[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fSRKdT-5qYxkeagR-CITHV9QkdfI0FxuD577IEfYgUyg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},2679,"Pimeyden valta","Tolstoi, Leo",1828,1910,"2679-tolstoi-leo-pimeyden-valta","2679__Tolstoi_Leo__Pimeyden_valta","5-näytöksinen näytelmä","naytelma",[],[15],"venalainen","fi",1886,1908,20968,116158,false,69861,[24,25],"Russia -- Drama","Russian drama -- Translations into Finnish",[27,28],"Plays/Films/Dramas","Russian Literature","\"Pimeyden valta eli Kun kynsi on kiinni, niin on koko lintu hukassa\" by Leo Tolstoi is a five-act play written in the early 20th century. This work delves into the complexities of rural life, focusing on a wealthy peasant named Pjotr, his family dynamics, and the various characters that populate their world, highlighting themes of love, duty, and societal expectation.\"  \"The opening of this play establishes a rural setting during the autumn season, depicting Pjotr as he struggles with his responsibilities and health issues while interacting with his wife Anisja and daughter Akulina. Pjotr's frustrations with his hired help, particularly Nikita, set the stage for tensions within the household, foreshadowing deeper conflicts to come. The characters' interactions reveal a blend of familial love and strife, with hints of romantic entanglements and societal pressures as they navigate their complex relationships amid the backdrop of peasant life.\" (This is an automatically generated summary.)",[31],"Wuori, Martti",305,"Synkkä ja realistinen näytelmä kuvaa venäläisen maaseudun elämää, ahneutta ja rikoksia. Tarina seuraa renki Nikitaa, jonka teot johtavat moraaliseen rappioon ja syyllisyyden kierteeseen talonpoikaisyhteisössä. Teos käsittelee ihmisen tekojen seurauksia ja mahdollisuutta katumukseen.","Leo Tolstoin 'Pimeyden valta' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2679.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PIMEYDEN VALTA\n\neli\n\nKun kynsi on kiinni, niin on koko lintu hukassa\n\n\n5-näytöksinen näytelmä\n\n\nKirj.\n\nLeo Tolstoi\n\n\nSuomentanut\n\nMartti Wuori\n\n\n\n\n\nTampereella,\nK. Kaatra,\n1908.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nPJOTR, varakas talonpoika, 42 vuoden vanha,\n   toisissa naimisissa, kivulloinen.\nANISJA, hänen vaimonsa, 32 vuoden vanha, keimaileva nainen.\nAKULINA, Pjotrin tytär ensimäisestä naimisesta. 16 vuoden\n   vanha, huonokuuloinen, hieman typerä.\nANJUTKA, tytär loisesta naimisesta, 10 vuoden vanha.\nNIKITA, heidän renkinsä, 25 vuoden vanha, keikari.\nAKIM, Nikitan isä, 50 vuoden vanha, kehnonnäköinen, Jumalaapelkääväinen.\nMATRJONA, hänen vaimonsa, 50 vuoden vanha.\nMARINA, orpotyttö, 22 vuoden vanha.\nKUOMA, naapurinainen.\nMARFA, Pjotrin sisar.\nMITRITSH, vanha renki, entinen sotamies.\nAnisjan kuoma.\nPuhemies, juro talonpoika.\nMarinan mies.\nEnsimäinen |\nToinen     | tyttö.\nUrjädnikka, (maapoliisi).\nMuuan ajuri.\nNuodemies.\nNaittaja-ämmä.\nAkulinan sulhanen.\nKylänvanhin.\nVieraita, vaimoja, tyttöjä, lapsia ja muuta kansaa häissä.\n\n\n\n\nEnsimäinen näytös.\n\n\nTapahtuu syksyaikaan isossa kylässä. Näyttämö kuvaa tilavaa tupaa\nPjotrin talossa. Pjotr istuu penkillä, korjaten länkejä. Anisja ja\nAkulina kehräävät.\n\n\nI KOHTAUS.\n\nPjotr, Anisja ja Akulina. (Naiset laulavat kaksiäänisesti).\n\n_Pjotr_. (Katsoo ulos ikkunasta.) Taaskin ne hevoset karkasivat.\nKun eivät vain varsaa tappaisi. Nikita! Nikita hoi! Kuuroko se on?!\n(Kuuntelee. Naisille:) Olkaa tuossa jo; ei kuule mitään.\n\nNikitan ääni. (Pihalta.) Mitä?\n\n_Pjotr_. Aja hevoset pihaan!\n\nNikitan ääni. Ajanpahan, jahka kerkiän.\n\n_Pjotr_. (Päätään pyöritellen.) Jo noita renkiä! Olisinpa terve, en\nkuuna päivänä rupeisi pitämään. Vastusta niistä vain on, ei muuta\nmitään. (Nousee ja istuutuu taas.) Nikita! Eihän se kuule. Menkäähän\nteistä joku! Akulina, menehän sinä ja aja!\n\n_Akulina_. Hevosiako, vai?\n\n_Pjotr_. Ka, mitäs sitte?\n\n_Akulina_. Paikalla. (Menee ulos.)\n\n\nII KOHTAUS.\n\n    Pjotr ja Anisja.\n\n_Pjotr_. Vetelys se on koko mies... talon toimiin kykenemätön. Hyvä jos\npaikaltaankaan hievahtaa.\n\n_Anisja_. Oletpa tuota itsekin koko vikkelä: uunilta penkille — siinä\nsinun toimesi. Vaan muita kohtaan kyllä kelpaa vaativainen olla.\n\n_Pjotr_. Teitä kohtaan jos ei vaativainen olisi, niin ei vuoteen kotona\nnäkisi. Semmoista väkeä!\n\n_Anisja_. Kymmeniä asioita yhdellä kertaa tekemään panet ja vaan\nhaukut. Uunilla loikoen sit’ on kyllä helppo käskeä.\n\n_Pjotr_. Äh, jos ei tämä tauti vain olisi minuun tullut, niin en\npäivääkään rupeisi häntä pitämään.\n\n_Akulinan ääni_. (Näyttämön takaa.) Tse, tse, tse... (Kuuluu varsan\nhirnahdusta ja hevosten juoksu portista pihaan. Portti narahtaa.)\n\n_Pjotr_. Joutavia jaaritella, — sitä se kyllä osaa. En, totta perin,\nrupeisi pitämään.\n\n_Anisja_. (Matkien.) En rupeisi pitämään... Liiku ensin itse ja haasta\nsitte.\n\n\nIII KOHTAUS.\n\n    Samat ja Akulina.\n\n_Akulina_. (Palaa.) Töin tuskin sain pihaan ajetuiksi. Se hiirakkohan\nse yhä...\n\n_Pjotr_. Missäs Nikita on?\n\n_Akulina_. Nikitako? Siellähän se pellolla seisoo.\n\n_Pjotr_. Mitä se siellä seisoo?\n\n_Akulina_. Ettäkö mitä seisoo? Seisoopahan nurkan takana ja leukojaan\nloukuttelee.\n\n_Pjotr_. Siltä nyt ei mitään tolkkua saa. Kenenkäs kanssa se sitte\nleukojaan loukuttelee?\n\n_Akulina_. (Joka ei kuullut.) Hä? (Pjotr viittaa kädellään\nAkulinalle, joka istuutuu kehräämään.)\n\n\nIV KOHTAUS.\n\n    Samat ja Anjutka.\n\n_Anjutka_. (Juoksee sisään. Äidilleen.) Nikitan isä ja äiti tulivat hänen\nluokseen. Kotiin tahtovat ottaa hänet asumaan, turkanen vie.\n\n_Anisja_. Valehtelet.\n\n_Anjutka_. Ihan totta! Vaikka paikalle kuolisin! (Nauraa.) Kun minä kulin\nohi, niin Nikita sanoi minulle: — hyvästi nyt, Anna Petrovna! Tulehan\nsitte minun häihini. \"Minä\", sanoo, \"lähden teiltä pois\". Nauroi vielä\nitse.\n\n_Anisja_. (Miehelleen.) Eipä tuota näy sinua kovinkaan tarvittavan.\nSiinäpä hän jo itsekin on aikeessa lähteä. Ja vielä sanoo, että ajan\npois!\n\n_Pjotr_. Ja menköön! Niinkuin en muita saisi?\n\n_Anisja_. Entäs ne etukäteen annetut rahat?... (Anjutka vetäytyy\novelle, kuuntelee puhelua ja menee ulos.)\n\n\nV KOHTAUS.\n\n    Anisja, Pjotr ja Akulina.\n\n\n_Pjotr_. (Nyrpeänä.) Rahat saa hän suorittaa kesällä työllä, jos niiksi\ntulee.\n\n_Anisja_. Sinä kyllä olet hänet valmis laskemaan, niin on hän sinulta\nruuasta poissa. Vaan annappas minun sitte koko talven yksin työssä\nhääriä, kuin minkäkin juhdan. Tyttöhän ei ole kovin hetas työhön, ja\nitse sinä tulet vain uunilla maata rötköttämään. Sinut minä kyllä\ntunnen.\n\n_Pjotr_. Mitä tuossa, ennenkuin mitään tiedät, suotta aikojasi suutasi\nsoitat.\n\n_Anisja_. Talo täynnä elukoita. Et lehmää myönnyt, ja lampaat kaikki\ntalveksi jätit, — miten siinä sitte rehua ja vettä toimittamaan\nkerkiää, jos tahdot rengin pois laskea. Enkä rupea minä miehen töitä\ntekemään. Käyn uunille makaamaan, niinkuin sinäkin, — hävitköön vain\nkaikki! Tee, kuin tahdot!\n\n_Pjotr_. (Akulinalle.) Menehän tuosta hakemaan rehua. Jo on aika.\n\n_Akulina_. Rehuako? Saattaahan tuon. (Pukee päälleen kauhtanan ja\nottaa nuoran.)\n\n_Anisja_ Enkä rupea sinulle enää työtä tekemään, en, — riittää jo! Tee\nitse työsi!\n\n_Pjotr_. Ole tuossa jo vihottelematta! Mokomakin karitsa!\n\n_Anisja_. Sinä se olet mokomakin pillomus! Ei sinusta ole apua eikä\niloa. Syödä, — sitä sinä vain osaat, senkin laiha luuska.\n\n_Pjotr_. (Sylkäisee ja pukeutuu.) Thyi sinua! Antakoon Herra anteeksi!\nPitää mennä ottamaan asiasta selko.\n\n    (Menee ulos.)\n\n_Anisja_. (Hänen jälkeensä.) Senkin mädännyt piru! Nenäkäs!\n\n\nVI KOHTAUS.\n\n    Anisja ja Akulina.\n\n_Akulina_. Mitäs sinä isää haukut?\n\n_Anisja_. Suus’ kiinni, tollo!\n\n_Akulina_. (Menee lähemmäksi ovea.) Tiedänpä minä, miksi haukut. Itse\nolet tollo, senkin narttu. En pelkää sinua.\n\n_Anisja_. Mitä siinä?... (Hyppää ylös ja etsii millä häntä lyödä.)\nOdotahan, niin saat hiilikoukusta...\n\n_Akulina_. (Avattuaan oven.) Koira sinä oletkin, piru! Piru, koira,\nkoira, piru!\n\n\nVII KOHTAUS.\n\n    Anisja yksin.\n\n_Anisja_. (Vaipuu mietteihin.) Vai pyysi hän häihinsä? Mitä ne nyt\novatkaan tuumineet? Vai naimaan tahtovat? Katso vain, Nikita: jos ne\nnuo on sinun hankkeitasi, niin tiedän kyllä mitä teen... Ilman häntä en\nvoi elää. Enkä laske häntä täältä.\n\n\nVIII KOHTAUS.\n\n    Anisja ja Nikita.\n\n\n_Nikita_. (Tulee silmäillen ympärilleen. Nähtyään Anisjan olevan yksin,\nhän astuu nopeasti hänen luokseen. Kuiskaten:) No, veikkonen, nyt on\ntuho tulossa! Isä on täällä, tahtoo ottaa paikasta pois ja vaatii\nkotiin tulemaan. \"Se on päätetty\", sanoo, \"että sinun pitää naida ja\nsaat asua kotona.\"\n\n_Anisja_. Ka, nai! Mitäs se minuun kuuluu.\n\n_Nikita_. Vai on se niinikään! Minä tässä perustelen, miten asia olisi\nparhaiten ratkaistava, niin hän vain naimaan käskee. Mitenkäs se nyt\nniin on? (iskee silmää.) Vai oletko unhoittanut?\n\n_Anisja_. Nai kun nait! Vähät minä siitä.\n\n_Nikita_. Mitä tuossa nyt tiuskut? Nääs sitä, kun ei anna taputellakaan\nitseään. Mikäs sinun nyt on?\n\n_Anisja_. Sepä kun tahdot hylätä. Ja kun hylkäät, niin enpä tuota\nliioin minäkään sinua kaipaa. Sen pituinen se!\n\n_Nikita_. Elä nyt joutavia, Anisja. Minäkö sinua unhoittaa tahtoisin?\nEn ikipäivinäni. En koskaan hylkää sinua, se on vissi. Ja sen olen\npäättänyt, että jos minut pakottavatkin naimaan, niin tulen sittenkin\nluoksesi takaisin. Kunpa nyt vain eivät kotiin vaatisi.\n\n_Anisja_. Vähät minä sinusta naineena välitän.\n\n_Nikita_. Vaan eihän sitä, veikkonen, toki isänkään tahdolle mitään voi.\n\n_Anisja_. Syytä sinä isääsi, vaikka ne on vain omia juoniasi. Kauan jo\nolet kauppaa hieroskellut henttusi Marinan kanssa. Se se on tämän\nsulle päähäsikin pannut. Eipä tuo suotta täällä tuonnoin käynytkään.\n\n_Nikita_. Marinako? Jopa minä hänestä hyvinkin huolin!... Vähäkös\nniitä kaulaan kiipee...\n\n_Anisja_. Mitäs varten sitte isäsi tänne tuli? Itse olet pyytänyt!\nSinä valehtelet minulle, (itkee.)\n\n_Nikita_. Anisja, usko taikka elä, vaan minä en ole siitä edes\nunissanikaan yhtään mitään nähnyt. Ei, suoraan sanoen, pikkuistakaan\naavistusta minulla ole siitä ollut. Kaikki on isäukko omasta päästään\nkeksinyt.\n\n_Anisja_. Jos et sinä itse naida tahdo, niin ei suinkaan sinua siihen\nkukaan väkipakollakaan saa.\n\n_Nikita_. Sitähän minä perustelen, että mahdotonta se on isänkin tahtoa\nvastaan tehdä. Itseni minun ei tee mieli.\n\n_Anisja_. Pane vastaan, siinä kaikki.\n\n_Nikita_. Olipa joku kerran pannut vastaan, niin sai aika rieskan\nvallanpitäjiltä. Ja sepäs se on, ettei liioin tee sitäkään mieli. Kovin\nkuuluu kutkuttavan selkänahkaa.\n\n_Anisja_. Ole jo ilvehtimättä! Vaan kuule, Nikita: jos sinä Marinan\nnait, niin en tietä mitä itselleni teen... Henkeni lopetan! Sillä\nminä olen syntiä tehnyt ja lakia vastaan rikkonut eikä tehtyä voi\ntekemättömäksi saada. Jos sinä vielä lähdet pois, niin teen sen, minkä\nsanoin.\n\n_Nikita_. Minkäpä tautta minä lähtisin? Jos olisin tahtonut, niin\nolisinhan jo kauan sitte voinut lähteä. Vielä tässä muutama päivä\nsitte minua Ivan Semjonitsh kuskiksi pyysi... Ja sekös olisi ollut\npaikka! Mut enpäs mennyt. Sillä minä, niin luulen, kelpaan jos\nkelle. Vaan jos et sinä minua rakastaisi, se silloin olisi toinen\nseikka.\n\n_Anisja_. Sitäpä muista, että ukko saattaa kuolla jo tänään taikka\nhuomenna ja silloin peitetään kaikki rikokset. Minä tulen lailliseksi\nvaimoksesi, — niin olen tuumannut — ja sinä isännäksi taloon.\n\n_Nikita_. Mitäpä sitä edeltäpäin menee arvaamaan. Ja yhden tekevä\nminusta. Minä teen työtä, kuin itseäni varten. Minua isäntä rakastaa\nja, näköjään, hänen vaimonsa myös. Ja jos minua akkaväki rakastaa, niin\nsiihen en ole syypää, — se on selvä.\n\n_Anisja_. Tuletkos sinä minua rakastamaan?\n\n_Nikita_. (Halailee häntä.) No näinikään! Niinkuin olet sydämmessäni\nollut...\n\n\nIX KOHTAUS. ‘\n\n    Samat ja Matrjona.\n\n_Matrjona_. (Tulee ja ristii kauan silmiään pyhänkuvan edessä.)\n\n_Nikita ja Anisja_. (Väistyvät syrjään toisistaan.)\n\n_Matrjona_. En ole tietävinäni siitä, mitä näin, mitä kuulin, en.\nPerhosen kanssa vain leikittelit — niinhän? Leikkiihän sitä\nvasikkakin. Ja mikäpä on leikkiessä? Sehän on nuorten tehtävä.\nMutta sinua, poikaseni, isäntä siellä pihalla kyseli.\n\n_Nikita_. Tulin kirvestä hakemaan.\n\n_Matrjona_. Tiedän, tiedän, kultaseni, mitä kirvestä. Se kirves on\nenimmäkseen naisten liepeissä.\n\n_Nikita_. (Kumartuu kirvestä ottamaan.) Joko, äiti, ihan todenperään\nte minua naimaan tahdotte? Minusta nähden se on aivan joutavata. Eikä\ntuota minun mielenikään tee.\n\n_Matrjona_. Mitä vielä, kultaseni! Mitä naimisesta! Ole ja elä! Isähän\nse vain... Mene, poikaseni, kyllä me ilman sinuttakin kaikki asiat\nselvitellään.\n\n_Nikita_. Ihmeellistä, toden perään; milloin tahdotaan naimaan, milloin\nei. En lopullisesti ymmärrä tästä mit'ikään. (Menee ulos.)\n\n\nX KOHTAUS.\n\n    Anisja ja Matrjona.\n\n_Anisja_. Ihanko, Matrjona kulta, te todellakin häntä naimaan tahdotte?\n\n_Matrjona_. Miten hän naida voisi, mansikkani? Tiedäthän sinä meidän\nvaramme. Muuten vain ukko umpimähkään jaarittelee, että pojan naida\npitää ja naida pitää. Vaan eihän se mitä ymmärrä. Eikähän, — tiedäthän\nsen, — hevonen kaurasäkin luota pois juokse eikä munaa munaan vaihdeta,\nei kanaa kanaan, — ja niin se on tässäkin laita. Ja niinkuin en minä\nnäkisi, (iskee silmää) minnepäin asia kallistuu.\n\n_Anisja_. Mitäpä minä sinulta, Matrjona kulta, asioitani salaisin.\nSinähän kyllä kaikki tiedät. Rikoksen olen tehnyt ja poikaasi\nrakastunut.\n\n_Matrjona_. No, jopa se nyt uutiset kertoi! Matrjona kulta kun ei muka\nsitä tiennyt! Voi, tyttöseni, Matrjona kulta on jo monessa myllyssä\nkäynyt ja monta kertaa. Matrjona kulta, sen sanon, mansikkani, näkee\nmaankin alle kyynärän syvyydelle. Kaikki minä tiedän mansikkani.\nTiedänpä senkin, mitä varten nuoret naikkoset unijauhoja tarvitsevat.\nNe minä nyt toin. (Aukaisee nenäliinan solmun ja ottaa esille\nunipulverin.) Mikä on nähtävä, sen kyllä näen, vaan mikä ei, niin siitä\nen ole tietävinänikään. Niin se on. Sillä, näetsen, nuori se on ollut\nMatrjona kultakin. Ja oman hölmönsä kanssa sitä pitää osaten elää.\nKaikki seitsemät kymmenet ja seitsemät temput minä tiedän. Näönpä,\nmansikkani, että sinun ukkosi on jo kehnoksi käynyt, kovin kehnoksi.\nMiten siinä sitte elää? Vaikka hangolla pistä, niin ei verta juokse.\nEiköpähän jo keväällä ole hautaan vietävä. Pitäähän siinä sitte\njoku taloon ottaa. Ja milläs se minun poikani ei miestä ole?! Eipä\nsuinkaan muita huonompi. Mitäs hyötyä mulle sitte siitä olisi, että\npoikani hyvästä paikasta pois ottaisin? Enhän minä toki oman lapseni\nvihollinenkaan ole?!\n\n_Anisja_. Sehän se pääasia on, ett’ei hän meiltä pois lähtisi.\n\n_Matrjona_. Eikä lähde, pääskyseni. Tuhmuutta se on kaikki. Tunnethan\nsinä kyllä minun ukkoni. Ymmärrys sillä on ylen yksinkertainen. Jos sen\npääkoppaan toisen kerran mikä pälkähtää, niin se tarttuu siihen kuin\nnalkki kiinni, ett’ei millään mokomin sieltä pois saa.\n\n_Anisja_. Mistäs se tämä asia sitte oikeastaan alkunsa sai?\n\n_Matrjona_. Näetsen, mansikkani: poikahan on, niinkuin tiedät, paha\nnaikkosten perään, ja kaunis hän on myöskin, sitä ei saata kieltää.\nJa niinkuin tiedät, niin hän asui ennen rautatehtaalla, ja siellä oli\nheillä kyökkipiikana muuan tyttö, orpo. No, ja se sama tyttö sitte\nrupesi hänen perässään keikkumaan.\n\n_Anisja_. Marinako?\n\n_Matrjona_. Se juuri, — mokomakin syötävä! No, oliko tuossa sitte\nmitään vai ei, sitä en tiedä, mutta asia tuli ukkoni korviin.\nLieneekö sen sitte muilta kuullut vaiko tyttö itse hänelle kannellut?\n\n_Anisja_. Sekös se rohkea, ruoja!\n\n_Matrjona_. No, ja siitä se ukkohölmö sitte sai päähänsä, että pojan\nhänet naida pitää ja rikos peittää. \"Otetaan\", sanoo, \"poika kotiin ja\nnaikoon.\" Ja jo minä siinä haastelin jos mitä, vaan ei apua mitään.\nNo, ajattelin sitte, olkoon. Otin ja käänsin toisaanne. Niitä hölmöjä,\nnäetsen, mansikkani, pitää aina sillälailla peijata. Ollaan ensin muka\nsuostuvinaan, vaan ennenkuin asia ratkeaa, niin pyöräytätkin sen heti\noman mielesi mukaan. Akka tulee tuiskuna uunilta alas ja seitsemät\nkymmenet seitsemät tuumat tuumii, ennenkuin se edes hoksatakaan\nkerkiää. Niinpä sitä minäkin sanoin, että hyvä asiahan se on.\nVaan ensin pitää miettiä. Mennään, sanoin minä, pojan luo ja\nneuvotellaan isännän kanssa, niin kuullaan, niitä se sanoo. Ja\ntässä sitä nyt ollaan.\n\n_Anisja_. Voi, kultaseni, mitenkäs se nyt sitte niin? No? Mitäs isä\ntekemään käskee?\n\n_Matrjona_. Käskeekö? Sen käskystä ei ole muualle, kuin koiran häntään.\nEläkä sinä pelkää: siitä nyt ei tule niin mit’ikään koko jutusta!\nMinä koht’sillään sinun ukkosi kanssa kaikki puolet niin pohdin ja\npunnitsen, ett’ei jää jälelle yhtään mitään. Sekö nyt olisi laitaa?\nPoikani elää onnellisena ja onnea odottaa, minäkö sitte hänet tahtoisin\nmokoman kutaleen naimaan. Enhän minä toki hupsu ole.\n\n_Anisja_. Sehän kävi täälläkin hänen luonaan se Marina. Uskotko,\nMatrjona kulta, että kun minulle sanottiin, että Nikita aikoo naida,\nniin tuntui kuin veitsellä olisi sydäntäni viiltänyt. Eiköhän se vain\nlie hänellä sydämmessä, se tyttö?!\n\n_Matrjona_. Johan nyt, mansikkani! Hupsuko se on hänkään, että semmoista\nkoditonta lutusta rakastamaan rupeaisi. Nikita on kyllä viisas hänkin.\nHän tietää, ketä rakastaa. Eläkä sinä, mansikkani, hätäile! Emme me\nhäntä täältä kuuna päivinä pois oteta. Emmekä naimaankaan pakoteta.\nRahaa kun vähän hellitätte, niin eläköön ja olkoon ennallaan.\n\n_Anisja_. Jos Nikita lähtee täältä pois, niin enpä taida jäädä\nelämäänkään enää.\n\n_Matrjona_. Sitä se nuoruus! Ymmärtäähän sen! Sinä olet verevä eukko ja\ntuommoisen ikälopun kanssa elää pitää.\n\n_Anisja_. Uskotko, Matrjona kulta: niin vastenmieliseksi se on jo\nminulle käynyt, tuo ukko rähjä, etteivät silmänikään enää siedä nähdä\nhäntä.\n\n_Matrjona_. Semmoistahan se on. Katsohan tänne! (Kuiskaten, katsellen\nympärilleen.) Minä kävin, näetsen, sen ukon luona pulveria hakemassa;\nkahden käden varalle se antoi minulle höysteitä. Katsohan tänne! Nämä,\nsanoo, on unipulveria. Jos annat, sanoo, yhden, niin valtaa semmoinen\nuni, että vaikka kävelisit miehen päällä, niin se ei herää. Tämä taas,\nsanoo, on semmoinen lääke, että jos sitä, sanoo, antaa juoda, niin ei\ntunnu hajua pikkuistakaan, mutta voima sillä on suuri. Seitsemäksi\nkerraksi, sanoo, hyppysellinen kerrassaan. Ja seitsemän kertaa pitää\nantaa. Siitä, sanoo, vaimolle kyllä vapaus aukeaa.\n\n_Anisja_. Niinkö? Mitäs se on?\n\n_Matrjona_. Nimeä ei sanonut olevan mitään. Ruplan otti. Vähemmästä ei\nsanonut voivan antaa. Sillä niitä, näetsen, on myös vaikea saada. Ja\nomistani, mansikkani, maksoin. Ajattelin, että jos otat niin otat, jos\net, niin vien Mihailovnalle.\n\n_Anisja_. Voi, voi! Vaan jos niistä mitä pahaa lähtee?\n\n_Matrjona_. Mitä pahaa niistä lähtisi, mansikkani? Jospa miehesi edes\nolisi vankka terveydeltään, vaan eihän se muuta mainetta tee, kuin että\nelää. Ihmiseksi ei hänestä ole, enemmän kuin muistakaan samallaisista.\n\n_Anisja_. Voi minua polosta! Kun minä, Matrjona kulta, pelkään, ettei\nvain syntiä tulisi tehdyksi. Ei, — en minä.\n\n_Matrjona_. Saattaahan nämä sitte takaisinkin viedä.\n\n_Anisja_. No, tuota, pitääkö ne nämä, niinkuin ne toisetkin, veteen\nliu’oittaa, vai?\n\n_Matrjona_. Teeveteen se sanoi olevan parasta. Ei sanonut mitään\nhuomattavan, ei hajua, ei mitään. Ymmärtäväinen ihminen sekin on.\n\n_Anisja_. (Ottaa pulverit.) Voi minua polosta! Enhän minä tämmöisiin\ntekoihin ryhtyisi, ell’ei olisi elämäni kurjaa, kuin pakkotyöhön\ntuomitun.\n\n_Matrjona_. Vaan ruplaa elä unhota; minä lupasin poiketa tuomaan ukolle.