[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f8OkIYahoxBSyuq6SGSHjf2efqMc5p-iuIAzS0Eksl7A":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2676,"Nähtyä ja tunnettua","Talvio, Maila",1871,1951,"2676-talvio-maila-nahtya-ja-tunnettua","2676__Talvio_Maila__Nähtyä_ja_tunnettua","Kertoelmia ja kuvauksia","romaani",[],[],"fi",1896,null,41995,257202,false,56733,[23,24,25],"Finnish fiction","Finnish literature","Short stories, Finnish",[27],"Novels","\"Nähtyä ja tunnettua: Kertoelmia ja kuvauksia\" by Maila Talvio is a collection of narratives and descriptions written in the late 19th century. The text likely explores themes of nature, nostalgia, personal emotions, and social interactions against the backdrop of its characters’ lives. The author uses vivid imagery and heartfelt reflection to delve into the intimate experiences of the main character, who cherishes memories of their homeland, particularly the forest, symbolizing a connection to the past and a deeper sense of self.  The opening of the book introduces a speaker deeply connected to their forested homeland, expressing a longing for its beauty and tranquility as they reflect on personal experiences and the passage of time. The character vividly describes the changing seasons and their emotional ties to nature, portraying a deep appreciation for their surroundings. Additionally, there is a focus on relationships and memories that shape the character's identity, suggesting themes of love, loss, and yearning for home as they prepare for a significant change in their life. Overall, the opening sets a contemplative tone, inviting readers into a world rich with emotion and natural splendor. (This is an automatically generated summary.)",[],271,"Kokoelma kertoelmia ja kuvauksia, jotka käsittelevät ihmiskohtaloita, tunteita ja luonnon havainnointia. Tekstit sijoittuvat eri ympäristöihin maaseudulta kaupunkiin ja Adrianmeren rannalle, kuvaten arjen hetkiä ja mielenliikkeitä.","Maila Talvion 'Nähtyä ja tunnettua' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o\n2676. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","NÄHTYÄ JA TUNNETTUA\n\nKertoelmia ja kuvauksia\n\n\nKirj.\n\nMAILA TALVIO.\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1896.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nMetsälleni\nAatteensa uhri\nVieraalla virralla\nKoketti\nÖisiä vieraita\nOnnemme saari\nMäkelän Kallen morsiamet\nKevätkaihoja\nJouluaattona\nEi vierivä kivi ota sammalta\nHelsinkiin\nElävänä haudattu\nYö Adrian merellä\nTuskaa\n\"Kyllä sinä siihen totut\"\nHänen syntymäpäiväkseen\nFanttasiia\n\n\n\n\nMetsälleni.\n\n\nOi metsä kotiaitani vierteellä, jonne tie vie peltojen halki, kautta\npunaisen portin! Sinulle tahtoisin laulaa henkeni kauneimpia säveliä,\nsinä joka olet luonut ajatusmaailmani niin rajattomaksi!\n\nAuringon laita painuu alas, taivaalle jää vieno rusko ja tuulet\nliitelevät kaukana muilla mailla. Hanki on pehmeää, keveää\ntähtikudosta, metsä henkii lumipuhtautta. Molemmin puolin tietä on\npuita, erikokoisia, suoria ja käyriä, solakoita koivuja ja vääntyneitä\nleppiä, kaikki huurteisia, hienon-hieno oksaisia, joita heikoin liike\nväristyttää. Tämän tien ja metsän minä tunnen niin etten eksyisi\nsyksyisenäkään yönä. Olenhan tullut tänne elämään nuoruuteni kaikkia\ntunteita, uskomaan ainoalle ystävälle senkin, jota en ole kertonut\nkellenkään ihmiselle, jota en itse ole ymmärtänyt ja jolle en ole\nlöytänyt sanallista muotoa. Olen täällä avannut poveni huokaamaan ja\nistahtanut puhtoiseen hankeen niinkuin syliin, josta toivoo rakkautta\nja lohtua. Olen ollut siinä kuin tainnoksissa, kuunnellut luonnon syvää\nlaulua, erämaan ääniä puitten latvoissa ja kinosten alla; koko taivas\non ollut koleanruskoisena ja kuun puolisko kumottanut kuusen oksien\nvälistä. — — —\n\nOn kevät, kinokset sulavat, hyhmänä viruu lumi ojissa ja mättäiden\nvälissä. Koko metsämaa on veden vallassa, ainoastaan puun juurilta\npistäytyy märkiä, vihriöitä puolanvarsia. Kuinka usein olen seisonut\ntäällä kivellä, kädet kiedottuina lepän runkoon, paljastanut pääni,\nantanut tuulen nostella tukkaa ja viileän hengähdyksen tuoda\npisaroita oksilta sulavasta jääkuoresta otsalleni. Katse on seurannut\nluikertelevia, viliseviä puroja, kuinka ne leikitellen haarautuvat,\neroavat, yhtyvät koskena kiertämään mätästä, johon on kiinnitetty\npärisevä myllynsiipi... Luikerteleva, leikkivä puro, kiiltävät,\nlumiharmaat vesilampareet, puolanvarret, koivujen tuohi — tuo\nkokonaisuus vihertävää, kiiltävän kosteaa, puhdasta, eloon elpyvää\nluontoa — se tuo mieleeni, en tiedä miksi, morsiamen huntuineen,\nkruunuineen, kyynelsilmin, värisevin huulin. Ja minä lähden haaveillen\nkotiin tuntien sielussani purojen lirinää ja havautuvaa luontoa. — —\n—\n\nIstun yksin kiven vieressä puun juurella, sidon seppelettä valkeista\nmetsäntähdistä. Oksalla laulaa lintu, taivaan sinervässä avaruudessa\nseilailee läpikuultava pilvi. Ilma on kesäinen, aurinko kirkas\nja silmää hyväilee tuoksuva nuori metsä, vihreät mättäät, joilla\nmustikka kukkii. Kiven vierillä on tuuheita sananjalkoja ja mättäitten\nvälistä pistäytyy raivaamatonta vesakkoa, valkoisia koivunrunkoja\nja tähtimuotoisia kukkia lukematon määrä... Seppele vajoo kädestäni\nhelmaan, tuijotan, tuijotan kauvas, en tiedä minne...\n\nAhon laidassa on solakka, hiukan kumartuva koivu, notkea ja taipuvainen\nniinkuin nuori tyttö, jonka kerran tunsin. Hällä oli vaalea tukka,\nsiniset silmät ja lapsen sydän. Hän tuli mulle hyvin rakkaaksi.\n\nMeidän tiemme erosivat; hän jäi hymyilemään ihastuneelle maailmalle ja\nminut heitettiin tänne erämaan helmaan...\n\nMetsä, metsä! Kerran eroavat meidänkin tiemme. Minä irroitan juureni\nkotiseudusta lähteäkseni maailman aukeille. Minä heitän sinut, humiseva\nihana metsäni, heitän lintujen laulaa, ilmojen katkoa, sateitten\npiiskata. Mutta sinun tuoreen tuoksusi, vienon henkesi minä vien\nmukaani. Se on lävistänyt olentoni; sitä ei maailma voi tukahduttaa.\nSinun lapsesi minä olen, sinun lapseksesi jään... Olisinko suotta\nastellut hangillasi, hengittänyt tuultasi, istunut sammalmättäällä, kun\nsyksy karisteli keltaisia lehtiä ja kurkiparvi kiiruhti eteläänpäin?\nEikö sieluuni ois jäänyt yhtään hiudetta puhtaasta raittiista hangesta,\nyhtään nuottia tuultesi huminasta? Lähtisinkö köyhänä, tyhjänä metsäni\nrikkaudesta...?\n\nEn. Vaan kun kerran lähden, niin aarteen vien minä mukanani\nmyötäjäisinä sinulta kotini metsä. Minä avaan rintani, suljen sieluuni\nsinun ihanuutesi, en päästä mielestäni kuvaasi, vaan syvälle, syvälle\nhenkeeni painan sen, niin syvälle, että sydänjuuriani aina ympäröi\nerämaametsäni puhdas, vieno, rauhaisa ilo. Ja kun tuuliaispää kohtaa\nelämän aukealla, kun tunnen huojuvani ja horjuvani, väsyväni uuvuksiin\nasti, silloin ojentaun väkiselläkin suoraksi, peitän käsilläni kasvot,\nsuljen silmäni ja unohdan kaikki. Ja uneksin, että olen kaukana\nkotimetsässä, seison ojan vierellä, pää painuneena koivun tuoheen.\nTuuli ruhjoo ja piiskailee, lehdet liitävät rauhaista tietä, ensi lumi\nputoo harvaan ja hiuteisena maahan, hiutuat suurenevat, taajenevat,\npehmenevät, lankeevat alas keveinä kuin höyhenet. Vähitellen on\ntuulikin tyyntynyt, vaiennut. Erämaa henkii, huokaa hiljaa ja\nsyvältä. Minä vaivun maahan kasaan, sulan tuskattomaksi, rauhaisaksi,\nsuruisaksi, hellämieliseksi ja itken.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaunis kotimetsäni, huoju, laula ja humise! Saata lastasi maailmankin\nteillä, kanna tuulien mukana sydänmaan lumipuhdas henkäys sieluuni,\ntuudita illalla lepohon, humise hautaani saakka, sinä vanha ystäväni,\nmetsäni kotiaidan ulkopuolella, joka kerran viihdyttelit nuorta\nsydäntäni, kun siellä kaiho raivoili!\n\nTalvella 1892.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiitä on kulunut vuosi. Täältä kaukaa, vieraan maan rannalta lähetän\nkatseeni viipymään siinä päivässä, joka oli lapsuuteni viimeinen,\nviimeinen sydänmaalla, koivuni sisarena, viimeinen sillä maalla, jonka\nmetsässä olin aavistanut kaukaista, sanatonta onnea. Täältä etäältä\nelän uudestaan sen tunteen, jolla erosin kodista, joka oli antanut\ntyötä ja huolta ja joka juuri niineen oli kaivautunut rintaani niinkuin\nnaisen rintaan syöpyy se lempi, joka hänelle on tuottanut eninten\nkyyneleitä.\n\nHuomenna oli hääpäivä. Hän, sulhaseni, oli tullut aamulla. Olimme\nyhdessä istuneet nurmella, pensaitten juurella. Minä olin siinä sitonut\nmorsiusseppeleeni kruunuineen.\n\nMuistan sen hetken, jolloin taivuin panemaan niitä pensaitten varjoon,\nkasteeseen, huomiseksi. Tieltä kuului ääniä ja rattaitten räminää.\nSukulaisia oli tullut häihin ja kotoväki oli juossut vastaan portille.\nMinut oli heitetty huomaamatta, heitetty yksin. Ja minä varastin sen\nhetken itselleni ja hautasin sen sieluuni syvälle. Ja nyt se elää\nsiellä ja sukeltaa esiin häikäisevän kauniina ja haikeana muistona...\n\nVaaleanpunainen rakennus, valkoiset ikkunapielet, avoimet ikkunat ja\nkevyet ikkunaverhot, jotka liehahtavat ulos kasvien välitse, valkoinen\nlipputanko, upeimmillaan rehoittava nurmikko, tuoksuvat ruusut, puut,\njotka lapsena istutin, jotka ovat kanssani kasvaneet. Tuossa on ikkunan\nalla koivuni, kauniina kuin morsian. Se se pukeutuu morsiameksi _joka_\nkevät. Minulla ei ole kuin _yksi_. Ja se on huomenna. Tuolta äänistä\neroitan sisarteni, äitini äänet, heidän jotka ovat kanssani jakaneet\nsydänmaan tunteet. Huomenna heitän heidät, niinkuin heitän nämät\nmieluisat maani, mennäkseni _hänen_ mukanaan, häntä niin likelle, etten\ntiedäkkään...\n\nKuin unessa vaellan sen illan... En siitä muista mitään. Muitten jo\nnukuttua, valvon vuoteellani ja tuijotan kesäillan heikkoa hämärää.\nSitten nousen, astun akkunaan, avaan sen, hyväilen kädelläni koivuni\nlehviä ja katselen maisemaa, nukkuvaa metsääni. Taivas on pilvessä, yön\nilma siveltää paljasta kaulaani. Se tulee metsästä, jonka hongat ja\nmättäät ovat kuulleet puheeni, pellolta jolla olen tuntenut, kylästä\njossa minua rakastetaan ja jonka väkeä minä rakastan...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiitä on kulunut kokonainen vuosi, vuosi siivekäs, onnea täynnä. Mutta\nsinua metsäni, jollen saisi muistella, kaihoten katsella, mitä olisi\nonneni! Illan tuuli, hyväile entistä kotoani, suutele nuoren koivuni\nkruunua, vie sydänmaahan tervehdykseni!\n\nKesällä 1894.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYllä on taivaan katto, aurinko vaipuu ruskoihin, jotka kuin tuli\nleimuavat, metsä on ympärillä tyynenä kuin uimaan laskeva neito ja\nkuu valaisee sen takaa. Sumu yhdistää taivaan ja maan rajan meren\nkaltaiseksi. Ja minä annan mieleni uida siinä meressä, sukeltaa puun\nlatvojen pehmeisiin kimppuihin, kiikkua, levätä, tyyntyä kuin nukkuvan\nveden syvässä.\n\nTämä ei ole unta, en haaveile olevani luonasi kotimetsäni, sinä ikäväni\nainainen maali. Tänään tulin, huomenna lähden. Humiskaa koivuni,\nlaulakaa puuni!\n\nLehvät lehahtelevat kasvojani vastaan kuin viileät hiuskiharat,\noksat tavottelevat poskeani ja humina vie minut mukaansa. Soitto on\nhiljaista, suruisaa. Syksy on kellastuttanut lehdet, tuuli on ruhjonut\noksat. Minut valtaa ääretön halu jäädä tänne, näitä puita lohduttamaan,\ntuolle metsälle antamaan rakkauttani. Talvi tulee, kaikki lakastuu,\nkaikki jäätyy, kuolee...\n\nÄlä pelkää, armaani, en minä lähde rinnaltasi! Minä jään tänne.\nKuinka voisinkaan poistua? Puuna täällä olen kanssasi kasvanut ja\nyhtä vähän kuin sinua käy siirtäminen, käy minua. Juureni ovat kiinni\nsinun mullassasi, käsivarteni kiedotut vartesi ympäri, lämmin poskeni\npeloittaa pakkasen pääsemästä sydämmeesi. Huurre meidät pukee hopeaan\nja kultaan ja helkkyviin helmiin, mutta sydämmessämme vallitsee kesä...\n— — —\n\n— Hullu, hullu tyttö! kirkaisee jostakin joku, nauraen ilkeästi.\n\nSe on oma itseni joka tuolla irvistelee. Sillä sinä hetkenä olen minä\nkahtena. Toinen seisoo solakkana, nojautuneena koivun runkoon ja toinen\npilkkaa häntä siitä. Hän saa hänet pelästymään, hän hätyyttää hänet\npois. Hän lähtee juoksemaan ja pysähtyy vasta siinä missä aita tulee\nvastaan...\n\nYllä on syvä taivas ja lehtikatto. Auringonlaskut ovat palaneet\nloppuun, mutta kuu seisoo hohtavana taivaan toisella laidalla. Sen\nvalossa liitelee kaikki omituisesti, ikäänkuin näkymättömät kädet\nsiirtelisivät sumuharsoja. Miten kaunis on talo tuossa, miten pyhyyden\nvarjostama! Se on lapsuuteni koti!\n\nSiinä hetkessä nuo kaksi ovat sulaneet yhteen ja minä olen taas oma\nitseni, polvillani maassa, taipuneena rukoilemaan äärettömyyttä.\n\nTyyntyneenä nousen ja lähden kävelemään läpi lehtikäytävän. Taitan\noksia, punon ne hiuksiini, koristan niillä pukuni. En sääli, vaikka\ntaittelen, sillä tiedän, että puut minulle mielellään antavat. Olenhan\nminä ne istuttanut, olen niitä vaalinut ja rakastanhan niitä. Ja siinä\nkuutamossa seisoen, yksin puitteni keskellä, niiden oksien koristamana,\ntunnen seisovani kuin kirkossa, vihittävänä noihin puihin, koko tähän\nmetsään.\n\n\n\n\nAatteensa uhri.\n\nKulttuurikuvaus Liettuasta.\n\n\nMaalaisrattaat seisahtuivat portin eteen. Laiha, koukkuselkäinen\njuutalaisukko kömpihe alas ja ojensi kätensä naiselle, joka avuttomasti\nsilmäili liian suurta etäisyyttä rattaitten laidan ja maan välillä.\nHe muodostivat toisilleen mitä huutavimman vastakohdan: mies vanha,\nraihnea, likaisissa ryysyissään inhoittava; nainen nuori, upea,\nhienossa puvussaan solakka, harvinaisen kaunis. Nainen, katseltuaan\nhetkisen, hypähti ikäänkuin äkillisen päätöksen voimasta maahan,\notti esille kukkaronsa ja viskasi sen sisältöä miehen kouraan. Tämä\nkumarteli syvästi ja annettuaan hopean kiillon hyväellä silmiään, kätki\nsen povensa ryysyihin.\n\nPortti oli auki, kapea hiekkatie vei kukkalavojen läpi asuinrakennuksen\nportaille. Nainen miltei juoksi tuon lyhyen välin. Hän tempasi auki\nporstuan oven ja jäi hetkeksi läähättäen seisomaan kynnykselle. Hän\nyleni siinä niin korkeana, että pää melkein tapaili oven pieltä.\nHänen kasvonsa piirteet olivat jalot, iho puhdas, silmät säihkyvät,\nhiukset mustat, vartalon ääriviivat sopusointuisat. Hän oli erinomaisen\nkaunis. Ryhti oli ruhtinattaren, jokaisessa liikkeessä käskevää voimaa,\njokaisessa hermossa terveyttä, elämänhalua. Hän oli yksinkertaisessa\nsurupuvussa, mikä vain sai hänen ihonsa valkeuden ja solakan vartalon\nesiintymään koko kauneudessaan.\n\nPorstuassa ei ollut ketään eikä mistään kuulunut ääntä. Toinen ovi vei\nkyökkiin, toinen ruokasaliin. Kaikkialla vallitsi mitä silmiinpistävin\nyksinkertaisuus ja siisteys. Lattiat olivat maalaamattomat, huoneet\nmatalat, ikkunat pienet, huonekalut jokapäiväiset. Ruokasalin\nkynnykselle hän seisahtui.\n\nIkkunalautaan nojaten kädellään, seisoi nainen. Hän oli niin\najatuksiinsa vaipuneena, ettei hän huomannut tulijaa ovella, ennenkuin\ntämä päästi pienen naurun. Silloin hän kääntyi. He tuijottivat\ntoisiinsa hyvän hetken, ennenkuin käsittivät etteivät silmät pettäneet.\nSiitä oli vuosia vierinyt kun he olivat toisensa kohdanneet.\n\n— Eliza...! Eliza Kochanowski!\n\n— Zofija Dowgird! Ettekö ole saanut kirjettäni?\n\n— En!\n\nJa he heittäysivät toistensa syliin ja purskahtivat itkuun. Sitte\nhe pitkästi katsoivat toisiinsa ja hymyilivät. Seurasi kysymysten\nja huudahdusten sanatulva, niinkuin aina käy kun hetken ajassa\ntahdottaisiin saada selville kokonaisten vuosien vaiheet.\n\n— Voi armaani, että vielä löysitte luokseni! Ja minä luulin, etteivät\nsilmäni enään milloinkaan teitä näkisi. Te olette muuttunut, kannatte\nsurupukua. Tiedän kyllä miksi: miehennehän on kuollut.\n\nZofija rouva puhui lempeällä, sulavalla äänellä ja silitti vieraan\nnaisen käsivartta. Hänen mainitessaan Elizan miehen nimeä, lensi\nikäänkuin varjo hänen kasvoilleen. Eliza rouva sen huomasi ja totistui\nhänkin.\n\n— Niin on, sanoi hän. — Siihen liittyy paljon kärsimyksiä. Älkäämme\nsiitä puhuko. Se on nyt ollutta enkä sitä ikinä tahtoisi takaisin.\nMiten hyvä te olette, Zofija, kun ette kylmästi työnnä minua luotanne,\nvaan rakastavana annatte minulle anteeksi. Isäni, veljeni eivät\ntahtoneet minua nähdä. Voi, elämä on niin kovaa ja vaikeaa. Olen niin\nväsynyt, niin väsynyt kaikkeen, koko maailmaan ja itseeni...\n\nHän heittäysi sohvalle ja purskahti itkuun. Zofija rouva hyväili häntä\nja koetti lohduttaa.\n\n— Te olette vielä nuori, koko elämä on edessänne. Veljenne ja isänne\ntulevat pian unohtamaan kaiken. Eihän yksikään meistä ole virheetön.\n— Mutta te olette matkasta uupunut, enkö saisi tarjota teille jotakin\nvirvoittavaa?\n\nZofija rouva oli jo ovella. Eliza tarttui vesilasiin viereisellä\npöydällä ja tyhjensi sen.\n\n— Tässä kaikki mitä tarvitsen. Jääkää te luokseni, niin olen\ntyytyväinen.\n\nZofija rouva vilkasi huolestuneesti puutarhaan ja istuutui sitte\nvieraansa viereen.\n\n— Olette tekin muuttunut, jatkoi Eliza. — Hiukset ovat käyneet\nharmaiksi, mutta teidän lämmin hymynne se on entisellään. Tuo hymy se\noli, johon minä ensiksi ihastuin... Ja sitte, muistan sen aivan kuin\nolisi se eilen tapahtunut, kun te palasitte kaupungista meille, toitte\nmakeisia tuliaisiksi. Te veitte meidät heinäniitylle, siellä olivat\nmyöskin pehtoorin lapset. Isä antoi ankaran kiellon, ettei se saa\ntapahtua toistamiseen, mutta meidän oli ikävä, meistä oli ollut hauska\nnoiden Petraksien ja Antanaksien joukossa...\n\nZofijan kasvoille painui taas varjo. Hänen äänensä kävi vakavaksi.\n\n— Eräs noista leikkitovereistanne oleskelee paraikaa meillä.\n\n— No...?\n\nEliza sävähti ylös mukavasta asennostaan sohvan kulmassa ja katseli\nkysyväisenä Zofijaan.\n\n— Se on juuri nuori Petras Budris, jos muistatte, nykyään tohtori.\n\nElizan huulilta pääsi hämmästynyt huudahdus. Hänen katseensa tarttui\nkattoon, hänen hymynsä värähteli omituisesti.\n\nOvi avautui. Sama juutalainen, joka oli tuonut Eliza Kochanowskin,\nastui sisään. Hän oli laiha kuin luuranko ja käveli koukussa. Kasvot\npeittyivät valkoiseen, tuuheaan partaan, niin että ainoastaan nenä,\nkäyränä ja kuivana kuin petolinnun nokka, ja silmät kiiluvina kuin\nkäärmeellä, jäivät näkyviin. Lianhaju levisi hänen vaatteistaan. Se oli\nkylän postinkuljettaja. Nöyrällä kumarruksella hän laski postilaukun\npöydälle. Zofija rouva nyökäytti vähän päätään merkiksi siitä, että hän\nsen näki. Sitte hän jatkoi:\n\n— Hän oleskelee meillä sairauden tähden. Hänellähän oli lääkärin\npaikka likeisessä kaupungissa, mutta siellä kurjissa asunnoissa murtui\nhänen ennestään heikko terveytensä. Viime syksynä matkusti hän Krimiin\nja tuli siellä jo paljon paremmaksi, mutta tätä ilmanalaa ei hän\nollenkaan näy sietävän. Hän on taas niin sairas. Minä pelkään, ettei\nhän enään syksyä näe.\n\n— Mutta eikö hän ennen ollut aivan terve? kysyi Eliza osanottavasti,\njotakin sanoakseen. Mutta Zofija ei antanut vastausta. Hajamielisenä\notti hän postilaukun käsivarrelleen ja esitti vieraalleen, että\nmentäisiin puutarhaan. Ystävällisesti puhellen ajatteli hän itse\nasiassa aivan toisia asioita kuin mistä hän puhui.\n\nSaattoiko tuohon nuoreen, kauniiseen naiseen, Eliza rouvaan luottaa...?\n\nHän oli rikkaan puolalaisen kreivin tytär, Zofija köyhästä\nliettualaisperheestä. He tutustuivat Varsovassa eräässä\nkasvatuslaitoksessa, jossa Zofija oli opettajattarena. Eliza tuli\nhänen oppilaaksensa ja kiintyi häneen harvinaisella rakkaudella. Hän\nkutsuttiin kreivilliselle tilalle suvea viettämään, ja talviajaksi,\njolloin kreivi oleskeli ulkomailla, uskottiin Eliza neiti hänen\nhuostaansa, sillä Elizan äiti oli varhain kuollut. Kreivin maatilaa\nhoiti siihen aikaan muuan liettualainen, puolisivistynyt mies nimeltä\nBudris. Hän oli harvinaisen hyväpäinen ja taitava, ja hänen poikansa\nPetras näkyi perineen isänsä lahjat. Jo lapsena hän herätti huomiota\nkauneudellaan ja sukkelilla vastauksillaan. Kun hän pantiin pienen\nnaapurikaupungin kouluun, tuli hänestä luokkansa etevin oppilas. Zofija\njoutui sittemmin naimisiin saman koulun rehtorin kanssa, jossa Petras\nkävi ja he ottivat Petraksen maksutta luoksensa asumaan, koska hän oli\nköyhä poika. Mutta suvisin oleskeli poika isänsä luona, jonka kreivi\ntuontuostakin uhkasi ajaa pois juoppouden tähden. Petras taas teki sen\nhulluuden, että rakastui kreivin ihanaan tyttäreen, Eliza neitiin,\njota kosijat sekä likeltä että kaukaa kävivät hakkailemassa. Tultuaan\nylioppilaaksi loistavilla arvosanoilla, Petras kosi sydämmensä valittua\nja sai rukkaset. Kerrottiin, ettei hän peljästynyt ensimmäisestä\nkiellosta, vaan uskalsi uudestaan. Saatuaan toiset rukkaset heitti\nhän Eliza neidin rauhaan. Zofija ja hänen miehensä kadottivat hänet\nsitte näkyvistään. Kerrottiin vain, että hän Varsovassa innolla oli\nheittäytynyt lukuihin ja muihin puuhiin. Hän piti salaa esitelmiä\ntyöväelle ja kirjoitti sanomalehtiin. Puhuttiin, että häntä jonkun\naikaa olisi pidetty vankeudessakin, sekä että hän senjälkeen olisi\nheittäytynyt elämään hurjaa elämää. Sitte ei hänestä taas pitkiin\naikoihin kuulunut mitään. Eräänä kauniina päivänä ajaa nuori herra\nsille talolle, jossa Zofija rouva viettää leskeytensä päiviä.\nSe on Petras Budris. Hän on kuullut, että hänen hyväntekijänsä,\nrehtorivainajan leski asuu likellä hänen nykyistä olopaikkaansa ja on\nrientänyt häntä tervehtimään.\n\nEliza neiti taas oli, jaeltuaan rukkasia sinne tänne, vihdoin\nkuusitoista vuotiaana mennyt naimisiin erään puolalaisen upseerin\nkanssa. Kreivi oli koko kauppaa vastaan, sillä venäläisessä\nsotapalveluksessa olevalla katolilaisella ei ole odotettavissa\nsuurtakaan tulevaisuutta. Eikä Kochanowski voinut ylpeillä korkeasta\nsyntyperästä enempää kuin erinomaisista luonnonlahjoistakaan. Hänellä\noli ainoastaan komea ulkomuotonsa. Kreivi teki mitä voi naimiskaupan\nehkäisemiseksi, mutta tytär oli itsepintainen. Suhde isän ja tyttären\nvälillä rikkoutui jo silloin ja aivan kokonaan se loppui, kun\nKochanowski sittemmin kääntyi venäläiskreikkalaiseen uskontoon. Nuori\npari asui Venäjällä, eikä heistä pitkiin aikoihin kuulunut mitään.\nEliza katosi kokonaan entisten tuttaviensa näköpiiristä. Monen vuoden\ntakaa kerrottiin sitte, hänen kotiseudullaan, että Kochanowski oli\nkuollut everstinä, jättäen jälkeensä lesken ja isot velat.\n\nJa äkkiä ilmestyi sitte sama nuori leski upeana ja kauniina Zofija\nrouvan vaatimattomalle asunnolle, jossa tohtori Budris vietti kesää.\nZofija hämmästyi ja ilostui vilpittömästi. Hän ei aluksi muistanut\nnoita välillä olleita vaiheita, hän näki vain edessään entisen rakkaan\noppilaansa, jolle hän kerran oli ollut äidin sijaisena, joka nyt\nrakkauden tarpeessa tuli hänen luoksensa. Hän sulki hänet äidilliseen\nsyliin. Mutta samassa hän katui sitä avomielisyyttä, jota hän oli ollut\nosoittamaisillaan vieraalle, joka oli ollut naimisissa venäläisen\nupseerin kanssa ja niin kauvan oleskellut Venäjällä. Hän oli saattanut\nmuuttua kokonaan toiseksi kuin mitä hän ennen oli. Hän saattoi olla\nvaarallinen... Ja miten hänen olonsa hänen luonaan vaikuttaisi\nPetrakseen? Se olisi hänelle ehkä vastenmielinen...?\n\nZofija rouva otti kohteliaasti hänen käsivartensa ja vei hänet\npuutarhaan. Siellä lepäsi kirjavalla peitteellä tammen alla mies, kirja\nkädessä, paljain päin päiväpaisteessa. Samassa juolahti Zofijan päähän\ntuuma ja hän loi katseensa Elizaan, joka melkein ujo ilme kasvoissa\nseurasi häntä. Entä jos tohtori rakastuisi tuohon kauniiseen naiseen,\njoka oli ollut hänen ensi lempensä? Se olisi ehkä hyvä, se haihduttaisi\nhänen synkkiä ajatuksiaan. Ja Zofija lausui:\n\n— Katsokaa tuolla hän on. Olen hänenkin tähtensä iloissani siitä,\nettä tulitte meille. Hän on hyvin synkkämielinen ja alakuloinen. Olkaa\nhänelle ystävällinen, levittäkää hymynne päiväpaistetta hänen sammuvaan\nelämäänsä. Voi hän on sairas, hän ei syksyä näe.\n\n— Niin mielelläni teen mitä voin, vastasi Eliza hymyillen. Ja Zofija\njatkoi:\n\n— Odottakaa te täällä. Hän voisi pelästyä, jos äkkiarvaamatta\nnäyttäytyisitte.\n\nEliza jäi yksin. Hän istuutui penkille suuren puun alle, taittoi\nkukkasen käteensä ja alkoi kenkänsä kärjellä kosketella hiekkaa.\n\nOmituista, miten ihmisten tiet vievät yhteen! Noitakaan molempia hän\nei ollut ajatellut moneen aikaan, nuorta Budrista ei muistanutkaan.\nHän oli pehtoorin poika hänen isänsä maatilalta, hän oli paljasjaloin\njuoksennellut pihamailla. Eliza oli nähnyt hänet huoneensa ikkunasta...\n\nHän oli ollut avaamassa porttia kun herrasväki läksi ajelemaan. Eliza\noli silloin tällöin heittänyt hänelle kirkkaan lantin vaunustaan.\nPienempänä hän oli kiittänyt ja kumartanut, mutta tultuaan suuremmaksi\nhän ainoastaan isänsä käskystä oli lähtenyt avaamaan porttia, eikä\nollut nostanut maasta heitettyä rahaa.\n\nHän oli kaunis poika. Eliza piti hänestä.\n\nKerran he heinäniityllä olivat joutuneet leikkisille... Kreivi oli\nsittemmin ankarasti kieltänyt viemästä Elizaa sinne.\n\nKun poika tuli koulusta kotiin, kutsutti kreivi hänet sisään näyttämään\ntodistustansa ja se oli aina niin hyvä, että hänen siitä piti saada\nmuutamia kymmenruplia \"kehoitukseksi\"...\n\nEliza oli tullut kotiin Varsovasta ja kreivi oli saapunut Pariisista.\nPetraskin tuli koulustaan. Hän oli viimeisellä luokalla. Oli talvi,\njouluaika, ilma niin leuto ja puhdas. Eliza asteli yksin alas\npuukäytävää. Hänen yllään oli kevyt, harmaa talvipuku. Hän oli juuri\najattelemassa kevättä, kun nuori mies tervehtien häntä lähestyi. Se oli\nBudris. Eliza pidätti hänet, ojensi hänelle kätensä ja he astelivat\nyhdessä eteenpäin puhuen keväästä. \"Kuinka tänään on omituinen\nkevättuoksu ilmassa!\" \"Vaikka onkin talven kovin aika.\" \"Suvi on\nsentään kaunis\". \"Miten petäjikkö on vihreä\". Siihen tapaan ja aivan\njokapäiväisesti he juttelivat. Mutta kun sitte pihassa nuori mies\nnosti lakkiaan poistuakseen pehtoorin rakennukseen, heitti hän Elizaan\nomituisen katseen. Se herätti tytön neljätoistavuotiaassa rinnassa\nomituisen vastakaiun. Hän siitä riemuitsi pitkät ajat...\n\nParin vuoden perästä he tapasivat Varsovassa. Budris häntä kosi.\nTietysti hän hänelle antoi rukkaset. Olihan juopa heidän välillään\nsiksi suuri. Mutta hänen tuli häntä sääli. Lieneekö Budris sen\nhuomannut, koska hän toisen kerran rohkeni häntä kosia, hän\ntalonpoikaisylioppilas! Silloin tuli vastaus siksi jyrkkä, ettei siinä\nollut ensinkään tinkimisen varaa. Heti sen jälkeen meni Eliza naimisiin\ntoisen kanssa, enemmän oikusta kuin todellisesta taipumuksesta. He\nmuuttivat kauvas pois Venäjälle. Kaikki siteet hänen entisen ja ja\nnykyisen elämänsä välillä rikkoutuivat. Kahdeksan vuoden kuluttua teki\nmiehen kuolema lopun avioliitosta, joka ei ollut onnellinen. Elizan\nvaltasi ääretön koti-ikävä. Isäänsä hän ei uskaltanut lähestyä sitte\nkun veljet olivat työntäneet hänet luotansa. Hän sai tietää entisen\nystävänsä Zofija Dowgirdin osoitteen ja kirjoitti hänelle tulostaan.\nPostikulun huolenpidosta hän sentään tuli odottamatta.\n\nJa täällä tapaisi hän Budriksen, joka nykyään oli tohtori! Miten hän\nhäntä kohtelisi? Kuin ventovierasta, vaiko kuin vanhaa tuttua?\n\nNämät ajatukset risteilivät hänen päässään, kun Zofija rouva tuli häntä\nnoutamaan. Tohtori astui jo heitä vastaan.\n\nHän oli pitkä ja solakka, puettuna hienoon, harmaaseen kesäpukuun.\nKasvot olivat hienopiirteiset, silmät loistavat kuin kuumesairaalla,\nihonväri oli läpikuultava ja kummallakin poskella paloi punainen\npilkku. Hän koetti ojentua suoraksi ja tehdä ryhtinsä reippaaksi.\nKävellessään naisia vastaan, hän kädellään sivalti otsaltaan laheaa,\nvaaleaa tukkaansa.\n\n— Me olemme ennestään tutut, alkoi Eliza rouva hymyillen. — Ette\ntaida muistaa sitä...\n\n— Kyllä, vastasi tohtori kohteliaalla kumarruksella. — Ei minulla\nniin huono muisti ole...\n\nZofija rouva vei vieraansa istumaan nurmelle, suuren, levitetyn\npeitteen päälle, josta tohtori vasta oli noussut. Paikkaa varjosi\nmahtava tammi. Näköala sieltä oli mitä kaunein. Puutarhan aidan takana\nyleni metsäisiä mäkiä, lavoiltaan tuoksuivat kukat, likeiseltä pellolta\nkuului työssä olevien tyttöjen laulu, linnut visersivät, niityn halki\nvieri Niemen joki, korkeain, metsäisten rantojen välissä.\n\nZofija rouva avasi hymyillen postilaukun. Ensimmäisenä sattui hänen\nkäteensä hieno kirjekotelo aatelisine vaakunoineen. Eliza tunsi\nsen paikalla siksi, jonka hän pari viikkoa ennen oli lähettänyt\nilmoittamaan tulostaan. Se saapui perille yhtaikaa hänen kanssaan.\nZofija jakeli juhlallisesti postilaukun sisällön itselleen ja\ntohtorille. Sillä välin hän puheli:\n\n— Huomenna jo me teemme huviretken jonnekin, eikö totta? Otamme\nmukaamme Jadvigan ja Antanaksen. Teidän, Eliza, pitää tutustua\nkauniisiin ympäristöihimme...\n\nHän ei koko aikana jättänyt tohtoria silmistään. Tohtori oli saanut\nkirjeen, ja hän pelkäsi kaikkia kirjeitä, jotka tulivat tohtorille.\nNiissä ei koskaan ollut hyviä uutisia. Tämä näkyi sisältäneen\nainoastaan muutamia sanoja. Tohtori sen pisti, luettuaan, tyynesti\ntaskuunsa. Hänen kasvonsa eivät ilmaisseet mitään erityistä, mutta\nZofija luuli niissä lukeneensa hetkellisen katkeruuden ilmeen. Kaksi\npientä kissanpoikaa, toinen valkoinen, toinen harmaa, oli ilmestynyt\nhiekkakäytävälle tepastelemaan.\n\n— Uskallanko olla utelias, mikä rakkaudenkirje se oli, jonka tohtori\nsai? kysyi Zofija rouva leikillisesti.\n\n— Se oli vain eräältä toveriltani kaupungissa. Ei mitään erityistä.\nTerveisiä. Kaikki siellä on hyvin.\n\n— Voi miten sievät ne voivat olla nuo pienet elukat.\n\nHän hypähti ylös notkeana ja sulavana, otti kissanpojat käsiinsä ja\npainoi ne poskeansa vastaan. Hetkisen kisailtuaan niiden kanssa palasi\nhän istumaan.\n\n— Te, Eliza, saatte nyt keksiä niille nimet, sanoi Zofija rouva.\n\n— Me nimitämme niitä vain Harmaaksi ja Valkoiseksi. On niiden jo aika\nsaada oikeat nimet. Mikä teistä on kauniimpi?\n\n— Ne ovat molemmat niin suloiset, etten todellakaan tiedä. Ehkä\nsentään tämä valkoinen. Kummastako tohtori pitää?\n\n— Harmaasta! Se se on minun lemmikkini.\n\n— Niin Eliza, näkisitte kuinka tohtori sille antaa voimistelutunteja.\nHän aikoo siitä kasvattaa oikein ideaalikissan.\n\nEliza rouva kertoi sitte matkastaan juutalaisen rattailla. Toista\najopeliä ei ollut saatavissa. Hän oli naurusta pakahtumaisillaan\nkun hän muisteli sitä tapaa, jolla juutalainen istui, kuinka hän\nnuorapiiskallaan letkahutti hevosiansa ja kuinka nämät luimistelivat\nkorviaan. Kun välistä mentiin alamäkeä, töyssivät rattaat niin, että\nluuli lentävänsä ilmaan. Eliza kertoi tämän sangen kuvaavasti. Hän\nmatki taidolla juutalaisen puhetta ja omia vastauksiaan. Mutta hänen\njäsenensä olivat tuosta retkestä niin arat, että hänen sitte täytyi\nlähteä levolle aikaisemmin kuin muut.\n\nZofijan kasvoilta olivat pilven hattaratkin hajonneet. Hänen uurtuneet\npiirteensä olivat hymynä. Hän oli niitä naisia, jotka ovat tottuneet\niloitsemaan toisten ilosta ja itkemään toisten suruja. Toisten edestä\nhän oli elänyt koko elämänsä, se oli ollut hänen onneaan. Aina hänellä\noli ollut joku koditon vaalittavanaan. Tällä haavaa oli tohtori\nhänen rakkautensa esineenä. Millä hän eli? Hän omisti pienen talon\nkaupungissa. Sen vuokrahinta hänelle antoi toimeentulon.\n\nIllalla saattaessaan Elizaa makuuhuoneeseen, jossa lämmin vuode,\nkukkurallaan untuvapolstareita häntä odotti, lausui Zofija hänelle\nkiitokset siitä, että hän niin oli osannut huvittaa tohtoria.\n\nOli jo pimeän hämärä.\n\nRuokasalin sohvalla istui tohtori, kyynäspäät polvilla ja pää käsien\nvarassa. Hyvän aikaa askareltuaan, Zofija rouva seisahtui hänen eteensä\nja nauraen kysyi, mitä huolia tohtorilla nyt oli olevinaan. Hän koetti\nraukka laskea leikkiä niistä asioista, jotka kaikkea muuta kuin leikin\ntavoin painoivat hänen mieltään.\n\nTohtori paljasti hänelle kuolonkalpeat kasvonsa. Hillitty tuska kohotti\nhänen rintaansa. Hän ojensi hänelle kirjelipun, jonka posti vasta oli\ntuonut. Ikäänkuin aavistaen uusien onnettomuuksien suuruutta, Zofija\nrouva hätäisesti tarttui kirjeeseen ja meni lampun valoon. Siinä oli\nvain muutamia rivejä:\n\n\"Rakas ystävä!\n\nTänään tehtiin täällä useain ylioppilaitten luona kotitarkastus.\nLöydettiin pari vaarallista kirjettä teiltäkin. Santarmit etsivät\nteitä. Polttakaa tämä lippu. Kiireessä ystävänne X.X.\n\nX:ssa kesäkuun 15 päivänä\".\n\nKotitarkastus! Santarmit etsivät!\n\nHe astuvat rauhalliseen taloon, etsivät säälimättä joka nurkan\nullakosta ja kyökistä alkaen herrasväen makuusuojaan asti, vääntävät\nnurin kaikki paikat, eivät sääli laatikon pohjalla lepääviä lippaita,\njotka haaltuneina, värittömien silkkinauhojen suojelemina, säilyttävät\nmuistoja entisiltä ajoilta. Santarmit viihtyvät varsinkin nuuskimassa\nvanhoja kirjeitä ja kirjakaappeja. Ja voi sitä ihmistä, jonka huostasta\ntavataan jotakin \"kiellettyä\"! Hän otetaan armotta, sälytetetään\nrattaille santarmien väliin ja viedään tuntemattomille teille, jonnekin\nvankeuteen, tuomiotaan odottamaan. Parhaimmassa tapauksessa saa hän\nsitä odottaa muutamia viikkoja, pahimmassa vuosia. Tämän kaiken pitäisi\nolla jokaiselle kansalaiselle Liettuassa perin tuttua, sillä kuuluuhan\nse näillä mailla päivän tapahtumiin. Zofija rouvaakin on kohtalo\nkoettanut totuttaa, mutta hän ei ole tahtonut saada totutuksi. Joka\nkerta kun sanat kotitarkastus ja santarmi kohtaavat hänen korvaansa,\npuistahuttavat ne häntä uuden kurjuuden koko voimalla.\n\nHän naulasi tohtoriin katseensa ja kysyi hätäisesti:\n\n— Mitä niissä kirjeissänne oli?\n\n— Hulluinta kaikesta on, etten minä muista kirjoittaneeni mitään, jota\nvoisi selittää vaaralliseksi, vastasi tohtori. — Kirjoitin ainoastaan\nmeidän välisistä raha-asioista ja terveydestäni. Minä en ymmärrä...\n\nMaailmassa löytyy niin paljon, jota ei voi ymmärtää. Kysymys vie\nkysymykseen, johtuu siitä uuteen kysymykseen, siitä taas uuteen, ja\ntulokseksi tulee sittenkin vain kysymys, hämärämpi vielä kuin edelliset\nolivatkaan. Zofija rouva teki itselleen kaikki nuo kysymykset ja\ntuijotti pitkän aikaa tohtoriin, joka ääneti viipyi samassa asennossa\nsohvalla.\n\n— Kunhan vain voisi tietää, koska heitä on odotettava tänne, virkkoi\ntoinen.\n\n— Ehkä huomenna, ehkä viikon perästä, ehkä kuukauden kuluttua — ehkä\njo tänä yönä. Ei. Kirje on eilen kirjoitettu. Huomenna vasta voivat\nolla täällä.\n\nZofija läksi askareilleen. Tohtori nousi ylös. Hänen ympärillään tuntui\nniin tukahduttavalta, ettei hän tahtonut saada henkeään vedetyksi. Hän\nläksi ulos puutarhaan.\n\nOli jo pimeä. Tammimetsä oli mustana taustana, kauravainiot aidan\ntoisella puolella heijastivat vaaleammilta. Yksityiset puut puutarhassa\nnostivat korkealle upeita lehviään, jotka pimeässä näyttivät vain\nsatumaisen suurilta varjoilta. Oli aivan hiljaista. Liljat tuoksuivat\nväkevästi. Jostakin kaukaa kuului laulua. Tohtori asteli rauhattomana\nkäytävällä. Hän ei tietänyt, miten järjestää ajatuksiansa. Hänen\nvartalonsa oli suorempi ja hänen askeleensa nopeammat kuin pitkiin\naikoihin. Äkkiä risahti suuressa puussa, jotakin putosi maahan. Se\noli kissa, se livahti hänen ohitsensa. Laulu metsästä likeni, välillä\nkuului ääniä. Tohtori tunsi sekä laulun että äänet. Toinen nuori mies\nolisi siinä langennut haaveiluihin, sillä ääni oli heleä naisääni ja\nsen omistaja oli suloinen nuori tyttö, joka unelmiensa urhoksi oli\nvalinnut juuri tohtori Budriksen. Tohtori oli sen monasti huomannut.\nTyttö kävi miltei joka päivä talossa veljensä kanssa ja toi tuliaisiksi\nmilloin kimpun marjoja, jonka hän oli poiminut tien viereltä, milloin\nruusun, jonka kiinnitti tohtorin napinläpeen. Hän oli siinä seisoessaan\nhänen edessään, nuppineula huulien välissä, aivan vastustamaton,\nposkilla ujo puna ja silmissä ensi rakkauden tunnustus.\n\nIkävissään hän lauleli metsässä. Tohtorin olisi vain tarvinnut rientää\nulos portista hänen luoksensa ottamaan vastaan hänen rakkautensa lahjaa\nja hän olisi autuaana vaipunut hänen rinnalleen. Tohtori hengitti\nkatkerasti. Hän oli kihlattu toiselle: tuonen tyttäret häntä odottivat\nja santarmit vaanivat saalista vielä heidänkin sylistään!\n\nSille ei voinut muuta kuin nauraa!\n\nJa hyvä Zofija rouva häntä vielä toivoi elämään, vaali ja hoivaili.\nMitä olisi hänellä elämästä, jos hän jäisikin elämään? Hän kulkisi\nmaailmassa kuin aave, kuin vainajan henki, jota toiset ihmiset\npelkäävät, toiset ajavat takaa kuin metsän petoa. Kodittomana,\nleivättömänä, murtuneella terveydellä hän eläisi. Mikä ihana\ntulevaisuuden kuva! Ja miksi oli hän joutunut tähän tilaan? Siksi, että\nhänellä voimakkaana eli rinnassa tunne, jota muualla pidetään hyveenä:\nisänmaanrakkaus. Liettuassa se on rikos.\n\n— Tohtori! kuului portailta Zofija rouvan ääni. — Joko te taas\nkävelette iltakasteessa. Tulkaa paikalla sisään!\n\nHän oli kokonaan voittanut takaisin mielenmalttinsa. Leikillisesti\nuhaten tohtoria nyrkillään hän lähestyi ja piti hänelle nuhdesaarnan.\n\n— Vai lemmenseikkailuissako tohtori täällä kävelee? Kyllä minä kuulin\nmetsästä laulun. Jadvigaaa! tule tänne! Kuulkaa, menkää nyt sisään ja\nälkää huolehtiko tuon kirjeen tähden. Minä olen noihin asioihin perin\ntottunut. Se on ehkä vain uhkaus...\n\n— Tottunut olen minäkin. Ikävä vain että se luultavasti ei ole pelkkä\nuhkaus.\n\nTohtorin ääni oli kolkko Zofijan leikillisten sanojen rinnalla. Yskä\ntukki hänen puheensa. Hetken kuluttua kuului Jadviga toivottavan hyvää\niltaa portilla.\n\n— Myöhäänpä sinä lapseni laulelet metsässä, sanoi Zofija.\n\n— Niin täti kulta, minulla on niin pahoja tapoja. Joki on aina illalla\nniin ihana, aivan kuin hopeana. Minä rakastan katsella sitä tuolta\nylhäältä ja lauluni kaikuu illoin paremmin kuin päivin. Kuinka tohtori\njaksaa?\n\nEnempää tohtori ei kuullut keskustelusta. Zofija rouva toi hänelle\ntietysti sitte terveiset Jadvigalta.\n\nLausuessaan toisilleen hyvää yötä Zofija ja tohtori vakuuttivat, että\nhe olivat hyvin väsyneet ja että paikalla nukkuisivat.\n\n— Emmehän tästä kaikesta lausu sanaakaan rouva Kochanowskille...\nolivat tohtorin viime sanat.\n\nMiten hän niin taisteluttomalla tyyneydellä saattoi lausua hänen\nnimeänsä? Miten hän niin välinpitämättömästi kuin ventovierasta oli\nsaattanut kohdata hänet? Se oli hänelle itselleenkin arvoitus. Sillä\nei hän koskaan ollut voinut häntä oikein unohtaa. Pitkien aikojen\ntakaa, muitten naisten kasvonpiirteitten joukosta oli hänen silmäinsä\neteen sukeltanut tuo hienopiirteinen, tummatukkainen tyttö, jolla oli\noma tapansa viskata taappäin päätään ja koukistaa ylähuultaan. Yhteen\naikaan oli hän häntä ajatellut halveksien, sittemmin olivat kovat\nelämän taistelut häneltä himmentäneet hänen kuvansa. Yhä harvemmin hän\nlivahti hänen muistoonsa. Äkkiarvaamatta hän ihka elävänä ilmestyi\nhänen tielleen. Kun Zofija rouva toi tiedon hänen tulostaan, värähti\nhänen mielessään omituisesti. Mutta kun hän hänet näki, tyyntyi hän\ntäydellisesti. Hän oli muuttunut, vanhentunut, hän ei ollut sama kuin\nse, johon hän oli rakastunut. Kaikki tunteet olivat tohtorin rinnasta\npoissa, kuolleet...\n\nTulet sammutettiin. Oli aivan hiljaista talossa. Zofija rouva lepäsi\nvuoteellaan avoimin silmin, tuijottaen ikkunasta tähtiä taivaalla ja\nantaen elämänsä surullisten vaiheiden vieriä silmäinsä ohitse. Välillä\nhän kuuli tohtorin yskivän. Kun eräästä yskänkohtauksesta ei tahtonut\ntulla loppua, heitti hän vaatteita ylleen ja läksi kynttilä kädessä\nhuoneeseen, jossa tohtori asui.\n\nHän oli noussut istumaan vuoteellensa. Aivan nääntyvänä hän hytki\nyskästään. Zofija koetti häntä auttaa antamalla rauhoittavia lääkkeitä.\nVihdoin hän äänetönnä retkahti vuoteelleen ja jäi siihen lepäämään\nsuljetuin silmin. Kyyneleet valuivat Zofijan poskille.\n\n— Voi tohtori, sanoi hän hiljaa. — Te olette minulle rakas kuin oma\nlapseni. Voisin antaa henkeni teidän edestänne...\n\n— Kiitos, kiitos.\n\nHe olivat pitkän aikaa ääneti. Tohtori hengitti läähättäen.\n\n— Kuulkaa, suottehan anteeksi, jos kosketan vähemmän hienotunteisiin\nasioihin. Teen sen vain siksi, että pelkään että te muiden surujenne\nohessa ajattelette niitä. Mutta tiedättekö, raha-asioita ei kannata\najatella, kun on niin paljon muuta. Me elämme yhdessä kuin äiti ja\npoika: mikä on minun, se on teidän.\n\nPeljäten etteivät hänen sanansa olisi tarpeeksi hienotunteiset, Zofija\näänellään koetti sovittaa niiden mahdollisesti loukkaavaa vaikutusta.\nTohtori painoi hänen kättänsä vastaukseksi. He ymmärsivät toisensa.