi\nparas tehdä. Halu olisi minulla ollut suuri nähdä häntä; vuosikausia\nolen jo kaivannut naisystävää; yksinomainen seurustelu miesten\nkanssa rupee lopulta kyllästyttämään; naisen kanssa voi paremmin\npuhua asioistaan ja tulee helpommin ymmärretyksi. Ikävä kyllä ovat\nuseimmat naiset pikkumaisia ja kateellisia eivätkä voi siveelliseltä\nahdasmielisyydeltään vähääkään käsittää toisten onnettomuutta.\nTämmöinen ei Grete ole; alhaista ajatustapaa ei hänen puoleltaan\ntarvitse pelätä. Hän ei ole mikään Maria eikä mikään Emmy, mutta hän ei\nmyöskään ole niin poroporvarillisen lyhytnäköinen ja suvaitsematon kuin\nuseimmat muut; hän on itse paljon kokenut, ja elämän kovassa koulussa\nhioutuu ihmisestä kyllä pois ylpeä itsekylläisyys ja liiallinen\nnäykkimisen halu.\n\nTotta kyllä, jos hän tietäisi kaikki, voisi ehkä käydä niinkin, että\nhän pyytäisi päästä minun seurastani. Ja se koskisi minuun hirveästi,\n— koskisi kovemmin kuin noiden hyväntekeväisyysnaisten iva, kovemmin\nkuin mikään muu. Tätä peläten ajattelin, että ehkä olisi paras olla\nmenemättä. Sitten taas ajattelin: täytyykö hänen sitten saada se\ntietää? Minun huonot vuoteni ovat jo takanani. Nythän minä elän\nsäännöllisissä oloissa. Olen leski ja saan mieheni sukulaisilta\nkohtuullisen eläkkeen. Vai eikö se ole totta? Rauhallisessa\nasunnossaan, porvarillisen ympäristönsä keskellä ei Grete milloinkaan\njoudu yhteyteen minun entisten tuttavieni kanssa. Mutta kuitenkin —\n— en minä sittenkään voi. Minä en voi teeskennellä, varsinkaan en\nsemmoiselle, josta pidän. Ja sitä paitsi on Grete viisas, hyvin viisas,\nhän tuntee maailman ja tulisi ajan pitkään kumminkin tietämään kaikki...\n\nMietin ja harkitsin ja kirjotin seuraavana päivänä kortin, jossa\nilmotin tulevani torstaina iltapäivällä.\n\nMerkillisen vaikea minun oli saada itseäni valmiiksi tätä vierailua\nvarten. Ainakin neljännestunnin seisoin peilin edessä ja tutkin itseäni\nkiireestä kantapäähän, että eikö ehkä olisi minussa jotain huomiota\nherättävää, ja vielä viime hetkessä tuli mieleeni että hajuveteni —\nbouquet d'amour — voisi minut ilmaista. Mutta sehän on naurettavaa...\n\nKoko matkan minua vaivasi painostava tunne, josta en voinut päästä\nvapaaksi. Tiesin että jos hän jollain tavalla antaa minun tuntea,\ntekee minulle pienenkään viittauksen siihen suuntaan, että meidän\nseurustelumme ei voi tällä tavalla jatkua, silloin minä en voi hillitä\nitseäni. Sillä minussa on räjähdysainetta, joka odottaa vain sytyttävää\nkipinää särkeäkseen sulkunsa.\n\nSydämeni sykki ankarasti astuessani sähkörautatievaunusta maahan sillä\nkadulla, jonka varrella Grete asuu; mutta hän oli minut jo nähnyt\nverannaltaan, tuli minua vastaan pihalla ja toivotti sydämellisesti\ntervetulleeksi. Minä vaan en tahtonut saada mieltäni tasapainoon.