[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fHFbtxqB39uT9sFVvc2KGjl8hkzpoWABqhvvKZ4KmY5I":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2677,"Satuja ja tarinoita II","Andersen,  Hans Christian",1805,1875,"2677-andersen-h-c-satuja-ja-tarinoita-ii","2677__Andersen_H._C.__Satuja_ja_tarinoita_II",null,"novelli",[14],"kansanperinne",[],"fi",1835,1920,42459,246604,false,71084,[24],"Tales",[26,27],"Mythology, Legends & Folklore","Short Stories","\"Satuja\" by Tuomas Friman is a collection of stories written in the mid-19th century, specifically in the year 1849. The book explores themes and tales from Finnish folklore, blending elements of mythical and historical narratives. It aims to preserve the cultural heritage and traditional stories of the Finnish people, reflecting on how these narratives impart moral lessons and insights into human nature.  The book comprises various tales, each revealing unique characters and situations intertwined with moral undertones. For instance, one story narrates the plight of Impi, who seeks rescue from the clutches of malevolent forces with the help of her betrothed, Sortavainen. Another tale revolves around the construction of a church in Raisio, focusing on the cleverness of a mysterious master builder who faces supernatural challenges. The stories emphasize virtues such as loyalty, bravery, and the consequences of one's actions, ultimately celebrating the strength and resilience of the human spirit in face of adversity while capturing the essence of Finnish folklore. (This is an automatically generated summary.)",[],251,"Kokoelma sisältää Andersenin rakastettuja satuja, kuten Villit joutsenet, Lumikuningatar ja Ruma ankanpoikanen. Tarinat kuljettavat lukijan kaukaisiin maihin ja lumottuihin puutarhoihin, joissa lapset ja eläimet kohtaavat taikuutta sekä elämän suuria koettelemuksia.","H. C. Andersenin 'Satuja ja tarinoita II' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2677. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Helvi Ollikainen ja Projekti Lönnrot.","SATUJA JA TARINOITA II\n\nKirj.\n\nH. C. Andersen\n\n\nSuomentanut\n\nMaila Talvio\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1920.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Villit joutsenet.\n Paratiisin puutarha.\n Lentävä matka-arkku.\n Haikarat.\n Metallisika.\n Ystävyyden liitto.\n Ruusu Homeron haudalta.\n Nukku-Matti.\n Ruusunhaltia.\n Sikopaimen.\n Tattari.\n Enkeli.\n Satakieli.\n Kihlatut.\n Ruma ankanpoikanen.\n Kuusi.\n Lumikuningatar.\n\n\n\n\nVillit joutsenet.\n\n\nKaukana täältä, siellä, minne pääskyset lentävät, kun meillä on talvi,\nasui kuningas, jolla oli yksitoista poikaa ja yksi tytär, Elisa.\nNuo yksitoista veljeä — prinssejä he olivat — kävivät koulua\ntähti rinnassa ja sapeli vyöllä. He kirjoittivat kultataululle\ntimanttirihvelillä ja lukivat yhtä hyvin ulkoa kuin sisältä, saattoi\nheti kuulla, että he olivat prinssejä. Sisar, Elisa, istui pienellä\npeililasista laitetulla jakkaralla ja hänellä oli kuvakirja, joka oli\nmaksanut puolen kuningaskuntaa.\n\nOi, noilla lapsilla oli niin hyvä, mutta niin ei ollut aina oleva.\n\nHeidän isänsä, joka oli koko maan kuningas, meni naimisiin pahan\nkuningattaren kanssa, joka ei ollut lapsiraukoille ensinkään hyvä. Jo\nensimäisenä päivänä saattoivat he selvään huomata sen. Koko linnassa\nvallitsi suuri loisto ja lapset leikkivät vieraisilla. Mutta sensijaan,\nettä he muuten saivat kaikki leivokset ja paistetut omenat mitä vain\noli, antoi hän heille vain hiekkaa teekupissa ja sanoi, että he voivat\nolla pitävinään sitä jonakin.\n\nViikkoa myöhemmin pani hän pienen sisar Elisan maalle joidenkin\ntalonpoikaisihmisten luo, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän sai\nkuninkaalle uskotelluksi niin paljon prinssi raukoista, ettei hän enää\nensinkään välittänyt heistä.\n\n— Lentäkää maailmalle ja pitäkää huolta itsestänne! sanoi paha\nkuningatar. — Lentäkää suurina lintuina ilman ääntä!\n\nMutta hän ei kuitenkaan saanut tehdyksi niin pahaa, kuin hän halusi,\nheistä tuli yksitoista kaunista valkeaa joutsenta. Oudosti kirkuen\nlensivät ne linnan ikkunoista yli puiston ja metsän.\n\nOli vielä varsin varhainen aamu, kun ne kulkivat sivu siitä, missä\nsisar Elisa makasi talonpojan tuvassa. Siinä ne liihoittelivat katon\nyli, kääntelivät pitkiä kaulojaan ja räpyttelivät siipiään, mutta\nkukaan ei nähnyt eikä kuullut sitä. Niiden täytyi taas lähteä\nliikkeelle, korkealle pilviä kohti, kauas maailmalle. Ne lensivät\nsuureen pimeään metsään, joka ulottui rantaan asti.\n\nPieni Elisa raukka seisoi talonpojan tuvassa, leikitellen vihreällä\nlehdellä, muuta leikkikalua ei hänellä ollut. Ja hän pisti läven\nlehteen, tirkisteli siitä ylös aurinkoa kohti ja silloin tuntui siltä,\nkuin hän olisi nähnyt veljiensä kirkkaat silmät, ja joka kerta kun\nlämpimät auringonsäteet loistivat hänen poskilleen, ajatteli hän\nkaikkia heidän suudelmiaan.\n\nToinen päivä meni niinkuin toinenkin. Kun tuuli puhalsi läpi suurten\nruusupensaiden talon ulkopuolella, niin se kuiskasi ruusuille: kuka\nsaattaa olla kauniimpi kuin te? Mutta ruusut pudistivat päitään ja\nsanoivat: Elisa on! Ja kun vanha vaimo sunnuntaina istui ovella ja luki\nvirsikirjaansa, niin tuuli käänsi lehtiä ja sanoi kirjalle: kuka\nsaattaa olla hurskaampi sinua? — Elisa on! sanoi virsikirja, ja se oli\naivan totta, mitä ruusut ja virsikirja sanoivat.\n\nKun hän oli viidentoista vanha, piti hänen tulla kotiin. Ja kun\nkuningatar näki, miten kaunis hän oli, kävi hän hänelle suuttuneeksi ja\nvihamieliseksi. Mielellään hän olisi muuttanut hänet villiksi\njoutseneksi, niinkuin veljetkin, mutta sitä ei hän uskaltanut heti,\nkoska tietysti kuningas tahtoi nähdä tyttärensä.\n\nVarhaisena aamuna meni kuningatar saunaan — se oli rakennettu\nmarmorista ja koristettu pehmeillä tyynyillä ja mitä kauneimmilla\nmatoilla —, ja hän otti kolme rupisammakkoa, suuteli niitä ja sanoi\nyhdelle: asetu Elisan pään päälle, kun hän tulee kylpyyn, jotta hän\nkävisi yhtä kömpelöksi kuin sinä! Asetu hänen otsalleen, sanoi hän\ntoiselle, jotta hän kävisi rumaksi kuin sinä, niin ettei hänen isänsä\ntunne häntä! Lepää hänen sydämellään, kuiskasi hän kolmannelle, anna\nhänen saada häijy luonne, niin että hän kärsii siitä! Sitten hän asetti\nrupisammakot kirkkaaseen veteen, joka heti kävi vihreähtävän väriseksi,\nkutsui Elisan, riisui hänet ja antoi hänen astua alas veteen. Ja hänen\npainuessaan veteen, asettui yksi rupikonnista hänen hiuksiinsa, toinen\nhänen otsalleen ja kolmas rinnalle, mutta Elisa ei ensinkään tuntunut\nsitä huomaavan. Niin pian kuin hän nousi, ui kolme punaista unikukkaa\nvedessä. Jolleivät eläimet olisi olleet myrkyllisiä ja noidan\nsuutelemia, niin ne olisivat muuttuneet punaisiksi ruusuiksi, mutta\nkukkasiksi ne kuitenkin tulivat levätessään hänen päänsä päällä ja\nhänen sydämellään. Hän oli liian hurskas ja viaton, noituudella ei\nvoinut olla mitään valtaa häneen.\n\nKun paha kuningatar näki sen, hieroi hän hänet saksanpähkinän mehulla\nniin, että hän kävi aivan tumman ruskeaksi, siveli kauniit kasvot\nhaisevalla voiteella ja vanutti kauniit hiukset. Oli mahdotonta tuntea\nkaunista Elisaa.\n\nKun siis hänen isänsä näki hänet, pelästyi hän aivan ja sanoi, ettei se\nollut hänen tyttärensä. Kukaan muukaan ei tahtonut tuntea häntä paitsi\nkahlekoira ja pääskyset, mutta ne olivat eläinparkoja eikä niillä ollut\nmitään sanomista.\n\nSilloin itki Elisa raukka ja ajatteli seitsemää veljeään, jotka kaikki\nolivat poissa. Suruissaan hiipi hän ulos linnasta, kulki koko päivän\nyli vainioiden ja soiden, suureen metsään. Hän ei ensinkään tietänyt\nminne hän pyrki, mutta hän oli kovin suruissaan ja ikävöi veljiään. He\nolivat varmaan hekin, niinkuin hän, ajetut maailmalle. Heidät hän\ntahtoi koettaa löytää.\n\nVain lyhyen ajan hän oli ollut metsässä, kun yö joutui. Hän oli aivan\njoutunut pois tiestä ja polulta. Silloin hän laskeutui alas pehmeälle\nsammalelle, luki ehtoorukouksensa ja nojasi päänsä kantoa vastaan. Oli\nniin hiljaista, ilma oli niin lauha ja yltympäri ruohossa ja suolla\nloisti vihreän tulen lailla yli sata kiiltomatoa. Kun hän kädellään\nhiljaa kosketti yhtä oksaa, putosivat loistavat hyönteiset kuin\ntähdenlennot alas hänen puoleensa.\n\nKoko yön hän näki unta veljistään: he leikkivät taas lapsina,\nkirjoittivat timanttirihveleillä kultatauluille ja katselivat kaunista\nkuvakirjaa, joka oli maksanut puolen valtakuntaa. Mutta taululle eivät\nhe kirjoittaneet, niinkuin ennen, vain nollia ja viivoja, ei, vaan mitä\nrohkeimpia urotöitä, joita he olivat suorittaneet, kaikkea, mitä he\nolivat kokeneet ja nähneet. Ja kuvakirjassa oli kaikki elävää, linnut\nlauloivat ja ihmiset astuivat ulos kirjasta ja puhuivat Elisalle ja\nhänen veljilleen, mutta kun hän käänsi lehteä, juoksivat he heti\ntakaisin, jotta ei kuviin syntyisi sekamelskaa.\n\nKun hän heräsi, oli aurinko jo korkealla taivaalla. Tosin ei hän\nsaattanut sitä nähdä, korkeat puut levittivät oksansa niin tiheinä ja\nlujina, mutta säteet leikittelivät siellä ulkona kuin löyhyttelevä\nkultaharso. Vihanta tuoksui ja linnut olivat istuutumaisillaan hänen\nhartioilleen. Hän kuuli veden loiskivan, siellä oli monta suurta\nlähteensilmää, jotka kaikki laskivat lammikkoon, missä oli mitä kaunein\nhiekkapohja. Tosin siellä yltympäri kasvoi tiheitä pensaita, mutta\nyhteen kohtaan olivat hirvet tehneet suuren aukon, ja siitä meni Elisa\nveden luo, joka oli niin kirkasta, että jollei tuuli olisi liikuttanut\noksia ja pensaita niin, että ne liikkuivat, olisi hänen täytynyt uskoa,\nettä ne olivat maalatut alas pohjaan, niin selvänä kuvastui joka lehti,\nselvä sellainen, jonka läpi aurinko paistoi, että sellainen, joka oli\nkokonaan varjossa.\n\nNiin pian kuin hän näki omat kasvonsa, hän aivan pelästyi, niin ruskeat\nja rumat ne olivat, mutta kun hän kasteli pienen kätensä ja hankasi\nsilmiä ja otsaa, niin loisti valkea iho taas esiin. Silloin hän riisui\nkaikki vaatteensa ja astui raikkaaseen veteen. Kauniimpaa\nkuninkaanlasta kuin hän oli ei ollut tässä maailmassa.\n\nKun hän taas oli pukeutunut ja palmikoinut pitkät hiuksensa,\nmeni hän kumpuavan lähteen luo, joi kourastaan ja asteli kauemma\nmetsään, itsekään tietämättä minne. Hän ajatteli veljiään, ajatteli\nhyvää Jumalaa, joka varmaankaan ei heitä häntä. Hän, joka antaa\nvillien metsäomenain kasvaa ravitsemaan nälkäisiä, hän näytti\nhänellekin sellaisen puun; oksat notkuivat hedelmiä. Täällä hän söi\npäivällisateriansa, asetti tukia puun oksien alle ja meni niin metsän\npimeimpään osaan. Siellä oli niin hiljaista, että hän kuuli omat\naskeleensa, kuuli jokaisen pienen lakastuneen lehden kahinan, kun ne\ntaipuivat hänen jalkansa alla. Ei lintuakaan siellä näkynyt, ei\nauringonsädekään voinut tunkea suurten tiheäin puunoksien läpi. Korkeat\nrungot olivat niin likellä toisiaan, että kun hän katsoi suoraan\neteenpäin, näytti siltä, kuin pystyaita aivan toisen vieressä, olisi\nympäröinyt häntä. Oi, täällä vallitsi hiljaisuus, jommoista ei hän\nmilloinkaan ennen ollut tuntenut.\n\nYö tuli pimeä, ei ainoakaan pieni kiiltomato loistanut suosta,\nalakuloisena pani hän nukkumaan. Silloin hänestä tuntui siltä kuin\npuunoksat hänen päänsä päällä olisivat menneet syrjään ja Jumala\nlempein silmin olisi katsellut häneen ja pienet enkelit olisivat\nkurkistelleet hänen päänsä päällitse ja hänen käsivarsiensa alatse.\n\nKun hän aamulla heräsi, ei hän tietänyt, oliko hän nähnyt tuon kaiken\nunissaan vai oliko se todella niin.\n\nHän kulki muutamia askelia eteenpäin, silloin kohtasi hän vanhan\nvaimon, jolla oli marjoja kopassa, vanhus antoi hänelle muutamia\nniistä. Elisa kysyi, eikö hän ollut nähnyt viidentoista prinssin\nratsastavan metsän läpi.\n\n— Ei, sanoi vanhus, — mutta eilen minä näin yhdentoista joutsenen,\nkultakruunut päässä, uivan alas jokea tässä aivan likellä.\n\nJa hän vei Elisan kappaleen kauemma, töyrään luo. Tämän alapuolella\nkiemurteli joki. Puut sen varsilla levittivät pitkät, lehtevät oksansa\nvastatusten, ja missä ne eivät luonnollisen kasvunsa mukaisesti voineet\nulottua yhteen, siellä olivat ne repineet juuret irti maasta ja\nkumartuivat veden yli, oksat punoutuneina toisiinsa.\n\nElisa sanoi hyvästi vanhukselle ja meni jokea pitkin sinne, missä tämä\nlaski suureen, avonaiseen meren rantaan.\n\nKoko kaunis meri lepäsi nuoren tytön edessä, mutta ei ainoaakaan\npurjehtijaa näkynyt vesillä, ei ainoaakaan venettä ollut näkyvissä,\nmiten hän siis pääsisi kauemma? Hän katseli lukemattomia pieniä kiviä\nrannalla, vesi oli hionut ne kaikki pyöreiksi. Lasi, ranta, kivet,\nkaikki mikä oli ajautunut maihin, oli saanut muodon vedeltä, joka\nkuitenkin oli paljon pehmeämpää kuin hänen hieno kätensä. Se vyöryy\nväsymättömänä ja niin tasaantuu se, mikä on kovaa — minä tahdon olla\nyhtä väsymätön! Kiitos opetuksestanne, te kirkkaat vyöryvät laineet!\nKerran, sen sanoo minulle sydämeni, kannatte te minut rakkaiden\nveljieni luo!\n\nMaihin ajautuneilla kaisloilla lepäsi yksitoista valkoista höyhentä,\nhän kokosi ne vihkoksi. Niillä oli vesipisaroita, olivatko ne kastetta\nvaiko kyyneliä, sitä ei kukaan saattanut nähdä. Yksinäistä oli siellä\nrannalla, mutta hän ei tuntenut sitä. Sillä meri tarjosi ikuista\nvaihtelua, niin, muutaman tunnin kuluessa enemmän kuin sisäjärvet\nvoivat tarjota koko vuonna. Kun tuli suuri musta pilvi, niin tuntui\nsiltä kuin meri olisi tahtonut sanoa: myöskin minä voin näyttää\nsynkältä! Ja silloin puhalsi tuuli ja aallot käänsivät valkoisen puolen\nulospäin. Mutta kun pilvet hohtivat punaisina ja tuuli nukkui, niin oli\nmeri kuin ruusunlehti, milloin se oli vihreä, milloin valkoinen. Mutta\nmiten hiljaisena se lepäsikin, niin vallitsi rannalla kuitenkin\nhiljainen liikunta. Vesi kohoili heikosti kuin nukkuvan lapsen rinta.\n\nKun aurinko oli laskemaisillaan, näki Elisa yhdentoista villin\njoutsenen, kultakruunut päässä, lentävän maata kohti. Ne liitelivät\ntoinen toisensa takana, se oli kuin pitkä valkoinen nauha. Silloin\nnousi Elisa töyräälle ja piiloutui pensaan taakse. Joutsenet asettuivat\naivan hänen likelleen ja räpyttelivät suuria, valkoisia siipiään.\n\nSamassa kun aurinko oli painunut veden taakse, putosi äkkiä\njoutsenhahmo ja siinä seisoi yksitoista kaunista prinssiä, Elisan\nveljet. Häneltä pääsi suuri huuto, sillä vaikka ne olivat muuttuneet\npaljon, tiesi hän, että ne olivat ne, tunsi, että niiden täytyi olla\nne. Ja hän juoksi heidän syliinsä, kutsui heitä nimeltä, ja he tulivat\nniin onnellisiksi, kun näkivät ja tunsivat pienen sisarensa, joka nyt\noli niin suuri ja kaunis. He nauroivat ja he itkivät, ja pian olivat he\nkertoneet toisilleen, miten paha heidän äitipuolensa oli ollut heille\nkaikille.\n\n— Me veljekset, sanoi vanhin, — lennämme villeinä joutsenina niin\nkauan kuin aurinko on taivaalla. Kun se on alhaalla, saamme me\ninhimillisen hahmomme. Sentähden täytyy meidän aina auringonlaskussa\nkatsoa, että meillä on tuki jalkaamme varten, sillä jos me silloin\nlennämme ylhäällä pilviä kohti, täytyy meidän ihmisinä syöksyä\nsyvyyteen. Täällä me emme asu, meren toisella puolen on yhtä kaunis maa\nkuin tämä. Mutta tie sinne on pitkä, meidän täytyy kulkea yli suuren\nmeren eikä tiellämme ole yhtään saarta, jolla voisimme olla yötä, vain\nyksinäinen luoto kohoaa keskellä merta. Se ei ole suurempi kuin että me\nkylki kyljessä voimme levätä sillä. Jos meri sattuu olemaan myrskyinen,\nniin pärskyy vesi korkealle meidän ylitsemme, mutta kuitenkin kiitämme\nJumalaa luodosta. Sillä vietämme me yön ihmishahmossamme, ilman sitä\nemme milloinkaan voisi käydä katsomassa rakasta isänmaatamme, sillä\nvuoden kaksi pisintä päivää käytämme me lentoomme. Vain kerran vuodessa\non meidän sallittu käydä isänkodissamme, yksitoista päivää uskallamme\nviipyä täällä, lentää yli tämän suuren metsän, mistä me saatamme nähdä\nlinnan, missä synnyimme ja missä isämme asuu, nähdä kirkon korkean\ntornin, kirkon, minne äitimme on haudattu. Täällä tuntuu meistä siltä\nkuin puut ja pensaat olisivat sukua kanssamme, täällä kiitävät villit\nhevoset tasankojen poikki, niinkuin me näimme lapsuudessamme, täällä\nlaulaa miilunpolttaja ne vanhat laulut, joiden mukaan me lapsina\ntanssimme, täällä on isänmaamme, tänne meitä vetää ja täällä olemme\nlöytäneet sinut, sinä rakas pieni sisar. Kaksi päivää vielä uskallamme\nviipyä täällä, sitten meidän täytyy rientää pois yli meren, kauniiseen\nmaahan, joka ei ole isänmaamme. Miten saamme sinut mukaan? Meillä ei\nole laivaa eikä venettä!\n\n— Kuinka minä voisin pelastaa teidät? sanoi sisar.\n\nJa he puhelivat keskenään miltei koko yön, silmät ummistettiin vain\nmuutamaksi tunniksi.\n\nElisa heräsi joutsensiipien havinaan, niiden humistessa hänen\nylitsensä. Veljet olivat taas muuttuneet ja lensivät suurissa kaarissa\nja vihdoin kauas pois, mutta yksi heistä, nuorin, jäi paikalle. Ja\njoutsen laski päänsä hänen helmaansa ja hän taputti sen valkoisia\nsiipiä. Koko päivän he olivat yhdessä. Illemmällä tulivat muut takaisin\nja kun aurinko oli alhaalla, seisoivat he luonnollisessa hahmossaan.\n\n— Huomenna me lennämme täältä, emme uskalla palata ennen kuin\nkokonaisen vuoden mentyä, mutta sinua emme voi näin jättää. Onko\nsinulla rohkeutta seurata? Minun käsivarteni on kylliksi väkevä\nkantamaan sinut metsän halki, eikö meillä sitten kaikilla olisi kyllin\nväkevät siivet kantaaksemme sinut yli meren!\n\n— Niin, ottakaa minut mukaan! sanoi Elisa.\n\nKoko yön he viettivät punomalla verkkoa taipuisasta pajunkuoresta ja\nsitkeästä kaislasta, ja siitä tuli suuri ja luja. Siihen laskeutui\nElisa ja kun aurinko tuli esiin ja veljet muuttuivat villeiksi\njoutseniksi, tarttuivat ne nokkineen verkkoon ja lensivät korkealle\npilviä kohti, mukanaan rakas sisar, joka vielä nukkui. Auringonsäteet\nlankesivat aivan hänen kasvoilleen, sentähden lensi yksi joutsenista\nhänen päänsä yläpuolella, jotta sen leveät siivet voisivat antaa varjoa.\n\nHe olivat kaukana maasta, kun Elisa heräsi. Hän luuli vielä näkevänsä\nunta, niin kummalliselta hänestä tuntui, että häntä kannettiin meren\npoikki, ilmojen halki. Hänen vieressään oli oksa mitä kauneimpine\nkypsine marjoineen ja kimppu hyvänmakuisia juuria. Ne oli nuorin veli\nkoonnut ja pannut hänen viereensä, ja hän hymyili hänelle kiitollisena,\nsillä hän tunsi, että hän se oli, joka lensi aivan hänen päänsä\nyläpuolella, varjostaen siivillään.\n\nHe olivat niin korkealla, että ensimäinen laiva, jonka he allaan\nnäkivät, oli kuin valkoinen lokki, joka lepäsi veden päällä. Suuri\npilvi oli heidän takanaan, se oli kokonainen vuori ja sitä vastaan näki\nElisa oman ja yhdentoista joutsenen varjot, niin jättiläiskokoisina ne\nsiinä lensivät. Se oli komeampi taulu kuin mitä hän koskaan oli nähnyt.\nMutta sitä myöten kuin aurinko nousi ja pilvi heidän takanaan piteni,\nkatosi liitelevä varjokuva.\n\nKoko päivän lensivät he eteenpäin kuin humiseva nuoli ilman halki,\nmutta se tapahtui kuitenkin hitaammin kuin tavallista, heillä oli nyt\nsisar kannettavanaan. Rajuilma nousi, ilta läheni. Tuskissaan näki\nElisa auringon laskevan eikä vielä saattanut erottaa yksinäistä luotoa\nmeressä. Hänestä tuntui siltä kuin joutsenet olisivat voimakkaammin\nliikuttaneet siipiään. Oi, hän oli syypää siihen, etteivät ne kyllin\nnopeasti päässeet eteenpäin. Kun aurinko on laskenut, muuttuvat ne\nihmisiksi, syöksyvät mereen ja hukkuvat. Silloin hän sydämensä pohjasta\nrukoili Jumalaa, mutta vieläkään ei hän nähnyt mitään luotoa. Musta\npilvi tuli likemmä, mutta vieläkään ei hän nähnyt mitään luotoa,\nväkevät tuulenpuuskat ennustivat myrskyä, pilvet olivat yhtenä ainoana\nsuurena, uhkaavana aaltona, joka lyijynraskaana kiiti eteenpäin. Salama\nseurasi salamaa.\n\nNyt oli aurinko aivan meren äärellä. Elisan sydän vapisi. Silloin\nkiitivät joutsenet alaspäin niin äkkiä, että hän luuli putoavansa,\nmutta samassa ne taas liitelivät. Aurinko oli puoleksi alhaalla\nvedessä, vasta silloin näki hän pienen luodon allansa, se ei näyttänyt\nsuuremmalta kuin hylje, joka nosti päätään vedestä. Aurinko laski niin\nnopeasti, nyt se oli kuin tähti vain. Silloin sattui hänen jalkansa\nkiinteään kamaraan, aurinko sammui niinkuin viimeinen kipuna palavassa\npaperissa, käsi kädessä näki hän veljesten seisovan ympärillään, mutta\nenempää tilaa kuin juuri heille ja hänelle ei siinä myöskään ollut.\nMeri hyrskyi luotoa vastaan ja huuhtoi kuin rankkasade heidän ylitseen.\nTaivas loisti alati loimuavassa tulessa ja ukkosen jyrähdykset\nseurasivat toisiaan. Mutta sisar ja veljet pitelivät toisiaan käsistä\nja veisasivat virren, mistä he saivat lohdutusta ja rohkeutta.\n\nPäivän koittaessa oli ilma puhdas ja tyven. Niin pian kuin aurinko\nnousi, lensivät joutsenet, vieden Elisan pois saarelta. Meri kävi vielä\nvoimakkaana, näytti, heidän ollessaan korkealla ilmassa, siltä kuin\nvalkoinen vaahto tummanvihreällä merellä olisi ollut miljoonia\njoutsenia, jotka ajelehtivat vedessä.\n\nKun aurinko nousi korkeammalle, näki Elisa edessään, puoleksi uiden\nilmassa, vuoriston, tuntureillaan loistavia jääröykkiöitä, ja keskellä\nsitä varmaankin penikulmanpituisen linnan, toinen uljas pilaristo\ntoisensa päällä. Alapuolella keinui palmumetsiä ja loistokukkia, suuria\nkuin myllynpyörät. Hän kysyi, oliko tuo se maa, mihin hän oli matkalla,\nmutta joutsenet pudistivat päitään, sillä se, mitä hän näki, oli\n_Fata Morganan_ kaunis, alati vaihteleva pilvilinna. Sinne he eivät\nuskaltaneet viedä ketään ihmistä. Elisa tuijotti siihen. Silloin\nromahtivat vuoret, metsät ja linnat ja siinä seisoi kaksikymmentä\nuljasta kirkkoa, kaikki korkeine tornineen ja suippoine ikkunoineen\ntoistensa kaltaisina. Hän luuli kuulevansa urkujen soivan, mutta se oli\nmeri, jonka hän kuuli. Nyt oli hän aivan lähellä kirkkoja, silloin tuli\nnäistä kokonainen laivasto, joka purjehti hänen allansa. Hän katsahti\nalas ja se olikin vain meriusvaa, joka kiiti veden poikki. Niin,\nalituista vaihtelua hänellä oli silmien edessä, ja nyt hän näki sen\ntodellisen maan, mihin hän oli matkalla. Siellä kohoilivat kauniit\nsiniset vuoret setrimetsineen, kaupunkeineen ja linnoineen. Hyvän aikaa\nennen kuin aurinko laski, istui hän tunturilla suuren rotkon edessä,\njoka kasvoi hienoja vihreitä köynnöskasveja, näytti siltä kuin ne\nolisivat olleet kirjailtuja mattoja.\n\n— Saadaanpa nyt nähdä mitä unta sinä yöllä näet täällä! sanoi nuorin\nveli ja osoitti hänelle hänen makuuhuoneensa.\n\n— Kunhan saisinkin nähdä unta siitä, miten voisin pelastaa teidät!\nsanoi Elisa.\n\nJa tämä ajatus askarteli hänessä elävänä, hän rukoili Jumalalta\nhartaasti hänen apuaan, niin yksinpä unessakin jatkoi hän\nrukoilemistaan. Silloin hänestä tuntui siltä kuin hän olisi lentänyt\nkorkealle ilmaan, Fata Morganan pilvilinnalle, ja haltiatar tuli häntä\nvastaan kauniina ja sädehtivänä, ja kuitenkin muistutti hän aivan sitä\nvanhaa vaimoa, joka oli antanut hänelle marjoja metsässä ja kertonut\nhänelle joutsenista, joilla oli päässä kultakruunut.\n\n— Sinun veljesi voidaan pelastaa! sanoi hän, — mutta onko sinulla\nrohkeutta ja kestävyyttä? Tosin on meri pehmeämpi kuin sinun hienot\nkätesi ja muuttaa kuitenkin kovien kivien muodon, mutta se ei tunne\nsitä tuskaa, minkä sinun kätesi tulevat tuntemaan. Sillä ei ole\nsydäntä, se ei kärsi sitä hätää ja tuskaa, mikä sinun täytyy kestää.\nNäetkö tämän tulinokkosen, jota minä pidän kädessäni? Tätä lajia kasvaa\npaljon rotkon ympärillä, missä sinä nukut. Ainoastaan nämä täällä ja\nne, jotka kasvavat kirkkomaan haudoilla, kelpaavat käytettäviksi,\nhuomaa se. Ne sinun pitää poimia, vaikka ne polttaisivat ihosi\nrakoille. Vaivaa nokkoset jaloillasi, niin saat pellavia. Siitä sinun\npitää punoa ja kutoa yksitoista pitkähihaista panssaripaitaa, viskaa ne\nyhdentoista villin joutsenen päälle, niin laukeaa noituuden valta.\nMutta huomaa, että siitä hetkestä lähtien, jolloin sinä alat työsi ja\nsiihen asti kuin se on täytetty, et saa puhua, vaikka vuosia kuluisi\nvälillä. Ensi sana, jonka lausut, menee kuin tappava tikari veljiesi\nsydämeen. Sinun kielestäsi riippuu heidän henkensä. Huomaa kaikki tämä!\n\nJa samassa kosketti hän nokkosella hänen kättään. Se oli kuin polttavaa\ntulta, Elisa heräsi siihen. Oli valkoinen päivä ja aivan likellä sitä\npaikkaa, missä hän oli nukkunut, oli samanlainen nokkonen kuin se,\nminkä hän oli nähnyt unissaan. Silloin hän lankesi polvilleen, kiitti\nJumalaa ja läksi ulos rotkosta, alkaakseen työnsä. Hienoine käsineen\nhän kävi kiinni ilkeihin nokkosiin, ne olivat kuin tulta. Suuria\nrakkoja ne polttivat hänen käsiinsä ja käsivarsiinsa, mutta mielellään\nkärsi hän sen, kunhan vain saattoi pelastaa rakkaat veljet. Hän vaivasi\njoka nokkosen paljaine jalkoineen ja punoi sitten vihreän pellavan.\n\nKun aurinko oli laskenut, tulivat veljet, ja he pelästyivät tavatessaan\nhänet niin mykkänä. He luulivat pahan äitipuolen lähettäneen uuden\nnoituuden. Mutta kun he näkivät hänen kätensä, ymmärsivät he, mitä hän\nteki heidän tähtensä, ja nuorin veli itki ja minne hänen kyyneleensä\nputosivat, siellä ei Elisa tuntenut mitään kipua, sieltä katosivat\npolttavat rakot.\n\nYön hän vietti työssään, sillä hänellä ei ollut rauhaa, ennenkuin hän\noli pelastanut rakkaat veljet. Koko seuraavan päivän, kun joutsenet\nolivat poissa, istui hän yksinäisyydessään, mutta ei milloinkaan ollut\naika lentänyt niin nopeasti. Yksi panssaripaita oli jo valmiina, nyt\nhän aloitti seuraavaa.\n\nSilloin soivat metsästystorvet vuorten välissä, hän aivan pelästyi.\nÄäni tuli likemmäksi, hän kuuli koirien haukkuvan. Säikähdyksissään\nriensi hän rotkoon, sitoi nokkoset, jotka oli koonnut ja häkilöinyt,\nkimppuun ja istuutui sille.\n\nSamassa juoksi suuri koira esiin ryteiköstä, ja heti jälessä toinen ja\nvieläkin yksi. Ne haukkuivat lujaan, juoksivat takaisin ja tulivat taas\nesiin. Ei kestänyt montakaan minuuttia, kun kaikki metsästäjät seisoivat\nrotkon edustalla ja kaunein heistä oli maan kuningas. Hän astui Elisan\nluo, ei ikinä hän ollut nähnyt ihanampaa tyttöä.\n\n— Kuinka sinä olet tullut tänne, sinä kaunis lapsi? sanoi hän.\n\nElisa pudisti päätään, hän ei uskaltanut puhua, hänen veljiensä\npelastus ja elämä oli kysymyksessä. Hän piiloitti kätensä esiliinan\nalle, jottei kuningas näkisi, mitä hänen täytyi kärsiä.\n\n— Tule minun mukaani, sanoi hän, — tänne et sinä saa jäädä! Jos\nsinä olet yhtä hyvä kuin sinä olet kaunis, niin minä puetan sinut\nsilkkiin ja samettiin, panen kultakruunun päähäsi ja sinä saat elää ja\nolla komeimmassa linnassani! Ja niin hän nosti hänet hevosensa selkään.\nElisa itki ja väänteli käsiään, mutta kuningas sanoi: — Minä tahdon\nvain sinun onneasi, kerran sinä minua kiität siitä! Ja niin hän\nkiidätti vuorten välitse ja piteli häntä edessään hevosen selässä, ja\nmetsästäjät laskettivat perässä.\n\nKun aurinko laski, lepäsi komea kuningaskaupunki kirkkoineen ja\nkupukattoineen heidän edessään, ja kuningas vei hänet linnaan, missä\nsuuret suihkuvedet loiskuivat korkeissa marmorisaleissa, missä seinät\nja katot upeilivat täynnä maalauksia. Mutta hänen silmänsä eivät\nnähneet niitä, hän itki ja suri. Tahdottomana salli hän naisten pukea\nitsensä kuninkaallisiin vaatteihin, punoa helmiä hiuksiinsa ja vetää\nhienot hansikkaat palaneihin sormiinsa.\n\nKun hän seisoi siinä kaikessa loistossaan, oli hän niin häikäisevän\nkaunis, että hovi kumarsi hänen edessään entistä syvempään, ja kuningas\nvalitsi hänet morsiamekseen, vaikka arkkipiispa ravisti päätään ja\nkuiskasi, että kaunis metsätyttö varmaan oli noita, joka häikäisi\nheidän silmänsä ja lumosi kuninkaan sydämen.\n\nMutta kuningas ei kuunnellut sitä, hän antoi musiikin soida, kantaa\nesiin mitä kallisarvoisimpia ruokia, hän antoi kauneimpien tyttöjen\ntanssia Elisan ympärillä, ja hänet vietiin läpi lemuavien puutarhojen\nkomeihin saleihin. Mutta ei hymykään tullut hänen huulilleen tai hänen\nsilmiinsä, suru pysyi siellä ikuisena perintönä ja omaisuutena. Nyt\navasi kuningas pienen huoneen aivan sen vieressä, missä hänen piti\nnukkua. Se oli koristettu kallisarvoisilla vihreillä matoilla ja\nmuistutti aivan rotkoa, missä hän oli ollut. Lattialla oli se\npellavakimppu, minkä hän oli kehrännyt nokkosista, ja katossa riippui\npanssaripaita, joka oli kudottu valmiiksi. Kaiken tämän oli yksi\nmetsästäjistä ottanut mukaansa harvinaisuutena.\n\n— Täällä sinä saatat uneksia olevasi entisessä kodissasi! sanoi\nkuningas. — Tässä on se työ, joka siellä kiinnitti mielesi. Nyt,\nkeskellä loistoasi saattaa sinua huvittaa muistella tuota aikaa.\n\nKun Elisa näki tämän, joka oli niin likellä hänen sydäntään, värähti\nhymy hänen suupielissään ja veri palasi kasvoille. Hän ajatteli\nveljiensä pelastamista, suuteli kuninkaan kättä ja kuningas painoi\nhänet sydäntään vastaan ja käski kaikkien kirkonkellojen kuuluttaa\nhääjuhlaa. Kaunis mykkä tyttö metsästä oli maan kuningatar.\n\nSilloin kuiskasi arkkipiispa pahoja sanoja kuninkaan korvaan, mutta ne\neivät tunkeneet hänen sydämeensä, häät piti vietettämän, arkkipiispan\nitsensä täytyi laskea kruunu hänen päähänsä, ja hän painoi\npahansuovasti ahtaan renkaan niin syvään otsalle, että teki kipeää.\nElisan sydämen ympärillä oli kuitenkin raskaampi rengas: suru veljistä,\nhän ei tuntenut ruumiillista tuskaa. Hänen suunsa oli mykkä, veisihän\nainoakin sana hänen veljiltänsä hengen, mutta hänen silmissään eli syvä\nrakkaus hyvään kauniiseen kuninkaaseen, joka teki kaikkensa\nilahuttaaksensa häntä. Koko sydämellään kävi hän hänelle päivä päivältä\nalttiimmaksi, oi, kunhan hän saisikin uskoutua hänelle, kertoa hänelle\nkärsimyksensä! Mutta mykkänä hänen täytyi olla, mykkänä täytyi hänen\ntäyttää tehtävänsä. Sentähden hiipi hän yöllä hänen rinnaltaan, meni\npieneen salakammioon, joka oli koristettu luolaksi, ja hän kutoi\npanssaripaidan toisensa jälkeen valmiiksi. Mutta kun hän aloitti\nseitsemännen, niin ei hänellä enään ollut pellavia.\n\nKirkkomaalla tiesi hän kasvavan niitä nokkosia, joita hänen tuli\nkäyttää, mutta hänen itsensä täytyi ne poimia. Kuinka hän pääsisi\nsinne?\n\n— Oi, mitä onkaan kipu minun sormissani sen tuskan rinnalla, mitä\nsydämeni kärsii! ajatteli hän. — Minun täytyy uskaltaa! Jumala ei\nkiellä minulta apuaan!\n\nHengen hädässä, ikäänkuin hän olisi ollut ryhtymässä huonoon tekoon,\nhiipi hän tähtikirkkaana yönä alas puutarhaan, meni pitkien puukujien\nläpi yksinäisiä katuja kirkkomaalle. Siellä näki hän yhdellä\nleveimmistä hautakivistä piirissä istumassa vamppyyreja, inhoittavia\nnaisolentoja, jotka riisuivat ryysynsä ikäänkuin olisivat\naikoneet, kylpeä ja sitten ne pitkine laihoine sormineen kaivoivat\nvastapeitettyjä hautoja, ottivat esiin ruumiit ja söivät niiden lihaa.\nElisan täytyi mennä aivan niiden ohi ja ne kiinnittivät häneen pahat\nsilmänsä, mutta hän luki rukouksensa, kokosi polttavat nokkoset ja\nkantoi ne kotiin linnaan.\n\nVain yksi ainoa ihminen oli nähnyt hänet, arkkipiispa: hän oli\nylhäällä, kun muut nukkuivat. Nyt oli toki se, mitä hän väitti,\nosottautunut todeksi: kuningattaren laita ei ollut, niinkuin piti. Hän\noli noita, sentähden hän oli lumonnut kuninkaan ja koko kansan.\n\nRippituolissa sanoi hän kuninkaalle, mitä hän oli nähnyt ja mitä hän\nepäili, ja kun nuo kovat sanat läksivät hänen huuliltaan, pudistivat\npuuhun veistetyt pyhäinkuvat päätään ikäänkuin sanoakseen: se ei ole\nniin, Elisa on viaton. Mutta arkkipiispa selitti sen toisin, hän\narveli, että ne todistivat Elisaa vastaan, että ne pudistivat päätään\nhänen syntinsä vuoksi. Silloin vieri kaksi raskasta kyyneltä alas\nkuninkaan poskea, hän meni kotiin epäilys sydämessään. Ja hän oli öisin\nnukkuvinaan, mutta hänen silmiinsä ei tullut unta, hän huomasi, kuinka\nElisa nousi, joka yö hän tämän uudisti ja joka kerta seurasi kuningas\nja näki hänen katoavan salakammioonsa.\n\nPäivä päivältä kävi hänen katsantonsa synkemmäksi, Elisa näki sen,\nmutta ei ymmärtänyt miksi, se teki hänet kuitenkin levottomaksi ja mitä\nhän sydämessään kärsikään veljien tähden! Kuninkaalliselle sametille ja\npurppuralle vuosivat hänen katkerat kyyneleensä, ne lepäsivät siinä\nkuin kimmeltävät timantit, ja kaikki, jotka näkivät upean loiston,\ntoivoivat olevansa kuningatar. Pian oli hänen työnsä kuitenkin\npäättymäisillään, ainoastaan yksi panssaripaita vielä puuttui. Mutta\npellavaa ei hänellä myöskään enään ollut eikä ainoaakaan nokkosta.\nYhden kerran, vain tämän viimeisen, täytyi hänen sentähden mennä\nkirkkomaalle poimimaan muutamia kourallisia. Hän ajatteli tuskissaan\nyksinäistä kulkuaan ja kauheita vamppyyreja, mutta hänen tahtonsa oli\nyhtä luja kuin hänen luottamuksensa Jumalaan.\n\nElisa meni, mutta kuningas ja arkkipiispa seurasivat. He näkivät hänen\nristikkoportin luona katoavan kirkkomaalle, ja kun he sitä likenivät,\nistuivat vamppyyrit hautakivellä samanlaisina kuin Elisa oli ne nähnyt,\nja kuningas kääntyi pois. Sillä näiden joukossa kuvitteli hän näkevänsä\nhänet, jonka pää vielä tänä iltana oli levännyt hänen rinnallaan.\n\n— Kansa hänet tuomitkoon! sanoi hän, ja kansa tuomitsi:\n\n— Hänet on poltettava punaisissa liekeissä!\n\nMuhkeista kuningassaleista vietiin hänet pimeään, kosteaan loukkoon,\nmissä tuuli puhalsi sisään ristikoilla varustetuista ikkunoista.\nSametin ja silkin asemasta antoivat he hänelle sen pellavakimpun, jonka\nhän oli koonnut, sille hän saattoi laskea päänsä. Kovien, polttavien\npanssaripaitojen, jotka hän oli kutonut, piti olla patjana ja\npeitteenä, mutta mitään rakkaampaa eivät he olisi voineet hänelle\nlahjoittaa, hän kävi taas kiinni työhönsä ja rukoili Jumalaansa.\nUlkopuolella lauloivat katupojat pilkkalauluja hänestä, ei yksikään\nsielu lohduttanut häntä ystävällisellä sanalla.\n\nSilloin humahti illan tullen aivan lähellä ristikkoa joutsenensiipi. Se\noli nuorin veljeksistä, hän oli löytänyt sisaren. Ja Elisa nyyhki\nääneen ilosta, vaikka hän tiesi, että tuleva yö ehkä oli viimeinen,\nmikä hänellä oli elettävänä. Mutta nythän työ olikin miltei täytetty ja\nhänen veljensä olivat täällä.\n\nArkkipiispa tuli viettämään viimeistä hetkeä hänen luonaan, sen hän oli\nluvannut kuninkaalle, mutta Elisa pudisti päätään, pyysi katsein ja\nilmein, että hän lähtisi: tänä yönähän hänen täytyi päättää työnsä,\nmuuten olisi kaikki ollut turhaa, kaikki tuska, kyyneleet ja unettomat\nyöt. Arkkipiispa meni pois, lausuen pahoja sanoja häntä vastaan, mutta\nElisa raukka tiesi, että hän oli viaton, ja jatkoi työtään.\n\nPienet hiiret juoksivat lattialla, ne kuljettivat nokkoset hänen\njalkainsa juureen toki hiukkasen auttaakseen, ja rastas istuutui\nikkunan ristikon ääreen ja lauloi koko yön niin iloisesti kuin se\nsaattoi, jottei hän menettäisi rohkeuttaan.\n\nAamu vasta koitti, vasta tunnin perästä aurinko nousee. Silloin\nseisoivat nuo yksitoista veljestä linnan portilla, vaatien, että heidät\nvietäisiin kuninkaan eteen, mutta se ei saattanut tapahtua, vastattiin,\nolihan vielä yö, kuningas nukkui eikä häntä uskaltanut herättää. He\npyysivät, he uhkasivat, vartija tuli, niin, jopa itse kuningaskin astui\nulos ja kysyi, mitä tämä merkitsee. Silloin nousi aurinko, mitään\nveljiä ei näkynyt, mutta yli linnan lensi yksitoista villiä joutsenta.\n\nUlos kaupungin portista tulvi koko kansa, se tahtoi nähdä noitaa\npoltettavan. Kurja hevonen veti rattaita, missä hän istui. Hänen ylleen\noli annettu mekko paksua säkkikangasta, hänen kauniit pitkät hiuksensa\nriippuivat valloillaan sorjan pään ympärillä, hänen poskensa olivat\nkalmankalpeat, hänen huulensa liikkuivat hiljaa, sormien punoessa\nvihreää pellavaa. Ei matkalla kuolemaansakaan hän päästänyt käsistään\naloitettua työtä: kymmenen panssaripaitaa oli hänen jalkainsa juuressa,\nyhdennettätoista hän kutoi. Roskaväki pilkkasi häntä.\n\n— Kas noitaa, kuinka se mutisee! Virsikirjaa ei hän pitele käsissään,\nei, vaan rumaa noituuttaan hän jatkaa, repikää se hänen käsistään\ntuhansiksi kappaleiksi!\n\nJa he tunkeutuivat kaikki hänen kimppuunsa ja aikoivat repiä sen rikki.\nSilloin tulla viiletti yksitoista valkeaa joutsenta. Ne asettuivat\nhänen ympärilleen rattaille ja räpyttelivät suuria siipiään. Silloin\nväistyi joukko kauhistuksissaan syrjään.\n\n— Se on merkki taivaasta! Hän on varmaan viaton! kuiskasivat monet,\nmutta he eivät uskaltaneet sanoa sitä ääneen.\n\nNyt tarttui pyöveli hänen käteensä. Silloin viskasi hän kiireesti\nyksitoista paitaa joutsenten päälle, ja siinä seisoi yksitoista\nkaunista prinssiä, mutta nuorimmalla oli joutsenensiipi toisen\nkäsivarren sijasta, sillä hänen panssaripaidastaan puuttui hiha, Elisa\nei ollut saanut sitä valmiiksi.\n\n— Nyt minä uskallan puhua! sanoi hän. — Minä olen viaton!\n\nJa kansa joka näki, mitä oli tapahtunut, kumarsi häntä kuin pyhimystä,\nmutta hän vaipui tajuttomana veljesten käsivarsille, niin olivat\njännitys, hätä ja tuska häneen vaikuttaneet.\n\n— Niin, viaton hän on! sanoi vanhin veli ja nyt hän kertoi kaikki mitä\noli tapahtunut, ja hänen puhuessaan levisi miljoonien ruusujen tuoksu,\nsillä jokainen halko roviossa oli ottanut juuria ja työntänyt oksia.\nSiinä oli tuoksuva pensasaita, niin korkea ja suuri punaisine\nruusuineen. Ylinnä oli valkoinen hohtava kukka, joka loisti kuin tähti.\nSen taittoi kuningas, pani sen Elisan rintaan. Silloin hän heräsi,\nsydämessään rauha ja autuus.\n\nJa kirkonkellot soivat itsestään ja linnut tulivat suurissa parvissa.\nKulku takaisin linnaan muodostui hääkulkueeksi, jommoista ei vielä\nkukaan kuningas ollut nähnyt.\n\n\n\n\nParatiisio puutarha.\n\n\nOli kuninkaanpoika — ei kenelläkään ollut niin monta ja niin\nkaunista kirjaa kuin hänellä. Kaikki, mitä oli tapahtunut tässä\nmaailmassa, sen hän saattoi lukea opikseen ja nähdä kuvattuna kauniissa\ntauluissa. Jokaisesta kansasta ja jokaisesta maasta hän saattoi saada\ntietoja, mutta mistä paratiisin puutarha oli löydettävissä, siitä ei\nsiellä sanottu sanaakaan, ja sitä, juuri sitä hän enimmän ajatteli.\n\nHänen isoäitinsä oli kertonut hänelle, kun hän vielä oli aivan pieni,\nmutta kun hänen juuri piti alkaa koulunkäyntinsä, että jokainen kukka\nparatiisin puutarhassa oli makein leivos, heteet hienointa viiniä.\nYhdestä saattoi lukea historiaa, toisesta maantietoa tai taulukkoja, ei\ntarvinnut muuta kuin syödä leivosta, niin osasi läksynsä. Kuta enemmän\nsöi, sitä enemmän sai päähänsä historiaa, maantietoa ja taulukkoja.\n\nSen hän silloin uskoi. Mutta sitä mukaan kuin hän varttui suuremmaksi\npojaksi, oppi enemmän ja tuli paljon viisaammaksi, ymmärsi hän kyllä,\nettä paratiisin puutarhassa mahtoi vallita aivan toisenlainen ihanuus.\n\n— Oi, minkätähden Eeva poimikaan hyvän- ja pahantiedon puusta!\nMinkätähden Aatami söi kiellettyä hedelmää! Jos minä olisin ollut hänen\nsijassaan, niin ei se olisi tapahtunut! Ei koskaan synti olisi tullut\nmaailmaan.