\nZofija viipyi siinä vuoteen laidalla istumassa kauvan aikaa. Hän tunsi,\nettä hänen läsnäolonsa rauhoitti sairasta.\n\nHuone oli suuri, katto ja seinät valkoiset. Suurina, muodottomina\nkuvina erottautuivat niillä mäntyjen oksat, joita oli tuotu sisään,\njotta tohtori hengittäisi pihkahajua.\n\n— Tiedättekö, alkoi tohtori, — kuinka minä oikeastaan menetin\nterveyteni?\n\n— En. Olen sitä monasti aikonut kysyä.\n\n— Te muistatte minut niiltä ajoilta, jolloin asuin teillä. Olinhan\naivan terve. Tulin sitte ylioppilaaksi Varsovassa. Miesvainajanne\nkautta oli meissä, eräässä toverissani ja minussa, tapahtunut\nherätys: siitä että olimme tulisia puolalaisia patriootteja,\nmuutuimme liettualaisiksi ja antauduimme samalla innolla todellisen\nisänmaamme palvelukseen. Minä pidin salaa esitelmiä työväelle ja\nkirjoitin sanomalehtiin. Ystäväni olivat tietämättäni toimittaneet\npainetuksi muutamia esitelmistäni. Santarmit saivat ne käsiinsä kerran\nkotitarkastusta tehdessään. Niitä pidettiin erittäin vaarallisina.\nMinut vietiin vankeuteen. Siellä sai terveyteni ensimmäisen\nkolauksensa. Koppi oli kostea ja homehtunut, puoleksi maanalainen, ja\nruoka... !\n\n— Ja kuinka kauvan teitä siellä pidettiin? kysyi Zofija, kun tohtori\nhetkeksi vaikeni.\n\n— Neljä kuukautta. Mutta minä en tietänyt, että vankeuteni loppuisi\nsiihen. Sitä olisi yhtä hyvin voinut kestää neljä vuotta. Nuo neljä\nkuukautta tuntuivat ijankaikkisuudelta. Luulin menettäväni järkeni...\nSitte minusta vihdoin ja vaivoin tuli tohtori ja sain paikan\nlähikaupungissa. Asujaimet ovat melkein yksinomaan juutalaisia. He\neivät olleet toimittaneet minulle asuntoa, vaan täytyi minun marraskuun\npuoliväliin asti asua kesäaitassa, jota ei voinut lämmittää. Se toi\nterveydelleni surman. Lyhyt juttu, niinkuin näette.\n\nZofija rouva tunsi kyllä nuo elämänvaiheet, jotka saadaan mahtumaan\nlyhyihin sanoihin ja joista jokainen hetki sentään kestäessään on\nsisältänyt kamalia kärsimyksiä. Liettuassa ovat ne tavalliset. Kuinka\nmonen äidin ainoa poika siellä kuluttaa nuoruuttaan linnassa, minkä\nsulhanen lähetettiin Siperiaan, minkä mies katosi tuntemattomille\nteille. Zofija rouvan mieskin oli santarmeilla silmäteränä ja\nainoastaan kuolema pelasti hänet. Tohtori taas oli heidän ainaisen\nhuolenpitonsa esineenä. He tiesivät aivan hyvin, että hänen käsissään\nolivat ne langat, jotka nykyään johtivat kansallista liikettä\nLiettuassa. Hänen toimestaan olivat perustetut liettuankieliset\nsanomalehdet Preussin puolella ja Amerikassa... Mutta varovaisuus oli\nollut niin suuri, ettei mitään todistuksia saatu häntä vastaan... He\neivät voineet muuta kuin väijyä, joka hetki valmiina hyökkäykseen...\n\nZofija rouva katseli häntä sanomattoman hellästi. Äänetöntä yötä jatkui.\n\n— Jokainen aate vaatii uhrinsa, sanoi hän hetken kuluttua, — te\nolette ase korkeimman kädessä.\n\n— Ase korkeimman kädessä! toisti tohtori katkerasti. — Minä en voi\nsanoa muuta kuin: jospa en ikinä olisi syntynyt!\n\nZofija rouvan poskille vieri kyyneleitä. Hän rakasti häntä kuin omaa\nlastaan. Veisivätkö häneltä hänetkin? Häntä väijyttiin kahdelta\ntaholta. Kummalleko antaisi kernaammin: kuolemalle vaiko —\nsantarmeille?\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Eliza seuraavana aamuna astui ulos huoneestaan tapasi hän\nruokasalissa valmiiksi katetun suuruspöydän, mutta ketään ihmistä ei\nnäkynyt. Ikkunat olivat auki ja sisään tulvi raikasta, tuoksuvaa ilmaa.\nPorstuan lattialla leikittelivät kissanpojat. Pehmeillä liikkeillä\nne kierittelivät päälletysten, jotta pienet hännät vain liehuivat,\nnutistivat toisiaan niskasta ja potkivat takakäpälillään. Emäkissa\nistui vieressä pesten kasvojaan, silloin tällöin hellällä kissanäänellä\nnuollakseen leikkiviä poikasiaan.\n\nEliza astui ulos puutarhaan. Häntä vastaan lehahti keväinen luonto koko\nupeudessaan.\n\nOli vasta lakannut satamasta, taivas oli pehmeässä pilvessä, puitten\nlehvät välkkyivät märkyyttään, vesihelmiä varisi oksalta oksalle.\nNurmikot, kukkalavat kylpivät kasteessa, heinähelpeet olivat aivan\ntaivuksissa kuin luokat. Vihriän keskeltä loistivat liljan suuret\nkellot lumivalkeina, vielä puolittain nupussa. Niiden tuoksu ei ollut\nväkevää niinkuin öisin, vaan vienoa, viehkeää. Tuuleton ilma kantoi\nsitä yltympäri hivelemään heiniä ja puita, se nousi kosteudessa\nhautoelemaan niittyjä ja vainioita. Niemenin rannalta näkyi\nhopeankarvainen viidakko, josta satakielet viheltivät, kaukaisilta\nkummuilta asti kuului käkien kukuntaa, paimentorvi soi, karjankellot\nkalkattivat ja aidan takana vainiolla lauloivat tytöt yksitoikkoista,\nsurumielistä kansanlaulua.\n\nEliza oli jäänyt seisomaan puutarhan käytävälle. Hänen käsivartensa\nriippuivat rentoina, huulet olivat avoimet. Hänen yllään oli väljä,\nvalkoinen kesäpuku. Likeisestä oksasta putoeli vesipisaroita hänen\nhiuksiinsa. Kasteen karistessa soitteli hiljaa. Oli niin tyyntä, niin\nlämmintä. Tuo kaikki raikuva elämä oli sopusointuisaa soittoa. Hän\nei uskaltanut hengittää jottei häiritsisi. Kuin lumottuna hän siinä\nviipyi. Sieramet vain laajenivat ja rinta kohoeli.\n\nIkäänkuin salpa asettui menneisyyden eteen. Hän haihtui omasta\nmielestään, hän ei ajatellut kuka hän oli eikä missä. Hän oli kielenä\nkantelossa, jota tuoksuva ilma laulatti, niinkuin lintua tai puuta. Hän\noli tammena mäellä, jonka oksista kevään nesteet ovat aukaisseet noita\nvaaleita terhoja. Hän tunsi rinnassaan ääretöntä riemua ja elonvoimaa.\nHän nosti käsivartensa kaareen päänsä yli, nojasi samalla poskeaan\nolkapäälleen, ojensi vartaloaan ja katsellen taivaaseen hän avoimin\nhuulin hengitti hitaasti, syvästi.\n\n— \"Liettua synnyinmaani, niin olet kuin terveys!\" Kuului ihmisääni\ntalosta päin.\n\nSe oli Zofija rouva, joka suuren Mickiewiczin sanoilla tuli häntä\ntervehtimään ja pyytämään teetä juomaan.\n\n— Niin, se on totta, puhkesi Eliza puhumaan. — Täällä on aivan\nihanaa, täällä tulee ihminen kuin uudestasyntyneeksi. En tunne itseäni,\nniin olen kuin viisitoistavuotias tyttö.\n\nHän oikaisihe taas ja nosti käsivarsiaan. Hihat valuivat alas ja\nvalkoinen iho paljastui. Toinen käsivarsi laskeutui Zofija rouvan\nolkapäälle. Niin he astuivat ruokasaliin.\n\nEliza tervehti tohtoria kuin vanhaa tuttua ja tohtori vastasi hänelle\nkylmän kohteliaasti. He istuivat vastapäätä toisiaan neliskulmaisen\nruokapöydän ympärillä ja heidän välillään istui Zofija rouva hoidellen\nteekeittiötä. Tohtori oli kalpeampi kuin edellisenä päivänä, mutta\nhänen liikkeensä olivat tyynet ja hänen silmänsä loivat suoran katseen\nsiihen henkilöön, jolle hän puhui. Hän puhui vähän eikä koskaan\nhymyillyt. Mahdotonta oli nähdä, että hänellä tälläkin hetkellä oli\nsyytä levottomuuteen. Zofija rouvasta sen paremmin olisi huomannut. Hän\nkyllä puhellessaan nauroi ja laski leikkiä, mutta kun vain ulkoa kuului\nvähintäkin melua, terottui hänen katseensa ja korvansa seuraamaan sitä,\nja kun rattaat rämisivät ohitse maantiellä, kalpeni hän. Eliza ei\ntuntunut huomaavan mitään. Hän nautti täydellisesti olemuksestaan. Hän\noli vallaton kuin nuori tyttö. Kun hän sitte äkkiä sai itsensä kiinni\nhullunkurisesta leikkipuheesta, säikähti hän itsekin ja alkoi kiireesti\nselitellä:\n\n— Suokaa anteeksi, pyydän teitä, minä käyttäydyn niin, että minut\npitäisi sulkea arestiin. Mutta tiedättekö, kun vuosikausia on viettänyt\nvierailla seuduilla, talvisin nähnyt vain upseereja ja univormuja ja\nniiden rouvia, jotka ovat toistensa näköiset kuin marjat metsässä,\nja kun sitte kesäksi on pitänyt muuttaa leirille, jossa on hiekkaa,\nhiekkaa ja vaivaisia mäntyjä, ei missään vettä, nielemään sinne\nkruudinsavua ja taas näkemään vain univormuja ja upseerinrouvia — ja\nkun sitte äkkiä aukeaa eteen sellainen laidun kuin tämä, ja pääsee\npuhumaan vanhojen tuttujen kanssa, niin siinä aivan menettää päänsä...\n\nHänen anteeksipyyntönsä oli aivan turha, sillä hänen käytöksessään\nsäilyi aina arvokkaisuus ja leikkipuheitten läpi kuulsi aina hienosti\nsivistynyt nainen.\n\n— Mutta tohtori ei jaksa hyvin tänään, olette niin kalpea, huomautti\nhän äkkiä.\n\n— En nukkunut oikein hyvin yöllä.\n\nTohtori nosti häneen tyynen, suoran katseensa. Eliza totistui paikalla.\n\n— Oletteko koskaan koettanut juoda konjakkia ja maitoa? Ettekö? No\nmutta sitte teidän paikalla pitää koettaa. Minä valmistan teille\nlasillisen. Se on tekevä teille aivan mainion hyvää. Onko teillä Zofija\nkonjakkia?\n\n— Minä kyllä tunnen tuon lääkkeen, vastasi tohtori. — Mutta minulla\non synnynnäinen inho maitoa vastaan.\n\nEliza oli jo noussut seisomaan, konjakkipullo oli hänen toisessa\nkädessään, toisella hän piteli lasia. Väljä hiha oli taaskin valunut\ntieltä ja pitsin läpi kuulsi käsivarsi. Hän hymyili hienoa, kohteliasta\nhymyä.\n\n— Vai eikö muuta? No se on helposti voitettu. Lääkärinä te kyllä\nolette ihmisille antanut lääkkeitä, jotka eivät aina ole olleet niin\nmakoset. Suokaa minun nyt ruveta lääkäriksenne!\n\nUlkoa kuului rattaitten rätinää. Zofija rouva kalpeni ja riensi\nkatsomaan. Ne matkustivat rauhallisesti ohitse. Mutta Zofija painoi\nkädet rinnalleen ikäänkuin tuskaa lieventääkseen. Kun hän palasi\nruokasaliin, tapasi hän Elizan maitolasi kädessä seisomassa tohtorin\nedessä.\n\n— En ole ikänä nähnyt niin itsepintaista ihmistä kuin tämä tohtori.\nJuokaa nyt kiltisti. Eihän se ole kuin hetken työ. Minä tuon teille\nsitte kukan palkinnoksi...\n\nTohtorin kumarrus osoitti, että hän täydellisesti käsitti lahjan arvon.\nMutta ei hän sittenkään taipunut. Eliza hymyili ja viekasteli hänelle\nturhaan. Vihdoin tuli Zofija hänen avukseen.\n\n— Niin hän on kuin itsepintainen lapsi, joka ei ymmärrä omaa\nparastaan. Häntä täytyy vartioida kuin vallatonta poikaa. Eilenkin oli\nhän keskellä yötä puutarhassa kävelemässä, kasteisella nurmella.\n\nTohtori huokasi syvästi.\n\n— Olenpa oikein joutunut naisvallan alaiseksi. Kai tuo sitte pitää\njuoda, sillä mitä nainen tahtoo, sen tahtovat jumalatkin.\n\nHän tyhjensi lasin yhtämittaisessa kulauksessa ja asetti sen pöydälle.\nHänen poskensa punottivat hiukan enemmän entistään.\n\n— No kiitos! hymyili Eliza. — Nyt saatte kukkanne.\n\nHän riensi ulos. Tohtori ja Zofija jäivät kahden. Tyyneyden naamio\nputosi heidän kasvoiltaan. He puhelivat kuiskaten.\n\n— Luulen, sanoi Zofija — että olisi parasta uskoa hänelle kaikki.\nOlen varma siitä ettei hän luottamustamme petä. Voimme uskoa hänelle\nkirjeemme ja kirjamme säilytettäviksi...\n\nTohtori hyväksyi tuuman ja samassa tuli Eliza. Asettaessaan ruusua\ntohtorin napinläpeen, hän pyysi:\n\n— Sallittehan te minun nyt joka aamu valmistaa itsellenne tätä\nterveellistä lääkettä?\n\nTohtori loi häneen vapaan katseensa. Eliza oli sanomattoman kaunis.\nHiusaallot kaartivat puhtainta otsaa, piirteet olivat jalot,\nkulmakarvojen kohdalta haarautui hieno sinertävä suoni, sieramet olivat\nmelkein läpikuultavat, kaula uljaassa kaaressa kuin joutsenella.\nTummissa silmissä kuvastui rikas elämä, huulet väreilivät herkästi\njokaista eri tunnetta säestämään. Hän oli kuin itse elämä, kuin itse\nnuoruus. Veri karkeloi hänen suonissaan. Tohtori tuli ehdottomasti\nverranneeksi häntä siihen nuoreen tyttöön, joka miltei joka päivä kesän\nkuluessa oli kiinnittänyt kukkakimppua hänen rintaansa. He olivat\nerilaiset kuin yö ja päivä. Mitä liikkuikaan tuon otsan takana, mitä\ntunsi tuo povi? Hän oli nainen, joka elämänsä retkellä epäilemättä\noli kokenut yhtä ja toista. Sentään saattoi hän näytellä nuoren tytön\nosaa aivan verrattomasti. Tai ehkei hän sitä näytellyt, ehkä se oli\nluontoa? Mutta toiselta puolen, saattoiko se olla mahdollista?\n\nEntä jos antautuisi seikkailuihin, tutkimaan tuota luonnetta, oliko se\nvilppiä vaiko vilpittömyyttä...\n\n— Saanhan ruveta lääkäriksenne? pyysi hän. — Ette usko miten minusta\nolisi suloista saada hoitaa jotakuta... Eihän minulla ole ollut\nketään...\n\n— Pitkiin aikoihin, lisäsi tohtori, muistellen sitä, että hänen\nmiehensä kuolemasta lienee kulunut vuosi. Samassa hän tuli\najatelleeksi, että Eliza mahdollisesti saattoi antaa hänen sanoilleen\nmerkityksen, jota hän ei itse ollut niille tarkoittanut, ja koettaen\ntehdä äänensä leikilliseksi, hän jatkoi:\n\n— No sama se, kiitoksia paljon. Mutta mitä minua noin kannattaa\nhoidella? Mitä siitä jos kuolenkin. Luuletteko että minua kukaan suree!\n\n— Kuka puhuu noin laittamattomasti, nuhteli häntä Zofija. —\nTiedättehän ettei teitä surisi yksi tai kaksi, vaan kokonainen kansa,\nkokonainen maa, köyhä Liettuanne.\n\nEliza ei oikein tietänyt mitä hän sanoisi.\n\n— Siinä kuulette, naurahti hän. — Ei. Teidän täytyy tulla terveeksi.\nLupaattehan totella meitä?\n\n— No lupaan, lupaan.\n\nIltapäivällä olivat Zofija ja tohtori tapansa mukaan istumassa\npuutarhassa. Tohtori soitteli viulua ja Zofija ompeli jotakin\nkäsityötä. Äkkiä Eliza ilmestyi heidän keskelleen. Hänen kädessään\noli suuri paperiarkki, mustepullo ja kynä, ja tekeytyen vakavaksi hän\nvirallisella äänellä lausui:\n\n— Tässä olen nyt kirjoittanut kontrahdin, jonka alle pyydän tohtorin\nnimikirjoitusta: \"Täten sitoutuu allekirjoittanut nauttimaan kaikkia\nmahdollisia lääkkeitä ja käyttämään kaikkia keinoja, jotka voivat\nedistää terveyden palajamista\".\n\nEliza asetti tohtorin käteen valmiiksi kastetun kynän. Epäillen tohtori\notti paperin.\n\n— Tässä sanotaan siis, että minun kritiikittä pitää ottaa kaikki mitä\nte suvaitsette minulle antaa.\n\n— Niin, te saatte _luottaa_ meihin.\n\n— Luottaa! Teilläpä näyttää olevan oikein lapsen usko. Eikö\nluottamustanne koskaan ole petetty? sanoi tohtori leikillisesti.\n\n— Minun luottamustaniko petetty? kertoili Eliza ikäänkuin itsekseen.\n— On. Kumminkin siksi paljon etten minä puolestani ikänä aio pettää;\nja Zofija rouvan mahdatte tuntea.\n\n— Mutta tämä on vain puolaksi. Sen tulisi olla myöskin liettuaksi,\nsillä minä olen liettualainen.\n\n— No ehkä tahdotte olla hyvä ja kääntää sen.\n\nTohtori painui kirjoittamaan. Hänen täytyi varjella mustepulloa\nkissanpojilta, jotka juoksentelivat nurmikossa. Mutta Zafija sulki\nElizan syliinsä ja virkkoi liikutettuna:\n\n— Te te olette oikea mustalaisämmä! Teidän paulojanne olisimme jo\nennen tarvinneet, niin olisi tohtori ehkä nyt terve.\n\nHeidän näennäisesti kevyessä, jokapäiväisessä keskustelussansa sai\njokainen ilman tarkoitusta lausuttu sana merkityksen, jonka juuret\nlepäsivät syvällä menneissä ajoissa. Elizan olisi kymmenkunta vuotta\nsitte pitänyt antautua hoitamaan tohtoria. Silloin olisi varmaan paljo\nollut toisin. Äkkiä se tunki hänen mieleensä kuin pistos. Tohtorin\najatus kehittyi aivan samaksi, mutta ei värekään hänen kasvoillaan sitä\nilmaissut.\n\nSillä tavalla jatkui heidän puhelunsa. Syrjäinen katselija olisi\nluullut, että kaikki kävi tasaista, rauhallista menoaan. Ja kuitenkin\nolivat he kaikki kolme levottomassa odotuksessa. Zofija oli jo\naamupäivällä järjestänyt tohtorin tavarat ja uskonut Elizan haltuun\nhänen nahkalaukkunsa, joka aina oli lukittu ja josta hän joskus oli\nmaininnut, että se sisälsi hänen \"elämänsä työn\". Eliza oli siis\näkkiä tehty sekä uskotuksi että suojelijattareksi. Hän pelkäsi heidän\nmukanaan, yhteinen vaara liitti hänet heihin. Kun kuului ääniä tai\nmelua, sävähtivät Eliza ja Zofija, ja kaikki kolme odottivat. Se olikin\nvain piika, joka tuli kysymään jotakin emännältään, tai juutalainen\njoka tuli kauppaamaan jotakin. Sitä mitä he odottivat, ei kuulunut.\n\nJa niin kului päiviä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEliza oli kokonaan voittanut Zofija rouvan luottamuksen, mutta tohtori\npysyi hänelle kylmästi kohteliaana.\n\nHän ei häntä väitellyt, mutta ei hän myöskään etsinyt hänen seuraansa.\nEnimmäkseen istuskeli hän huoneessaan kirjoittamassa, jollei ollut\nlevolla tai puutarhassa, jossa hänellä tavallisesti oli viulu\ntoverinaan. Zofija rouvalle hän osoitti lapsellista kunnioitusta. Usein\ntuli hän kyökistäkin häntä etsimään ja aterioiden jälkeen suuteli hän\nhellästi hänen kättänsä. \"Tohtori istuu taas niin yksin kamarissaan.\nEliza, menkää ja ottakaa hänet kävelemään kanssanne\", sanoi usein\nZofija rouva. Alussa Elizaa arastutti mennä pyytämään häntä. Näytti\nsiltä kuin ei hän olisi tahtonut tulla. Mutta sitte hän siihen\ntottui. Kun päivä oli lämpimimmillään ja Zofija rouva läksi kyökkiin\nvalmistamaan päivällistä, hiipi Eliza tohtorin oven taa ja koputti\nsiihen.\n\n— Ettekö tahtoisi tulla kävelemään hiukan? Ilma on niin kaunis.\n\n— Kiitoksia paljon. Kyllä tulen.\n\nEliza varusti käsivarrelleen kirjavan peitteen ja otti karamelleja\ntaskuunsa. Tavallisesti oli hän paljain päin ja päivänvarjostin\nmukanaan. He astuivat maantietä pitkin, kapakan ohitse, joka oli\nmetsänlaidassa ja poikkesivat sitte kuusikkoon, josta oli kaunis\nnäköala, tai menivät he niitylle, josta polku vei korkean heinän halki\njoen rantaan. Joskus he kävelivät kylän läpi kirkolle. Kirkko oli\nkorkealla mäentöyryllä ja tohtori ei saanut nousta mäkiä. Eliza piti\nhuolta siitä ettei hän kävellyt kovaa ja heti kun hän huomasi punaa\nhänen poskillaan, levitti hän peitteen kuivalle paikalle ja houkutteli\ntohtorin sille istumaan. Hän ei muka itsekään jaksanut kävellä edemmä\nlevähtämättä.\n\nEräänä päivänä oli kova tuuli, aurinkoa ei näkynyt, mutta ilma oli\nlämmin ja tuoksu jasmiineista puutarhoissa levisi yltympäri. He olivat\ntavanmukaisella kävelyretkellään, menivät aaltoilevan niityn läpi, joka\noli kukassa ja tulivat rantaan. Vanhat puut huojuivat, tuuli ruhjoi\nniiden oksia ja käänteli näkyviin lehtien hopeankarvaiset alapuolet.\nRanta oli lakeaa ja hienonhieno hiekka, kuultavan keltaisena, oli\nkokoontunut siroiksi kielekkeiksi, jotka ulottuivat kauvas ylöspäin.\nNiiden pintoja pitkin lensi tuulessa ikäänkuin savua. Tuontuostakin\nhajosivat pilvet ja kirkas aurinko valaisi hiekkakentän, joen, jonka\nsameat aallot roiskahtivat korkealle, puut ja viljavainiot. Metsässä\nkävi laitumella kylän hevoskarja.\n\n— Minne asettuisimme lepäämään? kysäsi Eliza.\n\n— Ehkä menisimme tuonne hiekalle.\n\nEliza oli mustassa puvussa. Vastatuuli pingoitti hänen hameensa\nsileäksi polvien yli, musta pitsihuivi piteli hiuksia. Tohtorin\npäällystakkia liehutteli tuuli kuin suurta purjetta, hänen päässään\noli reunaton matkalakki ja keppi oli hänellä kädessään. He asettuivat\nistumaan aukealle hiekkakentälle. Siinä oli kuivaa, pehmeää, puhdasta\nja aurinko oli hautonut sen lämpöiseksi. Elizaa nauratti. He mahtoivat\nnäyttää hyvin hullunkurisilta paimenien mielestä, jotka katselivat\nmetsänlaidasta. Silloin tällöin pisti pensastosta esiin hevosen pää.\nSe kurottautui korkealle, tavotteli puun oksaa ja karsi lehdet suuhun\nhampaitten välitse.\n\n— Minä näinkin koko yön unta hevosista, virkkoi Eliza. — Senpätähden\nniitä nyt on seuranamme.\n\n— Näettekö usein unia? kysyi tohtori hetken perästä.\n\n— Aina silloin tällöin.\n\nSiinä oli niin hyvä olla. Aurinko paahtoi selkään. Eliza kaivoi kätensä\nhiekkaan ja antoi sen sitte valua sormiensa lävitse, hitaasti kuin\najanlasista.\n\n— Minä taas, sanoi tohtori, — näin unta, että oli sota. Joukot\nkahlasivat Niemenin yli ja sytyttivät tuleen kylämme...\n\n— Niin on epäilemättä joskus tapahtunut, sanoi Eliza totisesti.\n\nHe olivat pitkän aikaa ääneti. Tuuli lauloi niin rauhoittavasti,\npuitten suhina unetti. Maa heidän ympärillään oli muistojen maata,\ntoisella puolen jokea Puolan entistä valtakuntaa, toisella puolen\nentistä Liettuaa, ja muutaman peninkulman päässä oli Saksa. Joen\nyli oli kahlattu, sinne oli ehkä moni sortunut, vieden mukanaan\nhautaan toiveita. Ja kuka tietää miten moni sinne vielä on sortuva\ntulevina aikoina. Sotajoukot vartioivat maailman rauhaa ja kun ne\nnousevat leposijoiltaan, törmäävät ne yhteen juuri näillä mailla.\nEnsimmäinen kylä joka sytytetään on tuo tuossa kukoistavien metsiensä,\npuutarhojensa keskellä...\n\nKumpikaan ei lausunut ajatuksiaan, vaikka molemmat ajattelivat\nsamaa. Totisina he astuivat kotia kohti, tohtori väsyneen näköisenä,\nkäsivarret rinnalla ristissä, Eliza leimuavin silmin, ylpeässä ryhdissä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli sunnuntai. Zofija ja Eliza palasivat kirkosta. Kavutessaan alas\nmäentöyryä huomasivat he maantiellä tohtorin, joka oli kävellyt heitä\nvastaan. Eliza astui pitkän aikaa ajatuksiin vaipuneena, ikäänkuin ei\nhän olisi kuunnellut mitä tohtori ja Zofija keskustelivat. Hän tuijotti\nvilkkumatta eteensä ja hymähti välillä itsekseen.\n\n— Ihmeellistä, sanoi hän äkkiä, etten minä tänään kirkossa voinut\nvaipua hartauteen. Se oli mahdotonta.\n\nZofija kääntyi häneen hämmästyneenä. Tohtori ei näyttänyt sitä\nerityisesti ihmettelevän.\n\n— Oli ehkä liian kuuma, sanoi Zofija.\n\n— Niin, ja sitte...\n\n— Mitä? kysäsi Zofija hätäisesti ja odottamatta vastausta, hän jatkoi:\nmutta te olette tottunut suurkaupungin kirkkoihin ja komeuksiin.\nMinulle meidän vanha kirkkomme on rakkaampi kuin mikään katedraali\nmaailmassa.\n\nEliza katui että hän oli tullut lausuneeksi noin, sillä hän huomasi\nettä Zofija rouva siitä loukkaantui. Hän käänsi sentähden puhelun aivan\ntoisaalle. Mutta kotiin tultua, kun Zofija rouva oli kadonnut kyökkiin\nja he tohtorin kanssa istuivat kahden puutarhassa, palasi hän siihen.\nTohtori mahtoi hänet toki ymmärtää.\n\n— Ensin kun astuimme ylös kirkolle, sanoi hän, puut ympärillä\nhumisivat, viljavainiot alhaalla kylällä aaltoilivat, tuolla vieri\nvirta ja avonaisista kirkonovista kuului laulua, niin mieleeni jo\nlankesi suloinen rauha, samallainen kuin Varsovassa kirkossa ennen kun\nolin lapsi. Mutta sitte kun astuimme sisään ja näin nuo kuluneet liput,\nalttarilla likaiset liinat ja risaiset matot! Urut rämisivät, naiset\nkirkuivat aivan korvani juuressa, ilma oli tukahduttava... Ensin sitä\nkatselin uutuuden viehätyksellä, mutta sitte saatoin korkeintain sääliä\nja odottaa että messu loppuisi.\n\nPuhuessaan hän katseli eteensä. Tohtori tarkasti häntä vilkkumatta. Hän\nei puhunut pilkatakseen, päin vastoin olivat hänen kauniit kasvonsa\ntavallista totisemmat.\n\n— Vai niin, vastasi tohtori lyhyesti hänen sanoihinsa.\n\n— Ettekö te ymmärrä minua? hämmästeli Eliza.\n\n— En.\n\n— Ette! No, minä selitän. Jos minun henkeni uhkuu yleviä tunteita, jos\nminun sieluni sulaa autuuteen, niin minun välttämättömästi täytyy olla\nympäristössä, joka on niiden kanssa sopusoinnussa. Jos ympäristöni on\nrumaa, niin se hävittää sielustanikin kauneuden.\n\n— Käsitteet kauneudesta voivat olla moninaiset, sanoi tohtori tyynesti.\n\n— Tietysti. Mutta eiköhän ne kaikilla sivistyneillä enemmän tai\nvähemmän likentele toisiaan? Emmekö me kaikki juuri kirkossa ennen\nkaikkia kaipaa kauneutta? Mitä meillä oikeastaan on jokapäiväisessä\nelämässä? Kaikki on menneisyydessämme, suurissa muistoissamme.\nSankarimme lepäävät marmorilevyjen alla kirkoissamme. Siellä saamme\nunohdusta, siellä lievennystä. Kuinka monta kertaa siellä pilarien\nsiimeksessä, kun rintaa on riuhtonut ja sydän on vuotanut verta, olen\nrukoillut ja polvillani laahautunut pyhän Maarian alttarin juurelle.\nJa uutena ihmisenä olen sieltä palannut. Ajatukseni tulivat kauneiksi,\nsillä ympäristöni oli kaunista...\n\nIkäänkuin äkkiä pelästyen avomielisyyttään, hän vaikeni ja kätki kasvot\nsyliinsä. Hän ei voinut sietää tohtorin silmäystä. Outona se tuijotti\nhäneen. Eikä hän sanonut mitään, katseli vain. Se kiusasi Elizaa, hän\ntunsi olevansa ikäänkuin lyöty. Hänen täytyi voittaa takaisin asemansa.\nHän nosti katseensa.\n\n— Yleensä minä kaikkialla kaipaan kauneutta ja sopusointua. Jos minä\nistuudun kivelle metsään, aivan yksinkin, niin järjestän hameeni\nlankeamaan kauneiksi poimuiksi. Jos minulla on kultainen rintaneula,\nniin en saa siedetyksi hopeista rannerengasta käsivarrellani. Minä saan\nsiitä tavasta, jolla ihminen pukeutuu, heti vaikutuksen koko hänen\nolennostaan, jo ensi näkemältä. Ettekö te ymmärrä tätä?\n\n— Niin, vastasi tohtori äänellä, joka yhtä hyvin teki vastauksen\nkieltäväksi kuin myöntäväksi. — Mutta ajatelkaa, jatkoi hän sitte\nhiljaisella äänellä ikäänkuin hän olisi ollut väsyksissä, — että te\ntuntisitte nuo kaikki ihmiset, jotka vasta näitte kirkossa. Tiedätte\ntuosta äidistä, että häneltä vasta kuoli lapsi, tuosta miehestä, että\nhänen luonaan hiljan tehtiin kotitarkastus, tuon naisen mies läksi\nAmerikkaan, tuo taistelee jokapäiväistä taistelua köyhyyden kanssa,\ntuo juo ja perhe kärsii kotona. Silloin te säälisitte jokaista ja te\nkatselisitte heitä toisilla silmillä.\n\nEliza oli mietteissään, pää käden varassa hän tuijotti alas eteensä.\nHän ei huomannut, miten väsyneeltä Budris näytti.\n\n— Minun täytyy lähteä levolle, sanoi tohtori.\n\nEliza jäi siihen yksin miettimään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nZofija rouva oli varma siitä, että kaunis Eliza täytti tohtorin mielen\nöin päivin. Ei sitä tosin saattanut nähdä, sillä tohtori oli aivan\nentisellään, mutta hän tunsi sen vaistomaisesti ja iloitsi siitä.\nTohtori ehti siten vähemmin miettiä tautiaan ja huoliaan. Ehkä elämän\ntoivo hänessä piankin elpyisi. Ja Eliza rouva, hän oli rakastunut,\nauttamattomasti. Hän oli kirjoittanut isälleen. Mikähän vastaus\nsieltäkin tulisi? Ehkei vastausta ensinkään. Sääli Eliza raukkaa! Hän\ntoivoo tohtorin parantumista, hän ei sitä epäile hetkenäkään. Mutta jos\nhän kuolee, miten hän sen kantaa?\n\nEliza oli hurmaava olento, mahdotonta oli olla häntä rakastamatta.\nPikku Jadviga neitikin oli häneen aivan ihastunut. Kun hän tohtorin\nkanssa oli puutarhassa istumassa, mikä ilo Zofijalle herättää heidät\npuheistaan ja asettaa heidän eteensä höyryäviä sokerileivoksia,\nsellaisia joista hän tiesi heidän pitävän! \"Voi te kultainen olento!\"\nhuudahti usein Eliza, loi häneen kiitollisen katseen kauneista\nsilmistään ja kurottautui suutelemaan hänen poskeaan. Ja tohtorin\ntotisille kasvoille lensi miltei hymy. Hän jäi sitte istumaan heidän\nkanssaan, he lukivat hänelle ääneen, milloin Mickiewicz'iä milloin\nKondratowicz'ia.\n\nZofija rouvan luona kävi paitsi oman kylän sairaita, ihmisiä pitkiltä\nmatkoilta hakemassa lääkkeitä. Zofija keitti niitä itse yrteistä,\njoitten terveellisen vaikutuksen hän ollessaan muutamina vuosina\nvaarallisesti sairaana, itse oli kokenut vanhojen ämmien neuvosta. \"Hän\nse on ollut vaarallisin kilpailija praktiikilleni\" oli tohtorin tapana\nsanoa. Zofija ei lääkkeillään auttanut muita kuin köyhiä. Hän tunsi\nkaikki kylän koirat, kissat ja hevoset. Hän piti huolta siitä, että\nlapset oppivat lukemaan, kapakoitsijat häntä karttoivat ja juopuneet\nvaistomaisesti peräytyivät. Papit häntä pelkäsivät kuin rikoksen\ntehnyt rippi-isää. Merkillistä oli millä hän eli, sillä hänen pienen\nkaupungintalonsa vuokrahinta ei ollut suinkaan suuri. Mutta hänellä\noli paljon ystäviä ympäri maata ja ne lähettivät hänelle lahjoja\nmilloin missäkin muodossa, milloin naulan hyvää teetä, milloin uuden\nkirjan, milloin muodikkaan puvun. Sentähden hän aina saattoi seurata\naikaansakin. Hänen luonaan kävi kesäisin paljon vieraita. Tänä kesänä\noli hän sentään ilmoittanut tuttavilleen, ettei hän voinut heitä\npitemmäksi aikaa ottaa vastaan, sillä hänen luonaan oleskeli sairas,\njoka tarvitsi lepoa.\n\nTätä sairasta hän rakasti koko sydämmellään. Hän olisi hänen tähtensä\nvoinut antaa elämänsä ja hänen rintansa pusertui kokoon ajatellessa\nettä hän kuolisi! Hänen täytyisi hänet haudata, niinkuin hän oli\nhaudannut kaikki elämänsä unelmat, ja Eliza joka suloisena kuin\nlintunen lämpöisiltä mailta oli lentänyt hänen yksinäiseen kotiinsa,\nmenisi pois, isänsä luo. Hän jäisi yksin, tätä kesää seuraisi pitkä\ntalvi...\n\nTai entä jos veisivät tohtorin vankeuteen? Hän oli sitä odottanut joka\npäivä. Varsinkin kun postilaukku tuli, olivat kaikki kuumeentapaisessa\njännityksessä sen ympärillä, ja kun ei kirjeitä tullut, vetivät\nhe helpoituksen huokauksen. Zofija rouva kääntyi sitte likaisen\njuutalaisen puoleen ja sanoi hänelle nauraen:\n\n— Ai ai, teitä, Mooses, kun toitte tyhjän laukun! Mutta menkää nyt\nkuitenkin kyökkiin ja sanokaa että antavat teille teetä!\n\nJa kun juutalainen oli mennyt, lisäsi hän kuiskaten:\n\n— Se on rikas tuo kuin itse Juudas, mutta kävelee, noin kurjasti\npuettuna!\n\n— Onko se mahdollista! naurahti Eliza.\n\nZofija oli tottunut sellaiseen.\n\nHänen rakastaan uhattiin kahdelta puolelta. Mille antaisi mieluummin?\nMelkeinpä — kuolemalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivä oli kuuma. Eliza ja tohtori seisoivat puutarhassa. Heillä oli\nkummallakin sylissään kissanpoika ja kumpikin kehui omaansa. Tohtori\noli harvinaisen terveen näköinen, Eliza vaaleassa puvussaan hiukan\nunisen näköinen ja kuumuudesta veltto. Zofija kitki rikkaruohoja\nkukkalavalta ja vilkasi heihin tuontuostakin. Leikkiessään siinä olivat\nhe sopusoinnussa keskenään. Jos he joutuivat hiukankin syvällisempiin\naineisiin, olivat heidän mielipiteensä aina ristiriidassa.\n\nHetken perästä lähtivät he kävelemään. Eliza oli likeisestä\nhavumetsästä tavannut niin ihanan, kuivan kohdan, jonka hän tahtoi\nnäyttää tohtorille. He ottaisivat mukaansa peitteen, kirjoja ja\nviulun ja Zofija tulisi sinne heitä tervehtimään. He olisivat siellä\npäivällisiin asti. Eliza oli aivan innoissaan.\n\nPäivä paahtoi, kärpäset surisivat. Kylän kansa oli heinänteossa\nsuurella niityllä. Tuntui virkistävältä katsella kirjavaa ihmisjoukkoa,\njonka käsissä viikatteet nousivat, laskivat.\n\n— Mikä kaunis taulu! sanoi Eliza hymyillen ja viittasi kädellään\nniittyä kohti.\n\n— Minun käy heitä sääli tässä hirveässä kuumuudessa, sanoi tohtori.\n\n— Mutta ovathan he niin tottuneet! Heistä tuntuu kai samalta kuin\nmeistä kun olemme tanssineet tulisen masurkan. Ettekö usko?\n\nTohtori loi häneen pitkän silmäyksen ja Elizasta tuntui siltä kuin\nhänet olisi saatu kiinni rikoksesta. He seisahtuivat aitaviereen\nkatselemaan. Aivan likellä niitti kaksi nuorta tyttöä. He olivat\nlyhyissä hameissa, puukengät paljaissa jaloissa, paitahihasillaan.\nKun he kyykistyivät työssään, paljastui päivettynyt rinta. Tohtori\npuhutteli heitä ystävällisesti ja kun he antoivat ujoa vastaustaan,\nhymyili hän. Eliza näki hänen ensi kerran hymyilevän. Se oli omituista,\nmyötätuntoista hymyä. Tytöt nauroivat ja pyyhkivät paidanhihalla hikeä\notsaltaan. Toinen heistä oli rokonarpinen.\n\n— Eivät he olleet mitään kaunottaria, sanoi Eliza, kun he taas kaksin\nastuivat tietä. — Tuota maisemaa pitää katsoa niinkuin nykyajan\ntauluja: kokonaisuus on kaunis, mutta jos kiinnittää huomionsa\nyksityisyyksiin, niin näkee vain karkeita siveltimen vetoja.\n\nTohtori loi häneen taas pitkän, tutkivan katseen. Elizan kasvoilla oli\nhieno, ystävällinen hymy, mutta hänen sanansa kaikuivat sydämmettömiltä.\n\n— Miltähän teistä tuntuisi, jos tuossa niityllä näkisitte hääräämässä\njoukon tyttöjä pitsiesiliinoissa, kultanahkakengissä, samettinauhoilla\npuristetuilla vyötäisillä; jokaisella olisi kihara tukka, punaiset\nposket, valkoinen kaula, valkeat, pehmoiset käsivarret, päässä siro\npitsimyssy — niinkuin kansa hienoston esittämänä tavallisesti esiintyy\nkuvaelmissa!\n\nTohtorin katse ilkkui Elizaa vastaan.\n\n— Olette oikeassa, myönsi Eliza, — ei se olisi kaunista ensinkään.\n\nHeidän keskustelunsa ei tahtonut oikein sujua senjälkeen. Heidän\nhyvä tuulensa oli poissa, eivätkä he enään yrittäneetkään mäelle\nhavumetsässä, jonne Eliza alussa oli tahtonut tohtoria, vaan kääntyivät\npuolitiestä kotiin.\n\nItse asiassa eivät he koskaan joutuneet sanasotaan. Ja kuitenkin\ntunsivat he elävänsä sotajalalla.\n\nIllalla tuli vieraita. Keskustelu oli vilkasta ja koski\nkansansivistystä ja liettualaisten ylioppilaitten tilaa venäläisissä\nyliopistoissa. Tohtori oli ikäänkuin keskipisteenä, jolle kaikki\nesiinkantoivat tietojaan ja mielipiteitään. Elizalle oli keskustelun\naihe outoa ja hän pysyi sentähden aineen ulkopuolella.\n\nIllallispöydässä istui hän emännän ja Jadviga neidin välillä ja hänelle\nosoitettiin kaikkialta suurinta huomaavaisuutta. Mutta ne kysymykset\njotka hänelle tehtiin olivat ulkopuolella sitä ainetta, josta\npuhuttiin, ne eroitettiin häntä varten, kohteliaisuudesta, jottei hänen\nolisi ikävä. Hän sen kyllä huomasi ja se häntä kiusasi. Hän ilostui\nsentähden suuresti, kun hän ulkoa kuuli laulua, — joka antoi hänelle\naihetta, anteeksi pyytäen, nousemaan pöydästä.\n\nAurinko oli laskenut, taivas oli toiselta laidalta sininen, toisella\nviipyi ruskopilviä. Oli harvinaisen lämmin, ilmassa tuoksui kuivava\nheinä ja liljat, joita pilkisti esiin joka mökin pienestä puutarhasta.\nKäki kukkui harvaan jostakin etäältä ja rannalla pensaikossa vihelteli\nyksinäinen satakieli. Hiljaisuuden halki vieri tyttöjen laulu\nkirkkaana, surumielisenä.\n\nEliza asteli sitä kohti. Se tuli niityltä. Hän avasi veräjän ja käveli\nlakastuvan heinän ylitse. Keskellä niittyä seisoi viisi tyttöä,\nharavoihinsa nojauneina. He olivat liikkumattomina ja kertoivat\nlaulussaan ruuttaseppeleistä ja valkoliljoista. Eliza seisahtui, laski\nkäsivartensa rinnalleen ristiin ja kuunteli kappaleen matkan päässä.\nÄkkiä tytöt vaikenivat. He olivat huomanneet hänet vasta silloin. Hän\nlikeni heitä hymyillen ja toivotti heille hyvää iltaa. Sitte ojensi hän\nlikeisimmille molemmat valkoiset kätensä.\n\n— Kuinka te laulatte kauniisti! sanoi hän ystävällisesti.\n\nHe olivat haaltuneissa puvuissa, jalat, käsivarret ja kaula paljaina.\nHe olivat käyneet uimassa, hiukset olivat likomärät ja riippuivat\nhajallaan hartioilla. He kerääntyivät Elizan ympärille, sulkivat\nhänet piiriinsä ja tarttuen hänen molempiin käsiinsä painoivat he,\nvuorotellen kaikki viisi, niihin huulensa. Jos he vain olisivat\ntietäneet, että rouva piti heidän laulustaan, niin he kyllä olisivat\nkäyneet laulamassa täällä jo ennenkin.\n\nEliza ei itse asiassa ennen ollut huomannut heidän laulunsa kauneutta.\nHänen korvaansa oli usein kohdannut raikuvat laulunsävelet metsästä,\nmutta vasta tänä iltana olivat ne hyväelleet hänen mieltään. Hän tunsi\nomituista lämpöä, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, hän oli miltei\nlankeamaisillaan tuon rokonarpisen tytön kaulaan. Tohtori oli hymyillyt\njuuri hänelle.\n\n— Herrasväki tulee, kuiskahti samassa yksi tytöistä ja kääntyi\nsalaperäisesti nauraen toveriensa puoleen.\n\nEliza näki veräjällä joukon naisia ja herroja. Se tympäsi häntä\nihmeellisesti.\n\n— No niin, sanoi hän jyrkästi tytöille, — laulakaa eteenpäin!\n\nJa ylpeällä ryhdillä läksi hän astelemaan tulevia kohti.\n\nTohtori, hartioillaan Zofija rouvan punainen villahuivi, ja Jadviga\nneiti astuivat edellä.\n\n— Herra tohtori, sanoi Eliza, — kuinka kauniisti teidän tyttönne\nlaulavat!\n\n— Sepä hauska kuulla.\n\nJadviga tervehti heitä kuin vanhoja tuttuja ja puhutteli heitä\nnimeltä. Hänen kättään he eivät suudelleet. Hän jäi heidän joukkoonsa\nja pian oli hän heidän kanssaan laulamassa. Herrasväki kuunteli\nkappaleen matkan päässä. Tohtori tapasi hämmästyksekseen heiltä uuden\nlaulun. Tietysti piti hänen kirjoittaa se muistiin. Hän kaivoi esiin\npaperipalan ja kynän ja istuutui aidalle sitä kirjoittamaan. Yksi\ntytöistä oli hänelle sitä sanelemassa.\n\n— Missä te kuulitte tämän laulun?\n\n— Niemenin toisella rannalla.\n\n— Kuka sitä lauloi?\n\n— Eräs vanha, Karaliene niminen ämmä.\n\n— Vai niin. Sepä on erinomaisen kaunis laulu. Olisikohan tuolla\nämmällä aikaa käydä täällä kerran laulamassa minulle? Ehkä hän osaisi\npaljon lauluja?\n\n— Kyllä hän osaa lauluja sadottain. Mutta hän on niin huono, että\ntuskin hän pääsee tänne asti.\n\n— Pitäisi minun sitte käydä siellä.\n\n— Tohtori näytti voivan jatkaa puhettaan aivan äärettömiin. Zofija\nrouva siitä teki lopun huomauttamalla, että oli aika lähteä kotiin,\nkaste jo alkoi langeta.\n\nVihreänä laaksomaana levisi niitty, sitä ympäröivät tummat metsät\nkuin kehyksinä. Ei lehahtanut lehvä, ei liikahtanut oksa, ei kuulunut\nkylältä ainoatakaan ääntä ja tyttöjen laulu eteni kaukaiseksi kaiuksi\nvain. Jo olivat sammuneet ruskopilvet auringonlaskussakin, idässä\nkohosi kuusen latvojen yllä kalpean kirkas taivas ja lännessä oli se\nsyvän sininen.\n\nNuoriso leikki puutarhassa. Äkkiä kuului Elizan ääni kutsuvan tohtoria\nsisään. Hän seisoi pöydän luona ruokasalissa.\n\n— Te aivan unohdatte lääkkeenne, sanoi hän nuhdellen. — Ja ties onko\nteille terveellistä olla puutarhassakaan näin myöhään.\n\nHän nosti häntä vastaan lasin. Ja ikäänkuin äkkiä huomaten\nrunottomuutta kehoituksessaan, hän hymyillen jatkoi:\n\n— Ajatelkaa, että tämä on helmeilevää viiniä, Unkarin upeista\nrypäleistä puserrettua! Minä sillä ensin kostutan huuliani. Olkaa hyvä!\n\n— Tässä tulee mielikuvitukselle todellakin vaikea koetus! sanoi\ntohtori tarttuessaan maitolasiin. — Pitää ajatella, että tämä on\nviiniä! Ei, tiedättekö, minulta on aina puuttunut tuo fanttasiian\nkorkea lento, joka voi ihmeitä matkaansaattaa. En voi tyhjentää tätä\nlasia.\n\nHänen äänensä masensi Elizaa ja siinä piilevä pilkka nostatti hänen\nkaulansa ylpeästi pystyyn. Hänen huulillaan oli lyhyt vastaus, mutta\nhän ei saanut sitä lausutuksi. Tohtori piteli häntä katseellaan, hän\nei päässyt paikalta, hän tunsi olevansa hänen tahtonsa alaisena. Hänen\nhuulensa väräelivät, hän painoi käsiä rinnalleen kuin hädänalainen joka\nrukoilee armoa, pitsin alta kuultavat olkapäät vapisivat. Hän tunsi,\nettä nyt seuraa joku sanomaton, kamala välttämättömyys, hän menettää\ntahtonsa ja vapautensa. Ja kooten viimeiset voimansa hän riuhtaisihe\nirti, iski tohtoriin säihkyvät silmät ja sanoi tukahdutetusti:\n\n— Päästäkää minut irti!\n\nTohtori tarttui tyyneesti maitolasiin ja tyhjensi sen. Eliza heitti\nolkapäilleen huivin mennäkseen ulos, mutta pysähtyi ovelle ja virkkoi\nsieltä kuiskaten:\n\n— Mitä te oikeastaan tahdotte minusta? Te minua tutkitte kuin olisin\nlihakappale leikkuupöydällänne, te minulta urkitte tunnustuksia, joita\nen vielä ole kellekään ihmiselle ilmaissut. Te nuhtelette minua siitä,\netteivät mielipiteeni ole yhtä demokraattiset ja jalot kuin teidän\nmielipiteenne. Ja millä oikeudella? Olenhan ventovieras ihminen, jonka\nkohtalo on heittänyt samaan taloon kanssanne...\n\nHänen silmänsä iskivät tulta ja hän kiinnitti ne tohtoriin. Tohtori\nistui pöydän ääressä ja katseli alas eteensä ääneti. Hänen poskillaan\noli heikko puna. Hänen käsivartensa lepäsi suorana pöydällä. Hän nosti\nkatseensa ja sanoi tyyneesti:\n\n— Minä selitän teille huomenna, jos tahdotte. Nyt olette liian\nhermostunut.\n\nEliza heitti ylpeästi taapäin päätään ja läksi ulos puutarhaan. Siellä\nsoi viulu ja laulettiin iloisesti. Nauru raikui kauvas hiljaisessa\nillassa. Äkkiä muuan ylioppilaista tempasi viulun ja alkoi soittaa\nmasurkkaa, toinen kiirehti kumartamaan Jadviga neidille ja kolmas alkoi\npyytää Zofija rouvaa.\n\n— Eliza rouva, tulkaa tanssimaan, huusi Zofija, — Eliza rouva, missä\nolette? Tulkaa!\n\nEliza seisoi puuhun nojauneena. Siitä oli kauvan kuin hän oli kuullut\ntuon nuotin, sitte oli monta vuotta, se oli ollut Varsovassa. Hän ei\nollut tanssinut pitkiin aikoihin, soitto, niin yksinkertaista kuin se\nolikin, meni hänen veriinsä, tietämättään oli hän asettanut vasemman\nkäsivartensa suoraksi puun oksaa vastaan kuin valmiina masurkkaan\nja oikean kätensä hyppysillä hän piteli hameensa lievettä. Pää oli\npystyssä ja taipuili tanssin mukaan, silmät loistivat ja kengän kärki\ntapaili tahtia. Äkkiä seisoi tohtori hänen edessään. Hän kumarsi.\nEliza hymyili häntä vastaan ja muutti käsivartensa puun oksalta\ntohtorin käsivarrelle. Vaippuen, kiikutellen he läksivät kiitämään alas\npuutarhan käytävää. Muut tanssivat vetäytyivät tieltä. Noin komeaa\nparia he eivät olleet nähneet. Nainen liiteli kuin pilvi, seuraavassa\nhetkessä tulisesti pyöritelläkseen ympäri.\n\n— Jesus Maria, kuului samassa Zofija rouvan ääni ruokasalin\navonaisesta ikkunasta.\n\nViulu lakkasi kuin salaman iskusta. Tanssivat päästivät toistensa\nkädet. Tohtori painoi nenäliinaa suunsa eteen ja Eliza tuijotti\nkivettyneenä ääntä kohti. Hetken kuluttua tulla läähätti Zofija rouva\npuutarhaan. Hän suuntasi askeleensa suoraan tohtoria kohti.\n\n— Vieläkö te elätte? Kuinka te voitte olla niin varomaton että\ntanssitte? Mitä te ajattelette, lapset?\n\nJumalan kiitos, eikö muuta! He vetivät kaikki helpoituksen henkäyksen.\nEliza oli paikalla muistanut santarmit!\n\nSe ilta loppui surullisesti. Tohtori täytyi saattaa vuoteeseen ja\nseuraava yö oli hänelle tuskallinen, onneton.