\n\nPäivä oli kirkas ja lämmin kuin keskikesällä. Teepöytä oli katettu\nbalkongille, kattoon asti ylettyvän palmun alle. Greten emännöitsijä,\nmiellyttävä, kiltin näköinen ihminen, joka on ollut hänen luonaan jo\nkahdeksan vuotta, toi pöytään teekannun ja kupit, ja sitten tuli pikku\nKäte, herttainen vaaleatukkainen ja tummasilmäinen tyttö, tervehtimään\nminua ja haki itselleen myös tuolin pöydän ääreen. Grete rupatteli\nniin iloisesti, että yhä enemmän varmistui mielessäni ajatus: hän ei\ntiedä mitään, hänellä ei ole hämärintäkään aavistusta minun entisistä\nvaiheistani. Kävin yhä vaiteliaammaksi. Minä en voi nähdä pieniä lapsia\ntulematta surumieliseksi. Kun tuo tyttönen nojasi vaaleakutrista\npäätään äitiänsä vasten ja Grete ilosta loistaen painoi pari kolme\nsuuteloa hänen punaisille pikku huulilleen, silloin minun täytyi katsoa\npoispäin, tuskallinen kateudentunne kouristi sydäntäni. Tämä vaimo on\nmyöskin yksin maailmassa, kohtalo on hänenkin tielleen kylvänyt enemmän\nohdakkeita kuin ruusuja, mutta miten rikas hän onkaan verrattuna\nminuun vaivaiseen. Jos minäkin olisin saanut itse pitää lapseni, olisi\nminullakin ollut suojelusenkeli, joka olisi minut monesta vaarasta\nvarjellut.\n\nVähitellen kumminkin surumielisyyteni haihtui pois ja me juttelimme\nlopulta sangen iloisesti minkä mistäkin asioista.\n\n»Sinä siis kirjotat romaaneja», sanoin minä. »Ei minusta näytä juuri\nsiltä, että sinulla olisi täällä tilaisuutta erikoisesti romantillisiin\nkokemuksiin.»\n\nGrete naurahti iloisesti ja arveli olevan liian paljon vaadittu, jos\nhänen pitäisi itse omassa elämässään kokeakkin kaikki mitä lukijoilleen\nkertoo.\n\n»Mutta ehkäpä sinä voisit antaa minulle uusia aineksia, Thymian», hän\nlisäsi.\n\n»Ehkäpä kyllä», minä sanoin. »Minä kirjotan muistelmiani päiväkirjan\nmuodossa. Konfirmatsionistani asti olen sitä tehnyt, kaikki tärkeimmät\ntapahtumat olen merkinnyt muistiin. Sinä saat sen, kun olen kuollut.\nSiinä sinulla on aineksia vaikka viiteen romaaniin.»\n\n»Sanasta miestä», sanoi Grete, »mutta etkö voisi antaa sitä jo ennen?»\n\n»Saadaanpa nähdä. Luvata minä en sitä tahdo, sillä tuosta\nkirjottamisesta on minulla paljon iloa. Semmoisena kuin se nyt on,\nsinä tuskin voisit sitä käyttää. Sinun yleisösi ei ole tottunut niin\ntiivistettyyn ravintoon, siihen pitäisi kaataa sekaan pari ämpärillistä\nlientä, ennenkun se kelpaisi nautittavaksi.»\n\n»Voidaan sekin tehdä», hän sanoi; »jos niin tarvitaan, miedonnamme\nmusteen liian synkkää väriä vedellä.»\n\n»Ei tässä paljas vesi riittäisi», minä vastasin, »suuren lasillisen\nKölnin vettä saisit käyttää poistaaksesi vähän hajua, johon ei jokainen\nole tottunut. Ei sitä ilman seurauksia olla elämän kuokkavieraana\nvuodesta vuoteen... Merkki siitä jää ihmiseen!»