\n\nSen hän sanoi silloin ja sen hän sanoi vielä, kun hän oli\nseitsemäntoista vuotias. Paratiisin puutarha täytti kaiken hänen\najatuksensa.\n\nEräänä päivänä hän meni metsään. Hän meni yksin, sillä se oli hänen\nsuurin huvinsa.\n\nIlta tuli, pilvet kokoontuivat, tuli sellainen sade, että olisi luullut\nkoko taivaan olevan yhtenä ainoana sulkuna, mistä vesi syöksyi. Oli\nniin pimeää kuin muutoin on yöllä syvimmässä kaivossa. Milloin hän\nluisui märkään heinään, milloin hän kompastui alastomiin kiviin, jotka\ntörröttivät esiin kalliopohjalta. Kaikki valui vettä, prinssi raukan\nylle ei jäänyt kuivaa lankaakaan. Hänen täytyi kavuta korkeiden\nkivilohkareiden yli, missä vesi tirsui esiin paksusta sammaleesta. Hän\noli nääntymäisillään. Silloin kuuli hän kummallisen kohinan ja edessään\nhän näki suuren, valaistun luolan. Keskellä paloi tuli, jossa olisi\nvoinut paistaa vaikkapa hirven, ja se tehtiinkin: mitä komein hirvi\nkorkeine sarvineen oli pistetty vartaaseen ja sitä kierrettiin hitaasti\nympäri kahden kuusen välissä. Vanhanpuoleinen vaimo, pitkä ja roteva\nkuin naiseksi puettu mies, istui tulen ääressä ja viskasi siihen halon\ntoisensa jälkeen.\n\n— Tule sinä vain likemmä! sanoi hän, — istu tulen ääreen, että\nvaatteesi kuivuvat.\n\n— Tässä käy paha veto! sanoi prinssi ja istuutui lattialle.\n\n— Vielä pahemmaksi käy, kun poikani tulevat kotiin! vastasi vaimo. —\nOlet täällä tuulten luolassa, poikani ovat taivaan neljä tuulta.\nYmmärrätkö sen?\n\n— Missä sinun poikasi ovat? kysyi prinssi.\n\n— Niin, ei ole helppo vastata, kun kysytään tyhmästi, sanoi vaimo. —\nMinun poikani ovat omissa hoteissaan, he lyövät pitkääpalloa pilvien\nkanssa tuolla ylhäällä suuressa tuvassa.\n\nJa sitten hän viittasi ylös ilmaan.\n\n— Vai niin! sanoi prinssi. — Te puhutte muuten hiukan kovasti ettekä\nole niin hempeä kuin ne naiset, joita olen tottunut näkemään\nympärilläni!\n\n— Niin, heillä kai ei ole muuta tekemistä. Minun täytyy olla kova, jos\nmielin pitää poikani kurissa. Mutta siihen minä pystyn, vaikka heillä\nonkin jäykät niskat. Näetkö nuo neljä säkkiä, jotka riippuvat seinällä?\nNiitä he pelkäävät yhtä paljon, kuin sinä olet peljännyt vitsaa peilin\ntakana. Minä saatan taivuttaa pojat, sen sinulle sanon, ja sitten he\njoutuvat pussiin. Siinä ei tehdä mitään verukkeita. Siellä he istuvat\neivätkä pääse juoksentelemaan, ennenkuin minä katson hyväksi. Mutta\ntuossapa onkin yksi heistä!\n\nSe oli Pohjatuuli, joka astui sisään, tuoden mukanaan jäisen kylmyyden.\nSuuria rakeita hyppeli pitkin lattiaa ja lumihiutaleita tuprutteli\nyltympäri. Hän oli puettu karhunnahkaisiin housuihin ja takkiin.\nHylkeennahkainen lakki ulottui korvien yli. Pitkät jääpuikot riippuivat\nhänen parrassaan ja rae toisensa jälkeen vieri alas takinkauluksesta.\n\n— Älkää heti menkö tulen ääreen, sanoi prinssi. — Voitte helposti\nsaada kylmää kasvoihinne ja käsiinne!\n\n— Kylmää! sanoi Pohjatuuli ja nauroi ääneensä. — Kylmää! Sehän juuri\non suurin huvini. Mikä koipeliini sinä muuten olet? Mitenkä sinä olet\ntullut tuulien luolaan?\n\n— Hän on minun vieraani! sanoi vanhus, — ja jollet sinä tyydy siihen\nselitykseen, niin voit joutua pussiin! Nyt tiedät päätökseni.\n\nKas se auttoi ja Pohjatuuli kertoi, mistä hän tuli ja missä hän nyt oli\nollut melkein koko kuukauden.\n\n— Jäämereltä minä tulen, sanoi hän. — Olen ollut Beeren-Eilandilla\nvenäläisten valaanpyytäjien kanssa.\n\nIstuin ja nukuin vuorilla, kun he purjehtivat Nordkapista. Kun minä\nvälillä vähän heräsin, lenteli myrskylintu kintereilläni. Se on\nhullunkurinen lintu, se tekee väkevän lyönnin siivillään ja sitten se\npitää niitä liikuttamatta levällään ja sillä on silloin tarpeeksi\nvauhtia.\n\n— Älä vain kerro niin laajalti, sanoi tuulien äiti. — Ja sitten sinä\nsiis tulit Beeren-Eilandille?\n\n— Siellä on ihanaa! Siellä on tanssipermanto niin sileä kuin lautanen!\nPuoleksi sulanutta, sammalensekaista lunta, teräviä kiviä ja valaitten\nja jääkarhujen luurankoja siellä oli. Ne olivat kuin jättiläisten käsiä\nja jalkoja homeisen vihannan peitossa. Ei olisi luullut auringon\nkoskaan paistaneen niihin. Minä hiukan puhalsin pois sumua, jotta voisi\nnähdä majan. Se oli laivahylyistä tehty ja valaannahalla päällystetty\ntalo. Lihapuoli oli ulospäin, se oli täynnä punaista ja vihreää.\nKatolla istui möristen elävä jääkarhu. Minä menin rannalle, katselin\nlinnunpesiä, katselin alastomia poikasia, jotka huusivat ja\ntöllistelivät. Silloin minä puhalsin noihin tuhansiin kitoihin ja ne\noppivat sulkemaan suunsa. Alimpana piehtaroivat mursut kuin mitkäkin\nelävät sisälmykset tai jättiläismadot, joilla on sianpää ja\nkyynäränpituiset hampaat!\n\n— Sinä kerrot hyvin, poikaseni! sanoi äiti. — Vesi kihoaa suuhuni,\nkun sinua kuuntelen.\n\n— Sitten lähdettiin saalistamaan. Harppuuni pistettiin mursun rintaan,\nniin että höyryävä verisäde suihkuna nousi yli jään. Silloin ajattelin\nminäkin leikkiäni: minä puhalsin, annoin purjehtijoideni,\nvuorenkorkuisten jäätunturien, litistellä veneitä. Hui, kuinka\nvinguttiin ja huudettiin, mutta minä vinguin lujemmin! Kuolleita\nvalaanruumiita, kirstuja ja touveja heidän täytyi tyhjentää jäälle!\nMinä ravistelin lumihiutaleita heidän ympärilleen ja annoin heidän\nlitistyneissä aluksissaan ajelehtia saaliineen eteläänpäin maistamaan\nsuolavettä. He eivät koskaan enään tule Beeren-Eilandille!\n\n— Sinä olet siis tehnyt pahaa! sanoi tuulien äiti.\n\n— Mitä hyvää minä olen tehnyt, sen saavat toiset kertoa! sanoi\nPohjatuuli. — Mutta tässähän on veljeni lännestä, hänestä pidän\nenimmän heistä kaikista. Hän maistuu mereltä ja tuo mukanaan ihanan\nviileyden!\n\n— Onko se pieni Zefyr? kysyi prinssi.\n\n— On kyllä se Zefyr! sanoi vanhus, — mutta mikään pieni hän ei\nkuitenkaan ole. Ennen vanhaan oli hän kaunis poika, mutta nyt se on\nohi!\n\nHän oli villi-ihmisen näköinen, mutta hänellä oli yllään pudotussuoja,\njottei hän loukkaantuisi. Kädessään hän piti mahonkinuijaa, joka oli\nhakattu amerikkalaisesta mahonkimetsästä. Vähempi ei kelvannut.\n\n— Mistä sinä tulet? kysyi hänen äitinsä.\n\n— Aarniometsistä, sanoi hän, — missä piikkiset lianit muodostavat\naidan joka puun väliin, missä vesikäärme makaa märässä ruohossa ja\nihmiset tuntuvat tarpeettomilta.\n\n— Mitä sinä siellä teit?\n\n— Minä katselin syvää jokea, näin, kuinka se syöksyi kalliosta,\nmuuttui vaahdoksi ja lensi pilviä kohti kannattamaan taivaankaarta.\nMinä näin villin puhvelin uivan joessa, mutta virta tempasi sen\nmukaansa. Se ajelehti villisorsien parven mukana, joka lensi ilmaan\nsiellä, missä vesi syöksyi alas. Puhvelin täytyi mennä alas, siitä minä\npidin ja puhalsin sellaisen myrskyn, että ikivanhat puut purjehtivat\nalas ja muuttuivat lastuiksi.\n\n— Ja muuta et sinä ole toimittanutkaan? kysyi vanhus.\n\n— Olen tehnyt kuperkeikkoja Savanneissa, olen taputellut villejä\nhevosia ja ravistanut maahan kokospähkinöitä. Niin, niin, minulla on\ntarinoita kerrottavana, mutta ei pidä sanoa kaikkea, mitä tietää. Sen\nsinä kyllä tiennet, vanhus!\n\nJa sitten hän suuteli äitiänsä, niin että tämä miltei oli\nkaatumaisillaan takaperin. Hän oli totisesti hurja poika.\n\nNyt tuli Etelätuuli, yllään turbaani ja liehuva beduiniviitta.\n\n— Täälläpä on aika kylmä täällä sisällä! sanoi hän ja viskasi puita\ntuleen. — Huomaa, että Pohjatuuli on saapunut ensiksi.\n\n— Täällä on niin kuuma, että voisi paistaa jääkarhun! sanoi\nPohjatuuli.\n\n— Itse olet jääkarhu! sanoi Etelätuuli.\n\n— Tahdotteko päästä pussiin? kysyi vanhus. — Istu tuohon kivelle ja\nkerro, missä olet ollut.\n\n— Afrikassa, äitini! vastasi hän. — Minä olin hottentottien kanssa\njalopeuranajoissa kafferien maassa. Mitä ruohoa siellä kasvaakaan\ntasangolla — vihreää kuin olivi! Siellä tanssi gnuuhärkä ja\nkamelikurki juoksi kilpaa minun kanssani, mutta minä olen kuitenkin\nnopeampi kintuistani. Minä tulin erämaahan, keltaisen hiekan ääreen,\njoka on samanlaista kuin meren pohjalla. Minä kohtasin karavaanin! He\nteurastivat viimeisen kamelinsa saadakseen vettä juodakseen, mutta he\nsaivat vain vähän. Aurinko poltti ylhäältä päin ja hiekka paistoi\nalhaalta päin. Ei mitään rajoja ollut laajalla erämaalla. Silloin minä\npiehtaroin hienossa, irrallisessa hiekassa ja tuiskutin sitä ylös\nsuurina pylväinä. Se se oli tanssia! Olisitpa nähnyt, kuinka\nalakuloisena dromedaari seisoi ja kauppias veti kauhtanan päänsä yli.\nHän heittäytyi maahan minun eteeni niinkuin Allahin, Jumalansa, eteen.\nNyt ne ovat haudatut, hiekkapyramiidi kohoaa heidän kaikkien yllään.\nKun minä kerran puhallan sen pois, niin haalistaa aurinko valkoiset\nluut. Silloin voivat matkustajat nähdä, että täällä ennen on ollut\nihmisiä, muuten ei sitä uskoisi erämaassa.\n\n— Sinä olet siis vain tehnyt pahaa! sanoi äiti. — Mars pussiin!\n\nJa ennenkuin Etelätuuli tiesikään, oli hän ottanut häntä vyötäisistä ja\npistänyt hänet pussiin. Se kieritteli pitkin permantoa, mutta hän\nistuutui sen päälle ja sitten sen täytyi pysyä paikallaan.\n\n— Onpa sillä muorilla reippaita poikia! sanoi prinssi.\n\n— Onpa niinkin, vastasi vanhus, — ja kurittaa heitä minä osaan!\nTuossapa tulee neljäs.\n\nSe oli Itätuuli, hän oli puettu kiinalaiseksi.\n\n— Vai tulet sinä siltä kulmalta, sanoi äiti. — Minä luulin sinun\nolleen paratiisin puutarhassa.\n\n— Sinne minä lennän vasta huomenna! sanoi Itätuuli. — Huomenna on\nkulunut sata vuotta siitä, kuin minä olin siellä. Minä tulen nyt\nKiinasta, missä olen tanssinut posliinitornin ympärillä, niin että\nkaikki kellot soivat. Alhaalla kadulla saivat virkamiehet selkäänsä.\nBamburuokoja suomittiin heidän selkiinsä ja he olivat väkeä\nensimäisestä aina yhdeksänteen arvoasteeseen asti. He huusivat: \"paljon\nkiitoksia, isällinen hyväntekijäni!\" mutta he eivät sillä tarkoittaneet\nmitään ja minä helistelin kelloja ja lauloin tsing, tsang, tsu!\n\n— Sinäpä olet rasavilli! sanoi vanhus. — Hyvä on, että huomenna\nlähdet paratiisin puutarhaan, aina se edistää kehitystäsi. Juo sitten\nkelpo lailla viisauden kaivosta ja tuo mukaasi pieni pullollinen\nminulle!\n\n— Sen minä teen, sanoi Itätuuli. — Mutta minkätähden sinä nyt olet\npistänyt eteläisen veljeni pussiin? Ota hänet esiin! Hänen pitää kertoa\nminulle Fenix-linnusta. Siitä linnusta tahtoo prinsessa paratiisin\npuutarhassa aina kuulla, kun minä joka sadas vuosi käyn tervehdyksellä.\nAvaa pussi, niin olet herttaisin äitini ja minä lahjoitan sinulle kaksi\ntaskullista teetä, niin vihreänä ja tuoreena kuin poimin sen paikalla.\n\n— No, teen tähden ja koska olet lellipoikani, avaan pussin!\n\nSen hän teki ja Etelätuuli kömpi ulos, mutta hän näytti aivan nololta,\nkun vieras prinssi oli sen nähnyt.\n\n— Tuossa saat palmunlehden prinsessalle! sanoi Etelätuuli. — Sen\nlehden on vanha Fenix-lintu, ainoa, joka oli maailmassa, antamat\nminulle. Hän on nokallaan piirtänyt siihen koko elämäkertansa, ne sata\nvuotta, jotka hän eli. Nyt prinsessa itse voi lukea sen. Minä näin,\nkuinka Fenix-lintu itse pisti tulen pesäänsä ja istui siinä ja paloi\nkuin hindun vaimo. Kuinka kuivat oksat paukkuivatkin, siinä sitä oli\nsauhua ja tuoksua. Viimein leimahti kaikki liekkiin, vanha Fenix-lintu\nmuuttui tuhaksi, mutta hänen munansa oli hehkuvan punaisessa tulessa,\nse halkesi, kovasti paukahtaen, ja poikanen lensi ulos. Nyt oli se\nkaikkien lintujen hallitsija ja ainoa Fenix-lintu maailmassa. Hän on\npuraissut läven palmunlehteen, jonka sinulle annoin, se on hänen\ntervehdyksensä prinsessalle.\n\n— Otetaanpas nyt jotakin syötävää! sanoi tuulien äiti, ja sitten\nistuutuivat he kaikki syömään paistettua hirveä ja prinssi istui\nItätuulen vieressä ja sentähden heistä pian tuli hyvät ystävät.\n\n— Kuule, sanoppas minulle nyt, sanoi prinssi, — mikä prinsessa se on,\njosta täällä niin paljon puhutaan ja missä sijaitsee paratiisin\npuutarha?\n\n— Hohhoo! sanoi Itätuuli. — Jos sinä tahdot sinne, niin lennä minun\nkanssani huomenna. Mutta muuten voin sanoa sinulle, ettei siellä ole\nollut ketään ihmistä sitten Aatamin ja Eevan ajan. Heidäthän sinä\nkyllä tunnet piplian historiasta?\n\n— Tietysti, sanoi prinssi.\n\n— Silloin kun heidät karkoitettiin, vaipui paratiisin puutarha alas\nmaahan, mutta se säilytti lämpöisen auringonpaisteensa, lauhan ilmansa\nja kaiken ihanuutensa. Haltijatarten kuningatar asuu siellä, siellä on\nAutuuden saari, minne ei kuolema koskaan tule. Kuinka ihanaa siellä\nonkaan olla! Istu selkääni huomenna, niin otan sinut mukaani. Arvelen\nsen kyllä käyvän päinsä, mutta nyt et enään saa puhua, sillä minä\ntahdon nukkua.\n\nJa sitten nukkuivat he kaikki.\n\nVarhain aamulla heräsi prinssi ja hämmästyi aika lailla, kun aurinko jo\noli korkealla pilvien yläpuolella. Hän istui Itätuulen selässä, joka\nuskollisesti piteli häntä kiinni. He olivat niin korkealla ilmassa,\nettä metsät ja maat, joet ja järvet näyttivät olevan kuin suurella\nvärillisellä kartalla.\n\n— Hyvää huomenta, sanoi Itätuuli. — Muuten voisit vielä vähän nukkua,\nsillä ei ole paljonkaan nähtävää lakealla maalla allamme. Jollei sinua\nhaluta laskea kirkkoja! Ne kohoavat kuin liitupisteet alhaalla\nvihreällä laudalla.\n\nHän kutsui peltoja ja niittyjä vihreäksi laudaksi.\n\n— Oli epäkohteliasta, etten saanut sanoa hyvästiä äidillesi ja\nveljillesi, sanoi prinssi.\n\n— Nukkuva saa anteeksi, sanoi Itätuuli ja sitten lensivät he vieläkin\nnopeammin eteenpäin. Sen saattoi kuulla metsien latvoista: kun he\nlensivät niiden yli, kohisivat kaikki oksat ja lehdet. Sen saattoi\nkuulla merestä ja järvistä, sillä missä he lensivät, siellä vyöryivät\naallot korkeammalle ja suuret laivat kumarsivat syvään alas veteen kuin\nuivat joutsenet.\n\nIllemmällä, kun tuli pimeä, kävi suurten kaupunkien hauskasti: tulet\nsyttyivät siellä alhaalla, milloin siellä, milloin täällä. Oli aivan\nniinkuin silloin, kun on polttanut paperipalan ja näkee monet pienet\ntulikipunat, kuinka ne ovat lapsia ja lähtevät koulusta. Ja prinssi\ntaputti käsiään, mutta Itätuuli pyysi häntä lakkaamaan ja mieluummin\npitelemään kiinni, muuten hän helposti saattoi pudota ja jäädä\nriippumaan johonkin kirkontornin huippuun.\n\nKotka mustissa metsissä kyllä lensi keveästi, mutta Itätuuli lensi\nkeveämmin. Kasakka pienellä hevosellaan kiiti kiitämällä tasankojen\nyli, mutta toisin kiiti prinssi.\n\n— Nyt sinä saatat nähdä Himalajan! sanoi Itätuuli. — Se on korkein\nvuori Aasiassa. Nyt me pian tulemme paratiisin puutarhaan.\n\nSitten käänsivät he etelään päin ja pian tuoksuivat yrtit ja kukkaset.\nViikunat ja kranaattiomenat kasvoivat villeinä ja villissä\nviiniköynnöksessä oli sinisiä ja punaisia rypäleitä. Tässä he molemmat\nastuivat alas ja panivat pitkäkseen pehmeään nurmeen, missä kukkaset\nnyökyttivät tuulelle ikäänkuin sanoakseen: tervetuloa takaisin!\n\n— Olemmeko me nyt paratiisin puutarhassa? kysyi prinssi.\n\n— Ei, emme suinkaan! vastasi Itätuuli. — Mutta nyt me pian tulemme\nsinne. Näetkö tunturiseinän tuossa ja suuren luolan, missä\nviiniköynnökset riippuvat kuin suuret vihreät uutimet. Siitä meidän on\nmentävä. Kääriydy minun viittaani, täällä polttaa aurinko, mutta vain\naskel, ja on jäätävän kylmä. Lintu, joka kiitää luolan halki, pitää\ntoista siipeään täällä lämpöisessä kesässä ja toista tuolla kylmässä\ntalvessa.\n\n— Sekö siis on tie paratiisin puutarhaan? kysyi prinssi.\n\nNyt he menivät luolaan, hui kuinka siellä oli jäätävän kylmä, mutta\nsitä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Itätuuli levitti siipensä ja ne\nloistivat kuin kirkkain tuli. Mutta mikä luola! Suuret kivilohkareet,\njoista vesi vuoti, riippuivat heidän yläpuolellaan mitä omituisimmissa\nmuodoissa. Milloin siellä oli niin ahdasta, että heidän täytyi kulkea\nnelinryömin, milloin niin korkeaa ja avaraa kuin ulkoilmassa. Oli kuin\nhautakappeleja mykkine urkupiippuineen ja kivettyneine lippuineen.\n\n— Varmaan me käymme kuoleman tietä paratiisin puutarhaan, sanoi\nprinssi, mutta Itätuuli ei vastannut sanaakaan, viittasi eteenpäin ja\nmitä kaunein sininen valo loisti heitä vastaan. Kivilohkareet\nyläpuolella muuttuivat muuttumistaan sumuksi, jotta vihdoin oli\nkirkasta kuin valkoinen pilvi kuun paisteessa. Nyt he olivat mitä\nkauneimmassa lauhassa ilmassa, se oli raikas kuin ilma vuorilla,\ntuoksuva kuin keskellä laakson ruusuja.\n\nSiellä virtasi joki, kirkas kuin itse ilma ja kalat olivat kuin kulta\nja hopea. Purppuranpunaiset ankeriaat, joista niiden kiemurrellessa\nkirposi sinisiä tulikipunoita, leikittelivät siellä alhaalla vedessä ja\nleveät lumpeenlehdet olivat taivaankaaren väriset. Itse kukka oli\npunakeltainen palava liekki, jolle vesi antoi ravintoa, niinkuin öljy\nsaa lampun lakkaamatta palamaan. Luja silta marmorista, mutta niin\ntaidokkaasti ja hienosti veistetty ikäänkuin se olisi ollut pitseistä\nja lasihelmistä, johti veden yli Autuuden saareen, missä paratiisin\npuutarha kukoisti.\n\nItätuuli otti prinssin käsivarsilleen ja kantoi hänet siitä yli. Siinä\nlauloivat kukkaset ja lehdet mitä kauneimpia lauluja hänen\nlapsuudestaan, mutta niin valtavan kauniisti, ettei yksikään ihmisääni\ntäällä voi niin laulaa.\n\nOlivatko ne palmupuita vaiko jättiläiskokoisia vesikasveja, jotka\ntäällä kasvoivat? Niin meheviä ja suuria puita ei prinssi koskaan ennen\nollut nähnyt. Pitkinä kiehkuroina riippui täällä mitä kummallisimpia\nköynnöskasveja, jommoisia väreineen ja kultineen tapaa kuvattuina\nainoastaan vanhojen pyhien kirjojen reunoilla, tai punoutuvat ne\nalkukirjainten läpi. Oli mitä kummallisimpia yhdistelmiä lintuja,\nkukkasia ja kiemuroita. Nurmessa aivan likellä seisoi ryhmä\nriikinkukkoja, levitettyine loistavine pyrstöineen. Niin, kyllä se niin\noli! Ei, kun prinssi koski niihin, huomasi hän, etteivät ne olleet\neläimiä, vaan kasveja: ne olivat suuria takkiaisia, jotka täällä\nloistivat kuin riikinkukon kaunis pyrstö. Jalopeura ja tiikeri\njuoksivat kuin pehmeät kissat keskellä vihreitä pensastoja, jotka\nlemusivat kuin öljypuun kukkaset ja jalopeura ja tiikeri olivat kesyt.\nVilli metsäkyyhky, hohtava kuin kaunein helmi, räpytteli siivillään\njalopeuraa harjalle, ja antilopi, joka muuten on niin arka, seisoi\nnyökyttäen päätään, ikäänkuin sekin olisi tahtonut leikkiä mukana.\n\nNyt tuli paratiisin haltiatar. Hänen vaatteensa paistoivat kuin aurinko\nja hänen kasvonsa olivat lempeät kuin iloisen äidin, kun hän on oikein\nonnellinen lapsestaan. Hän oli nuori ja suloinen ja mitä kauneimmat\ntytöt, jokaisella loistava tähti hiuksissa, seurasivat häntä.\n\nItätuuli antoi hänelle kirjoitetun lehden Fenix-linnulta ja hänen\nsilmänsä säihkyivät ilosta. Hän otti prinssiä kädestä ja vei hänet\nlinnaansa, missä seinät olivat saman väriset kuin komeimmat\ntulppaninlehdet, kun niitä pitelee aurinkoa vastaan. Itse katto oli\nsuuri, loistava kukka, ja kuta enemmän siihen tuijotti, sitä syvemmältä\nnäytti sen kalkki. Prinssi meni ikkunaan ja katseli yhdestä ruudusta:\nsilloin näki hän hyvän- ja pahantiedon puun käärmeineen, ja Aatami ja\nEeva seisoivat aivan vieressä.\n\n— Eivätkö he ole karkoitetut? kysyi hän, ja haltijatar hymyili ja\nselitti hänelle, että joka ruutuun oli aika näin polttanut kuvansa,\nmutta ei sillä tavalla kuin se tavallisesti nähdään, ei, siinä oli\nelämää, puiden lehdet liikkuivat, ihmiset tulivat ja menivät kuin\npeilikuvassa. Ja prinssi katseli toisesta ruudusta, ja siellä oli\nJaakopin uni, missä tikapuut nousivat aivan taivaan sisään asti ja\nenkelit suurin siivin liitelivät ylös ja alas. Niin, kaikki, mitä\noli tapahtunut tässä maailmassa, eli ja liikkui lasiruuduissa. Niin\ntaidokkaita maalauksia saattoi ainoastaan aika polttaa.\n\nHaltiatar hymyili ja johdatti hänet suureen korkeaan saliin. Sen seinät\nnäyttivät olevan läpikuultavia maalauksia, toiset kasvot toisia\nkauniimmat. Miljoonat onnelliset siellä hymyilivät ja lauloivat niin,\nettä kaikki suli yhdeksi säveleksi. Kaikkein ylimmät olivat niin\npieniä, että ne näyttivät pienemmiltä kuin pienin ruusunnuppu, kun se\npisteenä piirretään paperille. Ja keskellä salia seisoi suuri puu\nriippuvine, rehevine oksineen. Kultaisia omenia, suuria ja pieniä\nriippui kuin mitäkin appelsiineja vihreiden lehtien välissä. Se oli\nhyvän- ja pahantiedon puu, jonka hedelmästä Aatami ja Eeva olivat\nsyöneet, jokaisesta lehdestä valui hehkuvan punainen kastepisara.\nTuntui siltä, kuin puu olisi itkenyt verisiä kyyneliä.\n\n— Nouskaamme nyt veneeseen! sanoi haltiatar. — Siellä paisuvan veden\npäällä nautimme virvokkeita. Vene keinuu, ei kuitenkaan pääse paikalta,\nmutta kaikki maailman maat liukuvat silmiemme ohi.\n\nJa kummallista oli nähdä, kuinka koko ranta liikkui. Tässä tulivat\nkorkeat lumenpeittämät alpit pilvineen, tummine kuusineen. Torvi soi\nniin syvän alakuloisesti ja paimen joikui kauniisti laaksossa. Nyt\ntaivuttivat banaanipuut pitkät, riippuvat oksansa alas veneen yli,\nsysimustat joutsenet uivat vedessä ja mitä kummallisimmat eläimet ja\nkukkaset näyttäytyivät rantapenkerellä. Se oli Uusi Hollanti, viides\nmaanosa, joka, näköaloineen sinisille vuorille, liukui ohitse. Kuuli\npappien laulun ja näki villien tanssin rumpujen ja luutuubain soidessa.\nEgyptin pyramiidit, jotka kohosivat pilvien sekaan, sortuneet pilarit\nja puoleksi hiekkaan haudatut sfinksit purjehtivat ohitse. Revontulet\npaloivat yli Pohjolan lumitunturien, se oli ilotulitusta, jonka\nvertaista ei kukaan saattanut saada aikaan. Prinssi oli niin ylen\nonnellinen, niin, näkihän hän satoja kertoja enemmän kuin me tässä\nkerromme.\n\n— Ja ainiaaksiko minä voin jäädä tänne? kysyi hän.\n\n— Se riippuu sinusta itsestäsi, sanoi haltiatar. — Jollet sinä,\nniinkuin Aatami, anna johdattaa itseäsi kiusaukseen tekemään sitä,\nmikä on kiellettyä, niin voit ainiaaksi jäädä tänne.\n\n— Minä en koske omenoihin hyvän- ja pahantiedon puussa! sanoi prinssi.\n— Täällähän on tuhansia yhtä kauniita hedelmiä kuin ne.\n\n— Koettele itseäsi, ja jollet ole tarpeeksi luja, niin seuraa\nItätuulta, joka toi sinut. Hän lentää nyt takaisin eikä palaa sataan\nvuoteen. Se aika tulee tällä paikalla kulkemaan sinulta, ikäänkuin se\nolisi vain sata tuntia, mutta se on pitkä aika kiusaukselle ja\nsynnille. Joka ilta kun minä lähden luotasi, täytyy minun huutaa\nsinulle: tule mukaan! Minun täytyy viitata sinulle kädelläni, mutta jää\npaikoillesi. Älä lähde mukaan, sillä silloin sinun ikäväsi joka\naskeleelta käy suuremmaksi: sinä tulet saliin, missä hyvän- ja\npahantiedon puu kasvaa; minä nukun sen lemuavien, riippuvien oksien\nalla, sinä painut minun ylitseni ja minun täytyy hymyillä, mutta jos\nsinä painat suudelman minun suulleni, niin vaipuu paratiisi syvälle\nmaahan ja on sinulta mennyttä. Erämaan tikerä tuuli tulee puhaltamaan\nympärilläsi, kylmä sade pisaroimaan hiuksistasi. Suru ja tuska ovat\nolevat osasi.\n\n— Minä jään tänne! sanoi prinssi.\n\nJa Itätuuli suuteli häntä otsalle ja sanoi:\n\n— Ole luja, niin tapaamme taas täällä sadan vuoden perästä. Hyvästi,\nhyvästi! ja Itätuuli levitti suuret siipensä, ne loistivat kuin\nohrasalamat syksyllä tai revontulet kylmänä talvena.\n\n— Hyvästi, hyvästi! helähteli kukkasista ja puista.\n\nHaikarat ja pelikaanit lensivät jonoissa kuin hulmuavat nauhat ja\nsaattoivat puutarhan rajalle.\n\n— Nyt alkavat meidän tanssimme! sanoi haltiatar. — Lopussa, kun minä\ntanssin sinun kanssasi, tulet näkemään, kun aurinko laskee, että minä\nviittaan sinulle. Sinä tulet kuulemaan minun huutavan sinulle: tule\nmukaan! Mutta älä tee sitä. Sadan vuoden aikana täytyy minun joka ilta\ntoistaa se. Joka kerta, kun tuo aika on ohi, voitat sinä enemmän\nvoimaa, lopulta et sinä koskaan ajattele sitä. Tänä iltana on ensi\nkerta. Nyt olen varoittanut sinua!\n\nJa haltiatar vei hänet suureen saliin, joka oli valkoisista,\nläpikuultavista liljoista. Keltaiset heteet jokaisessa olivat pieni\nkultaharppu, joka helisi kieliäänin ja huilusävelin. Mitä kauneimmat\ntytöt, kevyet ja solakat, yllään hulmuavat harsot, niin että sirot\njäsenet näkyivät, liitelivät tanssissa ja lauloivat, miten ihanaa on\nelää, etteivät he koskaan kuole ja että paratiisin puutarha ikuisesti\ntulee kukoistamaan.\n\nJa aurinko laski, koko taivas muuttui kullaksi, joka antoi liljoille\nkauneimpien ruusujen hohteen. Ja prinssi joi vaahtoavaa viiniä, jonka\nneidot hänelle ojensivat, ja hän tunsi autuutta, jommoista hän ei\nmilloinkaan ollut tuntenut. Hän näki, kuinka salin tausta avautui ja\nhyvän- ja pahantiedon puu seisoi hohteessa, joka häikäisi hänen\nsilmiään. Laulu sieltä oli pehmoinen ja suloinen niinkuin hänen\näitinsä ääni ja hän tuntui laulavan: lapseni, rakas lapseni!\n\nSilloin viittasi haltiatar ja huusi niin lempeästi: Seuraa minua!\nSeuraa minua! Ja hän syöksyi häntä vastaan, unohti lupauksensa, unohti\nsen jo ensimäisenä iltana, ja haltiatar viittasi ja hymyili. Lemu,\nhyvänhajuinen lemu ympärillä, kävi väkevämmäksi, harput soivat paljon\nkauniimmin ja tuntui siltä, kuin miljoonat hymyilevät päät salissa,\nmissä puu kasvoi, olisivat nyökyttäneet ja laulaneet: Kaikki pitää\ntuntea! Ihminen on maan herra. Eikä hyvän- ja pahantiedon puun oksilta\nenään pudonnut verisiä kyyneliä, hänestä tuntui, että ne olivat\ntuikkivia tähtiä. Seuraa minua! Seuraa minua! soivat vapisevat äänet ja\njoka askeleella paloivat prinssin posket kuumempina, hänen verensä\nliikkui voimakkaampana.\n\n— Minun täytyy! sanoi hän. — Eihän se ole mikään synti, ei voi olla\nsitä. Miksei saisi seurata kauneutta ja iloa! Tahdon nähdä hänen\nnukkuvan, eihän mitään ole menetetty, kun vain olen suutelematta häntä.\nJa sitä en tee, olen väkevä, minulla on luja tahto!\n\nJa haltiatar heitti yltään sädehtivän pukunsa, käänsi oksat syrjään ja\nhetkisen perästä oli hän siellä sisällä peitossa.\n\n— En vielä ole tehnyt syntiä, sanoi prinssi, — enkä tule\ntekemäänkään.\n\nJa sitten hän veti oksat syrjään. Siellä hän jo nukkui, kauniina\nniinkuin yksin haltiatar paratiisin puutarhassa voi olla. Hän hymyili\nunessa, prinssi painui hänen puoleensa ja näki kyynelten vapisevan\nhänen silmäripsiensä välissä.\n\n— Itketkö minun tähteni? kuiskasi hän. — Älä itke, sinä ihana nainen.\nVasta nyt minä ymmärrän paratiisin onnen, se virtaa läpi vereni, läpi\najatukseni, keruhimin voiman ja ikuisen elämän tunnen maallisessa\nruumiissani. Tulkoon minulle ikuinen yö, yksi minuutti sellainen kuin\ntämä — siinä on yllin kyllin rikkautta!\n\nJa hän suuteli kyynelen hänen silmistään, hänen suunsa kosketti hänen\nsuutaan.\n\nSilloin jyrähti ukkonen niin syvään ja hirvittävästi, ettei kukaan\nennen ole sellaista kuullut ja kaikki luhistui kokoon: kaunis\nhaltiatar, kukoistava paratiisi vaipui, se vaipui niin syvään, niin\nsyvään, prinssi näki sen vaipuvan mustaan yöhön. Pienenä tuikkivana\ntähtenä loisti se kaukana poissa. Kuolonkylmyys meni hänen jäsentensä\nläpi, hän sulki silmänsä ja makasi kauan kuin kuollut.\n\nKylmä sade putosi hänen kasvoilleen, tikerä tuuli puhalsi hänen päänsä\nympärillä, silloin kääntyivät hänen ajatuksensa takaisin. Mitä minä\nolen tehnyt! huokasi hän. Olen tehnyt syntiä niinkuin Aatami, tehnyt\nsyntiä, niin että paratiisi on vaipunut syvälle tuonne alas! Ja hän\navasi silmänsä, hän näki tähden kaukana poissa, tähden, joka tuikki\nkuin vaipunut paratiisi, sen hän vielä näki. Se oli kointähti\ntaivaalla.\n\nHän nousi ja oli suuressa metsässä tuulien luolan luona. Ja tuulien\näiti istui hänen rinnallaan, hän näytti suuttuneelta ja nosti\nkäsivartensa ilmaan.\n\n— Heti ensi iltana! sanoi hän. — Sen minä kyllä arvasin. Niin, jos\nsinä olisit _minun_ poikani, niin sinä nyt pääsisit pussiin.\n\n— Sinne hän joutuukin! sanoi Kuolema. Se oli voimakas vanha mies,\nkädessä viikate, hartioilla suuret mustat siivet. — Ruumisarkkuun\nhänet pannaan, mutta ei nyt. Minä vain merkitsen hänet, antaa hänen\nvielä hetken kulkea pitkin maailmaa, sovittaa syntiään, tulla hyväksi\nja paremmaksi — kerran minä tulen! Kun hän silloin vähimmin odottaa,\npistän hänet mustaan ruumisarkkuun, nostan sen pääni päälle ja lennän\nylös tähteä kohden. Sielläkin kukkii paratiisin puutarha ja jos hän on\nhyvä ja hurskas, niin saa hän astua sinne sisään, mutta jos hänen\najatuksensa on paha ja sydän vielä täynnä syntiä, niin vaipuu hän\nkirstuineen vieläkin syvemmälle kuin paratiisi vaipui, ja vain joka\ntuhannes vuosi noudan minä hänet jälleen, jotta hän joko vaipuisi\nsyvemmälle tai jäisi tähdelle, tuikkivalle tähdelle tuolla\nylhäällä.\n\n\n\n\nLentävä matka-arkku.\n\n\nOli kerran kauppias, hän oli niin rikas, että hän saattoi laskea\nkoko kadun, ja melkeinpä pienen kadun lisäksi, hopearahoilla. Mutta\nsitä ei hän tehnyt, hän tiesi käyttää rahansa toisin. Jos hän antoi\npois killingin, sai hän taalarin takaisin, sellainen kauppias hän oli\n— ja sitten hän kuoli.\n\nPoika sai nyt kaikki nämä rahat, ja hän eli iloisesti, meni joka yö\nnaamiohuveihin, teki paperileijoja riikintaalarin seteleistä ja heitti\njärvellä voileipiä kultarahoilla kivien asemasta. Niin saattavat rahat\npiankin mennä, ja sen ne tekivätkin. Vihdoin ei hänellä enään ollut\nkuin neljä killinkiä eikä muita vaatteita kuin pari tohveleja ja\nyönuttu. Nyt eivät hänen ystävänsä enään välittäneet hänestä, koskapa\nhe eivät enään saattaneet kävellä kadulla yhdessä, mutta yksi heistä,\njoka oli hyvä, lähetti hänelle vanhan matka-arkun ja sanoi: — Pane\nkokoon tavarasi! Niin, olihan se hyvin hyvä, mutta hänellä ei ollut\nmitään kokoon pantavaa. Niin asettui hän itse matka-arkkuun.\n\nSe oli hullunkurinen matka-arkku. Niin pian kuin painoi lukkoa, osasi\nmatka-arkku lentää. Sen se teki. Heti paikalla lensi se, vieden hänet\nylös savupiipun läpi, korkealle pilvien yli, kauemma ja kauemma pois.\nPohja ritisi ja hän pelkäsi, että se menisi kappaleiksi, sillä\nsilloinpa hän olisi tehnyt aika kuperkeikan. Herra varjele! ja niin hän\ntuli turkkilaisten maahan. Matka-arkun piiloitti hän metsään kuivien\nlehtien alle ja meni sitten kaupunkiin. Sen hän hyvin saattoi tehdä,\nsillä turkkilaisten luonahan kaikki kävivät niinkuin hän, yönutussa ja\ntohveleissa. Sitten hän tapasi erään imettäjän, joka kantoi pientä\nlasta.\n\n— Kuuleppas, sinä turkkilaisimettäjä, sanoi hän, — mikä suuri linna\nse on tässä ihan likellä kaupunkia, missä ikkunat ovat niin korkealla?\n\n— Siellä asuu kuninkaan tytär, sanoi imettäjä, — hänelle on\nennustettu, että hän erään rakastetun tähden tulee hyvin onnettomaksi\nja sentähden ei ketään päästetä hänen luokseen elleivät kuningas ja\nkuningatar ole mukana.\n\n— Kiitos! sanoi kauppiaanpoika ja sitten hän meni metsään, istuutui\nmatka-arkkuunsa, lensi ylös katolle ja ryömi ikkunasta sisään\nprinsessan luo.\n\nHän oli pitkänään sohvalla ja nukkui, hän oli niin kaunis, että\nkauppiaanpojan täytyi suudella häntä. Hän heräsi ja pelästyi kovasti,\nmutta kauppiaanpoika sanoi, että hän on turkinjumala, joka on tullut\nilmojen halki hänen luokseen, ja se miellytti prinsessaa.\n\nNiin istuivat he toistensa rinnalla ja kauppiaanpoika kertoi tarinoita\nhänen silmistään: ne olivat mitä kauneimpia tummia järviä ja ajatukset\nuivat niissä kuin merenneidot. Ja hän kertoi hänen otsastaan: se oli\nlumivuori mitä uhkeimpine saleineen ja kuvineen, ja hän kertoi\nhaikarasta, joka tuo suloisia pieniä lapsia.\n\nNiin, ne olivat kyllä kauniita tarinoita! Sitten hän kosi prinsessaa ja\nprinsessa myöntyi heti.\n\n— Mutta teidän täytyy tulla tänne lauantaina, sanoi hän, — silloin\ntulevat kuningas ja kuningatar luokseni juomaan teevettä. He tulevat\nolemaan hyvin ylpeät siitä, että minä saan turkinjumalan, mutta\nkatsokaa, että te osaatte oikein kauniin sadun, sillä siitä vanhempani\nhyvin paljon pitävät. Äitini tahtoo siveellistä ja ylhäistä ja isäni\nhauskaa, niin että voi nauraa.\n\n— Niin, minä en tuokaan mitään muuta morsiuslahjaa kuin sadun! sanoi\nkauppiaanpoika ja sitten he erosivat, mutta prinsessa antoi hänelle\nmiekan, johon oli upotettu kultarahoja ja varsinkin niitä hän saattoi\nkäyttää.\n\nNyt hän lensi pois, osti uuden yönutun ja istui metsässä ja teki satua.\nSen piti olla valmiina lauantaiksi, eikä se sentään ole niinkään\nhelppoa.\n\nNiin hän valmistui ja niin oli lauantai.\n\nKuningas, kuningatar ja koko hovi odottivat, teevesi valmiina,\nprinsessan luona. Hänet otettiin hyvin herttaisesti vastaan.\n\n— Olkaa sitten hyvä ja kertokaa satu, sanoi kuningatar, — sellainen,\njoka on syvämietteinen ja opettavainen.\n\n— Mutta jolle sentään voi nauraa! sanoi kuningas.\n\n— Kyllä tietysti! sanoi kauppiaanpoika ja kertoi.\n\nKuunnellaan sitä nyt tarkkaan.\n\n— Oli kerran tulitikkupuntti, ne olivat niin tavattoman ylpeitä siitä,\nettä ne olivat ylhäistä syntyperää. Niiden sukupuu, nimittäin se suuri\nhonka, josta he jokainen olivat pieni tikku, oli ollut suuri vanha puu\nmetsässä. Tulitikut viruivat nyt hyllyllä tuluksien ja vanhan rautaisen\npadan välillä ja niille he kertoivat nuoruudestaan. \"Niin, kun me\nolimme vihreällä oksalla\", sanoivat ne, \"silloin me todella olimme\nvihreällä oksalla: joka aamu ja ilta timantteja, se oli kastetta, koko\npäivän meillä oli auringonpaistetta, kun aurinko paistoi, ja kaikkien\npienten lintujen täytyi kertoa meille tarinoita. Me saatoimme hyvin\nhuomata, että me myöskin olimme rikkaita, sillä lehtipuut olivat\npuettuina vain kesällä, mutta meidän perheellä oli varaa vihreihin\nvaatteisiin sekä kesällä että talvella. Mutta sitten tulivat\npuunhakkaajat, se oli suuri vallankumous ja meidän perheemme hajaantui.\nKantaherra sai paikan suurmastona komeassa laivassa, joka saattoi\npurjehtia maan ympäri, jos tahtoi. Muut oksat joutuivat muualle, ja\nmeidän tehtävänämme on sytyttää kynttilä alhaiselle joukolle. Sentähden\nolemme me ylhäiset väet joutuneet tänne keittiöön.\"\n\n— Niin, minun laitani on toinen, sanoi rautapata, jonka vieressä\ntulitikut viruivat. — Siitä asti kun minä jouduin maailmalle, on minua\nkuurattu ja keitetty moneen keitaan. Minä pidän huolta vankasta\npuolesta ja olen, totta puhuen, ensimäinen tässä talossa. Minun ainoa\niloni on näin aterian jälkeen levätä kauniina ja puhtaana hyllyllä ja\npitää järkevää keskustelua kumppanien kanssa. Mutta jos luen pois\nvesiämpärin, joka silloin tällöin joutuu alas pihalle, niin me kaikki\naina elämme sisällä. Ainoa uutisten tuojamme on torikoppa, mutta se\npuhuu niin levottomasti hallituksesta ja kansasta. Niin, tässä oli\ntuonoin vanha ruukku, joka pelästyksissään putosi alas ja meni\nkappaleiksi. Se on terve mieleltään, sanon teille!\n\n— Nyt sinä puhut liikaa! sanoivat tulukset ja teräs iski piikiveen,\nniin että säkenöi. — Emmekö nyt vietä hauskaa iltaa?\n\n— Niin, puhutaanpa siitä, kuka on ylhäisin! sanoivat tulitikut.\n\n— Ei, minä en siedä puhua itsestäni, sanoi saviruukku, — pannaanpa\ntoimeen iltahuvit! minä alan, kerron jotakin sellaista, jonka jokainen\non kokenut, siihen voi niin mukavasti syventyä ja se on niin\nhuvittavaa: Itämeren luona, tanskalaisten pyökkien keskellä...!\n\n— Se on kaunis alku! sanoivat kaikki lautaset, — siitä tulee varmaan\ntarina, josta minä pidän!\n\n— Niin, siellä vietin minä nuoruuteni hiljaisen perheen luona.\nHuonekalut vahattiin, lattia pestiin, joka toinen viikko pantiin\npuhtaat uutimet!\n\n— Te kerrotte kovin mieltäkiinnittävästi, sanoi lattiaharja. — Kuulee\nheti, että nainen kertoo, jotain sellaista siistiä henkii\nkertomuksestanne.\n\n— Niin, sen tuntee! sanoi vesiämpäri ja sitten se iloissaan teki\npienen hypyn, niin että lattialla sanoi loiskis.\n\nJa ruukku jatkoi kertomustaan ja loppu oli yhtä hyvä kuin alku.\n\nKaikki lautaset kalisivat ilosta ja lattiaharja otti vihreää persiljaa\nhiekkasäiliöstä ja seppelöi ruukun, sillä se tiesi, että tämä\nsuututtaisi muita. Jos minä tänään seppelöin hänet, ajatteli se, niin\nhän huomenna seppelöi minut.\n\n— Nyt minä tanssin! sanoi hiilihanko ja tanssi. Ja Herra varjele,\nkuinka se osasi nostaa ilmaan yhtä jalkaansa. Vanha tuolinpäällinen\nnurkassa repesi sitä katsellessaan. — Seppelöikää nyt minutkin! sanoi\nhiilihanko, ja se seppelöitiinkin.\n\n— Tuo on sentään vain roskaväkeä! ajattelivat tulitikut.\n\nNyt piti teekeittiön laulaa, mutta se sanoi olevansa kylmettynyt. Se ei\nvoinut, paitsi kiehuessaan, mutta tämä oli paljasta ylhäismielisyyttä.\nSe ei tahtonut, paitsi silloin kun se seisoi pöydällä herrasväen luona.\n\nIkkunalla oli vanha hanhenkynä, jolla palvelustytön oli tapana\nkirjoittaa. Siinä ei ollut mitään merkillistä, paitsi että se oli\nkastettu liian syvälle mustepulloon, mutta _siitä_ se nyt ylpeili.\n\n— Jollei teekeittiö tahdo laulaa, sanoi se, — niin olkoon ilman.\nUlkopuolella riippuu häkissä satakieli, se osaa laulaa, se tosin ei ole\noppinut mitään, mutta älkäämme siitä puhuko mitään pahaa tänä iltana.\n\n— Minusta se on hyvin sopimatonta, sanoi teepannu, joka oli\nkyökkilaulajatar ja teekeittiön sisarpuoli, — että tuollaista vierasta\nlintua kuunnellaan! Onko se isänmaallista? Annan torikopan päättää.\n\n— Minua vain suututtaa, sanoi torikoppa, — minua suututtaa niin\nsanomattomasti kuin ikinä saattaa ajatella. Onko tämä sopiva tapa\nviettää iltaa? Eikö olisi viisaampaa panna talo oikein nurin? Jokainen\njoutuisi silloin paikalleen ja minä johtaisin koko joukkoa. Siitä\ntulisi toista!\n\n— Niin, ruvetaanpa hulluttelemaan! sanoivat he kaikki.\n\nSamassa avautui ovi. Se oli palvelustyttö, ja sitten he pysyivät\npaikoillaan, ei kukaan äännähtänytkään. Mutta ei ollut ainoaakaan\nruukkua, joka ei olisi tietänyt, mihin se pystyisi ja kuinka ylhäinen\nse oli.\n\n— Niin, jos minä olisin tahtonut, ajattelivat he, — niin siitä kyllä\nolisi tullut hauska ilta.\n\nPalvelustyttö otti tulitikut, teki niillä tulen — Herra varjele,\nkuinka ne räiskivät ja loimusivat.\n\n— Nyt toki, ajattelivat ne, — voi jokainen nähdä, että me olemme\nensimäiset! Mikä loisto meissä on, mikä valo!\n\nJa sitten ne olivat palaneet loppuun.\n\n— Se oli kaunis satu! sanoi kuningatar. — Minä aivan tunsin olevani\nkyökissä tulitikkujen luona. Niin, kyllä sinä saat tyttäremme.\n\n— Tietysti! sanoi kuningas. — Saat tyttäremme maanantaina. Sillä nyt\nhe sinuttelivat häntä, koska hänen piti kuulua sukuun.\n\nHäät olivat siis määrätyt pidettäviksi ja illalla ennen niitä\nvalaistiin koko kaupunki juhlallisesti. Pullia ja rinkelejä lenteli\nilmassa, katupojat seisoivat varpaisillaan, hurrasivat ja viheltelivät\nhyppysiinsä. Oli erinomaisen komeaa.\n\n— Niin, minun kai myöskin pitää koettaa tehdä jotakin, ajatteli\nkauppiaanpoika ja niin hän osti raketteja, paukuttajia ja kaikkea\nmahdollista ilotulitusta, pani sen matka-arkkuunsa ja lensi niine\npäivineen ilmaan.\n\nRitsis, sitä menoa! ja kuinka se leimusi.\n\nKaikki turkkilaiset hyppäsivät ilmaan sen nähdessään, niin että heidän\ntohvelinsa lentelivät heidän korvissaan. Sellaista ilmanäkyä eivät he\nkoskaan ennen olleet nähneet. Nyt toki he saattoivat ymmärtää, että se\noli turkinjumala itse, jonka piti saada prinsessa.\n\nNiin pian kuin kauppiaanpoika matka-arkkuineen taas tuli alas metsään,\najatteli hän: menenpä sentään kaupunkiin kuulemaan, miltä se näytti ja\nolihan aivan luonnollista, että hänellä oli siihen halu.