[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fKVoRetgYH50EhINIRjQXreHq7vuvqHDbCr_FFFsQQ7g":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2680,"Maantiede ja löytöretket Kertomus siitä miten maa on tullut tunnetuksi ja maantiede kehittynyt III: Uusin aika 17.-vuosisadan alusta nykyaikaan (alkupuoli)","Inha, I. K.",1865,1930,"2680-inha-i-k-maantiede-ja-loytoretket-iii","2680__Inha_I._K.__Maantiede_ja_löytöretket_III",null,"tietokirja",[14],"seikkailu",[],"fi",1923,187219,1318031,false,70428,[23],"Discoveries in geography",[25,26,27],"Adventure","History - Modern (1750+)","Travel Writing","\"Maantiede ja löytöretket 4: Uusin aika\" by I. K. Inha is a historical account written in the early 20th century. This volume explores the development of geography and significant exploratory expeditions from the 17th century to modern times, focusing on various figures and events that have shaped our understanding of the world. In particular, it delves into the discoveries made in Africa, highlighting the adventures and challenges faced by famous explorers like Henry Morton Stanley.  The opening of the book sets the stage by discussing the legacy of explorer David Livingston, whose findings generated immense interest in African exploration. It introduces Henry Morton Stanley, who felt compelled to continue Livingston's work after his death. The text outlines Stanley's early life, his rise as a journalist, and his determination to explore the Congo. It describes his preparations for an expedition across the African continent, filled with challenges such as harsh climates, hostile encounters with local tribes, and logistical hurdles. This portion serves to establish not only the historical context but also the character and ambition of Stanley as he embarks on a perilous journey in uncharted territories. (This is an automatically generated summary.)",[],495,"Maantieteen historiaa ja tutkimusmatkoja käsittelevän sarjan kolmas osa tarkastelee uuden ajan löytöretkiä 1600-luvulta alkaen. Teos kuvaa muun muassa Hollannin siirtomaavallan laajentumista, Australian kartoitusta sekä lähetyssaarnaajien ja uudisraivaajien vaiheita Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa.","I. K. Inhan 'Maantiede ja löytöretket III' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2680. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MAANTIEDE JA LÖYTÖRETKET III\n\nKertomus siitä, miten maa on tullut tunnetuksi ja maantiede kehittynyt\n\n\nUusin aika 17.-vuosisadan alusta nykyaikaan (alkupuoli)\n\n\nKirj.\n\nI. K. INHA\n\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1923.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAlkusanat.\n\nXVII JA XVIII VUOSISATA.\n\nAlamaitten mahtiaika.\nKuinka Alamaista tuli suurvalta.\nLänsivallat Intiassa.\n   Houtmanin retki. — Retkiä Magalhãesin salmen kautta. —\n   Hollantilainen Itä-Intian komppania. — Englantilaisten retkiä\n   Itä-Intiaan. — Ranskalaisten retkiä. — Batavia. — Hollantilaiset\n   Japanissa. — Ceylon. — Kilpailu Etu-Intiassa. — Ranskalaiset\n   Siamissa ja Madagaskarissa. — Matkustajia ja seikkailijoita.\nAustralian löytäjät.\n   Duifken. — Schouten ja Le Maire. — Australian länsirannikko. — Uusi\n   Guinea. — Abel Tasmanin retket. — Tasmania. — Uusi Seelanti.\nJesuiitat Keski-Aasiassa ja Kiinassa.\n   Bento de Goes. — Antonio de Andrade. — Lähetyssaarnaajat Kiinassa.\n   — Juhana Grueber Tibctissä. — Jean François Gorbillon. —\n   Jesuiittain Kiinan kartta. — Tibet.\nSiirtomaat ja maailmanhistoria.\n\nPohjois-Amerikan tienraivaajat.\nRanskalaiset Acadiassa ja Canadassa.\n   Samuel de Champlain. — Acadian ensimmäiset siirtokunnat. — Quebecin\n   perustaminen. — Sotaretki irokuoita vastaan. — Montrealin\n   perustaminen. — Huron-järvi ja huronit. — Ontario. — Kuuden kansan\n   liitto. — Onondagain kaupungin piiritys. — Etienne Brulé. —\n   Champlainin viimeiset vaiheet. — Jean Nicollet. — Jesuiittain\n   lähetystyö. — Niagara. — Irokuoi-sota.\nVirginia ja Uusi Englanti.\n   Bartholomew Gosnald. — Maine ja New Hampshire. — Jamestown. — John\n   Smith. — Powhatan ja Pocahontas. — Chesapeake-lahti. — Uusi Englanti.\n   — Puritaanit. — Plymouth. — Boston. — Rhode Island. — Connecticut.\n   — Virginia. — Maryland. — Bermudat. — Uudet Alamaat. — V:n 1676\n   intiaanisota. — Cameronilaiset. — Kveekarit. — Carolinat ja Georgia.\nUuden Ruotsin siirtokunta.\nCanadasta Louisianaan.\n   Irokuoi-sodan loppu. — Chouart ja Radisson. — Jesuiitat onondagain\n   luona. — Ménard. — Allouez. — Irokuoitten kurittaminen. — Dollier\n   ja Galinée. — Isä Marquette. — Järvialueen juhlallinen valtaus. —\n   Jollietin ja Marquetten matka Mississipille. — La Salle. — Niagara.\n   — La Salle laskee Mississipin. — Louisiana. — La Sallen murha. —\n   Le Moyne D'Iberville ja Louisianan asutus.\nTurkiskauppiaat Amerikan luoteiskulmina.\n   Le Vérendrye. — Hudson-lahden maat. — Samuel Hearne. — Alexander\n   Mackenzie. — Uuden Englannin takamaa. — Kentucky. — Washington\n   ja Gist. — Daniel Boone.\nEspanjalaiset Californiassa.\n\nLänsi-Intia ja Etelä-Amerikka.\n   Hollantilainen Länsi-Intian Komppania. — Vähät Antillit ja\n   »flibustierit». — Guayana. — Hollantilaiset Brasiliassa. —\n   Bukkaniirit. — Jesuiitat Paranan laaksossa. — Brasilia. — Lähetystyö\n   sisämaassa. — Teixeira. — Amazonijoen ja Paraguayn latvoilla. —\n   Manvel Felix. — Rajariitoja. — Don Felix de Azara. — Rio Negron\n   vesistö. — Quiton astemittaus. — La Condamine Amazonijoella. — Rouva\n   Godin.\n\nMustain maanosa.\n   Monomotapa. — Latinalainen lähetystoimi Abessiniassa.\nJames Bruce ja Sinisen Niilin lähteet.\n   Etelä-Afrikka. — William Paterson. — Van Reenenit.\n\nOkeaanian tutkiminen.\nAjanjakso 1650—1768 Tyynellä merellä.\n   William Dampier. — Aleksander Selkirk. — Ranskalaisia purjehtijoita.\n   — Bouvet. — Jacob Roggeveen. — Pääsiäissaari. — John Byron. —\n   Samuel Wallis. — Wallis Tahitissa. — Carteret. — De Bougainville.\nCookin ensimmäinen retki.\n   James Cook. — Tahitissa. — Venuksen poikkikulku. — Tahitilaiset.\n   — Ulietean juhlat. — Uusi Seelanti. — Australian itärannalla.. —\n   Torres-salmi.\nCookin toinen retki.\n   Etelä-Jäämeri. — Tahitissa. — Ulietea. — Tonga-saaristo. —\n   Marquesas-saaret. — Jälleen Tahitissa. — Huahine. — Uudet Hebridit.\n   — Uusi Caledonia. — Etelä-Jäämeri. — »Adventuren» seikkailu. — Omai.\nCookin kolmas retki.\n   Tasmanian alkuasukkaat. — Uudessa Seelannissa. — Atiu. —\n   Tonga-saaristossa. — Hapain juhlat. — Tongatabussa. — Tahitissa. —\n   Tahitilainen monai. — Omai. — Hawaiji-saaristo. — Espanjalaiset\n   Californian rannalla. — Cook Pohjois-Amerikan länsirannalla. —\n   Alaskan rannoilla. — Jäämeri. — Venäläiset Aleuteilla. — Jälleen\n   Hawaiji-saaristossa. — Cookin kuolema.\nMuita retkiä Tyynelle merelle.\n   La Perouse. — La Perousen katoaminen. — Alessandro Malaspina.'—\n   Yrjö Vancouver ja Amerikan luoteisrannikon kartoitus. — Australian\n   valtaus. — William Bligh ja »Bountyn» seikkailut. — D'Entrecasteaux.\n\nLänsimaiset valloittajat idässä.\nSiperian valtaus.\n   Stroganovit. — Jennakin Siperian retket. — Sibirin valloitus. —\n   Siperian vesitiet. — Simeon Deshnew. — Amurin alue. — Everhart Ides.\n   — Kamtshatka. — Uuden Siperian saaret. — Kuriilit. — Messerschmidt\n   ja Strahlenberg. — Renat. — Vitus Bering. — Luonnontutkijain\n   matkoja. — Jäämeren hauta. — Bering salmessaan ja merellään. —\n   Aleutit. — Uuden Siperian saaret.\nMuita Aasian matkoja.\n   Kbiva ja Bokhara. — Pietari Simon Pallas. — Kaukasia.\n\nEnglantilaiset Intiassa.\n   »Suuri moguli». — Ranskalaiset ja englantilaiset. — Arcotin\n   puolustus. — Lordi Clive. — Englantilaiset saavat Bengalin. —\n   Warren Hastings. — Tibet.\n\nPohjoisnapamaat.\n   Grönlanti.\n\nMaantiede XVII:llä ja XVIII:lla vuosisadalla.\nKartta.\n   Astemittaukset. — Maantietieteellinen asema. — Asteverkko. —\n   Atlakset ja maankartat. — Korkeuskartta.\nYleinen maantiede.\n   Geologia ja maanpinnan muoto-oppi. — Magnneettiset voimat.\nMeritutkimukset.\nIlmatiede.\nElämän ilmiöt.\n   Kasvi- ja eläintiede. — Ihmismaantiede.\nMaantieteellinen kirjallisuus.\n   Varenius. — Maittentieto.\nSuomi.\nAndreas Buraeus. — Hermelinin kartta. — Mikael Vexionius. — Pietari\n Malm. — Tuneldin maantieto.\n\nMatkoja vuosisadan vaiheessa.\nAleksander v. Humboldt.\n   Pico de Teyde. — Leonidit. — Guacharo-luola. — Mangroverämeet. —\n   Sähköankeriaat. — Orinocon vesistössä. — Casiquiare. — Andien poikki\n   Ecuadoriin. — Humboldt Mexicossa. — Aasian matka.\nTanskalainen Arabian retki.\nMungo Park Nigerillä.\n   Houston. — Mungo Park. — Niskoittelevien vaimojen kurittaminen. —\n   Bondu. — Kassonissa. — Ystävällinen vastaanotto. Kaartassa. —\n   Ludamarissa. — Alin leirissä. — Pako Alin leiristä. — Bambarrassa.\n   — Park näkee Nigerin. — Neekerivaimon armeliaisuus. — Segussa. —\n   Park lähtee paluumatkalle. — Sadeaika ja matkan vaikeudet. —\n   Leijonan vaanimana. — Bammaku. — Rosvojen käsissä. — Ystävällisempää\n   kohtelua. — Kuoleman sairaana. — Orjakauppa. — Orjakaravaani. —\n   Erämaassa. — Park tapaa maanmiehen. — Orjalaivassa. Kotona.\nMungo Parkin toinen matka.\n   Maamatkalla. — Mehiläishyökkäys. — Vastoinkäymisiä. — Rosvokaupunki.\n   — Retkikunnan viheliäinen tila. — Nigerillä. Sansanding. — Parkin\n   katoaminen. — Retkikunnan tuhosta saadaan tieto.\n\nVanhan Libyan tutkijat.\nEnglantilaisia retkiä Saharaan ja Sudaniin.\n   Tuckeyn onneton retki Kongolle. — Oudneyn, Clappertonm ja Denhamin\n   retki Bornuun. — Erämaassa. — Tshad järvi. — Bornu. — Orjastusretki.\n   — Sokoto. — Sulttaani Bello. — Clapperton Nigerin alajuoksulla.\n   — Joruba. — Mungo Parkin muisto. — Lander. — Lander löytää Nigerin\n   suun. — Kaupparetkikunta Nigerille.\nSalaperäinen Timbuktu.\n   Laingin retki. — René Caillé.\nAlgerian valloitus.\nSaksalaisia matkustajia.\n   Heinrich Barth. — Adamana. — Komadugun rannoilla. — Manga. — Zinder\n   ja sen kauppa. — Sokoto. — Kabara. — Hän ei kuule. — Barth\n   Timbuktussa. — Paluumatka. — Vogel. — v. Beurman. — Rohlfs. — Gustav\n   Nachtigal. — Nachtigalin matka Tibestiin. — Alexandrine Tinne. —\n   Nachtigal Bornussa ja Vadaissa. — Marokko ja Lansi-Sahara. — Gerhard\n   Rohlfs. — Rohlfs Libyan erämaassa. — Oskar Lenz. — Lenz Timbuktussa.\nRanskalaisten yritykset Saharan ja Sudanin länsiosissa.\n   Toureau Keski-Saharassa. — Ranskalaiset valloittavat Nigerin\n   laakson. — Sota Samoria vastaan. — Songhai-valtakunta.\nSahara tutkimuksen valossa.\n   Mikä on Sahara.\n\nNiilin lähteet.\nRetkiä Egyptistä.\n   Khartum. — Caillaud. — Petherick niam-niamien luona.\nEnsimmäiset retket Sisä-Afrikan suurille järville.\n   Kilimandjaro ja Kenia. — Burtonin ja Speken matka Tanganjikalle.\n   - Unjamvesi ja sen kantaja-asukkaat. — Tabora. — Tanganjika. —\n   Taistelu tiestä. — Speke Ukerewen rannalla.\nSpeken ja Grantin retki Viktoria Njansalle.\n   Rumanika. — Vahumat. — Ugandan ihanuus. — Mtesa. — Speken ja Mtesan\n   kohtaus. — Mtesan hovi. — Niilin alku. — Riponin putous. — Unjorossa.\n   — Matkalla Gondokoroon.\nNiilin tutkimisen myöhempiä vaiheita.\n   Samuel Baker. — Baker Atbaralla. — Atbaran arabialaiset. — Baker\n   Albert Njansalla. — Baker masentaa orjakaupan. — Orjain ryöstö\n   Niilin yläjuoksulla. — Bakerin retkikunta. — Yrjö Schweinfurth\n   Niilin ja Kongon välisellä vedenjakajalla. — Mambuttu. — Akka\n   kääpiökansa. — Junker.\nMahdilaisuus.\nNiilin vesistö.\nAbessinia.\n   Lordi Napierin sotaretki.\n\nEtelä-Afrikka.\n   Buurien trekit.\n\nSambesi ja Kongon lähteet.\nLivingstone lähetyssaarnaajana.\n   Matka Etelä-Afrikkaan. — Robert Moffat.— Matka Kurumaniin. —\n   Vesimeloni. — Jalopeuran kidassa. — Pyyntitapoja. — Kolobeng. —\n   Ensimmäiselle löytöretkelle. — Kalahari. — Bakalaharit. — Bushmannit.\n   — Harhanäky. — Ngami. — Andersson Ngami järvellä. — Vedettä\n   erämaassa. — Tsetse-kärpänen. — Sebituane. — Sambesi. — Buurien\n   mielivaltaisuutta. — Baobab. — Liujantissa. — Sambesin yläjuoksulla.\n   — Barotse-laakso. — Matka Loandaan. —'Lunda. — Amatsoneja. —\n   Shintissä. — Sadeaika. — Dilolo järvi.— Veronkiskojia. — Kuango\n   joella. — Angolan ylämaa. — Maailmanloppu. — Paluumatka Linjantiin.\n   — Hyökkäys ja tappelu. — Ruoholakeuksilla. — Palaavia juhlitaan.\n   — Livingstone kulkee Sambesin vartta merelle. — Viktoria putous.\n   — Bakobain maassa. — Paratiisimaisia maisemia. — Sodan uhka. — Hyvä\n   sydän mustia kohtaan. — Candido kertoo Njanjesta. — Matka Afrikan\n   poikki päättynyt.\nLivingstonen retki Sambesille vv. 1858—1864.\n   Sambesin suistamo. — Kebrabasan koskella. — Livingstone Shirellä.\n   — Murchisonin putous. — Shirwa. — Shiran ylämaa. — Pamalombo. Njassa.\n   — Retki makololojcn maahan. — Lähetysaseman surullinen kohtalo.\n   — Makololo-valtakunnan tuho. — Venematka Sambesilla. —\n   Yliopistolähetys. — Rovuma. — Orjain vapauttaminen. — Shiren ylämaan\n   lähetysasema. — Venematka Njassalla. — Pakolaisia. —\n   Yliopistolähetyksen tuhoutuminen. — Uudelleen Rovumalla. —\n   Orjastajain kamalat jäljet. — Orjakauppiaat Njassalla. — Uusi retki\n   Njassalle.\nLivingstonen viimeinen matka.\n   Onneton alkumatka. — Valheellinen huhu Livingstonen kuolemasta. —\n   Livingstone menettää rohtonsa. — Vedenjakajalla. — Tshambesi. —\n   Tanganjikan rannalla. — Arabialaisten matkassa. — Uusi suuri\n   järvi. — Kasembe. — Retkiä Kongon lähteillä. — Bangveolon rannalla.\n   — Kongon latvat. — Matkalla Udjidjiin. — Udjidjissa. — Sisimpään\n   Afrikkaan. — Soko. — Lualaba. — Livingstone Manjemassa. —\n   Jalkatauti. — Livingstone saavuttaa Lualaban. — Njangve. — Niili\n   vaiko Kongo? — Kuinka Stanley löysi Livingstonen. — Afrikkalaisessa\n   tiheikössä. — Simbavenni. — Makata suossa. — Vahumat. — Unjanjembe.\n   — Sota Miramboa vastaan. — Kapina leirissä. —- Hunajalintu. —\n   Tanganjika. — Tulo Udjidjiin. — Livingstonen ja Stanleyn kohtaus.\n   — Rusisi. — Kivu järvi. — Tanganjikan ihanuus. — Uutta tietä\n   Unjanjembeen. — Livingstonen viimeiset suunnitelmat. — Niilin\n   otaksutut lähteet. — Orjuuden hävittäminen ylin päämäärä. —\n   Bangveolon soissa. — Kuolema. — Viimeinen matka. — Cameronin matka\n   Afrikan poikki. — Lukuga. — Cameron otaksuu Lualaban Kongoksi.\n\n\n\n\nALKUSANAT.\n\n\nSeitsemännentoista ja kahdeksannentoista vuosisadan löytöretket ovat\nkerrotut Eduard Heywoodin teoksen mukaan: A History of Geographic aand\nDiscovery in the seventeenth and eighteenth Centuries ynnä Cookin\nretket laajemmin hänen matkakertomuksistaan laadittujen lyhennettyjen\nlaitosten mukaan. Maantieteen kehitys on O. Peschelin teoksesta:\nGeschichte der Erdkunde.\n\nMuita lähdeteoksia mainittakoon: S.E. Dawson: The Saint Lawrence\nBasin. Charles Morris: Heroes of Discovery in America. D.G. Hogarth:\nPenetration of Arabia. J. Thomson: Mungo Park and the Niger. Daniel\nBruun: Afrika. R. Brown: The Story of Africa and its Explorers. Sir\nHarry Johnston: The Nile Quest.\n\nLivingstonen matkat olen kertonut hänen omain matkakertomustcnsa ja\nniistä tehtyjen lyhennettyjen laitosten mukaan.\n\n_I. K. Inha_.\n\n\n\n\n\n\nXVII JA XVIII VUOSISATA.\n\n\n\n\nALAMAITTEN MAHTIAIKA.\n\n\n\nKuinka Alamaista tuli suurvalta.\n\n\nNykyaikoina, paljouksien etupäässä ratkaistessa tapaukset, tuntuu\nensi katsannolla käsittämättömältä, kuinka niin pienet kansat kuin\nAlamaitten ja Portugalin ovat voineet anastaa maailman rikkaimmat\ntulolähteet ja vuosisatansa kumpikin hallita idän ja lännen\nvälistä kauppaa. Tehokkaat voimasuhteet eivät kuitenkaan olleet\nlikimainkaan samat kuin asianomaisten maitten pinta-alat kartalla.\nValtioelimistöt eivät niihin aikoihin vielä olleet niin kehittyneet,\nettä suuret valtakunnat olisivat voineet esiintyä apuneuvojensa\nmukaisella mahdilla. Pienempikin maa, joka oli taajaan asuttu\nja korkealle kehittynyt, saattoi jonkun aikaa toimia historian\nnäyttämöllä yhtä suurilla mahtikeinoilla. Italian kaupungit samoin\nkuin Hansa-liittokin olivat tämän osoittaneet, Portugal niiden\njälkeen, ja seitsemännentoista vuosisadan alussa Alamaat anastivat\nmerien hegemonian, vaikka sitä katkeran kovapintaisesti vastustivat\nmolempien Intiain löytäjät ja niiden lisäksi oli kestettävä kahden\nsuuren naapurikansankin kateellinen kilpailu. Alamaitten väkiluku\nei kuitenkaan ollut paljoa pienempi kuin esim. Englannin, niiden\nmerenkulku, teollisuus, kauppa ja varallisuus taas olivat paljon\nsuuremmat, ja näiden etujen vaikutusvoimaa alueen pienuus pikemminkin\nedisti kuin haittasi, sillä se tarjosi hollantilaisille ne keskityksen\nedut, jotka meidän aikanamme vasta rautateiden ja kaikenlaisten\najatuksen vaihtoa edistäväin keksinnöitten kautta ovat tulleet suurien\nkansojen osaksi. Lisäksi oli suuri taistelu uskonnon ja vapauden\npuolesta luonut hollantilaisista kiinteän kokonaisuuden ja kehittänyt\nheissä toimitarmoa ja rohkeutta kaikkein suurimpiinkin yrityksiin.\n\nSeuraava lyhyt historiallinen katsaus antaa jonkun verran käsitystä\nsiitä elävästä voimasta, joka johti Hollannin kansan suuruuteen,\nsamalla kun se asettaa laajemman taustan niille tapauksille ja\nretkille, joiden kautta se hyödytti maantiedettä ja maantuntemusta.\n\nAlamaat elivät Kaarle Suuren kuoltua monta vuosisataa mitä\nsurullisimpia sorron aikoja, ainaisen sodan ja hävityksen jaloissa. Ne\nolivat silloin vielä enimmäkseen suota ja tiheätä metsämaata, jossa\noli melkein mahdoton liikkua muulla tavalla kuin pitkin jokia ja\nroomalais-aikana rakennettuja teitä. Kulkuneuvojen huonouden ja maan\nsyrjäisen aseman vuoksi oli sekä Saksan keisarin että Ranskan kuninkaan\nvaikea pitää Alamaita pysyväisesti vallassaan. Ala-Lothrinkiin,\njolla nimellä maa tunnettiin, muodostui vähitellen useita melkein\nitsenäisiä feodalisia valtakuntia, kuten Brabantin herttuakunta,\nFlanderin, Hennegaun, Hollannin, Gelderlandin, Limburgin ja Luxemburgin\nkreivikunnat, sekä Lüttichin ja Utrechtin hiippakunnat.\n\nYhdennentoista vuosisadan lopussa nämä feodaliset pikkuvaltakunnat\nolivat päässeet suuresti vahvistumaan, vaikka ne kävivätkin keskenään\nalinomaa sotia. Ei missään ristiretkikäskyä tervehditty suuremmalla\ninnostuksella kuin Alamaissa. Ensimmäisen ristiretken etevimmät\nmiehet olivat Alamaista. Bouillonin Gottfrid, ristiretken johtaja ja\nJerusalemin ensimmäinen kuningas, oli Ala-Lothringin herttua, hänen\nveljensä, Edessan Balduin ja Boulugnen Eustacius, olivat melkein\nyhtä kuulut, eikä sankarimainetta puuttunut Flanderin kreiviltä\nRobertiltakaan. Kolmannenkin ristiretken päälliköistä useat olivat\nAlamaista, ja Balduin, joka neljännellä ristiretkellä Konstantinopolin\nvalloituksen jälkeen valittiin latinalaisen keisarikunnan\nhallitsijaksi, oli Flanderin kreivi. Alamailla oli, samoin kuin yleensä\nLänsi-Euroopalla, mitä suurin hyöty ristiretkistä. Niiden kautta\nmurtuivat läänityslaitoksen ahtaat puitteet, käsitykset laajenivat\njoka alalla ja elämään tuli paljon uusia kehityksen siemeniä.\nItämaitten tuotteita ja eteviä valmisteita kulki Länsi-Eurooppaan ja ne\nelähyttivät kauppaa. Alamaissa tämä virike oli pääsyitä etuoikeuksia\nnauttivien kaupunkien syntymiseen.\n\nAlamaitten kaupungeista on hyvin vähän tietoja ennen 12:tta vuosisataa.\nTältä ajalta ovat vanhimmat kaupunkioikeudet. Mutta sitten niitä\nalkoi syntyä tiheään ja päästä hyvin vaurastumaan, ja kun ne pienien\nruhtinaittensa rinnalla olivat sangen voimallisia ja varakkaita,\nniin saattoivat ne heiltä hankkia laajat oikeudet. Ne toden teolla\nolivat pieniä tasavaltoja valtakunnassa. Mahtavimmat kaikista olivat\nFlanderin kaupungit, Gent, Brugge ja Ypern, myöhemmin Antwerpen.\nKolmannellatoista vuosisadalla niissä oli erinomaisen toimelias väestö\nja monta teollisuutta, suurimpien väkiluku nousi 100,000—200,000:een\nja ne olivat siis sen ajan oloihin nähden maailmankaupungeita.\nTärkein teollisuus oli villakankaitten kutominen. Villa tuotiin\nenimmäkseen Englannista, jonka vuoksi Flanderin kaupungit tämän maan\nkanssa ylläpitivät vilkasta kauppayhteyttä. Brugge oli siihen aikaan\nmaailmankaupan keskusta. Huolimatta alituisista sodista, joita maan\npikkuruhtinaat keskenään kävivät, olivat Alamaat, joka nimi siihen\naikaan käsitti sekä nykyiset Alamaat että Belgian, vaurastuneet niin\nrikkaiksi ja kukoistaviksi, ettei Euroopassa ollut toista maata, joka\nolisi niille vertoja vetänyt. Mutta sitä myöten ne myös alkoivat\nherättää mahtavimpain hallitsijain pyyteitä.\n\nNe joutuivat ensinnä Burgundin silmämääräksi. Avioliittojen, oston,\npetoksen ja väkivallan kautta maakunta toisensa jälkeen joutui Filip\nHyvän ja hänen poikansa, Kaarle Rohkean vallan alle. Kaarle Rohkean\ntyttären Marian hallitessa palauttivat kaupungit oikeutensa, jotka\nFilip Hyvä suureksi osaksi oli hävittänyt taikka vähään supistanut. Kun\nMaria v. 1477 meni naimisiin habsburgilaisen arkkiherttuan Maximilianin\nkanssa, josta sitten tuli Itävallan keisari, niin Alamaat joutuivat\nHabsburgin suvulle.\n\nKun Habsburgit perivät Espanjankin kruunun, niin yhdistyivät Alamaitten\nkohtalot Espanjan kohtaloihin ja se oli niiden kauheain kärsimysten ja\nsankarillisen vapaudentaistelun alku. Tosin Kaarle V niitä varsinkin\nalkuaikoinaan suosi, hän kun oli Alamaissa syntynyt ja kasvanut, mutta\njo hänen loppuvuosinaan alkoi verojen nylkeminen ja uskonvaino. Filip\nII:n aikana olot nopeaan kävivät aivan sietämättömiksi. Hän aikoi\nAlamaissa toteuttaa koko ankaruudessaan Tridentin kirkolliskokouksen\npäätökset evankeelisten uskontojen hävittämisestä. Tämä synnytti\nkapinoita, nämä mitä julminta sortosotaa, inkvisitio sai vapaan vallan\nhirttää, teloittaa ja polttaa tuhansittain ihmisiä. Rikkaista Alamaista\ntuli espanjalaisten palkkasoturien temmellyskenttä ja sanomattomissa\nkärsimyksissä, mutta samalla sankarimaisella urheudella uskontonsa ja\ninhimillisten oikeuksiensa puolesta taistellen ne uhmasivat Filip H:ta\nja hänen pyöveliään, Alban herttuaa.\n\nAlamaitten kotimaisista ruhtinaista, jotka viimeiseen asti olivat\nkoettaneet pysyä lojaalisina, lopulta suuri osa yhtyi kapinallisiin,\nja Oranian prinssi Vilhelm Vaitelias vähitellen sai maassa suurimman\nvaikutusvallan. Sotaa käytiin säälimättömällä julmuudella ja\nvaihtelevalla onnella. Tärkeimmät sotatapaukset ovat jokaiselle tutut\nhistoriasta. Taisteltiin sekä maalla että merellä. Oranian Vilhelm\nantoi Hollannin rannikon urheille purjehtijoille kaapparioikeuksia, ja\nkilvan englantilaisten »meren koirain» kanssa alkoivat hollantilaiset\n»meren kerjäläiset» häiritä Espanjan ja Portugalin kauppaa ja\nsiirtomaita. Kolmen etevän ylimyksen johdolla he tulella ja miekalla\nhävittivät rantoja, kokosivat paljon ryöstösaalista ja kostaakseen\nAlban herttuan hirmutyöt kamalasti rääkkäsivät munkkeja, pappeja ja\nkatolilaisia virkamiehiä. He valtasivat Maasin suulla Brillin kaupungin\nja Vlissingenin, joka vallitsi Antwerpenin meriväylää. Pian anastettiin\nmuitakin kaupunkeja ja vähitellen koko Hollanti erosi Espanjasta.\nTurhaan espanjalaiset koettivat valloittaa takaisin pohjoisia\nmaakuntia; kuta enemmän he teurastivat ja ryöstivät, sitä katkerammaksi\nkävi vastarinta. Tokeet avattiin ja laajoja maa-aloja laskettiin veden\nalle, niin että espanjalaisten täytyi kesken luopua monen kaupungin\npiirityksestä. Luultavasti olisivat Alamaitten molemmat puoliskot\nloppujen lopuksi kokonaan vapautuneet, ellei uskonnoitten erotus\nolisi ollut niin jyrkkä. Ainoastaan pohjoiset evankeeliset maakunnat\njulkisesti erosivat Espanjasta ja jatkoivat vapaustaistelua. Filip\nkuningas, tuntiessaan loppunsa lähestyvän, antoi Alamaat itsenäiseksi\nvaltakunnaksi tyttärelleen, joka oli naimisissa itävaltalaisen\narkkiherttuan kanssa. Mutta ei arkkiherttuakaan kyennyt valloittamaan\ntakaisin pohjoisia maakuntia, vaan hänen täytyi tyytyä eteläisiin,\nvallonilaisiin, joista nykyinen Belgia muodostui.\n\nPohjoiset maakunnat tunnustettiin v:n 1609 välirauhassa itsenäisiksi\nja niitä hallittiin sitten tasavaltana, jossa Oranian prinssit olivat\nperinnöllisiä hallituksen hoitajia. He olivat kaikki harvinaisen\neteviä miehiä, Moritz etevä sotapäällikkö, jonka taitoa etupäässä oli\nkiittäminen siitä, etteivät espanjalaiset Vilhelm Vaiteliaan murhan\njälkeen voitolle päässeet, ja Fredrik Henrik erinomainen sekä sotilas\nettä valtiomies. Keskellä kolmikymmenvuotista sotaa, johon Hollanti\notti osaa Ranskan liittolaisena, nuori tasavalta jokineen, kanavineen\nja tokeineen kohosi korkeimpaan kukoistukseensa ja anasti molempain\nIntiain kaupan. Westfalin rauhassa Espanja vihdoin pysyväisestä\ntunnusti Yhdistetyt Alamaat (s.o. ne maakunnat, jotka olivat yhtyneet\nEspanjasta erotakseen) itsenäiseksi valtakunnaksi. Ne olivat\ntaistelunsa kautta saavuttaneet vielä enemmän kuin itsenäisyyden,\nniistä oli tullut suurvalta.\n\nPohjoisien maakuntien nopea aineellinen vaurastuminen vapaussodan\naikana oli tämän pitkän ja katkeran taistelun merkillisimpiä ilmiöitä.\nKesken taistelua maailman siihen aikaan mahtavinta valtakuntaa vastaan\nniitten väestö ja varallisuus kasvamistaan kasvoi, teollisuus ja\nkauppa kehittyivät hämmästyttävällä tavalla. Sodan alussa pohjoiset\nmaakunnat olivat paljon harvemmin asutut ja köyhemmät kuin eteläiset,\njotka jäivät Espanjan vallan alle, mutta sodan päättyessä suhde oli\nmuuttunut päinvastaiseksi. Antwerpen, joka Filip II:n hallituksen\nalussa oli Alamaitten kaupungeista mahtavin, sodan aikana peräti\nrappeutui ja sen, samoin kuin monen muunkin kaupungin, kauppa ja\nvarallisuus menetettiin Hollannille taikka vallan ulkomaille, etenkin\nEnglannin kaupungeille. Taitavimmat ammattilaiset ja etevimmät\nkauppiaat muuttivat pois uskonvainoa pakoon. Sitä myöten kuin Antwerpen\nrappeutui, sitä myöten Amsterdam paisui. Tämän kaupungin aluetta oli\nmonta kertaa laajennettava» jotta saatiin kaikille pakolaisille tilaa.\nHeidät otettiin mielihyvällä vastaan, sillä he toivat mukanaan pääomaa,\nammattitaitoa ja yritteliäisyyttä. Huolimatta sodan hävityksistä ja\nmieshukasta pohjoisten maakuntien asukasluku sen aikana lisääntyi\nneljäksi miljoonaksi, joka luku oli koko joukon suurempi pohjoisten\nja eteläisten yhteistä asukaslukua sodan alkaessa. Hollantilaiset\nmerimiehet olivat kaikista taitavimmat ja yritteliäimmät,\nhollantilaiset kauppiaat olivat levitelleet toimiaan melkein kaikille\nmaailman merille. Laivanrakennus oli kehittynyt niin valtavasti, että\nHollannin laivaveistämöillä rakennettiin enemmän laivoja kuin Euroopan\nkaikilla muilla veistämöillä yhteensä. Käsi kädessä tämän vaurastumisen\nkanssa kävi valistuskin, niin että sekä luku- että kirjoitustaito jo\nsilloin olivat levinneet kansansyviin riveihin ja Hollannin yliopistot,\nvarsinkin Leydenin, joka perustettiin urhoollisen puolustuksen\nmuistoksi, olivat Euroopan ensimmäiset. Ja tämä aika vihdoin oli\nHollannin elinvoimaisen taiteenkin paras aika.\n\nYksi Filip II:n keino hollantilaisten kukistamiseksi oli yritys tuhota\nheidän kauppansa, mutta tämäkin keino kääntyi käyttäjäänsä vastaan.\nAlamaitten purjehtijat olivat vanhastaan hoitaneet Intian tavarain\nkuljetusta Lissabonista edelleen Euroopan satamiin (II, s. 171),\nmutta Filip kuningas kielsi nyt kaiken kaupan Alamaitten ja Iberian\nniemimaan välillä. Seuraus siitä oli» että hollantilaiset alkoivat\nkaikin voimin pyrkiä Intiaan. Sitä paitsi Espanjan oli vaikea tulla\ntoimeen ilman Alamaitten tuotteita, ruokatavaroita ja kankaita, ja tämä\nseikka vaikutti, että hollantilaisten oli helppo harjoittaa Espanjan\nrannoilla mitä laajinta salakuljetusta, jossa espanjalainen, kansa itse\noli heille kaikin tavoin avullisena virallisista kielloista huolimatta.\nHollantilaiset kuljettivat vihollisilleen aseitakin ja kaikenlaisia\nmuita sotatarpeita, niin ahnaita he olivat kauppaa tekemään. Kautta\nsodan sadat hollantilaiset alukset kävivät tätä luvatonta salakauppaa\nkaikissa Espanjan alusmaissa.\n\nEnglanti auttoi Hollantia sekä apurahoilla, että sotaväellä ja lisäksi\nvälillisesti sen kautta, että se Elisabethin aikana enemmän kehitti\nsotalaivastoaan kuin kauppalaivastoaan ja sotalaivastollaan antoi\nEspanjan merimahdille niin musertavan iskun.\n\nMutta tuskin oli yhteinen vihollinen kukistettu, ennenkuin voittajain\nkesken syntyi katkera kilpailu. Hollantilaisten tuottavimpia\nelinkeinoja oli merikalastus. Olemme jo ennen nähneet (II, s. 457),\nkuinka se johti kilpailuun valaanpyynnistä Huippuvuorien vesillä.\nMutta kaikilla lähemmilläkin merillä hollantilaiset kalastajat olivat\nylinnä, jopa siihen määrään, että kalastivat Englannin maavedetkin.\nEnglanti lopetti tämän oikeuden ja se antoi aihetta kansainväliseen\nrettelöön, joka laski nykyajan merioikeuden perustukset. Hollantilainen\nGrotius puolusti »Mare liberum» lentokirjassaan kaikkien merien\nvapautta, englantilainen Selden »Mare clausum» vastakirjoituksessaan\nhyvin pitkälle meneviä rajoituksia. Kun käsitykset olivat niin\nristiriitaiset, niin ratkaisu useinkin jäi tykeille. Vielä paljon\nkatkerammaksi kävi kilpailu siirtomaissa, varsinkin molemmissa\nIntioissa. Se johti suuriin sotiin, joissa Alamaat kauan enimmäkseen\nolivat voitolla.\n\nSaatuaan Intian kaupan käsiinsä Alamaat rikastuivat nopeaan ja\nsuhdattomasti. Sinne keräytyi niin runsaasti pääomia, että rahoja\nlainattiin kolmea prosenttia vastaan, samaan aikaan kun Englannissa\nja Ranskassa maksettiin kahdeksan. Hollantilaisista tuli maailman\npankkiirit ja he pitivät tämän aseman vielä kauas seuraavaankin\nvuosisataan. Kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla olivat\nulkomaat Alamaihin velkaa noin viisi miljardia markkaa, joka sen ajan\noloihin nähden oli suunnaton summa.\n\nSeitsemästoista vuosisata oli Alamaitten, samoin kuin kuudestoista oli\nollut Espanjan ja Portugalin. Mutta kahdeksannellatoista vuosisadalla\nniiden merimahti ja kauppa yhä enemmän jäivät Englannin ja Ranskan\nrinnalla takapajulle. Niiden voimat eivät ajan pitkään kyenneet\nylläpitämään suurvalta-asemaa suurempien naapurikansojen ennätettyä\napulähteitään kehittää.\n\n\n\n\nLänsivallat Intiassa.\n\n\nKun Filip II v. 1591 sulki hollantilaisilta Portugalin satamat,\neikä sieltä enää saatu Itä-Intian tuotteita, niin nämä viipymättä\npäättivät purjehtia perille saakka hankkiakseen niitä portugalilaisten\nsivu heidän omilta ostomailtaan. Mieluimmin hollantilaiset olisivat\netsineet itselleen uuden väylän, jota he sitten olisivat voineet\npitää yksityisomaisuutenaan, mutta Willem Barentsin ensimmäisen\nhukkayrityksen jälkeen älyttiin, että Aasian pohjoispuolitse oli\nturha pyrkiä Kaukaisen Idän ja Intian markkinoille, eikä siis ollut\nmuuta neuvoa kuin tunkeutua sinne miekka kädessä samoja väyliä kuin\nportugalilaiset ja espanjalaisetkin, vaikka nämä löydön, valtauksen\nja paavin tuomion oikeudella yhä pitivät niitä erikoisomaisuutenaan.\nEnglantilaiset olivat yrittäneet samaa heti, kun Filip II:n armada oli\nvoitettu, vaikka huonolla menestyksellä. Toinen heidän laivoistaan\nkärsi haaksirikon menomatkalla, toinen paluumatkalla, Sansibarissa ja\nMalakan Pinangissa käytyään. Sitten kului kymmenkunta vaotta, ennenkuin\nEnglannista käsin tehtiin uutta yritystä, ja tällä ajalla olivat\nhollantilaiset jo saaneet Itä-Intiassa pysyvän jalansijan.\n\nÄsken perustettu hollantilainen »Ulkomaisten seutujen komppania»\nvarusti neljä laivaa ja lähetti ne keskellä tuiminta sotaa\nHyväntoivonniemen ympäri Intiaan yrittämään.\n\n\n\nHoutmanin retki.\n\n\nCornelius Houtman, jolle yrityksen johto uskottiin, oli ollut monta\nvuotta Portugalin palveluksessa, tehnyt Itä-Intiaan monta matkaa ja\ntunsi siis väylät ja paikat. Väyläoppaana hänellä oli kerallaan Jan\nvan Linschotenin (II, s. 445) kirjoittama »Navigatio ac itinerarium»,\njoka perustui tekijän omiin ja muidenkin matkustajain havaintoihin.\nHoutman suuntasi ensinnä Madagaskariin ja poikkesi sitten Etu-Intiaan,\nmutta kun portugalilaiset joka paikassa häntä ahdistivat, niin hän\nlopulta päätti purjehtia Javaan, jonka rikkaus oli hänelle tunnettu\nja jossa portugalilaisilla oli verraten vähän sananvaltaa. Mutta\nportugalilaiset seurasivat sinnekin ja yllyttivät asukkaita häntä\nvastaan. Houtman koetti saada kuormat Bantamista, nykyisin raunioiksi\nsortuneesta kaupungista, joka siihen aikaan oli pippurikaupan keskusta\nJavassa, mutta portugalilaiset saivat kun saivatkin tämän juonillaan\nestetyksi, ja Houtmanin täytyi purjehtia edelleen. Vasta Javan\nitärannalla hollantilainen laivue saattoi rauhassa virkistää voimiaan.\nPaluumatka tapahtui pitkin Javan etelärantaa, jonka väyliä nyt ensi\nkerran kyntivät eurooppalaiset laivat. Taisteluitten ja muitten\nvastoinkäymisten kautta Houtman oli menettänyt kaksi laivaansa ja kaksi\nkolmannesta miehistään, mutta siitä huolimatta varustajat päättivät\ntämän kaupan kannattavan, jos sitä käytiin riittävillä voimilla. Kotiin\ntuoduista merkillisistä esineistä mainittakoon kamelikurjen näköinen\nkasuaari, joka lienee Javaan tuotu Ceramista tai Papuain saarilta.\n\n\n\nRetkiä Magalhãesin salmen kautta.\n\n\nYhdistettyjen Alamaitten satamat alkoivat tämän jälkeen kilvan\nlähettää laivastoja Itä-Intiaan. Toiset purjehtivat tavallista tietä\nHyväntoivonniemen ympäri, toiset yrittivät päästä sinne länsitietä. V.\n1598 lähti ensimmäinen laivue Magalhãesin salmen kautta. Ainoastaan\nyksi viidestä pääsi Molukeille, ja sen portugalilaiset anastivat.\nErään toisen valtasivat espanjalaiset Perussa, kolmas palasi väliltä\nkotia. Pari laivaa suuntasi muista myrskyssä erottuaan Japaniin, jonne\ntoinen lopulta saapuikin, vaikka niin huonossa kunnossa, että miehistö\ntuskin kykeni purjehdusta hoitamaan. Laivaa johti englantilainen luotsi\nWilliam Adams, kapteenin saatua surmansa kahakassa Chilen rannikolla.\nAdams pääsi shogunin (Japanin sijaishallitsijan) suosioon, mutta maasta\nhäntä ei laskettu. Hän sai Japanissa tiluksia ja otti japanilaisen\nvaimon. Kun kapteeni John Saris v. 1613 saapui Japaniin, niin Adams sai\nluvan palata kotimaahansa, mutta ei enää sitä lupaa käyttänyt, vaan\nrupesi englantilaisen Itä-Intian komppanian asiamieheksi. Matkoja hän\nkuitenkin teki sekä Siamiin että Kotshinkiinaan. Hänen japanilainen\nnimensä oli Anjin Sama. Eräs Jedon kaduista on saanut hänestä nimensä,\njota paitsi japanilaiset joka vuosi kesäk. 15 p. juhlivat hänen\nmuistoaan.\n\nParempi onni oli Olivier Van Noortilla, joka syysk. 1598 lähti\nRotterdamista neljällä laivalla, Magalhãesin salmen kautta hänkin.\nAnastettuaan yhden espanjalaisen laivan Chilen rannalla ja toisen\nFilippinien luona hän saapui Borneon Bruneihin ja palasi Sundasalmen\nkautta ja Hyväntoivonniemen ympäri, saapuen Hollantiin elokuussa 1601.\nHän oli ensimmäinen hollantilainen kapteeni, joka purjehti maan ympäri.\n\nVuonna 1598 Amsterdamin kauppiaat lähettivät kahdeksan laivaa amiraali\nJ. van Neckin johdolla perustamaan vakinaisen kauppa-aseman Javaan,\njonka he päättivät ottaa toimiensa tukipaikaksi Itä-Intiassa. Van Neck\npurjehti Hyväntoivonniemen ympäri ja pääsi onnellisesti Javaan, jossa\nlaivoista neljä otti täydet maustekuormat. Itse hän jatkoi neljällä\nlaivalla Molukeille, karkoitti siellä Portugalilaiset muutamilta\nasemilta ja teki ruhtinaitten kanssa kauppaliittoja. Otettuaan lopuksi\ntäydet maustelastit hän palasi kaikkine laivoineen onnellisesti\nkotimaahan. Osa van Neckin laivastosta poikkesi Mauritiukseen, joka oli\nasumaton, ja istutti sinne puutarhan.\n\n\n\nHollantilainen Itä-Intian komppania.\n\n\nTämä onnistunut matka kiihoitti kauppiaita kaikin voimin jatkamaan\ntuottavaa kauppaa ja 1601 lähetettiin Itä-Intiaan neljäkymmentä laivaa,\njotka kaikki palasivat täysin kuormin. Mutta kun oli pelättävää, että\nkeskenäinen kilpailu estäisi tätä kauppaa kaikin puolin edullisesti\nkehittymästä, niin Itä-Intian kauppa kenraalistaattien välityksellä\nannettiin yhdelle ainoalle suurelle seuralle, kuululle »Itä-Intian\nkauppaseuralle», joka perustettiin maaliskuussa 1602 ja sai sekä\nvaltion että koko kansan kannatuksen. Seura sai mitä laajimmat\noikeudet, yksinomaisen oikeuden kaupan käyntiin Itä-Intiassa,\noikeuden nimittää sinne virkamiehiä, käydä sotaa ja tehdä rauhan,\nsolmia liittoja, leimata rahaa, rakentaa kaupungeita ja linnoja,\nkaikki kenraalistaattien nimessä. Seuraan liittyivät kaikki pienemmät\nkauppaseurat. Sen pääoma, 6.600.000 guldenia, oli ajan oloihin\nnähden suunnattoman suuri, kaksi vertaa suurempi kuin kaksi vuotta\naikaisemmin perustetun englantilaisen Itä-Intian komppanian. Mutta\nliike ja toimeliaisuus olivatkin kasvaneet Yhdistyneitten Alankomaitten\nsatamissa suunnattomasti. Grotiuksen tietojen mukaan rakennettiin\nniissä vuoden 1600 vaiheilla 2000 laivaa.\n\nHollantilaisen Itä-Intian komppanian lähettämään ensimmäiseen\nlaivastoon kuului 13 alusta, ja sitä komensi van der Hagen. Kun hän\noli Javan Bantamissa pippurikuormaa ottamassa, niin saapui sinne\nAmboinasta lähetystö pyytämään apua portugalilaisia vastaan. Van der\nHagen mielihyvällä noudatti kutsumusta ja sitkeän vastarinnan jälkeen\nAmboinan portugalilainen linna valloitettiin. Se sai nyt nimeksi\nVictoria, ja siitä tuli hollantilaisten ensimmäinen tukikohta Aasiassa.\nAmboinasta käsin he vähitellen valloittivat muutkin Molukit linnoineen,\nTidoria ja Ternatea lukuunottamatta, joissa espanjalaiset pitivät\njonkun aikaa puoliaan.\n\n\n\nEnglantilaisten retkiä Itä-Intiaan.\n\n\nHollantilaisten koroitettua v. 1599 pippurin hinnan 3 shillingistä 6\nja 8 shillinkiin naulalta englantilaiset alkoivat täydellä todella\najatella Intian kauppaa. V. 1600 perustettiin englantilainen Itä-Intian\nkomppania, siis paria vuotta aikaisemmin kuin hollantilainen. Neljä\nsuurta laivaa lähetettiin v. 1601 matkaan, John Davis luotsina. Tällä\nretkellä huomattiin, että sitrunamehu oli mitä paras keino keripukkia\nvastaan. Laivasto löysi Chagos-saaret Intian meren keskeltä ja saapui\nsitten Nikobarien kautta Atjehiin, Sumatran rannalle, josta saatiin\nvähän pippuria. Lisää samaa haluttua tavaraa saatiin Javan Bantamista.\nMalakan salmessa anastettiin Portugalin lipulla purjehtiva kauppalaiva.\nKovia myrskyjä paluumatkalla kestettyään laivasto syksyllä 1603 saapui\nkotiin täysin kuormin. V. 1605 lähetettiin uusi laivasto, joka toivoi\nsaavansa tehdä vapaasti kauppaa, kun Englanti oli tehnyt Portugalin ja\nEspanjan kanssa rauhan, mutta hollantilaiset kävivät sotaa edelleenkin,\nvalloittivat paraillaan toisen portugalilaisen aseman toisensa\njälkeen, ja minne englantilaiset tulivatkin, kaikkialla tämä sota\nja hollantilaisten kateus haittasivat heidän kauppaansa. Yksi laiva\nmatkalla menetettiin. Kapteeni Middleton, joka tätä retkikuntaa johti,\nsai kuitenkin Molukeilta neilikoita, ja tästä hänet lyötiin ritariksi.\nV. 1607 lähetettiin jälleen kolme laivaa, jotka kulkivat toisia\nteitä, Sokotran ja Adenin kautta Suratiin, Etu-Intian länsirannalle.\nEnglantilaiset koettivat sieltä käsin päästä suuren mogulin kanssa\nyhteyteen ja lähettivät Suratista erään kapteenin Jehangirin hoviin,\njossa hän sai paljon arvokkaita tietoja Intian oloista. Matkoja\nalettiin sitten tehdä yhä taajemmin ja seitsemännellä matkalla, v.\n1611, komppanian laivat kävivät aina Siamissa saakka, perustaen\nsilloiseen pääkaupunkiin Ajuthiaan kauppa-aseman.\n\nEnglantilaisen komppanian kahdeksas matka (1611—13) oli muita\ntärkeämpi. Kapteeni John Saris purjehti silloin Japaniin saakka, ollen\nensimmäinen englantilainen, joka siellä kävi. Kun hollantilaiset,\njoilla oli linnoja Ternatessa, Tidorissa ja Makianissa, estelivät\nhänen kauppaansa Molukeilla, niin Saris purjehti Japaniin ja matkusti\nHiradosta maisin Jedoon viemään keisarille komppanian lahjoja. Hänen\nmatkakertomuksessaan on mieltäkiinnittäviä tietoja Japanin silloisista\nkaupungeista, joista Kioto eli Miako oli suurin. Saris perusti Hiradoon\npysyvän englantilaisen kauppa-aseman. Tämän matkan kautta saatiin\nentistä paremmat tiedot Kaukaisen Idän purjehdusoloista ja karttoihin\ntehtiin monta korjausta. Kapteeni Best, jonka matka alkoi v. 1612, sai\nSuraten edustalla loistavan voiton paljon suuremmasta portugalilaisesta\nlaivastosta, ja tämä voitto se avasi Etu-Intian länsirannikon Englannin\nyritteliäisyydelle. V. 1615 Sir Thomas Roe lähetettiin Jehangirin\nhoviin Englantia edustamaan.\n\n\n\nRanskalaisten retkiä.\n\n\nRanskalaisetkin tekivät muutamia, vaikka tosin vähäpätöisiä, yrityksiä\nsaadakseen Itä-Intiassa jalansijaa. V. 1601 lähti sinne kaksi\nBretagnessa varustettua laivaa, mutta niiden matka oli kaikin puolin\nonneton. Toinen upposi paluumatkalla Azorien luona, toinen Malediveilla\nEtu-Intian edustalla. Viimeksimainitun miehistö otettiin vangiksi.\nFrançois Pyrard-niminen haaksirikkoinen ranskalainen saavutti maan\nkieltä opittuaan Maledivien kuninkaan suosion, vaikk'ei häntä silti\nmaasta laskettu. Viiden vuoden kuluttua saapui kuitenkin Chittagongista\nvihollisjoukko, joka kuninkaan surmattuaan vapautti Pyrardin ja hänen\nkolme toveriaan, ainoat, mitä enää oli elossa »Corbinin» miehistöstä.\nPyrard kirjoitti seikkailuistaan teoksen, joka näihin saakka on ollut\npäälähde Maledivien ja niiden asukkaiden tuntemiseen. Vankeudesta\npäästyään hän kulki laajalti Intiassa ja keräsi arvokkaita tietoja,\njotka monessa suhteessa ovat ainoat, mitä tältä ajalta on säilynyt. Hän\nkävi portugalilaisilla laivoilla Cambayssa ja Molukeilla ja julkaisi\ntäydellisen selonteon Kaakkois-Aasian kaupasta, jonka keskustana\nyhä vielä oli Malakka. Afrikankin portugalilaisiin siirtokuntiin\nperehdyttyään hän paluumatkalla kärsi Brasilian rannalla haaksirikon,\nmutta käytti hyväkseen sitä aikaa, joka hänen täytyi viipyä Bahiassa,\nkerätäkseen vielä Brasiliastakin tietoja. Palatessaan talvella 1610\nEurooppaan Pyrard oli seikkaillut kymmenen vuotta, mutta harvinaisen\nhyvin käyttänyt tämän vaiherikkaan aikansa.\n\nVasta v. 1616 Ranskasta uudelleen lähti pari laivaa Intiaan ja v. 1619\nkolme. Jälkimmäisestä retkestä on säilynyt arvokas matkakertomus, joka\nmuun muassa sisältää tarkan kuvauksen sarvivalaasta; niitä nähtiin\nkaksi matkalla. Kapteeni Beaulieu tutki Kapmaan Pöytävuoren seutuja\noleskellessaan Pöytälahdessa, jonka vanha nimi, Saldanhalahti, silloin\njuuri oli nykyiseksi muuttumassa, ja sitten Madagaskarin etelärannikon\nluontoa. Komoro-saarista Beaulieu kirjoitti ensimmäisen laajemman\nkertomuksen. Jakatrassa (Bataviassa) laivan menetettyään — petolliset\nhollantilaiset näyttävät sen polttaneen — hän v. 1622 palasi Ranskaan.\n\nPaitsi edellämainittuja kansoja purjehtivat vielä tanskalaiset ja\nruotsalaisetkin Intiaan kauppaa tekemään. Viimeksimainitut kuitenkin\njo v. 1671 luopuivat luvusta, heidän komppaniansa kun silloin teki\nvararikon.\n\n\n\nBatavia.\n\n\nAlamaitten hallitus asetti v. 1610 Itä-Intiaan ylimaaherran, ja Pietari\nBoth oli ensimmäinen, joka nimitettiin tähän korkeaan luottamustoimeen.\nHän ensi työkseen lähti Jakatra-lahteen, joka on Javan luoteisrannalla,\nBantam-lahdesta itään, perustaakseen sinne kaupungin hollantilaisten\nmahdin keskustaksi. Jakatran pikkukuningas luovutti maata linnan\nrakentamiseen, ja siten syntyi se ensimmäinen rakennusryhmä, josta\nsitten kehittyi komea Batavia. Muutamia muitakin pieniä linnoja\nrakennettiin ja hollantilaisten vaikutusvalta Intiassa kasvoi vuosi\nvuodelta.\n\nMutta katkeraa sotaa heidän täytyi käydä herkeämättä pitääkseen\npuoliaan tällä uudella toimialallaan. Espanjalaiset, joilla vielä oli\nTernatessa ja Tidorissa joku tukipaikka, hyökkäsivät hollantilaisten\nkimppuun, missä vain heitä tapasivat, ja Euroopan sotatoimien jonkun\nverran helpottaessa Espanjan kuningas lähetti Itä-Intiaan entistä\nenemmän sotalaivoja. Espanjalaisiin yhtyivät englantilaiset, vihoissaan\nsiitä, että hollantilaiset olivat heidät karkoittaneet Molukeilta,\nvieläpä Javan pikkuhallitsijatkin, niin että hollantilaisilla oli\nvihollisia joka puolella. Mutta he eivät säikähtäneet, vaan ryhtyivät\nniitä kaikkia vastaan taisteluun ja taistelivat hyvällä menestyksellä.\n1615 he saivat Malakan luona loistavan voiton espanjalaisesta\nlaivastosta. Englantilaiset kävivät Bantamin hallitsijan avulla\nJakatraan rakennetun pienen hollantilaisen linnan kimppuun, mutta\nse sankarillisesti taistellen piti puoliaan, kunnes sai apua, ja\nlopputulos oli, että Jakatran pikkuruhtinaan täytyi luovuttaa\nmaansa hollantilaisille, ja nyt sai Batavia vapaasti levitä ja\nturvata ympäristöään. Samalla hollantilaiset saivat käsiinsä Javan\npippurikaupan, jonka pääpaikka Bantam oli.\n\nHollantilaiset jatkoivat sitten tarmokkaasti valloituksiaan.\nBanda-saaristo valloitettiin v. 1621, väestö hävitettiin sukupuuttoon\nja sijaan tuotiin orjia ja rikoksentekijöitä. Amboinassa englantilaiset\nkilpailivat hollantilaisten kanssa, mutta heidät v. 1623 otettiin\nvangiksi muka salajuonien vuoksi ja kamalan kidutuksen jälkeen\nmestattiin. Tämä »Amboinan verioikeus» herätti Englannissa suunnatonta\nsuuttumusta. Kuningas Jaakko I tosin tyytyi uhkauksiin, koska muka\nasia oli Itä-Intian komppanian yksityisasia, eikä hallituksella siis\nollut syytä siilien sekaantua. Mutta yleisön kesken suuttumus oli syvä\nja pitkällinen. Vasta Oliver Cromwell hankki hyvityksen. Alamaita\nvahingoittaakseen hän sääti, että ainoastaan englantilaiset laivat ynnä\nsen maan laivat, joista tavarat olivat, saivat tuoda merentakaisia\ntuotteita Englannin satamiin. Tämä Englannin kauppalaivaston »magna\ncharta». joksi aikalaiset sanoivat säädöstä, olikin niin kipeä kolaus\nAlamaille, että ne v. 1652 aloittivat sodan. Mutta Englannin laivasto\noli Cromwellin toimesta pantu erinomaiseen kuntoon, ja enimmissä\ntappeluissa se oli hollantilaista etevämpi. Rauha tehtiin parin vuoden\nkuluttua, ja siinä täytyi Hollannin vihdoinkin suostua maksamaan\nsovittajaisia Amboinan uhreista.\n\nEnglantilainen komppania lakkautti toimensa Molukeilla, ainoastaan\nBanlamissa se vielä koetti pitää puoliaan. Maaherra Van Diemen\nvalloitti v. 1641 portugalilaisilta Malakan, ja siten oli yksi Batavian\ntärkeimpiä purjehdusreittejä turvattu.\n\nHollantilaiset olivat siten vähitellen karkoittaneet\nMalaiji-saaristosta kaikki eurooppalaiset kilpailijansa, mutta\nsilti ei se vielä likimainkaan ollut kokonaan heidän vallassaan.\nJavassa oli mahtavia kotimaisia ruhtinaita, joitten valta ulottui\nnaapurisaariinkin, ja nämä kauan pitivät puoliaan. Kappale kappaleelta\nJava vallattiin, viimeiset osat vasta viime vuosisadan alkupuoliskolla,\nja vielä tänä päivänä siellä on pieni maakunta, joka on nimellisesti\nitsenäinen.\n\n\n\nHollantilaiset Japanissa.\n\n\nSiamissa ja Cambodjassa portugalilaiset alussa pitivät puoliaan.\nMacaosta hollantilaiset niinikään turhaan koettivat heitä karkoittaa.\nKun siitä ei tullut mitään, niin he anastivat Formosan, käydäkseen\nsieltä kauppaa Kiinan ja Japanin kanssa. Kiinalainen merirosvo Koaxinga\nkuitenkin v. 1662 karkoitti heidät Formosasta. Japaniin hollantilaiset\nperustivat ensimmäiset kauppa-asemansa v. 1609 pienelle saarelle\nKiushiun länsirannalle ja siellä heille oli eduksi japanilaisten yhä\nkiihtyvä viha kristittyjä kohtaan. Tämä viha kohdistui etupäässä\nkatolilaisiin, ja koska hollantilaiset protestantteina vihasivat\npaavilaisia vielä katkerammin, niin heidät otettiin vastaan\nmielisuosiolla. V. 1639 portugalilaiset karkotettiin Japanista, ja\nsiitä pitäen hollantilaiset olivat ainoat eurooppalaiset, joita siellä\nsuvaittiin, ja koko Japanin kauppa joutui heidän käsiinsä. Mutta\nheidänkin toimintaansa alettiin myöhemmin rajoittamistaan rajoittaa.\n\n\n\nCeylon.\n\n\nV. 1637 portugalilaiset ajettiin pois Ceylonista ja hollantilaiset\nalkoivat siellä käydä kauppaa Etu-lntian itärannikon kanssa, jolla\nkuitenkin useimmat kauppapaikat olivat englantilaisten käsissä ja jossa\nv:sta 1642 tanskalainenkin komppania heidän kanssaan kilpaili. Tälle\nrannikolle englantilaiset v. 1639 rakensivat ensimmäisen linnoituksensa\nlähelle Madrasia, ja siitä alkoi heidän valloitustoimensa, jonka kautta\nsitten vähitellen koko Etu-Intia joutui heidän valtansa alle.\n\nHollantilaiset olivat näine toimineen kohonneet Intian ja Itä-Aasian\nensimmäiseksi kauppamahdiksi. Portugalilaiset olivat perin\npohjin nujerretut, englantilaiset olivat vasta ratansa alussa.\nSeitsemännentoista vuosisadan puolivälissä hollantilaisilla jo\noli 30 kauppa-asemaa kaikissa maissa Arabiasta Japaniin saakka.\nNe eivät kuitenkaan yleensä olleet Hollannin aluetta, sillä\nhollantilaiset olivat ensi sijassa kauppiaita eivätkä tavoitelleet\nvaltiollista mahtiasemaa. Varsinainen siirtokunta oli ainoastaan\nJava. Hollantilaiset yleensä vain tekivät sopimuksia ruhtinaitten\nkanssa saadakseen heidän maittensa kaupan yksinoikeudekseen. Niiden\nsisälliseen hallintoon he eivät puuttuneet.\n\nTästä itämaitten kaupasta oli suunnattomat voitot. Vuosisatana,\njoka alkoi v. 1620, hollantilainen Itä-Intian komppania keskimäärin\njakoi 12—25 % voittoa osakkailleen, jopa joskus 50, 60 ja 75:kin\n%. Rosvojen, kilpailevain valtain ja muitten vaarain pelko pakotti\njärjestämään kaupan hyvin perusteellisesti. Kauppalaivat purjehtivat\nmennen tullen suurissa laivastoissa, joita sotalaivat saattelivat.\nLaivastoita lähti Amsterdamista kolmasti vuodessa, keväällä, syksyllä\nja talvella. Ne veivät mennessään Uudesta maailmasta saatuja jaloja\nmetalleja ynnä Hollannin teollisuustuotteita — jopa suolattua\ntilliäkin — ja vaihtoivat nämä tavarat Itämaitten tuotteihin. Samoin\nkuin Espanjalaiset hollantilaisetkin tuomitsivat kuolemaan jokaisen,\njoka rikkoi komppanian kauppayksinoikeutta. Kartat pidettiin visusti\nsalassa ja kapteeneja, jotka näyttivät muukalaisille hollantilaisten\nvalmistamia karttoja, rangaistiin raipoilla, polttoleimoilla taikka\nmaanpaolla. Muukalaisille laivoille ei annettu luotseja, vaikkapa ne\nolisivat hädässä olleet.\n\nMutta toiselta puolen hollantilaiset eivät nylkeneet aasialaisia\nkauppatuttaviaan niin kamalasti kuin espanjalaiset ja portugalilaiset.\nHe eivät pakottaneet heitä ostamaan eurooppalaisia tavaroita, vaan\nkoettivat heissä kehittää niitten tarvetta. Tämä tarve taas elvytti\nmaan asukkaitten omia elinkeinoja, sillä heidän tietysti oli hankittava\nsemmoisia tuotteita, joilla voitiin muukalaisia tavaroita ostaa.\n\nUskon asioissa hollantilaiset olivat aivan suvaitsevaiset, ja se\nseikka oli omiaan mitä tehokkaimmin tasoittamaan heidän tietään, sillä\nportugalilaisten käännytyskiihko se varsinkin oli herättänyt katkeria\nvihoja kristittyjä vastaan.\n\n\n\nKilpailu Etu-Intiassa.\n\n\nHollantilaiset olivat askel askelelta karkoittaneet englantilaiset\nMalaiji-saaristosta, niin ettei näillä kuudennentoista vuosisadan\nlopulla ollut kuin muuan linna Sumatrassa, jonne he olivat muuttaneet\npippurikauppansa. Mutta Etu-Intiassa englantilaisten vaikutusvalta\nkasvamistaan kasvoi. V. 1665 englantilainen Itä-Intian komppania Kaarle\nkuninkaalta sai Bombayn, joka kuului kuningattaren, portugalilaisen\nprinsessan, myötäjäisiin. Koromandel-rannikollekin rakennettiin linnoja\nja v. 1696 englantilaiset saivat jalansijan Gangeen suistamossa, jonne\nHugli-putaan rannalle perustettiin linna. Tästä linnasta kasvoi sitten\nCalcutta.\n\nRanskalaiset perustivat kauppa-asemia Suratiin ja Masulipatamiin ennen\ntulleiden kanssa kilpaillakseen. He olisivat kaikin mokomin tahtoneet\nsaada haltuunsa tuomaskristittyjen vanhat keskustat, Madrasin ja St\nThomaan, mutta hollantilaiset Ludvig XIV:n aikana karkottivat heidät\nnäistä paikoista. Pondichérissa, Madraan eteläpuolella, he kuitenkin\nsaivat jalansijan, ja tämä paikka on siitä saakka pysynyt ranskalaisena.\n\n\n\nRanskalaiset Siamissa ja Madagaskarissa.\n\n\nRanskalainen kauppakomppania ulotti vielä tointaan Siamiinkin, jossa\nhollantilaisilla jo paljon ennen oli ollut kauppa-asemia. Näiden\nvalta oli siellä kasvanut niin suureksi, että Siamin hallitsija\npelkäsi heidän rupeavan hänen maassaan aluetta anastamaan ja\nkauppamonopolia vaatimaan samalla tavalla kuin Javassakin. Hän\npyysi apua Ludvig XIV:ltä, jonka maine oli hänenkin korviinsa\nkantanut. V. 1686 saapuikin ranskalaista sotaväkeä, joka valtasi\nsekä Bangkokin että Merguin, ja hollantilaiset karkoitettiin maasta.\nMutta ranskalaisten kopeuden ja käännytyskiihkon vuoksi siamilaiset,\nsuuttuivat heihinkin. Vallankumous, jota hollantilaiset avustivat,\nkukisti ranskalaisystävällisen kuninkaan ja ranskalaiset vuorostaan\nkarkoitettiin maasta.\n\nKardinaali Richelieu oli heti huomannut, että Madagaskar asemansa\nvuoksi Intian kaupan varrella olisi tärkeä omistettava, ja ryhtyi\ntoimiin sen valtaamiseksi, saari kun jo oli ruvennut herättämään\nenglantilaistenkin huomiota. Ranskalaiset anastivat itärannalta\nmuutamia kohtia ja rakensivat eteläpäähän linnan, mutta heidän\naikeensa eivät sen koommin menestyneet. Maan asukkaat tosin\nolivat alussa ystävällisiä, mutta suuttuivat sitten ranskalaisten\nharjoittaman orjanryöstön ja käännytystoimen johdosta. Colbertin\naikana Madagaskarille annettiin nimeksi »Dauphinin saari» ja koko\nsaariryhmälle »Itä-Ranska». Se aiottiin täydellä todella asuttaa ja\nmuuttaa ranskalaiseksi, mutta pari kapinaa, joissa kaatui melkoinen\njoukko valkoisia, teki tämän yrityksen tyhjäksi. Eloon jääneet vietiin\nBourbon-saareen, jossa asutusyritykset kantoivat paremman hedelmän.\n\n\n\nMatkustajia ja seikkailijoita.\n\n\nIntiaan ja Kaukaiseen Itään alkoi saapua kauppiaitten keralla yhä\nenemmän seikkailijoitakin tutustumaan Idän kuuluihin valtakuntiin,\nja kun useat näistä julkaisivat vaiheistaan kirjoja, niin lisääntyi\nmaitten tuntemus heidänkin toimestaan suuressa määrin. Ranskalainen\nVincent le Blanc samoili neljäkymmentä vuotta Itämaita, kulkien\nSyyriasta, Arabiasta ja Samarkandista Peguun, Siamiin ja Javaan\nsaakka. Afrikassa hän tutustui Abyssiniaan, Egyptiin ja Marokkoon.\nMatkakertomus julkaistiin v. 1648 hänen kuolemansa jälkeen.\nPortugalilainen Pedro Teixeira, joka kulki melkein yhtä laajalti,\njulkaisi matkakertomuksen v. 1610. Englantilainen Thomas Coryat\nmatkusti Vähän-Aasian, Palestiinan ja Mesopotamian kautta Persiaan\nja sieltä Kandaharin kautta Intiaan, jossa hän kuoli v. 1617. Hänen\nkirjeensä julkaistiin. Onneton rakkaus sai venezialaisen Pietro della\nVallen v. 1614 tarttumaan matkasauvaan. Hän kulki Palestiinan kautta\nBabylonin raunioille ja meni Bagdadissa naimisiin ihanan cirkassittaren\nkanssa, joka kuolemaansa saakka matkusti hänen seurassaan. Della\nValle kävi Persian hovissa, matkusteli shahin maissa laajalti, kulki\nsitten Intiaan ja palasi Arabian, Bassran ja Alepon kautta Eurooppaan.\nHänenkin matkakertomuksessaan, joka v. 1652 julkaistiin, on paljon\narvokkaita havaintoja.\n\nYllä luetellut olivat yksityisiä seikkailijoita. Mutta Itämaitten\nhoveissa kävi paljon semmoisiakin henkilöitä, joilla oli Euroopan\nvalloilta diplomatinen tehtävä. Sir Thomas Roe, jonka matkan jo edellä\nmainitsimme, oleskeli lähes kolme vuotta Jehangirin hovissa Ajmeressä.\nHänen matkakertomuksensa sisältää paljon tietoja Pohjois-Intian\nsilloisista oloista. William Methold, Englannin Itä-Intian komppanian\nvirkamies, kävi v. 1622 Golcondan timanttikaivoksissa ja julkaisi\nniistä luotettavamman kertomuksen kuin Sinbadit, Marco Polot ja\nmuut. Persian hovissa kävi useitakin lähetystöjä, englantilaisia,\nsaksalaisia, venäläisiä ja v. 1683 ruotsalainenkin Ludvig Fabritiuksen\njohdolla. Tämän lähetystön mukana matkusti saksalainen Engelbrecht\nKaempfer, kuulu lääkäri ja luonnontutkija. Kaempfer jatkoi Persiasta\nmatkaa Intiaan, rupesi Hollannin palvelukseen ja Intiassa laajalti\nretkeiltyään lähti Japaniin, jonka oloista hän kokosi paljon tietoja,\nkolme vuotta siellä oleskellen. Fabritius antoi ensimmäiset tiedot\nmordvalaisten suomensukuisuudesta.\n\nAjan ehtiessä matkustajain luku alkoi lisääntymistään lisääntyä\nja ainoastaan muutamia tunnetuimpia voimme edellisten lisäksi\nmainita. Ranskalainen Jean Baptiste Tavemier osteli Itämailta\ntimantteja ja muita jalokiviä, joita hän sitten möi Eurooppaan. Hänen\nmatkakertomuksensa, joka julkaistiin Parisissa vv. 1677—79, sisältää\narvokkaita tietoja Itämaitten kaupasta ja kauppateistä, varsinkin\nIntian timanttikaivoksista. Eräs toinen ranskalainen, François Bernier,\noli muutamia vuosia Aurangzeb suurmogulin lääkärinä. Hänen kirjansa\nkäsittelee varsinkin suurmogulien valtakuntaa, ja hänen kertomuksensa\nKashmirista on vanhin, mitä yleensä on olemassa. Jean de Thévenot\noli kuulu maateiden matkustaja, Sir John Chardin jalokivikauppias ja\nmatkustaja.\n\nNe yritykset, retket ja seikkailut, joista olemme edellä lyhyeen\nmaininneet, enemmän niiden merkityksellistä yhteisyyttä kuin\nyksityisseikkoja silmällä pitäen, eivät tosin monikaan olleet uusia\nlöytöjä, mutta siitä huolimatta Etelä-Aasian maantieteellisten olojen\ntunteminen niiden kautta syventyi arvaamattomassa määrässä, kehittyi\nseikkaperäisemmäksi ja joutui yleissivistyksen omaksi, siihen saakka\noltuaan yhden tai parin maan kateellisesti kätkemänä erikoistietona.\nMutta ne olot, jotka taistelu Intian vallitsemisesta näin loi, olivat\nmyös varsinaisien suurien löytöretkienkin edellytyksenä ja aiheena, ja\nnäihin maantuntemuksen rajapaalujen siirtoihin uusille tuntemattomille\nalueille käymme seuraavassa tutustumaan.\n\n\n\n\nAustralian löytäjät.\n\n\nAina siitä pitäen kuin Ptolemaios Intian meren eteläpuolelle oli\npiirtänyt manteren, oli uskottu tämän »Terra Australiin» olemassaoloon\nja sen löytäminen ja anastaminen askarrutti yhä enemmän purjehtijain\nmieltä, kuta enemmän valtamerien muut rannat alkoivat olla vakoiltuina.\nYhdeltä kulmalta jo luultiin oltavan varmat sen pohjoisrajasta: sen\nluultiin alkavan Magalhãesin salmesta. Espanjalaiset purjehtijat\netsivät jatkoa Tyynestä merestä, kuten olemme jo ennen kertoneet\n(II, st. 216 ja 219). Hyvin kauan luultiin Javan siihen kuuluvan,\neikä tämä usko tahtonut maantieteilijöistä erota sittenkään, vaikka\nDel Cano, Drake ja Cavendish olivat Javan eteläpuolitse purjehtineet\nIntian meren poikki. Vasta hollantilaiset purjehtijat lopullisesti\nsaivat tämän harhaluulon kumotuksi. Kauemmin kului, ennenkuin Uuden\nGuinean saariluonne tuli todetuksi. Tyhjää täynnään oli kartoilla\nkaikki sen pohjoisrannasta ja Pienistä Sunda-saarista etelää kohti.\nKun hollantilaiset saapuivat Itä-Intiaan, oli heillä siis Australian\nkulmilla suuri maantieteellinen tehtävä ratkaistavanaan, eikä kauan\nviipynytkään, ennenkuin he siihen ryhtyivät.\n\n\n\n»Duifken».\n\n\nV. 1605 Javan Bantamista lähetettiin »Duifken»- (kyyhkynen) niminen\nlaiva Uuden Guinean rantoja tutkimaan. Willem Janszoon näyttää\nseuranneen Uuden Guinean länsirantaa aina Torreksen salmeen saakka,\nmutta kääntyneen sitten etelää kohti ja tulleen Carpentaria-lahteen,\njonka itärantaa hän purjehti jotenkin kauas etelään. Hän on siis,\nmikäli tiedetään, ensimmäinen purjehtija, joka näki Australian\nrannan. Mutta luullen Torreksen salmea lukemattomine saarineen ja\nmatalikkoineen lahdeksi hän päätti löytämänsä uuden rannan Uuden\nGuinean jatkoksi. Janszoon näki Australian rannalla moniaassa paikassa\nalkuasukkaitakin, joitten hän sanoo olleen villejä ja mustia.\nMerimiehet yrittivät tehdä niiden kanssa kauppaa, mutta yhdeksän\n»Duifkenin» miestä sai tässä kohtauksessa surmansa. Etäisin nokka\nsai nimekseen Kap Keerweer (»palaa takaisin»), jonka nykyisistäkin\nkartoista löydämme. »Duifken» palasi kesäkuussa 1606 takaisin\nSunda-saarille ja löysi siis epäilemättä ennen Torresta Australian\nmanteren, sillä Torres oli saman kesän kesäkuussa vielä Uusilla\nHebrideillä (vrt. II, s. 219).\n\n\n\nSchouten ja Le Maire.\n\n\nTorreksen purjehdus salmen kautta, joka on hänestä nimen saanut,\nei vaikuttanut mitään hollantilaisten seuraaviin retkiin, koska\nespanjalaiset pitivät tämän, niinkuin yleensä muutkin löytönsä,\nsalassa. Jotenkin samanlaiselle retkelle kuin Quiros ja Torres lähtivät\nv. 1615 hollantilaiset Willem Corneliszoon Schouten ja Jacob Le Maire.\nKun Hollannissa ei kenelläkään muulla kuin Itä-Intian komppanialla\nollut oikeutta purjehtia Itä-Intiaan Hyväntoivonniemen ympäri, sen\nenempää kuin Magalhãesinkaan salmen kautta, niin eräs kauppiasryhmä\nlähetti yllämainitut kapteenit etsimään Magalhãesin salmen\neteläpuolelta uutta väylää Tyyneen mereen. He toivoivat, että Tyynen\nmeren eteläosista löydettäisiin uusia rikkaita maita, joitten kanssa\nmuutkin kuin komppania saisivat tehdä tuottavaa kauppaa. Loaysan ja\nDraken näkemykset tosin olivat jo osoittaneet, että Tulimaa luultavasti\nolikin saari, mutta asia oli saanut jäädä tarkemmin tutkimatta.\nRetkikunta löysikin Tulimaan kaakkoispäästä salmen, jonka nimi, Le\nMaire-salmi, yhä säilyttää löytäjänsä muistoa. Salmen vasen ranta,\njonka saariluonne vasta neljännesvuosisataa myöhemmin huomattiin, sai\nnimekseen Staaten Land Hollannin kenraalistaattein kunniaksi. 29 p.\ntammik. 1616 sivuutettiin Tulimaa-saariston eteläisin nokka, joka sai\nnimensä Schoutenin syntymäkaupungista Hoornista. Kap Hoornin myrskyjen\ntakaa aukenivat Etelämeren eli Tyynen meren ulapat.\n\nPoikettuaan Juan Fernandez-saarille molemmat kapteenit aikoivat\npurjehtia meren poikki eteläisempää reittiä kuin tavallisesti, mutta\ntuuliolot pakottivat laskemaan pohjoisemmaksi, kunnes tavattiin\nkaakkoispasaadi. Matalilta saarilta, joita löydettiin useita, ohjattiin\nkuitenkin eteläisempää reittiä kuin kukaan sitä ennen, Fidshi-, Samoa-\nja Tongasaaristojen välitse purjehtien. Mutta kun toivottua etelämaata\nei näkynyt, ei kuulunut, niin Schouten käänsi matkan luodetta kohti\nja purjehti Uuden Guinean pohjoispuolitse, välillä useita uusia\nsaaria nähden, Javaan, jonne toinen laivoista saapuikin — toinen oli\ntäytynyt matkalla polttaa. Hollantilainen kuvernööri otti ansiokkaitten\nmaanmiestensä laivan takavarikkoon, koska se oli loukannut komppanian\netuoikeuksia, ja kotimatkalla Le Maire mielipahasta riutui ja kuoli.\n\n\n\nAustralian länsirannikko.\n\n\nV. 1616 Itä-Intian komppania käski kapteenejaan Hyväntoivonniemestä\nitäänpäin suunnatessaan purjehtimaan entistä etelämmitse, toivoen\nsieltä löytyvän paremman väylän Javaan. Samana vuonna kapteeni\nDirck Hartogszoon odottamatta tapasikin maata vähän käännepiirin\neteläpuolelta, kappaleen Australian mannerta, taikka oikeammin sen\nedustalla olevaa saarta, jolla nyt on löytäjän nimi. Matkaa pohjoista\nkohti jatkaessaan hän hyvän matkaa seuraili tätä rannikkoa, nimittäen\nsen laivansa mukaan Eendracht-maaksi; löytäjä varmistui paikalla siitä,\nettä hän oli nähnyt etelämaan rannan. Seuraavina vuosina useat muutkin\npurjehtijat tapasivat rannan samoilta seuduilta ja v. 1619 kaksi\nlaivaa koko joukon etelämpääkin, 32:selta asteelta eteläistä leveyttä.\nPurjehdittuaan rantaa pohjoista kohti kapteenit varmistuivat siitä,\nettä kaikki tämä maa oli samaa kuin Dirck Hartogszoonin löytämä. V.\n1622 Leeuwin löysi Australian länsirannan eteläisimmän kohdan, josta\nranta kääntyi itää kohti. Niemen nimi on siitä kartoissamme Kap Leeuwin.\n\nV. 1629 François Pelsaert kärsi haaksirikon Australian rannikolla\n28:nnella leveysasteella, ja Bataviaan avoimella veneellä matkaa\njatkaessaan hän kartoitti osan länsirannikkoa. Rantahyöky oli niin\nankaraa ja äyräs niin jyrkkää, että hän vasta monen turhan yrityksen\njälkeen pääsi maihin. Maa näytti hänestä aivan erikoisen karulta.\nAsukkaitakin nähtiin, mutta heidän kanssaan ei päästy minkäänlaiseen\nyhteyteen. Bataviasta Pelsaert palasi laivalla pelastamaan\nAbrolhos-saarille Australian rannikolle jättämiään miehiä, sai ilmi\nkapinayrityksen, hirtätti muutamia yllyttäjistä ja jätti kaksi\nAustralian mantereelle ehkä vielä kamalampaan kuolemaan. He olivat\nkauan toivotun Etelämaan ensimmäiset valkoiset asukkaat. 13 vuoden\nkuluessa oli Australian länsirannikko näin tullut tunnetuksi Kap\nLeeuwinistä Kauriin kääntöpiirin ohi aina siihen kohtaan, jossa sen\nsuunta muuttuu koilliseksi. V. 1627 »Gylden Zeepard»-niminen laiva\npurjehti etelärannikkoakin aina 133:nteen pituusasteeseen saakka, mutta\ntämän matkan vaiheista ei valitettavasti tiedetä juuri mitään.\n\n\n\nUusi Guinea.\n\n\nJan Carstenszoon tutki v. 1623 Uuden Guinean rannikkoa ja näki saaren\nsisäosista sen korkean luoksepääsemättömän lumivuorijonon, jonka\nkorkein kukkula on hänestä nimensä saanut. Hänkin luuli Torreksen\nsalmea lahdeksi ja purjehti sen matalikoita vältellen Australian\nrannikolle. Toinen laivoista tutki Carpentaria-lahden itärannikkoa,\ntoinen, »Amhem», länsirannikkoa, jolla vieläkin on sen nimi. Vasta\nv. 1636 tutkimusta jatkettiin, ja silloin Melville-saari ja läheiset\nmannerrannat tulivat tunnetuiksi. Melkein jokainen näistä retkikunnista\nmenetti miehiä Uuden Guinean rannikolla asukkaitten petollisuuden\nkautta. Tutkimustyön näin pitkälle edistyttyä hollantilaiset\nviranomaiset lähettivät Tasmanin, erään aikansa etevimpiä\npurjehtijoita, liittämään yhteen kaikki nämä löydöt ja samalla niitä\njatkamaan.\n\n\n\nAbel Tasmanin retket.\n\n\nAbel Janszoon Tasman, joka oli syntynyt v. 1603, saapui Intiaan v. 1633\nja saavutti siellä taitavan purjehtijan maineen, jonka vuoksi hänelle\nuskottiin varsinkin löytöretkien johto. Selvitettyään Itä-Intian\nkomppanian palveluksessa Molukkien väyliä hän v. 1639 lähti yhdessä\nkapteeni Quastin kanssa etsimään Tyynen meren pohjoisosista »Kulta-\nja Hopeasaaria» (11, s. 167), jotka huhun mukaan eräs portugalilainen\nlaiva oli löytänyt v. 1584 35:nnen ja 40:nnen pohj. leveyspiirin\nvälimailta. Espanjalaiset olivat jo tarpeekseen saakka etsineet\nnäitä kultia ja hopeita ja kaunista lempeätä valkoista kansaa, joka\nne omisti, ja hollantilaiset lähtivät yhtä ahnaasti etsiskelyjä\njatkamaan kuultuaan huhun Japanista asiamieheltään. Mutta Tasmanin\nja Quastinkin etsimiset olivat turhat. He löysivät kuitenkin Bonin\nsaaret ja korjasivat koko joukon Filippiinien ja Japanin karttaa.\nHeidän työtään jatkoi muutaman vuoden kuluttua Marten Vries, joka tutki\nJesson rankoja, sillä vaikka jesuiitat De Angelis ja Carvalho jo olivat\nsiellä käyneet, ei kuitenkaan varmaan tiedetty, oliko se itsenäinen\nsaari. Pitkän matkan Sahalininkin rantaa Vriesin retkikunta tutki,\nvoimatta kuitenkaan täydelleen selvittää näiden maiden luonnetta ja\nyhteenkuuluvaisuutta.\n\nElokuussa v. 1642 Tasman lähti Bataviasta kahdella laivalla suurelle\nlöytöretkelleen. Frans Visscher, hollantilaisten kokenein ja\nluotettavin kartoittaja ja luotsi, seurasi mukana purjehduksen oppaana.\nKuvernööri Van Diemen oli antanut retkikunnan toimeksi Intian meren\neteläosien tutkimisen, sillä 40:ttä leveyspiiriä etelämmäksi ei vielä\nainoakaan laiva ollut päässyt. Toiseksi Tasmanin piti etsiä salmi,\njonka luultiin olevan Australian etelä- ja pohjoisosien välillä;\ntoivottiin siitä mukavaa ja suoraa kauppatietä Chileen. Ja vihdoin oli\nselvitettävä, oliko Uusi Guinea samaa maata kuin Australia.\n\nTasman ohjasi ensinnä Mauritiukseen, jonne oli perustettu\nvankisiirtokunta, ja sieltä 40:nnelle leveyspiirille etelää kohti ja\ntämän jälkeen kaakkoon. 4 1/2° Kerguelenin pohjoispuolella jouduttiin\nsumuihin, ja kun meressä nähtiin leviä, ruohoja ja lehtiä ja niistä\npäätettiin maan olevan lähellä, niin suunta muutettiin itäiseksi.\nTasman kävi kuitenkin lähellä 50:ttä eteläistä leveyspiiriä, 10°\netelämpänä kuin kukaan ennen häntä Intian meren keskiosissa. Hän oli\nnyt »urheiden länsituulien» kehässä, ja matka sujui nopeaan.\n\n\n\nTasmania.\n\n\nMarraskuun 4 p. nähtiin hyvin korkea maa, joka oli aivan tuntematon. Se\noli Tasmanian lounaisranta. Tasman nimitti löytönsä kuvernöörin mukaan\nVan Diemenin maaksi; vasta myöhemmin se on saanut hänestä nimensä.\nKuukauden päivät Tasman risteili rannikolla, laatien kartan sen\nlahdista, niemistä ja saarista. Säät olivat niin myrskyiset, että vasta\njouluk. 2 p. voitiin mennä maihin. Maa huomattiin tosin korkeaksi,\nmutta tasaiseksi ja kasvullisuuden peittämäksi. Metsät olivat kuitenkin\nharvat ja aluskasvistoa vähän. Nähtiin asukkaistakin merkkejä: kaksi\npuuta, joiden rungossa oli aina viiden jalan päässä lovet kiipeämisen\nhelpottamiseksi. Merimiehet siitä päättelivät, että asukkaat mahtoivat\nolla oikeita jättiläisiä. Nähtiin eläimen jalanjälkiä, joiden\nkynnensijat merimiesten mielestä muistuttivat tiikeriä.\n\n\n\nUusi Seelanti.\n\n\nTuulien muututtua epäsuotuisiksi palattiin merelle ja purjehdittiin\nkahdeksan päivää itää kohti. Jouluk. 13 p. nähtiin jälleen korkea\ntuntematon maa, jonka kahdenkertainen vuorijono Tasmanin mielestä\nmuistutti Formosaa. Hän oli tullut Uuden Seelannin Eteläsaaren\nlänsirannalle ja luuli sitä samaksi maaksi, jonka Schouten ja Le\nMaire olivat tavanneet Tulimaan kaakkoispuolelta ja nimittäneet\nStaaten-maaksi. Tasman laski molempien saarien väliseen salmeen,\nluullen sitä ensin lahdeksi. Rannalla tavattiin maanasukkaita,\nmutta tutustuminen heihin muodostui hyvin surulliseksi tapaukseksi.\nHe yllättivät ja tappoivat neljä merimiestä, ja lahti sai siitä\n»Murhamiesten lahden» nimen. Kansa oli tavallisen kookasta. Ihonväri\noli ruskeankeltainen, ruumiin yläosa vyötäisistä alkaen alaston.\nPäälaella oli mustat hiustukot ja näissä valkoisia sulkia. Ääni\noli karkea ja heidän torvissaan oli melkein trumpetin ääni. Veneet\nolivat kahdenkertaiset, kannella yhdistetyt. Vaikkei Tasman salmea\nlöytänytkään, luuli hän kuitenkin tätä vettä salmeksi, koska siinä\nsisemmäs purjehdittaessa tuli vastaan toinen vuoksiaalto. Jouluk. 26 p.\njatkettiin matkaa Pohjoissaaren länsirantaa seuraten pohjoista kohti ja\ntultiin Uuden Seelannin pohjoiskärkeen, joka sai nimekseen Kap Maria\nVan Diemen. Kun siinä tuli vastaan koillisesta käyvä suuri aallokko,\nniin Tasman päätti matkan itää kohti olevan vapaan.\n\nHän lähti sen vuoksi pyrkimään Schoutenin löytämille Cocos- ja\nHoornsaariita. 29 p. tammik. tultiin Tonga-tabuun, Tonga-saariston\npääsaareen, jonka asukkaat ottivat purjehtijat ystävällisesti\nvastaan. Sieltä saatiin sekä sikoja että siipikarjaa, jonka jälkeen\npurjehdittiin luodetta kohti Fidshi-saariston kautta, Vanna Levun\nniemitse. Nykyisen Uusi Mecklenburg-saaren ohi purjehtien Tasman\nsitten seurasi Uuden Guinean pohjoisrantaa länsipäähän ja löysi\nJilolon ja Uuden Guinean välisen salmen, joka siihen saakka oli ollut\nhollantilaisille tuntematon. Suoritettuaan näin tutkimusretken, joka\nMagalhãesin matkan jälkeen oli kaikkia muita tärkeämpi, Tasman toukok.\n14 p. ankkuroi laivansa Batavian satamaan. Hän oli ensimmäiseksi ja\nviimeiseksi osoittanut, ettei Australian ja oletetun etelänapamaan\nvälillä ollut mitään yhteyttä, ja Uuden Seelannin löytäessään saattanut\nsalasta ilmi ainoan suuremman maan, mikä napamaitten ulkopuolella\nenää odotti löytäjäänsä. Hän oli purjehtinut päälle viisituhatta\nmeripenikulmaa merta, jolla ei siihen saakka kukaan ollut käynyt.\nMatkan laatua osoittaa, että kului vuosisata, ennenkuin kukaan sen\njälkeen purjehti samoilla vesillä. Mutta suuren kiitoksen matkan\nonnistumisesta ansaitsi epäilemättä myös luotsi Visscher, jonka neuvoa\nTasman taajaan kysyi.\n\nUuden Guinean eteläranta jäi Tasmanilta tällä retkellä tutkimatta. Sitä\nvarten hänelle v. 1644 varustettiin kolme laivaa, joiden seikkailuista\nei kuitenkaan ole säilynyt mitään kertomusta. Mutta tarkasta kartasta,\njohon sen tulokset yhdistettiin, näemme Tasmanin purjehtineen Uuden\nGuinean etelärantaa Torreksen salmeen, jota ei hänkään salmeksi\nhuomannut, kulkeneen sen suitse Carpentaria-lahteen, kartoittaneen\ntämän rannat, ehkä lahdelle nimenkin antaneen, ja purjehtineen sitten\nAustralian luoteisrantaa läheltä seuraillen aina Kauriin käännepiiriin\nsaakka. Hän siis liitti yhteen aikaisemmin tehdyt löydöt ja epäsi sen\narvelun, että Australian luoteisrannalta ehkä kulki maan poikki salmi.\nMaan sisäosista retkikunta ei hankkinut mitään tietoa, se vain purjehti\nrannat.\n\nUudelle manterelle, jonka olemassaolo näin oli todistettu, annettiin\nnimeksi »Komppanian Uudet Alamaat», joka kömpelö nimi piankin\nmuutettiin »Uudeksi Hollanniksi». Löydetyn maanosan, itäranta sai vielä\nenemmän kuin vuosisadan odottaa purjehtijaansa. Hollantilaiset eivät\nenää jatkaneet uteluitaan, koska Australia näytti tarjoavan hyvin vähän\nkaupan saaliita. Kauppa taas oli heille pääasia.\n\n\n\n\nJesuiitat Keski-Aasiassa ja Kiinassa.\n\n\nUskonpuhdistus oli jälleen herättänyt katolisessa kirkossa taistelevan\nhengen ja siitä olivat syntyneet ne katkerat sisälliset uskonvainot\nja suuret kansainväliset uskonsodat kaikkine hirmuineen, joiden\nmerkeissä Eurooppa eli kolmikymmenvuotisen sodan loppuun saakka ja\nvielä myöhemminkin. Katolisen kirkon vimmatussa itsepuolustuksessa oli\nkuitenkin kauniimpikin lehti. Se jälleen kehoitti lähetyssaarnaajia\nlähtemään etäisiin maihin ja valloittamaan kirkolle pakanakansaan\nkeskuudesta uusia seurakuntia niiden sijaan, joita se oli\nkristikunnassa menettänyt. Tämä pakanalähetys on varsinkin jesuiittain\nveljeskunnan synkän historian valopuolia. Veljeskunta ei vain ryhtynyt\nuudella innolla jatkamaan edellisten vuosisatain työtä, vaan teki\nsen myös uudessa hengessä. Se ei enää kastanut tulella ja miekalla,\nvaan esiintyi ensi sijassa opettavana ja sivistyksen levittäjänä.\nSovelluttaen esiintymisensä eri kansain kehityssuunnan mukaan\nPakanalähetyksen myötä kulki veljeskunnan jäseniä nestorialaisten\nja Kublai kaanin aikaisten katolilaisten lähetyssaarnaajain polkuja\nKiinaan saakka, ja sovelluttaen vaikutuksensa tämän korkealle\nkehittyneen ikivanhan sivistyksen mukaan he siellä esiintyivät\nlähetys-toimensa ohella länsimaisen tieteen edustajina ja sen\nkautta saavuttivatkin paljon enemmän vaikutusvaltaa kuin konsanaan\nsaarnamiehinä. Kiinalaiset ehkä antoivat suurimman arvon heidän\ntähtitieteelliselle opilleen, länsimailla taas on enimmän syytä\nkiittää sitä arvaamattoman suurta työtä, jonka he suorittivat\nKiinan maantieteen hyväksi. Kun eurooppalaisten myöhemmin kävi yhä\nvaikeammaksi päästä Kiinan sisäosiin, niin on Kiinan kartta vuosisatoja\nsuureksi osaksi ollut jesuiittain näihin aikoihin suorittaman työn\nvarassa.\n\n\n\nBento de Goes.\n\n\nBento (Benedictus) de Goes, jesuiittain veljeskunnan maallikkojäsen,\nlähti v. 1603 Intiasta matkaan etsiäkseen suurta Cathayn valtakuntaa,\njosta keskiajan matkustajat olivat niin paljon kertoneet. Siitä saakka\nkuin Juhana Marignolli (I, s. 372) v. 1542 oli saapunut suurkaanin\nhoviin, ei ainoakaan eurooppalainen, mikäli tiedetään, ollut kulkenut\nmaatietä Pekingiin. Tosin olivat portugalilaiset purjehtien käyneet\nKiinan satamissa, mutta siitä huolimatta olivat tiedot Kaukaisen Idän\nmaista yhä niin häilyväiset ettei edes tarkalleen tiedetty, olivatko\nKiina ja Cathay sama maa. Intiassa olevien jesuiittain huomio kääntyi\nKiinaan siitä syystä, että sieltä oli Kashgarin kautta tullut Akbarin\nhoviin muhamedilainen lähetyssaarnaaja. Goes lähetettiin eräitten\nmuitten jesuiittain kanssa koettamaan, menestyisikö käännytys tällä\nuudella alueella. Hän oli Azoreilta kotoisin ja oli tullut Intiaan\nportugalilaisena sotamiehenä.\n\nGoesin matka piti seutujen kautta, joissa eurooppalaiset eivät sen\nkoommin ole käyneet, ennenkuin yhdeksännellätoista vuosisadalla,\nmutta valitettavasti ovat tiedot siitä hyvän puutteelliset. Hän\nlähti alkupuolella vuotta 1603 Agrasta, jossa Akbarin hovi siihen\naikaan oli, kulkien kauppiaitten tavallista tietä Himalajan länsipään\nympäri Itä-Turkestaniin, Peshawarista Kabuliin, Hindukushin poikki\nBadakshaniin ja Pamiriin ja sieltä edelleen Jarkandiin ja Khotaniin.\nMarraskuussa 1604 Goes liittyi Kiinaan menevään karavaniin, joka\nnoudatteli Tianshanin eteläistä lievettä. Goes kuuli kauppiailta, että\nCathay todenteolla oli sama maa kuin Kiina. Sutshoun kaupungista,\njoka on nykyisen Kansu-maakunnan äärimmäinen, hän suurella vaivalla\nsai lähetetyksi sanoman uskonveljilleen Pekingiin, ja sieltä saapui\nmaaliskuussa 1607 muuan kiinalainen kristitty hänelle apua tuomaan.\nGoesin voimat olivat kuitenkin silloin jo niin riutuneet, että hän\nmuutaman päivän kuluttua kuoli. Muhamedilaiset olivat Sutshoussa\nkaiken aikaa häntä ahdistaneet ja epäiltiin heidän myrkyttäneen hänet.\nHänen kuoltuaan he anastivat kaikki hänen tavaransa. Näiden joukossa\noli tarkka päiväkirja. Siitä varmaan olisi saatu arvokkaita tietoja\nreitistä, jota ei sen koommin kukaan eurooppalainen kulkenut 250:een\nvuoteen.\n\n\n\nAntonio de Andrade.\n\n\nAntonio de Andrade, jesuiitta hänkin, lähti v. 1624 Agrasta\nseikalliselle matkalle Himalajan takana oleviin tuntemattomiin\nmaihin. Hän oli ensimmäinen varsinaisen Himalajan poikki kulkenut\neurooppalainen ja ensimmäinen, joka Tibetiin tunkeutui; otaksumme\nnimittäin, ettei munkki Odorik, joka neljännentoista vuosisadan\nalkupuolella sai Lhasasta ensimmäiset tiedot, käynyt siellä itse,\nvaan hankki ne buddhalaisilta pyhiinvaeltajilta (I, s. 370).\nPyhiinvaeltajiin yhtyen Andrade nousi Gangeen vartta aina Mana-solaan\nsaakka ja kulki sieltä Sutlejn latvoille Tsaparangiin, josta hän ennen\nvuoden loppua palasi Intiaan. Tästä matkasta johtuivat eurooppalaisten\nja Tibetin väliset pitkälliset yhteydet, jotka vasta yhdeksännentoista\nvuosisadan alussa Tibetin sulkemisen kautta päättyivät. Seuraava matka\nTibetiin tehtiin Kiinan puolelta.\n\n\n\nLähetyssaarmaajat Loomassa-\n\n\nPortugalilaisten kauppiaitten ja rosvojen käynneistä muutamissa Kiinan\nsatamissa maantiede ei paljoa kostunut. Kiinalaiset suuttuivat heihin\nsiihen määrään, että tuota pikaa sulkivat heiltä kaikki satamansa (II,\ns. 169). Vasta kun latinalainen kirkko uudelleen aloitti lähetystyönsä,\nalkoi tästä suunnattomasta väkirikkaasta maasta herua enemmän tietoja.\nEnsimmäinen tämän uuden lähetystoimen edustaja oli Juan Gonzales de\nMendoza, joka v. 1585 julkaisi kertomuksen Kiinasta — saman, joka\nBarentsilla oli mukanaan viimeisellä matkallaan.\n\nLähetyssaarnaajat saivat ensiksi luvan aloittaa työnsä Kwangtungin\nmaakunnassa Etelä-Kiinassa, mutta suuren oppinsa ansiosta he sitten\npääsivät Pekingiinkin ja olivat siellä avullisina Kiinan almanakan\nkorjaamisessa. Heidän maantieteellisistä töistään oli tältä ajalta\nkuuluin isä Martinin julkaisema »Atlas Sinensis» (1655), Kiinan kartta,\njonka hän laati yksinomaan kiinalaisten lähteitten mukaan. Se osoittaa,\nettä kiinalaisilla itsellään oli maastaan verraten hyvät käsitykset.\n\nHollantilaiset alkoivat samoihin aikoihin puuhata kauppayhteyttä\nKiinan kanssa ja lähettivät sitä varten Pekingiin useita lähetystöjä.\nNämä lähettiläät eivät tosin saaneet juuri mainittavasti toteutetuksi\nmatkansa tarkoitusta, mutta kun he matkustivat maisin, tulivat Kiinan\nsisäosat heidän retkiensä kautta paremmin tunnetuiksi. 1655 Pieter van\nGoyer matkusti Kantonista suurta vesitietä pohjoista kohti, kulkien\nSikiangin laaksosta vedenjakajan poikki Jangtsen monihaaraisille\nvesiteille ja sitten Jangtsen suusta suurta kanavaa pitkin edelleen.\nPieter van Hoorn v. 1666 lähti matkaan Fukienin Futshousta, nousi\nMin-jokea, kulki vedenjakajan poikki Tshekiang-maakuntaan ja laski\nTsientang-jokea meren rannalle Hangtshouhun. Matka jatkui sieltä\nsuurta kanavaa pitkin. Kummastakin matkasta julkaistiin kuvalliset ja\nkartalliset kertomukset.\n\n\n\nJuhana Grueber Tibetissä.\n\n\nJuhana Grueber, ensimmäinen Tibetin matkustaja, oli kotoisin Itävallan\nLinzistä. V. 1656 hän lähti lähetyssaarnaajaksi Kiinaan matkustaen\nArmenian ja Persian kautta Intian Suratiin ja sieltä, jonkun aikaa\nviivyttyään, edelleen Macaoon ja Pekingiin. Mutta saatuaan sitten\nkäskyn palata Roomaan ja kuultuaan, että meritie oli hollantilaisen\nlaivaston sulkema, Grueber huhtikuussa v. 1661 lähti pyrkimään\netäiseen matkanmääräänsä maitse yhdessä toisen, Dorville-nimisen,\njesuiitan kanssa. He matkustivat Singanfun kautta Hsiningiin, lähelle\nKuku-norin rantoja, ja kuvasivat suuren muurin ynnä pohjoiset arot\nlukemattomine villikarjoineen ja tataariheimoineen, joita Grueber\nnimitti kalmukeiksi. Kuku-norista molemmat jesuiitat kulkivat\nerämaiden, vuoristojen ja jokien poikki, kunnes saapuivat Lhasaan,\njota tataarien kesken sanottiin Barontalaksi. Grueber tutustui\ntäten Aasian keskellä olevaan buddhalaisten kirkkovaltioon, Lhasan\npalatseihin ja luostareihin. Hän määräsi tähtitieteellisten havaintojen\navulla kaupungin leveyspiirin. Himalajan poikki matka sitten piti\nNepaliin, jossa Grueber kävi Kathmandun kaupungissa. Nepalista he\nkulkivat Patnaan Gangeen rannalle, sieltä Benaresiin ja saapuivat\nAgraan yksitoista kuukautta Kiinasta lähtönsä jälkeen. Dorville kuoli,\nmutta Grueber jatkoi matkaa Persian ja Aasian puoleisen Turkin kautta\nEurooppaan. Hänet lähetettiin sitten maatietä takaisin Kiinaan, mutta\njo Konstantinopolista hän esteiden vuoksi palasi takaisin ja kuoli\nSaksassa v. 1684. Grueber ei näytä kirjoittaneen matkastaan laajempaa\nkertomusta, mutta hänen kirjeistään saatiin kuitenkin pääseikat ilmi.\n\n\n\nJean François Gerbillon.\n\n\nV. 1685 lähetettiin Kiinaan kristinuskoa levittämään viisi ranskalaista\njesuiittaa, jotka kolmen vuoden kuluttua saapuivat perille. He olivat\nkaikki oppineita miehiä, ja niinpä näidenkin osaksi tuli suosiollinen\nvastaanotto. Maamatka Pekingiin alkoi Ningposta ja kulki Kiangnan- ja\nShantung-maakuntain kautta. Yksi lähetyssaarnaajista, Jean François\nGerbillon, oli kiinalaisen diplomatisen lähetystön apuna Siperian\nrajalla, kuten saamme myöhemmin nähdä. Gerbillon sitten seurasi,\nsamoin kuin tähtitieteilijä munkki Ferdinand Verbiest ennen häntä,\nkeisari Kanghia monelle retkelle niiden mongolien maahan, jotka\nasuivat ison muurin pohjoispuolella. V. 1688 tekemällään matkalla\nGerbillon retkeili kiinalaisen lähetystön keralla khalkkain asumain\narojen ja hietaerämaitten poikki, nähden matkalla paljon hirvieläimiä.\nRetkikunta ei kuitenkaan päässyt sitä tietä perille, vaan kulki\nseuraavana vuonna toista reittiä melkein suoraan pohjoista kohti,\nkunnes saapui Shilkaa kohti juokseville latvajoille. Shilka itse\nyhdytettiin Nertshinskin kohdalla. Paluumatka piti enimmäkseen samoja\nteitä. V. 1696 Gerbillon oli mukana sotaretkellä eleutheja vastaan,\njotka asuivat Kerulen-joen latvoilla (Kemien laskee Gobin erämaan\npohjoisreunoja Dalai-nor-järveen, josta Argun alkaa). Myöhemmin\nsamana vuonna hän kävi Ordos maassa Hoanghon suuressa mutkassa.\nSeuraavana vuonna hän teki vielä pitemmän matkan samoille seuduille,\nseuraillen pitkät matkat Hoanghon juoksua. Tällä matkalla hän määräsi\nenemmän kuin neljänkymmenen paikan maantieteellisen leveyden. V. 1698\nGerbillon kolmen kiinalaisen virkamiehen kanssa kävi Itä-Mongoliassa\nkhalkkain maassa pitämässä heidän kanssaan kokouksia. Matka piti\nKhingan vuoriston poikki, jonka Gerbillon sanoo erottavan toisistaan\npohjoiseen ja eteläiseen mereen laskevat joet. Dalai-norin rannalla\nhän kokosi tietoja tästä järvestä ja vuoristosta, nousi sitten\nKerulenin laaksoa ja kulki Juen hallitsijasuvun aikana rakennetun\nKarahotunin raunioitten ohi. Kerulenin laaksosta retkikunta suuntasi\nmatkansa Tujan rannalle, joka oli ensimmäinen Jeniseihin laskeva\njoki. Maa muuttui miellyttäväksi, Tulassa oli metsäisiä saaria, ja\nsen kahden puolen kauniita niittyjä ja metsiä. Tulan ja Orkhonin\nvälisessä maankulmauksessa retkikunta piti uuden kokouksen. Siellä\njo kohdattiin venäläisiä kauppiaita, joilta Gerbillon sai paljon\ntietoja etelärajoista, muun muassa Altai-, Khangai- ja Tannu-vuorista,\njoilta Siperian suuret joet lähtevät. Eräs venäläinen, joka oli\nkulkenut Baikal-jarven päästä päähän, kertoi hänelle tästä järvestä\nja Pohjois-Mongolian joista ja järvistä. Paluumatka kävi Kerulenin\nlaaksosta Gobin erämaan poikki. Gerbillon oli näin koonnut niin\nrunsaasti aineksia, että hän saattoi laatia melkoisen tarkan kartan\nnäistä melkein kokonaan tuntemattomista seuduista.\n\n\n\nJesuiittain Kiinan kartta.\n\n\nPian kuitenkin alkoi järjestelmällisempi työ Kiinan valtakunnan\nkartoittamiseksi. Tosin kiinalaisten omat kartat valtakunnan läheisistä\nosista olivat jotenkin oikeat, mutta ne eivät kuitenkaan voineet\nlikimainkaan vetää vertoja tähtitieteelliseen paikanmääräykseen\nperustuville. Ranskalaiset jesuiitat, jotka olivat saaneet paljon\nlisävoimia, saivat sen vuoksi v. 1699 keisari Kanghilta toimeksi\nkotimaisilla voimilla aikaansaatujen karttojen korjaamisen ja\nlaajentamisen.\n\nV. 1705 jesuiitoille uskottiin Pekingin eteläpuolella olevan lakeuden\nkartoitus patojen rakentamiseksi tulvia vastaan. Mutta vasta v. 1708\nhe ison muurin lähiseuduilta saattoivat alkaa suuren kartoitustyönsä,\njonka johtavana miehenä oli Jean Baptiste Régis. 1709 Rogis kartoitti\nMandshurian, käyden aina Ussuri-alueella saakka. Korean pohjoisosiinkin\nhän sen verran tutustui, että saattoi osoittaa tämän maan kuuluvan\nmannermaahan. Mandshuriasta palattuaan jesuiitat kartoittivat\nPetshilin, jonka työn he v. 1710 saivat loppuun suoritetuksi.\nSeuraavana vuonna tuli vuoro Shantungin ja muitten itäisten maakuntain\naina Honanista Fukieniin saakka. V. 1715 Régis erään toisen jesuiitan\nkesken työtä kuoltua päätti Jynnanin kartoituksen, ja hänellä oli\nsilloin koolla koko Kiinan kartan ainekset, Tibetiä lukuunottamatta.\nKeisari lähetti Tibetiin kaksi laamaa, jotka jesuiitat olivat\nopettaneet tekemään tähtitieteellisiä paikanmääräyksiä, ja v. 1717\nRégis sai käytettäväkseen heidänkin keräämänsä ainekset. Tämä kartta,\njonka täydentämiseksi muun muassa Gerbillonin keräämiä aineksia\nkäytettiin, oli valtava edistysaskel kaikkiin entisiin Kiinan\nkarttoihin verraten, vaikka siihenkin tietysti vielä jäi paljon\naukkoja. Se on ollut aina viime aikoihin saakka me melkein ainoana\nlähteenä Tibetin maantiedon tuntemiseen. Tibetin joet piirrettiin\npaikoilleen, ja vaikka niiden alajatkot olivatkin yhä tuntemattomat,\nniin päätettiin varsin oikein, että ne olivat Jangtsen ja Taka-Intian\nsuurien jokien lähdejokia.\n\nJesuiittalähetyssaarnaajain kokoomat kirjoitetut ainekset julkaisi\njesuiitta Du Halde Parisissa v. 1735, ja kuulu maantieteilijä\nd'Änville laati niiden nojalla Kiinan kartan, joka liitettiin tähän\nteokseen. Vasta nämä julkaisut perustivat tiedon Kaukaisen Idän\njättiläisvaltakunnasta varmalle pohjalle.\n\n\n\nTibet.\n\n\nKahdeksannentoista vuosisadan alkupuoliskolla latinalainen kirkko teki\nvakavia ponnistuksia saadakseen jalansijaa Tibetissä. V. 1707 saapui\nLhasaan joukko kapusinimunkkeja. V. 1716 sinne Kashmirin korkeiden\nsolien kautta matkusti jesuiitta Hippolito Desideri, joka viipyi siellä\naina vuoteen 1729. Desideri kuvaa vilkkain sanoin vuoristosolien\nkauhuja, joiden paljas muisteleminenkin häntä puistatti. 1719 Lhasaan\nsaapui Nepalin kautta suuri joukko kapusinimunkkeja, joiden perustama\nlähetysasema toimi siellä yli kaksikymmentä vuotta. Samoihin aikoihin\nkävi Tibetissä eräs hollantilainen seikkailija, Samuel van de Putte,\njoka maan vaateparren omistaen vuosikausia matkustettuaan viipyi\nLhasassa muutamia vuosia. Erään tibetiläisen lähetystön keralla hän\nLhasasta pääsi Kiinaan, kulkien matkalla Jangtsen latvaosan poikki. Van\nde Putten monista vaiheista ei kuitenkaan ole säilynyt paljoa tietoa,\nsillä laajat muistiinpanonsa hän käski polttaa Bataviassa kuollessaan\n(v. 1745), ja tämä määräys toteutettiin.\n\nKanghi keisarin kuollessa latinalaisten lähetyssaarnaajain\nvaikutusvalta Kiinassa jälleen lakkasi, ja samalla lakkasi myös\njoksikin aikaa lisätietojen saanti Kiinan maantieteestä, maa kun\nkokonaan suljettiin eurooppalaisilta. Vasta yhdeksännentoista\nvuosisadan keskivaiheilla pääsi tutkijoita jälleen Keskustan\nvaltakunnan sisäosiin jesuiittain työtä jatkamaan.\n\n\n\n\nSiirtomaat ja maailmanhistoria.\n\n\nKun Espanjan ja Portugalin merihegemonia oli murrettu, joutui johto\njoksikin aikaa Alamaille, kuten olemme edellisestä nähneet. Englanti\nmenetti Stuartien aikana koko joukon mahtiaan, eikä sen teollisuuskaan\nvielä ollut niin edistynyt, että se olisi tarjonnut soveliasta pohjaa\nsiirtomaayrityksille. Oliver Cromwellin vuosikymmenellä (1649—1658)\nmaa tosin nopeaan jälleen voimistui ja esiintyi siirtomaissakin\nsangen pontevasti, mutta hänen jälkeensä seurasi jälleen heikompi\naikakausi, kunnes Oranian prinssi Wilhelm III, Alamaitten maaherra,\nnousi Englannin valtaistuimelle. Huolimatta katkerasta kilpailusta,\njoka ensimmäisistä Intian-retkistä alkaen oli vallinnut naapurikansain\nvälillä ja johtanut moneen kovaan sotaan, olivat Alamaat säilyttäneet\nsiirtomaansa melkein vähentymättöminä, kun yhteisen hallitsijan kautta\npitkä keskinäisen rauhan aika alkoi Alamaitten ja Englannin välillä.\n\nMutta Ranska, joka enimmäkseen oli taistellut Englannin ja\nAlamaitten kanssa yksistä puolin, niin kauan kuin Espanja oli\nyhteisenä ylivoimaisena vihollisena, kävi kolmikymmenvuotisen\nsodan jälkeen niille molemmille vaaralliseksi, sillä lopullisesti\nItävallan voitettuaan ja koillisrajalleen saatuaan voimattomia\npuoli-itsenäisiä pikkuvaltoja, se saattoi entistä vapaammin ryhtyä\nmerentakaisiin yrityksiin, joista vähitellen kehittyi varmapiirteinen\nsiirtomaapolitiikka. Frans I oli sen aloittanut, Henrik IV oli sitä\ninnokkaasti jatkanut — hänen aikanaan laskettiin Quebecin perustukset\n— ja Richelieu yhä laajensi näitä yrityksiä sekä idässä että lännessä\nsamalla lisäten Ranskan sotalaivastoa. Vielä varmempi suunta oli\nLudvig XIV:n kuulun ministerin Colbertin toimilla. Colbert edisti\nmerkantilisuuden kannattajana kaikin tavoin kauppaa, teollisuutta,\nmerenkulkua ja vahvisti suuresti Ranskan laivastoa. Ranska aikoi\nanastaa merellä ensimmäisen sijan, ja tämä seikka se vaikutti, että\nEnglanti seuraavissa sodissa melkein aina oli Ranskan vastustajana,\nmiten muutoin valtain ryhmitykset vaihtelivatkin.\n\nNiitä suuria sotia, joita seitsemännentoista vuosisadan lopulla ja\nkahdeksannentoista vuosisadan kuluessa käytiin Länsi-Euroopassa,\nei tosin aloitettu siirtomaiden vuoksi, mutta monella tavalla ne\nvaikuttivat siirtomaiden kohtaloihin, ja rauhat solmittiin etupäässä\nniiden kustannuksella.\n\nLudvig XIV ei Alamaita vastaan tekemillään hyökkäyksillä voinut\nkukistaa tätä pientä maata. Vaara pakotti Alamaat liittymään\nEnglantiin, ja yhdessä nämä molemmat entiset kilpailijat taistelivat\nmahtavaa Ranskaa vastaan Espanjan perimyssodassa (1700—1714), joka\nsyntyi sen johdosta, että Ranska ja Espanja uhkasivat sulaa yhdeksi\nylivoimaiseksi vallaksi, kun Espanjan kruunu oli joutunut Ludvig\nXIV:n pojanpojalle. Tämä tuhoisa sota masensi Ranskan joksikin\naikaa. Se ratkaistiin Euroopan tappelutanterilla, Pohjois-Italiassa,\nBelgiassa ja Rheinin rintamalla, jossa Marlborough, Savoijinprinssi\nEugéne, ja ranskalaiset Villars ja Vendome monissa tappeluissa\nkalpojaan mittelivät ja shakinpeluutempuilla toisiaan pettelivät,\nmutta se ulotti hävityksiään kauas merentakaisiin siirtomaihinkin.\nBrasiliassa espanjalaiset taistelivat portugalilaisia vastaan,\njotka olivat liittyneet sen ja Ranskan vihollisiin, Guayanan\nhollantilaisia siirtokuntia ahdistivat ranskalaiset, Länsi-Intian\nsaaristossa taisteltiin varsinkin Guodeloupessa ja Bahama-saaristossa.\nPohjois-Amerikassa englantilaiset siirtokunnat jo olivat paljoa\nvoimakkaammat ranskalaisia ja töin tuskin Quebec ja Detroit pelastuivat.\n\nUtrechtin rauhassa (1713—1715) Espanja sai pitää melkein kaikki\nsiirtomaansa, paitsi että sen täytyi luovuttaa San Domingon länsipuoli\nliittolaiselleen Ranskalle, joka jo oli sitä todellisuudessa hallinnut.\nRanska menetti enemmän. Englanti sai takaisin Hudson-lahden maat ynnä\nUuden Skotlannin, ja Newfoundland tunnustettiin kokonaan Englannin\nomaisuudeksi, vaikka ranskalaiset edelleenkin saivat sen rannoilla\nkaloja kuivata. Tässä rauhanteossa Englanti sai Gibraltarin, jonka\nomistaminen on sen merimahdille ollut niin tärkeä. Englantilaiset\nsaivat vielä oikeuden myydä Etelä-Amerikan espanjalaisiin siirtokuntiin\nmuutamia tuhansia orjia ja rajoitetun määrän muita tavaroita, joka\nsopimus mursi Espanjan ankaran kauppasulun. Samalla tämä pykälä edisti\nsuuresti salakuljetusta, jonka keskustaksi tuli varsinkin Buenos Ayres.\nPortugal, joka oli taistellut merivaltain puolella, sai takaisin,\nmitä se oli Brasiliasta menettänyt ranskalaisille ja espanjalaisille.\nMutta Alamaita, vaikka kuuluivatkin voittavaan puolueeseen, tämä sota\nmelkoisesti heikensi.\n\nUtrechtin rauhan jälkeen Englannilla jo todella oli ensi sija merellä,\nvaikka tämä ylivalta vielä enemmän perustui sen molempien kilpailijain,\nRanskan ja Alamaitten, heikontumiseen kuin sen omiin voimiin.\n\nSota oli ensinnäkin hyvin tuntuvasti lisännyt Ranskan valtiovelkaa\nja rasitti kauan sen kulunkiarviota. Englanti sitä vastoin sodan\naikana pikemminkin vaurastui. Sen teollisuus kehittyi näihin aikoihin\nnopeaan, suureksi osaksi maanpakolaisten kautta, joita saapui sekä\nAlamaista että varsinkin Ranskasta, Ludvig XIV:n pitkän hallitusaikansa\nlopulla peruutettua Nantesin ediktin, joka oli turvannut hugenottien\nuskonvapauden. Satojatuhansia uutteria protestantteja tämä teko\nkarkoitti maasta. Ranskan teollisuuden täten kärsimä suunnaton vahinko\ntuli kahdenkertaisesti Englannin hyväksi. Villa oli ennen ollut\nEnglannin tärkeimpänä vientitavarana, mutta nyt se alkoi itse kehrätä\nja kutoa ja tavattomasti levitellä kauppaansa.\n\nAinoastaan elinvoimaisina nousuaikoina ovat semmoiset suurenmoiset\njättiläiskeinottelut mahdollisia kuin »Darien komppania» ja varsinkin\n»Etelämeren komppania», joka harjoitti orjakauppaa Etelä-Amerikkaan\nja lupasi Etelämeren, löytäjäänsä odottavista, vuorikaivoksista\nsuunnattomia rikkauksia osakkailleen. Darien komppania oli etupäässä\nskotlantilainen yritys. Aikomus oli perustaa siirtokunta Panaman\nkannakselle Espanjalta ryöstetylle alueelle ja siitä tehdä kauppaa\nTyynen meren poikki Aasiaan ja Intiaan, mutta tämä yritys, johon\nuhrattiin suuria summia, kärsi surkean haaksirikon. Etelämeren\nkomppanian osingot saatiin keinottelulla kohoamaan kymmenkertaiseen\nhintaan, kunnes romahdus tuli ja tuhannet joutuivat taloudelliseen\nhäviöön. Seisaus, jonka nämä suunnattomat vararikot saivat\naikaan, oli kuitenkin vain ohimenevä, ja Englannin kauppiaat\nlaajensivat toimialojaan uupumatta joka ilmansuunnalle. Kaikista\nkauppakomppanioista toimi suurimmalla menestyksellä englantilainen\nItä-Intian komppania, jonka yritykset alusta saakka olivat tuottaneet\nsuunnattomia voittoja. Laajaa lahjomisjärjestelmää käyttäen se saattoi\nkotimaassa vahvistaa asemansa, esiintyä kauppa-aloillaan yksinvaltiaana\nja levittää yhä enemmän valtiollistakin mahtiaan, kunnes tärkein osa\nEtu-Intiaa oli sen hallitsemaa alusmaata.\n\nEspanjan perimyssodan jälkeen vallitsi Euroopassa harras rauhantarve,\nmutta siitä huolimatta valtiolliselle taivaalle tuon tuostakin\nilmestyi uhkaavia pilviä, sillä sodan ja rauhan määräsivät useinkin\nsuuremmassa määrässä hallitsijahuoneitten kuin hallittujen maitten\nedut. Dynastiset kilvoittelut sytyttivät Itävallan perimyssodankin,\nmutta siirtomaa-asiat epäilemättä vaikuttivat siihen, että Englanti\ntässä sodassa Hollannin keralla asettui Maria Theresian ja Itävallan\npuolelle Preussia, Ranskaa ja Espanjaa vastaan. Tappelutantereina\nolivat Schlesia, Böhmi, Lounais-Saksa, Alamaat ja Italia, mutta sitä\npaitsi taisteltiin merellä ja siirtomaissa, vaikkakin veltosti.\nPohjois-Amerikassa brittiläiset valloittivat ranskalaisilta kappaleen\nCanadaa. Panaman kannaksella valloitettiin Porto Bello, mutta Colombian\nrannalla olevan Cartagenan valloittamisyritys raukesi aivan tyhjiin.\nEspanjalaisetkin tässä sodassa varustivat paljon kaappareita, jotka\nyhdessä ranskalaisten »vapaasaalistajain» kanssa tekivät sangen suurta\nhallaa Englannin ja Hollannin kaupalle. Viimeksimainitut maat kostivat\nsamalla mitalla, väijyen varsinkin niitä espanjalaisia laivoja, jotka\nKeski- ja Etelä-Amerikasta kuljettivat kultaa ja hopeaa kotimaahan.\nVarsinaisia laivastoja, jotka olisivat kyenneet Englannin ja Hollannin\nyhdistyneille merivoimille puoliaan pitämään, eivät Ranska ja Espanja\nkyenneet liikkeelle lähettämään. Itävallan perimyssota päättyi Aachenin\nrauhaan v. 1748. Tämä ei siirtomaissa saanut aikaan suuriakaan\nmuutoksia, vaan enimmäkseen kaikki asiat palautuivat sille kannalle,\njolla ne ennen sotaa olivat olleet.\n\nTämäkin pitkällinen sota heikonsi suuressa määrin Ranskan teollisuutta\nja kauppaa, mutta seuraavina vuosina Ranska taas vaurastui nopeammin\nkuin milloinkaan ennen. Se oli jälleen valmiina kilpailemaan Englannin\nkanssa merellä. Vaikka englantilaiset tekivät suuria ponnistuksia\nsäilyttääkseen ensimmäisen sijansa, niin kului kuitenkin sangen kauan,\nennenkuin he oppivat rakentamaan parempia laivoja kuin ranskalaiset.\nSodissa aina valloitettiin laivoja puolelta ja toiselta ja vallatuista\naluksista voitiin tutustua vastustajan rakennusmalliin. Aina 18:nnen\nvuosisadan loppuun saakka englantilaiset säännöllisesti totesivat,\nettä ranskalaisten laivat olivat sekä suuremmat että parempimuotoiset\nja nopeammat kuin heidän. Jos ranskalaiset olisivat voineet omistaa\nvoimansa merelle yhtä jakamattomasti kuin englantilaiset, niin he\nolisivat todennäköisyyden mukaan voittaneet merien hegemonian. Näinkin\nhe sitkeästi ja kauan pitivät puoliaan ja vasta Napoleonin sodat\nja Nelsonin kuulu voitto saivat vaakakupin ratkaisevasti painumaan\nEnglannin puolelle.\n\nRanskassa syntyi näihin aikoihin samanlaisia keinotteluyrityksiä kuin\nyllämainitut englantilaiset olivat. Suurin niistä oli »Louisianan\nkomppania», jonka John Low perusti ja jonka kohtalosta myöhemmin\nkerromme. Nämä yritykset tuottivat lukemattomille yksityisille\ntaloudellisen häviön, mutia itse maan varallisuutta ne eivät voineet\nsanottavasti heikentää, vaan paremminkin olivat sen lisääntyvien\nvoimien merkkinä. Ranska omisti huomionsa sekä Länsi-Intialle, jossa\nsillä oli kukoistavia plantaasisiirtokuntia, että Itä-Intialle, jossa\nsen kansalaisten yritykset toistaiseksi menestyivät erinomaisesti.\n\nJa tämän vaurastumisen tuottama vaara se sai Englannin\nseitsenvuotisessakin sodassa asettumaan Ranskan vihollisten puolelle,\nvaikka Ranska nyt oli liittynyt vanhaan perintöviholliseensa Itävaltaan\nkukistaakseen sen kanssa Preussin, joka alkoi, kohottaa päätään liian\nkorkealle Saksan valtakunnan hajonneiden raunioiden keskeltä. Englantia\noli Fredrik Suuren oman kykynsä ja urhoollisen kansansa jälkeen\nkiittäminen siitä, että Preussi tästä verisestä ja vaarallisesta\nsodasta suoriutui voitollisesti ja että se sen jälkeen oli\nsuurvaltoihin luettava. Mutta eivät olleet Englanninkaan saavuttamat\nedut vähäisiä. Ranskasta ei voitu lähettää Canadaan apuväkeä, koska\nEnglannin laivasto hallitsi merta, ja seurauksena olikin koko Canadan\nvalloittaminen ja sen ynnä kaikkien Uuden Englannin äärettömien\ntakamaiden joutuminen rauhanteossa Ohion laaksoa myöten Englannille.\nParisin rauhassa (1763) Ranskalle ei jäänyt muuta kuin pari pientä\nsaarta kalastusasemiksi New Foundlandin rannikoilla ynnä Louisianasta\nse puoli, joka oli Mississipin länsipuolella Iberville-jokeen saakka\npohjoiseen, mutta tämänkin alueen se oli jo ennen rauhaa salaisen\nsopimuksen kautta luovuttanut Espanjalle avun palkaksi. Länsi-Intian\nsaarista Ranska sai takaisin useimmat sodan aikana valloitetut.\n\nItä-Intiankin valtakysymyksen tämä sota ratkaisi Englannin eduksi.\nBengalin hallitsija yritti käyttää tilaisuutta ajaakseen englantilaiset\nmaasta, mutta vaikka ranskalaiset häntä auttoivat, niin kukisti lordi\nClive hänet täydelleen. Ranskalaisilta valloitettiin tärkeimmät asemat,\nmitä heillä oli Etu-Ihtian mannermaalla. Nyt sekaantui Espanjakin\nsotaan Ranskan liittolaisena ja Portugal meni Englannin puolelle.\nMutta Englanti oli jo niin paljon voimallisempi merellä, että muitten\noli vaikea taistella sitä vastaan siirtomaissa. Espanjalaisilta\nenglantilaiset valloittivat Havannan ja Manilan. Ranska tosin sai\ntakaisin Itä-Intiassa olevat asemansa, mutta sen mahti niillä\nmarkkinoilla oli murtunut ja ranskalainen Itä-Intian komppania teki\nvararikon. Espanja menetti Englannille Floridan, mutta sai muut\nvalloitetut alueet takaisin. Etelä-Amerikassa rauha siirteli Espanjan\nja Portugalin välisiä rajoja. Nämä muutokset aiheuttivat monia\nrettelöitä, joitten lopputuloksena oli, että kaikki siellä palautettiin\nentiselleen.\n\nPohjois-Amerikka oli nyt englantilaista aluetta Mexicon lahdesta\nHudson-lahteen saakka, lukuunottamatta Louisianan länsipuolta,\njonka Espanja oli saanut, mutta jonka anastus niinikään näytti vain\najan kysymykseltä. Englanti ei kuitenkaan saanut kauan nauttia\nvoittojaan. Ylimielisenä ja ajan käsitykseen perustaen, että muka\nsiirtomaat olivat vain emämaan rikastuttamista varten, Englannin\nhallitus alkoi yhä suhdattomammin sortaa amerikkalaisten alusmaittensa\nitsemääräämisoikeutta ja kauppavapautta, ja seurauksena oli, että\nnämä, voimansa tuntien, tekivät kapinan ja v. 1776 julistautuivat\nitsenäisiksi. Ranskalaiset puolestaan kostivat tappionsa siten, että\nheitä joukoittain tulvasi Washingtonin armeijaan taistelemaan. Syksyllä\n1777 kenraali Burgoynen johtaman englantilaisen armeijan täytyi\nSaratogan luona antautua, ja siten oli pohjoisella näyttämöllä sota\nratkennut. Eteläisellä sotanäyttämöllä, Carolinassa ja Georgiassa,\nse niinikään päättyi amerikkalaisten voittoon. Yhdysvallat saivat\nliittolaisikseen Ranskan ja Espanjan ja myöhemmin Hollannin,\nPohjoismaat ja Venäjän, joitten maitten kauppaa englantilaiset olivat\nvahingoittaneet, mutta vihollistensa suuresta luvusta huolimatta\nenglantilaiset yleensä taistelivat voitollisesti. Gibraltar piti\npuoliaan Espanjaa vastaan ja espanjalainen laivasto Kap St. Vincentin\nluona voitettiin. Hollantilaisilta valloitettiin maita sekä Länsi- että\nItä-Intiassa ja Kapmaakin olisi valloitettu, ellei sitä olisi estänyt\nranskalainen laivasto. Tosin espanjalaiset ja ranskalaiset valloittivat\nmuutamia toisarvoisia englantilaisia alusmaita Länsi-Intiassa ja\nHudson-lahden rannalla, mutta yleensä olivat englantilaiset voitolla\nmuualla paitsi v. 1781 amerikkalaisella sotanäyttämöllä. Siellä\nviimeinen englantilainen armeija joutui saarroksiin Yorktownissa ja\nsenkin täytyi antautua. Yhdysvallat tosin olivat liittolaisilleen\nluvanneet olla tekemättä Englannin kanssa erikoisrauhaa, mutta kun\nsaatiin vihiä, että Ranska ja Espanja aikoivat anastaa takaisin\nMississipin ja Alleghany-vuoriston välisen maan, jotteivät Yhdysvallat\nliian mahtaviksi paisuisi, niin Yhdysvallat sen estääkseen v. 1782\ntekivät Englannin kanssa erikoisrauhan Parisissa. Yhdysvaltain\nitsenäisyys tunnustettiin, mutta Canada jäi Englannille. Seuraavana\nvuonna Ranska ja Espanjakin tekivät Englannin kanssa rauhan, jossa\nsiirtomaitten omistussuhteet jonkun verran muuttuivat, mutta yleensä\nkuitenkin jokainen valta sai pitää maa-alueensa, sillä tappioita,\njotka se oli yhdellä sotanäyttämöllä kärsinyt, korvasivat toisaalla\nsaavutetut voitot.\n\nVielä viimeisen ja kaikkia entisiä voimallisemman yrityksen Ranska\nteki voittaakseen takaisin menetetyn merimahtinsa. Mutta Napoleoninkin\nsodista ja kuristustoimista saarivaltakunta suoriutui voitokkaasti.\nNämä tapaukset kuitenkin enimmältä osaltaan kuuluvat yhdeksännentoista\nvuosisadan historiaan.\n\nOlemme näin muistutelleet mieleen tärkeimpiä niistä\nmaailmanhistoriallisista tapauksista, jotka vaikuttivat merentakaisten\nuudismaitten kohtaloihin. Vaikkeivät ne suoranaisesti kaikki\nedistäneetkään maantuntemuksen leviämistä, muodostavat ne kuitenkin\ntaustan, jota vastaan sen ajan löytöretket ja uusien maitten anastukset\nesiintyvät tehokkaammassa valossa.\n\n\n\n\n\nPOHJOIS-AMERIKAN TIENRAIVAAJAT.\n\n\nKaikki ne eurooppalaiset, jotka löytäjinä tulivat Pohjois-Amerikan\nitärannikon lauhkeisiin osiin, ihastuivat sanomattomasti\nnäkemäänsä maahan. Melkein asumattomana, raivaamattomana luonnon\nhäiritsemättömyydessä, valtavin aarniometsin, rehevin niityin,\nköynnöskasvein, rypälein, luonnonviljoin, oudoin linnuin ja jaloin\nriistaeläimin se oli kuin ääretön omaan valtaansa jätetty Edenin\npuisto. Yhtenäinen metsäalue ulottui Atlantin rannikkoa pitkin\nFloridasta aina Labradoriin saakka. Se peitti koko maaperän sekä\nvuoret että laaksot ja lakeudet. Ei ollut ihanissa Alleghany-vuorissa\nniin jyrkkää rinnettä, ettei joku puu olisi päässyt kallionkoloihin\njuurtumaan. Eikä ollut luonnostaan niin laihaa maaperää, etteivät\nvuosituhannet olisi saaneet siihen sankkaa metsää kasvamaan. Kamalimmat\nrämeet ja suotkin kasvoivat metsää, vieläpä olivat suokypressin,\nAmerikan laajimman puun kasvupaikkoina. Siellä missä Mexicon lahden\nrannoilla nykyisin on silmän siintämättömiin paljaita avohietikoita\ndyyneineen, siellä oli siihen aikaan mitä parhaat petäjiköt. Ja\nkaikkein sankimmat olivat metsät tietenkin niillä mailla, jotka\nnykyisin ovat vainioina, sillä nehän olivat luonnostaan lihavinta\nmaanlaatua. Vain jokien tulvamaat olivat metsättömät, niittyinä.\n\nEi koskaan enää ihminen pääse samanlaisiin luonnonoloihin kuin\nensimmäiset uudisasukkaat, jotka näihin lauhkean ilmaston\naarniometsiin tunkeutuivat. Ei koskaan enää hän saa nähdä samanlaista\nmajesteetillista luonnonvaltakuntaa niillä leveysasteilla, jotka\novat valkoisen rodun varsinaiset kotivyöhykkeet. Ainoastaan taivaan\nsytyttämät metsävalkeat toisin paikoin tekivät näihin metsiin aukkoja,\njotka kuitenkin jäljestäpäin kasvoivat umpeen kahta sankemmiksi.\nSuurimmat puut säilyivät kulovalkeiltakin ja jatkoivat välittämättä\nkasvuaan, lisätäkseen uusia vuosisatoja ja vuosituhansiakin jo\nennestään pitkään ikäänsä. Ihmekö se, että monet sinne tulleista\nunhottivat muut elinkeinot ja elämänsä asuivat näissä metsissä,\nelättäen itseään niitten riistalla ja nahkoilla kooten omaisuutta.\nEivät intiaanit eivätkä muut vaarat, ei koti eivätkä siirtokuntain muut\nviehätykset saaneet heitä erämiehen elämästä luopumaan.\n\nLöytöretkien historia säilyttää paljon piirteitä niiden tienraivaajien\nihastuksesta, jotka ensin saapuivat Pohjois-Amerikan itärannalle.\nHeidän mielestään ei koko kristikunnassa ollut ihanampaa maata. Mutta\nsiitä huolimatta ja vaikka maa raivattuna saattoi monta sukupolvea\nlannoittamatta antaa runsaita satoja, oli ensimmäisten siirtokuntien\nolemisen taistelu odottamattoman ankara, ja loppumattomia vaikeuksia\nja kärsimyksiä oli voitettava, kammottavat saaliit tuoni korjasi,\nennenkuin asutus oli voiton puolella. Moni asutuksen alku meni aivan\nhukkaan huonon johdon ja järjestyksen vuoksi, mutta semmoisetkin\nyritykset, joitten osanottajia innostutti hartain uhrautuvaisuus ja\nyhteishenki, saivat kokea vaikeita aikoja, ennenkuin pääsivät kunnolla\njuurtumaan ja tulemaan toimeen ilman kotimaan apua. Jos Viinimaan\nasutus olisi ollut helppoa, niin varmaan jo Thorfinn Karlsefni ja hänen\nkaraistunut, rohkea ja tarmokas pohjan kansansa olisi saanut Uuden\nmaailman manterella pysyväisen jalansijan ja Pohjois-Amerikasta olisi\nvoinut tulla skandinavinen maa.\n\n\n\n\nRanskalaiset Acadiassa ja Canadassa.\n\n\nCartierin jälkeen kului monta vuosikymmentä, ennenkuin Ranskasta\ntehtiin uutta retkeä hänen tutkimiinsa maihin Laurentin lahden ja\njoen rannoille. Frans I:n monet sodat vieroittivat mielet niin\netäisistä merentakaisista yrityksistä. Normandilaiset ja bretonilaiset\nkalastajat tosin edelleenkin säännöllisesti purjehtivat Newfoundlandin\nmatalikoille ja Acadiassa [Acadiaksi sanottiin nykyisen Dominion of\nCanadan Atlantin meren rannikkoa. Nimityksen alkuperä on hämärä;\ntoiset luulevat sen polveutuvan intiaanisanasta, toiset »Arkadiasta.»]\nja Canadassa käytiin turkiksia ostamassa, mutta mitään vakinaisia\nsiirtokuntia ei perustettu, ja turkiskauppiaittenkin matkat olivat vain\ntilapäisiä poikkeuksia. Eikä heillä ollut minkäänlaista virallista\nlupakirjaa eikä suojelusta. Maahan vakinaisesti asettumasta peloitti\nilmanalan ankaruus ynnä Cartierin ja Robervalin surkeat kokemukset.\n\nVasta kun Henrik IV nousi Ranskan valtaistuimelle, kääntyi huomio\nuudelleen näihin merentakaisiin maihin. Ja vaikka ministeri Sully\nvastustikin asutusyrityksiä, antoi kuningas kuitenkin oikeuskirjoja.\nEnsimmäiset yrittäjät olivat osaksi hugenotteja, jotka jo ennenkin\nolivat koettaneet perustaa siirtokuntia, vaikka vihamieliset mahdit\nolivatkin ne niin surkeasti tuhonneet. He toivoivat nyt parempaa\nmenestystä Acadiassa ja Canadassa, joihin maihin Ranskalla oli\neittämätön löytöoikeus. Mutta kun Nantesin edikti oli melkoisesti\ntaltuttanut uskonvihaa, oli näissä merentakaisissa yrityksissä\nhugenottien keralla osallisina hyviä katolilaisiakin, ja katolilaiset\nne lopulta saivat Canadassakin koko uskonnollisen vaikutusvallan.\n\nAymar de Chastes, Dieppen kuvernööri, sai kuninkaalta Canadan\nturkiskauppaoikeudet ja lähetti 1603 retkikunnan Laurentin joen\nsuistamoon. Tällä retkellä oli mukana Champlain, kuuluin Canadan\ntienraivaajista.\n\n\n\nSamuel de Champlain.\n\n\nSamuel de Champlain oli syntynyt v. 1567. Laivastokapteenina\ntaisteltuaan Espanjaa vastaan hän rauhanteon jälkeen lähti Henrik IV:n\nasioille Espanjaan ja sieltä teki matkan Länsi-Intiaan ja Mexicoon\n(1599—1602). Hänen matkakertomuksensa omituisine piirroksineen on\nLänsi-Intian ja Mexicon silloisten olojen tuntemiseen tärkeä lähde.\nPanamassa hän muun muassa suunnitteli kanavaa kannaksen poikki; jo\naikaisemmin (v. 1552) oli sama asia pälkähtänyt. Gomaran päähän.\n\nChamplain, josta oli tuleva Canadan asutuksen varsinainen perustaja,\npurjehti Laurentin jokeen ja sitä nousten saapui Hochelagaan, jossa\nCartier oli käynyt seitsemänkymmentä vuotta aikaisemmin. Seutua\nei asutuksen puolesta olisi entisekseen tuntenut. Huronit olivat\nkadonneet. Ainoastaan kuljeskelevia algonkin-intiaaneja tavattiin nyt\npaikalta, jolla Cartierin aikana oli suuri kaupunki. Yhtä autio oli\nStadacona, jossa Cartier oli viettänyt pari talvea (II, 407).\n\nChamplain yritti nousta Laurentin joen kosket, mutta raskain merivenein\nse ei ollut mahdollista. Hän keräsi sen vuoksi ylämaasta suusanallisia\ntietoja saadakseen selville, kuinka kaukana Tyyni meri oli. Intiaanit\ntiesivät, että joessa ylempänä oli koskia ja sitten suuri järvi\n(Ontario) ja sen takana korkea koski, jossa muka oli jotenkin vähän\nvettä (Niagara). Sitten tuli toinen järvi (Erie) ja sen takana\noli salmi, joka johti niin laajalle järvelle, etteivät intiaanit\nuskaltaneet sen poikki kulkea. Champlain päätteli, että nuo etäiset\nvedet mahtoivat olla Etelämerta. Mutta keneltäkään hän ei saanut\nsensuuntaista tietoa, että noissa järvissä olisi ollut suolaista vettä.\n\nPaluumatkalla Champlain tapasi erään St. Malon purjehtijan,\njoka hänelle kertoi paljon kummia Acadian rannikon ihmeistä,\nepämuodostuneesta intiaanikansasta, jolla oli niin pitkät sääret, että\npolvet ulottuivat pitkälle pään yli heidän kyykkysillään istuessaan, ja\nvarsinkin Gugusta, joka asui Chaleur-lahden rannalla Miskun niemellä.\nSuuren laivan mastot eivät muka ulottuneet edes hirviön vyötäisiin.\nSe otti kiinni ja söi paljon intiaaneja, ja mitä se ei sillä kertaa\njaksanut syödä, ne se pisti taskuun. Jotkut intiaanit, jotka olivat\npäässeet sen taskuista karkaamaan, sanoivat niitä niin suuriksi, että\niso laiva olisi niihin mahtunut. Champlain näyttää aluksi uskoneen\nnämä jutut. Ranskalainen kapteeniko ne oli itse keksinyt, vai olivatko\nintiaanit ne hänelle valehdelleet, sitä ei tiedetä, mutta varmaa on,\nettä sama kapteeni valehteli paljon muutakin. Mahdollista on, että\nintiaanit näitä juttuja varta vasten keksivät ranskalaisten niin\nkiihkeän uteliaina heiltä tiedustellessa kaikenlaisia kummituksia,\nepäsikiöitä ja epämuodostuksia, joita keskiajalla oli niin runsaasti\nvanhoista taruista karttoihin kokoontunut. Champlain luuli Gugua\njoksikin piruksi, joka oli pantu sinne kiduttamaan pakanallisia\nihmisparkoja. Hän eli hyvä katolilainen, miksei hän siis olisi moista\nuskonut; uskoivathan pirujen maan päällä liikkuvan itse valistuneet\nuskonpuhdistajatkin. Champlain tutki näitä rantoja laajalti seuraavilla\nretkillään. Gugusta hän ei sen koommin mitään kerro, mutta saman\nbretagnelaisen kapteenin muita valheita hän oikaisi useita.\n\n\n\nAcadian ensimmäiset siirtokunnat.\n\n\nRanskaan palattuaan Champlain kävi hovissa näyttämässä karttojaan\nja tekemässä selkoa matkastaan, sillä Länsi-Intiassa käynnistään\nhän oli nimitetty »kuninkaan maantieteilijäksi». Henrik IV suurella\nmielenkiinnolla kuunteli hänen selontekoaan, mutta rahoja suureen\nsiirtomaayritykseen ei ollut, varsinkaan kun rahaministeri Sully\nvastusti kaikkia merentakaisia seikkailuja. Kuninkaalle silloin\nhuomautettiin, ettei valtiolta rahoja pyydettykään, yksinomaisen\nturkiskaupan oikeus riittäisi kustannuksiin. Semmoista myönnytystä\nei ollut vaikea saada, vaikka se tekikin lopun St. Malon ja Dieppen\nkauppiaitten Canadassa harjoittamasta yksityisestä kaupasta.\n\nDe Chastes oli Champlainin poissa ollessa kuollut ja hänen oikeutensa\nolivat joutuneet Pietari du Guastille, De Montsin herralle, joka oli\nkalvinisti ja kuninkaan suosiossa. Bretagnen ja Normandian kaupungit\nturhaan koettivat saada De Montsin oikeudet peruutetuiksi, muun muassa\nsillä verukkeella, että lukemattomien intiaanien autuus mokoman\nvääräuskoisen takia joutuisi vaaraan. Kuningas ilmoitti, että yritys\noli Ranskan edun mukainen, ja kauppiaitten täytyi toistaiseksi tyytyä\nsiihen. Heille tarjottiin tilaisuus ruveta De Montsin yritykseen\nosakkaiksi.\n\nDe Monts oli uuttera ja tarmokas mies. Hän päätti perustaa Acadian\nrannalle siirtokunnan kauppansa tueksi. Huhtikuussa 1604 retkikunta\nlähti Havresta. Champlain ja eräitä toisia herrasmiehiä oli mukana sekä\ntoista sataa käsityöläistä. Vähän jäljempänä seurasi toinen laiva,\nSable-saarella oli tulla haaksirikko, mutta laiva pelastui kuitenkin\nja saapui Uuden Skotlannin rannalle, jossa siihen yhtyi myöhemminkin\nlähtenyt. Molemmat laivat laskivat sitten siihen syvään lahteen, joka\non Uuden Skotlannin ja mannermaan välillä ja joka nykyisin on varsinkin\nvaltavan vuoksiaaltonsa vuoksi maineessa. Se sai nimekseen »Ranskan\nlahti», mutta tämä nimi on kartoista kadonnut, ja lahtea nykyisin\nnimitetään vanhemmalla portugalilaisella nimellä Fundy-lahdeksi\n(syväksi lahdeksi). Rannikkoa tutkittaessa löytyi nykyisen Annapoliin\noiva satama Uuden Skotlannin länsirannalta. Tämän jälkeen herätti\nhuomiota mannermaalla eräs lahti, joka on tavallaan luonnon\nmerkillisyys, koska siihen laskevan joen suussa koski vuoroveden mukaan\naina kääntyy joko mereen taikka sisämaahan päin. Kun oli juhannus\ntähän paikkaan tultaessa, sai joki siitä nimen, ja St. John se on\nvielä tänä päivänä. Joen, suussa oli kalliolla intiaanikylä, josta\nkulki maan puikki intiaanien polku Canadaan. Jatkettiin sitten rantaa\npitkin matkaa etelämmäksi ja saavuttiin Passamaquoddy-lahteen, joka\nkauneine saarineen miellytti De Montsia niin, että hän siihen perusti\nsiirtokuntansa. Se sai nimeksi Ste Croix. Champlain laati seudusta\ntarkan kartan, joka sitten v. 1797 pelasti tämän seudun Canadalle\nYhdysvaltain aloittamassa rajariidassa.\n\nDe Montsin mukana oli myös tullut paroni Jean de Biencourt,\nPoutrincourtin herra. Tämä oli siihen määrään mieltynyt Annapoliin\nlahteen, että päätti perustaa siihen toisen siirtokunnan ja muuttaa\nsiihen perheensä 'keralla asumaan. Hän palasi Ranskaan valmistamaan\ntätä uutta yritystään, johon kuningaskin suostui, vaikka Poutrincourt,\njoka oli kiivas katolilainen, oli häntä vastaan taistellut liigan\npuolella. Champlain lähetettiin etelään päin tutkimaan rannikkoa,\njota aina Verrazzanon ajoista saakka oli sanottu »Norumbegaksi» ja\njossa muka piti olla joku tarumaisen rikas kaupunki. Hän ei kuitenkaan\nlöytänyt mitään jälkeä näistä ihmeistä eikä rikkauksista, vaikka maa\nitse oli kylläkin ihanaa.\n\nSte Croix'n siirtokunta oli perustettu huonolle paikalle. Talven\nkuluessa puolet siirtolaisista kuoli keripukkiin, vilu ja ruoan puute\ntuotti paljon kärsimyksiä, ja kevään tullen sen vuoksi kaikki halusivat\nlähteä pois. Champlain lähti De Montsin kanssa rantaa pitkin etelään\npäin etsimään parempaa paikkaa, ja tällä kertaa he tutkivat rannan\naina Kap Codiin saakka. Muun muassa he kävivät siinä satamassa, jossa\nviisitoista vuotta myöhemmin puritanilaiset »pyhiinvaeltaja-isät»\nastuivat maihin. Se ja muutkin rannikon paikat saivat ranskalaiset\nnimet, joista kuitenkin suurin osa on myöhemmin vaihtunut toisiin.\nTällä matkalla muun muassa tavattiin se heimo, jonka polvien piti\nulottua pään yli, kun he kantapäillään istuivat, mutta Champlain ei\nheistä sen kummempaa huomannut, kuin että he olivat nopeat kulkemaan,\nsamoin kuin intiaanit yleensäkin.\n\nTämän matkan johdosta De Monts muutti siirtokuntansa väliaikaisesti\ntoiseen paikkaan ja antoi sitten Champlainin toimeksi tutkia vielä\ntarkemmin samaa rannikkoa, koska hän halusi perustaa siirtokuntansa\nlämpöisempään seutuun. Itse hän lähti Ranskaan. Poutrincourtin\nkanssa Champlain nyt tutki Fundy-lahden aina viimeiseen perukkaan\nsaakka. Matkassa oli Markus Lescarbot, nuori sukkela lakimies, joka\nuteliaisuudesta oli tullut Poutrincourtin seurassa ja sitten kirjoitti\nUuden Ranskan alkuvaiheista sekä lähdeteoksena tärkeän että tyylin\npuolesta vilkkaan ja ansiokkaan historiateoksen. Seuraavan talven he\nviettivät Port Royalissa, ja kun he ruokajärjestyksestä pitivät hyvän\nhuolen, kului aika hyvin. Champlain, jolla oli enimmän kokemusta\nUuden maailman oloista ja ilmanalasta, perusti »Hyvän ajanvieton\nveljeskunnan» melkein samaan tapaan kuin nykyisten napamatkustajain\non tapana. Tämän veljeskunnan jäsenten tuli vuoron mukaan pitää\nsiirtokuntaa hyvällä tuulella kunkin päivänsä ja pitää huolta\nruokatavarain hankkimisesta. Päivällisajan tultua veljeskunnan jäsenet\nsaatossa marssivat ruokasaliin, edellä sen päivän hankkija, pyyhinliina\nolallaan ja kaulassaan veljeskunnan nauha. Muut jäsenet hänen perässään\ntullen kantoivat hänen hankkimiaan ruokia, jotka suureksi osaksi\nolivat ympäristön metsistä ja vesistä, sillä niihin aikoihin oli\nUudessa Skotlannissa vielä runsaasti riistaa sekä maalla että vedessä.\nTalvi kuluikin hupaisesti, mutta kevään tultua retkikunta sai huonoja\nuutisia. De Montsin oikeudet oli lakkautettu, eikä hänellä enää ollut\nvaroja yrityksen jatkamiseen. Kaikki saivat käskyn palata Ranskaan.\nViimeisinä lähtivät Champlain, jonka kartta vielä oli keskeneräinen, ja\nPoutrincourt, joka tahtoi korjata kylvämänsä viljat, voidakseen Ranskan\nkuninkaalle näyttää, kuinka hedelmällistä maa oli.\n\nPoutrincourt ei sitten hylännytkään siirtokuntaansa, ennenkuin\nse monien vihain vuoksi oli täytymys. Ensin jesuiitat juonillaan\nhäiritsivät sen toimeentuloa, sitten Virginian englantilaiset\nsiirtolaiset sen hävittivät, väittäen kaikkien näitten seutujen\nkuuluvan Englannille John Cabotin löytöjen oikeudella.\n\nAcadia oli seuraavina aikoina ainaisten riitain aiheena Ranskan\nja Englannin välillä. Sen ranskalaiset siirtokunnat olivat toisin\najoin jotenkin lukuisat, mutta niitten sisällistä rauhaa häiritsivät\nankarat riidat. Lopulta Uuden Skotlannin ranskalaisten täytyi tyytyä\npohjoisosaan, Breton-saareen, jonka asukkaista melkoinen osa vielä tänä\npäivänä polveutuu vanhoista ranskalaisista siirtolais-suvuista.\n\n\n\nQuebecin perustaminen.\n\n\nKun Champlain kolme vuotta poissa oltuaan palasi Ranskaan, vei hän\nkarttansa ja muut tietonsa De Montsille ja sai tämän taivutetuksi\nvielä jatkamaan näitä merentakaisia yrityksiä. De Monts sai kuninkaan\nsuomaan itselleen vielä yhdeksi vuodeksi turkiskaupan yksinoikeuden\nja Champlain lähetettiin nyt hyvin varustettuna Laurentin joelle.\nHän purjehti ensin Saguenayn suuhun Tadoussaciin, joka vanhastaan\noli turkisten markkinapaikka, otti siellä takavarikkoon turkiksia\nostelevain baskien laivan ja rakensi sitten aluksen, jolla hän\nlähti nousemaan Laurentin jokea. Erääseen paikkaan, jonka kohdalla\nkallioniemi ahdistaa joen tavallista kapeammaksi ja jota intiaanit\nChamplainin oman ilmoituksen mukaan sanoivat Quebeciksi, hän rakensi\nkahdenkertaisia hirsihuoneita ja niiden ympäri vallin ja ojan, ja niin\noli Quebecin perustus laskettu. Laivat palasivat ostettuja turkiksia\nRanskaan viemään, Champlain taas jäi uusiin asumuksiinsa väkensä\nkeralla talvea viettämään. Kahdeksantoista hänen miehistään sairastui\nkeripukkiin ja niistä kymmenen kuoli. Champlain etsi joka taholta\nameda-puuta, joka oli niin ihmeellisellä tavalla pelastanut Cartierin\nretkikunnan (II, 408), mutta intiaanit eivät siitä voineet antaa\nmitään tietoa. Siitä hän päätti, että ne intiaanit, jotka Cartierin\naikana paikkakunnalla asuivat, olivat olleet toista rotua kuin hänen\naikaisensa. Niin asia olikin. Muutoin talvi kului suotuisasti, eivätkä\nQuebeciin rakennetut uudisasunnot sen jälkeen ole kylmille jääneet.\n\n\n\nSotaretki irokuoita vastaan.\n\n\nKeväällä tehtiin retki, joka sai ratkaisevan merkityksen Canadan koko\ntulevaisuudelle. Algonkin-intiaanit ja ylämaahan paenneet huronit\nvalmistelivat kostoretkeä irokuoita vastaan, jotka olivat karkottaneet\nhuronit Laurentin jokilaaksosta, ja Champlain tarjoutui lähtemään\nmukaan heidän liittolaisenaan. Tämän retken kautta ranskalaiset ja\nirokuoit kaikiksi ajoiksi riitaantuivat, ja arvaamattoman paljon\nvahinkoa tuotti se heidän yrityksilleen. Mutta toiselta puolen irokuoit\nolivat niin pelätyt, että kaikki ne Laurentin jokilaaksossa ja isojen\njärvien pohjoispuolella olevat intiaaniheimot, jotka elivät heidän\nkanssaan vihoissa, sen sijaan lujasti liittyivät ranskalaisiin, ja nämä\nsaattoivat aina Superior-järvelle saakka kulkea kuin ystäväin maassa —\nmilloin irokuoit eivät sinne saakka retkiään ulottaneet.\n\nIrokuoitten suuri liitto levitti valtaansa samain periaatteitten\nmukaan kuin vanhat roomalaiset. He hävittivät vastustajansa yhden\nerältään. Muitten kanssa sillä välin hyvissä väleissä ollen he\ntuhosivat tuhottavansa niin perusteellisesti, että heimo, jonka\nkimppuun he olivat hyökänneet, samalla lakkasi olemassa olemasta. Mitä\ntähteitä jäi, ne he ottivat omain heimojensa aukkojen täytteiksi.\nHeikontumattomina he siten saattoivat kääntyä uutta vihollista vastaan.\nOttava-joen algonkinit ja Georgian lahdelta saakka tulleet huronit\n— huronien, s.o. harjaspäitten nimen tämä kansa vasta myöhemmin sai\nranskalaisilta, Champlain käyttää heistä nimeä, joka vastaa nykyistä\nWyandottea — suostuivat ilomielin Champlainin avuntarjoukseen.\nRanskalaisten luku ei tosin ollut suuri, mutta intiaanit, siitä mitä\nolivat heistä nähneet, arvasivat, että heidän esiintymisensä siitä\nhuolimatta olisi tehoisa.\n\nAinoastaan kaksitoista ranskalaista oli retkikunnan mukana. Noustiin\nQuebecistä Laurentin jokea Richelieu-nimisen oikealta puolelta tulevan\nsyrjäjoen suuhun saakka; siinä pari päivää kalastettiin eväitä.\nRichelieu oli irokuoitten liittokunnan maahan valtatie. Vedenjakajalla\nasuivat mohawkit, ensimmäinen irokuoi-kansa, ja retki siis piti aivan\nvihollisen alueen sydämeen. Intiaanit olivat Champlainille kertoneet,\nettä jokea saattoi nousta meriveneillä, aina siihen suureen järveen\nsaakka, joka on löytäjästään nimensä saanut, mutta eteen tulikin koski,\njonka alle vene oli jätettävä. Vaikka intiaanit siis olivat antaneet\nvääriä tietoja, ei Champlain kuitenkaan malttanut palata takaisin,\nvaan lähetti miehensä veneen keralla Quebeciin ja otti ainoastaan\nkaksi vapaaehtoista mukaansa. Intiaanit helposti taivalsivat kevyet\nkanoottinsa koskien ohi, ja niitten niskasta lähdettiin uudelleen\nveneillä matkaa jatkamaan. Sankat aarniometsät saartoivat kahden puolen\njokea, joka kesäisen auringonpaisteen loisteessa oli kuin valokatu\ntuntemattomiin synkkiin saloseutuihin.\n\nOsa intiaaneista oli oikullisesti luopunut koko sotaretkestä jo\nRichelieun suulla, ja kun retkikunnan voima koskien päällä laskettiin,\noli jäljellä vain kuusikymmentä miestä ja neljäkolmatta kanoottia.\nPysähdyttiin eräälle saarelle metsästämään ja tehtiin sitten leiri\nnykyisen St. Johnsin kaupungin seuduille. Päälliköt osoittivat nyt\njoka miehelle, mikä kunkin paikka oli tappelussa, pistäen sitä varten\nmaahan keppejä, yhden kutakin miestä varten, ja pitemmät kepit\npäälliköitä varten. Intiaanit kokoontuivat sitten tätä asemakaavaa\ntutkimaan ja oppimaan jokainen osansa. Kanootit oli vedetty rannalle,\nja koska oltiin vihollismaassa, niin rakennettiin yöksi kaadetuista\npuista suojus leirin ympärille. Kahdessa tunnissa tämä työ sai\nvalmiiksi Champlainin suureksi ihmeeksi. Seuraavana päivänä jatkettiin\nmatkaa virtaa pitkin, kunnes saavuttiin suurelle Champlain-järvelle.\nRanskalainen matkustaja katseli sitä ihastuneena. Hän pani muistoon\nkaikki tärkeimmät seikat, puut, riistaeläimet, maan kauneuden,\nvanhat asutuksen merkit — ennen irokuoi-sotia seutu oli ollut\nasuttua. Kummallakin rannalla kohosi takamaasta korkeita vuoristoita.\nOltiin nyt keskellä mohawkien aluetta ja tehtiin matkaa vain yöllä.\nGeorge- ja Champlain-järven välisellä kannaksella, lähellä nykyistä\nTiconderogaa, vihdoin tavattiin joukko irokuoita. Tällä paikalla, jossa\nmyöhemmin taisteltiin monta Pohjois-Amerikan historiassa muistettavaa\ntappelua, syntyi kahakka. Champlain laati siitä kertomuksen ja liitti\nkertomukseen kuvankin, josta näkyy, että intiaanit sittemmin muuttivat\ntaistelutapaansa, tultuaan pyssyjen kanssa tekemisiin. Kuvassa he\ntaistelevat taajoissa joukoissa, joita päälliköt johtavat. Näemme siinä\nniinikään puuvarustuksen, jonka irokuoit nopeaan laativat vihollisen\nhuomattuaan. Nämä irokuoit nyt ensi kerran tutustuivat ampuma-aseihin\nja pelästyivät heti niitten taikatehoa, kun kaksi heidän etevintä\nmiestään laukausten kajahtaessa paikalla kaatui. Kaksi ranskalaista\noli asetettu sivustalle ja he alkoivat ampua metsästä; Champlain itse\nmarssii kuvassa joukon edellä, ampuen hänkin. Irokuoit säikähtivät\npamauksia ja luotien tehoa niin kamalasti, että tuota pikaa lähtivät\npakoon, ja retkikunta sai helpon voiton. Monta sotavankia otettiin,\nja ensi kerran Champlain nyt näki heitä paalussa kidutettavan; heidän\nkärsimyksiään säälien hän ampui heihin armoluodin. Intiaanien julmat\ntavat häntä kammottivat. Paluumatkalla Champlain sotavangeilta kokosi\ntietoja järven eteläpuolella olevasta maasta. Ilman muita tapaturmia\nretkikunta sitten palasi samaa tietä, jota oli tullutkin, ja Laurentin\njoella tiet erkanivat. Ranskalaiset palasivat virtaa alaspäin,\nheidän intiaaniliittolaisensa taas lähtivät päinvastaiseen suuntaan,\nnoustakseen jokireittejä myöten kotiseuduilleen.\n\n\n\nMontrealin perustaminen.\n\n\nChamplain palasi nyt Ranskaan, mutta ei siellä kauan viipynyt.\nSeuraavana kesänä hän jo purjehti takaisin Uuteen Ranskaan, jonka\nnimen Canada oli saanut, ja vietti siellä suurimman osan loppuikäänsä\nuupumattomassa toimessa siirtokunnan hyväksi. V. 1611 hän perusti Mont\nRoyalin kauppa-aseman, nykyisen Montrealin. Vasta v. 1613 hän saattoi\nryhtyä löytöretkiään jatkamaan nousten toukokuun lopulla Laurentin\njokea sen suureen syrjäjokeen Ottavaan. Hän oli Vignan-nimiseltä\nseikkailijalta, joka oli käynyt algonkinein luona, kuullut pohjoiseen\nmereen muka laskevasta joesta, jonka tämä seikkailija sanoi\nlöytäneensä. Champlain nousi suurin vaivoin vuolasta Ottavaa, jonka\nkoskissa hän oli henkensä menettää, ja saapui vihdoin algonkinien\nasumuksille Coulange-järven seuduille. Mutta sieltä hän huomattuaan\nVignanin kertomukset paljaiksi valheiksi palasi takaisin.\n\n\n\nHuron-järvi ja huronit.\n\n\nV. 1615 huronit uudelleen pyysivät Champlainen apua irokuoita vastaan.\n\nHän suostui tulemaan ja nousi tällä kertaa samaa vesireittiä aina\nHuron-järven rannalle. Hänen edellään kulki franciskanimunkki Josef\nLe Caron, joka oli tullut Ranskasta kastamaan Canadan alkuasukkaita.\nChamplain nousi Ottavaa ohi Coulange-järven Mattawa-nimisen syrjäjoen\nlaskupaikalle saakka, nousi Mattawaa vedenjakajalle ja kulki\nNipissing-järveä ja French Riveriä — samaa reittiä siis, jota nykyään\nsuuri valtamerikanava on suunniteltu — Huron-järven Georgian lahteen.\nHuron, keskimmäinen, oli näin ensimmäinen Pohjois-Amerikan suurista\nsisäjärvistä, jonka eurooppalaiset näkivät. Champlain ei kuitenkaan\nollut sen ensimmäinen näkijä, vaikka hän olisi sen kunnian ansainnut,\nsillä Le Caron seuransa keralla oli sen yhdyttänyt ennen häntä.\n\nHuronien kansa, jonka luo Champlain nyt oli matkalla, oli irokuoitten\nahdistamana hylännyt vanhat asuinpaikkansa, Quebecin, ja Montrealin\nseudut, ja liittolaisiltaan Ottawan algonkineilta saanut uudet\nasuinsijat niin kaukana lännessä, ettei luultu irokuoitten\nsotaretkikuntien uskaltavan sinne saakka tulla. Huronit olivat samaa\nrotua kuin irokuoit, viljelivät maata, asuivat kylissä ja saivat\nvainioistaan suuren osan elatustaan samoin kuin hekin, jota vastoin\nvierasrotuiset algonkinit, jotka olivat koko joukon alemmalla\nkehityskannalla, elivät metsästyksestä ja muuttelivat asuinpaikkojaan\naina sen mukaan, kuin riistan väheneminen vaati.\n\nFrench Kiveristä erottuaan Champlain laski Huron-järven rantaa\nseuraillen etelää kohti, kunnes tapasi etsimänsä kansan Georgian lahden\nja Simcoe-järven välisellä kannaksella sangen hedelmällisessä seudussa\nasumassa. Näkemänsä valtavan suolattoman ulapan hän ensin nimitti\nhuronien mahtavimman heimon, attigouantanien nimellä, koska hän ensin\ntuli heidän kyliinsä, mutta muutti nimen myöhemmin »Mer Douceksi»\n(suolattomaksi mereksi). Molemmat ovat kuitenkin kartoista hävinneet;\nHuron, haukuntanimi, jonka ranskalaiset antoivat wyandoteille, on\nlyönyt laudalta muut nimet.\n\nHuroneilla oli täällä kolmisenkymmentä kylää, näissä pari-,\nkolmekymmentätuhatta asukasta. Eteläisen rintaman kylät olivat\nlinnoitetut samalla tavalla kuin Hochelaga Cartierin käydessä\n(II, s. 405). Vainioilla kasvoi viljalti maissia ja kurbitsoja.\nPäivännoutojakin viljeltiin ja niiden siemenistä puserrettiin öljyä.\nVastaanotto oli riemullinen. Eräässä kylässä tavattiin toistakymmentä\nedellä tullutta ranskalaista, ja franciskani Le Caron oli jo täydessä\nopetustoimessa. Hän vietti Champlainin saapuessa juhlallisen messun,\njoka oli laatuaan ensimmäinen Canadan suurien järvien rannoilla.\n\nChamplain oli viipynyt matkalla niin kauan, että huronit, luullen hänen\nväliltä takaisin kääntyneen, jo olivat ennättäneet laskea sotaväkensä\nhajalleen. Mutta nyt ryhdyttiin paikalla toimiin sen kokoamiseksi.\nSotilaita alkoi keräytyä, ja saapui tieto, että andastet, jotka asuivat\nSusquehannan varsilla irokuoitten takana, olivat luvanneet tulla\nsiltä puolelta auttamaan. Andastet olivat jo joutuneet tekemisiin\nhollantilaisten kanssa, jotka olivat asettuneet Hudsonin rannoille ja\ntehneet irokuoitten kanssa liiton. Syyskuun lopulla oli vihdoin kaikki\nvalmiina ja lähdettiin matkalle.\n\n\n\nOntario.\n\n\nRetkikunta kulki Simcoe-järvelle ja siitä edelleen jokia, järviä ja\ntaipaleitten poikki Ontarioon. Ontariolla ei kukaan valkoinen ollut\nkäynyt ennen Champlainia, ellei ehkä Etienne Brulé, jonka matkoista\ntiedot ovat vajanaiset. Retkikunta meloi järven pohjoisrantaa\nitäpäähän, jossa »oli paljon suuria kauniita saaria», ja oikaisi sitten\nselän poikki etelärannalle. Kanootit kätkettiin metsään ja lähdettiin\nmaisin samoamaan irokuoitten kyliä kohti. Tultiin joelle ja järvelle,\njotka luultavasti olivat nykyiset Oneida-joki ja -järvi. Niin oli\nsaavuttu lähelle Onondagain pääkaupunkia, jossa paloi irokuoitten\nliiton yhteinen neuvostuli.\n\n\n\nKuuden kansan liitto.\n\n\nIrokuoitten liittokunnan maat alkoivat siihen aikaan Ontarion ja\nLaurentin joen eteläiseltä vedenjakajalta ja niihin kuului Hudsonin,\nSusquehannan ja Delawaren latvaseudut. Sotaretkillään olivat he\nhävittäneet autioksi sangen laajan alueen joka taholle. Liittoon\nkuului alkuaan viisi heimoa ja sitä sanottiin silloin »viiden\nkansan liitoksi». Mutta kun Pohjois-Carolinan tuscarorat pakenivat\nliittokunnan turviin, oli kansoja kuusi, ja liittokuntaa sitten\nsiirtoloitten kesken alettiin nimittää »kuuden kansan liitoksi». Sen\nvarsinainen perustaja oli Hiawatha-niminen intiaanipäällikkö, jonka\nnimeen liittyy paljon taruja ja josta Longfellow sai aiheen tunnettuun\nKalevalaa jäljittelevään runoelmaansa. Vaikka liittokunnan valta\nulottui länttä kohti aina Mississippiin ja etelässä Tennesseehen,\nei sen miesluku ollut suuri; se on arvioitu vain 10,000—12,000\nhengeksi, ja sotaan se saattoi nostaa vain pari tuhatta miestä ja\njonkun sadan päälle. Mutta hollantilaiset ja englantilaiset hankkivat\nirokuoille ampuma-aseita, ennenkuin niitä saivat muut intiaaniheimot,\nja siitä syystä he olivat sodissa muita etevämmät. Sataviisikymmentä\nvuotta he kykenivät säilyttämään itsenäisyytensä käyttäen hyväkseen\nenglantilaisten ja ranskalaisten välisiä riitoja, vaikka enimmäkseen\ntaistellen englantilaisten puolella. Heidän politiikkaansa on\nkiittäminen siitä, että englantilaiset saivat sisämaat haltuunsa ja\nettä Pohjois-Amerikasta tuli englantilainen maa, sillä jos he olisivat\nmenneet Ranskan puolelle, eivät englantilaiset olisi voineet edetä\nrannikkoa edemmäksi, siksi pienet olivat ne voimat, joilla siirtolaiset\nsiihen aikaan tekivät raivaustyötään. Irokuoita on syytetty erikoisesta\njulmuudesta, mutta siinä kyllä muut intiaanit vetivät heille vertoja.\nLescarbot'n mielestä eivät useimmat Euroopankaan kansat siihen aikaan\nolleet julmuudessa heitä huonompia. Tätä mahtavaa liittokuntaa vastaan\nChamplain nyt johti intiaaniliittolaisiaan, lähimpänä päämääränään eräs\nsen lujimpia linnoja.\n\n\n\nOnondagain kaupungin piiritys.\n\n\nLokakuun 9 p. retkikunta tapasi ensimmäiset irokuoit, ja seuraavana\npäivänä se saapui kylän luo, joka lienee ollut Oneida-järven\nkaakkoispuolella. Paikka soveltui oivallisesti puolustamiseen ja\nkylä oli lujasti linnoitettu, samaan tapaan kuin Hochelaga Cartierin\nsinne saapuessa. Asemakaava oli kuusikulmio; sen yhtä puolta suojeli\nlammikko, neljää puolta lammesta johdettu joki, joka vallihaudan tavoin\njuoksi paaluvarustuksen ympäri. Paaluaita, joka ympäröi koko kylän,\noli rakennettu kymmentä metriä pitkistä vankoista pölkyistä, jotka\noli lujasti yhteen punottu. Sen sisäpuolella oli yläreunan ympäri,\nparvekkeet puolustajia varten ja sopivissa paikoissa oli paaluaidassa\nampumareikiä, joista puolustajat saattoivat ampua hyökkääjiä.\n\nHuronit eivät malttaneet noudattaa Champlainin hyökkäysohjeita, vaan\nkävivät kiivaasti ja varomattomasti liian aikaisin kylän kimppuun.\nHyökkäys lyötiin takaisin ja Champlainin ranskalaisineen täytyi\nilmaista väijytyksensä huronien pakoa suojellakseen. Vaikka Champlain\nolikin vihoissaan tästä tottelemattomuudesta, suostui hän kuitenkin\nkoettamaan uuden kerran ja rakensi sitä varten piirityskojeen,\npaaluaitaa korkeamman rintavarustuksella suojatun lavan, jolta\npyssymiesten piti ampua puhtaiksi paaluaidan sisäpuoliset parvekkeet.\nKaksisataa intiaania kantoi tämän lavan paikalleen ja arkkipuuseilla\nammuttiin sitten paaluaidan selkä puhtaaksi. Mutta huronit tästä\nkiihtyneinä eivät nytkään malttaneet tehdä säännöllistä hyökkäystä,\nvaan hyppivät ympäri kiljuen ja ampuen nuoliaan umpimähkään mihin\nsattui. He kantoivat sitten puita polttaakseen kylän varustukset, mutta\nkiihkoissaan latoivat puut tuulen alle, eikä valkea sytyttänytkään\npaaluaitaa, kun tuuli painoi liekit poispäin. Champlain koetti parhaan\ntaitonsa mukaan johtaa hyökkäystä, mutta hänen huutojaan ja käskyjään\nei kuunneltu. Irokuoilla oli riittävästi vettä palon sammuttamiseksi,\nja masentunein mielin huronit yrityksen myttyyn mentyä palasivat\ntakaisin leiriinsä. Champlain oli saanut polveensa haavan, intiaaneja\noli haavoittanut parikymmentä. Champlain olisi tahtonut uudistaa\nhyökkäyksen, mutta huronit olivat käyneet niin noloiksi, etteivät he\nmitenkään siihen suostuneet. Heidän masennukseensa oli syynä sekin,\nettei andasteja kuulunut avuksi. Neljän päivän kahakoimisen jälkeen\nhuronit lähtivät paluumatkalle. Peräytymisen he suorittivat hyvin,\nsivustat ja jälkipää tehokkaasti suojeltuina ja haavoitettuja vasuissa\nkantaen. Muuan vankka intiaani kantoi selässään Champlainia.\n\nIrokuoitten ahdistaessa saavuttiin vihdoin paikkaan, johon kanootit\noli jätetty, ja ne olivat hyvässä korjuussa. Sitten retkikunta\nhajaantui, jotkut kalastamaan, toiset metsästämään, toiset majavia\nansoilla pyytämään, jotkut kotiinsa palatakseen. Champlain olisi ollut\nhalukas palaamaan Quebeciin, mutta intiaanit eivät häntä laskeneet. He\ntarvitsivat häntä ja hänen ranskalaisiaan suojakseen ja neuvotellakseen\nuudesta talviretkestä. Champlain ei saanut kanoottia, jolla olisi\nvoinut lähteä, ja hänen täytyi palata huronien kyliin omavaltaisten\nliittolaistensa keralla. Kuljettiin takaisin Ontarion pohjoisrannalle\nja sitten Ottawa-joelle metsästämään. Champlain siellä yksin metsässä\nollessaan harvinaista lintua takaa ajaessaan oli eksyksissä kolme\npäivää ja kaksi yötä. Sää oli sateista ja pilvistä, ja kun hänellä ei\nollut kompassia mukanaan, niin hän kulki piiriä eikä löytänyt takaisin.\nPyssyllään hän hankki syötävää ja tulella paahtoi riistan, nuotiolla\nnukkui yöt. Sitten tuli joki vastaan, ja hän lähti sitä seuraamaan.\nTuli koski, metsä aukeni, ja hän tuli pitkälle niitylle, jolla oli\ntavattoman runsaasti kaikenlaista metsänriistaa. Sitten hän näki pitkän\nuoman leveätä jokea ja tunsi vihdoin kaalamon, jonka poikki hän oli\nennen kulkenut. Tästä hän sen verran käsitti seutua, että tiesi, millä\nsuunnalla leiri oli, ja seuraavana päivänä palasi sinne takaisin.\nSen perästä eivät intiaanit tahtoneet laskea häntä yksin metsään,\neikä Champlain toista kertaa unohtanut kompassiaan. Talven tullessa\nretkikunta palasi kotiin riistasaaliineen, jota oli niin paljon, kuin\nsuinkin kulkemaan saatiin. Jäällä käytettiin canadalaisia ahkioita,\n»tobogganeja». Joulun aikaan saavuttiin huronien kyliin, joista\nChamplain sitten teki retkiä muittenkin heimojen, kuten »tupakkain»\nluo. Tämä kansa oli saanut nimensä siitä, että se viljeli erästä\ntupakkalajia, joka intiaanien kesken oli suuressa maineessa. Champlain\nkuvaa matkakertomuksessaan laajalti kaikkien näitten heimojen tapoja.\n\n\n\nEtienne Brulé.\n\n\nChamplainin tulkki Etienne Brulé tuli kulkeneeksi Canadaa vielä koko\njoukon laajemmalti kuin hänen isäntänsä. Ennenkuin huronit lähtivät\nylläkuvatulle sotaretkelle, pidettiin Simcoe-järven laskuväylän\nniskassa suuri neuvottelu ja päätettiin lähettää andastien luo airuita\npyytämään näitä jouduttamaan apuväen lähettämistä. Kaksitoista\nintiaania valittiin tälle retkelle ja Brulé pyysi päästä mukaan.\nChamplain suostui siihen, koska tie piti tuntemattoman maan kautta,\nja syyskuun 8 p. airutjoukko lähti matkaan. Se oli vaarallinen retki,\nsillä andastien maa oli kaukana Susquchannan varsilla ja sinne oli\nmentävä irokuoitten liittokunnan läntisimmän heimon, senekain,\nmaan läpi. Täytyi ensin tehdä pitkä kierros puolueettomain alueen\nkautta — tämä kansa oli nimensä saanut siitä, ettei se liittynyt\nirokuoihin sen enempää kuin huroneihinkaan — joka ei suinkaan estänyt\nensiksi-mainittuja heitäkään tuhoamasta. Ontarion länsipää luultavasti\nkierrettiin kanooteilla, mutta Niagarasta Brulé ei näytä mitään\nkuulleen. Suurinta varovaisuutta noudattaen saatiin vihollisjoukot\nvältetyiksi yhtä seneka-joukkoa lukuunottamatta, joka oli siksi pieni,\nettä se osaksi tuhottiin, osaksi hajoitettiin.\n\nAndastit ottivat Brulén saattajineen mitä parhaiten vastaan, mutta\nsiellä juhlittiin niin kauan, että apujoukko, joka kyllä lähti\nliikkeelle, tulikin perille kahta päivää liian myöhään. Talven Brulé\nvietti andastien pääkylässä, Karantuanissa, ja sieltä käsin tutki\nnykyisen Pennsylvanian sisäosia. Kun oli liian vaarallisia palata\ntakaisin samaa tietä, niin hän laski Susquehannaa Chesapeake-lahteen,\njonka kapteeni Smith oli seitsemän vuotta aikaisemmin tutkinut. Mutta\nsieltä hän kuitenkin palasi takaisin ylämaahan ja keväällä 1616 lähti\nandasteilta saamainsa oppaitten keralla paluuretkelle huronien maahan.\nTiellä tavattiin suurehko joukko senekoita, Brulén saattajat hajosivat\nkuin akanat tuuleen ja Brulé jäi yksin ja eksyi metsään. Välttääkseen\nnälkäkuoleman hän päätti lähteä senekain luo ja nämä ottivatkin hänet\nystävällisesti vastaan. Mutta myöhemmin huomatessaan, mitä hän oli\nmiehiään, he tuomitsivat hänet kuolemaan ja alkoivat häntä kiduttaa.\nRiisuessaan hänet roviolle intiaanit löysivät hänen rinnaltaan\npienestä pussista »Agnus Dei» messun — vaikkei Brulé suinkaan ollut\nmiesten hurskaimpia — ja tahtoivat tietää, mitä se oli. Brulé heitä\njuhlallisesti varoitti, että sitä oli pideltävä varovaisesti, koska\nse oli voimallinen taika, joka heidät varmasti tappaisi. Ja samalla\npuhkesikin raivoamaan kova rajuilma salamoineen ja ukkosineen, jota\nyht'äkkiä seurasi kirkas taivas. Intiaanit sitä niin säikähtivät, että\npäästivät hänet nuorista, vaatettivat hänet ja veivät kyliinsä. Siellä\nBrulé saavutti niin suuren suosion, ettei pidetty juhlaa eikä karkeloa\nilman häntä, ja vihdoin hänelle annettiin oppaat, jotka saattoivat\nhänet takaisin huronien maahan.\n\nBrulé eli sitten jonkun aikaa kadoksissa intiaanien keskuudessa, mutta\nv. 1618 hän heidän kanssaan laski jokireittiä alas siirtokuntiin\nkauppaa tekemään ja tapasi Champlainin, jolle hän kertoi seikkailunsa\nja kuvasi näkemänsä uudet seudut. Hän sai sitten toimekseen taivuttaa\nhuronit säännöllisesti tulemaan Quebeciin kaupoille ja oleskeli enimmän\naikansa heidän keskuudessaan. Seuraavina vuosina hän retkeili yhä\nkauemmaksi länteen päin ja ensimmäisenä saapui Sault Ste Marieen ja\ntämän jälkeen Superior-järven rannalle. Samoin hän oli ensimmäinen\npuolueettomain kansan luona käynyt. Champlain oli ollut heidän\nrajallaan, mutta huronien pelotuksesta palannut takaisin. Mutta\nNiagarasta Brulé ei nytkään saanut tietoa.\n\nBrulé oppi intiaaniystäviltään enemmän kuin he häneltä. Hän eli heidän\nkeskuudessaan irstaasti eikä kammonut petosta. Hän otti englantilailta\nvastaan rahoja antaakseen heille tietoja Canadasta. V. 1632 huronit,\nluullen erästä ruttoa hänen synnyttämäkseen, murhasivat hänet,\nkeittivät ja söivät. Kylän, jossa tämä tihutyö tehtiin, he sitten\npolttivat, ja heimon poppamies väitti nähneensä murhatun sisaren hengen\nlentävän kylän yli — vaikka suurin osa intiaaneista luuli tietävänsä,\nettä se olikin ollut hänen setänsä.\n\n\n\nChamplainin viimeiset vaiheet.\n\n\nChamplainin aikomus oli Huron-järvestä tehdä retki pohjoiselle merelle,\njosta hän oli kuullut, sillä kauppatien löytäminen Kiinaan väikkyi\nkaiken aikaa hänen mielessään, mutta huronien ja algonkinien välinen\nsota, jossa vuodatettiin verta ja jonka sovittaminen annettiin hänen\ntoimekseen, viivytti lähtöä niin kauan, että matka lopulta oli sikseen\nheitettävä. Keväällä 1616 hän vihdoin pääsi lähtemään paluumatkalle\nsamaa reittiä käyttäen, jota oli noussutkin, ja saapui heinäkuussa\nQuebeciin sekä syyskuussa Ranskaan.\n\nSiihen päättyivät Champlainin löytöretket. Mutta hän olikin kulkenut\nsuuren osan Itä-Canadasta, aivan tuntemattomia maita, laatinut niistä\nomien tarkkain havaintojensa ja intiaanien osoitusten mukaan kartan\nja koonnut paljon tietoja maan luonnosta, tuotteista ja asukkaista.\nHän oli tarkalleen tutkinut Acadian merenrannan, kulkenut ristiin\nrastiin Quebecin maakunnan, noussut Saguenayta ja St. Maurice-jokea\nniin korkealle, kuin niitä meriveneillä pääsi, ja intiaaneilta koonnut\ntietoja pohjan puolen seuduista. Hän oli tunkeutunut Laurentin\nvesistösyvänteen etelärannalle kahdesta paikasta, Champlain-järven\nreittiä ja Oneidan reittiä, noussut Ottawa-jokea Nipissing-järveen ja\nsieltä kulkenut French Riveriä Huron-järvelle. Hän tunsi Huron-järven\nitärannan ja aavisti sen valtavan suuruuden. Hän oli saanut tietoja\nSuperior-järvestä ja kanootissa kulkenut Ontarion poikki. Mutta\nErie-järvi oli hänelle tuntematon, luultavasti siitä syystä, että\nse kuului irokuoitten alueeseen, jonka vuoksi huronit eivät koskaan\nsiellä päin liikkuneet. Niagarasta hän- oli jotain kuullut, vaikkei\naavistanutkaan sen putousluonnetta. Champlain oli näin saanut oikean\nkäsityksen Laurentin joen ja suurien järvien välisestä yhteydestä,\nmutta silti jäi hänen aikalaistensa mieliin vireille toivo, että\nniistä voisi jatkua vesiväylä Tyyneen mereen, siten nimittäin, että\nniiden vesi juoksisi kahtia, samoin kuin vanhoissa kartoissa Niilin\nlähdejärvien.\n\nElämänsä loppuosan Champlain vietti Quebecissa vahvistaen\nsiirtokuntaa kaikella tavalla. Hän hankki sinne enemmän katolilaisia\nlähetyssaarnaajia, joitten piti kääntää huronit ja algonkinit\nkristinuskoon, jotta niistä tulisi luotettavia alamaisia. Irokuoit hän\nolisi kukistanut, jos olisi saanut kotimaasta sitä varten pyytämänsä\nsatakunnan miestä: mutta verraten espanjalaisten ja portugalilaisten\nmerentakaisiin yrityksiin liikeni Ranskasta Canadaan sangen vähän\nväkeä. Sieltäpä ei saatu kultaa, joka olisi seikkailijoita\nhoukutellut. Kun hän ei voinut irokuoita kukistaa, niin hän teki\nheidän kanssaan rauhan, jota kesti lähes viisi vuotta ja olisi\nkestänyt kauemminkin, elleivät algonkinit v. 1627 olisi tehneet\ntyperää hyökkäystä irokuoitten maahan ja siten saaneet näitä uudelleen\nkaivamaan esiin sotatapparan. Vasta Champlainin kuoltua tämän hurjan\ntyön huonot seuraukset kuitenkin kävivät vallan ilmeisiksi, sillä\nirokuoit sitten perin pohjin hajoittivat sekä huronien kansan että\nmuutkin ranskalaisten ystäväkansat suurien järvien pohjoispuolelta ja\nsamoilivat niin kauas ranskalaisen alueen sydämeen, että siirtolaiset\ntuskin uskalsivat lähteä Quebecia edemmäksi.\n\nVähäiset olivat ne varat, joilla Canada perustettiin, yritys kun\noikeastaan oli vain kauppayritys ja perustui kokonaan turkiskaupan\ntuottamaan voittoon. Vasta Richelieu päätti antaa Canadalle entistä\ntehokkaampaa tukea ja rupesi itse suuren kauppakomppanian esimieheksi.\nV. 1629 englantilaiset valloittivat Quebecin, ennenkuin uusi järjestys\nvielä oli voimaan päässyt, ja Champlain lähetettiin Englantiin\nsotavankina. Mutta sinne saapuessaan hän ilokseen saikin tietää, että\nvalloitus oli sattunut rauhanteon jälkeen ja Canada annettu takaisin\nRanskalle. Champlain palasi siirtokuntaansa v. 1633 ja kuoli pari\nvuotta myöhemmin Quebecissä 68 vuoden ikäisenä. Hänelle kuuluu kunnia\nPohjois-Amerikan sisäosien avaamisesta. Hänen jälkeensä tunnetun alan\nrajat verkalleen, mutta varmasti laajenivat.\n\nChamplain oli lähettänyt nuoria ranskalaisia intiaaniheimojen luo\nkieltä oppimaan, ja heistä tuli sitten siirtokunnan ja heimojen\nvälittäjät. Tulkit elivät vuosia intiaanien luona ja palasivat sitten\ntakaisin siirtokuntiin perustaen perheitä, joista moni Canadan\nvanhimpia ranskalaisia sukuja polveutui. Toiset jäivät kokonaan\nintiaanien luo asumaan, taikka rupesivat ammattimetsästäjiksi\nja ottivat intiaanilaiset vaimot, ja näistä polveutuivat nuo\n»metsän juoksijat», »coureurs de bois», jotka myöhemmin tuottivat\nlähetyssaarnaajain joukkoa, puoleksi kauppiaita, puoleksi\nlöytöretkeilijöitä, aina ilonpitoon valmiita, puutteen tai vaarain\nmasentamattomia. He elivät metsäläiselämää, niinkuin metsäläiset\nitsekin — ja niinkuin usein lähetyssaarnaajatkin, heidän esimeikkiään\nnoudattaen. Intiaanista ei tullut ranskalaista, vaan ranskalaisesta\nintiaani.\n\n\n\nJean Nicollet.\n\n\nChamplainin vielä eläessä saapuivat ensimmäiset jesuiitat Canadaan\nja perustivat lähetysasemiaan huronien keskuuteen. Heidän mukanaan\nmatkusti ylämaahan Jean Nicollet, joka siellä melkoisessa määrässä\nlaajensi tunnettua aluetta, löytäen Michigan-järven ja luultavasti myös\nCanadan järvien ja Mississipin välisen vedenjakajan.\n\nChamplain eli kuolemaansa saakka siinä vakuutuksessa, että Laurentin\nvesistöä oli mahdollinen päästä Etelämereen ja sen poikki Kiinaan\nja Japaniin. Nicollet sai toimekseen lähteä entisten löytöjen\nrajapaaluilta eteenpäin länttä kohti tunkeutumaan.\n\nNicollet, joka oli Normandiassa syntynyt ja kasvanut, tuli jo\nnuorukaisena Quebeciin, jossa hänen kykynsä ja rohkeutensa heti\nherättivät huomiota. Hän ei vielä ollut kahdenkaankymmenen ikäinen, kun\nhänet lähetettiin algonkinien luo oppimaan heidän kieltään. Hän eli\nheidän luonaan pari vuotta täydellistä metsäläisen elämää, runsaudessa\nja puutteessa, niinkuin näitten metsästäjäheimojen kohtalona oli. Hän\noppi heidän kielensä täydelleen ja kävi v. 1622 algonkinien kanssa\nsolmimassa rauhaa irokuoitten kanssa. Sitten hän muutti nipissingien\nluo ja eli heidän luonaan kahdeksan tai yhdeksän vuotta. Hänet\notettiin heimon jäseneksi ja kaikissa neuvotteluissa hän oli mukana.\nNipissingien luota hän palasi Quebeciin tulkiksi. Koska hän osasi\nerinomaisesti tulla toimeen metsäläisten kanssa, uskoi Champlain hänen\ntoimekseen yllämainitun tutkimusretken.\n\nHeinäkuussa 1634 Nicollet lähti matkaan. Hän nousi Ottawaa ja siitä\njatkuvaa vesireittiä huronien luo solmitakseen rauhan heidän ja\nerään lännessä asuvan tuntemattoman kansan välillä, joka kansa\noli silloisille asuinpaikoilleen muuttanut länsimeren rannoilta,\nkuten Nicollet luuli. Seitsemän huronin kanssa hän tuohikanootissa\nlähti vaaralliselle matkalleen. Matka piti Huron-järven pohjoista\nrantaa Sault Ste Marieen ja siitä edelleen rantaa seuraten\nMichilimackinac-salmeen, josta Nicolletille avautui kenenkään sitä\nennen näkemätön Michigan-järvi.\n\n»Tämä salmi on suurien järvien avainkohta», lausuu siitä Dawson,\n»sillä siinä Superior, Huron ja Michigan koskettavat toisiaan, ja\nlähellä Michiganin länsirantaa Laurentin ja Mississipin suunnattomat\nvesistöalueet lähestyvät niin lähelle toisiaan, että paljon veden\naikana on vedenjakajan poikki kanootin kuljettavat vesiväylät. Silloin\nsaattaa meloa Laurentin joesta Mexicon lahteen ensinkään nostamatta\nalustaan vedestä. Intiaanilaisia heimoja virtasi tämän salmen\nkautta edes takaisin metsäläissotien ainaisissa onnen vaiheissa, ja\njokaiseen niemeen, jokaiseen saareen liittyi romanttisia legendoja.\nAivan salmen suussa näyttää Michilimackinacin metsäinen saari uivan\nveden päällä, kohoten mahtavin piirtein keskustaansa kohti. Se on\nnykyisin huvimatkustajain lempipaikkoja, mutta ennen vanhaan se oli\nalgonkinien jumaluustaruston suurien karkeloivien henkien tyyssijoja.\nNicollet ensimmäisenä valkoisena miehenä kulki tämän taruportin kautta\ntuntemattomalle vedelle, josta hän niin paljon toivoi. Hän toivoi\nlöytävänsä tien kultaiseen Itään. Hän olikin varustautunut Itämailla\nesiintymään; veneessä oli niitten vähien matkatavaroitten joukossa,\nmitä hän oli mukaansa ottanut, kiinalaisesta damastista neulottu\njuhlapuku, joka oli lintu- ja kukkaompeluksin kauniisti kirjailtu.\nMutta se kare, joka loiski hänen kanoottinsa keulassa, tulikin\nkuuttasataa kilometriä laajan järven poikki. Hänen oikealla kädellään\noli Ignatiuksen niemi, jonka sitten hurskas Marquette läsnäolollaan\npyhitti, ja vasemmalla kädellä Mackinac-niemi, jossa myöhemmin Pontiac\nniin petollisesti teurasti brittiläisen linnaväen. Se on paikka,\njonka kauneus etsii vertojaan. Siinä missä Nicolletin kanootti liukui\nveden yli hiljaa, ilman muuta ääntä kuin melain säännöllinen pistely\nveteen, kulkee nykyisin suunnaton liike järvestä toiseen. Valtavia\nhöyrylaivoja liukuu edes takaisin sisämerimatkallaan, jonka pituus voi\nolla puolentoistatuhatta kilometriä. Mutta etäisyydet ovat niin suuret,\nettä tässä salmessa vielä nytkin levon tunnelma on vallitsevana. Ja\nmiten suuria lienevätkin laivat, joitten savut kohoavat taivaanrannalle\nrajattomilta ulapoilta, niin on täällä tilaa yhtä paljon kuin\nvaltamerellä, eikä mikään kiireen eikä ahtauden tunne vielä nytkään\nhäiritse paikan rauhaa.»\n\nNicolletin matka piti ensinnä winnebago-kansan luo. Nimi merkitsi\nhänen luulonsa mukaan »meren kansaa», ja Nicollet oli vakuutettu\nsiitä, että winnebagot olivat tulleet länsimereltä. Champlain oli\nkuullut heistä huroneilta. He olivat uutta rotua, jota ranskalaiset\neivät olleet tavanneet, eivät ymmärtäneet algonkinien enempää kuin\nhuronienkaan kieltä. He olivat dakotoja, samaa rotua kuin mahtavat\nsiouxit ja assiniboinet. Rodun varsinaisena kotina olivat Mississipin\nja Missourin ruohoaavikot, mutta winnebagot olivat sieltä ajelehtineet\nitää kohti suurien järvien rannoille. Ranskalaiset sanoivat kansaa,\nsanan intianikielestä kääntäen, »haisijain kansaksi», mutta käännös\noli väärä, kuten Nicollet tiesi kertoa, sillä sana merkitsi\n»haisevaa vettä» ja algonkinit muka sanoivat merivettä haisevaksi.\nMutta Nicolletkin erehtyi, he eivät tarkoittaneet merivettä, vaan\nMississippiä.\n\nTämän kansan luo päästäkseen Nicollet meloi Michiganin länsirantaa\nja yhä oikealle kääntyen saapui nykyiseen Green Bayhin. Kuljettuaan\nlahden päähän saakka hän nykyisen Fox Riverin suussa tapasi winnebagot.\nNicollet oli edeltäkäsin lähettänyt rantaa pitkin lähettilään tuloaan\nilmoittamaan, ja vastaanotto oli mitä paras. Neljä-, viisituhatta\nhenkeä oli tullut rantaan häntä tervehtimään ja nuoret miehet\nkantoivat hänen tavaransa kylään. Winnebagot olivat jo kuulleet\nnäistä ihmeellisistä valkoisista miehistä ja luulivat heitä hengiksi.\nNicollet käveli kylään kiinalaiseen juhlapukuun pukeutuneena,\nkummassakin kädessä pistooli, joilla hän ammuskeli. Hänhän oli ilmetty\nManitu, jolla oli salama ja ukkonen vallassaan, ja naiset ja lapset\nkauhistuneina pakenivat. Päälliköt ottivat hänet mitä ystävällisimmin\nvastaan ja panivat toimeen suuria pitoja, joissa eräissäkin syötiin\nsataviisikymmentä majavaa yhdellä kertaa.\n\nRauha saatiin pian solmituksi ja Nicolletilla oli sitten hyvää aikaa\ntutkia maata ja käydä lähiheimoja tervehtimässä. Hän nousi Fox Riveriä\nWinnebago-järveen ja siitä edelleen aina Wisconsinin taivalluspaikalle\nsaakka. Hän kertoi myöhemmin isä Le Jeunelle, että jos hän olisi\nvielä kolme päivää kulkenut, niin hän olisi tullut merelle. Mutta\nhän olisikin tullut vain »suurelle vedelle»; algonkinilainen sana\nMississippi merkitsee »suurta vettä», eikä merta eikä »vetten\nisääkään». Vielä v. 1640 eräs munkki kirjoitti olevansa varma, että\ntuo meri oli Tyyntä merta ja että sitä pitkin päästäisiin Japaniin ja\nKiinaan. Nicollet ei näy kulkeneen vedenjakajaa edemmäksi, vaikkei\ntaivallusta Wisconsin-jokeen olisi ollut kuin pari kilometriä.\n\n\n\nJesuiittain lähetystyö.\n\n\nNicollet palasi sitten huronien maahan, jossa jesuiitat olivat\nsillä välin aloittaneet käännytystoimensa ja rakentaneet\nkeskusasemansa lähelle nykyistä Midlandin kaupunkia, Georgian\nlahden kaakkois-perukkaan. Asema ympäröittiin paaluaidalla ja\nmuilla varustuksilla, siinä oli kirkko, rakennuksia kaikenlaisiin\ntarkoituksiin ja asunnot kuudellekymmenelle miehelle. Nicolletin\nkanssa oli tullut kolme jesuiittaa, mutta heidän lukunsa pian karttui\nkahdeksaksitöistä. Sitä paitsi oli laitoksessa neljä maallikkoveljeä\nja neljä-, viisikymmentä muuta ranskalaista. Tästä keskusasemasta\nperustettiin eri tahoille pienempiä asemia, joihin lähetettiin\nviisitoista munkkia. Jumalanpalvelusta vietettiin pääasemalla suurella\nloistolla, jotta se alkuasukkaihin tekisi syvemmän vaikutuksen. Isät\nviljelivät maissia ja hankkivat riistaa metsistä, kaloja järvistä,\nja siten he saattoivat harjoittaa sangen laajaa vieraanvaraisuutta.\nPuutteen aikana asemalle kokoontui paljon nälkää näkeviä metsäläisiä,\nja aina he saivat ruokaa. Uusia löytöretkiä ei näihin aikoihin tehty\nmontakaan, mutta jesuiittain asemilta maantuntemus kuitenkin laajeni ja\nsyveni joka tavalla.\n\nV. 1641 ne algonkinit, jotka asuivat Superiorista tulevan virran\nvarrella, kutsuivat jesuiittoja luokseen, ja isät Raynibault\nja Jogues lähtivät sinne syyskuussa, jolloin näissä maissa on\nihana »intiaanikesä» kirkkaine tyvenine ilmoineen ja syksyisine\nväriloistoineen. Seitsemäntoista päivää kesti meloa Huron-järven\npohjoisrantaa, ennenkuin oltiin Sault Ste Mariessa. Siellä oli koolla\nkaksituhatta metsäläistä, ja monta kansaa oli neuvottelussa osallisena.\nIsät kuulivat täällä nadouessieuxien kansasta, joitten nimi myöhemmin\nlyhennettiin siouxiksi.\n\nNiiden luo oli mentävä Superior-järven poikki ja sitten heidän maansa\nhalki juoksevaa jokea; matkaan kului kahdeksantoista päivää. Jesuiitat\neivät voineet aavistaa, että se joki, josta tässä oli puhe, oli sama\n»suuri vesi», josta Nicollet oli huhua kuullut, sitä mereksi luullen.\n\n\n\nNiagara.\n\n\nV. 1640 kaksi jesuiittaa, Brébeuf ja Chaumont, kävi vaarallisella\nretkellä puolueettomain maassa Erien ja Ontarion välissä. Tämä kansa\noli kaikkein ylpeintä ja vihamielisin!ä koko Laurentin vesistössä.\nMolempia munkkeja kirottiin, pideltiin pahoin ja rääkättiin joka\nkylässä, mihin he tulivat, ja hädin tuskin he hengissä pelastuivat.\nMutta he saivat tällä retkellä vihdoinkin selvän käsityksen\nkaikkien näitten järvien ja jokien yhteenkuuluvaisuudesta, kuten\neräästä seuraavana vuonna laaditusta kertomuksesta näkyy: »Niagara\non puolueettomain kuulu joki. Se on se joki, jonka kautta suuri\nHuron-järvemme purkaa vetensä. Se laskee ensiksi Erieen eli\nKissakansan järveen ja siitä puolueettomain maahan, jossa sen nimi\non Onguiaaha aina siihen saakka, missä se laskee Ontarioon eli Pyhän\nLudvigin järveen, josta sitten lähtee Quebecin sivu juokseva Pyhän\nLaurentiuksen joki.» Tästä näkyy, etteivät nämä jesuiitatkaan olleet\nnähneet putousta, muutoin he eivät varmaankaan olisi jättäneet sitä\nmainitsematta.\n\nVasta v. 1648 isä Ragneau antaa selviä tietoja Niagarasta: »Se (Eriestä\nlähtevä joki) jatkaa siitä matkaansa ja syöksyy kammottavan korkealta\nkynnykseltä kolmanteen järveen, jota samotaan Ontarioksi, mutta jolle\nme olemme antaneet Pyhän Ludvigin järven nimen.» Mutta ei hänkään näytä\nitse nähneen tätä »maailman suurinta vesi-ihmettä».\n\n\n\nIrokuoi-sota.\n\n\nEtelän puolessa oli jo kauan aikaa valmistellut myrskyä, jota silloin\ntällöin jo olivat ennustelleet yksityiset leimaukset ja joka nyt\noli lähellä lopullista puhkeamistaan. Sitä alkoivat jesuiitatkin\njo aavistaa, kuten näkyy hurskaan Brébeufin kirjeestä: »_Sentio me\nvehementer impelli ad moriendum pro Christo_ (Tunnen itseäni väkevästi\npakotettavan kuolemaan Kristuksen edestä)». Molemmat yllämainitut\nmunkit tulivat talvella puolueettomain maasta palatessaan jesuiittain\nasemalle ja saivat siellä vihdoinkin ravintoa ja lepoa. Brébeuf\njätti äsken saapuneet uupuneet toverinsa makaamaan ja meni läheiseen\nmetsään rukoilemaan. Ennenkuin hän sen varjoon ennätti, hän luuli\ntähtien valossa näkevänsä kirkkaan ristin, joka kiiti häntä kohti\nkaakon ilmalta, ja hän käsitti sen merkityksen. Seuraavana päivänä\nmolemmat matkamiehet jatkoivat matkaansa, ja kun Brébeuf heille kuvasi\nilmestystään, niin toinen heistä kysyi, oliko risti suuri. »Kyllin\nsuuri meidän kaikkien ristiin naulitsemiseksi», vastasi Brébeuf.\n\nJa siitä vuodesta kävi Quebecin ja ylämaan yhteys kovin vaikeaksi.\nPieniä irokuoijoukkoja väijyi kaikilla teillä. Montreal perustettiin\nv. 1642, mutta sinne muuttaneet siirtolaiset eivät uskaltaneet lähteä\nlinnan portteja edemmäksi kalastamaan eivätkä metsästämään. Mohawkeja\nkierteli alituiseen metsissä, ja heidän sotahuutonsa monta kertaa\nherättivät linnan asujaimet unestaan. Muutama kuukausi vain oli\nvuosikymmenen kuluessa rauhaa. V. 1648 alkoi irokuoitten loppuhyökkäys.\nV. 1649 he valloittivat väkirynnäköllä huronien kaupungit toisen\ntoisensa jälkeen. Säälimättömällä verisellä julmuudella voittajat\nkiduttivat, tappoivat, hävittivät heidän maassaan. Jesuiitat Brébeuf ja\nLalemant molemmat heittivät kidutuspaalussa henkensä, intiaanien heitä\nvastaan käytettyä pirullisimpia rääkkäyskeinojaan. Garnier, Daniel ja\nChabanel saivat tomahawkista surmansa. Huronien tähteet hajautuivat\nyhä edemmäksi länteen ystävällisten heimojen keskuuteen ja irokuoit\nhävittivät autioksi koko maan Montrealista Michiganin salmeen saakka.\n\n\n\n\nVirginia ja Uusi Englanti.\n\n\nKun Espanjan ylivalta merellä oli murrettu ja tie molempiin Intioihin\navoinna, niin näytti siltä, kuin jäisivät Walter Raleighin sitkeät\nsiirtomaayritykset unhotukseen ja Virginian rauniot myöhempiin aikoihin\nodottamaan jälleenrakentajiaan. Mutta unhotusta ei kestänyt kauan.\n\nSeitsemännentoista vuosisadan alussa Englannissa alkoi tuntua\ntodellinen maasta muuttamisen tarve, johon oli taloudelliset\nsyyt. Karjanhoidon anastaessa maanviljelykseltä alaa joutui\nmaanviljelysvoimia vapaiksi, jalojen metallien hinta alenemistaan aleni\nsynnyttäen pulia, ja luostarien vaivaishoidon lakkautuksen vuoksi,\nkruunun anastettua niiden omaisuuden, kävi köyhälistön tila entistä\ntukalammaksi. Mutta lisäksi toivottiin siirtomaista saatavan paljon\nrikkautta.\n\n\n\nBartholomew Gosnold.\n\n\nJo vähän aikaisemmin kuin Raleighin siirtokuntaa ruvettiin uudelleen\nrakentamaan, tehtiin muutamia yrityksiä pysyvän jalansijan saamiseksi\npohjoisempana, samalla rannikolla, jolle puritaanit sitten perustivat\nsiirtokuntansa. Raleighin vielä eläessä purjehti valtameren poikki\nseikkailija Bartholomew Gosnold, vieläpä mainitun ylimyksen avulla.\nGosnoldin matka on merkillinen siitä, että hän alkoi purjehtia Atlantin\npoikki entistä oikoisempaa tietä. Yleinen reitti Pohjois-Amerikan\nitärannalle oli kulkenut kiertäen ensinnä alas Canarian saarille,\nsieltä Länsi-Intiaan ja vasta Länsi-Intiasta pohjoista kohti. Tämä\nreitti oli tietysti paljoa pitempi, mutta tuulet olivat siellä\nsuotuisammat kuin suoraan purjehdittaessa (Vert. karttaa II, s. 27).\nGosnold oli ensi matkallaan purjehtinut samaa väylää, mutta toisella\nretkellä hän laski suoraan valtameren poikki, ja se tie sitten kävi\nyleiseksi Pohjois-Amerikan itärannikon pohjoisiin osiin purjehdittaessa.\n\nGosnoldin piti perustaa siirtokunta hänenkin. Hän saapui ensiksi\nnykyisen Mainen rannikolle ja purjehti siitä etelää kohti, löytäen 15\np. toukokuuta 1602 kuulun Kap Codin, joka New Yorkin pohjoispuolelta\npistää kauas mereen omituiseen koukeroon päättyvän hiekkakärkensä. Hän\noli, mikäli tiedetään, ensimmäinen, joka on noussut tällä niemellä\nmaihin. Purjehtien eteenpäin hän saapui komeaan salmeen, joka on niemen\neteläpuolella sen kannassa, ja maa oli hänen mielestään ylen kaunista,\nmetsät juhlalliset, täynnään marjapensaita ja viiniköynnöksiä, kukkia\nja varsinkin sassafras-pensasta, joka siihen aikaan oli suuressa\nmaineessa rohtokasvina. Eräälle saarelle rakennettiin linna ja varasto,\nsillä Gosnold aikoi perustaa tähän siirtokunnan; sen jälkeen hän\nkuormasi pienen laivansa täyteen sassafrasta. Mutta kun lähdön aika\ntuli, ei kukaan suostunut jäämään linnaan, etenkin kun intiaanit\nosoittivat vihamielisyyttä, ja Gosnoldin täytyi sen vuoksi viedä kaikki\nmukanaan takaisin kotimaahan.\n\n\n\nMaine ja New Hampshire.\n\n\nGosnoldin yritys houkutteli seuraavanakin vuonna retkikunnan samoille\nseuduille. Martti Pring tuli kahdella laivalla Mainen rannikolle\nja seuraili sitä etelää kohti sassafrasta etsien. Vasta Kap Codin\neteläpuolelta hän sitä vihdoin löysi ja kuormasi laivansa. Seuraava\npurjehtija oli Yrjö Waymouth, joka 1605 saapui Kap Codin hiekkaiselle\nrannalle. Hän purjehti sitä jonkun matkaa edelleen ja saapui saaristoon\nja lahteen, joka häntä niin miellytti, että hän sen tarkkaan tutki,\nnousten St. George-jokea jonkun matkaa sisämaahankin. Maan asukkaat\nolivat ystävällisiä, mutta siitä huolimatta Waymouth ryösti heitä\nviisi henkeä, viedäkseen heidät Englantiin kieltä oppimaan. Plymouthin\nsilloinen kuvernööri Sir Ferdinando Gorges mieltyi Waymouthin\nkertomukseen niin suuresti, että hän sitten lähetti monta retkikuntaa\nMainen rannalle ja 1607 perusti sinne siirtokunnan, joka kuitenkin\ntalven kylmyyden vuoksi pysyi voimassa vain vuoden. V. 1636 Englannin\nkuningas antoi hänelle laajan alueen Mainen rannikkoa Merrimac- ja\nKennebec-jokien seuduilta. Hänen osamiehensä kapteeni John Mason\nsai toisen puolen alueesta, ja hänen puoliskostaan, vähäisistä\nkalastajakylistä, kehittyi New Hampshire, Gorgesin puolesta taas\nnykyinen Mainen valtio.\n\nLontoon kauppiaat ryhtyivät paremmalla menestyksellä jatkamaan\nRaleighin yritystä, joka oli ollut yhden voimille liian laaja.\nVirginian komppania sai Raleighin oikeudet, ja uudenvuodenpäivänä 1607\nlähetettiin kolme laivaa ja toista sataa siirtolaista meren taa onneaan\nkoettamaan.\n\n\n\n\nJamestown.\n\n\nVaikean matkan jälkeen laivat saapuivat Länsi-Intiaan, josta ne\nohjasivat pohjoista kohti. Mutta ne eivät osuneetkaan Pamplico-salmeen,\nvaan ankara myrsky ajoi ne onnen kaupalla ihanaan Chesapeake-lahteen.\nRetkeläisten mielestä ei taivasta eikä maata muualla niin ihanaa! Heitä\noli käsketty menemään maihin samalle Roanoke-saarelle, joka Raleighin\nyrityksistä oli niin surullisessa muistossa, mutta Chesapeake-lahden\nlöydettyään he muuttivat mieltään, nousivat lahteen laskevaan leveään\njokeen ja perustivat sen äyräälle noin 80 kilometriä suusta kaupungin.\nEnglannin silloisen kuninkaan mukaan se nimitettiin Jamestowniksi.\nMutta vaikeat olivat tämänkin siirtokunnan alkuajat. Kaupungin paikka\noli epäterveellinen, suuri osa sen asukkaista kuoli tauteihin ja\nmelkein kaikki sairastuivat, niin että toisin ajoin vain muutama\nmies oli pystyssä. Lisäksi siirtolaiset olivat keskenään riitaiset\nja maanasukkaitten kanssa ilmisodassa, ja loppujen lopuksi heidän\nrakentamansa kaupungin alku paloi. Se rakennettiin uudelleen, mutta\nkolmen vuoden kuluessa ei saatu kuin puolensataa eekeriä maata\nraivatuksi ja ruokatavarat olivat vielä enimmäkseen tuotavat kotimaasta.\n\n\n\nJohn Smith.\n\n\nSiirtokunnan pelasti perikadosta John Smith-niminen\nsotilas-seikkailija, omituisimpia ja samalla kuuluisimpia miehiä, mitä\nAmerikka nuoruutensa ajalla näki itärannallaan vaikuttamassa. Kapteeni\nSmith oli taistellut monessa Euroopan maassa, ollut lukemattomissa\nvaaroissa, sotinut turkkilaisia vastaan ja ollut heidän orjanaan,\npäässyt pakenemaan ja lopulta liittynyt tähän siirtomaahankkeeseen,\njossa hänen kykynsä vihdoin kävi niin välttämättömäksi, että\nviranomaistenkin täytyi häneen tyytyä, vaikka he merimatkalla\nolivat tahtoneet hänestä päästä nuoran ja raakapuun avulla sillä\nverukkeella, että hän muka juoni ja aikoi anastaa koko siirtokunnan\nomaksi valtakunnakseen. Pontevalla, ja kyvykkäällä johdollaan John\nSmith pelasti siirtokunnan. Hän pakotti laiskat työtä tekemään ja sai\nintiaanien kanssa aikaan siedettävät välit. Kaikkien muitten toimiensa\nohella hän ennätti tehdä löytöretkiäkin.\n\nJames-joki, jonka rannalle joen niemeen kaupunki rakennettiin —\npaikka myöhemmin kokonaan hylättiin ja on vielä nytkin autiona —\nlaskee Chesapeake-lahden suupuoleen. Smith lähti nousemaan tätä jokea\nkauemmaksi sisämaahan hankkiakseen ruokavaroja, joista siirtokunnassa\ntuon tuostakin oli surkea puute, sen jäsenet kun eivät olisi muuta\nkuin hakeneet kultaa ja herrastelleet. Luultavasti hän myös toivoi\nsaavansa tietoja Tyynestä merestä, jonka intiaanit väittivät olevan\naivan tämän joen latvoilla. Noustuaan pääjokea ja sen syrjäjokea niin\nkauas kuin meriveneellä pääsi, hän jatkoi matkaa kanooteilla. Mutta\nhän ei löytänyt Tyyntä merta, eikä isoja järviäkään, joita intiaanit\nlienevät tarkoittaneet. Sen sijaan metsäläiset ottivat hänet vangiksi\nvenekuntineen, surmasivat muut ja olisivat hänetkin surmanneet, ellei\npieni taskukompassi olisi hänen henkeään pelastanut. Vielä enemmän kuin\nkompassi intiaaneja myöhemmin kummastutti puhuva paperi, jonka hän\nlähetti Jamestowniin, saaden sieltä vastauksen.\n\n\n\nPowhatan ja Pocahontas.\n\n\nLopulta Smith vietiin York-joelle Powhatan-nimisen suuren päällikön\nluo, joka otti hänet vastaan juhlallisessa heimokokouksessa, syötti ja\njuotti hänet kylläiseksi ja lopuksi käski laskea hänen päänsä laajalle\nkivelle ja parhaitten soturiensa nuijillaan murskata hänen kallonsa.\nMutta Powhatanin lempitytär, kolmentoista-vuotias Pocahontas, joka\njo ennen oli rukoillut vangille armoa, juoksi esiin ja laski päänsä\nvangin pään päälle. Tämä teko liikutti vanhan päällikön sydäntä ja\nhän säästi valkoisen miehen hengen. Kahden päivän perästä Powhatan\npäästi vankinsa palaamaan Jamestowniin sillä ehdolla, että hän sieltä\nlähettäisi lunnaiksi kaksi tykkiä ja jauhinkivet. Oppaille, jotka\nhäntä sinne saattoivat, hän sitten osoitti tykit ja jauhinkivet ja\nkäski ottamaan omansa, mutta nämä niitä mittailtuaan ja nosteltuaan\ntyytyivät pienempiin lahjoihin. Pocahontas tuli myöhemmin monta kertaa\nJamestowniin, kunnes Smith matkusti Englantiin. Hänen lähdettyään\nsiirtokunnan seuraava johtaja petollisesti vangitsi päälliköntyttären\npelastaakseen siirtokunnan intiaanien hyökkäykseltä. Pocahontas\nkääntyi sitten kristinuskoon ja luullen Smithin kuolleen meni erään\ntoisen valkoisen miehen kanssa naimisiin. Vihdoin hän matkusti\nEnglantiin, jossa hänen hyvätyönsä Smithiä kohtaan oli herättänyt\nsuurta myötätuntoa. Hänet otettiin hovissakin mitä suosiollisimmin\nvastaan, mutta hän ei päässyt tätä kaikkea kotimaahansa kertomaan,\nsillä paluumatkalla hän kuoli. Hänen vaiheensa ovat nuoren siirtokunnan\nromanttisimpia muistoja.\n\n\n\nChesapeake-lahti.\n\n\nKesäkuun alussa 1608 kapteeni Smith lähti varsinaiselle\ntutkimusretkelle, mukanaan neljätoista miestä. Avoimessa veneessä\nretkikunta ensin laski James-joen suuhun ja alkoi sitten kulkea\nChesapeake-lahden länsirantaa pohjoiseen päin, tarkalleen kartoittaen\njoka niemen ja lahden ja poiketen tekemään alkuasukkaitten tuttavuutta.\nToiset olivat rauhallisia, toiset sotaisia, mutta semmoisetkin,\njotka retkikuntaa ampuivat, kapteeni Smith sai hyvin helposti\nleppymään, niin että he tulivatkin hänelle nahkojaan myymään. Monen\nseikkailun jälkeen retkikunta saapui komean Potomacin suuhun ja\nnousi sitä kauas sisämaahan, aina nykyisen Washingtonin ohi. Täällä\nretkeilijät joutuivat intiaaniväijytykseen, mutta Smith sai hyökkääjät\nrauhoittumaan, kun hän käski miestensä ampua veteen. Luotiräiske\nja pyssynpamaukset herättivät villeissä suunnatonta ihmetystä, he\nlakkasivat nuoliaan tuiskuttamasta ja tulivat sen sijaan kauppaa\ntekemään. Eräästä paikasta löydettiin keltaista kivennäistä, jota\nluultiin kullaksi, ja sitten intiaanien osoitusten mukaan kokonainen\nvuori samaa metallia. Mutta näytteet, joita siitä otettiin, huomattiin\nmyöhemmin arvottomiksi; metalli olikin antimonia. Eräässä paikassa\nsaatiin Virrasta pistorausku, retkikunnan jäsenille tuntematon\nkala, joka evillään pisti Smithiä niin pahasti, että hän jo luuli\nkuolevansa; mutta vielä samana päivänä hän sentään tointui tuskistaan.\nKaksikymmentä päivää matkalla oltuaan retkikunta palasi takaisin\nJamestowniin. Mutta ei kulunut kuin kuukausi, ennenkuin Smith oli\nuudelleen liikkeellä.\n\nTällä kerralla hän kulki Potomacin suun ohi ja nousi Patapsco-jokeen,\njonka rannalla asui sotainen ja mahtava massowomek-kansa. Häntä oli\nheistä varoitettu, ja kun suuri osa veneen miehistä oli sairaana, niin\nhän antoi sairaitten ruveta pitkäkseen veneen pohjalle ja nosti heidän\nhattunsa keppien nenään, jotta luku kuitenkin näyttäisi täydeltä. Mutta\nonneksi nämä intiaanit olivatkin rauhallisia, samoin kuin melkein\nkaikkikin, joita hän tapasi. Matka piti ohi nykyisen Baltimoren\nSusquehanna joen suulle saakka. Siellä asui susqusohannock-heimo,\njosta joki on nimensä saanut, ja Smith vakuuttaa, että kaikki olivat\njättiläisiä, mittasi muutamia ja mainitsee numeroita, jotka ovat aivan\nmahdottomia. Tämä ihailtu sankari ja muutoin kaikin puolin oiva mies\nnäyttää toisinaan valehdelleen kelpo lailla, vaikka hänestä ei hevin\nuskottaisi niin pahaa. Hän vakuutti, että muuan heimon jättiläisistä\nhelposti olisi saattanut häpeään itse Gathin Goljatinkin. Nämä\nihmiset muutoin olivat jotenkin yksinkertaisia ja pitivät valkoisia\njumalallisena ilmestyksenä. He rupesivat heitä palvelemaan ja Smithin\nlähtiessä lahjoittivat hänelle ja hänen miehilleen mitä heillä vain\nparasta oli. He kertoivat, että kaukana tämän mahtavan joen latvoilla\nasui sangen sotainen kansa, jonka nimi oli mohawk, ja että se kävi\nsotaa koko maailmaa vastaan. Tämä oli ensimmäinen tieto, minkä\nenglantilaiset saivat ylämaan mahtavista irokuoi-kansoista ja heidän\nliitostaan.\n\nPaluumatka piti pitkin Chesapeake-lahden länsirannikkoa, ja samoin\nkuin menomatkalla tutkittiin siltäkin puolelta tarkkaan joka mutka ja\nniemi, paikkoja nimitettiin, ristejä pystytettiin, puitten runkoihin\nkairattiin reikiä ja näihin pantiin kirjoituksia, maa sanalla sanoen\njoka tavalla vallattiin. Rappahannock-jokeen noustaessa tavattiin\nintiaaneja, jotka olivat kuulleet Jamestownin valkoisista ja heidän\nteoistaan, eikä näillä intiaaneilla ollut vähääkään halua laskea\nmaahansa niin vaarallisia vieraita. He kävivät kiivaasti Smithin\nja hänen pienen joukkonsa kimppuun, ahdistaen heitä jousillaan ja\nkeihäillään koko matkan heidän jokea palatessaan väljälle vedelle.\nOnneksi retkikunta oli massowomek-kansalta saanut kilpiä, joita Smith\nnyt pisti pystyyn veneen kummallekin laidalle, ja nämä pysäyttivät\nterävimmänkin nuolen. Loppumatkalla oli myrsky vähällä täyttää veneen.\nSmith laati matkastaan tarkan kartan, ja kaiken kaikkiaan tämä\nonnistunut, vähillä varoilla suoritettu retki oli tärkeä siirtokunnan\nvastaiselle kehitykselle ja englantilaisten valta-asemalle tällä\nrannikolla.\n\nKapteeni Smith valittiin sitten Jamestownin presidentiksi, kun muut\neivät kyenneet siirtokuntaa pelastamaan. Hän koetti saada Powhatanilta\nviljaa siirtokunnalle, joka oli nälkään nääntymäisillään, mutta kun\ntämä ei onnistunut, niin hän kahdeksantoista miehen keralla meni\nerään toisen intiaanipäällikön kylään ja pakotti hänet, vaikka monen\nsadan sotilaan ympäröimänä, suostumaan viljaa myymään. Seuraavana\nvuonna saapui kotimaasta 500 uutta siirtolaista yhdeksässä laivassa,\neivätkä nämä uudet tulokkaat välittäneet Smithistä, vaan alkoivat omin\npäin hallita ja vallita. Smith oli saanut aikaan siedettävät välit\nintiaanien kanssa, mutta vastatulleet alkoivat sortaa ja ryöstää heitä,\nja seurauksena oli sota ja nälkä, kun intiaanit puolestaan lakkasivat\ntuomasta siirtokunnalle viljaa. Tapaturmaisesti — ruutisarvensa\nräjähdyksestä — Smith sitten joksikin aikaa menetti terveytensä ja\nliikuntokykynsä ja hänet lähetettiin kotia Englantiin. Seuraavana\ntalvena Jamestownissa oli niin kova nälänhätä, että 490:stä hengestä\nainoastaan 60 jäi kevääksi eloon.\n\n\n\nUusi Englanti.\n\n\nKapteeni Smith ei enää palannut Virginiaan. Räjähdyksestä syntyneen\nruhjehaavan parannuttua hän matkusti Bermudas-saarille, kävi\nLänsi-Intiassa ja tutki sitten rannikkoa Virginiasta pohjoiseen päin,\nantaen sille nimeksi Uusi Englanti, joka sillä on näihin päiviin\nsaakka säilynyt. Hän kalasti turskaa, osti intiaaneilta nahkoja ja\nkartoitti rannikkoa. Häneltä Henry Hudson sai kuulla, että Amerikka\nmuka 40 leveysasteen kohdalta oli hyvin kapea (II, s. 459) ja että\nniiltä mailta ehkä löytyisi salmi merestä mereen, ja häitten ohjeitten\njohdolla Hudson löysi vuonomaisen Hudson-joen. Smith olisi mielellään\nperustanut tälle rannikolle siirtokuntia, se kun hänestä näytti\nVirginiaa kaikin puolin paremmalta, mutta varoja puuttui, eivätkä\npuritaanit sinne lähtiessään huolineet häntä retkikuntaansa johtamaan,\nvaikka hän tarjoutui, koska hän oli protestantti eikä puritaani.\nLoppuikänsä Smith vietti kotimaassaan ja kirjoitti monta teosta\nelämästään, Virginiasta ja Uudesta Englannista, julkaisi karttoja ja\nneuvoja siirtolaisille y.m. Eräs lontoolainen komppania, joka sai\noikeudet hänen tutkimaansa rannikkoon, nimitti hänet »Uuden Englannin\namiraaliksi». Kaiken kaikkiaan hän on Pohjois-Amerikan varhaisen\nraivauksen suosituimpia henkilöitä.\n\nVirginian siirtokunta eli edelleenkin huonoja aikoja. Se sai\nmaaherroja, jotka hallitsivat täydellisten tyrannien tavoin ja\nkohtelivat siirtolaisia niin huonosti, että näitä pakeni pois\nintiaanien turviin. Yksi maaherroista piti uudisasukkaita orjinaan\nja otti itse kaikki tulot, mitä siirtokunnasta saatiin. Lisäksi\nnämä siirtolaiset olivat huonoja uudisraivaajia; heitä olisi paljoa\nenemmän huvittanut merellä rosvous ja maalla kullan etsiminen kuin\nkyntäminen ja kylväminen. Eräs sen ajan virginialainen sanoo heistä,\nettä »ei muuta puhetta, ei muuta toivoa, ei muuta työtä kuin kaivaa\nkultaa, puhdistaa kultaa, takoa kultaa, laivata kultaa.» Siirtolaiset\nolivat suureksi osaksi semmoisia, jotka olivat kotimaassa joutuneet\ntaloudellisesti rappiolle tai joita siellä pidettiin heittiöinä. Toiset\noli irstas elämä siihen määrään heikontanut, etteivät he jaksaneet\ntyötä tehdä, vaikka olisivat halunneetkin. Jamestownissa koetettiin\nsitten saada aikaan parempi järjestys suhdattoman ankaran lainsäädännön\navulla, joka vähimmistäkin rikoksista sääti kuolemantuomion, kuten\nsiitä, ettei käynyt sunnuntaisin kirkossa. Joka laiminlöi jokapäiväiset\nhartaudenharjoitukset, tuomittiin kuudeksi kuukaudeksi kalereihin,\nj.n.e. Mutta seurauksena olikin, että kuri päin vastoin kävi vielä\nentistäkin huonommaksi, eikä kukaan viitsinyt tehdä työtä, kun\nmenestymisestä ei ollut yksityiselle mitään hyötyä. Heitettiin keilaa\nJamestownin kaduilla ja talot saivat lahota raunioiksi, ei kynnetty,\nei kylvetty, ja ellei kotimaasta saapunut ajoissa ruokatavaroita,\nniin nähtiin nälkää ja sadoittain sorruttiin kuolemaan. Mutta siitä\nhuolimatta komppania, joka oli tähän yritykseen ryhtynyt ja sitä\nkustansi, uupumatta pakisti maaherrojaan, että heidän piti löytää\nkultaa, taikka meritie Kiinaan, taikka saada aikaan jotain muuta, jotta\nEnglannista, »tästä pienestä pohjoisesta maan kolkasta», ennen pitkää\ntulisi maailman rikkain maa ja sen kaupan keskusta. Mutta kauppiaat\nunohtivat, ettei Virginia ollut hyvin viljelty rikas sivistysmaa, kuten\nkaukainen Itä, taikkapa Keski-Amerikka, vaan että se oli erämaata. Kun\nsiis nämä kauniit toiveet niin huonosti toteutuivat ja siirtokunta\ntuotti paljaita pettymyksiä, niin kaikki Virginian harrastus laimentui,\nja loppujen lopuksi siirtokuntaa kohtasi kamala onnettomuus, punanahkat\nhyökkäsivät uudisasutuksien kimppuun ja ennättivät surmata 347 miestä\nja naista, ennenkuin valkoiset sen verran tointuivat hämmästyksestään,\nettä kykenivät asettumaan vastarintaan. Espanja aikoi näihin aikoihin\nryhtyä Virginiaa tuhoamaan, koska se muka oli Espanjan aluetta, mutta\nluulot siirtokunnan tulevaisuudesta olivat Madridissa niin huonot, että\npäätettiin odottaa, kunnes se itsestään riutuisi ja jäisi autioksi.\n\nNiinkään ei sentään käynyt. Virginia eli, vaikka kituuttaen,\nkunnes Englannin kruunu v. 1624 kumosi komppanian oikeudet ja otti\nsiirtokunnan välittömän valtansa alaiseksi. Viisi vuotta sitä\nennen oli kuitenkin Jamestownin porvaristo laatinut itselleen\nitsehallinnon, ja tämä itsehallinto, josta sitten tuli Englannin koko\nsiirtomaajärjestelmän vankka perustus, jäi voimaan senkin jälkeen,\nkun kruunu oli ottanut siirtokunnan hoitoonsa. Ja siitä syystä, että\nensimmäinen merentakainen brittiläinen parlamentti perustettiin\nJamestowniin, englantilaiset ja amerikkalaiset vielä tänä päivänä\nkunnioittaen katselevat tämän vähäpätöisen ja kovaonnisen siirtokunnan\nraunioita.\n\n\n\nPuritaanit.\n\n\nUskonpuhdistus tapahtui Englannissa jotenkin rauhallisesti, enemmän\nvallanpitäjäin kuin kansan toimesta, mutta siitäpä syystä se\nseisahtuikin puoliväliin ja synnytti anglikanisen valtiokirkon, joka\nei ole katolinen, mutta ei protestanttinenkaan. Kansan keskuudesta\nnousi kuitenkin liike, joka vaati uskonpuhdistuksen jatkamista\nkalviniseen ankaraan henkeen, ja tätä liikettä ruvettiin sanomaan\n»puritaanisuudeksi». Elisabeth kuningatar ei puritaanisuutta suvainnut,\nkoska hänen mielestään maa ennen kaikkea tarvitsi sisällistä rauhaa,\nvoidakseen pitää puoliaan ulkonaisia vihollisiaan vastaan. Mutta liike\nkasvoi siitä huolimatta, ja kuta enemmän siveettömyys ja vallattomuus\npääsivät valtaan Elisabethin seuraajain aikana, sitä enemmän\npuritaanisuus vahvistui. Hallitus alkoi sitä vainota ja jyrkimpäin\npuritaanien täytyi paeta mannermaalle, varsinkin Hollantiin, voidakseen\nrauhassa harjoittaa uskontoaan. Niitten kesken, jotka näin joutuivat\npois vieraalle maalle, heräsi ajatus, että olisi perustettava Uuteen\nmaailmaan puritaanisia siirtokuntia, joissa heidän uskonnollaan olisi\ntäysi vapaus. Päätettiin valita niitten paikaksi Uusi Englanti.\nV. 1620 sai n.s. Plymouth-komppania Englannin hallitukselta tämän\nrannikon oikeudet, ja näissä oikeuksissa uskonto nimenomaan jätettiin\nmainitsematta.\n\n\n\nPlymouth.\n\n\nElokuussa 1620 lähti osa Hollantiin paenneista matkaan, osa jäi\nLeydeniin toimittamaan Vanhasta maailmasta apua. Lähtijöitä oli\nkaikkiaan 120 henkeä, miestä, naista ja lasta. Plymouthissa Englannissa\nheitä odotti kaksi pientä laivaa, »Mayflower» ja »Speedwell», mutta\njälkimmäinen oli niin huono, että se oli hylättävä, ja kaikki\nsullottiin »Mayfloweriin». Vasta joulukuun puolivälissä tämä pieni alus\nhurskaine siirtolaisineen pääsi meren poikki. Käytyään Kap Codin luona\nmaissa se jatkoi matkaa erääseen lahteen, jota jo ennakolta nimitettiin\nPlymouth-lahdeksi. Paikka on Kap Codin kohdalla mannermaalla. Näistä\n»pyhiinvaeltaja-isistä» Pohjois-Amerikan asutus sai ensimmäisen vankan\nperustuksensa.\n\nOli jo talvi, huoneita ei ollut minkäänlaisia, ja rakennustarpeista\noli puute. Ravinto oli kehnoa ja sitä oli niukasti. Metsästää ei\nvoitu vuodenajan myöhäisyyden vuoksi, kalan pyytämiseksi ei ollut\npyyntineuvoja. Vilu ja taudit tekivät tuhojaan, ja puolet tulokkaista\ntalven kuluessa kuolivat. Yhteen aikaan ei ollut kuin seitsemän\ntervettä koko joukossa. Mutta puritaanit olivat toisenlaisia miehiä\nkuin ne rappeutuneet onnenonkijat, jotka olivat lähteneet Virginiaan\nmuka rikastumaan. Heidän luottamuksensa Jumalaan oli järkähtymätön\nkuin kallio, se varjeli heitä yli kovan ajan, ja keskisäätyläisen\nkäytännöllisyys auttoi heitä saamaan pystyyn asumukset ja raivaamaan\nviljelykset. Mutta ei kesälläkään elämä paljoa parantunut, eikä vielä\nmoneen aikaan. He eivät kolmen vuoden kuluttua vielä »illalla tienneet,\nmistä saada seuraavana aamuna suupalan».\n\nMutta vihdoin saapui apua ja uusia siirtolaisia. Aikomuksena oli\nensin perustaa kommunistinen seurakunta, mutta pian tämä huomattiin\nmahdottomaksi, sillä puritaanienkin joukossa oli semmoisia,\njotka olisivat mielellään eläneet toisten työstä. Puolentoista\nvuosikymmenen kuluttua hyväksyttiin yksityisomaisuus. Siirtolaiset\noppivat punanahkoilta maissin viljelyksen. He toivat Euroopasta\nsarvikarjaa. Alkuasukkaitten kanssa tehtiin kauppaa, heiltä ostettiin\nviljaa ja turkiksia. Heidän kanssaan elettiin sovussa, samoin kuin\nhollantilaistenkin kanssa, jotka olivat vähän etelämmäksi, Hudsonin\nsuuhun, perustaneet siirtokunnan. Puritaanit menivät aikaisin\nnaimisiin ja heillä oli suuret perheet. Kuolevaisuus oli suuri lasten\nkeskuudessa, kun puutetta oli niin paljon. Kova olemassaolon taistelu\nkarkaisi puritaanisiirtokuntien asukkaat, karsien heikot pois; heistä\ntuli sitkeän, tarmokkaan jenkin esi-isät. Eivätkä he edes huolineet\njoukkoonsa huonoja aineksia. »Kavaljeerit» yleensä eivät heidän\nsekaansa pyrkineetkään, vaan lähtivät Virginiaan, jossa elämä oli\niloisempaa ja toimeentulo orjain työtä tehdessä huokeampaa; ja muista\nsiirtolaisista, joita pyrki maihin Plymouth-lahdcssa, valittiin vain\nparhaat, muut pakotettiin matkaa jatkamaan. Plymouthissa ylläpidettiin\nmitä kovinta kuria, varsinkin kirkkokuria. Alussa oli aikomuksena, että\nkaikki pysyisivät yhdessä kaupungissa, jotta uskon puhtautta ja sen\nnoudattamista voitaisiin paremmin valvoa, mutta siirtokunnan kasvaessa\ntämä kävi mahdottomaksi, ja syntyi pari muutakin puritaanikaupunkia\nläheisyyteen. Toisina vuosina tuli puolentoistakin tuhatta uutta\nsiirtolaista, ja niin sai Massachusetts vankan väestökantansa.\n\n\n\nBoston.\n\n\nV. 1630 perustettiin Boston, josta pian edullisen asemansa ja oivan\nsatamansa vuoksi tuli kaikkein puritaanisiirtokuntien keskusta. Vaikka\nBostonissakin alkuvuodet olivat kovat, ennenkuin saatiin kunnollisia\nasumuksia, oli se kuitenkin muutaman vuoden kuluttua koko tämän\nrannikon suurin paikka.\n\n\n\nRhode Island.\n\n\nMuuan puritaani, joka opetti suvaitsevampia uskonnollisia käsityksiä ja\njoka siitä syystä oli karkotettu vanhemmista siirtokunnista, perusti\nNarragansett-lahteen Rhode Islandin siirtokunnan. Hänellä oli vain\nviisi miestä mukanaan, kun hän sinne lähti intiaanikanootissa, mutta\nsiitä huolimatta siirtokunta pääsi hyvään alkuun. Ja ensimmäisestä\nvähäpätöisestä alusta on kasvanut nykyinen Providencen kaupunki.\n\n\n\nConnecticut.\n\nPuritaanit ennättivät vähää ennen hollantilaisia valtaamaan\nConnecticut-joen viljavat rannat ja sinne he v. 1635 perustivat\nsiirtokunnan, josta niinikään kasvoi valtio. Se sai Bostonista\nensimmäiset asukkaansa. Punanahkat olivat vihamielisiä, mutta heidät\nvoitettiin. Kolme kaupunkia perustettiin, muun muassa pääkaupunki\nHartford.\n\nPuritaanisiirtokuntien nopeata vaurastumista parhaiten todistaa se,\nettä niistä niin lyhyessä ajassa perustettiin uusia asutuskeskuksia.\nNe olivat alussa tasavaltoja, eivätkä tunnustaneet kotimaan\nhallituksen esivaltaa. Voidakseen paremmin torjua ulkonaiset vaarat,\nranskalaisten uhkan Canadasta, hollantilaisten Hudsonin suulta,\nne etupäässä turvautuivat omiin voimiinsa. V. 1638 Massachusetts\nehdotti liittokuntaa, ja kuusi vuotta myöhemmin se perustettiin\n»Uuden Englannin yhdistyneitten siirtokuntien» nimellä. Uuden\nsiirtokuntaliiton perussäännöissä mainittiin tuskin mitään emämaasta,\njonka hallitus varmaankin olisi ryhtynyt sen liian suurta itsenäisyyttä\nrajoittamaan, elleivät Englannissa samaan aikaan olisi raivonneet\nsisälliset vainot, jotka vihdoin päättyivät puritaanisuuden\ntäydelliseen voittoon. Uuden Englannin siirtokunnat saivat siis\nalkuaikansa aivan itsenäisesti kehittää hallintoaan ja lainsäädäntöään,\nja tämä vaikutti ratkaisevasti ei ainoastaan niitten, vaan koko\nPohjois-Amerikan tulevaisuuteen. Uudessa Englannissa laskettiin\nYhdysvaltain perustus.\n\nKun puritaanit pääsivät Englannissa valtaan ja Oliver Cromwell\nvoimakkaalla kädellä ryhtyi maansa asioita ohjaamaan, niin Uuden\nEnglannin siirtokunnat luonnollisesti saivat kotimaan hallitukselta\ntäyden kannatuksen ja saattoivat vahvistua rauhassa niiden yhdentoista\nvuoden ajan, joina Cromwell hallitsi. Mutta juuri sama aika myös\nvahvisti eteläisempiä, n.s. kavaljeerisiirtokuntia. Kotimaasta\nkarkoitettiin paljon ylhäistä väkeä, ja suuri osa näistä karkoitetuista\nmuutti Virginiaan ja kiintyi pakolliseen kotiinsa, niin etteivät he\nvastavallankumouksen tultua enää palanneetkaan.