\n\nGrete nyökkäsi ja syntyi hetken äänettömyys. Tuuli kuljetti pöydän\nyli kellastuneita lehtiä talon edessä seisovasta lehmuksesta ja\nsähkörautatieltä kuuluva ratina ja kilinä häiritsivät ympärillämme\nvallitsevaa hiljaisuutta. Minut teki yhtäkkiä epäluuloiseksi\nse, että Grete ei tehnyt minulle yhtäkään kysymystä. En voinut\nselvittää itselleni, oliko se hänen puoleltaan hienotunteisuutta\nvai välinpitämättömyyttä, ja se teki mieleni aika-ajoin raskaaksi,\nmutta myöhemmin pääsin taaskin oikeaan tunnelmaan. Jäin illalliselle\nja olin auttamassa pikku Kätcheniä sänkyyn. Päästyään tilalleen\nlaski lapsi kätösensä ristiin ja luki iltarukouksensa. Sen loputtua\nlisäsi hän vielä omasta päästään: Rakas Jumala, anna mamman olla\nterveenä! Tämä liikutti minua niin, että kyyneleet tulivat silmiini.\nAjattelin itsekseni: sinä viaton, pikku karitsani, mitä sinä nyt\nyksinkertaisuudessasi pyydät, se on sinun vastaisen onnesi kaikkein\ntärkein ehto... Kun ajattelee, _mitä_ kaikkea lapsi menettää, kun\nhäneltä äiti kuolee... no, minä olen sen saanut kokea.\n\nKymmenen aikaan saattoi Grete minut pysäyspaikalle Keisaritammen luo.\n\n»Milloin sinä tulet Kätchenin kanssa minun luokseni?» kysyin\nerotessamme.\n\nHän ei vastannut heti.\n\n»Vai etkö ensinkään tahdo tulla minun luokseni?» lausuin nyt katkerasti\nja epäluulon täyttämänä.\n\n»Mielelläni, Thymian», hän vastasi, »mutta — katsoppas, minä elän hyvin\nhiljaisesti enkä tahtoisi tehdä uusia tuttavuuksia. Minulla on työni\nja lapseni, ne molemmat täyttävät elämäni niin, etten tarvitse mitään\nvieraita ihmisiä. Kun vaan haluat tulla tänne, olet aina tervetullut,\nja minä tulen myöskin sinun luoksesi, mutta eikö totta, sinä pidät\nhuolta siitä, että _jos_ minä tulen luoksesi, minä tapaan sinut\n_yksin_?»\n\nOlin vähän aikaa ikäänkuin huumautunut, sillä nyt näin yhtäkkiä\nselvästi: hän tietää _kaikki, kaikki_; yhtä hyvin kuin ihmiset\nkotikaupungissani tuntevat minun entisyyteni, yhtä hyvin tietää hän,\nmitä teitä minun elämäni on menneinä vuosina kulkenut. Sillä hetkellä\nen vielä käsittänyt sitä hienotunteisuutta, millä hän koetti rakentaa\nluottamuksen siltaa itsensä ja minun välille.\n\n»Minä pidän siitä huolen», sanoin sitten. »Tule pian ja ota Kätchen\nmukaan. Kirjota minulle milloin tulet taikka ilmota telefoonissa...\nHyvästi!»\n\nRaitiovaunu tuli paikalle. Minä astuin sisään.\n\n\n\nMarraskuu.\n\nKauheasta yskästäni minä en luultavasti enää milloinkaan pääse. Monta\nkertaa olen niin voimaton, etten jaksa kättäni liikuttaa, kun pitäisi\npukeutua tai riisuutua. —\n\nJulius puhuu Davosista... että minun pitäisi mennä sinne\ntalvikuukausiksi. Se minua hirveästi pelästytti, niin pitkälle olen\nsiis jo tullut! En sitä kuitenkaan usko. Lääkärit sanovat asian aina\npahemmaksi kuin se on, saadakseen ihmiset varovaisiksi ja paremmin\nhoitamaan itseään. Tätä yskää en ole saanut vilustumisesta, se on vaan\ntavallista katarria, mutta tavattoman sitkeää ja itsepäistä. Minä\nen nyt lähde minnekkään. On niin ihmeen hauskaa, kun olen löytänyt\nGreten. Käyn usein hänen luonaan Friedenaussa. Hän tulee minun\nluokseni vain harvoin, hänellähän ei ole paljon aikaa enkä minä ole\nsiitä niin tarkka. Silloin tuntuu niin kodikkaalta ja hauskalta, kun\nkaasulamppujen valo lankee pöydälle, hiilivalkea hehkuu kamiinissa,\nlapsi loruilee ja nauraa ja kaikki on niin tyyntä ja rauhallista ja\nkaukana maailman melu ja pauhina. Kun suljen silmäni, voin kuvitella\nmielessäni olevani »kotona.»