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKalpeina ja levottomina Eliza ja Zofija kohtasivat toisensa aamulla\nruokasalissa. Kumpikaan ei ollut nukkunut.\n\n— Hän makaa nyt, kuiskasi Zofija. — Se tekee hänelle hyvää. Tämä oli\nhänelle vaikea yö. Hän puheli minulle vain kuolemastaan. Hän pyysi\nettä me valitsisimme hänen leposijakseen kauniin paikan hautausmaalla,\nsiellä kulmassa, jota korkeat lehmukset varjostavat ja josta virta\nnäkyy.\n\nZofija purskahti itkuun. Eliza lankesi polvilleen hänen eteensä ja\nkätki kasvot hänen helmaansa. Veri karkasi poskille, sydämmen täytti\nhaikea tunne.\n\nTohtori tahtoi levätä kauniilla paikalla, missä lehmukset humisivat,\nmistä virta näkyi. Sentähdenkö, että hän tiesi Elizan viihtyvän\nkauniissa ympäristössä...?\n\n— Hän ei saa kuolla, vaikeroi Eliza, — hän ei saa kuolla, voi Zofija\nmitä me tekisimme?\n\nZofija lohdutteli häntä. He eivät kuulleet kuinka askeleet lähenivät\novea. Ovi avautui, kynnyksellä seisoi — tohtori. Eliza kirkasi\npelästyksestä, mutta Zofija astui hymyillen häntä vastaan.\n\n— Kas vaan tohtoria, me hullut täällä suremme ja vapisemme teidän\nsairauttanne ja tässä te ihka elävänä astutte joukkoomme. Eiköhän olisi\nollut parempi pysyä vuoteessa tänään?\n\n— Ei minun puolestani kannata huolehtia, ei minun ole mikään, sanoi\ntohtori.\n\n— Olette te kovin kalpea, väitti Eliza, hymyillen kyyneltensä seasta.\n— Voitteko suoda minulle anteeksi? Minä olen kovasti, kovasti katunut\nsitä eilistä masurkkaa.\n\n— Oma syyni se oli. Olin ajattelematon, sanoi tohtori ja istuutui\ntyynesti teepöytään.\n\n— Tänään te lupaatte olla oikein varovainen, eikö totta? Me emme\nensinkään mene kävelemään.\n\n— Menemme hiukan, vain tänne likelle heinäniitylle, sanoi tohtori. —\nIlma on niin kaunis ja lämmin.\n\n— Tulee ukkonen, saatte nähdä. Kuumuus on tukahduttava.\n\nTohtori oli peloittavan kalpea, kuin haudasta noussut. Mutta hän puheli\nkuin muina aamuinakin.\n\n— Missähän Harmaa ja Valkoinen ovat? hämmästeli Zofija.\n\n— En ole niitä nähnyt koko päivänä.\n\nEliza jätti teelasinsa kesken ja juoksi kissoja huutamaan. Hetken\nperästä hän palasi, kasvoilla voitonriemun ilme.\n\n— Hyvät herrasväet, nyt saatte nähdä oikein näytelmän! Pyydän tulkaa\nheti!\n\nSalaperäisesti hän avasi porstuan oven ja kiirehti itse edellä\njättämättä hetkeksikään silmältä minkä vaikutuksen hänen näytelmänsä\ntekisi tohtoriin ja Zofijaan. He seurasivat häntä uteliaina. Puutarhan\nkäytävällä oli koko kissaperhe. Pienellä harmaalla kissanpojalla oli\nhiiri, elävä hiiri, joka vitisi ja yritti pakoon. Emäkissa katseli\nylpeänä sitä taitoa, jolla poikanen osasi pidellä ensimmäistä hiirtään.\nSe päästi sitä irroilleen, antoi sen juosta nurmeen, hyökkäsi sitte\nsen niskaan, paineli, pyöritteli, kieritteli sitä käpälillään. Se oli\nhurjaa leikkiä ja valkoinen pikku kissa yritti mukaan, mutta toinen\nmurisi sille uhkaavasti ja sen silmät kiiluivat vihriöinä.\n\n— Tohtorin kissan ensimmäinen hiiri, lausuivat Eliza ja Zofija\nylpeästi kuin yhdestä suusta. — Mitkä erinomaiset kissantaipumukset\nsillä ovat!\n\nTohtori pudisti päätään ja tekeytyi tyytymättömän näköiseksi.\n\n— Koko minun kasvatukseni on ollut turhaa. Raaka luonto on saanut\njalansijaa kissassani, josta aioin hienostunutta, sivistettyä eläintä.\n\nEliza ja Zofija purskahtivat nauruun. Sitte he kaikki istuivat pitkän\naikaa katselemassa kissaperhettä.\n\nPäivä tuli tukahduttavan kuuma. Hengenahdistus näytti vaivaavan\ntohtoria. Hän ei saanut olluksi levolla.\n\nPäivällisen jälkeen tuli hän pyytämään Elizaa kävelemään kanssaan. He\nsuuntasivat askeleensa heinäniitylle. Ukkonen jyrisi etäältä, mutta\ntaivas oli kirkas ja keveitä, punertavia hattaroita uiskenteli sinessä.\n\n— Minusta tuntuu siltä, sanoi tohtori, — että jollen nyt teille puhu,\nniin on se myöhäistä.\n\nHän käveli kumarruksissa, käsivarret olivat ristissä hänen rinnallaan.\nHän oli hienossa, vaaleanharmaassa puvussa, lakki oli asetettu\npäälaelle niin, että korkea otsa jäi vapaaksi. Hänen kasvonsa\nolivat kalpeat, suu lujasti suljettu, posket kuopilla ja ilmeestä\nhänen piirteissään mahdoton päättää mitä hän ajatteli. Eliza astui\nhänen rinnallaan, totisena, juhlallisena niinkuin häntä olisi viety\nratkaisemaan elämänsä kohtaloa.\n\nNiitty tuoksui. Heinät olivat jo kuivat ja raoilla. Kauvempana hääri\nihmisjoukko korjaamassa niitä latoihin ennen sateen tuloa. Heiniä\nmätettiin suuriin kuormiin ja neljän hevosen vetäminä vierivät ne\ntäyttä karkua niittyä pitkin maantielle ja sieltä ylös mäelle, jossa\noli kartano. Oli aivan tyyntä, aurinko poltti. Tohtori istuutui\nheinärukoon ja Eliza asettui hänen viereensä. Tohtori nojasi\nkyynärpäitä polviinsa ja katseli pitkän aikaa ääneti eteensä. Eliza ei\nuskaltanut häntä häiritä.\n\n— Minä tiedän, alkoi tohtori tyynesti, — että te rakastatte minua. Ja\nte tiedätte että minä rakastan teitä.\n\n— Tiedän, vastasi Eliza hiljaa.\n\n— Minä olen rakastanut teitä siitä asti kun me kerran vahingossa\nlapsina jouduimme leikkimään samaan heinärukoon heinäniityllä.\nMuistatteko sitä?\n\nEliza vastasi tuskin kuuluvasti.\n\n— Päivä oli kesäinen niinkuin tämäkin ja ukkonen jyrisi\nkaukaisuudesta. Me olimme lapsia silloin. Minä olen kärsinyt paljon,\npaljon senjälkeen, ja isänmaani surkean kohtalon rinnalla on suurimpana\nkärsimyksenäni aina ollut se, etten teitä saanut. Ettekö te silloin\nminua rakastanut, ettekö silloinkaan sinä talvipäivänä, jolloin\ntapasimme toisemme puukäytävässä ja puhelimme keväästä?\n\n— Rakastin, kuiskasi Eliza. — Mutta en ymmärtänyt että se oli\nrakkautta. Se oli minusta niin mahdotonta... Ja siinä hän punastui —\njuopa minun ja teidän välillänne oli mielestäni niin suuri.\n\n— Niin, te olitte silloin liian lapsi ymmärtääksenne ett'ei\nsivistyneitten ihmisten välillä ole juopaa vaikka ovatkin eri\nsäätyluokista ja siksi minä odotinkin kaksi vuotta tehdäkseni teille\nuudestaan kysymykseni.\n\n— Voi tiedättekö, minähän olin aivan ilman johtoa, äitini oli kuollut,\nisäni matkusteli pitkin maailmaa, Zofija rouva, ainoa, joka oli\nminua johtanut, oli mennyt naimisiin ja muuttanut pois. Oikusta minä\nmenin naimisiin miesvainajani kanssa. Me olimme erään ystävättäreni\nkanssa pilalla lyöneet siitä vetoa... Isäni ei häntä kärsinyt, mutta\nminä en hänen varoituksistaan välittänyt. Minä otin hänet, hän oli\nulkomuodoltaan niin kaunis... Voi minä olen sen tekoni saanut kalliisti\nmaksaa. Koko elämäni se on minulta ryöstänyt.\n\nEliza purskahti itkuun ja väänteli käsiään. Yhä hellempänä tohtorin\nkatse häntä seurasi.\n\n— Menisi päiviä ennenkuin saisin teille kerrotuksi kaikki kärsimykseni\navioliittoni ajalta! Monasti minä aioin itseni surmata, mutta en saanut\nsitä tehneeksi. Itsemurhassa on mielestäni aina ollut jotakin niin\nrumaa. Aioin karata ja jättää mieheni, mutta minne olisin paennut?\nIsäni, veljeni olivat minut hyljänneet, Zofija rouvasta en tietänyt\nelikö hän edes. Sukulaisia minulla ei ollut.\n\n— Ajattelitteko te koskaan minua? kysyi tohtori.\n\n— En. Te olitte mielestäni aivan haihtunut. Vasta täällä kun teidät\ntapasin, muistin nuo päivät lapsuutemme ajoilta. Ja te olitte heti\nmielestäni niin ihmeellisen tuttu... Mutta minä ajattelin että\nrakastitte Jadviga neitiä. Onhan hän niin suloinen. Eilenkin täällä\nniityllä, kun tytöt lauloivat, lauloi hän niiden mukana noita lauluja,\njoita te niin rakastatte. Hän ymmärtää seurustella kansan kanssa, jota\nte niin rakastatte... Miksi...?\n\nHän katseli tohtoriin kysyvänä.\n\n— Niin — sanoi tohtori miettiväisesti, — miksi minä itse asiassa\nen rakastunut häneen? Minä vertasin häntä ja teitä keskenänne ja\nsanoin itselleni, että hän se minua oikein ymmärtäisi, minulle oikein\nsopisi. Teidän ja minun mielipiteeni aina joutuvat ristiriitaan,\nsillä kasvatuksemme on ollut tuiki erilainen. Mutta ihmeellisellä,\nsalaperäisellä voimalla te minua pitelitte nyt, niinkuin silloin\nlapsuuden päivinä... Nyt se oli myöhäistä.\n\nHe vaikenivat. Elizan silmät olivat alas painuneet. Pitkät, mustat\nsilmäripset lepäsivät poskipäillä. Hän aukaisi kosteat silmänsä.\n\n— Suokaa minulle anteeksi sen mitä tein, en tietänyt mitä tein! Voi\nsuottehan?\n\nHän väänsi käsiään ja hänen äänensä rukoili.\n\n— Olettehan itse kärsinyt yhtä paljon kuin minä. — Niin, mutta syy\noli minun. Voi minua onnetonta. Kun saisin tehdyn tekemättömäksi!\n\nHän oli liikuttava kyyneleettömässä tuskassaan. Tohtori katseli häntä\nhellästi.\n\n— Ottakaa minut nyt, lausui hän äkkiä rukoillen, — antakaa minun\nseurata itseänne! Minä hoidan teitä niin hellästi, en luovu luotanne\nhetkeksikään. Ottakaa minut vaimoksenne, rakastattehan te minua!\n\nHän hymyili ja nosti häntä vastaan valkeat, paljaat käsivartensa. Hän\ntarttui hänen käteensä ja painoi siihen kuumat huulensa. Tohtori sysäsi\nhänet luotaan. Piirteet hänen kasvoillaan olivat kuin kivestä.\n\n— Se on nyt myöhäistä, sanoi hän kovalla äänellä. — Minä en\nenään kuulu itselleni: olen kuolemalle kihlattu. Minä en saa teitä\nomistaa! Jos teitä suutelisin, veisin teidät hautaan mukaani, minun\nhenkäyksessäni on myrkkyä, minä en saa teitä liketä.\n\nEliza heittäytyi hänen eteensä ja kietoi kätensä hänen polviensa ympäri.\n\n— Voi ottakaa minut mukaanne hautaan. Minä tahdon kuolla kanssanne.\nMitä minulla enään on maailmassa jos te menette pois? — Hyvä Jumalani,\npuhdas, pyhä neitsyt, Maariani, kuningattareni, anna hänelle elämä! Hän\non vielä nuori, sinä et voi tahtoa ottaa häntä pois...!\n\nEliza oli lamassa puun juurella, kasvot ja kädet korotettuina taivasta\nkohti. Kun hän hänen nuorta elämäänsä rukoili, hymyili hän kyyneltensä\nseasta ja hänen äänensä väräeli.\n\n— Te rukoilette mahdottomia, sanoi tohtori.\n\nEliza oli siinä polvillaan kietovan kaunis. Hänen kosteat silmänsä\nkatselivat kaihoten hänen kasvoihinsa, hänen povensa kohoili, hänen\navoimet huulensa näyttivät janoavina rukoilevan suudelmaa. Hän\nväänteli käsiään. Äkkiä tarttui tohtori molemmin käsin pitelemään\notsaansa ikäänkuin hän olisi järkeään peljännyt. Eliza katseli häneen\nvilkkumatta. Hän hymyili.\n\nHänen hymyilynsä huumasi, häikäisi. Eliza laahautui hänen luoksensa\nja heittihe hänen syliinsä. Tohtori tarttui kovin käsin hänen\nkäsivarsiinsa.\n\n— Ei edemmä, sanoi hän. — Nyt me menemme sisään. Posti on kai jo\ntullut. Te saatte ehkä kirjeen isältänne. Toiste kerron teille enemmän\nitsestäni, jos tahdotte kuulla.\n\nEliza nousi ja pyyhki kasvonsa. Ääneti he astuivat taloa kohti.\nAitavierellä seisoi ajopeli ja mies sitoi kiinni hevosia. Nähdessään\ntohtorin hän tuli häntä tervehtimään ja ojensi hänelle kirjelipun. Se\noli rypistynyt ja ilman päällekirjoitusta.\n\n— Mistä se on? kysyi tohtori pahaa aavistaen.\n\n— Apteekkarilta.\n\nTohtori aukaisi sen ja silmäili läpi lyhyen sisällön. Eliza ei\nennättänyt sitä häneltä kysyä ennenkuin Zofija hymyillen ja liehuttaen\nkirjettä ilmassa, likeni heitä.\n\n— Eliza rouvalle kirje! huusi hän jo kaukaa.\n\nEliza tarttui siihen vapisevin käsin. Hän tunsi käsialan, hän tunsi\nsinetin. Se oli hänen isältään. Tohtori taas ojensi kirjeensä Zofija\nrouvalle. Se oli lyijykynällä kirjoitettu. Alla ei ollut nimeä. Se\nsisälsi ainoastaan sanat: \"Santarmit voivat minä hetkenä hyvänsä olla\nteillä\".\n\nZofija kävi kalpeaksi kuin vaate, kauhu painoi leimansa hänen\nkasvoihinsa.\n\n— Jesus Maria! sai hän kuiskatuksi.\n\nSitte kokosi hän järkensä ja alkoi ryhtyä valmistuksiin odotettujen\nvastaanottamiseksi. Luultavasti tekisivät he täällä kotitarkastuksen.\nEliza sai unohtaa kirjeensä ja olla apuna. Mutta mistä päästä he\nalkaisivat, mikä oli talossa vaarallisinta? Mikä hävitettäisiin\nensin? Zofija väänsi ovet lukkoon, astui kirjakaapin luo ja avasi\nsen. Sitte hän kiiruhti piironkinsa laatikkoa avaamaan, meni taas\ntakaisin kaapille ja alkoi sieltä etsiä. Pian oli hänen käsissään pieni\nkirjaläjä.\n\n— Nuo ovat poltettavat! sanoi hän hätäisesti. — Ne ovat\nliettuankielisiä kirjoja. Eliza, katsokaa ulos ikkunasta, näkyykö\nmitään?\n\n— Ei mitään.\n\nUuniin sytytettiin tuli. Sinne heitettiin vanhoja kirjeitä ja\nkellastuneita papereja. Zofija oli ne pelastanut edellisistä\nkotitarkastuksista. Nyt antoi hän niiden mennä. Hän oli polvillaan\nlaatikkonsa edessä, tuli loimotti huoneen valkeilla seinillä, punersi\nZofijan kasvot ja valaisi tohtorin taipuneen vartalon, kun hän astui\nohitse. Hän käveli pitkin askelin edestakaisin salin päästä ruokasalin\npäähän. Hänen kasvonsa olivat kuin kivettyneet, hiukset roikkuivat\nposkille.\n\n— Eliza, kuiskasi Zofija, — ottakaa tämä käärö, siinä ovat\nmiesvainajani kirjeet, en raaski niitä polttaa enkä tahdo että niitä\ntutkitaan, piiloittakaa ne jonnekin, vaikka rannalle. Eihän mitään näy\nmaantiellä?\n\nEliza kiirehti pois ja tohtori sulki oven hänen jälkeensä. Hetkisen\nvielä lisäsi Zofija sytykettä uuniin. Sitte lankesivat hiiltyneet\npaperit tuhaksi.\n\n— Missä minun musta nahkalaukkuni on? kysyi tohtori äkkiä. — Se\ntäytyy panna tallelle. Jollen minä palaisi, niin lähettäkää se\nystävilleni, te tiedätte kyllä minne.\n\n— Kyllä, kyllä. Mutta se on Elizalla.\n\nHeidän piti odottaa Elizaa, joka oli mennyt rantaan. Jokainen hetki\nvenyi kiusallisen pitkäksi. Vihdoin hän tuli. Laukku käärittiin\nvaatteeseen ja kätkettiin puutarhaan, perunamaahan. Ja niin oli kaikki\nvalmista. Puuhaa oli kestänyt ehkä viisitoista minuuttia. Piti vain\nsaada talon mieliala rauhaisan näköiseksi, jottei mikään herättäisi\nepäluuloa.\n\nTohtori ja Eliza kävelivät puutarhassa. Taivas oli pilvessä, puissa\npihisi salaperäisesti niinkuin rajuilman edellä. Kukkalatvat loistivat\nkirjavina. Liljat vain olivat varisseet. Niiden lehvät lepäsivät lumena\nnurmikossa. Latvassa oli vielä pari kukkaa. Ne tuoksuivat vienosti.\n\n— Mitä kirjoittaa kreivi, isänne? kysyi tohtori.\n\n— Hän on sairaana ja pyytää minua luokseen.\n\n— Onko hän maalla?\n\n— On. Syntymäkodissani, jonka te hyvin tunnette.\n\nTuntui olevan niin paljon, paljon sanottavaa. Jälestäpäin he\nmuistaisivat että siitäkin ja siitäkin olisi pitänyt puhua. Mutta\nkumpikin antoi nyt kalliitten viimeisten hetkien kulua lausumatta\nmitään. He vain katselivat toisiinsa. Äkkiä tohtori seisahtui\nliljalavan eteen ja loi Elizaan pitkän katseen.\n\n— Sanokaa se, pyysi Eliza.\n\nHän ymmärsi että tohtori aikoi jotakin sanoa.\n\n— Tahdotteko jatkaa elämäntehtävääni?\n\n— Minä!... Voi jospa vain voisin!\n\n— Te voitte. Tulette isänne vanhalle maatilalle Liettuassa. Ruvetkaa\nrakastamaan kansaa, joka teitä siellä ympäröi. Saatte nähdä että se työ\ntyydyttää.\n\nElizasta tuntui helpolta ja suloiselta tehdä tuo lupaus. Mutta kun hän\nsitte näki tohtorin kasvot ikäänkuin kirkastuneina seuraavan jotakin\nkaukaista, kaukaista, valtasi tuska hänen rintansa ja kyyneleettömänä\nhän vaipui nurmikolle. Hän kadottaisi hänet, hän ei häntä koskaan saisi\nnähdä...!\n\nZofija rouva oli sillaikaa kyökissä. Oli tuotu marjoja kaupaksi.\nHän läksi ruokasalista noutamaan rahaa ja vilkasi ulos ikkunasta.\nSilloin näki hän kaksi miestä sini- ja punakirjavissa puvuissa juosten\nlikenevän taloa.\n\nSiinä he olivat, santarmit! Ilmoittaisiko hän heistä jo Elizalle\nja tohtorille, jotka istuivat puutarhassa? Siihen ei enään ollut\naikaa. Kalpeana hän hoippui ulos. Portti narisi. Läähättäen miehet\nseisahtuivat hänen eteensä. Ylpeällä ryhdillä kohtasi hän heidät ja\nkysyi lyhyesti:\n\n— Mitä herrat etsivät?\n\n— Meillä on käsky tulla vangitsemaan tohtori Petras Budrista, joka\noleskelee teidän talossanne.\n\n— Odottakaa tässä.\n\nHetken kuluttua hän tohtorin ja Elizan seurassa tuli takaisin.\nSantarmit uudistivat vangitsemiskäskynsä. Hänen piti seurata\nheitä voitin [meidän nimismiestä vastaava virkamies] asunnolle,\njossa santarmipäällikkö odotti. Valmistusajan tuli olla lyhyimmän\nmahdollisen. Mitä hän oli tehnyt? Minne hän vietäisiin? Koska hän\npääsisi vapaaksi? Sitä he eivät tietäneet; heille oli vain annettu\nvangitsemiskäsky.\n\nZofija rouva käski miehet ruokasaliin odottamaan ja valmisti heille\nteetä. He eivät saaneet istuutua ja kiellettyä oli minkäänlaisten\nvirvokkeidenkin nauttiminen. Hän sai heidät sentään houkutelluiksi\nottamaan viinaryypyn ja lasin teetä. Siinä heitä kestittäessään kertoi\nhän heille tohtorin taudista ja kehoitti heitä hoitamaan häntä hyvin\nmatkalla.\n\nÄänettöminä tohtori ja Eliza kokosivat tohtorin välttämättömimmät\ntavarat pieneen kääröön. Salaa Zofija ja Eliza keräsivät rahansa hänen\nkukkaroonsa.\n\nIlta jo hämärsi. Sataa tuhutti ja ukkonen jyrisi etäältä. Metsä\nseisoi pimeänä, hiljaa, silloin tällöin nousi tuuli valtavasti sitä\nravistamaan. Pilviä, suurina kuin vuoret, vieri taivaalle, salama\nvälähti tuontuostakin valaisemaan maisemaa.\n\nTohtori veti päällystakin ylleen, Eliza ojensi hänelle lakin, Zofija\nkietoi hänen hartioilleen suuren huivin. Santarmit katselivat\näänettöminä. Ei kumpikaan naisista itkenyt, ei kumpikaan valittanut.\nHämärä kätki peittoonsa heidän kärsivät kasvonsa. Kukaan ei ollut\nmuistanut sytyttää tulta lamppuun.\n\n— Hyvät herrat, lausui Zofija rouva ja asettui rukoilevana santarmien\neteen, — hoitakaa tohtoria hyvin! Näettehän että hän on sairas, mies\njoka on kuolemaisillaan.\n\nEliza mittasi heitä leimuvin katsein ikäänkuin hän olisi tahtonut\nheidät maahan polkea. Mutta hän ei sanonut mitään.\n\n— Olemmeko valmiit lähtemään? kysyi toinen santarmeista.\n\nTohtori tarttui Zofijan käteen ja painoi siihen huulensa. Zofija sulki\nhänet syliinsä ja puhkesi valittaen itkemään. Eliza ei tahtonut päästää\ntohtorin kättä. Hän painoi sitä rinnalleen ja suuteli sitä uudestaan ja\nuudestaan. Kun he astuivat porstuan kynnyksestä, leimahti heleä salama.\nSen salaman valossa näkivät he toisensa viimeisen kerran. Tohtori\nnousi rattaille, santarmit asettuivat molemmin puolin. Tuskin sai hän\naikaa ojentamaan kätensä naisille. Piiska läiskähti, hevoset lähtivät\nliikkeelle.\n\nKuin kiinninaulattuina seisoivat molemmat naiset. Salama lämmitti\nheitä, sade kasteli heitä. Äkkiä Eliza heräsi.\n\nHän ei ole kaukana vielä, hänet voi vielä tavata. Hänen _täytyy_ vielä\nsaada nähdä hänet. Hän heittäytyy santarmipäällikön jalkain juureen\npolvilleen. Hän vakuuttaa, hänelle, että hän on viaton. Hänen _täytyy_\npäästä vapaaksi!\n\n— Zofija, sanoi hän vilkkaasti, — mennään voitin asunnolle. Ehkä\nsaamme jotakin kuulla.\n\nZofija suostui siihen, vaikka tietäen, ett'ei se mitään vaikuttaisi. He\npukeutuivat tummiin sadetakkeihin ja kiersivät huivit päähänsä, jott'ei\nheitä tunnettaisi. Helmojaan nostellen he astuivat tietä pitkin. Satoi\nhiljaa, lämmintä sadetta. Kiiltomatoja näkyi nurmikosta. Ei kuulunut\nääntä mistään. Omituinen toivo oli syttynyt heihin molempiin. Eliza\nodotti hengitystään pidellen.\n\nVoitin asunnon ikkunoista loisti tulta. Ohuiden uutimien läpi saattoi\nnähdä, että oltiin ruualla. Silloin tällöin kurottautui käsi jotakin\nottamaan tai liikkui varjo edestakaisin.\n\n— Jääkää te tähän, sanoi Zofija kuiskaten, — niin minä käyn kyökissä\nkyselemässä.\n\nHän meni. Eliza seisoi pensaikossa, joka jäsen jännitettynä, jokainen\nhermo tähystelemässä. Portailta kolahteli ikäänkuin askeleita, sisästä\nsaattoi kuulla ääniäkin. Hänen kenkiinsä oli tarttunut kerros märkää\nhiekkaa, hiukset olivat auenneet ja riippuivat olkapäillä. Päänsä\nliikkeillä hänen täytyi estää niitä pääsemästä kasvoille. Heinä hänen\nympärillään oli korkeaa ja tuoksui. Hän kuuli oman sydämmensä lyönnit.\nNyt nousi joku herroista, parrakas pää loi suuren varjon voitin salin\nseinälle, hän otti pullon käteensä... Tohtori mahtoi istua kauvempana,\nkoskei häntä näkynyt... Tohtori tuolla, tuossa risaisessa talossa,\nhäntä kuljetetaan pois, syytetään, aiotaan vangita. Hänet tappavat\nsillä tavalla... Mutta se ei saa tapahtua! Hänen täytyy se estää. Hänen\npäätöksensä oli valmis.\n\nHän astui päättäväisesti ulos pensaastaan, kiiruhti portaille. Hän\nsäpsähti. Pitkä mies, yksi santarmeista tarttui lämpimällä kädellä\nhänen käteensä.\n\n— Tästä ei päästetä ketään.\n\n— Väisty, kurja! huusi Eliza. Hän pelästyi. Hän ei ollut huomannut\nmiestä, joka puoli nukkuen, sinelliinsä käärittynä oli istunut\npenkillä. — Tiedätkö kuka minä olen ja sinä uskallat minuun koskea?\n\n— Se ei sinua auta, vaikka olisit kuka tahansa. Käänny vain takaisin.\n\n— Mene paikalla ilmoittamaan santarmipäällikölle, että överstinrouva\nKochanowski tahtoo häntä puhutella. Mene!\n\nEliza käski äänensä koko mahdilla ja polki jalkaansa maahan, mutta\nsantarmi nauroi hänelle vastaukseksi. Hän nieli kiukkunsa ja ravistaen\nhiukset kasvoiltaan hän pistävällä ivalla jatkoi:\n\n— Vai niin, et tottele! No tiedänpä mikä sinun tapaisillesi herroille\nkelpaa — — se on... _kulta!_\n\nHampaittensa välitse hän sihisten päästi viimeisen sanan, ja asetti\nsuuren kultaisen rintaneulan santarmin eteen.\n\n— Sinä saat tämän, jos viet sanan päälliköllesi. Se on kultaa ja kivet\novat jalokiviä. Sinä saat sen, mutta mene paikalla.\n\nMies ojensi kättänsä ottamaan neulaa. Hän alkoi ymmärtää ja nähtävästi\nheltyä. Mutta samassa tarttui joku takaapäin Elizan olkapäihin. Se oli\nZofija rouva.\n\n— Tulkaa pois rakkaani, kuiskasi hän, — me vain pahennamme hänen\ntilaansa, jos täällä viivymme. Tuo ei auta. Minä tunnen santarmit.\n\nHän ei ollut päässyt kyökkiin. Santarmi oli sielläkin ollut\nvartioimassa. Ei ollut muuta neuvoa kuin kääntyä takaisin. Molemmat\nnaiset astuivat kotiin päin. Välistä voihkasi Eliza tuskallisesti kuin\nlapsi joka näkee pahaa unta.\n\n— Enkö minä saa häntä _koskaan_ nähdä? sanoi hän itsekseen ikäänkuin\nomia ajatuksiaan selvittääkseen.\n\n— Ehkä joskus, vastasi Zofija, — jos hän elää siksi kuin päästävät\nhänet vapaaksi, mutta siitä ei tiedä koska se tapahtuu.\n\n— Mutta mitä hän on tehnyt? Hänhän oli viaton? Tämä on mahdotonta! He\neivät voi häntä viedä. He tutkivat asian tuolla ja hän tulee kotiin jo\ntäksi yöksi!\n\n— Te olette puolalainen nainen, sanoi Zofija rouva, — ettekä tätä\nymmärrä!\n\nEliza kääntyi äkkiä ympäri. Valo voitin asunnon ikkunasta näkyi vielä.\nKuului ääniä ja rattaitten räminää. He tekevät lähtöä, he tulevat ehkä\ntästä ohitse! Naiset seisoivat henkeä pidätellen. Sataa tuhutti hiljaa.\nUkkonen jylisi etäällä. Oli pilkkosen pimeä.\n\n— Olkaamme ääneti, kuiskasi Zofija, — hän kärsisi kaksin kerroin, jos\ntietäisi meidän olevan täällä.\n\nHe seisahtuivat tiepuoleen aitaa vastaan. Ei kuulunut mitään pitkään\naikaan.\n\nNyt he tekevät valmistuksiaan, herrat pukevat ylleen. He eivät aavista\nmitä on tekeillä. Kun he ovat päässeet siihen, missä vainion aita\nalkaa, keskellä pilkkosta pimeää pysähtyvät äkkiä hevoset. Hän, Eliza,\non karannut esiin piilostaan, tarttunut hevosten suupieliin. Hän käy\nkäsiksi miehiin, hän... hän... keksii viimeisessä hädässä jonkun\nkeinon. Hänen _täytyy_ keksiä. Taivaan kaikki Pyhät auttakoot! Eliza\njärjesti hiuksensa ja työnsi yltään huivin, joka saattoi olla hänen\ntiellään. Jo erottautui ääniä, piiska läiskähti, rattaat läksivät\nliikkeelle.\n\n— Nyt, huokasi Zofija rouva — he hänet vievät, rattaat etenevät, he\nmenevät toista tietä.\n\nToista tietä! Elizalta tukahtui henki, ikäänkuin kova koura lakkautti\nsydämmen liikunnan. Hän lankesi suin päin maahan. Hetken kuluttua tunsi\nhän Zofijan hellän äänen kutsuvan kotiin. He menisivät pelastamaan\nlaukkua, _hänen_ laukkuaan jonka olivat puutarhaan kätkeneet,\nkastumasta. Toisiinsa nojauneena he läksivät ja olivat tuskin päässeet\nkaton alle, kun rajuilma oli valloillaan. Tuuli ravisti metsää, talon\nperustukset tuntuivat huojuvan, ukkosen jyrinä helistytti ikkunoita,\nsalamat valaisivat yön pimeyden häikäisevän valoisaksi.\n\nRuokasalin pöytä seisoi vielä katettuna. Piika oli lisännyt hiiliä\nteekeittiöön, se kiehua porotti kodikkaasti. Tuossa oli koskemattomana\nja jäähtyneenä teelasi, jonka Zofija oli kaatanut _häntä_ varten.\nKissanpojat olivat nukkuneet sohvalle, emäkissa liikkui levottomana\nlattialla ja naukui kun ukkonen jyrisi. Eliza istuutui sohvalle ja\notti syliinsä harmaan pikku kissan. Hänen mieleensä muistui kuinka\nse aamulla oli leikitellyt hiiren kanssa. He olivat seisoneet ja\nkatselleet. Aivan samalla tavalla piteli kova kohtalo nyt _häntä_. Hän\nistuu rattailla santarmien välissä, salama valaisee hänen kalpeita,\nsisäänpainuneita poskiaan...\n\nSalin pöydällä tapasi Eliza hänen veitsensä ja muutamia revittyjä\npaperiliuskoja. Hän ei saanut niitä sommitelluksi yhteen, vaikka\nkoetti, niistä sai vain yksityisiä sanoja... Sohvan alla oli puun oksa,\njolla hän oli leikittänyt kissoja. Eliza otti sen käteensä... Tohtorin\nkamarin ovi oli auki, siellä oli kaikki tavallisessa järjestyksessään,\nviulu pöydällä, paperit ja kynät... Kolkko tyhjyys kirkui vastaan\nkaikkialta, muistot saivat sydämmen vuotamaan verta joka askeleelta...\nTuontuostakin sanoi Zofija rouva, jotakin hiljaisella äänellä ja\nsiunaili salamoiden iskiessä.\n\nÄkkiä kuului kova koputus ikkunaan. Naiset säpsähtivät ja molempien\nmielessä välähti omituinen toivon tunne. Mutta se oli vain Jadviga,\njoka pyrki sisään. Hänen vaatteensa ja hiuksensa olivat läpimärät ja\nnyyhkien hän heittäytyi Zofija rouvan kaulaan. Sitte hän meni Elizan\nluo, joka äänettömänä, kyynelittä istui ruokasalin sohvalla. Jadviga\nlankesi polvilleen hänen eteensä ja painaen huuliaan hänen kädelleen\nlausui vähä väliä:\n\n— Oi, suokaa minulle anteeksi!\n\nEliza ei ensin häntä huomannut. Vasta vähitellen hän heräsi kuin\nunesta kuuntelemaan Jadvigan tunnustusta. Hän oli ollut hänelle\nmustasukkainen, hän oli häntä vihannut, panetellut... Tyttö väänteli\nomantunnontuskissa ja surussa. Eliza sulki hänet syliinsä ja nojaten\npäätään hänen rinnalleen, puhkesi hän hurjasti itkemään.\n\n— Te annatte minulle anteeksi? rukoili Jadviga.\n\n— Ei, lapsi, ei ole minulla mitään anteeksi annettavaa. Molemmat\nolemme rakastaneet...\n\nJadviga suuteli hänen kättänsä ja läksi. Läpi rajuilman ja yön kiirehti\nhän kotiin. Zofija saattoi hänet puutarhan aitaan asti. Kun hän palasi\nsisään, oli Eliza lähtenyt levolle. Zofija istuutui hänen vuoteensa\nlaidalle.\n\n— Älkää itkekö rakkaani, lohdutteli Zofija. — Aatteet vaativat\nuhrinsa. Hän ei ole elänyt turhaan. Hän kaatuu kuin urho\ntaistelutantereelle.\n\n— Jospa hän kaatuisi, jospa kuolisi! sanoi Eliza hiljaa. — Antaisin\nhänet mielelläni kuolemalle. Mutta minä kurja, julma, vasta polvillani\nrukoilin hänelle elämää.\n\n— Me emme usein tiedä mitä teemme... Antakoon Jeesus Kristus anteeksi!\n\n— On niin kamalaa ajatella että hän on raakojen ihmisten käsissä,\nheidän mielivallassaan, hän jonka sielu on hieno ja arka kuin liljan\nkukka... Jumalani, Jumalani älä kuule sitä rukousta, jonka sinulta\nvasta rukoilin, vaan ota hänen henkensä luoksesi...\n\nHän asetti kapeitten sormiensa päät vastatusten rinnalleen ja rukoili\nkauvan ja kiihkeästi. Zofija oli polvillaan hänen vuoteensa ääressä. He\neivät enään pyytäneet hänelle elämää eikä kuolemaa, he rukoilivat vain\nJumalan johtoa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nParin päivän perästä läksi Eliza isänsä luo täyttämään rakkaansa\nelämäntyötä. Zofija jäi yksinäisyyteensä.\n\nMuutamia päiviä ennen joulua saapui heille sanoma tohtorin kuolemasta.\nHän oli kuollut vankilassa, ennenkuin tutkintoa oli pidetty tai\ntuomiota langetettu.\n\n\n\n\nVieraalla virralla.\n\n\nVene liikkuu hiljaa alas virtaa, airot lepäävät, soutajat vaikenevat.\nKuuman päivän ilta on raikas, veden pinnalla vaippuu sumu ja kuu nousee\ntaivaalle suurena, värittömänä, kukkivien tuomien takaa.\n\nProfessori itse pitää perää, soutua hoitaa Mihail Mihailovitsch,\nmuut istumme kukin tuhdallamme työttöminä. Tuontuostakin laulaa\nJulia Ivanovna vienoa kansanlaulua, sillä välin puhelemme Moskovan\ntukahduttavasta kuumasta, jota koetamme unohtaa. Pukuja on päästetty\nhiukan huolimattomiksi, naiset ovat irroittaneet palmikkonsa; joku\nviheltelee, joku huudahtaa ärsytelläkseen kaikua. Jokainen nauttii\nvapaudesta, ensimmäisestä kesäpäivästä maalla.\n\nMinullahan on kirje taskussa, kirje Suomesta, kotoa, pikku siskolta,\njonka posti vasta toi. Otan sen esille ja luen salavihkaa alun:\n\n\"On yö, mutta en voi mennä levolle, sillä on niin kaunista. Järvi on\ntyynenä, peilikirkkaana, ikkuna on auki, satakielet laulavat. Äkkiä\nkuulen jonkun kävelevän. Se on Anni, joka nyt vasta tulee kotiin.\nNähdessään minut ikkunassa, tulee hän luokseni ja ojentaa minulle\nkukkivan tuomenoksan...\"\n\nEnempää en ehdi lukea, sillä nimeäni lausutaan ja minulta kysytään\njotakin. Kätken kirjeen taskuuni odottamaan yksinäistä hetkeä.\n\nToisella rannalla on mäki, puuton, kivetön. Laudan päällä onkii\npaljasjalkainen poika, joka välillä sylkee onkimatoonsa tehdäkseen\nsitä maukkaammaksi. Liikahtamatta hän tuijottaa oman kuvansa punaiseen\npaitaan, rikkinäisiin housuihin, pitkiin sääriinsä, jotka kertautuvat\nveden tyynessä. Mäkeä ylös kävelee venäläisen papin pitkään, mustaan\nhuokkaan puettu mies. Hänen tukkansa on litistetty lasten käsien\nkaulailuun, sillä sylissään hän kantaa lasta, joka hellästi painaa\nposkensa hänen poskeensa. Kylällä haukkuu koira. Puutarhojen takaa\nnäkyvät rakennusten katot ja kirkon risti. Kun veneranta katoo\nnäkyvistä, vaikenevat vähitellen sen asukkaitten äänetkin. Kosteutta\nlankee janoovalle maalle ja hämärää lehdoille, joita aurinko on\npolttanut.\n\nVesi on syvää ja tyyntä kuin syksyisen jään pinta. Metsässä liikkuu\nomituinen suhina kuin satakielten hyppimisestä oksalta oksalle.\nNe laulavat vihellellen, viserrellen, raksutellen. Tuomen oksat\nretkottavat yli veden pinnan ja satelevat kukkiensa lunta virran\nmukaan. Mieleeni tulevat kansanlaulun sanat:\n\n    Tuomi on virran rannalla,\n    jonka juurella minä istuin.\n\nJa minä hyräilen sitä hiljaa itsekseni, uudestaan ja uudestaan. Eteeni\nnousee koti sydänmaalla, jonka mökit nyt ovat uneen vaipuneet. Tyynenä\nsiellä lepää järvi, sumu vaippuu kytömailla, aitan syrjällä seisoo\ntuomi. Ja tyttö, joka ei ole saanut unta heinävuoteellaan aitassa,\nastuu ulos tuomen juurelle ja taitellen oksaa puusta hyräilee sitä\nsamaa nuottia:\n\n    Tuomi on virran rannalla,\n    jonka juurella minä istuin.\n\nHameen alta näkyy päivettynyt jalka, paita on karkeana kaulalla,\ntukka on valkea ja silmät siniset. Minä hänet hyvin tunnen, hän on\nAnni, lapsinahan olemme leikkineet yhdessä. Minun tekee niin mieli\nmennä hänen luoksensa, tarttua hänen käteensä niinkuin ennen. Että\njuostaisiin kilpaa järvelle, otettaisiin venhe ja lähdettäisiin tuonne\nsaarelle...\n\n— Nuori Suometar, nuori suomalainen rouva, mikä teidän on? Joko olette\nmeihin kyllästynyt? Joko on ikävä?\n\nHeidän kaikkien katseet ovat minuun käännetyt. Olen venheessä vetten\npäällä, mutta kanssani ei ole Anni, lapsuuden ystävä; eikä saari tuolla\nole kotosaareni. Professori heittää sikaarinsa veteen ja tarttuu\nhuolestuneesti käteeni koettaakseen onko minun kylmä, Julia Ivanovna\nlakkaa polttamasta paperossiaan, silittää otsaani ja suutelee poskeani.\nJa minä hymyilen heille ja vakuutan että olen ihan terve, että vain\ntulin muistaneeksi kotimaatani.\n\nOlen sinä hetkenä enemmän yksin kuin milloinkaan ennen. Mieleen hiipii\nkipeys, sydäntä alkaa särkeä, rintaa kuorii sanomaton kaiho. Olen niin\nköyhä, niin alastoin, kun ei maakaan allani ole omani!\n\nSe tunne tulee niin suurena että minä nöyrtyneenä, lamautuneena vaivun\nläjään. Sydän lyö, posket hehkuvat, hengitys on tukahduttamaisillaan.\nTahtoisin ojentautua pystyyn seisomaan, antaa rinnan laajeta, koko\nhenkeni voimalla tavotella ajatuksiini kaihoni määrää: Suomea. Mikään\nei mua pitele. Poissa olen, kaukana täältä, siellä missä nyt on kevään\nyö ja kalpeina lepäävät järvet. Koivu on siellä sisareni, petäjä\nveljeni, jokainen kivi ystäväni, mättäät, nurmet uskottujani. Syliini\nminä suljen kukkivat maani, kuiskaan niille miten niitä rakastan,\nhuuleni painan multaa hyväilemään, polvillani kiitän siitä, että Suomen\nomistan.\n\nOn jo pimeä kun veneen kokka kolahtaa kotilaituriin. Nurmi on kosteaa,\nkilpaa juostaan ylös mäkeä professorin huvilalle. Samovaari kiehua\nporisee katetulla pöydällä. Rouvan tuolinkarmille on heitetty kauniisti\nommeltu pyyhinliina. Nälkäisten innolla asetutaan pöytään. Ja minä\nsotken tuota vierasta kieltä, ja leikin ja nauran.\n\nMutta kun kaikki ovat menneet levolle ja minä olen saanut kirjeeni\nluetuksi, hiivin ulos pimeään. On kuin kaikki olisi ijäiseen uneen\nlangennutta ja minä ainoana elollisena olentona seisoisin avaruuden\nrannalla. Ja siellä minulle selviää mitä tämä kaikki on. Mieli tyyntyy\nja rinta täyttyy riemulla.\n\nTämähän on se josta monasti pelkäsin ettei sitä mulla olisi, tunne\nisänmaasta. Edessäni on valmiiksi viitattu tie, suuri elintehtävä.\n\nNuoruuteni — kaiken, kaiken mitä minulla on, sen annan sinulle Suomi,\nihana kotini! Ota minut kokonaan. En sirpaletta voimistani jaa muualle,\njotten olisi sinulle uskotoin, äiti, sinä jonka metsien huminassa\nkasvoin. Pieni on voimani, vähäiset varani, mutta ota vastaan ne! —\nJa sinä taivasten Herra, ota minusta pois pahuus, sillä synnyinmaani\nhyväksi sinä panit minut elämään. Synnyinmaani köyhä minut tarvitsee.\n\nOlen painanut kädet rinnalle ja tuijotan eteeni kuolleeseen maisemaan,\njota kuu valaisee. Minua palelee, palelee sieluun saakka. Kuusi, johon\nnojaan, ei kysy kyyneleitäni.\n\nMutta siellä on nyt valoisa kevätyö. Koivun nuput ovat\nhiirenkorvalla... Miten sitä rakastan, sitä valoa, sitä kevätyötä, sitä\nkoivua siellä!\n\nNyt vasta sen tunnen. Tänneköhän kauvas minun täytyikin tulla jotta\noppisin sen tuntemaan?\n\nMoskovassa keväällä 1894.\n\n\n\n\nKoketti.\n\n\nI.\n\nPitkin askelin, syrjään vilkaisematta ja välinpitämättömien näköisinä\nastuivat Erkki Berg ja Akseli Latvala tyttökoulun sivutse. Suuri joukko\ntyttöjä siinä käveli odottamassa että ovet avattaisiin. Akseli sai\nyhtämittaa nostaa lakkiaan, mutta Erkki ei kuin ulkomuodolta tuntenut\nketään koko joukosta.\n\n— Mutta täytyy sinun toki myöntää, että Anna on kaunis, sanoi Akseli\nErkille jatkoksi heidän keskustelulleen.\n\n— Kaunis — niin, kauneus on häälyvä käsite. Se on aivan maun asia.\nMinä puolestani en ihaile sellaista kauneutta kuin Annan, hänessä on\nliian paljon teeskentelyä, hän on täydellinen koketti.\n\nErkki tulistui puhumaan kuin loukatun totuuden puolesta. Akseli nauroi.\nSamasta asiasta he olivat puhuneet monet monituiset kerrat. Erkkihän ei\ntuntenut Annaa. Anna ei ollut koketti, se oli kaikki luontoa hänessä.\nKateelliset tytöt olivat hänelle keksineet sen nimen siksi, että\npojat hakkasivat häntä enemmän kuin heitä. Kukaan toinen ei saattanut\nolla niin iloinen kuin Anna, niin veitikkamainen ja vallaton, niin\nluonnollinen.\n\n— Sen sinä vielä itse myönnät, kun sinut tutustutan häneen, vakuutti\nAkseli.\n\nNo niin, Erkki vain hymyili. Ja oikein häntä nauratti, kun Akseli\njohtui uskomaan hänelle syviä salaisuuksia suhteestaan Annaan. He\nolivat miltei kihloissa. Yhtenä iltana — oli kaunein kuutamo ja\nhuurteiset puut — he tulivat luistinradalta ja astelivat haaveillen\ntoistensa rinnalla. Anna tuontuostakin naurahti tavalliseen tapaansa.\nHänen kotiportillaan he seisahtuivat ääneti katsomaan tähtitaivasta.\nSilloin Akseli ojensi hänelle kirjeen, jota hän monta päivää oli\nkantanut povitaskussaan. Se sisälsi hänen rakkautensa tunnustuksen.\n\n— Älä nyt sentään levittele tuota juttua kenellekään, lisäsi Akseli\nlopetettuaan.\n\nErkki tietysti lupasi. Mutta oli hän sanomaisillaan, että Annan serkku\nLauri Vaurio hänelle oli uskonut melkein samallaisen jutun itsestään ja\nAnnasta. Mutta hänkin oli kieltänyt sitä levittelemästä ja Erkki pysyi\nluottamukselle uskollisena. Mutta hänen päähänsä välähti samassa tuuma:\npienen kepposen hän panisi toimeen rakastuneille tovereilleen. Sieti\nheille hiukan nauraa.\n\nKertomuksen muodossa, tosin hiukan muutettuna, luettiin heidän\nsieluntilansa jo seuraavana lauvantaina konventin sanomalehdestä.\nSe herätti toiselta puolen suurta riemastusta, toiselta puolen\nsuuttumusta. Asianomaiset, sekä Vaurio että Latvala epäilivät paikalla\nErkkiä ja ottivat vuorotellen hänet kanssaan kahdenkesken, vaatien\ntilinteolle.\n\nOmituista muutoin, että Anna Vaurio siitä lähtien sangen usein sattui\nErkki Bergin tielle. He kohtasivat toisensa kadulla, porraskäytävissä,\npuistoissa, milloin missäkin. Alussa oli uhka ja ilkku Annan\nsuupielissä, hän katsoi Erkkiin suoraan ja terävästi ja hänen kauniit\nsilmänsä näyttivät iskevän tulta. Päästyään hänen ohitsensa, Erkki\ntavallisesti purskahti nauruun. Mutta vähitellen lauhtuivat Annan\nkasvonpiirteet ja pää alaspainettuna, kärsivän näköisenä, hän vältti\nErkkiä niin paljon kuin suinkin. Erkki taas oli utelias näkemään\nmiten tyttö sitte muuttuisi kun tuo suruisan nöyryyden aikakausi\nolisi ohitse. Sentähden hän rupesi etsimään tilaisuutta päästä hänen\nseuraansa.\n\nEräänä päivänä kun Erkki ja Akseli olivat kävelyllä, tapasivat he Annan\nniinikään kävelemässä erään toverinsa kanssa. Silloin Akseli heidät\nesitti toisilleen ja jättäytyen jälellepäin Annan toverin kanssa,\nhän antoi heille tilaisuuden selvittää välinsä. Mutta eihän heidän\npuhelustaan tahtonut tulla mitään. Toinen teki kysymyksen, johon toinen\nlyhyesti vastasi ja sitte syntyi hiljaisuus. Ilta oli tyyni. Auringon\nlaskettua oli maa vetäytynyt jäähän. Ei vielä ollut rataskeli, mutta\nreki kulki vaivaloisesti niitä likaisia lumijätteitä myöten, joita oli\nkatukäytävien syrjillä. Taivas oli kirkas ja siellä täällä tuikki tähti.\n\nÄkkiä Anna seisahtui ja nyökäyttäen päätään katumyymälää kohti, hän\nteroitti katseensa ja korvansa. Hän seisoi hiukan kumartuneena, huulet\nauki, poskilla puna ja silmät rävähtämättöminä.\n\nKatumyymälä oli matala, puoleksi maanalainen puoti, jonka seinillä\nriippui teurastettuja lihoja ja pöydillä lepäsi rasvaa ja ihraa.\nJostakin sisähuoneesta kuului iloinen harmonikan sävel ja hyllyltä\nnäkyi kipsinen rintakuva Runebergista. Katossa paloi käryävä lamppu.\n\n— Runebergin kuva tuossa ympäristössä! huudahtivat Erkki ja Anna kuin\nyhdestä suusta. He purskahtivat kaikki nauruun. Ja äkkiä katosi heidän\nväliltään kankeus. Anna ja Erkki juttelivat kuin vanhat tutut. Molemmat\nhe pitivät runoudesta ja ihailivat Runebergiä. Akselin alkoi jo käydä\nkateeksi, hän yritteli yhtyä heidän puheisiinsa, mutta sai niin\nhajamielisiä vastauksia, että hän heistä erosi saattamaan kotiin Annan\ntoveria. Mutta sitte hän paikalla riensi loitolta katselemaan Annan\nporttia kohti. Siellä hän, Anna, seisoi Erkin kanssa pitkässä puhelussa\nja tutunomaisesti he vihdoin sanoivat jäähyväiset toisilleen.\n\nHän oli tehnyt Erkkiin mitä parhaimman vaikutuksen. Hän oli pirteä\ntyttö ja hänen käytöksensä oli luonnollista. Erkki muisteli häntä\nensin usein, miten hän käveli, miten hän nauroi. Mutta sitte he eivät\ntavanneet toisiaan pitkiin aikoihin ja hän oli jo haihtumaisillaan\nErkin mielestä, kun hän eräänä päivänä äkkiä pujahti häntä vastaan\nkadunkulmassa.\n\n— Minä inhoon tuota tyttöä, sanoi hän ja pusersi pienet kätensä\nnyrkeiksi.\n\n— Ketä tyttöä? kysyi Erkki hämmästyneenä.\n\n— Te ette enään voi häntä nähdä. Enkä minä tiedä hänen nimeänsä. Mutta\ntässä kulmassa me jo vuosikausia olemme kohdanneet toisemme. Hän mahtaa\nasua jossakin täällä. Me käymme molemmat koulua — tietysti eri koulua,\nhän ruotsalaista. Me aina katselemme toisiamme...\n\nAnnan silmät kääntyivät ylpeästi siihen suuntaan, johon tyttö oli\nkadonnut ja hänen äänensä oli uhkaava.\n\n— No? kysyi Erkki.\n\n— Siinä ei olekkaan muuta kuin että katselemme toisiimme. Hänen\nkatsettaan minä en kärsi, en! Jos te tietäisitte — näin, näin hän\nkävellä luhnailee — Anna näytti hänen käyntiänsä. — Hän varmaankin\nkoettaa olla niin keijukaisen kaltainen kuin mahdollista, sillä hän on\nkaunis muutoinkin: helakka, hieno iho, ruskeat kauniit silmät, tukka\nkihara, musta, hänessä on kaikki kaunista, mutta hän on ihan kuin pikku\nsisareni nukki, kiharat kiemurtelevat alas poskille ja kaulalle... Ja\nhän se vasta on _koketti!_\n\nAnna oli käynyt kiivaasti ja puhunut kiivaasti. Hänen viimeisissä\nsanoissaan oli katkeruutta ja niitä lausuessaan hän käänsi kasvonsa\nErkkiin ikäänkuin hyvitystä vaatien. Mutta Erkki ei sitä nähnyt.\n\n— Kas etten minä ole häntä huomannut. Teidän pitää joskus näyttää\nhänet minulle. Minä tulen sitte auttamaan teitä, tarkoitan, että\nyhdessä häntä katselemme.\n\n— Se on hyvä... Hänellä onkin aina poikakomppaniia kintereillään.