\n\n\n\nVirginia.\n\n\nUuden Englannin puritaanisten siirtokuntien pyrkiessä täydelliseen\nitsenäisyyteen Virginiassa sitä vastoin mieluummin oltiin kruunun\nhallinnon kuin komppaniain alaisina. V. 1644 intiaanit kävivät\nsiirtokunnan kimppuun ja neljättä sataa valkoista sai sodassa\nsurmansa; mutta kun ensi yllätys oli kestetty, saatiin kapina helposti\nkukistetuksi. Muutoin elettiin punanahkain kanssa yleensä rauhassa.\nVirginiassa noudatettiin sitä periaatetta, että heidän asioihinsa oli\nniin vähän sekaannuttava kuin suinkin, ja käännytystyötä pidettiin\nepäkäytännöllisenä. Virginian pääelinkeino oli tupakan viljelys,\njoka siihen määrään oli siirtokunnan talouden perustuksena, että\nyhteen aikaan tupakka kävi rahanakin. Siirtokunta kasvoi kasvamistaan\nJames-virtaa ylöspäin, ja kuta enemmän se kasvoi, sitä enemmän siinä\nkehittyi luokkaerotus. Kotimaasta alettiin pian tuoda rikoksentekijöitä\nja vararikkoisia, mutta puritaanien siellä valtaan päästessä alkoi\nmyös saapua paljon kuningasmielisiä ylimyksiä, joilla oli varoja\nhankkia itselleen suuria tiluksia ja pitää orjia. Virginialaiset olivat\nniin kuningasmielisiä, että he aikoivat nousta Cromwellia vastaan.\nMutta kun Oliver Cromwell viipymättä lähetti sinne sotalaivoja, niin\nkavaljeerisiirtokunnan täytyi alistua. Puritaanihallitusta pakoon\nsaapuivat Virginiaan muun muassa Westmorelandin Washingtonit, joitten\nsuvusta polveutui Yhdysvaltain vapaudentaistelun etevä johtaja.\n\n\n\nMaryland.\n\n\nPotomac-joen pohjoispuolelle perustettiin siirtokunta, joka perinpohjin\nerosi sekä puritaanisiirtokunnista että kavaljeerien Virginiastakin.\nMaryland, jonka perustamisvuosi on 1632, rakennettiin uskonnollisen\nsuvaitsevaisuuden pohjalle. »Älköön ketään Jeesukseen Kristukseen\nuskovaista henkilöä tässä maakunnassa millään tavalla häirittäkö,\nvainottako taikka vahinkoon saatettako hänen uskontonsa vuoksi, olipa\nhän mies taikka nainen, älköönkä estettäkö häntä uskontoaan vapaasti\nharjoittamasta.» Se oli suvaitsevaisuutta, joka seitsemännellätoista\nvuosisadalla oli harvinainen ilmiö. Siitä siirtokunnan oli kiittäminen\nperustajaansa, lordi Baltimorea, joka kotimaassaan oli menettänyt\nvaltiollisen asemansa sen vuoksi, että oli kääntynyt katolinuskoön.\nHän oli ensinnä koettanut asuttaa New Foundlandia, mutta huonolla\nmenestyksellä, ja saapui nyt ehtoisemmille rannoille.\n\nMarylandin ensimmäinen keskusta perustettiin Potomacin pohjoiselle\nrannalle. Maa oli erinomaisen viljavaa, ja kun suuri osa siirtolaisista\noli maalaisväkeä, menestyi raivaus niin mainiosti, että Maryland jo\ntoisena vuotena möi viljaa Uuteen Englantiin. Punanahkain kanssa\nenimmäkseen oltiin hyvissä väleissä ja siirtokunta voimistui kaikin\npuolin. Virginian kanssa syntyneen rajariidan, jonka vuoksi jo\ntaisteltiinkin, kruunu ratkaisi Marylandin eduksi.\n\n\n\nBermudat.\n\n\nVirginiasta käsin asutettiin Bermuda-saaret, jotka espanjalainen Juan\nBermudez oli v. 1511 löytänyt, mutta jotka olivat jääneet edelleenkin\nautioiksi. V. 1609 eräs englantilainen laivasto kärsi niitten luona\nhaaksirikon, ja laivaston komentaja mieltyi saariin siihen määrään,\nettä hän päätti muuttaa sinne. Muodostettiin sitä varten erityinen\nkomppania, saarelle rakennettiin linna ja tupakkaa, perunoita ja muita\nviljelyskasveja istutettiin. Siirtolaisia saapui sadoittain, mutta\nne olivat levotonta väkeä, ja siirtokunnassa elettiin sen vuoksi\nainaisissa riidoissa. Maaherra ja pappi varsinkaan eivät tahtoneet\nsopia. Pappi moitti kirkossa seurakuntalaisiaan siitä, että he Herran\nhuoneessa naisia katselivat, ja maaherra kesken saarnan sanoi: »Ja\nmiksikä ei, eivätkö ne sitten ole Jumalan luomia?» Mutta kun päästiin\nnäistä ensi vaikeuksista, alkoi siirtokunta oivallisesti menestyä.\nEnglannissa Bermudat olivat suuressa suosiossa ja tuon tuostakin\nrunoilijat niitä muistelivat. Saaristo on siitä pitäen kuulunut\nEnglannille.\n\n\n\nUudet Alamaat.\n\n\nV. 1609 Henry Hudson Hollannin palvelukseen siirryttyään tutki\njoen, joka on hänestä nimensä saanut (II, s. 459), nimitti maan\nUudeksi Hollanniksi ja kehoitti isännistöään ryhtymään toimiin\nseudun asuttamiseksi, koska se oli kaikin puolin mitä parasta maata\nja soveliasta kaupan käymiseen. Kenraalistaatit antoivat eräälle\nkomppanialle neljän vuoden monopolin ja kauppiaita liittyi nopeasti\nyhteen tätä oikeutta käyttämään. 1614 luultavasti perustettiin\nensimmäinen linna Manhattan-saarelle ja seuraavana vuonna Albanyyn\nkauppa-asema. Jo v. 1612 oli rakennettu muutamia yksinkertaisia\nhökkeleitä sille paikalle, jossa nyt kohoo New York pilvenpiirtäjineen.\nPaikka sai vaativaisen nimen: Uusi Amsterdam. Kun hollantilainen\nLänsi-Intian komppania v. 1621 perustettiin ja sai suunnattomat\nkauppaoikeutensa sekä Afrikan että kaikilla Amerikankin rannoilla,\nniin hollantilaisten toimet näilläkin kulmilla saivat uutta sysäystä\nja asemia perustettiin Delawareen, New Jerseyhin, Connecticutiin ja\nkaikkialle New Yorkin seuduille. Mutta nämä olivat kaikki kaupan\nkäymistä varten. Komppania ei välittänyt maanviljelyssiirtokunnista,\nkoska ne eivät antaneet jako-osinkoja, jotka olivat sille pääasiana.\n\nVähitellen alettiin kuitenkin lähettää siirtolaisiakin, varsinkin\nsemmoista väkeä, joka tavalla taikka toisella oli tullut vainon,\nvarsinkin uskonnollisen vainon alaiseksi, ja Uusissa Alamaissa, joksi\nnimi muutettiin, julistettiin täydellinen uskonvapaus. Nyt oli aikomus\ntehdä maasta suuri maanviljelysmaa, joka tulevaisuudessa kovina\naikoina olisi emämaan turvana. Mutta kuta enemmän tämä siirtokunta\nlaajeni ja kuta enemmän kahden puolen Uuden Englannin, Virginian ja\nMarylandin englantilaisten raivaukset kasvoivat, sitä ahtaammaksi\nalkoi tällä rannikolla käydä, ja lopulta syntyi yhteentörmäys.\nHollantilaiset jo olivat asevoimin kukistaneet Delawareen perustetun\nruotsalais-suomalaisen siirtokunnan, ennenkuin heidän oma vuoronsa tuli.\n\nTyytymättöminä komppanian virkavaltaiseen hallitukseen Uuden\nAmsterdamin porvaristo ilman vastarintaa antautui, kun heidän maansa\nUudesta Englannista käsin valloitettiin. Hollantilaiset olivat jo\nensi ajoista saakka eläneet puritaanien kanssa hyvissä väleissä. Näin\njoutui nykyisten Yhdysvaltain koko itärannikko Floridaa myöten v.\n1664 Englannille. Hollantilaisella Länsi-Intian komppanialla ei ollut\nhalua alkaa Uusien Alamaitten vuoksi sotaa, se kun pelkäsi suuria\nrahatappioita moisesta yhteentörmäyksestä, koska siitä olisi seurannut\nsota Englantiakin vastaan.\n\n\n\nV:n 1676 intiaanisota.\n\n\nKuningasvallan päästyä Englannissa uudelleen voimaan Uuden Englannin\nsiirtokunnat alkoivat pelätä, että niiden itsenäisyyttä alettaisiin\nsupistaa. Yrityksiä ei puuttunutkaan, mutta vasta myöhemmin\nsiirtokunnat joutuivat toden teolla ahtaalle kotimaan puolelta.\nSuurempi vaara niitä uhkasi intiaanien puolelta, joitten kanssa oli\neletty niin kauan rauhassa, että yleinen turvallisuuden tunne ja\nsen mukana huolettomuus oli päässyt valtaan. Lait, jotka kielsivät\nmyymästä punanahkoille ampuma-aseita, olivat joutuneet unohdukseen.\nUudisasutuksia oli syntynyt jo melko kauas metsiinkin. Jonkun verran\nintiaaneja oli kääntynyt kristinuskoon, kauppa oli vilkasta ja siitä\nhyötyivät sekä valkoiset että'punanahkat. Puritaanit saattoivat hyvällä\nomallatunnolla kehua, että he olivat kohdelleet intiaaneja paremmin\nkuin sekä virginialaiset että ranskalaiset, eivätkä he olleet usein\nkäyneetkään heidän kanssaan sotaa. Heillä ei sen vuoksi mielestään\nollut syytä pelätä hyökkäystä. Mutta punanahkoilla oli todenteolla\nhyvinkin hyvät syyt olla huolissaan. Vuosi vuodelta lisääntyi\nvalkoisten luku. Vuosi vuodelta punaisen kansan luku väheni. Heitä\noli jo vähemmän kuin valkoisia. Siirtokuntien levittäessä aluettaan\npunanahkain täytyi peräytyä. Toiset heimot olivat antaneet houkutella\nitsensä koko maansa myymiseen. Vähitellen heille selvisi niiden etujen\nmitättömyys, joita he olivat korvaukseksi saaneet, niistä kun parhaat,\n-uskonto ja opetus, ehkä olivat heistä suorastaan vahingolliset.\n\nIntiaanit alkoivat käsittää, että heitä odotti säälimätön, vaikka\nrauhallinen sukupuuttoon hävitys, eikä ole ihme, että he sen\nhuomatessaan päättivät koettaa, eivätkö he voisi rotuaan pelastaa.\nSyksyllä v. 1675 he äkkiarvaamatta hyökkäsivät Uuden Englannin\nkimppuun. Vaikka sotaa kesti vain vuoden, oli se kuitenkin\nsiirtokunnille verenvuodatuksen ja hirmujensa vuoksi kamalaa\nahdistuksen aikaa. Intiaanit rääkkäsivät ja kiduttivat jokaista\nvalkoista, joka heidän käsiinsä joutui. Hetken vaara näytti\nmusertavalta. Mutta kun valkoiset olivat tointuneet hämmästyksestään\nja saaneet sodankäyntinsä järjestetyksi, oli intiaanien mahdoton\nheitä vastustaa. Punanahkat karkoitettiin siirtokunnista ja sitten\nalkoi takaa-ajo metsästä metsään, kunnes intiaanit lopulta pakenivat\nrämeihin ja Soihin, joille valkoisten oli vaikea joukolla heitä\nseurata. »Me taistelemme vaikka kaksikymmentä vuotta», lausui eräs\npäälliköistä. »Teillä on talot, aitat ja viljaa, meillä taas ei ole\nmitään menetettävää.» Mutta intiaanien taistelu oli toivoton, etenkin\nkun he olivat keskenään eripuraisia. Toiset taistelivat valkoisten\npuolella omia maanmiehiään vastaan. Kun vihdoin sota päättyi, oli se\niskenyt siirtokuntiin sangen syvät haavat. Uusi Englanti ei enää ollut\nsama kukoistava maa kuin ennen soraa. Massachusettsissa oli kokonaisia\nkyliä hävitetty, Mainen ja pohjoisen rajamaan pienet kaupungit ja\nkylät olivat kaikki raunioina. Ei ollut koko maassa monta perhettä,\njoka ei olisi menettänyt isää, poikaa taikka muuta omaista sodassa,\nja monessa kodissa oli äiti ja turvattomat lapset murhattu miesten\npoissa ollessa. Mutta kun intiaanien vastarinta vihdoin oli murrettu,\nniin saatettiinkin sitten olla varmoja, ettei heidän puoleltaan enää\ntarvinnut samanlaista yllätystä pelätä.\n\nJames II:n aikana koetti Englannin hallitus saattaa anglikanisen\nkirkon voimaan puritaanisiirtokunnissakin. Tosin niitten joksikin\naikaa täytyi alistua, mutta heti ensi tilassa ne taas loivat yltään\ntämän vihatun ikeen ja palauttivat olonsa ennalleen. Mutta vielä\nsuurempi vaara kuin Stuartien uskonnollinen sortovalta oli se\ntaloudellinen sorto, jota Englannin parlamentti Stuartien kukistuttua\nalkoi harjoittaa, saadakseen siirtomaista enemmän hyötyä. Tämä tuotti\nniille paljon suurempaa ja pysyväisempää vahinkoa ja lopulta teki olot\nsietämättömiksi. Kotimaan kasvava teollisuus tarvitsi uusia markkinoita\nja sitä varten emämaa kaikin tavoin rajoitti amerikkalaisten\nsiirtokuntien kauppaa, pakottaakseen ne ostamaan kotimaasta. Tästä\nsyntyneet rettelöt lopulta johtivat vapaussotaan ja Amerikan\nYhdysvaltain muodostamiseen.\n\n\n\nCameronilaiset.\n\n\nVielä ei ollut uskonnollisen suvaitsemattomuuden aika Euroopassa\nohi, vaikka suuret uskonsodat olivat päättyneet. Protestantteja ei\ntietenkään enää vainottu niissä maissa, joissa uskonpuhdistus oli\nvoittanut, mutta lahkolaisia vainottiin protestanttisissakin maissa.\nSkotlannissa syntyi cameronilaisten lahko. Cameronilaiset muun muassa\nkieltäytyivät tekemästä kuninkaalle uskollisuuden valaa, koska hän ei\ntunnustanut sitä uskontoa, joka heidän mielestään oli ainoa oikea.\nSiitäpä syystä heitä esivalta kahta katkerammin ahdisti. Heitä\nkidutettiin ja teloitettiin, missä vain kiinni saatiin. Lopulta he\npäättivät muuttaa Amerikkaan ja New Jerseyssä he saivat kodin. Maa oli\nheistä kuin »Kaanaa maan päällä», ja koska he olivat vaatimatonta ja\nuutteraa väkeä, niin siirtokunta menesty! mitä parhaiten.\n\n\n\nKveekarit.\n\n\nSuurempi ja voimallisempi oli »kveekarien» eli »ystävien seuran»\nlahkokunta, jonka oppi enemmän tarkoitti kristillistä elämää kuin\nvarsinaisia opinkappaleita. Kveekarit joutuivat viranomaisten vihoihin\nvarsinkin siitä syystä, että he kieltäytyivät sotapalveluksesta ja\nvalanteosta. Yleisön vihan ja pilkan he saivat osakseen liikkeensä\nalkuaikoina ilmautuneiden monenlaisten liioitteluittensa takia. Mutta\nnäistä liioitteluista huolimatta kveekarit kaikista uskonsuunnista\nsuurimmassa määrässä elämässään toteuttivat suvaitsevaisuuden hyveen ja\nKristuksen opin.\n\nAinaisen vainon alaisina kotimaassaan ollen he alkoivat\nmuuttaa Amerikkaan, mutta siellä heitä kohtaan oltiin vielä\nsuvaitsemattomampia. Massachusettsissa kveekareita syytettiin\nharhaopista, ruoskittiin, leikattiin korvat, poltettiin kieli, ja\nkun eivät nämä pakkokeinot auttaneet, vaan sinne saapui yhä enemmän\nkveekareita, niin neljä peloitukseksi hirtettiin. Paljoa parempi\nei heidän kohtalonsa ollut muissakaan maakunnissa ja sen vuoksi he\nlopulta päättivät perustaa oman siirtokunnan. Aluksi saatiin maata\nNew Jerseyn länsiosista ja sinne perustettu siirtokunta menestyikin\nhyvin. Mutta alue oli liian ahdas ja sen vuoksi William Penn, Jamaican\nvalloittajan, amiraali Pennin poika, joka oli Foxin oppiin liittynyt,\nhovivaikutuksiaan hyväkseen käyttäen hankki lahkokuntansa tyyssijaksi\nsen maan, joka oli Delaware-lahden länsipuolella ja jolle Englannin\nhallitus hänen muistokseen antoi nimeksi »Pennsylvania».\n\nAlueella asui ennestään joku verta ruotsalaisia, suomalaisia ja\nhollantilaisia, joista osa sai vaihtamalla muualta maita. Penn oli\nsäätänyt, että punanahkain kanssa oli ylläpidettävä mitä parasta\nystävyyttä, ja tämä ystävyys vahvistettiin juhlallisessa kokouksessa\nison tammen juurella. Punanahkat ihastuivat niin suuresti siihen\nystävyyteen, jonka Penn heille lupasi ja jota sitten kauan käytännössä\ntoteutettiinkin, että he kokouksessa sanoivat: »Me elämme William\nPennin ja hänen lastensa kanssa rakkaudessa, niin kauan kuin kuu ja\naurinko kestävät.»\n\nPenn perusti paikalle kaupungin, joka tämän veljeytymisen muistoksi\nsai nimen »Philadelphia», s.o. »veljesrakkaus». Se suunniteltiin\nalun pitäen avaraksi, levein kaduin ja puutarhoin, suorakulmaisin\nkortterein. Paikka oli erinomaisen edullinen, kulkureitit,\nkauppaedellytykset oivalliset ja takamaa Amerikan rikkaimpia\nkivennäistuotteista — vaikkeivät perustajat sitä tienneet — ja nuori\nkaupunki menestyi niin hyvin, että siitä pian tuli Amerikan rannikon\nkaikkein etevin. Alussa vuotta 1683 käytiin ensimmäiset kadut, ja\njo parin vuoden kuluttua kaupungissa oli kuusisataa taloa, koulu\nja kirjapaino. Siihen keräytyi paljon vainottuja ulkomaalaislakin\nEuroopan kaikista maista. Ruotsalaisia — ja arvatenkin suomalaisiakin\n— uudisasukkaita oli siksi paljon, että heille määrättiin erikoinen\nkaupunginosa, samoin kuin saksalaisillekin. Vieraita aineksia tulvasi\nmaakuntaan niin runsaasti, että ne lopulta melkein pimittivät sen\nkveekariluonteen, ja William Penniä itseäänkin, hänen elämänsä\nlopulla käydessään perustamaansa siirtokuntaa katsomassa, kohdeltiin\nkiittämättömyydellä, vaikka siirtokunnan olemisestaan oli kiittäminen\nhänen tointaan ja rahallisia uhrauksiaan. Valta tosin oli kveekarien\nkäsissä, mutta näiden täytyi sovittaa oppiaan olojen mukaan, esim.\nsuostua sodankäyntiin ranskalaisten uhatessa riistää heiltä koko\ntakamaan. Ennen kuolemaansa Penn möi siirtokuntansa Englannin kruunulle\nja sai siitä 280,000 puntaa, aikaan nähden siis erinomaisen suuren\nsumman.\n\n\n\nCarolinat ja Georgia.\n\n\nSamaan aikaan kuin Pennsylvania muodostui Virginian eteläpuolelle\nkaksi uutta maakuntaa, molemmat Carolinat, jotka saivat jo Kaarle I:n\naikaan nimensä, vaikka rannikko silloin jäikin asuttamatta. Niitten\nasuttamisoikeus annettiin hovilaisille, ja niihin piti sisältyä kaiken\nmaan Atlantin merestä mannermaan poikki Tyynen meren rannoille saakka.\n\nPohjois-Carolinaan asettui jotenkin kirjava väestö — joukkoon\nkveekareita, joita Fox itse kävi katsomassa, maitse matkustaen ja\npahamaineisen »Dismal swamp»-nimisen kypressi- ja ketrisuon poikki\nkulkien. Vaikka maakunta oli harvaan asuttua, säilyi se jotenkin\nhyvin intiaaneilta. Ei ollut kaupunkeja, ei paljon kirkkojakaan,\nkouluista puhumattakaan. Paremmin suunniteltu oli Etelä-Carolinan\nasutus ja sinne syntyi useita kaupunkeja, muun muassa Charleston.\nVirginia oli vaurastunut tupakan viljelyksestä, molempien Carolinain\npäätuotteeksi tuli pumpuli. Samoin kuin Virginiassa ja Marylandissa\nperustui niidenkin maatalous neekeriorjiin. Kun neekerejä ei saatu,\nniin Etelä-Carolinassa ryöstettiin orjiksi intiaaneja, ja siitä syntyi\nmontakin tuimaa sotaa, joissa satoja valkoisia sai surmansa. Turhaan\nsiirtokuntien englantilaiset isännät koettivat estää tätä häpeällistä\nihmisryöstöä.\n\nEtelä-Carolinan eteläpuolelle syntyi Georgia, jonka perustamisvuosi\nkuitenkin on puolen vuosisataa myöhempi (1732). Georgian aikaisimmat\nvaiheet ovat merkilliset kahden ihmisystävällisen englantilaisen\nvaikutuksesta. Toinen oli James Oglethorpe, joka oli elämäntehtäväkseen\nottanut vankilaolojen silloisen kurjan tilan parantamisen, toinen\nuskonlahkon perustaja Wesley. Heidän toimestaan siirtokuntaan tuli\npaljon kunnollista väkeä, mutta lopulta olot pakottivat Georgiankin\nsiirtolaiset orjia pitämään, ja niin siitäkin tuli neekerimaa, vaikka\nOglethorpe ponnisti kaikki voimansa sen estämiseksi. Orjalaivat\nalkoivat säännöllisesti saapua siirtokunnan pääkaupunkiin Savannahiin.\n\nNäistä Atlantin meren rannalle perustetuista siirtokunnista tulivat\nvähitellen maan sisäosat tunnetuiksi, vaikkeivät likimainkaan niin\nnopeaan eivätkä niin laajalti, kuin Canadasta käsin. Intiaanien\nvihamielisyys oli enimmäkseen sangen suurena esteenä ja vielä\nsuurempana hyvien vesiväylien puute. Kauppiaat tosin jo varhain\nkulkivat intiaanipolkuja Alleghanyn poikki, mutta kauan kului,\nennenkuin rohkeimmat uudisasukkaat uskalsivat seurata heidän jälkiään.\nRanskalaiset saattoivat siten Canadasta käsin kokonaan kiertää\nenglantilaiset siirtokunnat ja anastaa niiden takamaat.\n\n\n\n\nUuden Ruotsin siirtokunta.\n\n\n[Tämän luvun on kirjoittanut maisteri Akseli Rauanheimo.]\n\nSiihen Amerikan jakoon, johon Espanja. Portugali, Ranska, Englanti ja\nAlamaat olivat kukin tahoillaan ryhtyneet ja josta oli jo suuriakin\nrikkauksia koottu, kävi 1600-luvun alulla osalliseksi myös Ruotsi,\njoka Kustaa II Adolfin aikana oli noussut suurvallan asemaan. Tähän\nhankkeeseen sitä houkuttelivat etupäässä hollantilaiset liikemiehet,\njoille ei toiminta oman kansansa keskuudessa riittänyt.\n\nEnsimmäisen sysäyksen asialle antoi William Usselinx, joka oli\nperustanut tärkeän ja vaikutusvaltaisen Alamaitten Länsi-Intian\nKomppanian. Jouduttuaan tämän yhtiön toimista syrjään sysätyksi ja\npettyneenä toiveissaan hän v. 1623 lähti isänmaastaan aikoen Danzigiin.\nMatkalla hän pysähtyi Köpenhaminassa, missä Tanskan kuningas pyysi\nhäntä palvelukseensa. Ennenkuin hän antoi ratkaisevan vastauksen,\nmatkusti hän Ruotsiin. Siellä hän sai tavata nuoren Kustaa II Adolfin,\njonka sotaretket Puolassa olivat herättäneet maailman ihastusta.\nUsselinx esitti kuninkaalle laajasti suunnitelmansa, josta Ruotsi voisi\nsaada suurta hyötyä. Kuningas innostui tuumaan ja antoi miehelle täyden\ntoimivallan asiansa ajamiseksi.\n\nNiihin aikoihin oli paljon hollantilaisia Ruotsin palveluksessa ja\nmonet heistä olivat nousseet vaikuttavaan asemaan. Usselinx suunnitteli\nsuurta kauppayhtiötä, joka kävisi kauppaa Aasian, Afrikan, Amerikan ja\nMagellanican kanssa. Perustuskirja laadittiin ja osakkeita alettiin\nmyydä. Niihin aikoihin Ruotsi oli kuitenkin vielä verrattain köyhä.\nAsiakin oli outo, joten osakkeiden merkitseminen sujui hitaasti.\nKuningas itse merkitsi asian auttamiseksi ja innostuksen herättämiseksi\n450,000 taalerin arvosta. Usselinx kiersi asiasta puhumassa valtakunnan\neri osissa, myöskin Suomen kaupungeissa, joista karttui 25,000 taaleria.\n\nNäissä puuhissa kului useita vuosia. Yhtiö alkoi jo toimintansa,\nvaikkakin se alussa suunnattiin pienempiin yrityksiin (perustettiin\nköysitehdas ja laivaveistämö). Merkityt osakemaksut karttuivat hyvin\nhitaasti. Kuninkaankin osuus jäi suureksi osaksi suorittamatta.\nToiset asiat kiinnittivät nuoren hallitsijan mieltä. Usselinx alkoi\ntulla kärsimättömäksi. Hänen pääpyrintönsä oli ohjata kaupankäynti\nAmerikkaan. V. 1628 ilmoitettiin vihdoin erään laivan olevan valmiina\nlähtemään löytö- ja kaupparetkelle. Lähtikö se laiva liikkeelle ja\nsaapuiko se Amerikkaan, ei ole varmasti tiedossa. Nykyään ovat enimmät\ntutkijat sitä mieltä, että laivan lähettäminen jäi sikseen. Pian\nsen jälkeen matkusti Usselinx pois Ruotsista, ja ensimmäinen yritys\nsiirtokunnan perustamiseksi raukesi.\n\nKauppayhtiö jatkoi hiukan uudelleen muodostettuna toimintaansa. Se\nei kuitenkaan voinut suurempaa saada aikaan eikä päässyt ollenkaan\nAmerikan kauppaan käsiksi. Ruotsin kaikki harrastukset keskittyivät\n30-vuotiseen sotaan, joka kuninkaan kaaduttua monesti kääntyi Ruotsille\nsangen vaikeaksi.\n\nHankkeet saivat kuitenkin voimakasta tukea pystyviltä hollantilaisilta\nliikemiehiltä. Rikas Samuel Blommert piti yllä Ruotsin\nsiirtokunta-ajatusta. Käytännölliseksi toimeenpanijaksi tuli Peter\nMinuit, joka oli jo luonut itselleen pysyvän nimen Amerikan asuttamisen\nhistoriassa. Hänhän oli ollut hollantilaisten ensimmäisenä kuvernöörinä\nUusissa Alamaissa ja oli intiaaneilta aivan pilkkahinnalla ostanut\nHudson-joen suulla Manhattan-saaren, joka nykjään on New Yorkin\nkaupungin pääosana. Minnit oli joutunut isäntiensä epäsuosioon ja\nkutsuttu 1632 pois Uudesta Amsterdamista. Blommert, joka oli hankkinut\nitselleen oikeuksia Eteläjoella (Delawarella), kehoitti Minuitia\nryhtymään ruotsalaisten avulla perustamaan sinne asutusta.\n\nMinuit kävi hankkeeseen täydellä tarmolla. Axel Oxenstjerna antoi\nkannatusta, mutta hän toivoi samalla, että toimintaa ei ulotettaisi\nainoastaan »Länsi-Intiaan», vaan myös Guineaan Afrikassa. Muodostettiin\nUuden Ruotsin komppania, jonka toimeenpanevaksi voimaksi tuli\nMinuit. V. 1637 päästiin jo niin pitkälle, että alettiin varustaa\nensimmäistä retkikuntaa. Yhtiön pääosakkaita Ruotsissa olivat Axel\nja Gabriel Oxenstjerna, amiraali Klaus Fleming ja Pietari Spiring.\nFleming valittiin hallituksen puheenjohtajaksi ja hän toimikin siinä\ninnostuksella pitkät ajat.\n\nKaksi laivaa, »Kalmarin Avain» ja »Grip», lähti liikkeelle\nlokakuussa. Paljon oli niihin sijoitettu muonaa ja intiaanikaupan\ntekoon vaihtotavaraa. Merimiehet olivat enimmäkseen hollantilaisia,\nmutta sotilaat perustettavaa linnoitusta varten suurimmaksi osaksi\nruotsalaisia. Maunu Klinga lähti alempana upseerina ja Pietari Rambo,\njota pidetään ensimmäisenä suomalaisena uudisasukkaana Amerikassa, oli\npalkattu merimieheksi. Laivat saapuivat Delaware-joelle maaliskuussa\n1638.\n\nMinuit oli saanut lähtiessään tarkat ohjeet. Perille päästyään hän\nvalitsi linnoituksen paikan erään pienen sivujoen suulta lähellä\nDelawarea. Tämän hiukan peitossa olevan paikan Minuit valitsi sen\nvuoksi, ettei ärsyttäisi heti alussa hollantilaisia, jotka katsoivat\nDelawarenkin alueen itselleen kuuluvaksi. Minuit teki intiaanien\nkanssa maakaupat, joten Ruotsin kruunulla oli alueeseen muodollisetkin\noikeudet. Linnoituksen rakentamistöihin ryhdyttiin tarmokkaasti ja\nennen pitkää oli Kristina-linnoitus sellaisessa kunnossa, että se\njaksoi seista ei ainoastaan intiaanien, vaan myös hollantilaisten\nhyökkäyksiä vastaan.\n\nYritystä kuitenkin kohtasi heti alussa onnettomuus. Minuit oli lähtenyt\nSt. Christofer-saarelle vaihtamaan laivoja varten paluurahdiksi\ntupakkaa. Siellä meni hän kyläilemään erääseen hollantilaiseen laivaan,\njonka myrsky ajoi merelle ja nähtävästi upotti, koska sen jälkeen ei\nlaivasta, miehistöstä ja Minuitistakaan mitään kuultu.\n\n»Kalmarin Avain» lähti tupakkalastissa paluumatkalle ja saapui syksyllä\n1638 Eurooppaan. Rakenteilla olevan linnoituksen väliaikaiseksi\nhoitajaksi jäi Maunu Klinga.\n\nTämä ensimmäinen retkikunta tarkoitti vain maan hankkimista ja\nperustuksen panemista. Sen vuoksi ei siinä ollut mukana varsinaisia\nsiirtolaisia. Ei niitä tullut myöskään seuraavassa kaupallisessa\nretkikunnassa. V. 1639 lähti Maunu Klinga paluumatkalle, ja\nlinnoituksen komentajan tehtävä siirtyi Ridderille.\n\nAlkuun oli päästy, mutta yritys uhkasi raueta siihen. Hollantilaiset\neivät Minuitin kuoltua enää olleet asiaan innostuneita. He pelkäsivät,\nettä siirtokunta tulisi liian ruotsalaiseksi. Sen vuoksi he jo\nlähettivät sinne pienen retkikunnan hollantilaisia.\n\nMaunu Klinga Ruotsiin palattuaan puhalsi asiaan uutta eloa. Yhtiön\njohtajat olivat tyytyväisiä tupakkakaupan antamaan tulokseen ja\nhalusivat jatkaa ruotsalaisella pohjalla. Ryhdyttiin hankkimaan\nsiirtolaisia, jotka uudessa maanosassa alkaisivat harjoittaa tuottavaa\ntupakanviljelystä. Kuitenkaan ei juuri kukaan ollut Ruotsista halukas\nmuuttamaan tuohon tuntemattomaan maahan. Hallituksen kehoitukset\nkaikuivat kuuroille korville.\n\nSilloin hallitus keksi mielestään oivan keinon. Viime vuosina olivat\nsille tuottaneet paljon mieliharmia suomalaiset, jotka Kaarle\nIX:n kutsusta olivat saapuneet Wermlantiin ja muihin takametsiin\nkaskiviljelystä harjoittamaan. Heitä oli suurille saloille karttunut\nlukuisat määrät ja heidän joukkonsa näytti lisääntyvän. Ruotsalaiset\npeltoviljelijät valittivat, että suomalaiset kaatavat riistan ja\nkaskenpoltollaan hävittävät metsät. Niiltä seuduilta oli myös,\nosittain suomalaisten avulla, löytynyt hyödyllisiä mineraaleja, joiden\nkäyttämiseksi oli syntynyt kaivoksia. Näiden omistajat olivat myöskin\ntyytymättömiä suomalaisiin metsänhävityksen johdosta. Hallitus katsoi\nsuomalaiset sopivimmiksi uudisasukkaiksi uuteen siirtokuntaan. Maunu\nKlinga pantiin heitä värväämään. Ja samalla annettiin maaherroille\nmääräys, että suomalaiset, jotka olivat tehneet itsensä syypäiksi\nluvattomaan metsän ja riistan hävittämiseen, piti pakottaa, jopa\nkahleisiin panemalla, lähtemään Amerikkaan.\n\nNäin saatiin retkikunta varustetuksi. Kaksi laivaa, »Kalmarin Avain»\nja »Charitas», lähti liikkeelle toukokuussa 1641 ja ne saapuivat\nperille marraskuun alussa. Se oli ensimmäinen uudisasukkaita Ruotsista\nkuljettava retkikunta ja siinä matkusti useita suomalaisia. Se käy\nhistoriassa »neljännen retkikunnan» nimellä.\n\nNyt alkoi Delawaren varsilla vilkas toiminta. Viljelyksiä, etupäässä\ntupakan kasvatusta varten, alettiin raivata. Asuntoja tehtiin ja\nkoteuduttiin uuteen maahan. Viides retkikunta 1642—1643 toi arvokasta\napua. Ruotsissa 'oli jo kiinnitetty hankkeeseen suurempaa huomiota.\nYhtiö järjestettiin puhtaasti ruotsalaiseksi. Valtio kävi siihen\nosakkaaksi, jopa määrääväksi. Kuvernööriksi lähetettiin tarmokas\nJohan Printz, 30-vuotisen sodan karski soturi. Hän rupesi melkein\nitsevaltiaana hallitsemaan Uutta Ruotsia ja hankki sille intiaaneilta\noston kautta paljon lisää maa-aluetta, niin että siirtokunta ulottui\nDelaware-lahdelta aina nykyisen Trentonin kaupungin seuduille asti.\n\nPrintz huomasi tarpeelliseksi turvata siirtokuntaa uusilla\nlinnoituksilla. Niinpä hän rakensi Delaware-joen toiselle rannalle\nKristina-linnoituksesta vähän alaspäin Helsingborg-nimisen linnoituksen\nsekä ylemmäs joen rannalle Uuden Göteborgin, jonka vierelle hän\nkohotti komean hallintorakennuksen, Printzin Hovin. Näiden suurempien\nrakennusyritysten ohessa hän teetti useampia pienempiä puisia\nsuojavarustuksia, jotka samalla palvelivat kauppatarkoituksia.\nSellaisia olivat Vaasa ja Tornio sekä ennen kaikkia Korsholma nykyisen\nPhiladelphian kaupungin paikalla. Korsholmaan asettui päälliköksi Maunu\nKlinga, joka oli ensimmäisen siirtolaisretkikunnan kanssa uudelleen\ntullut Uuteen Ruotsiin.\n\nPrintzin mukana tuli joukko siirtolaisia, muiden muassa suomalaisia\nRuotsista sekä Suomestakin. Uusia retkikuntia saapui myöhemmin, joten\nasutus pääsi laajenemaan.\n\nJo pian asutuksen alettua siirryttiin nykyisen Delawaren valtion\nrajojen yli nykyiseen Pennsylvaniaan, ja ensimmäinen siirtola sai\nsiellä asukkaittensa kansallisuuden mukaan nimen Finland. Suomalaiset\nolivat siis tuon nykyisen tärkeän valtion ensimmäiset viljelyksen\nalkajat. Kauemmas siitä joen vartta pitkin muodostui siirtola Upland\n(suomalaisten Ylämaa) nykyisen Chesterin kaupungin tienoille ja siitä\nkauemmas siirtola, joka kartoissa merkitään Takony.\n\nUuden Ruotsin siirtokunta on Amerikan asuttamisessa saanut\nkunnia-aseman siinä, että siellä ei suvaittu orjuutta ja että se eli\naina sovussa intiaanien kanssa. Tämän siirtokunnan historiassa ei\nole mitään intiaanisotia tai edes intiaanivainoja. Useinpa intiaanit\nkävivät näitä siirtolaisia puolustamaan muiden valkoisten (etupäässä\nhollantilaisten) hyökätessä heidän kimppuunsa. Intiaanipäällikkö Naaman\nviittasi naapureihinsa suomalaisiin ja sanoi, että »me olemme kuin\nyksi».\n\nKuvernööri Printz oli jäntevä hallitusmies ja hänen aikansa oli Uuden\nRuotsin loistoaikaa. Joskus kyllä hänen itsevaltaisuutensa herätti\ntyytymättömyyttä, jopa hänestä kanneltiin kotimaahankin. Myöskin\nsuomalaiset häntä jonkun kerran vastustivat.\n\nJos emämaasta olisi jatkuvasti avustettu siirtokuntaa, olisi se voinut\ntulla hyvinkin merkitseväksi. Mutta sekin apu, mitä alussa, annettiin,\ntyrehtyi vähitellen. Printz huomautti usein tästä ja pyysi lähettämään\netupäässä siirtolaisia. Kuitenkin uusien retkikuntien välillä kului\nvuosikausia. Samoihin aikoihin lisääntyi hollantilaisten lukumäärä\npohjoisessa ja englantilaisten etelässä, joten ruotsalaiset jäivät\nkeskelle kovin vähälukuisiksi.\n\nHollanti oli jo heti siirtokunnan perustamisen jälkeen pannut sitä\nvastaan vastalauseensa. Olivathan niillä tienoilla heidän parhaat\nmajavannahkamarkkinansa. He näkivät kauppansa kärsivän ruotsalaisten\ntulosta ja heidän kauppa-asemansa Fort Nassau kävi merkityksettömäksi.\nJo kuvernööri Printzin loppuaikoina kävivät hollantilaiset suorastaan\nvihamielisiksi ja perustivat lähelle Kristina-linnoitusta Fort\nCasimir-nimisen linnoituksen.\n\nKymmenkunnan vuotta hallittuaan taidolla ja toimella siirtokuntaa\npäätti kuvernööri Printz 1653 jättää toimensa ja palata Ruotsiin\ntehdäkseen siellä selkoa siirtokunnan tarpeista. Hän koetti saada\nlähetetyksi siirtokuntaan apua, jota ilman Ruotsi ei voisi pitää\naluetta hallussaan.\n\nNäytti siltä, että tämä hänen toimenpiteensä tuottaisi tuloksia.\nRuotsissa herättiin avun lähettämiseen. Printzin tilalle asetettiin\nkuvernööriksi sotaisa Johan Klaudius Rysingh. Lähetettiin uusia\nretkikuntia siirtolaisineen.\n\nTämä kuitenkin tapahtui liian myöhään. Rysingh tosin ruotsalaisella\nylpeydellä ja häikäilemättömyydellä anasti ensi töikseen Fort\nCasimir-Hnnoituksen, mutta samalla ratkaisi Uuden Ruotsin kohtalon\nlopullisesti. Hollantilaisilla oli niinä aikoina tarmokas ja\ntuittupäinen kuvernööri Pietari Stuyvesant, joka on Uuden Amsterdamin\nmaineikkain nimi. Hän suuttui Rysinghin teosta silmittömästi, kokosi\nv. 1655 seitsemän laivaa ja useita satoja miehiä sekä saapui niillä\nkukistamaan ruotsalaisia. Fort Casimir valloitettiin takaisin ja pian\nsen jälkeen Kristina ja muut linnoitukset. Uusi Ruotsi kukistui ja\njoutui hollantilaiseksi alusmaaksi. Rysingh sai joukkoineen lähteä pois.\n\nSuurin osa siirtolaisia jäi kuitenkin paikoilleen. Erittäinkään\nsuomalaiset eivät tunteneet halua palaamiseen. Päinvastoin heitä saapui\nvielä edelleenkin osittain Hollannin, vieläpä Englanninkin kautta. Eräs\nsuomalainen, Jyrgen, tuli hollantilaisen käskynhaltijan lähimmäksi\nmieheksi.\n\nHollantilaisaika oli verrattain ahdasta ja suomalaisillekin vaikeata.\nSitä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Englantilaiset olivat voimakkaimpia\nPohjois-Amerikan asuttajia. Pian kiristyivät heidän ja hollantilaisten\nvälit niin, että tuli kysymys toisen tai toisen kukistumisesta.\nEnglantilaiset pääsivät verrattain helposti voitolle. Stuyvesantin\ntäytyi luovuttaa heille Uusi Amsterdam, josta tuli New York. Ja Uuden\nAmsterdamin kukistuessa joutui entinen Uusi Ruotsikin englantilaisille\n1664.\n\nTämä vallanmuutos ei häirinnyt siirtolaisia Delaware-joen\nsiirtoloissa juuri ollenkaan. Päinvastoin englantilaiset järjestivät\nesim. maanomistusolot lujemmalle ja varmemmalle pohjalle. Tässä⁴\njärjestelyssä tosin otettiin suomalaisiltakin pois koko joukko\nliikamaita jaettavaksi maahantulleille englantilaisille ja siten kyllä\nherätettiin sen verran tyytymättömyyttä, että eräs Königsmarckiksi\nitseään sanova seikkailija, n.s. Pitkä Suomalainen, sai aikaan pienen\nkapinayrityksen, joka kuitenkin kukistui jo ennenkuin pääsi alkuunkaan.\nJohtaja tuskin lienee ollut edes suomalainen eivätkä läheskään\nkaikki suomalaiset häntä kannattaneet. Kapinallisilta, m.m. eräältä\nKolehmaiselta, otettiin maat pois, vaikka he saivatkin niitä myöhemmin\ntakaisin.\n\nUuteen vaiheeseen joutui siirtokunta sen jälkeen kun William Penn\nsaapui sinne Englannista perustamaan kveekarivaltaansa. Hän oli\nEnglannin kuninkaalta saanut korvaukseksi isänsä amiraali Pennin\npalveluksista ja rahalainoista kaikki nämä alueet sekä paljon sen\nlisäksi (koko nykyisen Pennsylvanian valtion). William Penn tuli\nUplantiin 1682 ja viivyttyään siellä vähän aikaa valitsi asutuksen\npääpaikaksi Delaware- ja Schuylkill-jokien yhtymäkohdan, mihin hän\nalkoi perustaa Philadelphian (Veljesrakkauden) kaupunkia. Hän osti\nmaata siellä olevilta siirtolaisilta (Svenson Skuteilta, Kokkisilta,\nRamboilta y.m.) ja teki muodollisen sopimuksen maista myös intiaanien\nkanssa neuvottelussa erään jättiläisjalavan (Treaty Elm) juurella, joka\nkasvoi suomalaissyntyisen Lassi Kokkisen (Cockin) maalla.\n\nWilliam Pennin aikana nousivat nämä siirtokunnat kukoistukseen ja\nkasvoivat tavattoman nopeasti. Myöskin englantilaistuminen kävi\nnopeasti juuri sen vuoksi, että englantilaisaines aivan pian voitti\nkaikki muut. Suomalaiset, joiden kansallisista tarpeista ei alun\npitäen ollut pidetty juuri mitään huolta, sulivat jo aikaisin muihin\nkansallisuuksiin jättäen kuitenkin jälkeensä luonteenominaisuuksia,\njoita lienee vieläkin niillä tienoin nähtävänä.\n\nSuuri ei suomalaisaines alkuaankaan ollut, sillä eihän koko Uuden\nRuotsin väestö noussut kuin muutamiin satoihin. Ruotsin hallitus\npiti siellä kyllä seurakuntain hoidossa pappeja, joiden joukossa\noli sattumalta muuan suomalainenkin. Näitä lähetettiin vielä kauan\nsenkin jälkeen, kun valtiollinen yhteys Ruotsin kanssa oli katkennut\n(viimeinen Ruotsista lähetetty pappi Nikolaus Collin kuoli v.\n1831). He kuitenkin etupäässä valvoivat luterilaisuuden säilymistä,\nkansallisuuden säilyminen oli heille vähempiarvoinen seikka.\n\nEtteivät suomalaiset noilla tienoin ole sukupuuttoon hävinneet,\nsiitä antoi todistuksen jo William Penn, joka sanoi, että heidän\nperheissään oli paljon lapsia, useinkin toista kymmentä joka talossa.\nMitä heistä on tullut, mitä vaikutusta suomalaisten jälkeläisillä\non Amerikan historiaan, sitä ei ole vielä voitu selvittää.\nTiedetään vain, että moni amerikkalainen »yankee» johtaa juurensa\nsuomalaisista (historioitsija Bancroft sanoo, että joka 18:s yankee\npolveutuu Uuden Ruotsin siirtokunnasta). John Morton, Amerikan\nitsenäisyyden-julistuksen ratkaisija, oli suomalaista perijuurta.\n\nSuomalaisilla ei ole yleensä ollut mainittavaa osaa löytöretkissä\nja maailman valloittamisessa. Ruotsalaistenkin, joiden kanssa\nsuomalaisten kohtalo on ollut yhdistettynä, osuus siinä on uudelta\najalta sangen pieni. Uuden Ruotsin siirtokunta on melkein ainoa\nyritys, sillä sellaisista vähäpätöisyyksistä kuin esim. Guinean\nsiirtokuntahankkeesta, jota samoihin aikoihin järjestettiin, tuskin\nmaksaa vaivaa mainitakaan. Juuri tämän vuoksi on aihetta muistaa Uuden\nRuotsin perustamista ja sen asuttamista. Siinä ovat suomalaisetkin\nkantaneet kortensa kekoon uuden maailman, Amerikan edistyksen hyväksi.\n\n\n\n\nCanadasta Louisianaan.\n\n\nLöytöretkien jatkaminen ei Canadassa ollut niin vaikeata kuin\nsuurilla mannermailla yleensä. Merenrannikolla on syviä lahtia,\njoista helposti pääsi kauas maan sisään. Laurentin joki johtaa\nsyvälle mannermaan sydämeen ja tämän vesistön lukemattomat joet ja\nsyrjäjoet ovat kesällä vesiteitä, joita kevyt tuohikanootti helposti\nui synkimpiinkin aarniometsiin aina lähdesoihin saakka, ja hyvin\nusein ovat eri suunnille virtaavien jokien väliset vedenjakajat\nniin kapeat ja matalat, että venhot voi helposti taivaltaa niitten\npoikki. Ranskalaiset olivat Canadaan tullessaan kömpelöitä kanootilla\nkulkemaan ja Champlain oli vähällä henkensä menettää koskissa, kun\nhän ensi kerran nousi Ottawa-jokea ilman intiaanilaisia venemiehiä.\nMutta pian he oppivat melan käytön ja sauvomisen salaisuudet ja\nvoittivat sitten intiaanitkin kanootin hoidossa. Vettä oli kaikkialla\nja suunnattoman laaja järvi-, joki- ja puroverkko kallistui suurimpien\nvesistösyvänteitten valtajokia kohti. Joet tunkeutuivat kuin avatut\nkadut aarniometsiin, jotka olivat niin sankat, että ne kummaltakin\nrannalta ulottuivat melkein yhteen. Toisin paikoin oli laajalti\nvesiruohokoita, joissa ei tottumaton olisi minnekään osannut,\nmutta joissa tottunut opas näköjään umpimutkasta muutamalla melan\npunalluksella johti kanootin johonkin järveen selvälle vedelle.\nLaurentin joki oli koko mannermaan valtatie, sillä se kulkee poikittain\nsyvälle sen sisäosiin ja koskettaa läheltä sekä pohjois- että\neteläpuolelle virtaavain jokialueitten latvoja. Varsinkin Mississippiin\novat taivallukset niin lyhyet, että vesi kevättulvan aikana Chicagon\nseuduilla ja parissa muussakin kohdassa juoksee kumpaankin suuntaan.\nTalvella taas joet ovat jäässä, lumi peittää laaksot, vuoret, ja\nmetsämies, ahkiolla tarpeitaan perässään vetäen kulki lumikengillään\nminne halusi. Tämänkin taipaleen teon ranskalaiset pian oppivat.\nAinoastaan keväällä jäitten lähdön aikaan oli tässä maassa mahdoton\nmatkustaa. Canadan sisäosat tulivat helppojen vesiliikkeittensä\nvuoksi hyvin pian tutkituiksi, kun intiaanisodat päättyivät ja\nlähetyssaarnaajat ja kauppiaat saattoivat matkata pelkäämättä henkensä\nja tavaransa, vieläpä päänahkansa menettämistä.\n\n\n\nIrokuoi-sodan loppu.\n\n\nAarniometsä sulki helmaansa hävitetyn huronien maan rauniot, ja kun\nenglantilaiset uudisasukkaat sata seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin\nmaan raivasivat, niin he löysivät kosolti luukasoja, asumuksen pohjia,\ntalouskapineitten rauskoja, sota-aseita, jotka todistivat maan entistä\nasutusta ja verinäytelmiä, joissa se oli tuhottu. Jesuiittain suuri\nkeskusasema oli säilynyt, vaikka kaikki haara-asemat olivat joutuneet\nhävityksen omiksi. Siinä oli hävitysaallon lähestyessä neljäkymmentä\nranskalaista, jotka varmaan olivat viimeiseen veripisaraan puolustaneet\nhenkeään, ynnä parikymmentä huronisotilasta, viimeinen jäännös\njoukosta, joka oli urhokkaasti taistellut irokuoita vastaan ja\ntuottanut näille suuren mieshukan. Huronien jälkiä seuraten vihollinen\nsaapui aina asemalle saakka ja hiipiviä vakoojia alkoi näkyä metsissä.\nMunkit rukoilivat kaiken yötä, mutta päivän valjetessa huomattiin,\nettä salaperäinen pakokauhu olikin vallannut irokuoit, niin että he\nolivat sotavankineen kiiruimman kaupalla paenneet. Munkit pitivät tätä\nKaitselmuksen erikoisena apuna. Mutta tietäen, että armonaika oli oleva\nlyhyt, ja huronien rukouksia kuullen he itse sytyttivät keskusaseman\ntuleen ja peräytyivät kaikkineen Georgian lahden kaakkoispäässä olevaan\npieneen saareen, rakensivat siihen varustuksen ja kokosivat luokseen\nkolmisensataa huroniperhettä. Talven tullen ajoi nälkä metsistä vielä\nenemmän kodittomia punanahkoja munkkien armeliaisuuden turviin. Mutta\nei kukaan uskaltanut mennä mannermaalle, sillä irokuoijoukkoja väijyi\ntaas kaikkialla. Huronipäällikköjen pyynnöstä, että heidät vietäisiin\njohonkin turvalliseen paikkaan, jesuiitat lopulta päättivät hylätä\nkaikki nämä etäiset ylämaan asemat ja paeta heidän kerallaan Laurentin\njoen suupuoleen. »Kyynelin päätimme jättää maan, jota rakastimme»,\nkirjoitti eräs jesuiitoista v. 1650, »johon kaikki toiveemme olivat\nkiintyneet ja joka kunniaan kohotettujen veljiemme verestä punertaen\nlupasi meille avata taivaan tien ja Paratiisin portin.» Pitkin matkaa\nnähtiin irokuoitten veritöiden jälkiä. Nipissingit oli tuhottu,\nOttawa-joen algonkinit tapettu tai hajalle ajettu. Pakenevat huronit\nolivat niin masennuksissaan, etteivät uskaltaneet vielä Montrealiinkaan\njäädä, vaan kiiruhtivat Quebecin tykkien suojaan. He asettuivat ensiksi\nsuureen saareen, joka oli vähän alempana Quebeci' Laurentin joessa,\nmutta kun mohawkit sinnekin löysivät heiltä päänahkoja rosvoamaan, niin\nhe muuttivat mannermaalle vielä lähemmäksi kaupunkia, ja siellä, heimon\nvanhassa kotimaassa, heitä on säilynyt hiukkanen näihin saakka.\n\nYlämaassa jatkui hävitystyötä. Puolueettomien voimakas kansa\nhajoitettiin. Erien kansa tuhottiin. Muistotiedon mukaan siellä\noli palamassa tuhannen roviota, jokaisen rovion keskellä paaluun\nsidottu erie tuskissaan vääntelehtien, ja vaikka luku olikin ehkä\nliioiteltu, niin varmaa on, että tämäkin onneton kansa helvetillisellä\njulmuudella tuhottiin. Osa huroneista ja tupakat, heidän läheiset\nsukulaisensa, kiertelivät kauan etsimässä itselleen uusia asuinsijoja.\nSuuri joukko pakeni Manitulin saarelle, joka erottaa Georgian\nlahden Huronin ulapasta, ja sieltä Michilimackinacin salmeen, mutta\nsinnekin irokuoitten etujoukot heitä seurasivat. He muuttivat silloin\nMichigan-järven Green Bayn suulla oleville saarille, mutta eivät\nsaaneet sielläkään olla rauhassa. Sieltä ajettuina he pakenivat\nIllinoisien alueen kautta siouxien maahan Mississipin rannalle\nja sieltä nousivat kahta jokea pitkin Superior-järvelle, jonka\nlounaispäästä, Chaquamegon-lahden rannalta, he vihdoin löysivät\ntyyssijan.\n\nV. 1653, kun Uudessa Ranskassa vielä oltiin epätoivoisella mielellä\nirokuoitten hyökkäysten johdosta, onondagat kaikkien ihmeeksi\nehdottivat rauhaa, ja kun se oli solmittu, voitiin siirtokunnista\nuudelleen nousta ylämaahan turkiksia ostamaan ja löytöjä jatkamaan.\n\n\n\nChouart ja Radisson.\n\n\nEnsimmäisiä, jotka näihin toimiin jälleen ryhtyivät, olivat Médard\nChouart, Grosseillersin herra, ja hänen lankonsa Pierre Esprit\nRadisson. Viimeksimainittu kirjoitti elämänsä loppupuolella vaiheistaan\nkirjan, joka vasta viime vuosisadan lopulla löydettiin ja painettiin.\nTämä kirja antaa värikkäämmän kuvan turkiskauppiaitten vaiherikkaasta\nelämästä kuin rohkeimmankaan romaaninkirjoittajan mielikuvitus.\n\nChouart oli jesuiittain palveluksessa tutustunut huroneihin ja\nreittiin, joka Ottawaa pitkin vei heidän maahansa. V. 1646 hän erosi\njesuiitoista ja alkoi omin päin tehdä intiaanien kanssa kauppaa.\n\nRadisson ei ollut kauaa ollut Canadassa, ennenkuin mohawkit saivat\nhänet vangiksi. Hän oli jo paaluun köytetty poltettavaksi, oli jo\nkestänyt valmistelevan kidutuksen, kynsien repimisen sormista ja\nnuorukaisten pilkkaan ampumisen jousilla, kun eräs mohawkinainen otti\nhänet pojakseen ja siten pelasti hänen henkensä. Radissonista tuli\ntämän naisen perheen jäsen ja ennen pitkää heimon suosikki. Hän karkasi\nsitten muutamien algonkinilaisvankien kanssa ja oli jo päässyt melkein\nkotiinsa, kun takaa ajavat mohawkit saivat hänet jälleen kiinni. Vaikka\nkolme mohawkia oli saanut surmansa häntä takaa ajettaessa, niin hänen\nottosukulaisensa jälleen pelastivat hänet paalusta. Radisson pakeni\nkuitenkin uuden kerran, ja nyt pako onnistui. Hän kulki etelää kohti\nAlbanyyn, joka silloin vielä oli hollantilaisten käsissä, ja sieltä\nmeren poikki Hollantiin, mutta palasi pian uudelleen takaisin Canadaan,\njossa hänen muukin sukunsa oli.\n\nChouart ja Radisson nousivat Ottawaa Huron-järvelle, jonka ympäri\nhe melkein kokonaan meloivat, huomaten muun muassa etelärannan\nsaarettomuuden. Tältä retkeltä he palasivat Manitulin saarelle, jossa\nRadisson voitti sinne muuttaneiden algonkinien mielisuosion johtamalla\nsotaretkeä kierteleviä irokuoijoukkoja vastaan. Näistä tuotiin kotiin\nkahdeksan kuolleena ja kolme elävänä. Tapetut syötiin ja elävät\npoltettiin hiljaisella tulella ja kaikella julmuudella, mitä vain\nkeksiä voitiin.\n\nManitulin saarelta Chouart ja Radisson yhdessä muutamien pottawatomien\nkanssa kulkivat Michigan-järveen Green Bayliin ja tutustuivat siellä\nmascoutineihin. Kaiken talvea ja kevättä he sieltä samoilivat milloin\nmillekin suunnalle, käyden Wisconsinissa ja lähialueilla ja nähden\nmonta kylissä elävää rauhallista heimoa, jotka kaikki ottivat heidät\nystävällisesti ja vieraanvaraisesti vastaan. He tapasivat siellä\nmuutamia siouxeja sekä kri-intiaaneja; viimeksimainittu heimo vaelteli\nhyvin kauas pohjoista kohti, aina »Pohjan merelle», s.o. Hudson-lahden\nrannoille saakka. Molemmat ranskalaiset lienevät käyneet Mississipillä\nsaakka, siis neljätoista vuotta ennen kuin Joliet ja Marquette; he\nkertoivat eräälle jesuiitalle, että se oli kaunis joki, suuri, leveä\nja syvä, Pyhän Laurentiuksen ison joen vertainen. Michigan oli heidän\nmielestään maailman kaunein järvi, ilmanala parempi kuin Italian, ja\nsitä ihanampi, kuta kauemmaksi etelää kohti he kulkivat. Radisson\nvalitti, ettei Euroopan köyhiä voitu tuoda tähän hedelmälliseen\nmaahan, jossa oli metsänriistaakin aivan ylenpalttisesti. Niin kului\nkesä ja syksyn tullen he palasivat Michiilimackinac-salmen kautta\nSault Ste Marieen ja sieltä Superior-järvelle Chaquamegon-lahteen,\njoka osa tätä järveä on lähinnä Mississipin latvavesiä. Sinne he\nasettivat pääkortteerinsa ja sieltä käsin tutkivat laajan osan nykyistä\nWisconsinin valtiota. He olivat, mikäli tiedetään, ensimmäiset\neurooppalaiset, jotka kanootilla kulkivat Superior-järveä.\n\nSuperior-järven lounaiskulmaan oli kokoontunut paljon pakolaisia,\nhuroneja, tupakkoja, ottawoja ja Sault Ste Marien kannaksen asujia,\njoitten niinikään oli täytynyt lähteä irokuoitten vainoa pakoon. Sinne\nsaapui paljon kri-intiaanejakin, kertoen äärimmäisen pohjan perille\ntekemistään retkistä. Radisson kulki sieltä lumikengillä erästä\nsyrjäjokea alas Mississipille, jonka hän luuli jakautuvan kahtia,\nniin että toinen haara juoksi alas Mexicon lahteen, toinen länteen\npäin — toisin sanoen hän luuli Missourin juoksevan sinne päin, josta\nse tuli. Keväällä 1660 molemmat seikkailijat lähtivät paluumatkalle\nsiirtokuntiin ja saivat viisisataa intiaania mukaansa lähtemään.\nOttawa-joella he saivat taistella, mutta ilman muita seikkailuja he\nelokuussa' kuitenkin pääsivät Montrealiin ja sen alapuolella olevaan\nThree Riversiin, joka oli turkiskaupan pääpaikka.\n\nVarmaan näille teräville turkiskauppiaille jo oli selvinnyt, että kuta\npohjoisempaa, sitä paremmat olivat turkikset. Tämä heitä voimallisesti\nhoukutteli lähtemään sille pohjoiselle merelle, josta olivat kuulleet\nja josta he luulivat väylän Kiinaan ja Japaniin aukeavan. Kun he eivät\nsaaneet maaherran lupaa kohtuuehdoilla, lähtivät he salaa matkaan.\nHeitä odottivat ylempänä virralla nipissingit ja Superiorin intiaanit,\nlähteäkseen heidän seurassaan kotimatkalle, sillä molemmat ranskalaiset\nolivat intiaanien kesken tunnetut sotataidostaan. Ottawa-joella\nirokuoit hyökkäsivätkin joukon kimppuun, mutta heidän kävi nolosti;\nheitä kaatui kymmenkunta ja loput piiritettiin linnaan, jonka jälkeen\nmolemmat ranskalaiset joukkoineen suurimmalla kiireellä salaa lähtivät\nmatkaa jatkamaan, ottaen mukaansa neljä irokuoivankia ensi tilassa\npoltettaviksi. Vasta Nipissing-järvellä ruvettiin kulkemaan hitaammin\nja siitä matka kävi vanhaa reittiä Huronin rannalle ja edelleen\nSuperior-järvelle, jonka etelärantaa Radisson kuvaa, sen pitkiä\nhiekkadyynejä, maalattuja kallioita, kupariseutua, Keweenaw-lahtea ja\nsen pitkää ulapalle pistävää niemeä. He eivät meloneet tämän niemen\nympäri, vaan taivalsivat kannan poikki, kuten metsäläisten oli tapana.\nMontreal-joella osa intiaaneista erosi kulkeakseen vedenjakajan poikki\nMississipin latvavesille. Chouart ja Radisson jatkoivat pääjoukon\nkeralla matkaa Chaquamegon-lahteen ja rakensivat sen rannalle\nkauppa-aseman. Kolme tai neljä vuotta myöhemmin jesuiitat samaan\npaikkaan perustivat lähetysaseman, se kun oli intiaanien suosituin\nkokouspaikka.\n\nTalvella 1661—62 molemmat ranskalaiset vaelsivat laajalti pitkin\nnykyistä Minnesotaa ja rakensivat toisen aseman erään järven luo,\njohon kahdeksantoista heimon oli tapana tulla kauppaa tekemään. Siellä\npidettiin suuri neuvottelu, jossa oli läsnä viisisataa metsäläistä.\nKutsumusta noudattaen Chouart ja. Radisson sitten kävivät »härän\nkansan» vieraina ja tapasivat siellä 7000 miestä. Puolentoista\nkuukautta siellä viivyttyään he palasivat Superiorin rannalle.\n\nTähän saakka Radissonin kertomus, joka on kirjoitettu huonolla\nenglanninkielellä, on selvä, mutta siitä eteenpäin hänen matkojansa\non vaikea seurata. Hän meloi Chouartin kanssa Yläjärven länsipään\npoikki pohjoisrannalle, jossa joukko kri-intiaaneja heitä salaisen\nsopimuksen mukaan odotti, ja näiden keralla he laskivat suurta jokea\nmerelle, oleskelivat sen rannalla kesän ja palasivat talven lähestyessä\ntakaisin ylämaahan. He näyttävät Hudson-lahden rannalla nähneen jonkun\nvanhan huoneen, jonka Hudson taikka James olivat talveksi rakentaneet.\nHe palasivat sitten asemalleen Superior-järvelle ja keväällä suurin\nvaivoin saivat intiaanit lähtemään kerallaan alas siirtokuntiin.\nKun Uuden Ranskan maaherra heti otti heidät kiinni luvattomasta\nmatkustamisesta, niin he suuttuneina tarjosivat palveluksiaan\nEnglannille ja saivat englantilaiset v. 1667 perustamaan Hudson-lahden\nkomppanian, joka viipymättä rakenteli linnoja lahden rannalle,\nvaikka ranskalaisetkin vaativat tätä rannikkoa, koska se oli Canadan\nluonnollista jatkoa.\n\nRadisson ja Chouart palasivat kuitenkin takaisin Canadaan, kun\nenglantilaiset eivät heidän vaatimuksiaan täyttäneet, ja huomauttivat\nnyt Ranskan hallituksen edustajille, minä vaarana Hudson-lahden\nkomppania oli Ranskan turkiskaupalle. He perustivat sitä vastaan\ncanadalaisen Pohjois-komppanian ja hyökkäsivät maan poikki\nHudson-lahden englantilaisten asemain kimppuun. Nelsonin suuhun\nperustettu englantilainen asema valloitettiin ja sijaan rakennettiin\nranskalainen linna. Mutta kahta vuotta myöhemmin molemmat langokset\njälleen vaihtoivat lippua ja luovuttivat rakentamansa linnan\nenglantilaiselle Hudson-lahden komppanialle. Canadalaiset uudelleen\nhyökkäsivät Hudson-lahden asemien kimppuun, vaikka Englanti ja Ranska\nvirallisesti elivätkin keskenään rauhassa.\n\n\n\nJesuiitat ondagain luona.\n\n\nOnondagain tekemästä rauhasta oli seurauksena, että jesuiitat\nperustivat heidänkin maahansa lähetysaseman. Siitä ei kuitenkaan\ntullut pitkäikäistä. V. 1657 lähetettiin kuitenkin kaksi isää sen\navuksi, eikä Radisson, jota pyydettiin tulkiksi, voinut vastustaa\nviettelystä, vaan lähti mukaan. Mutta kevään tullen jesuiitat saivat\nvihiä, että onondagat aikoivat hävittää lähetysaseman ja surmata\nkaikki sen jäsenet. Asema oli rakennettu Onondaga-järven rannalle,\nsyvälle irokuoitten maahan; Onondagasta lähti pieni joki Oswego-järveen\nja Oswegosta edelleen Ontarioon. Ranskalaiset eivät intiaaneille\nnäyttäneet epäilevänsä petosta, vaan kaikessa salassa rakensivat\nkanootteja. Kun joki keväällä loi jäänsä, niin he panivat toimeen\nsuuret pidot ja kutsuivat niihin koko kylän. Se oli uskonnollinen\njuhla, johon oli sekoitettu paljon pakanallisiakin menoja, ja\nintiaanien keskeinen tapa vaati, että kaikki oli syötävä, mitä\nvieraitten eteen kannettiin. Siitä riippui nyt lähetyssaarnaajien\nhenki, ja yhä vain kannettiin vieraitten eteen uusia ruokia, maissia,\nsianpaistia, trapinpaistia, sorsanpaistia, kilpikonnaa, ankeriaista,\nlohta ja monenlaista muuta ruokaa, ja intiaanit vakavina söivät\nsyömistään niinkuin tapa vaati Lopulta he pyytämällä pyysivät, ettei\nenempää tuotaisi, mutta ranskalaiset vain muistuttelivat heille\nuskonnollista velvoitusta ja toivat yhä enemmän ruokaa. Aterian aikana\nhe soittelivat soittokoneilla, joita heillä oli mukana. Lopulta\nintiaanit toinen toisensa jälkeen vaipuivat kellelleen ja heidän\nsilmäluomensa painuivat umpeen. He nukkuivat syöneen miehen raskaaseen\nuneen ja kun viimeinen mies oli kellistynyt, ottivat hurskaat isät\näkkiä esiin kanoottinsa ja meloivat matkoihinsa. Päivän valjetessa ja\nintiaanien tointuessa horrostilastaan he olivat jo kaukana Oswegolla.\nOnneksi vielä lumisadekin oli heidän jälkensä hävittänyt, niin että\nintiaanit päättivät heidän yön aikana lentäneen pois.\n\n\n\nMénard.\n\n\nJesuiitat eivät voineet unohtaa hajoitettua seurakuntaansa.\n\nV. 1660 isä Ménard, ikämies jo, päätti palaavain ottawain\nkeralla lähteä ylämaan suurille järvi lie. Muutamia ranskalaisia\nturkiskauppiaita seurasi mukana. Vaikka ottawat, roistomaisimmat\nkaikista intiaaneista, matkalla pitelivät Ménardia pahoin, pääsi hän\nkuitenkin Superior-järvelle saakka ja oleskeli siellä ottawain luona\nkahdeksan kuukautta. Mutta huomatessaan heidät aivan piintyneiksi\nhän lopulta huronien kutsumusta noudattaen lähti näiden luokse.\nEnnenkuin Ménard heidän kyliinsä pääsi, pettivät huronilaiset oppaat\nhänet ja toisen hänen seurassaan olevan ranskalaisen. Vähäksi aikaa\nGuérinista erottuaan Ménard eksyi ja katosi metsään. Hänen ruumistaan\nei milloinkaan löydetty, mutta hänen tavaroitaan tavattiin myöhemmin\nsäkkien ja siouxien luota, jossa niitä pyhinä rukoiltiin. Guérin löysi\nhuronien kylät.\n\n\n\nAllouez.\n\n\nV. 1665 isä Allouez lähti nousemaan Ottawaa, jatkaakseen Ménardin\ntyötä. Hänen matkansa oli ylen vaikea, sillä intiaanit eivät suostuneet\nottamaan häntä seuraansa ensinkään, vaikka mielellään ottivat keralleen\nvalkoisia turkiskauppiaita. Mutta isä Allouez lähti sittenkin. Hänen\nkanoottinsa särkyi Ottawan koskissa ja intiaanit olisivat jättäneet\nhänet nälkään kuolemaan, ellei eräs ottawain päällikkö olisi ottanut\nhäntä omaan kanoottiinsa, pakottaen hänet melomaan muitten mukana.\nAllouez matkusti yhtä mittaa Superior-järvelle saakka ja perusti\nChaquamegon-lahden rannalle lähetysasemansa. Paikka oli mitä parhaiten\nvalittu, koska sinne saapui paljon intiaaneja. Järvi antoi runsaasti\nravintoa, lyhyessä ajassa Allouezin miehet pyydystivät kaksituhatta\ntaimenta ja siikaa. Talvella niitä otettiin ahraimella ja taimenet\npainoivat keskimäärin kaksikymmentä naulaa. Allouez oli taitava\nkielimies ja osasi saarnata kuudella kielellä. Aseman läheisyydessä oli\nkaksi kylää, toisessa asui paenneita tupakoita, toisessa algonkineja.\nAllouez rakensi kappelinsa näitten kylien keskivälille ja alkoi\nsitten saarnata säkeille, ketuille, Illinoiseille, kri-intiaaneille,\nsiouxlaisille ja muille. Nipissingit olivat paenneet Nipigon järvelle\nja Allouez kävi Superiorin poikki heidänkin luonaan. Aseman seutu oli\nojibwain maata. Se oli tosin sotainen heimo, mutta ei niin riitainen\nja julma kuin itäiset kansat. Täällä ei sotavankeja paalussa rääkätty.\nVasta irokuoisodan jälkeen läntisetkin kansat alkoivat sitä harjoittaa\nkostoksi.\n\nAllouez sai asemallaan paljon tietoja lähempien ja etäisempien\nseutujen maantieteellisistä oloista, varsinkin Mississipistä ja\nniistä mahtavista suurista kansoista, joita sen rannalla asui. Hän\npalasi sitten Quebeciin apua hakemaan, mutta ei viipynyt siellä kuin\nmuutaman päivän, ennenkuin jälleen riensi ylämaahan, mukanaan eräs\nmaallikkoveli ynnä neljä palkkapalvelijaa. Mutta huronit olivat jo niin\npaatuneet onnettomuuksistaan, ettei työ ensinkään ottanut menestyäkseen\nheidän keskuudessaan, vaikka isä Allouez suuressa neuvottelussa otti\njaloistaan kenkänsä ja karisti niistä tomut heitä vastaan todistamaan.\nV. 1669 hän sen vuoksi muutti asemansa Michiganin Green Bayn rannalle\nwinnebagojen maahan. Keväällä hän kävi vedenjakajalla ja kulki sen\npoikki Wisconsinin rannalle, joka virtasi etelään päin ja jota\nolisi ollut vain kuuden päivän matka Mississipille. Perustamalla\nMichiganin rannalle aseman hän valmisti tietä Marquetten ja Jollietin\nlöytöretkelle.\n\nUuden Ranskan hallinnossa tapahtui sitten tärkeitä muutoksia, se kun\nv. 1663 joutui välittömästi Ranskan kruunun hoitoon. Colbert ryhtyi\nvielä tarmokkaammin kuin Richelieu siirtomaan kehitystä edistämään. V.\n1660 ei Quebecissä vielä ollut täyteen kuuttasataa asukasta, vaikka se\nsilloin oli ollut olemassa puolen vuosisataa. Saadakseen siirtolaisia\nUuteen Ranskaan Ludvig XIV joka vuosi omasta rahastostaan suoritti\nkolmensadan nuoren miehen matkakulut. Ja kun sitten siirtokunnassa\nvalitettiin suurta naisten puutetta, niin hallitus ryhtyi ripeihin\ntoimiin senkin puutteen poistamiseksi. Canadaan toimitettiin nuoria\nnaisia, jotka sitten saivat vapaasti valita miehen, ja häitten\njälkeisenä päivänä kuvernööri jokaiselle parikunnalle antoi härän,\nlehmän, pari sikaa, pari kanaa, kaksi tynnöriä suolalihaa ja yksitoista\nkruunua rahaa. Väestön lisääntymistä edistääkseen hallitus maksoi\npalkinnon jokaiselle tytölle, joka meni naimisiin kuuttatoista\nvuotta nuorempana, ja vanhemmille, joilla oli enemmän kuin kymmenen\nlasta, annettiin vuotuinen eläke yleisistä varoista. Kahdennentoista\nlapsen syntyessä eläke korotettiin. Semmoisilta miehiltä taas, jotka\nmieluummin paloivat kuin naivat, kannettiin erityinen vero. Mutta\nsittenkään ei Canadan koko ranskalaisen väestön lukumäärä v. 1688 ollut\nkuin pari sataa päälle 11,000. Siirtokunnassa ei sitä paitsi ollut niin\nvapaita laitoksia kuin Uudessa Englannissa ja vähitellen muissakin\nenglantilaisissa siirtokunnissa, vaan sitä hallittiin täydelleen\nemämaan virkavaltaiseen tapaan.\n\nRanskalaiset eivät raivanneet maata viljelykselle samassa määrässä\nkuin englantilaiset — maakaan ei ollut maanviljelykseen yhtä edullista\nkuin Uusi Englanti — mutta sitä enemmän he tunkeutuivat eteenpäin,\njohon heidän erinomaiset vesiväylänsäkin heitä houkuttelivat.\nLähetyssaarnaajat ja turkiskauppiaat rakensivat asemiaan yhä kauemmaksi\nsisämaahan, kunnes isojen järvien kaikki rannat olivat ranskalaisten\nvaikutuksen alaisia. Ja kahta innokkaammaksi tämä eteenpäin\ntunkeutumisen halu kävi, kun saatiin kuulla, että isoilta järviltä oli\nmitä helpoin pääsy suurelle vesitielle, joka johti jollekin etäiselle\nmerelle.\n\n\n\nIrokuoitten kurittaminen.\n\n\nOlemme nähneet, kuinka irokuoit edelleenkin olivat vaarallisimpana\nesteenä, mitä oli tällä lännen tiellä voitettavana. Ranskan\nhallitukselle vihdoinkin selvisi, että jos mieli jatkaa etenemistä\nja saada Ranskan valta pysyvälle pohjalle, niin oli tehtävä loppu\nirokuoivaarasta, ja sitä varten toimitettava Canadaan riittävästi\nsotaväkeä. V. 1665 sinne siis lähetettiin tuhat kaksisataa\nmiestä Turkin sodissa karaistuja veteraaneja. Näitten keralla De\nCourcelles tammikuussa 1666 teki lumikengillä retken mohawkien\nmaahan ja seuraavana kesänä markisi de Tracy uuden suuremman retken,\njolla poltettiin mohawkien kaikki kaupungit, heidän laihonsa ja\nruokavarastonsa hävitettiin. Kaksikymmentä vuotta vallitsi tämän retken\njälkeen Canadan joella rauha. Jos Ranskan hallitus joku vuosikymmen\naikaisemmin olisi tämän tehnyt, niinkuin Champlain pyysi, niin olisivat\nhuronit ja algonkinit säilyneet, irokuoit eivät olisi koskaan päässeet\nniin mahtaviksi, satoja valkoisia olisi säilynyt viiltoveitseltä\nja kidutuspaalusta ja ranskalaiset olisivat ennättäneet vahvistaa\nCanadassa valtansa, ennenkuin englantilaiset ryhtyivät sitä heiltä\nasevoimalla anastamaan.\n\nVihdoinkin olivat ylämaahan vievät tiet vapaina ja Quebecistä\nalkoi matkustaa sinne sekä lähetyssaarnaajia että kauppiaita.\nSekä Superior-järven että siitä Huroniin johtavan virran rannalle\nperustettiin lähetysasemat. Tällöin lähti työmaalle isä Marquettekin.\nJesuiittain kera kilpaillen alkoivat Montrealin pappiseminaarin\noppilaatkin harjoittaa lähetystointa, valiten työmaakseen Ontarion\npohjoisen rannan, jonne oli asettunut irokuoita huronien tyhjille\ntiloille.\n\n\n\nDollier ja Galinée.\n\n\nKuusikymmenluvun lopulla lähtivät St. Sulpicen miehet Dollier ja\nGalinée etsimään lounaan puolelta erästä intiaaniheimoa, jonka oli\nkuultu olevan hyväluontoisemman kuin irokuoit, ja heihin liittyi La\nSalle, joka myöhemmin Canadan löytöretkeilijänä saavutti kaikkia muita\nsuuremman maineen. Galinée laati matkasta kartan ja kertomuksen, jossa\nensi kerran tehdään tunnetuksi Erie-järvi; siitä ei siihen saakka\ntiedetty muuta kuin huhuja.\n\nMatka kävi Pyhän Laurentiuksen jokea Ontarioon ja sen poikki senekain\nmaahan ja sieltä juonien ja viivytysten jälkeen järven länsipäähän\nNiagara-virran suitse. Vaikka he kuulivat könkään jyminän, eivät he\nkuitenkaan viitsineet lähteä sitä katsomaan, vaan tyytyivät intiaanien\nsiitä antamaan kertomukseen. He löysivät etsimänsä kylän ja saivat\nsieltä pari orjaa, joista La Salle piti toisen, Ohion varsilta\nkotoisin olevan, molemmat papit erään Huronin rantain miehen. Suureksi\nhämmästyksekseen he täältä tapasivat kaksi ranskalaista, Jollietin ja\nPérén, jotka olivat paluumatkalla siirtokuntiin. Nämä olivat käyneet\nSuperior-järvellä etsimässä kuparikaivoksia, joista oli paljon kuultu\naina Cartierin ajoista saakka, mutta saaneet palata tyhjin toimin.\nJolliet oli noussut Ottawaa, mutta paluumatkalla eräs irokuoi-vanki,\njonka hän oli ottawoilta pelastanut, opasti hänet Huron-järvestä\nDetroitin kautta Erieen ja tämän järven itäpäästä kannaksen poikki\nmainittuun kylään. Niagaran virtaa hän karttoi, kierteleviä\nandastejoukkoja peläten, ja siten jäi köngäs Jollietiltakin näkemättä.\nJolliet kertoi pottawatomien suuresta heimosta, joka oli pyytänyt\nlähetyssaarnaajia, ja heidän luokseen Huronin taa molemmat papit\npäättivät lähteä, vaikka heidät oikeastaan oli lähetetty lounaaseen,\njossa piti olla muuan tuntematon suuri jokikin — Ohio — löydettävänä.\nLa Salle riitaantui ja sairautta teeskennellen jäi kylään. Jolliet\nlähti jatkamaan matkaansa Quebeciin, molemmat papit yläjärville. Minne\nLa Salle kulki, siitä ei ole milloinkaan täyttä varmuutta saatu.\n\nMolempien pappien saapuessa Erien rannalle vyöryi mahtavia aaltoja sen'\nhietikoille. Vuodenaika oli käynyt niin myöhäiseksi, että he päättivät\nviettää täällä talvea. Kulkien vähän edemmäksi he nousivat Lynn-jokea\nkappaleen matkaa sisämaahan. Seutu oli Galinéen mielestä kuin maallinen\nparatiisi. »Ei varmaan ole koko Canadassa kauniimpaa paikkaa. Metsät\novat avoimet, niissä kiertelee kauniita niittyjä, joita kastelevat joet\nja purot ja näissä on kaloja ja majavia ylenmäärin. Hedelmiä on jos\nkuinka runsaasti ja riistaa niin paljon, että me kerrankin näimme sata\nhirvieläintä yhdessä parvessa». He rakensivat majan joen rannalle erään\npuistikon kolkkaan, suojaan järven myrskyiltä, ja majansa yhteyteen\npienen kappelin, jossa he kolmesti viikossa toimittivat messun. Apotti\nDollier sanoi, että se talvi varmaan painoi enemmän heidän ikuisen\nautuutensa hyväksi kuin kymmenen parasta vuotta heidän muuta elämäänsä.\nHe saivat olla häiritsemättä koko talven, lukuunottamatta erästä\nyksinäistä irokuoita, joka kävi siellä majavan pyynnissä.\n\nKevään tullen he lähtivät kanooteissaan järvelle. Mutta kerran\nheidän rannalla maatessaan syntyi kova myrsky ja vesi nousi niin\npaljon, että he menettivät osan tavaroistaan, muun muassa ne tarpeet,\njoilla sakramentti jaettiin, samoin kuin kauppatavaratkin, joilla he\nostivat ruokaa. Sen vuoksi he päättivät Ottawan tietä palata takaisin\nsiirtokuntiin, hankkiakseen uudet alttariesineet, joita ilman he eivät\nvoineet sakramentteja jakaa. Matkan varressa he sitten tapasivat\npunaisen kivestä veistetyn epäjumalan kuvan ja päättivät, että se oli\npiru, joka oli ollut syynä heidän alttaritarpeittensa hukkaan. He siis\nhakkasivat sen kappaleiksi ja upottivat palaset syvään jokeen, ja\npaikalla, sanoo hurskas pappi, »Jumala palkitsi meitä tästä otollisesta\ntyöstä, sillä samana päivänä saimme tapetuksi sarvaan ja karhun.» Tämä\ntapahtui St. Clair-järven rannalla, joka on Huronin ja Erien välisessä\nvirrassa.\n\nMatka kävi sitten Michilimackinacin salmen kautta, jossa ei ollutkaan\nlähetysasemaa, niinkuin he olivat luulleet, mutta Sault Mariessa he\ntapasivat isä Marqueten ja erään toisen jesuiitan; näillä oli jo\nvalmiina linnoitettu asema, huone ja kappeli, ja aseman ympärille oli\nraivattu vainio, jossa kasvoi viljoja. Molemmat papit eivät kuitenkaan\nsiellä kauan viipyneet, sillä St. Sulpice oli jesuiittain kanssa\nhuonoissa väleissä. Ottawan tietä palaten Dollier ja Galinée kesäkuussa\n1670 saapuivat takaisin Montrealiin.\n\n\n\nIsä Marquette.\n\n\nIsä Marquette kävi Saultin asemalla Yläjärven lounaiskulmassa ja\nsiellä hänkin illinois-intiaaneilta kuuli Mississipistä. Se suuresti\ninnostutti häntä ja herätti hänessä halua tunkeutua sinne saakka.\nHuronit ja ottawat olivat kuitenkin niihin aikoihin riitautuneet\nsiouxien kanssa, joitten kestivieraina he asuivat. He olivat nimittäin\nsaaneet hankituksi ranskalaisilta pyssyjä ja teräsaseita ja kävivät\nsiitä niin ylpeiksi, että aikoivat ajaa siouxit heidän omasta maastaan.\nMutta tämä mahtava kansa silloin julisti heille sodan ja sen alkamisen\nmerkiksi lähetti isä Marquetelle takaisin kaikki uskonnolliset kuvat,\njoita hän oli heille antanut. Huronit ja ottawat eivät voineet\najatellakaan taistelua näin mahtavaa kansaa vastaan; heillä ei ollut\nmuuta neuvoa kuin lähteä pyssyineen etsimään uusia asuinsijoja. Isä\nMarquette vei huronit kerallaan Michilimackinac-salmeen, jossa jo oli\nvähän aikaa ollut jonkinlainen lähetysasema, ja isä André ottawat\nManitulin saarille, jotka erottivat Georgian lahden Huronin ulapasta.\nMarquette perusti asemansa Michilimackinac-salmen pohjoisrannalle,\nja siihen pian kasvoi kaksi kylää, joista toisessa asuivat huronit,\ntoisessa algonkinit. Paikka kehittyi nopeaan, niin että siitä\ntuli turkiskaupankin tärkein keskusta. Vasta seuraavan vuosisadan\nalussa, kun Detroit perustettiin, Michilimackinac menetti suurimman\nosan merkitystään. Sinne oli vähitellen asettunut paljon »metsän\njuoksijoita» ja kaupustelijoita, jotka viettivät niin huonoa elämää,\nettä jesuiitat epätoivoissaan itse sytyttivät asemansa palamaan ja\nmuuttivat pois.\n\n\n\nJärvialueen juhlallinen valtaus.\n\n\nYlämaiden tutkiminen oli nyt edistynyt niin pitkälle, että Ranskan\nhallitus päätti juhlallisesti ottaa ne haltuunsa. Menot oli tehtävä\nniin vaikuttaviksi kuin suinkin, että intiaanit saisivat korkean\nkäsityksen merentakaisesta hallitsijasta, joka oli heidät lapsikseen\nottanut.\n\nDaumont de St. Lusson lähetettiin v. 1671 näitä menoja toimittamaan.\nHän oli talvea Manitulin saarella ja lähetti sieltä sanomat\nkaikille järvien rannikolla asuville heimoille, että he tulisivat\njuhlaan Superiorin ja Huronin välisen virran rannalle. Neljäntoista\nsuurimman heimon päälliköt olivat maan anastuksessa saapuvilla,\nsamoin kuin paljon ranskalaisiakin, pappeja, munkkeja, kauppiaita ja\nvirkahenkilöltä. Pystytettiin risti ja se pyhitettiin kirkollisilla\njuhlamenoilla. Ristin juurelle kohotettiin paalu, jonka päässä oli\nRanskan vaakuna. Luettiin julki maananastuskirja, huudettiin »eläköön\nkuningas» ja kaikilla ampuma-aseilla ammuttiin. Sitten isä Allouez\npuhui intiaaneille heidän omalla kielellään ja kertoi heille Ranskan\nmahtavasta kuninkaasta, jolla oli tuhansia yhtä mahtavia päälliköitä\nkuin Quebecin kuvernööri, joka oli irokuoit voittanut ja jolla oli\nsuunnattoman paljon laivoja ja sotaväkeä. Hän kuvasi, kuinka ilma\noli liekeissä, kun kuninkaan tykit paukkuivat, kuinka kuningas\nvihollistensa veren tahraamana ratsasti sotajoukkojensa keskellä ja\nkuinka hänen käskystään tapettiin niin paljon vihollisia, ettei kukaan\nvoinut heidän päänahkoistaan lukua pitää, niitä kun oli tapettava niin\npaljon, että veri juoksi virtanaan. St. Lusson sitten vuorostaan piti\npuheen, jossa hän selitti kaikkien läsnäolevien intiaanien edustajain\nsiitä hetkestä nauttivan tämän mahtavan kuninkaan suojelusta. Sitten\nveisattiin Te Deum ja kaikki ampuma-aseet taas laukaistiin.\n\nIntiaaneihin menot tekivät syvän vaikutuksen, pappien komeat puvut,\nveisuu, ampuminen ja huuto, ja heillä oli siitä moneksi ajaksi puheen\naihetta wigwameissaan ja neuvostuliensa ääressä.\n\n\n\nJollietin ja Marqueten Mississipille.\n\n\nMississipistä oli jo saatu intiaaneilta niin paljon tiet?oja, että\nCanadan viranomaiset päättivät lähettää Jollietin sitä etsimään ja\ntutkimaan, mihin se laski, Tyyneen mereenkö, vaiko Mexicon lahteen.\nJolliet, johon jo olemme tutustuneet, oli Canadassa syntynyt ja\nkasvanut. Hän oli tarmokas, rohkea ja yritteliäs mies ja oli\njesuiitoilta saanut hyvän kasvatuksen, hänestä kun alkuaan piti tulla\nheidän veljeskuntansa jäsen, vaikka sitten metsät ja joet viehättivät\nenemmän ja hänestä tuli »metsän juoksija» ja kauppias. Tuskin oli\nUuden Ranskan uusi tarmokas maaherra, kreivi de Frontenac, saapunut\nQuebeciin, ennenkuin Jolliet lähetettiin monivaiheiselle matkalleen.\nJoulukuussa v. 1672 hän saapui Michilimackinacin lähetysasemalle, josta\nhänen piti ottaa isä Marquette mukaansa. Tämä oli jo kauan hartaasti\ntoivonut päästä tälle retkelle ja oli sitä varten opetellut Illinoisien\nkieltä. Hän oli intiaaneilta koonnut tietoja edessä olevista maista ja\nintiaanit olivat koettaneet häntä peloittaa moisesta matkasta, jutellen\njoen hirviöistä (alligatoreista), jotka söivät ihmisiä, sen rannoilla\nasuvista sotaisista kansoista ja kamalasta kuumuudesta, joka sen\nsuupuolessa vallitsi. Mutta Marquette ja Jolliet eivät säikähtäneet,\nvaan kaiken talvea valmistelivat retkeään ja keväällä aikaisin lähtivät\nmatkaan.\n\nHe kulkivat ensin veneillä Michiganin Green Bayhin. Marquette poikkesi\nmatkalla menomini-intiaanien luona, jotka olivat nimensä saaneet\nsiitä, että he söivät »metsäkauraa», erään kauran kaltaisen ruohon\nsiemeniä; tätä ruohoa kasvoi laajalti Koillis-Amerikan soissa ja\njoissa. Green Baysta he nousivat Fox Riveriä Winnebago-järveen ja\nkulkivat sitten taipaleen poikki Wisconsin-joelle. Siellä heistä\nerosivat intiaani-oppaat, ja molemmat matkustajat, kerallaan viisi\nmuuta ranskalaista, lähtivät hatarissa tuohialuksissaan laskemaan\ntuntematonta jokea. Päivän toisensa jälkeen he laskivat tätä yksinäistä\nvettä, jonka rantoja yhtämittaiset metsät reunustivat, näkemättä\nihmisiä, kuulematta juuri muita ääniä kuin puhvelien etäistä mylvinää.\nSeitsemäntenä päivänä maisema äkkiä avautui ja venhot Illinoisista\npuskivat mahtavaan Mississippiin, joka vuolaana virtasi poikittain\nheidän editseen etelää kohti.\n\nJolliet ja Marquette olivat ensimmäiset valkoiset, jotka meloivat\nmaanosan mahtavimman joen latvapuolta. Heidän veneensä liukuivat\nsen rauhallisen virtauksen kantamina vihantain saarien lomitse,\npuistorantain keskitse, ohi matalien umpisalmien, joissa oli äärettömät\nkarjat vesilintuja, mutta ihmisiä ei näkynyt missään, ennenkuin oli\nkuljettu lähes kolmekymmentä penikulmaa Wisconsinin suusta. Silloin\nnähtiin hiekkarannalla jalanjälkiä, ja kun niitä seurattiin, niin\nlöydettiin polku, joka metsän läpi vei ihanalle niitylle. Jättäen\ntoverinsa kanootteihin Marquette ja Jolliet lähtivät polkua kulkemaan\ntavatakseen ihmisiä, vaikk'ei heillä ollut aavistustakaan, millä\ntavalla nämä ottaisivat muukalaiset vastaan. Kymmenisen kilometriä\nkuljettuaan he näkivät joen rannalla kylän ja vähän etäämpänä kaksi\nmuuta kylää. Huudoilla ilmaisten tulonsa molemmat ranskalaiset\nlähestyivät kylää, jossa heidän ilmestymisensä herätti suurta hälinää\nja hämmästystä, ja paljon ihmisiä kokoontui heitä katselemaan. Nämä\ntosin jo olivat kuulleet valkoisista ihmisistä, joita oli meren\nrannalle tullut, mutta molemmat ranskalaiset olivat ensimmäiset,\njotka he omin silmin näkivät. Neljä vanhaa miestä tuli ulos kylästä,\nrauhanpiippua tuoden ja tarjoten sen poltettavaksi sanoen: »Me olemme\nIllinoiseja» (me olemme ihmisiä). »Kuinka kaunis on aurinko, kun sinä\ntulet luoksemme vieraaksi», sanoi iäkäs pappi, jonka majaan heidät\njohdettiin. »Me tervehdimme sinua ystävinä, astu rauhassa kattomme\nalle.»\n\nKuusi päivää retkikunta viipyi näitten ystävällisten ihmisten luona,\nMarquette kertoen heille ainoasta oikeasta Jumalasta ja Jolliet Ranskan\nmahtavasta kuninkaasta, joka oli rangaissut ylpeitä irokuoita. Tämä\nuutinen oli Illinoiseille niin tervetullut, että he panivat toimeen\nsuuren ilojuhlan ja vierailleen tarjosivat parasta, mitä suinkin oli\njoesta saatu tai metsistä hankittu. Jolliet ja Marquette vuorostaan\nsaivat heiltä tietoja Mississipistä ja sen rannalla asuvista ihmisistä.\nKun ranskalaiset vihdoin lähtivät matkaansa jatkamaan, niin saattoivat\nsadat illinoissoturit heitä veneille ja etevin päällikkö ripusti\nMarqueten kaulaan kirjavilla linnunpäillä ja sulilla koristellun\nrauhanpiipun. Se oli intiaanien pyhä rauhansymboli, kalumet, turva\nsotaisia heimoja vastaan.\n\nMatka oli tähän saakka menestynyt hyvin ja iloisesti sitä jatkettiin.\nKanootit liukuivat sukkelaan alas leveätä virtaa. Eräällä kohdalla\nherättivät huomiota korkeat äkkijyrkät kalliot, jotka maalauksineen\nnäyttivät hirviöiltä. Saavuttiin sitten siihen kohtaan, jossa oikealta\nkädeltä Missouri työnsi Mississippiin sekaiset vuolaat vetensä. Tätä\nmahtavaa jokea Marquette toivoi vielä kerran pääsevänsä nousemaan\nLännen mereen. Kun oli jälleen kuljettu satoja kilometrejä, niin\nlaski Mississippiin itäpuolelta toinen mahtava joki, jota silloin\nsanottiin Wabashiksi, nykyisin Ohioksi. Sen rannalla asuivat shawneet,\nrauhallinen heimo, joka kuitenkin oli silloin tällöin saanut tuta\nirokuoitten vihoja.\n\nRetkikunta oli nyt kulkenut niin kauas etelään, että ilmasto alkoi\ntuntuvasti muuttua. Joenrannan ruokotiheiköt muuttuivat niin sankoiksi,\nettei edes voimallinen puhveli niitten läpi päässyt. Sääsket ja\nkaikenlaiset muut itikat ahdistivat matkamiehiä, tuottaen heille\nsietämättömiä tuskia. Aurinko paahtoi niin kuumasti, että kanoottien\npurjeet oli asetettava katoksi sitä vastaan. Sitten alkoi niittyjen\nsijasta rannoilla olla juhlallisia aarniometsiä, joissa komea magnolia\nkukkineen ja rehevät köynnöskasvit ihastuttivat silmää. Kuljettiin\nArkansaan suun ohi aina samannimisen nykyisen valtion etelärajoille\nsaakka, ja niillä seuduin ensi kerran tavattiin vihamielisiä\nalkuasukkaita. Joukko aseellisia sotilaita hyppäsi yhdestä puusta\nkoverrettuihin veneihinsä ja kamalasti kiljuen meloi heitä vastaan.\nKuolema näytti välttämättömältä, mutta kun isä Marquette kohotti\nrauhanpiipun nähtäväksi, niin vihamielisyys kuin taiasta muuttui\nystävyydeksi. Sotilaat heittivät kädestä aseensa ja heidän sotahuutonsa\nmuuttuivat tervetulohuudoiksi. Ja ilomielin he saattelivat rantaan\nvieraat, joita he olivat vihollisiksi luulleet. Vastaanotto kylässä\noli ystävällinen ja sen asukkaat saattoivat retkikuntaa kappaleen\nmatkaa alaspäin Arkansea-nimiseen suureen kylään, josta tuli veneitä\npuolitiehen vastaan. Tulijain päällikkö kohotti rauhanpiippunsa ilmaan\nja Marquette teki samoin, ja paikalla olivat välit ystävälliset ja\nselvät. Mutta intiaanit puhuivat aivan uutta kieltä, jota ranskalaiset\neivät ymmärtäneet. Talvi oli heille tuntematon ja turkisnahkain\nsijasta olivat puhvelinvuodat heidän suurimpana rikkautenaan. Mutta\nvielä enemmän retkeläisten mieltä kiinnitti se seikka, että näillä\nintiaaneilla oli teräsaseita, joita he varmaan olivat saaneet Mexicon\nlahden espanjalaisilta, koska rauta oli Pohjois-Amerikassa aivan\ntuntematonta ennen eurooppalaisten tuloa.\n\nMarquette ja Jolliet olivat nyt varmat siitä, että tämä mahtava joki\noli sama, jota Soto oli kulkenut ja joka laski Mexicon lahteen. He sen\nvuoksi päättivät turhaksi kauemmaksi kulkea, etenkin kun oli syytä\npelätä, että espanjalaiset ottaisivat heidät huonommin vastaan kuin\nintiaanit. He päättivät rientää takaisin kertomaan tärkeästä löydöstään\nja 17 p. heinäkuuta, kolmekymmentäseitsemän päivää sen jälkeen, kuin\nolivat Fox Kiveristä lähteneet, he kääntyivät paluumatkalle. Alkoi\nkovempi työ kuin menomatkalla, jolloin virtauksesta oli ollut niin\nhyvä apu. Nyt oli melottava sitä vastaan ja nousu edistyi hitaasti.\nKun oli Missourin suun ohi päästy, niin poikettiin Illinois-jokeen,\njonka intiaanit vakuuttivat paljoa mukavammin vievän Michiganiin\nkuin Wisconsin. Niin olikin asian laita. Illinois virtasi kauniitten\nniittymaitten välitse ja oli tyyntä, rauhallista suvantoa. Sen rannalla\nasuvat kansat olivat ystävällisiä ja vieraanvaraisia ja ne pyysivät\nlähetyssaarnaajaa tulemaan takaisin ja asettumaan heidän keskuuteensa.\nEräs päälliköistä opasti retkikuntaa aina Chicagon taivallukselle\nsaakka.\n\nMichigan-järven eteläreunaa kulkee matala kalliosyrjä, johon\njääkaudella on syöpynyt siksi syvä lovi, että järvestä jääkaudella oli\navoin väylä Mississipin jokialueeseen. Jääkauden lopulla tämä lovi\nkuitenkin tukkeutui ja matala, vain muutamaa metriä korkea soraharju\npatosi järven ja esti sen vettä etelää kohti juoksemasta. Jolliet\narveli, että siihen olisi ollut helppo kaivaa kanava, niin että isoilta\njärviltä olisi voitu kulkea veneillä vaikka Floridaan saakka. Hänen\ntuumansa jäi silloin toteutumatta, mutta nykyisin tämä kanava on\nolemassa ja vedenjakajan katkaisupaikalla on Jolliet'n kaupunki.\n\nKanootit taivallettiin Michiganiin ja palaavat löytöretkeilijät sitten\nmeloivat tämän järven aavaa länsirantaa, kunnes tulivat kapealle\nkannakselle, jonka poikki taivallettiin Green Bayhin, isä Allouezin\nasemalle, jolle Marquette oli poissa ollessaan määrätty. Jollietkin\nviipyi asemalla talven ja vasta seuraavana keväänä jatkoi matkaa\nQuebeciin kertomaan kreivi de Frontenacille tärkeistä löydöistään.\nLähellä Montrealia hänen kanoottinsa koskessa kaatui ja kaikki kartat\nja muistiinpanot joutuivat veden saaliiksi. Jolliet yksin pelastui koko\nvenekunnasta. Mutta isä Marquette lähetti selostuksensa ja karttansa\ntavallista tietä esimiehilleen, ja niissä on kertomus löytöretkestä\nsäilynyt.\n\nIsä Marquette oli matkalla saanut hivuttavan taudin, joka lyhensi hänen\nloppuikäänsä. Hän aikoi perustaa uuden lähetysaseman illinois-heimon\nkeskuuteen ja matkusti Chicagon taipaleelle. Siellä vietettyään\ntalvea pienessä mökissä hän keväällä v. 1675 saapui Illinoisien\nkaupunkiin ja saarnasi heille hartaasti evankeliumia. Hän palasi\nsitten Michilimackinacin asemalle järven itärantaa, jossa virtaus oli\napuna, mutta kuoli matkalla rannalle rakennetussa pienessä suojassa.\nIntiaanit hautasivat hänet rannalle, mutta vuoden kuluttua tuli toisia\nintiaaneja ja he kaivoivat hänen luunsa maasta ja tapansa mukaan\nkuivasivat ne auringonpaisteessa, jonka jälkeen joukko, joka oli\nsaapunut kolmellakymmenellä kanootilla, kuljetti ne Pyhän Ignatiuksen\nasemalle Michilimackinacin salmeen, Marquetten itsensä valitsemaan\nvaikutuspaikkaan. Niin suuresti metsäläiset kunnioittivat tätä harrasta\nja vilpitöntä miestä, joka oli heidän hyväkseen elämänsä uhrannut. V.\n1877 löydettiin nykyisessä St. Ignacen kaupungissa jäännöksiä Marqueten\nkirkosta ja sen holvista puulipas, johon intiaanit olivat opettajansa\nluut koonneet. Marquettea sitten näissä lännen seuduissa pidettiin\nkauan pyhänä, vaikkei hän saanutkaan apostolista pyhitystä.\n\nJolliet myöhemmin kävi Saguenayta nousten Hudson-lahdella. Hän osasi\nsiksi paljon purjehdusta ja purjehdusapuneuvojen käyttöä, että hänet\nnimitettiin Laurentin joen ja Labradorin rannikon yliluotsiksi.\nLöytöjensä palkaksi hän sai Anticosti-saaren ja perusti sinne\nkalastusaseman. Sen kuitenkin englantilaiset hävittivät, ja Jolliet\nkuoli köyhänä.\n\nJesuiitat koettivat ulottaa vaikutuspiiriään niittenkin intiaanien\nkeskeen, joita asui pohjoisissa metsissä. Saguenayn laaksoa he nousivat\nensinnä vedenjakajalle ja v. 1672 kulkivat edelleen aina Hudson-lahden\nrannalle, ottaen maan Ranskan omaksi.\n\n\n\nLa Salle.\n\n\nRobert Cavelier La Salle, jonka jätimme Ontarion ja Erien väliselle\nkannakselle, Ohion retkeä mielessään hautomaan, oli saapunut Canadaan\nv. 1667. Hän oli Normandiasta kotoisin. Hänen veljensä oli Montrealissa\nSt. Sulpicen seminaarissa pappina ja auttoi löytöretkeilijää\nmonella tavalla, ensinnäkin toimittamalla hänelle hyvän laajan alan\nseminaarin omistamaa maata. La Salle oli erinomaisen kunnianhimoinen\nmies, itseensä luottava, ylpeä, uupumaton ja järkähtämätön kaikissa\ntuumissaan. Mutta itsekkäisyytensä ja ynseytensä vuoksi hän oli\nhuonossa suosiossa, ja harvat, jotka hänen palveluksessaan toimivat,\nhäneen kiintyivät.\n\nIntiaanien kertomukset lounaan tuntemattomista maista olivat siihen\nmäärään kiihoittaneet La Sallen mielikuvitusta, että hän möi maansa ja\nDollierin ja Galinéen keralla lähti Ohiota etsimään. Kun molemmat papit\nmielensä muuttaen jatkoivatkin matkaa Huron-järvelle, niin La Salle\nnäyttää päättäneen yksin pyrkiä Ohiolle. Ja hän luultavasti pääsikin\nsinne, vaikka hän piti löytönsä salassa, vastaisten tuumainsa varalta.\n\nMaaherra kreivi de Frontenac mielistyi heti alussa La Sallen rohkeisiin\nsuunnitelmiin ja antoi hänelle täyden kannatuksensa. Frontenacin\nensi tehtäviä oli linnan rakentaminen Ontarion itäpäähän La Sallen\nsuosittamalle paikalle, ja hän kävi itse sen perustukset laskemassa ja\npuoleksi hyvällä, puoleksi pakolla, taivuttamassa irokuoitten päälliköt\nluovuttamaan maata. La Sallen hän jätti linnaan sen ensimmäiseksi\nkomentajaksi. Seuraavana vuonna La Salle kävi Ranskassa, jossa hänet\naateloitiin ja nimitettiin sen linnaläänin herraksi, jonka komentaja\nhän oli, ehdolla, että hän suoritti linnan rakentamisesta koituneet\nkulut. Frontenac-linnan ympärille pian muodostui siirtokunta ja\nsiitä tuli tärkeä kauppapaikka, mutta juuri siitä syystä Quebecin\nja Montrealin kauppiaat alkoivat kaikin tavoin sitä ja sen herraa\nvahingoittaa. V. 1677 La Salle oli toisen kerran Ranskassa, neuvotellen\nsiellä Colbertin, Contin prinssin ja muitten vaikutusvaltaisten\nhenkilöitten kanssa, ja seuraus näistä keskusteluista oli, että hän sai\noikeuden perustaa Canadan ylämaahan niin monta linnaa kuin vain tahtoi.\nHänen mukanaan saapui Canadaan Henrik de Tonty, josta sitten tuli hänen\nkaikkein uskollisin ystävänsä ja apulaisensa.\n\n\n\nNiagara.\n\n\nLopulla vuotta 1678 lähetettiin La Motte rakentamaan uutta linnaa\nNiagara-joelle, ja tällä retkellä oli Hennepin-niminen jesuiitta\nmukana. Hennepin oli ensimmäinen, joka julkaisi Niagarasta kuvauksen.\nHän liioitteli putouksen korkeutta 600 jalaksi, vaikkei se ole kuin\n158 jalkaa Canadan ja 167 jalkaa Yhdysvaltain puolelta. Muutoin hänen\nkuvauksensa on sattuva, vaikkapa koski onkin siitä pitäen jonkun\nverran muotoaan muuttanut, se kun kynnystään alati syöden siirtyy\ntaapäin. Retkikunta kulki aivan Niagaran ohitse ja rakensi varastonsa\nsen yläpuolelle virran varteen. La Salle itse Tontyn keralla lähti\nkuukautta myöhemmin matkaan. Frontenacin linnassa jo oli saatu\nvalmiiksi melkoinen purjelaiva, jolla kuljettiin Ontariota, ja sillä\nhe jatkoivat matkaa Niagaralle. Mutta äkkimyrskyssä, jotka näillä\njärvillä ovat niin vaarallisia, laiva kärsi haaksirikon ja kaikki\nvarustukset joutuivat aaltojen omiksi. La Salle ja Tonty olivat tyynen\nvuoksi lähteneet edeltäpäin kanootilla ja saivat vasta perästäpäin\ntiedon tästä onnettomuudesta. Se oli ensimmäinen niistä monista\nvastoinkäymisistä, jotka La Sallen yrityksiä vainosivat.\n\nHän ryhtyi viipymättä rakentamaan uutta laivaa Niagaran könkään\nyläpuolella. Senekat, joita kauppiaat olivat La Sallea vastaan\nyllyttäneet, yrittivät sytyttää laivan telakalla tuleen, mutta se\nei onnistunut, ja toukokuussa »Griffon» työnnettiin vesille, ollen\nensimmäinen Niagaran päällisiä suuria vesiä kyntänyt purjealus. Talven\nkuluessa oli Frontenaciin tuotettu uusia varastoja ja rakennettu\nsielläkin uusi alus hukkuneen sijaan, ja keväällä kaikki toimitettiin\nNiagaran kannakselle. Elokuussa »Griffon» purjehti Erien länsipäähän\nja nousi St. Clairin järveen sekä siitä, tarkkain luotausten mukaan\nedeten, onnellisesti Huroniin. Mutta ranskalaiset purjehtijat näyttävät\nhalveksineen näitten sisäjärvien tuulia, niinkuin muutkin merimiehet,\nja seurauksena oli haaksirikko toisensa jälkeen, sillä toden teolla\nne ovat rajummat ja vaarallisemmat kuin merellä. Huronilla iski\nraju myrsky »Griffoniin», mutta se kuitenkin sillä kertaa pelastui\nja saapui onnellisesti Michilimackinac-salmeen, jossa se kävi Pyhän\nIgnatiuksen satamaan ankkuriin. Intiaaneja kanootteineen keräytyi\nkosolti sitä ihmettelemään, ja ensi kerran kuultiin täällä nyt tykkien\njymähtelevän. Green Baysta etsittiin sitten turkikset, joita edellä\nkulkenut joukkokunta oli ostanut, jonka jälkeen La Salle lähetti sekä\nne että kaikki omat ostamansa »Griffonilla» takaisin Niagaralle ja\nsiitä edelleen Frontenaciin velkojiensa tyydyttämiseksi. Muutamista\nrauskoista perästäpäin nähtiin, että laiva kaikkineen oli kärsinyt\nhaaksirikon, josta ei ainoakaan ihminen pelastunut. La Salle itse\nneljäntoista miehen kanssa jatkoi matkaa Michiganin eteläosaan, mutta\nhänenkin täytyi olla viisi päivää säänpidossa saman myrskyn vuoksi.\nHän kulki Michiganin länsirantaa Chicagon kohdalle ja vielä sen ohikin\npienelle St. Joosef-joelle, joka laskee järven kaakkois-kulmaan. Sitä\nhän nousi sisämaahan ja taivalsi toiseen pieneen jokeen, joka laski\nChicago-jokeen, ja sitten edelleen Mississippiin. Illinois-intiaanit\naluksi olivat La Sallea kohtaan ystävälliset, kunnes kauppiaitten\nasiamiehet heihin istuttivat epäluuloja, jotka sitten edelleenkin\nkatkeroittivat kaikkia La Sallen töitä. Hän sai kuitenkin luvan\nlinnan rakentamiseen ja sen nimeksi hän pani »Crévecoeur,» s.o.\n»harmin paikka», koska hän nyt alkoi käsittää, että »Griffonin» oli\ntäytynyt kärsiä haaksirikko. Hän lähetti Hennepinin erään toisen\nranskalaisen kanssa laskemaan jokea Mississippiin ja palasi itse\nMontrealiin hankkimaan uusia tarpeita. Tonty jäi vasta rakennettuun\nlinnaan. Maaliskuun alussa La Salle neljän ranskalaisen ja yhden\nmohikaani-intiaanin keralla lähti retkelleen, joka kelirikon vuoksi\noli suunnattoman vaikea. Lisäksi matka kävi maan kautta, jossa\nkierteli irokuoilaisia sotilasparvia. Kun kanooteista ei ollut apua,\nniin ne jätettiin, ja joukko kulki Michiganin eteläpäästä suoraan\nmaan poikki Huronin ja Erien väliselle kannakselle. Detroitin virran\npoikki kuljettiin lautalla ja Erien rannalla rakennettiin kanootti ja\nsillä kuljettiin Niagaralle, jossa saatiin varma tieto »Griffonin»\nhaaksirikosta, ja päälle päätteeksi sekin murhesanoma, että eräs toinen\nlaiva, joka oli Ranskasta tuonut suuren määrän tavaroita La Sallea\nvarten, Laurentin joen suussa oli kärsinyt haaksirikon. La Salle jatkoi\nviipymättä matkaa Frontenaciin ja sieltä edelleen Montrealiin.\n\nHeti rahoja ja tavaroita saatuaan hän palasi ylämaahan. Kun hän saapui\nMichiganin eteläpäähän rakentamaansa pieneen linnaan, oli se autiona.\nKun hän sitten kulki taivalluksen poikki ja alkoi laskea myötävirtaa,\nniin näkyi joka puolella jälkiä irokuoitten kamalista veritöistä.\nSota ja vaino oli sillävälin hävittänyt koko maan. Illinoisien suuri\nkaupunki oli poltettu, koko heimo kadonnut ja silvottuja ruumiita\noli kaikkialla. Crévecoeurin linna oli autiona, Tontysta ja hänen\nmiehistään ei näkynyt merkkiäkään. La Salle etsi ruumiitten joukosta,\nmutta ei ainoatakaan ranskalaista hän löytänyt. Pääkallot olivat\nintiaanien, kuten karkeasta mustasta tukasta oli helppo päättää.\nNeljän miehen kanssa La Salle kulki jokea alaspäin, ja tapausten kulku\nalkoi sitten käydä ilmeiseksi. Illinoisit olivat joukolla peräytyneet\njoen toista rantaa, irokuoit seuranneet takaa ajaen. La Salle etsi\nkummankin puolen leiripaikat, tutki jokaisen paalussa kidutetun ja\npoltetun jäännökset, mutta ei löytänyt ranskalaisista mitään jälkiä.\nNäin hän kulki alas aina Mississipille saakka löytämättä Tontya ja\npalasi sieltä takaisin. Paluumatkalla hän kulki Chicagon taivalluksen\nkautta ja siellä hän ilokseen näki varmoja heikkoja merkkejä siitä,\nettä Tonty miehineen oli siitä kulkenut ja siis oli elossa. Mutta La\nSallen yritys oli auttamattomasti mennyt myttyyn, se oli alettava\nalusta. Michiganin eteläpäässä koetettuaan koota kaikkia sinne\neksyneitä heimojäännöksiä, abenaqueja, mohikaaneja, shawneita, miameja\nja Mississipiltä palaavia illinoiseja liittoon irokuoita vastaan\nLa Salle keväällä jälleen lähti palaamaan siirtokuntiin hankkimaan\nuusia varoja. Matkalla hän Michilimackinacin salmessa vihdoin tapasi\nTontyn ja yhdessä he jatkoivat matkaa Montrealiin. Tonty oli joutunut\nLa Sallen lähdettyä mitä vaikeimpaan pulaan, hänen oma väkensä kun\nkapinoi ja karkasi intiaanien luo. Irokuoitten maahan hyökätessä Tonty\nhylkäsi linnan ja samosi Michiganin länsirantaa pohjoista kohti,\nsamaan aikaan kun La Salle itärantaa kulkien toi apua. Hennepin taas\noli seuralaisensa keralla laskenut Mississipille ja noussut tätä jokea\nmelkoisen matkan, kunnes siouxit olivat ottaneet hänet vangiksi.\nHänen matkainsa laajuutta ei kuitenkaan tarkoin tiedetä, sillä hänen\nmatkakertomuksensa on epäluotettava. Mississipin yläjuoksulla hän\ntapasi Du Luth-nimisen ranskalaisen seikkailijan, joka oli kaksi\nvuotta tutkinut Superior-järven seutuja ja Mississipin latvaosia sekä\nniinikään käynyt siouxien kylissä. Hänen kerallaan Hennepin palasi\nMichiganin Green Bayhin ja Michilimackinaciin, sekä sieltä edelleen\nmatkusti Montrealiin, olematta sen koommin osallisena La Sallen\nyrityksissä.\n\n\n\nLa Salle laskee Mississipin.\n\n\nFrontenacin ja rikkaitten sukulaistensa avulla La Salle vielä kerran\nselviytyi pulasta ja sai tarvitsemansa varustukset hankituiksi.\nSyksyn tullessa hän taas oli matkalla ylämaahan, taivaltaen nyt,\nsamoin kuin edelliselläkin kerralla, Ontariosta Simcoe-järven kautta\nGeorgian lahteen ja jatkaen siitä vesitietä Michiganin eteläosaan.\nAlussa vuotta 1682 hän vihdoin saattoi lähteä sille matkalle, joka\nperusti hänen löytäjämaineensa. Illinoisin rannalla oli rakennettu\nvene, ja tällä ynnä kanooteilla La Salle miehineen kulki Mississippiin\nja lähti sitä mereen laskemaan. Samoin kuin Jolliet ja Marquette\ntämäkin retkikunta kiinnitti huomionsa Missouriin ja sen sekavaan\nveteen, tuli sitten Ohion suulle ja maaliskuun 13 p. kuuli vettä\npeittävän sumun läpi arkansas-heimon sotarummun läheltä syrjäjokea,\njolla vieläkin on heimon nimi. Mutta rauhanpiippu solmi nytkin samoin\nkuin Marquetten näyttämänä sulan sovinnon, ja retkikunta otettiin\nTaensain suuressa kylässä mitä parhaiten vastaan. Viivyttyään kylässä\nkaksi viikkoa La Salle lähtiessään juhlallisesti otti maan Ranskan\nkuninkaan omaksi, intiaanien uteliaina katsellessa tätä menoa, josta\nhe eivät mitään ymmärtäneet. Maaliskuun 17 päivä kanootit jälleen\ntyönnettiin vesille ja retkikunta lähti laskemaan jokimatkoja, joita\nei ennen kukaan valkoinen ollut kulkenut. Muutaman päivän kuluttua\nsaavuttiin järven tapaiselle suvannolle, jonka rannoilla oli paljon\nkyliä. Niitä laskettiin ainakin seitsemänkymmentäneljä ja talot olivat\npaljoa paremmin rakennetut ja mukavammat kuin pohjoisten heimojen\nvaatimattomat wigwamit. Tätä suurta ja väkirikasta seutua hallitsi\nkuningas, jonka valta oli suurempi kuin pohjoisten päällikköjen.\nKansa oli suoraa ja ystävällistä, viljeli maata ja piti monenlaisia\nhedelmäpuita. Monta päivää ranskalaiset viipyivät näitten intiaanien\nvieraina, vaikk'ei heidän kieltään ymmärrettykään, vaan täytyi\nkeskustella merkkien avulla.\n\nMutta alempaa tavattiin heimo, joka oli sotainen. Joessa oli sillä\nkohdalla suuri pitkulainen saari, ja sen ja mannermaan välistä pudasta\nlaskiessaan ranskalaiset äkkiä kuulivat rannoilta julmat sotahuudot ja\nrumpujen pärinän, sotilaita ilmestyi, ja kaikkiin rauhan vakuutuksiin\nsaatiin nuolituisku vastaukseksi. Ei edes pyhä rauhanpiippu mitään\nvaikuttanut. La Sallella ei ollut muuta neuvoa kuin soutaa toiselle\nrannalle ja sitten nopean virtauksen ja melain voimalla pyrkiä pois\nniin sukkelaan kuin suinkin. Metsäläiset juoksivat pitkin rantaa\nperässä ampuen nuoliaan, mutta onneksi ne eivät osuneet. La Salle\nkielsi miehiään ampumasta, siitä kun ei kuitenkaan olisi ollut mitään\nhyötyä. Muita hyökkäyksiä ei sitten sattunut. Muutaman päivän kuluttua\nretkikunta laski sen paikan sivu, jossa nyt on New Orleansin mahtava\nkauppakaupunki. Kun sitten saavuttiin siihen kohtaan, josta deltamaa\nalkaa, niin La Salle jakoi kanoottinsa kolmeen osastoon, joista kukin\nlaski mereen yhtä suuhaaraa. Joki alkoi pian käydä suolaiseksi, ja\nmuutaman päivän kuluttua venhot uivat Mexicon lahden ulapalle.\n\n\n\nLouisiana.\n\n\nVeneet sitten yhtyivät ja nousivat läntistä suuhaaraa, kunnes tapasivat\nkiinteätä maata. Siihen La Salle pystytti mahtavan patsaan, johon\nkoverrettiin Ranskan vaakuna, ja patsaan viereen ristin, ja näitten\njuurelle hän kaivoi maahan lyijylaatan, joka kertoi matkasta ja\nmaananastuksesta; se oli päivätty 9 p. huhtikuuta 1682. Hän siinä\nilmoitti valtaavansa Ranskalle koko Mississipin ja sen syrjäjokien\nsyvänteet ja nimitti koko tämän suunnattoman alueen Louisianaksi\nkuningas Ludvig XIV:n muistoksi.\n\nSuuri voitto oli näin saatu, mutta nyt oli edessä mitä vaivalloisin\npaluumatka vastavirtaa, koska ei ollut laivoja, joilla olisi voitu\npurjehtia meritietä takaisin Canadaan. Paluumatkalla täytyi jonkun\nverran taistellakin samaa heimoa vastaan, joka oli menomatkalla\nkimppuun käynyt. La Salle lisäksi sairastui, mutta vaikka hitaastikin\nmatkaa tehden retkikunta kuitenkin ennen syyskuun loppua pääsi takaisin\nMichilimackinaciin. La Salle aikoi perustaa kaksi siirtokuntaa, toisen\nIllinoisin rannalle turkiskaupan keskustaksi, toisen Mississipin\nsuulle. Illinoisin rannalle rakennettiin äkkijyrkälle kalliolle St.\nLouis-niminen linna. Sen ympärille piankin asettui asumaan paljon\nintiaaneja, toivoen linnasta turvaa irokuoita vastaan.\n\nLa Sallen palatessa oli Canadassa uusi maaherra, joka ei ollut\nlöytöretkeilijää kohtaan yhtä suosiollinen kuin Frontenac. Mutta La\nSalle matkusti Ranskaan ja sai kuninkaalta neljä laivaa siirtokunnan\nperustamiseksi Mississipin suistamoon. Tämä yritys kuitenkin alun\npitäen menestyi huonosti. La Salle, joka ei tiennyt Mississipin\nsuistamon pituusastetta, ei sitä löytänyt, vaan laski maihin paljoa\nkauemmaksi lanteen Mexicon lahden luoteisrannalle. Yksi laivoista,\nvieläpä lisäksi se, jossa olivat tulevan siirtokunnan kaikki\nvarastot, kärsi haaksirikon. Siirtolaiset olivat huonoa väkeä.\nIntiaanit rupesivat vihamielisiksi ja kylvöistä tuli kato. La Salle\nteki kanoottimatkan Mississippiä etsiäkseen, mutta neljän kuukauden\nkuluttua hänen täytyi palata tyhjin toimin, kaksitoista miestä retkellä\nmenetettyään. Ei joen merkkiäkään löydetty. Sitten hän kahdenkymmenen\nmiehen keralla teki retken sisämaahan, nykyiseen Uuteen Mexicoon, jossa\nespanjalaiset luulivat olevan rikkaita kaivoksia. Mutta vain muutamia\nhevosia ja vähän viljaa ja papuja saatiin siltä retkeltä saaliiksi.\nSiirtolaisten luvun olivat taudit ja taistelut vähentäneet niin\npieneksi, että vain viidettäkymmentä enää oli elossa.\n\nKun kaksi laivoista oli pois lähetetty ja vielä yksi haaksirikon\nkärsinyt, niin La Sallella ei lopulta ollut muuta neuvoa kuin lähteä\nmaan poikki Canadaan pyrkimään. Ainoastaan parikymmentä miestä\njätettiin Mexicon lahden rannalle Ranskaa edustamaan. Nahkoihin\npuettuina, jalassa puhvelinnahkalötöt ja muutoinkin huonosti\nvarustettuina ranskalaiset tammikuussa 1687 lähtivät pitkälle\nmatkalleen.\n\n\n\nLa Salien murha.\n\n\nHe seurasivat jokea latvoille päin mäkimaahan saakka. Maaliskuun\npuolivälissä he olivat kulkeneet Coloradon syvänteen poikki ja\nsaapuneet eräälle Trinity Riverin syrjäjoelle, kun joukon kuri kokonaan\nlöyhtyi ja tyytymättömyys La Salleen puhkesi tuhotöiksi. Ensin\nmurhattiin La Salien sisarenpoika ja pari hänen apulaistaan, sitten\nLa Salle itse. Kuusi miestä pysyi johtajalleen uskollisena, voimatta\nkuitenkaan kostaa hänen kuolemaansa. Nämä Joutelin johdolla vaelsivat\nmaan poikki Arkansaaseen saakka, jo§ta tavattiin kaksi Tontyn miestä.\nTonty oli nimittäin toisen kerran laskenut Mississipin kadonnutta\njohtajaansa etsien ja jättänyt osan väestään Arkansaaseen. Joutel\nviiden toverinsa kera palasi Illinoisin linnaan (v. 1687) ja kirjoitti\nmyöhemmin kertomuksen La Sallen viimeisestä suuresta yrityksestä.\nMexicon lahden rannalle jätetyt ranskalaiset rupesivat intiaaneiksi,\nne jotka eivät olleet tauteihin ja puutteeseen kuolleet; eivätkä\nespanjalaiset saapuessaan siirtokuntaa hävittämään tavanneet muuta\nkuin aution linnan ja luurankoja. Tonty kirjoitti arvokkaan teoksen La\nSallen molemmista retkistä, joihin hän oli ottanut osaa.\n\nLa Salle oli Pohjois-Amerikan sisäosien -etevimpiä tutkijoita. Hänen\nsuuret saavutuksensa ovat sitä ihmeellisemmät, kun hänen voitettavansa\nvaikeudet olivat niin suunnattomat. Ranskan vaikutusalue laajeni niiden\nansiosta sisämaan kautta suurilta järviltä aina Mexicon lahdelle saakka.\n\n\n\nLe Moyne D'Iberville ja Louisianan asutus.\n\n\nLa Sallen kuoltua kului neljätoista vuotta, ennenkuin ranskalaiset\nryhtyivät hänen suurta yritystään jatkamaan. Mutta v. 1698 purjehti\nMississipin suulle Brestistä canadalainen Le Moyne D'Iberville kahden\nveljensä, Sauvollen ja Bienvillen keralla, mukanaan kaksisataa\nsiirtolaista, enimmäkseen miehiä. D'Iberville ilmoitti muka\nlähtevänsä Amazoni-joelle, jottei tieto hänen yrityksestään leviäisi\nEspanjaan ja Englantiin ja näissä maissa ryhdyttäisi sitä estämään.\nRetkikunta ensin poikkesi San Domingoon, joka oli Ranskan hallussa,\nja sieltä uuden vuoden päivänä v. 1699 laski pohjoista kohti nykyisen\nAlabaman rannikolle. Ranta tavattiin ensinnä Pensacolan seuduilta,\nmutta siinä näytti jo olevan espanjalainen kaupunki, jonka vuoksi\nD'Iberville jatkoi matkaa länteen päin, koska hän ei halunnut ilman\npakkoa taistella ja koska sitä paitsi hänen matkansa päämääränä oli\nMississippi. Mutta ei hänenkään ollut helppo löytää Mississipin suuta.\nVihdoin hän, helmikuun lopulla, lähti veneillä rantaa seuraamaan,\nvoidakseen tarkemmin etsiä, eikä kulunutkaan kuin kolme päivää,\nennenkuin nähtiin suuren joen läheisyydestä merkkejä. Merivesi oli\nsekaista, sen suolaisuus vähenemistään väheni ja paljon puunrunkoja\nuiskenteli pinnalla, ja pian oli selvä vastavirta jyrkkine aaltoineen\nsoudettavana. Paksu ruokotiheikkö sulki joen suun, mutta veneet\ntunkeutuivat sen läpi. Vielä ei kuitenkaan oltu varmoja, oliko se\nMississippi, ja D'Iberville etsi kaikkialta merkkejä, jotka olisivat\ntodistaneet joen samaksi, jonka La Salle oli vallannut Ranskalle.\nVeistellen ristejä puihin hän nousi jokea, näki intiaanien tulia,\nsilloin tällöin heitä tapasikin, mutta pelokkaasti kaikki meloivat\npakoon, niin kiireesti kuin suinkin pääsivät. Vihdoin saavuttiin\nsiihen kohtaan, jossa nykyisin on New Orleans, ja D'Iberville\nilokseen huomasi, että kapea kannas erotti sen maan sisään pistävästä\nmerenlahdesta, johon hän arveli laivoineen pääsevänsä. Nousten jokea\nvielä korkeammalle hän tapasi bayagoulain ystävällisen heimon,\njonka päällikkö oli hänen kaltaiseltaan valkoiselta mieheltä saanut\naivinaisen paidan, niin kerrottiin. Erään toisen heimon kylästä löytyi\nlasipullo, ja ranskalaiset saattoivat nyt olla varmoja siitä, että\nvalkoisia oli jo ennen siellä käynyt. Intiaanioppaat saattelivat\nheitä vastavirtaa yhä korkeammalle, ja joka kylässä oli vastaanotto\nmitä parasta, asukkaat panivat toimeen juhlia ja tytöt karkeloivat\nvieraitten kunniaksi. Ranskalaiset antoivat vastalahjoja. Mutta\nD'Iberville kaipasi vielä varmempia todistuksia. Tonty oli toisella\nkerralla Mississipin laskiessaan La Sallea etsiäkseen jättänyt eräälle\npäällikölle kirjeen, kehoittaen antamaan sen ranskalaiselle, joka pian\nkulkisi vastavirtaa hänen perässään. Tästä kirjeestä, josta tieto oli\nlevinnyt laajalti heimojen kesken, kerrottiin nyt D'Ibervillelle, ja\nhän paikalla lähti sitä etsimään. Hän laski jälleen New Orleansin\nseuduille, ja Bienville kauan etsittyään ja luvattuaan kirveen palkaksi\nsaikin eräältä päälliköltä Tontyn kirjeen. Nyt voitiin olla varmat\nsiitä, että oltiin oikealla joella.\n\nViipymättä valittiin siirtokunnan paikaksi hiekkainen niemi. Siinä\nei tosin ollut vähääkään viljelykseen kelvollista maata, mutta siitä\nsiirtolaiset eivät mitään välittäneet, sillä he olivat espanjalaisilta\nkarkulaisilta kuulleet, että kauempana lännessä muka oli rikkaita\nvuorikaivoksia, eivätkä aikoneetkaan ruveta maata viljelemään, vaan\nkultaa etsimään. Paikan nimi oli Biloxi. Jätettyään siihen satakunnan\nsiirtolaista ja molemmat veljensä D'Iberville itse lähti laivoineen\npois.\n\nUutta siirtokuntaa odottivat ikävät ajat. Kuumuus oli raukaiseva,\nhiekkain hohde silmiä sokaiseva, vesi huonoa, ruokatavaroita vähän ja\nintiaanit osoittivat vihamielisyyden oireita. Lisäksi oli pelättävä,\nettä joko espanjalaiset taikka englantilaiset millä hetkellä hyvänsä\ntulisivat heitä pois ajamaan. Espanja piti vanhastaan tätä rannikkoa\nomanaan ja englantilaiset väittivät sen kuuluvan Carolinaan Kaarle\nkuninkaan lahjakirjan nojalla. D'Iberville kuitenkin palasi ennen\nvuoden loppua tuoden uusia tarpeita ja kuusikymmentä kokenutta\ncanadalaista metsästäjää. Hän oli saanut toimekseen kulkea maan\npuhki ja poikki jaloja metalleja etsiäkseen, ja sitä varten oli\nhänen kerallaan Le Sueur-niminen asiantuntija. Tämän piti nousta\njokea siouxien maahan, siellä kun sanottiin olevan eräänlaista\n»viheriäistä maata», joka muka saattoi olla kullanpitoista. Mukanaan\nkaksikymmentä miestä ja muutamia intiaaneja oppaina kivennäistuntija\nlähti Mississippiä nousemaan, saapui ilman tapaturmia »viheriäisen\nmaan» paikalle, joka oli Minnesota-joen rannalla, kuormasi sitä\nkanoottinsa täyteen ja lähti sitten taas jokea laskemaan. Mutta siouxit\nkääntyivätkin vihamielisiksi. Töin tuhkin päästyään lähtemään hän\nkatosi tietymättömiin. Ei ole tietoa siitä, mitä hän viheriäisestä\nmullastaan löysi, mutta luultavasti hän huomasi sen arvottomaksi.\n\nIberville lähti vähää myöhemmin itsekin jokea nousemaan ja saapui\nnatchez-heimon maahan, jossa Mississipin rannat alkoivat kohota. Tämä\nomituinen kansa palveli aurinkoa, samoin kuin Perun asukkaat, heillä\noli temppelit ja papit ja ylimmäinen pappi, jota sanottiin »suureksi\nauringoksi». Natchezit ottivat ranskalaiset hyvin vastaan ja olisivat\nepäilemättä pysyneet heidän ystävinään, elleivät ranskalaiset olisi\nkatalasti pettäneet heidän luottamustaan. Tämä kuitenkin tapahtui vasta\nmyöhemmin. Ibervillen täällä ollessa laski jokea ylämaasta joukko\nveneitä, joissa oli turkiskuorma, ja niissä Ibervillen hämmästykseksi\nteki matkaa Tonty, La Sallen vanha ystävä, canadalaisjoukkueen keralla.\nIbervillen nuorempi veli sitten Tontyn keralla nousi Red Riveriä,\nMississipin syrjäjokea, saadakseen selville, olivatko espanjalaiset\nUudesta Mexicosta käsin anastaneet lännen puolisia takamaita, joissa\nmetallien piti olla. Mutta he eivät löytäneet mitään espanjalaisen\nvaltauksen merkkejä. Iberville jälleen kävi Ranskassa, mutta kun\nhän lopulla vuotta 1701 palasi Biloxiin, oli siirtokunta niin\nhuonossa kunnossa, että päätettiin muuttaa se suistamon itäpuolelle\nMobile-lahteen, aivan Pensacolan naapuriksi. Tämän tehtyään Iberville\npurjehti kotimaahan, hänen terveytensä kun oli murtunut, eikä hän\nsen koommin Louisianaan palannut. Sauvolle kuoli kuumeeseen, mutta\nnuori Bienville kesti urhoollisesti taudit ja vastoinkäymiset ja oli\nkauan tämän ranskalaisen siirtokunnan varsinaisena johtomiehenä.\nEi ollut hänen syynsä, ettei se paremmin menestynyt. Siirtolaiset\nkuluttivat aikansa helmien ja metallien etsimiseen ja puhvelinkarvojen\nkokoamiseen, maata ei viljelty, koska se tällä rannikolla on karua ja\nkuivaa, vaan ruokatavarat olivat edelleenkin tuotavat kotimaasta.\nV. 1716 Louisianassa oli vasta seitsemänsataa ranskalaista, ja olot\nyleensä olivat huonolla kannalla. Mutta Mississipistä oli tullut tärkeä\nliikeväylä, jota myöten kauppiaat toivat pohjan puolesta veneen täydet\nturkiksia, ja joen rannoille oli perustettu linnoja tämän kaupan\nturvaksi. Useista näistä linnoista sitten kehittyi kaupungeita.\n\nSkotlantilainen John Low, joka Ludwig XIV:n kuoltua yritti\nepätoivoisilla keinoilla palauttaa Ranskan raha-asiat paremmalle\nkannalle, teki suurenmoisen yrityksen Louisianan asuttamiseksi, taikka\noikeammin rahan tekemiseksi siitä. Hän perusti suuren kauppakomppanian\nja lupasi lähettää Mississipin suulle kuusituhatta valkoista\nsiirtolaista ja kolmetuhatta neekeriorjaa. Bienville nimitettiin\nsiirtokunnan ylimaaherraksi. Ensi työkseen hän perusti uuden aseman\nMississipin suupuoleen, paikkaan, jossa joen äyräät olivat tavallista\nkorkeammat, kohoten vedestä kokonaista kymmenen jalkaa, ja tästä\npienestä turkiskauppasiirtolasta kehittyi sitten New Orleans-niminen\nsuurkaupunki.\n\nJoulukuussa 1720 John Lowin suurenmoinen keinottelu kärsi mitä\nsurkeimman haaksirikon, tuottaen taloudellisen häviön monen monelle\nranskalaiselle. Tapaus herätti Louisianassakin suurta pelästystä,\nmutta siirtokunta oli jo ennättänyt siksi vahvistua, ettei se kumoon\nmennyt. Valkoisia siirtolaisia saapui edelleenkin tuhansittain, vaikka\njoukossa oli paljon rikoksentekijöitä ja muita huonoja aineksia.\nNeekeriorjia tuotiin niinikään tuhansittain, maanviljelys pääsi niin\nhyvään voimaan, että siirtokunta tuli omillaan toimeen, ja kauppa\noli tuottavaa. Vaikkei vuorikaivoksia löydettykään eikä muutoinkaan\nsaatu suunnattomia rikkauksia kootuksi, niin näytti kuitenkin vihdoin\nkaikki käyvän hyvin. Mutta vuosisadan jälkipuoliskolla kaikki mitä oli\nsaavutettu menetettiin yhdellä iskulla, kun Ranska v. 1763 luovutti\nLouisianan Espanjalle. Ei se sen koommin sitä takaisin saanut muuta\nkuin Napoleonin aikana pariksi vuodeksi; Napoleon v. 1803 luovutti koko\nalueen Yhdysvalloille.\n\n\n\n\nTurkiskauppiaat Amerikan luoteiskulmilla.\n\n\nJacques de Noyon nousi v. 1688 Superior-järvestä Kaministikwia-jokea,\njonka suuhun Du Luth oli linnan rakentanut, ja saapui Rainy\nLake-nimiseen järveen, viipyen talven sen länsipäässä. Hän näyttää\nsitten nousseen Rainy River-jokea Lake of the Woods-järveen, jonka\nhän mainitsee Assiniboiles-järven nimellä. Tämän matkan jälkeen\nmaantuntemus näillä kulmilla eteni vasta seuraavan vuosisadan toisella\nvuosikymmenellä, jolloin samoille seuduille perustettiin ensimmäiset\nasemat. Ranskalaisten tienraivaajain tarkoitus oli tunkeutua maan\npoikki Tyynen meren rannalle saakka, mutta voitettavat vaikeudet\nolivat paljoa suuremmat kuin he otaksuivat, ja kauan kului, ennenkuin\nensimmäinen semmoinen matka todenteolla tehtiin. Sitä varten v. 1727\nlähetettiin Michigan-järven kautta retkikunta Missourin rannoille\nperustamaan asemaa, josta sitten voitaisiin jatkaa tutkimuksia.\n\n\n\nLa Vérendrye.\n\n\nNäihin aikoihin saapui Canadan läntisille ulkokulmille Pierre Gaultier\nde Varennes, Vérendryen herra, joka entistä tarmokkaammin alkoi viedä\neteenpäin maantuntemuksen rajapaaluja. Hän oli Canadassa syntynyt,\nvaikka sitten taisteli Ranskan sodissa Euroopassa ja Malplaquet'n\ntappelussa (Espanjan perimyssodissa) haavoittui. Canadaan palattuaan\nhän antautui turkiskaupan palvelukseen ja sai hoidettavakseen\nSuperior-järven pohjoispuolelle perustetun Nipigon järven aseman.\nSiellä hän sai intiaaneilta kuulla, että lännessä oli suuri vesi,\njoka kohosi ja laski, ja luuli sitä lännen mereksi, vaikka se\nluultavasti tarkoitti vain Winnipeg-järveä. La Vérendrye hankki\nhallitukselta kauppamonopolin niissä maissa, joita hän aikoi siltä\npuolen löytää, ja sai Montrealin kauppiaat antamaan varoja retkeä\nvarten. Kesällä 1731 hän veljenpoikansa ja kolmen poikansa keralla,\nmukanaan eräs jesuiitta ja koko joukko venemiehiä ja metsästäjiä,\nlähti Superior-järven päästä ensimmäiselle retkelleen länttä kohti.\nRetkikunta perusti asemia Rainy Lake- ja Lake of the Woods-järville.\n(Lake of the Woods on intiaanikielellä Minitie eli Ministik, s.o.\n»saarien järvi», eikä »metsien järvi», jota sen nykyinen englantilainen\nnimi merkitsee.) Winnipeg-jokea Vérendryen vanhin poika sitten laski\nsuureen Winnipeg-järveen, ollen ensimmäinen valkoinen, joka sille\nsaapui. Hän perusti sinne aseman ja palasi sitten apua hakemaan. La\nVérendrye sai vaivalla Montrealin kauppiaat antamaan varoja yrityksen\njatkamiseksi. Hänen veljenpoikansa kuoli ja hänen vanhin poikansa\njoutui sioux-intiaanien väijytykseen ja sai kaikkine seuralaisineen\nsurmansa. Mutta molemmat nuoremmat pojat tutkivat Winnipeg-järven\nrannat ja Assiniboine-jokea hyvän matkaa ja perustivat sikäläiselle\nprerialle aseman, josta sitten tunkeuduttiin edelleen länttä kohti.\nSiten kuljettiin vähitellen yhä kauemmaksi Winnipegistä länteen vievää\nvaltatietä, jota nykyisin Canadan pasific-rata kulkee.\n\nVasta v. 1738 La Vérendrye saattoi ruveta jatkamaan löytöjään ja\ntunkeutumaan yhä kauemmaksi tuntemattomaan länteen. Hän lähti molempien\npoikiensa ja canadalaisten assiniboine-intiaanien keralla Ylä-Missourin\nvarsille mandaanien maahan, joka vastasi nykyistä Pohjois-Dakotaa.\nRetkikunta kulki prerian poikki ja saapui joulukuun ensi päivinä\nmandaanien kyliin. Tämä kansa oli niin omituisen näköistä, että\nranskalaiset epäilivät, tokko he olivat intiaaneja ensinkään. Hyvin\npaljon oli vaaleaverisiä, ja naisten joukossa oli semmoisia, joilla oli\npellavankeltainen tukka. Kasvojen piirteetkin olivat toisenlaiset kuin\nintiaanien yleensä, asumukset ja tavat niinikään. Myöhempinä aikoina\nheitä yleensä sanottiin »valkoisiksi intiaaneiksi» ja jotkut luulivat\nheitä intiaanien ja valkoisten sekaroduksi. Siten oli tunkeuduttu koko\njoukon sivu puolivälin Tyyntä merta kohti, mutta vaikka samaa reittiä\npian kuljettiin kappaleen matkaa kauemmaksikin, niin ei lännen merta\nkuitenkaan lopultakaan sitä tietä saavutettu. Kun assiniboinelaiset\ntulkit karkasivat, niin ei retkikunta voinut hankkia mandaaneilta\nkaikkia haluamiansa tietoja — assiniboinein kertomuksien mukaan olivat\nhe ainoat, jotka tunsivat tien lännen merelle. Sen verran he kuitenkin\nkertoivat, että vain päivämatkan päässä asui valkoisia miehiä, jotka\nratsastivat hevosilla ja käyttivät rautahaarniskoita. Kun Uuden Mexicon\nespanjalaiset asuivat paljon kauempana, oli ehkä tieto saanut tämän\nmuodon Soton ja Coronadon retkien johdosta, jotka tapahtuivat parisataa\nvuotta aikaisemmin (vert. Maant. ja löytöretket II, s:t 307 ja 314).\n\n[Mainittakoon tämän yhteydessä, että se Quivira-nimincn kultamaa,\njoka houkutteli Coronadoa matkalle suurille prerioille, näyttää\ntarkoittaneen St Lawrence-joen suistamoa ja tuon maan valtijat\nGrönlannista saapuneita ristiretkeläisiä. Varmoista islantilaisista\nlähteistä tiedetään, että Eirik piispa, Grönlannin ensimmäinen piispa,\nv. 1121 lähti Eirikin vuonosta »Viinimaata hakemaan» (Maant. ja löytör.\nI, s. 242) ja mahdollista on, että hän laski St. Lawrwnce-joen suuhun\nja sinne perusti lähetysaseman. Tarkempi kertomus Quivirasta Coronadon\nmatkakertomuksen mukaan sisältää seuraavat piirteet: Quivirassa oli\nvirta, joka oli paria leguaa (noin 8 km.) leveä ja jossa oli hevosen\nkokoisia kaloja (voisi tarkoittaa mainitun joen suistamossa yleisiä\nmaitovalaita). Joella sen maan herrat kulkivat valtavissa upeissa\nkanooteissa, joita kuljetti purjeet ja joiden kummallakin laidalla oli\nyli 20 soutajaa; joka aluksen keulaa koristi suuri kultainen kotka\nja herrat lepäsivät niissä upeiden telttain alla. — Kuvaus soveltuu\noivasti Viikinkilaivaan. — Joka ilta maan hallitseva päällikkö lepäsi\npuun alla, jonka oksista riippui monta kultaista kelloa, tuudittaen\nhäntä uneen soinnullaan. — Tämä kuvaus on ehkä saanut alkunsa\nlähetysaseman vespermessusta. — Jaloja metalleja oli melkein yhtä\npaljon kuin kiviä; kannut, lautaset ja maljatkin olivat kullasta. —\nEpäilemättä Grönlannin viikinkipapeilla oli hyvin varustettu alttari,\nkultaa oli silloin vielä pohjolassa runsaasti.]\n\n[Myöhemmin tiedämme varmoista lähteistä Grönlannin pohjoisemman\nsiirtokunnan kaikkineen kadonneen teille tietämättömille. Ehkä olivat\nvaaleaveriset mandaanit näiden kadonneitten jälkeläisiä. Ehkä tutkimus\nvoi vielä senkin toteen näyttää, että pois muuttaneet myöhemmin\nkääntyivät pakanuuteen ja sitten palasivat takaisin ryöstämään\nGrönlannin eteläisiä siirtokuntia. Siihen suuntaan viittaavat eräät\npaavien bullat.] [ La Vérendrye palasi takaisin, vaikka talvi olikin\nankarimmillaan ja jäätävät viimat tekivät matkan lumisten preriain\npoikki melkein sietämättömäksi. Helmikuussa 1739 retkikunta pääsi\ntakaisin asemalle, joka oli rakennettu Assiniboine-joen rannalle, mutta\njohtajan voimat olivat niin murtuneet, ettei hän enää voinut jatkaa\nlöytöjä. Kaksi miestä oli jätetty mandaanien luo kieltä oppimaan, ja\nhe palasivat takaisin seuraavana vuonna syksyllä. Heidän mandaanien\nluona ollessaan oli sinne tullut erään lännen heimon miehiä kauppaa\ntekemään. Nämä kertoivat, että lähellä heitä asui miehiä, joilla oli\nvaaleat kasvot, niinkuin näillä molemmilla ranskalaisillakin. He muka\nrakensivat tiilistä ja kivistä linnoja ja asettivat niihin tykkejä.\nHeillä oli härkiä ja hevosia, puuvillavaatteet, he viljelivät viljaa,\npalvelivat ristiä ja kirjoilla rukoilivat. Näillä intiaaneilla siis\nnäyttää olleen tieto Californian espanjalaisista. La Vérendrye paikalla\nlähetti poikansa Pierren yrittämään kauemmaksi, mutta kun hän ei saanut\nmandaaneilta oppaita, niin hänen täytyi palata tyhjin toimin.]\n\nV. 1742 La Vérendryen kaksi poikaa lähti uudelle retkelle, ja\ntällä kertaa he pääsivät entistä paljon kauemmaksi. He nousivat\nmandaanioppaitten keralla Pientä Missouria, huomasivat seudun kirjavat\nmaanlaadut ja saapuivat sitten varis-intiaanien maahan. Jatkaen matkaa\nyhä kauemmaksi länttä kohden he tapasivat joukon jousi-intiaaneja,\njotka olivat sotaretkellä pelättyjä käärme-intiaaneja vastaan. Tämän\njoukon keralla molemmat La Vérendryet saapuivat korkean, lumen\npeittämän vuoriston luo, jonka rinteillä oli suuret havumetsät. Mutta\nkun sieltä löydettiin käärme-intiaanien leirinpohja ja siitä päätettiin\nvihollisen lähteneenkin jousien maahan sotaretkelle, niin nämä\nkiiruimman kautta palasivat takaisin, eivätkä molemmat ranskalaiset\npäässeetkään näkemään kauan toivottua lännen merta, jonka he luulivat\naaltoilevan vuoriston takana. Ei ole varmaa, kauaksiko länttä kohti\nhe tunkeutuivat; jotkut luulevat heidän päässeen aina Kalliovuoriston\npääjonon juurelle saakka, toiset vain Bighorn-vuoristolle, joka on\nlähempänä idässä. Kului sitten monta vuotta, ennenkuin koetettiin\npäästä siihen suuntaan kauemmaksi.\n\nPohjan puolessa La Vérendryet ennen vuotta 1738 löysivät\nManitoba-järven, jota he kartassaan sanovat »Preriain järveksi», ja\nperustivat sen rannalle aseman. Toinen veljeksistä näyttää käyneen\nSaskatshewan-joella, vaikkei hänen matkastaan sen- enempää tiedetä.\nEnnen vuotta 1749 oli joki tutkittu aina molempien latvahaarojen\nyhtymäpaikkaan saakka ja jokivarteen perustettu pari asemaa. Siihen\npäättyivät La Vérendryen ja hänen poikainsa löydöt. Isä koroitettiin\nkapteeniksi ja hänelle annettiin korkea ritarimerkki, mutta pian tämän\nmyöhäisen tunnustuksen jälkeen hän kuoli (v. 1749), voimatta enää\ntoteuttaa uusia tuumia, joihin hän ehkä olisi saanut tarvittavat varat.\nVähillä varoilla hän oli suorittanut suuren tutkijatyön ja astunut\nPohjois-Amerikan sisäosien uranaukaisijain ensimmäisten joukkoon.\nLa Vérendryen ritarimerkki ei suojellut hänen poikiaan suurelta\nvääryydeltä. Heille ei annettu oikeutta löytöjen jatkamiseen eikä\nniihin etuihin, joita isälle oli vakuutettu jo löydetyissä maissa, vaan\nuusi maaherra antoi kaikki heidän perustamansa asemat aivan vieraalle\nmiehelle, jonka lähettämä retkikunta v. 1751 nousi Saskatshewanin\neteläistä lähdehaaraa aina Kalliovuorien juurelle saakka, rakentaen\nsinne linnan. Siellä olevat intiaanit tiesivät kertoa, että eräällä\nsaarella länsirannan edustalla asui valkoisia miehiä, joiden kanssa\ntehtiin kauppaa, mutta ei ole varmaa, oliko näillä huhuilla tosipohjaa.\n\nSen koommin eivät ranskalaiset jatkaneet Pohjois-Amerikan sisäosien\ntutkimista kauemmaksi länttä kohti, sillä v. 1763 Canada kenraali\nWolfin voitokkaan sotaretken jälkeen luovutettiin Suur-Britannialle ja\nsekä pohjoisessa että etelämmässä englantilaiset miehet ryhtyivät työtä\njatkamaan.\n\n\n\nHudson-lahden maat.\n\n\nRetket, joita Canadasta alettiin maitse tehdä Hudson-lahden rannalle,\nherättivät Englannissa suurta levottomuutta, ja luonnollista oli, että\nsiellä kallistettiin kuuliainen korva Chouartin ja Radissonin puheille,\nkun he saapuivat kehoittamaan englantilaisia omien maanmiestensä kanssa\nkilpailemaan. Prinssi Rupert, kuningas Kaarle I:n saksalainen serkku,\njoka suurimman osan elämäänsä vietti Englannissa ja erinomaisella\nmenestyksellä johti maa- ja merisotavoimia, sai Kaarle II:lta\noikeuden Hudsonin löytämän sisämeren rantoihin ja niiden kauppaan.\nEnglantilaiset retkikunnat eivät olleet sanottavasti maissa käyneet,\nmutta molemmilta ranskalaisilta saatiin kuulla, että nuo pohjoiset ja\nvielä pohjoisuuttaankin kolkommat seudut olivat erinomaisen rikkaita\nturkiseläimistä. Majava siellä pesi joka joessa, jonka vettä se kykeni\njärjestelemään, saukkoja, biisamirottia, näätiä ja kaikenlaisia\nvesieläimiä, puhveleita, hirviä, hirvaita, karhuja, kettuja ja susia\nsiellä oli.\n\nKomppania perustikin muutamia asemia Hudson-lahden rannalle ja osti\nintiaaneilta kaikenlaisella vähäarvoisella rihkamalla erinomaisen\narvokkaat turkiskuormat. Mutta silti ei prinssi Rupert ystävineen\nsaanut siirtokunnastaan hyötyä, sillä ranskalaiset eivät sitä hyvällä\nluovuttaneet, vaan tekivät sinne monta sotaretkeä ja valtasivat ja\nhävittivät englantilaisten asemat. Muun muassa D'Iberville, Louisianan\nperustaja, johti moista retkikuntaa.\n\nEnglantilaiset eivät sen vuoksi alkaneet tehdä asemiltaan laajoja\nsisämaan matkojakaan, ennenkuin Canada joutui heille. Joku seikkailija\ntosin kävi intiaanien keralla kauempanakin, mutta tiedot heidän\nvaelluksistaan ovat aivan häälyväisiä. Ainoastaan kauas pohjoisen\nperille tehtiin joku tärkeäkin retki.\n\nV. 1719 kapteeni James Knight, lähes 80-vuotias veteraani, lähti\nkahdella laivalla tutkimaan Hudsen-lahden rantoja, toivoen löytävänsä\nAnianin salmen, jonka olemassaoloon silloin vielä yleiseen uskottiin.\nHänen täytyi viettää Marmorisaaren luona talvea, ja siellä koko\nretkikunta viimeiseen mieheen kuoli tautiin ja nälkään. Kapteeni\nScroggs v. 1721—22 turhaan etsi retkikuntaa; vasta v. 1767 löydettiin\nsaarelta sen tähteitä ja sen kamala kohtalo tuli tunnetuksi.\n\nKesällä 1741 Englannin hallitus lähetti Christopher Middletonin\nkahdella laivalla etsimään Anianin salmea. Hän vietti talvea\nChurchill-joen suulla, Hudson-lahden länsirannalla, ja purjehti\nseuraavana kesänä pohjoista kohti. Middleton tutki ne syvät vuonot,\njotka Hudson-lahden luoteiskulmilta pistävät maan sisään, ynnä Frozen\nStreetin (jäätyneen salmen), joka kulkee suuren Southampton-saaren\npohjoispuolitse, ja osoitti varmasti, ettei Hudson-lahdesta ollut\nlänteen eikä luoteeseen kulkevaa salmea. Vasta hän sai suoritetuksi\nloppuun Bylotin, Foxen ja Jamesin työn.\n\nTehtiin kuitenkin vielä myöhemminkin retkiä, sillä Englannissa oli\nvaikutusvaltaisia miehiä, jotka yhä vielä uskoivat merien välillä\nolevan salmen. Myöhemmillä matkoilla löydettiin ja tutkittiin\nChesterfield-vuono, joka Hudson-lahden luoteiskulmilta pistää\nkauas maan sisään ja enimmäkseen on syvä ja korkearantainen. Mutta\nvaikka vuonon alkuosa näyttikin lupaavalta, niin oli kuitenkin\npettymys tutkijain lopullinen palkka. Vuonon vesi vähitellen muuttui\nsuolattomaksi ja sen päässä oli järvi, johon laski suuri Dubawnt-joki.\nSitäkin noustiin vähän matkaa, mutta siihen jäivätkin moneksi aikaa\nnäillä kulmilla tutkimiset.\n\nEnsimmäinen, joka teki Hudson-lahdelta pitemmän matkan maan sisäosiin,\noli Hudson Bay komppanian palveluksessa oleva Anthony Hendry. Yorkin\nasemalta, joka on Nelson-joen suussa, hän nousi kanootilla aina\nSaskatshewan-joelle ja assiniboinien maahan, ja kanoottinsa jättäen\ntutki ensimmäisenä Saskatshewanin molempien lähdehaarain välisen maan.\nRanskalaiset olisivat halusta estäneet hänen matkansa, mutta eivät\nuskaltaneet käyttää väkivaltaa. Prerioilla Hendry tapasi runsaasti\nriistaa ja assiniboinet ottivat hänet ystävällisesti vastaan. Hän näki\ntämän jälkeen ensimmäiset puhvelit ja tuli miellyttävään seutuun,\njossa oli viljalti riistaa. Siellä hän tapasi toisia intiaaneja,\njotka epäilemättä kuuluivat mustajaikain heimoon. Hän vietti talven\nmustajalkain maassa, kulkien ristiin rastiin, kunnes huhtikuun lopulla\nlähti kanootilla Red Deer-jokea kotia kohti kulkemaan. Kesäkuun\n20 p. 1755 Hendry saapui Yorkin asemalle Hudson-lahden rannalle,\nsuoritettuaan matkan, josta hänen maanmiehilleen oli erinomaisen paljon\nhyötyä. Siten oli englantilainen matkustaja tutkinut Canadaa länteen\npäin vielä pitemmälle kuin ranskalaiset, ennenkuin maa vielä oli\nEnglannille siirtynytkään.\n\n\n\nSamuel Hearne.\n\n\nMuista matkustajista, jotka Hudson-lahden komppanian puolesta tutkivat\nmaan sisäosia, on mainittava varsinkin Samuel Hearne, joka siirsi\nmaantuntemuksen rajapaaluja muita paljoa kauemmaksi pohjoista kohti.\n\nHearne lähetettiin etsimään jokea, joka oli kaukana luoteessa ja jonka\nluona intiaanien tietojen mukaan piti olla runsaasti kuparimalmia.\nHän lähti matkaan marraskuussa 1769, mukanaan pari englantilaista ja\njoukko intiaaneja; intiaanit kuitenkin alkoivat matkalla niskoitella\nja karkailla, niin että Hearnen täytyi palata takaisin. Paluumatkalla\nhän tapasi intiaanipäällikön, joka neuvoi ottamaan intiaanien vaimotkin\nmukaan; silloin miehetkin pysyisivät mukana. Seuraavana talvena,\njoulukuussa, hän teki uuden yrityksen ja tämä päällikkö heimon miesten\nja vaimojen kanssa lähti hänen kerallaan matkalle. Hearne samosi\njärvien ja jokien poikki luodetta kohti, kulki napapiirin poikki ja\nchipewy-intiaanien keralla, joita hän matkalla tapasi, päätti tunkeutua\naina Jäämeren rannalle saakka. Matkalla tavatut intiaanit olivat\nsotaretkellä eskimolta vastaan, ja heihin vielä Kuparikaivosjoella\nyhtyivät kupari-intiaanitkin. Retkikunta, joka oli jättänyt vaimot\nja raskaimmat taakat jälkeensä, oli näin paisunut melkoiseksi.\nIntiaanit hyökkäsivät eskimoitten kimppuun ja säälimättä surmasivat\nkoko heimon, Hearnen voimatta sitä estää. Heinäkuun 18 p. saavuttiin\nKuparikaivosjoen suuhun ja valkoinen mies oli näillä kulmilla täten\nensi kerran tavannut Jäämeren rannan. Hearne oli suorittanut matkan,\njoka takasi hänelle pysyvän maineen, ja vaikka hänen piirtämänsä kartta\nolikin hatara ja etäisyydet virheelliset, niin toi hän kuitenkin\nensimmäiseksi tiedot näistä laajoista autioista maista, jotka osaksi\ntunnemme vain hänen kertomuksensa mukaan. Mutta kuparia, jota hän oli\nlähtenyt etsimään, hän ei löytänyt.\n\nPaluumatkalla hän kulki toisia teitä ja löysi suuren järven, jonka\nnimeksi hän ilmoitti Athapuseowin, vaikkei se lienekään ollut nykyinen\nAthabasca, vaan hänen matkansa yleisestä suunnasta päättäen Suuri\nOrjajärvi. Hän kulki järven poikki ja edelleen muita järviä ja jokia,\nkunnes saapui Walesin prinssin asemalle Hudson-lahden rannalle, josta\nhän oli matkaankin lähtenyt.\n\nMyöhemminkin Hearne teki komppanian puolesta matkoja sisämaahan ja\nrakensi alisen Saskatshewanin pohjoispuolelle aseman, joka sitten\nkauan oli turkiskaupan keskustana niillä kulmilla. La Pérousen v. 1782\ntehdessä hävitysretkensä Hudson-lahden rannoille Hearne oli Walesin\nprinssin aseman komentajana, ja kun hänellä ei ollut minkäänlaisia\nkeinoja vastarinnan tekemiseen, niin hänen täytyi luovuttaa asema\nkaikkineen ranskalaiselle. La Pérouse antoi hänen pitää matkalla\nkirjoittamansa päiväkirjan, vieläpä kehoitti häntä sen julkaisemaankin,\nja Hearne jonkun ajan kuluttua noudattikin kehoitusta.\n\nHudson-lahden komppania ei tämän jälkeen muutamaan aikaan jatkanut\nretkiään, mutta sitä uutterampia olivat ne englantilaiset\nturkiskauppiaat, jotka Canadassa aloittivat toimensa tämän maan\nsiirryttyä Ranskan vallasta Englannin vallan alaiseksi. Ne seudut,\njoihin edellämainitut uranaukaisijat olivat matkansa tehneet, tulivat\nvähitellen sangen laajalti tunnetuiksi heidän matkainsa kautta ja uusia\nasemia perustettiin. Pietari Pond tutki Athabasca-järven ja -joen ja\nsieltä Saskatshewanille vievät vesireitit.\n\nMontrealin turkiskauppiaat muodostivat näihin aikoihin suuren\nLuoteiskomppanian, jonka piti ottaa haltuunsa koko näiden takamaiden\nturkiskauppa, mutta kaikki eturintaman miehet eivät yhtyneet\nkomppaniaan. Pond pysyi erillään ja päinvastoin muodosti kilpailevan\nkomppanian, jonka pontevin jäsen oli Alexander Mackenzie, nuori\nskotlantilainen, josta tuli »loiton luoteen» kuuluisin uranaukaisija.\nKolmen vuoden kuluttua tämä komppania yhtyi Luoteiskomppaniaan, vaikka\nse myöhemmin keskinäisen eripuraisuuden vuoksi uudelleen teki pesäeron.\n\n\n\nAlexander Mackenzie.\n\n\nNuori Mackenzie, joka oli saanut Churchill-joen seudut piirikseen,\nhalusi laajempaa toimialaa ja suunnitteli matkaa Jäämerelle saakka.\nHän ryhtyi retkeään valmistelemaan asemalla, jonka hänen serkkunsa\noli perustanut Athabasca-järven rannalle, aikoen ensinnä matkustaa\nsieltä Suurelle Orjajärvelle, jonka rannoille turkiskauppiaat jo olivat\nalkaneet tunkeutua. Mackenzie lähti useiden eurooppalaisten seurassa\nmatkaan Athabasca-järveltä kesällä 1789 ja laski Suureen Orjajärveen\nleveätä Orjajokea, jonka koskien ohi veneet oli taivallettava. Säät\nolivat vielä kylmät ja selillä paljon jäälauttoja, niin että Suuren\nOrjajärven poikki vain vaivoin päästiin kulkemaan. Laskettuaan järven\npohjoiseen haaraan retkikunta tapasi punapuukko- ja kupari-intiaaneja,\njoiden kanssa tehtiin kauppaa. Osa retkikunnasta jäi tänne asemaa\nrakentamaan, Mackenzie toisten keralla lähti edelleen retkeilemään\nkohti seutuja, joissa ei vielä kukaan valkoinen ollut käynyt.\n\nHän palasi ensin pääjärvelle ja kulki sen pohjoisrantaa länttä kohti\nlaskuväylää etsien. Näin hän löysikin mahtavan joen, jolle sitten on\nannettu hänen nimensä. Se vähitellen kapeni ja kävi yhä vuolaammaksi.\nEnsin kuljettiin Horn-vuoriston ohi, joka oli oikealla rannalla, sitten\nvasemmalta tulevan Liard-joen suun ohi. Intiaaneja nähtiin, mutta\nretkikunnan huomattuaan ne enimmäkseen kiiruimman kaupalla pakenivat.\nToiset taas kuvailivat joen vaaroja niin peloittavin värein, että\nMackenzie töin tuskin saattoi estää omia intiaanejaan karkaamasta.\nHeinäk. 3 p. nähtiin vasemmalla rannalla vuoria ja Mackenzie nousi\nkorkealle, melkein äkkijyrkälle kalliolle, jolta oli laaja näköala\njoka puolelle. Ilmat lämpenivät ja matkaa jatkettiin ripeästi\nmyötävirtaan. Kuljettiin melkoisen kirkasvetisen syrjäjoen laskupaikan\nohi; se tuli Suuresta Karhujärvestä, jonka olemassaolo kuitenkin oli\nsilloin vielä tuntematon. Silloin tällöin tavattiin intiaaneja, mutta\nne olivat arkoja ja epäluuloisia. Laskettiin Sans Sault-kosket ja\ntultiin sitten kapeaan kuruun, jossa mahtava joki puristui korkeiden\nkalkkikalliorantain väliin. Kun oli päästy tästä kurusta, niin tultiin\nsille alankomaalle, joka on Pohjois-Amerikan rantueena Jäämerta\nvastaan. Siitä alkaen joki leveni ja jakautui moneksi haaraksi.\nKohdattiin uusi intiaaniheimo ja siltä vihdoin saatiin tietoa\nPohjois-Jäämerestä. Vaikka retkikunnan intiaanit niskoittelivat,\nruokavarat kun olivat loppumassa, niin päätti Mackenzie kuitenkin\njatkaa matkaa. Heinäkuun 12 p. hänen pieni venejoukkonsa vihdoin saapui\njoen suuhun. Nähtiin paljon pieniä valaita, mutta eskimoita ei näkynyt.\nHeinäk. 16 p. Mackenzie lähti paluumatkalle, kuljettuaan löytämäänsä\njokea 1600 kilometriä Suuresta Orjajärvestä hikien.\n\nPaluumatka oli deltan haarautumiskohdasta alkaen sangen vaivalloista\nvirran vuolauden vuoksi. Eräässä intiaanikylässä Mackenzie sai\nkuulla huhuja lännen merestä, jonka rannoille oli tullut valkoisia\nmiehiä — nämä arvatenkin olivat niitä turkiskauppiaita, joita oli\nsaapunut Alaskan rannikolle. Yukon-joestakin hän näyttää saaneen\ntiedon. Karhujoen laskukohdan yläpuolella joen äyräs paloi; saman\nilmiön ovat huomanneet myöhemmätkin matkustajat; siihen näyttää syynä\nolevan paikalla esiin tuleva ruskohiilikerros. Suurelle Orjajärvelle\nsaavuttiin 22 p. elok. ja syyskuun 12 p. Chipewayn asemalle Athabascan\nrannalle, josta oli liikkeellekin lähdetty. Puolenneljättä kuukautta\noli retki kestänyt.\n\nTämä merkillinen löytöretki ei näytä herättäneen niin suurta\nhuomiota, kuin olisi ollut syytä luulla, mutta Mackenzien tutkijainto\nei siitä talttunut. Hän kävi Englannissa hankkimassa tieteellisiä\nkoneita ja oppi tekemään niillä havainnolta. Hän aikoi nyt nousta\nPeace-jokea, joka laskee Mackenzieen vähän alempana sen lähtökohtaa\nAthabasca-järvestä, aina Kalliovuoriin saakka ja sitten niiden poikki\nkulkien jatkaa retkeä länttä kohti, kunnes saapuisi Lännen meren\nrannoille.\n\nLokakuussa 1792 hän lähti matkaan Chipewayn asemalta, kulki kanootilla\nAthabascan päähän, laski kappaleen matkaa siitä lähtevää jokea,\nkunnes tuli Peacc-joen suuhun. Tämän joen vuolaudesta huolimatta hän,\njättäen taakseen kaikki ennen käydyt paikat, nopeaan nousi sitä aina\nSmoky-joen suulle, johon hän väkensä kera asettui talveksi. Keväällä\nhän heti säiden salliessa lähti jatkamaan matkaa kohti jokea, jonka\nhänen talvella tapaamansa intiaanit olivat kertoneet vuoriston takana\njuoksevan länttä kohti. Saatuaan kaksi intiaania oppaiksi Mackenzie\nlähti matkaan toukok. 9 p. 1793 uudessa talven kuluessa rakennetussa\nkanootissa; paitsi intiaaneja hänellä oli mukanaan yksi englantilainen\nja kuusi Canadan ranskalaista. Peace-joen rantamaisemat olivat\nerinomaisen kauniit ja metsänriistaa oli runsaasti. Mutta jokimatka\noli ylen vaarallista ja monta kertaa kanootti oli vähällä tuhoutua\nkuohuissa. Miehet alkoivat väsyä ja tyytymättöminä vaativat palaamaan\ntakaisin, mutta Mackenzie ei tahtonut kuulla puhuttavankaan semmoisista\nehdotuksista, vaan päätti raivata tien vuorenrinteellä kasvavan\npensaikon läpi taivaltaakseen sitä pitkin kanootin ja tavarat kurun\nyläpuolella olevalle tyynemmälle virranosalle. Kovilla ponnistuksilla\ntämä tulikin tehdyksi ja he saapuivat siten siihen paikkaan, jossa\nyhtyvät Peace-joen molemmat lähdehaarat, Parsnip ja Finlay.\n\nLähdettiin nousemaan eteläisempää haaraa, Parsnipia. Se oli tulvillaan,\nvirtaus tavattoman kiivas ja nousu sen mukaan ylen vaikeata. Tavattiin\nintiaaneja, jotka eivät vielä milloinkaan olleet nähneet valkoisia\nmiehiä, ja näiltä Mackenzie sai vähän varmempia tietoja vuoren takana\nlänttä kohti juoksevasta joesta. Hän saapuikin pian Parsnipin latvoille\nja oli näin kulkenut Mackenzien sen suusta, Jäämeren rannoilta, aina\njoen suurimman syrjäjoen latvoille, Kalliovuoriston korkeimpiin soliin\nsaakka. Taivallettuaan kanootin vedenjakajan poikki Mackenzie oli\nensimmäinen valkoinen, joka on Pohjois-Amerikan pohjoispuoliskossa maan\npoikki kulkien saavuttanut Tyyneen mereen laskevan joen. Se oli vuolas\nvuoristojoki, joka laski suureen, myöhemmin nykyisen nimensä saaneeseen\nFraser-jokeen. Muutamassa koskessa kanootti oli vähällä hajota ja koko\nretkikunta saada surmansa. Miehet alkoivat niskoitella ja vaativat\nkääntymään takaisin, mutta Mackenzie tarmokkaalla käytöksellään\nsai heidän vastarintansa voitetuksi, ja lukemattomien vaarojen ja\nvaikeuksien jälkeen saavuttiin Fraserin tyynemmälle vedelle. Mackenzie\nluuli tätä jokea Columbiaksi, jonka alaosan purjehtijat olivat\nlöytäneet ja tutkineet. Mutta matkan vaikeudet eivät silti olleet vielä\nlopussa-. Fraserissakin oli koskia, joiden sivu oli taivallettava,\nja intiaanit, joita kohdattiin, olivat kovin epäluuloisia ja hitaita\nrauhalliseen seurusteluun. Kuultuaan heiltä joen edelleenkin olevan\nhyvin vaikean veneellä kulkea Mackenzie jätti sen ja lähti samoamaan\noikotietä vuoriston poikki. Monien kieltojen jälkeen saatiin oppaaksi\nmuuan intiaani, mutta yleensä asukkaiden vihamielisyys oli ilmeinen,\njoten Mackenzien täytyi käyttää koko tarmonsa Ja mielenmalttinsa\nestääkseen heitä aseita käyttämästä. Heinäkuun 4 p. lähdettiin\nkulkemaan vuoriston poikki raskain taakoin, vähin eväin ja huonojen\nsäitten vallitessa. Retkikuntaa rohkaisi kuitenkin sanoma, ettei meri\nollut kaukana ja että sen rannikolla usein kävi valkoisia. Bella\nCoola-joen rannalla asuvilta ystävällisiltä intiaanéilta saatiin\ntaas kanootit ja laskettiin tätä jokea meren rannalle saakka. 20 p.\nheinäkuuta Mackenzie vihdoinkin näki kauan kaivatun länsimeren, jonka\nluo ennen häntä niin moni rohkea retkeilijä oli turhaan pyrkinyt.\nVancouver oli vähää ennen käynyt sillä paikalla, jossa Mackenzie meren\nyhdytti.\n\nMutta rannikon intiaanit olivat niin vihamielisiä, että Mackenzie\ntiedon retkestään kallioon maalattuaan viipymättä lähti paluumatkalle.\nEväät olivat melkein lopussa ja sitä suuremmalla kiireellä kuljettiin.\nVaikka intiaaniheimot koettivatkin ehkäistä paluumatkaa, päästiin\nkuitenkin elok. 17 p. takaisin Parsnip-joelle, ja toista kyytiä kuin\nnoustessa laskettiin nyt sitä ja Peace-jokea alamaihin. Kuukaudessa\nkuljettiin siten Tyynen meren rannoilta ylimmälle, Peace-joen rannalle\nrakennetulle asemalle.\n\nMackenzien toinen retki oli tärkeimpiä tutkimusretkiä, mitä\nPohjois-Amerikan luoteisosiin on milloinkaan tehty, ja sen lopulliset\nvaikutukset ulottuivat sangen laajalle. Kun tie Lännen merelle näin oli\nsaatu avatuksi, niin ei kauan kulunut, ennenkuin toisia seurasi perässä\nja Kalliovuoristo ynnä nykyinen British Columbia tulivat tunnetuiksi.\n\nHudson-lahden komppaniakin uudelleen rupesi maantutkimusta edistämään\nja sen toimesta Philip Turner 1790—92 kartoitti Suuren Orjajärven ja\nSaskatshewanin välisen maan. Hänen kartassaan m.m. Athabasca-järvi oli\nensi kerran oikein esitettynä. Hänen jälkeensä Pietari Fidler jatkoi\ntyötä, matkustellen vielä paljoa laajemmalti. Mutta suurin osa hänen\nsuorittamastaan työstä jo kuuluu seuraavaan vuosisataan, samoin kuin\nDavid Thompsoninkin, joka oli näiden laajain erämaiden toimeliaimpia\ntutkijoita.\n\nOmituista on, että nämä Pohjois-Amerikan etäiset kolkat tulivat\nosapuilleen tunnetuiksi paljoa ennemmin kuin etelämmät ja\nhedelmällisemmät seudut. Syynä siihen oli, että ne olivat arvokkaimpien\nturkiseläimien kotiseudut ja siksi harvaan asutut, että valkoiset\nvähälläkin joukolla saattoivat mielin määrin niissä samoilla.\nSikäläiset intiaanit ovat aina olleet vähemmän sotaisia kuin etelämmät,\neikä niillä ollut syytäkään tehdä aseellista vastarintaa ja karkoittaa\nvalkoisia maastaan, nämä kun eivät saapuneet uudisasukkaina heiltä\nmaata riistämään, vaan kauppiaina, jotka tulivat arvoa antamaan heidän\nsiihen saakka melkein arvottomille metsästystuotteilleen ja samalla\ntoivat heille monta uutta hyöty-, ylellisyys- ja nautintoesinettä,\njoiden viehätykset heihin lujasti vaikuttivat.\n\nNäin oli ennen kahdeksannentoista vuosisadan päättymistä Hudson-lahden,\nYläjärvi-Ontario-järvijonon, Jäämeren ja Kalliovuoriston välinen\nsuunnattoman laaja, harvaan asuttu erämaa lukemattomine järvineen\nja jokineen tullut osapuilleen tunnetuksi ja oli tehty ensimmäinen\nretki vuoriston poikki Lännen merelle. Tämän työn olivat suorittaneet\netupäässä englantilaiset, ja he myös Tyynen meren puolelta tutkivat\nvastaavan rannikon, ja siten oli maanosan koko pohjoisosa, Alaskaa\nlukuunottamatta, joutunut Englannin vaikutuspiiriin, niin että tämä\nsaattoi sen lopulta kokonaan anastaa. Dominion of Canadan perustukset\noli siten laskettu.\n\n\n\nUuden Englannin takamaa.\n\n\nSillä välin kuin Canadassa niin laajalti vallattiin aluetta, viljeltiin\nAtlantin rannikon siirtokunnissa maata. Löytöretkiin oli hyvin vähän\naikaa — tosin oli niihin paljoa huonommat edellytyksetkin. Ainoastaan\nHudson-joen kohdalla oli sisämaahan kuljettava vesireitti, eikä sekään\njohtanut aivan kauaksi. Sen eteläpuolella kulki takamaassa rinnan\nmerenrannikon kanssa Alleghany-vuoristo monine harjanteineen, joitten\npoikki ei ollut mahdollista päästä kuin kepeäjalkaisen erämiehen.\nEnglantilaiset senvuoksi sangen hitaasti pääsivät tunkeutumaan\nrannikolta sisämaahan, mutta heidän lukunsa kasvoi paljoa nopeammin\nkuin ranskalaisten. Siihen aikaan kun ranskalaisten etäiset yritykset\nkukoistivat parhaimmillaan, englantilaiset vasta kulkivat lähimpien\nvuoristojen poikki ja rohkeat tienraivaajat lähtivät katselemaan,\nminkälaisia maat niitten toisella puolella olivat. Heitä houkutteli\nvarsinkin Ohion laakso, jonka ranskalaiset aikoivat anastaa, kaventaen\nsiten Uuden Englannin siirtokuntien takamaata. Niistä seikkailijoista,\njotka sinne lähtivät, mainittakoon varsinkin Christopher Gist, joka oli\nvapaussodan johtajan Washingtonin ystävä ja liittolainen.\n\n\n\nKentucky.\n\n\n1748 oli vielä harva valkoinen mies ennättänyt edes Virginian ihanaan\nShenandoah-laaksoon saakka. Mainittuna vuonna Yrjö Washington, joka\nsilloin oli vasta kuudentoista-vuotias nuorukainen, työskenteli\ntässä laaksossa lohkaisemassa siitä lordi Fairfaxille luovutettua\naluetta. Seuraavana vuonna muuan komppania lohkaisi itselleen maata\nCarolinan vuoriston takaa, ja yhtiön johtaja, Tuomas Walker, löysi\nsolan, joka on saanut nimensä Cumberlandin herttuasta, ja joukkoineen\ntunkeutui sen kautta Cumberland-joelle, jonka rannalle rakennettiin\nKentuckyn ensimmäinen siirtokunta. Se oli mitä rikkainta maata\nsiniruohokenttineen, vihantine lehtimetsineen, suurine hirvas- ja\npuhvelilaumoineen. Cumberland Gap-solasta tuli rintamamiesten lännen\nvaltatie. Metsästäjiä ja seikkailijoita alkoi yhä enemmän kulkea\nvuoriston oiviin riistamaihin. 1753 Walker aikoi lähteä uudelleen\nAlleghanyjen poikki etsimään jokea, jota pitkin voitaisiin laskea\ntuohon ammoin etsittyyn Lännen mereen, mutta uhkaava sota teki tämän\ntuuman tyhjäksi.\n\nPennsylvaniasta käsin tunkeutui kaupustelijoita Ohion laaksoon.\nPhiladelphiasta oli vaunuin kuljettava tie Harrisburgiin saakka ja\nsieltä ratsupolku Potomacille. Potomacin rannalta kulki intiaanipolku\nvuoriston poikki Ohion haaroille, nykyisen Pittsburgin seuduille.\nKauempana lännessä oli toisia intiaanipolkuja. Kaupustelijain luku\noli ajan mukana kasvanut melkoiseksi. V. 1749 kulki arvion mukaan\nkolmesataa englantilaista rihkamakuormaa hevosen selässä vuoriston\npoikki lännen joille ja sitten laski niitä veneissään edelleen. Samaan\naikaan muodostettiin englantilainen Ohion komppania, joka sitten\nsai aikaan sodan; Ohion komppanian päätiedustelija Christopher Gist\nlähetettiin 1750 Ohion koskille tutustumaan sikäläisiin intiaaneihin\nja etsimään soveliasta hedelmällistä ja tasaista maata. Hän matkusteli\nlaajalti kautta Ohion seutujen ja teki intiaaniheimojen tuttavuutta,\nlopulta rakentaen Miamin varrelle kauppa-aseman parinkymmenen\npenikulman päähän Ohiosta. Se oli siihen aikaan englantilaisten etäisin\nasema sillä puolella. Sieltä Gist teki laajan matkan Kentuckyynkin,\nkäyden etäämpänä kuin kukaan englantilainen ennen häntä.\n\n\n\nWashington ja Gist.\n\n\nTalvella 1753 Gist teki sen matkansa, joka on hänelle tuottanut\nhistoriallisen maineen. Myöhään marraskuussa saapui hänen etäiseen\nraja-asumukseensa Yrjö Washington kahden seuralaisen kanssa pyytämään\nGistiä oppaaksi retkelle, jolle viranomaiset olivat hänet lähettäneet.\nEnglantilaisten etenemisestä levottomiksi käyneinä ranskalaiset\nnimittäin olivat ruvenneet pohjoisesta päin tunkeutumaan Ohion\nlaaksoa kohti, perustaen aseman toisensa jälkeen ja lopulta vallaten\nOhion haaratkin, sen tärkeän paikan, jossa nykyinen Pittsburg on.\nPaikalla olleet englantilaiset oli otettu vangiksi, he kun muka\nolivat asettuneet ranskalaiselle alueelle. Virginian englantilainen\nkuvernööri puolestaan väitti, että ranskalaiset olivat tulleet\nenglantilaiselle alueelle, ja oli lähettänyt nuoren Washingtonin\nheidän linnojaan tarkastamaan ja käskemään heitä poistumaan. Matka\noli tavattoman pitkä ja vaikea, koska oli täysi talvi, tietä ei muuta\nkuin intiaanien polkuja, vuoristoita ja jokia yli kuljettavana. Gist\nlähti viipymättä muutaman toverinsa keralla matkaan. Otettuaan mukaan\nintiaaneja, jotka mielihyväkseen saivat kuulla, että oli aikomus ajaa\nranskalaiset maasta pois, pieni retkikunta mitä huonoimmilla keleillä\nsaapui ranskalaisten linnoille. Siellä vastaanotto oli kaikin puolin\nkohtelias, mutta Washingtonin vaatimuksiin linnoituksien päälliköt\nvastasivat, että he olivat sotilaita, jotka tottelivat Quebecistä\nsaamiaan ohjeita; eivätkä siis voineet Virginian kuvernöörin käskystä\nlähteä maasta. Paluumatka oli melkein vielä vaikeampi kuin menomatka,\nja nopeammin matkatakseen Washington lopulta kulki metsien läpi\noikotietä kahden Gistin kanssa. Tällä retkellä muuan yksinäinen\nintiaani, joka oli luvannut heitä opastaa, yritti salakavalasti ampua\njommankumman valkoisista, mutta laukaus ei sattunut. Alleghany-joella\nhe rakensivat pienen lautan yli päästäkseen ja olivat siinä henkensä\nmenettää. Gistin kädet ja jalat paleltuivat pienellä saarella, jolle\nheidän täytyi lautaltaan paeta, mutta joki kun yöllä oli kauttaaltaan\njäätynyt, niin he jalan pääsivät toiselle rannalle. Sitten ei enää\nollut pitkää matkaa lähimpään brittiläiseen kauppapaikkaan, jossa\nmolemmat retkeilijät saivat levätä. Tällä retkellä oli historialliset\nseuraukset. Washingtonin tiedot saatuaan Virginian kuvernööri lähetti\nOhion laaksoon retkikunnan rakentamaan haaroihin linnan. Mutta tuskin\noli rakennustyöhön ryhdytty, ennenkuin ranskalaiset sen keskeyttivät ja\nvalloittivat paikan. Washington lähetettiin paikalle mukanaan osasto\nVirginian maanpuolustusväkeä ja hän voitti ranskalaiset metsässä\nsyntyneessä taistelussa. Se oli sen seitsemän vuotta kestäneen sodan\nensimmäinen tappelu, jossa Ranska menetti kaikki Uudessa maailmassa\nolevat alusmaansa.\n\n\n\nDaniel Boone.\n\n\nAlleghany-vuoristo ja sen takainen maa oli intiaanisodan synkkää\nveristä maata. Henkensä kaupalla siellä liikkuivat valkoiset\nmetsästäjät. Mutta erämaiden viehätys oli vaaroja suurempi. Daniel\nBoone, joka oli syntynyt Pennsylvaniassa, oli jo nuorena poikana\nkiintynyt niihin. Jo v. 1760 hän kulki vuoriston poikki Tennesseehen\neräretkille. Mutta vielä enemmän häntä viehätti Kentucky ihanine\nlaaksoineen ja lakeuksineen. Tämä maa oli siihen aikaan aivan\nasumatonta, se kun oli pohjoisien ja eteläisien intiaanien riitamaata\nja sen vuoksi ainaisen vainon jaloissa. Boone oli kuullut John\nFinlay-nimisen erämiehen kiittävän sen erinomaista riistarikkautta.\nYhdessä Finlayn ja eräiden toisten toverien keralla hän lähti retkelle\ntähän luvattuun maahan. Kun oli monen vaivan ja vastuksen jälkeen\npäästy vuoriston poikki, niin nähtiin vihdoin viimeiseltä harjanteelta\nihana puistomaisema, jonka kedoilla kävi laitumella puhveli- ja\nhirvieläin-karjoja. Metsät olivat erinomaisen reheväkasvuiset. Kaikki\nnäytti lupaavalta, sillä väijyviä intiaaneja ei näkynyt missään.\nSeikkailijat asettuivat kallion rotkoon, jonka kokonaan peitti\nsuuri kaatunut puu, ja oleskelivat kesän ja syksyn samoilla mailla\nnäkemättä merkkiäkään punanahkoista. Luultavasti he vähitellen\nkävivät varomattomiksi, sillä eräänä päivänä Boone ja John Stewart\näkkiä huomasivat olevansa intiaanien piirittäminä ja heidän täytyi\nhyvällä antautua punanahkojen vangeiksi. Viikon päivät he olivat\nintiaanien käsissä; mutta eräänä yönä, näiden nukkuessa tavallista\nsikeämmin, molemmat erämiehet pääsivät karkaamaan ja palasivat takaisin\nleiripaikkaansa, josta kuitenkin Finlay tovereineen oli lähtenyt.\nSeuraavan vuoden alussa punanahkat jälleen hyökkäsivät molempien\nerämiesten kimppuun ja Stewart sai tappelussa surmansa. Boone olisi\njäänyt ypö yksin erämaahan, mutta onneksi saapui silloin vuoriston\npoikki hänen veljensä erään toisen miehen keralla kadonneita etsimään.\nHeitä oli nyt kolme, mutta kolmas mies sattui kerran leiristä eksymään,\neikä sen koommin palannut; luultavasti oli intiaaninuoli hänet metsässä\nsaavuttanut. Kun ruuti ja luodit alkoivat loppua, niin veli lähti\nuusia varastolta etsimään, ja Boone jäi yksin erämaahan kolmeksi\nkuukaudeksi. Vainolaisiaan välttääkseen hän alinomaa muutti leiriään,\nja elikin siten aikansa tapaturmaa kohtaamatta, oman kertomuksensa\nmukaan suuresti nauttien yksinäisestä metsäelämästään. Kolmen kuukauden\nkuluttua veli palasi ja yhdessä he sitten jatkoivat maan tutkimista.\nKun he v. 1761 palasivat kotiin, tunsivat he sangen hyvin Kentuckyn.\n\nCherokee-intiaanit pitivät Etelä-Kentuckya omanaan, vaikka\nmuutkin heimot siellä metsästivät. Eversti Henderson useitten\nmuitten varakkaitten uudisasukkaiden kanssa päätti ostaa tämän\nmaan cherokee-heimolta, perustaakseen sinne itsenäisen valtion,\njonka hän aikoi nimittää »Transsylvaniaksi». Boonen kertomus maan\nrikkaudesta antoi erinomaista vauhtia tälle tuumalle, etenkin kun\nPobjois-Carolinassa siihen aikaan oli hyvin levotonta ja tyytymättömyys\nviranomaisiin oli suuri. Luultavasti Boone oli eversti Hendersonin\nasiamiehenä jo sopinut kaupat, kun eversti itse saapui kaupan\nvahvistamaan ja hinnan maksamaan, polttaen cherokeitten kanssa\nrauhanpiippua. Kauppakirjan vahvistettuaan päälliköt lausuivat:\n»Kauniin maan teille nyt annamme, mutta sen asuttaminen taitaa olla\nvaikeanlaista.» Niin tosiaan olikin.\n\nDaniel Boone johti v. 1773 lunastettuun maahan ensimmäiset\nsiirtolaiset, kaikkiaan kuusi perhettä, Boonen omakin mukaan luettuna.\nKiertelevä intiaanijoukko keksi retkikunnan, hyökkäsi sen kimppuun ja\nsurmasi useita, Boonen nuorimman pojan muiden mukana, sekä hajoitti\neri suunnille retkikunnan kotieläimet. Uudisasukkaat siitä niin\nsäikähtivät, että palasivat Virginiaan. Vasta v. 1775 Boone saattoi\ntehdä uuden yrityksen. Hän johti miesjoukon Kentucky-joen rannalle ja\nrakensi hirsilinnoituksen siirtokuntansa suojaksi. Linna sai nimekseen\n»Boonesborough». Kun se oli valmistunut, niin Boone lähti perhettään\nnoutamaan ja toikin linnaansa sen, ynnä useita uusia siirtolaisia.\nKentuckyn asutus oli jo hyvässä alussa, kun vallankumous tapahtui ja\nsanoma Lexingtonin tappelusta sinne saapui. Uuden siirtokunnan nimi\npaikalla muutettiin Lexingtoniksi; se sijaitsee Kentuckyn valtion\nsiniheinäalueella ja on nykyään suuri ja komea kaupunki.\n\nMutta vapaussodan aikana nuorta siirtokuntaa uhkasivat entistäkin\nsuuremmat vaarat. Intiaaneja kierteli alinomaa sen ympärillä, ja\nkerran ne ryöstivät Boonen tyttären ja kaksi muuta tyttöä, jotka\nolivat uskaltaneet lähteä vähän matkaa linnan ulkopuolelle. Yö oli\njo lähellä, ennenkuin heidän katoamisensa huomattiin. Seuraavana\naamuna Boone muutamien toverien keralla etsi intiaanijoukon jäljet,\nseurasi niitä ja yllätti partiokunnan paraillaan ruoan keitossa.\nErämiehet kaatoivat miehen joka laukauksella, punanahkat pakenivat ja\nryöstetyt immet pelastettiin. Samanlaisia seikkailuja sattui tiheään.\nKerran joutui Boone itsekin useiden toverien keralla vangiksi\nmaasuolaa kootessaan, ja punanahkat kuljettivat hänet mukanaan Ohion\npohjoispuolelle. Englantilaiset lunastivat muut vapaiksi, mutta Boonea\nintiaanit eivät luovuttaneet, hänen maineensa oli jo niin suuri. Muuan\npäällikkö pelasti hänet kidutuksesta ja otti hänet pojakseen, ja Boone\nsitten eli heimokunnan keralla rauhassa, kunnes kuuli punanahkain\nvalmistelevan hyökkäystä hänen siirtokuntansa kimppuun. Hän pääsi\nkarkaamaan ja viidessä päivässä samosi metsien läpi 250 kilometriä\nBoonesboroughiin, joka hänen toimestaan kiiruimmiten korjattiin\nja varustettiin puolustuskuntoon. Puolentuhatta intiaania yhdessä\nenglantilaisten liittolaistensa kanssa hyökkäsi linnan kimppuun, jota\nvain viisikymmentä miestä puolusti. Yhdeksän päivää kesti taistelua,\nmutta lopulta intiaanit, paljon väkeä menetettyään, suuttuivat ja\nlähtivät pois. Siirtokunta oli pelastunut ja Boone lähti etsimään\nrannikolta vaimoaan ja lapsiaan, jotka olivat sinne palanneet, luullen\nhänet surmatun.\n\n1790-luvulla Kentucky jo alkoi olla Boonen mielestä niin taajaan\nasuttua, ettei hän siellä viihtynyt, etenkin kun keinottelijat\nriistivät häneltä maat, huomattuaan papereissa jonkun muotovirheen.\nKuultuaan Missourin viljavista seuduista ja riistarikkaudesta\nhän päätti muuttaa sinne, vaikka Missouri oli Espanjan vallan\nalla. Espanjalaiset ottivat vanhan metsämiehen hyvin vastaan ja\nnimittivät hänet sen piirin päälliköksi, myöntäen hänelle 8000\ntynnörinalaa maata yksityisomaisuudeksi. Mutta Boone ei nytkään\nhankkinut omistusoikeudelleen täyttä muodollista vahvistusta, ja kun\nMissouri siirtyi Yhdysvaltain vallan alle, niin hän jälleen menetti\nomaisuutensa. Kentuckyn lainsäätäjäkunta silloin puuttui asiaan ja\nvahvisti vanhan erämiehen omistusoikeuden muodollisista puutteista\nhuolimatta. Boone oli silloin lähes seitsemänkymmenen vuoden ikäinen,\nmutta vielä innokas metsästäjä..Vielä 84 vuoden ikäisenä hän palasi\neräältä eräretkeltä kuusikymmentä majavannahkaa saaliinaan. Hän kuoli\nv. 1820 kuudennellayhdeksättä ikävuodellaan.\n\nDaniel Boonea voisimme sanoa Cooperin »Nahkasukan» perikuvaksi, ellei\nmoni muu sen ajan erämies yhtä hyvällä syyllä voisi kunniasta riidellä.\nHän oli voimakas, vankka, jäntevä, sopusuhhtainen ruumiiltaan,\ntarkkoja tarkempi ampumaan, valpas ja sukkela, samalla rohkea ja\nvarovainen, rehellinen ja ystävällinen luonteeltaan, ihmisystävä,\nmutta niin kiintynyt metsäelämään, että hän ainiaan oleskeli asutuksen\neturintamalla, alttiina lukemattomille vaaroille, joista hän aina\nsuoriutui. Eivät terävimmätkään intiaanit kyenneet Boonen kanssa\nkilpailemaan sotapolulla. Mutta vaikka vaara oli alati seurannut\nhäntä kintereillä, niin kuoli hän kuitenkin vuoteeseensa. »Jälkeni\novat usein olleet veriset», hän sanoi avaamastaan maasta puhuessaan.\n»Kaksi rakasta poikaa ja yhden veljen olen intiaanien käden kautta\nmenettänyt, neljäkymmentä arvokasta hevosta ja paljon karjaa he\novat minulta ryöstäneet. Monta pimeätä ja unetonta yötä olen ollut\nvain huuhkajain toverina, kaukana ihmisten rattoisasta seurasta,\nkesäauringon paahtamana, talven pakkasten purtavana, erämaan asutuksen\nvälikappaleena.» Kolmekymmentä vuotta Daniel Boonen kuoleman jälkeen\nhänen maalliset jäännöksensä siirrettiin valtion kustannuksella\nMissourista Kentuckyn pääkaupunkiin.\n\n\n\n\nEspanjalaiset Californiassa.\n\n\nPaitsi meriretkiä tekivät espanjalaiset Mexicosta käsin muutamia\nmaaretkiäkin Pohjois-Amerikan eteläosiin. Suurien löytöretkien aikana\noli tosin Coronado tunkeutunut aina Colorado-kanjonille saakka (II,\ns. 310), mutta nämä löydöt olivat aikain kuluessa jääneet melkein\nunhotukseen ja myöhempien löytäjäin oli jälleen alettava alusta.\nSamoin kuin Amerikan muissakin espanjalaisissa maissa laajensivat\nmaantuntemusta täälläkin lähetyssaarnaajat, varsinkin jesuiitat.\nViranomaistenkin toimesta tehtiin muutamia retkiä, esim. sataman\netsimistä varten nykyisen Californian valtion rannoille, jotta\nlaivat Itä-Aasiasta palatessaan voisivat siihen poiketa, ynnä sitten\nCalifornian niemimaan tarkempaa tutkimista varten. Vaikka nimittäin\nolikin jo varhain saatu selville, että tämä maa oli niemimaa, niin\nunhotettiin tämäkin tieto ja myöhemmin pääsi valtaan se käsitys, että\nCalifornian niemimaa oli saari.\n\nSeitsemännentoista vuosisadan lopulla yrittivät espanjalaiset asuttaa\nCalifornian niemimaan. V. 1683 lähti sinne Don Isidro Otondon johdolla\nretkikunta, jonka mukana oli kolme jesuiittaa, isä Kuhn muita\nkuulumpi. Maa kuitenkin huomattiin niin karuksi, että Otondo parin\nvuoden kuluttua kaikkine siirtolaisineen lähti takaisin Mexicoon.\nAlkuasukkaitten kanssa oli täytynyt taistella. Isä Kuhn sai kuitenkin\ntoisen jesuiitan, Juan Salvatierran, harrastamaan lähetystoimen\nlevittämistä niemimaahan, ja lokakuussa 1697 lähti Californiaan sitä\nvarten retkikunta. Perustettiin lähetysasema, joka maan karuudesta ja\nalkuasukkaitten ynseydestä huolimatta pysyi voimassa ja vähitellen\nlaajensi vaikutustaan ja samalla maantuntemusta yhä pitemmälle. Kuhn\nsillä välin toimi Sonorassa, ulottaen lähetystoimensa yhä kauemmaksi\npohjoista kohti ja käyttäen joka tilaisuutta maantuntemuksenkin\nlaajentamiseksi. V. 1694 hän oli Coloradon viimeisen syrjäjoen Gilan\nrannoilla. V. 1700 hän intiaanien seurassa laski tätä jokea pääjokeen,\nyuma-intiaanien maahan saakka. Eräältä korkealta vuorelta hän näki\nColorado-joen suun ja Californian niemimaan vuoret. Tämä näköala sai\nhänet vakuutetuksi siitä, että California oli niemimaa, eikä saari.\nMonta kertaa hän yritti epäämättömillä tosiasioilla todistaa tämän\notaksumansa, mutta joka kerralla luonnonesteet tekivät yrityksen\ntyhjäksi. Californian lahden perukassa estivät laajat hiekkaerämaat\npääsemästä niemimaan puolelle, ylempää, yumain ja quinquimain maassa,\nColorado oli niin leveä, ettei voitu viedä sen yli kuormajuhtia.\n\nSalvatierra oli saanut Californian niemimaalle innokkaita apulaisia,\njoista varsinkin isä Ugarte laajensi maantuntemusta. Tehtyään muutaman\nmatkan niemimaan poikki länsirannalle ja töin tuskin pelastuttuaan\nveden puutteen tuottamasta hädästä hän sai laivan ja veneitä ja lähti\nniillä rannikkoa tutkimaan. Kovat vuorovesivirtaukset estivät työtä\nja lahden perukassa meriveden sekaantuminen Coloradon kuljettamasta\nliejusta. Vihdoin Ugarte kuitenkin pääsi Coloradon itäisen suuhaaran\nsuuhun. Joki oli tulvillaan ja kuljetti mukanaan paljon ruohoa,\nlehviä ja puunrunkoja. Silmänäön mukaan ja vuoksen korkeudesta\ntultiin vakuutetuiksi siitä, että lahti todella oli pohjoista kohti\numpinainen. Keripukki ja myrskyt hidastuttivat sitten siihen määrään\nretkikunnan matkaa, että kului kaksi kuukautta, ennenkuin se pääsi\npalaamaan lähtökohtaansa. Muutama vuosikymmen myöhemmin isä Consag\ntäydensi Ugarten työn, tutkien niemimaan ulkorannankin, ja toiset\njesuiitat jatkoivat maamatkoja yhä kauemmaksi pohjoista kohti. Kun\njesuiitat v. 1767 karkoitettiin kaikista Espanjan alusmaista, niin\njatkoivat fransiskaanit lähetystointa, ulottaen sen Sonoran puolelta\nyhä kauemmaksi pohjoista kohti.\n\nEspanjalaiset viranomaisetkin alkoivat samaan aikaan ulottaa\nsiirtokuntatoimiaan yhä kauemmaksi pohjoiseen, ja samalla kun\nlaivaliike Ylä-Californian rannikolle kehittyi, kävi maayhteyskin\nsuotavaksi. V. 1770 perustettiin siirtokunta Montereyn lahteen,\nnykyisen San Franciscon eteläpuolelle, ja neljä vuotta myöhemmin\nlähetettiin kapteeni Juan Bautista de Anza etsimään Mexicosta sinne\nvievää tietä, Garcés-niminen munkki mukanaan. Retkikunta matkasi\nSonoran kautta Gila- ja Colorado-joille sekä sitten maan poikki San\nGabriel-nimiselle lähetysasemalle, joka oli perustettu Ylä-Californian\nrannikolle, lähelle nykyistä Los Angeles-kaupunkia. Seuraavana vuonna\nsamat miehet saivat toimekseen lähetysaseman ja hallintokeskustan\nperustamisen San Franciscon lahteen, mutta matkalla Garcés erosi\nretkikunnasta ja omin päin teki monta matkaa eri puolille, seutuihin,\njoissa ei ennen kukaan ollut käynyt. Myöhemmin Garcés lähetettiin\nperustamaan siirtokuntaa ja lähetysasemaa yuma-intiaanien maahan, mutta\nkun espanjalaiset anastivat ja keskenään jakoivat intiaanien parhaat\nmaat, niin nämä hyökkäsivät heidän kimppuunsa ja surmasivat kaikki,\nGarcéen ja hänen apulaisensa muitten mukana.\n\nKaksi fransiskaania, isät Escalante ja Dominguez, lähti Mexicon\npohjoisosista Santa Fén kaupungista pyrkimään sisämaan kautta Tyynen\nmeren rannoille. Heidän tietysti täytyi tehdä paljoa pitempi maamatka\nkuin Sonorasta yrittäneiden. Molemmat munkit lähtivät Santa Féstä\nheinäkuussa 1776 kaksi upseeria ja viisi sotamiestä seuranaan,\nkulkivat Rio Granden poikki tämän joen latvoilta ja tulivat sitten\nColoradon vesistöalueeseen. Käytyään eräässä utah-intiaanien\nleirissä retkikunta syyskuussa kulki Coloradon poikki ja matkaansa\nluodetta kohti jatkaen tuli Green Riverille, joka laskee Coloradoon\nWyomingin vuorilta. Sen yli kuljettuaan he tulivat maahan, johon\npelätyt comanche-intiaanit tapasivat tehdä rosvoretkiään, mutta he\neivät näytä näitä kohdanneen. Kuljettuaan vuoriston poikki vaikeita\nteitä retkikunta saapui Utah-järven rannalle, Suuren Suolajärven\neteläpuolelle, ja löysi sieltä Utah-intiaanein kotimaan. Mutta\nUtaheilla ei ollut kaupungeita, kuten moqui- ja zuni-intiaaneilla,\nvaan he elivät yksinkertaisissa kehittymättömissä oloissa. He olivat\nkuitenkin ystävällistä kansaa ja suostuivat siihen, että heidän\nkeskuuteensa perustettaisiin lähetysasema. Retkikunta sai heiltä paljon\ntietoja ympärillä olevista maista, muun muassa suuresta kauempana\nolevasta järvestä — Suuresta Suolajärvestä — jonka vesi oli niin\nsuolaista, että siinä kylpeneet sairastuivat. Munkit olivat nyt, ehkä\nkanjonien vuoksi, kulkeneet niin kauas pohjoista kohti, että he olivat\ntulleet Montereyn ohi, ja palasivat sen vuoksi etelämmäksi. Mutta\nkun he eivät mistään saaneet tietoa lännen merestä eivätkä opastusta\nsen rannalla oleviin espanjalaisiin siirtokuntiin, niin he arpaa\nheitettyään päättivät palata Colorado-joelle, kulkivat sen poikki ja\nsaapuivat moqui-intiaanien maahan. Nämä tosin sanoivat mielellään\nelävänsä ystävyydessä espanjalaisten kanssa, mutta eivät suostuneet\nlähetysaseman perustamiseen. Marraskuun lopulla tultiin Zuniin, ja\ntammikuun ensi päivänä 1777 retkikunta saapui takaisin Santa Féhen. Se\nei tosin ollut saavuttanut matkansa päämäärää, mutta maan sisäosien\ntuntemista se oli edistänyt erinomaisesti. Escalante kirjoitti\nmatkakertomuksen, jossa on paljon tietoja maasta, sen ilmastosta,\ntuotteista ja kansasta. Utah-järveä kauemmaksi ei ainoakaan toinen\nretkikunta tunkeutunut pohjoista kohti, vaan löytöjä näillä kulmilla\njatkettiin sitten Yhdysvalloista käsin.\n\n\n\n\n\nLÅNSI-INTIA JA ETELÄ-AMERIKKA.\n\n\nPortugal menetti Itä-Intiassa melkein kaikki alusmaansa\nvoimallisemmille kilpailijoille, sen täytyi askel askelelta\nperäytyä ylivoiman edestä. Paremmin se ja Espanja pitivät puoliaan\nLänsi-Intiassa, vaikka kilpailu sielläkin oli ankaraa. Ne eivät tosin\nvoineet ylläpitää paavin maanjakoa, niinkuin olisivat halunneet,\nmutta suurin osa niistä maista, joissa molemmat naapurikansat\nolivat jalansijan saaneet, niillä myös säilyi, kunnes nuo maat itse\nvapautuivat.\n\n\n\n\nHollantilainen Länsi-Intian komppania.\n\n\nEnnenkuin Alamaat tekivät Espanjaa vastaan kapinan, oli niillä ollut\nUudessa maailmassa koko joukko kauppaoikeuksia, ja varsinkin Kaarle V:n\naikana teki monta hollantilaista komppaniaa Länsi-Intiassa kauppaa.\nEspanjalaiset maaherrat olivat niille suosiollisia, koska ne möivät\nhalvemmalla tavaroita kuin espanjalaiset kauppiaat. Siitä kehittyi myös\nlaaja salakuljetus, ennenkuin Alamaat vielä olivat kapinaakaan tehneet.\nV. 1579 purjehti Länsi-Intian vesillä 120 hollantilaista laivaa, ja\nvapaussodan aikana ja sen päätyttyä tämä kauppa vielä paljon laajeni.\nSamoin harjoitettiin salakuljetusta Portugalin alusmaihin Afrikan\nlänsirannalla ja siellä ostettiin orjia. Kun hollantilaiset lopulta\nsaivat pysyvän jalansijan Guayanassa, Pohjois-Amerikassa Hudsonin\nsuulla ja Guineassa, niin kaikki nämä pienet komppaniat yhteisen edun\ntehokkaampaa valvomista varten v. 1621 sulatettiin yhdeksi Länsi-Intian\nkomppaniaksi, joka neljäksikolmatta vuodeksi sai hollantilaisen\nkauppamonopolin kaikkialla Amerikassa ja Afrikan länsirannalla ja\nsamanlaiset sodankäynnin ja rauhanteon oikeudet kuin Itä-Intian\nkomppanialla oli.\n\nUuden komppanian kauppa alusia keskitettiin etupäässä Uuteen\nAmsterdamiin (New Yorkiin), San Domingoon ja Cubaan, mutta ei\nkauan kulunut, ennenkuin se aloitti sodan kaikkia kilpailijoitaan\nvastaan Uudessa maailmassa. Hudsonin suistamosta tuli komppanian\ntärkein satama Atlantin länsipuolella. Sinne kokoontuivat sekä ne\nalukset, jotka harjoittivat kalastusta Newfoundlandin matalikoilla,\nja niitä suojelevat sotalaivat, että nekin, jotka hankkivat\nrikkauksia salakuljetuksella ja merirosvouksella Espanjan vesillä.\nKomppania maksoi osakkailleen sangen korkeita osingoita, vaikk'ei\nrehellisillä keinoilla saatuja. Se sai paljoa suuremman voiton\norjakaupasta, salakuljetuksesta ja merirosvouksesta kuin rauhallisesta\nkaupanteosta. Ajettuaan portugalilaiset pois Afrikan länsirannalta\nhollantilaiset saivat käsiinsä tuottavan kullan kaupan, mutta\nvielä paljoa suurempi oli heidän hyötynsä orjakaupasta. V. 1634 he\nespanjalaisilta anastivat Curaçaon, aution kuivan kalliosaaren, joka\non Karibimeressä muutaman penikulman päässä Venezuelan rannikosta, ja\ntästä paikasta tuli sitten erittäin toimelias salakuljetuskeskusta,\njota vastaan espanjalaiset viranomaiset olivat aivan voimattomia.\nKoko seitsemännentoista ja kahdeksannentoista vuosisadan Curaçaosta\nlähti liikkeelle lukemattomia salakuljettajia, ja hollantilaiset\nmerirosvotkin saivat siellä suojaa. Vv. 1623—1636 komppania varusti\nlähes kahdeksansataa »vapaasaalistajaa», jotka anastivat lähes\nkuusisataa espanjalaista ja portugalilaista kauppalaivaa, muun muassa\nv. 1628 kuulun »hopealaivaston», jossa hollantilaisten arvion mukaan\noli 30 miljoonan markan edestä jaloa metallia. Näitten kaappausten\njohdosta Länsi-Intian komppania saattoi jakaa hyviä osinkoja, toisina\nvuosina satakin prosenttia. Westfalin rauhan jälkeen ei julkista\nmerirosvousta enää voitu harjoittaa, ja salakuljetustakin täytyi\nmelkoisesti rajoittaa, ja seurauksena oli, että komppanian osingot\nnopeaan hupenivat. Rauhallisella kaupalla ei Uudessa maailmassa vielä\nollut riittävän hyviä edellytyksiä, ei varsinkaan sen jälkeen, kun\nhollantilaiset olivat siellä enimmät alusmaansa kadottaneet. V. 1674\nLänsi-Intian komppania teki vararikon, ja vaikka muodostettiinkin uusi\nsen tilalle, niin ei sekään paremmin menestynyt. V. 1734 Alamaitten\nkenraalistaatit senvuoksi julistivat Uuden maailman kaupan vapaaksi\nkaikille hollantilaisille, jotka siitä maksoivat kahden prosentin veron.\n\nEspanjan amerikkalaisten siirtomaiden heikoin kohta oli Länsi-Intian\nsaaristo, koska sitä oli helpoin mereltä vallita ja lisäksi\nespanjalainen kansanaines näissä trooppisissa maissa oli verraten\nharvalukuinen. Niistä ei tosin saatu runsaasti jaloja metalleja\neikä enää sanottavasti orjiakaan, kun melkein kaikki asukkaat oli\nsukupuuttoon hävitetty, mutta asemansa vuoksi ne oivallisesti\nsoveltuivat troopilliseen plantaasiviljelykseen, kun halpaa työvoimaa\nsaatiin Afrikasta. Englantilaiset Oliver Cromwellin aikana valloittivat\nJamaican; Haiti bukkaniirien toimesta joutui Ranskalle.\n\n\n\n\nVähät Antillit ja »flibustierit».\n\n\nEspanjalaiset olivat jättäneet Vähät Antillit valtaamatta, niillä\nkun ei ollut metalleja, jotka olisivat houkutelleet, eikä tahdottu\nruveta maatakaan viljelemään, koska maa olisi täytynyt verellä\nkalliisti lunastaa sotaiselta karibiväestöltä. Mutta seitsemännentoista\nvuosisadan alkupuolella näille saarille alkoi asettua kaikenkarvaisia\nmeriseikkailijoita, englantilaisia, hollantilaisia ja ranskalaisia,\nharjoittaen niistä merirosvoutta ja salakuljetusta. Heitä alettiin\nyhteisellä nimellä sanoa »flibustiereiksi». Helppo rahansaanti\nja ylellinen rietas elämä houkuttelivat sinne yhä enemmän väkeä,\nja salakuljettajia ja rosvolaivoja vilisi joka nurkassa. St.\nChristopher-saarelle, Guadeloupen pohjoispuolelle, perustettiin\nensimmäinen siirtokunta, jonka englantilaiset ja ranskalaiset rosvot\nkeskenään jakoivat. Espanjalaiset tosin hyökkäsivät siirtokunnan\nkimppuun ja sen hävittivät, mutta siirtolaiset palasivat takaisin\nja rakensivat sen uudelleen. Osa ranskalaisista muutti Haitiin\nvahvistamaan »bukkaniirien» joukkoa, osa asettui Tortuga-saarelle\nHaitin pohjoisrannalle. Tortugasta tuli siten flibustierein\npääpaikkoja, kunnes ranskalaiset hugenotit sen valloittivat v. 1640.\n\nEnglantilaiset St. Christopherista käsin valtasivat ja asuttivat\nuseita pohjoispuolisia saaria. 1625 he anastivat Vähien Antillien\neteläosassa Barbadoksen, jonka espanjalaiset orjastajat olivat kokonaan\nväestä tyhjentäneet. Hedelmällisyytensä ja syrjäisen asemansa vuoksi\nBarbados alkoi nopeaan kukoistaa ja sinne asettui parikymmentätuhatta\nvalkoista. Barbadoksesta käsin anastettiin toinen Tortuga-saari,\njoka on Venezuelan rannikolla, ja siitäkin tuli tärkeä keskusta ja\nespanjalaisten lihaan pistävä piikki. Englannin kuningas James I\nkuitenkin antoi nämä saaret Kuurinmaan herttualle Fredrikille, joka\noli hänen heimolaisensa, ja tämä käytti niitä Guinean rannikolla\nharjoittamansa orjakaupan tukikohtina.\n\nRanskalaiset anastivat St. Christopherista käsin Guadeloupen\nja Martiniquen, joiden karibiväestö teki sitkeätä vastarintaa.\nHollantilaiset riensivät ottamaan muutamia Pieniä Antilleja saariston\npohjoispäästä ynnä Curaçaon Venezuelan rannikolta, kuten edellä\nmainitsimme.\n\n\n\n\nGuayana.\n\n\nGuayanaan olivat Walter Raleighin satumaiset kuvaukset (II s. 437)\nhoukutelleet kosolti seikkailijoita, mutta he eivät löytäneet Manoaa,\neivätkä muutakaan sanottavaa aikaansaaneet. Pysyväisiä siirtokuntia\nperustivat vasta hollantilaiset, jotka v. 1625 alkoivat maansa\nhallituksen myötävaikutuksella siellä toimia ja perustivat monta\nnäihin saakka säilynyttä siirtokuntaa. He tekivät kerrassaan ihmeitä.\nHedelmälliseen rämemaahan he kaivoivat ojia ja kanavia, joilla rämeet\nkuivattiin, ja erinomaisella menestyksellä he sitten alkoivat viljellä\nsokeria, kahvia, puuvillaa, tupakkaa ja kaakaota. Hollantilaiset eivät\nkuitenkaan saaneet olla yksin. Englantilaiset ja ranskalaiset anastivat\nsamalta rannikolta kaistaleita Espanjan vastaväitteistä huolimatta,\nja näitten kolmen vallan välillä on maa jaettuna vielä tänä päivänä.\nAmazoni-joen suistamossakin nämä kolme länsivaltaa koettivat saada\njalansijaa, mutta portugalilaiset valloittivat Brasiliasta heidän\nrakentamansa pienet linnat ja karkoittivat heidät sieltä kokonaan.\nEspanjan hallitus siitä hyvästä suostui siihen, että Amazoni-joen\nsuistamo liitettiin Portugalin alusmaihin, vaikka se olikin\nTordesillaan demarkatioviivan länsipuolella ja siis muka Espanjan\nomaisuutta. Amazonian omistus olikin ainoa hyöty, mitä Portugalilla oli\nsiitä, että se enemmän kuin puolen vuosisataa oli kuulunut Espanjaan.\n\n\n\n\nHollantilaiset Brasiliassa.\n\n\nHuonommalla menestyksellä portugalilaiset puolustivat Brasilian\nmuita osia. Hollantilainen Länsi-Intian komppania olisi mielellään\nomistanut osan tätä rannikkoa, joka oli niin lähellä Itä-Intian\nreittiä, ja monta kertaa hollantilaiset jo anastivatkin Bahian,\njonka kuitenkin espanjalaiset ja portugalilaiset yhtä monta kertaa\nvalloittivat takaisin. Mutta Pernambucon ja rannikon sen kahden\npuolen hollantilaiset pitivät, perustivat sinne siirtokunnan, joka\nsai nimekseen »Uusi Hollanti», ja Mauritia-nimisen kaupungin lähelle\nmannerta saarelle. Siirtokuntaa hallitsi Nassaun prinssi Moritz, ja\nsiitä ehkä olisi tullut pysyväinen, ellei Portugal v. 1640 olisi\nvapautunut Espanjan vallanalaisuudesta.\n\nAlamaat eivät tosin luovuttaneet takaisin Brasiliassa sen enempää kuin\nmuuallakaan anastamiaan siirtokuntia, vaikka tekivät Portugalin kanssa\nliiton, mutta vapautuminen siihen määrään rohkaisi brasilialaisia,\nettä he itse nousivat aseihin ja v. 1654 karkoittivat hollantilaiset.\nSeuraavalla kymmenluvulla Hollanti vihdoin rauhansopimuksessa luopui\nkaikista vaatimuksistaan.\n\n\n\n\nBukkaniirit.\n\n\nSamoin kuin flibustierit olivat bukkaniiritkin tämän levottoman ajan\nilmiöitä, molemmatkin jatkaen Hawkinsin, Draken, Cavendishin ja muitten\nenglantilaisten merisankarien ammattia, vaikka yhä turmeltuneemmassa\nmuodossa.\n\nJoukko Normandiasta tulleita ranskalaisia seikkailijoita anasti\nmelkein autioksi joutuneen Haitin pohjoisrannan, ruveten metsästämään\nvilliytynyttä sarvikarjaa, jota oli Haitiin, samoin kuin Länsi-Intian\nmuihinkin saariin siinnyt suunnattomat joukot asukkaitten miltei\nsukupuuttoon hävittyä. He hankkivat siten huokealla hinnalla\nruokavaroja ja samalla talia ynnä vuotia myytäviksi. Liha karibilaiseen\ntapaan kuivattiin verkallisella tulella; tämän toimen karibilainen\nnimi oli »bukan», ja siitä näitä seikkailijoita ruvettiin sanomaan\n»bukkaniireiksi». Rohkeutensa ja säälimättömän julmuutensa vuoksi\nbukkaniirit kävivät Länsi-Intian kaikkien rantain vitsaukseksi ja\npurjehtijain, etupäässä espanjalaisten, kauhistukseksi. He tekivät\nuskomattomia hirmun ja väkivallan töitä, sillä espanjalaisten\nvihaaminen oli heille kaikille ylimpänä yhdyssiteenä. Englannin ja\nRanskan hallitukset eivät suostuneet alamaisiaan kurittamaan näistä\ntöistä, kun ei Espanja puolestaan suonut millekään muulle maalle\noikeutta kaupantekoon eikä siirtokuntien perustamiseen Länsi-Intiassa.\nKuta enemmän bukkaniirien luku kasvoi, sitä suurempiin yrityksiin he\nryhtyivät. Länsi-Intiassa vallitsi ainainen sotatila, vaikka Englanti\nv. 1670 teki Espanjan kanssa rauhan.\n\nEspanja koetti monta kertaa karkoittaa bukkaniirit Haitista. Kun se ei\nasevoimalla onnistunut — avoimessa tappelussakin bukkaniirit voittivat\nespanjalaiset — niin alettiin hävittää saarelta metsiintynyttä karjaa,\netteivät he tulisi siellä toimeen. Mutta siitä taas oli seurauksena,\nettä ne bukkaniirit, jotka eivät merirosvoiksi ruvenneet, kiintyivät\nmaanviljelijöiksi ja sitten vasta oikein lujassa istuivatkin.\n\nV. 1671 bukkaniirit kuulun päällikkönsä Morganin johdolla anastivat\nPanaman kaupungin tuiman tappelun jälkeen ja hävittivät sen. Tämä\nkannaksen poikki tehty retki menestyi niin hyvin; että he v. 1680\nuudistivat sen ja anastivat Panamassa useita espanjalaisia laivoja,\njoita he sitten käyttivät rosvoretkiinsä. Retkillä oli mukana William\nDampierkin, joka myöhemmin saavutti kuuluisuutta löytöretkeilijänä.\nIntiaanit olivat erinomaisella auliudella opastaneet bukkaniirit\nkannaksen poikki sortajiaan vastaan. Ainoastaan pieni joukko palasi\nkannaksen poikki Länsi-Intiaan, pääjoukko lähti anastamillaan laivoilla\nTyyntä merta viillettämään ja sen espanjalaisia rantoja ryöstämään.\nAikansa rosvottuaan tämä pieni laivasto palasi takaisin Länsi-Intiaan\nKap Hoornin ympäri kiertäen, matkalla tutkittuaan Patagonian\nlänsirannikon sokkeloisia salmia ja solia.\n\nV. 1683 eräs bukkaniirijoukko, jossa olivat mukana Dampier ja Cowley,\nJohn Cook-nimisen kapteenin johdolla lähti liikkeelle Virginiasta ja\nanasti ensinnä Guinean rannikolla suuren tanskalaisen laivan, joka\nmuutettiin rosvolaivaksi ja sai nimeksi »Poikamiehen ilo». Sitten\npurjehdittiin Kap Hoornin ympäri Tyynelle merelle. Poikettuaan Juan\nFernandez-saarilla ja yhdytettyään toisen rosvolaivan bukkaniirit\npurjehtivat Galapagos-saarille, joista laadittiin ensimmäinen\nkunnollinen kartta. Dampierin ja Cowleyn päiväkirjoissa mainitaan,\nettä bukkaniirit nimittivät saaret — heidän nimistään useimmat ovat\nsäilyneet näihin saakka — ja ne sisältävät saaristosta hyvän kuvauksen,\nmuun muassa kertomuksen suurista kilpikonnista, joista saaristo oli\nsaanut espanjalaisen yhteisnimensä. Galapagos-saarilta retkikunta\npurjehti Mexicon rannikolle, jossa joukkoon yhtyi yhä enemmän\nbukkaniireja. Ylijohtajaksi tuli nyt Edward Davis ja monta rosvoretkeä\ntehtiin Mexicon, Keski-Amerikan ja Perun rannoille. Kun vielä\nranskalaisiakin bukkaniireja oli joukkoon yhtynyt, niin' oli Davisilla\njohdossaan kymmenen laivaa ja hän saattoi Panaman lahdessa tarjota\ntaistelua eräälle espanjalaiselle sotalaivastolle. Sitten hän omalla\nlaivallaan valloitti Nicaraguan Leonin, Guayaquilin ja monta muuta\npaikkaa, kävi pari kertaa Galapagos-saarilla vaurioitaan korjaamassa,\nja purjehti lopulta Kap Hoornin ympäri takaisin Länsi-Intiaan.\n\nDampier oli Nicaraguan rannikolla siirtynyt kapteeni Swanin laivaan\nja risteili hänen kanssaan monet ajat Mexicon rannikolla, jota\nhän päiväkirjassaan tarkkaan kuvaa. Lopulta Swan purjehti Tyynen\nmeren poikki Filippiineille, joilla Mindanaon sulttaani otti hänet\nhyvin vastaan, koska hän oli espanjalaisten vihollinen. Mutta\nbukkaniirilaivalla sitten tapahtui kapina ja osa miehistöstä, Dampier\nmuiden mukana, anasti laivan ja jätti kapteenin Mindanaoon. Dampier\nsitten risteili Etelä-Kiinan merellä, poikkesi Formosaan, palasi\njälleen Filippiineille ja purjehti sieltä Celebesiin ja Timoriin.\nKaikkia näitä seutuja Dampier päiväkirjassaan kuvaa, ja hänen tuomansa\ntiedot paljon selvittivät englantilaisten maantieteellisiä käsitteitä.\nTimorista bukkaniirilaiva käänsi keulansa melkein tuntemattomia maita\nkohti, purjehtien meren poikki Uuden Hollannin rannoille. Tuonnempana\nsaamme tutustua retken jatkoon.\n\n\n\n\nJesuiitat Paranán laaksossa.\n\n\nEtelä-Amerikka oli jo tullut kuudennentoista vuosisadan kuluessa\njotenkin moneen suuntaan samoilluksi Doradon etsijäin toimesta.\nSeitsemännellätoista vuosisadalla maantuntemusta laajensi etupäässä\njesuiittain lähetystoimi. Eteneminen tapahtui kolmelta päätaholta,\nBrasiliasta portugalilaisten, La Platasta ja Perusta espanjalaisten\ntoimesta.\n\nRoque Gonzales de Santa Cruz, jonkun aikaa oltuaan Paranán\njesuiittakeskuksien johtajana, perusti v. 1623 uuden keskusaseman\nUruguayn rannalle, jonka juoksua eräs toinen jesuiitta tutki\nkauas sisämaahan. Muutamia vuosia myöhemmin Gonzales etsi Paranán\njesuiitta-asemilta suoraa tietä mereen, mutta tällä retkellä intiaanit\nhänet murhasivat. 1630 La Plata-maiden jesuiittasiirtolat joutuivat\nkovin vaikeihin oloihin, kun São Paulon maakunnasta Brasiliasta\ntunkeutui sinne maan poikki kunnottomia seikkailijajoukkoja, jotka\nhyökkäsivät jesuiittain lähetysasemain kimppuun ja kuljettivat\nkristinuskoon kääntyneet maan-asukkaat mukanaan orjuuteen. Nämä\n»paulistit», kuten heitä yhteisellä nimellä sanottiin, olivat\nportugalilaisia seikkailijoita, joihin oli liittynyt ranskalaisia,\nenglantilaisia ja myöhemmin espanjalaisiakin. He menivät\nnaimisiin intiaaninaisten kanssa, ja avioliitoista syntyneet\nveripuoli-jälkeläiset olivat mikäli mahdollista vielä häijympää rotua\nkuin heidän isänsä. Heitä sanottiin »mamelukeiksi». Kuta laajemmalti\nmaa paljastui asukkaista, sitä kauemmaksi sisämaahan täytyi tehdä\norjastusretkiä, ja vihdoin paulistit kulkivat vedenjakajan poikki\nParanán rannoille ja karkoittivat sieltä kokonaan monen lähetysaseman\nasukkaat. Jesuiittain täytyi hylätä koko Guayra-seutu ja etsiä uusia\nvaikutusalueita, jotka olivat vähemmän alttiit pohjoisesta tuleville\nhyökkäyksille. Kuljettiin alaspäin Paraná-jokea, ja matkan kestäessä\nkovaonniset pakolaiset saivat kokea uusia vaaroja ja vaikeuksia.\nHe yrittivät sitten perustaa uusia asemia Paraguayn itäpuolelle\nitatines-heimon alueelle, mutta näidenkin siirtokuntain kimppuun São\nPaulon rosvojoukot hyökkäsivät, hävittäen lähetysasemat. Munkkien\ntäytyi muuttaa sille maankaistaleelle, joka on Paranán ja Uruguayn\nvälillä ja joka heistä sai Misioneksen nimen. Mutta Paraguayn jesuiitat\neivät säikähtäneet ilkimyksiä, jotka orjia ryöstäessään olivat\naraabejakin julmemmat, vaan ensi tilassa hankkivat intiaaneilleen\naseet ja voittivat paulistit, niin että näitten täytyi peräytyä, ja\nainoastaan Paranán latvapuoli joutui siten Brasilialle.\n\n\n\n\nBrasilia.\n\n\nBrasiliassakin jesuiitat olivat lähetyssaarnaajina toimeliaita (II,\ns. 385), mutta siellä metallien etsijät ja orjain hankkijat kuitenkin\ntutkivat enemmän maata. Sekä São Paulosta että muista maakunnista\ntunkeutui sisämaahan seikkailijajoukkoja — usein siellä eri maakuntain\njoukkojen välillä sattui verisiä kahakoita — ja vähitellen saatiin\nväsymättömällä etsinnällä selville Brasilian suuret metalli- ja\njalokiviaarteet.\n\nMarcos de Azevedo löysi seitsemännentoista vuosisadan keskivaiheilla\nnykyisestä Minas Geraes-maakunnasta hopeasuonia ja smaragdipaikkoja,\nmutta kun hän ei suostunut viranomaisille ilmoittamaan löytöseutuja,\nniin hän sai vankeudessa päättää päivänsä. Hallituksen turhaan niitä\netsittyä lähti 80-vuotias Fernando Diaz onneaan koettamaan ja iästään\nhuolimatta suuria vaikeuksia ja vaaroja kokien muutamassa vuodessa\ntutki melkein koko nykyisen Minas Geraesin, avasi sen uudisasutukselle,\nlöysi smaragdipaikat ja vasta sitten kuumeeseen kuoli. Toiset löysivät\nmyöhemmin kultaa, ja kahdeksannentoista vuosisadan alulla alkoi\nmaakuntaan tulvata paljon väkeä, vuoriteollisuus kehittyi nopeaan ja\nkoko maakunta tuli kauttaaltaan avatuksi. Goyaz, joka niinikään on\nmannun aarteista rikas, sai kauemmin odottaa kehitystään, vaikka jo\nseitsemännentoista vuosisadan lopulla moniaat seikkailijat olivat\ntunkeutuneet senkin syrjäisiin kolkkiin ja kultaa löytäneet. Mutta\nvasta kahdeksannentoista vuosisadan kolmannella vuosikymmenellä\nsyntyivät vastaisien kaivoksien paikoille ensimmäiset siirtokunnat.\n\nPohjois-Brasiliassa jatkui vielä seitsemännelläkintoista vuosisadalla\ntarumaisen »El Doradon» etsimistä. Gabriel Soares nousi sitä varten\nsisämaahan pitkin São Francisco-jokea kauemmaksi kuin kenkään ennen\nhäntä, tunkeutui joen laaksosta vielä sisämaahankin kappaleen matkaa,\nmutta lopulta hänen täytyi tyhjin toimin palata takaisin. Pernambucosta\nhollantilaiset, jotka pitivät sitä jonkun aikaa hallussaan, tekivät\nretkiä sisämaahan metalleja ja jalokiviä etsien. Portugalilaiset\njesuiitat harjoittivat tälläkin puolella lähetystointa. Amazoni-joen\nvesistöalueen avaamiselle oli Paran kaupungin perustaminen (v. 1616)\nmerkkitapaus, vaikka se alussa olikin pikemmin hävityksen kuin\nedistyksen keskuksena.\n\n\n\nLähetystyö sisämaassa.\n\n\nEnemmän saatiin aikaan Perun puolella. V. 1635 lähti Quitosta joukko\nfransiskaanimunkkeja kääntämään kristinuskoon Napon syrjäjoen Aguaricon\nintiaaneja. Perustettiin lähetysasema Aguaricon suuhun, mutta\nvihamieliset maanasukkaat sen tuhosivat; kaksi eloon jäänyttä munkkia\nkuuden sotamiehen keralla, jotka aseman hävityksen aikana olivat olleet\npoissa retkellä, ei keksinyt muuta pelastuksen keinoa, kuin laskea\nAmazoni-jokea mereen. Se oli kolmas kerta, kun moinen retki tehtiin.\n\n\n\nTeixeira.\n\n\nSe käänsi jälleen huomion tähän jättiläisjokeen ja Pedro de Teixeira\nvarusti Parassa retkikunnan tutkiakseen jokireitin aina Quitoon saakka.\nMolemmat yllämainitut munkit olivat mukana ja vähitellen retkikunta\nnousi yhä korkeammalle ylämaahan ja jotain toista latvajokea kuin\nNapota seuraten lopulta pääsi Quiton alueelle. Teixeira jätti osan\nväestään venereitin päähän ja kulki maisin Quitoon, jonne hän saapui\nsyksyllä 1638. Seuraavana vuonna helmikuussa hän lähti paluumatkalle\nNapota laskien. Mukana oli tällä kertaa pari oppinutta jesuiittaa,\njotka merkitsivät muistoon kaikkien tärkeimpien lisäjokien laskupaikat.\nSaatiin myös tietoja Casiquiaresta, jonka kautta Amazoni-joki on\nvesiyhteydessä Orinocon kanssa. Osa retkikunnasta olisi tahtonut nousta\nRio Negroa sille suunnalle orjastamaan, mutta munkit saivat tämän\nestetyksi. Acuna, toinen jesuiitoista, joka julkaisi matkakertomuksen,\nlatelee kaikki vanhat jutut Amazonimaan naissotilas-heimoista.\nJoulukuussa 1639 Teixeira saapui takaisin Parahan. Edestakaiseen\nmatkaan maanosan poikki oli kulunut täsmälleen kaksi vuotta.\n\nVuosisadan keskivaiheilla Pohjois-Brasiliassa toimi kaksi jaloa\nmiestä, Maranhãon maaherra Vidal ja jesuiitta Vieyra, jotka kumpikin\ntyöskentelivät uutterasti orjien vapauttamiseksi ja sisämaan\nintiaaniheimojen sivistämiseksi. Kaksi jesuiittaa lähetettiin nousemaan\nTocantinsia, Amazoni-joen ensimmäistä syrjäjokea, joka purkaa vetensä\nsen suistamoon, eräs kolmas Xingu- ja Tapajoz-jokien varrella asuvien\nintiaanien luo. Toiset jesuiitat avasivat maan poikki kulkureitin\nMaranhãosta Pernambucoon. Amazoni-jokea noustiin nyt useinkin ainakin\nRio Negron suulle saakka, toisia retkikuntia tunkeutui Amazoni-joen\nmuihin syrjäjokiin, ja siten tulivat Brasilian sisäosat vähitellen\nparemmin tunnetuiksi, vaikkapa siellä varsinkin jättiläisjoen\nvesialueella on paljon valkoisten vielä tänä päivänäkin käymättömiä\nseutuja.\n\n\n\nAmazoni-joen ja Paraguayn latvoilla.\n\n\nPerusta käsin jesuiitat ja muut munkki-lähetyssaarnaajat perustivat\nasemia niitten intiaanien keskuuteen, jotka asuvat Amazoni-joen\nlatvajokien varsilla ja Andien itäpuolella. Näiden lähetyssaarnaajain\ntoimesta tulivat Maranjonin lähdejoet entistä paremmin tunnetuiksi.\nPaljon uhrauksia tämä työ kysyi, ja moni sille elämänsä omistanut\nlähetyssaarnaaja sai väkivaltaisen surman, mutta yleensä jesuiitat\nkäännytystyössä menestyivät hyvin, koska he osasivat asettua\nmaanasukkaitten kannalle ja todella vilpittömästi harrastivat heidän\nparastaan. Etelä-Amerikan intiaanien käännyttämistyö on epäilemättä\nkaunein lehti tämän syystä vihatun munkkikunnan historiaa. Suuri\nvahinko intiaaneille oli, että heidät Etelä-Amerikankin maista\nkarkoitettiin. Paitsi Ucayalia ja Huallagaa tulivat lähetyssaarnaajain\nja myös maallikkoseikkailijain retkien kautta tunnetuiksi Madeiran\nlatvahaarat, Madre de Dios, Beni ja Mamore, joiden varsilla\nchunchos-intiaanit asuivat.\n\nUseita valloitusretkiäkin tehtiin näihin seutuihin, sillä Perussa\npiti sitkeästi puoliaan muuan kulkupuhe, että muka Andien itäpuolella\nolevissa suurissa aarniometsissä oli säilynyt jäännös inkkain\nvaltakunnasta, ja tätä jäännöstä lähdettiin etsimään ja valloittamaan.\nSanomattakin on selvää, että nämä etsimiset olivat turhat, ja suurin\nsitä varten liikkeelle lähteneistä retkikunnista, jota Don Benito\nQuiroga johti, pääsi (v. 1670) hädin tuskin palaamaan. Fransiskaanit\nperustivat useita menestyviä lähetysasemia Benin lähteille Apolobamban\nvuorimaahan, jesuiitat -taas lähetystyö-keskustan kauemmaksi\nitään Mamore-joen rannoilla asuvien mojo-intiaanien keskuuteen.\nNäillä seuduilla yhtyivät etelästä Paraguayn puolelta etenevät\nlähetyssaarnaajat Perusta tulleisiin. Siten jesuiitat ensimmäisinä\ntodellisen sivistystyön avulla rakensivat maanosan poikki sillan.\nParaguaysta tulleet jesuiitat vaikuttivat chiquito-intiaanien\nkeskuudessa, joiden asunta-alat olivat mojojen kaakkoispuolella. Näiden\nintiaanien asumat alueet eivät ole metsämaita, Amazoni-aluecn suuria\n»selvoja», vaan puuttomia ruohotasankoja, »llanoja», joita ulottuu\netelää kohti katkeamatta aina maanosan eteläisimpiin osiin saakka.\n\nSeitsemännentoista vuosisadan lopulla lähetysasemien toiminta\nlaimentui, eikä sen koommin yritetty tunkeutua itää kohti mannermaan\ntuntemattomiin sisäosiin. Suurempaa toimitarmoa osoittivat edelleenkin\nportugalilaiset, eivät tosin lähetyssaarnaajat, vaan kaikenlaiset\nrikkauksien ja tulolähteitten etsijät. Monesta kohdasta he ennättivät\njo lähelle Andien lievemaita, ennenkuin tapasivat vastakkaiselta\npuolelta etenevät espanjalaiset, ja siitä oli seurauksena, että\nkun kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla rajat käytiin\nja Etelä-Amerikka jaettiin lopullisesti näiden molempien maitten\nkesken, niin sai Brasilia osalleen koko sisämaan aina Mojo- ja\nChiquito-llanoille ja Andien vuorimaahan saakka.\n\nSamoin kuin seitsemännellätoista, samoin lähetyssaarnaajat\nkahdeksannellakintoista vuosisadalla muita tehokkaammin edistivät\nEtelä-Amerikan tutkimista. Lopulta tuskin oli koko tässä laajassa\nmaanosassa seutua, johon ei heidän vaikutuksensa olisi ulottunut.\nPortugalin alusmaissa levisi maantuntemus myös kivennäisaarteitten\netsinnän ja opastuksen kautta. Kahdeksannellatoista vuosisadalla\nEtelä-Amerikassa suoritettiin ensimmäiset puhtaasti tieteellisetkin\ntyöt.\n\nOlemme edellä nähneet, kuinka lähetyssaarnaajat La Plata-maista käsin\nkoettivat ulottaa lähetystoimensa nykyisen Bolivian rajoille saakka,\nchiriguana- ja chiquito-intiaanien keskeen, ja kuinka portugalilaiset\nseikkailijat Brasiliasta käsin häiritsivät heidän työtään. Edellinen\nmainituista heimoista oli niin sotainen, että sen käännyttämistyö\noli heitettävä sikseen; paremmalla menestyksellä työskenneltiin\nchiquito-intiaanien keskuudessa. Retkillään etäisille lähetysasemille\nmunkit tutkivat Paraguayn latvaosat ja Pilcomayon, sen suurimman\nsyrjäjoen. Nämä matkat olivat sangen vaarallisia alkuasukkaitten\nsotaisuuden vuoksi. Chacon tobat, jotka nykyaikoihin saakka ovat\nsäilyttäneet itsenäisyytensä, saivat jo silloin sotaisen maineensa,\nja moni hengenmies, samoin kuin seikkailijakin, sai surmansa sekä\navohyökkäyksissä että väijytyksissä. Jesuiitat laativat matkainsa\nperustuksella La Plata-maista sangen hyvän kartan ja kehittämistään\nsitä kehittivät, kunnes veljeskunta v. 1767 karkoitettiin Espanjan\nkaikista alusmaista, Etelä-Amerikastakin. Jesuiittain kukoistavat\nasemat viljelyksineen jäivät autioiksi, ja hylätyt rauniot kaukana\nerämaissa enää todistavat heidän rohkeata ja uupumatonta työtään\nalkuasukkaitten sekä aineellisen että henkisen toimeentulon\nparantamiseksi.\n\n\n\nManoel Felix.\n\n\nMatto Grosso, Brasilian laaja keskusylänkö, tuli tunnetuksi\nportugalilaisten seikkailijain erään matkan johdosta. Antonio Fernandez\nde Abrey oli v. 1734 löytänyt sieltä kivennäisaarteita, ja löydön\ntiedoksi tultua oli alkanut keräytyä seikkailijoita tähän harvaan\nasuttuun maakuntaan, johon ei ollut teitä eikä vesiväyliä.\n\nManoel Felix de Lima johti v. 1742 erästä retkikuntaa, johon kuului\netupäässä velkojiaan pakenevia seikkailijoita, aikoen yhä kauempaa\nMadeiran puolesta löytää yhä runsaampia aarteita. Toinen puoli\njoukosta palasi takaisin jo tieltä, mutta pääosan keralla Manoel Felix\nonnellisesti saapui espanjalaisten eteläisimmälle lähetysasemalle\nmojojen maahan. Lähetyssaarnaajat ottivat heidät ystävällisesti\nvastaan, kunnes saivat esimiehiltään käskyn karkoittaa muukalaiset.\nManoel Felix laski Guapore-jokea Mamorehen ja jatkoi matkaa sitä pitkin\nBenin, Madeiran kolmannen latvahaaran suulle. Matkaa alkoivat sitten\nhaitata vaaralliset kosket, ruoan vähyys ja kärpästen ja sääskien\npaljous. Kanootti tarttui karille ja tuhoutui, mutta seikkailijat\nonnekseen löysivät toisen, joka oli tarttunut kiinni kivien väliin,\nja pääsivät sillä matkaa jatkamaan. Nälänhätä alkoi jo ahdistaa\nretkikuntaa ankarasti, mutta vihdoin päästiin portugalilaisten\nylimmille lähetysasemille, joista saatiin ruokavaroja, ja laskettiin\nsitten jokea aina Amazoni-jokeen saakka. Näin sai Amazoni-joen suurin\nsyrjäjoki tutkituksi melkein latvoilta suuhun saakka.\n\nKun Manoel oli saapunut Parahan, lähetettiin hänet viranomaisten\ntoimesta Lissaboniin tekemään selkoa matkastaan, sitä kun pidettiin\ntavallista tärkeämpänä. Hän esitti kuitenkin niin ylenmäärin suuria\nvaatimuksia, ettei Portugalin hallitus lähettänytkään häntä työtä\njatkamaan, ja Manoel Felix päätti päivänsä mitä suurimmassa köyhyydessä.