\n\nVoi kuitenkin, mitä ihmiset kertoivat! Jok'ikinen, jolta hän kysyi, oli\nnähnyt sen omalla tavallaan, mutta kaunista se oli ollut heistä\nkaikista.\n\n— Minä näin itse turkinjumalan, sanoi yksi, — hänellä oli silmät kuin\ntuikkivat tähdet ja parta kuin vaahtoavat vedet!\n\n— Hän lensi tuliviitassa, sanoi toinen. — Mitä kauneimmat\nenkelilapset kurkistelivat poimuista.\n\nNiin, kauniita asioita hän kuuli ja seuraavana päivänä piti hänen\nviettää häitä.\n\nNyt hän palasi metsään istuutuakseen matka-arkkuunsa. Mutta missä se\noli? Matka-arkku oli palanut. Kipinä ilotulituksesta oli jäänyt siihen,\nse oli syttynyt tuleen ja matka-arkku oli tuhkana. Hän ei enään voinut\nlentää, ei enään päästä morsiamensa luo.\n\nPrinsessa seisoi koko päivän katolla ja odotti. Hän odottaa vieläkin,\nmutta kauppiaanpoika kiertää maailmaa ja kertoo satuja, mutta ne eivät\nenää ole niin hauskoja kuin se, jonka hän kertoi tulitikuista.\n\n\n\n\nHaikarat.\n\n\nViimeisen talon katolla pienessä kaupungissa oli haikaranpesä.\nHaikaraemo istui pesällä neljän pienen poikasensa luona, jotka pistivät\nesiin päitään pienine mustine nokkineen, sillä se ei vielä ollut käynyt\npunaiseksi. Vähän matkaa siitä, katonharjalla, seisoi suorana ja\nryhdikkäänä haikaraisä. Hän oli vetänyt toisen jalkansa ylös alleen,\njotta hänellä toki olisi jotakin epämukavuutta, kun hän siinä seisoi\nvahtimiehenä. Olisi luullut häntä puusta veistetyksi, niin hiljaa hän\nseisoi. Varmaan näyttää hyvin ylhäiseltä, että vaimollani on pesän\nääressä vahtimies, ajatteli hän. Eiväthän he voi tietää, että minä olen\nhänen miehensä, varmaan he luulevat, että minä olen komennettu tänne\nseisomaan. Se näyttää niin uljaalta! Ja niin hän jäi seisomaan toisella\njalallaan.\n\nAlhaalla kadulla leikki koko joukko lapsia ja kun he näkivät haikarat,\nniin lauloi yksi rohkeimmista pojista, ja sitten kaikki yhdessä, vanhan\nrunon haikaroista, mutta ne lauloivat sen nyt sellaisena kuin hän sen\nmuisti.\n\n    Haikarainen haikaa,\n    täällä viettää aikaa!\n    Vaimollas on pesässään\n    neljä suurta poikaa.\n    Yksi nuoraan nostetaan,\n    toinen piikkiin pistetään,\n    kolmas tuleen työnnetään,\n    neljäs nurin käännetään!\n\n— Kuulkaahan vain, mitä pojat laulavat! sanoivat pienet haikaranpojat.\n— He sanovat, että meidät pitää hirttää ja polttaa.\n\n— Siitä ei teidän pidä välittää, sanoi haikaraemo. — Älkää vain\nkuunnelko, niin ei se tee mitään.\n\nMutta pojat jatkoivat laulamistaan ja he osoittivat sormillaan\nhaikaroita. Vain yksi poika, hänen nimensä oli Pekka, sanoi, että oli\nsynti tehdä pilkkaa eläimistä, eikä ensinkään tahtonut olla mukana.\nHaikaraemokin lohdutti poikasiaan.\n\n— Älkää välittäkö siitä, sanoi hän. — Katsokaa vain kuinka\nlevollisena teidän isänne seisoo, ja lisäksi yhdellä jalalla!\n\n— Meitä niin pelottaa! sanoivat poikaset ja vetivät päät syvälle alas\npesään.\n\nSeuraavana päivänä, kun lapset taas kokoontuivat leikkimään ja näkivät\nhaikarat, alkoivat he laulunsa:\n\n    Yksi nuoraan nostetaan,\n    toinen piikkiin pistetään,\n    kolmas tuleen työnnetään...\n\n— Hirtetäänkö meidät ja poltetaan? kysyivät haikaranpojat.\n\n— Ei suinkaan! sanoi äiti. — Teidän pitää oppia lentämään, minä kyllä\nharjoitan teidät. Sitten me lähdemme niitylle ja käymme tervehtimässä\nsammakkoja. He kumartavat meille vedestä, he laulavat koaks, koaks! ja\nsitten me syömme heidät, siitä vasta tulee hauskaa.\n\n— Ja mitä sitten? kysyivät haikaranpojat.\n\n— Sitten kokoontuvat kaikki haikarat, jotka ovat tässä maassa ja\nsitten alkavat syysmanööverit. Silloin pitää osata hyvin lentää, se on\nerittäin tärkeää, sillä sen, joka ei osaa lentää, pistää kenraali\nnokallaan kuoliaaksi. Katsokaakin sentähden, että opitte jotakin, kun\nharjoitus alkaa.\n\n— Sittenhän meidät kuitenkin pistetään piikkiin, niinkuin pojat\nsanoivat, ja kuulkaa: nyt ne taas sanovat sen!\n\n— Kuunnelkaa minua eikä heitä, sanoi haikaraemo. — Suurten\nmanööverien jälkeen lennämme lämpimiin maihin, oi, niin kauas täältä,\nyli vuorten ja metsien. Egyptiin me lennämme, missä on kolmikulmaisia\nkivitaloja, huippu ulottuu pilvien yläpuolelle, niitä sanotaan\npyramiideiksi ja ne ovat vanhemmat kuin yksikään haikara saattaa\najatella. Siellä on joki, joka tulvii niin, että maa muuttuu liejuksi.\nKävellään liejussa ja syödään sammakkoja.\n\n— Oi, sanoivat kaikki poikaset.\n\n— Niin, siellä on niin kaunista. Ei tehdä muuta koko päivänä kuin\nsyödään, ja sillaikaa kun meillä on niin hyvä, ei tässä maassa ole\nainoaakaan vihreää lehteä puissa. Täällä on niin kylmä, että pilvet\njäätyvät kappaleiksi ja putoavat alas pieninä valkoisina palasina.\n\nHän tarkoitti lunta, mutta eihän hän voinut selittää sitä selvemmin.\n\n— Jäätyvätkö myöskin pahat pojat kappaleiksi? kysyivät haikaranpojat.\n\n— Ei, kappaleiksi eivät he jäädy, mutta jäätymäisillään he ovat ja\nheidän täytyy istua kököttää pimeässä huoneessa. Te sensijaan\nvoitte lentää vieraaseen maahan, missä on kukkia ja lämmintä\nauringonpaistetta.\n\nNyt oli jo kulunut joku aika ja poikaset olivat niin suuret, että ne\nsaattoivat olla seisoallaan pesässä ja katsella ympärilleen. Haikaraemo\nlensi joka päivä kotiin, tuoden suloisia sammakkoja, pieniä käärmeitä\nja kaikkia haikarannamusia, mitä hän saattoi löytää. Oi, hauskalta\nnäytti, kun hän teki niille temppuja. Pään hän laski aivan pyrstölle,\nnokallaan hän rämisteli ikäänkuin se olisi ollut pieni raikku, ja\nsitten hän kertoi heille tarinoita, kaikki tyyni suolta.\n\n— Kuulkaa, nyt teidän pitää oppia lentämään! sanoi eräänä päivänä\nhaikaraemo, ja niin piti kaikkien neljän poikasen lähteä katonharjalle.\nOi, kuinka ne horjuilivat, kuinka ne siivillään pitivät tasapainoa ja\nkuitenkin olivat putoamaisillaan!\n\n— Katsokaa nyt minua! sanoi äiti, — näin teidän täytyy pitää pää,\nnäin teidän täytyy panna jalat! Yksi, kaksi! Yksi, kaksi! Tämän pitää\nauttaa teidät eteenpäin maailmassa.\n\nSitten hän lensi pienen matkaa ja poikaset tekivät pienen kömpelön\nhyppäyksen — loiskis! siinä ne makasivat, sillä ne olivat ruumiiltaan\nliian painavat.\n\n— Minä en tahdo lentää! sanoi yksi poikanen ja ryömi takaisin alas\npesään. — Minä en viitsi päästä lämpimiin maihin!\n\n— Tahdotko sinä sitten kuolla viluun täällä, kun tulee talvi? Pitääkö\npoikien tulla hirttämään ja pistämään ja polttamaan sinua. — Nyt minä\nkutsun teidät!\n\n— Oi ei! sanoi haikaranpoika ja sitten se taas hyppäsi katolle\nniinkuin muut.\n\nKolmantena päivänä osasivat he todella hiukkasen lentää ja silloin he\nluulivat myöskin voivansa istua lepäämässä ilman varassa. He\nkoettivat, mutta loiskis! siinä he putosivat. Silloin heidän taas\ntäytyi liikuttaa siipiä. Nyt tulivat pojat alhaalla kadulla ja\nlauloivat lauluaan:\n\n    Haikarainen haikaa!\n\n— Lennämmekö alas ja nokimme silmät heidän päästään? sanoivat\npoikaset.\n\n— Ei, antakaa sen olla tekemättä! sanoi äiti. — Kuunnelkaa vain\nminua, se on paljon tärkeämpää. Yksi, kaksi, kolme! Nyt lennämme\noikealle, yksi, kaksi, kolme! Nyt vasemmalle! Kas se oli hyvin hyvästi.\nViimeinen siivenlyönti oli niin kaunis ja oikea, että te saatte luvan\nhuomenna tulla minun kanssani suolle! Sinne tulee useita miellyttäviä\nhaikaraperheitä lapsineen, näyttäkää nyt, että minun lapseni ovat\nkilteimmät, ja sitten, että te nostatte pään pystyyn, se näyttää\nhyvältä ja herättää kunnioitusta!\n\n— Mutta emmekö sitten saa kostaa pahoille pojille? kysyivät\nhaikaranpojat.\n\n— Antaa niiden huutaa niin paljon kuin tahtovat! Te lennätte kuitenkin\npilviä kohti, tulette pyramiidien maahan, kun heitä palelee eikä heillä\nole ainoaakaan vihreää lehteä tai makeaa omenaa.\n\n— Niin, kostaa meidän pitää! kuiskasivat he toisilleen ja sitten\nharjoiteltiin taas.\n\nKaikista pojista kadulla ei kukaan ollut pahempi laulamaan\npilkkalauluja kuin juuri se, joka oli alkanut, ja se oli aivan pieni\nnaskali, hän varmaan ei ollut enempää kuin kuuden vuoden vanha.\nHaikaranpojat kyllä luulivat, että hän oli sadan vuoden vanha, sillä\nolihan hän niin paljon suurempi kuin heidän äitinsä ja isänsä, ja\nmistäpä he olisivat tienneet kuinka vanhoja lapset ja isot ihmiset\nsaattavat olla. Koko heidän kostonsa piti kohdata tuota poikaa.\nHaikaranpoikaset olivat kovin ärtyneet ja kuta suuremmiksi he tulivat,\nsitä vähemmin tahtoivat he sietää sitä. Äidin täytyi vihdoin luvata\nheille, että heidän kyllä piti saada kostaa, mutta hän ei tahtonut,\nettä se tapahtuisi ennenkuin viimeisenä päivänä, jolloin he olivat\nmaassa.\n\n— Katsotaan ensin, kuinka te käyttäydytte suurissa manöövereissä! Jos\nteidän käy huonosti, niin että kenraali pistää nokkansa rintaanne, niin\novat pojat sittenkin oikeassa, ainakin jollakin tavalla. Katsotaanpa\nnyt!\n\n— Niin, sen saat nähdä! sanoivat poikaset ja sitten he oikein\nkoettivat! He harjoittivat joka päivä ja lensivät niin kauniisti ja\nkeveästi, että sitä ilokseen katseli.\n\nNyt tuli syksy. Kaikki haikarat alkoivat kokoontua lentääkseen\nlämpöisiin maihin, siksi aikaa kuin meillä on talvi. Ne ne olivat\nmanööverit! Yli metsien ja kaupunkien heidän piti lentää vain\nnähdäkseen, kuinka hyvin he osasivat lentää. Suuri matkahan oli edessä.\nHaikaranpojat toimittivat tehtävänsä niin kauniisti, että he saivat\n\"erinomaisen hyvä ynnä sammakko ja käärme\". Se oli kaikkein paras\narvosana, ja sammakon ja käärmeen he saattoivat syödä, ja sen he\ntekivätkin.\n\n— Nyt me kostamme! sanoivat he.\n\n— Tietysti! sanoi haikaraemo. — Se, mitä minä olen ajatellut, on\njuuri oikein. Minä tiedän, missä lampi on, missä kaikki pienet\nihmislapset makaavat, kunnes haikara tulee ja tuo ne vanhemmille.\nHerttaiset pienet lapset nukkuvat ja näkevät niin kaunista unta,\netteivät sittemmin koskaan tule näkemään sellaista. Kaikki vanhemmat\ntahtovat mielellään tuollaisen pienen lapsen ja kaikki lapset tahtovat\nsisaren tai veljen. Nyt me lennämme lammelle, tuomme yhden jokaiselle\nniistä lapsista, jotka eivät ole laulaneet tuota pahaa laulua ja\ntehneet pilkkaa haikaroista, sillä ne lapset eivät saa yhtään!\n\n— Mutta se, joka alkoi laulaa, tuo paha, ilkeä poika, huusivat nuoret\nhaikarat, — mitä me teemme hänelle?\n\n— Lammikossa makaa pieni kuollut lapsi, se on uneksinut itsensä\nkuoliaaksi, sen me otamme hänelle, niin hän saa itkeä sitä, että olemme\ntuoneet hänelle kuolleen pienen veljen. Mutta entä tuo hyvä poika,\nettehän toki ole unohtaneet häntä, joka sanoi: on synti tehdä pilkkaa\neläimistä! Hänelle me viemme sekä veljen että sisaren ja koska tuon\npojan nimi oli Pekka, niin kutsuttakoon teitäkin kaikkia Pekaksi.\n\nJa tapahtui, niinkuin haikaraäiti sanoi, ja niin tuli kaikkien\nhaikaroiden nimeksi Pekka ja Pekka se on vieläkin.\n\n\n\n\nMetallisika.\n\n\nFirenzen kaupungissa, ei kaukana _Piazza del granducasta_, kulkee pieni\npoikkikatu, luulen, että sitä sanotaan _Porta rossaksi_. Tällä\nkadulla eräänlaisen myymälän edessä, missä kaupataan vihanneksia,\ntavataan taidokkaasti ja hyvin tehty metallisika. Raikas, kirkas vesi\nlirisee eläimen suusta, joka vanhuuttaan on aivan tumman vihreä.\nAinoastaan kärsä loistaa, ikäänkuin se olisi kiilloitettu ja niin se\nonkin: monet sadat lapset ja köyhät ihmiset, jotka käyvät siihen\nkäsiksi, ja panevat suunsa eläimen suulle juodakseen, sen ovat\nkiilloittaneet. Se on soma kuva, kun näkee kauniin puolialastoman\npojan, joka panee raikkaan suunsa kärsää vastaan, syleilevän\nsiromuotoista eläintä.\n\nJokainen, joka tulee Firenzeen, kyllä löytää paikan, hänen tarvitsee\nvain kysyä ensimäiseltä kerjäläiseltä, jonka hän näkee, metallisikaa,\nja hän löytää sen.\n\nOli myöhäinen talvi-ilta, vuoret olivat lumen peitossa, mutta oli\nkuutamo ja kuutamo Italiassa antaa valaistuksen, joka on yhtä hyvä kuin\npimeä talvipäivä pohjolassa, niin, se on parempikin, sillä ilma loistaa,\nilma nostaa, kun taas pohjoisessa kylmä, harmaa lyijykatto painaa meitä\nmaahan, kylmään, märkään maahan, joka kerran on painava meidän\narkkuammekin.\n\nHerttuan linnanpuutarhassa, pinjapuun katoksen alla, missä tuhannet\nruusut talvisaikaan kukkivat, oli muuan pieni repaleinen poika istunut\nkoko päivän, poika, joka saattoi olla Italian kuva, niin kaunis, niin\nhymyilevä ja kuitenkin niin kärsivä. Hän oli nälissään ja janoissaan,\nei kukaan antanut hänelle ropoakaan, ja kun tuli pimeä ja puutarha piti\nsuljettaman, ajoi portinvartia hänet pois. Kauan seisoi hän uneksien\nsillalla, joka vei yli Arnon ja katseli tähtiä, jotka tuikkivat vedessä\nhänen ja uljaan marmorisillan välillä.\n\nHän suuntasi askeleensa metallisian luo, polvistui puoleksi, kietoi\nkätensä sen kaulaan, asetti pienen suunsa sen hohtavaa kärsää vastaan\nja joi suurin siemauksin raikasta vettä. Aivan vieressä oli muutamia\nsalaatin lehtiä ja pari kastanjaa, niistä tuli hänen illallisensa. Ei\nollut ainoaakaan ihmistä kadulla, hän oli aivan yksin, hän istuutui\nmetallisian selkään, kumartui eteenpäin, niin että hänen pieni\nkiharainen päänsä lepäsi eläimen selällä, ja ennenkuin hän tiesikään,\nhän nukkui.\n\nOli keskiyö, metallisika liikahti. Hän kuuli, että se sanoi aivan\nselvästi: — Sinä pieni poika, pidä kiinni, sillä nyt minä juoksen. Ja\nsitten se läksi juosten viemään häntä. Se oli hullunkurinen ratsastus.\nEnsin he tulivat _Piazza del granducalle_ ja metallihevonen, joka\nkantoi herttuan kuvapatsasta, hirnui ääneen. Kirjavat aseet vanhalla\nraatihuoneella loistivat kuin läpikuultavat kuvat ja Michel-Angelon\nDavid heilutti linkoaan. Kummallinen elämä täällä liikkui!\nMetalliryhmät, jotka esittivät _Perseusta_ ja _Sabinitarten ryöstöä_\nseisoivat liiankin elävinä. Kuolinhuuto kajahti niistä yli uljaan,\nyksinäisen torin.\n\n_Palazzo degli Uffizin_ luona, holvikäytävässä, missä aatelisto paaston\naikana kokoontuu viettämään laskiaisiloa, pysähtyi metallisika.\n\n— Pidä kiinni! sanoi eläin, — pidä kiinni, sillä nyt mennään ylös\nportaita.\n\nPienokainen ei vielä lausunut sanaakaan, hän puoleksi vapisi, puoleksi\noli onnellinen.\n\nHe astuivat pitkään galleriaan, hän tunsi sen hyvin, hän oli ollut\ntäällä ennen. Seinillä upeili tauluja, täällä seisoi pystykuvia ja\nrintakuvia, kaikki mitä ihanimmassa valossa, ikäänkuin olisi ollut\npäivä. Mutta komeinta oli, kun ovi erääseen sivuhuoneeseen aukeni.\nNiin, tämän ihanuuden täällä muisti pienokainen. Tänä yönä esiintyi\nkuitenkin kaikki kauneimmassa loistossaan.\n\nTäällä seisoi alaston, kaunis nainen, niin sorjana jommoiseksi vain\nluonnon ja marmorin suuri mestari voivat muovata hänet. Hän liikutti\nsorjia jäseniään, delfiinit hyppelivät hänen jalkainsa juuressa,\nkuolemattomuus loisti hänen silmistään. Maailma kutsuu häntä\n_Mediciläiseksi Venukseksi_. Molemmin puolin häntä upeili\nmarmoripatsaita, kauniita miehiä. Toinen hioi miekkaa, häntä sanottiin\n_Hiojaksi. Taistelevat gladiaattorit_ muodostivat toisen ryhmän.\nMiekkaa teroitettiin, urhot taistelivat kauneudenjumalattaren puolesta.\n\nKaikki tämä loisto ikäänkuin lumosi pojan. Seinät säteilivät väreissä\nja kaikki siellä oli elämää ja liikettä. Kaksinkertaisena näyttäytyi\nVenuksen kuva, maallisen Venuksen, niin täyteläisenä ja tulisena,\njommoisena Tizian oli nähnyt hänet. Kahden kauniin naisen kuvat!\nIhanat, verhoamattomat jäsenet ojentuivat pehmeillä päänalaisilla,\nrinta kohoili ja pää liikkui niin, että runsaat kiharat putoilivat alas\npyöreille olkapäille, tummien silmien lausuessa hehkuvia ajatuksia.\nMutta ei mikään kaikista kuvista kuitenkaan uskaltanut astua kokonaan\nulos kehyksestä. Itse kauneudenjumalatarkin, gladiaattorit ja hioja\npysyivät paikoillaan, sillä sädekehä, joka loisti madonnan, Jeesuksen\nja Johanneksen pään ympärillä, pidätti heitä. Pyhät kuvat eivät enää\nolleet kuvia, ne olivat nuo pyhät itse.\n\nMikä loisto ja mikä ihanuus salista saliin! Ja pienokainen näki ne\nkaikki. Metallisika kulki käyden läpi kaiken tämän upeuden ja ihanuuden.\nToinen näky karkoitti toisen, vain yksi kuva oikein tarttui mieleen ja\nenimmän niiden iloisten, onnellisten lasten vuoksi, jotka siinä olivat.\nPienokainen oli kerran päivänvalossa nyökännyt niille.\n\nMonet varmaan helposti kulkevat tämän kuvan ohitse ja kuitenkin\nkäsittää se kokonaisen runouden aarteen: se on Kristus, joka astuu alas\nTuonelaan, mutta hänen ympärillään ei näy kidutettuja, ei, ne ovat\npakanoita. Firenzeläinen _Angiolo Bronzino_ on maalannut tämän kuvan.\nIhaninta on siinä lasten varmuus siitä, että he tulevat taivaaseen.\nKaksi pienokaista jo syleilee toisiaan, muuan pienokainen ojentaa\nkätensä toiselle, joka on alempana ja osoittaa itseään ikäänkuin hän\nsanoisi: minä pääsen taivaaseen! Kaikki vanhemmat seisovat epävarmoina,\ntoivoen, tai kumartuvat nöyrästi rukoillen Herran Jeesuksen puoleen.\n\nTätä kuvaa katseli poika kauemmin kuin mitään muuta. Metallisika lepäsi\nhiljaa sen edessä. Kuului hiljainen huokaus. Tuliko se kuvan vaiko\neläimen rinnasta? Poika nosti käden hymyileviä lapsia kohti — silloin\nläksi eläin lennättämään häntä, lennättämään läpi avonaisen esisalin.\n\n— Kiitos ja kunnia sinulle, sinä kaunis eläin! sanoi pieni poika ja\ntaputti metallisikaa, joka kopu! kopu! juosten vei häntä alas portaita.\n\n— Kiitos ja kunnia itsellesi! sanoi metallisika. — Minä olen auttanut\nsinua ja sinä olet auttanut minua, sillä vain viaton lapsi selässäni\nminä saan voimia juosta. Niin, näetkö, uskallanpa mennä yksin lampun\nsäteen alle neitsyt Maarian kuvan edessä. Minä saatan kantaa sinut\nkaikkialle, kirkkoon vain en. Mutta sen ulkopuolelta, kun sinä olet\nluonani, minä voin katsella sisään avonaisesta ovesta. Älä astu alas\nselästäni, jos sinä sen teet, niin minä makaan kuolleena, jommoisena\nsinä näet minun olevan päivällä Porta rossa kadulla.\n\n— Minä jään luoksesi, siunattu eläin! sanoi pienokainen ja sitten\nmentiin huimaavaa vauhtia läpi Firenzen katujen avonaiselle paikalle\n_Santacrocen_ kirkon edustalla.\n\nSuuri kaksoisovi lensi auki, tulet loistivat alttarilta, läpi kirkon,\nulos yksinäiselle torille.\n\nKummallinen valo virtasi eräästä hautapatsaasta vasemmassa\nsivukäytävässä, tuhannet liikkuvat tähdet muodostivat ikäänkuin\nsädekehän sen ympärille. Vaakunakiipi upeili haudalla: punaiset\ntikapuut sinisellä pohjalla, se näytti hehkuvan kuin tuli. Se oli\nGalilein hauta. Se on yksinkertainen muistopatsas, mutta punaiset\ntikapuut sinisellä pohjalla ovat merkitsevä vaakunakilpi, se on kuin\ntaiteen oma, sillä siellä kulkee tie aina ylöspäin hehkuvia tikapuita\nmyöten, mutta taivaaseen. Kaikki hengen profeetat kulkevat taivaaseen\nniinkuin profeetta Elias.\n\nKirkon käytävässä oikealla näytti jokainen kuvapatsas upeilla\nsarkofaageiila alkaneen elää. Tuolla seisoi Michel Angelo, tuolla\nDante, laakeriseppele otsan ympärillä. Alfieri, Machiavelli — kylki\nkyljessä lepäävät täällä nämä suurmiehet, Italian ylpeys. [Aivan\nvastapäätä Galilein hautaa on Michel Angelon hauta. Muistopatsaalle on\nasetettu hänen rintakuvansa ja sitäpaitsi kolme kuvaa: veistotaide,\nmaalaustaide ja rakennustaide. Aivan likellä on Danten hauta (itse\nruumis on Ravennassa). Muistopatsaassa nähdään Italia, hän viittaa\nDanten jättiläiskokoiseen kuvapatsaaseen, Runous itkee poismennyttä.\nPari askelta täältä on Alfierin hautapatsas, joka on koristettu\nlaakereilla, lyyralla ja naamioilla. Italia itkee hänen arkullaan.\nMachiavelli on viimeinen tässä näiden kuuluisien suurten miesten\nsarjassa.] Se on uhkea kirkko, paljon kauniimpi, joskaan ei niin suuri,\nkuin Firenzen marmorinen tuomiokirkko.\n\nTuntui siltä, kuin marmorivaatteet olisivat liikkuneet, kuin nuo\nsuuret hahmot vielä enemmän olisivat nostaneet päätään ja laulun ja\nsävelten soidessa yössä katsoneet ylös kirjavaa, säteilevää\nalttaria kohden, missä valkopukuiset pojat heiluttivat kultaisia\nsuitsutusastioita. Väkevä tuoksu virtasi kirkosta avonaiselle paikalle.\n\nPoika ojensi kätensä kynttiläin loistoa kohden ja samassa läksi\nmetallisika menemään. Hänen täytyi painautua kiinni siihen, tuuli\nvinkui hänen korvissaan, hän kuuli kirkonportin narisevan saranoillaan,\nkun se suljettiin, mutta samassa hän tuntui menettävän tajuntansa, hän\ntunsi jäätävää kylmyyttä — ja avasi silmänsä.\n\nOli aamu, hän istui puoleksi luisuneena alas metallisian selästä, joka\nseisoi siinä, missä sen aina oli tapana seisoa, _Porta rossan_\nkadulla.\n\nPelko ja ahdistus täyttivät pojan mielen, kun hän ajatteli häntä, jota\nhän kutsui äidiksi, häntä, joka eilen oli lähettänyt hänet ulos ja\nsanonut, että hänen pitää hankkia rahaa — hänellä ei ollut mitään.\nNälkä hänen oli ja jano, vielä kerran kietoi hän kätensä metallisian\nkaulaan, suuteli sitä kärsälle, nyökkäsi sille päätään ja lähti sitten\nvaeltamaan yhdelle kapeimmista kaduista, kadulle, joka tuskin oli\ntarpeeksi leveä hyvin kuormitetulle aasille. Suuri raudoitettu ovi oli\npuoleksi auki, siitä hän nousi kiviportaita, joiden seinät olivat\nlikaiset ja joilla kaidepuuna oli kiiltävä nuora, ja tuli avonaiselle\nparvekkeelle, jolle oli ripustettu rääsyjä. Täältä johtivat portaat\npihalle, missä kaivosta oli johdettu paksuja rautalankoja kaikkiin\ntalon kerroksiin ja toinen vesiämpäri toisensa vieressä liiteli, pyörän\nvinkuessa ja ämpärien hyppiessä ilmassa niin, että vesi läiskyi alas\npihamaalle. Taas noustiin ylös ränstyneitä kiviportaita. Kaksi\nmerisotilasta — ne olivat venäläisiä — juoksi iloisesti alas ja\nolivat ne miltei kaatamaisillaan nurin poikaraukan. Ne tulivat\nyöllisistä huveistaan. Ei nuori, mutta lujarakenteinen naisolento,\njolla oli suuri musta tukka, seurasi:\n\n— Mitä sinä tuot kotiin? sanoi hän pojalle.\n\n— Älä ole vihainen! pyysi poika, — en saanut mitään, en ensinkään\nmitään! Ja hän kävi kiinni äidin hameeseen, ikäänkuin olisi tahtonut\nsuudella sitä. He astuivat huoneeseen. Sitä emme käy kuvaamaan. Vain\nniin paljon sanottakoon, että siellä seisoi korvallinen ruukku, jossa\noli hiilivalkea, _marito_, joksi sitä sanotaan. Nainen otti sen\nkäsivarrelleen, lämmitti hyppysiään ja sysäsi poikaa kyynärpäällään.\n\n— Onpa sinulla rahaa! sanoi hän.\n\nLapsi itki, hän potkaisi sitä, se vaikeroi ääneen.\n\n— Oletko vaiti tai minä halkaisen rähisevän pääsi! sanoi hän ja\nheilutti hiilivalkearuukkua, joka hänellä oli kädessään. Poika\nkyyristyi parkaisten maahan. Silloin astui naapurivaimo ovesta sisään,\nhänelläkin oli _maritonsa_ käsivarrellaan.\n\n— Felicita, mitä sinä teet lapselle?\n\n— Lapsi on minun! vastasi Felicita. — Minä voin tappaa\nsen, jos tahdon, ja sinut myöskin, Gianina! ja hän heilutti\nhiilivalkearuukkuaan. Toinen nosti torjuen ilmaan omansa ja molemmat\nruukut töytäsivät yhteen, niin että sirpaleet, tuli ja tuhka lensivät\npitkin huonetta. Mutta poika oli samassa hetkessä oven ulkopuolella,\npihan toisessa päässä ja poissa talosta. Lapsi raukka juoksi niin, että\nhän lopulta ei saanut henkeään kulkemaan. Hän pysähtyi _Santa Crocen_\nkirkon luona, jonka suuri ovi viime yönä oli avautunut hänelle, ja hän\nmeni sinne sisään. Kaikki säteili. Hän polvistui ensimäisen haudan\nluona vasemmalla, se oli Michel Angelon, ja pian hän nyyhkytti ääneen.\nIhmisiä tuli ja meni, messu luettiin, kukaan ei välittänyt pojasta.\nAinoastaan vanhanpuoleinen porvari pysähtyi, katsoi häntä ja meni\nsitten pois niinkuin muutkin.\n\nNälkä ja jano vaivasivat pienokaista, hän oli aivan voimaton ja sairas.\nHän ryömi seinän ja marmoripatsaan väliseen nurkkaan ja vaipui uneen.\nOli iltapuolta, kun hän taas heräsi siihen, että joku ravisti häntä.\nHän karkasi ylös, ja sama vanha porvari seisoi hänen edessään.\n\n— Oletko kipeä? Missä kotisi on? Oletko ollut täällä koko päivän?\nMonta muuta kysymystä vanhus hänelle teki. Niihin vastattiin ja vanha\nmies otti hänet mukaansa pieneen taloon, joka oli aivan likellä, erään\nsivukadun varrella. Huone, mihin he tulivat, oli hansikkaantekijän\ntyöhuone. Vaimo istui ahkerasti neuloen, kun he tulivat. Pieni\nvalkoinen bolognalaiskoira, jonka karva oli keritty niin lyhyeksi,\nettä näkyi ruusunpunainen iho, hyppäsi pöydälle ja juoksi pienen\npojan eteen.\n\n— Nuo hellanteltut tuntevat toisensa, sanoi vaimo ja taputti koiraa\nja poikaa. Tämä sai syödäkseen ja juodakseen noiden hyvien ihmisten\nluona ja he sanoivat, että hänen oli lupa jäädä sinne yöksi.\nSeuraavana päivänä aikoi isä Guiseppe puhua hänen äitinsä kanssa. Hän\nsai pienen pahaisen vuoteen, mutta se oli kuninkaallisen komea hänelle,\njonka usein täytyi nukkua kovalla kivipermannolla. Hän nukkui hyvin ja\nnäki unta ihanista kuvista ja metallisiasta.\n\nIsä Guiseppe läksi ulos seuraavana aamuna eikä lapsi raukka ollut siitä\nensinkään iloissaan, sillä hän tiesi, että tämä oli lähtenyt ulos\nviedäkseen häntä hänen äitinsä luo, ja hän itki ja suuteli pientä\nvilkasta koiraa, ja vaimo nyökytti päätään niille molemmille.\n\nEntä mitä tietoja toi isä Guiseppe? Hän puhui paljon vaimonsa kanssa ja\nhän nyökytti päätään ja taputti poikaa.\n\n— Se on kaunis lapsi! sanoi hän. — Hänestä kyllä voi tulla oivallinen\nhansikkaantekijä, niinkuin sinä olet! Ja sormet hänellä on hienot ja\ntaipuisat. Madonna on varmaan määrännyt hänet hansikkaantekijäksi!\n\nJa poika jäi tähän taloon ja vaimo itse opetti hänet neulomaan. Hän söi\nhyvin, hän nukkui hyvin, hän kävi iloiseksi ja alkoi ärsyttää\nBellissimaa, jonka niminen pieni koira oli. Vaimo uhkasi sormellaan,\ntorui ja oli suuttunut, ja se koski pojan sydämeen. Ajatuksissaan istui\nhän pienessä huoneessaan, joka antoi kadulle päin, siellä kuivattiin\nnahkoja. Paksut rautakanget olivat ikkunoiden edessä, hän ei voinut\nnukkua, metallisika oli hänen ajatuksissaan ja äkkiä kuuli hän\nulkopuolelta: kopo! kopo! Niin, se oli varmaan se! Hän juoksi ikkunaan,\nmutta siellä ei näkynyt mitään, kaikki oli jo ohi.\n\n— Auta herraa kantamaan hänen värilaatikkoaan! sanoi rouva aamulla\npojalle, kun nuori naapuri, maalari, tuli itse kantaen laatikkoa ja\nsuurta, kokoonkäärittyä liinakangasta. Lapsi otti laatikon, seurasi\nmaalaria ja he suuntasivat kulkunsa galleriaan, astuivat ylös samoja\nportaita, jotka hän hyvin tunsi tuosta yöstä, jolloin hän ratsasti\nmetallisian selässä. Hän tunsi kuvapatsaat ja kuvat, kauniin\nmarmori-Venuksen ja ne, jotka olivat värilliset. Hän näki taasen\njumalanäidin, Jeesuksen ja Johanneksen.\n\nNyt he pysähtyivät Bronzinon maalauksen eteen, missä Kristus astuu alas\ntuonelaan ja lapset ympärillä hymyilevät, suloisen varmoina taivaasta.\nKöyhä lapsi hymyili hänkin, sillä hän oli täällä taivaassaan.\n\n— Niin, mene nyt kotiin! sanoi maalari hänelle, kun hän jo oli\nseisonut niin kauan, että tämä oli pystyttänyt maalaustelineensä.\n\n— Saanko minä nähdä teidän maalaavan? sanoi poika. — Saanko minä\nkatsoa, kuinka te saatte kuvan tuohon valkealle kangaskappaleelle?\n\n— Nyt en minä maalaa, vastasi mies ja otti esiin mustan liitunsa;\nnopeasti liikkui käsi, silmä mittasi suurta kuvaa, ja vaikka syntyikin\nvain ohut viiva, niin seisoi Kristus siinä kuitenkin, liidellen\nniinkuin värillisessäkin kuvassa.\n\n— Mutta mene toki! sanoi maalari, ja poika taivalsi hiljaa kotiin\npäin, istuutui pöydälle ja — oppi neulomaan hansikkaita.\n\nMutta koko päivän olivat ajatukset taulusalissa, ja sentähden pisti hän\nsormiinsa, käyttäytyi kömpelösti, mutta ei myöskään ärsyttänyt\nBellissimaa. Kun tuli ilta ja portti kadulle sattui olemaan auki, hiipi\nhän ulos. Oli kylmä, mutta tähtikirkasta, niin kaunista ja kirkasta.\nHän taivalsi läpi katujen, joilla jo oli hiljaista ja pian hän seisoi\nmetallisian edessä. Hän kumartui alas sitä kohden, suuteli sen\nkiiltävää kärsää ja istuutui sen selkään.\n\n— Sinä armas eläin, sanoi hän, — kuinka minä olen sinua ikävöinyt!\nYöllä meidän täytyy tehdä pieni ratsastusretki.\n\nMetallisika makasi liikkumatonna ja raikas vesi syöksyi suusta.\nPienokainen istui ratsastajana, silloin veti joku häntä vaatteista, hän\nkatsoi syrjään — Bellissima, pieni, alaston Bellissima se oli. Koira\noli hiipinyt mukaan talosta ja seurannut pienokaista tämän sitä\nhuomaamatta. Bellissima haukahteli ikäänkuin sanoakseen: katso, minä\nolen mukana, miksi sinä istut täällä? Ei tulta syöksyvä lohikäärmekään\nolisi voinut pelästyttää poikaa enemmän kuin pieni koira tällä\npaikalla. Bellissima kadulla ja pukeutumatta, niinkuin vanha äiti\nsanoi. Mitä nyt tuleekaan? Koiraa ei koskaan talvisaikaan päästetty\nulos panematta sen ylle pientä lampaannahkaa, joka oli leikattu ja\nommeltu sitä varten. Nahka voitiin sitoa punaisella nauhalla kiinni\nkaulan ympäri, siinä oli nauharuusu ja tiuku, ja samoin sidottiin se\nkiinni vatsan alle. Koira oli miltei kuin pieni vohla, kun se\ntalvisaikaan tässä puvussa sai tassutella ulos rouvan kanssa.\nBellissima oli mukana ja pukemattomana! Mitä tästä tuleekaan? Kaikki\nmielikuvat olivat kadonneet, kuitenkin suuteli poika metallisikaa, otti\nBellissiman käsivarrelleen. Eläin värisi vilusta ja sentähden juoksi\npoika minkä jaksoi.\n\n— Mitä sinä siellä kuljetat? huusi kaksi santarmia, jotka tulivat\nhäntä vastaan, ja Bellissima haukkui. — Mistä sinä olet varastanut\ntuon kauniin koiran? kysyivät he ja ottivat sen häneltä.\n\n— Oi, antakaa se minulle takaisin! vaikeroi poika.\n\n— Jollet sinä ole sitä varastanut, niin voit kotona sanoa, että koiran\nsaattaa noutaa poliisikamarista, ja he mainitsivat paikan ja lähtivät,\nvieden mukanaan Bellissiman.\n\nOlipa siinä nyt kerrakseen hätää ja kauhistusta. Hän ei tietänyt,\npitikö hänen hypätä Arnoon vaiko mennä kotiin ja tunnustaa kaikki.\nVarmaan he lyövät kuoliaaksi, ajatteli hän. Mutta minä tahdon\nmielelläni tulla tapetuksi, minä tahdon kuolla, niin minä pääsen\nJeesuksen luo ja madonnan luo! Ja hän meni kotiin, pääasiassa\ntullakseen tapetuksi.\n\nOvi oli suljettu, hän ei ulottunut kolkuttimeen, kadulla ei ollut\nketään, mutta siinä oli irtonainen kivi ja sillä hän jyskytti.\n\n— Kuka siellä on? huudettiin sisältä.\n\n— Minä! sanoi hän. — Bellissima on poissa! Avatkaa minulle ja lyökää\nminut sitten kuoliaaksi!\n\nPelästyttiin kauheasti, varsinkin pelästyi rouva Bellissima raukan\ntakia. Hän katsahti heti seinälle, missä koiran verhon piti riippua —\npieni lampaannahka riippui siellä.\n\n— Bellissima poliisikamarissa! huudahti hän. — Sinä paha lapsi,\nkuinka sinä sait sen ulos? Se paleltuu. Tuo hieno eläin raakojen\nsotilaiden luona!\n\nJa isän piti heti lähteä liikkeelle. Vaimo vaikeroi ja poika itki.\nKaikki väki talossa tuli koolle, maalari niinikään. Hän otti pojan\npolviensa väliin, kyseli häneltä ja katkelmina ja pätkittäin sai hän\nesiin koko tarinan metallisiasta ja galleriasta. Sitä ei ollut hyvä\nymmärtää, maalari lohdutti pienokaista, puhui vanhukselle hänen\npuolestaan, tämä ei rauhoittunut ennenkuin isä tuli Bellissiman kanssa,\njoka oli ollut sotamiesten käsissä. Siitä vasta riemu nousi, ja maalari\ntaputti poika raukkaa ja antoi hänelle kourallisen kuvia.\n\nOi, ne olivat erinomaisia palasia, koomillisia päitä! Mutta ennen\nkaikkea: siinä oli ilmielävänä metallisika itse. Oi, mikään ei\nsaattanut olla ihanampaa! Parilla viivalla oli se pantuna paperille ja\ntalokin takana oli hahmoiteltu.\n\n— Joka sentään osaisi piirustaa ja maalata! Silloin voisi saada koko\nmaailman luokseen!\n\nSeuraavana päivänä, ensimäisenä yksinäisenä hetkenä, tarttui\npienokainen lyijykynään ja erään kuvan valkoiselle puolelle koetti hän\njäljitellä metallisian piirrosta. Ja se onnistui. Hiukan viistoon,\nhiukan ylösalaisin, toinen jalka paksuksi, toinen ohueksi, mutta sen\nsaattoi kuitenkin ymmärtää. Itse hän riemuitsi siitä. Lyijykynä vain ei\ntahtonut luistaa oikein niin hyvin kuin sen piti, sen hän kyllä\nhuomasi. Mutta seuraavana päivänä seisoi siinä metallisika toisen\nvieressä, ja se oli sata kertaa parempi. Kolmas oli niin hyvä, että\njokainen saattoi tuntea sen.\n\nMutta hansikkaanneulominen kävi huonosti ja hitaasti edistyivät\nasiaintoimitukset kaupungilla. Sillä metallisika oli nyt opettanut\nhänelle, että kaikki kuvat täytyi voida siirtää paperille, ja Firenzen\nkaupunki on kokonainen kuvakirja, jos sitä tahtoo selailla. Piazza\ndella Trinitalla seisoo kapea pylväs ja sen päässä _Oikeuden jumalatar_\nsidotuin silmin ja kädessä vaaka. Pian oli se paperilla ja hansikkaan\ntekijän pieni poika se hänet oli sinne pannut. Taulukokoelma kasvoi,\nmutta kaikki siinä oli vielä kuolleita, elottomia esineitä. Silloin\nhyppeli eräänä päivänä Bellissima hänen edessään. Ole hiljaa, sanoi\nhän, niin tulet kauniiksi ja pääset mukaan kuviini! Mutta Bellissima ei\ntahtonut pysyä hiljaa, niin että se täytyi sitoa kiinni. Pää ja häntä\nsidottiin, se haukkui ja hyppeli, nyöriä täytyi vetää kireämmälle.\nSilloin tuli rouva.\n\n— Sinä jumalaton poika! Eläin raukka! siinä kaikki, mitä hän sai\nsanotuksi ja hän työnsi pojan syrjään, potkaisi häntä, karkoitti hänet\ntalostaan. Hän oli kiittämättömin heittiö, jumalattomin lapsi. Ja\nitkien hän suuteli pientä, puoleksi tukehtunutta Bellissimaansa.\n\nMaalari tuli samassa ylös portaita ja — tässä on tarinan käännekohta.\n\n1834 oli _Academia delle artessa_ Firenzessä näyttely. Kahden\nvierekkäin asetetun maalauksen eteen kerääntyi joukko katselijoita.\nPienimmässä maalauksessa oli esitetty pieni iloinen poika, joka istui\nja piirsi. Mallina oli hänellä pieni valkoinen, lyhyeksi keritty\nvillakoira, mutta eläin ei tahtonut pysyä hiljaa ja oli sentähden\nsidottu kiinni nuoralla, sekä päästään että hännästään. Siinä oli eloa\nja totuutta, jonka täytyi vaikuttaa jokaiseen. Maalari oli, kerrottiin,\nnuori firenzeläinen, jonka sanottiin pienenä lapsena löydetyn kadulta,\nja jonka vanha hansikkaantekijä oli kasvattanut, itse hän oli oppinut\npiirustamaan. Muuan nyt kuuluisa maalari oli keksinyt tämän kyvyn, kun\npoika kerran aiottiin karkoittaa siitä syystä, että hän oli sitonut\nkiinni rouvan lemmikin, pienen villakoiran, ja pitänyt tätä mallinaan.\n\nHansikkaantekijän pojasta oli tullut suuri maalari, sen osoitti tämä\nkuva, sen osoitti varsinkin suurempi vieressä. Siinä oli vain yksi\nainoa kuvio, rääsyinen, kaunis poika, joka istuallaan nukkui kadulla,\nhän nojasi metallisikaan _Porta rossan_ kadulla. [Metallisika on\njäljennös, alkuperäinen on antiikkinen ja marmorista. Se sijaitsee\nPalazzo degli Ufficin gallerian sisäänkäytävässä.] Kaikki katselijat\ntunsivat paikan. Lapsen kädet lepäsivät sian pään päällä. Pienokainen\nnukkui turvallisesti, lamppu madonnankuvan luona loi voimakkaan valon\nlapsen kalpeille, ihanille kasvoille. Se oli kaunis maalaus, suuri\nkultainen kehys ympäröi sitä ja kehyksen kulmaan oli ripustettu\nlaakeriseppele, mutta vihreiden lehtien väliin punoutui musta nauha,\nsiitä riippui pitkä suruharso.\n\nNuori taiteilija oli näinä päivinä — kuollut!\n\n\n\n\nYstävyyden liitto.\n\n\nMe olemme hiljan tehneet pienen matkan ja ikävöimme jo suurempaa.\nMinne? Spartaan? Mykeneen? Delfiin? On satoja paikkoja, joiden nimiä\nmainitessa sydän sykkii matkustamishalusta. Kuljetaan hevosella ylös\nvuoripolkuja, läpi viidakkojen ja pensaiden. Yksityinen matkustaja\nkulkee eteenpäin kuin kokonainen karavaani. Itse ratsastaa hän edeltä\nargojatineen, kuormahevonen kuljettaa matka-arkkua, telttaa ja\nmuonavaroja, pari sotamiestä seuraa, häntä suojellakseen. Ei mikään\nmajatalo hyvin valmistettuine vuoteineen odota häntä väsyttävän\npäivänmatkan jälkeen, teltta on usein hänen kattonaan suuressa villissä\nluonnossa, argojati keittää siellä _pilafin_ [se valmistetaan kanasta,\nriisistä ja pippurista] illalliseksi. Tuhannet sääsket parveilevat\npienen teltan ympärillä, se on surullinen yö ja huomenna käy tie yli\nvoimakkaasti tulvineiden jokien. Istu lujasti hevosesi selässä, ettet\nhuuhtoudu pois!\n\nMinkä palkinnon saa näistä vaivoista? Mitä suurimman, runsaimman!\nLuonto ilmoittaa itsensä koko suuruudessaan, jokainen läikkä on\nhistoriallinen, silmät ja ajatus nauttivat. Runoilija saattaa laulaa\nsiitä, maalari kuvata sen runsain kuvin, mutta todellisuuden tuoksua,\njoka ikuisesti tunkeutuu ja jää katselijan ajatukseen, eivät ne saata\nilmaista.\n\nYksinäinen paimen ylhäällä tunturilla saattaisi ehkä yksinkertaisella\nkuvauksella jostakin elämänsä tapahtumasta paremmin kuin matkakuvaaja\navata silmäsi, sinun, joka muutamin yksinkertaisin piirtein tahdot\nnähdä hellenien maan.\n\nAnna hänen siis puhua! Eräästä tavasta, kauniista, omituisesta tavasta\ntulee paimen tuolla kalliolla kertomaan meille: _ystävyyden liitosta_.\n\nMeidän talomme oli tehty savesta, mutta ovenpielet olivat rihlattuja\nmarmoripylväitä, löydettyjä siitä, missä talo rakennettiin. Katto\nulottui miltei maahan, se oli mustanruskea ja ruma, mutta kun se\ntehtiin, oli se kukkivaa oleanderia ja tuoreita laakerinoksia, vuorten\ntakaa tuotuja. Ahdasta oli talomme ympärillä, kallioseinät kohosivat\njyrkkinä, alastomina ja mustan värisinä. Ylinnä niiden päällä riippui\nusein pilviä kuin mitäkin valkoisia eläviä olentoja. En koskaan kuullut\nsiellä laululintua, eivät koskaan tanssineet siellä miehet säkkipillin\nsävelten mukaan, mutta paikka oli pyhä ammoisista ajoista, nimikin\nmuistuttaa siitä, Delfiksihän sitä sanotaan! Tummat, vakavat vuoret\nlepäsivät kaikki lumen peitossa. Ylin, joka hohti kauvimmin punaisessa\nilta-auringossa, oli _Parnassos_, puro likellä meidän taloamme kumpusi\nsieltä ja oli sekin kerran pyhä. Nyt sotkee sitä aasi jalkoineen.\nKuitenkin juoksee virta eteenpäin ja käy taasen kirkkaaksi. Kuinka minä\nmuistankaan joka läikän ja pyhän, syvän hiljaisuuden siellä! Keskellä\nmajaa sytytettiin tuli ja kun kuuma tuhka hehkui läjänä, paistettiin\nsiinä leipä. Kun lumi lepäsi majamme ympärillä, niin että se miltei oli\npeitossa, silloin tuntui äitini iloisimmalta, silloin piti hän päätäni\nkäsiensä välissä, suuteli otsaani ja lauloi lauluja, joita hän ei\nmuutoin milloinkaan laulanut, sillä turkkilaiset, meidän herramme,\neivät kärsineet niitä. Ja hän lauloi: Olympon huipulla, matalassa\nkuusimetsässä, asusti vanha hirvi, sen silmät olivat kyynelistä\nraskaat, punaisia, jopa vihreitä, haaleansinisiä kyyneliä se itki, ja\nmetsäkauris kulki ohi: mikä sinua vaivaa, koska niin itket, itket\npunaisia, jopa vihreitä, haaleansinisiä kyyneliä? — Turkkilainen on\ntullut kaupunkiimme, hänellä on villejä koiria metsästystänsä varten,\nmahtava joukko. — Minä ajan ne saarten yli, sanoi nuori metsäkauris,\nminä ajan ne saarten yli, syvään mereen. — Mutta ennenkuin ilta tuli,\noli metsäkauris surmattu ja ennenkuin yö tuli, oli hirvi ajettu ja\nkuollut. Ja kun äitini näin lauloi, kävivät hänen silmänsä kosteiksi ja\nkyynel viipyi pitkissä silmäripsissä, mutta hän salasi sen ja käänsi\ntuhassa mustan leipämme. Silloin pusersin minä käteni nyrkkiin ja\nsanoin: me lyömme turkkilaisen kuoliaaksi! Mutta hän toisti laulua:\nminä ajan ne saarten yli, syvään mereen. Mutta ennenkuin ilta tuli, oli\nmetsäkauris surmattu ja ennenkuin yö tuli, oli hirvi ajettu ja kuollut.