\n\n— No onpa niitä teilläkin, ehätti Erkki hymyillen väliin.\n\n— Minulla? voi teitä! Anna ravisti päätänsä ja hymyili ikäänkuin\nhyväilystä, mutta totistui äkkiä ja huokasi: — kalliistipa minä olen\nsaanut pienet valloitukseni maksaa. Teidän luokkalaisennekin kaikki\novat minua siitä pilkkaamassa ja konventinne sanomalehti...\n\nErkki punastui. Tyttö oli tietysti kuullut kaikki serkultaan.\n\n— Onhan siinä joskus ollut pientä pilaa, sanoi Erkki — mutta ne jotka\novat sen kirjoittaneet, eivät ole teitä tunteneet.\n\n— Niin, sanoi Anna katkerasti ja nyökäytti päätään.\n\nHe kävelivät sitte ääneti. Erkin rupesi tulemaan sääli.\n\n— Kun te nyt tulette kotiin, jatkoi Anna — niin istutte kai\nkirjoittamaan minusta sanomalehtiartikkelia... Katsokaa, minä tiedän\nkaikki. Lauri on kertonut.\n\n— Mutta enhän teitä ollenkaan tuntenut, puolustihe Erkki.\n\n— Ja olitte sittenkin valmis solvaamaan nuorta tyttöä. Minä joka\ninhoon kaikkia koketteja, niinkuin nyt itse näitte.\n\n— Mutta suokaa anteeksi, enhän teitä — —\n\n— Joko te nyt sitte myönnätte, etten minä ole koketti?\n\n— Jo. Täydellisesti.\n\n— No sitte minä suon teille anteeksi. Mutta tiedättekö, alussa minä\nvihasin teitä, olisin voinut vaikka teitä lyödä... Sitte kun minä näin,\nmiten hyvältä te näytitte, niin vihani lauhtui, tuli teitä sääli, että\nolitte tuominnut ihan tuntematonta...\n\n— Kiitos siitä! — Erkin ääni oli lämpöinen — olemmehan nyt selvillä,\nolemmehan ystäviä?\n\nAnna loi häneen veitikkamaisen katseen. Hän ojensi jo kätensä, mutta ei\nheti antanut sitä Erkille.\n\n— Uskaltaakohan teihin luottaa...?\n\n— Voi, neiti Anna...!\n\n— No, olkoon menneeksi.\n\nHe paiskasivat kättä. Anna oli oikeastaan ostamassa itselleen\nkeväthattua ja Erkki meni hänen mukaansa puotiin. He ostivat sellaisen,\njosta Erkki piti ja tinkivät yhdessä siihen valkoisen sulan. Ja heti\nsen tehtyään he erosivat. Anna ei antanut Erkin tulla saattamaan\nitseään kotiinkaan. Täytyi muka olla järkevä ja ahkera. Anna oli\nviimeisellä luokalla ja Erkki tulisi vuoden päästä ylioppilaaksi. Johan\nhe olivat vanhoja ihmisiä!\n\nIllalla istui Erkki kirjojensa ääressä, pää käden varassa ja silmäili\ntaivasta. Pilvet olivat terävinä kielekkeinä, kaistaleina, jotka\nmuuttivat muotojaan ja ennustivat myrskyä. Tyyntä oli vielä Erkin\nrinnassa, mutta hän tunsi siinä myrskyn enteet. Naapuritalon puitten\noksien välitse pilkahti tähti, savukiemura nousi suorana ilmaan,\nkaikki oli niin omituisen kaunista, kaikki tuntui hyväilevän mieltä.\nHänessä liikkui selittämätön tunne. Oli kuin valkoinen siipipari,\nhellä ja hentoinen kuin naisen käsi olisi liidellyt hänen ohitsensa,\nsulkainsa untuvilla hivellen hänen poskeaan... Äkkiä näkyi ikäänkuin\nkuva, mutta se haihtui samassa, eikä hän saanut selville mitä se oli.\nIlmalinnoja, tuulentupia, tulevaisuuden unelmia! Ensi kevännä hän tulee\nylioppilaaksi. On edessä suuri, suuri maailma...\n\nErkki heittäysi lukuihinsa eikä tavannut Annaa moneen päivään. Mutta\nVaurio ja Latvala rupesivat tekemään hänelle kiusaa. He kävivät\nyhtaikaa hänen kimppuunsa, kyselivät ja koettivat solmia häntä\nsanoihinsa.\n\n— Olit oikeassa kun sanoit Annaa koketiksi. Nyt olemme mekin saaneet\nsen selville. Hän on oikkuja ja vehkeitä täynnä.\n\nErkki oli jo, päästäkseen heistä, myöntämäisillään, että niin se on.\nMutta tietysti Anna serkkunsa kautta saisi tietää kaikki; eikä hän\nsitä tahtonut, sillä olihan hän sopinut Annan kanssa, että he olisivat\nystävät.\n\n— Kyllä se sentään on enemmän luontoa kuin luulette, sanoi Erkki. —\nNiinhän minäkin ennen luulin, mutta sitte kun tutustuin...\n\n— Se on jo saanut sinutkin pauloihinsa, nauroivat pojat\nylenkatseellisesti. — Onnittelemme sinua itkuihin ja hammasten\nkiristykseen!\n\nEivätkä he huolineet Erkin puolustuksista. Vaurio hankki jo toisen\ntytön hakattavakseen, mutta Akseli retkieli pitkiä matkoja tavatakseen\nAnnaa ja kärsivänä, onnettomasti rakastuneena hän milloin koetti\npehmittää tyttöä maailmaa halveksivalla synkkyydellä, milloin hän\nsydämmellisesti pyysi häntä muistamaan sitä yhtäkin kuutamoista iltaa.\nAnna valitti kerran Erkille, että hän oli hänestä ihan pääsemättömissä,\nhän ei voinut kärsiä tuota ruikutusta, jospa Akseli olisi tietänyt\nmiten inhoittavalta mies näytti kun hän noin valitti!\n\nKadulla kävellessään he siitä puhuivat. Äkkiä joku takaapäin tullen\ntervehti heitä ja astui ohitse. Se oli Akseli. Hän loi heihin pitkän,\nuhkaavan silmäyksen ja hänen huulensa värähtivät ilkeästi.\n\n— Aih! huudahti Anna ja kalpeni. — Voi minua, kuinka puhuinkin niin\nääneen! Hän tietysti kuuli kaikki.\n\nErkki koetti häntä lohduttaa, saattoi hänet hänen asunnolleen ja palasi\nsitte kotiin. Hänen huoneessaan, hänen pöytänsä ääressä istui Akseli,\nedessään Annan nimikirjoitus Erkin syntymäpäiväkirjassa. Hänen kasvonsa\nolivat kuin ukkospilvi, sieramet laajenivat raskaasta hengityksestä,\nja silmistä säihkyi viha. Hän ei vastannut Erkin tervehdykseen, eikä\nantanut hänelle kättään.\n\n— Te olette minut surkeasti pettäneet, alkoi hän vihdoin — sinä ja\nAnna yhdessä, sinäkin, jota minä pidin ystävänä. Kavaltajia te olette\nmolemmat, minä teitä syvästi halveksin...\n\n— Kuule, lopeta nyt, niin minä selitän...\n\n— Sinä olet minulta vienyt Annan, Anna rakasti minua.\n\n— Että sinä surkeilla kasvoillasi ja jankutuksillasi olet\nkyllästyttänyt hänet, sitä hän tänään valitti. Ihan sattumalta hän tuli\nsiitä puhuneeksi, älä nyt suutu. Minä en ole tahtonut sinua pettää ja\nemmehän me niin usein ole olleet yhdessä Annan kanssa.\n\n— Hän on jo ehtinyt kehua sinun kauneuttasi ja ritarillisuuttasi koko\nkaupungille, minä olen ihan kunnoton, roisto Annan silmissä ja se on\nsinun ansiosi.\n\n— Se on valhe!\n\n— Ja häntä minä vihaan yhtä paljon kuin olen rakastanut. Maailmassa\nei ole käärmettä sellaista kuin hän, kukaan ei niin tiedä kiemurrella,\nkierrellä, kietoutua ja myrkyttää niinkuin hän — — —\n\n— Tämä menee liian pitkälle, voit jo lopettaa, muutoin suutun tästä\nminäkin — — —\n\n— Suutu, suutu, käy nyrkkisille jos tahdot, hän, Anna, jota minä\nrakastin, hän on riepu ja rääsy, nosta se liasta, kiedo kaulaasi...\nMinä en huoli sellaisia...!\n\nErkin nyrkki sattui pöytään niin että mustepullo helisi. Hän ojentausi\nsuoraksi Akselin eteen, hänen nyrkissään oli voimaa, joka lamautti ja\nheikonsi Akselia. Hän oli raivoissaan, mutta hän hilliytyi. Akseliin se\nvaikutti niin että hän toiselta puolen olisi ollut valmis sovintoon, ja\ntoiselta puolen häntä suututti Erkin komentava ryhti.\n\n— Ota takaisin sanasi! uhkasi Erkki.\n\n— En ota!\n\n— Ota takaisin sanasi taikka — — —\n\n— En!\n\n— Minä sinut vaadin miekkasille, kaksintaisteluun.\n\n— Osaatko sinä edes ampua? sanoi Akseli pilkallisesti. — Onko pyssysi\nkaatanut edes jänistä tai sorsaa!\n\n— Nyt ei olekkaan kysymys jänis- tai sorsajahdista, vaan jompikumpi\nmeistä kahdesta, hyvä herra, minä tai te, jää haavoitettuna tai\nkuolleena taistelutantereelle. Huomatkaa se! Vielä kerran kysyn:\notatteko takaisin sananne neiti Vauriosta?\n\n— En.\n\nHe päättivät, että huomenna päivällisen aikaan mentäisiin puistoon\nsopimaan paikasta ja valitsemaan aseet. Asia päättyisi \"duelliin\".\n\nErkki kiirehti vielä samana iltana lainakirjastoon pyytämään jotakin\nkirjaa, jossa kaksintaistelua kuvattiin, sillä hänen käsityksensä siinä\nsuhteessa olivat vähän hämärät.\n\nKun Erkki aamulla tuli kouluun, näki hän Vaurion ja Akselin\nsalaperäisessä keskustelussa. Akseli oli tavallista kalpeampi, he eivät\nErkin kanssa tervehtineet eivätkä vaihtaneet yhtään sanaa. Sattumalta\nErkki ehti nähdä, että Akseli ojensi Annan serkulle hienokoteloisen\nkirjeen, jonka päällekirjoitus oli vapisevan käden työtä. Iltapäivällä,\nsovittuun aikaan, marssivat molemmat riitaiset sivukatuja kohti,\nmennäkseen ulkopuolelle kaupunkia.\n\nIlma oli niin keväinen, kadut jo kuivat, nurmikot vihriällä laiholla,\naurinko likeni laskuaan, lauvantai-iltaa pyhittämään sunnuntaiksi\nsoivat kirkonkellot ja ihmisiä oli kävelyllä. Erkki astui eteensä\ntuijottaen, katselematta vastaantulijoita, totisena ja synkkänä, Akseli\nvilkaisi rauhattomasti ympärilleen, puna ja kalpeus vaihtelivat hänen\nposkillaan.\n\n— Kuule, onko se todellakin niin, sanoi Akseli vihdoin, — että toisen\nmeistä täytyy kuolla, näin ihan terveeltään, juuri kun kevät koittaa?\nSe on minusta niin omituista.\n\n— Tietysti. Itsehän te niin olette tahtonut.\n\nPuistossa lauloivat linnut, puut olivat hiirenkorvalla ja tuoksut\nleijailivat ilmassa kuin henget. Erkki esitteli että mentäisiin\npuhelemaan yksinäiselle penkille syrjemmällä.\n\n— Kuule, mutta eikö sitä millään voisi estää, että meidän pitää\ntoisemme tappaa? Me tulisimme jo vuoden perästä ylioppilaiksi.\n\n— Luuletko sinä että tässä lasketaan leikkiä? Tämä on totisesti totta.\nOlisit silloin peruuttanut sanasi, mutta sinä et tahtonut ja nyt se on\nmyöhäistä.\n\nErkki oli päättänyt teititellä Akselia, mutta hän unohti sen\nkiukuissaan. Hänen äänensä oli synkkä ja käheä. Se vaikutti Akseliin\nkuin kuoleman koura.\n\n— Berg, Latvala, hoooi! kuului äkkiä huuto heidän takaansa. —\nPysähtykää, odottakaa!\n\nPojat kääntyivät hämmästyneinä. Vaurio siellä juosta pyyhälti.\nHiestyneenä, hengästyksissä hän heidät saavutti. Hetken kuluttua tuli\nnäkyviin Anna.\n\n— Mitä sinä meistä tahdot? sanoi Erkki synkästi. — Meillä ei nyt ole\naikaa.\n\n— Jumalan kiitos että teidät tapasimme!\n\nSe oli Anna. Hän ojensi molemmat kätensä, toisen Erkille, toisen\nAkselille. Askeli sattui saamaan vasemman ja tunsi itsensä jo\nonnelliseksi, kun Anna monien aikojen perästä niin ystävällisesti\nhäntä lähestyi. Tuskan väreet olivat tytön äänessä, posket hehkuivat,\ntukkasuortuvia riippui hartioilla ja silmät rukoilivat.\n\n— Minä pyydän teitä niin hartaasti, suokaa anteeksi, olen ollut paha\nsinulle Akseli, ja te herra Berg, suokaa anteeksi — —! Tulin niin\nonnettomaksi, kun kuulin — — — Se olisi ollut hirveää — — —\n\nHäntä pöyristytti ja hän sulki silmänsä ikäänkuin kauhealta näyltä.\nAkseli yhäkin piteli hänen kättänsä. Mutta Erkki seisoi synkkänä.\n\n— Neiti, älkää meitä keskeyttäkö. Meidän täytyy mennä.\n\n— Te ette saa, voi minä rukoilen, tulkaa pois, unohtakaa, tulkaa\nystäviksi... Minun syyni on kaikki — — —!\n\nAnnan ääni oli itkevän herkkä. Liikuteltuna ja ihastuneena Akseli häntä\nkatseli.\n\n— Te ette tiedä mitä sanoja olemme langettaneet toisillemme, niitä ei\nvoi pestä pois kuin verellä.\n\n— Verellä! kirkasi Anna ja purskahti itkuun. — Mitä minä teen, minä\nonneton?\n\nHän lankesi maahan ja otti Erkin molemmat kädet.\n\n— Sopikaa, tulkaa ystäviksi, minun tähteni! — Siitä hän rukoilevasti\nkatseli ylös. — Erkki pyyhki toisella kädellä otsaansa, huokasi\nsyvästi ja sanoi sitte:\n\n— No minä suostun _teidän tähtenne!_\n\n— Minä taas olen kauvan sitä tahtonut! iloitsi Akseli.\n\nAnnan kasvot vetäysivät valoisaan hymyyn, liikutuksissaan hellänä,\nkauniimpana kuin koskaan ennen hän ojensi heille kätensä ja lausui\nhiljaa:\n\n— Voi kiitos!\n\nVähän aikaa he kävelivät ääneti.\n\n— Nyt mennään juomaan limonaadia ja syömään torttuja, esitti Vaurio.\n— Minä tarjoon.\n\nHe istuutuivat penkille vesimyymälän vieressä. Anna oli Akselin ja\nErkin välissä. Vaurio läksi tekemään tilausta.\n\n— Pois kaikki vanhat vihat, sanoi hän sitte nostaessaan limonaadilasia!\n\nHeidän lasinsa kilahtivat vastatusten ja samassa he kaikki purskahtivat\nnauruun.\n\n\nII.\n\nOli kulunut vuosi, oli kevät. Akseli oli jo aikoja sitte luovuttanut\nAnnan Erkille. Annan poissaollessa koko vuoden oli hän hakannut toista,\nse toinen oli ollut kiinnittämässä kukkia hänen rintaansa, kun hän\nastui ulos puodista, josta valkoinen ylioppilaslakki oli ostettu\npäähän. Erkkikin olisi saattanut saada kukkia, mutta hän ei niistä\nhuolinut, kun ei voinut niitä vastaanottaa Annan kädestä. Hänelle\nei kevät vielä ollut koittanut, häntä ei ylioppilasarvo elähyttänyt\nkoko voimallaan, ennenkuin Anna hymyllään oli sulattanut talven hänen\nrinnastaan ja hyväksymisellään vihkinyt hänen valkoisen lakkinsa.\nÄärettömästi hän kaihosi Annaa, niin että välistä tahtoi ääneen\nkirkaista.\n\nOli hän miltei varma Annan rakkaudesta... Tuontuostakin oli hän\nsaanut häneltä terveisiä hänen nuorempien veljiensä kautta, jotka\nnyt vuorostaan olivat koulussa, ja pari kertaa oli Anna kirjoittanut\nhänelle ystävällisen vastauksen hänen kirjeisiinsä. Annan kirjeet\nolivat aina alkaneet: \"Herra Erkki Berg!\" tai vaan: \"Herra Erkki!\" Ei:\n\"_Hyvä_ herra Erkki!\" Erkki oli siitä onnellinen, sillä olisihan se\nrakastavalle ollut liian vähän. Rakas-sanaa taas ei tietysti sopinut\nkäyttää.\n\nOnneksi sattui Erkin kaukaisia sukulaisia asumaan Annan kotipuolella.\nHän ei heitä ensinkään tuntenut, mutta sopihan heihin tutustua. Ja\nmatkalla kävi poikkeaminen Annan kotiin.\n\nKuinka hurjasti sydän sykki, kun hän viimeisessä kestikievarissa pesihe\nmatkapölyistä ja sitte kysyi tietä Rauhalaan. Ja kun hän ajoi pitkän\npuukäytävän halki, johon talo jo näkyi, tuntui onni niin tukahduttavan\nsuurelta, että hän hyppäsi alas polkupyörältään ja kävellen astui\nlopputien.\n\nRakennus oli vanha, suurten koivujen varjostama, takaa pilkoitti järvi.\nPiha oli herttaisena nurmikkona. Portailla istui nuori tyttö painuneena\nompelutyöhönsä. Erkin kasvoille lensi puna, hän yskähti, nosti lakkiaan.\n\n— Herra Berg! Todellako? Kuinka hauska. Nyt minä ymmärrän mitä se käki\nmerkitsi. Tervetuloa — ja onnea! Kuinka se on kaunis!\n\nAnna jäi hetkeksi ihaelemaan Erkin lakkia. Erkki ei saanut sanaa\nsuustaan. Hän vain katseli häntä. Yhäkin kauniimmaksi hän oli käynyt,\nhän oli kasvanut ja vartalo oli kehittynyt. Hänessä oli jotakin\ntotisempaa, naisellisempaa kuin ennen ja hän punastui Erkin katsetta.\n\n— Tervetuloa vieläkin! jatkoi hän. — Käykää sisään, olkaa hyvä.\nOtetaan polkupyörä tänne etehiseen. Äiti, täällä on eräs tuttavani\nHelsingistä, herra Berg. Ratto, Ratto, pois nyt jo!\n\nViimeiset sanat tarkoittivat koiraa, joka riemuisalla hypyllä ja\nhaukunnalla otti vastaan vierasta. Pian kokoontui portaille koko perhe,\nisä, äiti, veljet ja pikkusiskot. He tunsivat kyllä herra Bergin\nnimeltä, sillä olihan Annalla hänen valokuvansa ja kun, Annan ollessa\npuuhaamassa teetä, rouva Vaurio ja Erkki keskustelivat, kävi selville,\nettä he olivat kaukaista sukuakin. Sentähden he kohtelivat Erkkiä kuin\nvanhaa tuttua ja pyysivät häntä viipymään luonaan kumminkin muutamia\npäiviä.\n\nMutta Anna, entinen iloinen Anna, mihin hän oli kadonnut? Vakavana,\ntotisena hän järjesteli kodissaan ja varoitti pikkusiskoja. Ja kun\nhän välistä hymyili, teki hän sen niin arvokkaasti. Miten hän oli\nvoinutkin niin muuttua? Erkki tunsi äkkiä olevansa hänestä hyvin\nkaukana. Tuli hänen kasvoihinsa johonkin määrään entinen ilme kun tuli\npuheeksi pikku siskon nukki, jonka tämä oli kantanut Erkin syliin. Se\noli punaposkinen, tummatukkainen kaunotar ja miltei liikutetuin mielin\nErkki otti sen käsiinsä.\n\n— Tämäkö se on, joka oli tuon teidän entisen ystävättärenne näköinen?\n\nAnna nauroi.\n\n— Se, se juuri. Siitä syystä se onkin ollut minun erityisen hoitoni\nalaisena. Muutoin ei se ikinä enään eläisi. Eikö totta, tuollaisia\nihmisiä löytyy?\n\nIllallisen jälkeen he kahden läksivät kävelemään; Anna oli paljain\npäin, kevyt huivi olkapäillä. Hän kääntyi tallin ohitse kulkiessa,\nrengin puoleen kysymään jotakin, piioille, jotka lypsivät lehmiä oli\nhänellä myöskin sanottavaa ja vasta kun tultiin puukäytävään, hyvän\nmatkan päähän, rupesi hän pitämään huolta Erkistä.\n\n— Tiedättekö, tänään kun täällä kuljin, lensi käki pääni päällitse ja\nminä toivotin — että te tulisitte meille käymään. Ajatelkaa kuinka\nomituista!\n\n— Todellako! Te toivotitte minua, te ilostuitte tulostani?\n\n— Tietysti. Onhan täällä jokseenkin yksinäistä ja varsinkin on hauska\ntavata teitä kouluajan tuttavia.\n\nHän tuli jo taas sellaiseksi, jommoisena Erkki oli häntä niin\nrakastanut. Erkin kurkkuun nousivat sanat, hän olisi tahtonut kertoa,\nmiten hän oli kaivannut ja odottanut.\n\n— Kuinka tuo lakki on kaunis. Kai on ihmeen suloista kun nyt olette\nvalmis ja kai teillä on ollut paljon pelkoa ja paljon jännitystä ja\npaljon työtä — — —?\n\n— On! sanoi Erkki innostuneena.\n\nNyt vasta oli hänellä kevät, nyt vasta, kun hän, Anna siitä puhui,\ntunsi hän valkoisesta lakistaan ääretöntä riemua, nyt tuli työstä\npalkka ja hän käveli tuota tietä, jota Anna oli polkenut lapsesta asti,\nhengitti hänen kotimetsänsä ilmaa kruunatun sankarin tunteilla.\n\nAnna otti hänen lakkinsa käteensä, katseli sitä joka haaralta, silitti\nsinistä vuoria ja antoi sen sitte pois.\n\n— Kertokaa jotakin Helsingistä. Mitä niille entisille \"ritareille\"\nkuuluu?\n\nJa Erkki kertoi. Mutta sitte hän tahtoi kuulla jotakin Annasta.\n\nMitä hänestä sitte oli kertomista! Hiljaisesti aika kului, päivät\nolivat aina toistensa kaltaiset. Alussa oli ollut Helsinkiä ikävä,\nsitte hän oli tottunut ja nyt hän viihtyi oikein hyvin, kävi paraikaa\nrippikoulua, juhannuksena pääsivät jo ripille.\n\nRippikoulua! Se siis oli syynä hänen tavattomaan vakavuuteensa, olisipa\ntehnyt mieli hänet näyttää Akselille ja Laurille. Ne eivät olisi\ntunteneet.\n\n— Onko se teistä hauskaa? kysyi Erkki.\n\n— Mikä? rippikoulussa käyminenkö? Hauskaa —? No on.\n\nHän ensin epäili sanoisiko sitä hauskaksi.\n\n— Siellä selvii niin paljon, jota tarvitsee selvänä tietona elämän\ntiellä.\n\nSe ilta kului kuin humaus ja yön Erkki nukkui, korvissaan vielä se\nsävel, jota Anna illalla oli soittanut. Seuraavana päivänä läksi hän\nRauhalasta koko perheen saattamana puukäytävän päähän. Siellä tuli\nvastaan mies, jolla oli asiaa \"herralle\". Kun hän oli pistänyt kättä,\nkaikille, heitti hän pitkän katseen nuoreen ylioppilaaseen ja lausui:\n\n— Onkos tämä sitte Anna ryökinän sulhanen?\n\nErkki ja Anna punastuivat korviin saakka, veljet, jotka kuulivat omat\nluulonsa toisenkin suusta, päästivät suuren naurun, äiti selitti, ettei\nhänen tyttärensä vielä ollut kihloissa, mutta isä iski merkitsevästi\nsilmää ja nyökytti päätään. Sitte heitettiin hyvästi ja kaihomielellä\najoi Erkki kaukaisten sukulaistensa taloa kohti, jonne hänellä enään ei\nollut minkäänlaista halua.\n\nJa taas kului pitkiä, pitkiä aikoja, jolloin Erkki kaipasi ja odotti.\nKesä loppui, tuli syksy ja talvi töineen yliopistossa. Jouluna läksi\nErkki taas tervehtimään noita kaukaisia sukulaisiaan ja poikkesi\nmatkalla Annan kotiin. Isä ja äiti sulkivat hänet miltei syliinsä,\nRatto haukkui riemusta ja iloisesti otti Anna ja lapsijoukko hänet\nvastaan.\n\nPari päivää Erkki eli Rauhalassa kuin huumeessa. Tanssiaisissa tanssi\nhän Annan kanssa, kuutamoisina iltoina he kävelivät yhdessä, öisin\nErkki näki unissaan vain Annan. Hänelle kävi yhä selvemmäksi, että\nhänen täytyy tunnustaa rakkautensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe olivat kotimatkalla kirkonkylästä, jossa oli ollut kutsut. Päivä oli\nkirkas ja kylmä, puut raskaina huurteesta, nojasivat maahan saakka.\nHankien vaipassa lepäsi koko järvi, niemet, saaret. Ja kaikki välkkyi\nja kimalteli. Erkki tunsi, että nyt sen täytyy tapahtua. Annakin\nvaikeni ikäänkuin odotuksessa.\n\n— Kun minä katselen tuota valkoista, joka hohtaa, jota reunustaa tuo\nvihriä huurteinen metsä, niin mieleeni johtuu, en oikein tiedä miksi,\nmorsian, jonka kulmilla myrtti painaa.\n\nAnna puhui hitaasti, hiljaa. Erkki nieli jokaisen sanan.\n\n— Myrtti painaa? kysyi hän kiihkeästi.\n\n— Niin, painaa, sillä morsian ei rakasta sitä sulhasta, jolle hän\nvannoo kuuluvansa.\n\n— Mistä se tuli mieleesi?\n\n— En tiedä. Katsellessani tuota metsää ja lunta. Ja kerran olen ollut\nsellaisissa häissä.\n\nEi kuulunut pitkiin aikoihin muuta kuin reen anturoiden alla lumen\nnarina ja kulkuset. Erkkiä raateli omituinen epäilys. Sen olivat\nsynnyttäneet Annan viimeiset käsittämättömät sanat. Hänen täytyi\nsaada selvyys. Ja hän kääntyi tytön puoleen, katsoi häntä silmiin ja\nkuiskasi, että hän häntä rakastaa.\n\nAnna hengitti syvältä ja sulki silmänsä. Erkki meni kuin tainnoksiin.\n\n— Lausu että sinäkin rakastat minua, kuiskasi hän vihdoin.\n\n— En voi! Minä sinusta pidän paljon, mutta en rakasta.\n\nErkki hurjistui, ei ollut mahdollista, ettei hän rakastaisi, hän, jonka\nkuvaa hän oli uskollisesti kantanut povessaan vuosia — —!\n\n— Sekö olisi uneni loppu, onneni loppu! Rakastatko sinä sitte toista?\n\n— En.\n\n— Mutta ehkä sentään —? Se on kamalaa, kamalaa, minä en voi elää\nsitä päivää, jolloin toinen sinut saa omakseen. Jos sinä tietäisit\nmiten olen sinua ajatellut, kaihonnut näinä vuosina, siitä illasta asti\nsiellä puistossa — —! Ja jos sinä käsittäisit miten on katkeraa olla\ntässä rinnallasi, kun tiedän etten sinua koskaan saa — — —!\n\nErkki purskahti itkuun. Anna oli saanut hänestä sen vaikutuksen, ettei\nhän osaa itkeä. Hänen tuli äärettömästi sääli.\n\n— Erkki raukka! Kuinka se minuun koskee, sanoi hän pehmeästi ja ojensi\npeitteen alta hänelle kätensä.\n\n— Mutta ehkä sinä voisit oppia rakastamaan minua! Minä teen mitä\ntahansa, mitä sinä vain tahdot, ei ole niin suurta maalia, etten sitä\nsaavuttaisi, kun lupaat tulla omakseni.\n\n— En, en, en voi sinua ikinä rakastaa muuta kuin ystävänä, veljenä.\n\nErkin hampaat kalahtivat vastatusten. Sitte ei taas kuulunut muuta\nkuin lumen narina ja kulkuset. Päivä oli vajonnut ruskoihin, etelässä\nvälkkyi suuri tähti. Anna viittasi siihen:\n\n— Katso! hän äänsi kuin toivoa herättääkseen.\n\n— Niin, sanoi Erkki kolkosti, — taivaalle nousi tähti ja minun\nsydämmestäni se sammui... Sellaista on elämä.\n\nHetken kuluttua hän jatkoi kovalla, käskevällä äänellä:\n\n— Älä tästälähin koskaan anna minulle itsestäsi mitään tietoja,\nkohtele minua kuin ventovierasta!\n\n— Niinkö, että meidän ystävyytemme nyt on kokonaan lopussa? kysyi\nAnna pelästyneenä, — se ystävyys, joka minulle on tuottanut niin\npaljon onnea? En saa siis sinulta koskaan odottaa tai sinulle lähettää\ntervehdystä, kun vanha vuosi vajoo umpeen, ystävänä ylpeillä sinusta\nkun olet suorittanut tutkintoja. Olenko ymmärtänyt oikein?\n\n— Niin.\n\n— No sitte kiitän sinua näistä olleista ajoista. Sinä olet tuottanut\nminulle paljon onnea.\n\nHänen äänensä värisi hellästi. Seurasi pitkä äänettömyys. Iltarusko oli\nmuuttunut kiiltäväksi pimeydeksi ja taivas oli tähtiä täynnä. Valot\nloistivat vastaan Rauhalan ikkunoista. Ratto rupesi haukkumaan. Jo\najettiin sisään portista.\n\n— Anna, suo anteeksi, ollaan ystäviä, pyysi Erkki hiljaa.\n\nRatto ryntäsi rekeen heidän päällensä. Lamppu kädessä tuli\npalvelustyttö kuistille. Etehisessä sai Anna painetuksi Erkin kättä.\n\nEi ollut Rauhalassa enään mitään, joka olisi Erkkiä pidellyt. Yhtä\nkatkera kuin suloinen oli hänelle jokainen hetki. Särjetyin sydämmin\nläksi hän sieltä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän heittäysi hurjasti työhön. Se helpoitti. Mutta hän ei unohtanut.\nJa vähitellen alkoi toivo elpyä hänen rinnassaan kevään kanssa, joka\nkoitti.\n\nEräänä päivänä kun Erkki tavallista tyynempänä istui kirjojensa\nääressä, tuli hänelle kirje, jonka päällekirjoituksen hän paikalla\ntunsi Annan kirjoittamaksi. Kädet vapisivat kun hän sitä avasi. Anna\nilmoitti hänelle, vanhalle ystävälle, että hän oli kihloissa — se oli\nvastaiseksi salaisuus.\n\nErkki läksi kävelemään. Maalitonna hän kauvan harhaili, kuljeskeli kuin\nmielipuoli. Hän joutui rannalle, jolla hän koulupoikana ollessaan niin\nmonasti oli kävellyt uneksien ensi lempensä unelmia. Nyt ne piti raataa\nmielestä juuria myöten. Hän tunsi kuinka sydän vuoti verta.\n\nLumet läksivät, jää oli lyyjynharmaata, ilmassa kaikui kevätsäveliä ja\ntuoksui tuoreus paisuneista lehtisilmuista. Mustana kuin syksyn yö, oli\nErkin mieli. Istuen yksinäisellä penkillä, valitti hän itsekseen. Hän\nei voinut itkeä, mutta hän puhkesi hiljaa puhumaan.\n\n— Se on varkautta Anna, jos minä sinua vielä rakastan ja minä en\ntahdo varastaa, en ryöstää toiselta hänen omaansa. Tule onnelliseksi\nAnna hänen sylissään, minä en tahdo sinua koskaan nähdä, en koskaan\najatella, en unissanikaan. Minä riistän sinut sydämmestäni, revin sinut\nniinkuin satavuotisen hongan juurineen päivineen, työnnän luotani,\ntapan ja hautaan. Minä rakastun toiseen tyttöön, sulkeudun hänen\nhehkuvalle povellensa ja olen onnellinen, onnellinen — — — yhtä\nonnellinen kuin sinä!\n\nHän läksi kävelemään pitkin rantaa, katseli raskasta jäätä ja ajatteli\nsitä toista, jota hän oli rakastava.\n\nHän olisi hänelle niin hellä, niin rakastavainen, niin\nanteeksiantavainen. Hän itkisi hänen surujansa, hän kaipaisi hänen\nkanssansa ja auttaisi häntä unohtamaan. Ehkä hänkin, Erkki vielä\nsaattaisi tulla onnelliseksi, vaikka se _nyt_ tuntui mahdottomalta.\n\nJa Anna jäisi kesäyön unelmaksi, kangastukseksi meren selälle,\nilmestykseksi taivaan mailta, ruskopilveksi auringon laskemasijoille.\n\n\n\n\nÖisiä vieraita.\n\n\nOli jo niin kevätpuolta, että vain sydänyöllä hämärsi. Mutta lauvantain\nja sunnuntain välinen yö tuli pimeä ja kolkko kuin syksyllä. Vettä\nsatoi, tuuli kierteli solia ja lakasi altaan kaikki mitä eteen sattui.\n\nTuvassa makasi väki. Keskiyön aikana heräsi joku lapsista pyytämään\nvettä. Äiti tapaili piimätuoppia ja löysi sen kyljellään permannolta;\nkissa pahanen siinä lie liikkunut. Hän sukasi ylleen hameen, otti\ntyhjän tuopin ja läksi unimielin aittaan päin mahlajakaljaa noutamaan.\n\nTuuli ruhjoi vaatteita, lumensekainen sade piiskasi kasvoja, paljaat\njalat polkivat liejuista pihaa. Pärekoppa oli jäänyt tyhjäksi tallin\neteen, tuuli sitä vieritteli. Lapset olivat jättäneet lehmänkellon puun\noksaan riippumaan ja se soi siinä lämähdellen myrskyn äänten rinnalla,\nsurkeasti kuin hätähuuto. Vihdoin hän tuli ovelle ja ojensi kätensä\npistämään avainta avaimenreikään. Sieltä tuli tyhjyys vastaan. Hän\nluuli tavoittaneensa ovea liian kaukaa ja astui likemmä. Kynnykselle\nhän lankesi, heräsi silloin vasta täydellisesti unestaan ja parkasi\nkimakasti.\n\nOvi oli selkosen selällään. Edessä oli musta aukko ja lattialta näkyi\nvalkosia repaleita... Vaimo silloin aavisti kaikki ja vaikeroimistaan\ntukahduttaen juoksi hän säikähtyneenä sisään.\n\n— Kalle hoi, aitassa on liika. Vieras siellä on käynyt siivoomassa ja\npuhdistamassa.\n\nItkuksi katkesi häneltä ääni, vilusta kalisivat hampaat ja koko olento\nvärisi.\n\nKalle sai vaatteet ylleen ja kahlasi kiireesti aittaan pihan poikki.\nVaimo jäi ulos odottamaan, kädet painettuina rinnalle ja korva\nteroitettuna kuuntelemaan. Korvessa ympärillä ryski, huojuvat puut\nhumisivat, niinkuin maailman lopun edellä Jumala olisi lähettänyt\nilmansa lakaisemaan kaikki pois maanpinnalta. Kallesta ei pitkään\naikaan kuulunut mitään. Vaikka olisi siellä sisällä saanut surmansa.\n\n— Vieras on käynyt, mennyt matkaansa, kuulumatta, näkymättä. Puhtaaksi\non raivannut jälkensä! kuului ääni vihdoin aitasta tyynenä kuin\nkaukainen huokaus.\n\n— Ensinnäkin on korjannut kirkkovaatteeni naulastaan ja tyhjänä on\norsi, jolla vasikannahka riippui kuivamassa.\n\nVaimo purskahti itkuun.\n\n— Katsos, veikkonen, ovatko minun hameeni jälellä. Jos se ne vei, niin\nmikä minun poloisen eteeni tuleekaan — — —!\n\nHän piteli käsissään hameen helmaa, johon oli pyyhkinyt silmiään,\nkuunteli kyyneleitä ja henkeä pidätellen ja luuli tuulen ulvonnasta\neroittavansa, miten miehen kädet haparoivat tyhjiä seiniä.\n\n— Sillä on mahtanut olla vaimo tai morsian, joka tarvitsi, sillä\ntyhjinä ovat sinunkin naulasi.\n\nVaikeroiden uskalsi vaimo vihdoin mennä aittaan. Hän oli kompastua\nvoipyttyyn, joka tyhjennettynä sekin oli kumossa permannolla. Kaikki\nsille olikin kelvannut!\n\nHe toimittivat tulta ja tarkastelivat tuhotyötä.\n\nKirstu oli avattu ja lattialla hajallaan sen sisältö: torpankontrahti,\nkunnankuitteja, lasten parempia leikkikaluja ja nurinkäännetty kukkaro.\nMuu kaikki poissa. Eipä siellä suuria ollut ollutkaan. Riepuun\nkäärittynä oli ollut kymmenen penniä ja se hopeinen sormus, jonka\nKalle kihlasormuksena kerran oli antanut morsiamelleen. Maitopytystä\noli varas juonut, nurin narin se oli viskellyt vaatteet, tarkastellut\ntaskut, ehtinyt valita parhaat paidat ja löytänyt takimmaisesta\npiilosta, monen huivin sisästä silkkiliinasen, jota vaimo tuskin\nkirkkoon oli raaskinut panna päähänsä.\n\nAamun valjetessa löytyi veräjältä toinen saapas, yksi hameista ja\nhävinneen laatikon kansi.\n\nVaimo sai Kallen heti lähtemään naapuritorppaan. Siellä vielä maattiin,\nmutta Kallen kertomus pani kaikki mielet vireille. Kalle alkoi siitä,\nkun heillä lauvantai-iltana oli menty kylpyyn ja puhui sitte tarkasti\nkoko asian kulun aina kestävään hetkeen saakka.\n\nMiehet olivat nousseet jalkeille, naiset tekivät tulta ja panivat\nkahvipannun kiehumaan. Kalle istui alakuloisena penkillä. Yksin Risto\nvirui sängyssä pitkällään imien piippuaan. Hän oli jo harmaahapsinen\nmies, muutoin pitkä ja roteva kuin jättiläinen. Kukaan ei tietänyt\nneuvoa voron jälkiä. Heillä ei eilispäivänä ollut käynyt ketään\nvierasta. Mutta kaikesta päättäen tämä ei voinut olla ihan likeltä,\nkoska se niin oli ollut janoissaan, että oli juonut maidon, ja\nvienyt leivät ja voit mukaansa. Vaan ei se taas voinut olla ihan\noutokaan, koskapahan oli ymmärtänyt etsiä niin tarkasti kaikki\nsalaisimmatkin sopet. Ja arveluja tehtiin kaikkiin suuntiin. Kalle\nei niistä innostunut. Hänen alakuloisuutensa oli vaihtunut tyyneksi\nalistuvaisuudeksi sallimuksen määräykseen.\n\n— Mikä on poissa, on poissa, sanoi hän ja miltei rupesi estelemään\nvarkaushuhun levittämistä.\n\n— Jollei sinua tietäisi niin rehelliseksi mieheksi, niin voisipa\nmelkein luulla, että olet hitossa varkaan kanssa, arvelivat naapurit.\n\nRisto oli sillä aikaa noussut istumaan. Hän vajosi puhdistamaan tuhkaa\npiippunysästään ja alkoi uudestaan kysellä Kallelta, mitä kaikkia\ntavaraa häneltä oli viety ja mimmoiset olivat varastetut vaatteet\nolleet. Ja Kalle kertoi taas uudestaan kaikki, piirsi polvelleen\nkankaan ruutujen suuruuden, kertoi housuntaskujen luvun, ei unohtanut\nmainita, että kuosi oli kaupunginräätälin hienoimpaa, ja että\njokaisessa napissa oli saman räätälin nimi. Risto kuunteli tarkasti\nja lupasi pitää silmänsä auki illalla. Hän oli nimittäin sinä iltana\nkutsuttu pelimanniksi kuuliaisiin Kyyhkylän kylään.\n\n— Jos se on likeisiä, panee se tietysti ylleen ne vaatteet Kyyhkylän\nkuulijaisissa.\n\n— Uskaltaisikohan tuo? Kunhan se vain ei niitä möisi...\n\n— No ehkä sitte ostaja näyttäytyy niissä.\n\nOlisihan Kallen toivon tuosta pitänyt elpymän, mutta alakuloisena hän\npalasi Koivulaansa ja istuutui aitanportaille eteensä tuijottamaan.\n\nOlihan siinä olevinaan rakennuksen alkua, saunaa, aittaa ja navettaa,\nmutta kaikki oli pientä ja typistettyä. Tuvan ikkunasta mahtui tuskin\nkaksi silmää yhtaikaa katselemaan, katto tapaili miehen päätä. Pellon\nturpeet olivat sulamattomat ja alta näkyi ruskomulta, mutta pinnalla\nvihannoi kauranoras. Aho antoi niukasti leipää ja halla korjasi\nusein vielä nekin viimeiset. Velkaa täytyi tehdä. Tuvassa istui\nLoviisa laulellen itkevälle lapselleen. Pian saisivat he kaikki itkeä\nnälkäänsä. Ja siitä sitte piti varkaille tasata. Se oli heidän sallittu\nosansa.\n\n— Jaa, jaa, kuka armoton raaskii tulla rosvoamaan näin köyhiin\npaikkoihin, kuului Loviisa vaikeroivan.\n\n— Eivät uskalla suurempiin. Sentähden täytyy köyhien tasata heille.\n\n— Ja sinä säästit niitä vaatteita kuin silmäterääsi, hyvän maisterin\nmuistona. Et kirkkoonkaan pannut päällesi. Nyt voro vei! — Ja\nminun sormukseni ja silkkini, ainoat jotka vielä olivat säästyneet\ntyttöaikojen turhuudesta. Silloin sitä kokoelin vaatetta ja liinaa,\npiti oleman silkit ja sormukset. Ja nyt voro vei kaikki! Kunhan olisin\ntuon tiennyt, olisinpa saattanut muuttaa rahaksi ja itse syödä ne\nsuuhuni. Se silkkikin, josta ennen palkkarahoistani maksoin kahdeksan\nmarkkaa!\n\nMies ei virkkanut mitään. Hänen kasvoillaan oli sunnuntairauha ja\nkädessään virsikirja.\n\nVaimoa ärsytti tuo velttous.\n\n— Eivät ne takaisin tule sillä tavalla. Kylälle siitä on lähdettävä\npuhumaan. Sinäkö menet vaiko minä?\n\n— Johan minä niistä puhuin. Ristokin lupasi illalla katsella Kyyhkylän\nkuulijaisissa. Mutta mikä on vietyä, se on poissa. Niitä ei enään\ntavata. Aitassahan nuo riippuivat tähänkin asti. Mitä virkaa niillä\nsiellä oli? Tottahan se vieras ne tarvitsi paremmin, tottahan sillä oli\nvähemmin kuin meillä. Antaa hänen pitää saamansa!\n\nHän työnsi viimeiset sanat tulemaan ikäänkuin ne olisivat olleet\nhänen omantuntonsa ääni, jonka piti hallita kaikki hänen inhimilliset\nmielitekonsa. Loviisaa taas rauhoitti se, että Risto oli saanut\nkuulla asian. Sillä Risto, jos kukaan, saattoi vaania varkaan jäljet.\nHänellä oli silmää vaikka kolmen varaksi, liukas kieli ja puheessa\nsukkelat käänteet. Mutta hyvää tuulta hänessä ylläpitämään tarvittiin\naina jotakin väkevää juotavaa. Sentähden Loviisa otti niukasta\njauhovarastostaan vadillisen ja vaihtoi sen viinaksi toisesta torpasta.\nMaanantain iltapäivänä, jolloin saattoi arvata Riston palanneen\nkutsuista, pisti hän pullon Kallen käteen.\n\n— Lähde nyt Ristolta kuulostamaan.\n\nJo tiellä tuli Risto Kallea vastaan, matkalla Koivulaan.\n\n— Aika kaunis on kevään alku, sanoi Kalle kun oli pistetty kättä.\n\n— Niin on. Ja taidatpa saada housusi takaisin.\n\n— Jaa ettäkö takaisin?\n\nKalle seisahtui hämmästyneenä Riston eteen, ja Riston silmät lensivät\npulloon Kallen povitaskussa. Sen johdosta hän sivumennen mainitsi, että\nviinatavarat Kyyhkylässä olivat olleet sangen niukat. Kuokkavieraat\nsentään olivat tuoneet mukanansa. Itse pääasiaan he eivät kajonneet\nennenkuin Risto oli päässyt istumaan Koivulan tuvan peräpenkille ja\ntäysi lasi oli hänen edessään. Eilispäivästä vielä väsyneenä hän\nveltosti nojausi seinään tai pöytään puhuessaan.\n\n— Tiedäthän sinä Kyyhkylässä Mattilan talon?\n\nKalle nyökäytti päätään vastaukseksi. Mattilan poika oli kerran toissa\nkeväännä poikennut heillä.\n\n— No se poika, se Jussi kosiskelee siellä erästä Tilta-nimistä\npiikatyttöä. Jussi oli kuulijaisiin oikein kutsuttu, mutta Tilta tuli\nkuokkavieraana. Miesten sitte siinä kieputellessa polskaa sattui Jussi\nistuutumaan penkille minun viereeni. Pimeä siinä oli, sillä lamppu oli\nnostettu orren päähän, se kun aina tanssiessa tahtoi sammua, mutta —\nniinkuin olin katsellut kaikkien muiden vaatteisiin — vilkasin minä\nhäneenkin.\n\n— Mitä sinä minun vaatteistani katsot? kysyi Jussi.\n\n— Ilman vain katson, että on hienoa kangasta ja taitaa olla\nkaupunginräätälin tekoa? sanoin minä.\n\nHiukan tutkivasti oli Jussi häntä tarkastanut ja sitte kadonnut\ntanssiin. Mutta Risto läksi tekemään tuttavuutta Tiltan kanssa. Ja\nsaikin hänet houkutelluksi penkille viereensä istumaan.\n\n— Kunhan nyt tästä Tiltaa viedään Mattilan emännäksi, niin tottahan\nsielläkin tarvitaan pelimannia?\n\nTilta punastui, rupesi nauramaan ja pyyhkimään hikeä otsaltaan.\n\n— Mitäs turhia Risto! Saavathan ne talon pojat parempiakin.\n\n— Ei niitä noin kauniita tyttöjä joka niityllä kasvakkaan.\n\nTilta jo heltyi pyytämään että Risto tulisi ensi sunnuntaiksi\nsoittamaan heidänkin kuulijaisiinsa ja näytti salavihkaa Ristolle\nkättään, jossa oli kannallinen sormus.\n\n— Aika korea sormuskin jo on! ihaili Risto.\n\nSilloin Tilta sukkelasti peitti kätensä, haukkui sormusta rumaksi ja\nvanhanaikaiseksi ja hyppäsi pois. Illempana sai Risto kopatuksi häntä\nkäsivarresta ja kuiskatuksi:\n\n— Tänäänkö sinä sen sait?\n\n— Tänään.\n\nEnempiä todistuksia Ristolla ei ollut. Mutta hän oli ihan varma siitä,\nettä varas nyt oli hänen käsissään. Itse varkaudesta hän ei ollut\npuhunut yleisesti, vain kertonut luotettavimmille tuttavilleen.\n\n— Mene sinne nyt tarkastamaan tunnetko, tavarat omiksesi, kehoitti hän\nKallea.\n\nKalle oli vaipunut mietteisiin. Hänen mieleensä muistui se päivä kaksi\nvuotta sitte, jolloin he olivat muuttaneet Koivulaan. Loviisan avatessa\neväitä ja Kallen hakatessa puita kahvipannun alle oli kaskeksesta\ntullut mies, joka oli pysähtynyt juttelemaan heidän kanssaan. Hän\noli sanonut olevansa Mattilan poika, Jussi. Heidän avukseen hän\noli nostellut kirstua ja muita tavaroita ja saanut kahvia heidän\npannustaan. Olisiko hän silloin huomannut Kallen kirkkovaatteet ja\nLoviisan sormuksen?\n\nKallelle selveni äkkiä koko tuo mahdoton varkaus, että talon poika\ntulee köyhästä torpasta varastamaan morsiamelleen sormusta ja itselleen\nnaimavaatteita. Hän ei tullut tarvitsevana, joka hädissään ottaa kun\nei itsellään ole, vaan hän oli tullut himonsa käskystä. Ja se se oli\njoka Kallea niin äärettömästi loukkasi. Hän oli itse koko elämänsä\najan elänyt köyhyydessä, mutta aina saanut himonsa voitetuksi kun se\noli kiusannut häntä valheeseen tai varkauteen. Sen hän sentään olisi\nvoinut ymmärtää, jos toinen äärimmäisessä hädässä ja siten ikäänkuin\ntahtomattaan olisi tullut kajonneeksi lähimmäisensä tavaraan. Ja jos\nhän jälkeenpäin olisi tullut tunnustamaan ja pyytämään anteeksi, olisi\nKalle hänelle mielellään suonut anteeksi. Mutta tulla köyhiin ihmisiin\nkun oli talon poika! — Ja itse asiassa: eihän tämä ollut mitään uutta.\nTapahtuihan niitä varkauksia useinkin, mutta ne eivät koskaan olleet\nsattuneet Kalleen niin mieskohtaisesti ja sentähden ei hän ollut tullut\nniitä niin syvällisesti ajatelleeksi.\n\nHän tunsi että hänen oli ryhdyttävä tehokkaisiin toimiin. Sentähden\nhän otti leivän kotoa evääkseen ja läksi kävelemään Kyyhkylän Mattilaa\nkohti. Varovaisesti hän vakoili tiellä ja sai tietää, että Jussi,\noltuaan useampia päiviä poissa, oli palannut kotiin juuri sinä\nsunnuntaina. Joku oli nähnyt hänen kantavan suurta myttyä kainalossaan.\nYhä varmemmaksi Kalle tuli Jussin syyllisyydestä. Totisena hän asteli\nylös Mattilan kujaa ja teki johtopäätöksiä talon varallisuudesta.\n\nPeltojen sänget olivat vielä kyntämättömät, eikä toukoa näkynyt missään\ntehtynä. Ojat olivat kaikki päästetyt umpeen, kolme lammasta käveli\nkatistelemassa vanhaa nurmea pientarilta. Rakennusten katoista oli\ntuuli vienyt osia mukaansa ja lovia oli parsittu uusilla päreillä,\njoten ne olivat mustan ja valkoisen kirjavat. Piha oli kuin sotkettu\nlikajärvi, johon jalka vajosi kuin pohjattomuuteen ja jonka rantoina\nolivat tuvan kuistin portaat toisella, ja navetan kynnys toisella\npuolella. Saarena keskellä pihaa oli kaivo. Olisi senkin kansi sietänyt\nkorjaamista. Tuvan portaat olivat mädät, rikkinäiset ikkunat tukitut\npäreillä ja rievuilla. Porstuasta tuli ulos kaksi laihaa, likaista\nsikaa ja likainen oli se nainenkin, joka vastasi Kallen tervehdykseen.\n\n— Onko nuori isäntä kotona?\n\n— Ei ole.\n\n— Viipyyköhän se kauvankin?\n\n— Pitäisi palata suurukseksi.\n\nKalle istuutui penkille ja katseli ympärilleen. Sellaiselta siellä\nnäytti, että Kalle todellakin rupesi uskomaan, että Jussi tarvitsevana\noli käynyt varkaissa. Hänen oma kotinsahan oli köyhä, mutta siellä ei\nollut sitä kolkkoa, häviön ja autiuden köyhyyttä, joka täällä ikäänkuin\nkirkui vastaan jokaisesta raosta permannossa, särkyneistä ruuduista ja\nkylmästä tulisijasta, josta oli lohjennut kiviä. Ja kun Kalle katseli\nulos ikkunasta olivat siat nousseet kaivonkannelle ja tonkivat siinä\ntyhjää kaukaloa.\n\n— Eiköhän tuota kaivonkantta pitäisi paikata, putoovat sinne vielä nuo\nsiat, lausui Kalle vihdoin.\n\n— Näkyy pudonneen taas se lauta, jolla Jussi sitä paikkasi.\n\nJa nainen kahlasi kaivolle, ajoi elukat alas kannelta ja asetti\nlaudanpätkän paikoilleen. Hän oli vanhanpuoleinen, mahtoi olla isännän\näiti, ystävällisen näköinen, mutta likainen.\n\n— Sinne putosi meiltä vasta — olisiko siitä nyt pari kuukautta? —\nvarsa. Putosi illalla ja löydettiin aamulla kuolleena.\n\nKalle päivitteli vahingon suuruutta, jonka jälkeen akka tuli\npuheliaammaksi.\n\n— Paljonpa meille onkin tapahtunut vahinkoja viime aikoina. Hukkasi\nsyksyllä markkinamatkallaan isäntä sata markkaa hevosen hinnasta.\nTalvella paloi saunassa lehmä ja hieho; kun oli se navetan katto niin\nhajallinen ja sattui kova pakkanen, niin oli täytynyt muuttaa sinne. Ja\nnyt taas tämä varsa kuinka lienee hyppinyt.\n\n— Olisi se nyt kumminkin korjattava tuo kaivonkansi.\n\n— Niihän se olisi.\n\nHetkisen ajan Kalle vielä katseli kuinka siat tonkimalla koettivat\nsiirtää lautaa sijaltaan. Sitte hän sanoi jäähyväiset ja ajoi siat pois\nmennessään kaivon sivutse. Hän oli päättänyt jättää sikseen koko asian.