\n\nMuuan toinen portugalilainen teki matkan Paraguayn ja Amazoni-joen\nvesistöjen välialueihin, jotka vielä tänä päivänäkin ovat\nvaillinaisesti tunnetut. Hän laski Cuyaba-jokea Paraguayhin, nousi\nParaguayta ja erästä sen lisäjokea niiden latvoille saakka ja kulki\nvedenjakajan poikki Tapajosille, eräälle Amazoni-joen suurelle\nlisäjoelle, laskien sitä sen suuhun saakka.\n\n\n\nRajariitoja.\n\n\nEspanjalaisten ja portugalilaisten tienraivaajat olivat näin joutuneet\nkosketuksiin Etelä-Amerikan sisimmissä osissa, ja kun kumpikin maa\npiti ominaan niitä seutuja, jotka sen alamaiset olivat löytäneet,\nniin joutui laajoja alueita riidanalaisiksi, koska matkat kävivät\nristiin. Portugalilaiset lähettivät Parasta retkikunnan, joka Franciseo\nLemen johdolla nousi Madeiran ja siis kulki vastakkaiseen suuntaan\nkuin Manoel Felix. Tämä matka oli vaarallinen ja vaikea, muun muassa\nmura-intiaanien hyökkäyksien vuoksi. Madeiran suurien könkäitten alla\ntäytyi rakentaa keveämmät kanootit, ja monta vaivaa ja taivallusta\nkysyi, ennenkuin päästiin niiden päälle. Mamoren suulta tavattiin\nensimmäinen espanjalainen lähetysasema, jossa retkikunnan osaksi vasten\nodotuksia tuli ystävällinen vastaanotto. Matkan aikana oli nimittäin\ntapahtunut Espanjassa hallitsijanvaihdos; Ferdinand VI oli naimisissa\nportugalilaisen prinsessan kanssa, ja tämä liitto paransi molempien\nnaapuruksien välejä. Mutta matkan vaikeudet eivät silti päättyneet.\nVuodenaika oli kaikkein pahimmillaan, joet tulvillaan, rantametsät\nrämeinä, niin ettei niistä saatu juuri mitään ravintoa. Lopulta\nretkikunta kuitenkin pääsi uloimpiin portugalilaisiin siirtokuntiin\nnykyisen Diamantinon läheisyyteen yhdeksän kuukautta kestäneen matkan\njälkeen. Madeira-Guaporén venereittiä, joka täten oli avattu,\nportugalilaiset sitten käyttivät jotenkin ahkeraan.\n\nKahdeksannentoista vuosisadan jälkipuoliskolla kävi yhä tärkeämmäksi\nsaada Espanjan ja Portugalin alueitten rajat määritellyiksi selkkausten\nvälttämiseksi. Molempien maitten välillä saatiinkin aikaan sopimus,\njoka ei enää' perustunut paavin maanjakoon, vaan tutkimusretkillä\ntunnetuiksi tulleihin maantieteellisiin tosiasioihin. Tämä sopimus\nei kuitenkaan päässyt guarani-intiaanien kapinan vuoksi voimaan, ja\nennenkuin kapina oli kukistettu, olivat kummankin maan hallitukset\nkäyneet sopimukseen tyytymättömiksi. Senvuoksi se sai raueta ja\nkolmekymmentä vuotta myöhemmin (v. 1777) tehtiin uusi, joka näihin\nsaakka on ollut Etelä-Amerikan valtiollisen jaon perustuksena, vaikka\nsen epäselvyys onkin aiheuttanut monta selkkausta.\n\n\n\nDon Felix de Azara.\n\n\nTämän sopimuksen johdosta saapui Don Felix de Azara Etelä-Amerikkaan.\nHän oli espanjalainen upseeri, joka sodassa Algerian merirosvoja\nvastaan haavan saatuaan v. 1780 nimitettiin Espanjan hallituksen\nyhdeksi edustajaksi Brasilian ja La Plata-maiden välistä rajaa\nkäyvään komissioniin. Tämä työ edistyi portugalilaisten komissarien\nvitkastelujen vuoksi hyvän hitaasti, ja Azara käytti loma-aikoja\nlaajoihin matkoihin. Hän ryhtyi ensiksi kartoittamaan Paraguayta,\njoka siihen aikaan oli nykyistään paljoa laajempi, ja suoritti\ntämän työn erinomaisen huolellisesti, niin että Paraguay sitten oli\nmonet ajat paremmin tunnettu kuin mikään muu Etelä-Amerikan maa.\nSamalla hän väsymättömän innokkaasti tutki maan luonnonhistoriaa,\nvaikk'ei hän ollutkaan tiedemies. Kulutettuaan 13 vuotta näihin\ntöihin Azara lähetettiin La Plata-maiden etelärajalle levittämään\nEspanjan vaikutusvaltaa pamppain intiaaniheimojen keskuuteen. Väestön\nsotaisuuden ja maan autiuden vuoksi tämä tehtävä oli sangen vaikea,\nmutta Azara suoritti senkin menestyksellä ja kartutti paljon tietoja\nnäistä vähän tunnetuista maista. Tämän jälkeen hän vielä tutki Paranán\nalajuoksun, kartoitti La Plata-maiden itärajan ja johti näiden seutujen\nasutusta. Vasta v. 1801, kaksikymmentä vuotta kestäneen uutteran työn\njälkeen, hän sai luvan palata Espanjaan. Hän oli saanut kokea paljon\nkateutta ja rettelöimistä Etelä-Amerikan espanjalaisten viranomaisten\npuolelta, ja näiden juonien vuoksi hänen palveluksensa kotimaassakin\njäivät vaille ansaittua palkkaa. Vain osan laajoista muistiinpanoistaan\nhän viranomaisten estelyn takia saattoi julkaista; vasta meidän\naikanamme ne on kaikki julkisuuteen saatettu.\n\n\n\nRio Negron vesistö.\n\n\nTutkimus ei edistynyt yhtä ripeästi Etelä-Amerikan pohjoisosissa.\nAmazoni-joen vesistöalueella maantuntemus levisi varsinkin orjastuksen\nkautta. Portugalilaiset hankkivat orjia yllyttämällä maan heimoja\nsotaan toisiaan vastaan ja ostamalla sitten kummaltakin sotijapuolelta\nvangit. Näitä retkiä tehtiin Rio Negron latvoille saakka, ja sillä\npuolella portugalilaisten ja Orinocoa nousevain espanjalaisten\netujoukot niinikään joutuivat kosketuksiin. Etäisimmät vakinaiset\nasuinpaikat olivat näilläkin kulmilla lähetysasemat. Espanjalainen\nmunkki Ramon matkusti v. 1744 Orinocon ylimmältä asemalta vastavirtaa,\nkunnes joen latvoilla kohtasi portugalilaisia orjastajia. Näiden\nkeralla hän kulki Casiquiarea, Orinocoa ja Rio Negroa yhdistävää kuulua\nvälivirtaa pitkin Rio Negron ylimpiin portugalilaisiin siirtokuntiin.\nSiellä hän, jonkun aikaa odotettuaan, tapasi portugalilaisen jesuiitan\nAvogadron. Samaa tietä palaten hän oli ensimmäinen, joka antoi\ntäsmällisiä tietoja tästä reitistä, vaikka sen todellinen luonne pysyi\nEuroopan maantieteilijöille edelleenkin hämäränä. Toistakymmentä\nvuotta myöhemmin perustettiin Orinocon syrjäjoen Atabapon suulle\nlähetysasema, ja lähetyssaarnaajat siis pohjoisesta käsin ulottivat\nvaikutuksensa molempien suurien jokien väliselle vedenjakajalle saakka.\nTältä asemalta kuljettiin Orinocon syrjäjokia Metaa ja Vichodaa nousten\nBogotán ylängölle, nykyiseen Colombiaan saakka, poikki Ilanjoen,\njoilla jo 16:nnen vuosisadan seikkailijat olivat samoilleet El\nDoradoa etsimässä. 18:nnen vuosisadan jälkipuoliskolla tehtiin useita\nmatkoja kultamaan löytämiseksi, mutta ei enää näille aroille, vaan\nGuayanan eteläosassa oleviin vuorimaihin ja niiden poikki Amazoni-joen\npohjoisten syrjäjokien lähteille saakka. Kun nämä retket tietysti\nolivat turhia, niin luovuttiin piankin jälleen kultamaan etsimisestä.\nMonta aikaa sen jälkeen kului, ennenkuin näiden maanäärien tutkiminen\nuudelleen edistyi.\n\n\n\n\nQuiton astemittaus.\n\n\nMerkillisin maantieteellinen suurtyö Etelä-Amerikassa\nkahdeksannentoista vuosisadan kuluessa oli Pariisin akatemian\ntoimeenpanema meridiaanikaaren mittaus. Samaan aikaan kun Maupertuis\ntovereineen suoritti mittauksia Lapissa, saapuivat ranskalaiset\noppineet Bouger, Godin ja La Condamine (v. 1736) Quitoon, jonka\nylängöllä he sen ajan tarkimpia koneita ja menetelmiä käyttäen\nmittasivat meridiaaniasteen pituuden päiväntasaajan seuduilla. Kun\ntähän työhön maisemanlaadun, ilmaston ja muiden vaikeuksien vuoksi\nkului vuosikausia, niin he samalla kokosivat paljon arvokkaita tietoja\nAndien ylätasankojen luonnosta ja tuotteista. Maaliskuussa v. 1743\ntyö saatiin loppuun suoritetuksi ja Bouger ja La Condamine palasivat\nEurooppaan; Godin jäi vaimonsa keralla vielä muutamaksi vuodeksi\nPeruhun.\n\nBouger matkusti Magdalena-jokea Cartagenaan, La Condamine Andien poikki\nAmazoni-joen latvoille ja jättiläisjokea edelleen mereen saakka. Tosin\nolivat Orellanan jälkeen jo toisetkin tehneet saman matkan maanosan\npoikki, mutta La Condamine ensimmäisenä laski tieteellisen perustuksen\nsen kartoitukselle.\n\n\n\nLa Condamine Amazoni-joella.\n\n\nToukokuussa 1743 matkaan lähdettyään La Condamine kulki Andien poikki\nja aloitti jokimatkan Chincipe-nimiseltä latvajoelta, joka Andien\njuurella jo oli yhtä leveä kuin Seine Pariisin kohdalta. Hän laski\nChincipen Maranoniin ja sitten edelleen tätä jokea, vaikka siinä vielä\nolikin koskia ja mahtava joki toisin paikoin ahdistui aivan kapeihin\nrotkoihin äkkijyrkkien vuorenseinämäin väliin. Kuuluin näistä rotkoista\non Pongo de Manseriche, jossa ovat Maranonin alimmat kosket. La\nCondamine oli tällä paikalla vähällä menettää kaikki matkatavaransa ja\nmuistiinpanonsa, kun hänen lauttansa tarttui valtavaan puunoksaan ja\nvesi yöllä aleni niin nopeaan, että lautta olisi jäänyt oksan päähän\nkiikkumaan, ellei hän viime hetkessä olisi saanut sitä irtautumaan.\n\nPongo de Manserichen alapuolelta alkoivat lakeudet, joilla joki levisi\nja haaroi sekavaksi sokkelikoksi ja valtavat aarniometsät peittivät\nrannat. Maisemat olivat yksitoikkoiset, mutta La Condamine ei väsynyt\nihailemasta luonnon uhkuvaa rehevyyttä. Heinäk. 14 p. hän saapui\nLagunaan, jossa portugalilainen maaherra häntä odotti. Laguna oli\nsiihen aikaan suuri kauppala, jonka väestön lähetyssaarnaajat olivat\nkoonneet. Jatkaessaan sieltä matkaansa La Condamine määräsi longitudin\nja latitudin, milloin se oli mahdollista, joen suunnanmuutokset,\nmutkain pituudet kellolla, uoman leveyden eri paikoista, syrjäjokien\nsuun leveyden sekä kuinka suuri oli niiden emäjoen kanssa muodostama\nkulma, merkitsi muistiin saaret ja niiden pituuden, laski virtauksen\nnopeuden monta eri menetelmää käyttäen. Usein hän mittausopillisesti\nmittasi itse joen ja sen syrjäjokien leveyden. Kaiken lisäksi hän\nvielä teki säännöllisiä ilmapuntari- ja lämpömittaushavainnoita.\nHeinäk. 25 p. La Condamine saapui uudelle lähetysasemalle, jolle munkit\nolivat koonneet, metsästä houkutellen, suuret määrät yaineos-nimisiä\nmetsäläisiä. Nämä villit olivat hyvin alhaisella kehityskannalla, ja\nvaikka heidän kielensä oli sangen monimutkaista, eivät he osanneet\nlaskea enempää kuin kolmeen. Aseena heillä oli pitkä putki, jolla he\nerinomaisen taitavasti lennättivät pieniä nuolia. Nuolet oli kastettu\nniin väkevään myrkkyyn, että niiden haava minuutissa tuotti kuoleman.\nLa Condamine sai mukaansa tätä myrkkyä, ja siten tuli kuraremyrkky\nEuroopassa tunnetuksi.\n\nSeuraavana päivänä hän tuli Ucayalin suulle, ja sen alapuolelta Maranon\nmelkoisesti levisi. Yhä uusien heimojen alueitten läpi piti matka ja\nyhä uusiin tuotteihin matkustaja tutustui, quinquinan, ipekakuanan,\nsimaruban, sassaparillin, guajakin, kaakaon ja vaniljin ynnä kautsukin\nmainitaksemme. Viimeksimainitusta asukkaat valmistivat pulloja, kenkiä\nja männättömiä ruiskuja. Omaguain juhlissa oli tapana antaa vieraille\nmoisia ruiskuja lahjaksi. Napojoen suulla La Condamine toimitti tarkan\nlongitudimääräyksen Jupiterin kuun avulla, ja tähän määräykseen\nperustui sitten koko loppujuoksun kartoitus.\n\nLähellä Içan suuta olivat ensimmäiset portugalilaiset lähetysasemat.\nJoki oli siltä kohdalta jo 900 toisea (lähes 1800 metriä) leveä.\nSeudun asukkaat olivat jo koko joukon edistyneempiä, heillä oli\npumpulikankaasta hameet, lukolliset lippaat, rauta-avaimet, neuloja,\npeilejä, saksia ja muita Euroopassa valmistettuja esineitä, joita he\nostivat Parasta viedessään sinne kaakao-satonsa. Heillä oli paljoa\nparemmat aluksetkin, pisimmät parinkymmenen metrin mittaiset, puolen\nkolmatta metriä leveät, neljälläkymmenellä melalla melottavat.\n\nRio Negron suulla La Condamine keräsi lähetyssaarnaajilta tietoja\ntakamaista ja sai niitä huolellisesti seuloen oikean käsityksen\nCasiquiaren luonteesta. Hän saapui sitten valtavan Madeiran suulle.\nPian senjälkeen alkoi jo tuntua vuorovesien vaikutus. Syyskuussa\nnäkyivät pohjoisesta ensimmäiset vuoret Andeilta lähdön jälkeen; ne\nolivat Guayanan uloimpia pääteharjanteita. Syrjäkanavia matkaten La\nCondamine sitten saapui Parahan, mutta teki sieltä erikoisen matkan\nAmazon-joen suistamoon, jossa hän tutki kuulua pororokaa, korkeata\nvastavirtaa hyökkäävää vuoksiaaltoa, joka on tielle joutuvain pienten\nlaivain varma tuho. Parasta La Condamine purjehti Cayenneen ja palasi\nRanskaan helmikuussa 1744.\n\n\n\nRouva Godin.\n\n\nVaikeammaksi kävi Godinin ja hänen vaimonsa kotimatka. Sekin kävi\npitkin Amazon-jokea, vaikka eri ajoin. Godin itse lähti matkaan vähän\nedeltäkäsin, v. 1749; hänen piti palata vaimoansa hakemaan, mutta sota\nteki paluumatkan mahdottomaksi. Parikymmentä vuotta rouva Godin Perussa\nodotti ja lopulta hänen täytyi ilman miestään v.1769 matkustaa Andien\npoikki Amazon-joelle, jossa häntä odotti portugalilainen laiva. Matka\nkävi kamalaksi seikkailuksi. Intiaanisaattue hylkäsi erämaassa rouva\nGodinin ja hänen seuralaisensa, kanootti kaatui ja retkikunta menetti\nkaikki tavaransa. Retkellä tiettömäin metsäin läpi rouva Godinin kaikki\nseuralaiset sitten kuolivat nälkään ja uupumukseen ja rouva Godin sai\nypö yksin pyrkiä eteenpäin, kunnes intiaanit sattumalta hänet löysivät\nja pelastivat. Hän saapui lopulta Parahan ja matkusti sieltä Guayanaan,\njossa hänen miehensä yhä odotti. Rouva Godinin kokemukset ovat kaikkien\naikain matkailun merkillisimpiä.\n\nKahdeksannentoista vuosisadan lopussa Alexander v. Humboldt aloitti\nmerkilliset matkansa Venezuelassa, Colombiassa ja Ecuadorissa, mutta ne\nkuuluvat seuraavan vuosisadan saavutuksiin.\n\n\n\n\n\nMUSTAIN MAANOSA.\n\n\nAfrikan luoteisrannikko oli se koulu, joka valmisteli purjehtijoita\nsuurien löytöretkien aikakauden urotöihin. Kappale kappaleelta\nHenrik Purjehtijan kapteenit tunkeutuivat tätä rannikkoa etelämmäksi\nhälventäen vanhoja keskiaikaisia ennakkoluuloja, jotka olivat\npelottaneet merenkulkijoita lähtemästä kuuman vyöhykkeen ulapoille. He\nlöysivät Saharan aution rannikon eteläpuolelta uhkuvan troopillisea\nkasvullisuuden arvokkaine tuotteineen, saivat kultaa ja orjia. Mutta\nmitään Intian rikkauksiin verrattavaa he eivät löytäneet ja senvuoksi\nnämä yhä kauemmaksi ulotetut retket vain olivat edistysaskeleita\nsuurella Intian tiellä, joka yhä varmemmin pysyi purjehtijain\npäämääränä, kuta enemmän he tulivat Afrikan rantaa tutkineeksi.\n\nPortugalilaiset löysivät Guinean, Kongon, Hyväntoivonniemen ja vihdoin\nAfrikan itärannikon varakkaat arabialaiset satamat, mutta kaikkien\nnäitten löytöjen päämerkitys oli siinä, että niiden kautta Intian\nreitti tuli avatuksi. Intiaan löytäjät sijoittivat toimeliaisuutensa\nja mahtinsa koko painon ja Afrikan paikat jäivät edelleenkin vain\nväliasemiksi Itämaille kuljettaessa. Jopa suurin osa mustien maanosan\nrannikkoa aivan sivuutettiinkin, kun oli saatu selville valtamerien\nsuuret tukijärjestelmät ja parhaat reitit. Intian tietä etsittäessä oli\nAfrikka kuitenkin ympäriinsä tullut jotenkin hyvin kartoitetuksi.\n\nMitäpä mustain maanosan raakalaisrannoilla olisikaan ollut Intian\nrikkauksiin verrattavaa. Niiden köyhyys satamista, villit vihamieliset\nasukkaat, mangroverämeet ja kuumeet torjuivat luotaan sekä purjehtijaa\nettä kauppiasta.\n\nMutta viljelyksen ja vuoriteollisuuden päästyä Uudessa maailmassa\nhyvään alkuun ja sikäläisten heikkojen rotujen tuhouduttua kovassa\norjuudessa asiat muuttuivat. Uuteen maailmaan alettiin tarvita yhä\nenemmän halpaa työvoimaa, sinne alettiin kuljettaa neekereitä, ja\nsamalla Afrikan rannikot sekä portugalilaisista että muistakin merta\nkulkevista kansoista saivat enemmän arvoa.\n\nRanskalaiset alkoivat jo kuudennellatoista vuosisadalla purjehtia\nDiepestä Senegaliin. Englantilaiset pian seurasivat esimerkkiä ja\n1588 kuningatar Elisabeth antoi ensimmäiselle englantilaiselle\nLänsi-Afrikan komppanialle oikeudet. 1618 perustettiin vielä suurempi\nenglantilainen komppania, joka keskitti toimintansa varsinkin\nGambia-jokeen, sillä toivottiin sitä pitkin päästävän Timbuktuun ja\nLänsi-Sudanin kultaseutuihin. Lähelle Gambia-joen suuta, rakennettiin\nsaarelle Fort James, josta tuli sekä englantilaisten pääasema että\nkoko Guinean tärkeimpiä kauppa-asemia. Guinean Kultarannallekin sama\nenglantilainen komppania rakensi linnan. Hollantilaisetkin tarvitsivat\npaljon orjia ja Itä-Intian komppania perusti sitä ja muutakin kauppaa\nvarten useita asemia Guineaan. He julkaisivat koko rannikosta tarkkoja\nmaantieteellisiä kuvauksia, tuntien sekä Nonin että Nigerin deltan\nmuutkin monisokkeloiset suuhaarat, vaikkeivät osanneetkaan aavistaa,\nettä niiden kautta laski mereen sama sisämaan joki, vieläpä itse\nNiger. Seitsemännentoista vuosisadan kuluessa samalle rannikolle vielä\nilmaantuivat tanskalaiset ja brandenburgilaiset. Tanskalaisilla oli\nKultarannalla asemia aina yhdeksännentoista vuosisadan keskivaiheille.\n\nRanskalaiset yritykset kohdistuivat Senegaliin ja myöhemmin Guinean\nOrjarannikkoon. Eräs Sieur d'Elbée matkusti rannikolta Ardrahin\nkuningaskuntaan, joka käsitti suuren osan nykyistä Dahomeita.\nAndré Brue, Senegalin siirtomaan maaherra, nousi Senegalia kauas\nsisämaahan ja lähetti asiamiehiään vieläkin edemmäksi. Siihen\naikaan yleiseen luultiin, että Senegal oli Nigerin alijuoksu, mutta\nBruen matkahavainnot alkoivat tätä luuloa järkyttää. Eräs toinen\nranskalainen, Sieur Compagnon, kulki paljon vastuksia kohdaten maan\npoikki Tambaura-nimiselle kulta-alueelle ja tutustui siellä neekerien\nkullanhuuhtomoihin, arvatenkin samoihin, joista jo Henrik Purjehtijan\nkapteenit olivat tietoja saaneet. Compagnon laati Senegalin ja\nFalemen välisestä maasta hyvän kartan ja kokosi tietoja kasvi- ja\neläinkunnasta. Labat-niminen dominikaanimunkki yhdisti ranskalaisten\nmatkustajain tuomat tiedot ja kirjoitti niiden johdolla Senegalin ja\nSierra Leonen välisestä rannikosta kertomuksen.\n\nKongolle ja Angolalle omistivat huolta portugalilaiset\nlähetyssaarnaajat. Kapusinimunkit tekivät matkoja kauas sisämaahan,\njopa semmoisiinkin seutuihin, joissa ei sen koommin eurooppalaisia\nole käynyt. He nousivat Kongoa pitkin Stanley Pooliin saakka ja\nkastoivat paljon kansaa. Vasta Stanley heidän jälkeensä kävi samoilla\nseuduilla. Toisia matkusti maan poikki Kuangolle, Kongon ensimmäiselle\netelästä tulevalle syrjäjoelle saakka. Kapusinimunkit eivät olleet yhtä\noppineita kuin jesuiitat eivätkä kiinnittäneet yhtä paljon huomiota\nmaantieteeseen, mutta kuitenkin voitiin heidän tuomiensa tietojen\njohdolla kartoittaa Angolaa ja Kongo-maata melkoinen matka sisämaahan.\n\nEnemmän viljelyksiä tarjosi Afrikan itäranta, jolla araabit jo\nikivanhoina aikoina olivat kehittäneet melkoisen kaupan sisämaan\nkanssa. Portugalilaiset noudattivat kuitenkin siellä samaa menetelmää\nkuin Intiassakin: he jättivät sisämaan kaupan maanasukkaille ja\ntyytyivät ostamaan tavarat satamissa, joissa he yhtä hyvin saattoivat\nmäärätä hinnat. Arabialaiset kauppiaat olivatkin jo ammoin kehittäneet\norjain, kullan ja norsunluun hankinnan niin tehokkaaksi, etteivät\nportugalilaiset olisi voineet sitä parantaa, eivät edes entiselläänkään\npitää. Vielä tänä päivänä on eurooppalaisten kaikkine apuneuvoineen\nvaikea kilpailla araabien kanssa Afrikan sisäosissa. Portugalilaisista\ntuli araabien parhaat orjanostajat.\n\nParilla kulmalla portugalilaiset kuitenkin osoittivat enemmän tarmoa.\nSofalasta ja Mosambikista tunkeutui retkikuntia, epäilemättä kullan\nhoukutuksesta, kauas sisämaahan Monomotapa-nimisen kuulun päällikön\nmaahan, joka oli Sambesin keskijuoksusta eteläänpäin.\n\n\n\nMonomotapa.\n\n\nTämän nimityksen merkitys ei ole selvä. Vanhoissa, portugalilaisiin\nja hollantilaisiin lähteihin perustuvissa kartoissa on Sambesin eli\nQuaman eteläpuolella laaja alue, jonka nimi on regnum monomolafrae;\nja kuudennentoista vuosisadan portugalilaiset kirjailijat vakuuttavat\nsisämaassa olleen voimallisen hallitsijan, jota laajalti mainittiin\nsillä nimellä. Sana on bantukieltä, mutta sen merkitystä on eri tavoin\nselitetty. Hänen pääkaupunkina nimi oli Zumubany, joka ilmeisestikin\noli väärennys sanasta »Zimbabue»; viimeksimainittua sanaa, jolla nyt\netupäässä tarkoitetaan Mashonamaan kuulua rauniokaupunkia, käytettiin\nsiihen aikaan yleensä voimallisien päälliköitten pääkaupungeista.\nMonomotapan asukkaat olivat karanga kansaa, taikka oikeammin, tämä\nheimo oli vallitsevana. Useat portugalilaiset kirjailijat tekevät\nselkoa hallitsijan hovista, hänen vaimojensa luvusta ja hovitavoista,\nvirkakunnista ja niiden järjestyksestä. Monomotapa antoi kastaa itsensä\nja joutui kokonaan portugalilaisten vaikutuksen alaiseksi.\n\nHänen kuningaskunnassaan kävi sitten tuon tuostakin sekä\nlähetyssaarnaajia että seikkailijoita, mutta maantieteellistä\ntietopiiriä he eivät enää sanottavasti saaneet laajennetuksi.\nYksi huomattavakin matka kuitenkin tehtiin. Bocarro näyttää v.\n1616 tunkeutuneen aina lähelle Njassa-järveä, jonka olemassaolo\nportugalilaisissa siirtokunnissa siten oli tunnettu, vaikka järven\nlaajuudesta ja muodosta päästiinkin vasta paljoa myöhemmin selvyyteen.\n\nRanskalaiset jatkoivat seitsemännellätoista vuosisadalla\ntoimiaan Madagaskarissa. Etienne de Flacourt, joka oli nimitetty\nkaakkoisrannalle perustetun Dauphin linnan kuvernööriksi, levitti\nranskalaisten vaikutusvaltaa melko laajalle ja v. 1648 kotimaahansa\npalatessaan julkaisi Madagaskarista teoksen. Intian meressä sijaitsevan\nMascarenhas-saariston omituisista eläimistä, varsinkin dodo-kanasta,\non tältä ajalta säilynyt useankin matkustajan hajanaisia vaillinaisia\nmuistiinpanoja, mutta vasta jokilietteistä löydettyjen luurankojen\njohdolla on näistä sittemmin hävinneistä lajeista saatu tieteellisesti\npätevä käsitys.\n\n\n\n\nLatinalainen lähetystoimi Abessiniassa.\n\n\nPortugalilaiset eivät unohtaneet harrastuksiaan »Pappi-Johanneksen»\nmaata kohtaan, jonka Christofer da Gama urheudellaan pelasti maurien\nvalloitukselta, itse sankarikuoleman kärsien. Aseellista apua\nabessinialaiset eivät enää tarvinneet, mutta heidän kirkkonsa oli\npoikennut sangen kauaksi Rooman kirkon oikeaoppisuudesta ja senvuoksi\nportugalilaiset toimittivat maahan lähetyssaarnaajia valistamaan ja\nkorjaamaan.\n\nEnsimmäiset lähetyssaarnaajat saapuivat jo v. 1557 piispa André\nde Oviedon johdolla. Vaikk'ei vastaanotto ollutkaan kaikin puolin\nsuosiollinen, niin voitiin kuitenkin Tigren maakuntaan perustaa\nFremonan lähetysasema, joka vaikutti yhteen mittaan 40 vuotta. 1588\nsinne yritti päästä pari jesuiittaa apuun, mutta he joutuivat matkalla\naraabien käsiin ja saivat viettää vankeudessa seitsemän vuotta,\nennenkuin pääsivät Intiaan palaamaan. Intiasta toinen heistä, Pedro\nPaez, lähti uudelleen Fremonaan pyrkimään ja pääsikin nyt perille\n(1603). Paez, joka sitten oleskeli Abessiniassa kuolemaansa saakka\n(1622), matkusti siellä hallitsijan seurueessa moneen suuntaan ja\nkokosi lähetystyönsä ohella maantieteellisiä ja historiallisia tietoja.\nHän kirjoitti niiden johdolla teoksen, joka kuitenkin yhdessä erään\ntoisen lähetyssaarnaajan teoksen kanssa vasta v. 1905 painettiin. Paez\nkävi Sinisen Niilin lähteellä, josta hän antaa erinomaisen kuvauksen,\nja ilmaisee Niilin tulvan oikean syyn, Abessinian vuorimaan äärettömän\nrankat sadekausisateet.\n\nEräs toinen jesuiitta, Antonio Fernandez, tunkeutui 1613—14 kauas Shoan\neteläpuolella oleviin Galla-maihin. Abessinian hallitsija lähetti\nPortugaliin lähetystön, mutta se ei uskaltanut kulkea tavanmukaista\nreittiä Punaisen meren rannalle, koska pelättiin araabien katkaisevan\nmatkan, vaan yritti sinne aivan uutta tietä gallain maan kautta.\nFernandez matkusti tulkkina tämän lähetystön mukana. Hän tuli siten\nkulkeneeksi aivan uusien maitten kautta, joissa hänen jälkeensä vasta\nyhdeksännentoista vuosisadan jälkipuoliskolla on käynyt eurooppalaisia\nmatkustajia; nykyisistä kartoista voimme helposti seurata hänen\nmatkansa suuntaa. Se kävi monen pienen valtakunnan kautta, joiden\nhallitsijat estelivät lähetystön matkaa, niin että sen lopulta täytyi\npalata väliltä takaisin, vieläpä vaaroja välttääkseen valita aivan uusi\ntie.\n\nJeronimo Lobo-niminen jesuiitta koetti tunkeutua Melindestä Gallamaan\nkautta Abessiniaan, löytääkseen siten tien, jolla ei tarvitsisi pelätä\naraabeja eikä turkkilaisia. Hän kulki ensin veneellä merenrantaa\nJuba-joen suuhun, mutta sikäläisiin galloihin tutustuttuaan heti älysi,\nettä sen kautta oli mahdoton matkustaa, ja palasi takaisin. Intiasta\nmuiden lähetyssaarnaajain seurassa uudelleen matkaan lähdettyään Lobo\nastui maihin Bab-el-Mandebin salmen rannalla Bailurin satamassa,\njosta monen vaaran ja vastuksen jälkeen päästiin Fremonaan. Lobokin\nmatkusteli Abessiniassa laajalti ja julkaisi kuvauksen sen eri osista.\nErään matkan ään nimenomaan teki löytääkseen taistelussa maureja\nvastaan kaatuneen Don Christofer da Gaman maalliset jäännökset; se\nhänelle onnistuikin, ja urhea ritari sai kaikin kunnianosoituksin\nmyöhäisen kristityn hautauksen. Varsinaiseksi vaikutusalueekseen Lobo\nsai Ligonus-nimisen maakunnan, joka hänen mielestään oli maailman\nkauneimpia ja miellyttävimpiä seutuja, ilmasto terveellistä ja\nlauhkeata, vuorien rinteillä varjoisat ketrimetsät.\n\nSulttaani Segued oli ollut jesuiittalähetyssaarnaajille suosiollinen,\nja jesuiitat olivat vähitellen voineet levittää vaikutustaan kautta\nmaan, mutta hänen kuoltuaan alkoi vaino; toisten jesuiittain täytyi\npaeta maasta, toiset kärsivät marttyyrikuoleman. Myöhemmin yritettiin\nsaada takaisin, mitä oli menetetty, mutta kaikki nämä yritykset olivat\nturhia. Yhtä paljon kuin uskonnolliset syyt vaikutti vastarintaan\npelko, että portugalilaiset, joiden urhoollisuus oli niin suurta\nihmetystä herättänyt, anastaisivat maan. Abessinian yhteys Rooman\nkanssa ei kuitenkaan kokonaan lakannut, sillä katoliseen uskoon\nkääntyneitä abessinialaisia matkusti tuon tuostakin Egyptin kautta\npaavin kaupunkiin, jossa muun muassa kuulu saksalainen kielimies Job\nLudolf heihin tutustui, perin pohjin oppi heidän kielensä samoin\nkuin vanhemman gesinkin kielen, jota Abessinian kirkon vanhat\nkirkkokäsikirjat ovat. Ludolf laati kummankin kielen kieliopin\nja sanakirjan, kirjoitti Ethiopian historian ja portugalilaisten\njesuiittain teosten ja abessinialaisten matkamiesten ilmoitusten mukaan\nperusteellisesti korjasi Abessinian kartan. Ludolfin kartta, joka on\nv. 1683 painettu, on yleispiirtein hämmästyttävän oikea, mutta siitä\nhuolimatta ajan parhaatkin kartanpiirtäjät mieluummin edelleenkin\nkuvasivat Afrikan sisäosat Vanhaan ptolemaiolaiseen tapaan.\n\nSeitsemännentoista vuosisadan lopulla tehtiin Abessiniaan Egyptinkin\nkautta pari matkaa ranskalaisten päätettyä koettaa, suvaittaisiinko\nheitä paremmin kuin portugalilaisia. Jesuiitta de Brevedent lähti\nKairosta kesäkuussa 1698, mukanaan ranskalainen lääkäri Charles Poncet,\njoka kirjoitti matkasta kertomuksen. Siutin kohdalla kuljettiin Niilin\npoikki kivisiltaa, jonka jälkeen matkustajat keitaalta keitaalle\nkulkien yleistä karavaanitietä samosivat erämaan poikki. Maaliskuussa\n1699 molemmat ranskalaiset tulivat Sennariin, jossa kuumuus oli\nmelkein sietämätön. Paikka oli väkirikas, mutta huonosti rakennettu;\nkaikki tavarat olivat huokeita ja Suakiniin kulki erämaan poikki suuri\nkauppa. Sennarista lähdettyään matkustajat kulkivat Sinisen Niilin\nja sitten Atbaran latvahaarain poikki. Abessinian rajalla toivotun\ntyömaan kynnyksellä jo kauan sairastellut jesuiitta kuoli ja Poncet\nyksin jatkoi matkaa Gondariin. Hän tutustui Abessiniaan jotenkin hyvin,\nviipyi siellä jonkun aikaa ja sairastuttuaan lähti v:n 1700 alussa\nMassovan kautta paluumatkalle. Massovassa hän tapasi englantilaisen\nlaivan, sillä englantilaiset paraillaan yrittivät saada Abessinian\nkanssa aikaan kauppayhteyttä.\n\nUseita muitakin matkoja tehtiin Kairosta käsin, Niiliä nousten.\nV. 1700 sitä tietä kulki seitsemän munkkia, jotka paavi lähetti\nAbessiniaan työtä jatkamaan. Yksi joukosta kuoli matkalla, mutta muut\nsaapuivat Gondariin, Tanaeli Demba-järven pohjoispuolelle, jossa\nhallitsija asui. Negus saatiin kääntymään roomalaiskatoliseen uskoon,\nvaikka hän paljon vastustelikin, jonka jälkeen vielä elossa olevat\nlähetyssaarnaajat palasivat kotimaahan. Paluumatkalla heihin jälleen\nliittyi Krump-niminen munkki, joka oli jäänyt Sennariin parantamaan sen\nhallitsijaa, ja hän sittemmin julkaisi seikkaperäisen matkakertomuksen.\n\nKahdeksannentoista vuosisadan alkupuolella muhamedilainen\nuskonkiihko, joka niin kateellisena oli vartioinut Afrikan portteja,\nalkoi melkoisesti laimentua. Osaksi tähän oli syynä se vilkkaampi\nrauhallinen kauppa, jota Englanti ja Ranska alkoivat käydä Turkin\nkanssa. Egyptiin ja Pohjois-Afrikan n.s. Barbari-valtioihin,\nTunisiaan, Algeriaan ja Marokkoon, jotka kuuluivat Turkin ylivallan\nalle, nimitettiin konsuleita. Ystävällisten välien kehittymistä\nedisti niinikään kahvikauppa, kahvi oli tuotu Turkista Eurooppaan\nseitsemännellätoista vuosisadalla ja sen kysyntä oli käynyt Keski- ja\nPohjois-Euroopassa niin vilkkaaksi, että Punaiselle merelle lähetettiin\nenglantilaisia ja ranskalaisia laivoja yksinomaan kahvia kuljettamaan\nEtelä-Arabian satamista Suezin kannakselle, josta se vietiin maan\npoikki Aleksandriaan ja sieltä edelleen Ranskaan ja Englantiin. Tämän\nkautta kävi englantilaisille mahdolliseksi matkustaa Turkin vallan\nalaisessa Egyptissä joutumatta pahoinpitelyn alaisiksi, etenkin jos\nhe saivat matkaan konsuliensa luvan. Näistä matkoista oli tuloksena,\nettä Egyptistä julkaistiin entistä perusteellisempia teoksia ja\nettä harrastus siihen ja koko Niilin laaksoon sai uutta virikettä\nja ikivanha lähdekysymyskin taas alkoi askarruttaa mieliä Yrityksiä\nsen ratkaisemiseksi ei kuitenkaan tehty, ennenkuin James Bruce lähti\nsuurelle matkalleen.\n\n\n\n\nJames Bruce ja Sinisen Niilin lähteet.\n\n\nJames Bruce oli varakkaan skotlantilaisen maanviljelijän poika,\nsyntynyt v. 1730. Hyvän kasvatuksen saatuaan hän isänsä tahdosta lähti\nEspanjaan viinikauppiaaksi, mutta sodan sytyttyä palasi kotimaahansa\nesittääkseen hallitukselle hyökkäystuumaa Galician valtaamiseksi.\nLordi Halifax ei kuitenkaan kiinnittänyt mitään huomiota hänen\nsuunnitelmaansa, mutta sen sijaan kehoitti häntä löytämään Niilin\nlähteet, joihin Brucen huomio oli jo ennen kiintynyt.\n\nBruce hallituksen kannatuksen saatuaan ryhtyi viipymättä\nperusteellisiin valmistuksiin, oppi käyttämään tieteellisiä koneita\nja parantamaan tavallisimpia tauteja, josta taidosta hänellä oli\nmatkallaan paljon apua. Perehtyäkseen Pohjois-Afrikan oloihin\nhän sitten lähti Englannin ylikonsuliksi Algeriaan ja siellä\nollessaan matkusteli laajalti Pohjois-Afrikassa, tutkien ja kuvaten\nm.m. sikäläisiä muinaisjäännöksiä. Käytyään vielä Kreetassa,\nVähässä-Aasiassa ja Syyriassa hän alkoi pitää itseään kyllin\nvalmisteltuna ja lähti Egyptiin, josta Abessinian matkan piti alkaa.\nAlibei antoi hänelle suosituksia Ylä-Egyptin viranomaisille ja\nkreikkalainen patriarkka Abessinian kreikanuskoisille kristityille.\nBruce nousi ensin Niiliä Assuaniin, poiketen rannoilla tutkimassa\nmuinaisjäännöksiä ja rakennuksia, ja sitten Assuanin karavanitietä\nerämaan poikki Punaiselle merelle; Kosseirissa toimitettuaan\ntähtitieteelliset havainnot hän vuokrasi aluksen purjehtiakseen sillä\nMassovaan, josta maamatkan Abessiniaan piti alkaa.\n\nMerimatka kävi kiertoteitä, Punaisen meren pohjoispäitse, jossa\nBruce kävi Siinain niemellä, ja sitten Arabian rantaa etelään päin.\nDjiddassa löytöretkeilijämme tapasi englantilaisia kauppiaita ja sai\nsuosituskirjeitä Mekan sheriffiltä, ja tämän ministeriltä, joka oli\nabessinialainen. Nämä suosituskirjeet olivat hänelle erinomaisena\napuna matkalla. Matka Djiddasta edelleen Massovaan oli kylläkin\nseikkailurikas. Meren poikki kuljettaessa muhamedilaiset laivamiehet\nDhalaakin saariston kohdalla pelästyivät aavetta, joka muka oli\nlaivassa nähty, ja siitä syntyi suuri meteli, jonka aikana alus joutui\nkarille. Se saatiin kuitenkin luodolta pois, ja syyskuussa 1769 Bruce\nastui Massovassa maihin.\n\nTästä alkoivat matkan varsinaiset vaikeudet. Massovan pikkuruhtinas\nkoetti ensinnäkin nylkeä Brucelta kaikki mitä hänellä oli, ja matka\noli vähällä siihen päättyä. Matka pois sieltä Tarantan solan kautta\nTigreen ylängölle ja sieltä Lamalmonin solan kautta Gondarin ylängölle.\nKumpikin sola oli tavattoman jyrkkä ja vaikea nousta, ja varsinkin\nsuuren tähtitieteellisen kvadrantin kuljettaminen oli hankalaa. Lisäksi\nmaa oli ilmi kapinassa, jota Ras Mikael-niminen kenraali nuoren Tekla\nHaimanot-nimisen kuninkaan kanssa oli kukistamassa. Bruce pääsi\nkuitenkin onnellisesti Gondariin, jossa leskikuningatar otti hänet\nhyvin vastaan. Hovi sairasti isoarokkoa, ja Bruce sai paikalla ruveta\nlääkärinammattiaan harjoittamaan. Hänen parannustoimensa menestyi\nhyvin, ja siitä hyvästä hän sitten sai hallituksen suojeluksen maassa\nliikkuessaan. Kuninkaan ja Ras Mikaelin palattua pääkaupunkiin Bruce\npääsi nuoren kuninkaan puheille ja sai tältä hallittavakseen sen\nmaakunnan, jossa Niilin lähteet ovat. Mutta ei pitkään aikaan tullut\nsoveliasta tilaisuutta matkustaa sinne. Hänen oma terveytensäkin kävi\nhuonoksi ja sitä parantaakseen hän muutti joksikin aikaa asumaan\nkukkuloille, joilta oli näköala yli Tsana-järven. Sieltä käsin hän kävi\nAlatan koskilla, jotka ovat vähän alempana Sinisen Niilin lähtöpaikkaa\nTsana-järvestä. Myöhemmin Bruce liittyi kuninkaaseen ja Ras Mikaeliin,\nheidän lähtiessään sotaretkelle Niilin taa Fasil-nimistä maaherraa\nvastaan, mutta sotaretki päättyi onnettomasti ja abessinialaisen\narmeijan täytyi suin päin paeta Fasilin maasta. Mutta odottamatta\nFasil sitten tekikin rauhan ja syksyllä 1770 Bruce vihdoin sai kauan\ntoivotun tilaisuuden lähteäkseen Niilin lähteille. Fasilin maassa\nvastaanotto ei hallitsijan suosituskirjeistä huolimatta alussa ollut\nensinkään suosiollinen, mutta Brucen rohkea esiintyminen miellytti\nFasilia. Tämä antoi hänelle galla-neekerejä saatoksi, velvottaen\nheidät kovilla valoilla kaikin tavoin matkustajaa auttamaan, ja vielä\noman hevosensakin sen merkiksi, että matkustaja oli hänen erikoisessa\nsuojeluksessaan.\n\nMarraskuun alussa Bruce kulki Niilin poikki vähän ylempänä sitä\nkohtaa jossa se laskee Tsana-järveen, ja huomasi sen satakuntaa\nmetriä leveäksi toista metriä syväksi vuolaaksi virraksi. Lähellä\noli koskikin, mutta se ei ollut kuin viitisen metriä korkea. Hän\nnousi sitten loivaan kohoavaa mäkeä, jonka laella oli Geeshin\nPyhälle Mikaelille pyhitetty kirkko. Tältä mäeltä hän näki vihannan\nnurmettuneen kunnaan juurella lähteet, joista Sininen Niili alkaa.\nKoska maanasukkaat pitivät paikkaa pyhänä, niin hän riisui kengät\njalastaan ja juoksi nurmettunutta rinnettä alas lähteille ja vaipui\nniitten partailla riemun huimaukseen, saavutettuaan vihdoinkin\npäämäärän, johon hän oli niin kauan ja uutteraan pyrkinyt.\n\nBruce luuli nyt ratkaisseensa Niilin lähteitten ikivanhan kysymyksen ja\naikoi lähteä paluumatkalle, mutta tiet olivat kapinallisten vallassa\nja vuoden hänen vielä täytyi odottaa Gondarissa, ennenkuin vihdoin\njoulukuussa 1771 pääsi karavanitielle, joka vei maan poikki Sennariin,\nNiilin rannoille.\n\nLaskeutuessaan Abessinian länsirinnettä sankkain metsäin läpi Bruce\nsattui yhteen prinssien kanssa, jotka paraillaan olivat norsun\najossa, ja nämä toimeenpanivat hänen kunniakseen näytöksen, jossa\narabialaiset miekkamiehet, agagirit, esittivät elefantin pyyntitapansa.\nSennarissa hän sai kokea paljon vihamielisyyttä ja rettelöitä, ja\nlopulta hänen täytyi myydä jopa osa Abessinian neguksen antamasta\nkultakäädystä saadakseen saattoväkeä. Nubian pelätyssä erämaassa\nkiitävät hietapatsaat uhkasivat haudata retkikunnan alleen ja jano sen\nnäännyttää. Lähempänä Egyptiä matka sujui nopeammin ja Bruce saapui\nmuitta seikkailuitta Kairoon tammikuussa 1773.\n\nPaluumatkalla Ranskassa käydessään Bruce suureksi surukseen sai\nkuulla, ettei hän ollutkaan Sinisen Niilin lähteiden ensimmäinen\nlöytäjä. D'Anville oli juuri saanut valmiiksi portugalilaisten\nlähetyssaarnaajain löytöihin perustuvan karttansa, joka niin tarkkaan\npiti yhtä Brucen omien löytöjen kanssa, että tämän täytyi tunnustaa\nheidän ennättäneen ennen häntä. D'Anville koetti sitäpaitsi todistella\nBrucelle, ettei Sininen Niili ollut päähaara, kuten hän oli luullut,\nvaan että kaksikolmannesta Niilin lähdekysymyksestä vielä oli\nratkaisematta. Siitä huolimatta Brucen osaksi kuitenkin tuli mitä\nparas vastaanotto ja Ranskan etevimmät tiedemiehet hakivat hänen\nseuraansa. Englantiin palattuaan hän pettymyksen masentamana viivytti\nmatkakertomuksensa julkaisemista seitsemäntoista vuotta. Huolimatta\nluotettavuudestaan se ilmestyessään otettiin vastaan epäoikeutetulla\nepäluulolla. Se on julkaistu viitenä suurena nidoksena ja se sisältää\nrunsaasti tietoja Abessinian historiasta ja maantieteestä.\n\n\n\n\nEtelä-Afrikka.\n\n\nEtelä-Afrikassa maantuntemus hyvin vähän edistyi seitsemännentoista\nvuosisadan kuluessa. Hollantilaiset tosin v. 1652 anastivat\nHyväntoivonniemen ja perustivat sinne siirtokunnan, mutta se oli\nvain aiottu asemaksi heidän Intian-matkoillaan. Sisämaassa kävi\nseikkailijoita etsimässä Monomotapan valtakuntaa, jonka asemasta\nkäsitykset olivat hyvin häälyvät. Näillä retkillä hollantilaiset\ntutustuivat bushmaneihin, kiertelevään kansakuntaan, jonka hyökkäykset\nmyöhemmin tuottivat siirtokunnille paljon vahingoita. Kuvernööri Simon\nvan der Stell kulki v. 1685 viidenkymmenen valkoisen kanssa aina\nVähään Namaqua-maahan saakka kuparisuonia etsimään ja palasi takaisin\nlänsirantaa.\n\nPöytälahteen kohosi vähitellen pieni kaupunki ja kaupungin läheisyyteen\nmaanviljelyssiirtokuntia. Lukua lisäsivät ranskalaiset hugenotit. Kun\nhollantilainen Itä-Intian komppania kovasti sorti tätä kehittyvää\nyhteiskuntaa, niin alkoi sekä hugenotteja että hollantilaisia\ntalonpoikia muuttaa kauemmaksi sisämaahan, toivoen sieltä löytävänsä\nenemmän vapautta. V. 1705 lähetettiin Kapkaupungista Nataliin meritse\nretkikunta, joka ei kuitenkaan saanut paljoa aikaan. Viisitoista\nvuotta myöhemmin hollantilaiset perustivat linnan Delagoa-lahteen,\njonka portugalilaiset olivat vähää aikaisemmin hylänneet. Lahti\nkartoitettiin ja luodattiin, mutta sisämaahan oli vaikea tunkeutua.\nTehtiinpä jo muutamia retkiä kullankin etsimiseksi, mutta toistaiseksi\nhuonolla menestyksellä. Tähän saakka hollantilaiset olivat joutuneet\ntekemisiin melkein yksinomaan hottentottien kanssa, joista saksalainen\ntähtitieteilijä Pietari Kolbe kahdeksannentoista vuosisadan alussa\nkirjoitti hyvän kuvauksen, mutta v. 1736 Hermanus Hubner teki\nmelkoisen joukon keralla retken kafferien maahan, etsiäkseen parempia\nelefantinmetsästysmaita. Hubner itse sai kafferien väijytyksessä\nsurmansa ja suurin osa hänen retkikunnastaan tuhoutui, mutta osa\nkuitenkin pelastui Kapkaupunkiin kertomaan tapausta.\n\nVuosisadan keskivaiheilla viranomaisetkin rupesivat entistä\ntehokkaammin edistämään Etelä-Afrikan tutkimista. August Fredrik\nBeutler v. 1752 lähti matkaan retkikunnan kanssa, johon kuului kaksi\nkartoittajaa, kasvitieteilijä, useita käsityöläisiä ynnä sotaväkeä.\nRetkikunta oli joka suhteessa paraiten varustettu, mitä Kapkaupungista\nsiihen saakka oli lähetetty. Se seurasi merenrantaa Algoa-lahteen\nsaakka jotenkin läheltä ja kulki sitten Ison Kalajoen ja muitten jokien\npoikki, kunnes Keiskama-joella pääsi hottentottien ja kafferien välisen\nrajan yli. Kuljettiin senkin paikan ohi, jossa Hubnerin joukko oli\ntuhoutunut, mutta retkikunta ei ollut siksi voimakas, että se olisi\nkyennyt kostamaan. Beutler puolestaan osasi pitää alku-asukkaitten\nkanssa jotakuinkin hyviä välejä.\n\nPaluumatkalla kuljettiin vähän toisia teitä kauempaa sisämaitse\nja tavattiin bushmaneja. Noustiin ensinnä Isoa Kalajokea, mutta\nylempänä sen varressa vallitsi ankara kuivuus, ja ruoho ja puut\nolivat lakastuneet. Retkikunta senvuoksi kääntyi takaisin merelle ja\nmarraskuun lopulla saapui takaisin Kapkaupunkiin.\n\nKauan kului, ennenkuin sitten jatkettiin retkiä kauemmaksi itää kohti,\nmutta seuraavina vuosina tehtiin muutamia yrityksiä tunkeutua pohjoista\nja koillista kohti. Ei varmaan tiedetä, milloin Etelä-Afrikan suurin\njoki, Oranja-joki, saavutettiin, mutta ensi kerran sen poikki kulki v.\n1760 Jacobus Coetsee-niminen uudisasukas, käydessään hottentottilaisen\nretkikunnan kanssa sen takana elefantteja metsästämässä. Hän kuuli\ntäällä mustanahkaisista damaroista, jotka asuivat jonkun verran\npohjoisempana sitä kohtaa, josta hän kääntyi takaisin.\n\nTämä retki kehoitti Hendrik Hopia, erästä sotilasta, ryhtymään\nsuurempaan yritykseen, jossa oli osallisina muutamia tiedemiehiäkin.\nHop lähti matkaan elokuussa 1761 mukanaan lähes satakunta henkeä,\nniistä toistakymmentä siirtolaista. Olifant-joen suulta retkikunta\nkulki Kuparivuorien poikki ja saapui syyskuun lopulla Oranja-joelle.\nMatkaa jatkettiin siitä pohjoista kohti, kunnes kuumuus ja kuivuus\npakottivat palaamaan takaisin. Paluumatkalla viivyttiin joku aika\nOranja-joella, jonka äkkitulva oli vähällä tuhota koko retkikunnan.\nOranja-joen pohjoispuolella nähtiin kirahveja ja erään nahka\ntuotiin saaliina. Huhtikuussa retkikunta palasi Kapkaupunkiin hyvin\nonnistuneelta matkaltaan.\n\n\n\nWilliam Paterson.\n\n\nSeuraavat tärkeimmät matkustajat olivat englantilaisia, jotka\nolivat saapuneet Kapmaahan nimenomaan seikkailuita etsimään.\nLuutnantti William Paterson samosi Olifant-joelta sisämaan\nkautta Sneeuwberg-vuoristoon, keräten matkalla tärkeän kokoelman\netelä-afrikkalaisia kasveja ja lintuja. Kapteeni Robert Gordon, joka\nmatkusti osaksi yhdessä Patersonin kanssa, kulki Sneeuwbergin poikki\nja oli ensimmäinen valkoinen, joka tuli Vaal-joelle. Hän yhdytti\nVaalin lähellä sitä paikkaa, missä se laskee Oranja-jokeen. Kun hän ei\nkuitenkaan löytänyt kaalamoa, niin hän palasi takaisin kulkematta joen\npoikki toiselle rannalle.\n\nV. 1778 Paterson jälleen lähti matkaan seuranaan Van Recnen-niminen\nnuori hollantilainen, jolla sisämaassa oli useita maatiloja ja jonka\nsuku seuraavana aikana paljon edisti pohjoisten alojen tutkimista.\nVuoristossa retkikuntaa esti lumi, mutta kiertoteitä se kuitenkin pääsi\nKarruun poikki Roggeveldiin ja sieltä hieman luodetta kohti polveten\nOranja-joen suupuoleen. Suurella vaivalla kuljettiin hiekkaerämaan\npoikki, joka on joen eteläpuolella. Retkeilijät uivat joen poikki,\nPaterson keräsi paljon kasveja ja harvinaisia lintuja ja Van Reenen\nampui kirahvin. Paluumatka piti kuparimaan kautta, joka jo oli\ntunnettu, ja Kapkaupunkiin saavuttiin marraskuun lopulla.\n\nKuukauden levättyään Paterson jälleen oli taipaleella, aikoen nyt\nkäydä kafferien maassa äärimmäisessä idässä. Van Reenen oli jälleen\nmukana, mutta Isoa Kalajokea kauemmaksi ei voitu pensaikoiden vuoksi\nhärkävaunulla päästä. Kolmen kuukauden kuluttua yritys uudistettiin\ntoisia teitä. Suunta piti melkein suoraan pohjoista kohti ja Green\nRiver-joella retkikuntaan liittyi Gordon. Kuivuus ja rehun puute\nhaittasivat jälleen matkaa ja retkikunnan jäsenistä milloin toinen,\nmilloin toinen eksyi erämaahan, aina lopulta kuitenkin löytäen takaisin\nmuitten luo. Elokuun puolivälissä saavuttiin Oranja-joelle, joka\nvihantine rantoineen yhdeksän päivää kestäneen erämaavaelluksen jälkeen\nnäytti väsyneistä matkustajista oikealta paratiisin joelta. Gordon\noli tuonut mukanaan veneen, jonka hän samana iltana työnsi joelle,\nkohottaen sen perään Hollannin lipun ja antaen joelle sen nykyisen\nnimen Oranjan prinssin kunniaksi. Joella viivyttiin joku aika ja\ntehtiin retkiä eri tahoille, jonka jälkeen sitä noustiin joku kappale\nylöspäin autioiden ja karujen seutujen kautta.\n\nVuotta myöhemmin matkusteli samoissa seuduissa ranskalainen\nluonnontutkija Le Vaillant, joka julkaisi erinomaisen vilkkaasti\nkirjoitetun, vaikka monessa kohden epäluotettavan matkakertomuksen. Hän\nkävi Sneeuwberg-vuoristossa ja palasi sieltä Suuren Karruun poikki..\nToisella matkalla hän kävi Oranja-joella sen suupuolessa. Matkainsa\npituutta hän suuressa määrin liioitteli. Paljon tuntemattomia lintuja\nhän löysi, mutta ei siihen tyytynyt, vaan vielä lisäksi rakensi aivan\nolemattomiakin lajeja siten, että otti yhdestä siivet, toisesta\npyrstön, kolmannesta muita sulkia ja kokosi niistä »fantasia-lajeja».\nVasta hänen kuolemansa jälkeen nämä petokset tulivat ilmi.\n\n\n\nVan Reenenit.\n\n\nKahdeksannentoista vuosisadan lopulla hollantilaisetkin alkoivat\nentistä ahkerammin matkustella Etelä-Afrikan sisäosiin. Eräs Van\nReenenin suvun jäsen lähti hakemaan kultaa Oranja-joen pohjoispuolella\nolevista maista. Marraskuussa 1791 hän kulki mainitun joen poikki\nja tunkeutui sen taa, hottentotteja vastaan taistellen, kauemmaksi\nkuin sitä ennen kukaan. Eräs retkikunnan jäsenistä samosi vielä\nviisitoista päivänmatkaa muita pohjoisemmaksi damarain maahan ja\nnäyttää tavanneen vuori-damaroja. Matkalla löydettiin malmia, jota\nluultiin kultamalmiksi, vaikka se myöhemmin huomattiinkin vaskeksi, ja\nsitä koottiin niin paljon, kuin härät jaksoivat vetää. Kesäkuussa 1792\npalattiin Van Reenenien maatilalle.\n\nTämä retkikunta oli enemmän kuin ainoakaan edellinen valaissut\nOranja-joen pohjoispuolella olevien seutujen luontoa ja asukkaita, ja\nmenestyksen rohkaisemina Van Reenenit pyysivät hallitukselta varoja\ntutkimisen jatkamiseen. »Meermin»-nimisellä hallituksen laivalla kaksi\nVan Reeneniä purjehti länsirannikkoa pitkin pohjoista kohti vallaten\npaikkoja Hollannin nimeen, ja sisämaitse samosi samaan suuntaan toinen\nosasto, jonka myöhemmin piti liittyä meriretkikuntaan. »Meermin»\npoikkesi tuon tuostakin maihin, saamatta kuitenkaan minkäänlaisia\ntietoja maaretkikunnasta. Valaslahdesta lähetettiin joukkokunta maitse\netsimään kadonneita, mutta kolme viikkoa poissa oltuaan tämäkin\npalasi tyhjin toimin. Päätettiin sen vuoksi palata takaisin, ja tämä\nautio ranta jäi valtaamatta, vaikka Hollannin lippu olikin kohotettu\nmuutamiin kohtiin. Maaretkikunta oli palannut tieltä kuivuuden vuoksi.\n\nTämä oli viimeinen retki, mitä Hollannin vallan aikana tehtiin\nKapkaupungista pohjoista kohti. Suuret valtiolliset tapaukset\nkiinnittivät tämän jälkeen kokonaan viranomaisten huomion, ja\nloppujen lopuksi tuli, että Suur-Britannia anasti Kapmaan. Vasta\nyhdeksännellätoista vuosisadalla jatkettiin retkeilyä kauemmaksi\npohjoista kohti.\n\n\n\n\n\nOKEAANIAN TUTKIMINEN.\n\n\n\n\nAjanjakso 1650—1768 Tyynellä merellä.\n\n\nTasmanin matkoihin päättyivät suuret merilöytöretket moneksi ajaksi.\nMaanosien väliset suuret purjehdusreitit olivat nyt hyvin tunnetut ja\nEuroopan kansat olivat keskenään niin ankarassa kauppakilpailussa sekä\nItä- että Länsi-Intiassa, etteivät ne voineet omistaa paljoa aikaa\npuhtaasti maantieteellisiin löytöihin. Merellä tosin matkattiin entistä\nenemmän, mutta purjehtijat enimmäkseen kulkivat okeaanin valtateitä,\nja vain sattumalta he mitään uutta löysivät. Muutamia poikkeuksiakin\nsentään oli. Sillä ajalla, joka sisältyy ylläolevien vuosilukujen\nkehyksiin, useat kaikkein tunnetuimmat purjehtijat olivat merirosvoja\nja kaappareita, ja heidän ansiotaan olivat monet saman ajan löydötkin.\n\nKaupparetkillä, joita tehtiin Englannista Etelä-Amerikan\nlänsirannikolle, tuli Magelhãesin salmi entistä paremmin kartoitetuksi\nja Tulimaan eteläpuolella olevat vaaralliset vedet tunnetuiksi.\nKapteeni Strong löysi Falklandin saariston molempien pääsaarien välisen\nsalmen ja nimitti sen Falklandin salmeksi, josta sitten koko saaristo\nsai nimen. Salmessa kasvoi niin paljon merileviä, että ne haittasivat\npurjehdusta. Maalla hän näki kettuja ja teki siitä sen oikean\njohtopäätöksen, että Falklandin saaristo ennen oli ollut samaa maata\nkuin Etelä-Amerikkakin.\n\n\n\nWilliam Dampier.\n\n\nTasmanin suuren, v. 1644 tekemän matkan kautta olivat Australian\nluoteisrannikon pääpiirteet tulleet tunnetuiksi, ja kun hänen\nlöytönsä yhdistettiin vanhempiin, niin voitiin piirtää yhtämittainen\nrantaviiva Torresin salmesta aina etelärannikon puoliväliin saakka.\nMyöhemminkin tehtiin muutamia retkiä samoille rannoille, useimmat\nhaaksirikkoutuneiden pelastamiseksi, ja niiden kautta saatiin vähän\nparemmat tiedot Länsi-Australian luonnosta ja asukkaista, vaikkei\nlöytöjä jatkettukaan, kun maa oli niin toivottoman karua.\n\nDampier Timorista lähdettyään purjehti Australian luoteisrannikolle ja\nseuraili sitä itää ja koillista kohti. Hän tapasi monessakin kohden\nmaan asukkaita, jotka hänen mielestään olivat maailman kurjimpia\nihmisiä, vielä »hodmadodejakin» (hottentotteja) kurjempia. Maa oli\nkauttaaltaan matalaa, meren puolella hietakunnaita ja kauempana maan\nsisässä harvoja metsiä. Ei ainoatakaan jokea tavattu eikä lähdettä,\nmutta hyvää vettä saatiin, kun kaivettiin hietikkoon kaivoja.\nLaiva uitettiin erääseen hieta-lahdelmaan, jossa se pakovedellä\njäi aivan kuiville; niin että pohja voitiin puhdistaa. Purjeet\nkorjattiin ja vettä otettiin, jonka jälkeen purjehdittiin takaisin\nIntiaan. Dampier kahden toverin keralla jäi Nikobareille, josta he\nalkuasukkaiden veneissä pääsivät Sumatran Atjehiin, vaikka olivat\nvähällä menettää henkensä myrskyssä. Monen seikkailun jälkeen Dampier\nsaapui Bencoolenin englantilaiselle kauppa-asemalle ja palveli siellä\njonkun aikaa tykkimiehenä. Tammikuussa 1691 hän palasi Englantiin,\noltuaan kotimaastaan poissa enemmän kuin kaksitoista vuotta. Hänen\nmatkakertomuksensa, joka ilmestyi v. 1697, herätti niin suurta huomiota\ntarkkuutensa ja perusteellisuutensa ansiosta, että hänelle annettiin\nvaltion laiva varsinaista löytöretkeä varten. »Roebuck» oli ensimmäisiä\nlaivoja, mitä' yleensä on lähetetty varta vasten löytöretkelle.\n\nDampier lähti matkaan Englannista tammikuussa 1699, poikkesi\nBrasiliassa, kooten tietoja sen maan luonnosta ja tuotteista, sekä\nohjasi sitten suorinta tietä Australian mannerta kohti. Vasta elokuun\n1 p. nähtiin maata; kun oli muutama päivä etsitty soveliasta satamaa,\nlöydettiin Haikalalahti, joka on noin 26:nnella leveyspiirillä\nAustralian länsirannalla. Dampier seurasi nyt rannikkoa tarkkaan\ntuhatkunnan kilometriä, oikoen ja tarkistaen sen karttaa, tutkien\nrannikon tuotteita ja asukkaita siinä toivossa, että löytäisi\nsiirtokunnalle soveliaan paikan. Lopulta hänen miehistönsä uupui ja\nvarastot vähenivät, niin että hänen täytyi lähteä Timorista vettä ja\nvereksiä ruokatavaroita hankkimaan. Timorista hän sitten purjehti\nUuden Guinean luoteisen niemen ohi ja Schouten-saaret oikealle kädelle\njättäen laski ulapoita, kunnes löysi nykyisen Bismarck-saariston\n[Saksalaiset, joitten haltuun saaristo joutui, muuttivat nimet\nsaksalaisiksi. Tekijällä ei ole tietoja, miten nimien on maailmansodan\njälkeen käynyt. Tekijä.] ja hänestä nimensä saaneen salmen, joka\nerottaa Uuden Guinean siitä. Tämä saaristo, jonka kahden pääsaaren hän\nluuli olevan samaa maata, miellytti häntä suuresti ja hän antoi sille\nnimeksi »Uusi Britannia». Hän kävi nykyisen »Uuden Mecklenburgin»\nrannalla satamaan, jota asukkaiden vihamielisyyden vuoksi nimitettiin\n»Linkoojain lahdeksi», kartoitti sekä sen että nykyisen »Uuden\nPommerin» ulkorannikon, luullen lahdeksi salmea, joka erottaa nämä\nmolemmat saaret toisistaan. Maa oli täynnään vuoria ja metsiä ja\nlihavia laaksoja ja näytti erinomaiselta siirtokunnan paikaksi.\nEräällä rannikon edustalla olevalla saarella tapahtui paraillaan\nhirmuinen tulivuorenpurkaus Dampierin ohi laskiessa. Paluumatkalla hän\npurjehti Uuden Guinean pohjois-rannikkoa ulkopuolitse rantasaarien,\njoissa useissa oli toimivia tulivuoria. Sen jälkeen hän ei enää\netsinyt uusia maita, löytöretki oli päättynyt, ja keula käännettiin\nkotia kohti. Ascension-saaren luona »Roebuck» sai niin pahan vuodon,\nettä se oli hylättävä, ja väki siirtyi englantilaiseen sotalaivaan.\nLänsi-Intian kautta Dampier sitten palasi kotimaahan. Vaikkeivät\nmatkan käytännölliset tulokset olleetkaan niin suuret kuin Dampier\noli lähtiessään toivonut, oli sillä kuitenkin löytöretkenä melkoinen\nmerkitys. Dampier toivoi, että Englannin hallitus rientäisi ottamaan\n»Uuden Britannian» haltuunsa, mutta sillä oli niin paljon muita hommia,\nettei siitä tullut mitään.\n\nSyttyi jälleen sota Englannin ja Espanjan välillä (Espanjan\nperimyssota), ja englantilaiset kauppiaat varustivat Etelämerelle\nkaappareita ryöstämään espanjalaisia laivoja ja siirtokuntia. Dampier\nlähti matkaan moisen kaapparilaivan kapteenina v. 1703, purjehti Kap\nHoornin ympäri Etelämerelle ja piti Juan Femandez-saaria pääasemanaan.\nMutta yritykset onnistuivat huonosti, Dampier kiivaan luonteensa vuoksi\nriitautui seurassaan olevan toisen laivan kapteenin, Stradlingin\nkanssa, ja tämä erosi hänestä Panaman lahdella ja palasi kotiin;\nmatkalla Stradling hylkäsi Juan Fernandeziin Aleksander Selkirkin,\nRobinson Crusoen esikuvan, ja kärsi sitten itsekin haaksirikon\nAmerikan rannikolla, pelastuen vain itse kuuden miehen keralla.\nDampier jatkoi vielä jonkun aikaa rosvouksiaan, anasti sitten pienen\nespanjalaisen laivan ja hylkäsi omansa, se kun alkoi jo olla kunnoton,\nsekä purjehti Tyynen meren poikki Itä-Intiaan, jossa hollantilaiset\nottivat takavarikkoon hänen laivansa. V. 1708 Dampier seurasi kapteeni\nRogersia luotsina samanlaiselle matkalle. Tällä matkalla Aleksander\nSelkirk pelastettiin Juan Fernandezista, jossa hän oli elänyt yksin\nneljä vuotta. Kapteeni Rogersin päiväkirja sisältää muutamia tietoja\nSelkirkin kokemuksista.\n\n\n\nAleksander Selkirk.\n\n\nKapteeni Rogers oli lähettänyt veneensä maihin vettä ottamaan ja odotti\nsen palaamista. Hänen edessään kohosi komea saari, noin kahdeksaa\nkilometriä leveä ja pariakymmentä pitkä, toinen pää matala, toinen\nlähes tuhannen metriä korkeata louhista vuorta. Saarella kasvoi siihen\naikaan arvokkaat metsät, joissa oli paljon ensimmäisten löytäjäin\ntuomia metsittyneitä vuohia. Sieltä oli siis paitsi hyvää vettä\nriistaakin saatavana, mutta kun se oli merirosvojen tyyssija, niin\nharvoin siihen poikkesivat kauppalaivat, joiden matkoihinkaan se ei\nsopinut.\n\nVeneitään odotellessaan Rogers näki rannalla suuren nuotion ja\npelästyi, että siellä ehkä oli ranskalaisia tai espanjalaisia, joiden\nkanssa täytyisi tapella. Hän senvuoksi yön kuluessa suori laivansa\ntappelukuntoon, mutta aamun koittaessa ei näkynytkään vihollista.\nMaihin lähetetty vene palasi häiritsemättä takaisin ja sen mukana\nvuohennahkoihin puettu mies, jonka kasvot vielä pukuakin enemmän\nmuistuttivat metsäläistä. Se mies oli Aleksander Selkirk, Skotlannissa\nsyntynyt, hurjapäisyyden vuoksi merille lähtenyt, kapteeni Stradlingin\nhylkäämä tälle yksinäiselle saarelle. Selkirk oli saarella ollessaan\nnähnyt monen laivan purjehtivan ohi, mutta näistä oli ainoastaan kaksi\nkäynyt saaren luo ankkuriin, ja nekin olivat olleet espanjalaisia.\nEspanjalaiset merimiehet olivat hänet tavanneet ja ampuneet häntä,\nmutta hän oli takaa-ajajat välttänyt kiipeämällä korkeaan puuhun niin\näkkiä, etteivät he sitä huomanneet.\n\nKapteeni Stradling oli hänet maihin lähettäessään antanut mukaan\nvaatteet, makuulaverin, pyssyn, naulan ruutia, luoteja, tupakkaa,\nkirveen, puukon, kattilan, piplian ja moniaita muita hartauskirjoja\nynnä purjehduskoneet ja -kirjat. Selkirk varusti olonsa niin mukavaksi\nkuin taisi, mutta ensimmäisten kuukausien kuluessa häntä kovin vaivasi\nraskasmielisyys ja kauhistuttavan yksinäisyyden synnyttämä pelko. Hän\nrakensi pippuripuusta kaksi majaa jonkun matkan päähän toisistaan,\nkattoi ne ruo'oilla ja vuohien nahkoilla. Niin kauan kuin ruutia\nriitti, ei häneltä puuttunut ravintoa, ja helppo oli tehdä tulikin.\nKun ruuti alkoi olla vähissä, niin hän teki tulen hankaamalla toisiaan\nvastaan kahta pippuripuun palasta, ja kun se kokonaan loppui, niin\nhän juoksemalla tavoitti vuohet. Jokapäiväisestä harjoituksesta hän\noli käynyt niin notkeaksi, että juoksi kautta metsien, yli vuorien\nja mäkien uskomattoman nopeaan. Eräänä päivänä hän oli ajanut vuohta\nniin kiivaasti, että hän saaliinsa perässä oli suistunut suin päin\ntiheää pensaikkoa kasvavan kuilun partaalta syvyyteen. Pudotessaan hän\npyörtyi, mutta tointuessaan huomasi, että vuohi makasi kuolleena hänen\nvieressään. Melkein kokonaisen vuorokauden hänen täytyi maata samalla\npaikalla, ennenkuin pääsi suurella vaivalla ryömimään parin kilometrin\npäässä olevaan mökkiinsä. Vasta parin päivän kuluttua hän saattoi\nsiitä liikkeelle lähteä. Selkirk lähti nyt kapteeni Rogersin ja muiden\nmerimiesten kanssa metsästämään ja helposti jätti jälkeensä laivan\nparhaat juoksijat, vieläpä erinomaisen ajokoirankin. Pian hän juoksi\nvuohenkin kiinni ja kantoi sen selässään merimiehille.\n\nNauriista, joita jonkun laivan miehistö oli kylvänyt, palmukaalista ja\npippurista onneton oli saanut ravinnon apua. Kun kengät ja vaatteet\nolivat kuluneet repaleiksi, niin hän valmisti itselleen toiset vuohen\nnahkasta, käyttäen naulaa neulana. Kun puukko oli kaiuttomaksi\nkulunut, takoi hän uuden rannalta löytämästään rautavanteesta. Hän\noli siihen määrään puheesta vieraantunut, että hänen pelastuttuaan\noli alussa vaikea lausua julki ajatuksiaan. Rogers otti Selkirkin\nmukaansa ja palkkasi hänet pursimiehekseen. V. 1868 kiinnitettiin\nhänen muistokseen kirjoitus saaren korkealle kukkulalle, josta on\nsuurenmoinen näköala, ja jolta Selkirk varmaan usein oli tähyillyt\nmerta, laivaa odotellessaan. Defoe on käsitellyt aihetta vapaasti.\nRobinson Crusoen saari on luontonsa puolesta troopillisempi,\nmuistuttaen enemmän Länsi-Intiaa, ja tietysti se oli paljoa lähempänä\nmuita asuttuja saaria, koska Auliit saattoivat meloa siihen veneissään.\nJuan Fernandez-ryhmään oikeastaan kuuluu kaksi suurempaa saarta,\nMas-a-tierra, jolla Selkirk oli, maan puolella, ja pienempi, mutta\npaljoa korkeampi Mas-a-fuera meren puolella, lähes kaksi kilometriä\nkorkea valtava kalliomöhkäle, tulivuorenpurkauksien jäännös, niinkuin\nsuurempikin saari.\n\nRogers kävi kahdesti Galapagos-saarilla ja muillakin sen\npohjoispuolella olevilla saarilla ja purjehti sitten Californian\nrannikolta Tyynen meren poikki Guamiin ja Itä-Intiaan, sekä palasi\nHyväntoivonniemen ympäri kotimaahan. Dampier ei sen koommin merille\nlähtenyt. Hän kuoli kotimaassaan v. 1715. Suuren maineensa hän\nsaavutti etupäässä matkakertomuksillaan, tarkalla havaintokyvyllään,\njoka pani tähdelle varsinkin purjehdusta koskevat tieteelliset ilmiöt\nsekä sujuvalla, selvällä ja miehuullisella tyylillään. Vaikk'ei hän\nollutkaan tiedemies, niin ovat hänen kuvauksensa,eläimistä ja kasveista\nhämmästyttävän tarkat ja luotettavat.\n\nKapteeni Clipperton, kaapparilaivan päällikkö hänkin, etsi v. 1719\nMagalhãesin salmesta tietä Tyyneen mereen Tulimaan läpi, mutta ei\ntietenkään löytänyt. Kapteeni Shelvocke, joka purjehti hänen kerallaan,\ntutki Patagonian länsirannikkoa ja jonkun aikaa Chilen edustalla\nristeiltyään kärsi haaksirikon Juan Fernandezin rannalla. Vaikka hänen\nväkensä kapinoikin, sai hän kuitenkin rakennetuksi saarella pienen\naluksen, jossa tehtiin vaarallinen matka meren poikki mannermaan\nrannalle. Siellä tehtiin hyökkäyksiä espanjalaisten siirtokuntain\nkimppuun ja anastettiin laivoja, niin että Shelvockella pian oli vara\nvalita, millä hän tahtoi purjehtia. Californian rannikolta Shelvocke\npurjehti Tyynen meren poikki Cantoniin, möi siellä laivansa ja\npalasi kauppalaivassa Englantiin. Shelvockekin julkaisi kertomuksen\nmatkoistaan, koettaen siinä parhaan taitonsa mukaan kaunistella\ntekojaan.\n\nKului sitten parikymmentä vuotta, ennenkuin Englannista jälleen käytiin\nrosvoretkillä Etelämerellä; kauppamatkoja sinne ei tehty ensinkään,\nkoska Englannin hallitus oli luovuttanut Etelämeren kaupan suurelle\nkomppanialle yksinoikeudeksi, eikä mainittu komppania etuoikeuttaan\nkäyttänyt. Vasta kun sota uudelleen syttyi, alkoi siellä parveilla\nkaappareitakin. Näistä voitti enimmän kunniaa ja saalista Yrjö\nAnson, joka myöhemmin paljoa enemmän hyödytti maataan sen laivaston\nuudestaluojana. Uusia maita ei hänkään risteilyretkillään löytänyt,\nmutta luonnollisesti tulivat väylät ja rannat paremmin tunnetuiksi.\n\n\n\nRanskalaisia purjehtijoita.\n\n\nEnglantilaiset eivät olleet ainoat, joiden kaapparit Etelämerellä\nhäiritsivät Espanjan kauppaa ja sen siirtomaiden turvallisuutta.\nRanskalaisille bukkaniireille ei Etelämeri tosin ollut yhtä tuttu\nkuin englantilaisille, mutta lippuansa hekin siellä näyttivät. V.\n1695 Ranskan hallitus, jouduttuaan Espanjan kanssa sotaan, lähetti\nsinne kuusi laivaa kreivi de Gennesin johdolla, mutta tämä ei\nvastatuulien vuoksi päässyt Magalhãesin salmen läpi, vaikka risteili\nsiinä toista kuukautta, vaan lopulta luopui koko yrityksestä ja palasi\nLänsi-Intiaan. V. 1698 lähetettiin Etelämerelle kolme ranskalaista\nlaivaa Gouin de Beauchénen johdolla, kauppaa tekemään, ja hänelle\nonni oli suotuisempi. Mutta seitsemän kuukautta pitelivät häntäkin\nvastatuulet Magalhãesin salmessa, ennenkuin hän pääsi siitä, ja paljon\nhän ennätti tällä ajalla täydentää sen karttaa. Paluumatkalla Beauchène\nkulki Kap Hoornin ohi. Pian tämän jälkeen Etelämerellä alkoi käydä\nenemmänkin ranskalaisia kauppalaivoja, kun Ludvig XIV:n pojanpoika oli\nnoussut Espanjan valtaistuimelle. Useimmat laivat lähtivät St. Malosta\nja poikkesivat menomatkalla Falklandin saarille. Näille annettiin\nranskalainen nimikin, »Malouines», ja jonkun ajan saaristoa siksi\nmainittiin (Ranskassa ja Espanjassa vielä tänä päivänäkin). Useakaan\nlaiva ei palannut samaa tietä, vaikka sekä Magalhãesin salmen kautta\nettä Kap Hoornin ympäri aina on helpompi purjehtia Tyyneltä mereltä\nAtlantinmerelle kuin päinvastoin, koska Etelä-Amerikan ja Antarktikan\nvälinen kapea meri kuuluu länsituulien piiriin ja on tunnettu rajuista\nlänsimyrskyistään. Tavallisesti palattiin Tyynen meren poikki ja\nkäytiin joko Kiinassa taikka Intiassa kaupoilla. Mutta purjehdittiin\nmyös vastakkaiseen suuntaan. Kun oli tehty Kiinassa kaupat, niin\npalattiin Kap Hoornin tietä kotimaahan. Toiset näistä ranskalaisista\npurjehtijoista harrastivat kartoitusta ja maantiedettäkin, julkaisten\nEtelä-Amerikan länsirannikkoa koskevia teoksia. Eräällä retkellä\nlöydettiin Magalhãesin salmesta uusi aukko Etelämereen tavallisesti\nkäytetyn väylän eteläpuolelta.\n\n\n\nBouvet.\n\n\nVarsinaiselle tutkimusretkelle lähti Lozier Bouvet, joka sai\nkaksi laivaa etsiäkseen otaksuttua Etelämaata Hyväntoivonniemen\neteläpuolelta. Hän lähti matkaan kesällä 1738 ja Brasilian rannikolle\npoikettuaan saapui marraskuussa Kapmaan eteläpuolisiin vesiin, jossa\nsanottiin edellisten purjehtijain nähneen maata. Bouvet laski niin\nkauas etelään, että meressä jo oli paljon jäävuoria ja muita ajojäitä\nynnä sankkoja sumuja, jotka tekivät laivaliikkeen vaaralliseksi.\nUuden vuoden päivänä 1739 nähtiin korkea lumipeitteinen maa, jolta\nvalui mereen jäävirtoja; mutta kun sumujen ja jäitten vuoksi purjehdus\noli vaarallista ja ranta oli niin jyrkkä, ettei voitu maihin\nnousta, kääntyi Bouvet takaisin ja palasi Ranskaan. Moni purjehtija\nhänen jälkeensä etsi tätä maata, jota Bouvet oli luullut mantereen\npohjoiskärjeksi, mutta turhaan. Kun merta oli vielä paljoa kauemmaksi\netelää kohti, niin selvisi kuitenkin, ettei Bouvetin näkemä maa voinut\nolla mannerta, vaan pieni saari, joka sai Bouvetin saaren nimen.\nVasta saksalainen »Valdivia»-retkikunta vuosisadan lopussa löysi sen\nuudelleen sumujen keskeltä. Se huomattiin pieneksi, korkeaksi, yhden\nainoan suuren jäälakin peittämäksi saareksi, joka kaikesta päättäen on\nvaltameren pohjasta kohonnut yksinäinen tulivuorikeila.\n\n\n\nJacob Roggeveen.\n\n\nHollantilaiset omistivat kaiken huomionsa Intian kaupalleen, eivätkä\njoutuneet löytöretkiin osaaottamaan, ja vähän he enää kaappareinakaan\ntoimivat. Mutta kun hollantilaisella Itä-Intian komppanialla oli\nyksinoikeus Hyväntoivon tien käyttämiseen, niin kapteeni Jacob\nRoggeveen ehdotti Länsi-Intian komppanialle, että koetettaisiin\nuudelleen purjehtia sinne Kap Hoornin ympäri, jota tietä niin moni\nhollantilainen retkikunta oli purjehtinut vuosisata aikaisemmin.\nHänen aikomuksensa oli samalla etsiä Tyynen meren eteläosista suurta\netelämannerta, josta mainittiin bukkaniiri Edward Davisin nähneen\njonkun kulman. Ehdotukseen suostuttiin, ja elokuussa 1721 Roggeveen\nlähti matkaan kolmella laivalla. Vasta toista sataa vuotta myöhemmin\nlöydettiin hänen logikirjansa, josta saatiin tästä matkasta tarkempia\ntietoja.\n\nLaivat purjehtivat Magalhãesin ja Le Mairen salmien kautta Tyyneen\nmereen ja yhtyivät Juan Fernandezin luona. Vaikka Roggeveen sieltä\npurjehti länsiluodetta kohti aivan samaa reittiä kuin useimmat häntä\nennen, oli hänellä kuitenkin niin hyvä onni, että löysi uusia saaria,\njotka eivät olleet sattuneet ainoankaan varhaisemman purjehtijan tielle.\n\n\n\nPääsiäissaari.\n\n\nMerkillisin näistä oli Pääsiäissaari, joka nähtiin huhtikuussa 1722.\nAsukkaat olivat ystävällisiä, vaikka arkoja, mutta kun Roggeveen\nkohteli heitä tapansa mukaan väkivaltaisesti, niin syntyi tappelu.\nHollantilaiset tutustuivat suuriin kivikuviin, jotka yhä vielä ovat\nsaaren merkillisin nähtävyys. Useita muita pieniä saaria nähtiin\njälleen ja Ystävyyssaaristossa poikettiin Raioteaan, josta saatu\nruoho nopeaan paransi keripukkiin sairastuneet. Mutta alkuasukkaitten\nkanssa syntyneessä tappelussa kaatui useita merimiehiä. Sitten\nRoggeveen näyttää käyneen Samoa-saarilla, jonka jälkeen hän suorinta\ntietä purjehti Bataviaan. Mutta siellä, hollantilaisessa satamassa,\nlaiva otettiin takavarikkoon, koska matka oli tehty ilman Itä-Intian\nkomppanian lupaa. Hollannin eduskunta kuitenkin velvoitti komppanian\nperuuttamaan takavarikon ja antamaan täyden korvauksen.\n\nV. 1763 solmittua Parisin rauhaa seurasi yleinen rauhan aika, jonka\nvoimme sanoa aloittaneen uuden aikakauden löytöretkien historiaa.\nNe seudut maapalloamme, jotka eivät vielä olleet nähneet valkoisia\nlöytöretkeilijöitä, joutuivat nyt järjestelmällisen etsiskelyn\nalaisiksi. Tämä pitää paikkansa varsinkin Tyynestä merestä, jonka\nsaaristosta tosin parina edellisenä vuosisatana suuri osa oli nähty,\nmutta jonka tutkimisessa vielä oli paljon työtä jo siitäkin syystä,\nettä entisten paikanmääräysten epäluotettavuuden vuoksi oli hyvin\nvaikea päättää, millä saarilla jo oli käyty, millä ei. Sen sijaan, että\nedellisellä vuosisadalla etupäässä seikkailijat olivat Tyynellä merellä\nretkiä tehneet, lähettivät nyt hallitukset sinne laivojaan.\n\n\n\nJohn Byron.\n\n\nEnglannin hallitus lähetti v. 1764 amiraali John Byronin, runoilijan\nisoisän, purjehtimaan Tyynen meren eteläosissa, jossa vielä oli\nlaajalti kenenkään käymättömiä aloja ja joista vielä saattoi toivoa\nlöytyvän asutukselle soveliaita maita. Byron ensinnäkin anasti\nEnglannille Falklandin saaret, vaikka ranskalaiset olivat jo\nedellisellä vuosisadalla perustaneet sinne siirtokunnan. Hän purjehti\nkoko saariston ympäri ja laati sen rannoista entistä tarkemman kartan.\nByron niinikään sai selville, että saari oli aivan puuton, ja että\nne, mitä ennen oli luultu metsiksi, todenteolla olivatkin vain suuria\nruokopehkoja. Eläimiä ei saarilla siihen aikaan ollut juuri muuta kuin\nhylkeitä ja kettuja ynnä lintuja, mutta eurooppalaiset toivat sinne\nkarjaa, joka erinomaisesti menestyi ja lisääntyi, koska talvet ovat\nleudot, vaikka saariston ilmasto muutoin onkin kolkkoa. Purjehdittuaan\nmonin vaivoin ja vastuksin Magalhãesin salmesta läpi Byron poikkesi\nJuan Fernandeziin ja lähti sitten etsimään maata, jonka bukkaniiri\nEdward Davisin piti nähneen. Mutta keripukki ja epäsuotuiset tuulet\nestivät häntä ohjaamasta haluamaansa reittiä. Monta pienempää saarta\nnähtiin ja toisilla käytiinkin, mutta toivomaansa suurta maata Byron ei\nlöytänyt.\n\nAmiraali Byron palasi toukokuussa 1766 kotimaahan pari vuotta\nkestäneeltä matkaltaan ja kirjoitti siitä kirjan, josta runoilija\non saanut moniaita aiheita »Don Juaniinsa». Hänellä oli niin huono\nsääonni, että häntä merimiesten kesken sanottiin »Pahansään Jaakoksi».\n\n\n\nSamuel Wallis.\n\n\nParempi menestys oli kapteeni Samuel Wallis'illa, joka vähän myöhemmin\nlähti ulapoille. Neljä kuukautta viivytteli häntäkin Magalhãesin salmi,\nennenkuin lävitseen päästi. Wallis mittaili Patagonian rannikolla\nmaanasukkaita ja huomasi silloin, että niiden kokoa oli paljon\nliioiteltu. Hän ei tavannut ainoatakaan, jonka mitta olisi ollut\nenemmän kuin 5 jalkaa 7 tuumaa (152,4 sentim.) Kun oli salmen läpi\npäästy, niin toinen laiva hitautensa vuoksi jäi jälkeen, eikä Wallis\nsitä enää sen koommin nähnyt, vaan kumpikin erikseen suoritti matkan\nmaan ympäri. Wallis tuli ensimmäiseksi Matalille saarille, joista\nhän sai väelleen vihanneksia ja muita vereksiä ruokatavaroita, koska\nkeripukki teki pahasti tuhoja laivalla; kapteeni itsekin oli siihen\nsairastunut.\n\n\n\nWallis Tahitissa.\n\n\nLöydettyään useita Matalien saarien läntisistä pienistä saarista\nhän eräänä aamuna auringonnousun aikaan näki suuren saaren ja\nympärillään monta sataa suurta ja pientä venettä, joissa oli lähes\ntuhannen alkuasukasta. Banaaninlehtiä heilutellen rauhan merkiksi ne\nlähestyivät ja muutamat tulivat aivan laivan ääreen, jossa syntyi\nvilkas vaihtokauppa. Moni kiipesi laivaan, jossa kauppa kuitenkin oli\nvähällä saada äkkilopun, kun laivassa mukana oleva pukki puski erästä\nalkuasukasta ja tämä siitä niin pelästyi, että suin päin hyppäsi\nmereen. Kaikki hänen maanmiehensä seurasivat esimerkkiä, mutta vähän\ntyynnyttyään he palasivat takaisin, olivat laivalla kuin kotonaan ja\nkaupan ohessa varastelivat, erinomaisen näppärästi. Mutta kun lopulta\neräältä upseerilta varastettiin hattu päästä, niin tehtiin varkauksista\nhetkeksi äkkiloppu. Hyvää satamaa etsien »Dolphin» verkalleen purjehti\npitkin rannikkoa, veneet edellä veden syvyyttä mittaamassa.\n\nEnglantilaiset eivät mielestään olleet koko matkalla nähneet niin\nihanaa maata kun tämä oli. Pitkin rannikkoa oli maanasukkaitten kyliä\nlehtojen keskellä, joissa kookospalmujen sirot latvukset häälyivät ja\nkauempana maan sisästä kohosi korkeita metsäisiä vuoria, taempi aina\nedessään olevaansa korkeammalle, ja lehtojen ja metsiköitten läpi\njuoksi merta kohti puroja kuin hopeanauhoja.\n\nEräässä suuressa mutkassa kokoontui luotaavien veneitten ympärille\näkkiä suuri joukko haapioita, ja vaikka kapteeni Wallis, hyökkäystä\npeläten, ampui yhdeksän tykinlaukausta maanasukkaitten pään yli, niin\nnämä yhä enemmän lähestyivät ja alkoivat kivittää englantilaisten\nveneitä, haavoittaen useita merimiehiä. Veneistä vastattiin\npyssynlaukauksella, joka kaatoi yhden maanasukkaista, ja tämä sai\nhyökkääjät päistikkaa lähtemään pakoon. Seuraavana päivänä »Dolphin»\nkävi ankkuriin kauniin joen suuhun, ja paikalla kokoontui sen ympärille\nveneitä, joissa oli kaupan sikoja, lintuja ja vihanneksia. Mutta\njälleen hyökättiin mittaamaan lähetetyn veneen kimppuun ja merimiehet\nitseään puolustaessaan tappoivat erään maanasukkaan ja haavoittivat\ntoista. Seurauksena oli yleinen säikähdys, mutta sitä ei kestänyt\nkauan, ja pian maanasukkaat jälleen lähestyivät laivaa ja vaihtokauppa\njatkui entistä vilkkaammin. Wallis kuitenkin päätti etsiä toisen\nankkuripaikan, mutta oli vähällä jäädä korallisärkälle matkalla.\nOnnellista tuulenpuuskaa hänen oli kiittäminen siitä, että »Dolphin»\npelastui satamaan. Maanasukkaat uudistivat paikalla hyökkäyksensä\nja alkoi tuima kahakka, jossa hyökkääjät käyttivät aseina etenkin\nkiviä. Englantilaiset taas ampuivat tykeillä karteesseja. Kun yksi\ntykinlaukaus oli kokonaan halkaissut päällikön veneen, niin valtasi\nyleinen pakokauhu maanasukkaat ja kaikki soutivat kiiruimmiten maihin.\nKapteeni Wallis lähetti nyt luutnantti Fumeauxin maihin pystyttämään\nEnglannin lipun ja valtaamaan saaren Englannin kuninkaan nimiin. Hän\nnimitti sen »Kuningas Yrjö kolmannen saareksi». Maanasukkaitten kesken\nsen nimi on Tahiti, ja sillä nimellä se kartoissa tunnetaan.\n\nTahitilaiset näyttivät nyt katuvan ja parantavan käytöstään, mutta\nWallis ei heihin vielä luottanut. Lähettäessään miehensä maihin\nvettä ottamaan hän huomasi, että he puuhasivatkin hyökkäystä näitten\nkimppuun sekä maan että meren puolelta. Wallis päätti joutua ennen\nja lähetti aseellisen joukon hakkaamaan rikki kaikki tahitilaisten\nveneet, joita oli rannalla kumollaan päälle viidenkymmenen, toiset\npariakymmentä metriä pitkiä. Tämä teko sai tahitilaiset nöyrtymään.\nHe jättivät rannalle sikoja, koiria, kankaita ja hedelmiä ja\nperäytyivät sitten. Näitten tavarain korvaukseksi vietiin rannalle\nkirveitä, nauloja ynnä kaikenlaista rihkamaa, ja tahitilaiset suurta\niloa osoittaen veivät ne mukanaan metsään. Näin oli rauha saatu\naikaan ja seuraavana päivänä alkoi säännöllinen vaihtokauppa, jonka\nkautta laiva sai yllin kyllin vereksiä ruokatavaroita. Rannalle\npystytettiin telttoja, sairaat vietiin maihin parantumaan ja terveet\nalkoivat ripeästi laivaa puhdistaa, ja maalata sekä kaikin puolin\nkuntoon korjata pitkää paluumatkaa varten. Wallis itse ensimmäisen\nluutnanttinsa keralla oli vaarallisesti sairaana, mutta jo parin\nviikon kuluttua kaikki taas olivat terveinä. Heinäkuun 15 p. saapui\nlaivaan saaren silloinen kuningatar, Oberea, joka oli tavattoman\nkookas ja lihava, kapteeni Wallisin luo vieraaksi pyytäen sitten\nkapteenia käymään vastavierailulla maalla. Vaikka Wallis vielä oli\nheikkona, lähti hän kuitenkin, ja hänet vietiin suureen, toista sataa\nmetriä pitkään majaan, jota kannatti puolensataa patsasta. Katto oli\npalmunlehdistä. Tahitilaiset ottivat kapteenin vastaan erinomaisin\nkunnianosoituksin. Kun laivan lääkäri, kävelystä hiostuneena, otti\nperuukin päästään pyyhkiäkseen päälakeaan, niin eräs tahitilaisista\nsen huomatessaan kiljaisi kauhistuksesta, josta kaikkien muittenkin\nhuomio kiintyi lääkäriin. Syntyi äkkiä kuolon hiljaisuus ja kaikki\nsanattomina hämmästyksestä katselivat ihmeentekijää. He eivät olisi\nenempää hämmästyneet, vaikka hän olisi ottanut päänsä paikoiltaan\nja sitä pyyhkinyt käsissään. Vierailu päättyi molemmanpuoliseksi\ntyytyväisyydeksi.\n\nSeuraavana päivänä kuningatar Oberea piti pidot alamaisilleen, joita\noli koolla tuhatkunta henkeä. Palvelijat kantoivat vieraitten eteen\nliharuokia kookosmaljoissa ja simpukoita puukaukaloissa, ja kuningatar\nitse omin käsin jakoi niitä vieraille, jotka istuivat riveissä ympäri\nhuoneen. Sitten hän itse asettui jonkinlaiselle valtaistuimelle ja\nkaksi naista kantoi ruokia hänen eteensä, tarjoten niitä hänelle siten,\nettei hänen tarvinnut muuta kuin suunsa avata ja syödä.\n\nLuutnantti Furneaux teki pitkin rantaa länttä kohti tiedusteluretken\nsaadakseen saaren muodosta ja suuruudesta käsityksen. Kaikkialla\nenglantilaiset otettiin hyvin vastaan ja he tapasivat kauniin, hyvin\nasutun maan. Asukkaitten kaikki aseet ja työneuvot olivat kivestä\nja luusta, josta saattoi päättää, etteivät he metalleja tunteneet.\nLaivassa kävi kauppa yhä sangen vilkkaasti, ja asukkaat, varsinkin\nnaiset, halusivat niin kiihkeästi raudankappaleita ja pieniä\nrautaesineitä, että merimiehet salaa kiskoivat lankuista nauloja ja\nruuveja, voidakseen tehdä heidän kanssaan kauppaa. Ja vaikka Wallis\ntämän mitä ankarimmin kielsi ja määräsi, ettei ketään saanut päästää\nmailiin ensin tarkasti etsiskelemättä häntä, niin veivät merimiehet\nkuitenkin salaa paljon laivan rautaosia mennessään.\n\nSaaren sisäosaankin lähetettiin retkikunta, ja se löysi avaran\nlaakson, jonka keskitse virtasi melkoinen joki. Maa oli ylt'yleensä\nhyvin viljeltyä ja vettä oli kuurnilla johdettu istutuksille. Kuta\nkorkeammalle noustiin jokea, sitä kapeammaksi se kävi, sitä kapeammaksi\nitse laaksokin ja sen rinteet muuttuivat korkeiksi vuoriksi.\nNoustiin eräälle vuorelle, joka oli noin kymmenen kilometrin päässä\nrannasta, ja toivottiin koko saaren sille näkyvän, mutta tämä toivo\npetti, sillä takana oli vielä korkeampi. Mutta sille suunnalle,\njosta oli tultu, näköala oli aivan suurenmoinen, metsäisiä mäkiä ja\nkukkuloita joka- puolella ja metsien siimeksessä asukkaitten somia\nmajoja. Laaksojen maisemat olivat vielä hymyilevämmät lehtoineen,\npuutarhoineen ja kylineen ja koko taivaanranta oli laajalti ja leveälti\nmeren ääretöntä ulappaa. Sokeriruoko, inkivääri, tamarindi ja puun\nkorkuiset sananjalat olivat huomattavimmat saaren luonnekasveista,\npuista taas tärkein kookospalmu. Wallis kylvi saareen persikan,\nkirsikan, sitruunan ja appelsiinin siemeniä, monenlaisia vihanneksia ja\nviljoja. Kuningattarelle hän sitäpaitsi lahjoitti naaraskissan, kaksi\nkukkoa, kanoja, hanhia ja muita eläimiä, joitten hän arveli helposti\nlisääntyvän.\n\nOberea kuningatar suri englantilaisten lähtöä niin haikeasti,\nettä hän viipyi laivassa viimeiseen asti, »syleili meitä mitä\nsydämellisimmin vuodattaen runsaita kyyneliä, ja tahitilaiset ystävämme\nsuruissaan sanoivat meille niin hellät jäähyväiset, että minunkin\nsydäntäni ahdisti ja kyynelet tulivat silmiini.» Kahakoista, joilla\nvalkoiset vieraat oli vastaan otettu, oli siis seurauksena vain sitä\nsydämellisemmät välit.\n\nNiistä tiedoista, joita Wallis kokosi saaresta ja sen asukkaista,\nmainittakoon:\n\nAsukkaat olivat kookkaita, hyvin muodostuneita ja notkeita, ihonväri\nruskeahko. Pukuna he käyttivät vaaleahkoa kangasta, joka oli\nvalmistettu erään puun kuoresta. Vaatekappaleita oli kaksi, toinen\nnelikulmainen, keskellään reikä, johon pää pistettiin, toinen, joka\nkiedottiin ympäri ruumiin, saalin kaltainen. Melkein kaikki, sekä\nmiehet että naiset, olivat tatuoidut; hienot mustat juovat muodostivat\nihoon monenlaisia kuvioita. Heillä ei ollut saviastioita, eivätkä he\nosanneet keittää, ja pata, jonka Wallis lahjoitti kuningattarelle,\nsenvuoksi herätti mitä suurinta ihmettelyä. Ei huomattu heidän palvovan\njumalia, mutta kalmistoille he osoittivat mitä suurinta kunnioitusta.\nEräs tahitilainen, joka koetti oppia käyttäytymään englantilaisten\ntavoin, sai lahjaksi eurooppalaiset vaatteet, jotka hänelle sopivat\nmitä parhaiten. Jonathan — se nimi hänelle annettiin — oli kovin ylpeä\npuvustaan, ja vielä enemmän loistaakseen hän koetti oppia haarukalla\nsyömään, mutta se ei onnistunut, vaan aina löysivät sormet suuhun ennen\nhaarukkaa.\n\nOn arveltu, että Quiroksen löytämä Sagittaria ehkä oli Tahiti (II, s.\n219), mutta tarkemmin tutkittuaan Quiroksen matkakertomusta toiset ovat\npäättäneet, ettei se ole mahdollista. Wallis siis oli Tyynen meren\nkuulun paratiisin löytäjä.\n\nHeinäkuun 27 p. 1767 »Dolphin» vihdoin erkani satamasta, jossa\nmiehistö oli niin perin pohjin parantunut, ettei koko joukosta ollut\nsairaana muuta kuin kapteeni itse ja pari luutnanttia ja nämäkin\nnopeaan paranivat. Saari oli retkeläisten mielestä maailman kaikkein\nterveellisimpiä ja ihanimpia, eikä asukkaissa huomattu taudin\nmerkkiäkään. Muita tärkeitä löytöjä Wallis ei enää matkallaan tehnyt,\nvaikka näkikin useita pienehköjä saaria. Paluumatka kävi Batavian ja\nHyväntoivonniemen kautta.\n\n\n\nCarteret.\n\n\nWallisista erottuaan kapteeni Filip Carteret purjehti halki\nTyynen meren koko joukon etelämpää reittiä kuin hän, mutta mitään\nmainittavampaa ei löytynyt, ennenkuin meren länsiosista. Salomon-saaria\nturhaan haettuaan Carteret löysi uudelleen Santa Cruz-saaret, joilla\nMendana oli vuosisataa aikaisemmin kuollut (II, s. 217), ja antoi\nniille nimeksi »Kuningatar Charlotan saaret», joka nimi ei kuitenkaan\ntullut vallitsevaksi, vaikka, sitä edellisen ohessa käytetäänkin. Kun\ntämän jälkeen purjehdittiin pohjoista kohti, niin tultiin vihdoinkin\nSalomon saarille, joista Carteret löysi muutamia. Mutta tärkeämpi\noli Bismarck-saariston kahden pääsaaren, Uuden Pommerin ja Uuden\nMecklenburgin välisen salmen löytö. (Siihen aikaan niitä nimitettiin\nUudeksi Britanniaksi ja Uudeksi Irlanniksi). Jälkimmäisen saaren\nlounaisrannan Carteret kokonaan kartoitti, niin että sen pitkulainen\nkapea muoto tuli ilmeiseksi. Carteret sitten poikkesi Filippineille ja\nCelebekseen ja Bataviassa varastoitaan täydennettyään palasi takaisin\nEnglantiin. Ascensionin luona hän kohtasi ranskalaisen Bougainvillen,\njoka niinikään oli paluumatkalla suurelta löytöretkeltä.\n\n\n\nDe Bougainville.\n\n\nLouis Antoine de Bougainville oli ensimmäinen ranskalainen, joka\npurjehti maan ympäri. Ammatiltaan hän ei oikeastaan ollut merimies,\nvaan oli saanut lakitieteellisen kasvatuksen, sitten ruvennut\nsotilaaksi ja palvellut Canadassa, samalla kuitenkin harrastaen\ntieteitäkin. Pariisin rauhan jälkeen hän rupesi merimieheksi ja\nsai Ranskan hallituksen ryhtymään Malouineja eli Falklandin saaria\nasuttamaan, saadakseen sieltä sijaa niille Canadan ranskalaisille,\njotka eivät suostuneet rupeamaan Englannin alamaisiksi, kun heidän\nmaansa oli Englannille luovutettu. Bougainville veikin Malouineille\nkoko joukon siirtolaisia, tehden sitä varten monta matkaa. Mutta sekä\nEnglanti että Espanja vaativat saaristoa itselleen ja senvuoksi Ranska\nvaatimuksistaan luopui ja Bougainvillen siirtokunta menetettiin. Asian\nsaatua tämän ratkaisun Ranskan hallitus lähetti Bougainvillen Tyynelle\nmerelle, hänellä kun oli varustettuna valmis retkikunta.\n\nBougainville, jonka toinen laiva, »La Boudeuse». oli suuri fregatti,'\ntoinen kuormalaiva, poikkesi Rio Janeiroon, Buenos Ayrekseen ja\nMontevideoon, joita hän matkakertomuksessaan kuvaa, ja ohjasi sitten\nMagalhãesin salmeen, kohdaten siinä samoja vaikeuksia kuin muut ennen\nhäntä. Tammikuussa 1768 hän ohjasi Etelämereen ja kaksi kuukautta\npurjehdittuaan tuli Tuamotu-saarille ja sieltä huhtikuussa Tahitiin,\njonka Wallis oli löytänyt kahdeksaa kuukautta aikaisemmin. Tämän\nsaaren rehevä luonto ihastutti suuresti purjehtijoita, samoin kuin\nasukkaittenkin ystävällisyys ja iloisuus. Ranskalaisten vastaanotto\noli mitä sydämellisin, ja vaikka sopu uhkasikin mennä rikki, kun\nranskalaiset merimiehet murhasivat useita saarelaisia, niin saatiin\nse kuitenkin taas palautetuksi, kun Bougainville ankarasti rankaisi\nsyyllisiä. Hän ei kuitenkaan viipynyt saarella sen kauempaa, kuin että\nsairaat paranivat keripukista, hankki vereksiä ruokavaroja ja lähti\nuudelleen matkaan. Hän nimitti koko Tahiti-ryhmän Bomba-saaristoksi,\nmutta tämä nimi sai väistyä Cookin antaman »Seurasaaret» nimityksen\ntieltä.\n\nLähtiessään toukokuussa 1768 matkaa jatkamaan Bougainville ensinnä\nlöysi useita Samoa-ryhmän saaria, nimittäen ne »Purjehtijain\nsaariksi», joka nimitys niillä yhä vielä on alkukielisen rinnalla.\nHän ei kuitenkaan ollut ensimmäinen Samoa-saarilla kävijä; Roggeveen\noli niiden varsinainen löytäjä. Samoan asukkaat eivät olleet yhtä\nluottavia, eivätkä muutoinkaan yhtä viehättäviä kuin Tahitin. Vielä\nvastenmielisempiä olivat Uusien Hebridien asukkaat; yrittäessään\nhankkia heiltä ruokavaroja Bougainvillen väki sai kestää ankaran\nkahakan. Nämä ihmiset jo olivat paksuhuulista, mustaa rotua, josta tämä\nosa Tyyntä merta on saanut »Melanesian» nimen. Bougainville nimitti\nsaariston »Suuriksi Kykladeiksi», mutta tämä nimi sai väistyä nykyisen\ntieltä, jonka Cook antoi. Uusien Hebridien löytäjä oli oikeastaan\nQuiros (II, s. 219); mutta hän ei huomannut niiden saariluonnetta, vaan\nluuli suurinta saarta etsimänsä Australian eli Etelämaan osaksi.\n\nBougainvillen laivoissa oli keripukki alkanut siihen määrään tehdä\ntuhojaan, että hän päätti kiiruimmiten purjehtia Molukeille. Matkalla\nhän kuitenkin sekaantui siihen saaristoon, joka on Uuden Guinean\nitäpään edustalla, ja vastaiset tuulet pidättivät häntä siellä melko\nkauan. Saaristo sai Louisiadien nimen. Tämän jälkeen hän poikkesi\nSalomon-saarille ja purjehti sieltä Bismarck-saaristoon. Kun ei\nsielläkään voitu saada ruokavaroja, nim alkoivat nälänhätä ja puute\nyltymistään yltyä, kuta kauemmaksi purjehdittiin. Burun saaresta\nsaatiin vihdoin ravinnon apua, niin että voitiin jatkaa matkaa\nBataviaan. Eri teitä molemmat laivat sitten palasivat kotimaahan,\npuolenkolmatta vuotta matkalla oltuaan.\n\nBougainvillen matka oli ensimmäisiä, jolla oli mukana varsinaisia\ntiedemiehiä, nimittäin kasvitieteilijä Commerçon ja tähtitieteilijä\nVerra, jotka paluumatkalla poikkesivat Mauritiukseen havaintojaan\ntäydentämään. Tämä esimerkki näytti kaikin puolin noudatettavalta\nja sitä seuraten englantilaisten ja ranskalaisten seuraavat retket\nerinomaisen tehokkaasti syvensivät maantuntemusta, vaikkei niillä\nkaikilla löydettykään kovin paljoa uusia maita.\n\n\n\n\nCookin ensimmäinen retki.\n\n\nMielenkiinto Tyynen meren tutkimiseen oli näihin aikoihin käynyt\nsangen yleiseksi ja retkikunta toisensa jälkeen lähti sinne löydöille;\ntoisinaan oli pari kolmekin liikkeellä samalla haavaa. Ennenkuin vielä\nedellämainitut retkikunnat olivat palanneet, valmistettiin Englannissa\nuutta, jonka tarkoituksena oli havaita Venuksen kulku auringon poikki\nv. 1769 jollakin Tyynen meren saarella. Englannin tiedeseura sai\nhallituksen varustamaan sitä varten retkikunnan, jonka samalla piti\ntehdä maantieteellisiäkin havainnoita. Kun tiedemies, joka aluksi\naiottiin matkaan lähettää, ei suostunut meriupseerin ylijohtoon,\nniin oli valittava semmoinen meriupseeri, joka kykeni toimittamaan\ntähtitieteellisiäkin havainnolta. James Cook, jolle tehtävä uskottiin,\noli kaikin puolin hallituksen vaalin arvoinen. Niillä kolmella\nlöytöretkellä, jotka hän tämän jälkeen suoritti ja joilla hän vietti\nenimmän osan kymmenestä vuodesta, hän osoittautui erinomaiseksi\npurjehtijaksi, toisten mielestä ehkä parhaaksi, mitä milloinkaan\non Englannissa tai missään muuallakaan elänyt. Hän purjehti niin\nlaajalti siihen saakka kokonaan tuntemattomia meriä, että nämä vuodet\nmuodostuivat maantieteellisten löytöjen käännekohdaksi.\n\n\n\nJames Cook.\n\n\nJames Cook oli yorkshireläisen maanviljelijän poika. Jo poikana hänen\nmielensä paloi merille, mutta vasta kahdeksantoistavuotiaana tämä\ntoivo toteutui. Palveltuaan muutamia vuosia hyvällä menestyksellä\nkauppalaivastossa hän sodan syttyessä v. 1755 meni meriväkeen ja\npalveli mitä parhaalla menestyksellä Canadan vesillä ja sitten\nLabradorin ja Newfoundlandin rannikkojen kartoittajana. Hänen\njulkaisemansa purjehdusohjeet herättivät huomiota etevyydellään.\nSamalla hän itsekseen opiskellen hankki sangen laajat tiedot\nmeriasioista ja varsinkin teki erittäin tarkkoja tähtitieteellisiä\nhavainnoita. Hän oli siis kaikin puolin valmistunut siihen vaativaan\ntehtävään, jonka hallitus hänelle nyt uskoi. Retkelle seurasi mukana\neräs nuorempi tähtitieteilijä Green, ynnä luonnontutkija Banks\nruotsalaisen ystävänsä, Linnén oppilaan Solanderin, ja usean apulaisen\nkeralla. Keripukkia vastaan hankittiin kaikki apuneuvot, mitä siihen\naikaan tunnettiin, etenkin sitruunamehua.\n\n»Endeavour» lähti matkaan kesäkuun 30 p:nä v. 1768 ja seuraavassa\ntammikuussa kulki Kap Hoornin ohi kokematta ensinkään niitä myrskyjä,\njoista tämä niemi on niin huonossa huudossa. Muuan retkikunta kävi\nmaissa ja tunkeutui jonkun matkaa maan sisään, mutta yö, joka\nsen täytyi viettää maalla, oli niin kylmä, että kaksi Banksin\nneekeripalvelijaa paleltui kuoliaaksi ja tuho oli tulla koko\nmaaretkikunnan osaksi. Seudun kartat huomattiin hyvin puutteellisiksi\nja niihin tehtiin paljon arvokkaita oikaisuja. Cook ohjasi sitten\noikopäätä Tahitiin, jota Wallis oli arvellut soveliaimmaksi\nVenus-havaintojen toimittamiseen.\n\n\n\nTahitissa.\n\n\nHuhtikuun 10 p. nähtiin iltahämärässä taivaanrannalla kaistale\nvuorista maata ja seuraavana päivänä oltiin Tahitin rannoilla.\nAsukkaita tuli veneissä merelle, vihannat banaaninlehdet käsissään,\nja näitä he pyysivät kiinnittämään laivaan näkyviin paikkoihin\nystävyyden merkiksi. 13 p. »Endeavour» laski ankkuriin Matavain\nsatamaan, jota englantilaiset sanoivat Port Royaliksi. Cook hyvin\ntiesi, mitä Wallisin saarella käydessä oli tapahtunut, ja koska\ntähtitieteellisten havaintojen vuoksi oli välttämätöntä säilyttää hyvät\nvälit alkuasukkaitten kanssa, niin oli hän laatinut jyrkät ohjeet\nmeriväelleen, ja hän piti nyt ankarasti kiinni niiden noudattamisesta.\nRuokavarain ostaminen annettiin erikoisen komennuskunnan asiaksi,\nkaikkia muita kiellettiin saarelaisten kanssa harjoittamasta\nminkäänlaista kauppaa ilman kapteenin lupaa, ja jos merimies\nmaalla ollessaan menetti kiväärinsä taikka muun aseen, niin hänet\nvelvoitettiin se maksamaan, ja lisäksi häntä huolimattomuudesta\nrangaistiin. Näillä säännöksillä olikin mitä paras vaikutus.\n\nKun Cook retkikunnan etevimpien miesten kanssa meni maihin, niin\nhänet otettiin mitä syvimmällä kunnioituksella vastaan. Ensimmäinen,\njoka heitä lähestyi, tuli nelinkontin ryömien. Kaikilla oli kädessään\nvihannat lehvät, joita he heiluttivat, ja englantilaiset tekivät\nsamoin huomatessaan, että se saarelaisille tuotti iloa. Ensimmäinen\nkohtaus päättyi kaikin puolin suotuisasti, johon englantilaisten\njakamat pienet lasikorutkin puolestaan vaikuttivat. Seuraavana päivänä\nsaapui laivaan ylhäisiä tahitilaisia puettuina paraihin vaatteihinsa,\njotka he laivalla riisuivat päältään ja pukivat niitten valkoisten\npäälle, joille he tahtoivat osoittaa erikoista ystävyyttään. Mutta\nkun englantilaiset seuraavana päivänä kävivät maissa erään päällikön\nvieraina, niin alkoivat varkaudet, ja he menettivät kaikenlaisia\ntavaroita taskuistaan, Solander muun muassa kaukoputkensa. Kun he\nvaativat tavaroitaan takaisin ja vaatimukselleen parempaa pontta\nantaakseen tömistelivät maata pyssynperillä, niin tahitilaiset\npelästyivät ja kaikki pakenivat. Jonkun ajan kuluttua he kuitenkin\npalasivat takaisin, ja lopulta päällikkö toimitti takaisin varastetut\ntavarat.\n\nSeuraavana päivänä Cook alkoi rakentaa rannalle pientä linnaa. Kun\nhän vähäksi aikaa poistui työmaalta lintuja ampumaan, oli sillä välin\nsyntynyt kahakka, kun tahitilaiset yrittivät riistää merimiehiltä\npyssyjä, ehkä sulasta uteliaisuudesta, ja nämä siitä syystä ampuivat\nerään saarelaisista kuoliaaksi.\n\nSiitä taas syntyi uusi yleinen pakokauhu, jonka Tuborai päällikkö vain\nerinomaisilla toimilla sai asettumaan. Alamaisiaan rauhoittaakseen hän\nitse muutti linnan läheisyyteen asumaan ja nukkui Banksin vuoteessa.\nVarkauksia kuitenkin jatkui edelleenkin, milloin vain oli vähänkään\ntilaisuutta. Mutta jos vaikka mitä varastettiin, niin paikalla kaikki\nsen tiesivät ja olivat heti valmiit johdattamaan varkaan luo, joten\ntavarat enimmäkseen helposti saatiin takaisin. Laivan teurastaja\npuolestaan koetti väkivallalla anastaa tahitilaiselta vaimolta\nkauniin kivikirveen, tarjottuaan siitä aluksi turhaan naulaa, ja\ntahitilaiset kantelivat hänen päälleen Cookille, joka päätti rangaista\nmiestä muille varoitukseksi. Teurastaja sidottiin puuhun kiinni ja\nsai sitten raippoja. Mutta tuskin olivat ensimmäiset sivallukset\nsattuneet, ennenkuin tahitilaiset heltyivät ja rukoilivat, että mies\nsaisi anteeksi. Kun siitä ei tullut mitään, niin he alkoivat itkeä,\nkuin lapset. Englantilaiset yleensäkin huomasivat, kuinka erinomaisen\nherkkätuntoisia he olivat ja vähimmästäkin sekä ilostuivat että kävivät\nmurheellisiksi, nauroivat ja itkivät, ja yhtä nopeaan unohtivat\nmielenliikutuksensa ja varsinkin olivat valmiit paikalla nauramaan.\nMutta kuinka alati varuillaan piti olla heidän näpistelyhaluaan\nvastaan, kävi selville siitäkin, että eräänä päivänä katosi\ntähtitieteellinen kvadrantti, joka oli aivan välttämätön Venuksen\npoikkikulun havaitsemiseen. Sekin kuitenkin saatiin kappale kappaleelta\ntakaisin ja voitiin ajoissa korjata tyydyttävään kuntoon.\n\n\n\nVenuksen poikkikulku.\n\n\nPoikkikulun havaitsemista varten Cook jakoi väkensä kolmia. Yksi\nosasto Banksin johdolla lähetettiin Eimeo-nimiseen saareen. Cook itse\nlähti eräälle niemelle, jota siitä pitäen on nimitetty Venus-niemeksi,\nkolmas osasto jäi linnaan. Retkikunta sai kokea kaikki nuo jännittävät\nsäähuolet, jotka sitten ovat niin monta retkikuntaa pitäneet Etelämeren\nsaarilla jännityksessä auringonpimennyksien aikana, mutta kesäkuun 3\np. vaikeni aivan selkeänä, eikä pieninkään pilvenhattara koko päivänä\nhäirinnyt havaintoja. Venuksen poikkikulku alkoi kilo 9 ja 21 min.\naamulla ja päättyi vasta k:lo 3 ja 10 min. iltapäivällä. Kuumuus oli\nniin rasittava, että Cook epäili, tokko havainnot olivat niin tarkkoja,\nkuin olisi suotavaa ollut. Se aikain epätarkkuus, joka haittasi eri\nryhmäin havaintoja, riippui kuitenkin yleisistä ilmastollisista ja\ntähtitieteellisistä syistä, jonka vuoksi niitä ei ollut havaitsijain\nviaksi luettava. Venuksen ja auringonreunan yhteensattumista on\nmahdoton aivan tarkkaan määrätä optillisten ilmiöitten vuoksi, jotka\nvaikuttavat näköhäiriöitä, ja sen vuoksi onkin tämä auringon etäisyyden\nmääräämismenetelmä myöhemmin kokonaan hylätty.\n\n\n\nTahitilaiset.\n\n\nCook teki sitten Obereankin, saaren kuningattaren tuttavuutta, jolle\nlahjoitettiin kaikenlaisia esineitä, muun muassa nukke, josta eräs\nmahtava päällikkö kävi niin kateelliseksi, että hänellekin paikalla\npiti antaa nukke. On mahdollista, että he näitä nukkeja pitivät\nkristittyjen jumalina. Cook seuralaisineen kokosi tahitilaisten\ntavoista ja käsityksistä paljon tietoja. Saarella uskottiin, mikäli\nvoitiin selville saada, yhteen pääjumalaan ja alijumaliin, joita oli\nvaikka kuinka paljon. Mutta ei minkäänlaisia temppeleitä eikä muita\npalveluspaikkoja voitu löytää. Ruumiit haudattiin siten, että ne\nnostettiin korkeille telineille, joilla ne saivat paljaan taivaan alla\nmädätä, ja luut vasta peitettiin maahan tai piilotettiin luoliin,\njoihin ei sen koommin kukaan enää uskaltanut lähteä. Ruumiitten luo\nkannettiin kaikenlaisia uhrilahjoja. Hiljakkoin kuolleita vainajia\nsurressaan omaiset piirtelivät ihonsa veriin haikalan hampailla.\nVeri pyyhittiin liinoihin, jotka sitten jätettiin kalmistoon surun\nuhreiksi. Kalmisto oli »tabu», pyhä, eikä kenenkään vieraan ollut\nlupa sitä lähestyä. Papit, »tahovat», olivat ruhtinaan jälkeen\nsaaren mahtavimmat. He tunsivat tähdet, merenkulun ja omistivat\nkaiken muunkin sukupolvien keräämän tiedon ja sen kautta kykenivät\njohtamaan. He saattoivat uskonnon vaatiessa määrätä ihmisuhrejakin,\njotka oikeastaan olivat vain katalia salamurhia, sillä papit\nsaattoivat määrätä murhattavaksi kenenkä vihamiehensä tahansa. Heidän\nosoittamansa henkilön kimppuun hyökättiin takaapäin, hänet iskettiin\nkuoliaaksi ja vietiin sitten uhripaikalle jumalille tarjottavaksi.\nToisinaan uhrattiin nuorukaisia ja impiä, mutta useimmin vanhuksia,\n»särkyneitä kurbitseja», joista ei enää ollut mitään hyötyä. Usein\nomaiset työnsivät vanhuksensa valmiiksi oven eteen, jossa hänen\npäänsä sitten nuijalla muserrettiin. Tämän jälkeen uhri vietiin\n»moraihin», nelikulmaiseen kivimuureilla ympäröityyn paikkaan, jossa\nne saivat mädätä. Cook luuli moraita kalmistoiksi, mutta myöhemmin\non saatu selville, että ne oikeastaan olivat yleisiä pyhiä paikkoja.\nNiissä oli kivipyramideja, uhrikivi ja »koston kivi», »upus», jonka\nluo jokainen, jolle oli vääryyttä tehty, sai paeta. »Ahut» taas\nolivat kiviraunioita, joita kasattiin päälliköitten haudoille. Sinne\nsaapuivat uskovaiset rukoilemaan, ja eräästä semmoisesta Cook löysi\njonkinlaisen epäjumalankuvankin. Kaikki nämä paikat olivat »tabuja».\nPappien suureen vaikutusvaltaan oli syynä sekin, että he itse olivat\ntabuja ja että heillä oli valta, samoin kuin päälliköilläkin, julistaa\ntoisia henkilöitä tabuiksi. Tabuksi voitiin myös julistaa esineitä\nja paikkoja pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi, toisinaan kokonainen\nsaarikin. Sen miehinen väestö ei silloin saanut toimittaa minkäänlaisia\ntöitä, vaan sen täytyi aamusta iltaan rukoilla, ja jos tabu oli\noikein ankara, niin ei saanut pitää tulta, ei saanut lähteä merelle,\nei saanut uida, eikä majansa ovella seisoa. Ei saanut olla näkyvissä\nkanaa, ei koiraa, muutoin sen omistajaa rangaistiin kuolemalla. Tämän\nomituisen pyhitystavan tuntemattomuus tuotti eurooppalaisille paljon\nvaikeuksia ja antoi aihetta hyvin moneen rettelöön, ja Cook itse sai\nkolmannella retkellä surmansa senvuoksi, ettei hän ollut kaikista\ntabu-säännöistä selvillä. Cook seuralaisineen kerrassaan ihastui\nsaareen ja sen asukkaihin. Miehet olivat kookkaita ja hyvin kasvaneita,\nnaisten joukosta tapasi paljon todellisia kaunottaria. Suuret mustat\nsilmät, pitkä musta tukka ja kukkakiehkurat, joilla he alati koristivat\nitseään, pani monen urhean merimiehen pään pyörälle, etenkin kun saaren\nkaunottaret olivat yhtä ihastuneita tulijoihin kuin nämä heihin. Saaren\nviehätysvoimaa lisäsi asukkaitten erinomainen puhtauskin. Kolmesti\npäivässä he meressä kylpivät ja joka aterian jälkeen pesivät suunsa ja\nkätensä. Uimaan he olivat semmoisia mestareita, että eurooppalaiset\nsitä hämmästyksellä katselivat. He uivat ulos hyökyaaltoihin, jotka\nkokonaan peittivät heidät kuohuihin ja nakkasivat kallioita kohti,\nniin että kuolema näytti välttämättömältä, mutta sukkelaan he\nvaarallisimmalla hetkellä taas pujahtivat pakoon ja uivat takaisin\nmerelle, aloittaakseen leikin uudelleen. Yhtä intohimoisia he olivat\nkisoihin, ja heidän karkelonsa olivat enimmäkseen kaikenlaisia\nruumiinliikkeitä, joita säestettiin laululla. He karkeloivat\nenimmäkseen yöllä suurien tulien valossa, joka vielä lisäsi leikkien\nromanttista viehätystä. Painikilpailujakin pantiin toimeen vieraitten\nkunniaksi ja poikien ja tyttöjen kesken kilpajuoksuja. Tavattoman\nkärkkäitä he olivat uhkapeliin, joka tapahtui vetoa lyömällä.\n\nTahitilaiset olivat rohkeita, avomielisiä ja vilpittömiä. Heillä ei\noikeastaan ollut muuta vikaa kuin varastamisen himo, josta eivät\nylimyksetkään olleet aivan vapaita. Eurooppalaiset saattoivat vapaasti\nkulkea pitkin maata, missä halusivat, mutta helposti saattoi sattua,\nettä heidän aamulla herätessään vaatteet olivat tipotiessä. Vielä\nkamalampi paha tapa oli lastenmurha, joka oli yleinen. Toiset äidit\nkerskasivat surmanneensa kymmenenkin lasta, eivätkä he näyttäneet\nvähääkään aavistavan, että se oli rikollista. Saaren etevimmät naiset\nkuuluivat seuraan, jonka jäsenet olivat sitoutuneet tappamaan kaikki\nlapsensa. Tästä voi arvata, että käsitykset avioliiton pyhyydestä\nolivat hyvin löyhät. Naiset eivät olleet »tabuja», heistä voitiin\nerota, milloin mieli halusi. Tahitilaiset olivat täydellisiä\nnautintoihmisiä, huolettomia, itsekkäitä, iloisia ja joutilaita.\nLuonto antoi heille työttäkin mitä parhaan ravinnon, maa kasvatti\nrunsaasti leipäpuuta, kookospalmua ja monenlaisia banaaneja, jamsijuuri\nrehoitti siellä, samoin imelät perunat, sokeriruoko ja eräät muutkin\nkasvikset' Meressä oli kaloja, ja sikoja ja siipikarjaa oli helppo\npitää niin paljon kuin niitä kasvisruuan höysteeksi tarvittiin. Kesyjä\neläimiä oli Cookin saarella käydessä ainoastaan sikoja, koiria ja\nkanoja, metsäeläimiä vain kyyhkysiä, papukaijoja, sorsia ja rottia. Ei\nkäärmeitä eikä petoeläimiä ollut tällä onnellisella saarella. Kalastus\noli melkein ainoa rasittava työ. Kala ja liha paistettiin, taikka\noikeammin haudottiin, kun Tahitissa ei tunnettu keittoastioita. Sitä\nvarten tehtiin maakuoppa ja kuoppaan tuli, jolla kuumennettiin kiviä.\nKun kivet olivat kyllin kuumat, niin valkea hajoitettiin, kuumat kivet\npeitettiin lehdillä ja lehtien päälle ladottiin kalat taikka liha ja\nnäitten päälle uudelleen lehtiä ja kuumia kiviä. Vihdoin kaiken päälle\nkasattiin multaa, ja kun ravintoaineet näin saivat aikansa paahtua,\nniin olivat ne kypsyneet erittäin hyvänmakuisiksi. Juomana oli vesi,\nmutta toisin ajoin valmistettiin kuitenkin ava-ava-kasvin juurista\njonkinlaista päihdyttävää juomaa, joka sekä valmistustapansa että\nmakunsa puolesta oli eurooppalaisille vastenmielistä. Saarelaiset\ntoisinaan joivat itsensä päihin ja tekivät silloin paljon tihutöitä.\n\nTahitilaisten huoneet olivat yksinkertaiset ja koruttomat, patsaiden\nkannattama katto oli palmunlehdistä koottu, seinät bambusta,\nvarakkaiden talojen lattia matoilla peitetty. Mutta tahitilaiset\noleskelivatkin huoneissaan ainoastaan yöt ja pahain säitten aikana.\nJoka kylässä oli suuri, puiden ympäröimä yhteinen maja, jossa kokoukset\npidettiin. Leudosta ilmanalastaan huolimatta kaikki tahitilaiset\nkävivät puettuina. He kutoivat mulperi- ja leipäpuun kuoresta\nkolmenlaista kangasta. Kuta arvokkaampi mies, sitä enemmän hänellä\noli vaatteita. Päässä pidettiin palmunlehdistä punottuja hattuja,\njoita jokainen osasi valmistaa. Erinomaisen kätevästi he kutoivat\nkauniita mattoja ja verkkoja, leikkasivat puusta somasti koristettuja\nongenkoukkuja, simpukankuorista ja kivistä valmistivat helminauhoja,\nkovasta puusta jalomuotoisia kiilloitettuja aseita. Punaisista\npapukaijansulista sommiteltiin komeita sulkakoristeita, joita päälliköt\nja papit käyttivät juhlatilaisuuksissa, ja muista höyhenistä lakkeja ja\nkypäreitä, jotka muistuttivat vanhain kreikkalaisten kypärämuotoa.\n\nCook ihaili saarelaisten veneitä, joita oli erikokoisia ja erimallisia\neri tarkoituksiin. Suurimmat olivat sotiveneet, joitten keula ja perä\noli hyvin korkea. Tavallisesti niitä oli kaksi rinnakkain kiinnitetty,\nmetri väliä. Keulassa oli lava, jolla sotilaat seisoivat, ja melojain\nvieressä oli varamiehiä, jotka heti hyppäsivät kaatuneitten paikalle\naukon täyttämään.\n\nPerehtyäkseen paremmin saaren luontoon Cook veneellä purjehti sen\nympäri. Hän huomasi siihen kuuluvan kaksi puoliskoa, joita yhdisti\nkapea kannas. Keskellä saarta kohoaa vanha tulivuori, jonka korkeus on\n3000 metriä. Rantoja reunustavat korallisärkät, joihin sekä Wallis'in\nettä Bougainville'n laivat olivat tuhoutua, mutta korallisärkissä on\nväljiä aukkoja ja ne ne muodostavat satamat. Saarella on melkoinen\njärvikin, joka muodostaan ja syvyydestään päättäen on entinen kraateri.\n\nKolme kuukautta Tahitissa vietettyään Cook lähti matkaan. Banks istutti\nsinne melooneja, oransseja ja muita etelänhedelmiä ja ne menestyivät\nerinomaisesti. Ennen lähtöä karkasi laivasta kaksi nuorta merimiestä,\njoitten aikomus oli ottaa saarelta vaimot ja jäädä sinne asumaan. Kun\nei saarelaisia saatu muulla tavalla karkulaisia takaisin toimittamaan,\nniin Cook otti useita ylimyksiä panttivangeiksi, ja tämä keino\nvihdoinkin auttoi. Englantilaisten matkaan lähti Tupia-niminen nuori\ntahitilainen palvelijansa Tayotan kanssa. Tupiasta oli matkalla paljon\nhyötyä, koska hän mainiosti pystyi hoitamaan tulkin tehtäviä.\n\n\n\nUlietean juhlat.\n\n\nTahitista erottuaan kävi Cook naapurisaarissa, ja Ulieteassa viipyi\nenemmänkin aikaa laivan korjauksen vuoksi. Asukkaat olivat sielläkin\nerinomaisen ystävällisiä. Eräästä majasta Banks ja Solander tapasivat\nkolme niin kaunista impeä, etteivät he olleet ennen niitten vertoja\nnähneet. Asukkaat panivat vieraittensa kunniaksi toimeen tansseja.\nEräs mies tanssi sooloa, päässään metriä korkea korupäähine, jolla\nhän teki kaikenlaisia naurettavia temppuja. Vielä suurempaa ihastusta\nherätti joukko naistanssijoita, joitten joukossa oli saaren ylhäisimpiä\nnaisia. He kulkivat karkeloidessaan sivuttain, pitäen tarkkaan tahtia\nrumpujen mukaan, joita kaiken aikaa kovasti päristettiin. Sitten he\nalkoivat omituisesti pudistella itseään ja asetella vartaloitaan\nomituisiin asentoihin. Milloin he seisoivat rivissä toistensa takana,\nmilloin kyykkivät kantapäillään, milloin lankesivat maahan kasvoilleen\npolvien ja kyynärpäitten nojalle. Varsinkin sormiaan he liikuttelivat\nuskomattoman nopeaan. Lähtiessään Ulieteasta Cook nimitti koko\nsaariston »Seurasaariksi» Englannin tiedeseuran kunniaksi, joka oli\nollut matkan alkuunpanija. Tämä nimitys on säilynyt näihin saakka.\n\nSeurasaarien eteläpuolelta löytyi pieni Rurutu, mutta sitten ei moneen\naikaan nähty maata, vaikka purjehdittiin aina 40:nnelle eteläiselle\nleveyspiirille saakka. Lintuja toisinaan nähtiin hyvin paljon. Keula\nkäännettiin nyt länttä kohti ja lokakuun toisella viikolla 1769\nsaavuttiin Uuden Seelannin rannalle, jossa ei sen jälkeen, kun Tasman\nv. 1642 sen löysi, ainoakaan purjehtija ollut käynyt. Tasman oli\ntullut Pohjoissaaren länsirannalle, Cook löysi itärannan, valkoisen\nkalkkiaisrannan, jonka takaa sisämaasta kohosi korkeita vuoria.\n\n\n\nUusi Seelanti.\n\n\nUudessa Seelannissa ei tavattu yhtä ystävällistä väestöä kuin\nSeurasaarilla; sen asukkaat, maorit, olivat sotaisia, valmiina joka\nhetki hyökkäämään muukalaisten kimppuun. Monta kertaa he yrittivätkin,\nmutta ampuma-aseilla heidät verraten helposti saatiin pakenemaan.\nHeti ensi paikassa, jossa maihin mentiin, alkuasukkaat yrittivät\nanastaa laivaveneen ja pakenivat vasta, kun heidän johtajansa oli\nluodin lävistämänä kaatunut. Metsään lähteneet tiedemiehet laukauksen\nkuultuaan kiiruimman kaupalla palasivat veneelle, ja se olikin\nheidän pelastuksensa, sillä alkuasukkaitten kuultiin kovaäänisesti\nkeskustelevan siitä, mihin toimiin olisi vieraita vastaan ryhdyttävä.\nSeuraavana päivänä hyökkäys uudistui veneen taas maihin yrittäessä,\nja vaikka Tupia koetti heitä rauhoittaa vakuuttamalla, ettei heille\nmitään pahaa tehtäisi, niin oli heitä kuitenkin hyvin vaikea saada\nluottavaisina lähestymään. Tupian kieltä he kyllä hyvin ymmärsivät.\nKun vihdoinkin joukko saarelaisia lähestyi, niin he ensi työkseen\nehdottivat, että vaihdettaisiin aseita, ja kun valkoiset eivät siihen\nsuostuneet, niin he koettivat äkkihyökkäyksellä ne ryöstää. Valkoisten\ntäytyi kiiruimmiten peräytyä veneihinsä, eikä Cook harmikseen voinut\nsaada heidän kanssaan aikaan ystävällisiä suhteita. Hän koetti sitten\ntoista keinoa, anastaa väkisin pyydyksiltään palaavia kalastajia;\nTämä onnistuikin: kahakan jälkeen, jossa neljä maoria sai surmansa,\nsaatiin kolme nuorta miestä kiinni. Heille annettiin runsaat lahjat,\njonka jälkeen heidät lähetettiin maihin runsaasti syötettyinä ja\njuotettuina. Mutta huolimatta siitä, että nämä sitten koettivat\ntaivuttaa maanmiehiään ystävällisyyteen, eivät maorit luopuneet\nvihamielisyydestään, ja englantilaisten täytyi tyytyä heitä etäältä\nkatselemaan. He olivat vielä kookkaampaa ja voimallisempaa kansaa kuin\ntahitilaiset, yllään puunkuoresta tehdyt vaatteet, miehillä sulkia\nsolmuksi punotuissa hiuksissaan ja koko iho aivan täyteen tatuoituna.\nKorvissa killui kaikenlaisia leluja, toisilla oli nenäkin lävistetty\nsulkaa kantamaan.\n\nMatkaa jatkettaessa tuli rannan mutkista tuon tuostakin merelle\nveneitä, joissa oli sotilaita täysissä tamineissa, ja keihäitään\nja muita aseitaan heilutellen he uhkaavina lähestyivät laivaa,\nmutta pötkivät tavallisesti tykin pamahdettua pakoon. Eräässä\npaikassa tulivat asukkaat kuitenkin kauppaa tekemään, mutta saatuaan\nenglantilaisten tavarat he kiireen kautta meloivat pois omia\ntavaroitaan antamatta ja veivät Tupian pienen palvelijankin. Heitä\nammuttiin paikalla musketeilla, ja erään varkaista saatua haavan toiset\nhätäytyivät, niin että pikku Tayota pääsi mereen hyppäämään ja laivaan\nuimaan, johon hän varsin uupuneena saapui. Cook nimitti niemen Kap\nKidnapperiksi (»Lapsenvarkaittenniemeksi»). Mutta Tayota pelastuksensa\nkunniaksi uhrasi jumalille ja heitti Tupian luvalla mereen kalan.\n\nPohjoisempana sitten tavattiin asukkaita, jotka olivat ystävällisempiä.\nSaatiin vereksiä kasviravintoaineita, jotka olivat toisia kuin\nTahitissa, bataatteja, syötäviä juuria ja Uuden Seelannin pinaattia.\nAsukkaitten pääravintona kuitenkin näyttivät olevan kalat, simpukat\nja äyriäiset, joita meressä oli hyvin runsaasti. Leipänä he käyttivät\nerään sananjalan juurta. Majat olivat sangen yksinkertaisesti\nrakennetut ja hatarat, mutta väestö oli sitä enemmän karaistunutta.\nNaiset eivät olleet yhtä kauniita ja miellyttäviä kuin Tahitin, mutta\nheidän äänensä oli kuitenkin sangen sulava. He maalasivat kasvonsa\npunaisiksi. He valmistivat Uuden Seelannin pitkästä pellavasta nuoria\nja köysiä, verkkoja ja purjeita, jotka olivat paljoa lujempia kuin\nsamanlaiset eurooppalaiset valmisteet. Aseina miehillä oli sotinuijat,\ntapparat ja keihäät, joita he käyttivät erinomaisen tehokkaasti.\nMetsissä oli papukaijoja ja muita lintuja, mutta kanalintuja puuttui\nkokonaan ja nelijalkaisia tavattiin vain rotta ja koira.\n\nMarraskuun 6 p. tuli laivaan eräs ylhäinen vanhus, jolla oli useita\nmaanmiehiään kerallaan, ja hän kertoi, että näitä rantoja usein\nryöstivät pohjoisesta päin tulevat merirosvot, vieden naiset ja\nlapset mukanaan. Päällikköä kohdeltiin laivassa mitä parhaiten ja\nsiitä hyvästä alkuasukkaat vuorostaan osoittivat valkoisille suurta\nvieraanvaraisuutta. Green ja Solander saattoivat tehdä muutamia retkiä\nympäristöön ja ilokseen he löysivät 400 aivan uutta kasvilajia.\nAlkuasukkaat toivat laivaan semmoiset määrät makrillia, että niitä\nriitti suolata moneksi ajaksi. Green saattoi mitä edullisimmissa\noloissa havaita Merkuriuksen poikkikulun. Muuan varkausrettelö, jossa\nnuori alkuasukas sai hengellään maksaa ahneutensa, oli vähällä tehdä\nlopun ystävyydestä, mutta tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei heitä\nmikään vaara uhannut, maanasukkaat helposti unohtivat tapauksen. Tupia\nheille selitti, mikä rikos varkaus oli, ja he näyttivät selityksen\nymmärtävän ja hyväksyvän.\n\nEdelleen purjehdittaessa tavattiin sitten taas vihamielisiäkin\nalkuasukkaita. Eräässä kohdassa laiva oli merivirtauksen kantamana niin\nvähällä ajaa rantakalliolle, että se olisi kärsinyt haaksirikon, ellei\nviime hetkessä olisi tullut maalta päin tuulenpuuskaa, joka painoi sen\nmerelle. Tupia, joka ei tiennyt vaarasta mitään, saattoi kaiken aikaa\nkeskustella rannalle kokoontuneitten asukkaitten kanssa.\n\nPurjehdittiin Pohjoissaaren pohjoiskärjen ohi ja alettiin hiljaisilla\ntuulilla ohjata sen länsirantaa etelää kohti. Kun saavuttiin korkean\nlumipeitteisen Egmont-vuoren näkyviin, niin laskettiin erääseen pieneen\nlahteen, jossa laiva kallistettiin ja pohja puhdistettiin. Kapteeni\ntiedemiesten keralla kalasti ja teki retkiä maalle. Metsissä he näkivät\npaljon lintuja, monenlaisia laululintujakin. Erään kasvin lehdistä\nalkuasukkaat valmistivat teetä, erään toisen kuoresta vaatteensa, jotka\nolivat karkean lammasnahkan kaltaisia. Tavattiin myös eräs perhekunta,\njoka parhaillaan söi ihmislihaa, ja niin oli saatu varma todistus\nsiitä, että maorit olivat ihmissyöjiä. Sen he tunnustivatkin Tupialle,\nsanoen, että elleivät he syöneet vihollisiaan, niin nämä söivät heidät.\nCook kävi eräässä kylässä, joka oli lähellä satamaa. Se oli varsinkin\npaikkansa vuoksi huomattava. Kylä oli nimittäin rakennettu kauniille,\nholvikaarena mereen pistävälle kalliolle ja linnoitettu vankalla\npaaluaidalla, niinkuin kaikkikin kylät Uuden Seelannin rannalla.\nKylässä valkoiset otettiin mitä parhaiten vastaan ja heille näytettiin\nkaikki paikat.\n\nEräässä kohdassa oli risti, jota englantilaiset suuresti ihmettelivät,\nja vielä suurempi oli heidän kummastuksensa, kun ristin sanottiin\nolevan kuolleitten muistoksi pystytetty muistomerkki. Matkaa jatkettiin\nsitten rannikkoa seuraillen edelleen, kunnes saavuttiin Kap Palliseriin\nja oli purjehdittu koko Pohjoissaaren ympäri. Cook huomasi nyt, että\nsaaria oli kaksi, ja kääntyi salmesta etelää kohti, purjehtiakseen\nEteläsaaren ympäri vastakkaiseen suuntaan. »Endeavour» saapui\nvähitellen viileämpiin vesiin, joissa tavattiin valaita ja hylkeitä.\nPurjehdittiin Eteläsaaren itärantaa etelään päin, kunnes oli päästy\nsaaren eteläpuolella olevan Stewart-saaren ympäri ja vastaan tuli niin\niso aallokko, että voitiin varmaan päättää, että kauempana lännessä\nei ole suurempaa maata. Suunta käännettiin taas kohti lauhkeampia\nvesiä ja seurailtiin Eteläsaaren länsirantaa pohjoista kohti. Tämä\nlänsiranta on erinomaisen mahtava syvine vuonoineen ja lumivuorineen,\njoitten korkeimmat kukkulat kohoavat 3800 metriä yli merenpinnan.\nSalmen, joka erottaa toisistaan molemmat saaret ja jota Tasman ei\nhuomannut, Cook nimitti Kuningatar Charlotan salmeksi, mutta se on\nmyöhemmin saanut Cookista itsestään nimensä. Matkalla englantilaiset\nolivat tulleet vakuutetuiksi siitä, että Uuden Seelannin asukkaat ovat\nsamaa sukujuurta kuin Tahitin ja Tyynen meren muittenkin eteläisempien\nsaarien väestö. Sukulaisuutta todistaa sekä vanha perimätieto että\nkielien odottamattoman läheinen sukulaisuus. Cook olisi mielellään\npalannut kotimaahan Kap Hoornin tietä ja purjehtinut niin eteläistä\nreittiä, että kysymys etelämantereen olemassaolosta vihdoinkin olisi\ntullut ratkaistuksi, mutta laivan huono kunto pakotti luopumaan tästä\naikomuksesta. Kun kuitenkin vielä oli kuuden kuukauden ruokavarat, niin\npäätettiin löytöjä jatkaa ja ohjata Uuden Hollannin itärannalle, joka\noli jäänyt Tasmanilta tutkimatta. Maaliskuun 31 p. 1770 käännettiin\nkeula Uuden Seelannin rannikolta länttä kohti ja viimeinen nokka, joka\nEteläsaaresta nähtiin, sai nimeksi Cape Farewell (»Jäähyväisten niemi»).\n\n\n\nAustralian itärannalla.\n\n\nKun oli pari viikkoa purjehdittu ihanien säiden vallitessa, niin\nistahti laivan köysiin maalintunen, ja siitä arvattiin rannan olevan\nlähellä. Tavattiin nykyisen Viktoria-valtion itäkulma, matala, vihanta\nja metsäinen aivan asumaton maa. Muutaman päivän kuluttua tosin\nnähtiin maanasukkaita, mutta nämä olivat niin arkoja, ettei heidän\nkanssaan millään tavalla päästy yhteyteen. Toisessa paikassa nähtiin\nrannalla enemmänkin alkuasukkaita, mutta nämä heiluttelivat niin\nuhkaavasti keihäitään ja heittokirveitään, että toiveet ystävällisten\nvälien aikaansaamisesta olivat pienet. Ja tuskin olivat veneet\nmaihin laskeneet, kun he tekivät hyökkäyksen, joka haulilaukauksilla\ntorjuttiin. Ennen lähtöään he nakkasivat englantilaisia vastaan monta\nheittokeihästä. Lahden sivut olivat tämän rannikon maiksi harvinaisen\nkauniit ja hedelmälliset. Kauniista, mehevistä niityistään ja puistaan,\njoissa oli melkein kirsikan kaltaiset hedelmät, ynnä lukuisista\nluonnontutkijoille aivan uusista kasveistaan se sai nimeksi Botany Bay,\njoka sillä on vielä tänä päivänä. Mutta seutu ei enää ole erämaata,\nniinkuin Cookin aikana, vaan siinä kohoo nykyään Australian vanhin\nsuurkaupunki, komea Sidney.\n\nJatkettiin sitten matkaa koillista kohti pitkin rannikkoa, nimitellen\nnokat ja niemet ja poikettiin silloin tällöin maihinkin, vaikka\nalkuasukkaitten pelko esti metsiin menemästä, kuinka palavasti Banks\nja Solander sitä halusivatkin; he olivat jo selvillä siitä, että tämä\nmaa luonnontieteen kannalta oli kaikkein merkillisimpiä. Paljon sekä\nkasveja että outoja eläimiä kuitenkin saatiin saaliiksi. Eräässä\nkohdassa luonnontutkijat kuitenkin kaikista varotuksista huolimatta\ntekivät retken metsän sisään. Se oli hyvin vaivalloinen pitkän,\nteräväkärkisen heinän vuoksi, jota maassa kasvoi. Ilma oli sääskiä\ntäynnään. Metsät olivat akaasioita, eukalyptuspuita ja erästä puuta,\njota nykyisin sanotaan »banksiaksi» juuri tämän Banksin muistoksi.\nPuitten oksilla oli valkoisten muurahaisten savipesiä, toisinaan hyvin\nkookkaitakin. Ilma oli perhosia täynnään, pensaat ja oksat niitten\npeitossa. Kalatkin olivat niin outoja, etteivät molemmat tutkijat\ntahtoneet silmiään uskoa. Niinpä eräästä paikasta tavattiin taimenen\nkokoinen kala kuivalla maalla. Pitkillä, voimakkailla rintaevillään se\nhyppi kuin sammakko.\n\nMutta rannikko oli sangen kuivaa ja vedensaanti vaikeaa. Seutu sai\nnimeksi Uusi Etelä-Wales. Purjehdus oli lukemattomien koralliriuttain\nvuoksi hyvin vaarallista, ja kauempana pohjoisessa »Endeavour» kerran\noli vähällä joutua tuhon omaksi. Vain omituinen sattuma pelasti\nkoko retkikunnan kaikkine tuloksineen, kokoelmineen joutumasta\nmeren saaliiksi. Luotirihmaa tosin käytettiin uupumatta, mutta sen\nilmoitukset olivat epäluotettavia, koska pohjamuodot vaihtelivat\naivan jyrkin hyppäyksin, toisin paikoin saattoi olla niin vähän\nvettä, että laiva tuskin yli pääsi, ja paikalla taas aivan syvää.\nEräälle tämmöiselle matalikolle laiva keskellä yötä tarttui ja jäi\nkarin nokkaan kiinni laineitten heiteltäväksi. Tilanne oli ylen\nvaarallinen. Laiva oli korallisärkällä, joka oli puhkaissut pohjan,\nniin että kuutamossa jo nähtiin varakölin ja laudoituksen kappaleita\nuiskentelevan merenpinnalla, ja pahaksi onneksi karille vielä oli\njouduttu vuoksiveden aikana, eikä ollut toivoa edes siitä, että\nveden kohotessa päästäisiin irti. Laivaa keventääkseen Cook antoi\nheittää mereen kuusi tykkiä, rautapainolastin, raskaita tynnöreitä ja\nkaikenlaista muuta tavaraa, mitä ilman voitiin toimeen tulla. Mutta se\nei auttanut, laiva pysyi karilla ja aallot sitä keikuttelivat niin,\nettä oli pelättävä aukon suurenemistaan suurenevan. Otettiin alas\nraakapuita ja tankoja, varppiankkurit soudettiin ulos, muut ankkurit\nniinikään, mutta vaikka merimiehet olisivat miten vivunneet laivaa\nkallelleen, ei se kuitenkaan lähtenyt karilta. Päivän valjetessa\nhuomattiin, että oltiin kahdeksan meripenikulman päässä maasta, eikä\nollut lähettyvillä ainoatakaan saarta, johon olisi voinut paeta, jos\nlaiva halkeaisi. Viisikymmentä tonnia oli heitetty mereen, mutta\n»Endeavour» oli kohonnut vain puolentoista jalkaa. Onneksi oli jotenkin\ntyyni, muutoin laiva pian, olisi ollut rauskana. Se vuoti kuitenkin\nniin pahasti, ettei vettä kahdella pumpulla saatu poistetuksi niin\nnopeaan, kuin uutta virtasi sisään. Asema oli sangen arveluttava. Jos\nlaiva karilta lähti, niin oli pelättävä, että se paikalla uppoisi, jos\nse taas karilla pysyi, niin aallot sen ennen pitkää runtelisivat rikki.\nVeneet olivat liian pienet, jotta niissä kaikki olisivat kerralla\nmaihin päässeet. Laivaa vielä kevennettiin, ja kun sitten korkean\nvuoksiveden aika»a kaikki ryhtyivät pumppuihin ja releihin, niin se\nlähti karilta. Ja suureksi ilokseen haaksirikkoiset huomasivat, ettei\nse karilta päästyään vuotanut sen enempää kuin sillä ollessaankaan.\nHetkeksi pelästys tosin valtasi joka miehen, kun vuotoveden mittaajan\nvaihtuessa uusi mittaaja ilmoitti veden nousseen puolentoista jalkaa\nlyhyessä ajassa, mutta se oli vain erehdys, joka johtui siitä, että\nmittaajat olivat alkaneet laskunsa eri paikasta. Laiva kuitenkin'\nvuoti niin, etteivät miesten voimat tahtoneet riittää veden päällä\nsitä pitämään, kunnes olisi löydetty mukava satama. Lääkäri Monkhouse\nsilloin muisti hyvän keinon, jota hän oli nähnyt kerran ennen\nkäytettävän. Hänen neuvostaan täytettiin eräs purje villalla ja\nkaikenlaisilla rievuilla ja upotettiin sitten vuodon tukkeeksi ja se\nauttoikin odottamattoman hyvin. Jonkun päivän päästä löydettiin pienen\njoen suistamosta satama, johon »Endeavour» voitiin viedä korjattavaksi.\nKun se kallistettiin ja vuoto tutkittiin, niin huomattiin, että\nsuurimpaan läpeen oli lohjennut suuri korallikallion möhkäle, joka oli\njäänyt paikalleen senkin jälkeen, kun laiva oli karilta irtautunut.\nSitä oli yksinomaan kiittäminen siitä, ettei laiva pohjaan mennyt.\n\nSillä välin kun laivaa korjattiin, päällystö ja luonnontutkijat\nahkeraan metsästelivät ja kokoilivat ja Tupia näki eläimen, jota Banks\nhänen kuvauksestaan päättäen arveli sudeksi. Muutama päivä myöhemmin\ntavattiin toisia eläimiä, jotka takajaloillaan hyppien pakenivat\ntavattoman nopeaan. Ne olivat kenguruita, Australian suurimpia\npussieläimiä, joita ei vielä silloin monikaan eurooppalainen liene\nnähnyt, vaikk'ei se enää ollutkaan aivan tuntematon. Tämän tienoon\nasukkaatkin olivat vähemmän arkoja kuin ennen tavatut ja valkoiset\ntekivät heidän kanssaan tuttavuutta. He olivat yleensä keskuläntiä\nkooltaan, iho noen karvainen tai ruskahtava, hiukset mustat,\nmutta eivät kiharat, ruumis toisin paikoin punaisella kirjailtu,\njollakulla rinnassa valkoisia juovia. Kasvojen piirteet eivät olleet\nepämiellyttävät, hampaat olivat erinomaisen valkoiset, ääni sointuva\nja pehmeä. Hyvää ystävyyttä ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä\nmerimiesten kerran pyydystettyä kolme suurta kilpikonnaa maanasukkaat\nyrittivät anastaa ne väkisin, ja kun siitä ei tullut mitään, niin he\nvihapäissään poistuivat ja mennessään sytyttivät valkoisten leirin\nympäriltä kuivan ruohon palamaan. Siitä tuli suuri kulovalkea, paja\npaloi, yksi teltoista vahingoittui ja koko joukko vähempiarvoista\ntavaraa joutui liekkien saaliiksi. Kulovalkea levisi joka suunnalle\npenikulmia ja varsinkin yöllä näky oli komea tulirintaman samotessa\netäisiä vuoria.\n\nElokuun alussa »Endeavour» taas oli sellaisessa kunnossa että\nvoitiin lähteä matkaa jatkamaan. Purjehdus oli siitä edelleenkin\nylen vaarallista. Joka puolella oli koralliriuttoja ja kareja,\nja kaksikymmentä päivää täytyi luodin olla yhtämittaa käynnissä,\nennenkuin selvempiin vesiin päästän. Monta kertaa laiva oli vähällä\nkärsiä haaksirikon. »Endeavour» olikin näin monet ajat purjehtinut\nAustralian itärannikon ja suuren Barrier-riffin, maailman mahtavimman\nkorallisärkän väliä. Barrier-riff kulkee rannikon suuntaisesti noin\n20—30 meripenikulmaa kaukana siitä, toisin paikoin etäämpänäkin, ja\non enemmän kuin 1000 mailia pitkä. Rannan ja riutan välillä on vain\n20—30 metriä vettä keskimäärin ja kareja tuhka tiheässä. Tässä pitkässä\nkorallivarustuksessa on aukkoja aavalle merelle vain suurimpien jokien\nsuulla, jossa veden suolapitoisuus on vähempi, niin etteivät korallit\ntule toimeen.\n\n\n\nTorres-salmi.\n\n\n21 p. elokuuta löydettiin saaria, jotka nimitettiin York-saariksi,\nja pian sitten Australian pohjoisin niemi, joka nimitettiin\nYork-niemeksi. Tästä avautui ranta länttä kohti ja Cook arvasi\nsaapuneensa salmeen, josta tie oli avoin Intian mereen. Hän luuli\nolevansa salmen ensimmäinen löytäjä, mutta Torres oli purjehtinut sen\nkautta jo puolentoista vuosisataa aikaisemmin, vaikka tieto hänen\nlöydöstään oli hautaantunut Espanjan hallituksen arkistoihin. (II s.\n220). Tasman sitävastoin, vaikka olikin purjehtinut läheltä salmen\npoikki, ei ollut sitä salmeksi huomannut edessä olevien saarien\nvuoksi. Cook laski länttä kohti aivan maan nokatse solan kautta, jolla\nkartoissamme on Endeavour-salmen nimi. Tässä jätettiin Uuden Hollannin\nranta luonnontutkijain suureksi suruksi, sillä mielellään he olisivat\ntutkineet tätä omituista maata, joka kasviensa ja eläimiensä puolesta\nniin suuresti erosi kaikista ennen nähdyistä. Merimiehet ihastuivat,\nettä nyt muka oli päästy särkistä ja riutoista, mutta heidän ilonsa oli\nennenaikainen. Torres-salmi on kauttaaltaan matalaa ja korallisärkkiä\ntäynnään. Uuden Guinean rannalta Cook olisi halusta ottanut\nkookospähkinöitä ja leipäpuun hedelmiä avuksi keripukkia vastaan, mutta\nalkuasukkaat olivat niin vihamielisiä, että yrityksestä oli luovuttava.\nMaalla käydessään Banks huomasi, että kasvisto tosin oli uhkuvan\nrehevää, mutta lajeista jotenkin köyhää. Asukkaat osoittivat uhkaavia\neleitä ja heittivät, niinkuin jo Tasman oli kokenut, tulta vieraita\nvastaan, estääkseen heitä näkemästä. Suurta tehoa ei heidän tulellaan\nkuitenkaan ollut. Tämän jälkeen poikettiin Savu-saarelle, joka on\nTimorin länsipuolella, ja sieltä saatiin, hollantilaisen asiamiehen\nestelyistä huolimatta, vihanneksia ja muita vereksiä ruokatavaroita ja\nmatkaa voitiin jatkaa Bataviaan, jossa »Endeavour» oli perusteellisesti\nkorjattava pitkää kotimatkaa varten.\n\nOleskelu tässä satamassa oli surullisin aika, mitä retkikunta sai\npitkällä matkallaan kokea. Batavia oli siihen aikaan epäterveellisimpiä\npaikkoja, mitä oli missään tropiikeissa, ja nyt tiedämme, että siihen\nolivat syynä kanavat, joissa kuumetta levittävät sääsket saivat\nvapaasti siitä. Aluksi kuitenkin seurustelu sivistyneiden ihmisten\nkanssa tuotti retkikunnan jäsenille suurta iloa, ja vielä suurempi oli\nse hurmaus, jonka valtaan molemmat tahitilaiset joutuivat niin paljon\nkummaa nähdessään. Kuultuaan, että ne kaikki erilaiset puvut, joita he\nkaupungilla näkivät, ilmaisivat kunkin käyttäjän kansallisuutta, Tupia\npalvelijoineen paikalla pukeutui tahitilaiseksi ja teki kaupungilla\nretkiä, herättäen suurta huomiota. Tayota oli niin ihastuksissaan,\nettä hän kuin juopunut hyppi pitkin katuja ja pysähtyi vain, milloin\nnäki jonkun uuden kumman. Mutta kun oli pari viikkoa oltu Bataviassa,\nniin oli melkein joka mies vuoteen omana, mikä kuumetta, mikä muuta\ntautia sairastaen. Banks ja Solander koettivat parhaan taitonsa mukaan\nhoitaa molempia tahitilaisia, vaikka he itsekin olivat sairaina, mutta\nTayota kuoli, ja pian sen jälkeen Tupiakin hoidosta huolimatta heitti\nhenkensä. Cook itsekin sairastui, mutta parani kuitenkin väleen.\nJa niin pian kuin »Endeavour» suinkin oli matkakunnossa — sen viat\nolivat olleet niin suuret, että oli ihme, kuinka se oli Bataviaan\nsaakka päässyt — niin käännettiin keula kotia kohti. Bataviassa oli\njoka mies vuoron jälkeen sairastunut, poikkeuksena vain 70-vuotias\npurjemestari, joka oli ollut koko ajan humalassa ja monen luulon mukaan\njuuri senvuoksi säilyi. Seitsemän merimiestä oli kuollut, ja matkalle\nlähdettäessä oli vielä 40 sairaana. Viivyttiin vielä joku aika Prinssin\nsaarien suojassa, jotta potilaat ennättäisivät parantua, mutta kaikesta\nhuolimatta kuoli kuuden viikon kuluessa vielä 23 henkeä, näitten\njoukossa tähtitieteilijä Green. Laivan lääkäri oli jo Bataviassa\ntuonen tuville sortunut. Maalisk. 5 p. 1771 päästiin suurin vaivoin\nHyväntoivonniemelle, johon pysähdyttiin ja jossa potilaat parantuivat\nnopeammin. Huhtikuun keskivaiheilla »Endeavour» jälleen lähti merelle,\npoikkesi Helenan saarella, ja 10 p. heinäkuuta tuli Englannin rannan\nnäkyviin.\n\nNäin oli päättynyt kaksi vuotta yhdeksän kuukautta kestänyt\ntutkimusretki, joka laajuutensa ja tärkeitten tuloksiensa puolesta\nherätti mitä suurinta huomiota. Tärkein osa retken tuloksista\nepäilemättä oli Australian itärannan tutkiminen, sillä se ehkä\nratkaisi maanosan koko tulevaisuuden. Cook oli todistanut, että\ntällä, halveksitulla maalla, joka Intian mereen päin käänsi niin\nkarun ja toivottoman erämaapuolen, olikin arvokas ja hedelmällinen\nitäpuolisko, joka löytöoikeuden nojalla nyt joutui Englannin\nvaikutuspiiriin. Sitäpaitsi oli osoitettu Guinean saariluonne, Uusi\nSeelanti kauttaaltaan ympäripurjehdittu ja kartoitettu ja suuressa\nmäärin lisätty tietoja Tyynen meren saarista. Cookin kuvaukset\nTahitista olivat kaikkia edellisiä täydellisemmät ja luotettavammat,\nja tieteellinen maailma oli haltioissaan niistä luonnontieteellisistä\nihmekokoelmista, joita Banks ja Solander toivat mukanaan.\n\n\n\n\nCookin toinen retki.\n\n\n»Endeavourin» suuren matkan tulokset olivat niin runsaat, että se\nkehoitti viipymättä löytöjä jatkamaan. Cookia soveliaampaa miestä\nolisi ollut turha etsiä, siitä oltiin paikalla selvillä. Hänen\npurjehdustaitonsa, innokkaisuutensa, hyvä mieskuri ja erinomainen\nhuoli, jota hän oli väestään pitänyt, saivat kaikkien yksimielisen\ntunnustuksen. Retkikunta varustettiin nyt yksinomaan maantieteellisiä\nlöytöjä varten. Vaikka Cookin matka oli osoittanut, ettei Tyynen meren\neteläosissa Tahitin ja Uuden Seelannin välillä ollut mannerta 40:ttä\nleveyspiiriä pohjoisempana, niin oli kuitenkin mainitun leveyspiirin\neteläpuolella vielä niin paljon tuntemattomia aloja, että niihin\nolisi mahtunut hyvinkin suuri maanosa. Cookin piti nyt tutkia nämä\ntuntemattomat alueet ja siten ratkaista suuren etelämaan asia, joka\nniin kauan oli purjehtijoita houkutellut ja niin monta kertaa kaikki\ntoiveet pettänyt.\n\nMatkaa varten hankittiin kaksi uutta alusta, »Resolution» (462 t.) ja\n»Adventure» (336 t.); edellisen johto uskottiin Cookille, jälkimmäisen\nTobias Furneauxille, joka oli kunnostautunut Wallisin retkellä. Banks\naikoi lähteä mukaan, mutta luopui sitten tuumasta, ja hänen asemestaan\nlähti luonnontutkijaksi saksalainen Juhana Reinhold Forster, joka\nkunnialla täyttikin tehtävänsä. Retkikunta varustettiin erinomaisen\nhuolellisesti; se luultavasti oli parhaiten valmistettu, mitä oli\nvielä milloinkaan matkaan lähetetty. Heinäkuussa 1772 Cook Plymouthin\nsatamasta laski väljälle vedelle.\n\n\n\nEtelä-Jäämeri.\n\n\nPoikettuaan Kapkaupunkiin, jossa hollantilaiset viranomaiset sallivat\nretkikunnan täydentää varustuksiaan, Cook 22 p. marraskuuta ohjasi\netelää kohti, jakaen miehistölleen lämpöiset vaatteet, koska nopeaan\ntultiin yhä viileämpiin seutuihin. Raju myrsky ottikin pian laivat\nvaltoihinsa ja ajoi niitä edelleen. Cookin piti ensinnäkin tutkia\nmuutamia maantuntuja, joita aikaisemmat purjehtijat olivat luulleet\netelänapamaan pohjoisiksi kärjiksi, mutta ne saatettiin piankin\nosoittaa saariksi, missä niitä oli ensinkään olemassa. Etelämeren\nainaisten myrskyjen, sumujen ja lumituiskujen vuoksi oli tosiaan hyvin\nvaikea erottaa maata lyhyenkään matkan päästä muuta kuin sattuman\nkaupalla, ja siitä saa selityksensä, miksi edelliset purjehtijat olivat\nsaattaneet luulla mannerniemiksi pieniä yksinäisiä saaria, jotka\nsakeasta sumusta olivat pistäneet näkyviin. Jatkaessaan matkaa yhä\netelämmäksi Cook pian kohtasi Etelä-Jäämeren jäävuoria, jotka valtavan\nkokonsa, pystysuorain sivujensa ja tasaisen selkänsä puolesta eroavat\npohjoisen napameren jäävuorista. Kuta pitemmälle hän matkaa jatkoi,\nsitä sakeammin alkoi näitä jäävuoria olla ja meri muutoinkin niin\ntäynnä ajojäitä, että oli mahdotonta tunkeutua kauemmaksi etelää kohti,\nvaikkei mannerta näkynytkään. Mutta Cookille alkoi jo selvitä, ettei\nse saattanut olla mikään viljelyskelpoinen maa, joka tämän äärettömän\njäävarustuksen takana ehkä odotti löytäjäänsä. Hän tahtoi kuitenkin\npurjehtia koko tämän jäisen etelänapalakin ympäri nähdäkseen, eikö\nsiitä toisilla pituusasteilla pistäisi maata kauemmaksi pohjoiseen.\n\nMyrskyisien länsituulien mukana, jotka Etelä-Amerikan, Afrikan ja\nAustralian eteläpuolella kiertävät piiriä maan ympäri, Cook jatkoi\nmatkaansa itää kohti. Liikevoimasta ei ollut puutetta — suotta ei näitä\nlatitudeja sanota »kiljuviksi piireiksi» — mutta sitä vaikeampaa oli\nselvitä vaaroista. Usein oltiin pimeässä, sumussa ja myrskyssä vähällä\ntörmätä jäävuoriin. Purjehduksen onnellinen suoritus näillä siihen\nsaakka tuntemattomilla vesillä todistaa, kuinka oivallinen purjehtija\nCook oli. 17 p. toukok. 1773 purjehdittiin ensi kerta eteläisen\nnapapiirin poikki. Siten Cook oli todistanut, että valtamerta ainakin\ntällä kohdalla ulottui kauas etelään semmoisillekin aloille, joitten\noli luultu olevan suurta etelämannerta. Vaikka meri oli jotakuinkin\navointa, ei Cook kuitenkaan uskaltanut laskea kauemmaksi etelää kohti,\nvaan käänsi itää kohti etsiäkseen saaret, jotka kaksi ranskalaista,\nMarion-Dufresne ja Kerguelen-Tremarc olivat vähäistä aikaisemmin\nlöytäneet Intian merestä. [Kerguelen luuli löytämäänsä suurta saarta\nensinnä etelämaan pohjoisosaksi ja kiirehti paikalla kotiin antamaan\nlöydöstään tietoja. Hän kuvasi tämän uuden maan kauneutta niin hehkuvin\nvärein, että hänelle varustettiin retkikunta sen valtaamiseksi.\nToisella retkellä hän sitten huomasi maan saareksi ja ylen karuksi, ja\nkaikki asutusaikeet saivat raueta.] Mutta helmik. 4 p. molemmat laivat\neksyivät toisistaan sakeassa sumussa. Kun »Adventurea» ei näkynyt,\nei kuulunut, niin Cook päätti purjehtia oikopäätä Uuteen Seelantiin,\njoka oli sovittu yhtymäkohta. Siellä olikin »Adventure» ankkurissa\nsovitussa paikassa. Se oli matkalla poikennut Tasmaniaan ja seuraillut\nsen itärantaa aina lähelle saaren koilliskärkeä. Päätellen saaren\nlopultakin olevan yhtä Australian kanssa Furneaux ennen Bassin salmea\noli kääntynyt itää kohti ja purjehtinut Uuteen Seelantiin odottamaan.\nAlkuasukkaat olivat siellä yrittäneet salahyökkäyksellä vallata\n»Adventuren», mutta kun yritys ei onnistunut, niin he rupesivatkin\nystävällisiksi. Cook heille istutti puutarhan, jossa oli kaikenlaisia\neurooppalaisia vihanneksia.\n\nKesäk. 7 p. lähdettiin uudelleen matkaan etsimään Uuden Seelannin\nitäpuolelta etelämaata, vaikkei miehistön terveys ollutkaan kaikin\npuolin tyydyttävä. Erinomaisen tarkalla hoidolla ja monenlaisilla\nkeripukkiruohoilla Cook tosin oli saanut terveyden pysymään hyvänä\nomalla laivallaan, mutta »Adventurella» oli keripukkia. Kun oli\npurjehdittu melkoisen kauas itää ja etelää kohti, eikä mitään maata\nlöytynyt, niin Cook ohjasi Tahitiin, koska miehistö vilun ja kosteuden\nsekä vereksien ruokatavarain puutteen vuoksi alkoi olla suuressa määrin\nvirkistyksen tarpeessa.\n\n\n\nTahitissa.\n\n\nTahitissa olivat olot sillä välin paljon muuttuneet. Heidän entiset\nystävänsä olivat menettäneet valtansa ja Otu-niminen päällikkö oli nyt\nmuita mahtavampi. Hänkin kuitenkin osoitti englantilaisille suurta\nystävyyttä. Cook kävi hänen vieraanaan ja Otu puolestaan, kauan\nesteltyään, koska hän sanoi pelkäävänsä tykkejä, suostui kuitenkin\nlopulta käymään vastavieraissa laivassa. Englantilaiset soittelivat\nhänelle säkkipilliä, ja Otu pani heidän kunniakseen toimeen näytelmän,\njonka esitti viisi miestä ja yksi nainen, kuninkaan oma sisar;\nsäestystä hoiti kolme rumpua. Englantilaiset eivät oikein ymmärtäneet\nnäytelmää, mutta koska siinä tuon tuostakin mainittiin Cookin nimi,\nniin päätettiin sen sisällyksen olevan hänen kunniakseen.\n\n\n\nUlietea.\n\n\nTahitista purjehdittiin Huahineen, jossa vastaanotto oli mitä\nsydämellisin. Viimeisinä päivinä tämä hyvä sopu kuitenkin häiriytyi.\nRannalla muuan mies nuijalla hyökkäsi Cookin kimppuun; Sparmannin\nkimppuun taas hyökättiin hänen ollessaan metsässä kasveja kokoamassa,\nhäneltä riistettiin vaatteet ja väkipuukko. Päällikön ja hänen\nsisarensa avulla varastetut tavarat kuitenkin saatiin takaisin, vaikka\nsaarelaiset olivat vastahakoisia niitä luovuttamaan. Huahinesta\npurjehdittiin Ulieteaan, jossa niinikään tehtiin vilkasta kauppaa.\nMolemmat kapteenit kävivät kuningas Oreon vieraina, joka hyvin muisti\nCookin edelliseltä matkalta ja otti heidät vastaan lähellä meren rantaa\nolevassa majassaan. Toisella käynnillä hän vieraittensa kunniaksi pani\ntoimeen näytännön, jonka esitti seitsemän miestä ja kuninkaan sisar.\nSe oli jotenkin yksitoikkoista huvia lukuunottamatta varkauskohtausta,\njonka kaksi miestä suoritti niin mestarillisen sukkelaan, etteivät\nenglantilaiset vielä olleet sen vertaa nähneet, vaikka olivat saaneet\nkylläkin paljon kokea maanasukkaitten näpistelyitä. Kuningas tuli itse\nlaivaan saattamaan ja kaikki pyytämällä pyysivät Cookia ilmoittamaan,\nmilloin hän palaisi takaisin. Cook otti saarelta matkaan Oedidi-nimisen\n18-vuotiaan nuorukaisen, joka oli kuninkaan läheinen sukulainen, ja\nFurneaux sai laivaansa Omai-nimisen nuoren miehen, joka oli sodassa\nmenettänyt kaiken omaisuutensa.\n\n\n\nTonga-saaristo.\n\n\nTonga-saarilla taas viivyttiin ja päästiin asukkaitten kanssa mitä\nparhaisiin väleihin. Saaret olivat erinomaisen hedelmälliset ja kun\nasukkaat viljelivät maatansa tarkasti, niin sen tuotantokyky oli\nniin suuri, ettei Cook ollut mielestään koskaan nähnyt sen vertaa.\nIlma oli täynnään sulotuoksuja, maisema kuin yhtä puutarhaa, talot\nyksitellen, puitten ja korukasvien varjostamia, välillään hyvät tiet.\nAsukkaat olivat kookasta ja kauniisti muodostunutta kansaa, iho vaalean\nkuparinväristä. Naiset olivat luottavaisia ja samalla kuitenkin\nkainoja. Heidän käsivartensa ja sormensa olivat tatuoidut, silmät\nkauniit, ääni soinnukas. He lauloivat viehättäviä, vienoja lauluja,\nsäestäen niitä huiluilla, rummuilla ja sormillaan tahtia liksuttaen.\nTervehdys tapahtui neniä yhteenhieromalla samoin kuin Uudessa\nSeelannissakin. Kaiken, mitä heille lahjoitettiin, he kohottivat\npäänsä päälle; vaimot muun muassa usein kohottivat Cookin kädet päänsä\npäälle. Kaikilta asukkailta puuttui toisesta kädestä pikkusormi,\nlapsia lukuunottamatta. Sormen poikkileikkaus Cookin luulon mukaan oli\nsurunilmaisu jonkun omaisen kuoleman johdosta.\n\nTongalaiset osasivat valmistaa sangen taidokkaita kankaita\npaperimulperipuun niinestä. Kookospähkinäin kuiduista he palmikoivat\nkaikenlaisia karkeita kutomuksia koristellen niitä hyvin aistikkaasti.\nHuoneet olivat avarat ja taidokkaasti somistellut, siirtoseinin eri\nosastoihin jaetut. Mutta kaikkein emimmän englantilaiset ihailivat\nsaarelaisten aluksia. Kukin vene oli koottu monesta laudasta, jotka oli\nniin taidokkaasti yhteen ommeltu, että saumaa tuskin näki. Molemmissa\npäissä oli kansi, mutta keskusta oli avoin. Kuhunkin veneeseen kuului\npieni rinnakkaisvene, se kun kapeutensa vuoksi muutoin olisi helposti\nkaatunut. Pitkillä matkoilla käytettiin täydellistä kaksoisvenettä,\njolloin veneiden välillä oli lava ja sillä huone. Cook nimitti\nTonga-saariston Ystävyyssaariksi erinomaisen sovun vuoksi, joka näytti\nvallitsevan asukkaitten kesken, ja myös hänen retkikuntansa osaksi\ntulleen ystävällisen vastaanoton muistoksi. Sitten hän jälleen palasi\nUuteen Seelantiin, lahjoittaen siellä eräälle päällikölle pari sikaa,\nneljä kanaa, kaksi kukkoa ja monenlaisia siemeniä ja kehoittaen\nhäntä pitämään hyvää huolta, että ne kaikki hyvin menestyisivät ja\nlisääntyisivät. Merellä »Resolution» uudelleen eksyi »Adventuresta»,\njonka vuoksi Cook yksin jatkoi retkeään. Hän ohjasi nyt hyvin kauas\netelään, kohtasi paljon jäitä ja jäävuoria ja kulki kahdesti napapiirin\npoikki. Tammik. 30 p. 1774 saavutettiin 70° leveyspiiri ja pian sen\njälkeen kiinteän jään reuna, joka kohosi korkeiksi särmiksi, ikäänkuin\nvuorijonoiksi. Mahdotonta oli tunkeutua kauemmaksi etelää kohti ja Cook\nkääntyi takaisin pohjoiseen vakuutettuna siitä, että jos tällä puolen\noli mannerta, niin se oli vielä paljoa kauempana etelässä.\n\n\n\nMarquesas-saaret.\n\n\nKun miehistö nopeaan ränstyi Jäämeren vilussa ja ankarasta työstä\njäävuorien, sumujen ja myrskyjen keskellä, niin Cook jonkun ajan\nkuluttua palasi tropiikkiin hakemaan vereksiä ruokatavaroita ja\nsuomaan väelleen hyvin ansaitun levon. Itsekin hän sairastui sangen\npahasti, vaikka toipui pian. Tavattiin ensiksi yksinäinen Pääsiäissaari\nihmeellisine, kömpelöine kivipatsaineen, joitten alkuperä vieläkin\non hämärän peitossa; mutta kun sieltä oli mahdoton saada riittävästi\nvereksiä ravintoaineita, niin jatkettiin matkaa Marquesas-saarille,\njotka Mendana jo v. 1595 oli löytänyt (II s. 217). Sieltä souti\nmerelle monta venettä, joissa oli ihmeellisesti puettuja miehiä, ja\nvaikkeivät he suostuneetkaan laivaan tulemaan, niin saatiin kuitenkin\njoku verta leipäpuun hedelmiä ja kaloja. Yhtä ovelia varkaita olivat\nnämä kuin kaikki muutkin polynesialaiset. Mutta he ovat kaikkia muita\nTyynen meren kansoja kookkaammat ja kauniimmat. Ihoväri on keltainen,\nnaisten hieman ruskahtava. Forsterin mielestä suuri osa heistä olisi\nkelvannut kreikkalaiselle kuvanveistäjälle malliksi. Tatuoiminen oli\ntäällä vielä runsaampi kuin missään muualla, miehet olivat näistä\nkirjailuistaan hyvin ylpeät. Mutta tämä kaunis kansa oli niin sotaista\nja tappelunhaluista; julmaa ja hurjaa, etteivät fidshiläisetkään näiden\nominaisuuksien puolesta heistä voittoa vieneet. Kaatuneet vihollisensa\nhe empimättä söivät. Ilmanala oli paljoa kuumempaa kuin Tahitin, mutta\nterveellistä siitä huolimatta. Maa oli niin hedelmällistä, ettei\nasukkaitten tarvinnut paljoa työtä tehdä elannokseen. Mutta siitä\nhuolimatta oli Cookin niin vaikea saada sieltä ruokatavaroita, että hän\npäätti taas purjehtia Tahitiin.\n\n\n\nJälleen Tahitissa.\n\n\nMatka piti Paumotu-saariston kautta, jossa mentiin useassa paikassa\nmaihin.\n\nHuhtik. 22 p. »Resolution» saapui Tahitiin ja laski Matavain satamaan\nankkuriin. Vastaanotto oli yhä edelleen mitä paras ja ruokatavaroita\ntuotiin runsaasti. Eräänä päivänä saatiin nähdä mahtava sotalaivasto,\njoka oli koottu erästä naapurisaarta vastaan sotimaan. Siinä oli\nkuusisataa kaksoisvenettä, jotka kaikki oli lipuilla ja viireillä\nkoristettu, ja lähes parisataa pienempää venettä ruokatavaroita varten.\nSotilaita ja soutajia oli kaikkiaan lähes kahdeksantuhatta. Koko\ntämä mahtava sotavoima oli koottu yhtenä yönä, niin että valkoiset\njo säikähtivät ja aavistelivat sotaa; mutta heidän pelkonsa oli\naiheeton. Ihmeteltävää oli, että näin mahtava laivasto oli voitu niin\nalkuperäisillä työaseilla rakentaa. Päälliköt ja sotilaat olivat\nparhaissa korupuvuissaan, päälliköitten päähineet niin korkeat, että\nne kerrassaan haittasivat kulkua. Mutta komea näytelmä se oli ja\ntahitilaiset koettivat parhaan taitonsa mukaan lisätä sen vaikutusta.\nSotalaivaston päämääränä oli Eimeo-saari, joka oli vapautunut Tahitin\nyliherruudesta ja jota nyt oli kuritettava. Otu kuningas olisi\nmielellään suonut, että englantilaiset olisivat lähteneet häntä\nauttamaan, mutta Cook ei tahtonut millään tavalla sekaantua heidän\nriitoihinsa. Sota kuitenkin päättyi verettömästi, sillä Eimeo päätti\nviisaimmaksi ajoissa taipua.\n\nEräänä päivänä saatiin muuan tahitilainen varkaudesta kiinni\nja häntä siitä raipoilla kuritettiin. Kurituksen jälkeen muuan\npäälliköistä piti kokoontuneelle kansalle pitkän ja kaunopuheisen\nnuhdesaarnan, ja parempaa tehoa antaakseen näille varoituksille\nCook antoi merisotamiesten marssia esiin ja ampua ilmaan muutamia\nyhteislaukauksia. Eräänä päivänä taas yritti muuan laivan\njärjestysmiehistä karata tahitilisen naisen kanssa, mutta saatiin\nestetyksi. Tahitilaiset olisivat piilottaneet hänet saaren sisäosaan,\njos pakomatka olisi onnistunut. Näistä karkausyrityksistä, joita\nvarmaan olisi sattunut paljoa enemmän, ellei kuri olisi ollut niin\nkireä, saattaa arvata, kuinka ihanalta tämä paratiisimainen saari\nlempeine ja kauniine asukkaineen merimiehistä näytti. Lähtiessään Cook\npoltatti laivassa ilotulituksen.\n\n\n\nHuahine.\n\n\nHuahinella pantiin vieraitten kunniaksi taas toimeen juhlanäytäntö,\njoka tällä kertaa esitti nuoren naisen karkumatkaa Tahitista\nmuukalaisten miesten kanssa. Tämän naisen seikkailut esitettiin hyvin\nelävästi, vaikka nähtävästi liioitellen, ja tosiaan oli englantilaisten\nmukana eräs nuori Tahitista lähtenyt nainen, johon näytäntö teki niin\nsyvän vaikutuksen, että hän puhkesi kyyneliin eikä mitenkään tahtonut\nkatsella kappaletta loppuun saakka. Huahinelaisetkin olivat sangen\novelia varkaita, kuten, kaksi' englantilaista aliupseeria sai kokea\nlinnustusretkellään. Saaren sisäosissa oppaat näyttivät merimiehille\nlintuja; toinen ampui, toisen pyssy ei palanut, ja paikalla sen\nhuomattuaan molemmat oppaat lähtivät käpälämäkeen, vieden mukanaan\nmerimiesten laukut kirveineen, nauloineen ja muine tavaroineen, joita\noli otettu mukaan rahaksi. Ja sille tielle jäivät kaikki ne tavarat.\nOedidi jäi nyt saarelle ja erosi valkoisista ystävistään suuresti\nsuruissaan. Cook antoi hänelle passin, jota hän saattoi näyttää muille\nlaivoille, kun niitä sattui saarella käymään.\n\n\n\nUudet Hebridit.\n\n\nKesäkuun jälkipuoliskolla »Resolution» Fidshi-saariston eteläpuolitse\npurjehtien saapui Uusille Hebrideille ja kävi Mallicollon luo\nankkuriin. Laivalle paikalla saapui maanasukkaita, osaksi uiden;\nosaksi veneissä. Nämä olivat rumaa kansaa ja erosivat kerrassaan\nniistä kauniista ihmisistä, joitten kanssa oli tähän saakka oltu\ntekemisissä. He olivat melkein alasti, ulkomuoto oli neekerimäinen,\nmelkeinpä apinamainen. Kun ensimmäinen oli laivaan noussut, niin nousi\nhänen perässään paljon muitakin, täyttäen lopulta laivan köysistönkin.\nEi kauan kulunut, ennenkuin he kävivät niin nenäkkäiksi, että syntyi\njulki riita ja täytyi haulipanoksilla ampua tunkeilevimpia, jotka\nuhkailivat laivaväkeä myrkytetyillä nuolillaan. Suotta Cook oli heitä\nkajuuttaansa kutsunut ja koettanut kaikella tavalla heidän ystävyytensä\nvoittaa, loppujen lopuksi täytyi ajaa pois koko joukko, ja kun eivät\npyssynlaukaukset tehonneet, niin annettiin tykkien jyristä, ja niiden\näänen kuultuaan villit suin päin pakenivat rantaa kohti. Jonkun ajan\nkuluttua he kuitenkin palasivat takaisin ja nyt alkoi vaihtokauppa.\nHeille eivät kuitenkaan kelvanneet kirveet eivätkä naulat, mutta sitä\nsuurempi arvo oli heidän silmissään pienilläkin kankaankappaleilla.\nLahdessa oli runsaasti kaloja, mutta eräänä päivänä sairastuivat\nkaikki, jotka olivat kalaa syöneet, ja siitä saattoi päättää, että\nkalat olivat olleet myrkyllisiä. Kun saarelta sen luonnonrikkaudesta\nhuolimatta ei voitu saada riittävästi ruokavaroja — asukkaat viljelivät\nvain sen verran, kuin itse tarvitsivat — niin jatkettiin matkaa.\nAlkuasukkaat seurasivat laivaa veneissään ja vielä matkallakin tekivät\nvaihtokauppaa. Vaikka he olivat rumia ja häijyjä, niin olivat he sen\nsijaan hämmästyttävän rehellisiä ja muuan venekunta seurasi laivaa\npitkät matkat, se kun oli saanut tavarain hinnan, mutta ostetut tavarat\nolivat jääneet kiireessä antamatta.\n\nCook kävi sitten useilla muillakin tämän ryhmän saarilla ja enimmäkseen\nseurustelu alkuasukkaitten kanssa alkoi pienellä kahakalla. Helposti\nheidät kuitenkin pyssynlaukauksilla saatiin nöyryytetyiksi, ja milloin\nei pyssyistä ollut apua, ei tarvinnut kuin ampua monias tykinlaukaus.\nElokuun alkupäivinä näkyi tulivuori, joka tuprutti ilmaan savua ja\ntulta, ja samalla kuului maanalaista jyrinää. Saari oli Tanna nimeltään\nja kuului Uusiin Hebrideihin. Alkuasukkaat tuota pikaa tulivat kauppaa\ntekemään, mutta kävivät sitten niin röyhkeiksi, että heidätkin täytyi\nkarkoittaa tykinlaukauksella. Ensi pelästyksestään toinnuttuaan he\nkuitenkin uudelleen lähestyivät ja äänekkäästi uhkaillen ja aseitaan\nheilutellen aikoivat käydä laivan kimppuun. Nähtävästi he päättelivät,\nettä tulivuori jyrisee vielä kovemmin eikä kuitenkaan sen kummempia\naikaansaa. Mutta laivasta nyt ammuttiin monias laukaus rautaisia\nrakeita, ja ne auttoivat. Lopulta tämäkin väki saatiin luopumaan\nvihamielisyydestään. Englantilaiset saattoivat ottaa vettä, pilkkoa\npolttopuita ja vetää lahdessa nuottaa. Mutta vihanneksia ei saatu kuin\nhyvin vähän, sillä hedelmällisyydestään huolimatta saari tuskin saattoi\nomaakaan väestöään elättää. Tulivuori oli kaiken aikaa toimessa,\nja varsinkin yöllä näkyi sen kidasta kohoava tulipatsas. Maan alla\njyrisi, ikäänkuin olisi tapahtunut suuria kaivosräjähdyksiä, ja kaiken\naikaa satoi hienoa tuhkaa, joka kirveli silmiä. Sadevesi oli kuin\nliejua. Rannalla nähtiin kuumia lähteitä ja monessa paikassa maa oli\npolttavan kuumaa. Lopulta alkuasukkaat rupesivat englantilaisiin siihen\nmäärin tutustumaan, että Cook erään päällikön välityksellä saattoi\nkäydä heidän kurjassa kylässäänkin. Saaren kuningas kävi laivassa,\neikä voinut kyllin sanoja löytää ihmetystään julki lausuakseen.\nEräänä päivänä vartijasotamies ampui saarelaisen, joka oli, ehkä vain\nleikillä häntä jousellaan tähdännyt, ja tästä asukkaat siihen määrään\nsäikähtivät, että kiiruhtivat tuomaan laivaan, mitä heiltä suinkin\nvihanneksia riitti.\n\n\n\nUusi Caledonia.\n\n\nPari viikkoa tämän saaren laidassa vietettyään »Resolution» jatkoi\nmatkaa. Syyskuun 1 p. nähtiin saari, jonka eteläpäässä kohosi korkea\nvuori, ja rannikko oli ylt'ympärinsä koralliriuttain vyöttämä. Suurella\nvaivalla löydettiin väylä, jota päästiin maihin; Cook aikoi nimittäin\ntällä paikalla havaita auringonpimennyksen, jonka piti tapahtua\nmuutaman päivän kuluttua. Alkuasukkaat katselivat laivaa suurimmalla\nihmetyksellä, ja kaikesta saattoi päättää, ettei oltu ennen moista\nkummaa nähty. Cook olikin saaren löytäjä; ja se sai häneltä Uuden\nCaledonian nimen. Alussa väestö oli hyvin arkaa, mutta kävi sitten\nrohkeammaksi ja toiset lopulta kiipesivät laivaankin. Kaikkein enimmän\nhe ihmettelivät ampuma-aseita. Kauppatavaroista he enimmän himoitsivat\nnauloja ja kangasta, varsinkin punaista. Kahdessa asestetussa\nveneessä Cook sitten souti maihin, jossa häntä hiekkarannalla oli\nsuuri ihmisjoukko vastaanottamassa. Kansa ei osoittanut minkäänlaisia\nvihamielisyyden merkkejä, vaan englantilaiset otettiin mitä\nystävällisimmin vastaan. Kapteeni jakoi lahjoja kaikille niille, jotka\nhänen oppaansa osoitti mahtimiehiksi. Eräs päälliköistä sitten piti\nihmisjoukolle pitkän juhlallisen puheen, ja heti kun hän oli päättänyt,\npuhui toinen. Kansa kuunteli kunnioittavana ja osoitti pään nyökkäyksin\nja kurkkuäänin hyväksymistään. Eräästä toisesta rannikkokylästä saatiin\nhyvää vettä. Kylän ympärille oli istutettu sokeriruokoa, banaaneja,\njamsia ja muita ravintokasveja. Kuultiinpa kukonkin kiekuvan, vaikk'ei\nitse lintua nähty. Forster ampui sorsan, ja laukaus säikähdytti kovasti\nalkuasukkaita. Maalle rakennettiin observatorio ja auringonpimennys\nsaatiin hyvällä menestyksellä havaituksi. Sekä Cook että Forster\nsairastuivat sitten ankarasti maistettuaan hiukkasen myrkyllistä\nkalaa, jota onneksi ei ennätetty kaikkea paistaa. Cook menetti painon\narvostelemiskyvyn, niin että höyhen ja vesikannu hänestä painoivat\nyhtä paljon. Sika, joka oli kalan sisukset syönyt, tavattiin aamulla\nkuolleena. Laivalle tullessaan alkuasukkaat paikalla merkkien avulla\nilmaisivat, ettei sitä kalaa pitänyt syödä, vaikkeivät he laivan\nkirjurin ostaessa kalaa virkkaneet mitään.\n\nUusi Caledonia on n.s. Korallimeren suurin saari. Se on vuorinen ja\njonkun verran karumpi kuin yleiseen troopilliset maat. Kasvisto on\nläheistä sukua Australian mannermaan kasvistolle, eläimistö tavattoman\nlajiköyhä, varsinkin nisäkkäihin nähden. Ei edes koiraa eikä sikaa\nollut tällä saarella. Lintuja sitävastoin oli runsaasti, muun muassa\nviehättävän kauniita kanalintuja. Asukkaat ovat papuoita, samoin\nkuin Uusien Hebridienkin, mutta ystävällistä ja rehellistä kansaa,\nsamalla myös toimitarmoista ja kookasta. Parrankasvu oli hyvä, hiukset\nvillaiset ja kähärät. He hoitivat tukkaansa ja partaansa pitkällä\npuisella kammalla, joka aina oli miehen mukana, tukkaan korvan taa\npistettynä kuin parturilla. Majat olivat puolipyöreitä kekoja,\nveneet samanlaatuisia kuin Seurasaarienkin, mutta paljon kömpelömmin\nvalmistettuja.\n\nCook seuraili sitten Uuden Caledonian rantaa, vaikka purjehdus\nkoralliriuttain vuoksi oli hyvin vaarallista. Lopulta hän luopui saaren\nenemmästä tutkimisesta ja käänsi taas keulan viileämmille vesille,\nkohti Uutta Seelantia. Matkalla löydettiin yksinäinen kallioinen\nNorfolk-saari. Se kohoaa tavattoman jyrkin syrjin hiekkamatalikosta,\njonka aallot ovat vähitellen rakentaneet kalliota uurtaen. Saari oli\naivan asumaton ja »Resolutionista» maihin soutanut vene epäilemättä\ntoi sille ensimmäiset ihmiset. Puita sillä kuitenkin kasvoi ja paljon\npienempiä kasveja, Uuden Seelannin kuulua pellavaakin. Norfolk-mänty,\njoka on mitä arvokkain laivanrakennuspuu — se kuuluu araukarioihin —\nkasvoi saarella valtavan suureksi. Maalintuja oli sekä kyyhkysiä että\npapukaijoja ja merilintuja suunnattoman paljon. Saarelta otettiin\nvettä ja monenlaisia luonnonvarassa kasvavia vihanneksia, jotka olivat\ntervetulleita keripukkia vastaan. Myöhemmin saari sai valkoisia\nasukkaita ja on nyt tärkeä kaabeliasema. Norfolk-saarelta Cook ohjasi\nUuteen Seelantiin, viettääkseen molempien saarien välisessä salmessa\nmuutamia päiviä. Täällä saatiin alkuasukkailta kuulla, että »Adventure»\noli käynyt vanhalla yhtymäkohdalla Cookin jälkeen, mutta se oli jo\naikoja sitten purjehtinut tiehensä. Mutta kamalasta onnettomuudesta,,\njoka »Adventurea» oli kohdannut, alkuasukkaat eivät virkkaneet mitään.\n\n\n\nEtelä-Jäämeri.\n\n\nCook laski nyt etelää kohti Hoornin leveyspiirille saakka ja sitten\nsuoraan itää kohti Tulimaan länsirannalle. Matkalla ei nähty\nensimmäistäkään maata, ja siten oli hävinnyt viimeinen toivokin, että\nTyynessä meressä olisi 50:imen ja 60:nnen leveyspiirin vaiheilla\nmaata. Kap Hoornin ohi päästyään Cook jatkoi samaa suuntaa itää\nkohti poikki Atlantinmeren eteläosankin ja löysi sieltä nuo- synkät,\nmaajäätiköiden kattamat saaret, jotka siellä ovat etelänapamaailman\nhyisinä etuvartijoina, Etelä-Georgian ja Sandwich-saaret. Jos Cook\nolisi Kap Hoornin kohdalta ohjannut vähän kauemmaksi etelää kohti, niin\nhän olisi kuin olisikin vihdoin tavannut etsimänsä Antarktika-mantereen\npohjoisimman niemen; mutta sen löytäminen jäi toisiin aikoihin.\n\nCook ei kuitenkaan pitänyt mahdottomana, ettei vielä kauempana etelässä\nolisi mannerta, ja päätteli ihmeellisten suoratahoisten jäävuorien\nlohjenneen suuresta maajäätiköstä. Mutta jos noiden ainaisten\njäävuorien ja ajojäitten takana tosiaan oli maa, niin oli se muka\ntuomittu pysymään ainian tuntemattomana. Retkensä yleisvaikutuksen\nhän lausuu julki seuraavin sanoin: »Paksuja sumuja, lumimyrskyjä,\nankaraa pakkasta ja kaikenlaisia muita vastuksia, jotka suinkin voivat\ntehdä purjehtimisen vaaralliseksi, kaikkea sitä täällä on, ja näiden\nvaarain kammottavuutta suuressa määrin lisää maan sanomattoman jylhä\nulkomuoto. Se on maata, jonka luonto on ainiaksi tuominnut jäämään\nosattomaksi auringon lämmityksestä ja lepäämään ikuisen lumen ja\njään alle haudattuna. Ne satamat, joita ehkä on tällä rannalla, ovat\näärettömän vahvan jäätyneen lumikerroksen täyttämät, ja vaikka joku\nniistä olisikin siksi avoin, että se saattaisi houkutella purjehtijaa,\nniin olisi aina tarjona se vaara, että laiva jäisi sinne ikipäiviksi\njääsalpain taa, taikka ehkä vasta jäävuoren sisään jäätyneenä pääsisi\navovedelle.»\n\nKapmaan kohdalla »Resolutionin» kokka vihdoinkin käännettiin pohjoista\nkohti ja Cook kävi Pöytälahteen ankkuriin 21 p. maalisk. 1774. Siellä\nsaatiin kuulla, että »Adventure» jo vuotta aikaisemmin oli palannut,\nmenetettyään Uudessa Seelannissa kokonaisen venekunnan, jonka asukkaat\nolivat, salakavalasti kimppuun käyden, murhanneet ja syöneet.\n\n\n\n»Adventuren» seikkailu.\n\n\n»Adventure» oli »Resolutionista» kovassa myrskyssä erottuaan\nharhaillut niin kauan sinne tänne, ettei se enää joutunut Cookia\ntapaamaan sovitulle yhtymäpaikalle. Se tapasi kuitenkin sanoman,\njonka Cook oli sitä varten sinne jättänyt. Joulukuun 16 p. Furneaux\nlähetti ison veneensä rantaan etsimään syötäviä vihanneksia, mutta\nvene ei enää palannutkaan takaisin. Lähetettiin toinen vene etsimään\nkadonneita, ja tämä toi mukanaan kauhun sanoman. Venekunnan johtaja\noli tarkkaan etsinyt rannan ja käynyt alkuasukkaitten majoissakin\nlöytämättä ensin mitään jälkiä kadonneista, taikka saamatta heistä\nmitään tietoa maanasukkailta. Mutta vihdoin hän eräästä mutkasta keksi\nhyvin suuren kaksoisveneen, ja kun se tutkittiin, niin löydettiin\nsiitä kadonneen veneen rautaosia, ynnä siinä olleitten merimiesten\njalkineita. Ja maalta löydettiin parikymmentä peitettyä koppaa,\njoista toisissa oli paistettua lihaa ja eräänlaista sananjalkaa, jota\nmaanasukkaat käyttivät leipänä. Lihaa epäiltiin ihmislihaksi ja lopulta\nlöydettiin käsi, jossa oli erään merimiehen nimikirjaimet. Samalla\nhuomattiin eräällä kukkulalla korkea savupatsas, ja kun sitä epäiltiin\nalkuasukkaitten sotamerkiksi, niin kiirehdittiin takaisin veneihin ja\nlähdettiin pois. Toisessa lahdessa tavattiin paljon ihmisiä veneineen,\nja taempana metsässä oli vielä paljon enemmän. Nämä jotain huutelivat,\nmutta merimiehet eivät voineet ymmärtää, mitä se oli. Hyvällä syyllä\nepäillen näitä ihmisiä tuhotyön tekijöiksi merimiehet, sydän täynnään\nvihaa ja inhoa, ampuivat joukkoon yhteislaukauksia, niin kauan kuin\nainoakaan oli kantomatkan päässä, ja pakottivat heidät peräytymään\nmetsään. Kaksi hyvin kookasta miestä ei väistynyt, ennenkuin kaikki\nmuut olivat paenneet. Vasta sitten hekin lähtivät, mutta toinen\nsamassa sai luodin ja kaatui. Merimiehet nousivat nyt maalle ja\nlöysivät pian yhä uusia tähteitä kadonneista tovereistaan. Löydettiin\nsekin paikka, jossa teurastus oli tapahtunut, ja siinä oli sekaisin\ntuhottuja päitä, keuhkoja ja sydämiä, ja vähän kauempana koirat\ntappelivat sisälmyksistä. Mutta samalla alkoi metsästä kuulua ääniä,\njotka osoittivat alkuasukkaitten jälleen kokoontuvan, ja merimiesten\ntäytyi kiireisesti paeta veneihinsä. Ennenkuin he rannasta lähtivät,\nhe kuitenkin tuhosivat alkuasukkaitten veneet, etteivät nämä päässeet\ntakaa ajamaan. Pimeän tultua soudettiin takaisin laivaan ja upotettiin\nsitten juhlallisesti kaksi kättä ja yksi pää, kaikki mitä oli saatu\nvainajista pelastetuksi' Miten hyökkäys oikeastaan oli tapahtunut,\nselvisi vasta myöhemmin.\n\n»Adventure» tämän seikkailun jälkeen purjehti suoraa päätä Kap oornin\nympäri Hyväntoivonniemelle ja palasi Englantiin paljoa ennen Cookia.\n»Resolution» kävi heinäk. 30 p. ankkuriin Spitheadin satamaan, oltuaan\nmatkalla kolme vuotta.\n\nNäin päättyi retki, joka on kaikkien aikain löytöretkistä tärkeimpiä.\nAinoastaan yhden miehen Cook oli menettänyt sairauden kautta niinä\nkolmena vuotena, jotka oli matkalla oltu, ja tämä erinomainen\nhuolenpito väestön terveydentilasta olikin päävaikuttimia matkan\nmenestymiseen.\n\nCookin halpa syntyperä epäilemättä oli syynä siihen, etteivät hänen\nerinomaiset ansionsa saaneet likimainkaan niin suurta tunnustusta,\nkuin ne olisivat ansainneet. Hänet kuitenkin nyt ylennettiin täydeksi\nlaivastokapteeniksi ja nimitettiin Greenwichin merimiessairaalan\nkuvernööriksi. Sitäpaitsi Royal Society, Englannin tiedeseura, valitsi\nhänet jäsenekseen ja antoi hänelle Copleyn kultamitalin.\n\n\n\nOmai.\n\n\nFurneaux oli tuonut mukanaan Englantiin tahitilaisen Omain, ensimmäisen\npolynesialaisen, mitä maanosaamme on saapunut. Kertomukset Tyynen meren\nparatiisista olivat jo herättäneet suurta huomiota ja virittäneet\nihmisten mielikuvituksen, ja Omai senvuoksi oli päivän sankarina\nLontoossa.\n\nKorkeimpiinkin seurapiireihin hänet otettiin vastaan ja hän sai\nolla läsnä loistavissa juhlissa. Odottamattoman nopeaan hän oppi\neurooppalaiset seurustelutavat, eikä hämmästynyt, vaikka hänet\nhovissakin esiteltiin. Eurooppalaiset huvitukset häntä erinomaisesti\nmiellyttivät. Hän osoitti muutenkin hyvää älyä ja oppi esim. jotenkin\nhyvin shakkia pelaamaan. Mutta tietysti hän niin paljon uutta\nnähdessään kiintyi vain ulkonaisuuksiin. Paljon hän sai lahjoja ja\nvielä enemmän hän pyysi. Kaikkein palavimmin hän halusi posetiivia,\nsähkökonetta, teräspaitaa ja ritarivarustuksia. Kaksi vuotta\nEnglannissa oleskeltuaan hän palasi Cookin kanssa v. 1776 kotimaahansa.\n\n\n\n\nCookin kolmas retki..\n\n\nCookin toinen retki oli selvittänyt, että vaikka etelänavan seuduilla\nolisikin ollut maata, niin ei se maa kuitenkaan kylmyytensä ja\njäisyytensä vuoksi milloinkaan kelpaisi asuttavaksi, ja kun tämä\ntuli tiedoksi, niin halu jatkaa löytöjä sillä suunnalla laimeni.\nMutta Cook ei silti saanut jäädä kauaksikaan aikaa joutilaaksi. Kaksi\nniin onnistunutta suuriarvoista retkeä kehoitti empimättä jatkamaan\ntyötä. Tyynen meren pohjoisosissa oli vielä rantoja, jotka kaipasivat\ntarkempaa tutkimista, vaikka venäläiset olivatkin osapuilleen\nselvitelleet Koillis-Aasian maantieteelliset olot ja kulkeneet meren\npoikki Alaskaankin. Tyynen meren pohjoisosiin Englannin hallitus nyt\npäätti lähettää Cookin siinä toivossa, että hänen taitonsa ja tarmonsa\nkautta ehkä luoteisväyläkin vihdoin löydettäisiin. Hänelle varustettiin\njälleen kaksi laivaa, »Resolution» ja »Diseovery» ja jälkimmäisen\njohto uskottiin kapteeni Clerkelle, joka oli ollut ennen sekä Byronin\nettä Cookin mukana Tyynellä merellä. Luonnontutkimisen ynnä kansain\ntapain ja kielten muistiin kirjoittamisen sai toimekseen »Resolutionin»\nlääkäri Anderson. Retkikunnan keralla palasi kotimaahansa Omai,\njosta jälleen oli matkalla paljon apua tuntemattomiin saariin\npoikettaessa. Mukaan otettiin monenlaisia kotieläimiä Polynesian köyhän\nkotieläimistön kartuttamiseksi.\n\nCook purjehti Plymouthista 12 p. heinäk. 1776. Hän päätti jälleen\nvalita Tahitin keskusasemakseen ja purjehti sinne Hyväntoivonniemen,\nKerguelen saaren ja Uuden Seelannin kautta. Tällä kerralla viivyttiin\njoku aika Tasmaniassa ja tutustuttiin sen alkuasukkaihin, jotka olivat\ntoista rotua kuin Australian ja kaikesta päättäen vielä alkuperäisempää.\n\n\n\n\nTasmanian alkuasukkaat.\n\n\nHe olivat keskuläntiä, hyvin tummia, tukka villainen kuin neekerin,\nmutta kasvot jotenkin miellyttävät. He eivät olleet milläänkään\nkirveistä, puukoista eivätkä ongenkoukuista, vaikka tahitilaiset\npaikalla olivat älynneet niitten arvon. Miehet olivat melkein\nalasti, naisilla oli kengurunvuota harteillaan, toinen lanteillaan.\nVaimot, varsinkin vanhemmat, olivat tavattoman rumia. Englantilaiset\nretkeilivät saaren sisäosiinkin ja ampuivat eräästä lammesta paljon\nsorsia. Tämä seikka, että he laukauksella saattoivat pitkän matkan\npäästä saada runsaat saaliit, tämä se vasta tasmanialaisia hämmästytti,\nja he paikalla vaativat itselleen osaa saaliista. Kotieläimet, joita\noli Euroopasta mukaan otettu lahjoiksi Tyynen meren saarelaisille,\nvietiin maihin — ne mitä oli myrskyisen matkan jälkeen elossa — ja\nsaaren oivallisilla laitumilla ne nopeaan virkistyivät. Lähemmin\nsaarelaisiin tutustuttua heidät huomattiin sangen miellyttäväksi\nroduksi, lempeiksi ja samalla iloisiksi, mutta keskenään he siitä\nhuolimatta kävivät alituisia sotia. Heidän asumuksensa, veneensä ja\nkaikki pyynti- ja työaseensa olivat kaikkein alkuperäisintä mallia,\njonka vuoksi retkeläiset luulivat heitä paljoa huonompilahjaisiksi kuin\nhe todella olivatkaan. Tämä omituinen vähälukuinen rotu, joka oli ehkä\nAustralian vanhinta alkuväestöä, kuoli sitten: nopeaan sukupuuttoon. V.\n1815 oli heitä jäljellä joku tuhatkunta ja viimeinen kuoli v. 1876.\n\nKansatieteelle tämä rotu kuitenkin on sangen tärkeä, ja senvuoksi on\nhuolellisesti koottu kaikki tiedot, mitä heistä on jälkimaailmalle\nsäilynyt. A.H. Keane heistä kirjoittaa: »Tasmanian alkuasukkaat\nolivat vielä alemmalla kehityskannalla kuin australialaiset. He\nelivät hajanaisina parvina, ilman perinnöllisiä päälliköitä ja ilman\nminkäänlaista yhteiskunnallista järjestystä. Heidän lukumääränsä ei\nliene ollut pariatuhatta suurempi. Ja tämäkin vähälukuinen kansa\npuhui monta murretta, joista ei tiedetä, olivatko ne edes samaa\nalkujuurta. Sibilanttien puutteen puolesta nämä kielet olivat\nsamanlaisia kuin Australiankin, mutta rakenteeltaan vielä kömpelömpiä\nja niin epätäydellisiä, ettei lauseen rakentamiseksi ollut edes varmaa\nsanajärjestystä, vaan ilmaistiin äänenpainolla ja eleillä semmoisia\najatusvivahduksia, joita varten meillä on moodit, taivutukset ja\nluvut. Abstraktiset puheenparret olivat harvinaisia. Heillä oli eri\nnimi jokaista eri kumipuuta varten ja muitakin puulajeja varten, mutta\nyleistä »puu» sanaa puuttui. Ei myöskään ollut senkaltaisia laatusanoja\nkuin »kova», »pehmeä», »lämmin», »kylmä», »pitkä», »pyöreä» »lyhyt»\nj.n.e. Jos tahdottiin kovuutta ilmaista, niin sanottiin »niinkuin\nkivi», jos pyöreyttä, »niinkuin kuu», j.n.e. Ja tavallisesti vielä\njollain liikkeellä ilmaistiin, mitä sanalla tarkoitettiin.\n\n»Vaikka he kuljettivat mukanaan kekäleitä, niin ei silti ole varmaa,\nosasivatko he tehdä tulta hankaamalla taikka muullakaan tavalla. Mutta\nhe muistivat ajan, jolloin ei tulta ollut ensinkään, kunnes kaksi\nmustaa miestä oli sitä heitellyt ympärilleen niinkuin tähtiä korkealta\nmäeltä. Kansa oli säikähtänyt ja juossut pois, mutta palannut sitten\ntakaisin ja tehnyt puista tulen, eikä sen koommin ollut kadonnut maasta\ntuli. Nuo mustat miehet ovat nyt pilvissä, mutta selkeinä öinä he\nnäkyvät tähtinä. Ja he toivat tasmanialaisten esi-isille tulen.\n\n»Tasmanialaisilla ei ollut juuri minkäänlaisia aseita, ei\naustralialaisten bumerankia eikä heittokeppiä, ei kilpeä. Heillä\nei ollut muuta kuin waddy-nuija ja kahta lajia hyvin huonotekoisia\npuukeihäitä, joitten kärki oli tulessa karkaistu. Kun niissä ei ollut\nkivi- eikä luukärkeä, niin ne oikeastaan olivat vielä huonompia\naseita kuin vanhemman kivikauden aseet, joissa oli sangen tehokkaat\npiikiviterät.\n\n»Tasmanian asukkaat söivät liskoja, käärmeitä, toukkia ja matoja, kun\nei saatu opossumia, wombattia, kengurua, lintuja ja kaloja, he söivät\njuuria, siemeniä ja hedelmiä, mutta eivät ihmislihaa, eivät ainakaan\ntavallisissa oloissa, Samoin kuin bushmanit hekin söivät suunnattoman\npaljon, milloin saivat. Veneet olivat puun kuoresta ja sangen hatarat,\nja niitten ohella käytettiin samanlaisia lauttoja kuin Torres-salmessa.\nMutta vakinaisia asumuksia heillä ei ollut, tuulta vastaan rakennettiin\noksista ja saloista kaarevia suojuksia. Missä sopi, he asustivat\nluolissa ja rotkoissa taikka maakuopissa ja kuruissa. Miehet kulkivat\naivan alasti, naisilla oli vähän nahkoja pukiminaan. Koristamista\nvarten ruumista maalailtiin punakeltaisella, hiilellä ja grafiitilla ja\ntoisilla oli simpukankuorista koottu kaulakoriste.»\n\nCook ja myöhemmätkin purjehtijat huomasivat heidät hyvin ystävälliseksi\nja hyvänluontoiseksi kansaksi, joka ei osoittanut minkäänlaisia\nvihamielisyyden oireita. Semmoiset julmat kidutukset ja typistykset,\njotka ovat australialaisten kesken yleisiä, olivat Tasmanian\nalkuasukkaille tuntemattomia, mutta syynä siihen epäilemättä oli se\nseikka, etteivät he vielä olleet kohonneet alkuperäiseltä perhekannalta\nheimojärjestyksen kehittyneemmälle kannalle, jolloin yksityisellä on\nvelvollisuuksia ei ainoastaan perhettä, vaan yhteiskuntaakin kohtaan,\nja jolloin yleensä asukkaitten elämä käy paljoa rikkaammaksi ja\nmonimutkaisemmaksi.\n\nKun valkoinen rotu alkoi vallata Tasmaniaa siihen pysyvästi\nasettuakseen, niin muuttui alkuasukkaitten mielenlaatu. Heidän täytyi\nruveta taistelemaan olemassaolonsa puolesta uudisasukkaita vastaan,\njotka kuuluivat eurooppalaisen yhteiskunnan raaimpiin luokkiin ja\nvainosivat mustia alkuasukkaita julmemmin kuin metsän eläimiä. Silloin\ntasmanialaisetkin karkenivat ja julmistuivat, eivätkä kammonneet mitään\nhirmutyötä itseään puolustaessaan. Mutta heidän taistelunsa oli alun\npitäen toivotonta sekä pienen luvun että huonojen aseitten vuoksi.\n\nCook oli yhä vielä siinä käsityksessä, että Tasmania oli Australian\neteläisin niemimaa. Salmi, joka sen mannermaasta erottaa, jäi myöhemmän\npurjehtijan löydettäväksi.\n\n\n\nUudessa Seelannissa.\n\n\nTasmaniasta tammikuun lopulla lähdettyään Cook ohjasi Uuteen\nSeelantiin, jonka ranta 16 p. helmikuuta tuli näkyviin, ja laski\nankkuriin molempia saaria erottavaan salmeen. Alkuasukkaat eivät\ntahtoneet uskaltaa alussa ryhtyä englantilaisten kanssa minkäänlaisiin\ntekemisiin, he kun luultavasti pelkäsivät kostoa »Adventuren» miesten\nmurhasta. Cook antoi kuitenkin pystyttää maalle teltat toimittaakseen\ntähtitieteellisiä mittauksia, ja alkuasukkaat, huomatessaan valkoisten\nrauhalliset aikeet, kävivät nyt rohkeammiksi ja rakensivat tuota\npikaa majoja heidän leirinsä viereen. Toiset toivat saaren sisäosista\nkaupan kaloja ja vaimoja, mutta eivät kumpaisetkaan kelvanneet\nmerimiehille, joitten tuoreessa muistissa oli »Adventuren» miesten\nsurkea kohtalo tällä samalla rannalla. Eräs Kahura-niminen päällikkö\noli väkivaltaisuutensa vuoksi alkuasukkaitten kesken vihattu, jonka\nvuoksi he yllyttivät valkoisia häntä vastaan ilmaisemalla, että hän\njuuri oli johtanut hyökkäystä surmattua venekuntaa vastaan. Samalla\nsaatiin heidän kertomuksensa tapauksesta, ja se luultavasti oli oikea.\nMuuan venekunnan miehistä oli ostanut saarelaisilta kivikirveen, mutta\nei ollutkaan antanut siitä hintaa, jonka vuoksi saarelainen otti\nhäneltä väkisin leipää ja kalaa, joita tämä oli ruokaeräkseen saanut.\nSiitä syntyi tappelu, ja merimiehet ampuivat kaksi pyssynlaukausta,\njotka kaatoivat kaksi saarelaista. Maorit silloin hyökkäsivät heidän\nkimppuunsa niin ylivoimaisina, etteivät nämä edes ehtineet kolmatta\nlaukausta ampua, vaan kaikki saivat surmansa. Cook ei kuitenkaan tehnyt\nKahuralle mitään, ehkä siitä syystä, että hänelle annettu esitys\nsaattoi olla valheellinen, keskenäistä kostoa varten keksitty, ja koska\nhän tahtoi kaikin mokomin saada hyvän sovun aikaan. Maorit koettivat\nsaada hänen apuaan naapurikyliä vastaan, mutta kaikki tämmöiset pyynnöt\nhän tietysti hylkäsi. Toisin olisivat portugalilaiset ja espanjalaiset\nmenetelleet, kuten Magalhãesin esimerkki osoitti.\n\nOmai pyysi saada ottaa Uudesta Seelannista jonkun miehen kanssaan\nkotimaahansa. Taweiharua-niminen 18-vuotias nuorukainen suostui\nlähtemään hänen kanssaan, ja eräs kymmenvuotias poika, Kokoa nimeltään,\nyhtyi hänen seuraansa. Vanhemmat eivät vastustaneet kummankaan\nmatkaa, vaikka Cook sanoi, että he tuskin milloinkaan palaisivat.\nKokoan isä päinvastoin mielihyvällä toi poikansa laivaan ja riisui\nhäneltä kaikki vaatteet, sillä ne olivat hänelle arvokkaammat kuin\npoika, josta hän aivan välinpitämättömänä erosi. Matkaan lähdettäessä\nmolemmat maori-nuorukaiset jonkun aikaa itkivät taivaanrannan alle\npainuvaa kotimaataan, mutta pian he tottuivat kohtaloonsa. Heiltä\nsaatiin kaikenlaisia tietoja Uuden Seelannin oloista. Maorien sanottiin\nelävän ainaisessa pelossa, että heidät tapettaisiin ja syötäisiin,\nkoska saarella vallitsi ainainen sotatila. Riidat, joita sattui\nyksityisten, kyläin tai kokonaisten heimojen kesken, kaikki asekäsin\nratkaistiin. Ja kaadettu aina syötiin. Yleisen luulon mukaan joutuivat\nsyödyt kuoleman jälkeen ikuiseen tuleen, jotavastoin semmoiset, jotka\nkuolivat luonnollisen kuoleman, taikka joitten ruumiit pelastettiin\nsurmaajain käsistä, pääsivät jumalten asuntoihin. Siitä syystä\njokaisella maorilla oli kahdenkertainen syy varoa, ettei hän joutunut\nvihollisensa hampaihin. Maorit valmistivat aseensa suurimmalla huolella\nja harjoitelivat alituiseen niitten käytäntöä. Hyökkäykseen käydessään\nhe aloittivat hurjan sotalaulun, pitäen tarkkaa tahtia, vaikka nuotti\nolikin miten sattui. Kuta enemmän he kiljuivat, sitä enemmän kiihtyi\nheidän kiukkunsa, ja tappelu oli sen mukaan säälimätön ja verinen.\nEnnenkuin vastustaja vielä oli ennättänyt henkeänsä heittää, hänet\nhakattiin kappaleiksi ja lihattiin syötäväksi.\n\n\n\nAtiu.\n\n\nRetkikunta saapui tämän jälkeen Herveyn eli Cookin saaristoon, jonka\nasukkaat puhuivat samaa kieltä kuin Tahitinkin, vaikka Hervey-saariston\nasukkaat sotaisen ulkomuotonsa vuoksi paljoa enemmän muistuttivat\nseelantilaisia. Atiu-saarella käytiin maissa ja kolme kuningasta\ntoinen toisensa jälkeen kutsui valkoiset vieraat puheilleen. Viimeisen\nmajan edustalla kaksikymmentä nuorta neitoa karkeloi vieraitten\nkunniaksi, säestäen liikkeitään pitkäveteisellä laululla. Omai oli\nkaiken aikaa tulkkina, niin että saarelaisten kanssa voitiin vapaasti\nkeskustella. Englantilaiset, joiden tuoreessa muistossa Uuden Seelannin\nasukkaitten julmuus ja murhanhimo olivat, kiiruhtivat kuitenkin\ntakaisin laivaan, vaikka heidän pelkonsa lienee ollut aiheeton. Kun\nOmai atiulaisilta kysyi, söivätkö he ihmislihaa, niin he sen jyrkästi\nkielsivät ilmeisin inhon elein. Englantilaiset tosin kesken pitoja\nkammolla katselivat, kuinka lähelle kaivettuun kuoppaan kivien päälle\nrakennettiin tuli, aivan samoin kuin Uudessa Seelannissa ihmisiä\npaistettaessa, mutta tulella paistettiinkin sika juhlaruoaksi. Kun\nenglantilaiset eivät jaksaneet viipyä niin kauan, että olisivat\naterian nauttineet, kantoivat saarelaiset sen heidän mukanaan\nveneeseen. Atiun miehet muutoin näyttivät urheilta ja naiset kauniilta,\nvarsinkin päällikön nuori tytär, jonka sulous ja ujous kokonaan voitti\nvalkoisten vieraitten suosion. Omai heille kertoi Englannin mahtavista\nkaupungeista, laivoista ja ampuma-aseista, mutta atiulaiset luulivat\nhänen laskettelevan valheita. Heille oli aivan käsittämätöntä, miten\nsemmoisilla neuvoilla voitaisiin tappaa. Omai silloin kaatoi maahan\nruutia, jota hänellä oli taskussaan, pani muutamia patruunoja ja\nsytytti kekäleellä. Pamaus ja savun pöllähdys herättivät läsnäolevissa\nniin suurta hämmästystä ja kauhua, etteivät he enää vähääkään epäilleet\nOmain juttuja. Omai tapasi Atiussa kolme tahitilaista, jotka tuuli\noli ajanut merelle ja puolikuolleina kantanut tälle saarelle. Heidän\ntovereistaan oli seitsemäntoista kuollut nälkään. Haaksirikkoiset\nolivat niin tyytyväisiä Atiun asukkaitten ystävälliseen kohteluun,\nettei ketään heistä haluttanut palata Tahitiin, vaikka Cook tarjosi\nvapaata matkaa. Tämä esimerkki osoittaa, kuinka etäisetkin Tyynen\nmeren saaret ovat voineet sattumain kautta saada asukkaansa. Polveten\nsitten pohjoista kohti Cook jonkun aikaa tutki v. 1774 löydettyä\nPalmerston-saaristoa ja sieltä erottuaan Tonga-ryhmää, löytäen useita\nsaaria. Tongatabussa havaittiin helmik. 5 p. auringonpimennys. Tonga-\neli Ystävyyssaarilla viivyttiin kaikkiaan kolmisen kuukautta ja oltiin\nkaiken aikaa mitä parhaissa väleissä alkuasukkaitten kanssa.\n\n\n\nTonga-saaristossa.\n\n\nCook toivoi sieltä saavansa runsaammin vettä ja ruokatavaroita.\nJo uloimmilla pienillä saarilla laivain luo kokoontuikin veneitä,\njotka toivat hedelmiä, juuria ja heiniä elukoille, sikoja ja kanoja\nteurastettaviksi. Anamuka-nimisen saaren sivuun laskettiin ankkuriin.\nSaaren päällikkö otti vieraat ystävällisesti vastaan ja hankki heille\nrunsaasti kaikenlaisia ruokatavaroita. Hevoset ja muut kotieläimet\nvietiin laivoista maihin virkistymään, ja veres laidun nopeaan\npalauttikin niiden voimat. Eräs päälliköistä piti kansalle puheen,\njossa hän kehoitti tuomaan vieraille kaikenlaisia maan tuotteita, ja\npuheella oli mitä paras vaikutus.\n\nToukokuun ensi viikolla saapui Anamukaan Tongatabusta, saariston\nsuurimmasta maasta, Finau-niminen mies, joka esiteltiin Cookille\nkoko saariston kuninkaana. Ja kun saarelaiset häntä kovin nöyrästi\nkumartelivat, niin Cook uskoi. Finau oli vieraille sangen suosiollinen,\nauttoi heitä kaikin tavoin ja sai muun muassa aikaan sen, että\nmerimiehiltä varastettu kirves tuotiin takaisin. Anamukalaiset\nolivatkin ovelia varkaita ja jotkut päälliköistäkin puhalsivat\nesineitä, milloin vain sattui hyvä tilaisuus. Kun eivät raipat\nauttaneet, niin kapteeni Clerke keksi keinon ajelluttaa laivan\nparturilla varkaitten pää aivan paljaaksi, jotta he joutuivat\nmaanmiestensä pilkan alaiseksi, ja tämä se tehosi paremminkin.\n\nToukokuun puolivälissä laivat purjehtivat pohjoista kohti\nHapai-nimiseen saareen, jota Finau oli kehunut kaikin puolin\nrikkaaksi ja hyvin varustetuksi, ja hän lähti itse mukaan. Hapai oli\nsiihen saakka kokonaan tuntematon ja Cook senkin vuoksi mielellään\nsuostui poikkeukseen, vaikka hänen aikomuksensa olikin ollut lähteä\nTongatabuun. Tuskin laivat olivat käyneet Hapain luona ankkuriin, kun\nalkuasukkaita kokoontui niihin tuoden kaikenlaisia ruokatavaroita\nkaupan. Cook lähti Omain ja Finaun kanssa maihin, jossa häntä varten jo\noli rakennettu aivan rantaan erikoinen maja, ja siihen tulivat kaikki\npäälliköt häntä tervehtimään. Kysyttiin, kauanko hän aikoi saarella\nviipyä ja mikä oikeastaan oli matkan tarkoitus. Kun Cookin vastaukset\ntyydyttivät, niin piti taas muuan päälliköistä Finaun kuiskausten\nmukaan kansalle puheen, kehoittaen kaikkia, sekä nuoria että vanhoja,\npitämään Cookia ystävänään, joka aikoi heidän luonaan viipyä muutamia\npäiviä. Hän kielsi heitä varastamasta vierailta heidän saarella\nviipyessään ja muutoinkaan millään tavalla heitä häiritsemästä, ja\nlopuksi hän kehoitti heitä tuomaan laivoille sikoja, kanoja, hedelmiä\nja kaikenlaisia tavaroita, joista he saisivat hinnaksi semmoisia\ntavaroita, joita hän luetteli. Englantilaisille hän sitten hienosti\nhuomautti, että heidän olisi paras antaa päälliköille joitakuita\nlahjoja, ja tätä kehoitusta he tietenkin mitä auliimmin noudattivat.\n\n\n\nHapain juhlat.\n\n\nKun Cook toisena päivänä meni maihin, niin kokoontui rannalle hyvin\nsuuri ihmisjoukko. Sitten lähestyi satakunta saarelaista, kantaen\njamsijuuria, leipäpuun hedelmiä, banaaneja ja sokeriruokoja, jotka\nhe latoivat Cookin vasemmalle puolelle kahteen kasaan. Sitten tuli\ntoinen joukko samanlaisia tavaroita kantaen ja nämä latoivat kasan\nhänen oikealle puolelleen. Vasemmanpuolisen kasan luo sidottiin\nkaksi sikaa ja kuusi kanaa, oikeanpuolisen kasan luo kuusi sikaa ja\nkaksi kilpikonnaa. Kun kaikki nämä runsaat ruokatavarat oli siten\njärjestetty, että ne tekivät näkyisimmän vaikutuksen, niin kantajat\nsekaantuivat muuhun rahvaaseen, joka seisoi ympärillä suuressa\npiirissä. Piiriin astui sitten joukko miehiä, joilla oli kädessään\nkookospalmun oksia, ja juhlallisessa jonossa ympäri kuljettuaan he\nkahteen osastoon jakautuen istuivat muitten katsojain joukkoon. Pian\nkohosi sitten aina mies kummaltakin puolelta, pari toisensa jälkeen,\nja palmunlehtiä ikäänkuin miekkoja käytellen suorittivat keskenään\nyhtä monta kaksintaistelua kuin oli pareja. Kutakin kaksintaistelua\nkesti, kunnes jompikumpi tunnusti itsensä voitetuksi, taikka hänen\naseensa oli katkennut. Voittaja aina vähäksi aikaa istuutui päällikön\neteen, nousi sitten ylös ja lähti paikoilleen. Samalla vanhat miehet,\njotka toimittivat palkintotuomarien virkaa, antoivat päätöksensä\ntaistelun tuloksesta ja kansa ilohuudoilla tervehti voittajaa.\nKaksintaisteluitten välihetkillä painittiin ja nyrkkeiltiin, ja\nenglantilaiset melko lailla hämmästyivät, kun kaksi naistakin astui\npiiriin ja nyrkeillään mukiloivat toinen toistaan, ettei paremmasta\nväliä. He saivat osakseen samat suosionosoitukset kuin miehetkin.\nKun kisat olivat päättyneet, niin päällikkö julkisesti selitti, että\nsuuremmat kasat olivat lahja Cookille, pienemmät Omaille. Samalla hän\nvakuutti, että vaikka kasat siksi päiväksi siihenkin jätettäisiin,\nniin takasi hän, ettei niistä ainoatakaan kookospähkinää katoaisi, ja\nniin kävikin. Kun lahjat illalla vietiin laivoihin, niin oli niitä\nneljä veneellistä. Tämä lahja oli suurin, mitä Cook vielä oli saanut\nkeltään Tyynen meren päälliköltä. Hän senvuoksi antoi Finaulle runsaat\nvastalahjat ja tapauksen kunniaksi toimitti merisotaväen paraadin,\njoka suuresti ihastutti saarelaisia. Finau puolestaan antoi 105 miehen\nkarkeloida, ja omituisen karkelonsa he suorittivat niin oivalla\ntäsmällisyydellä ja tottumuksella, että se englantilaisten mielestä\nmonin verroin voitti heidän omat sotilaalliset liikkeensä. Karkeloa,\njoka muistutti vanhoja klassillisia tansseja, säesti kaksi rumpua\nja karkeloivain itsensä esittämä soma soinnukas laulu. Saarelaiset\nnähtävästi olivat itse mielestään tämmöisissä harjoituksissa etevämmät\nvalkoisia. Mutta illalla tuli jälleen valkoisten vuoro. Cook poltatti\nlaivoissa suuren ilotulituksen, ja rakettien räiske ja aurinkojen\npaukkuminen huvittivat saarelaisia sanomattomasti. Mutta he eivät\ntahtoneet nytkään jäädä huonommiksi, vaan suorittivat uuden karkelon,\njoka oli sangen omituinen ja jota säestivät vielä omituisemmat\nsoittimet. Nämä olivat paksuja bamburuokoja, metristä kahteen pitkiä,\nyläpää avoin, alapää nivelsolmun sulkema. Soittajat kaiken aikaa\ntakoivat suljettua alapäätä maahan määrätyssä tahdissa ja saivat\nsiten eripitkillä ruo'oillaan syntymään eri korkeita bassoääniä.\nDiskanttia piestiin maahan asetetuista halkaistuista bamburuo'oista,\njotka synnyttivät kirkkaan kiljuvan äänen. Yhdeksän tyttöä esitti\nsangen omituisen näytelmän. Keveine balettipukuineen he istahtivat\nmaahan päällikön majan eteen. Sitten astui piiristä mies, joka alkoi\nnyrkeillään takoa impiä selkään, vuoron perään kutakin. Mutta kun hän\noli neljännen tytön luo päässyt, niin hän kävi niin hävyttömäksi,\nettä piiristä astui toinen mies, joka antoi hänelle kalloon iskun\nmoisen, että hän näköjään pyörtyneenä käpertyi maahan. Ja eräs toinen\ntakoi sitten muita impiä selkään, kunnes kaikki olivat saaneet.\nEnglantilaiset eivät olleet oikein selvillä siitä, oliko tämä kaikki\nnäytelmää, vai oliko osa täyttä totta. Näin koputeltu balettiseura\nsitten tanssi.\n\nCook kävi sitten saaren sisäosassa ja näki, että se oli hyvin\nviljelty. Samana päivänä kävi hänen vieraanaan Latuliboula, jonka hän\nedellisellä matkallaan oli tullut tuntemaan Tongatabun päälliköksi, ja\nCook huomasi nyt, että viekas Finau oli häntä pettänyt ja ettei hän\nollutkaan saariston kuningas, kuten oli väittänyt. Tämä ei kuitenkaan\nestänyt hyvää suhdetta edelleenkin jatkumasta, ja Finau lupasi\nhankkia englantilaisille runsaat veneelliset ruokatavaroita Wawaonkin\nsaarelta, jonne hän ei kuitenkaan tahtonut heitä seurakseen. Cookin\nodotellessa hänen paluutaan saapui laivalle vieraaksi hyvin lihava\nmies, Poulaho nimeltään, ja hänkin sanoi olevansa Tonga-saariston\nkuningas. Poulahokin, kolmas tämän arvoinen mies, johon oli tutustuttu,\noli hyvin ystävällinen ja hyväntahtoinen, ja samat juhlat uudistuivat.\nFinau vihdoin monen päivän kuluttua palasi matkaltaan, mutta ilman\nminkäänlaisia varastoja; ne muka olivat veneineen päivineen ja\nmiehineenkin joutuneet myrskyssä aaltojen saaliiksi. Muilta saatiin\nkuitenkin kuulla, että Finau lasketteli omiaan, arvatenkin siinä\ntoivossa, että englantilaiset tyhjästä maksaisivat hänelle hyvän\nvahingonkorvauksen. Poulaholta kuultiin, ettei hän ollut kuningaskaan.\nPoulahon läsnäollessa Finau ei edes uskaltanut syödä eikä juoda, niin\nalhainen hänen yhteiskunnallinen asemansa todellisuudessa oli.\n\n\n\nTongatabussa.\n\n\nHän seurasi kuitenkin Cookin mukana Tongatabuun, kun retkeilijät\nkesäkuun toisella viikolla lähtivät matkaan. 15 maanasukasten\nkaksineuvoista purjevenettä seurasi mukaan matkalle, ja ne purjehtivat\nniin hyvin, että jättivät suuret laivat jälkeensä. Kuningas Poulaho\noli jo edeltäkäsin sinne lähtenyt ja oli nyt rannalla Cookia\nvastaanottamassa. Vieraita varten oli rakennettu metsään sievä maja,\nja Cook päätti viipyä saarella jonkun ajan. Eläimet tuotiin maihin,\nteltat pystytettiin, osasto merisotamiehiä upseereineen komennettiin\nmaihin vartijoiksi. Vähän matkan päähän rakennettiin observatorio. Joka\npuolelta alkoi sitten saapua saarelaisia, jotka toivat tuotteitaan\nkaupan, ja aseman ympärille syntyi oikeat markkinat. Laivoissa oli niin\npaljon kävijöitä, että kannella tuskin pääsi kääntymään. Cook kutsui\npäälliköt pitoihin laivaan, mutta eurooppalaiset ruoat eivät heille\nmaittaneet likimainkaan niin hyvin kuin viinit. Näistä he ilostuivat\nsamoin kuin eurooppalaisetkin. Ystävyyssaarten asukkaat muutoin\npitivät liiaksikin juovuttavista juomista, omasta iljettävällä tavalla\nvalmistetusta kavastaankin, vaikka se maistui niin pahalta, että hekin\nsitä nauttiessaan irvistivät.\n\nMonta päivää kestäneitten juhlain jälkeen Cook kävi saaren\nsisäosissa ja näki siellä muun muassa naisten valmistavan kankaita\npaperimulperipuun kuoresta. Valmistustapa oli hyvin vaivalloista, ja\nsiitäpä syystä näitä kankaita saattoivatkin pitää vain rikkaat. Sitten\nMariwagi-niminen päällikkö piti valkoisille vieraille suuret pidot,\njoissa heille lahjoitettiin kaksi suurta kasaa jamsijuuria. Esitettiin\nuseita karkelolta, joita sanottiin »maiksi». Ensimmäisen suoritti\nneljä riviä miehiä, kussakin rivissä 24 karkeloijaa, ja säestystä\nhoiti 70 miestä maassa kyykkysillään laulaen. Kullakin karkeloivalla\noli kummassakin kädessään melan näköinen, metriä pitkä ohut sauva.\nSauvoilla tehtiin monenlaisia liikkeitä, joita ruumista kääntelemällä\nja vääntelemällä säestettiin. Ruumiinliikkeet vähitellen kävivät yhä\nnopeammiksi ja nopeammiksi, mutta pysyivät kuitenkin säännöllisinä ja\nkauniina. Laulu oli sointuvaa ja miellyttävää. Tätä karkeloa seurasivat\ntoiset, eivätkä valkoiset muuta voineet kuin ihailla tanssijäin\ntottumusta ja useita siroja liikkeitä.\n\nEnnen lähtöään Cook jätti saarelle suuren osan tuomistaan\nkotieläimistä, jaellen niitä lahjoiksi etevimmille päälliköille.\nKuningas Poulaho sai nuoren sonnin ja lehmän, eräs toinen päällikkö\npässin ja kaksi lammasta, Finau oriin ja tamman. Omai sitten selitti,\nkuinka niitä oli hoidettava, ja kielsi niitä tappamasta, ennenkuin\nne olivat lisääntyneet suureksi laumaksi. Samalla asukkaille\nhuomautettiin, kuinka arvokkaita nämä eläimet olivat, niitä kun ei\nollut missään muualla monen kuukauden merimatkaa lähempänä.\n\nVarkaudet kuitenkin edelleenkin häiritsivät näiden aikain hauskuutta,\nsuureksi osaksi valkoisten huolimattomuuden vuoksi. Pari meriupseeria\nesim. kävi saaren sisäosissa ja palasi sieltä aivan tyhjinä miehinä.\nCook otti takavarikkoon muutamia veneitä ja siten sai osan tavaroista\npois. Ennen lähtöä Poulaho vielä kävi laivassa vierailulla ja\naterioitsi Cookin kanssa. Hän sai nyt lahjaksi tinalautasen, joka\noli hänen huomiotaan herättänyt, ja lupasi aina saarelta pois\nlähtiessään jättää lautasen sijaisekseen, jota oli palveltava hänen\npoissa ollessaan samoin kuin häntä itseään. Siihen saakka oli samaa\nvirkaa toimittanut se puukuppi, jossa hänen oli tapana käsiään pestä.\nMainitulla kupilla muuten oli sekin ominaisuus, että se ilmiantoi\nvarkaita. Oli nimittäin vallalla semmoinen taikausko, että jos varas\nsiihen koski, niin hän siitä kuoli. Kun siis jotain oli kadonnut, niin\nkoottiin kansa suureen piiriin, ja jokaisen tuli kuppia koskettaa,\nkun sitä kuljetettiin rintaman ohi. Jos joku, kuolemaa peläten, ei\nkoskenut, niin tiedettiin paikalla, että hän oli varas.\n\nTongatabusta lähdettyään Cook poikkesi Euaan, istutti sinne\nviljelyskasveja ja söi jo jonkun aterian niitä kasveja, joita\nhän edellisellä matkallaan oli istuttanut. Kolmisen kuukautta\nTonga-saaristossa vietettyään hän vihdoin purjehti pois.\nLukuunottamatta varkauksia olivat suhteet maanasukkaihin olleet\nmitä parhaat, ja Cookilla oli mielestään täysi syy antaa näille\nsaarille Ystävyyden saarien nimen. Hän olisi ehkä mieltään muuttanut,\njos olisi saanut tietää, että Finaun ja päälliköitten oli ollut\naikomus surmata vieraat Hapaissa vietetyn juhlan aikana ja vallata\nlaivat. Onneksi salaliitto syystä tai toisesta jäi toteuttamatta.\nMyöhemmillä purjehtijoilla oli näillä saarilla kylläkin ikäviä\nseikkailuja, mutta mahdollista on, etteivät he ylläpitäneet väessään\nyhtä ankaraa kuria kuin Cook eivätkä alkuasukkaita kohdelleet yhtä\noikeudenmukaisesti. Vaikka Tonga-saarien asukkaat näyttivätkin\nrauhallisilta ja hyväntahtoisilta, niin eivät he kuitenkaan olleet\nsotaista kuntoa vailla. Heihin oli sekaantunut joku määrä fidshiläistä\nverta, ja siitä heidän suurempi tarmonsa. Aluksillaan he retkeilivät\nmerta sangen kauas joka puolelle ja kuningas Poulaho väitti, että\nSamoa-saaretkin kuuluivat hänen valtansa alle. Samoin hän hallitsi osaa\nFidshi-saaristosta. — Saaristonsa synnystä tongalaisilla oli seuraava\ntaru: Kun Tongaloa jumala kerran oli onkimassa meren rannalla, niin\nhänen onkensa tarttui pohjaan kiinni. Jumala vetämään ja vetämään,\nja kun hän kovasti veti, niin kohosi kallio vedenpintaan, ja siitä\nsyntyivät Tonga-saaret. Pahaksi onneksi ongensiima katkesi, muutoin\nsaaret olisivat tulleet paljoa suuremmiksi. Cook kokosi paljon tietoja\nheidän tavoistaan ja uskonnollisista käsityksistään, julkaisten ne\nmatkakertomuksessaan.\n\n\n\nTahitissa.