\nPuuhaahan sitä on silläkin.\n\n_Anisja_. Ka, tiettyhän se. (Menee kirstun luo, johon kätkee pulverit.)\n\n_Matrjona_. Vaan pidä ne nyt, mansikkani, tiukemmalla, ettei muut\nihmiset saisi tietää. Ja jos mitä sattuu, — jota elä Herra saata! —\nniin sano, että ne on torakan pulveria. (Ottaa ruplan.) Kelpaa ne näet\ntorakoillekin... (Katkaisee puheen.)\n\n\nXl KOHTAUS.\n\n    Samat, Pjotr ja Akim.\n\n_Akim_. (Tulee ja ristii silmänsä pyhänkuvaan päin.)\n\n_Pjotr_. (Tulee ja käy istumaan.) No, mitenkäs se nyt sitte on, Akim?\n\n_Akim_. Miten vain olisi parempi, Pietari Ignatjitsh, miten, näetsen,\nolisi parempi... ett’ei, tuota, vain niinkuin mitään vallattomuutta\ntapahtuisi. Sillä, näetsen tuota, minä tahtoisin poikaa niinkuin\ntoimeen kiinni. Vaan jos sinä niinkuin tuota... niin saattaahan sen\nniinkin. Mitenkä vain olisi parempi...\n\n_Pjotr_. Hyvä on. Istuhan, niin tarinoidaan. (Akim istuutuu.) Mitenkäs\nse on? Vai onko sulla aikomus, että hän naisi.\n\n_Matrjona_. Sen naimisen voi nyt kyllä tuonemmaksi jättää, Pietari\nIgnatjitsh. Tiedäthän itse, mikä puute meillä on. Vielä sitte mitä\nnaimisesta?! Itsekin tuskin elää kihnutamme. Mitä sitte vielä naimaan.\n\n_Pjotr_. Ajatelkaa nyt mikä olisi parempi.\n\n_Matrjona_. Eihän sen naimaan mikä kiire ole. Malttaahan se marja kypsyä.\n\n_Pjotr_. Hyvä asiahan se on, jos kerran naimaan tahdotte.\n\n_Akim_. Sehän se niinkuin tuota olisi aikomus... Sillä minulle on\nniinkuin tuota tarjottu kaupungissa työansiota, hyvää työansiota,\nnäetsen...\n\n_Matrjona_. Jopa se on hyvää: makkeja siivota! Tässä tuonnoin kun\nkaupungista tuli, niin ei muuta tehnyt, kuin sylkemistään vain sylki —\nthyi!\n\n_Akim_. Kyllähän se todenperään ensi alussa löyhkä vähän niinkuin\ntuota henkeen ottaa, vaan kun tottuu, niin eipä mitään; yhtä on,\nnäetsen, kuin rankki ja mukiin menee. Ja mitäpä sitä siitä hajustakaan\nmeikäläisen miehen on niinkuin tuota loukkaantuminen. Vaatteitahan sitä\nkyllä voi aina muuttaa. Ja nyt, näetsen tuota, tahtoisin Nikitan kotiin\nniinkuin minun sijaani. Olkoon hän kotona minun sijassani, niin saatan\nminä niinkuin tuota kaupungissa olla.\n\n_Pjotr_. Onhan se kyllä sitä, että tahdot poikasi kotiin jättää, vaan\nmitenkäs se on niiden etukäteen otettujen rahojen laita?\n\n_Akim_. Se on totta, se on totta, Pietari Ignatjitsh. Sen sinä ihan\ntuota niinkuin paikalleen lausuit, sillä kun hän on kerran rengiksi\nruvennut, palkkautunut, niin palvelkoonkin sitte aikansa loppuun. Vaan\nsehän se on se naiminen. Voithan hänet että niinkuin vähäksi aikaa\nlaskea, jos siksi tulisi.\n\n_Pjotr_. No, saattaahan tuon...\n\n_Matrjona_. Se asia vain ei ole meidän kesken vielä selvillä. Minä\nilmaisen sen tautta sinulle, Pietari Ignatjitsh, kaikki niinkuin\nJumalan edessä. Ja tuomitse sinä sitte meitä. Tuo on nyt tuossa saanut\npäähänsä, että pojan naida pitää. Vaan kenen hänen pitäisi naida, kysy\nsitä! Olisipa se edes oikea morsian, niin enhän minä toki ole oman\nlapseni vihollinen, vaan mikä lie huonomaineinen tyttökutale.\n\n_Akim_. Nyt sinä ihan turhaan, ihan turhaan, näetsen, tyttöä morkkaat,\nihan turhaan. Sillä se sama tyttö on häväistystä kärsinyt minun\npojaltani, häväistystä, näetsen, on hän kärsinyt, se tyttö.\n\n_Pjotr_. Minkälaista häväistystä?\n\n_Akim_. Niin, näetsen, että minun poikani, Nikita, on häväissyt hänet.\nHäväissyt on hänet Nikita.\n\n_Matrjona_. Maltahan nyt haastaa! Annahan kun minä kerron; minulla on\nkieli herkempi. Niinkuin itse tiedät, niin osui poikamme, ennenkuin\nteille tuli, rautatehtaalle. Ja siellä oli häneen takertunut muuan\ntyttö, mikä lie hupakko, Marina se on nimeltään, — kyökkipiikana oli\nheillä siellä ollut. Niin nyt, näetsen, se sama tyttö ottaa ja sanoo\npojastamme, että hän muka, Nikita, oli siellä ollessaan hänet\nviekoitellut.\n\n_Pjotr_. Eipä tuossa mitään hyvää ole.\n\n_Matrjona_. Se ei ole itse mistään kotoisin, kuleksii vain miehestä\nmieheen. Mikä lie lutus.\n\n_Akim_. Nyt et sinä taaskaan, eukko, tuota, et nyt, tuota, et nyt\nhaasta, tuota, oikein...\n\n_Matrjona_. Sotke nyt mitä sotket: tuota, tuota, tuota, vaan mitä\n\"tuota\" — et itsekään tiedä. Ja kysy sinä, Pietari Ignatjitsh, muilta\nihmisiltä, eläkä minulta, siitä tytöstä, niin jokainen sinulle saman\nsanoo. Mikä lie hassu kulkijain!\n\n_Pjotr_. (Akimille.) No, jos se asia sillä lailla on, niin eipä siitä\nnaimisestakaan taida mitään hyvää lähteä. Eihän se virsu ole, jonka\nvaan jalastaan viskaa; jospa edes olisi oikea miniä.\n\n_Akim_. (Kiivastuen.) Vääryyttä se on, eukko, vääryyttä vain, näetsen,\ntytölle. Sillä hän on järin kelpo, järin kelpo tyttö hän on, ja sääli,\ntuota, sääli minun on häntä.\n\n_Matrjona_. Todenperään mikä lie kaiken maailman mankuja, jolla ei\nkotonaan ole mitä suuhun panna. Ja tyttöä sinun kyllä on sääli, vaan\npoikaasi ei ole sääli. Otahan tyttö niskoillesi, niin saat hänet sitte\ni’ät päivät kantaa! Ole jo tyhjiä jaarittelematta!\n\n_Akim_. Ei ole se tyhjää.\n\n_Matrjona_. Elä sinä tuppaa, anna kun minä haastan!\n\n_Akim_. (Keskeyttäen.) Eikä ole tyhjää. Vaan sinä, näetsen, aina oman\nmielesi mukaan käännät, — haastoitpa tytöstä taikka itsestäsi — aina\nvain oman mielesi mukaan, niinkuin sinusta on parempi. Vaan Jumala,\nnäetsen tuota, kyllä kääntää oman mielensä mukaan. Niin tässäkin.\n\n_Matrjona_. Äh, sinun kanssasi tässä vain kieli ilman aikojaan kuluu.\n\n_Akim_. Tyttö, näetsen, on työteliäs, kykenevä ja eteensä ottava. Ja\nmeille on se, näetsen tuota, köyhyydessä suuri apu. Ja häätkään eivät\npaljoa maksa. Mutta se häväistys, se se, näetsen, tytölle paljon\nmaksaa, orpotyttö, näetsen, vielä kun hän on. Ja häväistys se on.\n\n_Matrjona_. Vähäkös se haastaa!\n\n_Anisja_. Kuuntele sinä, Akim hyvä, enemmän mitä vaimoväki haastaa.\nNene sinulle toden kertoo!\n\n_Akim_. Entäs Jumala, Jumala! Eikös se tyttö sitte ole ihminen hänkin,\nvai? Onpa kylläkin, näetsen tuota, Jumalan edessä hänkin ihminen. Vai\nkuinka luulet?\n\n_Matrjona_. Sekös nyt höpisee.\n\n_Pjotr_. Vaan kuulehan, Akim, ei sitä noita tyttöjäkään uskoa voi. Ja\npoikasihan on elossa. Siellähän tuo on pihalla. Lähetetään sitte häntä\nhakemaan ja otetaan selko, eikö niin? Eihän hän mikä sydämmetön ihminen\nole. Huutakaahan hänet tänne! (Anisja nousee ylös.) Sano, että isä\nkutsuu. (Anisja menee ulos.)\n\n\nXII KOHTAUS.\n\n    Samat paitsi Anisjaa.\n\n_Matrjona_. No, sinä, veikkonen, ratkaisit asian ihan, kuin olisit\npuukolla poikki leikannut; puhukoon poika itse! Sillä eihän nykyaikaan\nketään enää pakolla naimaan vaadita. Pitäähän toki miestä itseäänkin\nkysyä. Vaan hänpä ei tahdo ikipäivinä sitä tyttöä naida ja itseään\nhäväistä. Minun ymmärrykseni mukaan olkoon poika täällä ja palvelkoon\nisäntää. Eikä kesäksikään ole häntä tarvis pois ottaa; palkata kyllä\nvoimme jonkun. Kun kymmenikön meille annat, niin olkoon täällä!\n\n_Pjotr_. Haastetaan siitä sitte. Järjestään pitää: ensin yksi lopettaa\nja sitte vasta toinen alkaa.\n\n_Akim_. Sitähän minä tuota, Pietari Ignatjitsh, että sillä lailla,\nnäetsen, on usein käynyt. Laadit, esimerkiksi, itsellesi jotain\nparhaimman mukaan, vaan Jumalan, näetsen unhotatkin; luulet olevan\nparemmin, kun oman mielesi mukaan käännät, vaan samassa jo näetkin,\nettä olet, tuota, vain niskaasi saanut. Ajattelemme, miten olisi\nparempi, vaan se onkin paljoa pahempi, ilman Jumalatta, näetsen.\n\n_Pjotr_. Tiettyhän se! Jumalaa muistaa pitää!\n\n_Akim_. Pahempi, näetsen, on, vaan lain mukaan ja Jumalan tahdon mukaan\nse niinkuin tuota näyttää suloisemmalta ja houkuttelevammalta. Niinpä\nsitte tuota tässä minäkin päätin, että pojan, näetsen, pitää naida,\nsynnistä niinkuin, tuota, pitää hänet pois saada. Olkoon, näetsen hän\nkotona, niinkuin olla pitää lain mukaan ja minä, tuota, kaupungissa\ntyöskentelen. Työkin kun sattui niin suotuisa ja sopiva. Ja Jumalan\ntahdon mukaankin, näetsen, se on parempi, sillä orpotyttöhän\nse on. Niinpä, esimerkiksi, tässä kesällä olivat sillä viisiä\neräältä kauppapalvelijalta halkoja ottaneet, — pettää aikoivat.\nKauppapalvelijan kyllä pettivätkin, vaan Jumalaapa, näetsen, eivät\nsaaneet petetyksi! Niin näetsen tuota...\n\n\nXIII KOHTAUS.\n\n    Samat, Nikita ja Anjutka.\n\n_Nikita_. Kutsuitte minua? (Istuutuu ja ottaa esille tupakan.)\n\n_Pjotr_. (Hiljaa, nuhtelevasti.) Etkö sinä tapoja tunne, vai? Isäsi\naikoo sinulta kysyä, vaan sinä käyt istumaan ja tupakalla vehkeilet.\nTule tänne! Nouse ylös! (Nikita asettuu seisomaan pöydän luo, siihen\nrennosti nojautuen ja hymyillen.)\n\n_Akim_. Tässä on, näetsen tuota, niinkuin syytös tehty sinua vastaan,\nNikita.\n\n_Nikita_. Mikä syytös?\n\n_Akim_. Mikäkö syytös? Orpotyttö, näetsen, on sen tehnyt. Sinua vastaan,\nnäetsen, on sen syytöksen tehnyt se sama Marina juuri.\n\n_Nikita_. (Naurahdellen.) Onpas se ihmeellistä, todellakin. Mikä syytös\nse sitte on? Ja kukas sen on sinulle sanonut? Hänkö, vai?\n\n_Akim_. Minä tässä, tuota, sinua nyt tutkin ja sinun pitää, näetsen,\nminulle vastata. Sano: oletko sinä, tuota, ollut yhdessä sen tytön\nkanssa, sen tytön kanssa, nimittäin, oletko ollut yhdessä, vai?\n\n_Nikita_. En ymmärrä tässä suorastaan mitään, mitä kysytte.\n\n_Akim_. Tuhmuuksia, näetsen, oletko, tuota, tehnyt tuhmuuksia hänen\nkanssaan, vai?\n\n_Nikita_. Vähäkös sitä tulee ikävissään kyökkipiian kanssa\nsuottailleeksi: minä käsipeliä soittelin ja hän tanssi. Mitäpä muita\ntuhmuuksia vielä?\n\n_Pjotr_. Sinä Nikita, elä koukuittele! Kun isäsi kysyy, niin vastaa\nselvään.\n\n_Akim_. (Juhlallisesti.) Nikita! Ihmisiltä kyllä voit salata, vaan\nJumalalta et. Ja sitä, näetsen tuota, ajattele eläkä valehtele! Orpo\nhän on, näetsen. Ja se on, tuota, häväistys. Sano nyt niin, kuin paras\non.\n\n_Nikita_. Mitä minä sanon, kun ei ole mitään sanomista. Ja kaikki minä\nsanon, mitä tiedän sanoa. (Kiivastuen.) Vähäkös se tyttö haastaa?! Ja\nhaastakoon, mitä haastaa! Mitäs se Mikishkinan Fedjkastakin haasteli?!\nVai eikö sitä tähän maailman aikaan enää suottaillakaan saa?!\nHaastakoon vain mitä tahansa!\n\n_Akim_. Voi, Nikita! Katso etees! Valheella on lyhyet jäljet! Onko ollut\nmitään, vai ei?\n\n_Nikita_. (Syrjään.) Nekös nyt ahdistavat, toden perään! (Akimille)\nSanoinhan minä, etten tiedä mitään siitä. Ja minulla ei ole ollut hänen\nkanssaan mitään tekemistä. (Vihaisesti.) Sen Jumalakin tietää, vaikka\ntähän paikkaan jäisin. (Tekee ristinmerkin.) En mit’ikään tiedä siitä.\n(Äänettömyys. Nikita jatkaa vielä kiivaammin.) Te taidatte vaatia\nminua naimaan hänet. Sepä olisi todellakin häpeä. Nykyaikaan ei ole\nsemmoista tapaa enää, että ketään naimaan pakotetaan. Ja asia on selvä.\nNiinkuin jo vannoin, niin en tiedä siitä mitään.\n\n_Matrjona_. (Miehelleen.) Siinä sen sait, pölkkypää. Mitä sille\njuoruavat, sen se kaikki uskoo. Ilman aikojaan vain poikaa häpäisit. Ja\nparempi on, että hän asuu isännän luona, niinkuin on tähänkin saakka\nasunut. Isäntähän antaa meille nyt ensi hätään kymmenikön. Sitte kyllä\naika tulee...\n\n_Pjotr_. Mitenkäs se on sen laita, Akim?\n\n_Akim_. (Maiskauttaa kieltä pojalleen.) Muista, Nikita, että tee hyvin\ntai pahoin, niin se on, näetsen, aina kupissa edessäsi. Katso vain, kun\net, tuota, vielä syödäkin saisi.\n\n_Nikita_. Ka, mitä siinä katsomista on?! Katso itse! (Istuutuu.)\n\n_Anjutka_. Menen äidille kertomaan. (Juoksee ulos.)\n\n\nXIV KOHTAUS.\n\n    Pjotr, Akim, Matrjona ja Nikita.\n\n\n_Matrjona_. (Pjotrille.) Niin se on aina, Pietari Ignatjitsh. Ja\nsemmoinen se on toraisa tuo ukko: minkä se päähänsä saa, niin sitä ei\nsaa millään sieltä ulos. Turhaan nyt vain sinua vaivattiin. Ja eläköön\nja olkoon poika ennallaan! Pidä häntä palvelijanasi!\n\n_Pjotr_. Mitenkäs se sen laita on, Akim?\n\n_Akim_. Enpä, tuota, minä mitä ole tahtonut pojalta omaa tahtoa riistää,\nkun ei vain... Olisin vain, näetsen tuota, tahtonut, että...\n\n_Matrjona_. Sotket taaskinsa mitä sotket, itse tietämättä, mitä haastat.\nEläköön ja olkoon ennallaan! Itsekään hän ei tahdo paikastaan lähteä.\nJa minnekä me hänet... tullaanhan sitä ilmankin toimeen.\n\n_Pjotr_. Sen minä vain sanon, Akim, että jos kesäksi hänet ottaa\ntahdot, niin en häntä talveksikaan tarvitse. Jos ollakseen, niin olkoon\nkoko vuoden.\n\n_Matrjona_. Vuodeksi se pannaankin. Ja kotona me, työaikaan, jos niiksi\ntulee, kyllä palkataan joku. Poika olkoon ja eläköön, kunhan sinä vain\nmeille kymmenikön pistät...\n\n_Pjotr_. Vuodeksiko sitte vielä vai?\n\n_Akim_. (Huoahtaen.) Mitäs?! Siltä, näetsen, kun, tuota, näyttää, että,\ntuota... niin mitäs sille, tuota...\n\n_Matrjona_. Vielä vuodeksi. Palkastahan kyllä sovitaan, ja kymmenikön kun\nnyt annat, niin päästään lähtemään. (Nousee ja kumartaa.)\n\n\nXV KOHTAUS.\n\n    Samat, Anisja ja Anjutka.\n\n_Anisja_. (Istuutuu syrjään.)\n\n_Pjotr_. No, kun niin on, niin olkoon. Mennään sitte ravintolaan ja\njuodaan kaupantekijäiset. Lähdetään, Akim, ja otetaan ryyppy.\n\n_Akim_. Enpä minä juo viinaa.\n\n_Pjotr_. No, teetä kai juot?\n\n_Akim_. Teetä kyllä, — sitä juon.\n\n_Pjotr_. Eukot tulevat myöskin juomaan teetä. Katso sinä, Nikita, että\nlampaat kaikki ajat kotiin. Ja olkia kerää!\n\n_Nikita_. Hyvä on. (Kaikki, paitsi Nikitaa, menevät. Hämärtää.)\n\n\nXVI KOHTAUS.\n\n    Nikita yksin.\n\n_Nikita_. (Sytyttää paperossin.) Nekös panivat kovalle, että sanoisin,\nmiten tyttöjen kanssa olen pelaillut. Vaan ne jutut eivät ole niinkään\nhelposti kerrotut. Ja naimaan minun tahtoivat hänet. Vaan jos kaikki\nnaisi, niin kyllä silloin monta vaimoa saisi. Ja vähät minä naimisista\nvälitän, — muutenkaan en elä pahemmin, kuin nainutkaan. Kateeksi vain\nkäypi ihmisille. Vaan kuinka minä tulinkaan sen ristinmerkin pyhän\nkuvan edessä tehneeksi, ihan oli kuin olisi joku survaissut siihen?!\nYht’äkkiä siten kaikki pitkät puheenlangat katkaisin. Sanotaan olevan\nkamalaa vannoa totuutta vastaan. Mitä tuhmuuksia! Joutavia puheita\nvain! Ei muuta mitään!\n\n\nXVII KOHTAUS.\n\n    Nikita ja Akulina.\n\n_Akulina_. (Tulee kauhtanaan puettuna, panee pois nuoran, riisuutuu ja\nmenee kammioon.) Sytyttäisit e’es valkean.\n\n_Nikita_. Sinuako katsellakseni? Näenhän sinut muutenkin.\n\n_Akulina_. Mene matkaas!\n\n\nXVIII KOHTAUS.\n\n    Samat ja Anjatko.\n\n_Anjutka_. (Juoksee sisään ja kuiskaa Nikitalle.) Nikita, tulehan\npian! Siellä sinua yks’ ihminen kysyy, turkanen vie.\n\n_Nikita_. Mikä ihminen?\n\n_Anjutka_. Marina rautatehtaalta. Seisoo siellä nyytti kädessä.\n\n_Nikita_. Valehtelet.\n\n_Anjutka_. Turkanen vie, onkin.\n\n_Nikita_. Mitäs se tahtoo?\n\n_Anjutka_. Käski sinun tulemaan. Sanoi vain yhden sanan tahtovansa\nsinulle sanoa. Kyselin, mitä se tahtoi, vaan ei sanonut. Hän vain\nkysyi, tottako se on että muka lähdet meiltä pois. Minä sanoin, ettei\nole totta, että isäsi kyllä tahtoi sinut ottaa jotta naisit, vaan\nett’et tahtonut ja että vielä vuodeksi meille jäät. Silloin hän sanoi,\nettä lähetä hänet, Jumalan tähden, minun puheilleni». \"Minä\", sanoi,\n\"tahdon välttämättä sanoa hänelle sanan\". Kauan jo sinua on odottanut.\nMenehän hänen luokseen!\n\n_Nikita_. Mitä minä hänestä! Enkä mene.\n\n_Anjutka_. Sanoo, että jos et mene, niin tulee hän itse tupaan\nsinun luoksesi. Turkanen vie, sanoikin tulevansa.\n\n_Nikita_. Kylläpä hän menee matkaansa vähän aikaa seistuaan.\n\n_Anjutka_. Vai aikovatko, sanoi hän, panna hänet naimaan Akulinan?\n\n_Akulina_. (Lähestyy Nikitaa rukkinsa takaa.) Kenenkä niin naimaan\nAkulinan!\n\n_Anjutka_. Nikitan.\n\n_Akulina_. Jopahan?! Ja kuka sen sanoo?\n\n_Nikita_. Ihmiset kuuluvat sanovan. (Katsoo häneen ja nauraa.) Akulina,\nottaisitko sinä minut?\n\n_Akulina_. Sinutko? Ehkä joskus toiste ottaisinkin, vaan en nyt.\n\n_Nikita_. Ja miks’et sitte nyt?\n\n_Akulina_. Sinä et minua rakastaisi.\n\n_Nikita_. Ka, miksikä en?\n\n_Akulina_. Et saa rakastaa. (Nauraa.)\n\n_Nikita_. Kuka kieltäisi?\n\n_Akulina_. Emintimä, ka. Hän yhä toruu ja yhä perääsi katsoo.\n\n_Nikita_. (Nauraa.) Katsos sitä! Oletpas sinä tarkka näkemään.\n\n_Akulina_. Minäkö? Mitäpä tarkkuutta siinä tarvittaisiin? Enhän minä\ntoki sokea ole. Vast’ikäänkin vielä miten isää pöllytteli?! Senkin\npaksunaamainen Syöjätär! (Menee kammioon.)\n\n_Anjutka_. Nikita! Katsohan! (Katsoo ikkunaan.) Jo tulee! Turkanen\nvie tuleekin. Minä menen pois. (Menee ulos.)\n\n\nXIX KOHTAUS.\n\n    Nikita, Akulina (Kammiossa) ja Marina.\n\n_Marina_. (Tulee.) Mitä sinä teetkään minulle?!\n\n_Nikita_. Mitäkö teen? En mitään.\n\n_Marina_. Kieltäytyä tahdot.\n\n_Nikita_. (Nousten vihaisesti ylös.) No, miksi hyväksi nyt tänne tulit?!\n\n_Marina_. Voi, Nikita!\n\n_Nikita_. Olettepa, todella, somia! Miksi tulit tänne?\n\n_Marina_. Nikita!\n\n_Nikita_. No? Mitä: Nikita? Nikita olenkin. Mitä tahdot? Mene, sanon!\n\n_Marina_. Näen, että siis tahdot hylätä, unhottaa.\n\n_Nikita_. Mitä minun sitte muistaa pitäisi? Itsekään ei tiedä, mitä\nhaastaa. Kun nurkantakana seisoit ja Anjutkan lähetit hakemaan\nminua, vaan kun en tullut luoksesi, niin olisipa jo silloin sinun\npitänyt tietää, etten tarvitse sinua. Sehän on selvä. Niin menekin\nsitte tiehesi!\n\n_Marina_. Et tarvitse! Nyt et tarvitse minua! Minä uskoin sinua,\nettä rakastat minua, vaan kun turmelit minun, niin nyt et enää\ntarvitsekaan.\n\n_Nikita_. Suotta aikojasi vain tuossa haastat, ihan syyttä suotta.\nIsällekin olet jos mitä kertonut. Mene jo, tee niin hyvin!\n\n_Marina_. Itsehän tiedät, ett’en ketään muuta ole rakastanut, kuin sinua.\nJa vaikka et olisikaan nainut minua, niin en siitä olisi pahastunut.\nVaan siihen olen syytön, ett’et rakasta minua enää. Ja miks’et?\n\n_Nikita_. Joutavia tässä tyhjänpäiten jaarittelet. Mene matkaasi\nMokomakin ymmärtämätön!\n\n_Marina_. Ei minuun koske se, että petit minut, kun naida lupasit, vaan\nse, ett’et rakasta minua enää. Eikä sekään koske, ett’et rakasta, vaan\nettä toiseen vaihdoit. Tiedän kyllä — kehen!\n\n_Nikita_. (Astuu vihaisesti hänen luo.) Mokomain kanssa sitä on\npahemmassa kuin pulassa; ette ymmärrä niin mitään. Mene, sanon minä,\nennenkuin mitään pahempaa aikaan saatat.\n\nMarina. Pahempaako? Lyödäkö ai’ot minua? No, lyö, he! Vaan miksi\nkäännät muotosi pois? Voi, Nikita!\n\n_Nikita_. Mitäs hyvää siitäkään lähtee? Ihmiset vain tulevat. Mutta\nmitäs tässä suotta aikojaankaan haastaa?\n\n_Marina_. Se on siis lopussa, ja mikä on ollut, on mennyt! Ja unhottamaan\nkäsket! Mutta muistakin, Nikita! Minä suojelin neitsyeellistä\nkunniatani kuin silmäterääni, vaan sinä minut ilman aikojasi turmelit,\npetit. Et säälinyt orpoa (itkee) — hylkäsit minut. Sinä murhasit\nminut, vaan minä en tahdo vihata sinua. Jumalan nimeen! Jos paremman\nlöydät, niin unhotat minun, jos pahemman, niin kyllä muistat minua.\n— Muistat kyllä, Nikita! Hyvästi sitte! Voi, kuinka sinua rakastin!\nHyvästi viimeisen kerran! (Tahtoo halailla häntä ja tarttuu häntä\npäähän.)\n\n_Nikita_. (Irroittautuen.) Äh! Teidän kanssa sitä on pulassa! Jos et\nsinä tahdo mennä ulos, niin menen minä, ja jää sinä tänne!\n\n_Marina_. (Huudahtaen.) Peto sinä olet! (Ovella.) Ei suo sinulle Jumala\nonnea, ei. (Menee itkien ulos.)\n\n\nXX KOHTAUS.\n\n    Nikita ja Akulina.\n\n_Akulina_. (Tulee kammiosta.) Koira sinä olet, Nikita!\n\n_Nikita_. No? Mikä nyt?\n\n_Akulina_. Voi, miten hän itki, (itkee.)\n\n_Nikita_. Mitäs sinä sitte vielä?\n\n_Akulina_. Mitäkö? Loukkasit häntä. Niin teet sitte minullekin... senkin\nkoira! (Menee kammioon.)\n\n\nXXI KOHTAUS.\n\n    Nikita yksin.\n\n_Nikita_. (Äänettömyys.) Sekös nyt on sotkuksissa! Rakastan, kuin\nhunajaa, noita naisia, vaan annas kun sattuu heidän kanssaan jotakin\ntehneeksi, niin sitä on pahemmassa kuin pulassa.\n\nEsirippu.\n\n\n\n\n\nToinen näytös.\n\n\nNäyttämö kuvaa kyläntietä ja Pjotrin taloa. Vasemmalla katsojista on\ntuparakennus, jonka keskikohdalla eteinen ja portaat; oikealla portti\nja pihan pää. Anisja loukuttaa pihan perällä pellavia. Ensimäisen\nnäytöksen jälkeen on kulunut kuusi kuukautta.