\nLiiat varat eivät näkyneet painavan Jussiakaan. Talon poikana hän ei\nollut kehdannut kosia ilman silkkiä ja sormusta, siitä syystä hän oli\nottanut. Varkaus oli tietysti synti, mutta vastatkoon itse teoistansa.\nJa Kalle käveli pää alaspainuneena mietteissään, niin ettei huomannut\nennenkuin hänen edessään seisoi mies, jonka yllä Kalle heti tunsi —\nryöstetyt vaatteensa.\n\nHousut olivat hänelle liian lyhyet, sillä hän oli pitempi ja kookkaampi\nkuin Kalle. Uusi lakki oli hänen päässään ja kainalossa mytty. Hän\nei Kallea tervehtinyt enempää kuin ventovierasta ihmistä ja jatkoi\nmatkaansa vihellellen, kasvonpiirteitten rävähtämättä, pitkin askelin\nja — Kallen mielestä — ylpeänä.\n\nKalle pysähtyi häneen tuijottamaan suu auki. Olisiko hän voinut näyttää\nnoin viattomalta, jos hän olisi ollut syyllinen? Mutta vaatteet\nolivat Kallen. Siitä ei ollut epäilemistä. Hän katosi niin kiireesti,\nettei Kalle ehtinyt häntä edes pysähdyttää. Kalle itse asteli Ristoa\npuhuttelemaan.\n\n— Mennään sinne yhdessä ensi sunnuntaina, neuvoi Risto. — Silloin ne\nkuuluutetaan ja minut pyydettiin pelimanniksi. Eipä Jussi olisi minua\ntahtonut, mutta oli Tilta tullut pyytäneeksi.\n\nJa Risto uskoi Kallelle, että hänellä itselläänkin oli\n\"selvittämättömiä asioita\" Jussin kanssa. Siitä syystä hän oli ruvennut\nJussia heti epäilemään.\n\nSeuraavana sunnuntaina Loviisa ja Kalle Riston seurassa astuivat\nMattilan pihaan. Oli se hiukan kuivanut ja kuusen havuja oli sirotettu\nviemään pihan yli. Muutoin oli tupaakin siivottu, ikkunoita paikattu ja\npaistetun sianlihan haju tunki ulos asti. Risto astui soittaen sisään,\nmorsian otti hänet hymysuin vastaan. Hänellä oli uusi pumpulihame\nyllään ja valkoinen huivi päässä. Hänellä oli paljon puuhaa ja\nedestakaisin hän juoksi tuvan ja kammarin väliä. Hetkeksi hän pysähtyi\npuhumaan.\n\nSilloin Loviisa loi katseensa hänen rentoina alas riippuviin käsiinsä\nja näki vasemman käden pisimmässä sormessa tutun sormuksen. Hän astui\nhäntä lähemmä, tarttui hänen käteensä ja katseli sitä likeltä.\n\n— Minun sormukseni, minun varastettu sormukseni, jonka minä morsiamena\nsain, jonka Kalle markkinoilta osti juutalaiselta, huusi hän.\n\nHämmästyksissään antoi Tilta äänetönnä hänen vetää sormuksen sormestaan\nja rupesi sitte vasta tekemään vastarintaa.\n\n— Sehän on minun sulhaseni antama! Anna pois se!\n\n— Enkä anna, kun minä kerran sain. Ennen minä sen sulhaseltani sain\nkuin sinä.\n\nMolemmat naiset seisoivat vastatusten keskellä lattiaa, Loviisa\nlaihana, kalpeana, kuluneessa puvussa, kasvoillaan syyttäjän varmuus;\nTilta punaposkisena, terveenä, silmissä epäilyksen väre. Hän heitti\nkysyvän katseen sulhaseensa, joka väkijoukon halki raivasi itselleen\ntietä heidän luokseen.\n\n— Mitenkäs isäntä niin on antaunut pahan hengen valtaan, että tulee\nniin köyhään paikkaan varastamaan, kuin meillekin? sanoi Loviisa.\n\nHänen katseensa pyysi. Poskilla oli uurrettu tie ikäänkuin kyynelistä.\nJussi nauroi ylenkatseellisesti ja pudisteli olkapäitään. Kalle oli\nkäsillään ruvennut tunnustelemaan vaatteita hänen yllään. Mitenkä hän\nolikin saanut ne niin kulumaan sinä yhtenä ainoana viikkona! Nehän\ntuskin mihinkään kelpasivat enään.\n\n— Ja mihinkäs sinä olet pannut sen havukirveen, jonka sinä kerran\nminun laputukiltani veit? huusi joukosta joku.\n\nUseilla näkyi olevan \"selvittämättömiä asioita\" Jussin kanssa.\n\nIhmisparvi oli taajana ympärillä ja tarkasteli uhkaavana uhriaan.\n\n— No saattehan nyt vähemmälläkin omanne, sanoi vihdoin Jussi ja\nrepiytyi irti Kallen käsistä.\n\nMuitta mutkitta hän heitti takin päältään ja viskasi sen Kallelle.\n\n— Tilta, anna heille mokomakin sormus!\n\n— Johan minä sen annoin.\n\n— Entä minun silkkini ja Kallen housut? kysyi Loviisa.\n\n— Silkin minä möin. Housut ovat jalassani. Pitäisin mielelläni vielä\ntämän illan. Huomenna saat kaikki retkusi!\n\nHän nauroi huolettomasti leveää nauruaan, tarttui morsiamensa käteen,\npyysi pelimannia soittamaan ja ympäri huoneen he läksivät pyörimään —\nsulhanen paitahihaisillaan. Loviisa ja Kalle peräytyivät nurkkaan päin\ntieltä. Hetken kuluttua olivat he kotimatkalla.\n\nIlta oli tyyni ja lämmin. Upeista nupuista varisi vesihelmiä,\nmetsäpurot lirisivät, linnut lauloivat.\n\nÄänettöminä astelivat Loviisa ja Kalle, toisella sormus kädessä,\ntoisella takki käsivarrella.\n\n— Luuletko, että se tyttö tekee eron? Eiköhän hirvitä rupeaminen\nvarkaan vaimoksi?\n\n— Hyvätpä nuo näkyivät olleen keskenään vieläkin. Sellaiset ovat\nmeidän aikamme nuoret. Valhetta ja varkautta eihän sitä pidetä syntinä\neikä häpeänä.\n\nSitte he kävelivät äänettöminä kotiin asti.\n\n— Koska sinä menet noutamaan loppuja tavaroita? kysyi kotiveräjällä\nLoviisa.\n\nKalle ei heti vastannut, vaan ripusti ensin takin aittaan.\n\n— Jätetään sinne koko tavarat. Ei sieltä mitään saa kuitenkaan.\nKöyhemmät ne ovat meitä! Minun on tuomio, sanoo Herra. Jumala heitä\nauttakoon.\n\nJa siihen se asia päättyikin.\n\n\n\n\nOnnemme saari.\n\n\nKapeitten vesien keskeltä kohoaa saari satojen muitten joukosta. Rannat\novat korkeat ja vesi alla äkkijyrkkää, niemen kärjessä on kiviraunioon\npystytettynä valkoinen merimerkki. Nuoren metsän halki johtaa polku\nhuoneille.\n\nMikä ääretön tunne on sulanut tuon saaren muistoon, mikä sanaton\ntuoksu seuraa sen lehtoja! Sitä ajatellessa on kuin katselisin\nkeväistä metsätähteä tai eläisin elokuun kuutamo-yössä tai suutelisin\nrakastettuni lämmintä kättä. Siellähän me vietimme avioliittomme ensi\najan, me kahden, eikä kenkään ympäristössä meitä tuntenut.\n\nRakennus on punaiseksi maalattu valkoisine ikkunapielineen, pieni\nporstua, pieni kyökki, pieni kamari ja ikkunoista ihanin näköala joka\ntaholle. Ympärillä kasvaa ehyt-tuohisia, solakoita koivuja, seinuksella\non apilaspelto, sitte kanervikko, josta nousee saraista nurmitynkää ja\nhelpeisiä heiniä. Maailmalta kuuluu laitumella käyvän karjan kello,\nvastaisella rannalla olevan torpanväen puhe ja ulapalla soutavien\nairohankojen narina; saaremme ääniä on vain lehtien rapina, aaltojen\nloiske ja minun lauluni.\n\nNiin kirkas, ihana kuin elämän ensimmäinen aamu, oli aamu siellä, kun\navojaloin, paitahihasillani astuin maailmaan: veden tyynessä päilyi\ntaivas ja kalliorannat koivuineen, kaste kiilsi lehdillä ja heinässä ja\naurinko lämmitti kuin äidin syleily! Juoksin rantaan, heitin vaatteet\nkivelle, astuin järveen omaa kuvaani vastaan ja pulskauduin, yön\nlämmin vielä jäsenissä, viileään veteen korkean kaislikon suojaan.\nVastaisella rannalla kuului vaimo pesuja sotkevan. Ja minä uin pois\nkaiken unisuuden, epämääräisyyden, tunsin ihmeellisesti norjuutuvani\nkuin olisin kylpenyt ijäisen nuoruuden lähteessä.\n\nHän vielä nukkuu, kun palajan, ja herää suudelmastani, joka on viileä\nkuin vedenneidon.\n\n— Sinun täytyy jo herätä, et usko miten on kaunista, vesi ihan tyyni,\nmerimerkki päilyy, kalat hyppivät. Joudu uimaan, sillaikaa keitän minä\nkahvia!\n\nIhan minun täytyy nauraa hänen unisuuttaan. Ja mennessään hän yhä\nhieroo silmiään.\n\nMikä runous noissa pienissä, jokapäiväisissä askareissa, kun ne\nkuuluvat yhteiseen kotiimme! Ja me jaamme ne kaikki. Hän hakkaa puut\nja noutaa maidon torpasta, minä saatan hänet kanoottiin ja olen taas\nhäntä vastaan ottamassa, hän ei tule toimeen ilman minua. Minä keitän\nruuan ja hän istuu kyökissä ja lukee minulle ääneen. Tai istuu hän\nviereisessä huoneessa kirjojen keskelle painuneena kirjoittamaan. Tai\nhän on nukkunut nurmikkoon, minä saatan nähdä hänen tumman tukkansa,\njota loppumattomasti tahtoisin silittää, huulillani koskettaa.\n\nUsein, kun päivä on kuuma ja koko luomakunta näyttää olevan\nnääntymäisillään janoon, työnnämme veneen vesille. Ruokaa, kirjoja,\nuimalakana on mukana, majamme ovi lukossa ja me retkeilemme kauvas,\nsihisten kohisten pakenee vesi kokkamme tieltä ja vasta lahden\npohjukassa me pysähdymme. Ranta siellä on hienointa hiekkaa ja metsä\nseisoo varjoavana kuusikkona, josta pihka tuoksuu...\n\nMutta tavallisesti olemme iltapäivällä laivasillalla ottamassa vastaan\npostia ja kuulemassa uutisia maailmalta. Kun käännymme kotiin päin,\non jo tyyntynyt. Hän soutaa ja minä pidän perää. Pisarat vilisevät\nhiljaa alas airon lehdiltä, koko maa kertautuu veden kuvastimeen\nja taivas kaartuu syvänä yläpuolella. Salmen toisella rannalla on\nharmaa nuottatalas ja toisella merimerkki. Siitä alkaa näkyä saaremme\nkallioranta ja rakennuksen ikkunapielet. On jo yö, kun käymme ylös\npolkua. Kanerva on nupussa, kasteisessa heinässä hyppivät sammakot.\nSisällä on kaikki hiljaa, hiljaa, ääneti valmistan vuoteet, äänetönnä\nhän tulee vesisankoineen lähteeltä, emme lausu sanaakaan. Koko taivas\non ruskopilvissä, hohteessa vedet saarineen, salmineen, kuin pyhä\nuhrilehto on salaperäisenä koivikon siimes, ja heikko ääni vaippuu\nveden pintaa pitkin ja yli heinikon latvojen, niinkuin sumuharsot\nkahiseisivat. Minä istuudun kivelle suorimaan hiuksiani, ja niitä\nkosketellessa heläjää ihmeellisesti kuin kanteleen kaukainen kaiku.\n\n— Sinä ihana impeni, joko mennään levolle! kuiskaa hän hiljaa\nvieressäni...\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn taaskin ilta.\n\nIstumme penkillä mökkimme edessä. On mustana metsä, mustana taivas ja\npunertavina kiitävät pilvet, vaikkei tuulta tunnu. Vesi värisee kuin\npelosta, mustana sekin, metsässä käy rauhaton kahina, puissa hiipivä\nhiljaisuus, niinkuin aavistettaisiin jotakin. Kaukaa kuuluu jylhä,\nhiljainen ääni ja taivaan pohjalle piirtyy häikäisevä, katkottu viiva.\nSe on kuin leikillä tehty ennustamaan, valmistamaan, karkaisemaan\nmieliä. On poissa kaikki elämä, pelkäävät eivät edes uskalla läähättää.\nÄkkiä nousee tuuli järven takaa ja hengittää syvästi yli maitten. Se\nnostaa kaikki tajuntaan ja herättää kuin kirkonkello. Puut taipuvat\nmaahan saakka, heinät aaltoilevat, vesi nousee kuohuksi, mustuu.\nHetkessä ratkee rikki pilven reuna ja silmiä sokaiseva valo välähtää.\nMe istumme rinnatusten toisiimme liittyneinä. Kunhan avautuisi tuo\nkirkas ranta, tuo mahtava ovi ja ottaisi meidät sisäpuolelle! Nuorina,\nonnemme huipulta, molemmat yhtaikaa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe _oli_ se aika, eikä se koskaan palaja.\n\nMutta kaiken rientäessä eteenpäin ja entisyyden kalvetessa, seuraa\ntuo avioliittomme ensi aikojen onnen saari niinkuin ukkoispilvi\nvastatuuleen. Ja yksinäisyyden hetkinä, hiljaisuuden hyväillessä\nnousevat eteeni mielalat niiltä ajoilta. On silloin kuin katselisin\nkeväistä kukkaa tai suutelisin rakkaani lämmintä kättä, tai haihtuisin\nkanervaksi kuutamo-yössä, kasvamaan kalliorannalle, jonka niemen\nkärjessä on valkoinen merimerkki.\n\n\n\n\nMäkelän Kallen morsiamet.\n\n\nMäkelä oli vain torppa Sillantaustan kartanon alueella, mutta sen väki\noli varakasta. Mäkelässä ruokittiin kahdeksan lypsävää lehmää ja kaksi\nhevosta sekä pidettiin runsaasti työväkeä. Itse perheeseen ei kuulunut\nkuin isäntä, emäntä ja poika Kalle. Torppa oli sydänmaalla, kirkosta\nkaukana, aukealla mäellä, josta näkyi kauvas, metsien, järvien,\nvainioiden ja kylien ylitse.\n\nKalle oli vanhempiensa silmäterä. Hänen ympärilleen keskittyi kaikki\nheidän työnsä ja huolenpitonsa. Mutta hän olikin heille syntynyt heidän\nelämänsä syyspuolella, silloin kun he jo luulivat olevansa tuomitut\nelämään kaiken ikänsä lapsettomina. Hänestä tuli mitä herttaisin lapsi,\nkuinka hän osasi kaulaella ja antaa suuta, laverrella ja liidellä\nisän sylistä äidin syliin! Kaikki vieraat, jotka Mäkelässä kävivät,\nihastuivat Kalleen. Naapurin emännät kantoivat hänelle sokeripaloja ja\nvehnäisviipaleita ja kylän lapset häntä kohtelivat kuin kuningastaan.\nKun Sillantaustan emäntä silloin tällöin kävi Mäkelässä, piteli hän\npitkän aikaa Kallea polvellaan, näytti hänelle kelloaan ja nauroi hänen\nviisaille puheilleen. Kalle kutsui häntä Kello-tädiksi, ikävöi häntä ja\nkyseli häntä. Ja kun hän sitte tuli Mäkelään ja Kalle porstuassa kuuli\nhänen tervehtivän äitiä, niin hän paikalla tunsi hänen äänensä, heitti\nleikkinsä ja karkasi suinpäin häntä vastaan.\n\n— Kello-täti, Kello-täti! riemuitsi hän lavertelevalla lapsenäänellään.\n\nJa emäntä otti hänet syliinsä, silitti hänen pellavaista tukkaansa ja\nveti esille kellonsa. Sillaikaa äiti, mielihyvän hymy kasvoilla asetti\nkahvipannua tulelle ja nuhteli Kallea siitä että hän piti niin isoa\nääntä ja telmi tädin sylissä...\n\n— Kasvattakaa nyt minulle tästä hyvä vävypoika, naurahti kerran\nSillantaustan emäntä.\n\n— Voi voi mitä se emäntä puhuu! vastasi hyvillään ja hämillään Kallen\näiti. — Torpan poikia nyt teidän tyttärillenne...!\n\n— Rupeatko Kalle minulle vävyksi?\n\n— Rupean.\n\nKallen äidin mieleen painui tuo lyhyt keskustelu.\n\nLöytyi vielä toinenkin henkilö, joka kiikutellessaan poikaa\npolvellaan, jo uneksi hänelle morsianta. Se oli Kukkolan Santeri, joka\nsäännöllisesti joka syksy kävi tervehtimässä Mäkeläisiä. Hänen silmänsä\nkääntyivät silloin aina ensinnä Kalleen.\n\n— No jopa se poika on kasvanut! Niin aina, niin aina. Ei aikaakaan\nkuin minä jo saan ruveta sille puhemieheksi.\n\nSeuraavana syksynä oli hänellä jo useita morsiamia ehdolla.\n\nKukkolan Santeri oli muuten kuuluisa mies. Hänen tuttavapiirinsä\nei tuntenut rajoja. Mutta monet perheetpä saivatkin kiittää\nolemassaolostaan hänen toimeliaisuuttaan. Hän oli todellakin toimelias.\nHän ei koskaan levännyt eikä koskaan väsähtänyt. Aina hän oli\nliikkeellä, aina hymyilivät hänen ahavoittuneet, punaset kasvonsa.\n\nHänellä oli erinomainen huomiokyky. Varsinkin piti hän kaikkia\nnaimattomia silmällä ja jos joku joutui leskeksi, merkitsi hän sen heti\nkirjoihinsa. Ei niin, että hän olisi jotakin kirjoittanut jonnekin,\nsillä sitä taitoa hän ei tuntenut, vaan muistiinsa hän sen piirsi\nmuitten lukemattomien mies- ja nais-nimien joukkoon. Ja niitä hän\nsitte järjesteli pareiksi, rikkaita vanhoja piikoja köyhille nuorille\nmiehille, köyhiä nuoria tyttöjä varakkaille vanhoille pojille j.n.e.,\naina sen mukaan kuin hän tiesi tarpeen vaativan.\n\nHänellä ei ollut likeisiä sukulaisia eikä kotia, sillä hän ei pitkiä\naikoja viihtynyt missään. Koko vuoden hän, kainalossaan mytty, jossa\nhänen juhlavaatteensa säilyivät, kierteli talosta taloon, ollen\njokaisessa kunnes kyllästyi. Hän parsi nuottaa, sitoi verkkoja, teki\ntääppäitä, kalasteli ja metsästeli aina vuodenajan mukaan. Muihin\ntöihin hän ei pystynytkään, sillä hän oli toissilmänen ja oikeasta\nkädestä puuttui kaksi sormea.\n\nTuttaviensa joukossa oli hänellä erityitse suosikkinsa. Ne olivat\ntavallisesti nuoria tyttöjä, jotka jolloinkulloin iltahetkinä olivat\nkallistaneet korvansa kuuntelemaan hänen leikkipuheitaan. Niille oli\nhän luvannut toimittaa hyvät sulhaset ja niitä hän kehui kaikille\nmiehille. Hänen erityisessä suosiossaan oli Mäkelän väki, osaksi\nsentähden, että emäntä oli hänelle kaukaista sukua. Hän piti itseään\nmiltei Kallen isoisänä.\n\nTavattomalla innolla oli hän seurannut pojan kehitystä. Kun nuotta\noli levällään Mäkelän tuvan lattialla ja Kalle tepasteli sen ylitse,\niloitsi hän hänen reippaista liikkeistään ja ylisti hänen kauneuttaan.\n\n— Niin aina. Sinusta tulee vielä monen tytön riitapala! Mutta sen\nsanonkin: älä ota pahankurista. Ota se, jonka _minä_ sinulle hankin,\nniin saat taatun akan. Minä tulen sitte vanhoilla päivilläni, kun en\nenään jaksa nuottaa parsia, teille asumaan.\n\n— Mitä turhia se Santeri lapselle latelee, moitti äiti monasti, kun ei\nSanteri väsynyt kertoelemasta juttujaan.\n\n— Turhiako? Odottakaa nyt kunnes tuosta väsytte, eikö maistu miniää\najatella! nauroi Santeri ja vilkasi ainoalla silmällään emäntään.\n\n— Taitaapa väsymys jo ehättää ennen kuin siitä voi olla puhettakaan.\nYhtenään kivistää päätäni ja pahojen ilmojen edellä on koko ruumis kuin\ntulessa.\n\nKalle oli mahallaan nuotan päällä, käsillään hän tuherteli kohoja ja\nnosti tuontuostakin pyöreää päätään, jotta liinanen tukka heilui.\nHänellä oli terveet, lihavaposkiset kasvot, vilkkaat silmät ja leveä\nsuu. Santeri, joka istui matalalla tuolilla hänen vieressään, iski\nkouransa hänen niskaansa ja ravistaen häntä siinä, virkkoi:\n\n— Tuotkos mammalles miniän, Kalle?\n\n— Tuon, sanoi Kalle ja nauroi.\n\n— Niin aina, niin aina.\n\nEmännänkin piti nauraa. Ja Kalle ryntäsi ylös makaavasta asennostaan,\nhiipi takaa äitinsä luo ja piiloutui hänen helmoihinsa. Mutta Santeri\nalensi äänensä salaperäiseksi:\n\n— Eskolassa kasvaa paraikaa tytär, joka on juuri tuon Kallen ikäinen.\nEskola on varakas paikka ja Johanna on ainoa tytär.\n\nEmäntä nauroi.\n\n— Mutta ennenkuin nuo ovat naima-iässä, voi hänellä olla laumallinen\nveljiä ja sisaria.\n\n— Kyllä niinkin, niin aina, mutta varoja siellä riittääkin tasata. No\nja entäs Sillantaustan Anni? Siinä se on hyväntapainen tyttö, hiljainen\nja sävyisä. Pitääkös Kalle Annista?\n\n— Kuka se sitten on? kysyi Kalle viattomasti.\n\n— Etkö tiedä, kuka Anni on? Kartanon Anni, Sillantaustan Kello-tädin\ntyttö, joka on yhtä iso kuin Kallekin?\n\n— Mistä lapsi sitä tietäisi, tuli äiti Kallen avuksi. — Ei lapsi\nkoskaan ole Annia nähnyt. Ja mitä tekin Santeri, vanha mies, viitsitte\nhullutella! Jättäkää jo juttunne!\n\nEmäntä läksi ulos harmistuneen näköisenä. Mutta Kalle rupesi siitä\nlähtien utelemaan Annista. Hän tahtoi nähdä Kello-tädin Annin, hän\nitki ja hän pyysi. Kerran kesällä otti äiti vihdoin hänet mukaansa,\nhänelle tehtiin sen retken johdosta uudet saappaat ja uusi puku, jonka\nitse räätäli neuloi, ja iloisena, täynnä kysymyksiä ja tiedonhalua,\nsaapui hän Sillantaustan portille, josta käytävä kukkivia syreenejä\nvei portaille ja johon kaikenlaisia kirjavia kukkia heloitti pihasta.\nMutta samassa alkoi Sillantaustan iso koira haukkua ja Kalle pelästyi\nniin, että rupesi itkemään. Äidin täytyi kantaa hänet kartanolle, mutta\nhän ei lakannut itkemästä eikä lähtenyt äidin sylistä koko aikana,\nvaikka Anni ja Sillantaustan muut lapset häntä miten houkuttelivat.\nEi auttanut nuhteet eikä uhkaukset. Äiti häpesi pahanpäiväisesti ja\nteki sen pyhän lupauksen, ettei koskaan enään vie Kallea minnekkään,\nei kylään, ei kirkkoon, koska hän on niin tyhmä. Senjälkeen ei poikaa\nmuutamiin päiviin tarvinnut peloittaa muulla kuin Sillantaustan\nkoiralla, niin hän jo lakkasi pahanteosta. Eikä Kalle edukseen\nesiintynyt silloinkaan kun sitte Sillantaustan emäntä tyttärineen\ntuli Mäkelään. Kallea ei saatu sisään heitä tervehtimään. Hän karkasi\näitinsä käsistä, juoksi aidan ylitse ruispellolle, piiloutui suureen\nojaan eikä totellut mitään pyyntöä tai käskyä. Turhaan emäntä uhkasi\nisoilla koirilla ja pedoilla.\n\n— Minä en ymmärrä mikä siihen lapseen on tullut, huokasi emäntä\nvieraitten mentyä.\n\n— Sitä on pidetty liika hempeästi. Minäpä annan sitä selkään tänään,\narveli isäntä.\n\n— Oletko hullu! Kallea selkään! Lapsihan se on vielä.\n\n— Nuorna vitsa väännettävä. Johan se on seitsemännellä.\n\nKalle tuli sisään nauraen ja kurotti heti kättänsä ottamaan\nvehnäviipaletta pöydältä.\n\nIsä alkoi kuulostelun. Äiti itki, mutta Kalle sai armotta selkäänsä.\n\nKallesta kasvoi kaunis poika, terävä ja vallaton. Tytöt alkoivat häntä\nilokseen katsella ja Kukkolan Santeri esitti hänelle joka syksy uusia\nmorsiamia.\n\n— Mitä turhia, torui aina emäntä, — jahkahan nyt Kalle on edes\nrippikoulun käynyt.\n\nViidentoista vanhana pantiin Kalle sitte rippikouluun ja samalla\nkertaa sattuivat rippikouluun myöskin Eskolan Johanna ja Sillantaustan\nAnni. Mutta eivät he toisiaan tavanneet, sillä pojat lukivat isossa\npappilassa ja tytöt kappalaisen luona.\n\nKotimatkalla he kerran sattumalta kohtasivat. Rippikoulu oli sillä\nkertaa loppunut ja renki oli lähetetty noutamaan Kallea. Heillä\noli hyvä hevonen, Mäkelän kuuluisa liinaharja Pikku. Rattaat\npoikia täynnä he ajaa karauttivat kirkonkylän läpi ja seisahtuivat\nMankosen kauppapuodille. Kalle astui siinä sisään. Kauppiaan rouva\nseisoi myymäpöydän takana näyttelemässä parille naiselle huiveja ja\nesiliinakankaita. Kalle pysähtyi ovensuuhun ja hyvän aikaa vaiettuaan,\nnostahti hän lakkiaan ja kysyi:\n\n— Eikö kauppamies itse olekkaan kotona?\n\nSen hän teki siksi, että hänellä oli suurenlainen ostos tehtävänään ja\nhän tiesi että kauppias itse paremmin myöntyi tinkimiseen kuin hänen\nrouvansa, joka oli ahneeksi ja tarkaksi tunnettu.\n\n— On, vastasi rouva, mutta hän on levolla, hän kun ei ole tänään ollut\noikein terve.\n\nKalle vaikeni ja loi silmänsä kattoon, jossa nahkahihnoja, piiskoja,\nlakkeja, kahvipannuja ja muuta kamaa riippui. Hän jäi tarkastamaan\nhevosvaljaita. Tytöt myymäpöydän ääressä kuiskailivat keskenään,\nepävarmoina siitä mikä oli kauneinta. He olivat molemmat suuriin\nhuiveihin käärityt ja helmat olivat rypistyneet.\n\n— No tulkaa nyt tekin, nuori mies, sanomaan, eikö tämä liina ole\nkorea, kehoitti rouva Mankonen.\n\nKalle kävi kiinni villavan liinan punaiseen kulmaan, tytöt käänsivät\nhäntä kohti hymyilevät, nuoret kasvot ja samassa tunsi hän heidät. He\nolivat Sillantaustan ja Eskolan tyttäret. Pistettiin kättä ja tehtiin\nkaupat. Kalle ei tällä kertaa ostanut kuin karamellejä, päätti jättää\nvaljaat siksi kunnes kauppamies itse paranisi. Karamellit pyysi hän\nsaada kahteen eri paperiin.\n\n— Ehkä mennäänkin yksissä, esittelivät tytöt, — koska meillä on sama\nmatka, niin on rattosampi. Jos vain saatte Pikun pidellyksi kunnes\nhaemme hevosemme kestikievarista!\n\nOli lauvantai. Hämärsi jo, vaikka päivä tuskin oli yli puolen.\nViikkokausia oli satanut, maat olivat kuin hajoutumaisillaan, tiet\npaksuna liejuna, johon rattaat vajosivat akseliaan myöten. Ojissa\nseisoi vettä laidan tasalla, suot olivat järvinä ja mäkiä alas vieri\nvesi virtoina. Ja yhä satoi lakkaamatta. Metsä oli alastoin, mättäillä\nvälkkyivät toisiinsa liimautuneina keltaiset lehdet ja pihlajamarjat\nupeilivat komeina terttuina. Tytöt ajoivat edellä Sillantaustan\nhevosella. Sitä ohjasi Sillantaustan piika, istuen voipytyllä\nrattaitten pohjalla. Ikäänkuin vahingossa kääntyi Eskolan tytär välistä\nja vilkasi taakseen. Anni ei koko matkalla ollut näyttänyt kasvojaan.\n\nKalle jutteli rengin kanssa kotinsa kuulumisia. Kukkolan Santeri oli\nparaikaa Mäkelässä. Emäntä oli ollut kipeänä. Sillantaustan isäntä oli\npari kertaa juomapäissään lyönyt vaimoansa. Eskolaan oli syntynyt poika.\n\n— Vai on se Sillantaustan isäntä niin heittäytynyt viinaan.\n\n— On se. Jos vaan näin jatkuu, niin ei sitä Sillantausta kauvankaan\npysy nykyisillä haltioillaan.\n\nYlämäen tullessa nousi Kalle alas rattailta ja meni tyttöjen luo. Taisi\ntietää Anni raukka miten kotona viime aikoina oli eletty, koska oli\nniin totisena.\n\n— Mitäs tänne kuuluu? kysyi Kalle.\n\n— Ei mitään liikoja, vastasi Johanna — palelee vaan pahasti.\n\n— Jos kävelisitte lämpimäksenne, esitteli Kalle.\n\nMutta tytöt pelkäsivät taas jalkojensa kastuvan. Kalle ojensi heille\nkummallekin karamellikäärön, meni sitte takaisin rattailleen ja niin\njatkui matkaa kunnes Sillantaustaan ja Eskolaan vievässä tiehaarassa\ntuli ero.\n\nNytpä ilostuisi Santeri, kun saisi kuulla, että he olivat matkustaneet\nyhdessä. Kallesta tuntui äkkiä siltä että jompikumpi noista molemmista\ntytöistä hänen on naitava, jos hän joskus nai. Molemmat olivat koreat\ntytöt, molemmat varakkaista kodeista, Johanna oli vain iloisempi, mutta\näiti piti enemmän Annista. Ja Santeri olisi puhemiehenä. Se oli vanha\nsopimus...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKului vuosia. Mäkelän isäntä oli kuollut. Sillantaustassa olivat asiat\nhuonosti, isäntä joi ja kovin oli talo velkaantunut.\n\nEräänä kevätpäivänä, kun Kalle palasi metsältä, tapasi hän äitinsä\naittaa siivoamassa. Tyynyjä, polstareita ja kirjavia peitteitä\noli levitetty aidalle. Kevätaurinko paistoi niihin ja tuuli niitä\nlöyhytteli.\n\n— Syövät jo koitkin kaikki ryyjyni, sanoi emäntä harmistuneena.\n\nKalle seisahtui hänen eteensä ja naurahti, sillä hän ymmärsi äitinsä.\n\n— Onko se minun syyni!\n\n— On kyllä. Mahtanet jo lähteä tästä naimaan. Eskolassa käy sulhasia\nyhtämittaa, eilen oli taas käynyt rikkaan talon poika eikä Johanna\nsinua vuosikausia odota.\n\n— Arvelette siis, että lähtisin Eskolaan, enkä Sillantaustaan taikka\nSarilaan?\n\n— Sillantaustaan! Se on mennyttä. Sieltä et saisi kuin velkoja. Mutta\nEskolassa on varoja ja tyttöä kehutaan toimeliaaksi.\n\n— No vaikka niinkin. Mutta Kukkolan Santeri ei tule käymään ennenkuin\nsyksyllä.\n\n— Saat sinä aina puhemiehiä ilman Santeriakin. — Emäntä nauroi\nylenkatseellisesti. — Vai että sinun pitäisi häntä odottaa! Sepä\npuuttuisi. Silloinhan häätkin jäisivät talveen ja sulan aikanahan ne\novat pidettävät, jotta ihmisten hevoset saa ruokituiksi ulkona. Käskee\nniille syöttää talven varoja.\n\nKalle käveli sen päivän mietteissään. Sitte hän lähetti sanan Kukkolan\nSanterille. Ja Santeri tuli kiireesti Mäkelään, mytty kainalossaan.\n\n— Joko on emäntä väsynyt? Joko miniä kelpaa! Niin aina, sanoi hän\nnauraen ja räpäytellen silmäänsä. — Ihan olin riemusta ratketa\nkun sain sanomanne. Kesken heitin kaikki, vaikka paraikaa olin\nhieromassa kolmiakin kauppoja. Minne Kalle nyt aikoo? Sarilaanko vai\nSillantaustaan?\n\n— Sillantaustaan! nauroi emäntä. — Eikö Santeri tiedä kuinka siellä\nasiat käyvät! Ei, Eskolaan.\n\n— Niin aina, niin aina. Sanovat tytöllä käyvän kovasti sulhasia, pari\ntalonisäntääkin jo on pyytänyt minua puhemieheksi Eskolaan. Parasta lie\nettä mennään ajoissa.\n\nKomeasti koristettuna, tiukuset kaulalla, punaiset tupsut ohjaksissa\noli hevonen, jolla he läksivät. Kallella oli kovaksi tärkätty\nkaulus ja kiiltävä maniska, Santeri oli pukeutunut juhlalliseen\npuhemiespukuunsa, päässä oli pappilan maisterin antama hattu. Tiellä\nsattui heitä vastaan Sillantaustan Anni. Hän oli jokapäiväisissä\nvaatteissaan ja kantoi koppaa. Kuullessaan rattaiden räminän, vetäysi\nhän syrjään ja vasta miesten mennessä ohitse, käänsi hän heihin\nkasvonsa. Ne olivat kalpeat, valkeaihoiset kasvot ja suurin, kärsivin\nsilmin vastasi hän miesten tervehdykseen.\n\n— Kovasti on laihtunut, sanoi hetken kuluttua Santeri. — Ja miten\nkorea se oli vielä vuosi sitte. Niin aina, niin aina.\n\n— Entäs jos olisimmekin menneet Sillantaustaan naimaan! naurahti\nKalle. — Olisi Anni päässyt leipiin taas.\n\n— Mutta Eskolan tytär on niin muhkea morsiameksi. Ja käskisi sitä\nsinun kaikkia laihoja lihottaa.\n\nHe jatkoivat puhettaan. Matka kului hitaasti, sillä kirsi läksi juuri\nmaasta ja tie upotti. Eskolan kujaan melkein pelkäsi hukkuvansa,\nsiinä vajosi hevonen polvia myöten. Kalle jäi kiinnittämään hevosta\naitaan ja Santeri astui edellä porstuaan. Piika oli siellä pesemässä\npuuastioita. Hän saattoi vieraat kammariin ja sulki oven heidän\njälkeensä. Istuen kukin tuolillaan ikkunan alla, kuulivat he porstuasta\nkiireisiä askeleita ja kuiskaavia ääniä. Vihdoin tuli isäntä sisään,\nkätteli vieraita ja istuutui sängynlaidalle. Puhuttiin ilmasta ja\nkevään tulosta. Santeri ja isäntä siinä enimmäkseen keskustelivat,\nKalle piti velvollisuutenaan olla vaiti. Hän tarkasteli huonetta. Se\noli entisellään, olihan hän siellä joskus käynyt, mustuneilla seinillä\nkuva keisarin kruunauksesta, neitsyt Maarian kuva ja kolmas kuva,\njoka esitti jotakin kruununperillisparia hääpuvussaan. Uunin suu oli\nnokinen, ikkunasta näkyi vesinen kesantopelto, jonka pientareita\nlammaslauma katisteli. Isäntä haukotteli, kyseli välillä Mäkelän\nkylvöjä ja kyntöjä, vaikeni taas ja sytytti piippuaan, kehoittaen\nvieraitakin tupakoimaan.\n\n— Mitenkäs emännän terveys sitte on? kysyi hän.\n\n— Huono tahtoo olla, vastasi Kalle.\n\nSyntyi pitkä hiljaisuus. Santeri rykäsi, yski ja sylkäsi lattiaan.\nSitte hän taskustaan otti harmaan, käärityn nenäliinan ja pyyhki siihen\notsaansa.\n\n— Niin aina, sanoi hän. — Senpätähden tää — hän nyökäytti päätään\nKalleen päin — on huomannut ja parhaaksi nähnyt hankkia äidilleen\napua. Mäkelässä on nyt jo niin suuri huusholli, ettei emännän\nkannatakkaan sairastaa. Ja säästöt ovat karttuneet niin, että niillä\njo ostaa talonkin. Toimeliasta, tervettä emäntää kaipaa Mäkelän nuori\nisäntä.\n\nSanteri rykäsi, sylkäsi. Kalle tuijotti lattiaan, isäntä katseli\ntotisena Santeriin. Puhemiehestä katosi tuon ensimmäisen esipuheen\njälkeen kaikki kankeus ja juhlallisuus. Hän hymyili veitikkamaisesti,\nhosui käsillään, käveli edestakaisin ja ylisteli vuoroin Kallea,\nvuoroin Johannaa. Kesken kaikkia kuului porstuasta kahvikuppien\nkalinaa, ovi avautui ja sisään astui Johanna itse, punaposkisena,\nhymysuin, vyöllä valkoinen esiliina ja jalassa uudet narisevat kengät.\nHän asetti kahvipannun arinalle, alkoi tyynesti jutella ilmasta ja\nkevään tulosta ja tarjosi sitte kahvia. Ei kuulunut hyvään aikaan muuta\nkuin hörppäyksiä höyryävien teevatien laidoilta. Vihdoin Santeri nousi,\nkaivoi taskustaan lompakon, jonka ympäriltä hän irroitti nauhan.\n\n— Tämä Kalle Heikinpoika Mäkelä on tullut sen huomaamaan, että\nyksin ei ole ihmisen hyvä olla. Ja mitä sitä edempää lähtisi pajuja\npoimimaan, kun kotikylän naapuruudessa koivuja kasvaa...\n\nSiinä hän pysähtyi, katseli tarkasti solmua ja hyppyröi sitä\nkynsillään. Kalle istui kyynäspäät polvilla ja tuijotti lattiaan.\nJohanna oli lentänyt tulipunaiseksi ja painunut pesemään kahvikuppeja.\n\nNiin aina. Tämä Kalle Heikinpoika Mäkelä pyytäisi siis isännältä ja\nemännältä lupaa antaa tämän paperin tyttärelle, Johannalle.\n\nHän otti lompakosta setelin, kasteli suussa sormensa ja koetti että se\noli yksinkertainen. Sitte silitti hän sen kulmat ja laski sen pöydälle.\n\n— Mikä paperi se on? kysyi Johanna hätäisesti.\n\n— Korea raha, virkkoi sängynlaidalta vilkaisten isäntä. — Sadanmarkan\nseteli.\n\nPuhemies tunsi, että hän hyvin oli toimittanut asiansa. Hymyillen hän\nlikeni Johannaa, joka melkein selinpäin kääntyneenä miehiin kiireesti\npesi kuppejaan.\n\n— Mitä Johanna nyt miettii?\n\n— Että lienee vain paras että vieraat vievät pois rahansa. Olenpa\nmelkein tarpeekseni katsellut rahoja viime aikoma. Ja kai isällä vielä\non varaa elättää minut kotona ja äitikin pitää apunaan.\n\nKalle ei ymmärtänyt miten noita sanoja oli käsitettävä. Ne sisälsivät\nhäpeällisesti loukkaavan kiellon. Mutta puhemiehen kasvoilla loisti\nvoitonvarmuus, joka täydellisesti saattoi rauhoittaa sulhasmiestä.\n\n— Johannalla on tässä käynyt paljon sulhasia... sanoi isäntä.\n\n— No niin, virkkoi välinpitämättömästi Kalle, — jollei kihlani\nkelpaa, niin...\n\n— Älä nyt hätäile, tokasi Santeri väliin. — Ainahan morsian tarvitsee\najatusaikaa. Johanna on vain hyvä ja määrää milloin Kalle saa käydä\nkuulustamassa täällä, niin ehkä hän silloin saa tuoda mukanaan kellon\ntai silkin morsiamelleen lahjaksi.\n\nSanteri säesti sanojansa mitä ystävällisimmällä äänellä ja hymyllä.\nJohanna oli seisahtunut ovelle, hänen kätensä jo lepäsi lukolla.\n\n— En minä noita rahoja ota.\n\nHänen ylpeytensä ärsytti Kallea. Luuliko hän, ettei tyttöjä muualla\nlöytynytkään! Kalle levitti suunsa nauruun, hypähti istualtaan, pani\nsetelin huolimattomasti taskuunsa ja otti hatun käteensä!\n\n— Käännetään hevoset, Santeri! Lähdetään toiseen taloon.\n\n— Älä nyt hätäile. Ei sitä vielä tiedä miten asiat kääntyvät. — Se\noli kuiskaus Kallelle ja sitä seurasi Johannalle veitikkamaisesti\nlausuttu: — taitaa olla tallessa _toisen_ rahat.\n\n— Vaikka olisi.\n\nPää kenossa läksi Johanna ulos. Kallekin nousi, kätteli isäntää ja\nkiitti kahvista, läksi sitte irroittamaan hevostaan. Santeri jäi vielä\nkammariin. Tehtyään viimeisen yrityksen Johannan suhteen ja isännän\nkanssa juteltuaan ensisyksyisestä nuotanparsinnasta, hän kahlasi\nliejuisen pihan poikki rattaille. Tuvan ikkuna oli päitä täynnä\nkatsomassa heidän lähtöään.\n\nSanteri oli hämmästyneenä ja harmissaan. Tuollaista häpeää ei hänelle\nammoisiin aikoihin ollut tapahtunut.\n\n— Ilman morsianta emme palaa kotiin, sanoi Kalle.\n\n— Niin aina. Saavat ne tällaiset miehet morsiamia muualtakin, jollei\njoku suostuisikaan. Olkoon vain ottamatta, mutta en _minä_ sille enään\nsulhasia toimita ja nähköön silloin kummoisen saa — jos saa ensinkään!\n\nSanterin suuttumus lauhtui jota enemmän hän sai purkaa sisuaan ja jota\nenemmän hän kävi vakuutetuksi siitä, että Eskolan tytär jäisi vanhaksi\npiiaksi. Toiseen taloon menisivät, toisen tytön ottaisivat, saisi\nJohanna pitkän nenän!\n\n— Jos tietäisi ollaanko Sarilassa kotosalla?\n\n— Kumminkin ollaan Sillantaustassa! sanoi Kalle.\n\nHän käänsi hevosen Sillantaustan kujalle. Siinä lepäsi laaksossa\npunainen talo, laihot ympärillä olivat vihannat, syreenipensaat upeilla\nnupuilla ja järven lyyjynkarvaista jäätä paahtoi kevätaurinko. Navetan\novet olivat auki, sieltä kuului laulua. Pahoin olivat aidat rikki ja\nsiellä täällä oli ikkunoita parsittu päreillä. Kukko lauloi, lammas\nmääkäsi, leivoset livertelivät kohotessaan taivasta kohti ja varpuset\nvisersivät katonräystäillä ja risukasoilla.\n\nKalle seisahdutti hevosen ja kuunteli laulua navetasta. Olikohan se\nAnni, joka lauloi?\n\n— Jos menisimme suoraan Annin luo? esitteli Kalle.\n\nSanteri oli myöskin tuntevinaan äänen Annin ääneksi. Miehet nousivat\nrattailta ja läksivät navettaa kohti, mutta tuskin olivat he ehtineet\npuolitiehen, kun he jo näkivät naisen, rusukoppa selässä ja vasu\nkädessä astuvan navetan ovesta. Hän lauloi yhä ja häntä seurasi\nkintereillä sikolauma, joka vinkui nälissään. Anni se oli. Hän astui\nniin reippaasti ja kätteli koppiaan voimalla, joka melkein tuntui\nmahdottomalta hänen hennolle olennolleen. Miehet kohtasivat hänet\nkaivon kannella, mättämässä ruokaa sikojen kaukaloon. Heidät nähdessään\nlensi hänen kasvoilleen polttava puna, hämillään hapuili hän helmojaan\nalas ja kiinnitti nuttunsa nappia. Hän oli haaltuneissa vaatteissa,\nkyynärpäät olivat paikatut ja hihansuut kuluttamisesta purkaantuneet.\nHänen täytyi pyyhkiä kätensä hameensa helmaan ennenkuin saattoi ojentaa\nsen miehille.\n\n— Mitäs kuuluu? alkoi Santeri.\n\n— Ei mitään liikoja. Aikainen, korea kevät.\n\n— Saanee pian päästää lehmät metsään. Joko on montakin poikinutta?\n\n— Vasta neljä.\n\n— Kaippa kesään ennättävät useammatkin. Taitaa Sillantaustassa tänä\nkesänä tullakin tarpeelliseksi voit, viilit, sinne jos toimitetaan —\npidot.\n\n— Ei ole pidoista tietoa, vastasi Anni alaspainetuin silmin,\nsekoittaen jauhoja sikojen ruokaan.\n\n— Onhan siellä nuoria, kauniita tyttäriä, eikö niille vietetä\nläksiäisiä?\n\nKalle seisoi kädet housuntaskuissa ja katseli kaivonkantta ja Annia.\nHymyillen seisoi Santeri hänen edessään, käsiänsä liikutellen.\n\n— Ei, vastasi Anni totisesti, yhäkin alaspainetuin silmin.\n\n— Mutta ehkä sentään koreimmalle vietettäisi! jos tulisi oikein pulska\nsulhanen?\n\nAnni ei vastannut mitään eikä nostanut katsettaan. Hänen rintansa vain\nkohoeli entistä enemmän. Santeri otti Kallen kädestä setelin.\n\n— Tämä Mäkelän Kalle, jonka kanssa jo kävitte rippikoulunkin yhdessä,\nse Annia ottaisi leikkitoverikseen Sillantaustan läksiäisiin ja tässä\nolisivat kihlarahat.\n\nKäsi, joka setelin otti Santerilta, vapisi. Anni hyppäsi alas\nkaivonkannelta ja nosti Kalleen katseen suurista sinisistä silmistään.\nMutta samassa ne vettyivät niin, että hänen piti niitä kuivata huivinsa\nkulmalla.\n\n— Vieraat ovat hyvät ja käyvät sisään kahville, sai hän sanotuksi ja\njuoksi sitte edellä talolle.\n\nKaupat tehtiin ja pian miehet olivat kotimatkalla.\n\n— Olisimme vain suoraan saaneet mennä Sillantaustaan. Toista Anni\nsittenkin on kuin Johanna, arveli Kalle.\n\nHänen mielessään liikkui suloinen hyvinvointi. Sillantaustan väet\nolivat olleet niin ystävälliset, siellä oli hänen kosimistaan pidetty\nkunniana, Anni oli näyttänyt onnelliselta ja emäntä oli itkien\nvakuuttanut, että juuri Kallea hän aina oli toivonut vävypojakseen.\nIsäntä oli huonona sairaana, kai hän pian siitä sammuisi. Sillantausta\noli hyvä talo, ostaisi Kalle pois sen siitä hajoamasta huonoon\nhoitoonsa. Kaunis tukkimetsä oli nousemassa. Järven rannalla löytyi\nsavipohjaisia soita, joista saisi mainioita niittyjä. Panna se talo\noikein kuntoon, niin siellä ruokittaisi viisikymmentä lypsävää.\n\nKauneilla tulevaisuusunelmillaan ja Santerin myötävaikutuksella\nsai Kalle äitinsäkin rauhoitetuksi, sillä aluksi oli emäntä kovin\ntyytymätön poikansa naimapuuhiin, Sillantausta kun oli niin\nvelkaantunut. Mutta sitte heittäysi hän koko tarmollaan puuhaamaan\nnoita häitä, joita oikeastaan oli valmistettu jo siitä asti kun Kalle\nkehdossa makasi.\n\nVihkimisen tapahduttua Sillantaustassa, istuivat morsian ja sulhanen\npenkillä syreenipensaiden alla. Anni oli vaaleansinisessä puvussa,\nruusuja oli hänen rinnallaan ja kahiseva huntu valui alas hänen\nhartioilleen. Mäkelän emäntä, joka muiden emäntien seurassa astui\nheidän ohitsensa, katseli ylpeydellä miniätänsä. Annin äidin silmissä\nvälkkyi tuontuostakin kyynel. Kukkolan Santeri, joka oli toimittanut\nlaulajan virkaa, oli istumassa morsiamen toisella puolella. Suuri musta\nkoira oli pitkällään hänen jalkojensa juuressa.\n\n— Ihanhan tuo on niinkuin sama koira, jota Kalle kerran lapsena oikein\npelästyi, sanoi Mäkelän emäntä.\n\n— Se on sen poikanen, vastasi Anni. — Muistatkos Kalle kuinka sinä\nsilloin itkit?\n\nSillantaustan emäntä vakuutti sen kyllä muistavansa ja sanoi jo silloin\najatelleensa että Kallesta ja Annista pitäisi tulla pari.\n\n— _Minähän_ sen aloitin, sanoi Santeri mahtipontisesti. — _Minähän_\nKallelle ensin kerroin kuka Anni oli. Tuskin teidän kaupoistanne olisi\ntullut mitään, jollen _minä_ olisi ollut puuhassa. Näette jokainen\nmiten Eskolan tyttären kävi, kun ei ottanut ketä minä toimitin:\nSulhanen petti! Niin aina.\n\n— No aikooko Santeri nyt asettua lepoon tämän nuoren pariskunnan luo?\narveli joku miehistä. — Niinhän se kerran oli puhe, kun nuotta oli\nlevällään Mäkelän lattialla ja toimititte Kallelle morsiamia.\n\nSanteri vilkasi ympärilleen ja hymähti harmaan partansa alta.\n\n— Niin aina, sanoi hän, — mutta miten kävisikään kaikkien niiden,\njotka luottavat siihen että rupean heille puhemieheksi? Jäisivät\nvanhoiksi piioiksi ja pojiksi. En muista tarkkaan joko ensi\nMikonpäivistä käännyn kahdeksallekymmenennelle. Niillä paikoilla se on.\nMutta jos Jumala eteenpäinkin terveyttä suo, niin kiertelenmähän vielä\nmuutamia vuosia!\n\n\n\n\nKevätkaihoja.\n\n\nPäivä on kirkas, kylminä leviävät lumet, talvi on ylimmillään. Kinosten\nkorkeudesta ei ole mitään sulanut, varpunen kätkee varpaat höyhentensä\nsuojaan, harakka lentää kankeasti ja pyrähtyy aidan seipäälle istumaan\npörröiseksi keräksi. Metsä ja järven jää kimmeltävät huurteessaan,\naurinko on kirkas ja kylmä, niinkuin se on ollut jo viikkokausia,\ntulipunaisena kuin kuumimpana kesäsydänpoutana se on laskenut, aamulla\nnoustakseen kalpeana kuin sähkövalon säteet. Kuolleena on metsä,\nkuolleena järvi, paleltuneena kalliokin ja kuolleena ihmis-sydän\npelkästä ikävästä ja kaihosta.\n\nNukutteko ikiunta puuni ja maani, uneksitko lämpöä sydän, toivotko\nvielä onnea? Oi raukka älä sitä tee, tuohon puuhun ei ikinä voi avautua\nsilmuja, tuohon metsään ei puhkea kukkaa. Kun leivo palaa ja kinokset\nsulavat, silloin se sojottaa alastomana, paleltuneena — ja sinäkin\nolet paleltunut, kuollut kaihoihisi. Sinusta ei voi nousta kukkaa, älä\nuneksi, anna unelmasikin haihtua hankien harjoille, laskea maille,\nkylmän auringon mukaan...!\n\nViikkojen kestäessä olen joka päivä rauhoittanut rintaani, silitellyt\nkaihoa niinkuin äiti kuumesairaan lapsensa otsalle laskee viileän\nkäden. Ja hetkeksi jo on voinut tuntua siltä kuin sydän olisi väsynyt\nvärisemästä, tuska, kaiho, toivo kuolleet, paleltunut koko elinvoimani.\nJa jo minä olen tuntenut olevani koivuna hangessa, lehdettömänä puuna,\njonka oksissa tuuli vain soittelee. On ollut niin hyvä olla, niin\ntyyni, niin kylmä... Ja sitte olen katsellut ulos tovereitani, noita\nmuita puita ja koettanut arvata, mitä ne tuntevat, miten heidän on\nollaksensa.\n\nMaailma on jäätähtiä täynnä, puiden runko, oksat kaikki säteilevinä,\nhohtavina auringossa. Ja lieneepä kiiltävä tähtivyö ympäröimässä\nminunkin otsaani, niinkuin peittävä jääkalvo. Lumihiutuoita satelee\nalas hienoina, kepeinä sirpaleina... muutamat putoavat raskaina,\npyöreinä kuin pisarat. Ja noita raskaita rupeaa putoamaan yhä taajemmin\njota kirkkaammin aurinko loistaa...\n\nMinä karkaan istuimeltani, on ikäänkuin jääkruunu huojuisi hiuksillani,\nniinkuin kylmän valtakunta sydämmessäni värisisi lämmön tunnetta,\ntoivoa peläten.