\n\nGrete käyttäytyy erinomaisen hienotunteisesti minua kohtaan. Hän ei\ntee koskaan mitään kysymyksiä. Pidän hänestä paljon, vaikka hänellä\nonkin usein hyvin kummallisia, minun, mielestäni kerrassaan hassuja\nmielipiteitä.\n\n\n\nTammikuu 1903.\n\nJoulu ja uusivuosi olivat tällä kertaa hauskat. Jouluaattona oli\nkreivi luonani; hän oli hylännyt kaikki sukulaisten kutsut saadakseen\nviettää illan minun kanssani. Minulla oli nytkin joulukuusi ja kutsuin\nyksitoista köyhää lasta kadulta ihailemaan sitä ja saamaan lahjoja.\nEnsimäisenä joulupäivänä oli kreivi taas luonani ja toisena olin minä\nGreten vieraana. Uudenvuodenaattona tuli D. vanhan tapansa mukaan ja\nuudenvuoden päivänä minä olin taas Friedenaussa.\n\nYskäni yhä vaan pahenee. Monasti pääsen ainoastaan suurella vaivalla\nliikkumaan. Kun se vaan ei olisi vaarallista. Vaikka tiedänkin, miten\nhukkaan mennyt ja hyödytön elämäni on, ja että oikeastaan paras\nmikä minulle voisi tapahtua, olisi päästä sukkelaan ja kivuttomasti\nmaailmasta pois, tunnen kuitenkin voittamatonta kammoa kuolemaa kohtaan.\n\nSillä minä en usko olevan taivasta, jossa kuolleet saavat nähdä ja\ntuntea toisensa. Toinen elämä kyllä, — mutta kuka voi sanoa minulle,\nettä se on parempi kuin tämä ensimäinen, etten minä siinä joudu\nvieläkin suurempaan kurjuuteen kuin tässä elämässä? Ja sitten minua\npelottaa tuo itse siirtyminen elämästä toiseen. Minulle on kuolema\nmultaa, kalmanhajua, matoja, mätänemistä, manalan kauheita salaisuuksia.\n\n\n\nHelmikuu 1903.\n\nGrete saa minun päiväkirjani. Mutta olen sanonut, että hänen täytyy\nromaanissaan kirjottaa hyvää minun Juliuksestani. Sen hän on luvannut\nminulle. Kaikki muu on yhdentekevää.\n\nOi Jumala, miten tuntuu taas vaikealta!\n\nEilen olin vähällä riitaantua Greten kanssa. Päivä oli ihana ja kreivi\nlähetti reen noutamaan minua ajelumatkalle. Lähdin ottamaan Greteä ja\nhänen pienokaistaan mukaani, mutta siellä ei ollut kotona muita kuin\nemännöisijä lapsen kanssa. Pyysin saada tytön mukaani, mutta siinäpä\nsainkin rukoilla kauan ennenkuin se onnistui. Sain hänet kuitenkin\nlopuksi ja silloin ajoimme kauas Grünewaldiin. Siellä oli satumaisen\nkaunista, lumen peittämät petäjät ja kuuset olivat kuin hopeoituja ja\nvälkkyvillä hohtokivillä koristettuja, vikkeliä punahäntäisiä oravia\nvilahteli oksien välissä, ja reki liukui äänetönnä eteenpäin — se oli\ntodellakin ihastuttavaa, lapsi taputti käsiään ja huudahteli riemusta\nja minä myös. Mutta yhtäkkiä ilma muuttui. Rupesi puhaltamaan purevan\nkylmä tuuli, ja kun lasta alkoi paleltaa, käärin sen turkkini sisään.\n\nTullessamme Friedenauhun oli jo pimeä ja Grete oli julmasti vihainen,\nkun olin vienyt hänen lapsensa; hän oli ollut jo hädissään ja Anna\nneiti oli saanut kuulla kunniansa ja vuodatti katkeria kyyneliä. Otin\nrauhallisena vastaan myrskyn, ja pian se tyyntyikin itsestään.