\n\n\nHeinäkuun puolivälissä Ystävyyssaarilta lähdettyään Cook elokuun\npuolivälissä saapui Tahitiin. Paljon kansaa kokoontui paikalla laivain\nluo ja Omai näki tuttaviaan ja sukulaisiaan, jotka kuitenkin olivat\njälleennäkemisestä hyvin välinpitämättömiä. Mutta kun hän vei vävynsä\nkajuuttaansa ja näytti muutamia punaisia sulkia, jotka siihen saakka\nolivat olleet kaikista tavaroista suurimmassa arvossa Tahitissa,\nniin muuttui paikalla suhde. Omai kohosi saarelaisten silmissä\nsuunnattomasti, ja kun kuultiin, että laivassa oli enemmänkin punaisia\nsulkia, niin alkoi saapua paljon veneitä ja kosolti kaikenlaisia\nmaan tuotteita kaupan. Päällikötkin alentautuivat nyt niin paljon,\nettä vaihtoivat Omain kanssa nimeä, ja tämä siitä joutui semmoiseen\nilohumalaan, että alkoi täysin käsin jaella omaisuuttaan. Alussa\nsaattoi parilla punaisella höyhenellä ostaa kokonaisen sian, mutta kun\nniitä laskettiin liikkeeseen hyvin kosolti, niin niitten arvo illalla\noli alentunut viidennekseksi entisestään. Seuraavana päivänä saapui\nOmain sisar laivaan, ja veljen ja sisaren kohtaus oli sanomattoman\nhellä.\n\nCook oli tänne saakka kuljettanut melkoisen määrän kotieläimiä, ja\nne nyt vietiin maihin ja suurin osa lahjoitettiin Otu kuninkaalle.\nHän sai hevosia, nautakarjaa, lampaita, vuohia, hanhia, sorsia ja\nkalkkunoita ja antoi vastalahjaksi valtavan kasan saaren tuotteita,\nniin paljon, että molempien laivain miehistöllä oli niissä viikoksi\nsyömistä. Sitäpaitsi hänelle annettiin puku hienointa palttinaa,\nkultakirja-hattu, työaseita ja paljon punaisia sulkia. Cook niinikään\naitautti kappaleen maata, muokkautti sen ja istutti siihen kaikenlaisia\nkasveja. Siihen pelastettiin muun muassa viiniköynnös, jonka kaksi\nespanjalaista laivaa oli saarelle istuttanut siellä pari vuotta\naikaisemmin käytyään, mutta jonka asukkaat olivat melkein kokonaan\nhävittäneet, he kun olivat syöneet rypäleitä, ennenkuin ne vielä\nolivat kypsyneet, ja huomanneet ne happamiksi ja muka myrkyllisiksi.\nOmai löysi ja pelasti tämän köynnöksen ja oli kovin mielissään\najatellessaan, että hän nyt saattaisi valmistaa viiniä.\n\nEräänä päivänä Tahitiin saatiin tieto, että Eimeo-saari, jota vastaan\nCookin edellisellä matkalla näkemä suuri sotalaivasto oli lähtenyt,\ntaas oli tehnyt kapinan, ja Otun täytyi lähteä sitä vastaan uudelle\nsotaretkelle. Oikeastaan ei edellisestäkään sotaretkestä ollut\nmitään tuloksia, koska Eimeon asukkaat - olivat tehneet urhoollista\nvastarintaa, mutta nyt aiottiin kuitenkin koettaa uusi kerta. Sitä\nvarten uhrattiin Eatua jumalalle ihminen, joka pappien valinnan\nmukaan nuijalla takaa tapettiin ja sitten vietiin uhripaikalle.\nCookia pyydettiin tulemaan sotaretkelle asevoimansa kanssa, mutta\nhän ei nytkään lähtenyt. Sensijaan hän, Otun luvan saatuaan, lähti\nuhripaikalle uhrimenoja katsomaan.\n\n\n\nTahitilainen morai.\n\n\nMoraissa olivat papit koolla, ja menot alkoivat paikalla Otun ja hänen\nvieraittensa saavuttua. Papit rukoilivat moraissa pitkät ajat, menivät\nsitten meren rannalle, rukoilivat siellä uudelleen, asettivat uhrin\nruumiin rannalle, repivät hänen päästään hiuksia, kaivoivat kuopastaan\ntoisen silmän, joka tuotiin Otulle suureen lehteen kiedottuna. Otu\nlähetti sen papeille takaisin. Kun tämän menon aikana jäälintu\nistahti läheiseen puuhun, niin Otu kuiskasi Cookille, että se oli\nEatua. Hän näytti pitävän sitä hyvänä enteenä. Uhri sitten kannettiin\nlähemmäksi moraita ja taas rukoiltiin ja manailtiin sekä revittiin sen\npäästä hiuksia. Sitten uhri kannettiin morain näkyvimpään paikkaan\nja sen viereen laskettiin punaisia sulkia, kankaita ja rumpuja.\nPapit rukoilivat uudelleen, jonka jälkeen kaivettiin kuoppa, pantiin\nuhri siihen ja peitettiin mullalla ja kivillä. Sytytettiin tuli,\nkuristettiin koira ja valmistettiin uhriateria, papit rukoilivat ja\nkaksi miestä pitkin väliajoin paukutti rumpuja. Kun papit olivat\nrukouksensa päättäneet, niin koiran ruumis nakattiin paria metriä\nkorkealle telineelle, jolla oli muitakin koirain ja sikain mätäneviä\nhaaskoja. Lopuksi papit apulaisineen päästivät suuren huudon, ja siihen\nmeno päättyi. Cook käski Omain lausua julki hänen inhonsa uhreja\nkohtaan, sillä murhattu mies oli aivan viaton eikä tiennyt mitään pahaa\ntehneensä, kun hänen kallonsa nuijalla murskattiin.\n\nNäytelläkseen tuomainsa kotieläinten arvoa ja merkitystä molemmat\nkapteenit, Cook ja Clerke, joka päivä kävivät molemmilla hevosillaan\nratsastamassa, ja sitä saarelaiset suuresti ihmettelivät ja pitivät sen\njälkeen hevosta arvokkaimpana kaikista tuoduista uusista eläimistä.\n\nCook aikoi nyt matkustaa Huahineen ja matkan piti käydä Eimeon ohi.\nOtu kuningas pyysi päästä hänen kanssansa Eimeoon saakka, jonne hänen\nsotalaivastonsa oli edeltäpäin lähtenyt, mutta ennenkuin ennätettiin\nankkuria nostaa, saatiinkin sanoma, että eimeolaiset olivat tehneet\nhänen päällikkönsä kanssa rauhan ja alistuneet, ja tämä sanoma otettiin\nsuurella ilolla vastaan. Syyskuun viimeisinä päivinä Tahitin ylimykset\ntulivat Cookin luo jäähyväisille ja lahjoittivat hänelle niin paljon\nsikoja, ettei kaikkia edes voitu mukaan ottaa, koska ei ollut suoloja,\njotta olisi voitu liha säilyttää. Sydämellisten jäähyväisten jälkeen\n»Resolution» ja »Diseovery» nostivat ankkurin ja lähtivät matkaan.\nMatkalla poikettiin Eimeossa, jonka päällikkö oli keksinyt jonkunlaisen\nturbaanin muotoisen päähineen, koska hän oli kaljupää ja kaljupäisyyttä\npidettiin varkaan merkkinä sen jälkeen, kun Cook oli antanut Tahitissa\najella varkailta hiukset. Samasta syystä Eimeossa luultiin varkaiksi\nniitä arvoisia retkikunnan jäseniäkin, joilla oli päälaella hiukseton\npaikka.\n\n\n\nOmai.\n\n\nHuahineen jätettiin Omai, koska hän oli ilmoittanut mieluimmin sille\nsaarelle asettuvansa. Hänelle ostettiin saaren päälliköltä melkoinen\nmaakappale, laivan puusepät rakensivat hänelle siihen talon, muokattiin\npuutarha ja siihen kylvettiin kaikenlaisia eurooppalaisia kasveja.\nSitäpaitsi Omai sai kaksi hevosta, vuohia, kanoja, panssaripaidan,\ntäydellisen asekokoelman, ruutia ja luoteja, posetiivin, sähkökoneen,\nilotulitusneuvoja, maanviljelyskoneita ja talouskapineita, sanalla\nsanoen melkoisen varaston kaikenlaisia hyödyllisiä esineitä, joitten\nolisi luullut hänelle hankkivan melkoisen vaikutusvallan. Cook\nsitäpaitsi juhlallisesti vakuutti, että Omai oli hänen ystävänsä,\nja lupasi takaisin palatessaan ankarasti kurittaa kaikkia, jotka\nolivat hänelle vääryyttä tehneet. Molemmat maorit, jotka Uudesta\nSeelannista olivat Omain mukaan lähteneet, menivät nyt niinikään\nmaihin ja liittyivät hänen huonekuntaansa. Nuorempi oli kuitenkin\nniin kiintynyt valkoisiin, että hänet oli väkipakolla maihin vietävä.\nOmai erosi itkien Cookista. Mutta hänen luonteensa oli oikullinen ja\npintapuolinen, ja itsekseen jouduttuaan hän alkoi piankin väärinkäyttää\nsuurta omaisuuttaan. Vaikka hän oli aivan alhaista sukua, niin antoi\nsaaren päällikkö hänelle tyttärensä avioksi, ja siitä Omain ylpeys\npaisui. Hän kävi tirannimaiseksi, kulki aina asestettuna ja käytti\nmaanmiehiänsä maalina ampumataitoaan harjoitellessaan. Huahinessa häntä\nsenvuoksi piankin alettiin vihata.\n\nUlieteaankin Cook poikkesi ja siellä karkasi eräs ylhäissukuinen\nkadetti merimiehen kanssa ja asukkaat kätkivät heidät niin, ettei Cook\nmitenkään tahtonut heitä takaisin saada. Lopulta hän vangitsi päällikön\nperheineen, ja tämä pakotuskeino vihdoinkin tehosi ja karkulaiset\ntuotiin takaisin.\n\nViivyttyään kuukauden päivät Ulieteassa ja lyhyehkön ajan Boraborassa\nCook marrask. 2 p. 1777 lähti saaristosta tutkimaan Tyynen meren\npohjoispuoliskoa ja Jäämeren reittiä. Joulukuun 22 p. kuljettiin\npäiväntasaajan poikki (156° 45' länt. pit.) ja kaksi päivää myöhemmin\nnähtiin keskellä valtamerta matala atolli, jossa kasvoi kookospalmuja\nmoniaita ryhmiä. Siellä havaittiin eräs auringonpimennys ja tammik. 2\np. jatkettiin matkaa. Atolli sai Joulusaaren (Christmas Island) nimen,\nkoska retkikunta oli viettänyt siellä joulua.\n\n\n\nHawaiji-saaristo.\n\n\nTammikuun keskivaiheilla v. 1778 kohosi taivaanrannalle useita saaria,\nja pian oltiin selvillä siitä, että oli tavattu tuntematon, vieläpä\nsuurikin saaristo, kuten piankin ilmeni. Maalta souti taivain luo\nveneitä, ja ilokseen retkeläiset huomasivat, että nämä ihmiset puhuivat\nsamaa kieltä kuin tahitilaiset ja muutoin kaikin puolin olivat heidän\nkaltaisiaan, yhtä ystävällisiä ja kauniita kasvultaan. Toisilla oli\nkerrassaan eurooppalaiset kasvonpiirteet. Heillä ei veneissään ollut\nminkäänlaisia aseita, paitsi pieniä kiviä, mutta nekin he heittivät\nmereen huomatessaan, ettei niitä tarvittu. Saarelaiset osoittivat niin\npeittelemätöntä kummastusta kaikesta, mitä he näkivät, että hyvin\nhuomattiin heidän ensi kerran näkevän valkoisten laivoja. Lasihelmet,\npeilit ja muu semmoinen rihkama heille ei kelvannut, mutta kaikenlaisia\nrautatavaroita, varsinkin kirveitä, he himoitsivat sitä enemmän ja\nkoettivat varastaa milloin vain vähänkin sopi. Kun Cook soudatti\nitsensä maihin, niin oli rannalle kokoontunut sadoittain ihmisiä, ja\nhänen maalle astuessaan kaikki lankesivat kasvoilleen kunnioitustaan\nosoittaakseen. Siinä he olivat, kunnes hän kädenliikkeellä kehoitti\nheitä nousemaan ylös. Cookille kannettiin lahjaksi pieniä sikoja ja\nbanaaneja, jotka annettiin samoilla menoilla kuin muillakin Tyynen\nmeren saarilla, ja hänen vastalahjansa otettiin vastaan suurella\nilolla. Hänelle osoitettiin hyvä vesipaikka, josta astiat voitiin\ntäyttää, ja merimiehiä mitä auliimmin autettiin veden otossa. Kylissä\ntavattiin aivan samanlaisia moraita kuin Tahitissa ja Tonga-saarilla,\nja niitten eri osillakin oli samat nimet. Nämä ihmiset olivat\nkeskuläntiä, tanakoita, ihoväri vaaleanruskea. Naiset olivat melkein\nyhtä kookkaita kuin miehet, eivätkä erikoisen kauniita. Kaikki\nolivat erinomaisia uimareita, ja heidän mielihuvejaan oli soutaa\npienillä veneillään valtaviin hyökylaineihin, jotka ne täyttivät,\nja antaa aallon kantaa itsensä kumotun veneen kera lähelle rantaa,\njossa he käänsivät veneensä oikein päin ja tyhjensivät sen vedestä,\naloittaakseen jälleen saman leikin. Kun soudettiin hyökyjen läpi\nmaihin, niin usein äidit, joilla oli mukanaan sylilapset, hyppäsivät\nhyökylaineihin ja uivat niitten läpi maihin lapsineen päivineen. Kansa\noli iloista, hyväntahtoista ja rauhallista ja eli keskenään hyvässä\nsovussa. Perhe-elämä varsinkin oli tunteellista, miehet ottivat niin\nsydämellisesti osaa vaimonsa ja lapsiensa iloihin ja suruihin, että\nsemmoista harvoin tapaa luonnonkannalla elävien kansojen kesken. He\nosasivat valmistaa ja toivat kaupan sangen kauniita sulkavaippoja\nja sulkalakkeja, jotka suuresti muistuttivat helleenien kypäreitä.\nKankaansa he valmistivat paperimulperipuun kuoresta ja osasivat\nmestarillisesti värjätä niitä. Yleensä he olivat erinomaisen käteviä\nkaikenlaisten tarve-esineitten valmistamisessa. Mutta lempeydestään\nhuolimatta he kyllä toisinaan söivät ihmislihaakin, etupäässä\ntappelussa kaatuneita vihollisiaan. Kotieläimiä heillä oli paljon,\nsikoja ja koiria, ja koiriakin syötiin. Kalastamaan he olivat sangen\ntaitavia.\n\nSaari, jonka Cook ensiksi näki, oli Atui nimeltään, nykyinen Kauai.\nSieltä hän purjehti Nihau-saarelle, jossa tavattiin samanlaista väestöä\nja vastaavat olot, mutta Cook ei sitten joutanut tätä saaristoa sen\ntarkemmin tutkimaan, vaan kääntyi koillista kohti ja näki vain etäältä\nOahun, jossa saariston pääkaupunki nykyisin on. Hän antoi löytämälleen\nsaaristolle lordi Sandwichin nimen, mutta myöhemmin on alkuasukasten\nnimitys Hawaiji tullut yleisemmin käytäntöön. Cookilla vielä oli antaa\nNihaun asukkaille kaksi vuohta ja pukki sekä sikaparikunta, joita hän\nkehoitti hyvin hoitamaan, kunnes ne lisääntyisivät suureksi karjaksi.\nOstettuaan laivaan sangen runsaat varastot hän sitten käänsi keulan\nkohti kylmempiä vesiä.\n\n\n\nEspanjalaiset Californian rannalla.\n\n\nMaaliskuun 7 p. retkikunta saapui Pohjois-Amerikan länsirannalle,\njoka Californiasta pohjoista kohti oli hyvin vähän tunnettu. Enemmän\nkuin puolentoistasataa vuotta oli saanut kuluneeksi v:sta 1603,\njolloin Vizcaino-niminen espanjalainen purjehtija oli väittänyt\nlöytäneensä 27:nneltä leveyspiiriltä oivan sataman ja nimittäneensä sen\nMontereyksi. Vasta v. 1768 espanjalaiset olivat lähteneet löytöjään\njatkamaan ja lähinnä seuraavina vuosina Don Gaspar de Portola oli\nmaitse kulkenut aina Kultaiselle portille, San Franciscon kuululle\nsatamalahdelle saakka. V. 1775 oli nykyisen San Franciscon paikalle\nperustettu lähetysasema ja hallintokeskusta, vieläpä oli Juan Perez\ntutkinut rannikkoa pohjoista kohti aina 55:nnelle leveysasteelle\nsaakka ja paluumatkalla löytänyt Nootka-salmen ja nimittänyt erään\nkorkean lumipeitteisen vuorenkukkulan Santa Rosaliaksi — se on nykyinen\nMount Olympus. Joku toinenkin espanjalainen purjehtija oli käynyt\nvähän myöhemmin samalla rannikolla, mutta hänkään ei ollut laatinut\nsiitä tarkkaa karttaa. James Cookilla oli siis suuri työ tehtävänään\njatkaessaan espanjalaisten kartoitusta siihen, josta venäläisten\nkartoitus alkoi.\n\n\n\nCook Pohjois-Amerikan länsirannalla.\n\n\nHän tapasi Pohjois-Amerikan rannan nykyisessä Oregonissa, Columbian\nsuistamon eteläpuolella. Maa oli kukkulaista, vaihtelevaa luonnoltaan\nja metsäistä.\n\nPurjehdittuaan tämän korkean rannikon sivua pohjoista kohti hän\nsaapui Nootka-salmeen Vancouver-saaren ulkorannalle. Paikalla tuli\nlaivan luo alkuasukkaita, sangen tummaihoista kansaa, ja alkoi vilkas\nvaihtokauppa. He toivat etupäässä kaikenlaisia nahkoja ja alussa\nihmisenkallojakin ja tulella kuivattuja ihmisenkäsiä, aseitaan,\npyyntineuvojaan, puisia naamareita, villaryijyjä ynnä kupari- ja\nrautakoristeita. Metalliesineistä päätettiin, että nämä intiaanit joko\ntekivät kauppaa mannermaan kanssa, jonne oli alkanut saapua valkoisia\npurjehtijoita, taikka että eurooppalaisia jo oli käynyt heidän\nsalmessaan. He eivät paljoa vierastelleet, vaan saapuivat laivaan\nvapaasti, mutta pian huomattiin, että he olivat vielä pahempia varkaita\nkuin polynesialaiset ja terävillä veitsillään leikkasivat irti mihin\nsuinkin käsiksi pääsivät. Ja hyvin he koettivat kaupoissakin puoliaan\npitää, vaatien lopulta maksua puustakin ja ruohosta, mitä rannalta\nlaivaan otettiin. Laivain korjausta varten ja huonon sään takia Cook\nviipyi jotenkin kauan tässä salmessa. Hän kävi intiaanien kylässäkin,\njossa hänet otettiin ystävällisesti vastaan, ja kulki sitten niin kauas\nsisäosiin, että huomasi maan saareksi. Rinteillä kasvoi vankkaa, vanhaa\nhavumetsää. Nämä ihmiset olivat jotenkin käteviä, valmistivat siroja\nvaatteita ja olisivat tehneet kylläkin hyvän vaikutuksen, elleivät he\nolisi olleet niin likaisia. Naamarien käyttö oli suuressa suosiossa ja\nnenässä ja korvissa pidettiin kaikenlaisia helyjä.\n\nKun mastot oli korjattu rannikon erinomaisilla puuaineilla, niin Cook\njälleen lähti merelle, mutta ei rajun sään vuoksi alussa yrittänytkään\nseurata rantaa, vaan pysytteli kauempana ulapalla. Seuraava maa, joka\nnähtiin, oli Sitka-saari, sen jälkeen lähellä Cross-salmea oleva Mount\nFairweather ja viikkoa myöhemmin Mount St. Elias. Nimitellen saaria ja\nlahtia Cook sitten purjehti rannikkoa seuraillen länttä kohti, kunnes\nsaapui Kenain niemimaan itäpuolelle Prinssi Wilhelmin salmeen, jonka\nhän tutki, etsien siitä väylää Jäämereen.\n\nTämän rannikon asukkaat olivat jotenkin samanlaisia kuin Nootka-salmen,\nmutta kävivät vielä vahvemmissa turkispuvuissa, jotka olivat\nenimmäkseen valmistetut kaikkein arvokkaimman turkiseläimen, merisaukon\nnahkasta. Heidän tapansa oli leikata ylähuuleen suun suuntaisesti niin\nsuuri halkeama, että siitä saattoi pistää kielensä ulos, ja näytti\nsiltä, kuin olisi heillä ollut kaksi suuta. Seudun pohjoisuutta muutoin\ntodisti sekin seikka, että täällä jo oli jääkarhuja. Mutta huolimatta\nrannan syrjäisyydestä oli näillä ihmisillä sekä rautaa että kuparia,\njotka metallit he varmaan olivat saaneet välikäsien kautta, sillä ei\nole luultavaa, että ennen Cookia kukaan purjehtija oli tällä rannalla\nkäynyt. On mahdollista, että tavarat olivat tulleet maan poikki\nHudson-lahden rannoilta.\n\nKun lahti päättyikin umpimutkaan, niin Cook purjehti edelleen ja\nlöysi niemimaan länsipuolelta vielä paljon syvemmän vuonon, joka on\nhänestä saanut nimensä, ja tutki tarkoin senkin, löytämättä kuitenkaan\nsiitäkään toivottuun suuntaan vievää väylää. Merelle palaten hän sitten\nseuraili rannikkoa ja purjehti Alaskan niemimaan ympäri, nähden usein\nkorkeita, jylhiä kukkuloita, joista toiset olivat tulivuoria, ja alkoi\nsamalla tavalla seurata Beringin meren itärantaa.\n\n\n\nAlaskan rannoilla.\n\n\nTäältä tavattiin alkuasukkaita, jotka kajakkeineen ja vaatteineen\nolivat eskimoitten näköisiä. Sumujen ja sateitten vuoksi purjehdus oli\nhyvin vaikeaa ja vaarallista. Ja kun oli jokaiseen vähänkin suurempaan\nlahteen poikettava etsimään, aukenisiko siitä salmea itää kohti, niin\noli matka hyvin hidastakin. Pitkin matkaa huomattiin merkkejä siitä,\nettä venäläiset olivat jo ennen käyneet tällä rannikolla. Täällä oli\nvielä runsaammin merisaukkoja (Latax), jonka kallisarvoinen nahka\nmyöhemmin houkutteli näille ilottomille rannoille pyydystäjiä. Cook\nsaapui vihdoin Beringin salmeen ja nimitti Amerikan läntisimmän nokan\nWalesin prinssin nokaksi. Vaikka venäläiset' retkeilijät olivat\nlöytäneet salmen jo monta vuotta aikaisemmin, niin olivat heidän\ntyönsä tulokset niin vähän tunnetut Länsi-Euroopassa, että seutu oli\nkarttoihin aivan väärin piirretty. Pohjois-Amerikan läntisin niemi\ntavallisesti kuvattiin paljoa idemmäksi kuin se todenteolla onkaan.\n\n\n\nJäämeri.\n\n\nBeringin salmen poikki purjehtien Aasian puolelle Cook siellä tutustui\ntshuktsheihin ja palasi sitten taas Amerikan puolelle pohjoista kohti\ntunkeutuessaan. Pian alkoivat kaikki merkit osoittaa, että Jäämeri\noli lähellä. Pohjoisella taivaanrannalla nähtiin »jäävaloa», jonka\nCook Etelä-Jäämerellä saamistaan kokemuksista tiesi ilmaisevan suuria\njääkenttiä, ja pian tultiinkin jäitten keskelle, joita lopulta oli\nniin paljon, ettei voitu kauemmaksi kulkea. Cook lähestyi Amerikan\nrantaa ja nimitti näkemänsä pohjoisimman niemen Jäänokaksi. Ranta olisi\nsiitä kääntynyt itää kohti, se siis selvästi näytti olevan mannermaan\npohjoisreuna, mutta jäitä oli niin paljon edessäpäin, ettei ollut\najattelemistakaan jatkaa matkaa siihen suuntaan, etenkään kun molemmat\nlaivat olivat varustautumattomat talven viettoon napamaissa. Kun alkoi\nolla lihasta puute, niin ammuttiin mursuja, joitten liha tuoreena\nmaistui jokseenkin hyvältä. Niitä makaili päällekkäin kuin sikoja\njäällä sadoittain yksissä parvissa ja karjuen aivan kamalasti ikäänkuin\ntoisiaan huvittaakseen. Yöllä ja myrskyssä voitiin tästä karjumisesta\nhuomata jään läheisyys. Mutta ei koskaan tavattu parvea, jolla ei\nolisi ollut vartijaa toisten nukkuessa, ja tämä paikalla antoi tiedon\nlähestyvästä vaarasta. Suurissa parvissa ne seurailivat veneitä, mutta\nsukelsivat niin sukkelaan, että niitä oli hyvin vaikea saada ammutuksi.\n\n\n\nVenäläiset Aleuteilla.\n\n\nMerimiehet pyydystivät kaloja, varsinkin erinomaisia lohia, ja\nkampeloita. Unalashkan alkuasukkaat toivat laivaan mahtavan pippuroidun\nlohipasteijin, ja siitä voitiin päättää, että lähellä mahtoi olla\nsivistyneitä ihmisiä. Cook lähetti vastalahjaksi juomatavaroita ja pari\nmerisotilasta hänen kiitoksiaan ja ystävällisiä tervehdyksiään viemään,\nja pian saapui maalta kolme venäläistä turkiskauppiasta vieraihin.\nHeillä oli lähiseudussa melkoinen kauppa-asema, mutta valitettavasti\nei heidän kanssaan voitu puhua, kun tulkkia ei ollut. Muutaman päivän\nkuluttua saapui paikalle Ismailow-niminen venäläinen, joka seurueen\nsuuruudesta päättäen oli mahtavin kaikista. Hän pystytti telttansa\nrannalle ja kutsui Cookin vieraakseen, tarjoten hänelle lohta ja\nkuivattuja marjoja, kun ei muita herkkuja ollut. Ismailowilla oli hyvin\ntarkat tiedot venäläisten löydöistä ja hän saattoi monessa kohdassa\noikaista Cookin laatimia karttoja. Hänen viittauksistaan päättäen\nvenäläiset olivat koettaneet saada jalansijaa Alaskan niemellä,\nUnalashkan kohdalla, mutta asukkaitten vihamielisyys oli pakottanut\nnäistä aikeista luopumaan. Cook sai häneltä lahjaksi eräänlaisia\njuurimukuloita, jotka olivat ainoat syötävät kasvit, mitä tällä\nrannikolla yleiseen kasvoi. Hän antoi sitten Ismailowille Englannin\namiraliteetille toimitettavaksi kirjeen, joka sisälsi lyhyen selonteon\nretken tuloksista ynnä karttoja, ja nämä lähetykset tulivatkin\nperille kuljettuaan maatietä Tyynestä merestä Atlantinmeren rannoille\nsaakka. Cook upseereineen kävi monet kerrat Unimak-saarella, joka oli\nlähempänä mannermaata. Siellä oli suurehko venäläinen asema, ja joka\nkerta hänet otettiin mitä parhaiten vastaan. Samanlaisia asemia heillä\nkuului olevan monta Unalashkan ja Kamtshatkan välillä, ja kaikilla\nnäillä asemilla kerättiin turkiksia. Niitten kustannukset olivat\nhalvat, kun venäläisetkin sekä elivät maan ja meren riistalla että\npyydystettyjen eläinten nahkoista valmistivat vaatteensa. Cook määräsi\ntähtitieteellisesti useiden Aleuti-saarien aseman.\n\nCookin mielestä Unalashkan asukkaat olivat rauhallisinta ja\nhyväntahtoisinta kansaa, mitä hän oli koskaan tavannut, ja\nrehellisyyden puolesta he kunnialla puolustivat sijaansa\nsivistyneittenkin kansain rinnalla. Nämä avut eivät kuitenkaan,\nniin hänelle vakuutettiin, olleet alkuperäisiä, vaan sen ankaran\nkurin seurausta, jota venäläiset ylläpitivät. Naisten puvut olivat\nhylkeennahkasta, miesten vesilintujen mahanahkasta. Ruokansa he söivät\nraakana, kunnes venäläisiltä oppivat keittämään. He asuivat suurissa\nmaakuopissa, monta perhettä samassa kuopassa, joka katettiin ajopuilla\nja mullalla. Kaikki he elivät intohimoisia tupakoitsijoita, ja kun\ntupakka oli ylen kallista, niin täytyi heidän tehdä kovasti työtä\nvoidakseen sitä hankkia. He olivat erinomaisia pyyntimiehiä, kalastivat\nsekä harppuunoilla että verkoilla ja rysillä, ja pyyntineuvonsa\nhe valmistivat samaan tapaan kuin eskimotkin. Kajakit niinikään\nolivat samanlaiset. Cookin käydessä oli niillä seuduin vielä paljon\nmursuja. Hyvin yleiset olivat vielä merisaukotkin, joilla samoin kuin\nhylkeilläkin oli taaskäänteiset uimajalat. Maaeläimiä saarella oli\nvähän, asukkailla ei ollut edes koiraakaan. Arvokkain ravintokasvi oli\nsarannalilja sipulimaisine juurimukuloineen. Sitäpaitsi syötiin paljon\nmarjoja ja joitakuita muita juurikasvejakin. Asukkaitten kielestä,\nvaateparresta ja tavoista Cook päätti, että he kuuluivat eskimoihin,\nja niin onkin asianlaita, vaikka molemmatkin eroavat koko joukon\npohjoisten eskimoitten kielestä ja tavoista.\n\n\n\nJälleen Hawaiji-saaristossa.\n\n\nLokakuun lopulla säät kävivät niin myrskyisiksi ja kolkoiksi, että\nCook päätti lähteä Sandwichin saarille talvea viettämään. Hänen\naikomuksenaan oli palata seuraavana keväänä takaisin Kamtshatkan\nrannikolle ja jatkaa siellä kartoitusta ja mittauksia. Marraskuun\nlopulla kohosi näkyviin Maui, joka on saariston itäpäässä, lähinnä\nsuurta Hawaiji-saarta. Mauista saatiin vereksiä ruokatavaroita ja\nHawaijissa niiden ostoa jatkettiin menestyksellä. Hawaiji oli niin\nsuuri, että kului seitsemän viikkoa sen ympäri purjehtimiseen ja\nrannikon tarkkaan tutkimiseen. Joulukuussa satoi saaren korkeille\ntulivuorille lunta. Kun satamat olivat huonot ja rannikolla hyökyi\nvaltava aallokko, niin ei voitu sitä aina kovin likelle lähestyä, mutta\nasukkaat veneineen tulivat merelle kauppaa tekemään, ja niin saatiin\ntasaisesti vereksiä ruokatavaroita. Tammikuun puolivälissä keksittiin\nrannassa mutka ja purjehdittiin siihen satamaa etsimään. Tavattiinkin\nhyvä ankkuripaikka ja vesipaikka, ja laivain miehistö oli ylen\nhyvillään, kun näin oli toivoa saada viettää talvi näin erinomaisen\nhedelmällisessä seudussa. Veneitä kiehui ympärillä tuhansittain,\nkansilla vilisi vieraita, ruokatavaroita tuotiin niin paljon kuin\nsuinkin ostaa voitiin. Sikoja ostettiin, teurastettiin ja suolattiin\nniin runsaasti, että lihoja riitti seuraavaan jouluun saakka. Samalla\nsattui kuitenkin alinomaa pieniä varkauksiakin. Cook koetti säikäyttää\nalkuasukkaita sekä kiväärin että tykin laukauksilla, mutta he eivät\nsiitä ensinkään tapojaan parantaneet, vaikka hämmästyivätkin. Näytti\nsiltä, kuin olisivat päälliköt näitä varkauksia suosineet. Cook kävi\nsitten maissa saaren kuninkaan luona, lahjoja ja nimiä vaihdettiin\nja asukkaat kaiken aikaa kohtelivat kapteenia mitä kunnioittavimmin,\nheittäytyen kasvoilleen hänen ohi kulkiessaan. Cookille onnistui\ntaivuttaa papit puolelleen, niin että he hänelle erään morain vierestä\nluovuttivat maata aseman rakentamiseksi ja samalla julistivat\nkoko tämän alueen tabuksi, s.o pyhäksi, jota lähestymästä kaikkia\nsaarelaisia kiellettiin. Sitäpaitsi he kaiken aikaa toimittivat\nlaivoihin sikoja ja ruokatavaroita. Helmikuun alussa lähdettiin jälleen\nmerelle, mutta kun »Resolution» kovassa myrskyssä, menetti osan\netumastostaan, niin oli palattava satamaan takaisin. Rakennuspaikankin,\njossa mastoa korjattiin, papit tällä kertaa merkitsivät tabuksi.\n\nCook kuitenkin huomasi, että väestö nyt esiintyi toisella tavalla\nkuin vähää ennen. Koko lahti oli melkein autiona. Syyksi ilmoitettiin\nkuningas Terriobuksen poissaolo, jonka vuoksi koko lahti oli julistettu\ntabuksi, mutta Cook epäili, että olikin tekeillä jokin salajuoni.\nOn mahdollista, että laivain äkillinen palaaminen oli alkuasukkaita\nsäikäyttänyt.\n\nSeuraavana päivänä Terriobus »palasi» matkaltaan, ja seurustelu\nasukkaitten kanssa alkoi entiseen tapaan. Mutta siitä huolimatta\nolivat suhteet jollain tavalla jännittyneet, niin että tiheään sattui\nhankauksia ja väärinkäsityksiä ja lopulta puhkesi melske, jossa Cook\nsai surmansa.\n\n\n\nCookin kuolema.\n\n\nCook tarvitsi puutavaraa laivansa korjaamiseksi, ja hänen mielestään\nmoraita ympäröivä aita oli hänen tarkoituksiinsa erinomaisen\nsovelias. Vaikka papit sen kielsivät, niin hän kuitenkin revitytti\naidan tämän pyhän paikan ympäriltä, unohtaen kokonaan tavallisen\nvarovaisuutensa ja kunnioituksensa alkuasukkaitten tapoja kohtaan.\nSaarelaisten kesken tämä teko sai aikaan paljon pahennusta. He\nolivat pitäneet häntä puolijumalana, mutta saivatkin nyt nähdä,\nettä hän häväisi heidän pyhimpiä paikkojaan, ja ainoastaan heidän\nsuuri kammonsa esti suuttumusta heti julki puhkeamasta. Lisäksi\nenglantilaiset merimiehetkin olivat ruvenneet entistä tylymmin\nkohtelemaan saarelaisia, ja pieniäkin varkauksia alettiin rangaista\nhyvin ankarasti. Eräänä yönä varastettiin »Diseoverystä» vene. Cook\npäätti silloin anastaa haltuunsa Terriobuksen, kunnes vene tuotaisiin\ntakaisin, ja meni maihin hänen luokseen. Matkalla alkuasukkaat\nosoittivat hänelle tavanmukaista kunnioitustaan, ja Terriobus kahden\npoikansa keralla lupasi lähteä »Resolutioniin» siksi päiväksi,\njotta vene saataisiin takaisin. Mutta muuan kuninkaan vaimoista\ntuli juosten rantaan ja itkien pyysi, ettei hän lähtisi laivaan,\nja kaksi päällikköä yhtyi hänen pyyntöihinsä. Rannalle kokoontui\npaljon kansaa, ja kun kuningas tahtoi seurata Cookia veneille, niin\nmolemmat päälliköt sen estivät. Cook, huomatessaan tuumansa menneen\nmyttyyn, jatkoi rauhallisesti matkaansa rantaan. Mutta samalla\nlevisi kansan kesken huhu, että muuan etevimmistä päälliköistä oli\nmurhattu. Naiset ja lapset paikalla lähetettiin pois ja koko joukko\nhyökkäsi englantilaisten kimppuun. Muuan saarelainen asettui uhmaten\nCookin eteen, sulkien häneltä tien, Cook laukaisi häneen toisen\npistoolinsa, jossa oli haulipanos, mutta kun haulit eivät tunkeutuneet\nsaarelaisen vahvan suojapatjan läpi, niin mies siitä kävi vain\nrohkeammaksi, ja samalla hyökkäsi toisia joka puolelta. Cook ampui\nkiväärillään kuoliaaksi sen, joka oli häntä lähinnä, mutta samalla\nalkoi yleinen hyökkäys. Cook käänsi päätään ehkä kehoittaakseen\nveneitä nopeaan tulemaan avuksi, ja tätä tilaisuutta käytti muuan\nsaarelainen iskeäkseen häntä puukolla selkään, niin että hän kaatui\nsuulleen vesiallikkoon, jossa oli polviin saakka vettä. Suuri parvi\nsaarelaisia hyökkäsi nyt hänen päällensä, hukuttaakseen hänet veteen,\nmutta kapteeni sai vielä kohotetuksi päänsä veden yli. Hän katsoi\nikäänkuin apua pyytääkseen venettään kohti, joka oli vain viiden kuuden\naskelen päässä, mutta vene oli jo irti rannasta ja senkin ympärillä\noli niin suuri lauma hyökkääjiä, että merimiehet töin tuskin saivat\nheidät päältään torjutuiksi. Sitäpaitsi olivat kaikki ylläköstä niin\nsäikähdyksissään, etteivät kyenneet toimimaan niin kylmäverisesti,\nkuin asema olisi vaatinut. Huomatessaan, ettei Cook saanut veneistä\napua, saarelaiset kävivät häneen uudelleen kiinni ja raahasivat hänet\nsyvempään paikkaan, upottaakseen hänet veden alle, mutta huolimatta\npahoista haavoistaan Cook vielä toisen kerran nousi pystyyn ja takertui\nkallioon kiinni. Mutta samassa hän sai päähänsä niin kovan nuijan\niskun, että kaatui. Vasta nyt saarelaiset saivat hänen ruumiinsa\nmaalle raahatuksi ja raivoissaan toinen toisensa jälkeen lävistivät\nsen puukollaan. Ruumis jäi sitten joksikin aikaa kalliolle, ehkä\nammunnan vuoksi, jonka merimiehet veneistään aloittivat, ja se olisi\nehkä voitu laivaan pelastaa, ellei hätäännys olisi ollut niin suuri,\netteivät merimiehet uskaltaneet sitä yrittää. Yhdessä kaatuneitten\nmerisotamiesten ruumiitten kanssa se hakattiin palasiksi ja palaset\njaettiin päälliköitten kesken. Osa niistä sotamiehistä, jotka olivat\nolleet kapteenin keralla, pelastui uimalla veneihin.\n\nMyöhemmin englantilaiset lähtivät laivoista maihin suuremmalla\nvoimalla ja polttivat kostoksi Kakuan kylän. Tämä ehkä vaikutti sen,\nettä saarelaiset sitten mielellään suostuivat rauhaan ja toivat\nCookin ruumiista takaisin ne tähteet, mitä siitä vielä oli jäljellä.\nLaivavenettä, jonka vuoksi tämä melske oli syntynyt, ei sitävastoin\nenää saatu takaisin. Varkaat olivat sen pirstanneet ottaakseen irti\nnaulat, joista he tekivät ongenkoukkuja.\n\nHelmikuun 22 p. James Cookin maalliset jäännökset suurin\njuhlallisuuksin haudattiin.\n\nSiten sai surullisen lopun mies, jota Albionin merenkulkijakansa\npitää etevimpänä purjehtijanaan. Retkikunnan joka miehelle se oli\nsyvä surun aihe, sillä James Cook nautti kaikkien kunnioitusta\nhyväntahtoisen huolenpitonsa vuoksi halvimmankin merimiehen terveydestä\nja menestyksestä.\n\nKapteeni Clerke purjehti nyt Kamtshatkaan, valmistellakseen siellä\nseuraavana kesänä tehtävää uutta Jäämeren-matkaa. Heinäkuun alussa\nsaavuttiin uudelleen Beringin salmeen, mutta heti sen pohjoispuolella\ntavattiin jälleen jäitä, joiden läpi oli mahdoton tunkeutua\nkauaksikaan pohjoista kohti. Ei ollut muuta neuvoa kuin kääntyä\npaluumatkalle, mutta kapteeni Clerke ei ennättänyt Petropavlovskia\nkauemmaksi, ennenkuin hän keuhkotautiin kuoli. Kapteeni Gore kuljetti\nretkikunnan Hyväntoivonniemen ympäri kotimaahan. Tosin oli syttynyt\nsota toiselta puolen Englannin, toiselta puolen Ranskan, Espanjan ja\nkapinaan nousseitten amerikkalaisten siirtokuntain välillä, mutta\nkunnioituksesta James Cookia kohtaan olivat asianomaisten valtain\nhallitukset kieltäneet häiritsemästä retkikuntaa sen paluumatkalla,\nja niin saapuivat »Resolution» ja »Diseovery» lokakuussa 1780, neljä\nvuotta poissa oltuaan, häiritsemättä kotimaahansa.\n\n\n\n\nMuita retkiä Tyynelle merelle.\n\n\nJames Cookin löytöretkien suurenmoiset tulokset kiinnittivät kaikkien\nhuomion Tyyneen mereen ja jo muutaman vuoden kuluttua kuulun\nenglantilaisen purjehtijan kuolemasta varustettiin sinne ranskalainen\nretkikunta jatkamaan työtä. Retkikunnan johto uskottiin François Galaup\nde la Pérouselle, etevälle upseerille, joka oli kunnostautunut monessa\ntappelussa. Hän oli v. 1782 johtanut rohkeata retkeä Hudson-lahteen,\ntunkeutunut läpi sumujen ja jäiden lahden etelärannalle ja hävittänyt\nsiellä olevat brittiläiset kauppa-asemat, mutta voittonsa jälkeen\nkohdellut voitettuja inhimillisyydellä, joka herätti yleistä\nmyötätuntoa. Hänelle annettiin nyt kaksi fregattia, »Boussole» ja\n»Astrolabe»— alusten nimetkin osoittivat retkikunnan tieteellistä\ntarkoitusta — ja mukaan useita tiedemiehiä. Matkan määränä oli Tyynen\nmeren pohjoisosa, jossa Cookin retkestä huolimatta vielä oli paljon\ntehtävää.\n\nLa Pérouse. »Boussole» (kompassi) ja »Astrolabe» lähtivät Brestistä\nelokuun 1 p. 1785 ja purjehtivat seuraavan vuoden alussa Kap Hoornin\nympäri, poikkesivat Chilessä ja Pääsiäissaarella ja suuntasivat sitten\nSandwichin saaria kohti. Toukokuussa 1786 nähtiin Hawaiji, mutta tässä\nsaaristossa ei kauan viivytty, vaan kun oli saatu vereksiä ruokavaroja,\npurjehdittiin edelleen Amerikan rantaa kohti, joka tavattiin Elias-\nvuoren kohdalta. La Pérouse seurasi rantaa kaakkoa kohti satamaa etsien\nja löysikin joka puolelta maan sulkeman lahdelman, joka sai nimeksi\nPort des Français. Maanasukkaat, joiden kanssa tehtiin vähän kauppaa,\nolivat köyhiä, eikä heidän maansa ollut paljoa parempi, joku verta\nruokavaroja kuitenkin saatiin. Matkaan hankittaessa sattui ensimmäinen\ntapaturma; kolmesta veneestä, jotka oli lähetetty väylää merkitsemään,\nkaksi joutui kiivaaseen virtaukseen ja hyökyaalloissa täyttyi ja kaikki\nniissä olevat saivat aalloissa hautansa.\n\nLa Pérouse seurasi rantaa etelää kohti ja sai selville, että se\nei ollutkaan mannerrantaa, vaan saaristoa, jonka takana vasta oli\nmannerranta. Jonkun maan sisään poikkeavan salmen hän osaksi tutkikin,\nmutta ei kuitenkaan joutanut perusteellista kartoitusta suorittamaan,\nvaan jatkoi matkaa etelää kohti aina Californian Monterey-lahteen\nsaakka.\n\nViivyttyään jonkun aikaa Montereyssa La Pérouse purjehti Kiinaan\nSandwich-saariston pohjoispuolitse, töin tuskin välttäen haaksirikon\neräällä särkällä. Käytyään Macaossa tammikuussa 1787 hän purjehti\nFilippiineille ja Manilassa korjautti aluksensa. Sen tehtyään hän\nsuuntasi Japanin ja Kamtshatkan väliselle rannikolle, ohjeittensa\nmukaan sitä tutkimaan. Siellä oli varsinkin selvittämättä Jesson ja\nSahalinin suhde ja saatava varmuus siitä, oliko Sahalin saari vaiko\nmannerta. La Pérouse purjehti ristiin rastiin Japanin meren ja seurasi\nsitten Mandshurian rantaa pohjoista kohti, kunnes saapui Sahalinin\nja manteren väliseen salmeen, jonka läpi vedenalainen särkkä esti\npääsemästä. Kääntyen uudelleen etelää kohti hän sitten löysi salmen,\njoka erottaa Sahalinin Jessosta ja joka on hänestä saanut nimensä;\ntämä löytö epäämättömästi todisti, että Sahalin ja Jesso olivat eri\nsaaria. Salmesta hän purjehti Kurileille ja edelleen Kamtshatkaan,\njossa vihdoin saatiin kauan kaivatut tiedot kotimaasta ja viesti, että\nLa Pérouse oli ylennetty amiraaliksi. Hän lähetti Petropavlovskista\nLessepsin viemään viestejään Siperian kautta kotimaahan Ranskaan,\nja Lesseps onnellisesti suorittikin tämän siihen aikaan sangen\nvastuksellisen matkan.\n\n\n\nLa Pérousen n katoaminen.\n\n\nSyyskuun 30 p. La Pérouse sitten purjehti etelää kohti ohjeittensa\nmukaan tutkimaan etelämerien valaita ja Purjehtijain saarille\n(Samoa-saarille) saapuen kävi Manuan edustalle ankkuriin. Vastaanotto\noli ensin ystävällinen, mutta sitten sopu rikkoutui ja kapteeni\nDe Langle luonnontutkija Lamanonin ja monen muun miehen keralla\nmaissa käydessään murhattiin. La Pérouse petosta kostamatta purjehti\nYstävyyssaarille (Tonga-saarille) ja sieltä Australiaan Uuden\nEtelä-Walesin rannikolle, jossa englantilaiset paraillaan perustivat\nsiirtokuntaa Sidneyn paikalle. Helmikuussa 1788 hän lähti jälleen\nmatkaan, mutta sille tielle hän laivoineen kaikkineen katosi.\nD'Entrecasteaux, jonka Ranskan hallitus lähetti häntä etsimään, ei\nlöytänyt hänestä merkkiäkään. Vasta 30 vuotta myöhemmin La Pérousen\nkohtalosta saatiin vähän aavistuksia englantilaisen Dillonin matkan\nkautta. Kapteeni Dillon löysi Tucopiasta, eräältä Uusien Hebridien\nsaarelta ranskalaisia esineitä ja sai asukkailta kuulla, että kaksi\neurooppalaista laivaa oli monta vuotta takaperin kärsinyt haaksirikon\npohjoisempana, Vanicoro-saaren rannalla, joka kuului Santa Cruz-\nryhmään, ja että esineet oli näistä laivoista saatu. Intian hallitus\nlähetti Dillonin Vanicoroon etsimään, olisiko siellä vielä säilynyt\nelossa haaksirikkoisia. Hän saikin monen vastuksen jälkeen varmat\ntiedot siitä, että haaksirikkoutuneet laivat olivat olleet »Boussole»\nja »Astrolabe». Löydettiin kaikenlaisia esineitä, jotka epäilemättä\nolivat niihin kuuluneet, ja tarkkain kyselyjen avulla kapteeni Dillon\nsai selville, että laivat olivat tarttuneet saaren länsirannalla\noleville särkille ja toinen paikalla hajonnut. Miehistö oli päässyt\nlaivasta maalle, mutta alkuasukkaat olivat tappaneet joka miehen.\nToisen laivan väki taas oli ennättänyt rakentaa rauskansa puuaineista\npienen aluksen, ennenkuin se kokonaan hajosi, ja tässä pienessä\naluksessa loput haaksirikkoisista oli purjehtinut pois. Mutta sen\nkoommin ei heistä kuulunut.\n\nLa Pérousen onnettoman retken jälkeen Tyynen meren pohjoisien\nrantain tutkimista jatkoivat pyynti- ja kaupparetkikunnat, joita\nvarustivat varsinkin Intiaan ja Itä-Aasiaan asettuneet englantilaiset\nliikemiehet. Montakin tämmöistä retkikuntaa voisimme mainita, mutta\nriittäköön niistä se yhteinen tunnustus, että niiden toimesta Amerikan\nluoteisrannikko tuli yhä paremmin tunnetuksi. Monen paikankin nimenä\non säilynyt näiden retkikuntain antama tai niiden muistoksi annettu\nnimi. Englantilaisten ohella espanjalaisetkin uudelleen kiinnittivät\nhuomionsa näihin seutuihin, aikoen ottaa koko luoteisrannikon Alaskaa\nmyöten omakseen. 1789 Espanjan hallitus lähetti sinne Don Esteban Josef\nMartinezin, joka otti takavarikkoon siellä tapaamiaan englantilaisia\nlaivoja tavaroineen. Seurauksena oli, että Englanti lähetti Amerikan\nluoteisrannikolle melkoisen laivaston ja Espanjan täytyi peräytyä.\nVaikutusalueiden tarkempaa määräämistä varten kumpikin maa sitoutui\nlähettämään sinne retkikunnan, ja Vancouverin toimesta tämä rannikko\nlukemattomine vuonoineen ja saarineen sitten tuli tarkoin tutkituksi.\n\n\n\nAlessandro Malaspina.\n\n\nEnnen näitä tutkimustöitä on meidän kuitenkin mainittava eräs\nespanjalainen retkikunta, jonka tieteelliset ansiot olivat suuremmat\nkuin ainoankaan edellisen espanjalaisen retkikunnan. Sitä johti\nitalialainen ylimys Alessandro Malaspina, joka oli siirtynyt Espanjan\npalvelukseen ja kunnostanut itseään Englantia vastaan taistellen\n(1779—83). Rauhanteon jälkeen hän harrasti Espanjan siirtomaitten\nkehitystä ja teki sitä varten kaksi matkaa Filippiineille, korjasi\npaljon saariston karttaa ja toisella matkallaan purjehti maan ympäri.\nV. 1789 hän sai johdettavakseen suuren retkikunnan, jolla oli paitsi\nkäytännöllistä myös suuri tieteellinen ohjelma. Paitsi kartoitusta\nretkikunnan piti edistää useita muitakin tieteitä, jota varten sen\nmukaan lähti joukko päteviä oppineita. Malaspinan piti muun muassa\nvielä etsiä salmea Tyynestä merestä Hudson-lahteen. Toivottiin sen\nlöytyvän Alaskan eteläpuolelta 58:nnen ja 60:nnen leveyspiirin\nvaiheilta. Lisäksi oli laadittava entistä tarkempia karttoja jo ennen\nlöydetyistä rannoista.\n\nKarttain korjaaminen ja havaintojen tekeminen alkoivat La Plata-maissa,\njonka jälkeen retkikunta tutki Patagonian rantoja ja Falklandin saaret.\nGuayaquilista kuljettiin Galapagos-saarille ja sieltä Panamaan ja\nMexicon Acapulcoon. Sieltä Malaspinan molemmat laivat purjehtivat\nAlaskaan mainittua salmea etsimään. Tutkittiin Yakutat-lahti ja Mount\nSt. Eliaksen seutu, jonka suunnattomista jäävirroista Malaspina toi\nensimmäisen seikkaperäisen kuvauksen. Suurin sen glaciereista on\nnykyisin hänen nimisenään tunnettu. Kun salmea ei löydetty, niin\nMalaspina purjehti rannikkoa alaspäin ja saapui syksyllä 1791 takaisin\nAcapulcoon.\n\nAcapulcosta hän v. 1792 purjehti Tyynen meren poikki Filippiineille,\njatkaakseen niiden tutkimista. Seuraavana vuonna hän kävi Australiassa\nPort Jacksonissa, johon englantilaiset olivat vähäistä ennen\nperustaneet siirtokunnan, ja tutki sitten Tyynen meren eteläosia.\nSyksyllä 1794 hän palasi takaisin Espanjaan, neljä vuotta retkellä\noltuaan. Hän toi mukanaan suunnattoman tieteellisen aineskokoelman,\nmutta sitä ei valitettavasti ole koskaan täysin hyväksi käytetty.\nMalaspina joutui valtiollisten juonien uhriksi ja vietiin vankeuteen,\nennenkuin hän vielä ennätti ruveta kokoelmiaan julkaisemaan. Vasta\nv. 1885 suuri osa niistä julkaistiin. Elämänsä loppuosan hän eli\nkotimaassaan Italiassa.\n\nSamaan aikaan kuin Malaspina oli Yhdysvaltain luoteisrannikolla pari\nmuutakin espanjalaista ja ranskalaista retkikuntaa, joiden tulokset\neivät kuitenkaan olleet suuren arvoiset. Ranskalainen kapteeni Marchand\ntutki tarkemmin Marquesas-saariston, edelliset purjehtijat kun olivat\ntutustuneet vain sen eteläosaan. Matkalla oli mukana ranskalainen\nmeritutkija Fleurien, joka kirjoitti siitä kertomuksen.\n\nSekä Englannissa että Espanjassa yhä vielä luultiin, että Tyynestä\nmerestä löydettäisiin salmi Hudson-lahteen: toiset päättivät sen\nalkavan Juan de Fuca-salmesta, jonka perukoihin ei vielä kukaan\nollut tunkeutunut. Kapteeni Yrjö Vancouver sai tämän kysymyksen\nratkaistavakseen.\n\n\n\n\nYrjö Vancouver ja Amerikan luoteisrannikon kartoitus.\n\n\nVancouver oli, samoin kuin useat muutkin hänen aikansa parhaista\npurjehtijoista, Cookin oppilas ja oli perinyt monta suuren edeltäjänsä\netevää ominaisuutta. Hän lähti matkaan kahdella laivalla huhtikuussa\n1791, purjehti Hyväntoivonniemen ympäri Intian mereen ja saapui\nsyyskuussa myrskyisen matkan jälkeen Australian rannikolle, jota hän\ntutki pitkän matkan. Tasmanian ohi purjehdittiin Uuteen Seelantiin ja\nkorjattiin sen rannikon karttaa, jonka jälkeen purjehdittiin Tahitiin\nja sieltä Sandwich-saarille, joiden olot olivat Cookin käynnin jälkeen\npaljon muuttuneet, muun muassa sen johdosta, että turkiskauppiaat\nolivat tuoneet saaristoon ampuma-aseita. Huhtikuun puolivälissä 1792\nsaavuttiin »Uuden Albionin» rannalle ja retkikunta saattoi aloittaa\nvarsinaisen työnsä. Koko rannikko tarkoin tutkittiin ja kartoitettiin\npohjoista kohti edeten. Se oli yleensä suora ja suojaisia lahtia\noli vähän, vaikka takamaa olikin kaunis, metsäinen ja vuorinen. Kap\nMendocinon ohi yhä kauemmaksi pohjoista kohti edettäessä tavattiin\nsiellä täällä alkuasukkaita, jotka olivat ystävällisiä ja avuliaita.\nEräässä kohdassa merivesi oli sameata kuin jokivesi, mutta Vancouver\nei keksinyt syytä, suurta Columbia-jokea, joka sillä kohdalla purki\nvetensä mereen. Joen oli vähäistä ennemmin löytänyt amerikkalainen\npurjehtija Robert Gray, joka sille oli antanut laivansa nimen.\nVancouver tapasi matkalla tämän purjehtijan ja kuuli hänen löydöstään,\njoka sitten vaikutti, että Oregonin rannikko joutui Yhdysvalloille\neikä Englannille. Joen varsinaiset löytäjät lienevät kuitenkin olleet\nespanjalaiset, jotka paria vuosikymmentä aikaisemmin samalla olivat\njulistaneet rannikon omakseen.\n\nHuhtikuun 29:ntenä Vancouver saapui Juan de Fuca-salmeen, joka oli\npurjehtijain kesken kuulu, vaikk'ei kukaan ollut sitä tutkinut eikä\nedes nähnytkään se mies, josta se on nimen saanut (II, s. 419).\nVancouver ryhtyi nyt kartoittamaan- näitä erinomaisen monimutkaisia\nrantavesiä ja suoritti työn, jonka vertoja perusteellisuuden ja\ntarkkuuden puolesta löytöretkien historia tuskin toista tuntee. Hän oli\npäättänyt tutkia joka sopen, josta ehkä saattaisi lähteä Atlantinmereen\ntuo kauan kaivattu salmi, ja silmäys karttaan riittää osoittamaan,\nkuinka suunnaton määrä lahtia ja kapeita vuonoja sitä varten oli\nperukkaan saakka etsittävä ja kartoitettava. Vancouver aina jätti\nmolemmat laivansa varmaan ankkuripaikkaan ja upseereineen veneillä\nsuoritti rantavesien tutkimisen ja kartoituksen. Monet paikat, jotka\nnäillä retkillä nimitettiin, muistuttavat meille hänen upseereitaan,\nmuun muassa Puget Sound-vuono, joka Juan de Fuca-salmesta pistää kauas\nWashingtonin sisäosiin. Veneretkillä koottiin runsaasti havaintoja\nmaan luonnosta ja asukkaista ja Vancouver laati niiden perustuksella\nkertomuksen maan tulevaisuuden mahdollisuuksista. Puget Sound metsineen\nja niittyineen varsinkin herätti luonnonkauneudellaan ihastusta; mutta\nse oli silloin vielä melkein asumatonta seutua. Sisämaasta näkyi\nkorkeita lumihuippuja, ja korkein sai nimekseen Mount Rainier erään\nmeriupseerin mukaan, joka myöhemmin yleni amiraaliksi, samoin kuin\nPugetkin.\n\nKun salmea ei löytynyt näiltä vesiltä, niin retkikunta vähitellen\nalkoi kulkea rannikkoa seuraillen pohjoista kohti, tutkien tarkkaan\nVancouverin saaren ja mannermaan välisen rannan Nootka-salmeen saakka\nja hankkien varman tiedon siitä, ettei ainakaan näiltä latitudeilta\nollut väylää Hudson-lahteen. Osan salmesta olivat jo espanjalaiset\nennättäneet tutkia. Pohjoisempana maisemat muuttuivat yhä jylhemmiksi\nja karummiksi, vuoret paljaammiksi, mutta asukkaitten kanssa oltiin\nkaikkialla mitä parhaissa väleissä.\n\nElokuun lopulla retkikunta palasi Nootka-salmeen, Vancouver-saaren\nlänsirannalle, johon oli saapunut kotimaasta varastolaiva ynnä\nespanjalainen komissaari Quadra, jonka kanssa piti sovittaman\nrannikon omistuksesta. Mutta kun sopimusta ei saatu aikaan, niin\nVancouver lähetti yhden upseereistaan kotimaahan ohjeita saamaan ja\npurjehti itse etelää kohti. Yksi hänen laivoistaan — hänellä oli\nvarastolaivan saavuttua kolme — purjehti Columbian suistamolahteen\nhyökylaineitten läpi, jotka melkein kokonaan salasivat salmen suun,\nja retkeläiset nousivat jokea pitkän matkaa sisämaahan, tutkien\nsen väyliä ja seurustellen asukkaitten kanssa, jotka pitkin matkaa\nolivat ystävällisiä. Lähellä etäisintä saavutettua kohtaa nähtiin\nkomea, lumipeittoinen vuori, joka sai nimensä etevästä purjehtijasta\nlordi Koodista. Retkikunta sitten viipyi jonkun aikaa Californian\nMontereyssa, jonka jälkeen se purjehti Sandwich-saarille. Välillä\nhuomattiin olemattomaksi eräs saaristo, jonka espanjalaiset olivat\nkarttaan merkinneet, paranneltiin Sandwich-saariston karttaa ja\npalattiin maaliskuussa 1793 Amerikan rannalle edellisenä syksynä\nkesken jäänyttä työtä jatkamaan. Syksyn tullessa oli rannikko 56°44':n\nleveydelle saakka huolellisesti kartoitettu. Etäisin niemi sai nimeksi\nKap Decision (Ratkaisun nokka), sillä siihen saakka oli kaikiksi\najoiksi osoitettu toivotun salmen olemattomuus. Vancouver nimitteli\nvedet ja maat, mutta säilytti myös semmoisia nimiä, joita eräs\nvarhaisemmin käynyt espanjalainen retkikunta oli antanut. Tämän jälkeen\nhän palasi Nootkaan ja Montereyhin, mutta kun vastaanotto siellä oli\nepäystävällinen — Monterey silloin vielä kuului Espanjalle — niin hän\npurjehti Sandwich-saarille talvea viettämään, käyttäen tilaisuutta\nsaariston kartan parantamiseksi.\n\nMaaliskuussa 1794 Vancouver vielä kerran palasi Amerikan\nluoteisrannikolle työtään jatkamaan. Hän purjehti nyt Alaskan\netelärannikolle, tutki suuren Cook-vuonon ja vuonot siitä itään päin,\nkunnes sai tämän kartoituksen edellisen kesän työhön liitetyksi. Pitkin\nmatkaa saatiin ihailla rannikkoa seurailevaa mahtavaa alppijonoa\nja Vancouver sen yhtenäisestä rintamasta päätti, ettei sen poikki\nsaattanut olla mitään aukkoa mantereen sisäosiin. Kun Chatham- ja\nLynn-vuonon seudut vielä oli perinpohjin etsitty, niin oli suuri työ\nloppuun suoritettu, ja Vancouver upseereineen ja miehineen vietti\nsuuren juhlan. Retkikunta purjehti Nootkaan ja sieltä Chilen ja\nKap Hoornin kautta kotimaahan. Tuskin ennätti Vancouver kirjoittaa\nretkestään kertomusta, kun hänet kuolema tapasi v. 1798, ja hänen\nveljensä yhdessä kapteeni Pugetin kanssa julkaisi matkakertomuksen.\n\nKapteeni Broughton, jonka Vancouver oli lähettänyt kotimaahan ohjeita\nhakemaan, takaisin palattuaan purjehti Hawaijin kautta Japaniin,\nkorjaten ja täydentäen paljon sen karttaa. Toisella matkallaan hän\nkorjaili ja täydensi La Pérousen laatimaa Sahalinin sekä Amurin\nsuistamon ja Korean välisen mannerrannikon karttaa. Tällä matkalla hän\nmenetti toisen laivansa Japanin rannikolla. Hän palasi Englantiin v.\n1799.\n\n\n\n\nAustralian valtaus.\n\n\nEnglannin hallitus päätti v. 1786 perustaa Australiaan\nvankilasiirtokunnan ja valitsi sen paikaksi Botany Bayn, jossa Cook\noli noussut maihin ja tavannut niin paljon kasveja, että hän oli\nsiitä lahdelle nimen antanut. Kapteeni Arthur Phillip lähetettiin\nseuraavan vuoden alkupuolella pienen laivaston keralla yritystä alkuun\npanemaan. Ensimmäisen siirtokunnan paikaksi valittiin kuitenkin\nviereinen Port Jackson, koska sillä Botany Bayhin verraten oli paljon\netuja. Satama oli erinomainen, ja pienestä vankilasiirtokunnasta,\njoka sen etelärannalle perustettiin, kasvoi aikaa myöten Sydneyn\nkaupunki. Tyhjinä palaavat laivat kulkivat eri teitä ja täydensivät\nmonella tavalla entisiä löytöjä. Eräs purjehti Tyynen meren keskitse\nKermandec-saarien kautta Tahitiin, jossa Cookin vanhat tuttavat\nOtu ja Oedidi vielä elivät, mutta Omai oli kuollut. Laiva sai mitä\nparhaan vastaanoton, ja miehistö, jonka kesken keripukki oli tehnyt\npahoja tuhoja, nopeaan parani. Tahitista kapteeni Lever purjehti\nMacaoon. Luutnantti Shortland tutki Uuden Guinean koillispuolisia\nsaaristoita, luullen Salomon saarien olevan samaa suurta saarta.\nKeripukki alkoi kuitenkin tehdä niin kamalia tuhoja, että toinen\nlaivoista oli upotettava, ja toinen töin tuskin pääsi Bataviaan, josta\nkotomatka kulki tuttuja teitä. Samoin toisetkin palaavista laivoista\nmikä milläkin kulmalla täydensivät karttaa. Luutnantti Ball, joka\nniinikään tutki Salomon saaria, palasi kotimaahan Kap Hoornin tietä ja\ntoi mukanaan Eurooppaan ensimmäisen kengurun. Kapteenit Marshall ja\nGilbert purjehtivat Mikronesian kautta, joka oli Tyynen meren vähimmin\ntunnettuja osia, löytäen saaristot, jotka ovat heistä nimensä saaneet.\n\n\n\nWilliam Bligh ja »Bountyn» seikkailut.\n\n\nSamaan aikaan kun Australia sai ensimmäisen siirtokuntansa, Englannin\nhallitus lähetti retkikuntia, joiden piti tuoda leipäpuu Tyynen\nmeren saarilta Länsi-Intiaan. Josef Banks, Cookin mukana ollut\nluonnontutkija, hartaasti kannatti näitä yrityksiä. Ensimmäisen\nretken teki luutnantti William Bligh »Bounty» laivalla. Bligh, joka\noli etevä ja tarmokas, vaikka kiivas ja mielivaltainen kapteeni,\npurjehti Hyväntoivonniemen ympäri, Uuden Seelannin ja Bounty-luotojen\nkautta Tahitiin ja otti sieltä suuren joukon leipäpuita. Mutta\nYstävyyssaarilla laivaväki Fletcher Christianin johdolla teki\nkapinan, se kun oli kapteeniinsa suuttunut ja ihastunut Polynesian\nasukkaihin ja luontoon. Bligh ja hänen kanssaan 18 miestä pantiin\npieneen laivaveneeseen, mukaan vähän ruokavaroja mutta aseita ei\nensinkään. Vaikka tämä täpötäysi vene vähine varustuksineen täten\nhylättiin avuttomaksi valtamerelle, niin pelastui se kuitenkin, ja\nharvoin on vähemmillä apuneuvoilla suoritettu uljaampaa merimatkaa.\nBligh veneineen jonkun aikaa kuljettuaan näki maata ja saapui\nTofoa-saareen, jossa kuitenkin koko joukko oli vähällä saada surmansa\nasukkaitten kavalassa äkkihyökkäyksessä. Ei ollut muuta pelastuksen\nkeinoa kuin ruveta pyrkimään veneellä Itä-Intiaan. Vaikk'ei Blighillä\nollut karttaa, niin purjehti hän kuitenkin pasaadituulen tasaisesti\ntyönnellessä ensin Fidshi-saarille, kulki tämän saariston läpi,\ntuli Uusille Hebrideille ja sieltä vihdoin aavan meren poikki pääsi\nAustralian rannikolle. Vene onneksi tapasi barrierisärkän — Australian\nrannikon ulkopuolella kulkevan korallisärkän — 13 leveysasteen\nvaiheilla, jolla kohdalla siinä on aukko. Australian rannalla tavattiin\npieni saari, joka nimitettiin »Pelastuksen saareksi». Matka rannikkoa\npitkin Torresin salmeen suoritettiin kuudessa päivässä. Ruoan avuksi\nkoottiin rannalta äyriäisiä ja mitä muuta syötävää löydettiin. Tosin\nalkoivat miesten voimat yhä enemmän loppua, mutta siitä huolimatta\npäästiin onnellisesti Torresin salmen läpi ja saavuttiin Timoriin 12 p.\nkesäk., 41 päivää siitä kun oli Tofoasta lähdetty. 41 vuorokaudessa oli\nkuljettu kaikkiaan 6000 kilometriä, s.o. 146 kilometriä vuorokaudessa.\nSäät ja tuulet olivat olleet mitä suotuisimmat. Muutoin ei niin\nnopea matka pienellä veneellä olisi ollut mahdollinen. Kupangissa\nhollantilaiset uudisasukkaat ottivat mitä ystävällisimmin vastaan\nBlighin ja hänen toverinsa. Heille myötiin pieni kuunari ja sillä he\nsitten purjehtivat ensinnä Bataviaan ja sitten edelleen Eurooppaan.\nBligh ennätti vielä ennen kuolemaansa nähdä monet vaarat ja seikkailut\nja yleni amiraaliksi. Toisella retkellä hän kuljetti Tahitista\nleipäpuunkin Länsi-Intiaan.\n\n»Bountyyn» jääneet kapinoitsijat, kaikkiaan 25 miestä, palasivat\nTahitiin, jossa he olivat ennättäneet tehdä saaren impien kanssa\nlemmenliittoja, — juuri nämä liitot olivatkin suurimpana syynä siihen,\nettä he kapteeniaan vastaan kapinoivat — osa heistä jäi Tahitiin,\ntoinen osa, kahdeksan miestä, Fletcher Christianin johdolla otti\nTahitista kuusi miestä ja kaksitoista vaimoa ja purjehti sitten\n»Bountylla» Pitcairn-nimiselle saarelle, joka on Tahitista noin 2300\nkilometriä länsilounatta kohti, Paumotu-saariston uloimpia. Saari on\njyrkkä, yli 600 metriä korkea basalttikeila, ainoastaan vähän päälle\nviisi neliökilometriä alaltaan. Laaksoissa on erinomaisen hedelmällistä\nmaata ja ilmasto on leutoa, sillä Pitcairn on melkein käännepiirin\nalla. Kiviaseista ja samanlaisista kivipatsaista päättäen, joista\nPääsiäissaari on kuulu, Pitcairn on esiaikoina ollut asuttu, mutta\n»Bountyn» miesten sinne saapuessa se oli aivan autio. Christian\nFletcher nousi saarelle maihin ja perusti sinne siirtokunnan. »Bounty»\npoltettiin. Petoksien ja hurjan elämän vuoksi ensimmäiset vuodet tämän\nkauniin saaren historiaa kuitenkin olivat sangen synkät. V. 1800 kaikki\nmiehet olivat kuolleet, paitsi Alexander Smith, joka oli menestyksellä\nkasvattanut nousevaa nuorisoa ja eli aina vuoteen 1829. Seuraavana\nvuonna koko siirtokunta muutti Tahitiin, koska Pitcairnin ilmasto oli\nmetsien hävityksen jälkeen huononnut, mutta Tahitin löyhtynyt siveys\nja lämmin ilmanala oli pitcairnlaisille niin vastenmielinen, että he\nvuoden kuluttua palasivat takaisin saarelleen. 1856 he taas kaikin — 60\nnainutta ihmistä ja 134 henkeä nuorisoa — muuttivat Norfolk-saarille,\njosta kuitenkin osa pian palasi takaisin. 1870-luvulla siirtokunta\noli erinomaisessa kunnossa, mutta viime vuosisadan lopulla huomattiin\nväestökannan liian läheisten sukulaisten avioliittojen takia suuresti\nrappeutuneen ja siveyden löyhtyneen. Saarella puhuttiin sangen\nomituista kielimurretta, joka oli muodostunut Tahitista tulleiden\nvaimojen kielestä. Suurin osa täysikasvuisista kuitenkin puhui myös\nenglannin kieltä. Väkiluku on nykyisin noin 170 henkeä ja saarelaisilla\non oma laiva, joka välittää heidän kauppaliikettään.\n\nHuonommin kävi niiden, jotka olivat Tahitiin jääneet. Heistä osa\nsaatiin kiinni, kuusi vietiin sotaoikeuden tuomittavaksi Englantiin\nja kolme v. 1792 mestattiin. Lord Byron on tämän valtameriseikkailun\nikuistanut ihanassa »Saari» runoelmassaan.\n\nEnglannin hallitus lähetti kapteeni Edwardsin »Pandarolla» etsimään\nkadonnutta »Bountya» ja saattamaan kapinalliset edesvastuuseen,\nynnä samalla jatkamaan tutkimuksia. Edwards saikin Tahitista kiinni\nyllämainitut kuusi miestä, mutta turhaan hän muilta saarilta etsi\n»Bountya» ja sen miehiä. Risteillessään hän löysi useita uusia saaria,\nja tapasi Vanicoronkin, sen saaren, jolla La Pérouse luulon mukaan oli\nkärsinyt haaksirikon. Mutta kun hän ei lähettänyt maihin venettä, niin\nei hän kadonneitten ranskalaisten kohtalosta saanut mitään tietoa.\nTorresin salmeen pyrkiessään »Pandora» purjehti koralliriutalle ja\nupposi, osa miehistöstä laivan mukana. Suurempi osa kuitenkin pelastui\nveneihin ja suoritti niissä tosin lyhyemmän, mutta muutoin täysin yhtä\nvaikean retken Timoriin kuin Blighkin.\n\n\n\nD'Entrecasteaux.\n\n\nSamaan aikaan oli Tyynen meren länsiosissa toimessa ranskalainen\nretkikunta, jonka johtajana oli Bruni d'Entrecasteaux. Sen päätehtävänä\noli La Pérousen retkikunnan etsiminen, kuten jo mainitsimme.\n»Recherche» ja »Esperence» lähtivät Brestistä 28 p. syysk. 1791;\njälkimmäisen laivan komentajana oli Hun de Kermandec, jonka nimi on\nsäilynyt Etelämeren nimistössä. Useita tiedemiehiä seurasi retkelle.\n\nEnsiksi poikettiin Teneriffaan, jonka huipulle ranskalaiset\ntiedemiehet nousivat. Kapissa saatiin kuulla, että muka eräs\nenglantilainen retkikunta oli nähnyt ranskalaisten upseerien\nunivormuja Amiraliteétti-saarilla, Uuden Guinean pohjoispuolella, ja\nsinne senvuoksi päätettiin lähteä etsimään. Amsterdam- ja St. Paul-\nsaarien ohi d'Entrecasteaux purjehti Van Diemenin maan, nykyisen\nTasmanian rannikolle, johon pysähdyttiin. Luonnontutkijat käyttivät\naikaa retken tekemiseen maan sisäosiin, jossa varsinkin kumipuut\n(Eucalyptus) suunnattomalla koollaan herättivät heidän huomiotaan.\nHe näkivät niinikään mustia joutsenia ja kenguruita sekä kohtasivat\nmaanasukkaita. D'Entrecasteaux sitten purjehti Tasmanian etelärantaa\nitää kohti ja kartoitti siitä kappaleen, antaen nimiä salmille ja\nsaarille. Tasmaniasta hän purjehti Uuteen Caledoniaan, kartoittaen sen\nlounaisrannikon erinomaisen vaarallisesta purjehduksesta huolimatta.\nSalomon saarien kautta matka sitten piti Amiraliteetti-saarille, mutta\nvaikka ne tarkkaan etsittiin, niin ei tavattu La Pérousesta eikä hänen\nretkikunnastaan vähintäkään jälkeä.\n\nHankittuaan Amboinasta vereksiä ruokavaroja d'Entrecasteaux purjehti\nAustralian mannermaan lounaisrannalle ja seurasi sitä itää kohti, ei\nkuitenkaan niin kauaksi, että olisi löytänyt salmen, joka erottaa\nTasmanian mannermaasta. Luonnontutkijat kävivät maissa; kerran rantaan\npoikettaessa Riche eksyi muista ja vaelsi pari päivää ilman ruokaa,\nennenkuin löysi takaisin muitten luo. Vastatuulien ja vedenpuutteen\nvuoksi d'Entrecasteaux purjehti Tasmaniaan, ennenkuin oli saapunut\nsalmeen saakka. Mutta manteren rannikkoa kulkevasta voimallisesta\nvirtauksesta hän päätti, että salmi oli olemassa. Tasmaniassa\nviivyttiin jälleen jonkun aikaa ja Labillardière, joka sitten kirjoitti\nretkestä matkakertomuksen, kokosi paljon tietoja sen asukkaista. Matkaa\njatkettiin sitten Uuden Seelannin ohi Tongatabuun ja Ystävyyssaarille,\njoilla viivyttiin joku kuukausi. Sieltä matka piti Uusien Hebridien\nkautta Uuteen Caledoniaan, jonka sisäosasta näkyville vuorille\nluonnontutkijat tekivät retken, nähden niiden kukkuloilta meren\nvastakkaiselta puolelta. Tavattiin asukkaita, jotka yleensä olivat\nystävällisiä, vaikka ihmissyöjiä, mutta heiltä ei saatu minkäänlaisia\ntietoja La Pérousen retkikunnasta. Ruostunut kynttilänjalan kanta oli\nainoa muisto, mitä siellä oli Cookistakaan säilynyt. Kapteeni Kermandec\nkuoli Uudessa Caledoniassa.\n\nSitten d'Entrecasteaux purjehti Santa Cruz-saarille, joilla täytyi\ntapella alkuasukkaitten kanssa, ja sieltä Salomon saarien kautta Uuden\nGuinean itäpään edustalla olevaan saaristoon, josta hän löysi useita\nuusia saaria, täydentäen Bougainvillen löytöjä ja antaen löytämilleen\nsaarille nimiä itsensä ja naapuriensa mukaan. Monta kertaa laivat\nolivat vaarassa näillä riuttaisilla vesillä, mutta aina ne lopulta\npelastuivat umpimutkista. Vihdoin saavuttiin Uuden Guinean rannikolle,\nseurattiin sitä ja poikettiin sitten nykyisille Bismarck-saarille,\njoiden suurimman saaren, silloisen Uuden Britannian, kartoituksen\nd'Entrecasteaux Dampierin jäljeltä täydensi. Mutta ennenkuin hän\nvielä ennätti poistua tästä saaristosta, yllätti hänet äkkitauti ja\nkuolema, ja Dauribeau sai retkikunnan johdon. Pontevan ja kyvykkään\nd'Entrecasteauxin kuoltua taudit alkoivat tuhota muutakin miehistöä,\nniin että molemmat ranskalaiset laivat hyvin heikontunein miesvoimin\nsaapuivat Javaan. Siellä Dauribeau kuoli ja suurin osa retkikunnan\njäsenistä otettiin sotavankeuteen, koska matkan aikana oli syntynyt\nsota Ranskan ja Hollannin välillä. Sotavangit, joiden joukossa oli\nLabillardière, kuljetettiin v. 1795 Mauritiukseen ja sieltä vasta\nseuraavana vuonna kotimaahansa Ranskaan.\n\nVaikka retkikunta ei löytänytkään La Pérousea eikä saanut tietoja,\njotka olisivat hänen katoamistaan valaisseet, niin kartutti se\nkuitenkin suuressa määrin Tyynen meren tuntemista ja varsinkin\nluonnontutkijat toivat mukanaan runsaan saaliin. Labillardièren\nkokoelmat tosin otettiin takavarikkoon ja vietiin Englantiin, mutta\nJosef Banksin välityksellä ne luovutettiin hänelle takaisin.\n\nRetkiä Tyynelle merelle tehtiin tämän jälkeen harva se vuosi, mutta\nvaikka löydettiinkin ennen tuntemattomia pieniä saaria monella\nretkellä, niin eivät ne enää olleet niin tärkeitä, että kannattaisi\nniitä kaikkia erikseen mainita. V. 1796 kapteeni Wilson »Duffilla»\nkuljetti lähetyssaarnaajia Tahitiin ja useihin muihin Tyynen meren\nsaariin. Matkalla hän muun muassa täydensi Fidshi-saariston karttaa.\nKahdeksannentoista vuosisadan lopulla olivat Tyynen meren maantieteen\npääpiirteet selvitetyt. Neljänä viimeisenä vuosikymmenenä oli saatu\nenemmän aikaan kuin koko sinä aikana, joka oli kulunut Magalhãesin\nmatkasta. Yhdeksännentoista vuosisadan purjehtijoille oli jäänyt vain\nyksityiskohtien oikominen ja täydentäminen.\n\n\n\n\n\nLÄNSIMAISET VALLOITTAJAT IDÄSSÄ.\n\n\n\n\nSiperian valtaus.\n\n\nSamoihin aikoihin kun Euroopan merikansat valtasivat Uuden maailman ja\nItä-Intian ja vakoilivat kaikki meret, tutkivat ja anastivat venäläiset\nAasian suunnattoman laajan pohjoisosan. Tämä työ toimitettiin kuitenkin\njotenkin huomaamattomasti, siitä hyvin vähän tiedettiin, ennenkuin\nvaltaajat Aasian pohjoisosan poikki olivat saapuneet Tyynen meren\nrannoille ja valmistautuneet, Beringin meren poikki purjehdittuaan,\nvaltaamaan jalansijaa Uuden maailman luoteiskulmilta. James Cook tapasi\nvenäläiset jo Aleutien saarilla. Ennenkuin he olivat sinne saapuneet,\nolivat he tutkineet koko Siperian Uralista Beringin meren rannoille\nsaakka ja osapuilleen kartoittaneet Jäämeren rannan.\n\nMitkä Siperian vaiheet historiallisella ajalla ovat olleet, siitä\ntuskin koskaan saadaan muuta selkoa kuin muutamia pääpiirteitä. Nämä\nkylmät syrjäiset seudut eivät ole voineet kehittää suurta sivistystä\neivätkä valtakuntia, mutta ne ovat välillisesti saaneet tuta historian\nsuonen sykkivän siten, että Keski-Aasian arojen suuret tapaukset ovat\nsinne lähettäneet muserrettujen kansojen tähteitä turvaa etsimään.\nSiperian vanhimmat asukkaat ovat tästä syystä tulleet tungetuiksi yhä\nkauemmaksi Jäämeren rantoja kohti.\n\nKallolöydöistä on päätetty, että Pohjois-Aasiassa jääkauden\njälkiaikoina on asunut samanlaista pitkäkalloista rotua kuin\nEuroopankin pohjoisosissa, mutta tämä on aikain kuluessa sulanut\nlyhytkalloisiin rotuihin, ja tästä sekoituksesta jotkut arvelevat\nsuomensukuisten kansain saaneen alkunsa. Ainoastaan Jenissein latvoilla\nlienee säilynyt vanhaa, pitkäkalloista rotua, muualla ovat uudet\nkansat sekä sekoittaneet veren että muuttaneet elämänlaadun, levittäen\naroilta karjanhoidon aina pohjoisille tundroille saakka, joilla lehmän\nsijasta poro on tullut sen perustukseksi. Siperian länsiosissa tulivat\nsuomensukuiset kansat vallitseviksi, itäosissa taas mongolilaiset,\netenkin tunguusit, mutta näiden molempien rotujen välitse tunkeutuivat\nturkkilaiset jakuutit verraten myöhäisinä aikoina pohjoista kohti aina\nJäämeren rannoille saakka, ja heille onnistui nautakarjan totuttaminen\nLenankin laakson ankaraan ilmanalaan. Otaksutaan burjaattien, jotka\n13:nnen vuosisadan suuren kansainvaelluksen aikana saapuivat Amurin\nlaaksosta Baikal-järven seuduille, ajaneen heidät edellään.\n\nLänsi-Siperian aroilla lienevät madjaarit asuneet, ennenkuin he\nensimmäisen vuosituhannen alkupuoliskolla hunnien keralla lähtivät\nliikkeelle länttä kohti, lopulta anastaen Unkarin pustat. Heidän\npaimenalueensa varmaan ulottuivat melko kauas etelään, niin että\nhe joutuivat paljon tekemisiin turkkilaisten kansain kanssa ja\nheiltä saivat paljon kielellisiä aineksia ja varmaan turkkilaista\nvertakin. Madjaarien lähdettyä valtasivat mongolilaiset kirgiisit\nLounais-Siperian arot, mutta heidän pohjoispuolellaan suomensukuiset\nkansat muodostivat ryhmityksen, jota sanottiin Jugriaksi.\nValtiollista kokonaisuutta tällä alueella ei ollut, mutta se saavutti\nturkiskaupallaan melko paljon huomiota. Jo 11:nellä vuosisadalla\nnovgorodilaiset kulkivat Uralin poikki ja Jugria taipui mahtavalle\nkauppavallalle veroa maksamaan. Aivan taistelutta ei Novgorod\nkuitenkaan saanut tätä maata hallita, sillä sen asukkaat kapinoivat\nuseita kertoja. Sotaretki, joka Novgorodista tehtiin v. 1193, päättyi\nonnettomasti. Ja ennenkuin ennätettiin tehdä uutta retkeä, aloittivat\nmongolit suuret valloitusretkensä, lamaten Novgorodinkin toimitarmon.\n\nKun Kiptshak-niminen mongolivaltakunta hajosi, valtakunta, joka käsitti\nsuuren osan Venäjää ja Kaspian aroja, niin alkoivat mongoliruhtinaat\nperustaa Länsi-Siperiaan pieniä itsenäisiä ruhtinaskuntia. Huomattavin\nnäistä pikkuvalloista käsitti Tobol-joen alijuoksun; sen pääkaupunki\noli nykyisen Tjumenin seuduilla. Se kävi sotia voguuleja ja ostjakkeja\nvastaan ja valloitti maata, niin että pääkaupunki voitiin siirtää\nTobolskin seuduille, johon perustettiin Isker- eli Sibir-niminen\nlinnoitettu kaupunki.\n\nOstjakkeihinkin nämä valtiolliset kehitykset vaikuttivat.\nOstjakkilaisheimot alkoivat rakentaa itselleen varustettuja kyliä ja\nkaupungeita, jotka tosin enimmäkseen olivat sangen pieniä, ja niissä\nheidän omat heimopäällikkönsä hallitsivat ja vallitsivat tataarilaiseen\ntapaan. Suurin ostjakkivaltio kykeni liikkeelle asettamaan vain 300\nasestettua miestä eikä sen väkiluku liene ollut suurempi kuin pienen\nsuomalaisen seurakunnan. Tämän valtiollisen hajaannuksen vuoksi\nvenäläisten oli helppo uudelleen anastaa maa haltuunsa.\n\n\n\nStroganowit.\n\n\nVenäläisen turkiskaupan huomattavimpia uranuurtajia oli Mursa niminen\ntataaripäällikkö, joka viidennellätoista vuosisadalla kääntyi\nkristinuskoon, saaden samalla uuden nimen, Spiridion. Hän perusti\nWytshegdan ja Vienan haaroihin Solwytshegorsk-nimisen kauppapaikan,\njosta tuli turkiskaupan keskusta. Hänen vaikutusvaltansa levisi\nnopeaan, ja lopulta hänen miehensä kulkivat Uralinkin poikki ja\nsaapuivat Irtyshin syrjäjokien latvoille. Eräällä niille kulmille\ntekemällään retkellä joutui Spiridion itse tataarien vangiksi, ja taru\nkertoo heidän kostaneen hänelle uskosta luopumisen ja venäläisiin\nliittymisen siten, että he höyläsivät hänet kuoliaaksi. Tästä muka\nsuku sitten sai Stroganowin nimen, jonka nimisenä jo hänen poikansa,\nAnika Stroganow, oli tunnettu. Hän sai Iivana III:lta Kaman seudut\nläänikseen ja harjoitti erinomaisen laajaa turkiskauppaa sekä toi\npaljon venäläisiä siirtolaisia Kaman ja sen syrjäjokien varsille.\nStroganowin pojat saivat oikeuden linnoittaa kylänsä ja pitää\nsotaväkeä palveluksessaan ja heidän aikanaan turkiskauppiaitten valta\nitää kohti leviämistään levisi. V. 1574 Stroganowit saivat oikeuden\nrakentaa linnojaan Uralin itäpuolellekin ja valloittaa koko Siperian,\njossa Kutshum kaani paraillaan levitti muhamedin uskoa alamaistensa\nkeskeen, niin että koko Siperia näytti muhamedilaistuvan, ennenkuin\nkristinusko sinne ennättäisi. Kutshum vihasi venäläisiä kauppiaita,\njotka uhkasivat hänen länsirajaansa, ja alkoi jo hävittää Kaman\nja Tshussowajan laaksoissa olevia Stroganowien asemia. Suorastaan\nitsepuolustus siis pakotti näitä ryhtymään häntä vastaan sotatoimiin.\nSaksalaisia, puolalaisia ja liettualaisia virtasi heidän palvelukseensa\nja varsinkin Iivana IV:n karkoittamia kasakoita, joita sanottiin\nEtelä-Venäjän vitsaukseksi. Jermak Timofejev, mahtavin pelastuneista\nkasakkapäälliköistä, pakeni 6000 miehen keralla Volgan varsia Kaman\nlaaksoon ja tarjosi Stroganoweille palveluksiaan, ja nämä suostuivat\nJermakin sotaretkeen Sibirin hallitsijaa vastaan, vaikkapa Jermak vielä\nolikin henkipattona.\n\n\n\nJermakin Siperian retket.\n\n\nKesällä 1578 Jermak kasakoineen lähti ensimmäiselle retkelleen,\nTshussovajan laaksoa vedenjakajalle nousten. Oppaiden ja ruokavarain\npuute kuitenkin saattoi retkikunnan niin tukalaan tilaan, että sen\ntäytyi lähteä paluumatkalle tyhjin toimin, paljon väkeä erämaihin\nmenetettyään. Parin vuoden päästä Jermak kuitenkin lähti uudelle\nretkelle, tällä kertaa mukanaan Stroganowienkin sotaväkeä ja heidän\nkaikin puolin varustamanaan. Taistellen ja paljon rasituksia kärsien\nretkikunta tällä kertaa pääsi Tobolin lisäjoen Turan laaksoon saakka,\njossa se vietti talvea ankarissa pakkasissa. Kevään tullen oli\nJermakilla ja kahdella nuorella Stroganowilla 5000:sta miehestä vain\n1000 jäljellä, mutta joukon pienuudesta huolimatta he päättivät jatkaa\nyritystä. Irtyshin ja Tobolin yhtymäkohdalta tavattiin Kutshumin leiri,\njossa näytti olevan jurttia penikulmittain, mutta vaikka ylivoima\nnäyttikin suurelta, teki Jermakin hyvin asestettu pieni armeija\nkuitenkin hyökkäyksen ja 23 p. lokak. 1581 ratkaistiin Siperian kohtalo.\n\n\n\nSibirin valloitus.\n\n\nKuri ja ampuma-aseet saivat voiton nuolilla ja keihäillä taistelevasta\nylivoimasta, kristinusko islamista, Kutshumin joukot sitkeän ja\nverisen tappelun jälkeen kääntyivät pakoon ja Jermak valloitti\nSibirin kaupungin, joka tavattiin autiona. Sinne saapuivat ympäristön\nkansat uutta valloittajaa tervehtimään ja hänelle turkiksia veroksi\ntuomaan. Hän lähetti täältä Iivana Julmalle 2400 soopelinnahkaa\nlahjaksi, pyytäen päästä hänen suosioonsa, ja Moskovan tsaari soi\nhänelle anteeksiannon ja nimitti hänet Siperian maaherraksi. Samalla\nhän lähetti Jermakille omat sotisopansa kunnialahjaksi. Kutshum\nkuitenkin kolmen vuoden kuluttua valloitti Sibirin takaisin, ja Jermak\npakomatkalla Irtyshin poikki uidessaan teräspaitansa painosta hukkui.\nHänen sotajoukkonsa pakeni takaisin Uralin poikki.\n\nIivana tsaari ryhtyi kuitenkin nyt itse valloitusta jatkamaan, ja\nsitkeän, vuosikausia kestäneen taistelun jälkeen Kutshum kaani\nkukistettiin, eikä hänestä sen koommin puhuta. V..1587 perustettiin\nTobolsk siihen paikkaan, jossa Tobol laskee Irtyshiin, ja nopeaan\nkasakat siitä käsin levittelivät Venäjän valtaa yhä kauemmaksi itää\nkohti. Asutus oli siksi harvaa, ettei väestö olisi voinut heidän\ntunkeutumistaan vastustaa, vaikka olisi koettanutkin, ja lisäksi\nvesiväylät edistivät valloitusta tehokkaammin kuin ensi silmäyksellä\nnäyttääkään.\n\n\n\nSiperian vesitiet.\n\n\nVaikka Siperian valtajoet kaikki juoksevat etelästä pohjoiseen,\nJäämereen laskien, niin muodostavat niiden syrjäjoet sitävastoin\nhelposti kuljettavia itä-länsireittejä, koska eri vesistöjen väliset\nvedenjakajat ovat kapeat ja matalat, niin että on helppo taivaltaa\njokialueesta toiseen. Obista päästiin helposti Ketiä Jenissein\nvesistöön, Jenisseistä Ylä-Tunguskaa Ilimiin, joka taas mukavasti\nvie Lenahan. Lena taas juoksee pitkät matkat itää kohti ja siinä,\nmissä se kääntyy pohjoista kohti, siihen laskee idän puolelta Aidan,\njota voidaan nousta Majaan ja sitten Judomaa latvoille saakka.\nJudoman latvoilla ollaan vain päivämatkan päässä Ohotskin mereen\nlaskevien jokien lähteiltä. Venäläiset olivat jo vanhastaan tottuneet\ntämmöisiin vesimatkoihin ja lisäksi kirveellä nopeaan veistämään uudet\nvenetarpeet, niin ettei aluksia aina tarvinnut taivaltaa kannaksien\npoikki, vaan veistettiin uudessa jokialueessa äkkiä uudet veneet.\nKaikkiin tärkeihin paikkoihin perustettiin linnoitetut asemat, joista\nsitten kehittyi kauppaloita ja kaupungeita. V. 1604 perustettiin Tomsk.\nSoopeli houkutteli kasakoita yhä kauemmaksi, kunnes he saavuttivat\nTyynen meren. Tämä oli Siperian turkiskaupan kulta-aikaa, ja kerrotaan,\nettä varsinaiset turkiskauppiaat, promyshlennikit, jotka tulivat\nkasakkain jäljessä, ostivat jakuuteilta soopelin nahkoja rauta- ja\nvaskikattiloilla, ja että kattila maksoi täytensä soopelinnahkoja.\nStroganowit hyötyivät tästä kaupasta suunnattomasti, kunnes he Pietari\nSuuren aikana menettivät kaikki etuoikeutensa, saaden paroninarvon\nkorvaukseksi.\n\nStroganowien kauppayritykset käänsivät siksi paljon huomiota Siperiaan,\nettä Herbersteinin kartassa (II, s. 482) jo on osapuilleen oikein\nkuvattu useita Länsi-Siperian maantieteen pääpiirteitä, vaikka siinä\nonkin suuria virheitä, —. Ob esim. on merkitty lähtemään Kythay\nnimisestä joesta, joka on lähellä Chumbalyk-nimistä kaupunkia.\n\nPuolen vuosikymmentä Tomskin perustamisen jälkeen turkiskauppiaat\nsaapuivat Jenissein rannoille, jonne syntyi Turukhanskin kauppala\nAla-Tunguskan suuhun. Retkiä jatkettiin nimenomaisella tarkoituksella\npohjoisimpiin seutuihin, koska niistä saatiin parhaat nahkat, ja\npian löydettiin Pjässinä-jokikin, joka Jenissein itäpuolella laskee\nJäämereen. V. 1612 Hollannissa julkaistussa kartassa on Aasian\npohjoisrannikko tähän jokeen saakka kuvattuna. Kun oli turhaan yritetty\ntunkeutua Jäämerta edelleen itää kohti, niin valittiin eteläisempi\nreitti ja lähdettiin nousemaan Ala-Tunguskaa, ja sitä pitkin päästiin\naina Lenan syvänteeseen saakka. Vielä eteläisempää reittiä kasakat\ntunkeutuivat Tomskista Ylä-Jenisseille, jonne perustettiin Jenisseisk\nv. 1619 ja Krasnojarsk v. 1627. Angaran jokilaaksossa sotaiset\nburjaatit tekivät jonkun verran vastarintaa, mutta heidät voitettiin,\nja venäläiset tienraivaajat saapuivat Baikal-järvelle saakka, jota ei\nsiihen saakka, mikäli tiedetään, kukaan eurooppalainen ollut nähnyt,\nvaikka moni olikin sivuuttanut sen jotenkin läheltä käydessään muutama\nvuosisata aikaisemmin suurkaanien hovissa Karakorumissa. Tältäkin\nsuunnalta saavuttiin Lenan laaksoon, jossa metsästäjät tapansa\nmukaan verottivat kaikkia heimoja, joiden kanssa tulivat tekemisiin.\nHe tapasivat täällä jakuutit, jotka olivat paenneet burjaatteja\nalkuperäisiltä asuinsijoiltaan Baikal-järven rannoilta ja jotka\nnyt, kykenemättä vastustamaan venäläisiä sissejä, peräytymistään\nperäytyivät pohjoista kohti Jäämeren rannoille. V. 1632 perustettiin\njakuuttien alueelle Jakutsk, josta sitten tuli etenemisen keskusta.\nV. 1617 kasakka Jelisei Busa saapui Lenan suistamoon ja sieltä länttä\nkohti kääntyen löysi Olenekin, jonka rannalla hän vietti talven.\nSeuraavana vuonna hän palasi takaisin Lenan rannalle ja laski sitä\nveneillä mereen. Hän kulki sitten rannikkoa seuraillen itää kohti aina\nJanan suulle, nousi jonkun matkaa Janaa ja jatkoi täällä pari vuotta\ntutkimuksiaan.\n\nJakutskista lähtien muutamat retkeilijät kulkivat Lenan syvänteen\nitäpuolella olevan vuoriston poikki yllämainittua reittiä ja jatkoivat\nmatkaa sen itärinnettä laskien, kunnes vastaan tuli Ohotskin meri,\njonka rannalle v. 1638 perustettiin asema nykyisen Ohotskin kaupungin\npaikalle. Näin oli kuljettu koko maanosan poikki vähän enemmän kuin\npuolen vuosisataa sen jälkeen, kuin Jermak oli Sibirin valloittanut.\nIvanow Postnik löysi Indigirkan, joka laskee Jäämereen vielä Janaakin\nidempänä, ja hänen seuralaisensa rakentamillaan veneillä laskivat\nsen mereen saakka ja myöhemmin jatkoivat matkaansa Alasejaan, yhä\nkauemmaksi itää kohti. Samaan aikaan löydettiin Kolimakin, viimeinen\nJäämereen laskevista suuremmista joista, ja sen rannalle perustettiin\nv. 1644 Nishnij Kolimskin asema. Täällä saatiin tietoja tshuktsheista,\njotka asuvat Aasian etäisimmässä koilliskulmassa, ja näyttää siltä,\nkuin olisi kuultu Uuden Siperian saaristakin ja Wrangelin maasta,\nvaikka ne sekoitettiin. Vielä kauempana idässä sanottiin olevan suuren\njoen, mutta se ei laskenut Jäämereen, vaan Beringin mereen, kuten\nmyöhemmin saatiin selville. V. 1646 Isai Ignatjew kävi tshuktshien\nluona ja seuraavana vuonna Feodor Aleksejew sai johdettavakseen\nsuurehkon retkikunnan samoille seuduille. Se ei menestynyt. Retkellä\noli mukana kasakka Simeon Deshnew, joka löysi Beringin meren ja\nosoitti, että Amerikan ja Aasian välillä todella oli olemassa salmi,\nniinkuin kamarioppineet olivat jo kauan otaksuneet.\n\n\n\nSimeon Deshnew.\n\n\nV. 1648 lähetettiin uusi retkikunta seitsemällä veneellä, joista\nkolme jatkoi matkaa muita edemmä; erästä näistä veneistä johti\nDeshnew. Kesäkuussa erottiin Kolyman suusta ja kuljettiin rantaa\nseuraillen itää kohti, kunnes Aasian itäisin niemi oli saavutettu;\ntämän urotyön muistoksi sitä Itäniemen nimen ohella myös on ruvettu\nsanomaan Kap Deshnewiksi. Kolmas veneistä kärsi haaksirikon Anadyrin\nmutkaan pyörrettäessä ja sen miehet saivat sijan molemmissa toisissa\nveneissä. Molemmat jäljelle jääneet veneet sitten erosivat. Deshnewin\nvene ajelehti vastatuulien mukana, kunnes se lopulta ajautui maihin\nOljutorowskin suulle Kamtshatkan niemen tyveen. Deshnew kuljetti\njoukkonsa maan poikki Anadyriin, jonne hän perusti Anadyrsk nimisen\naseman, oleskellen sitten monta vuotta tällä seudulla. Kolimskista\nsaapui hänen luokseen useita muitakin retkikuntia. Anadyrin seutu tuli\nsiten jotenkin tarkkaan tutkituksi, ja alkuasukkaat pakotettiin veroa\nmaksamaan, vaikka he eivät taistelutta siihen suostuneet. Se vene, joka\noli kulkenut Deshnewin seurassa aina Anadyrin mutkaan saakka, katosi\nteille tietämättömille. Koriakit kertoivat Deshnewille, että toiset\nolivat kuolleet tauteihin, toiset saaneet tappeluissa surmansa, mutta\nosa oli päässyt veneellään pakoon. Kamtshatkassa säilyi muistotieto,\nettä muutamat retkikunnan jäsenistä olivat tulleet sinne, kulkeneet sen\neteläniemen ohi ja sitten kadonneet.\n\nNäiden matkain kautta oli Lenan itäpuolinen Siperian rannikko tullut\nmelkein kokonaan tunnetuksi. Jäämeren rantaa kuljettiin sitten\npaljon veneillä Lenan suistamosta Kolymiin saakka, mutta sieltä ei\nenää kuljettu Deshnewin vanavettä edelleen, kun löydettiin Anadyriin\nlyhyempi maatie. Maantiede ei ole Deshnewin matkoista mitään hyötynyt,\nne kun jäivät tuntemattomiksi, ja vasta Beringin matkan jälkeen\ntuli yleiseen tunnetuksi, että kasakkapäällikkö jo paljoa ennen\nhäntä oli vakoillut Aasian koillisreunan ja sen ääret löytänyt.\nLenan länsipuolinen rannikko pysyi melkein tuntemattomana seuraavaan\nvuosisataan saakka.\n\nSillä välin kun rohkeat sotilasretkikunnat, metsästäjät ja kauppiaat\nnäin samoilivat Aasian koillisimman kolkan ristiin rastiin, saattoivat\ntoiset Kaakkois-Siperian tunnetuksi. Viidessäkymmenessä vuodessa\nsaatiin Amur ja sen tärkeimmät syrjäjoet pääpiirtein tutkituiksi ja eri\npaikkoihin perustettiin asemia.\n\n\n\nAmurin alue.\n\n\nV. 1639 eräs kasakkaretkikunta rakensi aseman Ohotskin meren rannalle\nja sai tunguuseilta tietoja etelämpänä olevista maista. Samana vuonna\nsaapui Lenan syrjäjoen Witimin rannalle retkikunta, joka sai tietoja\nShilkasta. Jakutskista v. 1643 lähetettiin retkikunta Pojarkow-nimisen\nkasakan johdolla, ja tämä nousi Aldania, Lenan suurta syrjäjokea,\naina sen latvoille saakka ja kulki sieltä vuoriston poikki Amurin\npohjoisen syrjäjoen Sejan syrjäjoen Briantan laaksoon. Tätä jokea\nlaskien Pojarkow pääsi aina Umlekanin suulle saakka, jossa venäläiset\nkuitenkin mielivaltaisella käytöksellään suututtivat alkuasukkaat, niin\nettä toinen puoli joukosta surmattiin, ennenkuin retkikunnan jälkipää\nennätti Aldanilta apuun. Tämän saavuttua lähdettiin Sejaa laskemaan ja\nviidessä päivässä tultiin Amurille. Amuria laskien retkikunta kolmessa\nkuukaudessa sai kulkeneeksi koko jokimatkan aina mereen saakka. Kesällä\n1645 Pojarkow kulki meritse Ulja-nimiselle joelle, joka laskee mereen\nOhotskin eteläpuolella, ja sieltä maan poikki Jakutskiin, jonne hän\nsaapui kesäkuussa 1646. Siten oli viimeinen Siperian suurista joista\ntullut tunnetuksi ja melkein puolet sen pituutta⁻veneellä kuljetuksi.\nVenäläisten löydöt Pohjois-Siperiassa olivat siten edenneet jotenkin\nlähelle hollantilaisten eteläpuolelta tekemiä löytöjä, vaikka kuluikin\njoku aika, ennenkuin niiden välinen alue tuli tunnetuksi, niin että\nlöydöt muodostivat yhden jakson.\n\nSe tie, jota Pojarkow oli kulkenut, oli pitkä ja vaikea, mutta pian\nlöydettiin eräs toinen Lenan syrjäjoki, Olekma, jonka yläosa lähestyy\nhyvin lähelle Shilkaa. V. 1648 pieni retkikunta Urkan kautta nousi\nYlä-Amurin syvänteeseen. V. 1649 Habarow-niminen seikkailija suoritti\nuuden retken kulkien Olekman latvoilta reellä vedenjakajan poikki\nAmurille. Siellä täytyi taistella daurilaisten kanssa, joilla oli\nLavkai-niminen mahtava päällikkö. Käytyään Jakutskissa apua hakemassa\nHabarow kesällä 1651 lähti laskemaan Amuria, anastaen matkalla daurien\nlinnoituksen. Eläen vihamielisissä väleissä asukkaiden kanssa, jotka\ntunnustivat Kiinan yliherruuden, Habarow laski jokea edelleen ja oli\ntalvea Ahanin maassa, jossa jälleen syntyi tappeluita maanasukkaitten\nkanssa; nämä saivat mandshuilta apua. Seuraavana keväänä Habarow\njälleen palasi Amuria vastavirtaan. Hän sai apua Jakutskista, mutta\nkun hänen oma väkensä teki kapinan, niin hänen täytyi heittää sikseen\nenemmät valloitukset. Hän ei voinut anastuksistaan pitää muuta kuin\nerään Sejan suun yläpuolelle perustamansa aseman. Paluumatkalla hän ei\ntavannut erästä pienempää retkikuntaa, joka oli lähetetty apua tuomaan,\nvaan apuretkikunta laski Amurin aina mereen saakka ja palasi Ohotskin\nmeren rantoja ja maan poikki taivaltaen Jakutskiin.\n\nTähän saakka olivat löytäjät olleet seikkailijoita, jotka toimivat\nomin päin ilman edesvastuuta. Vaikka he olivatkin saaneet suuria\naikaan, olivat he kuitenkin samalla kohdelleet maanasukkaita niin\ntylysti, ettei rauhallinen maanvaltaus enää ollut mahdollinen. Venäjän\nhallitus silloin puuttui asiaan. Onufrei Stepanow lähetettiin v. 1652\nAmur-joelle, jota hän laski Sungarin suulle saakka, nousten sitten\nkolme päivämatkaa viimeksimainittua jokea. Hän ei kuitenkaan saanut\nsuuria aikaan. Talvella 1654—55 häntä Kumarskissa lähellä Sejan suuta\npiiritti suuri kiinalainen armeija, joka kuitenkin lopulta lähti pois\ntyhjin toimin. Yhdessä Feodor Pushkinin kanssa, joka oli perustanut\nlinnan Argunin suulle, Stepanow sitten laski Amuria ja perusti\nlinnan giljakkien maahan. 1658 Stepanow sai lähellä Sungarin suuta\nsurmansa suuressa tappelussa kiinalaisia vastaan, ja suurin osa Amurin\nsyvänteestä joksikin aikaa taas menetettiin.\n\nEnnen tätä tapausta oli kuitenkin Shilkalle saapunut venäläisiä\nosastoja toisia teitä, Jenisseiskistä tullen. V. 1652 oli kasakka\nBeketow kulkenut Baikal-järven poikki ja Selengan suulla talvea\nvietettyään noussut tätä jokea, v. 1654 kulkenut vedenjakajan poikki\nIndogaan ja laskenut sitä Shilkaan, jonka rannalle rakennettiin linna.\nSitten Beketowin kuitenkin täytyi miehinensä yhtyä Stepanowiin, joka\noli alempana Amurin rannalla. V. 1656 Jenisseiskistä lähetettiin uusi\nretkikunta Pashkowin johdossa, joka Beketowin teitä kulkien alussa\nvuotta 1658 saapui Shilkan rannalle. Pashkow perusti Nertshinskin\nkaupungin, ja vaikka hän ei saanutkaan maanasukkaita lannistetuksi,\nniin menestyi kaupunki kuitenkin jotakuinkin. V. 1669 saapui Amurin\nrannalle joukko seikkailijoita Tungirin kautta puolalaisen pakolaisen\nTshernigowskin johdolla ja perusti Albazin nimisen siirtokunnan, josta\nsitten tuli Amurin alueen tärkein venäläinen siirtokunta. Sejankin\nalueelle pian syntyi siirtokuntia, muun muassa yksi Aigunin luo vähän\nalemmaksi tämän joen suuta, ja v. 1681 Ignati Milowanow tutki tätä\nmaata laajemmalti, perustaen jonkun linnoitetun asemankin Silinji-joen\nrannalle. Samaan aikaan joutuivat Bureja ja Amgun, kaksi Amurin\npohjanpuolista syrjäjokea, Venäjän toiminnan piiriin ja Gavrilo Feolow\nperusti sinne aseman. Monien vaiheiden jälkeen oli siten suuri osa\nAmurin jokilaaksoa joutunut Venäjän vaikutusvallan alaiseksi, mutta\ntämä vaikutusvalta ei ollut pitkällinen.\n\nKiinan mandshulainen hallitsijasuku piti kaikkia Amurin alueen kansoja\nomaan vaikutuspiiriinsä kuuluvina, eikä keisari Kang-hi, jäntevä mies,\naikonut levollisena tyytyä siihen, että venäläiset anastivat maan. Jo\nv..1653 mandshujen kanssa sattuneiden ensimmäisten taistelujen jälkeen\noli Pekingiin lähetetty venäläinen lähetystö sopimusta tekemään, mutta\nlähettilään tappoivat matkalla hänen oppaansa. V. 1676 kreikkalainen\nNikolaus Spafarik kuitenkin pääsi tunkeutumaan Tsitsikarin kautta\nPekingiin ja hänen neuvottelujensa tuloksena oli, että venäläisiä\nviranomaisia kiellettiin sen enempää toimimasta Amurin alijuoksulla.\nKielto kuitenkin jäi kuolleeksi kirjaimeksi. Kiinalaiset silloin\npäättivät väkivoimalla karkoittaa venäläiset.. Se onnistuikin ja v.\n1684 täytyi Albazinkin puolustajain piiritettyinä hylätä puolustamansa\nasema. Se vallattiin myöhemmin uudelleen ja seurasi toinen piiritys,\nkunnes uusien keskustelujen jälkeen Venäjä enemmän kuin puoleksitoista\nvuosisadaksi luovutti Kiinalle Amurin alueen koko itäosan. Sopimus\ntehtiin v. 1689 Nertshinskissä, jossa Venäjän lähettiläs Golovin tapasi\nKiinan valtuutetut; näillä oli mukana tulkkeina jesuiitat Gerbillon ja\nPereyra (III, s. 23), joista edellinen varsinkin oli sangen laajalti\nmatkustanut mies.\n\n\n\nEverhart Ides.\n\n\nKolme vuotta myöhemmin Venäjän hallitus lähetti Siperian ja Mandshurian\nkautta lähetystön Kiinan keisarin luo. Lähettiläs, Everhart Ides,\ntanskalainen synnyltään, kirjoitti matkastaan kertomuksen, joka\nlaajalti levitti tietoja Venäjän Pohjois-Aasiassa hankkimista alueista.\nIdes kuvaa ostjakkeja, tunguuseja, burjaatteja ja Siperian muita\nkansoja, samalla kun hän antaa maasta itsestäänkin entistä tarkempia\ntietoja. Hän muun muassa kertoo mammutista, jonka maanasukkaat luulivat\nmaan alla elävän, venäläiset sitävastoin aivan oikein käsittivät\nentisaikain eläimeksi, ja samalla hyvin sattuvasti kuvaa jäiden lähtöä\nSiperian joista, kuinka rannat murtuvat ja maan peitossa olleet\nmammutin ruumiit siten paljastuvat. Lähetystö matkusti jo melkoiseksi\nkaupungiksi paisuneen Irkutskin kautta Nertshinskiin ja sieltä\nMandshurian läpi Pekingiin. Nertshinskistä matka ensinnä kävi Arguniin,\njossa oli venäläinen linna, ja sitten vuorien poikki Tsitsikarin\nohi Jalon ja Nonnin laaksoihin. Ides oli ensimmäinen eurooppalainen\nmatkustaja, joka on antanut tästä maasta kuvauksen.\n\nNäin oli koko Pohjois-Aasia tullut tunnetuksi venäläisten\ntienraivaajain toimesta ja diplomaattisilla matkoilla suuri osa\nMandshuriaakin. Laajimmalti oli vielä tuntematonta maata Ohotskin meren\nja Anadyrin etäisimpien turkisasemain välillä, mutta tämäkin alue tuli\nvielä ennen vuosisadan loppua suureksi osaksi kuljetuksi.\n\n\n\nKamtshatka.\n\n\nV. 1696 Atlassow, Anadyrskin aseman komentaja, lähetti kasakka\nMoroskoin levittämään Venäjän vaikutusta etelää kohti. Moroskoi\nsaapui lähelle Kamtshatka-jokea niemimaan itärannalle, jonne hän,\nerään maanasukkaitten linnan valloitettuaan, huomasi japanilaisten\nseikkailijain jo aikaisemmin saapuneen. Seuraavana vuonna Atlassov\nitse lähti ja rakensi linnan Kamtshatka-joen rannalle, josta sitten\nmyöhemmin koko niemimaa valloitettiin. Kului kuitenkin vielä pitkä\naika, ennenkuin päästiin selville siitä, mikä Kamtshatkan suhde muihin\nmaihin oli; toiset luulivat sen olevan Jesson, Japanin pohjoisimman\nsuuren saaren jatkoa, ja vasta kun oikeasta asianlaidasta päästiin\nselville voitiin ruveta valloitusta jatkamaan. Länsiranta lienee\nlöydetty v. 1716, jolloin kasakka Sokolow aluksessaan kulki Ohotskista\nTigil-joelle ja rannikkoa alas Kompakovoon, josta vielä on 400\nkilometriä niemimaan eteläkärkeen. Hänellä oli laivaväkenä ruotsalaisia\nja arvatenkin suomalaisiakin sotavankeja, jotka oli lähetetty\nItä-Siperiaan siitä syystä, että he osasivat rakentaa laivoja ja\npurjehtia. Kamtshatkan eteläpään ympäri purjehdittiin vasta koko joukon\nmyöhemmin.\n\nVaikka Pohjois-Aasia näin olikin seitsemännentoista vuosisadan\nkuluessa saatu pääpiirtein vakoilluksi Tyyntä merta myöten, niin\neivät nämä löydöt kuitenkaan tulleet aivan laajalti tunnetuiksi, ja\nlisäksi sivistymättömäin seikkailijain tuomat tiedot olivat sangen\nepämääräiset. Kahdeksannellatoista vuosisadalla Siperiankin maantiede\nkuitenkin joutui pätevämmälle tieteelliselle pohjalle, suureksi osaksi\nPietari Suuren toimesta, joka halusi saada luotettavampaa selvitystä\nvarsinkin Aasian ja Amerikan yhtymäseuduista.\n\n\n\nUuden Siperian saaret.\n\n\nVuoden 1710 vaiheilla saatiin tietoja saarista, joita muka piti olla\nSiperian rannikon edustalla jään peittämässä Jäämeressä, ja seuraavana\nvuotena varustettiin kaksi retkikuntaa niitä etsimään. Kasakka Merkurei\nVagin purjehti Svjatoi Nos niemestä pohjoista kohti ja löysi suuren\nsaaren, jonka ympäri hän purjehti 9—12 päivässä, ja luuli näkevänsä\nsen takaa toisen suuren maan. Paluumatkalla kuitenkin miehistö murhasi\nVaginin raivoissaan rasituksista, joita sen oli kestettävä, ja koko\nlöytö senvuoksi on epäilyksen alainen. Useita muita retkiä tehtiin sekä\nkesällä että talvella, mutta huonolla menestyksellä. Vielä kului monta\nvuotta, ennenkuin Uuden Siperian saaret lopulta löydettiin.\n\n\n\nKuriilit.\n\n\nParemmalla menestyksellä oli retkeilty kaukaisessa idässä.\n\nV. 1706 saavuttiin Kamtshatkan eteläpäähän ja nähtiin lähimmät\nKuriileista. Kasakka Iivana Kosirevski vuosina 1711 ja 1713 teki pari\nretkeä näille saarille kooten tietoja niiden oloista ja laatien niistä\nkartan. Nämä retket oli tehty vielä Anadyrista käsin, mutta samoihin\naikoihin saatiin avatuksi Kamtshatkaan uusi lyhyempi tie Ohotskin meren\npoikki. V. 1714 kasakka Sokolow purjehti Ohotskista ensinnä rantoja\nseuraten, sitten meren poikki Kamtshatkan länsirannalle, tutkien sitä\netelään päin aina Kompakovoon saakka; vietettyään siellä talvea hän\nseuraavana kesänä vaikean matkan jälkeen palasi takaisin Ohotskiin.\n\n\n\nMesserschmidt ja Strahlenberg.\n\n\nTieteellisistä matkustajista on mainittava ensinnäkin preussilainen\nluonnontieteilijä Daniel Gottlieb Messerschmidt, joka vuosien 1720\nja 1726 välillä teki' laajoja matkoja Venäjän hallituksen toimesta.\nHänen kerallaan matkusti upseeri Filip Juhana Strahlenberg, yksi niitä\nmonia sotavankeja, jotka Kaarle XII:n onnettomalla sotaretkellä olivat\nVenäjälle jääneet. Molemmat matkustajat ensinnä tutkivat Obin ja\nJenissein vesistöjä, jonka jälkeen Strahlenberg palasi Ruotsiin ja v.\n1730 julkaisi laajan teoksen koko Pohjois-Aasiasta. Hänen karttansa oli\nkauan paras, mitä tästä Aasian osasta oli olemassa. Hänen lähdettyään\nMesserschmidt laski Jenisseitä aina 66:nnelle leveysasteelle,\nmutta ei kuitenkaan päässyt Jäämeren rannoille saakka, kuten hänen\ntarkoituksenaan oli ollut. Noustuaan jokea kappaleen matkaa takaisin\nhän lähti Itä-Siperiaan ja saavuttuaan vesitse Nertshinskiin kulki\narojen poikki Argunin kaivannoille ja sieltä Dalai Noorille. V. 1725\nhän palasi länteen ja tutki Obia ja Irtishiä, kunnes v. 1726 palasi\ntakaisin Pietariin. Palveluksistaan ei Messerschmidt kuitenkaan saanut\nodottamaansa tunnustusta, ja lisäksi hän Danzigissa käydessään menetti\nkaikki kokoelmansa. Hän kuoli Pietarissa v. 1735.\n\n\n\nRenat.\n\n\nJuhana Kustaa Renat oli eräs toinen ruotsalainen, joka oli sotavankina\njoutunut Siperiaan ja siellä tehnyt laajoja matkoja Aasian sisimpiin\nosiin saakka, kuten on käynyt ilmi hiljakkoin julkaistuista\nasiakirjoista. V:t 1716—1733 hän vietti kalmukkien keskuudessa ja tutki\npaljon heidän alueensa maantiedettä, osaksi tiedustelemalla, osaksi\nitse matkustellen; jotkut luulevat hänen käyneen Lop Noorilla saakka;\nRenat laati, epäilemättä osaksi tiedusteluitten nojalla, mutta suureksi\nosaksi omien matkahavainnoittensakin mukaan, kartan, jossa Dsungarian\nja Tarimin syvänteen maantieteelliset olot ovat huomattavan tarkkaan\nkuvatut.\n\n\n\nVitus Bering.\n\n\nV. 1725 Pietari Suuri lähetti tanskalaisen Vitus Beringin, joka palveli\nVenäjän laivastossa, jatkamaan löytöjä Aasian koillisrannikolla.\nBering, joka oli erinomaisen taitava ja rohkea purjehtija, täytti\nloistavasti hänelle uskotun tehtävän. Hän kuljetti varastonsa koko\nSiperian poikki kaukaiseen itään, mutta tähän ja laivan rakentamiseen\nOhotskissa kului niin paljon aikaa, että Bering vasta kesällä 1727\npääsi purjehtimaan sieltä Kamtshatkan länsirannalle. Talvella\nkuljettiin niemimaan poikki reellä Nishnij Kamtshatkan linnaan,\nitärannikon tärkeimpään venäläiseen siirtokuntaan, ja siellä\nrakennettiin uusi laiva, »Gabriel» nimeltään. Sillä Bering heinäkuussa\n1728 lähti rantaa seuraillen purjehtimaan pohjoista kohti, laatien\nkaiken aikaa huolellista karttaa. Hän purjehti aina Serdze Kamen\nnimiseen niemeen saakka, josta ranta vakaasti kääntyi länteen, ja\npäätti silloin kulkeneensa Aasian itäisimmän niemen ohi. Tosin oli\njo Deshnew paljoa aikaisemmin purjehtinut saman rannan, mutta nyt se\nvasta tuli kunnolla kartoitetuksi. Bering palasi Kamtshatkaan, vietti\nsiellä talvea ja lähti jälleen kesäkuussa 1729 liikkeelle. Mutta kun\nvastatuulet estivät häntä pohjoista kohti pääsemästä, niin hän kääntyi\ntakaisin ja purjehti Kamtshatkan ympäri, saapuen heinäkuun lopulla\nOhotskiin. Yksi retken tuloksia oli, että Kamtshatkan eteläkärjen\nasema nyt tuli tarkalleen määrätyksi. Siitä oli ollut Euroopassa aivan\nväärät käsitykset; toisissa sen ajan kartoissa Kamtshatka ja Jesso on\npiirretty yhteen, ja vielä Beringin matkan jälkeenkin tämä harhaluulo\npiti jonkun aikaa puoliaan.\n\n\n\nLuonnontutkijain matkoja.\n\n\nHeti Beringin palattua ryhdyttiin Venäjän hallituksen toimesta paljoa\nsuurisuuntaisempaan Siperian tutkimukseen. Bering sai toimekseen\nmeritutkimusten jatkamisen ja samalla lähetettiin kaukaiseen itään\neteviä luonnontutkijoita, joiden piti tähtitieteellisesti tarkemmin\nmäärätä Siperian paikkain maantieteelliset asemat, tutkia sen\nluonnonmaantiedettä, eläin- ja kasvitiedettä. Beringin piti uudella\nmeriretkellä saada selville, oliko Aasian itäpuolella maata kuinka\nlähellä. Eräs pienehkö retkikunta oli tosin tavannut maata tshuktshien\nmaan itäpuolelta ja siis arvatenkin löytänyt Amerikan rannan, mutta sen\noli täytynyt palata takaisin kesken ja jättää tutkimatta, oliko maa\nsaari, vaiko mannerrantaa.\n\nJo v. 1733 ryhdyttiin siis varustamaan uutta retkeä, mutta\nvalmistuksiin kului niin paljon aikaa, että Bering vasta v. 1740\npääsi lähtemään. Sillä välin olivat tiedemiehet jo olleet uutterassa\ntyössä. Tähtitieteilijä De la Croyère matkusteli Baikal-järvellä,\nAmurin yläjuoksulla ja Lenan alajuoksulla, määräten paikkain asemia.\nLuonnontutkija Gmelin ja historioitsija Müller nousivat Irtishiä\nja matkustivat Tomskin kautta Jenisseiskiin, tutkien kesällä 1735\nBaikal-järven seutuja. Vuonna 1736 he olivat Lenan yläjuoksulla.\nGmelin menetti Jakutskissa sattuneessa tulipalossa kaikki piirtämänsä\nretkikartat. V. 1738 saapui Itä-Siperiaan luonnontutkija Yrjö Wilhelm\nSteller, joka näistä tiedemiehistä sitten saavutti pysyvimmän maineen.\n\n\n\nJäämeren ranta.\n\n\nSamaan aikaan tutkittiin Siperian pohjoisia rantavesiä, löytyisikö\nsieltä laivan kuljettavaa väylää. Usean turhan yrityksen jälkeen pääsi\nvihdoin kaksi retkeilijää, luutnantit Mlyagin ja Skuratow, tunkeutumaan\nKara-meren poikki Jalmai-niemelle ja sen ympäri Obin suulahteen, ja v.\n1737 kaksi muuta upseeria kulki sieltä edelleen Jenissein suistamoon.\nTalvella 1739—40 Minin ajoi reellä Tajmyrin niemen länsirantaa\nmelkoisen kappaleen — seuraavana kesänä laivalla purjehdittiin melkein\nyhtä pitkälle (leveyspiirille 75° 26'), — mutta sitten retkikunnan\ntäytyi palata takaisin lumisokeuden vuoksi.\n\nTajmyrin niemimaan itäpuolella olevaa rannikkoa tutkittiin Lenan\nsuistamosta käsin. Luutnantti Prontshishtshew Tsheljuskinin\nkeralla retkeili v. 1735 ensin Olenskin suulle ja siellä talvea\nvietettyään edelleen Khatangan suistamolahteen saakka. Mutta saaret\nja jäätyneet salmet hidastuttivat sitten eteenpäin kulkua, niin\nettei hän päässytkään niemimaan pohjoiskärkeen saakka, vaan 77° 25'\nleveyspiiriltä palasi takaisin ja sitten nuoren vaimonsa keralla\npaluumatkalla kuoli. V. 1739 luutnantti Laptew yhdessä Tsheljuskinin\nkanssa lähti työtä jatkamaan ja pääsi aina Kap Thaddäukseen saakka.\nV. 1742 näyttää Tsheljuskin vihdoin eräällä retkellä kulkeneen Vanhan\nmaailman pohjoisimman kärjen ohi, joka siitä on hänen nimensä perinyt.\nLenan itäpuoleisellekin rannikolle oli tehty yhä uusia retkiä, joiden\nperusteella sen kartoitusta parannettiin.\n\n\n\nBering salmessaan ja merellään.\n\n\nSyyskuussa 1740 Bering vihdoin pääsi lähtemään Ohotskista kahdella\nlaivalla, »Pyhällä Paavalilla» ja »Pyhällä Pietarilla». Talvi\nvietettiin Avatsha-lahdessa, joka molemmista laivoista sai\nPetropavlovskin nimen. Sinne saapuivat Steller ja De la Croyère\nottamaan osaa retkeen. Bering purjehti ensinnä jonkun aikaa kaakkoa\nkohti, mutta kun ei siltä suunnalta maata tavattu, niin hän muutti\nsuunnan koilliseksi. Ankara myrsky erotti alukset toisistaan, eivätkä\nne sen koommin toisiaan tavanneet. Heinäk. 29 p. Bering näki edessään\nkorkean vuoren kukkulan, jonka hän nimitti Pyhän Eliaan vuoreksi. Hän\nluuli sitä tulivuoreksi, mutta tämä otaksuma myöhemmin huomattiin\nvääräksi.\n\nBering oli siis myrskyssä ajautunut Alaskan etelärannikolle. Hän yritti\nseurata sitä luodetta kohti, mutta ainaisen sumun vuoksi se oli kovin\nvaikeata. Hän näyttää ajautuneen Kadiakin saaren ohi ja sitten nähneen\nAlaskan niemimaasta kohtia ynnä Aleutien saaria ja niiden korkeita\ntulivuoria. Toinen, Tshirikowin ohjaama laiva, oli tavannut Amerikan\nrannan paljon etelämpänä, Sitkan seuduilla. Tshiriköw menetti siellä\nkaksi venekuntaa väkeä, jotka maihin lähetettyinä luultavasti joutuivat\nintiaanien väijytykseen. Tämä oli suuri tappio senkin vuoksi, ettei nyt\nenää voitu päästä maihin, kun ei ollut veneitä. Elokuun puolivälissä\nmolemmat laivat näyttävät olleen likimain samoilla paikoilla, mutta\neivät kuitenkaan nähneet toisiaan. Samoin kuin Beringin Tshirikowinkin\ntäytyi taistella vastatuulien ja sumun kanssa, ja juomaveden loputtua\nja keripukin alettua tuhoja tehdä miehistöstä toinen toisensa jälkeen\nkuoli, muiden mukana tähtitieteilijä De la Croyère. Laiva kuitenkin\nlopulta saapui Avatsha-lahteen Kamtshatkan kaakkoisrannalle lokakuussa\n1741.\n\nBeringin laivassa keripukki teki siihen määrään tuhojaan, ettei sitä\nvoitu tässä vaarallisessa sumuisessa meressä hoitaa, niin kuin olisi\npitänyt. Bering itsekin oli pahoin sairaana, ja luutnantti Waxel ja\nluonnontutkija Steller pitivät huolta laivan johtamisesta. Laiva ajeli\nmerellä tuulien armoilla ja tuli lopulta, marraskuussa 1741, saarelle,\njoka on Beringistä nimensä saanut. Ikäänkuin ihmeen kautta löydettiin\nkallioiden melkein joka puolelta piirittämä satama. Tämä saari, joka\non suurin Kamtshatkan edustalla olevista Komentaja-saarista ja jota\nensin luultiin mannermaan osaksi, oli uusi löytö. Siellä vietettiin\ntalvi 1741— 42 ja Steller kirjoitti erinomaisen tutkimuksen sen\neläinkunnasta ja yleisestä luonteesta. Siellä ensi kerran tavattiin\nStellerin merilehmä (Rhytina gigas), suuri sireenien harvinaiseen\nheimoon kuuluva nisäkäs, joka sittemmin on sukupuuttoon hävitetty.\nSaarella kun ei ollut puita eikä ihmisasunnoita, niin täytyi asua\nhiekkakuopissa, jotka purjeilla peitettiin. Bering kuoli joulukuussa ja\nhänen jälkeensä vielä moni keripukin heikentämästä miehistöstä. Steller\nyksin pysyi terveenä ja hän väsymättä auttoi toisia, niin että kevään\ntullessa vielä 45 oli elossa. Ravinnoksi pyydystettiin merieläimiä\nja merisaukkoja, joiden kalliita nahkoja koottiin. Laiva oli talven\nkuluessa ajautunut maalle ja hajonnut, niin että ainoana pelastuksen\nkeinona oli rakentaa sen aineista uusi pursi. Erään laivanrakennusta\noppineen kasakan johdolla se saatiinkin syntymään ja elokuussa 1742\nuusi alus työnnettiin vesille ja sillä päästiin Petropavlovskiin.\nSiten päättyi tämä onneton retki, jonka tulokset loivat niin runsaasti\nuutta valoa Aasian ja Amerikan seutujen maantieteellisiin oloihin ja\npääpiirtein selvittivät Pohjois-Amerikan luoteiskulman muodon. Steller,\njonka ansiot retkikunnan pelastuksesta olivat niin suuret, riitaantui\nsitten viranomaisten kanssa ja aikoi palata Pietariin, mutta sai käskyn\njäädä Siperiaan ja kuoli Tjumenissa v. 1746. Müller ja Gmelin v. 1743\npalasivat Pietariin.\n\nSiihen päättyivät toistaiseksi Venäjän hallituksen suurisuuntaiset\ntoimet Siperian ja sen lähiseutujen tutkimiseksi. Yksityiset kuitenkin\njatkoivat työtä. Müllerin v. 1754 julkaisemasta kartasta näkyy, kuinka\nsuunnilleen oikea käsitys oli saatu Beringin meren maista.\n\n\n\nAleutit.\n\n\nEi tämän jälkeen kauan kulunut, ennenkuin venäläiset erämiehet ja\npyydystäjät kulkivat Beringin meren poikki Amerikan rannalle ja\nAleutien saaret alkoivat toinen toisensa jälkeen ilmestyä karttoihin.\nSuuri Kadiak-saari tutkittiin, Beringin meren saaria ja rantoja\nlöydettiin yhä lisää, vaikka niiden kartoitus olikin puutteellinen.\nTällä kannalla oli näiden etäisten kulmain tunteminen, kun James\nCook kolmannella retkellään niihin saapui ja kaikkia edellisiä\nretkeilijöitä tarkemmin vakoili rannat, määräsi niiden huomattavimmat\nkohdat asteverkkoon ja piirsi Amerikan luoteisrannasta yhtämittaisen\nkartan aina Jäämeren rannoille saakka. Samaan aikaan oli muodostettu\nsuuri venäläinen komppania Amerikan puolen turkiskauppaa varten\nja Kadiak-saarelle oli perustettu asema, josta sitten rannikkoa\nvallattiin yhä edelleen. Mutta kauan eivät venäläiset saaneet näillä\nrannoilla yksin liikkua ja pyydystellä, ja piakkoin saapui toisia\nlöytöretkeilijöitäkin, joista kuuluin oli ennenmainittu ranskalainen La\nPérouse.\n\n\n\nUuden Siperian saaret.\n\n\nKahdeksannentoista vuosisadan jälkipuoliskolla tehtiin vielä\nmuutamia yrityksiä Siperian pohjoistenkin rantain ja saarien\ntutkimiseksi. Shalaurow, eräs Jakutskin kauppias, teki 1760—62 omalla\nkustannuksellaan matkan, mutta vaikka hän purjehti Svjatoi Nosin\nympäri ja näki Ljahow-saaren, joka on Uuden Siperian saarista maata\nläheisin, niin ei hän tällä, sen enempää kuin v. 1766 tehdylläkään\nretkellä, päässyt Itäniemeen saakka; jälkimmäisellä retkellä hän koko\nretkikuntansa keralla joutui tuhon omaksi.\n\nUuden Siperian saarien varsinainen tutkija oli Ljahow, josta\nmannerta läheisin on nimensä saanut; hän niinikään löysi Maloi- ja\nKotelnoi-saaret. V. 1805 Sannikow löysi lisää kaksi saarta, ja 1809—10\nHedenström, ruotsalainen sotavanki, Venäjän hallituksen toimesta\nkartoitti suuren osan saaristoa. Sannikowkin jatkoi löytöjään ja kertoi\nnähneensä maan häämöitystä Uuden Siperian saarien koillispuolelta.\nLähes vuosisadan pysyi tämän näön todenperäisyys väittelyn alaisena,\nmutta lopulta löydettiin Jäämeren hyisestä helmasta Uuden Siperian\nsaarien ulkopuolelta kokonainen ryhmä pieniä saaria, eikä tämä osa\nPohjois-Jäämerestä vieläkään ole kaikkia salaisuuksiaan ilmaissut.\n\n\n\n\nMuita Aasian matkoja.\n\n\n\nKhiva ja Bokhara.\n\n\nPietari Suuren aikana tehtiin Venäjältä ensimmäiset retket Keski-Aasian\naroille, Khivan ja Bokharan kaanikuntiin, jotka mongolilaisvallan\nkukistuttua olivat jääneet kokonaan unhotukseen. V. 1714 lähti eräs\nnuori venäläistynyt sirkassi, Bekovitsh Tsherkaski, Khivan kaanin\nluo, joka oli tarjoutunut Venäjän vasalliksi. Hän kulki Kaspian\nmeren poikki, rakensi sen itärannalle linnan ja tutki sitten erästä\nmainittuun sisämereen päättyvää laaksoa, jota on luultu Amudarjan\nvanhaksi uomaksi; Venäjän hallitus oli luullut mahdolliseksi johtaa\nmainitun virran sitä pitkin takaisin Kaspian mereen. Tältä retkeltä\npalattuaan Bekovitsh v. 1717 lähti uudelle, mukanaan sotajoukko, johon\nkuului 4000 miestä. Tällä kertaa hän kulki maatietä Uralin suusta\naution Ust Urt-erämaan poikki, joka on Kaspian meren ja Aral-järven\nvälillä. Lähelle Aral-järven eteläpäätä, Barsa Kilmas nimisen järven\nluo, hän rakensi linnan, jonka jäännöksiä vielä on nähtävänä. Mutta\nKhivan uusi kaani, joka epäluuloisena katseli venäläisten hommia,\nkävi Bekovitshin armeijan kimppuun ja tuhosi sen osastoittain. Siihen\npäättyivät ajaksi venäläisten yritykset levittää tällä kulmalla\nvaltaansa, vaikka ennen vuosisadan keskiväliä pohjoisten arojen\nkirgiisit tunnustivatkin Venäjän ylivallan ja valtakunnan raja kulki\nKaspian meren pohjoispäästä arojen poikki Irtishin latvoille.\n\n\n\nPietari Simon Pallas.\n\n\nV. 1768 Venäjän hallitus lähetti Aasian sisäosiin retkikunnan\nhavaitsemaan seuraavana vuonna tapahtuvaa Venuksen kulkua auringon\npoikki, samaa, jota varten Cook lähti Tahitiin. Oppineitten joukossa,\njotka tähän retkikuntaan kuuluivat, oli paraiten tunnettu saksalainen\nPietari Simon Pallas. Pallas, joka kokosi erinomaisen monipuolisen\ntieteellisen aineiston, vietti ensinnä jonkun ajan Etelä- ja\nItä-Venäjällä ja kulki sitten Uraliin, tutkien sen geologisia oloja.\nSieltä hän matkusti kauemmaksi Siperiaan tutkien Irtishin latvoja ja\nAltai-vuoristoa, josta siihen saakka oli hyvin vaillinaiset tiedot.\nV. 1772 hän keväällä saapui Irkutskiin, kulki Baikal-järven poikki,\nkävi Kiahtassa ja matkusti sitten edelleen Amur-virralle. Vietettyään\nvielä toisen talven Krasnojarskissa hän palasi Eurooppaan, tutkien\nloppupuolen vuotta 1773 Volgan alijuoksua. Pallas omisti huomionsa\neläin- ja kasvitieteelle, mutta niitten ohella myös geologialle,\nkoettaen saada selville vuoristojen syntyä. Lisäksi hän tutki\ntaloudellisia oloja, etenkin Venäjän kauppaa Pohjois-Aasian maihin.\n\nSamuel Gotllieb Gmelin, ennenmainitun Gmelinin veljenpoika, matkusti\nranskalaisen kasvitieteilijän Adansonin kanssa Valdain kautta Kaspian\nmerelle ja edelleen Ghilaniin, Persiaan. V. 1771 hän matkusti Kaspian\nmeren etelärannikkoa itää kohti, pääsemättä kuitenkaan Masandarania\nkauemmaksi. Paluumatkalla hänet muka vakoojana vangittiin, mutta hän\npääsi karkaamaan ja saapui onnellisesti Astrakhaniin. Seuraavana\nvuonna, tavattuaan Siperianmatkaltaan palaavan Pallaksen, hän Kaspian\nmeren itäpuolitse matkusti uudelleen Pohjois-Persiaan jatkamaan kesken\njääneitä töitään, mutta ei kuitenkaan päässyt rajaa kauemmaksi,\nennenkuin persialaiset viranomaiset pakottivat hänet palaamaan. V.\n1774 hän yritti tunkeutua Kaukasiaan, mutta joutui sielläkin vangiksi\nja vankeudessa kuoli samana vuonna. Pallaksen johdolla hänen matkalla\ntekemänsä muistiinpanot julkaistiin. Arvokkaimmat ovat havainnot\naroilta, niitten asukkaista ja varsinkin Pohjois-Persian vuorimaasta,\njoka siihen saakka oli melkein tuntematon.\n\n\n\nKaukasia.\n\n\nKaukasiaa, joka siihen aikaan niinikään enimmäkseen oli »terra\nincognitaa», tutki saman tiedemiesyhtymän kolmas jäsen, Riiasta\nkotoisin oleva, Saksanmaan yliopistoissa tieteellisen kasvatuksensa\nsaanut Juhana Anton Guldenstadt. Tavattuaan Astrakhanissa Gmelinin\nhän kulki Terekin poikki ja retkeili sitten kahden seuraavan\nvuoden kuluessa Kaukaso-vuoristossa ristiin rastiin, tutkien sen\nluonnonhistoriaa ja asukkaitten kieliä. Georgian ruhtinaan seurueessa\nhän kävi Tiflisissä ja 1772 pienessä Imeritian valtakunnassa, joka\noli vuoriston eteläpuolella Georgiasta länteen, lähellä Mustan meren\nrantoja. Seuraavana vuonna hän, vuoriston poikki kuljettuaan, tutki\nElbrusin pohjoisella rinteellä olevia seutuja. Etelä-Venäjän kautta\nkotiin palattuaan hän alkoi valmistella kokoelmiaan julkaistaviksi,\nmutta kuoli kesken työtään kuumeeseen. Pallas niistä osan julkaisi\nja loput saksalainen oppinut Klaproth, joka seuraavan vuosisadan\nalkupuolella itsekin tutki Kaukasoa.\n\nSamaan tiedemiesryhmään vielä kuului ruotsalainen Juhana Pietari\nFalk, joka Upsalassa tutkinnot suoritettuaan tuli Pietarin yliopiston\nprofessoriksi ja v. 1768 lähetettiin Siperiaan tutkimusretkelle. Hän\ntutki etenkin Obin ja Irtishin vesistösyvänteitä, mutta teki v. 1774\nsynkkämielisyydestä itsemurhan.\n\n\n\n\nEnglantilaiset Intiassa.\n\n\nZahir ud-din-Mahomet, historiassa tunnettu nimellä Baber, s.o.\n»tiikeri», joka perusti mongolien hallitsijasuvun Intiassa, oli\nTimur Lenkin jälkeläisiä ja siis mongoli sukuperältään. Sana »mogul»\non »mongolin» arabialainen tai persialainen väännös, ja siitä\nportugalilaiset ja hollantilaiset alkoivat sanoa Pohjois-Intian\nmongolilaista hallitsijaa »suureksi moguliksi».\n\n\n\n\"Suuri moguli\".\n\n\nBaberin valtakunta käsitti alkuaan nykyisen Ferghanan, mutta\nmenetettyään tämän maan sodassa uzbekkejä vastaan hän valloitti Kabulin\nja Kabulista käsin Intian, voittaen kahdessa ratkaisevassa taistelussa\nne kymmentä ja kahtakymmentä kertaa suuremmat armeijat, joita Intian\nhallitsijat ja ruhtinaat häntä vastaan keräsivät. Baberin pääkaupunki\noli Agra. Hänen v. 1530 kuoltuaan nousi hänen poikansa Humajun\nvaltaistuimelle, ja tämän poika oli suuri Akbar, jonka nimeä vielä tänä\npäivänä Intiassa kunnioittaen muistellaan.\n\nAkbar, joka hallitsi vuodesta 1556 vuoteen 1605, laajensi voimallisella\nkädellä valtakuntaansa jota taholle, niin että hän lopulta hallitsi\nniemimaan koko pohjoispuolta aina kauas Dekkaniin saakka. Hänen\nvaltakuntansa käsitti laajemman osan Intiaa kuin ainoankaan ennen\nhäntä, mutta vasta Aurangzeb valloitti Etelä-Intiankin. Akbar järjesti\nvaltakuntansa sisälliset olot erinomaisella huolella. Hän osoitti\nsuurta uskonnollista suvaitsevaisuutta ja ruvettuaan epäilemään\nMuhamedin perustaman opin oikeutta loi itse uuden uskonnon, johon hän\nvalitsi mielestään parhaat ainekset kaikista siihen aikaan tunnetuista\nuskonnoista, kristinuskostakin. Itse hän rupesi tämän uuden uskonnon\nylimmäiseksi papiksi, palveli joka aamu julkisesti aurinkoa luonnon\njumaluuden näkyväisenä edustajana, ja tietämätön kansa palveli häntä\njumalana. Mausoleo, jonka hän itselleen rakennutti Sikandraan lähelle\nAgraa, on Intian kauneimpia rakennuksia.\n\nAkbarin jälkeen nousi valtaistuimelle hänen poikansa Jehangir, jonka\naikana Englannin kuninkaan lähettiläs Roe saapui suuren mogulin hoviin.\nHänen poikansa Shah Jehanin aikana mogulivaltakunta kohosi korkeimpaan\nloistoonsa. Silloin perustettiin ja rakennettiin Delhi ja valmistettiin\nkuulu riikinkukko-valtaistuin. Mieluummin hän kuitenkin asui Agrassa,\njonne hän itseään ja puolisoaan varten rakennutti hautapaikaksi kuulun\nTaj Mahalin, Intian ja milt'ei koko maailman henkevimmän ja puhtaimman\nrakennusmuistomerkin.\n\nShah Jehanin kukisti valtaistuimelta hänen poikansa Aurangzeb, joka\nhallitsi vuodesta 1658 vuoteen 1707. Aurangzeb valloitti Dekkanin aina\neteläisimpään niemekkeeseen saakka, mutta hänen jälkeensä suurien\nmogulien valta nopeaan rappeutui ja Intia taas hajaantui pieniin\nitsenäisiin ja puoli-itsenäisiin valtakuntiin. Aurangzeb samoin kuin\nhänen edeltäjänsäkin rakensi kautta maan suurenmoisia teitä, joitten\nkahden puolen istutettiin varjoisat lehtokujat, ja määrämatkain päähän\nlaitettiin majatalot, sarait, matkustajain lepopaikoiksi.\n\nV. 1739 Persian hallitsija Nadir Shah myrskyn tavoin hyökkäsi\nIntiaan, hävitti maata ja ryösti Delhin, vieden sieltä\nriikinkukko-valtaistuimenkin mukanaan. Hän oli viimeinen\nmuhamedilainen valloittaja, joka on Gangeen laaksossa käynyt.\nNiemimaan länsi- ja keskiosiin syntynyt Mahrattain valtakunta\noli aivan uusi valtiomuodostus, joka nopeaan voimistui ja sitten\nkauan tuotti englantilaisillekin vastusta. Suuren mogulin valta ei\nkahdeksannentoista vuosisadan jälkipuoliskolla ulottunut Gangeen\nlaaksoa laajemmalle ja hänen mahtinsa oli melkein vain nimellinen.\nTällä kannalla olivat asiat, kun englantilaiset alkoivat Etu-Intiassa\nmaata anastaa.\n\nPortugalilaiset eivät anastaneet pysyväisesti haltuunsa muuta kuin\nmuutamia paikkoja rannikolta, tyytyen merikaupan hallitsemiseen,\nja hollantilaiset taas, jotka heidän kauppamahtinsa mursivat,\nvahvistivat valtaansa etupäässä Malaiji-saarilla. Suuri moguli oli\nnäiden molempien kansojen mahtiaikana vielä siksi voimallinen, ettei\nhänen valtakuntaansa olisi voitu anastaa samalla tavalla kuin Cortes\nanasti Mexicon. Kauppiaat ja muut matkustajat, jotka sisämaassa\nkävivät, tosin kertoivat ihmeitä kaupunkien komeudesta ja hovien\ntarumaisesta rikkaudesta (vrt. kuvaa siv. 29), mutta näin voimallisista\nhoukutuksista huolimatta portugalilaisten ja hollantilaisten täytyi\ntyytyä rauhallisella kaupanteolla näitä rikkauksia pyytelemään.\n\nEnglantilaiset ja ranskalaiset sitävastoin hankkivat Etu-Intian\nniemimaalla pysyväisen jalansijan. Tähän oli osaksi syynä se seikka,\nettä hollantilaiset häikäilemättä, ase kädessä ja rauhan aikana\nsodan uhalla olivat karkoittaneet kaikki muut Malaiji-saaristosta ja\nanastaneet maustekaupan yksinoikeudekseen.\n\nMadras oli ensimmäinen paikka, jossa Intian tulevat valloittajat saivat\npysyvän jalansijan. Englantilaisten v. 1640 rakentaman linnan suojaan\nkasvoi nopeaan kaupunki. Hollantilaiset tosin koettivat estää heitä\nmannermaallakaan jalansijaa saamasta, mutta kaikkialle heidän voimansa\neivät kuitenkaan riittäneet. Vuosisadan puolivälissä englantilaiset\nsaapuivat Gangeen suistamoon, Hugliin, ja saivat suurelta mogulilta\nluvan tehdä siellä kauppaa. Paria vuosikymmentä myöhemmin Itä-Intian\nkomppania sai Kaarle II:lta Bombayn, jonka kuningas oli saanut\nportugalilaisen prinsessan keralla myötäjäisiksi. Bombaysta tuli\nenglantilaisten pääpaikka Etu-Intian länsirannikolla. Ilmaston\nepäterveellisyyden vuoksi kuolevaisuus tosin oli suunnaton, mutta\npaikan asema oli niin edullinen, että se siitä huolimatta vaurastui.\n\nSamaan aikaan englantilaiset alkoivat esiintyä vaativammin ja asevoimaa\nkäyttäen Bengalissa, jonka maaherra, suuren mogulin sukulainen,\nalkoi kiristää Itä-Intian komppanialta kohtuuttomia veroja. Calcutta\nperustettiin Huglin alapuolelle paikkaan, jota oli helpompi puolustaa\nmaa-armeijaa vastaan, mutta ne sotaväkiosastot, joita komppania\ntoimitti Englannista arvoaan voimassa pitämään, eivät riittäneet suuren\nmogulin vielä kovin suurta valtaa vastaan ja englantilaiset piankin\nhuomasivat, että maasota kävi yli heidän voimainsa. Mutta merellä he\nsaattoivat sitä tuntuvammin puuttua asioihin vallitsemalla kauppaa\nja Arabian pyhille paikoille vieviä pyhiinvaellusreittejä. Näitten\nkeinottelujen aikana heille selvisi, etteivät linnoittamattomat asemat\nriittäneet heidän kauppaansa tukemaan. Heidän täytyi suuren mogulin\nmaissa vallitsevan sekasorron vuoksi pakostakin turvautua asevoimaan,\njos mieli paikkansa pitää, ja siten Itä-Intian komppania vähitellen\nhankki itselleen melkoisen armeijan.\n\nAurangzebin kuollessa v. 1707 ja Etu-Intian koko eteläosan\nvapautuessa suurmogulin vallanalaisuudesta Nizamul-Mulk perusti\nvaltakunnan, jonka pääkaupunki oli Hyderabad. Se käsitti melkein koko\nEtelä-Intian. Ylänkömaan ja merenrannan välistä alavaa rantavyöhykettä\nhallitsi Nizamin maaherra, Arcotin nabobi. Kauempana etelässä\nhallitsi Trichinopolia hindulainen raja, ja Tanjore niinikään oli\npuoli-itsenäinen hinduvaltakunta. Sisämaassa oli Mysore paraillaan\nmuodostumassa eri valtakunnaksi, ja sitäpaitsi oli kaikkialla\npaikkakunnallisia, puoli-itsenäisiä päälliköitä, palegareja tai\nnaikeja, jotka asuivat varustetuissa linnoissa, melkein kuin\nEuroopan keskiaikaiset lääniherrat. Tällä kannalla olivat asiat, kun\nranskalaisten ja englantilaisten välinen kilpailu Intiassa kiihtyi\nilmisodaksi.\n\n\n\nRanskalaiset ja englantilaiset.\n\n\nPondicherryssa, joka oli ranskalaisten pääpaikka, oli siihen aikaan\nmaaherrana Dupleix, tarmokas, rohkea ja kunnianhimoinen mies, joka oli\nperinpohjin perehtynyt kaikkiin itämaisen politiikan ja itämaisten\nhovien salaisuuksiin. Clive taas, josta sitten tuli hänen voitokas\nvastustajansa, oli siihen aikaan vielä Madrasissa kirjurina. V.\n1746 ranskalaiset valloittivat englantilaisilta Madrasin melkein\nilman miekan iskua, eikä englantilaisille jäänyt kuin lähellä tätä\nkaupunkia oleva pieni linna, ja siihen he kaikki pakenivat, Clive\nmuitten mukana. Nabobi, joka oli luvannut kohdella kumpaakin sotivaa\npuolta puolueettomasti, vaati ranskalaisia luopumaan Madrasista,\nmutta ranskalainen ylipäällikkö muutamalla sadalla miehellä\nperinpohjin voitti nabobin suuren armeijan. Tämä tapaus teki syvän\nvaikutuksen intialaisiin, samoin kuin joku aika ennen englantilaisten\nportugalilaisista saama ensimmäinen merivoitto. Parin vuoden kuluttua\nenglantilaiset kuitenkin rauhanteossa saivat Madrasin takaisin. Tämä\nensimmäinen yhteentörmäys Intiassa oli vain suuren eurooppalaisen sodan\npieni syrjäkohtaus. Seuraava yhteentörmäys sitävastoin syntyi Intiassa\npaikallisista syistä, vaikka Ranska ja Englanti Euroopassa elivät\nrauhassa. Dupleix käytti hyväkseen hallitsijanvaihdoksia asettaakseen\nomat suojattinsa sekä Hyderabadin että Arcotin valtaistuimille,\nmutta englantilaiset kannattivat Arcotissa omaa vastaehdokastaan.\nEnglantilaisten asia tosin näytti auttamattomasti menetetyltä, heillä\nkun ei ollut soveliasta ylijohtajaa, mutta silloin Clive, joka oli\nvaihtanut kirjurinkynän vänrikinmiekkaan, loistavilla urotöillä pelasti\naseman ja samalla laski oman maineensa perustuksen. Kahdensadan\nenglantilaisen ja kolmensadan hindu-liittolaisen keralla hän eräänä\nkamalana ukkosyönä hyökkäsi Arcotin linnan kimppuun ja valloitti sen.\nLinnassa hän sitten urhoollisesti piti puoliaan kymmeniätuhansia\nmaanasukkaita vastaan, ja kun ranskalaisten suosiman nabob-ehdokkaan\narmeija jonkun turhan rynnäkön jälkeen peräytyi, niin Clive pienen\njoukkonsa keralla riensi hänen peräänsä ja sai hänestä niin täydellisen\nvoiton, että osa hänen sotajoukostaan meni englantilaisten, taikka\noikeammin heidän suosimansa kruununpyytäjän puolelle. Arcotin puolustus\non Englannin siirtomaasodan kuuluimpia tapauksia, se herätti kotimaassa\nsuunnatonta huomiota ja mielenkiintoa Intian tapauksiin. Samalla se\navasi englantilaisille suurempien mahdollisuuksien näköaloja, kuin\nmitä he olivat siihen saakka uneksineetkaan. Se osoitti, että mogulien\nlahonnut valtakunta ehkä voitaisiin verraten vähäisilläkin sotavoimilla\nvalloittaa. Macaulay kuvaa Arcotin piiritystä ja puolustusta\nseuraavasti:\n\n\n\nArcotin puolustus.\n\n\n»Raja Sahib ryhtyi saartamaan linnaa, joka ei näyttänyt mitenkään\npiiritystä kestävän. Muurit olivat raunioina, vallihaudat kuivillaan,\npatterien selkä liian kapea, jotta niille olisi tykkejä voinut asettaa,\nja rintasuojat liian matalat sotamiehiä suojellakseen. Vähälukuista\nvarusväkeä olivat taudit ja mieshukka suuresti heikentäneet; siihen\nei enää kuulunut kuin 120 eurooppalaista ja 200 siipoita. Ainoastaan\nneljä upseeria oli jäljellä, ruokavaroja ja muita tarpeita oli\nniukasti, ja se mies, jonka piti näin vaikeissa oloissa puolustusta\njohtaa, oli vain viidenkolmatta ikäinen ja kirjanpitäjäksi kasvatettu.\nViisikymmentä päivää kesti piiritystä ja nuori kapteeni hoiti\npuolustusta lujuudella, valppaudella ja kyvyllä, joka olisi tuottanut\nkunniaa Euroopan vanhimmalle sotamarskille. Mutta päivä päivältä\nleveni muurinaukko. Semmoisissa oloissa olisi vaikka mikä sotaväki,\njolla oli niin niukasti upseereja, ruvennut osoittamaan niskoittelun\noireita, ja sitä suurempi oli tässä vaara, kun tämä sotaväki oli niin\nperinpohjin sekalaista sekä sukuperän, ihovärin, kielen, tapain että\nuskonnon puolesta. Mutta pienen joukon uskollisuus johtajaansa kohtaan\nvoitti kaikki, mitä kerrotaan Caesarin kymmenennestä legionasta taikka\nNapoleonin vanhasta kaartista. Siipoit tulivat Cliven luo, eivät\nmuonan niukkuudesta valittamaan, vaan ehdottamaan, että kaikki vilja\nannettaisiin eurooppalaisille, koska aasialaiset olivat tottuneet\ntulemaan vähemmällä toimeen. Heille kyllä riittäisi se ohut velli,\njoka hissistä pois siivilöitiin. Historia ei tunne liikuttavampaa\nesimerkkiä sotilaallisesta uskollisuudesta eikä hallitsevan mielen\nvaikutuksesta. Madrasin kuvernööri oli yrittänyt tuoda apua, mutta\nyritys ei ollut onnistunut. Oli kuitenkin toiveita, että saataisiin\napua toiselta taholta. 3000 mahrattaa, puoleksi sotilasta, puoleksi\nrosvoa, oli palkattu taistelemaan Muhammed Alin puolesta (jonka asiaa\nenglantilaiset ajoivat), mutta arvellen ranskalaisia voittamattomiksi\nja Chanda Sahibin voittoa varmaksi, he olivat siihen saakka pysyneet\nalallaan Carnaticin rajalla. Mutta Arcotin puolustuksen maine pani\nheidät liikkeelle. Heidän johtajansa, Murari Rao, sanoi ei koskaan\nuskoneensa, että englantilaiset osaisivat taistella. Nyt hän sanoi\nmielellään heitä auttavansa nähdessään, että heillä oli uskallusta\nitseään puolustaa. Raja Sahib sai kuulla mahrattain olevan liikkeellä\nja älysi, että hänen nyt oli pakko toimia sukkelaan. Ensiksi hän ryhtyi\nneuvotteluihin ja tarjosi Clivelle suuria lahjoja, jotka tämä inhoten\nhylkäsi. Sitten hän uhkasi, että ellei hänen ehtoihinsa suostuttaisi,\nniin hän väkirynnäköllä valloittaisi linnan ja surmauttaisi joka\nmiehen. Clive tavanmukaisella ylpeydellään vastasi, että Raja Sahibin\nisä oli vallananastaja, hänen sotaväkensä roskajoukkoa, ja että hänen\noli parasta tarkkaan punnita asiaa, ennenkuin lähetti armeijansa\naukkoon, jota puolustivat englantilaiset. Raja Sahib päätti silloin\nväkirynnäköllä valloittaa linnan.\n\nPäivä oli mitä sopivin moiseen rohkeaan yritykseen. Se oli\nmuhamedilaisten suuri juhlapäivä, muharram, joka on pyhitetty\nAlin pojan Husseinin muistolle. Clive oli saanut salaisia tietoja\naikomuksesta, ryhtynyt valmistuksiinsa ja väsymyksestä, uupuneena\nheittäytynyt vuoteelleen. Hän heräsi meteliin ja oli heti paikallaan.\nVihollinen lähestyi, ajaen edellään elefantteja, joitten otsa oli\nrautalevyillä suojattu. Luultiin näitten elävien muurinmurtajain\nkykenevän rynnistämään portit auki. Mutta tuskin olivat englantilaisten\nmusketinluodit alkaneet jättiläisten nahkaa kirveliä, ennenkuin ne\nkääntyivät ympäri ja lähtivät hurjaan pakoon, tallaten alleen oman\npuolen miehiä, jotka olivat niitä edellään ajaneet. Sitten heitettiin\nvallihautaan lautta, joka sen osaksi täytti. Huomatessaan, etteivät\nhänen tykkimiehensä osanneet kojeitaan hoitaa, Clive otti itse luntun\nja muutamassa minuutissa ampui lautan puhtaaksi. Hyökkääjät ryntäsivät\nrohkeasti eteenpäin toisista paikoista, missä hauta oli kuivana. Mutta\nheitä tervehti niin tuima ja tarkka tuli, että se tuota pikaa sai\nvimmatuimmatkin ja juopuneetkin etunsa käsittämään. Englantilaisten\ntakarivi kaiken aikaa antoi eturiville valmiiksi panostettuja pyssyjä,\nja jokainen laukaus teki aukkonsa alla olevaan ihmisjoukkoon.\nTunnin verran kesti tappelua. Hyökkääjistä oli 400 kaatunut,\nlinnan puolustajista ainoastaan viisi tai kuusi miestä. Piiritetyt\nviettivät tuskan yön, odottaen hyökkäyksen uudistumista. Mutta päivän\nkoittaessa vihollista ei näkynyt missään. Se oli peräytynyt, jättäen\nenglantilaisille monta tykkiä ja suuren määrän ampumatarpeita.»\n\nArcotin puolustus teki Clivestä sankarin, jonka maine kulki kautta\nIntian ja Euroopan. Pitt lausui hänestä, että hän oli »taivaan\nsynnyttämä kenraali». Intialaiset antoivat hänelle nimeksi »Sabut\nJung», joka merkitsee »rohkeus sodassa».\n\nTämän jälkeen Clive pelasti Trichinopolin, jota vastapuolueen\nsotajoukko piiritti, mutta luovutti sitten päällikkyyden\nEnglannista saapuneelle korkeammalle upseerille ja palveli jälleen\nvähempiarvoisessa virassa, vaikkapa hänen erinomainen johtajakykynsä jo\nolikin tullut riittävästi huomatuksi. Sotaa sitten kesti useita vuosia,\nmutta lopulta sekä englantilainen että ranskalainen komppania siihen\nkyllästyi, se kun uhkasi kokonaan hävittää kaupan, ja ne pyysivät\nhallituksiaan, jotka elivät keskenään rauhassa, välittämään. Rauha\nsaatiinkin aikaan, ja se oli kaikin puolin edullinen englantilaisille.\nDupleix kutsuttiin Intiasta pois. Clive oli jo ennen palannut\nkotimaahan terveyttään parantamaan, mutta saapui pian takaisin Intiaan,\njossa häntä kohta kipeästi tarvittiin, sillä maanasukkaitten kesken\nsotaa yhä jatkui.\n\nCliven tarmoa ja neuvokkaisuutta tarvittiin nyt etupäässä Bengalissa,\njonka nuori nabobi suuren armeijan keralla saapui piirittämään\nenglantilaisten rakentamaa Calcuttaa. Hän valloitti kaupungin heikon\nvastarinnan jälkeen ja hirveästä kuumuudesta huolimatta sulloi 146\nvangiksi saamaansa englantilaista pieneen umpihuoneeseen, jossa\nsuurin osa ilman puutteesta yhden yön kuluessa tukehtui. Vain 26 oli\naamulla hengissä ja nekin kuolemaisillaan. Se oli »Calcutan musta\npesä», joka sitten tuli niin kuuluksi ja voimallisesti kiihoitti\nenglantilaisia ponnistamaan kaikki voimansa moisen hirmutyön\nkostamiseksi. Lordi Clive saapui paikalle lähes tuhannen miehen\nkeralla, valloitti helposti Calcutan takaisin ja pakotti nabobin\nrauhaa anomaan ja antamaan komppanialle takaisin kaikki oikeudet ja\nkorvaamaan englantilaisten kärsimän omaisuuden vahingon. Siihen asia\nehkä olisi päättynyt, ellei Euroopassa samaan aikaan olisi syntynyt\nuutta sotaa Ranskan ja Englannin välille. Clive siitä tiedon saatuaan\noikopäätä hyökkäsi Gangeen suistamossa olevan ranskalaisen aseman,\nChandernagoren, kimppuun ja valloitti sen. Nabob siitä suuttui,\nkoska tämä tapaus siirsi eurooppalaisen sodan hänen alueilleen, ja\nmeni ranskalaisten puolelle. Mutta Clive silloin viipymättä marssi\nhäntä vastaan, mukanaan 900 eurooppalaista ja 2000 hindu-sotilasta,\nja Plasseyn luona syntyi ratkaiseva tappelu. Nabobilla oli 50.000\nmiestä ja 50 tykkiä, mutta siitä huolimatta englantilaiset saivat\nloistavan voiton ja eräs petturi surmasi nabobin hänen oman\nsotajoukkonsa keskellä. Tämä tappelu taisteltiin kesäkuussa 1757.\nClive asetti uuden miehen Bengalin nabobiksi ja pakotti hänet siitä\nkunniasta maksamaan suunnattoman korvauksen, joka jaettiin komppanian,\nCalcutan asukkaitten, englantilaisten päällikköjen ynnä armeijan ja\nlaivaston kesken. Kaiken kaikkiaan summa nousi noin 60 miljoonaan\nmarkkaan, mutta Bengalin yleiset varat eivät riittäneet kuin puolen\nmaksamiseen. Englantilaisilla oli ollut liian ylelliset käsitykset\nIntian rikkauksista, eivätkä he olleet uskoa, ettei heidän vaatimustaan\nvoitaisi suorittaa. Heidän täytyi sitten lopun korvaukseksi tyytyä\nCalcutan ympäriltä heille annettuun melkoiseen maa-alueeseen.\n\n\n\nLordi Clive.\n\n\nV. 1758 Itä-Intian komppania nimitti Cliven kaikkien Bengalissa olevien\nkauppa-asemiensa kuvernööriksi. Hän ei saanut rauhassa hallita.\nKahdelta taholta uhkasi vaara. Sisämaasta lähestyi eräs moguliprinssi\nmelkoisen armeijan keralla anastamaan Bengalia englantilaisten\nasettamalta nabobilta. Mutta niin pelätty oli jo Cliven nimi, että\nkun hän muutaman sadan englantilaisen ja parin-, kolmentuhannen\nhindusotilaan kanssa marssi prinssiä vastaan, niin tämän armeija\nhajaantui miekan lyömättä. Ranskalaisia vastaan hän lähetti erään\nalapäälliköistään, ja tämä karkoitti heidät heidän kaikista Intian\nitärannalla olevista asemistaan ja mursi heidän vaikutusvaltansa\nsisämaan hoveissa. Sitten Clive vielä sekä maalla että merellä voitti\nhollantilaisetkin, jotka niinikään olivat melkoisesti vahvistaneet\nvaikutustaan Gangeen suistamossa, eivätkä suinkaan miekan iskutta\ntahtoneet luovuttaa Englannille ensimmäistä sijaa.\n\nClive palasi sitten kotimaahan, jossa hänet ylennettiin ylähuoneen\njäseneksi, ja viipyi siellä viisi vuotta. Mutta tällä ajalla ennätti\nIntiassa tapahtua suuria mullistuksia, joista ei luultu muulla tavalla\nsuoriuduttavan, kuin lähettämällä hänet sinne uudelleen. Bengalin nabob\noli komppanian toimesta syösty valtaistuimeltaan, sillä komppania\ntahtoi myydä viran uudelle nabobille suuresta summasta. Mutta uusi\nnabob, Mir Kasim nimeltään, olikin tarmokas mies, joka nopeaan alkoi\nharjoittaa sotaväkeään eurooppalaiseen malliin, hankkia aseita ja\nampumavaroja ja sitten jäykästi vastustaa brittiläisten kauppiaitten\nylen suuria vaatimuksia. Nämä nimittäin vaativat vapaan kaupanteon\noikeutta koko Bengalissa maksamatta nabobin virkamiehille säädettyjä\nrajaveroja. Lopulta hänen rohkeutensa kasvoi niin suureksi, että hän\nsalli ampua englantilaista venettä, ja paikalla oli koko Bengali\nilmiliekeissä. 2000 englantilaisten hindusotilasta tuhottiin Patnan\nluona ja 200 englantilaista joutui eri osissa Bengalia nabobin väen\nkäsiin ja teloitettiin. Mutta heti kun säännöllinen sota alkoi, Mir\nKaseinin sotaonni päättyi ja hänen harjoitettu sotaväkensä voitettiin\nperinpohjin parissa tuimassa tappelussa. Nabob itse pakeni ja sai\nsuojan Oudhissa, ja sota levisi sinnekin. Oudhin nabob, apunaan itse\nsuuri moguli, lähti valloittamaan Patnaa takaisin englantilaisilta.\nVielä suurempi vaara uhkasi näitä, kun heidän omat »siipoinsa» tekivät\nkapinan. Tämä saatiin onneksi kukistetuksi ja aito mogulilaiseen tapaan\nenglantilainen ylipäällikkö rankaisi pääsyyllisiä ammuttamalla heidät\ntykeistä, kaikkiaan neljäkolmatta miestä.\n\n\n\nEnglantilaiset saavat Bengalin.\n\n\nHätä oli niin suuri, että lordi Cliven uudelleen täytyi palata Intiaan\nasioita järjestämään. Ja hänen edeltään ukkospilvet hajaantuivat\nmelkein itsestään. Hän riensi Calcutasta Allahabadiin ja siellä\njärjesti asiat, miten parhaaksi näki. Oudh annettiin takaisin omalle\nnabobilleen, mutta hänen täytyi maksaa toistakymmentä miljoonaa markkaa\nsotakorvauksia. Suurmoguli sai Allahabadin maakunnan oman välittömän\nhallintonsa alaiseksi sillä ehdolla, että hän englantilaisille luovutti\nBengalin, Beharin ja Orissan siviilihallinnon. Näissä maissa pidettiin\nsiitä pitäen nabobia vain muodon vuoksi, osa oikeudenhoidosta jäi\nhänelle, sekä melkoiset vuositulot.\n\nLordi Clive ryhtyi nyt toiseen ja paljoa vaikeampaan tehtävään,\nnimittäin puhdistamaan Itä-Intian komppanian englantilaisia virastoita\nlahjouksesta ja muista väärinkäytöksistä. Komppanian virkamiehillä oli\npienet palkat, mutta virallista asemaansa he käyttivät kiskoakseen\nmaanasukkailta lahjoja, niin että heidän tulonsa kohosivat kymmeniä\nja satoja kertoja varsinaista palkkaa suuremmiksi. Mutta lordi\nClivenkin oli vaikea saada tätä mätähaavaa korjatuksi, sillä kaikki\nIntiassa olevat englantilaiset pinnistivät vastaan. Jäykkyydellään\nja suurella vaikutusvallallaan hän kuitenkin lopulta voitti tämänkin\nvastuksen. Vaikka parisataa upseeria teki suorastaan kapinan ja\nsiviiliviranomaiset yksimielisesti olivat uudistusta vastaan, sai\nhän kuitenkin kaikenlaisen lahjainoton kerrassaan lopetetuksi ja\nvirkamiehille sen sijaan suolamonopolista riittävät palkat.\n\nPalattuaan kotimaahan Clive joutui ankaran vainon alaiseksi kaikkien\nniitten puolelta, joita hän joko Intiassa taikka kotimaassa oli\nvahingoittanut puhdistaessaan Itä-Intian komppanian sekä ylemmän että\nalemman hallintokoneiston. Hänen täytyi parlamentissa julkisesti\npuolustaa itseään, eikä tämä kunnianpuhdistus ollut niin loistava,\nkuin hänen ystävänsä olivat toivoneet. Clive oli Intiassa noudattanut\nsitä periaatetta, että petolliset keinot olivat luvallisia petollisia\nvastustajia vastaan, ja jonkun kerran hän oli oikein perinpohjin tätä\nperustetta käytännössä sovelluttanut. Sitä hän ei sentään tehnyt omaksi\nedukseen, vaan edistääkseen komppanian ja samalla maansa asiaa. Hän\nei kauan elänyt kotiin palattuaan, sillä Intian ilmanalan aiheuttama\nsynkkämielisyys toisin ajoin hänet valtasi ja erään semmoisen\npuuskauksen sattuessa hän teki itsemurhan vähän yli viidenkymmenen\nvuoden ikäisenä.\n\n\n\nWarren Hastings.\n\n\nCliven jälkeen nimitettiin maaherraksi Warren Hastings, eräs komppanian\nvirkamiehiä, joka oli perinpohjin perehtynyt Intian asioihin. Clive\noli perustanut Intian brittiläisen vallan, mutta vasta Hastings\njärjesti sen hallinnon. Hän ei kuitenkaan saanut kauankaan rauhassa\nvaikuttaa, ennenkuin sota vaati hänen koko huomionsa ja voimansa.\nMahratta-valtioissa oli syntynyt kruununperimysriitoja ja Bombayn\nmaaherra käytti tilaisuutta koettaakseen saada nämäkin valtiot\nbrittiläisen vallan alaisiksi. Hän rupesi erään kruununtavoittelijan\nliittolaiseksi; tämä lupasi hänelle Salseten ja muitakin paikkoja, ja\nsiitä seurasi sota, johon ylimaaherrakin kaikella tarmolla otti osaa,\nvaikka hän oikeastaan oli tämän politiikan vastustaja. Englantilainen\narmeija marssi nyt kenraali Goddardin johdolla ensi kerran koko\nEtu-Intian niemimaan poikki ja melkein miekan iskutta valloitti\nGujeratin rikkaan maakunnan. Eräs toinen armeija kapteeni Pophamin\njohdolla rynnäköllä valloitti Gwaliorin kalliolinnan, jota pidettiin\nkoko Hindustanin avaimena. Eräs Bombaysta liikkeelle lähtenyt joukko\nsitävastoin kärsi tappion, eikä komppania senvuoksi suuriakaan hyötynyt\nlopullisessa rauhanteossa.\n\nPian kuitenkin oli kestettävä uusi ja vaarallisempi sota. Se alkoi\nMadrasin brittiläisten viranomaisten omavaltaisen menettelyn johdosta.\nMysoren hallitsija Hyder Ali ja Dekkanin Nizam, Intian molemmat\nvoimallisimmat muhamedilaiset hallitsijat, yhtyivät mahrattain kanssa\nenglantilaisia vastaan. Mahratat ja Nizam saatiin liitosta eroamaan,\nmutta Hyder Alin armeija iski kuin ukonnuoli Carnaticiin ja voitti\nperäti melkoisen brittiläisen osaston, ja hänen ratsuväkensä samosi\nryöstäen kautta maan aina Madrasin varustuksien edustalle saakka.\nHastings pani silloin liikkeelle Bengalin koko sotavoiman, Hyder\nAlin oli pakko peräytyä ja hänen poikansa Tippu teki rauhan v.\n1784. Toinen englantilainen osasto kulki etelässä niemimaan poikki\npitääkseen aisoissa Nizamia ja mahrattoja, jos he alkaisivat osoittaa\nlevottomuuden oireita.\n\nVaikka ranskalaiset olivat menettäneet vaikutusvaltansa niemimaan\nrannoilla, niin juonivat he kuitenkin edelleenkin kaikin tavoin\nenglantilaisia vastaan. He rupesivat sisämaan itsenäisien valtakuntien\nneuvonantajiksi, harjoittivat niiden sotaväen, hankkivat niille\naseita, ja olipa siellä maanruhtinaitten palveluksessa kokonaisia\nranskalaisia osastoltakin valmiina sodan tullen marssimaan\nenglantilaisia vastaan. Samalla kun brittiläiset viranomaiset parhaan\ntaitonsa mukaan koettivat järjestellä Bengalin ja myöhemmin muittenkin\nhallussaan olevien alueitten oloja, täytyi heidän alati olla sotaan\nvalmiina. V. 1790 oli Mysoren ruhtinasta Tippua vastaan käytävä\nuusi sota, jossa mahratat ja Nizam jälleen olivat englantilaisten\nliittolaisina. Tippu nöyrtyi vihdoin, kun lordi Cornwallis lähestyi\nhänen pääkaupunkiaan; hänen täytyi luovuttaa puolet maistaan\nenglantilaisten liittolaisille, jotka ne keskenään jakoivat, ja\nmaksaa melkoinen sotakorvaus. Mutta Tippu hehkui kostonhimoa ja\nkäytti hyväkseen ensi tilaisuutta. Markiisi Wellesley oli silloin\nBengalin käskynhaltijana. Wellesleyn käsityksen mukaan ranskalaiset\nyhä vieläkin olivat brittiläisten vaarallisimmat viholliset Intiassa,\nja koska ranskalaiset juuri olivat Tippu sulttaanin neuvonantajat ja\nliittolaiset, niin piti hän uutta sotaa tätä vastaan välttämättömänä.\nNapoleon oli siihen aikaan Egyptissä voittamattomine joukkoineen ja\nyleensä tiedettiin, että hänen aikomuksenaan oli valloittaa tämä\nmaa, sieltä käsin tuhotakseen englantilaisten mahti Intiassa, jonka\nsuuren merkityksen saarivaltakunnalle hän hyvin älysi. Ranskalaiset\nolivat jo saaneet Dekkanin Nizaminkin sotaväen järjestelyn ja\njohdon käsiinsä, ja mahrattainkin armeija oli saanut ranskalaisen\nharjoituksen. Ensiksi Wellesley kääntyi Nizamia vastaan ja pakotti\nhänet hajoittamaan ranskalaiset pataljoonansa sekä sitoutumaan,\nettei hän ilman brittiläisen käskynhaltijan lupaa ottaisi ketään\nulkomaalaista palvelukseensa. Tämän jälkeen paljastettiin Tipun juonet\nranskalaisten kanssa ja häntäkin vaadittiin rupeamaan Englannin\nylivalvonnan alaisuuteen. Kun hän ei siihen suostunut, niin alkoi sota.\nYksi brittiläinen armeija marssi Mysoreen Madrasista käsin, toinen\nlänsirannalta, ja Nizam oli liittolaisena mukana. Tippu ei voinut tehdä\nkuin heikkoa vastarintaa ja peräytyi pääkaupunkiinsa Seringapatamiin,\njohon hänet piiritettiin. Urhean puolustuksen jälkeen hän v. 1799\ntappelussa kaatui ja Seringapatam valloitettiin. Plasseyn tappelusta\nsaakka, jossa Clive oli saavuttanut suurimman voittonsa, ei mikään\ntapaus ollut tehnyt Intiassa niin syvää vaikutusta. Osa Mysoresta\nannettiin sen hindulaisen ruhtinassuvun perilliselle, jonka Hyder\nAli oli valtaistuimelta syössyt, loput englantilaiset Nizamin kanssa\njakoivat. Samaan aikaan koko Carnatic, eli se osa Etelä-Intiaa, jota\nArcotin nabob hallitsi, ynnä Tanjoren ruhtinaskunta saivat brittiläisen\nhallinnon ja Madrasin presidenttikunta näin oli kasvanut melkein yhtä\nlaajaksi, kuin se on vielä tänä päivänä.\n\nEurooppalaiset olivat tosin jo kuudennellatoista ja\nseitsemännellätoista vuosisadalla monipuolisesti tutustuneet Intiaan,\nmutta tämä tuntemus ei ulottunut aivan kauas sisämaahan, vaikka\nsisämaankin yleisistä maantieteellisistä piirteistä oltiin jotenkin\nselvillä. Vasta englantilaisten sotaretket maan sisäosiin avasivat\neurooppalaisille koko tämän uhkuvan troopillisen maailman. Kuta enemmän\nhe valtaansa syvensivät ja kuta pienempiä seikkoja myöten perehtyivät\nkansaan voidakseen sitä hallita, sitä enemmän he saivat huomata,\nkuinka rikas tutkimuksen ala tässä oli avautunut, omituinen ikivanha\nyhteiskunta kastilaitoksineen, uskontoineen, sivistyksineen, josta\nmatkustaja näkee vain ulkokuoren.\n\nMutta siitä he jotenkin pian pääsivät selvyyteen, ettei Intia ollut,\nniin satumaisen rikas maa kuin sen maine. Eurooppalaiset luulivat\npääsevänsä kahmalokaupalla jalokiviä ja kultaa ammentamaan päästessään\nsisämaan ruhtinaskuntia verottamaan, mutta ne summat, joita he saivat\nirti puserretuiksi, eivät kuitenkaan olleet ylenpalttisia senkään\najan arvoihin verraten. Tosin sieltä saatiin sotaveroja, jotka olivat\nverrattavat Pizarron Perusta saamaan saaliiseen, mutta kuitenkin Intia\nkalliitten metallien aarremaana jäi suunnattomasti jäljelle Uudesta\nmaailmasta, vaikka se kaikenlaisilla elimellisen elämän tuotteilla\nsen monin verroin voitti. Itä-Intian komppania koetti kuitenkin\nvirkamiehineen pusertaa tästä hedelmästä kaiken mehun, mitä siitä\nsuinkin saatiin lähtemään, ja vaikka Clive olikin, saanut lahjouksen\nestetyksi, niin ei silti kiristys lakannut. Warren Hastingsinkin\ntäytyi monta kertaa, vasten omaa vakaumustaan, käyttää hylättäviä\nkeinoja voidakseen tyydyttää komppanian sammumatonta rahanhimoa. Vasta\nmyöhempinä aikoina, Intian jouduttua Englannin kruunun välittömään\nvaltaan, sen hallinto on joutunut maan omien etujen mukaiselle\nkannalle, vaikkapa niemimaa vieläkin saa maksaa vuosittain suuria\nsummia siitä hyvästä, että se saa nauttia rauhaa ja vähitellen pääsee\nlänsimaisen sivistyksen laitoksista osalliseksi.\n\n\n\n\nTibet.\n\n\nIntiastakin käsin tehtiin kahdeksannentoista vuosisadan lopulla retkiä\nAasian keskiosiin, vaikkapa ei niitäkään aivan uusiin seutuihin,\nsillä Lhasa ympäristöineen oli jo tullut jotenkin hyvin tunnetuksi\nlähetyssaarnaajien kautta. Ensimmäiset englantilaiset joutuivat Tibetin\nkanssa tekemisiin siihen aikaan, kun Warren Hastings pontevalla\nkädellään Intiaa hallitsi. Hänen toimestaan tehtiin 1772—1773 sotaretki\nBhutania vastaan ja tibetiläinen tashilaama toimi rauhanteossa\nvälittäjänä. Eräs englantilainen retkikunta matkusti Bhutanista.\nSangpon eli Ylä-Bramaputran laaksoon, jonka pohjoispuolelta tashilaama\ntavattiin. Hänen kanssaan tehtiin sopimus, ja Intian ja Tibetin välit\nolivat siten pääsemässä mitä parhaalle pohjalle. Mutta Lhasassa oleva\nKiinan edustaja pelkäsi englantilaisten vallanpyyteitä ja alkoi\njuonia heitä vastaan. Hän sai aikaan sen, ettei heitä päästetty\ntashilaaman pääpaikkaa Tashi Lhunpoa kauemmaksi. Saatiin tosin aikaan\nkauppayhteys Intiasta Etelä-Tibetiin, mutta kaikki brittiläisten\nkauppiaitten yritykset päästä sinne itsekin asioimaan olivat turhat.\nIntian brittiläiset viranomaiset kuitenkin jatkoivat ponnistuksiaan\nja seuraavinakin vuosina lähetettiin retkikuntia Bhutaniin ja sieltä\nedelleen Tibetiin. Georg Bogle, näiden retkien johtaja, kokosi\nlaajat muistiinpanot, jotka kuitenkin vasta meidän aikoinamme on\ntäydelleen julkisuuteen saatettu. Warren Hastingsin erottua Intian\nkenraalikuvernöörin toimesta Tibet sai jäädä oman onnensa nojaan, ja\nsatakunnan vuotta tämä Keski-Aasian korkea alppilinnoitus sitten pysyi\nsuljettuna, kunnes sen rajan poikki tämän vuosisadan alussa jälleen\nkuljettiin ja asestettu brittiläis-intialainen joukko tunkeutui Lhasaan\nsaakka.\n\n\n\n\n\nPOHJOISNAPAMAAT.\n\n\nNapamatkustuksien ensimmäinen suuri aikakausi, josta olemme ennen\nkertoneet, alkoi jo 1550-luvun vaiheilla, jolloin ruvettiin etsimään\npohjoista väylää Intiaan. Huippuvuorien löydön jälkeen valaanpyynti\noli näitten matkain päävaikuttimena. Mutta seitsemännentoista\nvuosisadan alkupuoliskolla talttui napatutkimus ja oli sitten\nseisauksissa puolentoista vuosisataa. Nuo varhaisemmat matkat oli tehty\npääasiallisesti käytännöllisiä päämääriä varten, ja kun oli päästy\nselvyyteen siitä, ettei laivoin kuljettavaa koillis- eikä luoteisväylää\nollut, niin ei enää ollut aihetta näitä retkiä jatkaa. Pari kolme\nyritystä kuitenkin ansaitsee tulla tältä väliajaltakin mainituksi.\n\nWillem de Vlamingh, rohkea hollantilainen mursunpyytäjä, purjehti v.\n1664 niin kauas koilliseen, että hän kiersi Novaja Semljan pohjoisen\nniemen ja saapui lähelle sitä paikkaa, jossa Barentsin retkikunta\noli ollut talvea. Hän purjehti vielä tämän paikan ohikin, mutta kun\nvarustukset olivat pienet, niin hän palasi takaisin, vaikka avointa\nvettä olisi ollut edemmäksikin purjehtia. Hollannissa kerrottiin, että\ntoiset olivat purjehtineet vielä kauemmaksikin pohjoiseen, jotkut\npohjoisnavan poikki Japaniin saakka, mutta nämä puheet tietysti olivat\npaljaita merimiesjuttuja.\n\nEnglantilainen kapteeni John Wood oli Barentsin ja muitten varhaisten\nnapamatkustajain matkakertomuksista, mainituista hollantilaisista\nhuhuista, ja osaksi myös teoreettisten päätelmäin nojalla saanut\npäähänsä, että Huippuvuorien ja Novaja Semljan väliltä kuitenkin\nlöytyisi väylä Japaniin ja Kiinaan, ja hän varusti retkikunnan\nsitä etsimään. Hän lähti matkaan v. 1676 kahdella laivalla, mutta\nretkeä vainosi kauttaaltaan huono onni. Laivat eivät päässeet 76:tta\nleveyspiiriä pohjoisemmaksi, kaikkialla oli vastassa kiinteät\njääkentät. Toinen laivoista kärsi haaksirikon Novaja Semljan rannikolla\nmyrskyssä ja sumussa, toisen oli pienuuttaan kiittäminen siitä, että se\nvältti saman kohtalon. Kapteeni Wood pääsi miestensä keralla maihin,\nmutta heidän asemansa olisi ollut toivoton, ellei onneksi toisen\nlaivan miehistö olisi heitä löytänyt. Wood tuli tämän matkan kautta\ntäydelleen siitä vakuutetuksi, että napameren kautta oli mahdoton\npurjehtia Itä-Aasiaan. Yritystään hän puolusteli sillä, että moniaitten\nvanhempien purjehtijain kertomukset olivat olleet tahallisesti\nväärennettyjä.\n\nKahdeksannentoista vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä, v.\n1707, tunkeutui hollantilainen valaanpyytäjä Cornelis Gillis\nHuippuvuorilta pohjoista kohti, ja kun meri näyttää mainittuna vuonna\nolleen harvinaisen vapaata jäistä, niin hän pääsi aina 81:nnelle\nleveyspiirille saakka ja jatkoi sillä tasalla matkaa itää kohti pitkin\nsulaa merta. 80:nneltä leveyspiiriltä hän tapasi uutta maata, jota\nei kukaan vielä ollut nähnyt ja joka sitten puolentoista vuosisataa\npysyi kateissa. Se luultavasti oli nykyisten karttain Valkosaari,\njoka on Frans Josefin maan ja Huippuvuorien välillä, kauttaaltaan\nmaajäätikön peittämä ja luoksepääsemätön. Paluumatkalla Gillis paransi\nHuippuvuorien karttaa.\n\nKahdeksannellatoista vuosisadalla tehdyistä napamatkoista olemme jo\nmaininneet venäläisten rétket Siperian rannoille ja kapteeni Cookin\nmatkan Beringin salmen kautta Jäämerelle. Samoin olemme Canadan\ntutkimuksen yhteydessä maininneet Hudson-lahdelle tehdyt retket.\n\nDaines Barrington oli kokoomiensa tosiasiain ja havaintojen nojalla\nesittänyt Englannin tiedeseuralle, että pohjoisnavalle oli varsin\nmahdollista tunkeutua. Tämä oli ehkä ensi kerta, jolloin moista\ntutkimusretkeä puolustettiin ainoastaan sen itsensä tähden ilman\nminkäänlaisia käytännöllisiä päämääriä, ja senvuoksi se ansaitsee\nerikoista mainitsemista. Se oli tieteellisen maantutkimuksen\nensimmäisiä oireita, eikä tarvinnut kauankaan odottaa, ennenkuin sama\nhenki alkoi joka taholla päätään kohottaa. Vaikk'ei Barringtonin\nkäytettävänä oleva aineisto ollutkaan luotettava, niin esitti\ntiedeseura kuitenkin hallitsijalle, että lähetettäisiin matkaan\nretkikunta, ja kapteeni Constantine Phippsille, josta sitten tuli\nMulgraven lordi, varustettiin sitä varten kaksi laivaa. Molemmat laivat\nolivat harvinaisen lujasti rakennetut ja soveliaat Jäämeren matkaan.\nVarustukset olivat niin täydelliset kuin siihen aikaan saatettiin\nhankkia, uutuutena muun muassa meriveden tislauslaitteet siltä varalta,\nettä suolaton vesi loppuisi. Retkellä oli mukana kadetti Horatio\nNelson, josta sitten tuli kuuluin brittiläinen merisankari. Kesäkuussa\n1773 molemmat laivat lähtivät matkaan. Kuukauden lopulla oltiin\nHuippuvuorien -etelärannikolla. Sää oli leutoa, mutta jo heinäkuun\n5 p. tuli jäitä vastaan niin kosolti, että laivain oli mahdoton\ntunkeutua niitten läpi pohjoista kohti. Vähän 80:nnen leveysasteen\npohjoispuolella keula senvuoksi käännettiin itää kohti, mutta siltä\npuolelta ei löydetty sen selvempää vettä. Lopulta retkikunta saapui\nVaigatshin salmeen, johon jäät sen sulkivat, niin että kapteeni Phipps\njo aikoi jättää laivansa, mutta sitten jäät taas hajautuivat ja hän\npääsi palaamaan Englantiin. Matkan tulokset olivat siis kokonaan\nkielteiset.\n\n\n\n\nGrönlanti.\n\n\nKahdeksannentoista vuosisadan alkupuolella alkoi protestanttinen\nlähetystoimi. Sen tienraivaaja oli herrnhutilaisuuden perustaja kreivi\nZinzendorf. Hänen apunsa kautta tanskalainen Hans Egede saattoi\naloittaa Grönlannin eskimoiden käännytyksen. Tanskalaiset olivat\nseitsemännentoista vuosisadan alussa uudelleen kiinnittäneet huomionsa\nGrönlantiin, etenkin kun sikäläinen valaanpyynti oli tuottavampi\nkuin Huippuvuorien. Pahoinpitely, jonka alaisiksi eskimot joutuivat\nkauppiasten puolelta, sai Hans Egeden v. 1721 perustamaan Godthaabiin\nlähetysaseman, joka oli Grönlannin ensimmäinen vakinainen tanskalainen\nsiirtokunta. Godthaabiin saapui sitten herrnhutilaisia saarnaajia häntä\nauttamaan.\n\nKuningas Kristian VII antoi vuosisadan lopulla kannatustaan\ntanskalaiselle retkikunnalle, joka yritti tunkeutua Grönlannista\nkäsin pohjoista kohti. Kapteeni Löwenörnin ja luutnantti Egeden piti\nsitäpaitsi etsiä Itä-Grönlannin unhotettuja vanhoja siirtokuntia,\njoissa arveltiin ehkä vielä säilyneen vanhaa islantilaista\nväestökantaa. Retkikunta lähti matkaan v. 1786, mutta tapasi Grönlannin\nrannoilla jäätä niin suunnattomasti, ettei se edes päässyt maihin, vaan\npalasi tyhjin toimin Islantiin. Sieltä Egede teki toisen yrityksen,\nmutta yhtä huonolla menestyksellä. Hän oli Islannissa talvea ja yritti\nseuraavana kesänä kolmannen kerran, mutta onnistumatta sen paremmin.\nVasta yhdeksännellätoista vuosisadalla tuli Grönlannin itärantakin\nparemmin tunnetuksi. Luonnollista olikin, etteivät nämä yritykset\nonnistuneet, sillä Grönlannin itärannikko on ainiaan niin taajain\nahtojäitten saartama, että pääsy sen luo laivalla on erinomaisen\nvaikeata ja vaarallista, jäät kun ovat etelää kohti kulkevan merivirran\nvaikutuksesta alituisesti kovassa liikkeessä.\n\nKahdeksannentoista vuosisadan loppupuoliskolla lähetettiin muuan\nenglantilainen laiva jatkamaan Baffinin lahden tutkimista, mutta vaikka\nse teki kaksi yritystä, ei se kuitenkaan päässyt kauemmaksi kuin\naikoinaan kuudennentoista vuosisadan purjehtijat.\n\n\n\n\n\nMAANTIEDE XVII:LLÄ JA XVIII:LLÄ VUOSISADALLA.\n\n\nKeskiajan katolinen papisto tarvitsi klassillisia kieliä, koska\nkristityn kirkon koko vanhempi hengellinen kirjallisuus oli näillä\nkielillä kirjoitettu ja latina oli Rooman kirkon valtakielenä.\nKielitaidon viljelystä varten kirkko siis pelasti häviöstä klassillisen\nkirjallisuuden, mikäli se vielä oli pelastettavissa. Kielien\ntaito johti tämän kirjallisuuden tutkimiseen ja kreikkalaisten ja\nroomalaisten tieteen tunteminen vihdoin herätti vireille itsenäisen\ntutkimishalun. Omistettuaan vanhain kaikki saavutukset renessanssi\nvalmistautui kulkemaan heidän tietonsa rajapaalujen ohi. Niiden\nkahden vuosisadan kuluessa, joita tämä luku käsittelee, lausuttiin\nuudenaikaisen tieteen syntysanat. Niiden kuluessa laskettiin empiirinen\ntiede havaintojen ja kokeitten luotettavalle pohjalle. Galilei\nmääritteli dynamiikan perustotuudet, Newton yleisen painolain ja\nselitti sen avulla maailmanjärjestyksen, jonka ulkonaisen rakennuksen\nCopernicus ja Kepler jo olivat ilmi saaneet. Dynamiikan ja havainnon\nperustuksella kehittyi ripeästi fysiikka, joka vihdoinkin tarjosi ne\nkeinot elimettömän luonnon ilmiöiden selittämiseen, joita kreikkalaiset\nfilosofit niin kaipasivat ja jonka avulla he olisivat opinrakennelmiaan\nkehittäneet arvaamattoman paljon kauemmaksi. Kemia erosi alkemian\nharhapoluilta ja umpimutkista ja varttui tieteeksi, josta vanhat eivät\nmuuta tunteneet kuin sen janon. Siinä todella mahtava runko uuden ajan\ntieteelle!\n\nMaantiede sai fysiikasta tärkeimmän kaikista aputieteistään. Vasta\nfysiikan edistykset tekivät mahdollisiksi tarkat geodeettiset\nmittaukset ja niiden avulla maan koon ja muodon määräämisen sekä\nluotettavain karttain laatimisen. Maata muotoilevat voimat kävivät\nkäsitettäviksi, niiden teho ja vaikutukset määriteltäviksi. Veden\nja ilmakehän ilmiöt joutuivat eksaktisen tieteen käsittelypiiriin.\nmittauksen ja selityksen alaisiksi. Kemia valaisi aivan uusiin\nsuuntiin maapallomme rakennetta, oloja ja edellytyksiä. Sen avulla\nvoitiin ratkaista kallioiden ja maanlaatujen kokoomus ja selittää\nluonnonilmiöitä, jotka siihen saakka olivat olleet läpitunkemattoman\nsalaisuuden peitossa.\n\nMaantiede koetti parhaan taitonsa mukaan käyttää hyväkseen näitä\nuusia mahdollisuuksia, jotka lupasivat sen asettaa kokonaan uudelle\npohjalle; yhdeksästoista vuosisata sai vastaanottaa sen päähaaroihinsa\njäsenneltynä ja monet osatieteet jo melko kauas kehitettyinä. Maantiede\noli sen alkaessa uudenaikainen tiede nykyisessä merkityksessä, vaikkapa\nvielä enemmän näköaloja kuin todellista tietoa.\n\n\n\n\nKartta.\n\n\n\nAstemittaukset.\n\n\nJo kuudennellatoista vuosisadalla huomattiin tarpeelliseksi korjata\nPtolemaioksen arviolaskelmaa maan suuruudesta ja sitä varten entistä\ntarkemmin määrätä maapallon ympärysasteen pituus. Ranskalainen Orontius\nFinaeus tosin koetti pelastaa Ptolemaioksen kunnian mittaamalla\nsummittaisella tavalla Toulousen ja Pariisin välisen astepituuden,\nmutta hänen, samoin kuin muittenkin hänen aikalaistensa, mittaukset\nolivat vielä suurien puutteittensa vuoksi arvottomia.\n\nEnsimmäisen pätevän menetelmän maan ko'on mittaamiseksi keksi\nhollantilainen Willebrord Snellius. Hän mittasi maa astekaaren pituuden\nkolmiomittauksen avulla, valiten kolmiopisteiksi kirkontorneja ja\nmuita sopivia kiinteitä esineitä. Snellius tosin käytti hyvin lyhyttä\nasemasivua, eikä hänen kulmanmittaus-koneessaan ollut kaukoputkea,\nmutta siitä huolimatta hänen mittaustensa tulokset olivat huomattavan\ntarkat. Hän julkaisi ne Leydenissä v. 1617 nimellä »Eratosthenes\nBatavus». Snellius sai astekaaren pituudeksi 55.100 toisea, s.o. 2000\ntoisea eli 2/52 liian vähän. Vielä monta vuosikymmentä myöhemmin\n(v. 1654) jesuiitat, mitatessaan Bolognan ja Modenan, Ferraran ja\nRavennan välisten meridiaanikaarten pituudet, erehtyivät paljon\nenemmän, kokonaista 5000 toisea vastakkaiselle puolelle. Vuosisadan\nkeskivaiheilla hollantilainen maantieteilijä Blaeu hyvin tarkkaan\nmääräsi meridiaaniasteen pituuden Hollannissa, mutta hänen mittauksiaan\nei milloinkaan julkaistu.\n\nRanskalainen Jean Picard suoritti vv. 1669—70 astemittauksen Ranskassa\nMalvoisinen ja Amiensin välillä Snelliuksen menetelmää käyttäen. Hänen\nkolmio-asemasivunsa oli kuitenkin koko joukon pitempi kuin Snelliuksen,\nja tulosta tarkistaakseen hän mittasi vielä toisenkin kolmiosivun.\nNapakorkeutta määrätessään hän käytti kaukoputkellista kulmamittana.\nSeuraavien vuosikymmenien kuluessa Cassini ja Lahire jatkoivat\nkolmiomittausta pohjoista kohti aina Kanavaan, etelää kohti Välimeren\nrannalle saakka. Picardin saama tulos oli ihmeteltävän tarkka, mikä\nosaksi johtui siitä omituisesta sattumasta, että tähtitieteelliset\nerehdykset ja mittauksien epätarkkuudet laskuissa hävittivät toisensa.\n\nJean Richer oli v. 1672 Cayennessa Pariisin sekuntiheilurin\nhidastumisesta huomannut, että maapallo lienee päiväntasaajan kohdalta\njonkun verran laajempi. Sekuntiheilurin hidastuminen ei itsessään\nsotinut pallonmuoto-oppia vastaan, sillä sen määrää ensi sijassa\npainovoimaa heikontavan keskipakoisvoiman kasvaminen päiväntasaajaa\nkohti, mutta hidastuminen näytti olevan suurempi, kuin pallonmuoto\nolisi edellyttänyt, ja siitä syystä päätettiin sen puolustavan maan\nellipsoidimuotoa. Newton pian sen jälkeen lausui otaksuman, että\nmaapallo navoiltaan on jonkun verran litistynyt, koska se on akselinsa\nympäri pyörivä kappale ja osaksi veden peittämä. Puolipäiväpiirin siis\ntäytyy olla päiväntasaajan puolessa kaarevampi kuin napain puolessa,\nja meridiaaniasteen napoja kohti tasaisesti pidetä. Kuta käyrempi\nkaariviiva on, sitä pienemmän kuvion se ympäröi ja sitä lyhyempi siis\non sen 360:s osa. Mutta sen ajan mittauskeinot eivät vielä olleet niin\nhienoja, että tätä kaariasteen pituuserotusta olisi voitu todeta.\nPäinvastoin oli oppineen Dom. Cassinin astemittaus (1683) johtanut\nsiihen tulokseen, että meridiaaniaste Pariisista Välimerta kohti piteni\nja pohjoisrajaa kohti lyheni, ja tästä päättäen maapallo päinvastoin\nolisi ollut napain suuntaan pitkulainen.\n\nTämän teorian ja mittauksen välisen ristiriidan ratkaisemiseksi lähti\nRanskasta kaksi tieteellistä retkikuntaa, joitten työt ennen muita\novat tulleet kuuluisiksi. Toinen lähti Peruun (1735—1744), toinen 1736\nLappiin. Edellinen retkikunta sai meridiaaniasteen pituuden Quiton\nylängöllä 56.750 toiseksi, Lappiin lähtenyt retkikunta 57.437 toiseksi,\nja näitten arvojen väliin sopi Ranskassa mitattu astepituus, 57.060\ntoisea. Täten oli maan litistyminen napoja kohti todettu, mutta tulos\noli sangen epätarkka, sillä Ranskan ja Perun molemmista mittauksista\nsaatiin litistymisen arvoksi 1/303, Lapin astemittauksesta taas\nkokonaista 1/169. Nykyisten tietojemme mukaan litistyminen on 1/297.\n\nJoku vuosikymmen myöhemmin mitattiin Itävallassa ensimmäinen kaariaste,\ntoisia lyhyempiä mittauksia suoritettiin Amerikassa Pennsylvaniassa\nja Italiassa. V. 1792 suoritettiin Ranskassa Méchainin, Aragon\ny.m. johdolla kolmas astemittaus, joka ulottui Dunquerquesta aina\nBalearien saarille saakka. Tämän mittauksen tarkoitus oli uuden\nmetrimitan määrääminen (1/40.000.000 Pariisin kautta kulkevasta\npuolipäiväpiiristä), ja se koetettiin senvuoksi saada niin tarkaksi\nkuin suinkin. Mutta jo pari vuosikymmentä myöhemmin huomattiin\nmittauksessa niin paljon virheitä, että meridiaanipiiri tuntuvasti\npiteni ja se harhakäsitys, että muka metri olisi 1/10.000.000\nmeridiaanikvadrantista ja siis luonnonmitta, perinpohjin raukesi.\nMyöhemmät astemittaukset enimmäkseen ovat vielä jonkun verran\nlisänneet eroa. Englantilaiset yhdistivät Greenwichin Dunquerquen\nkolmiopisteeseen ja mittasivat sitten oman maansa meridiaanikaaren aina\nShetlannin saarille saakka. Viime vuosisadan ensi vuosina Svanberg\nuudelleen mittasi kaariasteen pituuden Lapissa ja huomasi silloin\nMaupertuis'n erehdyksen. Intiassa suoritettiin v. 1802 astemittaus,\njotta saatiin Perun mittaukselle vertausarvo. 19:nnen vuosisadan\nkuluessa näitä mittauksia sitten on yhä jatkettu ja tarkennettu, kuten\nsaamme myöhemmin nähdä.\n\nA.C. Clairaut y.m. kehittivät heilurihavainnot niin tarkoiksi, että\nniiden avulla voitiin laskea maan litistyminen. Tähtitieteellisilläkin\nmittauksilla se todettiin. Tehtiin myös jo havaintoja, kuinka vuoret\nluotilankaa poikkeuttavat. V. 1802 kuulu ranskalainen tähtitieteilijä\nLaplace lausui julki väitteen, että jos maa on litistynyt navoilta,\nniin tämän täytyy vaikuttaa häiriöitä kuun liikuntoon, ja havaituista\nhäiriöistä hän sitten laski litistymisen arvoksi 1/305. Tulos oli\nkäytettyyn menetelmään nähden huomattavan tarkka.\n\n\n\nMaantieteellinen asema.\n\n\nMaantieteellinen paikanmääräys astui suuren askelen eteenpäin, kun\nkiikari oli niin pitkälle kehittynyt, että se voitiin sovittaa\nkulmanmittauskojeihin. Tämä edistys oli ranskalaisen Picardin ansio\n(v. 1668). Tyko Brahe oli vielä erehtynyt puolenkin kaariminuuttia\nmääräyksissään, mutta Picardin koneella ei erehdys enää ollut\nmuutamaa sekuntia suurempi. Mutta kauan oli siitä huolimatta\nnapakorkeuden mittaaminen etevillekin tähtitieteilijöille vaikea\ntehtävä. Kun Bouger ja La Condamine (1739—1740) koettivat määrätä\nperulaisen meridiaanikaaren latitudieron, niin huomasivat he kaksi\nvuotta työskenneltyään 22—23 sekunnin mittausvirheen, joka pakotti\njatkamaan työtä aina vuoteen 1743 saakka, ennenkuin tämä virhe oli\nsaatu vähenemään 3 1/2 sekunniksi. Mittauksien tarkkuutta suuresti\nedisti se, että Bradley v. 1728 keksi valon harhauksen eli aberration.\n1747 taas keksittiin maan navan heilahdukset (nutatio) ja D'Alembert\ntutki ne perusteellisesti. Mutta niitä koneita, joilla nämä tarkat\ntulokset voitiin saavuttaa, ei voitu käyttää muuta kuin maalla. V.\n1731 englantilainen tähtitieteilijä John Hadley keksi peilioktantin,\nerinomaisen kätevän pienen kulmamittarin, joka teki napakorkeuden\nmääräämisen merelläkin hyvin helpoksi toimitukseksi. Havainnontekijän\nei tarvinnut katsoa kahteen suuntaan samalla haavaa, kuten ristisauvaa\nkäyttäessään, vaan hän tähtäsi ainoastaan taivaanrantaa ja käänsi\nkoneeseen liitettyä peiliä siksi, kunnes auringon kuva sattui\ntaivaanrantaan. Semmoisella koneella voitiin mukavasti toimittaa\nmittauksia keikkuvalla laivallakin, eikä tulokseen tarvinnut\nmuuta kuin tehdä tavanmukaiset valontaittumis-, laivankorkeus- ja\nauringonparallaksi-korjaukset, niin laivuri jotenkin tarkkaan tiesi\nlaivansa pohjois-eteläaseman maapallon pinnalla. Mutta kun purjehtijat\nyleensä ovat vanhoillista väkeä, niin kului vielä kolmekymmentä vuotta,\nennenkuin peilioktantti tuli yleisemmin käytäntöön.\n\nLongitudin mittaaminen kuun pimennyksistä edistyi suuresti, kun\nruvettiin paitsi sitä hetkeä, jolloin maapallon varjo tapaa kuun\nreunan, myös havaitsemaan ja aikaamaan maan varjon kulkeminen kuun\n»merien» poikki. Samaa pimennystä voitiin tällä tavalla käyttää hyvin\nmonen havainnon tekemiseen ja näistä sitten laskea tarkka keskiarvo.\n\nEllei olisi ollut muuta keinoa longitudin määräämiseen, niin olisi\nkuitenkin kulunut hyvin pitkä aika, ennenkuin tärkeimpienkään\nmaanpaikkain pituusaste olisi tullut riittävän tarkkaan määrätyksi.\nMutta Jupiterin ensimmäinen kuu pimenee aina yhden vuorokauden 18\ntunnin kuluttua, ja siitä voidaan saada taajemmin pituusmääräyksiä.\nMissä maan pinnalla havainnontekijä lieneekin, kaikkialla hän tietysti\nnäkee aivan samalla hetkellä sekä tuon kuun sukeltamisen (immersion)\nJupiterin varjoon että sen esiin tulemisen (emersion). Kaksi havainnon\ntekijää voi siis määrätä välisensä pituuskaaren mitan, jos he\ntarkastavat, millä hetkellä paikallisen ajan mukaan Jupiterin kuu\npimenee, ja näin saatuja aikoja keskenään vertaavat. Picard ja Delahire\nv. 1679—1681 tätä keinoa käyttäen määräsivät Ranskan tärkeimpien\npaikkain longitudin niin tarkkaan, ettei erehdysmahdollisuus enää ollut\nyhtä kaariminuuttia suurempi. He tekivät rannikolla havaintoja ja\nPariisin tähtitornissa samaan aikaan säännöllisesti ajattiin Jupiterin\nkuun pimennykset. Sama menetelmä ulotettiin paljon etäisempiinkin\nseutuihin, kuten Itämaille ja Etelä-Amerikkaan erään fransiskaanimunkin\ntoimesta. Jean Dominique Cassini laski Jupiterin kuitten kiertokulut.\n\nPurjehtijalle eivät nämä keinot kelvanneet, kosk'ei hän voinut merellä\nkyllin tarkkaan määrätä paikallista aikaa. Mutta kun Hadleyn oktantti\nkaarta pitentämällä muutettiin sekstantiksi, niin siitä saatiin\nluotettava mittari kuun etäisyyden määräämiseksi auringosta ja tähdistä\nja samalla paikallisen aikaerotuksen ja siitä longitudin määräämiseksi.\nKuun etäisyys maasta määrättiin tarkemmin v. 1754. Cassini taas\noli laskenut valontaittumistaulut eri taivaankorkeuksia varten, ja\nniistä löytyi valontaittumiskorjaus hyvin nopeasti ja helposti. Kuun\nliikunnan epäsäännöllisyydet eli häiriöt tulivat vähitellen tarkemmin\ntunnetuiksi. Jo Hipparkhos oli vanhalla ajalla huomannut suurimman\nniistä, Ptolemaios toisen, kolmannen yhä pienemmän Abulfeda 10:nnen\nvuosisadan lopulla, vaikka hänen havaintonsa ei tullut tunnetuksi, niin\nettä Tyko Brahe sen keksi uudelleen. Newton jo laski kahdeksan häiriötä\nja nykyisin niitä tunnetaan enemmän kuin kuusikymmentä. Englannin\nparlamentti oli luvannut puolen miljoonan markan palkinnon sille,\njoka laski riittävän tarkat kuutaulut, taikka keksi jonkun toisen\nvastaavan keinon longitudin määräämiseksi 1/2 asteen erehdysluvalla.\nHalley laski kuutaulut, mutta nekään eivät vielä tulleet riittävän\ntarkat. Leonhard Euler ja Tobias Meyer, molemmat saksalaisia,\nvasta vuosisadan keskivaiheilla laskivat taulut, joissa enää oli\nkorkeintaan 25 sekunnin erehdys, ja näille molemmille Englannin\nparlamentti maksoi osan luvatusta palkinnosta. V. 1767 julkaistiin\nensimmäinen purjehduskalenteri, jossa oli tarkat kuutaulut ja muut\npaikanmääräykseen tarpeelliset osoitukset, ja siitä lasketaan tarkan\nmaantieteellisen paikanmääräyksen alku merellä. Myöhemmin näitä tauluja\non vielä paljon tarkennettu.\n\nGemma Frisiuksen v. 1530 julki lausuma ehdotus, että longitudi\nmäärättäisiin kellolla, oli kyllä hyvä aate, mutta kauan kului,\nennenkuin kello oli niin pitkälle kehittynyt, että se tähän\ntarkoitukseen kelpasi. Huygens keksi v. 1657 heilurikellon ja paransi\nsitä niin, että sitä voitiin laivoissakin käyttää, mutta pian kuitenkin\nhuomattiin, etteivät heilurikellot tämmöiseen tarkoitukseen sovellu,\nkoska sekuntiheilurin mitta muuttuu sen mukaan kuin leveysastekin.\nVasta v. 1758 englantilainen Harrison rakensi niin tarkan kellon,\nettä sitä voitiin käyttää maantieteellisen pituuden mittaamiseen.\nSe ei 147 päivää kestäneellä merimatkalla erehtynyt kuin 1 min.\n49 sekuntia. Englannin parlamentilta hän siitä sai 250.000 markan\npalkinnon. Ranskalainen Berthoud v. 1766 keksi kuulut kronometrinsa,\nLeroy samoihin aikoihin »vapaan päästimen» (échappement libre). Ja\nmonella muulillakin tavalla kelloa sitten edelleen parannettiin. V.\n1800 Bréguet keksi sen kieruvieterin, jonka yhä vielä näkee kelloissa.\nMaalla longitudin määräämistä kellon avulla ensi kerran käytettiin\nNapoleonin sotaretkellä Egyptissä, ja samoihin aikoihin Humboldt siten\nmääräili paikkain maantieteellisiä asemia Etelä-Amerikassa.\n\nHuomattavista paikanmääräyksistä mainittakoon, että Välimeren itäpään\nasema nyt saatiin tarkalleen lasketuksi (vert. II siv. 487). Eräs\nranskalaisen tähtitieteilijän Cassinin oppilas määräsi v. 1694\nKonstantinopolin, Iskanderunin, Damieten, Kairon ja Alexandrian\nlongitudit Jupiterin kuitten pimennyksistä ja kahdeksan vuotta\nmyöhemmin fransiskaani Feuillée Smyrnan, Salonikin, Milon, Kretan,\nKanean ja Megalokastron sekä Afrikan Tripoliin aseman. Siten Välimeren\nympärystä saatiin, kun länsipäästä jo oli kunnollisia mittauksia\nolemassa, sangen tarkkaan asteverkkoon sijoitetuksi.\n\nBering matkoillaan määräsi sangen tyydyttävästi Ohotskin, Kamtshatkan\neteläkärjen ja Aasian itäkärjen asemat. Myöhemmin toiset määräsivät\nSiperian paikkain asemia. Useat koettivat aivan tarkalleen määrätä\nFerron aseman, jotta tiedettäisiin, miltä kohdalta ensimmäinen\nmeridiaani sen kautta kulkee, mutta tulokset olivat ristiriitaisia.\nVasta nyt varmaan tiedetään, että se puolipäiväpiiri, joka on 20°\nlänteen päin Pariisin observatoriosta, kulkee Ferron ja Afrikan\nmanteren välitse, noin 20 kilometrin päässä Ferron itärannasta.\n\n18:nnella vuosisadalla keksityistä geodeettisista kojeista ovat\nmainittavat mittaustaulu (Messtisch), ynnä teodoliitti ja punnituskone.\n\n\n\nAsteverkko.\n\n\nSeitsemännellätoista vuosisadalla tuli käytäntöön gnoominen eli\nsentraaliprojektio, alussa taivaankartoissa. Ranskalainen Sanson\nparansi erästä Mercatorin keksimää projektiota, jossa leveyspiirit\novat suoria viivoja ja asteverkon ruudut pintaoikeat. Myöhemmin (1729)\nenglantilainen Flamsteed sitä käytti taivaankarttaan, jonka vuoksi\nsitä myös mainitaan hänen nimisenään. Mercatorin suorakulmaista\nasteverkkoa kehittivät edelleen toiset, niin että leveyspiirien\ntoisistaan eteneminen napoja kohti tuli matemaattisesti määritellyksi.\n18:nnen vuosisadan keskivaiheilla Rigobert Bonne julkaisi sovinnaisen\nkeilaprojektionsa, joka helpon tekotapansa vuoksi on yhä vieläkin\nkäytännössä. Mutta enimmin kaikista hyödytti projektio-oppia\nkuulu matemaatikko Juhana Henrik Lambert, joka v. 1770 julkaisi\npintaoikean azimutaaliprojektionsa ja 1772 kulmaoikean ja pintaoikean\nkeilaprojektionsa ja muutoinkin paljon kehitti projektio-oppia,\nmääritellen varsinkin ne perusteet, joita on noudatettava, jotta\nasteverkko vähimmin vääristäisi karttakuvaa. Vuosisadan lopulla\njulkaistiin ensimmäiset projektio-oppia käsittelevät oppikirjat.\n\nHollantilaiset kartoittajat korjaamistaan korjasivat maanosien\nyleisiä piirteitä ja suhteita. Ortelius esim. oli vielä otaksunut\nAasian itä-länsileveyden Alexandretesta Nipponin itärannalle 210\nasteeksi. Mercator vähensi sen 177:ksi asteeksi. Vischerin kartastossa\nse enää oli vain 110 astetta, siis 5 astetta liikaa. Kauemmin piti\nsitävastoin puoliaan Pohjois-Amerikan itä-länsimitan liioittelu.\nEtelä-Amerikan itä-länsimitta piirrettiin jotenkin oikein. Amerikan\netäisyys Euroopasta toisin paikoin osattiin niin oikeaan, ettei siinä\nollut erehdystä kuin muutama aste, mutta Afrikan ja Etelä-Amerikan\neteläkärkien välillä erehdys oli kasvanut 14:ksi asteeksi.\n\nMercator oli piirtänyt ensimmäisen meridiaanipiirin Azorien\nCorvo-saaren kautta, koska kompassi siihen aikaan tällä saarella\nosoitti suoraan pohjoiseen. Hondius, joka Mercatorin kuoltua jatkoi\nhänen kartastoaan, aloitti meridiaanilaskun Viheriänniemen saaresta\nSantiagosta, koska sen kautta oli kulkenut paavin maan jakoviiva.\nMyöhemmät hollantilaiset kartanlaatijat aloittavat laskun Canarian\nsaarista, Teneriffa-saaren itärannasta. Mutta v. 1634 sovittiin\nPariisissa matemaatikoitten ja maantieteilijäin kesken, että\nensimmäinen meridiaaniaste piirrettäisiin Ferro-saaren länsirannan\nkautta, ja Louis XIII määräsi sen pakolliseksi kaikkiin Ranskassa\npiirrettyihin karttoihin. Oli tosin mitattu, että tämä saari oli\n19° 51' Pariisista länteen, mutta kun 9 minuuttia siihen aikaan\nvielä pidettiin kovin mitättömänä erona, niin otaksuttiin Ferron\nlänsirannan olevan Pariisista tarkkaan 20° länteen. Ferron meridiaani\nsiis oikeastaan on vain peitetty Pariisin meridiaani. Sitkeästi se on\npitänyt puoliaan, koska se Vanhalle maailmalle antaa paljaita itäisiä,\nUudelle maailmalle paljaita läntisiä pituuksia, mutta nykyaikoina\nkuitenkin Greenwichin meridiaanipaalun kautta kulkeva puolipäiväpiiri\non tullut yleisemmin käytäntöön, koska siihen perustuvat Englannin\namiraliteetin kartat, s.o. koko maailmankartan pohja, ja koska se on\najanlaskunkin lähtökohtana.\n\n\n\nAtlakset ja maankartat.\n\n\nMercatorin ja Orteliuksen ansiosta oli Hollannista tullut karttain\npiirtämisen oikea kotimaa, ja kauan hollantilaiset tätä asemaansa\nsaattoivat puolustaa, he kun laajoilla merimatkoillaan paremmin kuin\nmikään muu kansa saattoivat aineistoansa kartuttaa. Kartat paisuivat\nyhä suuremmiksi, ne piirrettiin kupariin erinomaisen hienosti, niistä\nsaatiin suuria hintoja ja kilpailu sen vuoksi oli jotenkin suuri.\nVuonna 1636 Jansson alkoi julkaista atlasta, jossa v. 1653 jo oli 451\nkarttaa. Hänen kilpailijanaan oli Wilhelm Blaeu poikineen, joitten\nkartastossa samoihin aikoihin oli 372 karttaa.\n\nMutta kun Ranskassa laskettiin kartoitus uudelle tähtitieteelliselle\nperustukselle, niin siirtyi sen painopiste Hollannista vähitellen\nsinne. Dominique Cassini toimitti v. 1680 uuden tähtitieteellisiin\npaikanmääräyksiin perustuvan Ranskan kartan, joka ei paljoa häpeä\nnykyisiä. Hän piirrätti observatorionsa lattiaan koko maailmankin\nkartan, mutta tämä valitettavasti on joutunut hukkaan.\n\nNikolaus Sanson julkaisi seitsemännentoista vuosisadan keskivaiheilla\nsuuren ranskalaisen karttateoksen, joka ei kuitenkaan vielä ollut\npaljoakaan parempi hollantilaisten kartastoja. Suuri edistysaskel\nkaikkiin edellisiin verraten oli sitävastoin »Neptune»-kartasto,\njoka ilmestyi vuosisadan viimeisellä vuosikymmenellä. Siinä oli koko\nLänsi-Eurooppa ensi kerran esitetty parannettujen tähtitieteellisten\npaikanmääräysten perustuksella. Guillaume Delislen kartastossa, joka\npainettiin kahdeksannentoista vuosisadan alkupuolella, Välimeren\nasema oli korjattu ja Kaukainen Itäkin munkkien paikanmääräysten\nmukaan osapuilleen oikein asteverkkoon piirretty. Samoihin aikoihin\nDelislen kanssa vaikutti kuulu maantieteilijä Jéan Baptiste D'Anville\nkarttain parantamiseksi. Matkustajain suunta- ja etäisyysilmoituksia\n(itinerarioita) terävällä kritiikillä käsitellen hän kokosi\nihmeteltävän oikeita karttakuvia semmoisista maista, joista ei ollut\nminkäänlaisia tieteellisiä paikanmääräyksiä. Ja Afrikan kartasta\nhän taas karsi pois kaikki sovinnaiset piirteet, joiden esitys ei\nperustunut varmaan tietoon. Seurauksena oli, että hänen Afrikkansa\nsisusta jäi melkein tyhjäksi. »Neptunea» kahdeksannentoista vuosisadan\nkuluessa parantamistaan parannettiin.\n\nKahdeksannentoista vuosisadan loppupuolella karttain laatimisen\npainopiste siirtyi Ranskasta Englantiin. Ranskalaisten etevämmyys oli\nsuureksi osaksi johtunut siitä, että heillä Pariisin tähtitornissa oli\nenimmän Jupiterin kuiden pimennyksiin perustuvia paikanmääräyksiä.\nMutta kun oli kehitetty longitudin määrääminen kuun etäisyyksistä, niin\noli heidän yksinvaltansa samalla murrettu. James Cook käytti hyvällä\nmenestyksellä tätä määräämistapaa.\n\nCookin ja muiden hänen maanmiestensä löydöistä ja tutkimuksista\nkokoontui Englannin kartanpiirtäjille runsas uusi aineisto, jota ei\nmissään muualla ollut käytettävänä.\n\nSaksassa oli kartanlaatiminen kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen kauan\nlamaannuksissa. Saksalaisilla ei ollutkaan sitä varten yhtä runsaasti\nomia aineksia kuin Euroopan merikansoilla. Heidän täytyi tyytyä\njäljentämään ja tekotapaa kehittämään, ja siinä he onnistuivat niin\nhyvin, että Nürnbergistä 18:nnella vuosisadalla tuli karttapainatuksen\npääpaikkoja. Nürnbergiläinen B. Homann palkkasi suuren kartastonsa\ntoimittajiksi parhaita voimia ja kuhunkin karttaan painettiin piirtäjän\nnimi ja tekovuosi. Olisi luullut, että ainakin Saksan omien maitten\nkarttakuva Homannin kartastossa olisi osoittanut suurta edistystä,\nmutta tosiasia on, ettei Saksan kartan parantamiseksi puoleentoista\nvuosisataan tehty juuri mitään. Hallitukset päinvastoin kielsivät sitä\nkorjaamasta, koska siitä muka vain olisi ollut etua vihollisille, joita\nvarsinkin Preussillä oli joka puolella. Kun Napoleon marssi Rheinin\npoikki valloituksilleen, oli hänen ensi toimiaan Saksan karttain\nuusiminen.\n\nRanskassa parannettiin maankarttaa kahdeksannentoista vuosisadan\njälkipuoliskolla vielä entisestään monella tavalla. Koko maa oli jaettu\nkolmioihin ja 6000:n paikan asema mittauksien avulla määrätty. Tämä\non ensimmäinen triangulatioon perustuva maankartta, mitä on laadittu.\nEnglannissa ryhdyttiin vuosisadan lopulla samanlaatuiseen työhön.\nMuissa Euroopan maissa geodeettinen yleismaanmittaus suoritettiin vasta\nyhdeksännentoista vuosisadan kuluessa, vaikka se osaksi pantiin jo\nedellisellä alkuun. Mutta muutoin maankarttoja kahdeksannellatoista\nvuosisadalla paljon parannettiin useimmissa Euroopan maissa. V.\n1745 Venäjän tiedeakatemia ryhtyi toimiin suuren Venäjän kartan\njulkaisemiseksi. Sveitsistä alettiin v. 1786 julkaista suurta\nmaankarttaa, Pyreneitten niemimaasta v. 1765. Italiassa valtiollinen\nhajanaisuus haittasi kartoitusta. Buggen samanaikaista Tanskan karttaa\nmainitaan erikoisen ansiokkaaksi.\n\n\n\nKorkeuskartta.\n\n\nVuorenkukkulain korkeuden määrääminen kolmiomittauksen avulla oli\nperiaatteellisesti keksitty jo vanhalla ajalla. Vasta 1700-luvun alussa\nsuoritettiin kuitenkin astemittauksien yhteydessä ensimmäiset tämmöiset\nmääräykset, joilla oli pysyvä arvo. Nekään eivät vielä olleet riittävän\ntarkkoja, koska ei voitu kokonaan korjata valon taittumisesta johtuvaa\nvirhettä. Monet oppineet koettivat tällä tavalla saada selville\nTeneriffan tulivuoren korkeuden, mikä onkin verraten helppo tehtävä,\nkun tämä tulivuori kohoo suoraan merestä, mutta tarkkoja arvoja ei\nsaatu ennenkuin v. 1771, jolloin kaksi ranskalaista tähtitieteilijää\nsuoritti tämän mittauksen.\n\nKorkeuksien määräämisellä kolmiomittausta käyttäen ei kuitenkaan voinut\nolla kuin rajoitettu käytäntö, koska sitä varten täytyy tietää sen\npaikan korkeus merestä, jossa mittaaja on, ja semmoisia määräyksiä taas\nsiihen aikaan oli hyvin vähän. Onneksi kuitenkin jo varhain keksittiin\nilmapuntarin käytännöllisyys samaan tarkoitukseen.\n\nKun Torricelli täytti lasiputken elohopealla ja avoimen pään\nelohopea-astiaan upottamalla huomasi, ettei nestemäinen metalli\nkaikki valunut ulos, vaan että siitä jäi putkeen suurin osa ja vain\nyläosa tyhjentyi, niin oli ilmapuntari keksitty. Jo v. 1647 Blaise\nPascal kehoitti vävyänsä mittaamaan elohopeapatsaan korkeuden ensinnä\nClermontin kaupungissa ja sitten Puy de Dômen, Auvergnen korkeimman\nvuoren kukkulalla. Toinen elohopeaputki jätettiin kaupunkiin,\ntoinen vietiin vuorelle, ja huomattiin elohopeapatsaan korkeuden\nsäännöllisesti alenevan, sitä mukaa kuin vuorelle noustiin, niinkuin\nPascal oli otaksunutkin. Molempien ilmapuntarien patsaskorkeuden ero\noli neljättä tuumaa. Muut tekivät sitten samanlaisia kokeita ja vv.\n1705—7 J.J. Scheuchzer koetti laskea paikkain korkeudet ilmapuntarin\nosoituksista. Hän jätti toisen ilmapuntarin Zürichiin, jossa sitä\nsäännöllisesti havaittiin, toisen vei mukanaan Alppien kukkuloille\nja soliin ja laski sitten elohopeapatsaitten korkeuserosta palkkain\nkorkeuden. Näin saadut tulokset olisivat olleet jotenkin oikeat, ellei\nilma korkeutta kohti ohenisi, niin että kuta korkeammalle noustaan,\nsitä pienempi on elohopeapatsaan laskeminen samaa korkeuseroa kohti.\nJo Newton keksi säännön, jonka mukaan ilman tiheys vähenee korkeuden\nlisääntyessä, ja Halley tähän sääntöön nojautuen laski ensimmäisen\nkorkeuskaavan ilmapuntarilla saatujen arvojen korjaamiseksi. Tulosta\ntarkistettiin mittaamalla vuorenkukkuloita, kuten Walesin Snowdonia,\nsamalla haavaa sekä kolmiomittausta käyttäen että ilmapuntarilla,\ntaikka vuorenseinämiä luotilangalla ja ilmapuntarilla. Sveitsiläinen\nJean de Luc sai selville, paljonko ilmapuntarin osoituksia oli ilman\nlämpötilan vuoksi korjattava, ja vasta siitä alkaen ilmapuntari tuli\njotenkin luotettavaksi korkeusmittariksi. Seuraavalla vuosisadalla\ntehtiin vielä korjauksia, jotka ovat tarkkain tulosten aikaansaamiseksi\ntarpeen, mutta ne eivät enää samassa määrin vaikuttaneet tuloksiin.\n\nTähtitieteilijä Lemonnier huomasi v. 1739, että vesi alkoi Auvergnessä\nCanigoun kukkulalla kiehua 9° R. matalammassa lämpötilassa kuin vuoren\njuurella. Veden kiehuttamistakin alettiin sitten käyttää vuorien\nkorkeuden määräämiseksi, ja vaikkakin ilmapuntaria hieman kömpelömpänä\noli tämä keino vielä myöhään yhdeksännelläkintoista vuosisadalla\nkäytännössä.\n\nKäsitykset vuorien korkeudesta muuttuivat valtavasti, kun näin oli\nsaatu keinoja niiden mittaamiseksi. Ennen oli luultu Teneriffan Piciä\nmaailman korkeimmaksi, mutta kun sitten useat kolmiomittauksen avulla\nolivat mitanneet sen, huomattiin erehdys. Alppien korkeimmaksi kohdaksi\ntaas luultiin kauan St. Gotthardia, koska sieltä alkaa niin monta\nsuurta jokea, mutta kahdeksannentoista vuosisadan alkupuoliskolla Mont\nBlanc pääsi arvoonsa, vaikka sen korkeus alussa laskettiinkin koko\njoukon liian alhaiseksi. Kun ranskalaiset astemittaajat palasivat\nPerusta, niin kävi selville, ettei Mont Blanckaan ollut maailman\nkorkein kukkula, sillä he olivat mitanneet Chimborazzon ja huomanneet\nsen paljon korkeammaksi. Aina yhdeksännentoista vuosisadan toisen\nvuosikymmenen loppuun saakka Chimborazzoa sitten pidettiin maailman\nkorkeimpana kukkulana, kunnes Himalajan huiput olivat yhdeksännentoista\nvuosisadan alkupuolella tulleet mitatuiksi.\n\nMaanpinnan korkeussuhteitten merkitseminen karttaan alkoi vihdoinkin\nedistyä entisestä kaavamaisuudestaan. Vanhoissa kartoissa vuoristot\nyleensä kuvattiin kukkulariveiksi, jotka piirrettiin siten, kuin olisi\npiirtäjä niitä tasangolta katsellut. Kahdeksannentoista vuosisadan\nkeskivaiheilla vuoristoita alettiin esittää ylhäältä päin nähden. Ne\nkuvattiin pitkäveteisiksi jonoiksi, ja keksittiin keinoja rinteitten\nkaltevuuserotuksienkin ilmaisemiseksi. Jo Homannin kartastossa on\nkäytetty varjostusviivoja, »schraffeja», mutta vasta J.G. Lehmann\n(1765—1811) antoi varjostusviivoille matemaattisen sisällyksen.\nJos kartan piirtäjä ajattelee olevansa ilmassa kartan päällä, niin\nnäyttävät maiseman rinteet sitä tummemmilta, kuta jyrkemmät ne ovat.\nKuta jyrkempi rinne, sitä paksummilla varjostusviivoilla Lehmann ne\nsiis ilmaisi, antaen kullekin paksuudelle tarkan matemaattisen arvon.\nTämä korkeusesitys on yhä vielä kartastoissa yleinen.\n\nVielä tarkemmin, vaikk'ei yhtä kuvaavasti, voidaan maanpinnan\nepätasaisuudet kartassa ilmaista samoja korkeuksia yhdistävillä\nviivoilla (isohypseillä). Mutta semmoiset kartat edellyttävät tarkkaa\ngeodeettista yleismaanmittausta, ja semmoista ei kahdeksannellatoista\nvuosisadalla vielä ollut olemassa muualla kuin Ranskassa. Dupain-Triel\nlaati v. 1791 Ranskasta isohypsikartan. Seuraavalla vuosisadalla\ntämä menetelmä tuli hyvin yleiseksi, ja meikein kaikki nykyiset\ngeodeettiset maankartat ilmaisevat pintakorkeudet samojen korkeuksien\nkautta kulkevilla punnitusviivoilla. Aate ei kuitenkaan ollut mainitun\nranskalaisen keksimä, sillä jo v. 1728 oli merikartoissa käytetty\nsamanlaisia viivoja (isobaatteja) syvyyksien ilmaisemiseksi.\n\nEnsimmäinen kohokartta (reliefikartta) valmistettiin Sveitsissä,\nniinkuin luonnollista olikin. Sen laati Vierwaldstätter-järven\nympäristöistä Ludvig Pfyffer vv. 1766—1785. Se oli vahasta, mutta\njo samaan aikaan käytettiin paperiainettakin samaan tarkoitukseen.\nE. Müller laati Sveitsin vanhojen kanttonien kohokartan. Seuraavan\nvuosisadan alkupuolella valmistettiin ensimmäiset kipsiset koko\nmaapallon kohokuvat sokeain opetusta varten.\n\nMuista karttakuvista mainittakoon, että alettiin piirtää panoraamoja,\netenkin Alpeista. Ranskalaiset Pyreneitten tutkijat valaisivat\nesityksiään leikkauskuvilla. Kaupungeista y.m. piirrettiin samanlaisia\nasemakaavoja kuin nykyisinkin, hylkäämällä vanha kuvallinen menetelmä.\nErityisiä matkailukarttojakin alettiin jo kahdeksannellatoista\nvuosisadalla julkaista.\n\nV. 1670 valmistettiin Japanissa ensimmäinen pallokartta. Euroopassa\nlaadituista tuli kuuluimmaksi se taidokas, konelaitoksilla käyvä\npallokartta, jonka Toggenburgin Jobst Bürg rakensi.\n\n\n\n\nYleinen maantiede.\n\n\n\nGeologia ja maanpinnan muoto-oppi.\n\n\nOlemme ennen nähneet, kuinka, jo varhain keskiajan lopulla lausuttiin\noikeita ajatuksia maankuoren rakennuksesta, kerrosten siirtymisestä ja\nkivettymistä.\n\nJo v. 1517 oli Fracastro Veronan kaivausten johdosta koonnut\ngeologisia kivettymiä, ja niille annettiin nimiä, jotka vielä tänä\npäivänä ovat käytännössä. Toiset niitä luulivat entisten eläimien ja\nkasvien jäännöksiksi, toiset luonnon oikuiksi (lusus naturae) taikka\nelämänmuotojen alkusiemeniksi taikka omituisiksi kivimuodostumiksi\n(lapides sui generis).\n\nTanskalainen Steno (Steensen), Paduan yliopiston anatomian professori,\njulkaisi v. 1669 teoksen, jossa hän selosteli liettymäin syntyä,\nkivettymien (fossiilien) syntyä, totesi maakerroksien jaksollisuuden\nja päätti niiden kaltevuuden johtuneen järkkymisistä. Hän päätti\nmuutamien kallioisten olevan elämää vanhempia. Ajatuksiaan\nvalaistakseen hän piirsi maankuoren läpileikkauksia. Steno niinikään\nhavaitsi kidekulmain vakinaisuuden. Vuosisadan lopulla kuulu Wilhelm\nLeibnitz lausuili »Protogaeassaan» julki suuria geologisia totuuksia\nmeren ja maan pinnanvaihteluista, kivettymien synnystä, maankuoren\nkerroksien kohoamisesta viistoon ja pystyyn ja erotti toisistaan\nvedessä muodostuneet ja tuliperäiset kallioiset. Robert Plot, Oxfordin\nyliopiston museonhoitaja, julkaisi v. 1677 300 kivettymän kuvaa, mutta\nhän vielä luuli kivettymiä maan salaisen muotokyvyn tuotteiksi. Hänen\nseuraajallaan oli jo oikeampi käsitys niistä. Prof. John Woodward,\nenglantilainen hänkin, julkaisi tietoja kivettymistä, joita hän oli\nkoonnut kaikkialta maailmasta, ja on ensimmäinen, joka on väittänyt,\netteivät kerrostuneet kallioiset ole paikallisia omituisuuksia, vaan\nyleismaailmallinen ilmiö. Kaikkialla maailmassa on veteen laskeutunut\nliete aikain kuluessa samalla tavalla joutunut kuiville, kovettunut ja\nsitten kohonnut vinoon vaakasuorasta asennosta. Mutta hän luuli niitä\nkuitenkin samanaikuisiksi ilmiöiksi, vedenpaisumuksen jäännöksiksi.\nWoodward perusti Cambridgen yliopistoon geologian professorinviran,\njoka vielä tänä päivänä on voimassa. Hänen maanmiehensä Robert Hooke\nsitävastoin v. 1688 opetti, että Englannissa löydetyt kilpikonnain ja\nmuitten lämpöisten merien eläimien kivettymät edellyttivät ilmaston\nmuutoksia ja että kivettymistä luultavasti voitaisiin rakentaa\nkallioisten ikäluettelo.\n\nJ.J. Scheuchzer piirsi geologisia läpileikkauksia luonnosta,\nVierwaldstätter-järven rantajyrkänteistä ja St. Gotthardin vuorisolasta\nVia Malan varrelta. Englantilainen John Strachey julkaisi v. 1719\nhiilikaivoksien läpileikkauskaavoja suonineen ja kerrossiirroksineen\nja oli jo huomaavinaan jonkinlaisen kerrosjärjestyksenkin, jonka hän\nluuli ulottuvan maan keskipisteeseen saakka. Saksalainen J.G. Lehmann\notaksui, että pystyimmät kalliois-kerrokset olivat vanhimmat, jo\nluomisen aikuiset, ja että niitten päälle oli alkuvuoren raunioista\nkerrostunut nuorempia kallioisia, varsinkin ne, joissa kaikenlaiset\nmalmi- ja hiilisuonet ovat. Hän erotti primääriset ja sekundääriset\nmuodostumat. Italialainen Arduino määritteli kivettymäin mukaan näitä\nvielä nuoremman tertiäärisen muodostuman. Vuosisadan keskivaiheilla\nPariisin syvänteen runsaat kivettymät herättivät huomiota ja\nFrance Rouelle selosteli ja järjesteli niitä luennoillaan. Kuulu\nruotsalainen kasvitieteilijä Carl Linné oli ensimmäisiä, joka »Systema\nNaturae'ssansa» ryhmitti kivekkeet niiden kidemuotojen mukaan.\n\nBuffon kuvitteli luonnonhistoriassaan maapallon alkuvaiheista samaan\nsuuntaan kuin Leibnitz. Hän otaksui veden ensin peittäneen koko pallon,\nmutta sitten osaksi kadonneen maanalaisiin luoliin, jolloin manteret\nja saaret kohosivat merestä. Merenaaltojen ja jokien suuri hävittävä\nvoima herätti hänen huomiotaan. Sorbonnen jumaluusopillisen tiedekunnan\nvaatimuksesta hän kuitenkin peruutti kaikki, mikä oli Mooseksen kirjain\nkanssa ristiriidassa.\n\nEnsimmäisen jonkinlaisia vaatimuksia täyttävän geologisen kartan\njulkaisi maastaan Jean Etienne Guettard. Hän ensimmäisenä huomasi\nKeski-Ranskan nuoret purkautuneet vuorilajit, ja Desmarets v. 1774\njulkaisi enemmänkin tietoja Auvergnen sammuneista tulivuorista.\nKivettymiä ja havaintoja kerättiin melkoiset kokoelmat vuosisadan\nkuluessa ja siten yhä enemmän karttui aineisto, jonka pohjalle\nvuosisadan lopulla geologian varsinaiset perustukset voitiin laskea.\n\nMineralogian ja petrografian ensimmäinen suurmies oli Abraham\nGottlob Werner (1750—1817), Freiburgin yliopiston vuorikaivosopin\nprofessori. Hän määritteli kotimaansa Saksin kivekkeet ja kallioiset\nlukien alkuvuoreen semmoiset kallioiset kuin graniitin, syeniitin,\nviheriäkivet, kiille- ja saviliuskeet ja luullen kaikkia niiden päällä\nolevia kallioisia vedessä muodostuneiksi. Werner perusti muodostuma-\neli formatio-opin, jonka mukaan eri kallioiset aina seuraavat toisiaan\nvarmassa ikäjärjestyksessä, siten että vanhemmat aina ovat syvemmällä.\nHän koetti kuitenkin määrätä muodostumani iän vain puhtaasti\nmineralogis-petrografisten ominaisuuksien perustuksella, joka oli\nmahdotonta. Harhaan häntä johti sekin, ettei hän tuntenut muuta kuin\npienen kotimaansa Saksin geologiset olot, mutta siitä huolimatta teki\nniistä yleisiä johtopäätöksiä.\n\nVasta englantilainen insinööri William Smith v. 1799 määritteli\nmuodostumain iän niitten sisältämäin eläinkivettymäin mukaan, laatien\nkoko Englantia käsittävän kerrosmuodostumakaavan.\n\nVaikk'ei kyettykään selittämään, kuinka kaukaa pohjolasta oli voitu\nlöytää kivettyneitä palmuja ja Siperiasta elefanttien ja sarvikuonojen\njäännöksiä — vielä Gmelin luuli ja moni muu hänen mukanaan, että ne\nolivat sinne eksyneitä, ja Pallas otaksui, että vedenpaisumus oli ne\nsinne vienyt — niin oli kuitenkin maankuoren kerrostumisoppi, joka on\nniin tärkeä nykyisten pintamuotojen ymmärtämiselle, päässyt varmalle\npohjalle, jolla se sitten yhdeksännellätoista vuosisadalla ripeästi\nedelleen kehittyi.\n\nTasa-askelin kerrosopin kanssa kehittyi vuoristoitten sisällisen\nrakenteen selittely. John Mitchell oli osoittanut, että vuoriselänteen\nkahden puolen on kapeat saumat kerrostuneita kallioisia kummallakin\npuolella samassa järjestyksessä: kuta nuorempi sitä ulompana. Simon\nPallas kuitenkin oli ensimmäinen, joka kivennäisopin kaimalta on oikein\nesittänyt vuoriston rakenteen. Hän väitti, että graniitti on kaikkien\nvuoristojen ydin. Uralissa se kapeana keskusselkänä tuon tuostakin\nkohoaa maanpinnalle, ja graniittiselkää vastaan ovat kallellaan\nliuskeet ja sitten kalkkiaiskerrostuma, ja tämän liepeillä ovat\nvuorostaan hiekka- ja merkelikerrokset. Pallas otaksui, että vuoristot\nolivat maanalaisten voimain kohottamat, mutta samalla hän tunnusti\nkerrosten siirroksille suuren merkityksen maanpinnan muotoilussa.\nSaussure tuli Alpeilla samaan päätökseen.\n\nKäsitys maan sisustan kuumuudesta oli vanhasta ajasta saakka pitänyt\npuoliaan, ja seitsemännentoista vuosisadan lopulla Leibnitz ja\njesuiitta Kircher pitivät tulivuoria tämän todistuksena. Morin oli\njo v. 1612 Unkarin vuorikaivoksissa huomannut, että kuta kauemmaksi\nmaan uumeniin syvennytään, sitä enemmän lisääntyy lämpötila, mutta\ntämä havainto jäi aina 19:nnen vuosisadan alkuun saakka huomaamatta.\nPäinvastoin, kun 18:nnen vuosisadan alussa Pariisin observatorion\nkellareissa huomattiin alati sama lämpötila, niin luultiin sen\nvallitsevan kaikkialla maankuoren sisässä, ja syvemmissäkin\nkerroksissa, jonka vuoksi mainittu kellarilämpötila otettiin\nlämpömittarin 0 asteeksi. Saussure kiinnitti paljon huomiota kaivoksien\nlämpötiloihin ja päätti niitten suuren lämpimyyden johtuvan kaivoksissa\nolevien kallioisten »käymisestä». Maapallolla ei muka ole mitään muuta\npysyväistä lämmönlähdettä kuin auringonsäteily.