\n\nOlisivatko nuo vesikarpaloita?\n\nMinun täytyy se tietää ja ulos minä riennän... Voi, vesikarpaloita ovat\noksat täynnä ja reikiä on syntynyt lumeen puun juurille, minne niitä on\npudonnut. Räystäs tippuu...! Tämä on kevättä...! Aurinko jo lämmittää,\nvoi suloinen aurinko, että sinä sentään et ole oppinut luonnollesi\nuskottomaksi...! Puuni, maani, tietäkää _kevät tulee_, aurinko\nlämmittää!\n\nKuin hurjana minä mellastelen, aivan kuin lapsi, kun se on pantu\npolstarien keskelle seisomaan, jossa saa heittäytyä suin päin\npehmeyteen, loukkautumatta... Mitä siitä jos pohjatuuli puhaltaa sisään\nhihoista ja kauluksesta, mitä siitä jos kädet tulevat verenvärisiksi.\nMinä tahdon että vedet räystäästä valukoot hiuksilleni, minun ei ole\nkylmä, sillä nyt minä sen tunnen että olen elävä ihminen, kevättä,\nvoimaa lämpöä, täynnä, niin että jos saisin suljetuksi syliini,\npovelleni kuolleet puut ja maat, niin niistä nousisi nuppuja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta odotusaikaa kestää. Hanget nousevat, pakkaset eivät vähene,\nsuojaa ilmaa ei kuulu. Talvi ei enään pääse kasvamaan kovemmaksi,\nmutta ei se myöskään jaksa aleta. Turhaan odottaa pulmusta tulevaksi.\nMuutosta ei huomaa mihinkään päin, kaikki näyttää seisahtuneen.\n\nVähitellen rupeaa hankeen ilmestymään epätasaisuuksia, matalia kuoppia,\njoita tuskin saattaa huomata. Se alenee hiukan kerrassaan eikä enään\nnäytä niin pehmeältä ja keveältä. Pinta rupeaa kiiltämään auringon\npaisteessa, puun juurille ja kivien vierille syntyy syvennys. Yöt\npakastavat, päivät pehmittävät kinosta, mutta tuo käy aivan vähitellen,\nkunnes äkkiä, odottamatta seinivierelle on ilmestynyt kaistale paljasta\nmaata. Siinä on haaltunutta heinää ja se on painautunut seinään kiinni\nikäänkuin suojaa saadakseen. Maan povi on roudassa eikä elon merkkiä\nnäy ja yksinäisenä saarena kinoksien keskellä on paljas kaistale raukka\nseinivierellä. Mutta toisena aamuna on niitä jo ilmestynyt lisää,\npellot tulevat kirjaviksi, mäkimailla on hanki repaleisena. Jo tulee\nniin valoisa ilta, ettei tarvitse sytyttää tulta, jo tapaa hangelta\nensimmäisen hyttysen ja ensimmäisen kärpäsen, jokainen päivä paljastaa\nuuden, uuden mättään, kurki huutaa jo suolla, leivonen livertelee\nilmassa, muurahaiset hyörivät pesällään.\n\nKevät suhisee etelätuulessa, kevät päilyy vesihelmissä, jotka varisevat\nalas oksilta metsässä, kevättä huokuu heikko ääni hangessa. Sillä hanki\non vielä tien laidassa korkeana istumasijanani, mutta se ei ole kuivaa,\nhienoa höytyä, hiutuvat ovat sulaneet jäähelmiksi, jotka helisevät, kun\nniitä heittelee. Ja hangen vierestä pistää esiin puolan varsia ja alla\nkiertelee kevätpuroja, aukaisten sulkuja ojassa, sieltä rientääkseen\nsuurelle suolle. Yksin hangella istun minä ja metsä kertoo minulle\nkeväistä tarinaansa. On tyynenä mieleni, kaiho poissa, poissa kaikki,\njoka repii sydäntä... Ja minä kerron nousevalle keväälle satua minäkin,\nkerron keväästä, joka herää sydämmessäni...\n\nKauniin unelmani, sen jota ei kukaan tiedä, sen saa ottaa tuuli ja\nantaa sen väräellä halki metsän, maitten poikki...! Uskotko, metsä,\nettä ymmärrän kevättäsi, uskotko että ymmärrän iloasi? Kai sinä uskot,\nkun minä sanon, lausun sulle ääneen että... että olen rakastunut...!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta sitte yhtenä iltana pakastaa niin, ettei seuraava päivä jaksa\nsulattaa jäätä. Silloin seisahtuu kaikki elämä, paljaat mättäät\neivät pääse laajenemaan, hanki kannattaa käymisen ja järviä ajetaan.\nVapunpäiväaamuna ruikuttaa kurki surkeasti suolta, illempana asettuu\ntuuli ja lunta lankee hienoina hiutuoina. Sataa koko yön, vasta\nseuraavana päivänä lakkaa, maa on valkoisenaan, peitossa paljaat\nmättäät, peitossa kellastunut heinä, ja pakkanen yltyy.\n\nKävelen metsässäni tutuilla teillä, katselen hävitettyä valtakuntaani,\njalkani muodostaa askeleita eheään lumeen, niinkuin syksyllä ensi lumen\nlangettua...\n\nSydän raukka, että sinäkin unelmoit kevättä, antauduit haaveilemaan...\nHallaa, hallaa sait...!\n\nSitä kestää niin että saattaa vaipua epätoivoon. Tuuli kieppuu\npohjoisen, koillisen ja idän välillä, lunta tulee lisää, jäät\nvahvistuvat. Se on takatalvea tämä, se tuli jäähdyttämään ennenaikaista\nkevätriemua.\n\nVasta kun kuu kääntyy, kääntyy tuulikin ja silloin alkaa kevään\ntulo uudestaan. Aurinko paahtaa kuumasti, lämmin nuolee lumet, jäät\nrupeavat näyttämään yhä hatarammilta, kevät ikäänkuin ajaa kiinni\nmyöhästymistään. Metsä rupeaa vivahtamaan epämääräisiin väreihin,\npuitten nuput ovat jyvän suuruiset, hyttyset jo tanssivat auringon\nlaskussa ja seisoessani koivun juurella, hyväilee illan tuuli yhä\nlämpöisemmin ja lämpöisemmin poskeani.\n\nYhtenä iltana olen jo paljain päin, nojaan pääni puuhun ja pitelen\nkäsiäni ympäröimässä sen runkoa. Tuo punertava rusko taivaalla\nennustaa lämmintä aikaa, joka vie viimeisetkin hanget ja jääryhmät, se\naukaisee hiirenkorvalle lehtisilmut, nurmi jo vihannoi maakaistaleella\nseinivierellä, siellä kasvaa nokkonenkin, joka jo osaa polttaa. Kaikki\ntämä — lahoova jää, säpäleet hangista, linnut ja puut, se on juuri\nsitä, jota niin olen kaihonnut... kevättä, kevättä! Väkevänä voimana se\nhurmaa olentoni, niin että puserrun kovasti koivun runkoa vastaan ja\nhuuliltani pääsee huuto, kiitosta, riemua täynnä.\n\n1893.\n\n\n\n\nJouluaattona.\n\n\nEmäntä oli tuvassa paistamassa torttuja. Kyytipoika, joka juuri oli\npalannut kyytiä viemästä, seisoi hiiloksen ääressä lämmittelemässä.\nLeivokset olivat rasvanneet emännän kädet kiiltäviksi, hän niitä\nnuolasi tuontuostakin. Poika seurasi innolla hänen liikkeitään. Mustin\nhaukunta pihasta herätti heidät molemmat ajatuksistaan.\n\n— Taas tuodaan kyytiä, virkkoi emäntä. — Meiltä menee ylimääräinen\nkyyti.\n\nLiinaharja hevonen oli seisahtunut rappujen eteen, nuori herra kiepahti\nreestä, kyytimies raastoi alas punaisen puukirstun ja kantoi sen\nkuistille. Herralla oli päässä leveäröytäinen huopahattu ja avara\nsininen päällystakki, joka väljänä kuin vaatteet linnunpelätinpuilla,\nriippui hänen laihan ruumiinsa ympärillä. Emäntä sai hänestä sen\nkäsityksen, ettei hän ollut mikään oikea herra, vaan ehkä tukkiherra\ntai teurastaja. Sentähden hän huomasi tarpeelliseksi varoittaa\nkyytipoikaa uskomasta hänelle ohjaksia — siinä tapauksessa että kyyti\nannettaisiin —, ja asettui uhkaavaan asentoon, kuullessaan askelten\nlikenevän tuvan ovea.\n\nMatkustaja oli solakka nuori mies, kasvoiltaan melkeinpä vielä lapsi.\nArasti hän nosti lakkiaan emännälle.\n\n— Minä ottaisin kyytiä kaupunkiin, nyt heti.\n\nHän mursi omituisesti puhuessaan suomea. Päällystakkina hänellä oli\nohut suvipalttoo ja paidasta näkyvä kaulus oli tumman sininen. Hänen\nkasvonsa olivat laihat, tukka lyhyt ja tumma, nenä hienopiirteinen,\nsilmissä ja huulten kaarevuudessa jotakin kärsivää.\n\n— Meillä ei nyt ole hevosta, kaikki kyydit ovat menneet, vastasi\nemäntä lyhyesti.\n\nHän nosti veitsenkärjellä leivoksia vadille. Lemu sulasta voista ja\npaistetuista luumuista täytti koko huoneen.\n\n— Mutta minä tulen kaukaa, en ole kolmeen vuoteen käynyt kotona.\nMinulla on kiire.\n\nEmäntä heitti häneen pitkän katseen. Hän nieli ajatuksensa: vai niin\nnuorena olet karannut kotoa! Mitä roistontöitä lienetkään oppinut — —\n— Ääneen hän sanoi:\n\n— Meiltä ei anneta hevosia. Ottakaa mistä saatte. Kaksi kyytiä olen\njo tänään lähettänyt. Enempää ei ole pakko panemaan. Siitä menisi sitä\npaitsi kaksinkertainen kyytiraha ja ties, kykenisikö sitä jokainen\nkulkulainen maksamaan.\n\nNuori mies päästi kirouksen ja meni kestikievarihuoneeseen. Permanto\noli vasta pesty jouluaaton kunniaksi. Ilma oli kostea ja ummehtunut,\ntuli juuri sytytetty uuniin. Hän rupesi päiväkirjasta tutkimaan\nkaksinkertaisen kyytirahan suuruutta ja laski kymmenenteen kertaan\nkukkaronsa sisällön. Tulos oli mieltä masentava. Ei riittänyt rahaa\nedes ruokaan ja paistettu luumunhaju tuvassa oli herättänyt nälän. Hän\nistuutui tulen lämpöön jalkoineen, joita paleli.\n\nUlkona tuuli. Ikkunasta näkyi talvinen maisema, aita, koivu ja jäinen\njärvi. Lumi lenteli suurissa pyörteissä ja nurkissa soitteli ja vinkui.\nMitenkähän nyt oli laivalla, laivalla joka kolme vuotta oli ollut\nhänellä kotona? Se läikkyi nyt Atlantilla. Ja siellä voi läikkyä koko\nkomeasti!\n\nHän tuijotti ulos ikkunasta.\n\nMäkeä ylös nousi hevonen, perässä vihriä kuorma, joulukuusikuorma...\nSe kuorma se likenee paraikaa tuttua pappilaakin... Vanha Mikko\non ajamassa... Kauralyhteitä pystytetään pihaan taivaan linnuille\njouluiloksi. Tytöt tulevat portaille valitsemaan kuormasta kauniinta\nkuusta. He ovat paljain päin ja hameisillaan, kädet jauhoissa, posket\njoulupuuhista hohtavina ja silmissä salaperäinen, toivova ilme. Ja\nvihdoin tulee joukkoon äiti, äiti kulta, sileässä harmaassa hameessaan.\nKuinka hänen totiset kasvonsa ovat kauniit, kuinka suorina hiukset\nreunustavat otsaa, joka on tyyni ja valkoinen! Ja kuinka hänen\nsilmistään loistaa hyvyys, rakkaus! Kuinka saattaakin hennota pahoittaa\näidin mieltä, hänen, joka kärsii jokaisesta nuhdesanasta minkä hänen\ntäytyy lausua lapsilleen...! Anteeksi äiti armas, unohda kaikki ja\nota minut jälleen syliisi niinkuin ennen, silitä hiuksiani kätesi\nlaheudella, anna minun levätä rinnallasi... Siitä on niin kauvan kuin\nolen ollut kodissa. Kaihoan joulukuusta, jouluvirttä, rakkautta... Äiti\nitkit ja kielsit merillekin menemästä, vaikka kaikki muut kehoittivat,\nisäkin, kun ei poika menestynyt koulussa...\n\nKuului hiljainen risahdus, kun hiiltyneet puut pesässä lankesivat\nläjään. Mies heräsi ja hypähti ylös. Hän oli nukahtanut kestikievarin\npuutuolille. Ruumiissa oli lämmin, suloinen tunne ja nälkäkin oli\nunohtunut. Hän veti väljää takkia kireämmälle ympärilleen ja läksi\ntupaan.\n\n— Ehkä te sentään voisitte antaa hevosen tai neuvoa jonkun paikan,\njosta voisi saada hevosen.\n\n— Onhan tässä suuri kylä. Ehkä sieltä antavat.\n\nEmäntä vastasi nytkin lyhyesti. Hänellä oli paljon muuta puuhaa.\n\nNuori mies läksi. Hän asteli mäkeä alas. Tuuli tarttui hänen\nvaatteisiinsa ja lumi tukkosi tietä hänen edessänsä.\n\nKotiin on kuusi penikulmaa, on aamu, kello on vasta kymmenen. Saattaa\nsiis ehtiä sinne kunnes joulukuusi sytytetään. Mutta vitkasteluun ei\nole aikaa.\n\nHän käveli voimiensa takaa. Kylä oli suuri ja herraskartanot näyttivät\nmuhkeilta. Tuossa pihassa oli renki pystyttämässä kauralyhteitä\nja nuori neiti antamassa määräyksiä. Hänen yllään ei ollut\npäällysvaatteita, suuri huivi vain oli kiedottu olkapäitten ympäri.\nTuuli riisti hänen hameensa helmoja, jotka vasta ylettyivät hiukan\npolven yli, ja vei hiuksia hänen kasvoilleen. Puuhaten hän huivinsa\nalta irroitti kättänsä osoittelemaan rengille ja varoittamaan pikku\nsiskoja, jotka punaposkisina, teuhaten, mellastivat ympärillä lumessa.\n\nKuva oli niin kotoinen: ettei kulkijapoika saanut astelluksi ohitse.\nKoira huomasi pitkän miehen seisovan maantiellä ja ryntäsi haukkuen\nhäntä kohti. Hän asteli jo eteenpäin, poikkesi sitte vaatimattoman\ntalon pihalle.\n\nPieni rakki ärjähti sieltäkin vastaan, mutta siat tonkivat\nrauhallisesti pyttyä, joka oli kumossa, ja harakat raksuttelivat\nhavuläjillä. Tuvan ovi oli auki, ja huone sinisenään haikua. Emäntä\nleipoi vehnäsiä pöydän takana, lapset vaanivat hänen vieressään. Lattia\noli pesty, ikkunalla seisoi suuri talinen haarakynttilä, jalkana sillä\noli leveä nauris, johon oli kaivettu sopiva läpi.\n\n— Kyllä meiltä saisi hevosta, vastasi emäntä vieraan kysymykseen. —\nKunhan se Antti tulisi kotiin. Sattui tästä kauppamieheen. Mutta jos\nistutte odottamaan, ei hänen enää pitäisi kauvankaan viipyä.\n\nHän istuutui ja otti syliinsä pienen tytön, joka oli yhtä suuri kuin\nhänen pikku siskonsa pappilassa. Tällä oli vaaleat hiukset ja siniset\nsilmät niinkuin hänelläkin. Ujosti lapsi taivutti päänsä ja hypisteli\nhameensa karkeaa saumaa. Nuori mies houkutteli häntä kohottamaan\nkatsettaan. Hän veti esiin kellonsa ja näytti hänelle kiiltäviä\nulkomaalaisia kuparirahoja. Se auttoi: tyttö katseli niihin ensin\narasti, mutta tuli yhä rohkeammaksi. Vihdoin alkoi keskustelu.\n\n— Mikä sinun nimesi on?\n\n— Hanna.\n\n— Ja kuinka vanha sinä olet?\n\n— Kymmenennellä.\n\n— Mitä hulluja! — äiti kauhistui. — Sinäkö kymmenennellä! Kuinkas\nvastaat hyvälle herralle... Noo...! Joka päivähän tuota olet\nlaverrellut... Kuinka vanha olet? Sano äidille!... Ne-e... No niin!\nNeljännellä.\n\nÄiti oli huolestuneena likennyt pientä tyttöään ja poistui nyt ylpeänä\nleivoksiansa valmistamaan. Nuori mies jatkoi kuulustelua.\n\n— No, tiedätkö mikä päivä tänään on?\n\n— Tiedän. Jouluaatto.\n\n— Niin, tietäähän Hanna toki sen. Kerroppas nyt hyvälle herralle, mitä\njoulusta tiedät. Että silloin... No?\n\n— Että silloin...\n\n— Syntyi...\n\n— Syntyi...\n\n— No kuka?\n\n— Että silloin syntyi maailman vapahtaja Jesus Kristus. Hän ei\nsyntynyt kuninkaan hovissa eikä rikkaitten majoissa vaan alensi\nitsensä, otti orjan muodon päällensä ja tuli ihmiseksi...\n\nLapsi luki sanansa ulkoläksynä, pysähtymättä, niellen sanojen päätteet.\nÄiti ei peitellyt ylpeyttään työnsä hedelmistä.\n\nNuorukainen tunsi ikäänkuin kirren sulavan rinnastaan. Kaikuna\nlapsuuden päiviltä soivat lapsen sanat hänen korvissaan. Kotiin,\nkotiin! Koti odottaa, jouluilo odottaa. Hänen rintansa riemuitsi, hän\nhypähti ylös penkiltä. Kestikievarista täytyi ottaa se ylimääräinen\nkyyti, käyköön sitte seuraavassa kestikievarissa miten tahansa. Hän\nlausui jäähyväiset ja läksi kestikievariin.\n\nEmäntä oli porstuassa. Hän ei näyttänyt ilostuvan hänen tulostaan\nja lyhyet olivat hänen vastauksensa. Hevosta ei ollut, hevosta ei\nsaataisi. Nuorukainen hurjistui.\n\n— Mutta minun täytyy päästä kotiin. Mitä minä teen?\n\n— Onhan tuossa lämmin huone. Saatte odottaa siellä huomiseksi.\n\nSiellä yksin, jouluaattona, kun kaikki ovat kodissa koolla joulukuusen\nympärillä...!\n\n— Mutta minun täytyy päästä kotiin. Ajatelkaa toki, että olen ollut\nkolme vuotta poissa kaukana kodista. Tepä olette avuton ihminen. Olihan\nteillä hevonen äsken. Minä kyllä maksan kaksinkertaisen kyytirahan.\n\n— Avuton vai...! No niin, minun ei ole pakko antaa hevosta, enkä\nteille mokomalle maankulkijalle ja karkurille antaisi, vaikka tallissa\nseisoisi kymmenen hevosta.\n\n— Hävytön akka, minäpä olen papin poika enkä mikään karkuri — —\n\n— Papin poika, ha ha ha!\n\nNuorukainen vimmastui. Hän ei enää punninnut sanojaan ja emäntä lateli\nhänelle solvauksia runsaimmalla mitallaan. Nyrkit läiskivät, jalat\npolkivat permantoa. Hetkisen perästä hän tapasi itsensä astelemassa\nmaantietä, alas mäkeä. Tuuli riisti hänen vaatteitansa, lumi pyöritteli\nhänen ympärillään tehden yhä paksumpaa vaippaa tielle. Hän ei huomannut\ntuulta, ei tuiskua, hän ei kiertänyt päällystakkia ympärilleen, se\nroikkui levällään ja paidankaulus päästi kylmää vierimään pitkin koko\nruumiin pintaa. Ympärilleen vilkasematta hän asteli kylän poikki.\nKoirat haukkuivat häntä, hän ei sitä huomannut.\n\nMielessä aaltoili ajatusten myrsky. Hän tunsi olevansa rosvo tai\nhylkiö, jota koko maailma potki ja pilkkasi. Sellaisille ei lapsuuden\nkotikaan mielellään aukene. Kulkekoon kurja, sortukoon tielle, ei\nkukaan itke... Miksi oli hän kaivannut takaisin kotimaahan; miksi\nhalannut jouluiloa...? Olisipa jäänyt sinne missä häntä naurettiin\nja pilkattiin siitä, että hän oli parempi muita, ettei hän osannut\nkiroella yhtä mehevästi kuin muut, ja että hänen vaatekirstustaan\noli tavattu virsikirja. Jo sujui kirous ja juominen, jo painui kirja\nkäyttämättömiin kirstun pohjalle. Nyt olisi pitänyt jatkaa siellä, kun\njo oli tottunut... Kotimaalle hän ei enää kelvannut, se sulkee häneltä\nsylinsä. Mitä hän tekisi, minne hän joutuisi?\n\nAjatus katkesi. Hän vaipui lumiselle kivelle istumaan. Ympärillä\nsuhisivat petäjät. Edessä näkyi autio kangas. Alussa pyöritteli\ntuisku hänen kivensä ympärillä. Sitte tyyntyi ja rupesi kyentelemään\nlunta. Hän tuijotti kuin tajutonna eteensä pitkän aikaa ja hampaat\nkalisivat vastatusten. Vaistomaisesti hän kietoi huivia kaulalleen ja\nkiinnitti takkiaan. Lumihiutuat lankesivat suurina petäjien oksille ja\nhänen vaatteilleen. Kuin tähdet ne välkkyivät, kun niitä yksityisinä\ntarkasteli.\n\nHumina puista oli lakannut. Oli aivan hiljaista.\n\nÄkkiä hän keskellä kangasta huomasi punaisen virstantukin ja tunsi\nsamalla, että vilu karmisteli ruumista. Ajatuskyky selveni: hän\nkömpi ylös kiveltään tarkastamaan, pitkäkö matka oli seuraavaan\nkestikievariin. Viisitoista virstaa!\n\nHän teki päätöksen ja läksi kävelemään.\n\nJo kuuluivat kulkuset mäen päältä. Hänen päähänsä välähti tuuma:\npitäisipä kysyä tuolta, eikö hän ottaisi rekeensä. Hän pysähtyi\nodottamaan. Hämmästyneenä näki hän ikäänkuin oman kirjavan\nmerimieskirstunsa reessä.\n\n— Emäntä lähetti kuitenkin tämän hevosen herralle. Arveli, että jos\nvaikka ohuissa vaatteissa palellutte tielle, niin voidaan siitä syyttää\nhäntä...\n\nHevonen pysähtyi. Nuorukainen nousi rekeen. Hän ei kyytipojalle\nvirkkanut mitään, seurasi vain empimättä hänen tarjoustaan. Apu\ntuli, hän ei kysellyt kuka sen lähetti, hän tarttui siihen nälkäisen\nkiihkolla. Reki oli puolillaan heiniä. Hän kaivautui syvälle niihin ja\nkatseli sieltä ympärilleen maailmaan. Oli pehmeä ja hyvä olla, hevonen\njuoksi rivakasti. Lumihiutuat lankesivat suurina puille metsässä ja\nheinille, jotka olivat hänen peitteenään. Hän ei uskaltanut liikkua,\njottei peite särkyisi. Hän ummisti silmänsä. Hän raukesi uneen.\n\nVasta kaupungissa kestikievarin pihalla hän heräsi. Kaksinkertainen\nkyytiraha oli maksettava ja siitä kukkaro tuntuvasti keveni. Rahat\nriittivät sentään onnellisesti seuraavaan kestikievariin, mutta siellä\nvaikeudet alkoivat uudestaan, piti saada hevonen, eikä ollut millä\nmaksaa. Hän jätti kestikievarin isännälle kellonsa pantiksi ja läksi\neteenpäin.\n\nMaat kävivät yhä tutummiksi ja hämärä yhä sakeni. Hänen levottomuutensa\nkasvoi. Mäet kertoivat muistelmia, kukkulat kuiskailivat kuluneista\npäivistä.\n\nKylissä lämpisivät saunat, tuli välkkyi joka ikkunasta. Metsän laitaa\npitkin kävi kotipitäjän raja. Siinä oli tien laidassa Raja-Maunun\ntorppa, saunan ovi oli selällään, aidalla istui valkoisia olentoja.\nHautuneitten vastojen haju tunki tielle. Tuvan ikkunasta tuikki lamppu.\n\nHänen sydämmensä sykki valtavasti. Kyytimies kiiruhti hevosensa\nkulkua. Tuli tuttu kylä tuttuine kestikievarineen. Nuorukainen nousi\nreestä suoraa päätä tupaan. Lämmin löyhkä poltetuista kahvista tulvi\nhäntä vastaan. Kahvipöytä oli katettu, suuri kiiltävä pannu seisoi\nhiiloksessa ja vehnäisläjiä yleni pöydillä. Isäntä liinahousuissa ja\npaitahihasillaan veteli sauhuja piipustaan peräpenkillä. Kaikki kasvot\nolivat tuttuja.\n\n— Hyvää iltaa. Vieläkö isäntä minut tuntee?\n\nHän koetti levollisesti ojentaa kätensä tervehdykseksi, vaikka hän\nmieluinten olisi langennut isännän kaulaan.\n\n— No totisesti... Onko se se pappilan Eernesti... Eernesti herra?\n\n— On, on totisesti.\n\nIsäntä, emäntä, pojat, tyttäret, koko talon väki piiritti hänet, hänen\nkättään painettiin, kysymyksiä sinkoili hänen ympärillään.\n\n— No saa se pappilan herrasväki nyt joululahjan! Ruustinna onkin\nitkenyt monet kyyneleet teidän tähtenne. Voi voi, kun sekin kirje\ntuli, jossa te kerroitte suuresta myrskystä siellä... en minä niitä\nnimiä muistakaan — meidän vaari sattui juuri silloin olemaan\npappilassa; ruustinna ei syönyt moneen päivään eikä nukkunut moneen\nyöhön... Kyllä siitä nyt tulee ilo...! Hevosta valjastaessa ehditte\njuomaan kahvikupin. Ei tässä muutoin olekaan liikoja aikoja siihen kun\npappilassa joulukuusi sytytetään. Ja pappilaan on runsas peninkulma.\n\nKestikievarista pantiin paras hevonen, paras reki, kirkkoryyjyt ja\nvällyt. Ja kuitenkin tuntui matka pitkältä. Jota likemmäksi tultiin,\nsitä kiihkeämmin sykki hänen sydämmensä. Noissa taloissa oli käyty\nvieraissa, noissa torpissa poikettu kesäisillä retkillä, noilla\nvainioilla leikitty, noilla vesillä purjehdittu. Jo nousi näkyviin\nlumisen maiseman keskeltä vanhan kirkon torni ja sen ympärillä\nkirkonkylä, valoa jokaisen hökkelin ikkunassa, kirkko vain pimeänä\nlumien keskellä, ikäänkuin odottamassa huomista aamua, jolloin se\npaistaisi koko kirkkaudessaan. Tuossa hautausmaa; siellä lepää koivun\nalla kaksi pientä siskoa, juuri tuolla on heidän ristinsä, vaikkei sitä\nvoi eroittaa pimeällä. Kuinka onkin niin pimeää, ei tähteä missään!\nTaivas on tasaisessa pilvessä, pehmeässä harmaassa, koko luonto henkii\nrauhaa, kulkunenkin soittelee niin pehmeästi kuin se pelkäisi rikkoa\nilman hentoja ääniaaltoja... Tuon mäen takaa tulee näkyviin pappila...\n\nEernesti herra on jännitettynä odotuksena. Mäkeä noustessa ylös hän\nkohottautuu istualtaan... Jo... jo on tuossa puutarhan puiden korkeat\nlatvat ja lomasta pilkoittaa järveä, tuossa pappila, koti, sen pitkästä\nikkunarivistä tulvii valoa lumelle... Ajetaan ylös kujaa, navetan\nohitse, tallista astuu mies lyhty kädessä, joku nainen kävelee pihassa,\nkulkuset kuullessaan hän juoksujalan rientää sisään ilmoittamaan että\nvieraita tulee, koira alkaa haukkua, se on vanhan Turvan tuttu ääni...\nEernesti on jo reen laidalla, kun hevonen seisahtuu. Hän riistää oven\nauki ja on langeta piian syliin, joka tulee aukaisemaan ovea. Hän\nryntää saliin suoraan, päällysvaatteineen päivineen. Siellä...\n\n— Äiti! saa hän huudahdetuksi.\n\nKeskellä lattiaa on sytytetty joulukuusi, urkuharmonin kansi on auki\nja koraalikirja jalustallaan, pikku siskoilla on käsissä uudet nuket,\nhämmästyksissä he katselevat äitiä, joka itkee kesken kaikkea iloa.\nVanhemmat tytöt tuntevat kyllä Eernestin ja menevät itsestään häntä\ntervehtimään. Kuinka he ovat kasvaneet suuriksi! Ja kuinka kaikki\nsentään on entisellään!\n\n— Tiedättekö, ei minulla nyt ole mitään joululahjoja kotiin. Olin\nkyllä ottanut mukaani koko joukon simpukoita ja silkkihuiveja, mutta\nmeri vei ne kaikki...\n\n— Voi lapseni, mitä sinä puhut! — äiti sulkee hänet syliinsä\nkymmenennettä kertaa ja hymyilee kyyneltensä takaa.\n\n— Jumalan kiitos että meri säästi meille edes itsesi, hymähtää rovasti\nkeinutuolistaan.\n\n\n\n\nEi vierivä kivi ota sammalta.\n\n\nSilloin oli torppareilla herrain päivät, kun sai kaataa kaskea\nniin paljon kuin tahtoi ja jaksoi. Korvet paloivat kulossa, jotta\ntervaskannot ratisi ja kiehui eikä siitä kukaan sakottanut. Talon\nomistaja asui toisella tilallaan kirkonkylässä kolmen peninkulman\npäässä, tuli kerran vuodessa kantamaan verojaan ja kiitteli silloin\nsitä joka oli raatanut suurimman kasken. Sellainen tilus esim. kuin\nNiemen torppa, joka maksoi 150 markkaa paitsi matkareissua, puoloja,\nkehruuksia, kinkerileipiä ja muuta sellaista, kaatoi kaskea 7, 8\ntynnörinalaa. Silloin eli torppari. Silloin ei puuttunut leipää ja tuli\nvero maksetuksi.\n\nMutta herra kuoli. Talo kirkonkylässä myytiin veloista ja rouva\nrakennutti kartanon sydänmaahan Mainion mäelle, johon muutti asumaan\njoukkoineen. Siitä ei ollut hyvää odotettavissa, kun haltija muutti\nniin likelle. Siitä varmaankin torpparin oikeudet kärsisivät. Hänen\nvapauttaan ruvettiinkin sulkemaan kaikennäköisien rajojen sisään:\nkiellettiin ottamasta rehuiksi petäjä- ja kuusipuita, pantiin\nkontrahtiin, että hän saa ottaa polttopuut talon maalta _sieltä\nmistä määrätään_, kiellettiin päästämästä sikoja väljälle metsälle,\nkäskettiin laajentamaan peltoja ja komennettiin panemaan lapsia\nkiertokouluun. Ja vihdoin viimein rupesi liikkumaan sellainen huhu,\nettä kasket otetaan kaikki pois, hävitetään koko metsänviljelys ja\ntorpparin tulee turvautua peltoonsa.\n\nNiemen Matti kun tämän puheen kuuli, piti sitä ensin leikkinä. Sitte\nhän rupesi huolehtien sitä uskomaan.\n\nKasket pois? Mistäs sitte tulee leipää? Pellot eivät kasva ja jos\nkasvaisivatkin, ovat sellaisia tilkkusia, että eihän niistä leipä\npiisaa. Eihän niistä lähde kuin nälkää. Kasketta ei tule aikaan\nmitenkään.\n\nMatti tiesi, että maata löytyy muuallakin ja että kaskia ei kaikkialta\nhävitetä. Hän päätti lähteä hakemaan toista paikkaa ja heittää koko\nNiemen rouvalle itselleen viljellä. Sillä mistäpä tuo saisi torpparia,\nkun ottaa pois metsämaat. Mutta emäntä pani vastaan.\n\n— Ei vierivä kivi ota sammalta, sanoi hän miehelleen.\n\nNiemen torppaan oli niin totuttu. Se oli hänen syntymäkotinsa. Matti\noli tullut siihen kotivävyksi ja sitte ottanut sen omalle nimelleen.\nSiinä oli tehty niin paljon työtä, oli rakennettu pärekatollinen\ntupakin, oli soudettu ruuhella pientä lampea, laskettu verkkoja\nkaislikkoon, mertoja joen suuhun. Emäntä oli sillä rannalla tottunut\nsotkemaan vaatteita, lapset onkivat siellä niin mielellään. He olisivat\nsitten saattaneet sattua sellaiseen paikkaan, joka ei olisi ollut niin\nlikellä järveä. Ja siinä olisi sitte kuitenkin aloitettava uudestaan\ntyö ennenkuin totuttaisiin. On tietysti totta, että kasketta ei tule\ntoimeen, mutta saattaisihan rouvalta ensin käydä kysymässä ennenkuin\nlähtee uusia tiloja hakemaan.\n\nJa emäntä läksi kysymään. Hän tahtoi itse puhua rouvalle, sillä hän\noli rohkealuontoisempi kuin Matti. Nyytti kädessä hän astui sisään\npihaan portista, joka oli ihan uusi ja vielä maalaamaton. Pihassa\noli tukkityviä, laudanpätkiä, sahajauhoja, liisteröittyjä, kirjavia\npaperiliuskoja maalipyttyjä, lapioita, pöytiä, sanalla sanoen: kaikkia\nmitä tarvitaan ja mitä jää rakentaessa taloa sellaista, kuin tämä,\njoka puolessa vuodessa oli kohonnut Mainion mäelle. Rakennus oli ulkoa\npäin laudoitettu, telineitä myöten kulkivat vielä rakentajat. Kyökin\nporstuaan astuttiin kahta rinnakkain huojuvaa lautaa pitkin.\n\nEmäntä seisahtui katselemaan. Hänellä oli täysi oikeus katsella:\nheidän, torpparien, rahoilla oli koko koreus saatu aikaan. Eikä hän\noikeastaan tuntenut iloa, paremmin jonkinlaista katkeraa mieltä. Hän\nastui kyökkiin. Ristikirjava hame kahisi, vihtoriini-röijy kiilsi.\nHelman alta näkyi kengännokka, leveä kuin lapionkärki. Hänen huivinsa\noli uusi, vankka ja kankea. Sieltä sisältä tunki maalin haju häntä\nvastaan, helli ja muuri olivat hohtavan puhtaat, kaikki uutta ja\nsiroista. Nurkassa makasi suuri, mustankirjava koira, suorana kuin\nlankavyhti ja kieli pitkällään. Se heräsi ja haukahti pari kertaa\nniin mahtavalla äänellä, että emännän sydän sykähti. Se oli hirveän\nsuuri, oli se toista kuin heidän Musti-rakkinsa. Ja kuinka sillä oli\nlystikkäät käpälät ja rinta: ihan kuin mateen nahasta! Mutta minkä\nverran se mahtoikaan syödä tuo tuollainen peto. Miehen osan! Koira tuli\nemännän luo. Hän piti koirista eikä hän voinut muuta kuin myöntää, että\ntämä oli sangen kaunis. Silmät näyttivät niin viisailta. Mutta hän\ntyönsi sen luotaan, asetti nyytin pöydälle ja avasi sen. Kun rouva tuli\nsisältä, loistivat puuvadista, valkoisesta peitteestä häntä vastaan\nkypsät, punaiset mansikat. Hän siirsi neulomatyönsä kainaloon, antoi\nemännälle ystävällisesti kättä, käski istumaan, kysyi mistä hän oli ja\nkiitti marjoista.\n\n— Niin kauniita marjoja, niin kypsiä, ja niin puhdas vaate!\n\n— Kyllähän täälläkin osataan pitää puhtautta, vaikka ollaan kirkosta\nkaukana.\n\nEmäntä istui totisena penkillä silitellen nenäliinaansa.\n\n— Ehkä emäntä tahtoo käydä katselemaan tänne sisään siksi kunnes kahvi\njoutuu?\n\nEmäntä nousi, sanaa virkkamatta.\n\n— Tämä on ruokasali.\n\nSiellä istui avonaisen ikkunan edessä tyttö kirja kädessä. Noinhan ne\nherrojen lapset ehtivät arkipäivinäkin lukemaan kirjaa. Tuokin, joka on\nparhaassa paimen-iässä. Mutta paljain jaloin hän oli ja ystävällisesti\nhän tuli tervehtimään, ja johti vielä emäntää sisähuoneisiin.\n\nKaunista oli kaikkialla. Koreat paperit seinissä, katot valkoiset ja\njosjonkinlaista huonekalua. Jota useampien huoneitten läpi käytiin,\nsitä kauniimpia sieltä vaan tuli. Emännän silmä oli tarkka ja huomasi\nkaikki. Hän koetteli tuolin päällisiä, hän kyykistyi näkemään sohvien\nalukset. Kukkien välissä oli korkea, kapea ovi, joka vei kiiltävään\nhuoneeseen, joka näytti hiukan alenevan muista matalammalle. Hänen\npiti sinne juuri mennä, kun hän huomasi olennon liikkuvan vastaansa ja\ntunsi olennon omaksi itsekseen. Hän ojensi kätensä suoraksi ja sormet\nsattuivat sileään, kylmään lasiin. Peilihän siellä oli! Senverraton\npeili! Emännän täytyi hämmästyksestä puhjeta nauruun.\n\n— Eikö emäntä ole nähnyt semmoista ennen?\n\n— Missäs minä sitte.\n\nHän piti kukkasista, koetteli niiden lehtiä ja kyseli nimiä.\n\n— Meillä kanssa keväiseen aikaan on kukkasia, mutta eihän niitä\ntalvella käy pitäminen.\n\n— Miks'ei?\n\n— Niin, kun paleltuvat. Ja torakat ovat niin pahat syömään. Syövät\nyksin väkevät turkinliskotkin.\n\nTultiin korkeille portaille, jossa mies vielä oli höyläämässä. Sieltä\nnäkyi kauvas metsää, järveä, ahoa, halmetta.\n\n— Ei olisi uskonut tällaista taloa nousevaksi Mainion mäelle.\n\nEmäntä oli kokonaan unohtanut kasket. Hän kyseli, katseli, ihmetteli ja\nihaeli. Hän jo rupesi tuumaelemaan kuinka Niemen mustassa tuvassa ja\npienessä kammarissa saataisiin aikaan kaunistavia muutoksia. Hän sai\nkukkaissiemeniä ja sai neuvoja niiden hoidosta. Silloin portista juosta\nraksutteli pihaan pieni musta, pystykorvainen koira, häntä kipparassa.\nSe nuuski ja tähysteli tietä.\n\n— No mutta Musti! meidän Mustimme! On päässyt karkuun saunasta ja\nhaistanut jäljet.\n\nJa koira kuuli emäntänsä äänen ja juoksi suoraa tietä hänen luokseen,\nvieläpä rupesi haukkumaan talon tyttöä. Se tuli kuin muistuttamaan\nemäntää asiasta, joka oli ajanut hänet tänne ja jonka hän oli ihan\nunohtanut ihaellessaan hovin komeutta. Nyt hän kävi totiseksi, ei\nkysellyt enään mitään eikä viivytellyt, kun lähdettiin kyökkiin\ntakaisin. Siellä oli syntyä aika kahakka, kun talon suuri koira huomasi\nMustin läheisyydessään. Mutta rouva joutui hätiin, ajoi ulos koiransa\nja Musti pelasti nahkansa penkin alle, emännän helmojen suojaan, josta\nse välistä pisti suippean, pienen kuononsa vainuamaan.\n\nEmäntä sitoi huivinsa lujempaan. Hänen suunsa oli jäykästi supussa. Hän\nkäänteli ja silitteli suoraksi nenäliinaansa. Niin hän istui sanatonna\nja juhlallisena, kunnes alkoi:\n\n— Kun ne puhuvat meidän puolellamme, että pitäis otettaman pois\nkaskilupa. Sitä minä oikein läksin kysymään. Matti meinasi jo lähteä\nkuulustelemaan toista torppaa, mutta minä ehkäisin, sillä muuttamisesta\nei rikastuta ja saahan sitä ensin rouvalta käydä tiedustamassa.\n\nHän näytti oikein uhkaavalta ja käänteli hurjasti huivia käsissään,\nkatsellen vilkkumatta rouvaa, joka tyynesti kuunteli.\n\n— Mutta arvaahan rouva sen, että kasketta ei kukaan elä.\n\n— Hyvä emäntä, meidän metsämme ovat niin lopussa, ettei...\n\n— Voi, voi, kuinka sitä löytyy kaskimaata! keskeytti emäntä.\n\n— Ettei sitä mitenkään voi antaa niin paljoa kuin ennen. Tulee jo pian\npuute polttopuista. Emme me hävitä kaikkea kaskiviljelystä yhtaikaa,\nmutta vähitellen, vähitellen.\n\nRouva oli sanomalehdistä ja asiantuntijoilta saanut selville\nkaskenpolton varjopuolet ja hän piti nyt emännälle puheen, jossa hän\nselitti hyödyn siitä, että uhraa työnsä ja voimansa pellonviljelykseen.\n\n— No, niinhän se voi olla sen jolla on peltoja. Mutta kun on sellaisia\ntilkkusia kuin meidän. — Laajentaa? Niin kuka siihen ehtii. Se on\ntyölästä. Ei. Köyhyys siitä tulee ja nälkä. Ja pois on lähdettävä koko\ntilalta. Jo muutoinkin on maksettu takuita, kun on se toinen toveri\nsiinä, se Matti — hän tarkoitti miestään — aina ollut sellainen\nlerpakko lupaamaan, sekä selvänä ollessaan että juomapäissään.\n\n— Ohhoh. Juoko teidän miehenne! kysyi rouva osanottavaisesti.\n\n— Joihan se takavuosina. Mistäs sitä nyt enään juo, kun ei mistään\nsaa. Ei sillä, että se olisi ollut mulle paha taikka lyönyt, palasipa\nkotiin selvänä tai päissään. Ei se minua ole koskaan hätyyttänyt. Mutta\ntakasi aina muille ja niitä takuita on nyt maksettu pitkin aikoja.\nJos ei saa enään edes kaskeen turvata, niin ei ole edessä muuta kuin:\nkerjää!\n\nRouva koetti välittää ja sovitella, mutta emännän vaatimukset olivat\nsuuret. Hän malttoi tuskin juoda kahviaan loppuun. Hänessä kiehui\nmieliharmi ja kiukku. Hän ei kehdannut sitä ajaa rouvalle, mutta\nkotiin. Sentähden hän heti nieltyään kahvin, korjautui pois tyhjine\nvatineen, koirineen.\n\nHän kulki kiireesti leveää polkua, huomaamatta mitään ympärillään.\nHän ei edes muistanut kuunnella lehmän kelloja, tietääkseen mistäpäin\nlehmät illalla olivat noudettavat kotiin. Tien yli juoksi jänis, ja\nvähän matkan päässä vouskuttava Musti.\n\nEmäntä ajatteli muuttoa Niemen torpasta. Mistä saanee rouva uuden\ntulokkaan? Tulijoita löytyy kyllä aina, mutta mimmoisia! Hän ajatteli\njonkinlaisella riemun ilkeydellä sitä, että vaikka täytyisi rouvan\nvielä pakostakin antaa kaskea edes kolmatta tynnöriä. Ajatuksiin\nvaipuneena hän käveli tuttua, kivistä tietä. Ilma oli kirkas ja lämmin.\nOikein näytti koettavan hyvä pouta alkavalle heinänteolle.\n\nTuli ylämaa ja mäki. Kahden puolen tien humisi siinä ihana koivumetsä.\nPuut olivat niin suuret ja suorat, tuohi niissä niin eheää ja\nvalkoista. Sieltä näkyi matkan päässä torppa, lakealla niemellä, järven\nrannalla, peltojen ympäröimänä. Siinä emäntä seisahtui. Hän ei voinut\nastua edemmäksi. Samaa maata, jolla hän nyt seisoi, oli hän ollut\nisävainajansa kanssa vierittämässä sulaksi ja isä oli maininnut jo sitä\nennen syöneensä siitä ruiskylvön. Hän oli leikannut siitä talkoolla,\noli nähnyt sen heinettyvän ahoksi, nähnyt metsän kasvavan, taittanut\nsiitä vastaksia monia kertoja lämpöisinä kesäiltoina. He olivat Matin\nkanssa päättäneet kaataa sen kaskeksi ja olivat sitä säästämällä\nsäästäneet, jotta se sitte oikein kasvaisi. Ja pitikö se nyt jättää\nmuitten kaadettavaksi? Emäntä tunsi eronhetken tuskaa kurkussaan,\nhän tunsi sitä yhä enemmän, jota likemmä hän tuli kotoa, kulkiessaan\nläpi vasikkanaan, jossa puut olivat tupsulatvaisia tynkiä, tarkasti\nketettyjä kerpuiksi.\n\nMatti oli veistämässä haravaa tuvan edustalla. Hän kohotti vähän\npäätään, kun vaimo tuli kujansuussa, mutta eivät he toisilleen\nvirkkaneet sanaakaan. Emäntä meni suoraa tietä aittaan vaihtamaan\nvaatteita. Lapset eivät uskaltaneet häneltä mitään kysellä, siksi nurja\noli äidin muoto. Hän otti kontin ja varusti siihen evästä. Sen hän\nläjähytti miehensä eteen.\n\n— Lähde nyt, niin olet samalla kirkossa!\n\nOli näet lauvantai. Matti ei pyytänyt likempiä tietoja. Hän ymmärsi\nheti kaikki tyyni.\n\n— Vai ei luvannut rouva kaskea, saneli hän hiljaa itsekseen ja nähden\nvaimonsa malttamattomuuden, lisäsi hän: — älä nyt hätäile, lähdenhän\nminä tästä kunhan nyt kylvystä pääsen.\n\nJa Matti läksi jo samana iltana, sillä kirkolle oli pitkä matka. Emäntä\njäi kotiin tutustumaan erontekoon Niemen torpasta.\n\nSeuraavana iltana palasi Matti kotiin, alla päin, pahoilla mielin.\nVaimo kyseli ja urkki, mutta Matista ei lähtenyt mitään ennenkuin hän\noli syönyt, kylpenyt ja sytyttänyt piippunsa. Sitte hän vähitellen\nalkoi kertoa retkestään. Hän oli tiedustellut torppia monelta\nisännältä, mutta ne eivät olleet luvanneet kaskea senkään vertaa, mitä\nrouvalta saattoi taivoa.\n\n— Jaa-a, sanoi emäntä kylmäkiskoisesti. — Ei kasketta tule aikaan.\n\nIsäntä otti piipun hampaistaan ja sylkäsi tavattomalla kiivaudella.\n\n— Sinä olet aina sanonut: ei vierivä kivi ota sammalta ja samaa olen\nminä tuuminut pitkin matkaa. Muuttamisesta ei ole mihinkään. Jos\nsattuisi yksi kohta paranemaan, niin ehkä pahenisi toinen. Jäädään\nvaan tähän: ei muuallakaan ole parempaa toimeentuloa. Niemeen on jo\ntotuttu ja kotiuduttu. Saahan tuosta järvestäkin kalan pataansa, eikä\njärveäkään ole joka paikassa. Kaadetaan nyt kaskeksi tuo metsä mäeltä,\nkoskei rouva sentään heti tykkänään hävitä kaskenpolttoa. Laajennetaan\npeltoja sillä välin. Ehkä tästä nyt toimeen tullaan.\n\n— Niinhän se rouva sanoi tulevaisuudessakin antavansa vesata pikkusen\npensasta. Saathan sinä jo vaikka huomenna mennä rouvan puheille.\nMinä kirnuan aikaseen aamulla ja tyhjennän kananpesän, jotta saat\ntulijaisiksi.\n\nMatti hymyili jo tyytyväisenä ja rauhoittuneena läksi emäntäkin\naskareilleen.\n\n\n\n\nHelsinkiin.\n\n\nAnna-Kaisa istui potaattia kuorimassa matalalla rahilla hiiloksen\nvieressä ja emäntä pani taikinaa peräpuolella tupaa. Anna-Kaisa\noli taas tavallista totisempi, hätäisesti hän käänteli potaattia\nhyppysissään ja ilme hänen kasvoillaan oli nyrpeä. Emäntä puheli\npäivän kuulumisista, eikä pitkään aikaan ollut huomaavinaan hänen\nsanattomuuttaan, mutta vihdoin rupesi se häntä suututtamaan, sitä\nkun viime aikoina oli ruvennut ilmestymään yhä useammin, emäntä ei\nymmärtänyt miksi.\n\nAnna-Kaisa oli palvellut Mäkelässä kolme vuotta ja ne vuodet olivat\nemännälle olleet helpoituksen vuosia. Kunnon tyttö oli Anna-Kaisa\nollut, esimerkkinä muille palvelijoille, mutta viime aikoina oli\nhän jostakin käsittämättömästä syystä käynyt tyytymättömäksi ja\nepäystävälliseksi, usein tapasi hänet mietteisiin vaipuneena työnsä\näärestä ja kun häntä silloin puhutteli, karkasi veri hänen kasvoilleen\nja hänen vastauksensa oli lyhyt ja ylpeä. Emäntä oli kärsinyt tämän\nkaiken silloin tällöin lempeästi varoittaen. Ehkäpä Anna-Kaisa siitä\ntasaantuisi. Kylällä puheltiin, että Jere, naapurin muonamies, joka\noli varakkaanlainen ja paraikaa rakensi itselleen huoneita, tavotteli\nAnna-Kaisaa morsiamekseen. Emäntä oli arvellut että tytön kiukkuisuus\nehkä oli johtunut siitäkin. Mutta vihdoin hänen kärsivällisyytensä\nloppui ja hän päätti koettaa pahoin sanoin, koskeivät hyvät sanat\nauttaneet.\n\nAnna-Kaisa näkyi ikäänkuin aavistavan että ratkaiseva hetki oli tullut,\nhän heitteli kiivaasti perunankappaleita vesipataan, poski punotti,\nsuu oli supussa ja hengitys kulki hätäisesti. Emäntä seisahtui hänen\neteensä.\n\n— Kuule sinä, Anna-Kaisa, näitä sinun juoniasi on nyt kestänyt niin\nkauvan, etten minä niitä enään viitsi katsella. Rupea elämään ihmisenä\nentiseen tapaan, taikka...\n\n— Pääsenhän minä tästä eroon, ei emännän kauvankaan tarvitse minua\nkatsella. Hankkikaa vaan parempi...\n\nAnna-Kaisa oli kauvan hautonut näitä sanoja, vaikka hän aina oli\nlykännyt niitä tuonnemmaksi. Nyt oli emäntä itse antanut niihin\naihetta. Tuntui oikein helpolta, kun oli saanut ne lausutuiksi.\n\n— Tyytyväinenhän minä olen sinuun ollut, paitsi näinä viime aikoina,\nenkä minä tahdo ajaa sinua keskellä vuotta maailman selkään. Sanon\nvaan, ettei tämä juonitteleminen kelpaa, rupea entisillesi...\n\n— Keskellä vuotta! venytteli Anna-Kaisa ivallisesti. — Ehkä sitä\nkeskellä vuottakin sentään pääsee katon alle, kun osaa työtä tehdä.\nEmäntä tiedustelee vaan parempia piikoja. Minä kyllä menen vaikka tänä\npäivänä...\n\n— Ja minne? kysyn minä. Joko on paikka katsottuna?\n\n— Tottahan jonnekin joudun, jollen likelle, niin kauvemmaksi.\n\nAnna-Kaisa ja hänen emäntänsä olivat eläneet hyvässä sovussa kolme\nvuotta, mutta nyt he riitelivät. Toinen sana synnytti toisen,\nAnna-Kaisa haukkui emännälle suut silmät täyteen ja emäntä, jonka\narvolle olisi ollut alentavaa ottaa vastaan piikatytön hävyttömyyksiä,\npiti puoliaan voimiensa perään. Loppupäätökseksi tuli, että emäntä ja\nAnna-Kaisa eroaisivat niin pian kuin toinen saataisiin Anna-Kaisan\nsijalle.\n\nTämä kaikki oli kuin arvoitusta emännälle. Hän ei voinut käsittää,\nmikä oli pistänyt tytön päähän, hänen järkensä mahtoi olla vialla.\nIltapäivällä kun Anni, naapurin emäntä, pistäysi heillä lainaamassa\nsikuria, kertoi emäntä hänelle aamuisen riitansa Anna-Kaisan kanssa.\nHän ei tavallisesti sekaantunut kyläläisten asioihin, eikä sallinut\nheidän sekaantua omiinsa, mutta tämä asia painoi hänen mieltänsä ja\nkeventyäkseen hän sen kertoi naapurin emännälle, koska tämä juuri\nsattui tulemaan.\n\nAnni nauroi.\n\n— Ettekö te nyt ole siitä kuulleet, että Anna-Kaisalla on paikka\nvalmiina Helsingissä ensi kuun alusta!\n\n— Paikka Helsingissä Anna-Kaisalla...! sai emäntä huudahdetuksi.\n— Minä, joka en koskaan kuuntele, mitä kylällä puhutaan, minä en\nole kuullut mitään. No, ja kummoinen paikka se on ja kuka sen on\ntoimittanut?