\n\nMinä olen taaskin kylmettynyt ja kurkkuni on tänään niin käheä, etten\nvoi puhuakkaan. Menen heti sänkyyn.\n\n\n\n1 maalisk.\n\nNeljätoista päivää olen nyt maannut. En osaa sanoa, mikä minun on,\nkipuja ei minulla ole mitään, mutta terve vaan en ole. Grete käy\nusein minua katsomassa, ja eilen sattui hän ja Julius yhtaikaa\nvuoteeni ääreen ja molemmat koettivat suostuttaa minua lähtemään\npariksi viikoksi sairaalaan. Palvelustyttöni on kovin taitamaton ja\nepäluotettava, eikä tunnu oikein hauskalta ottaa vierastakaan hoitajaa.\nMinä luultavasti teen niinkuin he tahtovat. Siellä, on paras hoito.\nMinulla on taas ollut verensyöksy.\n\n\n\n15 maalisk.\n\nEnpä kadu tänne tuloani. Hoito ja palvelus ovat hyvät. Olen ollut\nkovasti kipeä. Vieläkin olen heikko ja huono, mutta voinhan kuitenkin\ntähän lyijykynällä jotain töhriä. Se huvittaa minua. Aika tahtoo käydä\nniin pitkäksi. Grete käy täällä melkein joka toinen päivä. Eilen oli\npikku Kätchen mukana ja toi kukkia. Kreivi käy myös minua katsomassa ja\nD. on niinikään ollut. Julius käy usein kaksi kertaa päivässä.\n\nKaikki ovat hyviä minulle. Minua hoitaa miellyttävä, nuori sisar. Hän\ntahtoisi mielellään tehdä minusta jumalisen ja lukea minulle psalmeja,\nmutta en tunne halua siihen.\n\n»Luuletteko minun pian kuolevan, sisar?» kysyin häneltä tänään. Hän\npunastui ja meni hämilleen.\n\n»Sitä ei voi kukaan sanoa. Herra yksin sen tietää.»\n\n»Kuolema on kauhea», sanoin minä. »On ihanaa olla kuollut, mutta itse\nkuoleminen pelottaa.»\n\n»Ei, ei», sanoi hän. »Kuolema vapahtaa, auttaa kotiin. Vapahtaja tulee\nhakemaan lapsensa taivaallisen isän kotiin...»\n\n»Oi, sisar», sanoin minä, »minunlaisiani varten ei ole mitään\nvapahtajaa eikä mitään isänkotia. Meidät noutaa perkele, kun kaikki on\nlopussa.»\n\nHän pelästyi.\n\n»Se on suuri synti epäillä Jumalan armoa», sanoi hän epävarmasti.\n»Jumala on rakkaus, ja joka pysyy rakkaudessa, hän pysyy Jumalassa ja\nJumala hänessä.\n\n»Sitten minä olen ollut aina Jumalassa», minä sanoin.\n\n\n\n16 maalisk.\n\nMinä kadehdin tuota pientä, hiljaista sisarta ja hänen jumalisuuttaan.\nHän näkee paljon vaivaa minun tähteni, mutta minä olen auttamattomasti\npaatunut.\n\nHänellä on vielä niin nuorekkaat, miellyttävät kasvot. Ja niin vaikea\ntoimi. Tokkohan minä olisin siihen kyennyt? En Usko. Minussa oli veri,\nveri...\n\n\n\n17 maalisk. yöllä.\n\nEn voi nukkua. Sisar on poissa; hän tulee, kun vaan soitan. Yölamppu\npalaa. Sieluni on täynnä kuolemankauhu!\n\nVoimani vähenevät hetki hetkeltä.\n\nKuolemako se on, joka tahtoo minut viedä? Hänkö taistelee minun\nkanssani elämästäni?\n\nTuhansia ajatuksia risteilee aivoissani.\n\nTahtoisin kirjottaa paljon, mutta käteni on liian heikko pitelemään\nkauan kynää. Täytyy alinomaa levätä.\n\nOi, miten minä pelkään tuota pitkää, kamalaa yötä, häviämistä mustaan,\nloputtomaan nirvanaan. Milloin minä taas herään? Mille rannalle kuolon\nsynkkä virta minut kuljettaa?