\n\n\nI KOHTAUS.\n\n    Anisja yksin.\n\n_Anisja_. (Taukoaa ja kuuntelee.) Taas se siellä jotakin mörisee.\nVannaan uunilta laskeutui alas.\n\n\nII KOHTAUS.\n\n    Anisja ja Akulina (tulee, kantaen ämpärejä korennolla).\n\n_Anisja_. Hän huutaa. Menehän kuulemaan, mitä se tahtoo. Näetsen, kun\närjyy.\n\n_Akulina_. Miks’et sinä sitte?\n\n_Anisja_. Mene, kun käsketään. (Akulina menee tupaan.)\n\n\nIII KOHTAUS.\n\n    Anisja yksin.\n\n_Anisja_. Ihan se on saanut minut tuskistumaan. Ei sano, missä rahat\novat, vaikka mikä olisi. Muutamia päiviä sitte kävi hän eteisessä ja\nkätki varmaan ne sinne. Nyt en tiedä itsekään, missä ovat. Hän pelkää,\nnäköjään, niistä erota. Vaan talossa ne ovat. Kunpa vain löytyisivät.\nEilen ne eivät hänellä luonaan olleet. Ja nyt en itsekään tiedä, missä\nne ovat. Ihan lopen se on saanut minut tuskistumaan.\n\n\nIV KOHTAUS.\n\n    Anisja ja Akulina, (joka tulee ulos, sitoen huivia päähänsä).\n\n_Anisja_. Minnekäs sinä?...\n\n_Akulina_. Minnekö? Käski Maria tätiä mennä hakemaan. \"Pyydä\", sanoo,\n\"sisartani luokseni. Minä kuolen kohta, niin pitää häntä vähän\npuhutella.\"\n\n_Anisja_. (itsekseen.) Sisartaan pyytää luokseen. Voi minun päiviäni!\nVoi, voi! Varmaan tahtoo hänelle rahat antaa. Mitä minä nyt teen! Voi,\nvoi! (Akulinalle.) Elä mene! Minnekä sinä?\n\n_Akulina_. Tätiä hakemaan.\n\n_Anisja_. Elä mene, sanon minä. Minä käyn itse hakemassa; mene sinä\njoelle vaatteita huuhtomaan. Muuten et iltaan saakka saa valmiiksi.\n\n_Akulina_. Mutta hänhän käski minun mennä.\n\n_Anisja_. Mene, minne sinut laitetaan. Minä käyn itse Marfaa\nhakemassa. Ota puserot tuosta aidalta!\n\n_Akulina_. Puserotko? Vaan jos et sinä menekään? Ja hänhän käski.\n\n_Anisja_. Kun kerran sanoin, niin menen. Missäs Anjutka on?\n\n_Akulina_. Anjutka? Vasikoita vartioi.\n\n_Anisja_. Lähetä hänet tänne; eihän ne pois juokse. (Akulina ottaa\nliinavaatteet ja menee.)\n\n\nV KOHTAUS.\n\n    Anisja yksin.\n\n_Anisja_. Ell’en mene, niin se haukkuu. Ja jos taas menen, niin\nsisarelleen rahat antaa ja kaikki työni on hukkaan mennyt. Enpä tiedä\nitsekään, mitä tehdä. Ihan on pääni pyörällä, (jatkaa työtään.)\n\n\nVI KOHTAUS.\n\n    Anisja ja Matrjona (tulee, keppi kädessä ja matkapussi selässä).\n\n_Matrjona_. Jumala antakoon hyvää päivää, mansikkani.\n\n_Anisja_. (Katsoo ympärilleen, jättää työnsä ja lyö kämmenensä yhteen\nilosta.) No, tätäpäs en odottanut, Matrjona kulta. Jopas lähetti Jumala\nhyvän vieraan oikeaan aikaan.\n\n_Matrjona_. Mikäs nyt on sitte?\n\n_Anisja_. Ihan on mulla pää mennä sekaisin. — Semmoinen tuska!\n\n_Matrjona_. Vielähän sen sanotaan elossa olevan.\n\n_Anisja_. Elä puhukaan. Ei se ole elävä eikä kuollut.\n\n_Matrjona_. Entäs rahat, onkos se ne kelle antanut?\n\n_Anisja_. Just’ikään sisartaan, Marfaa, tahtoi hakemaan. Varmaan\nrahojen takia.\n\n_Matrjona_. Se on selvä. Vaan eikö lie antanut kelle jo tietämättäsi?\n\n_Anisja_. Eikä ole. Minä vartioin häntä kuin haukka.\n\n_Matrjona_. Missäs ne sitte ovat?\n\n_Anisja_. Ei sano. Enkä saa mitenkään selkoa. Minne kätkenee paikasta\ntoiseen. Enkä Akulinaltakaan saa mitään tehdyksi. Hupero huperokseen,\nvaan yhä kuitenkin vaanii ja vartioi. Voi minun päiviäni! Ihan olen jo\ntuskastunut!\n\n_Matrjona_. Voi, mansikkani, kyllä se ne rahat antaa pois käsistäsi,\nniin että ikipäiväsi saat niitä ikävöidä. Ja talosta sinut vielä\nilman mitään pois työntävät. Olet koko ikäsi, kultaseni, kuluttanut\nmiehen parissa, jota et ole rakastanut, ja sitte saat vielä leskenä\nkeppikerjäläisenä kuleskella.\n\n_Anisja_. Elä puhukaan, kultaseni. Sydämmeni on pakahtua, en tiedä\nmitä tehdä eikä ole kenen kanssa neuvotella. Nikitalle kyliä haastoin,\nvaan se pelkää asiaan ryhtyä. Sanoi vain minulle eilen, että lattiaan\nne ovat piiloitetut.\n\n_Matrjona_. No, etsitkö?\n\n_Anisja_. En voinut, — itse oli siellä. Huomaan, että se niitä milloin\nluonaan kantaa, milloin muualla piilossa pitää.\n\n_Matrjona_. Muista vain se, tyttöseni, että jos kerran hairinko\ntapahtuu, niin et kuuna päivinä saa sitä korjatuksi. (Kuiskaten.) No,\noletko sitä väkevää teetä antanut, vai?\n\n_Anisja_. Voi tokisen! (Aikoo vastata, mutta huomaa naapurimuijan ja\nvaikenee.)\n\n\nVII KOHTAUS.\n\n    Samat ja Kuoma (kulkee tuvan ohi ja kuuntelee sisästä kuuluvaa\n    huutoa. Anisjalle.)\n\n_Kuoma_. Kuulehan, Anisja! Anisja! — Sinun miehesi siellä taitaa huutaa.\n\n_Anisja_. Se niinikään aina yskii, ikäänkuin huutaisi. Kovin jo on\nhuono.\n\n_Kuoma_. (Lähestyen Matrjonaa.) Terveeks’, muori kulta! Mistä kaukaa nyt\ntullaan?\n\n_Matrjona_. Kotoa, kultaseni. Poikaani tulin tervehtimään. Ja puseroita\ntoin. Aina sitä, näetsen, lapsikultaansa kaipaa.\n\n_Kuoma_. Sitähän se on. (Anisjalle.) Luulin jo pitävän laudoille panna,\nvaan aikaistapa näkyi olevan.\n\n_Anisja_. Minnepä sitä on kiire?\n\n_Matrjona_. Jokos sille on ehtoollinen annettu?\n\n_Anisja_. Mitenkäs; eilen kävi pappi.\n\n_Kuoma_. Jo minäkin, kultaseni, katselin eilen, että missähän siinä vielä\nhenki pysyy! Niin on kovin kuihtunut. Ja muutamia päiviä sitte ihan jo\nlähtöä teki ja pyhäin kuvain eteen pantiin. Jo itkemäänkin ja pesemään\naiottiin ruveta.\n\n_Anisja_. Vaan virkosi, ja nousi ylös. Nyt se taaskin siellä kuleksii.\n\n_Matrjona_. Ai’ottekos viimeistä voitelusta sille antaa, vai?\n\n_Anisja_. Tahtovathan ne ihmiset. Jos elää, niin ai’otaanhan sitä\nhuomenna lähettää pappia hakemaan.\n\n_Kuoma_. Voi, Anisja kulta! Kyllä maar’ sinun tulee ikävä? Eikä sitä\nsyyttä sanota, että \"ei sen mieli mettä keitä, joka on suuressa\nsurussa\".\n\n_Anisja_. No, vielä häntä puhuu.\n\n_Kuoma_. Arvaahan tuon, kun se jo koko vuoden on hengenhieverissä.\nSiinähän sitä on käsin sidottu.\n\n_Matrjona_. Katkeraahan se on leskenkin elämä. Nuorena kyllä menettää,\nvaan kukapa häntä vanhoilla päivillä säälii. Sillä ei vanhasta ole\nmyöden eikä säästäen. Niin tässä on minunkin laita. Pitkänkö matkan\nolen kulkenut, niin olen jo ihan uuvuksissa, jalat jären turruksissa.\nVaan missä poikani on?\n\n_Anisja_. Kyntämässä on. Mutta käyhän tupaan, niin pannaan samovaari\nkiehumaan ja teellä luontoa lievitellään.\n\n_Matrjona_. (Istuutuu.) Kylläpä olenkin uuvuksissa. Vaan mitä siihen\nviimeiseen voitelukseen tulee, niin se on ihan välttämätöntä. Niinhän\nne ihmiset sanovat, että siitä on sielullekin hyötyä.\n\n_Anisja_. Kyllä, huomenna lähetetään.\n\n_Matrjona_. No niin, parasta se on. — Meillä taas, kultaseni, oli häät\n\n_Kuoma_. Vai niin! Näinkö keväällä?\n\n_Matrjona_. Eipä se sananlasku, näköjään, näy suotta totta sanovan,\nettä malttaa köyhä keittää, vaan ei malta jäähdyttää, ja niin sen on\nnaidessakin. Semjon Matvejitsh’han se Marinan otti.\n\n_Anisja_. Löysipäs se tyttö onnensa!\n\n_Kuoma_. Leskimies varmaan, jonka lastenhoitajaksi rupesi?\n\n_Matrjona_. Neljä sillä on lasta. Kukas oikea ihminen hänet olisi\nottanut! No niin, sen tautta hän Marinan naikin. Ja se tietysti\nmielellään sille meni. Viinaa, näetsen, ryypättiin, niin että vähän\nmaahankin läikähti, kun ei ollut lasi luja.\n\n_Kuoma_. Sitäkös! Vai semmoinen huhu? No, onkos mies varakas, vai?\n\n_Matrjona_. Siinäpähän nuo elää toistaiseksi.\n\n_Kuoma_. Tottahan se on, että kukapa muu juuri lasten hoitajaksi menee.\nNiinkuin täällä esimerkiksi on tuo Miihka. Mies, näetsen, kyllä...\n\n_Miehen ääni_. Marfa hoi, minnekä sinä, senkin vietävä, menit? Tule\nlehmää ajamaan. (Naapurinainen menee pois.)\n\n\nVIII KOHTAUS.\n\n    Anisja ja Matrjona.\n\n_Matrjona_. (Puhuu tavallisella äänellä naapurinaisen poistuessa.) Kun,\nnäetsen, tyttö nyt on naitettu, niin ei ainakaan minun ukkohölmöni\nenää Nikitaa ajattele. (Muuttaa yht’äkkiä äänensä kuiskeeksi.) Jo meni\npois! (Kuiskaten.) Niin no, oletko sitä teetä juottanut, vai?\n\n_Anisja_. Voi, elä muistelekaan! Kuolkoon ennen itsestään! Ja eihän\nse siitä kuitenkaan kuole; syntiä vain teen. Voi minun päiviäni! Minkä\ntautta annoitkaan minulle niitä pulveria?\n\n_Matrjona_. Mitäs pulvereista?! Nehän, hyvä ihminen, ovat unipulveria;\nmiks’ei niitä sitte antaisi? Ei niistä mitään pahaa lähde.\n\n_Anisja_. Enhän minä niitä unipulveria tarkoita, vaan niitä valkoisia.\n\n_Matrjona_. No, ne on, mansikkani, lääkepulveria.\n\n_Anisja_. (Huoahtaa.) Tiedän; mutta pelottaa. Ihan se on saanut minut\ntuskistumaan.\n\n_Matrjona_. Jokos olet paljonkin käyttänyt?\n\n_Anisja_. Kahdesti olen antanut.\n\n_Matrjona_. No, eikös tuntunut mitään?\n\n_Anisja_. Itse kosketin huulillani teehen, ei kuin pikkuruisen\nkarvasteli. Vaan hän joi kaikki teen kanssa ja sanoi, että \"ei\nmaistu minulle teekään\". Siihen minä, että \"sairaasta tuntuu kaikki\nkarvaalta\". Mutta voi kun se minusta oli kamalaa, Matrjona kulta.\n\n_Matrjona_. Mitä tuota ajattelee! Pahempi vain on ajatella.\n\n_Anisja_. Parempi olisi ollut, ett’et olisi niitä antanutkaan minulle\nja syntiin saattanut. Kun muistelen, niin oikein sydäntä vihloo.\nMiksikä ne annoitkaan minulle?!\n\n_Matrjona_. Mitä sinä nyt, mansikkani! Ole jo, Herran nimessä! Mitä sinä\nminun päälleni lykkäät? Eläkä sinä, hyvä ihminen, syytöntä syytä! Jos\nmitä tulee, niin olen minä viaton enkä tiedä mistään tään taivaallista,\n— ristiä suutelen sen päälle, ett’en ole mitään pulveria antanut enkä\nole kuullut enkä nähnyt, mitä pulveria ne ovatkaan. Ajattelehan sinä,\nhyvä ihminen, itse. Me tässä tuonnoin vielä sinusta haastettiin,\nettä kylläpä se raukka vaivaa näkee. Tytärlentämä on hupelo ja mies\nlahonnut kuin kanto. Semmoisessa elämässä sitä tekee jos mitä.\n\n_Anisja_. Enhän minä kielläkään. Ja minun asemassani on valmis\npahempaankin: joko hirteen menemään tahi hänet kuoliaaksi kuristamaan.\nSillä mitäs elämää tämä on?\n\n_Matrjona_. Sitähän se on. — Aikaa ei ole avosuin töllistellä. Ja oli\nmiten oli, niin pitää rahoja etsiä ja antaa hänen sitä teetä juoda.\n\n_Anisja_. Voi minua poloista! En tiedä, mitä tehdä, ja kovin\npelottaakin. Kunpa ennen kuolisi itsestään. Sillä en tahtoisi sitä\nsielulleni ottaa.\n\n_Matrjona_. (Vihaisesti.) Vaan miks’ei se rahoja ilmoita? Vai aikooko\nse ne mukaansa ottaa eikä kellekään antaa? Onkos se hyvin tehty?\nArmahtakoon Herra, semmoiset rahat ja suotta aikojaan hukkaan menevät.\nEikös se sitte ole synti? Mitäs hän sitte tekee? Vai katsellako vain\nhäntä pitää?\n\n_Anisja_. Enpä tiedä enää itsekään. Ihan se on saanut tuskistumaan\nminut.\n\n_Matrjona_. Mitä et tiedä? Asiahan on selvä. Jos nyt teet erehdyksen,\nniin tulet sitä ikäsi katumaan. Hän antaa sisarelleen rahat ja sinä\njäät ilman.\n\n_Anisja_. Voi, voi, sitähän se lähetti hakemaan — pitää mennä.\n\n_Matrjona_. Elä nyt sitä kiirehdi, vaan pane ensi asiaksesi samovaari\nkiehumaan. Juotetaan sitte hänelle teetä ja etsitään rahat yhdessä.\nKyllä maar’ ne käsiimme saadaan.\n\n_Anisja_ Voi, kun ei vain mitään tapahtuisi.\n\n_Matrjona_. Ka mitä sitte? Voiko katsella vain? Ja silmilläsikö sinä\nvain rahoja koskettelet käsiin ottamatta? Tee sitte, niinkuin tahdot.\n\n_Anisja_. Menenpähän sitte ja panen samovaarin kiehumaan.\n\n_Matrjona_. Mene, mansikkani, ja tee niinkuin tehdä pitää, ett’ei\nperästäpäin katua tarvitsisi. Se on oikein. (Anisja aikoo poistua.\nMatrjona kutsuu takaisin.) Yksi asia vain. Nikitalle elä haasta mitään!\nHän on hölmö. Jumala varjelkoon, jos hän saapi pulvereista tiedon.\nHän voi tehdä, Jumala tiesi, mitä, sillä hän on kovin sääliväinen.\nEnnen aikaan hän, näetsen, ei ottanut kanaakaan tappaakseen. Elä\nhaasta hänelle! Hukka perii, sillä hän ei sitä ymmärrä. (Pysähtyy\nkauhistuneena, kun Pjotr näytäkse kynnyksellä.)\n\n\nIX KOHTAUS.\n\n    Samat ja Pjotr. (Kämpii rappusille, varoen kädellään seinää vasten,\n    ja huutaa heikolla äänellä.)\n\n_Pjotr_. Miks’ette kuule, kun huudetaan. O — oih! Anisja, kuka tääll’\non? (Vaipuu penkille.)\n\n_Anisja_. (Tulee esiin nurkan takaa.) Mitä ulos ryömit? Olisit\nmaannut, missä makasit.\n\n_Pjotr_. Menikös se tyttö Marfaa hakemaan, vai?... Niin on vaikea...\nOih, jospa jo kuolema tulisi pikemmin...\n\n_Anisja_. Ei sill’ ole aikaa, — lähetin hänet joelle. Jahka kerkiän,\nniin menen itse.\n\n_Pjotr_. Lähetä Anjutka! Missä hän on? Oih, kun on vaikea! Oih, kuolema\non käsissä!\n\n_Anisja_. Itsekin lähetin häntä etsimään.\n\n_Pjotr_. Oih! Missä hän on?\n\n_Anisja_. Missä lie, senkin vietävä.\n\n_Pjotr_. Oih, en jaksa enää. Sisuksia polttaa. Ihan kuin näverillä\nkaivaa. Miksi te jätitte minut, kuin minkäkin koiran... ei ole kuka\njuotavaakaan antaisi... Oih!.. Lähetä Anjutka luokseni!\n\n_Anisja_. Tuossahan tuo on. Anjutka, mene isän luo.\n\n\nX KOHTAUS.\n\n    Samat ja Anjutka (juoksee sisään. Anisja menee nurkan taakse).\n\n_Pjotr_. Menehän... oih!... Marfa-tädin luo ja sano, että isä kutsuu\nja että hän tulisi, — minun on tarvis.\n\n_Anjutka_. Saattaahan tuon.\n\n_Pjotr_. Odotahan. Sano, että heti on tarvis. Sano, että kuolen.\nO — oih!...\n\n_Anjutka_. Paikalla, jahka huivin otan, (juoksee pois.)\n\n\nXI KOHTAUS.\n\n    Pjotr, Anisja ja Matrjona.\n\n_Matrjona_. (iskien silmää.) No, muista nyt asiasi! Mene tupaan ja\ntunnustele joka paikka! Etsi kuin koira kirppua; kaikki paikat hae!\nMinä tässä heti hänen tutkin.\n\n_Anisja_. (Matrjonalle.) Ihan olen kuin rohkeampi sinun kanssasi.\n(Lähestyy rappusia. Pjotrille:) Panenko sinulle samovaarin kiehumaan?\nTuossa Matrjona tuli poikaansa tervehtimään, — niin juotte yhdessä.\n\n_Pjotr_. Panehan. (Anisja menee porstuaan.)\n\n\nXII KOHTAUS.\n\n    Pjotr ja Matrjona. (Matrjona astuu rappusien luo.)\n\n_Pjotr_. Päivää!\n\n_Matrjona_. Jumal’ antakoon, kultaseni, Jumal’ antakoon! Yhä vain,\nnäemmä, sairastelet. Ja kovin on sinua sääli minun ukkonikin. Käski\ntulla tiedustelemaan. Ja terveisiä lähetti. (Kumartaa vielä kerran.)\n\n_Pjotr_. Kuolema tässä tulee.\n\n_Matrjona_. Sitähän minä katselen, että kovin olet laihtunut, kultaseni,\nkovin. Ei se, näemmä, tauti kaunistele.\n\n_Pjotr_. Tullut se on, minun hetkeni.\n\n_Matrjona_. Jumalan tahto, Pietari Ignatjitsh! Kun jo ehtoollisen sait,\nniin, Jumala suo, saat viimeisen voiteluksenkin. Vaimosi on, Jumalan\nkiitos, viisas, osaa haudata ja hautajaiset laittaa, niinkuin pitää. Ja\nminun poikani kyllä sillä välin talosta huolen pitää.\n\n_Pjotr_. Eipä ole, kelle käskyt antaa! Eukko ei ole tolkun ihminen,\ntuhmuuksia vain tekee, minä kyllä kaikki tiedän... tiedän... Tytär on\nhupelo ja nuorikin vielä. Olen taloni valmistanut, vaan ei ole kuka\nasiat hoitaisi. Ja sääli on myöskin. (Nyyhkyttää.)\n\n_Matrjona_. Jos tahdot mitä rahojen suhteen määrätä, niin sano vain...\n\n_Pjotr_. (Anisjalle porstuaan.) Menikös Anjutka jo, vai?\n\n_Matrjona_. (Syrjään.) Muistipas.\n\n_Anisja_. (Porstuasta.) Justiinsa lähti. Tulehan tupaan; minä saatan.\n\n_Pjotr_. Annahan istua viimeiseltä. Siellä on niin painostava ilma.\nJa niin on vaikea minun. Oi, ihan on polttanut sydämmeni.. Kumpa jo\nkuolema tulisi.\n\n_Matrjona_. Elämä ja kuolema on Jumalan kädessä, Pietari Ingatjitsh.\nEikä sitä kuolemaa tiedä. Vielä siitä väliin virkoaakin. Niinpä tässä\nmeidänkin kylässä muuan mies jo oli ihan kuolemaisillaan...\n\n_Pjotr_. Eikä. Tunnen, että kuolen kohta, tunnen. (Nojautuu alas ja\nsulkee silmänsä.)\n\n\nXIII KOHTAUS.\n\n    Samat ja Anisja.\n\n_Anisja_. (Tulee ulos.) No, tuletko vai et? Sinuapa nyt pitää odottaa.\nPjotr! Pjotr hoi!\n\n_Matrjona_. (Menee syrjään ja houkuttelee Anisjaa luokseen.) No?\n\n_Anisja_. (Laskeutuu rappusilta Matrjonan luo.) Ei ole.\n\n_Matrjona_. Etsitkös joka paikan? Lattiastakin?\n\n_Anisja_. Ei ole sielläkään. Ell’ei parvella ole. Eilen hän sinne\nkapusi.\n\n_Matrjona_. Etsi, se on pääasia! Niinkuin kielellä nuole. Sillä minä\nhuomaan jo, että hän niinkin kuolee kohta, — kynnet ovat jo siniset ja\nkasvot mullankarvaiset. Onkos samovaari jo kiehunut, vai?\n\n_Anisja_. Jo se alkaa kiehua.\n\n\nXIV KOHTAUS.\n\n    Samat ja Nikita (tulee toiselta puolelta, jos mahdollista ratsain,\n    portaille; ei huomaa Pjotria.)\n\n_Nikita_ (äidilleen.) Päivää, äiti! Terveitäkö kotona ollaan?\n\n_Matrjona_. Jumalan kiitos! Siinähän sitä eletään, niin kauan kuin leipää\non.\n\n_Nikita_. No, mitenkäs isäntä jaksaa?\n\n_Matrjona_. (osoittaa portaille.) Hiljaa, tuossahan tuo istuu.\n\n_Nikita_. Ka, istukoon. Mitäs se minua liikuttaa?\n\n_Pjotr_. (Aukaisee silmänsä.) Nikita, Nikita hoi! Tules tänne! (Nikita\nlähestyy. Anisja kuiskaa Matrjonan kanssa.) Miksi niin aikaiseen tulit?\n\n_Nikita_. Kynnin jo loppuun.\n\n_Pjotr_. Entäs kynnitkös sen sillan takaisen saran?\n\n_Nikita_. Sinne on pitkä matka ajaa.\n\n_Pjotr_. Pitkäkö matka? Talosta on pitempi. Kun varta vasten ajaa\npitää. Samalla olisi mennyt... (Anisja kuuntelee näyttäytymättä.)\n\n_Matrjona_. (Tulee lähemmäksi.) Voi, poikani, miks’et tee isännän\nmieliksi? Isäntä on kivulloinen ja luottaa sinuun ja sinun pitää\nvoimiasi ponnistaa ja palvella häntä, kuin omaa isääsi, niinkuin minä\nkäskin.\n\n_Pjotr_. No, tuota, oih... ota sitte perunoita ylös, ja naiset... oi!\nsaavat valikoida.\n\n_Anisja_. (Itsekseen.) Johan nyt menin! Tahtoo, näet, taaskin kaikki\npois laittaa, sillä varmaan on hänellä rahat nyt luonaan. Jonnekin se\naikoo ne piiloittaa.\n\n_Pjotr_. Muuten... oih! tulee aika istuttaa ja pilaantuvat. Oih, en\njaksa enää. (Nousee ylös.)\n\n_Matrjona_. (Juoksee rappusille ja auttaa Pjotria.) Tupaanko pitää\nsaattaa.\n\n_Pjotr_. Viehän. (Seisahtuu.) Nikita!\n\n_Nikita_. (Vihaisesti.) Ka, mikä on?\n\n_Pjotr_. Minä en näe sinua enää... Kuolen tänään. — Anna minulle\nanteeksi, anna anteeksi, jos olen rikkonut jotenkin sinua vastaan...\nJos sanoilla taikka teoilla olen joskus rikkonut... Ja olenhan sitä\ntehnyt. Anna anteeksi.\n\n_Nikita_. Mitäpä siitä anteeksi... Kaikkihan sitä syntisiä ollaan.\n\n_Matrjona_. Voi, poikani! Säälihän toki!\n\n_Pjotr_. Anna anteeksi, Kristuksen tähden, (itkee.)\n\n_Nikita_. Jumala anteeksi antaa, isäntä. Eihän minulla ole syytä olla\nvihoissani. Pahaa en ole täällä mitään kokenut. Antakaa te minulle\nanteeksi, ehkä minä olen paljoa syyllisempi. (Itkee. Pjotr menee\nnyyhkyttäen. Matrjona auttaa häntä.)\n\n\nXV KOHTAUS.\n\n    Nikita ja Anisja.\n\n_Anisja_. Voi minua poloista! Ei se sitä ilman aikojaan sanonut: vaan\nnäköjään jotakin ajatteli. (Menee Nikitan hio.) Mitäs sinä sanoit, että\nrahat ovat lattiassa, kun eivät ole.\n\n_Nikita_. (Ei vastaa, vaan itkee.) En mitään pahaa ole häneltä saanut,\nvaan paljasta hyvää. Ja mitä olenkaan tehnyt!\n\n_Anisja_. Ole tuossa! Missä rahat ovat?\n\n_Nikita_. (Vihaisesti.) Mistä minä tiedän. Etsi itse!\n\n_Anisja_. Kovinpa olet sääliväinen!\n\n_Nikita_. Sääli minun on häntä, kovin sääli. Kuinka hän itki! O—oh!\n\n_Anisja_. Senkös nyt kävi sääliksi, ja vielä ketä! Koirana se on sinua\nkohdellut, vastikään vielä käski pellolle ajamaan. Säälisit ennemmin\nminua.\n\n_Nikita_. Mitä sinussa on säälimistä?\n\n_Anisja_. Kuolee ja rahat piiloittaa...\n\n_Nikita_. Eikä piiloita...\n\n_Anisja_. Voi, Nikita! Hän lähetti sisartaan hakemaan; tahtoo, näet,\nhänelle antaa. Hukka meidät perii! Kuinka sitä eletään, jos hän antaa\nrahat pois. Pellolle ajavat minutkin! Tekisit edes sinä jotakin.\nSanoithan hänen eilen parvelle kiivenneen.\n\n_Nikita_. Näin kyllä hänen sieltä tulevan, vaan minne hän rahat pisti,\nsitä en tiedä.\n\n_Anisja_. Voi minun päiviäni! Menenpähän sieltä etsimään. (Nikita\nvetäytyy syrjään.)\n\n\nXVI KOHTAUS. i\n\n    Samat ja Matrjona (tulee tuvasta, laskeutuu Anisjan ja\n    Nikitan luo, kuiskaten.)\n\n_Matrjona_. Elä mene minnekään. Rahat on hänellä. Minä tunnustelin;\nristinyörissä riippuvat.\n\n_Anisja_. Voi minun päiviäni!\n\n_Matrjona_. Jos nyt päästät käsistäsi, niin et kuuna päivinä saa. Sisar\ntulee ja sieppaa.\n\n_Anisja_. Jos tulee, niin hän antaa ne hänelle, se on varma. Vaan\nmitä minä nyt teen? Voi minun päiviäni!