\n\nTulivuoritutkimuskin pyrki hatarista spekulatioista varmalle\nhavainnolliselle pohjalle, ja sitä varten varsinkin Italian molempia\nsuuria tulivuoria, Vesuviota ja Etnaa, perusteellisesti tutkittiin.\nEnglantilainen diplomaatti Sir W. Hamilton julkaisi v. 1772 koko\nItalian tulivuorista ja maanjäristyksistä tutkimuksen, joka oli\npitkällisten ja uutterien havaintojen tulos. Paroni v. Dietrich lausui\njulki käsityksensä, että tulivuoret saavat ravintonsa paikallisista\nmaanalaisista magmapesistä. Hamilton ja hänen kanssaan muut luulivat\npurkauksia sähkön aikaansaamiksi. Werner otaksui niitä maanalaisten\npalojen ilmauksiksi.\n\nMaanjäristykset kiinnittivät huomiota varsinkin v. 1755 Lissabonin\ntuhon jälkeen. Koottiin paljon luotettavia havainneita ja sitä\nvarten rakennettiin erilaisia heilurikojeita (1784). Toiset luulivat\nmaanjäristyksiä sähkövoimain mullistuksiksi ja miettivät niiden\ntorjumiseksi samanlaisia johdattajia, kuin Franklin oli keksinyt\nukkosta vastaan.\n\nEnnenkuin opittiin tuntemaan verkalleen tapahtuvat maankuoren\nkohoamiset ja vajoamiset, pidettiin kaikkia kerrosten järkkymisiä ja\nsiirroksia maanjäristyksien aikaansaamina.\n\nSaussurelle selvisi alppivaelluksilla juoksevan veden valtava uurtava\nja täyttävä voima ja sen merkitys maanpinnan reliefiin. Toiset tutkivat\nlaaksojen muodostumista jokien toimesta. Varsinkin italialaiset,\njoiden maassa suoritettiin paljon perkkauksia, kiinnittivät huomionsa\njokien työhön. Selitettiin vuorenrepeämiä ja maanvieremiä, tutkittiin\nvuoripuroja ja ehdotettiin keinoja niiden hävityksien ehkäisemiseksi.\nLuolia käsiteltiin etupäässä arkeologisina säiliöinä, mutta samalla\njo kiinnitettiin huomiota niiden fyysillisiin ja geologisiinkin\nseikkoihin, tippukiviin y.m. Tällä aikakaudella vielä kummitteli\nkeskiaikainen luulo, että muka kaikki lähdevesi oli maan hiussuoniin\nsuotanutta merivettä, joka oli matkalla menettänyt suolaisuutensa.\nMariotte y.m. kuitenkin jo esittivät nykyisen käsityksemme, että\nlähdevesi on maahan tunkeutunutta sadevettä, joka läpäisemättömän\nkerroksen kohdattuaan juoksee sitä pitkin, kunnes kerroksen\nleikkauskohdasta pulppuaa maanpinnalle.\n\nHorace Benedict de Saussure (1740—1799), Geneven yliopiston professori,\noli ensimmäinen, joka kävi Chamonixissa, Mont Blancin juurella olevassa\nkylässä, ja teki sen luonnonkauneuden tunnetuksi matkailijoille. Hän\nlupasi tällöin (1760) palkinnon sille, joka ensimmäisenä kiipeisi Mont\nBlancin kukkulalle. Siihen saakka ei kenkään ollut sillä käynyt. Kun\nei ketään haluttanut lähteä niin vaaralliselle retkelle, niin teki hän\nitse v. 1785 yrityksen, pääsemättä kuitenkaan kukkulalle saakka. V.\n1786 Balmat erään toisen Chamonixin oppaan keralla päätti valloittaa\nMont Blancin, ja tällä kertaa yritys onnistui. V. 1787 Saussure\nkolmantena nousi vuorelle. Hän teki monia kymmeniä muita alppiretkiä\nja vietti joskus viikkokausia korkealla ikuisen lumen seuduissa. Hän\njulkaisi tutkimuksistaan tieteellisen matkakertomuskokoelman, jota\nsyystä voimme sanoa alppitutkimuksien Odysseiaksi.\n\nSaussuren mielestä Alpit tarjosivat mitä parhaan tilaisuuden maan\nmuodostushistorian tutkimiseen. Ei kukaan ennen häntä ollut siihen\nmäärään syventynyt niiden geologiaan. Kerrosten kalttoutta, kallioisten\nkokoomusta, kivettymiä ja kivekkeitä hän tutki mitä perusteellisimmin.\nHän teki m.m. sulatuskokeita saadakseen selville kallioiden synnyn.\nSaussure oli täydelleen perehtynyt aikansa kemiaan ja käytti\nsitä kivennäisten, veden ja ilman hajoittamiseen. Ilmastollisia\nhavaintoja varten hän kuljetti ilmapuntarin ja kiehutus-lämpömittarin\nkorkeimmillekin vuorenkukkuloille ja määräili ilmakehän suhteellisen\nkosteuden eri korkeuksissa, sen lämpötilan, auringon säteilyn tehon,\nilman kokoomuksen ja sen läpinäkyväisyyden. Hän tutki maaperän\nlämpötilat niin syvälti kuin suinkin sai lämpömittaritankonsa\nkaivetuksi, jokien, jäävirtain ja järvien uomat, olot ja lämpötilat.\nHän kokeili kaikenlaisilla kosteusmittareilla ja piti hiusmittaria\nparhaana. Itsekin hän keksi monta konetta, kuten magnetometrin,\nsyanometuin taivaan sinisyyden ja diafanometrin ilmakehän\nläpikuultavuuden arvostelemiseksi, anemometrin (tuulimittarin)\nja eudiometrin ilman puhtauden määräämiseksi. Lämpömittaria hän\nsovellutti moneen tarkoitukseen. Ilman lämpötilaa hän mittasi\nlämpömittarilla, jossa oli ohutseinäinen nuppu ja jota joko pidettiin\nvarjossa taikka kieputettiin nauhasta. Kieputus-lämpömittarista hän\nmuodosti haihdutusmittarin pistäen nupun märkään sienen kappaleeseen\nja kieputtaen sitä ympäri määränopeutta määrätyn pitkän säteen\npäässä. Maaperän ja syvän veden lämpötiloja tutkiakseen hän kietoi\nlämpömittarin ympärille huonoja lämmönjohtajia, niin että ne\ntoimivat hyvin hitaasti ja sangen kauan saattoivat pysyä samalla\nlämpöerotusasteella. (Maksimi- ja minimitermometrit vielä odottivat\nkeksijäänsä). Näillä kojeilla hän todisti, että syvien järvien —\nkuten Lac Lemanin — pohjavesi pysyy sangen kylmänä vuoden umpeensa,\nja että vuotuinen lämpöaalto kuudessa kuukaudessa tunkeutuu 30 jalkaa\nsyvälle maahan. Saussure käsitti korkeimpain asemapaikkain erinomaisen\ntärkeyden ilmatieteelle, ja hän toimitti, missä se suinkin oli\nmahdollista, yhdenaikaisia jatkuvia lämpöhavaintoja eri korkeuksissa.\nEnimmän Saussure sai aikaan geologian alalla, ja vaikka hänen\nteoreettiset mielipiteensä — hän oli »neptunisti» — olivatkin sangen\nnurjat, niin edisti hänen työnsä kuitenkin suuresti tätä tiedettä.\nHänen varsinainen alansa oli kuitenkin kasvitiede, ja tietysti Alppien\nkasvistonkin, samoin kuin eläimistönkin, tuntemista hänen uutterat\ntutkimuksensa hyödyttivät.\n\nSangen monipuoliset olivat siis jo 18:nnen vuosisadan jälkipuolella\nfyysillisen maantieteilijän näköalat ja havaintokeinot.\n\nDyynien muodostumista koetettiin selittää ja v. 1776 esitettiin keinoja\nniiden kiinnittämiseksi. Valtamerien saarien muodostuminen herätti\nForsterin uteliaisuutta hänen Cookin keralla purjehtiessaan. Hän\naavisti, että korkeat ja matalat saaret ovat eri tavalla muodostuneet,\nja matalat pian huomatuinkin korallien rakentamiksi.\n\nNäin olivat pintamuoto-opin, geomorfologian, kaikki haarat jo alulla.\n\nGeologian harrastus oli 18:nnen vuosisadan jälkipuoliskolla jo\nniin yleinen ja tieteelliset vakaumukset siksi perustellut, että\nniistä käytiin ankaria tieteellisiä taisteluita. Kataklysmikot\nväittivät, että maanpinta on saanut reliefinsä muutamien suurien\nmullistuksien kautta, aktualistit taas pitivät muutoksia verkalleen\nja pitkien aikojen kuluessa tapahtuvina. Jälkimmäisen suunnan\nperustaja oli skotlantilainen lääkäri James Hutton (1726—1797), joka\nmuodosti liettymäopin ja myös valaisi purkautuneiden vuorilajien ja\nkidemäisten liuskeitten syntyä. Vielä paljon suurempi ja kiihkeämpi\noli plutonistien ja neptunistien riita. Plutonistit väittivät\nkaikkia purkautuneita kallioisia tuliperäisiksi, neptunistit taas,\njoiden oppi-isä oli Werner, kaikkia alkuvuoren päällisiä kallioisia\nvesiliettymiksi. Nämä oppiriidat peri kaikessa katkeruudessaan\nyhdeksästoista vuosisata.\n\n\n\n\nMagneettiset voimat.\n\n\nSeitsemännentoista vuosisadan suurissa maantiedeteoksissa jo tavataan\npaljon tietoja kompassin poikkeumasta eri seuduilla, mutta nämä tiedot\neivät vielä olleet niin täsmällisiä, että niitten avulla voitaisiin\nlaatia poikkeumakartta vuodelle 1600, havainnontekijät kun eivät\narvanneet ilmoittaa havaintovuotta. Vasta 1612 lontoolainen Gunter\nhuomasi, että samoja poikkeumia yhdistävät viivat muuttavat paikkaansa.\n\nMagneettineulan osoitusten vaihtelut kävivät entistä\nymmärrettävämmiksi, kun Halley viivoilla (isogoneilla) yhdisti kaikki\nsemmoiset paikat pallokartassa, joissa neulan poikkeumat (deklinatiot)\novat samat. Ensimmäiset magneetin kallistumaa (inklinatiota) esittävät\nkartat laati ruotsalainen J.E. Wilke 1768. Magneettisen voiman\nsuuruuttakin ruvettiin 18:nnen vuosisadan lopulla mittaamaan Havaittiin\nniinikään magneettineulan osoitusten vuorokautinen ja vuodenaikain\nmukainen vaihtelu. Celsius ja Hjorter keksivät Upsalassa magneettiset\nmyrskyt ja englantilaisen Grahamin avulla saivat 1741 selville, että\nne eri maanpaikoissa tapahtuvat samalla haavaa. Vielä he huomasivat,\nettä nämä myrskyt käyvät revontulien edellä, ja jonkun vuoden kuluttua\nnäistä häiriöistä ennustettiin revontulia.\n\nCook oli ensimmäinen, joka näki eteläisen napataivaan revontulet vuonna\n1773.\n\nToiset luulivat revontulia voimallisiksi jääheijastuksiksi, toiset\npalamiseksi. Halley oli ensimmäinen, joka otaksui niiden olevan\nsähkömagneettisia ilmiöitä. Koetettiin jo mittauksilla saada selville\nrevontulien korkeuskin.\n\n\n\n\nMeritutkimukset\n\n\nForster koetti Cookin toisella matkalla ensimmäisenä saada selville\nvaltameren syvempien kerroksien lämpötilat. Hänen lämpömittarinsa ei\nkuitenkaan päässyt paria sataa syltä syvemmälle.\n\nVarenius päätteli kaikkien valtamerien pinnan olevan yhtä korkealla.\nNapoleonin Egyptissä ollessa kuitenkin tapahtui käsityksien taantumus,\nkun ranskalaiset väärin punnitsivat Suezin kannaksen ja tulivat\nsiihen päätökseen, että muka Punainen meri oli lähes kymmentä metriä\nkorkeammalla Välimerta.\n\nJo vanhalla ajalla oli luode ja vuoksi huomattu kuun aiheuttamaksi,\nmutta siitä huolimatta jotkut vielä 18:nnella vuosisadalla pitivät\nniitä maan hengitysilmiöinä. Newton vihdoin tyydyttävällä tavalla\nselitti sen vuoksiaallon, nadir-aallon, joka painovoiman vaikutuksesta\nkohoaa maapallon takapuolelle. Myöhemmin huomattiin tulvavuoksen\nja vajaavuoksen oikeat syyt, että nimittäin aurinko ja kuu joko\nvahvistavat toinen toisensa vetovoimaa, taikka sitä heikontavat.\nLaplace saattoi Brestin sataman vuoksihavainnoista osoittaa, että kuun\nja auringon etäisyyksien vaihtelukin vaikuttaa vuorovesien korkeuteen\nhuomattavia muutoksia. — Aalto-oppi oli vielä hatara, eikä Newtonkaan\nkyennyt antamaan sille oikeata selitystä. Öljyn aaltoja tasoittava\nvaikutus huomattiin jo 18:nnella vuosisadalla ja Franklin muiden mukana\nkoetti keksiä sille selityksen.\n\nJesuiitta Athanasius Kircher oli ensimmäinen, joka (1665) kartassa\nesitti merivirtaukset. Tämä kartta on samalla ensimmäinen\nfyysillistä maantiedettä esittävä karttakuva, mitä on olemassa.\nSeitsemännellätoista vuosisadalla voitiin jo karttoihin merkitä\nSargassomerikin. Mutta merivirtauksien vaikutus ilmanalaan huomattiin\nvasta sitten, kun säännöllisesti ruvettiin meriveden lämpötiloja\nmittaamaan. V. 1775 Benjamin Franklin keksi, kuinka niitä mittaamalla\nvoitiin saada selville Golf-virran leveys, ja kymmenen vuotta myöhemmin\nhän siitä julkaisi ensimmäisen tarkan kartan. Hänen tarkoituksenaan\noli osoittaa, miksi laivat matkalla Englannista Amerikkaan viipyivät\nkaksi viikkoa kauemmin kuin kulkiessaan päinvastaiseen suuntaan. Kreivi\nMarsigli kiinnitti huomionsa siihen, että Bosporossa on päällekkäin\nkaksi vastakkaista virtausta, joista alempi vie suolaista vettä\nMustaanmereen, ylempi sieltä tuo vähäsuolaista. Tämä avasi hänen\nsilmänsä älyämään meriveden tiheyserojen vaikutuksen sen liikuntoihin.\n\nKreivi Marsigli, joka v. 1711 julkaisi meritutkimusteoksensa, oli\nmeritieteen eli oseanografian varsinainen perustaja. Jo Newton oli\ntutkinut veden väriä, otaksuen sen viheriäksi (se on toden teolla\nsinistä). Veden läpinäkyväisyyttä koetettiin havainnoilla määrätä.\nJotkut luulivat vielä 18:nnella vuosisadalla, ettei merivesi voi\nmuodostaa jäätä, vaikka jo Barents oli osoittanut tämän harhaluulon\nperättömyyden. Lähetyssaarnaaja Egede toi Grönlannista tietoja\nsikäläisistä valtavista jääoloista, kuinka suuret maajäätiköt\n»vasikoivat» ja kuinka jäävuoret ovat niistä syntyneet; jotavastoin\najojäät ovat merijäätä.\n\nLuotauskojeita parannettiin paljon, mutta kului vielä suurempi puoli\n19:ttäkin vuosisataa, ennenkuin niillä voitiin suuria syvyyksiä mitata.\nKäsitykset merenpohjan muodoista olivat senvuoksi aivan haaveelliset.\nBuache esitti mielipiteenään, että merenpohjassa on samoin kuin\nkuivallakin maalla suuria vuoristoita.\n\nMerenpinnan korkeuden vaihtelut Itämeren rannoilla herättivät\nRuotsissa huomiota jo seitsemännellätoista vuosisadalla. Celsius\nkokosi Linnén keralla kaikki tiedot, mitä siitä oli saatavana, ja\nlaski Itämeren pinnan laskevan 1,5 m vuosisadassa. Meren pakenemisen\nhän luuli johtuvan veden vähenemisestä. Celsius kuitenkin sai monta\nvastustajaa, joista innokkain oli Turun piispa Browallius, entinen\nfysiikan professori. P.A. Gaddin ja G. Gadolinin Suomen puolella\ntekemät havainnot nimittäin viittasivat siihen, ettei Suomen\neteläranta ole moneen sataan vuoteen sanottavasti kohonnut. Vuosisadan\nlopulla jo lausuttiin julki se mielipide, ettei ilmiö johdu veden\nvähenemisestä, kuten alussa oli luultu, vaan maan kohoamisesta, ja\n18:nnen vuosisadan kuluessa lisäksi osoitettiin, ettei maan kohoaminen\nkäy tasaisesti, vaan eri paikoissa eri paljon, suurin piirtein enimmän\nItämeren pohjoisosassa, etelää kohti yhä väheten, kunnes maa Saksan\npohjoisrannalla päinvastoin huomattavasti vajoaa.\n\nKuuluimpia esimerkkejä merenpinnan korkeusvaihteluista on Napolin\nlahden rannalla oleva Pozzuolin Serapiin temppeli, joka nykyään on\npuolenkymmentä metriä merenpinnan yläpuolella, mutta rakentamisensa\njälkeen on meren jättämistä merkeistä päättäen ollut saman verran sen\nalapuolella. Temppeli herätti jo 18:nnella vuosisadalla tutkijain\nhuomiota ja Goethe muiden mukana kävi sitä katselemassa v. 1787. Tämä\npaikallinen maanvaipuminen ja -kohoaminen historiallisella ajalla on\nilmeisesti vulkaanisten voimien aiheuttama.\n\n\n\n\nIlmatiede.\n\n\nIlmatieteen oli vaikea päästä varmalle havainnolliselle pohjalle\nastrologian vuoksi, joka luuli taivaallisilla voimilla olevan\nsääilmiöihin mielivaltaisia vaikutuksia. Ensimmäinen ilman tutkimisen\nmittausväline oli Galilein keksimä termoskooppi, joka oli yläpäästä\navoin ja senvuoksi lämpötilan ohella osoitti ilmapaineenkin vaihtelut.\nV. 1612 siinä kuitenkin jo oli sekä suljettu putki että astejako,\nmutta vasta satakunta vuotta myöhemmin (1714) Fahrenheit paransi\nlämpömittaria siihen määrään, että se tyydytti suuriakin vaatimuksia.\nRené de Reaumur ja Celsius keksivät uudet astejaot, ottaen veden\njäätymispisteen lähtökohdaksi.\n\nEi sillä hyvä, että näin oli saatu kunnollinen työase, oli myös\nopittava sitä käyttämään. Tyydyttävien lämpöhavaintojen tekeminen\non kysynyt pitkällistä kokeilua ja kauan kului, ennenkuin havainnot\ntyydyttivät edes kohtuullisia vaatimuksia.\n\nPariisissa oli jo ruvettu muistoon kirjoittamaan korkeita ja matalia\nlämpötiloja, mutta vasta Réaumur alkoi tehdä havaintoja säännöllisesti\nkaksi kertaa päivässä ja niistä sitten laskea keskilämpöjä. Hän\nlähetti lämpömittareita kauas merienkin taa. Havainnoita ei kuitenkaan\ntehty varman suunnitelman mukaan ja ne ovat sen vuoksi arvottomat\nvertailuihin. V. 1773 laskettiin Pariisin akatemian toimesta\nPariisin keskimääräiset lämpötilat kaikista siihen saakka tehdyistä\nhavainnoista, mutta kun vain äärimmäisyydet oli muistoon kirjoitettu,\nniin saatiin talven keskilämmöksi -7 3/4°R ja kesän keskiarvoksi 26\nlämpöastetta. Bouguer ilmoitti, ettei hän ollut huomannut lämpömittarin\nosoittavan Perussakaan päälle 28°R, ja siitä Cotte, joka oli\ntiedeakatemian puolesta nämä laskut suorittanut, teki sen merkillisen\nja tietenkin väärän johtopäätöksen, että kesälämpö kaikkialla\nmaailmassa muka on sama.\n\nVuoden keskilämpö luultiin saatavan, kun laskettiin korkeimmista\nja matalimmista lämpötiloista keskimäärä. Vasta v. 1756 Mallet ja\nWargentin Ruotsissa laskivat keskilämmöt kaikista havainnoista ja\nRanskassa nyt seurattiin esimerkkiä, koska arveltiin semmoisista\ntiedoista olevan maanviljelykselle hyötyä. Pfalzin vaaliruhtinas\nperusti v. 1780 Mannheimin ilmatieteellisen akatemian ja pyysi 14\nsaksalaista ja 16 ulkomaalaista yliopistoa asettumaan akatemian\nyhteyteen saman suunnitelman mukaan toimitettavia ilmastollisia\nhavainnolta varten. Kaikille hankittiin yhtäpitävät koneet,\nilmapuntarit, lämpömittarit, kosteusmittarit, sademittarit ja\nkompassit. Akatemia julkaisi joka vuosi painetun niteen havainnoistaan\naina vuoteen 1795 saakka, jolloin ranskalaiset hyökkäsivät maahan.\nAkatemian ohjeitten mukaan toimitettiin kolme havaintoa päivässä.\n\nToiset koettivat mukavammilla keinoilla päästä vuotuisten lämpöarvojen\nperille. Halley, Euler ja Lambert laskivat sen matemaattisen\nlämpömäärän, jonka eri maanpaikat saavat auringosta. Lambert sai\nkuitenkin niin mahdottoman tuloksen, että esim. talven 0°-isotermi\nkulki Edinburghin ja Memelin kautta Kamtshatkaan ja edelleen\nHudson-lahden maihin, joissa tiedämme olevan ylenmäärin ankaran\ntalven. Hän luuli kaavastaan voivansa laskea jokaiselle vuoden\npäivälle ja jokaiselle maanpaikalle varman keskilämmön. Tobias\nMayer, kuulu tähtitieteilijä, taas osoitti, kuinka muka jokaiselle\nmaanpaikalle voitiin yksinkertaisen laskun avulla saada teoreettinen\nlämpö, kun tiedettiin kahden eri leveyspiirillä olevan maanpaikan\nkeskilämpö. Mutta hän oli varsin selvillä siitä, ettei tämä vielä\nriittänyt todellisen keskilämmön määräämiseksi. Häiriöitten laki muka\noli selville saatava tämän lasketun ja todella havaitun keskilämmön\nerosta. Vielä paljoa monimutkaisempi kuin tämä on kuitenkin lämmön\njakautuminen maanpinnalla, ja kauan kului, ennenkuin edes oli keksitty\nsen määräämiseksi hyväksyttävät menetelmät.\n\nLämmön aleneminen korkeuksia kohti huomattiin piankin, kun ruvettiin\nvuorille nousemaan, mutta vasta kahdeksannentoista vuosisadan\nloppupuolella alettiin vuoristoissa tehdä vakinaisia lämpöhavaintoja,\nensimmäiset havaintosarjat St. Gotthardin solan munkkihospitiossa.\n\nVaikeammin käsiteltävän kojeen kuin lämpömittarin sai ilmatiede\nilmapuntarista. Nopeaan tosin päästiin selville, että sillä voitiin\nmitata vuorien korkeuksia, mutta sen muitten osoitusten merkitys oli\nvaikeammin ymmärrettävä.\n\nGodin huomasi Perun astemittauksen aikana, että ilmapaine on pienten\npäivittäisten vaihteluitten alainen ja että vaihtelut ovat, suuremmat\nkuumassa kuin lauhkeassa vyöhykkeessä. Vähitellen keräytyi siksi paljon\naineksia, että voitiin ruveta tekemään yleisempiä johtopäätöksiä.\nVarsinkin Mannheimin akatemian työn avulla saatiin vertailukelpoisia\nmääriä eri paikoista; sen havainnoiden tuloksena oli, että yleiset\nilmapainevaihtelut suurenevat suurenemistaan päiväntasaajalta napoja\nkohti. Jo aikaisin tehtiin huomio, että ilmapuntarin korkeus eri\ntuulensuuntien mukaan vaihteli, vaikka oikeitten johtopäätösten\ntekeminen tästä todesta jäikin yhdeksänteentoista vuosisataan.\n\nEdmund Halley määritteli seitsemännentoista vuosisadan lopulla, samoin\nkuin jo Varenius ennen häntä, pasaadit kylmiksi ilmavirroiksi, jotka\nnavoilta päin virtaavat kohti päiväntasaajaa ja maan pyörimisen vuoksi\nvähitellen muuttavat suuntaansa. Selvemmin kuin Sir John Hawkins\naikanaan hän lausui julki sen tosiasian, että pasaadivyöhykkeet\nvuodenaikain mukaan siirtyvät pohjoisempaan ja etelämpään. Ja varsinkin\nhän keksi sen suuren totuuden, että päiväntasaajan tyventövyöhyke\nsyntyy siitä, että koillispasaadi ja kaakkoispasaadi kohtaavat toisensa\nja lämpöisenä ilmavirtana kohoavat yläilmoihin, siellä kääntyäkseen\ntakaisin navoille päin ja laskeutuakseen maan pinnalle pohjoisella\npallonpuoliskolla lounaistuulena, eteläisellä pallonpuoliskolla\nluodetuulena. Nämä ovat ne »palaavat tuulet», joita jo espanjalaiset\nvalloittajat olivat käyttäneet hyväkseen sekä Atlantinmerellä että\nTyynellä merellä, purjehtiessaan valtameren poikki takaisin, ja joita\nhe sanoivat »vendavaleiksi». Halley oli ensimmäinen, joka selitti\nIntian meren monsuunit Aasian lämpiämisestä ja kylmenemisestä:\nsiitä johtuu, että puolen vuotta Intian mereltä raskas ilma virtaa\nsisämaahan päin, toisen puolen vuotta ilma sisämaasta merelle päin.\nSeitsemännentoista vuosisadan lopulla oltiin siis jo selvillä siitä,\nettä maat ja meret vaikuttavat häiritsevästi suurten ilmavirtain\nsuuntiin ja ettei siis keskilämpöjen johtamisella lämpösäteilyn\nmatemaattisesta arvosta ole muuta merkitystä kuin kahta paremmin\nosoittaa mainittujen syitten aikaansaamat häiriöt.\n\nRiccioli oli ensimmäinen luonnontutkija, joka v. 1672 jokien\nleveydestä, keskimääräisestä syvyydestä ja virtauksen nopeudesta laski\nvesimäärän. Po hänen laskujensa mukaan kuljetti 26 päivässä mereen\nkuutiopenikulman vettä. Hänen tarkoituksensa näillä laskuilla oli\nrauhoittaa aikalaisiaan; ei muka ollut pelkoa siitä, että merivirtain\nvuoksi kovin väleen reunainsa yli paisuisi, sillä oli kulunut 609.962\nvuotta, ennenkuin maapallon kaikki joet olivat ennättäneet täyttää\nvaltamerien syvänteen. Viisitoista vuotta myöhemmin Halley kokeen\nnojalla laski, paljonko merenpinnasta vettä ilmaan haihtuu, ja tuli\npäinvastoin siihen johtopäätökseen, että Välimeri paljon enemmän\nhaihtumisen kautta menettää, kuin joet siihen vettä kuljettavat, jonka\nvuoksi Atlantinmerestä kulkeekin Välimereen voimallinen virtaus.\nSademäärän hän unohti ottaa laskuissaan lukuun.\n\nRakeista esitettiin monta selitystä.\n\nKahdeksannentoista vuosisadan jälkipuoliskolla julkaistiin paljon\ntutkimuksia taivaan väristä, hämärästä, ilmaheijastuksista,\nsateenkaaresta. Benjamin Franklin selitti ukkosen ja keksi ukkosen\njohdattajan, mutta vielä kauan sen jälkeenkin luulivat sekä monet\noppineet että suuri yleisö kellojen soittoa ja tykinpauketta yhtä\ntehokkaaksi suojakeinoksi.\n\nJ.J. Scheuchzer tutki vuoristojen lumi- ja jäämuodostuksia samoin kuin\nSaussurekin ja esitti itsenäisen glasieriteorian. Hän luuli jäävirtojen\nsaavan liikevoimansa jäätymisen aikaansaamasta laajentumisesta.\nMoreenejakin koetettiin selittää.\n\nRanskassa alettiin jo v. 1689 koota sadevesi astioihin, joihin\nkiinnitetty asteikko ilmoitti kustakin sateesta keräytyneen vesimäärän.\nSaksassa vasta Mannheimin akatemia alkoi tämmöisiä tietoja kerätä.\nMutta vasta kahdeksannentoista vuosisadan lopulla englantilainen John\nDalton suoritti ensimmäiset osapuilleen tarkat sademäärän mittaukset\nSamalla hän todisti, että Englannissa sataa paljoa enemmän, kuin maan\njoet vettä mereen kuljettavat. Haihtuminen pysyi kauan käsittämättömänä\nilmiönä, koska otaksuttiin veden haihtuessaan muodostavan ilman kanssa\nkemiallisen yhdistyksen. Ranskalainen lääkäri Leroy ensimmäisenä keksi\nsen, että vesi on ilmassa näkymättömänä höyrynä, joka tulee näkyväksi,\njos esim. lasiastiaan pannaan kappale jäätä. V. 1752 hän huomasi\nkasteen yöllä muodostuvan siitä, että ilma, otettuaan itseensä päivällä\nvesihöyryä tavallista runsaammin, yöllä jäähtyessään taas luovutti pois\nosan tästä vedestä, joka tiivistyi kastepisaroiksi. Kauan koetettiin\nsaada tarkkaan määrätyksi ilman eri lämpötilain kastepisteet,\nmutta vasta Saussure v. 1775 valmisti luotettavan hygrometrin eli\nkosteusmittarin, jolla hän sitten suoritti sarjan kuuluiksi tulleita\nkokeita.\n\nEnsimmäinen, joka on järjestelmällisesti tutkinut maan lämpösäteilyä,\nlienee geneveläinen Marc Auguste Pictet. Kahdeksannentoista vuosisadan\nlopulla hän pystytti maahan 75 jalkaa korkean maston ja ripusti siihen\neri korkealle lämpömittareita, joitten osoitukset sitten luettiin\nmonta kertaa vuorokaudessa. Näitten kokeitten avulla hän huomasi maata\njäähdyttävän yöllisen lämpösäteilyn, ja saattoi selittää, mikseivät yöt\npilvisellä säällä ole yhtä kylmiä kuin selkeällä. Hän osoitti, että\npilvikatto estää lämpöä säteilemästä maasta avaruuteen.\n\nKahdeksannentoista vuosisadan lopulla alkoi ilmastotiede\n(klimatologia) haahmoutua erityiseksi tieteenhaaraksi. Ensimmäiset\nyhtäjaksoiset säähavainnot luultavasti tehtiin Wienissä. Carl v.\nLinné rikastutti ilmatiedettä kasvifenologialla eli vuodenaikaisilla\nkasvi-ilmiöhavainnoilla ja pian saatiin eläinkunnastakin vastaavat\nhuomiot.\n\nIlmatiede oli näin lupaavalla alulla, vaikka syvempi säänmuutosten\nymmärrys vielä puuttuikin. Vielä kuulu D'Alembert luuli, että\nsäänmuutokset ovat kuun vetovoiman vaihtelujen aikaansaamia. Suuri\nyleisö taas oli yhä aivan taikauskoisella kannalla.\n\n\n\n\nElämän ilmiöt.\n\n\n\nKasvi- ja eläinmaantiede.\n\n\nKahdeksannentoista vuosisadan suuret merimatkat, joilla oli mukana\ntiedemiehiä, luonnollisesti keräsivät pohjaa kasvimaantieteelle. Linné\nrajoitti kasvivyöhykkeet, toiset tutkivat muita kasvimaantieteellisiä\nkysymyksiä, kuten korkeusvyöhykkeitä, maantieteellisten edellytysten\nvaikutusta kasvistoon ja maaperän ja kasviston suhteita, mutta vasta\n19:nnellä vuosisadalla varsinainen kasvimaantiede perustettiin.\n\nEnsimmäinen eläinten leviämistä esittävä kartta julkaistiin v. 1777. Jo\npaljoa ennen olivat matkustajat alkaneet eläinten esiintymisestä johtaa\nmaitten entisiä geologisia vaiheita. Kun englantilaiset purjehtijat\nv. 1690 Falklandin saarilta löysivät patagonialaisia kettuja, niin\npäättivät he siitä, että saaristo oli Etelä-Amerikasta irti lohjennut\nkappale. Zimmermann huomasi, että Australia eläinkuntansa puolesta\noli oma alueensa ja että taas Sunda-saaristo ennen oli ollut Aasian\nyhteydessä.\n\n\n\nIhmismaantiede.\n\n\nHollantilainen Pietari Camper perusti kahdeksannentoista\nvuosisadan keskivaiheilla antropologian määrittelemällä pääkallon\nmittaamismenetelmän; hän piti kasvoprofiilin viistoutta rotumerkkinä.\nTästä Camperin kasvokulmasta alkoivat vertailevat kallonmittaukset.\nJoh. Friedr. Blumenbach keksi toisen mittausperusteen, jota käyttäen\nkallon leveys paremmin esiintyi, ja molemmat nämä menetelmät sitten\nyhdeksännellätoista vuosisadalla ruotsalainen Retzius yhdisti ja niitä\nmelkoisesti kehitti. Blumenbach jakoi ihmiskunnan viiteen päärotuun,\nkaukaasialaiseen, mongolilaiseen, neekereihin, malaijeihin ja\namerikkalaiseen.\n\nKansatiede sai varman perustuksen jalkainsa alle, kun kielimiehet\nalkoivat kielien nojalla määritellä kansojen heimolaisuutta.\nEspanjalainen pappi Don Lorenzo Hervas ensimmäisenä erotti muista\nsekä seemiläisen että suomalaisen kieliryhmän. Viimeksimainittuun hän\nluki lappalaiset, karjalaiset, virolaiset, permalaiset, votjakit,\nmordvalaiset, tsheremissit, voguulit ja madjaarit. Kahdeksannentoista\nvuosisadan lopulla keksittiin sanskritin sukulaisuus indogermaanisten\nkielten kanssa, ja tämä avasi erinomaisen laajoja näköaloja\nnykyisten sivistyskansain menneisyyteen ja vanhoihin juuriin. Mutta\nvasta yhdeksännellätoista vuosisadalla nämäkin heimoyhteydet on\nperusteellisesti todistettu ja valaistu.\n\nKahdeksannentoista vuosisadan kuluessa vähitellen kehittyivät\ntilastotieteen alkeet. Ensimmäinen yleinen väenlasku tapahtui\nYhdysvalloissa v. 1790. Toisten tietojen mukaan oli kuitenkin\nTanskassa jo parikymmentä vuotta aikaisemmin toimitettu »kaikkien\nihmisten laskeminen». Ensimmäiset kuolevaisuustaulut laski jo v. 1691\nenglantilainen matemaatikko Halley Breslaun väestöluettelosta, jota\npidettiin erikoisen tarkkana ja luotettavana.\n\n\n\n\nMaantieteellinen kirjallisuus.\n\n\nXVII ja XVIII vuosisata olivat kaikilla maantieteen aloilla orastavan\ntutkimuksen ja avautuvien suurien näköalojen aikaa. Ne todelliset\ntulokset, mitä ne ennättivät tuottaa, olivat kuitenkin vielä siksi\nkeskeneräiset, ettei niistä voitu koota suurta kokonaisuutta.\nYleismaantieteillä, joita kahdeksannellatoista vuosisadalla\nkirjoitettiin ja suunniteltiin, oli etupäässä teoreettinen, tutkimusta\nsuuntaava, mahdollisuuksia avaava merkitys.\n\nFilip Cluverius julkaisi v. 1624 maantiedeteoksen, määritellen\nsamalla maantieteen »selonteoksi koko maasta, mikäli sitä tunnetaan».\nKosmografian hän jätti pois maantieteeseen kuulumattomana.\n\n»Yleisen maantieteen» (Erdkunde) hän erotti »maittentiedosta»\n(Länderkunde), joka ero nykyisissäkin maantiedeteoksissamme on\nvallalla. Yleiselle maantieteelle on omistettu teoksen alkuosa,\njälkimmäinen ja paljon laajempi osa maittentiedolle. Useimmat Euroopan\nmaat kuvataan tässä teoksessa jotenkin seikkaperäisesti. Cluverius oli\nhistoriallisen maantieteen tienraivaajia, ja tälle tieteenhaaralle hän\nomistikin suurimman osan työstään.\n\n\n\nVarenius.\n\n\nSeitsemännentoista vuosisadan tärkein maantieteellinen kirjailija\noli Varenius. Bernhardus Varenius oli kotoisin Elben suupuolesta,\nläheltä Lüneburgia. Hän opiskeli matematiikkaa ja lääketiedettä,\nmutta viehättyi vielä enemmän maantieteeseen. Varenius muutti opinnot\nsuoritettuaan Amsterdamiin lääkärin ammattia harjoittamaan ja tutustui\nsiellä hollantilaisten suuriin löytöretkiin. Mutta vaikka hän rikkaassa\nhollantilaisessa kaupungissa saikin ystäviä, muun muassa Blaeun, oli\nhänen toimeentulonsa kuitenkin niin huono, että hän jo v. 1650 kuoli\nvastoinkäymisten murtamana, vasta kahdeksankolmatta vuoden vanhana.\n\nTästä lyhyestä iästä huolimatta hän jo oli ennättänyt julkaista\nkuvauksen Japanista, johon hollantilaiset siihen aikaan tutustuivat,\nja seuraavana vuonna maantiedeteoksensa, _Geographia Generalis_, jossa\nhän aikansa tiedon pohjalla koetti laajalle perustukselle yhdistää\nkaikki maantieteeseen kuuluvat alat. Varenius käsitteli ainettaan\nfilosofisessa hengessä ja kauan tämä teos oli paras tieteellinen ja\nvertaileva maantiede, mitä oli olemassa. Isaac Newton julkaisi siitä\nv. 1672 uuden painoksen, käyttääkseen sitä luennoillaan, ja samalla\nparansi sitä, useita tärkeitä korjauksia tehden. Parempaa suositusta\nteos tuskin olisi voinut saada.\n\nVarenius jakoi maantieteen kahteen osaan, yleiseen maantieteeseen,\njoka tarkastelee maan kaikkia ilmiöitä yleiseltä kannalta, ja\nerikoismaantieteeseen, joka erikseen käsittelee kutakin maata. Yleisen\nmaantieteen hän jakoi kolmeen osaan. Absoluutinen maantiede teki\nselkoa maapallon muodosta, koosta, asemasta ja aineesta, maan ja veden\njakautumisesta, vuorista, metsistä ja erämaista, kaikista maapallon\nvesistä ja ilmakehästä. Suhteellinen maantiede käsitti maapallon\ntavalliset suhteet, ilmanalavyöhykkeet, maantieteellisen pituuden\nja leveyden y.m. Kolmas, vertaileva maantiede vertaili toisiinsa\nilmiöitä ja seikkoja, käsitellen myös maantieteellistä paikanmääräystä,\npaikkain etäisyyksiä toisistaan sekä laivaliikettä. Erikoismaantiede\njäi Vareniukselta kirjoittamatta, mutta suunnittelusta näkyy, että hän\naikoi sulkea ihmismaantieteen tieteestä kokonaan pois.\n\nTämä suuresti suunniteltu ja nerokkaasti kirjoitettu teos muodosti\nkäänteen maantieteen kirjoittamisessa. Se käännettiin monelle\nkielelle ja oli vuosisadan kaikkien teosten esikuvana. Se oli paljon\nedellä aikansa tietoa ja siten jäsennelty, että siihen helposti sopi\nmyöhempikin oppi. Varenius oli ensimmäinen, joka täydelleen käsitti\nkorkeussuhteiden merkityksen maantieteessä. Hän ei ainoastaan todennut\nilmiöitä ja niitä kuvannut, hän myös koetti ne selittää.\n\nSuurta ansiota saavutti kotimaansa rajain ulkopuolellakin kuulun\nruotsalaisen kemistin ja geologin Torbern Bergmanin fyysillinen\nmaantiede, joka ilmestyi v. 1766 ja joka käännettiin monelle\nkielelle. Se on selvä, koruton selonteko maapallosta ja sen pinnalla\nhuomattavista ilmiöistä. Se käsittelee ainoastaan varmasti todettuja\nasioita, mutta välttää kaikkia järjestelmällisiä luokitteluja ja\nkireätä sanankäyttöäkin.\n\nKuulu filosofi Immanuel Kant oli innokas maantieteilijä, ja\nvoimallisella loogillisuudellaan hän paljon edisti tämän tieteen\nkäsittelyä. Hän piti vuodesta 1765 alkaen Königsbergin yliopistossa\nfyysillisen maantieteen luentoja.\n\nMaantiede oli hänen mielestään arvokas kasvatuksellinen oppiaine,\ndiscipliini, yhdessä antropologian kanssa järjen ja kokemuksen\nrakentaman maailmantuntemuksen perustus. Fyysillinen maantiede hänen\nmielestään oli koko luonnon supistelma, ei ainoastaan historiallisen,\nvaan myös kaikkien muitten maantieteen haarain perustus. Näitä muita\nmaantieteenhaaroja hän erotti: matemaattisen maantieteen, moraalisen\nmaantieteen, joka käsitteli ihmiskunnan tapoja ja luonteenominaisuuksia\neri maanpaikoissa, poliittisen maantieteen, kauppamaantieteen ja\nteologisen maantieteen, joka käsitti uskontojen jaon. Huolimatta\ntästä jaosta Kant kuitenkin käsitteli matemaattisen maantieteen\nensimmäiseksi ja itsenäisenä. Fyysillisen maantieteen hän jakoi kahteen\nosaan, yleiseen, joka käsitteli veden, ilman ja maan ilmiöitä, ja\nerikoiseen, joka käsitteli maan tuotteita, ihmisiä, eläimiä, kasveja\nja kivennäisiä. Kant painosti erikoisesti maanpinnan korkeussuhteitten\nmerkitystä, koska ihmismaantieteen eri haarat siitä riippuvat.\n\n\n\nMaittentieto.\n\n\nVielä vähemmän kuin yleismaantiede osasi maittentieto käyttää\nhyväkseen kaikkia niitä edistyksiä, joita tieteen eri aloilla oli\ntehty. Se oli vielä enimmäkseen kuivakiskoista luettelemista taikka\nselontekoa kaikenlaisista maantieteellisistä merkillisyyksistä.\nTämmöisistä teoksista mainittakoon Anton Friedrich Büschingin »Neue\nErdbeschreibung», jota ilmestyi 11 osaa vv. 1754—1792. Büschingin\nteos kiinnitti entistä enemmän huomiota valtiolliseen maantieteeseen.\nJulkaistiin kuitenkin koko joukko arvokkaita erikoistutkimuksia\nRanskasta, Saksasta, Englannista, Espanjasta, Norjasta (Pontoppidan)\ny.m. maista. V. 1781 Gruber julkaisi Karst-tutkimuksensa, saattaen\ntämän omituisen Itävallan luonnonmaakunnan kalkkivuorineen,\ndoliineineen, luolineen ja osittain maan alla juoksevine jokineen\nvalistuksen tietopiiriin.\n\nMatkakäsikirjoja julkaistiin Euroopan maista paljon ja osa niistä oli\ntaiteellisesti kuvitettuja.\n\nMaantieteellisiä aikakauskirjojakin alettiin julkaista\nkahdeksannentoista vuosisadan jälkipuoliskolla.\n\n\n\n\nSuomi.\n\n\nOlaus Magnuksen Pohjoismaiden kartasta on vain yksi askel Andreas\nBureuksen laatimaan, mutta kuitenkin on niiden välillä kokonaisten\najankäsitysten juopa. Olauksen kartta kuvineen ja kummituksineen on\nvielä täyttä keskiaikaa, Bureuksen koruton, mutta luotettava kartta\ntosipohjalle pyrkivää selkeätä uutta-aikaa.\n\nAivan välittömästi ei Bureus kuitenkaan tätä edeltäjäänsä seurannut.\nHollantilaisten ja englantilaisten Jäämerenretkien kautta olivat\nSkandinavian koko pohjoisranta, Kuolan niemimaa ja Vienan meri tulleet\ntunnetuiksi, ja siinä kartassa, jonka hollantilainen van Salinghen\n(II, s. 527) v. 1601 piirsi Tanskan kuninkaalle, on Fenno-Skandia jo\nnäiden löytöjen mukaisesti rajoitettu. Mutta kun pohjoisen reunameren\nja Itämeren lahtien välisen maa-alueen leveyttä ei tunnettu, niin sai\nSuomi näistä suurista parannuksista huolimatta van Salingheninkin\nkartassa sangen kumman muodon.\n\n1600-luvun alussa Ruotsin hallitus lähetti Daniel Hjortin Sigfrid\nAron Forsiuksen ja Hieronymus Birckholtzin keralla Lappiin tutkimaan\nvaltakunnan riidanalaisia rajoja, ja tällä matkalla määrättiin 28\npaikan tähtitieteellinen asema Pohjanlahden perukan ja Jäämeren\nvälillä. Tosin Forsius erehtyi moniaan asteen laskuissaan, mutta\nkuitenkin oli Lapin ja Ruijan ulottuvaisuus nyt tähtitieteellisten\nhavaintojen avulla osapuilleen määrätty.\n\n\n\nAndreas Bureus.\n\n\nPian tämän retkikunnan palattua perustettiin Ruotsin maanmittauslaitos,\njoka Andreas Bureuksen johdolla ryhtyi suurisuuntaiseen työhön\nvaltakunnan kartoittamiseksi. Kaikkiin valtakunnan osiin lähetettiin\nmaanmittaajia, ja Bureus itse astrolaabilla määräili paikkain\nlatitudeja kautta maan. Kahdenkymmenen vuoden työn jälkeen tämä\nsuurenmoinen teos, _Orbis arctoi nova et accttrata delineatio_, v.\n1626 valmistui. Maamme rannikot ovat huomattavan tarkoin kuvatut,\nlaajat sisävesistömme osapuilleen jäsennellyt ja tärkeimmät paikat\nasemillaan. Bureuksen kartta käsitti paitsi Ruotsia ja Suomea\nnaapurimaatkin, Norjan, Tanskan, Pohjois-Saksan, Itämeren maakunnat\nsekä osan Venäjästä. Mittakaava oli noin 1:2,000,000. Samalla Bureus\njulkaisi lyhyen latinankielisen selonteon Ruotsin valtakunnasta; vaikka\ntiedot olivatkin niukat, niin olivat ne kuitenkin asialliset ja oikeat.\nKartta herätti ansaittua huomiota ulkomaillakin, niin että esim.\nBlaeun kartastossa, joka painettiin Amsterdamissa v. 1658, Suomelle\nomistettiin erikoinen lehti.\n\nKun vasta perustettu maanmittauslaitos ryhtyi varsinaiseen\nmaanjakotyöhönsä, niin alkoi tasaisesti, vaikka alussa maanmittarien\nvähälukuisuuden vuoksi hitaasti, karttua uusia aineksia yhä vaativampaa\nkarttalaitosta varten. Maanmittarien karttoja alettiin yhdistää\nmaakuntakartoiksi ja näitä yleiskartoiksi. Purjehdusoppaista ja\ntietokirjoista saatiin yhä uusia aineksia, sillä v. 1698 aloitettiin\nyleinen teidenmittaus ynnä purjehdusreittien mittaus ja kartoitus. V.\n1644 ilmestyi Tukholmassa ensimmäinen kotimainen merikarttakirja, ja\nnäitä karttoja vuosisadan loppupuolella vielä melkoisesti parannettiin.\n\nV. 1710 ranskalainen Delisle julkaisi Pohjoismaista kaikkia\nedellisiä paremman kartan Ruotsin maanmittauskonttorin kokoamia\naineksia hyväkseen käyttäen. Nämä ainekset olivat varastettuina\njoutuneet ulkomaille. Kahdeksannentoista vuosisadan kuluessa aineisto\nkarttumistaan karttui ja arvatenkin laadultaankin yhä parani,\nSuomessa varsinkin siitä syystä, että tänne Jacob Faggotin toimesta\nv. 1748 lähetettiin parikymmentä maanmittaria, ja maantieteellinen\nmaanmittaus täydellä todella aloitettiin. Vuosisadan lopulla määrättiin\ntähtitieteellisesti useita paikkoja ja suoritettiin kolmiomittauksia.\nSemmoisia mittauksia teki m.m. prof. ja piispa Jaakko Gadolin. Uusien\ntöiden perustuksella julkaistiin useita maakunta- ja merikarttoja.\nKoottujen aineistojen ja sotilashenkilöiden lisätutkimusten nojalla\nalettiin myös valmistaa topografisia karttoja sodankäyntiä varten, ja\nv:n 1808 sodan alkaessa olikin maamme eteläosa enimmäkseen jo saatu\ntällä tavalla kartoitetuksi.\n\n\n\nHermelinin kartta.\n\n\nLopulla vuosikymmentä 1770 ryhtyi vapaah. S.G. Hermelin valmistelemaan\nsuurta Ruotsin valtakunnan yleiskarttaa ja hänen apulaisiaan tässä\ntyössä oli suomalainen C.P. Hällström, joka vuosisadan lopulla suoritti\nmaassamme useita paikanmääräyksiä. Vv.1798—1799 ilmestyivät painosta\nnämä uudet maaherrakuntien kartat ynnä koko maamme yleiskartta.\nLapinmaan kartta oli jo aikaisemmin julkaistu Ruotsissa. Hermelinin\nkartasto oli laajin, mitä maastamme on yksityisten kustannuksella\nilmestynyt. Se antoi jo sangen seikkaperäisen ja oikean kuvan\nmaastamme, vaikk'ei se tietystikään enää vastaisi nykyisiä vaatimuksia.\n\nRuotsissa ja Suomessa seurattiin, kuten näkyy, kartoituksen alalla\nnopeaan ajan vaatimuksia, ja huolimatta erinomaisen sekavista\nvesistöistä ja asutuksen harvuudesta kuljettiin paljon edelläkin\nuseista sivistysmaista, kuten Saksasta, joka vasta Napoleonin toimesta\nsai ensimmäiset kunnolliset maankarttansa. Sama oli tieteellisen\ntutkimuksenkin laita. Ruotsi ei ollut suurvalta vain poliittisesti, se\npyrki myös sivistyksessä kulkemaan edistyneimpäin maitten rinnalla,\nja useita sen tiedemiehistä mainitaan yleisen tutkimuksen kuuluimpien\nnimien joukossa. Eikä meidänkään maamme, vaikka sen yliopisto oli niin\nnuori, jäänyt aivan ansioita vaille.\n\nSeitsemännellätoista vuosisadalla oli tieteellinen elämä Turun\nyliopistossa tosin vielä sangen alkeellisella kannalla. Tämä koskee\nvarsinkin niitä tieteitä, joiden pohjalle uudenaikainen maantiede\nkehittyi. »Aikansa mittakaavalla mitattuina», lausuu eräs kirjoittaja\n'Omassa Maassa', »olivat ne henkilöt, jotka tällä aikakaudella\n(isoonvihaan saakka) olivat matematiikan professoreina, kylläkin\nkyvykkäitä miehiä, mutta yleensä he eivät näy kohonneen edes sille\nasteelle, jolla matematiikka oli vanhojen sivistyskansojen keskuudessa.\nTähtitieteessä oli maakeskeinen (geosentrinen) maailmankatsomus\nvallalla. Kopernikuksen oppi kyllä tunnettiin, mutta kun sitä\npidettiin kerettiläisenä, ei se saavuttanut suurta kannatusta.\nMekaniikassa ja valo-opissa ei liioin oltu edistytty siitä, mitä jo\nvanhastaan tiedettiin; muut fysiikan haarat taasen olivat milt'ei\ntuntemattomat. Ne suuret edistykset, joita Kepler, Galilei y.m.\nolivat näissä tieteissä tehneet, olivat Turussa useimmille joko\nkokonaan tuntemattomia tai varsin pintapuolisesti tunnettuja. Fysiikan\nprofessorinvirkaan oli yhdistettynä myöskin kasvioppi. Kasviopin\ntutkijat eivät ryhtyneet mihinkään yksityistutkimuksiin, joitten tarkka\nsuorittaminen edellyttää luonnon läheistä tuntemista, vaan liikkuivat\nmieluummin yleisen luonnontarkastelemisen alalla ja pohtivat enemmän\nelimellisen luonnon lakeja kuin sen ilmiöitä.» Etevin yliopiston\nluonnontutkijoista seitsemännellätoista vuosisadalla oli Smålannissa\nsyntynyt Elias Tillandz (k. 1693), lääketieteen professori, joka\nkuitenkin samalla harrasti kasvitiedettä ja ensimmäisenä tutki Suomen\nkasvistoa.\n\n\n\nMikael Vexionius.\n\n\nSilloinen maantiede kuitenkin vielä paljoa lähemmin liittyi historiaan\nkuin luonnontieteisiin, ja historian tutkija oli se mies, joka\nkirjoitti vuosisadan huomattavimman kotimaisen maantiedeteoksen.\nMikael Vexionius (aateloituna Gyldenstolpe), Turun yliopiston\nlakitieteen ynnä valtio-opin ja historian professori, julkaisi v. 1650\nlaajan latinankielisen teoksen Ruotsista, Suomesta ja valtakunnan\nmuista maista. Hän jakoi teoksen kymmeneen kirjaan ja tekee paitsi\ntopografiasta selkoa Ruotsin ja Suomen kansain iästä ja alkuperästä,\nkielistä, sivistyksestä ja tavoista, valtiollisesta hallinnosta,\nkruunun vallasta ja tuloista, kaupungeista ja kauppaloista, aatelisista\nsuvuista, Ruotsin kuninkaista ja kirkollisista oloista. Topografisen\nosan puutteellisuuksista mainittakoon, että Lappveden (Saimaan)\nsanotaan olevan meren kokoinen ja alkavan hamasta Lapista. Tämä\ntietämättömyys on sitä vähemmän puolustettavaa, kun kirjoittajan\nkäytettävänä jo oli Bureuksen kartta. Vexioniuksen teos saavutti paljon\ntunnustusta ja kauan se oli ainoana laajempana Ruotsin ja Suomen\nmaantieteen esityksenä. Vielä v. 1726 siitä painettiin Braunschweigissä\nuusi painos.\n\nMoniaita paikkain ja maakuntain kuvauksia julkaistiin 1600-luvulla,\nmutta vasta seuraavalla vuosisadalla tämänkaltainen tieteily pääsi\nTurun yliopistossa varsinaiseen kukoistukseen. Isonvihan jälkeen\nelpyivät yliopistossamme tieteelliset harrastukset. Luonnontieteilläkin\noli edustajia, joiden maine ulottui omaa maata ulommaksikin. Vuosisadan\nalkupuoliskolla oli suuri ranskalainen astemittausretkikunta omiaan\nmaahamme huomiota kiinnittämään ja myös elvyttämään täkäläisiä\ntieteellisiä harrastuksia. Faggotin toimesta mitattiin, kartoitettiin\nja taloudellisesti selitettiin maatamme jälkeen v:n 1748 niin suurella\ninnolla, että kuuden vuoden kuluessa 66 pitäjää saatiin käsitellyksi.\nV. 1749 perustettiin ruotsalais-suomalainen tabellilaitos, josta tuli\naikansa paras väenlaskutoimisto. Linnén kehoituksesta teki prof.\nLeche Turussa v:sta 1748 alkaen säännöllisiä säähavainnolta, merkiten\nmuistoon ilmapaineen, lämpötilan, tuulet ja sateet. Hänen kuoltuaan\ntoiset jatkoivat näitä havaintosarjoja.\n\n\n\nPietari Kalm.\n\n\nPietari Kalm (1716—1779), Linnén oppilas, elvytti Turussa varsinkin\nkasvitiedettä, saavutettuaan paljon mainetta Pohjois-Amerikkaan\ntekemällään suurella kasvitieteellisellä retkellä, josta hän toi\nkotimaahan paljon semmoisien kasvien siemeniä, joilla luultiin voitavan\nrikastuttaa kotimaista flooraa. Paljon mainetta kasvitieteilijänä ja\nmatkustajana saavutti myös Pietari Forskål, Linnén oppilas hänkin, joka\nseurasi kasvitieteilijänä tanskalaisen Niebuhrin retkelle Arabiaan,\nmutta sortui siellä tautiin. Kivennäistiedettä, jonka varsinaisia\nperustajia oli Ruotsissa samaan aikaan elävä Axel Fredrik Cronstedt\n(1722—65), harrastivat meidän maassamme piispa Brovallius, joka hankki\nkokoelman, Karl Fredrik Mennander ja Turun yliopiston kemian professori\nPietari Adrian Gadd. Mutta mitään varsinaista maamme geologista ja\nmineralogista selitystä ei vielä pitkiin aikoihin saatu syntymään.\nYleistä maantiedettä koskevia kysymyksiä seurattiin maassamme siksi\nvalppaasti, että täällä sangen painavin syin voitiin vastustaa\nruotsalaisten Celsiuksen y.m. huomioita Itämeren veden vähentymisestä.\n\nNämä luonnonmaantieteelliset pyrinnöt olivat kuitenkin vielä siksi\nhajanaisia, etteivät ne voineet ajan kotimaiseen maantieteelliseen\nkirjallisuuteen vaikuttaa, vaan tämä kehittyi sovinnaisella pohjalla,\nkoettaen antaa seuduista ja maakunnista kuvan, jossa paitsi topografian\npääpiirteitä asutuksen historialliset ja taloudelliset puolet tulivat\nesitetyiksi. Jo seitsemännellätoista vuosisadalla julkaistiin Turun\nyliopistossa pieniä tämänsuuntaisia tutkielmia, mutta varsinkin\nisonvihan jälkeen tämä harrastus elpyi, kehittyen todelliseksi\nkotiseutututkimukseksi. Kuvattiin maakuntia, seurakuntia ja kaupungeita\ntopografiselta, historialliselta ja taloudelliselta kannalta.\nMelkein kaikki julkaistiin Turun ja Upsalan yliopistoissa. Niiden\nkirjoittamista suosivat ja edistivät varsinkin taloustieteen professori\nKalm ja Gadd.\n\n\n\nTuneldin maantieto.\n\n\nSuurta, koko maata käsittävää maantiedeteosta ei Suomessa\nkahdeksannellatoista vuosisadalla kirjoitettu. Se sai tyytyä siihen\nosaan, jonka Erik Tuneld sille soi v. 1740 julkaisemassaan Ruotsin\nja sen alusmaiden esityksessä. Tätä teosta ilmestyi vuosisadan\nloppuun saakka joka vuosikymmen uusia painoksia, ja v:n 1794\npainoksen Suomea käsittelevä osa oli kauttaaltaan Henrik Gabriel\nPorthanin uudestaan kirjoittama, jonka vuoksi sen sisällys, etenkin\nhistoriallis-kansatieteellinen puoli, on erinomaisesti rikastunut ja\nparantunut. V. 1808 Daniel Djurberg julkaisi vielä laajemman esityksen\nRuotsin valtakunnasta, mutta sen merkitys meidän maallemme ei ollut\nsuuri, koska jo samana vuonna Suomen ja Ruotsin vuosisataiset siteet\nkatkesivat.\n\nKahdeksannentoista vuosisadan suomalais-ruotsalaiset maantieteelliset\nteokset eivät käsitelleet Kymijoen itäpuolella olevaa Suomen osaa, eikä\nnäissä maanäärissä taas ollut minkäänlaisia laitoksia, jotka olisivat\nitäsuomalaisia itseään kehoittaneet kotiseutujensa tieteellistä\ntuntemista edistämään. Ulkomaalainen oli se mies, P. Fritzius, joka v.\n1796 julkaisi Viipurin läänin taloudellis-topografisen kertomuksen, ja\nsen vuoksi se tuli virheelliseksi, nimet niin vääristellyiksi, että\nniitä tuskin tuntee. Mutta puutteellisuuksistaan huolimatta tämä teos\nsitten oli sinä lähteenä, josta ulkomaalaiset ammensivat tietonsa,\nItä-Suomen maantieteellisistä oloista selkoa tehdessään.\n\n\n\n\n\n\nXIX:N VUOSISADAN ALUSTA NYKYAIKOIHIN.\n\n\n\n\n\nMATKOJA VUOSISADAN VAIHEESSA.\n\n\n\n\nAleksander v. Humboldt.\n\n\nAleksander v. Humboldtin vaikutus uudenaikaisen maantieteen kehitykseen\non niin suuri, että häntä voidaan sanoa sen varsinaiseksi oppi-isäksi.\nHän oli ensimmäinen, joka itseensä yhdisti kahdeksannentoista\nvuosisadan kaikkien maantieteellisten haaratieteitten tutkimustulokset\nja niitä yhtenäisten näkökohtain mukaan käsitellen määritteli tieteemme\nkeinot ja päämäärät. Hän oli monella alalla itse etevä tutkija, toisia\naloja loi kokonaan uudestaan, ja ehkä kaikkein suurin merkitys oli\nsillä kauas kantavalla herätyksellä, joka oli hänen harrastuksiensa\nseuraus.\n\nA. v. Humboldt, joka oli syntynyt Berlinissä v. 1769 preussiläisestä\nylimyssuvusta, saavutti jo nuorena uutterien opinnoiden kautta aikansa\ntietämyksen useimmilla luonnontieteiden aloilla. Jo lapsena hän osoitti\nniin uutteraa halua kasvien, simpukkain ja hyönteisten keräämiseen\nja nimilapuilla varustamiseen, että häntä leikillä sanottiin »pikku\napteekkariksi». Sangen nuorena hän julkaisi tutkimuksia kasvitieteen\nja anatomian alalta ja oli sitten Freybergin yliopistossa Wernerin,\naikansa etevimmän mineralogin oppilas. Tähtitieteeseenkin hän oli\njonkun verran perehtynyt. Sitä paitsi hän opiskeli finanssitiedettä\nja kansantaloutta, jotka opinnot olivat omiaan estämään eksymästä\nliian yksipuolisiin luonnontieteellisiin näkökohtiin. Tuttavuus\nCookin toisella retkellä mukana olleen Georg Forsterin kanssa herätti\nhänessä palavan matkustushalun, ja kun hänellä oli itsellään melkoinen\nomaisuus, saattoi hän tätä mielihaluansa noudattaa suuremmassa mitassa\nkuin ainoakaan tiedemies ennen häntä.\n\nTieteelliset harrastukset houkuttelivat Humboldtin jo varhain\nPariisiin, joka kahdeksannellatoista vuosisadalla oli kaikkien nopeaan\nkehittyväin nuorten luonnontieteitten loistava keskus. Hän tutustui\nRanskan etevimpiin tutkijoihin ja kotiutui Pariisiin siihen määrään,\nettä hän sitten vaivoin enää suostui sieltä eroamaan. Siitä syystä hän\nRanskasta lähti suurelle tutkimusretkelleenkin Uuteen maailmaan.\n\nHumboldt oli tehnyt Euroopassa jo monta laajaa tutkimusretkeä, kun\nhän pyrki ranskalaisen kapteenin Baudinin keralla tämän matkalle maan\nympäri, josta matkasta ei kuitenkaan hänen suureksi mielipahakseen\ntullut mitään. Tämän suunnitelman rauettua hän yritti Marseillesta\npäästä Egyptiin, jonne Bonaparte oli vastikään lähtenyt armeijoineen,\nsuuren tieteellisen seurueen saattamana. Marseillesta ei kuitenkaan\nollut lähtevää laivaa, eikä Humboldtilla lopulta ollut muuta\nneuvoa, kuin suunnitella itsenäinen matka omilla varoillaan, ja\nmatkan määräksi hän asetti Etelä-Amerikan, joka tutkimusalueena yhä\nvielä oli terra incognita, vaikka jo olikin niin monta vuosisataa\nkulunut sen löydöstä. Espanjan ja Portugalin hallitukset olivat\nvisusti sulkeneet siirtomaansa kaikilta ulkomaalaisilta ja varsinkin\noppineilta. Humboldtin ylhäiset tuttavat ja suosijat tasoittivat\nkuitenkin hänelle tien, niin että Espanjan hallitus suostui hänelle ja\nAimé Bonplandille, ranskalaiselle kasvitieteilijälle, joka matkusti\nhänen mukanaan, suomaan vapaan matkustusluvan Atlantin takaisissa\nsiirtokunnissaan. Kesällä 1799 molemmat tutkijat lähtivät matkaan\nCorunasta espanjalaisella sotalaivalla.\n\n\n\nPico de Teyde.\n\n\nLaiva poikkesi ensinnä Canarian saarille Teneriffaan, jossa\nHumboldt ei suinkaan laiminlyönyt tilaisuutta noustakseen mahtavan\nPicon kukkulalle, jossa hän saattoi kurkistaa tämän valtavan\ntulivuoren kraatteriin. Tämä näkö jo sai hänessä järkkymään Wernerin\n»neptunistiset» mielipiteet, joiden mukaan tulivuoret ovat palamaan\nsyttyneitten maanalaisten rikkikiisukerrosten aikaansaamia mullistuksia\nja basaltit vedessä muodostuneita kallioisia. Tässä hän nyt omin\nsilmin näki basalttien muodostumisen sulasta hehkuvasta laavasta.\nSaaren kasvistokin herätti molempien tiedemiesten huomiota ja Orotavan\nikivanha traakipuu tuli tämän käynnin kautta laajalti tunnetuksi ja\nkuuluksi.\n\nMerimatkalla molemmat tiedemiehet nostivat syvyydestä eläimiä ja\nkasveja, tutkivat meriveden kemiallista kokoomusta ja joka yö\nmeren loistoa, josta Humboldt ensimmäisenä lausui julki sen oikean\nkäsityksen, että ilmiön aiheuttivat pienet fosforivaloa synnyttävät\nelimistöt.\n\nCumana Venezuelan rannikolla oli ensimmäinen Etelä-Amerikan satama,\njossa laiva poikkesi maihin. Troopillisen kasvimaailman uhkeus aivan\nhurmasi molemmat tutkijat. »Niinkuin narrit juoksemme ympäri»,\nkirjoitti Humboldt veljelleen Wilhelmille, »ja Bonpland vakuuttaa, että\nhän tulee hulluksi, elleivät ihmeet pian lopu».\n\n\n\nLeonidit.\n\n\nMarraskuun 12 p. Humboldt näki Leonidien tähtilennot harvinaisen\nsuurenmoisina. »Ilman kannella kiiti suuria tulipalloja ikäänkuin\nilotulituksessa ja näistä pirskui sädekimppuja, joiden läpimitta oli\nainakin pari astetta». Eteläisen tähtitaivaan satumainen loisto,\njohon ilman puhtaus oli syynä, herätti muutenkin tutkijain ihastusta.\nMaanjäristyksiinkin heillä oli »onni» tutustua niinä neljänä\nkuukautena, jotka he Cumanassa viettivät. Ilmapuntarin päivittäiset,\ntropiikissa erinomaisen säännölliset vaihtelut niinikään herättivät\nHumboldtin huomiota.\n\n\n\nGuacharo-luola.\n\n\nRetkeillessään Turumiquire-vuoristossa Humboldt kävi Guacharo-luolassa,\n»valtavassa luolassa, jossa asustavain tuhansien yölintujen rasvasta\nsaadaan guacharo-öljyä. Luolan suu oli todella majesteetillinen,\nmitä rehevimmän kasvullisuutensa kehyksissä. Melkoinen joki kumpuaa\nluolasta ja sen sisustassa kaikuu lintujen surumielinen laulu. Se on\nchayma-intiaanien Akheron, sillä tämän heimon ja Orinocon muittenkin\nintiaanien uskon mukaan menevät vainajain sielut tähän luolaan ja\nGuacharon matka heidän kielellään on samaa kuin kuolema.\n\n»Kerran vuodessa, juhannuksen aikaan, käyvät intiaanit tässä luolassa,\nla cueva de Gnacharossa, aseinaan seipäät, joilla he lyövät alas\nsuurimman osan linnunpesistä. Täten surmataan tuhansia lintuja,\nvanhain guacharoitten leijaillessa intiaanien päällä ikäänkuin\npoikasiaan suojellakseen, kamalasti kiljuen. Maahan pudonneet poikaset\npaikalla leikataan auki ja suolia ympäröivä rasva, joka täyttää koko\nmahaontelon, otetaan pois. Tämän toimen ajaksi, jota sanotaan öljyn\nkorjuuksi, intiaanit rakentavat palmunlehdistä majat luolan suulle\nja tekevät sinne tulet, sulattaakseen saviruukuissa kuolleitten\nlinnunpoikasten rasvan. Rasvaa sanotaan guacharovoiksi eli -öljyksi.\nSe on puoleksi juoksevaa, läpinäkyvää, hajutonta ja säilyy kokonaisen\nvuoden eltaantumatta.»\n\nCumanassa retkeilijät tottuivat ilmastoon ja tutustuivat väestöön.\nMarraskuun jälkipuolella he lähtivät meritse matkaa jatkamaan. Matkalla\nLa Guayraan laivan kuitenkin täytyi poiketa maihin meritautisten\nvuoksi, ja Humboldt käytti tilaisuutta tutkiakseen perusteellisesti\nmangrove-rämeet, joista hän julkaisi kaikkein ensimmäisiä sattuvia\nkuvauksia.\n\n\n\nMangrove-rämeet.\n\n\nLa Guayrasta tiedemiehemme matkustivat Caracas'iin, jonka läheisillä\nvuorilla he tekivät havainnoita ilmansähkömittarilla ja Saussuren\nkyanometrillä, ja sieltä Orinocon syrjäjoen Apuren rannoille.\nMatkalla he poikkesivat melkoisella Valencian järvellä, jonka pinnan\nsäännöllinen aleneminen antoi Humboldtille paljon miettimisen aihetta.\nHän luuli syyksi metsien hävitystä. Valencian järveltä he palasivat\nmeren rannalle Puerto Cabelloon, tutustuen matkalla »lehmäpuuhun»,\njonka maitoa he lähettivät Pariisiin tutkittavaksi.\n\nPalattuaan jälleen sisämaahan retkeilijät Mesa de Paja nimisen\npöytämävuoren luona tulivat llaanoille, Venezuelan äärettömille\nruoho-aroille, jotka tosin jo ennestäänkin tunnettiin, mutta joista\nvasta Humboldt julkaisi perusteellisen kuvauksen. Tämä kuvaus kuuluu\nmaantieteellisen kirjallisuuden klassillisiin tuotteihin. Llaanojen\nsoissa elävät sähköankeriaat, jotka erikoisesti kiinnittivät Humboldtin\nmieltä, hän kun oli esittänyt uuden teorian eläimellisestä sähköstä.\nHän sai itsekin tuta ankeriaisten patterien voiman. Intiaanit\npelkäsivät näitä eläimiä niin, etteivät itse uskaltaneet antautua\nkokeihin, mutta he kehoittivat ajamaan hevosia erääseen lammeen, jossa\noli sähköankeriaisia.\n\n\n\nSähköankeriaat.\n\n\n»Hevosenkavioitten outo jymy houkutteli vaaleankeltaiset ankeriaat\nmudasta taisteluun valmistumaan. Vedenpintaan noustuaan ne kokoontuivat\nrauhaansa häiritseväin hevosten mahan alle. Näin erilaisten eläinten\nvälinen taistelu oli sangen merkillinen nähtävä. Aseinaan harppuunat\nja pitkät seipäät intiaanit ympäröivät koko järven, jopa kiipesivät\nniihin puihinkin, joiden oksat riippuivat veden yli. Hurjasti kirkuen\nhe ajoivat takaisin hevoset, kun nämä koettivat päästä rannalle pakoon.\nMetelistä säikähtyneinä ankeriaat puolustautuivat yhä uudistuvilla\nsähköpatteriensa purkauksilla ja näyttivät kauan olevan voitolla.\nUseat hevosista sortuivat niiden ankarain iskujen johdosta, joita\njoka puolelta sattui niiden jalompiin ruumiinosiin, niin että ne\npyörtyivät ja katosivat veden alle. Toiset koettivat läähättäen,\nharja pystyssä ja silmät selällään, kauheinta tuskaa osoittaen, paeta\nniin kauas kuin suinkin taistelupaikalta, mutta säälimättä intiaanit\najoivat ne takaisin veteen. Muutamat harvat, joiden onnistui välttää\nvillien valppaus ja päästä maalle, kaatuelivat joka askeleella, jonka\nastuivat, ja kävivät uupuneina hiekalle maata, joka jäsen ankeriaisten\nsähköiskuista turtuneena.\n\n»En muista milloinkaan saaneeni Leydenin pullosta niin ankaraa iskua\nkuin tallatessani huomaamatta vedestä maalle ryömineen sähköankeriaan\npäälle.» Maaliskuun lopulla retkeilijät saapuivat Apuren rannalle\nkapusiinimunkkien lähetysasemalle, joka jo oli Espanjan vaikutusvallan\nulkopuolella, ja nämä hurskaat isät sitten tehokkaasti avustivat matkan\njatkamista.\n\n\n\nOrinocon vesistössä.\n\n\nApure, jonka rannalla lähetysasema oli, oli silloin vielä melkein\ntuntematon joki. Rantoja reunustivat tiheät viidakot, joissa siellä\ntäällä näkyi holviaukkoja. Niistä pekarit, jaguaarit ja muut\nmetsäneläimet tulivat joelle juomaan. Yön verhotessa metsän vaippaansa\nalkoi siinä, joka päivällä tuntui asumattomalta, kuulua petojen\nkiljunaa ja lintujen laulua, ja kaikki näyttivät kilpailevan, mikä\nsaisi aikaan pahimman elämän.\n\nUritucun ahneitten krokotiilien asemesta Apurella oli pieni kala,\nkarabito — Amazonijoen piranha — joka semmoisella raivolla käy uivien\nkimppuun, että heidän ruumiistaan repii melkoisia lihakappaleita, ja\nvaikkei sen pituus ole kuin neljä tai viisi tuumaa, pelätään sitä\nenemmän kuin suurinta krokotiilia, Intiaanitkaan eivät uskaltaneet uida\njoissa, joissa tätä kalaa oli, vaikka sääskien ja muurahaisten alati\npurevan ihon virkistäminen olisikin ollut niin tarpeen.\n\nNämä Etelä-Venezuelan jokivesistöt olivat mutkineen ja haarautumisineen\nsangen mieltäkiintävät ja Humboldtin kautta ne ensiksi tulivat\ntunnetuiksi. Sadeaikana koko alue muuttuu suunnattomaksi järveksi,\njossa hevoset ja karjat elävät puoleksi vesieläiminä matelijain\nja manaattien, suurien hylkeentapaisten imettäväisten keralla.\nLähetysasemalta tutkijat lähtivät laskemaan Apurea veneellä, mukanaan\neräs espanjalainen ylimys, joka uteliaisuudesta oli lähtenyt heidän\ntoverikseen.\n\nMaaliskuun 4 p. kanootti saapui Orinocoon, joka näytti enemmän\njärveltä kuin joelta, ja sitä lähdettiin nyt nousemaan. Tuon tuostakin\ntavattiin intiaaniheimoja ja toisinaan valkoisiakin, kauppiaita ja\nlähetyssaarnaajia, jotka eivät voineet kyllin ihmetellä molempia\noppineita, kuinka he pelkästä tiedonhalusta olivat tulleet sinne\nsääskien syötäviksi. Ne harvat ihmiset, mitä näissä autioissa erämaissa\neli, elättivät itseään kilpikonnilla, joiden luonnonhistoriaa\nHumboldt tarkkaan tutki. Intiaanien kanssa tutkijat tulivat monta\nkertaa tekemisiin, ja nämä suhteet olivat kauttaaltaan ystävällisiä.\nHumboldt, harras ihmisystävä, tutki myötätunnolla näiden sorrettujen\nja köyhien luonnonihmisten elämänlaatua ja julkaisi heistä sitten\nsangen sattuvan luonnekuvauksen. Vene nostettiin melkoisin ponnistuksin\nOrinocon koskien, »raudaleitten», päälle ja saavuttiin Atures\nnimiselle lähetysasemalle, joka kuitenkin oli hylätty ja jätetty\nautioksi, ehkä sääskien suunnattoman paljouden vuoksi. Humboldt omisti\nhuomionsa sääskillekin, tutkien etupäässä niiden maantieteellistä\nleviämistä. Sitä, että ne olivat malarian aiheuttajat, hän ei osannut\naavistaa. Vielä monta muuta koskea oli voitettava, ennenkuin matkue\ntaas pääsi tyynemmille vesille. Se tuli nyt n.s. »mustille vesille»,\njoiden synkeän alakuloisen värin salaisuus vielä tänä päivänä on\nselvittämättä. Kun näiden mustien syrjäjokien virtaus on hyvin vuolas,\npoikkesi Humboldt lähetyssaarnaajain neuvojen mukaan syrjään, kulkien\ntulvan peittämien seutujen poikki ja taivalsi kanootin kaikkine\ntavaroineen vedenjakajan poikki, kunnes hän saapui Amazoni-jokeen\nlaskeville vesille. Toukokuun alkuviikolla retkikunta saapui Rio\nNegrolle ja laski sitä lähelle Brasilian rajaa. Mutta rajan poikki\nHumboldt ei uskaltanut kulkea, Portugalin hallitus kun piti häntä\nvakoojana ja oli käskenyt vangita hänet.\n\n\n\nCasiquiare.\n\n\nNoustiin siis takaisin Rio Negron latvoille, kunnes tultiin sille\nkohdalle, missä tähän jokeen laskee Orinocosta haarautuva Casiquiare.\nTuntematon ei tämä merkillinen kahtaanne haarautuma, bifurkaatio,\ntosin ollut, mutta vasta Humboldtin kautta se tuli perusteellisemmin\ntuikituksi ja maantieteellisesti valaistuksi. Toukokuun 21 p.\nretkikunta tätä omituista vesireittiä palasi takaisin Orinocolle, jonka\nrannoilla Esmeralda niminen lähetysasema soi sille vieraanvaraisuutta,\nvaikkei asemalla ollutkaan muita valkoisia kuin vanha eläkettä nauttiva\nsotamies, joka edusti samalla sekä maallista että hengellistäkin\nesivaltaa. Mutta intiaaneja oli asemalla runsaasti. Muuan punanahka\nopetti Humboldtin kurarea, tunnettua nuolimyrkkyä, valmistamaan.\n\nPaluumatkalla Humboldt keräsi m.m. tietoja maata syövistä\nottomaakeista. Vihdoin hän toverinsa keralla saapui Espanjan Guayanan\npääkaupunkiin Angosturaan. Lähes neljänneksen vuotta kestänyt rasittava\nmatka oli siten päättynyt.\n\nMutta tuskin olivat molemmat oppineet antautuneet hyvin ansaittua lepoa\nnauttimaan, ennenkuin he molemmat sairastuivat kuumeeseen, koko matkan\nterveinä oltuaan. Humboldt kiniinin avulla parani, mutta Bonpland\nkitui niin kauan, että oleskelu Angosturassa venyi lähes kuudeksi\nkuukaudeksi. Humboldt käytti tilaisuutta tutkiakseen ympäristöjä.\n\n»Minun terveyteni», kirjoittaa Humboldt, »kesti kaikki tämän yli\n1300 penikulmaa pitkän matkan rasitukset, mutta toverini, Bonpland\nparka, sairastui heti saavuttuamme kuumeeseen, johon liittyi ankarat\noksennuskohtaukset, ja kauan viipyi, ennenkuin hän toipui. Vaaditaan\nharvinaisen lujaa terveyttä, jos mieli kestää kaikki ne rasitukset,\npuutteet ja kaiken levottomuuden, jotka matkustajia kohtaavat näissä\nepäterveellisissä seuduissa. Alituiseen häntä ympäröivät ahnaat\ntiikerit ja krokotiilit, sanomattomaksi vaivaksi ovat hänelle kauheat\nsääsket ja muurahaiset eikä hän saa syödäkseen muuta kuin vettä,\nbanaaneja, kalaa ja maniookkijauhoja. Moni ei ole semmoisissa oloissa\nkyennyt maata syöväin atomaakkien alueen kautta tunkeutumaan alas\naina päiväntasaajalle saakka, jossa ei 130 penikulman matkalla tapaa\nainoatakaan ihmisolentoa, ja vielä harvempi on voitokkaana palattuaan\nuskaltanut uudelleen ryhtyä samaa yrittämään.»\n\nAngostura, nykyinen Ciudad Bolivar, on jotenkin kaukana sisämaassa\nOrinocon rannalla. Sieltä erotessaan retkikunta ensin kulki jonkun\nmatkaa vesitietä ja poikkesi sitten llaanoille. Piritun asemalla\ntavattiin ensimmäiset karibit, sen kansan jäseniä siis, joka kaikkia\nmuita intiaaneja urhoollisemmin taisteli näissä Amerikan osissa\nespanjalaisia vastaan. Humboldt sai selville, että hänen tapaamansa\nkansan miehet todella puhuivat toista kieltä kuin naiset. 23 p.\nheinäkuuta retkeilijät saapuivat Uuteen Barcelonaan meren rannalle ja\nmatkustivat sieltä Cumanaan ja edelleen Cubaan, jonne he saapuivat\njoulukuussa 1800. Näin oli Amerikan matkan ensi osa päättynyt.\n\nMuutamia kuukausia San Domingossa, Jamaicassa ja Cubassa vietettyään\nHumboldt ja Bonpland purjehtivat Colombiaan, jossa Humboldt teki\nvarsinkin magneettisia mittauksia. Retkeilijät asettuivat ensin\nasumaan rantavuoristoon Turbacon kylään, jossa he muun muassa kävivät\n»los Vulcanitos» nimisessä rämeessä tutustumassa siellä oleviin\nliejukraatereihin. Intiaanien tarinan mukaan oli koko seutu ennen\npalanut, mutta eräs pyhimys oli vihkivedellä sammuttanut palon. Suuren\nlakeuden keskeltä Humboldt tapasi parikymmentä harmaata savikeilaa.\nNiiden korkeus oli seitsemän tai kahdeksan metriä ja kärjessä oli vettä\nsisältävä kuoppa. Kun niitä lähestyy, kuuluu toisinaan kumeata ääntä ja\nmuutaman minuutin kuluttua purkautuu runsaasti kaasua, jonka Humboldt\nhuomasi olevan sangen puhdasta typpeä. — Täällä he olivat saada\nsurmansa kapinallisten neekerien hyökkäyksen johdosta.\n\nHumboldt aikoi täältä matkustaa Pohjois-Amerikkaan, jossa varsinkin\nMississippi herätti hänen mielenkiintoaan, mutta saatuaan tietää, että\nranskalainen Baudinin retkikunta olikin sillä välin lähtenyt matkaan,\nhän päätti rientää Ecuadorin rannalle, jonne Baudin oli lupaillut tulla\nhäntä tapaamaan. Pikemmin perille päästäkseen hän päätti matkustaa\nsinne maitse Andien poikki. Hän luuli tekevänsä pikamatkan, mutta toden\nteolla tästä retkestä tulikin Amerikan matkan tärkein osa.\n\n\n\nAndien poikki Ecuadoriin.\n\n\nMatka piti ensin Magdalena jokea ylös Santa Fé de Bogotáhan, jossa Don\nJosé Celestino Mutis, matematiikan ja tähtitieteen professori, otti\nmatkustajat mitä parhaiten vastaan. Mutis harrasti luonnontieteitäkin\nja oli muun muassa antanut maalata kokoelman kasvitauluja, jossa oli\n2000—3000 kasvia kuvattuna. Bogotán terveellisessä ilmastossa tutkijat\nviipyivät kauan, koska Bonpland jälleen oli sairastunut kuumeeseen.\n\nColombian pääkaupunki on laaksossa, noin 2600 jalkaa korkealla, joka\npuolella korkeiden vuorien ympäröimänä. Laakso näyttää ennen olleen\njärvenä, mutta Rio Bogota, johon kaikki seudun latvajoet laskevat, on\nSanta Fén lounaispuolella kaivanut vuoriston poikki ahtaan laskuväylän,\njosta se laskee Magdalenaan. Intiaanit kertoivat, että eräs heidän\nsankareistaan oli halkaissut nämä kalliot, samoin kuin Roland Pyreneet.\nRio Bogota muodostaa tässä Tequendama-kosken, joka on maailmankuulu\nkauneudestaan. Joki, joka on sangen vetevä, kapenee rotkossa 12 metrin\nlevyiseksi ja putoo yhdellä hyppäyksellä 146 metriä. Putouksen päällä\npäilyy ainiaan vahva usvapilvi.\n\nMagdalenan laakso on kuuma, epäterveellinen, kasvullisuus troopillisen\nrehevä, jota vastoin Bogotan ylängöllä vallitsee eurooppalainen\nviileys, eurooppalaiset viljat viihtyvät ja tammi on valtapuu.\n\nEl Rio de Suma Paz nimisen pienen joen poikki oli täällä silta,\njoka oli suurimpia luonnonihmeitä, mitä Humboldt ja Bonpland koko\nmatkallaan näkivät. Joki virtaa suunnattoman syvässä ja kapeassa\nrotkossa äkkijyrkkäin seinämäin välissä. Rotkon yli olisi mahdoton\npäästä, ellei luonto itse olisi rakentanut sen poikki kahta siltaa,\ntoisen toisensa päälle. Kolme valtavaa lohkaretta on maanjäristyksen\nirrottamana suutiutunut rotkon seinäin väliin, ennenkuin ovat päässeet\npohjaan, muodostaen luonnollisen holvikaaren, jolle kuilun reunaa\npitkin johtaa kapea polku. Keskellä siltaa on leveä aukko, josta alla\nammottava pohjaton syvyys näkyy. Syvyydestä kuuluu veden hirmuinen\npauhu ja tuhansien lintujen kiljuna. Parikymmentä metriä tämän sillan\nyläpuolella on toinen, jonka pituus on 15 metriä, leveys 12, mutta\nvahvuus keskeltä vain 2 1/2 metriä. Intiaanit olivat sen reunoille\ntehneet oksista heikon rintasuojan, niin että matkustajat siltä\nsaattoivat katsella jalkainsa alla olevaa majesteetillista taulua.\n\nVasta syyskuussa Humboldt ja Bonpland pääsivät jatkamaan matkaansa\nQuitoon. Sateen ja tien vaikeuden vuoksi tämä matka oli kovin\nrasittava. Matkaan kului neljä kuukautta. Molemmat oppineet ratsastivat\nmuulilla, kuormastoa kuljetettiin härillä, pahimmilla väleillä oli\nvielä kantajia apuna.\n\nMatka kulki ensin länteen Magdalenan laakson poikki ja sitten\nniihin reheviin metsiin, jotka verhoavat sen länsipuolella kohoavaa\nQuindiu-vuorta. Tämän vuorijonon poikki täytyi kulkea erinomaisen\nvaivalloisia teitä. Parhaimpanakin vuodenaikana kuluu solamatkaan\nkaksitoista päivää ja metsät ovat niin autiot, ettei koko matkalla\nnäe ainoatakaan ihmistä, eikä ole mahdollista mistään saada ruokaa.\nSolan korkein kohta on 3500 metriä merestä eikä polku aina ole jalkaa\nleveämpi. Tällä välillä matkustajat tavallisesti istuvat tuolissa\nkiinniköytettyinä ja intiaani kantaa tuolia selässään.\n\n»Me kuitenkin mieluummin kuljimme jalan», kirjoittaa Humboldt\nveljelleen, »ja kun sää oli erinomaisen kaunis, emme näissä erämaissa,\njoissa ei pieninkään merkki viittaa siihen, että niissä milloinkaan\nolisi asuttu, viipyneet kuin kymmenen päivää. Yöt vietetään majoissa,\njotka tehdään varta vasten mukaan otetuista Heliconian lehdistä. Andien\nlänsirinteillä on rämeitä, joihin vaeltaja uppoo polvia myöden. Alkoi\nsataa rankasti, saappaamme kuluivat aivan repaleiksi ja paljain säärin\nja täynnään naarmuja, mutta kerallamme runsas kokoelma uusia kasveja,\nsaavuimme Cartagoon.\n\n»Cartagosta kuljimme Caucan kaunista laaksoa Popayaniin, Choca-vuori\nplatinakaivoksineen kaiken aikaa rinnallamme.\n\n»Viivyimme Popayanissa koko v:n 1801 ja kävimme Julusuiton\nbasalttivuorella, Puraces tulivuoren kraaterilla, josta hirmuisella\npauhulla puhkuu rikkivedyn sekaista vettä, ja Pischen luona olevilla\nporfyyrimäisillä kallioilla...\n\n»Suurimmat vaikeudet meidän oli voitettava Popayanin ja Quiton välillä,\njolla oli kuljettava los Paramos del Paston poikki, vieläpä keskellä\nsadeaikaa. »Paramolla» Andeilla tarkoitetaan metsärajan yläpuolella\nolevia seutuja, joissa kasvullisuutta ei enää ole, joissa vallitsee\npureva pakkanen. Välttääksemme Patian kuuman laakson, jossa yhtenä yönä\nvoi saada kuumeen, joka kestää monta kuukautta..., kuljimme Andien\npoikki eräältä kaikkein korkeimmalta kohdalta ja saavuimme hirmuisten\nkuilujen sivu Almageriin ja sieltä Pastoon, joka on julman tulivuoren\njuurella.»\n\nKoko Paston maakunta on jääkylmää ylänköä, jolta melkein kokonaan\npuuttuu kasvullisuutta. Joka puolella on tulivuoria ja solfataaria,\njoista herkeämättä tupruaa savua. Asukkaitten ainoa ravintoaine on\nbataatti. Kun siitä tulee kato, turvautuvat he achapulla-nimiseen\npensaaseen, joka on Andien karhujenkin pääravinto.\n\nOltuaan pari kuukautta läpimärkinä ja Ibarren kylän läheisyydessä\nvähällä hukkua veteen maanjäristyksen aikaan saaman äkkitulvan vuoksi,\nsaapuivat Humboldt ja Bonpland tammikuun 6 p. 1802 Quitoon, jossa\nmarkiisi de Selvä Alegre otti heidät vastaan mitä vieraanvaraisimmin.\n\nHumboldt päätti täällä jatkaa tulivuoritutkimuksiaan, ja tuskinpa olisi\nmissään maailmassa ollut siihen soveliaampaa tilaisuutta. Maaliskuussa\nhän nousi Antisanalle, huhtikuussa pari kertaa Pichinchalle, kesäkuussa\nChimborazzolle.\n\nVaarallinen oli varsinkin käynti Pichinchan kraatterin reunalla ja\nsiellä Humboldt, suurenmoinen luonnonnäytelmä edessään, rakensi\nkäsityksensä purkautuneista vuorilajeista juurta jaksain uudelle\npohjalle ja mielessään laski uudenaikaisen vulkanologian perustukset.\nHumboldt ensimmäiseksi lausui julki sen teorian, että tulivuoret\nsijaitsevat maankuoren halkeamilla, joka käsitys on vielä tänä päivänä\nvallitsevana.\n\nVain La Condamine oli ennen Humboldtia käynyt Pichinchan kraatterin\nreunalla.\n\n»Ensimmäisellä kerralla siellä käydessäni olin aivan yksin, vain yhden\nintiaanin saattamana. Kun La Condamine oli lähestynyt kraatteria siltä\nkohdalta, mistä sen reuna oli matalin ja lumen peittämä, seurasin\nminä hänen jälkiään, mutta tämä oli maksaa henkemme. Intiaani putosi\nerääseen halkeamaan rintaansa myöden ja kauhuksemme huomasimme, että\nolimme kulkeneet jääsillan poikki. Vain muutaman askeleen päässä\nkuulti päivä läpi. Olimme täten kulkeneet itse kraatterin päällä.\nVaikka pelästyinkin suuresti, en kuitenkaan menettänyt rohkeuttani,\nmuutin vain suunnitelmaani. Yli kraatterin reunan kohosi kolme huippua\neli kalliota niin sanoakseni suoraan hornasta. Niillä ei kuitenkaan\nollut lunta tulivuoresta kohoavain lämpimäin höyryjen vuoksi, jotka\nheti sulattivat lumen. Nousin eräälle näistä kukkuloista ja näin\nsillä kiven, jonka toinen puoli vain oli tuettu, toinen puoli taas\nalta kovera, niin että se balkonin tavoin ulkoni kuilun päälle. Se\noli vain 12 jalkaa pitkä ja 6 leveä ja oli koko ajan keinuvassa\nliikkeessä maanjärähdysten vuoksi, joita vajaassa puolessa tunnissa\nlaskin kahdeksantoista. Laskeuduimme vatsallemme, ja vaikeata olisi\nluullakseni kuvitella surullisempaa, kamalampaa tai pelottavampaa näkyä\nkuin se, jonka nyt näimme. Tulivuoren kraatteri on pyöreä kuoppa, jonka\nympärys on penikulman vaiheilla; reunat ovat terävät, lumenpeittämät.\nSisusta on pikimusta, mutta kuilu on niin suunnaton, että näimme\nsiellä alaalla monen vuoren kukkulat. Nämä kukkulat näyttivät olevan\nkolmesataa toisea allamme ja siitä voi saada syvyydestä käsityksen.»\n\nAntisanalla Humboldt nousi 2773 toisen korkeuteen, mutta silloin alkoi\nveri tunkeutua esiin huulista, hammaslihasta ja silmistä, niin ettei\nhän voinut nousta korkeammalle. Cotopaxin kraatterille hän niinikään\nturhaan pyrki.\n\nBonplandin keralla Humboldt yritti kiivetä Chimborazzolle ja\nTunguragualle. Humboldt luuli päässeensä 250 toisen päähän Chimborazzon\nkukkulasta, mutta myöhemmät kiipijät ovat hänen kertomustaan\ntosiasioihin verratessaan tulleet vakuutetuiksi siitä, että hän\njo paljon alempaa kääntyi takaisin. Tunguraguan koko huipun oli\nmaanjäristys tuhonnut, niin että se oli paljon alempi kuin La\nCondaminen käydessä.\n\nHeinäkuussa, puolen vuotta vierailtuaan, Humboldt ja Bonpland\nlähtivät Quitosta, jossa heidän osakseen, samoin kuin kaikkiallakin\nEspanjan alusmaissa, oli tullut mitä herttaisin ja vieraanvaraisin\nvastaanotto. Matka piti nyt vanhain inkkalaisten kaupunkien raunioiden\nkautta ja Andien solain poikki Limaan. Matkalla Humboldt sai käsiinsä\nhistoriateoksen, joka oli kirjoitettu näissä seuduissa ennen inkkainkin\naikaa vallinneella puruguay-kielellä. Käsikirjoituksen omisti eräs\npäällikkö, jonka veli oli kääntänyt sen espanjaksi. Riobambassa\nretkikunta viipyi jonkun aikaa ja vasta 23 p. lokakuuta 1802 se saapui\nPerun pääkaupunkiin.\n\nLimassa Humboldt sai kuulla, että Baudin olikin lähtenyt Tyynelle\nmerelle Hyväntoivon niemen tietä ja että ranskalaista retkikuntaa\nsiis oli turha odottaa. Hän muutti sen vuoksi matkasuunnitelmaansa ja\npäätti lähteä Mexicoon, edistyneimpään Espanjan kaikista siirtomaista.\nJoulukuun alussa molemmat oppineet astuivat laivaan, purjehtivat ensin\nGuayaquiliin, jossa he matkustelivat rannikkopaikoissa, määräten\ntähtitieteellisesti niiden aseman. Paikanmääräyksiä Humboldt oli tehnyt\nkoko matkallakin, missä se suinkin oli ollut mahdollista. Maaliskuun\nlopulla v. 1803 purjelaiva tutkijoineen saapui Mexicon Acapulcoon.\n\n\n\nHumboldt Mexicossa.\n\n\nMexicossa avautui jälleen mitä suurin tutkimusala ja Humboldt käytti\nsitä hyväkseen niin runsaassa määrässä, että hän saattoi tulostensa\nnojalla kirjoittaa maasta laajan teoksen. Tämä sisältää paljon tärkeitä\nkansantaloudellisiakin tietoja, joita Humboldt saattoi vapaasti\nkoota viranomaisten välityksellä. Tulivuorista Humboldt täällä tutki\npienen mutta rajun Jorullon ja Tolucan, mutta Popocatepetlille ja\nIztaccihuatlille, jotka kohoavat aivan lähellä pääkaupunkia, hän ei\nnoussut. Hän tyytyi määräämään niiden korkeuden trigonometrisesti.\nMutta Cofre-vuorelle Humboldt nousi paksusta, äsken sataneesta lumesta\nhuolimatta, ja sen kukkulalta, joka kohoo 1300 jalkaa yli Teneriffan\nPicon, oli mitä laajin ja vaihtelevin näköala yli Pueblan-lakeuden ja\nMexicon cordillerien itäisten rinteitten laajoine ambrapuu-metsineen ja\nsananjalkapuineen. Aina merelle saakka kantoi katse.\n\nAztekkien kielestä, lukujärjestelmästä ja kalenteristakin Humboldt sai\nkootuksi laajoja tietoja ja Bonpland sai suuret aarteet uusia kasveja.\n\nMaaliskuun alussa 1804 molemmat oppineet taas jatkoivat matkaansa,\npurjehtien Cubaan ja viipyen Havanassa seitsemän viikkoa. Humboldt\nsiellä kokosi ainekset samanlaiseen teokseen Cubasta kuin hän oli\nMexicostakin suunnitellut. Yhdysvalloissa presidentti Jefferson otti\ntutkijat mitä ystävällisimmin vastaan. Mutta kuusi viikkoa he vain\nennättivät viipyä unionissa. Noustuaan Delawaressa laivaan heinäk. 9 p.\n1804 he 1 p. elok. saapuivat Garonnen suuhun.\n\nHumboldtia ja Bonplandia oli Euroopassa jo luultu aikoja sitten\nkuolleiksi. Sitä suurempaa huomiota herätti nyt heidän paluunsa ja\näärettömän runsaat kokoelmansa, jotka käsittivät 6000 enimmäkseen\nuutta kasvia. Humboldt oli Pariisissa suuresti suosittu ja häntä\njuhlittiin nyt mitä innokkaimmin. Ranskan etevimmät erikoistutkijat\nriensivät käsittelemään tuotuja kokoelmia ja avustamaan suurenmoisen\nmatkakertomuksen julkaisemista. Kaikkiaan sitä ilmestyi kolmekymmentä\nsuurikokoista hienosti kuvitettua osaa ja sitä painettiin parikymmentä\nvuotta. Täydellinen laitos arvosteltiin 9—10.000 frangin arvoiseksi.\nKustantajat eivät sen vuoksi olisikaan voineet julkaista tätä\njättiläisteosta kokonaisena, ellei Humboldt olisi uhrannut painatukseen\nomiakin varojaan, melkein kaikki, mitä hänellä enää oli.\n\nHumboldtista tuli tämän matkan kautta Euroopan kuuluisimpia\ntiedemiehiä, ja monella tavalla hän sen jälkeenkin lisäsi mainettaan\nja ansioitaan. Bonpland sai tyytyä vaatimattomampaan osaan. Napoleonin\nensimmäinen puoliso otti hänet kasvihuoneidensa hoitajaksi, mutta\nNapoleonin kukistuttua hän menetti tämän paikan ja muutti sitten\nkokonaan Uuteen maailmaan, jossa häntä vielä odotti pitkä vaiherikas\nelämä. Ottaen mukaansa Euroopan kasveja hän v. 1816 matkusti\nBuenos Airesiin, jossa hän sai luonnontieteiden professorin viran.\nTästä toimesta hän kuitenkin pian luopui lähteäkseen uudelleen\ntutkimusretkille Etelä-Amerikan sisäosiin. V. 1821 hän Boliviassa\nvangittiin Paraguayn diktaattorin Francian käskystä ja menetti\nvapautensa kymmeneksi vuodeksi. Hän palasi v. 1837 takaisin\nArgentiinaan, jossa hän v. 1858 kuoli lähes 85 vuoden ikäisenä.\n\nHumboldtin myöhempi elämä johti hänet kunnian kukkuloille. Preussin\nkuninkaan kutsusta hän muutti Berliiniin pysyvästi asumaan, ottaen\nsiellä monella tavalla osaa julkiseen elämään valtiomiehenä,\nseuramiehenä, esitelmöitsijänä, mutta ennen kaikkea omistaen\nvoimansa mitä laajimmalle tieteelliselle työlle. Vain yhden laajan\ntutkimusmatkan hän enää saattoi tehdä, tällä kerralla Pohjois-Aasiaan\nVenäjän keisarin kutsumana ja Venäjän hallituksen kustannuksella.\nToukokuussa .1830 hän kahden seuraajan keralla lähti Pietarista\nmatkaan, käyden Jenisseillä saakka, mutta palasi jo marraskuussa\ntakaisin kotimaahansa. Matka oli siis hyvin hätäinen, etenkin\nhuomioon ottaen kulkuneuvojen hitauden, eivätkä tulokset olleet\nsuuret. Tutkimustyöhön riittävä aika lyheni vielä erittäin paljon sen\nylenpalttisen juhlimisen kautta, jota kuulu tiedemies seuralaisineen\nsai matkalla kokea.\n\n\n\nAasian matka.\n\n\nMatka kävi Moskovan kautta Nishni-Novgorodiin ja Volgaa pitkin\naluksella Kasaniin, Kasanista Permin kautta Jekaterinburgiin,\njosta tutkijat tekivät retkiä Uralin vuoristoon, käyden useissa\nvuorikaivoksissa. Siellä Humboldt muun muassa ennusti, että\nsikäläisistä kerroksista vielä löydettäisiin timantteja, ja kävikin\nniin onnellisesti, että ennustus jonkun ajan kuluttua kävi toteen,\nvaikk'ei timantteja olekaan löydetty Uralista asiaksi asti.\n\nHumboldt jatkoi sitten tovereineen matkaa itää kohti Tobolskiin asti.\nSieltä hän kääntyi Barabiiniarolle ja kulki Barnauhin ja kirgiisien\nalueelle, pistäytyen pikimmältään Kiinankin puolelle. Semipalatinskin\nja Omskin kautta hän sitten palasi Uralin eteläosiin, tutki Kaspian\nmeren pohjoisrannikkoa, muun muassa tämän suuren sisäjärven vettä, ja\nElton järveä, joka on suolakerroksistaan kuulu. Moskovan ja Pietarin\nkautta hän vihdoin palasi kotia; Matkan tuloksista mainittakoon vielä\nSiperian tiikeristä ja pohjoisesta pantterista kootut tiedot ynnä\ntähtitieteelliset, ilmatieteelliset ja magneettiset havainnot. Tällä\nmatkalla Humboldtille vasta täydelleen selvisivät mannerilmaston ja\nmeri-ilmaston eroavaisuudet, jonka tuloksen kautta hän erinomaisen\nmerkitsevällä tavalla hyödytti fysikaalista maantiedettä. Omain\nhavaintojensa ja kiinalaisista lähteistä kokoamainsa tietojen pohjalla\nhän koetti muodostaa yleiskuvan sisä-Aasian vuoristorakennuksesta,\nmutta siihen olivat käytettävät ainekset vielä liian heikot, samoin\nkuin geologia itsekin vielä liian kehittymättömällä kannalla. .\n\nHumboldt eli niin vanhaksi, että itse näki tutkimuksen joka alalla\nrientävän hänen äärimmäisten saavutustensa ohi, mutta sehän on kaiken\ninhimillisen työn kohtalo: olla vain portaana perässä tulijoille eikä\nlopullinen matkan määrä.\n\nAleksander v. Humboldt kuoli v. 1859 lähes 90 vuoden vanhana.\n\n\n\n\nTanskalainen Arabian retki.\n\n\nTuskin on toista maata, joka olisi historiassa ollut kauemmin\ntunnettu kuin Arabia. Jo vanhimmatkin kreikkalaiset historioitsijat\nsen tunsivat, ja kun raamattu kristinuskon perustamisen kautta tuli\nyleistiedon omaisuudeksi, huomattiin tiedon siitä ulottuvan vielä\nkauemmaksi taapäin, aina niihin aikoihin, joista Mooseksen ensimmäinen\nkirja säilyttää ikivanhan perintätiedon. Arabia oli kullan, myrrhan ja\nmausteitten kuulu kotimaa, mutta se oli jo silloin myös salaperäinen\ntarumaa, jonka etäisimpiä, maineen hohteessa kangastavia luvattuja\nmaita harvan oli sallittu nähdä.\n\nKreikkalaisille se kävi tunnetummaksi, kun he sen rannoitse alkoivat\npurjehtia Intiaan »Hippaloksen tuulella» (vert. I s. 148). Vielä Rooman\nvallan loistoaikoina Arabia oli rikkaudesta niin suuressa maineessa,\nettä Aelius Gallus (vert. I. s. 145) lähetettiin sitä valloittamaan. Ja\nvielä entistään kuulummaksi se kävi, kun Muhammed perusti uskontonsa\nja hänen jälkisäädöksensä toimeenpanijat valloittivat puolen maailmaa\nja kehittivät sivistyksen, joka oli aikansa loistavin. Kun kulttuurin\nahjot lopulta siirtyivät pohjoisempaan ja kauemmaksi länteen, menetti\nArabia tosin merkityksensä; se ei enää kauppansa, sen enempää kuin\nsotaisen voimansakaan kautta kyennyt itselleen sananvaltaa hankkimaan,\nmutta yhä edelleenkin se pysyi mieltäkiinnittävänä maana. Kun\najateltiin Palestiinaa ja kristinuskoa, oli lähellä myös Arabian ja sen\nuskonnon omistaminen. Kun muistettiin Israelin lasten hämmästyttävää\nsiveellistä voimaa, joka oli ihmiskunnan parhaaseen osaan painanut\npysyvän leimansa, ei voitu unhottaa Ismaelinkaan eikä Joktanin\njälkeläisiä, joiden perustama uskonto työnsi versojaan yhtä etäälle\nvastakkaisiin suuntiin ja valtansa alle laski kaikki kristinuskon\nvanhimmat kantamaat.\n\nUusimpina aikoina on Arabian viehätysvoimaan yhtynyt yhä uusia\nvaikuttimia. Mesopotamian nuolenpääkirjoitukset ovat meille\npaljastaneet uusia ikivanhoja yhteyksiä sen ja Kaksoisvirtain\nsuurten valtakuntain välillä, ja ne matkustajat, jotka ovat päässeet\nniemimaan sisäosiin tunkeutumaan, ovat tuoneet tietoja vanhoista\nrauniokaupungeista ja niiden kirjoituksista, joiden selittäminen jo on\nluonut paljon varmaa valoa sekä tuon maan itsensä että sen yhteyksien\nikivanhoihin oloihin.\n\nJa aina ja yhä jokainen vaeltavia beduiineja ja heidän karjojaan\najatellessaan muistaa Abrahamin ja hänen jälkeläisensä, joiden\nelämänlaatua he ovat jatkaneet meidän aikoihimme asti. Eivätkä tämän\nmaan herättämää haaveellista harrastusta suinkaan vähennä ne sekä\nluonnon että uskonnollisen suvaitsemattomuuden rakentamat pelättävät\nesteet, jotka sen hämäriin sisäosiin pyrkivän länsimaalaisen on\nvoitettava. Valmiit uskontonsa vaihtamaan, valepuvun alle salaamaan\nkansallisuutensa, teeskentelemään kaikenlaista puutetta, näkemään\nkaikki mahdolliset vaivat, uhmaamaan suurimpiakin vaaroja, ovat\nne länsimaalaiset miehet olleet, jotka tämän maan sisäosiin ovat\ntunkeutuneet saadakseen salasta ilmi sen unhotetut rauniot ja\nkirjoitukset, tuodakseen maailmalle tietoja sen ikivanhoista ajoista\nsäilyneen jalon kansan oloista.\n\nArabia on niitä harvoja maita, joissa suomalaisetkin miehet ovat olleet\nmukana uran aukaisijoina, vieläpä ensimmäisten joukossa. Jos mikään, on\ntämä seikka omiaan todistamaan tämän maan yleistä mielenkiintoa.\n\nArabiasta ei ennen kahdeksannentoista vuosisadan keskiväliä varmasti\ntunnettu paljon muuta kuin rannikko. Sisämaahankin oli tosin\nkirjoitettu paljon nimiä, mutta tieto niistä perustui suureksi osaksi\nsuusanallisiin ilmoituksiin, joita Ptolemaios ja hänen jälkeensä\nkeskiajan arabialaiset maantieteilijät olivat keränneet. Näiden\nlähteiden ja uuden ajan purjehtijain ja moniaitten matkustajain, kuten\nVartheman (vert. II, s. 139) tietojen perustuksella D'Anville v. 1755\njulkaisi Arabiasta kriitillisen kartan, joka käsittää melkein kakki\ntiedot, mitä siitä oli ennen Niebuhrin matkaa. Niemimaa on piirretty\njotakuinkin oikeain leveyspiirien väliin, vaikka jonkun verran liian\nkauaksi länteen. Sekä Punainen meri että Persian lahti on piirretty\nliian pieniksi, eivätkä niiden muodotkaan ole oikeat. Sisämaassa on\nDjaufin keidas piirretty asteen liian kauas pohjoiseen, eikä sen\neteläpuolella olevaa Nefudin erämaata ole merkitty ensinkään. Väärin\novat paikoilleen asetetut monet muutkin kohdat, eikä Nedjdissä, tuossa\nSisä-Arabian laajassa asutusalueessa, ole montakaan oikeata seikkaa.\nSamoin ovat Etelä-Arabiassakin ja Omanissa paikat väärin sijoitetut,\nja wadit, nuo Sisä-Arabian omituiset joettomat jokilaaksot, ovat\nenimmäkseen aivan poissa. Kuitenkin oli D'Anvillen kartta kaikkiin\nmuihin verraten suuri edistysaskel, pysyen enemmän kuin puolen\nvuosisataa parhaana karttana, mitä Arabiasta oli olemassa.\n\nKahdeksannentoista vuosisadan jälkipuoliskolla Arabiaan lähetettiin\nensimmäinen tieteellinen retkikunta, ja jo tällä ensimmäisellä\nretkellä oli mukana suomalainen mies. Tämä retki tosin ajallisesti\nkauttaaltaan kuuluu kahdeksanteentoista vuosisataan, mutta luonteeltaan\nja merkitykseltään se välittömästi liittyy yhdeksännentoista vuosisadan\ntutkimustyöhön. Eräs heprean tutkija, göttingeniläinen oppinut\nMichaelis, oli vallanpitäjille todistellut, kuinka tärkeätä Arabian\nparempi tunteminen oli raamatun tutkimiselle, ja Tanskan kuningas\nFredrik V kallisti korvansa hänen ehdotuksilleen ja varusti aikaansa\nnähden erinomaisen monipuolisen ja pätevän retkikunnan, joka alussa\nvuotta 1761 tanskalaisella sotalaivalla lähti Egyptiin pyrkimään.\nNiillä viidellä tiedemiehellä, jotka kuningas oli valinnut retkikunnan\njäseniksi, oli kullakin määrätty tutkimusalansa. Suomalaisen Pietari\nForskålin osalle oli tullut kasvitiede ja eläintiede; Linnén oppilaana\nja hänen retkelle suosittelemanaan Forskål oli tehtäväänsä hyvin\nvalmistunut, etenkin kun hän lisäksi oli opiskellut itämaisia kieliä.\nRetkikunnan varsinainen kielimies oli Frederik von Havel. Christian\nCramer oli lääkäri ja taiteilijana seurasi mukana Baurenfeind.\nKartoitus taas oli uskottu Carsten Niebuhrin toimeksi. Niebuhr\noli Lauenburgista kotoisin, köyhän maanviljelijän poika, jonka\nmatemaattiset lahjat olivat houkutelleet maanmittausta opiskelemaan.\nOpettajansa suosituksen kautta hän pääsi retkelle mukaan, ja vaikka\nhänen opintonsa olivatkin vaillinaiset, niin ei parempaa miestä olisi\nvoitu löytää. Ennen matkaan lähtöä hän ennätti opetella jonkun verran\narabian kieltä. Entinen ruotsalainen sotilas Berggren seurasi mukana\npalvelijana. Varsinaista johtajaa kuningas ei määrännyt, vaan jokaisen\npiti vapaasti toimia omalla alallaan, samalla kuitenkin voimainsa takaa\ntoinen toistaan auttaen. Vartheman matkakertomus oli retkikunnalle\nkäännöksestä hyvin tunnettu.\n\nMerimatka Egyptiin oli kahdeksannentoista vuosisadan puolivälissä vielä\nhidas ja vaarallinenkin matka. Myrskyt ajoivat heti alussa laivan kauas\nIslantia kohti, niin että se vasta lähes neljän kuukauden kuluttua,\nhuhtikuun lopulla, saapui Gibraltariin, kulkeakseen sieltä Marseillen\nja Maltan kautta Smyrnaan. Sieltä retkikunta kävi Konstantinopolissa\nja vasta täältä purjehti pienemmällä laivalla Aleksandriaan. Kairoon\nsaapuessaan se oli ollut matkalla yhdeksän kuukautta.\n\nEgyptissä oli viivyttävä toista vuotta edessäpäin olevain kapinain\nvuoksi ja vasta elokuun lopulla v. 1762 voitiin jatkaa matkaa Arabiaan.\nViivyttyään Suezin ja Sinain seuduilla kuukauden ajan retkikunta astui\npyhiinvaeltajalaivaan ja purjehti sillä Punaista merta edelleen Mekan\nsatamakaupunkiin Djiddaan.\n\nDjiddasta, jossa muuan englantilainen kauppias otti retkikunnan mitä\nparhaiten vastaan, se purjehti maskatilaisella rannikkoaluksella\nLoheian satamaan Jemenin rannikolle ja siellä varsinainen työ alkoi.\nRetkikunnan jäsenet pukeutuivat ensin arabialaiseen pukuun ja\nsanoivat olevansa matkalla Intiaan, mutta kun he saivat kenenkään\nhäiritsemättä matkustella Tihamassa, Jemenin kuumuudestaan tunnetussa\nrantavyöhykkeessä, eivät he sen koommin viitsineet teeskennellä, vaan\njatkoivat rauhassa työtään. Arabialaiset heidän mielestään kävivät\nsitä kohteliaammiksi, kuta kauemmaksi he poistuivat Egyptistä, eikä\nJemenissä ollut sen vaarallisempi matkustaa kuin missä muussa maassa\ntahansa. Vilkas kahvikauppa oli seitsemännellä- ja kahdeksannellatoista\nvuosisadalla houkutellut paljon eurooppalaisia Jemenin satamiin ja tämä\nkauppa lienee ollut yhtenä syynä siihen, ettei kristittyjä retkikunnan\nmaahan saapuessa vihattu niin vimmatusti kuin myöhemmin ja ettei\ntutkijain toimia paljoakaan estelty. Sitä paitsi Arabia oli riidassa\nTurkin sulttaanin, muhammedilaisten hengellisen pään kanssa, ja Mekan\nsherifi olisi mieluummin taistellut häntä kuin kristittyjä vastaan.\nItse Mekka oli kokonaan antautunut maallisen rikkauden pyyntiin ja\nharrasti kaikkea muuta kuin siveellistä askeettisuutta. Oireita\ntulevasta muutoksesta oli kuitenkin jo huomattavissa.\n\nRetkikunta kulki nyt maisin Betel-Fakihiin, jossa eurooppalaisia hyvin\nsuvaittiin maan parhaan vientitavaran ostajina. Siellä se hajaantui.\nNiebuhr palkkasi aasinkuljettajan ja lähti, Abulfeda (vert. I, s.\n277) oppaanaan, Punaisen meren pahamaineista rantalakeutta, Tihamaa,\ntutkimaan, Forskål nousi vuoristoon kasveja kokoamaan. Näin he sitten\nretkeilivät, milloin yksin, milloin yhdessä, kautta Tihaman ja sen\nrajaseutujen Taisiin ja Sebidiin asti etelässä. Vaikka ramadan,\npyhä paastoaika, oli alkanut, ei heille sattunut seikkailuja, vaan\nsaivat he rauhassa tutkia Jemenin alamaat ja ylämaat ja havaita,\nkuinka alangolla huoneet rakennettiin ravasta, ylämaissa sitävastoin\nkivestä, perehtyä kahvin ja indigon viljelykseen ynnä uutteran\nmaanviljelysväestön yhteiskunnallisiin oloihin. Tihama oli Niebuhrin\nhavaintojen mukaan kauttaaltaan pölyistä,, hedelmätöntä ja vedetöntä\nmaata, jonka poikki virtaavissa joissa ei riitä vettä mereen saakka.\nAinoastaan jokilaaksoissa on viljelystä, mikäli niissä riitti vettä\nmaiden kasteluun, sitä enemmän, kuta lähempänä ylänköjä ne olivat.\nTihama on kuumalla ajalla maailman helteisimpiä seutuja, ja kun\nretkikunnan jäsenet kesän lähestymisestä huolimatta jatkoivat siellä\ntyötään, alkoi kuumuus jäytää heidän terveyttään. Bet-el-Fakihissa he\njanoisten karujen ranta-arojen poikki kulkivat Mokkaan, jossa kuitenkin\nväestön vihamielisyys tuotti vastusta, eurooppalaisia kun vihattiin\nranskalaisten pari vuosikymmentä aikaisemmin käyttämien pakkokeinojen\nvuoksi. Mokassa von Haven kuoli ja kaikki kaupungissa oleskelevat\neurooppalaiset saattoivat hänet hautaan.\n\nVaikka retkikunta näin oli menettänyt parhaan arabian kielen\ntaitajansa, lähti se kuitenkin, monen viivytyksen jälkeen luvan\nsaatuaan, ylämaahan, jo ennestään tuttuun Täisiin, jonka kautta\ntie kulki suureen Sanaan. Taisissa ollessaan retkikunta sai käskyn\npalata Mokkaan, mutta sen pelasti tästä Sanan pontevan imamin kutsu\nsaapua hänen kaupunkiinsa. Matkalla Sanaan Forskål sairastui ja kuoli\nJerimissä 11 p. heinäk. 1763. Niebuhr hänessä menetti »kyvykkäimmän\ntovereistaan, miehen, jota jokainen kasvitieteilijä vielä tänä päivänä\nkunnioituksella muistelee».\n\nRetkikunnan jälelle jääneet jäsenet jatkoivat matkaa ylängölle,\nsaapuen 16 p. heinäkuuta Jemenin pääkaupunkiin Sanaan, ensimmäisen\nMooseksen kirjan Uzaliin, jossa ensimmäisen vuosituhannen puolivälissä\noli abessinialaisten rakentama kuulu kristillinen kirkko. Imami otti\ntanskalaiset hyvin suosiollisesti vastaan ja he saivat vapaasti kulkea,\nmissä tahtoivat; erikoisesti heidän mieltään kiinnitti kaupungin\nlukuisa juutalainen siirtokunta. He eivät kuitenkaan, sairaina ja\ntoveriensa kuoleman johdosta masentuneina, viihtyneet Sanassa kuin\nkymmenen päivää, vaan palasivat jälleen Mokkaan. Niebuhr ennätti\nsentään koota koko joukon tietoja ylämaan vanhoista rauniopaikoista,\njoiden tutkiminen kuitenkin jäi myöhempien matkustajain tehtäväksi.\n\nMokasta retkikunta erään englantilaisen kauppiaan laivalla purjehti\nBombayhin, mutta kuumuus oli siihen määrään heikontanut tutkijaimme\nvoimat, että vielä Baurenfdnd ja Berggren merellä kuolivat ja Cramer\nIntiassa. Niebuhr yksin oli täten eloon jäänyt. Viivyttyään Bombayssa\ntoista vuotta hän ohjeittensa mukaisesti lähti paluumatkalle Maskatin,\nBushirin, Sliirazin ja Persepoliin kautta, kävi Babylonin raunioilla,\nBagdadissa, Mosulissa ja Alepossa, poikkesi Kyproon ja Palestiinassa\nkäytyään matkusti Tauro-vuoriston poikki 'Brussaan. Helmikuussa v. 1767\nhän saapui Konstantinopoliin ja seuraavassa marraskuussa Köpenhaminaan.\n\nTanskalainen retkikunta ei Arabiassa viipynyt täyttä vuottakaan. Se\nennätti tutkia vain pienen osan tästä laajasta niemimaasta, joka osa\nlisäksi ennestäänkin oli sen parhaiten tunnettu. Siitä huolimatta sen\ntyötä aina mainitaan etevimpien joukossa, mitä maantieteen historia\nyleensä tuntee. Sen jäsenet suorittivat mallikelpoisesti kahtalaisen\ntehtävänsä: he tutkivat Jemenin rantalakeuden ja ylämaan reunan\nniin perusteellisesti, ettei myöhemmille matkustajille ole jäänyt\njuuri mitään lisättävää, ja lisäksi hankkivat kyselyjen kautta maan\nsisäosistakin sangen arvokkaita tietoja, jopa siihen määrään, että se\nosa Niebuhrin teoksesta, joka käsittelee ja seuloo näitä kerättyjä\nsuusanallisia tietoja, on sen arvokkain osa. Niebuhrin julkaisema\nmatkakertomus, jonka hän laati retkikunnan kaikkien jäsenien keräämän\naineiston pohjalla, onkin sen vuoksi erinomaisen arvokas ja luetaan\nmatkakertomusten klassillisiin. Niebuhr myös toimitti painoon Forskålin\nkeräykset ja muistiinpanot kahtena nidoksena, jotka painettiin\nKöpenhaminassa vuosina 1775—1776. Niebuhrin omain matkakertomusten\nneljäs ja viimeinen osa julkaistiin vasta v. 1837, hänen kuolemansa\njälkeen. Luotettavuutensa, tarkkuutensa ja hyvien ja huonojen ainesten\nharkitun erittelyn kautta Niebuhrin teos vielä tänä päivänä kuuluu\nensimmäisiin, mitä Arabian tutkija käteensä ottaa.\n\n\n\n\nMungo Park Nigerillä.\n\n\nAfrikan sisäosain karttakuva oli vielä yhdeksännentoista vuosisadan\nalussa tyhjää täynnään. Kun kriitilliset arvostelijat koettivat laatia\nsen todellisten tietojen pohjalle, jäi mannermaan sisäosa melkein\naivan valkoiseksi. Siitä täytyi poistaa Ptolemaioksen Kuuvuoretkin\nja Niilin latvajärvet, jotka vuosituhansia olivat maantieteessä\nniin sitkeästi puoliaan pitäneet, sillä ei vanha mestarikaan voinut\nilmoittaa muuta lähdettä kun kulkupuheita; ne olivat sen vuoksi\ntaruperäisinä poistettavat, vaikka myöhempi tutkimus onkin osoittanut,\nettä Ptolemaioon tiedot luultavasti perustuivat tositietoihin.\n\nRannat tosin kauttaaltaan tunnettiin, niin lukemattomat laivat olivat\njo niiden ohi tehneet vaivaloisen matkansa Intian rikkaihin maihin,\nmutta epäterveellinen rantavyöhyke, vihamieliset raa'at kansat ja\nkehittymättömät olot olivat harvoja poikkeuksia lukuunottamatta\nestäneet sisämaahan tunkeutumasta. Niilläkin rannoilla, joilta orjat\nsaatiin, eurooppalaiset enimmäkseen tyytyivät pitämään hallussaan\nvarustetut ranta-asemat ja jättämään elävän tavaran hankkimisen ja\nmerenrannalle kuljetuksen sisämaan mahtimiesten ja maurilaisten\nkauppiaitten asiaksi. Ainoastaan Abessiiniassa ja Etelä-Afrikassa\nolivat portugalilaiset ja hollantilaiset syvemmältä tutustuneet maan\nsisäosiin, kaikki muu oli tarumaista hämärää tai läpinäkymätöntä\npimeyttä. Ei tiedetty, mistä tulivat, mitä matkoja kulkivat nuo mereen\npäättyvät mahtavat joet, ei tiedetty maanosan aavoista järvistä, ei\ntunnettu sen kansoja eikä valtakuntia, luonnontieteellisistä oloista\npuhumattakaan.\n\nTämän laajan, suljetun, vaikeasti kuljettavan, kaikilla mahdollisilla\nvaaroilla uhkaavan maanosan tutkiminen, avaus ja valtaus on\nyhdeksännentoista vuosisadan suurtyö.\n\nSitä myöten kuin muu maailma alkoi olla kauttaaltaan vakoiltua,\nalkoivat kuitenkin Afrikan sisäosat yhä enemmän mieliä kiinnittää.\nEnglannissa perustettiin kahdeksannentoista vuosisadan lopulla\n»Afrikan yhdistys» nimenomaan kannattamaan yrityksiä tunkeutua Nigerin\njokilaaksoon, josta rannikolle tuotiin paljon orjia, mutta jossa ei\nkukaan eurooppalainen ollut käynyt. Portugalilaisten saamain tietojen\nmukaan siellä piti olla paljon kultaa ja rikkaita kaupungeita ja\nnäistä varsinkin Timbuktu, laajan karavaanikaupan keskus, kiihoitti\nmielikuvituksia ja voitonhimoa. Se mitä Nigeristä tiedettiin, perustui\nkokonaan kulkupuheisiin. Sen suustakaan ei ollut tietoa. Englantilaiset\nja ranskalaiset olivat tosin montakin kertaa koettaneet tunkeutua sen\nlaaksoon seitsemännentoista vuosisadan alkupuolella ja myöhemminkin,\nedelliset Gambiaa, jälkimmäiset Senegalia nousten, mutta Nigerin\nsyvännettä he eivät saavuttaneet. Sen verran he kuitenkin mielestään\nsaattoivat päättää, ettei Senegal, sen enempää kuin Gambiakaan, voinut\nolla Nigerin alajuoksu, joksi sen ajan kamarimaantieteilijät ne halusta\npiirsivät.\n\n\n\nHoughton.\n\n\nAfrikan yhdistys lähetti ensimmäiset matkustajansa Egyptistä ja\nTripolista käsin, mutta nämä yritykset joko heti alussa kärsivät\nhaaksirikon tai myöhemmin onnettomasti päättyivät. V. 1791 majuri\nHoughton, joka oli palvellut konsulina Marokossa ja hyvin sekä osasi\nmaurien ja neekerien kielet että oli oloihin perehtynyt, lähti\nnousemaan sisämaahan Gambian suistamosta, Timbuktu päämääränään. Mutta\nmaurit houkuttelivat hänet Saharan laiteille, ryöstivät putipuhtaaksi\nja jättivät kamalasti kuolemaan.\n\nTämä surusanoma kaikkien edellisten vastoinkäymisten lisäksi tietysti\nmasensi mieliä, mutta ei kuitenkaan saanut Afrikan yhdistystä\nyrityksistään luopumaan, vaikka sopivista lähtijöistä oli puute. Joseph\nBanks, Cookin seuralainen hänen ensimmäisellä retkellään, yhdistyksen\njäsen ja Englannin vaikuttavimpia tieteellisiä suurmiehiä, sattui\nkuitenkin tuntemaan miehen, joka oli halukas näitä vaarallisia retkiä\njatkamaan.\n\n\n\nMungo Park.\n\n\nTämä mies oli nuori skotlantilainen lääkäri Mungo Park, joka\nensimmäisellä Itä-Intian matkallaan, jonka hän oli laivalääkärinä\ntehnyt, oli innostunut troopilliseen luontoon ja löytöretkeilyyn.\nKasvitieteelliset harrastukset olivat saattaneet hänet Joseph Banksin\ntuttavuuteen. Kuullessaan Afrikan yhdistyksen hankkeista hän tarjosi\nsille palveluksiaan ja seura ilolla otti ne vastaan. Mungo Park ei\nollut kuin neljänkolmatta vuotias valmistautuessaan yhdistyksen\nkustannuksella ensi matkalleen. Toukokuussa 1795 Portsmouthista\nlähdettyään hän purjehti Gambiaan, joka jo oli vakautunut\nenglantilainen siirtokunta ja sen vuoksi parhaiten sopi lähtökohdaksi\nsisämaan matkalle.\n\nEnglantilainen kauppapaikka oli Gambian rannalla jonkun matkaa\nsisämaassa. Sieltä vietiin ulos etenkin orjia ja sisämaahan taas\netenkin ruutia ja väkijuomia, jotka olivat turmelleet kansan laajalti\n— missä tämä ei ollut muhammedin uskoon kääntynyt ja samalla oppinut\nväkijuomia kammoamaan. Mungo Park viipyi Gambiassa useita kuukausia\noppiakseen mandingon kieltä, joka Länsi-Afrikassa oli vallitseva,\nja tottuakseen ilmastoon. Joulukuussa v. 1795 hän lähti sisämaahan\npyrkimään.\n\nPienet eivät olleet nuoren löytöretkeilijän aikeet. Nigerin\nsaavutettuaan ja Timbuktussa käytyään hän aikoi laskea jokea sen\nsuuhun saakka. Mutta sitä vaatimattomammat olivat varustukset,\netenkin nykyaikaisen tutkimusretkeilijän kuormastoon verraten: kaksi\nneekeripalvelijaa, Johnson, joka oli ollut Jamaicassa orjana, mutta\npäässyt kotimaahansa palaamaan ja joka oli oleskellut useita vuosia\nEnglannissa, ja Demba niminen neekeripoika; tavaroita vähän vaatteita,\nsateenvarjo, taskusekstantti, kompassi, lämpömittari, kaksi pyssyä,\nneljä pistoolia, kahden päivän eväät; vähän helmiä, meripihkaa ja\ntupakkaa, millä ostaa ruokatavaroita. Itse Park ratsasti pienellä\nhevosella, molemmat palvelijat aaseilla. Varustukset eivät siis\nolleet paljoakaan suuremmat kuin meikäläisten runonkerääjäin tai\nmuinaistutkijain.\n\nJa näin hän nyt aikoi tunkeutua maihin, jotka eivät tosin olleet aivan\nvailla sivistystä ja jonkinlaista valtiojärjestystä, mutta jotka\nsiitä huolimatta tapain turmeluksen, turvattomuuden ja mielivallan\npuolesta kuuluivat Afrikan huonoimpiin. Samaan matkaan liittyi yksi\nmuhammedilainen, joka oli matkalla Bambarraan, kaksi Bonduun pyrkivää\norjakauppiasta ja seppä, joka työansioineen palasi kotiansa Kassoniin.\nKolme eurooppalaista saattoi Parkia pari päivämatkaa. He olivat\nmielestään kuin ruumista saattamassa, eivätkä enää koskaan luulleet\nnuorta matkustajaa näkevänsä. 3 p. joulukuuta Park heistä erosi,\njatkaakseen matkaa tuntemattomia kohtaloita kohti. Miettiväiseksi hän\nitsekin kävi muistellessaan majuri Houghtonia, joka muutama vuosi\naikaisemmin oli samaa tietä lähtenyt sisämaahan, sinne hävitäkseen.\n\nAlkutaipaleilla ei tosin sattunut sen kummempia. Maisemat olivat\nmiellyttäviä, vaikka yksitoikkoisia — loivia metsäisiä rinteitä\nkaikkialla, tuon tuostakin viljelyksiä, kyliä ja kaupungeita. Asukkaat\nolivat melkein alastomia mandingo-neekereitä, enimmäkseen pakanoita\nja paatuneita juoppoja. Pienempi osa oli muhammedilaisia, ja nämä\nolivat säädyllisiä, harrastivat sivistystä ja uskontoa ja vihasivat\nväkijuomia. Parkin osaksi tuli ystävällinen vastaanotto, vaikkapa\nsekä majat että ravinto olivatkin yksinkertaiset. Wulin kuningas,\nensimmäinen, jonka Park tapasi, otti hänet ystävällisesti vastaan,\nmutta varoitti häntä, ettei hän millään muotoa matkustaisi kauemmaksi.\nKun Park pysyi lujana päätöksessään, antoi hän hänelle oppaan mukaan.\n\nPark poikkesi nyt Gambian laaksosta koillista kohti, Senegalin\nrannoille kulkemaan. Muutamaan päivään ei tapahtunut mitään\nmainittavaa. Park tutustui vähitellen asukkaitten tapoihin, ihmetteli\nheidän jutustamistaitoaan ja puhelahjojaan ja painiharrastustaan.\nPainimaan he olivat niin taitavia, ettei Park luullut Euroopassa\nmonenkaan pystyvän voittajien kanssa voimiaan mittelemään. Eräällä\npaikkakunnalla aviomiesten oli tapana omituisella tavalla rangaista\nriitaisia vaimoja.\n\n\n\nNiskoittelevien vaimojen kurittaminen.\n\n\nAviomiesten näytti mandingojen maassa olevan kovin vaikeata ylläpitää\ntyydyttävää järjestystä lukuisien vaimojensa kesken. Kun onneton\naviomies huomasi kotirauhansa auttamattomasti rikkoutuneen eikä\nuskaltanut tavalliseen tapaan rauhanhäiritsijää kurittaa, turvautui\nhän seuraavaan menoon. Joka kylässä pidettiin naamiopukua, Mumbo\nJumboa, salaperäistä henkilöä varten, jonka tehtävänä oli etsiä ja\nrangaista niskoittelevia vaimoja. Kun aviomies ajatteli kotoisten\nriitaisuuksiensa liian pitkälle kehittyneen, otti hän salavihkaa\ntämän puvun ja katosi metsään. Illalla kuului kylän laidalta kamalia\nääniä — siitä kaikki tiesivät, että Mumbo Jumbo oli liikkeellä. Siitä\nkauhistuivat kaikki niskoittelevat tai muutoin hairahtuneet vaimot,\nsillä ei kukaan saattanut tietää, ketä kuritus kohtaisi. Ei kukaan\nkuitenkaan uskaltanut olla kutsua noudattamatta, sillä paholainen itse\noli liikkeellä, kylän koko miespuolinen voima ja väki apunaan. Miehille\ntämä oli ilotapaus. Kaikki riensivät kokouspaikalle menoon osaa\nottamaan ja aviomiesvaltaa jälleen voimaan saattamaan. Uhrin kimppuun\nei kuitenkaan käyty oikopäätä. Kaikkien syyllisyyttä tuntevien vaimojen\ntäytyi tuntikausia kärsiä pahan omantunnon pelkoa ja tuskia tekeytyen\nniin iloisiksi ja viattomiksi kuin suinkin. Aikaa vietettiin laulaen\nja tanssien, ikäänkuin juhlien jo ennakolta järjestyksen ja miesvallan\nvoittoa. Puolenyön aikaan tämä lumouksellinen meno päättyi ja jäätävä\nhiljaisuus valtasi levottoman vaimoväen. Kuka oli uhri? Vastausta ei\nnyt tarvinnut kauan odottaa, yksi joukosta kopattiin kiinni, riisuttiin\nalasti ja sidottiin paaluun, jonka jälkeen hänelle annettiin aika\nselkäsauna joukon ja varsinkin kaikkien muitten naisten ilkamoidessa.\nNämä olivat jokainen vähää ennen pitäneet ehkä itseään rangaistuksen\nesineenä, jonka vuoksi huojennus nyt oli sitä suurempi.\n\n\n\nBondu.\n\n\nWulin rajalta alkoi erämaa, ja ennenkuin oppaat uskalsivat siihen\nlähteä, ottivat he kiven, lukivat siihen loitsuja, sylkivät sen\npäälle ja heittivät sen matkan suuntaan, ja kun he olivat tämän\nkolmasti tehneet, vakuuttivat he matkaa voitavan hyvässä turvassa\njatkaa. Toisen yön matkueen jo täytyikin viettää taivasalla, petojen\nja rosvojen keskellä. Kolmantena päivänä he kuitenkin onnellisesti\nsaapuivat Bonduun, erinomaiseen hedelmälliseen mäkimaahan, jossa asui\nfula-kansaa, siis puoleksi kaukaasialaista rotua. Nämä olivat melkein\njärjestään muhammedilaisia, vaikka eivät olleetkaan likimainkaan niin\nsuvaitsemattomia kuin kauempana sisämaassa. Heidän kaupungeissaan oli\nkouluja, joissa sekä heidän omille että pakanain lapsille opetettiin,\nkoraania ja elämän viisautta. Tällä rodulla oli ollut, ja seuraavina\naikoina oli vielä entistäänkin suurempi vaikutus Sudanin asioihin,\nkuten saamme myöhemmin nähdä. Fulat eli fulbet olivat Parkin mielestä\nerinomaisen uutteraa kansaa, käteviä, ahkeroita maanviljelijöitä ja\nvanhastaan tottuneita karjanhoitoon ja Bondu oli heidän toimestaan\nkehittynyt sangen varakkaaksi maaksi. Varallisuuttaan kartuttaakseen\nhe lisäksi verottivat kauppaa, joka kulki heidän maansa kautta meren\nrannalta sisämaahan.\n\nVedenjakajan poikki kuljettuaan Park oli tullut ranskalaisten\nvaikutusalueelle. Eron huomasi paikalla niistä tavaroista, joita\nmaanasukkaille, varsinkin naisille, oli myyty. Naisilla oli nimittäin\nohuesta ranskalaisesta harsokankaasta valmistetut vaatteet, jotka\noivallisesti soveltuivat ilmanalaan ja olivat omistajilleen rakkaat\nvarsinkin sen vuoksi, että ruumiin muoto näissä vaatteissa hyvin\nesiintyi. Naisten käytös oli niin vastustamatonta, että Parkin oli\nmahdoton kieltää, kun he häneltä pyysivät meripihkaa, helmiä ja muita\nkoruja. Lopulta nämä kaunottaret repivät hänen päällystakkinsa,\nleikkelivät nappeja hänen palvelijainsa vaatteista ja olivat harjoittaa\nmuutakin oman käden oikeutta, niin että Parkin lopulta täytyi nousta\nratsun selkään ja paeta, jättäen naiset lähtöään suremaan.\n\nJoulukuun jälkipuoliskolla Park saapui Bondun pääkaupunkiin, jossa\nmajuri Houghton oli ryöstetty ja pahoin pidelty, niin että hän syystä\npelkäsi itselleenkin pahoin käyvän. Matkustajain tavan mukaan hän\nseuralaisineen meni palaver-taloon eli bentangiin merkiksi siitä, että\nhe olivat majan tarpeessa. Tuota pikaa arvossa pidetty orjakauppias\nkutsuikin heidät vieraakseen. Tuntia myöhemmin saapui lähettiläs\nkutsumaan Parkin kuninkaan luo. Tavattuaan kuninkaan ensin kaupungin\nulkopuolella puun alla Park illalla kävi hänen palatsissaan, joka\noli savimuurilla ympäröity laaja rakennusryhmä. Kuljettuaan monet\npihat ja sokkelikot hän vihdoin pääsi kuningas Almamin eteen, joka\nei kuitenkaan vähääkään tyytynyt valkoisen miehen ilmoituksiin\nmatkansa tarkoituksista. Hän ei voinut ymmärtää, kuinka järkevä\nihminen lähtisi matkaan vain uteliaisuuttaan tyydyttämään, mutta oli\nkuitenkin sangen hyvillään valkoisen vieraansa lahjoista; varsinkin\nsuuri sateenvarjo häntä miellytti. Hän piti pitkät puheet valkoisen\nmiehen anteliaisuudesta, joka puhe lopulta päättyi siihen, että hän\npyysi saada Parkin kauniin kirkasnappisen takinkin, luvaten panna sen\npäälleen suurimpina juhlina. Parkilla ei ollut muuta neuvoa kuin riisua\ntakki, vaikka hän sen oli päälleen pukenut juuri sillä nimenomaisella\ntarkoituksella, että se hänen päällään säilyisi paremmin kuin\nmajatalossa.\n\nSeuraavana päivänä Park pyynnöstä kävi Almamin vaimojen luona. Tuota\npikaa hänet piiritti toistakymmentä nuorta kaunista naista, joiden\nkorkeata säätyä kulta- ja meripihkakoristeet ilmaisivat, ja nämä nyt\nkärttämään häneltä rohtoja ja helmiä ja suonen iskemistä. He laskivat\nleikkiä hänen ihonsa valkeudesta, väittäen sen johtuneen siitä, että\nhänet lapsena oli maitoon kastettu; ja hänen korkeasta nenästään,\njota muka hänen äitinsä oli nipistellyt, niin että se oli käynyt sen\nmuotoiseksi. Park oli tilanteen mies. Jokaiselle hänellä oli joku hyvä\nsana, kenen kiiltävää ihoa kiitti, kenen typönenää, vilkkaita silmiä,\ntaikka valkeita helmimäisiä hampaita. Tämä hieno imartelu, suonen isku\nja voimalliset rohdot saavuttivat siihen määrään kaunottarien suosion,\nettä Parkia sitten kohdeltiin verraten hyvin. Häntä ei ryöstetty, hänen\ntavaroitaan ei edes tarkastettu ja lähtiessään hän Almamilta sai viisi\nkultadrakmaa.\n\nKuta kauemmaksi Park kulki itää kohti, sitä kuivemmaksi ja kevyemmäksi\nilma kävi, sitä mielenkiintoisemmiksi maisemat. Kukkuloita ja laaksoja\noli vaihdellen ja tämän kauniin maan läpi Senegal monta mutkaa\ntehden matkasi merta kohti. Asukkaat eivät enää olleet vaaleampia\nfuloja, vaan pikimustia neekereitä. Joagissa häneltä yritettiin\npalaver-talossa varastaa pyssy, mutta vaikka oli yö, oli Park valveilla\nja esti varkauden. Kaksi hänen matkatovereistaan, jotka olivat olleet\nnaapurikylässä tansseissa, tiesi lisäksi palatessaan kertoa maan\nkuninkaan tiedustelleen, mitä tämä matkustaja oli miehiään. Tuota\npikaa saapuikin parikymmentä pyssyllä varustettua ratsumiestä, jotka\nsanoivat Parkin loukanneen maan lakeja, kun oli tullut sinne veroa\nmaksamatta; siitä syystä hän oli menettänyt kaikki tavaransa. Lisäksi\nhe nyt aikoivat viedä hänet väkisin kuninkaan luo. Matkatoverit ja\ntalon isäntä varoittivat Parkia lähtemästä hevosmiesten keralla, ja\nAlmamin viisi kultadrakmaa ja pitkät selitykset lepyttivätkin näitä\nkoko joukon. He kuitenkin tahtoivat nähdä hänen tavaransa, ottivat\nniistä, mitä kutakin halutti ja puolet vietyään jättivät Parkin\nsynkissä mietteissä sangen epätyydyttävää illallistaan nauttimaan.\nMatkatoverit ja palvelijat kehoittivat häntä palaamaan takaisin, mutta\nsiihen Park ei mitenkään taipunut. Toivottomana hän istui valveilla\nkoko yön kituvan valkean ääressä, harkiten tilannetta. Joku verta\ntavaroita hänellä vielä oli, mutta hän ei uskaltanut ottaa niitä esiin,\nkoska pelkäsi niiden houkuttelevan rosvoja. Hän sen vuoksi päätti\nmiestensä kera olla seuraavan päivän ruuatta, toivoen Kaitselmuksen\najan tullen heidät kaikki ruokkivan. Seuraavana päivänä nälkä alkoi\nmiehiä ahdistaa ja he koettivat sitä lieventää pureskelemalla olkia.\nIllalla vanha orjatar kulki siitä ohi, vasua päänsä päällä kantaen, ja\nnähdessään Parkin riutuneen muodon kysyi, oliko hän saanut päivällistä.\nPark, luullen eukon pilkkaa tekevän, ei edes vastannut, mutta sitä\nkaunopuheliaammin Demba poika kertoi heidän kärsimyksensä, ja orjatar\npaikalla laski vasunsa maahan ja antoi heille kaikille runsaasti\nmaapähkinöitä, jonka jälkeen hän lähti pois kiitosta odottamatta.\n\n\n\nKassonissa.\n\n\nKassonin kuninkaan palaavien lähettiläitten keralla Park sitten\npääsi jatkamaan matkaa tähän maahan. Sainin yläpuolella oli\nkuljettava Senegalin poikki. Siellä saakka oli ranskalaisilla jo\nollut kauppa-asema, jonka he kuitenkin olivat taas hylänneet.\nSenegal oli täällä kaunis, vaikkei kovin suuri joki. Kun oli tultu\nKassonin alueelle, pyysivät lähettiläät paikalla lahjaa, joka Parkin\ntäytyikin antaa, vaikka raskaalla mielellä. Samaan aikaan saapui erään\nläntisen kuninkaan lähetystö julistamaan Kassonin asukkaille, että\nelleivät he paikalla kääntyneet muhammedin uskoon, yhtyisi hän heidän\nviholliseensa, ja kun siitä olisi ollut seurauksena Kassonin tuho,\ntäytyi näiden vastustelematta suostua vaatimukseen ja paikalla ruveta\njuhlallisesti Muhammedin nimessä rukoilemaan. Lähettilään isä oli monta\npäivää käyttänyt Parkin hevosta karannutta orjaa takaa-ajaakseen ja\nlopun lopuksi hän vielä piti puolet niistä tavaroista, mitä Parkilla\nenää oli jäljellä, ennenkuin päästi hänet jatkamaan matkaa Kassonin\nkuninkaan luo.\n\n\n\nYstävällinen vastaanotto.\n\n\nTammik. 9 p. 1796 Park saapui kylään, josta hänen seurassaan matkustava\nseppä oli kotoisin. Saapumisestaan sepän kotikylään Park kertoo\nseuraavasti:\n\n»Sepän kotikylä Dumbo oli edessämme. Hän oli ollut sieltä poissa\nneljä vuotta. Veli oli sattumalta saanut tiedon sepän tulosta ja\nlähettänyt hänen vastaansa laulajan ja ratsuhevosen, jotta hän saattoi\nasianmukaisella juhlallisuudella saapua kotikyläänsä. Hän pyysi meitä\nsamasta syystä laukaisemaan kiväärimme. Laulaja kulki edellä ja\nmolemmat veljekset hänen jäljessään. Pian kokoontui ympärillemme parvi\ntanssivia ja laulavia ihmisiä, jotka tällä tavalla ilmaisivat iloaan\nsepän paluun johdosta. Kun astuimme kylään, sepitti laulaja omasta\npäästään runon 'hänestä, joka oli niin paljon vastuksia voittanut',\nkehoittaan lopuksi ystäviä tuomaan tulijalle runsaasti ruokavaroja.\nSepän talolle tultuamme laukaisimme kiväärimme. Hänen kohtauksensa\nsukulaistensa kanssa oli sangen liikuttava... Kesken riemua tuotiin\nsiihen sepän vanha äitikin, kepin nojalla kulkien. Kaikki tekivät\nhänelle tilaa ja ojensivat hänelle kätensä tervetuliaisiksi. Eukko\noli aivan sokea, ja hän taputteli pojan käsiä, käsivarsia ja kasvoja\nsilminnähtävästi iloissaan siitä, kun jälleen kuuli hänen rakkaan\näänensä ja tiesi hänen jälleen olevan luonaan. Minä olin asettunut\nvähän syrjemmäksi erääseen majaan, ja kaikki olivat niin seppään\nkiintyneinä, ettei kukaan minua huomannutkaan.» Sepän täytyi nyt\nkertoa, mitä kaikkia hänelle oli matkalla tapahtunut, mutta sen hän\nteki vasta sitten, kun oli Jumalaa kiittänyt suojeluksesta matkalla.\nKertomuksessaan matkasta hän kiitteli Parkin jalomielisyyttä itseään\nkohtaan ja sanoi lopuksi: »Kas tuossa hän istuu». — »Vasta nyt kääntyi\nhuomio minuun, joka olin heidän edessään kuin pilvistä pudonnut.» Kun\nensimmäinen pelästys oli asettunut, tutustuttiin kuitenkin valkoiseen\nmieheen ja ruvettiin hänen kanssaan hyviksi ystäviksi.\n\nSeuraavana päivänä Park saapui Suluun ja nosti siellä kolmen\norjan hinnan eräältä orjakauppiaalta, jolle hänellä oli Gambian\nenglantilaiselta orjakauppiaalta viiden orjan hinnan osoitus. Tuskin\noli hän asiansa ajanut, kuin saapui kuninkaan lähettiläs vaatien häntä\ntulemaan Kuniakariin tämän vieraaksi. Kassonin kuningas ottikin hänet\nsangen ystävällisesti vastaan, eikä vaatinut häneltä lahjoja, kuultuaan\nParkin kertomuksen kovista kokemuksistaan. Mutta kun sitten joku\nhänelle kuiskasi, että Park oli saanut orjakauppiaalta kolmen orjan\nhinnan kultahiekkaa, täytyi Parkin melko lailla lisätä ennen antamaansa\nlahjaa.\n\nMaa oli muutoin erinomaisen hedelmällistä, vaihtelevaa, taajaan asuttua\nja hyvin viljeltyä. Kassonin kuningas saattoi siltä alalta, johon\nhänen iso sotarumpunsa kuului, millä hetkellä tahansa saada kokoon\nneljätuhatta aseellista miestä. Pahimpana vitsauksena olivat suuret\nhyena- ja susilaumat, jotka kävivät öisin karjan kimppuun. Niitä\nvastaan oli järjestetty erityiset vartiot, jotka öiseen aikaan tulien\nja soihtujen valossa kävivät petojen kimppuun.\n\nKassonin kuningas varoitti Parkia lähtemästä tavallista tietä\nBambarraan, suureen neekerivaltakuntaan, joka oli Nigerin kahden\npuolen, koska välillä oleva Kaarta paraillaan kävi Bambarran kanssa\nsotaa ja odotettiin Bambarran hyökkäystä Kaartaan. Matkalla Kaartaan\ntulikin jo sotapakolaisia vastaan suuret laumat. Romanttisen kivisen\nrotkolaakson kautta Park saapui Kaartan hiekkalakeille, uuden oppaansa\ntehtyä tehoisat taiat. Tämä, joka oli nimeksi muhammedilainen, mutta\nsydämessään paatunut pakana, oli Parkin kauhuksi äkkiä pysähtynyt\nsynkässä metsässä ja viheltänyt kovaa kolme kertaa bamburuo'on\npätkällä. Sitten hän oli laskeutunut hevosen selästä, pannut keihäänsä\ntien poikki ja jälleen kolmasti viheltänyt. Hetken aikaa odotettuaan,\nmitään vastausta saamatta, hän oli sanonut tien olevan auki ja matkaa\nvoitavan vaaratta jatkaa.\n\n\n\nKaartassa.\n\n\nKaartan kuningas otti matkustajan ystävällisesti vastaan, vaikka hänen\nalamaisensa kiusasivatkin häntä kovin uteliaisuudellaan. Kuningas\nistui savipenkillä, jolle oli levitetty leopardin nahka, vallan\nmerkki. Park lähestyi häntä pitkän kujan kautta, jonka toisella\npuolella seisoi aseellisia miehiä, toisella naisia ja lapsia. Kuningas\nvaroitti Parkia menemästä Bambarraan tätä nykyä, mutta kun Park pysyi\nvahvana päätöksessään, neuvoi hän vieraalleen toisen, vaikka pitemmän\nja vaarallisemman tien, joka kulki Kaartan luoteispuolella olevan\nLudamarin kautta. Tämä alue oli arabialainen. Jarraan, rajakaupunkiin,\nsaakka kuningas lupasi antaa Parkille oppaat. Ennen keskustelun\npäättymistä saapui ratsumiehiä ilmoittamaan, että Bambarran armeija\noli lähtenyt liikkeelle Kaartaa vastaan. Park lähetti kuninkaalle\nseuraavana päivänä kaksi pistoolia lahjaksi ja tämä puolestaan antoi\nhänelle suuren miesjoukon suojaksi Ludamarin matkalla. Ei monta päivää\nsitten kulunut, ennenkuin Bambarran armeija hävitti Kaartan, vieden\nsuuren sotasaaliin mukanaan. Kuningas itse kuitenkin säilyi lujassa\nlinnassaan, jota vihollinen ei kyennyt valloittamaan.\n\nSamaa tietä, jolle Park nyt kääntyi, oli Houghton ennen häntä\nmatkustanut ja sillä surmansa saanut. Ja hyvin vähältä piti, ettei\nParkin käynyt yhtä huonosti. Parisataa miestä hänellä oli alkumatkalla\nsaattajinaan, mutta nämä eivät estäneet varkaita vähentämästä hänen\ntavaroitaan — kun eivät liene itse olleet syylliset. Hän tapasi näillä\ntaipaleilla neekereitä, jotka kokosivat _Rhamnus lotus'in_ hedelmiä,\nja arveli tätä pensasta samaksi, jonka hedelmiä Libyan lotofagit,\nPliniuksen mainitsemat, söivät.\n\nLudamaria lähestyttäessä alkoi matkustaminen käydä yhä\nturvattomammaksi. Kiertelevät maurilaisjoukot ryöstivät karjaa, miten\ntahtoivat. Park näki eräässäkin kylässä, kuinka viisi mauria valitsi\nkarjasta viisitoista parasta nautaa ja vei ne pois, vaikka viisisataa\nneekeriä oli siinä koolla sitä katsomassa. Nuori mies, joka oli\nlaitumella koettanut sitä estää, oli paikalla ammuttu ja teki Parkin\ntullessa paraillaan kuolemaa, äidin parkuessa kaikkiin ilmansuuntiin\nhaikeita valituksiaan. Ei Parkin taitokaan enää auttanut nuorukaista,\njonka muutamat muhammedin uskoiset kuitenkin saivat ennen kuolemaansa\nheidän uskoonsa kääntymään, niin että hän kuoli uskontunnustus\nhuulillaan.\n\n\n\nLudamarissa.\n\n\nYöllä matkustaen rosvoja välttääkseen Park saapui Ludamarin\nrajakaupunkiin Jarraan, josta Houghton oli houkuteltu erämaahan\nmurhattavaksi. Parkille näytettiin paikka, jossa hän oli henkensä\nheittänyt. Jarrassa Park sai hyvän asunnon orjakauppiaan luona,\njoka oli Gambian englantilaisille velkaa kuusi orjaa; Parkilla oli\nvaltakirja saada näiden orjain hinta, mutta vain kahden hinnan kauppias\njaksoi suorittaa.\n\nLudamarissa asui arabialais-neekeriläistä sekarotua, perinpohjin\nturmeltunutta, julmaa kansaa. Matka kävi nyt sanomattoman vaaralliseksi\nja vaikeaksi; vainon ja häväistyksen alaiseksi Park joutui joka\naskeleella. Hänen molemmat palvelijansa päättivät palata takaisin,\nmutta Park siitä huolimatta päätti urheasti jatkaa matkaa, lähettäen\nAlille, maan päällikölle, luvanpyynnin, että hänen sallittaisiin\nkulkea Ludamarin kautta Bambarraan. Lahjaksi Park lähetti hienot\npumpulivaatteet, jotka hän haulikkoaan vastaan vaihtoi orjakauppiaalta.\nNeljätoista päivää vastaus viipyi, ja kun se vihdoin saapui, vaadittiin\nParkia seuraamaan Alin lähettilästä Gumbaan. Kolmantena päivänä hän\nmolempain palvelijainsa keralla, jotka perältäkin lähtivät mukaan,\nsaapui Dina nimiseen, savesta ja kivestä rakennettuun melkoiseen\nkaupunkiin. Siellä hänen osakseen tuli mitä katalin vastaanotto.\nJokainen syyti haukkumasanoja, mitä pahimpia saattoi keksiä, syljeskeli\nhäntä, häväisi häntä ja hyväksi lopuksi matkustajan mytyt revittiin\nauki — onneksi Park oli jättänyt osan tavaroistaan Jarraan — ja kukin\notti niistä, mitä halutti. Park kokosi, mitä hänelle oli jätetty, ja\npimeän tullen pakeni kylästä, jossa lisäksi molemmat palvelijat hänet\njättivät.\n\nKirkkaassa kuutamossa hän lähti erämaahan, jossa villipetoja kiljui\njoka puolella. Hän ei kuitenkaan kauaksikaan ennättänyt, ennenkuin\njoku huusi häntä ja uskollinen Demba saavutti herransa, ilmoittaen\nseuraavansa häntä edelleenkin. Hiekkaista, pensaikkoa kasvavaa\nmaisemaa matkaten Park saapui pieneen kylään, jossa jalopeura\nesti häntä kaivosta juomasta. Seuraavana iltana molemmat kulkijat\nsaapuivat kaupunkiin, jossa asui fuloja. Useita päiviä Park nyt sai\nkulkea häiritsemättä ja alkoi toivoa mitä parasta. Eräässä kylässä\nasukkaat paraillaan viettivät iloista juhlaa, mutta jättivät sen\npaikalla, kuullessaan niin harvinaisen vieraan saapuneen, lähestyen\nhäntä hyvin järjestetyssä jonossa, huilut edellä kulkien, ikäänkuin\npitäen sitä kunniana, että olivat saaneet luokseen valkoisen miehen.\nHe karkeloivat ja lauloivat Parkin majan ympärillä puoleen yöhön\nsaakka, ja tuon tuostakin Parkin täytyi esiintyä, tyydyttääkseen\nheidän uteliaisuuttaan. Seuraavassakin kylässä vastaanotto oli hyvä ja\npäällikkö teurasti kaksi lammasta vierastaan juhliakseen.\n\nPark oli nyt vain kahden päivämatkan päässä Gumbasta, Bambarran\nensimmäisestä kaupungista, jossa hän olisi ollut maurien vainolta\nturvassa. Hän oli sen vuoksi mitä toivehikkaimmalla mielellä,\nkuvaili pian saavuttavansa matkansa määrän ja yhtyi koko sydämestään\nneekeri-isäntiensä hummaukseen. Mutta juuri kun ilo oli ylinnä, saapui\nsiihen Alin lähettiläitä, jotka vaativat häntä oikopäätä saapumaan\nAlin leiriin Benauniin, koska Alin suosikkivaimo, Fatima tahtoi saada\nvalkoisen miehen nähdäkseen. Hänet muka sitten saatettaisiin hyvässä\nturvassa Bambarraan. Parkilla ei ollut muuta neuvoa kuin totella,\nvaikka se tuntuikin katkeralta. Demban keralla hänen nyt täytyi\npalata Dinaan, jossa väestö oli häntä niin huonosti kohdellut. Siellä\nhänet vietiin Alin pojan eteen, joka paikalla vaati häntä korjaamaan\nvioittuneen pyssynlukon ja värittämään piipun siniseksi. Park vastasi\nei mitään ymmärtävänsä moisista tehtävistä, jonka jälkeen nuori tiranni\nvaati itselleen veitsen ja sakset. Kun Demba yritti selittää, ettei\nheillä ollut semmoisia esineitä, suuttui Alin poika niin, että olisi\nampunut pojan pään mäsäksi, elleivät läsnäolijat olisi sitä estäneet.\n\n\n\nAlin leirissä.\n\n\nSeuraavana päivänä vangit polttavassa auringonpaisteessa vietiin\nkuuman hieta-aavikon poikki Benauniin. Koko päivänä he eivät saaneet\ntippaakaan juodakseen. Illalla Park Demban keralla saapui Alin\nväliaikaiseen leiriin, jossa oli paljon likaisia telttoja sikin sokin,\nseassa suuria kameeli-, nautakarja- ja vuohilaumoja.\n\nValkoisen miehen saapuminen synnytti suuren hälinän. Naiset lähtivät\nkotoaan tai kaivolta, vesiruukkunsa jättäen. Miehet nousivat hevostensa\nselkään — kaikki tulivat juosten ja laukaten yhdessä sekamelskassa,\nhurjasti huutaen ja hyppien. Kuin hyeenalauma tämä raivoisa väkijoukko\nhyökkäsi onnettoman matkustajan ja hänen palvelijansa kimppuun,\nkiskoen, repien häntä vaatteista ja uhaten häntä kaikenlaisilla\nrangaistuksilla, ellei hän suostunut tunnustamaan samaa, yhtä ainoata\nJumalaa kuin hekin ja hänen profeettaansa. Tässä tilassa, janoon\nnääntymäisillään, erämaan matkasta uupuneena hänet kiskottiin ja\ntyönnettiin päällikön telttaan.\n\nAli otti hänet vastaan teltassaan nahkapieluksella istuen, isoa\nvalkoista partaansa suorien, orjattaren pitäessä peiliä hänen\nedessään. Ali, jolla oli arabialaisen kasvonpiirteet, oli hurjan\nja synkän näköinen mies. Hänen naisensa olivat sangen uteliaita ja\nalkoivat tutkia Parkia, etsivät hänen kaikki taskunsa, napittivat\nauki hänen liivinsä nähdäkseen, kuinka valkoista hänen ihonsa oli,\nlukivat hänen varpaansa ja sormensa, ikäänkuin epäillen, oliko hän\noikea ihminen. Ali olisi hänen kanssaan keskustellut, mutta kun Park\nei osannut arabiaa, niin hän vaikeni. Orjat sitten veivät hänet pois,\nantoivat hänelle vähän suolavedessä keitettyä hirssiä ja pilkaten\nkehoittivat häntä tappamaan metsäkarjun särpimiksi. Yönsä hänen täytyi\nviettää ulkoilmassa, matolla maaten. Aamulla Ali miehineen tuli häntä\nkatsomaan, kuljetti hänet neljän paalun varassa olevaan ruokomajaan\nja sanoi, että siinä hän saisi vasta asua. Yhteen majan paaluista\noli sidottu sika, jotta kristittyä oikein pilkattaisiin. Siitä tuli\nsangen ilkeä naapuri, sillä kun kylän lapset sitä kaiken päivää\nkiusasivat, kävi se niin vihaiseksi, että puri jokaista, joka vain\ntuli lähelle. Paljon uteliaita kokoontui edelleenkin majan ympärille\nja tuon tuostakin Parkin täytyi riisua itsensä alasti tyydyttääkseen\nheidän tiedonhaluaan. Yöt häntä vartioitiin. Park teki, mitä häneltä\nvaadittiin, ja mukautui joka tavalla kiusaajiensa tahtoon, toivoen\nsiten pääsevänsä vähemmällä. Mutta ei koskaan hän sanonut olleensa niin\nsuuressa alennuksessa.\n\nVanhempien neuvosto piti kokouksen päättääkseen, mitä valkoiselle\nmiehelle tehtäisiin. Puhuttiin teloituksesta, oikean käden pois\nleikkaamisesta ja silmäin puhkaisemisesta. Kaiken muun kurjuuden\nlisäksi tuli paastokuukausi ja Parkin muutoinkin niukkoja\nruoka-annoksia yhä vähennettiin. Ei kumma että Park sairastui. Hänen\nsairaana maatessaan maurit tulivat ja repivät viitan hänen päältään.\nPäivällä kuumuus oli sietämätön ja erämaasta myrskyt kantoivat hiekkaa\nja pölyä. Hiekka tunkeutui joka paikkaan ja vihurit kaatoivat teltat ja\nmajat. Mauritkin peittivät kasvonsa vaatteella, jottei hiekka kurkkuun\nmenisi. Se oli niin kuumaa, etteivät edes neekerit voineet sen päällä\nkulkea paljain jaloin. Tätä kesti niin kauan, että Parkista alkoi\nelämä tuntua taakalta. Kerran hän lähti majastaan ja käveli leirin\nulkopuolelle muutamien puiden suojaan, mutta Alin poika huomasi hänet\nja vaati häntä paikalla palaamaan majaansa. Kun Park pyysi saada jäädä\nsiihen muutamaksi tunniksi, veti yksi miehistä pistoolin vyöstään,\n'tähtäsi Parkia päähän ja veti liipaisimesta. Onneksi pistooli ei\nkuitenkaan lauennut, eikä vielä toisellakaan kerralla. Kun pistooli\nvielä kolmannen kerran ojennettiin, pyysi Park miestä heittämään\nhommansa ja palasi leiriin. Siellä Ali koetti häntä revolverillaan\npelottaa, sanoen sitten, että jos hänet vielä kerran tavattaisiin\nleirin ulkopuolella, hänet paikalla ammuttaisiin.\n\nAli lähti sitten pohjoista kohti suosikkivaimoaan Fatimaa etsimään\nja samaan aikaan Bambarran kuningas julisti sodan häntä vastaan, kun\nhän ei ollut suostunut lähtemään Kaartaa vastaan Bambarran keralla.\nKun tämä sanoma saatiin, päätettiin paikalla muuttaa leiri kauemmaksi\npohjoista kohti. Toukok. 3 p. saavuttiin Alin uuteen leiriin. Park\nnyt esitettiin Fatimalle, joka oli suunnattoman lihava, kuten maan\nkauneuskäsitteet niin ylhäiseltä naiselta vaativat. Fatima oli ensin\nkauhistuvinaan valkoisen miehen nähdessään, mutta leppyi sitten siihen\nmäärään, että toimitti hänelle maitoa ja oli sitten hänen paras\nsuojelijansa.\n\nKuumuus oli nyt sietämätön. Kaikki kasvullisuus kuivui, koko maa oli\npaljasta kuivaa hietikkoa, siellä täällä riutuva puu tai akaasiapensas.\nVettä oli melkein mahdoton saada ja yöt ja päivät karjat ammuivat ja\ntappelivat kaivoilla, kaukaloille pyrkiessään. Ihmisetkin kärsivät\nsamaa veden puutetta ja ennen muita tietenkin Park palvelijoineen\n— Johnstonkin oli tuotu sinne Dinasta ja Ali oli ottanut molemmat\norjikseen. Demba yritti joskus hankkia Parkille vettä, mutta sai\nselkäsaunan palkakseen. Usein Fatima kuitenkin hankki valkoiselle\nmiehelle, mitä hän suotta oli rukoillut Alin neekeriorjilta. Eräänä\nyönä Park kärsi niin ankaraa janoa, että hän itse lähti vettä hakemaan.\nJoka lähteellä hän tapasi taistelevia paimenia, ja kaikki he haukkuen\nja häväisten ajoivat hänet pois. Vihdoin hän eräällä lähteellä tapasi\nvain vanhuksen ja kaksi poikaa, joilta hän juuri oli saamaisillaan\nvettä, kun he samalla tunsivat pyytäjän, paiskasivat veden kaukaloon\nja käskivät häntä juomaan yhdessä karjan kanssa. Park ei siitä paljon\nvälittänyt, kunhan vain sai vettä .»Pistin pääni kahden lehmän pään\nväliin ja join suurella nautinnolla, kunnes vesi oli melkein lopussa ja\nmolemmat lehmät alkoivat keskenään taistella viimeisestä siemauksesta.»\n\nToukokuun lopulla alkoi näkyä merkkejä sadekauden lähestymisestä,\ntuuli kääntyeli, pilviä kohosi taivaalle ja etäisyydessä leimahteli\nsalamoita. Ali varusteli sotaretkeä Kaartan kuningasta vastaan ja\nFatiman toimesta Park sai kulkea retkikunnan keralla Jarraan, josta hän\ntoivoi tavalla tai toisella pääsevänsä pakenemaan. Fatiman avulla hän\nvielä sai takaisin osan vaatteistaanko ja hevosensa, joka kuitenkin oli\nkovassa työssä pahoin laihtunut. Molemmat palvelijat lähtivät hänen\nkerallaan. Toisena matkapäivänä raivosi niin kova hietamyrsky, että\nretkikunnan täytyi viettää koko päivä paikoillaan. Karja juoksenteli\ntuiskuvasta hiekasta vimmastuneena sinne tänne, uhaten tallata vangit\njalkoihinsa. Demba erotettiin sitten Parkista ja lähetettiin takaisin\npääleiriin, koska hän siitä pitäen oli oleva Alin orja. Suotta Park\nhyökkäsi Alin luo ja soimasi häntä sanojaan säästämättä, mutta se\noli suotta ja hänelle itselleen oli käydä vielä pahemmin. Demba itki\nrunsaat kyyneleet, mutta ne eivät mitään auttaneet, hänen täytyi erota\nisännästään, johon hän oli vilpittömästi kiintynyt. Jarrassa Park sai\nasua saman orjakauppiaan luona kuin menomatkallakin ja nyt hän alkoi\nmiettiä pakoa.\n\n\n\nPako Alin leiristä.\n\n\nAli oli palannut leiriinsä juhlaa viettämään, jättäen Jarran, joka\noli kapinoinut Kaartan kuningasta vastaan, oman onnensa nojaan.\nKuningas lähestyi kaupunkia sotajoukon keralla, ja tämä aiheutti\nyleisen pakokauhun. Vaimot ja lapset kokosivat mitä saattoivat\nmukanaan kuljettaa, ja lähtivät itkien ja valittaen mieron tielle.\nPark Johnsonin ja orjakauppiaan keralla yhtyi heihin. Alin ylin orja\nneljän pakolaisen keralla saavutti kuitenkin pakolaiset, palauttaakseen\nvalkoisen vangin, ja nyt Park päätti, että pako oli ainoa tie,\nmitä hänellä enää oli avoinna..Johnson täydelleen hyväksyi hänen\npäätöksensä, mutta häntä ei vähääkään haluttanut lähteä mukaan. Maurit\neivät sen tarkemmin Parkia vartioineet, joten tämä saattoi ottaa\nmukaansa pari vaatekertaa ja saapasparin. Mutta ei ainoatakaan helmeä\neikä muuta kauppatavaraa hänellä ollut, millä elantonsa ostaa.\n\nPäivän sarastaessa, maurien sikeästi nukkuessa, Park otti\nvaatemyttynsä, astui varovasti nukkuvien neekerien yli ja saavutti\nhevosensa. Sanottuaan Johnsonille hyvästi ja annettuaan hänelle viestin\nrannikolle toimitettavaksi, Park ratsasti kylästä pimeän suojassa\nja pakeni niin nopeaan kuin hän laihtuneella hevosellaan pääsi.\nKovasti hän pelkäsi takaa-ajoa, säpsähti joka risahdusta ja kerran\näkkiarvaamatta joutui maurilaisten paimenten kaivolle. Nämä eivät\nkumminkaan ymmärtäneet ottaa häntä kiinni, vaan huutaen ja kiroillen\najoivat hänet kivillä pois, ikäänkuin hän olisi ollut metsän peto.\nPark alkoi toivoa pääsevänsä näin vähällä, kun hän äkkiä takaapäin\nkuuli huutoja ja näki kolme mauria, jotka aseitaan heiluttaen ajoivat\nhäntä takaa ja vaativat häntä pysähtymään. Park ei kehnolla hevosellaan\npäässyt minnekään, mutta onneksi nämä maurit eivät olleet Alin miehiä,\nvaan rosvoja, jotka armotta veivät hänen vaatemyttynsä ja takkinsa ja\nuhkasivat ampua, kun hän riiteli vastaan. Ryöstettynä hän nyt ratsasti\nmetsän suojaan, välttääkseen muita samanlaisia kohtauksia. Metsässä hän\nalkoi tuntea turvallisuutta ja jälleen vapaammin hengittää ja toivoa\nperältäkin näkevänsä Nigerin, nälästä, janosta ja kaiken puutteesta\nhuolimatta. Mutta ennen kaikkea hänen oli päästävä Bambarran rajan\npoikki, ennenkuin saattoi lähteä ihmisiltä ravintoa anomaan.\n\nMetsä oli täällä Saharan laidoilla kuitenkin niin karua ja kuivaa,\nettei vettä ollut missään, vaikka kuinka jano vaivasi uupunutta\nmatkamiestä ja hänen juhtaansa. Aurinko paahtoi ja kuiva hiekkainen\nmaa heijasti takaisin sen polttavia säteitä kuin uunin suusta.\nPuiden latvoista ei näkynyt ainoatakaan ihmisasuntoa, ei muuta kuin\nsankkaa vaivaisvesakkoa ja hiekkakumpuja. Iltapäivällä Park tapasi\nvuohilauman ja ilokseen huomasi, että sitä paimensi vain kaksi poikaa.\n»Vettä! vettä!» läähätti Park, mutta poikaset näyttivät hänelle\ntyhjät nahkaiset vesisäkkinsä ilmoittaen samalla, ettei koko metsässä\nollut tippaakaan vettä. Epätoivoisena ja uupumaisillaan Park taas\nlähti eteenpäin pyrkimään. Yön lähestyessä hän alkoi nääntyä ja tuon\ntuostakin tuntea pyörtymystä. Hän ei luullut näkevänsä huomista päivää,\nellei tapaisi vettä. Suotta hän pureskeli kaikenlaisten pensaitten\nlehtiä, lieventääkseen suunsa ja kitansa polttoa. Illalla hän kiipesi\npuuhun, mutta ei ympärillään nähnyt muuta kuin autiota erämaata.\n\nAurinko meni mailleen, ja sen mukana pakolaisen viimeinen toivo.\nHän oli niin heikkona, ettei enää voinut kävellä, eikä hevonenkaan\nkyennyt häntä kantamaan. Hän sen vuoksi otti suitset hevosen suusta\nja laski sen omin neuvoin toimeentulemaan, miten parhaiten taisi.\nSamalla kamala pyörtymyksen tunne valtasi hänet ja hän vaipui hiekalle,\nluullen viimeisen hetkensä tulleen. Ilman jäähtyessä yöllä hän taas\ntointui horrostilastaan ja päätti vielä kerran ryhtyä kuolemaa vastaan\ntaistelemaan. Mielensä karkaisten hän taas lähti pimeässä eteenpäin\npyrkimään. Hetken kuluttua salama valaisi maiseman. Se näytti lupaavan\nsadetta ja janon tuskan sammutusta. Salama salaman jälkeen välähti\npimeässä ja ukkonen lähestyi. Tuskallisen ahnaana uupunut matkamies\nistui odottamaan lähestyvää rajuilmaa, toivon ja pelon vaiheilla.\nTunnin kuluttua myrsky hyökkäsi puihin käsiksi, taivuttaen ne maata\nmyöten. Hänkin tunsi ensi viileät vihurit ja hämärästi näki edessään\npimeän pilvenpatsaan, jonka hän toivoi tuovan kaivatun sateen. Se\npeitti taivaan ja maan ja hän nousi seisaalleen sitä vastaanottamaan\nja avasi kuivan suunsa maistaakseen kosteuden suloisuutta, mutta hänet\nkietaisikin sisäänsä tukahuttava hietamyrsky. Pettymyksen nujertamana\nhän vaipui maahan suojaavan pensaan taa. Tunnin verran myrsky riehui\nhänen ympärillään. Kun se taukosi, lähti Park uudelleen eteenpäin\nponnistelemaan, vaikka yhä vähenevin voimin, yhä kiduttavampaa janoa\ntuntien.\n\nJälleen salamat leimusivat taivaalla. Hän tuskin uskalsi enää toivoa,\nmutta käänsi kuitenkin polttavat kasvonsa, kurkoitti vapisevat kätensä\nlähestyviä myrskypilviä kohti, tunteakseen ensimmäiset virkistävät\npisarat. Tällä kertaa toivo ei pettänyt. Vaatteet päältään riisuen hän\nne levitti maahan vettä kokoamaan ja siinä ilkialastomana, keskellä\nmyrskyä, häikäiseviä salamia, räjähtäviä ukonjyrähdyksiä ja tulvivaa\nrankkasadetta joka ruumiin huokosellaan hengitti taivaallista kosteutta.\n\nNäin virkistyneenä hän lähti jälleen eteenpäin kämpimään päästäkseen\nihmisiin, ennenkuin nälkään nääntyisi. Salamain valossa kompassiaan\nkatsoen hän pyrki kaakkoa kohti, Bambarraan päästäkseen. Kahden\naikaan aamulla näkyi edestä päin valkeita, mutta ne eivät olleetkaan\nneekerikylän, vaan maurilaisten leirin tulia. Eräs vaimo huomasi\nhänet, hänen vettä etsiessään ja kaksi miestä juoksi häntä hakemaan,\nkuitenkaan tapaamatta, vaikka kulkivat aivan sen pensaan ohi, jonka taa\nhän oli kyyristynyt. Metsään paeten hän kuuli sammakoiden kurnutusta ja\nsitä kohti haparoiden löysi vettä. Seuraavana aamuna hän parinkymmenen\nkilometrin päässä näki savupatsaan ja lähti sitä kohti pyrkimään.\nViiden tunnin uuvuttavan ponnistuksen jälkeen hän saapui kylään, mutta\nse olikin vielä Alin kyliä, vaikkei siinä asunut arabialaisia, vaan\nfuloja eli fulbeja. Nälän ankaruus pakoitti hänet ratsastamaan kylään,\nvaikka se olikin vaarallista. Mutta suotta hän anoi apua päällikön\nmajasta; tylysti hänet karkoitettiin, kuten kerjäläinen ainakin. Hän\naikoi jo masentunein mielin lähteä jälleen pois, kun hän kylän laidassa\nhuomasi muutamia halpoja majoja; majansa edessä puuvillaa kehräävältä\nvanhalta eukolta hän pyysi ravintoa, ja hänen uupuneen, riutuneen\nmuotonsa nähdessään eukko paikalla avasi majansa ja antoi hänelle,\nmitä hänellä oli, vieläpä viljalla ruokki hänen ratsunsakin. Sillä\nvälin majan ulkopuolelle alkoi keräytyä joukkoa, joka keskusteli,\nmitä tälle epäiltävän näköiselle muukalaiselle oli tehtävä, mutta\nParkpa ei jäänyt heidän päätöstään odottamaan, vaan kiiruumman\nkaupalla ratsasti pois. Kylästä päästyään Park, joka ei ollut kahteen\nvuorokauteen nukkunut, kävi puun alle nukkumaan ja nukkui, kunnes kaksi\nfula-miestä iltapäivällä hänet herättivät. Rupeamatta heidän kanssaan\nkeskustelemaan hän jatkoi matkaansa Bambarraa ja Nigeriä kohti,\nkunnes yösydännä tapasi vesilätäkön ja sen ääressä levähti. Unesta ei\nkuitenkaan tullut mitään sääskien ja petoeläinten vuoksi.\n\nSurkean yön vietettyään löytöretkeilijämme tuli fulain kaivolle, jonka\nluona paimen antoi hänelle keitettyä vehnää ja taateleja ja hänen\nhevoselleen viljaa. Matkaa jatkaessaan paremmalla luottamuksella hän\niltamyöhällä kuuli matkustavain ääniä ja oli pakotettu kädellään\npitämään kiinni hevosensa turvasta, ettei se hirnunnalla häntä\nilmaisisi. Puolenyön aikaan sammakkojen rohkaiseva kurnutus taas\nilmaisi hänelle, missä vettä oli. Janonsa sammutettuaan hän kävi\navoimelle paikalle maata ja nukkui aamuun asti, kunnes kiertelevät\npetoeläimet hänet herättivät. Vasta nyt hän kulki Bambarran rajan\npoikki ja saattoi tuntea olevansa turvassa ainakin Alin ja hänen\nvimmattujen mauriensa vainolta. Wawrassa kylän päällikkö otti hänet\nvieraanvaraisesti vastaan ja hän saattoi vihdoinkin vaipua rauhalliseen\nraittiiseen uneen.\n\n\n\nBambarrassa.\n\n\nPark oli nyt, erämaasta ja maurien kynsistä päästyään taas reippaalla\nmielellä, vaikkapa olikin vain kerjäläinen Afrikan sydämessä. Maa oli\nhedelmällistä, kyliä taajassa ja väestö tuntui olevan ystävällistä.\nJa tosiaan hänet otettiinkin kaikkialla ystävällisesti vastaan,\nannettiin ruokaa ja yösija. Ja ne ihmiset, mitä hän matkalla tapasi,\npitivät hänelle seuraa, auttoivat, neuvoivat ja suojelivat häntä.\nEnimmäkseen häntä ei kuitenkaan huomattu valkoiseksi, vaan luultiin\nMekasta palaavaksi pyhiinvaeltajaksi, jota uskovaisten velvollisuus oli\nauttaa taipaleen poikki. Ja näin hän päivä päivältä lähestyi matkansa\nmäärää, sitä suurta jokea, jota ei vielä ainoankaan valkoisen silmä\nollut nähnyt, vaikka sen olemassa olo oli tunnettu yli kaksituhatta\nvuotta. Yöllä heinäk. 20 p. vastaan Park saapui pieneen kylään, jossa\nvakuutettiin hänen seuraavana päivänä näkevän Nigerin eli Djoliban\n(suuren veden), joksi asukkaat jokea sanoivat.\n\n\n\nPark näkee Nigerin.\n\n\n»Auringonlaskussa yövyimme pieneen kylään, jossa halvalla hinnalla,\nyhdellä napilla, sain ravintoa itselleni ja hevoselleni. Ja samalla\nsain kuulla, että seuraavana päivänä saisin nähdä Nigerin, jota\nasukkaat sanoivat Djolibaksi, s.o. isoksi joeksi. Leijonia oli täällä\nhyvin paljon ja ne olivat sangen rohkeita, jonka vuoksi kylän portit\nyöksi suljettiin, eikä auringonlaskun jälkeen kukaan päässyt ulos\neikä sisälle. Sääskien ilkeä kiminä ja se ajatus, että seuraavana\npäivänä saisin nähdä Nigerin, pitivät minua kaiken yötä valveilla.\nJo päivän koitossa oli hevoseni valmiiksi satuloituna ja minä itse\nmatkakunnossa, mutta väestö vielä nukkui, enkä päässyt lähtemään,\nennenkuin portit oli avattu. Vihdoin sitten pääsimme lähtemään Seguun,\nBambarran pääkaupunkiin, joka on Nigerin rannalla. Tiet olivat täynnään\nihmisiä, jotka tavaroineen olivat matkalla torille. Kuljimme neljän\nsuuren maalaiskylän kautta ja kello kahdeksan aikaan näkyi etäisyydessä\nsavua. Siellä oli Segu. Samalla minulla oli onni saavuttaa eräitä\nalkuasukkaita, jotka olivat minulle osoittaneet paljon hyvyyttä, ja he\nlupasivat esitellä minut kuninkaalle. Ratsastimme juuri lakeutta pitkin\nja minä katselin joka puolelle, missä joki olisi, kun äkkiä joku huusi:\nKas tuolla on vesi! Sanomattomalla riemulla katselin nyt mahtavaa\nNigeriä, jota löytämään minut oli lähetetty. Se oli sen levyinen kuin\nThames Westminsterin kohdalla. Verkalleen ja auringon valaisemana se\nvirtasi itää kohti. Nopeaan olin alhaalla joen rannassa. Juotuani sen\nvettä kiitin hartaasti Kaitselmusta, joka oli yritykseni johtanut\nonnelliseen tulokseen.» Segu oli melkoinen kaupunki, neliosainen,\nkorkeilla maavalleilla ympäröity. Talot olivat savesta, laakakattoiset,\ntoiset kahdenkertaiset. Jokaisessa kortteerissa oli moskeija. Park\narvosteli väkiluvun kolmeksikymmeneksituhanneksi. Ihmisten paljous,\nveneitten suuri luku virralla, uutteruus ja ripeys, mikä joka\npuolella vallitsi, osoittivat paljon korkeampaa kulttuuria, kuin Park\noli osannut odottaakaan. Mutta kuningas ei suostunutkaan ottamaan\nhäntä paikalla vastaan, vaan käski hänen odottaa eräässä läheisessä\nmaalaiskylässä. Siellä ei kukaan suonut oudolle kulkijalle yösijaa ja\nhänen täytyi lähteä taivas'alla yötään viettämään.\n\n\n\nNeekerivaimon armeliaisuus.\n\n\nPark istahti puun alle, joka ainakin suojeli häntä auringon paahtavalta\nkuumuudelta. Kului tunti toisensa jälkeen, mutta ei kukaan tarjonnut\nhänelle ruokaa eikä majaa. Päivä lähestyi loppuaan. Alkoi tuulla ja\ntaivaalle kokoontua uhkaavia pilviä. Kaikki ennusti myrskyistä yötä.\nPäivä meni mailleen, mutta yhä hän istui kenenkään auttamatta. Pimeys\nalkoi saeta nopeasti, kuten se kuumassa vyöhykkeessä sakenee, eikä\nnäyttänyt enää olevan toivoa siitä, että kukaan maanasukkaista heltyisi\nvalkoisen miehen puutetta ja kurjuutta auttamaan. Hän jo varustautui\nkiipeämään puuhun, ettei joutuisi leijonain ja hyenain saaliiksi. Ennen\nsitä hän kuitenkin alkoi riisua hevosen suitsia ja satulaa, että se\nsaattaisi vapaammin liikkua ja etsiä ruokaansa. Hänen tätä tehdessään\nsiitä kulki ohi nainen, joka palasi vainiolta työstä. Sanoittakin\ntämä ymmärsi muukalaisen hädänalaisen tilan. Sekä puku että kasvot\npuhuivat peittämätöntä kieltä väsymyksestä, puutteesta, nälästä ja\nmielenmasennuksesta. Neekerivaimo pysähtyi ja kysyi, mikä hän oli\nmiehiään. Muutamat sanat riittivät vakuuttamaan tämän naisen sydämen\nja sen enempää kysymättä hän otti satulan ja ohjakset ja käski häntä\ntulemaan majaansa. Siellä hän sytytti lampun ja levitti permannolle\nmaton vierastaan varten. Tuota pikaa kärisi hiilloksessa oiva kala\nja perheen muut jäsenet töllistelivät suu auki muukalaista. Muutaman\nminuutin kuluttua Park söi itsensä kylläiseksi ja kävi nukkumaan.\nNaiset jatkoivat työtään, kehräsivät villoja ja surumielisellä äänellä\nlauloivat vieraastaan, omistaen hänelle aina seuraavat kertosäkeet:\n\n»Tuulet ulvoi ja sade roiski, valkoinen mies parka istui puumme alla;\nei emoa hällä maitoa kantamaan, ei vaimoa viljaansa jauhamaan.»\n\nJohon kööri aina lisäsi:\n\n    »Säälikää valkoista miestä,\n    ei emoa hällä, ei vaimoa.»\n\nNämä sanat herättivät Parkissa syvän kiitollisuuden tunteen, hänen\nvuoteellaan itseään käännellessään. Myöhään yöhön naiset kehräsivät ja\nyhä toistivat kertosäkeitään:\n\n    »Säälikää valkoista miestä,\n    ei emoa hällä, ei vaimoa»,\n\nhirmumyrskyn ulkona myllertäessä, salamain leiskuessa ja ukkosen\nräjähdellessä, sateen virtanaan valuessa.\n\nAamulla Park kiitollisuuden osoitukseksi antoi ystävälliselle\nemännälleen kaksi niistä neljästä messinkinapista, mitä hänellä\noli liivissään; ne olivat ainoat esineet, mitä hänellä vielä oli\nmaanasukkaille kelpaavaa.\n\n\n\nSegussa.\n\n\nPark sai kuulla huhuja, kuinka maurit häntä vastaan juonivat Mansong\nkuninkaan hovissa, eikä Mansong sitten suostunutkaan häntä puheilleen\npäästämään, vaikka salli hänen kulkea maansa läpi kumpaan suuntaan vain\nhalusi. Kuningas lähetti köyhälle valkoiselle miehelle viisituhatta\nkauri-raakkua lahjaksi — ne olivat maassa käypä raha — että hän saattoi\nostaa ruokatavaroita. Yhtenä syynä kuninkaan vastahakoisuuteen laskea\nParkia puheilleen oli epäluulo; hän ei voinut käsittää, kuinka kukaan\nviitsisi matkustaa niin pitkän matkan ja kokea niin paljon vaaroja ja\nvastuksia vain tuntematonta jokea katsellakseen.\n\nPark ei kuitenkaan nytkään palannut takaisin; hän tahtoi nähdä\nNigeriä pitemmältä, ehkäpä käydä vielä Timbuktussakin. Hän siis kulki\neteenpäin kauniitten viljeltyjen seutujen kautta, jotka muistuttivat\nenglantilaista puistomaisemaa. Asukkaat kaikkialla parhaillaan\nkokosivat shi-puun hedelmiä, tehdäkseen niistä kasvivoita.\n\nIllalla heinäk. 24 p. Park saapui Sansandingiin, joka oli suurempi\npaikka. Häntä pidettiin yleensä maurina, joita oli näissä seuduin\npaljon kauppiaina, mutta muuan oikea mauri huomasi pian erehdyksen.\nKaikki nämä kylät olivat suuressa määrin maurien vaikutusvallan\nalaisia, vaikkapa olivatkin neekerihallitsijan valtakuntaa, ja\nSansandingin maurit jälleen kiusasivat Parkia minkä voivat, vaatien\nhäntä lukemaan ulkoa muhammedilaisia rukouksia samaan tapaan kuin\njuutalaiset, joita myös oli maassa ja joita halveksittiin vielä enemmän\nkuin kristittyjä. Kylän hallintomies kuitenkin suojeli häntä ja antoi\nhänelle ruokaa, vaikka Parkin maurien kiukkua lauhduttaakseen täytyikin\nlähteä moskeijan eteen julkisesti nähtäväksi ja pilkattavaksi.\nIsäntänsä hän kuittasi kirjoittamalla hänelle »amuletin» suojaksi\nkaikkea pahaa vastaan, kuten tämä oli pyytänyt; Park kirjoitti hänelle\n»Isä meidän».\n\nPark kulki sitten yhä kauemmaksi koillista kohti, samoten toisinaan\noikoteitä metsäin halki, joissa oli paljon jalopeuroja. Yhden hän\noppaansa kera vain kuitenkin näki, ja sekin salli hänen häiritsemättä\nkulkea sivuitseen. Heinäkuun lopulla hän saapui Madibuun, kylään,\njosta oli lumoava näköala pitkin Nigeriä sekä ylös- että alaspäin.\nJoessa, joka tällä kohdalla oli sangen leveä, oli vihantia saaria,\njoilla asukkaitten karjat olivat turvassa petoeläimiltä. Joesta saatiin\npaljon kaloja pumpulilangasta kudotuilla verkoilla. Sääskiä oli\nsuunnattomasti ja ne olivat alkuasukkaille suurena rasituksena ja vielä\nenemmän kiduttivat Parkia, jonka vaatteet alkoivat hajota repaleiksi.\nHän sairastui täällä kuumeeseen, vaikk'ei hän silloin, niin lääkäri\nkuin olikin, saattanut arvata, että juuri sääsket, joiden vuoksi hän\nsai viettää niin monta unetonta yötä, olivat kuumeen aiheuttajat.\nMadibun tuolla puolella Parkin hevonen sortui ja hänen täytyi jättää\nse oman onnensa nojaan. Mutta vielä hän jatkoi matkaansa jonkun aikaa,\nkunnes tuli vakuutetuksi siitä, että joen seuraaminen mereen saakka\noli nykyoloissa mahdotonta. Hänen täytyi, vaikka raskaalla mielellä,\nkääntyä takaisin. Hän oli tullut seutuun, jossa puhuttiin toista kieltä\nkuin Bambarrassa, eikä kohtelu siellä ollut parempi. Sitä paitsi alkoi\njoki paisua, eikä tulvan aikana olisi ollut mahdollista jatkaa matkaa\nmuuten kuin vesitse. Venettä hän taas ei voinut hankkia. Lisäksi hän\nsai Timbuktusta ja sen uskonvimmaisista asukkaista kuulla niin huonoja\nuutisia, että hän arvasi henkensä menettävänsä, jos uskaltaisi matkaa\nsinne saakka jatkaa. Ja siten olisivat hänen matkansa kaikki tulokset\nmenneet myttyyn.\n\nSe paikka, josta Park kääntyi paluumatkalle, oli noin 120 kilometrin\npäässä Segusta itään. Kauppiailta hän sai jotenkin oikeat tiedot\nNigerin juoksusta siitä eteenpäinkin aina Timbuktun satamaan Kabaraan\nsaakka. Mutta siitä edelleen ei tästä suuresta joesta tietty muuta kuin\nhuhuja.\n\n\n\nPark lähtee paluumatkalle.\n\n\nKun Park 29 p. heinäk. 1796 päätti lähteä paluumatkalle, ei hänen\ntilansa suinkaan ollut kehuttava. Paluumatka näytti melkein yhtä\ntoivottomalta kuin menomatkakin. Hänen oli matkueineen jalan kuljettava\n2500 kilometriä puoliraakalaisen maan kautta, jossa jokainen piti\noikeutenaan nylkeä matkustajaa, minkä saattoi, eivätkä lait suoneet\nhänelle mitään suojaa väkivaltaa vastaan. Repaleiset vaatteet eivät\nsuojelleet häntä säätä eivätkä sääskiä vastaan, ruoan ostamiseen\nhänellä ei ollut rahoja ja lisäksi häntä odotti tropiikin talvi\nkaikkine kauhuineen, hirmumyrskyt, ukonilmat, rankkasateet, alavat maat\nrämeinä ja soina, kaikki joet tulvillaan.\n\n\n\nSadeaika ja matkan vaikeudet.\n\n\nKäytyään Sillan kohdalla joen etelärannalla Park palasi pohjoisrannalle\nja nukkui ensi yönsä Keassa, kylän päällikön orjien kanssa, jotka\nsääliväisesti peittivät hänet vaatteella. Seuraavana päivänä hän\noppaansa keralla keksi tiellä verekset leijonan jäljet. Lähestyttäessä\ntiheikköä, jossa vaarallinen peto näytti piilevän, opas vaati Parkia\nkulkemaan edellä, mutta siihen tämä ei suostunut, hänellä kun ei ollut\nasetta, eikä hän tietäkään tuntenut. Syntyi tuima tora, joka päättyi\nsiihen, että neekeri jätti hänet oman onnensa nojaan. Pelokkaalla\nmielellä Park jatkoi matkaa joen ja metsikön väliä ja sai kulkea\nleijonalta rauhassa. Saapuessaan illalla Madibuun hän siellä kohtasi\nkaranneen oppaan. Kun hän paraillaan torui tätä, alkoi viereisestä\nmajasta hevonen hirnua. Hymyillen kylän päällikkö kysyi Parkilta,\ntiesikö hän, kuka hänelle puhui, näyttäen hänelle sitten hevosen, joka\noli hänen omansa. Se oli levättyään melkoisesti voimistunut.\n\nSeuraavana päivänä alkoi sataa niin rankasti, ettei Park pääsyt\nNjämin kylästä kolmeen päivään mihinkään. Ja kun hän vihdoin lähti\nliikkeelle, oli vainioilla kilometrittäin vettä polvia myöten ja polut\nolivat kaikki veden peitossa. Ja vedettömilläkin paikoilla oli maa\nniin vetelää, että hevosen oli melkein mahdoton kulkea eteenpäin.\nSatamista yhä jatkui ja vain muutamia kilometrejä Park pääsi eteenpäin\nkulkemaan, rintaa myöten vedessä kahlaten, kunnes saapui pieneen\nfulakylään. Sieltä hän koetti saada uuden oppaan, mutta kun ei ollut\nketään halukasta, liittyi hän erääseen mauriin, joka oli matkalla\nSeguun suolaa viemään. Mauri vaimonsa kanssa ratsasti härillä, mutta ei\nheidän matkan tekonsa ollut paljon parempaa kuin Parkinkaan. Eräässä\npaikassa toinen häristä suistui suon silmään ja eukko suoloineen\npäivineen putosi veteen. Siinä kylässä, johon Park sitten yöpyi, täytyi\nhänen asustaa kosteassa vanhassa hökkelissä. Joka hetki hän pelkäsi\nvanhan ränstyneen savikaton luhistuvan, joka sadeaikana tapahtui\nparemmillekin majoille, mutta vaikka joka puolelta kuului samanlaisten\ntapaturmain rytinää ja aamulla neljätoista majaa oli murtunut, oli\nParkin vanha maja säilynyt. Seuraavana päivänä satoi niin rankasti,\nettä Parkin täytyi odottaa sään asettumista ja hän olisi odottanut\nvielä kauemminkin, ellei kylän päällikkö olisi ajanut häntä matkaan.\nKaiken lisäksi oli väestön kesken nyt levinnyt semmoinen huhu, että hän\nmuka oli vakooja ja että kuningas oli hänelle epäsuosiollinen. Tämän\njälkeen kyläin päälliköt kävivät hänelle vielä ynseämmiksi eikä kukaan\nmuukaan tahtonut hänelle majaansa avata. Sansandingissa päällikkö,\njoka menomatkalla oli häntä suojellut maureja vastaan, ei nyt tahtonut\nolla missään tekemisissä hänen kanssaan, vaan vaati häntä aamulla\nvarhain poistumaan. Yöllä hän kuitenkin tuli yksityisesti Parkin luo\nvaroittamaan häntä, kehoittaen häntä varsinkin Segua karttamaan.\nSeuraavan kaupungin ulkopuolella neekerit tulivat ja tarttuivat hänen\nhevosensa suitsista kiinni, taluttivat hänet kaupungin muurien ympäri\nja sen tehtyään kehoittivat jatkamaan matkaa edelleen. Sitä seuraavassa\nkylässä häntä uhattiin selkäsaunalla, mutta sitä seuraavassa muutamat\nnaiset, hänen surkeata ulkonäköään säälien, hankkivat hänelle yösijan.\n\n\n\nLeijonan vaanimana.\n\n\nLähellä Segua Park sai kuulla, että oli aikomus vangita hänet, ja lähti\nnyt korkean heinän ja rämeitten läpi samoamaan edelleen, välttääkseen\nvangitsijat. Hän ei palannut takaisin samaa tietä, jota oli tullut,\nvaan lähti jokivartta nousemaan, nähdäkseen kappaleen matkaa sen\nyläjuoksuakin, varsinkin sen, kauaksiko sitä saattoi aluksilla nousta.\nKolmisen päivää hän sitten jatkoi matkaa muitta seikkailuitta, mutta\nSong nimisessä pienessä kylässä häneltä jälleen kiellettiin yösija.\nPitkin päivää hän oli nähnyt leijonan jälkiä, mutta siitä huolimatta\nhänen täytyi tyytyä käymään kaupungin portin edustalle puun alle\nlepäämään; nukkua hänen tietenkin oli mahdoton. Joka hetki hän\nodotti näkevänsä väijyvän pedon yön synkeydestä hyökkäävän päälleen.\nVähän ennen puolta yötä kuului läheltä metsästä pedon karjuna,\nmutta oli niin pimeä, että oli mahdoton mitään nähdä. Tilanne kävi\nniin tuskastuttavaksi, että Park hyökkäsi portille ja kaikin voimin\nvimmatusti tempoili sitä, sisään päästäkseen; mutta turhaan. Leijona\nsillä välin näkymättömänä hiipi kylän ympäri, yhä kehäänsä pienentäen\nja uhriaan lähestyen. Vihdoin ruohosta kuului kahinaa, joka Parkille\nilmaisi sen olevan lähellä. Hän hyökkäsi lähellä olevaa puuta kohti,\nkiipesi siihen ja siten viime tingassa pelastui. Hän varustautui sitten\npuussa yötään viettämään, mutta pian sen jälkeen päällikkö tuli ja\navasi portin, kehoittaen Parkia sisään tulemaan, hän sanoi nyt olevansa\nvakuutettu siitä, ettei tämä tulija ollut mauri, sillä mikään mauri ei\nolisi hetkeäkään odottanut kaupungin ulkopuolella kiroamatta sitä ja\nkaikkia sen asukkaita.\n\nSongista alkaen maa alkoi käydä mäkiseksi ja edestä päin näkyi\nkorkea vuoristo. Notkot, joiden kautta tie kulki, olivat sadeajan\nvuoksi vetisinä rämeinä. Eräässä paikassa Park hevosineen suistui\nnäkymättömään hautaan ja oli hukkua, mutta molemmat kuitenkin lopulta\npääsivät ylös nousemaan, vaikka ylt'yleensä liejun ryvettäminä. Enimmän\nPark pelkäsi sitä, että hän tämmöisissä tapaturmissa menettäisi\nkallisarvoiset muistiinpanonsa. Hän nousi sitten Nigerin laaksosta\nkorkeammalle mäkimaahan, josta nähden koko laakso oli yhtenä järvenä.\nKohdatessaan syvän, vuolaan syrjäjoen, jonka poikki oli päästävä, hän\nriisui päältään ryysynsä ja alkoi hevosineen uida sen poikki, mutta\npaikalle sattunut maanasukas varoitti häntä siitä, koska hän hevosineen\nmuutoin joutuisi krokotiilien saaliiksi. Kun Park äkkiä nousi pois\nvedestä ja neekeri näki hänen paljaan valkoisen ruumiinsa, hämmästyi\nhän sanomattomasti ja nosti käden suunsa eteen, kuten neekerien on\nhämmästyessään tapana, päästäen kauhistuksen huudahduksen. Hän auttoi\nParkia kuitenkin löytämään lautan ja siten pääsemään toiselle rannalle.\n\nSeuraavassa kylässä Parkin täytyi viettää yönsä palaver-puun alla,\nhirmumyrskyn kauhuille alttiina. Puolenyön aikaan eräs neekeri, joka\nitsekin oli kaupungissa vieras, tuli ja jakoi hänen kanssaan eväänsä.\nSeuraavana päivänä hän söi vehnän akanoita nälkäänsä tyydyttääkseen.\nKauempana hän kuitenkin huomasi voivansa parantaa toimeentuloaan\nkirjoittamalla yksinkertaisille alkuasukkaille lumoja eli safioita.\nLumo kirjoitettiin laudalle, jonka jälkeen muste pestiin pois ja\nasianomainen nieli veden. Neekerit olivat saaneet tavan arabialaisilta.\nLumojen kirjoittamisen kautta Park saattoi ensi kerran monesta ajasta\nsyödä kunnon aterian ja nukkua yönsä rauhassa.\n\n\n\nBammaku.\n\n\nHän joutui sitten väärälle tielle, jolla oli pakko uida syvän syrjäjoen\npoikki krokotiileistä huolimatta, muistoonpanot hattunsa lakeen\nkiinnitettyinä. Niger virtasi täällä kallioisten rantain välitse\nja entistä nopeammin. 23 p. elok. matkamiehemme saapui Bammakuun,\nmelkoiseen kauppakaupunkiin, jossa arabialaisten suolakauppiaitten\noli tapa levätä. Täällä maurit, paljon matkustaneina miehinä, olivat\nodottamattoman kohteliaita ja lähettivät Parkille riissiä ja maitoa.\n\nBammakussa Park erosi Nigeristä, kulkeakseen suorinta tietä Gambiaan.\nMatkatoveriksi ja oppaaksi hän nyt sai vaeltavan soittoniekan, joka\noli menossa samaan suuntaan. Opas pian kuitenkin eksyi ja jätti sitten\nParkin selviytymään, miten parhaiten taisi. Tämä löysi hevospolun ja\ntuli sitä kulkien korkealle mäelle, josta oli laaja näköala yli Nigerin\nja tulvan peittämän laakson, kaakossa aina autereisille etäisille\nKong-vuorille saakka. Auringon laskiessa hän saapui romanttiseen\nlaaksoon, Kuma nimiseen kylään, jossa vastaanotto vaihteeksi oli hyvin\nystävällistä. Hänelle tuotiin viljalta vehnää ja maitoa ja hevoselle\nheiniä, vieläpä hänen majaansa tehtiin valkeakin ja ulkopuolelle\nkokoontui uteliaita ihmisiä tiedustelemaan, mikä hän oli miehiään.\n\n\n\nRosvojen käsissä.\n\n\nKahden paimenen seuraan liittyen hän sitten jatkoi matkaa vuoriston\npoikki, jossa tie toisin paikoin oli hyvinkin jyrkkä ja vaivalloinen.\nPaimenet matkasivat nopeammin ja Park kulki jäljessä, mutta pian hän\nkuuli huutoja ja rientäessään niitä kohti tapasi toisen paimenista\ntien vieressä haavoitettuna; toisen olivat rosvot vieneet mennessään.\nSamalla hän huomasi kuusi tai seitsemän aseellista miestä, jotka\nväjyivät häntäkin, ja kun pako oli mahdotonta, ratsasti hän oikopäätä\nheitä kohti. Teeskennellen huolettomuutta hän kysyi, olivatko he\nelefantin pyydystäjiä ja olivatko mitään saaneet. Nämä eivät siihen\nvastanneet paljon mitään, kehoittivat häntä vain jatkamaan matkaansa.\nIlomielin, kun niin vähällä pääsi, Park noudatti kehoitusta. Hänen\nilonsa oli kuitenkin lyhyt. Kovan huudon takaapäin kuullessaan hän\npysähtyi ja katsoi taakseen ja huomasi silloin rosvojen juoksevan häntä\nkohti. Saavutettuaan he sanoivat olevansa kuningas Fulahdun miehiä,\njotka olivat tulleet häntä pääkaupunkiin hakemaan. Pahoinpitelyä\nvälttääkseen Park empimättä suostui heitä seuraamaan ja vaieten joukko\nsitten jonkun matkaa kulki toiseen suuntaan, kunnes saapui synkkään\nmetsään. »Tämä paikka on hyvä», sanoi yksi rosvoista ja samalla\nkäytiin onnettoman matkustajan kimppuun ja hattu reväistiin hänen\npäästään. Park: ei ollut tietävinäänkään, vaikka hattu oli hänelle\nkaikkea muuta kalliimpi, sen pohjassa kun olivat hänen muistiinpanonsa.\nHän ei kuitenkaan suostunut lähtemään paikaltaankaan, ellei saanut\nhattuaan takaisin. Vastaukseksi yksi rosvoista paljasti puukkonsa ja\nleikkasi viimeisenkin messinkinapin Parkin liivistä. Muut etsivät hänen\ntaskunsa. Kun ei mitään löytänyt, riisuivat he hänet alasti ja hänen\nsaapasrauskansakin, jotka enää tuskin jalassa pysyivät, tutkittiin\ntarkkaan. Rosvojen pettymys oli niin suuri, että he jo uhkasivat\nampua hänet, malttoivat sitten kuitenkin mielensä ja antoivat hänelle\ntakaisin paidan ja housut. Poistuessaan se, joka oli hatun ottanut,\nilkkuen heitti sen hänelle takaisin. Ja sanomattomalla ilolla Park otti\nja painoi päähänsä hatturäysän, jonka pohja kätki hänen muistiinpanonsa.\n\n»Olin nyt puolialasti», kirjoittaa kovia kokenut löytöretkeilijä\nmatkakertomuksessaan, »villien eläinten ja vielä villimpien ihmisten\nkeskellä. Oli pahin sadeaika ja olin viidensadan mailin päässä\nlähimmästä eurooppalaisesta siirtokunnasta. Mieleni alkoi lannistua.\nMutta uskonnosta sain lohdutuksen.» Ja hänen huomionsa kiintyi johonkin\npieneen siroon sammaleen, ja hän ajatteli, että kun Kaitselmus\ntässä etäisessä seudussa on luonut niin vähäpätöisiä esineitä niin\ntäydellisiksi, ei Hän voi välinpitämättömänä nähdä sitä, että Hänen\nkuvansa kärsii. Niinpä hän jälleen nousi ylös ja lähti vaivalloista\nmatkaansa jatkamaan. Hän saapui jälleen pieneen kylään ja sen\nläheisyydessä tapasi molemmat paimenet ja heidän kanssaan jatkoi matkaa\nSibiduluun, saapuen sinne auringonlaskun aikaan.\n\n\n\nYstävällisempää kohtelua.\n\n\nPark oli nyt tullut Mandingo-maahan. Sibidulu oli säilynyt sodan\nhävityksiltä, se kun sijaitsi pienessä laaksossa korkeitten vuorien\nympäröimänä, joiden poikki ratsumiesten oli vaikea kulkea. Väestö\nehkä siitä syystä oli tavallista suopeampaa; se sääli vilpittömästi\nriutunutta matkamiestä ja vei hänet kylän esimiehen luo, joka vakavana\npiippuaan poltellen kuunteli Parkin kertomusta seikkailuistaan.\nLopulta hän suuttuneen näköisenä veti ylös takkinsa hihan, kehoitti\nvalkoista miestä istumaan ja sanoi: »Sinä saat kaikki omasi\ntakaisin. Olen sen vannonut!» Sitten hän käski palvelijaa tuomaan\nmatkamiehelle juotavaa ja lähetti hänet seuraavana aamuna varhain\nBammakuun sanomaan sikäläiselle päällikölle, että Fulahdu kuninkaan\nmiehet olivat ryöstäneet Bambarran kuninkaan vieraan. Parkille\nhän toimitti sekä majan että ruokaa ja tämä olisi viihtynyt aika\nhyvin, ellei väen uteliaisuus olisi ollut jotenkin tunkeilevaa.\nSibidululaisten hyväntahtoisuus oli sitäkin kiitettävämpää, kun heidän\nomat ruokavaransa olivat siihen aikaan kovin vähissä. Odotettuaan\nturhaan pari päivää hevosensa paluuta hän sen vuoksi, jottei kävisi\nrasitukseksi, kulki jonkun kylän välin etemmäksi, luvaten siellä\nodottaa hevostaan, jos se saataisiin takaisin.\n\nWondassa, pienessä kaupungissa, jolla oli jo moskeijansa, hänet\nniinikään otettiin sangen vieraanvaraisesti vastaan. Park sairastui\nnyt ankaraan kuumeeseen, mutta koetti mikäli mahdollista salata\ntilaansa, ettei kävisi kestitsijöilleen rasitukseksi. Usein hän kaiken\npäivää makasi viljavainioissa ollakseen poissa näkyvistä, vaikka\ntämä epäilemättä pahensi tautia. Paikkakunnalla vallitsi niin kova\nnälänhätä, että vaimot toivat päällikölle lapsiaan, myydäkseen ne\norjiksi, jotta saattoivat ostaa muulle perheelle ruokavaroja.\n\nVihdoin tuotiin Sibidulusta Parkin hevonen ja vaatteet ynnä kompassi,\njoka kuitenkin Parkin suruksi oli rikottu, niin ettei hän enää voinut\nmäärätä matkareittiään. Hevonen oli niin riutunut, ettei sillä enää\nvoinut ratsastaa, jonka vuoksi hän lahjoitti sen ystävälliselle\nkestitsijälleen, lähtien jalan paluumatkaansa jatkamaan. Pari\npäivää nälkää nähtyään hän kolmantena tapasi neekerikauppiaan, joka\nantoi hänelle ruokaa. Nyrjäytettyään pahasti jalkansa ja sitä kolme\npäivää podettuaan hän neljäntenä saattoi sauvan varassa lähteä\neteenpäin nilkuttamaan. Ja hän kulki näin kylästä kylään, ravintoaan\nja yösijaansa kerjäten, kunnes saapui Kamalia nimiseen pieneen\nkaupunkiin, jossa Karfa Taura niminen ystävällinen kauppias otti hänet\nvieraanvaraisesti vastaan. Kamalia on sillä kapealla vedenjakajalla,\njoka näillä seuduin erottaa Senegalin ja Nigerin vedet, ei paljon\nenempää kuin satakunta kilometriä Bammakusta. Hitaasti oli siis\nParkin matka edistynyt ja ylen synkältä näytti, näkisikö hän enää\nkoskaan meren rannikkoa. Hänen kasvonsa olivat sairaudesta käyneet\nniin keltaisiksi ja riutuneiksi, ettei kauppias tahtonut tuntea häntä\nenglantilaiseksi, ennenkuin Park näytti osaavansa lukea valkoisten\nmiesten kirjaa, joka kauppiaalla sattui olemaan hallussaan. Kirja oli\nEnglannin kirkon yleinen rukouskirja ja Park suuresti hämmästyi ja\nilostui näin äkkiarvaamatta sen tavatessaan.\n\nTäällä Park nyt kuuli, että hänen edessään oleva maa, Jallonkadun\nerämaa, jonka läpi Senegalin latvat virtaavat pohjoista kohti, oli\nkuukausia kerrassaan mahdoton kulkea vuolaitten, yli äyräittensä\npaisuneitten jokiensa vuoksi. Parkin oli mahdoton yksinään lähteä\ntälle taipaleelle, etenkin kun hän tunsi hengenvoimiensakin vähitellen\nkokonaan masentuvan. Kun hätä on suurin, on apu lähinnä; tämä toteutui\nnytkin. Karfa Taura lupasi elättää häntää kunnes tiet jälleen\nolisivat kuljettavat, ja sitten soveliaan ajan tullen viedä hänet\nGambiaan, jonne hän aikoi mennä orjakaravaania viemään. »Siten tämän\nhyväntahtoisen neekerin ystävällinen huolenpito vapautti minut todella\nsurkuteltavasta asemasta. Puute ja nälkä ahdistivat minua ankarasti.\nEdessäni oli Jallonkadun synkkä erämaa, jossa matkustaja ei viiteen\npäivään näe ainoatakaan ihmisasuntoa. Olin jo melkein arvannut paikan,\nmissä kohtaloni minut yllättäisi ja menehtyisin, kun tämä ystävällinen\nneekeri ojensi vieraanvaraisen kätensä minua auttaakseen.»\n\n\n\nKuolemansairaana.\n\n\nMutta ei ravinto eikä asunto voinut pidättää kuumetta. Park\nheikkenemistään heikkeni ja alkoi houria, eikä lopulta enää kyennyt\nmajastaan lähtemään. Kuusi raskasta viikkoa hänen henkensä häälyi\nelämän ja kuoleman välillä, mutta kun sadeaika vihdoin taukosi,\nmaa alkoi kuivaa ja ilma raitistua, saattoi hänkin ryömiä ulos\nummehtuneesta majastaan ja uudestaan tointua elämään. Tamarindin\nvarjossa istuen ja asukkaitten kanssa keskustellen hän sitten odotti\naikaa, jolloin taas saattaisi lähteä matkaansa jatkamaan. Karfa Taura\npysyi kaiken aikaa hänen uskollisena ystävänhän, vaikka ei puuttunut\nniitä, jotka koettivat yllyttää häntä valkoista vierasta vastaan..\n\nSilloin tällöin Kamalian läpi kulki orjalähetyksiä. Kerran muuan\nnäistä onnettomista pyysi Parkilta ruokaa. Tämä vastasi olevansa\npaikkakunnalla vieras, eikä mitään omistavansa. »Minä annoin sinulle\nruokaa, kun sinun oli nälkä», vastasi orja. »Oletko unohtanut miehen,\njoka Karankallassa toi sinulle maitoa? Mutta», hän huoahtaen lisäsi,\n»silloin minulla ei ollut rautoja jaloissani.» Tämä puhe koski Parkiin,\nhän muisti tapauksen ja lähti paikalla pyytämään Karfalta pähkinöitä.\n\n\n\nOrjakauppa.\n\n\nParkilla oli täällä hyvä tilaisuus tutustua orjakauppaan, kuinka\norjia hankittiin varastamalla naapurikylistä tai viereisistä pikku\nvaltakunnista asukkaita, kuinka vanhemmat möivät lapsiaan nälänhädän\nsattuessa, kuinka kuninkaat möivät alamaisiaan ja semmoisia, jotka\nolivat tehneet jonkun rikoksen, ja kuinka velalliset, jotka eivät\nkyenneet velkaansa maksamaan, rupesivat velkojan orjaksi. Hän oli omin\nsilmin nähnyt ja vielä enemmän kuullut, kuinka tämä kamala ammatti\nhävitti maata — monet valtakunnat ylläpitivät keskenään ainaista\nsotaa, voidakseen hankkia orjia — mutta siitä huolimatta Park kuului\norjakaupan kannattajiin, vaikkapa liike tätä kauppaa vastaan jo oli\nsaanut Englannissa paljon vauhtia. Orja parat pelkäsivät tulevaa\nkotimaataan Atlantin takana varsinkin sen vuoksi, että he luulivat\nsiellä joutuvansa valkoisten ihmissyöjien lihapatoihin ja maan olevan\nlumottua. Sen vuoksi he tuon tuostakin kysyivät Parkilta: »Onko\nteillä todella samanlaista maata kuin tämä, niin että sen päällä voi\njaloillaan kävellä?» Orjat oli rautakahleilla kahlehdittu jaloista\nyhteen aina kaksittain ja sitä paitsi aina neljä miestä yhteisellä\nkaulanuoralla. Toisilla oli molempien säärien välissä puukapula, joka\noli rautapannoilla kiinnitetty. Yöksi vielä kädetkin kahlehdittiin,\njopa vielä kaulaankin pantiin kahleet. Kaulassa, käsissä ja jaloissa\nraudat he sitten saivat tulla yönsä toimeen, miten parhaiten taisivat,\nKarfa Tauran kotiorjain vartoimina.\n\nVilpitöntä iloa tuotti Parkille sitä vastoin Kamalian muhammedilainen\nkoulumestari, joka seitsemälletoista pakanapojalle ja tytölle opetti\nuskonnon ja vähän muunkin tiedon alkeita. Kouluoppi oli paikkakunnalla\nniin suuressa arvossa, että oppijakso arvosteltiin yhden ensiluokkaisen\norjan arvoiseksi. Alkupuolella vuotta 1797 alkoi kaikki olla valmiina\nmatkaa varten, mutta vasta ramadan paaston jälkeen Karfa Taura todella\nlähti taipaleelle.\n\n\n\nOrjakaravaani.\n\n\nKarfan karavaaniin kuului 35 orjaa ja 38 vapaata ja kotiorjaa,\nkouluopettaja kahdeksan oppilaansa keralla, kuusi laulajaa, joiden\ntuli pitää matkuetta hyvällä tuulella ja suostutella siihen niiden\nseutujen asukkaita, joiden läpi matka piti. Mäellä, vähän matkan\npäässä kylästä, karavaani pysähtyi ja kaikki istuivat, lähtijät kasvot\nlänttä, saattavat kaupunkilaiset kasvot itää kohti. Keskivälille istui\nkoulunopettaja ja kaksi päällikköä rukoillen pitkän, juhlallisen\nrukouksen, että heidän matkansa Allahin suojeluksessa hyvin menestyisi,\ntämän jälkeen karavaani kolmeen kertaan kierrettiin varaksi pahoja\nvoimia vastaan, ja vasta tämän menon päätyttyä kaikki hyppäsivät\njalkeille, lähtien lännen merta kohti pyrkimään, taipaleen teko oli\nalussa kovin hidasta orjat kun olivat niin kauan olleet raskaissa\nkahleissaan. Ennenkuin lähdettiin Jallonkadun erämaahan, oli jokaiselle\nvarustettava viikkoiset eväät.\n\nTuota pikaa oli kuljettu Nigerin vedenjakajan poikki ja tultu\nSenegalin latvajoille. Koko päivä kuljettiin. Kun heikommat naiset\nalkoivat jäädä jälelle, hoputettiin heitä, ensin voimasanalla ja\nkirouksilla, sitten ruoskalla, tämän jälkeen vetäen ja ruoskien,kunnes\nonnettomat vaipuivat maahan, eikä heitä enää millään keinoin voitu\nsaada eteenpäin kulkemaan. Lopulta nämä heikoimmat täytyi palauttaa\ntakaisin. Illalla saavuttiin pieneen kaupunkiin, johon monella menolla\nmarssittiin. Edellä kulkivat laulajat, ylistäen asukkaitten jaloutta,\nvieraanvaraisuutta ja ystävyyttä mandingoja kohtaan. Heidän jäljessään\nkulki vapaita miehiä, sitten orjia, neljä aina samassa kaulanuorassa,\nasestettu mies joka ryhmän välillä. Kauppa-orjain jälkeen tulivat\nkotiorjat ja viimeiseksi vapaat naiset, päällikköjen vaimot,\nkoululapset y.m. Tässä järjestyksessä matkue kulki palaveri-huoneelle,\njohon väestö kokoontui heitä puhuttelemaan, hankkien sitten kaikille\nruokaa ja asumukset.\n\n\n\nErämaassa.\n\n\nHuhtik. 23 p. anivarhain alkoi varsinainen erämaamatka. Oppaat ja\nnuoret miehet kulkivat edellä, naiset ja orjat keskellä, jälkijoukkona\nkulki vapaita miehiä. Maisemat olivat autiudestaan huolimatta\nerinomaisen viehättävät, mäkiä ja laaksoja, metsiä ja lehtoja,\nkierteleviä jokia, kaikenlaisia metsälintuja ja hirvieläimiä runsaasti.\nParkin käsivarret ja kaula paloivat polttavassa päivänpaisteessa\nrakoille. Illalla matkue saapui romanttisen kauniille joelle, jonka\nrannalle rakennettiin suuret tulet sekä ruuan keittämiseksi että\npetojen torjumiseksi. Illallisen jälkeen orjat pantiin rautoihin,\netteivät päässeet karkaamaan, jonka jälkeen kaikki rupesivat nukkumaan,\nmikäli se muurahaisilta ja pedoilta kävi päinsä.\n\nAamun sarastaessa rukoiltiin, vapaat miehet söivät vähän velliä, jonka\njälkeen raudat taas otettiin orjien jaloista ja lähdettiin uudelleen\nmatkalle.\n\nMatka kävi nyt synkän vuorimaan poikki, jossa Parkin jalat pahoin\nhaavoittuivat, hänellä kun ei ollut muuta kuin sandaalit jalassa. Hän\njo alkoi pelätä, ettei jaksaisi kulkea karavaanin keralla, vaan jäisi\njälkeen erämaahan kuolemaan. Vähän häntä kuitenkin lohdutti se, että\nmuut näyttivät olevan vielä uupuneempia. Muuan Karfan naisorjista\nvarsinkin alkoi valittaa jalkakipujaan, jonka vuoksi hänen taakkansa\noli annettava toiselle. Puolenpäivän aikaan matkueen kimppuun hyökkäsi\nsuunnaton parvi mehiläisiä, jotka edellä kulkevat olivat saaneet\nliikkeelle, ja ne hajoittivat sen kuin akanat tuuleen. Kun siis\ntaas päästiin kokoontumaan, huomattiin orjattaren jääneen jälkeen.\nEnnenkuin voitiin palata häntä hakemaan, oli ruoho sytytettävä palamaan\nmehiläispesän itäpuolella, jotta savu karkoitti sen asukkaat. Tämä\nauttoi, ja palatessaan joelle, jonka poikki matkue oli äsken kulkenut,\netsijät tapasivat orjattaren vedessä puolikuolleena, mehiläisten\npahoin pistämänä. Hän oli nyt niin lopen riutunut, ettei mikään enää\nsaanut häntä liikkeelle lähtemään. Pyynnöt ja uhkaukset olivat turhia.\nEnsimmäinen ruoskansivallus sai hänen koko ruumiinsa kiemurtelemaan\ntuskasta, mutta neitonen ei valittanut eikä yrittänyt nousta. Vasta\nkolmas isku sai hänet ylivoimaisin ponnistuksin kulkemaan vielä\nmuutaman tunnin eteenpäin, mutta sitten hän tuskista mielettömänä\nkoetti karata pakoon, vaipuen kuitenkin tuota pikaa tajuttomana maahan.\nSiitä seurasi uusi tyly ruoskiminen, mutta se oli turhaa, ruoskalla ei\ntätä ihmisparkaa enää saatu eteenpäin kulkemaan. Tämän jälkeen hänet\nnostettiin aasin selkään, mutta sitä aasi ei suvainnut, sillä kun jo\nennestään oli riittävä kantamus, ja kun orjatar ei kyennyt selässä\npysymään, niin päällysmiehet tekivät bamburuo'oista paarit, ja niillä\norjatar kannettiin leiripaikkaan; hän oli liian arvokas taipaleellekaan\njätettäväksi. Tämä orjatar — Neali nimeltään — ei kuitenkaan ollut\nainoa, jolle matka kävi liian raskaaksi. Nopea astuminen polttavassa\nhelteessä, raskain kantamuksin, ilman ruokaa, ruoska ja haukkumiset\nainoina yllykkeinä, kahleet illalla tiedossa ja matkan määränä kamala\nkohtalo meren takana valkoisen miehen palveluksessa — kaikki nämä\nseikat vaikuttivat, että kuolema orjien mielestä oli toivottava\nvapautus. Päällysmiehet huomasivat nämä merkit ja — yöksi lisäsivät\nheidän kahleitaan.\n\nAamulla Nealin jäsenet olivat niin kankeat ja turvonneet, ettei hän\nenää voinut edes seistä, saatikka kävellä. Hänet sidottiin nyt aasiin\nkiinni, kädet kaulan ympäri, jalat mahan alle. Mutta aasi sittenkin\nsai hänet pudotettua ja tallattua puolikuolleeksi, ennenkuin hänet\nennätettiin irti päästää. Kun näin hukattiin kallista aikaa eikä ollut\nmahdollista kantaa orjatarta pitkää matkaa, loppui pian kaikkien\nkärsivällisyys. »Leikatkaa siltä kurkut!» huutivat nyt orjakauppiaat\nja Park kulki muista edelle, ettei hänen olisi pakko sitä nähdä. Vähän\najan kuluttua eräs Karfan miehistä saavutti hänet, kantaen orjattaren\nvähiä pumpulivaatteita, joista Park käsitti, että hänen kohtalonsa\noli ratkaistu. Hän ei voinut sitä kysyä, mutta sai myöhemmin tietää,\nettei Nealin loppu ollut näin sääliväinen, vaan että hänet oli jätetty\nilkialastomana erämaahan nääntymään ja petojen revittäväksi. Orjatytön\nkurja loppu kiihoitti nyt sitä enemmän kaikkia muita ponnistamaan\nviimeisetkin voimansa, etteivät jälkeen jäisi. Koulumestari, epäillen\ntämän tapauksen ei olevan Allahille otollisen, paastosi koko päivän.\nPark itse pelkäsi, että sama kohtalo kuin Nealin tulisi hänenkin\nosakseen, ja heitti kaikki, jopa lopulta keihäänsäkin, taipaleelle,\nvoidakseen mukana kulkea. »Kesken omia, suunnattoman paljon suurempia\nkärsimyksiään orja raukat säälivät minua ja usein pyytämättäni toivat\nvettä juodakseni ja illalla keräsivät oksia ja lehviä laatiakseen\nerämaassa vuoteeni.» 26 p. aamulla kaksi koulumestarin oppilaista\nsai jalkakipuja ja yksi orjista rampautui, hänen jalkapohjansa kun\nolivat rakkoja täynnään ja tulehtuneet. Mutta niin vähäisten syitten\nvuoksi ei ruvettu pysähtelemään, vaan matkue entistä enemmän kiirehti\nkulkuaan päästäkseen vaarallisesta erämaasta niin pian kuin suinkin.\nIllalla nähtiin rosvojoukon jäljet, ja näitä välttääkseen matkue\nvähäksi ajaksi hajaantui. Huhtik. 27 p. erämaa vihdoin päättyi ja\nmatkue tuli asutummille maille, kulkien seuraavana päivänä Senegalin\npäälatvahaaran, Bafingin, poikki omituista bambusiltaa pitkin. Sillan\nkeskusta ui veden päällä, molemmat päät olivat rannassa kiinni, ja\npääksytysten yhteen sidotut puut kannattivat tätä siltaa. Tulva aina\nvei sillan mukanaan ja se oli joka vuosi uudelleen rakennettava.\n\nKylä toisensa perästä sulki karavaanilta porttinsa, jota paitsi\nkulki huhu, että parisataa rosvoa aikoi sen ryöstää. Tämä pakotti\nmuuttamaan suuntaa ja kulkemaan läpi yön. Puolenyön aikaan matkue\nsaapui kaupunkiin, jossa se sai levätä, sekä toukok. 3 p. koulumestarin\nkotikaupunkiin Malakottaan, jossa vastaanotto oli sangen ystävällinen\nja matkue sen vuoksi viipyi kolme päivää itseään virkistääkseen.\nPark oli nyt saapunut Gambian kaupan piiriin, tie kulki helpompia\nmaita ja hän saattoi olla melkein varma siitä, ettei enää sattuisi\nmitään, joka hänen matkansa katkaisisi. Toukok. 12 p. matkue oli yötä\nerään mandingokauppiaan luona, jolle ruoka, eurooppalaiseen malliin,\nkannettiin hopeoiduissa vaskiastioissa.\n\nMonta sydäntäsärkevää tapausta Park täälläkin sai nähdä. Eräässä\npaikassa muuan paikkakuntalainen, jolla oli läheisyydestä ryöstetty\norja, jonka hän pelkäsi karkaavan, halusi vaihtaa sen Karfan kanssa\njohonkin toiseen, joka oli etäämpää kotoisin. Tämä orja silloin\ntekosyyllä kutsuttiin taloon, jonka portti paikalla suljettiin, kun\nhän oli sisään tullut. Mies kuitenkin viime tingassa arvasi, mitä oli\ntekeillä, mikä kohtalo häntä odotti, kuinka pako olisi aivan toivoton,\njos hänet meren taa vietäisiin, ja yhdellä hypyllä loikkasi aitauksen\npoikki, juosten metsään. Kauas hän ei kuitenkaan päässyt, ennenkuin\ntakaa-ajajat, jotka ulvoivat kuin susilauma, saivat hänet kiinni ja\ntoivat Karfalle kallioisiin pantavaksi. Eräässä toisessa paikassa Karfa\npäätti vaihtaa toisen miesorjan, joka oli niin uupunut, ettei hän\nenää jaksanut matkaa jatkaa. Muuan kylänmies tarjosi hänen hinnakseen\nnuorta tyttöä, joka vasta viime hetkessä sai tietää, mitä hänelle oli\ntehty. Tyttö oli tullut ystävättäriensä keralla katsomaan karavaanin\nlähtöä, kun hänen isäntänsä äkkiä tarttui hänen kädestään kiinni ja\nantoi hänet orjakauppiaalle. »Eivät milloinkaan huolettomat kasvot\näkimpää ole kuvastaneet syvintä mielihaikeaa. Hänen kauhistuksensa, kun\nkuorma pantiin hänen päänsä päälle, hänen murheensa, kun hän hyvästeli\ntoverinsa, olivat todella sydämelle käyvät», kirjoittaa Park.\n\nToukok. 20 p. matkue saapui metsiin, jotka viettivät Gambiaa kohti.\nSään kuumuuden vuoksi kuljettiin nyt yöllä. Toukok. 30 p. se kulki\nNerikon, Gambian syrjähaaran poikki, ja nyt laulajat alkoivat laulun,\nvihdoinkin päästyään »laskevan auringon maahan». Seuraavana päivänä\ntultiin itse Gambian rannalle ja kolme päivää myöhemmin Medinaan, jossa\nPark seitsemäntoista kuukautta takaperin oli otettu niin ystävällisesti\nvastaan. Muistaen Wulin kuninkaan hyvät matkatoivotukset Park lähetti\nhänelle sanan palaamisestaan. Karfa jätti sitten näille seuduille\norjansa, kunnes saattaisi heidät myydä, ja lähti itse edelleen\nsaattamaan Parkia Pisaniaan, englantilaiseen siirtokuntaan. Surulla ja\nparemman onnen toivotuksilla Park erosi onnettomista, joiden kanssa hän\noli jakanut matkan kärsimykset; muuta hän ei voinut heidän hyväkseen\ntehdä, ja orja raukat sanoivat sen käsittävänsä.\n\n\n\nPark tapaa maanmiehen.\n\n\nKesäk. 12 p. löytöretkeilijämme vihdoin tapasi t:ri Laideyn, joka oli\nhäntä menomatkalla saattanut ja nyt tervehti häntä kuin kuolleista\nnoussutta. Hänen todella luultiin joutuneen Ludamarissa tuhon omaksi.\nSunilla hän kuuli, ettei Johnstonista sen enempää kuin Dembastakaan\nollut tullut minkäänlaista tietoa. Park hylkäsi nyt repaleisen\nmaurilaisen pukunsa ja ajoi pois muhkean partansa, joka oli matkalla\nkasvanut ja ollut sekä maurien että neekerien ihailun ja kateuden\naiheena. Karfa sai kaksin kerroin sovitun hinnan ja t:ri Laidey lupasi\npitää huolta hänen orjiensa myynnistä. Karfa ei voinut kyllin ihmetellä\nkaikkea, mitä näki, mutta enimmän kaikesta Parkin mielettömyyttä, hän\nkun oli lähtenyt moiselle matkalle turhan takia.\n\n\n\nOrjalaivassa.\n\n\nAmerikkalaisella orjalaivalla Park 17 p. kesäk. pääsi lähtemään\nkiertoteitä kotimaahansa. »Charlestown» viipyi kuitenkin niin kauan\nmatkalla alas Gambiaa, että sekä merimiehistä että orjista useita kuoli\nkuumeeseen. Goreessa, Viheriän niemen kainalossa, laivan täytyi odottaa\nneljä kuukautta ruokatavaroita, niin että se vasta lokakuun lopulla\npääsi Atlantin poikki purjehtimaan. Kuormana oli 130 orjaa, joista\n25 oli ollut vapaata muhammedilaista, arabian taitavaa. Monet heistä\nolivat nähneet Parkin matkalla ja vielä useampi oli kuullut hänestä\nkotikylässään puhuttavan. Park lohdutti ja lääkärinä hoiti näitä\nraukkoja minkä voi, ja lohdutuksen ja avun tarpeessa he laivan ahtaissa\nsuojissa, ankaran pakon alaisina, todella olivatkin. Kolmattakymmentä\norjaa kuoli merimatkalla ja toisista suuri osa riutui kovin heikoiksi.\nKaiken pahan lisäksi laiva alkoi keskellä valtamerta vuotaa ja saatiin\nhädin tuskin pelastetuksi. »Charlestownin» täytyi poiketa Antiguaan,\nVähille Antilleille, jossa Park nousi maihin, jatkaakseen sitten\npostilaivalla matkaa Englantiin, jonne hän saapui joulukuun lopulla,\nkaksi vuotta ja yhdeksän kuukautta kotoa poissa oltuaan.\n\n\n\nKotona.\n\n\nKotimaassa urheata löytöretkeilijää oli pidetty jo ammoin kuolleena\nja sitä iloisempi oli nyt yllätys, kun hän äkkiä palasi takaisin\nsuurtyönsä toimitettuaan, ja varsinkin Afrikan yhdistyksen keskuudessa\nilo oli suuri. Hänen matkastaan laadittiin yleisöä varten ensin\nlyhyet otteet, jonka jälkeen hän ryhtyi matkakertomusta kirjoittamaan\nkotimaassaan, Skotlannissa, jossa hän asui Walter Scott'in naapurina,\ntutunomaisesti seurustellen kuulun romaaninkirjoittajan kanssa,\njoka oli suuresti huvitettu Parkin seikkailuista. Keväällä 1799\nmatkakertomus ilmestyi painosta ja saavutti suurenmoisen menestyksen,\nse kun oli ensimmäisiä matkakertomuksia, mitä Afrikasta yleensä oli\njulkaistu, ja lisäksi sisällykseltään harvinaisen viehättävä. Tuskin\non myöhemminkään esiintynyt Afrikan matkustajaa, joka olisi niin\nomituisissa oloissa Mustain maanosaan tutustunut ja niin läheltä ja\nperinpohjin tullut tuntemaan sen asukkaitten luonnonlaadun, tavat\nja taipumukset. Park tosin julkisesti tunnusti olevansa orjakaupan\npuoltajia, mutta epäilemättä hänen kirjansa vaikutti aivan päinvastoin,\npaljastamalla tämän kaupan kauhean julmuuden ja julkaisemalla neekerien\nhyväntahtoisuudesta kosolta semmoisia luonteenpiirteitä, jotka\nosoittivat heidän oikeutensa arvollisempaan kohtaloon.\n\nMungo Parkin merkillisen matkan suoranaiset maantieteelliset tulokset\nolivat melkoiset. Hän oli tutkinut Gambian ja Senegalin yläjuoksun\nja löytänyt Nigerin latvaosan sekä osoittanut, että tämä joki\njuoksee itää kohti. Hän oli koonnut paljon arvokkaita tietoja niistä\nkansoista, jotka sisämaassa asuivat, ja niiden kaupasta. Suurta\nkummastusta herätti se uutinen, että maurit olivat tunkeutuneet\naina Nigerin varsille saakka. Kauppaa koskevat tiedot sitten saivat\nkäytännöllistäkin merkitystä. Sisämaasta sanoi hän saatavan orjia,\nkultaa, norsunluuta, vahaa, hunajaa, vuotia, kumia ja väripuita, mutta\ntärkeämpää hänen mielestään oli, että maa erinomaisen viljavuutensa\nvuoksi voitaisiin kehittää tuottamaan kaikkia sekä Idän että Lännen\narvokkaimpia tuotteita.\n\n\n\n\nMungo Parkin toinen matka.\n\n\nPark meni sitten naimisiin ja alkoi elättää itseään lääkärinammatilla.\nMutta se tuotti huonosti niihin aikoihin, ja pienessä maalaiskylässä,\njossa hän asui, hänen sitä paitsi tuli ikävä. Hänessä kyti halu päästä\ntakaisin Afrikkaan, eikä hän epäillyt jättää vaimoaan ja kolmea\nlastaan, kun tuli otollinen tilaisuus.\n\nKahdeksan vuotta kului, ennenkuin tämä tilaisuus tuli, ja nyt hänet\nlähetti Englannin hallitus kaikin puolin niin hyvin varustettuna, kuin\nkokemuksen puute ja troopillisten tautien tuntemattomuus sallivat.\nHänelle annettiin soveliaat apulaiset, sotamiehiä suojaksi, rahaa\nja tarpeita riittävästi. Jos hän yrityksessä henkensä menettäisi,\nniin leskelle luvattiin eläke. Park harjoitteli itseään määräämään\npaikkoja sekstantilla ja opiskeli arabiaa. Monet ystävät, Walter\nScott muun muassa, tosin kehoittivat häntä pysymään kotimaassa, mutta\nmatkahalu paloi jo niin voimallisena Parkin rinnassa, ettei hän ottanut\nminkäänlaisia varoituksia kuuleviin korviin. Matkan varsinainen\ntarkoitus oli selon saanti siitä, kannattaisiko kauppa Sisä-Afrikkaan,\nmutta itsestään selvänä pidettiin, että hän samalla jatkaisi\nmaantieteellisiä löytöjä, kävisi Timbuktussa ja laskisi Nigerin mereen\nsaakka. Moni luuli, että Niger juoksi koko Guinean lahden ympäri ja oli\nKongon latvaosa. Rannikko tunnettiin, mutta Nigerin delta on niin laaja\nja suuhaarain luku niin suuri, ettei kenenkään mieleen juolahtanut,\nettä ne verraten pienet joet, jotka laskivat Guinean lahden pohjukkaan,\nolivat saman suuren joen suuhaaroja. Toiset luulivat Nigerin päättyvän\nSaharaan suohon, kuten monet erämaan rantoja juoksevat joet tekevätkin.\nPark aikoi Bambarrassa rakentaa veneen ja sillä laskea jokea niin\npitkältä kuin mahdollista.\n\nTammikuun lopulla 1805 Park lankonsa, t:ri A. Andersonin, ja\nmaanmiehensä G. Scottin, ynnä neljän tai viiden käsityöläisen keralla\nlähti Portsmouthista purjehtimaan Gambian suistamoon. Viheriän niemen\nsaarilta hän osti viidettäkymmentä aasia ja Goreesta otti sikäläisestä\nvarusväestä yhden upseerin, luutnantti Martynin, 35 sotamiestä ja kaksi\nmerimiestä. 27 p. huhtik. hän saattoi alkaa maamatkansa Kayista, joka\non Gambian rannalla, vähän alempana hänen ensimmäistä lähtökohtaansa\nPisaniaa. Oppaaksi hän oli saanut Isaaco nimisen mandingolaispapin,\njolla oli muutamia maanmiehiään apunaan.\n\n\n\nMaamatkalla.\n\n\nRetkikunnan suurin vahvuus oli samalla sen suurin heikkous:\nvalkoisten suuri luku. Tämä näkyi jo alkutaipaleella. Ensimmäinen\npäivä oli tavattoman kuuma. Aasit raskaine kuormineen panivat tiellä\nmaata eivätkä tahtoneet lähteä liikkeelle millään ilveellä. Toiset\nniistä koettivat kaikin tavoin potkia kuorman selästään. Miehet,\ntoimettomuudessa ja irstailussa veltostunutta väkeä, alkoivat tuota\npikaa lannistua niinkuin aasitkin ja retkikunta hajaantui moneen\nerilliseen joukkoon. Pisaniasta täytyi ostaa lisää aaseja, mutta\ntaipaleen teko ei tahtonut edistyä sittenkään. Johtajilla oli itseään\nvarten ratsuhevoset, mutta pian heidän täytyi tyytyä jalan kulkemaan\nja sälyttää ratsujen selkään uupuneitten aasien kantamukset. Muutaman\npäivän kuluttua ei sekään riittänyt, vaan täytyi vuokrata vielä enemmän\naaseja ja ajajia. Neljäntenä päivänä sen jälkeen, kuin oli Pisaniasta\nlähdetty, kaksi sotamiestä sairastui punatautiin ja heitä varten täytyi\nostaa aasit. Viikon kuluttua retkikunta saapui Wulin pääkaupunkiin\nMedinaan sangen rasittuneena, vaikka oltiin vasta ensimmäisessä alussa.\n\nHuhu suuren rikkaan eurooppalaisen karavaanin lähestymisestä levisi\nsisämaahan kuin kulovalkea, kasvaen sitä myöten kuin eteni ja saaden\nkaikki rosvojoukot ja pikkukuninkaat liikkeelle. Täytyi sen vuoksi olla\nvaruillaan ja valmiina millä hetkellä tahansa torjumaan hyökkäyksiä.\nSimbanin pahamaineiseen metsään lähdettäissä Isaaco vei tielle\npoikittain mustan oinaan ja pitkän rukouksen rukoiltuaan teurasti sen\nuhriksi. Metsässä vilisi antilooppeja, Gambian rannoilla krokotiileja,\nsuvannoissa virtahepoja. Täällä yksi sotilaista sai kaatuvataudin\nkohtauksen ja tunnin kuluttua heitti henkensä. Yöllä leirin ympärille\nasetettiin kahdenkertaiset vartijat ja jokainen nukkui pyssy vieressään.\n\nBadyn kylässä päällikkö vaati hyvin suuren veron ja uhkasi alkaa\nsodan, ellei sitä maksettaisi. Isaacon hevosineen hän otti vangiksi ja\nruoskitutti. Vihastuneena Park valtasi kylän iltamyöhällä ja seuraavana\naamuna päällikkö sekä päästi oppaan vapaaksi että tyytyi pienempään\nveroon.\n\n24 p. toukokuuta näkyi paljon salamoita. Se oli paha enne, koska se\nennusti sadeajan alkamista. Parkin suurin onnettomuus tosiaan oli, että\nhän oli lähtenyt liian myöhään matkaan.\n\n\n\nMehiläishyökkäys.\n\n\nTendan erämaassa retkikunnalle sattui omituinen tapaturma, joka\nhelposti olisi voinut päättyä paljon hullumminkin. Muuan miehistä\nsattui keskellä erämaata, kun leiri jo oli saatu pystyyn, rikkomaan\nsuuren mehiläispesän. Suunnaton joukko mehiläisiä hyökkäsi\nkiukustuneena rauhanhäiritsijäin kimppuun. Ne pistivät miehiä ja\njuhtia eroa tekemättä ja käden käänteessä ajoivat pakoon jokaisen\nkaksi- ja nelijalkaisen, mitä leirissä oli. Miehet heittivät\nmaahan aseensa — kaikkensa — ja kauhistuneina karkasivat pakoon\nvimmastuneitten kiljuvien aasien keralla. Hevosetkin ryöstäytyivät irti\nja hurjistuneina nelistivät metsään. Äsken sytytetyistä nuotioista\nvalkea nopeaan alkoi levitä kuivaan heinään ja bambutiheikköihin. Kun\nPark tovereineen ennätti taakseen katsoa, huomasi hän kauhukseen,\nettä koko leiri oli ilmiliekissä ja koko hänen varustuksensa\ntuhoutumisen vaarassa. Nyt ei auttanut välittää mehiläisistäkään, vaan\nPark muutamien muitten keralla, jotka olivat mehiläishyökkäyksestä\nvähemmällä päässeet, syöksyi takaisin valkeata sammuttamaan ja saikin\nleirin pelastetuksi. Tämän jälkeen lähdettiin hevosia ja aaseja\ntakaisin tuomaan, mutta kolme aasia ja yksi hevonen katosi kokonaan.