\n\nTuleeko minusta huuhkaja, joka valoa kammoten pesii pimeässä tornissa\nja aavemaisella äänellään ihmisille onnettomuutta ennustaa — — Vai\nsiirtyykö sieluni pantterin ruumiiseen, joka verta janoovana saalista\netsien hiipii — —\n\nOnko minun uudestasyntymiseni tapahtuva kirouksen vai siunauksen\nmerkissä?\n\nMiksi muuksi hyvänsä, mutta ihmiseksi en tahtoisi enää tulla. En enää\ntoistamiseen tätä kurjuutta kärsimään- — —\n\nYö ei milloinkaan lopu.\n\nMinua janottaa.\n\nEikö nuo sanat lausuttu Golgatalla?\n\nLuulenpa niin. Ne lausui hän, joka uhrautui ihmiskunnan edestä.\nPyhä Jumala, jos sinä olet olemassa, sammuta tämä tuskan tuli minun\nsielustani ja huuliltani.\n\nMinä muistelen ruusuja ja liljoja kotini puutarhassa.\n\nMinä ikävöin. Ikävöin takaisin elinvuosiani...\n\nIkävöin äitiä.\n\nRuusuja.\n\nHautoja.\n\nEnempää en jaksa...\n\n\n\n21 maalisk. 1903.\n\nViime päivinä olen ollut kovin heikko. Luultiin minun jo kuolevan. Olen\nantanut Gretelle toisen avaimen siihen laatikkoon, jossa päiväkirjaani\nsäilytän, kaikkien tapausten varalta. Olen ollut monta kertaa\ntukehtumaisillani. Pieni sisar pyyhki aina hikipisarat otsaltani ja\nkuiskasi korvaani hiljaa lempeitä, hurskaita lohdutussanoja. Useita\nniistä muistan vieläkin. Ne alinomaa palaavat mieleeni.\n\n\n\n23 maalisk.\n\nJulius ei antaisi minun kirjottaa. Se rasittaa minua liiaksi, hän\nsanoo. Mutta en minä sitä usko. Luulen voivani pian nousta tästä ja\nmennä ulos. Ulkoilma tekee minut kyllä aivan terveeksi. Minulla ei ole\noikeastaan mitään muuta vaivaa kuin heikkous — alituinen väsymys — —\n\nOlen saanut uuden aatteen. Kun olen parannut, perustan lastenkodin...\n\nJulius on luvannut auttaa minua. Siitä tulee koti sairaille, heikoille,\nraajarikoille lapsille, jotka tarvitsevat paljon rakkautta. Tämä ajatus\ntuottaa minulle suurta iloa.\n\nKreivi oli täällä eilen, hän antaa siihen tarvittavan pääoman. Olen\nniin iloinen, nyt vihdoinkin — —\n\n\n\n28 maalisk.\n\nAlan tuntea itseni vähitellen paremmaksi, voimat vaan eivät tahdo\npalata. Viime yönä nukuin hyvin, ei ollut enää kuumettakaan. Tänään\nolisin noussut, mutta sisar ei sallinut. Hänen ulos mentyään koetin sen\nkumminkin tehdä ja pyörryin.\n\nVoimat puuttuvat, muuten on kaikki hyvin. Lastenkoti — —\n\n       *       *       *       *       *\n\nD. kävi tänään täällä ja toi minulle viisi veripunaista ruusua. Minä\nmahdan olla huonon näköinen, sillä hän nähtävästi hämmästyi eikä\npuhunut monta sanaa. Mutta ei minulta mitään puutu. Tuo heikkous vaan...\n\n\n\n1 huhtik. 1903.\n\nSisar kysyi tänään, eikö pastori saisi tulla minun luokseni. Nauroin\nhänelle ja sanoin että hän tahtoi kai antaa papin juosta aprillia. Minä\nolen nyt todellakin paljon parempi. Mutta he eivät usko minua, siksi\nettä olen niin heikon näköinen, eikähän se kumma olekkaan.\n\n\n\n6 huhtik. 1903.\n\nRintani on niin kevyt ja vapaa, ettei se ole vuosikausiin ollut\nsemmoinen. Olisin aivan terve, kunhan saisin enemmän voimia.