\n\n_Matrjona_. Mitäkö pitää tehdä? Katsohan tänne: samovaari kun on\nkiehunut, niin mene ja valmista tee, ja kaada hänelle (kuiskaten);\npaperista karista kaikki ja anna hänen juoda. Kun on kupillisen juonut,\nniin silloin otat häneltä rahat. Ei vain hän sitä sitte enää kellekkään\nkerro.\n\n_Anisja_. Voi, pelottaa!\n\n_Matrjona_. Elä nyt pakise, vaan tee väleen; minä sill’aikaa hänen\nsisartaan vartioin, jos niiksi tulee. Eläkä hairahdu, vaan ota rahat ja\ntuo tänne. Nikita ne sitte kätkee.\n\n_Anisja_. Voi minun päiviäni! Kuinka minä siihen ryhdyn ja... ja...\n\n_Matrjona_. Elä pakise, sanon minä, vaan tee niinkuin käsken. Nikita!\n\n_Nikita_. Mitä?\n\n_Matrjona_. Istu ja odota tuossa seinävieruksella, jos mitä saat toimeksi.\n\n_Nikita_. (Tehden liikkeen kädellään.) No jo ne naiset keksii!\nTykkenään ihan kietovat verkkoihinsa. Olkaa ja jääkää! Pitää todellakin\nmennä perunoita nostamaan.\n\n_Matrjona_. (pidättää hänet tarttumalla hänen käsivarteensa) Odota, sanon\nminä.\n\n\nXVII KOHTAUS.\n\n    Samat ja Anjutka (tulee).\n\n_Anisja_. No? Mitä?\n\n_Anjutka_. Hän oli tyttärensä luona kaalimaassa. Tulee siinä paikassa.\n\n_Anisja_. Jos tulee, mitä me sitte teemme?\n\n_Matrjona_. Kyllä kerkiät! Tee, niinkuin käsken.\n\n_Anisja_. En tiedä enää itse, — en mitään; ihan on pääni sekaisin.\nAnjutka! Mene, sirkkuseni, vasikoita katsomaan, etteivät metsään\njuoksisi. Oi, en uskalla minä...\n\n_Matrjona_. Mene tuossa jo! Varmaan on samovaarikin jo kiehunut maahan.\n\n_Anisja_. Voi, polonen päiviäni! (Menee.)\n\n\nXVIII KOHTAUS.\n\n    Matrjona ja Nikita.\n\n_Matrjona_. (Lähestyen poikaansa.) Kas niinikään, poikaseni. (Istuu hänen\nrinnalleen seinänvierukselle.) Asiata pitää sinunkin aprikoida eikä\nvain miten kuten.\n\n_Nikita_. Mitä asiaa?\n\n_Matrjona_. Sitä, mitenkä sinun on maailmassa elettävä?\n\n_Nikita_. Kuinka niin maailmassa elettävä? Niinkuin muut ihmiset\nelävät, niin minäkin.\n\n_Matrjona_. Ukko, näet, varmaan kuolee tänään?\n\n_Nikita_. Jos kuolee, niin taivas hänen sielunsa korjatkoon. Mitäs\nminulla on sen kanssa tekemistä?\n\n_Matrjona_. (Katselee puhuessaan koko ajan rappusille.) Voi, poikaseni!\nElossa elävän mieli. Ja siinä sitä, kultaseni, paljon ymmärrystä\ntarvitaan. Vai kuinka luulet? Sinun asioitasi olen joka paikassa\njuossut, koivet kuiviksi olen juossut sinun hyväksesi puuhaten. Ja\nmuistakin sitte, ettet minua unhota.\n\n_Nikita_. Mitä sitte olet puuhannut?\n\n_Matrjona_. Sinun asiatasi, sinun kohtaloasi. Ja ell’ei puuhaa, niin\nei siitä mitään lähde. Tunnethan Ivan Moiseitshin? Hänenkin luonaan\nkävin. Poikkesin tässä tuonnoin hänen luokseen, näetsen, ja yhden asian\nselvitin; siinä istuessa se tuli puheeksi. Mitenkäs, kysyin minä,\nIvan Moiseitsh se semmoinen asia olisi selvitettävä. Jos, esimerkiksi,\nsanoin, leskimies ottaa ja naipi toisen kerran ja, esimerkiksi, ei ole\nmuita lapsia, kuin tytär kummastakin naimisesta. Jos nyt, minä sanoin,\nse mies kuolee, niin voipiko, minä sanoin, sen lesken kanssa talosille\ntaas ruveta toinen mies? Voipiko, minä kysyin, se mies naittaa tyttäret\nja itse jäädä talonomistajaksi? Voipi, sanoi hän, vaan siinä pitää\nolla paljon kykyä; rahalla, sanoo, sen asian voi kyllä sovittaa, vaan\nrahatta, sanoo, ei ole yrittelemistäkään.\n\n_Nikita_. (Nauraa.) Vielä häntä puhuu: rahaa sitä heille antaa pitää.\nRahaa kaikki tarvitsevat.\n\n_Matrjona_. Minä, kultaseni, siinä ilmaisinkin hänelle kaikki. Ensi\ntyökseen, sanoi hän, pitää poikasi kirjoittautua sen kylän kirjoihin,\nvaan siihen pitää olla rahaa, jotta ukkoja juottaa. Ne, näetsen,\npanevat nimen kirjaan. Kaikki, sanoo, pitää osata tehdä. Katsohan\ntänne (Ottaa nenäliinastaan paperin); tässä se jo paperinkin\nkirjoitti. Luehan, sinähän osaat. (Nikita lukee, Matrjona kuuntelee.)\n\n_Nikita_. Tämähän on oikeudenpäätös. Erityistä viisautta siinä ei ole.\n\n_Matrjona_. Sinun pitää kuulla, mitä Ivan Moiseitsh sanoo. Ennen kaikkia,\nsanoi hän, pitää katsoa, ettei rahat pääsisi käsistä. Ell’ei leski,\nsanoi hän, rahoja saa, niin ei tytärten naittamisestakaan tule mitään.\nRaha se on, sanoo, joka kaikki tekee. Niin että katso nyt, poikaseni!\nAsia alkaa kypsyä.\n\n_Nikita_. Mitäs minulla on sen kanssa tekemistä? Puuhatkoon hän;\nhänenhän ne ovat rahatkin.\n\n_Matrjona_. Voi, miten sinä haastat, poikaseni! Voikos akkaväki nyt\nmitä aikaan saada? Jos hän rahat saakin, niin mitä hän tehdä osaa.\nTietäähän sen, mitä akkaväki osaa; ja sinähän yht’hyvin olet mies. Sinä\nvoit sekä rahat kätkeä, että mitä hyvänsä. Sinullahan on yhtä kaikki\nymmärrystäkin enemmän, jos että niinkuin niiksi tulisi.\n\n_Nikita_. Äh, ei teidän naisten käsityksestä ole tolkkua yhtään mitään.\n\n_Matrjona_. Vai ei ole tolkkua?! Kaiva sinä rahat maahan, niin on eukko\nkäsissäsi. Ja jos mikä sattuu, että hän nurisemaan rupee tahi niin,\nniin kelpaa silloin häntä nuhdella.\n\n_Nikita_. Vähät minä teistä! Minä lähden.\n\n\nXIX KOHTAUS.\n\n    Nikita, Matrjona ja Anisja (joka juoksee kalpeana ulos tuvasta\n    nurkan taakse Matrjonan luo).\n\n_Anisja_. Hänellä ne olivat. Tässä ovat. (Näyttää esiliinan alta.)\n\n_Matrjona_. Anna Nikitalle, niin hän ne kätkee. Nikita! Ota ja\npiiloita jonnekin.\n\n_Nikita_. Ka, anna sitte.\n\n_Anisja_. Voi minun päiviäni! Kyllähän minä ne itse... (Menee portille.)\n\n_Matrjona_. (Tarttuu hänen käsivarteensa.) Minnekä sinä? Vielä voivat\nihmiset älytä ja sattuu sisar tulemaan. Anna Nikitalle, hän tietää.\nSekös on hupakko!\n\n_Anisja_. (Pysähtyy epäröiden.) Voi minua poloista!\n\n_Nikita_. Ka, annahan tuossa, niin pistän jonnekin.\n\n_Anisja_. Minne ne pistät sitte?\n\n_Nikita_. Vai pelkäät? (Nauraa.)\n\n\nXX KOHTAUS.\n\n    Samat ja Akulina (tulee vaatteita kantaen).\n\n_Anisja_. Voi minun päiviäni! (Antaa rahat.) Nikita, katso nyt!\n\n_Nikita_. Mitä pelkäät? Panen semmoiseen piiloon, ett’en itsekään\nlöydä. (Menee.)\n\n\nXXI KOHTAUS.\n\n    Matrjona, Anisja ja Akulina.\n\n_Anisja_. (Seisoo pelästyneenä.) Voi, mitenkä hänen lienee...\n\n_Matrjona_. Jokos hän kuoli?\n\n_Anisja_. Eikö lie kuollut. Kun otin, niin ei hievahtanutkaan.\n\n_Matrjona_. Mene tupaan, tuossa tulee Akulina.\n\n_Anisja_. Minähän sitä olen rikkonut, vaan entäs hän, ja rahat...\n\n_Matrjona_. Ole jo tuossa ja mene tupaan! Ka, tuossahan Marfakin on.\n\n_Anisja_. Nyt luotin häneen; vaan mitähän tästä tullee. (Menee.)\n\n\nXXII KOHTAUS.\n\n    Marfa, Akulina ja Matrjona.\n\n_Marfa_. (Tulee toiselta, Akulina toiselta puolelta. Akulinalle.) Olisin\njo taannoin tullut, vaan kävin tyttäreni luona. No, mitenkä ukko\njaksaa? Vai tekeekö jo lähtöä?\n\n_Akulina_. (Ottaa vaatteita.) Kukas hänet tietää. Minä olin joella.\n\n_Marfa_. (Osoittaen Matrjonaa.) Kukas tämä tässä on?\n\n_Matrjona_. Sujevasta olen, Nikitan äiti, kultaseni. Terveeks’,\nterveeks’! Ihan on kuihtunut miesraukka, veljesi, ihan. Itse\nvastikään kävi tässä ulkona. Käykää, sanoi, sisartani hakemassa,\nsillä sanoi... Voi! Joko lie kuollutkin?\n\n\nXXIII KOHTAUS.\n\n    Samat ja Anisja (juoksee huutaen ulos tuvasta, tarttuu pylvääseen\nja alkaa ulvoen itkeä).\n\n_Anisja_. Vo-ooi! Vo-ooi kun jäätti, kun jäätti y-yyksin...\nleskiraukaksi... ikipäiviksi... sulki suloiset silmänsä...\n\n\nXXIV KOHTAUS.\n\n    Samat ja Kuoma. (Kuoma ja Matrjona tukevat häntä käsivarsista.\n    Akulina ja Marfa menevät tupaan. Kansaa keräytyy.)\n\n_Ääni kansan joukosta_. Pitää mammoja kutsua pois korjaamaan.\n\n_Matrjona_. (Käärien ylös hihojaan.) Varmaan on vettä kattilassa? Eikä\nlie samovaaristakaan vielä vesi kaadettu pois. Autanpahan minäkin.\n\nEsirippu.\n\n\n\n\nKolmas näytös.\n\n\nPjotrin tupa. Talvi. Toisen näytöksen jälkeen on kulunut 9 kuukautta.\nAnisja istuu yksinkertaisesti puettuna ja kutoo kangasta. Anjutka on\nuunilla. Mitritsh, renkiukko, tulee.\n\n\nI KOHTAUS.\n\n_Mitritsh_. (Tulee hitaasti ja riisuu yltään.) Oh, Herra armahda! Eikös\nisäntä ole tullut, vai?\n\n_Anisja_. Mitä?\n\n_Mitritsh_. Nikita, sanon, eikö ole kaupungista palannut?\n\n_Anisja_. Eikä ole.\n\n_Mitritsh_. Juomaan näkyy sitte jääneen. Oh, hyvä isä!\n\n_Anisja_. Joko riihellä on kaikki reilassa?\n\n_Mitritsh_. Ka, mitenkäs sitte? Kaikki on reilassa, niinkuin olla pitää.\nMinä en tee mitään miten kuten. Oh, hyvä Isä! Laupias pyhä Miikula!\n(Kaivelee känsiään.) Vaan jopa hänen olisi aika joutuakin.\n\n_Anisja_. Mikäpä sitä kiirehtisi. Kun rahaa on, niin tytön kanssa\nhuvittelekse, luulen ma.\n\n_Mitritsh_. Kun rahaa on, niin mikäs siin’ on huvitellessa. Mitäs se\nAkulina kaupunkiin lähti?\n\n_Anisja_. Kysy sinä häntä! Mikä hitto lie hänet sinne vienyt.\n\n_Mitritsh_. Miksikö kaupunkiin meni? Kaupungissa kaikkia paljon on, kun\nvain on, millä ostaa. Oh, hyvä Isä!\n\n_Anjutka_. Minä kuulin itse, äiti, miten isä sanoi Akulinalle, että\n\"minä ostan sinulle saalin\", niin, turkanen vie, sanoikin. Ja itse,\nsanoi, saat valita. Ja miten se Akulina koreaksi laittautui: flyyssisen\ntakin pani päälleen ja ranskalaisen huivin otti.\n\n_Anisja_. Eipä todenperään tytön häpeä kynnystä kauemmas riitä; kun\nsen yli astuu, niin kaikki unhottaa. Semmoinen sekin on hävytön.\n\n_Mitritsh_. Vielä mitä! Ja mitä siinä häpeää? Rahaa kun on, niin ei\nmuuta, kuin huvittele. Oh, hyvä Isä! Varhaistapa taitaa olla illastaa?\n(Anisja on vaiti.) Käynpähän lämmittelemään sillä välin. (Nousee\nuunille.) Oh, hyvä Isä, pyhä Äiti Neitsyt Maaria ja laupias pyhä\nMiikula!\n\n\nII KOHTAUS.\n\n    Samat ja Kuoma.\n\n_Kuoma_. (tulee.) Ei, näen mä, ole vielä miehesi palannut.\n\n_Anisja_. Ei ole.\n\n_Kuoma_. Olisipa jo aika. Kentiesi on meidän ravintolaan poikennut.\nFjokla-sisar kertoi, että siellä seisoo monta rekeä kaupungista.\n\n_Anisja_. Anjutka, hoi!\n\n_Anjutka_. Mitä?\n\n_Anisja_. Juoksehan, Anjutka, ravintolaan katsomaan, eikö hän lie\nsinne päissään poikennut?\n\n_Anjutka_. (Hyppää alas uunilta ja pukeutuu.) Paikalla.\n\n_Kuoma_. Ja onko hänellä Akulina muassa?\n\n_Anisja_. Eihän sillä muuten olisi ollut menemistäkään. Tytön\ntähtenhän se asiaakin sai. Pankista sanoi pitävän käydä rahaa\nnostamassa, vaikka tyttöhän se häntä vain kietoo.\n\n_Kuoma_. (Päätään pyöritellen.) Elä sano mitään! (Äänettömyys.)\n\n_Anjutka_. (Ovelta.) Jos on siellä, niin pitääkö mitä sanoa?\n\n_Anisja_. Katso vain, onko siellä.\n\n_Anjutka_. No, minä kyllä väleen juoksen. (Menee ulos.)\n\n\nIII KOHTAUS.\n\n    Anisja, Mitritsh ja Kuoma. (Pitkä äänettömyys.)\n\n_Mitritsh_. (mörähtää.) Oh, hyvä Isä! Laupias pyhä Miikula!\n\n_Kuoma_. (Säpsähtää.) Hyi, kun säikäytti! Kukas se on?\n\n_Anisja_. Mitritsh — renki.\n\n_Kuoma_. Voi, voi, kun pelästytti. Ja minä ihan unhoitin. Vaan kuulehan,\nkuomaseni, kerrotaan, että Akulinan aikovat viedä miehelään.\n\n_Anisja_. (Nousee kangaspuilta ja istuutuu pöydän luo.) Yrittihän\nne sitä Dedlovasta päin, vaan näköjään oli huhu heilläkin käynyt,\nyrittihän ne ja siihen se asia jäi. Ketäpä sitä haluttaisi?\n\n_Kuoma_. Entäs Sujevan Lisimov?\n\n_Anisja_. Kävihän se puhemies sieltäkin, vaan ei tullut mitään. Eikä\nse kovin luoksensa houkuttele.\n\n_Kuoma_. Vaan Haittaapa pitäisi.\n\n_Anisja_. Ja miten vielä. En tiedä, kuomaseni, miten saisin talosta\npois, vaan ei asia mallaa. Ei oikein ole halukas Nikita eikä tyttökään.\nEi, näetsen, ole vielä kyllikseen henttunsa kanssa vehtaillut.\n\n_Kuoma_. Voi, voi, sitä syntiä! Kuka sitä voisi ajatellakaan. Isäntimähän\nhän on sille.\n\n_Anisja_. Oh, kuomaseni. Niin sukkelasti ne ovat minut peijanneet ja\nveijanneet, ett’ei sanoakaan saata. En mitään, hupsu, huomannut, en\nmitään ajatellut, kun naimisiin menin. Enkä mit’ikään aavistanut, että\nheillä jo oli kaikki asiat sovittu.\n\n_Kuoma_. Onpas nyt jotain!\n\n_Anisja_. Ja kasvamistaan on heidän välinsä kasvanut; minulta,\nnäetsen, salaa. Voi, kuomaseni, tukalaksi, lopen tukalaksi on minulle\nelämäni käynyt. Kunpa vain en rakastaisi häntä.\n\n_Kuoma_. No, vielä häntä sanoo!\n\n_Anisja_. Kovin, kuomaseni, minuun koskee häneltä semmoista loukkausta\nkärsiä. Kovin koskee!\n\n_Kuoma_. Sanotaanpa, että hän on kovakouraiseksikin käynyt?\n\n_Anisja_. No, jos mitä! Ennen aikaan hän juovuspäissään toki lempeä\noli. Ja kun ennen joi, niin aina kuitenkin olin hänen mielestään\nhyvä, vaan nyt, kun on ryypännyt, niin päälleni tuppaa ja jalkoihin\ntallaa. Muutama päivä sitte lettiin kävi käsiksi, niin että töintuskin\nirti pääsin. Ja tyttö, se taas on pahempi, kuin käärme. Kumma, että\nsemmoisia maakaan synnyttää.\n\n_Kuoma_. Voi, voi, kuomaseni, sairas sinä olet, sen näen sinua\nkatsellessani! Ja onpas siinä kärsimistä! Kerjäläisen itsellesi otit,\nja nyt se sillä lailla sinua kohtelee. Miksi et sinä häntä siitä edes\nvaroittele?\n\n_Anisja_. Voi, rakas kuoma! Minkä sitä sydämmelleen saapi?! Vainaja\noli kyllä ankara, ja kuitenkin minä häntä pyörittelin, miten tahdoin;\nvaan tässä en voi mitään, kuomaseni. Kun näen hänen, niin heti viha\nlauhtuu. Eikä rohkeuttakaan minulla ole vähääkään häntä vastaan;\nkävelen vain hänen edessään, kuin mikä kana.\n\n_Kuoma_. Voi, hyvä ihminen! Kyllä sen näkee, mitä sinulle on tehty!\nMatrjonanhan kerrotaan semmoisia asioita ajavan. Se se varmaan on...\n\n_Anisja_. Sitähän minä itsekin ajattelen. Oikein toisinaan\nharmittaakin. Tekisipä mieli repiä mies palasiksi. Vaan kun näen hänet,\nniin ei, — ei nouse sydän häntä vastaan.\n\n_Kuoma_. Näkeehän sen, mistä se on lähtenyt. Kauankos sitä, hyvä\nihminen, Jumalan luomaa turmellakseen tarvitsee. Oikein ihmettelen\nsinua katsellessani, minne kaikki on kadonnut.\n\n_Anisja_. Ihan minä olen kuin jalkapuussa. Ja katsohan tuota Akulina\nhupeloakin! Mokomakin tyttökutale, vaan katsopas sitä nyt! Mistä siihen\nnyt kaikki on tullut?! Ja miten Nikita hänet on koristellut! Tyttö on\npöyhkeytynyt ja paisunut, kuin vesirakko. Vaikka hölmö onkin, niin\nonpas silti jos mitä päähänsä saanut: minä se, sanoo, tässä emäntä\nolen. Minun se on talokin. Ja minut hänelle isä naittaa tahtoi. Ja niin\non vielä kiukkuinen, että Jumala varjele. Kun vihastuu, niin katolta\nolkia repii.\n\n_Kuoma_. On se sitte, kuomaseni, sulla elämää! Ja ihmiset vielä\nkadehtivat. Rikkaiksi teitä kehutaan, vaan vierähtää se, näemmä, kyynel\nkultaankin.\n\n_Anisja_. Vielä siinä mitä kadehtimista! Ja tuhkana se rikkaus tuuleen\nhajoaa. Tuhlaa rahoja, niin että oikein...\n\n_Kuonia_. Mitäs sinä, kuomaseni, niin vain annat tuhlata? Rahathan on\nsinun.\n\n_Anisja_. Jospa sinä kaikki tietäisit! Minä, näetsen, olen yhden\nerehdyksen tehnyt.\n\n_Kuoma_. Minäpä, kuomaseni, sinun sijassasi kääntyisin suoraan ylimmän\nhallituksen puoleen. Rahat kun ovat sinun, niin mitenkä se niitä\ntuhlata saattaa. Missä se semmoinen tapa on?\n\n_Anisja_. Siitä nyt nykyään ei piitata mitään.\n\n_Kuoma_. Voi, kuomaseni, ihan sinä, näen mä, olet heikoksi mennyt.\n\n_Anisja_. Heikoksi, rakas, ihan heikoksi olen mennyt. Tuhlaamalla hän\nminut hävittää. Enkä minä itse tiedä niin mit’ikään. Voi, polonen,\npäiviäni!\n\n_Kuoma_. Sielläpä taitaa joku tulla? (Kuuntelee. Ovi avautuu ja Akim\nastuu sisään.)\n\n\nIV KOHTAUS.\n\n    Samat ja Akim.\n\n_Akim_. (Ristii silmänsä, puistaa laapotit [niinivirsut] jaloistaan ja\nriisuutuu.) Rauha olkoon tässä talossa! Terveeks’! Terveenäkö ollaan?\n\n_Anisja_. Terveeks’, vaari. Kotoako tullaan?\n\n_Akim_. Arvelin, näetsen tuota, että käynpähän vähän tuota niinkuin\npoikani luona, näetsen. En lähtenyt varhain, vaan päivällisen syötyäni\nläksin. Ja kun on luminen ilma, näetsen, niin oli vähän tuota\nniinkuin raskas käydä, ja sen lautta sitä vähän niinkuin tuota tuli\nviivähtäneeksi. Vaan onkos poikani kotona, vai?\n\n_Anisja_. Eikä ole; — kaupungissa on.\n\n_Akim_. (istuutuu penkille.) Olisi tuota hänelle vähän niinkuin asiaa.\nTässä tuonnoin, näetsen, haastelin hänelle, että olisi vähän niinkuin\ntarvis, hevonen, näetsen, kun kuoli, minun hevoseni, näetsen. Ja saada\npitää, tuota, hevonen jos minkälainen. Niin sen tautta, näetsen, minä\nnyt sitte tulinkin.\n\n_Anisja_. Haastoihan se Nikita. Kun tulee, niin saatte asiasta\nkeskustella. (Menee uunin luo.) Syödään iltasta, ehkä se sillä välin\nkerkiää tulla. Mitritsh, Mitritsh hoi! Syömään tule!\n\n_Mitritsh_. Oh, hyvä Isä, laupias pyhä Miikula!\n\n_Anisja_. Tule syömään!\n\n_Kuoma_. Minä lähden. Jääkää hyvästi! (Menee ulos.)\n\n\nV KOHTAUS.\n\n    Akim, Anisja ja Mitritsh.\n\n_Mitritsh_. (Laskeutuu uunilta.) En huomannutkaan, kun nukuin. Oh, hyvä\nIsä, pyhä Miikula. Terveeks’, Akim.\n\n_Akim_. Ka, Mitritsh! Oletko sinä, tuota, niinkuin täällä?...\n\n_Mitritsh_. Täällähän niinä olen niinkuin renkinä Nikitan, poikasi,\nluona.\n\n_Akim_. Elähän mitä! Vai olet sinä, tuota, niinkuin renkinä poikani\nluona. Elähän mitä!\n\n_Mitritsh_. Kaupungissa ennen olin kauppiaan luona, vaan siellä meni\nkaikki viinaan. Sen tautta nyt tulin maalle. Vaan kun ei ollut\nolopaikkaa, niin rupesin rengiksi. (Haukottaa.) Oh, hyvä Isä!\n\n_Akim_. Mitäs se sitte tuota?... Mitäs Nikita tekee? Vai mikäs asia se\nnyt semmoinen on, että renkiä, tuota, niinkuin täytyy pitää?\n\n_Anisja_. Mikäkö asia?! Ennen tuli toimeen, vaan nyt on sillä toista\nmielessä, ja sen tautta se rengin ottikin.\n\n_Mitritsh_. Kun rahaa on, niin mikäs on ottaessa?\n\n_Akim_. Se nyt on turha, ihan turha, ihan. Kujetta se on, näetsen tuota,\nvain.\n\n_Anisja_. Sehän se onnettomuus on, ett’ei se muuta tee, kuin kujeilee\nvain.\n\n_Akim_. Siinähän sen näkee, että kun koettaa, niinkuin tuota, tehdä\nparemmin, niin tekeekin pahemmin. Rikkaudessa, näetsen, sitä ihminen\nvain piloille joutuu, ihan piloille.\n\n_Mitritsh_. Lihavuuttaanhan se koirakin hurjistuu, kuinkas sitä sitte\nei lihavoidessaan piloille menisi! Niinpä minäkin lihavoidessani\nhurjastelin. Kolme viikkoa join niin, etten silmiäni auki saanut.\nViimeiset housunikin viinaan menetin. Ja kun ei ollut enää millä juoda,\nniin lopetin. Ja nyt olen vannonut, etten enää juo. Hitto hänestä!\n\n_Akim_. Vaan missäs se, tuota, sinun eukkosi on?\n\n_Mitritsh_. Minun eukkoni, hyvä mies, on omissa tehtävissään. Kaupungin\nkapakoissa se istuskelee. Koko virnakka onkin vaikka sillä on toinen\nsilmä sipaleina, toinen sinimarjoissa, naama kaikki kallellansa. Ja\nselvänä se — syököön perunapiirakasta! — ei ole kuuna päivänä.\n\n_Akim_. Mitenkäs se niin on?\n\n_Mitritsh_. Mikäs paikka se sotamiehen vaimolle sopisi? Omissa\ntehtävissään se on kiinni. (Äänettömyys.)\n\n_Akim_. (Anisjalle.) Mitäs? Veikös se Nikita kaupunkiin mitä, vai? Että\nniinkuin myötäväksi jotain, vai?\n\n_Anisja_. (Kattaa pöydän ja antaa ruokaa esille.) Tyhjin käsin läksi.\nRahoja läksi pankista ottamaan.\n\n_Akim_. (Syö.) No, ai’otteko te sitte, että, niinkuin tuota, niitä\nrahoja vielä mihin käyttää, vai?\n\n_Anisja_. Eikä, ei me kosketa. 20 tahi 30 ruplaa vain piti ottaa.\n\n_Akim_. Ottaako piti? Mitäs niistä rahoista, tuota, ottaa pitää? Tänään,\nnäetsen tuota, kun otat, ja huomenna taaskin, tuota, kun otat, niin\nsitenhän ne sitte, niinkuin tuota, tulevatkin otetuiksi kaikki tyynni.\n\n_Anisja_. Ne nämä on sitä paitsi saatavissa. Vaan rahat kaikki pysyvät\nehjinä.\n\n_Akim_. Ehjinäkö? Mitenkä niin, tuota, ehjinä? Vaikka niistä otat,\nniin ne, tuota, sittenkin ehjinä pysyvät. Otapas, tuota, ja karistele\nesimerkiksi jauhoja hinkaloon, koko säkillinen, ja ala sitte että\nniinkuin niitä sieltä ottaa, niin näet, että tokko ne ehjinä pysyvät?\nEi, kyllä se ei ole ihan niinkuin oikein, vaan petosta se on. Ota selko\nsiitä, muuten ne pettävät. Vai ehjinä? Sinä vain, näetsen, ottamistasi\notat ja ne ehjinä pysyvät.\n\n_Anisja_. Enhän minä tiedä. Ivan Moiseitshan se meitä silloin neuvoi.\nPankaa, sanoi, rahat pankkiin, niin paremmin ehjinä pysyvät ja vielä\nrosenttejakin saatte.\n\n_Mitritsh_. (Syönnin lopetettuaan.) Totta se on. Minä kun kauppiaalla\nolin, niin he aina sillä lailla tekivät. Rahat olivat pankissa eikä\nmuuta, kuin loi’o uunilla ja ota vain.\n\n_Akim_. Jopas sinä, tuota, kummia haastelet. Mitenkä, tuota, niin, että\nota vain ja keitä sitte, tuota, ne niitä ottavat, rahoja?