\nMonta yötä ja päivää olimme me olleet yksin majassamme, silloin tuli\nisäni. Minä tiesin, että hän tuo minulle näkinkengänkuoria\nLepantonlahdelta, tai terävän ja kiiltävän veitsen. Hän toi meille\ntällä kertaa lapsen, pienen, alastoman tytön, jota hän piti\nlampaannahkaturkkinsa alla. Lapsi oli köytetty nahkaan, ja ainoa, mitä\nhänellä oli, kun hän siitä päästettynä lepäsi äitini sylissä, oli kolme\nhopearahaa, jotka olivat sidotut hänen mustaan tukkaansa. Ja isäni\nkertoi turkkilaisista, jotka olivat surmanneet lapsen vanhemmat, hän\nkertoi meille niin paljon, että minä näin siitä unta koko yön. Isäni\nitsekin oli haavoittunut, äiti sitoi hänen käsivartensa, haava oli\nsyvä. Paksu lampaannahkaturkki oli jäätynyt kankeaksi verestä. Pienen\ntytön piti olla sisareni, hän oli niin kaunis, niin hohtavan kirkas,\näitini silmä ei ollut lempeämpi kuin hänen silmänsä. Anastasian, joksi\nhäntä nimitettiin, piti olla minun sisareni, sillä hänen isänsä oli\nvihitty minun isääni, vihitty vanhan tavan mukaan, tavan, jota me\nvieläkin noudatamme. He olivat nuoruutensa aikana solmineet veljeyden,\nvalinneet kauneimman ja siveimmän tytön koko paikkakunnalla vihkimään\nheidät ystävyyden liittoon. Minä kuulin niin usein tuosta kauniista,\nomituisesta tavasta.\n\nNyt oli pienokainen minun sisareni. Hän istui sylissäni, minä toin\nhänelle kukkia ja tunturilinnun höyheniä, me joimme yhdessä Parnasson\nvettä, me nukuimme päät vieretysten majan laakerikaton alla, äitini\nvielä monena talvena laulaessa punaisista, vihreistä ja vaalean\nsinisistä kyynelistä. Mutta minä en vielä ymmärtänyt, että oman kansani\ntuhatlukuiset surut kuvastuivat näissä kyynelissä.\n\nEräänä päivänä tuli kolme frankkilaista miestä, toisin puettua kuin me.\nHe kuljettivat sänkyjänsä ja telttojansa hevosten selässä ja enemmän\nkuin kaksikymmentä sapeleilla ja kivääreillä aseistettua turkkilaista\nseurasi heitä, sillä he olivat pashan ystäviä ja heillä oli hänen\nkirjeensä. He tulivat vain katsomaan meidän vuoriamme, lumessa ja\npilvissä nousemaan Parnassolle ja katselemaan omituisia mustia, jyrkkiä\nkallioita majamme ympärillä. He eivät voineet mahtua siihen eivätkä he\nmyöskään sietäneet savua, joka katon alatse meni ulos matalasta ovesta.\nHe pystyttivät telttansa ulos ahtaalle alueelle majamme luona,\npaistoivat lampaita ja lintuja ja anniskelivat makeita,\nväkeviä viinejä, mutta turkkilaiset eivät uskaltaneet juoda\nniitä.\n\nKun he lähtivät, seurasin minä heitä kappaleen matkaa\nja pieni sisareni Anastasia riippui, vuohennahkaan ommeltuna,\nselässäni. Yksi frankkilaisista herroista asetti minut kalliota vastaan\nja piirsi minut ja hänet niin elävinä kuin me siinä seisoimme, me\nolimme kuin yksi ainoa olento. En koskaan ollut ajatellut sitä, mutta\nAnastasia ja minähän olimmekin kuin yksi, aina hän lepäsi sylissäni ja\nriippui selässäni, ja jos minä näin unta, niin oli hän unissani.\n\nKaksi yötä myöhemmin tuli muita ihmisiä majaamme, he olivat aseistetut\nveitsillä ja kivääreillä. He olivat albanilaisia, reipasta väkeä,\nniinkuin äitini sanoi. He viipyivät vain lyhyen ajan, sisareni\nAnastasia istui yhden polvella. Kun tämä oli mennyt, oli hänellä kaksi\neikä kolme hopearahaa hiuksissaan. He panivat tupakkaa paperiliuskoihin\nja polttivat sitä ja vanhin puhui tiestä, joka heidän piti valita ja\noli siitä epävarma. \"Jos minä syljen ylöspäin\", sanoi hän, \"niin se\nputoaa kasvoihini, jos syljen alaspäin, niin se putoaa partaani.\"\nMutta yksi tie täytyi valita. He menivät ja isäni seurasi. Vähän\nmyöhemmin kuulimme laukauksia, taas paukahti. Sotamiehiä tuli majaamme,\nhe ottivat äitini, minut ja Anastasian. Rosvot olivat saaneet suojaa\nmeillä, sanoivat he, isäni oli seurannut heitä, sentähden täytyi meidän\nlähteä pois. Minä näin rosvojen ruumiit, minä näin isäni ruumiin ja\nminä itkin, kunnes nukuin. Kun heräsin, olimme me vankilassa, mutta\nhuone ei ollut köyhempi kuin huone omassa majassamme, ja minä sain\nsipulia ja pihkaista viiniä, jota he kaatoivat tervatusta säkistä.\nParempaa ei meillä kotonakaan ollut.\n\nKuinka kauan me olimme vangittuina, en tiedä, mutta monta yötä ja\npäivää kului. Kun me läksimme ulos, oli pyhä pääsiäisjuhlamme ja minä\nkannoin Anastasiaa selässäni, sillä äitini oli sairas. Vain hitaasti\nhän saattoi käydä ja oli pitkä matka, ennenkuin me pääsimme alas\nmerelle — se oli Lepanton lahti. Me astuimme kirkkoon, joka säteili\nkultapohjaisine kuvineen. Enkelejä ne olivat, oi, niin kauniita. Mutta\nminusta tuntui kuitenkin, että meidän pieni Anastasiamme oli yhtä\nkaunis. Keskellä lattiaa oli arkku täynnä ruusuja, Herra Kristus siellä\nlepäsi kauniina kukkasina, sanoi äitini, ja pappi julisti: Kristus on\nylösnoussut! Kaikki ihmiset suutelivat toisiaan, jokainen piti\nsytytettyä kynttilää kädessään, itsekin sain yhden, pieni Anastasia\ntoisen, säkkipillit soivat, miehet tanssivat käsi kädessä ulos kirkosta\nja ulkopuolella kirkkoa paistoivat naiset pääsiäislampaita. Meidät\nkutsuttiin aterioimaan. Minä istuin tulen ääressä, poika, vanhempi\nminua, kietoi kätensä kaulaani, suuteli minua ja sanoi: Kristus on\nylösnoussut! Sillä lailla kohtasimme toisemme ensi kerran, Aphtanides\nja minä.\n\nÄitini osasi kutoa kalaverkkoja, se tuotti täällä rannikolla hyvää\nansiota ja me jäimme pitkäksi aikaa meren ääreen — kauniin meren, joka\nmaistui kyyneliltä ja muistutti vihreine väreineen hirven itkua.\nMilloin se oli punainen, milloin vihreä ja taasen sininen.\n\nAphtanides osasi ohjata venettä ja minä istuin pienen Anastasian kanssa\nveneessä, joka kulki veden päällä niinkuin pilvi kulkee ilmassa. Kun\nsitten aurinko laski, kävivät vuoret tummemman sinisiksi, toinen\nvuorijono kurkisti toisen yli ja kauimpana kohosi Parnassos lumineen,\nilta-auringossa hohti vuorenhuippu kuin hehkuva rauta, näytti siltä\nkuin valo olisi tullut sisäpuolelta, sillä se hohti kauan sinisessä,\nloistavassa ilmassa, kauan senjälkeen kuin aurinko oli laskenut.\nValkoiset vesilinnut räpyttelivät siivillään vesipeilissä, muuten oli\ntäällä yhtä hiljaista kuin Delphin luona mustien tunturien välissä.\nMinä makasin selälläni veneessä, Anastasia istui rintani päällä ja\ntähdet ylhäällä loistivat vielä voimakkaammin kuin lamput kirkossamme.\nNe olivat samat tähdet ja ne seisoivat aivan samalla kohtaa pääni\npäällä kuin silloin, kun minä istuin Delphissä majamme ulkopuolella.\nVihdoin minusta tuntui, että olin siellä vielä — silloin polskahti\nvedessä ja vene keikahti kovasti. Minä huudahdin ääneen, sillä\nAnastasia oli pudonnut veteen, mutta Aphtanides oli yhtä nopea ja pian\nnosti hän hänet ylös minun luokseni. Me riisuimme hänen vaatteensa,\npusersimme niistä veden ja puimme sitten taas hänen ylleen, saman teki\nAphtanides itselleen, ja me viivyimme siellä, kunnes vaatteet taasen\nolivat kuivat, eikä kukaan tietänyt, minkä pelon olimme kestäneet\npienen kasvatussisaren tähden, jonka elämään Aphtanideellä nyt oli\nosansa.\n\nTuli kesä. Aurinko paahtoi niin kuumasti, että lehtipuut kuihtuivat.\nMinä ajattelin viileitä vuoriamme, raikasta vettä siellä. Äitinikin\nikävöi ja eräänä iltana vaelsimme taas takaisin. Kuinka siellä oli\näänetöntä ja hiljaista! Me kuljimme korkean tymianin läpi, joka vielä\nlemusi, vaikka aurinko oli polttanut sen lehdet. Emme kohdanneet\nainoaakaan paimenta, emme kulkeneet ainoankaan majan ohitse. Kaikki oli\nhiljaista ja yksinäistä, ainoastaan tähdenlento kertoi, että tuolla\nylhäällä taivaassa oli elämää. En tiedä, loistiko itse kirkas, sininen\nilma, vai tähtienkö säteet. Me näimme selvään kaikki vuorten\nääriviivat. Äitini teki tulen, paistoi sipulit, joita hän kuljetti\nmukanaan ja minä ja pieni sisko makasimme tymianissa, pelkäämättä pahaa\n_Smidrakia_ [kreikkalainen taikausko antaa tämän hirviön syntyä\nteurastetun lampaan halkaisemattomasta vatsasta, joka viskataan\nmaahan], jonka kurkusta liekki leimuaa, puhumattakaan sudesta ja\nsakaalista. Istuihan äitini luonamme ja sen luulin minä riittävän.\n\nMe saavuimme vanhaan kotiimme, mutta maja oli soraläjänä. Täytyi\nrakentaa uusi. Pari naista auttoi äitiäni ja muutamissa päivissä olivat\nseinät pystytetyt ja uusi katto oleanderista pantu niiden päälle.\nÄitini punoi nahasta ja puunkuoresta useita pullonkoteloja, minä\nkaitsin pappien pientä karjaa. [Talonpojasta, joka osaa lukea, tulee\nusein pappi, ja häntä kutsutaan kaikkeinpyhimmäksi herraksi. Rahvas\nsuutelee maata hänet kohdatessaan.] Anastasia ja pienet kilpikonnat\nolivat leikkikumppanejani.\n\nEräänä päivänä saimme vieraaksemme rakkaan Aphtanideen. Hän oli\nhalunnut kovin mielellään nähdä meitä, sanoi hän, ja hän viipyi\nkokonaista kaksi päivää luonamme.\n\nKuukauden kuluttua hän palasi ja kertoi meille aikovansa laivalla\nPatrakseen ja Korfuun. Meille hänen ensin piti heittää hyvästit. Suuren\nkalan hän toi muassaan äidilleni. Hän tiesi kertoa niin paljon, ei\nainoastaan kaloista alhaalla Lepanto-lahden luona, vaan kuninkaista ja\nsankareista, jotka kerran olivat hallinneet Kreikassa, niinkuin\nturkkilaiset nyt.\n\nOlen nähnyt ruusupuun tekevän nuppua ja tämän päivissä ja viikoissa\ntulevan kehittyneeksi kukaksi. Se tuli siksi, ennenkuin minä aloin\najatella, kuinka suuri, kaunis ja punoittava se oli. Samoin kävi minun\nAnastasiaan nähden. Hän oli kaunis, täysikasvuinen tyttö, minä voimakas\nnuorukainen. Sudentaljat äitini ja Anastasian vuoteilla olin itse\nnylkenyt eläimistä, jotka pyssyni oli kaatanut. Vuosia oli vierinyt.\n\nSilloin tuli eräänä iltana Aphtanides, solakkana kuin ruoko,\nvoimakkaana ja ruskeana. Hän suuteli meitä kaikkia ja tiesi kertoa\nsuuresta merestä, Maltan linnoitusvarustuksista ja Egyptin omituisista\nhaudoista. Se kuului kummalta kuin joku pappien legenda. Minä katselin\neräänlaisella kunnioituksella häneen.\n\n— Kylläpä sinä tiedät paljon! sanoin, — kylläpä sinä osaat kertoa!\n\n— Sinä olet kuitenkin kerran kertonut minulle kaikista kauneinta!\nsanoi hän. — Olet kuvannut minulle jotakin, joka ei koskaan ole mennyt\nmielestäni, kauniin vanhan tavan ystävyyden liitosta, tavan, jota minua\noikein haluttaa seurata. Veli, menkäämme mekin, niinkuin sinun ja\nAnastasian isä tekivät, kirkkoon. Kaunein ja viattomin tyttö on\nAnastasia, sisko, vihkiköön hän meidät yhteen! Kenelläkään ei sentään\nole kauniimpaa tapaa kuin meillä kreikkalaisilla!\n\nAnastasia punastui kuin tuore ruusunlehti. Äitini suuteli Aphtanidesta.\n\nTunnin kävelyn päässä majastamme, siellä, missä multa peittää tunturit\nja yksityiset puut luovat varjoa, oli pieni kirkko. Hopealamppu riippui\nalttarin edessä.\n\nMinulla oli yllä parhaimmat vaatteeni, valkoiset tostanellit valuivat\nrunsaina poimuina alas lanteita, punainen takki sujui ahtaana ja\nruumiinmukaisena, fetsini tupsussa oli hopeaa. Vyössäni olivat veitsi\nja pistolit. Aphtanideella oli yllään sininen pukunsa, sellainen,\njommoista kreikkalaiset merimiehet käyttävät, hopealaatta\njumalanäiteineen riippui hänen rinnallaan, hänen vyönsä oli\nkallisarvoinen, jommoisia ainoastaan rikkaat herrat voivat kantaa.\nJokainen kyllä näki, että me molemmat aioimme juhlaan. Astuimme pieneen\nyksinäiseen kirkkoon, missä ilta-aurinko ovesta loisti palavaan\nlamppuun ja kirjaville kultapohjaisille kuville. Me polvistuimme\nalttarin portaille ja Anastasia asettui eteemme. Pitkä, valkea hame\nriippui irrallaan ja keveästi hänen kauniiden jäsentensä ympärillä.\nHänen valkoista kaulaansa ja rintaansa peitti vanhoista ja uusista\nrahoista yhteen liitetty verkko, rahat muodostivat kokonaisen suuren\nkauluksen. Hänen mustat hiuksensa olivat kiinnitetyt päälaelle yhteen\nainoaan solmuun, jota piteli pieni myssy, tehty hopea- ja\nkultarahoista, jotka olivat löydetyt vanhoista temppeleistä. Kauniimpaa\nkoristusta ei millään kreikkalaisella tytöllä ollut. Hänen kasvonsa\nloistivat, hänen silmänsä olivat kuin kaksi tähteä.\n\nLuimme kaikki kolme hiljaa rukouksemme ja hän kysyi meiltä: —\nTahdotteko olla ystävät elämässä ja kuolemassa? Me vastasimme: —\nTahdomme. — Tahdotteko te, mitä ikinä tapahtuneekin, muistaa: minun\nveljeni on osa minusta! Minun salaisuuteni on hänen, minun onneni on\nhänen! Uhrautuvaisuutta, kestävyyttä, kaikkea varaan hänelle kuin\nomalle sielulleni! — Ja me toistimme myöntymyksemme ja hän laski\nkätemme toistemme käsiin, suuteli meitä otsalle ja taas me hiljaa\nrukoilimme. Silloin astui pappi esiin alttarin ovesta, siunasi meidät\nkaikki kolme ja laulu, muiden kaikkeinpyhimpien herrojen laulamana,\nkaikui alttariseinän takana. Ikuinen ystävyydenliitto oli tehty. Kun me\nnousimme, näin minä äitini kirkon ovella itkevän syvään ja hartaasti.\n\nKuinka iloista olikaan meidän pienessä majassamme ja Delphin lähteiden\nvarsilla! Illalla, ennenkuin Aphtanideen oli lähdettävä pois, istuimme,\nhän ja minä mietteissämme kallion reunalla. Hänen kätensä oli\nkietoutunut vyötäisteni ympäri, minun käteni hänen kaulaansa. Me\npuhelimme Kreikanmaan hädästä, miehistä, joihin saattoi luottaa.\nJokainen ajatus sielussamme oli selvänä meidän molempien edessä.\nSilloin minä tartuin hänen käteensä.\n\n— Yksi vielä sinun pitää tietää, yksi, jonka tähän hetkeen asti vain\nJumala ja minä tiedämme: koko minun sieluni on rakkautta, se on\nrakkautta voimakkaampaa kuin rakkaus äitiini ja sinuun!\n\n— Ja ketä sinä rakastat? kysyi Aphtanides ja hänen kasvonsa ja\nkaulansa punastuivat.\n\n— Minä rakastan Anastasiaa! sanoin, — ja hänen kätensä vapisi\nkädessäni ja hän kävi valkoiseksi niinkuin ruumis. Minä näin sen, minä\nymmärsin sen, ja minä luulen myöskin, että minun käteni vapisi. Minä\nkumarruin hänen puoleensa, suutelin häntä otsalle ja kuiskasin: — En\nole koskaan sanonut sitä hänelle, hän ehkä ei rakasta minua! Veli,\nmuista, että olen nähnyt hänet joka päivä, hän on kasvanut minun\nrinnallani, kasvanut kiinni sieluuni!\n\n— Ja sinun omasi hän olkoon! sanoi hän, — sinun! En saata valehdella\nsinulle enkä sitä tahdokaan: minäkin rakastan häntä! Mutta huomenna\nlähden pois. Näemme toisemme vuoden kuluttua, silloin te olette\nnaimisissa, eikö niin? Minulla on hiukan rahoja, ne ovat sinun. Sinä\nsaat ottaa ne, sinun pitää ottaa ne!\n\nHiljaa me kuljimme yli tunturin. Oli myöhäinen ilta, kun seisoimme\näitini majan luona.\n\nAnastasia piteli lamppua meitä vastaan, kun astuimme sisään. Äitini ei\nollut siellä. Anastasia katsoi kumman surumielisesti Aphtanideeseen.\n\n— Huomenna sinä lähdet luotamme, sanoi hän. — Voi, kuinka se on\nminusta ikävää!\n\n— Vai on se sinusta ikävää! sanoi hän ja minusta tuntui, että siinä\noli yhtä suuri tuska kuin omani. En voinut puhua, mutta hän tarttui\nhänen käteensä ja sanoi: — veljemme tässä rakastaa sinua, pidätkö sinä\nhänestä? Juuri hänen vaikenemisessaan on hänen rakkautensa!\n\nAnastasia vapisi ja purskahti itkuun. Silloin näin minä vain hänet,\najattelin vain häntä. Kiersin käteni hänen vyötäriensä ympäri ja\nsanoin:\n\n— Niin, minä rakastan sinua!\n\nSilloin painoi hän suunsa minun suutani vastaan, hänen kätensä\nlepäsivät kaulani ympärillä. Mutta lamppu oli pudonnut lattialle, oli\nyhtä pimeää ympärillämme kuin rakkaan Aphtanides-raukan sydämessä.\n\nEnnen päivän koittoa hän nousi, suuteli meitä kaikkia jäähyväisiksi ja\nläksi pois. Äidilleni hän oli antanut kaikki rahansa meitä varten.\nAnastasia oli minun morsiameni ja muutamia päiviä myöhemmin vaimoni.\n\n\n\n\nRuusu Homeroksen haudalta.\n\n\nKaikissa Itämaiden lauluissa heläjää satakielen rakkaus ruusuun.\nÄänettöminä, tähtikirkkaina öinä esittää siivekäs laulaja tuoksuvalle\narmaalleen serenaadinsa.\n\nEi kaukana Smyrnasta, korkeiden plataanien alla, missä kauppias ajaa\nkuormitettuja kamelejaan, jotka ylpeinä nostavat pitkiä kaulojaan ja\nkömpelösti tallaavat maata, joka on pyhä, näin minä kukkivan\nruusupensaan. Villit kyyhkyset lensivät korkeiden puiden oksien lomitse\nja niiden siivet hohtivat, auringonsäteen liukuessa niiden yli,\nikäänkuin ne olisivat olleet helmiäistä.\n\nRuusupensaassa oli yksi kukka kaikkien joukossa kaunein ja sille\nlauloi satakieli rakkautensa tuskan. Mutta ruusu oli äänetön, ei\nkastepisaraakaan levännyt säälin kyyneleenä sen lehdillä. Oksan mukana\nse kumartui muutamien suurten kivien yli.\n\n— Tässä lepää maan suurin laulaja! sanoi ruusu. — Yli hänen hautansa\nminä tahdon tuoksua, sille minä tahdon sirottaa lehteni, kun myrsky\nirroittaa ne! Iliadin laulaja tuli maaksi tässä maassa, mistä minä\nversoan — minä, ruusu Homeroksen haudalta, olen liian pyhä kukkiakseni\nköyhälle satakielelle!\n\nJa satakieli lauloi itsensä kuoliaaksi.\n\nKamelin ajaja tuli kuormitettuine kameleineen ja mustine orjineen.\nHänen pieni poikansa löysi kuolleen linnun, hän hautasi pienen laulajan\nsuuren Homeroksen hautaan. Ja ruusu värisi tuulessa. Ilta tuli, ruusu\nsulki tiukempaan lehtensä ja näki unta, että oli kaunis aurinkoinen\npäivä. Tuli joukko vieraita frankkilaisia miehiä, he olivat tehneet\npyhiinvaellusretken Homeroksen haudalle. Vieraiden joukossa oli laulaja\npohjolasta, sumujen ja revontulten kodista. Hän taittoi ruusun,\nlitisti sen tiukasti kirjaan ja vei sen sillä lailla mukaansa toiseen\nmaanosaan, kaukaiseen isänmaahansa. Ja ruusu kuihtui surusta ja lepäsi\nahtaassa kirjassa, jonka hän avasi kodissaan, ja hän sanoi: tässä on\nruusu Homeroksen haudalta.\n\nKas tämän unen näki kukka ja se heräsi ja värisi tuulessa. Kastepisara\nputosi sen lehdiltä laulajan haudalle, ja aurinko nousi, tuli kuuma\npäivä, ja ruusu hehkui kauniimpana kuin ennen, se oli lämpöisessä\nAasiassaan. Silloin kuului askelia, tuli vieraita frankkilaisia,\nsamanlaisina kuin ruusu oli nähnyt ne unessaan, ja vieraiden joukossa\noli runoilija pohjolasta. Hän taittoi ruusun, painoi suudelman sen\nraikkaalle suulle ja vei sen mukanaan sumujen ja revontulten kotiin.\n\nMuumiona lepää nyt kukkaisruumis hänen Iliaassaan ja kuin unessa kuulee\nse hänen avaavan kirjan ja sanovan:\n\nTässä on ruusu Homeroksen haudalta!\n\n\n\n\nNukku-Matti.\n\n\nKoko maailmassa ei ole ketään, joka osaa niin paljon satuja kuin\nNukku-Matti — hän vasta osaa kertoa!\n\nTuossa iltapuolella, kun lapset somasti istuvat pöydän ääressä tai\npienellä jakkarallaan, tulee Nukku-Matti. Hän tulee hyvin hiljaa ylös\nportaita, sillä hän kulkee sukkasillaan, hän avaa aivan hiljaa oven ja\nhyit! sitten hän ruiskauttaa lämmintä maitoa silmiin, niin hiukan, niin\nhiukan, mutta kuitenkin aina niin tarpeeksi, etteivät he voi pitää\nsilmiä auki eivätkä sentähden nähdä häntä. Hän hiipii aivan taakse,\npuhaltaa hiljaa heidän niskaansa ja niin käyvät heidän päänsä\nraskaiksi, oi niin! Mutta se ei tee kipeää, sillä Nukku-Matti\ntarkoittaa juuri hyvää lapsille. Hän vain tahtoo, että he olisivat\nhiljaa ja sitä he ovat parhaiten, kun heidät saa sänkyyn. Heidän pitää\nolla hiljaa, jotta hän voi kertoa heille satuja.\n\nKun lapset nyt nukkuvat, istuutuu Nukku-Matti vuoteelle. Hän on hyvissä\nvaatteissa, hänen takkinsa on silkkiä, mutta mahdotonta on sanoa, minkä\nvärinen se on, sillä se hohtaa vihreältä, punaiselta ja siniseltä aina\nsitä mukaa, kuin hän kääntyy. Molemmissa kainaloissaan on hänellä\nsateenvarjo, toisessa on kuvia ja sen hän nostaa hyvien lapsien ylle,\nja niin näkevät he koko yön unissaan mitä kauneimpia satuja. Ja toinen\nsateenvarjo hänellä on, jossa ei ole yhtään mitään, ja sen hän nostaa\npahankuristen lasten ylle, niin he nukkuvat niin hullusti eivätkä ole\naamulla, kun heräävät, nähneet vähintäkään unta.\n\nNyt me saamme kuulla, kuinka Nukku-Matti koko viikon tuli joka ilta\nerään pienen pojan luo, jonka nimi oli Jalmari, ja mitä hän kertoi\nhänelle! Niitä on kokonaista seitsemän satua, sillä viikossa on\nseitsemän päivää.\n\n\n_Maanantai_.\n\n— Kuuleppas nyt! sanoi Nukku-Matti illalla, kun oli saanut Jalmarin\nvuoteeseen, — nyt minä koristan! Ja sitten muuttuivat kaikki kukkaset\nruukuissa suuriksi puiksi, jotka ojensivat pitkiä oksiaan katon alatse\nja pitkin seinää, niin että koko huone näytti mitä kauneimmalta\nhuvihuoneelta, ja kaikki oksat olivat täynnä kukkasia ja joka kukka oli\nkauniimpi kuin ruusu, tuoksui niin hyvältä, ja jos halusi syödä sen,\noli se makeampi kuin sokerihillo. Hedelmät loistivat niinkuin kulta ja\nsitten oli pullia, jotka olivat rusinoista halkeamaisillaan, se oli\nsuurenmoista! Mutta samassa alkoi niin hirveästi valittaa\npöytälaatikossa, missä Jalmarin koulukirjat olivat.\n\n— Mitä tuo nyt on? sanoi Nukku-Matti ja meni pöydän luo ja veti auki\nlaatikon. Rihvelitaulussa natisi ja paukkui, sillä laskuesimerkkiin oli\ntullut väärä luku, niin että se oli menemäisillään hajalle. Rihveli\njuoksi ja hyppeli rihmassaan, ikäänkuin se olisi ollut pieni koira,\njoka tahtoi korjata laskuesimerkkiä, mutta ei voinut! Ja sitten\nvaikeroi Jalmarin kirjoitusvihossa, oi, sitä oli oikein kauhea\nkuunnella! Pitkin reunaa seisoivat joka lehdellä kaikki suuret\nkirjaimet, jokaisella vieressään pieni, kokonainen rivi alaspäin, se\noli sellainen mallikirjoitus ja sen vieressä taas seisoi muutamia\nkirjaimia, jotka luulivat olevansa mallikirjainten näköisiä, sillä ne\noli Jalmari kirjoittanut. Ne olivat melkein niinkuin ne olisivat\nkaatuneet lyijykynäviivan yli, jonka päällä niiden piti seisoa.\n\n— Kas sillä lailla teidän pitää pysytellä! sanoi mallikirjoitus. —\nKas noin, sivulle, nopealla käänteellä!\n\n— Oi, me tahtoisimme mielellämme, sanoivat Jalmarin kirjaimet, —\nmutta me emme voi, me olemme niin huonot!\n\n— Sitten teidän pitää saada lapsenpulveria! sanoi Nukku-Matti.\n\n— Oi ei! huusivat ne ja sitten ne seisoivat niin suorina, että sitä\nilokseen katseli.\n\n— Niin, nyt emme saa kertoa satuja! sanoi Nukku-Matti, — nyt minun\ntäytyy harjoitella niitä: yks, kaks! yks, kaks! ja sitten hän\nharjoitteli kirjaimia ja ne seisoivat niin suorina ja terveinä kuin\nikinä mikään mallikirjoitus saattaa seisoa.\n\nMutta kun Nukku-Matti meni ja Jalmari aamulla katsoi niitä, olivat ne\nyhtä surkeat kuin ennen.\n\n\n_Tiistai_.\n\nNiin pian kuin Jalmari oli vuoteessa, kosketti Nukku-Matti\ntaikaruiskullaan kaikkiin esineihin huoneessa, ja heti alkoivat ne\npuhua ja kaikki puhuivat ne itsestään, lukuunottamatta sylkilaatikkoa,\njoka seisoi äänetönnä ja harmitteli, että ne saattoivat olla niin\nturhamaisia ja puhua vain itsestään, ajatella vain itseään eikä omistaa\najatustakaan sille, joka kuitenkin seisoi niin vaatimattomana nurkassa\nja salli sylkeä itseensä.\n\nPiirongin yläpuolella riippui suuri maalaus kullatuissa kehyksissä. Se\noli maisema, näkyi korkeita vanhoja puita, kukkasia nurmella ja suuri\njärvi jokineen, joka juoksi metsän taakse, monien linnojen ohi, kauvas\naavaan mereen.\n\nNukku-Matti kosketti taikaruiskullaan maalaukseen ja niin alkoivat\nlinnut siinä laulaa, puiden oksat liikkua ja pilvet oikein lähtivät\nlentoon, saattoi nähdä niiden varjon maiseman yllä.\n\nNyt nosti Nukku-Matti pienen Jalmarin ylös kehystä kohden ja Jalmari\npisti jalat maalaukseen, keskelle korkeaa nurmea ja siinä hän seisoi.\nAurinko paistoi puiden oksien lomitse häneen. Hän juoksi alas veden\nluo, istuutui pieneen veneeseen, joka oli siinä. Se oli punaiseksi ja\nvalkoiseksi maalattu, purjeet hohtivat kuin hopea, ja kuusi joutsenta,\nkaikilla kultakruunut kaulalla ja loistava sininen tähti päässä, veti\nvenettä vihreiden metsien ohi, missä puut kertoivat ryöväreistä ja\nnoidista, ja kukkaset kauniista pienistä keijukaisista ja mitä perhoset\nolivat kertoneet heille.\n\nMitä kauneimmat kalat, joiden suomukset olivat kuin hopea ja kulta,\nuivat veneen jäljestä. Väliin ne tekivät hyppäyksen, niin että vedessä\ntaas pani \"loiskis\", ja sinisiä ja punaisia lintuja lensi kahtena\npitkänä jonona perässä, hyttyset tanssivat ja turilas sanoi: pum, pum.\nHe tahtoivat kaikki seurata Jalmaria ja jokaisella oli tarina\nkerrottavana.\n\nSe se vasta oli purjehdusretki! Milloin olivat metsät niin tiheät ja\npimeät, milloin ne olivat kuin kaunein puutarha auringonpaisteineen ja\nkukkineen, ja siellä oli suuria linnoja lasista ja marmorista.\nParvekkeilla seisoi prinsessoja ja kaikki he olivat pieniä tyttöjä,\njotka Jalmari hyvin tunsi, hän oli ennen leikkinyt heidän kanssaan. He\nojensivat kätensä ja jokainen piteli mitä kauneinta sokeriporsasta,\nminkä ikinä joku torttumuija saattoi myydä, ja Jalmari tarttui, ohi\npurjehtiessaan, sokeriporsaan toiseen päähän ja prinsessa piteli lujasti\nkiinni, ja niin sai kumpikin palasensa, hän pienimmän, Jalmari kaikkein\nsuurimman! Joka linnan luona seisoi vartijoina pieniä prinssejä, ne\ntekivät kunniaa kultasapeleilla ja antoivat sataa rusinoita ja\ntinasotamiehiä. Ne olivat oikeita prinssejä!\n\nMilloin purjehti Jalmari läpi metsien, milloin ikäänkuin suurten salien\ntai kylien läpi. Hän kulki myöskin sen kylän läpi, missä hänen\nlapsenpiikansa asui, hän, joka oli kantanut häntä, kun hän oli aivan\npieni poika ja joka oli pitänyt niin paljon hänestä, ja hän nyökytti ja\nviittaili ja lauloi sen kauniin runon, jonka hän itse oli sepittänyt ja\nlähettänyt Jalmarille:\n\n    Sua, Jalmari, kullan murunen,\n    sua muistelen aina, aina,\n    sun purppuraposkias, joille en\n    ma enää suukkosta paina!\n    Sun ensi sanas ma kuulla sain,\n    näin kyynelet eron hetken.\n    Sa, enkeli tarhoista taivaan, ain'\n    Isä siunatkoon elos retken!\n\nJa kaikki linnut lauloivat mukana, kukkaset tanssivat varsissaan ja\nvanhat puut nyökkäsivät, ikäänkuin Nukku-Matti olisi kertonut satuja\nheillekin.\n\n\n_Keskiviikko_.\n\nOi, kuinka kaatamalla ulkona satoikin! Jalmari saattoi kuulla sen\nunissaan ja kun Nukku-Matti avasi ikkunan, ulottui vesi ikkunanpieleen\nasti. Ulkona lainehti kokonainen järvi, mutta talon luona oli mitä\nkaunein sää.\n\n— Tahdotko lähteä purjehtimaan, pikku Jalmari? kysyi Nukku-Matti. —\nSilloin voit tänä yönä käväistä vieraissa maissa ja tulla aamuksi\ntakaisin.\n\nJa niin Jalmari yhtäkkiä oli pyhävaatteet yllään kauniissa laivassa, ja\nheti tuli ihana ilma, ja he purjehtivat pitkin katuja, kiersivät\nkirkon, ja nyt oli ympärillä vain suurta, aavaa merta. He purjehtivat\nniin kauan, ettei maata enää erottanut, ja näkivät parven haikaroita,\nnekin olivat matkalla kotoa päin lämpimiin maihin. Haikarat lensivät\nperätysten ja ne olivat jo lentäneet kauas, kauas! Yksi niistä oli niin\nväsynyt, että sen siivet tuskin enää kannattivat sitä, se oli\nviimeisenä jonossa ja pian se jäi kauas toisten jälkeen. Vihdoin se\nvaipui siivet levällään alemmaksi ja alemmaksi; se räpytti vielä pari\nkertaa siipiään, mutta ei siitä ollut apua. Nyt sen jalat koskettivat\nlaivan köysiä, nyt se luisui alas purjetta pitkin ja tupsis! Siinä se\nseisoi kannella.\n\nSilloin laivapoika otti ja pani sen kanakoppiin kanojen, hanhien ja\nkalkkunain joukkoon. Haikararukka seisoi alakuloisena niiden keskellä.\n\n— Mokomakin! sanoivat kanat.\n\nJa kalkkunakukko pöyhistihe niin paksuksi kuin saattoi ja kysyi kuka se\noli. Ja hanhet kulkivat takaperin, tuuppivat toisiaan ja sanoivat: —\nVäistyhän tieltä!\n\nJa haikara kertoi lämpimästä Afrikasta, pyramideista ja kamelikurjesta,\njoka juoksi kuin villi hevonen aavikon halki, mutta hanhet eivät\nymmärtäneet mitä se sanoi, tuuppivat vain toisiaan ja tuhisivat: —\nSovitaankos siitä, että hän on tyhmä!\n\n— Tietysti hän on tyhmä! sanoi kalkkunakukko ja rupesi kuhertamaan.\n\nSilloin haikara vaikeni kokonaan ja ajatteli Afrikkaansa.\n\n— Teilläpä on sirot ja ohuet jalat! sanoi kalkkuna. — Paljonko\nkyynärä maksaa?\n\n— Krat, krat, krat, hihittivät hanhet, mutta haikara ei ollut\nkuulevinaan.\n\n— Voitte kernaasti yhtyä nauruun, sillä se oli hyvin sukkelasti\nsanottu! huomautti kalkkuna. — Tai se oli ehkä hänelle liian\nyksinkertaista? Oi, oi, hän on kovin yksitotinen. Olkaamme edelleenkin\nmielenkiintoisia itseksemme! Ja kanat kukersivat ja hanhet kaakattivat:\n— Kik, kak, kik, kak! Ja niillä oli hirveän hauskaa.\n\nMutta Jalmari meni kanalaan, avasi oven, kutsui haikaraa, ja se hyppäsi\nulos kannelle hänen luokseen. Nyt se oli levännyt ja näytti kuin se\nolisi nyökyttänyt Jalmarille kiitokseksi. Sitten se levitti siipensä ja\nlensi lämpimiin maihin, mutta kanat kukersivat, hanhet kaakattivat ja\nkalkkunakukon pää lehahti aivan tulipunaiseksi.\n\n— Huomenna keitämme teistä lientä! sanoi Jalmari, ja sitten hän heräsi\npienessä sängyssään. Ihmeellisen matkan Nukku-Matti olikin järjestänyt\nhänelle siksi yöksi.\n\n\n_Torstai_\n\nTiedätkö mitä! sanoi Nukku-Matti. — Älä nyt pelästy, tässä näet pienen\nhiiren! Ja sitten hän piti Jalmarin edessä kättään, jossa oli kevyt\nherttainen eläin. — Se on tullut kutsumaan sinua häihin. Tänä yönä\nkaksi pientä hiirtä aikoo kuulemma astua aviosäätyyn. Ne asuvat äitisi\nruokakomeron permannon alla, missä niillä on kaunis huoneisto.\n\n— Mutta kuinka minä voin päästä lattian pienen hiirenläven kautta?\nkysyi Jalmari.\n\n— Anna minun hoitaa se asia! sanoi Nukku-Matti, — kyllä minä saan\nsinut pieneksi! ja sitten hän taikaruiskullaan kosketti Jalmariin, joka\nheti kävi pienemmäksi ja pienemmäksi, lopulta ei hän ollut niinkään\nsuuri kuin sormi. — Nyt sinä voit lainata tinasotamiehen vaatteet,\narvelen, että ne sopivat ja sitten näyttää niin muhkealta, että on yllä\nunivormu, kun on seurassa!\n\n— Tietysti! sanoi Jalmari ja sitten hän silmänräpäyksessä oli puettu\nmitä somimman tinasotamiehen tavoin.\n\n— Ettekö tee hyvin ja istuudu äitinne sormustimeen, sanoi pieni hiiri,\n— niin minulla on oleva kunnia vetää teitä.\n\n— Hyvänen aika, pitääkö neidin itsensä nähdä se vaiva! sanoi Jalmari\nja sitten he ajoivat hiirenhäihin.\n\nEnsin tulivat he lattian alle pitkään käytävään, joka ei ollut sen\nkorkeampi kuin että he juuri saattoivat ajaa siellä sormustimella, ja\nkoko käytävä oli valaistu laholla puulla.\n\n— Eikö täällä tuoksu ihanalta? sanoi hiiri, joka veti häntä. — Koko\nkäytävä on voideltu silavankamaralla. Ei voi olla ihanampaa.\n\nNyt he tulivat hääsaliin. Täällä seisoivat oikealla kaikki naishiiret\nja he huiskuttelivat ja tirskuilivat, ikäänkuin he olisivat tehneet\ntoisistaan pilkkaa. Vasemmalla seisoivat kaikki mieshiiret ja sivelivät\nkäpälällä viiksiään, mutta keskellä lattiaa nähtiin morsiuspari. He\nseisoivat koverretussa juustonkuoressa ja suutelivat toisiaan niin\nhirveän paljon, sillä olivathan he kihloissa ja nyt heidän heti piti\nmennä naimisiin.\n\nTuli yhä useampia ja useampia vieraita. Toinen hiiri oli\npolkemaisillaan toisen kuoliaaksi, ja morsiuspari oli asettunut\nkeskelle ovea, niin ettei voinut päästä ulos eikä sisään. Koko huone\noli niinkuin käytäväkin voideltu silavankamaralla, siinä koko kestitys,\nmutta jälkiruuaksi näytettiin hernettä, johon muuan perheen pieni hiiri\noli purrut morsiusparin nimen, nimittäin ensi kirjaimen. Mutta se oli\njotakin aivan erinomaista.\n\nKaikki hiiret sanoivat, että ne olivat kauniit häät ja että keskustelu\noli ollut hyvä.\n\nJa sitten ajoi Jalmari kotiin taas. Hän oli tosin ollut ylhäisessä\nseurassa, mutta niinpä hänen olikin täytynyt oikein käpertymällä\nkäpertyä kokoon, tekeytyä pieneksi ja pukeutua tinasotamiehen\nunivormuun.\n\n\n_Perjantai_.\n\n— On uskomatonta, kuinka monet vanhemmista ihmisistä haluavat saada\nminua käsiinsä! sanoi Nukku-Matti, — varsinkin ne, jotka ovat tehneet\njotakin pahaa. \"Hyvä, pikku Matti\", sanovat ne minulle, \"me emme voi\nummistaa silmiämme ja niin me makaamme kaiken yön ja näemme kaikki\npahat tekomme, jotka kuin ilkeät, pienet noidat istuvat vuoteen\nlaidalla ja ruiskuttavat päällemme kuumaa vettä. Jos sinä toki tulisit\nja ajaisit ne pois, jotta me saisimme hyvän unen!\" Ja sitten he\nhuokaavat hyvin syvään: \"Me tahdomme mielellämme vaikkapa maksaakin.\nHyvää yötä, Matti! Rahat ovat ikkunalla!\" Mutta minä en tee sitä\nrahasta, sanoi Nukku-Matti.\n\n— Mitä me nyt teemme tänä yönä? kysyi Jalmari.\n\n— Niin, minä en tiedä, onko sinulla halua taas yöllä tulla häihin, ne\novat toisenlaiset kuin eilen. Sisaresi suuri nukke, joka on miehen\nnäköinen ja jota kutsutaan Hermaniksi, aikoo naida nuken, jonka nimi on\nBertta. Sitäpaitsi on nuken syntymäpäivä ja sentähden on määrä tulla\nniin paljon lahjoja.\n\n— Niin, sen minä kyllä tiedän! sanoi Jalmari, — aina kun nuket\ntarvitsevat uusia vaatteita, niin minun sisareni antaa niiden viettää\nnimipäiviä tai häitä. Se on varmaan tapahtunut sata kertaa!\n\n— Niin, mutta tänä yönä ovat satayhdennet häät ja kun satayksi on\nmennyt, niin on kaikki ohi! Sentähden ne tulevatkin niin\nsuurenmoisiksi. Katsoppa vain!\n\nJa Jalmari katsoi pöydälle. Siellä seisoi pieni pahvitalo valaistuine\nikkunoineen ja kaikki tinasotamiehet tekivät kunniaa ulkopuolella.\nMorsiuspari istui lattialla ja nojasi pöydänjalkaan, hyvin miettivänä,\nja siihenhän sillä saattoi olla syytä. Mutta Nukku-Matti, yllään\nisoäidin musta hame, vihki heidät. Kun vihkiminen oli ohi, virittivät\nkaikki huonekalut huoneessa seuraavan kauniin laulun, jonka lyijykynä\noli kirjoittanut. Se sopi iltarummun säveleeseen:\n\n    Häälaulu suuri soikohon\n    nyt onneks sulhon, morsion;\n    he seisoo lailla kepakon,\n    he puuta, nahkaa pulskint' on!\n    Puut, nahat — hurraa soikohon\n    nyt niille, hurraa ponneton!\n\nJa nyt he saivat lahjoja, mutta he olivat kieltäytyneet kaikesta\nsyötävästä, sillä heillä oli kyllin rakkaudestaan.\n\n— Asummeko nyt maalla vai matkustammeko ulkomaille? kysyi sulhanen ja\nsitten kysyttiin neuvoa pääskyseltä, joka oli matkustanut paljon, ja\nvanhalta pihakanalta, joka viisi kertaa oli hautonut munista poikasia.\nJa pääskynen kertoi kauniista lämpöisistä maista, missä viinirypäleet\nriippuivat suurina ja painavina, missä ilma oli niin lauha ja vuorilla\noli värejä, jommoisia täällä ei ensinkään tunneta.\n\n— Niillä ei kuitenkaan ole meidän vihreäkaaliamme! sanoi kana. — Minä\nolin erään kesän kaikkine poikasineni maalla. Siellä oli hiekkakuoppa,\njossa me saimme kulkea raappimassa, ja sitten meillä oli pääsy\npuutarhaan, missä oli vihreäkaalia. Oi, kuinka se oli vihreää! En saata\najatella mitään kauniimpaa.\n\n— Mutta toinen kaalintynkähän on samanlainen kuin toinenkin, sanoi\npääskynen, — ja sitten täällä usein on niin ruma ilma!\n\n— Niin, siihen on tottunut! sanoi kana.\n\n— Mutta täällä on kylmä, jäätyy!\n\n— Se on hyvä kaalille! sanoi kana. — Sitäpaitsi meillä myöskin\nsaattaa olla lämmin. Eikö meillä neljä vuotta sitten ollutkin kesä,\njoka kesti viisi viikkoa, täällä oli niin kuuma, ettei voinut\nhengittää! Ja sitten ei meillä ole kaikkia niitä myrkyllisiä eläimiä,\njoita heillä on ulkomailla! Ja meillä ei ole ryöväreitä. Se on heittiö,\njonka mielestä meidän maamme ei ole kaunein. Hän todella ei ansaitse\nolla täällä! Ja sitten kana itki. — Minäkin olen matkustanut! Olen\nmatkustanut pytyssä yli kaksitoista penikulmaa! Matkustaminen ei\nensinkään ole hauskaa!\n\n— Niin, kana on ymmärtäväinen vaimo! sanoi nukke Bertta, — minä en\nmyöskään pidä matkustamisesta vuorilla, sillä se on vain ylös ja sitten\nalas! Ei, me muutamme alas hiekkakuopan luo ja kävelemme kaalitarhassa.\n\nJa siinä sitä pysyttiin.\n\n\n_Lauantai_.\n\n— Saanko minä nyt satuja? sanoi pieni Jalmari, niin pian kuin\nNukku-Matti oli saanut hänet vuoteeseen.\n\n— Tänä iltana meillä ei ole siihen aikaa, sanoi Matti ja levitti\nkauneimman sateenvarjonsa hänen ylitsensä. — Katso nyt näitä\nkiinalaisia! Ja koko sateenvarjo oli kuin suuri kiinalainen malja\nsinisine puineen ja suippeine siltoineen, joilla seisoi pieniä\nkiinalaisia, nyökyttäen päitään. — Meidän täytyy huomiseksi kauniisti\npuhdistaa koko maailma, sanoi Matti. — Onhan silloin pyhä päivä, on\nsunnuntai. Minun täytyy mennä kirkontorniin katsomaan, kiilloittavatko\nkirkontontut kelloja, että ne voivat kauniisti kaikua. Minun täytyy\nmennä vainioille katsomaan, puhaltavatko tuulet tomun pois heiniltä ja\nlehdiltä, ja mikä tuottaa suurimman työn: minun pitää ottaa alas kaikki\ntähdet kiilloittaakseni ne. Minä otan ne esiliinaani, mutta ensin on\njokainen numeroitava ja lävet, missä ne ovat kiinni siellä ylhäällä,\novat numeroitavat, jotta ne joutuvat oikeille paikoilleen taas, muutoin\nne eivät pysy kiinni ja meille tulee liian monta tähdenlentoa, kun\ntoinen putoaa toisen jälkeen!\n\n— Kuulkaa, tiedättekö mitä, herra Nukku! sanoi vanha muotokuva, joka\nriippui seinällä siellä, missä Jalmari makasi, — minä olen Jalmarin\nisoisä. Kiitos teille siitä, että kerrotte pojalle satuja, mutta te\nette saa sekoittaa hänen käsitteitään. Ei tähtiä voi ottaa alas\nkiilloitettaviksi. Tähdet ovat palloja niinkuin meidän maammekin, ja se\nniissä juuri on hyvä!\n\n— Kiitoksia, sinä vanha isoisä! sanoi Nukku-Matti, — kiitoksia!\nSinähän olet perheen pää, sinä olet \"Ikä\"-Pää, mutta minä olen\niäkkäämpi kuin sinä. Minä olen vanha pakana. Roomalaiset ja\nkreikkalaiset kutsuvat minua Unenjumalaksi. Minä olen päässyt\nylhäisimpiin koteihin ja pääsen niihin vieläkin. Minä olen seurustellut\nsekä pienten että suurten kanssa. Nyt voit sinä kertoa! ja sitten\nNukku-Matti läksi ja otti sateenvarjon mukaansa.\n\n— Nytpä ei enää näy uskaltavan lausua mielipidettään! sanoi vanha\nmuotokuva.\n\nJa sitten Jalmari heräsi.\n\n\n_Sunnuntai_.\n\n— Hyvää iltaa! sanoi Nukku-Matti ja Jalmari nyökytti päätään, mutta\njuoksi sitten ja käänsi isoisän muotokuvan seinää vastaan, ettei se\nsekaantuisi puheeseen niinkuin eilen.\n\n— Nyt sinun pitää kertoa minulle satuja: \"Viidestä herneestä, jotka\nasuivat yhdessä herneenpalossa\", ja \"ukonluusta, joka kosi kananluuta\",\nja \"parsinneulasta, joka oli olevinaan niin hieno, että kuvitteli\nolevansa silmäneula.\"\n\n— Ihminen voi myöskin saada hyvää liian paljon! sanoi Nukku-Matti.\nMieluimmin minä näytän sinulle jotakin, senhän tiedät! Näytän sinulle\nveljeni, hänen nimensä on myöskin Nukku-Matti, mutta hän ei koskaan\ntule kenenkään luo muuta kuin yhden kerran, ja kun hän tulee, niin hän\nottaa heidät mukaansa hevosensa selkään ja kertoo heille satuja. Hän\nosaa vain kaksi: yhden, joka on niin ihmeen kaunis, ettei kukaan\nmaailmassa voi kuvitella sitä, ja toisen, joka on niin ruma ja\nhirvittävä — niin, sitä ei osaa kuvata! Ja sitten nosti Nukku-Matti\npienen Jalmarin ikkunaan ja sanoi: tuolla näet veljeni, toisen\nNukku-Matin. Häntä sanotaan myöskin Kuolemaksi. Näetkö, hän ei\nensinkään näytä niin pahalta kuin kuvakirjoissa, missä hän on luita ja\nnikamia. Ei, hänen takissaan on hopeakirjailua, se on mitä kaunein\nhusaariunivormu! Musta samettiviitta leijailee takana hevosen\npäällitse. Kas, kuinka hän ratsastaa nelistäen.\n\nJa Jalmari näki, kuinka tuo Nukku-Matti antoi mennä ja otti sekä nuoria\nettä vanhoja ihmisiä hevosen selkään. Muutamia hän asetti etupuolelle\nja toisia hän asetti takapuolelle, mutta aina kysyi hän ensin: \"Kuinka\non arvostelukirjan laita?\" — \"Hyvin!\" sanoivat he kaikki. — \"Niin,\nantakaapa minun itseni katsoa!\" sanoi hän ja sitten heidän täytyi\nnäyttää hänelle kirja. Ja kaikki ne, joilla oli \"Hyvin hyvä\" ja\n\"Erinomaisen hyvä\", pääsivät ennemmin hevosen selkään ja saivat kuulla\nkauniin sadun, mutta niiden, joilla oli \"Välttävän hyvä\" ja \"Välttävä\",\nheidän täytyi joutua takapuolelle ja he saivat ruman sadun. He\nvapisivat ja itkivät, he tahtoivat hypätä hevosen selästä, mutta he\neivät voineet, sillä he olivat heti paikalla kasvaneet siihen kiinni.