\n\nJumalan kiitos, että nyt tulee kevät. Huomenna minä nousen ylös — — —\nhuomenna — —\n\n\n\n\nLOPPULAUSE.\n\n\nHuhtikuun 6 päivän iltapuolella teki Thymian viimeisen lyhyen, tuskin\nluettavan muistiinpanonsa. Jo viikon ajan olivat lääkärit ja hoitajat\njoka hetki odottaneet hänen kuolemaansa, ja 7 päivänä kello 9 aamulla\nhän nukahti hiljaa ja tuskattomasti siihen pitkään uneen, jonka\nsalaperäisyys hänet oli aina semmoisella kammolla täyttänyt.\n\nLämpimän, pilvisen päivän aamuna saatoimme hänet »maatilalleen»,\nhänen »kesähuvilalleen», kuten hän oli nimittänyt hyvästi hoidettua,\nrauhallista hautapaikkaansa.\n\nHänen yksinkertaista, ainoastaan muutamilla kallisarvoisilla\nseppeleillä koristettua kirstuansa ei ollut saattamassa mikään komea\njono surevia, niinkuin oli ollut Osdorff raukan hautajaisissa. Hänen\nhautauksensa oli semmoisen henkilön viimeinen matka, jonka maailma on\njo hänen eläessään unohtanut. Hänen miesystävistään oli ainoastaan\ntohtori saapuvilla. Mikä noita molempia muita herroja lienee estänyt\ntulemasta osottamaan vainajalle viimeistä kunnioitusta, en tiedä. Ehkä\neivät olleet saaneet tarkkaa tietoa hautajaisten ajasta.\n\nAvonaiseen hautaan satoi. Hiljaa ja äänettömästi putoilivat raskaat\npisarat mustalle arkulle. Joka sillä hetkellä jaksoi ajatella\nkuvallisia vertauksia, voi ajatella kyyneleitä, jotka tippuivat\ntaivaasta.\n\nTohtori oli nähtävästi syvästi liikutettu. Hautuumaan portilla hän\npysähtyi seisomaan ja antoi minulle kätensä.\n\n»Minulle on tuottanut suurta iloa, kun Te tuota onnetonta armahditte,\nkunnioitettava rouva», sanoi hän. »Thymian raukka! Kurja, hukkaan\nmennyt elämä. Nyt hänen on hyvä. Mutta kauheaa se on ajatella, että\nihminen voi noin kokonaan turmiolle joutua... Niin paljon kauneutta\nja älyä, niin paljon viehättävää naisellisuutta ja miellyttäviä\nluonteenominaisuuksia...»ja kaikki poljettu maahan, vedetty lokaan —\n—» Hän asetti hattunsa, jonka oli ottanut käteensä, hitaasti päähänsä\nja kääntyi huoaten poispäin, lausuen vielä puoleksi itsekseen: »Niin,\nniin... Niin, niin... Jumala varjelkoon lapsiamme!»\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiitä on nyt kaksi vuotta kulunut. Mutta vielä tänä hetkenä, jona tätä\nkirjotan, on muisto tuosta kirkkomaalla käynnistä ja sen edellisestä\najasta niin elävänä mielessäni, kuin olisi kaikki vasta näinä päivinä\ntapahtunut.\n\nKirkas, lämmin, kukoistava kevät tervehtii minua ikkunasta. Mutta\nkesken säteilevää auringonpaistetta, joka valaisee kirjotuspöytääni,\nolen näkevinäni mustan varjon ja silmäni käyvät sumeiksi. On ikäänkuin\nedessäni kohoisi äkkiä musta seinä, jota eivät mitkään inhimilliset\npäätökset ja laskelmat saa järkytetyksi paikaltaan, joka seisoo siinä\njyrkkänä, ylipääsemätönnä _jokaisen_ ihmisen elämän edessä, tehden\ntyhjäksi viisaimmankin inhimillisen harkinnan, — ja kaukaisena kaikuna\nkuuluvat korviini tohtorin sanat: Jumala varjelkoon lapsiamme! ...\n\n\n\n"]