\n\n_Anisja_. Pankistahan ne niitä antavat, rahoja.\n\n_Mitritsh_. Eikö mitä. Eihän ne ämmät mitä tajua. Katsohan tänne, niin\nminä selitän sinulle kaikki. Näetsen nyt. Jos sinulla esimerkiksi on\nrahaa, ja minulla esimerkiksi, kevään tullen, pelto tyhjänä seisoo\neikä ole mitä kylvää; tahikka verorästejä on. Siioin minä, näetsen,\ntulen luoksesi ja sanon: kuulehan, Akim, anna minulle kymmenen\nruplaa; kunhan saan viljan korjatuksi, niin maksan sinulle tuossa\nPokrovan aikaan takaisin, ja desjatiinan korjaan hyvitykseksi. Sinä\nnäet esimerkiksi, että minulla on, mistä oikeudessa voit korvausta\nsaada: joko hevonen tahi lehmä, ja sanot: jos annat kaksi tahi kolme\nruplaa hyvitystä, niin olkoon. Minä kun olen kovassa kiikissä, niin\nei auta mikään. Sanon: hyvä on, ja otan rahat. Syksyllä sitte teen\nrahaksimuuton, tuon rahat sinulle ja sinä kiskot minulta päälliseksi\nvielä kolme ruplaa.\n\n_Akim_. Sehän, näetsen tuota, on niinkuin vääryyden tekoa, kun, näetsen,\non Jumalan unhottanut, eikä se, tuota, ole niinkuin pitää.\n\n_Mitritsh_. Odotahan. Sinnehän sitä heti tullaan. Näetsen nyt: sinä\nolet tehnyt sillä lailla, olet nylkenyt, näet, minut; ja sitte on\nAnisjalla esimerkiksi joutilaita rahoja. Hän ei tiedä, minne niitä\npanna eikä, nainen kun on, miten tallettaa. Tulee sitte hänkin luoksesi\nja kysyy eikö hänenkin rahansa voisi hyötyä tuottaa. Mitenkäs, voihan\nne, sanot. Ja sinä odotat. Sitte tulen minä taas kesällä, pyydän taas\nlainaksi kymmenen ruplaa ja tarjoan hyvitystä. Ja sinä älyät, ell’ei\nnahkani vielä ole nurin käännetty, että vielä saattaa nylkeä,, ja\nannat Anisjan rahat. Vaan jos minulla taas ei ole murustakaan suuhun\npanna, niin käsität, näet, ettei ole mitä nylkeä, ja sanot paikalla,\nettä mene, hyvä mies, Jumalan nimessä matkaasi, etsit jonkun toisen,\nannat taas omat rahasi ja Anisjan rahat, ja senkin nylet puti puhtaaksi.\nSitä nyt, näetsen, sanotaan pankiksi. Ja niin se kiertää kiertämistään.\nViisas kapine, veikkonen, se vain on.\n\n_Akim_. (Kiivastuen.) Mutta sehän, tuota, on koiruutta. Moukathan ne,\ntuota, sillä lailla tekevät, ja sitä kuitenkin syntinä pitävät. Eikä se\nole lain mukaista, ei, ei ole lain mukaista, vaan koiruutta. Mitenkäs\nne sitte oppineet sillä lailla, tuota...\n\n_Mitritsh_. Se on heillä, veikkonen, kaikkein mieluisin asia. Näetsen\nnyt: kuka on tuhma, niinkuin akkaväki, eikä itse kykene rahoja asiaan\nkäyttämään, niin se se viekin pankkiin, ja ne siellä — syökööt\nperunapiirakasta! — sieppaavat rahat ja niillä kansaa nylkevät. Viisas\nkapine!\n\n_Akim_. (Huoahtaen.) No, siinä sen, tuota, näet, että jos on surua\nrahatta, niin on rahoista kahden verroin. Ja Jumalahan käskee työtä\ntekemään. Vaan sinä, tuota, panet rahat pankkiin ja maata rötkötät, ja\nrahat sinua vain maaten elättävät. Koiruutta se on eikä, tuota, lain\nmukaista.\n\n_Mitritsh_. Ei lain mukaista? Siitä, veikkonen, ei nykyään välitetä. Ja\nmitenkä vielä puti puhtaaksi kuoritaankin! Sepäs se juuri on!\n\n_Akim_. (Huoahtaen.) Niinpä näkyy, että, tuota, aika lähestyy loppuaan.\nSamoin, näetsen, ne on hyyskätkin kaupungissa, jotka olen nähnyt.\nOvatpa ne jo aikamoisia! Niin sileät, niin sileät, näet, ja komeat\nja koristellut, kuin ravintola ikään. Eikä miksikään hyväksi, ei\nikinä miksikään. Voi, Jumalan ovat ihmiset unhottaneet! Unhottaneet,\nunhottaneet olemme Jumalan! — Kiitoksia, kultaseni, kylläinen olen ja\ntyytyväinen. (Nousee pöydästä. Mitritsh kiipee uunille.)\n\n_Anisja_. (Korjaa astiat ja syö.) Jospa isä edes häntä varottaisi,\nvaan hävettää sanoakin.\n\n_Akim_. Mitä?\n\n_Anisja_. Niin vain, itsekseni sanoin.\n\n\nVI KOHTAUS.\n\n    Samat ja Anjutka.\n\n_Anjutka_. (Tulee.)\n\n_Akim_. Ka, siinä se on järkevä tyttö! Aina se puuhaa! On maar’ sun\nkovin vilu?\n\n_Anjutka_. Niin armottoman vilu. Päivää, vaari.\n\n_Anisja_. No? Onko hän siellä?\n\n_Anjutka_. Eikä. Andrian vain oli siellä kaupungista ja hän sanoi\nnähneensä isän kaupungissa, ravintolassa. Sanoi isän olevan ihan\nhumalassa.\n\n_Anisja_. Tahdotko syödä? He, tuoss’ on.\n\n_Anjutka_. (Menee uunin luo.) Onpas nyt kylmäkin. Kädetkin ovat\nkohmettuneet. (Akim riisuu jaloistaan. Anisja huuhtoo astioita.)\n\n_Anisja_. Isä hoi!\n\n_Akim_. Mitä sanot?\n\n_Anisja_. Mitenkäs Marinan elämä on? Onkos hänen hyvä olla?\n\n_Akim_. Tuossahan tuo menee. Onhan sen. Se, näet, on viisas naikkonen,\nhiljainen ja koettaa parastaan. Tuossahan tuo menee, sillä nöyrä,\nahkera, ja, tuota, tottelevainen naikkonen se on. Onhan sen hempukan\nhyvä.\n\n_Anisja_. Mitäs ne kertovat että teidän kylästä muuan Marinan miehen\nsukulainen tahtoi meidän Akulinan ottaa. Onkos siitä mitä kuulunut,\nvai?\n\n_Akim_. Mirónovko, vai? Onhan ne tuota ämmät juoruelleet, vaan eipä\ntuosta näy mitään. Enkä minä tiedä; mitä ne lie ämmät kertoneet! Enkä\nmuistakaan enää, näetsen, kun olen huonomuistiseksi käynyt. Onhan ne\nMirónovit, tuota, niinkuin kelpo ihmisiä.\n\n_Anisja_. Enpä enää tiedä, miten saisin tytön pikemmin naitetuksi.\n\n_Akim_. Mitenkä niin?\n\n_Anjutka_. (Kuuntelee.) Nyt tulivat.\n\n_Anisja_. No, elä ole heitä huomaavinasikaan! (Huuhtoo astioita\npäätään kääntämättä.)\n\n\nVII KOHTAUS.\n\n    Samat ja Nikita.\n\n_Nikita_. Anisja! Eukko! Kuka tässä tulee? (Anisja luo katseensa ylös,\nvaan kääntyy vastaamatta pois.)\n\n_Nikita_. (Vihaisesti) Kuka tässä tulee? Vai oletko unhottanut?\n\n_Anisja_. Ole mahtailematta! Ja tule sisään!\n\n_Nikita_. (Vielä vihaisemmin.) Kuka tässä tulee?\n\n_Anisja_. (Menee ja tarttuu häntä käsivarresta.) Mieheni, ka. Tule\ntupaan!\n\n_Nikita_. (Vastustellen.) No niin, miehesi! Vaan mikä on miehesi\nnimeltään? Sano, niinkuin sanoa pitää.\n\n_Anisja_. Ole jo tuossa! — Nikita.\n\n_Nikita_. No niin. Mutta isän nimen mukaan, — hölö!\n\n_Anisja_. Akimitsh. No!\n\n_Nikita_. (Yhä ovella.) No niin! Vaan sano vielä, mikä on sukunimi?\n\n_Anisja_. (Nauraa ja vetää kädestä.) Tshilikin. Sekös nyt on hiivassa.\n\n_Nikita_. No niin! (Pitää kiinni oven pielestä.) Ei, sano vielä, millä\njalalla Tshilikin astuu tupaan?\n\n_Anisja_. Lopeta jo, — kylmetät tässä tuvan.\n\n_Nikita_. Vastaa! Millä jalalla?! Sinun pitää vastata!\n\n_Anisja_. (itsekseen.) Suututtaa jo. No, vasemmalla. Tuletko jo sisään,\nvai?!\n\n_Nikita_. No niin!\n\n_Anisja_. Katsohan, kuka tuvassa on.\n\n_Nikita_. Isä? Ka, enhän minä isää kammo. Isälle voipi kyllä kunniaa\nosoittaa. Päivää, isä. (Kumartaa hänelle ja antaa kättä.) Minulla on\nkunnia tervehtiä.\n\n_Akim_. (Vastaamatta.) Näetsen, näetsen, minkä se viina tekee.\nRuokottomuutta se on.\n\n_Nikita_. Viinako? Ettäkö olen juonut? No, siihen olen suoraan syypää,\nettä olen juonut ystävän kanssa hänen terveydekseen.\n\n_Anisja_. Mene ja pane maata!\n\n_Nikita_. Eukko! Missä minä seison? Vastaa!\n\n_Anisja_. Lakkaa jo ja mene maata!\n\n_Nikita_. Me tässä vielä isän kanssa samovaari tyhjennetään. Pane\nsamovaari kiehumaan. Akulina, tuletko sisään, vai?!\n\n\nVIII KOHTAUS.\n\n    Samat ja Akulina.\n\n_Akulina_. (Astuu koreaksi puettuna, ostoksineen Nikitan luo.) Mitäs\nsinä kaikki hajalle viskelit? Missä kehruulangat ovat?\n\n_Nikita_. Langatko? Siellä ovat. Mitritsh hoi! Missä sinä olet? Vai\nmakaatko jo? Menehän korjaamaan hevonen pois.\n\n_Akim_. (Näkemättä Akulinaa, katselee poikaansa.) Mitä se vielä tekee!\nUkko, näetsen, oli väsynyt puimisesta ja itse hän on ihan pätkässä.\nHevosta korjaamaan lähettää. Hyi, ruokoton!\n\n_Mitritsh_. (Laskeutuu uunilta ja vetää huopasaappaat jalkaansa.) Oh,\nhyvä Isä! Pihassako se on hevonen, vai? Varmaan on ihan näännyksiin\najettu. Ja sekös on kulkkuunsa kiskaissut, niin että nyrkit ovat\nsavessa! Oh hyvä Isä, pyhä Miikula! (Pukee turkin päälleen ja menee\npihalle.)\n\n_Nikita_. (istuutuu.) Anna, isä, anteeksi. Olen juonut, se on totta,\nvaan minkäs sille tekee? Juohan se kanakin. Eikö niin? Ja suo nyt\nanteeksi. Eikä Mitritsh siitä suutu, se kyllä hevosen korjaa.\n\n_Anisja_ Pitääkö todella samovaari kiehuttaa, vai?\n\n_Nikita_. Pitää. Kun isä on vieraana, niin tahdon hänen kanssaan\nhaastaa ja teetä juoda. (Akulinalle.) Joko kaikki ostokset toit?\n\n_Akulina_. Ostoksetko? Omani otin, muut ovat reessä. — Täss’ on, mikä\nei ole minun. (Viskaa pöydälle kääryn ja korjaa tavaransa kirstuun.\nAnjutka katselee, kuinka Akulina korjaa pois tavaransa. Akim ei\nkatsele poikaansa, vaan ripustaa jalkarievut ja laapotit uunille.)\n\n_Anisja_. (Kantaa ulos samovaarin.) Muutenkin jo on kistu täynnä, —\nniin vielä lisää osti.\n\n\nIX KOHTAUS.\n\n    Akim, Akulina, Anjutka ja Nikita.\n\n_Nikita_. (Koettaa näyttää selvältä.) Elä suutu minuun, isä. Vai\nluuletko, että olen päissäni? Minä voin kuitenkin tehdä suorastaan\nvaikka mitä, sillä juoda saa kyllä, kun vain on järki tallella.\nJa minä saatan sinun kanssasi, isä, heti paikalla puhella. Kaikki\nasiat muistan. Muistan, että rahoista puhuit, kun hevonen kuoli.\nNo, se on kaikki mahdollista sovittaa. Sillä se on kaikki minun\nvallassani. Jos olisi kovin suuri summa rahaa tarpeen, niin\nsilloin olisi odottaa pitänyt, vaan nyt voin vaikka mitä! Kas\ntäällä ne ovat.\n\n_Akim_. (Laittelee yhä lahkeitaan.) Äh, ei ole, hyvä mies, kevätkeli\nkeliä...\n\n_Nikita_. Mitä sinä tarkoitat? Vai eikö ole päihtyneen puhe puhetta.\nSitä elä epäile, juodaan teetä. Ja minä voin vaikka mitä, kaikki asiat\nvoin suorittaa.\n\n_Akim_. (Puistaa päätään.) Oh, höh — höh — hoo!\n\n_Nikita_. Kas täss’ on rahat. (Ottaa taskustaan lompakon, selailee\nseteleitä ja ottaa esille kymmenen ruplan setelin.) Ota ja osta\nhevonen! Ota ja osta hevonen, sillä minä en isääni unhota. Enkä jätä\nvaikka mikä olisi, sillä sinä olet isäni. Se, ota! Minun ei ole sääli\nvähääkään niitä antaa. (Menee ja pistää setelin Akimin käteen, Akim ei\nota sitä.)\n\n_Nikita_. (Tarttuu käteen.) Ota, sanon minä, kun annetaan. Minun ei ole\nsääli antaa.\n\n_Akim_. Mutta minä, näetsen, en voi ottaa, en voi, näetsen, kanssasi\nhaastaakaan, sillä sinussa ei ole ihmisen muotoakaan, näetsen, jälellä\nenää.\n\n_Nikita_. En päästä, ennenkuin otat. (Pistää setelin Akimin käteen.)\n\n\nX KOHTAUS.\n\n    Samat ja Anisja.\n\n_Anisja_. (Tulee ja seisattuu.) Otahan tok’ siltä. Muuten se ei anna\nrauhaa.\n\n_Akim_. (Ottaa päätään pyöritellen.) Äh, sitä viinaa! Ei se ole\nihminenkään, näetsen, enää...\n\n_Nikita_. Kas niin, nyt on hyvä. Jos maksat takaisin, niin on hyvä,\njos et, niin pidä Jumalan nimessä. Minusta on sama! (Huomaa Akulinan.)\nAkulina, näytähän tuomiset!\n\n_Akulina_. Hä?\n\n_Nikita_. Näytä tuomiset!\n\n_Akulina_. Tuomiset? Mitä niistä on näyttämistä? Minä ne jo panin pois.\n\n_Nikita_. Ota esille, sanon minä. Anjutkan tekee mieli nähdä. Näytä,\nsanon minä, Anjutkalle. Ota auki saali! Ja anna tänne!\n\n_Akim_. Oh, katsoakin ilettää. (Nousee uunille.)\n\n_Akulina_. (Ottaa esille ja panee pöydälle.) No, he, mitä niistä nyt on\nkatsomista?\n\n_Anjutka_. Sepäs on korea. Ei ole huonompi Stepaniidankaan huivia.\n\n_Akulina_. Stepaniidanko? Vielä se Stepaniidan mihin kelpaa tämän\nrinnalla! (Vilkastuen ja käärien auki.) Katsohan tänne, kuinka hieno\ntämä on! Ranskalaista tavaraa!\n\n_Anjutka_. Sekös on kaunista karttuunia! Mashutkalla on samallainen,\nmutta vähän helakampi. Tämäpäs on julman kaunis.\n\n_Nikita_. No niin! (Anisja menee vihaisena kammioon, palaa sieltä\nsamovaarin savutorvi ja pöytäliina kädessä, ja lähestyy pöytää.)\n\n_Anisja_. Mitä siihen levittelitte?!\n\n_Nikita_. Katsohan tänne!\n\n_Anisja_. Mitä mull’ on katsomista? Niinkuin en mokomaa olisi nähnyt?!\nKorjaa pois! (Pyyhkäisee kädellä saalin lattialle.)\n\n_Akulina_. Mitä siinä viskelet? Viskele omiasi! (Nostaa ylös.)\n\n_Nikita_. Anisja! Katsohan tänne!\n\n_Anisja_. Mitä siin’ on katsomista?\n\n_Nikita_. Luuletko, että sinut olen unhottanut? Katsohan tänne!\n(Näyttää kääryä ja istuutuu sen päälle.) Sinulle tuomiset. Vaan koeta\nansaita ne. Eukko, missä istun?\n\n_Anisja_. Ole rehentelemättä! Minä en pelkää sinua. Ja kenenkä\nrahoilla sinä ajelet ja löntteröllesi tuomisia ostelet! Minun.\n\n_Akulina_. Vai sinun! Varastaa tahdoit, vaan ei onnistunut. Mene\nmatkaasi! (Tahtoo mennä sivu ja survaisee.)\n\n_Anisja_. Mitä siinä survot? Minä annan sulle semmoisen survauksen,\nettä...\n\n_Akulina_. Vai annat? No, koetahan tupata. (Menee häntä kohti.)\n\n_Nikita_. No, no, akat. Hiljaa! (Asettuu väliin.)\n\n_Akulina_. Kaikki ne tuppaavatkin. Olisit ennen vaiti ja pysyisit\nalallasi. Vai luuletko, ett'ei tiedetä.\n\n_Anisja_. Mitä tiedätte? Sano, sanohan, mitä tiedätte?\n\n_Akulina_. Asiata tiedän sinusta.\n\n_Anisja_. Lutus olet, toisen miehen kanssa elät.\n\n_Akulina_. Vaan sinä omasi hengeltä otit.\n\n_Anisja_. Mitä hourit! (Syöksyy Akulinan kimppuun.)\n\n_Nikita_. (Pidättää.) Anisja! Vai oletko unhottanut?\n\n_Anisja_. Mitä pelotat? En pelkää sinua.\n\n_Nikita_. Ulos! (Pyöräyttää Anisjan ympäri ja survii häntä ulos.)\n\n_Anisja_. Minne ulos? Enkä mene omasta talostani.\n\n_Nikita_. Ulos, sanon minä. Eläkä tulekkaan takaisin.\n\n_Anisja_. Enkä mene. (Nikita survii. Anisja itkee ja huutaa, tarttuen\nkiinni ovenpielestä.) Mitäs se on, että omasta talosta niskasta pihalle\najetaan? Mitäs sinä teet, roisto? Vai luuletko, ettei sinua rangaista\nsaata. Odotahan!\n\n_Nikita_. No, no!\n\n_Anisja_. Kylän vanhimman, urjädnikan luo menen.\n\n_Nikita_. Ulos, sanon minä. (Survaisee ulos.)\n\n_Anisja_. (Oven takaa.) Hirteen menen!\n\n\nXl KOHTAUS.\n\n    Nikita, Akulina, Anjutka ja Akim.\n\n_Nikita_. Kyllä kai!\n\n_Anjutka_. Voi, voi! Äiti kulta, rakas! (itkee.)\n\n_Nikita_. Johan nyt häntä kovinkin pelästyin. Mitäs sinä siinä itket?\nTulee maar’ takaisin. Mene samovaaria katsomaan. (Anjutka menee ulos.)\n\n\nXII KOHTAUS.\n\n    Nikita, Akim ja Akulina.\n\n_Akulina_. (Kerää ostokset ja panee kokoon.) Sitä heittiötä kun\nmahtaili! Vaan odotahan, vielä minä sinun vaatteesi säpäleiksi revin.\nTotta perin revinkin.\n\n_Nikita_. Mitä sinä enää! Johan minä ajoin hänet pellolle.\n\n_Akulina_. Uuden saalini likasi, senkin narttu. Ell'ei olisi mennyt\nulos, niin silmät olisin siltä päästä repinyt.\n\n_Nikita_. Mitä vihoittelet? Sinulla ei ole syytä kiukuitella. Jospa\nhäntä rakastaisin?\n\n_Akulina_. Rakastaako? Vielä häntä rakastaisi, mokomaakin ihranaamaa.\nOlisit silloin jättänyt hänet, niin ei olisi mitään ollut. Ja aja\nhelvettiin hänet, sillä talo yht'hyvin on minun ja rahat myös. Niin se\nsanoo emäntäkin olevansa, vaan mikä hän on miehelleen emäntä? Murhaaja\nhän on, siinä kaikki. Ja saman se vielä tekee sinullekin.\n\n_Nikita_. Äh, naisen kieltä ei saa millään sidotuksi. Et tiedä\nitsekään, mitä lavertelet.\n\n_Akulina_. Tiedänpä hyvinkin. Hänen kanssaan en rupea asumaan. Pellolle\najan hänet Eikä saa hän luonani asua. Emäntä mikä emäntä, — vankilan\nnylkynahka, se hän on!\n\n_Nikita_. Lopeta jo! Mitä sinulla on hänen kanssaan tekemistä? Elä\nhuoli hänestä, vaan minua kuule: minä se isäntä olen. Ja mitä tahdon,\nsen teen. Hänet hylkäsin ja sinua rakastan. Ja rakastan, ketä tahdon,\nsillä se on minun vallassani. Hänet arestissa pidän. Tuossa noin on\nhänen paikkansa. (Osoittaa jalkojensa alle.) Äh, kun ei ole hanuria!\n\n    Uunilla on leivokset,\n    Hyllyllä on huttu:\n    Mikäs meidän elää,\n    Sekä huvitella?!\n    Ja kun kuolla pitää,\n    Kuolla voimme sitte.\n    Uunilla on leivokset,\n    Hyllyllä on huttu...\n\n\nXIII KOHTAUS.\n\n    Samat ja Mitritsh (tulee, riisuutuu ja nousee uunille.)\n\n_Mitritsh_. Tappelivat, näenmä, taaskin akat, ja kynsivät toisiaan. Oh,\nhyvä Isä, laupias pyhä Miikula.\n\n_Akim_. (Istuu uunin reunalla, ottaa jalkarievut ja laapotit, ja panee\njalkaansa.) Nouse, nouse nurkemmalle.\n\n_Mitritsh_. (Nousee.) Eivätpä, näenmä, saa vain sovituksi. Oh, hyvä Isä!\n\n_Nikita_. Anna tänne marjaviina, niin teen kanssa juodaan.\n\n\nXIV KOHTAUS.\n\n    Samat ja Anjutka.\n\n_Anjutka_ (tulee; Akulinalle.) Sisko, samovaari alkaa kiehua maahan.\n\n_Nikita_. Missäs äiti on?\n\n_Anjutka_ Porstuassa seisoo ja itkee.\n\n_Nikita_. Kutsu tänne! Käske tuomaan samovaari sisään! Ja anna,\nAkulina, astiat pöytään!\n\n_Akulina_. Astiatko? No, saattaahan tuon... (Ottaa astiat esille.)\n\n_Nikita_. (Ottaa esille marjaviinan, vesirinkelit ja sillin.) Tämä\ntäss’ on itselleni, eukolle kehruulangat ja lamppuöljy on eteisessä.\nJa täällähän on rahat. Odotahan! (Ottaa helmilaudan.) Paikalla lasken.\n(Laskee helmilaudalla.) Vehnäjauhot kahdeksankymmentä kopekkaa,\nöljy... Isälle 10 ruplaa. Isä, tule juomaan teetä! (Äänettömyys.\nAkim istuu uunilla ja sitoo lahkeitaan.)\n\n\nXV KOHTAUS.\n\n    Samat ja Anisja.\n\n_Anisja_. (Tuo samovaarin.) Minnekä tämän panen?\n\n_Nikita_. Pane pöydälle. No, kävitkös kylänvanhimman Juonna? So,\nvastaa ja vaikene! Ja ole vihoittelematta! Istu ja juo! (Kaataa hänelle\nryypyn.) Ja täss’ on sinulle tuomiset. (Antaa kääryn, jonka päällä on\nistunut. Anisja ottaa sen ääneti vastaan ja päätään pyöritellen.)\n\n_Akim_. (Laskeutuu uunilta ja pukee turkin päälleen. Astuu pöydän luo ja\npanee setelin pöydälle.) Se, täss’ on rahasi. Pane pois.\n\n_Nikita_. (Näkemättä seteliä.) Minnekkä sinä menet, kun olet päällesi\npukenut?\n\n_Akim_. Pois lähden, pois, antakaa anteeksi Kristuksen tähden. (Ottaa\nlakkinsa ja vyönsä.)\n\n_Nikita_. Ka nyt. Minnekä tästä yön selkään lähdet?\n\n_Akim_. En voi minä, näetsen, en voi teidän talossanne olla, en voi olla.\nAntakaa anteeksi!\n\n_Nikita_. Minnekä sinä teetä juomatta lähdet?\n\n_Akim_. (Vyöttäytyen.) Lähden pois sen tautta, näetsen, ett’ei ole,\ntuota, asiat oikein sinun talossasi, Nikita, ei ole oikein. Sillä\nhuonosti sinä elät, Nikita, huonosti. Pois lähden.\n\n_Nikita_. Mitä tuossa löpiset. Istu juomaan teetä.\n\n_Anisja_. Mitäs sinä, isä? Ihmistenkin edessähän siitä häpeä tulee.\nVai oletko loukattu?\n\n_Akim_. Loukkausta ei ole minua kohtaan, ei ole, mutta minä huomaan,\nnäetsen luota, vaan, että piloille se on poikani menossa, piloille ihan.\n\n_Nikita_. Miten piloille? Selitä!\n\n_Akim_. Piloille, piloille, ja jo oletkin ihan piloilla. Mitäs sinulle\nkesällä puhuin?\n\n_Nikita_. Vähäkös sinä puhuit.\n\n_Akim_. Puhuin, näetsen tuota, sinulle siitä orpotytöstä, että olet\nloukannut orpoa; Marinaa, näet, olet loukannut.\n\n_Nikita_ Jopa se nyt jotain! Kuka sitä vanhoja asioita muistelee; se on\nollutta ja mennyttä.\n\n_Akim_. (Kiivastuen.) Mennyttäkö? Ei, hyvä mies, ei se ole mennyttä.\nSynti, näetsen, tuopi muassaan toisen synnin ja syntiin sinä, Nikita,\nolet vajonnut. Vajonnut, näenmä, olet syntiin vajonnut ja uponnut.\n\n_Nikita_. Istu juomaan teetä! Mitä niistä pitkistä puheista.\n\n_Akim_. En voi minä, näetsen, teetä juoda. Sillä sinun törkysi, näetsen,\ninhoittaa minua, kovasti inhoittaa. En voi, en voi kanssasi teetä juoda.\n\n_Nikita_. Sekös nyt saarnaa! Istu pöytään!\n\n_Akim_. Sinä elät, näetsen, rikkaudessa, kuin pirun pauloissa.\nPauloissa, näetsen, sinä elät. Voi, Nikita, omatunto pitää olla.\n\n_Nikita_. Mikä oikeus sinulla on soimata minua omassa talossani?\nJa miksi sinä todenperään kiusaat minua? Vai olenko mielestäsi\npoikanulikka, jota niin vaan saa hiuksista tuivertaa? Sitä konstia ei\nnykyään enää käytetä.\n\n_Akim_. Se on totta. Olen kuullut, näetsen, että nykyään pojat isäänsä\nparrastakin repivät, vaan turmioksi se on, turmioksi.\n\n_Nikita_. (Vihaisesti.) Me kyllä eletään, sinulta mitään pyytämättä,\nvaan sinä hädässäsi meille tulit.\n\n_Akim_. Vai rahojasi tarkoitat? Tuossa ne ovat rahasi. Vaikka, näetsen,\nkerjäämään menisin, mutta sinulta, tuota, rahojasi en ota.\n\n_Nikita_. Ole jo tuossa! Ja mitä vihoittelet, koko seuran turmelet.\n(Pitelee häntä kädestä.)\n\n_Akim_. (Huutamalla.) Laske, en jää! Ennen olen vaikka pellolla yötä,\nkuin sinun ryönässäsi. Hyi! Armahtakoon Herra! (Menee ulos.)\n\n\nXVI KOHTAUS.\n\n    Nikita, Akulina, Anisja ja Mitritsh.\n\n_Nikita_. Kas sillälailla se!\n\n\nXVII KOHTAUS.\n\n    Samat ja Akim.