\nKaksi aasia kuoli pistoksien johdosta ja kolmas sairastui niin pahasti,\nettä se oli hylättävä. Metsästä suoriuduttuaan retkikunta samalla oli\nselviytynyt Gambian syvänteestä ja lähti nyt Senegalin latvahaaran\npoikki edelleen tunkeutumaan.\n\n\n\nVastoinkäymisiä.\n\n\nPian tämän jälkeen kuoli retkikunnan kirvesmies. Ankaria pyörremyrskyjä\nkauheine rankkasateineen alkoi tuon tuostakin kulkea niitten seutujen\npoikki, joiden kautta retkikunnan tie kulki. Miehiä yhä enemmän\nvilustui ja sairastui, mutta siitä huolimatta kaikkien täytyi pyrkiä\neteenpäin, tielle jääminen kun ei käynyt päinsä.\n\nJallonkadun erämaan välttääkseen Park nyt kulki pohjoisempaa reittiä,\nkuin Nigeriltä palatessaan, kallioisen, vuorisen maan kautta, jolla\naasien oli kovin vaikea kulkea eteenpäin. Park antoi sairaille\nhevosensa ja rupesi itse aasin ajajaksi, mutta siitä huolimatta täytyi\njättää monta aasia erämaahan kuolemaan. Sotamiehet saivat omituisia\nunitaudin puuskauksia ja olivat kuin humaltuneet. He vaipuivat\nmärälle maalle kuin kastuneet vaatemytyt. Konkadu-vuoristossa oli\nalkuasukkaiden kultakaivoksia. Vaarat olivat laelle saakka viljeltyjä,\nsiellä oli kyliä mitä ihanimmissa, romanttisissa laaksoissa, joissa\noli vettä ja laidunta vuoden umpeensa. Tambaura-vuoristossa taas tie\noli niin jyrkkä, ettei retkikunta tahtonut vuoriston poikki päästä\naasien raskaitten taakkain vuoksi. Puolet miehistä oli sairastunut,\ntoiset siihen määrään, etteivät luvanneet kulkea askeltakaan eteenpäin.\nHuomatessaan retkikunnan kurjan tilan maanasukkaat alkoivat hiipiä sen\nperässä varastellen, mitä ikinä sattuivat käsiinsä saamaan. Päästyään\nvihdoin vuoristosta selviämään Park eräässä kylässä suureksi ilokseen\ntapasi saman muhammedilaisen koulunopettajan, joka oli ollut hänelle\nniin avulias Kamaliassa ja hänen sieltä meren rannalle palatessaan.\nPark saattoi nyt runsaasti palkita hänen apunsa ja ystävyytensä.\n\nKesäk. 17 p. kaksi miestä kuoli ja kaksi täytyi jättää jälkeen\nkuolemansairaina. Eräässä kylässä asukkaat yrittivät ottaa vangiksi\nkoko retkikunnan, mutta tämä antoi riutuneille sotamiehille uutta\ntarmoa, ja kun he ruuvasivat painetit kivääriensä nenään ja\njärjestyivät taistelurintamaan, peräytyivät maanasukkaat kiireen\nkaupalla turvallisen välimatkan päähän. Park paikalle saavuttuaan\nkutsui alkuasukkaat neuvotteluun, palaveriin, ja tuota pikaa sai heidät\nrauhaan taipumaan. Sovelias lahja vahvisti ystävyyden.\n\nMaisemat kävivät nyt erinomaisen kuvankauneiksi. Vuoret muistuttivat\nkaikenlaisia rakennuksia, raunioiksi sortuneita linnoja, torneja,\npyramiideja. Muuan kallionpatsas oli siihen määrään goottilaisen kirkon\nraunioiden näköinen, etteivät retkikunnan jäsenet tahtoneet silmiään\nuskoa, kun he lähelle tullessaan huomasivatkin sen olevan paljasta\nkalliota. Näiden oikullisten kalliomuotojen keskellä oli vankkoja\nkalliokeiloja, joilla ei ollut vähääkään kasvullisuutta. Siellä täällä\noli valtavien jyrkänteiden koloissa kyliä, jotka olivat suojassa\nsekä luonnon että ihmisten hyökkäyksiltä. Tämän jylhän, suurenmoisen\nvuoristoluonnon keskellä oli kauniita hedelmällisiä laaksoja ja\nhopeisia jokia, jotka kiemurtelivat vihantien kenttien ja tummempien\nmetsäseutujen läpi.\n\nTämänlaisia maisemia matkaten karavaani saapui Bafingin rannoille; joen\npoikki mentäessä yksi sotamiehistä hukkui. Henkiin jääneet riutuivat ja\nveltostuivat siihen määrään, että heidän ainoa halunsa oli laskeutua\ntien viereen nukkumaan, uhkasipa mikä vaara tahansa. Toiset menivät\nmetsään, ettei heitä löydettäisi, ja loppumatonta huolta Parkille\ntuotti näiden jälkeen jääneiden löytäminen ja leiriin kuljettaminen.\nJoitakuita miehiä siitä huolimatta kerrassaan katosi, niin että\nPark kesäk. 29 p. oli kaikkiaan menettänyt yhdeksän miestä. Lopulta\nAnderson ja Scott'kin sairastuivat; luutnantti Martynista ei näytä koko\nmatkalla olleen mitään apua. Parkin työ siis karttumistaan karttui ja\nsuunnattomia ponnistuksia kysyi retkikunnan koossa pitäminen ja matkan\njatkaminen. Hän oli kuitenkin lujasti päättänyt, ettei kesken palaisi,\nvaikka joka mies matkalle sortuisi. Usein hänen täytyi itse vartioida\nleiriä koko yö, estääkseen petoja ryöstämästä kuormajuhtia. Kuta\nmyrskyisempi yö oli, sitä tärkeämpää oli, että hän itse oli liikkeellä\nvartioimassa.\n\nBakhoyn yli kuljettaissa krokotiili sai kiinni Isaacon vasemmasta\nreidestä, vetäen hänet veden alle; mutta opas silmänräpäyksessä pisti\nsormensa pedon silmään ja siten pakotti sen heittämään irti. Ennenkuin\nhän kuitenkaan pääsi rantaan uimaan, tuli toinen ja tarttui hänen\ntoiseen reiteensä. Taas hän tuikkusi sormensa pedon silmään yhtä\nhyvällä teholla, ja ennenkuin haavoittunut krokotiili saattoi palata\nuuteen hyökkäykseen, pääsi Isaaco rantaan. Sinä iltana kaikki olivat\nniin uuvuksissaan, etteivät tahtoneet saada telttoja pystyyn eivätkä\ntavaroita sateen suojaan; Park itse hädin tuskin pysyi pystyssä.\nIsaacon haavat olivat siksi pahat, että retkikunnan täytyi kolme\npäivää odottaa hänen parantumistaan, sillä hänen avuttaan olisi matkan\njatkaminen ollut vielä paljon vaikeampaa.\n\n\n\nRosvokaupunki.\n\n\nRetkikunta saapui sitten pieneen lujasti linnoitettuun kaupunkiin,\njonka päällikkö kolmenkymmenen poikansa keralla harjoitti rosvousta,\nretkeillen laajalti joka suunnalle. Kaupunkia suojeli oja ja kolme\ntoinen toistaan korkeampaa kehämuuria. Muurien ulkopuolella oli isot\nkasat ihmisen luita, siellä kun mestattiin kaikki semmoiset vangit,\njotka eivät kelvanneet orjiksi. Yön kuluessa alkuasukkaat tekivät\njos kuinka monta yritystä varastaakseen leiristä tavaroita, ja\nParkin sotamiehet tosiaan olivat niin avuttomassa tilassa, että he\nmelkein vastustelematta sallivat viedä päällysviittojaan, pyssyjään\nja pistoolejaan. Päivällä rosvot yrittivät viedä kaikki aasit.\nLopulta Parkin täytyi käyttää aseita, saadakseen rohkeimmat varkaat\ntorjutuksi. Mutta rosvot seurasivat retkikuntaa vielä matkallekin, ja\njoka mies, joka jätätti itseään, joka aasi, joka poikkesi polulta,\njoutui heidän saaliikseen. Vasta pimeän tullen saavuttiin seuraavalle\nleiripaikalle ja kaikki kävivät oikopäätä nukkumaan märälle maalle.\nSamaan tapaan matkaa sitten jatkui, niin kauan kuin oltiin Wuladu\nmaassa. Kuin hyeenat verijäljillä varkaat seurasivat retkikuntaa,\nantamatta sille rauhaa yöllä tai päivällä. Joka aamu ja ilta toi uuden\nsanoman menetyksistä. Park ei kuitenkaan millään muotoa tahtonut sallia\nverenvuodatusta ja tämä se teki rosvot niin rohkeiksi. Ainoastaan\njossain poikkeustilassa hän käytti ampuma-aseita, joka paikalla hankki\nretkikunnalle vähäksi ajaksi rauhaa. Heikoimpia miehiä täytyi pitkin\nmatkaa jättää kuolemaan.\n\nHeinäkuun lopulla retkikunta vielä oli parinsadan kilometrin päässä\nBammakusta, Nigerin lähimmästä kaupungista. Aaseista, jotka Park oli\nmukaansa ottanut, oli nyt jokainen joko tielle sortunut tai varastettu,\nja uusien juhtien ostaminen ja vuokraaminen oli paljon vähentänyt\nretkikunnan varoja. Kaksikymmentä miestä oli kuollut tai murhattu ja\nmelkein kaikki eloon jääneet potivat jotain tautia, joka teki heidät\nsaamattomiksi. Siitä huolimatta Park yhä toivoi, että hänen matkansa\nmenestyisi, jos hän vain saavuttaisi Nigerin ja saattaisi lähteä sitä\nlaskemaan.\n\n\n\nRetkikunnan viheliäinen tila.\n\n\nSadeaika oli kuitenkin pahimmillaan, vettä tuli tulvimalla yöt päivät.\n\nJokainen joki oli paisunut suureksi virraksi, joka kenttä, lakeus oli\nmuuttunut järveksi tai suoksi, polku itsekin oli kuohuvana koskena.\nTaudit eivät sen vuoksi suinkaan helpottaneet, vaan päin vastoin veivät\nretkikunnalta viimeisetkin voimat. Miehet eivät lopulta jaksaneet\nnostaa kuormia juhtain selkään. Park itse sai toimittaa useimmat työt\nja toisinaan päivän kuluessa nostaa jalkeille kolmekintoista aasia\nja kuormata ne uudelleen. Elok. 7 p. asiat olivat niin toivottomalla\nkannalla, että Parkin täytyi levätä kaksi päivää, vaikka lepääminen\noli yhtä vaarallista kuin matkan jatkaminenkin. Eräässä paikassa Park\ntapasi lankonsa Andersonin puun alla näköjään kuolemaisillaan ja hänen\ntäytyi kantaa hänet leiriin selässään. Erään joen poikki hänen täytyi\nkulkea edes takaisin kuuteentoista kertaan, saadakseen tavarat toiselle\nrannalle. Kahtena seuraavana päivänä Park vielä menetti neljä miestä;\nkuolivatko nämä verkalleen kuumeeseen, murhasivatko alkuasukkaat heidät\ntikareillaan, vai sudetko ja muut pedot repivät, sitä ei kukaan sen\nparemmin tiennyt. Elok. 8 p. Park oli ainoa valkoinen, joka kykeni\ntyötä tekemään, ja ilman Isaacon ja hänen miestensä apua retkikunnan\nolisi ollut mahdoton lähteä liikkeelle. Anderson oli kuolemaisillaan\nja hädin tuskin Park jaksoi pitää häntä hevosen selässä. Eräässä\npaikassa nämä kaksi yhtäkkiä kohtasivat kolme suurta leijonaa, jotka\nnopeaan lähestyivät heitä. Andersonin pelastaakseen Park yksin\nhyökkäsi niitä vastaan, kohotti piilukkoisen kiväärinsä poskelleen ja\ntähtäsi keskimmäistä. Laukaus ajoi leijonat pakoon. Yksi tosin kääntyi\ntakaisin, mutta muutti taas mieltään ja lähti muitten keralla pakoon.\nPark oli lankonsa keralla jäänyt muista jälkeen, niin että heidän\ntäytyi viettää kahden yönsä erämaassa nuotiotulen ääressä, joka torjui\nleijonia ja susia. Aamulla leirin saavutettuaan hän sai kuulla, että\npuolet retkikunnasta oli viettänyt yönsä samoin, mikä siellä mikä\ntäällä.\n\nDumbilassa Park tapasi vanhan hyväntekijänsä Karfa Tauran. Anderson\noli nyt niin sairaana, ettei häntä enää voitu liikuttaa, Scott oli\nkadonnut ja vain yksi mies oli enää siinä kunnossa, että kykeni aasia\nohjaamaan. Yöllä satoi kaatamalla ja miehet pakenivat kylään, jättäen\njohtajansa yksin aaseja paimentamaan, etteivät ne päässeet kyläläisten\nviljavainioihin, sekä puolustamaan niitä petoja ja saalista etsiviä\nalkuasukkaita vastaan.\n\nElok. 19 p. Park retkikuntansa kurjien jäännösten keralla nousi\nvuorenharjanteelle, joka erotti Senegalin ja Nigerin vedet toisistaan.\nJa ylimmältä kukkulalta hän vihdoin näki »valtavan Nigerin vierittävän\naaltojaan lakeuksilla.» Park toivoi pahimpien vastuksien nyt olevan\nvoitettuina ja lohdutteli itseään sillä, että vaikka hän olikin\nmenettänyt kolmeneljännestä väestään, oli hän kuitenkin koko ajan\nvoinut pitää yllä mitä parhaita suhteita alkuasukkaitten kanssa.\nHuolimatta kamalista kokemuksistaan Park kuitenkin arveli matkansa\nosoittavan, että Gambiasta hyvin voitiin käydä kauppaa Nigerin\nlaaksoon, tarvitsematta pelätä välillä olevain kansain kauppamatkueita\nryöstävän. Ja jos matka tehtäisiin kuivalla ajalla, niin ei Park\nluullut kauppamatkueen koko matkalla menettävän kuin kolme tai neljä\nmiestä viidestäkymmenestä. Park ei, kumma kyllä, käsittänyt asian\nydinkohtaa, että nimittäin tämmöisille matkoille olisi pitänyt ottaa\nvalkoisia niin vähän kuin suinkin, he kun eivät mitenkään kestäneet\nilmanalaa. Isaaco mustine apulaisineen oli koko matkan reipas ja\ntyökykyinen.\n\n\n\nNigerillä.\n\n\nKolme päivää Bammakussa vietettyään retkikunta jatkoi matkaa; Park\nlankonsa ja tavarain keralla laski jokea, jonka virtaus oli nopea\nja joka toisin paikoin oli puoltatoista kilometriä leveä. Alempana\nse leveni vielä paljon leveämmäksi ja paikoin oli aallokoita, jotka\nuhkasivat täyttää hatarat alukset. Jollain kohdalla näkyi rannalla\nelefantteja ja virrassa oli virtahepoja, jotka monta kertaa uhkasivat\nkumota kanootit. Toisena päivänä Park lähetti Isaacon Bambarran\nkuninkaan Mansongin luo pyytämään häneltä lupaa saada matkustaa hänen\nmaansa läpi.\n\nParin viikon kuluttua toi sanansaattaja Segusta suosiollisen\nvastauksen. Park jatkoi sen vuoksi joen laskua, luutnantti Martynin\nkuljettaessa aaseja ja sotamiehiään rantaa pitkin. Lähempänä Segua\nIsaaco taas yhtyi Parkiin ilmoittaen nyt, ettei kuningas Mansong\ntahtonut häntä puheilleen laskea, vaikka sallikin hänen matkustaa\nmaansa läpi. Seuraavana päivänä saapui uusi lähettiläs noutamaan\nMansongille annettavia lahjoja ja tarkemmin kuulemaan, mikä matkan\ntarkoitus oli. Park ilmoitti nyt olevansa sama mies, joka jo ennen\noli Bambarrassa käynyt, vaikka silloin yksinään ja köyhänä; nyt hän\noli saapunut aikaan saamaan suoranaista kauppayhteyttä Bambarran ja\noman maansa välillä, jotta maurien välitys kokonaan vältettäisiin.\nValkoisten tavaroita voitaisiin siten myydä Bambarrassa paljon\nhalvemmalla kuin ennen. Mansongin lähettiläs tähän vastasi, että\nvalkoisen miehen matka oli hyvä, ja rukoili Jumalaa, että se\nmenestyisi. Lahjat paljon vahvistivat niitä ystävällisiä tunteita,\njoita Parkin matka herätti. Samaan aikaan kuoli taas kaksi sotamiestä,\nniin ettei Parkilla enää paitsi Andersonia ja Martynia ollut kuin\nneljä miestä. Muutaman päivän kuluttua Segusta saapui uusi lähettiläs,\njoka lupasi valkoisille miehille kuninkaan suojeluksen aina\nTimbuktuun saakka? Vene heillä oli lupa rakentaa missä kaupungissa\nikinä tahtoivat. Park päätti aloittaa varsinaisen jokimatkan Segun\ntuolta puolen Sansandingista, jossa hän oli käynyt ensi matkallaan.\nMatkalla sinne hän vihdoin itsekin sairastui ankaraan kuumeeseen,\njosta hän kuitenkin parani. Sansandingissa vielä kaksi miestä kuoli\nja eloonjääneet olivat niin heikkoja, että hyenat saattoivat majasta\nraastaa vainajan ja syödä hänet.\n\n\n\nSansanding.\n\n\nSansanding oli melkoinen kaupunki, siinä oli Parkin arvion mukaan\n11,000 asukasta. Kaupungin markkinapaikalla vallitsi vilkas liike\naamusta iltaan matoilla peitettyjen pienien myymälöitten ympärillä,\njoissa kussakin myytiin jotain erikoistuotettakin, upeita helmiä\nnaisten koruiksi, antimonia heidän silmäluomiensa mustaamiseksi ja\nkaunistamiseksi, sormuksia ja rannerenkaita sormien, säärien ja\nkäsivarsien koruiksi. Paraimmissa puodeissa myytiin tulipunaisia\nkankaita, silkkiä, ambraa ja muita kalleuksia, jotka oli tuotu Saharan\npoikki Marokosta ja Tripoliista. Vihanneksia, lihaa, suolaa y.m.\nmyytiin kutakin lajia omassa puodissaan, samoinkuin nahkateoksia\nja oluttakin. Tiistaisin varsinkin markkinat olivat tavallista\nvilkkaammat. Silloin kerääntyi ympäristöstä suunnattoman paljon\nrahvasta ostamaan ja myymään ja muukalaisilla oli mitä paras tilaisuus\ntutustua kansanelämään.\n\nPark päätti ostaa täältä kanootteja ja koota niistä suuremman aluksen\njokimatkaa varten. Hän avasi puodin ja vaihtoi siinä tavaroitaan\nkaurisimpukoiksi, saaden niitä yhtenä ainoana päivänä kokoon 25,000.\nMaurit koettivat yllyttää kuningasta, että hän tappaisi valkoisen\nmiehen, mutta Mansong ei ottanut heidän neuvoaan kuuleviin korviinsa,\nvaikka hän luulikin valkoista miestä taikuriksi — taikka ehkä juuri\nsentähden. Park osti sitten kaksi 40 jalan mittaista kanoottia ja\nyhdessä ainoan terveeksi jääneen miehensä kanssa liitti ne yhteen,\nnimittäen aluksen siten »Hänen Majesteettinsa kuunari Jolibaksi.»\nLuutnantti Martyn vietti aikaansa juopottelemalla maurien kanssa.\nAnderson kuoli lokak. 28 päivänä ja siten Park menetti uskollisen\nystävän ja luotettavan apulaisen ja tunsi jälleen olevansa »yksin ja\nilman ystävää Afrikan villien keskellä.»\n\nMarraskuun keskivaiheilla kaikki varustukset Nigerin matkaa varten\nolivat suoritetut. Isaaco miehineen sai palkkansa ja palasi rannikolle,\nParkin päiväkirja mukanaan. Hänen sijaansa Park otti oppaaksi\nAmadi Fatuma nimisen, paljon matkustaneen neekerin. Marrask. 19 p.\nhän kirjoitti viimeisen kirjeen vaimolleen, lausuen siinä julki\nluottamuksen matkansa onnistumiseen. Sitten hän lähti hataralla\naluksellaan tuntemattomiin kohtaloihin, kerallaan luutnantti Martyn\nja kolme sotamiestä, joista yksi oli mielipuoli, opas ja kolme orjaa,\nkaikkiaan yhdeksän miestä. Näin varustettuna hänen piti laskea valtava\njoki vaarallisine karineen ja vielä vaarallisempine virtahepoineen,\njoki, jonka rannoilla pitkällä matkalla asui kiihkoilevia maureja ja\ntuaregeja ja näitten takana tuntemattomia ihmissyöjiä ja verenhimoisia\nopastajia. Mutta toivoton ei yritys siltä ollut eikä ollut perusteeton\nParkin julkilausuma luottamus. Monesti hän oli vakuuttanut, että hän\nuhraisi vaikka joka miehen, mitä hänellä oli kanssaan, ja lopulta\nitsensäkin, ennenkuin yrityksestä kesken luopuisi. Lähdettyään\nSansandingista liikkeelle hänellä ei enää ollutkaan valitsemisen varaa.\n\n\n\nParkin katoaminen.\n\n\nIsaaco toi uskollisesti Parkin päiväkirjat rannikolle, josta ne\nlähetettiin Eurooppaan, ja niistä aikalaiset tutustuivat retkikunnan\nuhrautuvaan, surkeaan taisteluun päämääränsä saavuttamiseksi. Suurella\njännityksellä nyt odotettiin, koska ja missä retkikunta taas ilmestyisi\nihmisten ilmoille, mutta turha oli se odotus. Kului kuukausi toisensa\njälkeen ja päättyi vuosi 1806, mutta turhaan odotettiin tietoja Mungo\nParkin ja hänen viimeisten tovereittensa kohtaloista. Sitten alkoi\nLänsi-Afrikan rannoille saapua sisämaasta neekerikauppiaitten keralla\nhuhuja retkikunnan tuhosta. Lopulta viranomaiset, tammikuussa 1810,\nlähettivät Isaacon sisämaahan saamaan selville, mitä perää näissä\nhuhuissa oli. Isaaco saapui lokakuussa Sansandingiin ja tapasi siellä\nAmadi Fatuman, joka hengissä oli palannut takaisin matkaltaan. Isaacon\nnähdessään Amadi puhkesi itkemään ja valittamaan, huudahtaen, »he ovat\nkaikki kuolleet, tuhon omaksi joutuneet!» Sitten hän kertoi, mitä tiesi.\n\n\n\nRetkikunnan tuhosta saadaan tieto.\n\n\nPark laski Sansandingista lähdettyään keskivirtaa, karttaakseen\nmaanasukkaita niin paljon kuin mahdollista. Sillassa hän osti\nvielä yhden orjan ja Djennessä lähetti päällikölle lahjan, vaikkei\nkummassakaan paikassa mennyt maihin. Siinä kohdassa, missä Niger\nhaaraantuu, Djinbalan saaren muodostaen, hyökkäsi retkikunnan\nkimppuun kolme keihäin ja nuolin aseistettua venekuntaa, mutta\nnämä ampuma-aseilla karkoitettiin. Vähän alempana tapahtui toinen\nsamanlainen hyökkäys ja Timbuktun kohdalla kolmas. Joka kerta\nhyökkäykset torjuttiin ja hyökkääjät menettivät monta miestä.\n\nTimbuktun ohi kuljettuaan retkikunta tuli tuaregien maahan. Siellä\nseitsemän venekuntaa yritti pysäyttää sen, mutta kun hyökkääjillä\nei ollut pyssyjä, niin torjuttiin hyökkäykset helposti. Retkikunta\noli menettänyt vasta yhden miehen. Sillä oli runsaasti pyssyjä ja\nnäitä pidettiin alati valmiina taisteluun. Muuan sotamies taas kuoli,\nmutta siitä huolimatta tuonnempana torjuttiin kuudenkymmenen kanootin\nhyökkäys. Oppaan kertomuksen mukaan oli Martyn taistellut niin\nurhoollisesti, ettei häntä tahtonut saada herkeämäänkään; hän oli ollut\nvähällä oppaankin tappaa, kun tämä kerran oli yrittänyt saada hänet\ntaistelusta luopumaan.\n\nTämän tappelun jälkeen retkikunnan vene tarttui kiviin ja kun se oli\nirti saatu, pelastui se töin tuskin vimmatun virtahevon hyökkäyksestä.\nMuutama luoti kuitenkin sai paksunahkan muuttamaan mieltään, ennenkuin\nvahinkoa tapahtui.\n\nRetkikunta oli nyt saapunut Sonrhayn vanhan valtakunnan keskiosiin ja\nmatka menestyi niin hyvin, kuin suinkin saattoi toivoa. Retkikunnalla\noli vielä siksi runsaasti ruokavaroja, ettei tarvinnut poiketa maihin.\n\nKaffon kohdalla oli taas torjuttava kolmen kanootin hyökkäys, ja\nkun opas vähän tuonnempana meni maihin maitoa noutamaan, ottivat\nasukkaat hänet kiinni. Park pidätti silloin kaksi kanoottia, jotka\nolivat laskeneet »Joliban» rinnalle, ja uhkasi tappaa kaikki niissä\nolevat, ellei opasta paikalla vapautettaisi. Tämä uhkaus tehosi, opas\npäästettiin irti ja ystävälliset suhteet saatiin aikaan.\n\nKun oli tästä pulasta päästy, haarautui joki kolmeen haaraan ja kulkua\nhaittasivat saaret ja luodot. Ensimmäistä pudasta vartioivat asestetut\nmiehet, »jotka», sanoi opas, »huolestuttivat meitä, ja varsinkin minua,\nkovasti, ja minä vakavasti lupasin, etten enää koskaan kulkisi siitä\nohi antamatta köyhille melkoisia lahjoja.» Toinen haara Sitävastoin oli\navoin.\n\nMuutaman päivän kuluttua retkikunta sitten saapui haussa-neekerien\nmaahan, jota kauemmaksi Amadin ei pitänyt seurata. Ennen eroa Park\nsanelun mukaan kirjoitti muistiin tärkeimpien esineitten ja tavarain\nnimityksiä, ynnä hyödyllisiä puheenparsia, johon kului kaksi päivää.\n»Joliba» pysyi tämän ajan ankkurissa, poikkeamatta kuitenkaan maihin.\n\nPark oli nyt kulkenut Nigeriä puolentoistatuhatta kilometriä ja nähnyt\nsen kääntyvän etelään, Atlantin merta kohti, ja kun hän siihen saakka\noli kyennyt kaikki hyökkäykset torjumaan, oli hänellä nyt täysi syy\notaksua matkansa onnistuvan. Toinen olisi asia ollut, jos joki olisikin\nvirrannut johonkin sisämaan suohon, kuten se usein sen ajan karttoihin\nkuvattiin.\n\nPitkä viivytys tulkin eroamisen vuoksi teki kuitenkin nopean lopun\nnäistä toiveista. Maanasukkaat saivat vihiä siitä, että hänellä vielä\noli lautallaan koko joukon arvokkaita tavaroita, ja heillä oli nyt hyvä\naika ryhtyä sitä varten valmistuksiinsa. Nigerin matala leveä laakso\nahdistuu Jaurin alapuolella rotkolaaksoksi, jossa monet kivikot, luodot\nja saaret pikkukylineen jakavat joen kolmeksi haaraksi. Näistä on yhtä\nhelppo kulkea, kahta tulvallakin vaikea ja tavallisella vedellä aivan\nmahdoton. Bussan kohdalla maanasukkaat nyt päättivät pysäyttää ja\nryöstää retkikunnan.\n\nVaaraa aavistamatta Park lähti Jaurista, mutta kun hänellä ei ollut\nmukanaan ketään, joka olisi matkan tuntenut, laski hän pahimpaan\njokihaaroista ja kulki siten oikopäätä surman suuhun. Jouduttuaan\nkerran virran valtoihin hän ei muuta voinut kuin laskea sen mukana,\nmolemmat rannat kun olivat täynnään aseellista kansaa, joka jo nakkeli\nkeihäitään venettä kohti. Kaksi orjista sai tuota pikaa surmansa. Park\nmuine tovereineen jatkoi matkaa, ampuen minkä ennätti. Melkein hän jo\npääsi selvemmille vesille, kun »Joliba» äkkiä tarttui kallionkoloon,\njosta sitä oli mahdoton irti saada. Park koetti sitä keventää\nnakkaamalla kaikki tavarat jokeen, mutta ei sekään auttanut.\n\nAmadin kertomuksen mukaan Park sitten tarttui toiseen valkoiseen\nmieheen ja Martyn toiseen, jonka jälkeen he yhdessä hyppäsivät koskeen,\narvatenkin maalle kahlatakseen ja antautuakseen vihollistensa armoille,\nmutta kaikki he sinne hukkuivat. Yksi veneeseen jäänyt orja vain\npelastui ja vietiin kuninkaan luo. Häneltä vangittu opas sai kuulla\nkertomuksen tapauksesta.\n\nParkin kohtalo näytti näin ollen varmalta, mutta hänen vaimonsa ei\nottanut sitä uskoakseen, vaan kuolemaansa saakka luuli miehensä yhä\nelävän jossain Afrikan pimeissä sisäosissa. Parkin toinen poika,\nTuomas, päätti mieheksi vartuttuaan lähteä häntä etsimään. Ilman\nminkäänlaisia varustuksia hän v. 1827 matkusti Guinean Kultarannalle\nlähteäkseen sieltä sisämaahan, mutta sille tielle hän katosi.\n\nVuosisadan keskivaiheilla vasta saatiin toisaaltakin tietoja Mungo\nParkin kuolemasta. Hän oli muka joutunut oppaansa kanssa kiistaan\nsiitä, paljonko tämän piti saada palkkaa, ja Jaurin päällikkö oli\nratkaissut asian oppaan hyväksi. Park ei kuitenkaan hyväksynyt tätä\npäätöstä, vaan aikoi matkustaa edelleen. Eräs päällikön miehistä oli\npidätellyt venettä ja kiukuissaan oli Park vetänyt sapelin tupesta ja\nhakannut miehen käden poikki. Siitä syntyi tappelu, joka päättyi koko\nretkikunnan tuhoon. Parkin tavarat oli jaettu ja kirjat ja paperit\nannettu papeille amuleteiksi.\n\nKauan muisteltiin joella Parkia ja hänestä kerrottiin myöhemmille\nranskalaisille matkustajille, näytettiin esineitä, joita hän oli\nlahjoitellut, ja hänen toveriensa hautoja. Rahvaan kesken häntä\nmuisteltiin anteliaisuutensa vuoksi. Hänen papereitansa säilytti\nkauan Jaurin päällikkö, ei kuitenkaan niin kauaa, että ne olisi voitu\npelastaa. Ainoastaan logaritmitaulut säilyivät; ne ovat nykyisin\nEnglannin maantieteellisen seuran kokoelmissa.\n\n\n\n\n\nVANHAN LIBYAN TUTKIJAT.\n\n\nMungo Parkin matkat herättivät Euroopassa mitä suurinta mielenkiintoa\nAfrikan tutkimusten jatkamiseen, ja vaikka hänen jälkimmäinen\nmatkansa päättyikin onnettomasti ja ne molemmatkin osoittivat, kuinka\nlukemattomia vaaroja matkustajan on Afrikan sisäosissa kestettävä, ei\nsuinkaan ollut puutetta niistä, jotka olivat halukkaat antautumaan\nkaikille näille vaaroille alttiiksi, milloin vain oli varoja ja\ntilaisuutta tarjona.\n\nEurooppa oli jo vanhimmilta ajoilta perinyt syvän mielenkiinnon\nPohjois-Afrikkaa ja sen sisäosia kohtaan, maita kohtaan, joissa jo\nvanhan Egyptin vaikutusvalta oli tunkeutunut kauas sen omain rajain\nulkopuolelle, johon helleenejä yhdistivät lujat siteet, joista Karthago\nkaupallaan kokosi rikkauksia, joista Rooman vallan ajalla tuli\nsivistysmaita ja joissa keisarivallan loppuaikoina kristinusko laajalle\nlevisi ja sai vahvat juuret.\n\nAbessinia, Egypti, Nuhia, Tripolis, Algeria ja Tunesia ynnä Marokko,\nnuo merirosvouden ja kristittyjen vihan tyyssijat, olivat tosiaan\nennen vanhaan kristittyjä maita. Kun muhammedilaisuus seitsemännellä\nvuosisadalla voittoisana eteni kautta Pohjois-Afrikan Atlantin merta\nkohti, jäivät sisämaat etenkin itäosissa vielä joksikin vuosisadaksi\neteenkinpäin kristityiksi ja ne puolustivat uskoaan sitkeästi.\nErotettuina muusta kristikunnasta niiden lopulta kuitenkin täytyi\nalistua, ja tähän varsinkin vaikutti se seikka, että paljon beduiineja\n11:llä vuosisadalla muutti Arabiasta ja Syyriasta Pohjois-Afrikkaan\nkameelineen, karjoineen, jääden sinne pysyvästi asumaan, kukistaen\nberberikansat ja muodostaen heidän kanssaan sekarotuja.\n\nJo persialaiset olivat tosin tuoneet Egyptiin kameelin, mutta vasta\narabialaisten keralla se levisi Saharaan, tehden mahdolliseksi\nlukuisain uusien karavaanireittien avaamisen erämaan poikki ja\nsaattaen täten Välimeren rantamaat ja Sudanin entistä vilkkaampaan\nkauppayhteyteen. Sahara ja Nubia muuttuivat muhammedilaisiksi ja sieltä\ntämä uskonto levisi edelleen Sudaniin; jossa berbeereillä varmaan oli\njo paljon ennen ollut vaikutusvaltaa ja jossa heidän ja neekerien\nväliset sekarotunsa jo olivat syntyneet.\n\nSudanissa varmaan oli jo sitä ennen valtakuntiakin. Fulbet eli\nfulat, joitten nimi merkitsee punaista, olivat neekerien ohella\nSudanin pääväestö. Heidän alueensa ulottui Senegalista Darfuriin\nsaakka ja Timbuktusta Jorubaan ja Adamauaan etelässä. He olivat\npaimentolaiskansaa, samoin kuin beduiinitkin, ja suuremman\nliikkuvaisuutensa vuoksi saattoivat helposti pitää valtansa alaisina\nmaata viljelevää neekeriväestöä ja perustaa sen keskuuteen valtakuntia.\nFulbet luultavasti kuuluvat Pohjois-Afrikan vanhaan berberiläiskantaan,\nvaikk'ei heidän rotusuhteistaan vielä ollakaan täysin selvillä. Heidän\nkasvonpiirteensä ovat usein eurooppalaiset, vaikka ihoväri onkin\nsangen tumma. Kieli eroaa kaikista muista kielistä, mutta sen juuret\nviittaavat berberiläisiin ja seemiläisiin kieliin. Kieleen on kuitenkin\nsekaantunut paljon neekerikielten aineksia, samoin kuin kansaan\nitseensä neekerien verta.\n\nSamoin kuin Pohjois-Afrikan kansat ennen olivat olleet kristinuskossaan\nkiihkeitä, samoin ne muhammedin uskoon käännyttyään olivat kiihkeitä\nmuhammedilaisia, jopa sokeaan fanatismiin saakka, kuten uuden uskonnon\ntaisteleva luonne ja sen tunnustajain pieni sivistysmäärä edellyttivät.\nVälimeren rantaseuduissa uskonnollinen suvaitsemattomuus tosin oli\nyhdeksännentoista vuosisadan alussa jo jonkun verran lauhtunut,\nainakin niissä satamakaupungeissa, jotka tekivät Euroopan kanssa\nkauppaa, mutta sisämaassa se oli säilynyt täydessä hurjuudessaan, jonka\nvuoksi turvattoman eurooppalaisen oli — ja on vielä tänä päivänäkin —\nylenmäärin vaarallista siellä matkustaa. Halu päästä Euroopan kanssa\nkauppaa tekemään ja osalliseksi sen keksinnöistä ja tuotteista muutti\nkuitenkin silloin tällöin Sudaninkin ruhtinaitten mielen, niin että\nmatkat heidän maihinsa kävivät mahdollisiksi, vaikkapa moni matkustaja\nsaikin hengellään maksaa rohkeutensa. Euroopassa vallitsi silloin\nvielä liioitellut käsitykset näiden maailmasta erotettujen maitten\nrikkaudesta ja viljelyksestä. Vaikka nämä käsitykset osoittautuivatkin\nvääriksi, niin tuli kuitenkin todetuksi se, että niissä on säilynyt\njäännöksiä sangen vanhasta kulttuurista, joka osaksi ulottunee vanhan\nEgyptin aikoihin saakka.\n\n\n\n\nEnglantilaisia retkiä Saharaan ja Sudaniin.\n\n\nEurooppa ei tosin ollut aivan vailla tietoja vanhan Libyan sisäosista,\nsillä keskiajalla ja uudella ajalla olivat useat arabialaiset\nmatkustajat julkaisseet niistä laajoja matkakertomuksia, mutta ei\nainoakaan länsimainen matkustaja ollut vielä omin silmin nähnyt näitä\nmaita, joita sen vuoksi verhosi tarun hämärä. Ennen sitä suurta\nretkikuntaa, jonka Englannin hallitus v. 1822 lähetti Saharan poikki\nsisimpään Sudaniin, Tshad järven rannoille, on meidän kuitenkin\nmainittava eräitä vähempään jääneitä yrityksiä.\n\n\n\nHornemann.\n\n\nMungo Parkin molempien matkojen väliajalla lähti saksalainen Friedrich\nHornemann Lontoon Afrikan-yhdistyksen toimesta Libyan sisäosiin. Hän\nopiskeli sitä varten arabiaa, samoin kuin myöhemmin Wallin, antoi\nympärileikata itsensä ja lähti sitten Egyptistä muhammedilaiseksi\npuettuna yrittämään Libyan erämaan kautta Sudaniin ja Nigerin\nrannoille. Jo Kairossa hänet tosin vangittiin, mutta kun Napoleon\nBonaparte samaan aikaan (1797) valloitti tämän kaupungin, pääsi\nHornemann vapaaksi. Vasta seuraavana vuonna hän kuitenkin saattoi\nliittyä Fessaniin matkaavaan karavaaniin. Siuahin keitaassa hän\nnäki Jupiter Ammonin muinoin kuulun temppelin raunioita. Karavaanin\njo lähdettyä Siuahista lähti keitaasta sitä takaa-ajamaan paljon\naseellista väkeä, joka vaati haltuunsa Hornemannia ja hänen\npalvelijaansa, väittäen heitä kristityiksi. Mutta Hornemann otti\nesiin koraanin ja luki sitä niin sujuvasti, että se herätti yleistä\nihmetystä, ja lopulta hän kehoitti läsnäolevia rupeamaan kanssaan\nväittelemään uskon asioista. Rohkeilla valeillaan hän pelastui.\nSeuraava keidas oli Audjila, jonka Herodotos mainitsee, samoin kuin\nSiuahinkin (vert. I, s. 78). Tie kulki sitten kammottavan vuorimaan\npoikki, joka ensinnä oli synkkää mustaa kiveä ja sitten valkoista\nkalkkikiveä, ja siitä päästyään karavaani tuli Fessanin ensimmäiseen\nkeitaaseen. Mursukissa se otettiin vastaan suurella riemulla ja\njuhlilla ja sulttaani itse oli tullut kaupunkinsa ulkopuolelle\nsitä tervehtimään. Mursuk oli tärkeä kauppapaikka, johon saapui\nkaravaaneja Egyptistä, Tripoliista, Marokosta ja Sudanista. Hornemann\nkeräsi paljon tietoja laajoista maista, mutta Timbuktusta, joka oli\nhänen matkansa varsinainen päämäärä, ei paljoa tiedetty, koska se\nteki kauppaa etupäässä Marokon kanssa. Nigerin sanottiin virtaavan\nitää kohti, kunnes se laski Niiliin. Tästä päättäen saivat siis\nvanhan ajan maantieteilijät väärät tietonsa Niilin lähteistä Saharan\nasukkailta (vert. I, s. 77). Käytyään Tripoliissa lähettämässä\nkirjeitä kotimaahansa Hornemann jatkoi matkaa kauemmaksi etelään ja\nvarsinkin länttä kohti. Mutta sen koommin ei häneltä itseltään saatu\nmitään varmaa viestiä. Arabialaiset kauppiaat kertoivat, että »Jussuf»\noli nähty siellä ja siellä hyvässä voinnissa ja että rahvas häntä\nkunnioitti pyhänä marabuuttina, ja viimeisten tietojen mukaan hän oli\nsaapunut Nigerin rannoille saakka, jossa kansa häntä kohteli hyvin,\nmutta siellä hän oli sairastunut ja kuollut. Muuan nuori mies oli\nsitten esiintynyt ja väittänyt itseään hänen pojakseen, mutta tuskinpa\ntämä oli totta.\n\n\n\nTuckeyn onneton retki Kongolle.\n\n\nV. 1816 Englannista lähetettiin kaksi suurta ja hyvin varustettua\nretkikuntaa Nigeriä tutkimaan. Kuvaavaa on, että toinen lähti Kongon\nsuuhun, jota luultiin Nigerin suuksi, noustakseen sieltä jokea, kunnes\nkeskivälillä kohtaisi toisen retkikunnan, joka samaan aikaan lähti\nNigerin latvoille samoja teitä kuin Mungo Park. Näistä yrityksistä\nodotettiin suuria, mutta harvoin on minkään retkikunnan osaksi tullut\nsurkeampi kohtalo kuin kapteeni Tuckeyn Kongolle johtaman. Tuckeylla,\njoka oli etevä upseeri ja maantieteilijä, oli mukanaan puolensataa\neurooppalaista, näitten joukossa paljon tiedemiehiäkin. Retkikunta\nsaapui Kongon suulle kesällä v. 1816 ja lähti Bomasta veneillä\njokea nousemaan. Jellalan kosket tekivät ensimmäisen tenän, mutta\nne voitettiin ja matka näytti edistyvän jotenkin ripeästi. Mutta\nsitten alkoi kuume tehdä tuhojaan, miehiä kuoli niin taajaan, johtaja\nitsekin, ettei jäänyt jäljelle ainoatakaan tiedemiestä, eikä lopulta\nollut muuta neuvoa kuin kääntyä takaisin, pääsemättä edes koskien\npäälle. Retkikunnan riutuneet tähteet pelastuivat Bomaan ja palasivat\nkotimaahan.\n\nYhtä huonosti kävi sille joukolle, joka Gambian laaksosta yritti\ntunkeutua Nigerin latvoille majuri Peddien johdolla. Kolme johtajaa\nmenetettyään retkikunnan täytyi palata takaisin, ennenkuin se edes oli\nvedenjakajalle päässyt.\n\n\n\nOudneyn, Clappertonin ja Denhamin retki Bornuun.\n\n\nEnglannin hallitus ei kuitenkaan heittänyt Afrikan sisäosien\ntutkimista. Se varusti suuren retkikunnan, joka t:ri Walter\nOudneyn, majuri Dixon Denhamin ja kapteeni Hugh Clappertonin\njohdolla maaliskuun alussa v. 1822 lähti Tripoliista tunkeutuakseen\nSaharan kautta Sudaniin. Tämä retkikunta, joka oli Tripoliin\nsulttaanin suojeluksen alainen ja johon kuului 13 eurooppalaista,\nei koettanut salata kansallisuuttaan eikä uskontoaan, vaan upseerit\nmatkustivat täysissä univormuissaan ja saivat siitä huolimatta\nkulkea häiritsemättä. Mursukissa vastaanotto tosin oli huono ja\nkaikenlaisilla juonilla koetettiin estää retkikuntaa jatkamasta matkaa\nBornuun, mutta majuri Denham palasi silloin Tripoliihin valittamaan\nja Englannin hallitukselle antamansa lupauksen mukaan sulttaani\nnyt antoi Denhamille 200 arabialaista turvajoukoksi. Tätä joukkoa\njohti älykäs ja hyväntahtoinen arabialainen kauppias, joka suuresti\ntasoitti retkikunnan tietä. Mursukissa oli vastaanotto nyt sen mukaan\nruhtinaallinen. Oudney ja Clapperton olivat sillä välin tehneet retken\nGhat-maan natronijärville, joista saatiin kaupassa kulkeva epäpuhdas\nsooda ynnä suuret määrät erään kärpäsen toukkia, joista valmistettiin\nhuonon kaviaarin tapaista särvintä.\n\n\n\nErämaassa.\n\n\nTuskin olivat Mursukin muurit ja taatelilehdot hälvenneet näkyvistä,\nennenkuin armoton erämaa paahtavine helteineen ja lentävine hiekkoineen\njoka puolella ympäröi karavaania. Siellä täällä tavattiin pieni\nvihanta keidas, missä lähde ylläpiti alhossa vihannuutta taikka maa\nhieman hitaammin laski lävitseen sadekuuron kuin erämaan hiekka. Mutta\naaltoileva hiekka ja kivinen hammada olivat valtapiirteinä niissä\nseuduissa; joiden kautta karavaani kulki, ja ankarina ja vakavina\nmuistuttivat matkan varressa ihmisten ja eläinten luurangot, mikä kurja\nkohtalo näillä taipaleilla oli ennen tullut lukemattomien osaksi — ja\nsaattoi tulla nytkin. Matkustajat lukivat yhtenä päivänä sadanseitsemän\nihmisolennon surulliset jäännökset ja tapasivat niitä yhdellä lähteellä\nsatakunnan. Missä ne olivat kurjain, tielle sortuneitten orjain luita,\njotka eivät olleet jaksaneet kulkea karavaanin mukana, missä taas\nkokonaisen karavaanin, joka kaivolle tullessaan olikin tavannut sen\nhiekkamyrskyn tukkimana.\n\nEtelämmässä kaivoja alkoi olla yhä harvemmassa, taatelipuita ja\nkeitaita samoin ja vaeltavain tibbujen ja tuaregienkin, noiden\nkaravaanireittien vakinaisten rosvojen, luku alkoi vähentymistään\nvähentyä. Yksin petoeläimetkin, jotka niiden kanssa jakavat sen vähän,\nmitä maa tuottaa, katosivat keltaisen aavikon partaalla, sateettoman\ntaivaan alla. Moneen päivään ei näkynyt merkkiäkään kasvullisuudesta\nja vedettömän aavikon poikki puhaltavat palavat tuulet kärvensivät,\nmitä armoton aurinko ei ollut löytänyt. Matkustajat olivat niin\nkurjassa kunnossa, etteivät edes saaneet puhutuksi. Kieli tarttui\nkitalakeen. Kameelitkin herkesivät yksitoikkoisesta voihkinastaan,\nikäänkuin valitus täällä olisi ollut aivan tarpeeton, kun asioita\noli aivan mahdoton parantaa. Kulkea eteenpäin ja eteenpäin oli ainoa\npelastus. Hiljaisuutta rikkoivat vain silloin tällöin kavioitten alla\nrusahtelevat luurangot. Vielä tuskallisempaa kuin hietikolla oli kulku\nkivisellä »hammadalla». Lopulta kameelitkin uupuivat. Niitä vaipui\nkaksinkymmenin tai enemmänkin maahan muutaman tunnin kuluessa. Ei\ntervetullut tähtikirkas yökään viileine tuulahduksineen ollut hirmuista\nvapaa, sillä näillä kuivilla aavikoilla karavaanitkin pyrkivät kuin\nsudet ryöstämään toisiaan.\n\nKuljettuaan Bilman keitaan ja taas toisen hieta-aavikon poikki\nkaravaani vuoden 1823 alussa tuli paremmille maille. Saharan poikki\noli kuljettu ja päästy vihannampaan Sudaniin. Alkoi näkyä puita,\nsitten vihantia täpliä ja vähitellen tultiin seutuun, jossa tibbut\npaimentelivat karjojaan. Ja yhä parantuen maa lopulta oli kuin\neurooppalaista puistomaisemaa. Lintuja liverteli varjoisissa puissa,\ngaselleja kirmasi karavaanin edellä, ja vieraanvaraiset neekerit, jotka\nuupuneille matkamiehille kantoivat tuoretta lihaa, maitoa ja mehukkaita\ntaateleita, näyttivät olevan sopusoinnussa asumansa hymyilevän maan\nkanssa, aivan samoin kuin villit tuaregit ja vihaiset arabialaiset\nkuin luonnostaan kuuluivat siihen kamalaan erämaahan, jonka poikki\nmatkustajat juuri olivat tulleet.\n\n\n\nTshad järvi.\n\n\nTämän rehevyyden keskellä retkeilijät äkkiä näkivät edessään näyn, joka\nheistä ensi katsannolta ehkä näytti samanlaiselta kangastukselta, joita\nuupuneet vaeltajat erämaassa näkevät. Heidän edessään levisi laajan\nveden pinta monine saarineen, matalat ruokoiset rannat ulpukoineen ja\nvirtahepoineen, ja järven pinnalla loistivat kalastajain valkoiset\npurjeet. He olivat saapuneet kuululle Tshadille, jota ei siihen saakka\nainoakaan kristitty ollut nähnyt.\n\nTämä järvi tunnettiin siihen saakka vain kuulopuheitten mukaan ja\nkäsitykset siitä olivat hyvin häälyväiset. Toiset väittivät sitä\njoeksi, toiset rämeeksi, mutta retkikunta huomasi sen kalarikkaaksi\njärveksi. Järven matalilla rannoilla oli tavattoman paljon karjoja\nja riistaeläimiä, sen ruovostoissa suunnattomat parvet vesilintuja.\nHyeenoja,, leijonia ja muitakin petoeläimiä oli runsaasti. Sääskien\nvuoksi oleskelu järven läheisyydessä kuitenkin oli melkein\nsietämätöntä. Kuivan aikana vesi väheni niin vähiin, että rannoilta\ntuskin näki muuta kuin ruovostoja ja rämettä, tulvan aikana se taas\npaisui niin paljon yli partaittensa, että kaikkien eläimien täytyi\npaeta kauas viljeltyjä seutuja kohti, jossa petoeläimet sitten tekivät\npaljon vahingoita.\n\nDenham matkusti myöhemmin melkein järven ympäri ja löysi monta siihen\nlaskevaa jokea, mutta ei sitä vastoin ensinkään siitä lähtevää. Suurin\nTshadiin laskevista joista oli Shari, joka tulee Kongon puoleiselta\nvedenjakajalta. Pian selvisi, ettei mikään järveen tulevista joista\nvoinut olla Niger. Keskellä järveä oli saaria, joissa asui biddomahien\naivan itsenäinen kansa. Heillä sanottiin olevan tuhansia veneitä,\njoilla he tekivät rannoille rosvoretkiä. Bornunkin alueita he\nryöstelivät, eikä heille voitu mitään, kun ei ollut veneitä.\n\n\n\nBornu.\n\n\nEi ainoakaan eurooppalainen ollut vielä nähnyt Bornua, eikä\nretkeilijöillä sen vuoksi ollut käsitystä siitä, minkälaisen\nvaltakunnan ja kaupungin he oikeastaan tapaisivat. He sen vuoksi\nhämmästyivät, kun heitä vastaan tuli hyvin järjestetty sotajoukko,\njossa oli tuhansia ratsastavia peitsimiehiä, johtaja puettuna kypäriin\nja rautahaarniskaan. Vastaanotto oli kuitenkin hyvä ja hallitsija\nosoitti englantilaisille suurta suosiollisuutta, antaen heille hyvät\nasunnot ja palvelijoita.\n\nBornussa vallitsi samanlainen tila kuin Japanissa shogunien aikana.\nSulttaani hallitsi vain nimellisesti, mutta piti loistavaa hovia, ja\nvarsinainen valta oli sheikin käsissä, joka oli aikanaan pelastanut\nmaan anarkiasta. Sulttaani kuitenkin otti retkikunnan itse vastaan,\nistuen häkin tapaisella valtaistuimella, ympärillään hovilaisia, joilla\noli suuret tekovatsat ja paksut turbaanit, koska vatsan vahvuus ja\npään paksuus oli Bornussa muotina. Sheikkikin kutsui englantilaiset\nusein puheilleen ja oli sangen tyytyväinen lahjoihin, joita nämä toivat\nmukanaan. Varsinkin pelitoosa ja raketit häntä ihmetyttivät. Hän oli\nsaanut Fessanin sulttaanilta tykin, jolla ei kuitenkaan ollut lavettia,\nmutta lavetin valmisti nyt retkikunnan kirvesmies ja Denham valoi\nluoteja. Sheikki oli ylenmäärin mielissään, kun tykillä ammuttiin, ja\narveli, että kyllä bagirmilaiset nyt saisivat hyppiä.\n\nBornun pääkaupunki oli siihen aikaan Kuka, mutta se oli vasta nuori\nkaupunki. Vanha pääkaupunki oli Birni eli Gambaru, jonka fulbet v. 1809\nolivat hävittäneet. Kuka oli lähellä Tshadin rantaa. Asukkaat tuntuivat\nverraten sivistyneiltä. Kaupungissa pidettiin joka viikko markkinat,\njoille joskus saattoi tulla satakintuhatta ihmistä vaihtamaan maansa\ntuotteita Manchesterin pumpulikankaihin, Saksin punaiseen verkaan,\nkaksipiippuisiin rihloihin, raakasilkkiin, Sheffieldin partaveitsiin.\nKiinan teehen ja Länsi-Intian sokeriin, Nürnbergin leikkikaluihin tai\nLontoossa ja Marseillessa valmistettuun paperiin. Oppineitakin tässä\nomituisessa maassa oli, ja he tutkivat Aristotelesta ja Platonia\narabiankielisistä käännöksistä. Nämä kirjat, jotka tulivat, samoin\nkuin kaikki muutkin tavarat, Tripoliista suurta karavaanitietä, olivat\nepäilemättä jäljennöksiä Espanjan maurilaisille kuninkaille aikanaan\ntehdyistä käännöksistä. Tripoliista tuotiin vielä, samoin kuin Leo\nAfrikanuksen aikoina, verkoja, keltaisia tohveleita ja kauniisti\nkirjoitettuja koraaneja. Tripoliin vaikutusvalta hengellisissä asioissa\noli niin suuri, että mutkikkaat lakikysymykset — ylin laki oli koraanin\nkirjain — usein annettiin Tripoliin ulemain eli pyhäin kirjain\noppineitten ratkaistaviksi.\n\n\n\nOrjastusretki.\n\n\nBornusta lähetettiin samaan aikaan retkikunta orjia hankkimaan, ja\nsen mukaan lähtivät arabialaiset, jotka olivat englantilaisia tänne\nsaattaneet, he kun eivät tahtoneet aivan tyhjin käsin palata takaisin\nTripoliiseen. Denham sai luvan lähteä mukaan tälle rosvoretkelle,\nvaikka hänen toverinsa sitä vastustivat. Sheikki antoi hänelle\npalvelijaksi Maramay nimisen orjan, kieltäen tätä koskaan jättämästä\nherraansa. Sotaretki tehtiin vuoristossa asuvia fulbeja vastaan.\nRetken johtaja, neekeri Barka Gana, joka oli kiihkeä muhammedilainen,\nkuten Bornussa kaikkikin, koetti matkalla taivuttaa majori Denhamin\nmuhammedin uskoon. Välillä yhtyi orjastajain sotajoukkoon 1000 Shoan\narabialaista; kaikki ratsain, ja myöhemmin Mandaran sulttaani, tuoden\n500 komeasti puettua ratsumiestä, joitten joukossa varsinkin hänen 30\npoikaansa olivat muita huomattavammat. Heillä oli silkkiset vaatteet ja\nhevosten selässä satulan alla leopardin ja leijonan nahkoja.\n\nArabialaiset olisivat mieluummin taistelleet pakanallisia neekereitä\nvastaan, mutta sheikki vei heidät vihollisiaan fulbeja vastaan.\nKamalassa kuumuudessa suoritetun marssin jälkeen retkikunta nousi\nvuoristoon, jossa oli erinomaisen ihania maisemia ja niin suuria\napinanleipäpuita, että ne oksillaan varjostivat puolen tynnörinalan\nmaata kukin, ja sitä paitsi verrattomia mangopuita ja valtavia\nviikunapuita ja näitten välillä köynnöksiä. Eräässä vuorenrotkossa\nolivat fulbet vastassa. Arabialaiset tekivät hyökkäyksen, mutta\nfulbet voittivat heidät, kun muu sotajoukko ei hyökkäystä tukenut, ja\npian olivat sekä arabialaiset että Bornun sulttaanin joukot hurjassa\npaossa, fulbet takaa-ajaen. Arabialaisten päällikkö Bu Khalum sai\nmyrkytetystä nuolesta surmansa, Barka Gana ratsasti kolme hevosta\nnäännyksiin pakoretkellään, ja majuri Denham haavoittui, ryöstettiin\naivan paljaaksi ja olisi saanut surmansa, elleivät fulbet olisi niin\nkiihkeästi saaliista riidelleet, että hän pääsi pakenemaan. Denham\njuoksi minkä pääsi siihen suuntaan, jonne muutkin pakolaiset, mutta\nkun hän jo oli saanut monta keihään haavaa, jotka vuotivat verta,\nlähestyivät takaa-ajajat nopeaan. Hän pääsi tosin pensaikkoon, jossa\noat surkeasti repivät hänen paljaita ruumiinosiaan, mutta olisi\nepäilemättä joutunut takaa-ajajainsa käsiin, ellei samalla olisi\ntullut vastaan rotkon pohjalla juokseva vuoripuro. »Voimani olivat\nmelkein lopen uupuneet», hän kertoo, »ja tartuin rotkon yli nuokkuvan\nsuuren puun oksaan, laskeakseni itseni alas veteen, rannat kun olivat\näkkijyrkät. Samassa käteni alta, oksan taipuessa painoni alla, nousi\nsuuri »liffa», tämän maan vaarallisin käärme, ja kohotti päänsä\nikäänkuin purrakseen. Kauhun valtaamana menetin hetkiseksi tajuni. Oksa\npääsi käsistäni ja suistuin suin päin veteen. Tämä ryöpsähdys elvytti\nminut jälleen ja kolmella uimaliikkeellä pääsin toiselle rannalle,\njolle suurella vaivalla kiipesin, ja vasta sitten tunsin olevani\nturvassa.»\n\nPian hän taas saavutti joukkonsa, jota yhä ajettiin takaa kiivaasti.\nMaramay pelasti hänet, otti hänet ensin oman hevosensa selkään, hoiti\nhäntä, hankki hänelle sitten toisen hevosen ja esti Barka Ganan katalan\naikomuksen jättää »kristityn koiran» kuolemaan. Kun pakenevat olivat\nsaapuneet Bornun alueelle, antoi yksi Denhamille paidan, toinen housut\nja Maramay hankki hänelle ruokaa, vaikka siitä oli suuri puute.\n\nDenham lähti kuitenkin Oudneyn keralla vielä toisellekin sotaretkelle,\njoka tehtiin munga kansaa vastaan. Tätä oli kuritettava siitä, että\nse oli murhannut 120 arabialaista — nähtävästi orjastajia — ja\nrosvoillut rajalla. Mungat voitettiinkin, kuritettiin ja saivat sitten\narmahduksen. Matkalla Denham näki Bornun vanhan pääkaupungin rauniot,\njotka olivat sangen laajat. Vanhassa pääkaupungissa, joka vasta muutama\nvuosikymmen takaperin oli hävitetty, oli asunut parisataatuhatta\nasukasta. Hän näki myös entisen sulttaanin palatsit, jotka\nmoskeijoineen muodostivat sangen mahtavan rakennusryhmän. Parhaiten\nrakennettu Bornun kaupungeista oli Gambaru, joka oli sheikin suosituin\nasuinpaikka. Se oli, kuten kaikkikin Bornun kaupungit, ympäröity\nkovista punaisista tiilistä tehdyillä vahvoilla ja korkeilla muureilla.\n\nBornu oli melkoinen valtakunta. Paljon viljeltiin maata ja monenlaisia\ntuotteita siitä saatiin, mutta vielä tärkeämpi elinkeino oli\nkarjanhoito. Orjat olivat tärkein kauppatavara. Väestö oli sangen\nsekavaa. Pääaines oli neekereitä, mutta suurin vaikutusvalta oli\narabialaisilla, jotka olivat maahan tuoneet uskonnon ja sen mitä siellä\noli sivistystä. Arabialaiset omistivat erinomaisen hyviä ja suuria\nkarjoja. Sitäpaitsi oli maassa tuaregeja ja tibbuja. Englantilaisten\nmielestä Bornussa oltiin vielä uskonkiihkoisempia kuin arabialaisten\nkesken. Oikeudenhoito oli jotenkin hyvä, rangaistukset ankaranlaisia,\nmutta usein käytettiin lempeyttäkin.\n\nBornun kaakkoispuolella oli Bagirmi niminen valtakunta, jonka kanssa\nBornu usein kävi sotaa, ja länsipuolella haussa-valtakunnat, joista\njo Mungo Park oli kuullut. Niistä Sokoto oli mahtavin, siihen aikaan\nfulbein perustaman valtakunnan pääkaupunki. Sinne englantilaiset\nlähtivät Bornusta lopulla vuotta 1823. He olivat sadeaikana Kukassa\nsairastuneet ankaraan kuumeeseen ja tähän vedoten Oudney sai sheikin\nmielisuosiolla sallimaan heidän lähtönsä, paikanmuutoksen kun\ntoivottiin virkistävän sairaita. Matkalla Oudney, joka oli retkikunnan\nainoa tiedemies, kuumeeseen kuoli. Clapperton jatkoi kuitenkin yksin\nmatkaa.\n\n\n\nSokoto.\n\n\nSokotossa hallitsi Bello niminen fulbe-sulttaani, jonka maa oli\ntaajemmin asuttu, vaihtelevaisempi ja paremmin viljelty kuin Bornu.\nKyliä oli taajassa ja toisin paikoin oli teiden vieressä vaimoja\nmyymässä matkustaville ruokatavaroita. Maa oli hyvin viljelty, vaikk'ei\nauraa tunnettukaan, teollisuus edistynyttä, karja hyvää ja maidosta\nvalmistettiin oivallista voita. Hyviä puuvillakankaita kudottiin ja\nindigovärjäys oli yleistä. Kauppa oli melkoinen.\n\nKano oli suuri kaupunki ja sinne saapui kauppiaita ja tavaroita Afrikan\nkaikista osista. Puodit olivat bambusta rakennetut ja kaupungin sheikki\nantoi niitä vuokralle kuin markkinatontteja. Niissä myytiin veitsiä,\nkahveleita, paperia, lankaa, nappeja, puuvillateoksia, silkkiä,\nmiekkoja, lihaa, heiniä, olkia, viljaa. Erityisessä kaupunginosassa\nmyytiin kaikenlaista karjaa, ja taas eri paikoissa saviastioita,\nindigoa, vihanneksia ja hedelmiä. Tietysti oli eri orjamarkkinatkin.\nKauppa oli tarkkaan järjestetty, ettei voitu harjoittaa petosta,\ntaivasalla oli liesiä, joissa markkinoilla kävijät saattoivat\nruokansa valmistaa. Yleisöä pitivät hyvällä tuulella soittoniekat,\njotka soittivat rummuilla, huiluilla ja kitaroilla. Miekat, joita\ntäällä myytiin, tuotiin Maltasta. Ne olivat samaa mallia kuin Maltan\nritariston aikanaan käyttämät. Clapperton osti varsin kohtuullisella\nhinnalla englantilaisen sateenvarjonkin, joka oli tullut Tripoliin\nkautta. Yleensä oli hämmästyttävää, kuinka paljon täällä oli\neurooppalaisia tavaroita. Yleinen maksunväline oli kaurisimpukka,\nsamoin kuin kauempana lännessäkin; Bornussa sitä vastoin maksettiin\npumpulikankaalla. Asukkaitten rakennukset olivat savesta, usein\nkahdenkertaiset ja yleensä paremmat kuin Bornussa. Moskeijoista toiset\nolivat verraten suuria. Kanosta matka kulki edelleen pääkaupunkiin\nSokotoon. Sokoto oli suurin kaupunki, mitä Clapperton mielestään oli\nAfrikassa nähnyt. Talot olivat katujen kahden puolen ja koko kaupungin\nympärille oli hiljakkoin rakennettu muuri, jossa oli 12 porttia. Valta\noli siihen aikaan fulbein käsissä, jotka olivat maan valloittaneet\nsulttaani Bellon isän aikana.\n\n\n\nSulttaani Bello.\n\n\nSulttaani Bello oli englantilaisille suosiollinen, lähettäen\nsuuren ratsumiesjoukon heitä vastaan. Hän oli keski-ikäinen mies,\nkasvonpiirteet eurooppalaiset. Hän ei ollut vain sotilas ja valtiomies,\nvaan myös oppinut ja mielenlaadultaan ja ajatustavaltaan jalo. Muun\nmuassa hän oli kirjoittanut kirjan Afrikan historiasta ja maantiedosta.\nClappertonia hän kohteli erinomaisen ystävällisesti ja uteli häneltä\nsuurella mielenkiinnolla Euroopan asioita. Hän tunsi vanhoja\nkristittyjä uskonlahkojakin ja tiedusteli Clappertonilta, oliko tämä\nnestoriolainen, vaiko sosiniaani. Sulttaani sitten tuotti nähtäväksi\nkirjoja, joita Denham oli menettänyt tappelussa fulbeja vastaan, ja\nkysyi, mitä Denham oli sillä retkellä tehnyt. Clapperton vastasi, että\nhän oli vain hankkinut tietoja maasta ja kansasta. Clappertonin tuomat\nlahjat ilahuttivat sulttaania suuresti, varsinkin kompassi, koska hän\nsiitä tiesi, mihin suuntaan kääntyä rukoillessaan. Sekstantti myös\nherätti hänen mielenkiintoaan, ja taivaanpallosta hän paikalla tunsi\nkaikki eläinradan tähdistöt.\n\nClapperton olisi mielellään matkustanut edelleen Nigerille, mutta\narabialaiset kauppiaat juonivat häntä vastaan, ja pian hän huomasi,\nettä siihen suuntaan oli suotta pyrkiä. Hän sen vuoksi päätti palata\nBornuun ja lupasi lähtiessään, että Englannin kuningas lähettäisi\nSokoton sulttaanille pari tykkiä ampumatarpeineen ja raketteja,\nkun tämä hävittäisi orjakaupan ja rupeisi käymään kauppaa Afrikan\nlänsirannalle. Sulttaani lupasi suojella kauppiaita ja tiedemiehiä,\njotka hänen maahansa tulisivat, ja antoi Clappertonille kirjeen\nvietäväksi Englannin kuninkaalle, ynnä Nigeristä piirtämänsä kartan.\n\nClapperton palasi sitten Kukaan, jonne hänen poissa ollessaan oli\nerämaan poikki saapunut Toole niminen vänrikki, tuoden retkikunnalle\nrahoja. Denham ja Toole olivat sitten tehneet retken Sharin jokivarteen\nja siellä tutustuneet loggu-kansaan, jota hallitsi oma sulttaani.\nHeidän täytyi kuitenkin kiireesti palata, kun Bagirmin sulttaani alkoi\nsodan. Paluumatkalla nuori Toole kuoli. Bornun sotaväki sai Bagirmin\nsulttaanin armeijasta loistavan, vaikka verisen voiton. Toukokuussa\n1824 retkikunta jälleen sai kotimaasta lähetyksen, varsinkin sheikille\nlahjoja, joita toi Tyrwhit niminen mies. Hänet jätettiin Bornuun\nkonsuliksi, mutta hänkään ei kauaa elänyt, vaan kuoli kuumeeseen.\n\nEnnen paluumatkaa majuri Denham vielä Barka Ganan lähtiessä kurittamaan\nkapinallisia päälliköitä käytti tilaisuutta tutkiakseen Tshad järven\nitäpuolisia seutuja, jossa dugganah arabialaiset asuivat nahkateltoissa\nja elivät melkein yksinomaan karjantuotteilla. Saharan poikki\nmatkustettuaan retkikunta tammikuussa 1825 palasi Tripoliihin, jossa\npasha otti sen mitä parhaiten vastaan.\n\nTämän matkan kautta oli tie Sudaniin ensi kerran avattu ja' saatu\ntietoja sen sisäosien melkoisista valtakunnista, Bornusta ja\nSokotosta; joissa ei ennen kukaan eurooppalainen ollut käynyt. Oli\nmyös saatu käsitys siitä mahdista, jonka muhammedilaisuus oli Afrikan\nsisäosissakin saanut ja jolla oli monta hyvääkin vaikutusta, vaikka\nse suosikin orjuutta ja levitti vihaa kristittyjä vastaan. Denham\nlähetettiin sitten Fernando Po saarelle maaherraksi, mutta kuoli siellä\njo muutaman vuoden kuluttua. Clapperton palasi Afrikkaan.\n\n\n\n\nClapperton Nigerin alijuoksulla.\n\n\nClapperton ei voinut unohtaa, että hän oli päässyt vain muutaman\npäivämatkan päähän Nigeristä ja että hänen niin läheltä oli täytynyt\nkääntyä takaisin tätä kuulua jokea näkemättä. Hän halusi päästä\nsinne takaisin ja Englannin hallitus varusti hänelle matkueen. Kaksi\nkuukautta kotiintulonsa jälkeen, elokuussa 1825, Clapperton jo oli\nuudelleen matkalla, purjehtien tällä kerralla Nigerin suistamon\nlänsipuolella olevaan Benin-mutkaan, josta hän aikoi tunkeutua\nSokotoon. Eräs toinen retkikunta pyrki Dahomein kautta Nigerin\nkeskijuoksulle, mutta sen oli Dahomeista palattava takaisin johtajansa\nmurhan jälkeen.\n\nTuskin oli Clapperton kolmen eurooppalaisen toverinsa keralla maihin\npäässyt, ennenkuin joka mies sairastui malariaan yhden yön taivas'alla\nvietettyään. Kaksi kuoli, ja ainoastaan Clapperton itse palvelijansa\nLanderin kanssa jäi eloon matkaa jatkamaan.\n\n\n\nJoruba.\n\n\nHän tuli nyt ensinnä Joruba nimiseen maahan, joka oli rikasta ja\nhyvin viljeltyä. Vaikka se oli vain parinsadan kilometrin päässä\nrannikosta, kävi sen koko kauppa arabialaisten välityksellä pohjoista\nkohti. Asukkaat olivat neekereiksi jotenkin vaaleita ja monessa\nsuhteessa edistyneitä. Heidän maansa oli silloin vielä itsenäinen,\nmutta myöhemmin fulbet valloittivat sen ja toivat asukkaille muhammedin\nuskon. Jorubassa vastaanotto oli mitä parasta. Valkoista miestä\npidettiin korkeampana olentona, jonka edessä miehet ottivat lakin\npäästään ja naiset lankesivat polvilleen ja monessa paikassa hänen\nkunniakseen juhlittiin vuorokaudet umpeensa. Pääkaupungissa Ojossa\nvarsinkin oltiin ystävällisiä ja lukemattomia ihmisiä kokoontui\nvalkoisia näkemään. Matkalla Clapperton oli kulkenut korkeahkon\nvuorimaan poikki, joka kuitenkin oli hyvin viljelty, mutta Ojo oli\nsuurella lakeudella. Semmoiset kamalat ihmisuhrit, joita Dahomeissa\nja Ashantissa toimeen pantiin, olivat Jorubassa tuntemattomat.\nJorubalaiset harrastivat suuressa määrin laulua, he lauloivat kesken\ntyötäänkin ja jättivät matkustajiin tyytyväisyyden vaikutuksen.\nHauskoja näytelmiäkin he panivat toimeen. Mutta Ojon hallitsija olisi\npitänyt valkoiset niin mielellään luonaan, ettei tahtonut heitä\npoiskaan laskea.\n\nVielä enemmän vastusta oli erään arabialaisen leskestä, neljänkymmenen\nvuoden ikäisestä neekerieukosta, joka välttämättä tahtoi saada\nClappertonin miehekseen — tai hänen palvelijansa Landerin, kun\nClapperton ei suostunut. Leski oli äärettömän rikas, hänellä oli\ntuhannen orjaa, jonka vuoksi hän jo oli kuningastakin vastaan\nkapinoinut, vaikka kauneutensa — hän oli suunnattoman lihava — ja\nrikkautensa vuoksi olikin päässyt aivan vähällä rangaistuksella.\n\nJorubalaiset olivat uutteria maanviljelijöitä, mutta karjaa heillä oli\nvähän ja maitoa sen vuoksi oli vaikea saada. Vastasyntyneet lapset\näitinsä keralla sen vuoksi lähetettiin takaisin vanhempainsa kotiin\npariksi kolmeksi vuodeksi, jotta lapsi sai rauhassa kasvaa, ja isä otti\ntoisen vaimon. Seuraus tästä oli, että vaimoja tarvittiin enemmän kuin\nmaa tuotti, jonka vuoksi heimojen tapana oli ryöstellä niitä toisiltaan.\n\nKarttaen edessä päin huhun mukaan raivoavaa sotaa Clapperton sitten\nteki kierroksen ja pyrki pohjoisempaa reittiä Nigerille.\n\n\n\nMungo Parkin muisto.\n\n\nBussan koskien luona, lähellä sitä paikkaa, jossa Mungo Park oli\nsurmansa saanut, hän yhdytti tämän joen. Niillä mailla, jossa murha\noli tapahtunut, oli sen jälkeen kamala kulkutauti alkanut liikkua, ja\nrahvas oli huomaavinaan, että se oli tuhonnut varsinkin niitä, jotka\nolivat Mungo Parkin omaisuuden ryöstäneet ja sen keskenään jakaneet.\nJa siitä he pelästyivät niin, että nyt kaikin tavoin varoitettiin\ntekemästä valkoisille pahaa.\n\nClapperton kulki Nigerin yli ja tuli Nyffe maahan, jossa saakka Bornun\nkauppiaitten oli tapana käydä, mutta ei sen edempänä. Muhammedin usko\ntosin oli vallitseva, mutta englantilaiset eivät voineet huomata\nminkäänlaista vihaa kristittyjä kohtaan.\n\nVihdoin Clapperton saapui Sokotoon, mutta sulttaani Bello oli\njoutunut sotaan Bornun kanssa, eikä nyt ottanut Clappertonia\nensinkään suosiollisesti vastaan, koska hän luuli tämän tulleen hänen\nvaltakuntaansa kukistamaan, samoin kuin englantilaiset hänen kuulemansa\nmukaan olivat tehneet Intiassa ja muuallakin — ja niinkuin tosiaan\nmyöhemmin kävi Sokotossakin. Tämä uutinen teki tyhjäksi Clappertonin\ntoiveet, että hän saisi avatuksi uuden kauppatien rannikolta\nsisämaahan, ja se koski hänen terveyteensä, joka jo kauan oli ollut\nhuono. Lander hoiti häntä huolellisesti ja hellällä ystävyydellä, mutta\nClapperton riutui, kunnes heitti henkensä, jätettyään matkan jatkamisen\nLanderin huoleksi.\n\nBello sulttaani näytti nyt katuvan tylyyttään ja osoitti enemmän\nystävyyttä Landeria kohtaan, antaen hänelle muun muassa varoja, joilla\nhän pääsi palaamaan rannikolle. Matka kävi samain seutujen kautta kuin\nmenomatkakin, koska Bello ei tahtonut päästää Landeriakaan Nigeriä\nlaskemaan, ja kaikkialla asukkaat osanotolla tiedustelivat hänen\n»isänsä» kohtaloa ja osoittivat suruaan kuolemantapauksen kuullessaan.\n\n\n\nLander.\n\n\nJoruban hallitsija oli uudelleen pannut yllä mainitun lesken\nvankeuteen, Landerin tulosta kuultuaan, mutta vankeudestaan kaunotar\njoka päivä lähetti Landerin luo orjan lahjoja tuomaan ja joka ilta\nsanantuoja lauloi Landerille emäntänsä ylistystä. Kun Lander kuitenkin\nlähti pois näistä rakkauden osoituksista heltymättä, lähetti leski\nhänen peräänsä sanantuojan, joka pyysi häntä toimittamaan hänelle\njonkun toisen valkoisen miehen puolisoksi. Yhdessä he sitten\nkukistaisivat valtaistuimelta kehnon vanhan sulttaanin, joka oli häntä,\nleskeä, niin pahoin kohdellut.\n\nBadagrissa merenrannalla paikkakunnan kuningas luovutti Landerille\nkahdenkertaisen majansa asunnoksi, mutta sikäläiset portugalilaiset\ntaas, jotka harjoittivat orjakauppaa ja vihasivat englantilaisia siitä,\nettä he tätä kauppaa vainosivat, koettivat kaikin tavoin vahingoittaa\nLanderia, jopa kehoittaen kuningasta murhaamaan hänet, koska hän muka\noli englantilaisten vakooja, joka muutoin opastaisi maanmiehensä\nBadagriin tekemään kaikki orjikseen. He koettivat pakottaa Landeria\nmyymään kolme uskollista saattajaansa orjaksi, kieltäen häneltä\nkaiken avun ruokatavarain hankkimiseksi. Kun ei tästäkään ollut apua,\nuskottelivat portugalilaiset orjakauppiaat kuninkaalle, että Lander\nmuka väijyi hänen henkeänsä, ja Lander määrättiin juomaan myrkkymaljan:\njos hän juoman kesti, oli hän syytön, jos taas kuoli, kuten\ntavallisesti tapahtui, pidettiin tätä syyllisyyden merkkinä. Syystä tai\ntoisesta, ehkä juoman valmistaneen poppamiehen suosiosta, Lander kesti\njuoman, ja tämä kaupungin asukkaiden silmissä siihen määrään kohotti\nhänen arvoaan, että häntä pidettiin melkein pyhänä ja kaikki riensivät\nhänelle lahjoja tuomaan.\n\nMutta portugalilaisiin ei tämä jumalantuomio vaikuttanut muuta,\nkuin että he kävivät kahta häijymmiksi. He häväisivät Landeria joka\ntavalla ja koettivat murhata hänet, joka ei olisikaan ollut vaikeata\nkaupungissa, jossa kuningas itse vähäpätöisimmästäkin syystä murhasi\nalamaisiaan —'kerrankin Landerin nähden kahdeksan vaimoaan, jotka\nolivat liian vapaasti lausuneet hänelle ajatuksensa. Murhaa tuskin\npidettiin rikoksena, orjan murhaa ei edes moitittavana tekona. Aina\nkun orjamarkkinat olivat huonot — esim. brittiläisen risteilijän\nestäessä elävän tavaran viennin — vähensi kuningas varastoaan siten,\nettä valitsi pois vanhat ja sairaat ja heitti ne virtaan, koska ne\n»söivät oman päänsä». Sama kohtalo tuli kauppiaitten hylkäämäin orjain\nosaksi, ellei heitä juhlallisesti kiduttaen uhrattu, kuten Dahomeissa.\nFetishimaja oli koristettu näiden uhrien pääkalloilla ja fetishipuun\nympärillä, jossa teurastus tapahtui, oli alati ruumisten löyhkää ja\nkorpit tappelivat jäännöksistä. Oksissa häälyi luurankoja, mitkä\nenemmän, mitkä vähemmän rappeutuneita, ja maassa oli vahvalta kalloja\nja luita. Samanlaiset näyt kohtasivat 'siihen aikaan tämän rannikon\nkaikissakin alkuasukaskaupungeissa.\n\nLander oli lopulta vähällä lähteä matkaan espanjalaisella\nmerirosvolaivalla, jossa hän varmaan olisi menettänyt vähät tavaransa\nja henkensäkin päälle päätteeksi, mutta pelastui kuitenkin viime\nhetkessä englantilaiseen sotalaivaan, jolla hän palasi kotimaahansa.\n\n\n\n\nLander löytää Nigerin suun.\n\n\nClappertonin viimeisen matkan kautta oli käynyt todenmukaiseksi,\nettä Niger laski Guinean lahteen, ratkaistava vain oli, mikä tähän\nlahteen laskevista joista oli sen suu. Tämän pulman selvittäminen\nannettiin Richard Landerin toimeksi, koska hän oli edellisellä matkalla\nosoittanut niin paljon todellista kykyä. Sangen niukka oli kuitenkin\nse kannatus, jota Englannin hallitus retkelle antoi, eikä Landerin\nveli, joka lähti mukaan vapaaehtoisena, saanut mitään. Mutta vaikka\ntämä retkikunta oli niin huonosti varustettu, olivat sen tulokset sitä\nhuomattavammat.\n\nTammikuussa 1830 Lander veljensä kera lähti Portsmouthista ilman\nmuita koneita kuin kompassi ja kaksi lämpömittaria — jotka nekin\nmatkalla tuhoutuivat — ja maaliskuun lopulla alkoi matkansa ylämaahan\nLaos-rannalta, samasta Badagrista, josta Clappertonkin oli lähtenyt.\nMatka piti jälleen Joruba maan kautta ja päälliköt ottivat retkikunnan\nnytkin hyvin vastaan, vaikk'ei se voinutkaan antaa suuria lahjoja.\nBussassa Lander sai kerätyksi useita Parkin tavaroita, mutta Parkin\npäiväkirjaa hän ei löytänyt. Syyskuussa veljekset, jotka olivat\nvaihtaneet molemmat hevosensa veneeseen, sitten lähtivät jokea\nlaskemaan, vuokrattuaan vielä toisen veneen avuksi.\n\nNiger oli Bussan alapuolella alussa kapea ja vuolas, kahden puolen\nliuskekallioita, joiden välitse joki kierteli. Rannoilla oli\njuhlallisia puita, jotka maisemille antoivat erikoisen sulon, kylät\nja viljapellot taas ilmaisivat asukkaitten uutteruutta. Rahvas otti\nmolemmat matkustajat kaikkialla vieraanvaraisesti vastaan, rukoili\nheille onnellista matkaa ja varusti heille hyvät eväät. Kivistä,\nkallioista ja vedenalaisista luodoista oli sitä vastoin sitä enemmän\nvastusta ja niitä piti alinomaa varoa. Vuorimaisemat kuitenkin pian\nloppuivat ja veljekset tulivat Nupe maahan. Niger siellä levisi ja\nkääntyi itää kohti, virraten matalan hietakivitasangon halki jyrkkäin\ntörmäin välissä. Tämä seutu oli harvaan asuttua, koska Niger tulvillaan\nollessaan peittää koko laakson, muuttaen sen järveksi. Alempana joki\nuudelleen kapeni ja kääntyi etelää kohti, vastaanottaen vasemmalta\npuolelta suuren Benuen, jonka virtaus oli niin heikko, että veljekset\nnousivat sitä vähän matkaa, ennenkuin huomasivat sen Nigeriin laskevan.\n\nNiger juoksi sitten kapeassa rotkolaaksossa kauniin vuoriston poikki,\nkahden puolen rannoillaan korkeita kukkuloita ja pöytämävuoria. Uoma\noli täynnään luotoja ja kallioita, jotka kohottivat veden aaltoihin\nja väkeviin pyörteihin. Tästä luonnon portista päästyään joki jälleen\nlevisi majesteettisiksi oikeiksi, joilla troopillinen aurinko paahtoi\ntäydellä terällään. Vuoret vaimenivat loiviksi maanaalloiksi ja nämä\nvuorostaan rannattomaksi tasaiseksi lakeudeksi, joka vain vähän kohosi\njoen pintaa korkeammaksi. Kuta kauemmaksi veljekset kulkivat, sitä\nrehevämmäksi kasvullisuus kävi, kunnes troopillinen aarniometsä koko\njuhlallisuudessaan ympäröi matkustajia. Eivät milloinkaan ennen he\nolleet nähneet niin valtavia puita, niin rehevää pensaikkoa, niin\ntaajassa kaikenlaisia köynnöskasveja.\n\nSieltä täältä pilkoitti aarniometsän tummasta kainalosta nuokkuvien\npalmujen koristamia sieviä kyliä. Majain edustalla vetelehti melkein\nalastomia alkuasukkaita, viettäen joutoaikaansa laiskuudessa,\nkuten luomisen herroille sopikin. Joessa pulikoi alastomia lapsia\nja naiset häärivät kotiaskareissaan. Toisin paikoin oli ryhdytty\ntaisteluun rehevyyttä vastaan ja metsään raivattu pieniä peltotilkkuja\njamsin, papujen ja sokeriruovon viljelystä varten. Niger itse missä\nlevisi kauniiksi, järven kaltaiseksi suvannoksi, jonka rantoja\naarniopuut köynnöskiehkuroineen saartoivat, missä kierteli kapeampana\nkellanhohtavien hiekkarantain välitse. Kanootteja liukui nopean\nvirran mukana, taikka melottiin niitä hitaasti vastavirtaan. Veden\nalentuessa pintaan kohonneilla matalikoilla loikoili kammottavan pitkiä\nkrokotiileja kuin lahoja puupölkkyjä ja syvemmissä haudoissa korskuivat\nvirtahevot uhmauksiaan. Pinnalla uiskenteli suuret määrät vesilintuja,\ntoisia kalasteli allikoissa tai oli rannalla lepäämässä.\n\nMolemmat retkeilijät tulivat nyt pakanallisten raakalaiskansain\nalueille ja heidän täytyi, ylempänä saamaansa neuvoa noudattaen,\nmatkustaa öiseen aikaan ja päivällä levätä. Murhat, ryöstöt ja\nvarsinkin orjastusretket ylläpitivät seudussa ainaista turvattomuutta,\njonka lisäksi fetishin palvelus ja ihmissyönti raaistuttivat kansan\ntapoja. Landerien palkkaamat saattajat eivät mitenkään tahtoneet\nuskaltaa lähteä tähän seutuun, mutta veljekset osasivat pakottaa\nheidät. Jo ensimmäinen kosketus asukkaitten kanssa osoittikin, ettei\nheidän pelkonsa suinkaan ollut suotta.\n\nHe tulivat nyt seutuun, joka oli enemmän rämettä kuin kuivaa maata.\nJoki haaraantui lukuisiksi unteloiksi putaiksi, jotka kiertelevät\nmereen vuosituhansien lietteen muodostaman deltan poikki. Atlantin\nmeren läheisyyttä todisti eräänä päivänä nähty kookospalmukin, sillä\ntämä puu ei koskaan kasva kaukana suolamerestä. Toisena päivänä nähtiin\nmerilokki ja rannoilla asukkailla oli eurooppalaisia kankaita. Vihdoin\nmuuan neekeri, jolla oli yllään sotamiehen takki, huusi: »Halloo,\nengelsmanni, tulkaa tänne!»\n\nEräänä aamuna veljekset huomasivat puolensataa suurta kanoottia, joita\nmelottiin vastavirtaan heitä vastaan. Useassa liehui Englannin lippu\nja valkoisia lippuja, joihin oli maalattu kaikenlaisia kuvia, kuten\nmiehen sääriä, tuoleja, pöytiä, karahveja, laseja ja muita esineitä,\njotka todistivat tuttavuutta Guinean rannikon valkoisten kauppa-asemain\nkanssa. Veneissä olevat ihmiset olivat puetut eurooppalaisiin\nvaatteihin, lukuunottamatta housuja, jotka olivat kuninkaitten\netuoikeus. Kun alukset tulivat lähemmäksi, huomasivat veljekset, että\nnämä mustat olivat aseistetut kiireestä kantapäähän ja että lavoilla\noli pieniä tykkejäkin. Se oli sotajoukko ja muutaman minuutin kuluttua\nLanderien ja heidän miestensä ilo muuttui kauhuksi, sillä muitta\nmutkitta heidät otettiin vangiksi tavaroineen päivineen ja valkoisille\nolisi voinut käydä huonosti, ellei tuossa joukossa olisi ollut muutamia\nmuhamedinuskoisia marabuutteja, jotka pelastivat heidät.\n\nLanderit vietiin nyt Eboen kuninkaan luo, jonka väkeä tämä sotajoukko\noli, ja siellä heidät kahdenkymmenen orjan hinnalla lunasti vapaaksi\nmeren rannalla asuva kuningas Boj, jonka kaupunki, Brass Town, oli\nNigerin pääsuuhaaran suulla. Landerien piti maksaa hinta vekselillä ja\nantaa vielä viidentoista orjan hinta vaivan palkaksi. Kuningas Bojn\nveneessä veljekset sitten pääsivät laskemaan merenrannalle.\n\nMangrove kävi yleisemmäksi, kuta enemmän kuiva maa katosi ja liejuinen\nräme kävi vallitsevaksi. Luodevedellä rannat olivat katalaa rämettä,\nvuoksivedellä kuin tulvan peittämää metsää. Matkatessaan tämän seudun\nläpi veljekset hyvin käsittivät, miks'ei kenenkään mieleen ollut\njuolahtanut tarkemmin tutkia tätä pudas- ja salmisokkelikkoa, jonka\nvesitiehyeillä ei ollut mitään varmaa suuntaa. Ne olivat enimmäkseen\nvähäpätöisiä, mutta yhteensä ne muodostivat suuren joen suun.\n\nMarrask. 24 p. 1830 alkoi mangroverämeen poikki kuulua Atlantin\nrantahyökyjen jyrinää, joka molempien matkustajien korvissa kaikui\nkuin ihanin soitanto, ja pian avautui heille meren ulappa ja sen\nraikkaat tuulahdukset vilvoittivat heitä viihdyttävällä hyväilyllään.\nNiger oli luovuttanut salaisuutensa, sen portit oli avattu kaupalle ja\nyritteliäisyydelle.\n\nKuningas Boj, ruhtinas-orjakauppias, asui pääsuuhaaran Nunin\nsuussa. Hän oli aitoafrikkalainen hirmuhallitsija, josta kosketus\neurooppalaisten kanssa lisäksi oli tehnyt pohjattoman juopon. Satamassa\noli englantilainen kauppalaiva ja Lander luotti siihen, että hän tämän\nkapteenilta saisi lainaksi lunnaat, etenkin kun hänellä oli hallituksen\nkäskykirje, mutta hän saikin jyrkän, raa'an kiellon vastaukseksi.\nJa siitä kuningas Boj taas hirmustui siihen määrään, että veljesten\nhenki oli vaarassa. Joulukuun alussa 1830 hän kuitenkin laski heidät\nmainitulla laivalla lähtemään Fernando Po saarelle, joka siihen aikaan\noli Englannin hallussa. Landerien aikomus oli palata sieltä kotimaahan\nsamalla laivalla, jolla olivat sinne tulleetkin, mutta he muuttivat\nsitten mieltään. Se oli heidän onnensa, sillä tuota laivaa ei koskaan\nenää kuulunut ihmisten ilmoille. Kun samoilla vesillä siihen aikaan\nnähtiin merirosvolaivan kaltainen alus, joka ajoi sitä takaa ja ampui\nlaukauksia, otaksuttiin kauppalaivan joutuneen sen saaliiksi ja\nmiehistön saaneen aalloissa hautansa. Siten merirosvot tavallisesti\nvapautuivat liioista suista ja todistajista.\n\nFernando Posta ei kuitenkaan ollut yhtä vaikea päästä kotimaahan kuin\nNigerin suusta niihin aikoihin.\n\nEnglannin hiljakkoin perustettu maantieteellinen seura antoi Landerille\nensimmäisen mitalinsa, mutta muutoin hänen palkkansa oli ylenmäärin\nniukka» Jos saman matkan olisi suorittanut herrasmies, olisi hänet\naateloitu ja runsailla lahjoilla palkittu.\n\n\n\nKaupparetkikunta Nigerille.\n\n\nLanderin matkalla oli viipymättä käytännöllisiä seurauksia. Liverpoolin\nkauppiaat rakennuttivat kaksi matalakulkuista siipilaivaa ja lähettivät\nne v. 1832 nousemaan uutta kauppatietä sisämaahan. Ne saapuivat,\nRichard Lander mukana, Nigerin Nun suuhaaraan, jossa »kuningas Boj»\nsai lunnaansa, joka ei kuitenkaan estänyt häntä sitten joka tavalla\nvahingoittamasta retkikuntaa ja koettamasta sitä tuhota. Nunin\nkahden puolen oli kiinteät rannat, mutta ylempänä sen monet putaat\nhaarautuivat mangroverämeihin. Retkikunta viivytteli näitä putaita\ntutkiessaan liian kauan ja seuraus siitä oli, että kuume alkoi tehdä\ntuhojaan. Kun se vihdoin pääsi itse joelle terveellisempiin seutuihin,\noli vesi laskenut niin vähiin, että laivat tuon tuostakin ajoivat\nkarille. Suuhaarain varsilla rannat olivat paljasta sakeata metsää ja\nmangroverämettä, eikä näkynyt muuta elämää kuin kurkia rannoilla ja\npilvittäin sääskiä, jotka kiduttivat matkustajia. Vähitellen rantain\nkasvullisuus kävi yhä rehevämmäksi ja varsinkin palmut kasvoivat\nerinomaisen komeiksi. Korkeammalla alkoi jokivarressa olla yhä enemmän\nkyliä, ensin majoja yksitellen, sitten ryhmittäin, sitten pieniä\nkyliä ja yhä ylempänä suuria väkirikkaita kaupungeita. Maa kävi yhä\nkauniimmaksi ja näköpiiriin kohosi korkeita vuoria.\n\nHuhu retkikunnasta ja sen ihmeellisistä laivoista oli kulkenut\nnopeammin kuin se, ja kaikkialla keräytyi väkeä, kun retkikunta\npoikkesi maihin kauppasopimuksia tekemään. Tämä tapahtui suurenmoisilla\nmenoilla, joista neekerit eivät paljoa ymmärtäneet. Lander oli\nkenraalin univormuun puettu, muilla oli värikkäitä fantasiapukuja\nkirjavine turbaaneineen ja vyötteineen. Neuvottelijain päällä\nkannettiin suunnatonta kirjavaa päivänvarjostinta. Asukkaat\ntosin helposti suostuivat tekemään kauppasopimuksia, mutta tätä\nkauppayhteyttä ei sitten ollut niinkään helppo saada toteutetuksi,\nkuin englantilaiset luulivat. Lähempänä meren rantaa väestö pelkäsi\nsuututtavansa orjakauppiaat, jos alkoi virralle tulevien kauppiaitten\nkanssa heidän ohitseen kauppaa tehdä, ja ylempänä kansa taas oli\nkokonaan riippuvaista arabialaisista ja fulbeista, joille oli\nedullisempaa, että kauppa kulki Saharan poikki Välimerelle niinkuin\nennenkin. Paljon englantilaisia kuoli kuumeeseen molemmilla laivoilla.\nLander erään toisen kanssa nousi jokea veneellä melkoisen matkan,\npääsemättä kuitenkaan Bussan koskille saakka, ja sitten Benuetakin\nkappaleen matkaa. Lopulta retkikunta lähti Fernando Pohon. Sieltä\ntehtiin vielä uusi yritys alkaa joella kauppa, mutta ei sekään\nonnistunut. Tällä retkellä Richard Lander eräässä kahakassa sai haavan\nja Fernando Pohon palattuaan kuoli v. 1834.\n\nHuono menestys oli seuraavillakin retkikunnilla, jotka höyrylaivoilla\nnousivat virtaan, ja siihen oli syynä kuume. Ensimmäisen vakinaisen\nkauppa-asemansa englantilaiset perustivat Benuen suuhun. Se vähitellen\nvaurastui ja musta väestö läheltä ja kaukaa alkoi saapua sinne\nkauppaa tekemään. Orjakauppaa englantilaiset alusta alkaen jyrkästi\nvastustivat. Vähitellen he saivat Nigerin varsilla niin suuren\nvaikutusvallan, että seuraavina vuosikymmeninä koko Nigerin ja Tshadin\nvälinen maa joutui Englannin vallan alaiseksi ja Sokoton ja Bornun\nsulttaanit vasalleiksi.\n\n\n\nSalaperäinen Timbuktu.\n\n\nSamaan aikaan kun Clapperton lähti toiselle matkalleen, Englannin\nhallitus lähetti Nigerille toisenkin retkikunnan, jonka päämääränä oli\nTimbuktu. Sitä johti skotlantilainen Alexander Gordon Laing, joka jo\nennen oli sotinut Ashantia vastaan ja tehnyt matkan Nigerin lähteille.\nHän kuitenkin päätti saavuttaa Timbuktun pohjoisesta, arabialaisten ja\nberberien maitten kautta.\n\n\n\nLaingin retki.\n\n\nLaing matkusti ensin Tripoliihin ja sieltä lounatta kohti Ghadames\nnimiseen keitaaseen. Siellä hänet otti suojaansa sheikki, joka oli\nelänyt Timbuktussa parikymmentä vuotta. Aavikkomatkalla tuaregit\nkuitenkin hyökkäsivät retkikunnan kimppuun ja Laing sai niin pahoja\nhaavoja, että parantuminen näytti mahdottomalta. Mutta hän parani\nkuitenkin ja jatkoi sitten matkaa Tuatin kautta Ualataan, salaperäiseen\naavikoiden rosvokaupunkiin, jonka ranskalaiset vasta muutama vuosi\ntakaperin uudelleen löysivät ja anastivat. Ualatasta matka piti\nTimbuktuun, jonne Laing saapui elokuussa 1826, lähettäen sieltä\nkaravaanien kanssa kotimaahan useita kirjeitä. Hän aikoi nyt palata\ntakaisin kotimaahan Saharan poikki, mutta viisi päivää matkalle\nlähtönsä jälkeen hänet murhattiin.\n\nMonta vuosikymmentä myöhemmin on koottu tietoja syistä ja tavasta,\nmiten murha tapahtui. Laing oli, niin kerrottiin Timbuktussa\nranskalaisille, herättänyt asukkaitten epäluuloja sen kautta, että hän\noli niin paljon kirjoitellut ja piirrellyt ja salaa vasten kieltoa\nkäynyt kaupungin satamassa Kabarassa. Timbuktun etevimmät miehet\nsilloin päättivät, että hän oli urkkija ja oli surmattava, ja he\nantoivat murhan toimeenpanon sen mauripäällikön huoleksi, joka lähti\nLaingia paluumatkalle saattamaan. Eräänä aamuna Laing äkkiarvaamatta\nkuristettiin kameelin selkään noustessaan, hänen vähääkään\naavistamatta, että vaara uhkasi. Hänen laajat muistiinpanonsa katosivat\n— ehkä jaeltiin pitkin erämaata amuleteiksi.\n\nEnsimmäinen eurooppalainen, joka pääsi tarujen salaperäiseen\nTimbuktuun, oli siis englantilainen. Mutta ranskalainen oli se mies,\njoka sieltä ensimmäiseksi poiskin pääsi. Hänen nimensä oli René Caillé.\n\n\n\nRené Caillé.\n\n\nCaillé oli köyhä, ainoastaan alkeiskoulua käynyt nuorukainen, kun hän,\nkunnianhimoisia tuumia mielessään, lähti kotimaastaan Senegaliin,\nyrittääkseen sieltä sisämaahan. Erään englantilaisen retkikunnan\nmukana matkustaessaan hän sairastui kuten muutkin, mutta ei siltä\nmenettänyt haluaan tunkeutua Timbuktuun. Selviytyäkseen paremmin\nmatkalla hän lähti maurien luo, oppi arabiaa ja kääntyi muhamedin\nuskoon, harjoitteli tarkkaan kaikki uskon temput ja luki koraania.\nNäin valmistettuna hän koetti saada Senegalin maaherralta sen\nverran varoja, että voisi matkustaa sisämaahan kauppiaana, mutta\nkun pyynnöt olivat turhat, luopui hän taas maurilaisesta puvustaan\nja toimi englantilaisen indigotehtaan johtajana, kunnes oli saanut\nkootuksi pienen pääoman matkaa varten. Sillä varustuksia hankittuaan\nhän liittyi erääseen neekerikaravaaniin ja lähti mauriksi puettuna\nsisämaahan. Kokien monenlaisia kohtaloita, joista päättäen eivät tässä\nmaassa arabialaisetkaan aina ruusuilla tanssineet, Caillé saapui\nNigerin rannalle ja kulki edelleen suureen ja varakkaaseen Djennen\nkaupunkiin, jossa ei kukaan ennen häntä ollut käynyt; Mungo Park\nveneineen oli kulkenut kaupungin sivu. Välillä hän oli ollut sairaana,\neikä voinut maksaa isännälleen, joka oli hänet parantanut, tämän\nhaluamaa ambra-helminauhaa; viidenkymmenen vuoden kuluttua eversti\nGallieni, valloittaessaan maan ranskalaisille, muisti tämän lupauksen\nja antoi helminauhan Caillén isännän perillisille ja tapaus teki\nasukkaihin syvän vaikutuksen. Djennestä Caillé matkusti jokiveneellä\nTimbuktuun, mutta tämä kauan toivottu matkan määrä tuotti hänelle\nsuuren pettymyksen. Se ei ollut suuri eikä varakaskaan, ja sen kauppa\noli paljon pienempi kuin Euroopassa oli kuviteltu. Siinä ei ollut muita\nmainittavia loistorakennuksia kuin kolme moskeijaa. Kaupungin ympärillä\noli kuiva aavikko hietikoineen, jossa petoeläimet ja villiintyneet\nkoirat samoilivat. Asukkaista suuri osa oli songhoineekereitä, loput\narabialaisia, tuaregeja ja berberejä. Luultavasti Timbuktu kuitenkin on\nennen vanhaan ollut nykyistään tärkeämpi paikka. Sen merkitys johtui\nsiitä, että sen luona Saharan karavaanikauppa ja Nigerin jokikauppa\nyhtyivät. Kameelit eivät yleensä menestyneet Sudanin kosteassa\nilmastossa, eivätkä karavaanit sen vuoksi kulkeneet aavikoiden rajaa\nkauemmaksi. Timbuktun kauppa kävi etupäässä Marokkoon, joka maa oli\njonkin aikaa pitänyt sitä valtansakin alaisena ja jättänyt sinne\nkansalaisiaan, jotka sittemmin ovat sekaantuneet paikkakunnan väestöön.\nKaupungissa vietettiin jotenkin iloista elämää, koska sinne saapui\npaljon muukalaisia, jotka liikuttelivat rahoja ja tahtoivat matkalla\nollessaan nauttia elämästä.\n\nCaillé oli keksinyt sen valeen, että hän oli egyptiläinen, joka\noli kohtalon kovuuden kautta joutunut pois omalta maaltaan ja nyt\nkaikin mokomin tahtoi sinne palata. Tämä kertomus ja hänen harras\nmuhammedilaisuutensa liikuttivat monen varakkaan arabialaisen\nmieltä ja häntä autettiin. Toukokuussa 1828 hän lähti Saharan\npoikki paluumatkalle kotimaahansa, saapuen ensinnä Arauaniin, jonka\nläheisyydessä Laing oli murhattu. Arauanissa oli hyvät kaivot,\nmutta muutoin se oli kokonaan vailla kasvullisuutta. Talot olivat\naivan pimeät, koska lentävä hiekka tunkeutui kaikkialle. Karavaanin\nasemapaikkana tämä kurja kaupunki, jossa asuu arabialaisia, yhä\nvieläkin on tärkeä. Arauanissa Cailléta ensi kerran matkan kuluessa\nepäiltiin siitä, ettei hän ollutkaan oikeauskoinen. Mutta hän suoritti\nkaikki hartaudenharjoitukset niin moitteettomasti, että epäluulot\njälleen hälvenivät ja hän sai jatkaa matkaa karavaanin kanssa,\njohon kuului 1400 kameelia ja jonka päämäärä oli Atlas-vuoriston\neteläpuolella oleva Tafiletin keidas. Matka oli vaikea polttavan\nerämaantuulen ja kuivuuden vuoksi, Caillé sairastui keripukkiin ja sai\nkokea muitten matkustajain puolelta paljon huonoa kohtelua, nämä kun\nepäilivät häntä kristityksi varsinkin siitä syystä, ettei hän osannut\npyörittää riissiä pieniksi palleroiksi sormiensa välissä niinkuin muut\nmaurit. Vedestä oli usein puutetta, mutta ruokaa hän sai runsaasti\nnaisilta, joille hän kirjoitteli amuletteja, että heidän sukulaisensa\npääsisivät naimisiin. Oleskeltuaan jonkun aikaa Tabletissa Caillé\nmatkusti Atlaksen poikki Fesiin, Marokon pääkaupunkiin. Mutta siellä\nhänen ei ollut hyvä olla, sen enempää kuin Mekineshissäkään. Hänen\ntäytyi karttaa ihmisiä ja viettää yönsä ulkona taivas'alla. Lopulta hän\npääsi Rabat nimiseen satamakaupunkiin, mutta kun Ranskan sikäläinen\nkonsuli oli juutalainen, joka ei tahtonut häntä auttaa, täytyi hänen\nvaeltaa edelleen maisin Tangeriin, jossa hän vihdoinkin sai apua ja\npääsi matkustamaan kotimaahansa. Ranskan tiedeseura oli luvannut\n10,000 frangin palkinnon sille, joka ensiksi kävisi Timbuktussa, ja\ntämä palkinto annettiin Caillélle, jota paitsi kunnialegioonan risti\nripustettiin hänen rintaansa. Caillé julkaisi matkakertomuksen, joka\nkuitenkin oli hieman hajanainen, ja siitä monet epäilivät, ettei hän\nollutkaan käynyt Timbuktussa. Myöhemmin on kuitenkin voitu todistaa,\nettä hän puhui totta.\n\n\n\n\nAlgerian valloitus.\n\n\nAlgeria oli kuudennentoista vuosisadan alkupuolella maurien vankin\npesäpaikka Välimeren rannalla. Sieltä harjoitettiin merirosvoutta, joka\nmitä tuntuvimmin häiritsi kristittyjen rantain rauhaa ja kristittyjen\nvaltain kauppaa. Vuosisatoja tätä ilkeyttä Välimerellä suvaittiin,\nennenkuin ryhdyttiin sitä vastaan niin voimallisiin toimiin, että siitä\ntuli loppu. Algeria oli jo aikaisin vapautunut Turkin ylivallasta, niin\nettei Portin lähettämiä pashoja edes lopulta päästetty maihin. Valta\noli sotilaskastin, janitshaarien, ja merirosvojen käsissä. Nimellisenä\nruhtinaana oli dei ja hänen alaisinaan kolme beitä.\n\nRanska tuli melkein vastoin tahtoaan Algerian valloittaneeksi. Dei oli\nkäynyt niin kopeaksi, että hän kerran kärpäsviuhkallaan löi Ranskan\nlähettilästä kasvoihin. Semmoinen loukkaus ei saanut jäädä aivan\nrankaisematta. Alger kaupungin satama saarrettiin, mutta Ranskan\nhallitus oli kovin vastahakoinen sen tehokkaampia pakkokeinoja\nkäyttämään. Vasta kun erästä ranskalaista laivaa oli Algerin linnasta\nammuttu, vaikka sillä oli airutlippu mastossa, täytyi Ranskan ryhtyä\ntositoimiin. Se lähetti meren poikki sotaväkeä, joka v. 1830 valloitti\nAlgerin, räjäytti ilmaan sen linnan ja vangitsi pöyhkeän dein,\njoka vietiin maanpakoon. Janitshaarit seurasivat mukana. Ranska ei\nkuitenkaan alussa anastanut maata, se piti vain hallussaan tärkeimpiä\nrannikkokaupunkeja ja odotti, mihin suuntaan asiat kehittyisivät.\nSitä algerialaiset pitivät heikkoutena ja kävivät heidän kimppuunsa.\nRanskalaisten täytyi nyt maansa kunnian vuoksi ryhtyä sotaan, ja siitä\noli seurauksena Algerian valloitus.\n\nSe valloitettiin, mutta sillä ei vielä Ranskan valta ollut juurtunut.\nAlgeriassa oli pääasiallisesti kaksi kansanainesta, berberit, maan\nalkuväestö, vanhimpia rotuja, mitä yleensä on olemassa, ja myöhemmin\nmaahan tulleet arabialaiset. Turkkilaisiakin oli tosin alkanut maahan\nsiirtyä, mutta heidät ajettiin kaikki pois. Berberien ja arabialaisten\nkesken oli tavallisissa oloissa vallinnut paljon vihamielisyyttä,\nja berberit yleensä olivat lopulta kokonaan saaneet takaisin\nitsenäisyytensä, etenkin vuorimaissa. Mutta ranskalaisten valloittaessa\nmaan he sopivat vihansa arabialaisten kanssa ja molemmat kansallisuudet\nalkoivat yhdessä sotia ranskalaisia vastaan. Siitä tuli pitkällinen\nkamppailu, varsinkin kun tätä ryhtyi johtamaan Oranin Abd-el-Kader,\netevä ja tarmokas mies, jolla oli suuri vaikutusvalta. Edelliset\njärjestivät maan tavattomasti, loukkasivat asukkaitten uskonnollisia\ntapoja ja antoivat juutalaisille saman aseman kuin muullekin väestölle.\nJoka tietää, missä asemassa juutalaiset tässä maassa elävät, se\nkäsittää, miten tämä loukkasi arabialaisia ja berberejä.\n\nMaanasukkaat saivat taistelussaan apua Marokolta, Abd-el-Kader\npiti hallussaan Orania ja vähitellen koko Länsi-Algeriaa ja kansa\nkokoontui hänen lippujensa alle, ikäänkuin uutta profeettaa kuullen.\nKesällä 1835 hän voitti melkoisen ranskalaisen armeijan. Saatuaan\nenemmän väkeä ranskalaiset kuitenkin pian kostivat tappionsa ja\nvalloittivat Constantinen. Lyhyttä välirauhaa hyväkseen käyttäen\nAbd-el-Kader melkoisesti vahvisti asemaansa, kokosi suuren armeijan,\npaljon sotatarpeita ja ruokavaroja ylämaahan, luonnostaan vahvoihin\npaikkoihin, ja näihin varustuksiinsa luottaen ryhtyi ajamaan\nmuukalaisia maasta pois. Ranskalaisten parempi sotataito ja mieskuri\nkuitenkin vähitellen tekivät tehtävänsä, Abd-el-Kaderin linnoja ja\nvarastoja alettiin valloittaa toinen toisensa perästä ja Aumalen\nherttuan onnistui lopulta yllättää hänen leirinsäkin. Niinkuin\ntavallisesti vastoinkäymisissä, niin nytkin löyhtyivät ne innostuksen\nsiteet, jotka pitivät koossa hänen puoluelaisiaan, ja vihdoin hänen\ntäytyi paeta Marokkoon, jonka hallitsijan hän sai yllytetyksi sotaan\nranskalaisia vastaan. Mutta Marokkokin voitettiin ja pakotettiin\ntekemään rauha. Abd-el-Kader pakeni takaisin Algeriaan, mutta\nhänen asiansa oli nyt menetetty ja hänen täytyi v. 1847 antautua\nranskalaisille, jotka veivät hänet Ranskaan vangiksi. Rannikko ja\nlaajalti ylämaitakin oli näin Ranskan hallussa, mutta Kabylia oli\nvielä itsenäinen. Senkin vuoro kuitenkin tuli, ja sitten ranskalaiset\nalkoivat ulottaa valloituksiaan yhä kauemmaksi eteläänpäin, anastaen\nShott ylängötkin, jotka ovat tunnetut suolajärvistään, ja läheiset osat\nSaharaa.\n\nAlgerian valloitus avasi uusia teitä Pohjois-Afrikan maantieteen\ntutkimiselle. Ranskalainen sotaväki oli jo v. 1847 kulkenut Atlaksen\npoikki ja saapunut Figuigin keitaaseen Marokon rajalle. Toisin kuin\naikanaan espanjalaiset Etelä-Amerikassa ranskalaiset kaikin tavoin\nkehoittivat jatkamaan löytöjä, koska maan tunteminen oli heille\nvälttämätöntä, jos mieli jatkaa valloituksia kauemmaksi etelää kohti.\n\n\n\n\nSaksalaisia matkustajia.\n\n\n\nHeinrich Barth.\n\n\nTärkein Algerian valloituksen jälkeisistä matkustajista oli t:ri\nHeinrich Barth. Hän oli syntynyt Hampurissa v. 1831 ja tutkintonsa\nsuorittanut Berliinin yliopistossa. Melkein paikalla hän sitten\nlähti matkoille ja matkusti kuolemaansa saakka, joka hänet tapasi jo\n44:nnellä ikävuodella. Barth opiskeli Italiassa muinaistiedettä, ja\nsiellä hänet valtasi halu tutkia Rooman vanhoja pohjois-afrikkalaisia\nsiirtomaita. Matkustettuaan rannikon Tunisista Egyptiin saakka hän\nVähän Aasian kautta palasi kotia, opittuaan perusteellisesti arabiaa\nja muutoinkin tutustuttuaan Afrikan oloihin. Barth asettui sitten\nyksityisdosentiksi Berliinin yliopistoon, mutta ei kauankaan joutunut\nalallaan olemaan. Kehittääkseen edelleen Oudneyn-Clappertonin-Denhamin\nretken aikaansaamia suhteita Englannin hallitus v. 1849 lähetti James\nRichardsonin Sudaniin aikaansaamaan kauppayhteyttä näitten maitten\nkanssa Saharan poikki, ja Barth sekä tähtitieteilijä Overweg pääsivät\nPreussin hallituksen pyynnöstä retkikunnan mukaan. Richardson oli jo\nennen tehnyt tutkimusretken Fessaniin.\n\nMaaliskuussa 1850 retkikunta lahti Tripoliista, kulkien\nMursukiin tavanmukaista karavaanitietä. Sieltä se jatkoi matkaa\nTintellust-nimiseen keitaaseen, josta Barth teki poikkeuksen Airin eli\nAspenin vuorimaahan, Aga Richardson kuoli jo v. 1851 keväällä, kuuden\npäivämatkan päässä Kukasta, ja molemmat saksalaiset päättivät hänen\njälkeensä saattaa englantilaisen yrityksen onnelliseen päätökseen.\nOverweg jatkoi matkaa Kukaan, Bornun pääkaupunkiin, jonne Barth\ntoista tietä saapui jo ennen häntä. Overwegin suorittaessa Kukassa\nkaikenlaisia tieteellisiä töitä Barth matkusti edelleen etelää kohden,\nkäyden Adamauassa ja sitten tunkeutuen Benuen latvoille saakka, jonka\nsuupuolen Lander oli löytänyt.\n\n\n\nAdamaua.\n\n\nAdamaua, joka oli Sokoton maakunta, vaikka melkein itsenäinen, oli\nerinomaisen kaunista maata korkeine vuorineen, kunnasmaisemineen ja\nlakeuksineen. Asukkaat olivat enimmäkseen puhtaita neekereitä, mutta\nvuosisadan alkupuolella maahan oli asettunut paljon fulbeja, joiden\nhallussa laaksot nyt enimmäkseen olivat. Nimensäkin maa oli saanut\nAdama nimisestä fulbepäälliköstä.\n\nToisen retken Barth yhdessä Overwegin kanssa teki Tshad järven\npohjoispuolelle Kanemiin ja kolmannen retken yksin Adamauan ja Bagirmin\nvälisiin seutuihin. V. 1852 Overweg malarian murtamana kuoli ja\nBarth hautasi hänet Tshad järven rannalle. Overweg oli ensimmäinen\neurooppalainen, joka oli tällä järvellä matkustellut.\n\nOverwegin kuoltua Barth päätti näin yksinkin jäätyään jatkaa\ntutkimuksiaan, kohdistaen tällä kertaa huomionsa Bornun ja Nigerin\nvälisiin maihin, jotka Clappertonin matkasta huolimatta vielä\nolivat hyvin vähän tunnetut. Timbuktu oli hänen matkansa päämäärä.\nMatkatoveriksi hän Kukasta sai erään sherifin, s.o. profeetan\njälkeläisen, joka oli tullut sinne Fezistä kauppamatkalle, ja\npalkkasi itselleen melkoisen joukon palvelijoita. Itse hän tekeytyi\nmuhammedilaiseksi ja otti nimekseen Abd-el-Kerim.\n\nVuodenaika oli viileä eikä lämpömittari yöllä osoittanut kuin jonkun\nasteen yli jäätymäpisteen.\n\nKukan ja Kanon välillä maisemat olivat yksitoikkoisia alanteita, mutta\nnyt niiden tummaa savimaata peittivät rehevät laihot neekerihirssiä ja\ndurraa. Syväin kaivojen luona juotettiin nopeaan suuria nautakarjoja,\nvuohi-, lammas- ja aasilaumoja, mutta näyn maalauksellisuutta koko\njoukon jäähdytti se, että kaivon omistajat matkamiehiltä kiristivät\nvedestä hinnan, joka muutoin tässä osassa Afrikkaa oli yleistä.\n\nKojamin maakunnassa, jossa kylät olivat hajallaan, oli vainioiden\nohella laajoja mimoosametsiä, joista suuret kameelikarjat, väestön\ntärkein omaisuus, saivat ravintonsa. Maassa liikkui paljon\npaimentolaisheimoja, mutta pahaksi onneksi se oli rosvojenkin maa, ja\nöisin täytyi asettaa vahdit pitämään silmällä, etteivät nämä päässeet\näkkiavaamatta hyökkäämään retkikunnan kimppuun. Barthin täytyi itse\ntuon tuostakin nousta ylös katsomaan, että vahdit pysyivät hereillä.\nToisin paikoin oli maa mustanaan muurahaisia, jotka tuottivat\nmatkamiehille tuhannet tuskat.\n\n\n\nKomadugun rannoilla.\n\n\nKaravaani tuli sitten Komadugun laaksoon. Tämä joki tuo länsipuolelta\nBornun vedet Tshadiin. Siellä heidän oli kuljettava lukuisain\nuomain poikki, joissa alati väjyi salaisia hautoja suistaakseen\nvarovaisimmankin miehen ratsuineen liejuiseen veteen. Sadeajalla\nseudun ja sen sankkain metsäin läpi olisi ollut vaikea matkata, mutta\nviileällä ajalla se oli oikea luonnon paratiisi. Majesteettisiä\ntamarindiryhmiä alkoi esiintyä ja helmikanat elähyttivät maisemia.\nMutta sääskiä oli suunnattomasti eivätkä ne antaneet matkustajille\nlepoa yöllä eivätkä päivällä. Tuon tuostakin hypähti pensaikoista ja\npitkän ruohon seasta juoksuun tetel-antilooppeja ja toisin paikoin\nsuurempi kargum antilooppi kauhistuneena pakeni karavaanin tieltä.\nJoessa oli runsaasti oivallisia kaloja. Vuotuisten tulvain vuoksi\nKomadugun laakso oli melkein asumaton. Se olisi ollut metsästäjän\nparatiisi, mutta maan omat asukkaat eivät olleet yhtä innokkaita\nmetsästäjiä kuin lännempänä haussat.\n\nNyt ei laaksossa näkynyt muita ihmisiä kuin joku yksinäinen parikunta,\njoka yhteen sidotuilla kurbitsipulloilla ratsasti joen poikki.\nLauttapaikalla oli kuitenkin väkeä, joka auttoi karavaanin joen poikki,\nkiskoen avustaan runsaan hinnan.\n\n\n\nManga.\n\n\nManga maakunta, johon retkikunta nyt tuli, oli aaltoilevaa, punaisen\nhiedan muodostamaa kunnasmaata, jossa viljeltiin etenkin maapähkinöitä\nja papuja sekaisin samassa vainiossa. Pavut kypsyivät myöhemmin, jonka\nvuoksi ne ensimmäisen sadon korjauksen jälkeen jätettiin kameeleille\nja karjalle, muodostaen erinomaisen rehun. Komadugun eteläpuolella\nasuttiin savimajoissa, pohjoispuolella ruokomajoissa, jotka usein\nolivat köynnöskasvien verhoamat. Mangan asukkaat eivät olleet\nhevosmiehiä, kuten Kanon seudun, eivätkä kameelin kasvattajia kuten\nKojamin, vaan kulkivat jalan, jousi ja nuolet ynnä kirves aseinaan.\nProfeetan jälkeläisen päältä he ryöstivät peiton hänen maatessaan,\nvetäen häntä kappaleen matkaa perässään, kun hän ei tahtonut\nomaisuudestaan luopua.\n\nKulkien ohi Gremarin, muureilla ympäröidyn' kaupungin, jonka ympärillä\nkarjoja kävi laitumella, karavaani tuli kuivempaan ja kuumempaan\nmaahan, jossa siihen yhtyi joukoittain kulkukauppiaita, jotka\nkantoivat tavaroitaan päänsä päällä. Tämä Munijon maa metsäisine\nmäkineen, suolajärvineen ja suolattomine järvineen, kaupunkeineen,\nkylineen, viljelysmaineen ja laitumineen, loppumattomille nauta-\nja kameelikarjoineen, lammas-, vuohi- ja hevoslaumoineen puolusti\nniitä kauniita nimiä, »Dumpalmumaan kuningatar», »Maailman sulous»\ny.m., joita matkan varressa oleville paikoille oli annettu. Kaikki\nkaivot olivat syvät ja poikia ja tyttöjä puullasi joukoittain niiden\nympärillä, nostaen vettä eläimille, joita katkeamatta virtasi\nkaivoille. Paljon ihmisiä tuli vastaan kuljettaen härkäin selässä\nsatojaan kaupunkeihin dumpalmun lehdistä tehdyissä säkeissä. Tässä\nseudussa oli natronijärviäkin, jotka kuitenkin olivat kauniimmat kuin\nerämaassa, niiden ympärillä kun viljeltiin puuvillaa, derabahamppua,\ndumpensasta ja ruohoa.\n\nKaravaani sai häiritsemättä kulkea näiden seutujen läpi. Melkein\npoikkeuksetta sitä kohdeltiin vierasvaraisesti, jopa toisinaan\nodottamattoman ystävällisestikin. Muureilla ympäröityjä kaupungeita\nja kyliä, neekerien majoja ja savipalatseja oli niin taajassa, että\nmelkein aina oli ihmisasunnoita näköpiirissä. Mutta samoinkuin ainakin\nmaassa, jossa kulkuneuvot ovat huonot, oli täälläkin toisissa paikoissa\nrunsaasti elintarpeita, toisissa taas vallitsi puute. Paljon haittaa\noli siitäkin, että maksuvälineet niin suuresti vaihtelivat, ettei ollut\nhelppo arvata kohtuullista hintaa.\n\nToiset kaupungit, kuten Gure, olivat etäältä nähden sangen\nmaalaukselliset ja niiden maaherrat arvon miehiä, jotka saattoivat\nlähettää sotaan melko armeijan, mutta joita sen sijaan vaivasi\nainainen rahanpuute. Niin oli Gurenkin maaherran laita. Hän paraillaan\nvalmisteli sotaretkeä erästä alaistaan kaupunkia vastaan, joka muka oli\nosoittanut liian suurta suosiota tuaregeja kohtaan; retken todellinen\ntarkoitus kuitenkin oli, kuten hän Barthille huomautti, hankkia orjia\nvelkojensa maksamiseen. Tuarcgit muutoin olivat seudun suurin vitsaus,\nhe kun aina silloin tällöin tekivät siihen ryöstöretkiään.\n\nWushek oli toinen mielenkiintoinen paikka, »viljavuuden ja kuivuuden,\nviljelyksen ja autiuden, uutteruuden ja laiminlyönnin sekoitus». Se\noli jonkun matkan päässä vuorijonosta, josta sen erotti hedelmätön\nvyöhyke, mutta kaupungin seuduilla kumpusi maasta monessa norossa\nlähteitä, joten täällä voitiin viljellä vehnää ja taatelipalmuja, ja\nkuivemmillakin paikoilla viihtyi köynnöskasvien verhoama tamarindi.\nVettä oli runsaasti, sopivissa paikoissa oli lampia ja kaivot olivat\nvettä täynnään. Wushek oli Bornun tärkein vehnämaa. Linnain ja tornien\nraunioita näkyi monessa kohden todistaen sitä, että tämä rauhalliselta\nnäyttävä maa usein oli ollut sodan jaloissa.\n\n\n\nZinder ja sen kauppa.\n\n\nJoulupäivänä v. 1852 Barth saapui Zinderiin, laajalti kuuluun\nkauppakaupunkiin, jossa kauppiaitten tavarat kuitenkin olivat tiheään\nsattuvain tulipalojen vuoksi ainaisessa vaarassa.\n\nBarthin täytyi Zinderissä odottaa tavaroita, joita arabialaisen\nkaravaanin oli määrä tuoda hänelle Tripoliista. Karavaani ja sen mukana\nlähetys todella tulivatkin perille, rahat kahteen sokerilaatikkoon\nkätkettyinä, niin ettei kukaan aavistanut Abd-el-Kerimin saaneen\nmelkoista rahasummaa, jota olisi kannattanut ryöstää. Barth osti nyt\nsuuren varaston punaisia viittoja eli burnuksia, turbaaneja, peilejä,\nkankaita, partaveitsiä, rukousnauhoja ja muita tavaroita kohtuullisella\nhinnalla, koska kaikki eurooppalaiset tavarat karavaanin saapumisen\njälkeen olivat melkoisesti halvenneet. Yksi laatikko, jossa oli 400\ndollaria rahaa ja englantilaisia teräaseita, tuli kuitenkin perille\nliian myöhään ja joutui Zinderissä rosvojen saaliiksi.\n\nMatkaa jatkaen Barth sitten tuli Katsenaan, jossa hän osti Nupen\nja Kanon, »Afrikan Manchesterin», pumpuli- ja silkkituotteita ynnä\nnahkaisia vesisäkkejä, joista paikka on kuulu. Mustia saaleja ostettiin\nlahjaksi tuaregeille, jotka niillä suojelevat kasvojaan erämaan\nhiekalta ja hehkulta. Vielä täytyi ostaa tupakkaa, josta Katsena oli\nkuulu, ja naisten kankaita. Näine neekerien kesken suuresti haluttuine\nkauppatavaroineen Barth arveli voivansa huoletta lähteä matkaa\njatkamaan.\n\nKatsenan maaherra oli kuitenkin alkanut ahnain silmin katsella\nAbd-el-Kerimin suuria rikkauksia, jonka vuoksi Barth ei vaaratta\npäässyt tästä kaupungista. Edessäpäin taas raivosi ilmisota ja tien\nvarrella ryösteli vihollisen sotajoukko, jonka vuoksi matka oli\nvaarallinen, mutta lopulta Barth kuitenkin pääsi Sokotoon, joka jo oli\nedellisten matkustajain käynneistä tunnettu.\n\n\n\nSokoto.\n\n\nSokoto ei enää ollut fulbevaltakunnan pääkaupunki ja kaikki oli\nentisestään rappeutunut. Arabialaiset eivät enää käyneet siellä\nkauppamatkoillaan, sokeita kerjäläisiä kiehui joka puolella ja\nmarkkinapaikalla varsinkin huomasi, kuinka suuresti Sokoto oli\nsotain ja melskeitten kautta rappeutunut. Se talo, jossa Clapperton\nkuoli, oli kuitenkin vielä jotenkin hyvässä kunnossa, mutta paljon\nmuita senaikuisia rakennuksia, moskeijoitakin, oli raunioina.\nMarkkinapaikalla myytiin karjaa ja nahkatavaroita, joista Sokoto\noli kuulu, ja ostajia oli kohtalaisesti. Hyvä menekki oli etenkin\nneekerimaassa valmistetuilla suitsilla ja niillä oivallisilla\njalustimilla, joita taottiin näissä seuduin alkuperäisellä tavalla\nsulatetusta raudasta. Orja maksoi jotenkin saman hinnan kuin hevonen.\nSuolakaravaani oli juuri saapunut, tuoden tuotteen, joka kautta\nSisä-Afrikan on tärkeimpiä kauppatavaroita, ja samalla myös erämaan\ntaateleita. Sokoton ympäristössä viljeltiin alavilla vesiperäisillä\nmailla riissiä. Sulttaani asui nyt Wurnossa, Sokoton itäpuolella.\n\nSokoton tuolla puolen Barth tuli maahan, joka oli tuiki tuntematonta.\nGandon päällikkö Khalilu, fulbe, jolla oli yhtä suuri valta kuin\nSokoton sulttaanilla, oli katkera kristittyjen vihaaja, mutta\nleppyä Barthiin hänen kauniit lahjansa saatuaan: kolme eriväristä\nburnusta, haikia hienointa lajia, Stambulin maton, kaksi kokonaista\nmusliinipakkaa, punaisen lakin, neljä sokeritoppaa, kolme pulloa\nruusuöljyä, pari partaveistä, viisi peiliä, naulan neilikoita, toisen\nbentsoiinia — yhtä kuninkaallisen lahjan kuin Sokoton sulttaanikin,\nkahta hopeahelaista pistoolia lukuun ottamatta.\n\nPaikkakunnalla asusti kuitenkin eräs maailmaa kierrellyt juoniva\narabialainen, joka panetteluillaan yllytti päällikön Barthia vastaan,\nniin että tämän vielä täytyi antaa kauniit lahjat hänelle ja päällikön\nveljillekin ja päällikölle itselleen niinikään hopeahelaiset pistoolit,\nsamoin kuin Sokoton sulttaanillekin. Lopulta Barth kuitenkin sai\nsuojakirjeen jatkaakseen matkaa Nigerille, jonne ei enää ollut pitkältä.\n\nEdessäpäin oli sota riehunut ja liikkui rosvoilevia joukkoja yhä\nvieläkin ja maa oli toisin paikoin hävitetty niin autioksi, että\nelefantit, jotka jo olivat niiltä kaikkoneet muualle, jälleen\ntallasivat viljelyksiä ja kiertelivät puoliautioitten kaupunkien\nkujilla. Jara, joka vielä hiljan oli ollut kukoistava kaupunki, oli\nnyt autiona ja asukkaat oli viety orjuuteen. Kauempana Barth ilokseen\nnäki erään Joloffin miehen, joka oli tullut Atlantin rannalta ja nyt\noli menossa Kardiin kaupustelemaan. Sitten alkoi matkan varressa olla\ntaajassa hyvin linnoitettuja kaupungeita, joissa vastaanotto oli hyvä,\nmissä ne eivät olleet autioina. Mutta kaikkialla epäiltiin, tokko\nkaravaani pääsisi Nigerille.\n\nLähempänä Nigeriä karavaani tuli metsää kasvavaan erämaahan, jossa\npuut olivat täydessä kukassa ja levittivät huumaavaa tuoksuaan, mutta\njossa kyläin puutteen vuoksi oli vaarallista yötä viettää. Muuta neuvoa\nei kuitenkaan ollut, ja tästä uskaliaasta teosta maanasukkaat sitten\nalkoivat pitää Barthia erikoisen rohkeana miehenä ja vielä hänen\npaluumatkallaankin muistelivat tätä urotyötä.\n\nSajn kaupungin kohdalla Barth, lopputaipaleen kivistä erämaata\nkuljettuaan, vihdoin näki Nigerin, joka tällä kohdalla oli noin 700\nmetrin levyinen. Saj majoineen ja palmuineen oli toisella rannalla.\nLauttapaikalla oli vilkas liike, kameeleja, aaseja, kuormahärkiä,\nviljaa, lampaita, ihmisiä ja kauppa-tavaroita kulki edes takaisin\nsuurilla veneillä, jotka oli tehty kahdesta koverretusta ja keskeltä\nyhteen neulotusta puusta. Barthin tuloa odotettiin ja »vetten\nkuningas», s.o. satamakapteeni, oli lähettänyt Sinderistä noutamaan\nsuurinta viljavenettä, että näin huomattava matkustaja voitaisiin\nkaikella kunnialla kuljettaa yli.\n\nSajsta, erinomaisen epäterveellisestä, alavasta kaupungista, jossa\nvastaanotto ei ollut erikoisen ystävällinen, Barth ukkosilmalla,\njoka alkoi hiekkatuulella ja päättyi rankkasateeseen, lähti, maan\npoikki oikaisten, pyrkimään Timbuktuun. Matka kulki mäkisten seutujen\nkautta, joissa maanmuokkaustyöt olivat täydessä käynnissä. Kyläin\nmerkillisimmät rakennukset olivat kolmesta viiteen metriä korkeat\ntornimaiset vilja-aitat, jotka olivat maasta koholla, etteivät\ntermiitit niihin päässeet. Samasta syystä aukko, josta viljaa otettiin\nja sisään kaadettiin, oli aivan tornin ylälaidassa. Talon muut\nrakennukset olivat aivan vähäpätöiset näiden viljatornien rinnalla.\nTien varressa oli myös monta raudansulatusuunia, joiden korkeus oli\nkuusi jalkaa ja läpileikkaus juuresta puolentoista. Rautamalmi, joka\nlouhittiin seudun vuorista, pantiin puutuhkan alle, kunnes metalli\nalkoi sulaa, jonka jälkeen se uunin pohjalla olevaa kolmea kourua\npitkin juoksi säiliöön.\n\nJokien poikki kuljettiin ruokolautoilla tai yhteen sidotuilla\nkurpitsipulloilla. Jaghan maakunnassa istui joka majan ovella uutteria\nkankureita, vasuntekijöitä ja nahkateosten valmistajoita, mutta näissä\nkylissä oli ihmisille vaivaksi ja tavaroille vaarallista olla yötä,\nkoska monessa majassa asusti termiittejä.\n\nTimbuktua lähestyttäissä väestö alkoi käydä yhä vihaisemmaksi ja\nuskonkiihkoisemmaksi. Eräässä kylässä Barthin olisi käynyt huonosti,\nellei hän olisi ilmoittanut olevansa upseeri, joka vei sheikille\nkirjoja. Tämä vale tehosi niin hyvin, että keihäät laskettiin alas ja\nBarthin täytyi siunata kaikki laskemalla kätensä heidän likaisille\nhiuksilleen.\n\nEräässä kylässä Barthiin liittyi El Walati niminen Länsi-Sudanin\narabialainen, joka matkusti hänen kanssaan Timbuktuun. Tämä mies oli\nkauan asunut tuaregien ja fulbein luona ja puhui sujuvasti kaikkia\nAtlaksen ja Nigerin välisiä kieliä. El Walati, joka oli puettu pitkään\ntummaan viittaan ja mustaan turbaaniin, näytti sangen arvokkaalta\nmieheltä, mutta hyvin monta pahaa metkua hän Barthille teki, ennenkuin\ntämä pääsi hänestä erilleen.\n\nMatkan varrella väestön ahneus näytti kasvamistaan kasvavan ja\nmaaherrat tavanmukaiset lahjat saatuaan yrittivät riistää matkustajalta\nvaatteetkin päältä, mutta englantilaiset äimät olivat niin hyvässä\nhinnassa, etteivät lahjat käyneet ylen kalliiksi. Silmäneuloja sitä\nvastoin ei pidetty suurenkaan arvoisina. Tuaregien maassa tilanne\nkävi yhä vaarallisemmaksi, jonka vuoksi El Walati kehoitti Barthia\n»profeetan jälkeläisenä» antamaan suuria lahjoja, jotka lahjat hän\nsitten ovelalla tempulla möikin asianomaisille muka omina tavaroinaan.\nLähempänä Timbuktua hän koetti pari kertaa salavihkaa murhata Barthin,\nsaadakseen kaikki hänen tavaransa samalla kertaa.\n\nKaravaani yhdytti Nigerin jonkun verran Timbuktun yläpuolella, jonka\nvuoksi loppumatka oli kuljettava veneellä. El Walati uskotteli\nväelle, ettei Barth ollutkaan syyrialainen pyhiinvaeltaja, joksi hän\noli itsensä ilmoittanut, vaan kristitty, ja tästä Barth joutui niin\nahtaalle, että hänen täytyi ruveta lukemaan koraanin alkurukousta, joka\npäättyy sanoihin »Jumala antakoon vettä». Ja seuraavana päivänä todella\nsatoi ja Abd-el-Kerimin arvo kohosi suunnattomasti.\n\nJoessa näkyi paljon krokotiileja ja virtahepoja ja kaloja oli\nviljalta, mutta veneliikettä oli nykyään hyvin vähän, vaikka se\nSonghoi-valtakunnan aikana oli Djennen ja Timbuktun välillä hyvin\nvilkasta. Lähellä Timbuktuakin joki oli melkein autio. Viikon\nvenematkan jälkeen, syyskuun 7 p. v. 1853, vene laski joen yli toisella\nrannalla olevaan syrjäjokeen, joka madaltumistaan madaltui, kunnes vene\nkiinnitettiin hiekkamäellä olevan kaupungin rantaan. Tämä kaupunki\nkupukattoisine taloineen oli Nigerin satamakaupunki Kabara.\n\n\n\nKakara.\n\n\nKabara oli ennen ollut vilkas iso kaupunki, mutta nyt siinä tuskin oli\nkahtakaantuhatta asukasta ja nämäkin olivat köyhiä ja tietämättömiä.\nTuskin oli Barth, joka sanoi matkustavansa Turkin sulttaanin\nerikoisen suojeluksen alaisena, saanut asunnon, kuin muuan rettelöivä\ntuaregilainen päällikkö tuli lahjaa pyytämään. Barth ei antanut, mies\npoistui, mutta paikalla Barthin huoneet alkoivat täyttyä aseellisista\nmiehistä. Ilokseen hän kuitenkin saikin kuulla, että nämä olivat vain\npaimenia, jotka olivat tulleet karjojaan suojelemaan juuri äsken\nlähtenyttä miestä vastaan, joka muitten tuaregien kanssa oli tullut\nrosvoretkelle niille seuduin. Timbuktu ympäristöineen todella oli\nmilloin minkin heimon vallan alaisena ja koko seutu penikulmia laajalta\nrosvopäälliköitten armoilla. Ei ollut mitään mahtia, joka olisi kyennyt\nestämään heitä ryöstämästä kaupunkilaisia ja sinne asioilleen tulevia\nmuukalaisia.\n\nEl Walati älysi nyt olevansa aseman herra ja alkoi paikalla kerjätä\nBarthilta lahjoja itselleen ja muille, ennenkuin suostui lähtemään\nTimbuktuun pyytämään arabialaisten päällikön, sheikki El Bakhain\nsuojelusta, sillä tämän miehen turviin Barth, joka ei näy tunteneen\nkaupungin valtasuhteita, päätti antautua. Seuraavana päivänä El Walati\npalasi takaisin sheikin veljen ja eräiden muiden miesten kanssa,\njotka kaikin mokomin tahtoivat tietää, minkälaisen suojeluksen Turkin\nsulttaani oli hänelle antanut — El Walati oli heille ilmoittanut,\nettä matkustaja olikin salakristitty. Barthilla ei kuitenkaan ollut\nmukanaan Tripoliin bein suojakirjaa, jonka vuoksi hänellä ei ollut\nmuuta neuvoa kuin kiiruumman kautta matkustaa El Bakhaita tapaamaan,\nkoska hän nykyisessä asemassaan oli henkipatto, jonka kuka tahansa sai\nrankaisematta surmata.\n\n\n\n\"Hän ei kuule\".\n\n\nKabarasta Timbuktuun ei ollut kuin kymmenkunta kilometriä matkaa, mutta\nväli, joka oli asumatonta, okapensaikkoa kasvavaa erämaata, oli niin\nvaarallinen rosvojen vuoksi, että väestö sanoi sitä »Ur-immandes'iksi»,\ns.o. »Hän (Jumala) ei kuule». Ihmisiä tuhkatiheään murhattiin tällä\nvälillä, heidän huutojensa koskaan tuomatta paikalle apua.\n\nTimbuktun läheisyydessä tuli väkeä Barthia vastaan ja joukossa\noli muuan, joka puhutteli häntä turkin kielellä, saattaen hyvän\nsyyrialaisen pyhiinvaeltajan pahaan pulaan, koska hänen turkin kielen\ntaitonsa oli sangen puutteellinen.\n\nLikaisia etukaupunkikatuja, matalain ruokomajain keskitse, Barth sitten\nkulki kaupunginosaan, jossa oli kaksikerroksisia taloja, ja täältä\nhänelle oli majatalo valittu. Siinä hän toistaiseksi oli turvassa,\nmutta turvallisuutta ei kestänyt kauan, sillä El Walati levitteli\nkaupungilla tietoa, että vieras oli salakristitty.\n\n\n\nBarth Timbuktussa.\n\n\nBarth ei uskaltanut liikkua kaupungilla ensinkään eikä hän talonsa\nlaakealta katolta nähnyt muuta kuin kapeita kujia, savitaloja ja kolkan\nmarkkinapaikkaa. Ravintoa saadakseen hän joka päivä lähetti asiamiehen\ntorille ostamaan niillä tavaroilla, joita hän oli mukanaan tuonut.\n\nEl Bakhai oli Barthin tullessa matkalla ja palasi vasta kolmen viikon\nkuluttua. Barthilla oli hänelle hyvät suositukset, jonka vuoksi\nhänen asemansa sheikin palattua melkoisesti parani. Sheikki oli jalo\nja vapaamielinen mies eikä tahtonut ottaa lahjojakaan vastaan yli\nsen määrän, mitä hän piti kohtuullisena. Niiden yhdeksän kuukauden\najan, jotka Barth sitten vietti Timbuktussa, sheikki melkein\npoikkeuksetta pysyi hänelle suosiollisena, veljensä ja tämän poikain\njuonista huolimatta, ja häntä yksinomaan oli Barthin kiittäminen\nsiitä, että pääsi hengissä pois. Väestön vihamielisyyden lisäksi\nmarokkolaiset kauppiaat, jotka pelkäsivät kilpailua, olivat joka mies\nepäystävälliset. Timbuktussa eli sitä paitsi vielä miehiä, jotka olivat\ntaistelleet Mungo Parkia vastaan ja haavoittuneet, ja nämä mielivät nyt\nkostaa miehelle, jota he pitivät Parkin maanmiehenä.\n\nVaikka sheikki El Bakhai todellisuudessa hallitsi kaupunkia, oli\nkaupungin nimellinen päällikkö kuitenkin fulberuhtinaan edustaja,\nsillä fulbet olivat v. 1826 valloittaneet Timbuktun. Fulberuhtinaalta\ntuli eräänä päivänä aseellisten miesten tuoma käsky, että Barth oli\nkarkoitettava kaupungista. Tähän ei El Bakhai kuitenkaan suostunut, se\nkun lonkkasi hänen arvovaltaansa, ja Barthia pidettiin yhä edelleenkin\nTimbuktussa, vaikka lopulta ei kukaan tahtonut uskaltaa hänelle edes\nruokavaroja ostaa. El Bakhai lopulta pystytti telttansa kaupungin\nulkopuolelle ja vei Barthin siihen. Mutta täälläkin muukalaista\nvainottiin ja yksi joukko tuli nimenomaan häntä tappamaan, tehden\nhyökkäyksen sheikin leiriä vastaan. Mutta vähän ennen joulua erään\nsuuren joukon johtaja, jonka aikomus oli hyökätä Barthin kimppuun ja\ntappaa hänet, itse äkkiä kuoli, ennenkuin hän ennätti aikomuksensa\ntoteuttaa. Tämä tapaus teki syvän vaikutuksen kaupunkilaisiin, vieläpä\nsheikkiin itseensäkin. Sillä vainaja oli sen miehen poika, joka oli El\nRaisin eli »kapteenin», s.o. majuri Laingin, murhannut, ensimmäisen\nTimbuktussa käyneen eurooppalaisen. Syystä tai toisesta rahvas piti\nhäntä Barthin isänä ja monet luulivat Barthin tulleenkin isänsä\nkuolemaa kostamaan. Toiset taas luulivat hänen tulleen valloitusta\nvarten.\n\nSheikki El Bakhai nyt kaikin tavoin kiirehti Barthin matkaa, mutta\nvasta 18 p. toukokuuta 1854 hän todella pääsi lähtemään. Sheikki\nsaattoi häntä sangen pitkän matkan Gogoon saakka, jossa erämaatie\nlähtee Nigeriltä Agadesiin.\n\nTimbuktu tuotti Barthillekin pettymyksen. Vaikka hän näkikin siitä\nhyvin vähän, kokosi hän kuitenkin suuren määrän tietoja. Vakinaisia\nasukkaita Barth arveli olevan 13.000, joiden lisäksi parhaina\nmarkkina-aikoina tuli ehkä 5000 matkustajaa. Timbuktun ympäristöt\nolivat aivan erämaanluontoiset, jonka vuoksi kaikki vilja täytyi tuoda\ntulvan aikana Nigerin varsilta veneillä. Teollisuutta Timbuktussa\noli vähän, mutta kauppapaikkana se oli tärkeä. Tavarat saapuivat\nerämaan poikki pohjoisesta tai Nigeriä pitkin Senegambiasta ja\nolivat enimmäkseen Englannissa valmistetut. Tavarat maksettiin\nstrutsinsulilla, norsunluulla, kultahiekalla, kumilla ja vahalla, orjia\nsitä vastoin myytiin vähän, koska niistä erämaanmatkalla niin paljon\ntuhoutui.\n\n\n\nPaluumatka.\n\n\nGogossa El Bakhai erosi Barthista. Hän saavutti sitten Euroopassa\nsuuren maineen Barthin auttajana ja oli osallisena seuraavain aikain\nvaltiollisissakin tapauksissa. Vielä El Bakhain pojatkin nauttivat etua\nsiitä, että heidän isänsä oli Barthin pelastanut.\n\nBarth palasi Sajhin Nigeriä pitkin, kartoittaen sen juoksun sinne\nsaakka, ja kulki sieltä Sokotoon paljon vastuksia voittaen. Siellä\nhän kuuli, että Kukaan oli saapunut eräs hänen maanmiehensä, joka oli\nlähetetty Overwegin sijaan tähtitieteellisiä paikanmääräyksiä tekemään.\n\n\n\nVogel.\n\n\nBarth ja Vogel tapasivat toisensa Bornun pääkaupungissa, ja Vogel\nsitten matkusteli Benue joella ja muissa paikoissa täydentämässä\nBarthin löytöjä, jonka jälkeen hän lähti yksin koillista kohti\nNiilille. Sen koommin ei hänestä saatu muita tietoja, kuin että hän v.\n1856 Vadaissa murhattiin, arvatenkin uskonkiihkoilijain toimesta.\n\nNeljä kuukautta viivyttyään Kukassa, jossa oli sattunut melskeitä\neikä eurooppalaisia enää kohdeltu yhtä hyvin kuin ennen, Barth\nlähti palaamaan Tripoliihin tavallista karavaanitietä ja\npääsikin onnellisesti perille. Englannin hallitus aateloi hänet\nja maantieteellisiltä seuroilta hän sai kaikki mahdolliset\nkunnianosoitukset.\n\nTyönsä perusteellisuuden vuoksi Barthia mainitaan Afrikan tutkijain\nensimmäisten joukossa. Loppuikänsä hän vaikutti maantieteen\nprofessorina Berliinin yliopistossa.\n\n\n\nv. Beurman.\n\n\nSudanin itäosa oli vielä melkein tuntematon. Kun ei Vogelin surullista\nkohtaloa enää ollut epäileminen, lähti Moritz v. Beurman etsimään hänen\njälkiään, pelastaakseen mikäli mahdollista hänen muistiinpanonsa ja\ntähtitieteelliset paikanmääräyksensä. Hän yritti Bornusta tunkeutua\nVadaihin, mutta murhattiin tämän maan rajalla v. 1863.\n\n\n\nRohlfs.\n\n\nGerhard Rohlfs, joka jo oli saavuttanut mainetta Luoteis-Afrikan\nrantaseutujen ja aavikoitten tutkijana, päätti sitten lähteä\nkuulustelemaan molempain kadonneitten matkustajain kohtaloa. Hän\nmatkusti v. 1866 Bornuun, mutta kun näytti mahdottomalta tunkeutua\nsieltä Vadaihin, niin hän kulkikin Benuelle, laski tätä jokea Nigeriin,\nnousi Nigeriä jonkun matkaa ja kulki sitten paljon vaaroja ja vastuksia\nvoittaen maan poikki Lagos rannikolle.\n\n\n\n\nGustav Nachtigal.\n\n\nBornun sulttaani Omar, Clappertonin aikuisen sheikin poika, joka\nkokonaan lakkautti vanhain sulttaanien vallan ja itse julistautui\nsulttaaniksi, oli monella tavalla auttanut maassaan käyneitä\nsaksalaisia, ja lopulta hän tiedusteli, eikö heidän »sulttaaninsa»\naikonutkaan antaa hänelle lahjoja. Kun tämä tuli Saksassa tiedoksi,\nlähetettiin Gustav Nachtigal, lääkäri ammatiltaan, niitä viemään.\nHeikon rintansa vuoksi hän oli muuttanut asumaan Välimeren\netelärannalle, oppinut Egyptissä arabiaa ja lopulta päässyt Tunisin\nbein henkilääkäriksi. Tunisissa hän oli ollut mukana monella retkellä\nkapinallisia heimoja vastaan ja oppinut tuntemaan niitten tapoja ja\nkieliä. Hän oli siten kaikin puolin valmistunut lähettilästoimeensa.\n\nNachtigal saapui helmikuussa 1869 Tripoliihin ja matkusti sieltä\nMursukiin, mutta kun edessäpäin vallitsi sota, eikä karavaaneja\nkulkenut, päätti hän käyttää joutoaikaansa tehdäkseen retken Tibesti\neli Tu vuorimaahan, joka kohoo keskellä Saharaa ja on puhtaimpana\nsäilyttänyt tibbujen, Herodotoon garamanttien, vanhan rodun. Siellä\nei kukaan eurooppalainen ollut käynyt ennen häntä. Vain neljän\npalvelijan seuraamana hän saapui tähän maahan, jossa muukalaisviha\nhehkui hurjempana kuin missään muualla ja jossa häntä joka hetki uhkasi\nsalamurhaajan tikari.\n\n\n\nNachtigalin matka Tibestiin.\n\n\nSaadakseen matkalleen turvaa Nachtigal oli uskonut itsensä Arami\nnimisen tibestiläisen päällikön suojelukseen. Tämän kotiin päästäkseen\nhänen kuitenkin täytyi kulkea Bardain laakson kautta, koska Arami ja\nTubu Reshâdet asuivat sen toisella puolella. »Tulimme tähän laaksoon\nja aloimme mutkitella sen sirojen taatelilehtojen ja dumpalmulehtojen\nvälitse, joiden varjossa siellä täällä oli ihmisasuntokin, kun\nkorvaamme äkkiä kantoi kumeata pauhua, epäilyttävää melua, joka näytti\njohtuvan lukuisten huutavain ja elämöiväin ihmisten äänistä.\n\n»Henkeämme pidätellen pysähdyimme ja neuvottomina kuuntelimme. Alussa\nen tahtonut voida uskoa, että Bardain asukkaat, huhun tulostamme\nkuultuaan, näin olivat lähteneet miehissä liikkeelle meitä verisesti\ntervehtiäkseen, mutta kauaa minun ei tarvinnut olla epätietoinen. Melu\ntuli yhä lähemmäksi, miehet kiljuivat — luultavasti lagbi-simasta\nhumalassa — ja kalistelivat ja helistelivät aseitaan; naiset kirkuivat\nja liksuttelivat totuttuun tapaan kieltään; lapset parkuivat. Jo erotti\nerinäisiä ääniäkin, kuuli kristittyjen sadattelua ja verenhimoisia\naikeita. Jonkinlaisella alistuvalla, epätoivoisella ivalla Bui\nMuhammed minulle tulkitsi näiden huutojen kamalan merkityksen. Hän,\njoka tunsi maan ja ihmiset, ei hetkeäkään epäillyt, etteikö viimeinen\nhetkemme ollut tullut, mutta ei ainoatakaan moitteen sanaa hän minulle\nlausunut: katkeruus ja iva, joka äänensävyssä oli, tuntui vain sanovan\nminulle: 'Siinä he nyt tulevat ja todistavat minun puhuneen oikein;\nsinä olet tämän tahtonut, kun halveksit järkeviä neuvoja!' Taisteluun\nvalmiina vanhus otti kiväärin käteensä ja tälläkin hetkellä saatoin\njälleen todeta, kuinka syvästi tämä mies vihasi tubuja, vaikka hän\nmuutoin arvostelikin ihmisiä niin lempeästi. Giuseppe käyttäytyi kuin\nmies; Sa'ad alkoi suun täydeltä sadatella minua, samoinkuin ennen,\njanokuolemankin meitä uhatessa, kun taas Ali Bû Bekr töin tuskin\njaksoi huudahtaa: 'Kirottu olkoon raha, jonka vuoksi tänne tulin!'\nKauhistuneena, mutta rautaiseen pakkoon mukautuen, minä kiinnitin\nkatseeni tummaan, lähemmä vyöryvään ihmispaljouteen, josta jo alkoi\nerottautua yksityisiä haahmoja.\n\n»Vitkasteleva epäröinti oli vallannut tibestiläiset saattajani ja\nsuojelijani. He olivat vetäytyneet meistä erilleen ja muodostivat\nvähän matkan päässä pohtelevan ja neuvottelevan ryhmän. Kaikki riippui\nAramista, jonka rinnassa ristiriitaiset tunteet taistelivat. Se, mitä\nhänessä oli jalompia vaikuttimia, sanansapitävyyttä, kestiystävyyden\nvelvoitusta ja sääliä, tuskin olisi riittänyt meitä pelastamaan,\nja ehkei näitä tunteita hänessä ollut ensinkään; mutta onneksi oli\ntoisiakin syitä, jotka vaakakupissa vaikuttivat meidän hyväksemme.\nRahvaan lapsellinen isänmaallinen pelko, että heiltä ryöstettäisiin\nmaan heille itselleenkin tuntemattomat rikkaudet, rahvaan epämääräinen\nliioiteltu kristittyjen ja heidän mahtinsa pelko, sen vaistomainen\nmuukalaisviha, ne eivät hänelle paljoa merkinneet, mutta hänen\nylpeytensä, maan riippuvaisuus Fessanista ja sen valtiolliset olot,\npuhuivat meidän puolestamme. Hän oli varsinaisten tubu-reshadein\nmahtavin mies, joka heimo asustaa vuoriston lounaispuolisissa\nlaaksoissa ja pitää itseään koko maan herrana. Tämä heimo käsittää\nTibestin jaloimmat suvut, he ovat paimentolaisia, lakeuden herroja ja\npitävät itseään, samoinkuin kaikkiallakin, missä paimentolaisia ja\nmaanviljelijöitä asuu rinnan samassa maassa, oikeutettuina talonpoikia\nhallitsemaan. He käyvät matkoilla Fessanissa, Kawarissa, Bonkussa\nja Bornussa, jota vastoin Bardain asukkaat eivät koskaan lähde\nlaaksostaan, vaan ovat työteliäitä maanviljelijöitä eivätkä aivan\nvapaita orjaverestä, vaikk'ei maassa olekaan paljoa orjia... Bardain\nrahvas ei sitä paitsi ollut yhtä sotaista kuin reshade-heimo, jonka\nlaaksoihin tuaregit ja arabialaiset usein hyökkäsivät. Aramin ylpeyttä\nloukkasi, että nämä halvat köyhät talonpojat nyt aikoivat tulla\ntappamaan vieraan, jonka hän oli suojaansa ottanut. Tässä oli otollinen\ntilaisuus osoittaa valtaansa, vaikk'ei Aramikaan sentään uskaltanut\njännittää jousta liian kireälle.\n\n»Aika alkoi olla täpärällä; kun Arami tovereineen yhä näytti epäröivän\nja pysyi syrjässä, vaikka raivoava joukko tuli yhä lähemmäksi,\nlähdin heidän luokseen ja sanoin, että heidän oli paras rientää. En\nkäsittänyt, kuinka oli niin vaikea päättää, aiottiinko käyttäytyä\nuskollisesti ja urheasti, vaiko petollisesti ja pelkurimaisesti. Me\npuolestamme olimme, tuli mitä tuli, valmiit myymään henkemme kalliista\nhinnasta eikä heidän pitänyt luulla, että vain moslemit kykenivät\nkuolemaan miesten tavalla.\n\n»Arami nousi silloin seisomaan; hän oli tehnyt päätöksensä ja\nsamalla kaikki muutkin. 'Jumalan avulla olet säilyvä pahalta', hän\nsanoi, 'sillä minä olen luvannut sinulle suojelukseni.' Ylpeänä hän\nmeni tunkeilevaa joukkoa vastaan, joka ilmeisestikin oli odottanut\ntapaavansa meidät saattajaimme hylkääminä. Aika olikin jo tuiki\ntäpärällä; raivoisimmat tai humalaisimmat jo heittivät keihäitään,\nvaikka kömpelösti ja epäröiden, me kun emme olleet yksin, vaikka\nseisoimmekin syrjässä. Arami osaksi löi alas vastustajaimme aseet,\neikä kukaan vahingoittunut. Kolokomi, Gordoi ja Boisa seurasivat hänen\nrohkeata esimerkkiään ja nyt alkoi vilkas väittely.»\n\nAraminkaan vaikutusvalta ei kuitenkaan riittänyt pelastamaan\nNachtigalia, vaan Bardain asukkaat jakaantuivat kahteen puolueeseen ja\nseurasi väittelyt, jotka kestivät viikkoja. Nachtigalin täytyi asua\ntämä aika kaupungin ulkopuolella ohuessa teltassa, jossa elämä päivän\nhelteellä oli sanomattoman tukalaa, lämpömittari kun säännöllisesti\nnousi 40 asteeseen C. Matkuetta sitä paitsi vaivasi kalvava nälkä,\nsillä muuta ruokaa sillä ei ollut kuin ne vähät taatelit, joita Arami\ntoi aamuin ja illoin. Bardain iäkäs ruhtinas oli sairastunut, ja\ntämä seikka yhä mutkistutti tilannetta. Nachtigal tosin väsymättä\nvaati Aramia ja hänen ystäviään hankkimaan matkaluvan, mutta huonolla\nmenestyksellä. He koettivat käyttää joka tilaisuutta kiristääkseen\nhäneltä lahjoja, ja kun hänellä ei enää ollut, mitä antaa, kävivät\nhekin yhä ynseämmiksi. Kun Nachtigalia oli kielletty missään\nliikkumasta tai kenenkään kanssa seurustelemasta, ei hän voinut käyttää\naikaansa tutkimuksiinkaan.\n\nKaksi kertaa Nachtigal koetti hetkeksi poistua teltastaan, mutta\nhuonolla menestyksellä. Toisella kerralla hän päivän kuumimpana aikana,\njolloin tubut pysyivät huoneissaan vielä enemmän, kuin yöllä, lähti\nparinsadan askelen päässä olevaan palmulehtoon, nauttiakseen edes\nhetken sen varjoa. Raikasta vettäkin hän toivoi sieltä saavansa. Nuori\ntyttö sattui kuitenkin huomaamaan hänet, kokosi tuota pikaa suuren\nlapsilauman ympärilleen ja yhteisin voimin ryhdyttiin nyt niin ankaraan\nkivitykseen, että valkoisen muukalaisen täytyi kiiruumman kautta paeta.\nLapset heittelivät niin suuria kiviä ja niin tuimasti, että Nachtigal\nsai kiittää onneaan, kun pääsi telttaansa. Monta päivää hän poti\nsaamiaan vammoja. Toisen kerran hän, kylän miehistön ollessa juhlassa,\nkävi leirinsä vieressä olevalla kaivolla tutkiakseen sen syvyyttä,\nmutta nyt pojat keksivät hänet ja tuimalla kivisateella karkoittivat\nhänet ja juopunut mies koetti vielä nakata häntä teräsaseellakin,\nkuitenkaan tavoittamatta.\n\nParin viikon kuluttua tuli vihdoin Bardain vanha ruhtinas Nachtigalia\ntapaamaan ja Arami puhui hänen puolestaan, että hänet päästettäisiin\nlähtemään pois. Vanhuksen tarkoitus kuitenkin oli vain lahjain\nkiristäminen ja kun Nachtigal sitten pyysi häntä tulemaan telttaansa\nomin silmin katsomaan hänen rikkauksiaan, noudatti hän kehoitusta.\n\n»Hartaasti odottavaisina kaikki kiinnittivät silmänsä teltan aukkoon.\nPian astui siitä jälleen esiin pettynyt vanhus, ei, kumma kyllä, luonut\nenää keneenkään silmäystäkään, vaan kulki vaieten joukon läpi ja alkoi\npoistua. Silloin nousi Arami ja ojentaen vartalonsa suoraksi, keihäänsä\nmaahan nojaten, piti loistavan puheen. 'Mihin menet, kuningas?' tähän\nsuuntaan hän puhui. 'Etkö tänään tullut tänne sitä varten, että\nviimeinkin tekisimme päätöksen tämän miehen kohtalosta, miehen, jota\nsinun epäröintisi on täällä niin kauan pidätellyt? Miks'emme anna hänen\nlähteä Fessaniin, josta hän on tullutkin? Mitä hänen teemme? Tapammeko?\nMikäli minä tiedän, ei meidän tapamme ole juoda ihmisen verta eikä\ntehdä ihmisen nahkasta vesisäkkejä eikä syödä ihmisen lihaa! Eikä\ntällä vieraalla ole mitään omaisuutta, joka meitä kiihoittaisi, miksi\nsiis häntä pidätämme? Veljiämme ja serkkujamme asuu Fessanissa; sinne\nvievät meitä kauppasuhteemme; jos me surmaamme tämän kristityn, joka on\nmahtavampi kuin koko Mursukin hallitus, niin emme enää voi käydä siellä\nmarkkinoilla, ja tämän yhden kuolema maksaa kahdenkymmenen meikäläisen\nhengen. Eikö ole järkevämpää antaa hänen lähteä vahingoittumatonna?\nOmaisuutensa on hän jaellut pois; hänen kameelinsa ovat kelvottomat,\nhänen ruokavaransa me olemme syöneet; tietä hän ei tunne. Ruoatta,\njuomatta, tietä tuntematta hän erämaassa kuolee; mutta silloin Jumala\nhänet tappaa, emmekä me. Siitä, kuin hän Bardaihin tuli, olen minä\nelättänyt häntä ja hänen miehiään. Minä en tahdo enkä voi sitä kauemmin\ntehdä, vaan vaadin, että kuningas ja jalosukuisten kokous laskevat\nhänet menemään.'\n\n»Se oli kaunis puhe, vaikk'ei juuri ollutkaan omiaan herättämään\nminussa iloisia toiveita. Odotin kuitenkin, että se kuninkaaseen\ntekisi suuren vaikutuksen... mutta hän, kokouksen ulkopuolelle\njo ennätettyään, vain kääntyi kerran ympäri ja lausui musertavan\nyksinkertaisesti: 'Minä olen tyhjän puun nähnyt ja menen kotia!'»\nEikä häntä sen koommin kuulunut ja kun kaikki nyt kävivät yhä\nvihamielisemmiksi, kun matkustajan murhaamisesta yhä julkisemmin\npuhuttiin, ruokatavarat kävivät yhä niukemmiksi, kurainen vesi\nehtymistään ehtyi, täytyi Nachtigalin lopulta pyrkiä pakoon, vaikka\njoka puolella ammotti vedetön erämaa.\n\nPari kertaa pakoyritys tuli ilmi, mutta kolmannella kerralla se\nvihdoin onnistui. Mutta kestettävät vaikeudet olivat suunnattomat.\nPakolaisten oli kärsittävä nälkää ja janoa, heidän täytyi kulkea yöt\npäivät, leväten vain päiväsydämen, ja kaiken aikaa pelätä takaa-ajajia\nja eksymistä. Kuudentoista päivän pikamarssin jälkeen (syysk. 4 p:stä\nsen 20 päivään v. 1869) pakolaiset lopulta saapuivat Tymmon kaivoille,\njossa jakoivat viimeiset ruokavarat. Sieltä oli sitten ruuatta\nkuljettava viimeinen viiden päivän taival Tedsjerin keitaaseen, jonka\npalmut vihdoin kohosivatkin erämaan rannalle ilmaisten nääntyville,\nettä he olivat pelastuneet.\n\nNachtigalin jälkeen ei Tibestin vuorimaassa ole ketään käynyt, ja hänen\nantamansa ovat ne ainoat tiedot, mitä siitä on. Tibesti on jotenkin\nyksinäinen vuorisaareke Saharassa, luultavasti sammunut tulivuoristo.\nKorkeimmat kukkulat kohoavat 2700 metriä merestä. Se on karua ja kaljua\nvuoristoa, täynnään rotkoja, ilman vihannuutta ja ajoittain on sen\nkukkuloilla lunta ja jäätä. Vuoristossa toisin ajoin sataa rankasti\nja purot silloin paisuvat rajuiksi koskiksi, jotka eivät kuitenkaan\nkauaksi ennätä, ennenkuin erämaahan painuvat. Kuivalla ajalla uomat\novat tyhjät. Tibestin kameelia, joka on seudun kylmyyden vuoksi\npidempikarvainen, mainitaan Saharan parhaaksi. Nautakarjaa ei ole, vaan\nsen asemesta suuria vuohilaumoja ja pitkävillaisia lampaita, jotka\ntyytyvät mitä niukimpaan ravintoon.\n\n\n\nAlexandrine Tinne.\n\n\nNachtigalilla oli ollut Tripoliista Mursukiin saakka matkaseurana neiti\nAlexandrine Tinne, jonka kanssa hän oli matkalla mennyt kihloihin.\nNeiti Tinne oli jo tehnyt huomattavan tutkimusretken Bahr-el-Ghazal\nmaahan ja siellä menettänyt paljon omaisiaan tauteihin ja aikoi nyt\nerämaan poikki pyrkiä Timbuktuun. Ghatin ja Ghadamesin välillä hänet,\nNachtigalin ollessa Tibestissä, julmasti murhattiin.\n\n\n\nNachtigal Bornussa ja Vadaissa.\n\n\nPitkäin valmistelujen jälkeen ja Tibestin matkan rasituksista\nparannuttuaan Nachtigal huhtikuussa 1870 lähti jatkamaan matkaansa,\nkulkeakseen suoraan erämaan poikki Bornuun. Hän matkusti nyt yleistä\nkaravaanitietä, jota jo moni muu ennen häntä oli kulkenut, ja saapui\nseikkailuitta Kukaan.\n\nBornun sulttaani, vanha Omar, otti hänet ystävällisesti vastaan,\nmutta lahjat tuottivat hänelle suuren pettymyksen. Hän oli toivonut\ntykkejä ja ampumatarpeita, mutta saikin sen sijaan m.m. vanhan keisari\nWilhelmin suurikokoisen muotokuvan. Pettymys oli sitä suurempi, kun\nkaikki ihmiskuvat muhammedin uskon mukaan ovat kielletyt. Nachtigalia\nkohdeltiin siitä huolimatta hyvin ja saattoi hän kulkea laajoilla\ntutkimusmatkoilla. Hän tutki varsinkin Tshad järven seutuja sekä oli\nBorkussa ja Kanemissa, hyvin vaillinaisesti tunnetuissa seuduissa,\nmukana yhdeksän kuukautta kestäneellä orjastusretkellä. Seuraavana\nvuonna hän kävi Bagirmin valtaistuimelta syöstyn sulttaanin luona,\njoka oleskeli maan eteläosissa. Siitäkin tuli rosvoretki, niin että\nNachtigal saattoi verrata maata »paratiisiin, jossa käy piruja\nvieraissa.» Tshad järven ja sen saariston, jossa rosvoneekerit asuvat,\nNachtigal tutki niin tarkkaan joka suuntaan, ettei myöhemmille\nmatkustajille jäänyt paljoakaan tehtävää.\n\nEnnen Bornusta lähtöään Nachtigal vielä kävi Songhoissakin, joka ennen\noli suuren valtakunnan keskus, nyt vain pieni, vaikka taajaan asuttu\nkaupunki. Sen asukkaat kulkivat melkein alasti ja olivat koko joukon\nvillimpiä kuin naapurikansat.\n\nKoko Songhoin alueella ryöstettiin orjia mitä julmimmin. Kauniit\nvarjoisat metsät, joiden ympärillä aaltoili hedelmällisiä lakeuksia\nkylineen, olivat onnen ja rauhan perikuvia, kunnes orjastusretkikunta\nilmestyi paikkakunnalle. Silloin kaikki käden käänteessä muuttui. Tuota\npikaa ei idyllisisfä kylistä ollut kuin savuavia raunioita jäljellä.\n»Miesväki tapettiin, naiset ja lapset kahlehdittiin ja ajettiin\nruoskien ja kolhien pois. Jos kuka näytti väsyvän, paikalla ruoska\nmuistutti onnettomalle, että hän oli uuden herran mielivallan alainen.\nSairas lapsi säälimättä temmattiin äidin rinnalta ja heitettiin\nmetsään, ja jos jostakusta vaimosta alkoi olla liian paljon vastusta,\npaikalla hänet tapettiin tai päästettiin kahleista ja jätettiin\nkuljeskelevain hyeenain saaliiksi.»\n\nOrjat myytiin Bornuun, Bagirmiin ja Vadaihin, nyt kun orjakauppa oli\nVälimeren rantamaissa kielletty, Marokkoa lukuunottamatta.\n\nVoidakseen paremmin puoliaan pitää olivat jotkut heimot rakentaneet\nmajansa valtaviin puihin. Puihin kanneltiin ruokaa ja vettä ja\ntoisinaan karjaakin, että kestettiin pidempikin piiritys. Puiden\nlatvoista asukkaat sitten nakkasivat keihäänsä, kun orjastajat tulivat\nalle..Toisinaan puissa taisteltiin tuimia taisteluita.\n\nNachtigal sai Bornussa ollessaan Saksasta rahoja ja samalla\ntiedon Saksan ja Ranskan välisestä sodasta ja Saksan valtakunnan\nperustamisesta ja se riemastutti häntä suuresti ja ehkä paransi hänen\nmatkatoiveitaankin, sillä saksalaiset eivät vielä olleet esiintyneet\nAfrikassa maananastajina kuten ranskalaiset, jotka Nachtigalin\nhallitsija oli voittanut.\n\nMaaliskuussa 1873 Nachtigal lähti Bornusta Niilille pyrkimään,\nmatkustaen Vadain kautta, johon ei kukaan eurooppalainen vielä ollut\npäässyt tunkeutumaan asukkaitten uskonvimman ja vihamielisyyden vuoksi.\nKaksi ennen häntä yrittänyttä saksalaista matkustajaa, Vogel ja v.\nBeurman, oli saanut hengellään maksaa rohkeutensa.\n\nVadaissa olivat kuitenkin olot siitä muuttuneet. Vanha sulttaani oli\nkuollut ja Ali niminen noussut hänen jälkeensä valtaistuimelle, ja\nainakin Nachtigalia uusi sulttaani kohteli suosiollisesti, suojellen\nhäntä maassaan kohtalolta, joka varmaan olisi tullut hänenkin osakseen.\nSulttaani Ali vakuutti olevansa aivan syytön molempain edellisten\nmatkustajain murhaan. Nachtigal harjoitti hänen pääkaupungissaan\nAbesjrissä oleskellessaan paljon lääkärintointa ja saavutti rahvaankin\nsuosion.\n\nVadai oli jotenkin hedelmätöntä maata. Orjakauppa ja orjastus\nkukoistivat siellä häiritsemättä. Maan kauppa oli Bornun kauppiaiden\nkäsissä, jotka sen kautta matkustelivat aina Egyptissä saakka.\nDarfurissa syntyneet vallanperimysriidat pakottivat Nachtigalia\nviipymään Vadaissa kauemmin, kuin hän oli aikonutkaan, ja tätä aikaa\nhän käytti retkeilläkseen maan eteläosiin. Kun Darfurissa rauha\npalautettiin, lahti hän matkaansa jatkamaan.\n\nHän tuli nyt vuorimaahan, jossa näin sadeajalla oli paljon jokia ja\nkoskia, mutta joka kuivan ajalla on aivan vedetön. Maa oli tasaisesti\nkohonnut Tshad järveltä saakka ja Marra niminen vuori oli 1400 metriä\nkorkea. Aivan sen ohi piti matka. Siitä alkoi maa itää kohti taas\naleta ja kasvullisuus käydä rehevämmäksi. Darfur ei ollut enää aivan\ntuntematonta, siellä oli englantilainen William Browne käynyt jo\nedellisen vuosisadan lopulla, samaan aikaan kuin Mungo Park teki ensi\nretkensä Nigerille. Sulttaani otti Nachtigalin varsin kohteliaasti\nvastaan. Mutta hyvä onni oli, että hän joutui pois lähtemään, ennenkuin\nDarfur joutui sotaan Egyptiä vastaan ja Ismail kediivin sotajoukot\nmarssivat sitä valloittamaan. Jos hän olisi sinne jäänyt, olisi hän\nluultavasti henkensä menettänyt. Egyptin armeija valloitti maan\nja siitä tuli Egyptin maakunta. Darfur on enimmäkseen vuorimaata,\npohjoisosa kuivaa erämaata, eteläosa Sudanin luontoista. Pääelinkeinona\non karjanhoito ja karjat kaikenlaiset ovat erittäin lukuisat.\n\nNachtigal saapui Khartumiin niin vähissä varoissa, ettei hänellä\nollut vaatteita kuin yksi villapaita ja kauhtana, mutta ilolla hänet\nsiellä otettiin vastaan ja kediivi lähetti höyrylaivan häntä noutamaan\nsekä tarjosi hänelle viran, jos hän suostuisi maahan jäämään. Mutta\nNachtigal riensi kotimaahan tekemään tiliä matkastaan, ja siellä hänet\notettiin vastaan suurin kunnianosoituksin. Myöhemmin hän palveli\nmaataan Afrikan tiedoillaan, ruhtinas Bismarck kun lähetti hänet\nanastamaan Saksalle siirtomaita Afrikan länsirannalta. Hän valtasi sekä\nTogo-maan, että Kamerunin, mutta ei sen jälkeen kauaa elänyt, vaan\nkuoli paluumatkalla merellä, Canarian saarien edustalla.\n\n\n\n\nMarokko ja Länsi-Sahara.\n\n\nKauan sen jälkeenkin, kuin Algeria ja Tunesia olivat joutuneet\nRanskan vallan alle, säilytti Marokko itsenäisyytensä, vaikka mitä\nkurjimmin hallittuna ja kaikin puolin rappiolla. Se oli aikoinaan\nollut arabialaisen sivistyksen pääpaikkoja, mutta yhdeksännentoista\nvuosisadan alkupuolella se oli muhammedilaisen pimityksen vahva\nlinna, suvaitsemattomuuden ja ahdasmielisyyden pesä. Katkerat\nuskonsodat Herkuleen patsaitten pohjoispuolisia naapureita vastaan\nolivat jättäneet maahan sammumattoman vihan, jota viime vuosisadan\nkeskivaiheille saakka jatkettu merirosvous ja sen aiheuttamat\nkostotoimet eivät suinkaan olleet omiaan lieventämään. Melkein kaikki\nEuroopan merivallat maksoivat Marokon sulttaanille veroa, jotta niiden\nlaivaliike saisi häiritsemättä jatkua, ja tämä tietysti lisäsi maurien\nkopeutta ja itseluottamusta rajattomasti.\n\nMarokon tärkeimpien kaupunkien väliset reitit tulivat kuitenkin\njotakuinkin hyvin tunnetuiksi, mutta sitä kauemmaksi eivät matkat\nulottuneet. Atlas ja Riff-vuoristo varsinkin pysyivät tuntemattomina;\nnäissä vuorimaissa ei Marokon hallitsijalla itselläänkään ollut paljoa\nsanottavaa. Rohlfsille ja Lenzille onnistui kuitenkin päästä Atlaksen\npoikki, ja varsinkin ranskalainen de Foucauld, joka juutalaiseksi\npuettuna monta kertaa kulki vuoriston poikki, hankki siitä lisätietoja.\nMyöhemmin ovat toisetkin matkustajat kulkeneet halki maan moneen\nsuuntaan.\n\n\n\n\nGerhard Rohlfs.\n\n\nPohjois-Afrikan tutkijain ensi rivin miesten joukossa- on mainittava\nsaksalainen Gerhard Rohlfs.\n\nRohlfs syntyi Bremenissä v. 1832. Kesken koulunkäyntiään hän\nvapaaehtoisena otti osaa sotaan Tanskaa vastaan, osoittaen niin suurta\nurheutta, että hänet ylennettiin upseeriksi. Sodan jälkeen hän opiskeli\nmuutaman vuoden lääketiedettä Heidelbergin, Würzburgin ja Göttingenin\nyliopistoissa, osoittaen jo opiskelevanakin suurta matkaintoa, ja\npalkkautui v. 1855 lääkäriksi Ranskan muukalaislegioonaan. Näin hän oli\nranskalaisten mukana heidän valloittaessaan Kabylian. Niinä viitenä\nvuotena, jotka hän palveli muukalaislegioonassa, hän oppi jonkun\nverran arabiaa ja itämaalaisia tapoja, ei kuitenkaan niin paljoa,\nettä hän olisi voinut pukeutua muhammedilaisen valepukuun, kuten moni\nmuu matkustaja ennen häntä. Mutta hän keksi sen keinon, että ilmoitti\nolevansa eurooppalainen, joka vasta hiljakkoin oli kääntynyt muhammedin\nuskoon — joka muka oikeastaan olikin kaikkien ihmisten velvollisuus,\nvaikka useimmat eurooppalaiset alhaisen mielenlaatunsa vuoksi tämän\nvelvollisuuden laiminlöivät. Tangerissa hän paremmaksi vakuudeksi antoi\nympärileikata itsensä.\n\nViisi päivää kääntymisensä jälkeen Rohlfs lähti ensimmäiselle\nretkelleen Tangerista, yksi maanasukas matkassaan ja viisi puntaa\nmatkarahoja. Kirjallisuutta hänellä oli pieni taskukirja, aseita ei\nensinkään. »Olin vähentänyt kuormastoni niin vähään kuin mahdollista\n— pieneen myttyyn liinavaatteita, jota kannoin keppini päässä.\nVaatteina minulla oli pitkä valkoinen villamekko, keltaiset tohvelit\npaljaissa jaloissani ja espanjalainen lakki, johon olin neulonut kaikki\nrahavarani — yhden viiden punnan setelin. Burnuksena minulla oli väljä\nmusta englantilainen päällystakki.»\n\nVaeltavana lääkärinä Rohlfs matkusteli Marokon länsiosissa moneen\nsuuntaan, kunnes saapui Fesiin sulttaanin hoviin. Siellä hän saavutti\nniin suuren suosion, että hänet nimitettiin Marokon ja sen armeijan\nylilääkäriksi — jota korkeata virkaa ei säestänyt kuitenkaan penninkään\npalkka. Ystävällisesti hänet niinikään otti vastaan Wessanin\nsuursheriffi, joka oli Marokon hengellinen pää, mutta kun ei tämäkään\nsuostunut palkkaa maksamaan, päätti Rohlfs lähteä muualle onneaan\nkoettamaan. Liittyen karavaaniin hän matkusti Atlaksen poikki Tafilelt\nkeitaaseen, Marokon hallitsijahuoneen varsinaiseen kantamaahan.\nTafileltista hän matkusti Figuig keitaaseen ja sieltä Geryvilleen erään\nsheikin kutsumuksesta, joka hänelle oli tarjonnut kestiystävyyttään.\nErämaassa tämä petollinen ystävä kuitenkin hyökkäsi hänen kimppuunsa,\nryösti hänet ja pahoinpiteli häntä, jättäen hänet sitten erämaahan\nkuolemaan. Oikeastaan he luulivat hänen jo heittäneen henkensä, mutta\nRohlfs kuitenkin virkosi ja kaksi ohi kulkevaa marabuuttia löysi hänet\nja kuljetti Algeriaan. Siellä hän kunnollista hoitoa saatuaan pian\nparani.\n\nJo elokuussa 1863 Rohlfs lähti uudelle matkalle, käydäkseen\nEtelä-Algeriassa El Abiodin pyhiinvaelluspaikoissa. Kun etelässä\nkuitenkin samaan aikaan syttyi kapina, täytyi hänen kääntyä takaisin.\n\nSeuraavalla kerralla hän (v. 1864) uudelleen lähti matkaan Marokosta,\nmaan korkeimman hengellisen miehen suosituskirja turvanaan. Heinäkuussa\nTafileltiin saavuttuaan hän matkusti kivierämaan poikki Tuatin Ain\nSalahiin, jonka uskonkiihkoisen väestön keskuudessa hän oleskeli kolme\nviikkoa, kaikkien kunnioittamana pyhänä marabuuttina. Sieltä hän kulki\nGhademekseen ja vuoden 1864 lopulla Tripoliihin — ruhjotuin käsivarsin.\nKoko matkan hän oli tehnyt muutamalla sadalla taalerilla, mutta\nvalehdellut hän oli tuhansien edestä.\n\nRohlfs kuvasi Marokkoa, josta silloin vielä hyvin vähän tiedettiin,\nsangen kauniiksi ja viljavaksi maaksi; jonka ilmastoa Atlantin meri\nkylmine merivirtoineen tuntuvasti lauhduttaa. Varsinaisen Atlas\njonon eteläpuolella on Anti-Atlas, jonka poikki Lenz v. 1880 kulki.\nNiiden takaa alkaa Sahara, olematta kuitenkaan siellä semmoinen kuiva\nerämaa kuin Algerian eteläpuolella. Atlaksesta laskee erämaahan monta\njokea ja näiden laaksoissa ovat erämaan kauneimmat keitaat. Näiden\nkeitaiden ilmasto on maailman kuuminta, mutta siitä huolimatta erittäin\nterveellistä.\n\nRohlfsin matkan Bornuun v. 1866 ja sieltä Benueta pitkin Nigerille ja\nedelleen Lagos-rannalle olemme ennen maininneet. Vielä tärkeämpi oli\nhänen retkensä Libyan erämaahan Kufran keitaihin, joista siihen saakka\noli hyvin vähän tietoja.\n\n\n\nRohlfs Libyan erämaassa.\n\n\nRohlfs on todella ainoa eurooppalainen, joka on laajemmalta matkustanut\nLibyan erämaassa. Seurattuaan v. 1868 retkikunnan mukana, jonka\nenglantilaiset lähettivät Abessinian negusta kukistamaan, hän\nseuraavana vuonna matkusti Kyrenaikan ja Siuahin keitaan kautta\nEgyptiin. Vuosina 1873—1874 hän johti retkikuntaa, jonka kediivi\nIsmail lähetti Libyan erämaahan ja jolla oli muitakin tiedemiehiä\nmukana. Tämä retkikunta pääsi Kufran keitaaseen, josta ei siihen saakka\ntiedetty muuta kuin huhupuheita, mutta uskonkiihkoisten asukkaitten\nvihamielisyyden vuoksi sen täytyi palata, ennenkuin ennätti suuriakaan\naikaan saada.\n\n\n\n\nOskar Lenz.\n\n\nOskar Lenz oli luonnontutkija, Itävallassa syntynyt. Tehtyään matkan\nGuinea-lahteen laskevalle Ogove joelle hän v. 1879 lähti saksalaisen\nAfrikan seuran toimesta Marokkoon tutkimaan Atlas vuoriston laaksoja.\nSaatuaan matkatoveriksi Abd-el-Kaderin veljen Hadj Alin hän teki\nmatkansa, kävi Fesissä, Mekinesissä ja Marrakeshissä ja päätti sitten\nAlin kehoituksesta matkustaa erämaan poikki Timbuktuun. Ilmoittaen\nitsensä turkkilaiseksi lääkäriksi Lenz Alin keralla ja Marokon\nsulttaanin antaman saattojoukon suojassa lähtikin tälle vaaralliselle\nmatkalle. Saattojoukko ei kuitenkaan tullut edemmäksi kuin Tarudantiin,\nAtlaksen eteläreunalle, sieltä Lenzin oli omin neuvoin kuljettava\nerämaan poikki. Tarudant oli keskiajalla melkoinen kauppakaupunki ja\nsuuret rautaiset kiinnitysrenkaat osoittivat, että alukset silloin\nolivat päässeet nousemaan Sus jokea sinne saakka. Nykyään Tarudant on\nrappeutunut ja sen kauppa on kokonaan ehtynyt. Kaduilla kuljeskelee\nasestettuja berberejä, jotka väijyvät tähän rosvopesään eksyneitä\nmuukalaisia, ja murhat ja rosvoukset ovat jokapäiväisiä tapauksia.\n\nErämaamatkalla Lenz kulki Taudenin suolakaivoksien ohi, mutta nämä\nkaivokset, joista Timbuktu ennen tuotti suunnattomat määrät suolaa\nja joiden vuoksi Marokko valloitti Sudanin, olivat nyt autioina.\nLänsi-Sahara, jota moni oli luullut entisen meren pohjaksi, oli Lenzin\nhavaintojen mukaan 200—300 metriä korkeata ylänköä. Heinäkuussa v.\n1880 Lenz saapui Timbuktuun. Väestö otti hänet ystävällisesti vastaan\n— ehkä siitä syystä, että hän oli saksalainen — ja hän saattoi viipyä\ntässä kaupungissa parikymmentä päivää. Timbuktusta hän matkusti\nSenegaliin, ollen ensimmäinen eurooppalainen, joka kulki tämän välin.\nHänen jälkeensä ei Timbuktussa käynyt ketään, ennenkuin ranskalainen\nmeriupseeri Boiteux v. 1894 sen valloitti.\n\n\n\nLenz Timbuktussa.\n\n\n»Noin tunnin matkan päässä Timbuktusta lakkaa runsas kasvullisuus\nja alkaa jälleen hiekkainen hedelmätön maa. Täältä näimme Timbuktun\nensi kerran! Tunsin sanomatonta tyydytyksen ja kiitollisuuden\ntunnetta suosiollista kohtaloa kohtaan, kun etäisyydessä näin talot\nja moskeijain tornit, jotka ovat Barthin kuvasta tunnetut. Timbuktu,\njossa ei ainoakaan eurooppalainen ollut käynyt sen jälleen, kuin Barth\nsiellä oli 27 vuotta takaperin; Timbuktu, joka oli ollut niin monen\nmatkustajan kiihkeiden toiveiden päämäärä, joka oli saanut heidät\nponnistamaan parhaat voimansa ja lannistuneina ja pettyneinä tieltä\nkääntymään; Timbuktu, Sudanin vanha kauppakeskus, itämaisen taiteen\nja tieteen entinen tyyssija — tämä kaupunki oli edessäni ja lyhyen\nratsastuksen jälkeen saavutin sen talot.\n\n»Miehenikin ilolla tervehtivät etäisyydessä näkyvää kaupunkia ja\nonnittelimme toisiamme menestyksen johdosta. Ylpeinä osoittivat meitä\nsaattelevat Arauanin miehet ja sheikki el-Bakay tätä Medinaa, tätä\nsuurta kaupunkia ja kertoivat sen suurista taloista, hyvästä vedestä ja\noivasta ruoasta, jonka ansiosta täällä nopeaan toipuisimme. Yksi ajatus\nmeille kuitenkin yhä tuotti huolta: miten meidät otettaisiin vastaan?\nTunnettaisiinko minut perältäkin uskottomaksi ja mille kannalle\nasettuisivat siinä tapauksessa asukkaat ja varsinkin vallanpitäjät?\n\n»Vuoden 1880 heinäkuun 1 päivä on aina pysyvä minulle unohtumattomana.\nEhkä kuljetaan Nigeriä pian höyrylaivoilla, joihin rautatiet tuovat\nmatkustajia Atlantin rannoilta; silloin nauretaan, että on ollut aika,\njolloin matkustaminen tähän paikkaan oli monen vaikeuden takainen\nsuurtyö.»\n\nNopeaan retkikunta kulki hedelmättömän vyöhykkeen poikki, joka\nerottaa Timbuktun mimoosametsästä. Sortuneet seinät ja rauniokasat\nviittasivat siihen, että Timbuktu ennen oli ollut paljon suurempi.\nOikealla puolella näkyi suuria nautakarjoja, lammas-, vuohi-, aasi- ja\nkameelilaumoja sekä välkkyi melkoinen vedenpinta, daia eli allikko,\njotka Sudanin maisemille ovat niin luonteenomaiset.\n\nLähempänä muuritonta, täydelleen avointa kaupunkia tuli vastaan\nparvi ratsumiehiä ja jalan kulkijoita, tummia, kasvonsa peittäneitä\nihmisiä, joista toisilla oli keihäs kädessä. Nämä tervehtivät tulijoita\nystävällisesti ja onnittelivat heitä, että he olivat onnellisesti\npäässeet erämaan poikki. Useita katuja kulkien Lenz saattajineen\nsitten saapui kahian, kaupungin pään eli »pormestarin» talolle.\nNeekerivaimot, joita kyykki kaduilla joukoittain, ruokatavaroita\nmyyden; tervehtivät tulijoita äänekkäästi ja sillä omituisella\nhuudolla, jonka kuulee heiltä kaikissa juhlallisissa tilaisuuksissa.\nPaljon rahvasta tunkeili tulijain ympäri ja jotkut Lenzin nähdessään\nhuutivat: ihudi (juutalainen), mutta muutoin ei heitä millään tavalla\nhäiritty. Ei missään näkynyt tuota uskonvimmaisen pyhimyksen uhmaavaa\nja vihamielistä katsetta, joka Marokossa on niin yleinen, tai\nilkeämielistä roskaväkeä, joka Tarudantissa oli tehnyt matkustajain\nolon niin tukalaksi.\n\nKahia piti tulijoille mahtipontisen, ystävällisen puheen, onnitteli\nheitä ja lupasi heille suojeluksensa, antaen heille sitten asunnoksi\nlähellä olevan soman talon, jossa retkikunta saattoi levätä\nerämaamatkan vaivoista.\n\nTalo oli jotenkin leveän kadun varrella; pihan ympärillä siinä\noli pieniä huoneita tavarain säilytystä varten ja portaat toiseen\nkerrokseen, jossa oli varsin kaunis huone ja terassi ja terassilla\nvielä sangen soma huone, jonka toinen akkuna antoi terassille, toinen\npihaan. Pihahuoneisiin asettuivat palvelijat ja Lenz saattajainsa\nkeralla toisen kerroksen huoneihin. Talo oli rakennettu savitiilistä,\nlattiat kovaan tallatusta savesta, ovipielet oli koristettu\nyksinkertaisilla ornamenteilla, samoin kuin hevosenkengänmuotoiset\nakkunatkin, jotka olivat puusta. Puusta olivat niinikään ovet.\nTerassilta näkyi pieni osa kaupunkia.\n\nAlussa kävi retkikunnan luona tavattoman paljon vieraita, joiden\njoukossa kaikki mahdolliset kansallisuudet olivat edustettuina. Tuli\nRhadameksen rikkaita kauppiaita ja tuaregeja, joitten kasvoja sininen\nvaate, litham, peitti, niin että vain silmät näkyivät, tuli Marokon\nmaurilaisia kauppiaita ja kauniskasvuisia fulbeja, jotka kiihkoisine\nkasvoineen osoittivat vieraita kohtaan ilmeistä epäluuloa; tuli sekä\nSenegalin miehiä että Bornun miehiä ja varsinkin orjain kesken olivat\nlukemattomat rodut edustettuina.\n\nMielenkiintoisimmat tietysti olivat tuaregit, joilla siihen aikaan\noli Timbuktussa suurempi vaikutusvalta kuin fulbeilla. Lenzin\nmielestä heidän ulkomuotonsa oli ylenmäärin villi. Verhotut kasvot,\ntummansininen viitta ja monenlaiset aseet, suuri miekka, lyhempi\nsapeli ja keihäät, joista he eivät koskaan luopuneet, karkea kieli\nja itsetietoinen esiintyminen — tämä kaikki teki kammottavan\nvaikutuksen. Tuaregi-sheikit ymmärsivät, kuten fulbetkin, arabiaa, joka\nonkin luonnollista, kun nämä kolme kansaa elävät niin lähekkäin ja\nalituisesti ovat toistensa kanssa tekemisissä, milloin rauhan, milloin\nsodan toimissa.\n\nEnsimmäisenä päivänä varsinkin Lenzin luona kävi suunnattomasti\nvieraita. Kun yksi joukko lähti, tuli toinen ja Hadsh Ali keskusteli\nvieraitten kanssa kaunopuheliaasti. Lenz, joka oli sairas, olisi\nmieluummin paennut omaan huoneeseensa, jos se olisi käynyt päinsä.\nK:lo 4 aikaan kahia lähetti ruokaa ja vasta silloin vieraitten\npaljous vähitellen katosi, vaihtaakseen ulkona pihassa mielipiteitään\nsiitä mitä olivat nähneet. Kävijät eivät kuitenkaan osoittaneet\nvihamielisyyttä, uteliaisuuttaan he tulivat tyydyttämään.\n\nKahian lähettämä ateria oli herkullinen: vehnäkuskusta vihannesten\nkeralla, paistettua naudanlihaa ja paistettuja kanoja, verestä\nvehnäleipää, joka oli oivallista, samoin kuin muutkin ruoat. Juomaksi\ntosin oli vain vettä, mutta vaikka se olikin ennen mainituista\nallikoista, joihin Nigeristä vain tulvilla pääsee vettä, oli se\nkuitenkin parempaa kuin se vesi, mitä matkustajat olivat erämaassa\njuoneet.\n\nJuoma-astioina oli kalabasseja, suuria pähkinänkuoria. Ruoat tarjottiin\nsaviastioissa. Koko ajan, minkä Lenz Timbuktussa viipyi, sai hän ruoan\nvapaasti kahialta ja muilta kaupunkilaisilta, joihin hän tutustui.\nRuokaa tuli niin runsaasti, että sitä oli jakaa köyhillekin, vaikk'ei\nkerjäläisiä näkynytkään paljon, ei varsinkaan Marokkoon verraten,\njossa niitä oli ollut kosolta. Timbuktussa ilmeisestikin vallitsi\njommoinenkin varallisuus.\n\nTimbuktussa syötiin kolmesti. Yhdeksän aikaan aamulla lähetettiin\nmatkustajille muutamia vadillisia hunajaa ja sulaa voita ja pieniä,\nlitteitä, vasta leivottuja leipäsiä, jotka muodostivat oivallisen\naamiaisen. Leipä aina jaettiin paloiksi ja palat oikealla kädellä\nkastettiin vatiin. Kello 3 aikaan tuotiin pääateria, johon kuului kaksi\ntai kolmekin ruokalajia, kuskusta, vihanneksia, tuoretta lampaan-\ntai naudanlihaa tai kanan- tai kyyhkynpaistia. Kalaa ei tarjottu\nmilloinkaan, vaikka Niger oli lähellä ja kylläkin kalainen. Vain\nköyhä rahvas ja neekeriorjat söivät kalaa, enimmäkseen puolimätänä.\nIllalliseksi tuotiin 9 tai 10 aikaan keitettyä riissiä, jossa oli\npieniä lihapaloja. Tämä ruokajärjestyskin jo osoittaa, että Timbuktu\non suuri kulttuurikeskus Sudanin neekeriväestön ja erämaan tuaregien\nvälillä.\n\nRunsaan ravinnon johdosta Lenz nopeaan toipui, saaden kuitenkin\nkuumeen, joka Timbuktussa oli yleinen ja johon Barthkin oli sairastunut.\n\nTimbuktussa on suunnattoman paljon lintuja, sekä kaupungissa\nitsessään että sen ulkopuolella. Allikoitten rannoilla astelee\nlukemattomia mustia haikaroita. Pieni soma peipposlaji on yhtä\nyleinen kuin Euroopassa varpunen. Kyyhkysiä lentää kaupungin yli\npilvinä. Monenlaisia korppeja, variksia ja kottaraisia on runsaasti,\nsamoin haukkoja ja kotkia. Tämä runsas eläinmaailma tekee erämaasta\ntullessa sangen elähyttävän vaikutuksen. Kyttyräselkäistä nautakarjaa,\nvillattomia lampaita ja vuohia, kameeleja ja aaseja laumoittain\nja hevosiakin ajetaan allikoille juomaan ja seassa näkee sulkansa\nmenettäneitä strutseja, jotka tässä tilassa ovat sangen rumat. Taloissa\ntaas vilisee suuria kirjavia liskoja, kameleontteja, gekkoja ja muita\nviattomia, vaikka eurooppalaiselle huonetovereina vastenmielisiä\neläimiä. Timbuktun hevoset olivat pientä, mutta kestävää ja nopeata\nrotua. Strutsien hoitoa ei harjoitettu hyvinkään suuressa mitassa, vaan\nenin osa kaupassa olevista sulista oli kesyttömistä eläimistä, joita\najettiin ratsain.\n\nKaupunki oli kolmion muotoinen, jonka kärki osoitti pohjoiseen. Se\nei nykyään ole likimainkaan yhtä suuri kuin ennen; Faki Mahmudin\nhauta, joka ennen oli kaupungissa, on nyt yksinään sen ulkopuolella.\nKaupungin muurit hävitettiin v. 1826, jolloin fulbet valloittivat\nsen ja tekivät sen suojattomaksi. Uloinna on kaupungin ympärillä\npiiri neekerien ruokomajoja ja vasta tämän sisäpuolella varsinaiset\nsavitalot, jotka kaikki ovat samaa mallia kuin yllä selostamamme. Barth\narveli kaupungissa olevan 950 taloa ja 13000 asukasta, Lenzin mielestä\noli asukasluku kuitenkin ainakin 20,000. Arabialaisten kirjain mukaan\nlienee taloja ennen ollut noin 3,500.\n\nEteläinen, levein puoli on taajimmin asuttu. Kaupunki on jaettu\nseitsemään kortteliin, joista lounainen, Sanegungu, jossa asuu\nvarsinkin Rhadameksen kauppiaita, on kauneimmin rakennettu. Kahia\nasui kaupungin pohjoisosassa Sarakainan korttelissa, jossa Barthkin\nasui Timbuktussa oleskellessaan. Vanhin on Sankore kortteli, joka on\nkaupungin pohjoisin. Ainoat julkiset rakennukset olivat moskeijat,\njoita oli neljä, vanhin, »suuri moskeija» vuodelta 1327. Se on\nmelkoinen rakennus, keskellä laaja piha, pihassa suurin torni. Tornit\novat nelitahoiset kuten Marokossakin, mutta kun rakennusaineena on\nkäytetty savea, kapenevat ne melkoisesti huippuaan kohti. Moskeijan\npituus on kaikkiaan 262 jalkaa, leveys 194 jalkaa. Sonrhay-kuninkaitten\nvanhoista palatseista ei ole jäänyt mitään nykyaikoihin. Moskeijoihin\non yhdistetty koulut.\n\nVaikkei Timbuktu enää olekaan suuren opin ahjo, oli sen väestö\nkuitenkin sivistynyttä, suurin osa kun osasi lukea ja kirjoittaa ja\nosasi ulkoa pitkät matkat koraania ja kykeni siitä väittelemäänkin.\nJoitakuita oli, jotka olivat suuresta opistaan kuulujakin, ja eräs\nnäistä oli Lenzin vakinainen vieras. Häneltä Lenz ehkä olisi voinut\nostaa jonkun käsikirjoituksenkin, jos varat olisivat sallineet.\n\nTimbuktun väestö on kansallisuudeltaan hyvin kirjavaa. Tärkeimpänä\nja parhaana osana ovat marokkolaiset työmiehet. Enimmäkseen he\novat hyvin tummaihoisia naituaan monet sukupolvet neekerittäriä,\nmutta on semmoisiakin, joilla on verraten vaalea ihoväri. Vaaleita\nnaisia sitä vastoin on hyvin vähän, ja jos on, pidetään ne\nmitä tarkimmin näkymättömissä. Kaupungissa asuu paljon vanhain\nsonhrayneekerien jälkeläisiä ja neekeriorjia Sudanin etäisimmistä\nosista. Karavaaniaikana sinne tulee fulbeja, tuaregeja, Bornun ja\nSokoton miehiä, Länsi-Saharan, Algerian, Tunesian ja Tripoliin\narabialaisia, Bambarra-maitten neekereitä y.m. Timbuktu oikeastaan\non vain suuri markkinapaikka, johon neekerit kokoontuvat vaihtamaan\npohjolan tuotteita etelän tuotteihin. Lenzin aikana se ei kuulunut\nmihinkään valtakuntaan, tuaregit ja fulat vain taistelivat kaupungin\nveroitusoikeudesta, yrittämättä sitä kuitenkaan hallita. Kaupungin\nhallinto kuului kahialle, joka oli pormestariin verrattava. Linnan,\nmuurien ja sotaväen puute kuitenkin vaikutti, ettei Timbuktu mitenkään\nvoinut kohota itsenäiseksi eikä suuren valtakunnan keskustaksi.\n\nEräillä espanjalaisilla juutalaissuvuilla oli vanhastaan ollut oikeus\nharjoittaa Timbuktussa kauppaa. Tunnetuin on rabbiini Mardokhain suku,\njoka on monesti siellä rikastunut ja yhtä monta kertaa taas köyhtynyt.\nJuutalaiset olivat erikoisen valvonnan ja verotuksen alaiset.\n\nTimbuktu ei itse ole teollisuuskaupunki, kuten sen naapuri Ualata\nlännessä, erämaan keskellä, joka on kuulu varsinkin kauneista\nnahkateoksistaan. Nahkateoksista, mitä Timbuktussa myytiin,\nmainittakoon etenkin monilokeroiset, moniväriset ja sirosti\nkirjaillut tupakkakukkarot, joissa tuluksillakin on sijansa. Näitä\ntupakkakukkaroita kannetaan nauhasta kaulassa. Muita nahkateoksia\nolivat mainittavat nahkasäkit, joita tehdään suunnattomia määriä,\npyssynkotelot ja nahkapussit, joita hiekalla täytettyinä käytetään\nkyynärpään tai pään alustana. Ne ovat mitä siroimmin koristellut ja\nvalmistetut oivasta lampaan tai vuohen nahasta, jota saadaan Nigerin\nrantakaupungeista. Seppiä Timbuktussa tosin oli, mutta ne etupäässä\nsuorittivat vain korjaustöitä. Kaikki, mitä Timbuktussa tarvittiin,\ntuotiin muualta, etenkin etelästä käsin, ja yhteys Sokoton, Haussan\nja Moassinan teollisuuskeskuksien kanssa oli sen vuoksi Timbuktulle\nmitä tärkein. Kauniisti ja lujasti palmikoidut ruokohatut, saviastiat,\nvaatteet y.m. tulivat melkein kaikki etelästä; nahkatohvelit ja pyssyt\nenimmäkseen Marokosta.\n\nLenzin ajoista ovat Timbuktun olot paljon muuttuneet ja Saharan\nrautatien valmistuttua muuttuvat yhä enemmän.\n\n\n\n\nRanskalaisten yritykset Saharan ja Sudanin länsiosissa.\n\n\nKun Algerian ylämaa 1850-luvulla oli lopullisesti valloitettu, oli\nRanskan valta levinnyt samalle rajalle, joka oli pysäyttänyt niin\nmonta aikaisempaakin valloittajaa roomalaisista alkaen. He olivat\npäässeet sen suuren erämaan rannalle, joka ikivanhoista ajoista oli\ntehokkaammin kuin sisämeri erottanut toisistaan Pohjois-Afrikan ja\nSudanin, jonka eteläpuolisia seutuja vanhalla ajalla niin vähän\ntunnettiin, että kreikkalaiset maantieteilijät ja heihin vedoten koko\nkeski-aika luulivat asuttavan maailman loppuvan tämän erämaan rajalla\nja päiväntasaajan maitten olevan yhtä karuja, helteisiä hietikoita ja\nkivierämaita kuin Saharan reuna.\n\nTämä kammottava erämaa vedenpuutteineen, polttavine aavikoineen ja\nhiekka- ja pölymyrskyineen ei kuitenkaan ollut niin vailla elämää,\nkuin olisi ollut sen reunamaitten rauhalle suotavaa. Paitsi keitaitten\nvakiintunutta väestöä siinä asui muuttelevia paimentolaisheimoja, jotka\neivät vielä milloinkaan olleet valloittajan iestä tunteneet, vaikka ne\nitse ainaisilla ryöstöretkillä olivat häirinneet sekä pohjoisten että\neteläisten naapurimaiden rauhaa. Jos mieli saada valloitetun maan rajat\nturvatuiksi, täytyi ranskalaisten sen vuoksi tunkeutua vielä tähän\nerämaahankin pitääkseen sen rosvoja kurissa ja turvatakseen uusien\nalusmaittensa karavaanikaupan.\n\nAumalen herttua oli jo v. 1843 tehnyt sotaretken Biskran keitaihin,\ntaistellen matkalla tuimasti. Muutama vuosi myöhemmin tunkeutui\ntoinen ranskalainen päällikkö Figigiin saakka, kuljettaen kuormastoa\n2000 kameelilla ja 500 muulilla. Nämä retket jäivät kuitenkin vain\npartioretkiksi, sillä alistumisesta ei näkynyt merkkiäkään. Päinvastoin\nsyntyi helmikuun vallankumouksen vaikutuksesta kapinoita entistä\ntaajemmin ja sekä keitaitten asukkaita että paimentolaisheimoja\nyllytettiin taisteluun ranskalaisia vastaan. Melkoinen ranskalainen\narmeija lähetettiin valloittamaan Zaatchaa, mutta vasta sitkeän\nvastarinnan voitettuaan ja nälkää ja janoa kärsittyään, suuren osan\nväestään tauteihin menetettyään, ranskalaiset saivat haltuunsa tämän\nkeitaan, jonka kaupunki kostoksi kamalasti hävitettiin ja asukkaat\nteurastettiin. Se julmuus, jota ranskalaiset tässä tilaisuudessa\nosoittivat, ei ollut omiaan tasoittamaan heidän tietään Saharassa\neikä suostuttamaan sen asukkaita heidän ylivaltaansa. V. 1852 heidän\noli tehtävä sotaretki Laghuat keidasta vastaan, joka on Algerian\nkaupungista suoraan etelään päin. Ankaran taistelun jälkeen keidas\nvalloitettiin, asukkaitten suureksi osaksi kaaduttua taistelussa.\n\nTämän jälkeen Ranskan hallitus päätti ryhtyä tarkemmin Saharaa\ntutkimaan, ja useat etevät upseerit saivat tämän vaarallisen tehtävän\ntoimekseen. Algerian Sahara kartoitettiin nyt Uarglan keidasta\nmyöten ja jotkut tunkeutuivat Ghadamekseen saakka, joka on kaukana\nerämaassa, Tunisista suoraan etelään. Tämän työn kestäessä toiset\ntutkivat keitaitten ja aavikoitten luonnontieteellisiä oloja.\nDuveyrier tunkeutui Rhatiin saakka, joka on vielä Ghamadestakin paljon\netelämpänä, ja tutustui siellä tuaregeihin, joista siihen saakka oli\nhyvin vähän tiedetty. Hän teki heidän kanssaan sopimuksen, jonka piti\ntaata kaupan vapaus, mutta jota tuaregit eivät kauaakaan pitäneet.\nSamalla aavikolla myöhemmin tuhottiin eräs ranskalainen retkikunta,\njoka aikoi tunkeutua Timbuktuun. Eikä tämä ollut ainoa onnettomasti\npäättynyt retki, vaikk'emme voi ruveta kaikkia luettelemaan. Moiset\nvastoinkäymiset eivät kuitenkaan enää voineet pelottaa työtä jatkamasta\nja järjestelmällisesti edistyi Algeriasta käsin Saharan tutkimus..\nRanskalaiset perustivat Uarglaan sotilasaseman, pitääkseen ympäristöä\nkurissa ja osoittaakseen Saharan asukkaille, etteivät he aikoneet\ntyytyä väliaikaisiin voittoihin, ja v. 1872 kenraali Galliffet teki 700\nmiehen keralla retken El Golea keitaaseen, joka on Laghuatista suoraan\netelään jotenkin samalla leveyspiirillä kuin Ghadames. Uarglasta\n‘saakka retkikunta ratsasti kameeleilla, kuljettaen vettä säkeissä. El\nGolean asukkaat hämmästyivät, kun ranskalaiset niin helposti pääsivät\nerämaan poikki ja tulivat kaivoitta toimeen, eivätkä uskaltaneet ryhtyä\nvastarintaan. Mutta vasta myöhemmin El Golea lopullisesti anastettiin,\nGalliffet vain luki keitaan palmut verotusta varten. Näillä retkillä\nranskalaiset perehtyivät erämaan oloihin ja niitä huomioon ottaen\nalkoivat yhä taitavammin järjestää yrityksiään. Heidän nopeat\nliikkeensä ja pitkät erämaanmatkansa herättivät pian arabialaistenkin\nihmettelyä.\n\n\n\nFoureau Keski-Saharassa.\n\n\nVasta v. 1899 pääsivät eurooppalaiset ensi kerran matkustamaan\nKeski-Saharan kautta Algeriasta Airiin. Ranskan hallitus oli jo\nkauan pyrkinyt avaamaan kauppatietä Algeriasta Nigerin maihin,\nmutta Keski-Saharan heimojen vastarinnan vuoksi olivat kaikki nämä\nyritykset olleet turhia. V. 1886 luutnantti Palat murhattiin Guraran\neteläpuolella, v. 1889 tuli sama kohtalo Camille Doulsin osaksi\nTidikeltissä, hänen yrittäessään tunkeutua Timbuktuun pohjoisesta\nkäsin. Paremmalla menestyksellä toimi Fernande Foureau, joka teki\nKeski-Saharaan monta retkeä, vähitellen yhä laajentaen toimialaansa.\nV. 1890 hän saapui Tademaut ylängölle, määräillen siellä paikkain\nasemia, seuraavina vuosina kävi mahtavien Azjertuaregien maassa, jotka\nvallitsivat Airiin ja Tshad järvelle kulkevaa karavaanitietä. Turhaan\nhän kuitenkin yritti päästä heidän alueensa läpi. Se onnistui vasta v.\n1899, kun Ranskan hallitus oli varustanut hänelle melkoisen aseellisen\nsaattojoukon. Sen turvissa hän saapui Zinderiin, Nigerian rajalle,\njoka sijaitsee puolivälissä Nigerin ja Tshadin välillä ja on tärkeä\nkauppakeskusta. Barth oli ainoa, joka sitä ennen oli siellä käynyt.\n\nFoureaun retken johdosta ranskalaiset sitten ryhtyivät entistä\nvilkkaampiin toimiin Algerian eteläpuolisessa Saharassa. V. 1900 Tuat\nkartoitettiin ja taistelun jälkeen vallattiin, mutta heimot eivät siltä\ntaipuneet, vaan ryhtyivät tuimaan sotaan, jossa ranskalaiset kärsivät\nsuuria tappioita. Valloituksiaan turvatakseen he ryhtyivät rakentamaan\nteitä ja rautateitä. Rautatie jatkettiin v. 1903 Figigiin, josta linja\nkulkee edelleen Igliin ja Tuatiin. Ranskalaisten aikomus oli jatkaa\ntätä rataa Timbuktuun saakka, silloittaakseen siten koko erämaan\nkiskoilla.\n\nRanskalaiset ovat Keski-Saharassa perustaneet sotilasasemiaan yhä\nkauemmaksi etelään päin ja niiden kautta saaneet tuaregit kokonaan\nrauhoitetuiksi. Samalla kävi matkustaminen entistä turvallisemmaksi\nja retkikunta toisensa jälkeen on tunkeutunut suunnattoman erämaan\nsisäosiin, jatkaen sen kartoitusta ja kooten runsaat tietoaarteet\nmaantieteen kaikilta aloilta. Parhaalla menestyksellä toimineista\ntutkijoista mainittakoon Laperrine, Arnaud ja Cortier, kaikki\nsotilaita, siviilimiehiä Villatte, Gautier ja Chudeau. Nämä ovat kaikki\nranskalaisia. Muita kansallisuuksia mainittakoon sveitsiläinen Hans\nVischer, joka v. 1906 matkusti Tripoliista Bornuun Mursukin ja Bilman\nkautta, ja englantilainen A.H. Haywood, joka v. 1901 matkusti Saharan\npoikki Gaosta Insalahiin.\n\nMarokon sisäosissa ei Lenzin jälkeen paljoa matkusteltu, ennenkuin\nranskalaiset saivat maan valtansa alle. Nyt Marokko on avoinna\ntutkimukselle, joka onkin ryhtynyt mitä monipuolisimmin tilaisuutta\nhyväkseen käyttämään. Maa kunnollisesti kartoitetaan, sen\nkivennäisrikkaudet tutkitaan, sen kansatieteelliset esineet kerätään,\nja luultavaa on, että muinaistutkijoillakin siellä on työaloja, sillä\nperustivathan jo foinikialaiset sen rannoille siirtokuntia, kuten\nHannon matkasta näimme (vert. I, s. 31), ja roomalaisaikana Marokko oli\nhyvin asuttu, kauttaaltaan tunnettu ja — kristitty. Matkustajat ovat\nsikäläisillä teillä liikkuessaan nähneet paljonkin jäännöksiä Rooman\naikuisista rakennuksista.\n\nMarokon vuorimaissa on eräs suomalainenkin tiedemies, prof.\nWestermarck, moneen kertaan oleskellut, kooten sosiologisia aineksia.\nVuorimaan berberit ovat vuosituhansia säilyttäneet verensä jotenkin\npuhtaana ja käsityksensä alkuperäisinä. He näyttävät olevan samaa\nmuinaisrotua, joka ennen indoeurooppalaisten kansain saapumista\npiti hallussaan Välimeren pohjoispuolisiakin rantoja ja myöhemmin\nvalloittajakansoihin sulautuessaan jätti näihin paljon vertansa ja\nrotuominaisuuksiaan, vaikka kielensä menettikin. Afrikalla yleensä on\nrotuja säilyttävä vaikutus, ja sen vuoksi siellä on pysynyt ennallaan\npaljon, mikä muualla on mullistuksiin hukkunut.\n\n\n\n\nRanskalaiset valloittavat Nigerin laakson.\n\n\nRanskalaisten valloitukset Länsi-Afrikassa liittyvät mitä läheisimmin\nSenegalin historiaan. Vanha perimätieto kertoo, että Dieppen kauppiaat\njo 14:llä vuosisadalla olisivat käyneet Senegalin suistamossa,\nmutta minkäänlaisia todistuksia ei tälle asialle ole löydetty.\nPortugalilainen Dinas Diaz (v. 1445) ja Portugalin palveluksessa\ntoimiva italialainen Cadamosto (v. 1455) olivat ensimmäiset, joiden\nvarmasti tiedetään jokeen nousseen. Portugalilaiset pitivät maata\njonkun aikaa hallussaankin ja koettivat tunkeutua sisämaahankin, mutta\nlopulta asukkaat nousivat kapinaan ja ajoivat heidät pois. Heidän\nrakennuksiensa raunioita on säilynyt näihin saakka.\n\nPortugalilaisten jälkeen sinne saapuivat ranskalaiset. Jannequin,\nRochefortin herra, nousi v. 1637 jokea 300 kilometriä suusta ja\nvuosisadan lopulla eräs toinen ranskalainen ylämaahan aina Feloun\nkoskille saakka. Sen ajan maantieteilijät luulivat Senegalia Nigerin\nalajuoksuksi, joka käsitys aina Mungo Parkin aikoihin saakka piti\npuoliaan. Ranskalaiset perustivat v. 1676 Saint Louisin joen suuhun,\nja siitä pitäen tämä maa on ollut ranskalainen siirtokunta, ollen\nkuitenkin vallankumouksen ja Napoleonin aikana englantilaistenkin\nhallussa, kunnes se Pariisin rauhassa (v. 1814) luovutettiin Ranskalle\ntakaisin.\n\nAina vuoteen 1854 saakka siirtokunta oli peräti rappiolla, käsittäen\nvain muutamia kauppa-asemia rannikolla. Sisämaassa ranskalaisten täytyi\nmaksaa veroa pikkuruhtinaille, milloin sinne kulkivat, ja maurit,\njoiden Senegalin oikea ranta oli, tekivät rosvoretkiä mielin määrin. V.\n1855 Napoleon III kuitenkin lähetti Senegaliin pontevan ja kyvykkään\nmaaherran, majuri Faidherben, joka sitten saavutti paljon kunniaa\nsodassa Saksaa vastaan, ja hän ryhtyi viipymättä luomaan Senegalista\nsuurta siirtomaata. Sitä varten hän aikoi toteuttaa Colbertin vanhan\ntuuman, yhdistää Senegalin sotilasasemilla Nigerin laaksoon. Jo v.\n1855 nämä asemat ennättivät Féloun koskille saakka, johon perustettiin\nMedine, mutta se olikin sitten kauan etäisin. Tämä sisämaahan\ntunkeutuminen oli alkuna pitkällisiin sotiin. El Hadj Omar nostatti\nmaurit pyhään sotaan, ja vaikka hänet voitettiinkin monessa tappelussa,\nperusti hän kuitenkin fulbein ja neekerien sekarodun, »tukulöörien»,\navulla valtakunnan, joka ulottui Medinestä Timbuktuun saakka. V.\n1864 hän neekerikapinan johdosta murhasi itsensä, mutta hänen neljä\npoikaansa, jotka jakoivat valtakunnan, jatkoivat sotaa ranskalaisia\nvastaan.\n\nVasta 1870-luvun lopulla ranskalaiset jälleen saattoivat ryhtyä\nsiirtomaataan laajentamaan. Senegalista päätettiin rakentaa Nigerille\nrautatie. Useita upseereja lähetettiin linjaa käymään. Maanasukkaat\nkoettivat tätä vastustaa, Bambarran neekerit esim. kävivät luutnantti\nGallienin kimppuun, jonka täytyi paeta Seguun ja olla siellä melkein\nvankina, kunnes rannikolta saapui enemmän sotaväkeä.\n\nRanskalaiset olivat nyt siksi hyvin tutustuneet Nigerin laaksoon ja\nsen luonnonrikkauksiin, että he päättivät sen olevan suurempienkin\nponnistusten arvoisen. »Niger on mahtavan, laajan ja hedelmällisen\nSudanin sielu ja samalla sen sydänkin», sanoo siitä Eugéne Dubois.\n»Se on mahtava joki, pituudeltaan kolmas Afrikan joista, vesimäärän\npuolesta Kongon jälkeen toinen. Sillä on tulvat kuin Niilillä, ja\nseudut, joiden läpi se virtaa, voittavat viljavuudessa Niilinkin\nlaakson.»\n\nNigerin lähteet ovat Sierra Leonen ylämaassa noin 900 metriä korkealla\nmerestä, samoissa seuduissa, joista Senegalkin alkaa. Lähteet löysivät\nZweifel ja Moustier, kaksi nuorta kauppiasta, v. 1879. Pyhästä\nlehdosta, josta kerrotaan paljon tarinoita ja johon vain ylimmäinen\npappi pääsee, alkaa pieni joki, josta Niger saa alkunsa. Siihen\nyhtyy kuitenkin jo aivan latvoilla niin paljon muita jokia, että se\nsadeajalla, jota kestää helmikuusta heinäkuuhun, tuota pikaa kasvaa\nsuureksi virraksi. Yläjuoksun nimi on Djoliba. Aina Bammakuun saakka se\nsaa runsaasti lisäjokia, mutta sitten ne äkkiä lakkaavat. Nigerin tulva\nei tällä paikalla vielä ulotu kuin kilometrin verran sivulle päin,\nmutta saatuaan vielä Baninkin runsaat vedet avukseen se syyskuussa\ntulvii äyräittensä yli ja virtailee järviä ja putaita muodostellen\nTimbuktua kohti. Se jättää tulvamaalle lietettään samoin kuin Niilikin,\nmutta paljon runsaammin ja paljon laajemmalle alueelle. Syyskuussa\ntulva-alueen leveys on 140 kilometriä. Vasta tammikuussa tulva ennättää\nTimbuktuun, jossa joki tapaa Saharan ja polvee kaakkoa kohti. Vasen\nranta on jyrkkää santatörmää, jonka päälle tulva ei voi kohota, mutta\noikea ranta on yhä edelleenkin matalampaa. Polvessa päättyy Nigeriä\nAhaggar vuoristosta Saharan keskeltä tuleva suuri kuiva uoma, wadi,\njoka tietenkin on muinaisen joen kaivama. Jo Tosayen kohdalla on\nkoskia, mutta suurimmat kosket ovat Bussan seuduilla, vaikk'eivät\nnekään ole aivan mahdottomia aluksin nousta.\n\nNigerin laakson kylät ovat tulvan aikana laajalla alalla saarina.\nTulvan peittäessä vainiot niille istutetaan riissiä. Kun vainiot\novat kuivuneet, kylvetään niihin hirssiä, tupakkaa ja muita viljoja,\npumpulia, indigoa, maniokkia ja kaikenlaisia vihanneksia. Sitä paitsi\nkasvaa runsaasti semmoisia kasveja, jotka eivät kaipaa viljelystä,\nkuten voipuuta, jonka voita käytetään koko Sudanissa ja erämaassa,\nkautshukkipuuta, tamarindia, sesamia ja baobabia eli apinanleipäpuuta.\nKarjoja pidetään varsinkin Segun, Dian, Massinan ja Guimbalan\nseuduilla. Kun joki alkaa nousta, lähtevät fulbet karjoineen siitä\nkauemmaksi, palatakseen jälleen takaisin veden aletessa. Nigerin\nkeskijuoksulta saadaan paljon vahaa ja hunajaa, suupuoli, joka\nkuuluu Englannin alusmaihin, on palmuöljyn luvattu maa. Keskijuoksu\non soveliasta laivakulkuun korkean veden aikana, suupuolta noustaan\nmerestä kappaleen matkaa vielä Benuen laskupaikankin ohi. Tämän\nluonnonrikkaan maan varjopuolet olivat kovin epäterveellinen ilmasto ja\nainaiset sodat ja orjanajot.\n\nMuuan ranskalainen retkikunta tunkeutui v. 1881 taistellen Senegalin\nrannoilta Nigeriä kohti suojelemaan alettuja rautatierakennustöitä,\nkun samaan aikaan ilmestyi eräs uusi vihollinen, joka kauan ja\ntehokkaasti vastusti ranskalaisten puuhia. Tämä mies oli Samori\nniminen rosvopäällikkö, joka oli koonnut ja eurooppalaiseen malliin\nvarustanut suuren sotajoukon, elättäen sitä sodalla, rosvoamisella ja\norjan ryöstöllä. Samori oli ranskalaisten saapuessa alistanut valtansa\nalaiseksi Nigerin latvapuolen koko oikeanpuolisen maan. Menestyksensä\njohdosta hän oli kautta Sudanin saanut voittamattomuuden maineen.\nAlaisiinsa hänellä oli harvinainen vaikutusvalta. Hänen armeijaansa\nkuului 5000 asestettua miestä, joista 1500 oli ratsumiehiä. Tämä väki\nasui paaluaidoilla linnoitetuissa maakylissä. Kun tämä sotajoukko lähti\nliikkeelle, syntyi siitä oikea kansainvaellus, sillä vaimot ja lapset\notettiin mukaan. Ryöstäen, polttaen ja murhaten se kulki eteenpäin,\nsurmaten vanhukset ja lapset, vieden orjiksi miehet ja naiset. Laajalti\nSamoria sen vuoksi pelättiin.\n\n\n\nSota Samoria vastaan.\n\n\nHeti kun ranskalaiset olivat rakentaneet Bammakuun ensimmäisen\nNigerin varrelle perustamansa aseman, lähetti Samori 4000 miestä tätä\nvalloittamaan. Ranskalaisia oli vain 400 miestä, mutta kolme päivää\nkestäneen taistelun jälkeen Samorin joukon siitä huolimatta oli\nperäydyttävä. Hän uudisti seuraavana vuonna (v. 1882) yrityksensä,\nmutta yhtä huonolla menestyksellä. Pari vuotta myöhemmin hän ryösteli\nNigerin latvaseutuja, uhaten itse Senegaliakin. Ranskalaiset kuitenkin\nsäännöllisesti voittivat hänet, vaikk'eivät saaneetkaan häntä\nvangiksi. Saatiin kuitenkin aikaan rauha ja Samori asettui Ranskan\nsuojelusvallan alaiseksi ja lähetti poikansa Ranskaan kasvatettavaksi\n— muuratakseen hänet myöhemmin elävältä seinään ja kiduttaakseen\nhäntä nälällä ja lopuksi omin käsin kuristaakseen hänet siitä, että\npoika uskalsi kehoittaa häntä luopumaan hirmuhallituksestaan. V. 1887\nranskalaisilla jo oli Nigerillä tykkivenekin.\n\nArchinard, joka Gallienin jälkeen lähetettiin Senegalin maaherraksi,\nkukisti vuosina 1888—91 kolmella verisellä sotaretkellä Segun\nsulttaanin, joka pakeni Saharaan. Bambarran neekerit pääsivät täten\nvapaiksi tukulöörien sorrosta. Rautatie ei vielä ollut ennättänyt\nNigerille saakka, mutta joelle oli tuotu paljon tykkiveneitä.\nRanskalaiset upseerit tekivät useita tutkimusretkiä Nigerin\neteläpuolisiin maihin, käyden muun muassa Samorin hovissakin. Näiden\nretkien tuloksena oli, että ranskalaiset päättivät anastaa Nigerin\neteläpuolisetkin maat mereen saakka, ennenkuin englantilaiset\nennättäisivät sen tehdä. Guinean Norsunluurannikon ja Dahomeyn kohdalla\nse onnistuikin.\n\nPian alkoi Samorista kuitenkin jälleen olla huolta, hän kun oli\nruvennut englantilaisten ystäväksi ja luultavasti saanut heiltä aseita\nranskalaisia vastaan. V. 1891 Archinard tosin valloitti Samorin\nsilloisen pääkaupungin, Kankanin, mutta rosvopäällikön onnistui\njälleen paeta. Tämä tapaus peloitti englantilaisia, niin että he\npakottivat ranskalaiset suostumaan sopimukseen Sudanin ja Guinean\njakamisesta. Määrättiin pääpiirtein, että Nigerin itäpuolinen ja\nSaharan eteläpuolinen osa jäisi Englannille, muu osa Ranskalle — meren\nrannikkoa lukuunottamatta.\n\nRanskan hallitus lähetti tämän jälkeen eversti P.L. Monteilin\ntutkimaan uusien alusmaiden välisiä rajaseutuja. Monteil lähti\nSenegalin suistamosta v. 1891, kulki Nigerin mutkan poikki Sokotoon ja\nZinderiin ja sieltä Kukaan Tshad järven rannalle, josta hän matkusti\nSaharan poikki Välimeren rannalle. Seuraavat ranskalaiset retkikunnat\nvaltasivat Nigerin eteläpuolisia maita, katkaisten englantilaisilta\nSierra Leonen yhteyden Nigerin syvänteen kanssa. Nigerin varrella\nvalloitettiin Djenne, johon Segun karkoitettu sulttaani oli ennättänyt\nperustaa uuden valtakunnan.\n\nSamori asettui v. 1894 Kong maahan, perustaen sinne uuden valtakunnan.\nNyt hän kuitenkin riitaantui englantilaistenkin kanssa ja sai taistella\nkahdella rintamalla. Muuan hänen vasalleistaan, sulttaani Babemba,\noli murhauttanut ranskalaisen upseerin ja ranskalaiset lähettivät\nretkikunnan hänen pääkaupunkiaan Sikassoa vastaan. Se oli lujin\nlinna, mitä he vielä olivat Sudanissa tavanneet, ympäröity kymmentä\nkilometriä pitkällä, viittä metriä vahvalla ja seitsemää korkealla\nmuurilla. Tämän muurin sisällä oli toinen samanlainen. Babemba asui\nkaupungin keskellä vankasti varustetussa tornissa, jonka ympärillä\noli kuutta metriä korkea kahdenkertainen muuri. Kaupungissa sanottiin\nolevan kymmenisentuhatta sotilasta. Ranskalaisilla oli vain 650 miestä\nja kaksi vuoritykkiä. Tämä pieni joukko siitä huolimatta valloitti\nkaupungin väkirynnäköllä. Babemba kaartinsa keralla teki itsemurhan ja\nhänen pääkaupunkinsa joutui liekkien uhriksi.\n\nTällä voitolla oli kauas kantava vaikutus. Kaikki läheiset maat\nalistuivat ja Samori pakeni Liberian takametsiin, kooten luokseen\n60.000 ihmistä. Metsä ei kuitenkaan kyennyt elättämään niin suurta\nihmispaljoutta. Lopuksi tuli, että ranskalaiset pienellä joukolla\nvoittivat Samorin armeijan ja ottivat hänet itsensä vangiksi.\nKahdeksantoista vuotta ranskalaisia vastaan taisteltuaan hän päätti\npäivänsä heidän vankinaan Ogove joen rannalla.\n\nSaatuaan Nigerille tykkiveneitä ranskalaiset varmasti etenivät\nTimbuktua kohti, joka oli vastakkaiselta puolelta lähestyvien\nenglantilaistenkin päämäärä, ja 12 p. jouluk. 1893 ranskalainen\nmeriupseeri Boiteux kahdeksallatoista miehellä ja kahdeksalla\ntykillä valloitti tämän kaupungin, joka niin kauan oli laajalla\nmaineellaan houkutellut löytöretkeilijöitä. Heidän päävihollisiansa\neivät olleet kaupungin asukkaat, vaan tuaregit, jotka pitivät sitä\nvaltansa alla. Timbuktu antautui taistelematta, mutta tuaregien kanssa\nperässä tulevien pääjoukkojen täytyi taistella pari tuimaa taistelua\nja ensimmäisessä niistä ranskalaiset yöllisen yllätyksen kautta\nperinpohjin voitettiin.\n\nTimbuktu ei ranskalaisten tullessa enää likimainkaan vastannut\nmuinaista mainettaan, mutta se onkin ennen ollut, kuten jo Barth\nja Lenz totesivat, paljon suurempi. Nykyään se on 15 kilometrin\npäässä satamakaupungistaan Kabarasta Saharan äyräällä, mutta Niger\non ennen virrannut aivan sen ohitse ja v. 1640 tulvat vielä nousivat\nTimbuktun alempiin kaupunginosiin saakka. Timbuktu oli siis ennen\nvielä enemmän kuin nykyisin »kameelin ja jokiveneen yhtymäpaikka»,\ntaikka »Sudanin satama Saharan rannalla». Kaupungin entisistä vaiheista\non saatu pääpiirteet selville, etupäässä »Tarik es-Sudanista»,\nseitsemännellätoista vuosisadalla kirjoitetusta Sudanin historiasta,\njonka käsikirjoitus Timbuktusta löydettiin. Teos on Abderrahman Sadi\nnimisen timbuktulaisen oppineen kirjoittama.\n\n\n\nSonghoi-valtakunta.\n\n\nKahdeksannella vuosisadalla asettui Nigerin mutkaan Songhoi- eli\nSonrhayneekerien valloittajakansa, johon on jo vanhastaan sekaantunut\nniin paljon arabialaista ja tuaregilaista verta, että kasvonpiirteet\nusein ovat aivan kaukaasialaiset, vaikka ihoväri onkin tummanruskea\ntai musta. Songhoit rakensivat Timbuktun eteläpuolelle Gao nimisen\nkaupungin ja Nigerin syrjäjoen Banin rannalle Djennen, josta jo varhain\ntuli tärkeä kauppakaupunki. Yhdennellätoista vuosisadalla songhoit\nkääntyivät muhammedin uskoon. Tuaregit olivat samaan aikaan perustaneet\nkaupungin Timbuktun paikoille ja Djennen kauppiaat alkoivat lähettää\nsinne asiamiehiään, ja siten siitä tuli toiselta puolen Saharan ja\nsen pohjoispuolisten maurilaisten maitten, toiselta puolen Sudanin\nvälinen markkinapaikka. Djennen kauppiaat lähettivät kahdennestatoista\nkuudenteentoista vuosisataan tavaroitaan Länsi-Afrikan merisatamiinkin,\njosta luullaan koko rannikon saaneen Guinean nimen. Kahdennella- ja\nkolmannellatoista vuosisadalla Timbuktu joutui mandingo-neekerien\nvallan alle ja oli silloin niin kuulu kulta- ja suolakaupastaan,\nettä sen nimi muodossa »Timboutch» näkyy v. 1373 painetussa\nkatalonilaisessa kartassakin. Jo pariakymmentä vuotta aikaisemmin\nIbn Batuta, kuulu arabialainen matkustaja, oli siellä käynyt, (I, s.\n379). Viidennellätoista vuosisadalla tuaregit valloittivat kaupungin\nja heidän jälkeensä songhoit, joiden aikana Timbuktun loisto kohosi\nkorkeimmilleen ja sen muhammedilainen yliopisto oli koko Länsi-Sudanin\nopinkeskusta. V. 1590 Marokon sulttaani valloitti Timbuktun, jossa\nhänen maaherransa kuitenkin pian rupesivat itsenäisiksi, sortaen\nympäristön neekerikansoja, kunnes tuaregit v. 1800 tekivät lopun\nkaupungin itsenäisyydestä. Tuaregien jälkeen sen valloittivat fulbet,\nsitten tukulöörit ja viime vuosisadan jälkipuolella uudelleen tuaregit,\njoille kaupungin asukkaat maksoivat veroa, kiskoen sitten kaupanteossa\nvuorostaan verottajiaan milloin vain saattoivat. Timbuktun asukkaat\nolivat kuitenkin siihen määrään väsyneet fulbein ja tuaregien sortoon,\nettä he mielihyvällä luovuttivat kaupunkinsa ranskalaisille.\n\nRanskalaisten vallan alaisena Timbuktu on melko lailla edistynyt,\nasukkaat ovat korjanneet talonsa, eurooppalaisia kirkkoja, kouluja\nja muita laitoksia on rakennettu ja kun rautatie rakennetaan Saharan\npoikki, tulee siitä ehkä vielä uudenaikainen suurkaupunki.\n\n\n\n\nSahara tutkimuksen valossa.\n\n\nOlemme edellisessä lyhyesti tehneet selkoa tärkeimmistä matkoista, mitä\nyhdeksännentoista vuosisadan kuluessa Saharaan tehtiin. Seuraavassa\nmainittakoon pääpiirteet saavutetuista tuloksista.\n\n\n\nMikä on Sahara?\n\n\nRohlfsin mielestä Saharan raja parhaiten voidaan määritellä erään\npienen, mutta usein sangen tuskallisen eläimen esiintymisen mukaan.\nSiitä missä kirppu häviää, missä se kuin ihmeen kautta hylkää\nmatkustajan oman onnensa nojaan, siitä alkaa Sahara, toisin sanoen\nmaa, jossa on ehdottomasti kuiva ilma. Sahara toisin sanoen on se osa\nPohjois-Afrikkaa, jolla ei ole varsinaista vakinaista sadetta. Jos\nkäsitämme alueen aivan yhtenäiseksi, on mainitusta säännöstä kuitenkin\nmoniaita poikkeuksia, sillä Saharan kehyksissä on eräitä korkeita\nseutuja, joissa sataa ja jotka ovat jotenkin hedelmällisiäkin, kuten\nAsben eli Air ja Borku.\n\nSahara ei suinkaan ole kauttaaltaan hieta-aavikkoa; vaan paljon enemmän\non kalliota, vuoritasankoa, joka usein kohoo melko korkealle, 200—250\nmetriin yli meren pinnan. Atlantin meren rannikolla hieta-aavikot ovat\nvallitsevina, ulottuen mereen saakka. Siellä ovat Saharan suurimmat\nnietos- eli dyynialueet, joissa hiekkamäkien korkeus vaihtelee 25:stä\n300 metriin. Tämä kammottava, eloton seutu on arabialaisten Areg eli\nErg. Sieltä vallitsevat tuulet kuljettavat kauas Atlantin merelle\npölypilviä, jotka ovat kaikille merenkulkijoille tunnettu ilmiö.\nErg-alueen keskellä ja eteläpuolella kohoo Ahaggarin ilmava ylätasanko,\njoka muodostaa sillan erämaan poikki Nigeriltä Algeriaan.\n\nSen korkeimmat kohdat kohoavat 1220 metriä yli merenpinnan ja talvi on\nsiellä niin kova, että lumi pysyy vuorilla kolmekin kuukautta. Tältä\nylängöltä maa tasaisesti alenee Nigerin ja Tshad järven syvännettä\nkohti. Tibesti, jonka hietaerämaa erottaa Ahaggarista, kohoo vielä\nkorkeammalle, 2440 metriin, mutta se on alaltaan pienempi. Airissakin\non vuoria, joiden korkeus on parituhatta metriä; tämä alue on, samoin\nkuin Tibestikin, tuliperäinen, kraattereineen ja laavavirtoineen.\n\n»Saharan vuoret ovat sanomattoman kammottavat», lausuu niistä Rohlfs.\n»Vuorenseinien täydellinen paijaus, niillä kun ei ole pienintäkään\nkasvullisuutta, kiven musta väri ja kallioiden ihmeelliset muodot\nmuistuttavat matkustajalle elävämmin kuin laajimmatkaan hietanietokset,\nettä hän on suuressa erämaassa.»\n\nSaharan vuoriseutuihin on vesi muinoin, arvatenkin Pohjois-Euroopan\njääkaudella, uurtanut syviä kuruja, vadeja, joissa ei nykyään enää\njuokse jokia, paitsi milloin Saharassakin sattuu satamaan. Silloin\nne paisuvat vaahtoaviksi koskiksi. Lumen sulaessa vuorilta niissä\nniinikään on jonkin aikaa vettä, jota ei kuitenkaan pitkällekään riitä,\nkoska sitä pitkin matkaa vaipuu maan sisään tai haihtuu kuivaan ilmaan.\n\nSuurin osa Saharaa on lakeata ylätasankoa, jota sanotaan hammadaksi,\nmissä pintaa peittävät teräväsärmäiset kivet, ja seririksi, kun\npeitteenä on pyöreätä soraa tai kivennokareita. Pohjana näillä\nylätasangoilla on savea, joka usein on kiven kovuista. Toisin paikoin\nniillä on hiekka-aavikoitakin tai suolakerroksia. Hammadat ovat kaikki\nhedelmättömiä; asutus on niillä mahdollinen vain siellä missä on\nkaivoja.\n\nSaharassa on kuitenkin kaikissa osissa, jopa hieta-aavikoillakin,\nhajallaan keitaita eli oaaseja (muin. egyptiläisestä sanasta »ua», joka\nmerkitsee asumista). Keitaissa on pohjavettä siksi lähellä maanpintaa\nja siksi runsaasti, että sillä saadaan kasvamaan palmuja ja muutakin\nkasvillisuutta. Erämaan poikki olisikin mahdoton matkustaa, ellei olisi\nkeitaita. Keitaita pitkin kulkevat suuret karavaanitiet Sudanista\nVälimeren rannoille.\n\nTripoliista kulkee kaksi karavaanitietä Mursukiin, idempi Soknan ja\nSebkan, läntisempi Misdan, Ederin ja Dsjerman kautta. Edellisen tien\nvarrella on enemmän vettä ja asutusta, jonka vuoksi sitä yleisemmin\nkäytetään; jälkimmäinen on mielenkiintoinen siitä syystä, että se\nkulkee vanhan Roomanaikuisen tien reittiä.\n\nKaravaanitie kulkee ensin yli Ghurien-vuorien, joiden kauniit laaksot\npalmulehtoineen, lähteineen ja vuoripuroineen, virkistävät silmää\nrunsaalla kasvillisuudella. Vuorilla on joskus lunta.\n\nIhmiset osaksi asuvat maakuopissa, joita he kaivavat kalkkipitoiseen\nmaahan, kuten Tunisin eteläpuolisissakin vuorissa. Eteläänpäin tie\nsitten kulkee syväin laaksojen kautta vadi Sufedjinin entiseen\njokiuomaan, joka on Tripoliin hedelmällisimpiä seutuja. Siellä on\nMisda niminen kaupunki. Tämän takana on paljon roomalaisia raunioita,\nhautapatsaita, muistomerkkejä ja sortuneita linnoja. Tämän jälkeen\nseutu muuttuu aivan autioksi. Taboniehin lähteen luona alkaa\nnimittäin palava hammada, sanomattoman toivoton, mieltä järkyttävä\nmaisema, joka on täynnään kiviä, pieniä valkoisia kvartsin paloja,\nkeltaisia limpsiöitä tai tummaa hiekkakiveä. Hammadan eteläpuolella\nalkaa keltainen hietameri, jonka aallot tummain hammadakallioitten\npystysuorat rinteet sulkevat. Laskeuduttuaan hammadalta alas matkustaja\n»erämaan laivalla» jatkaa matkaa hietameren poikki. Kuusi päivää kestää\nvedetöntä hammadaa, jonka jälkeen vasta tullaan kaivolle, sitten on\nkolme päivää kuljettava hieta-aavikkoa, ennenkuin taas tavataan vettä\nEderissä, kaupungissa, jonka roomalaiset aikoinaan valloittivat, mutta\njoka nyt on vähäpätöinen. Neljä päivämatkaa Ederin eteläpuolella on\nkaupunki lähellä sitä paikkaa, missä muinoin garamanttien pääkaupunki\noli. Heidän kaupungistaan kuitenkaan ei ole säilynyt muuta kuin suurien\nvankkojen savitornien raunioita. Läheisyydessä näkyy vielä viimeisinä\nmuistoina roomalaisista heidän hautapatsaitaan. Kaksi päivää edelleen\nkuljettuaan matkustaja alkaa nähdä Mursukin palmulehtoineen ja korkeine\nmuurineen kuvautuvan auringonpaahteiselle taivaanrannalle. Tämän\nkaupungin suuruus ja loisto kuuluu kuitenkin menneisyyteen. Kuivassa,\nsuolaperäisessä erämaanalhossa ovat nyt sen riutuvat puutarhat, joita\nkaivosta nostetulla vedellä kastellaan. Mursukin rappeutuminen on\nenimmäkseen johtunut turkkilaisten pashain kehnosta hallinnosta.\n\nMursuk, Fessanin sulttaanien pääkaupunki, on nykyään vain rauniokasa\nmahtavine muurineen ja sokkeloineen. Alaltaan tämä valtakunta oli\nSaksan kokoinen, mutta asukkaita siinä oli vain 140.000. Mutta\ntaatelipalmuja Fessanin keitaissa on noin 15 miljoonaa. Tripoliin\nvaltiollinen vaikutus ulottuu etelää kohti aina Tymmon mahtaville\nvuorille ja kalkkikiviylängölle saakka, jossa viimeinen kaivo on.\nKauempana etelässä ovat Bornun tien varressa kaivot enimmäkseen\nhiekoittuneet umpeen, joten ne jo ovat tuottaneet tuhon monelle\nkaravaanille, joka niiden varaan on matkansa jättänyt.\n\nTämän tien itäpuolella on Tibesti, länsipuolella taas rinnakkainen\nkaravaanitie, joka Ghadameksen, Ghatin, Tintellustin ja Agadeen kautta\nkulkee Länsi-Sudaniin, Katsenaan, Zinderiin y.m.\n\nGhadames on Pohjois-Afrikan vanhimpia paikkoja. Se on Pliniuksen\n»Cydamus», joka kuului Numidian maakuntaan, kuten Alexander Severuksen\nhallitusajalta säilynyt kirjoitus osoittaa. Moskeijoissa on vielä\nroomalaisten patsaitten jäännöksiä doorilaisine ja korinttilaisine\nkapiteeleineen, jotka todistavat klassillisen kulttuurin levinneen\ntänne erämaan sisäosiin saakka. Ghadameessa on 7000 asukasta.\nMerkityksestään sen on etupäässä kiittäminen oivallista lähdettään,\njoka on kautta Saharan kuulu. Tästä lähteestä ei vesi koskaan\nlopu. Lähde on koko keitaan yhteistä omaisuutta; veden kulutus on\nvesikellolla järjestetty. Ghadameskin kuului Turkin vallan alle muun\nTripoliin keralla, kunnes Italia tämän maan anasti.\n\nAina Ghatiin saakka etelässä turkkilaiset tällä kulmalla tunkeutuivat,\nkuljettaen mukanaan pienen tykinkin, joka oli erittäin tehokas pitämään\ntuaregeja kurissa. Nykyään Ghat jo kuuluu Ranskan vaikutusalaan.