\n\n— Mutta Kuolemahan on kaunein Nukku-Matti! sanoi Jalmari. — Häntä en\nminä pelkää!\n\n— Ei sinun pidäkään peljätä! sanoi Nukku-Matti, — katso vain, että\nsinulla on hyvä arvostelukirja!\n\n— Niin, se on opettavaista! sanoi isoisän muotokuva, — auttaa se\nsentään, että sanoo mielipiteensä!\n\nJa sitten hän oli tyytyväinen.\n\nKas se on tarina Nukku-Matista. Nyt voit itse illalla kertoa enemmän.\n\n\n\n\nRuusunhaltija.\n\n\nKeskellä puutarhaa kasvoi orjantappurapuu, se oli aivan täynnä ruusuja\nja yhdessä näistä, kaikkein kauneimmassa, asui haltija. Hän oli niin\npikkuruikkuisen pieni, ettei mikään ihmissilmä saattanut nähdä häntä.\nJokaisen lehden takana ruusussa oli hänellä makuukamari, hän oli niin\nsirotekoinen ja kaunis kuin jokin lapsi ikinä saattoi olla ja hänen\nsiipensä ulottuivat olkapäistä alas jalkoihin asti. Oi, mikä tuoksu\nolikaan hänen olennossaan ja kuinka seinät olivat kirkkaat ja kauniit!\nNehän olivat vaalean punaisia, hienoja orjantappuranlehtiä.\n\nKoko päivän huvitteli hän lämpöisessä auringonpaisteessa, lensi kukasta\nkukkaan, tanssi lentävän perhosen siivillä ja mittasi, kuinka monta\naskelta hänen täytyi astua päästäkseen kaikkien niiden maanteiden ja\npolkujen yli, joita oli yhdessä ainoassa lehmuksenlehdessä. Sitä, mitä\nme kutsumme lehden suoniksi, piti hän maanteinä ja polkuina. Niin, ne\nolivat hänelle oikein ikuisia teitä! Ennenkuin hän valmistui, meni\naurinko mailleen, hän olikin alkanut niin myöhään.\n\nTuli niin kylmä, kaste lankesi ja tuuli puhalsi. Nyt kyllä oli paras\npäästä kotiin. Hän riensi minkä voi, mutta ruusu oli sulkeutunut,\nhän ei päässyt sisään, ei ainoakaan ruusu ollut avoinna. Pieni\nhaltija-raukka pelästyi, hän ei ollut koskaan ennen ollut yöllä ulkona,\naina nukkunut makeasti tyynten ruusunlehden takana. Oi, varmaan tämä on\nhänen kuolemansa!\n\nPuutarhan toisessa päässä tiesi hän olevan lehtimajan kauniine\nkaprifolioineen, kukkaset näyttivät suurilta maalatuilta sarvilta.\nYhteen näistä päätti hän astua ja nukkua aamuun asti.\n\nHän lensi sinne. Hiljaa! Siellä sisällä oli kaksi ihmistä, nuori kaunis\nmies ja mitä ihanin neito. He istuivat vieretysten ja toivoivat, ettei\nheidän ikinä tarvitsisi erota. He pitivät kovin paljon toisistaan,\npaljon enemmän kuin parhaimmat lapset voivat pitää äidistään ja\nisästään.\n\n— Meidän täytyy kuitenkin erota! sanoi nuori mies. — Sinun veljesi ei\nole minulle suopea, sentähden lähettää hän minut asialle niin kauas\nvuorten ja järvien taakse. Hyvästi, suloinen morsiameni, sillä sitä\nsinä minulle kuitenkin olet!\n\nJa sitten he suutelivat toisiaan ja nuori neito itki ja antoi hänelle\nruusun. Mutta ennenkuin hän ojensi sen hänelle, painoi hän sille\nsuudelman, niin lujasti ja hellästi, että kukkanen avautui. Silloin\nlensi pieni haltija sinne sisään ja nojasi päänsä hienoja, lemuavia\nseiniä vastaan. Mutta hän saattoi kyllä kuulla, että sanottiin:\nhyvästi, hyvästi! Ja hän tunsi, että ruusu sai paikkansa nuoren miehen\nrinnalla — oi, kuinka sydän siellä sisällä sykkikään! Pieni haltija ei\nensinkään voinut vaipua uneen, niin se sykki.\n\nKauan ei ruusu levännyt hiljaa rinnalla, mies otti sen esiin ja\nyksinään kulkiessaan läpi pimeän metsän suuteli hän kukkaa, oi, niin\nusein ja voimakkaasti, että pieni haltija oli puristumaisillaan\nkuoliaaksi. Hän saattoi lehden läpi tuntea, kuinka miehen huulet\npaloivat ja itse ruusukin oli avautunut niinkuin voimakkaimmassa\nkeskipäivän auringossa.\n\nSilloin tuli siellä toinen mies, tumma ja suuttunut. Hän oli kauniin\ntytön paha veli. Hän otti esiin veitsen, terävän ja suuren, ja toisen\nsuudellessa ruusua, pisti paha mies hänet kuoliaaksi, leikkasi poikki\nhänen päänsä ja hautasi sen yhdessä ruumiin kanssa pehmoiseen maahan\nniinipuun alle.\n\n— Nyt hän on unohdettu ja poissa, ajatteli paha veli, — hän ei\nkoskaan enää tule takaisin. Hänen piti tehdä pitkä matka, yli vuorten\nja metsäin, silloin voi helposti menettää henkensä ja sen hän on\ntehnyt. Hän ei enään tule ja minulta ei sisareni koskaan uskalla kysyä\nhäntä.\n\nSitten raapi hän jalallansa kuihtuneita lehtiä aukilapioidun maan\npäälle ja palasi kotiin pimeässä yössä. Mutta hän ei mennyt yksinään,\nniinkuin hän luuli: pieni haltija seurasi mukana. Se istui\nkuihtuneessa, kokoon käärityssä lehmuksenlehdessä, joka oli pudonnut\npahan miehen hiuksiin hänen kaivaessaan hautaa. Hattu oli nyt pantu\npäähän, siellä sisällä oli pimeää ja haltija vapisi pelosta ja vihasta\ninhoittavan teon johdosta.\n\nAamun koittaessa tuli paha mies kotiin. Hän otti hatun päästään ja meni\nsisaren makuuhuoneeseen. Siellä nukkui kaunis, kukoistava tyttö ja näki\nunta hänestä, josta hän niin paljon piti ja jonka hän luuli kulkevan\nvuorten yli ja metsäin halki. Ja paha veli kumartui hänen puoleensa ja\nhymyili ilkeästi, niinkuin piru saattaa hymyillä. Silloin putosi\nkuihtunut lehti hänen hiuksistaan alas vuoteen peitteelle, mutta hän ei\nhuomannut sitä, vaan meni pois nukkuakseen hiukkasen siinä aamun\nkoitossa. Mutta haltija hiipi kuihtuneesta lehdestä, meni nukkuvan\ntytön korvaan ja kertoi hänelle kuin unessa hirveän murhan, kuvasi\npaikan, missä veli oli surmannut hänet ja mihin hän oli pannut hänen\nruumiinsa, kertoi kukoistavasta niinipuusta aivan vieressä ja sanoi: —\njotta sinä et luulisi sitä, mitä sinulle olen kertonut, pelkäksi\nuneksi, niin tapaat vuoteeltasi kuihtuneen lehden. Ja sen hän tapasi,\nkun hän heräsi.\n\nOi, mitä katkeria kyyneleitä hän itkikään! Eikä hän uskaltanut\nkenellekään uskoa suruaan. Ikkuna oli kaiken päivää auki, pieni haltija\nolisi helposti päässyt puutarhaan ruusujen ja kaikkien muiden kukkasten\nluo, mutta hän ei hennonut jättää murheellista. Ikkunalla oli\nkuukausiruusupuu, yhteen sen kukkasista hän asettui ja katseli tyttö\nraukkaa. Hänen veljensä tuli monta kertaa huoneeseen ja hän oli\nhyväntuulinen ja häijy, mutta sisar ei uskaltanut lausua sanaakaan\nsuuresta sydänsurustaan.\n\nNiin pian kuin tuli yö, hiipi hän talosta, meni metsään sille paikalle,\nmissä niinipuu oli, repi lehdet pois maasta, kaivoi maata ja löysi heti\nsurmatun. Oi, kuinka hän itkikään ja rukoili Jumalaa, että hänkin pian\nsaisi kuolla.\n\nMielellään hän olisi vienyt ruumiin mukaansa kotiin, mutta sitä ei hän\nvoinut. Niin otti hän kalpean pään suljettuine silmineen, suuteli\nkylmää suuta ja varisti mullan hänen kauniista hiuksistaan. — Tämän\nminä tahdon pitää! sanoi hän, ja pantuaan maata ja lehtiä kuolleen\nruumiin päälle, otti hän pään mukaansa kotiin ja pienen oksan siitä\njasmiinipuusta, joka kukoisti metsässä, missä hänet oli murhattu.\n\nNiin pian kuin hän oli huoneessa, nouti hän ensimäisen kukkaruukun,\njonka löysi. Siihen hän pani kuolleen pään, toimitti multaa päälle ja\nistutti sitten jasmiininoksan ruukkuun.\n\n— Hyvästi, hyvästi! kuiskasi pieni haltija. Hän ei enää kestänyt nähdä\ntätä surua ja lensi sentähden puutarhaan ruusunsa luo. Mutta se oli\nkukkinut loppuun, vain muutamia kalpeita lehtiä riippui vihreän\nkiulukan ympärillä.\n\n— Oi, kuinka pian sentään kaikki kaunis ja hyvä katoaa! huokasi\nhaltija. Vihdoin löysi hän vielä yhden ruusun, siitä tuli hänen\ntalonsa, sen hienojen, tuoksuvien lehtien takana saattoi hän elää ja\nolla.\n\nJoka aamu lensi hän tyttö raukan ikkunan luo ja siellä tämä aina seisoi\nkukkaruukun ääressä ja itki. Katkerat kyyneleet putosivat\njasmiininoksalle ja kun hän päivä päivältä kävi kalpeammaksi ja\nkalpeammaksi, kävi oksa tuoreemmaksi ja vihannammaksi. Vesa kasvoi\nesiin toisensa perästä, tuli pieniä valkoisia kukannuppuja ja hän\nsuuteli niitä, mutta paha veli torui ja kysyi, oliko hän tullut\nhulluksi. Hän ei voinut sietää eikä käsittää, että hän aina itki tuon\nkukkaruukun ääressä. Eihän hän tietänyt, mitkä silmät siellä olivat\nsuljettuina ja mitkä punaiset huulet siellä olivat muuttuneet maaksi.\nJa tyttö taivutti päänsä kukkaruukkua vastaan ja pieni ruusunhaltija\ntapasi hänet siinä uinumassa. Silloin astui hän hänen korvaansa, kertoi\nillasta lehtimajassa, ruusun tuoksusta ja haltijain rakkaudesta. Tyttö\nnäki niin suloista unta ja hänen nähdessään unta, haihtui elämä pois.\nHän oli kuollut rauhallisen kuoleman, hän oli taivaassa sen luona, jota\nhän rakasti.\n\nJa jasmiinikukkaset avasivat suuret valkoiset kellonsa, ne lemusivat\nniin ihmeellisen suloisesti, muulla tavoin eivät ne voineet itkeä\nkuollutta.\n\nMutta paha veli katseli kaunista, kukoistavaa puuta, otti sen\nperintötavarana ja pani sen makuuhuoneeseensa, aivan vuoteen viereen,\nkoska se oli kaunis katsella ja tuoksu oli niin makea ja suloinen.\nPieni ruusunhaltija seurasi mukana, lensi kukasta kukkaan, asuihan\njokaisessa pieni sielu, ja tälle kertoi hän surmatusta nuoresta\nmiehestä, jonka pää nyt oli maana maan alla, kertoi pahasta veljestä ja\nsisar-raukasta.\n\n— Me tiedämme sen! sanoi joka sielu kukkasissa, — me tiedämme sen!\nEmmekö me ole kasvaneet esiin surmatun silmistä ja huulista? Me\ntiedämme sen, me tiedämme sen! Ja sitten ne niin kummasti nyökkäsivät\npäätään.\n\nRuusunhaltija ei voinut käsittää, miten ne saattoivat olla niin\nlevolliset. Ja hän lensi mehiläisten luo, jotka keräsivät hunajaa,\nkertoi heille tarinan pahasta veljestä, ja mehiläiset sanoivat sen\nkuningattarelleen, joka käski, että heidän kaikkien seuraavana aamuna\npiti surmata murhaaja.\n\nMutta sitä edellisenä yönä — se oli ensimäinen yö sisaren kuoleman\njälkeen, — kun veli nukkui vuoteessaan aivan likellä tuoksuvaa\njasmiinipuuta, avautui jokainen kukkamalja, ja näkymättöminä, mutta\nvarustettuina myrkyllisillä keihäillä, astuivat kukkaissielut esiin, ja\nhe asettuivat ensin hänen korvansa juureen ja kertoivat hänelle pahoja\nunia, lensivät sitten hänen huuliensa yli ja pistivät hänen kieltään\nnoilla myrkyllisillä keihäillä.\n\n— Nyt me olemme kostaneet kuolleen! sanoivat he ja vetäytyivät\ntakaisin jasmiinin valkoisiin kelloihin.\n\nKun tuli aamu ja makuuhuoneen ikkuna yhtäkkiä kiskaistiin auki, lensi\nruusunhaltija mehiläiskuningattaren ja koko mehiläisparven kanssa\nsisään surmaamaan häntä.\n\nMutta hän oli jo kuollut. Ihmisiä seisoi vuoteen ympärillä ja he\nsanoivat: jasmiinin tuoksu on surmannut hänet!\n\nSilloin ymmärsi ruusunhaltija kukkasten koston ja hän kertoi sen\nmehiläisten kuningattarelle, ja tämä surisi koko parvineen kukkaruukun\nympärillä. Mehiläisiä ei saatu karkoitetuiksi. Silloin nosti muuan\nnuori mies pois kukkaruukun ja yksi mehiläisistä pisti häntä käteen,\nniin että hän pudotti ruukun ja se meni rikki.\n\nSilloin näkivät he valkoisen pääkallon ja he tiesivät, että vainaja\nvuoteessa oli murhamies.\n\nJa mehiläiskuningatar surisi ilmassa ja lauloi kukkasten kostosta ja\nruusunhaltijasta ja siitä, että pienimmänkin lehden takana asuu yksi,\njoka voi kertoa ja kostaa pahan.\n\n\n\n\nSikopaimen.\n\n\nOli kerran köyhä prinssi. Hänellä oli kuningaskunta, joka oli aivan\npieni, mutta aina se sentään oli niin suuri, että sen varassa saattoi\nmennä naimisiin, ja naimisiin hän tahtoi.\n\nTäytyikin tietysti olla rohkea poika uskaltaessaan sanoa keisarin\ntyttärelle: huolitkos sinä minusta? Mutta hän uskalsi kuin uskalsikin,\nsillä hänen nimensä oli laajalti kuulu, oli satoja prinsessoja, jotka\nolisivat sanoneet kiitoksia, mutta tämäpä ei tehnyt sitä.\n\nKuulkaahan nyt.\n\nPrinssin isän haudalla kasvoi ruusupuu, oi, mikä ihana ruusupuu. Se\nkukki ainoastaan joka viides vuosi ja silloinkin yhden ainoan kukan,\nmutta se oli ruusu, joka tuoksui niin suloisesti, että kun haistoi\nsitä, niin unohti kaikki surunsa ja huolensa, ja sitten oli prinssillä\nsatakieli, joka osasi laulaa, ikäänkuin kaikki kauniit sävelet olisivat\nasustaneet sen pienessä kurkussa. Tämä ruusu ja tämä satakieli piti\nprinsessan saada ja sentähden ne pantiin suuriin hopeakoteloihin ja\nlähetettiin hänelle.\n\nKeisari kannatti ne edellänsä suureen saliin, missä prinsessa leikki\n\"vieraisilla\" hovinaistensa kanssa. Muuta eivät he toimittaneet. Ja kun\nprinsessa näki suuret kotelot lahjoineen, taputti hän käsiään ilosta.\n\n— Kunpa se vain olisi pieni kisimirri! sanoi hän, mutta sieltä tulikin\ntuo ihana ruusu.\n\n— Ei, mutta kuinka se on ihastuttavasti tehty! sanoivat kaikki\nhovinaiset.\n\n— Se on enemmän kuin ihastuttava! sanoi keisari, — se on kaunis!\n\nMutta prinsessa tunnusteli sitä ja silloin hän oli purskahtamaisillaan\nitkuun.\n\n— Hyi pappa! sanoi hän, — se ei ole keinotekoinen, se on oikea!\n\n— Hyi! sanoivat kaikki hoviväet, — se on oikea!\n\n— Katsotaan nyt ensin, mitä toisessa kotelossa on, ennenkuin\nsuututaan! tuumi keisari, ja sitten tuli satakieli esiin. Se lauloi\nniin kauniisti, ettei siitä ihan heti voinut sanoa mitään pahaa.\n\n— _Superbe! charmant!_ sanoivat hovinaiset, sillä he puhuivat koko\njoukko ranskaa, toinen toistaan hullummin.\n\n— Kuinka tuo lintu tuo mieleeni keisarinna vainajan pelirasian! sanoi\nvanha kavaljeeri. — Oi niin, ihan sama ääni, sama esitystapa!\n\n— Niin! sanoi keisari, ja sitten hän itki kuin pieni lapsi.\n\n— En minä sittenkään uskoisi, että se on oikea! sanoi prinsessa.\n\n— Kyllä se on oikea lintu, sanoivat ne, jotka olivat tuoneet sen.\n\n— No, antakaa linnun sitten lentää, sanoi prinsessa, eikä hän millään\nmuotoa tahtonut sallia prinssin tulla.\n\nMutta prinssi ei säikähtänyt. Hän vatkasi kasvoihinsa ruskeaa ja\nmustaa, painoi hatun päähänsä ja koputti.\n\n— Hyvää päivää, keisari! sanoi hän, — enkös minä pääsisi palvelukseen\ntänne linnaan?\n\n— Jaa, tänne on niin paljon hakijoita! sanoi keisari, — mutta jahka\nminä ajattelen! Minä tarvitsen jonkun paimentamaan sikoja! Sillä niitä\nmeillä on paljon!\n\nJa sitten prinssi otettiin kuninkaalliseksi sikopaimeneksi. Hän sai\nhuonon pienen kamarin alhaalla sikolätin luona, ja siellä hänen täytyi\nolla. Mutta koko päivän hän istui ja teki työtä, ja kun tuli ilta, oli\nhän saanut valmiiksi herttaisen pienen padan, sen ympärillä oli\ntiukuja, ja niin pian kuin pata kiehui, helisivät ne niin kauniisti ja\nsoittivat vanhaa nuottia:\n\n    Oi, sa rakas Augustin,\n    kaikki on pois, pois, pois!\n\nMutta kaikkein merkillisintä oli sentään, että kun piti sormea padan\nhöyryssä, niin heti voi haistaa, mitä ruokaa keitettiin jokaisessa\nkaupungin uunissa. Kas, se oli sittenkin toista kuin jokin ruusu.\n\nNyt tuli prinsessa kaikkien hovinaistensa kanssa kävelylle, ja kun hän\nkuuli sävelen, jäi hän seisomaan ja näytti niin tyytyväiseltä, sillä\nhänkin osasi soittaa: Ah, sa rakas Augustin! Se oli ainoa, mitä hän\nosasi, mutta sen hän soitti yhdellä sormella.\n\n— Sehän on se, minkä minä osaan! sanoi hän, — mahtaa olla sivistynyt\nsikopaimen! Kuulkaas, menkää sisään ja kysykää häneltä, mitä tuo\nsoittokone maksaa.\n\nJa sitten piti yhden hovinaisen juosta sisään, mutta hän otti puukengät\njalkaansa.\n\n— Mitä sinä tahdot tuosta padasta? sanoi hovinainen.\n\n— Minä tahdon kymmenen suudelmaa prinsessalta! sanoi sikopaimen.\n\n— Herra varjelkoon! sanoi hovinainen.\n\n— Niin, vähemmästä ei voi antaa! sanoi sikopaimen.\n\n— No, mitä hän sanoo? kysyi prinsessa.\n\n— Sitä minä todella en voi sanoa! sanoi hovinainen, — se on niin\nhirveää!\n\n— Kuiskaa sitten! — Ja sitten hän kuiskasi.\n\n— Hänhän on hävytön! sanoi prinsessa ja läksi heti — mutta kun hän\noli mennyt vähän matkaa, helisivät tiuvut taas niin kauniisti:\n\n    Ah, sa rakas Augustin,\n    kaikki on pois, pois, pois!\n\n— Kuulkaas, sanoi prinsessa, — kysykää, tahtooko hän kymmenen\nsuudelmaa minun hovinaisiltani.\n\n— Ei kiitos! sanoi sikopaimen, — kymmenen suudelmaa prinsessalta, tai\nminä pidän padan.\n\n— Tämä on kauhean ikävää! sanoi prinsessa, — mutta teidän täytyy\nseisoa minun edessäni, ettei kukaan näe!\n\nJa hovinaiset asettuivat hänen eteensä, ja sitten he levittivät\nhameensa, ja sitten sikopaimen sai nuo kymmenen suudelmaa, ja\nprinsessa sai padan.\n\nNo, siitäkös tuli ilo! Koko illan ja koko päivän piti padan kiehua. Ei\nollut ainoaakaan uunia koko kaupungissa, josta he eivät olisi\ntietäneet, mitä siinä keitettiin, niinhyvin kamariherran kuin suutarin\nluona. Hovinaiset tanssivat ja taputtivat käsiään.\n\n— Me tiedämme, kuka saa makeaa soppaa ja pannukakkuja! Me tiedämme,\nkuka saa puuroa ja pannupaistia! Kuinka se on mielenkiintoista!\n\n— Erittäin mielenkiintoista! sanoi ylihovimestaritar.\n\n— Niin; mutta pysykää hiljaa, sillä minä olen keisarin tytär!\n\n— Herra varjelkoon! sanoivat he kaikki.\n\nSikopaimen, nimittäin prinssi, mutta hehän eivät tietäneet muuta, kuin\nettä hän oli oikea sikopaimen, ei päästänyt päivää kulumaan hukkaan, ja\nniin hän teki raikun. Kun hän huiskutti sitä, soivat kaikki valssit,\ngaloppaadit ja polskat, joita maailman luomisesta asti oli tunnettu.\n\n— Mutta sehän on _superbe!_ sanoi prinsessa, astuessaan ohi, — en ole\nkoskaan kuullut kauniimpaa sävellystä! Kuulkaas! menkää sisään ja\nkysykää häneltä, mitä tuo soittokone maksaa. Mutta minä en suutele!\n\n— Hän tahtoo sata suudelmaa prinsessalta, sanoi se hovinainen, joka\noli ollut sisällä kysymässä.\n\n— Minä luulen, että hän on hullu! sanoi prinsessa, ja sitten hän meni.\nMutta kun hän oli mennyt vähän matkaa, niin hän jäi seisomaan. — Pitää\nsuosia taidetta! sanoi hän, — minä olen keisarin tytär! Sanokaa\nhänelle, että hän saa kymmenen suudelmaa, niinkuin eilen, loput hän voi\nottaa hovinaisiltani!\n\n— Niin, mutta me emme tahdo! sanoivat hovinaiset.\n\n— Mitä tyhjää! sanoi prinsessa, — kun minä voin suudella häntä, niin\ntekin voitte! Muistakaa, että minä annan teille ruuan ja palkan! — Ja\nniin täytyi hovinaisen taas mennä sisään hänen luokseen.\n\n— Sata suudelmaa prinsessalta, sanoi hän, — tai kumpikin pitää\nomansa.\n\n— Seisokaa edessä!!! sanoi prinsessa ja sitten asettuivat kaikki\nhovinaiset eteen ja sitten sikopaimen suuteli.\n\n— Mikä ihmeen kansankokous tuolla sikolätin luona on! sanoi keisari,\njoka oli astunut ulos parvekkeelle. Hän hieroi silmiään ja pani lasit\nnenälleen. — Hovinaisethan ne siellä pitävätkin hauskaa! Kyllä minun\ntäytyy mennä heidän luokseen! — ja sitten hän veti ylös tohveliensa\nkannantaustat, sillä hän oli astunut linttaan nämä kenkänsä.\n\nVoi sentään, mikä kiire hänellä olikin!\n\nNiin pian kuin hän pääsi pihaan, kulki hän aivan hiljaa, ja\nhovinaisilla oli niin paljon tekemistä suudelmien laskemisessa, jotta\nkaikki kävisi rehellisesti eikä hän saisi liian monta, mutta ei\nmyöskään liian vähän, että he eivät ensinkään huomanneet keisaria. Hän\nnousi varpailleen.\n\n— Vai niin! sanoi hän, kun näki, että he suutelivat. Ja sitten\nhän löi heitä tohvelillaan päähän, juuri kun sikopaimen sai\nkahdeksannenkymmenennen kuudennen suudelmansa. — Ulos! sanoi keisari,\nsillä hän oli suuttunut, ja sekä prinsessa että sikopaimen ajettiin\nulos hänen keisarikunnastaan.\n\nSiinä prinsessa nyt seisoi ja itki, sikopaimen torui, ja sade tulvi\ntaivaasta.\n\n— Voi, minua kurjaa ihmistä! sanoi prinsessa, — olisinpa vain ottanut\nsen kauniin prinssin! Voi, kuinka minä olen onneton!\n\nJa sikopaimen meni puun taakse, pyyhki mustan ja ruskean kasvoistaan,\nriisui rumat vaatteet ja astui esiin prinssinpuvussaan, niin kauniina,\nettä prinsessan täytyi niiata.\n\n— Minä olen oppinut sinua halveksimaan, sinä siinä! sanoi hän. — Sinä\net huolinut rehellistä prinssiä! Sinä et välittänyt ruususta etkä\nsatakielestä, mutta sikopaimenta sinä saatoit suudella leikkikalun\ntakia! Pidä hyvänäsi nyt!\n\nJa sitten hän meni kuningaskuntaansa, sulki oven ja työnsi salvan\neteen. Prinsessa sai seisoa ulkopuolella ja laulaa:\n\n    Ah, sa rakas Augustin,\n    kaikki on pois, pois, pois!\n\n\n\n\nTattari.\n\n\nUsein, kun ukonilman jälkeen astuu pellon ohitse, jossa kasvaa\ntattaria, näkee, että se on palanut aivan mustaksi. Näyttää siltä kuin\ntulenliekki olisi käynyt sen yli ja talonpoika sanoo silloin: sen se on\nsaanut salamalta! Mutta miksi se on saanut sen? Minäpä kerron, mitä\nharmaavarpunen sanoi minulle ja harmaavarpunen kuuli sen vanhalta\nsalavalta, joka kasvoi tattaripellon luona ja kasvaa vieläkin. Se on\nsellainen kunnianarvoisa, suuri salava, mutta ryppyinen ja vanha,\nse on keskeltä haljennut ja revelmästä kasvaa esiin ruohoa ja\nkarhunvatukanköynnöksiä. Puu taipuu eteenpäin ja oksat riippuvat aivan\nmaahan asti, ikäänkuin ne olisivat vihreitä pitkiä hiuksia.\n\nKaikilla vainioilla yltympäri kasvoi viljaa, sekä ruista, ohraa että\nkauraa, niin, tuota kaunista kauraa, joka kypsänä ollessaan näyttää\nsiltä, kuin koko joukko pieniä keltaisia kanarilintuja istuisi samalla\noksalla. Vilja kasvoi rehevänä ja kuta painavampaa se oli, sitä syvemmä\nse kumartui hurskaassa nöyryydessä.\n\nMutta siellä oli myöskin tattaripelto ja tuo pelto oli aivan vanhan\nsalavan edessä. Tattari ei ensinkään kumartunut niinkuin muu vilja, se\nnosti päätään ylpeänä ja kankeana.\n\n— Minä olen aivan yhtä rehevä kuin tähkä, sanoi se, — minä olen\nsitäpaitsi paljon kauniimpi. Kukkani ovat kauniit kuin omenapuun kukat,\nilokseen katselee minua ja omaisiani. Tunnetko mitään muhkeampaa kuin\nme, sinä vanha salava?\n\nJa salava nyökkäsi päätään ikäänkuin sanoakseen: kyllä minä tunnen!\nMutta tattari oikaisi itseään pelkkää ylpeyttään ja sanoi: tuo tyhmä\npuu, se on niin vanha, että sen vatsassa kasvaa ruohoa!\n\nNyt nousi hirveä ilma. Kaikki kedon kukkaset käärivät kokoon lehtensä\ntai taivuttivat hienoiset päänsä, myrskyn kiitäessä niiden ylitse.\nMutta tattari nosti ylpeänä päätään.\n\n— Taivuta pääsi niinkuin me! sanoivat kukkaset.\n\n— Sitä minun ei ensinkään tarvitse tehdä! sanoi tattari.\n\n— Taivuta pääsi niinkuin me! huusi vilja, — nyt tulla viillättää\nmyrskyn enkeli! Hänellä on siivet, jotka ulottuvat pilvistä hamaan\nmaahan asti ja hän hakkaa sinut poikki, ennenkuin ennätät pyytää häntä\narmahtamaan sinua.\n\n— Niin, mutta minä en tahdo taipua! sanoi tattari.\n\n— Sulje kukkasi ja taivuta lehtesi! sanoi vanha salava. — Älä katsele\nsalamaan, kun pilvi purkautuu, sillä salaman iskiessä saattaa katsahtaa\nJumalan taivaaseen, mutta tuo näky voi tehdä ihmisetkin sokeiksi, miten\nsitten kävisikään meidän, maan kasvien, jos me uskaltaisimme tehdä sen,\nme, jotka olemme paljoa vähäpätöisemmät.\n\n— Paljoa vähäpätöisemmät? sanoi tattari. — Nytpä minä juuri tahdonkin\nkatsahtaa Jumalan taivaaseen!\n\nJa se teki sen ylimielisenä ja ylpeänä. Tuntui siltä, kuin koko maailma\nolisi ollut tulessa, niin salamoi.\n\nKun paha ilma sitten oli ohi, seisoivat kukkaset ja viljat tyynessä,\npuhtaassa ilmassa niin sateen virkistäminä, mutta tattari oli salamassa\npalanut sysimustaksi, se oli nyt kuollut, hyödytön kasvi maassa.\n\nJa vanha salava liikutteli oksiaan tuulessa ja vihreiltä lehdiltä\nputoili suuria vesipisaroita, ikäänkuin puu olisi itkenyt, ja varpuset\nkysyivät: — Miksi sinä itket? Täällähän on niin ihanaa. Katso, kuinka\naurinko paistaa, katso kuinka pilvet vaeltavat, huomaatko tuoksun\nkukkasista ja pensaista! Miksi itket, vanha salava?\n\nJa salava kertoi tattarin ylpeydestä, ylimielisyydestä ja\nrangaistuksesta. Se seuraa aina. Minä, joka kerron tarinan, olen\nkuullut sen varpusilta. Ne kertoivat sen minulle eräänä iltana, kun\nminä pyysin niiltä satua.\n\n\n\n\nEnkeli.\n\n\n\"Joka kerta kuin hyvä lapsi kuolee, tulee Jumalan enkeli alas maahan,\nottaa kuolleen lapsen käsivarsilleen, levittää suuret valkeat siivet,\nlentää yli kaikkien niiden paikkojen, joista lapsi on pitänyt, ja\npoimii koko pivollisen kukkia, jotka se tuo ylös Jumalalle, jotta ne\nsiellä kukoistaisivat vieläkin kauniimmin kuin maan päällä. Hyvä Jumala\npainaa kaikki kukkaset sydäntään vastaan, mutta sitä kukkasta, joka on\nhänelle rakkain, hän suutelee ja se saa silloin äänen ja voi laulaa\nmukana tuossa suuressa autuudessa.\"\n\nKas, kaiken tämän kertoi muuan Jumalan enkeli kantaessaan kuollutta\nlasta pois taivaaseen, ja lapsi kuuli sen ikäänkuin unessa. Ja he\nkiitivät yli niiden paikkojen kodissa, missä pienokainen oli leikkinyt\nja he lensivät läpi puutarhojen, joissa oli kauniita kukkia.\n\n— Mitkä me nyt otamme ja istutamme taivaaseen? kysyi enkeli.\n\nJa siellä oli solakka, suloinen ruusupuu, mutta paha käsi oli taittanut\nrungon, niin että kaikki oksat, täynnä suuria puolipuhjenneita nuppuja,\nriippuivat lakastuneina yltympäri.\n\n— Puu-raukka! sanoi lapsi, — ota se, jotta se voisi kukoistaa Jumalan\nluona!\n\nJa enkeli otti sen, mutta suuteli lasta sen sanojen tähden, ja\npienokainen avasi puoleksi silmänsä. He poimivat reheviä loistokukkia,\nmutta ottivat myöskin halveksittuja päivänkakkaroita ja villejä\norvokkeja.\n\n— Nyt meillä on kukkia! sanoi lapsi ja enkeli nyökkäsi, mutta he eivät\nvielä lentäneet ylös Jumalan luo. Oli yö, oli aivan hiljaista, he\npysähtyivät suureen kaupunkiin, he liitelivät eräällä kapeimmista\nkaduista, missä oli kokonaisia läjiä olkia, tuhkaa ja romua. Siellä oli\nollut muuttopäivä, siellä oli lautasten palasia, kipsikappaleita,\nrääsyjä ja vanhoja hatunkoppia, kaikkinaista, mikä näytti hyvinkin\nroskaiselta.\n\nJa enkeli viittasi keskellä sekamelskaa alas muutamaan kukkaruukun\nsirpaleeseen ja maakimpaleeseen, joka oli pudonnut ruukusta ja jota\nerään suuren kuihtuneen kedonkukkasen juuret pitivät koossa, kukkasen,\njoka ei kelvannut mihinkään ja joka sentähden oli viskattu kadulle.\n\n— Sen me otamme mukaan! sanoi enkeli. — Minäpä kerron sinulle meidän\nlentäessämme!\n\nJa sitten he lensivät ja enkeli kertoi:\n\n— Tuolla alhaalla, sillä kapealla kadulla, matalassa kellarissa asui\nköyhä sairas poika. Aivan pienestä asti oli hän aina ollut vuoteen\nomana. Kun hän oli kaikkein terveimmillään, saattoi hän kainalosauvojen\navulla kulkea edestakaisin pienen huoneen mitan, siinä kaikki.\nMuutamina päivinä kesällä lankesivat auringonsäteet puolen tunnin ajan\nkellarin eteiseen, ja kun sitten pieni poika istui siinä, antaen\nlämpöisen auringon paistaa itseensä ja näki punaisen veren hentojen\nsormiensa läpi, joita hän piti ylhäällä kasvojensa edessä, niin\nsanottiin: niin, tänään hän on ollut ulkona! Hän tunsi metsän sen\nihanassa kevätvihannassa vain siitä, että naapurin poika toi hänelle\nensimäisen pyökinoksan ja sitä hän piteli päänsä päällä ja uneksi\nsilloin olevansa pyökkien alla, missä aurinko paistoi ja linnut\nlauloivat. Eräänä kevätpäivänä toi naapurin poika hänelle myöskin\nkedonkukkia, ja näiden joukossa oli sattumalta yksi, jolla oli juuri ja\nsentähden se istutettiin kukkaruukkuun ja asetettiin ikkunaan aivan\nvuoteen luo. Ja kukkanen oli istutettu onnea antavin käsin, se kasvoi,\nteki uusia vesoja ja kukki joka vuosi. Siitä tuli sairaan pojan kaunein\npuutarha, hänen pieni aarteensa tässä maailmassa. Hän kasteli ja hoiti\nsitä ja piti huolta, että se sai joka auringonsäteen, viimeiseen asti,\njoka liukui alas matalasta ikkunasta. Ja kukka kasvoi kiinni hänen\nuniinsakin, sillä häntä varten se kukoisti, levitti tuoksuaan ja\nilahutti silmää. Sitä kohti kääntyi hän kuolemassa, kun Jumala häntä\nkutsui. — Vuoden on hän nyt ollut Jumalan luona, vuoden on kukkanen\nseisonut unohdettuna ikkunassa ja kuihtunut ja sentähden se on muutossa\nviskattu rikkaromun mukana kadulle. Ja se on se kukka, köyhä, kuihtunut\nkukka, jonka me olemme ottaneet mukaan vihkoon, sillä se kukka on\ntuottanut iloa enemmän kuin komein kukka kuningattaren puutarhassa.\n\n— Mutta mistä sinä tiedät kaiken tämän? kysyi lapsi, jota enkeli\nkantoi ylös taivasta kohti.\n\n— Minä tiedän sen! sanoi Enkeli. — Olinhan minä itse tuo sairas pieni\npoika, joka kulki kainalosauvojen varassa. Kyllä minä kukkani tunnen!\n\nJa lapsi avasi kokonaan silmänsä ja katseli enkelin kauniisiin,\niloisiin kasvoihin ja samassa silmänräpäyksessä olivat he Jumalan\ntaivaassa, missä vallitsee ilo ja autuus. Ja Jumala painoi kuolleen\nlapsen sydämelleen ja silloin se sai siivet niinkuin toinenkin enkeli\nja lensi käsikkäin hänen kanssaan. Ja Jumala painoi kaikki kukkaset\nsydämelleen, mutta köyhää, kuihtunutta kedonkukkaa hän suuteli ja se\nsai äänen ja lauloi kaikkien enkeleiden kanssa, jotka liitelivät\nJumalan ympärillä, muutamat aivan likellä, toiset ulkopuolella näitä,\nsuurissa piireissä, yhä kauemma, pois äärettömyyteen, mutta kaikki yhtä\nonnellisina. Ja kaikki he lauloivat, suuret ja pienet, tuo hyvä,\nhurskas lapsi ja köyhä kedonkukka, joka oli maannut kuihtuneena,\nviskattuna rikkojen joukkoon, muuttopäivän romun sekaan ahtaalla,\npimeällä kadulla.\n\n\n\n\nSatakieli.\n\n\nKiinassa, senhän sinä kyllä tiedät, on keisari kiinalainen ja kaikki,\njotka hänellä on ympärillään, ovat kiinalaisia. Siitä on nyt monta\nvuotta, mutta juuri sentähden kannattaa kuulla tarinan, ennenkuin sen\nunohtaa. Keisarin linna oli komein maailmassa, kauttaaltaan hienosta\nposliinista, niin kallisarvoisesta, mutta niin hauraasta, niin arasta,\nettä oikein täytyi varoa sitä koskettamasta. Puutarhassa näki mitä\nihmeellisimpiä kukkia ja kaikkein komeimpiin oli köytetty hopeakelloja,\njotka soivat, jotta ei mentäisi niiden ohi huomaamatta kukkaa. Niin,\nkaikki oli niin tarkkaan laskettua keisarin puutarhassa ja se ulottui\nniin kauas, ettei edes puutarhurikaan tietänyt, mihin se loppui. Jos\njatkoi kävelemistä, tuli mitä kauneimpaan metsään, jossa oli korkeita\npuita ja syviä järviä. Metsä ulottui aivan alas mereen, joka oli\nsininen ja syvä. Suuret laivat saattoivat purjehtia aivan oksien alle\nja näissä asui satakieli, joka lauloi niin ihanasti, että köyhä\nkalastajakin, jolla oli niin paljon muuta tekemistä, pysähtyi ja\nkuunteli, kun hän yöllä oli ulkona kokemassa kalaverkkoja ja silloin\nkuuli satakielen. Herra Jumala, kuinka se on kaunista! sanoi hän, mutta\nsitten hänen täytyi hoitaa askareitaan ja hän unohti linnun. Mutta\nseuraavana yönä, kun se taas lauloi ja kalastaja tuli sinne ulos, sanoi\nhän saman: Herra Jumala, kuinka se sentään on kaunista!\n\nKaikista maailman maista saapui matkustajia keisarin kaupunkiin ja he\nihailivat sitä, linnaa ja puutarhaa, mutta kun he saivat kuulla\nsatakielen, sanoivat he kaikki: se on sentään paras.\n\nJa matkustajat kertoivat siitä, kun he tulivat kotiin, ja oppineet\nkirjoittivat monta kirjaa kaupungista, linnasta ja puutarhasta, mutta\nsatakieltä he eivät unohtaneet, se asetettiin kaikkein ylimmä. Ja ne,\njotka osasivat runoilla, kirjoittivat mitä kauneimpia runoja, kaikki\ntyyni satakielestä metsässä syvän järven rannalla.\n\nNuo kirjat kiersivät ympäri maailmaa ja muutamat joutuivat sitten\nvihdoin keisarin luo. Hän istui kultatuolissaan, luki ja luki, joka\nhetki nyökkäsi hän päätään, sillä häntä huvitti kuulla noita komeita\nkuvauksia kaupungista, linnasta ja puutarhasta. \"Mutta satakieli on\nkuitenkin kaikkein paras!\" kirjoitettiin siinä.\n\n— Mitä kummaa! sanoi keisari. — Satakieli! Sitähän en ensinkään\ntunne. Onko täällä sellainen lintu keisarikunnassani, päälle päätteeksi\nvielä puutarhassani? Sitä en ole koskaan kuullut. Sellainen asia täytyy\nlukea!\n\nJa sitten hän kutsui kavaljeerinsa, joka oli niin ylhäinen, että kun\njoku, joka oli alhaisempi häntä, uskalsi puhua hänelle tai kysyä\njotakin, niin ei hän vastannut muuta kuin: P! Ja se ei merkitse mitään.\n\n— Täällähän kuuluu olevan hyvin merkillinen lintu, jota kutsutaan\nsatakieleksi! sanoi keisari. — Sanotaan, että se on kaikkein paras\nsuuressa valtakunnassani. Miksei minulle koskaan ole sanottu mitään\nsiitä?\n\n— Minä en koskaan ole kuullut sitä mainittavan! sanoi kavaljeeri. —\nSitä ei koskaan ole esitetty hovissa.\n\n— Minä tahdon, että se tulee tänne illalla laulamaan minulle! sanoi\nkeisari. — Koko maailma tietää, mitä minulla on, enkä minä sitä tiedä!\n\n— Minä en koskaan ole kuullut sitä mainittavan! sanoi kavaljeeri. —\nMinä etsin sitä, minä löydän sen!\n\nMutta mistä se oli löydettävissä? Kavaljeeri juoksi ylös alas kaikki\nportaat, läpi salien ja käytävien. Ei kukaan kaikista niistä, jotka hän\nkohtasi, ollut kuullut puhuttavan satakielestä. Ja kavaljeeri juoksi\ntaas keisarin luo ja sanoi, että se varmaan mahtaa olla satu, niiden\ntekemä, jotka kirjoittavat kirjoja.\n\n— Teidän keisarillisen majesteettinne ei pidä uskoa mitä kirjoitetaan.\nSe on keksintöä ja sellaista, jota sanotaan velhotaidoksi!\n\n— Mutta sen kirjan, missä minä olen tämän lukenut, sanoi keisari, —\non minulle lähettänyt suurivaltias Japanin keisari, ja niin ei se saata\nolla valhetta. Minä tahdon kuulla satakielen. Sen pitää olla täällä\ntänä iltana. Sillä on korkein suosioni. Ja jollei se tule, niin\nkoputetaan koko hovia vatsaan, heti kun se on syönyt illallisen!\n\n— Tsing-pe! sanoi kavaljeeri ja juoksi taas ylös ja alas kaikkia\nportaita, läpi kaikkien salien ja käytävien. Ja puoli hovia juoksi\nmukana, sillä he eivät tahtoneet, että heitä koputettaisiin vatsaan.\nKyllä nyt kysyttiin merkillistä satakieltä, jonka koko maailma tunsi,\nmutta hovissa ei kukaan.\n\nVihdoin tapasivat he pienen köyhän tytön kyökissä. Hän sanoi:\n\n— Oi, Jumala, satakieli! sen tunnen hyvin. Niin, kyllä se osaa laulaa!\nJoka ilta on minulla lupa viedä vähän jätteitä pöydästä kotiin kipeälle\näiti-raukalleni. Hän asuu alhaalla rannassa, ja kun minä sitten palaan\ntakaisin, olen väsynyt ja lepään metsässä, niin kuulen satakielen\nlaulavan. Vedet nousevat siinä silmiini. On niinkuin äitini suutelisi\nminua!\n\n— Pieni kyökkipiika! sanoi kavaljeeri, — minä hankin sinulle\nvakinaisen toimen kyökissä ja luvan nähdä keisarin syövän, jos osaat\njohdattaa meidät satakielen luo, sillä se on saanut kutsun illaksi.\n\nJa sitten he kaikki läksivät metsään, missä satakielen oli tapana\nlaulaa. Puoli hovia oli mukana. Heidän paraikaa kulkiessaan alkoi lehmä\nammua.\n\n— Oi! sanoivat hovijunkkarit, — nyt se on käsissämme. Onpa sentään\nihmeellinen voima tuollaisessa pienessä eläimessä. Minä olen aivan\nvarmaan kuullut sen ennen!\n\n— Ei, lehmäthän siellä ammuvat! sanoi pieni kyökkipiika. — Me olemme\nvielä kaukana paikalta.\n\nSammakot kurnuttivat nyt suossa.\n\n— Kaunista! sanoi kiinalainen hovisaarnaaja. — Nyt minä kuulen sen,\ntuo muistuttaa pieniä kirkonkelloja.\n\n— Ei, sammakothan siellä! sanoi pieni kyökkipiika. — Mutta nyt minä\nluulen, että me pian saamme kuulla sen.\n\nSitten alkoi satakieli laulaa.\n\n— Se se on! sanoi pieni tyttö. — Kuulkaa, kuulkaa! Ja tuolla se\nistuu! Ja sitten hän viittasi pieneen harmaaseen lintuun ylhäällä\noksalla.\n\n— Onko se mahdollista? sanoi kavaljeeri. — Sellaiseksi nyt en koskaan\nolisi sitä ajatellut. Kuinka se näyttää halvalta, varmaan se on\nmenettänyt värinsä nähdessään luonaan niin paljon ylhäisiä ihmisiä.\n\n— Pieni satakieli! huusi pieni kyökkipiika aivan ääneen. — Armollinen\nkeisarimme soisi niin mielellään, että sinä laulaisit hänelle!\n\n— Suurimmalla mielihyvällä! sanoi satakieli ja lauloi niin, että oli\nilo kuunnella.\n\n— On kuin kuulisi lasikellojen soivan! sanoi kavaljeeri. — Ja entä\nsitten tuo pieni kurkku, kuinka se toimii! On kummallista, ettemme\nkoskaan ole kuulleet sitä ennen. Se tulee saavuttamaan suuren\n_succés'n_ hovissa!\n\n— Laulanko vielä kerran keisarille? sanoi satakieli, joka luuli, että\nkeisari oli mukana.\n\n— Oivallinen pieni satakieleni, sanoi kavaljeeri, — minulla on suuri\nilo kutsua teidät hovijuhlaan illalla, jolloin te tulette lumoamaan\nhänen keisarillisen armonsa erinomaisella laulullanne.\n\n— Se soveltuu parhaiten luonnon helmaan! sanoi satakieli, mutta\nseurasi kuitenkin mielellään, kun kuuli, että keisari sitä halusi.\n\nLinna oli pantu oikein juhla-asuun. Seinät ja lattiat, jotka olivat\nposliinia, loistivat monien tuhansien kultalamppujen valossa. Mitä\nkauneimpia kukkasia, jotka saattoivat helistä oikein hyvin, oli\nasetettu käytäviin. Siellä oli juoksua ja vetoa, mutta niinpä soivat\nnyt juuri kaikki kellot, niin ettei voinut kuulla sanaakaan.\n\nKeskelle suurta salia, missä keisari istui, oli asetettu kultaorsi ja\nsillä piti satakielen istua. Koko hovi oli siellä ja pieni kyökkipiika\noli saanut luvan seisoa oven takana, koska hänellä nyt oli todellisen\nkyökkipiian arvonimi. Kaikki olivat he parhaimmassa juhla-asussaan ja\nkaikki he katsoivat pieneen harmaaseen lintuun, jolle keisari nyökytti\npäätään.\n\nJa satakieli lauloi niin kauniisti, että kyyneleet nousivat keisarin\nsilmiin, kyyneleet valuivat alas hänen poskiaan ja silloin lauloi\nsatakieli vieläkin kauniimmin, se meni oikein sydämeen. Ja keisari oli\nkovin iloinen ja hän sanoi, että satakielen pitää saada hänen\nkultatohvelinsa kannettavaksi kaulassa. Mutta satakieli kiitti, se oli\njo saanut palkintoa tarpeeksi.\n\n— Minä olen nähnyt kyyneliä keisarin silmissä, se on minulle runsain\naarre. Keisarin kyynelissä on ihmeellinen voima. Jumala tietää, että\nolen tarpeeksi palkittu!\n\nJa sitten se taas lauloi suloisella, hartaalla äänellään.\n\n— Se on suloisinta kiemailua, mitä tunnen! sanoivat naiset ympärillä,\nja sitten he ottivat vettä suuhunsa nielläkseen, kun joku puhui heille.\nHe luulivat hekin olevansa satakieliä. Niin, lakeijat ja kamarineidit\nantoivat tietää, että hekin olivat tyytyväiset, ja se merkitsee paljon,\nsillä he ovat kaikkein vaikeimmat tyydyttää. Niin, satakieli todella\noikein onnistui!\n\nSen piti nyt jäädä hoviin, sillä piti olla oma häkkinsä sekä vapaus\nkävellä kaksi kertaa päivällä ja kerran yöllä. Se sai mukaansa\nkaksitoista palvelijaa, jokainen oli pannut silkkinauhan sen jalan\nympäri ja jokainen piti lujasti kiinni. Siitä kävelystä ei ollut\nensinkään huvia.\n\nKoko kaupunki puhui tuosta merkillisestä linnusta ja jos kaksi ihmistä\nkohtasi toisensa, niin ei toinen sanonut muuta kuin: — sat —! ja\ntoinen sanoi: — ... kieli! Ja sitten he huokasivat ja ymmärsivät\ntoisensa, niin, yksitoista ruokakauppiaan lasta sai nimensä linnun\nmukaan, mutta yhdelläkään niistä ei ollut ainoaa säveltä rinnassaan.\n\nEräänä päivänä tuli keisarille suuri käärö, jonka päälle oli\nkirjoitettuna: Satakieli.\n\n— Tuossapa nyt saamme uuden kirjan kuuluisasta linnustamme! sanoi\nkeisari. Mutta se ei ollut mikään kirja, se oli pieni taitonäyte:\nrasiassa oli keinotekoinen satakieli, jonka tuli olla elävän kaltainen,\nmutta johon oli kauttaaltaan upotettu timantteja, rubiineja ja\nsafiireja. Niin pian kuin keinotekoinen lintu vedettiin, osasi se\nlaulaa yhden niistä kappaleista, jotka oikea lauloi, ja sitten meni\npyrstö ylös ja alas ja kimmelsi hopeaa ja kultaa. Kaulassa riippui\npieni nauha ja siihen oli kirjoitettu: Japanin keisarin satakieli on\nköyhä Kiinan keisarin satakielen rinnalla.\n\n— Se on kaunista! sanoivat he kaikki, ja se, joka oli tuonut\nkeinotekoisen linnun, sai heti keisarillisen satakielen-tuojan\narvonimen.\n\n— Nyt niiden pitää laulaa yhdessä. Siitäpä tulee duetto!\n\nJa sitten niiden piti laulaa yhdessä, mutta se ei oikein tahtonut\nkäydä, sillä oikea satakieli lauloi omalla tavallaan ja keinotekoinen\nlintu kulki valsseilla.