\n\n— Johan siitä nyt on vuosia, puhui Anni, — kun Heta, meidän Jeren\nsisar, läksi Helsinkiin. Eihän hänestä sitte ole kuulunut mitään moniin\nvuosiin. Mutta viime markkinoille hän oli ilmestynyt kuin tuulen\ntuomana. Komeana rouvana, hattupäisenä hän oli puhutellut Jereä ja\nkertonut olevansa hänen sisarensa — ei ollut sentään tullut ylpeäksi,\nvaan tunnusti Jeren veljekseen. Siellä hän näki Anna-Kaisankin ja\nihastui heti, kun Anna-Kaisa oli kasvanut niin kauniiksi tytöksi.\nHän oli hatistellut häntä vyötäisistä, taputellut hänen poskeaan ja\npaikalla tarjonnut hänelle myyjättären paikkaa puodissaan — Hetalla\nkuuluu Helsingissä olevan joku anniskelupuoti. Hän oli heti luvannut\nAnna-Kaisalle kymmenen markkaa kuukaudelta ja paikalla pistänyt matka-\nja pestirahat kouraan.\n\nEmäntä oli yhä nousevalla hämmästyksellä kuunnellut Heikkilän Annin\nkertomusta. Hänelle selveni nyt täydellisesti, miksi Anna-Kaisan käytös\nviime aikoina oli ollut niin ynseä. Markkinoiden jälkeen hän juuri oli\nmuuttunut.\n\n— Ja nyt vasta te minulle kerrotte tästä, minulle, joka kuitenkin olen\nkohdellut Anna-Kaisaa kuin omaa lastani, sanoi hän vihdoin.\n\n— Kukapa teille uskaltaisi tulla juttuja tuomaan, te olette niin\nylpeä...!\n\nJonkinlaisella vahingonilolla Anni nautti Mäkelän emännän mielipahasta.\n\n— Voi minua onneton, kun päästin Anna-Kaisan niille markkinoille! Mitä\nJere sitte sanoo, kun häneltä sisarensa vie morsiamen?\n\n— Eihän Jeren ja Anna-Kaisan välillä vielä liene ollut varmoja\nkauppoja, sillä viime aikoina ei Jere ensinkään ole käynyt veistämässä\nhuoneitaan. Taitaa ajatella, ettei niitä enään tarvitse, kun tästä\nAnna-Kaisakin lähtee muille maille.\n\nAnni nousi jo penkiltä lähteäkseen pois, mutta Mäkelän emäntä pidätti\nhänet.\n\n— No tiedetäänkö, kummoinen ihminen se Heta nykyään on?\n\n— Niin muhkeaksi sanoivat paisuneen, ettei olisi tuntenut samaksi\nihmiseksi. Hän oli kertonut, että joku ylhäinen herra on hänellä\nsulhasenakin. Kai se hankkii Anna-Kaisallekin toisen paremman Jeren\nsijaan.\n\nAnni nauroi terävästi, mutta Mäkelän emäntä tunsi kiukun kiehuvan\nrinnassaan. Hänen kätensä vapisi, kun hän Annille kaasi kahvia.\n\n— Eikä Anna-Kaisa yksin lähde. Se ei niin hämmästyttäisikään, jos\npiikatyttö, jonka kuitenkin on hankittava leipänsä maailmalta,\nlähtisikin, mutta kun talon tyttäretkin, niinkuin Honkapään Alma, jolta\nei pitäisi mitään puuttumaan, lähtevät Helsinkiin palvelusta hakemaan...\n\nHetken ajan molemmat vaikenivat.\n\n— No mutta ovatko ne aivan hulluja?!\n\n— Siltä se vähän tuntuu.\n\nSillaikaa oli Anna-Kaisa navetassa lehmiä ruokkimassa. Ei häntä olisi\nluullut kahdeksantoista vuotiaaksi tytöksi, niin tukeva ja voimakas hän\noli vartaloltaan. Kasvot olivat niin terveet, silmät suuret, vilkkaat,\nhiukset tunkivat kiharoina ulos palmikoista päänlaella. Hän hyräili\nitsekseen ja jäi vähä väliin mietteisiin vaipuneena seisomaan.\n\nKuin unessa hän oli elänyt aina siitä asti kun markkinamelussa tuo\nmuhkea nainen oli pistänyt pestirahat hänen kouraansa. Kuinka hän\noli tullutkin ottaneeksi ne vastaan? Hänhän jo silloin oli pestattu\nMäkelään ja Mäkelässä oli ollut hyvä palvella. Mutta rouvan puhe, hänen\nkertomuksensa Helsingistä, sen kauneudesta, suruttomasta, hauskasta\nelämästä oli hänet huumannut. Rouva oli sanonut, että Anna-Kaisa\ntulee olemaan täydellinen kaunotar, kun hän saa oikeat vaatteet\npäälleen, että kaikki tulevat hänestä pitämään, hän pääsee pääkaupungin\ntansseihin ja huveihin, niin paljon kuin hän ikinä tahtoo. \"Anna-Kaisa\nonkin totinen tyttö, joka ei viitsi hyppiä tanssista tanssiin\", oli\nJere inttänyt siihen väliin. Heta oli nauranut ja ruvennut kertomaan,\nkuinka Helsingissä löytyy kauniita kirkkoja, joissa jokikinen päivä on\njumalanpalvelus ja niin hyviä pappeja...\n\nAnna-Kaisan mielen oli vallannut tunne, jota ei voinut verrata\nmihinkään muuhun kuin siihen, jonka hän kerran lapsena oli tuntenut.\nHän oli jouluaamuna ollut kirkossa kummitätinsä kanssa, koko päivän\noli oltu vieraissa kirkonkylässä ja illalla kun lähdettiin kotiin,\najettiin suuren herraskartanon ohitse. Oli jo pimeä ja kuultavien\nuutimien läpi loisti korkeista ikkunoista valo lumelle. Ja kun tultiin\nmäentöyrylle, saattoi nähdä sisään. Keskellä lattiaa oli kuusi, jonka\noksilla kiilteli ja välkkyi, sen ympärillä liikkui lapsia kauneissa\npuvuissa ja soitto kuului ulos asti. Nuo lapset tuolla mahtoivat olla\nonnelliset, he mahtoivat saada, mitä ikinä tahtoivat, leikkikaluja,\nmakeisia, kahvia vaikka koska, kauniita uusia vaatteita, kaikkea,\nkaikkea... Anna-Kaisa oli kummitädin sylissä peitteisiin köytettynä\nniin ettei hänestä näkynyt kuin silmät ja nenän pää ja niin kankeana,\nettä suurella vaivalla saattoi liikkua. Hän ponnisteli ylös ja\nkäänsi päätään kartanoon päin niin kauvan kuin sitä vain näkyi. Ja\nkun se oli kadonnut näkyvistä, teki hänen äärettömästi mieli päästä\nhankeen seisomaan ikkunan alle, sinne, mistä saattoi nähdä kuusen,\njonka valoista hohde lankesi lumelle. Ehkä joku noista kauneista,\nonnellisista lapsista näkisi hänet, tulisi ulos hänen luoksensa ja\nveisi hänet sisään, liikkumaan likellä kuusta, olemaan yhtenä noista\nolennoista, jotka saivat kaikki, mitä tahtoivat... \"Täti, minä menisin\nniin mielelläni tuonne tanssimaan lasten kanssa kuusen ympärille\",\nsanoi hän, ja täti vastasi: \"ole sinä vain, lapseni, tyytyväinen siihen\nosaan, jonka Jumala sinulle on antanut. Eivät nuo herraslapset ole\nonnellisemmat kuin sinäkään\".\n\nTuo lapsuuden muisto nousi niin elävästi hänen mieleensä. Juuri\nsamanlaisena kuin silloin herraskartano, kajasteli hänen edessään nyt\nHelsinki, ihana Helsinki, jossa elettiin huoletonta, iloista elämää ja\njonka kirkoissa joka päivä oli jumalanpalvelus. Jäisivät tänne ilkeät\nmaantyötkin, ei tarvitsisi enään ryömiä rapakkoisia teitä, vaan olisi\njalkain alla kivikatu...! Ihmiset haukkuivat Helsinkiä ja kielsivät\nhäntä menemästä sinne. Anna-Kaisa tiesi kyllä että heidän kävi häntä\nkateeksi, olisivat mielellään itse tahtoneet Helsinkiin, kunhan vain\nolisi tarjottu paikkoja heillekin...\n\nAnna-Kaisa seisoi unelmiinsa vaipuneena, nojaten olkapäätään pilariin,\njoka pidätti läävän kattoa. Miesääni, joka, toivotti hyvää iltaa, sai\nhänet säpsähtämään. Ovella seisoi Heikkilän Jere. Anna-Kaisa oli heti\ntäydessä työssä, eikä ollenkaan näyttänyt huomaavan häntä. Hyvän aikaa\nJere seisoi ääneti, vihdoin hän hitaasti alkoi:\n\n— Kuules Anna-Kaisa, minulla olisi sinulle hiukan asiaa. Saanko nyt\npuhua?\n\n— Mitähän asiaa sinulla sitte on? Olenpa taitanut sen ennenkin kuulla,\njoten voit säästää sanasi.\n\n— Älä ole noin ylpeä. En ole moneen päivään käynyt rakentamassa\nmäellä. Sinun vallassasi on määrätä, heitänkö koko puuhan, vai\nrakennanko huoneet valmiiksi. Nyt on sula syksy, voisin jouluksi saada\nkammarin katon alle.\n\n— Vai minustako se riippuu? No rakenna, rakenna sitte, minä en kiellä,\nlähdenpä viikon perästä pois koko näiltä tienoilta, joten en ole sinua\nhäiritsemässä.\n\nJere tuijotti totisena eteensä. Hänen suuri kouransa lepäsi oven\npielessä.\n\n— Etkö muista sitä iltaa vuosi takaperin, kun kuunvalossa palasimme\nmetsähalmeelta? Minä silloin puhuin sinulle, että etköhän rupeisi\nkanssani yksiin leipiin, rakentaisin huoneet tuolle korealle mäelle,\nhankittaisiin porsas ja...\n\n— Mitä niistä enään puhuu! Ne ovat minulta aikoja sitte unohtuneet.\n\n— Mutta ei minulta.\n\n— No sinä, joka ne muistat, rakenna sinä ja asu rakennuksissasi. Minä\nmenen Helsinkiin, sisaresi on jo toimittanut minulle paikankin.\n\n— Ja vielä tänä kesänäkin tunnuit sinä aivan taipuvaiselta. Mutta\njollet enään minusta huolikkaan, niin jää sentään näille maille.\nMäkelässähän sinua on pidetty kuin omaa lasta. Tapasin tuonoin tytön,\njoka oli ollut Helsingissä, ja hän kertoi, kuinka siellä satoja\nmaalaistyttöjä kävelee ilman paikkaa; kaikkien sinne tekee mieli ja\nsiellä monet sortuvat turmion tielle. Sinä olet nuori ja kaunis, älä\nmene.\n\n— Kiitoksia vaan neuvostasi! Olisit voinut antaa ne omalle\nsisarellesi, minähän sinulle olen ventovieras.\n\nAnna-Kaisa astui ylpeästi Jeren ohitse pihaan. Tuvan porstuassa tuli\nHeikkilän emäntä häntä vastaan.\n\n— Tuleeko piankin matka Helsinkiin? kysyi hän.\n\n— Viikon päästä.\n\nAnna-Kaisa vastasi lyhyesti, hän oli kaikkien puheessa kuulevinaan\nilkeyttä ja ivaa, joka häntä ärsytti äärimmilleen. Tuvassa häntä\nodottivat emännän varoitukset kaupungin vaaroista. Hän puhui lempeällä\näänellä, sanoi tekevänsä sen vain rakkaudesta ja heltyi lopuksi\nitkemään. Hänestä tuntui niin vaikealta antaa Anna-Kaisan mennä niin\nkauvas, ties milloin ja millaisena hän palaisi ja palaisiko koskaan.\nTänne jäisi vanha, sokea äitikin suremaan.\n\nAnna-Kaisa ei hänelle vastannut mitään, rinnassa tuntui ikäänkuin\npistos. Äiti ei tästä vielä tietänyt mitään. Vaikeinta oli mennä\nhänelle siitä ilmoittamaan. Melkein vavisten Anna-Kaisa eräänä iltana\nlikeni saunaa, jossa hänen äitinsä asui kestinä. Oli niin pimeä, ettei\nvoinut eroittaa omaa kättään, jos piti sitä silmiensä edessä. Satoi ja\ntuuli. Anna-Kaisasta tuntui siltä kuin hän olisi menossa varkaisiin.\nOikein hän vavahti, kun koira rupesi haukkumaan tuvan luota. Heikon\ntulensäteen johtamana hän löysi ovelle. Siihen hän seisahtui. Sisältä\nkuului veisaamista. Se oli tuttua virttä ja ääni oli tuttu, vapiseva\nakan ääni. Anna-Kaisa tempasi oven auki.\n\nLeveällä rahilla olkivuoteella istui laiha, vanha eukko. Seinät olivat\nmustat, ikkunalla tuikki kitupiikki, suloinen lämmin leijaili ilmassa\nja kiukaan takaa siritti sirkka.\n\n— Hyvää iltaa, tervehti Anna-Kaisa.\n\nAkka nosti harmaan päänsä ja vaani ympärilleen sokeilla silmillään.\n\n— Joko sinä lapseni viimeinkin tulet! Kertovat sinun lähteväsi\nkaupunkiin. Miksi sinä heität Mäkelän hyvän emännän, mikset rupea\nvaimoksi Heikkilän Jerelle, joka on niin kelpo mies kuin ikinä voi\nolla, miksi heität minut vanhan äitisi? Minulla on ollut kahdeksan\nlasta, jokikinen heistä on ollut isänsä kaltainen ja kaikki ovat he\neläneet kurjaa elämää. Sinä minun viimeinen lapseni, menetkö sinäkin\nsamaa tietä? Sinä olet ottanut paikan Jeren huonomaineisen sisaren\nluona... Älä mene...!\n\n— Mutta, äiti kulta, sai Anna-Kaisa sanoneeksi. — Ei se kaupunki\nkummempi pahuuden pesä ole kuin muutkaan paikat maailmassa. Siellä on\nkirkkoja ja jumalanpalvelus joka päivä. Minä saan siellä hyvän palkan\nja voin siten paremmin auttaa äitiäkin.\n\n— Minä menen pian hautaan, minä en enään tarvitse paljoa. Mutta sinä\nolet nuori, elämä on edessäsi. Sinä menet kaupunkiin, jossa enemmän\nkuin kirkkoja on huvipaikkoja. Mutta muista vanhan äitisi sanat: älä\nmyy sieluasi saatanalle!\n\nSokea äiti lausui ne sanat kamalalla totisuudella. Anna-Kaisan korvissa\nne kaikuivat vielä, kun hän asteli Mäkelää kohti pimeän kylän läpi.\nHänen rauhansa oli poissa, ilo ja riemu, jolla hän ennen oli ajatellut\nHelsinkiin menoa, olivat kaukana. Hän pelkäsi koko Helsinkiä ja\ntuumaili rahojen poislähettämistä.\n\nAamulla näytti taas valoisemmalta, varoitukset olivat ikäänkuin\npahaa unta vain. Ja kokonaan ne poistuivat, kun Honkapään Alma\npäivällisaikaan tulla pyyhälti Mäkelään tapaamaan Anna-Kaisaa.\n\n— Kuules nyt, minä sain kirjeen Helsingistä. Torstai-iltana meidän\npitää olla perillä. Tytöt tulevat asemalle vastaan. Minäkin saan\nmyyjättären paikan eräässä puodissa aivan likellä Hetan kauppaa. Voi\nvoi, mitkä päivät meille koittavat!\n\nAlma syleili Anna-Kaisaa ja nauroi ja Anna-Kaisa nauroi. Suurena,\nihanana ja äärettömänä Helsinki kajasteli silmien edessä, aivan\nniinkuin muinoin herraskartanossa se, joulukuusi, jonka valossa\nainoastaan iloittiin ja hymyiltiin. Anna-Kaisa oli astumaisillaan sen\nlumottuun piiriin... Varhaisena aamuna seisahtuivat Honkapään rattaat\nMäkelän portaitten eteen. Puoliyön aikaan oli jo noustu, Anna-Kaisa oli\nkeittänyt läksiäiskahvit ja itkenyt emännän ja äitinsä kanssa, joka\neilisillasta asti oli ollut Mäkelässä. Jere oli saapunut auttamaan, hän\nse kantoi Anna-Kaisan tavarat rattaille. Oli aivan pilkkosen pimeä,\nlyhdystä lankeavassa soikeassa valossa saattoi vielä hetkeksi nähdä\nmolemmat tytöt, jotka istuivat rinnattaan, Anna-Kaisa itkien, Alma\nnauraen hänen lapsellisuuttaan. Sitte läjähytti renki piiskalla hevosta\nja rattaat läksivät liikkeelle, kadotakseen pimeyteen.\n\nMäkelän emäntä kutsui Jeren kahville ja istuutui itse penkille\nAnna-Kaisan äidin viereen. Sokea akka piti käsiään ristissä ja\nkiikuttaen laihaa vartaloaan, mutisi hiljaa rukousta. Kukko lauloi,\nkiviseltä tieltä kuului vielä rattaiden rätinää. Äänettömyys vallitsi\npitkän aikaa tuvassa.\n\n— Nyt se meni. Mimmoisena palannee ja palanneeko koskaan, sanoi\nvihdoin Mäkelän emäntä.\n\n— Monet ovat menneet, harvat palanneet, sanoi vapisevalla äänellään\nAnna-Kaisan äiti.\n\nJere pyyhkäsi hihallaan silmiään. Kyyneleet tuppasivat esiin aivan\nväkisin.\n\n\n\n\nElävänä haudattu.\n\n\nHän oli nuorena ollut kaunis. Vielä nytkin olivat piirteet hienot,\nsäännölliset. Tukka oli valunut kutreina kulmille, pää oli ollut\npystyssä, vartalo notkea ja ryhti ylpeä. Heleä nauru oli hurmannut\nmiehet, poskien puna, palmikon paino houkutellut talon pojatkin\nkosimaan piikatyttöä.\n\nMutta köyhälle miehelle hän oli mennyt ja hänen vaimonaan, hänen\nlastensa äitinä oli hänen kukoistuksensa lakastunut. Kaikki ne tuhannet\nhetket, ne näkymättömät mielialat, jotka saattavat himmentää silmästä\nkiillon, taivuttaa kenon niskan, lamauttaa jäntevyyden, ne mahtuvat\nsanoihin _huoli_ ja _työ_. Huoli ja työ olivat hänetkin sokeaksi\ntehneet ja vihdoin laskeneet vuoteelle, jossa hän kävi yhä heikommaksi,\nvapisevammaksi, yhä raskaammaksi ristiksi pojalleen ja poikansa\nvaimolle.\n\nHe asuivat sydänmaalla uudistorpassa, jonka hirret mies ja vaimo\nolallaan olivat kantaneet kodikseen korvesta. Peltotilkkusesta korjasi\nhalla joka syksy elon ja ainoa lehmä oli vaihdattava leiväksi. Se\nkoski kipeästi kun piti olla lisänä sellaisessa paikassa, olla niin\nvoimattomana, ettei olisi jaksanut liekuttaa lapsen kehtoa, kun se\nitki, olla niin köyhänä, ettei ollut leipäpalasta antaa niille, jotka\nolivat elämää rakkaammat, joiden hyväksi olisi tahtonut henkensä\nantaa. Hänellä itse teossa ei ollut muuta kuin elämää ja henkeä sen\nverran, että hän ymmärsi rakkauden elävän itsessään, ymmärsi että hänen\nkuolemansa olisi ollut huojennus, ja ettei hän _saanut_ kuolla.\n\nTupa oli pieni savupirtti, jonka matalasta ovesta täytyi astua\nkumarruksissa sisään. Kun kättä nosti, ylettyi se lakeen, joka oli\nkiiltävän musta. Ikkunat olivat pienet, talvella oljilla peitetyt.\nHän tunsi jokaisen hirren permannossa ja seinässä, tiesi orret, tiesi\naskelten määrän vuoteeltaan kiukaalle, sängylle, jossa mies ja vaimo\nmakasivat, pöydän luo ja siitä penkkiin. Umpisokeana hän osasi astua\nyli kynnyksen ja kumartaa päänsä oven kohdalla, hän tunsi ulkona\nlikeisimmän ympäristön, tien aidalle, saunaan ja kaivolle. Aikaa\noli ollut oppia kaikkea tuota tuntemaan. Häntä oli tuhansia kertoja\ntalutettu siitä kynnyksestä, tuhansia kertoja hän oli omin voimin\nlaahaunut paikasta toiseen, kaatunut, kolahuttanut päänsä ovien pieliin.\n\nVoi niitäkin pitkiä talvisia öitä, kun koko maailma oli rauhan\nunessa ja ympärillä kuului tyyni hengitys ja omaan silmään ei tullut\nhetkenkään lepo; jäseniä vain särki paljosta makuusta kovalla\nvuoteella, jonka lautapohja tuntui olkien alta. Hän itki ensi aikoina\nja väänteli tuskassa, epätoivossa, kun tiesi ulkona milloin valkoisen\nlumen ja tähtitaivaan kimaltelevan, milloin kesälämpöisen ilman olevan\ntuoksua täynnä ja paimenten metsässä laulelevan! Mutta vähitellen tuli\nnykyaika hänelle vieraaksi, unohtuivat kestävän elämän piirteet ja hän\neli elämäänsä uudestaan lapsesta saakka. Hänen ajatuksensa liikkuivat\nkuolleitten omaisten haudoilla, hän näki nurmikkomättäitten alta heidän\nkasvonsa ja kuuli heidän kutsuvan luoksensa. Koko väki heräsi välistä\nsiitä, että hän puhui asioista tai ihmisistä, jotka olivat jo maaksi\nmaatuneet. Hän saattoi olla niin irroillaan koko elämästä, että jo\nluuli olevansa kuollut. Silloin tuntui vaikealta herääminen ja entisen\nkurjuuden alkaminen uudestaan. Silloin hän rukoili, rukoili, melkein\ntoivottoman hartaudella, että Luoja hänet todellakin luoksensa ottaisi.\n\nHänen ainoana ilonaan olivat lapset, niissä koko hänen nykyinen\nmaailmansa, kaikki mitä elämä saattoi hänelle antaa. Hän oli laulanut\nnuoruutensa laulut heidän kätkyittensä ääressä, kertonut heille\nlapsuutensa sadut, opettanut heitä lukemaan. Niiden nauru oli ainoa,\njoka sai hänen kangistuneet leukansa taipumaan hymyilyksi, niiden\nlämpöiset kädet hänen poskellaan olivat kuin aurinko valaisemassa\nsyksyn alastonta metsää. Mutta viimeiseltä tulivat öitten ja päiväin\ntuskat hämäriksi, epäselviksi ja lapset saivat hyväellä hänen kättään,\nilman että hän siitä tiesi tai heräsi. Välistä oli järki valveilla,\nvälistä kokonaan poissa. Ja kun se palasi, näytti se suuren askeleen\nhautaa likemmä, mutta henki ei sittenkään lähtenyt; kitui vaan kurjassa\nolennossa, joka ei ajatellut eikä tuntenut.\n\nVähitellen syntyi häneen tunne, joka nousi kuin ruoho raunioiden\nmullasta, toivon tunnehan rupesi haluamaan muutosta, vaikka\nminkälaista. Jospa häneltä esim. taittuisi joku jäsen tai kuolisi tuo\npikku tyttö, jolla miniä oli kertonut olevan vaalean tukan ja siniset\nsilmät. Sitä tukkaa hän oli silitellyt ja suudellut suurimpana ilona.\nVietäköön häneltä vaikka sekin vaikka mikä otettakoon! Kunhan vaan\ntuska tulisi uudeksi ja herättäisi hänet horrostilastaan.\n\nJa muutos tulikin vaikkei juuri siinä muodossa: päätettiin lähettää\nhänet omaksi ja muitten huojennukseksi vaivaistaloon!\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuomen aamulla hän viedään. Hevonen on jo tilattu, häntä on käytetty\nsaunassa, turkki on lainattu matkaa varten. Kapineita ei hänellä ole\nmuuta vietävää kuin vaatteet päällään ja kuolinpuku.\n\nIlta on pimeä, tähdetön. Takassa palaa tuli. Tupa on siivottu, kahvia\non toimitettu. Lapset ovat kaikki puhtaisiin paitoihin puettu mies\nistuu sänkynsä laidalla pää käden nojassa, vaimo askaroitsee.\n\n— Niinhän nämä ovat kuin äitimuorin hautauskahvit, sanoo hän\nkaataessaan kahvia ja purskahtaa itkuun.\n\nMuori itse ei itke. Hän on niin puhtaassa puvussa sängyllä pitkänään.\nLaudan kovuus hänen allaan ei tunnu, mieleen eivät muistu enään pitkinä\nne entiset loppumattomat, toivottomat yöt. Ne ovat nyt kaikki jääneet\njälelle päin, nyt on koko elämä lopussa, se elämä, joka kerran eli\nnuorta kukoistusta ja kului sokeudessa näitten seinäin sisällä. Kun ne\neivät enään suo suojaa, silloin loppuu elämäkin, silloin hän on kuollut\nja haudattava. Kuin unennäköä on koko menneisyys huolineen, töineen.\nSiinä oli sentään niin paljon iloa, niin paljon onneakin ollut,\nrakkautta oli saanut ottaa ja antaa ja nyt oli mielessä tilaa vain\nkiitollisuudelle, ylistykselle. Ainoa, joka vielä sitoi maailmaan, sitä\nhän kosketteli käsillään viimeistä kertaa, siihen hän painoi kuihtuneen\nposkensa, sitä rutisti hän povelleen, ikäänkuin olisi tahtonut lopettaa\nvoimansa siihen liikkeeseen. Täytyihän hänen ottaa maanpäälliseen\nhautaansa nuo rakkaat kasvonpiirteet, joita ei hän koskaan ollut\nnähnyt, silittää niitä pehmeitä hiuksia, joihin hänen rakkautensa oli\nkiinni kasvanut. Ja viimeisen kerran hän korotti vapisevan äänensä ja\nkutsui luoksensa lapset niinkuin monasti ennen.\n\n— Tule, Taavi poikani, lukemaan!\n\nJa Taavi lukee totisena ulkoa katkismuksensa kysymykset ja vastaukset\nsujuvassa jaksossa.\n\n— Lupaakos Mari parantaa sisälukua?\n\n— Lupaa.\n\nHe jäävät juhlallisina seisomaan ikäänkuin olisivat vieraissa. Ja kun\nhän jakaa heille kahvista säästetyn sokeripalan, kiittävät he niinkuin\non opetettu.\n\n— Ruusa rukkani, tule ottamaan sokeria.\n\nHän vetää heidät kaikki ympärilleen houkutellen, kunnes saa heidät\nteuhaamaan, temmeltämään. Ja hän jää siihen yksin istumaan ääneti ja\nkuihtuneena, heikkona kuin laho kanto nuoren metsän keskessä.\n\nValmistuksia ei tehdä paljon, ei ole erityistä puhuttavaakaan. Ennen\nmaatapanoa tahtoo pojan vaimo, että laulettaisiin virsi.\n\n— Niinhän siitä tulee kuin ruumiin lähtövirsi! sanoo muori itsekseen.\n\nSitte koko väki nukkuu, ja hän yksin valvoo viimeistä yötänsä,\nkuuntelee hengitystä ympärillään niinkuin hän pitkinä vuosina joka yö\non tehnyt. Aika ei tunnu pitkältä. Järkikään ei sumene, vuode ei ole\nkova. Huomenna viedään hautaa niin likelle, täyttyy kaihottu toivo.\nMutta sydämmen juurissa kirvelee vielä jotakin, vienoa surua, joka\nsitoo elämään: kaipaus tänne, halu jäädä _tänne_ sittenkin, tänne,\njosta on pyrkinyt pois!\n\nHän makaa selällään hiljaa aamuun asti, kädet ristissä rinnalla. Päivän\nsarastaessa valjastetaan hevonen, hän puetaan lämpöiseen turkkiin,\ntaivuttaa päänsä talutettaessa kynnyksestä ja sitte hänet peitetään\npehmeisiin heiniin. Mutta hänen sydämmensä tekee silloin viimeisiä\ntöitään, viimeiset kyyneleensä vuodattaa hänen sielunsa, hän on\ntuskasta tukahtua. Veräjällä muistaa hän kysyä, ovatko kuolinvaatteet\nmukana. Pojan vaimo palajaa reelle, kumartaa itkettyneet kasvonsa hänen\nylitsensä ja rauhoittaa häntä. Muori ojentaa vielä peitteiden alta\nluisevan kätensä ja sopertaa kiitosta.\n\nSitte alkaa pitkä matka kirkkomiesten seurassa. Metsät ovat lumessa,\nanturoista kuuluu nariseva ääni. Hän ei tiedä mistään, on kuin\nhorrostilassa. Poikansa on häntä ajamassa ja hoitaa häntä hellästi.\nVasta kirkonkylässä hän herää, kun kellot rupeavat soimaan. Hän ei ole\nkuullut niitä niin pitkiin aikoihin, että ne ovat melkein unohtuneet.\nNyt hänet valtaa ääretön tunne. Se on pelkoa, pyhyyttä, autuaallisuutta\ntäynnä, sellainen vavistuttava juhlallisuuden tunne, kuin jos hänet\nhautaan laskettaisiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSilloin hän todellakin oli hautaa likellä.\n\nKun pojan vaimo muutaman viikon kuluttua läksi vaivaistalolle häntä\nkatsomaan, oli hän jo kotvan maannut kuolleena haudassaan.\n\n\n\n\nYö Adrian äärellä.\n\n\nMatkustajat olivat kokoontuneet laivan kannelle, he istuivat pitkin\npenkkejä, enimmäkseen ääneti, kukin vajonneena katselemaan komeaa\nvuorimaisemaa, jonka kainaloissa Abbazia ja Fiume lepäsivät, toinen\nakaasialehdossa viinitarhojen ympäröimänä, hymyilevänä kuin huoleton\nimpi, toinen kalliokielekkeille kavunneena kuin uhkarohkea nuorukainen.\nIlma oli lämmin, heikko tuuli liikutteli merta, tuoden tuoksua\noleanderipuista rannalla. Edessä oli aava meri, se upposi rajatta\ntaivaan laitaan ja ainoastaan aaltojen vaahtopäät harjat osoittivat,\nmikä sini kuului taivaaseen, mikä mereen. Pitkiä matkoja seurasivat\nvuoret, välistä metsäisinä mäkinä, välistä taas huippuina, joita peitti\nainainen talvi. Niihin lankesi pilvistä omituisia valoja ja varjoja,\nmilloin ne loimottivat sinipunertavassa hohteessa, viereisen huipun\nkuultaessa kullankarvallisena, milloin ne utuisina, harmaina loivat\nlaaksoihinsa jyrkkiä varjoa, jotka valuivat alas pitkin niiden kylkiä\nkuin sysimustat, pehmeät villavyöt. Kun laiva oli päässyt aavalle\nmerelle ja viimeinen maakaistale oli katoamaisillaan, näkyi vielä\nvuorten pitkä jono, huippu huipun vieressä, ikäänkuin joukko päitä,\njotka kurkottautuvat katselemaan toistensa olkapäitten yli.\n\nAurinko seisoi jo kiinni meren pinnassa. Vaahtopäät laineet näyttivät\nhuuhtovan sen laitaa ja sen säteet kimmelsivät vedessä. Mutta etenevät\nvuoret olivat kuin tulessa, harjanteista näytti nousevan hienoa savua,\nijäiset lumet näyttivät syttyneen tuleen.\n\nLaivan perässä seisoi, erillä muista matkustajista, mies ja nainen.\nHe olivat molemmat nuoret, puetut matkapukuun ja puhuivat vierasta\nkieltä. Hurmaantuneina he katselivat maisemia, hurmaantuneina heidän\nsilmänsä vaipuivat toisiinsa, ihastuksissa mies kietoi käsivartensa\nnaisen vyötäisten ympäri, kun tuuli kiikutti laivaa. Ja kun suurempi\nlaine sitä nostatti, lankesi nainen penkille istumaan ja veti miehensä\nperässään. He nauroivat molemmat ja jäivät siihen käsitysten istumaan.\nPäät painuivat vastatusten, hiukset koskettivat toisiaan.\n\n— Mikä hurmaus tässä yksinäisyydessä, kaukana kotoa, yllä taivas, alla\nmeri, ympärillä suurta, ääretöntä. Ei kukaan tunne meitä, ei kukaan\nymmärrä kieltämme, me olemme kaksin...!\n\n— Ja aamulla olemme Veneetsiassa. Katso noita aaltoja, ne ovat\nihmeelliset, sinivihriät, läpikuultavat. On aivan kuin joku avaisi\nsyliänsä ja ojentaisi hempeät käsivarret hyväilemään. Mutta sinä olet\nkalpea, kulta, voitko pahoin?\n\n— Pyörryttää niin omituisesti.\n\nSe oli meritauti, joka oli tulossa. Hän nouti tyynyn alhaalta ja peitti\nvaimonsa penkille pitkäkseen. Ja kauvan aikaa hän lepäsi silmät kiinni.\nTuli jo parempi olla, ei pyörryttänyt, kiikutteli miellyttävästi,\nniinkuin tuuli mahtaa tuuditella veden neitoja aalloilla. Hän oli siinä\ntahdotonna, mitään ajattelematta, rinnassa rauhan, turvallisuuden\ntunne. Kun hän avasi silmänsä, kohtasivat häntä miehensä kasvot.\n\nKuu oli suurena taivaalla. Jollei sitä olisi ollut, olisi ollut\npilkkosen pimeä. Ei näkynyt muuta kuin vettä ja taivasta, kuu katseli\ntaivaalta veteen ja vedestä katseli toinen kuu taivasta. Muutoin oli\ntyyntynyt, vaahto aaltojen harjoilta vähennyt, suuria pilviä vain\nuiskenteli ilmassa. Yö näytti tulevan mitä ihanin.\n\nMatkustajat istuivat vielä kannella, muitten muassa vanhanpuoleinen\nherra ja rouva kahden tyttärensä kanssa. He puhuivat vuorotellen\nkroaattia ja saksaa.\n\n— Minä en usko meritautia, jatkoi rouva puhettaan. — Jollei tahdo,\nniin ei sitä saa, se on enemmän tai vähemmin teeskentelyä. Olen\nmatkustanut Välimeren yli Egyptiin ja vaikka kävi kova tuuli, niin en\nollut merikipeä, sillä en tahtonut olla sitä.\n\n— No en minä nyt tiedä, tahtooko sitä suorastaan kukaan, vastasivat\nkuin kuorossa herra ja tyttäret.\n\nHe olivat hyvänvoivannäköistä väkeä, puheesta päättäen huviretkellä\nVeneetsiaan. Herra läksi sitte tilaamaan ruokaa, sillä syömistä piti\nhän parhaana apukeinona merikipua vastaan — jos sellaista näin tyynenä\nyönä voisi tulla kysymykseenkään.\n\nVähitellen hajosivat matkustajat kannelta, paitsi nuori nainen joka oli\npitkänään ja hänen miehensä, joka istui hänen vieressään.\n\n— Uskallankohan minä nukkua tähän? Minun on tässä niin hyvä.\n\n— Kuinka et uskaltaisi armaani? Minä istun vierelläsi ja meri tyyntyy,\nminkä ehtii.\n\nHän silitti hänen poskeaan ja painoi kiinni hänen silmänsä. Hän\nkiikkui kuin kehdossa, aallot loiskivat, tuulet lauloivat kehtolaulua.\nJo alkoivat unet liidellä hänen ympärillään. Ne olivat utuiset ja\nepäselvät, hän ei saanut yhtään niin kiinni siivestä, että olisi voinut\nnähdä sen piirteet. Ne kahisivat hänen ympärillään, hän tunsi niiden\nlikeisyyden ja nautti siitä. Niin hän nukkui kauvan.\n\nÄkkiä hän heräsi siitä että kasvoille tuli jotakin kylmää, märkää. Hän\nnousi istumaan, mutta putosi takaisin pitkäkseen. Hän oli hihnalla\nsidottu kiinni penkkiin. Tuuli tarttui hänen huiviinsa ja vei sen\nmukanaan. Laiva kallistui niin, että kansi kosketti vettä. Oli\npilkkosen pimeä, satoi, vinkui, ulvoi. Toisessa päässä seisoi pitkä\nmies, joka vaivoin pysyttelihe pystyssä. Se ei ollut hänen miehensä.\nMissä hän oli, oliko tuuli hänet vienyt...?\n\nNuori nainen sai hihnan irroitetuksi ympäriltään ja nousi. Hänen\npäätään huimasi, myrsky tarttui hänen vaatteisiinsa ikäänkuin\nviedäkseen hänet ilmaan. Hän putosi kannelle ja vieri laivan kiikunnan\nmukana, kunnes sai kiinni penkin jalkaan. Suuri puupöytä irroittui\nsijaltaan, kannen alta kuului hälinää. Äkkiä välähti häikäisevä valo,\npilvi ratkesi liitteissään, salamat iskivät vastatusten kaikista\nilmansuunnista. Aallot vyörivat korkeina kuin vuoret, vaahto vain\nhulmusi harjoilla. Salama sammui, kuu jäi näkyviin!\n\nNainen makasi permannolla suinpäin, pidellen kiinni rauta-aidasta.\nLaivan kallistuessa, avasi meri häntä vastaan kitansa, hän tuli sitä\nniin likelle, että suolainen pärsky kasteli hänen kasvonsa. Kuu valaisi\ntumman kirkkaalta taivaalta.\n\n— Armaani, oletko peljännyt? kuului myrskyn seasta.\n\nHän tunsi itseään nostettavan pystyyn kainaloista. Se oli hänen\nmiehensä.\n\n— Täällä on täydellinen myrsky. Meidän täytyy mennä alas.\n\nHe menivät haparoiden puitteita myöten. Kansi jäi tyhjäksi. Sieltä\nkuului hirveä ryske. Penkkejä irroittui permannosta. Säpäleinä ne\nhajosivat ilmaan. He eivät päässeet kannen alle, vaan pysähtyivät\nlaivan perään, sinne missä portaitten suojassa seisoi kaksi pientä\npenkkiä seinään kiinnitettyinä. Niille he paneutuivat huppuun, kumpikin\npenkilleen ja kiersivät sormensa voimakkaasti pitelemään kiinni.\n\nTuuli yltyi, satoi, kuu peittyi pilviin, myrsky sen taas paljasti\nnäyttääkseen hirveän ihanaa näytelmää sen kirkkaassa valossa. Aallot\nolivat saavuttaneet kamalan ko'on. Laiva oli niiden käsissä kuin kaarna\ntai lastu. Kahden laineen väliseen laaksoon jouduttuaan oli se kuin\nhaudassa, sieltä saattoi veden läpi nähdä kuun hohteen ja taivaan\nsinin, aallon olisi vain tarvinnut kääriytyä peitteeksi laakson päälle,\nniin laiva olisi ollut haudattuna.\n\nNuori nainen katseli näytelmää omituisella mielellä. Ei mistään näkynyt\nmaata, ei laivaa, ei minkäänlaista apua. Aallot olivat ihanat kaikessa\nhirveydessään. Hän tunsi selvästi, että kuolema niistä tuijotti häntä\nvastaan.\n\nTäälläkö he kuolisivat, häämatkallaan, kaukana kodista...? Ehkä\nse olisikin onnellisinta... he olivat omistaneet toisensa, he\nolivat rakastaneet, he olivat tunteneet ajan suurinta autuutta, nyt\njatkaisivat sitä ijäisyydessä. — Hyvä, suuri, Jumala, rakas isäni, ota\nkiitos kaikesta, mitä olet antanut, se on kaikki ollut sinun johtoasi,\nsinun huolenpitoasi. Suo anteeksi pahat tekoni... Sinä tiedät parhaiten\nkuinka isot ne ovat olleet... Kiitos vielä siitäkin, että annat meidän\nkahden kuolla yhdessä...!\n\nHän tahtoi panna kätensä ristiin, mutta ei voinut, sillä niillä hänen\ntäytyi pitäytyä penkillä. Kuun säteet taittuivat veden läpi. Hän\nkatseli tyynesti tuota kauneutta, joka pian hänelle valmistaisi surman.\nYhdeksäs aalto oli aina muita mahtavampi. Sitä hän jännityksessä\nodotti. Se se saattoi kaataa kurjan haahden. Ja kun haaksi sitte oli\nlaskenut sen laaksoon, tarttui hän ajatuksissansa katkenneeseen lankaan.\n\nHe, jotka olivat unelmoineet onneaan pohjan kalpean taivaan alla,\nvaloisina kesä-iltoina rakentaneet avioliittoaan, täälläkö he\nhukkuisivat Italian lämpöisessä yössä, vasta kun olivat vihityt\ntoisilleen... Entä jos aalto tulisi tässä hetkessä, riistäisi heidät\nmukanaan, mutta toisen sinne, toisen tänne...?\n\nHäntä väristytti, vilu karmi luita myöten. Hihna, jolla miehensä\noli kiinnittänyt hänet penkkiin, oli jäänyt kannelle. Millä he nyt\nsitoutuisivat yhteen, että edes yhdessä saisivat kuolla?\n\nYhdeksäs aalto oli taas tulossa. Hän nousi kyynärpäilleen ja pingoitti\nsormensa pitelemään kiinni. Se oli kamala laine, suurempi kuin mikään\nentinen, vaahtoinen, nälkäinen peto. Hetkessä hän käsitti, että tuo\nkaataa laivan...\n\n— Kulta, kuollaan yhdessä...!\n\nHän huusi, mutta huutoa ei kuulunut. Kylmä käsi tarttui hänen\njalkaansa. Se oli hänen miehensä käsi. Laiva keikahti... Liitteissä\nrutisi, hätähuutoja kuului kannen alta, helisten särkyi lamppuja\nja porsliineja... Nainen sulki silmänsä ja tunsi onnea tietäessään\nmiehensä käden pitelevän itsestään kiinni. Seuraavassa hetkessä avasi\nhän silmänsä. Yhdeksäs laine oli ohitse... Hän ajatteli taas.\n\n— Entä kotona, miten siellä saadaan tieto tästä yöstä...? Siellä\nodotetaan kirjettä, käydään levottomaksi, odotetaan, odotetaan...\nKirjettä ei tule, eikä tule mitään tietoa, kuluu kuukausia, kotona\npukeudutaan suruharsoihin... He, jotka hääiltana, kukitettuina,\nlaululla, läksivät kotimaan rannasta, he ajelehtivat Adrian meren\naalloilla köytettyinä kiinni toisiinsa...\n\nKyyneleet vuotivat hänen silmistään, hän ei enään muistanut merta\neikä vaaraa, hän ajatteli vain kotimaata ja omaisia ja pingoitti\nvaistomaisesti kätensä pitelemään kiinni. Kului pitkä aika ennenkuin\nhän muisti, niissä oli. Miehensä painui hänen ylitsensä.\n\n— Vaara on ohitse, armaani. Kuljemme tuulen mukaan hätäsatamaa kohti.\nYö oli kamala. Pelkäsitkö pahoin?\n\nAamu valkeni, kuu oli kadonnut. Meren pinta oli melkein tyyni, mutta\nmainingit kiikuttivat vielä laivaa. Kannen alla näytti surkealta.\nTukahduttavassa ilmassa matkustajat makasivat, sekasin tutut ja\ntuntemattomat, pitkin penkkejä ja permantoa. Kasvot olivat kalpeat,\nsilmät tuijottavat ja väsyneet, joku vaikeroi, toiset olivat ääneti,\nliikkumattomina kuin kuolleet.\n\n— Tämä on aivan kamalaa, läähätti heikolla äänellä vanha rouva\ntuontuostakin. — Minä olen matkustanut Välimeren yli Egyptiin, enkä\nsilloin ollut ensinkään kipeä. Mutta tämä on aivan kamalaa...!\n\nHänen äänensä tukahtui noihin kohtauksiin, jotka kuuluvat meritaudin\nluonteeseen.\n\nNousevan auringon valossa alkoi kaukaisuudesta häämöittää maata, toiset\nväittivät, että jo parin tunnin perästä oltaisiin Veneetsiassa.\n\nMiten taivas oli sininen, miten meri hymyili! Ei olisi voinut aavistaa,\nettä toinen muutama tunti sitte iski salamoita ja toinen ärjyen aukoi\nvaahtoista kitaa...\n\nJo saattoi selvästi eroittaa likenevän sataman, se oli korkea maa\nmustine metsineen ja joukosta saattoi tuntea rakennusten haamuja ja\nhuippuja. Mutta Veneetsia ei se ollut.\n\nMatkustajat olivat kokoontuneet kannelle, jännitetyssä odotuksessa.\nLaiva laski ankkurin.\n\nEdessä oli korkeaa vuorimaata, jonka rinteillä viinitarhat upeilivat\nja sypressit korkeina, solakkoina nostivat kruunujaan. Metsästä\npisti esiin rakennuksia ja kirkontorneja, siinä oli nähtävästi\npieni kaupunki. Tie kulki aivan rantaa myöten ja mäkeä ylös nousi\ntuontuostakin pieni, näppärä aasi kuormineen, joka kooltaan oli paljon\nsuurempi kuin vetäjä itse. Maalaistyttöjä näkyi räikeissä, keveissä\npuvuissa.\n\nMatkustajat kokoontuivat kapteenin ympärille. Hän oli juuri\nmenemäisillään lepäämään yön vaivoista.\n\n— Missä nyt ollaan? Milloin tullaan Veneetsiaan?\n\nKysymyksiä sateli hänen ympärillään. Oltiin Piranon rannalla. Parin\ntunnin kuluttua lähdettäisiin ja oltaisiin illalla Veneetsiassa.\n\n\n\n\nTuskaa.\n\n\nKirjettä ei ole tullut kolmeen viikkoon. Viimeinen oli Veneetsiasta ja\nkertoi mielialoja Italian öistä ja gondooli-lauluista. Mutta siitä on\nkolme viikkoa. Kirjeitä on saattanut matkalla joutua hukkaan, mutta\njonkun olisi kuitenkin täytynyt ehtiä perille.\n\nKahden viikon aikana hän on odottanut jokaista postia, odottanut täynnä\nkaihoisaa, vapisevaa toivoa. Hän on ottanut kaiken järkensä avuksi,\npäättänyt olla tyyni, odottaa levollisesti. Hän on niellyt kyyneleensä,\npurrut huulensa kokoon. Mutta sittenkin on hän tottunut alinomaiseen\npelkoon, hänen kuulonsa on harjaantunut eroittamaan pienimpiäkin ääniä.\nHän toivoo jokaiselta tulijalta jotakin tietoa, näkee jokaisessa\nonnettoman uutisen tuojan. Ei hän vaikeroi, ei hän kerro kellenkään.\nHän työntää kaikki tunteet syvälle mielensä pohjaan ja hymyilee —\njos sitä hymyksi saattaa kutsua, sitä, joka jäljittelee naurua, kun\nsydämmessä vihloo.\n\nJa tähän päivään hän on koonnut viimeiset voimansa, keräillyt\nsirpaleetkin toiveistaan. Ja kirjettä ei tullut!\n\nHän seisoo portailla liikkumattomana, nojautuneena pilariin. On\nhelteisen kesäsydämmen keskiyö, jolloin käki jo on laannut kukkumasta\neivätkä pikkulintuset enään viserrä. Taivaanrannalla, siinä missä\naurinko laski, viipyy vielä ruskoa, sumut ovat levinneet vaaleiksi\njärviksi, joissa saarina ui kumpujen vihreä.\n\nJumala oletko sinä minut hyljännyt? sanoo hän yksitoikkoisella,\nväsyneellä äänellä ja tuijottaa eteensä. Hän on valkoisessa, väljässä\nyöviitassa, käsivarret riippuvat suorina ja hervottomina, kasvot ovat\nkalpeat ja silmien tuli on sammumaisillaan.\n\nOletko sinä minut hyljännyt? lausuu hän uudestaan ääneen. Hän ei\najattele mitään, ei muista mitään, lausuu ne sanat vaan tottumuksesta,\nulkoa, sillä hän on viime aikoina käyttänyt niitä niin usein, ettei\nniihin enään aina riitä henkeä. Hänen sielussaan ei tunnu liikkuvan\nmitään, eikä hänen kasvonsa piirteissä vaihtele ainoakaan väre. Silmien\nalla on tumma varjo ja poskipäät ovat kylmät. Ei häntä koske kostea\nsumuilma, ei se, että ilta on kulunut yöksi. Kaikki on kadonnut hänen\nympäriltään ja sijaan astunut ikäänkuin harmaa sumuharso, jota hiljaa\nvedetään eteenpäin hänen ohitsensa. Se on niin laaja, että se peittää\nkaikki ja niin hienosti läpikuultava, että se kohottaa liitelemään\npoimuihinsa. Ja sitä riittää loppumattomiin. Sille ei löydy missään\npäätä. Hän katselee sitä tutunomaisella tyyneydellä, väsymättä,\nkyllästymättä, antaa viedä pois itseään sen mukana viettääkseen kaiken\naikansa sumuisessa, harmaassa horrostilassa. Rupee kaukaa kuulumaan\nhiljaista ääntä, joka ajoittain soi kuin kaiku kellosta. Ja taivas on\nselkeä, sininen. Sumusaatossa hän kulkee, tuntee tukkansa läikkyvän\nja kuulee kuinka kellon ääni kasvaa ja tulee lauluksi, joka vierii ja\njohon kaiku vastaa. Se on suruisa sävel kansanlaulua ja laulaja on kai\nyksinäinen kulkija. Jo rupeevat sumut särkymään ympäriltä. Hän näkee\nmetsän vihreän laidan ja taivaan ja hän yhtyy hyräilemään tuota samaa\nnuottia.\n\nYhtäkkiä sävel katkee sikseen. Hän säpsähtää suoraksi nojauvasta\nasennostaan, silmään syttyy elämä ja jokaiseen jäseneen vilkkaus.\n\nEntä jos tuo kulkija tuo kirjeen! sen odotetun kirjeen!\n\nSaattaisihan se olla mahdollisuus! Hän ei tee itselleen selvää siitä,\nmiten ja mistä se olisi joutunut kulkijan haltuun. Hän kokoo hameensa\nlaahaavat helmat käteensä ja kiiruhtaa portaat alas, kevyesti ja\njuosten, pari askelta nurmea pitkin porttiin päin.\n\nKirje, kirje! se on siis täällä, sitä tarvitsee vaan ottaa!... Ja koko\nhänen henkensä ylenee riemuksi. Mutta miten?\n\nSiinä hän seisahtuu äkisti ja näkee hetkessä mahdottomuuden edessään.\nEttä puoliyön aikana maantienkulkija toisi hänelle kirjeen samana\npäivänä, jolloin posti tuli tuomatta. Hulluutta, hulluutta! Ja hymy käy\nkankeaksi, käsivarret vaipuvat alas suoriksi, hän lähtee hoiperrellen\nsisään ja sulkee oven vanhaan totuttuun tapaan. Mitään ajattelematta\nhän saapuu omaan huoneeseensa ja istuutuu vuoteen laidalle. Ei hän itke\neikä tunne unta, mutta kasvot vaipuvat käsiin. Ympärillä kuuluu ääniä\nja yhtä ei voi eroittaa toisesta. Kuni tietä pitkin vaeltavat hänen\najatuksensa, joista hän ei saa selvää. Vihdoin hän tuntee aavistuksen\ntapaisesti Italian lemuavaa, kuumaa ilmaa ympärillään. Marmoripilarit\nkuvastuvat veden syvässä. Myrttipuiden varjot ovat mustat, ilma on\nläpikuultavaa, sinistä ja täynnä tenhoa. Gondooli liitää tyyntä katua,\nlaulu soi ja soitto hurmaa ja gondoolin pohjalla nukkuu _hän!_ — —\n— mies, jonka otsa on korkea ja tukka tumma. Hän hymyilee onnelleen,\nmutta se ei ole Veneetsian kuutamoyö, vaan kalpea Suomen taivas ja\nkaukainen morsian...\n\nTyttö hypähtää hurjistuneena ylös ja levittää kätensä. Mutta syli jää\nkylmäksi, katse katoaa tyhjyyteen ja hän tuntee kuinka yhtaikaa elämä\non niin kaunista, niin kaihoa täynnä!\n\nHän hengittää syvästi, niin että tuntee jokaisen solun liikahtavan\nsijaltaan. Sydän lyö kuuluvasti ja silmä tuijottaa yhteen kohtaan.\nNiin hän seisoo hetken ja tuntee kaihonsa äärettömyyttä. Sitte kaikki\nhimmenee. Hän väsyy ja laimenee, liikahtaa sänkynsä laidalle, työntää\nvaistomaisesti kengät jalastaan ja raukee siihen. Silmät ovat ummessa,\nhengitys tulee tasaiseksi, mutta ajatus ja kuulo toimivat koko ajan.\n\nKaikki on hiljaista, hämärää. Huoneessa on kukkaisten lemua — — —\n\nLumirajan lähelle, Alppien korkeuteen, sinne hänen piti mennä\nnoutamaan edelweiss-kukkaa... Miksi ei ole kirje tullut, kirje, jossa\nkukka oli...? Ehkei hän ole tullut sinne nousneeksi. Tie on vaikea.\n— Tai ehkä — ehkä hän on liukunut, ehkä jäälohkare jalan alla on\nmurtunut. Ehkä hän on kompastunut ja kaatunut ja kaatunut pohjattomaan\nsyvyyteen...!\n\nNukkuva lepää liikahtamatta. Ainoastaan suu vetäytyy hiukan kokoon ja\nkulmakarvojen väliin syntyy uurteita kuin tuskasta.\n\n— — Sieltä ei hän ikinä nouse. Ja hänen viimeiset sanansa vie\nAlppituuli.\n\nHän kääntyy vuoteellaan hetken ja raukee uudestaan uneen. Hän tuntee\nliitelevänsä jossakin korkealla, ilmassa, ja kuulee tuulien mellastavan\nympärillä. Hän matkustaa, matkustaa kauvan, tuntemattomia, vaarallisia\nseutuja, yli syvyyksien, vinhalla vauhdilla. Vihdoin hän palaa ja\ntulee tänne samaan, omaan huoneeseensa. Siellä on kaikki entisellään.