\n\nGhatista karavaanitie kulkee edelleen Airiin eli Asbenin vuorimaahan,\njossa on ryhmä keitaita 700 metrin korkuisella ylängöllä. Ylängöltä\nkohoo jylhiä vuoristoja, joiden laaksoissa kasvaa mimoosametsiä\nja muuta kasvullisuutta. Syyskuusta lokakuuhun täällä sataa\nmelkoisesti. Asutus on sen vuoksi verraten taaja; sen muodostavat\ntuaregit, joihin on sekaantunut paljon neekereitä. Paitsi suolaa ja\nmaanviljelystuotteita myydään täältä paljon oivallisia nahkateoksia.\nSuurin kaupunki on Agadir, joka perustettiin vuoden 1400 vaiheilla.\nSe on monen karavaanireitin solmukohta. Agadirin pohjoisosissa on\nTintellust keidas, jossa niinikään asuu tuaregeja. Tästä Tripoliin\nja Sudanin välisestä läntisestä karavaanitiestä antoi ensimmäiset\nluotettavat tiedot Barth; enimmäkseen matkustajat ovat kulkeneet\nMursukin ja Bilman kautta.\n\nSaharan itäosa, jossa vain muutamat harvat matkustajat olivat käyneet,\nsulkeutui viime vuosisadan jälkipuoliskolla kokonaan senussien lahkon\nsaatua siellä vallan. Matkustavain tiedemiesten täytyi nopeasti kääntyä\ntakaisin ja kaikkialla heitä seurasivat vakoojat. Erämaan arabialainen\nväestö, joka ennen oli osoittanut muukalaisille jonkin verran\nhyväntahtoisuutta, kävi nyt niin kiihkeäksi, että se karkoitti jokaisen\nkristityn, joka yritti erämaahan tunkeutua, ja toisia tappoi.\n\nSenussilaisten vaikutuksesta alkoi orjakauppakin, joka v. 1857 oli\nmuodollisesti lakkautettu koko Osmaanisessa valtakunnassa, uudelleen\nrehoittaa ja Mursukista tuli sen pääpaikkoja.\n\nAudjila on Tripoliin kaupan tärkeimpiä solmukohtia. Sieltä kulkee\nkaravaanitie Kufran ja Borkun keitaitten kautta Vadaihin, toinen\nSiuahin keitaaseen, joka on Ali-Egyptin kohdalla, kolmas suoraan\nBengasiin Barkan rannalle, neljäs länttä kohti Soknaan ja sieltä\nMursukiin tai Tripoliihin. Audjilan eteläpuolella ovat Libyan hirmuisen\nhiekkameren keskellä erinomaisen hedelmälliset Kufran keitaat, joita\non viisi luvultaan. Nämä keitaat ovat senussilaisten pääsijoja. Niissä\nasuu viidestä kuuteentuhanteen arabialaiseen ja berberiin, joilla\non enemmän kuin miljoona taatelipalmua. Vaikka nämä keitaat ovat\njotenkin korkealla, on niissä runsaasti vettä jo muutaman jalan päässä\nmaanpinnasta.\n\nSaharasta oli kauan vallalla se käsitys, että se muka on entisen meren\npohjaa, joka on jäänyt kuiville veden haihduttua pois. Nyt kuitenkin\ntiedetään, että tämä otaksuma on kokonaan paikkansa pitämätön. Vain\njotkut pienet osat tästä valtavasta alueesta ovat merenpintaa alempana.\nHiekka on syntynyt kallioiden rapautumisesta, johon öitten ja päiväin\nlämpötilain suuri ero on syynä. Kaikesta päättäen on Saharan ilmasto\nvielä historiallisellakin ajalla ollut nykyistä tuoreempi, joten se\nlienee kuivumaan päin ja asuttavuus yhä heikkenemään päin. Toivotaan\nkuitenkin, että arteesiset kaivot, joita ranskalaisten toimesta\nporataan, voivat kuivumisen pidättää ja ehkä uudelleen tehdä ilmaston\njonkin verran tuoreemmaksikin. Pääsyynä Saharan kuivuuteen on kuitenkin\nilmapaineen yleinen jakautuminen maapallon pinnalla ja siitä johtuvat\nsubtrooppiset kuivat alueet kautta maailman. Jääkaudella on Saharan\nilmasto kaikesta päättäen ollut aivan tuore ja silloin siellä on\njuossut suuria jokia.\n\nKaikista vaaroista, mitä matkustajan on Saharassa kestettävä, on\nvedenpuute suurin. Arabialaiset kauppiaat kertovat paljon hirmuja\nsiitä, mitä karavaanien on täytynyt kestää esim. Länsi-Saharassa.\nKerran tuhoutui Timbuktun ja Tafileltin keitaan välillä karavaani,\njohon kuului 2000 henkeä ja 1800 kameelia, kun eräässä keitaassa kaikki\nkaivot olivat kuivuneet. Pitkin useimpia karavaaniteitä sen vuoksi\nnäkyykin paljon valkenevia luita.\n\nKeitaissa menestyvät varsinkin monenlaiset hedelmäpuut ja myös\nviljalajit, mutta niiden ulkopuolella kasvaa vain tamariskeja,\nakaasioita ja pieniä kuivan maan pensaita sekä karkeata alfaruohoa\nja erämaan yrttejä. Samoin kuin kasvisto on Saharan eläimistökin\nennen ollut nykyistä runsaampi. Atlasvuoriston eteläpuolelta ja\nFessanista on löydetty karkeita kuvia, jotka osoittavat siellä ennen\neläneen kirahveja, elefantteja, krokotiileja ja nautakarjaa. Nyt on\nsamoilla seuduilla vain strutseja, pari gasellilajia, erämaan kettu,\njäniksiä, sakaaleja ja kesyttömiä aaseja. Jalopeuroja ei koskaan\ntavata varsinaisessa erämaassa, jossa ne pian kuolisivat nälkään, ja\nlintujakin on vähän. Matelijoita ja hyönteisiä on sitä vastoin enemmän.\nKaivoja porattaessa on maanalaisista vesisäiliöistä toisin paikoin\nkohonnut eläviä kaloja, joka niinikään viittaa siihen, että Saharassa\nverraten myöhäisinä aikoina on ollut suolatonta vettä.\n\nSaharan asukkaista ovat tuaregit tärkeimmät ja samalla pahin este\nVälimerenmaitten ja Länsi-Sudanin väliselle yhdysliikkeelle. Ne\novat kookasta, verraten vaaleata kansaa, berberiläistä rotua..\nLuullaan tuaregien alkuaan asuneen Välimeren rannalla ja arvatenkin\nolleen kristittyjä, mutta arabialaisten valloittaessa maan paenneen\nerämaahan. Monenlaiset kiviesineet ja muistomerkit osoittavat\nkuitenkin, että erämaa jo kivikaudella on ollut asuttu. Tuaregit\novat sangen urhoollista ja vapauttaan rakastavaa kansaa, vähään\ntyytyvää, kärsivällistä ja vastoinkäymisissä alistuvaa. Toiselta\npuolen he kuitenkin ovat parantumattomia erämaanrosvoja ja kohtelevat\nvihollisinaan jokaista, joka luvatta tulee heidän alueelleen.\nNe karavaanit, jotka maksavat vaaditun veron, saavat kuitenkin\nyleensä kulkea häiritsemättä. Ankara taistelu olemisen edestä on\ntehnyt tuaregit tylyiksi, sotaisiksi, väkivaltaisiksi, saaliin- ja\nkostonhimoisiksi. Heidän leppymättömästä vihastaan kerrotaan Saharassa\nkaameita esimerkkejä.\n\nMuut berberit ovat alkaneet käyttää arabialaista pukua, mutta tuaregit\novat säilyttäneet vanhan pukunsa, joka on verraten vahva, koska heidän\nmielestään vahva puku paremmin suojelee lämpöä ja lentohiekkaa vastaan.\nAlinna on paita ja tämän päällä hihallinen mekko, sitä paitsi heillä\non housut, nahkasandaalit ynnä pitkä musta huntu, jonka he kietovat\npäänsä ympäri. Hunnussa on kaksi leveämpää liuskaa, joista he toisella\nsuojelemat otsaa, toisella kasvojen alaosaa, miespuoliset tuaregit kun\naina pitävät suunsa verhottuna. Hunnun päälle kiedotaan pitkä valkoinen\nvaate turbaaniksi. Päällysvaatteena on kevyt kauhtana. Välttämättömiä\ntarpeita ovat kukkaroissa kannetut amuletit.\n\nTuaregien aseita ovat hyvin pitkä keihäs, pitkä kaksiteräinen miekka,\ntikari, joka remmillä kiinnitetään vasempaan ranteeseen, jotta se on\nheti käsillä, ynnä elefantinnahkainen kilpi. Vain päälliköillä ja\nrikkailla on pyssyt. Miesten ainoa koristus on leveä, karkeasta kivestä\ntehty rengas, joka työnnetään oikeaan käsivarteen ja jota ei siitä\nkoskaan poisteta.\n\nTuaregit voivat olla monta päivää ilman ruokaa ja juomaa, mutta\ntilaisuuden tullen he sen sijaan voivatkin syödä sitä enemmän.\nVakinaisena ravintona on maito, taatelit, kameelin ja lampaanliha ja\nvain erikoisen juhlallisissa tilaisuuksissa syödään jauhoruokia, sillä\nviljaa heillä ei ole muuta kuin mitä saavat ryöstetyksi. Tuaregit\neivät koskaan peseydy eivätkä salli vedenpisarankaan iholleen tulevan.\nUskonnollisetkin peseytymiset he suorittavat hiekalla. Päänsä he\najelevat kuten arabialaisetkin, jättäen vain harjan, joka ulottuu\notsasta niskaan. Tähän harjaan kiinnitetään huntu. Tuaregit ovat\nkaiken kaikkiaan köyhää kansaa. Vain Asdjerin tuaregit asuvat osaksi\nvakinaisissa asumuksissa ja viljelevät maata, enimmäkseen tuaregit ovat\npaimentolaisia, jotka muuttavat paikasta toiseen. Enimmän aikaa he\noleskelevat semmoisilla paikoilla, joissa on runsaasti vettä ja hyvä\nlaidun, ylimykset asuen nahkateltoissa, orjat ruokomajoissa. Heimon\nmatkaa tehdessä asuvat vain rikkaat teltoissa, »yhteinen kansa» viettää\nyönsä taivasalla. Tuaregien kameelit ovat Pohjois-Afrikan parhaita.\nHevosia heillä ei ole sanottavasti. Käsityöläisistä nauttivat heidän\nkesken sepät suurinta arvoa.\n\nNaiset ovat tuaregien kesken tasa-arvoiset miesten kanssa ja tietojen\npuolesta he ovat tavallaan heitä etevämmätkin, sillä naiset osaavat\nlukea ja kirjoittaa, johon miehillä ei ole aikaa. Tuaregeilla on\nyleensä yksi vaimo. Nimi »tuareg» on arabialaisten antama: itse he\nsanovat itseään »imosjarhiksi», s.o. »jaloiksi» tai »vapaiksi».\n\nTuaregien varsinaiset asuinsijat ovat Keski-Saharassa Algerian\neteläisimmistä keitaista Sudanin rajalle. Atlantin meren äärillä asuu\nkeitaissa läntisiä berberiheimoja, joita äärettömät hieta-aavikot\nerottavat tuaregeista. Bornun ja Fessanin läheisessä erämaassa asuvat\ntibbut eli tedat, joihin jo olemme tutustuneet. Tibbut epäilemättä ovat\nSaharan alkuväestöä. He ovat jo niin varhain berbereistä eronneet,\nettei kielissä enää huomaa yhtäläisyyttä. Etelässä tibbut ovat suureksi\nosaksi sulautuneet neekereihin. Tibbut ovat jo vanhastaan olleet\nrosvoja, jotka ovat ryöstäneet ja verottaneet karavaaneja, ylläpitäneet\nainaisia keskenäisiä heimosotia ja taistelleet reunamaitten berberejä\nja vastakkaisella puolella sudanilaisia vastaan.\n\nPaitsi näitä kansoja asuu Saharassa arabialaisia, viettäen siellä\nsamanlaista paimentolaiselämää kuin tuaregitkin, ynnä neekereitä ja\njuutalaisia. Eräässä Timbuktun ja Marokon välisessä keitaassa asuu\nomituinen heimo, joka kansallisuudeltaan on joko juutalaisia tai\njuutalaistuneita tuaregeja. Heidän yksinomaisena toimenaan on opastaa\ntämän keitaan kautta kulkevia karavaaneja. Juutalaisia on melkein\nkaikissa keitaissa. Timbuktuun asti he ovat levinneet. He viihtyvät\nkaikkialla hämmästyttävän hyvin, vaikka ovatkin halveksittuja.\n\n\n\n\n\nNIILIN LÄHTEET.\n\n\nNiilin lähteitten löytäminen on vanhin kaikista löytöretkikysymyksistä,\nmutta siitä huolimatta se oli viimeisiä, joka tuli ratkaistuksi. Tämä\njoki vuotuisine tulvineen, joille ei voitu keksiä mitään tyydyttävää\nselitystä, mutta joiden säännöllinen toiminta oli Egyptin elinehto,\nolikin tietysti omiaan yllyttämään kaikkien aikain oppineita koettamaan\ntieteensä tehoa tämän kysymyksen selville saamiseksi. Tyydyttävää\nselitystä ei kuitenkaan löydetty, ennenkuin päästiin lähteille saakka\nja tutustuttiin lähdeseuduilla vallitseviin maantieteellisiin oloihin.\nTämä tapahtui vasta viime vuosisadan jälkipuoliskolla, ja aina\nsiihen saakka Niili siis oli ensimmäisiä niistä maantieteellisistä\nkysymyksistä, jotka mieliä askarruttivat.\n\nVanhat egyptiläiset näyttävät tunteneen Niilin päähaaran Khartumin\nseuduille saakka ja Sinisen Niilin hamaan Tsana järveen. Mutta\nValkoisen Niilin lähteistä emme tiedä heidän koettaneen saada selvää.\nJokea pitkin se tuskin olisi ollut mahdollistakaan kasviruuhkain\nvuoksi, jotka täyttävät joen nykyisen Fashodan eteläpuolella. On\nkuitenkin mahdollista, että egyptiläiset saivat näistä lähteistä\njonkinlaisia tietoja Puntin, s.o. nykyisen Somalimaan kautta, sillä\nSomalimaasta alkavat Keski-Afrikan savannit, joita oli helppo matkata\nsekä ruuan saannin että maisemien avonaisuuden vuoksi. Varmaa on, että\nSomalimaalla jo hyvin vanhoina aikoina on ollut Viktoria Njansan ja\nAlbert Njansan seutujen kanssa yhteyttä.\n\nOlemme ennen kertoneet niistä yrityksistä, joita persialaisten ja\nroomalaisten aikana tehtiin Niilin latvaseutujen ja lähteitten\nlöytämiseksi, Kambyseen retkistä ja centurioista, jotka Nero lähetti\nNubiaan sen hallitsijan avulla edelleen tunkeutumaan, ja kuinka\nValkoisen Niilin kasviruuhkat estivät heitä päämääräänsä saavuttamasta.\nEnnen heitä oli kolme kreikkalaista, Bion, Dalion ja Simonides,\nkoettanut tunkeutua etelää kohti ja ehkä Khartumin seuduille saakka\npäässytkin. Simonides asui viisi vuotta Meroessa.\n\nPtolemaioksen tiedot Niilin lähdejärvistä perustuivat tositietoihin,\nja klassillisessa kirjallisuudessa on säilynyt jonkin verran\nosviittaa siitäkin, mistä hän tietonsa sai. Intiassa kaupalla käyvien\nkreikkalaisten joukossa oli eräs Diogenes, joka sieltä vuoden 50\nvaiheilla j.Kr. palatessaan poikkesi Rhaptaan, Sansibarin rannikolle.\nRhaptan toiset otaksuivat olevan nykyisen Panganin vaiheilla.\nDiogenes kertoi sieltä matkustaneensa sisämaahan viisikolmatta\npäivämatkaa ja saapuneensa kahden suuren järven ja lumenpeittoisten\nvuorien läheisyyteen, ja siellä muka olivat Niilin molemmat lähteet.\nMahdollisia on, ettei hän siellä itse käynyt, mutta ainakin hän\nsaattoi kuulla moisen jutun rannikon arabialaisilta, jotka epäilemättä\nolivat Sansibarin rannikolle asettuneet paljon ennen kreikkalaisia.\nDiogenes kertoi tämän jutun Tyyron Marinokselle, syyrialaiselle\nmaantieteilijälle, joka julkaisi sen ajanlaskumme ensimmäiseltä\nvuosisadalla kirjoittamassaan teoksessa. Marinoksen teos on tosin\nhukkunut — ehkä se hukkui samalla kuin Aleksandrian kirjasto\nhävitettiin — mutta seuraavan vuosisadan keskivaiheilla Ptolemaios\nmaantiedeteoksessaan julkaisi siitä otteen melkein kokonaisuudessaan.\nEratosthenes ja Pliniuskin olivat tosin jo aikaisemmin kuulleet Niilin\nlähdejärvistä, mutta heidän tietonsa näyttävät olleen vain epämääräisiä\nhuhuja.\n\nPtolemaios koetti saada selvän käsityksen Niilin juoksusta, mikäli\nse virtasi siihen aikaan tunnettujen maitten poikki. Aina nykyisen\nBerberin seuduille hänen selityksensä on likimain oikea. Atbaran,\nSinisen ja Valkoisen Niilin välistä niemeä hän nimittää Meroeksi.\nHän luuli, samoin kuin hänen aikalaisensa yleensäkin, että tämä alue\noli saari. Molempain Niilien yhtymäkohdan hän asettaa leveyspiirille\n12°, vaikka sen latitudi on 15° 40', ja siitä pitäen hänen paikan\nmääräyksensä yhä enemmän poikkeavat todellisuudesta ja Niilin lähteet\nhänen kartallaan olivat todellisuutta koko joukon etelämpänä. Sinisen\nNiilin hän ilmoitti alkavan Coloe (Tsana) järvestä, mutta sekin oli\nhänen kartallaan liian kaukana etelässä. Seitsemäntoista vuosisataa\ntieto Niilin lähteistä pysyi likimain tällä asteella, ja vasta Stanley\nlopullisesti selvitti Valkoisen Niilin lähteet Semlikin ja Ruwenzorin\nlöytäessään.\n\nSinisen Niilin lähteistä saatiin aikain kuluessa tarkemmat\ntiedot, kuten olemme tämän löytöretkihistorian varressa nähneet.\nPortugalilaiset lähetyssaarnaajat, jotka vaikuttivat Abessiniassa\nseitsemännellätoista vuosisadalla, heidän jälkeensä ranskalaiset\nlähetyssaarnaajat ja kahdeksannentoista vuosisadan lopulla James Bruce\nselvittelivät pääpiirtein Abessinian maantieteen ja Sinisen Niilin\njuoksun, niin ettei varsinaisille löytöretkeilijöille sillä suunnalla\njäänyt suurtakaan saalista, vaikka tarkemmalla kartoituksella tietenkin\non vielä tänäpäivänäkin runsaasti työtä.\n\n\n\n\nRetkiä Egyptistä.\n\n\nEgypti, joka Vanhan ajan lopulla oli maantieteellisen tutkimuksen\nkeskus, oli kahdeksannentoista vuosisadan lopulla vähimmin tunnetuita\nVälimeren maista. Niin suuresti olivat asiat vuosituhannen,\npuolentoista, kuluessa muuttuneet. Kristittyjen ei ollut hyvä lähteä\ntähän maahan mamelukkien eikä heidän jälkeensä turkkilaistenkaan\najalla. Vasta kahdeksannentoista vuosisadan viime vuosina olot äkkiä\nmuuttuivat kun Napoleon Bonaparte teki retkensä Egyptiin, saadakseen\nsiitä tukikohdan Englannin vallan kukistamiseksi. Napoleon voitti\nmamelukit loistavissa tappeluissa ja valloitti maan, ja hänen mukanaan\ntuomansa ranskalaiset tiedemiehet kartoittivat sen ja alkoivat tutkia\nsen muinaismuistoja ja oloja. Tosin ranskalaisten jälleen täytyi maasta\npoistua, kun englantilaiset olivat heidän laivastonsa hävittäneet,\nmutta kuitenkin oli Egypti nyt avattu, ja ne hallitsijat, jotka sitä\nsitten Turkin sulttaanin nimessä aivan itsenäisesti hallitsivat,\nkutsuivat eurooppalaisia maahan, toivoen heidän avullaan voivansa\nkohottaa sen suurempaan kukoistukseen ja mahtiin.\n\n\n\nKhartum.\n\n\nMehemet Ali lähetti poikansa Ismail pashan valloittamaan Nubiaa, jonne\nosa mamelukeista oli päässyt pakenemaan, kun hän petoksen kautta tämän\nsotilaskastin hävitti. Ismail valloittikin maan, kukisti ne itsenäiset\narabialaisheimotkin, jotka sikäläisillä lakeuksilla samoilivat, ja\nperusti v. 1823 Sinisen ja Valkoisen Niilin yhtymäpaikkaan Khartumin\nEgyptin vallan tukipaikaksi. Ismail pasha tosin kesken näitä puuhia\nmurhattiin, mutta Egyptistä lähetettiin uusi armeija hänen murhaansa\nkostamaan, ja suuri osa kapinaan nousseista heimoista silloin tuhottiin.\n\n\n\nCaillaud.\n\n\nRanskalainen Frédéric Caillaud on tunnetuimpia niistä eurooppalaisista,\njotka pääsivät tunkeutumaan kauan unhotettuun vanhaan Nubiaan. Jo v.\n1820 hän oli Dongolan seuduilta löytänyt pyramidien, temppelien ja\nmuitten rakennusten raunioita, jotka osoittivat Egyptin muinoisen\nvaikutuksen ulottuneen niin kauas etelään päin. Myöhemmin Ismail\npashan retkikunnan keralla matkustaessaan hän löysi samanlaisia\nrakennusmuistomerkkejä vielä kauempaakin. Varsinkin hän löysi Meroen,\njonka tutkimisen kautta Nubian vanha historia on nykyisin saanut paljon\nvalaistusta.\n\nMuutama vuosi myöhemmin kuulu saksalainen luonnontutkija Rüppel kävi\nKordofanissa, jonka egyptiläiset olivat niinikään valloittaneet, ja\noleskeli kaikkiaan kahdeksan vuotta näillä mailla, matkustaen myös\nAbessiniassa. Jotkut toiset matkustelivat Valkoisellakin Niilillä,\nvarsinkin belgialainen Linant de Bellefond, jonka brittiläinen Afrikan\nseura oli matkaan lähettänyt. Hän päätteli lietteestä, että joki\nlähtee suurista järvistä, mutta ei kukaan näistä matkustajista käynyt\nkauempana, kuin Mehemet Alin vaikutusvalta ulottui.\n\nNiilin lähteet olivat näitten harrastusten kautta herättäneet niin\nsuurta mielenkiintoa, että Mehemet Ali v. 1839 lähetti retkikunnan\nniitä etsimään. Mukana oli useita eurooppalaisia ja saksalainen\nFerdinand Werne kirjoitti retkestä mieltäkiinnittävän tieteellisen\nkertomuksen. Retkikunta ei tosin päässyt perille saakka, mutta nousi\nkuitenkin hyvän matkaa ohi sen kohdan, jossa Bahr-el-Ghazal vasemmalta\npuolelta laskee Valkoiseen Niiliin, tutkien jokea paljon kauemmaksi\netelään kuin kukaan sitä ennen. Ruokatavarain puute ja väestön\nvihamielisyys estivät sillä kertaa kauemmaksi kulkemasta. Mehemet Ali\nei kuitenkaan ollut tähän tyytyväinen, vaan lähetti v. 1840 uuden\nretkikunnan, jonka mukana taas oli useita eurooppalaisia. Ainaisten\nruokoruhkain läpi, kautta lakean asumattoman maan retkikunta tunkeutui\netelää kohti aina Gondokoron koskille saakka, mutta tällä kohdalla, 4°\n42' pohj. leveyttä, joen poikki oli niin matala särkkä, ettei aluksia\nsaatu sen yli, vaan retkikunnan täytyi kääntyä takaisin. Käännekohdalla\nse näki etelän ilmalla etäisiä vuoria ja päätti, että ne mahtoivat\nolla Ptolemaioksen Kuuvuoret ja Niilin lähteet siis lähellä. Niitä\nsuunnattomia soita, joita on Bahr-el-Ghazalin laskupaikoilla, luultiin\nNiilin lähdejärviksi, jotka Ptolemaios mainitsee. Kolmas retkikunta\nei päässyt näinkään kauaksi. Mehemet Ali oli kehoittanut näitä\nretkikuntia kohtelemaan maanasukkaita hyvin, mutta siitä huolimatta\nhän alkoi niitten tuloksia käyttää siten, että toimeen pani Sudanissa\nsuuria orjanajoja hankkiakseen mustaa sotaväkeä armeijaansa. Toiselta\npuolen kuitenkin kauppakin kulki retkikuntain jälkiä, ja useita\neurooppalaisiakin asettui Nubiaan ja Bahr-el-Ghazaliin norsunluuta\nostamaan. Joku lähetysasemakin sinne perustettiin, vaikk'ei kristitty\nlähetystoimi ottanut menestyäkseen.\n\n\n\nPetherick niam-niamien luona.\n\n\nKauppiaista on ennen muita mainittava walesilainen John Petherick,\nensimmäinen, joka (v. 1855) uskalsi tunkeutua niam-niamien maahan. Tämä\nkansa asui niillä seuduin, missä Kongon ja Bahr-el-Ghazalin, Niilin\nsuurimman syrjäjoen, lähteet ovat lähinnä toisiaan, ja oli huonossa\nmaineessa sotaisuudestaan ja ihmissyönnistään. Petherickin kantajat\nosaksi karkasivat matkalla ja loputkin yrittivät lähteä käpälämäkeen,\nkun oli tultu ensimmäiselle niam-niamilaiselle kylälle, mutta Petherick\njohti heidät rohkeasti siihen ja lähti joukkonsa keralla suuren\nkyläpuun alle istumaan. Niam-niamit kokoontuivat paikalla heidän\nympärilleen ja jotkut olivat niin hävyttömiä, että kävivät vieraitten\njalkain päälle istumaan. He osoittivat vieraitaan sormella ja\npurskahtelivat äänekkääseen nauruun; sitä he nauroivat, selitti tulkki,\nettä oli niin typeriä ihmisiä, jotka uskalsivat heidän maahansa tulla\nilman keihäitä ja kilpiä. Nyt heidät syötäisiin paikalla, kun päällikkö\npalaisi kylään. Kun retkeläiset tämän kuulivat, tuntui asema heistä\nmelkein yhtä naurettavalta, sillä toden teolla he olivat sangen hyvin\nasestetut. Paikalle saapui sitten kylän päällikkö, ja Petherick päätti\nnyt näyttää omain aseittensa vaikutusta. Ilmassa liiteli haukka, hän\ntähtäsi sitä ja pudotti sen lennostaan. Samalla kun laukaus pamahti,\nlankesi koko kansa polvilleen, ulvoen säikähdyksestä. Vanha päällikkö\noli langennut maahan Petherickin eteen ja piti sormiaan korvissaan, ja\nkun hänet nostettiin pystyyn, näytti hän niin häiriintyneeltä, että\npelättiin hänen järkensä menettäneen. Ensinnä hän tunnusteli päätään,\noliko se vielä paikoillaan ja ehjä, ja vasta sitten hän kehoitti\nväkeänsä katsomaan ylös. Yksi ja toinen nosteli päätään, mutta painoi\nsen taas paikalla alas, huomatessaan niin paljon muka kuolleita\ntovereita ympärillään, ja kului kotvanen, ennenkuin he ottivat\nuskoakseen, että kaikki olivatkin terveinä. Paikalla muuttui heidän\nkäytöksensä ja ruokia kannettiin nyt runsaasti ja monenlaisia. Kovin\nhe olivat mielissään, kun norsunluulla saattoivat ostaa niin kauniita\nhelmiä. Petherick viipyi heidän luonaan kauan aikaa, tutkien maata\nja kansaa, ja hän tuli vakuutetuksi siitä, että he olivat kaikkein\nahnaimpia ihmissyöjiä, mitä Afrikassa tunnettiin. Eivät ainoastaan\nvihollisiaan he syöneet, vaan omia kansalaisiaankin, milloin vain sopi,\nja heidän kesken kulki semmoinen maine, ettei kukaan niam-niam kuollut\nluonnollista kuolemaa, vaan että jokainen ainakin vanhana, ellei emien,\njoutui ruokapataan.\n\nMyöhemmät matkustajat eivät kuitenkaan vahvistaneet näitä tietoja\ntäysin oikeiksi. Piaggia niminen italialainen eli heidän luonaan\nkaksi vuotta ja sai päällikön tyttären puolisokseen. Veljekset Poncet\ntutkivat maata niin kauas, että näkivät vesien rupeavan kallistumaan\nvastakkaiselle puolelle.\n\nPetherick tutki kauppamatkoillaan useita Bahr-el-Ghazaliin laskevista\nsuurista joista ja löysi erään uuden haikaran ja kauriin. Hänen\njulkaisemansa kirjat herättivät melkoista huomiota ja Englannin\nhallitus nimitti hänet Khartumiin konsulikseen.\n\n\n\n\nEnsimmäiset retket Sisä-Afrikan suurille järville.\n\n\n\nKilimandjaro ja Kenia.\n\n\nV. 1844 perustettiin Mombasaan Afrikan itärannalle anglikaaninen\nlähetysasema, joka ei tosin saanut aivan paljoa aikaan kristinuskon\nlevittämiseksi, mutta maantuntemusta sitä vastoin edisti sitä\ntehokkaammin. Kaksi saksalaista lähetyssaarnaajaa, Johan Ludvig Krapf\nja J. Rebmann, vaelluksillaan silloin vielä tuiki tuntemattomassa\nsisämaassa löysi korkean vuoriston 300 kilometrin päässä rannikosta.\nKorkeimmalla kukkulalla oli ikuista lunta. He nousivat sille niin\nkorkealle, kuin asutusta riitti. Tämä kukkula oli Kilimandjaro, ja\nseuraavana vuonna, v. 1849, Krapf löysi toisenkin lumikukkulan, Kenian,\njoka on edellistä pohjoisempana ja sitä hiukan matalampi. Samalla hän\nkuuli, että kauempana lännessä oli suuria vesiä, joihin joet näiltä\nvuorilta virtasivat.\n\nNäitä löytöjä ei kuitenkaan sen ajan ylikriitillinen tieteellinen\nmaailma uskonut, vaan otaksui sen, mitä molemmat lähetyssaarnaajat\nolivat luulleet ikuiseksi lumeksi, olevankin vain kalkkijauhoa, joka\nAlpeillakin muodostaa ikuisen lumen näköisiä valkoisia laikkoja.\nVasta paljon myöhemmin, v. 1861, saksalainen matkustaja paroni v. d.\nDecken kävi Kilimandjarolla erään englantilaisen geologin seurassa, ja\nseuraavana vuonna hän erään maanmiehensä kanssa nousi sille aina 5000\nmetrin korkeuteen saakka ja näki useita lumivyöryjä sekä määräsi vuoren\nkorkeuden ainakin 6000 metriksi (Kilimandjaron Kiho kukkulan korkeus on\n6010 metriä).\n\nArabialaiset orjakauppiaat eivät silloin vielä olleet alkaneet\ntuhotöitään näillä seuduilla, mutta kauempana etelässä he olivat\ntunkeutuneet sekä Tanganjika että Njassa järville. Liittäen yhteen\nheidän kertomansa tiedot Viktoria-järvestä, Tanganjikasta ja Njassasta\nmainitut lähetyssaarnaajat luulivat Afrikan sisäosissa olevan valtavan\nsuuren järven, todellisen sisämeren, jonka otaksuttiin peittävän kaiken\nsen maan, jonka käsittää näitten järvien kautta kulkeva kehäviiva.\n\nNiin suuri maantieteellinen merkillisyys tietysti kiinnitti mieliä\nsuunnattomasti, eikä kauaa kulunut, ennenkuin ruvettiin valmistelemaan\nretkiä tämän järven tutkimiseksi. Hyvällä syyllä nimittäin otaksuttiin,\nettä se oli Valkoisen Niilin kauan etsitty lähde.\n\n\n\n\nBurtonin ja Speken matka Tanganjikalle.\n\n\nRichard Francis Burton, joka oli jo tehnyt monta vaarallista ja vaikeaa\nmatkaa, muun muassa pyhiinvaeltajan valepuvussa käynyt Arabian pyhillä\npaikoilla ja Speken keralla yrittänyt tunkeutua Somalimaan kautta\nNiilin lähteille, esitti v. 1853 Englannin maantieteelliselle seuralle\nretkeä Sisä-Afrikan suurelle järvelle. Vasta v. 1857 retkikunta pääsi\nlähtemään Bagamojosta, joka on mannerrannalla Sansibaria vastapäätä.\n\nMatka sisämaahan oli niihin aikoihin sangen vaikea, ja kokemuksia\nmatkustamisesta oli vähän. Harvat olivat ne valkoiset, jotka olivat\nrannikkoa kauemmaksi uskaltaneet, eikä hyvin kaukana siitä ollut käynyt\nainoakaan, lukuun ottamatta arabialaisia kauppiaita, joille sisämaa\noli kauttaaltaan tunnettu aina Kongon latvoille saakka. Tie tunkeutui\nviljellyiltä mailta tiheikköihin ja rämeihin, joissa tukahduttava ilma,\nmätänevien kasviaineitten ja seisovan veden löyhkä ylläpitivät ainaisia\nkammon tunteita, sillä niihin aikoihin luultiin juuri näitä löyhkiä\nkuolettavan malarian tuojiksi, eikä osattu epäillä sääskiä muuta kuin\nvaarattomaksi, vaikka ylen kiusalliseksi maanvaivaksi. Mutta juuri\nsääsket tuota pikaa istuttivat vilutaudin idut sekä Burtoniin että\nSpekeen, niin että edellisen täytyi kannattaa itseään kiikkuverkossa,\nsillä eteenpäin hänen siitä huolimatta piti päästä. Speken kuume\nuudistui säännöllisin väliajoin, mutta Burton oli sairaana koko\najan, vieläpä Englannissakin kotiin palattuaan. Jonkin ajan hän oli\nhalvaantunut ja sokeakin, jonka vuoksi löytäjän ilot enimmäkseen jäivät\nSpeken osaksi.\n\nKasvullisuus oli runsas ja uhkuva. Tupakkaa, maissia, maapähkinöitä,\npapuja, monenlaisia palkokasveja ja bataatteja kasvoi runsaasti. Ananas\noli rikkaruoho. Mangoa, melonipuuta, sitruunapuita y.m. puita kasvoi\nkaikkialla lähempänä merenrantaa ja alavilla mailla viljeltiin riissiä.\n\nKun rannikon matalista ja vesiperäisistä maista oli päästy, kohosi tie\nUsagaran korkeaan mäkimaahan ja siellä matkustajain terveys jonkun\nverran parani. Tie kulki jalojen tamarindilehtojen kautta, joista\nseutu oli nimensäkin saanut. Toisinaan kuljettiin aamulla ihanan\navoimen maiseman kautta, mutta jo puolenpäivän aikaan oltiin korkeissa\ntiheiköissä, joissa mätänevät ruo'ot löyhkäsivät, tai metsissä,\njoissa kaatuneet lahot puut poluilla estelivät kulkijoita. Myombo\njoella muurahaiset hyökkäsivät retkikunnan kimppuun ja sitä alinomaa\nkiduttivat tsetse-kärpäset, maan vitsaus, joita paitsi se olisi mitä\nparasta viljeltäväksi. Sekä kantajista että aaseista menetettiin jo\ntäällä useita. Pitkin matkaa pikkukuninkaat nylkivät kauttakulkuveroja,\nmitä suinkin kukin sai irti lähtemään.\n\nNäistä pikkukuninkaista eli sulttaaneista, joksi arabialaiset heitä\nsanoivat, oli todella ainainen vastus. Heidän valtakuntansa ei ollut\nkuin neljää- tai viittäkymmentä kilometriä leveä, mutta he hallitsivat\nsitä yksinvaltiaina. Heidän tärkein tulolähteensä oli maansa läpi\nkulkevain karavaanien verottaminen, ja kun vaatimukset olivat ylöttömät\nja niistä oli tingittävä loppumattomiin, oli retkikunnan eteneminen jo\ntästäkin syystä hidasta.\n\nYhä korkeammalle kohosi tie, kunnes retkikunta tuli ylängölle, joka\nkauttaaltaan oli tuhatta metriä korkealla merenpinnasta. Maa oli\nsiellä erämaanluontoisempaa ja elefantteja, sebroja ja kirahveja\noli runsaasti. Jalopeuroista, leopardeista, sarvikuonoista,\npuhveleista, gnuista, kvaggoista, antiloopeista ei ollut puutetta\nja metsämiehet kokivat monta jännittävää seikkailua hankkiessaan\ntästä riistarunsaudesta retkikunnalle ruuan apua. Mutta sitä enemmän\nkoettivat maanasukkaat nylkeä kaikesta siitä, mitä retkikunnalle\nmöivät. Polttavat päivänpaisteet ja kylmät yöt lisäsivät matkan\nrasituksia ja tunkkaisten rämeitten ja karujen palaneitten arojen\nainainen vaihtelu ylläpiti tauteja ja vähentämistään vähensi matkueen\nmieslukua. Usagarasta tultiin Ugogoon, jossa ilma oli viileämpää ja\nkuivempaa, maa kauttaaltaan yhä korkeampaa. Täällä viljeltiin, riissin,\npuuvillan ja tupakan sijasta sorghumia ja maissia ja maanviljelys oli\nkokonaan vaimojen asia. Miehet metsästivät ja kävivät sotia.\n\nUgogosta tultiin »Kuumaahan», Unjamvesiin ja saavutettiin Kazeh,\narabialaisten tärkein kauppakeskusta, 7 p. marrask. 1857. Matka\nrannikolta sinne oli kestänyt 134 päivää.\n\n\n\nUnjamvesi ja sen kantaja-asukkaat.\n\n\nStanleyn mielestä, joka lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin matkusti\nnäillä seuduilla, Unjamvesi on koko Itä- ja Keski-Afrikan kaunein maa.\nSe on avaraa aaltoilevaa lakeutta, joka vähitellen alenee Tanganjikaa\nkohti. Joltain korkealta paikalta katsoen näkisi laajoja metsiä,\npurppuraan vivahtavan, siellä täällä paljaitten kenttien katkaiseman\nlehväryijyn ja pehmeistä maan aalloista, jotka muistuttavat valtameren\nmaininkia myrskyn jälkeen, kohoavan synkkiä typistettyjä vuorenkeiloja.\nNäköala ei ole vaihteleva, eikä maalaukellinenkaan, mutta siinä on\nyksitoikkoisuudestaan huolimatta jotain ylevää, lehdet hohtavat kaikin\ntaivaankaaren värein ja etäältä katsoen ovat metsät lystilliseen\nsumuvaippaan kietoutuneina. Jokia ei ole monta, eivätkä ne ole suuria.\n\nTämän maan asukkaat ovat merkillisimpiä kaikista Keski-Afrikan\nasukkaista. Unjamvesiläinen on roteva, hyvänluontoisen näköinen mies,\njonka kasvoilla aina asuu hymy. Keskellä yläleuan hammasriviä on\naukko, heimomerkki, joka tehtiin hänen poikana ollessa. Päälaelta\nriippuu satoja hoikkia suortuvia, ruumiinrakenne on sopusuhtaisen\nkaunis. Unjamvesiläinen on kuin syntynyt kauppiaaksi ja matkustajaksi.\nHänen heimollaan on ikimuistoisista ajoista ollut yksinoikeus\ntavarain kuljettamiseen maasta maahan; hänen apunsa oli jokaiselle\nmatkustajalle tarpeen, jos hän tahtoi kuljettaa tavaroita rannikolta\nsisämaahan, olipa hän arabialainen kauppias tai eurooppalainen\nlöytöretkeilijä. Tavallisesti merenrannan kaupungeissa, Bagamojossa,\nKondukissa, Daressalaamissa ja Kilvassa aina tapasi joukoittain\nunjamvesiläisiä odottamassa jonkun karavaaninkuljettajan pestiä,\nmelkein kuin merimiehet jossain suuressa satamakaupungissa. Mutta\nunjamvesiläinen vaati verraten hyvän palkan palveluksistaan. Lualaban\nrannoilla, Ukavendin metsissä, Ugandan ja Karaguen vuorimaissa, Urorin\nlakeuksilla, Ugogon ylängöllä, puistomaisessa Ukonongossa, Useguhhan\nrämeissä, Usagaran vuorisolissa, Ubenan erämaissa, karjanhoitoa\nharjoittavain Vatutain kesken Rufijin rannoilla, orjia myyvässä\nKilvassa, kaikkialla tapasi Keski-Afrikassa Sansibarin sulttaanin\nvallan aikana unjamvesiläisiä kuljettamassa sisämaahan Amerikan\npumpulikankaita, Maskatin karttuuneja, Saksan lasihelmiä, Englannin\nkalikoita ja metallitankoja.\n\nMatkalla nämä ihmiset olivat tottelevaisia ja auliita. Kylissään he\nviettivät iloista elämää. Omaan laskuun matkustaessaan ja kauppaa\ntehdessään he ovat teräviä ja ovelia, rosvoina armottomia ja rohkeita.\nMutta tämän kiertelevän elämän kautta heimo epäilemättä heikkoni.\nKymmenestä vaalenevasta pääkallosta, joita virui Afrikan sisäosissa\nkauppateiden varsilla, oli kahdeksan matkan vaaroihin ja rasituksiin\nsortuneiden unjamvesiläisten.\n\nUnjamvesin pohjoisosissa kansa oli erinomaisen uutteraa. Se sulatti\nitse rautansa ja valmisti melkein kaikki kuokat, mitä Tanganjikan ja\nmerimaan välillä käytettiin. Unjanjembestä meren rannalle palatessaan\nkaravaanit aina ostivat näitä kuokkia maksaakseen niillä Ugogossa\nvaaditut verot. Kuokista muut heimot sitten valmistivat keihäänsä,\nnuolenkärkensä ja sotatapparansa.\n\n\n\nTabora.\n\n\nUnjamvesin pääpaikka oli Kazeh eli Tabora, Sansibarin arabialaisten\nrakentama ja asuma kaupunki, jossa suurille järville vievät\nkauppatiet yhtyivät. Nämä arabialaiset eivät kuitenkaan olleet\npuhdasrotuisia, vaan niin sekaantuneita neekereihin, että ihoväri ja\nusein kasvonpiirteetkin olivat neekeriläistyneet. Arabialaisia asui\nympärillä maaseuduillakin. Taborasta säteilivät heidän liikeyhteytensä\njoka taholle. He möivät kankaita, koristeita ja kaikenlaisia\nteollisuustuotteita ja lähettivät rannikolle norsunluuta ja orjia.\n\nKazehin laajalta liikkuvilta arabialaisilta Burton ja Speke nyt\nsaivat vähän oikeampia tietoja Sisä-Afrikan suurista järvistä, joita\nlähetyssaarnaajat olivat luulleet yhdeksi vedeksi. Arabialaiset\ntiesivät, että järviä oli kolme, Njassa ja Ujijin järvi, joka nykyään\ntunnetaan Tanganjikan nimellä, ynnä Ukerewe, jonka Speke sittemmin\nnimitti Viktoria Njansaksi. Sheikki, jonka vieraina retkeilijät olivat\nKazehissa, tiesi Ukerewen, jolle arabialaiset olivat tämän nimen\nantaneet suuresta saaresta, olevan järvistä suurimman, mutta hän\nerehtyi siinä, kun luuli Afrikan itärannikolle virtaavan Juba joen\nsiitä lähtevän. Molemmat retkeilijät olivat paikalla selvillä siitä,\nettei Ukerewe voinut laskea itäänpäin, jossa oli suuri vuoristo edessä,\nvaan että sen täytyi olla Niilin lähdejärvi.\n\nSpeke tahtoi, että retki heti suunnattaisiin Ukerewelle, mutta kun\narabialaiset arvelivat Usuin asukkaitten varmaan ryöstävän retkikunnan,\npäätti Burton lähteä Ujijin järvelle. Hän oli kuitenkin niin sairas,\nettä hänen täytyi jättää johto Spekelle.\n\nUnjamvesista, tästä kantajain luvatusta maasta, oli kuitenkin hyvin\nvaikea saada kantajia Ujijiin, ja lopulta täytyi uudelleen palkata\nsamat kantajat, jotka olivat saattaneet retkikunnan merenrannalta\nUnjamvesiin. Vasta joulukuun puolivälissä retkikunta pääsi lähtemään\nliikkeelle Tanganjikaa kohti. Burton sai välillä halvauskohtauksen,\nvaikka pian parantuikin sen verran, että saattoi matkaa jatkaa kuuden\nmiehen kantamassa kiikkuverkossa. Maa, jonka läpi tie nyt kulki, oli\nsangen kaunista: vuoroin ruohokenttiä, tiheitä viidakoita ja viljavia\nvainioita, joilla kasvoi reheviä laihoja, vihanneksia ja tupakkaa.\n\n\n\nTanganjika.\n\n\nUnjamvesin hedelmällisistä seuduista tultiin maihin, jotka sota oli\nhävittänyt autioiksi. Maisemat olivat ryhmyisiä, mäkisiä, mäkien\nvälillä oli syviä soita ja lisäksi oli kuljettava Malagarassin\nsyrjäjokien poikki. Mutta vihdoin kuitenkin löi voiton hetki. Helmik.\n13 p. 1858 Burton taudistaan ja raihnaudestaan huolimatta juoksi\nkaravaanin etupäähän moittimaan erästä opasta ja siellä hänelle avautui\nnäköaloista ihanin: Tanganjika vuorirantainsa helmassa. »Unohtaen\nvaivat, vaarat ja paluumatkasta tietämättä tunsin mielelläni kestäväni\nvaikka kaksi sen vertaa, mitä jo olin kestänyt, ja koko retkikunta\nnäytti yhtyvän minun ilooni.» Samana päivänä he saapuivat Ujijiin.\nSpeken näkö oli nyt auringon räikeän valon vaikutuksesta heikontunut\nniin, ettei hän toisinaan nähnyt paljon mitään.\n\nNämä olivat ensimmäiset valkoiset, mitä Tanganjikan rannoilla nähtiin,\nja mustat »olivat mulkoilla silmät päästään», niin he hämmästyivät\nheidät nähdessään. Yhtä paljon molemmat valkoiset hämmästyivät järven\nkauneutta, vaikk'eivät voineetkaan sitä kauttaaltaan tutkia Burtonin\nsairauden ja asukkaiden vastarinnan vuoksi.\n\nTanganjikan rannalla Kannina niminen pieni kyläpäällikkö nylki\nmolempia matkustajia armottomasti, mutta Ujijissa, joka silloin jo oli\narabialaisten pääpaikka tällä rannalla, vastaanotto oli ystävällinen.\n\nMolempain löytöretkeilijäin ensi huoli oli tietysti nyt lähteä\ntutkimaan tätä suurta järveä, purjehtimaan sen ympäri, jos suinkin\nmahdollista, mutta paikkakunnilla raivoavat sodat, sopivain veneiden\npuute ja sairaus vaikeuttivat kovin heidän pyrinnöitään.\n\nSpeke sai lopulta vuokratuksi yhdestä puusta koverretun suuren veneen,\njolla kaksikymmentä alkuasukasta lähti häntä ja hänen neljää miestään\nviemään järven poikki Kasengen saarille, jossa eräällä arabialaisella\noli suuri purjevene eli dhow. Tuskin he olivat taipaleelle lähteneet',\nkun raju myrsky oli hukuttaa aluksen kaikkineen.\n\nSpeken matka kulki aluksi rantaa pitkin, joka oli oudostuttavan autio,\nvaikka monet merkit osoittivat kyliä olleen ennen kyliäkin paljon.\nOrjastajat olivat ryöstäneet ja murhanneet väestön ja polttaneet kylät.\nKrokotiileja vilisi joka puolella, virtahepoja oli paljon, etenkin\njokien suistamoissa. Kaksi käärmettä eli Tanganjikan vedessä, kaloja\nsiinä oli runsaasti. Pitkäsarviset puhvelit töllistelivät kulkijoita\nihmeissään, antilooppeja näkyi usein ja elefantteja oli silloin vielä,\nennenkuin norsunluun metsästäjät olivat niiden lukua perin tuntuvasti\nvähentäneet, sangen paljon. Speke ei kuitenkaan saanut aluksensa\nkapteenilta, jolla selässään oli vuohen nahka arvonsa merkkinä,\nlikimainkaan niin paljon tietoja kuin hän olisi halunnut, sillä\nuskonnolliset syyt estivät häntä vesillä puhumasta ja varsinkin maihin\nlaskettaissa tai rannasta lähdettäissä oli puhuminen kovin paha enne.\n\nKapeimmalta kohdalta alus sitten onnellisesti kulki järven poikki ja\nSpeke leiriytyi eräälle saarelle sen länsirannalla. Siellä hänelle\nsattui omituinen ikävä tapaturma. Kun hän illalla sytytti kynttilän\njärjestääkseen tavaroitaan, alkoi majaan joka puolelta tulvia mustia\nkovakuoriaisia. Väsyttyään niitä itsestään pois karistamaan Speke\nsammutti kynttilän ja vaipui uneen huolimatta siitä, että niitä\njuoksenteli hänen päällään. Äkkiä hän kuitenkin heräsi siihen, että\nmuuan hyönteisistä tunkeutui hänen korvaansa. Turhaan hän koetti\nsaada sen pois, hyönteinen vain ryömi pidemmälle ja pidemmälle,\nkunnes saavutti rumpukalvon ja nyt tuotti puremisellaan sietämättömiä\ntuskia. Kun Spekellä ei ollut käsillä tupakkaa, öljyä eikä suolaa,\ntäytyi hänen kynäveitsensä nirkolla pistellä hyönteistä ja tosiaan hän\nsaikin sen hengiltä mutta haavoitti samalla korvansa niin pahasti,\nettä se tulehtui ja kävi märille pakottaen monta päivää armottomasti.\nKasvot vääntyivät ja kun hän ei saattanut pureskella, täytyi hänen\ntyytyä liemiruokaan. Monta kuukautta hänen kuulonsa oli huono ja\nkovakuoriaisen kappaleita putoili korvasta vähin erin. Mutta korvan\nmärkiintyminen helpotti silmäkipuja, niin että hänen näkönsä taas\nvähitellen palasi ennalleen.\n\nKasengen arabialainen ei voinut lainata Spekelle purjealustaan, kun\nhän itse tarvitsi sen miehistön käydäkseen Uruvassa kuparia hakemassa\neivätkä muut olisi voineet alusta hoitaa. Arabialainen kehoitti\nhäntä lähtemään kanssaan sisämaahan ja Speke oli vähällä suostua.\nOnneksi hän kuitenkin muutti mielensä ja palasi Burtonin luo Ujijiin.\nSe arabialainen näet ei milloinkaan palannut retkeltään, sisämaan\nihmissyöjät kun hänet murhasivat.\n\nBurton ja Speke tekivät sitten Ujiiista pienempiä veneretkiä pohjoista\nkohti ja Speke kulki niin kauas, että näki molempain rantain yhtyvän,\nmutta päätä hän ei saavuttanut. Maanasukkailta he kuulivat Rusisin\nlaskevan järven päähän pohjoisesta käsin, joka ei kuitenkaan estänyt\nBurtonia myöhemmin, molempain retkeilijäin katkerasti riitauduttua,\nväittämästä vetten päinvastoin virtaavan poispäin ja Tanganjikan olevan\nNiilin lähdejärviä. Kun kului parikymmentä vuotta, ennenkuin seuraava\ntutkimusretkeilijä kävi Tanganjikalla, saavutti Burtonin mielipide\npaljon kannatusta ja se muun muassa paljon vaikutti Livingstonen\nkäsityksiin ja matkoihin.\n\nBurtonin ja Speken tavaravarat olivat huvenneet niin vähiin, että\nhe Ujijissa olisivat joutuneet pahaan pulaan, elleivät sikäläisiltä\narabialaisilta olisi saaneet tavaroita luotolla. Niillä he saattoivat\nmatkustaa takaisin Kazehiin, saapuen sinne kaksitoista kuukautta sen\njälkeen, kun olivat lähteneet Sansibarista. Snay niminen arabialainen\nsheikki jälleen otti heidät mitä vieraanvaraisimmin vastaan.\n\nBurton oli arabian kielen etevä tuntija ja hän saattoi sen vuoksi\nKazehin arabialaisilta hankkia mitä täydellisimmät tiedot heidän\nmaantuntemuksestaan. Snay kertoi varsinkin Ukerewesta ja Uganda\nnimisestä suuresta rikkaasta valtakunnasta, joka oli sen länsirannalla;\neurooppalaisille tämän maan nimikin oli siihen aikaan tuiki tuntematon.\nSheikki oli itse käynyt Ugandassa ja nähnyt Ukerewe järven, vaikka\nUgandan hallitsija sitten oli sulkenut maansa arabialaisilta. Sen\neteläpuolella olevassa Karaguessa arabialaisilla sen sijaan oli\nedelleenkin kauppa-asemiaan.\n\nBurton oli niin sairas, että hänen täytyi jäädä Kazehiin, mutta Speke\nlähti Ukerewe järvelle pyrkimään, nähdäkseen omin silmin, olivatko\narabialaiset puhuneet totta. Hänen oli alussa vaikea saada väkeä\ntälle matkalle, mutta kun oli alkuun päästy, marssivat kantajat ja\nsuojamiehet — Burtonilla ja Spekellä oli mukana pieni osasto Sansibarin\nsulttaanin belutshihenkivartijastoa — napisematta.\n\n\n\nTaistelu tiestä.\n\n\nMatka piti suurta karavaanitietä, joka Kazehista kulki järvelle. Eräänä\npäivänä tuli vastaan norsunluukaravaani. Kun molemmat karavaanit\nnäkivät toisensa, painoivat kummankin miehet päänsä etukenoon ja\ntörmäsivät yhteen kuin kaksi pässilaumaa, puskien toisiaan raivoisasti,\nkunnes toinen karavaani väistyi tieltä. Speke, joka ei tuntenut Afrikan\ntapoja, luuli karavaanien välillä syntyneen yleisen tappelun ja aikoi\nensin lähteä isolla kepillä erottamaan tappelijoita, mutta kun siinä\nhelposti olisi saattanut lyödä omiakin miehiä, ei hänellä ollut muuta\nneuvoa, kuin antaa tappelijain puskea toisiaan uuvuksiin asti. Ja\nsitten tappelu lakkasikin yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin ja kumpikin\npuoli jäi nauramaan valkoisen miehen kiihtymystä, hän kun ei tiennyt,\nettä Afrikassa karavaanien oli tapana täten toistensa vastaan tullessa\nkoettaa, kumman puolen oli väistettävä.\n\nRuokatavaroita oli viljalti, mutta niitä ei aina ollut helppo saada,\nmuutamissa kylissä kun ei maksuksi huolittu muuta kuin kirjavia\nhelmiä. Speken helmet taas kaikki olivat valkoisia. Kuninkaita oli\ntaajassa ja kaikille niille oli veroa maksettava, ja olipa jossakin\npikkuvaltakunnassa nainenkin ylimmän vallan haltija, ja tämä ei\nlaskenut Spekeä menemään, ennenkuin oli saanut nähdä hänet. Kuningatar\noli noin kuudenkymmenen ikäinen tarmokas eukko, sormet, käsivarret\nja sääret täynnään kuparirenkaita, nilkoissa isot tukot kaikenlaisia\nlumoja. Kuningatar istahti Speken viereen, tarkasti hänen kenkänsä,\nhousunsa, liivinnappinsa, takkinsa, pyytäen sitten takkia itselleen.\nTämän jälkeen eukko alkoi imarrella vierastaan, kiitellen hänen\nkäsiensä pehmeyttä ja verraten hänen kauniita hiuksiaan leijonan\nharjaan. Lopulta hän kuitenkin laski Speken menemään, ihmetellen vain\nhänen joutavaa kiirettään.\n\n\n\nSpeke Ukerewen rannalla.\n\n\nLähempänä järveä raivosi sota ja Speken täytyi tehdä melkoinen kierros.\nVihdoin, heinäkuun 30 päivänä 1858, hän näki vilaukselta suuren järven\nrannatonta ulappaa ja tiesi nyt arabialaisten puhuneen totta. Monen\ntiheikön läpi täytyi kuitenkin vielä tunkeutua, monen joen poikki\nkahlata, ennenkuin laajempi näköala järvelle avautui.\n\n»Oli aikainen aamu», Speke matkakertomuksessaan kertoo, »pohjoisella\ntaivaanrannalla näkyi pohjoisen ja luoteen välillä rannatonta\nvettä, mutta järven leveydestä ei tässäkään saanut käsitystä, koska\nnäköalaa vasemmalla puolella peitti saaristo, kukin saari muodostaen\nyhden ainoan kukkulan, joka kohosi kaksi- tai kolmesataa jalkaa yli\nvedenpinnan. Oikealla taas Ukerewen saaren läntinen niemi esti sillä\npuolella näkemästä järveä kauemmaksi. Sen vaaran alla, jolla minä\nseisoin, kulki kuitenkin järvestä haarautuva perukka kauas itäänpäin,\njossa hämärässä etäisyydessä mannermaahan kuuluva kumpumainen kohennus\nkäsittääkseni osoitti järven etelä- ja itäkolkkaa.»\n\nSpeken maksuvälineet olivat nyt niin lopussa, ettei hän voinut sen\nenempää jatkaa tutkimuksiaan, mutta hän päätti niin pian kuin suinkin\npalata takaisin paremmin varustettuna. Alkuasukkaitten tiedot yhä\nvahvistivat häntä siinä käsityksessä, että tämä järvi, jota he sanoivat\nNjansaksi eli »järveksi» — Speke lisäsi sanan eteen Viktoria — todella\noli Niilin päälähdehaara.\n\nSpeken varat olivat tosin vähissä, mutta täällä jos missään saattoi\nkaravaanin elättää maan luonnonantimistakin, mitään ostamatta. Speke\noli innokas metsästäjä ja maa todellinen metsästäjän paratiisi. Milloin\nkaravaani vähänkin poikkesi yleiseltä kulkureitiltä, aina se tapasi\nviljalta puhveleita, gnuita, kuduja, hartebeesteja, kauriita, pallahia\nja pieniä saltiana-antilooppeja sekä lisäksi elefantteja, leopardeja,\nhyeenoja, kettuja ja metsäkarjuja. Trappeja, helmikanoja, fasaaneja,\nviiriäisiä, kurppia, hanhia, sorsia ja kalliokyyhkyjä oli runsaasti.\nLisäksi oli kansakin ystävällisempää kuin etelämpänä, jossa asui\npaimentolaisheimoja. Elokuun lopulla Speke saapui takaisin Kazehiin,\njossa väestö niin ilostui, että suurella joukolla tuli karavaania\nvastaanottamaan. Burtonkin oli liikkeellä olevain sotahuhujen vuoksi\nollut sangen huolissaan matkakumppaninsa puolesta.\n\nSyyskuun lopulla retkikunta lähti Kazehista kotimatkalle. Speke sai\nmatkalla kouristustaudin, joka oli vähällä viedä häneltä hengen.\nKumpaakin oli kannettava. Helmikuun alussa seuraavana vuonna (1859)\nretkikunta saapui merenrannalle.\n\nBurton ja Speke olivat matkalla riitaantuneet ja kadehtivat nyt\ntoistensa osuutta näistä suurimmista löydöistä, mitä Afrikassa oli\nsiihen saakka tehty. He sopivat kuitenkin, ett'eivät mitään julkaisisi,\nennenkuin olivat molemmat palanneet Englantiin, mutta Speke ei pitänyt\nsanaansa. Kun Burton huonon terveytensä vuoksi viipyi kauemmin\nlämpimissä maissa, esitti Speke yksin maantieteelliselle seuralle\nmatkan tulokset ja sai tämän seuran kaikkivaltiaan sihteerin, Sir\nRoderick Murchisonin, lupauksen, että hänet viipymättä lähetettäisiin\njatkamaan Niilin suuren lähdejärven tutkimista. Kun Burton palasi\nkotimaahan, oli juhlat jo juhlittu, ja vaikka kunnianosoituksia riitti\nhänellekin, jäi hän kuitenkin toiselle sijalle eikä sen koommin\npalannut Afrikkaan löytöretkeilijänä.\n\n\n\n\nSpeken ja Grantin retki Viktoria Njansalle.\n\n\nBurtonin ja Speken löydöt herättivät valtavaa huomiota kautta maailman\nja niitä näköaloja, joita ne olivat avanneet, pidettiin niin lupaavina,\nettä valtio yhtyi tutkimustyön jatkamista kannattamaan.\n\nEnglannin hallituksen varoilla Speke siis varusti uuden retkikunnan ja\nsai seuralaiseksi sille kapteeni J.A. Grantin, joka kuului Englannin\narmeijaan, kuten hän itsekin.\n\nLokakuussa 1860 retkikunta lähti Sansibarista. Se oli hyvin\nvarustettu: siihen kuului muun muassa 60 aseellista sansibarilaista,\nja kaikenlaisia kauppatavaroita oli runsaasti mukana. Jälkijoukkona\nkulki osasto Etelä-Afrikasta lähetettyjä hottentotti-sotilaita,\njotka eivät kuitenkaan soveltuneet ilmanalaan, vaan olivat jotenkin\npian palautettavat kotimaahansa. Muuleja ja aaseja käytettiin\nkuormankantajina, mutta ne eivät menestyneet, koska alavassa\nrannikkovyöhykkeessä tsetse-kärpänen oli yleinen. Painot sen vuoksi\nolivat kaikki ihmisten kannettavat. Speke aikoi tuoda matkaltaan\nkokoelman valokuvia Sisä-Afrikan maisemista ja kansoista, mutta märät\nlevyt, joilla siihen aikaan valokuvattiin, olivat mustan teltan\nkuumuuden vuoksi niin hankalat ja koko menetelmä terveydelle niin\nvaarallinen eetterin nopean haihtumisen vuoksi, että Speken täytyi\nluopua tästä hommasta ja tyytyä kapteeni Grantin piirroksiin.\n\nUsagaran ja sen penkereittäin kohoavien kauniitten vuorimaisemien\nkautta retkikunta nousi Ugogon aaltoilevalle ylängölle, jossa kuivuuden\nja pohjoisten ja eteläisten naapurikansain rosvoretkien vuoksi vallitsi\nnälänhätä. Kansa, wagogot, olivat muutoinkin pahassa maineessa\nainaisista rettelöistään. Kahta ahnaammin pikkupäälliköt nyt pyrkivät\nnylkemään yhä enemmän veroa, kuta kauemmaksi sisämaahan kuljettiin,\nkantajia karkasi ja kuivuuden jälkeen oli tullut tavallista rankempi\nsadeaika, maa oli joka puolella tulvillaan. Retkikunta olisi kuollut\nnälkään, elleivät sen johtajat olisi olleet niin oivallisia metsämiehiä\nja riistaa olisi ollut niin runsaasti. Lopulta se ei kantajien puutteen\nvuoksi päässyt ensinkään etenemään. Tästä vaarallisesta asemasta sen\npelastivat Unjamvesin arabialaiset, lähettäen avuksi seitsemänkymmentä\nkantajaa. Kun Speke Unjamvesin rajalla tarkasti retkikunnan, huomasi\nhän menettäneensä kuusi hottentottia, jotka olivat osaksi kuolleet,.\nosaksi oli lähetetty rannikolle, 25 Sansibarin sulttaanin orjaa ja 98\nkantajaa, jotka olivat karanneet, kaikki muulit ja aasit ja varkauksien\njohdosta puolet retkikunnan omaisuudesta.\n\nUnjamvesiä on kaikki Viktoria Njansan eteläpuolinen maa aina Rukwa\njärveen asti etelässä. Mistä se on »Kuumaan» nimen saanut, sitä\nei vielä kukaan ole voinut selittää. Se lienee ennen ollut yhtenä\nvaltakuntana, mutta oli nyt jakautunut moneen pieneen ja keskenään\nvihamieliseen alueeseen, joilla ei ollut muuta yhteistä kuin kieli. Se\non enimmäkseen aaltoilevaa ylänkömaata, siellä täällä joku rotkolaakso\nlampineen. Kansa on rotevaa ja niin voimakasta, että Unjamvesin\nmiehet kantoivat kahta vertaa suuremman kuorman kuin muut. Samalla\nhe olivat ovelia kauppiaita ja luullaan, että Unjamvesin asukkaat\nolivat sisämaan kansoista ensimmäiset, jotka ryhtyivät rannikon kanssa\nkauppaa tekemään. Ainakin viisi vuosisataa Unjamvesi on tehnyt kauppaa\nSansibarin kanssa, mutta Sansibarin arabialaiset sinne asettuivat vasta\nsatakunta vuotta takaperin.\n\nSpeke kuuli jälleen Unjamvesin arabialaisilta, että »Karaguen\npohjoispuolella oli ihmeellinen vuori, joka oli niin korkea ja jyrkkä,\nettä sille oli mahdoton kiivetä. Sitä harvoin näkyi, koska se oli\npilvien sisässä, jossa sille satoi valkoista ainetta — lunta tai\nrakeita.» Arabialaiset puhuivat toisesta järvestäkin, joka oli aivan\nerilainen kuin Speken edellisellä matkalla näkemä Viktoria Njansa, vesi\nsuolaista. Vuori tietysti oli Stanleyn sittemmin löytämä Ruwenzori,\njärvi Albert Njansa, jonka vesi on hieman suolahkoa. Tanganjikan\nlaskuväylästä ja monesta etäisestä neekerikansasta he antoivat\nhuomattavan oikeita tietoja, vaikk'ei Speke osannut antaa niille niin\nsuurta arvoa, kuin ne olisivat ansainneet.\n\nUnjamvesissa matkan jatkaminen viivästyi, kun taas oli vaikea saada\nkantajia. Itäpuoliset seudut olivat sodan jaloissa. Manua Sera niminen\nneekeripäällikkö oli noussut arabialaisia vastaan, ja tässä sodassa\nSpeken parhaat arabialaiset ystävät saivat surmansa, muiden muassa\nsheikki Snay, ensimmäinen, joka oli käynyt Ugandassa Viktoria Njansan\nluoteiskulmilla. Luoteessa Usui nimisen maan sotainen päällikkö,\nSuvarora, sulki tien Karaguehen, Viktoria järven länsipuolella olevaan\nmaahan, ja lännen ja pohjoisen puolella ryöstivät watutat, omituinen\nsotainen paimentolaiskansa, jonka sanottiin kuuluvan zuluihin ja heistä\nkauimmaksi pohjoista kohden edenneen, kun sulut yhdeksännentoista\nvuosisadan alkupuolella tekivät hyökkäyksensä Itä-Afrikkaan. Speke\nkoetti saada kantajia Unjamvesin pohjoisosista, mutta huonolla\nmenestyksellä, eikä asia siitäkään parannut, vaikka hän sai\nlyhytaikaisen rauhan solmituksi arabialaisten ja Manua Seran välillä.\nSpeke jätti sen vuoksi Grantin ja osan tavaroista Unjamvesiin ja lähti\nyksin niine kantajineen, mitä hänellä oli, etenemään Usindshaan,\nensimmäiseen vahumain hallitsemaan maahan. Vahumoiksi eli bahimoiksi\nsanottiin gallalaista ylimystöä, joka Niilin lähdemaihin oli perustanut\nuseita valtakuntia ja ikimuistoisista ajoista oli niitä hallinnut.\nSpeke oli täysin selvillä tämän ylimystön alkuperästä.\n\nSpeken täytyi sitten matkustella edestakaisin ja olla pienien\nneekeripäälliköitten ainaisten tuskastuttavien veronnylkemisten uhrina\nja kaiken päälliseksi hän vielä kylmettyi ja sai vaarallisen, kuukausia\nkestävän yskän. Hänen karavaanejaan ryöstettiin, vaikka tavarat joskus\ntoimitettiinkin takaisin. Useimmat hänen karavaanipäälliköistään olivat\npettureita. Speke oli kuitenkin kuukausia ennen saanut lähetetyksi\nsanan Usuin ruhtinaalle Suvaroralle, joka oli Karaguen vahumaruhtinaan\nRumanikan vasalli. Suvarora lähetti lähettilään valtikkansa keralla\nhäntä luokseen kutsumaan, ja tästä Usindshan kavala päällikkö säikähti\nniin, että päästi hänet lokakuussa 1861 matkaa jatkamaan, toimittaen\ntakaisin osan varastetuista tavaroista ja antaen hänelle jonkun verran\nkantajia. Grant jäi Usindshaan niiden tavarain kera, joita Speke ei\nsaanut mukanaan kulkemaan. Speke matkaan lähtiessään oli »kurja kuin\nhaamu näöltään, läähätti ja puhalsi askelenkin astuttuaan, olkapäät\nryhdittöminä ja vasen käsivarsi riippuen voimattomana kuin halko,\nhän kun ei saattanut sitä liikuttaakaan.» Uskomattomien harmien ja\nvastuksien jälkeen, jokaisen pienimmänkin päällikön, jonka maan läpi\nkuljettiin, veroa vaatiessa, Speke saapui Usuihin Viktoria Njansan\nlounaiskolkkaan, vilkkaaseen mäkimaahan, jossa vahumoilla oli suuret\nkarjat laitumella. Täällä varkaat joka yö ahdistivat retkikuntaa,\nkunnes yksi ammuttiin. Maanasukkaat tapauksen johdosta onnittelivat\nretkikuntaa, sillä vainaja oli ollut mahtava noita. He alkoivat nyt\nluulla, että valkoiset olivat vielä häntäkin mahtavampia noitia ja\nettä heillä oli vallassaan yliluonnollisia mahteja. Tämä ei kuitenkaan\nestänyt Suvaroraa kiskomasta retkikunnalta veroa minkä suinkin sai irti\nlähtemään, mutta lopulta Speke kuitenkin pääsi matkaa jatkamaan.\n\nUsuin ja Karaguen välillä oli autiota maata, jossa Speke jälleen\nsaattoi virkistää mieltään koettujen ikävyyksien jälkeen, rauhassa\nnauttia maisemain ihanuudesta ja metsästää, sillä sielläkin oli\ntilaisuus metsästykseen erinomainen. Tässä ihanassa erämaassa\nretkikunnan luo saapuivat Karaguen kuninkaan Rumanikan lähettämät\nvirkamiehet; nämä toivat seuraavan tervetulleen viestin: »Rumanika\non käskenyt meitä paikalla tuomaan teidät palatsiinsa, ja jokainen\nkylä, johon tiellä poikkeatte, on velvollinen hankkimaan teille ruokaa\nkuninkaan kustannuksella; sillä Karaguen kuningaskunnassa muukalaisilta\nei kiskota veroa.» Päivän toisensa jälkeen matka nyt piti kauniin\nja viehättävän seudun kautta, jossa oli runsaasti sarvikuonoja,\nhartebeest-karjoja ja maanasukkaitten pitkäsarvisia nautakarjoja.\n\n\n\nRumanika.\n\n\n»Uthenjan laaksosta lähdettyämme nousimme Njamvaran esivuoren poikki\nja huomasimme nyt nousseemme viiden tuhannen jalan ilahuttavaan\nkorkeuteen. Ah! kuinka siitä nautimme! — jokainen oli niin onnellinen\nsiitä ajatuksesta, että pian saisimme tavata hyvän Rumanika kuninkaan.»\n\nKaraguessa kaikki alipäälliköt olivat saaneet käskyn toimittaa\nretkikunnalle ilmaiseksi elintarpeita. Veroa ei kiskottu. Maa oli\nsangen kaunista, viljelykset hyvät, laitumet oivalliset, kuten tavaton\nriistarunsauskin osoitti, ja siellä oli paljon kauniita järviä.\nRumanikan »palatsi» oli tämmöisen ylämaan järven rannalla. Paikalla kun\nretkikunta saapui, lähetettiin sille yllin kyllin olutta ja Spekelle\nvaliotupakkaa. Speke antoi pyssyjen paukkua tervehdykseksi ja Rumanika,\noikea jättiläinen miehekseen, tuli ja puristi sydämellisesti hänen\nkättään aito eurooppalaiseen tapaan.\n\n»Rumanika ja hänen veljensä olivat molemmat jalon näköisiä miehiä...\nHeillä oli hienot soikeat kasvot, suuret silmät ja korkea nenä, kaikki\nAbessinian parhaan veren tunnusmerkkejä. Alati hymyilevä Rumanika käski\nmeitä istumaan maahan eteensä ja tiedusteli paikalla, mitä pidimme\nKaraguesta, sillä hänen mieleensä oli iskenyt, että hänen vuorensa\nolivat maailman kauneimmat; ja entä järvi, emmekö sitä ihailleet?»\nVeitikkamaisesti hän niinikään kysyä, mitä Speke oli pitänyt\nSuvarorasta ja Usuin vieraanvaraisuudesta.\n\nRumanikan palatsi oli, kuten muutkin samanlaiset rakennukset, kokoelma\naitauksella ympäröityjä majoja, mutta lisäksi hänellä oli hyvin suuri\nvastaanottosali, jonka arabialaiset olivat hänelle rakentaneet ja\nkoristelleet.\n\nSpeke saatettiin sitten kuninkaallisen perheen naisväen puheille,\njotka, sekä kuningatar että prinsessat, olivat suunnattoman lihavia,\nhe kun söivät vain maitoruokia. Eräästä heistä hän kirjoittaa: »Tämä\nei kyennyt ylös nousemaan ja käsivarretkin olivat niin lihavat, että\nliha riippui niistä kuin isot täytetyt putingit. Sitten tulivat lapset\nsisään, kaikki abessinialaisen kauneuden esikuvia ja käytökseltään\nkohteliaita kuin gentlemannit ainakin.»\n\nRumanika veljineen otti retkikunnan lahjat vastaan kiitollisuudella,\njoka perin pohjin poikkesi Unjamvesin ja Usuin neekeripäälliköitten\nhäijyistä tavoista. Hän kuitenkin sanoi, että jos joku toinen valkoinen\nvielä tulisi maahan, niin haluaisi hän semmoisen kellon — arabialaiset\nolivat siitä hänelle kertoneet — jolla on naaman kaltainen taulu vatsan\npäällä ja silmät, jotka pyörivät heilurin käydessä. Kovin tyytyväinen\nhän kuitenkin oli Speken antamaan revolveriinkin.\n\nRumanika pyysi Spekeä viipymään hänen maassaan, kunnes hän voisi\nlähettää Ugandan kuninkaalle sanan hänen tulostaan. Speke suostui\ntähän. Odotellessaan vastausta hän kuninkaan pääkaupungin läheisyydessä\nretkeillessään sattui näkemään Mfumbiron tulivuorien etäisiä keiloja.\nHän arveli paikalla niitä Ptolemaioon Kuuvuoriksi, mutta ei kuitenkaan\nuskaltanut lähteä niitä lähempää tutkimaan. Jos hän olisi lähtenyt,\nolisi hän ehkä nähnyt vilahdukselta Ruwenzorinkin.\n\n\n\nVahumat.\n\n\nSpeke ei ollut ensimmäinen, joka tutustui Viktoria Njansan länsi- ja\neteläpuolella vallitsevaan vahuma-kansaan. Jo parikymmentä vuotta\naikaisemmin olivat Sansibarin arabialaiset rannikolle tuoneet tiedon\n»valkoisista» ihmisistä, joita asui Kuuvuorilla. Speken matkan kautta\ntästä »valkoisesta» rodusta vihdoin saatiin tarkempia tietoja.\n»Tiedämme nyt», kirjoittaa siitä Sir H.H. Johnston, »että Viktoria ja\nAlbert Njansan välisiin maihin ainakin kaksituhatta (myöhemmin hän\nlisää: kolme- tai neljätuhatta) vuotta sitten koillisesta hyökkäsi\nkaukaasialainen rotu, joka on gallain ja egyptiläisten sukua. Nämä\nvahumain esi-isät johonkin määrään sekaantuivat neekereihin, sen kautta\ntummenivat ja saivat villaisemman tukan. Tämä paimentolaiskansa toi\nmukanaan Abessinian tai Gallamaan karjaa, jonka sarvet voivat kasvaa\nkolmeakin jalkaa pitkiksi. Samaa karjarotua on Abessinian etelä- ja\nlänsirinteillä yhä vieläkin ja Egyptin vanhoihin rakennuksiin sitä on\nkuvattuna muitten rotujen keralla. Lännessä päin tätä rotua tavataan\nTshad järven seuduilla, jopa rappeutunutta lajia aina Nigerin lähteillä\nsaakka... Vahumat perustivat valtakunnan, joka ulottui Unjoron\npohjoisrajoilta Tanganjikan rannoille ja Niilistä Kongon aarniometsään.\nTämä Kitaran vanha valtakunta hajosi moneksi pieneksi valtakunnaksi,\njoita enimmäkseen vahumat edelleenkin hallitsivat, vaikka Ugandan\nkuningassuku koko joukon neekeriläistyi naimalla neekereitä.\nEnimmäkseen vahuma-valtakunnat elivät sovussa keskenään ja vasta viime\naikoina syttyi veriviha Unjoron ja Ugandan välillä. Neekeriväestö\npitää vahumoja yliluonnollisina olentoina, he kun ovat maahan\ntuoneet sen vähän sivistystä, mitä sitä siellä on. Vahumaruhtinaat\nylläpitivät keskenään seurustelua ja siitä he saivat koko laajat tiedot\nSisä-Afrikan maantieteestä. He tiesivät, että heidän maittensa rajana\nlännessä oli läpitunkematon Kongo-metsä. Tanganjikan he hyvin tunsivat,\nViktoria Njansan vielä paremmin, jopa sen takaisen Massaimaankin,\nNiilin juoksun Gondokoroon saakka ja tiesivät Rudolf-järvenkin\nolevan olemassa. Heidän hallituksensa erosi koko joukon Itä-Afrikan\nneekeriruhtinaitten vallanpidosta, heidän hoveissaan oli virkamiehiä\nja arvonmiehiä ja maan hallinnossa vallitsi jonkinlainen järjestys.\nHeidän vaikutuksensa näyttää levinneen Kamerunista Sansibariin, Sudanin\npohjoisrajoilta Nataliin saakka.»\n\nSpeke riensi nyt Viktoria Njansan pohjoispäähän löytääkseen sen\npaikan, josta Niili lähtee, eikä sen vuoksi joutunut tutkimaan\njärven länsirantaa, vaikka hänellä ilmeisestikin olisi ollut siihen\nhyvä tilaisuus. Järven länsirannan hän sen vuoksi piirsi liian\nkauas itään ja koko järven kooksi vain kaksikolmannesta siitä,\nmitä se todellisuudessa on. Järven korkeuden merenpinnasta hän jo\nedellisellä matkalla oli määrännyt melkein täsmälleen oikein. Speke\noli Karaguessa kuullut Unjoron kuninkaan lähettiläältä, että valkoisia\nmiehiä paraillaan nousi Niiliä pitkin Unjoroon, ja kiirehti löytämään\nNiilin lähtökohdan, ennenkuin Khartumista tulevat valkoiset sinne\nennättäisivät: Tämä pelko tosin oli turha, mutta kylläkin luonnollinen.\n\nJätettyään Grantin Karaguehen säärtään parantamaan — Ugandan laki sitä\npaitsi kielsi laskemasta maahan sairasta miestä — Speke 16 p. tammik.\n1862 kulki rajan poikki Ugandaan, ollen ensimmäinen valkoinen,\njoka sinne saapui. Matka piti pitkin ruokoisia rannikkomaisemia,\njoissa usein oli kuljettava umpisalmien ja toisinaan melkoisien\njokienkin poikki. Speke oli vakuutettu siitä, että nämä joet tulivat\n»Kuuvuorilta», jotka hän oli Rumanikan pääkaupungista nähnyt, ja\nettä Ptolemaioon tiedot Niilin lähteistä siis olivat aivan oikeat.\nViktoria järvi oli itäinen lähdejärvi, jonka ympäri purjehtimiseen\ntoiselta rannalta toiselle sanottiin kuluvan kuukausi; toinen, läntinen\nlähdejärvi, oli pienempi ja sen ympäri sanottiin kahdeksassa päivässä\npäästävän. Rantamaisemien kauneus herätti Spekessä vilkasta ihastusta.\n\n\n\nUgandan ihanuus.\n\n\n»Minua halutti jäädä tänne kuukaudeksi, kaikki näytti niin\nmiellyttävältä. Lämpötila oli ihanteellinen. Tiet olivat kaikkialla\nyhtä leveät kuin meidän valtamaantiemme, kautta pitkän ruohon\nleikatut, suoraan yli mäkien ja kautta metsäin, laaksojen — ne olivat\nhämmästyttävä vastakohta kaikkien naapurimaitten teille. Majat olivat\nniin puhtaat ja sirot, ettei niissä huomannut vähintäkään vikaa; sama\noli puutarhain laita. Kaikkialla, missä vain kävin, näin paljasta\nrunsautta ja rikkautta. Koko maa oli tyynen kauneuden kuva, rannaton\nmeri taustanaan.» Ugandan väkiluku oli niihin aikoihin arvion mukaan\nneljä miljoonaa, mutta se on sen jälkeen uskonvainojen ja sisällisten\nsotien kautta paljon vähentynyt. Kansa luuli hallitsijaansa maailman\nmahtavimmaksi ja itseään kaikista kansoista onnellisimmaksi. Tuskinpa\nonkaan koko Afrikassa toista yhtä kaunista maata. Ilmastolla ei\nole muuta vikaa kuin vaaralliset ukonilmat. Mtesa tosin teloitti\nhovilaisiaan armotta, mutta kansa itse ei tästä paljoa kärsinyt. Sillä\noli runsaasti ruokaa, sillä banaanilehdot kasvattivat yllin kyllin\nhedelmiä ja vainiot vihanneksia ja viljoja. Joet, järvet ja suot olivat\nkaloja täynnään. Karja menestyi. Vuohia, lampaita ja siipikarjaa oli\nyllin kyllin. Ugandalaiset olivat jotenkin siveetöntä väkeä, mutta\nsopivaisuudesta ylen tarkkoja, jonka vuoksi he pukeutuivat viikunapuun\nkuoresta ja nahoista tehtyihin vaatteihin.\n\n\n\nMtesa.\n\n\nSpeken käydessä maata hallitsi jumaloitu nuori Mtesa, jonka isä Suna\noli Sansibarista karanneelta belutshilaiselta sotilaalta ensiksi\nkuullut olevan toisenlaistakin maailmaa kuin ne neekerimaat, jotka\njoka taholla ympäröivät hänen valtakuntaansa. Mtesa polveutui\nvahanalaisesta hallitsijasuvusta, joka neljäsataa viisikymmentä vuotta\noli yhtä mittaa hallinnut Ugandaa. Hän oli miellyttävän näköinen,\niho kellertävän ruskea, kasvonpiirteet hieman neekerimäiset. Vaikka\nhänen palatsinsa olivat palmunrungoista, ruovoista ja ruohoista\nrakennetut, olivat ne siltä tavallaan suurenmoisia rakennuksia, toiset\njopa viittätoista metriä korkeita. Permanto oli maasta ja kova kuin\nsementti, muuta maata korkeammalla. Majat oli ruokoseinämillä huoneihin\njaettu. Permannolle oli tapana levittää hienoa hyvätuoksuista ruohoa\nmatoksi ja tämän päälle leopardin nahkoja ja kauniisti koristettuja\nhäränvuotia. Samanlaisista ruokokattoisista taloista muodostuivat myös\nkaupungit. Niiden ympärillä oli laajat puutarhat ja banaanilehdot\nja ulkomaailmasta ne olivat erotetut korkeilla ruokoaidoilla, jotka\nolivat palmikoidut kaikenlaisiin vaihteleviin kirjauksiin. Uganda oli\nsiis sangen pitkälle edistynyt sivistyksen tiellä. Uskonto oli henkien\npalvelemista, palvelluista hengistä toiset esivanhempien, toiset maan,\nilman tai veden haltijoita. Papit olivat alkuaan vahumoja.\n\n\n\nSpeken ja Mtesan kohtaus.\n\n\nHelmikuun 19 p. 1862 Speke ensi kerran näki Mtesan »kabungan» eli\npalatsin. Se ei ollut muuta kuin kokoelma ruokomajoja, mutta kun se\npeitti kokonaisen mäen laen, teki se etäältä nähden uhkean vaikutuksen.\nSpeke luuli pääsevänsä Mtesan puheille yhtä suoraan ja helposti kuin\nRumanikankin eteen, mutta siinä hän suuresti erehtyi. Hovilaiset\npysäyttivät hänet ja huomauttivat, että Mtesan hovissa vallitsi mitä\nankarin etiketti, jota oli ehdottomasti noudatettava. Speken täytyi\nantaa väkensä ampua tervehdyslaukaukset, jonka jälkeen heille vasta\nosoitettiin majat. Ne eivät Speken mielestä olleet tyydyttävät, mutta\nhän ei kuitenkaan tehnyt toraa.\n\nSeuraavana aamuna Mtesan piti ottaa hänet vastaan juhlallisessa\naudienssissa. Speke pukeutui itse ja vaatetti seuralaisensa niin\nupeasti kuin saattoi. Hänen edellään kulki kaksitoista tulipunaisiin\nviittoihin puettua miestä ja jäljessään suuri luku kantajia, joilla\njokaisella oli joku lahja kannettavanaan, ja kaikkein ensimmäisenä\nkannettiin Englannin lippua, »Union Jackia». Hovilaiset, joita oli\nkahden puolen, olivat ihastuneet ja huusivat: »irungi! irungi!»\n(kaunista! kaunista!), joten kulkue siis epäilemättä teki juhlallisen\nvaikutuksen — ellei se ollut paljasta kohteliaisuutta, sillä\nkohteliaisuus oli Ugandassa erinomaisen pitkälle kehittynyt.\n\nSpeke saatettiin ensin siihen pihaan, missä pienemmät hovilaiset\noleskelivat, ja sieltä jonkun ajan kuluttua sen takana olevaan pihaan,\njossa kuninkaan korkeimmat virkamiehet mitä kohteliaimmin ottivat\nhänet vastaan. »Miehiä, naisia, mullikoita, koiria ja vuohia, joita\ntalutettiin nuorasta, miehet kantoivat kukkoja ja kanoja käsivarrellaan\nja pieniä turbaanipäisiä paasseja kiiteli sinne tänne, ikäänkuin olisi\nhenki riippunut siitä, kuinka nopeaan he pääsivät eteenpäin, jokainen\npuristaen nahkaviittaansa ympärilleen niin tiukkaan kuin suinkin, ettei\nvain paljaita sääriä vahingossakaan näkyisi.»\n\nSpekeä pyydettiin tässä pihassa istumaan maahan pahimpaan\npäiväliekkoseen, kunnes Mtesa laskisi hänet puheilleen, mutta hän oli\nlujasti päättänyt halveksia kaikkea sopimatonta etikettiä ja sanoi,\nettä ellei hän saisi istua tuolilla katosalla, menisi hän tiehensä.\nHovilaiset kauhistuivat niin, että sitä oli sääli katsella. Ei\nkenenkään ollut tässä pyhässä huoneessa ollut sallittu istua muuta kuin\nmaassa ja he pelkäsivät, että jos valkoinen mies täyttäisi uhkauksensa,\nsaisivat he ehkä päällään maksaa tämän etiketin loukkauksen. Kysyttiin\nsen vuoksi Mtesalta, joka paraillaan pukeutui, mutta kun suotuisa\nvastaus viipyi liian kauan, lähti Speke muitta mutkitta takaisin\nmajaansa, kaikki väkensä mukanaan. Speken miehetkin olivat niin\nkauhuissaan, että he nyt joka hetki odottivat pikkupaasseja noutamaan\nitseään teloitettaviksi. Mtesa ei kuitenkaan näyttänyt ajattelevan\nmitään semmoista, sillä hyvin pian saapui airuita, jotka käskivät\nSpekeä kiiruumman kautta palaamaan ja ottamaan rantatuolinsa mukanaan.\nSpeke joi kuitenkin hyvässä rauhassa kupposen kahvia ja poltti\npiippunsa, ennenkuin hän uudelleen noudatti kutsua.\n\nUgandan hovilaiset olivat niin hämmästyneet Speken uhkarohkeudesta,\nettä he otaksuivat hänellä varmaan olevan jonkun salaisen mahdin,\njoka teki hänet niin pelottomaksi. Häntä kehoitettiin istumaan\nrantatuolilleen, vaikka miesmuistiin vain hallitsija yksin oli ollut\noikeutettu tuolilla istumaan, ja kutsuttiin sitten soittoniekkoja\nhuvittelemaan häntä. Tanssien kuin karhut markkinoilla he soittivat\njonkunlaista helmillä kirjailtua pilliä ja paukuttivat hurjasti maahan\nasetettuja kartiomaisia rumpuja.\n\nMtesa oli nyt pukeutunut ja Speke vietiin hänen eteensä. Hän oli\nneljän- tai viidenkolmatta ikäinen nuori mies, hiukset kammattu\npitkäksi harjaksi, pukuna pitkä viitta, jota olkapään kohdalta pitivät\nkiinni vaskesta, messingistä ja helmistä tehdyt somat koristeet. Mtesa\noli miellyttävän näköinen, rauhallinen, suurisilmäinen mies, kerrassaan\nvastakohta julmalle isälleen Sunalle, joka kautta Ugandan oli tullut\nsuunnattoman vihatuksi. Mutta Mtesallekin myöhemmin annettiin liikanimi\n»Mukaabja», s.o. kyynelten aiheuttaja.\n\nKun Speke astui nuoren »kabakan», s.o. suurkuninkaan eteen, oli\ntällä toisella puolellaan korkeimmat virkamiehensä, toisella joukko\nnaisnoitia, takanaan taas joukko vaimojaan ja naispalvelijoitaan, jotka\nherkeämättä täyttivät hänen juomamaljansa banaaniviinillä. Tulkin\npuutteessa eivät kesti-isäntä ja vieras juuri muuta voineet kuin\ntuijottaa toisiinsa, Mtesa kuitenkin käskien sanoa vieraalleen, että\nhän nostaisi hattuaan, avaisi tai sulkisi päivänvarjonsa, ja hänen\nväkeään näyttämään tulipunaisia viittojaan. Lopulta tuli kuitenkin\ntulkki ja Mtesa tämän kautta kysyi, oliko Speke »nähnyt hänet», ja\nSpeken vastattua tähän kysymykseen katselleensa häntä puolen tuntia,\notti Mtesa keihäänsä ja astua patsasteli ulos majasta, matkien\nnaurettavalla tavalla jalopeuraa, kuten Ugandan hallitsijain tapana\noli juhlallisissa tilaisuuksissa. Tuli sitten ilmi, että Mtesa Speken\nsaapuessa oli luvannut ei syövänsä, ennenkuin näkisi hänet, ja nähtyään\nnyt nähtävänsä hän riensi syömään.\n\nPian Speke kutsuttiin hoviin uudelleen vähemmän juhlalliseen\nvastaanottoon ja nuori kuningas kyseli nyt Speken kotimaasta ja\nmaista, joiden läpi hän oli kulkenut, hovilaisten ja Speken omain\npalvelijainkin ryömiessä maassa. He eivät uskaltaneet vilkaistakaan\nhallitsijaan ja sitä varsinkin varoivat, ett'eivät vahingossakaan\nsattuisi katsomaan Mtesan vaimoihin, joita hänellä nyt oli kerallaan.\nSpeke kuitenkin moitti miehiään heidän arkailustaan ja rohkaistakseen\nheitä nousi ja tuijotti mustiin kaunottariin, kunnes häntä kehoitettiin\nistumaan rautaiselle telttatuolilleen, jota ugandalaiset nyt\nkunnioittivat jonkinlaisena valtaistuimena. Jälleen Mtesa sitten\nkäski kysyä Spekeltä, oliko tämä nähnyt hänet, ja esitti lukemattomia\nmuitakin kysymyksiä, joutamatta kuitenkaan odottamaan niihin vastausta,\nkysymysten ja vastausten kun täytyi käydä ensin jonkun hovi virkamiehen\nja sitten monen tulkin kautta.\n\nSpeke lopulta väsyi tähän turhaan puheleikkiin ja käski tuoda sisään\nkuninkaalle aikomansa lahjat, jotka ilahuttivat Mtesaa kuin lasta.\nKultasormus ei häntä kuitenkaan ihastuttanut niinkuin ampuma-aseet,\nruuti, työkalut ja helmet ja etenkin se tulipunainen vaate, jolle ne\npantiin. Kutakin lahjaa joku hovivirkamies ensin siveli likaisella\nkädellään, hieroen sitä sitten lievästi puhtaita kasvojaan vastaan,\nennenkuin se annettiin kuninkaalle. Tämä näytti aika ajoin siihen\nmäärään ihmettelyn valtaamalta, kun esineitten käytäntö hänelle\nselitettiin, että hän itsekin unohti hovietiketin ankaran säännön, joka\nolisi vaatinut peittämään kaikki hänen eteensä tuodut esineet. Lopulta\nlahjat kuitenkin syydettiin vaatteihin mullin mallin, paassit kantoivat\nne pois ja audienssi oli siihen päättynyt.\n\n\n\nMtesan hovi.\n\n\nMtesan hovi oli merkillinen virkamiesjärjestelmästään. Pääministeri\noli ennen samalla sotaväen ylipäällikkökin. Jotkut viroista olivat\nperinnöllisiä, luultavasti muistoina entisistä läänitysoloista.\nMuita virkamiehiä oli kuninkaan napasuonen ja rumpujen vartija,\nkuninkaallisten hautain vartija, kuninkaan sisarien vartija, ylimmäinen\nrahastonhoitaja, kyökkimestari, ylimmäinen oluenpanija y.m. Aikain\nkuluessa monet näistä toimista olivat muuttuneet vain kunniaviroiksi.\nJärjestelmän näyttävät hamilaiset valloittajat tuoneen mukanaan.\nYhteiskunta oli jakautunut säätyihin melkein samaan tapaan kuin\nmuuallakin maailmassa.\n\nValtakunnan etevimpien velvollisuus oli käydä säännöllisesti\ntervehtimässä hallitsijaa, ja joko heille annettiin lahjoja\ntaikka heitä piestiin; kumpikin oli armonosoitus, josta piti\nnöyrimmästi kiittää. Kuningas Mtesan aamu-audienssissa oli paljon\ntointa, valtionasiat olivat hoidettavat, hovimenot mitä ankarimmin\nnoudatettavat, käskyjä annettava, tuomioita julistettava, lahjoja\nvastaanotettava. Päälliköt toivat karjaa, taikka mitä muuta olivat\nsaaneet kokoon haalituksi, taiteilijat toivat jaloimpia teoksiaan,\nmetsästäjät harvinaisia eläimiä kuninkaan eläinkokoelmaan. Hovipoikia\nhääräili edes takaisin ja kaiken aikaa soittajat pitivät raakamaisilla\nkoneillaan korvia vihlovaa meteliä. Kolme päivää kuukaudessa\nkuningas oli yksikseen, uhraten jumalilleen. Toisin ajoin hän teki\npyhiinvaellusretkiä, kaikki vaimonsa mukanaan, toisinaan retkiä\nViktoria Njansalle ja eräällä moisella retkellä Spekekin oli mukana.\n\nSpeke, joka oli kaunis, miehuullinen, ystävällinen ja suora mies,\nsaavutti sekä oikullisen tyrannin, kuningattarien, ylimysten että\nkoko Ugandan kansankin rajattoman suosion. »Partani», hän kirjoittaa,\n»oli useimpien keskustelujemme pääsisällyksenä; kaikki ugandalaiset\nlupasivat vast'edes syntyä karvaisin naamoin.» Mutta kuninkaan\nkanssa oli silti usein sangen vaikea tulla toimeen, sillä hän kyseli\nväsymättä, mutta harvoin viitsi odottaa vastausta. Hänen orjamaiset\nhovilaisensa heittäytyivät yhtämittaa maahan mahalleen, hokien\nväsymättä »kiitän nöyrimmästi», sanoipa tai tekipä kuningas heille mitä\ntahansa. Usean kerran Speke sekaantui asioihin pelastaakseen jonkun\nkuningattaren tai hovipojan hengen, kuninkaan tyhjän tautta tuomittua\nhänet teloitettavaksi. Eräällä huviretkellä Njansan rannoille sattui\nseuraava tapaus:\n\nEräs Mtesan vaimoista, »sangen viehättävä olento ja todella parhaita\nkoko valikoimasta, poimi hedelmän ja tarjosi sitä kuninkaalle, luullen\nepäilemättä tekevänsä hänen mielikseen; mutta Mtesa suuttuikin\nsilmittömästi kuin mielipuoli ja sanoi, että oli ensi kerta, kun\nnainen oli ollut niin röyhkeä, että oli uskaltanut hänelle mitään\ntarjota, ja käski hovipoikia ottamaan hänet kiinni, sitomaan ja\nviemään mestattavaksi. Tuskin oli kuningas tämän saanut sanotuksi,\nkuin koko hovipoikalaumassa jokainen irroitti turbaaninauhan päästään\nja hyökkäsi kuin ahnas kotkaparvi kuningattaren kimppuun, joka\nvihastuneena siitä, että mokomat pienet poikalopit uskalsivat häneen\nkoskea, valitti kuninkaalle ja yritti torjua heitä pois kuin kärpäsiä.\nMutta sukkelaan hänet otettiin kiinni, sidottiin ja raastettiin\npois, hänen pääministeriä Kamuravionaa ja 'Mzungua' (minua) avukseen\nhuutaessa, vaikka Lubuga, lempisisar, ja kaikki muut naiset polvillaan\nhalailivat kuninkaan sääriä, rukoillen anteeksiantoa sisarelleen. Kuta\nenemmän he rukoilivat armoa, sitä raaemmaksi Mtesa kävi ja lopulta\notti paksun kepin ja alkoi sillä pehmittää uhriparan päätä. Tähän\nsaakka olin suurimmalla huolella välttänyt, etten puuttuisi kuninkaan\nmielivaltaisiin julmuuden töihin, koska tiesin, että semmoinen\nsekaantuminen alkuasteella olisi vaikuttanut enemmän pahaa kuin hyvää.\nMutta hänen viimeinen ilkityönsä oli kuitenkin englantilaiselle\nverelleni liikaa, ja kun kuulin nimeäni, 'Mzungu' (valkoinen mies), yhä\nsäälittävästi huudettavan, niin hyökkäsin kuninkaan luo ja seisauttaen\nhänen kohotetun kätensä pyysin häntä säästämään tämän naisen hengen.\nTietysti olin vaarassa paikalla menettää omankin henkeni, kun näin\nestin tyrannia oikkuansa toteuttamasta; mutta hänen oikkunsa kääntyikin\nkummankin ystäväksi. Väliintulon uutuus sai hänetkin hymyilemään ja\nvaimo paikalla laskettiin irti.»\n\nSpeke oli eronnut Grantista tammikuussa 1862; vasta saman vuoden\ntoukokuussa molemmat matkustajat uudelleen yhtyivät. Grant oli kaiken\naikaa ollut niin sairaana, ettei hän kyennyt kartoittamaan järven\nrantaa.\n\n\n\nNiilin alku.\n\n\nKuukauden toisensa jälkeen he odottivat, mutta eivät päässeet edes\npois lähtemään. Kun Mtesa vihdoin suostui antamaan heille oppaita,\noli heidän kuljettava pohjoista suuntaa Niiliä kohti paikkaan, joka\noli satoja kilometrejä alapuolella sen paikan, missä joki järvestä\nlähtee. Speke ei siis olisi voinut itse todeta, että Ukerewe on Niilin\nlähdejärvi, mutta hänpä Niiliin yhdytettyään palasikin sitä ensin\nylöspäin siihen saakka, jossa se Viktoria Njansasta lähtee, ja saavutti\nnäin Niilin vasenta rantaa viikon päivät ylöspäin kuljettuaan Mtesan\noikusta huolimatta tarkoituksensa. Aivan joen niskasta, siitä, missä\nse järvestä lähtee, hän löysi monta metriä korkean putouksen, joka sai\nRiponin putouksen nimen Englannin maantieteellisen seuran silloisen\npresidentin kunniaksi.\n\n\n\nRiponin putous.\n\n\nHeinäk. 28 p. 1862 Speke seisoi Riponin putouksen rannalla, kuvaten\nsitä seuraavin sanoin: »Vaikutus oli niin valtava kuin olla saattoi:\nrehevä puistomaisema, suurenmoinen, kuutta tai seitsemääsataa jardia\nleveä joki pikkusaarineen ja kallioineen — edellisillä kalastajain\nmajoja, jälkimmäisillä päivää paistattelevia lintuja ja krokotiileja\n— upeat, korkearuohoiset rantaäyräät, taustassa reheviä puita ja\nplataaneja, joiden alla näkyi syöviä topi- ja hartebeest-laumoja,\nja vedessä virtahevot purskuttivat vettä sieraimistaan ja jalkaimme\njuuresta nousi lentoon trappeja ja helmikanoja.»\n\n\n\nUnjotossa.\n\n\nSpeke miehineen laski sitten jokea veneillä, mutta heidän lähestyessään\nniitä seutuja, joissa suuri Kioga järvi on, asukkaat eräässä kylässä\nUnjoron rajalla osoittivat niin suurta vihamielisyyttä, että hänen\ntäytyi erota joesta ja kulkea maisin Unjoron pääkaupunkiin. Matkalla\nSpekeen yhtyi Grant ja yhdessä molemmat matkustajat sitten kulkivat\nedelleen Unjoron pääkaupunkiin.\n\nUnjoro on paljon köyhempää maata kuin Uganda, ja sekä kansa että\nhallitsija olivat paljon vihamielisempiä. Ensin retkikuntaa ei tahdottu\nlaskea maahan ensinkään, ja kun se oli sinne päässyt, ei sitä tahdottu\nenää laskea pois. Kuningas Kamurasi, jonka pääkaupunki oli Kafun ja\nNiilin välisellä niemellä, käytti sitä aikaa, jonka hän retkikuntaa\npidätti, kiskoakseen siltä, mitä suinkin sai irti lähtemään. Speke sai\ntäällä kuulla lännessä olevasta suuresta järvestä (Albert Njansasta),\nmutta ei päässyt sinne matkustamaan.\n\nSpeke oli kotimaassaan sopinut Petherickin kanssa, että tämä\nlähettäisi häntä vastaan Gondokorosta käsin apuretkikunnan, ja kun\nhän Unjorossa sai kuulla jonkun päivämatkan päässä olevan valkoisia\nkauppiaita, arveli hän sitä juuri täksi apuretkikunnaksi ja lähetti\nuskollisimman miehistään, Bombayn, sitä tapaamaan. Tämä palasi pian\nilotiedoilla, uusiin vaatteihin puettuna ja jo etäältä ilmaisten\nriemuaan pyssynlaukauksilla. Hän oli tavannut, ei tosin apuretkikuntaa,\nmutta joukon »turkkilaisia», s.o. erään maltalaisen kauppiaan De Bonon\npalveluksessa olevia Sudanin neekereitä, jotka olivat leiriytyneet\nGondokoron eteläpuolelle, kahdeksan päivämatkan päähän tästä\nkaupungista. Unjoron kuningas vihoviimein päästi heidät lähtemään.\nMarraskuun 9 p. he astuivat veneihin ja laskivat Kalu jokea Niiliin,\njoka sillä paikalla vielä oli leveä, järvimäinen, ja sitten osa maata,\nosa Niiliä pitkin veneillä kulkien, saapuivat Kamman koskelle, josta\nSpeke päätti oikaista suoraan maan poikki, koska Niilin sanottiin\ntekevän suuren mutkan ja Gondokoroon mennessä olevan paljon koskia.\n\n\n\nMatkalla Gondokoroon.\n\n\nDe Bonon miesten leiri tavattiin ja siellä oli vastaanotto intohimoisen\nriemuisa. Speken miehet juhlan kunniaksi hummasivat yhden viikon yhteen\nmittaan. Mutta Speke ja Grant eivät voineet aikaansa yhtä iloisesti\nviettää, heidän kun täytyi joka päivä nähdä, kuinka säälimättömästi\n»turkkilaiset» pettivät ja nylkivät maanasukkaita heidän kanssaan\nkauppaa tehdessään. Speken täytyi odottaa, kunnes he olivat loppuun\nsuorittaneet norsunluukauppansa ja lähtivät paluumatkalle, sillä\nhänellä ei ollut enää niin paljon omaisuutta, että olisi voinut omin\nvoimin päästä edes Gondokoroon, Egyptin eteläisimmälle asemalle.\n»Turkkilaiset» ottivat joka kylästä väkipakolla kantajia sen, minkä\ntarvitsivat.\n\n15 p. helmik. 1863 Speke ja Grant saapuivat Gondokoroon, oltuaan\nkolme vuotta matkallaan. Gondokorossa he tapasivat maanmiehensä\nSamuel Bakerin, joka vaimonsa keralla oli matkalla etelää kohti\nheitä etsimään. Gondokoroon saapui Petherick'kin vaimonsa keralla,\nmutta Speke oli hänelle niin vihoissaan siitä, että hän oli uskonut\navun tuonnin De Bonon miesten asiaksi, ettei hän enää huolinut\nPetherickin avusta, vaan matkusti Bakerin aluksella Khartumiin. Hän\nteki Petherickille suuren vääryyden, sillä tämä oli kyllä jo vuotta\nennen käynyt Gondokorossa samalla asialla, mutta kun hän oli palkaton\nkonsuli, ei hän voinut jäädä sinne vuosikausiksi odottamaan. Speken\nsyytökset saivat sitten aikaan, että Petherick menetti konsulivirkansa\nja vielä kauppansakin, sillä egyptiläiset, jotka olivat hänelle\nvihoissaan siitä, että hän oli orjakauppaa vastustanut, juonivat nyt\nhyvällä menestyksellä häntä vastaan.\n\nSpeke ja Grant palasivat Eurooppaan keväällä 1863. Matka, löydöt ja\nSpeken matkakertomus herättivät mitä suurinta huomiota, vaikkeivät\njulkiset hyvitykset olleetkaan kovin suuria. Speke oli ensimmäisessä\nsähkösanomassaan ilmoittanut, että »the Nile is settled» (Niilin\nkysymys lopullisesti ratkaistu), mutta tämä ei estänyt Burtonia\nasettumasta vastakkaiselle kannalle. Hän julkaisi Petherickin kanssa\nteoksen osoittaakseen, että Speken löytö olikin verraten vähäpätöinen.\nKäyttäen hyväkseen Speken tunnustusta, että hän harvassa kohdassa kävi\nitse järven rannalla, Burton kielsi sen olemassa olonkin, väittäen\npaikalla olevan monta järveä ja suota. Niilin päävesi muka tuli Albert\nNjansasta, jonka Baker oli vähän myöhemmin löytänyt, ja sen takaa\nTanganjikasta saakka. Asian piti tulla julkisen väittelyn alaiseksi\nEnglannin tiedeseuran kokouksessa Bathissa, mutta juuri kun kokouksen\npiti alkaa ja Burton oli asettunut paikalleen, vanhan matkatoverinsa\nilmestymistä odottaen, saapui tieto hänen tapaturmaisesta kuolemastaan\nmetsästysretkellä. Mies, joka oli niin monet vaarat kokenut, sai\nodottamatta surmansa kotiseudullaan haulikkonsa tapaturmaisen\nlaukeamisen kautta.\n\nMyöhemmät matkustajat osoittivat, että Speken käsitys Niilin lähteistä\noli pääasiassa oikea. Hänen suurin erehdyksensä oli se, että hän piirsi\nsille monta lähtöhaaraa Viktoria-järvestä, vaikka Riponin putous\non ainoa. Erehdys johtui siitä, että eräiden syrjäjokien lähteet\novat niin lähellä järven pohjoisrantaa, että Speke jonkin verran\netäämmältä rantaa seuraillessaan tuli kulkeneeksi niiden poikki ja\nluuli niiden itse järvestä alkavan. Viktoria Njansan luoteisen lahden,\nKavirondo-lahden, josta Speke kuuli huhuja, hän piirsi liioitellen\nhyvin suureksi ja kuuli sille väärän nimen, Bahri-Ngo.\n\n»Speke oli», lausuu hänestä tunnettu Afrikan tutkija Sir H.H. Johnston,\n»Afrikan löytöretkeilijöistä suurimpia, ehkä vain Stanleyn ansiot ovat\nsuuremmat. Harvinainen tarmo, mielenlujuus, urheus, maltti ja rautainen\nterveys täytyi sillä miehellä ollakin, joka saattoi voittaa Sansibarin\nja Viktoria Njansan väliset esteet ja tunkeutua tältä järveltä Niilin\nlaivaliikkeen päätekohtaan. Unjamvesin ja Viktoria-järven välillä\nretkikunta oli vähällä joutua tuhon omaksi. Mtesan oikut tuottivat\nsille monet vaarat, monta kertaa Kamurasi Unjorossa uhkasi sille\ntuhon tuottaa ja muita vaaroja odotti Madin ja Barin maissa, mutta\nlopulta se kuitenkin pääpiirtein ratkaisi Niilin kysymyksen. Viktoria\nNjansa voitiin Speken matkan johdosta piirtää kartalle likimain\noikein, Albert Njansan muoto ja laajuus arvata sangen tarkkaan ja\nValkoisen Niilin juoksu piirtää osapuilleen. Päiväntasaajan Afrikan\nmerkillisestä vahumaylimystöstä ja Ugandan barbaarisesta hovista saapui\nnyt ensimmäinen tieto. Speke paljasti Niilin salaisuudet, samoin kuin\nStanley Kongon. Vain aukkojen täyttäminen jäi myöhempien tutkijain\nasiaksi.»\n\nGrant toi matkalta runsaita kokoelmia.\n\n\n\n\nNiilin tutkimisen myöhempiä vaiheita.\n\n\n\nSamuel Baker.\n\n\nSamuel Baker oli nähnyt paljon maailmaa, ennenkuin hän lähti\nNiilin lähdejärville Speken ja Grantin työtä jatkamaan. Ollen\nvarakkaan kauppiaan poika hän jo varhain saattoi noudattaa matka- ja\nseikkailuhaluaan. Viljeltyään plantaasseja, rakennettuaan rautateitä\nUnkarissa ja siellä tutustuttuaan toiseen vaimoonsa, metsästettyään\nkarhuja, metsäkarjuja, susia, hirvaita ja kauriita Vähässä Aasiassa,\nhän v. 1861 saapui Kairoon vaimonsa keralla, matkustaakseen sieltä\nSpekeä ja Grantia vastaan. Valmistaakseen itseään tätä vaikeaa tehtävää\nvarten hän ensin päätti tutkia Atbaran, viimeisen syrjäjoen, joka\nNiiliin vettään tuo.\n\n\n\nBaker Atbaralla.\n\n\n»Parinkymmenen mailin rasittavan matkan jälkeen», hän kirjoittaa,\n»saavuimme Atbaran ja Niilin yhtymäkohdalle; kaiken matkaa oli\nvasemmalla kädellä karua hiekkaa silmän siintämättömiin, jota\nvastoin oikea ranta mailin päähän Niilistä vielä kykeni kasvattamaan\nkääpiömimoosoja ja _Asclepia giganteaa_... Atbara on omituinen joki; ei\nollut sitä paikkaa, josta se ei olisi ollut ainakin tuhattakahtasataa\njalkaa leveä, ja toisin paikoin se oli paljon leveämpi. Äyräät, joiden\nkorkeus oli 25—30 jalkaa, olivat epäilemättä tulvain aikana olleet\nveden alla, mutta nykyisin joki oli kuollut, ei vain osaksi kuivunut,\nvaan hiekkauoma niin hehkuva, että auringonvalon heijastus oli melkein\nsietämätön. Äyräillä kasvoi runsaasti hyphaene-palmuja, jotka ovatkin\nainoat varjon antajat. Useat allikot olivat melkoisen suuret ja\nsyvät. Tulvan aikana Atbaran uoma on hirmuisena koskena, jonka voima\näkkimutkiin kaivaa parin-, kolmenkymmenen jalan syvyisiä kuoppia.\nNäihin syvänteihin sitten jää vettä, muun uoman kuivaessa... ja täten\nsyntyneissä lampareissa kiehuu suurta kalaa, mahdotonta krokotiiliä,\nkilpikonnaa ja toisinaan niissä vilisee virtahepojakin... Erämaan\neläinten, gasellien, hyeenain ja villiaasien, on pakko tulla näille\nlampareille juomaan... Palmuissa parveilee lukemattomia kyyhkyskarjoja\nja aamuin ja illoin saapuu tuhansittain helmikanoja juomaan ja taas\nmatkaan lähteäkseen.»\n\nKesäkuun lopulla kuumuus oli kerrassaan tukehduttava, mutta samaan\naikaan Baker sai kokea Abessinian alppimaan lumensulamisen ja\nrankkasateiden vaikutukset. Hän makasi juhannusaattona puoleksi\nnukuksissaan vuoteessaan joen rannalla, kun hän äkkiä kuuli jyminää,\nikäänkuin etäisen ukkosen ääntä. Tämä ääni yhä koveni, kunnes se\nherätti arabialaisetkin, jotka nyt hyökkäsivät telttaan ja huusivat\n»joki! joki!» — »Kavahdimme jalkeillemme silmänräpäyksessä ja tulkkini\nhuudahti aivan suunniltaan kauhistuksesta, että joki lähestyi ja että\nse etäinen jyrinä olikin lähestyvän veden pauhua... Väestäni suuri osa\nnukkui jokiuoman paljaalla hiekalla ja tuskin ennätti kavuta jyrkän\ntörmän päälle, ennenkuin vesi pimeässä yllätti heidät... joki oli\nsaapunut kuin 'varas yöllä'. Kun aamu valkeni, seisoin uljaan virran,\nerämaan ihmeen rannalla! Eilen sillä paikalla oli vain karua hohtavaa\nhiekkaa, reunoillaan kuihtuneita pensaita ja puita paarteenaan. Ei\nainoakaan pensas voinut ylpeillä lehdestä, ei ainoakaan puu luoda\nvarjoa: mimoosain rungoilla hauras kummi halkeili... Yhdessä yössä\ntapahtui tämä ihmeteltävä muutos... Kuin kokonainen kansainvaellus\ntulvavesi anasti uomaa, joka sitä myöten muuttui 1500 jalkaa leveäksi,\nviittätoista tai pariakymmentä jalkaa syväksi juhlalliseksi virraksi.\nBamburuokoja, pehkoja ja kaikenlaista ruhkaa kiiti ohitseni virran\nkantamina. Minä käsitin, mikä oli tapahtunut: Abessiniassa satoi ja\nsuli lumi. Abessinian rankkasateet ja sulava lumi ovat Niilin tulvain\npääsyyt.»\n\nBaker matkusti Atbarasta Kassalaan, joka sitten myöhemmin tuli\nkuuluksi dervishien ja italialaisten taistelusta. Kassala on Mareb\njoen varrella, joka ennen lienee laskenut joko Niiliin tai Atbaraan,\nmutta nykyisin häviää erämaahan Kassalan pohjoispuolella. Kassalan\nlounaispuolella hän jälleen yhdytti Atbaran, joka hänen mielestään\noli lyhyellä matkalla suuresti muuttanut muotoaan. Poissa oli aava\nhiekkaerämaa, jonka halki joki alempana virtasi samalla tasolla kuin\nmuukin maisema. »Kuljettuamme näköjään aivan vaakasuoran, 45 mailin\nlevyisen lihavan lietelakeuden poikki, saavuimme äkkiä syvän, viittä\ntai kuutta mailia leveän laakson reunalle ja näimme sen pohjalla, pari\nsataa jalkaa maan yleistä tasannetta alempana, Atbaran virtaavan.\nVastakkaisella puolella jatkui lännen taivaanrantaa kohti samaa lakeata\ntasannetta.\n\n»Lähdimme sitten laskeutumaan, joelle. Laakso oli täynnään kuruja\nja rotkoja, maanvieremiä ja putaita; koko monta mailia leveä\nnotkelma ilmeisestikin oli joen työtä. Kuinka suunnattomia aikoja\njoki lieneekään tarvinnut kaivaakseen laa'asta pöytämästä tämän\nsyvän ja leveän laakson? Tämä oli se mahdikas maanraataja, joka oli\nAla-Egyptin deltamaan peittänyt viljavalla lietteellään. Näillä\nlaajoilla lihavilla tasanteilla vesi ei kokoonnu joiksi, vaan vaipuu\nmaan sisään. Laakson rinteistä sen vuoksi tuon tuostakin kumpuaa esiin\nlähteitä, jotka huuhtovat pois hienompia maahiukkasia ja vievät niitä\njokeen. Sadeajalla tapahtuu maanrepeämiä ja rinteiltä juoksee laaksoon\nliejuvirtoja, ja kun joki virtaa alati tulvivana koskena, lohkeilee\nlöyhää äyrästä jokeen, jossa maakappaleet tuota pikaa hajoavat.\nAtbara on silloin paksua kuin hernerokka ja sen liejuiset vedet\ntoimittavat yhä uudelleen ja uudelleen samaa virkaa, jota ovat kautta\naikain toimittaneet. Näin joki myllersi maata meidän saapuessamme sen\npartaalle laakson pohjalle. Arabialainen nimi 'Bahr-el-Aswad' (musta\njoki) on hyvin ansaittu. Se on Egyptin musta äiti, joka yhä kuljettaa\nlapselleen samaa ravintoainetta, josta se on deltan rakentanut. Olkoot\nNiilin lähteet missä tahansa, Atbara joka tapauksessa on Egyptin äiti!»\n\nBaker ihastui suuresti komeaan arabialaiseen rotuun, joka näillä\nseuduilla asui.\n\n\n\nAtbaran arabialaiset.\n\n\nSeuraavalla tavalla hän kuvaa erästä täällä tapaamaansa vanhaa\nsheikkiä: »Hän oli komein arabialainen, mitä olen vielä milloinkaan\nnähnyt. Ikää hänellä oli kahdeksankymmenen vuoden vaiheilla, mutta\nsiitä huolimatta hän oli suora kuin keihäs ja näytti olevan vain\nviiden- tai kuudenkymmenen ikäinen. Ruumiinrakennukseltaan hän oli\nherkulesmainen, kuutta engl. jalkaa kolmea tuumaa pitkä, hartiat\nja rinta olivat valtavan leveät, nenä erinomaisen kaareva. Suurten\ntuuheitten, aivan valkeitten kulmakarvain alta katsoivat kotkan silmät.\nSangen vahva lumivalkea parta valui hänen rinnalleen keskivaiheille\nsaakka. Hänellä oli valkoinen turbaani ja valkoinen kashmiriabbai eli\npitkä viitta, joka ulottui kaulasta kantapäihin. Täydellisempää erämaan\npatriarkkaa ei voisi mielessään kuvitella, jos tahtoisi henkilöistyttää\nAbrahamin kansansa etupäässä.»\n\nTällä uljaalla vanhalla sheikillä oli mukanaan kymmenen poikaansa,\njoista useimmat olivat yhtä pitkiä miehiä kuin hän itsekin. Lapsia\nhänellä oli paljon mutta epäilemättä nämä heimot melkein kokonaan\ntuhoutuivat mahdin kapinaa seuranneissa surkeissa sodissa.\n\nBaker nousi Atbaran vartta aina joen latvaosille saakka, metsästellen\nsiellä suurta riistaa Hamranin arabialaisten keralla. Nämä arabialaiset\nkaatoivat elefantteja siten, että ajoivat niitä takaa ratsain ja\npitkällä miekallaan yhdellä iskulla katkaisivat kinttusuonen. Kirahveja\nja antilooppeja oli viljalta, maa akaasialehtoineen Abessianin\nvuorimaan liepeillä kuin avointa englantilaista puistomaisemaa. Siellä\ntäällä kasvoi jättiläismäinen baobab eli apinanleipäpuu. Joessa oli\nm.m. keuhkokalaa (_Protopterus_).\n\nAtbaran latvoilta Baker kulki Abessinian ylängön läntisiä liepeitä\nRahadille, Sinisen Niilin syrjäjoelle, joka juoksee melkein\nyhdensuuntaisesti kuin Dinder joki, laskien sitä Khartumiin. Sieltä\nhän kauniin puolisonsa kera lähti nousemaan Niiliä, Spekeä ja Grantia\nvastaanottamaan. Hän tapasi heidät Gondokorossa, kuten olemme ennen\nmaininneet, vei heidät veneellään Khartumiin, ja Speke jätti hänelle\nperinnöksi Niilin toisen lähdejärven löytämisen.\n\n\n\nBaker Albert Njansalla.\n\n\nOrjain ja norsunluun kauppiaat koettivat kuitenkin kaikin tavoin estää\nBakeria palaamasta Speken reittiä bari-neekerien maahan ja saivat hänen\nmiehensä Khartumissa kapinoimaan. Baker pääsi kuitenkin lähtemään,\nmatkassaan 90 miestä, kameeleja, hevosia ja muuleja. Orjakauppiaita\nja vihamielisiä maanasukkaita välttääkseen hän ensin teki kierroksen\nitää kohti ja sai taivutettua puolelleen Ibrahim nimisen orjakauppiaan,\njoka ensin koetti silläkin puolella kiihoittaa kaikki maanasukkaat\nretkikuntaa vastaan. Hän tuli sitten Lotukamaahan, vuorimaahan,\njossa oli runsaasti elefantteja ja kirahveja ja jonka tavallisia\nneekereitä muodokkaammat asukkaat olivat taitavia seppiä. Hänen sieltä\njatkaessaan matkaa melkein kaikki kantajat karkasivat, ja kun kameelit\nolivat jo Madi-maassa kuolleet, täytyi Bakerin hylätä kaikki tavarat,\njotka eivät olleet aivan välttämättömiä, ja vain ampumatarpeet ja\nKamurasi kuninkaalle annettavat lahjat mukanaan he jatkoivat matkaa,\nyhdyttäen Niilin molempien järvien välissä Kamman koskilla. Baker\nolisi tästä mielellään laskenut Niiliä Albert Njansaan, mutta Unjoron\nasukkaat estivät sen ja pakottivat hänet kulkemaan oikopäätä Kamurasin\npääkaupunkiin. Kamurasi ottikin Bakerin ja hänen vaimonsa hyvin\nvastaan, ja se oli onni, sillä Baker oli kuumeesta kuoleman sairaana.\nMutta pian hän kuitenkin näytti pahan luontonsa ja kielsi Bakeria\nmatkustamasta Albert Njansalle. Orjain ja norsunluun kauppias Ibrahim\noli ostanut kaikki tarvitsemansa tavarat ja jälleen lähtenyt Unjorosta.\nKaikki Bakerin kantajat, kolmeatoista lukuunottamatta, olivat\nkaranneet. Huomatessaan kuitenkin, ettei Bakerilta voinut enempää\nkiristää, Kamurasi, vielä kaksipiippuisen rihlan saatuaan, päästi hänet\nmenemään, antaen hänelle kaksi opasta ja kolmesataa miestä saattoväkeä.\nSaattoväki kuitenkin täytyi piankin palauttaa takaisin levottomuutensa\nvuoksi. Tavalla tai toisella, hankkien kantajia kylästä kylään, pääsi\nBaker sittenkin kaikista vaikeuksista ja onnettomuuksista huolimatta\ntunkeutumaan Albert Njansan rannoille, yhdyttäen järven Vakovia\nnimisessä paikassa, joka on sen kaakkoiskolkassa. Tällä taipaleella\nrouva Baker oli kuolla auringonpistokseen — häntä kannettiin paareilla\n— ja Baker itse oli kuumeesta puolikuolleena.\n\nMutta tämän tuntemattoman järven löydettyään he unohtivat\nkärsimyksensä. »Se oli ihana päivä», kirjoittaa Baker. »Me olimme\nkulkeneet erään syvän notkon poikki ja paraillaan nousimme ylös\nvastakkaiselle puolelle. Riensin edellä mäen päälle ja sain nyt\nnähtyjen vaivain palkan, sillä allani lepäsi rannaton, hopealle hohtava\nvedenpinta, jota etelää ja lounatta kohti levisi niin laajalti kuin\nsilmä kantoi. Sydänpäivän aurinko valoi sille loistettaan. Lännessä\nkohosi järvestä 80—100 kilometrin päässä pariatuhatta metriä korkeita\nsinisiä kukkuloita. Mahdoton on minun kuvata sitä voitonriemua, joka\nmieleni valtasi. Vihdoin olin saanut palkkani Afrikassa viettämäini\nvuosien työstä — ja englantilainen oli tämän voiton voittanut!»\n\nVaikka Baker seisoi kaakkoisrannalla, luuli hän kuitenkin näkevänsä\netelän puolessa »rannattoman ulapan», jota ulottui sille suunnalle\nsilmän siintämättömiin. Luultavasti järvellä Bakerin käydessä oli\nkoko joukon auerta, joka siellä on sangen yleistä. Rannattoman\nulapan asemesta he muutoin olisivat etelässä aivan lähellä nähneet\nRuwenzorin valtavan lumivuoriston. On usein ihmetelty, että Bakerit\nnäin saattoivat erehtyä tämän järven maantieteellisistä seikoista,\nmutta paitsi luonnollista liioittelemisen halua, oli tähän syynä sekin\nseikka, että he etelän ilmalla näkivät Semlikin leveän laakson, joka\nnäytti järven jatkolta ja epäilemättä aikanaan onkin ollut Albert\nNjansan jatkona. Samat jyrkät ylänköäyräät, jotka sulkevat Albert\nNjansan, rajoittavat Semlikin laaksoakin. Ruwenzorin liepeet Baker näki\nja nimitti ne Sinivuoriksi.\n\nJärven rannalla oli kylä, joka harjoitti suurta kalanpyyntiä.\nYhdestä puusta koverretulla veneellä Baker vaimonsa keralla sitten\nlähti seuraamaan järven itärantaa koillista kohti, kunnes tuli\nsiihen paikkaan, jossa Niili siihen vetensä purkaa. Pitkin matkaa\nnäkyi virtahepoja ja krokotiileja. Niiliä hän sitten nousi ylöspäin\naina Murchisonin putoukselle saakka, joka oli jäänyt Spekeltä\nnäkemättä. Niilin vesi putoo siinä korkeitten kallioseinämien välissä\näkkijyrkkänä könkäänä 40 metriä. Maisema on suurenmoisen ihana ja\nvain sen syrjäisyys ja kulkuneuvojen huonous on syynä siihen, että\nse on niin vähän tunnettu. Tältä putoukselta Baker vielä kulki\nrantaa pitkin aina Kamman putoukselle saakka, mutta sitten kantajat\njälleen karkasivat ja parikunta joutui niin vaikeaan tilaan, ettei\npelastuksesta enää näyttänyt olevan mitään toivoa. Pari kuukautta\ntäytyi syödä metsän ruohoja ja homehtuneita jauhoja. Harvoin he\nmaanasukkailta saivat jonkun linnun särpimeksi. Sitten Kamurasi\njälleen alkoi heitä kiusata, kärttäen Bakerilta apua sukulaistaan\nFowukaa vastaan. Bakerin epäröidessä kulki Niilin poikki eräs De Bonon\nnorsunluu-karavaaneista, jonka johtaja oli Fowukan liittolainen. Hän\naikoi juuri hyökätä Kamurasin armeijan kimppuun ja varmaan olisi sen\nhelposti voittanut, hänellä kun oli 150 pyssyä, mutta Baker silloin\npystytti Kamurasin leiriin Englannin lipun ja varoitti De Bonon\nväkeä, että Unjoron kuningas nyt oli Englannin suojeluksen alainen.\nBakerin uhkauksista säikähtyen norsunluukauppiaat peräytyivät Niilin\npohjoispuolelle, mutta Kamurasi palkitsi saamansa avun siten, että\nhän nyt esti Bakeria ensinkään lähtemästä Unjorosta. Samaan aikaan\nkuitenkin Ugandan kuningas Mtesa, kuultuaan valkoisen miehen saapuneen\nUnjoroon ja epäillen Kamurasia, ettei tämä laskenut häntä Ugandaan\nmatkaa jatkamaan, lähetti suuren armeijan Unjoroa hävittämään. Kamarasi\npakeni johonkin Niilin saareen, jättäen Bakerin Karuman putouksille\nilman ruokavaroja ja juhtia, tulemaan toimeen, miten taisi. Baker\nsai kuitenkin lähetetyksi sanan orjain ja norsunluun kauppiaalle\nIbrahimille, ja tämä tulikin apuun. Matkalla he kuitenkin olivat saada\nsurmansa bari-neekerien maassa, nämä kun olivat nousseet kapinaan\norjakauppiaita vastaan. Eivät vielä Gondokorossakaan matkan vaikeudet\nlakanneet, sillä Niili oli jälleen alkanut tukkeutua ja Khartumissa\nraivosi rutto. Toukokuussa 1865 Baker vaimonsa keralla saapui\nKhartumiin, kulki sieltä jokea Berberiin ja Berberistä kameeleilla\nerämaan poikki Suakiniin.\n\nBakerin retki herätti suurta huomiota ja hänet sen johdosta\naateloitiin. Julkaisemassaan kartassa hän tavattomasti liioitteli\nAlbert Njansan kokoa ja semmoisena se sitten esiintyi kartoilla hyvän\naikaa. Speke oli paljaiden kuulopuheiden mukaan piirtänyt järven paljon\noikeammin. Baker kannatti Burtonin otaksumaa, että Tanganjika oli\nNiilin eteläisin lähdejärvi, ja tämä ennakkoluulo se sai hänet näkemään\nAlbert järven monta vertaa todellista suurempana.\n\n\n\n\nBaker masentaa orjakaupan.\n\n\nMehemet Ali ehkä todella aikoi lopettaa orjakaupan, mutta olot olivat\nhäntä voimallisemmat. Orjuus oli niin syvälle juurtunut Niilin laakson\noloihin, ettei sitä ollut helppo hävittää, ja kun kävi ilmeiseksi, että\nsiitä saataisiin hyvä tulolähde, niin alkoivat Egyptin viranomaiset\npäin vastoin sitä suosia. Orjakauppiaita pakotettiin maksamaan yksi\npunta veroa jokaisesta orjasta, ja siitä karttui valtiolle paljon\ntuloja.\n\nMehemet Alin jälkeläinen Ismail sitä vastoin päätti täydellä\ntodella ryhtyä orjakauppaa lopettamaan, toivoen siten saavuttavansa\nEuroopan suosion. Paremmaksi varmuudeksi siitä, että työ tulisi\nrehellisesti suoritetuksi, hän uskoi sen Sir Samuel Bakerille, joka\nlöytöretkeilijänä oli saavuttanut suuren kuuluisuuden ja hyvin tunsi\nNiilin yläjuoksulla vallitsevat olot. Baker nimitettiin Sudanin\nylimaaherraksi, sai ruhtinaallisen palkan ja kokonaisen armeijan työnsä\ntoimittaakseen. Oloja, joihin hänen nyt tuli aikaan saada muutos, hän\nkuvaa seuraavasti:\n\n\n\nOrjain ryöstö Niilin yläjuoksulla.\n\n\n»Rikkaat ja hyvin viljellyt seudut olivat autioina, naisia ja lapsia\nraastettiin orjuuteen, maakyliä poltettiin ja sato ryöstettiin tai\ntuhottiin, väestö karkoitettiin, maallinen paratiisi oli muutettu\nhelvetiksi ja alkuaan ystävällinen maanasukas oli käynyt vihamieliseksi\nvieraita kohtaan. Sanalla sanoen, orjakaupan jäljet olivat paljasta\nhävitystä.\n\n»Ne orjastajat ja orjakauppiaat, jotka olivat syynä kaikkeen tähän\nrajattomaan kurjuuteen, olivat suurimmaksi osaksi arabialaisia ja\nEgyptin alamaisia, jotka olivat hylänneet alkuperäisen toimensa,\nmaan viljelemisen Sudanissa, ja ruvenneet Khartumin kauppiaitten\npalvelukseen. Rikkaimmalla näistä kauppiaista oli palveluksessaan\nkokonaista kaksituhattaviisisataa arabialaista, ja tämä armeija oli\njaettu moneen osastoon, jotka kuljeskelivat Keski-Afrikassa orjia\nhankkimassa ja rosvoamassa. Nämä hurjat joukot oli pyssyillä asestettu\nja jonkinlaiseen sotilaalliseen kuriin harjoitettu. Ne oli jaettu\nkomppanioihin, ja usein niitä komensivat vakinaisesta sotaväestä\nkaranneet sotamiehet. On arvioitu, että noin viisitoistatuhatta\nkediivin alamaista toimi »mustan norsunluunkaupan» ja orjastuksen\nalalla Valkoisella Niilillä.\n\n»Jokainen kauppias anasti jonkun määräalueen, jota hän hallitsi\ntäydellisenä tirannina. Voidakseen paremmin pitää piiriään kurissa hän\nperusti siihen jonkinlaisia sotilas-asemia, joissa kussakin oli noin\nkolmensadan miehen vartijaväki. Siten näitten kauppiaitten aseelliset\njoukot anastivat laajoja maa-aloja ja usein tekivät yhden neekerikansan\nkanssa liiton sen avulla rosvotakseen toiselta kansalta naiset, lapset\nja karjan. Orjastajain laajasta toiminnasta antaa käsityksen se,\nettä yhdellä ainoalla kauppahuoneella oli mokoma »oikeus» harjoittaa\nihmismetsästystä alueella, joka oli 300.000 neliökilometriä laaja.\nTämän kauppahuoneen rosvokomppaniat saivat siis rankaisematta murhata,\nryöstää, polttaa ja hävittää maassa, joka oli alaltaan lähes Italian\nkokoinen!\n\n»On mahdotonta arvata, kuinka paljon orjia Sudanissa vuosittain\ntehtiin. Mutta minä otaksun, että ainakin 30.000 neekeriä pidettiin\nvankina orjakauppiaitten leireissä, taikka oli matkalla Valkoisella\nNiilillä ja Darfurin ja Kordofanin kauppateillä. Ihmishukka, johon\norjastus ja orjain pahoinpitely on syynä, on hirvittävä. Välitön\nseuraus orjakaupasta on, että sen alaisten seutujen väestö pakenee,\nheillä kun ei ole muuta neuvoa, elleivät tahdo tyynesti nähdä,\nettä heidän vaimonsa ja lapsensa rosvotaan, taikka elleivät tahdo\nsortajiinsa liittyä, lähteäkseen naapuriheimon naisia ja lapsia\nryöstämään. Kamala anarkia käy siten vallitsevaksi niissä seuduissa,\njoissa orjakauppiaat mellastavat, ja kaikkialla näkyy vain hävitystä,\npetosta ja hirvittävimpiä konnatöitä.»\n\nSaalis jaettiin siten, että apuna olleet alkuasukkaat saivat ryöstetyn\nkarjan, orjakauppiaat taas kaikki tytöt ja nuorukaiset. Vanhukset ja\nkelpaamattomat lapset armotta surmattiin. Seuraavalla retkellä sama\nrosvojoukko liittyi johonkin toiseen heimoon ja lähti sen keralla\nsotaan samaa heimoa vastaan, joka sitä vast'ikään oli auttanut. Nuoret\nja kauniit tytöt myytiin haaremeihin, toiset palvelijoiksi. Miehet\npistettiin joko Egyptin varakuninkaan, taikka jonkun aasialaisen\nruhtinaan sotajoukkoon, toisia käytettiin maanviljelijöiksi taikka\nmuihin töihin. Osa kuohittiin, niin että he kelpasivat eunukeiksi.\nDarfurissa oli oikea laitos tätä varten; myöhemmin harjoitettiin\nsilpomista vielä suuremmassa määrin Assiutissa Niilin varrella, ja\nkaikista muista veivät voiton — koptilaiset munkit. Sen alaiseksi\njoutuivat orjakaravaanien voimakkaimmat ja kauneimmat 8—10 vuoden\nvanhat pojat. Tyttölapsia taas leikattiin siten, että he sitten olivat\nhedelmättömät. Vakinaisen isännän saatuaan orjat kuitenkin joutuivat\njotenkin hyvän kohtelun alaisiksi, koska he olisivat karanneet, jos\nheitä olisi huonosti pidetty. Usein orjakauppiaat möivät omia lapsiaan,\njoita heille olivat synnyttäneet neekerivaimot.\n\n\n\nBakerin retkikunta.\n\n\nNäihin oloihin piti Bakerin nyt saada parannusta aikaan. Hänellä oli\nkäytettävänään armeija, jossa oli 1200 egyptiläistä, arabialaista,\nneekeriä ja turkkilaista sotamiestä, jota paitsi hänellä apunaan oli\nmoniaita eurooppalaisia. Rouva Baker oli jälleen mukana retkellä.\nKolme höyrylaivaa ja joukko muita aluksia kuljetti retkikuntaa Niiliä\nylöspäin. Mutta Khartumiin päästyään Baker piankin sai kokea, että\ntehtävä oli paljon vaikeampi, kuin kukaan oli osannut aavistaakaan,\nsillä ei ollut ainoatakaan kediivin alamaista, joka ei olisi ollut\norjakaupalle suosiollinen. Sen vuoksi koettivat kaikki parhaan kykynsä\nmukaan ehkäistä Bakerin toimintaa.\n\nBaker perusti aluksi Gondokoroon tukiaseman ja pakotti ympäristön\nneekerit tunnustamaan kediivin yliherruuden. Kaupunki sai nimeksi\nIsmailia. Oli tosin joku verta taisteltavakin, mutta sotaiset\nbari-neekerit Baker voitti. Suunnattomalla vaivalla hän oli saanut\nlaivansa nostetuksi Gondokoroon saakka, mutta suurille järville hän ei\nvoinut niitä viedä, vaikka oli toivonut. Toimintaa jatkettiin kuitenkin\nsillekin suunnalle ja perustettiin useita asemia, joista Lado ja Dufile\novat tulleet tunnetuimmiksi sen kautta, että Emin pasha niitä sittemmin\nniin sitkeästi puolusti mahdia vastaan. Kun Baker ei voinut laivalla\nnousta Unjoroon, lähti hän sinne maitse. Siellä hallitsi nyt Kabbarega,\njoka luonnonlahjoiltaan oli vielä kehnompi kuin hänen isänsä Kamurasi.\nKabbaregan täytyi kuitenkin ottaa retkikunta kohteliaasti vastaan,\nhän kun pelkäsi Bakerin muutoin valloittavan hänenkin maansa. Baker\noli saanut kiinni muutamia orjastajia, jotka olivat olleet Unjorossa\norjia rosvoamassa, ja hän antoi piestä heidät kuninkaan nähden, josta\nunjorolaiset suunnattomasti hämmästyivät. Orjat, jotka enimmäkseen\nolivat unjorolaisia, hän antoi vapauttaa ja lupasi, että kaikki muutkin\nUnjorosta otetut orjat, mitä vain käsiin saataisiin, samalla tavalla\nvapautettaisiin.\n\nBaker sitten otti maan Egyptin kuninkaan omaisuudeksi, ja asukkaat\nalussa näyttivät olevan hyvillään siitä, että pääsivät niin mahtavan\nsuojeluksen alaisiksi. Mutta ystävyyttä ei kauaa kestänyt, pian\nKabbarega koetti petoksen kautta tuhota koko retkikunnan ja syntyi\nsota. Siinä hänen pääkaupunkina, Masindi, poltettiin, mutta lopun\nlopulta Bakerin kuitenkin täytyi kääntyä takaisin ja kiittää onneaan,\nettä sotajoukkonsa keralla pelastui. Paluumatkalla hän nimitti erään\ntoisen ruhtinaan Unjoron kuninkaaksi, mutta Kabbarega kuitenkin piti\nsangen kauan puoliaan, ja vasta englantilaisten ottaessa haltuunsa\nEgyptin perinnön Niilin latvoilla Kabbaregakin menetti valtaistuimensa\nja vietiin, samoin kuin niin moni muu musta majesteetti, maastaan pois,\nSeychellien saarille.\n\nUnjoro muutoin on Sisä-Afrikan esihistoriassa siitä merkillinen maa,\nettä sieltä lähtivät leviämään hamilaiset vahumat, jotka neekerien\nkeskuuteen perustivat valtakuntia ja heille toivat myöhemmän kivikauden\nkulttuurin, metallien käytön ja karjanhoidon.\n\nBaker alkoi sitten järjestää sen laajan alueen hallintoa, jonka hän\nsotaretkellään oli saattanut Egyptin vallanalaisuuteen. Elokuusta 1872\nmaaliskuuhun 1873 hän toimi näissä hommissa, perustaen aseman Niilin\nrannalle lähelle Karuman koskea ja toisen Fatikoon, sille oikotielle,\njoka sieltä lähtien katkaisee Niilin mutkan ja Dufilessa taas yhdyttää\njoen. Huhtikuun alussa Baker palasi Gondokoroon ja kolme kuukautta\nmyöhemmin Khartumiin.\n\nOrjakaupalle hän oli antanut ankaran iskun, mutta kun hän nyt palasi\nkotimaahansa, eivätkä egyptiläiset viranomaiset jatkaneet hänen\ntyötään, kohosi tämä kauppa pian entiseen mahtiinsa.\n\n\n\n\nYrjö Schweinfurth Niilin ja Kongon välisellä vedenjakajalla.\n\n\nTutustumme nyt löytöretkeilijään, jonka päämäärät olivat kokonaan\ntieteelliset.\n\nYrjö Schweinfurth oli syntynyt Riiassa saksalaisista vanhemmista,\nSaksan yliopistoissa kasvatuksensa saanut, ja saksalaisilla varoilla\nhän teki Afrikan sisäosiin tutkimusretkensä.\n\n1860-luvun alussa hän tutki Nubian, Ylä-Egyptin, Lounais-Abessinian\nja näiden maitten ja Punaisen meren välisten seutujen kasvullisuutta.\nPalattuaan tältä retkeltä Saksaan hän päätti lähteä töitään jatkamaan\nBahr-el-Ghazalin vesistösyvänteeseen ja saapui sitä varten v. 1867\nSuakiniin. Tutkittuaan Suakinin eteläpuolisten vuoristojen ja Atbaran\nlähdeseutujen kasvistoa hän lähti Niilin laaksoon ja nousi jokea\nKhartumiin, jonne hän saapui marraskuussa 1868. Seuraavan vuoden\nalussa hän lähti varsinaiselle tutkimusretkelleen Bahr-el-Ghazalin,\n»gasellijoen», vähän tunnettuihin seutuihin.\n\n»Kun aamuauringon säteet valaisivat virtaavan joen matalia\nyksitoikkoisia rantoja», kirjoittaa Schweinfurth Valkoisesta Niilistä,\n»näyttivät ne melkein valtamereltä, niin laaja oli se matka, jonka\njoki suoraan, matkailematta juoksi eteenpäin... Rantamaisemat pysyivät\npenikulmittain muuttumattomasti samoina. Harvoin etäinen vuori tai\nmäki vilkastutti yksitoikkoisuutta.» Huomio kiintyi pian niihin\nhämmästyttävän suuriin hanhi- ja sorsalaumoihin, joita näkyi päivät\npääksytysten. Ja molemmilla rannoilla kävi laitumella suunnattomia\nkarjalaumoja, joiden oli tapana tulla joelle juomaan. »Joen pinnalla\nsoutelevat paimenet, koirat veneen perässä uiden, karjojaan milloin\nminnekin saatellen.» Schweinfurth kuvaa seikkaperäisesti jokivarren ja\nylempänä olevien Niilin rantarämeitten kasvullisuutta. Kolmisensataa\nkilometriä Khartumin eteläpuolella kasvoi rannoilla siroja varjoisia\nakaasioita ja suurilehtisiä pensaita, monet niistä köynnöskasvien\nkauniitten kukkasien peitossa. Virtahepoja oli runsaasti, jalopeurat\nkiljuivat öisin ja puoleksi arabialaistuneen, neekerien sekaisen\nhamilaisen väestön asemesta alkoi olla yhä enemmän alastomia mustia\nja veteliä shiluk-neekereitä. Suuria monitoriliskoja ja käärmeitä\nkahisi kuivassa ruohossa, ja apinoita, töyhtökurkia ja somia valkoisen\nja ruskean kirjavia kauriita näkyi rannoilla niitä vilkastuttamassa.\nVesirajassa loikui suunnattomia krokotiilejä. Täällä matkustaja ensiksi\ntutustui ambatsh nimiseen papukasviin (_Herminiera claphroxylon_), joka\nkasvaa matalassa vedessä ja on suurena syynä Niilin tukkeutumiseen.\nSillä on lehdet kuin akaasialla ja keltaiset hernemäiset kukat.\n»Ambatsh on merkillinen puuaineensa uskomattomasta keveydestä, jos sen\nsienimäinen varsi edes puuaineen nimeä ansaitsee. Se kasvaa viittä\ntai kuutta metriä pitkäksi ja on juureltaan noin 15 senttiä vahva.\nTämän sienimäisen puuaineen paino tosiaan on niin mitätön, että sitä\ntekee mieli verrata höyheneen. Vasta kun sitä kädessään punnitsi,\nsaattoi uskoa mahdolliseksi, että yksi mies jaksoi selässään kantaa\nkahdeksan henkeä kannattavan lautan. Tämä kasvi kasvaa nopeasti rannan\nläheisyydessä tyvenissä paikoissa, ja kun sen juuret ovat vedessä,\nniin alkavat tuulien ja virran irti repimät ambatsh-pensaat jollekin\nmatalalle paikalle tartuttuaan paikalla siinä kasvaa. Näin oikeastaan\nsyntyvät ne ruokotukot, joiden tiedetään tuon tuostakin tukkivan Niilin\nBahr-el-Ghazalin suun seuduilta ylöspäin niin pahoin, että laivakulku\nkäy aivan mahdottomaksi.. Muutkin kasvit ovat osallisina näiden uivien\nsaarien muodostumiseen, joita joka päivä syntyy kuin Delos tarussa.\nEnnen muita ovat mainittavat _vossia_-ruoho ja kuulu papyro, jota\nei enää kasvakaan Egyptissä eikä Nubiassa.» Myöhemmät tutkijat ovat\nhuomanneet, että pääsyylliset ovat varsinkin molemmat viimeksimainitut\nkasvit. Niiden muodostamat sillat ovat toisin paikoin niin vankkoja,\nettä ne kannattavat elefantin kulkea. Ilkialastomat shilluk-neekerit\nvärjäävät ruumiinsa harmaaksi tuhkalla tai ruosteenpunaiseksi\niljettävillä sekoituksilla, suojellakseen itseään hyönteisiä vastaan.\nNe nähdessään Schweinfurth ensi kerran kaipasi taakseen jäävää\nsivistystä.\n\nBahr-el-Ghazalin suistamosta alkoi dinka-neekerien alue. Mutta »sitä\nmyöten kuin vene eteni, katosivat taaksemme asutut seudut. Joki\nhaarautui putaiksi, jotka pujottelivat lukemattomien saarien välitse\nkuin labyrintissä. Rantain takaa näkyi etäältä paarre akaasiametsää\nilmoittaen, että jossain sentään oli kiinteämpääkin maata. Minä\nhämmästyin sitä monenlaista kasvirikkautta, joka peitti vedenpinnan.\nKasvitieteilijälle se oli ihana näky. Papyrotiheiköt varsinkin olivat\naivan lumoavan kauniit. Ne näyttivät kuuluvan toiseen maailmaan,\nniissä oli jotain juhlallista. Mutta pian kaikki tämä kasvirunsaus\nalkoi arveluttavalla tavalla estää kulkua. Yhtämittaa meidän täytyi\npoiketa uusiin putaihin, joiden papyroja ambatsh-seinäin välisen pinnan\nvesikasvit kattoivat kuin vihanta matto. Yhä kapeammaksi kävivät\nväylät, joita tunkeuduimme eteenpäin. Veneemme toisinaan tarttuivat\nniin kovasti kiinni tähän kasviryteikköön, ikäänkuin olisivat\njuurtuneet kiinni viittätoista jalkaa pitkiin papyro-ruovostoihin,\njoiden rehevä viheriä väri oli ihastuttavana vastakohtana soutajaimme\npaljaalle ruskealle iholle. Miestemme huuto ja meiskaaminen herätti\ntuhansittain kaikuja. Virtahevot pelästyivät, kohottivat päänsä,\npuuskuttivat ja saivat aikaan hirvittävän mylläkän. Väkemme, joka\npelkäsi näiden hirviöiden kaatavan venheet, alkoi huutaa vielä\nkamalammin. Se olikin ainoa keino saada eläimiä loitompana pysymään,\nsillä moisessa ihmisten ja venheitten sekamelskassa oli mahdotonta\ntorjua niitä ampumalla.»\n\nSchweinfurth arveli Bahr-el-Ghazalia yhtymäkohdalla yhtä veteväksi\nkuin Niili itse, joka siitä ylöspäin tunnetaan Vuori-Niilin eli\nBahr-el-Dshebelin nimellä. Veden korkeimmillaan ollessa Bahr-el-Ghazal\npeittää laajalti maata, maaliskuussa taas, jolloin vesi on\nmatalimmillaan, se on ylempää lukemattomina lammikkoina, joissa veden\nvirtausta tuskin huomaakaan, alempaa taas unteloina kapeina putaina,\njoita rehevä kasvullisuus lauttana peittää, salaten kuitenkin allaan\nniin syvältä vettä ja liejua, ettei tavallisella riu'ulla tapaa pohjaa\nensinkään.\n\nSuuren Djurin ja muitten ylämaan jokien yhtymäseudulta alkaa\nvarsinainen Bahr-el-Ghazal ja tässä kohdassa oli ennen mahdin kapinaa\nja sitä seuraavaa Sudanin hävitystä suuri kauppa-asema, Meshra-er-Rek,\njonka Khartumin nubialaiset, arabialaiset ja koptilaiset kauppiaat\nolivat perustaneet. Siitä kauppiaat ja matkustajat tavallisesti\nlähtivät liikkeelle niam-niamien maahan matkustaessaan. Neiti Tinné,\njoka Saharassa sai niin surkean kuoleman, oleskeli Meshra-er-Rekissä\nkauan aikaa, ja siellä hänen retkikuntansa luultavasti sai sen ankaran\nmalarian, jonka uhriksi viisi yhdeksästä valkoisesta joutui, sillä\nkaikki nämä rämeet ovat äärettömän täynnään sääskiä. Vähän ennen\nSchweinfurthin saapumista oli näillä seuduin kuollut Le Saint niminen\nranskalainen, jonka Ranskan maantieteellinen seura oli lähettänyt\nBahr-el-Ghazalin vesistöaluetta tutkimaan.\n\nSchweinfurth matkusti Meshra-er-Rekistä etelää kohti siihen ylämaahan,\njosta Bahr-el-Ghazalin suurimmat syrjäjoet tulevat. Hän tutustui\nmatkalla väkirikkaisiin neekerikansoihin, ensin djureihin, joiden\nkesken oli paljon seppiä. Miehet sulattivat rautaa ja takoivat siitä\nkaikenlaisia esineitä, naiset viljelivät maata. Djurien eteläpuolella\nasuivat bongot, jotka olivat sanomattoman ahnaita tupakkamiehiä.\nHekin sekä viljelivät maata, että olivat taitavia seppiä, ja vielä\nerinomaisia puuseppiäkin. Heidän suurin intohimonsa oli soitanto.\nSitä varten heillä oli monenlaisia omatekoisia soittokoneita, torvia,\ntrumpetteja ja rumpuja, ja he osasivat matkia ukkosen jylinää,\nsateen roiskunaa, myrskyn ulvonaa ja petoeläinten karjunaa. Toiset\n»orkesterit» olivat kehittäneet taitonsa niin pitkälle, että ne samalla\nosasivat matkia sekä kamalaa rajuilmaa että eläinten pelkoa sen aikana.\n\nNämä seudut olivat jo paremmin tunnetut, mutta niam-niamien maassa,\njohon Schweinfurth nyt lähti, oli hyvin harva ennen käynyt. Hän\nhuomasi maan runsaitten sateittensa vuoksi olevan kostean kuin sienen,\nvaikka se on 700 metriä korkealla merestä. Vesi valui sieltä joka\nsuunnalle. Niam-niamit olivat uutteria karjanhoitajia ja metsästäjiä\nja harrastivat niinikään tavattomasti soitantoa. Poggia oli kertonut,\nettä niam-niami saattoi neljäkolmatta tuntia yhteen mittaan soittaa\nsoittokonettaan, kertaakaan levähtämättä, ja Schweinfurth sanoi tämän\nhyvin uskovansa. Vaeltavia laulajia ja soittoniekkoja kulki kylästä\nkylään, puettuina ihmeellisiin pukuihin. Schweinfurth tuli sangen\npian vakuutetuksi siitä, että niam-niamit söivät ihmislihaa. Vieläpä\nhänen oli vaikea saada lamppuunsakaan muuta öljyä kuin ihmisenihraa,\nja ruoanlaitossa oli ainiaan sama vaara tarjona. Hän arveli, että\nläntiset heimot, joitten luona Poggia lienee käynyt, ehkä eivät syöneet\nihmislihaa, ja että siitä olisivat johtuneet Petherickin ja Poggian\nristiriitaiset tiedot heistä.\n\nSchweinfurth kulki sitten kauemmaksi eteläänpäin mambuttujen maahan,\nkunnes siellä tapasi ison syvän joen, joka virtasi länttä kohti. Se\noli Uelle, josta ei tiedetty, mihin se laski. Ei kukaan silloin vielä\naavistanut, että se oli pisin Kongon syrjäjoista. Vasta myöhemmin kävi\nilmi, että tämä joki on Ubangin yläjuoksu. Schweinfurth luuli sen\nvirtaavan Tshad järveen ja siis olevan Sharin latvoja.\n\n\n\nMambuttu.\n\n\nSchweinfurth oli nyt tullut mambuttu-kansan kuninkaan Munsan alueelle.\nTämä kansa oli siihen aikaan aivan tuntematon. Se jakaantui kahteen\nvaltakuntaan, joista Munsa hallitsi läntistä osaa, rikasta, vetevää\nmaata, jossa oli rautaa, uljaita metsiä, monenlaisia viljelyskasveja\nja runsaasti metsänriistaa. Naiset viljelivät maan, miehet kävivät\nsotia ja metsästivät. Paljon norsunluuta myytiin. Matkustajan\nmielestä tämä rotu oli tavallisia neekerikansoja jalompaa, ylpeämpää\nja kansallisuudestaan itsetietoisempaa. Mutta vaikka heillä olikin\nnäitä parempia ominaisuuksia, olivat he kuitenkin inhottavan persoja\nihmislihalle. »Ei missään Afrikassa tämä pahe ole yleisempi kuin\nmambuttujen kesken. Heidän eteläpuolellaan asuu mustia kansoja, jotka\novat heitä paljon alhaisemmalla kehityskannalla ja joita he sen vuoksi\nsuunnattomasti halveksivat. Niiden maa on mambuttujen laaja jahti- ja\nrosvousalue, sieltä he tuovat karjaa ja ihmislihaa. Kaikki taistelussa\nkaatuneet viholliset paikalla leikellään pitkiksi viipaleiksi ja\njaetaan samalla tavalla kuin muukin sotasaalis. Vangit sitä vastoin\najetaan kotia niinkuin lammaskarja yksitellen kuristettaviksi —\nvoittajien ruuanhalun tyydyttämiseksi. Lapset, sen mukaan kuin olen\nkuullut, varataan kuninkaan kyökkiä varten, koska ne ovat parhaat\nmakupalat. Sillä aikaa kuin olin mambuttujen luona, kertoi huhu, että\nkuninkaan pöytää varten joka aamu teurastettiin yksi lapsi. Minulla\nei ollut tilaisuutta olla läsnä näissä kamalissa kesteissä; mutta\nkun kerran sattumalta tulin majaan, jonka edustalla oli koolla ryhmä\nnaisia, näin heidän paraillaan kalttaavan ihmisruumiin alaosaa, aivan\nsamalla tavalla kuin meillä kotona kaltataan ja kaavitaan porsasta.\nMusta iho oli tämän käsittelyn kautta muuttunut harmaaksi. Muutama\npäivä myöhemmin näin eräässä talossa ihmiskäsivarren, joka oli\nripustettu valkean päälle, arvattavasti savustettavaksi.»\n\nMunsan aitat olivat täpösen täynnään norsunluuta, ja hän olisi kovin\nmielellään ruvennut yhteyteen pohjan puolen liikemiesten kanssa\nvaihtaakseen heiltä punaista metallia. Hän otti Schweinfurthin vastaan\nsuurella juhlallisuudella, kaikkien eri arvoisten mustien ylimystönsä\nläsnäollessa, rumpujen päristessä, norsunluutorvien soidessa ja isojen\nkellojen moikaessa, lempivaimojensa saattamana, jotka olivat hänet\nmitä parhaiten koristelleet tätä juhlallista vastaanottoa varten.\nKäsivarret, sääret, rinta ja pää olivat täpötäynnä kuparihelyjä, jotka\nkiilsivät kuin kastrullit hyvin varustetussa kyökissä, mutta ne olivat\nkaikki kotimaista tekoa. Päässä hänellä oli maan tavan mukaan puolta\nmetriä korkea silinterihatun kaltainen pönttö, ruovoista punottu ja\npapukaijanhöyhenillä koristettu, etupuolessa puolikuun muotoinen\nmessinkilaatta. Hänen ruumiinsa oli ylt'yleensä rasvattu rasvalla,\njohon oli sirotettu punaista jauhoa, niin että iho melkein muistutti\nPompeijin savikuvia. Vyötäisillä oli viikunankuoresta valmistettu\nvaate, joka oli nahkavöillä kiinnitetty, kaulassa rengas, josta\nriippui rinnalle suippoja nahkarihmoja. Paljaalla käsivarrella näkyi\nihmeellisiä koristeita. Oikeassa kädessä hänellä valtikan asemesta oli\nkansallinen koukkuveitsi, joka muodoltaan oli vähän sirpin kaltainen.\nSe oli kuitenkin vaskea ja yksinomaan koriste. Munsa otti saksalaisen\nmatkustajan sangen hyvin vastaan, suureksi osaksi varmaankin siitä\nsyystä, että hän toi runsaita lahjoja, mutta lupaa matkan jatkamiseen\netelää kohti hänelle ei annettu.\n\n\n\nAkka kääpiökansa.\n\n\nMambuttujen maassa oleskellessaan Schweinfurth tutustui akka nimiseen\nkääpiökansaan, jonka joukossa ei ollut ketään puolentoistakaan metrin\nmittaista. Hänen väkensä oli nähnyt näitä jo usean kerran, mutta\nSchweinfurthin puheille he eivät suostuneet tulemaan, ennenkuin muuan\nsattuman kautta tavattiin hänen leirissään. Tämä kansa asui mambuttujen\neteläpuolella ja oli osaksi Munsan vallan alla. Muutamia perheitä asui\nhänen hovissaan, ja saksalainen matkustaja myöhemmin näki kokonaisen\nkääpiökomppanian, joka oli Munsan palveluksessa. Hän ensi näkemältä\nluuli heitä pahankuriseksi poikajoukoksi. He olivat tavattoman\nvikkeliä liikkeissään ja mambutut heitä käyttivät metsästäjinä.\nYhden Schweinfurth otti mukaansa, kuljettaakseen hänet Eurooppaan,\nmutta hän matkalla kuoli. V. 1874 italialainen Miani vei kaksi akkaa\nkotimaahansa, jossa heidät Veronassa kasvatettiin. Kummankin oli\ntäytynyt katsella sitä, kuinka Munsan miehet teurastivat ja söivät\nheidän äitinsä. Akat eivät kuitenkaan itsekään ihmislihaa halveksineet,\njota ei olekaan ihmettelemistä, kun heidän joka puolellaan asui Afrikan\npahimpia kannibaaleja.\n\nMambuttujen maasta Schweinfurth palasi takaisin Egyptiin, tehtyään\npitkän poikkeuksen länttä kohti Dar Fertitiin ja siellä nähtyään\nkamalia orjanajoja. Kaiken kaikkiaan hän vietti Bahr-el-Ghazalin\nvesistöalueella kolme vuotta. Retkillään hän ei voinut suorittaa\ntähtitieteellisiä paikanmääräyksiä, mutta hänen välimatka- ja\nkompassinmääräyksensä olivat niin luotettavat, että sekä Bahr-el-Ghazal\nitse että sen eteläpuoliset syrjäjoet tulivat kunnolla kartoitetuiksi.\nSchweinfurth oli ensimmäinen, joka toi luotettavia ja seikkaperäisiä\ntietoja Kongon kääpiökansoista. Hänen luonnontieteelliset havaintonsa\nolivat erinomaisen laajat ja perusteelliset, kansatieteelliset\ntutkimuksensa niinikään. Kaiken kaikkiaan hän on Afrikan tutkijoista\nkaikkein etevimpiä, vaikk'eivät hänen maantieteelliset löytönsä\nolleetkaan kovin suuria. Erinomaisen matkakertomuksensa hän kuvitti\nomilla piirroksillaan, jotka olivat yhtä tarkkoja kuin valokuvat ja\nsamalla selvemmät. Afrikan kasvullisuuden mieltäkiinnittäviä ilmiöitä\nhän kuvasi perusteellisemmin kuin kukaan ennen häntä. Hänen kuvauksensa\nNiam-Niam-maan rehevistä jokivarsimetsistä eli »galeriametsistä»\ntutustutti maantieteilijät aivan uuteen metsäformatioon.\n\nDjur-maassa leiripalon kautta menetettyään suurimman osan\nkokoelmistaan, päiväkirjoistaan, piirroksistaan ja koneistaan\nSchweinfurth lähti paluumatkalle ja saapui kotimaahansa syksyllä v.\n1871. Parin vuoden kuluttua hän seurasi Gerhard Rohlfsia retkelle\nLibyan erämaahan, asettui sitten joksikin aikaa Kairoon asumaan ja\nomisti huomionsa Arabian erämaan ja Abessinian kasvitieteelle.\n\n\n\nJunker.\n\n\nSchweinfurthin työtä Niam-Niam-maassa jatkoi t:ri Wilhelm Johann\nJunker, joka oli Venäjällä saksalaisista vanhemmista syntynyt ja\nosaksi Venäjällä kasvanutkin. Junker oli luonnontutkija ja keräykset\nja tutustuminen villikansain elämään olivat hänen päämääränsä. Hän\noli jo matkustellut Niilin maissa ja Bahr-el-Ghazal maakunnassa\nlaajalti, kun hän v. 1879 lähti uudelle matkalle niam-niamien maahan.\nSiellä olivat olot suuresti muuttuneet. Niam-Niamien valtakunnat\nolivat hajonneet, mambuttujen valtakunta samoin ja kuningas Munsa\noli kaatunut taistelussa arabialaisia orjakauppiaita vastaan. Oli\nkäynyt täällä, kuten kaikkialla: arabialaiset orjakauppiaat olivat\nseuranneet valkoisten tutkimusmatkailijain jälkiä, ja ensimmäinen\nseuraus näitten retkistä sen vuoksi oli kamala hävitys. Mambutut\nkuitenkin ottivat t:ri Junkerin hyvin vastaan ja hän saattoi laajalti\nkulkea heidän maassaan ja osoittaa, että Uelle oli Ubangin latvaosa.\nJunker kävi Aruwiminkin latvoilla, mutta ankara sairaus pakotti hänet\nsitten palaamaan pohjoisemmaksi, jossa» hänen matkatoverinsa oleskeli\nerään niam-niam-päällikön luona. Mahdilaiskapinan ja Khartumin\nvalloituksen kautta katkesi kaikki yhteys pohjoiseen päin ja myös\ntoivo voida sen kautta palata kotimaahan. Junker sen vuoksi matkusti\nLadoon Niilin rannalle, joka paikka vielä oli Emin pashan hallussa,\nja suuntasi sieltä kulkunsa etelää kohti, palaten Unjoron ja Taboran\nkautta Sansibariin lopulla vuotta 1886. Loppumatkan hän kulki Stanleyn\nystävän, orjakauppias Tippu Tipin seurassa. Terveytensä Junker oli\nmatkalla menettänyt, mutta hänen tieteellinen satonsa oli erinomaisen\nrunsas ja arvokas.\n\n\n\n\nMahdilaisuus.\n\n\nSamuel Bakerin ponnistukset orjakaupan hävittämiseksi eivät vielä\nlikimainkaan johtaneet pysyviin tuloksiin. Tuskin hän oli Sudanista\nlähtenyt, ennenkuin se alkoi uudelleen rehoittaa. Egyptin hallitus sen\nvuoksi lähetti hänen työtään jatkamaan skotlantilaisen Charles George\nGordonin, joka sekä Euroopassa että Kiinassa oli sotilaana saavuttanut\nsankarimaineen.\n\nGordon saapui v. 1874 Khartumiin ja ryhtyi viipymättä tarmokkaihin\ntoimiin. Jo seuraavana vuonna hänen retkikuntansa kävivät Albert\nNjansalla saakka ja Vuori-Niilin varteen perustettiin asemia. Unjoron\nkuninkaan kanssa täytyi riidellä, koska hän suojeli orjakauppiaita,\nmutta Ugandan kuninkaan Mtesan kanssa Gordon saattoi ylläpitää sitä\nparempia suhteita. Samaan aikaan Stanley vieraili Mtesan hovissa, kuten\nsaamme myöhemmin nähdä.\n\nMaaliskuussa 1877 Egyptin hallitus nimitti Gordonin koko Sudanin\nkenraalikuvernööriksi, antaen hänelle rajattoman vallan.\n\nSuurin vastus hänellä oli Seber eli Zober nimisestä orjakauppiaasta,\njonka kotipaikka oli Shakka, Bahr-el-Ghazalin pohjoisimman\nlähdehaaran ja Darfurin välillä, 700 kilometrin päässä Khartumista.\nSeber oli orjakaupalla koonnut suunnattoman rikkauden ja ylläpiti\nmelkoista sotajoukkoa yksinomaan orjastusta varten. Hänellä oli aina\nsuuret varastot kaikenlaista »mustaa tavaraa», huonepalvelijoita,\nulkotyömiehiä, haareminaisia, eunukkeja, ja Shakkaan saapui kaikilta\nilmansuunnilta ostajia.\n\nHuhu Seberin rikkaudesta ja hänen »hovinsa» ruhtinaallisesta loistosta\nherätti kediivin huomiota ja hän päätti kukistaa tämän mahtimiehen,\nennenkuin hän kävi liian vaaralliseksi. Egyptiläisten sotatoimet eivät\nkuitenkaan ottaneet menestyäkseen. Kediivi sen vuoksi keksi toisen\nkeinon. Kun Seber, egyptiläiset voitettuaan, alkoi sodan Darfurin\nsulttaania vastaan, rupesi kediivi hänen liittolaisekseen, peläten\nSeberin yhä enemmän voimistuvan, jos saisi Darfurinkin valtansa alle.\nDarfur valloitettiin yksissä neuvoin, mutta kun Seber huudatti itsensä\nsen maaherraksi Egyptin lupaa kysymättä, houkutteli kediivi hänet\nKairoon, eikä laskenut häntä sen koommin kotiaan palaamaan. Sitä\nkiivaammin alkoi hänen poikansa Suleiman, joka nyt sai isänsä vallan,\negyptiläisiä vihata ja Seber itse juoni Kairosta herkeämättä, salaisten\nasiamiestensä avulla. Näytti jo siltä, kuin nousisi koko Sudan näiden\norjakauppiaitten puolesta kapinaan. Gordon sai nyt toimekseen »tehdä\nlopun orjakauppiaitten ilkitöistä.»\n\nHän kokosi 3000 miestä ja marssi 1877 Darfuriin, voitti kapinalliset,\nhävitti maata ja pakotti Suleimanin alistumaan. Suleiman tosin taas\nnousi kapinaan, mutta nyt italialainen Gessi kukisti kapinan ja Seberin\npoika saatiin vangiksi ja ammuttiin v. 1880. Orjakauppa siihen joksikin\naikaa tyrehtyi ja Gordon saattoi lähteä Khartumista, jossa hän oli\noikeamielisen hallintonsa ja uskonnollisen suvaitsevaisuutensa kautta\nsaanut suuren kansansuosion.\n\nUudet valtiolliset tapaukset järkyttivät kuitenkin jo muutaman vuoden\nkuluttua Sudanin olot perustuksiaan myöten, hävittäen kaikki mitä\nEgypti eurooppalaisten avulla oli siellä aikaan saanut.\n\nIsmail kediivin tuhlailevan hallinnon johdosta olivat Egyptin\nraha-asiat joutuneet niin huonoon kuntoon, että valtain täytyi\nsekaantua asiaan ja säästöjä aikaan saadakseen muun muassa\nsuuresti vähentää armeijaa ja upseerikuntaa. Seurauksena siitä oli\ntyytymättömyys ja kapina, jota Arabi pasha johti. Englanti tosin\nnopeaan kukisti kapinan ja otti maan välittömän holhouksensa alaiseksi\n— jättäen kuitenkin kediivin nimellisesti hallitsemaan — mutta\nsiitä huolimatta oli kapinalla kauas kantavat vaikutukset varsinkin\nSudanissa. Siellä eräs uskonkiihkoilija julisti itsensä Muhammedin\njälkeläiseksi, mahdiksi, ja nostatti kansan kapinaan Egyptiä vastaan.\n\nMahdi, jonka oikea nimi oli Muhammed Ahmed, oli Khartumin arabialaisia\nja väitti polveutuvansa profeetasta itsestään. Hän tiesi, kuinka\nkatkerasti egyptiläisiä eli »turkkilaisia» Sudanissa vihattiin heidän\nhuonon hallintonsa vuoksi ja kuinka varsinkin orjakauppiaat olivat\nheihin suuttuneet. Tähän vihaan hän ensi sijassa perusti yllytyksensä,\nterästäen sitä vielä uskonnollisella kiihkolla.\n\nMuhammed Ahmedilla oli se omituinen »lahja», että hän saattoi\nkauan aikaa seisoa kuin kuollut patsas osoittamatta eleillään\nminkäänlaisia elonmerkkejä, tapahtuipa hänen ympärillään mitä\ntahansa. Kun hän jälleen tointui, kertoi hän sielunsa olleen Allahin\nluona saamassa hänen käskyjään — aivan samoin kuin Muhammedkin\nkaatuvataudinkohtauksistaan tointuessaan. Muhammed Ahmed asettui\nAbbas nimiseen Niilin saareen, joka on Khartumin eteläpuolella, ja\nsinne kulki tuhansittain pyhiinvaeltajia häntä näkemään ja kuulemaan.\nKhartumin egyptiläinen maaherra lähetti häntä vastaan lopulta sotaväkeä\ntekemään yllytyksestä lopun, mutta mahdin kannattajat voittivat tämän\nsotaväen. Urhoolliset baggarat, eräs niistä arabialaisheimoista, jotka\nharjoittivat suurinta orjakauppaa, yhtyivät mahdiin ilomielin, kun hän\nkutsui oikeauskoisia taisteluun. Marraskuussa v. 1881 hän valloitti\nSennarin, joka on Bahr-el-Azrakin varrella, ja myöhemmin suurimman osan\nKordofanista. Toukokuussa 1882 hän hävitti egyptiläisen armeijan, johon\nkuului 5000 miestä. Ankaria tappioitakin hän tosin kärsi, mutta vaikka\nhän Obeidia valloittaessaan menetti 20.000 miestä, paisuivat hänen\narmeijansa vain uusista tulokkaista.\n\nEgyptin hallitus lähetti nyt Khartumin avuksi kymmentuhantisen armeijan\nenglantilaisen Hicks pashan johdolla, mutta yrittäessään valloittaa\nObeidin takaisin Hicks pasha joutui väijytykseen ja tuhottiin koko\njoukkonsa keralla.\n\nSuakimin seuduilla Punaisen meren rantamaissa taisteli Osman Digma\nniminen kuulu orjakauppias mahdin puolella, vaikeuttaen avun lähetyksiä\nsiltä puolelta, vaikka hän itse joutuikin tappeluissa enimmäkseen\ntappiolle.\n\nEgyptin hallitus olisi mieluummin jättänyt Sudanin oman onnensa\nnojaan, mutta siihen Englannin hallitus ei suostunut, vaan alkoi nyt\nentistä tehokkaammin puuttua asiaan, vallaten Suakimin ja Punaisen\nmeren rannan, saadakseen tukea sotatoimille, ja lähettäen Gordonin\nKhartumia puolustamaan, kunnes sinne ennätettäisiin saada riittävän\nsuuri sotavoima. Helmikuussa 1884 Gordon saapui Khartumiin, jossa\nhänen tulonsa synnytti suuren riemastuksen. Khartumissa oli silloin\n6.100 miestä puolustusväkeä ja 25.000 asukasta — suurin osa asukkaista\noli jo paennut pois. Mahdi siirsi piiritysjoukkojaan yhä lähemmäksi\nja Gordonin vähälukuinen armeija lisäksi oli epäluotettava. Hän\nalkoi piankin älytä, että asema oli jo toivoton ja pyysi pikaista\napua. Syyskuussa mahdi itse saapui Khartumin edustalle, leiriytyen\npäivämatkan päähän siitä.\n\nEnglannin hallitus päätti nyt lähettää 10.000 miestä Khartumin\navuksi ja nimitti Wolseleyn, kuuluimman kenraalinsa, apuretkikunnan\njohtajaksi. Syyskuun lopulla v. 1884 Wolseley lähti Wadi Haifasta\npitkin Niilin vartta liikkeelle, mutta kulkuneuvojen puutteellisuuden\nvuoksi oli eteneminen hyvin hidasta.\n\nSe oli niin hidasta, että Wolseley vasten kaikkia varovaisuuden\nsääntöjä lopulta lähetti pienen, parin kolmen tuhannen miehen\narmeijan etujoukkona tunkeutumaan Metemmaan, josta Khartumiin oli\nvain 150 kilometrin matka ja jonne sen puolustajat saattoivat tulla\nhöyrylaivoillaan, laivat kun jaksoivat konevoimalla nousta välillä\nolevan kuudennen kosken.\n\nKenraali Stewartin pieni armeija suoritti loistavan marssin ja löi\nvastaan tulevat mahdilaiset tuimassa tappelussa, jossa kenraali itse\nkaatui, sekä saavutti Niilin lähellä Metemmaa, jonka mahdilaiset\nkuitenkin olivat niin lujasti varustaneet, ettei kenraali Wilson,\nStewartin seuraaja, voinut ajatellakaan sen valloittamista. Seuraavana\npäivänä saapui Khartumista kolme Gordonin laivaa, joita apuretkikunta\ntervehti suurella riemastuksella, ja nämä ilmoittivat kaupungin vielä\npitävän puoliaan.\n\nKenraali Wilson päätti nyt muutaman sadan miehen keralla lähteä\nlaivoilla Khartumiin Gordonin avuksi, mutta lähtö viivästyi\nvalmistusten vuoksi muutaman päivän, ja kun laivat tammikuun 28 p.\nlähestyivät kaupunkia, tuiskui niitä vastaan sieltä tuli, eikä Egyptin\nlippu enää liehunut maaherran talolla — kenraali Wilson ymmärsi\ntulleensa liian myöhään. Khartum oli kukistunut!\n\nGordon oli piirityksen aikana lähettänyt kotimaahan päiväkirjansa, ja\nniistä saatiin sitten tietää, mitä Khartumissa oli melkein viimeiseen\nsaakka tapahtunut. Viimeinen muistiinpano on joulukuun 14 päivältä\nv. 1884. Gordon tahtoi maalleen ja maailmalle ilmoittaa, että hän\nviimeiseen saakka oli tehnyt velvollisuutensa, ja ettei kaupungin\nmenetys, kun se ehkä vihdoin menetettäisiin, ollut hänen syynsä.\n\nHän oli turhaan tehnyt monta yritystä kaupungin vapauttamiseksi;\ntehdyistä verisistä uloshyökkäyksistä ei ollut mitään apua. Kun\nBerberkin antautui ja hänen laivainsa kävi yhä vaikeammaksi Niilillä\nliikkua, vihollisen niitä rannoilta ampuessa, arvasi Gordon kohtalonsa\nhetken lyöneen, aseellista apua kun ei enää voitaisi lähettää kyllin\nnopeaan. Ainoana pelastuskeinona hän vaati, että Seber pasha, jota\nyhä vielä pidettiin Kairossa vankina, lähetettäisiin hänen luokseen,\nsillä tämän hän toivoi voivan synnyttää mahdin armeijassa niin paljon\neripuraisuutta, että se hajoaisi. Mutta ei Englannin sen enempää kuin\nEgyptinkään hallitus suostunut antamaan hänelle entistä orjakauppiasta.\n\nEnglannin hallitus, joka alkoi yhä enemmän menettää mielenkiintonsa\nSudaniin, lupasi tosin lähettää sinne retkikunnan, mutta vain Gordonia\npelastamaan, jota vastoin Sudaniin jääneet egyptiläiset varusväet oli\njätettävä oman onnensa nojaan. Mutta tämä harmitti Gordonia. »Ei»,\nhän kirjoitti, »minä en ole se, joka teidän tulee pelastaa, vaan\nteidän kunnianne, sillä se on tahraantunut. Teitä lupauksenne sitovat\nja jos varusväet teurastetaan ja verta juoksee virtanaan, tulee tämä\nveri teidän päänne päälle.» Jos vain hänen turvallisuutensa olisi\nkysymyksessä, voisi hän lähteä kaupungista pois milloin tahansa. Mutta\nhänen velvollisuutensa oli väistyä sitten vasta, kun kaikki muut\nolivat pelastetut. Hänen kunniansa vaati viimeiseen saakka jäämään\nKhartumiin asukkaitten luo, sillä nämä ihmisparat uskoivat häneen ja\nkiihoittaessaan heidät vastarintaan hän oli saattanut heidät mahdin\nraivoisalle vihalle ja rajattomalle verenhimolle alttiiksi. Hän tahtoi\nmieluummin kuolla kuin jättää heidät mahdin koston uhreiksi. Sanoja\nsäästämättä hän moitti hallitusta ja niitä miehiä, jotka olivat hänelle\nsanoneet: »luottakaa vain meihin ja olkaa rauhassa, me tuemme teitä.»\n\nPuolueettomat arvostelijat ovat yksimieliset siitä, että Englannin\nhallitus ja sen edustajat todella ansaitsivat Gordonin moitteet, niin\nleväperäisesti ja haparoiden avustusta johdettiin.\n\nMahdin vankina oli Khartumin edustalla Rudolf Slatin niminen\nitävaltalainen upseeri, joka oli ruvennut Egyptin palvelukseen ja\nmaaherrana hallinnut Darfuria, kunnes mahdi valloitti tämän maan ja\nsai Slatinin vangiksi. Slatin oli joku aika ennen kääntynyt muhammedin\nuskoon saavuttaakseen muhammedilaisen sotaväkensä luottamuksen, ja\ntämä seikka epäilemättä pelasti hänen henkensä. Hän näki nyt Khartumin\nvalloituksen ja kamalan hirmuhallituksen, joka sitä seurasi. Hän kertoo\nvalloituksesta seuraavaa:\n\n»Tammikuun 25 p. 1885 oli sunnuntai — en elämässäni sitä päivää unohda\n—. Auringonlaskun jälkeen mahdi muutamain kaliifiensa keralla kulki\nNiilin poikki kiihoittaakseen sotamiehiään taisteluun intohimoisilla\npuheilla ja lupauksilla, mitkä ilot heitä paratiisissa odottaisivat.\nTiedettiin, että Khartum seuraavana päivänä väkirynnäköllä\nvalloitettaisiin. Toivoin Gordonin saavan tästä tiedon ja olevan\nvaruillaan. Sotamiehiä käskettiin, ett'eivät he huutaen ja kiljuen\nilmaisisi taistelunhaluaan. Kun mahdi oli sotilaitaan kehoittanut\nja antanut heille siunauksensa, lupasivat he käydä hänen edestään\nkuolemaan ja hän palasi nyt joen poikia leiriinsä.\n\n»Vietin yöni kuumeentapaisessa jännityksessä. Khartum olisi pelastettu,\njos hyökkäys torjuttaisiin; ellei sitä voitaisi torjua, olisi kaikki\nmenetetty. Vihdoin nukahdin, mutta heräsin aamun sarastaessa ankaraan\nkivääri- ja tykkituleen. Kuulin muutamia yhteislaukauksia, sitten\nmuutamia yksityisiä pamauksia, jonka jälkeen kaikki vaikeni. Tuo ei\nvarmaankaan voinut olla hyökkäys Khartumia vastaan! Aurinko nousi — ah,\nmitä toisi päivä mukanaan? Suurimmassa jännityksessä odotin tietoja.\nKuulin sitten riemuhuutoja ja pian sen jälkeen kertoivat minulle\nvartijani, että Khartum oli väkirynnäköllä valloitettu. En jaksanut\nuskoa, että he olivat puhuneet totta, ja lähdin telttaani.\n\n»Mahdin ja kaliifien telttain ympärille oli kokoontunut ihmisiä,\njotka nyt lähestyivät minun telttaani. Heidän edellään kulki kolme\nneekerisotamiestä. Yksi näistä oli entinen orja, joka oli minulle\ntuttu. Hänellä oli kädessään verinen mytty. Irvistäen sotamiehet\nseisahtuivat eteeni, avasivat myttynsä ja näyttivät minulle kenraali\nGordonin pään. Veri syöksähti päähäni ja olin vähällä menettää tajuni.\nMinulle kuitenkin onnistui hallita tunteitani ja levollisena katselin\nkalpeita kasvoja. Vainajan siniset silmät olivat puoleksi auki;\npiirteet olivat rauhalliset, eivätkä mitenkään vääntyneet. Hiukset ja\nhieno poskiparta olivat melkein valkoiset. — 'Eikös tämä ole uskoton\nsetäsi?' kysyi sotamies ojentaen päätä minua kohti. — — —»\n\nSyynä Khartumin kukistumiseen oli ruokatavarain loppuminen ja\npuolustajain siitä johtuva voimattomuus, ynnä se seikka että Niilin\ntulva oli eräästä kohdasta sortanut vallin. Muualta se oli niin\nvankasti linnoitettu, ettei sitä olisi ollut mahdollinen rynnäköllä\nvalloittaa. Hurjain laumain hyökätessä kenraalikuvernöörin palatsiin\ntuli Gordon portaille niitä vastaan, koettaen tyynnyttää niitä\npuheillaan, mutta heti ensimmäinen mies syöksi keihäänsä hänen\nlävitseen. Mahdi olisi mieluummin ottanut hänet elävänä haltuunsa.\n\nEnglantilaisten aikomus oli ensin valloittaa Khartum takaisin, mutta\nsiihen olivat kuitenkin lordi Wolseleyn voimat liian pienet ja\nsotatarpeiden kuljetus liian hankalaa, ja kun lisäksi vuodenaika oli\nepäsuotuisa ja apujoukkojen lähetys vaikeata, päätti Englannin hallitus\njättää Sudanin oman onnensa nojaan ja kenraali Wolseley sai käskyn\ntuoda joukkonsa takaisin Egyptiin.\n\nMahdin voitonriemu ei ollut pitkällinen. Jo saman vuoden kesäkuussa\nhän kuoli, toiset sanovat tautiin, toiset myrkytettynä, ja vallan peri\nbaggara-heimoon kuuluva Abdullah, joka oli ollut kuolleen mahdin oikea\nkäsi. Lyhyen mahtiaikansa kuluessa mahdi kuitenkin ennätti osoittaa\nitsensä täysiveriseksi itämaiseksi hirmuhallitsijaksi, eikä hänen\nseuraajansa ollut parempi. Kolmetoista vuotta Sudanin täytyi kärsiä\ntätä vitsausta, ennenkuin Gordonin maanmiehet valloittivat Khartumin\ntakaisin ja yhdessä verisessä taistelussa lopen mursivat mahdilaisuuden\nvoiman.\n\n\n\n\nNiilin vesistö.\n\n\nTosin eivät vielä kaikki Niilin maantieteellisiä oloja koskevat\nkysymykset tulleet edellä kerrottujen löytöretkien kautta\nratkaistuiksi, mutta pääpiirtein ne kuitenkin olivat tulleet\nselvitetyiksi, joten tässä voimme luoda silmäyksen saavutuksiin,\nmainiten myöhemmät matkat toisessa yhteydessä. Tärkein myöhemmin\ntulleista lisistä on Runsoron lumivuoriston löytäminen Stanleyn\nretkellä Emin pashan avustamiseksi, ynnä Albert Njansan ja Tanganjikan\nvälisten maitten tutkiminen.\n\nNiilin syvänne epäilemättä on Afrikan merkillisimpiä ja tuottavimpia\nosia. Pohjoisimpana, joen suulla, on maa, jonka historia on maailman\nvanhin — Egypti, joka nykyään elättää kymmenen miljoonaa egyptiläistä,\narabialaista, eurooppalaista ja nubialaista kapealla kaistaleella joen\nkahden puolen, karun, hedelmättömän, elämälle vihamielisen erämaan\ntylyt reunat aivan lähellä kummallakin rannalla.\n\nNubia, joka sitä seuraa, ei nykyään tuota sanottavasti\nmuuta kuin vihaisia ihmisiä, joiden suonissa juoksee\nhamilais-seemiläis-neekeriläistä sekaverta. Nubian jälkeen tulevat\nrikkaammat Darfur, Kordofan, Sennar, Bogos, Kasala ja Galabat, joissa\non runsaasti kauppatavaraa, etenkin kuparia, kameeleja, aaseja ja\nakaasiakumia. Näiden maiden kasvisto ei enää ole välimerinen, kuten\nEgyptin, vaan afrikkalainen. Tuhatta metriä korkeammilla mäillä kasvaa\ntraakipuita ja euforbioita, matalilla mailla baobabeja, akaasioita,\nvaltavia viikunapuita, villejä taatelipalmuja ja haarovaa hyphaenea.\nSieltä alkaa Afrikan suur'eläimistö — babiaanit, elefantit, antiloopit,\njalopeurat, sebrat, tshiitat, leopardit, täplikkäät hyeenat,\nvilliaasit, sarvikuonot ja kirahvit.\n\nKauempana etelässä alkavat tasaajanalaiset sateet. Aron sijasta on\nniittyjä ja varsinkin toivottomia rämeitä, joissa rehoittavat papyro,\nphragmites-ruoko, vossia-ruoho, uivat _Pistia stratioles_-laumat,\namarantti, lumpeet ja imbatsh, papukasvi, jolla on tummankeltaiset\nkukat. Näissä rämeissä vilisee virtahepoja ja krokotiileja, jotka jo\nammoin ovat Egyptistä hävinneet. Täällä komeilee omituinen valaspäinen\nhaikara; pyhät ibislinnut, lusikkahanhet, kurjet, töyhtöhaikarat,\nmarabut, valkohaikarat, mustat haikarat, satulanokkahaikarat, Egyptin\nhanhet, kannussiipiset hanhet, kyhmynokkahanhet ja monenlaiset\nsorsat pitävät paratiisinaan tätä ikävää seutua, jossa vain lintu\nnäkee taivaanrannan; ihmiseltä sen peittävät ruovostot, kaislikot\nja veden varassa kasvavat pehkot. Oikeastaan nämä rämeet ovatkin\npeitettyjä järviä ja mahtavia virtoja, joille uiva kasvisto muodostaa\nvaleäyräitä. Niiden takana alkaa sitten kivikumpuinen ruohomaa, jos\npoistumme joesta riittävän kauas, ja tässä maassa asuu alastomia Niilin\nneekereitä, pitkiä mustia miehiä, joilla on pitkät hoikat sääret ja\nkahlaajalintujen käynti ja ryhti. He ovat etupäässä karjanhoitajia ja\nheidän suurissa karjoissaan sikiävät ne karjarutot, joita aina muutaman\nvuoden kuluttua kulovalkean tavoin kulkee kautta Afrikan.\n\nRämemaan lounaispuolella alkaa miellyttävä, jopa kauniskin,\npuistomainen maa, jonka aaltoilevilla mäillä niityt ja kauniit,\nrehevälehväiset puut vaihtelevat, kun taas virtain kahden puolen\non kapeita metsävyöhykkeitä. Puistomaisemain takaa alkaa valtava\ntroopillinen aarniometsä, joka vedenjakajan poikki katkeamatta jatkuu\nKongon vesistösyvänteeseen. Tämä troopillinen aarniometsä, jonka\nrehevyydelle vain Amazonijoen metsät vetävät vertaa, ulottuu Niilin\nsyvänteen lounaista reunaa pitkin kaarevasti Runsorolle ja muutamin\npaikoin Unjoroon, Ugandaan ja Viktoria Njansan pohjoisrannoille\nsaakka. Viktoria Njansan koillispuolella on ylängöillä toisia\ntaajoja metsäalueita, joitten luonne ei kuitenkaan ole kauttaaltaan\ntroopillinen. Niissä kasvaa suuria havupuita ja pensaskanervaa, jotka\nAbessiniankin korkeilla vuorilla ovat vallitsevat.\n\nHeti rämemaan eteläpuolella on Vuori-Niilin kahden puolen, Akholi,\nLango ja Lotuka maissa, niinikään puistomaisemia. Puistomaisemain\ntakana on Viktoria-Niilin ja Elgon vuoren välissä suuri rämealue.\nElgonin pohjoispuolella puistomaisema muuttuu kuivemmaksi ja\nkarummaksi. Viktoria Njansan kahden puolen on kauniita ja terveellisiä\nylänköjä, joiden korkeus merenpinnasta on kahdesta- kolmeentuhanteen\nmetriin. Kasvullisuudeltaan nämä ylängöt suuresti muistuttavat\nEurooppaa ja Kapmaata.\n\nRudolf järven ja Valkoisen Niilin välillä on paljon vuoria, mutta\nkauempana pohjoisessa, Sobatin puolessa, maa muuttuu yhä kuumemmaksi,\nkuivemmaksi ja hietaisemmaksi, missä se ei ole rämettä.\n\nNiilin maassa on Runsoron ikuisen lumen peittämä alppimaisema, jonka\nkorkeimmat kukkulat kohoavat enemmän kuin 5500 metriä yli merenpinnan.\nRunsorosta etelään kuuluu Mfumbiro tulivuorialue neljän tuhannen\nmetrin korkuisille keiloineen niinikään osaksi Niilin syvänteeseen.\nViktoria Njansan luoteispuolella kohoo Elgonin valtava sammunut\ntulivuori yli 4000 metriä merestä ja Abessiniassa taas, josta Sobat,\nSininen Niili ja Atbara alkavat, on vuoria, joiden korkeus on 5000\nmetriä ja jotka laellaan kantavat ainaista lunta. Niilinmaa on siis\nmaanmuodostukseltaan, ilmastoltaan ja kasvullisuudeltaan erinomaisen\nvaihtelevaista.\n\nSen eläimistö käsittää Afrikan mielenkiintoisimmat, suurimmat ja\nkauneimmat eläimet. Ja sen ihmisrodut käsittävät melkein kaikki\nneekeri- ja neekerimäiset tyypit. Siellä tapaamme Kongon kääpiöitä,\njättiläismäisiä turkanoja, masaita, joiden ruumis on kuin kreikkalaisen\natleetin, ja apinamaisia balegoja, pitkäkoipisia dinkoja ja shilukkeja,\nlyhytsäärisiä lenduja, pörröisiä ugandalaisia, kauniita vahumoja,\nrumia bertoja ja shangaloita, partaisia niam-niameja ja naisellisia\nmadeja, kiharapäitä galloja, jotka verhoavat itsensä vaatteilla, ja\nNiilin neekereitä, jotka käyvät aivan ilkialastomina. Egyptissä väestö\npuhtaita kaukaasialaisia, Nubiassa, Abessiniassa, njansain välisessä\nmaassa, taas tapaamme saman ylemmän rodun edustajia sekaantuneina\nvaihtelevin suhtein neekereihin.\n\nNiili oli se valtatie, jota myöten muinoin kaukaasialainen rotu\nvaelsi neekerien Afrikkaan. Tätä tietä niinikään valkoisen rodun\nviljelyskasvit ja kotieläimet vaelsivat niihin helteisiin ja tiheisiin\nmetsiin, joissa neekerit elivät puoleksi kuin eläimet, ennenkuin\njoutuivat kaukaasialaisen rodun kanssa kosketuksiin. Niili oli\nkaukaasialaisen rodun ensimmäinen ja helpoin tie erämaan poikki\nvarsinaiseen Afrikkaan, ennenkuin se saattoi kulkea sinne valtamerta.\nJa Niilin vesistösyvanne oli ainoa osa varsinaista Afrikkaa, sen\neteläisintä osaa lukuun ottamatta, joka valkoiselle rodulle tarjosi\nilmastonsa puolesta asuttavia maita.\n\nItä-Afrikan pintamuodot näyttävät pääasiallisesti johtuvan\npoimumuodostuksista, joiden jäännöksiä Abessinia, Viktoria Njansan\nidänpuoliset ylämaat ja Njassa järven pohjois- ja länsipuolella\nkohoavat korkeat maat ovat. Samoja poimumuodostuksia on Runsoro, joka\non Afrikan ehkä suurenmoisin vuoristomaisema, vaikka Kilimandsharo ja\nKenia ovatkin korkeammat. Afrikan saatua varsinaisen selkärankansa,\nitäpuoltaan kulkevan korkean maanselän, alkoivat tuliperäiset\nmullistukset, maankohoamiset ja vajoamiset ja halkeilemiset uurtaa\nitäpuoliskoa, muodostaen pohjoiskoilliseen suuntaan kulkevia pitkiä\nlaaksoja, joista merkillisin on Njassasta alkava. Tämä järvi itse on\ntässä syvässä ja kapeassa laaksossa, joka on maanvajoamisesta syntynyt,\nja Viktoria Njansan itäpuolella siinä on lukemattomia pienempiä järviä,\nsekä suolaisia että suolattomia. Tämä laakso ulottuu Punaiseen mereen\nsaakka. Melkein yhdensuuntainen sen kanssa on Tanganjikan laakso, joka\non samoin syntynyt. Se ulottuu kauas etelään Kongon latvajoille ja\npohjoisessa se jatkuu Albert Njansaan ja Niilin laaksoon, vaikk'ei se\nolekaan yhtä yhtenäinen kuin edellinen. Kivu-järven pohjoispuoliselta\nvedenjakajalta saakka tämän laakson vedet laskevat Niiliin.\n\nKagera jokea, joka Urundin vuorimaasta alkaen laskee Viktoria\nNjansaan sen itärannalle, on pidettävä Niilin ylimpänä latvana. Sen\nlähteet ovat neljännellä eteläisellä asteella, vain muutaman kymmenen\nkilometrin päässä Tanganjikan vuorisesta pohjoispäästä. Eräästä\nnäistä lähdejoista, joita Urundin vuorilta alkaa useita, ei ole\nkahtakaankymmentä kilometriä Tanganjikan rantaan.\n\nKageran juoksu on hyvin mutkitteleva ja monta pienempää järveä on sen\nvarressa, kunnes se ensimmäisellä eteläisellä leveysasteella kääntyy\njyrkkään itää kohti ja juoksee Njansaan. Paitsi Kageraa ei Viktoria\nNjansaan laskekaan muita suuria jokia. Itärannalle ja Kavirondo-lahteen\ntosin laskee muutamia jokia, mutta ne ovat verraten lyhyitä. Niili\njärvestä lähtiessään muodostaa heti suuren Riponin putouksen, jonka\nkynnystään niskaansa kohti syödessä Njansa alenemistaan alenee — ellei\nteollisuus sitä ennen ota palvelukseensa tätä oivallista putousta.\nPutouksen alla Niili loi toisenkin ison järven, joka kuitenkin oli\nniin matala, että se nykyisin on enimmäkseen rämeenä. Monihaarainen\nKioga-Kwania järvi on sen jäännös. Viktoria Njansan ja Albert\nNjansan välillä on useita putouksia, joista varsinkin Murchisonin\nputous on mainittava. Koko vesimäärä siinä pusertuu viiden ja puolen\nmetrin levyiseen halkeamaan ja putoo yhdellä hyppäyksellä 40 metriä,\nsyöksyen hirmuiseen kuohuvaan kattilaan. Tämän jälkeen Niili jalona,\nkauniina kymenä hiljalleen vierii edelleen jyrkkien metsäisten\nkukkulain välitse, kunnes se muutaman kymmentä kilometriä kuljettuaan\nlaskee Albert Njansan koilliskulmaan. Matkallaan Viktoria Njansasta\nAlbert Njansaan Niili kaikkiaan putoaa 500 metriä (järvien korkeus\nmerenpinnasta on 1180 ja 680 m.).\n\nValkoisen Niilin läntinen latvahaara alkaa Rutshuru nimisenä Mfumbiron\nvaltavan tulivuoriston pohjoisrinteiltä. Tämä vuoristo on verraten\nmyöhäisenä geologisena aikana syntynyt, tukkien ennen mainitun suuren\nvajontalaakson. Rutshuru laskee Albert Edward Njansaan, jonka kanssa\npienempi Dweni järvi on yhteydessä. Näistä järvistä alkaa Semliki —\nnimi on Stanleyn antama, perustuen kansankielen väärinkäsitykseen —\nkaartaen Runsoron itäpuolitse ja laskien Albert Njansan lounaispäähän.\nValkoisen Niilin vesimäärää ei tämä läntinen lähdehaara suuresti lisää.\n\nLähtien Albert Njansasta kohdasta, joka on noin 8 kilom. luoteeseen\nlaskupaikasta, joki Vuori-Niili nimisenä virtaa edelleen leveänä ja\njärvimäisenä, kunnes Dufilen pohjoispuolella Kuku ja Arju vuoret\nsulkevat sen väliinsä ahtaaseen, mutkittelevaan solaan, jonka maisemat\novat Afrikan kauneimpia. Sadanviidenkymmenen kilometrin matkalla\non yhtenään koskia ja joki tällä matkalla laskee 150 metriä. Folan\nkoskissa joki syöksyy kuin valtavaan myllynruuheen, joka ei miltään\nkohdalta ole viittätoista metriä leveämpi, ja satakunnan metriä siinä\nkarattuaan hyppää syvään onteloon, jonka leveys on vain 12 metriä.\nTätä hornankirnua seuraa jälleen pitkä matka pauhaavia koskia. Folan\nkoskien jälkeen Niili 120 kilometrin matkalla on vuoriston tulvapuroa\nmuistuttavaa pauhaavaa ryöppyä. Ladossa, jossa virta hidastuu ja\nlaajenee, on Vuori-Niilin korkeus merenpinnasta vielä 450 metriä.\nKoskimatkansa alussa Niili saa oikealta Asua nimisen syrjäjoen, joka\ntuo vettä Elgonin vuoren pohjoispuolelta ja Rudolf-järven vuorisilta\nseuduilta. Speke luuli Asuaa yhdeksi Niilin niskahaaraksi, otaksuen sen\nalkavan Njansan koilliskulmasta, Kavirondo-lahdesta.\n\nLadon pohjoispuolella alkavat laajat rämeet, joiden pituus on lähes 500\nja leveys 300 kilometriä. Tämä alue epäilemättä on ennen ollut järvenä,\njoka alaltaan on ollut Viktoria Njansan laajuinen, ehkä laajempikin.\nLännestä tähän järveen laski seitsemän tai kahdeksan suurta virtaa,\njotka nykyään monine syrjäjokineen järven tilalla muodostavat\nBahr-el-Ghazalin, Niilin leveän läntisen latvahaaran. Bahr-el-Ghazalin\nlatvat ovat osaksi vain muutaman päivämatkan päässä Kongon syrjäjokien\nlähteistä. Niili rämealueella haarautuu kahteen rinnakkaiseen uomaan,\njoista itäinen, Kirahvijoki, uudelleen yhtyy pääjokeen vasta 80\nkilometriä Bahr-el-Ghazalin laskupaikan alapuolella. Bahr-el-Abiadin\nsuulta alkaen Niiliä sanotaan Valkoiseksi Niiliksi. Tämän nimen se\noikeastaan saa syrjäjoestaan Sobatista, joka tulvillaan ollessaan tuo\nsiihen valtavat määrät maidonvalkoista vettä. Sobatin latvat ovat\nAbessinian vuorimaan etelärinteillä ja Rudolfin järven läheisyydessä.\nSobatin saatuaan Niili juoksee 560 kilometriä suoraan pohjoiseen\nmaan kautta, joka troopillisesta rehevyydestä vähitellen vaihtuu\narojen akaasioiksi ja laihaksi heinäksi. Saharan erämaan läheisyys\nalkaa vähitellen tuntua, sillä pohjoisempana se ulottuu Niilin poikki\nPunaisen meren rantaan saakka.\n\nKhartumin luona Niili saa suurimman ja tärkeimmän syrjäjokensa, Sinisen\nNiilin eli Bahr-el-Azrakin, jota maanasukkaat sanovat Abjaiksi. Tämä\njoki alkaa Abessinian Gojamin maakunnasta, juoksee Tsana-järven\neteläpään läpi ja tuo Niiliin joka kesä niin valtavan tulvan, että\nNiili silloin saattaa vedellään peittää koko Ala-Egyptin. Sininen\nNiili on alkumatkallaan niin koskinen, että se putoaa 1300 metriä,\nennenkuin jättää taakseen Abessinian rajan. Latvaosalla siihen yhtyy\npaljon jyrkkään putoavia syrjäjokia, jonka vuoksi se lumen sulaessa ja\nsadekauden alkaessa Abessiniassa tulvii hyvin nopeaan ja Valkoiseen\nNiiliin tuo 10.000 kuutiometriä vettä sekunnissa, kaksitoista kertaa\nenemmän kuin pääjoessa itsessään on vettä. Tavallisissa oloissa Sinisen\nNiilin vesimäärä on vain 200 kuutiometriä sekunnissa.\n\nKolmisensataa kilometriä Khartumin alapuolella Niili saa viimeisen\nlisäjokensa, Atbaran eli Bahr-el-Ashwadin (»Mustan joen»), joka\nalkaa Tsana-järven pohjoispuoliselta ylängöltä. Latvaosaa sanotaan\nAbessiniassa Takazzeksi, s.o. »hirmuiseksi», siitä rajusta voimasta,\njonka se saa laskiessaan enemmän kuin 1300 metriä mutkittelevassa\nkurussaan. Kuivan aikaan Atbaran uomassa ei ole vettä ensinkään, mutta\ntulvan aikana se on niin vetevä ja kuljettaa kanssaan niin paljon\nlietettä, että. Baker piti sitä ensi sijassa Egyptin hedelmöittäjänä.\nPää-Niilin, Atbaran ja Sinisen Niilin välinen maa on luultavasti se\nMeroen saari, josta vanhan ajan historioitsijat kertovat.\n\nAtbaran laskukohdalta Niilin vielä pitää kulkea 2500 kilometriä kuivaa\nerämaata, ennenkuin se mereen ennättää, ja tämä matka panee sen\nvesivarat kovalle koetukselle. Nubian erämaassa se muodostaa suuren\nS:n muotoisen mutkan ja tällä välillä ovat ne kosket eli kataraktit,\njoita niin usein mainitaan Egyptin ja Sudanin historiassa. Joen laakso\non täällä sangen kapea ja erämaa ulottuu aivan rantaan saakka. Muualla\nsulkevat laakson korkeat karut kalliot. Ilman tavattoman kuivuuden\nvuoksi on haihtuminen suuri ja Niilin vesimäärä Atbaran suulta saakka\nvähenemistään vähenee, kuta kauemmaksi se kulkee pohjoista kohti.\nKuudes koski on 80 km. Khartumin alapuolella Shabhikan luona. Joki on\nsillä kohdalla kapea ja luonnonkaunis. Niili siinä putoo 18 kilometrin\nmatkalla 6 metriä. Berberin alapuolella on viides koski, jonka pituus\non 160 km. ja korkeus 60 m. Neljäs koski on puolta lyhempi, sen korkeus\n50 m. Neljännen ja kolmannen kosken välillä on 320 km. suvantoa,\njolla joki laskee sangen vähän. Länsirannalla on tavallista enemmän\nviljeltävää maata, joten tällä osalla on melkoinen kiinteä väestö,\nmuodostaen Dongolan maakunnan. Kolmannen kosken pituus on 70 km.,\nputouskorkeus 10 metriä. Toinen koski päättyy Wadi Haifan kohdalla,\nSudanin rajalla; sen pituus on 200 km. ja putouskorkeus 65 metriä.\nToisen ja ensimmäisen, Assuanin, kosken välillä on taas 340 kilometriä\ntyyntä suvantoa, joka Assuanin padolla on paisutettu suureksi\nsäiliöjärveksi Egyptin tehokkaampaa kastelua varten. Ensimmäisen kosken\nputouskorkeus on vain viisi metriä.\n\nVoisimme siis nykyään Herodotokselle ja vanhain helleenein muille\noppineille, joille Niilin säännöllinen suonen sykkinä antoi niin\npaljon ajatuksen aihetta, sangen seikkaperäisesti kertoa tämän\nikivanhan kulttuurinluojan synnyn ja kehityksen, ja vielä enemmänkin,\nvoisimme heille tarkkaan selostaa senkin, mitä luonnonsuhteita sen on\nkiittäminen tulvastaan ja hedelmöittävästä lietteestään.\n\nSekä säännöllisen vesimääränsä että tulvansa Niili saa niistä\nrunsaista sateista, joita sen latvoilla sataa. Säännöllisen vetensä\nse saa Valkoisen Niilin vesistöalueesta, jossa sataa keskimäärin\n125 senttim. vuodessa. Valkoinen Niili se pitää huolta siitä, ettei\nEgyptistä lopu vesi kuivanakaan vuodenaikana. Rankimmat sateet\nsatavat tammikuusta huhtikuuhun ja syksyllä loka- ja marraskuussa.\nSadevesi kokoontuu Viktoria ja Albert Njansaan ja niihin laajoihin\nsoihin, joita on sekä Kioga-järven että Bahr-el-Ghazalin suistamon\nseuduilla, ja ne toimivat säiliöinä, jotka pidättävät tulvavettä ja\nsäännöstelevät veden annostelun, niin että sitä riittää pitkin vuotta.\nViktoria Njansan vesi alkaa nousta tammikuussa, on korkeimmillaan\nheinäkuussa ja matalimmillaan marraskuun lopulla. Vuori-Niilin\nvesi on matalimmillaan maaliskuussa ja huhtikuussa, korkeimmillaan\nsyyskuussa. Bahr-el-Ghazalin vedenkorkeus ei suuresti vaihtele, se on\nkorkeimmillaan myöhään syksyllä, mutta yleensä tämän suuren jökiverkon\nvesimäärä on verraten niukka. Sobat on tulvillaan kesäkuusta lokakuuhun.\n\nTulvavetensä taas Niili saa Abessinian vuorimaasta, jossa ei sada\nrunsaasti pitkin vuotta, kuten Valkoisen Niilin latvoilla, mutta sitä\nrankemmin kesäkuukausina kesäkuusta syyskuuhun. Latvajokien jyrkän\nputoamisen vuoksi tämä vesi erinomaisen nopeaan kokoontuu yhteen ja\nsaavuttaa Niilin. Jo kesäkuussa alkaa Sininen Niili Khartumin kohdalla\npaisua ja tulvaa kestää heinäkuusta lokakuuhun. Atbara tulvii samoina\naikoina.\n\nKhartumin kohdalla Niilin vesi on matalimmillaan huhti- ja toukokuussa,\nkorkeimmillaan elo- ja syyskuussa. Assuanin kohdalla Niilin vesi\non matalimmillaan toukokuun lopulla, jonka jälkeen se hitaasti\nnousee heinäkuun keskivaiheille, koko elokuun sitten nopeammin,\nkunnes se syyskuun alussa on korkeimmillaan. Loka- ja marraskuun\nkestää hidasta laskua. Kairon kohdalla joen vesi on matalimmillaan\nkesäkuun puolivälissä, korkeimmillaan taas lokakuun alussa. Assuanin\npadon avulla voidaan Niilin uomaan nykyään laskea vettä sen ollessa\nmatalimmillaan sen mukaan, kuinka maanviljelys tarvitsee.\n\nNiilin ollessa matalimmillaan muuttuu sen vesi rämeistä alkaen\nviheriäiseksi lukemattomista mikroskooppisista levistä ja saa mädänneen\nhajun ja maun. Nämä levät, jotka sikiävät rämeissä, uivat virran mukana\nsiihen aikaan vuodesta, jolloin vesi on vapaata lietteestä. Kesäkuun\nlopulla ja heinäkuun alulla tämä »viheriä vesi» saapuu Kairoon, mutta\nkatoo heti, kun joki alkaa heinäkuun lopulla nousta, koska levät eivät\nelä sekaisessa vedessä. Elokuussa jokivesi Ala-Egyptissä on täynnä\ntummaa punaisenruskeaa lietettä, jota Sininen Niili ja Atbara tuovat\nAbessinian ylängöltä. Arvion mukaan sitä silloin kulkee kymmenkunta\nkuutiometriä sekunnissa. Parissa viikossa se kulkee Khartumista\nsuistamoon, mutta toukokuussa Niilin vesi samalla matkalla viipyy 42\npäivää.\n\nNiilin tulvat ovat yleensä sangen säännöllisiä, mutta poikkeusvuosiakin\nsattuu, eikä poikkeuksen tarvitsekaan olla puoleen tai toiseen aivan\nsuuri, ennenkuin sillä voi Egyptin väestölle olla tuhoisat seuraukset.\nNiistä on sen vuoksi jo ikivanhoista ajoista, ainakin jo jälkeen vuoden\n3600 e.Kr., pidetty mitä tarkin luku ja Assuanissa on Elefantinen\nsaarella vielä tänä päivänä kuulu Niilin mittari, joka rakennettiin\njo Egyptin vanhain kuninkaitten aikana ja jota Rooman vallan aikana\nlaajennettiin. Se on hakatusta kivestä vankasti rakennettu ja asteikko\nosoittaa, korkeallako vesi kulloinkin on. Ismail kediivin toimesta se\nv. 1870 korjattiin. Kolmen muunkin vanhan Niilin mittarin raunioita\non säilynyt ja Karnakin temppelin rantasillassa on kirjoituksia,\njotka sisältävät tietoja neljästäkymmenestä korkeasta tulvasta\nXXV:n dynastian aikana. Assuanin kohdalla Niilin tulvan korkeus on\nkeskimäärin 26 jalkaa, Kairon kohdalla 23 jalkaa. Jos joki Assuanin\nkohdalla nousee vain 21 jalkaa, tietää se kuivuuskatoa Egyptille,\njos taas 30 jalkaa, tuotti tulva hävityksiä, ennenkuin Assuanin pato\nrakennettiin.\n\nVanhoista merkeistä päättäen on Niilin uoma Egyptissä historiallisella\najalla kohonnut lietteestä noin 13 senttimetriä vuosisadassa, mutta\ntoisen ja kolmannen kosken välillä se jälkeen vuoden 2500 e.Kr. on\nsyventynyt 24 jalkaa, veden syövyttäessä Semnan kovaa graniittikynnystä\npari millimetriä vuodessa.\n\nVielä suurempiakin ihmeitä voisimme nykyajan tiedoilla kertoa\nKreikan kaikkia uteleville viisaille, jotka koettivat ymmärtää\nEgyptin maan varhaisimman synnynkin, otaksuen, kuten Herodotos, sitä\nNiilin rakentamaksi entisen merenlahden paikalle. Egypti todella on\nollut merenpohjana, vieläpä montakin kertaa, vaikk'ei se siltä ole\nkokonaisuudessaan Niilin luoma.\n\nMesotsoisella ajalla Niilin laakso 80 kilometriä suustaan oli\nVälimeren pohjana mittaamattomia aikoja ja paikalle kerrostui vahvalta\nkalkkikivimuodostuksia. Punaisesta merestä sen on aina erottanut korkea\nvuoristo. Eoseenikaudella mainittu kalkkikivikerrostuma vähitellen\nkohosi, kunnes siitä tuli korkea pöytämaa. On mahdollista, ett'eivät\nSisä-Afrikan laskuväylät Egyptin nousun johdosta enää päässeetkään\nVälimereen virtaamaan ja että Niilin vesi sen johdosta katosi nykyisen\nLibyan erämaan seuduille, muodostaen vähitellen järviä, jotka\nvihdoin paisuivat pöytämän tasalle ja alkoivat siihen uurtaa uutta\nuomaa. Mioseenikaudella näyttää tapahtuneen maankuoren repeämisiä ja\nsiirtymisiä, joiden kautta Niili sai uuden uoman, täyttäen laaksot\nkuitenkin osaksi kuljettamallaan soralla ja lietteellä. Lopulta Niili\noli kalkkikiveen uurtanut sangen syvän uoman, mutta sitten tapahtui\nuusia vajoamisia ja Niilin laakso painui mereen, jonka pohjalla joen\nuoma uudelleen tukkeutui umpeen. Ennen sitä oli luultavasti tapahtunut\nsuuria tulivuorenpurkauksia sen kautta, että Niilin vesi halkeamista\nvalui syviin ja kuumiin kerroksiin. Siten syntyi basalttikerroksia,\njoiden poikki Niili jälleen uursi itselleen uoman. Tertiäärikauden\nlopulla Egyptissä satoi runsaasti, vaikka se tätä nykyä on yhtä kuivaa\nkuin erämaa. Rankat sateet kaivelivat ja muodostivat maan pintaa ja\nkasvattivat reheviä metsiä. Egyptin länsipuolelle ulottui sitä vastoin\narvion mukaan suuri Välimeren lahti niille seuduille, joilla nykyään\nLibyan erämaan hieta-aallot ovat.\n\nPlioseeniajalla, jolloin ihminen ilmestyi maanpinnalle, Egypti\njälleen sukelsi Välimeren aaltoihin, jotka luultavasti vyöryivät\naina Assiutiin saakka. Välimeri oli siihen aikaan melkein varmasti\nyhteydessä Punaisen meren kanssa Suetsin kannaksen paikalla olevan\nsalmen kautta. Niilin juoksu oli luultavasti nykyistään jyrkempi, jonka\nvuoksi se nopeaan syvensi uomaansa. Sitten maa uudelleen kohosi, Suezin\nkannas erotti Punaisen meren Välimerestä ja Välimeri sai likimain\nnykyisen laajuutensa. Niili alkoi kasata alijuoksullaan lietettä,\njota se toi latvoiltaan, ja siten kohottaa uomaansa yhä korkeammalle.\nSuistomaatansakin se on liejullaan laajentanut, vaikka tämä rakennustyö\nonkin siksi huonoa, että nykyään taas on järviä semmoisilla paikoilla,\nmistä jo ennen on korjattu runsaita satoja.\n\nJonkun ajan kuluttua saapui sitten ihminen Egyptiin, luultavasti\nidästä, ja Egyptin länsipuolella olevat seudut alkoivat kohota\nmerestä. Maan kohoamisesta ja eräistä muista seikoista, joista meillä\nei ole selvää tietoa vielä, oli seurauksena, että Afrikan ilmasto\nviidennentoista leveysasteen pohjoispuolella alkoi yhä enemmän kuivua\nSaharan ja Arabian erämaitten vaikutuksesta. Monet seudut, jotka\nensimmäisen ihmisen niihin tullessa vielä olivat rehevän kasvullisuuden\npeitossa ja joissa apinat, elefantit ja antiloopit viihtyivät, alkoivat\nkuivamistaan kuivaa ja tätä kuivamista kaikesta päättäen kestää\nvielä tänä päivänä. Vain Egypti pysyi kasvullisena siunauksellisen\njokensa ansiosta, Niilin, joka troopillisen Afrikan lumivuorien ja\nrankkasateitten ravitsemana voitokkaasti katkaisi tuhannenviidensadan\nkilometrin pituudelta paahtavaa erämaata, kastellakseen Egyptissä\nkapeat rantakaistaleet ja deltamaansa vedellään ja lihavoittaakseen\nmaan mukanaan tuomalla hienolla lietteellä.\n\nNiilin pituus pitkin uomaansa kaikkine mutkineen on 6400 kilometriä,\njoten se luultavasti on maailman pisin virta. Kongon vesistösyvänne on\npuolta suurempi kuin Niilin, mutta se veden paljous, jonka Kongo purkaa\nmereen, on monta vertaa suurempi kuin Niilin, joka matkalla menettää\nsuunnattomia määriä haihtumisen kautta. Mikä toinen joki maailmassa on\nvedellään saanut aikaan niin suurenmoisia asioita kuin ikivanha Niili!\n\n\n\n\nAbessinia.\n\n\nAbessinia oli aina niistä ajoista saakka, jolloin portugalilaiset\ntekivät sinne retkiään auttaakseen »Pappi-Johannestä» maureja vastaan\n(vert. II, s. 159), ollut ainaisten sisällisten rettelöitten raatelema.\nSe oli vain löyhä kokoelma maakuntia, joitten ruhtinaat olivat\nkeskenään ainaisissa sodissa. Tärkeimmät näistä maakunnista olivat\nTigre pohjoisessa, Amhara maan keskiosassa ja Shoa etelässä. Maan\nhallitsija, joka kutsui itseään »negus negustiksi», s.o. kuninkaitten\nkuninkaaksi, tavallisesti hallitsi välittömästi vain Amharaa. Muilta\nmaakunnilta hän kantoi veroa, milloin kykeni sen itse ulos ottamaan.\n\nToisinaan hallitsi monta negusta samaan aikaan. Koko maan historia\nonkin paljasta synkkää sisällistä sotaa, raakalaistekoja, horjuvaa\nhallintoa, valtaistuimen tavoittelua, rosvoretkiä, petosta ja ryöstöä.\nSilloin tällöin tähän sekamelskaan lankeaa joku valoisampi säde, kun\njoku valistunut ruhtinas on saanut järjestyksen palautetuksi ja rauhan\nja edistyksen siunaukset joksikin aikaa turvatuiksi.\n\nKun Euroopan vallat yhdeksännellätoista vuosisadalla alkoivat\nentistä enemmän kiinnittää huomiotaan ja halujaan Afrikkaan, tuli\nAbessiniakin jälleen suuremman huomion alaiseksi. V. 1805 Englannin\nhallitus lähetti sinne lähetyskunnan pyytämään Punaisen meren\nrannalta maa-aluetta siltä varalta, että Ranska anastaisi Egyptin,\nkuten sen aikomus oli. Myöhemmin maassa alkoi yhä useammin käydä\nmatkustajia. V. 1830 protestantit alkoivat siellä lähetystoimensa,\nlähtien samasta maanasukkaita loukkaavasta edellytyksestä kuin\nlatinalaisetkin lähetyssaarnaajat heitä ennen, ettei nimittäin\nAbessinian kirkko kelvannut uskon perustukseksi soveliain korjauksin.\nNämä lähetyssaarnaajat kulkivat maassa moneen suuntaan ja julkaisivat\nmatkoistaan kertomuksia. Kahdeksan vuoden kuluttua heidän kuitenkin\ntäytyi lähteä tiehensä kotimaisen papiston vastarinnan vuoksi.\nAinoastaan Shoassa he saivat vielä edelleenkin jonkin vuoden vaikuttaa.\n\nSamoihin aikoihin Abessiniassa kävi useita luonnontutkijoitakin ja\nmuita matkustajoita, jotka samoilivat siellä ristiin rastiin ja kävivät\nsemmoisissakin seuduissa, joita ei portugalilaisten ajoista saakka\nkukaan ollut nähnyt.\n\nKuuluimmat näistä tutkijoista ovat veljekset Antoine ja Arnaud\nd'Abbadie, jotka oleskelivat Abessiniassa kymmenen vuotta (1838—1848),\nsuorittaen tärkeitä tieteellisiä töitä ja samalla ottaen osaa maan\nvaltiollisiinkin rettelöihin, sillä englantilaiset ja ranskalaiset\nkilpailivat vaikutusvallasta ja kummallakin maalla oli puolueensa.\nVeljekset Abbadie kokosivat tietoja maan pintamuodoista ja\nmuista kartoitusseikoista, sen luonnontieteellisistä oloista ja\nmuinaismuistoista ja keräsivät monta sataa vanhaa käsikirjoitusta,\njotka valaisevat aitiooppialaisen kulttuurin menneisyyttä. Mutta\nmaassa, joka on niin täynnään vuoria ja laaksoja ja syrjäisiä soppia,\non vielä tänäpäivänäkin paljon tehtävää.\n\nMassovasta, Punaisen meren rannalta, ei ole pitkä matka Abessinian\nylängölle. Ahtaat vuorisolat sille johtavat, kohoten pengermältä\npengermälle, kunnes ilmasto on korkeuden vuoksi viileätä, vaikka maa\nkuuluukin kuumaan vyöhykkeeseen ja läheiset Punaisen meren rannat ovat\nmaailman kuumimpia seutuja. Korkeimmilla kukkuloilla on ikuista lunta.\nNiiltä juoksee jokia eri puolille merta kohti, muodostaen koskia ja\nnopeaan uurtaen uomansa syviksi kanjoneiksi ja kuljettaen alamaihin\npaljon lietettä.\n\nKaikki matkustajat ovat ylistäneet maan luonnonkauneutta ja ilmaston\nterveellisyyttä. Päivässä matkustaja voi nousta troopillisista\nseuduista viileään vyöhykkeeseen. Ylämaat ovat jotenkin paljaat, mutta\nlaaksoissa ja rotkoissa on sitä taajempi ja rehevämpi kasvullisuus.\nKaffa-maa on kahvin varsinainen koti, ainakin se on siitä nimensä\nsaanut. Alamaissa asustavat kaikki kuuman Afrikan suuret nisäkkäät\nja matelijat, ylämaissa useimmat näistä lajeista katoavat ja toisia,\nkylmemmän ilmanalan eläimiä tulee sijaan. Väestö epäilemättä on\nalkuaan hamilaista, mutta siihen on sekaantunut paljon seemiläisiäkin\naineksia, ja vallitseva kieli on seemiläistä, joka juurtuu Arabian\nhimjariitin kielestä, vanhimmasta seemiläisestä kielestä, mitä\ntunnetaan. Paitsi varsinaisia abessinialaisia maassa asuu paljon\ngalloja ja somalilaisia, jotka ovat puhtaampaa hamilaista juurta,\nvaikka heihinkin on sekaantunut paljon arabialaista verta. Abessinian,\nniinkuin yleensä Pohjois-Afrikan kansojen, suonissa virtaa sitä paitsi\npaljon neekeriverta, neekerittäret kun ovat haremeissa suositut. Siitä\nihovärin tummuus, vaikka kasvonpiirteet usein ovat mitä puhtaimmin\nkaukaasialaiset.\n\n\n\nLordi Napierin sotaretki.\n\n\n1850-luvulla eräs verraten alhaissukuinen mies tarmonsa ja etevyytensä\nkautta vähitellen sai Abessiniassa niin paljon vaikutusvaltaa, että\nhän saattoi ruveta etevimpien ruhtinaitten kanssa kilpailemaan\nja lopulta julistaa itsensä koko maan negus negustiksi, ottaen\nhallitsijanimekseen Teodor. Monen hyvän ominaisuuden ohella hänellä\nkuitenkin oli huonojakin, ja näistä suunnaton ylpeys ja kiivaus\ntuottivat hänelle tuhon. Englannin hallitus oli jättänyt erään hänen\nkirjeistään vastaamatta, ja vaikka negus suosikin englantilaisia,\nvihastui hän tästä niin hirmuisesti, että vangitsi kaikki maassaan\nolevat englantilaiset, pahoinpiteli heitä eikä suostunut heitä\nvapauttamaan, jonka vuoksi Englannin hallituksen täytyi lähettää\nsotajoukko valloittamaan neguksen pääkaupungin Magdalan. Tällä\nretkellä, jota lordi Napier johti, oli muun muassa Henry Stanley mukana\nkirjeenvaihtajana, lähettäen Magdalan valloituksesta lehdelleen tiedon,\nennenkuin englantilaiset saivat virallistakaan viestiä.\n\nRetkikunta, johon kuului 16,000 miestä ynnä 12,000 miestä kuormastoa,\nnousi v. 1868 maihin lähellä vanhaa Adulista, jossa tavattiin\njoitakuita jälkiä Ptolemaioon muinoisista varustuksista, ja lähti\nsieltä marssimaan ylämaahan. Negus oli koonnut sotajoukon, jossa toisin\najoin oli 100,000 miestä, mutta tämä oli huonoa ja epäluotettavaa\nväkeä ja sotajoukko nopeaan hupeni karkausten kautta. Negus pakeni\nMagdala nimiseen linnaansa armeijansa tähteitten keralla ja puolusti\nitseään siellä taidolla. Napierin retkikunnan lähestyessä Magdalaa\nhän kuitenkin luovutti pois vangitut englantilaiset ja pyysi rauhaa,\nmutta ei suostunut tunnustamaan Englannin yliherruutta, ja siitä oli\nseurauksena Magdalan valloitus. Teodor tavattiin itsensä murhanneena\nhuoneissaan ja Abessinia sai Tigren ruhtinaasta uuden hallitsijan, joka\notti nimeksi Johannes.\n\nNegus Johannes joutui sotaan Egyptin kanssa, joka yritti moneen\nkertaan laajentaa alueitaan Abessinian kustannuksella, mutta\nperinpohjin voitettiin. Erästä Ismail kediivin lähettämää retkikuntaa\njohti tanskalainen eversti Arendrup, joka ratkaisevassa taistelussa\nsai surmansa. Paljon vaarallisemman vihollisen Abessinia sai\nuskonraivoisista mahdilaisista, joita vastaan taistellessaan negus\nJohannes Metemmehin tappelussa kaatui. Mutta Abessinian vuorimaa pysyi\nmahdilaisilta valloittamatta.\n\nRanska, Italia ja Englanti olivat anastaneet Abessinian kohdalta\nmerenrannat, saadakseen siten tämän maan vaikutusvaltansa alaiseksi.\nMutta kun mainitut vallat keskenään kilpailivat, oli Menelikin, joka\nJohanneksen kuoltua Shoasta käsin valloitti maan, helppo aina saada\njokin toinen eurooppalainen valta puolelleen, jos häntä yksi ahdisti.\nItalia pyrki Erytreasta käsin valloittamaan koko Abessinian ylängön,\nse kun olisi italialaiselle siirtolaisuudelle tarjonnut parempia\nedellytyksiä kuin tulikuuma rannikko, mutta Menelik Ranskan salaisella\navulla taisteli Italiaa vastaan hyvällä menestyksellä ja tuotti Italian\narmeijalle niin tuntuvan tappion, että sen oli kokonaan luovuttava\nyrityksestä ja tyydyttävä Erythrean jotenkin suppeihin rajoihin. Sen\njälkeen on Abessinia saanut elää rauhassa ja melkoisesti vahvistua\npontevan hallitsijan vallan alaisena, mutta mahdollista on, että sen\nlopultakin täytyy suostua jonkun eurooppalaisen vallan suojelukseen.\nParhaimmalla menestyksellä sen omistamisesta kilpailee Englanti, jonka\nalueet kolmella taholla Abessiniaa kiertävät.\n\n\n\n\n\nETELÄ-AFRIKKA.\n\n\nKapmaa oli viime vuosisadan alussa vielä sangen vaatimaton siirtokunta.\nEnglantilaisten anastaessa sen kahdeksannentoista vuosisadan\nlopulla siinä oli 25.000 valkoista, joilla oli kaksi sen vertaa\nhottentotteja ja neekerejä orjina. Englannista tosin alkoi saapua uusi\nsiirtolaisvirta, mutta se ei kuitenkaan ollut sen suurempi, kuin että\nhollantilaiset, »afrikanderit», edelleenkin pysyivät siirtokunnan\npäärotuna. Siitä huolimatta heitä ruvettiin sortamaan, heidän kieltään\nvainoamaan, ja tästä tietysti syntyi paljon tyytymättömyyttä, joka\njo puhkesi kapinoiksikin, vaikka nämä kapinat saatiin kukistetuiksi.\nTaloudellinen sorto se vihdoin sai maljan yli vuotamaan ja tuhansia\nhollantilaisia perheitä muuttamaan omaisuutensa kera maasta,\netsimään sisämaasta uutta isänmaata, kun entinen ei enää voinut\ntaata heille vapaata kansallista tulevaisuutta. Kun orjuus Englannin\nhallituksen käskystä Etelä-Afrikassakin lakkautettiin, niin sikäläiset\nmaanomistajat tuskin saivat kolmattaosaa siitä vahingonkorvauksena,\njoka heidän piti virallisen arvion mukaan saada, ja tämän ynnä\ntyövoiman puutteen vuoksi, joka orjain vapautuksesta oli seurauksena,\nhe joutuivat semmoiseen epätoivoon, että v. 1836 lähtivät vaellukselle\nsisämaahan, niinkuin muinen israelilaiset Egyptistä erämaahan\npaetessaan, ja pitäen itseään Herran valittuna kansana samoinkuin hekin.\n\n\n\n\nBuurien vaellus.\n\n\nMaasta muuttajat olivat etupäässä Kapmaan itäosien asukkaita. He\nvaljastivat härkänsä suurten vaunujensa eteen, jotka kokemus oli\nopettanut rakentamaan niin lujiksi ja samalla joustaviksi, että niillä\nvoitiin tehdä matkaa huonoimmillakin teillä, ja samalla niin tilaviksi,\nettä niissä voitiin kerrassaan asua. Ne oli jaettu eri osastoihin\nruokatavaroita, taloustavaroita, kauppatavaroita ja makuusijoja varten,\nja olivat ne niin leveät, etteivät ne voineet hevillä kaatua, ja\nvahvalla vaatteella katetut suojaksi tuulta, pölyä ja sadetta vastaan.\nTavallisesti lähti matkalle monta perhettä samalla haavaa, sillä\nmonet olivat matkan vaarat, milloin uhkasivat luonnonvoimat, milloin\nvihamieliset alkuasukkaat, milloin jalopeurat, joita siihen aikaan\nvielä oli niin runsaasti, että ne saattoivat pitää koko Etelä-Afrikkaa\nluonnollisena perintöosanaan, johon ei kenelläkään muukalaisella ollut\nasiaa. Kuudet, kymmenetkin vaunut kulkivat peräkkäin kiemurtelevaa\npolkua, joka vaunun edessä monta pitkäsarvista härkää, jotka ikeet\nniskallaan verkalleen matkasivat eteenpäin totellen sivullaan kulkevan\najajan kehoittavia huutoja ja valtavan monta metriä pitkän ruoskan\nläimäyksiä. Tavallisesti juoksi ensimmäisen härkäparin edellä poika,\njoka sitä poikkeutti milloin oikeaan, milloin vasempaan — näillä\njuhdilla ei nimittäin ollut minkäänlaisia suitsia — vieläpä jokien\npoikki uikin niiden edellä, rohkaisten niitä esimerkillään, etteivät ne\npysähtyneet ja siten keskellä jokea saattaneet epäjärjestykseen koko\nperässä tulevaa valjaikkoa. Vuorien poikki kuljettaessa vetojuhtien\nvoimat eivät aina riittäneet, vaikk'ei yksissä vaunuissa juuri ollut\ntuhatta kiloa enempää painoa. Silloin täytyi edellä kulkevien vaunujen\neteen asettaa enemmän juhtia, kymmenen ja kaksitoista paria, ja jättää\nosa vaunuista odottamaan, kunnes alkupää oli saatu rinteen päälle.\nToisin paikoin vielä täytyi kuormat purkaakin ja kuljettaa tavarat\nvähin erin pahan paikan poikki. Usein juhdat nääntyivät kesken matkaa\nja silloin täytyi asettua leiriin keskelle erämaata ja odottaa, kunnes\noli käyty hakemassa lisävoimia. Iltaisin vaunut järjestettiin piiriin\nja sytytettiin suuria tulia petoeläinten karkoittamiseksi, joiden\nhehkuvat silmät usein kiiluivat pensaikoista, ja tapana oli, että\npäivä päätettiin soitolla ja karkelolla. Huolimatta näiden matkain\nvastuksista ja vaaroista niitä aina ilolla muisteltiin ja iloisin\ntoivein niille lähdettiin.\n\nLopulla vuotta 1837 oli jo tuhatkunta buuria kulkenut Drake-vuoriston\npoikki laskeutuakseen sen itäpuolisiin laaksoihin, mutta zulukafferien\npäällikkö Dingaan, joka alussa oli suosinut tätä muuttoa, pelästyi\nvalkoisen kansanvaelluksen suuruutta ja petoksen kautta surmasi heistä\nsuuren joukon. Siitä alkoi säälimätön sota. Tugelan erään syrjäjoen\nvarrella, jota vielä tänä päivänä sanotaan »Moordspruitiksi», s.o.\nmurhapuroksi, teurastettiin yhdellä kerralla lähes seitsemänsataa\nhollantilaista, miestä, naista ja lasta, ja »Weenen» (itku) on itse\npaikan nimi. Mutta eloon jääneet pitivät vaunulinnassaan tarkoilla\npyssyillään puoliaan, kunnes hyökkääjäin suuren mieshukan kärsittyään\ntäytyi peräytyä. Kivääri voitti tapparan ja keihään ja tuota pikaa\nvalkoiset muuttuivat hyökkääjiksi. He kulkivat Tugelan poikki ja\nhyökkäsivät zulujen omien kylien kimppuun ja v. 1840 he pakottivat\nsulut hylkäämään Dingaanin ja uuden päällikkönsä keralla rupeamaan\nheidän liittolaisikseen. Buurit perustivat Tugelan laaksoon Natalin\nvapaan tasavallan, jonka pääkaupunki heidän kahdesta johtajastaan,\nPieter Reliefistä ja Gevrit Maritzista, sai nimeksi Pietermaritzburg.\n\nEnglanti ei kuitenkaan tunnustanut tämän uuden valtion itsenäisyyttä,\nvaan Kapmaan hallitus lähetti sotaväkeä valloittamaan sen. Maa ei tosin\nollut Englannin valtaamaa, mutta englantilaiselta puolelta väitettiin,\nettä maasta muuttaneet buurit edelleenkin olivat Englannin alamaisia\nja siis heidän valtaamansa maatkin brittiläisen maailman valtakunnan\nlaajennusta. Osa maastaan muuttaneista buureista jäi Nataliin\nbrittiläisen vallan alle asumaan, mutta suurin osa valjasti uudelleen\nvaununsa, kokosi tavaransa ja lähti nousemaan Drake-vuoriston poikki\nOranjan vapaavaltion alueelle.\n\nTänne oli nimittäin sillä välillä saapunut toinen siirtolaisvirta,\njonka alkupää oli Hendrick Potgieterin johdolla kulkenut Oranja-joen\npoikki ja kafferien kanssa monet taistelut taisteltuaan laskenut uuden\nvapaavaltion perustukset. Englantilaiset kuitenkin tulivat perässä\nja grikvalaisten [grikvalaiset olivat hollantilaisten miesten ja\nhottentottinaisten liitosta syntynyttä sekarotua. Grikvalaisia oli\njo pari vuosikymmentä aikaisemmin muuttanut maahan, joka on heistä\nnimen saanut] avulla pakottivat uuden vapaavaltion tunnustamaan\nEnglannin ylivallan. Osa ei kuitenkaan tähän tyytynyt, vaan kulki Vaal\njoen poikki vielä kauemmaksi pohjoista kohti perustaen Transvaalin\ntasavallan. Siellä heidän oli alussa taisteltava tuimat taistelut\nmatabeleja vastaan, jotka surmasivat suurimman osan ensiksi tulleista,\nmutta osa kuitenkin piti puoliaan. Joka vuosi saapui yhä enemmän\nsiirtolaisia, maa vallattiin ja Transvaalin tasavalta saattoi puolustaa\nitsenäisyyttään Englantiakin vastaan.\n\nNäiden suurien muuttoretkien kautta oli käytännöllinen maantuntemus\nulotettu sangen kauas pohjoista kohti. Oli tutustuttu jokiin ja\nvuoristoihin, saatu taistellen tulla tuntemaan sekä basutot, jotka\nasuvat Drake-vuoristossa, sulut ja matabelet, tutkittu laajain\naroalueiden asutukselle tarjoomat edellytykset, ja alkuasukkaitten\nlannistamisen ja valkoisten kotien perustamisen kautta oli avattu\nsisämaa tietorikkaammillekin matkustajille.\n\nKapkaupungissa perustettiin v. 1834 erikoinen seura sisämaan tutkimista\nvarten. Tämä seura lähetti jo seuraavana vuonna retkelle Andrew\nSmithin, joka tutustui Transvaalin pohjoiseen rajaan, suureen Limpopo\neli Krokotiilijokeen. Sisämaan erinomainen riistarikkaus houkutteli\nsinne metsästäjiä, muun muassa ruotsalaisen Wahlbergin, joka v.\n1841 tunkeutui Drake-vuorien ja Vaaljoen poikki Magaliesvuoristoon\nja Limpopolle. Tämän joen suistamo pysyi kuitenkin vielä monet ajat\ntuntemattomana, samoinkuin Nigerinkin, koska sitä meren puolelta on\nvaikea huomata suistamosärkän vuoksi. James Alexander tutki vuosina\n1836—37 Saksan Lounais-Afrikaa — samaa maata siis, jossa suomalainen\nOvambo-lähetys työskentelee. Englantilainen lähetyssaarnaaja Moffat\nperusti Betshuaanimaan Kurumaniin lähetysaseman, josta pian tuli\nlähtökohta entistä suurisuuntaisemmalle ja tuloksellisemmalle\nlöytöretkeilylle. Paitsi näitä olivat jo monet luonnontutkijat\nmatkustelleet Etelä-Afrikassa, jonka omituinen kasvisto ja eläinkunta\ntarjosivat niin mieltäkiinnittävää työalan.\n\n\n\n\n\nSAMBESI JA KONGON LÄHTEET.\n\n\n\n\nLivingstone lähetyssaarnaajana.\n\n\nSe mies, joka on suurimman työn suorittanut Mustain maanosan\ntutkimisessa, saapui sinne aivan toista tarkoitusta varten,\nlähetyssaarnaajana. Halu laajentaa tämän työn aluetta sai hänet\nlähtemään tuntemattomiin seutuihin ja matkasauvaan kerran tartuttuaan\nhän sai siitä elinaikaisen toverin, mutta kaikki retkensä hän teki\nalkuperäinen tarkoituksensa yhä silmämääränään.\n\nDavid Livingstone, Sambesin tutkija, Kongon lähteitten löytäjä, oli\nsyntynyt pienessä Skotlannin kylässä v. 1813. Hän peri isältään,\njoka ammatiltaan oli matkustava teekauppias ja maallikkosaarnaaja,\nhartaan uskonnollisuuden. Mutta nuorempana hän siitä huolimatta\nmieluummin luki klassillisia auktoreita — omin päin latinaa opittuaan\n— ja matkakertomuksia kuin hartauskirjoja. Vaikka hänen täytyi\ntehdä tehdastyötä elatuksensa ansaitakseen, ennätti hän kuitenkin\njoutohetkinään hankkia sangen huomattavat tiedot ja ansionsa hän käytti\nniin hyvin, että saattoi talveksi lähteä Glasgowiin opiskelemaan\nkreikkaa, lääketiedettä ja teologiaa, hänen aikomuksensa kun oli ruveta\nlähetyssaarnaajaksi. Saatuaan apua perusteellisemmin opinnoitaan\ntäydentääkseen ensin Glasgowissa ja sitten Lontoossa hän valmiina\nlääkärinä ja lähetyssaarnaajana valmistautui lähtemään Kiinaan.\nKun Kiina kuitenkin oli oopiumisodan vuoksi suljettu, valitsi hän\ntoimialakseen Etelä-Afrikan, jossa evankeelinen lähetystyö joku\nvuosikymmen aikaisemmin oli alkanut.\n\n\n\nMatka Etelä-Afrikkaan.\n\n\nLopulla vuotta 1840 hän astui Kapmaahan menevään laivaan. Epäilemättä\nnuori lähetyssaarnaaja jo silloin myös ajatteli niiden tyhjäin\nalojen täyttämistä, joita Etelä-Afrikan kartta oli täynnään, koska\nhän laivamatkalla kapteenin johdolla opetteli tähtitieteellistä\npaikanmääräystä, perehtyen tähän tehtävään sangen tyydyttävästi.\nKapkaupungissa kuukauden päivät oleskeltuaan hän lähti Alagoa\nlahden Port Elisabetiin, josta oli vilkas liike sisämaahan, hankki\nhärkävaunut, joilla niihin aikoihin, samoinkuin vielä tänä päivänäkin,\nmatkustettiin Etelä-Afrikassa, ja lähti taipaleelle, Betshuaanimaan\nKuruman matkan määränä. Hänen aikomuksensa oli perustaa sisämaahan\npysyvä lähetysasema, jolla hän sitten voisi rauhassa antautua\ntehtäväänsä, eikä hän silloin osannut aavistaa, että tämä vaikea ja\nvaivalloinen matka oli vain pitkän löytöretkeilijäelämän alkuvaihe ja\nse työ, johon hän nyt enemmäksi kuin vuosikymmeneksi antautui koko\nhartaudellaan, siihen valmistelua.\n\n\n\nRobert Moffat.\n\n\nRobert Moffat oli ollut ensimmäisiä lähetyssaarnaajia, jotka ryhtyivät\nEtelä-Afrikan alkuasukkaita kristinuskoon kääntämään ja sivistämään. V.\n1818 hän Oranjajoen yli kulkien oli perustanut lähetysaseman Kurumaniin\nbetshuaanien keskuuteen, joihin valkoisten vaikutusvalta siihen saakka\ntuskin oli ensinkään ulottunut.\n\nKuruman oli sangen viehättävä paikka rannattomain ruohoaavikoiden\nkeskellä. Maasta kumpusi siellä erinomaisen runsas lähde, josta\njommoinenkin puro sai alkunsa, ja tämän lähteen vedellä Moffat saattoi\nkastella laajoja puutarhoja, joille seudun niukka sademäärä ei\nriittänyt, ja kasvattaa niissä viljoja, vihanneksia, viinirypäleitä,\nomenoita, persikoita, viikunoita, sitruunia ja muita etelänhedelmiä.\nBetshuaanit suostuivat häneen mielellään ja auttoivat häntä saamaan\nkuntoon kauniin aseman kirkkoineen ja kouluineen, joihin lopulta tuli\nvielä kirjapainokin, sillä kunnolla kieltä opittuaan Moffat käänsi koko\nraamatun betshuaanien kielelle ja painoi sen omassa kirjapainossaan.\nVain pitkällisten ja tuhoisien poutien sattuessa lähetyssaarnaaja\njoskus joutui suureenkin vaaraan sateen tekijäin vuoksi, jotka\nsyyttivät häntä ja hänen valkoista ihoväriään siitä, ett'eivät pilvet\ntuoneet sadetta. Niin kuivassa ilmastossa sateen tekijöillä oli suuri\nvaikutusvalta ja ammattiaan he puolustivat sitkeästi lähetyssaarnaajaa\nvastaan, joka sen kansalle paljasti syntisenä taikauskona. Moffatin\nasemalla piti Livingstonen nyt alkaa lähetystyönsä.\n\nEnsimmäisessä matkakertomuksessaan Livingstone on seikkaperäisesti\nkuvannut niitä outoja oloja ja sitä uutta luontoa, joiden tuttavuutta\nhän nyt teki.\n\n\n\nMatka Kurumaniin.