\n\n_Akim_. (Aukaisee oven.) Muista, Nikita! Omatunto pitää olla. (Menee\nulos.)\n\n\nXVIII KOHTAUS.\n\n    Nikita, Akulina, Anisja ja Mitritsh.\n\n_Akulina_. (Ottaa kupit.) Pitääkö kaataa, vai? (Kaikki ovat vaiti.)\n\n_Mitritsh_. (Mörähtää.) Oh, hyvä Isä, armahda minua syntistä! (Kaikki\nsäpsähtävät.)\n\n_Nikita_. (Käy pitkälleen penkille.) Oh, ikävä, ikävä on. Akulina!\nMissä hanuri on?\n\n_Akulina_. Hanuriko? Nytkös hoksasit! Itsehän sen korjattavaksi annoit\nMinä kaasin teetä; juo!\n\n_Nikita_. Enkä huoli. Sammuta valkea!... Oh, kun minun on ikävä, niin\nikävä! (itkee.)\n\nEsirippu.\n\n\n\n\nNeljäs Näytös.\n\n\nSyksy. Ilta. Kuutamo. Pihamaa. Keskellä etehinen, oikealla lämmin tupa\nja portti, vasemmalla kylmä tupa ja kellari. Tuvasta kuuluu puhetta ja\njuopuneiden huutoa. Naapurinainen tulee etehisestä ja viittaa luokseen\nAnisjan kuomaa.\n\n\nI KOHTAUS.\n\n    Kuoma ja naapurinainen.\n\n_Naapurinainen_. Miks’ei Akulina tullut esille?\n\n_Kuoma_. Miksikö ei? Olisipa mielelläänkin tullut, vaan ei, kuulemma,\npäässyt. Puhemiehet ovat morsianta katsomassa, vaan se, hyväseni,\nkylmässä tuvassa makaa, eikä tohdi silmiäänkään näyttää.\n\n_Naapurinainen_. Mitenkäs se niin on?\n\n_Kuoma_. Pahan silmän sanovat sille vatsakipuja tuottaneen.\n\n_Naapurinainen_. Ihanko toden perään?\n\n_Kuoma_. Mikäs sitte. (Kuiskaa korvaan.)\n\n_Naapurinainen_. Eipähän mitä! Sekös vasta kova onni! Entäs kun\npuhemiehet saavat tietää.\n\n_Kuoma_. Mitäpä ne! Kaikki ihan humalassa. Ja myötäjäisiähän ne\nenimmäkseen tavottelevat. Sillä eipä niitä niin helpolla joka tytön\nkanssa tule. Kahdet turkit, kultaseni, kuusi sarafaania, ranskalainen\nsaali, palttinaa aika lailla ja rahaa, kuulenma, pari sataa.\n\n_Naapurinainen_. No, eipä siinä rahatkaan liioin iloa tuota. Semmoinen\nhäpeä!\n\n_Kuoma_. Shsh!... Siin’ on puhemies. (Vaikenevat ja menevät tupaan.)\n\n\nII KOHTAUS.\n\n_Puhemies_. (Tulee yksin porstuasta; häntä nikottaa.) Tulipas palava.\nArmottoman kuuma. Pitää pikkaraisen vilpoitella. (Seisoo puhaltaen.)\nJumala sen tytön tietää... ei se ihan mieliksikään ole... No, vaan mitä\nse eukko sanonee...\n\n\nIII KOHTAUS.\n\n    Puhemies ja Matrjona.\n\n_Matrjona_. (Tulee porstuasta.) Minä katson ja katson, että missä se\npuhemies on? Niin täällähän se on. No, mitäs, hyvä mies? Jumalan\nkiitos, kaikki on niinkuin olla pitää! Kosimisessa ei kelpaa kehuminen,\nsanotaan, enkä minä kehumaan ole oppinutkaan. Vaan kun kerran hyvissä\naikeissa tulitte, niin ette maar’ tule koskaan kauppojannekaan katumaan.\nSillä morsiameksi se on, sen tiedät, oikein harvinainen. Ei koko\nseudulla sellaista tyttöä ole.\n\n_Puhemies_. Onhan se sitä, vaan kun ei ne rahat jäisi saamatta.\n\n_Matrjona_. Rahoista saat olla huoletta. Mitä vanhemmilta hänen hyväkseen\njäi, se on hänellä kaikki käsissä. Ja nykyaikaan ei ole niinkään helppo\npuol'toista sataa ottaa.\n\n_Puhemies_. Eihän sitä vähäksytäkään, vaan asia, kuin asia. Ainahan sitä\ntahtoo, että miten parhaiten luonnistuisi.\n\n_Matrjona_. Minä sanon sen sinulle suoraan, että jos ei minua olisi\nollut, niin et ikipäivinäsi olisi häntä löytänyt. Ja Kormiliniltakin\njo käytiin kosimassa, vaan minä pidin puoliani. Rahoista taas tiedän\nvarmaan, että kun vainaja kuoli — kepeät mullat hänen haudallaan! —\nniin hän määräsi, että leski ottaisi Nikitan talonisännäksi — sen\ntiedän kaikki poikani kautta — ja rahat taas joutuisivat Akulinalle.\nToinen kyllä olisi niitä edukseen käyttänyt, vaan Nikita antaa kaikki\npois. Ja helppokos se on: semmoiset rahat!\n\n_Puhemies_. Ihmiset hokevat, että tytöllä pitäisi olla rahoja enemmänkin.\nJa ovelapa se on poikakin.\n\n_Matrjona_. Elä nyt, kyyhkyseni! Toisen kädessä näyttää murunenkin\nsuurelta; vaan mitä on, niin se annetaan. Ja minä sanon, että heitä jo\nkaikki kiertelemiset ja kiinnitä vain lujaan. Semmoinen tyttö, kaunis\nkuin karamelli!\n\n_Puhemies_. Onhan se sitä. Vaan eukon kanssa tuumittiin, että miks’ei se\nnäkyviin ole tullut? Eikö liene sairas?\n\n_Matrjona_. Jopa nyt mitä!... Hänkö sairas? Niin tervettä ei koko seudulla\nole. Ihan on kuin valettu, ett'ei nipistetyksikään saa. Vaan näittehän\nhänen tässä tuonnoin. Ja työtä tekemään se on oikein armoton. Vähän\nhuonokuuloinen hän on, se on totta. Mutta eihän pieni madonsyömä\nkauniille omenallekaan haitaksi ole. Se taas, ett'ei hän näkyviin ole\ntullut, on pahan silmän syy. Ja tiedän mä, kenen narttu sen tepposen\non hänelle tehnyt. Kun kuulivat, näet, että oli kihlajaiset, niin\nottivat ja loihtivat. Vaan kyllä minä päästäjäislu’ut tiedän.\nHuomenna on tyttö jalkeilla taas. Niin että elä sinä epäile tytön\nsuhteen ollenkaan.\n\n_Puhemies_. Mitäpäs sitä — asia kun on sovittu.\n\n_Matrjona_. Tietysti! Eläkä koetakaan nyt enää peruuttaa! Ja elä\nminuakaan unhota. Olenhan sitä minäkin puuhannut, niin että elä toki\nilman jätä...\n\n_Eukon ääni porstuassa_. Lähetään jos lähteäksemme; tule, Ivan!\n\n_Puhemies_. Paikalla. (Menee. Ihmisiä keräytyy etehiseen ja lähtee pois.)\n\n\nIV KOHTAUS.\n\n    Anisja ja Anjutka.\n\n_Anjutka_ (juoksee ulos porstuasta ja viittaa Anisjan luokseen.)\nÄit' hoi!\n\n_Anisja_. (Porstuasta.) Mitä?\n\n_Anjutka_. Äit', tulehan tänne, muuten kuulevat. (Vetäytyy hänen\nkanssaan liiterin luo.)\n\n_Anisja_. No, mitä nyt? Missäs Akulina on?\n\n_Anjutka_. Hän meni aittaan. Mutta, voi, mitä se siellä tekee!\nEn jaksa enää, sanoo, kärsiä. Huudan, sanoo, minkä kulkusta pääsee.\nNiin, turkanen vie, sanoikin.\n\n_Anisja_. Odottakoonhan, kunnes vieraat saadaan pois saatetuksi.\n\n_Anjutka_. Voi äit', kuinka hänen on vaikea! Ja niin vihoittelee.\nTurhaan ne siellä, sanoo, minun tähteni juottavat. Minä, sanoo, en\nmene naimisiin; vaan kuolen, sanoo. Voi, äit', kun ei hän vain kuolisi?\nHirveästi pelkään!\n\n_Anisja_. Eikä kuole. Eläkä mene hänen luokseen. Laputa tiehesi!\n(Anisja ja Anjutka menevät pois.)\n\n\nV KOHTAUS.\n\n    Mitritsh yksin.\n\n_Mitritsh_. (Tulee portista ja alkaa koota kasaan hajotettuja heiniä.)\nOh, hyvä Isä, laupias pyhä Miikula! Nekös ovat viinaa vetäisseet ja\nsemmoisen löyhkän laskeneet, että koko piha haisee! Vaan en, — en\ntahdo, olkoon! Ja näetsen, miten ovat heiniä viskelleet! Tonkivat vain,\neivätkä syö; — sitenhän se kupo menee ett'ei huomaakaan. Vaan tuntuupas\nnyt haju! Ihan nenän alla tuossa se on! Mutta olkoon! (Haukottelee.)\nJopa on maatapanonkin aika! Vaan ei tee mieli mennä tupaan. Sekös nyt\nnenän ympärillä kieriskelee. Ja levittääpäs se pakana lemua (Kuuluu\najoa pois talosta.) No, jo lähtivät! Oh hyvä Isä, laupias pyhä Miikula!\nNekös kauan lähtöä tekivät! Tyhjää vain toimittavat.\n\n\nVI KOHTAUS.\n\n    Mitritsh ja Nikita.\n\n_Nikita_. (Tulee.) Mitritsh! Mene sinä uunille, minä kyllä heinät\nkokoon.\n\n_Mitritsh_. No, viskaa lampaille. Jokos te saatoitte vieraat?\n\n_Nikita_. Johan ne... vaan ei ole vielä asiat oikein. Enpä tiedä enää,\nmitä tehdä.\n\n_Mitritsh_. Sitäkös! Vielä rahoja annetaan eikä sittenkään kelpaa. Eipä\nauta sitte muu, kuin imettäjäksi ruveta. Se onkin nykyään helppoa.\n\n_Nikita_. Katso sinä, Mitritsh, ett'et mitään liikoja lavertele, jos\nmikä sattuu.\n\n_Mitritsh_. Mitäs minulla on siinä tekemistä, lakaise jälkesi umpeen,\nniinkuin parhaiksi tiedät. Vaan jopa sinusta viina löyhkää! Pitää mennä\ntupaan. (Menee haukottaen.) Oh, hyvä Isä!\n\n\nVII KOHTAUS.\n\n_Nikita_. (On kauan vaiti. Istuutuu re’en laidalle.) No, Olipas nyt\ntekemistä!\n\n\nVIII KOHTAUS.\n\n    Nikita ja Anisja.\n\n_Anisja_. (Tulee ulos.) Missä sinä olet?\n\n_Nikita_. Täällä.\n\n_Anisja_. Mitä siinä istuskelet? Ei ole aikaa odottaa. Paikalla pitää\ntuoda ulos.\n\n_Nikita_. Mitäs me sitte tehdään?\n\n_Anisja_. Tee mitä minä käsken.\n\n_Nikita_. Veisitte sen ennemmin Löytölasten huoneeseen.\n\n_Anisja_. Ka, ota ja vie, jos mielesi tekee. Koiruuksien perään olet\nkyllä perso, näen mä, vaan tilintekoon heikko.\n\n_Nikita_. Mitä sitte tehdä pitää?\n\n_Anisja_. Sanoinhan, mene kellariin ja kaiva kuoppa.\n\n_Nikita_. Tekisitte ennemmin jollain toisella lailla.\n\n_Anisja_. (Matkien häntä.) Jollain toisella lailla. Eipä sitä, näen\nmä, voi tehdä. Ja olisit sitä aikaisemmin ajatellut. Mene, minne käsken.\n\n_Nikita_. Äh! Onpas tässä nyt tekemistä!\n\n\nIX KOHTAUS.\n\n    Samat ja Anjutka.\n\n_Anjutka_. Äit’, hoi! Muori kutsuu. Varmaan on siskolla lapsi; se\nalkoi huutaa, turkanen vie.\n\n_Anisja_. Mitä höpiset, senkin syötävä. Kissan pennut siellä naukuu.\nMene tupaan ja makaa, muuten minä sinut opetan.\n\n_Anjutka_. Äiti kulta, se on ihan totinen tosi...\n\n_Anisja_. (Herittää häntä lyömään.) Minä sinut... Laitatko luusi pois\nnäkyvistäni!\n\n_Anjutka_ (juoksee pois.)\n\n_Anisja_. (Nikitalle.) Mene ja tee, niinkuin käsketään. Muuten katso\netees! (Menee.)\n\n\nX KOHTAUS.\n\n_Nikita_. (Yksin; on kauvan ääneti.) No, onpas nyt tekemistä! Ja jo\nsitä akkaväkeä! Niiden kanssa sitä on pahemmassa, kuin pulassa. Sanoi,\nettä olisin aikaisemmin ajatellut. Milloinka aikaisemmin ajatellut?\nJa milloin ajatellut? Viime kesänähän se Akulina minuun takertui.\nVaan ka! Enhän minä mikä munkki ole. Kun isäntä kuoli, niin peitin\nrikokseni, niinkuin peittää piti. Siihen minä en ole syypää. Ja vähäkös\nniin tapahtuu? Vaan sitte ne pulverit. Mutta minäkös häntä siihen\nkehoitin? Jos olisin tiennyt, niin tappanut olisin silloin sen nartun.\nToden perään olisin tappanut! Osalliseksi noihin ruokottomuuksiinsa on\nminut tehnyt, senkin ryötys. Ja siitä hetkestä saakka hän kävi minulle\nvastenmieliseksi. Kun äiti silloin minulle sen kertoi, niin kävi\nhän vastenmieliseksi, niin vastenmieliseksi minulle, ett’en melkein\nsietänyt nähdäkään häntä. Mitenkäs sen kanssa sitte elää voi? Ja siitä\nse lähti!... Tyttö kun kimppuuni kävi, niin mitäs minä? Ell'en minä, niin\njoku toinen. Vaan, näetsen, kuinka kävi. Mutta enhän minä taaskaan\nollut siihen syypää vähääkään. Oh, onpas nyt tekemistä... (Istuu\nmiettien.) Vaan onpas ne akat rohkeita, kun semmoista ovat keksineet.\nMutta minäpä en suostu sitä tekemään.\n\n\nXI KOHTAUS.\n\n    Nikita ja Matrjona (tulee kiireesti ulos, lyhty ja lapio kädessä).\n\n_Matrjona_. Mitä siinä istua kökötät, kuin kana orrella? Ja mitä sinua\nvaimosi käski tekemään? Vai onko se jo valmis?\n\n_Nikita_. Mitäs te sitte aiotte tehdä?\n\n_Matrjona_. Me kyllä tiedetään, mitä tehdään, vaan tee sinä tehtäväsi.\n\n_Nikita_. Ihan te sotkette kiinni minut.\n\n_Matrjona_. Mitä siinä? Vai peräytyäkö aiot? Jopa nyt jotain, kun sinä\nperäytymään rupeat.\n\n_Nikita_. Eihän sitä semmoista saata! Elävähän se on olento sekin.\n\n_Matrjona_. Vielä mikä elävä?! Kun tuskin henki ruumiissa pysyy. Ja\nminnekä sen sitte panet? Ota ja vie Löytölastenhuoneesen, — vaan kuolee\nse kuitenkin, ja sittekös huhu leviää, vievät paikalla kunnian ja\nmaineen, ja tyttö jää meidän niskoillemme.\n\n_Nikita_. Vaan jos saavat tietää?\n\n_Matrjona_. Niinkuin ei omassa talossaan mitään voisi tehdä! Niin\ntehdään, ett’ei hajun kaarnettakaan tunnu, kunhan vain teet, mitä\nkäsken. Sillä ei meidän akkain työ tässä ilman miehisen miehen apua\nluonnistu. He, tuoss’ on lapio, astu kellariin ja tee tekosi. Minä\nvalaisen.\n\n_Nikita_ Mitä sitte tehdä pitää?\n\n_Matrjona_. (Kuiskaten.) Kaiva kuoppa. Sitte kyllä tuodaan ulos ja\nkorjataan sukkelaan pois. Näetsen, taas huutaa! Mene tuossa jo! Minä\nlähden myös.\n\n_Nikita_. Jokos se sitte kuoli?\n\n_Matrjona_. Kuoli, kuoli. Väleen pitää tehdä. Eikä ole kylän väkikään\nvielä makuulla. Saattavat kuulla ja nähdä, — ja enempää eivät\ntarvitsekaan. Eilenillalla tästä urjädnikkakin kulki ohi. Ja sinä\ntuossa vielä seisoskelet. (Antaa hänelle lapion.) Mene alas kellariin\nja kaiva nurkkaan kuoppa; maa on muhea, sitte taas voit tasoitella.\nEikä se maakulta siitä kellekään mitään mainitse, — nuolaisee umpeen\nkuin lehmä kielellään. Mene, kultaseni, mene jo.\n\n_Nikita_. Ihan te sotkette kiinni minut. Hitto minä teistä. Menen,\ntoden perään, matkaani. Tehkää itse, niinkuin tahdotte.\n\n\nXII KOHTAUS.\n\n    Samat ja Anisja.\n\n_Anisja_. (Ovelta.) No, joko hän on kaivanut vai?\n\n_Matrjona_. Mitä sinä pois tulit? Ja minne lapsen panit?\n\n_Anisja_. Vaatteella peitin. Ei kuule ääntä mitään. Jokos hän on\nkaivanut?\n\n_Matrjona_. Eipä se tässä tahdo.\n\n_Anisja_. (Hypähtää raivosta.) Ei tahdo! Vaan västingissä kai kyllä\ntahtoo täitä ruokkia?!... Paikalla lähden ja ilmoitan kaikki\nurjädnikalle. Ja joutukoon kaikki yhdellä kertaa hukkaan. Paikalla\nilmoitan kaikki.\n\n_Nikita_. (Hätääntyen.) Mitä sinä ilmoitat?\n\n_Anisja_. Mitäkö? Kaikki ilmoitan! Kukas se rahat otti? Sinä! (Nikita\non vaiti.) Kukas myrkkyä antoi? Minä annoin. Vaan sinä tiesit, tiesit,\ntiesit! Sinun suostumuksestasi se tapahtui!\n\n_Matrjona_. Ole jo tuossa! Mitä sinä, Nikita, päristelet vastaan? Eihän\ntässä muu auta. Pitää tehdä. Mene käpyseni, mene!\n\n_Anisja_. Mokomakin puhtoinen! Ei muka tahdo! Tarpeeksi olet jo minua\nkiusannut, vaan nyt riittää. Rääkännyt sinä olet minua, vaan nyt on\nminun vuoroni. Mene, sanon minä, muuten minä näytän!... Se, lapio! Ja\nmene!\n\n_Nikita_. Ole tuossa! Eläkä intä! (Ottaa lapion, vaan vastustelekse.)\nJos en tahdo, niin en mene.\n\n_Anisja_. Etkö mene? (Alkaa huutaa.) Ihmiset, ho-oi!\n\n_Matrjona_. (Tukkii hänen suunsa.) Mitä sinä? Hulluko sinä olet? Kyllä\nhän menee... Mene, poikani, mene, kultaseni!\n\n_Anisja_. Minä huudan paikalla apua.\n\n_Nikita_. Lopetatko tuossa?! Äh, noita ihmisiä! No, tehkää välemmin\nsitte, niin menee kaikki yhdellä kertaa. (Menee kellarin luo.)\n\n_Matrjona_. Minkäs sille tekee, kultaseni, kun kerran olet kujeillut,\nniin koeta nyt sitte jälkesikin umpeen lakaista.\n\n_Anisja_. (Yhä kiihdyksissään.) Hän on tehnyt ilvettä minusta\nlutuksensa kanssa, vaan nyt jo riittää! Nyt en ainakaan yksin ole, vaan\ntietäköön hänkin, miltä tuntuu murhaajan mieli.\n\n_Matrjona_. No, no, sekös kiivastui! Eläkä sinä, hyvä ihminen,\nkiukuittele, vaan ole hiljemmällä ja vähemmällä, niinkuin olla pitää.\nMene tytön luo. Kyllä hän tässä työnsä tekee. (Menee lyhtyineen Nikitan\nperässä, joka laskeutuu kellariin.)\n\n_Anisja_. Hänet minä surmaamaankin pakoitan kirosikiönsä. (Yhä\nkiihtyneenä.) Yksin silloin kiusaannuin Pjotrin luita ruhtoessa, vaan\ntietäköön nyt hänkin, miltä se tuntuu. En säästä itseäni, sen sanon, en\nvaikka mikä!...\n\n_Nikita_. (Kellarista.) Valaisehan sitte!\n\n_Matrjona_. (Valaisee; Anisjalle.) Jo kaivaa. Mene hakemaan!\n\n_Anisja_. Seiso siinä luona, muuten se, heittiö, juoksee tiehensä.\nMinä menen ja tuon.\n\n_Matrjona_. Elä vain unhota ristitä. Muuten teen minä sen. Onko siellä\nristiä, vai?\n\n_Anisja_. On kai siellä. Kyllä minä tiedän. (Menee.)\n\n\nXIII KOHTAUS.\n\n    Matrjona yksin ja Nikita (kellarissa).\n\n_Matrjona_. Sekös, ämmä, mylläkän nosti. Vaikka onhan tuo kyllä\nloukkaavaa. Vaan jahka Jumalan avulla saadaan tämä asia peitetyksi,\nniin ovat kaikki jäljet umpeen la'istut. Sitte työnnetään tyttö pois\nilman mitään rikosta, ja poika saa elää rauhassa. Talossa, Jumalan\nkiitos, ei ole puutetta mistään. Ja minuakaan ei hän sitte tule\nunhottamaan. Sillä mitäs ne ilman Matrjonaa olisivat olleet? Eivät\nniin mitään olisi kyenneet aikaan saamaan. (Kellariin.) Jokos se\non valmis, poikaseni?\n\n_Nikita_. (Tulee esille, niin että pää näkyy.) No, mitä te siellä\nteette? Tuokaa jo sitte. Mitä te kuhnustelette? Tehdään jos kerran\ntehdäkseen!\n\n\nXIV KOHTAUS.\n\n    Samat ja Anisja. (Matrjona menee porstuaan päin Anisjaa vastaan,\n    joka tulee kantaen riepuihin käärittyä lasta.)\n\n_Matrjona_. Jokos sen ristit?\n\n_Anisja_. Ka, mitenkäs? Väkisin otin pois; — ei tahtonut antaa. (Tulee\nja tahtoo antaa lapsen Nikitalle.)\n\n_Nikita_. (Ei ota vastaan.) Vie itse!\n\n_Anisja_. He, ota, sanon minä. (Viskaa hänelle lapsen.)\n\n_Nikita_. (Koppaa sen käsiinsä.) Se elää! Voi, hyvä ihminen, se\nliikkuu! Se elää! Mitä minä nyt sille...\n\n_Anisja_. (Ryöstää lapsen Nikitan käsistä ja heittää kellariin.) Tapa\nväleen, niin ei maar’ se sitte elä! (Sysää Nikitan alas.) Oma tuo on\ntekemäsi, niin tee siitä itse loppukin!\n\n_Matrjona_. (Istuutuu rappusille.) Kovin hän on helläluonteinen!\nJa vaikea hänen on, raukan. Vaan minkäs sille saa? Hänen oma\nrikoksensahan se on. (Anisja seisoo kellarin ovella. Matrjona istuu\nrappusilla, katsoo Anisjaan ja haastelee.) Sitäkös kun oli peloissaan!\nVaan minkäs sille saa? Vaikka onkin vaikeata, niin ei sitä voi\nilmankaan jättää. Minnekäs sen muualle panisi?! Ja kun ajattelee, miten\nkovasti ihmiset toisinaan lapsia haluavat. Vaan eipäs Jumala silloin\nanna; aina kuolleina syntyvät. Esimerkiksi papin rouvalle. Mutta nyt,\nkun ei tarvittu, niin eläväpäs syntyi. (Katsahtaa kellariin päin.)\nVarmaan jo teki lopun. (Anisjalle:) No?\n\n_Anisja_. (Katsoen kellariin.) Hän peitti laudalla ja kävi itse siihen\nistumaan. Jo taisi tehdä lopun.\n\n_Matrjona_. Voi, voi! Eihän sitä tahtoisi syntiä tehdä, vaan minkäs sille\nvoi?\n\n_Nikita_. (Tulee ylös, ihan vavisten.) Se elää yhä! En voi! Se elää!\n\n_Anisja_. Jos elää, niin mitä sieltä pois tulet? (Tahtoo pysäyttää\nhäntä.)\n\n_Nikita_. (Heittäytyy hänen kimppuunsa.) Pois, taikka minä tapan sinut!\n(Tarttuu Anisjaa käsivarteen, joka ryöstäytyy irti, ja Nikita juoksee\nhänen perässään lapio kädessä. Matrjona syöksyy häntä vastaan ja\npidättää häntä. Anisja pääsee pakoon tuvan portaille. Matrjona tahtoo\nottaa Nikitalta pois lapion.)\n\n_Nikita_. (Äidilleen.) Minä tapan, sinutkin tapan, pois! (Matrjona\njuoksee Anisjan luo portaille. Nikita pysähtyy.) Tapan. Tapan kaikki!\n\n_Matrjona_. Säikäyksissään on. Kyllä se siitä asettuu.\n\n_Nikita_. Voi, mitä ovatkaan tehneet! Voi, mitä ovatkaan minulle\ntehneet! Ja kuinka se vikisi! Kuinka se ruskahteli allani? Voi, mitä\nhe ovatkaan minulle tehneet?!... Ja se elää yhä, todenperään elää!\n(Hän on vaiti ja kuuntelee.) Se vikisee... Näetsen, vielä vikisee,\n(juoksee kellarin luo.)\n\n_Matrjona_. (Anisjalle.) Näkyy menevän kaivamaan sitä maahan. — Nikita!\nOta lyhty mukaan!\n\n_Nikita_. (Ei vastaa, vaan kuuntelee kellarin ovella.) Ei kuulu\nmitään. Siltä vain näytti. (Poistuu ja seisahtuu.) Ja kuinka sen luut\nruskahtelivat allani. Krr... krr... Voi, mitä ovatkaan he minulle\ntehneet?! (Kuuntelee jälleen.) Taas se vikisee, toden perään vikisee.\nMitä se on? Äiti, äiti hoi! (Menee Matrjonan luo.)\n\n_Matrjona_. Mitä poikaseni?\n\n_Nikita_. Äiti, rakas, minä en voi enää. En mitään voi. Äiti kulta,\nsääli toki minua!\n\n_Matrjona_. Voi, kultaseni, kuinka sinä nyt olet säikähdyksissäsi. Mene\nja juo edes kulaus viinaa mieltä rohkaistaaksesi.\n\n_Nikita_. Rakas äiti, nyt on minulta kaikki lopussa. Mitä olettekaan\nminulle tehneet?! Voi, kuinka hänen pienet luunsa ruskahtelivat ja\nkuinka hän ynisi!... Voi, äiti, rakas; Mitä olettekaan minulle\ntehneet?! (Menee ja istuutuu reen laidalle.)\n\n_Matrjona_. Mene juomaan, kultaseni. Näin yön aikaan toden perään vähän\nniinkuin mieltä kaamaisee. Vaan jahka aamu valkenee, ja sitte päivä,\npari kuluu, niin unhotat kaikki tyynni. Ja sitte, jahka joudutaan,\nnaitetaan tyttö pois ja kaikki jää unehduksiin. Vaan mene nyt\njuomaan, mene! Kyllä minä nyt jo kaikki kellarissa järjestän.\n\n_Nikita_. (Pöyristyksen puistattamana ) Viina taisi jäädä sinne?\nEhkäpä saan tämän juomalla haihtumaan?! (Menee. Anisja, joka on\nseisonut koko ajan etehisen ovella, syrjäytyy äänettömänä.)\n\n\nXV KOHTAUS.\n\n    Matrjona ja Anisja.\n\n_Matrjona_. Mene, mene, mansikkani, kyllä minä teen kaikki; minä menen\nitse kellariin ja kaivan sen maahan. Minnekäs se tässä lapion viskasi?\n(Löytää lapion ja laskeutuu puoleksi kellariin.) Anisja, tulehan\ntänne valaisemaan!\n\n_Anisja_. Entäs hän?\n\n_Matrjona_. Pahasti näkyi pelästyneen, ja sinä kun niin kovasti häntä\nahdisteletkin. Vaan ole huoleti, kyllä se siitä virkoo. Ja olkoon jo,\nJumalan nimessä; minä kyllä itse teen loput. Panehan tuohon lyhty. Nyt\nnäen. (Matrjona katoaa kellariin.)