\n\n— Siinä ei ole mitään syytä, sanoi pelimestari, — se pysyy\nehdottomasti tahdissa ja on kokonaan minun kouluani!\n\nSitten piti keinotekoisen linnun laulaa yksinään. Sen menestys oli yhtä\nsuuri kuin oikeankin ja sittenhän se oli niin paljon kauniimpi\nkatsella: se kimmelsi kuin rannerenkaat ja rintaneulat.\n\nKolme ja kolmekymmentä kertaa lauloi se yhden ja saman kappaleen eikä\nse kuitenkaan ollut väsyksissä. Ihmiset olisivat mielellään kuulleet\nsen taas uudestaan, mutta keisari arveli, että nyt pitää elävänkin\nsatakielen taas vähän laulaa. Mutta missä se oli? Ei kukaan ollut\nhuomannut, että se oli lentänyt ulos avonaisesta ikkunasta, pois\nvihreihin metsiinsä.\n\n— Mutta mitä tämä on! sanoi keisari. Ja kaikki hoviväki moitti mukana,\nettä satakieli oli hyvin kiittämätön eläin. — Meillä on toki paras\nlintu! sanoivat he ja sitten piti keinotekoisen linnun taasen laulaa,\nja kolmannenkymmenennen neljännen kerran saivat he kuulla saman\nkappaleen, mutta he eivät vielä kokonaan osanneet sitä, koska se oli\nniin vaikea, ja pelimestari kehui lintua niin erinomaiseksi, niin, jopa\nhän vakuutti, että se oli parempi kuin oikea satakieli, eikä vain\nvaatteiden ja monien kauniiden timanttien puolesta, vaan myöskin\nsisällisesti.\n\n— Sillä katsokaa, hyvät herrasväet, keisari ennen kaikkia! Oikeasta\nsatakielestä ei koskaan voi laskea, mitä siitä tulee, mutta\nkeinotekoisessa linnussa on kaikki määrättyä! Niin tulee olemaan eikä\ntoisella tavalla. Kaikki voi selittää, sen voi hajoittaa ja näyttää\ninhimilliselle ajattelulle, kuinka valssit sijaitsevat, kuinka ne\nkäyvät ja kuinka toinen seuraa toista.\n\n— Aivan kuin minun suustani! sanoivat he kaikki, ja pelimestari sai\nluvan seuraavana sunnuntaina näyttää linnun kansalle. Heidän piti\nmyöskin kuulla sen laulavan, sanoi keisari. Ja he kuulivat sen ja he\nkävivät niin tyytyväisiksi, ikäänkuin he olisivat juoneet itsensä\nhyväntuulisiksi teevedestä, sillä se nyt on aivan kiinalaista, ja\nkaikki sanoivat silloin: E! ja nostivat ilmaan sen sormen, jota\nsanotaan nuolusormeksi ja sitten he nyökkäsivät. Mutta köyhä kalastaja,\njoka oli kuullut oikean satakielen, sanoi:\n\n— Kyllähän se kuuluu kauniilta ja muistuttaa myöskin, mutta jotakin\npuuttuu, en tiedä mitä!\n\nOikea satakieli oli karkoitettu maasta ja valtakunnasta.\n\nKeinotekoisen linnun paikka oli silkkityynyllä aivan keisarin vuoteen\nääressä. Kaikki lahjat, jotka se oli saanut, kulta ja jalokivet, olivat\nsen ympärillä, ja arvonimeltä oli se kohonnut korkeakeisarilliseksi\nyöpöytälaulajaksi arvoluokkaa yksi vasemmalle puolelle, sillä keisari\nlaski sen puolen olevan ylhäisimmän, millä sydän oli ja sydän sijaitsee\nvasemmalla puolella keisarillakin. Ja pelimestari kirjoitti\nkaksikymmentä viisi nidettä keinotekoisesta linnusta. Se oli niin\noppinutta ja pitkää ja täynnä kaikkein vaikeimpia kiinalaisia sanoja,\nja kaikki ihmiset sanoivat lukeneensa ja ymmärtäneensä sen, sillä\nmuutenhan he olisivat olleet tyhmät ja heitä olisi koputettu vatsaan.\n\nNiin meni kokonainen vuosi: keisari, hovi ja kaikki muut kiinalaiset\nosasivat ulkoa jokaisen pienen kulahduksen keinotekoisen linnun\nlaulussa, mutta juuri sentähden pitivät he nyt kaikkein enimmin siitä.\nHe saattoivat itse laulaa mukana ja sen he tekivät. Katupojat\nlauloivat: Tsitsitshii! Klukklukkluk! Ja keisari lauloi sen. Niin,\nvarmaan se oli kaunista!\n\nMutta eräänä iltana, juuri kun keinotekoinen lintu lauloi ja keisari\nmakasi vuoteessa ja kuunteli sitä, pani linnun sisässä: Svup! Jokin\nmeni rikki. Kaikki pyörät hyrräsivät ja sitten pysähtyi musiikki.\n\nKeisari hypähti heti vuoteesta ja kutsutti henkilääkärinsä, mutta\nmitäpä hän voi auttaa! Sitten he antoivat tuoda kellosepän ja monen\npuhumisen ja katsomisen perästä sai hän linnun kutakuinkin kuntoon,\nmutta hän sanoi, että sitä piti hyvin säästää, sillä sen tapit olivat\nkovin kuluneet eikä ollut mahdollista panna uusia sillä lailla, että\nmusiikki saattoi käydä varmasti. Oli suuri suru! Vain kerran vuodessa\nuskallettiin antaa keinotekoisen linnun laulaa ja sekin oli liikaa.\nMutta sitten piti pelimestari pienen puheen, käyttäen noita vaikeita\nsanoja ja lausui, että kaikki oli yhtä hyvin kuin ennenkin, ja niin oli\nkaikki yhtä hyvin kuin ennenkin.\n\nNyt oli viisi vuotta kulunut ja maa sai todella suuren surun, sillä\npohjaltaan pitivät he kaikki keisaristaan: nyt hän oli sairas eikä\nvoinut elää, niin sanottiin, uusi keisari oli jo valittu ja kansa\nseisoi ulkona kadulla ja kysyi kavaljeerilta, kuinka heidän keisarinsa\nvoi.\n\n— P! sanoi hän ja ravisti päätään.\n\nKylmänä ja kalpeana makasi keisari suuressa, muhkeassa vuoteessaan.\nKoko hovi luuli häntä kuolleeksi ja jokainen heistä juoksi pois\ntervehtimään uutta keisaria. Kamaripalvelijat juoksivat ulos puhumaan\ntästä ja linnanpiiat pitivät suuria kahviseuroja. Kaikkiin saleihin ja\nkäytäviin oli levitetty verkaa, jottei kuulisi kenenkään käyvän ja\nsentähden oli siellä niin hiljaista, niin hiljaista. Mutta keisari ei\nvielä ollut kuollut. Kankeana ja kalpeana makasi hän komeassa sängyssä,\njolla oli pitkät samettiverhot ja raskaat kultatupsut. Korkealla\nylhäällä oli ikkuna auki ja kuu paistoi keisariin ja keinotekoiseen\nlintuun.\n\nKeisari raukka tuskin saattoi hengittää, oli kuin jokin olisi istunut\nhänen rintansa päällä. Hän avasi silmänsä ja silloin hän näki, että se\noli Kuolema, joka istui hänen rintansa päällä ja oli ottanut päähänsä\nhänen kultakruununsa ja piti toisessa kädessään keisarin kultasapelia,\ntoisessa hänen mahtavaa lippuaan. Ja yltympäri, suurten samettisten\nvuodeuudinten poimuista pisti esiin kummallisia päitä, toiset hyvin\nrumia, toiset suloisen lempeitä: ne olivat kaikki keisarin hyvät ja\nhuonot teot, jotka katselivat häneen nyt, kun Kuolema istui hänen\nsydämensä päällä.\n\n— Muistatko sen? kuiskasi toinen toisensa jälkeen. — Muistatko sen?\nJa sitten ne kertoivat hänelle niin paljon, että hiki tunki esiin hänen\notsaltaan.\n\n— Sitä en koskaan ole tietänyt! sanoi keisari. — Soittoa, soittoa!\nSuuri kiinalainen rumpu! huusi hän, — etten toki kuulisi kaikkea, mitä\nne sanovat!\n\nJa ne jatkoivat ja Kuolema nyökkäsi, niinkuin kiinalainen, kaikkeen,\nmitä sanottiin.\n\n— Soittoa, soittoa! huusi keisari. — Sinä pieni, suloinen kultalintu,\nlaula toki, laula! Minä olen antanut sinulle kultaa ja kalleuksia, olen\nitse ripustanut kultatohvelini kaulaasi, laula toki, laula!\n\nMutta lintu pysyi hiljaa, ei ollut ketään vetämässä sitä eikä se\nmuutoin laulanut. Mutta Kuolema jäi katselemaan keisariin, suurilla\ntyhjillä silmäkuopillaan ja siellä oli niin hiljaista, niin hirvittävän\nhiljaista.\n\nSilloin kajahti samassa aivan likellä ikkunaa mitä kaunein laulu:\npieni, elävä satakieli istui oksalla ulkopuolella. Se oli kuullut\nkeisarinsa hädästä ja oli sentähden tullut laulamaan hänelle lohdutusta\nja toivoa. Ja sitä myöten kuin se lauloi, kävivät haamut kalpeammiksi\nja kalpeammiksi, veri joutui yhä vilkkaampaan liikkeeseen keisarin\nheikossa ruumiissa ja itse Kuolemakin kuunteli ja sanoi: — Jatka,\npieni satakieli, jatka!\n\n— Kyllä, jos annat minulle muhkean kultasapelin! Kyllä, jos annat\nminulle upean lipun! Jos annat minulle keisarin kruunun!\n\nJa Kuolema antoi jokaisen kalleuden yhdestä laulusta, ja satakieli\njatkoi vielä lauluaan, ja se lauloi hiljaisesta hautausmaasta, missä\nvalkoiset ruusut kasvavat, missä seljapuu lemuaa ja missä\njälkeenjääneiden kyyneleet kostuttavat tuoretta nurmea. Silloin alkoi\nKuolema ikävöidä puutarhaansa ja liiteli kylmänä valkoisena sumuna\nikkunasta.\n\n— Kiitos, kiitos! sanoi keisari, — sinä taivainen pieni lintu, minä\nkyllä tunnen sinut! Minä karkoitin sinut maasta ja valtakunnasta ja\nsinä lauloit pahat näyt vuoteeni luota, sait Kuoleman pois sydämeltäni.\nKuinka minä palkitsenkaan sinua?\n\n— Sinä olet palkinnut minut! sanoi satakieli. — Sain kyyneleet\nnousemaan silmiisi, kun ensi kerran lauloin. Sitä en koskaan unohda! Ne\novat niitä jalokiviä, jotka virvoittavat laulajan sydäntä. Mutta nuku\nnyt ja parane ja voimistu! Minä laulan sinulle!\n\nJa se lauloi. Ja keisari meni uneen, niin lempeä ja virvoittava oli tuo\nuni.\n\nAurinko paistoi häneen ikkunoista, kun hän voimistuneena ja terveenä\nheräsi. Kukaan hänen palvelijoistaan ei vielä ollut palannut, sillä he\nluulivat, että hän oli kuollut, mutta satakieli istui vielä ja lauloi.\n\n— Sinun täytyy aina pysyä luonani! sanoi keisari. — Sinun pitää\nlaulaa vain, kun itse tahdot, ja keinotekoisen linnun minä lyön\ntuhansiksi kappaleiksi.\n\n— Älä tee sitä! sanoi satakieli, — sehän on tehnyt sen hyvän, minkä\nse saattoi tehdä. Pidä se niinkuin ennenkin. Minä en voi elää ja olla\nlinnassa, mutta anna minun tulla, kun itse haluan, silloin minä illoin\nistun oksalla tuolla ikkunan luona ja laulan sinulle, että kävisit\niloiseksi ja samalla miettiväksi. Minä laulan sekä onnellisista että\nniistä, jotka kärsivät. Minä laulan pahasta ja hyvästä, jota\nympärilläsi pidetään salassa. Pieni laululintu lentää ympäri, lentää\nköyhän kalastajan luo, talonpojan katolle, jokaisen luo, joka on\nkaukana sinusta ja hovistasi. Minä rakastan sydäntäsi enemmän kuin\nkruunuasi, ja kuitenkin ympäröi kruunua jokin pyhä tuoksu! Minä tulen,\nminä laulan sinulle — mutta yksi sinun täytyy luvata minulle.\n\n— Kaikki! sanoi keisari ja seisoi siinä kuninkaallisessa puvussaan,\njohon hän itse oli pukeutunut, ja piteli sapelia, joka oli raskasta\nkultaa, ylös rintaansa kohti.\n\n— Yhtä sinulta pyydän: älä kerro kenellekään, että sinulla on pieni\nlintu, joka sanoo sinulle kaikki, niin käy vielä paremmin!\n\nJa sitten lensi satakieli pois.\n\nPalvelijat tulivat katsomaan kuollutta keisariaan. Niin, siinä he\nseisoivat, ja keisari sanoi:\n\n— Hyvää huomenta!\n\n\n\n\nKihlatut.\n\n\nHyrrä ja pallo olivat laatikossa muiden leikkikalujen joukossa, ja\nsitten sanoi hyrrä pallolle:\n\n— Emmekö menisi kihloihin, kun kuitenkin olemme yhdessä laatikossa?\n\nMutta pallo, joka oli neulottu sahvianinahasta ja oli yhtä paljon\nolevinaan kuin hieno neiti, ei viitsinyt vastata sellaiseen.\n\nSeuraavana päivänä tuli pieni poika, joka omisti leikkikalut. Hän\nmaalasi hyrrän punaisella ja keltaisella ja löi keskelle sitä\nmessinkinastan. Näyttipä todella komealta, kun hyrrä pyöri.\n\n— Katsokaa minua! sanoi se pallolle. — Mitä te nyt sanotte? Emmekö\nmenisi kihloihin, me sovimme niin hyvin yhteen: te hypitte ja minä\ntanssin. Onnellisemmaksi kuin me kaksi ei kukaan voi tulla.\n\n— Vai niin te luulette! sanoi pallo. — Te varmaan ette tiedä, että\nminun isäni ja äitini ovat olleet sahvianitohvelit ja että minulla on\nkorkki ruumiissani.\n\n— Niin, mutta minä olen mahonkipuuta, sanoi hyrrä, — ja itse\npormestari on sorvannut minut, hänellä on oma sorvinpenkki, ja siitä\noli hänelle suuri huvi.\n\n— Niin, voinko minä luottaa siihen? sanoi pallo.\n\n— Älköön piiska ikinä sattuko minuun, jos valehtelen! sanoi hyrrä.\n\n— Te puhutte hyvin kauniisti puolestanne! sanoi pallo, — mutta minä\nen kuitenkaan voi, minä olen miltei kuin puoleksi kihloissa erään\npääskysen kanssa. Joka kerta kun minä nousen ilmaan, pistää se pään\npesästä ja sanoo: — Tahdotteko, tahdotteko? Ja nyt minä sisällisesti\nolen vastannut myöntävästi ja se on miltei kuin olla puolikihloissa.\nMutta minä lupaan teille, etten koskaan unohda teitä.\n\n— Niin, onhan se jo sekin jotain! sanoi hyrrä ja sitten he eivät\npuhuneet toisilleen.\n\nSeuraavana päivänä otettiin pallo esiin. Hyrrä näki, kuinka se lensi\nkorkealle ilmaan niinkuin lintu, viimein ei sitä ensinkään voinut\nnähdä. Joka kerta tuli se taas takaisin, mutta teki aina korkean\nhyppäyksen, kun kosketti maata. Ja se johtui joko kaihosta tai siitä,\nettä sillä oli korkki ruumiissa. Yhdeksännellä kerralla jäi pallo sille\ntielleen eikä enää tullut takaisin. Ja poika etsi ja etsi, mutta poissa\nse oli.\n\n— Minä kyllä tiedän, missä se on! huokasi hyrrä, — se on pääskysen\npesässä ja naimisissa pääskysen kanssa!\n\nKuta enemmän hyrrä sitä ajatteli, sitä enemmän se mieltyi palloon.\nJuuri siksi, ettei hän voinut saada häntä, lisääntyi rakkaus. Se, että\nhän oli ottanut toisen, se siinä juuri oli ärsyttävää. Ja hyrrä pyöri\nympäri ja hyöri, mutta aina se vain ajatteli palloa, joka sen\najatuksissa kävi yhä kauniimmaksi ja kauniimmaksi. Niin kului monta\nvuotta — ja sitten se oli vanhaa rakkautta.\n\nEikä hyrrä enää ollut nuori. Mutta sitten se eräänä päivänä kullattiin\nkokonaan. Ei koskaan se ollut näyttänyt niin kauniilta: se oli nyt\nkultahyrrä ja hyppi niin, että hyrisi. Niin, se se oli jotakin! Mutta\nyhtäkkiä se hyppäsi liian korkealle ja — poissa se oli!\n\nEtsittiin ja etsittiin, yksin kellaristakin, mutta sitä ei löytynyt.\n\nMissä se oli?\n\nSe oli hypännyt rikkatynnyriin, missä oli kaikenlaista, kaalintynkiä,\nrikkoja ja soraa, jota oli pudonnut alas kattokourusta.\n\n— Nyt minä totisesti olen joutunut hyvään paikkaan. Täällä kultaus\npian voi lähteä minusta. Ja mitä roskajoukkoa se onkaan, jonka sekaan\nolen joutunut! ja sitten se vilkuili pitkään kaalintynkään, joka oli\nleikattu poikki liian likeltä, ja omituiseen pyöreään esineeseen, joka\noli vanhan omenan näköinen. Mutta se ei ollutkaan omena, se oli vanha\npallo, joka monta vuotta oli maannut kattokourussa likoamassa.\n\n— Jumalan kiitos, tänne tulee sentään jokin vertainen, jonka kanssa\nvoi puhua! sanoi pallo ja katseli kullattua hyrrää. — Minä olen\noikeastaan sahviania, neidonkädet ovat minut neuloneet ja minulla on\nkorkki ruumiissani, mutta sitä ei kukaan näkisi minusta! Minä olin\nviettämäisilläni häitä erään pääskysen kanssa, mutta sitten minä\nputosin kattokouruun ja siellä minä olen maannut viisi vuotta\nlikoamassa. Se on pitkä aika — on kuin onkin — neidolle!\n\nMutta hyrrä ei sanonut mitään, hän ajatteli vanhaa kultaansa ja kuta\nenemmän hän kuuli, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että se oli tämä.\n\nSilloin tuli palvelustyttö ja aikoi kääntää nurin tynnyrin.\n\n— Hei vain, siinähän on kultahyrrä! sanoi hän.\n\nJa hyrrä joutui takaisin huoneeseen ja suureen arvoon ja kunniaan,\nmutta pallosta ei kuulunut mitään, eikä hyrrä enää koskaan puhunut\nvanhasta rakkaudestaan. Se menee ohi, kun kulta on maannut viisi vuotta\nvesikourussa likoamassa, niin, häntä ei koskaan tunne, kun hänet tapaa\nrikkatynnyrissä.\n\n\n\n\nRuma ankanpoikanen.\n\n\nOli niin kaunista maalla, oli kesä. Ohra kohosi keltaisena, kaura\nvihreänä, heinä oli nostettu rukoihin alhaalla vihreällä niityllä ja\nsiellä käveli haikara pitkine punaisine jalkoineen ja puheli egyptiä,\nsillä sen kielen hän oli oppinut äidiltään. Vainioiden ja niittyjen\nympärillä oli suuria metsiä ja keskellä metsiä syviä järviä. Niin, oli\ntodella kaunista maalla! Keskellä auringonpaistetta oli vanha\nherraskartano, ympärillään syvät kanavat ja muurista alas veteen kasvoi\nsuuria takkiaislehtiä, jotka olivat niin korkeat, että pienet lapset\nsaattoivat seisoa pystyssä suurimpien alla. Siellä oli yhtä eksyttävää\nkuin tiheimmässä metsässä ja täällä makasi ankka pesässään. Hänen piti\nhautoa ilmoille pienet poikasensa, mutta nyt hän miltei oli kyllästynyt\nsiihen siksi, että sitä kesti niin kauan ja hän harvoin sai vieraita.\nMuut ankat uiskentelivat mieluummin kanavissa kuin juoksivat ylös\nistumaan takkiaislehden alle ja juttelemaan hänen kanssaan.\n\nVihdoin risahti muna toisensa jälkeen. Pip, pip! pani sieltä. Kaikki\nmunankeltuaiset olivat ruvenneet elämään ja pistivät ulos päänsä.\n\n— Pitäkää kiirettä, pitäkää kiirettä! sanoi emo, ja niin ne\nkiirehtivät, minkä jaksoivat ja katselivat joka taholle vihreiden\nlehtien alla ja äiti antoi niiden katsella niin paljon kuin halutti,\nsillä vihreä tekee hyvää silmille.\n\n— Kuinka sentään maailma on suuri! sanoivat kaikki poikaset. Sillä\nniillä oli nyt kyllä aivan toisella tavalla tilaa kuin silloin, kun ne\nmakasivat munassa.\n\n— Luuletteko te, että se on koko maailma! sanoi äiti. — Se ulottuu\nkauas toiselle puolelle puutarhan, aina papin maille asti. Mutta siellä\nen ole koskaan ollut! Olettehan te kai kaikki täällä? Ja sitten hän\nkohotti itseään. — Ei, kaikki eivät ole luonani! Suurin muna makaa\nvielä tuolla. Kuinka kauan se tulee kestämään? Nyt minä olen\nkyllästynyt tähän! Ja sitten hän taas asettui hautomaan.\n\n— No, kuinka käy? sanoi muuan vanha ankka, joka tuli vierailulle.\n\n— Tämä yksi muna kestää niin kauan! sanoi hautova ankka. — Siihen ei\ntahdo tulla läpeä. Mutta katsohan noita toisia! En ole koskaan nähnyt\nniin kauniita poikasia. Ne muistuttavat kaikki isäänsä. Senkin hunttio,\nhän ei tule edes tervehtimään minua.\n\n— Annappas minun katsoa sitä munaa, joka ei tahdo puhjeta! sanoi\nvanhus. — Usko pois, että se on kalkkunanmuna. Sillä lailla minuakin\nkerran petettiin, ja minulla oli suru ja tuska niistä poikasista, sillä\nne pelkäävät vettä, sen voin sinulle vakuuttaa. Minä en saanut niitä\nveteen! Minä hoputin ja komensin, mutta se ei auttanut! Annappas minun\nkatsoa sitä munaa! Niin, se on kalkkunanmuna. Anna sinä sen olla ja\nopeta toiset lapset uimaan!\n\n— Minä haudon sitä kuitenkin vielä hiukan! sanoi ankka. — Koska olen\nhautonut niin kauan, niin voin hautoa loppuunkin.\n\n— Tee niin hyvin! sanoi vanha ankka ja sitten hän meni.\n\nVihdoin halkesi suuri muna. Pip, pip! sanoi poikanen ja vieri maahan.\nHän oli suuri ja ruma. Ankka katseli häntä.\n\n— Onpa tuo hirveän suuri poikanen! sanoi hän. — Ei kukaan noista\nmuista ole tuon näköinen. Ei suinkaan tuo toki liene kalkkunanpoikanen.\nNo, sen asian perille me pian pääsemme! Veteen hänen pitää mennä,\nvaikka minun itseni pitäisi potkia hänet menemään.\n\nSeuraavana päivänä oli herttainen, ihana ilma, aurinko paistoi kaikkiin\nvihreihin takkiaisiin. Ankkaemo koko perheineen tuli esiin alhaalla\nkanavan luona. Loiskis! hyppäsi hän veteen. — Pitäkää kiirettä,\npitäkää kiirettä! sanoi hän ja poikanen toisensa perästä polskahti\nveteen. Vesi läikähti niiden päiden yli. Mutta ne pääsivät samassa taas\nylös ja pysyivät niin kauniisti pinnalla. Jalat kävivät itsestään ja\nkaikki ne olivat vesillä, yksinpä ruma harmaa poikanenkin oli mukana!\n\n— Ei, se ei ole mikään kalkkuna! sanoi hän. — Kas, kuinka kauniisti\nse käyttää jalkojaan, kuinka suorana se pitää itseään! Se on minun oma\npoikaseni. Oikeastaan se on aika kaunis, kun sitä oikein katselee.\nPitäkää kiirettä, pitäkää kiirettä! Tulkaa nyt minun kanssani, niin\nminä vien teidät maailmalle ja esittelen teidät ankkatarhassa. Mutta\npysytelkää aina minun likelläni, ettei kukaan astu teidän päällenne, ja\nvarokaa kissaa!\n\nJa sitten he tulivat ankkatarhaan. Siellä oli hirveä melu, sillä siellä\noli kaksi perhettä, jotka tappelivat ankeriaanpäästä ja sitten kissa\nsai sen.\n\n— Kas, niin käy maailmassa! sanoi ankkaemo ja nuoli nokkaansa, sillä\nhänkin olisi mielellään ottanut ankeriaanpään. — Käyttäkää nyt\njalkojanne! sanoi hän. — Katsokaa, että osaatte pitää kiirettä ja\nniiatkaa kauloillanne vanhalle ankalle tuolla. Hän on etevin kaikista\ntäällä. Hän on espanjalaista rotua, sentähden hän on lihava, ja te\nnäette, että hänellä on punainen riepu jalan ympärillä. Se on jotakin\nerinomaisen kaunista ja suurin kunnianosoitus, minkä ankka voi saada.\nSe merkitsee sitä, ettei tahdota hukata häntä ja että sekä eläinten\nettä ihmisten täytyy tuntea hänet. Pitäkää kiirettä: — ei jalat yhteen!\nHyvin kasvatettu poikanen panee jalat kauas toisistaan niinkuin isä ja\näiti. Kas noin! Niiatkaa nyt kauloillanne ja sanokaa: kaa!\n\nJa sen he tekivät. Mutta toiset ankat ympärillä katselivat niihin ja\nsanoivat aivan ääneen: — Kas noin, nyt me saamme tuon joukon lisää!\nIkäänkuin ei meitä olisi tarpeeksi. Ja hyi, miltä tuo yksi poikanen\nnäyttää! Häntä me emme kärsi! Ja heti lensi yksi ankka esiin ja puri\nsitä niskaan.\n\n— Antaa hänen olla! sanoi äiti, — eihän hän tee kenellekään mitään!\n\n— Niin, mutta hän on liian suuri ja erikoinen! sanoi se ankka, joka\noli purrut, — ja sentähden häntä pitää kurittaa!\n\n— Emännällä on kauniita lapsia! sanoi vanha ankka, jolla oli riepu\njalan ympärillä. — Kaikki ovat kauniita, paitsi tuo yksi, se ei ole\nonnistunut! Soisinpa, että te voisitte tehdä sen uudelleen.\n\n— Se ei käy päinsä, teidän armonne! sanoi ankkaemo. — Hän ei ole\nkaunis, mutta hän on erinomaisen hyväluontoinen ja ui yhtä kauniisti\nkuin kuka hyvänsä noista muista, niin, minä uskallan sanoa enemmänkin.\nArvelen, että hän kehittyy kauniiksi, tai että hän aikaa myöten käy\nvähän pienemmäksi. Hän on maannut munassa liian kauan ja sentähden ei\nhän ole saanut oikeaa muotoa. Ja sitten hän nyppi häntä niskaan ja\noikoi hänen vartaloaan. — Sitäpaitsi hän on urosankka, sanoi hän, —\nja silloin se ei merkitse niin paljon. Minä luulen, että hänestä tulee\nvoimakas, hän kyllä pitää puoliansa!\n\n— Toiset poikaset ovat herttaiset! sanoi vanhus. — Olkaa nyt kuin\nkotonanne ja jos löydätte ankeriaanpään, niin voitte tuoda sen minulle.\n\nJa sitten he olivat kuin kotonaan.\n\nMutta sitä poikas-raukkaa, joka viimeksi oli lähtenyt munasta ja joka\noli niin ruman näköinen, purivat, tönivät ja pilkkasivat sekä ankat\nettä kanat. Hän on liian suuri! sanoivat ne kaikki, ja kalkkunakukko,\njoka oli syntynyt kannukset jalassa ja joka sentähden luuli olevansa\nkeisari, pullistihe kuin laiva täysissä purjeissa, astui suoraan häntä\nkohti ja sitten se kukersi ja kävi aivan punaiseksi päästään.\nPoikas-raukka tuskin tiesi, missä uskaltaisi seisoa tai kulkea, se oli\nkovin suruissaan siitä, että oli niin ruma ja koko ankkatarhan\npilkkana.\n\nNiin kävi ensimäisenä päivänä ja sitten vain paheni pahenemistaan.\nKaikki ahdistivat poikas-raukkaa, yksinpä hänen sisaruksensakin olivat\npahoja häntä kohtaan ja he sanoivat aina: — Kunpa kissa ottaisi sinut,\nsenkin ilkeä kummitus! Ja äiti sanoi: — Olisitpa kaukana täältä! Ja\nankat purivat häntä ja kanat nokkivat häntä ja palvelustyttö, jonka oli\nmäärä antaa eläimille ruokaa, potkaisi häntä.\n\nSilloin hän juoksi ja lensi aidan yli. Pienet linnut lensivät\npeloissaan pensaista ilmaan. Ne tekevät sen siitä syystä, että minä\nolen niin ruma! ajatteli poikanen ja sulki silmänsä, mutta juoksi\nkuitenkin eteenpäin. Sitten se tuli suurelle suolle, missä villisorsat\nasuivat. Siellä se makasi koko yön, se oli niin väsynyt ja suruissaan.\n\nAamulla lensivät villisorsat ylös ja ne katselivat uutta toveria. —\nMikä sinä olet miehiäsi? kysyivät ne, ja poikanen kääntelihe joka\ntaholle ja tervehti niin hyvin kuin taisi.\n\n— Sinä olet herttaisen ruma! sanoivat villisorsat, — mutta se on\nmeille samantekevää, kunhan et nai meidän perheeseemme.\n\nTuo raukka, hän totisesti ei ajatellut naimista, kunhan hänellä vain\noli lupa maata kaislikossa ja särpiä vähän suovettä.\n\nSiellä hän makasi kokonaista kaksi päivää, silloin tuli kaksi\nvillihanhea tai oikeammin villiä uroshanhea, sillä ne olivat molemmat\nkoiraksia. Siitä ei ollut pitkäkään aika, kun he olivat lähteneet\npesästä ja sentähden he olivat niin ollakseen.\n\n— Kuuleppa, toveri! sanoivat he, — sinä olet niin ruma, että minä\noikein pidän sinusta. Tahdotko lähteä mukaan ja ruveta muuttolinnuksi?\nAivan tässä likellä, toisessa suossa on muutamia suloisia, herttaisia\nvillihanhia, kaikki neitosia, jotka osaavat sanoa: Kaa! Sinulla saattaa\nolla menestystä, niin ruma kuin oletkin!\n\n— Pif, paf! kuului samassa ylhäältä ja molemmat villihanhet putosivat\nkuolleina alas kaislikkoon ja vesi kävi veripunaiseksi. Pif, paf!\nkuului taas ja kokonaisia laumoja villihanhia lensi ylös kaislikosta ja\nsitten pamahti taas. Oli suuri metsästys. Metsästäjät olivat suon\nympärillä, niin, muutamat istuivat ylhäällä puunoksillakin, jotka\nojentuivat kauas kaislojen yli. Sininen sauhu kulki pilvenä tummien\npuiden sekaan ja riippui kaukana veden päällä. Metsästyskoirat tulivat\nliejuun, loiskis, loiskis! Kaislat ja ruo'ot häälyivät joka puolelle,\npoikasraukka pelkäsi kauheasti, se käänteli päätään saadakseen sen\nsiiven alle ja samassa seisoi sen ääressä hirvittävän suuri koira.\nKieli roikkui kidasta ja silmät loistivat hirveän ilkeästi. Se asetti\nkitansa aivan alas poikasta kohti, näytti terävät hampaat — ja\nloiskis! Se meni eikä ottanutkaan sitä.\n\n— Oi, Jumalan kiitos, huokasi poikanen, — minä olen niin ruma, ettei\nkoirakaan viitsi purra minua!\n\nJa sitten se makasi aivan hiljaa, haulien viuhuessa kaisloissa ja\nlaukaus pamahti toisensa jälkeen.\n\nVasta myöhemmin päivällä hiljeni, mutta poikasraukka ei vieläkään\nuskaltanut nousta, se odotti vielä monta tuntia, ennenkuin katseli\nympärilleen, ja sitten se kiirehti suosta pois minkä jaksoi. Se juoksi\nvainioiden ja niittyjen poikki, tuuli niin, että oli vaikea päästä\npaikaltaan.\n\nIllemmällä saapui se köyhälle pienelle talonpoikaismökille. Se oli niin\nkurja, ettei se itsekään tietänyt, mille puolelle kaatuisi, ja niin se\njäi seisomaan. Tuuli humisi poikasen ympärillä niin, että sen täytyi\nistuutua pyrstölleen, pitääkseen vastaan. Ja pahemmaksi ja pahemmaksi\nkävi. Silloin hän huomasi, että mökin ovi oli mennyt pois toiselta\nsaranaltaan ja riippui niin vinossa, että hän raosta saattoi livahtaa\nhuoneeseen, ja sen hän tekikin.\n\nTäällä asui vanha vaimo kissansa ja kanansa kanssa. Ja kissa, jota hän\nkutsui Kisimirriksensä, osasi kyömistää selkää ja kehrätä. Niinikään se\nkipenöitsi, mutta silloin sitä täytyi silittää vastakarvaan. Kanalla\noli aivan pienet, matalat jalat ja sentähden sitä kutsuttiin\nLyhytkoiveksi. Se muni ja vaimo piti siitä kuin omasta lapsestaan.\n\nAamulla huomattiin heti vieras poikanen ja kissa rupesi kehräämään ja\nkana kaakattamaan.\n\n— Mitä ihmettä! sanoi vaimo ja katseli ympärilleen, mutta hän ei\nnähnyt hyvin ja sitten hän luuli, että poikanen oli lihava ankka, joka\noli eksynyt. — Sehän on mainio saalis! sanoi hän, — nyt minä saan\nankanmunia, jollei se vain ole urosankka. Siitä täytyy saada selvä.\n\nJa sitten otettiin ankanpoikanen kokeelle kolmen viikon ajaksi, mutta\nmunia ei kuulunut. Ja kissa oli herra talossa ja kana oli rouva ja aina\nne sanoivat: Me olemme maailma! Sillä he luulivat, että he olivat puoli\nsiitä ja lisäksi paras osa. Poikasesta näytti, että saattoi olla toista\nmieltä, mutta sitä ei kana sietänyt.\n\n— Osaatko munia? kysyi hän.\n\n— En!\n\n— No, pidä sitten suusi kiinni!\n\nJa kissa sanoi:\n\n— Osaatko kyömistää selkää, kehrätä ja kipinöidä.\n\n— En!\n\n— No, sitten ei sinulla saa olla mitään mielipidettä, kun järkevät\nihmiset puhuvat.\n\nJa poikanen kyyrötti nurkassa ja oli pahalla tuulella. Silloin se tuli\najatelleeksi raikasta ilmaa ja auringonpaistetta. Sille tuli niin\nihmeellinen halu liukua veden päällä. Viimein ei se enää voinut\npidättää itseään, sen täytyi sanoa se kanalle.\n\n— Mikä sinua vaivaa? kysyi tämä. — Sinulla ei ole mitään tekemistä,\nsentähden saat päähäsi oikkuja. Muni taikka kehrää, niin se menee\nohitse!\n\n— Mutta on niin ihanaa liukua veden päällä! sanoi poikanen, — niin\nihanaa saada sitä päänsä yli ja sukeltaa alas pohjaan.\n\n— On sekin huvia, sanoi kana. — Sinä olet tullut hulluksi. Kysy\nkissalta, hän on viisain kaikista, jotka minä tunnen, liukuuko hän\nmielellään veden pinnalla tai sukeltaako pohjaan. Itsestäni en tahdo\npuhuakaan. Kysy vaikka isäntäväeltämmekin, vanhalta vaimolta.\nViisaampaa kuin hän ei ole maailmassa! Luuletko sinä, että häntä\nhaluttaa liukua veden päällä ja saada vettä päänsä yli?\n\n— Te ette ymmärrä minua! sanoi poikanen.\n\n— No, jollemme me ymmärrä sinua, niin kuka sitten ymmärtäisi sinut!\nEthän toki väittäne olevasi viisaampi kuin kissa ja vaimo, minusta\npuhumattakaan! Älä sinä ole olevinasi, lapsi, ja kiitä Luojaasi\nkaikesta hyvästä, mitä sinulle on tehty! Etkö ole joutunut lämpöiseen\nhuoneeseen ja eikö sinulla ole seuraa, jolta voit jotakin oppia, mutta\nsinä horiset eikä ole hauska seurustella kanssasi! Minua voit uskoa,\ntarkoitan parastasi, sanon sinulle epämiellyttävyyksiä ja siitä\ntunnetaan tosi ystävät. Pidä nyt vain huolta siitä, että munit ja opit\nkehräämään tai kipenöitsemään.\n\n— Minä luulen, että lähden kauas maailmalle! sanoi poikanen.\n\n— Niin, tee se! sanoi kana.\n\nJa niin poikanen läksi. Se liukui veden päällä, se sukelsi pohjaan,\nmutta kaikki eläimet halveksivat sitä sen rumuuden tähden.\n\nNyt tuli syksy, lehdet metsässä kävivät keltaisiksi ja ruskeiksi, tuuli\ntarttui niihin niin, että ne tanssivat pitkin maita ja ylhäällä ilmassa\nnäytti kylmältä. Pilvet riippuivat raskaina, täynnä rakeita ja\nlumihiutaleita ja aidalla istui korppi ja huusi viluissaan: au, au,\nniin, ihan palelee, kun sitä ajattelee. Ankanpoika raukan todella ei\nollut hyvä olla.\n\nEräänä iltana — aurinko laski niin kauniisti — tuli kokonainen parvi\nkauniita suuria lintuja esiin pensaista, ankanpoikanen ei koskaan ollut\nnähnyt niin kauniita, ne olivat aivan hohtavan valkoiset ja niillä oli\npitkät, joustavat kaulat. Ne olivat joutsenia, ne päästivät varsin\nkummallisen äänen, levittivät mahtavat, pitkät siipensä ja lensivät\nkylmiltä seuduilta pois lämpimämpiin maihin, avonaisille järville. Ne\nkohosivat niin korkealle, niin korkealle, että ruman pienen\nankanpoikasen mieli kävi kummalliseksi. Se kieppui ympäri vedessä kuin\npyörä, ojensi kaulansa korkealle ilmaan niiden perässä ja päästi äänen,\nniin kovan ja kummallisen, että se itsekin säikähti sitä. Oi, se ei\nsaattanut unohtaa noita kauniita lintuja, noita onnellisia lintuja ja\nniin pian kuin ei se enään nähnyt niitä, sukelsi se alas pohjaan asti\nja kun se taas kohosi ylös, oli se ikäänkuin suunniltaan. Se ei\ntietänyt, mikä lintujen nimi oli, ei, minne ne lensivät, mutta\nkuitenkin se piti niistä tavalla, jolla se ei koskaan ollut pitänyt\nmistään. Se ei ensinkään kadehtinut niitä, kuinka sen olisi johtunut\nmieleenkään toivoa itselleen sellaista kauneutta, se olisi ollut\niloinen, kun sorsat vain olisivat sietäneet sitä joukossaan — tuo ruma\neläin raukka!\n\nJa talvi kävi niin kylmäksi, niin kylmäksi. Ankanpoikasen täytyi\nuiskennella vedessä estääkseen sitä kokonaan jäätymästä kiinni. Mutta\njoka yö kävi aukko, missä se ui, ahtaammaksi ja ahtaammaksi. Se jäätyi\nniin, että jääkuori ritisi. Ankanpoikasen täytyi aina liikuttaa\njalkojaan, jottei vesi sulkeutuisi. Vihdoin se väsyi, makasi aivan\nhiljaa ja jäätyi kiinni.\n\nVarhain aamulla tuli talonpoika, hän näki sen, meni ja löi\npuukengällään jään kappaleiksi ja kantoi sen sitten kotiin vaimolleen.\nSiellä se saatettiin virkoamaan.\n\nLapset tahtoivat leikitellä sen kanssa, mutta ankanpoikanen luuli, että\nne tahtoivat tehdä sille pahaa ja syöksyi kauhuissaan suoraan\nmaitovatiin, niin että maito läikähti huoneeseen. Vaimo huusi ja hosui\nkäsiään ilmaan ja silloin se lensi kaukaloon, missä voi oli, ja sitten\njauhotynnyriin ja ylös taas. No, kyllä se oli sen näköinen! Vaimo huusi\nja hosui sitä hiilipihdeillä ja lapset juoksivat kumoon toisensa\nsaadakseen kiinni ankanpojan ja he nauroivat ja he huusivat. Hyvä oli,\nettä ovi oli auki, ulos se karkasi pensaiden väliin vastasataneeseen\nlumeen. — Siellä se makasi kuin horroksissa.\n\nMutta kävisi liian surulliseksi kertoa kaikesta siitä hädästä ja\nkurjuudesta, jota sen täytyi kestää kovana talvena. Se makasi suossa\nkaislojen keskellä, kun aurinko taas alkoi paistaa lämpöisesti.\nLeivoset lauloivat, oli kaunis kevät.\n\nSilloin se yhtäkkiä nosti siipensä, ne humisivat voimakkaammin kuin\nennen ja kantoivat häntä lujasti eteenpäin. Ja ennenkuin hän tiesikään,\noli hän suuressa puutarhassa, missä omenapuut kukkivat, missä sireenit\ntuoksuivat, keinuttaen pitkiä, vihreitä oksiaan alas kiemurtelevia\nkanavia kohti. Oi, täällä oli niin kaunista, niin keväisen raikasta! Ja\nsuoraan vastaan tuli tiheiköstä esiin kolme kaunista valkeaa joutsenta.\nNe pöyhistivät sulkansa ja liukuivat kevyesti pitkin vettä.\nAnkanpoikanen tunsi mahtavat eläimet ja hänet valtasi kumma\nsurumielisyys.\n\n— Minä lennän noiden kuninkaallisten lintujen luo ja ne tulevat\nnokkimaan minut kuoliaaksi sentähden, että minä, joka olen niin ruma,\nuskallan lähestyä niitä. Mutta se on yhdentekevää! Parempi joutua\nniiden surmattavaksi kuin sorsien nypittäväksi, kanojen nokittavaksi,\npalvelustytön potkittavaksi, joka hoitaa kanatarhaa, ja kokea kovaa\ntalvella. Ja se lensi veteen ja ui komeita joutsenia kohden. Nämä\nnäkivät sen ja viillättivät humisevin höyhenin sitä vastaan. —\nSurmatkaa minut vain! sanoi eläin raukka ja taivutti päänsä alas\nvedenpintaa kohti ja odotti kuolemaa. Mutta mitä se näkikään kirkkaassa\nvedessä? Se näki allansa oman kuvansa, mutta se ei enää ollutkaan\nkömpelö, tummanharmaa lintu, ruma ja ilkeä, se oli itsekin joutsen.\n\nEi tee mitään, vaikka onkin syntynyt ankkatarbassa, kunhan vain on\nlevännyt joutsenen munassa!\n\nSe oikein iloitsi kaikesta hädästä ja vastuksesta, mitä se oli kokenut,\nnyt se juuri ymmärsi arvioida onnensa, kaiken kauneuden, mikä sitä\nodotti. Ja suuret joutsenet uivat sen ympärillä ja sivelivät sitä\nnokallaan.\n\nPuutarhassa tuli muutamia pieniä lapsia, ne heittivät leipää ja jyviä\nveteen ja pienin huusi:\n\n— Tuolla on uusi! Ja toiset lapset riemuitsivat mukana: — Niin, tänne\non tullut uusi! Ja he taputtivat käsiään ja tanssivat ympärillä,\njuoksivat hakemaan isää ja äitiä ja veteen viskattiin leipää ja\nleivoksia ja kaikki he sanoivat: — Uusi on kaunein! Niin nuori ja niin\nkaunis! Ja vanhat joutsenet kumarsivat sitä.\n\nSilloin se tunsi käyvänsä aivan ujoksi ja pisti pään siipien alle, se\nei itsekään tietänyt, miten sen oli. Se oli ylen onnellinen, mutta ei\nensinkään ylpeä, sillä hyvä sydän ei käy ensinkään ylpeäksi. Se\nmuisteli, miten sitä oli ahdistettu ja halveksittu, ja nyt se kuuli\nkaikkien sanovan, että se oli kaunein kaikista noista kauniista\nlinnuista. Ja sireenit kumartuivat oksineen aivan alas veteen sen luo\nja aurinko paistoi lämpöisesti ja leppeästi. Silloin humisivat sen\nsulat, notkea kaula kohosi ja sydämestään se riemuitsi:\n\n— Näin suurta onnea en osannut uneksiakaan, kun olin ruma\nankanpoikanen!\n\n\n\n\nKuusi.\n\n\nMetsässä kasvoi kaunis kuusi. Sillä oli hyvä paikka, aurinkoa se sai,\nilmaa oli tarpeeksi ja ympärillä kasvoi monta suurempaa toveria, sekä\nkuusia että mäntyjä. Mutta pieni kuusi oli kiihkeä kasvamaan, se ei\najatellut lämmintä aurinkoa eikä raikasta ilmaa, se ei välittänyt\ntalonpoikaislapsista, jotka kulkivat puhellen, kun he olivat poimimassa\nmansikoita tai vadelmia. Usein he tulivat koko ruukku täynnä ja heillä\noli heinänkorsiin pujotettuja mansikoita, sitten he asettuivat pienen\npuun vierelle ja sanoivat: — Oi, kuinka herttaisen pieni se on! Tätä\nei puu ensinkään tahtonut kuulla.\n\nSeuraavana vuonna se oli kasvanut pitkän kasvaimen pitemmäksi ja vuotta\nmyöhemmin taas se oli työntänyt paljoa pitemmän. Sillä kuusesta saattaa\naina sen vuosikerrosten mukaan nähdä, kuinka monta vuotta se on\nkasvanut.\n\n— Oi, kunpa minä sentään olisin tuollainen suuri puu kuin nuo toiset,\nhuokasi pieni puu, — niin minä voisin levittää oksani kauas\nympärilleni ja latvallani katsella kauas maailmaan! Linnut\nrakentaisivat silloin pesiä oksieni väliin, ja kun tuulisi, voisin minä\nnyökäyttää yhtä ylhäisesti kuin nuo toiset tuolla!\n\nSe ei ensinkään iloinnut auringonpaisteesta ja linnuista tai punaisista\npilvistä, jotka illoin, aamuin purjehtivat sen yli.\n\nJos oli talvi ja lumi lepäsi ympärillä säihkyvän valkoisena, niin tulla\nhyppeli usein jänis ja loikkasi suoraa päätä pienen puun yli — oi, se\noli niin harmillista! Mutta kaksi talvea kului ja kolmantena oli puu\nniin suuri, että jäniksen täytyi kiertää se. Oi, kasvaa, kasvaa, tulla\nsuureksi ja vanhaksi, se se sentään on ainoa onni tässä maailmassa,\najatteli puu.\n\nSyksyllä tulivat aina puunhakkaajat ja kaatoivat muutamia suurimpia\npuita. Se tapahtui joka vuosi ja nuori kuusi, joka nyt oli aika pitkä,\nvapisi sitä katsellessaan, sillä suuret, komeat puut putosivat naristen\nja rytisten maahan. Oksat hakattiin pois, ne näyttivät aivan paljailta,\npitkiltä ja kapeilta. Niitä oli miltei mahdoton tuntea, mutta sitten ne\npantiin vankkureille ja hevoset vetivät ne metsästä.\n\nMinne ne vietiin? Mikä niitä odotti?\n\nKeväällä, kun pääskynen ja haikara tulivat, kysyi puu niiltä:\n\n— Tiedättekö minne ne vietiin? Oletteko kohdanneet ne?\n\nPääskyset eivät tietäneet mitään, mutta haikara näytti miettivältä,\nnyökkäsi päätään ja sanoi:\n\n— Kyllä, minä luulen. Kohtasin muutamia uusia laivoja, kun lensin\nEgyptistä. Laivoissa oli mahtavia mastopuita. Uskallan sanoa, että ne\nolivat niitä, ne lemusivat kuuselta. Voin sanoa terveisiä, ne\nylpeilevät, ne ylpeilevät!\n\n— Oi, kunpa minäkin olisin tarpeeksi suuri lentääkseni meren yli.\nMimmoinen on oikeastaan tuo meri ja mitä se muistuttaa?\n\n— Kävisi liian pitkäksi sitä kuvata! sanoi haikara ja sitten se meni.\n\n— Iloitse nuoruudestasi! sanoivat auringonsäteet. — Iloitse terveestä\nkasvustasi, nuoresta elämästä, joka sinussa on!\n\nJa tuuli suuteli puuta ja kaste itki kyyneliä sen yli, mutta sitä ei\nkuusi ymmärtänyt.\n\nJoulunaikaan kaadettiin aivan nuoria puita, puita, jotka usein eivät\nolleet edes niin suuria tai sen ikäisiä kuin tämä kuusi, jolla ei ollut\nlepoa eikä rauhaa, mutta joka aina tahtoi pois. Nämä nuoret puut, ja ne\nolivat juuri kaikkein kauneimmat, saivat aina pitää oksansa, ne pantiin\nvankkureille ja hevoset läksivät vetämään niitä metsästä.\n\n— Minne ne viedään? kysyi kuusi. — Ne eivät ole suuremmat kuin minä,\nvieläpä siellä oli yksi, joka oli paljoa pienempi. Miksi ne saivat\npitää kaikki oksansa? Minne ne ovat matkalla?\n\n— Sen tiedämme me, sen tiedämme me! visersivät harmaat varpuset. — Me\nolemme kaupungissa kurkistaneet sisään kaikista ruuduista, me tiedämme,\nminne ne ovat matkalla! Oi, ne joutuvat mitä suurimpaan loistoon ja\nihanuuteen, mitä ajatella voi. Me olemme kurkistaneet sisään ikkunasta\nja nähneet, että ne asetetaan keskelle lämmintä huonetta ja\nkoristetaan mitä kauneimmilla tavaroilla, sekä kullatuilla omenilla,\npiparikakuilla, leikkikaluilla ja monilla sadoilla kynttilöillä!\n\n— Entä sitten? kysyi kuusi ja värisi kaikkia oksiaan myöten. — Entä\nsitten? Mitä sitten tapahtuu?\n\n— Niin, enempää emme ole nähneet. Se oli suurenmoista!\n\n— Olenkohan minä syntynyt käymään tätä loistavaa tietä? riemuitsi puu.\nSe on vieläkin parempaa kuin kulkea meren yli. Kuinka minä kärsin\nikävästä! Olisipa sentään joulu! Nyt minä olen korkea ja pitkä niinkuin\nnuo muut, jotka vietiin pois viime vuonna. Oi, jospa vain olisin\nvankkureilla! Olisinpa vain lämpöisessä huoneessa kaikkine sen\nloistoineen ja ihanuuksineen! Ja sitten —? Niin, sitten tulee jotakin\nvielä parempaa, vielä kauniimpaa, minkätähden ne muutoin niin\nkoristaisivat minut! Täytyy tulla jotakin vielä suurempaa, vielä\nihanampaa. Mutta mitä? Oi, minä kärsin! Minä kaipaan! En itsekään\ntiedä, mikä minun on.