\nHuonekalut ovat samat, kirjoituspöytä valokuvineen, muistoineen on\nnurkassa paikallaan. Hän koettelee esineitä, kodistuu ja tutustuu ja\nlöytää kaikkialta muistoja. Tuossa sohvassa he ovat istuneet yhdessä\npyryisinä talvi-iltoina, kun takkavalkea on punaillut valkoisia seiniä.\nTuossa ovat runot, joita yhdessä luettiin, permannossa tuossa naula,\njohon hän kerran oli kaatua. Se piti sitte lyödä syvemmälle, mutta\ntuossa se vielä on! — Hän tulee peilin eteen ja näkee siellä vieraat\nkasvot. Ovatko ne hänen omansa? Oi, ovat! Mutta kuinka hän on matkalla\nvanhentunut! Kuinka kaikki nuoruuden elämä ja nuoruuden tuoreus ovat\npoissa!\n\nSilloin hän lyö nyrkillä otsaansa ja tuska pääsee valloilleen. Hän\nhuudahtaa tukahdutetusti, itkien.\n\n— Voi, voi, tiedä sinä, sinä, että _sinulle_ minä kyynelillä hukutin\nsilmäini väikkeen! _Sinun_ tähtesi on kuihtunut posken hehku. Senkö\ntähden menit pois, että kauneuteni on kadonnut...? ... se johonka\nsanoit rakastuneesi: henkeni, sydämmeni, ne ovat jälellä. Tule nyt\nja ota! Voi tule, tule, onhan jälellä rakkauteni, jonka itse Jumala\nsytytti. Tule, tule!\n\nAskeleita kuuluu: hän tulee.\n\nJa tyttö tuntee kuinka entinen nuori hymy palaa, hiukset ovat pitkät\nja kähertyvät kulmille ja silmä on tuore ja kirkas. Hän avaa sylinsä\nja unohtaa hetkeksi kaiken. Kun hän katsahtaa ylös, on hänen edessään\nkirje ulkomaalta ja siinä vieras käsiala. Mitä se merkitse, mistä se\ntulee? Miksi ei hän itse kirjoita päällekirjoitusta. Miksi? — Ah niin,\nsen saattaa ymmärtää: hän on sairas, niin sairas, ettei hän voi!...\nHerra Jumala ehkä hän on jo... jo kuollut!\n\n— Riistä auki se kirje ja lue!\n\nMutta hän ei voi. Kuni rautakourien pidättämänä hän seisoo\nsiinä ja tuijottaa kuin naulattuna valkoista lehteä. Hän ei saa\nkättään ojennetuksi sitä ottamaan. Käsivarret ovat raskaina, kuin\npoikkisahattuina. Kirje on hänen silmissään valkoisena pilkkuna ja\npilkku rupee liikkumaan ja kasvamaan. Itsestään avautuu yksi sen\nliimattu kulma, sitte toinen ja vihdoin se laukee auki kokonaan. Hän\nei uskalla katsoa mitä se sisältää. Hän tahtoo kääntyä pois. Mutta hän\nei pääse paikalta, ei voi liikahtaa. Hänen täytyy pakostakin nähdä ja\nlukea. Se sisältää enemmänkin kirjoitusta, mutta hän huomaa vaan yhden\nainoan sanan: kuollut.\n\nHän tuntee horjuvansa ja hoippuvansa ja vihdoin vajoavansa alas.\n\nKuollut, kuollut! Ijäti poissa, niin ettei hän koskaan tule.\n\nVoi ei! Aina läsnä, kaikkialla mukana, eroittamattomana henkenä\nijankaikkisesti. Oi, hän saa kuolla niin kernaasti, Herra Jumalani! Ota\nsinä hänet turviisi. Sieltähän minä saan hänet kerran omakseni.\n\nEn minä kuolemaa pelkää. Mutta Herra, minä tahtoisin omistaa hänen\nviimeisen hengenvetonsa: anna se minulle jos mahdollista on! Että\nsaisin sitä katsella eloni tiellä ja siihen kerran kuolla. Että saisin\ntietää missä hänen hautansa on. Anna minun poimia kukkanen sinne. Anna\nminun itkeä siellä.\n\nHerra Jumala pyysinkö liian paljon? tahdoinko turhia? Suo anteeksi!\nSinä sen tiedät: tapahtukoon sinun tahtosi...\n\nHän herää ja tuntee poskillaan kuumia kyyneleitä! Hän on niin raukeana\nja väsyneenä. Huoneessa on ruusujen tuoksua ja ulkoa heijastaa vieno\nvalo, joka ei ole enään yötä eikä vielä aamua. Silloin kuuluu ovella\nkoputus.\n\nSe on sähkösanoman tuoja. Hän ei siis vielä ole kuollut!\n\n— Nouse, joudu! Hetket lentävät ja ne ovat kalliit. Matka on pitkä.\nKiiruhda!\n\nMistä minä saan rahaa?\n\n— Sinulla on kultainen kello: myy se! Sen antoi tosin vanha isoäitisi\nsanoilla: opi siitä kuinka kallis aika on. Sittenhän se on täyttänyt\ntarkoituksensa. Nyt on aika kalleimmillaan. Sinulla on pitkä palmikko.\nLeikkaa se poikki, myy, ja kiiruhda!\n\nMutta minä en tule toimeen; en osaa kielestä yhtään sanaa.\n\n— Älä punnitse! Lähde vaan!\n\nMutta mistä minä hänet löydän, mistä maasta? Hänellä on monet maat\nkulkea. Enhän minä tiedä...!\n\n— Kiiruhda, kiiruhda! Jumala on sinun kanssasi. Hän on antanut hänen\nelää, jotta sinä saisit omistaa hänen viimeiset hetkensä. Nouse\nviipymättä, lähde maalitta, älä punnitse mitään. Taikka sinä löydät\nhänet kuolleena gondoolin pohjalta kun saavut perille.\n\nHän on kohounut ylös vuoteeltaan, istuu jokainen jäsen pingoitettuna.\nKasvonpiirteet ovat jyrkät kuin kivestä veistetyt, silmä tuijottaa ovea\nkohti rävähtämättä ja käsi painaa sängynlaitaan.\n\nEi ääntä, ei hiiskahdusta. Ovi ei aukene, askeleita ei kuulu.\nValkoisella seinällä leijailee punertava rusko. Hän muuttaa toisen\nkätensä sylistään otsalle: se on märkänä hiestä ja käsi on kylmä kuin\nlumi.\n\nOliko se unta? Ja missä olen ollut?\n\nHän sivaltaa kädellään kasvojaan: poski on sileä ja kuuma, palmikko\non pitkänä riipuksissa. Hän katselee ympärilleen ja nousee. Häntä\npyörryttää ja pää on raskas. Hän vaeltaa ikkunan luo, avaa sen ja,\nnojautuneena pieleen hengittää viileätä ilmaa. Siellä ulkona kiiltää\nnousevassa auringon hohteessa jokainen lehti, jokainen heinänhelve\nja hämähäkin verkkosäije. Sumut käärivät metsän sinervään harsoon,\ntaivaalla värisee rusko ja koko maailma uhkuu heräävää elämää.\n\nSe oli siis vaan unta!\n\nJa pöydältä hän ottaa kuvan, joka on lasisessa kehyksessä ja palaa sen\nkanssa avoimeen ikkunaan. Hän ei sitä katsele, sillä tunteehan hän sen\nnäkemättäkin. Hän vain pusertaa sitä vastaansa ja rutistaa kätensä\nristiin sen ympärille.\n\n\n\n\n\"Kyllä sinä siihen totut!\"\n\n(Kuvaus venäläisestä porvarielämästä.)\n\n\nRikkaalla kauppamies Kabanoffilla oli Moskovassa omat talonsa ja suuri\nhautakivien kauppa. Sitä paitsi oli hänellä vielä tytär, ainoa lapsi,\nMaarja Feodorovna. Hautakivien menekki on aina varma ja siten oli\nMaarjalle karttunut perintö, joka sai nuorten miesten mielet sykkimään.\nMuuten näytti hän sangen kauniilta, kun hän päivällä, hienoston\nkävelyaikana ajeli jonkun ystävättären kanssa avonaisissa vaunuissaan,\nhaalean harmajat, tuliset hevoset edessä. Hänen pukunsa hohti rikkaita\nvärejä, joita monet silmät kääntyivät katselemaan.\n\nTanssiaisissa ei hän oikein osannut pitää ryhdissä pitkää vartaloaan,\nmutta loistava puku teki hänet sielläkin huomatuksi. Kodissaan\njokapäiväisessä elämässä olisi hän saattanut olla kauniimpi: nenä\noli kovin pysty, tukka epämääräinen väriltään ja huulet ohuet; mutta\nposkilla heloitti kaunis puna, jonka hän heti sai palaamaan, kun hiukan\nhierasi kädellään.\n\nHänellä oli ihan nuoresta jo ollut kosijoita, mutta kukaan niistä ei\nollut häntä miellyttänyt. Isä oli jo melkein suuttunut nähdessään\nhänen epäkohteliaasti jakelevan rukkasia sellaisillekin herroille\nkuin tukkukauppias Utkin esim., joka oli tunnettu taiteen ystävä, ja\nsitä paitsi omisti kauniin talon keskikaupungilla. Äiti ei epäillyt\nkosijoita vielä tulevan toisia yhtä hyviä. Ja siinä luulossa oli Maarja\nitsekin. Mutta aika kului rukkasia jaellessa, niin että Maarja jo\nrupesi vanhettumaan. Vuoden perästä hän jo olisi kolmenkymmenen vuoden\nvanha.\n\n— Sinä saat nähdä, että jäät ihan naimattomaksi, sanoi hänen\nystävättärensä, kun hänen viimeinen pyytäjänsä, eräs vanhanpuoleinen\nherra, oli poistunut talosta. Maarja nojausi kirjoituspöytäänsä, jota\nkoristivat kaikenlaiset kirjavat koristukset. Yläpuolella riippuivat\nnurkassa pyhät kuvat ja pienestä lampusta levisi punertava hohde.\n\n— Minä en välitä. Naimattomaksi jäänkin. Tuossa minun on ainoa\nystäväni.\n\nJa hän viittasi pianiinoa, jonka kannella kaikkien mahdollisten\nvalssien nuotit lepäsivät läjässä ja joka epävirityksestään ei tahtonut\nkoskaan oikein päästä. Maarja oli ottanut soittotunteja monta vuotta ja\nhiukan laulanutkin. Hänestä oli sanottu, että oikein täristytti, kun\nkuuli hänen laulavan esim. Rubinsteinin Asraa. Valssimelodiioista hän\nmuutoin erityisesti piti; muista tanssisävelistä vähemmin.\n\nYhtenä iltana oli suuret kutsut Kabanoffilla: viiniä ja ruokaa,\ntupakkia ja kortinlyöntiä. Maarjan vanha täti istui sisarensa, Maarjan\näidin vieressä punaisella plyyshisohvalla, jonka takana koko huoneen\nkulma oli kuin mikähän lehto riikinkukonhöyheniä ja värjätyitä heiniä.\nMolempien naisten puvut olivat kahisevaa silkkiä, avokaulaisia,\npitseillä ja kivillä koristettuja. He vetelivät illallisen jälkeisiä\nsauhuja paperosseistaan ja keskustelivat. Maarja istui vastapäätä\nupeassa sinisessä silkkiläningissään.\n\n— Katso kuinka hän on kalpea, kuinka hän näyttää vanhalta. Siitä tulee\npian mahdottomuus! Kukaan ei hänestä huoli.\n\n— Niin, hän on käynyt kalpeaksi viime aikoina, eikä hän viitsi ajella,\neikä pukeutuakaan enään; on vain ruvennut käymään kirkossa. Suurella\nvaivalla minä sain hänet tänään pukeutumaan tuohon pukuun. Itse hän\ntahtoi mustaa.\n\nMolemmat sisaret löyhyttelivät viuhkojaan kunnes talon emäntä huomasi\nvelvollisuudekseen lähteä puhuttelemaan muitakin vieraitaan. Hymyillen\nhän siirtyi seuraavaan sohvaan. Mutta täti käveli edestakaisin\nlattialla, kurkisteli ja käänteli kuin orava oksalla. Hän seisahtui\nsille ovelle, johon punaiset raskaat verhot estivät näkemästä, ja nosti\nverhoa. Sininen sauhu siellä aaltoili. Pullojen ääressä istui herroja.\nHän nauroi siinä hetken, tarttui sitte pitkän, hännystakkiin puetun\nherran käsivarteen ja veti hänet saliin.\n\n— Soita jotakin Maarja, sanoi hän heidän astuessaan tämän ohitse.\n\nMaarja nousi ja asettui soittokoneen ääreen, selaili nuotteja ja rupesi\nsoittamaan jotakin, hiljaa ja hitaasti.\n\n— Kuinka erinomaisen vienosti hän soittaa, sanoi täti ja sulkien\nsilmänsä nieli epäpuhtaita säveliä.\n\n— Vienosti kuin hänen oma olentonsa on vieno! huomautti mustapukuinen\nherra.\n\n— Niin, vieno hän on ja herttainen. Mutta kuulkaa kuinka hänen kätensä\nsaattavat myrskytäkin!\n\nHe seisahtuivat. Ja todellakin oli kuin kokonainen vihan myrsky olisi\npyytänyt lopettaa soittokoneen tuskat. Sitte se taas tyyntyi ja kun se\nvihdoin vaikeni, puhkesi mieltymyksen osoitteena käsienpauke hurjasti\nvalloilleen herrojenkin huoneesta, jossa koko aikana oli reuhattu.\nTäti läksi Maarjan luo ja istutti herran hänen viereensä. Sinne hän\nheidät heitti keskustelemaan ja näki ihastuneena, kuinka Maarjan posket\nrupesivat hohtamaan. Mutta se ei kestänyt kauvan. Pian kuljeskeli\nherra yksinänsä ja Maarja oli kadonnut. Herra oli pitkä, lihava,\nmustatukkainen, toissilmänen, kasvonpiirteiltään ei suinkaan kaunis,\njollei juuri rumakaan.\n\nSeuraavana päivänä kysyi täti Maarjalta:\n\n— Kuka niistä herroista sinua enintäin miellytti?\n\n— Eipä kukaan. En sitä ajatellut ollenkaan.\n\n— Älä turhia höpise, ettenkö minä nähnyt, kuinka sinun poskesi\nkaunistuivat, kun herra Titoff sinua puhutteli. Hän oli ihan ihastunut\nsinun soittoosi. Hyvin musikaalinen ihminen!\n\nMaarja hiukan punastui ja purskahti nauruun.\n\n— Tuo vanha rahjus, tuo toissilmänen! Häntä minä nyt punastuisin!\n\n— Ah hahhaa! huudahti täti. — Rakkaus ei sitä katso. Hän on kaunis,\npitkä, komea! Katselin teitä, kun te yhdessä istuitte sohvassa ja sinä\nravistit otsaltasi kiharat. Juuri sellainen pitkä, solakka herra sopii\nsinulle. Lyhyttä sinä et koskaan saa ottaa.\n\n— Solakka tuo nyt sitten on! Sehän on lihava kuin tynnöri. En minä\nhäntä huolisi mistään hinnasta!\n\nJa Maarja nauroi ylenkatseellisesti ja istuutui soittamaan.\n\nTäti sai toimeen suuret kutsut ystävättärensä kotiin, jonne tietysti\nKabanoffin perhe pyydettiin. Ja tädin toimesta tuli sinne herra Titoff\nmyöskin. Hänet sai täti pyytämään Maarjaa tanssiinkin ja kulmiensa\nalta tarkasteli hän sitten keskustelussansa muitten kanssa nuorten\nmielialoja. Maarja oli kankea ja haluton, herra teki parastaan. Lopulla\nhe sentään lämpenivät, Maarjakin. Maarjan soittaessa kertoi täti herra\nTitoffille kaikki Maarjan lempikappaleet ja johdatti heidät yhdessä\nkeskustelemaan niistä.\n\nHyvästi jättäessä oli Maarja luvannut lainata herra Titoffille muutamia\nvalsseja, joita ehkä ei enään saisi kaupasta, koska ne olivat hyvin\nvanhoja. Herra Titoff lupasi itse tulla niitä noutamaan. Ja kun hän\nsitten tuli, viipyi hän, kerrassaan ihastuneena pari tuntia kuunnellen\nmusiikkia. Hämillään hänen täytyi lopuksi pyytää anteeksi, että oli\nunohtanut ajan kulun kokonaan.\n\nMaarja istui yksin huoneessaan hänen lähdettyään ja mietti kauvan\nomituisia virtauksia, jotka täyttivät hänen sydämmensä. Hän paneusi\npolvilleen pyhän kuvan eteen ja rukoili, ei tiennyt oikein mitä,\nrukoili ja itki vielä yölläkin.\n\nKun täti tuli heille muutaman päivän perästä, kysäsi hän heti:\n\n— No, miten se Titoff nyt sinua miellytti?\n\nMaarja punastui ja peitti kasvonsa käsiinsä. Täti riemastuneena karkasi\nistuimeltaan ja kaulaili häntä, suudellen silmiä ja tukkaa.\n\n— Hän on rakastunut, minun kultainen tyttöni, ja te ette mitään\nhuomaa, huudahti hän. — Liekkeinä palaa jo rakkaus poskilla ja uusi,\nnuori piirre on kasvoissa. Katsokaa! — ja hän pyöritti sanatonta\nMaarjaa lattialla. — Sinä olitkin niin kovasti vanhettunut!\n\n— Enhän minä vielä mitään tiedä, änkytti vihdoin Maarja.\n\n— Hän ei siis ole mitään sanonut?\n\n— Ei, ei. Enkä minäkään vielä tiedä...!\n\n— Mitä sinun nyt pitäisi tietää? — täti leikillisesti löi häntä\nposkelle. — Sanoppas: onko hän ruma? Mitä?\n\n— No ei! lausui Maarja hitaasti.\n\n— Mikä komea mies! Ruma? ei suinkaan! Kuka voisi sanoa, ajatella\nrumuutta? Sellainen tukka, sellainen vartalo ja silmät — — —!\n\nItse teossa Maarja ei ollut niitä katsellut. Nyt hänen mieleensä tuli\nkysymys: mimmoiset ne ovatkaan? Ja yhä tädin kehuessa hän loi itselleen\nsen kuvan, että ne olivat tummat, säihkyvät silmät, tai että ainakin se\nyksi silmä oli tumma ja kirkas, sillä toinen oli ihan lasinen, jäykkä\nja väritön. Äkkiä tunsi hän sääliä miesraukkaa kohtaan, jolla ei ollut\nkuin yksi silmä.\n\n— Hän ei siis mitään sanonut vielä? kysyi täti.\n\n— Ei, sanoi Maarja alakuloisesti.\n\n— No, hän pian tulee; saat nähdä. Jollet sinä ollut niin ylpeä, että\nsinä hänet pahasti pelotit.\n\nSeuraavana sunnuntaina oli Maarja kirkossa. Hänellä oli yllään\nmusta puku ja hevoset odottivat kadulla. Titoff keksi hänet syvästi\nkumartuneena polvilleen ja laittausi odottamaan ovelle, kun hän\nväkijoukosta tunkeusi ulos. Hän pyysi saattaa häntä kotiin ja teki niin\npettymystä ilmaisevan liikkeen, kun näki vaunujen ajavan esille, että\nMaarjan tuli häntä sääli. Hän lähetti hevoset pois ja sanoi tahtovansa\nhengittää raitista ilmaa.\n\nSillä retkellä kotiin heidän välinsä selveni. Seuraavana päivänä\nantoivat vanhemmat siunauksensa.\n\nSitte kului aika aamusta iltaan suuremmoisissa häävalmistuksissa:\ntäytettiin kirstut liinavaatteilla, ommeltiin hienot, komeat puvut,\nostettiin huonekalut ja hopeat myötäjäisiksi. Äiti ja täti eivät\nmuuta ehtineet kuin valmistaa morsianta niin ruhtinaalliseen lähtöön\nkuin suinkin. Maarja tuskin ehti viettää muutamia hetkiä sulhasensa\nkanssa, kun tämä kauniilta maatilaltaan tuli kaupunkiin. Maarja ei\nollut sitä koskaan nähnyt, sillä eiväthän he olleet kihloissa kuin 3\nviikkoa. Neljäntenä sunnuntaina heidät vihittiin ja nuori pari läksi\nsuuremmoisissa hääpidoissa väsyttyään kotiinsa, jossa sulhasen vanha\näiti otti heidät vastaan.\n\nPimeä oli ilta, kun Maarja palasi Moskovaan. Oli kulunut kolme\nkuukautta häistä. Yksin astui hän alas asemahuoneen portaita, kädessä\npieni matkalaukku. Hän tinki issikan kotitaloonsa, veti silkkiturkkia\ntiukasti ympärilleen ja istui rekeen, ajamaan pitkää matkaa.\n\nLumi narisi reen jalusten alla. Sameat kaasulyhdyt olivat sumussa ja\nhuurretta asettui silmänripseihin, karvalakkiin ja huivin hienoihin\nlankoihin. Issikan pää oli ryysyihin kääritty, hänen vartalonsa\ntasattu pölkynmuotoiseksi vaatemytyksi. Ohjasperillään hän silloin\ntällöin letkautti ontuvaa hevosta, joka, tottuneena sekä piiskaan että\nhuutoihin, pysyi tunnotonna koko komennolle. Nainen reessä lupasi\nlisätä maksoa, jos vauhti lisääntyisi. Huudot enenivät ja läiskettä\nläksi tiukemmin, mutta vauhti oli yhä entinen. Nainen vaikeroi jotakin,\nsuuttui ja torui, mutta rauhoittui vähitellen.\n\nHänen huomionsa kiintyi ympäristöön, Kremlin muureihin, joitten mustien\nporttiholvien yläpuolella punertavaiset lamput paloivat. Siellä\nhän päästi kätensä lämpösestä turkista tehdäkseen ristinmerkkiä ja\nkumartui syvästi sitä tehdessään. Suuri oopperahuone oli valaistu.\nÄäretön issikkamäärä siellä odotti riveissä ja poliisi piti komentoa.\nKonserttisali torin toisessa päässä näytti samaten olevan kansaa täynnä.\n\nHitaasti, hitaasti kului matka. Kaupunki oli ihan entisellään, ei\nmitään uutta. Ihmiset, konsertit, oopperat, kerjäläiset — kaikki\ntoimivat entiseen tapaansa, hänen poissaolonsa ei ollut muuttanut\nmitään. Olikohan joku edes huomannut, ettei hän enään istunut\nvaunuissa, kun harmaat, tuliset hevoset lensivät pääkatuja hienoston\nkävelyaikana? — Tuli vihdoin suuri, valkonen kirkko kullattuine,\nkomeine kupoolineen. Siellä he olivat toisensa tavanneet kerran.\nIssikka ajoi siinä käyttöä ja kiroili hevostaan. Nainen tyrkkäsi häntä\nselkään.\n\n— Ystävä, koeta hiukan kiirehtiä! pyysi hän. Mutta ylämäki esti.\nKirkon kulmassa oli kokonainen rivi ryysyisiä, avopäisiä olentoja,\njotka Kristuksen tähden rukoilivat apua ja näyttivät viallista kättä\ntai jalkaa. Hän sulki silmänsä ja korvansa tai hän katseli heitä\nsuoraan silmiin ja nyökäytti kieltäen päätänsä. Hänen ei ollenkaan\ntullut sääli. Issikkakaan ei häntä säälinyt, ajoi vaan tuota samaa\nkatua, jota he kerran olivat yhdessä kulkeneet kirkosta, silloin kun\nhän oli lähettänyt tuliset hevosensa kotiin käydäkseen hänen rinnallaan\n— — —!\n\n— Ystävä, koeta kiirehtiä! Minä maksan! pyysi hän taas.\n\nIssikkaa mahtoi jo itseäänkin palella ja hevosta kyllästyttää, sillä\nmatka oli kestänyt toista tuntia. Hän ryhtyi tehokkaisiin toimiin,\nsai hevosen kulkuun ja hiljaisessa juoksussa saavuttiin kotikadulle.\nVoi kun siellä oli hiljaista; ei ketään ajajaa. Joku issikka torkkui\nkadun kulmassa ja vain kapakan ikkunasta näkyi vilkkaampaa elämää.\nMuut talot jo olivat pimeinä. Heikko valo valvoi makuuhuoneissa pyhiä\nkuvia. Penkeillä porttien ääressä nukkuivat suurissa turkeissaan\nportinvartijat. Nainen sai hevosen maksetuksi, tutun portinvartijan\nherätetyksi, sai tietää, että herrasväki oli kotona, ja nousi kiireesti\nylös portaita. Mustassa turkissaan ja lakkia päästään ottamatta hän\nastui suoraan äitinsä huoneeseen, jossa tämä vielä valvoi.\n\n— Maarja!?\n\nMaarja lankesi äitinsä kaulaan. Liikutettuna, itkevänä hän ei vastannut\nmitään pitkiin aikoihin. Hellempänä kuin milloinkaan ennen hän hymyili,\nkatsellessaan tuttua huonetta. Äidin kummastuneena kysellessä hän\nvihdoin purskahti itkuun ja puhkesi katkonaisesti kertomaan.\n\n— Minä en voi siellä enään olla! ottakaa minut pois, kotiinne\ntakaisin. Lupaan tehdä täällä mitä teetätte vain, mutta minä en —\nhänen vaimonaan voi olla — — —\n\nHän lausui inholla sanat \"hänen vaimonaan\" ja puristi nyrkkinsä\nkovasti, kuin olisi hän siihen liikkeeseen tahtonut sulkea syvän\nhätänsä. Äiti ei voinut ymmärtää tätä kaikkea; miksi oli tytär niin\nlaihtunut, miksi oli hänen pukunsa tuollainen, mitä oli hänelle tehty?\nHänen silmänsä katseet tulivat sinertävistä kuopista, iho oli harmaa,\nposket sisäänpainuneet, tukka, joka ennen oli ollut huolellisesti\nkäherrettynä, häilyi pitkinä suortuvina. Kädetkin olivat mustuneet ja\ntulleet karkeiksi kuin palvelijan kädet.\n\nJa Maarja kertoi, itkien, änkyttäen ja toisinaan ihan kiivastuen.\n\nTalo, kaunis maatila, josta hän niin usein oli kertonut, se oli\ntavallinen talonpoikaistalo, vaikka tosin kaikista suurimpia ja\nulkopuolelta koristettu kaikenlaisilla veistoksilla ja kirjavimmilla\nväreillä. Sisässäkin oli huoneita, joissa vieras vajosi silkkiselle\nsohvalle ja näki ympärillään riikinkukonpyrstöjä ja öljymaalauksia.\nMutta _niissä_ huoneissa ei asuttu. Ne seisoivat kylmillään kaiken\ntalven. Ja asuinhuoneissa oli kuuma, niin, niin kuuma. Ja vuoteissa\neläimiä, että kiehui, juoksevaa, kävelevää ja matelevaa. Aterioidessa\nei koskaan katettu pöytää, vaan pantiin pata keskelle pöytää ja siitä\nsöivät kaikki lusikoilla, jotka pestiin joka sunnuntaiksi. Veitsiä ei\ntarvittu kuin leivän leikkaamiseen, sormet olivat veitsen ja kahvelin\nsijaisina. Taloutta hoiti hänen äitinsä, äreä akka, jonka kipeistä\nsilmistä vesi aina juoksi, joka aina käveli paljaat jalat pistettyinä\ntohveleihin ja lammasnahkaturkissa, jossa ei ollut päällystä. Ja paljon\nmuuta — —!\n\nSe oli pitkä surullinen juttu, jonka Maarja tässä kertoi, katkerasti\nitkien. Samalla hän pyysi, pyysi hartaasti, ettei häntä sinne enään\nlähetettäisi. Ei soittaa koskaan, ei koskaan kävellä, ajella, ei levätä\noikeassa vuoteessa, ei syödä katetussa pöydässä, ja mies likainen ja\nahne ja hänen äitinsä vielä kamalampi!\n\nSeuraavana päivänä oli perhe koolla ja tätikin oli kutsuttu hänen\nkohtalostaan keskustelemaan. Hän otti selvää kaikista asianhaaroista\neikä ollut ollenkaan hämmästynyt.\n\n— Sinä kyllä siihen totut! sanoi hän tyynesti ja vakuuttavasti.\n\nMaarja epätoivoissaan vakuutti, ettei se ollut mahdollista.\n\n— Kaikki vaimot ovat siihen tottuneet. Tiedätkö kuinka minun äitini\nsai selkäänsä mieheltään! Tämähän ei ole sinua koskaan lyönyt edes.\n\n— Kyllä se on pusertanut käsivarsiani, niin että ne ovat sinisinä.\n\n— Kyllä sinä totut. Kaikki naiset ovat tottuneet. Mitenkäs sitte?\nOlisitko mieluummin jäänyt naimattomaksi?\n\n— Olisin, tuhat kertaa mieluummin!\n\nTäti nauroi ja heilutti päätänsä.\n\n— Kelpaa sinun puhua. Mutta ajatteleppas: jäädä naimattomaksi! Mies\nvaikka mimmoinen on parempi! Kyllä sinä totut!\n\nTäti lausui inholla sanan \"naimattomaksi\" ja säesti suloisella hymyllä\nsanaa \"mies\". Hän katsoi asian siten päättyneeksi ja palasi muihin\nkeskusteluihin. Maarja itki ja rukoili ja väänteli. Täti vastasi vaan\nhymyillen:\n\n— Lähde sinä vain takaisin sinne! Kyllä sinä totut. Kaikki muutkin\novat tottuneet.\n\n— Sinne takaisin! huokasi Maarja masentuneena kuin kuoleman\njulistuksesta.\n\nTäti saattoi hänet itse asemalle ja toisteli hänelle vielä junan\nlähtiessäkin, että \"kyllä sinä totut, tyttöseni, on siihen muutkin\ntottuneet\".\n\nJuna läksi ja itkusilmin jäi Maarja ikkunasta ulos tuijottamaan\nrientäessään kovaa kohtaloansa kohti.\n\n\n\n\nHänen syntymäpäiväkseen.\n\n\nHän kävelee puutarhassa. On lämmin sunnuntain iltapäivä, heinäkuun\nviides. Aurinko paistaa kuin savun takaa pilvettömältä taivaalta.\nHeikko tuuli tuskin koskettaa koivujen lehtiä. Hän laulelee ja kävelee\nkapeita, hiekoitettuja käytäviä, nurmikkojen keskellä, kävelee kuin\nunissaan, tuntien epämääräistä riemua ja ainoana varmana ilona sitä,\nettä hän on yksin. Hän heittäytyy istumaan tuuhealle nurmelle valkoisen\nnarsissin viereen, ojentautuu pitkäkseen, nojaa kyynärpään maahan, pään\nkäteen. Valkea hame on lyhyt, jalka jää näkyviin, kaula paljaaksi.\n\nMetsä raikuu lintujen lauluja, paimentorvia, lehmänkellojen kalketta,\nruusupensaat, narsissit kukkivat. Pellolla kävelee kanalauma,\nkissa hioo kynsiään aidalla. Kaikki on salomaan sunnuntairauhaa ja\nhän hengittää sitä avoimin huulin, suu hymyssä, katse liidellen\ntaivaanrannalta tiellepäin ja punaiseen porttiin puurivien päässä.\nEi hän _näe_ mitä hän katsoo, hän _tuntee_ sitä, tuntee, että hän on\nyksin, nauttii siitä, että hän uskaltaa katsella suoraan maailmaan,\nantaa silmien kertoa sitä, mitä eivät muut saa tietää. Hän tavoittelee\nsielullaan, silmillään yhtä ainoaa kuvaa. Se on epäselvä ja hämärä, hän\ntahtoisi sen selväksi. Hän koettaa irroittautua ympäristöstä sulkemalla\nsilmänsä, hän komentaa tahdollaan, haparoi ja pyytää tunteillaan,\nmutta kuva vaan haihtuu. Sydän tulee kylmäksi. Ei hän enää harhaile\ntaivaanrantoja, metsänlaitoja, hän tuijottaa liikkumattomana kauvas\npois, tuijottaa kauvan aikaa, ilman ajatusta, kuitenkin etsien jotakin,\njohon kiinnittää tunteensa.\n\nSieltä löytyi vanha kysymys. Hänen poskilleen levisi puna, hän\npainoi luomet syvästi silmilleen ja hengitti pitkällä, hymyilevällä\nhuokauksella.\n\n— Missä on _hän?_ mitä tekee hän? — Ehkä hän ajattelee — minua!\n\nHän lämpeni, kuumeni. Narsissi vieressä oli niin valkoinen ja\nruusupensas niin tuoksua täynnä. Hän tunsi niiden läsnäoloa, kuuli\nturilasten surisevan, oisi tahtonut syleillä ja rutistaa jotakin\nrintaansa vasten, itkeä, vaikeroida. Hän ojensi haikein mielin kätensä\nsilittämään kukan kulmikasta vartta, taivutteli sitä hiljaa ja\npunnitsi, raaskisiko hän sen katkaista.\n\n— Ei! en minä taita! — Jos voisin sitoa sen seppeleeseen, koota\nvärisevät, helpeiset heinät, ruusut — lähettää ne hälle huomiseksi\ntervehdykseksi, ensimmäiseksi onnitteluksi hänen syntymäpäivänään!\n\nVoi, minä ne muodostaisin niin vapaasti, en mättäisi paljon kukkia,\nvain pari kauneinta, pitkää, kiikkuvaa heinää ja valkeita ruusuja —\nja hakisin rannalta, mutaisesta nurmesta sen kostean, kalpeankeltaisen\nlehdokin, joka tuoksuu vaan illoin ja yöllä, ja silloin niin rajattoman\nkauniisti...!\n\nMinä sulkisin niihin kukkiin riemuni ja pelkoni ja tuskani — kaikki\npitkien vuosien kaihot, särkyneet toiveet — sulkisin sieluni,\nsydämmeni, koko itseni... Ja hänen _täytyisi_ ymmärtää niiden kieltä,\njos hän rakastaisi!\n\nNiin, jos hän rakastaisi!\n\nMutta hän ei rakasta. Minä en saa hänelle lähettää tervehdystä. Hän\nei koskaan edes saa aavistaa, että hän vei multa rauhan. Ehken minä\nhäntä koskaan näe. Hän sattui tielleni hetkeksi, luuli ehkä minussa\nlöytäneensä jotakin jokapäiväisestä eroavaa. Nyt hän viistelee toisten\nteitä jossain kaukana, löytää arkipäivän yksitoikkoisuudesta olentoja,\njoitten seurassa sydän sykähtää ja joihin tunne pysähtyy. Minä\nhaihduin, ne haihtuvat nekin, ja uusia astuu sijaan. Se on maailman\nmenoa, se on luonnollista. Mutta miksi hän ei etene mun mielestäni?\nMinä _en tahdo_ häntä työntää luotani! Miksi minä en tahdo? Ja jos\ntahtoisinkin, en minä voi. Minä tartun häneen sitkeydellä, kuin hukkuva\noljenkorteen, jotten tarvitsisi haparoida, etsiä ja epäillä, löytyykö\nmaailmassa mulle rakkautta.\n\nMiksi en rakastunut ennen heihin, jotka minuun rakastuivat? Miksi juuri\n_häneen?_\n\nTai ehkä minä rakastinkin heitä silloin. Se tunne katosi. Mistä minä\ntiedän, onko tämä kestävämpää laatua: ehkä se menee samaa tietä?\n\nEi, ei, ei ja tuhat kertaa ei! Minä rakastan häntä ja vaan häntä, minä\nmenen hänen tähtensä maailman ääriin, minä heitän kaikki, mikä mulle\ntähän saakka on ollut maailmassa kallista! — — —\n\nJa häntä minä en edes oikein tunne! —\n\nOnhan tämä mahdotonta...!\n\nEnnen se oli jonkinlaista myötätuntoisuutta, osanottavaisuutta.\nJa sitten minä ylpeilin siitä että minua \"tiirattiin\". Minä pidin\n\"ihailijoitani\" kiinni katseilla ja hymyilyillä, erittäinkin kun\nnäin ettei heidän rakkautensa ollut mitään pohjattoman syvää. Minä\nleikittelin, ei minussa löytynyt omaatuntoa, ei edes ylpeyttä. Ne\nolivat aikoja, jolloin annoin intohimojen kasvaa vastustamatta. Minä\nen saa niitä pois, mun täytyy niitä hävetä vielä menneisyydessäkin,\npeljätä niitä, kuin pakeneva takaa-ajajataan.\n\nTämä tuli tuntemattomana viistämään tietäni, hetkeksi vain, ja häneen\nminä tartuin. Hän pakoitti minut jonkinlaisella ihailulla katselemaan\nitseään; hän seisoo edessäni muita ylempänä, joukkoa suurempana, minä\nen ylety mittaamaan hänen ajatustensa pohjaa. Hän on minua suurempi, —\nsentähden rakastan.\n\nJa kuitenkin: minä omistan jotakin, jota hänellä ei ole ja jota paitsi\nkoko hänen älynsä ja neronsa on mitätöntä! Horjuvana, heikkona omistan\nminä — Jumalan, mutta hän on työntänyt Jumalan luotaan olemattomien\njoukkoon. Hän palvelee _vapautta_, hän ei tiedä, että Jumala on vapaus,\nhän eroittaa ne molemmat kahdeksi. — Hän sortuu maailman taistelussa\nilman Herraa ja sitä olen minä ehkäisevä. Minulla on rajaton valta, kun\nmulla on lupaus: \"mitä ikänä te rukoilette Isältä minun nimeeni, sen\nhän antaa teille\". Ja minä olen rukoileva. En minä uskalla rukoilla,\nettä saisin hänet omakseni, mutta minä uskallan rukoilla, että hän\nomistaisi saman Herran, joka on minulla.\n\nVoi sinä kaukainen kultani, jota en edes tunne! et sinä tiedä, että\nminä hienoilla taitamattomilla langoilla olen sitonut sinut itseeni!\nMene sinä pois, pois, rakastu ja kahlehdi sielusi muihin. Minun\nomakseni jäät sinä kuitenkin ikiajoiksi sieluni syvyyteen. Minä omistan\nsinut sellaisena, kuin näin sinut yhtenä puolihämäränä, kylmänä,\nkirkkaana kevätiltana, kun istuimme täällä kodissani, salissa, sinä\nnojatuolissa, minä sohvan nurkassa. Se oli lyhyt hetki, sanaton ja\nkylmä.\n\nVaan minä rakastin! — — —\n\nHän oli vilkkumatta tuijottanut eteensä, seuraten kuvia, joita muistot\njohdattivat mieleen. Nyt hän kääntyi, painoi kasvot käsiin, tunsi\nlämmintä väsymystä. Vähitellen hän kohoutui istumaan, piirteli kenkänsä\nsuippealla kärjellä hiekkaan vakoja ja muodosteli niitä kuvioiksi.\n\nAurinko oli laskeunut maitaan lähemmäs. Hän nousi ja läksi hyräellen\nastumaan sisälle. Hänen täytyi ajaa, nuo aikaiset tunteet luotaan,\netteivät muut niitä huomaisi. Ja hän nauroikin sydämmellisesti,\nkiihoittautui kuumeiseen tilaan, ja hänestä sinkoili iloa ympärille.\nHän juoksi sileää tietä kepeänä kuin villatukkonen, tuntien tuskin\njalan maahan tapaavan. Hame oli niin lyhyt, kaula niin avoin ja vapaa.\n\nJa yö laskeusi tyynenä saloille, ei kuulunut kuin tarhasta lehmien\nkellot. Hän avasi ikkunan, siirsi kasvit syrjään, kiipesi laudalle\nistumaan, irroitti hiuksensa, nojasi pään pieleen ja antoi käsien\nvaipua syliin ristiin. Hän tahtoi odottaa kello kahteentoista, tahtoi\nottaa vastaan seuraavan päivän, _hänen_ syntymäpäivänsä, — tahtoi olla\nensimmäinen onnittelija. Hän istui äänettömänä ja tyynenä rukoillen,\ntietämättä, mitä rukoili.\n\nYhtäkkiä elostuivat kasvot. Hän säpsähti, luikahti alas ikkunalaudalta,\navasi hiljaa lukitut ovet, hiipi puutarhaan, taittoi hienoja, väriseviä\nheiniä, taittoi ruusuja, pisteli niissä kätensä verille, taittoi\nvalkoisen narsissin. Nurmi oli kasteesta märkä, turilaat hurisivat. Hän\nriensi sisään, tyhjensi vaasista entiset kukat, kaasi siihen raitista\nvettä. Tuo kukkaisvalikoima oli niin kaunis, ihan hänen mielensä\nmukainen. Hän katseli sitä, käänteli kädessään, hyväili, lähensi siihen\nkasvojaan.\n\n— Väinö Saurio, se on _sinulle!_\n\nHän äänsi sanat hiljaa. Hän tahtoi kuulla oman äänensä niitä lausuvan;\nhän hymyili ja käsi, joka kukkia piteli, vapisi. Katse sattui kelloon,\nse oli kaksitoista.\n\nHän laski kukat veteen, lankesi polvilleen pöydän ääreen ja koetti\nrukoilla, mutta ei löytänyt alkua eikä loppua.\n\n— Jumala sinä tiedät, mitä minä tarvitsen: sinun käsiisi minä heitän\nitseni ja — — _hänet!_\n\nJa hän jäi pitkäksi aikaa itkemään kuivaa, kyyneletöntä itkua.\n\n\n\n\nFanttasiia.\n\n(Kuultua Sibeliuksen III:nen impromtun).\n\n\nIhmisolennoista on yksi ainoa päässyt kangasmaan salatun valtakunnan\nuskotuksi. Se on Kyllikki, Kalliovaaran tytär, joka kesäisin valkealla\nratsullaan ajelee arolla.\n\nTuulessa kiitävät pilvet, tuulessa aaltoilee koko kangasmaa. Vaivaiset\npetäjät taipuvat maahan asti, vankemmat yrittelevät pysymään pystyssä,\nmutta tottelevat sitte, nostaakseen seuraavassa hetkessä latvansa\nkorkeuteen tuulille leikkikentäksi. Parempi leikkilava on sentään\nkangas, tuo tasainen ala, joka näkyy loppuvan vasta siinä, missä taivas\nalkaa. Ja onpa siinä nyt mieluisa mellastaa, kun kanerva on kukassa,\nkatajat hopeisella karvalla ja siinä missä ei mitään kasva, lepää\nkuiva hiekka, kellertävän kuultavana. Tuuli kyllä tuntee kangasmaan\nkultaisen kevätyön, kanervan ja katajan kukintoajan. Silloin on aro\nraukka morsiamena, kalpeassa hohteessa kuin koivu kevätyössään, kun\nsatakieli laulaa ja käki kukkuu. Aron kevätyö, kangasmaan kukintoaika\nalkaa vasta silloin kun koivun kukoistus kallistuu syksyksi, kun ensi\nhallan henki nostaa päätään suosta... Mutta silloin siellä vallitseekin\nviehkeys kuin keväisen taivaan rusko, joka punasena alkaa auringon\nlaskemasijoilla ja huomaamatta vaihtuu vaaleaksi siniksi. Aron tuoksua\nhengittää tuuli, yksinäisyys iloitsee sen käettömästä keväästä, pilvet\nhurmaantuvat sen hohteesta ja Kyllikki rakastaa sitä sydämmensä\nensilemmellä. Ei missään hänen kaihonsa niin viihdy kuin siellä.\n\nNytkin on hän kuullut tuulen laulavan, kaipaus, hänen ainainen\nystävänsä on ruvennut houkuttelemaan: \"Kyllikki kultani, lähde arolle,\nsiellä kukkivat kanervasi ja katajasi ärsyttelevät kauneudellaan!\"\nKyllikki on luonut katseensa taivaalle, nähnyt tummien pilvilaumojen\nkiitävän. Hän rakastaa tuulta ja pilviä niinkuin kanerviaan, hänen\npäätöksensä on kiireessä valmis, ratsu satuloitu ja valkonen hevonen\nhiekkapilven ympäröimänä likenee kangasmaata.\n\nSen selässä istuu tyttö paljain päin, suorana, solakkana kuin\nvalettu patsas. Hartioilla heiluvat hiukset, tummat ne ovat ja\npitkät kuin Ahdin tyttärillä. Otsa on puhdas, posket kalpeat, mutta\nhuulet ovat hymyssä ja silmä haaveillen hakee, hakee — — — Kunnes\nkatse on kadonnut kanervien hohtoon. Silloin hän taivuttaa päätään\ntervehdykseksi ja irroittaen toisen kätensä ohjaksista, nostaa sen\nhyväilemään tuulen siipeä.\n\nHän vetää suitsia kireälle ja hevonen seisahtuu. Syvältä hän hengittää,\nhänen povensa nousee ja laskee, sieramet laajenevat, hän tuijottaa\neteensä silmällä, jonka ilme on kuin pohjaton meri. Tuuli järjestelee\nhänen tukkaansa mielensä mukaiseksi, irroittaa suortuoita ja hajoittaa\nhapseja, kun aurinko välistä vilkahtaa pilven alta, kiiltävät ne kuin\nkullattuina.\n\nÄkkiä hän säpsähtää ja pingoittaa jalkansa hevosen rintaa vastaan.\nSen katse on käännetty tyttöön ja tyttö katsoo siihen takaisin. He\nymmärtävät toisensa, hevonen lähtee juoksemaan, tyttö silittää sen\nkaulaa. Tahdissa kauskavat kaviot, hiekkapilvi seuraa heitä, katajat ja\nkanervat kahisevat antaessaan tietä.\n\n— Jaksatko ystäväni? — Minä tahtoisin lentää tänä päivänä, koeta\nraisu ratsuni minua tyydyttää...!\n\nHevonen kääntää päätänsä ja luo tyttöön viisaat silmänsä. Kyllikki\nhymyilee sille, hellittää ohjaksia, kiristää ja hellittää niitä\nuudelleen. Hän ponnistautuu varmemmasti istumaan, kohottautuu suoraksi.\nJa sitte, pilvet pitäkää puolianne, myrskylintu, nyt kiidetään\nkilpaa...!\n\n— Avaruus, äärettömyys, kaihoni hymyilevä ranta, avaa sylisi, nyt minä\ntulen...!\n\nHiekkapilvi heidän ympärillään taajenee, kauske kavioista kasvaa,\ntyttö kiikkuu kuin aalloilla, välistä hän kumartaa päätään, taivuttaa\nvartaloaan ikäänkuin sukeltaakseen ilmojen halki ja korottaa sitte\npäänsä ylpeästi halkaisemaan tuulta. Ja kun tuuli viheltää ja humisee,\njälittelee hän sen ääntä, huutaa sen mukaan ja hypähtää sitte välillä\nkorkealle istualtaan. Toinen luiskahtaisi alas hevosen selästä,\nmutta ei Kyllikki. Ajatuksettomuus, olemattomuus on niin hurmaavaa,\nyksin, toverina tuuli, ystävänä yksinäisyys, siskoina sadat soinnut,\njotka syntyvät kun aron hohde ja pilvet, taivas ja maa toisilleen\nkuiskailevat...\n\nHän ei kuulu taivaaseen eikä maahan, hän on pilven siekaleena siinä\nvälillä, myrskylintuna, joka vaan iloitsee siipiensä nopeudesta,\nmuistamatta aikaa ja matkan määrää...\n\nMutta hevonen muistaa. Vauhti hiljenee ja viisas katse kääntyy tyttöön.\nHän säpsähtää ja huulet vetäyvät suruisaan hymyyn.\n\n— Miksi sinä särjet minun onneani? Etkö nähnyt, miten olin tyyni!\n\nNuhdellessaan hän silittää hevosensa kaulaa. Hän painuu sitä vastaan,\nkoskettaa poskellaan sen harjaa, hänen pitkät hiuksensa valuvat\nmelkein maahan asti. Ja käyttöä kulkien, vierii hetki ja toinenkin.\nHän katselee hiekkaa joka leijailee ja kanervien kalpeutta. Tuoksu\non niin suloinen, mutta haikea kuin kuutamoyön valo tai laulu, jota\ntyttö laulaa katsellessaan järven tyyntä. Ja Kyllikin sydämmeen syttyy\nkalvavan tuskan tunne. Hän kavahtaa istualtaan, tarttuu suitsiin.\n\n— Jaksatko? Pois täältä, vaipumasta katselemaan kanervien hohtoa!\n\nHevonen ymmärtää, se kiitää suoraan eteenpäin tietöntä kangasta.\nPetäjät humisevat tuulessa, tuulessa liikkuvat Kyllikin hiukset, mutta\nhänen silmänsä tähtävät taivasta. Joskus särkyy pilven reuna ja sen\nalta lankee auringon säde hänen paljaalle päälleen ja kanervikkoon joka\nkukkii.\n\n— Kuka minä olen, mikä minä olen? Elänkö vai olenko kuollut? — tai\nonko minua olemassa, onko milloinkaan ollut?\n\nHän ei kysy sitä ääneen, mutta vaistomaisesti ne ajatukset pusertuvat\nilmoille siitä onnen tunteesta, joka pitää häntä lämpöisessä\nhelmassaan. Hänen rinnassaan on rauha ja sitä rauhaa kestää niin\nkauvan, että Kyllikki unohtaa, että hänen elämässään on löytynyt\ntuskaa ja kaihoa. Ehkei tämä sopusointu enään lopukaan ehkei rinta\nenään milloinkaan raivoa, tämä lepo kai on juuri se jota kaiho on\nhalannut...! — — —\n\nHevonen on seisahtunut vuoren rinteelle. He ovat kaukana arolta,\nkauempana kuin milloinkaan ovat olleet, hymyilevässä koivumetsässä.\nVuoren revelmissä kasvaa riippukoivuja, niitten oksien välitse paistaa\naurinko paahtavasti kuin etelässä. Vuoren juurelle on jäänyt nurminen\nala, jota kivestä pulppuava lähde kastelee. Heinä siinä on mehevää ja\nkorkeaa, helpeitten ja ripsien alta katselevat lemmenkukat herttaisesti\nkuin lapsen silmät. Lähteen pohjalla näkyy vesililjan varsi, pinnalla\nuiskentelee pilvenhattara, keltaiset liljat lemuavat, nurmi tuoksuu.\n\nHevonen hirnahtaa ja kääntää viisaan katseensa tyttöön. Se on märkä\nkuin uitettu, sen mahtaa olla jano. Kyllikki hyppää alas, taluttaa sen\nlähteelle, jättää sen juomaan ja, koivuun nojauneena, hän itse katselee\nmaisemaa, avoimin huulin ikäänkuin imeäkseen sen mehua.\n\nVesi pitää pientä pauhinaa ja tasaisen puron juoksusta pärskyy\npisaroita kuin helmiä heitettäisiin. Ne tippuvat yksitellen, välkkyvät\nauringossa ja putoavat helisten heinikkoon. Lähde laulaa, heinät\nnuokkuvat pisaroiden painosta, auringon säteet lankeavat veteen\nsuorina, kiiltävinä kuin kanteleen kielet.\n\nTäällä lauletaan ijäistä riemua, nuoruutta, elämää. Vuori suojaa\ntuulilta, metsä, heinät, ruohot uhkuvat nautintoa. Miten suloista\nlienee viettää päivänsä tuossa lähteen varrella, miten ihanaa\nkuunnella, kuinka vesihelmet soittelevat kannelta, jonka kultaiset\nkielet ylettyvät taivaasta maahan...!\n\nKyllikki astuu lähteelle ja kumartuu kädellään koskettamaan vettä.\nHänen hiuksensa lankeavat heinälle, pärske vuoren revelmistä kastelee\nhänen otsansa. Kuinka kevyesti vesihelmet hyppelehtivät! Välistä joukko\npisaroita yhtyy vierimään samaan kivenkoloon ja silloin näiden soittoon\nsyntyy ikäänkuin matala akordi. Kyllikki viipyy siinä kauvan, pää käden\nnojassa. Äkkiä hän hypähtää ylös.\n\n— Ei! Pois täältä, kankaalle, sinne missä kaiho viihtyy! En ole minä\nrauhan lapsi, en tyynessä voi elää! Hevosen selkään, takaisin sinne\nmistä tulin!\n\n— Iäinen kevät, iäinen riemu ne kuuluvat muille, onnellisille, ei\nminulle. Taistelu ja kaipaus niissä minun elämäni sisällys, ilman niitä\nen voi elää. Hei, ratsuni raisu, nyt voitamme tuulen nopeudet, nyt\njääkööt pääskyt jälkeemme...!\n\nPilvet ovat peittäneet auringon. Tahdissa kauskavat kaviot, hiekkapilvi\npitelee heitä vaipassaan, katajat ja kanervat antavat väistyen tietä.\nKyllikki kuulee ympäriltään äänen käskevästi puhuvan:\n\n— Ja nyt kotiin, pois takaisin elämään! Sinä et ole hengetär, et\npilvenhattara, olet ihminen lihaa ja verta, mene työhösi, olemaan\nihminen niinkuin muut!\n\nKyllikki purskahtaa itkuun ja kätkee kasvot helmaansa. Tuska kouristaa\nrintaa, hän hytkii kuin epätoivoisa.\n\n— Mene elämään ihmislapsi! Elämä ei ole haaveilua, se on tervettä,\niloista taistelua, niinkuin puron leikki laaksossa... puhuu ääni\nikäänkuin hänen ulkopuoleltaan.\n\n— Tervettä taistelua! huutaa Kyllikki. — Minä tottelen, minä menen\nelämään. Mutta hetkeksi vielä, anna minun nauttia kaihojeni maailman\nsuloa...!\n\nHänen äänensä sulaa soinnuksi, kun hän lausuu tuota pyyntöä. Hän nousee\ntoiselle polvelleen hevosen selkään, ravistaa tukkansa läikkymään alas\nolkapäille, toinen käsi tavoittelee ilman siipeä, toinen ohjaa hevosta.\nKatajat hohtavat, kanerva tuoksuu, pilvet vielä kiitävät, mutta tuuli\non tyyntymäisillään.\n\nKaiho, Kyllikin ainainen ystävä, se on hänen vierellään, pitelee häntä\nsylissään valmiina pusertamaan häntä rintaansa vastaan rakastavan\nkiihkolla. Kyllikki vapisee siinä autuudesta ja tuskasta. Ja ikäänkuin\ntuota käskevää ääntä vastustamaan nousevat vielä kerran tuhannet aron\nsoinnut ja kuin suurten vesien pauhuna kuulee Kyllikki niiden laulavan\nympärillään.\n\n— Meidän omamme sinä olet, emme päästä sua koskaan, koskaan...!\n\n\n\n"]