\n\n_Anisja_. (Ovelle päin, josta Nikita meni.) No, oletkos kyltiksesi\nhuvitellut nyt? Sinä olet ollut pöyhkeä, vaan odota, nyt saat itse\ntuta, miltä tämä maistuu. Ja ehkäpä mahtavuutesi lauhtuu nyt.\n\n\nXVI KOHTAUS.\n\n    Samat ja Nikita.\n\n_Nikita_. (Syöksyy etehisestä kellarin luo.) Äiti, äiti hoi!\n\n_Matrjona_. (Kohotakse kellarista.) Mitä, poikaseni?\n\n_Nikita_. (Kuuntelee.) Elä kaiva sitä maahan, se elää. Etkö kuule? Se\nelää! Näetsen, vikisee... Näetsen... ihan selvään...\n\n_Matrjona_. Vieläkö mitä vikisee? Sinähän sen lätyskäksi lutistit. Koko\npään murskaksi musersit.\n\n_Nikita_. Mitäs se sitten on? (Tukkii korviansa.) Yhä vikisee! Elämäni\nolen päättänyt, päättänyt olen! Mitä ovatkaan he minulle tehneet?!...\nMinne pääsen minä pakoon?! (Istuutuu portaille.)\n\nEsirippu.\n\n\n\nToisinto\n\nNeljännen näytöksen XIII ja sitä seuraavien kohtauksien sijaan.\n\n\n\nToinen kuvaelma.\n\nSama tupa kuin ensimäisessä näytöksessä.\n\n\nI KOHTAUS.\n\n    Anjutka (makaa riisuutuneena, kauhtana peitteenä, kolpitsalla),\n    Mitritsh (istuu parvella polttaen tupakkaa).\n\n_Mitritsh_. Nekös levittivät lemun — syökööt perunapiirakasta! — kun\nJumalan viljan maahan kaatoivat. Ei saa tupakallakaan haihtumaan, niin\nnenään pistää. Oi, hyvä Isä! Maata, näen mä, pitää panna. (Menee lampun\nluo, jonka aikoo kiertää sammuksiin.)\n\n_Anjutka_. (Hypähtää istualleen.) Vaari kulta, elä sammuta, kulta\nvaari!\n\n_Mitritsh_. No, ja ka miks’ ei?\n\n_Anjutka_. Kun noinikään pihalla meluavat. (Kuuntelee.) Kuuletko, taas\nmenivät aittaan?\n\n_Mitritsh_. Mitäs se sinua liikuttaa? Ei maar’ sinua siellä tarvita. Pane\nmaata ja nuku. Ja minä kierrän tulen sammuksiin. (Kiertää.)\n\n_Anjutka_. Kulta vaari! Elä sammuta kokonaan! Jätä edes hiirensilmän\nsuuruiseksi, muuten pelottaa.\n\n_Mitritsh_. (Nauraa.) No, hyvä, hyvä. (Istuutuu hänen viereensä.) Mikä se\nsitte pelottaa?\n\n_Anjutka_. Kuinkas ei pelottaisi, vaari! Siukku kun sillä lailla\nreuhtoili, että päätään seinään jyskytteli. (Kuiskaten.) Tiedänhän\nminä, että sille on lapsi syntymäisillään... vai joko lie\nsyntynytkin...\n\n_Mitritsh_. Mokomakin vekkuli! Kaikki sinun tietääkin pitää. Käy maata\nja nuku! (Anjutka käy pitkälleen.) Kas niinikään! (Peittää hänet.) Kas\nniinikään! Pian siinä vanhetut, jos paljon tietää saat.\n\n_Anjutka_. Menetkös sinä uunille?\n\n_Mitritsh_. No, ja minnekäs sitte? — Näetsen sitä hupsua. Kaikkia sen\ntietääkin pitää. (Peittää hänet vielä ja nousee lähteäkseen.) Makaa nyt\nniinikään ja nuku. (Menee uunille.)\n\n_Anjutka_. Yhden kerran huudahti, vaan nyt ei kuulu enää.\n\n_Mitritsh_. Oh, hyvä Isä, laupias pyhä Miikula!... Mitä ei kuulu?\n\n_Anjutka_. Lasta.\n\n_Mitritsh_. Mistäpä sitä kuulusi, kun ei ole.\n\n_Anjutka_. Vaan minä kuulin, turkanen vie, kuulinkin. Ihan vienosti.\n\n_Mitritsh_. Paljonpa sinä olet kuullutkin! Vaan oletkos kuullut, miten\nsemmoisen tytön, kuin sinun, lapsenpieksäjä otti ja pisti säkkiin, ja\nvei tipposen tiehensä.\n\n_Anjutka_. Minkälainen lapsenpieksäjä?\n\n_Mitritsh_. No, se sellainen. (Kiipee uunille.) Onpas se nyt uuni hyvä ja\nlämmin, että oikein... Oh, hyvä Isä, laupias pyhä Miikula.\n\n_Anjutka_. Vaari! Nukutko sinä?\n\n_Mitritsh_. Ka mitäs sitte luulet, — ettäkö lauluja rupean laulamaan?\n(Äänettömyyttä.)\n\n_Anjutka_. Vaari, vaari hoi! Kaivavat! Ihan totta kaivavatkin —\nkuuletkos? Turkanen vie, kaivavatkin!\n\n_Mitritsh_. Kaikkia se keksii: — kaivavat?! Yöllä kaivavat! Kuka kaivaa?\nLehmä siellä kupeitaan kyhnyttää. Ja se sanoo: — kaivavat! Makaa, sanon\nminä, muuten ihan paikalla tulen sammutan.\n\n_Anjutka_. Hyvä, kulta vaari, elä sammuta! En minä enää... en, toden\nperään. Pelottaa niin minua.\n\n_Mitritsh_. Pelottaa? Elä pelkää mitään, niin ei sitte pelotakaan. Vaan\nse kun itse pelkää ja sitte vielä sanoo pelottavansa. Mitenkäs sitä ei\npelottaisi, kun pelkää. Semmoinen tuhma tyttö. (Äänettömyys. Sirkka\nlaulaa.)\n\n_Anjutka_. (Kuiskaten.) Vaari, vaari hoi! Joko sinä nukuit?\n\n_Mitritsh_. No, mitä nyt vielä?\n\n_Anjutka_. Minkälainen lapsenpieksäjä?\n\n_Mitritsh_. No, sellainen, että kun sattuu semmoinen tyttö, kuin sinä,\njoka ei makaa, niin hän tulee säkkineen ja koppaisee tytön säkkiinsä,\nmenee itse sinne päineen päivineen, nostaa ylös paitasi ja alkaa\npiiskata ropsuttaa.\n\n_Anjutka_. Vaan milläs se piiskaa?\n\n_Mitritsh_. Vastasta ottaa vitsoja.\n\n_Anjutka_. Vaan eihän se siellä näe, säkissä.\n\n_Mitritsh_. Näkee maar!\n\n_Anjutka_. Mutta minä puraisen sitä.\n\n_Mitritsh_. Elä luulekaan, — sitä et saa puraistuksi!\n\n_Anjutka_. Vaari, joku tulee! Kuka se on? Ai, hyvät ihmiset! Kuka se\non?\n\n_Mitritsh_. Kun tulee, niin tulee. Mitäs sinä siitä? Äitis’ se varmaan\ntulee.\n\n\nII KOHTAUS.\n\n    Samat ja Anisja (tulee).\n\n_Anisja_. Anjutka! (Anjutka on makaavinaan.) Mitritsh!\n\n_Mitritsh_. Mitä?\n\n_Anisja_. Mitä te tulta poltatte? Me pannaan maata kylmään tupaan.\n\n_Mitritsh_. Vast'ikään tässä pääsin makuulle. Sammutanpahan...\n\n_Anisja_. (Etsii muristen jotakin kirstusta.) Kun tarvitsee, niin ei\nkoskaan löydä.\n\n_Mitritsh_. Mitä sinä etsit?\n\n_Anisja_. Ristiä etsin ristitäksemme, jos sattuisi — Jumala\nvarjelkoon! - kuolemaan. Ristimättömänä! Sehän olisi kauheata!\n\n_Mitritsh_. Mitenkäs, tiettyhän se on, pitäähän sitä... Löysitkö, vai?\n\n_Anisja_. Löysin. (Menee.)\n\n\nIII KOHTAUS.\n\n    Mitritsh ja Anjutka.\n\n_Mitritsh_. No, muuten olisin omani antanut. Oh, hyvä Isä!\n\n_Anjutka_. (Kiepsahtaa ylös vavisten.) Voi, voi, vaari kulta! Elä\nnuku, Jumalan tähden, niin pelottaa!\n\n_Mitritsh_. Ka, mikä se pelottaa?\n\n_Anjutka_. Ihan varmaan se lapsi kuolee. Arina-tädin luona muori\nmyöskin risti ja lapsi kuoli.\n\n_Mitritsh_. Jos kuolee, niin kylläpähän hautaavat.\n\n_Anjutka_. Ehk’ei se kuolisikaan, vaan kun Matrjona muori on täällä.\nMinäpä kuulin, mitä se haastoi, turkanen vie, kuulinkin.\n\n_Mitritsh_. Mitä sinä kuulit?! Makaa, sanon minä. Peitä pääsi ja ole\nvaiti!\n\n_Anjutka_. Jos se eloon jäisi, niin minä sitä kyllä vaalisin.\n\n_Mitritsh_. (Mörähtäen.) Oh, hyvä Isä!\n\n_Anjutka_. Vaan minnekäs ne sen panevat?\n\n_Mitritsh_. Panevatpahan minne panna pitää. Elä sinä siitä ole\nhuolissasi. Ja makaa, sanon minä. Taikka äiti tulee ja antaa sinulle!\n(Äänettömyyttä.)\n\n_Anjutka_. Vaari, hoi! Vaan sitä tyttöä, sinä sanoit, ne eivät\ntappaneet?\n\n_Mitritsh_. Vai sitä sinä tarkoitat? No, siitä tytöstä kyllä kalu tuli!\n\n_Anjutka_. Mitenkäs sinä, vaari, sanoit niiden löytäneen hänen?\n\n_Mitritsh_. Niinpähän vain löysivät.\n\n_Anjutka_. Mistä ne löysivät? Kerrohan.\n\n_Mitritsh_. Heidän talostaan ne löysivät. Sotamiehet kun tulivat kylään\nja alkoivat taloissa etsiä pengota, niin huomasivat, että siinä tyttö\nmahallaan maata rötkötti. Tahtoivat hänet kuoliaaksi lyödä, vaan minun\ntuli niin sääli, että otin hänet syliini. Ei tahtonut millään lailla\nantautua. Ja niin se tekeytyi raskaaksi, ikäänkuin olisi hänessä\nviisi puutaa ollut; ja vielä käsillään kiinni tarttui mihin sai,\nett'ei tahtonut mitenkään irti lähteä. No, vaan minä hänet otin ja\naloin päätä silitellä, silittelin ja silittelin. Semmoinen oli vielä\npystyharjainen, kuin kiiski. Ja niin katsoa muljotti, katsoi ja katsoi,\n— ja sitte tyyntyi. Minä kastelin korpun ja annoin hänelle. Ja\nymmärsipäs, — alkoi heti nakertaa. Mutta mitäs sille tehdä? Otettiin\nkun otettiin hänet ja ruvettiin ruokkimaan, ja niin hän sitte tottui,\nettä sotaankin mukanamme vietiin. Ja kaunis se oli tyttö.\n\n_Anjutka_. Eikö se ollut ristitty?\n\n_Mitritsh_. Kuka hänet tietää. Niinhän nuo sanoivat, ett’ei ihan. Ne,\nnäet, eivät ole meidänmaan ihmisiä.\n\n_Anjutka_. Saksalaisiako, vai?\n\n_Mitritsh_. Eikö mitä. Mitä Saksalaisia? Eihän ne Saksalaisia ole, vaan\nAasialaisia. Samoja kuin Juutalaiset, vaikkei ne ihan Juutalaisiakaan\nole. Aasian Puolalaisia, Kurteja... Kurpiksi niitä haukutaan. Olen\njo unhottanut. — Tyttö me nimitettiin Santraksi. Santra, vaan kaunis\nse oli. Kaiken muun, näet, olen unhottanut, vaan se tyttö — syököön\nperunapiirakasta! — on silmieni edessä ilmielävänä. Hänet yksin\nmuistankin koko sotapalveluksestani. Kuinka selkääni sain, sen muistan,\nja sen tytön. Muistan, kuinka hän ennen kaulassani riippui ja minä\nhäntä kannoin. Semmoinen oli tyttö, ett’ei paremmasta apua. Sitten hän\njoutui naimisiin. Komppanian päällikön rouva hänet otti tyttärekseen.\nJa kalu siitä tuli. Vaan kovin oli sotamiesten häntä sääli!\n\n_Anjutka_. Minäkin muistan, vaari, kun isä kuoli. Sinä et silloin\nvielä meillä ollut. Silloin hän kutsui Nikitan luokseen ja sanoi:\nanna anteeksi, Nikita... ja itse rupesi itkemään. (Huoahtaa.) Niin oli\nsääli myös.\n\n_Mitritsh_. Sitähän se on...\n\n_Anjutka_. Vaari, vaari hoi! Taas ne siellä kellarissa meluavat. Ai,\nkultaseni, hyvät ihmiset! Voi, hyvä vaari, jotain ne sille tekee.\nTappavat sen. Semmoinen pikkuruinen... Voi, voi! (Peittää päänsä ja\nitkee.)\n\n_Mitritsh_. (Kuuntelee.) Toden perään koiruuksiaan tekevät, senkin\nsyötävät. Mokomia ruojia koko akat! Miehiä ei ole kehumista, saati\nsitte akkoja. Ne on, kuin metsän pedot. Eivät mitään pelkää.\n\n_Anjutka_ (Kohotaksen.) Vaari, vaari hoi!\n\n_Mitritsh_. No, mitä nyt vielä?\n\n_Anjutka_. Tässä äskettäin oli muuan kulkiain yötä; — se sanoi, että\nkun lapsi kuolee, niin sen sielu pääsee suoraan taivaaseen. Onko se\ntotta?\n\n_Mitritsh_. Kuka hänet tietää. Niin kai se on. Mitäs sitte?\n\n_Anjutka_. Jospa minäkin kuolisin. (Nyyhkyttää.)\n\n_Mitritsh_. Kun kuolet, niin on kaikki lopussa.\n\n_Anjutka_. Kymmeneen vuoteen asti sitä vielä on lapsi ja sielu voi\npäästä Jumalan luo, vaan sitte sitä turmeltuu.\n\n_Mitritsh_. Voi, kuinka turmeltuukin! Tekö tytöt ette turmeltuisi?\nKuka teitä neuvoo? Ja mitä te saatte nähdä tahi kuulla? Paljasta\nruokottomuutta vain. Vaikken minä paljoa ole oppinut, niin kuitenkin\njotain tiedän, enkä ole niinkuin maalaisakka.\n\nMikä se maalaisakka on? Paljasta törkyä vain. Teikäläisiä Venäjällä on\nmonta miljoonaa, ja kaikki olette kuin sokeat myyrät, — ette mitään\ntiedä. Kuinka kaikellaiset noita- ja taikatemput tehdään, niinkuin,\nmiten lapset ovat kanaorren alle vietävät, ja muuta semmoista, sen\nhe kyllä tietävät.\n\n_Anjutka_. Äiti veikin minut sinne kerran.\n\n_Mitritsh_. No, niinpä niin. Miljooneja teitä on akkoja ja tyttöjä,\nja kaikki olette kuin metsän pedot. Niinkuin olette kasvaneet, niin\nkuolettekin, mitään näkemättä tahi kuulematta. Mies se kuitenkin\nsaa joko kapakassa, tahi sotamiehenä, niinkuin minä, jotakin oppia.\nVaan akkaväki? Se ei tiedä Jumalasta, ammoin sitte perjantaipäivästä\ntolkulleen, mikä se on. Perjantai on perjantai, vaan kysy, mikä se on,\nniin eipäs tiedä. Niin vain kuin koiran pennut sokeina ryömivät, pää\nlo’assa... Muuta eivät osaa, kuin tuhmia laulujaan: laari, laari\nlaa... Vaan mitä se laari, laari laa on, eivät itsekään tiedä...\n\n_Anjutka_. Osaan minä, vaari, puolet Isämeitää.\n\n_Mitritsh_. Paljonpa tuota osaat! Eikä teiltä kysyäkään mitään voi. Kuka\nteitä opettaa? Juopunut mies joskus ehkä ohjaksien perillä opettaa.\nSiinä koko opetuksenne. Enkä edes tiedä, kuka teidän puolestanne\nvastaisikaan. Nahkapojan puolesta voi joko holhoojaa tahi muuta\nvanhempaa kysyä, vaan teidän puolestanne ei ole ketä kysyäkään. Ihan\nse on kaikkein kelvottomin elukkalauma ilman paimenta, koko akkaväki,\nmitä typerintä väkeä koko teidän säätynne. Kaikkein tyhjänpäiväisintä\nväkeä koko säätynne.\n\n_Anjutka_. Mitenkäs sitä sitte olla pitää?\n\n_Mitritsh_. No, niin juuri ollakin pitää. Vedä kauhtana korvillesi ja\nmakaa! Oh, hyvä Isä! (Äänettömyyttä. — Sirkka laulaa).\n\n_Anjutka_. (Hypähtää ylös.) Vaari hoi! Joku huutaa niin pahasti! Toden\nperään huutaa. Vaari kulta, tänne se tulee.\n\n_Mitritsh_. Peitä pääsi, sanon minä.\n\n\nIV KOHTAUS.\n\n    Samat. Nikita ja Matrjona.\n\n_Nikita_. (Tullen tupaan.) Voi, mitä ovatkaan he minulle tehneet. Mitä\novatkaan he minulle tehneet!\n\n_Matrjona_. Juo, juo, kultaseni, viinaa. Mitä sinä? (Ottaa viinan esille\npöydälle.)\n\n_Nikita_. Anna, ehkä saan sen juomalla haihtumaan.\n\n_Matrjona_. Hiljaa! Eivät makaa. He, juo.\n\n_Nikita_. Miksi keksittekään te tuon? Olisitte jonnekin vieneet.\n\n_Matrjona_. (Kuiskaten.) Istu, istu tuossa, ja juo vielä tahi polta. Se\nhaihduttaa ajatukset.\n\n_Nikita_. Voi, rakas äiti, jo on, näen mä, aikani tullut. Kun hän\nvikisi ja pienet luunsa ruskahtivat kr... kr... niin en ollut\nihminen enää.\n\n_Matrjona_. Vielä ja mitä! Ainahan sinä joutavia haastat. Näin yön\naikaan todenperään vähän niinkuin mieltä kaamaisee, vaan jahka aamu\nvalkenee, ja sitte päivä taikka pari kuluu, niin et muista sitä enää\nollenkaan. (Menee Nikitan luo ja laskee kätensä hänen olkapäälleen.)\n\n_Nikita_. Mene pois! Mitä olettekaan minulle tehneet?!\n\n_Matrjona_. Mitä sinä, poikaseni, toden perään. (Tarttuu häntä kädestä.)\n\n_Nikita_. Pois luotani, taikka tapan! Nyt en minä mistään välitä. Tapan!\n\n_Matrjona_. Voi, voi, sekös nyt on pelästynyt! Pane sitte edes maata.\n\n_Nikita_. Ei mihinkään minusta ole enää. Hukassa olen.\n\n_Matrjona_. (Päätään pyöritellen.) Voi, voi, pitää mennä korjaamaan pois.\nJa ehkä hän tässä siitä vielä tyyntyy, vähän aikaa istuttuaan. (Menee.)\n\n\nV KOHTAUS.\n\n    Nikita, Mitritsh, Anjutka.\n\n_Nikita_. (Istuu kasvot käsien peitossa, Mitritsh ja Anjutka makaavat\nhiiskunutta, hievahtamatta.) Vikisee, toden perään vikisee, näetsen,\nnäetsen, ihan selvään. Hän kaivaa sen maahan, toden perään, kaivaa!\n(juoksee ovelle.) Äiti, elä kaiva, se elää...\n\n\nVI KOHTAUS.\n\n    Samat ja Matrjona.\n\n_Matrjona_. (Tullen takaisin, kuiskaten.) Mitä sinä, Jumalan nimessä!\nKaikkia se houriikin. Sekös nyt eläisi! Senhän ovat luutkin kaikki\nmurskana.\n\n_Nikita_. Anna vielä viinaa! (juo.)\n\n_Matrjona_. Mene, poikaseni! Ehkä nyt jo nukut.\n\n_Nikita_. (Seisoo ja kuuntelee.) Elävä se on yhä... näetsen... vikisee.\nEtkö sinä kuule? Näetsen!\n\n_Matrjona_. (Kuiskaten.) Eikö mitä!\n\n_Nikita_. Voi, rakas äiti! Elämäni olen päättänyt. Mitä olettekaan\nminulle tehneet? Minne pääsen minä pakoon? (Juoksee ulos tuvasta,\nMatrjona perässä.)\n\n\nVII KOHTAUS.\n\n    Mitritsh ja Anjutka.\n\n_Anjutka_. Rakas, kulta vaari, he murhasivat sen!\n\n_Mitritsh_. (Äkäisesti.) Makaa, sanon minä! Senkin syötävä! Minä annan\nsinulle luudasta! Makaa!\n\n_Anjutka_. Vaari kulta! Joku tarttuu olkapäihini, tarttuu, tarttuu,\nkäpälillään tarttuu. Rakas vaari, minä tulen, turkanen vie tulenkin.\nKulta vaari, laske minut uunille. Laske, Jumalan tähden... Tarttuu...\ntarttuu... Ai! (Juoksee uunin luo.)\n\n_Mitritsh_. Nekös nyt tyttörievun säikäyttivät, senkin mokomat ruojat.\nNo, nouse ylös sitte!\n\n_Anjutka_. (Kapuaa uunille.) Vaan elä sinä mene pois.\n\n_Mitritsh_. Minnekäs minä menen? Nouse, nouse! Oh, hyvä Isä, pyhä\nMiikulal Pyhä Neitsyt Maaria!... Nekös nyt tyttörievun säikäyttivät!\n(Peittelee häntä.) Sitäkös vasta hupsu, oikea hupsu, toden perään...\nSillä lailla säikäyttivät, senkin ruojat.\n\nEsirippu.\n\n\n\n\nViides näytös.\n\n\nLuuva. Etumaisimpana auma, vasemmalla puimatanner, oikealla vaja, jonka\novet ovat auki, ja ovella olkia. Perällä näkyy talo, josta kuuluu\nlaulua ja soittoa. Tietä myöten kulkee vajan ohi taloon päin kaksi\ntyttöä.\n\n\nI KOHTAUS.\n\n    Kaksi tyttöä.\n\n_Ensimäinen tyttö_. Näetsen, kuinka hyvin päästiin, ett’ei hameita\nliattu. Kylän kautta olisi kovin vaikea ollut, — niin on paljo\nrapakkoa... (Seisahtuvat ja pyyhkivät olkiin jalkojaan.)\n\n_Ensimäinen tyttö_. (Katselee olkiin ja huomaa jotakin.) Mikäs se siellä\non?\n\n_Toinen tyttö_. (Tarkastelee.) Mitritshän se on, niiden renki. Sekös on\npäihinsä juonut!\n\n_Ensimäinen tyttö_. Eihän se ole taitanut ryypätä?\n\n_Toinen tyttö_. Tähän päivään asti, näen mä.\n\n_Ensimäinen tyttö_. Katsos, se näkyy tänne tulleen olkia hakemaan. Sillä,\nnäetsen, on nuorakin kädessä, ja niinikään sitte on siihen nukkunut.\n\n_Toinen tyttö_. (Kuuntelee.) Yhä vielä juovat. Varmaan ei ole vielä\nsiunaus tapahtunut. Akulina ei, kuulenma ole itkenytkään.\n\n_Ensimäinen tyttö_. Äiti sanoi hänen vastahakoisesti miehelle menevän.\nIsintimä kuuluu uhanneen, muuten ei olisi ikänään mennyt. Siitähän jos\nmitä on juorueltu!\n\n\nII KOHTAUS.\n\n    Samat ja Marina (saavuttaa tytöt).\n\n_Marina_. Päivää, tytöt!\n\n_Tytöt_. Päivää, päivää.\n\n_Marina_. Häihinkö teitä viedään?\n\n_Ensimäinen tyttö_. Taitavat jo olla lopussa. Muuten vain katsomaan.\n\n_Marina_. Huutakaahan minun ukkoni tänne, se Simo Sujevasta. Tunnette kai\nhänet?\n\n_Ensimäinen tyttö_. Eiköpä tunnettane? Sehän taitaa olla sukua sulhaselle.\n\n_Marina_. Minun mieheni veljenpoikahan se on, sulhanen.\n\n_Toinen tyttö_. Miks’et tule itse? Pitäähän sitä toki häihin...\n\n_Marina_. Ei tee mieli, kultaseni, eikä ole aikaakaan. Lähteä pitää. Eikä\nme häihin aiottukaan, vaan kaupunkiin kauroja viemään. Syöttämään vain\npysähdyttiin, niin pyysivät sisään ukkoni.\n\n_Ensimäinen tyttö_. Kenenkäs luo te ajoitte? Feodorovitshinko, vai?\n\n_Marina_. Niin. Minä odotan sitte tässä, ja huuda sinä, ole niin hyvä,\nukkoni tänne. Pyydä tulemaan, kultani. Sano niin, että \"vaimosi Marina\nkäski tulemaan pois; miehet valjastavat jo hevosta\".\n\n_Ensimäinen tyttö_. No, hyvä on, koska et tule mukaan. (Tytöt menevät\ntietä myöten taloon. Kuuluu laulua ja soittoa.)\n\n\nIII KOHTAUS.\n\n_Marina_. (Yksin, mietteissään.) Voisinhan sitä mennäkin, vaan ei tee\nmieli, sillä en ole tavannut häntä sen jälkeen, kuin hän hylkäsi minut.\nSiitä on jo toista vuotta. Jospa voisin vaikka tirkistää toisella\nsilmällä, miten hän Anisjansa kanssa elää. Ihmiset haastavat, ett'eivät\nhe elä sovussa. Anisjahan on raaka, tylyluontoinen nainen. Eiköpä nyt\nlie Nikita muistanut minua toisenkin kerran, kun kolkkoa elämää himosi\nja minut vaihtoi. Vaan olkoon, minä en huoli pahaa muistaa. Silloin\nkyllä tuntui kipeältä, niin kipeältä! Mut’ nyt se on pois pyyhitty ja\nunhotuksissa. Nähdä tahtoisin kuitenkin hänet... (Katsoo taloon päin\nja näkee Nikitan.) Kas! Mitäs hän tänne tulee? Vai lienevätkö tytöt\nhänelle sanoneet? Mitäs hän vieraiden luota pois lähti? Menen tieheni.\n\n\nIV KOHTAUS.\n\n    Marina ja Nikita (astuu ensin allapäin, huitoen käsiään ja\n    jupisten itsekseen).\n\n_Marina_. Ja miten synkännäköinen hän on!\n\n_Nikita_. (Huomaa ja tuntee Marinan.) Marina! Ystäväni, Marina kulta!\nMitäs sinä tahdot?\n\n_Marina_. Ukkoani tulin hakemaan.\n\n_Nikita_. Miks’et tullut häihin? Olisit katsellut, ja nauranut minulle.\n\n_Marina_. Mitäs minulla on nauramista? Miestäni vain tulin hakemaan.\n\n_Nikita_. Voi, Marina kulta. (Tahtoo syleillä häntä.)\n\n_Marina_. (Vihaisesti väistyen.) Anna olla, Nikita, tuo tapa! Se aika on\nollut ja mennyt. Nyt tulin miestäni hakemaan. Teilläkö hän on, vai?\n\n_Nikita_. Eikö siis saa entistä aikaa enää muistella? Etkö anna?\n\n_Marina_. Mitäpä siitä on muistelemista. Se on ollut ja mennyt.\n\n_Nikita_. Ja ei saa palautetuksi, vai?\n\n_Marina_. Eikä saa. Vaan mitä varten sinä sieltä pois tulit? Isäntä olet,\nja läksit häistä pois.\n\n_Nikita_. (istuutuu oljille.) Mitäkö varten läksin? Voi, jospa sinä\ntietäisit!... Ikävä minun on, Marina, niin ikävä, ett'ei silmäni enää\nvoi mitään nähdä. Nousin pöydästä ja läksin, pois ihmisten näkyvistä\nläksin, ett’en ketään näkisi.\n\n_Marina_. (Menee lähemmäksi häntä.) Miksikä niin?\n\n_Nikita_. Siksi, ett’en syödessä syö, en juodessa juo enkä maatessa\nnuku. Voi, niin inhottaa, niin inhottaa minua! Ja ennen kaikkia se,\nMarina kulta, että yksin olen eikä ole kenen kanssa suruani vaimentaa\nvoisin.\n\n_Marina_. Ilman surutta, Nikita, ei ole elämää. Minäkin olen suruni\nkyyneleisiin haihduttanut.\n\n_Nikita_. Sitäkö sinä tuota entistä, mennyttä tarkoitat? Voi, ystäväni,\nsinä olet sen jo haihduksiin itkenyt, vaan nyt on minun aikani tulkit!