\n\n— Iloitse minusta! sanoivat ilma ja auringonvalo. — Iloitse terveestä\nnuoruudestasi vapaassa luonnossa!\n\nMutta se ei ensinkään iloinnut. Se kasvoi kasvamistaan. Kesät, talvet\nse seisoi vihreänä, tummanvihreänä se seisoi. Ihmiset, jotka sen\nnäkivät, sanoivat: se on kaunis puu. Ja joulun aikaan kaadettiin se\nensimäisenä kaikista. Kirves iski syvään ytimen läpi, puu kaatui\nhuoaten maahan, se tunsi sellaista tuskaa, sellaista voimattomuutta,\nettei se ensinkään voinut ajatella mitään onnea. Se oli suruissaan\nsiitä, että sen piti erota kotoa, paikalta, missä se oli kasvanut,\ntiesihän se, ettei se enää koskaan näkisi rakkaita, vanhoja tovereita,\npieniä pensaita ja kukkia ympärillään, niin, ehkäpä ei edes lintuja.\nLähtö ei ensinkään ollut miellyttävä.\n\nPuu tuli tajuihinsa vasta, kun se pihamaalla, missä se yhdessä muiden\npuiden kanssa oli purettu kuormasta, kuuli miehen sanovan: Se on komea.\nEmme tarvitse mitään muuta kuin tämän.\n\nNyt tuli kaksi palvelijaa täydessä juhla-asussa ja kantoi kuusen\nsuureen, kauniiseen saliin. Pitkin seiniä riippui muotokuvia ja suuren\nposliiniuunin luona seisoi ldinalaisia vaaseja, jalopeurat kansissa.\nSiellä oli keinutuoleja, silkkisohvia, suuria pöytiä täynnä kuvakirjoja\nja leikkikaluja sata kertaa satojen taalarien arvosta — ainakin\nsanoivat lapset niin. Ja kuusi pystytettiin suureen hiekalla täytettyyn\ntynnyriin, mutta kukaan ei saattanut nähdä, että se oli tynnyri, siliä\nsen ympärille pantiin vihreää kangasta ja se seisoi suurella kirjavalla\nmatolla. Oi, kuinka puu vapisi! Mitä tuleekaan tapahtumaan? Sekä\npalvelijat että neidit kulkivat ja koristivat sitä. Oksille ripustivat\nhe pieniä, värillisestä paperista leikattuja verkkoja. Joka nurkka oli\ntäytetty konvehdeilla. Kullatut omenat ja saksanpähkinät riippuivat\nikäänkuin ne olisivat olleet kiinni kasvaneita, ja yli sata punaista,\nsinistä ja valkeaa pientä kynttilää kiinnitettiin oksiin. Nuket, jotka\nnäyttivät yhtä eläviltä kuin ihmiset — puu ei koskaan ennen ollut\nnähnyt sellaisia — liitelivät vihannassa ja ylimmä latvaan pantiin\nsuuri tähti katinkullasta. Se oli komeaa, oikein erinomaisen komeaa!\n\n— Illalla, sanoivat he kaikki, — illalla se tulee loistamaan!\n\n— Oi, ajatteli puu, — olisipa vain ilta! Kunpa kynttilät pian\nsytytettäisiin. Ja mitähän sitten tapahtuu? Tuleekohan puita metsästä\nminua katselemaan? Lentävätköhän harmaat varpuset ikkunaan? Kasvankohan\nminä kiinni ja seison helyissäni talvet ja kesät?\n\nNiin, kyllähän se oli asioista selvillä, mutta sillä oli oikein\nkuorensärky pelkästä ikävästä ja kuorensärky on puulle yhtä paha kuin\npäänsärky meille muille.\n\nNyt sytytettiin kynttilät. Mikä loisto, mikä komeus! Puu värisi siitä\nkaikkia oksiaan myöten niin, että kynttilät sytyttivät vihannan. Oikein\nkirveli.\n\n— Herra varjelkoon! huusivat neidit ja sammuttivat kiireesti.\n\nNyt ei puu uskaltanut edes väristä. Oi, se oli kauheaa! Se niin pelkäsi\nkadottavansa jotakin komeudestaan, se oli aivan pyörällä päästään\nkaikessa tuossa loistossa. Ja nyt avautuivat molemmat kaksoisovet ja\njoukko lapsia törmäsi sisään, ikäänkuin ne olisivat aikoneet kaataa\nnurin koko puun. Vanhemmat ihmiset tulivat tyynesti jälessä.\nPienokaiset seisoivat aivan ääneti — mutta vain hetkisen, sitten ne\ntaas riemuitsivat, niin että raikui. He tanssivat puun ympärillä ja\nlahja toisensa perästä poimittiin.\n\n— Mitä ne tekevät? ajatteli puu. Mitä nyt tulee tapahtumaan? Ja\nkynttilät paloivat aivan oksiin asti ja sitä myöten, kuin ne paloivat\nloppuun, sammutettiin ne ja sitten saivat lapset luvan ryöstää puun.\nOi, ne syöksyivät sen kimppuun niin, että kaikki oksat risahtelivat.\nJollei se olisi kultatähden kärjestä ollut köytetty kiinni kattoon,\nniin se olisi mennyt nurin.\n\nLapset tanssivat komeine leikkikaluineen ympärillä, kukaan ei enään\nkatsonut puuhun, paitsi vanha lapsenpiika, joka kävi kurkistelemassa\noksien väliin, mutta hän teki sen vain nähdäkseen, eikö sinne vielä\nolisi unohtunut viikuna tai omena.\n\n— Kerro satu! Kerro satu! huusivat lapset ja vetivät pienen paksun\nmiehen puun luo, ja hän istuutui aivan sen alle, sillä sitten me olemme\nluonnon helmassa, sanoi hän, ja puulle saattaa tehdä kummallisen hyvää\nkuunnella mukana. Mutta minä kerron vain yhden sadun. Tahdotteko kuulla\nsadun _Ivede Avedesta_ vaiko _Klumpe-Dumpesta, joka putosi alas\nportaita ja kuitenkin joutui kunniasijalle ja sai prinsessani?_\n\n_Ivede-Avedesta!_ huusivat toiset, _Klumpe-Dumpesta!_ huusivat toiset.\nOli huutoa ja kirkunaa, ainoastaan kuusi vaikeni kokonaan ja ajatteli:\nenkö minä ensinkään joudu mukaan, eikö minun pidä mitään tehdä? Sehän\noli ollut mukana, oli tehnyt, mitä sen piti tehdä.\n\nJa mies kertoi _Klumpe-Dumpesta, joka putosi alas portaita ja kuitenkin\njoutui kunniasijalle ja sai prinsessan_. Ja lapset taputtivat käsiään\nja huusivat: kerro! kerro! He tahtoivat myöskin kuulla _Ivede-Aveden_,\nmutta he saivat vain sadun _Klumpe-Dumpesta_. Kuusi seisoi aivan hiljaa\nja mietteissään, eivät koskaan olleet linnut metsässä kertoneet\nsellaista. _Klumpe-Dumpe_ putosi alas portaita ja sai kuitenkin\nprinsessan! Niin, niin, sillä tavalla käy maailmassa! ajatteli kuusi ja\nuskoi, että se oli totta, koska se, joka kertoi, oli sellainen mukava\nmies. Niin, niin, kuka tietää, ehkä minäkin putoan alas portaita ja\nsaan prinsessan! Ja se iloitsi siitä, että se seuraavana päivänä ehkä\npuetaan kynttilöihin, leikkikaluihin, kultaan ja hedelmiin.\n\n— Huomenna minä en vapise! ajatteli se. — Iloitsen oikein koko\nloistostani. Huomenna saan taas kuulla sadun _Klumpe-Dumpesta_ ja ehkä\n_Ivede-Avedestakin_. Ja puu seisoi hiljaa ja miettiväisenä koko yön.\nAamulla tulivat renki ja piika sisään.\n\n— Nyt loisto taas alkaa! ajatteli puu, mutta he laahasivat sen ulos\nhuoneesta, ylös portaita, ullakolle, ja sinne pimeään nurkkaan, minne\nei mikään päivä paistanut, he sen asettivat. Mitä tämä merkitsee?\najatteli puu. Mitähän minä täällä teen? Mitähän minä täällä saan\nkuulla? Ja se nojasi seinää vastaan ja seisoi ja ajatteli ja ajatteli.\nJa hyvää aikaa sillä oli, sillä kului päiviä ja öitä. Ei ketään tullut\nsinne ylös ja kun sinne vihdoin joku tuli, niin hän tuli asettaakseen\njoitain suuria laatikoita nurkkaan. Puu seisoi aivan piilossa, olisi\nsaattanut luulla, että se oli aivan unohdettu.\n\n— Nyt on talvi tuolla ulkona, ajatteli puu. Maa on kova ja lumen\npeitossa, ihmiset eivät voi istuttaa minua. Sentähden minun varmaan\npitää seisoa täällä levossa kevääseen asti. Kuinka hyvin se on\najateltu! Kuinka sentään ihmiset ovat hyviä! Kunhan täällä ei vain\nolisi niin pimeää ja niin kauhean yksinäistä! Ei edes pientä jänistä!\nSiellä metsässä oli sentään niin hauskaa, kun oli lunta maassa ja jänis\njuoksi ohi, niin jopa silloinkin, kun se hyppäsi ylitseni, mutta siitä\nen silloin pitänyt. Täällä ylhäällä on sentään hirveän yksinäistä.\n\n— Pii, pii! sanoi samassa pieni hiiri ja livahti esiin. Ja sitten tuli\nvielä toinen pienoinen. Ne nuuskiskelivat kuusta ja livahtelivat sen\noksien välitse.\n\n— On julman kylmä! sanoivat pienet hiiret. — Muuten täällä on ihanat\nolot. Eikös ole, sinä vanha kuusi?\n\n— Minä en ole ensinkään vanha, sanoi kuusi, — on monta, jotka ovat\npaljoa vanhemmat kuin minä.\n\n— Mistä sinä tulet? kysyivät hiiret, — ja mitä sinä tiedät? Ne olivat\nkuin olivatkin hirveän uteliaita. — Kerro meille toki kauneimmasta\npaikasta maan päällä. Oletko ollut siellä? Oletko ollut ruokasäiliössä,\nmissä on juustoja hyllyillä ja riippuu kinkkuja katossa, missä\ntanssitaan talikynttilöillä ja missä mennään laihoina sisään ja tullaan\nlihavina ulos.\n\n— Sitä en tunne, sanoi puu, — mutta metsän tunnen, missä aurinko\npaistaa ja missä linnut laulavat. Ja sitten se kertoi kaikki\nnuoruudestaan eivätkä pienet rotat olleet koskaan ennen kuulleet\nsellaista. Ja ne kuuntelivat ja sanoivat:\n\n— Kuinka paljon sinä oletkaan nähnyt! Kuinka sinä olet ollut\nonnellinen!\n\n— Minäkö! sanoi kuusi ja mietti sitä, mitä itse oli kertonut. — Niin,\nne olivat oikeastaan hyvin hauskoja aikoja! Mutta sitten se kertoi\njouluaatosta, jolloin se oli ollut koristettuna leivoksilla ja\nkynttilöillä.\n\n— Oi, sanoivat pienet hiiret, — kuinka sinä olet ollut onnellinen,\nsinä vanha kuusi!\n\n— Minä en ole ensinkään vanha, sanoi puu, — tänä talvenahan\nminä olen tullut metsästä. Olen parhaassa iässäni, olen vain hiukan\ntanakka-kasvuinen.\n\n— Kuinka sinä kerrot kauniisti! sanoivat pienet hiiret, ja seuraavana\nyönä tulivat ne mukanaan neljä muuta pientä hiirtä, joiden piti saada\nkuulla puun kertovan, ja kuta enemmän se kertoi, sitä selvemmin se\nmuisti kaikki ja siitä tuntui: ne olivat sentään aika hauskoja aikoja!\nMutta ne voivat palata, ne voivat palata! _Klumpe-Dumpe_ putosi alas\nportaita ja sai kuitenkin prinsessan, ehkä minäkin voin saada\nprinsessan. Ja sitten ajatteli kuusi erästä pientä herttaista koivua,\njoka kasvoi metsässä. Se oli kuuselle oikea kaunis prinsessa.\n\n— Kuka on _Klumpe-Dumpe?_ kysyivät pienet hiiret. Ja sitten kertoi\nkuusi koko sadun, se muisti jokikisen sanan. Ja pienet hiiret olivat\nvähällä juosta ylös puunlatvaan pelkästä ihastuksesta. Seuraavana yönä\ntuli vielä useampia hiiriä ja sunnuntaina vielä kaksi suurta rottaa.\nMutta ne sanoivat, ettei tarina ollut hauska, ja se suretti pieniä\nhiiriä, sillä nyt se oli heistäkin vähemmän hauska.\n\n— Osaatteko te vain sen yhden tarinan? kysyivät rotat.\n\n— Vain sen yhden, vastasi puu — kuulin sen onnellisimpana iltanani,\nmutta silloin en ajatellut kuinka onnellinen olin.\n\n— Se oli erinomaisen huono tarina. Ettekö osaa mitään silavasta ja\ntalikynttilöistä? Ettekö mitään ruokasäiliötarinoita?\n\n— En! sanoi puu.\n\n— No, kiitoksia sitten! sanoivat rotat ja menivät kotiinsa.\n\nPienet hiiretkin jäivät vihdoin tulematta ja silloin huokasi puu: oli\nsentään aika herttaista, kun ne istuivat ympärilläni, nuo vilkkaat\npikku hiiret ja kuuntelivat, mitä heille kerroin. Nyt on sekin\nmennyttä! Mutta minäpä muistan pitää hauskaa nyt, kun minut taas\notetaan esiin.\n\nMutta milloin se tapahtui? Niin, eräänä aamuna, kun ihmisiä tuli\nullakolle penkomaan. Laatikot muutettiin, puu otettiin esiin. He\npaiskasivat sen kyllä hiukan kovakouraisesti permannolle, mutta heti\nrupesi muuan mies laahaamaan sitä portaita kohti, mistä päivä paistoi.\n\n— Nyt alkaa elämä uudelleen! ajatteli puu. Se tunsi raikkaan ilman,\nensimäisen auringonsäteen — ja nyt se oli ulkona pihamaalla! Kaikki\nkävi niin nopeasti, puu aivan unohti katsella itseänsä, ympärillä oli\nniin paljon nähtävää. Pihamaa oli puutarhan vieressä ja siellä kukoisti\nkaikki. Ruusut riippuivat tuoreina ja lemuten yli pienen aitauksen,\nlehmukset kukkivat ja pääskyset lentelivät ja sanoivat: kvirrevirrevit,\nminun mieheni on tullut! Mutta ne eivät tarkoittaneet kuusta.\n\n— Nyt minä alan elää! riemuitsi se ja levitti oksansa levälleen. Oi,\nne olivat kaikki kuihtuneet ja keltaiset! Se makasi nurkassa\nrikkaruohojen ja nokkosten joukossa. Kultapaperitähti oli vielä\nylhäällä latvassa ja kimmelteli kirkkaimmassa auringonpaisteessa.\n\nPihamaalla leikki pari niistä iloisista lapsista, jotka jouluna olivat\ntanssineet puun ympärillä ja riemuinneet siitä. Yksi pienimmistä juoksi\nja repäisi pois kultatähden.\n\n— Kas, mitä tuossa rumassa, vanhassa joulupuussa vielä on! sanoi hän\nja polki oksia niin, että hänen saappaidensa alla ritisi.\n\nJa puu katseli kaikkea kukkaisloistoa ja raikkautta puutarhassa, se\nkatseli itseään ja toivoi, että se olisi saanut jäädä pimeään\nnurkkaansa ullakolla. Se ajatteli raikasta nuoruuttaan metsässä,\nhauskaa jouluaattoa ja pieniä hiiriä, jotka iloisina olivat kuunnelleet\ntarinaa _Klumpe-Dnmpesta_.\n\n— Mennyttä, mennyttä! sanoi puu raukka. Kunpa minä edes olisin\niloinnut silloin, kun voin! Mennyttä, mennyttä!\n\nJa talonmies tuli ja hakkasi puun pieniksi kappaleiksi, siinä oli niitä\nkoko kasa. Kauniisti hulmahti tuli suuren kattilan alla. Ja samalla\nhuokasi syvään, jokainen huokaus oli kuin pieni laukaus. Sentähden\njuoksivat lapset, jotka leikkivät, sisään ja asettuivat tulen\neteen, tuijottivat siihen ja huusivat: — Pif, paf! Mutta joka\nlaukaukselta, joka oli syvä huokaus, ajatteli puu kesäpäivää metsässä,\ntalviyötä siellä, kun tähdet tuikkivat. Se ajatteli jouluaattoa ja\n_Klumpe-Dumpea_, ainoaa satua, minkä se oli kuullut ja minkä se osasi\nkertoa — ja sitten oli puu palanut loppuun.\n\nPojat leikkivät pihamaalla ja pienimmällä oli rinnassa kultatähti, jota\npuu oli kantanut onnellisimpana iltanaan. Nyt se oli mennyttä ja puu\noli mennyttä ja tarina mennyttä. Mennyttä, mennyttä, ja niin käy\nkaikkien tarinoiden!\n\n\n\n\nLumikuningatar.\n\nSeitsentarinainen satu.\n\n\n_Ensimäinen tarina kertoo peilistä ja sirpaleista_.\n\nKas niin, nyt me alamme. Kun olemme päässeet tarinan loppuun, tiedämme\nenemmän kuin me nyt tiedämme, sillä oli paha peikko — se oli kaikkein\npahimpia peikkoja, se oli \"Perkele\". Eräänä päivänä oli hän oikein\nhyvällä tuulella, sillä hän oli tehnyt peilin, jolla oli se ominaisuus,\nettä kaikki hyvä ja kaunis, mikä siihen kuvastui, hävisi siinä miltei\nolemattomiin, mutta mikä oli kelvotonta ja näytti rumalta, se astui\nesiin ja kävi vieläkin pahemmaksi. Kauneimmat maisemat olivat siinä\nkeitetyn pinaatin näköiset ja parhaimmat ihmiset kävivät inhoittaviksi\ntai seisoivat päällään, ilman vatsaa. Kasvot vääntyivät niin, ettei\nniitä tuntenut ja jos ihmisessä oli kesakko, sai olla varma siitä, että\nse levisi nenän ja suun yli. Se oli erinomaisen huvittavaa, sanoi\n\"Perkele\". Jos hyvä harras ajatus kävi läpi ihmisen mielen, tuli\npeiliin sellainen irvistys, että peikkoperkeleen piti nauraa taitavaa\nkeksintöään. Kaikki ne, jotka kävivät peikkokoulua — sillä hän piti\npeikkokoulua — kertoivat laajalti, että oli tapahtunut ihme. Vasta\nnyt, arvelivat he, saattoi oikein nähdä, miltä maailma ja ihmiset\nnäyttävät. He juoksuttivat peiliä ympäri maailman ja vihdoin ei ollut\nyhtään maata eikä ihmistä, joka ei olisi siinä vääristetty. Nyt\ntahtoivat he myöskin lentää ylös taivasta kohti, tehdäkseen pilkkaa\nitse enkeleistäkin ja \"Jumalasta\". Kuta korkeammalle he peiliä\nlennättivät, sitä voimakkaammin se nauroi, tuskin he voivat pitää siitä\nkiinni. Yhä korkeammalle ja korkeammalle he lensivät, likemmä Jumalaa\nja enkeleitä. Silloin värisi peili nauraessaan niin hirvittävästi, että\nse karkasi niiden käsistä ja syöksyi alas maahan, missä se meni sadaksi\nmiljoonaksi, biljoonaksi ja vielä useammaksi kappaleeksi, ja nyt se\ntuotti paljoa suurempaa onnettomuutta kuin ennen. Sillä muutamat\nkappaleet olivat tuskin hiekkajyvästen kokoiset ja nämä lensivät ympäri\nmaailmaa, ja missä ne sattuivat ihmisten silmiin, siellä ne pysähtyivät\nsinne ja silloin näkivät nuo ihmiset kaikki vääristettynä ja heillä oli\nsilmää nähdä vain se, mikä jossakin asiassa oli nurjaa, sillä jokainen\npieni peilinsärö oli säilyttänyt saman voiman, mikä koko peilillä oli.\nMuutamat ihmiset saivat vielä sydämeensä pienen pellinpalasen ja se oli\nvarsin kauheaa, siitä sydämestä tuli kuin jääkimpale. Muutamat\npeilinkappaleet olivat niin suuret, että ne käytettiin ikkunalaseiksi,\nmutta sen ruudun läpi ei ollut hyvä katsella ystäviään. Muutamat\npalaset joutuivat silmälaseihin, ja huonosti kävi, kun ihmiset panivat\nne nenälleen oikein nähdäkseen ja ollakseen oikeamieliset. Paholainen\nnauroi niin, että hänen vatsansa repesi ja se kutkutti häntä niin\nsuloisesti. Mutta ulkona lenteli vielä ilmassa pieniä lasisirpaleita.\nNyt me saamme kuulla!\n\n\n_Toinen tarina. Pieni poika ja pieni tyttö_.\n\nSuuressa kaupungissa, missä on niin monta taloa ja ihmistä, ettei jää\ntarpeeksi tilaa jokaisen saada pientä puutarhaa ja missä sentähden\nuseimpien täytyy tyytyä kukkasiin kukkaruukuissa — siellä oli\nkuitenkin kaksi köyhää lasta, joilla oli jonkun verran suurempi\npuutarha kuin kukkaruukku. He eivät olleet veli ja sisar, mutta he\npitivät yhtä paljon toisistaan kuin jos olisivat olleet sitä. Vanhemmat\nasuivat aivan lähellä toisiaan, he asuivat kahdessa ullakkokamarissa.\nSiinä, missä katto toisen naapurin talosta sattui yhteen toisen kanssa\nja vesikouru kulki pitkin katonrajaa, siinä antoi molemmista taloista\nulos pieni ikkuna. Ei tarvinnut muuta kuin asettua hajareisin kourulle,\nniin pääsi toisesta ikkunasta toiseen.\n\nMolemmat vanhemmat pitivät ulkona suurta puulaatikkoa ja siinä kasvoi\nkyökkikasveja, joita he tarvitsivat, ja pieni ruusupuu. Kummassakin\nlaatikossa oli yksi, se kasvoi niin kauniisti. Nyt keksivät vanhemmat\nasettaa laatikot sillä tavalla poikkipäin yli kourun, että ne miltei\nulottuivat toisesta ikkunasta toiseen ja aivan muistuttivat kahta\nkukkalavaa. Herneenvarret riippuivat alas laatikkojen yli ja ruusupuut\nkasvoivat pitkiä oksia, kietoutuivat ikkunoiden ympäri, kumartuivat\ntoisiaan vastaan: siinä oli miltei kuin vihannasta ja kukkasista tehty\nkunniaportti. Kun laatikot olivat hyvin korkeat ja lapset tiesivät,\netteivät he saaneet nousta niille, niin saivat he usein luvan astua\nulos toistensa luo, istua pienillä jakkaroillaan ruusujen alla, ja\nsiellä he nyt hauskasti leikkivät.\n\nTalvellahan se ilo oli ohi. Ikkunat olivat usein aivan jäässä, mutta\nsitten he lämmittivät kuparirahoja uunissa, asettivat kuuman rahan\njäätyneelle ruudulle ja niin tuli siitä oivallinen tirkistysreikä, ihan\npyöreä, ihan pyöreä. Sen takaa katseli suloinen lempeä silmä, yksi\nkummastakin ikkunasta. Ne olivat pieni poika ja pieni tyttö. Pojan nimi\noli Kai ja tytön nimi Gerda. Kesällä saattoivat he yhdellä hyppäyksellä\npäästä toistensa luo, talvella täytyi heidän ensin kulkea monet portaat\nalas ja monet portaat ylös. Ulkona tuiskutti lunta.\n\n— Valkeat mehiläiset parveilevat, sanoi vanha isoäiti.\n\n— Onko niillä myöskin mehiläiskuningatar? kysyi pieni poika, sillä hän\ntiesi, että oikeiden mehiläisten joukossa on sellainen.\n\n— On niillä, sanoi isoäiti. — Hän lentää siellä, missä ne parveilevat\nsakeimmillaan. Hän on suurin heistä kaikista eikä hän koskaan pysähdy\nmaahan, hän lentää takaisin ylös mustaan pilveen. Monena talviyönä\nlentää hän läpi kaupungin katujen ja kurkistaa sisään ikkunoista, ja\nsilloin ne jäätyvät niin kummallisiksi, ikäänkuin niissä olisi\nkukkasia.\n\n— Niin, sen minä olen nähnyt, sanoivat molemmat lapset ja sitten he\ntiesivät, että se oli totta.\n\n— Saako lumikuningatar tulla tänne sisään? kysyi pieni tyttö.\n\n— Tulkoon vain, sanoi poika, — niin minä panen hänet lämpöiselle\nkaakeliuunille ja sitten hän sulaa.\n\nMutta isoäiti silitti hänen hiuksiaan ja kertoi toisia tarinoita.\n\nIllalla, kun pieni Kai oli kotona ja puoleksi riisuttuna, nousi hän\ntuolille ikkunan luona ja katseli ulos pienestä reiästä. Pari\nlumihiutaletta putosi siellä ulkona ja yksi näistä, kaikkein suurin,\njäi toisen kukkalaatikon laidalle. Lumihiutale kasvoi kasvamistaan,\nvihdoin siitä tuli kokonainen nainen, puettuna hienoimpaan valkoiseen\nharsoon, joka oli kuin kokoonpantu miljoonista tähdentapaisista\nuntuvista. Hän oli kovin kaunis ja hieno, mutta jäästä, häikäisevästä,\nkimmeltävästä jäästä. Kuitenkin oli hän elävä. Silmät tuijottivat kuin\nkaksi kirkasta tähteä, mutta niissä ei ollut mitään rauhaa tai lepoa.\nHän nyökkäsi ikkunaan päin ja viittasi kädellään. Pieni poika pelästyi\nja hyppäsi alas tuolilta. Silloin tuntui siltä, kuin suuri lintu olisi\nulkopuolella lentänyt ikkunan ohitse.\n\nSeuraavana päivänä tuli kirkas pakkanen — ja sitten tuli suoja ja\nsitten tuli kevät. Aurinko paistoi, vihanta pilkisti esiin, pääskyset\ntekivät pesää, ikkunat avattiin ja pienet lapset istuivat taas pienessä\npuutarhassaan korkealla katonräystäällä kaikkien kerrosten päällä.\n\nRuusut kukkivat sinä kesänä aivan erinomaisesti. Pieni tyttö oli\noppinut virren ja siinä luettiin ruusuista ja niitä ruusuja ajatellessa\najatteli hän omiaan. Ja hän lauloi sen pienelle pojalle, ja poika\nlauloi sen niinikään:\n\n    Ruusuja laaksossa hohtaa,\n    rakas Jeesus siell' lapset kohtaa.\n\nJa pienokaiset pitelivät toisiaan kädestä, suutelivat ruusuja ja\nkatselivat Jumalan kirkkaaseen auringonpaisteeseen ja puhelivat sille,\nikäänkuin Jeesuslapsi olisi ollut siinä. Ihania suvipäiviä ne olivat,\nsuloista oli olla ulkona raikkaiden ruusupuiden luona, jotka eivät\nkoskaan näyttäneet aikovan lakata kukkimasta.\n\nKai ja Gerda istuivat ja katselivat kuvakirjaa, jossa oli eläimiä ja\nlintuja. Silloin — kello löi juuri viisi suuressa kirkontornissa —\nsanoi Kai: Ai, minun sydämeeni pisti! Ja nyt tuli jotakin silmääni.\n\nPieni tyttö tarttui häntä kaulaan. Kai siristeli silmiään: ei, ei\nmitään voinut nähdä.\n\n— Minä luulen, että se on poissa! sanoi hän. Mutta se ei ollut poissa.\nSe oli juuri yksi noita lasisirpaleita, jotka lensivät peilistä,\ntaikapeilistä — me kyllä muistamme tuon ilkeän lasin, joka teki, että\nkaikki suuri ja hyvä, joka kuvastui siinä, kävi pieneksi ja rumaksi,\nmutta paha ja huono astui oikein esiin ja jokainen vika kävi heti\nhuomattavaksi. Kai raukka, hän oli saanut sirpaleen myöskin suoraan\nsydämeensä. Pian se oli käyvä ikäänkuin jäämöhkäleeksi. Nyt ei enää\ntehnyt kipeää, mutta siellä se oli.\n\n— Miksi sinä itket? kysyi hän. — Silloin sinä olet ruman näköinen.\nEihän minua mikään vaivaa. Hyi! huusi hän samassa, — tuo ruusu tuossa\non madon syömä! Ja kas, tuo tuossahan on aivan viisto! Ne ovat todella\nilkeitä ruusuja. Muistuttavat ihan laatikoita, joissa kasvavat. Ja\nsitten hän jalallaan lujasti tönäisi laatikkoa ja repäisi pois molemmat\nruusut.\n\n— Kai, mitä sinä teet! huusi pieni tyttö, ja kun hän näki hänen\nkauhunsa, repi hän irti vielä yhden ruusun ja juoksi sitten sisään\nomasta ikkunastaan, pois herttaisen pienen Gerdan luota.\n\nKun Gerda sitten tuli ja toi kuvakirjan, sanoi hän, että se oli\nsylilapsia varten. Ja jos isoäiti kertoi satuja, niin pani hän aina\njoukkoon _mutta_ — niin, jos hän vain saattoi päästä likettyville,\nniin kulki hän hänen perässään, pani silmälasit nenälleen ja puhui\nniinkuin hän. Se oli aivan kuin olisi ollut isoäiti, ja sitten ihmiset\nnauroivat häntä. Pian hän osasi matkia kaikkien ihmisten puhetta ja\nkäyntiä koko sillä kadulla. Kaikkea, mikä heissä oli erikoista eikä\nkaunista, sitä osasi Kai jäljitellä, ja sitten sanoivat ihmiset: sillä\npojalla on varmaan erinomainen pää! Mutta se johtui siitä\nlasisirpaleesta, jonka hän oli saanut silmäänsä, siitä lasisirpaleesta,\njoka oli sydämessä. Sentähden kiusasi hän pientä Gerdaakin, joka koko\nsielustaan piti hänestä.\n\nHänen leikkinsä kävivät nyt aivan toisenlaisiksi kuin ennen, ne olivat\nniin järkevät. Eräänäkin talvipäivänä, kun lumihiutaleita tuprutti,\ntuli hän, kädessään suuri polttolasi, piteli levällään sinistä\ntakinlievettään ja antoi lumihiutaleiden pudota sille.\n\n— Katso nyt lasiin, Gerda, sanoi hän ja jokainen lumihiutale tuli\npaljon suuremmaksi ja oli komean kukan tai kymmensärmäisen tähden\nnäköinen. Se oli kaunista katsella.\n\n— Näetkö, kuinka taidokasta! sanoi Kai. — Se on paljon\nmielenkiintoisempaa kuin oikeat kukkaset. Eikä niissä ole ainoaakaan\nvirhettä, ne ovat aivan säännölliset, kunhan vain eivät sula!\n\nVähän myöhemmin tuli Kai, kädessä suuret kintaat ja kelkka selässä. Hän\nhuusi aivan Gerdan korvaan: — Minä olen saanut luvan laskettaa\nsuurella torilla, missä muut leikkivät! Ja sen tiensä hän meni.\n\nTorilla köyttivät usein rohkeat pojat kelkkansa talonpojan rattaihin ja\najoivat hyvän matkaa mukana. Hauskasti se meni. Heidän paraikaa\nleikkiessään tuli reki. Se oli maalattu aivan valkoiseksi ja siinä\nistui joku kääriytyneenä karvaiseen valkoiseen turkkiin ja päässä\nvalkoinen karvalakki. Reki kiersi torin kahteen kertaan ja Kai sai\nnopeasti köytetyksi kelkkansa siihen kiinni, ja nyt hän ajoi mukana.\nKulku kävi nopeammin ja nopeammin suoraan seuraavalle kadulle. Se, joka\najoi, käänsi päätään, nyökkäsi ystävällisesti Kaille, tuntui siltä,\nkuin he olisivat tunteneet toisensa. Joka kerta kun Kai aikoi irroittaa\nkelkkansa, nyökkäsi tuo henkilö taas ja niin Kai jäi istumaan. He\najoivat suoraan ulos kaupungin portista. Nyt alkoi lunta tulla niin\nvyörymällä, ettei pieni poika voinut nähdä käden mittaa eteensä,\nkiitäessään eteenpäin. Silloin päästi hän nopeasti irti nuoran,\npäästäkseen eroon reestä, mutta se ei auttanut, hänen pienet\najoneuvonsa riippuivat siinä kiinni ja mentiin tuulen vauhdilla.\nSilloin huusi hän aivan ääneen, mutta kukaan ei kuullut häntä ja lumi\npyrysi ja reki lensi eteenpäin. Välistä se pomppasi ilmaan, tuntui\nsiltä, kuin se olisi kiitänyt yli ojien ja aitojen. Hän oli aivan\npelästyksissään, hän olisi tahtonut lukea _isämeitänsä_, mutta hän ei\nmuistanut muuta kuin _ison kertomataulun_.\n\nLumihiutaleet kävivät suuremmiksi ja suuremmiksi. Vihdoin olivat ne\nkuin suuria valkoisia kanoja. Yhtäkkiä singahtivat ne syrjään, reki\npysähtyi ja se henkilö, joka ajoi, nousi. Turkki ja lakki olivat\npaljasta lunta. Nainen se oli, pitkä ja solakka, häikäisevän valkoinen,\nse oli lumikuningatar.\n\n— Meidän matkamme on kulunut onnellisesti, sanoi hän, — mutta kuinka\nnoin palelet? Hiivi minun karhunnahkaturkkiini! Ja hän asetti hänet\nrekeen viereensä, kiersi turkin hänen ympärilleen, tuntui siltä, kuin\nhän olisi vaipunut lumihankeen.\n\n— Vieläkö sinua palelee? kysyi hän ja sitten hän suuteli häntä\notsalle. Hui, se oli kylmempää kuin jää, se meni suoraan hänen\nsydämeensä, joka jo puoleksi oli jääkimpale. Tuntui siltä, kuin hän\nolisi ollut kuolemaisillaan. Mutta vain hetken, sitten tuntui oikein\nhyvältä. Hän ei enään huomannut pakkasta ympärillään.\n\n— Kelkkani! älkää unohtako kelkkaani! Sen hän ensinnä muisti. Ja\nkelkka sidottiin erään valkoisen kanan kannettavaksi ja se lensi\nperässä, kelkka selässä. Lumikuningatar suuteli Kaita vielä kerran ja\nsilloin hän oli unohtanut pienen Gerdan, isoäidin ja kaikki siellä\nkotona.\n\n— Nyt et saa useampia suudelmia, sanoi lumikuningatar, — sillä\nsilloin suutelisin sinut kuoliaaksi!\n\nKai katsoi häneen, hän oli hyvin kaunis. Viisaampia, kauniimpia kasvoja\nei saattanut ajatella. Nyt ei hän tuntunut olevan jäätä niinkuin\nsilloin, kun hän istui ikkunan takana ja viittasi hänelle. Hänen\nsilmissään hän oli täydellinen, hän ei ensinkään pelännyt, hän kertoi\nhänelle, että hän osasi päässälaskua, päässälaskua murtoluvuillakin,\nettä hän tiesi maiden neliöpenikulmat ja \"kuinka monta asukasta\", ja\nlumikuningatar hymyili kaiken aikaa. Silloin tuntui Kaista, ettei se,\nmitä hän tiesi, kuitenkaan riittänyt, ja hän katsoi ylös suureen,\nsuureen tyhjyyteen ja lumikuningatar lensi hänen kanssaan, lensi\nkorkealle ylös mustalle pilvelle ja myrsky humisi ja kohisi, tuntui\nsiltä, kuin se olisi laulanut vanhoja lauluja. He lensivät yli metsien\nja järvien, yli merten ja maiden. Alla humisi kylmä tuuli, sudet\nulvoivat, lumi säihkyili, sen yli lensivät suuret, kirkuvat varikset,\nmutta yläpuolella paistoi kuu suurena ja kirkkaana ja siihen katseli\nKai pitkän, pitkän talviyön. Päivän nukkui hän lumikuningattaren\njalkain juuressa.\n\n\n_Kolmas tarina. Kukkatarha vaimon luona, joka osasi noitua_.\n\nMutta mimmoista oli pienellä Gerdalla, kun ei Kai enään tullut? Missä\nhän mahtoi olla? Ei kukaan tietänyt, ei kukaan osannut antaa neuvoja.\nPojat kertoivat vain nähneensä hänen sitovan kelkkansa kiinni komeaan\nrekeen, joka ajoi kadulle ja ulos kaupungin portista. Ei kukaan\ntietänyt, missä hän oli, monta kyyneltä vuosi, pieni Gerda itki\nkatkerasti ja kauan. Sitten he sanoivat, että Kai oli kuollut, hän oli\nvaipunut jokeen, joka virtasi aivan kaupungin likellä. Oi, ne olivat\noikein pitkiä, pimeitä talvipäiviä.\n\nNyt tuli kevät ja aurinko paistoi lämpöisemmin.\n\n— Kai on kuollut ja poissa, sanoi pieni Gerda.\n\n— Sitä en usko, sanoi auringonpaiste.\n\n— Hän on kuollut ja poissa! sanoi tyttö pääskysille.\n\n— Sitä en usko! vastasivat ne ja vihdoin ei pieni Gerdakaan sitä\nuskonut.\n\n— Minä otan jalkaani uudet punaiset kenkäni, sanoi hän eräänä aamuna,\n— niitä ei Kai koskaan ole nähnyt, ja sitten menen joelle ja kysyn\nsiltä.\n\nJa oli hyvin varhaista. Hän suuteli vanhaa isoäitiä, joka nukkui, pani\njalkaansa punaiset kengät ja läksi aivan yksin ulos portista joelle.\n\n— Onko totta, että sinä olet ottanut pienen leikkiveljeni? Minä\nlahjoitan sinulle punaiset kenkäni, jos annat hänet minulle takaisin.\n\nJa aallot nyökkäsivät hänen mielestään niin kummallisesti. Silloin hän\notti punaiset kenkänsä, rakkaimman omaisuutensa, ja viskasi ne molemmat\njokeen, mutta ne putosivat aivan rantaan ja pienet kalat kantoivat ne\nheti hänelle maihin, tuntui siltä, kuin ei joki olisi tahtonut ottaa\nhänen rakkainta omaisuuttaan, koska ei sillä ollut pientä Kaita. Mutta\nGerda luuli nyt, ettei hän heittänyt kenkiä tarpeeksi kauas ja niin hän\nkömpi veneeseen, joka oli kaislikossa, hän meni aivan äärimmäiseen\npäähän asti ja heitti kengät. Mutta vene ei ollut sidottu kiinni ja\nhänen liikkeidensä vaikutuksesta se liukui pois maalta. Hän huomasi sen\nja kiirehti pääsemään pois, mutta ennenkuin hän ehti takaisin, oli vene\njo yli kyynärän verran vesillä ja nyt se nopeasti liukui eteenpäin.\n\nSilloin pelästyi pieni Gerda suuresti ja rupesi itkemään, mutta kukaan\nei kuullut häntä paitsi harmaat varpuset ja ne eivät voineet kantaa\nhäntä maihin. Mutta ne lensivät pitkin rantaa ja lauloivat ikäänkuin\nlohduttaakseen häntä: — Täällä me olemme, täällä me olemme! Vene kulki\nvirran mukana, hänen pienet punaiset kenkänsä uivat perässä, mutta ne\neivät voineet saavuttaa venettä, joka alkoi kulkea kiivaammin.\n\nKaunista oli molemmilla rannoilla, kauniita kukkia, vanhoja puita ja\nrinteitä, joilla oli lampaita ja lehmiä, mutta ei ihmisiä näkyvissä.\n\n— Ehkäpä virta vie minut pienen Kain luo, ajatteli Gerda ja sitten hän\ntuli paremmalle mielelle, nousi seisomaan ja katseli monta tuntia noita\nkauniita, vihreitä rantoja. Sitten hän tuli suurelle kirsikkatarhalle,\nmissä oli punainen talo kummallisine punaisine ja sinisine ikkunoineen,\nmuuten siinä oli olkikatto ja ulkopuolella kaksi puusotamiestä, jotka\ntekivät kunniaa niille, jotka purjehtivat ohitse.\n\nGerda huusi heille. Hän luuli, että ne olivat eläviä, mutta ne tietysti\neivät vastanneet. Hän tuli aivan likelle niitä, virta ajoi veneen\nsuoraan maata kohti.\n\nGerda huusi vieläkin lujemmin ja silloin tuli talosta vanha, vanha\nvaimo, nojaten koukkusauvaansa. Hänen päässään oli suuri lierilakki,\njohon oli maalattu mitä kauneimpia kukkasia.\n\n— Sinä pieni lapsi raukka! sanoi vanha vaimo, — kuinka sinä oletkaan\njoutunut suurelle, väkevälle virralle, ajautunut kauas maailmalle? Ja\nsitten astui vanhus aivan veteen, iski koukkusauvansa kiinni veneeseen,\nveti sen maihin ja nosti pois pienen Gerdan.\n\nJa Gerda iloitsi päästessään kuivalle maalle, mutta pelkäsi sentään\nhiukkasen vierasta, vanhaa vaimoa.\n\n— Tule toki ja kerro minulle, kuka sinä olet ja kuinka sinä olet\ntullut tänne! sanoi hän.\n\nJa Gerda kertoi hänelle kaikki ja vanhus ravisti päätään ja sanoi: hm!\nhm! ja kun Gerda oli sanonut hänelle kaikki ja kysynyt, eikö hän ollut\nnähnyt pientä Kaita, niin sanoi vaimo, ettei hän ollut kulkenut siitä\nohi, mutta hän kyllä tulee, tytön ei pidä olla suruissaan, vaan maistaa\nhänen kirsikoitaan, katsella hänen kukkasiaan, ne ovat kauniimmat kuin\nmikään kuvakirja, ne saattavat kertoa kokonaisen sadun. Sitten otti hän\nGerdaa kädestä, he menivät pieneen taloon ja vanha vaimo sulki oven.\n\nIkkunat olivat korkealla ja lasit olivat punaiset, siniset ja\nkeltaiset. Päivänvalo paistoi sinne kummallisesti, kaikkinaisin värein,\nmutta pöydällä oli mitä kauneimpia kirsikoita ja Gerda söi niin paljon\nkuin tahtoi, sillä sen hän sai tehdä. Ja hänen syödessään suki vanhus\nhänen hiuksiaan kultakammalla ja hiukset kähertyivät ja paistoivat\nherttaisen keltaisesti pienten ystävällisten kasvojen ympärillä, jotka\nolivat pyöreät ja muistuttivat ruusua.\n\n— Tuollaista suloista pientä tyttöä minä oikein olen ikävöinyt! sanoi\nvanhus. — Saatpa nähdä, kuinka hyvin me molemmat tulemme sopimaan\nyhteen! Ja sitä myöten kuin hän suki, unohti Gerda enemmän ja enemmän\nkasvinveljensä Kain. Sillä vanhus osasi noitua, mutta paha noita ei hän\nollut, hän noitui vain hiukkasen omiksi huvikseen ja nyt hän mielellään\nhalusi pitää pienen Gerdan. Sentähden meni hän puutarhaan, ojensi\nkoukkusauvansa kaikkia ruusupuita kohti, ja miten kauniisti ne\nkukoistivatkaan, vaipuivat ne kuitenkin kaikki alas mustaan multaan\neikä saattanut nähdä, missä ne olivat kasvaneet. Vanhus pelkäsi, että\nkun Gerda näkisi ruusut, hän ajattelisi omiaan ja muistaisi pienen Kain\nja juoksisi tiehensä.\n\nNyt hän vei Gerdan kukkatarhaan. Olipa siellä tuoksua ja ihanuutta!\nKaikkia mahdollisia kukkia, joka vuodenajan kukkia siellä kasvoi\nupeimmassa kukoistuksessaan. Ei mikään kuvakirja voinut olla kirjavampi\nja kauniimpi. Gerda juoksi iloissaan ja leikki, kunnes aurinko laski\nkorkeiden kastanjapuiden taakse. Silloin sai hän kauniin vuoteen\npunaisine silkkityynyineen, ne olivat täytetyt sinisillä orvokeilla ja\nhän makasi ja näki niin kauniita unia kuin ikinä joku kuningatar\nhääpäivänään.\n\nSeuraavana päivänä hän taas sai leikkiä kukkasten kanssa lämpimässä\nauringonpaisteessa — niin kului monta päivää. Gerda tunsi joka kukan,\nmutta vaikka niitä olikin niin monta, niin hänestä tuntui, että yksi\npuuttui, mutta mikä, sitä hän ei tietänyt. Silloin istuu hän eräänä\npäivänä ja katselee vanhan vaimon lierilakkia maalattuine kukkineen ja\nkaikkein kaunein siinä oli juuri ruusu. Sen oli vanhus unohtanut\npoistaa hatusta, kun hän toimitti toiset alas maahan. Mutta sellaista\nse on, kun ei pidä ajatuksiaan koossa.\n\n— Kuinka, sanoi Gerda, — eikö täällä ole ruusuja? ja hän juoksi\nlavojen väliin, etsi ja etsi, mutta ei löytänyt yhtään. Silloin hän\nistuutui itkemään. Mutta hänen kyyneleensä putosivat juuri siihen,\nmihin ruusut olivat vaipuneet, ja kun lämpöiset kyyneleet kostuttivat\nmaata, nousi puu yhtäkkiä yhtä kukoistavana kuin se oli vaipunutkin ja\nGerda syleili sitä, suuteli ruusuja ja ajatteli kauniita ruusuja kotona\nja samalla pientä Kaita.\n\n— Oi, kuinka minä olen myöhästynyt! sanoi pieni tyttö. — Minunhan\npiti löytää Kai. Ettekö te tiedä, missä hän on? kysyi hän ruusuilta. —\nUskotteko, että hän on kuollut ja poissa?\n\n— Kuollut ei hän ole, sanoivat ruusut. — Me olemme olleet maassa,\nkaikki kuolleet ovat siellä, mutta Kai ei ollut siellä!\n\n— Kiitos! sanoi pieni Gerda ja hän meni toisten kukkien luo ja\nkatsahti niiden kupuun ja kysyi: — Ettekö te tiedä, missä pieni Kai\non?\n\nMutta jokainen kukka seisoi auringossa, nähden unessa oman satunsa tai\ntarinansa, niitä sai Gerda kuulla monta, monta, mutta kukaan ei\ntietänyt mitään Kaista.\n\nJa mitä sanoi sitten Tulililja?\n\n— Kuuletko rummun: pum! pum! On vain kaksi ääntä, aina: pum! pum!\nKuule naisten surulaulua! Kuule pappien huutoja! Pitkässä punaisessa\nhameessaan seisoo hinduvaimo roviolla, liekit hulmuavat hänen kuolleen\nmiehensä ympärillä, mutta hinduvaimo ajattelee sitä elävää täällä\njoukossa, häntä, jonka silmät polttivat kuumemmin kuin liekit, häntä,\njonka silmien tuli kohtaa hänen sydäntänsä enemmän kuin ne liekit,\njotka pian polttavat hänen ruumiinsa tuhkaksi. Saattavatko sydämen\nliekit kuolla rovion liekeissä?\n\n— Sitä en ensinkään ymmärrä, sanoi pieni Gerda.\n\n— Se on minun satuni, sanoi Tulililja.\n\nMitä sanoo Pyöräkello?\n\n— Kapean kalliotien päällä riippuu vanha ritarilinna. Tuuhea muratti\nkasvaa pitkin sen vanhoja punaisia muureja, lehti lehden vieressä\nparvekkeen ympäri, ja siellä seisoo kaunis tyttö. Hän kumartuu\nkaidepuun yli ja katselee alas tietä pitkin. Ei yksikään ruusu riipu\noksassaan raikkaampana kuin hän. Ei yksikään omenankukka liitele, kun\ntuuli kantaa sen puusta, kevyemmin kuin hän. Kuinka komea silkkipuku\nkahiseekin! Eikö _hän_ toki tule?\n\n— Kaitako tarkoitat? kysyi pieni Gerda.\n\n— Puhun vain sadustani, unelmastani, vastasi Pyöräkello.\n\nMitä sanoo pieni Lumikello:\n\n— Puiden välissä riippuu nuorassa pitkä lauta. Se on keinu. Kaksi\nsomaa pikkutyttöä — hameet ovat valkoiset kuin lumi, vihreät\nsilkkinauhat hulmuavat hatuista — istuvat ja keinuvat. Veli, joka on\nheitä suurempi, seisoo keinussa, hän pitää käsivarttaan nuoran\nympärillä pysyäkseen paikallaan, sillä toisessa kädessä hänellä on\npieni malja, toisessa liitupiippu, hän puhaltaa saippuakuplia. Keinu\nkäy ja kuplat lentelevät kauniisti vaihtelevin värein. Viimeinen\nriippuu vielä piipun varressa, notkuen tuulessa. Keinu käy. Pieni musta\nkoira, köykäinen kuin kupla, nousee takajaloilleen ja tahtoo mukaan\nkeinuun. Keinu lentää, koira menee nurin, haukkuu ja on vihainen, se\nilvehtii, kuplat särkyvät — keinuva lauta, särkyvä, vaahtokuva on\nlauluni!\n\n— Saattaa kyllä olla kaunista se, mitä sinä kerrot, mutta sinä sanot\nsen niin surullisesti etkä ensinkään mainitse Kaita. Mitä sanovat\nHyasintit?\n\n— Oli kolme kaunista sisarta, läpikuultavaa ja hienoa. Ensimäisen hame\noli punainen, toisen sininen, kolmannen aivan valkoinen. Käsi kädessä\ntanssivat he hiljaisen järven luona kirkkaassa kuutamossa. He eivät\nolleet keijukaisia, he olivat ihmislapsia. Tuoksui kovin suloisesti ja\ntytöt hävisivät metsään. Tuoksu kävi voimakkaammaksi. Kolme\nruumisarkkua — niissä lepäsivät kauniit tytöt — solui metsän\ntiheiköstä yli järven. Kiiltomadot lensivät loistaen ympärillä niinkuin\npienet, liitelevät valot. Nukkuvatko tanssivat tytöt, vai ovatko he\nkuolleet? Kukkaistuoksu kertoo, että he ovat ruumiina. Iltakello\nsoittaa kuolleille.\n\n— Sinä teet minut aivan surulliseksi, sanoi pieni Gerda. — Sinä\nlemuat niin voimakkaasti, minun täytyy ajatella kuolleita tyttöjä. Oi,\nonko sitten todella Kai kuollut? Ruusut ovat olleet alhaalla maassa ja\nne sanovat: ei!\n\n— Piu, pau! soittivat Hyasintin kellot. — Me emme soita pienelle\nKaille, häntä emme tunne. Me laulamme vain laulumme, ainoan, jonka\nosaamme.\n\nJa Gerda meni Voikukan luo, joka paistoi kiiltävien vihreiden lehtien\njoukosta.\n\n— Sinä olet pieni kirkas aurinko! sanoi Gerda. — Sanoppa minulle,\ntiedätkö, mistä minä löydän leikkiveljeni.\n\nJa Voikukka paistoi niin kauniisti ja katsoi taas Gerdaan. Minkä laulun\nmahtoikaan Voikukka osata laulaa? Se ei sekään ollut Kaista.\n\nEräällä pienellä pihamaalla paistoi Jumalan aurinko niin lämpöisesti\nensimäisenä kevätpäivänä. Auringonsäteet liukuivat alas naapurin\nvalkoista seinää, aivan vieressä kasvoivat ensimäiset keltaiset kukat,\ntuo hohtava kulta lämpöisissä auringonsäteissä. Vanha isoäiti oli\nulkona tuolissaan, tyttärentytär, köyhä kaunis palvelustyttö tuli\nkotiin lyhyeltä vierailulta. Hän suuteli isoäitiä. Siinä oli kultaa,\nsydämen kultaa tuossa hartaassa suudelmassa, kultaa huulilla, kultaa\npohjalla, kultaa tuolla ylhäällä aamuhetkenä. Kas, siinä minun pieni\ntarinani! sanoi Voikukka.