\n\n_Marina_. No, miten nyt niin?\n\n_Nikita_. Koko elämäni on minulle vastenmieliseksi käynyt. Itsekin\nolen itselleni vastenmieliseksi käynyt. Voi, Marina, et osannut minua\nkäsissäsi pitää, vaan hukutit minut ja itsesi myös! Sillä mitäs elämää\ntämä on?\n\n_Marina_. (Seisoo vajan luona, itkee ja koettaa pidättää itkuaan.) Minä,\nNikita, en voi elämääni valittaa. Suokoon Jumala semmoista jokaiselle!\nMinä en voi nurkua. Minä tunnustin silloin miehelleni kaikki ja hän\nantoi anteeksi, eikä soimaa minua nyt. Minä en voi elämääni pahaksua.\nMieheni on hiljainen, jommoista itselleni toivottelin. Minä hänen\nlapsiansa puen ja pesen! Ja hän minua myöskin hellii. Mitäpä sitte\nvalittaisin? Jumala näkyy niin säätäneen. Entäs sinun elämäsi? Sinähän\nrikkaudessa elät...\n\n_Nikita_. Minun elämäni!... Häitä vain en tahdo häiritä, muuten kyllä\ntuosta ottaisin nuoran, tämän näin (ottaa oljista käsiinsä nuoran)\nja heittäisin tuon orren yli, valmistaisin kelpo silmukan, kiipeisin\norrelle ja syöksisin pääni silmukkaan. Semmoinen se minun elämäni on.\n\n_Marina_. Mitä sinä! Elä Jumalan tähden!\n\n_Nikita_. Luuletko minun leikkiä laskevan? Tahi päissäni olevan? En\nole päissäni. Humala ei minuun enää ota. Vaan kaiho, se se minut on\nmasentanut, niin tuiki masentanut, ett'ei enää mikään minua miellytä!\nVoi, Marina kulta, sinun kanssasi vain oli elämäni elämää; muistatko\nkuinka tehtaalla yöt hauskasti hupenivat?\n\n_Marina_. Nikita elä ärrytä vanhaa haavaa! Minä olen laillisissa\nnaimisissa ja niin olet sinäkin. Syntini on anteeksi annettu, elä sitte\nenää entisiä esille kaiva...\n\n_Nikita_. Mitäs minä sydämmelleni voin? Minne pääsen minä pakoon?\n\n_Marina_. Mitäkö voit! Vaimohan sinulla on, elä sitte muita himoitse,\nvaan pidä omasi. Kun kerran Anisjaan rakastuit, niin rakastakin\nsitte häntä.\n\n_Nikita_. Se Anisja, se on minulle karvasta karvaampi; hän on jalkani\nkahleihin kietonut.\n\n_Marina_. Vaimo kuin vaimo, olipa sitte minkälainen hyvänsä... Ja mitä\nse puhumisesta paranee! Mene ennemmin vieraiden luo ja lähetä mieheni\ntänne.\n\n_Nikita_. Voi, jospa sinä tietäisit kaikki... Vaan mitä siitä haastaa!\n\n\nV KOHTAUS.\n\n    _Nikita_, Marina, hänen miehensä ja Anjutka.\n\n_Marinan mies_. (Tulee talosta punaisena, päihtyneenä.) Marina! Eukko!\nÄmmä, hoi! Täälläkö olet, vai?\n\n_Nikita_. Tuossapa sinun miehesi on. Huutaa sinua. Mene!\n\n_Marina_. Entäs sinä?\n\n_Nikita_. Minä? Jään tähän makaamaan. (Heittäytyy oljille.)\n\n_Marinan mies_. Missä hän on?\n\n_Anjutka_. Tuossa hän on vajan luona.\n\n_Marinan mies_. Mitä siinä seisot?! Tule häihin! Isäntäväki käski sinut\ntulemaan. Paikalla lähtee hääväki ja sitte lähdetään mekin.\n\n_Marina_. (Menee miestään vastaan.) Ei minua haluta.\n\n_Marinan mies_. Tule sanon minä. Juodaan lasillinen, ja saat toivottaa\nonnea. Muuten panevat pahakseen. Ja sitte kyllä keritään vielä jos\nminne. (Laskee kätensä Marinan kaulaan ja menee horjuen hänen kanssaan.)\n\n\nVI KOHTAUS.\n\n    Nikita ja Anjutka.\n\n_Nikita_. (Kohotakse istumaan oljille.) Kun näin hänet, niin tuli vielä\nikävämpi olla. Sillä hänen kanssaan vain olen elänyt. Syyttä suotta\nolen näin elämäni pilannut, pääni hukannut! (Käy pitkäkseen.) Minnekä\ntästä pääsen! Äh! Aukia maaemo allani!\n\n_Anjutka_. (Huomaa Nikitan ja juoksee hänen luoksensa.) Isä, isä, hoi!\nSinua etsitään. Kaikki jo ovat siunanneet, turkanen vie, ovatkin, ja\nalkavat suuttua.\n\n_Nikita_. (itsekseen.) Minnekä pääsen tästä?\n\n_Anjutka_. Mitä sinä? Mitä sinä haastat?\n\n_Nikita_. En mitään. Mitä tuossa kiusaat?\n\n_Anjutka_. Isä! Mennään! (Nikita on vaiti. Anjutka vetää\nhäntä kädestä.) Isä, tule siunaamaan! Todenperään jo tuskastuvat ja\nhaukkuvat.\n\n_Nikita_. (Tempaa kätensä.) Anna olla!\n\n_Anjutka_. Ka, tule nyt!\n\n_Nikita_. (Uhkaa lyödä ohjaksilla.) Mene, sanon minä, muuten\nminä sinua...\n\n_Anjutka_. Sitte minä lähetän äidin. (Juoksee pois.)\n\n\nVII KOHTAUS.\n\n    Nikita yksin.\n\n_Nikita_. (Kohotakse.) Mitenkä minä tästä menen? Mitenkä voin pyhän\nkuvan ottaa? Mitenkä häntä silmiin katsoa? (Heittäytyy takaisin.) Voi,\njospa olisi aukko maassa, niin sinne heittäytyisin. Eikä näkisi ihmiset\nminua enkä minä ketään. (Kohotakse taas.) En mene... Jääkööt kaikki\ntyynni. En mene. (Riisuu saappaansa ja ottaa nuoran, tekee silmukan ja\nkoettaa sitä kaulaansa.) Näinikään.\n\n\nVIII KOHTAUS.\n\n    Nikita ja Matrjona.\n\n(Nikita huomaa äitinsä, ottaa nuoran kaulastaan ja käy jälleen oljille\nloikomaan.)\n\n_Matrjona_. (Tulee kiireissään.) Nikita, Nikita hoi! Sitäkös, kun ei\näännähdäkään. Nikita, mitä sinä, vai humalassako olet? Tule, Nikita\nkulta, tule, mansikkani, tule. Väki jo tuskastuu odottaessa.\n\n_Nikita_. Voi, mitä te olettekaan minulle tehneet? En ole ihminenkään\nenää.\n\n_Matrjona_. Mitä sinä nyt? Tule, poikaseni, ja anna juhlallinen siunaus,\nniin on se tehty. Näetsen, kun väki jo odottaa.\n\n_Nikita_. Mitenkä minä siunaan?\n\n_Matrjona_. Tiedäthän sinä sen, mitenkä.\n\n_Nikita_. Tiedän, tiedän. Vaan ketä minä siunaan? Mitä olen hänen\nkanssaan tehnyt?\n\n_Matrjona_. Mitäkö tehnyt! Sekös nyt vielä muistelee! Siitä ei tiedä\nkukaan mitään. Ja tyttöhän menee itse naimisiin.\n\n_Nikita_. Vaan mitenkä se menee?\n\n_Matrjona_. Vaikka pelosta menee, niin menee hän kuitenkin. Ja minkäs\nsille tekee? Olisi silloin ajatellut Nyt sen ei enää käy peräytyminen.\nEivätkä puhemiehetkään voi loukkaantua. Kaksi kertaa katselivat\ntyttöä, ja rahaakin myötäjäisiksi annetaan. Kaikki on peitossa ja\npiilossa.\n\n_Nikita_. Vaan mitäs kellarissa on?\n\n_Matrjona_. (Naurahtaa.) Mitäs kellarissa on? Kaalia, sieniä ja\npotaatteja, luulen ma. Mitäs entisistä muistelee.\n\n_Nikita_. Mielelläni kyllä olisin muistelematta, vaan en voi. Kun se\nmuistuu mieleeni, niin kuulen selvään kaikki. Voi, mitä olettekaan\nminulle tehneet?!\n\n_Matrjona_. Mitä sinä toden perään olet olevinasi?\n\n_Nikita_. (Käännäkse alassuin.) Äiti! Elä kiusaa minua! Minä en jaksa\nenää.\n\n_Matrjona_. Ja kuitenkin sinun pitää. Muutenkin ihmiset haastavat, ja nyt\nvielä yht'äkkiä isä katosi eikä tule takaisin. Ei ole muka rohkeutta\nsiunata! Kohta sillään käydään Jumalan kuvaa suutelemaan. Ja jos\npelkäät, niin heti voivat arvata. \"Eläkä käy arkana, niin ei pidetä\nvarkaana.\" Ja \"jos sutta pakoon juokset, niin tulee karhu vastaasi\".\nEnnen kaikkia elä ole milläsikään, eläkä aristele, poikaseni, muuten\nsaavat paremmin tietää.\n\n_Nikita_. Kylläpä olettekin te minut kietoneet.\n\n_Matrjona_. Ole jo tuossa. Mennään. Tule siunaamaan, oikein kunnialla,\nniinkuin pitää, niin on asia lopussa.\n\n_Nikita_. (Makaa alassuin.) Minä en voi!\n\n_Matrjona_. (itsekseen.) Mikä sille nyt tuli? Kaikki oli hyvin ja nyt\nkävi yht'äkkiä tällä lailla. Varmaan on joku hänet noitunut. — Nikita.\nnouse ylös! Näetsen tuossa Anisjakin tulee ja on vieraat jättänyt.\n\n\nIX KOHTAUS.\n\n    Nikita, Matrjona ja Anisja.\n\n_Anisja_. (Koreana, punaisena, hieman humalassa.) Voi, kun on kaikki\nmainiosti, äiti! Voi, kun on mainiosti ja kunniallisesti! Ja kuinka\nvieraat ovat tyytyväiset!... Missäs hän on?\n\n_Matrjona_. Täällä, täällä, mansikkani. Olkiin on heittäytynyt eikä tule\npois.\n\n_Nikita_. (Katsellen vaimoaan.) Hänkin on humalassa. Oikein sydäntä\neltoo nähdä. Ja tuonko kanssa elää pitää. (Käännäkse alassuin.) Minä\ntapan hänet joskus, niin vielä pahemmin käy.\n\n_Anisja_. Kas sitä kun oljissa loikoo! Vai humalako on masentanut?\n(Nauraa.) Makaisinpa minäkin tuossa sinun kanssasi, vaan ei ole\naikaa. Lähdetään, minä saatan. Ja sielläkös on hauska talossa! Oikein\nsuloista nähdä! Ja niin on sopusointuisaa kaikki! Naiset laulavat,\nniin kauniisti. Kaikki ovat juovuksissa, niin arvokasta, niin hyvin on\nkaikki!\n\n_Nikita_. Mikä on hyvin?\n\n_Anisja_. Häät, iloiset häät. Kaikki ihmiset sanovat, että on oikein\nharvinaiset häät. Niin kunniallista, niin hyvin on kaikki. Tule pois!\nMennään yhdessä... Vaikka olenkin juonut, niin kyllä perille vien.\n(Tarttuu häntä kädestä.)\n\n_Nikita_. (Tempaisee inhoten pois kätensä.) Mene yksin. Minä tulen.\n\n_Anisja_. Mitä sinä rimpuilet! Nyt kun kaikki vastukset ja vaikeudet\novat poistetut, niin ei ole meillä muuta tekemistä, kuin elää ja\niloita. Kaikki käy kunniallisesti ja laillisesti. Ja niin olen iloinen,\netten sanoakaan saata. Ihan on kuin toisen kerran menisin kanssasi\nnaimisiin. Ja miten häävieraat ovat tyytyväiset! Kaikki kiittävät.\nJa niin arvokkaita vieraita kaikki. Ja Ivan Moiséitsh ja herra\nurjädnikkakin. Kaikki onnittelivat ja toivottelivat.\n\n_Nikita_. Istu sitte siellä heidän kanssaan. Mitä sinä tänne tulit?\n\n_Anisja_. Pitää todellakin lähteä. Miltä tämä näyttää, että talonväki\non poissa ja vieraat yksin jäivät? Ja niin hyviä vieraita kaikki.\n\n_Nikita_. (Nousee ja noukkii olkia vaatteistaan.) Menkää; minä tulen\nkoht'sillään.\n\n_Matrjona_. Kas sitä! Minua ei totellut, vaan kun vaimonsa pyysi, niin\noli paikalla valmis lähtemään. (Matrjona ja Anisja poistuvat.) Tule jo\nsitte!\n\n_Nikita_. Tulen paikalla. Menkää! Minä tulen heti perästä ja siunaan...\n(Naiset seisattuvat.) Menkää! Minä tulen perästä... Menkäähän. (Naiset\nmenevät.)\n\n_Nikita_. (Katsoo miettien heidän jälkeensä.)\n\n\nX KOHTAUS.\n\n    Nikita yksin, sitte Mitritsh.\n\n_Nikita_. (Istuutuu ja riisuu jalkineensa.) Johan nyt menin! E-hei!\nEtsikää eikö orressa riipu. Laitan silmukan, hyppään siihen ja etsikää\nsitte. Tuossa sattuvat ohjaksetkin hyväksi onneksi olemaan. (Miettii.)\nMuut surut kyllä saisi haihtumaan, vaan tämä se on täällä sydämmessä,\nja sitä ei saa sieltä millään pois. (Katsahtaa taloon päin.) Taitaa\ntaaskin tulla. (Matkii Anisjaa.) \"Niin hyvin on kaikki, niin hyvin!\nJa makaisinpa tuossa kanssasi!\" Hyi, senkin ilettävä ryötys! No, se!\nHalaile minua sitte, kun hirrestä Otatte alas. Loppu kuin loppu.\n(Tarttuu nuoraan ja vetää sitä.)\n\n_Mitritsh_. (Nousee ylös päihtyneenä eikä päästä nuoraa käsistään.)\nEn anna. En anna kellekään. Minä tuon itse. Minä tuon itse oljet,\nsanoinhan minä. Nikita! Sinäkö se olet?! (Nauraa.) Kas, pirua!\nOlkiako sinä tulit hakemaan.\n\n_Nikita_. Anna nuora tänne!\n\n_Mitritsh_. Eläs, odotahan! Miehet laittoivat minun hakemaan. Ja minä\ntuon... (Nousee jaloilleen, alkaa kerätä olkia, horjahtaa, pääsee\npystyyn, vaan kaatuu lopulta kuitenkin.) Se vei voiton. Voittipas!...\n\n_Nikita_. Anna pois ohjakset.\n\n_Mitritsh_. Sanoinhan, etten anna. Voi, Nikita, sinä olet tuhma kuin\npässi. (Nauraa.) Minä rakastan sinua, vaan tuhma olet sittenkin. Sinä\nkatselet, että olen päissäni. Vaan piru minä sinusta! Sinä luulet, että\nminä tarvitsen sinua... Katso minuun! Minä olen unter! Pöllö! Et osaa\nsanoa: unterupseeri Hänen Majesteettinsa Keisarinnan ihan ensimäisessä\nkrenatierirykmentissä. Keisaria ja isänmaata olen palvellut uskossa ja\ntotuudessa. Mutta kuka minä olen? Sinä luulet, että minä olen sotilas.\nEi, minä en ole sotilas, vaan vihoviimeinen ihminen, orpo minä olen,\neksynyt ihminen minä olen. Minä vannoin, etten joisi. Vaan nyt aloin\nryypätä taas!... Vai luuletko sinä, että minä pelkään sinua? Johan nyt.\nMinä en pelkää ketään. Kun rupesin juomaan, niin rupesin! Ja nyt jauhan\nkaksi viikkoa yht’mittaa, niin että nyrkit on savessa. Juon niin, ett'ei\njää kuin risti kaulaani, lakkini menetän viinaan, pilettini pänttään\nenkä pelkää ketään. Sotapalveluksessa pieksivät minua, etten joisi\nenää. Löivät ja löivät, ja kysyivät: \"No, vieläkö juot?\" Vielä, sanoin\nminä. Mitä minä niitä pelkäisin. Olen mikä olen. Jommoiseksi Jumala on\nluonut, semmoinen minä olen. Minä vannoin, ett’en joisi. Enkä juonut.\nVaan nyt aloin taas, ja juon. Enkä pelkää ketään. Sillä minä en\nvalehtele, vaan olen niinkuin olen... Mitä niistä pelkää! He, katsokaa,\ntämmöinen minä olen! Minulle sanoi muuan pappi, että piru on kaikkein\nylpein herra. Hän sanoi, että kun ihminen alkaa ylpeillä, niin paikalla\nalkaa hän pelätä. Ja kun hän alkaa muita ihmisiä pelätä, niin paikalla\nottaa ja sieppaa se rietas hänet ja pistää minne tahtoo. Vaan jos ei\nihmisiä pelkää, niin on helpompi olla. Minä sylkäisen vain sitä pakanaa\nvasten pläsiä, niin se ei uskalla mitään tehdä. Ja tulepas nyt sitte\nja puraise!\n\n_Nikita_. (Tekee ristinmerkin.) Mitä minä tässä, todellakin? (Viskaa\npois nuoran.)\n\n_Mitritsh_. Mitä.\n\n_Nikita_. (Nousee ylös.) Sanotko, ett'ei pidä ihmisiä pelätä?\n\n_Mitritsh_. Mitä niissä pelkäämistä on? Katsohan niitä saunassa. Kaikki\nsamasta tahtaasta tehtyjä! Toisella on paksumpi maha vain kuin\ntoisella, siinä koko ero. Kaikkia sitä vielä pelätäkin pitäisi, —\nsyökööt perunapiirakasta!\n\n\nXI KOHTAUS.\n\n    Samat ja Matrjona.\n\n_Matrjona_. (Tulee tuvasta ja huutaa.) No, etkö sinä jo tule, vai?\n\n_Nikita_. No! Niin onkin paras. Tulen! (Menee taloon.)\n\nEsirippu.\n\n\n\nToinen kuvaelma.\n\n\nEnsimäisen näytöksen tupa, täynnä kansaa istumassa pöytien ääressä ja\nseisomassa. Etunurkassa Akulina sulhasineen. Pöydällä pyhäin kuvia ja\nleipää. Vieraiden joukossa Marina, hänen miehensä ja urjädnikka. Naiset\nlaulavat. Anisja tarjoo viinaa. Laulu lakkaa.\n\n\nI KOHTAUS.\n\n    Anisja, Marina, Marinan mies, Akulina, sulhanen, ajuri, urjädnikka,\n    naittaja-ämmä, nuodemies, Matrjona, vieraita ja kansaa.\n\n_Ajuri_. Lähdetään jos lähteäksenne, kirkkohan ei ole lähellä.\n\n_Nuodemies_. Odotahan, jahka isintimä on siunannut. Vaan missäs hän on?\n\n_Anisja_. Tulee, tulee siinä paikassa, kultaseni. Juokaa vielä\nlasillinen, tehkää niin hyvin.\n\n_Naittaja-ämmä_. Mitä se näin kauan? Tässä jo kuinka kauan odotetaan.\n\n_Anisja_. Siinä paikassa tulee. Yks’ silmänräpäys vain, niin on hän\njo täällä. Juokaa, hyvät vieraat! (Tarjoo viiniä.) Ihan paikalla hän\ntulee. Soittakaa ja laulakaa vielä, kaunokaiseni, sillä välin.\n\n_Ajuri_. Johan ne on tässä kaikki laulut laulettu odotellessa. (Naiset\nlaulavat. Keskellä laulua tulevat Nikita ja Akim.)\n\n\nII KOHTAUS.\n\n    Samat, Nikita ja Akim.\n\n_Nikita_. (Pitää Akimia kädestä ja sysää edeltään tupaan.) Tule, isä,\nilman sinutta ei voi.\n\n_Akim_. Minä en rakasta, näetsen tuota...\n\n_Nikita_. (Vaimoväelle.) Olkaa tuossa jo vaiti. (Katsahtaa kaikkiin\ntuvassa oleviin.) Marina, sinä olet täällä?\n\n_Naittaja-ämmä_. Tule, ota pyhä kuva ja siunaa.\n\n_Nikita_. Odotahan, annahan olla. (Katselee ympärilleen.) Akulina,\nsinä olet täällä?\n\n_Naittaja-ämmä_. Mitä sinä kaikkia luettelet? Missäs hän olisi? Onpas se\nkummallinen...\n\n_Anisja_. Hyvät ihmiset! Ihan on paljain jaloin.\n\n_Nikita_. Isä! Sinä olet täällä? Katso minuun! Oikeauskoiset, te\nolette kaikki täällä ja minä olen täällä! Tässä minä olen. (Lankeaa\npolvilleen.)\n\n_Anisja_. Nikita, mitä sinä? Voi minun päiviäni!\n\n_Naittaja-ämmä_. Kas sitä nyt!\n\n_Matrjona_. Sitähän minä sanon, että se on juonut liikaa paljon Franskan\nviiniä. Tulehan järkiisi, mitä sinä?! (Tahtovat nostaa Nikitan ylös,\nmutta hän ei välitä kenestäkään, vaan tuijottaa eteensä.)\n\n_Nikita_. Oikeauskoiset! Minä olen syyllinen, tahdon tunnustaa syntini.\n\n_Matrjona_. (Vetää häntä olkapäästä.) Mitä sinä, hulluko sinä olet? Voi,\nhyvät ihmiset, se on tullut hulluksi, pitää viedä pois.\n\n_Nikita_. (Survaisee hänet olkapäällään pois.) Anna olla! Ja sinä, isä,\nkuule! Ensiksikin! Marina, katso tänne! (Kumartaa hänelle jalkoihin\nja nousee ylös.) Minä olen syyllinen sinun edessäsi, lupasin naida\nsinut, kun viettelin sinut, vaan petin ja hylkäsin sinut; anna minulle\nanteeksi Kristuksen tähden. (Kumartaa taas jalkoihin.)\n\n_Anisja_. Mitä se nyt hurjailee? Ei tämä sovi ollenkaan. Ihan\njoutavia! Nouse eläkä kujeile!\n\n_Matrjona_. Voi, kyllä se on loihdittu. Ja mistä tuo lie tullutkin?\nPiloilla hän on. Nouse eläkä tyhjiä lavertele. (Vetää häntä.)\n\n_Nikita_. (Pyörittää päätään.) Elä koske! Anna anteeksi, Marina! Olen\nrikkonut sinun edessäsi. Anna anteeksi Kristuksen tähden. (Marina\npeittää kasvonsa käsiinsä ja on vaiti.)\n\n_Anisja_. Nouse, sanon minä, eläkä kujeile. Senkös nyt pälkähti\npäähän. Ole vehkeiiemättä! Sitä häpeätä! Voi minun päiviäni! Ihan se on\nhassuksi käynyt.\n\n_Nikita_. (Survaisee pois vaimonsa ja kääntyy Akulinaan päin.)\nAkulina, nyt käännyn sinun puoleesi. Kuulkaa, oikeauskoiset! Kirottu\nminä olen. Akulina! Minä olen syyllinen sinun edessäsi. Isäsi ei\nkuollut itsestään, vaan myrkytettiin.\n\n_Anisja_. (Huudahtaa.) Voi, minua poloista! Mitä hän tekee?\n\n_Matrjona_. Hän ei ole järjissään. Viekää pois hänet. (Väki astuu\nlähemmäksi ja aikoo tarttua häneen.)\n\n_Akim_. (Syrjäyttää heidät kädellään.) Odottakaa! Odottakaa, näetsen\nnyt, tuota!\n\n_Nikita_. Akulina, minä hänet myrkytin. Anna anteeksi, Kristuksen\ntähden!\n\n_Akulina_. (Hypähtää.) Hän hourii! Minä tiedän sen.\n\n_Naittaja-ämmä_. Mitä sinä? Istu!\n\n_Akim_. Oh, hyvä Isä! Sitä syntiä, sitä syntiä!\n\n_Urjädnikka_. Ottakaa kiinni hänet! Käykää hakemassa kylän vanhin ja\nlailliset vieraat miehet. Pitää tehdä pöytä-kirja. Nouse ja tule tänne!\n\n_Akim_. (Urjädnikalle.) Odotahan, tuota, sinä kiiltonappinen, odota!\nAnnahan, kun se nyt kertoo!\n\n_Urjädnikka_. (Akimille.) Elä sinä, ukko, sekaannu asiaan. Minun täytyy\ntehdä pöytäkirja.\n\n_Akim_. Sekös, näetsen, nyt tuossa... Odotahan, sanon minä. Ja anna nyt se\npöytäkirja olla! Tässä, näetsen tuota, tapahtuu Jumalan teko... mies\nkatumusta tekee, niin se, näetsen tuota, pöytäkirjasta haastaa...\n\n_Urjädnikka_. Kylän vanhin tänne!\n\n_Akim_. Annahan Jumalan teon tapahtua, ja sitte, näetsen tuota, tee sinä\ntehtäväsi.\n\n_Nikita_. Vielä olen, Akulina, sinulle toisen suuren rikoksen tehnyt,\nkun viettelin sinut. Anna se anteeksi Kristuksen tähden. (Kumartaa\nhänelle jalkoihin.)\n\n_Akulina_. (Nousee pöydästä.) Päästäkää minut; minä en mene naimisiin.\nSilloin hän sitä vaati, vaan nyt nyt en mene.\n\n_Urjädnikka_. Kerro uudestaan, mitä olet sanonut.\n\n_Nikita_. Odottakaa, herra urjädnikka, ja antakaa minun puhua loppuun.\n\n_Akim_. (innostuksissaan.) Puhu, lapsukaiseni, sano kaikki, niin tulee\nhelpompi ollaksesi. Tee katumusta Jumalalle eläkä pelkää ihmisiä.\nJumala, hän on nyt tässä! Tässä on nyt Jumala!\n\n_Nikita_. Minä, konna, myrkytin isän ja sitte hänen tyttärensäkin\nturmelin. Hän oli minun vallassani ja minä saatoin perikatoon sekä\nhänet että hänen lapsensa.\n\n_Akulina_. Se on totta, totta.\n\n_Nikita_. Kellarissa surmasin laudalla hänen lapsensa. Istuin sen\npäälle... tukahdutin... ja sen pienet luut ruskahtelivat. (Itkee.) Ja\nsitten sen maahan kaivoin. Minä sen tein, minä yksin.\n\n_Akulina_. Se ei ole totta! Minä käskin...\n\n_Nikita_. Elä puolusta minua! Nyt en pelkää ketäkään! Antakaa anteeksi,\nkaikki oikeauskoiset! (Kumartaa maahan.)\n\n(Äänettömyyttä.)\n\n_Urjädnikka_. Sitokaa hänet, häistänne ei näy tulevan mitään. (Kansa\nlähestyy, vyöt käsissä.)\n\n_Nikita_. Odottakaa, vielä kerkiätte... (Kumartaa isälleen jalkoihin.)\nIsäni rakas! Anna minulle kirotulle anteeksi! Sinä sanoit minulle\nsilloin alussa, kun tähän riettaaseen ryönään ryhdyin, silloin sanoit\nsinä minulle: \"kun kynsi on kiinni, niin on koko lintu hukassa\", vaan\nminä, konna, en sinun sanojasi totellut; mutta nyt on käynyt niinkuin\nsinä sanoit. Anna minulle anteeksi, Kristuksen tähden!\n\n_Akim_. (innostuksissaan.) Jumala antaa anteeksi, rakas lapsukaiseni.\n(Syleilee häntä.) Kun sinä et säälinyt itseäsi, niin säälii Hän sinua,\nJumala! Jumala! Hän on tässä!\n\n\nIII KOHTAUS.\n\n    Samat ja kylän vanhin.\n\n_Kylän vanhin_. (Tulee.) Vieraita miehiähän täällä on kylliksi.\n\n_Urjädnikka_. Paikalla pannaan toimeen kuulustelu. (Nikita sidotaan.)\n\n_Akulina_. (Tulee ja asettuu rinnan.) Minä sanon toden. Kuulustelkaa\nminuakin.\n\n_Nikita_. (Sidottuna.) Ei mitään ole kuulusteltavaa. Minä yksin olen\nkaikki tehnyt. Minun se on tuumani ja tekoni myös. Viekää, minne\ntahdotte. Muuta en sano mitään!\n\nEsirippu.\n\nLoppu.\n\n\n\n"]