\n\n— Voi minun vanhaa isoäiti-raukkaani! huokasi Gerda. — Niin, hän\nvarmaan ikävöi minua, on suruissaan minusta, niinkuin oli pikku Kaista.\nMutta minä tulen pian takaisin kotiin ja sitten minä tuon Kain\nmukanani. Ei auta kysyä kukkasilta, ne osaavat vain oman laulunsa, ne\neivät anna minulle tietoa! Ja sitten hän köytti ylös pienen hameensa\nvoidakseen juosta nopeammin. Mutta valkoinen Narsissi löi häntä jalkaan\nhänen juostessaan sen yli. Silloin hän jäi seisomaan, katseli pitkään\nkukkaa ja kysyi: — Tiedätkö ehkä jotakin? Ja hän kumartui aivan sen\nääreen. Ja mitä se sanoi?\n\n— Minä voin nähdä itseni, minä voin nähdä itseni! sanoi valkoinen\nNarsissi. — Oi, oi, kuinka minä lemuan! Ylhäällä, pienessä\nullakkokamarissa, seisoo, puoleksi pukeutuneena, pieni tanssijatar. Hän\nseisoo milloin yhdellä jalalla, milloin kahdella, hän potkii koko\nmaailmalle, hän on pelkkää silmänlumetta. Hän kaataa vettä teekannusta\nvaatekappaleelle, jota hän pitelee, se on kureliivi — siisteys on hyvä\nasia! Valkoinen hame riippuu naulassa, se on sekin pesty teekannussa ja\nkuivattu katolla. Sen hän pukee ylleen, saframinkeltainen liina\nkaulaan, niin paistaa hame valkoisemmalta. Jalat ilmaan! Kas kuinka hän\nkeikailee kuin kukka varressaan! Minä voin nähdä itseni, minä voin\nnähdä itseni!\n\n— Siitä minä en ensinkään välitä! sanoi Gerda, — sellaista ei pidä\nkertoa minulle! Ja sitten hän juoksi toiseen päähän puutarhaa.\n\nOvi oli lukittu, mutta hän rynkytti ruostunutta ripaa niin, että se\nirtaantui ja ovi aukeni ja sitten juoksi pieni Gerda paljain jaloin\nmaailmalle. Hän katsoi kolme kertaa taakseen, mutta kukaan ei tullut\nhänen perässään. Vihdoin hän ei enään voinut juosta ja istuutui\nsuurelle kivelle ja kun hän katseli ympärilleen, oli kesä mennyt, oli\nmyöhäinen syys, sitä ei ensinkään saattanut huomata siellä kauniissa\npuutarhassa, missä aina oli auringonpaistetta ja kaikkien vuodenaikojen\nkukkia.\n\n— Herranen aika, kuinka minä olen myöhästynyt! sanoi pieni Gerda. —\nOnhan tullut syksy! Nyt en saa levätä. Ja hän nousi lähteäkseen.\n\nOi, kuinka hänen pienet jalkansa olivat arat ja väsyneet ja ympärillä\nnäytti kylmältä ja raa'alta. Pitkät salavanlehdet olivat aivan\nkeltaiset ja sumu tippui vetenä alas niistä. Lehti putosi toisensa\njälkeen, ainoastaan oratuomi seisoi marjoissaan ja niin tuimana, että\nsuu meni ryppyyn. Oi, kuinka täällä ulkona maailmassa oli harmaata ja\nraskasta!\n\n\n_Neljäs tarina. Prinssi ja prinsessa_.\n\nGerdan täytyi taas levätä. Silloin hyppäsi lumella, aivan vastapäätä\nsitä paikkaa, missä hän istui, suuri varis. Se oli kauan istunut ja\nkatsellut häntä ja käännellyt päätään. Nyt se sanoi: — Kraa, kraa!\nhyvää päivää, hyvää päivää! Paremmin se ei voinut sitä sanoa, mutta se\ntarkoitti pienen tytön parasta ja kysyi, minne hän oli menossa niin\nyksinään maailmalle. Sanan _yksinään_ ymmärsi Gerda hyvin hyvästi ja\ntunsi oikein, kuinka paljon se sisälsi, ja sitten hän kertoi varikselle\nkoko elämänsä ja vaelluksensa ja kysyi, eikö se ollut nähnyt Kaita.\n\nJa varis nyökkäsi varsin miettiväisenä ja sanoi: — Ehkä olisin, ehkä\nolisin!\n\n— Mitä? Luuletko! huusi pieni tyttö ja oli miltei litistämäisillään\nvariksen kuoliaaksi, niin hän suuteli sitä.\n\n— Siivolla, siivolla! sanoi varis. — Minä luulen, että se saattaa\nolla pieni Kai. Mutta nyt hän varmaan on unohtanut sinut prinsessan\ntakia.\n\n— Asuuko hän jonkun prinsessan luona? kysyi Gerda.\n\n— Kraa, kuulehan! sanoi varis, — mutta minun on vaikea puhua sinun\nkieltäsi. Ymmärrätkö variksenkieltä, niin kerron paremmin.\n\n— En, sitä en ole oppinut, sanoi Gerda, — mutta isoäiti osasi sitä ja\nP-kieltä hän osasi. Kunpa minäkin olisin oppinut sen!\n\n— Ei tee mitään! sanoi varis, — minä kerron niin hyvin kuin voin,\nmutta huonoa siitä joka tapauksessa tulee, ja sitten se kertoi kaikki,\nmitä tiesi.\n\n— Siinä kuningaskunnassa missä me nyt istumme, asuu prinsessa, joka on\nniin hirvittävän viisas, mutta hän on myöskin lukenut kaikki\nsanomalehdet, mitä on maailmassa, ja unohtanut ne taas, niin viisas hän\non. Tässä hiljan istahtaa hän valtaistuimelle eikä se kuulu olevankaan\nerittäin hauskaa, silloin hän sattuu hyräilemään erästä laulua, se oli\njuuri tämä laulu: \"Miksen naimisiin ma menis?\" Kuulkaas, siinä on\njotakin varteenotettavaa, sanoo hän ja sitten hän tahtoi mennä\nnaimisiin, mutta hän tahtoi miehen, joka ymmärsi vastata, kun hänelle\npuhui, miehen, joka ei vain seisonut ja näyttänyt ylhäiseltä, sillä se\non kovin ikävää. Nyt antoi hän rummuttaa kokoon kaikki hovinaiset ja\nkun he kuulivat, mitä hän tahtoi, niin kävivät he kovin tyytyväisiksi.\n— Siitä minä pidän, sanoivat he, — sellaista minäkin tässä hiljan\najattelin. — Saat uskoa, että joka sana, jonka sanon, on totta! sanoi\nvaris. — Minulla on kesy kulta, joka kulkee vapaasti linnassa ja hän\non kertonut minulle kaikki!\n\nHänen kultansa oli tietysti myöskin varis, sillä vakka kantensa löytää\nja variksella se aina on varis.\n\n— Sanomalehdet ilmestyivät heti laidassaan sydämiä ja prinsessan\nnimikirjaimet. Siitä ymmärrettiin, että jokaisella nuorella miehellä,\njoka oli hauskan näköinen, oli vapaus tulla linnaan ja puhua prinsessan\nkanssa, ja sen, joka puhui niin, että saattoi kuulla hänen olevan\nkotonaan siellä, ja joka puhui parhaiten, sen tahtoi prinsessa ottaa\nmiehekseen. Niin, niin, sanoi varis. Saat uskoa, se on niin totta kuin\nse, että istun tässä, että kansaa tulvi paikalle, oli tavaton tungos ja\njuokseminen, mutta ei onnistunut, ei ensimäisenä eikä toisena päivänä.\nHe osasivat kaikki hyvin puhua, kun olivat ulkona kadulla, mutta kun he\ntulivat sisään linnanportista ja näkivät kaartin hopeassa ja pitkin\nportaita lakeijoja kullassa ja suuret valaistut salit, niin he\nällistyivät. Ja kun he seisoivat valtaistuimen edessä, missä prinsessa\nistui, eivät he osanneet sanoa muuta kuin viimeisen sanan, minkä hän\noli sanonut, ja sitä ei hän viitsinyt kuulla uudestaan. Tuntui siltä,\nkuin ihmiset siellä sisällä olisivat saaneet nuuskaa vatsalleen ja\nmenneet tainnoksiin, kunnes ne tulivat takaisin kadulle, niin, silloin\nhe saattoivat puhua. Minä olin itse sisällä ja näin sen! sanoi varis.\nNiiden tuli sekä nälkä että jano, mutta linnasta eivät he saaneet edes\nlasillista haaleaa vettä. Tosin muutamat viisaimmat olivat ottaneet\nmukaansa voileipää, mutta eivät jakaneet naapurinsa kanssa. He\najattelivat kuin ajattelivatkin: antaa hänen vain näyttää nälkäiseltä,\nniin ei prinsessa ota häntä.\n\n— Mutta Kai, pieni Kai! kysyi Gerda. — Milloin hän tuli? Oliko hän\nnoiden monien joukossa?\n\n— Maltahan, maltahan! Nyt me juuri tulemme häneen. Oli kolmas päivä,\nsilloin tuli sinne pieni mies ilman hevosta ja vaatteita, marssien\naivan tyynesti ylös linnaan. Hänen silmänsä loistivat kuin sinun\nsilmäsi, hänellä oli kauniit pitkät hiukset, mutta muuten huonot\nvaatteet.\n\n— Se oli Kai! riemuitsi Gerda. — Oi, minä olen siis löytänyt hänet!\nJa hän taputti käsiään.\n\n— Hänellä oli pieni reppu selässä! sanoi varis.\n\n— Ei, se oli varmaan hänen kelkkansa! sanoi Gerda, — sillä kelkka\nmukanaan hän läksi pois!\n\n— Se on mahdollista! sanoi varis,— minä en niin tarkkaan katsonut.\nMutta sen tiedän kesyn kultani kautta, että kun hän tuli sisään\nlinnanportista ja näki henkivartioston hopeassa ja lakeijat pitkin\nportaita kullassa, niin ei hän vähääkään ällistynyt. Hän nyökkäsi ja\nsanoi niille: mahtaa olla ikävää seisoa portaissa, minä menen\nmieluummin sisään! Siellä loistivat salit kynttilöissään. Salaneuvokset\nja korkeudet kulkivat paljainjaloin ja kantoivat kultavateja — siinä\nolisi kyllä saattanut käydä juhlalliseksi! Hänen saappaansa narisivat\nhirveästi, mutta hän ei kuitenkaan pelästynyt.\n\n— Se on aivan varmaan Kai! sanoi Gerda. — Minä tiedän, että hänellä\noli uudet saappaat, minä kuulin niiden narisevan isoäidin huoneessa.\n\n— Niin, kyllä ne narisivat! sanoi varis, — ja rohkeasti astui hän\nsuoraan prinsessan eteen, joka istui helmellä, joka oli niin suuri kuin\nrukinpyörä. Ja kaikki hovinaiset ja niiden piiat ja piikojen piiat, ja\nkaikki kavaljeerit ja niiden palvelijat ja palvelijoiden palvelijat,\njotka pitivät renkiä, seisoivat määräasennossa ympärillä. Ja kuta\nlikempänä ovea he seisoivat, sitä ylpeämmiltä he näyttivät.\nPalvelijoiden palvelijan renkiin, joka aina käy tohveleissa, tuskin\nuskaltaa katsoa, niin ylpeänä hän seisoo ovella.\n\n— Se mahtaa olla kauheaa! sanoi pieni Gerda. — Ja Kai sai kuitenkin\nprinsessan?\n\n— Jollen minä olisi ollut varis, olisin ottanut hänet, vaikka olenkin\nkihloissa. Hän kuului puhuneen yhtä hyvin kuin minä puhun, kun puhun\nvariksenkieltä, sen olen kuullut kesyltä kullaltani. Hän oli rohkea ja\nkaunis, hän ei ollut ensinkään tullut kosimaan, vaan ainoastaan\nkuulemaan prinsessan viisautta, ja sen hän havaitsi hyväksi ja\nprinsessa puolestaan havaitsi hänet hyväksi.\n\n— Aivan varmaan se oli Kai, sanoi Gerda, — hän oli niin viisas, hän\nosasi päässälaskua murtoluvuilla. Oi, etkö veisi minua linnaan?\n\n— Kyllä, se on helposti sanottu! sanoi varis. — Mutta miten me sen\nteemme? Minäpä puhun siitä kesyn kultani kanssa, hän varmaan voi antaa\nmeille neuvon. Sillä sen minä sinulle sanon, että sellainen pieni tyttö\nkuin sinä ei koskaan saa lupaa oikein päästä sisään!\n\n— Kyllä minä saan! sanoi Gerda. — Kun Kai kuulee että minä olen\ntäällä, tulee hän heti ja noutaa minut!\n\n— Odota minua tuolla lätin luona! sanoi varis, käänteli päätään ja\nlensi pois.\n\nVasta kun oli pimeä ilta, tuli varis taas takaisin.\n\n— Erinomaista, erinomaista! sanoi se. — Hän lähettää sinulle paljon\nterveisiä ja tässä on sinulle pieni leipä, hän otti sen kyökistä,\nsiellä on leipää tarpeeksi ja varmaan sinun on nälkä. Ei ole\nmahdollista, että sinä pääset linnaan, sinähän olet paljain jaloin.\nHopeaan puettu kaarti ja kultaan puetut lakeijatkaan eivät sitä\nsallisi. Mutta älä itke, sinä kyllä pääset sinne kuitenkin. Kultani\ntietää pienet takaportaat, jotka johtavat makuuhuoneeseen ja hän\ntietää, mistä ottaa avaimen.\n\nJa he menivät puutarhaan, suureen puukujaan, missä lehti putosi\ntoisensa jälkeen, ja kun kynttilät linnassa sammutettiin, toinen\ntoisensa jälkeen, vei varis pienen Gerdan erään takaoven luo, joka oli\nraollaan.\n\nOi, kuinka Gerdan sydän sykki levottomuudesta ja ikävästä. Tuntui siltä\nkuin hän olisi ollut tekemäisillään jotain pahaa ja hänhän vain tahtoi\ntietää, oliko se pieni Kai. Kyllä, sen täytyi olla hän. Hän kuvitteli\nelävästi mielessään hänen viisaita silmiään, hänen pitkiä hiuksiaan.\nHän aivan saattoi nähdä, kuinka hän hymyili, kun he istuivat kotona\nruusujen alla. Varmaan hän tulee iloiseksi, kun näkee Gerdan, kuulee,\nminkä pitkän matkan hän on kulkenut hänen tähtensä, ja saa tietää,\nkuinka suruissaan kaikki kotona olivat, kun ei hän palannut. Oi sitä\npelkoa ja iloa!\n\nNyt he olivat portaissa. Siellä paloi kaapilla pieni lamppu. Keskellä\nlattiaa seisoi kesy varis, käännellen päätään joka taholle ja katseli\nGerdaa, joka niiasi, niinkuin isoäiti oli opettanut.\n\n— Sulhaseni on puhunut teistä niin kauniisti, pieni neitiseni, sanoi\nkesy varis. — Teidän _vita'nne_, niinkuin sitä sanotaan, on sekin\nhyvin liikuttava. Otatteko lampun, niin minä kuljen edellä. Me kuljemme\ntästä suoraan, niin emme tapaa ketään.\n\n— Täällä taitaa tulla joku heti perässä! sanoi Gerda ja hänen\nohitsensa suhahti. Näytti olevan ikäänkuin varjoja seinää vastaan,\nhevosia liehuvin harjoin ja ohuin jaloin, metsästyspalvelijoita,\nherroja ja naisia ratsain.\n\n— Ne ovat vain unia, sanoi varis, — ne tulevat noutamaan korkeiden\nherrasväkien ajatuksia metsästysretkelle. Hyvä onkin, niin voitte\nparemmin katsella heitä vuoteessa. Mutta näyttäkääkin, että jos\npääsette arvoon ja kunniaan, osoitatte kiitollista mieltä.\n\n— Eihän siitä kannata puhua, sanoi metsävaris.\n\nNyt he tulivat ensimäiseen saliin, se oli ruusunpunaista silkkiä\ntaidokkaine kukkineen, jotka ylenivät pitkin seiniä. Täällä suhisivat\njo unet heidän ohitsensa, mutta he kulkivat niin nopeasti, ettei Gerda\nsaanut nähdä korkeaa herrasväkeä. Toinen sali kävi toistaan\nkomeammaksi, tahtoi oikein ällistyttää, ja nyt he olivat\nmakuuhuoneessa. Sen katto muistutti suurta palmua, jonka lehdet ovat\nlasia ja keskellä lattiaa riippui paksussa kultavarressa kaksi\nvuodetta, jotka kumpikin olivat liljan muotoiset. Toinen oli valkoinen,\nsiinä makasi prinsessa, toinen punainen ja siitä piti Gerdan etsiä\npientä Kaita. Hän taivutti syrjään muuatta punaista lehteä ja silloin\nhän näki vallan ruskean niskan. Oi, se oli Kai! Hän huusi aivan ääneen\nhänen nimensä, valaisi häntä lampulla — unet humisivat taas ratsain\nhuoneeseen —, hän heräsi, käänsi päätään ja — se ei ollutkaan pieni\nKai!\n\nVain prinssin niska muistutti häntä, mutta nuori ja kaunis hän oli. Ja\nvalkoisesta liljavuoteesta kurkisti prinsessa ja kysyi, mikä oli.\nSilloin itki pieni Gerda ja kertoi koko tarinansa ja kaikki, mitä\nvarikset olivat tehneet hänen hyväkseen.\n\n— Sinä pieni raukka! sanoivat prinssi ja prinsessa ja he kehuivat\nvariksia ja sanoivat, etteivät olleet niille ensinkään suuttuneet,\nmutta heidän ei kuitenkaan pitäisi tehdä tätä toiste. Joka tapauksessa\noli niiden saatava palkinto.\n\n— Tahdotteko lentää vapaina? kysyi prinsessa, — tai tahdotteko\nvakinaisen toimen hovivariksina sekä kaikki, mikä jää kyökistä?\n\nJa molemmat varikset niiasivat ja pyysivät vakinaista tointa, sillä he\najattelivat vanhuuttaan ja sanoivat: hyvä on vanhan miehen omistaa\njotakin, niinkuin heidän sanansa kuuluivat.\n\nJa prinssi nousi vuoteestaan ja antoi Gerdan nukkua siinä ja enempää ei\nhän voinut tehdä. Gerda liitti pienet kätensä yhteen ja ajatteli:\nkuinka sentään ihmiset ja eläimet ovat hyviä. Ja sitten hän sulki\nsilmänsä ja nukkui makeasti. Kaikki unet lensivät taas sisään ja ne\nolivat Jumalan enkelien näköiset ja ne vetivät kelkkaa ja siinä istui\nKai ja nyökkäsi päätään. Mutta kaikki oli vain unennäköä ja sentähden\nse olikin poissa heti, kun hän heräsi.\n\nSeuraavana päivänä puettiin hänet kiireestä kantapäähän asti silkkiin\nja samettiin. Hän sai tarjouksen jäädä linnaan hyville päiville, mutta\nhän pyysi ainoastaan saada pienet rattaat ja hevosen eteen, ja parin\npieniä saappaita, sitten hän taas ajaa maailmalle etsimään Kaita.\n\nHän sai sekä saappaat että puuhkan. Hänet puettiin hyvin kauniiksi ja\nkun hänen piti lähteä, seisoivat oven luona uudet vaunut puhdasta\nkultaa. Prinssin ja prinsessan vaakuna paistoi vaunusta kuin tähti.\nKuski, palvelijat ja esiratsastajat — sillä esiratsastajia oli myöskin\n— istuivat, päässään kultakruunut. Prinssi ja prinsessa auttoivat\nhänet itse vaunuihin ja toivottivat hänelle kaikkea onnea. Metsävaris,\njoka nyt oli mennyt naimisiin, seurasi mukana ensimäiset kolme\npenikulmaa. Se istui hänen vierellään, sillä se ei sietänyt ajaa\ntakaperin. Toinen varis seisoi portilla ja räpytti siipiään. Se ei\nseurannut mukana, sillä se poti päänkipua siitä lähtien, kun se oli\nsaanut vakinaisen toimen ja liian paljon syömistä. Sisältä olivat\nvaunut päällystetyt sokeririnkeleillä ja istuimessa oli hedelmiä ja\npiparpähkinöitä.\n\n— Hyvästi, hyvästi! huusivat prinssi ja prinsessa ja pikku Gerda itki\nja varis itki. Niin kuluivat ensimäiset penikulmat. Silloin heitti\nvariskin hyvästit ja se oli raskas hyvästijättö. Se lensi puuhun ja\nräpytteli mustia siipiään niin kauan, kuin se saattoi nähdä vaunut,\njotka paistoivat kuin kirkkain auringonpaiste.\n\n\n_Viides tarina. Pieni ryövärityttö_.\n\nHe ajoivat pimeän metsän läpi, mutta vaunut loistivat kuin soihtu, se\npisti ryövärien silmään, sitä eivät he voineet sietää.\n\n— Se on kultaa, se on kultaa! huusivat he, syöksyivät esiin, kävivät\nkiinni hevosiin, löivät kuoliaaksi pienet ratsumiehet, kuskin ja\npalvelijat ja vetivät nyt pienen Gerdan esiin vaunuista.\n\n— Hän on lihava, hän on kaunis, hän on syötetty pähkinänsydämillä!\nsanoi vanha ryöväriakka, jolla oli pitkä tuuhea parta ja sellaiset\nkulmakarvat, että ne riippuivat silmien päällä. — Hän on yhtä hyvä\nkuin pieni syöttölammas. Ai, kuinka makealta hän tulee maistumaan! Ja\nsitten hän veti tupesta kiiltävän veitsensä ja se välkkyi niin, että\nhirvitti.\n\n— Ai! sanoi akka samassa. Häntä oli purrut korvaan hänen oma pieni\ntyttärensä, joka riippui hänen selässään ja oli niin raju ja hurja,\nettä sitä ilokseen katseli. — Senkin ilkeä vekara! sanoi äiti eikä\nhänellä ollut aikaa teurastaa Gerdaa.\n\n— Hänen pitää leikkiä minun kanssani! sanoi pieni ryövärityttö. —\nHänen pitää antaa minulle puuhkansa, kaunis hameensa, nukkua minun\nkanssani minun vuoteessani! Ja sitten hän taas puri niin, että\nryöväriakka hypähti ilmaan ja kieppui ympäri ja kaikki ryövärit\nnauroivat ja sanoivat: — Kas kuinka hän tanssii pentunsa kanssa.\n\n— Minä tahdon vaunuihin! sanoi pieni ryövärityttö ja hänen täytyi ja\nhän halusi saada tehdä tahtonsa, sillä hän oli kovin hemmoteltu ja\nitsepäinen. Hän ja Gerda istuivat vaunuissa ja sitten he ajoivat kivien\nja kantojen yli syvemmälle metsään. Pieni ryövärityttö oli yhtä suuri\nkuin Gerda, mutta tanakampi, hartevampi ja iholtaan tumma. Silmät\nolivat aivan mustat, ne näyttivät miltei surullisilta. Hän otti pientä\nGerdaa vyötäisistä ja sanoi: — Ne eivät teurasta sinua, niin kauan\nkuin en minä suutu sinuun! Sinä olet kai prinsessa?\n\n— En, sanoi pieni Gerda ja kertoi hänelle kaikki, mitä oli kokenut ja\nkuinka paljon hän piti pikku Kaista.\n\nRyövärityttö katsoi häneen varsin vakavana, nyökytti hiukan päätään ja\nsanoi: — Ne eivät saa teurastaa sinua, vaikka minä suuttuisinkin\nsinuun, silloin minä kyllä teen sen itse! Ja sitten hän pyyhki Gerdan\nsilmät ja pisti sitten molemmat kätensä somaan puuhkaan, joka oli\npehmoinen ja lämmin.\n\nNyt pysähtyivät vaunut. He olivat keskellä ryövärilinnan pihaa. Seinä\noli haljennut ylhäältä alas asti, korpit ja varikset lentelivät\navonaisista rei'istä ja suuret verikoirat, joista jokainen oli sen\nnäköinen kuin se olisi voinut niellä ihmisen, hyppivät korkealle\nilmaan, mutta eivät haukkuneet, sillä se oli kielletty.\n\nSuuressa, vanhassa nokisessa salissa paloi keskellä kivilattiaa suuri\ntuli. Savu kiiri kattoa pitkin ja sai itse etsiä tiensä ulos. Suuressa\njuomanpanokattilassa kiehui keitto ja sekä jäniksiä että kaniineja\nkäänneltiin vartaissa.\n\n— Sinun pitää yöllä nukkua minun kanssani täällä kaikkien\npikkueläinteni kanssa! sanoi ryövärityttö. He saivat syömistä ja\njuomista ja menivät sitten muutamaan nurkkaan, missä oli olkia ja\nmattoja. Ylhäällä istui rimoilla ja orsilla liki sata kyyhkystä, jotka\nkaikki näyttivät nukkuvan, mutta käännähtivät kuitenkin vähän, kun\npikkutytöt tulivat.\n\n— Ne ovat kaikki minun, sanoi pieni ryövärityttö ja kävi nopeasti\nkiinni yhteen likimmistä, piteli sitä jaloista ja ravisti sitä niin,\nettä se räpytteli siipiään. — Suutele sitä! huusi hän ja löi sillä\nGerdaa kasvoihin. — Tuossa istuvat metsälurjukset! jatkoi hän ja\nviittasi säleiden taakse, joita oli lyöty aika määrä korkealle reiän\neteen muurissa.\n\n— Ne ovat metsälurjuksia nuo kaksi! Ne lentävät heti pois, jolleivät\nole oikein lukittuina. Ja tässä seisoo minun vanha rakkahimpani \"pää\"!\nja hän veti sarvesta poroa, jolla oli kiiltävä kuparirengas kaulassa ja\njoka oli kytkettynä. Häntäkin meidän täytyy pitää kytkyessä, muuten hän\nkarkaa luotamme. Joka ikinen ilta kutkutan minä häntä kaulaan terävällä\nveitselläni, sitä hän niin pelkää! Ja pieni tyttö veti pitkän veitsen\nmuurinhalkeamasta ja antoi sen liukua poron kaulan yli. Eläin raukka\npotki takajaloillaan ja ryövärityttö nauroi ja veti sitten Gerdan\nmukaansa vuoteeseen.\n\n— Aiotko pitää veitsen vieressäsi, kun nukut? kysyi. Gerda ja katseli\nsiihen hiukan peloissaan.\n\n— Minä nukun aina veitsi vieressäni, sanoi pieni ryövärityttö. — Ei\nkoskaan tiedä, mitä voi sattua. Mutta kerro minulle nyt taas, mitä\näsken kerroit pienestä Kaista ja miksi olet lähtenyt maailmalle.\n\nJa Gerda kertoi uudestaan, ja metsäkyyhkyset kuhersivat ylhäällä\nhäkissä, muut kyyhkyset nukkuivat. Pieni ryövärityttö pani kätensä\nGerdan kaulaan, piti veistä toisessa kädessään ja nukkui niin, että sen\nsaattoi kuulla. Mutta Gerda ei ensinkään voinut sulkea silmiään, hän ei\ntietänyt, oliko hänen määrä elää vaiko kuolla. Ryövärit istuivat tulen\nympärillä, lauloivat ja joivat, ja ryöväriakka heitteli kuperkeikkoja.\nOi, pienen tytön oli varsin hirmuista katsella sitä.\n\nSilloin sanoivat metsäkyyhkyset: kur, kur, me olemme nähneet pienen\nKain. Valkoinen kana kantoi hänen rekeänsä. Hän istui lumikuningattaren\nvaunuissa, jotka kulkivat läpi metsän, kun me makasimme pesässä. Hän\npuhalsi meihin poikasiin ja kaikki ne kuolivat, paitsi me kaksi. Kur,\nkur!\n\n— Mitä te sanotte siellä ylhäällä? huusi Gerda, — minne\nlumikuningatar matkusti? Tiedättekö siitä jotakin?\n\n— Luultavasti hän matkusti Lapinmaahan, sillä siellä on aina lunta ja\njäätä, kysy vain porolta, joka seisoo kytkettynä nuoraan.\n\n— Siellä on jäätä ja lunta, siellä on suloista ja hyvä olla! sanoi\nporo, — siellä juostaan vapaasti suurissa, hohtavissa laaksoissa.\nSiellä on lumikuningattaren kesäteltta, mutta hänen vakituinen linnansa\non ylhäällä pohjoisnavan puolella, sillä saarella, jota sanotaan\nHuippuvuoriksi.\n\n— Oi Kai, pieni Kai! huokasi Gerda.\n\n— Nyt sinun pitää olla hiljaa, sanoi ryövärityttö, — muuten saat\nveitsen vatsaasi!\n\nAamulla kertoi Gerda hänelle kaikki, mitä metsäkyyhkyset olivat\nsanoneet ja pieni ryövärityttö näytti kovin vakavalta, mutta nyökkäsi\npäätään ja sanoi: — Sama se, sama se!\n\n— Tiedätkö, missä Lapinmaa on? kysyi hän porolta.\n\n— Kuka sen paremmin tietäisi kuin minä? sanoi eläin, ja silmät sen\npäässä pyörivät. — Siellä minä olen syntynyt ja kasvanut, siellä olen\njuossut lumikentillä.\n\n— Kuuleppas! sanoi ryövärityttö Gerdalle, — sinä näet, että kaikki\nmeidän miesväkemme ovat poissa, mutta muori on vielä täällä ja hän jää\ntänne, mutta aamulla juo hän suuresta pullosta ja ottaa sitten pienen\nunen päälle. Silloin minä teen jotakin hyväksesi! Samassa hän hyppäsi\nsängystä, karkasi äidin kaulaan, vetäisi häntä leukaparrasta ja sanoi:\n— oma suloinen kilipukkini, hyvää huomenta!\n\nJa äiti näpäytti häntä nenään, niin että se kävi sekä punaiseksi että\nsiniseksi, mutta se tapahtui kaikki rakkaudesta.\n\nKun äiti sitten oli juonut pullostaan ja otti pienet unet, meni\nryövärityttö poron luo ja sanoi:\n\n— Minulla olisi ihmeellinen halu vielä monta kertaa kutittaa sinua\nterävällä veitsellä, sillä silloin sinä olet niin hauska, mutta sama\nse: minä irroitan sinun nuorasi ja autan sinut ulos, että pääset\njuoksemaan Lapinmaahan, mutta sinun pitää ottaa jalat allesi ja viedä\ntämä pieni tyttö lumikuningattaren linnaan, missä hänen leikkiveljensä\non. Olethan sinä kuullut, mitä hän kertoi, sillä hän puhui varsin\nääneen, ja sinä kuuntelet!\n\nPoro hypähti korkealle ilosta. Ryövärityttö nosti pienen Gerdan sen\nselkään ja oli niin varovainen, että sitoi hänet kiinni, vieläpä antoi\npienen tyynyn hänen istuttavakseen.\n\n— Sama se, sanoi hän, — tuossa saat karvaiset saappaasi, sillä tulee\nkylmä, mutta puuhkan pidän minä, se on liian kaunis! Kuitenkaan ei\nsinun pidä palella. Tässä saat äitini suuret kintaat, ne ulottuvat\nkyynärpäihisi asti — pistä kätesi niihin! Nyt sinä käsistäsi olet\nilkeän äitini näköinen!\n\nJa Gerda itki ilosta.\n\n— Minä en voi sietää, että sinä irvistät! sanoi pieni ryövärityttö. —\nNythän sinun juuri pitäisi näyttää tyytyväiseltä! Ja tuossa sinä saat\nkaksi leipää ja yhden kinkun, niin et näe nälkää! Molemmat sidottiin\ntaakse poron selkään. Pieni ryövärityttö avasi oven, houkutteli sisään\nkaikki suuret koirat ja sitten leikkasi hän nuoran poikki veitsellään\nja sanoi porolle: — Lähde laputtamaan! Mutta pitele taiten pientä\ntyttöä!\n\nJa Gerda ojensi kädet suurine kintaineen ryövärityttöä kohden ja sanoi\nhyvästi ja sitten läksi poro menemään yli kivien ja kantojen, läpi\nsuuren metsän, yli soiden ja arojen, minkä jaksoi. Sudet ulvoivat ja\nkorpit vaakkuivat. Hyit, hyit! kuului taivaalta. Tuntui siltä, kuin\nolisi aivastanut punaista.\n\n— Ne ovat minun vanhat revontuleni! sanoi poro. — Kas, kuinka ne\nloistavat! Ja sitten se juoksi entistä nopeammin, yötä ja päivää.\nLeivät syötiin, kinkku niinikään, ja sitten he olivat Lapinmaassa.\n\n\n_Kuudes tarina. Lappalaismuija ja ruijalaismuija_.\n\nHe pysähtyivät pienen talon ääreen. Se oli kovin surkea, katto ulottui\nmaahan asti ja ovi oli niin matala, että perheen täytyi ryömiä\nvatsallaan, kun se aikoi ulos tai sisään. Täällä ei ollut ketään\nkotona paitsi vanha lappalaismuija, joka seisoi ja paistoi kalaa\nmerenrasvalampun ääressä. Ja poro kertoi koko Gerdan tarinan, mutta\nensin omansa, sillä siitä tuntui, että se oli paljon tärkeämpää, ja\nGerda oli vilusta niin pökerryksissään, ettei voinut puhua.\n\n— Voi teitä raukkoja! sanoi lappalaismuija, — sitten teillä vielä on\npitkät juostavat. Teidän täytyy mennä toista sataa penikulmaa Ruijaan,\nsillä siellä viettää lumikuningatar maalaiselämää ja polttaa\nbengalitulta jokikinen ilta. Minäpä kirjoitan pari sanaa kuivalle\nkalliokalalle — paperia minulla ei ole — sen minä annan mukaanne\nruijalaismuijalle, hän voi antaa teille parempia neuvoja kuin minä!\n\nJa kun nyt Gerda oli lämmennyt ja saanut syödäkseen ja juodakseen, niin\nkirjoitti lappalaismuija pari sanaa kuivalle kalliokalalle, ja poro\nläksi juoksemaan. Hyit, hyit! pani ylhäällä ilmassa, ja sitten he\ntulivat Ruijaan ja koputtivat ruijalaismuijan savupiippuun, sillä\nhänellä ei ollut edes ovea.\n\nSiellä oli sellainen kuumuus, että ruijalaismuija itse käveli miltei\nalasti. Pieni hän oli ja väriltään aivan harmaa. Hän irroitti heti\npienen Gerdan vaatteet, veti pois kintaat ja saappaat, sillä muuten\nhänelle olisi tullut liian kuuma, pani poron otsalle kappaleen jäätä ja\nluki sitten, mitä oli kirjoitettu kalliokalaan. Hän luki sen kolmeen\nkertaan ja sitten hän osasi sen ulkoa ja pani kalan ruokapataan, sillä\nsaattoihan sen hyvin syödä eikä hän koskaan heittänyt mitään hukkaan.\n\nNyt kertoi poro ensin oman tarinansa, sitten pienen Gerdan, ja\nruijalaismuija tirkisteli viisailla silmillään, mutta ei sanonut\nmitään.\n\n— Sinä olet hyvin viisas, sanoi poro. — Minä tiedän, että sinä\nneulomalangalla voit köyttää kiinni kaikki taivaan tuulet. Kun laivuri\nirroittaa yhden solmun, saa hän hyvää tuulta, kun hän irroittaa toisen,\ntuulee tuimasti, ja kun hän irroittaa kolmannen ja neljännen, niin\ntuulee niin, että metsät kaatuvat. Etkö antaisi pienelle tytölle\nsellaista juomaa, että hän voi saada kahdentoista miehen voimat ja\nvoittaa lumikuningattaren.\n\n— Kahdentoista miehen voimat, sanoi ruijalaismuija. — Olisihan sitä\nsiinä! Ja sitten hän meni hyllylle, otti esiin suuren kokoonkäärityn\nnahan ja kääri sen auki. Siinä oli kirjoitettuna ihmeellisiä kirjaimia\nja ruijalaismuija luki niin, että vesi virtasi hänen otsaltaan.\n\nMutta poro pyysi taas niin hartaasti pienen Gerdan puolesta ja Gerda\nkatseli niin rukoilevin silmin, jotka olivat täynnä kyyneliä,\nruijalaismuijaan, että tämä taas alkoi tirkistellä silmillään ja veti\nporon nurkkaan, missä hän kuiskasi sille, sillaikaa kuin se sai\ntuoretta jäätä päälaelleen:\n\n— Pieni Kai on aivan oikein lumikuningattaren luona ja pitää kaikkea\nsiellä mielensä ja ajatustensa mukaisena ja uskoo, että se on paras osa\nmaailmaa, mutta se johtuu siitä, että hän on saanut lasinpalan\nsydämeensä ja pienen lasisirpaleen silmäänsä. Ne täytyy ensin saada\npois, muuten ei hänestä koskaan tule ihmistä ja lumikuningatar on\npitävä hänet vallassaan!\n\n— Mutta etkö sinä voi antaa pienelle Gerdalle jotakin sellaista\njuomaa, että hän saa kaikki tyyni valtaansa?\n\n— Minä en voi antaa hänelle suurempaa valtaa kuin hänellä jo on. Etkö\nnäe, kuinka suuri se on? Etkö näe kuinka ihmisten ja eläinten täytyy\npalvella häntä, kuinka hyvin hän on paljain jaloin päässyt eteenpäin\nmaailmassa? Älköön hän meiltä saako tietää valtaansa, se on hänen\nsydämessään, se on siinä, että hän on suloinen, viaton lapsi. Jollei\nhän itse pääse lumikuningattaren luo ja saa lasia pois pieneltä Kailta,\nemme me voi auttaa! Kaksi penikulmaa täältä alkaa lumikuningattaren\npuutarha, sinne voit viedä pienen tytön. Laske hänet maahan suuren\npensaan luo, joka punaisine marjoineen seisoo lumessa, älä pidä pitkiä\npuheita ja joudu tänne takaisin! Ja sitten nosti ruijalaismuija pienen\nGerdan poron selkään, joka juoksi minkä jaksoi.\n\n— Oi, saappaani jäivät, kintaani jäivät! huusi pieni Gerda. Hän\nhuomasi sen vasta purevassa pakkasessa. Mutta poro ei uskaltanut\npysähtyä, se juoksi, kunnes tuli suuren pensaan luo, jossa oli punaisia\nmarjoja. Siellä se laski Gerdan maahan, suuteli häntä suulle ja suuret,\nkirkkaat kyyneleet valuivat alas eläimen poskia, ja sitten se juoksi\nminkä jaksoi, jälleen takaisin. Siinä seisoi Gerda raukka ilman kenkiä,\nilman kintaita, keskellä kauheaa, jääkylmää Ruijaa.\n\nHän juoksi eteenpäin niin pian kuin taisi. Siellä tuli koko rykmentti\nlumihiutaleita, mutta ne eivät pudonneet alas taivaasta, se oli aivan\nkirkas ja loisti revontulia. Lumihiutaleet juoksivat pitkin maata ja\nkuta likemmä ne tulivat, sitä suuremmiksi ne kävivät. Gerda kyllä\nmuisti, kuinka suurilta ja kummallisilta ne olivat näyttäneet silloin,\nkun hän näki lumihiutaleet auringonlasin läpi, mutta täällä olivat ne\nvielä paljoa suuremmat ja hirvittävämmät, ne olivat eläviä, ne olivat\nlumikuningattaren etuvartijoita. Niillä oli mitä kummallisimpia\nmuotoja, toiset olivat kuin ilkeitä suuria piikkisikoja, toiset taas\nkuin kokonaisia käärmekimppuja, joista niiden päät pistivät esiin ja\ntoiset kuin pieniä, paksuja karhuja, joilla oli karvat pystyssä. Kaikki\nolivat hohtavan valkoisia, kaikki ne olivat eläviä lumihiutaleita.\n\nSilloin rukoili pieni Gerda isämeitänsä ja pakkanen oli niin kova, että\nhän saattoi nähdä oman hengityksensä. Sauhuna nousi se hänen suustaan,\nhuuru tiheni tihenemistään ja muodostui pieniksi kirkkaiksi enkeleiksi,\njotka kasvamistaan kasvoivat, koskettaessaan maata. Ja kaikilla niillä\noli kypärä päässä ja peitset ja kilvet käsissä. Niitä tuli yhä useampia\nja kun Gerda oli lopettanut isämeitänsä, oli hänen ympärillään\nkokonainen legiona. Ne hakkasivat peitsineen kauheita lumihiutaleita,\nniin että ne särkyivät sadoiksi kappaleiksi ja pieni Gerda kulki aivan\nturvallisesti ja rohkeasti eteenpäin. Enkelit taputtivat hänen\njalkojaan ja käsiään ja silloin hän vähemmän tunsi, miten kylmä oli ja\nastui reippaasti lumikuningattaren linnaa kohti.\n\nMutta katsokaamme nyt ensin, kuinka Kain on. Hän kyllä ei ajatellut\npientä Gerdaa ja kaikkein vähimmin sitä, että tämä seisoi linnan\nulkopuolella.\n\n\n_Seitsemäs tarina. Mitä tapahtui lumikuningattaren linnassa ja mitä\nsitten tapahtui_.\n\nLinnan seinät olivat tuiskuavaa lunta ja ikkunat ja ovet viiltävää\ntuulta. Siellä oli toista sataa salia, aivan sen mukaan kuin lunta\ntuiskusi. Suurin ulottui monen penikulman päähän, kaikki väkeväin\nrevontulten valaisemina, ja ne olivat suuret, tyhjät, jäätävän kylmät\nja hohtavat. Ei koskaan tänne eksynyt mitään huvitusta, ei edes pieniä\nkarhuntanssiaisia, joissa myrsky olisi saanut soittaa ja jääkarhut\nkävellä takajaloillaan ja näyttää hienoja tapoja; ei koskaan pientä\nseuraleikkiä suutillikkoineen ja käsille-läjäyttelemisineen; ei koskaan\npieniä kahvikestejä valkoisten kettuneitojen kesken. Tyhjää, avaraa ja\nkylmää oli lumikuningattaren saleissa. Revontulet leimusivat niin\nsäännöllisesti, että saattoi laskea, milloin ne olivat korkeimmillaan\nja milloin ne olivat matalimmillaan. Keskellä tyhjää, loppumatonta\nlumisalia oli jäätynyt järvi, se oli halkeillut tuhansiksi kappaleiksi,\nmutta jokainen kappale oli niin aivan toisen näköinen, että se oli\nkokonainen taitoteos. Ja keskellä sitä istui lumikuningatar, kun hän\noli kotona, ja sitten hän sanoi, että hän istuu järjen peilissä ja että\nse on ainoa ja paras tässä maailmassa.\n\nPieni Kai oli aivan sininen vilusta, niin, miltei musta, mutta hän ei\nkuitenkaan huomannut sitä, sillä olihan lumikuningatar suudellut\nvilunväristykset pois hänestä ja hänen sydämensä oli miltei kuin\njääkimpale. Hän kulki ja kuljetteli muutamia teräviä, litteitä\njääkimpaleita, joita hän asetteli kaikin mahdollisin tavoin, sillä hän\ntahtoi saada siitä esille jotakin. Se oli aivan samanlaista kuin jos\nmeillä muilla on pieniä puupalasia ja me muodostamme niistä kuvioita,\njoita kutsutaan Kiinalaiseksi peliksi. Kai kulki hänkin ja pani kokoon\nkuvioita, mitä kummallisimpia, se oli Järjen-Jääpeliä. Hänen silmissään\nolivat kuviot aivan erinomaisia ja mitä tärkeimmän arvoisia. Sen teki\nse lasisirpale, joka oli hänen silmässään! Hän muodosti kokonaisia\nkuvioita, jotka olivat jokin kirjoitettu sana, mutta ei koskaan hän\nvoinut saada muodostetuksi sitä sanaa, jota hän juuri tahtoi, sanaa\n_Iäisyys_, ja lumikuningatar oli sanonut: jos sinä voit keksiä sen\nkuvion, niin pääset omaksi herraksesi ja minä lahjoitan sinulle koko\nmaailman ja parin uusia luistimia. Mutta hän ei voinut.\n\n— Nyt minä lennän pois lämpimiin maihin! sanoi lumikuningatar, — minä\ntahdon päästä kurkistelemaan mustiin patoihin! — ne olivat tulta\nsuitsuttavia vuoria, Etna ja Vesuvius, joiksi niitä kutsutaan. —\nMinäpä vähän valkaisen niitä, se kuuluu asiaan, se tekee hyvää\nsitruunien ja viinirypäleiden jälkeen! Ja sitten lensi lumikuningatar\nja Kai istui aivan yksin monta penikulmaa suuressa, tyhjässä jääsalissa\nja katseli jääpalasia ja ajatteli ja ajatteli niin, että hänessä\npaukkui. Aivan kankeana ja hiljaa hän istui, olisi saattanut luulla\nhänen paleltuneen kuoliaaksi.\n\nSilloin tapahtui, että pieni Gerda astui linnaan suuresta portista,\njoka oli tehty viiltävistä tuulista. Mutta hän luki iltarukouksen ja\nsilloin asettuivat tuulet, ikäänkuin ne olisivat tahtoneet nukkua, ja\nhän astui suureen, tyhjään, kylmään saliin. Silloin näki hän Kain, hän\ntunsi hänet, hän karkasi hänen kaulaansa, piteli häntä lujasti ja\nhuusi: Kai, pieni Kai kulta, minä olen siis löytänyt sinut!\n\nMutta Kai istui aivan hiljaa, jäykkänä ja kylmänä. Silloin itki pieni\nGerda kuumia kyyneliä, ne putosivat hänen rinnalleen, ne tunkivat hänen\nsydämeensä, ne sulattivat jääkimpaleen ja kuluttivat pienen\npeilinkappaleen sieltä sisältä. Hän katsoi Gerdaan ja Gerda veisasi\nvirren:\n\n    Ruusuja laaksossa hohtaa,\n    rakas Jeesus siell' lapset kohtaa!\n\nSilloin purskahti Kai itkuun. Hän itki niin, että peilinsirpale vieri\nsilmästä, hän tunsi Gerdan ja riemuitsi: Gerda, pieni Gerda kulta!\nMissä sinä oletkaan ollut niin kauan? Ja missä minä olen ollut? Ja hän\nkatseli ympärilleen. Kuinka täällä on kylmää, kuinka täällä on tyhjää\nja avaraa! Ja hän turvasi Gerdaan ja Gerda nauroi ja itki ilosta. Oli\nniin onnellista, että jääsirpaleetkin tanssivat ilosta ja kun ne\nväsyivät ja asettuivat, lepäsivät ne juuri niinä kirjaimina, jotka\nlumikuningatar oli käskenyt hänen keksiä hänen ollakseen oma herransa\nja jotta hän antaisi hänelle koko maailman ja parin uusia luistimia.\n\nJa Gerda suuteli hänen poskiaan ja ne tulivat kukoistaviksi, hän\nsuuteli hänen silmiään ja ne loistivat niinkuin hänenkin silmänsä. Hän\nsuuteli hänen käsiään ja jalkojaan ja hän oli terve ja reipas.\nLumikuningatar sai mielellään tulla kotiin, Kain vapautuskirje oli\nvalmiiksi kirjoitettuna loistavin jääkappalein.\n\nJa he ottivat toisiaan käsistä ja läksivät suuresta linnasta. He\npuhuivat isoäidistä ja ruusuista ylhäällä katolla. Ja missä he\nkulkivat, siellä aivan tyyntyivät tuulet ja aurinko tunki esiin. Ja kun\nhe tulivat pensaalle, jolla oli ne punaiset marjat, seisoi poro siellä\nja odotti. Sen mukana oli toinen nuori poro, jonka udar oli täynnä ja\nse antoi lapsille lämpimän maitonsa ja suuteli heitä suulle. Sitten\nveivät he Kain ja Gerdan ensin ruijalaismuijan luo, jonka kuumassa\nhuoneessa he lämmittelivät ja saivat kotimatkaa koskevat tiedot, sitten\nlappalaismuijan luo, joka oli neulonut heille uudet vaatteet ja pannut\nkuntoon rekensä.\n\nJa poro ja nuori poro juoksivat vierekkäin ja seurasivat maan rajalle\nasti. Siellä pilkisti esiin ensimäinen vihanta, siellä he heittivät\nhyvästit porolle ja lappalaismuijalle. Hyvästi! sanoivat he kaikki. Ja\nensimäiset pienet linnut alkoivat visertää, metsä oli vihreillä\nnupuilla ja sieltä tuli, ratsastaen komealla hevosella, jonka Gerda\ntunsi — se oli ollut kultavaunujen edessä — nuori tyttö, päässä\npunainen lakki ja edessään pistooleja. Se oli pieni ryövärityttö, joka\noli ikävystynyt olemaan kotona ja nyt aikoi ensin pohjoiseen ja sitten\ntoiselle suunnalle, jollei häntä tyydyttänyt siellä. Hän tunsi heti\nGerdan ja Gerda tunsi hänet — siinä sitä oli iloa!\n\n— Sinäpä olet aika veitikka kiertelemään! sanoi hän pienelle Kaille.\n— Tahtoisinpa tietää, ansaitsetko, että sinun tähtesi juostaan\nmaailman ääreen.\n\nMutta Gerda taputti ryövärityttöä poskelle ja kysyi prinssiä ja\nprinsessaa.\n\n— Ne ovat lähteneet vieraille maille, sanoi ryövärityttö.\n\n— Entä varis? kysyi pieni Gerda.\n\n— Niin, varis on kuollut, vastasi ryövärityttö. — Kesy kulta on\ntullut leskeksi ja kulkee musta villalanganpätkä jalan ympärillä. Hän\nvalittaa surkeasti, ja kaikki tyyni on roskaa! Mutta kerro nyt minulle,\nmiten sinun on käynyt ja kuinka sinä sait hänet käsiisi.\n\nJa Gerda ja Kai kertoivat molemmat.\n\n— Ja hip-hap-hurre-tusselurre! sanoi ryövärityttö, otti heitä molempia\nkädestä ja lupasi, että jos hän kerran sattuisi kulkemaan heidän\nkaupunkinsa läpi, niin hän tulisi heitä tervehtimään, ja sitten hän\nratsasti maailmalle. Mutta Kai ja Gerda astuivat käsikädessä ja heidän\nastellessaan oli kaunis kukkiva ja vihannoiva kevät. Kirkonkellot\nsoivat ja he tunsivat korkeat tornit, suuren kaupungin, se oli se,\nmissä he asuivat. Ja he astuivat kaupunkiin ja isoäidin ovelle ja ylös\nportaita, huoneeseen, missä kaikki oli samalla paikalla kuin ennen ja\nkello sanoi: tiki-taki! ja viisari kiersi. Mutta heidän astuessaan\nsisään ovesta he huomasivat tulleensa täysikasvuisiksi ihmisiksi.\nRuusut katonräystäällä kukkivat sisään avonaisista ikkunoista ja siinä\nseisoivat pienet lapsentuolit, ja Kai ja Gerda istuutuivat kukin\nomalleen ja pitelivät toisiaan käsistä. Kuin pahan unen olivat he\nunohtaneet kylmän, tyhjän loiston lumikuningattaren luona. Isoäiti\nistui Jumalan kirkkaassa auringonpaisteessa ja luki ääneen raamatusta:\njollette tule kuin lapsiksi, niin ette tule Jumalan valtakuntaan!\n\nJa Kai ja Gerda katselivat toisiaan silmiin ja yhtäkkiä ymmärsivät he\nvanhan virren:\n\n    Ruusuja laaksossa hohtaa,\n    rakas Jeesus siell' lapset kohtaa!\n\nSiinä he istuivat molemmat, täysikasvaneina ja kuitenkin lapsina,\nlapsina sydämeltään. Ja oli suvi, lämmin, suloinen suvi.\n\n\n\n"]