\n\n\nKapealta rantakaistaleelta matka nousi korkealle »veldtille»,\naromaisille ylätasangoille, jotka käsittävät sisämaan. Se on\nkuivaluontoista laidunmaata, jonka vihannuus kesällä kuihtuu melkein\nolemattomaksi. Pohjoista kohti veldt muuttuu yhä karummaksi, kunnes\nOranja-joen pohjoispuolelta alkaa Kalaharin erämaa. Missä maa on\navointa, siellä se tavallisesti on vedetöntä ja laajalta hiekan ja\nkivien peitossa, ja helle on näännyttävä. Missä vettä on runsaammin,\nsiellä on okapensaikko vallalla, sillä Etelä-Afrikka on niiden luvattu\nmaa, ja semmoisen pensaikon läpi tunkeutuminen on sekä ihmisille\nettä juhdille hirmuinen koettelemus, josta ne suoriutuvat vain\nrevityin vaattein ja verta vuotavin nahkoin. »Odotahan hiukkasen»\nnimisen pensaan oat kantavat monen kilogramman painon ja kun niitä\nsamalla haavaa käy parikin tusinaa kiinni tietä raivaavan matkustajan\nvaatteihin, on hänellä vaikea ja kylläkin aikaa kysyvä tehtävä itseään\nirti päästellessään. Ruohoaroilla väjyivät jalopeurat, ja juhdat sen\naavistaen olivat aina korkeassa ruohossa vaikeat hillitä. Niillä\noli sama vainu kuin antiloopeillakin, jotka mieluummin oleskelivat\nlaihemmilla aroilla. Edullisinta oli tien laatuun nähden kulkea kuivia\njokiuomia pitkin, joilla pyörät kohtasivat vähimmän esteitä ja joissa\nlisäksi oli paras toivo veden löytämisestä, mutta niissä varsinkin\nväjyivät petoeläimet, ja tarjolla oli sekin vaara, että ylempänä\nsatanut rankkasade äkkiarvaamatta muutti uoman kuohuvaksi koskeksi,\njosta olisi ollut vaikea päästä pois, milloin siihen oli leiriydytty,\netenkin missä rannoilla oli taajaa pensaikkoa. Lisäksi olivat yöt\nnäillä seuduin sangen viileät. Muutoin aroilla silloin vielä eleli\nsuunnaton riistarikkaus ja matkustajan oli sen vuoksi helppo pysyä\ntuoreessa lihassa.\n\nLivingstonen mielenkiintoa herätti suuresti outo hyönteismaailma,\njohon hän matkalla tutustui, monenlaiset muurahaiset, joista\njoitakuita yleiseen syötiin, heinäsirkat, joita alkuasukkaat pitivät\nherkkuna ja joita karjakin yleiseen söi, milloin niitä runsaasti\nsatoi, pillerinkiertäjä-kuoriaiset, hämähäkit ja muut, mutta vielä\ntärkeämpää hänelle oli oppia tuntemaan ne monet omituiset kasvit, jotka\nnäissä kuivissa seuduissa kokoavat juurimukuloihinsa vettä ja joiden\nominaisuuksista alkuasukkaat ovat tarkoin selvillä. Muutamat okapensaat\nhikoilevat imelää kumia, jota yleisesti syödään. Toisilla seuduin\nkasvaa mitä hedelmättömimmällä hiekkamaalla osasta vuotta kurkkua,\njoka on erinomaisen mehukas ja hyvänmakuinen, minkä vuoksi se jonkun\nkuukauden onkin sekä ihmisten että eläinten pääravinto. Se hyödyttää\nvielä senkin kautta, että se laajalla juuriverkollaan pitää maata\nkoossa, jottei siitä tule lentohiekka-aavikkoa.\n\n\n\nVesimelooni.\n\n\nPaljon yleisempi on vesimeloni, jota kasvaa Kalaharin erämaassa etenkin\nrunsaina sadevuosina. Se tuottaa silloin suuren osan vuotta mitä\nrunsaimman hedelmäsadon, ja koko luomakunta, elefantit, sarvikuonot,\nantiloopit, hyenat, jalopeurat, hiiret y.m. ahmivat silloin ihmisen\nkanssa kilvan näitä karuimman luonnon runsauden antimia. Niinkauan\nkuin vesimeloonia on, eivät ihmiset eivätkä juhdat tarvitse vettä, ja\nmeloonivuosina on sen vuoksi mahdollista kulkea seutujen kautta, joissa\nilman niitä olisi vedenpuutteen takia mahdotonta matkustaa.\n\nSemmoisia kasveja, jotka maanalaisiin juurimukuloihinsa varaavat\nkosteutta kuivan ajaksi, on tässä sateesta köyhässä maassa monta. Sekä\nihmisille että eläimille nämä syvälle maahan kätketyt vesivarat ovat\nkorvaamaton siunaus ja monen ne ovat pelastaneet janoon kuolemasta.\nMutta pitää olla tottunut silmä, jos mieli löytää näitä aarteita.\nMuutaman senttimetrin pituinen vaatimaton varsi tai matala suikerteleva\nlonkerokasvi ilmaisee, että tiilenkovaksi palaneen maankuoren alla\nkolmanneksen tai puolen metrin syvyydessä on mehukas ja virkistävä\nmukula, lapsen tai miehenkin pään kokoinen. Jotkut lajit leviävät\nyhdestä kohdasta joka puolelle ja silloin yhden mukulan löytämisestä\njohtuu koko siirtokunnan löytäminen. Erämaan asukkaat kaivavat mukulat\nesiin terävällä sauvalla, jonka kärki on polttamalla karkaistu.\nMaanpäällisten merkkien puutteessa he koputtavat maata kivellä ja\npäättelevät äänestä, onko sen sisässä mukuloita kätkeytyneinä.\nRiistaeläimetkin, etenkin antiloopit, älyävät kaivaa maasta näitä\nkasvilähteitä. Mukulain mehu on sitä virkistävämpää, kun se syvällä\nmaan povessa pysyy verraten raikkaana.\n\nToistatuhatta kilometriä kuljettuaan Livingstone heinäkuun viimeisenä\npäivänä 1841 saapui Kurumaniin, oleskellen siellä jonkun aikaa,\nvastaisen vaikutusalansa oloihin perehtyäkseen. Betshuaanien kieltä\noppiakseen hän sitten kuudeksi kuukaudeksi kokonaan erottautui\nmuista valkoisista, matkustaen sitä varten kauemmaksi maahan erään\npäällikön luo. Kun asemaa ei kuitenkaan käynyt heimovainojen vuoksi\nsinne perustaminen, etsi hän vielä kauempaa, kunnes Mabotan laakso,\njosta eräs Limpopojoen latvahaara alkaa, hänestä tarjosi uudelle\nasemalle otolliset edellytykset, vaikka se olikin 320 kilometrin\npäässä Kurumanista ja lähellä Transvaalin rajaa. Omin käsin hän\nryhtyi asemaansa rakentamaan, kuten Moffatkin aikanaan, ollen itse\nmuurari, nikkari, seppä, puutarhuri y.m., ja hankki itselleen samalla\nalkuasukkaitten kesken tuttavia ja oppilaita. Täällä hän tuota pikaa\njoutui seikkailuun, joka oli lyhyeen lopettaa hänen ratansa — jalopeura\noli saada hänet saaliikseen. Tapauksen hän kuvaa seuraavasti:\n\n\n\nJalopeuran kidassa.\n\n\n»Huomasimme jalopeuran pienellä, puuta kasvavalla, 400 metrin\npituisella mäellä ja alkuasukkaat asettuivat tämän ympärille piiriin.\nSitten he alkoivat kaikki lähestyä mäkeä, niin että piiri kävi yhä\npienemmäksi ja pienemmäksi. Äkkiä huomasimme, minä ja Mebalve, joka oli\nalkuasukaskoulunopettaja ja mitä kunnollisin mies, alhaalla lakeudella\nseistessämme jalopeuran, joka istui kalliolla piirin sisällä. Mebalve\nampui, ennenkuin minä ennätin tähdätä, ja luoti sattui kiveen, jolla\neläin istui. Jalopeura puraisi sitä paikkaa, johon luoti sattui,\naivan samalla tavalla kuin koira puraisee sille heitettyyn keppiin\ntai kiveen. Sitten se yhdellä loikkauksella hyppäsi pois kiertäjien\npiiristä ja pääsi ehjin nahkoin pakenemaan. Pian sen jälkeen huomasimme\npiirissä kaksi muuta jalopeuraa, mutta emme nyt uskaltaneet ampua,\nkun pelkäsimme sattuvan alkuasukkaihin. Nämäkin molemmat pääsivät\nkarkuun. Maan yleisen tavan mukaan olisi alkuasukkaitten pitänyt käydä\nkeihäillään petojen kimppuun, niiden murtautuessa ulos kierroksesta.\nArvelimme, ettei nyt enää ollut mitään tehtävää, ja käännyimme kotia\npäin; mutta mäen toiseen päähän tullessani näin äkkiä jalopeuran, joka\nistui kivellä noin 30 metrin päässä, edessä olevan pensaan puoleksi\npeittämänä. Tähtäsin petoa tarkkaan läpi pensaan ja laukaisin yhtaikaa\nmolemmat piiput. Alkuasukkaat huusivat nyt täyttä kurkkua: »Siihen\nsattui! siihen sattui!» Toiset sitten huusivat: »Joku toinenkin ampui\njalopeuraa, mennään katsomaan.» Näin kuitenkin, kuinka peto raivoissaan\nsuomi hännällään kylkiään, ja käännyin sen vuoksi alkuasukkaitten\npuoleen, sanoen: »Odottakaa vähän, kunnes olen ladannut.» Juuri\nkun minun piti painaa luodit alas, kuulin huutoa, ja kun käännyin\nkatsomaan, huomasin jalopeuran juuri olevan hyökkäämäisillään\nkimppuuni. Ja samassa se jo hyökkäsikin ja iski minua olkaan, niin että\nmolemmat mukelsimme nurin. Peto karjui hirmuisesti ja menetteli samalla\ntavalla kuin rottakoira rottaa pyydystäessään. Tämä kauhun tunne\nturrutti minut, niin että minusta taisi tuntua samalta kuin hiirestä\nkissan hypätessä sen kimppuun. Huomasin vaipuvani jonkinlaiseen\nhorrostilaan,jossa en tuntenut kipua enkä tuskaa, vaikka olin täysin\ntietoinen siitä, mitä tapahtui... Tämä merkillinen mielentila\nluultavasti valtaa kaikki, joiden kimppuun petoeläimet hyökkäävät...\n\n»Jalopeura piti toista käpäläänsä päälaellani, ja kun tästä painosta\nvapautuakseni käänsin itseäni, näin pedon tuijottavan Mebalveen,\njoka kymmenen tai viidentoista metrin päästä sitä tähtäsi. Hänen\npiilukkopyssynsä kumpikin iskuri kuitenkin petti. Samassa peto hellitti\nirti minusta ja hyökkäsi Mebalven päälle, purren häntä reiteen. Eräs\ntoinen alkuasukas, jonka hengen olin puhvelinjahdilla pelastanut,\nhätyytti nyt jalopeuraa keihäällään, ja peto kääntyi paikalla hänen\nkimppuunsa, iskien hampaansa hänen olkapäähänsä. Mutta siihen sen voima\ntyrehtyi — samassa se sortui maahan ja heitti henkensä. Koko tämä\nkahakka kesti vain muutaman sekunnin. Molemmat luotini olivat olleet\nkuolettavia ja sen viimeiset urotyöt olivat vain kuolonkamppauksen\nraivonpurkauksia.» Onneksi Livingstonella oli yllään vahvat vaatteet,\nniin ett'eivät pedon hampaat myrkyttäneet haavoja, kuten usein\ntapahtui. Mutta hänen käsivartensa oli katkennut, jonka vuoksi se jäi\nhuonompivoimaiseksi koko loppuiäksi.\n\n\n\nPyyntitapoja.\n\n\nNuori lähetyssaarnaaja oli ahkera metsämies ja tutki niissä\nharrastuksissa alkuasukkaidenkin pyyntitapoja. He pyydystivät\nkaikenlaista suurta riistaa, kuten sebroja, kirahveja, antilooppeja,\njoita näillä aroilla eli monta lajia, ja puhveleita V:n muotoisilla\ntarhoilla, joiden kulmauksessa oli suuri kuoppa. V:n molemmat haarat\nolivat puoltatoistakin kilometriä pitkät. Aron eläimet ahdistettiin\novelasti viritetyillä tulilla aitaukseen, jonka avoimesta perukasta\nulos purkautuessaan ne sortuivat suin päin kuoppaan. Tämä pyydysti\nniitä niin paljon kuin siihen mahtui, jonka jälkeen loput pääsivät\njuoksemaan yli. Muitakin samanlaisia julmia, vaikka tehokkaita\npyyntitapoja neekerit olivat keksineet. Mashonamaassa rakennettiin\npitkät rivit kuoppia, jättäen aina muutaman metrin kuoppain väliä.\nKuoppain pohjaan pistettiin vielä teräviä seipäitäkin, jotka lävistivät\nputoavan eläimen.\n\nLopulla vuotta 1844 Livingstone vietti häitä t:ri Moffatin vanhimman\ntyttären, Maryn, kanssa ja perusti itselleen sitten uuden lähetysaseman\nkauemmaksi pohjoiseen bakuena heimon Setsjele-nimisen päällikön kylään.\nSetsjele, joka oli iso ja voimakas ja harvinaisen musta mies, oppi\nlukemaan ja tutkisteli uutteraan raamattua ja antoi kastaa itsensä,\nmutta hänen alamaisiinsa uusi oppi ei tahtonut tehota yhtä helposti.\n\n»Luuletko sinä», sanoi lopulta päällikkö, »koskaan paljailla\npuheilla saavasi näitä ihmisiä uskomaan? Minä en saa heitä mihinkään\nruoskimatta. Jos tahdot, niin kutsun kokoon päällikköni, ja\nsarvikuononnahkaisilla ruoskillamme saamme heidät kaikki tuota pikaa\nuskomaan.» Livingstone ei kuitenkaan tätä käännytyskeinoa hyväksynyt.\n\nSetsjelenkin kylässä sattui kova kuivuus pian sen jälkeen, kuin\nLivingstone oli sinne asettunut, ja bakuenat kärsivät ankaraa puutetta.\nLivingstone silloin kehoitti heimoa muuttamaan toiseen paikkaan joen\nluo, jossa aina olisi vettä, paisuttamaan sen padolla ja johtamaan\npelloilleen padotun veden.\n\n\n\nKolobeng.\n\n\nEhdotus hyväksyttiin ja koko heimo muutti kauemmaksi etelään Kolobeng\njoen rannalle, jonne Livingstone omin käsin rakensi kolmannen asemansa.\nJälleen hänen täytyi tehdä kaikki työ itse, kaataa ja sahata laudoiksi\npuut, joista tiilimuotit valmisti, ja samoin kasvavasta puusta itse\ntehdä ovet ja ikkunatkin. Rakennus täytyi vielä tehdä melkoisen\nsuurikin, jotta se herätti maanasukkaitten kunnioitusta. Muuraaminenkin\nlähetyssaarnaajan täytyi suorittaa itse, koska betshuaanien, jotka\nikivanhoista ajoista olivat tottuneet tekemään vain pyöreitä majoja,\noli melkein mahdoton tehdä mitään neliskulmaista. Täälläkin ahdisti\nsiirtokuntaa kuitenkin niin ankara kuivuus, että Kolobeng jokikin\nkuivi, mutta päästiin kuitenkin miten kuten yli pahan ajan.\n\nLivingstone oli jo lähetystoimensa ensi vuonna muodostanut tehtävästään\nsen käsityksen, että valkoisten lähetyssaarnaajain varsinainen tehtävä\noli uran aukaiseminen, asemain perustaminen ja kansanopettajain\nkouluuttaminen, ja että varsinainen lähetystoimi oli jätettävä näiden,\nkansan riveistä nousseitten katekeettain tehtäväksi.\n\n\n\nEnsimmäiselle löytöretkelle.\n\n\nSeitsemän tai kahdeksan vuotta betshuaanien kesken vaikutettuaan hän\nsen vuoksi päätti etsiä itselleen uuden vaikutusalueen. Kun itäpuolella\nasuvat buurit olivat lähetyssaarnaajaan työlle vihamielisiä, päätti\nhän pyrkiä pohjoista kohti, jossa kuulopuheiden mukaan oli suuri Ngami\njärvi hedelmällisessä ja taajaan asutussa maassa. Tällä järvellä\nei vielä ollut käynyt ainoakaan eurooppalainen. Välillä oli tosin\nKalaharin vedetön erämaa, jonka poikki ei luultu mahdolliseksi\nmatkustaa, vaikka maanasukkaat ennen olivat paljonkin matkustelleet\nsiinä, mutta tarkkaan kyseltyään kaikki seikat Livingstone luuli\nmahdolliseksi päästä järvelle erämaan reunoja kiertämällä. Setsjele\nitse olisi mielellään tullut mukaan, järven seutuja kun mainittiin\nsangen rikkaiksi, mutta hän pelkäsi buurien hyökkäystä ja piti\nvelvollisuutenaan jäädä kotiin. Hän antoi kuitenkin mukaan oppaita.\nKaikkiaan kuului retkikuntaan, kun se kesäkuun 1:sena 1849 lähti\nmatkaan, kaksitoista henkeä, mukaan luettuna kaksi englantilaista\nurheilijaakin, William Oswald ja Mungo Murray, jotka olivat varta\nvasten saapuneet lähetyssaarnaajan seuraksi tälle matkalle. Juhtia oli\nretkikunnalla 80 härkää ja 20 hevosta.\n\n\n\nKalahari.\n\n\nKalaharin erämaassa ei nykyjään ole jokia, vaikka vanhat uomat\nosoittavat niitäkin olleen ennen, mutta lähteitä on harvakseltaan,\nkoska koko alue on, kuten Livingstonekin huomasi, matala syvänne, jonka\nreunat ovat korkeammalla. Maaperä on hiekkaa, mutta siitä huolimatta\nse ei ole vailla kasvullisuutta. Maanpinnan alla on kova kerros\nnuorta hietakiveä, joka pidättää vettä syvälle painumasta. Jos tämän\nkerroksen rikkoo, katoaa vesi auttamattomasti maan sisään. Livingstonen\nmatkue saapui kerran kolme päivää vedettä oltuaan lähteelle, jonka\nkaikkien kauhistukseksi huomattiin kuivuneen. Paikalla ei ollut muuta\nkuin vähän pensaikkoa ja kaiveltuja kuoppia, vettä ei nimeksikään.\nOppaat kuitenkin vakuuttivat, että vettä saataisiin, ja kaivoivat\nlapioillaan ja käsillään paria metriä syvän kuopan, kunnes läpäisemätön\nhiekkakerros tuli vastaan. Kuoppaan alkoikin joka puolelta tihkua\nvettä, vaikka niin hitaasti, että matkueen täytyi jäädä paikalle\npariksi päiväksi, ennenkuin ihmiset ja eläimet saivat sitä riittävästi.\n\nErämaa on enimmäkseen ruohoaroa ja ruoho kasvaa hyvin korkeaksi.\nRuohoalueiden välissä on, missä maa ei ole paljasta, lonkerokasveja,\nmukulakasveja, vesimelooneja ja kurkkuja, joista jo puhuimme. Toisin\npaikoin on laajoja pensaikoita ja metsiköitäkin. Päivät ovat kuumat,\nmutta yöt viileät, ja aamut ja illat erinomaisen virkistävät. Ilmasto\non kuivuutensa vuoksi hyvin terveellistä. Kun ei vettä ole, ei ole\nsääskiäkään eikä siis malariaakaan, joka kauempana pohjoisessa on\nainainen vitsaus.\n\nKalaharissa asui kahta kansaa, bakalahareja, jotka olivat pääväestönä,\nja bushmanneja.\n\n\n\nBakalaharit.\n\n\nBakalaharit ovat vanhaa betshuaani-heimoa, jolta voimakkaammat\nsotilasheimot ennen vanhaan ovat anastaneet maat ja karjat, tunkien\nheidät asumattomaan erämaahan. He olivat kuitenkin säilyttäneet\nvanhan rakkautensa maanviljelykseen ja karjanhoitoon, vaikk'eivät\nvoineetkaan viljellä muuta kuin hieman melooneja ja kurpitsoja eivätkä\npitää muuta karjaa kuin vuohia, joille heidän täytyi usein lusikalla\nkoota vettä. Huonon ravinnon vuoksi he olivat näivettynyttä kansaa,\njonka pullistuneet vatsat todistivat ruoan kehnoutta, mutta he olivat\nsangen rauhallisia ja hyväntahtoisia. Kun he olivat hajallaan laajalla\nalueella, ei heillä ollut päälliköitä. Sen sijaan oli heidän tapansa\nlähimpäin betshuaanien keskuudesta valita itselleen vaikutusvaltaisia\nsuojelijoita, joilta he turkiksilla vaihtoivat keihäitä, puukkoja,\ntupakkaa ja koiria. He pyydystivät sakaaleja, kettuja, oselotteja,\nvillikissoja ynnä suuria petoeläimiäkin, parkitsivat nahkat ja\nneuloivat pienet yhteen turkisviitoiksi, joilla oli erinomainen\nmenekki, erämaan turkikset kun olivat erikoisen kauniit. Betshuaanien\nkesken oli kuitenkin tapana käydä ryöstämässä toistensa suojatteja, ja\nsilloin bakalaharit menettivät turkisviittansa ilmaiseksi, he kun eivät\nuskaltaneet asettua vastarintaan.\n\nMutta kerrassaan matelevaa imartelevaisuutta bakalaharit osoittivat\nbushmanneja kohtaan, näiden tullessa heiltä tupakkaa saamaan, he\nnimittäin tiesivät bushmannin helposti kostavan myrkkynuolilla, ellei\nhän saanut, mitä vaati.\n\nPelko sai bakalaharit usein asettumaan kauas vedestä, saadakseen olla\nrauhassa. Vettä kaivamalla löydettyään he usein loivat kuopan jälleen\numpeen, vesipaikan salatakseen. Naiset tämmöisestä maanalaisesta\nvesipaikasta vettä ottaessaan kaivoivat siihen kourallaan niin syvän\nkuopan kuin käsivarsi ulottui, pistivät siihen ruovon, jonka alapäähän\noli sidottu heinätukko, tukkivat sitten jälleen kuopan ja alkoivat\nruovon suusta imeä. Heinätukkoon kokoontunut vesi kohosi ruokoon, josta\nnainen sitä imi suuntäyden toisensa jälkeen, tyhjentäen aina suunsa\ntyhjään strutsin munaan, joita hän oli verkkopussilla tuonut suuren\nkimpun mukanaan. Täytettyään täten pari-kolmekymmentä strutsinmunaa hän\ntukki niiden suun ruohotukolla, kantoi vesivarastonsa kotia ja kätki\nsen huolellisesti maahan.\n\n\n\nBushmannit.\n\n\nBushmanni on erämaan varsinainen asukas. Hän on paljon pienempi kuin\nhottentotti, jonka heimolaisesta hän muutoin saattaisi käydä, ja vielä\nrumempi. Bushmanneilla ei ollut asuntoa eikä karjaa, vaan elättivät\nhe itseään metsänriistalla, jota myrkkynuoleillaan ampuivat, sekä\nmukuloilla, heinäsirkoilla ja toukilla.\n\nBushmannin 'mitta on noin 130 sm., ihoväri kokomusta, hiukset\nvillaiset, kähärät, nahka ryppyinen. Varsinaista asuntoa hänellä\nei ole ensinkään, vaan asettuu hän pensaan, muurahaispesän tai\nkallion suojaan, tai majoittuu kallionkoloon, piikkisian tai\nmuurahaisleijonan luolaan tai ontoksi kaivamaansa muurahaispesään.\nEllei muuta neuvoa ole, rakentaa hän kepeistä ja heinistä hataran\nkodan suojaksi yökylmiä vastaan. Bushmannilla on vuoroin yllin kyllin\nsyötävää, vuoroin hän näkee nälkää, ja ainainen huoli ravinnosta ja\nomasta turvallisuudestaankin vaikuttaa, että hän jo 40-vuotiaana on\nvanhus. Enimmäkseen sai hän kuitenkin ennen aikaan luodista surmansa,\nsillä missä hänet vain nähtiin vakinaisten asutusten läheisyydessä,\nkaikkialla karjan katoamisesta syytettiin häntä, ja siirtolaiset ja\nkafferit, samoinkuin muutkin heimot, ampuivat hänet kuin petoeläimen,\nmissä vain tapasivat. Katkerimmin vihasivat bushmanneja kafferit, jotka\nmoisen pikkumiehen nähdessään raivostuivat suunniltaan. Bushmannit\npelkäsivätkin kaffereita enemmän kuin mitään muita vihamiehiään, sillä\nkafferien isoa kilpeä vastaan heidän myrkkynuolensa olivat tehottomat.\nSiirtolaisten oli tapana lähteä joukolla ratsain bushmanneja takaa\najamaan. Päiväkausia he saattoivat seurata heidän jälkiään ja joukon\ntavattuaan armotta ampua joka sielun. Vain lapsia joskus säästettiin\npalvelijoiksi, ja hyvän kohtelun saatuaan he kasvoivat kunnon\nihmisiksi. Bushmannit puolestaan kostivat täten kokemansa vainon\nja hyökkäsivät öisin yksinäisten talojen kimppuun, sytyttivät ne\npalamaan ja murhasivat asukkaat. Heidän oli tapana ryöstää kokonaisia\nkarjoja. Jos rosvojen jäljille päästiin ja he alkoivat olla ahtaalla,\nampuivat he elukat kuoliaiksi myrkkynuolillaan tai leikkasivat niiltä\nkinttusuonet tai kurkut poikki, jättäen ne sitten kuolemaan. Kafferit,\njotka niinikään olivat pahoja karjanrosvoja, rosvosivat vain omain\nkarjainsa jatkoksi. Jos heitä ajettiin takaa eivätkä he saaneet\nkuljetetuksi ryöstämiään eläimiä turvaan jättivät he ne eloon. Jos\nbushmanni ryöstösaaliineen pääsi erämaahan, oli häntä melkein turha\najaa enää takaa, sillä bushmannit tunsivat erämaan niin tarkkaan,\nettä he yöllä kulkivat yhtä vapaasti kuin päivälläkin, ja oli heillä\nsiellä maahan kaivetut vesivarastonsa pitkäin välimatkain päässä, joten\nhe tulivat toimeen seuduissa, missä valkoiset tuota pikaa olisivat\nmenehtyneet janoon. Ryöstämänsä karjan he ensi tilassa teurastivat ja\nlihasivat sekä kaivoivat lihat maahan, syöden sitten näitä herkeämättä,\nniin kauan kuin niitä riitti, välittämättä suuriakaan siitä, vaikka\nloppuosa jo olisi ennättänyt hyvinkin pahentua. Hyvin ahtaalle\njoutuessaan he asettuivat vastarintaan ja olivat myrkkynuolineen\nvaarallisia vihollisia. 100—150 askeleen matkalla he ampuivat pienillä\njousillaan sangen tarkkaan. Myrkkynuolillaan he kaatoivat isoa riistaa,\nleikaten sitten haavan ympäriltä lihan pois, pienempää sitä vastoin\npyydystivät keihäällään ja kivillä, joita he linkosivat mestarillisesti.\n\nBushmannit olivat kostonhimonsa ja pahuutensa vuoksi yhtä pelättyjä\nkuin vihattujakin. Turhaan koettivat myöhemmin lähetyssaarnaajat heitä\nsivistää, heidän oli mahdoton luopua kiertelevästä elintavastaan, mutta\njoku joukko suostui kuitenkin rupeamaan maanviljelijöiksi ja parin\nkolmen sukupolven kuluttua heistä tuli tyydyttäviä talonpoikia.\n\nLivingstonen ja hänen seuralaistensa matka erämaan kautta oli vaikea\nja rasittava. Vaunut olivat pehmeässä hiekassa ylen raskaat. Päivällä\noli helteen vuoksi oltava leirissä, vaikka olikin talvi, vain aamuin\nja illoin kävi taipaleen teko laatuun. Poluton maisema oli niin\nyksitoikkoista ja samanlaista, pensaistot ja lehdot niin toistensa\nnäköisiä, että metsästäjäin oli vaikea lyhyenkään matkan päästä\nlöytää takaisin vaunujen luo. Onneksi oli kuitenkin opas tarkka. Hän\naina löysi ne harvat paikat, missä oli vedestä toivoa. Kuivuudesta\nhuolimatta näissä seuduissa eli komeita antilooppeja, sillä nämä\novat vähitellen tottuneet tulemaan toimeen vedettä hyvinkin kauan,\nniille kun riittää se kosteus, minkä ne kasveista saavat. Antilooppien\nesiintyminen ei sen vuoksi ole merkkinä siitä, että läheisyydessä on\nvettä, jota taas virtahepojen, puhvelien, gnuittan, sebrain, kirahvien\nja eräitten määrättyjen antilooppilajienkin esiintyminen aina osoittaa.\nKuukauden lopulla kulku parani jonkun verran, retkikunta kun tapasi\nvanhan jokiuoman, jota se saattoi matkustaa, ja tuli seutuun, jossa\nvettä ja laidunta oli runsaammin.\n\n\n\nHarhanäky.\n\n\nKerran matkustajat jo luulivat näkevänsä toivotun Ngamin. He näkivät\nauringonlaskun aikana edessään laajan, mitä sinisimmän järven, jonka\nrantoja reunusti leveä metsävyöhyke. »Mielikuvituksen ei tarvinnut\nvähääkään lisätä», lausuu Livingstone, »se oli semmoisenaan suuren\nveden sattuva kuva. Aallot vyöryivät, puut kuvastuivat niin kirkkaasti\nja syvästi veden kalvoon, että härät, hevoset ja koirat, vieläpä\nalkuasukkaatkin juoksivat harhakuvaa kohti»... Se olikin ollut joskus\nmaailmassa suuri järvi, mutta vesi oli kuivunut pois ja jäljelle oli\njäänyt vain suolaräme, jonka valkoiset suolakiteet auringonlaskun\nvalossa hohtivat niin kauniin sinisinä. Ngamille oli vielä matkaa 300\nkilometriä.\n\nHeinäkuun alkupäivinä retkikunta vihdoin saapui Sugalle, kauniille\nvetevälle joelle, joka juoksi kaakkoa kohti. Ystävällisiltä asukkailta\nkuultiin, että tämä joki tuli Ngamista ja että joen rantoja kulkien\njärveen oli neljän viikon matka. Yrityksen onnistumista voitiin nyt\npitää varmana, sillä laidunta oli runsaasti joen rannoilla, joiden\nkasvullisuus erämaamatkan jälkeen tuntui satumaisen rehevältä.\nMahtavia baobab-puita kasvoi toisin paikoin aivan veden partaalla,\nkun taas toisaalla vettä ja maata erottivat toisistaan taajat,\nkorkeat ruovostot. Jokivarressa oli paljon kyliä, joiden asukkaat,\njärvellä asuvalta päälliköltä saamansa käskyn mukaan, ottivat\nmatkueen ystävällisesti vastaan. Livingstone jätti lopulta tänne\nhärkävankkurinsa ja lähti asukkailta saamillaan veneillä nousemaan\njokea, jonka virtavuus oli hyvin heikko. Tällä matkalla hän ensi kerran\nsai varman tiedon siitä, että Ngamin takana oli maa, jossa oli niin\npaljon jokia, ettei niiden määrääkään tietty, ja siitä pitäen hänessä\nheräsi niin kiihkeä halu päästä näitä tuntemattomia seutuja tutkimaan,\nettä Ngami hänestä alkoikin tuntua sivuasialta. Siellä sanottiin olevan\npaljon ihmisiä ja suuria puita, ja lähetyssaarnaaja toivoi joista\nlöytävänsä jonkun kulkureitiksi soveliaan, niin että laivoilla ja\nveneillä voitaisiin nousta aivan maan sydämeen saakka.\n\n\n\nNgami.\n\n\nElokuun 1:sena 1849 Livingstone seuralaisineen saapui Ngamille, joka\noli niin laaja, ettei päitä näkynyt. Asukkaitten kertomuksen mukaan\nsen kuitenkin olisi voinut kolmessa päivässä kiertää. Rannat olivat\nniin laidot ja matalat, että niitä oli mahdoton lähestyä muuta kuin\nsauvomalla, ja vesi oli suolaisen sekaista. Sadeajalla sen kuitenkin\nsanottiin olevan suolatonta ja järven silloin paisuvan paljon\nsuuremmaksi. Ympäristössä oli runsaasti metsiä ja pensastoita ja näissä\nsuunnaton riistan paljous.\n\nJärveen laski vain yksi joki, Tioge eli Okavango, johon Livingstone\nei kuitenkaan tutustunut. Järven laskuväylä Suga, joka nykyisillä\nkartoilla tavallisesti on Botletle nimisenä, vie vetensä Makarikari\nnimiseen suureen suolarämeeseen. Koko tämä maa on kuitenkin niin alavaa\nja sen vesistöt niin epämääräisiä ja uomaansamuuttelevia, että kului\nkauan aikaa, ennenkuin sen hydrografiasta päästiin selville. Ngami\njärvi on suunnattoman laajan aro- ja erämaa-alueen alin kohta, jolta\nalueelta ei ole ainoatakaan laskuväylää mereen. Runsaina sadevuosina\nkokoontuu vesi mataliksi järviksi, jotka sitten sateesta niukempina\nvuosina täydelleen kuivavat. Livingstone määräsi Ngamin korkeuden\nmerenpinnasta kiehumapisteen mukaan.\n\nJärven rannalla asuva päällikkö, Letshulatebe, ei kateudesta laskenut\nLivingstonea matkustamaan kauemmaksi pohjoiseen, jossa asui hänen\nystävänsä Setsjelen hyvä ystävä Sebituane, makololojen mahtava\npäällikkö. Letshulatebe pelkäsi valkoisten vievän Sebituanelle\nampuma-aseita, joten tästä olisi tullut hänelle vielä vaarallisempi\nnaapuri. Hänen alamaisensakaan eivät siis vieneet matkuetta virran\nyli, ja kun ei lauttakaan, jonka Livingstone koetti rakentaa, tullut\nkunnollinen, täytyi hänen kääntyä takaisin. Väkivaltaa eivät Sugan\njokivartelaiset sentään vieraita vastaan käyttäneet. He näyttivät\nolevan hyvänluontoista ja iloista kansaa, vaikka tosin varastelemaan\nja valehtelemaan kärkkäitä, kuten heidän päällikkönsäkin. Letshulatebe\nheimoineen kuului betshuaaneihin, mutta he olivat joku miespolvi\ntakaperin tulleet tänne valloittajina, ja suurin osa asukkaista oli»\ntoista, mustempaa rotua, joka valloittajista oli saanut ylimystön.\nVihollisen uhatessa tämä ylimystö kuitenkin tavallisesti taisteluun\nryhtymättä pakeni veneihinsä, lymyillen Sugan ruovostossa, kunnes vaara\noli ohi.\n\nHuhtikuussa 1850 Livingstone uudelleen lähti Kolobengistä pyrkiäkseen\nSebituanen luo. Toivoen löytävänsä paikan, johon voisi perustaa\nlähetysaseman, hän otti mukaansa vaimonsa ja lapsensa ja Setsjele\npäällikön. Tällä kertaa hän matkusti itäisempää reittiä Sugalle, jonka\nrantaa hän sitten kulki edelleen, monessa kohden raivaten tietä metsän\nläpi, jossa oli usein puita kaadettava, jos mieli päästä eteenpäin.\nLivingstone aikoi vaunuineen kulkea Sugan poikki ja jatkaa niillä\nmatkaa Sebituanen pääkaupunkiin saakka, mutta kuultuaan edessäpäin\nolevan tsetsekärpäsiä, jotka olisivat hänen juhtansa tappaneet, hänen\ntäytyi luopua tästä tuumasta. Kun hänen vaimonsa ja lapsensa samalla\nsairastuivat kuumeeseen, ei ollut muuta neuvoa kuin taas palata\ntakaisin Kolobengiin.\n\nSebituane tosin jo tiesi odottaa Livingstonea ja oli hänen matkaansa\nhelpottaakseen lähettänyt välillä oleville päälliköille lahjoja, mutta\nvelvollisuus perhettään kohtaan pakotti Livingstonen jättämään matkan\nsikseen.\n\n\n\nAndersson Ngami järvellä.\n\n\nEnnenkuin jatkamme kertomusta Livingstonen seuraavista matkoista,\ntahdomme tässä yhteydessä muistella erästä ruotsalaista\nlöytöretkeilijää, suurmetsästäjä C. Anderssonia, joka matkusteli\nEtelä-Afrikassa moneen suuntaan, seuduissa, joissa ei siihen saakka\nkukaan valkoinen ollut käynyt, ja lopulta saapui Ngami järvelle vuotta\nmyöhemmin kuin Livingstone.\n\nAndersson oli Etelä-Afrikan länsirannoilla kuullut huhuja suuresta\njärvestä, joka muka oli Damara-maassa. Järvi kuitenkin oli vain\nkuralampi, mutta englantilaisen toverinsa Galtonin kanssa Andersson\nsieltä jatkoi matkaa ja löysi Ovambomaan — saman, jossa suomalaiset\nlähetyssaarnaajat ovat useita vuosikymmeniä vaikuttaneet — ja mielistyi\nerikoisesti sen kunnolliseen ja hyväntahtoiseen maanviljelysväestöön,\nmutt sitä kauemmaksi ovambot eivät laskeneet häntä. Hän palasi siis\ntakaisi rannikolle.\n\nSeuraavan matkan Andersson toverinsa kanssa teki itää kohti, aikoen sen\nmaan kautta tunkeutua Ngami järvelle. Viisi kuukautta kuljettuaan ja\npaljon rasituksia kestettyään retkeilijät uupuneina tulivat seutuun,\njossa vesi kokonaan loppui, eikä heillä ollut muuta neuvoa kuin palata\ntakaisin. Seuraavan kerran Andersson yritti yksin, mutta silloin oli\nriistaa niin vähän, että hän saattajineen näki nälkää. Erämaan asukkaat\nneuvoivat hänelle nyt siitä kohdasta, josta hän edellisellä kerralla\noli palannut takaisin, itäisemmän reitin, jolla ei ollut niin paljon\nokapensaita j jolla tieksi oli kuivunut joenuoma vesipaikkoineen.\nKaikki lätäköt tosin olivat elefanttien ja virtahepojen tallaamat\nja sotkemat, mutta vettä kuitenkin oli, ja monista ihmistöistä\npäättäen sitä oli ennen ollut paljon enemmän. Lopputaipaleilla\ntuli retkikuntaa vastaan Leshulateben lähettämiä miehiä, ja parin\npäivän kuluttua Andersson saapui kauan toivotun päämääränsä — Ngam\navautui hänen eteensä. Se näytti hänestä ihanalta kuin Luvatun maan\nmaisema, mutta lähemmäksi tultua hän huomasi, että se puuttuikin\npaljon ihanteesta. Järvi oli tavattoman matala, sen vesi katkeraa ja\npahanmakuista ja liejun ja ruovostojen vuoksi ei järven rantaa voinut\nlähestyä kuin harvoissa kohdin. Järveltä Andersson kulki Suga joelle,\njonka niskapuolessa Letshulatebe silloin asui. Päällikkö ei alussa\ntahtonut antaa Anderssonille tietoja maasta; eikä lupaa sen läpikään\nmatkustaa, mutta muutaman päivän kuluttua hän odottamatta oli niin\nhalukas antamaan veneitä matkaa varten pohjoiseen päin, että Andersson\nepäili hänellä olevan jotain kavaluutta mielessään. Päällikön antamat\nvenemiehet käyttivät erittäin taitavasti airoja ja sauvointa, mutta kun\nhe eivät uskaltaneet hatarilla aluksillaan etääntyä kauas rannoista,\nvaati matka Tiogen eli Okavangon suuhun kaksi päivää.\n\nAndersson ihmetteli järven ja joen rantain erinomaisen rikasta\neläinkuntaa. Siellä oli kosolta kaikenlaista suurta riistaa,\nelefantteja, sarvikuonoja, virtahepoja, puhveleita, kirahveja ja\nAnderssonin ennen näkemäin antilooppien lisäksi kaksi uuttakin, jotka\nolivat kuin luodut näitä rämeseutuja varten. Riistaa oli melkein aina\nnäkyvissä ja Andersson saattoi ampua sitä riittämään saakka ahnaille,\naina nälkäisille saattajilleen, joiden luku vapaaehtoisten kautta oli\nlisääntynyt 50—60 päähän. Vedessä vilisi krokotiileja, joitten joukossa\noli oikeita jättiläisiä.\n\nAndersson nousi Okavangoa muutaman päivän. Monessa kohden vesi\noli tulvinut rannoille, niin että molemmin puolin oli laajoja\nkaislarämeitä, joiden lomassa vain siellä täällä kohosi soma\npalmuryhmä. Neljäntenä päivänä maisema muuttui kauniimmaksi, rannat\nkohosivat ja niille ilmestyi reheviä lehtoja palmuineen, mimoosoineen,\nsykomoorineen ja matkustajalle aivan outoinekin puineen, joista\nmuutamissa oli hyvänmakuiset hedelmät. Andersson ei mielestään voinut\nkuvitellakaan kauniimpaa maata. Päiväkausia olisi matkustaja mielestään\nvoinut viipyä näiden uljaitten puitten varjossa, kuulla lintujen laulua\nja katsella mitä kauneimpia antilooppilaumoja, joita kulki kentillä\nlaitumella. Hän kuitenkin pelkäsi seudun käyvän kovin epäterveelliseksi\ntulvan alennuttua ja kuumeajan alkaessa.\n\nKoko seutu oli putaitten, jokien, ojien, allikoitten ja rämeitten\nlabyrintti, joka lopulta oli niin monisokkeloinen, etteivät oppaatkaan\nenää tahtoneet väylää löytää. Veneet sitä paitsi olivat niin täynnään\nheidän tavaroitaan, että Andersson melkein alati oli vedessä, milloin\nuiden, milloin kahlaten, ja sai olla iloinen, kunhan saattoi yöllä\ntulen ääressä kuivata vaatteensa.\n\nKahdentoista päivän matkan jälkeen hän vihdoin saapui suureen kylään,\njossa bajeijein päällikkö asui; heimo kuului sekin betshuaaneihin.\nPaikka oli sangen soma. Kauniitten viuhkapalmujen ja valtavien\nmetsäpuitten keskellä oli eräällä joen saarella toista sataa majaa ja\njoka puolella oli joki leveä kuin järvi, täynnään pieniä reheviä saaria.\n\nTäällä vihdoin Letshulateben puijaus paljastui. Alkuasukkaat jättivät\näkkiä matkustajan oman onnensa nojaan ja hänelle sanottiin päällikön\nkieltäneen antamasta hänelle veneitä tai oppaita matkan jatkamiseksi.\nMutta kun Andersson lupasikin palata takaisin, suostuivat he jälleen\nhäntä kuljettamaan. Oikeastaan hän oli aikonut käydä Libebe nimisessä\npaikassa, joka oli vielä jonkun verran ylempänä jokivarressa ja jossa\nkuului käyvän paljon kauppamiehiä monesta heimosta.\n\nSuuttuneena petoksesta Andersson piti uutena loukkauksena sitä, että\nhäntä takaisin vietiin vain ruokolautalla. Mutta sitten hän huomasikin,\nettä tämä alkuperäinen alus olikin mukavampi kuin hän oli luullutkaan.\nLautta rakennetaan siten, että ruokoja tai palmunoksia ladotaan ristiin\npäällekkäin, ensinkään niitä yhteen sitomatta. Sitä myöden kuin alimmat\nkerrokset vettyvät, ladotaan päälle uusia. Tämmöistä alusta käytettiin\nniillä seuduin aina myötävirtaan kuljettaessa. Kolme tai neljä miestä\nrakensi tunnissa niin suuren lautan, että se hyvin kannatti heidät ja\nkaikki heidän tavaransa. Alkuasukkaat käyttivät näitä lauttoja, joilla\naina oli hinausvene mukanaan, virtahepojakin ajaessaan, virtahevot kun\neivät voineet kaataa niitä kumoon.\n\nYhdeksän päivää kesti Tiogen laskua ja neliviikkoisen matkan jälkeen\nAndersson taas saapui takaisin leiriinsä, jossa hänen oli ollut aikomus\nperinpohjin läksyttää Letshulatebe. Mutta kun päällikkö makeasti\nhymyillen ja mitä viattomimmalla ilmeellä kysyi, oliko hän ollut\nLibebessä ja miten matka oli häntä miellyttänyt, täytyi Anderssonin\npurskahtaa äänekkääseen nauruun ja hänen suuttumuksensa katosi kuin\ntuuleen. Olikinhan hän todenteolla saanut tehdä paljon tärkeämmän\nlöytöretken kuin Letshulatebe osasi aavistaakaan. Andersson oli samalla\nkauppiaskin, joka osteli norsunluuta, ja se arvatenkin oli syy, miksi\npäällikkö ei häntä Libebeen päästänyt.\n\nAnderssonille kertyi niin suuret norsunluuvarastot ja kokoelmat, että\nhänen täytyi lähteä länsirannikolta vaunuja hakemaan, millä matkalla\nhän viipyi neljä kuukautta, kulkien osaksi yksin, osaksi yhden ainoan\nseuralaisen keralla. Usein hän kulki seutujen poikki, jotka karuuteen\nnähden vetivät Saharalle vertoja. Jalopeurat ja muut pedot väijyivät\nhäntä, mutta vielä suuremman vaaran tuottivat nälkä ja jano. Toisinaan\nei matkustaja kahteen päivään saanut ruokaa ja vain kerran päivässä\nhän saattoi kostuttaa vedellä kuivia huuliaan. Joskus hän uupuneena\ntajuttomana vaipui hiekka-arolle. Mutta asiansa hän kuitenkin ajoi.\nParikymmentä vuotta myöhemmin kuoli samaan erämaahan 300:sta buurista\n250 ja 9000 eläintä heidän koettaessaan siirtyä sen poikki Angolaan\nEnglannin ylivaltaa pakoon. Heimojen keskinäisiin taisteluihin osaa\nottaen Andersson sitten sai länsirannikolla surmansa.\n\nNgami oli Livingstonen sillä käydessä ympärimitaten 112 kilometriä\nlaaja ja siinä oli paljon kaloja. Nykyään järvi on vain ruokoa kasvava\npetollinen liejulakea ja Botletle, joka siitä ennen vei veden edelleen,\non lakannut virtaamasta. Asukkaat kertoivat myöhemmille matkustajille,\nettä lukemattomat lautat 1890:n vaiheilla olivat tukkineet Okavangon\nlaskuväylän, niin että joki oli rämeiden kautta Ngamin ohi etsinyt\nitselleen uuden suoremman laskuväylän Botletlen keskijuoksulle.\nLautoilla olivat Okavangon varressa asuvat heimot tuoneet vuotuista\nviljaveroaan Ngamin seuduilla asuvalle ylipäällikölle. Okavangon\nlakattua tuomasta järveen vettä se kuivui.\n\nSadekautena Okavangosta haarautuu laskuväylä Sambesin syrjäjokeen\nLinjantiin, jonka rannoilla siihen aikaan oli makololo-kansan perustama\nvaltakunta.\n\nKeväällä 1851 Livingstone uudelleen lähti Kolobengistä matkaan,\nottaen jälleen vaimonsa ja lapsensa matkaan, hänen aikomuksensa kun\noli perustaa Sebituanen maahan lähetysasema. Sugan yli mentyään hän\nonnenkaupalla päätti jatkaa matkaa suoraan pohjoiseen. Maa oli aivan\ntasaista heinäaroa, jolla harvakselleen kasvoi mopare- ja baobab-puita.\nSuuria suola-alhoja oli siellä täällä, toiset hyvinkin laajoja. Siellä,\nmissä maa oli kalkkituffia, oli erinomaisia lähteitä, joiden luo oli\nasettunut bushmanniperheitä. Nämä bushmannit olivat kuitenkin kookkaita\nja mustia, eivätkä sellaisia likaisen keltaisia kääpiöitä kuin Kalahari\nerämaassa. Kesäkuun alussa retkikunta tuli kolkon, vedettömän erämaan\nreunalle, jonka poikki eräs bushmanni suostui opastamaan.\n\n\n\nVedettä erämaassa,\n\n\nNeljäntenä päivänä hän kuitenkin karkasi, jättäen matkueen vedettömään\nhiekkaerämaahan, jonka ainoa kasvi oli matala pensas. Livingstonella\nei ollut muuta neuvoa kuin kulkea siihen suuntaan, missä hän viimeksi\noli nähnyt oppaan, ja puolenpäivän aikaan päästää härät valjaista\nvettä hakemaan. Vaistomaisesti ne hyökkäsivät länteen päin. Ajajat\nlähtivät niiden mukana, mutta vasta seuraavana iltapäivänä he palasivat\ntakaisin tuoden vettä pienestä joesta, jonka eläimet olivat löytäneet.\nLivingstonen lapset olivat vähällä kuolla janoon, ennenkuin vesi\nsaapui. Karanneen oppaan miehet olivat löytäneet joella asuvain\nbajejein luota.\n\nSeuraavana päivänä Livingstone saapui banajoa heimon asunnoille,\njotka olivat paaluille rakennetut, niin että niiden alla voitiin\npitää valkeata sääskien karkoittamiseksi, sillä sääskiä kiehui\nilma mustanaan. Uuden oppaan johdolla hän sieltä kulki Tshobelle,\nSebituanen valtakunnan rajajoelle, jonka pohjoiselle rannalle hän kulki\nkaalamon poikki niin pian kuin suinkin, koska pohjoisranta oli vapaa\ntsetsekärpäsistä. Siitä huolimatta nämä ennättivät purra juhtia, niin\nettä niitä kuoli viidettäkymmentä, ennenkuin Livingstone pääsi matkansa\npäähän.\n\n\n\nTsetsekärpänen.\n\n\nTsetsekärpänen oli ja on yhä vieläkin sekä näiden seutujen että monen\nmuunkin Afrikan seudun pahin vitsaus. Se ei ole paljoa suurempi\nhuonekärpästä, väritykseltään ampiaista muistuttava. Hevosille,\nsarvikarjalle, lampaille ja koirille sen purema tuottaa varman\nkuoleman, milloin jo muutaman päivän, milloin pidemmän ajan kuluttua,\nsen mukaan, kuinka monta kärpästä eläimen kimpussa on ollut. Ihmiseen\nei tämän tsetsen pureman sanottu vaikuttavan, eikä muuleihin, aaseihin\neikä vuohiinkaan. Sen purema ei tuntunut kipeämmältä kuin sääsken,\njonka vuoksi eläimet eivät olleet siitä milläänkään. Mutta vähitellen\npurrut eläimet alkoivat riutua ja kuolivat viimeistään 2—3 kuukauden\nkuluttua. Kärpänen asusti hyvin tarkkaan rajoitetuilla alueilla,\njoista se ei koskaan muuttanut muualle. — Vasta viime aikoina on\ntsetsekärpästen salaisuuden perille päästy. Tämä laji istuttaa erästä\ntrypanosoma-loista eläimiin ja tämä pienoisloinen se saa aikaan\neläinten sairastumisen ja kuoleman. Eräs toinen laji istuttaa ihmiseen\ntrypanosoman, joka niinikään tuottaa kuolettavan unitaudin. Ei\nkumpaakaan vastaan ole vielä parannuskeinoa keksitty.\n\nSebituane tuli Livingstonea vastaan, sanoman hänen tulostaan kuultuaan,\nja otti hänet juhlallisesti ja mitä ystävällisimmin vastaan eräällä\nTshoben saarella. Hän oli solakka, voimakas mies, neljänkymmenen\nvaiheilla, ja hengenlahjoiltaan etevin päällikkö, mitä Livingstone oli\nmilloinkaan tavannut. Jo varhain seuraavana aamuna hän Livingstonelle\nkertoi elämäkertansa.\n\n\n\nSebituane.\n\n\nKaukana kaakossa, bassutojen maassa, oli hänen varsinainen kotinsa.\nVihollisten karkoitettua osan hänen heimostaan asuinpaikoiltaan oli\nhän paennut Kolobengiin ja sieltä edelleen pohjoista kohti, voittaen\nmatkalla kaikki betshuaaniheimot, jotka asettuivat häntä vastaan.\nMatabelet hänet tosin voittivat ja ryöstivät montakin kertaa, mutta hän\nsai kuitenkin pidetyksi koossa joukkonsa, jota hän itse taisteluissa\njohti, totuttaen miehensä ankaralla kurilla kuolemaa pelkäämättömiksi.\nKalaharin yli kuljettuaan ja matkalla kaiken karjansa menetettyään\nSebituane sitten valloitti Ngami järven seudut ja päätyi lopulta\nuseiden seikkailujen jälkeen Tshoben ja Sambesin välisiin alaviin\nkosteisiin maihin, jotka tarjosivat verraten hyvän suojan matabeleja\nvastaan. Useimmat hänen alkuperäisistä eri betshuaaniheimoihin\nkuuluvista seuralaisistaan olivat uudessa kotimaassaan kuolleet\nkuumeeseen, mutta voitetut kansat, barotset y.m., olivat valinneet\nSebituanen ylipäällikökseen, hän kun oli niitä ja niiden päälliköitä\nkohdellut lempeästi, ja siten hänestä oli tullut vieraan kansan\nmahtava ja rikas päällikkö. Eloon jääneet betshuaanit muodostivat\nhänen valtakuntansa aatelin, joka kutsui itseään makololoiksi ja asui\nhajallaan pitkin valtakuntaa.\n\nSebituane vei vieraansa sitten pääkaupunkiinsa Linjantiin, joka\noli alempana Linjantin eli Tshoben etelärannalla, luvaten näyttää\nhänelle maansa, että hän saisi valita mieleisensä paikan asemalleen.\nMutta jo muutaman päivän kuluttua Sebituane äkkiä sairastui johonkin\nkeuhkotautiin ja kuoli. Hänet haudattiin karjatarhaansa, kuten kaikki\nbetshuaaniruhtinaat, jonka jälkeen karjaa ajettiin kummun yli tunti tai\npari, kunnes se oli aivan maan tasalla. Onneksi ei tätä äkkikuolemaa\nluettu Livingstonen syyksi.\n\n\n\nSambesi.\n\n\nSebituanen tahdon mukaan joutui päällikön arvo sitten eräälle hänen\ntyttärelleen, jonka luvalla Livingstone ja Oswell tekivät luodetta\nkohti parinkymmenen penikulman retken etsiäkseen asemalle soveliasta\npaikkaa, ja tällä retkellä he kesäkuun lopulla 1851 tulivat uhkealle,\n300—700 metriin leveälle joelle, joka oli Sambesi. Sambesin luultiin\nsiilien aikaan alkavan paljon kauempaa etelästä ja juoksevan toisella\ntavalla, sillä vain sen suupuoli tunnettiin. Löytö oli sen vuoksi\nsuurimerkityksellinen maantieteellinen tapaus. Lukuisia termiittipesiä\nlukuunottamatta oli Tshoben ja Sambesin välinen seutu aivan lakeata,\nkasvaen enimmäkseen villitaatelipalmuja, muita palmuja, mimoosoja y.m.\nRannoilla oli paljon rämeitä, joihin tulva — Sambesi nousee näillä\nseuduin 7 metriä — jätti niin paljon seisovaa vettä, ettei asemaa\nkuumetautien vuoksi ollut mahdollista sinne perustaa. Livingstone\npäätti sen vuoksi lähettää perheensä Englantiin ja palata uudelleen\nvielä perusteellisemmin etsimään sopivaa asemapaikkaa. Erittäinkin hän\ntahtoi saada selville, voisiko makololojen maasta löytää lyhyemmän tien\nmerelle.\n\n\n\nBuurien mielivaltaisuutta.\n\n\nHuhtikuussa 1852 Livingstone oli Kapkaupungissa, hankkien siellä\nvarustuksia vielä suurempiin yrityksiin, jotka lähetystoimen johtajat\nkaikin puolin hyväksyivät. Parin kuukauden kuluttua hän jälleen lähti\nhitaalle paluumatkalle, etäinen Linjanti matkan määränään. Kun hän\nsaapui Kolobengiin, olivat buurit, jotka jo kauan olivat karsain silmin\nkatselleet hänen lähetystyötään, hänen poissaollessa ryöstäneet hänen\nkotinsa, hävittäneet Setsjelen kraalin, tappaneet hänen väestään 60\nhenkeä ja ryöstäneet kaiken karjan sekä vieneet 200 kouluoppilasta\nja useita täysikasvuisia orjuuteen — buurit nimittäin yleiseen vielä\npitivät orjia ja kohtelivat orjiaan jokseenkin huonostikin. Setsjele\nmatkusti Kapkaupunkiin valittamaan kärsimäänsä vääryyttä, vaikk'eivät\nhänen valituksensa silloin vielä johtaneet tuloksiin. Hänen ympärilleen\nkuitenkin sitten kokoontui niin paljon pakolaisia, muun muassa\nsemmoisia, jotka buurit olivat orjuuteen vieneet, että hän jonkun ajan\nkuluttua oli vielä entistäänkin mahtavampi päällikkö.\n\nTammikuun 15:ntenä 1853 Livingstone lähti onnettomain bakuenain luota,\nmatkustaakseen uudelleen erämaan poikki. Edellinen vuosi oli ollut\nerikoisen sateinen ja erämaa oli sen kautta muuttunut suunnattomaksi\nmeloonimaaksi. Juhdat eivät näitä mehukkaita hedelmiä syödessään\nvähääkään kaivanneet vettä, jonka vuoksi erämaan poikki nyt oli helppo\nmatkustaa mihin suuntaan tahansa. Livingstone kulki nyt '700 metrin\nkorkuisen Bamanguato vuoriston ohi, jonka mustat basalttiseinämät\njyrkästi kohoavat erämaan lakeasta pinnasta. Vuoriston rotkoissa\nasui siihen aikaan eräs matabelein vainoama bamanguato heimo, joka\npiti suuria vuohi- ja lammaslaumoja, laitumet kun olivat ylen karut.\nVuoristossa oli siellä täällä kauniita metsiä. Sen pohjoispuolella\nalkoi taas rannaton lakeus, jolla aluksi oli poikkipuolin Ntwetwe\nniminen suunnaton lakea suola-alho. Siellä syötiin paljon\nmaakilpikonnia.\n\n\n\nBaobab.\n\n\nSuola-alhoa, joka oli tasainen kuin meri, seurasi alue, joka kasvoi\nbaobab- eli apinanleipäpuita. Alkuasukkaat ottivat tämän jättiläisen\nkuoresta niintä, ja vaikka kuoren olisi kolonut pois kuinka\nmoneen kertaan tahansa, kasvoi se aina uudelleen, eikä puu ollut\nkolomisesta milläänkään. Sitä ei syö tuli, eikä tapa varren onteloksi\nkovertaminenkaan ja maahan kaadettunakin se kasvaa edelleen. Baobabin\npuuaine on niin pehmyttä, ettei kirvestä tahdo saada irti lähtemään,\njos sen voimalla puuhun iskee. Sen seurassa kasvoi rautapuu, jonka\nlehdillä eräs hyönteisentoukka valmistaa syötäväksi kelpaavaa imelää\nainetta. Alkuasukkaat söivät kosolta tätä luonnonkonvehtia ja särpimenä\nerästä lihavaa toukkaa, joka eleli samassa puussa.\n\nLakeudella asui aina Tshobeen saakka ennen mainittua kookasta\nbushmanniheimoa, joka kohteli matkustajia ystävällisesti. Matkan\njatkuessa tultiin yhä rehevämpiin seutuihin, joissa kasvoi metsiä,\nviidakoita ja avoimilla mailla valtavan pitkää heinää. Suurta riistaa,\nkuduja, gnuita, sebroja, puhveleita y.m. alkoi olla yhä runsaammin,\neivätkä ne juuri ensinkään pelänneet kulkijoita. Mutta nyt alkoi\nkuume ahdistaa matkustajia, niin että retkikunnan maaliskuun alussa\ntäytyi melkoiseksi ajaksi aivan seisahtua, ja tavallista hitaammin\nsujui matka, kun se uudelleen lähti liikkeelle. Onneksi ei seudussa\nollut tsetse-kärpästä, muutoin olisi helposti voinut käydä niin,\nettä seurue olisi menettänyt kaikki juhtansa ja jäänyt tavaroineen\nvaunuineen erämaahan. Metsiköissä täytyi tietä avata kirveellä. Äkkiä\nalkoi matkan varressa olla kosolta viiniköynnöksiä, jotka rypäleitä\ntäynnään kiipeilivät puihin. Rypäleet olivat kuitenkin sangen kirpeän\nmakuisia. Alkoi myös ilmestyä viikunapuita, palmuja, taatelipalmuja\nja useita aivan outoja puita. Heinä oli usein vaunujakin korkeampaa.\nLopulta retkikunta saapui eräälle Tshoben putaalle, joka oli täynnään\nvirtahepoja; rannat taas kasvoivat laajalti niin valtavaa kaislikkoa,\nettei Livingstone tahtonut saada mukanaan tuomaansa ponttoota\nviedyksi jokeen. Muutaman päivän etsittyään hän kuitenkin löysi\nsoveliaan ylimenopaikan ja ilmestyi erääseen joen saareen rakennettuun\nmakololokylään niin odottamatta, että asukkaat luulivat hänen joko\npilvistä pudonneen tai tulleen virtahevon selässä.\n\n\n\nLinjantissa.\n\n\nMuutaman päivän kuluttua saapui sitten Linjantista paljon väkeä\nauttamaan koko retkikunnan juhtineen vaunuineen joen poikki. Vaunut\nhajoitettiin ja kuljetettiin yli veneillä, juhdat uitettiin. 23:ntena\ntammikuuta 1853 retkikunta saapui Linjantiin, josta 6—8000 henkeen oli\nlähtenyt vastaan etenkin vaunuja näkemään, niitä kun pidettiin suurena\nihmeenä.\n\nMakololot olivat sillä välin saaneet uuden päällikön, 18-vuotiaan\nSekeletun, Sebituanen pojan, koska hänen vanhemman sisarensa\npäällikkyys ei tahtonut menestyä. Sekeletu ja hänen kansansa ottivat\nLivingstonen mitä parhaiten vastaan, lähetyssaarnaajat kun olivat\nlyhyellä vaikutusajallaan Etelä-Afrikan alkuasukkaitten kesken saaneet\nerittäin hyvän maineen. Makololot toivoivat rauhan miehen läsnäolosta\nitselleen suuria etuja, muun muassa luullen hänen voivan suojella heitä\nmatabeleja vastaan, joiden suuri päällikkö Mosilikatse erikoisesti\nkunnioitti Moffatia, Livingstonen appea. Orjakauppiaat, jotka olivat\nalkaneet makololoittenkin luona katalaa ammattiaan harjoittaa,\npakenivat kiiruumman kautta Livingstonen tulosta tiedon saatuaan.\n\nLivingstonelle oli valmiiksi kylvetty maissipelto, jottei häneltä\npuuttuisi ruokaa. Päällikkö antoi hänelle härkiä, lypsylehmiä\nja muita ravintoaineita ja kyseli alati hänen tarpeitaan. Mutta\nkristinuskoon hän ei ollut kovinkaan suostuvainen, peläten sen\nmuuttavan hänen sydämensä samalla tavalla kuin Setsjelenkin, jonka\nnyt täytyi tulla toimeen yhdellä vaimolla, vaikka vähintään viisi\noli tarpeen. Livingstone ei tyrkyttänyt hänelle oppiaan, mutta piti\nkuitenkin säännöllisesti hartaushetkiä, joihin saapui paljon väkeä.\nLääkärintointakin Livingstone harjoitti, varoen kuitenkin, ettei\njoutunut riitaan alkuasukkaitten omain tohtorien kanssa. Jonkun ajan\nkuluttua alkoi ilmestyä semmoisia, jotka halusivat oppia lukemaan, ja\naakkoset he oppivatkin sukkelaan ja opettivat ne sitten toisillekin.\n\nOleskeltuaan Linjantissa muutamia viikkoja Livingstone lähti pohjoista\nkohti jatkamaan soveliaan asemapaikan etsiskelyä. Sekeletu saattoi\nhäntä 160 seuralaisen keralla bawtsien maahan, joka on Sambesin\nkahden puolen. Maa oli erinomaisen lihavaa lietemaata, jolla väestö\npiti suuria karjoja, jota paitsi lakeuksilla oli suunnattomia\nantilooppilaumoja huolimatta siitä, että niitä vuosittain tuhottiin\nsuuret määrät.\n\n\n\nSambesin yläjuoksulle.\n\n\nSambesia sanottiin näillä seuduin Liambaiksi. Sen pohjoisella rannalla\noli vielä runsaammin kaikenlaista riistaa kuin eteläisellä. 33\nveneellä retkikunta alkoi nousta majesteettistä jokea, joka toisin\npaikoin oli kolmisen kilometriä leveä. Metsäisiä saaria oli paljon.\nPohjoisempana maisemat kävivät yhä kauniimmiksi, maa mäkiseksi ja\nsekä rannoilla että saarilla oli kauniita metsiä. Asukkaat olivat\nmakololojen hallitsemaa banjeti-heimoa, joka ei tsetsekärpästen\nvuoksi voinut pitää karjoja, mutta viljeli maata sitä uutterammin\nja valmisti puusta, raudasta ja savesta somia esineitä. Ylempänä\noli useita koskia, joista eräs oli 10 metrin korkuinen. Koskien\nyläpuolella oli 150 kilometrin pituinen niittylaakso, jonka joki joka\nvuosi peitti tulvallaan, niin että kummuille rakennetut kylät olivat\nsuuren järven saarina. Kyläkummuista jotkut olivat keinotekoisiakin.\nKylät olivat pieniä, mutta niitä oli sitä taajemmassa. Ne elivät sekä\nmaanviljelyksellä että karjanhoidolla. Maa tuotti kaksi satoa vuodessa\nja karja menestyi lietemaalla erinomaisesti. Etelämpänä viljeltyjen\nkasvien lisäksi täällä kasvatettiin bataatteja, jamsia, maniookkia ja\nsokeriruokoa, jota pureskeltiin semmoisenaan, kun sokerin valmistusta\nei tunnettu. Eräässä kylässä Livingstone näki intialaisen banaanin,\njota asukkaat sanoivat »jalalliseksi puuksi», koska sen oksista kasvoi\nmaahan ilmajuuria ja näistä sitten uusia runkoja. Livingstone sattui\nnäkemään asukkaiden omituisen suolanvalmistuksenkin. Eräs mies poltti\nparhaillaan kahden vaimonsa ja lastensa kanssa kaisloja ja tsitlan\nvarsia puunoksista tehdyn suppilon alla, kooten sitten tuhkan vedellä\ntäytettyyn kalebassiin. Tästä juoksutettiin vesi pienen reiän kautta\nauringonpaisteessa haihtumaan, kunnes saatiin sen verran suolaa, kuin\nyhteen ateriaan tarvittiin. Joki ja allikot olivat erinomaisen kalaiset\nja niissä asusti kovin paljon vesilintuja.\n\n\n\nBarotse-laakso.\n\n\nBarotse-laakson asukkaat kehuivatkin, että nälkä oli heille tuntematon\nasia. Mutta sitä paremmin tunnettiin kuume, jonka vuoksi ei tämäkään\nlaakso sopinut lähetysaseman paikaksi.\n\nLivingstone jätti sen vuoksi Sekeletun barotsien pääkaupunkiin\nNalieleen ja lähti nousemaan jokea vielä kauemmaksi, löytääkseen\nparemman paikan. Sekeletu antoi hänelle soutajia ja muita saattajia,\nmuun muassa airueen, joka aina lähetyssaarnaajan johonkin kylään\ntullessa kulki edellä ja voimainsa takaa mylvi: »Herra tulee, se suuri\njalopeura!» Livingstonen osaksi tuli mitä paras vastaanotto. Mutta\nsoveliasta paikkaa asemalleen hän ei löytänyt, vaikka kulki Liba\nnimisen syrjäjoen suulle, makololojen alueen ulkopuolelle. Tällöin\nhänessä heräsi ajatus matkustaa Libaa pitkin sen latvoille saakka,\nkäydäkseen Portugalin alueella Loandassa.\n\nSekeletua juhlittiin Barotse-laaksossa kaikkialla, koska hän nyt kävi\nsiellä ensi kerran hallitsijana. Kyläin esimiehet toivat härkiä, maitoa\nja hirssiolutta enemmän kuin ruhtinaan lukuisa seurue saattoi syödä\nja juoda, vaikkapa se söikin ja joikin hämmästyttäviä määriä. Rahvas\nkarkeloi ja lauloi, tai oikeammin hyppi ja kiljui. Miehet seisoivat\npiirissä puolialastomina, polkivat maata jaloillaan vuorotellen,\nheittelivät päätään ja käsiään joka suuntaan ja kiljuivat koko ajan\nkauheasti. Hiki virtasi tanssijain koko ruumiista ja sakeita pölypilviä\nkohosi tanteresta. Mutta tanssijoita karkelo huvitti ja Sekeletu antoi\nheille joka kerta härän vaivan palkaksi.\n\nRajua kyytiä laski matkue sitten jokea takaisin Seshekeen, josta\nkuljettiin maitse Linjantiin. Retki oli kestänyt yhdeksän viikkoa.\nVaikka sekä päälliköt että ruhtinas olivat Livingstonea kohdelleet\nmitä suurimmalla huomaavaisuudella, alkoi näiden raakain luonnonlasten\nseura tuntua hänestä kovin rasittavalta ja nyt vasta verratessaan\neteläisten betshuaaniheimojen silloista tilaa makololoihin, jotka\nedustivat kansan entisyyttä, hän täydelleen alkoi käsittää lähetystyön\nsuuren kasvattavan vaikutuksen. »Kaiken kaikkiaan», lausuu Livingstone\neräässä kirjeessään, »he osoittautuivat ensi luokan villeiksi. Heidän\ntanssinsa, melunsa, laulunsa, kaskujen kertomisensa, napinansa,\nriitelynsä, murhaamisensa ja ilkeyksiensä ja lisäksi ainaisen\nkerskumisensa kuuleminen ja näkeminen olivat minulle kylläkin ankara\nrangaistus.»\n\nMakololoja miellytti suuresti se ajatus, että heille avattaisiin suora\ntie meren rannalle, niin että he pääsisivät mambari-kauppiaitten\nkiskomisista ja saisivat norsunluustaan paremman hinnan. Sekeletu antoi\nmatkalle 27 saattajaa, joista 8 oli oikeita makololoja, loput kuuluivat\nvoitettuihin heimoihin, mutta Livingstone odotti marraskuuhun, kunnes\nilmat jäähtyivät, ennenkuin lähti liikkeelle.\n\nMarraskuun 11:ntenä 1853 retkikunta lähti Linjantista, kulkien ensin\nmutkittelevaa Tshobea Liambaihin eli Sambesiin, jota pitkin noustiin\nSeshekeen. Siellä päällikkönä oli Sebituanen vävy, joka pienen\nmakololojoukon keralla hallitsi maan varsinaisia asukkaita. Livingstone\nviipyi Seshekessä jonkun aikaa, julistaen rahvaalle evankeliumia.\nMatkaa jatkettaessa toivat rantakyläin asukkaat Sekeletun antaman\nkäskyn mukaisesti retkikunnalle ruokavaroja.\n\n\n\nMatka Loandaan.\n\n\nLivingstone joukkoineen nousi tavallisesti ylös heti päivän koitossa.\nKun hän oli kahvin juonut, tehtiin joku tunti veneillä taivalta,\nmentiin sitten maihin päivällistä syömään ja tunnin päivällislevon\njälkeen lähdettiin jälleen joelle. Iltapäivällä helle kuitenkin oli\nkovin painostava, jonka vuoksi matka sujui hitaammin, ja hyvissä\najoin noustiin maalle, kun löydettiin sopiva paikka yöksi. Illallisen\njälkeen Livingstonen teltta pystytettiin, koottiin ruohoja vuoteeksi\nja kanootit pinottiin kahden puolen seiniksi. Makololot rakensivat\nkäden käänteessä itselleen oksista majat, peittäen ne lehdillä.\nMajain oviaukot olivat kaikki kohti suurta tulta, joka viritettiin\nLivingstonen teltan eteen ja oli leirin keskus. Livingstone opetti\nväkensä ruokaa laittamaan ja pesemään hänen paitansa. Itse hän\npyssyllään hankki ravinnon apua, ja kun joella vilisi vesilintuja ja\nrannoilla nelijalkaista riistaa, niin olikin lihan saanti helppo,\nvaikka Livingstonen täytyikin vikaantuneen käsivartensa vuoksi ampua\nvasemmalta poskeltaan ja luoti usein lensi sivu.\n\nJoulukuun 9:ntenä retkikunta saapui barotsien pääkaupunkiin, jossa\nLivingstone ensi työkseen taivutti rauhaan sikäläiset makololot, jotka\nolivat tehneet sotaretken barotsein karkoitettuja päälliköitä ja heidän\nluokseen paenneita vapaita barotseja vastaan sekä ottaneet joukon\nvankeja. Nämä vangit annettiin nyt Livingstonelle vietäviksi kotiaan.\n\nErään syrjäjoen suulle oli retkikunnalle Sekeletun käskystä hankittu\n8 ratsu- ja 7 teurashärkää. Osa retkikunnasta jatkoi matkaa veneillä,\nosa ajoi tätä karjaa rantaa pitkin edelleen, kahlaten Sambesin\nlukuisien syrjäjokien poikki. Rasvaa ja voita oli sälytetty mukaan\nsuunnattomat määrät, koska se kaikkialla oli mitä parhaita lahjoja.\nIhon voiteleminen voilla ehkäisi hikoamista ja toimi johonkin määrään\nverhoavasti sekä auringonpaisteessa että varjossa. Makololot lausuivat\naina lahjan tuodessaan jonkun vaatimattoman kohteliaisuuden, esim.\nhärän tuodessaan: »Tässä on sinulle pieni palanen leipää». Betshuaanit\ntaas olivat vaikka kuinka viheliäisen vuohen tuodessaan kerskuen\nsanoneet: »Katsos tätä härkää.»\n\nBarotse-laakson yläpuolella olivat rannat melkoisen matkan\nasumattomia, mutta riistaa ja vesilintuja oli suunnattomasti, niin\nettä retkikunnalla oli yllin kyllin ruokaa. Metsiköissä helkytteli\nkaunis tulipunarintainen trogon lyyryään ja alkuasukkaat olivat siitä\nmielissään, sillä sen he sanoivat merkitsevän hyvää metsästysonnea.\nMuita vielä merkillisempiäkin lintuja Livingstone näki, voimatta\nkuitenkaan ryhtyä niitä kokoamaan, kantamukset kun olisivat siitä\nliiaksi karttuneet. Liban suulla hän laski mukanaan tuomansa sotavangit\nmaihin, lähettäen heidän kerallaan tervehdyksensä vapaitten barotsien\npäällikölle.\n\nLiban vesi oli mustaa pääjoen veteen verraten. Rannat olivat avoimia\npuistomaisemia, ja Livingstonea ihastutti varsinkin kukkain kauneus ja\ntuoksu, kun taas kauempana etelässä kukat hänestä eivät tuoksuneet,\nelleivät kerrassaan haisseet pahalta. Uudelta vuodelta alkoivat\nrankat, melkein yhtämittaiset sateet ja matkan teko kävi siitä entistä\ntukalammaksi. Maan tavan mukaan oli matkan varressa olevien kylien\npäälliköille lähetettävä edeltäpäin sanansaattajat, antamaan tietoja\nmatkustajista ja heidän tarkoituksistaan. Tämä koko joukon hidastutti\nkulkua.\n\n\n\nLunda.\n\n\nLiban varressa alkoikin pian uusi maa, Lundan kuulu valtakunta,\njonka hallitsija, Muata Jamvo, asui kaukana pohjoisessa, jossain\nkeskellä kartan valkoista. Lundalaiset, balundat, olivat rauhallisia\nmaanviljelijöitä, joiden viljelyskasvit olivat maniokki eli kassava\nja maissi. He käyttivät myös ravinnokseen monenlaisia luonnon varassa\nkasvavia hedelmiä, jotka olivat Livingstonelle tuntemattomia, muun\nmuassa erästä palkokasvia, jonka liha maistui leivokselta. Maniokkia\nviljeltiin metrin levyisissä lavoissa, joihin ne istutettiin 1 l/2\nmetrin päähän toisistaan; väliin kylvettiin papuja ja maapähkinöitä.\n10—18 kuukauden kuluttua maniokin juuret olivat syötävät. Erään lajin\njuuret ovat myrkylliset, mutta liottamalla maanasukkaat uuttivat niistä\nmyrkyn pois.\n\nBalundat olivat ensimmäiset todelliset epäjumalanpalvelijat, mitä\nLivingstone tapasi. He tekivät puusta ja savesta monenlaisia ihmisen\nja eläimen kuvia, rukoillen näitä apua tarvitessaan. Valkoista ihmistä\nhe eivät olleet milloinkaan nähneet, mutta olivat kuitenkin kuulleet\nniitä olevan ja heidän olevan merestä kotoisin. Ja merivesi se\ntietysti olikin liottanut Livingstonen hiukset niin suoriksi, niin he\npäättelivät.\n\n\n\nAmatsoneja.\n\n\nLivingstone tapasi täällä kaksi naispäällikköäkin, äidin ja tyttären,\njotka vaativat häntä käymään vävynsä Shintin, niiden seutujen\nsuurimman lundalaispäällikön luona, ja nuorempi, Manenko nimeltään,\nlähti itse häntä saattamaan. Samalla hän vaati retkikuntaa kokonaan\njättämään joen, koska ylempänä oli pahoja koskia ja siellä asuvat\nbalobalet olivat makololoitten verivihollisia. Manenko, itsepäisen\nja riidanhaluisen neekerikaunottaren perikuva, kulki itse matkueen\netunenässä aivan alastomana ja niin nopeaan, etteivät muut tahtoneet\nperässä päästä, ei varsinkaan härällä ratsastava lähetyssaarnaaja.\nTämän kysyessä, miksei hän ainaisesta rankasta sateesta huolimatta\nottanut vaatetta päälleen, vastasi reipas amatsooni, ettei hänen,\npäällikön, sopinut olla arka.\n\nSeutu oli metsää ja niittyä, siellä täällä kyliä ja peltoja. Asukkaat\nrakensivat majansa paaluista, oviaukotta, kuten hölmöläiset. Oven\nasemesta heillä oli kaksi irtainta paalua, jotka nostettiin pois\nmajaan mentäessä. Livingstone sairastui jälleen kuumeeseen, joten\nmatka rasitti häntä moninkerroin. Riista alkoi täällä käydä yhä\nharvinaisemmaksi ja aremmaksi, jonka vuoksi ei ollut juuri muuta\nsyötävää kuin maniokki, joka taas ei tahtonut tyydyttää nälkää. Metsät\nkävivät yhä sankemmiksi pohjoista kohti, ja valtavien puitten välillä\noli köynnöskasveja, joita täytyi kirveellä katkoa, jotta päästiin\nkulkemaan. Asukkailla oli puissa kaarnasta rakentamiaan mehiläispesiä,\njoista he saivat niin paljon vahaa, että sitä liikeni viedä maasta\nmerenrannikolle suuria määriä. Hunajasta he tekivät väkevää simaa.\nMetsänaukeamissa oli aina kyliä, joista asukkaat tavallisesti pakenivat\npois, vaikka Manenkon rumpalit suurella päristyksellä ilmoittivat\nylhäisiä vieraita olevan tulossa. Toisissa kylissä oltiin luottavampia;\nja asukkaat nostivat illalla majainsa keilamaiset katot paikoiltaan ja\nlainasivat ne vieraille yöksi teltoiksi.\n\n\n\nShintissä.\n\n\nShintistä tuli jonkun matkan päähän lähettiläitä lausumaan vieraat\ntervetulleiksi. Kaupunki oli pienellä mäellä romanttisessa laaksossa,\nvarjoisain puitten ympäröimänä. Majat olivat täällä nelikulmaiset,\nsuorain katujen varrelle rakennetut, ja olivat erittäin siististi\npalmikoiduilla aidoilla ympäröidyt. Kaupungin ulkopuolelle oli\nleiriytynyt joukko matkustavia orjakauppiaita, ja heidän leirissään\nmakololot harmikseen näkivät joukon nuoria kahlehdittuja tyttöjä.\n\nSeuraavana päivänä oli Shintissä suuri vastaanotto. Päällikkö istui\nkotlalla oli audienssipaikalla leopardin nahkalla verhotulla tuolilla,\nsuuren puun alla. Muun tilan täyttivät sotamiehet ja yleisö. Kun\nkaikki olivat järjestyneet, astui Manenkon mies yhden seuralaisensa\nkanssa esiin ja kertoi kaikuvalla äänellä kaikki, mitä he matkalla\nolivat tohtorista kuulleet, hänen entisen toimintansa, tulonsa\nmakololojen luo, kuinka hän oli solminut rauhan ja mikä nyt oli hänen\nmatkansa tarkoitus. »Ehkä hän on tyhjän lörpöttelijä, ehkä ei —\nedellinen tuntuu todenmukaisemmalta — mutta balundoilla on hyvä sydän,\neikä Shinti ole ennenkään kenellekään pahaa tehnyt. On parasta ottaa\nvalkoinen mies hyvin vastaan ja laskea hänet edelleen kulkemaan.» Hänen\njälkeensä esiintyi vielä monta muuta puhujaa, vuoron mukaan, kertoen\nmuun muassa »taivaan sanasta», jonka matkustaja oli mukanaan tuonut,\nja kauppatiestä, jonka hän aikoi avata, ja puheiden väliajoilla naiset\nlauloivat jotain surullista säveltä; mutta kun joku puhui heidän\nmielensä mukaan, nauroivat he ja paukuttivat käsiään. Kolme rumpalia ja\nneljä marimban soittajaa kulki tuon tuostakin kotlan ympäri soittaen,\nkunnes lopulta Shinti, joka koko ajan oli istunut arvokkaana ja\nvaieten, nousi tuoliltaan ja siten osoitti vastaanoton päättyneen.\n\nSeuraavana päivänä hän seurusteli Livingstonen kanssa vapaammin,\nottaen ilolla vastaan suuren kalebassin täyden voita ja rasvaa ja\nhärän, jotka Livingstone hänelle antoi Sekeletun lahjoina. Shinti\nantoi Livingstonelle vastalahjaksi kymmenvuotiaan orjatytön olemaan\n»Livingstonen lapsi ja kantamaan hänelle vettä.» Kun lähetyssaarnaaja\nei suostunut orjatyttöä vastaanottamaan, vaan selitti, että hänellä\nitsellään oli neljä lasta, joita hän ei suinkaan aikonut omalle\npäällikölleen pois lahjoitettaviksi luovuttaa, ymmärsi Shinti tämän\nniin, että tyttö oli liian pieni, ja lähetti suuremman. Livingstone\nkoetti selitellä, kuinka häpeällistä orjuus oli, mutta Shintin oli\nhäntä mahdoton ymmärtää. Livingstone näytti hoville taikalyhtykuvia,\njotka suuresti sekä huvittivat että hirvittivätkin kaikkia. Maan\ntapoihin kuului, ettei vieras saanut lähteä aivan äkkiä pois, ja\nsiitä syystä, ynnä kuumeen ja jokapäiväisten sateittenkin vuoksi,\nLivingstonen matka viivästyi tammikuun 20:nteen saakka. Shinti oli\nhäntä kohtaan kaiken aikaa sangen suosiollinen ja hyväntahtoinen ja\nantoi hänelle oppaan ja kahdeksan kantajaa, joiden ei pitänyt häntä\njättää, ennenkuin hän oli päässyt meren rannalle. Lopuksi hän antoi\nvielä paikkakunnalla sangen suuriarvoisen kaulakoristuksenkin, joka\noli simpukankuorista tehty. Pitkin matkaa käskettiin väestöä tuomaan\nretkikunnalle ruokavaroja, jotteivät Shintin ystävät näkisi nälkää. Ja\nruokaa tuotiinkin, mutta vain maniokkia, jota kansa itsekin söi, mutta\njoka ei tahtonut ravita näitä lihapatain äärestä tulleita matkamiehiä.\n\n\n\nSadeaika.\n\n\nMatka kävi luodetta kohti, kunnes kuljettiin Liban yli ja samalla\njätettiin Shintin aluekin. Liban takana oli rannattomia niittyjä,\njoilla oli nilkkaan saakka vettä. Yöt, illat ja aamut satoi, vain\npäiväsydännä ilma jonkun verran seestyi. Teltat, vaatteet ja\nmakuutamineet hajosivat riekaleiksi, metalliesineet söi ruoste.\nKronometriaan tohtorin täytyi pitää kainalokuopassaan, säilyttääkseen\nsen kuivana.\n\nMaan jälleen kohotessa tultiin Katema nimisen päällikön maahan, jossa\noli kahlattava monen Libaan laskevan pienen joen poikki. Maa oli\nniin kaunista ja hedelmällistä, että asukkaat kylvivät ja korjasivat\nsatoja pitkin vuotta ja että vainioilla näki maissia, hirssiä y.m.\ntoukoja kaikilla kasvuasteilla. Asukkaat olivat edelleenkin sangen\nhyväntahtoisia ja antoivat ilmaiseksi ruokatavaroita, muutoin 27\nhenkeä käsittävä retkikunta olisikin joutunut ahtaalle. Katema otti\nretkikunnan juhlallisesti vastaan, kuten Shintikin, antoi sille sitten\nrunsaasti ruokavaroja ja sanoi: »Menkää nyt leiriinne ja keittäkää ja\nsyökää itsenne kylläisiksi, jotta huomenna voitte paremmin jutella\nminun kanssani.» Livingstonen pienet lahjat hän otti vastaan suurella\nilolla ja tohtorin kysyessä, mitä hän saisi tuoda hänelle Loandasta\nlahjaksi, sanoi päällikkö haluavansa saada uuden takin, nykyinen\nkun alkoi olla vanha ja kulunut. Katema kehui, ettei hän vielä\nmilloinkaan ollut vierasta tappanut, ja kohteli tohtoria, jota hän piti\njonkinlaisena taikain tekijänä, sangen hyvin, neuvoen hänelle uuden\ntienkin, koska yleiseen käytetyllä tiellä nyt oli vyötäisiin saakka\nvettä.\n\n\n\nDilolo järvi.\n\n\nLaajalla, veden vallassa olevalla ruoholakeudella kuljettiin Dilolo\njärven päitse; lakeus oli samalla vedenjakaja. Järven synnystä opas\nkertoi seuraavan tarinan. Kerran oli eräs naispäällikkö matkalla\nollessaan pyytänyt ruokaa kylästä, joka silloin oli tämän järven\npaikalla. Ruokaa ei kuitenkaan annettu ja kun päällikkö siitä moitti\nja uhkaili kyläläisiä, kysyivät nämä pilkalla, mitä hän luuli voivansa\nheille tehdä. Naispäällikkö oli silloin alkanut laulaa ja kun hän\nlopuksi oli laulanut nimensä ja hitaasti, korostaen lausunut sen\nviimeisen tavun, oli koko kylä asukkaineen, siipikarjoineen, koirineen\nvaipunut maan sisään. Kun kylän päällikkö palasi metsästysretkellä,\nsyöksyi hän kylän paikalla olevaan järveen ja kuuluu olevan siellä\nvieläkin.\n\nEtäämpänä lännessä tultiin seutuun, jossa oli kuljettava syvien\nmetsäisten laaksojen poikki. Jokaisen laakson pohjalla oli joki, ja kun\njokien poikki ei voitu kahlata, täytyi maanasukkailta aina pyytää apua\nylipääsyyn.\n\n\n\nVeronkiskojia.\n\n\nNämä ihmiset, joiden maan kautta orjakauppiaitten tie kulki, eivät\nkuitenkaan olleet yhtä hyväntahtoisia kuin Sambesin varren asukkaat,\nvaan koettivat kiskoa kaikesta, jopa tien käyttämisestäkin. Ensi\nsijassa kysyttiin ruutia, jota tohtorilla ei kuitenkaan ollut, sen\nenempää kuin muutakaan arvotavaraa, ja puute alkoi nyt täydellä todella\nkouristella matkuetta. Riistaa oli täällä niin niukasti, että asukkaat\nkaivoivat myyrätkin maasta, saadakseen joskus lihaakin maistaa. Heti\nensimmäinen päällikkö vaati maansa läpikulusta orjan, norsunhampaan,\npyssyn, tai härän, mutta tyytyi lopulta vanhaan paitaan. Samanlaisia\nvaatimuksia esitti moni muukin ja kerran muuan neekeri vaati maksua\nportaan käyttämisestä, jonka hän oli rakentanut pienen puron poikki!\nTohtori aivan hämmästyi tätä sivistyksen esimakua, siltarahoja, Afrikan\nsydämessä.\n\nNämä seudut olivat muutoin verraten taajaan asutut, mutta kaikkialla\noli suuret alat mitä parasta maata joutilaana ja betshuaanit\nhuudahtelivat lakkaamatta: »Mainiota karjanlaidunta! Vahinko, kun näin\noivallinen viljelysmaa on mahona!» Asukkailla ei ollut karjoja, ne\noli heiltä ryöstetty, ja suuri riista oli täällä, jossa ampuma-aseita\nyleiseen käytettiin, jo lopen hävitetty. Tsetse-kärpästä ei ollut,\nmutta sangen runsaasti hämähäkkejä, joita Livingstone tutki.\n\nTshibookkien alueella päällikkö esitti kerrassaan häpeämättömiä\nvaatimuksia ja Livingstonen täytyi jo lopulta panna kiväärinsä\nampumakuntoon, ennenkuin kiskuri taipui. Makololot, jotka olisivat\nmielellään taistelleet vähälukuisuudestaan huolimatta ja vaikka heillä\noli vain viisi kivääriä, piirittivät huomaamatta kiristelevän päällikön\nneuvoksineen, eikä näillä ollut silloin muuta neuvoa kuin taipua. Härkä\nheille kuitenkin täytyi antaa, eivätkä he vastalahjaksi antaneet muuta\nkuin hieman jauhoja ja kappaleen saman härän liilaa. Ei muka ollut\nmuuta.\n\nOrjakauppiaat olivat opettaneet päälliköt näille tavoille — he luulivat\nLivingstonen saattajia hänen orjikseen ja vaativat kauttakulkuluvasta\nmiehen kuten muiltakin orjain kuljettajilta — ja Livingstone poikkesi\nsen vuoksi toiselle reitille, toivoen pääsevänsä helpommalla. Mutta\nsamaa kiskomista kohtasi kaikkialla. Aina vaadittiin joko mies,\nelefantinhammas, härkä tai muuta, muutoin uhattiin sulkea tie.\nRuokatavaroista kiskottiin häpeämättömiä hintoja. Yöksi täytyi leiri\nympäröidä paaluaidalla äkkihyökkäyksen varalta ja metsissä varottiin\nalati väjytyksiä. Livingstonen miehet masentuivat siihen määrään, että\nhe jo halusivat palata rannikolle.\n\n»Sain käyttää koko puhetaitoni heitä taivuttaakseni. Sanoin heille\njatkavani matkaa yksin, jos he takaisin palaisivat. Menin sitten\ntelttaan ja käännyin Hänen puoleensa, joka kuulee sielun huokauksen.\nVähän päästä pisti yksi väestä päänsä sisään ja sanoi: 'Emme sinua\nkoskaan hylkää, älä lannistu, seuraamme sinua, minne vienetkin;\npuhuimme siten vain siitä syystä, että nämä tämän puolen ihmiset\novat niin pahoja.' Ja sitten tuli luokseni yhä useampia ja useampia\nsanomaan, että he kaikki olivat lapsiani; he tunsivat vain Sekeletun ja\nminut ja tahtoivat kuolla puolestani.» Viimeiset härkänsä retkikunta\npelasti itselleen siten, että leikkasi niiden hännänpäät poikki; eräs\nhärkä oli nimittäin hylätty sillä verukkeella, että sen hännässä oli\nvikaa, ja makololot paikalla arvasivat, että se oli taikauskoa. Eikä\nsen jälkeen todellakaan kukaan enää vaatinut teuraita.\n\n\n\nKuango-joella.\n\n\nMaaliskuun 30:ntenä retkikunta saapui sen ylängön toiselle reunalle,\njonka poikki se oli kulkenut, ja Kuango-joen suuri 'ja mahtavan leveä\nlaakso oli sen edessä. Livingstone tiesi, että sen toisella puolella\nalkoi Portugalin alue, ja piti retkikuntaa pelastettuna. Mutta\nlaaksossa asuvat basindshit olivat miltei vielä pahempia nylkyreitä\nkuin kaikki edelliset ja ampuivat joukon jälkeen luotejakin, kun se\nmeni veroa maksamatta. Huhtikuun 4:ntenä retkikunta vihdoin pääsi\nKuangon länsirannalle, saatuaan apua toisella rannalla asuvalta\nportugalilaiselta puoliverikersantilta, ja oli nyt Portugalin alueella.\nKuango oli ylimenopaikalla sadanviidenkymmenen metrin levyinen.\n\nPienellä portugalilaisella sotilasasemaila — sekä päällikkö että\nsotamiehet olivat puoliverta — retkikunta sai mitä parhaan vastaanoton\nja lepäsi viikon päivät, ennenkuin lähti matkaa jatkamaan Kassandjeen,\njoka siihen aikaan oli portugalilaisten etäisin kauppa-asema.\nSikäläiset kauppiaat ottivat Livingstonen niinikään mitä parhaiten\nvastaan, vaikka epäilivätkin häntä ennemmin englantilaiseksi\nsotilasvakoojaksi kuin lähetyssaarnaajaksi. Hän sai kunnolliset\nvaatteet ja hänen väkensä runsaan ravinnon, jota paitsi he täällä\nsaivat edullisesti myydä mukanaan tuomansa elefantinhampaat. Makololot\nhämmästyivät täällä saamaansa hyvää hintaa. Kotonaan heidän täytyi\nkivääristä antaa kaksi hammasta, täällä he sitä vastoin saivat\nyhdellä hampaalla kaksi kivääriä, kolme pönttöä ruutia, suuret kimput\nlasihelmiä ja niin paljon karttuunaa ja villakangasta, että koko\nretkikunta saattoi ostaa uudet vaatteet. Toiselta puolelta paikkakunnan\nmustat heille uskottelivat, että tohtori aikoi rannikolla myydä\nheidät ja että heidät sitten vietäisiin laivoihin lihoitettaviksi ja\nsyötäviksi, valkoiset kun muka olivat ihmissyöjiä, mutta Livingstonen\nkuitenkin onnistui tyynnyttää heidän pelkonsa. Kassandjestä annettiin\nLivingstonelle saattajaksi musta aliupseeri, jonka arvo vaati, että\nhän antoi orjain kantaa itseään riippumatossa aina kylään tultaessa\nja kylästä lähdettäessä. Sitä paitsi hänellä oli erikoinen orja\nkirjoitusneuvojaan kantamassa, sillä hän teki kaikki retkikunnan\nostokset, kirjoittaen aina siron tilauslipun ja pitäen samalla huolen\nsiitä, että hän itse sai kunnollisen vaivanpalkan.\n\n\n\nAngolan ylämaa.\n\n\nKassandjestä oli rannikolle vielä viisisataa kilometriä, ja vaikka\nväestö olikin kauttaaltaan ystävällistä ja maa erinomaisen kaunista,\npuutetta ei missään, oli matka sairaalle Livingstonelle kuitenkin\nylenmäärin rasittava. Tien varressa oli yksinkertaisia majataloja,\njoissa iltaisin oli vilkasta elämää, kantajaliike sisämaahan kun oli\nsuuri. Se seura, joka ensiksi saapui, anasti majan, ja myöhemmin\ntulleet saivat pitkästä runsaasta ruohosta laittaa itselleen suojat.\nHeti kun matkustajat olivat tulleet, alkoi läheisistä kylistä keräytyä\nnaisia, jotka toivat kaupan maniookkia, jamsia, maapähkinöitä,\noransseja y.m. Kaupanteko tapahtui nauraen ja jutellen; maksuvälineenä\nkäytettiin karttuunaa. Ruokatavarat olivat tavattoman halvat, maa\nkun oli ylenmäärin hedelmällistä. Kyläläisillä oli puutarhojakin,\njoissa he viljelivät eurooppalaisia viljelyskasveja, muun muassa\nvehnää. Kahvipuu, jonka jesuiitat aikanaan olivat tuoneet maahan, oli\npuutarhoista levinnyt metsiin, ja vaaroilla ja vuorenrinteillä kasvoi\njo suuria kahvimetsiä. Korkeat vuoret, kukkulat, laaksot ja metsät\ntekivät Angolan maalauksellisen kauniiksi maaksi, mutta merenrannalla,\nLoandankin ympärillä, on hedelmätön vyöhyke.\n\nAngolassa vallitsi orjuus, ja vaikka englantilaiset sotalaivoillaan\nvartioivatkin rannikkoa ja orjien vienti siten oli käynyt\nmahdottomaksi, eivät portugalilaiset siltä osoittaneet englantilaista\nmatkailijaa kohtaan minkäänlaista vihamielisyyttä, vaan Livingstonen\nosaksi tuli Loandassa, jonne hän saapui toukok. 31:senä, mitä\nherttaisin vastaanotto. Kaupungissa asui vain yksi englantilainen,\nhallituksen asiamies Gabriel, joka heti luovutti sairaalle,\npuoleksi tajuttomalle lähetyssaarnaajalle oman vuoteensa ja hänen\nsaattajilleenkin hankki hyvät majat. Valtameri teki makololoihin syvän\nvaikutuksen.\n\n\n\nMaailman loppu.\n\n\nKotonaan he siitä sitten kertoivat: »Me olemme luulleet, kuten\nisämmekin, ettei maailmalla ole loppua, mutta äkkiä maailma sanoi:\nKas tässä minä lopun.» Huolimatta hyvästä hoidosta makasi Livingstone\nviikkoja sairaana. Hänelle tarjottiin englantilaisella sotalaivalla\nmatkaa kotimaahan, mutta Livingstone oli luvannut saattaa makololot\nkotiakin ja tahtoi lupauksensa pitää; sitten hän aikoi Linjantista\nlaskea Sambesia mereen nähdäkseen, olisiko sille suunnalle parempi\npääsy. Makololot hänen parantumistaan odottaessaan katselivat\nympäristöä ja olivat luonnollisesti näkemästään kovin ihmeissään.\nTaloja ja kirkkoja he vertasivat ontoiksi koverrettuihin kallioihin,\nsotalaivoja kaupunkeihin. Heidän kunnioituksensa Livingstonea kohtaan\nkasvoi suurenmoisesti, kun he näkivät, kuinka suuressa arvossa heidän\njohtajaansa täällä pidettiin. Yhdessä he kävivät englantilaisessa\nsotalaivassa, jossa merimiehet heitä kohtelivat sangen hyvin ja jossa\nheidän annettiin laukaista tykki. »Tämmöisillä aseilla me estämme\nkauppiaita myymästä mustia ihmisiä», sanoi Livingstone. Jotain\nansaitakseen makololot sitten alkoivat kantaa kaupunkiin polttopuita\nja tämän jälkeen he kuukauden päivät hikipäissä purkivat kivihiiliä\neräästä laivasta. Siinä oli »palavia kiviä» niin paljon, että se heistä\ntuntui käsittämättömältä, ja enempi puoli vielä oli purkamatta, kun he\ntyöstä luopuivat. Ansaitsemillaan rahoilla he ostivat kankaita ja muita\ntavaroita, osoittaen etenkin kankaitten valinnassa paljon älyä.\n\nLoandan viranomaiset ja kauppiaat olivat hyvin suosiolliset uuden\nkauppatien avaamiselle ja yhteisillä varoilla ostettiin Sekeletulle\nmonenlaisia näytetavaroita, koruvaatteita y.m. lahjaksi, vieläpä kaksi\naasiakin, ja Livingstone osti kaikille makololoille uudet vaatteet\nja kiväärin. Tavaroita karttui niin paljon, että retkikunnan täytyi\npalkata kaksikymmentä kantajaa. Angolan piispa, joka samalla oli\nsiirtokunnan maaherra, antoi kaikille viranomaisille käskyn olla\nretkikunnalle avullisia. Syyskuun 20:ntenä v. 1854 Livingstone jälleen\nlähti Loandasta paluumatkalle.\n\n\n\nPaluumatkalla Linjantiin.\n\n\nPaluumatkalla hän kulki Angolan kautta osaksi toisia teitä, nähdäkseen\nsitä laajemmaltikin, ja saattajainsa sairastelun vuoksi hän viipyi\nportugalilaisella alueella niin kauan, että saattoi melko lailla\nkorjata sen karttaa, koota paljon tietoja asutuksesta, väestöstä,\nsen tavoista ja luonnontieteellisiäkin havaintoja. Kaiken kaikkiaan\ntämä maa häneen teki erittäin edullisen vaikutuksen. »Usein», hän\nkirjoittaa, »näin vaelluksillani maisematauluja, jotka olisivat\nenkeliäkin riemastuttaneet. Usein näin aamun hiljaisina hetkinä\nihastuttavan kauniita näköaloja. Kaikki suloisen lämpimän ilman\nhivelemänä, joka vienoilla henkäyksillään toi viileyttä kuin viuhkan\nhiljainen leyhyttely. Rehevillä vihannilla niityillä kulki karjoja\nlaitumella, hyppeli vuohia iloa pitäen, paimenpoikaparvet leikkivät\npienillä keihäillään, jousillaan ja nuolillaan, naisia kulki joelle\nkeinuvia vesiruukkuja päälaellaan kantaen, miehet siemensivät maitaan\nbanaanien varjossa, harmaapäitä vanhuksia istui maassa ja kuunteli\nhuomenjutteluita, toiset korjailivat aitojaan ja majojaan. Ja yli\nkaiken valoi Afrikan aurinko loistoaan ja linnut lauloivat puissa,\nkunnes keskipäivän helle sai ne ääntään alentamaan. Kaikesta tästä\nkutoutui kuvia, joita ei voi milloinkaan unohtaa.» Vahinko vain,\nettä tämä kaunis maa oli oikea kuumeen koti, kuumetta oli sekä\nalavilla mailla että vuoristoissakin, ja Livingstone ja hänen väkensä\nsairastuivat siihen pian.\n\nKuangon yli kuljettuaan retkikunta jälleen oli kuin vihollismaassa.\nNyt Livingstone kuitenkin esiintyi jyrkempänä pikkupäälliköitä\nkohtaan, jotka yrittivät häneltä veroa kiskoa. Hän maksoi, mitä piti\nkohtuullisena, eikä välittänyt uhkauksista. Hänen joukkonsa oli nyt\nhyvin asestettu, jonka vuoksi kiristäjätkin enimmäkseen tyytyivät\npelkkiin uhkauksiin. Sateet alkoivat jälleen ylängöllä käydä niin\nrankoiksi, että sekä matkanteko että varsinkin yön viettäminen kävi\ntavattoman rasittavaksi.\n\n\n\nHyökkäys ja tappelu.\n\n\nErään kylän luo Livingstonen täytyi leiriytyä kolmeksi viikoksi ja\nkylän päällikkö kerjäsi kaiken aikaa niin itsepintaisesti, että tohtori\nlopulta löi häntä vasten suuta. Siitä syntyi suuri tora ja retkikunnan\nkimppuun hyökättiin metsässä, sen matkaan lähdettyä, vaikka hyökkääjäin\nluodit onneksi osuivat puihin. Livingstone pääsi niin lähelle\npäällikköä, että saattoi asettaa kuusipiippuisen revolverinsa hänen\nrintaansa vastaan ja pakottaa hänet peräytymään.\n\nRetkikunta poikkesi lopulta kauppiaitten yleiseltä tieltä\neteläisemmälle reitille, tavatakseen vaatimattomampaa kansaa, jolta\nse voisi ostaa ruokaa halvemmalla. Matka kulki laaksojen poikki,\njoiden pohjalla virtasi Kongon syrjäjoen Kassain isompia ja pienempiä\nsyrjäjokia. Sekä halpaa ruokaa että ystävällisempiä ihmisiä löytyikin,\nkunnes taas Kassain ylimenopaikalla oli syntyä erään petollisen\npäällikön kanssa ilmisota. Hän käski kuljettaa kaikki veneet pois,\nmutta eräs Livingstonen miehistä huomasi, mihin veneet oli kätketty, ja\nyöllä retkikunta anasti veneet ja kulki niillä omin luvin joen yli.\n\nKassain eteläpuolella oltiin ystäväin maassa, joka oli sitä\nilahduttavampaa, kun Loandasta otetut vaihtotavarat alkoivat olla\nlopussa ja tohtorin saattajatkin olivat myyneet melkein kaikki tavarat,\nmitä he olivat ostaneet ja toivoneet voivansa kotiaan tuoda. Makololot\nalkoivat jälleen elää maasta, kuten matkustavat kisällit: »Me olemme\nköyhiä matkustavaisia», he sanoivat. »Me olemme kulkeneet kovin pitkän\nmatkan, antakaa meille syötävää.» Emäntien suosion saavuttaakseen he\nkarkeloivat omia kansallistanssejaan, miesten kanssa solmivat vastaisen\nvaralle veriveljeyksiä, he kun aikoivat toistekin kulkea saman tien ja\ntuoda mukanaan enemmän tavaraa. Menoon kuului myös hyvä annos olutta,\njonka hankkiminen ei tietenkään voinut olla matkamiesten asia.\n\n\n\nRuoholakeuksilla.\n\n\nNiiltä veteviltä lakeuksilta, jotka ovat vedenjakajana Kassain ja Liban\nvälillä ja joilta pieni Dilolo järvi purkautuu kummallekin suunnalle,\noli tulvavesi enimmäkseen juossut pois ja monenlainen eläimistö ja\nkasvisto elähytti niitä nyt, vaikka ne menomatkalla olivat olleet\nmelkein autiot. Oli sekä riistaa että petoeläimiä ja ilmassa lenteli\nsuuria korppikotkaparvia. Suunnaton kukkapaljous ilahutti silmiä,\nmutta samalla lakeudella Livingstone myös sai seitsemännenkolmatta\nkuumekohtauksensa tällä matkalla. Kesäkuun 14:ntenä retkikunta saapui\nKateman luo, leväten hänen vieraanvaraisessa pääkaupungissaan muutaman\npäivän ja antaen päällikölle tuomansa lahjat. Yhtä herttaisesti otti\nvanha Shinti heidät vastaan ja sieltä he enemmittä seikkailuitta\nsaapuivat veneilleen ja lähtivät Sambesin vuolaan virran kantamina\nmatkansa lopputaipaleelle. Barotse-laaksossa palaajat otettiin vastaan\nsuurella riemulla.\n\n\n\nPalaavia juhlitaan.\n\n\n»Kun saavuimme Libontaan», Livingstone kirjoittaa, »joka on\npohjoisimpia kyliä, mitä Sekeletu Barotse-laaksossa hallitsi, otettiin\nmeidät vastaan semmoisilla riemunosoituksilla, etten ole koskaan\nnähnyt niiden vertaa. Naiset tulivat tanssien meitä vastaan huutaen\n»lulliluta», toiset kantoivat keppiä ja mattoa, jotka esittivät\nkeihästä ja kilpeä, ja toiset juoksivat suutelemaan käsille ja\nposkille, keitä meistä sattuivat tuntemaan. Meitä juhlittiin kuin\nkuolleista ylös nousseita, sillä etevimmät tietäjät olivat jo aikoja\nsitten vakuuttaneet meidän joutuneen tuhon omiksi. Tämän kylän miehet\nantoivat meille kaksi teurashärkää ja naiset runsaasti maitoa, munia ja\nvoita, kaikki ilmaiseksi, ja olin aivan häpeissäni, kun en voinut antaa\nheille mitään vastalahjaksi. Kun väkeni selitti, kuinka olimme kaiken\nomaisuutemme kuluttaneet, sanoivat libontalaiset: 'Se ei tee mitään,\nte olette avanneet meille tien ja me saamme rauhan.' Lähiseudulta\nkokoontui ihmisiä joukoittain ja useimmilla oli jotain tuotavaakin.\nSama uudistui sitten Barotse-laaksossa pitkin matkaa. Joka kylässä\nmeille lahjoitettiin mullikka tai pari, ja ihmiset olivat meille\nmerkillisen hyväntahtoisia. Olin heille sangen kiitollinen, samoinkuin\nolen vielä tänäpäivänäkin, ja koetin hyödyttää heitä ainoalla tavalla,\njolla taisin, antamalla heille tietoa siitä Vapahtajasta, joka voi\nheitä hätäpäivänä lohduttaa ja auttaa. Se, että palasimme yhtä köyhinä\nkuin olimme lähteneetkin, ei arvoani heikontanut. He käsittivät,\nettä olin nähnyt vaivani heidän tähtensä, ja väkeni sanoi: 'Vaikka\npalaammekin yhtä köyhinä, kuin olimme mennessämme, emme siltä ole\nturhaan matkustaneet'.»\n\nJotakuta palaavista odotti kuitenkin pettymyskin. Kotia tullessaan he\ntapasivat vaimonsa imettämässä äsken syntyneitä lapsia. Siitä he eivät\ntosin suuria välittäneet, mutta sitä enemmän kiukustuivat siitä, että\nnuo uudet miehet olivat eläneet heidän viljallaan. Livingstone härnäili\nheitä sillä, ettei yhden vaimon menetys suuria merkinnyt siihen nähden,\nettä heillä oli niitä niin monta.\n\nLinjantissa oli ilo retkikunnan palaamisesta suuri ja Sekeletu ihastui\nvarsinkin vanhaan portugalilaiseen paraatiunivormuun, jonka Angolan\nkauppiaat hänelle lahjoittivat. Molemmat aasit ja niiden kiljuna\noli taas rahvaan mielestä suurin kumma. Sekeletu oli uskollisesti\nvartioinut Livingstonen vaunua ja tavaroita ja nyt tämä sai vuosi\ntakaperin saapuneet kirjeet ja tavarat, jotka hänen appensa Moffat\noli hänelle toimittanut matabelein, makololoitten verivihollisten\nvälityksellä. — Matka oli kestänyt lähes kaksi vuotta.\n\nPian sen jälkeen kuin retkikunta oli palannut, 'pidettiin Linjantissa\nkokous, jossa pohdittiin, eikö koko heimon olisi parempi muuttaa\nBarotse-laaksoon asumaan, jossa oltaisiin lähempänä rannikkoa. Sekeletu\npäätti neuvottelun sillä tiedolla, että minne vain Livingstone asemansa\nrakentaisi, sinne hänkin asettuisi asumaan. Livingstonella ei ehdolla\nolevia paikkoja vastaan ollut muuta muistuttamista, kuin että niissä\nvallitsi kuumetauti, mutta tämän haitan hän arveli ehkä menettävän\njonkun verran merkitystään, kun saataisiin rakennetuksi kiinteä asema.\n\n\n\nLivingstone kulkee Sambesin vartta merelle.\n\n\nEnnenkuin Livingstone teki päätöksensä aseman rakentamisesta, tahtoi\nhän kuitenkin nähdä, olisiko Linjantista helpompi tie Intian merelle\npitkin Sambesia. Sekeletu antoi hänelle matkaa varten niin paljon\nnorsunluuta, että sitä kantamaan tarvittiin 114 miestä, kaksitoista\nhärkää eväiksi ynnä muita elintarpeita ja kauppatavaroita. Marraskuun\n3:ntena lähti Linjantista sitten lukuisa retkikunta liikkeelle,\nSekeletun itsensä ja useiden etevien makololojen saattamana.\nSeshekessä, jossa Sambesi yhdytettiin, osa meni veneisiin, osa ajoi\nhärkiä rantaa pitkin. Venematkaa ei kuitenkaan kauaa kestänyt, sillä\nlähellä edessäpäin kuului olevan iso putous, jota ei ollut mahdollinen\nveneellä laskea. Sekeletu erosi retkikunnasta sillä kohdalla, jossa\nsen piti poiketa joesta koillista kohti sisämaahan, välttääkseen\nputouksen ja karttaakseen virran rantojakin, koska niillä seuduin oli\ntsetsekärpäsiä. Sambesi polveaa itsekin putouksen alla koillista kohti,\nsaaden pohjoisesta useita lisäjokia, joista retkikunta sitten erästä\nlaski takaisin pääjokeen.\n\n\n\nViktoria-putous.\n\n\nEnnenkuin lähdettiin matkaa jatkamaan, poikkesi Livingstone\nputoukselle, jota jo Sebituane oli hänelle maininnut kovin\nmerkilliseksi. »Musi-oa-tuniaksi» (savu tässä puhuu) olivat\nmaanasukkaat nimittäneet putouksen, ja jo kahdeksan kilometrin\npäästä Livingstone alkoi nähdä virran suunnassa samanlaisia valtavia\nsavupatsaita kuin aroilla kulovalkean riehuessa. Niitä oli kaikkiaan\nviisi, juuresta vaaleampaa, yläosastaan tummempaa, ja tuuli tuuditteli\nniitä, hämmentäen pilviin yläosan, niinkuin tavallisen savunkin.\nPutouksen yläpuolella oleva maisema, jota eurooppalaisen silmä nyt ensi\nkerran katseli, oli erinomaisen kaunis. Rannoilla ja joen lukuisilla\nsaarilla kasvoi mitä moninaisimpia, suurimmaksi osaksi kukkivia puita:\nvaltavia baobabeja, siroja palmuja ja muita vanhastaan tunnettuja aivan\noutojen seurassa, joista toiset muistuttivat ketriä, toiset tammea tai\npähkinäpuuta.\n\nKun vesi vielä oli hyvin matalalla, saattoi Livingstone veneellä laskea\nhalki vuolaan virran pienelle, joen keskellä olevalle saarelle, joka\noli aivan putouskynnyksen partaalla. »Ei kukaan ihminen voi tällä\npaikalla käsittää», Livingstone sanoo, »mihin maailmaan tuo suunnaton\nvesimäärä yht'äkkiä katoo. On kuin itse horna joen nielisi, sillä\nputouksen alla näyttää poikittain kulkeva muuri liittävän yhteen\nmolemmat äyräät umpinaiseksi seinäksi, eikä täten syntynyt kuilu ole\nkuin kolmekymmentä metriä leveä.» Livingstone meni niin lähelle kuilun\nparrasta kuin pääsi ja sai täten käsityksen maiseman rakenteesta.\n»Koko tämä hämmästyttävä maisema on syntynyt siten, että maa joskus on\nkohonnut ja sen johdosta on basalttikallioon revennyt syvä halkeama,\njoka kulkee uoman poikki ja vasempaan päin jatkuu kymmeniä kilometrejä\nmäkisen maan kautta. Tähän kuiluun syöksyy tuo vähintäin 1000 metriä\nleveä ja yli 30 metriä syvä joki. Kuilussa se äkkiä pusertuu vain 15—20\nmetrin levyiseksi ja sitten äkkikäännöksen tehden hirmuisella pauhulla\nsyöksyy uuteen suuntaan kapeassa syvässä kalliouomassaan, jossa se\npitkän matkaa näkyy valkoisena nauhana. Vesi hajaantuu valtavan\nkorkealta kynnykseltä pudotessaan lopulta pölyksi ja tätä puhaltaa\nsyvyydestä takaisin 80—100 metriä korkealle ilmaan, jonka jälkeen se\nsataa ympäristöön ainaisena vihmana.»\n\nLivingstonen käydessä oli kirkas päivänpaiste ja suurenmoinen\nkahdenkertainen sateenkaari vielä kohensi maiseman kauneutta. Tulvan\naikana kuiluun ahtautuu niin paljon vesipölyä, ettei siitä erota\nmitään, mutta savupatsaiden sanotaan silloin näkyvän 24 kilometrin\npäähän.\n\nVaikka portugalilaiset olivat vuosisatoja pitäneet hallussaan. Sambesin\nsuistamoa ja sisämaassakin laajalti matkustaneet, ei kukaan ennen\nLivingstonea ollut käynyt Sambesin suurella putouksella. Hän siis\nhyvällä oikeudella saattoi sille antaa nimen kuningattarensa Viktorian\nmuistoksi, joka sillä maantieteessä onkin, vaikka maanasukkaitten\nkuvaava nimi kieltämättä ansaitsisi tulla säilytetyksi. Livingstonen\nselitys putouksen synnystä on saanut väistyä uudemman, tarkempiin\ntutkimuksiin perustuvan käsityksen tieltä. Musi-oa-tunia epäilemättä\non syntynyt, samoin kuin Niagarakin, siten, että putous on vähitellen\nsyönyt taapäin kynnystään.\n\n\n\nBakobain maassa.\n\n\nSambesilta oli matkan suunta koillinen, kautta bakobain kauniin\nja viljavan maan. Alussa täytyi tsetsekärpästen vuoksi matkustaa\nyöllä. Outoja hyvänmakuisia hedelmiä kannettiin Livingstonelle.\nMaa nousi nousemistaan ja kasvullisuus muuttui toisenluontoiseksi,\nsillä retkikunta tuli nyt sille ylätasangolle, joka itäpuolella\nrajoittaa Sisä-Afrikan syvännettä. Metsikköineen ja laajoine\nkauniine nurmikenttineen maa muistutti Angolan ylätasankoa ja samoja\npuitakin tavattiin kuin siellä. Asukkaitten ihonvärikin vaaleni\nmaitokahvimaiseksi, jotavastoin ihmiset jokilaaksossa olivat mustia.\nLopulta metsät kokonaan hävisivät ja tultiin aaltoileville ylämaille,\njoita makololot oivain laitumiensa vuoksi pitivät oikeana paratiisina.\nTänne olikin Sebituane aikonut ensin asettua, mutta kun puuttui\nluonnollisia varustuksia matabeleja vastaan, täytyi hänen luopua\ntuumasta. Suurta riistaa oli viljalta, mutta asukkaat oli matabelien\nja makololoitten sota karkoittanut kauas kukkuloille ja kylät olivat\nautioina. Livingstonea tämä seutu suuresti miellytti; hän otaksui\nlähetysaseman ja eurooppalaisten kauppiaitten menestyvän täällä\nerinomaisesti.\n\nMatkan teko oli näillä terveellisillä ylämailla, joissa sentään\noli yksinäisiä puitakin, erinomaisen miellyttävää, heinäsirkat\nvain tahtoivat laulaa liiaksi. Eräs harmaa sirkka lauloi melkein\nsamanlaisella äänellä kuin skotlantilainen säkkipilli eikä tohtorimme\nvoinut käsittää, kuinka niin pieni eläin saattoi saada aikaan niin\nlujan äänen, että melkein maa tärisi.\n\nTäällä asuvat bakobat, jotka eivät tunnustaneet makololoitten\nylivaltaa, alkoivat osoittaa niin uhkaavia eleitä, että retkikunnan\ntila tuota pikaa muuttui kerrassaan vaaralliseksi. Mutta sitten levisi\ntieto, että valkoinen mies oli saanut makololot suostumaan ainaiseen\nrauhaan, ja mielet muuttuivat kuin ihmeen kautta. »Anna meille rauha,\nolemme ainaiseen pakenemiseen väsyneet.» Ihmisiä virtasi kylistä\nnäkemään ensimmäistä valkoista miestä ja maissia ja hedelmiä tuotiin\nrunsaasti retkikunnan ravinnoksi.\n\nBakobain tapa tervehtiä oli omituisin, mitä Livingstone oli vielä\nnähnyt. Tervehtivä paiskautui selälleen maahan, piehtaroi puoleen ja\ntoiseen ja löi koko ajan käsillään reisiinsä voimainsa takaa ja mylvi\n»kina bomba, kina bomba!» Tohtorin oli oikein vaikea olla tätä hommaa\nkatsellessaan, mutta kuta enemmän hän kielteli, sitä innokkaammin\ntervehtijät vaivasivat itseään.\n\n\n\nParatiisimaisia maisemia.\n\n\nRetkikunta tuli sitten pitkät matkat kuljettuaan jälleen alavampiin\nseutuihin, joissa oli kuljettava romanttisten laaksojen ja jokien\npoikki, kunnes oli mentävä 250 askeleen levyisen Kafuen poikki, jonka\nrannoilla asui uuttera maanviljelijäväestö. Kafuen toisella puolella\nolevia vuoria kiipeiltäessä Livingstone löysi kivettymämetsän, joka\noli aivan maanpinnalla, niin että joitakuita rungontynkiä vielä seisoi\npystyssäkin, toisia makasi maassa. Ne olivat araukarioita, jotka\nVanhasta maailmasta ovat jo ammoin hävinneet. Sambesille ei nyt ollut\npitkä matka; Kafuen ja pääjoen välisellä alavalla maalla oli niin\nsuunnattomasti suurta riistaa, ettei Livingstone mielestään ollut\nkoskaan nähnyt sen vertaa. Se ei pelännyt vähääkään. Hänestä tuntui,\nkuin olisi hän nähnyt maailman semmoisenaan, kuin se oli luomisen\npäivinä, ennenkuin vielä ihmistä oli olemassa. Elefantteja täytyi\nkovilla huudoilla peloitella tieltä väistymään ja puhvelit tulivat\nuteliaina tekemään kesyjen nautain tuttavuutta, niin että ne täytyi\npyssynlaukauksilla karkoittaa. Erään yön retkikunta majaili valtavan\nbaobabin alla, jonka ontto runko soi 20 hengelle oikein mukavan suojan.\n\nMatka kävi nyt edelleen pitkin Sambesin vasenta rantaa, alavia maita,\nkukkulat kun olivat väistyneet melko kauas kummallekin puolelle.\nSambesi oli täällä saamistaan lisäjoista paljon vetevämpi ja vuolaampi\nkuin Viktoria-putouksella, jonka luona Livingstone oli sen viimeksi\nnähnyt. Virran laaksossa väestö harjoitti maanviljelystä ja oli\nkauttaaltaan ystävällistä ja vieraanvaraista, kukkulaseuduissa\npyydystettiin elefantteja. Kahtakin pyyntitapaa käytettiin, putoavaa\npölkkyä, johon kiinnitettiin myrkytetty terä, taikka puihin\nrakennettuja metsästysmajoja, joista elefanttien päälle viskeltiin\nleveäteräisiä keihäitä.\n\nKylästä kylään palkattiin oppaita ja kuljettiin metsänriistan tallaamia\nteitä. Täkäläisillä naisilla oli tapana tehdä ylähuuleensa haava\nja pistää siihen simpukan kuori, niin että siitä tuli ankan nokkaa\nmuistuttava laite.\n\nTammikuun alkupäivinä retkikunta tuli kyliin, joissa väestö oli\nvihamielistä. Naiset ja lapset pakenivat, miehet lähestyivät suurissa\naseellisissa joukoissa. Täällä oli jo joskus tultu tekemisiin\nportugalilaisten kanssa. Loangwen ja Sambesin yhtymäkohdalla oli\nhylätyn portugalilaisen siirtokunnankin raunioita. Sortuneessa kirkossa\noli vielä haljennut kellokin, jossa näkyi jesuiittain veljeskunnan\nmerkki. Paikka, jonka nimi oli Zumbo, oli romanttisen kaunis, kahden\npuolen leveät joet, rehevät rannat, niiden takana kukkulat ja taustassa\nvuorijono.\n\nEdessäpäin oli sitten Mpende nimisen päällikön maa. Sen Livingstone\nmieluimmin olisi kiertänyt, jos olisi päässyt joen yli, tätä päällikköä\nkun sanottiin kovin vihamieliseksi valkoisille, niin ettei hän\nvarmaankaan päästäisi retkikuntaa kulkemaan. Kun ei kuitenkaan ollut\nmahdollista saada veneitäkään, millä kulkea joen poikki, ei lopulta\nollut muuta neuvoa kuin lähteä jalopeuran kitaan.\n\n\n\nSodan uhka.\n\n\nMpende ei antanut mitään vastausta Livingstonen tuloilmoitukseen, mutta\nkylän ulkopuolelle kokoontui paljon ihmisiä, jotka sytyttivät suuren\ntulen ja hirmuisesti kiljuen pitivät monenlaista menoa, ikäänkuin\ntehdäkseen vieraat täten voimattomiksi. Metsässä ja pensastoissa\nvilisi aseellisia miehiä ja niissä oli liikettä pitkin yötäkin, joten\npäällikkö epäilemättä kokosi koko heimonsa sotaväen. Kaikesta päättäen\noli taistelu tulossa, mutta makololot olivat siitä vain mielissään.\n»Sinä olet nähnyt», he sanoivat Livingstonelle, »mitä me mahdamme\nelefantteja vastaan. Huomaa nyt, miten miesten kanssa tappelemme.»\nHe toivoivat sekä ryöstävänsä itselleen kangasta uusiin vaatteihin,\nettä vankeja kantamaan norsunluutaan, ja Mpenden vaimojakin he jo\nhiljaisessa mielessään pitivät omaisuutenaan.\n\n\n\nHyvä sydän mustia kohtaan.\n\n\nAsia kuitenkin saikin aivan toisen käänteen. Päällikkö lähetti\nkaksi airutta, jotka tuota pikaa tulivat vakuutetuiksi siitä, ettei\nvieras ollut portugalilainen. Englantilaisten nimeä, »lekoaa», he\neivät tunteneet, mutta kysyivät: »Oletko sinä ehkä siitä valkoisesta\nheimosta, jolla on hyvä sydän mustia kohtaan?» ja kun Livingstone\nheti vastasi myöntävästi, selvisivät kaikki vaikeudet. He tiesivät\nhyvin, että eräs valkoinen kansa oli ryhtynyt orjakauppaa hävittämään.\nMpende auttoi nyt retkikuntaa kaikin tavoin, kuljettaen sen veneillä\njoen etelärannallekin, koska sitä puolta oli lyhempi ja parempi tie\nTeteen, portugalilaisten ylimpään kaupunkiin. Mahtavan päällikön suosio\nvaikutti, että alempanakin kaikki kohtelivat retkikuntaa ystävällisesti.\n\nSambesin eteläpuolella olevat seudut kuuluivat mashonain maahan.\nLivingstone etsi täältä matkan varresta hopeaa, kuitenkaan löytämättä,\nmutta sen sijaan hän löysi kivihiiltä. Pitkistä ajoista retkikunta sai\ntäällä suolaa, joka oli maassa niin haluttua, että lapset mieluummin\nnuoleskelivat suolaa kuin sokeripalaa. Hyena oli täällä niin rohkea,\nettä majat oli rakennettu korkeille lavoille suojaksi sekä sitä, että\nleijonia vastaan, joita niinikään oli ylen runsaasti. Vaikka hyena\nonkin pelkuri, kävi se täällä kuitenkin makaavien kimppuun, purren\nhyvin rumia haavoja, ja lapsia se ryösti, milloin sai. Ankaran helteen\nvuoksi edistyi matka hitaasti, jotapaitsi kantajat tuon tuostakin\nlähtivät hunajalintujen johdolla mehiläispesää hakemaan tai etsivät\nsarvilinnun pesiä, joissa naaras juuri oli lihavimmillaan. Naaraan\nlöydettyä soveliaan puukolon ja ruvettua siihen munimaan, muuraa koiras\npesän suun savella kiinni, jättäen vain siksi suuren reiän, että\nnaaras saattaa pistää siitä päänsä ulos ja vastaanottaa koiraan tuoman\nravinnon. Vankeutensa aikana, jota kestää pari kolme kuukautta, naaras\nlihoo tavattomasti ja alkuasukkaat pitävät sitä erinomaisena herkkuna.\n\nMatkansa lopulla Livingstone koetti kiertää kaikki kylät, päästäkseen\nveroa maksamasta, ja enimmäkseen tämä onnistuikin, vaikka oppaita\nolikin vaikea saada, sillä tässä maassa vallitsi akkavalta. Sulhanen ei\nottanut morsianta kotiinsa, vaan lähti itse morsiamen kylään asumaan,\nja jos hän halusi palata takaisin oman joukkonsa luo, täytyi hänen\njättää lapsensa, sillä ne olivat vaimon. Naisillakin oli kuitenkin\nristinsä, heitä voitiin syyttää noituudesta, jolloin heidän täytyi\nkäydä »jumalantuomion» läpi. Kun syytetty ensin oli paastonnut,\nantoi poppamies hänelle valmistamansa juoman. Jos se vaikutti\nylenannattavasti, oli uhri syytön, jos taas ulostavasti, oli hänen\nsyyllisyytensä varma.\n\nLivingstone säästyi tällä matkalla kuumeesta kokonaan, hän kun oli\nMoffatilta saanut kiniiniä, jonka vaikutus jo silloin tunnettiin. Parin\ntunnin matkan päähän Tetestä hän kuitenkin uupui matkan rasituksista\nja lähetti Loandasta saamansa suosituskirjeet edeltäpäin kaupunkiin\nilmoittamaan, mikä mies hän oli. Kaupungista tuli silloin häntä vastaan\njoukko portugalilaisia upseereja, mukanaan semmoinen kantotuoli,\njoita vallanpitäjät täällä yleensä käyttivät, ja tarpeet kunnon\naamiaisen rakentamiseen. Maaliskuun 3:ntena 1856 retkikunta vihdoin\nsaapui kaupunkiin, jossa portugalilainen komentaja otti sen mitä\nystävällisimmin vastaan. Sitä oli jo jonkun aikaa odotettu, vaikk'ei\noltukaan osattu aavistaa, minkälaatuinen mies tulija oikeastaan oli.\nRetkikunnan edellä kulkeva huhu oli nimittäin kertonut, että »Jumalan\npoika oli tullut ja että hän saattoi ottaa auringon alas taivaalta\nja pistää sen kainaloonsa» — johtuen sekstantista ja keinotekoisesta\nhorisontista, joita Livingstone käytti paikkain maantieteellistä\nleveyttä määrätessään. Matka Linjantista Teteen oli kestänyt neljä\nkuukautta.\n\nTete oli tärkein kaupunki, mitä portugalilaisilla oli Sambesin\nvarrella, hallinnollinen keskusta, vaikka muutoin sangen vaatimaton\nyhteiskunta.\n\n\n\nCandido kertoo Njanjesta.\n\n\nLivingstone viipyi siellä jonkun aikaa, koska Sambesin suistamossa,\njossa hän aikoi astua laivaan, kuumekausi oli paraillaan. Telessäkin\nhän kuitenkin sairastui kuumeeseen, joka ei sentään estänyt häntä\nhankkimasta tietoja seudun maantieteellisistä oloista. Candido niminen\nportugalilainen kertoi hänelle käyneensä 45 päivämatkan päässä,\npohjoiskoillisessa suunnassa olevalla järvellä, jota asukkaat sanoivat\nNjanjeksi eli suureksi järveksi. Sen keskellä oli ollut korkea vuori,\njolla oli ollut kylä ja paljon karjaa. Järven eteläpäästä oli lähtenyt\nkaksi jokea, Njanje ja Shire eli Shirwa, mutta tämä oli muka ollut niin\ntäynnään vesikasveja, ettei sitä voinut kulkea. — Nimet ovat oikeat,\nmutta niiden maantieteellisestä yhteydestä senhor Candido ei ollut\naivan selvillä.\n\nLivingstone löysi Teten ympäristöstä monesta kohdasta kivihiiltä, sai\ntietoja seudun kullanhuuhtomoista ja kuuli Manican kultaseudusta, jota\nluultiin kuningas Salomon Ofiriksi. Mashonamaankin kultaseuduista\nportugalilaisilla oli tieto. Suuremman nokareen löytäessään\nalkuasukkaat kaivoivat sen maahan siinä luulossa, että se oli tarpeen,\njotta uusi sato voisi kasvaa. Alkuasukkaat sulattivat louhimastaan\nmagneettisesta rautamalmista erinomaista taottavaa rautaa, josta he\nvalmistivat aseensa. Teten ympäristössä oli kuitenkin kaikenlainen\nteollisuus rappeutunut, koska orjain vienti Brasiliaan oli riistänyt\nmaalta asukkaat. Portugalilaiset itse alkoivat taas muuttaa maasta\npois. Oli syntynyt kapina, Tete oli melkein kokonaan hävitetty\nja portugalilaisten oli täytynyt pari vuotta pysytellä linnansa\nmuurien takana. Sitten Tete kuitenkin oli alkanut jälleen toipua ja\nLivingstonen käydessä vallitsi seudulla rauha tai ainakin aselepo.\n\n\n\nMatka Afrikan poikki päättynyt.\n\n\nLivingstone jätti suurimman osan makololoista Teteen, jossa he\nsaivat maata viljelläkseen ja rakensivat itselleen oman kylän sekä\npuunhakkaajina, venemiehinä ja elefantin metsästäjinä hankkivat\nitselleen ansiota. Joitakuita hän otti mukanaan Kilimaneen, jonne\nhän maaliskuun lopulla lähti. Kulkien Sambesin väkevän virtauksen\nkantamana deltaan saakka hän sen alkaessa oikaisi maataipaleen poikki,\nsaapuen Kilimaneen meren rannalle toukokuun 20:ntenä v. 1856. Hän oli\nensimmäinen eurooppalainen, joka näin oli kulkenut Afrikan poikki\nmerestä mereen. Kaksi portugalilaista »pombeiroa» (puoliverikauppiasta,\njotka välittivät rannikon ja sisämaan välistä kauppaa), Pedro João\nBaptista ja Omaro José, oli kuitenkin jo ennen tehnyt likimain saman\nmatkan, kulkien Angolasta Teteen. Matkaa kesti lähes kymmenen vuotta\n(1802—1811), sillä he viipyivät kauan siellä, missä hyvänä pidettiin,\neivätkä pitäneet kiirettä semmoisiin seutuihin, joissa paraillaan sota\nraivosi. He palasivat takaisinkin samaa tietä, mutta tiedot heidän\nmatkoistaan ovat niukat, eivätkä ne missään tapauksessa hyödyttäneet\nmaantiedettä. Pombeirojen jälkeen oli eräs arabialainen kauppias ja\nerään portugalilaisen kauppiaan orja tehnyt toisia reittejä saman\nmatkan, mutta heidänkään retkistään ei tiedetä sen enempää.\n\nHeinäkuun 12:ntena Livingstone lähti Kilimanesta kulkeakseen ensin\nenglantilaisella sotalaivalla Mauritiukseen, josta oli paremmat\nlaivatilaisuudet kotimaahan. Sekvebun, parhaan makololoista, hän tämän\nhartaista pyynnöistä suostui ottamaan mukaansa Englantiin. »Sinä\nkuolet, jos tulet minun maahani, siellä on niin vilu», oli Livingstone\nvaroittanut. »Yhtä kaikki», vastasi Sekvebu, »anna minun sitten\nkuolla jatkaisi juureen.» Sekvebu ei päässyt Mauritiusta kauemmaksi.\nKaikki se uusi, mitä hän näki, sekoitti hänen järkensä, ja äkillisen\nmielenhäiriön puuskauksessa hän hyppäsi mereen ja meni ankkurikettinkiä\nmyöten pohjaan.\n\nLivingstonen matkat olivat kotimaassa herättäneet mitä suurinta\nhuomiota — hän oli Loandasta lähettänyt kertomuksen suuren\nlöytöretkensä alkupuolesta ja siitä saanut Englannin maantieteellisen\nseuran mitalin — ja vastaanotto oli sen mukaan erinomaisen innostunut.\nHänen matkakertomuksensa sai niin suuren lukijakunnan, että hän jo\nyksin sen tulojen perustuksella saattoi pitää itseään varakkaana\nmiehenä. Tieteelliset seurat valitsivat hänet jäsenekseen, suuret\nkaupungit kunniaporvarikseen, yliopistot antoivat hänelle oppiarvoja.\nKuningatar kutsui hänet puheilleen ja osoitti harrastustaan hänen\ntyötään kohtaan.\n\nKun matkakertomus ilmestyi, osoitti se hänen olevan sekä suuren\nmatkustajan että suuren tutkijankin, vaikkapa hänen tieteellinen\npohjauksensa olikin siksi niukka. Hän oli käyttänyt jokaista\ntilaisuutta kirjoittaakseen muistiin niiden maiden maantieteelliset,\nfyysilliset ja ilmastolliset seikat, joiden läpi hän matkusti.\nTähtitieteilijät kiittivät hänen erinomaisen tarkkoja latitudi- ja\nlongitudihavaintojaan. Hänen kasvi- ja eläintieteellisetkin havaintonsa\nolivat erittäin arvokkaat. Kauppaetuja silmälläpitäen hän oli tuonut\nmukanaan monenlaisia luonnontuotteita, joista teollisuudenharjoittajat\nsaattoivat luoda käsityksen näiden uusien alueitten mahdollisuuksista.\nErikoisen ilmeinen oli hänen kykynsä kohdella alkuasukkaita ja\nsaavuttaa heidän luottamuksensa, kuten olemme edellä nähneet. On\nsiis luonnollista, että näiden lahjain edelleen käyttämistä samaan\ntarkoitukseen pidettiin suotavana.\n\n\n\n\nLivingstonen retki Sambesille vv. 1858—1864.\n\n\nLivingstone oli päättänyt palata Afrikkaan jatkamaan tutkimuksiaan,\nmutta sitä varten hän tarvitsi enemmän varoja kuin Lontoon lähetysseura\nsaattoi hänelle antaa. Hän sen vuoksi erosi lähetysseuran palveluksesta\nja otti vastaan Englannin konsulin toimen Kilimanessa, jotapaitsi\nhänen oli johdettava retkikuntaa, joka lähetettiin jatkamaan Itä- ja\nKeski-Afrikan tutkimista. Lähetystointa makololojen maassa jatkamaan\ntoimitettiin Natalista uusi retkikunta hänen lankonsa John Moffatin\njohdolla. Vaikutusvaltaiset miehet, etenkin tunnettu geologi Roderick\nMurchison, Englannin maantieteellisen seuran esimies, edistivät\nkaikella tarmollaan Livingstonen matkavalmistuksia.\n\nSangen runsaat rahavarat hän sai käytettäväkseen. Lontoossa hänelle\nkoottiin kunnialahja ja Glasgowin kaupunki sitoutui pitämään huolta\nhänen lapsistaan sen ajan, kuin hän uudella matkallaan viipyisi, tai\nvielä kauemminkin, jos kuolema hänet tapaisi. Hallitus antoi 10,000\npuntaa, rakennutti rautaisen jokihöyryn ja antoi retkikunnalle vapaan\nmatkan Sambesiin. Portugalin hallitus lupasi myötävaikutustaan ja\nkuusi valkoista lähti Livingstonen apulaisiksi, näiden joukossa hänen\nveljensä Charles ja luonnontutkija, t:ri Kirk, josta sitten tuli\nEnglannin hallituksen edustaja Sansibariin. Paitsi maantieteellisiä\nja mineralogisia tutkimuksia piti retkikunnan tutustua asukkaihin\nja edistää heidän toimeliaisuuttaan, niin että he voisivat hankkia\nraaka-aineita Englannin tehtaille. Ja vihdoin oli etsittävä keinoja\norjakaupan hävittämiseksi. Höyrylaiva annettiin retkikunnan\nkäytettäväksi, jota paitsi Itä-Afrikan rannikolla vartiopalvelusta\nsuorittavat brittiläiset sotalaivat antoivat apuaan. Suuria toiveita\nliittyi tähän hyvin varustettuun yritykseen. Ei kuitenkaan otettu\neikä edes tiedetty ottaa lukuun sitä, että voitettavat vaikeudet\nolivat vielä suunnattoman paljon suuremmat kuin käytettävissä olevat\nvoimat. Sambesin retkikunta tuottikin sen vuoksi suuria pettymyksiä.\nTrooppisten tautien silloiseen tuntemiseen nähden olikin melkein\nvarmaa, että pettymykset tämän kaltaisissa yrityksissä olisivat sitä\nsuuremmat, kuta suuremmilla voimilla niihin ryhdyttäisiin.\n\n\n\nSambesin suistamo.\n\n\nRetkikunta lähti Englannista maaliskuussa 1858.\n\nKap-kaupungissa poikettuaan se seuraavassa toukokuussa saapui\nItä-Afrikan rannikolle, jossa se ensi työkseen ryhtyi tutkimaan\nSambesin soveliaisuutta kauppatieksi ja samalla siksi tieksi, jota\nkristinusko vietäisiin Afrikan sisäosiin. Livingstone toivoi tästä\nvesiväylästä suuria, mutta tarkempi tutkimus osoitti, että hän oli\narvannut voitettavat vaikeudet aivan liian pieniksi. Ne alkoivat\nheti joen suistamossa, joka purkautuvan veden paljoudesta huolimatta\nei tarjoa ainoatakaan kunnollista väylää. Suurimmat suuhaarat ovat\nMilambe, Kongone, Luabo ja Timbwe eli Muselo. Tulvavedellä on koko\nsuistamo rämeenä ja pudassokkelona, joka herkeämättä muuttaa muotoaan\nsitämukaa kuin virran kuljettama hiekka ja liete rakentavat maata ja\nvesi jälleen sitä hävittää. Intian meren suolaisen veden kohdatessaan\nliete vaipuu pohjaan muodostaen suistamouomain poikki vaarallisia\nhietasärkkiä, »baareja», joiden yli suuret laivat eivät ensinkään pääse\njokeen.\n\nKun Livingstone oli saanut Englannista tuomansa pienen höyryn,\n»Ma Robertin», kootuksi, lähti hän sillä Kongoneen, suurimpaan ja\nhelpoimmin kuljettavaan suuhaaraan. Retkeilijöitä ihastutti näiden\nmatalain rantain uhkuva mangrove- ja palmukasvullisuus, joka Kirkille\ntarjosi oivallisen tutkimusalueen. Toisin paikoin oli laajoja niittyjä\nja miehenkorkuista heinää. Mutta asukkaita tässä suistamossa oli\nvähän, koska sotaiset sulut viime aikoina olivat tunkeutuneet Sambesin\nsuistamoon ja sen ylikin, pitäen maan herroja, portugalilaisiakin\nniin ahtaalla, että heidän täytyi maksaa suluille veroa. Määräaikoina\nnämä aina saapuivat portugalilaisiin siirtokuntiin kiskomaan veroa\nportugalilaisilta kauppiailta ja peloittamaan kaikkia hurjilla\nsotilaskarkeloillaan. Heidän mellastuksensa oli suurena syynä\nsiirtokuntain rappiotilaan. »Ma Robert» oli hirmuinen puunkuluttaja\nja koneenkäyttäjä huokaili, kun ei ollut lieteen työntää muuta kuin\nkallisarvoista ebenpuuta ja elämänpuuta, joista Lontoossa olisi\nmaksettu valtavat hinnat.\n\nVarsinaiselle Sambesille tultuaan Livingstone mielipahakseen näki,\nettei hänen laivansa pitänyt puoliaan edes asukkaitten veneille ja\nettä se muutoinkin oli kaikin puolin epätyydyttävä. Se oli rakennettu\nuudenaikaisesta ohuesta teräslevystä, joka oli niin heikkoa, että\nvuotoja ilmestyi yhtä mittaa. Syyskuun 8:ntena »Ma Robert» saapui\nTeteen, jossa makololot suurella ilolla ottivat suojelijansa vastaan ja\nheidän runoilijansa oikopäätä laati tämän ilotapauksen johdosta laulun.\nMakololot olivat kotiutuneet Teteen, toiset menneet naimisiinkin, mutta\nmuutamia kymmeniä oli kuollut isoonrokkoon.\n\nTete, josta nyt tuli kuudeksi vuodeksi Livingstonen toimikeskus, oli\nsekä pieni että vielä rappeutunutkin kaupunki, asukkaitten luku nousi\n4500 henkeen. Portugalilaiset sotamiehet olivat suureksi osaksi entisiä\nrikoksentekijöitä, jotka täällä olivat menneet neekerityttöjen kanssa\nnaimisiin. Upseerit ja kauppiaat viettivät aikansa juomingeissa, joista\norjat säännöllisesti kantoivat heidät kotiin. Musta väestö oli kaikista\nAfrikan ääristä kokoonhaalittuja orjia, kaikenlainen taikausko oli\nvallalla ja katolilainen pappi kilpaili sateentekijänä neekerinoidan\nkanssa. Livingstone pääsi kaupungin portugalilaisten kanssa sangen\nhyviin väleihin, vaikka he toiselta puolen koettivatkin estellä hänen\ntoimintaansa, ja neekerisoittajat kokoontuivat usein hänen talonsa\neteen ilahduttamaan häntä sansan, marimban ja panhuilun sävelillä\nikäviin asti.\n\n\n\nKebrabasan koskella.\n\n\nEnsi työkseen Livingstone päätti nousta Sambesia Kebrabasa-koskelle,\ntutkiakseen veden matalimmillaan ollessa, voisiko tätä koskea laivalla\nnousta — kosken yläpuolella oli, kuten hän tiesi, pitkältä kosketonta\njokimatkaa. Marraskuun 9:ntenä alkoi Kebrabasan korkea, monikeilainen\nvuorijono näkyä edessäpäin. Sambesi on murtanut sen läpi ahtaan,\njylhän rotkouoman, jossa valtavat paadet matalalla vedellä synnyttävät\npyörteitä ja kuohuja. Matalalla vedellä koskea oli mahdoton nousta\nlaivalla, mutta korkealla vedellä kosken sanottiin tasaantuvan sileäksi\nalamäeksi ja Livingstone luuli, että sitä silloin voisi laivalla\nnousta. Nykyään tiedetään, ettei tätä koskijaksoa kanavoimatta ole\nmahdollista voittaa. »Ma Robert» varsinkin oli aivan voimaton, minkä\nvuoksi Livingstone palasi Teteen.\n\nSinne päästyään hän viipymättä tilasi Englannin hallitukselta uuden\nvoimallisemman höyryaluksen ja sitä odottaessaan päätti lähteä Shireä,\nSambesin viimeistä vasemmanpuolista syrjäjokea tutkimaan noustakseen\njärveen, josta sen sanottiin alkavan. Portugalilaisille Shire oli\ntuntematon, sitä kun ei muka päässyt vesikasvien vuoksi veneillä\nnousemaan. Rantain väestö oli sitä paitsi vihamielistä.\n\n\n\nLivingstone Shirellä.\n\n\nTammikuussa 1859 »Ma Robert» saapui Shiren suuhun, joka todella olikin\ntäynnään _Pistia stratiotesta_, Niilin ja monen muun 'Afrikan joen\nkiusaa. Höyry kuitenkin voitti vastuksen ja ylempänä kasvi kokonaan\nkatosi. Kun retkikunta tuli ensimmäisen kylän kohdalle, osoittivat\nasukkaat mitä selvimmin sotaisia aikeitaan, uhaten keihäillä ja\nmyrkkynuolillaan, mutta Livingstonen onnistui puheellaan täydelleen\nmuuttaa suuren vihollisjoukon mieli ja hänen sallittiin häiritsemättä\nnousta jokea edelleen.\n\nMaisemat ovat Shiren alijuoksulla mäkiset, kallioiset ja sangen\nkauniit. Huomattava oli varsinkin vasemmalla rannalla Moramballa,\ns.o. vartiotorni, niminen vuori, joka jyrkin rintein kohosi 1300\nmetrin korkeuteen ja laelleen saakka oli sankkain metsäin verhoama.\nPuolitiessä näkyi rinteellä pieni kylä, korkealla jokilaakson\ntaudinpesien ja sääskipilvien yläpuolella. Livingstone kävi tällä\nvuorella ja väestö otti hänet ystävällisesti vastaan. Vuoren yläosassa\noli aivan toinen kasvullisuus kuin juurella, muun muassa saniaispuita,\nvilliappelsiineja ja sitruunapuita y.m. Pohjoisrinteellä pulppusi\nmaasta kuuma lähde.\n\nMoramballan yläpuolella Shire juoksi laajan rämeseudun halki, jossa\njoen uoma oli niin matalaa, että höyryn täytyi odotella päiviä\nja viikkojakin, ennenkuin pääsi eteenpäin. Suurimmalla rämeellä\nmatkustajat näkivät valtavia elefanttilaumoja, joissa saattoi olla\n800:kin eläintä yhdessä parvessa. Elefantit oleskelivat näissä rämeissä\nsen vuoksi, että metsästäjäin oli mahdoton seurata niitä sinne.\nPientä puskuttelevaa höyryä ne eivät kuitenkaan ymmärtäneet pelätä,\nennenkuin tästä oli ammuttu muutamia. Siitä ne paikalla ottivat oppia,\neikä savuava hirviö sitten enää päässyt niitä ampumamatkan päähän.\nNykyään koko tämä alue on Englannin hallituksen toimesta rauhoitettu\nluonnonpuistoksi, jossa elefantin metsästys on kokonaan kielletty.\n\n\n\nMurchisonin putous.\n\n\nKun »Ma Robert» oli noussut jokea linnuntietä mitaten 100 km, oli\nvastassa kaunis putous, jonka Livingstone suosijansa kunniaksi nimitti\nMurchisonin putoukseksi, ja yläpuolella oli useita muita koskia, Shire\nkun yläjuoksullaan putoaa 400 metriä. Keskimatka on yhtä riehunaa ja\npauhua kuin myllynruuhessa. Tätä kauemmaksi ei ollut mahdollista nousta\nmillään laivalla. Livingstone sen vuoksi, lähikyläin päälliköitten\ntuttavuutta tehtyään ja heille lahjoja annettuaan, palasi takaisin\nTeteen, aikoen vielä samana kevännä tulla uudelleen, jatkaakseen maisin\ntutkimuksiaan.\n\n\n\nShirwa.\n\n\nNiin hän tekikin ja tällä kertaa maanasukkaat ottivat hänet sangen\nystävällisesti vastaan, tuoden runsaasti ruokatavaroita kaupan. Koskien\nalapuolella asuvan Shibisa päällikön kanssa syntyi ystävällinen suhde\nja hänen kylästään Livingstone ja Kirk makololojoukon keralla kulkivat\njalan Shirwa järvelle. Sillä puolella väestö tosin oli vihamielistä,\nmutta ilmitappelua ei kuitenkaan syntynyt ja 18 p. huhtik. 1859\nretkeilijät tulivat Shirwalle, jonka vesi on hieman suolaista, siitä\nkun ei ole laskuväylää. Järven länsirannalla kohoaa vuoristo, jonka\nkorkein kukkula täyttää 2300 m., ja eteläpuolella on vielä 700 metriä\nkorkeampi vuoristo. Shirwa-järven ulottuvaisuudesta pohjoista kohti\neivät asukkaat tienneet muuta, kuin että sillä puolella kannas erotti\nsen vielä paljon suuremmasta järvestä. Järven korkeus merenpinnasta\nmäärättiin 600 metriksi. Järvessä oli runsaasti krokotiilejä,\nvirtahepoja ja juotikkaita.\n\nPari päivää järvellä oltuaan Livingstone palasi laivalleen ja\nkulki sillä Teteen ja sitten alas Sambesin suistamoon, ottaakseen\nvastaan englantilaisen sotalaivan tuomia varastoja. Elokuussa hän\nvuotavalla laivallaan jälleen palasi Shireen, tutkien aluksi erästä\nsen syrjäjokea, josta kasviruuhka purkautui päävirtaan. Täällä oli\nvarsinkin sääskistä ainaista vastusta. Joskus uhkasivat virtahevotkin,\njoita vastaan jokivartelaiset kävivät uupumatta sotaa, ruveta\nvaarallisiksi. Rannoilla kasvoi ylempänä Shiren varressa erästä\nkaunista viuhkapalmua, jonka siemenen kuorta sekä ihmiset että eläimet\nmielellään syövät. Sen hedelmistä valmistettiin palmuviiniä, joka oli\nportugalilaistenkin kesken suosittua. Siellä täällä oli palmujen alla\nsuolan uuttajia, jotka viruttivat suolaa sikäläisestä hyvin suolaisesta\nmaasta. Monessa kohden olivat kirkasvetisen Shiren rannat niin taajan\nruovoston paartamat, että niille olisi ollut mahdoton päästä, jos\njoella olisi tullut haaksirikko ja ihmiset olisivat joutuneet veteen.\n\nShibisa ja hänen vaimonsa kertoivat tohtorille, mitä hellintä\nvanhempain surua osoittaen, että heiltä muutama vuosi takaperin oli\nryöstetty pieni tytär, joka sitten oli myyty Teten paterille orjaksi.\nLivingstone lupasi hankkia hänet takaisin ja saikin paterin suostumaan\nluovuttamaan tyttären, mutta tätä ei enää löydettykään — pikku orja oli\nmyyty edelleen basisuluille ja oli ainaiseksi menetetty.\n\n\n\nShiren ylämaa.\n\n\nElokuun 28:ntena 1859 Livingstone valkoisten seuralaistensa ja\n36:n kivääreillä aseistetun makololon keralla taas lähti laivasta\ntutkiakseen Shiren ja Shirwan välisen ylänkömaan ja tutustuakseen\nsen asukkaihin, mangandshoihin. Tuhannen metrin korkeudessa oli\nensimmäinen ylätasanko, josta oli kaunis näköala yli Shiren laakson\nSambesin itäisille vuorille saakka. Ylätasangoilla kohosi joka puolella\nsaarimaisia basalttikeiloja ja sekä pohjoisessa että etelässä oli vielä\npaljon korkeampia vuoria. Valkoisia matkustajia tämä viileä ylätasanko\nerikoisesti miellytti ja he arvasivat, että siitä vielä tulisi\nsivistyksen ja valistuksen etuvarustus näissä maanäärissä, niinkuin\ntodella on tullutkin.\n\nAsukkaat, mangandshat, olivat verraten hyvännäköistä kansaa, mutta\nnaiset käyttivät peleleä, ylähuuleen pistettyä rengasta, joka rumensi\nheidän kasvojansa tavattomasti. Heidän nauraessaan kääntyi rengas\nylöspäin, niin että nenänpää pisti siitä ulos ja heidän suuri suunsa\nteräviksi viilattuine hampaineen oli kuin krokotiilin kita. Muuta\nruumistaan he rumensivat rumilla arvilla. Miesten toalettierikoisuutena\ntaas olivat monenlaiset hiussommitelmat, jotka ovatkin Afrikan lasten\nintohimo. Mangandshat olivat uutteria maanviljelijöitä ja täällä\nmiehetkin ottivat osaa peltotöihin, ylämaassa kun ei ollut riistaa.\nKylänsä he ympäröivät myrkyllisellä, okaisella euforbia-aidalla,\njoka niitä suojeli hyökkäyksiltä.. Kylän päässä oli aina tori,\njonka ympärillä kasvoi isoja varjoisia puita. Kauniina kuutamoöinä\nasukkaitten oli tapana laulaa, juoda olutta ja karkeloida torilla\nmyöhään yöhön. Mangandshat osasivat monenlaisia käsitöitä, mutta\nolivat suurjuoppoja. Pian englantilaiset saivat perusteellisemminkin\ntutustua tähän kansaan, jonka keskuuteen ensimmäinen protestanttinen\nlähetysasema perustettiin.\n\n\n\nPamalombo.\n\n\nRetkikunta laskeutui jälleen Shiren laaksoon ja lähti sitä nousemaan,\npohjoisessa huhutun suuren järven löytääkseen. Ensin tuli vastaan vain\n13 kilometriä pitkä järvi, Pamalombo, jossa aivan kiehui hyviä kaloja.\n\n\n\nNjassa.\n\n\nShire juoksi tämän järven läpi, eikä sen vartta enää tarvinnut kauan\nnousta, ennenkuin matkan rasitukset tulivat runsaasti palkituiksi ja\nNjassa 16 p. syyskuuta 1859 aukeni matkustajain katseltavaksi. Palavien\nniittyjen savu esti heitä kuitenkaan kauaksi näkemästä. Livingstone\nei tällä kerralla ryhtynyt järveä tutkimaan, vaan palasi takaisin\nlaivaansa niin nopeaan kuin suinkin. Useita orjakaravaaneja hän tapasi\nja olisi voinut orjat vapauttaa, mutta ei pitänyt sitä nykyiseen\ntoimintaansa kuuluvana.\n\n40 päivää kestäneen jalkamatkan jälkeen retkeilijät saapuivat\nlaivalleen sangen huonossa tilassa, he kun luultavasti olivat syöneet\nmyrkyllistä maniokkia. Kirk erään toisen englantilaisen keralla kulki\nShibisan kylästä suoraan maan poikki Teteen. Heidän jalkamatkansa oli\nerinomaisen vaivalloinen vedenpuutteen ja ankaran kuumuuden vuoksi.\nHelmikuun alussa 1860 Livingstone saapui Teteen, varustautuakseen\nsiellä viipymättä uudelle pitkälle retkelle.\n\n\n\nRetki makololojen maahan.\n\n\nLivingstonen seuraava huoli oli saattaa kotia makololot ja ne heidän\nalistamiinsa heimoihin kuuluvat miehet, jotka olivat häntä Teteen\nsaattaneet. Kaikki eivät kuitenkaan suostuneet palaamaan, he kun olivat\nTetessä menneet naimisiin orjattarien kanssa, eivätkä tahtoneet näitä\nja heidän kanssaan saamiaan lapsia jättää, vaikka molemmatkin olivat\nvierasta omaisuutta. Vielä alkutaipaleiltakin heitä karkasi ja palasi\ntakaisin. Livingstone ja Kirk eivät nimittäin nousseet laivallaan\nedes Kebrabasan koskille, laiva kun vuoti niin pahoin, vaan kulkivat\nkoko matkan maata seuraten Sambesin pohjoisrantaa heti alusta alkaen.\nMaa oli hyvin asuttua kukkulamaata. Kafuen suusta Livingstone nyt\nseurasi jokivartta, nähdäkseen senkin osan Sambesia, jonka hän oli\nedellisellä matkallaan sivuuttanut suoraan sisämaan poikki kulkien.\nBatoka-ylängölle hän ei kuitenkaan malttanut olla nytkään poikkeamatta,\nkatsellakseen ylämaan viileästä raikkaasta ilmasta Sambesin laajaan\nlakeaan laaksoon, jossa oli enimmäkseen metsiä ja niittyjä, vähän sitä\nvastoin viljeltyjä aloja. Heinäk. 28:ntena, eteläisen pallonpuoliskon\ntalvella siis, oli ylämaassa niin kylmä, että maa aamulla oli härmässä\nja vesilätäköt olivat jäätyneet.\n\nElokuun 9 p. 1860 Livingstone toverinsa keralla saapui Mosi-oa-tunjan\nputoukselle ja sieltä matkusti Seshekeen ja makololoitten päällikön\nSekeletun luo. Mutta ne uutiset, jotka häntä täällä odottivat, olivat\nkaikin puolin huonoja.\n\n\n\nLähetysaseman surullinen kohtalo.\n\n\nLivingstone oli Englannissa sopinut lähetysseuran kanssa, jonka\npalveluksessa hän oli ollut, että Natalista lähetettäisiin maan\npoikki lähetyssaarnaajia perustamaan asema makololoitten maahan.\nJo matkalla tämä retkikunta, johon kuului kolmattakymmentä henkeä,\nlähetyssaarnaajat kun olivat ottaneet mukaansa vaimonsa ja lapsensa,\noli nääntyä erämaassa nälkään, mutta onneksi tapasi heidät Baldwin\nniminen kuulu metsästäjä ja pelasti heidät. Linjantissa koko joukko\nsairastui kuumeeseen, johon kolmen kuukauden kuluessa kuoli viisi\nvalkoista ja neljä Natalista tuotua palvelijaa. Ainoa eloon jäänyt\nlähetyssaarnaaja oli ollut Afrikassa vasta niin vähän aikaa ja osasi\nkieltä, tunsi tapoja niin vaillinaisesti, että hän kiiruumman kautta\npakeni maasta. Livingstonelle tämä surusanoma oli ankara isku.\n\nMokololoitten maassa vallitsi retkikunnan perille saapuessa ankara\nruuan vähyys ja päällikkö, Sekeletu, oli sairastunut spitalitautiin ja\noli kokonaan erottautunut maailmasta. Livingstone ja Kirk saattoivat\nvain vähän lieventää hänen tilaansa. Luullen tautia noitain työksi\nSekeletu oli surmauttanut useita henkilöitä, joita hän epäili\nonnettomuutensa aiheuttajiksi. Kansa oli alkanut vieraantua hänestä ja\npaljon kummia juttuja oli levinnyt hänestä.\n\nSekeletu vaati Livingstonea perustamaan aseman batokain ylämaahan ja\njättämään t:ri Kirkin sen päälliköksi, mutta Livingstonen tehtävä ei\ntällä matkalla ensinkään ollut lähetysasemain perustaminen, hän kun\noli saanut tehtävänsä Englannin hallitukselta. Syyskuun puolivälissä\n1860 hän siis lähti makololomaasta, jossa häntä jälleen oli kohdeltu\nkylläkin huomaavasti, vaikka kansan huonotkin puolet hädän aikana\npistivät esiin varsin selvästi — jotkut toiset matkustajat, kuten\nAndersson, antoivat heistä hyvinkin huonon arvolauseen.\n\nMainittakoon tässä yhteydessä lyhyesti makololoitten myöhemmät vaiheet.\n\n\n\nMakololo-valtakunnan tuho.\n\n\nJo v. 1864 Sekeletu kuoli. Hänen suuri valtakuntansa oli ruvennut\njo sitä ennen arveluttavassa määrässä rappeutumaan. Barotseista ja\nbatokoista oli heimo toisensa jälkeen vapautunut. Sekeletun kuoltua\nsyntyi yleinen kapina, jonka kautta barotset kokonaan vapautuivat ja\npalauttivat oman kansallisen valtakuntansa. Suurin osa makololoista sai\nnäissä melskeissä surmansa. Mutta vaikka makololoitten valta olikin\nnäin lyhyt, niin olivat he kuitenkin pakottaneet barotset luopumaan\nkielestään ja omaksumaan makololoitten kielen. Sekeletu oli kuitenkin\nlähettänyt Livingstonen keralla takaisin itärannikolle pienen joukon\nmakololoja tuomaan rohtoja spitalitautinsa parantamiseksi ja nämä\nmakololot paluumatkallaan barotsien kapinasta kuullessaan jäivät Shiren\nsuistamoon ja perustivat sinne, nimensä laajaan arvovaltaan luottaen,\nuseita pieniä makololo-valtoja, jotka aika ajoin sitten tuottivat\nBrittiläisen Keski-Afrikan hallitusmiehille paljon harmia. Näitten\npikkuvaltioittenkin perustajista vain pari oli täysverisiä makololoja,\nmuut barotseja ja batongoja. Täten makololojen kieli yhä elää\nViktoriaputouksen yläpuolella ja heidän nimensä sen alapuolella, vaikka\nhistoriasta tiedämme, että koko kansa v:n 1870 vaiheilla Sambesin\nlaaksosta hävitettiin sukupuuttoon.\n\nSyyskuun keskivaiheilla 1860 Livingstone seuralaisineen lähti\nSeshekestä paluumatkalle. Jälleen antoi Sekeletu hänelle saattajia\nja härkiä, joita ajettiin rantaa pitkin. Matkustajat itse kulkivat\nkanooteilla Viktoria-putoukselle saakka.\n\nVastatuulet, jotka tähän vuodenaikaan säännöllisesti puhalsivat\nkoko päivän vastavirtaan, hidastuttivat paljon venematkaa. Kanootit\nolivat kylläkin hatarat, mutta soutajat sitä taitavammat. Päivällä\nhe virtahepojen pelosta seurasivat rantaa niin läheltä kuin suinkin,\nyöllä sitä vastoin laskivat keskivirtaa, virtahevot kun silloin olivat\nrannalla laitumillaan. Mosi-oa-tunjan putoukselta retkikunta aluksi\nkulki maisin, seuraten kuitenkin nyt paljon tarkemmin Sambesia kuin\nmolemmilla edellisillä matkoilla. Tarkastettuaan pari vähäpätöistä\nkoskea Livingstone eräältä päälliköltä sekä osti että lainasi\nkanootteja ja saattoi jälleen lähteä jokea laskemaan.\n\n»Pirun rotko» niminen synkkä rotko, jossa Sambesi 14 kilometriä virtaa\nkorkeain äkkijyrkkäin basalttikallioiden välissä, retkeilijöiltä jäi\nnäkemättä.\n\n\n\nVenematka Sambesiila.\n\n\nRannoilla oli nyt runsaasti lintuja, hilkkakurkia, kannussiipihanhia,\negyptin hanhia ja tuhansittain mehiläissieppaajia, joilla oli törmissä\npesänsä. Kun parvi punarintaista lajia istahti puuhun, näytti siltä,\nkuin olisi puulla ollut punaiset lehdet. Merimetsoja ja haikaroita\nnäkyi, sorsia, pelikaaneja ja skopuksia, monia muita mainitsematta.\nRiippuvien pesiensä ympärillä lepatteli pieniä punakeltaisia\nkankurilintuja, jotka muistuttivat lepakoita. Illalla pienet jalohaukat\nalkoivat ajaa takaa heinäsirkkoja ja muita samanlaisia hyönteisiä, kun\ntaas saksinokka, Rhynchops, ihmeellisellä noukallaan tunnusteli vedestä\nravintoaan.\n\nKariban virtasola jyrkkine kalliorantoineen oli vaarallinen niin\nhatarille aluksille ja rannalta muuan paikkakuntalainen kysyikin,\npitikö hänen joen haltijalta rukoilla heille onnellista matkaa, muutoin\nhe varmaan hukkuisivat. Retkeilijät kuitenkin lähtivät taipaleelle\nomalla onnellaan. Kapeimmalla kohdalla oli solassa 30 virtahepoa,\nmuutamat niistä keskellä väylää. Venemiehiä pelotti kovasti laskea\nlähelle niitä, koska muka jokaisessa laumassa oli yksi hyvin häijy\nyksilö, joka huvikseen kaatoi veneitä. Livingstone ampui yhden\notuksista, saadakseen muut pakoon lähtemään. Ammuttuun virtahepoon\nkiinnitettiin köysi, jolla se aiottiin hinata rantaan soveliaaseen\nsatamapaikkaan, mutta krokotiilit kiskoivat otusta niin ankarasti, että\nse taas täytyi laskea valloilleen.\n\nKariban solan ja Kafuen suun välillä vilisi rannoilla suurta riistaa,\nkova kuivuus kun oli ajanut kaikki eläimet joelle, elefantit,\njalopeurat, monenlaiset antiloopit, puhvelit, villisiat, seebrat\nja apinat. Kafuen ohitse tultua olivat Kariban kosket laskettavat\nja sangen rohkeasti venemiehet ohjasivat aluksensa aallokossa.\nLivingstonen kanootin aalto täytti, mutta kaksi miestä paikalla hyppäsi\nvirtaan alusta keventääkseen, »jotta valkoinen mies pelastetaan», ja\nhe pakottivat vielä uimataidottoman batokankin esimerkkiä seuraamaan.\nTäten saatiin vene kevennetyksi, mutta matkatavarat kastuivat.\n\nMarraskuun 1 p. retkikunta saapui Sumboon, jossa Sambesi oli niin\nmatala, että sen poikki saattoi kahlata. Kebrabasan koskissa vesi oli\nmatalimmillaan, jonka vuoksi Livingstone päätti laskea nekin. Yksi\nkanooteista kuitenkin ajoi kallioihin ja kärsi haaksirikon. Ihmishenkiä\nei tosin menetetty, mutta kronometri, ilmapuntari ja t:ri Kitkin\npäiväkirja ja kasvitieteelliset piirrokset joutuivat aaltojen saaliiksi.\n\nTapaturman jälkeen eivät miehet enää tahtoneet uskaltaa jatkaa\nvenematkaa, mutta yhden päivän jalkamatka kuumilla kallioilla ja\npolttavassa hiekassa muutti heidän mielensä ja loppumatkakin kuljettiin\nsitten veneillä. Teteen saavuttuaan marraskuun 23:ntena oli Livingstone\nsiis jotenkin perusteellisesti tutustunut Sambesiin aina Seshekeä,\nmakololojen kaupunkia myöden. Tetestä hän »Ma Robertilla» lähti\nSambesin suuhun pyrkimään, mutta laiva oli jo niin kurjassa kunnossa,\nettä se täytyi ajaa hietasärkälle ja loppumatka kulkea kanooteilla.\nKongonen suussa odotettuaan retkikunta ilokseen tammikuun viimeisenä\npäivänä 1861 sai uuden höyrylaivansa »Pioneerin», joka oli edellistä\nsuurempi ja kaikin puolin parempi, vaikka valitettavasti kulki vähän\nliian syvässä. Parilla englantilaisella sotalaivalla saapuivat\nlähetyssaarnaajat, jotka Oxfordin ja Cambridgen yliopistot olivat\nvarustaneet Shiren ylämaahan lähetysasemaa perustamaan. Livingstone\noli Englannissa käydessään kehoittanut yliopistoja lähettämään\nlähetyssaarnaajia ja luuli tämän ylämaan tarjoavan heille parhaat\nedellytykset terveellisen ilmastonsa vuoksi, siellä kun muka ei\nkuumekaan ollut sen vaarallisempi kuin kotimaassa tavallinen vilustus.\nSitä paitsi hän luuli keksineensä varman parannuskeinon kuumetta\nvastaan, joka luulo kuitenkin osoittautui aivan pettäväksi.\n\n\n\nYliopistolähetys.\n\n\nYliopistolähetyksen johtaja oli piispa Mackenzie, Natalin entinen\narkkidiakoni, jolla oli apunaan neljä muuta pappismiestä ja pari\nmaallikkoa. Muutamia taiteilijoitakin seurasi mukana ja Kap-kaupungissa\nsiihen yhtyi useita kastettuja neekereitä. Heti Sambesin suulle\ntullessaan ja nähdessään, kuinka meren aallokko murtautui sen\nsuistamosärkkää vastaan, selvisi lähetystön jäsenille, ettei joesta\nkoskaan tulisi semmoista liikeväylää Afrikan sisustaan kuin Livingstone\noli kuvitellut, ja Livingstone itsekin oli tullut asiasta vakuutetuksi,\netenkin kun portugalilaiset seurusteluystävällisyydestään huolimatta\nmonella tavalla estelivät englantilaisten yrityksiä näillä heille\nkuuluvilla alueilla. Hän sen vuoksi ehdotti, että lähetystö nousisi\ntuleville vaikutusmailleen Rovumaa pitkin, joka laskee Intian mereen\n11:nnen leveyspiirin vaiheilla, se kun oli Portugalin valta-alueen\nulkopuolella. Ja sinne lähetystö lähti, vaikka piispa Mackenzie alussa\nvastustelikin, hän kun olisi tahtonut niin pian kuin suinkin päästä\nvastaisen toimintansa seuduille.\n\n\n\nRovuma.\n\n\nHelmik. 25 p. 1861 »Pioneer» saapui Rovuman suuhun, joka oli sekä\noivallinen satama, että vailla suistamosärkkää, eroten siinä\nsuhteessa edullisesti Afrikan enimmistä joista. Maisema oli sangen\nkaunista, mangrovemetsät pian katosivat ja oikealla ja vasemmalla\nkädellä oli kauniita, ebenpuumetsiä kasvavia vuorijonoja. Asukkaita\ntavattiin vähän, enimmäkseen arabialaisia, joiden orjatie kulki tästä\nsisämaahan. Kymmenen päivää »Pioneer» hitaasti nousi tätä jokea,\nmutta lopulta oli hiekkasärkkäin vuoksi mahdoton päästä kauemmaksi,\neikä ollut muuta neuvoa kuin palata takaisin. »Ja niin päättyi»,\nlausuu Rowley, eräs mukana olleista lähetyssaarnaajista; »ensimmäinen\nyritys Rovumalla. Mutta pettymyksestämme huolimatta oli oleskelumme\ntäällä sangen mieluisaa kaiken uutuuden, oivan ilmaston, maisemain\nkauneuden, näkemäimme outojen eläinten ja tapaamaimme ystävällisten\nihmisten vuoksi. Sairaudesta ei merkkiäkään; Afrikan jokien mainittu\nepäterveellisyys näytti meistä sadulta. En koskaan ole tuntenut\nitseäni terveemmäksi, ei koskaan minulle ruoka maittanut paremmin.»\nRetkeilijät eivät tienneet, että taudin loiset luultavasti jo olivat\nheidän veressään, vaikka kuume puhkesikin esiin vasta suistamossa,\njossa he ankkuroivat mangroverämeen ääreen. Ei kukaan voinut aavistaa,\nettä pieni sääsken purema oli siihen syynä, kaikki syyttivät\nmyrkyllisiä »miasmeja», joita muka räme huokui, ja huonoa juomavettä.\nKaikki laivassa olijat sairastuivat nyt kuumeeseen, niin ettei ollut\nmahdollista jatkaa, ennenkuin joitakuita jälleen parani konetta ja\nmerenkulkua hoitamaan. Livingstone poikkesi, heti kun liikkeelle\npääsi, Komorien Johanna saareen, josta lyhyen levon jälkeen jatkettiin\nSambesin suistamoon ja noustiin vanhaa reittiä Shiren ylämaahan. Laivan\nsyväkulkuisuus tuotti paljon haittaa, kerrankin täytyi Sambesilla\nviettää särkällä pari viikkoa, ennenkuin laiva saatiin irti. Usein sitä\ntäytyi keventää, ennenkuin päästiin matalain paikkain yli.\n\n\n\nOrjain vapauttaminen.\n\n\nHeinäkuun alussa retkikunta pääsi Shiren koskien alle Shibisan\nkylän luo, mutta täällä saatiin kuulla, että sotaiset ajavat olivat\nhyökänneet mangandshain kimppuun, joiden keskuuteen lähetysasema\naiottiin perustaa, ja että koko maa oli sodan jaloissa, kyliä\npoltettiin, asukkaita ryöstettiin orjuuteen. Siitä huolimatta\nlähetyssaarnaajat Livingstonen väen saattamina lähtivät ylämaahan,\njossa jo toisena päivänä tuli vastaan orjakaravaani, miehiä, naisia ja\nlapsia, kaikki sidottuina, jonon etupäässä, keskustassa ja takapäässä\npyssyillä asestettuja vartijoita, joista toiset puhalsivat sinkkisillä\ntorvilla, ikäänkuin ylvästellen suorittamistaan urotöistä. Heti\nenglantilaiset nähtyään vartijat kuitenkin livistivät metsään ja\nenglantilainen retkikunta paljoa arvelematta leikkasi vaimojen ja\nlasten siteet poikki ja päästeli miehet irti kahden metrin mittaisesta\norjahaarukasta, johon he olivat kaulastaan kiinnitetyt. Lasten joukossa\noli joku viisivuotiaskin. Muuan pieni poika tuli valkoisten luo ja\nsanoi: »Toiset sitoivat meidät ja antoivat meidän nähdä nälkää; te\nleikkaatte siteet poikki ja annatte meille ruokaa! Mitä miehiä te\nolette? Mistä te tulette?» Useita tästä äsken kotoaan raastetusta\njoukosta olivat kuljettajat murhanneet, kun he syystä tai toisesta\nhidastuttivat karavaanin kulkua. Kaikkiaan oli täten vapautettu 84\norjaa ja piispa päätti heistä muodostaa tulevan asemansa kantajoukon.\nSeuraavina päivinä retkikunta vapautti vielä lisää 64 orjaa, joten\nsen nyt paitsi omaa väkeään oli elätettävä ja vaatetettava 148 henkeä\norjuudesta vapautettuja.\n\n\n\nShiren ylämaan lähetysasema.\n\n\nPiispa Mackenzie päätti perustaa ensimmäisen asemansa Magomeroon, jossa\nsikäläisten mangandshain päällikkö mielihyvällä otti lähetyssaarnaajat\nvastaan. Tuskin oli retkikunta sinne päässyt, ennenkuin se kuuli\najavain läheisyydessä paraillaan ryöstävän ja hävittävän. Valkoiset\nriensivät kiiruumman kautta apuun ja oli vähällä syntyä kahakka.\nLivingstonen kuitenkin onnistui saada tämä estetyksi, mutta ryöstäjiä\nhän ei voinut pakottaa saalistaan takaisin luovuttamaan. Piispa ryhtyi\nsitten viipymättä seuralaisineen asemaansa rakentamaan ja kieltä\noppimaan.\n\nLivingstone veljensä ja t:ri Kirkin keralla palasi Shirelle ja lähti 6\np. elokuuta 1861 veneellä nousemaan Njassa järvelle, jota varten vene\nkuitenkin oli kannettava 64 kilometriä maata pitkin koskien ohi. Shire\noli niiden yläpuolella leveää suvantoa, jossa virtahevot valtavista\nkidoistaan puhalsivat veneeseen vettä, rannoilla oli suuria puhveli-\nja antilooppilaumoja, jotka kävivät virralla juomassa. Rosvoilevain\najavajoukkojen vuoksi oli vasenta rantaa kartettava. Pamalombo järven\nrannoilla kasvoi niin taaja neljän metrin korkuinen papyro-ruovosto,\nettei näkynyt ainoatakaan aukkoa. Suunnattomat sääskipilvet häälyivät\nveden päällä. Retkeilijät olivat päässeet selville siitä, että sääsket\nyleensä olivat kuumeseudun merkki, ja jatkoivat kiiruimman kautta\nmatkaa Njassalle, jonka viileä, miellyttävä ilma syysk. 2 p. huokui\nheitä vastaan.\n\n\n\nVenematka Njassalla.\n\n\nEnsi työkseen retkeläiset alkoivat mitata järven syvyyttä. Rannoilla\noli ensin ympäriinsä puolen mailin levyinen vaalean vihreä paarre,\njonka ulkopuolella vesi muuttui indigosiniseksi kuten Intian meressä.\nMailin päässä rannasta oli syvyys 30 metriä, kauempana pohjoisessa ei\n70 metrilläkään enää tavattu pohjaa. Länsirannalla, jota retkeilijät\nnousivat, oli hietaisia lahdelmia toinen toisensa jälkeen. Eräässä\nvuorilahdelmassa oli 200 metriä syvää ja ulompana ei 240 metrillä\ntavattu pohjaa.\n\nVuodenaika oli matkustamiselle sangen epäedullinen. Syystasausmyrskyjen\nvuoksi ei käynyt kulkeminen järven poikki itärannalle ja sumu ja auer\nhaittasivat näkemistä, verhoten etäisyydet vaippaansa.\n\nNjassa näytti olevan joka puolelta vuorien piirittämä, mutta\nlänsirannan vuoret näyttivät olevan vain kaunismetsäisen ylänkömaan\nreunaa. Samoin kuin kaikki ylänköjen ympäröimät järvet on Njassakin\nkovin myrskyinen ja varsinkin nyt, syys- ja lokakuussa, sattui\näkkimyrskyjä tiheään. Usein veneen, vienon tuulen vetämänä,\npurjehtiessa sen sinistä pintaa, syntyi äkkiarvaamatta raivoisa myrsky,\njoka kohotti veden vaarallisiin aaltoihin. Kerran täytyi ankkuroida\nulos järvelle 13 metrin vedelle, kun rantahyökyjen vuoksi oli mahdoton\nlaskea maihin. Kuusi tuntia retkeläiset täten viettivät väistellen\ntyrskyviä korkeita aaltoja, jotka ilman mukana olevan merimiehen\nvalppautta varmaan olisivat veneen täyttäneet. Kaiken aikaa häälyi\nheidän päällään vuorilta tullut sankka pilvi ja ympärillä lenteli\nyökorppeja, joita tavallisesti ei koskaan päivällä näkynyt. Mustat\nsoutajat olivat merikipeinä ja kantajat, jotka kulkivat rantaa pitkin\nretkikunnan kuormastoa kuljettaen, seisoivat äyräillä ja valittivat,\nhuutaen: »He ovat tuhon omat kaikki! He ovat jo kuin kuolleet!»\nSitä suurempi oli heidän ilonsa, kun myrsky vihdoin taukosi ja vene\nsaapui maihin. Livingstone jätti sitten veneen hoidon irlantilaisen\nmerimiehensä asiaksi ja tämä kulki varovaisesti, odotellen maalla usein\npäiväkausia myrskyn asettumista, ennenkuin antoi matkaa jatkaa.\n\nJärven rannat olivat hedelmälliset ja järven ja korkean takamaan\nvälillä oli monessa kohden lakeuksia. Pohjoista kohti vuoret\nkävivät korkeammiksi ja toinen toisensa takaa yhä korkeammalle\nkummuten muodostivat sangen kauniita maisemia. Ei vielä missään\nollut Livingstone Afrikassa tavannut niin taajaa asutusta kuin\nNjassan rannoilla. Etelärannalla oli melkein katkeamaton rivi kyliä.\nIhmisiä kokoontui laumoittain katsomaan näitä outoja kulkijoita,\njoita he sanoivat »villieläimiksi», ja varsinkaan he eivät voineet\nkylläkseen kummastella heidän syöntiään. Veroa ei kiristetty kuin\npoikkeustapauksissa. Monenlaisia viljoja kasvatettiin, mutta\npohjoisessa oli maniokki eli kassava ja pahentunut kala väestön\npääasiallisena ravintona. Pohjoisen puolessa asukkaitten oli tapana\nerikoisina vuodenaikoina korjata eräs sangen omituinen sato.\nRetkeilijät näkivät niihin seutuihin saapuessaan järven päällä sankan\npilven, ikäänkuin hyvin laajasta metsänpalosta. Mutta kun seuraavana\npäivänä purjehdittiin tämmöisen pilven läpi, niin huomattiinkin,\nettei se ollut savua eikä sumuakaan, vaan muodostunut hyvin pienistä\nsääskistä, joita oli niin suunnattoman paljon, että ne täyttivät ilman\nvaltavaan korkeuteen saakka ja häälyivät aivan veden pinnallakin,\nveteen kuitenkaan putoamatta. Tämän elävän pilven läpi kuljettaissa\ntäytyi sulkea suu ja silmät, sillä pilvenhiukkasia satoi kasvoille kuin\nlumihiutaleita. Vene oli lukemattomien sääskien verhoama, kun se pääsi\npilvestä. Alkuasukkaitten tapana oli yöllä kerätä näitä hyönteisiä\nja keittää niistä paksuja limppuja, joihin meni monta miljoonaa\nhyönteistä. Sääskilimppu oli tuumaa vahva ja lautasen kokoinen. Sisältä\nse oli musta eikä maku ollut hullumpi — se muistutti kaviaaria tai\nsuolattuja heinäsirkkoja.\n\nErinomaisia kalojakin Njassassa oli, enimmäkseen siihen saakka\ntuntemattomia lajeja. Mpanga, joka kuuluu karppeihin, nousi jokia\nlähteille saakka mätiään laskemaan kuten meillä lohi. Sen pituus\noli 75 sm ja se oli retkeilijäin mielestä paremman makuinen kuin\nainoakaan toinen afrikkalalainen kala. Asukkaat pyydystivät sitä\nkoppaloukuilla ja verkoilla ja onkimallakin. Poikasia pyydystettiin\nhyvin pienisilmäisillä verkoilla. Alkuasukkaat kalastivat järvessä\nahkeraan, lähtien selälle kanooteilla, joita oli kokonaisia laivastoja\nyhdessä parvessa, ja he rohkenivat lähteä melkoiseen aallokkoonkin.\nMiehet aina meloivat seisoaltaan. Rantaväestö näytti hyvin laiskalta,\nmiehiä makaili varjoisain puitten alla joukoittain pitkin päivää.\nSyytä kysyttäessä saatiin kuitenkin kuulla, että makaajat olivat\nsuurimman osan yötä olleet ankarassa työssä. Iltapäivällä he jälleen\nalkoivat virota ja parsia verkkojaan, jotka he sitten kuljettivat\nkanootteihinsa, lähteäkseen heti yön tultua pyyntipaikoilleen. Vaikka\nNjassassa on paljon suuria krokotiileja, eivät kalastajat sanoneet\nniiden usein tekevän heille pahaa. Jos krokotiileilla on riittävästi\nkaloja syödäkseen, eivät ne käy ihmisten kimppuun. Mutta jos vesi on\nsameaa, käyvät ne hyvin vaarallisiksi, koska ne silloin eivät näe\nvarsinaista saalistaan.\n\nNjassan rantueen asukkaat eivät olleet kaunista kansaa. Naiset\nvarsinkin olivat hyvin rumia ja rumuuttaan he vielä lisäsivät suurella\npelelerenkaalla, joka heillä oli ylähuulessaan ja toisilla vielä\nalahuulessaankin. Pelelet oli tehty tinasta, valkoisesta kvartsista\ntai veripunaisesta piippusavesta, joka varsinkin oli muodissa. Kaikki\nasukkaat olivat tatuoidut kiireestä kantapäähän, kukin heimo omilla\ntunnuskuvillaan. Hampaansa he viilasivat teräviksi. Vaatteita ei\nkäytetty kuin nimeksi. Vieraita kohtaan he enimmäkseen osoittivat\nsuurta anteliaisuutta. Jossain kohden yritettiin kuitenkin varastaa,\nniin että valkoiset eräänä yönä menettivät suuren osan vaatteistaan ja\njoutuivat siitä pahaan pulaan.\n\nPohjan puolessa oli kuitenkin rauhatonta. Siellä asui ylängöllä masitu\nniminen rosvokansa, joka alkuaan oli tullut Sambesin eteläpuolelta ja\nkuului zuluihin. Hiljakkoin nämä olivat rosvoilleet ja ryöstelleet\njärven rantakylissäkin aina kahdenteentoista leveysasteeseen saakka,\nja vain pari kylää oli menestyksellä puolustanut itseään heitä vastaan\neuforbia-aitain avulla, joilla heidän kylänsä olivat ympäröidyt.\nEuforbia-aitoja käytetään vaarallisten okainsa vuoksi varustuksina\nsuuressa osassa Afrikkaa. Livingstonen kantajat pelästyivät ruumiita ja\npalaneita kyliä tavatessaan niin pahasti, että he, taipaleella vielä\nseitsemän masiturosvoa tavattuaan, pyysivät päästä takaisin palaamaan,\njohon Livingstone suostuikin. Itse hän vielä parin rohkeimman miehen\nkanssa kulki neljä päivämatkaa kauemmaksi pohjoiseen tavatakseen\nsovitulla yhtymäpaikalla veneen, jonka hän oli jättänyt, kun miehet\nilman häntä eivät enää olisi ensinkään uskaltaneet edetä. Pohjoisempana\noli ranta täynnään syviä rotkolaaksoja, joiden pohjalla aina juoksi\npuro, ja matkan teko oli sen vuoksi ylen vaikeaa. Pohjoisimmasta\nkohdasta, johon retkeilijät saapuivat, noin 11 asteelta eteläistä\nleveyttä, ei Njassan päätä vielä näkynyt — järven koko pituus on noin\n560 kilometriä, sataa kilometriä vähemmän kuin Pohjanlahden — mutta\nretkeilijät saattoivat arvata, että pohjoispää oli vuorien sulkema.\n\nKankaan ja muitten kauppatavarain lähetessä loppuaan he kääntyivät\ntakaisin.\n\n\n\nPakolaisia.\n\n\nPamalombo järven ruovoston turvissa he paluumatkalla tapasivat\nmangandshaperheitä, jotka olivat sinne paenneet ajavain edellä.\nNiin sankkaa oli papyroruovosto, että se kuin veteen lyödyt paalut\ntaivutettujen latvainsa päällä kannatti mangandshain majoja ja että\nnämä pitkin hyllyvää ruovostoa saattoivat vaaratta kulkea majasta\ntoiseen. Ruovosto nousi ja laski jalkain alla kuin ohut syysjää. Majain\nja rannan väliin oli jätetty leveä taaja papyrovyöhyke, eikä maalta\nkukaan olisi voinut aavistaa, että tiheän vihannan ruokometsän takana\nasui eläviä olennoita. Mangandshat kulkivat näihin majoihinsa veneillä\nja pyydystivät ravinnokseen järven oivallisia kaloja. Loppumatkalla\nretkeläiset tapasivat 1000 miehen suuruisen ajavajoukon, jonka\nsanottiin olevan matkalla hävittämään Magomeron lähetysasemaa. Sangen\nuupuneina retkeilijät marraskuun 18:ntena 1861 saapuivat laivalleen,\nlähes kolme kuukautta retkellä viivyttyään.\n\nKuusi päivää myöhemmin saapui piispa Mackenzie laivalle muutamain\nmerimiesten kanssa, jotka olivat olleet ylämaassa parannuksella, ja oli\nmitä parhaissa voimissa ja täynnään valoisia tulevaisuuden toiveita.\n»Ajavat oli», kirjoittaa Livingstone, »voitettu ja karkoitettu meidän\nNjassalla ollessamme, jonka jälkeen he olivat lähettäneet sanan, että\nhe halusivat elää englantilaisten kanssa rauhassa. Magomeroon oli\nasettunut lähetysaseman turviin paljon mangandshoja ja toivottiin\norjakaupan pian lakkaavan ylämaassa ja väestön sitten hyvässä turvassa\nvoivan antautua rauhan töihin. Lähetysaseman luultiin pian voivan\ntulla omillaan toimeen, se kun ryhtyi maata viljelemään samoin kuin\nportugalilaisetkin Sennassa ja Kilimanessa. Burrup, tarmokas nuori\nmies, oli saapunut Shibisan kylään kanootilla päivää ennenkuin piispa.\nHaavalääkäri ja eräs maallikkoveli seurasivat häntä toisessa kanootissa.\n\n»Pioneer» oli liian syväkulkuinen Shiren latvapuolelle, näytti\nkäytännöllisemmältä seuraavalla kerralla nousta sillä vain Ruon, Shiren\nsyrjäjoen suulle saakka. Piispa sen vuoksi päätti rutkia Magomeron\nmaan tämän joen suulle saakka ja seuraavassa tammikuussa tavata siellä\nlaivan ja sillä tulevat sisarensa ja rouva Burrupin. Näin sovittiin,\nennenkuin erosimme ja hyvä piispa ja Burrup, joita meidän ei suotu\nsen koommin nähdä, erosivat meistä. He huutivat kolme sydämellistä\n»cheeriä» (eläköön) rannalle lähtiessään ja saivat kolme vastaukseksi,\njonka jälkeen lähdimme laivoinemme pois.»\n\nRowley vain jäi eloon kertomaan näitten urheitten lähetyssaarnaajain\nsurullisesta kohtalosta.\n\n\n\nYliopistolähetyksen tuhoutuminen.\n\n\nJoku aika sen jälkeen kuin lähetyssaarnaajat olivat Magomeroon\nasettuneet, pitivät mangandshain päälliköt suuren kokouksen, jossa he\npyysivät lähetyssaarnaajain apua ajavoja vastaan, ja asiaa mietittyään\nvalkoiset tähän suostuivat, kun ei näyttänyt olevan toiveita siitä,\nettä rauha muutoin saataisiin palautetuksi.\n\nElokuun 14:ntenä lähetyssaarnaajat luokseen muuttaneitten makololoitten\nja tuhatkunnan mangadshan kanssa lähtivät liikkeelle. Ajavain\nhyvin varustettu armeija tavattiin ja kun vihollinen ei suostunut\nminkäänlaisiin keskusteluihin, ei auttanut muuta kuin tapella. Piispa\nlähetti pienen joukon hyökkäämään vihollisen sivustaan, itse hän johti\npääjoukkoa. Laukaustenvaihdon jälkeen ajavat perääntyivät kantomatkan\nulkopuolelle, mutta piispan toverit ampuivat silloin heidän päänsä yli\npuolen kilometrin päästä kauas kantavalla kiväärillä, ja näiden luotien\npitkä lentomatka säikäytti ajavoja siihen määrään, että koko armeija\npötki pakoon. Piispa palasi voittoisana Magomeroon sotaretkeltä, jolla\nei vuotanut verta ensinkään. Edelleenkin hän piti kurissa ryösteleviä\najavajoukkoja, vapauttaen heidän käsistään satoja kurjia vaimoja ja\nlapsia. Lähetystön jäsenien ja pakolaisten ruokkiminen alkoi kuitenkin\ntuottaa paljon huolta. Magomeron ympäristössä kun ei ensinkään pidetty\nkarjaa ja viljelykset olivat heikot eivätkä lähetystön omat vainiot\nvielä paljon tuottaneet. Toiselta puolen alkoivat lähetyssaarnaajat\nmangandshoissa huomata melko lailla huonojakin puolia ja ajavoissa\ntaas hyviä, oloihin perehdyttyään he alkoivat leppeämmin arvostella\najavoja, jotka olivat kotiseudultaan karkoitettu kansa ja elivät täällä\npakolaisina, suurin osa rauhallisesti.\n\nPiispa Mackenzie lähetti sitten pari lähetyssaarnaajista Ruo joelle\ntietä tutkimaan, mutta joella lähetyssaarnaajat ryöstettiin ja muutamia\nheidän kantajistaan otettiin vangiksi. Piispan täytyi tehdä kylään uusi\nsotaretki, jok muutoin menestyi kaikin puolin hyvin paitsi että mukana\nolevat valkoiset luultavasti silloin saivat kuumetartunnan vereensä.\n\nRetkeltä palattuaan piispa Mackenzie Burrupin kanssa lähti Shirelle,\njonne Livingstonen piti tulla heitä hakemaan ollen tammikuun 1:nä\n1862 Ruon suussa. Piispa pääsi kuitenkin vastoinkäymistensä vuoksi\nlähtemään vasta tammik. 2:na ja vasta 8:ntena hän Shibisan kylästä sai\nveneen Shireä laskeakseen. Matkalla vene kaatui ja lähetyssaarnaajat\nmenettivät lääkkeensä ja kahvi- ja tee-eväänsä. 10:ntenä saapuessaan\nRuon suuhun he saivat kokea sen suuren pettymyksen, että Livingstone\njo oli lähtenyt paluumatkalle. Molemmat lähetyssaarnaajat sairastuivat\nkuumeeseen, joka kiniinin puutteessa pian kävi ylivoimaiseksi, ja\nkuukauden viimeisenä päivänä piispa kuoli. Burrup hautasi hänet Ruon\nsuuhun ja kannatti sitten itsensä takaisin Magomeroon, jossa hänkin\nhelmikuun lopulla kuoli. Pian sen jälkeen tuli tieto, että Shirelle oli\nShibisan kylän luo tullut englantilaisen sotalaivan vene, jossa paitsi\nkuumeeseen sairastunutta kapteenia saapui Mackenzien sisar ja Burrupin\npuoliso. Surusanomat saatuaan ei näille jäänyt muuta neuvoa kuin palata\nmurtunein mielin kotimaahansa.\n\nYlämaahan jääneet lähetyssaarnaajat muuttivat nyt asemansa Shiren\nrannalle ollakseen kauempana mangandshain ja ajavain taisteluista,\nmutta siellä tuota pikaa vielä kaksi heistä kuoli ja eloon jääneet\npyysivät päästä lauhkeampaan ilmastoon henkensä säilyttääkseen. Täten\noli yliopistoiähetys saanut surullisen lopun.\n\nLivingstoneen nämä kohtalon iskut koskivat syvästi, mutta vielä\nvälittömämpi suru häntä kohtasi, kun hänen puolisonsakin, joka\nniinikään oli Englannista palannut, huhtikuun 27:ntenä 1862\nShupangassa, Sambesin suistamassa, sortui kuumeen uhriksi.\n\nLivingstone oli Englannista saanut omalla kustannuksellaan tilaamansa\nuuden höyrylaivan, »Lady Njassan», jonka hän aikoi kappaleittain\nkuljettaa Shiren koskien ohi Njassalle, mutta kun tästä ei tullut\nmitään, kokosi hän laivan Shupangassa ja tämän työn kestäessä hänen\nvaimonsa kuoli.\n\nKotimaassa Englannissa herätti yliopistolähetyksen surullinen\nkohtalo suurta surua ja ynseyttä koko Sambesiyritysrä kohtaan. Sitä\nvarsinkaan ei hyväksytty, että lähetyssaarnaajat olivat ottaneet osaa\nalkuasukkaitten sotiin, mutta näyttää siltä, ettei heidän vaikeata\nasemaansa osattu asianmukaisesti arvostella. Rauhallinen ympäristö oli\ntietysti välttämätön ehto lähetystyön onnistumiselle, mutta sitä paitsi\nheidän saamissaan ohjeissa nimenomaan sanottiin, että perustettavain\nasemain tärkeimpiä päämääriä oli orjakaupan hävittäminen. Moitittiin\nmyös Livingstonea siitä, ettei hän kyennyt niin suurta yritystä\njohtamaan, ja nämä moitteet näyttävät olleen ansaittuja. Lisäksi\nLivingstonen luonteessa oli ilmaantunut epätasaisuuksia, jotka\nvaikuttivat, ettei sopu hänen ja hänen apulaistensa kanssa ollut niin\nhyvä, kuin olisi ollut suotavaa.\n\nKesäkuussa 1862 »Lady Njassa» laskettiin Shupangassa vesille.\nTilaisuuteen oli saapunut paljon alkuasukkaita katsomaan, pysyisikö\ntodella rautainen laiva veden päällä. »Kun me», sanoivat alkuasukkaat,\n»heitämme veteen kuokan taikka kuinka pienen palan rautaa tahansa, niin\nuppoaa se paikalla. Kuinka siis näin suunnaton kasa rautaa pysyisi\nveden päällä? Sen täytyy upota.» Vähemmistö kuitenkin oli sitä mieltä,\nettä valkoisilla oli siihenkin rohtonsa, vaikkapa rauta ei olekaan\nafrikkalaisia.\n\n\n\nOrjastajain kamalat jäljet.\n\n\nVuoden 1863 alussa hän molemmilla laivoillaan taas lähti Shupaugasta.\nHänen viime kerran Shirellä käydessään oli rannoilla asunut lukuisa\nväestö, mutta nyt oli kaikki hävitetty, kylät poltettu ja kuolon\nhiljaisuus vallitsi siellä, missä ennen iloinen laulu oli kaikunut.\nTeillä vaaleni luurankoja, ruumiiden haju täytti ilman ja joessa\nuiskenteli ruumiita krokotiilien saaliina.\n\nSydäntä särkeviä kauhun kuvia kohtasi kaikkialla. Majainsa edessä\nmakasi melkein luurangoiksi laihtuneita ihmisiä odottamassa kuolemaa.\nJoka päivä takertui laivan siipiin kuolleita. Laivan perässä nousi\nkerrankin pinnalle pojan ruumis ja samalla suunnaton krokotiili\najokoiran nopeudella hyökkäsi sen kimppuun, kävi ruumiiseen kiinni\nja ravisti sitä kuin koira rottaa. Paljon toisia iljettäviä petoja\nkiiruhti saaliin jakoon ja pitkillä pyrstöillään ne piiskasivat veden\nkuohuihin ja katosivat vasta, kun saaliista ei ollut mitään jäljellä.\nKaikkialla vilisi krokotiileja, puoleensataa niitä lojui pienillä\nsärkillä.\n\nTämän hävityksen toimeenpanija oli Mariano niminen mulatti, jonka\nentiset rosvoretket olivat olleet niin julkeita, että portugalilaisten\nviranomaisten lopulta oli täytynyt vangita hänet ja tuomita hänet\nmaksamaan sakkoa. Näitä sakkorahoja kootakseen hän oli sitten päässyt\nvankeudesta, mutta sen sijaan että hän olisi lupauksensa mukaan\nkoonnut sisämaasta norsunluusaataviaan, hän olikin varustanut uuden\norjastusretken ja riehui nyt kamalammin kuin koskaan ennen.\n\nLivingstone päätti rohkeasti tehdä, mitä saattoi, tämän kamalan kaupan\nlopettamiseksi. Samotessaan Shireltä ylämaahan hän omin luvin vapautti\nkaikki vastaan tulevat orjalähetykset, vaikkapa osa orjista oli\nportugalilaisen kuvernöörin laskuun ostettu. Orjakauppiaat pakenivat\nsuin päin.\n\n\n\nOrjakauppiaat Njassalla.\n\n\nNjassa järvelläkin orjakauppa kukoisti. Arabialaiset olivat rakentaneet\njärven keskivaiheille lautan, joka taukoamatta kuljetti orjalähetyksiä\njärven poikki. Toinen orjatie kulki järven eteläpäitse Mosambikiin,\nkolmas Kiloaan. Livingstonen tietojen mukaan lähetettiin Sahsibarista\nvuosittain maailmanmarkkinoille 19,000 Njassan ylämaasta anastettua\norjaa. Näiden lisäksi tulivat vielä portugalilaisten orjamarkkinoille\ntuodut. Mutta nämä myydyt orjat olivat vain murto-osa kaikista niistä\nonnettomista, jotka tämän häpeällisen ammatin kautta tuhoutuivat.\n»Mutta kun aivan alussaan näimme tämän mellastuksen», kirjoittaa\nLivingstone, »saimme käsityksen sen kauhuista, Saatana totisesti oli\ntänne asettunut. Paitsi niitä, jotka vangiksi otetaan, murhataan toisia\ntuhansittain, taikka sortuvat he nälkään ja haavoihinsa orjanajajain\nkarkoitettua heidät kylistään. Ne lukuisat luurangot, joita tapasimme\nvuorilla ja metsissä, pienien vesipaikkain ääressä ja erämaan poluilla,\ntodistavat tämän helvetillisen urheilun kauheita tuhotöitä. Varma\nvakuutukseni on, ettei viidesosakaan, eipä Shiren laaksossa edes\nkymmenesosakaan näistä onnettomista jää henkiin.»\n\nLivingstone paljasti maailmalle kaikki nämä hirmut ja kuinka\nportugalilaiset viranomaiset tätä orjakauppaa salaa kannattivat,\nollen maaherrasta alkaen siinä osakkaina, ja hänen kertomuksensa teki\nniin syvän vaikutuksen Englannissa ja koko Euroopassakin, että sitä\non pidettävä ratkaisevana vaikuttimena orjakaupan lopettamiseen.\nPortugalin hallitus tosin oli laatinut alkuasukkaitten parasta\ntarkoittavia lakeja, mutta kun se samalla Sambesi-maahan lähetti\nkaikkein huonoimpia aineksia virkamiehiksi ja varusväeksi, jäivät nämä\nlait kuolleeksi kirjaimeksi ja rivo mielivalta turmeli siihen määrään\nkaikki olot, että maa portugalilaisille itselleenkin oli ilmetty\nhelvetti maan päällä.\n\nLivingstoneen yhtyi Shirellä Thomson niminen matkustaja, joka oli\nsaksalaisen v. Deckenin keralla käynyt Kilimandjarolla ja nyt tuli\nLivingstonen keralla geologisia töitä suorittamaan. Parin kuukauden\nkuluttua hänet kaivettiin Murchison-putouksen alla maan poveen, seudun\nvaarallisten kuumeitten uutena uhrina.\n\n\n\nUusi retki Njassalle.\n\n\nLivingstone lähti jälleen Shiren koskien alta maisin Njassalle, mutta\nnyt tuotti kantajain ja ruoan puute suurta haittaa, väestöstä kun suuri\nosa oli tapettu, ryöstetty pois tai tauteihin kuollut. T:ri Kirk ja\nLivingstonen veli sairastuivat niin pahoin, että heidän täytyi palata\nEnglantiin. Kuusi viikkoa myöhemmin, heinäkuun 2:na 1863, Livingstonen\nsaavutti tieto, että Englannin hallitus oli päättänyt lopettaa\nkoko yrityksen, retkikunnan toimet kun eivät näyttäneet johtavan\ntoivottuun tulokseen. Livingstone kuitenkin päätti vielä käydä Njassan\nlänsipuolella olevassa ylämaassa, ennenkuin hän hallituksen käskyä\ntotellen lähti paluumatkalle.\n\nHän kulki nyt Shiren koskilta koko matkan jalan, oikaisten entistä\nsuorempaa suuntaa muutamain pienien jokien laaksoja Njassan\nlänsirannalle. Väestö hänen näkemissään maissa viljeli uutteraan maata,\npääviljana maissia, joka uuden maailman vilja siis oli näille seuduille\nennättänyt paljon ennen valkoista tutkimusretkeilijää. Vainioita\nkasteltiin keinotekoisesti, rikkaruohot perattiin pois ja poltettiin\nja tuhka levitettiin vainioille lannaksi. Ainoa maanmuokkausase oli\nkuokka. Mutta kaikkialla pelättiin masituja ja arabialaisia, joilla\neräässä rantakylässä oli veneenveistämönsä niiden aluksien rakentamista\nvarten, joilla he kuljettivat orjansa Njassan itärannalle. Syyskuun\npuolivälissä Livingstone jätti Njassan noustakseen sen länsipuolella\nolevalle ylängölle. 1100 metrin korkuiselta kukkulalta hän näki\nlaajalti yli vehmaan ylätasangon, jolla oli paljon jokia. Kauas hän ei\nkuitenkaan voinut tälle ylängölle kulkea, hänen väkensä kun ei kestänyt\nsen läpitunkevia viileitä tuulia. Sitä paitsi oli puute kunnollisista\nravintoaineista, ja pohjoisempana riehuivat orjastajat. Kaikesta\nhuolimatta hän nyt olisi kulkenut Njassan ympäri, ellei nimenomainen\nkäsky olisi velvoittanut häntä palaamaan ja kuljettamaan »Pioneeria»\ntakaisin merelle.\n\nTammikuun 19 p. 186 »Pioneer» lähti koskien alta Shireä laskemaan, joki\noli sateitten johdosta paisunut ja kulku oli verraten helppoa. Ennen\nSambesin saavuttamista Livingstone sai sen lohdullisen tiedon, että\nmulatti Mariano, joka oli niin kauheasti maassa murhannut ja polttanut,\nirstailunsa johdosta oli kuollut. Sambesin suulta Livingstone matkusti\nBombayhin myydäkseen »Lady Njassan», jonka hän oli omilla varoillaan\nteettänyt, ja vasta sieltä hän lähti kotia, kuusi vuotta Sambesin ja\nShiren tutkimukseen käytettyään.\n\nLivingstone oli laivansa vuoksi velkaantunut, ja kun hallitus ei\nottanut laivaa omaan laskuunsa, täytyi hänen koettaa myydä se niin\nedullisesti kuin suinkin. Sitä varten hän päätti tehdä koko tuon\npitkän merimatkan tällä pienellä laivallaan, koska rahti olisi tullut\nkalliiksi. Miehistönä hänellä oli vain 16 orjuudesta vapautettua\nneekerinuorukaista, joista ei kukaan ollut ennen edes nähnyt merta. Ja\nhän oli ainoa koko joukosta, joka ymmärsi merenkulkua ja osasi hoitaa\nhöyrykonetta. Jumalaan ja hyvään onneensa luottaen hän lähti kuukauden\nkestävälle matkalleen saapuen onnellisesti Bombayhin, jonka väljässä\nsatamassa hänen pikkualuksensa oli kokonaisen päivän, ennenkuin\nviranomaiset huomasivat sen. Vain kolmannen osan hän sai siitä, mitä\nlaiva oli hänelle maksanut, ja tämänkin summan hän menetti, kun se\npankki, johon hän oli rahat tallettanut, teki vararikon.\n\nLivingstone jätti mukanaan tuomansa neekerinuorukaiset Bombayn luona\nolevalle Nassikin lähetysasemalle, jossa jo ennestään oli paljon\nenglantilaisten risteilijäin vapauttamia neekerinuorukaisia saamassa\nkristillisen koulukasvatuksen ja oppimassa monenlaista ammattitaitoa.\nNäistä nuorukaisista Livingstone sitten sai viimeiselle retkelleen\nuskollisimmat seuralaisensa.\n\nKotimaassa vanhat ystävät ottivat Livingstonen mitä lämpimimmin\nvastaan, mutta kieltämättä hallitus ja suuri yleisö olivat Sambesin\nretken suhteen pettyneet. Hän oli edellisillä matkoillaan saanut\naikaan niin paljon niin vähillä varoilla, että oli luultu hänen nyt\nsaavuttavan suurenmoisia tuloksia. Nämä moitteet olivat kuitenkin\nsangen ansaitsemattomat ja perustuivat olojen tuntemattomuuteen.\nYleisön kylmenemiseen vaikutti sekin seikka, ettei Livingstone enää\nollut ainoa kuulu Afrikan matkustaja, Speke kun sillä välin oli\ntutkinut suuremman Niilin lähdejärvistä ja Baker samaan aikaan oli\nmatkalla pienemmälle. Myöhempi aika on kuitenkin osoittanut, että juuri\nSambesi-retki oli mitä tärkein Englannin vastaiselle valta-asemalle\nAfrikassa. Ei kauaakaan kulunut, ennenkuin englantilaiset\nlähetyssaarnaajat kuumetaudeista, orjasodista ja hengenvaaroista\nhuolimatta alkoivat perustaa lähetysasemia kaikkiin niihin uusiin\nmaihin, jotka Livingstone oli avannut. Lähetyssaarnaajat estivät\nportugalilaisia levittämästä sisämaahan valtaansa. Lähetyssaarnaajain\navuksi tulivat kauppakomppaniat, joista kehittyivät suuret valtiolliset\nyritykset ja Livingstonen löytöjen ja niiden seurauksien perustuksella\nEnglannin hallitus vihdoin saattoi vaatia itselleen nykyiset Rhodesiat\nja Njassan ja Shiren ylämaan, jotka sen afrikkalaisissa alusmaissa\nmuodostavat erittäin tärkeän renkaan.\n\n\n\n\nLivingstonen viimeinen matka.\n\n\nJulkaistuaan kertomuksensa Sambesin retkikunnan vaiheista Livingstone\noli kahden vaiheilla, minkä hän nyt valitsisi toimialakseen. Ystävät\nkehottivat häntä jäämään kotimaahan ja jättämään Afrikan tutkimusten\njatkamisen nuoremmille. Niin hän jo näyttää päättäneenkin tehdä ja\nelää loppuikänsä perheensä keralla — hän oli jo 53 vuoden vanha — ja\nkun siis Sir Roderick Murchison ystävineen kehoitti häntä lähtemään\nAfrikkaan jatkamaan töitään, ehdotti hän nuorempaa miestä sijalleen.\nMutta kun hänen ehdottamansa nuorempi henkilö ei suostunut lähtemään,\nellei hänelle taattu runsasta rahallista korvausta, päätti Livingstone\nlopultakin lähteä itse. Hallitus nimitti hänet palkattomaksi\nkonsuliksi, avustaen retkeä rahallisesti vain 500 punnalla ja\nmaantieteellinen seura antoi saman verran. Pääosan kustannuksista\nsuorittivat yksityiset henkilöt. Retken päätarkoitus oli Njassan ja\nTanganjikan välisen vedenjakajan tutkiminen, joka Livingstonelta oli\nedellisellä matkalla jäänyt kesken. Hän oli tosin taipuvainen uskomaan,\nettä Speke, Baker ja Burton jo olivat ratkaisseet Niilin kysymyksen,\nmutta kuta kauemmin hän asiaa ajatteli, sitä enemmän hän tuli\nvakuutetuksi siitä, että Niilin lähteet olivatkin kauempana etelässä,\nja nämä luulotellut eteläiset latvahaarat hän nyt toivoi selville\nsaavansa.\n\nLähtiessään kolmannelle retkelleen Livingstone poikkesi Bombayhin\nja otti sinne jättämistään neekerinuorukaisista, nassikpojista,\nosan palvelukseensa. Näistä tuli sitten Susi, hänen lähin miehensä,\nkuuluksi. Sitä paitsi hän palkkasi siipoisotilaita retkikuntansa\nturvaksi ja Komoreilta Johanna saaresta kymmenkunnan miestä.\nEnglantilainen sotalaiva vei retkikunnan maihin Mikindanin lahteen,\njoka on jonkun verran pohjoiseen Rovuman suusta. Sieltä alkoi maamatka.\n\nKun Livingstone huhtikuun 5:ntenä 1866 lähti Mikindanista sisämaahan\ntunkeutumaan, oli hänellä melkoinen matkue johdossaan, 12 intialaista\nsotamiestä, kymmenen johannalaista, seitsemän nassikpoikaa ja kaksi\nmiestä Sambesin laaksosta, ynnä 6 kameelia, puhveleita, muuleja ja\naaseja kuormajuhdiksi. Hän toivoi nimittäin juhtien avulla voivansa\nkuljettaa mukanaan verraten paljon tavaraa ja tulla toimeen vähillä\nkantajilla, joista varsinkin hävitetyillä ja autioilla alueilla oli\npaljon vastusta, ravinnon hankkimisen käydessä vaikeaksi.\n\n\n\nOnneton alkumatka.\n\n\nMatka oli kuitenkin heti alun pitäen sangen hankalaa ja vastuksellista\nväen nurkumisen ja Rovuman taajain rantametsien vuoksi. Polku oli\nkirveellä auki raivattava, eivätkä kameelit kuormineen sittenkään\ntahtoneet voida sitä kulkea. Intialaiset ja komorilaiset sangen pian\nsuuttuivat siihen määrään, että tahtoivat pakottaa Livingstonen\npalaamaan takaisin. Sitä varten he rääkkäsivät kuormajuhtia, niin että\nne taipaleelle sortuivat — osa tsetse-kärpäsienkin puremana — ja sitten\nyllyttelivät alkuasukkaita Livingstonea vastaan. Hänen täytyi jotenkin\npian lähettää sotilaat takaisin rannikolle, heistä kun ei ollut muuta\nkuin harmia. Heinäkuun 18:ntena 1866 Livingstone pienen joukkonsa\nkera saapui erääseen Jao-maan kylään, josta oli laaja näköala Njassa\njärvelle. Monta miestä oli erämaassa karannut ja matkaa jatkettaessa\nkarkasi jälleen kaksi vapautettua orjaa, sitten useita komorilaisia\njohtajineen.\n\nLivingstonen havaintojen mukaan oli suuri osa Jao-maasta ennen\nharjoittanut suurenmoista raudan sulatusta ja viljan viljelystä.\nKaikkialla näkyi särkyneitä sulatuspatoja ja harjuja, joilla oli viljaa\nkasvatettu. Keskinäiset sodat ja nälänhädät olivat hävittäneet suuren\nosan kansasta sukupuuttoon, mutta siitä huolimatta olivat eloon jääneet\njao-heimot yhdeksännentoista vuosisadan keskivaiheilla arabialaisten\nuutterimpia orjastajia ja hävittivät Njassan kaakkoispuoliset maat\nmelkein tyhjiksi ihmisistä.\n\nLivingstone oli aikonut kulkea Njassan yli sen keskivaiheilla\narabialaisten orjastajien suurella aluksella, jolla nämä lauttasivat\njärven yli orjakaravaanejaan. Tieto hänen tulostaan oli kuitenkin\nkulkenut edellä ja seuraus siitä oli, että kaikki orjakaravaaneja\nkuljettavat arabialaiset väistyivät tieltä ja tekivät tiettömäin\nmetsien kautta pitkiä kiertoretkiä, jotteivät hänen tielleen sattuisi.\nTosin he täten menettivät enemmän elävästä tavarastaan matkan\nrasitusten vuoksi, mutta he pelkäsivät, että Livingstone olisi kaikki\nvapauttanut. Njassan rannalla he kätkivät häneltä aluksensa, he kun\neivät käsittäneet, että hän olisi sillä muuta tehnyt kuin polttanut sen.\n\n\n\nValheellinen huhu Livingstonen kuolemasta.\n\n\nLivingstonella sen vuoksi ei ollut muuta neuvoa kuin kiertää Njassan\neteläpään kautta, jossa hän kulki Shiren poikki järven lounaiskolkkaan.\nSiellä eräs arabialainen säikäytti hänen komorilaisiaan, niin että\nne karkasivat, jättäen kuitenkin kantamuksensa. He pääsivät takaisin\nrannikolle ja valehtelivat siellä, että masitut olivat Livingstonen\nmurhanneet, ja saivat liikkeelle apuretkikuntia, joiden piti pelastaa\nedes suuren löytöretkeilijän paperit.\n\nKulkiessaan Njassa-järveltä edelleen Loangvalle, Sambesin suurelle\npohjoisesta tulevalle syrjäjoelle, retkikunnan täytyi matkailla\nniin paljon, että kuljettu matka oli etäisyyttä pari kolme kertaa\nsuurempi. Syynä näihin polviin oli se, että täytyi kulkea kyliä\nmyöden ruokatavarain ja kantajain saannin vuoksi ja myös välttää\nniitä seutuja, joissa masitut rosvoilivat. Kaikkialla näiden rosvojen\nhävitykset olivat järven länsipuolella ilmeiset. Laajoja alueita oli\nautioina, asumattomina, mutta kyläin jäännökset ja hylätyt raudan\nsulattimot ja pajat, joita oli joka puolella, todistivat asutuksen\nentistä tiheyttä. Jäljelle jääneet asukkaat asuivat paaluaidoilla\nvarustetuissa kylissä, valmiina heti pakenemaan vuoristoihin, kun\nmasitut lähestyivät. Oli aivan käsittämätöntä, kuinka nuo rosvojoukot\nsaattoivat pitää niin laajoja alueita hirmuvaltansa alaisina. Kylissä\nLivingstonea usein pyydettiin ampumaan muutamia pyssynlaukauksia\npelottaakseen rosvoja, jotta nämä pysyivät loitommalla.\nKirk-vuoristossa, jonka Livingstone oli edellisellä matkalla\napulaisensa mukaan nimittänyt ja jonka poikki hän nyt nousi ylämaahan,\noli kuitenkin hyvinkin säilyneitä ja niin taajaan viljeltyjä maisemia,\nettä ne muistuttivat englantilaista maaseutua.\n\nNjassan ja Sambesin syrjäjokien välinen vedenjakaja oli lakeata\nylänköä, jossa kuitenkin kohosi erillisiä vuorenkukkuloita. Marraskuun\njälkipuoliskolla alkoi täällä sadekausi ja tuskin jäi ainoakaan päivä\nilman ukonilmaansa ja rankkasadettaan. Alkuasukkaat kuuluivat vielä\nmangandahain laajaan kansaan. Täälläkin oli sepän ammatti ylinnä ja\njoka puolelta kuului pajoista vasarain pauketta. Samat miehet sekä\nsulattivat raudan rautamullasta että takoivat sen, että vielä hoitivat\nmaanviljelyksen ja metsästyksenkin. Vasarana oli hihnoihin kiinnitetty\nkivi, palkeina pari vuohennahkaa. Yksi mies teki päivässä monta\nkirvestä, joita kiitettiin sangen hyviksi.\n\n\n\nLivingstone menettää rohtonsa.\n\n\nJoulukuun puolivälissä Livingstone kulki Loangvan, Sambesin suuren\nsyrjäjoen, poikki. Näihin aikoihin hänelle sattui korvaamaton vahinko.\n\nKaksi Jao-maasta palkattua kantajaa karkasi. He olivat olleet\nkaiken aikaa sangen uskollisia, pitäen Livingstonen puolta kaikissa\nrettelöissä alkuasukkaitten kanssa ja kielitaidollaan estäen monta\nriitaa. Mutta nämä uskolliset miehet nyt sekä karkasivat että veivät\nmukanaan kantamuksen, jossa paitsi kankaita oli matkustajan lääkelipas,\nkaikki ruoka-astiat, paljon ruutia, vehnäjauhoja, työaseita ja kaksi\npyssyä. Verisempää vahinkoa ei mikään rosvo olisi voinut hänelle\ntuottaa. »Tuntuu, ikäänkuin olisin nyt saanut kuolemantuomioni, kuten\npiispa Mackenzie parka», hän kirjoitti päiväkirjaansa. Kaikki muut\ntavaransa Livingstone oli jakanut siten, ettei aivan vaille jäisi,\nvaikka jonkun kantamuksen menettäisikin, mutta hänen päähänsäkään\nei pälkähtänyt,- että korvaamaton kiniini ja muut rohdot voitaisiin\nvarastaa. »Vaikeata on sydämestään sanoa: 'tapahtukoon Sinun tahtosi',\nmutta tahdon koettaa.» Tästä eteenpäin hänen päiväkirjassaan tuon\ntuostakin tapaa tämänkaltaisia lauseita: »Olen ylen heikko — en voi\nhorjumatta kävellä ja korvissani soi taukoamatta, mutta Korkein on\njohtava minua edelleen.»\n\n\n\nVedenjakajalla.\n\n\nLivingstonen matka kulki nyt pohjoiseen Tanganjikaa kohti. Loangvan\nlaaksosta maa alkoi verkalleen kohota sitä parintuhannen metrin\nkorkuista vedenjakajaa kohti, joka erottaa Sambesin alueen Kongon\nvesistöalueesta. Maa, babisain asuma, oli niin köyhää, että Livingstone\nmiehineen viisi viikkoa kärsi kovaa nälkää. Joet juoksivat toiset\nlänttä, toiset itää kohti. Laaksot olivat niin vetiset, että ne olivat\nkuin pesusieniä. Herkeämättä tuli pohjoisesta ja lännestä uusia\nriehuvia rankkasateita.\n\n\n\nTshambesi.\n\n\nTammikuun 28:ntena 1867 matkustaja vihdoin saapui suurelle Tshambesi\nnimiselle joelle, jonka hän, portugalilaisten tietoihin luottaen,\nluuli laskevan Sambesiin. Joen takana alkoi Lobemba niminen maa,\njota oli kiitetty rikkaammaksi, ja Tshitapangwa nimisen päällikön\nkylässä uupunut retkikunta vihdoin sai levätä ja nauttia aulista\nvieraanvaraisuutta.\n\nPäällikkö, joka oli hyvänluontoinen ja hyvännäköinen mies, otti\nLivingstonen vastaan hovissaan, rumpaliensa ja muitten soittoniekkainsa\nympäröimänä. Livingstonelle tuotiin istuimeksi valtava elefantin\nhammas, jonka hän sitten sai viedä lahjana mukanaan. Säädyllisen määrän\nvastalahjojakin hän kuitenkin tahtoi, mutta piti sitten hyvää huolta\nvieraastaan ja hänen väestään.\n\nKolme viikkoa Livingstone viipyi täällä kooten tietoja ympärillä\nolevista seuduista. Hän tapasi täällä myös erään suahelilaisen, s.o.\nSansibarin rannikkolaisen, johtaman karavaanin, joka otti viedäkseen ja\ntodella veikin merenrannalle hänen kirjeensä ja pyynnön, että hänelle\nUdjidjiin lähetettäisiin varastoja, kauppatavaroita ja rohtoja. Näistä\nkirjeistä saatiin Euroopassa tietää, että Livingstone vielä olikin\nelossa.\n\nTshitapangwan kylästä tie Tanganjikalle eli Liemballe, joksi järveä\nsiellä sanottiin, ensin nousi korkealle länsi-itä-suunnassa olevalle\nylängölle, joka oli vedenjakajana Tanganjikaa vastaan. Sankka\nmetsä peitti koko seutua ja savinen, hiekkainen maa oli melkein\nkaikkialla pohjatonta suota. Sitten maa kuitenkin alkoi tuntuvasti\naleta Tanganjikaa kohti ja käydä mäkisemmäksi ja kaikin puolin\nvaihtelevammaksi ja kauniimmaksi, lämpö lisääntyi ja sääsket niinikään.\nVuorien välissä virtasi kirkkaita vuolaita virtoja. Maaliskuun 28:ntena\nLivingstone saapui Momban kylään, jonka takana olevilta kukkuloilta\nnäköala Tanganjikalle aukeni. Väki ilohuudoin tervehti sen sinistä\nvettä, kun se alkoi puitten välistä hohtaa. Livingstone oli ensimmäinen\nvalkoinen, joka näki Tanganjikan eteläpään, ja tämä seikka yhdessä\nmaiseman kauneuden kanssa tuotti hänelle vilpitöntä iloa.\n\n\n\nTanganjikan rannalla.\n\n\n»Lähes 1800 metrin korkeuksista matkustaja laskeutuu 600 metriä\njärven rannoille, ja veden pinta on vielä noin 750 metriä merenpintaa\nkorkeammalla. Järvisyvänteen rinteet ovat sangen jyrkät, toisin paikoin\nveteen suistuu äkkijyrkkiä 600 metriä korkeita kallioita. Ei missään\nole kallioiden juuren ja rannan välissä viidenkään kilometrin levyistä\ntasaista kaistaletta. Tämän pöytämämaan päällystä, sivut ja pohja ovat\nmuodokkaitten metsien ja mehevien ruohokenttien peittämät, paitsi missä\npaljas kallio pistää esiin. Maisema on erinomaisen kaunis.\n\n»Rinnan pystyyn laskevan polkumme kanssa syöksyi Aisi, 15 metriä leveä,\nyhtä syvä joki, joka muodosti yhdellä hyppäyksellä satakin metriä\nkorkeita könkäitä. Liuskeitten kirkas punainen väri sai jöröimmänkin\npalvelijoistani seisahtumaan ja ihmetellen katselemaan. Jyrkillä\nrinteillä on runsaasti antilooppeja, puhveleita ja elefantteja, ja\nvedessä vilisee virtahepoja, krokotiileja ja kaloja. Eräs elefantti\nväistyi tieltämme verraten tasaiselle paikalle, sitten seisahtui ja\nkarjui meille... Ensimmäinen kylä, johon järven rannalla tulimme,\noli öljypalmujen ja muitten puitten ympäröimä, eikä tämän palmun\nhedelmä ollut Njassan seutujen kääpiömäisiä, vaan aivan yhtä suuri\nkuin länsirannikon. Pari viikkoa vietettyäni tämän järven rannalla en\nvieläkään väsy ihailemaan sen erinomaista ihanuutta. Se oli merkillisen\ntyyni, vaikka sanotaankin myrskyjen toisinaan sen pintaa piiskaavan.\nSe on syvän kaukalon pohjalla, rannat melkein äkkijyrkät, mutta\nsiitä huolimatta rehevien metsien peittämät. Kalliot ovat paljaissa\nkohdissa kirkkaan punaista saviliusketta. Puut olivat tätä nykyä\nkaikki vihantina. Siellä täällä laskee kallioilta kauniita könkäitä\nja tasaisemmilla paikoilla käy laitumella puhveleita, elefantteja ja\nantilooppeja. Ja joka yö kuuluu jalopeurain kiljunaa. Rantalakeus\nei ole kahtakaan mailia leveä. Pambeten kylässä, jonka kohdalla\nensimmäiseksi järven yhdytimme, öljypalmut antoivat niin runsaita\nsatoja, että piti olla kaksi miestä yhtä rypälettä kantamassa. Aamuin\nilloin näkee valtavia krokotiileja matkalla laidunpaikoilleen.\nVirtahevot korskuvat pitkin öitä ja aikaiseen aamulla.»\n\nRannikko oli Ulungun maata. Asukkaat olivat Livingstonea kohtaan sangen\nkohteliaita, mutta samalla hyvin epäluuloisia ja epäluotettavia. Mitä\nhän vain pyysi, kaikkeen he mitä auliimmin suostuivat, mutta eivät\nkoskaan tehneet mitään. Masitujen hyökkäykset ja orjastukset olivat\nheidän lukuaan paljon vähentäneet, mutta siitä huolimatta he ihailivat\nmasituja ja nuorukaiset matkivat heitä. Livingstone aikoi ensin tehdä\nvenematkan mitatakseen järven syvyyden, mutta alkuasukkaat estivät sen.\nSitten hän aikoi länsirantaa kulkea pohjoista kohti nähdäkseen, oliko\ntämä järvi, jonka rannasta vielä oli Udjidjiin, Tanganjikan ainoaan\ntarkkaan määrättyyn paikkaan, niin pitkä matka, osa Tanganjikaa vai eri\njärvikö. Mutta siitäkin häntä varoitettiin, koska siellä paraillaan\nliikkui ryöstelevä masitujoukko.\n\n\n\nArabialaisten matkassa.\n\n\nLivingstone palasi nyt etelää kohti sisämaahan Tshitimban kylään, johon\nsuuri joukko arabialaisia oli asettunut, he kun paraikaa sotivat Itavan\nNsamaa, mahtavaa päällikköä vastaan. Arabialaisten johtaja Hamis Wodim\nTagh osoitti tohtorille monella tavalla ystävyyttään. Puolen neljättä\nkuukautta Livingstone viipyi Tshitimban kylässä, kunnes Nsama vihdoin\nsuostui tekemään rauhan ja sen pantiksi lupasi tyttärensä Hamiin\npuolisoksi.\n\nElokuun 30:ntena Livingstone vihdoin arabialaisten keralla lähti\nliikkeelle länttä kohden, jatkaakseen tutkimuksiaan. Itawan maan\nrajalla arabialainen karavaaninjohtaja odotti morsiamensa, Nsaman\ntyttären tuloa. Prinsessa tulikin, toistakymmentä palvelijatarta\nmukanaan, punaisella ihomaalilla maalattuna ja vankan miehen\nolkapäillä ratsastaen. Arabialaiset ja heidän orjansa ottivat hänet\nvastaan suurilla sotilaallisilla kunnianosoituksilla. Rauha oli täten\nvahvistettu.\n\nArabialaiset olivat vasta lyhyen aikaa olleet näillä seuduilla, ja\nvaikk'ei heillä ollut kuin parikymmentä pyssyä, pelättiin näitä niin\nsuuresti, että Nsamankin kaltaiset mahtavat päälliköt katsoivat\nviisaammaksi tehdä rauhan heidän kanssaan. He ostelivat orjia\nja norsunluuta ja kulkivat nyt länteen päin Lundaa kohti, jonne\nLivingstonekin halusi. Hän oli jo Angolan matkallaan kuullut paljon\ntästä muinoin mahtavasta valtakunnasta, jonka portugalilaiset olivat\ntunteneet jo vuosisatoja. Arabialaisten keralla oli myös Hamed ben\nMuhammed ben Juma, joka sitten Tippu Tipin nimellä tuli niin kuuluksi.\nTippu Tipiksi alkuasukkaat alkoivat kutsua häntä siitä syystä, että\nhänen tullessaan aina pyssyt alkoivat paukkua.\n\n»Matkustimme», kertoo Livingstone karavaanin matkasta, »kauniita\nlaaksoja matalien graniittivuorien liepeitse, kuljimme vihantia\nnurmikoita ja monenlaisten vaihtelevien puuryhmien lomitse. Maisema\noli moista avointa puistomaisemaa, joka on trooppiselle Afrikalle niin\nluonteenomaista. Arabialaisten hankkimain orjain ja kantajain pitkä\njono vilkastutti maisemaa. Suuri karavaani oli jaettu kolmeen osastoon,\nkaikkiaan siinä oli neljäsataaviisikymmentä henkeä kullakin osastolla\noma oppaansa ja lippunsa, ja kun lippu oli maahan pystytetty, pysähtyi\nkoko se osasto, kunnes se taas nostettiin ylös, rumpua päristettiin\nja kudun sarvella puhallettiin lähtömerkki. Kullakin osastolla oli\ntoistakymmentä johtajaa, jotka tunsi heidän ihmeellisistä, helmistä\nja höyhenistä sommitelluista päähineistään, punaisista vaatteistaan\nja nahkahetaleistaan. Nämä asettuivat riviin paikoilleen, rumpua\npäristettiin, torvi törähti räikeästi ja kaikki alkoivat astua.\nNaisorjat, päänsä päällä kantamukset, astuivat urheasti, mutta\narabialaisten vaimoilla oli tavallisesti yllään hieno valkoinen saali,\npäässä kulta- ja hopeakoristeet ja monta naulaa hienoja kuparirenkaita\nsäärissään. Paikalla kun vaimot ja orjat saapuivat leiripaikalle,\nalkoivat he keittää, ja he keittivät varsin taitavasti, valmistaen\nherroilleen metsän hedelmistä ja kaikenlaisista vähänarvoisista\naineksista maukkaita ruokia.»\n\n\n\nUusi suuri järvi.\n\n\nMarraskuun 8:ntena Livingstonella oli ilo löytää uusi suuri\njärvi, josta ei Euroopassa silloin mitään tiedetty, vaikka joku\nportugalilainen puoliveri olikin sillä käynyt jo ennen Livingstonea.\nMainittuna päivänä hän saapui Moero järven rannalle, jonka\nlänsipuolella Rua maan vuoristot siintivät etäisyydessä. Järven\nhiekkaisia rantoja reunusti troopillinen kasvullisuus, jonka varjoon\nkalastajaväestö oli majansa pystyttänyt. Moeron leveys on 40,\npituus 120 kilometriä, mutta todellisuudessa se näytti vielä paljon\nsuuremmalta, koska kehävuorien ja rantain välillä on leveä matala\nlietemaa. Alkuasukkaat pitivät järveä Tanganjikaa suurempana eivätkä\nkoskaan kulkeneet sen poikki kanootilla.\n\nLivingstone oli nyt riippuvainen arabialaisista sekä pienien\nvarustustensa että huonon terveytensä vuoksi, eikä voinut ryhtyä Moeroa\ntarkemmin tutkimaan. Sen sijaan hän erään arabialaisen osaston kanssa\nkävi Kasembessa, joka oli Moeron eteläpuolella pienen Mofue järven\nrannalla.\n\n\n\nKasembe.\n\n\nKasembe kuului vanhaan Lundaan ja oli maineeltaan jo kauan ollut\ntunnettu. Portugalilainen löytöretkeilijä Lacerda, Teten maaherra,\noli kahdeksannentoista vuosisadan lopulla jo käynyt siellä ja sinne\nkuollut, ja hänen muistoonpanoistaan saatiin tästä maasta tietoja\nSeitsemännentoista vuosisadan alkupuolella oli Kongo-maan eteläosissa\nsyntynyt Lundan suuri valtakunta, osaksi arvatenkin portugalilaisilta\nsaatujen aseitten ja kauppatavarain, osaksi kuitenkin myös pohjoisesta\npäin tulleiden sivistysainesten vaikutuksesta. Lundaan kuului\nKongo-maan koko eteläosa ja pieni osa Sambesin syvänteen pohjoispuolta.\nKahdeksannentoista vuosisadan alussa oli eräs Lundan hallitsijan\nsukulainen muuttanut Moeron etelärannalle ja sinne perustanut\nvasallivaltakunnan, jonka sijaishallitsija, »kasembe», hän oli.\nKasembet olivat sitten vähitellen vapautuneet yliherransa Muata Janvon\nvallasta ja hallitsivat nyt maata itsenäisesti. Se kasembe, jonka luona\nLivingstone nyt kävi, oli vallananastaja.\n\nLivingstone lähestyi Kasemben pääkaupunkia tietä pitkin, joka oli\nparia kilometriä pitkä ja niin leveä, että sitä olisi saattanut\najaa vaunuilla. Päällikön asuntoa ympäröi korkea ruokoaitaus, jonka\nsisimmän portin edustalla oli kirjavilla väreillä koristettu, omaan\nvajaansa asetettu tykki, ja aidan päällä kuusikymmentä ihmisen\nkalloa koristuksena. Tykki epäilemättä oli portugalilaisilta saatu.\nKasembe itse oli jäykkä, hieman kiinalaisen näköinen mies ulkonevine\nposkipäineen. Koko päivän kuluessa hän hymyili vain yhden kerran.\nHänen mukanaan kulki kaikkialla pyöveli, leveä miekka kainalossaan\nja kaulassaan saksien kaltainen ase, jolla hän leikkeli korvia.\nTämä rangaistus tuli kaikkien kärsiä, joihin ruhtinas suuttui.\nRikoksentekijöiltä leikattiin muita jäseniä, milloin ei kaulaa\nkatkaistu.\n\nKasembe istui majansa edustalla nelikulmaisella tuolilla, leijonan ja\nleopardin nahkoja allaan. Hän oli puettuna valkoiseen Manchesterin\npalttinaan ja punaiseen hameeseen, joka oli kuin takaperin päälle\npuettu krinoliini. Käsivarret, sääret ja pää olivat kirjaillut,\nlakki helmikirjoin koristettu. Lakin päällä oli keltaisista sulista\ntehty kruunu. Tämä afrikkalainen hirmuhallitsija — jonka jälkeläiset\nEnglannin hallitus lopulta erotti heidän julmuutensa vuoksi, —\noli tosin huonossa maineessa, mutta Livingstonea hän kohteli\nystävällisesti, eikä millään tavalla estellyt hänen aikeitaan. Samalla\nhän kuitenkin kohteliaasti ilmoitti matkustajalle, että järvet ja joet\nolivat paljasta vettä, eikä sen tosiasian toteamiseksi kannattanut\nnähdä vaivaa eikä varoja kuluttaa.\n\nVähän sen jälkeen kuin Livingstone oli viety Kasemben luo, tuli\nkuningatar saliin, keihäällisten amatsoonien ympäröimänä. Hän oli\nkaunis, solakka nuori nainen ja tahtoi ilmeisestikin tehdä valkoiseen\nmieheen syvän vaikutuksen, koska oli pukeutunut niin upeihin koruihin\nja ottanut mahtavan keihäänkin kouraansa. Mutta hänen esiintymisensä\noli niin odottamatonta ja toisenlaista kuin Livingstone oli osannut\nodottaa, että tältä pääsi nauru, joka aivan turmeli vaikutuksen, ja\nLivingstonen nauru oli niin tarttuva, että kuningatar itse ensimmäisenä\nsiihen yhtyi ja kaikki amatsoonit hänen kanssaan. Kovin hämillään tästä\nkuningatar pakeni tiehensä saattajineen ja koko hänen esiintymisensä\npäättyi sangen nolosti juhlalliseen alkuun verraten.\n\nAina maaliskuuhun v. 1869, jolloin hän saapui Udjidjiin, Livingstone\nnyt matkusteli ristiin rastiin Tanganjikan eteläpuolisessa maassa\nsaadakseen selvän tämän laajan vedenjakajaylängön sotkuisista\nvesistöyhteyksistä.\n\n\n\nRetkiä Kongon lähteillä,\n\n\nJo edellisillä retkillään hän oli kuullut Bemba nimisestä suuresta\njärvestä, jota hän luuli samaksi kuin Liemba. Kasembessa arabialaiset\nkuitenkin niin varmasti vakuuttivat, että kymmenen päivämatkan\npäässä etelän ilmalla oli semmoinen järvi, että Livingstone alkoi\nuskoa. Kun paraillaan oli sadeaika, joka näillä seuduin kesti\nmarraskuusta toukokuuhun, ja mainitun järven rantamia vakuutettiin\nerikoisen soisiksi ja epäterveellisiksi, päätti hän jättää matkan\nsinne toistaiseksi ja tutkia Moeroa, kunnes arabialaiset lähtisivät\nTanganjikalle ja hän pääsisi niiden mukana. Hän kävikin monessa kohden\nMoeron itärannoilla, joilla asui sangen taaja, maata viljelevä väestö.\n\nLivingstonen seurana oli tällä retkellä Mohammed ben Saleh niminen\narabialainen, joka kymmenisen vuotta takaperin oli Kasemben maassa\nmenettänyt kaiken ©maisuutensa ja sen jälkeen ollut siellä vankina.\nLivingstonen siellä ollessa ja hänen luulonsa mukaan Sansibarin\nsulttaanin suosituskirjeen vaikutuksesta Kasembe päästi vangin\nvapaaksi. Suurella riemulla muut arabialaiset jälleen tervehtivät häntä\njoukkoonsa. Tämä sama mies pian sitten houkutteli kaikki Livingstonen\nmiehet palvelukseensa, niin ettei tohtorille jäänyt kuin neljä\nnassikpoikaa.\n\nLivingstone olisi mielellään käynyt sillä paikalla, missä Luvua lähtee\nMoerosta, sen laaksoa kun sanottiin erikoisen syväksi vuoristorotkoksi,\nmutta eräs vihamielinen päällikkö esti tämän hänen aikomuksensa.\n\nKun arabialaiset eivät vielä kiirehtineet paluumatkalle, vaikka kuiva\nvuodenaika oli alkanut, lähti Livingstone sittenkin Bemba eli Bangveolo\njärvellä käymään. Kesäkuun alussa hän lähti matkaan ja heinäkuun\n18:ntena 1868 hän sai kulkeneeksi sen suunnattoman vetisen tasangon\npoikki, jonka keskellä järvi on, ja seisoi Bangveolon rannalla.\n\n\n\nBangveolon rannalla.\n\n\nEräältä ystävälliseltä ja vieraanvaraiselta päälliköltä veneen ja\nsoutajat saatuaan Livingstone teki veneretken järven pohjoisosassa\noleville saarille, mutta järven yli eivät miehet mitenkään suostuneet\nhäntä viemään, ulapat olivat siksi liian suuret. Bangveolo näytti\nhänestä Tanganjikan suuruiselta, mutta järven rannat ovat kuitenkin\nniin alavat ja epämääräisetkin, yhtyen vähitellen ympäristön laajoihin\nsoihin, ettei siitä ollut mahdollista ilman tarkempia tutkimuksia saada\nedes likimäärin oikeata käsitystä. Mutta siihen Livingstone oli liian\nheikko ja sairas. »Joka askel», hän kirjoittaa, »minkä astun, repii\nrintaani, enkä nykyisessä heikkoudessani tahdo pysyä muiden joukossa,\nvaikka ennen aina olin ensimmäisenä, vieläpä sain muita odotellakin...\nKorvissani soi, niin että tuskin kuulen kronometrieni naksutusta.\nOleskeltuani muutaman päivän täällä, Bangveolon läheisyydessä,\nsain pyörtymiskohtauksen, joka osoittaa kuumeen voimaa, kun ei ole\nlääkkeitä. Satuin olemaan majani ulkopuolella, enkä mitenkään päässyt\nsisään. Koetin nousta pystyyn selällä makaamasta siten, että tartuin\nkiinni kahteen ovella olevaan paaluun, mutta kun olin melkein pystyssä,\npääsivät ne käsistäni ja kaaduin raskaasti, lyöden pääni erästä\nlaatikkoa vastaan. Pojat olivat nähneet kurjan tilani ja ripustivat\npeitteen majani oven eteen, etteivät vieraat näkisi avuttomuuttani.\nVasta muutaman tunnin kuluttua tulin sen verran tajuihini, että älysin,\nmissä olin.»\n\n\n\nKongon latvat.\n\n\nKoettaessaan saada selville, mitkä joet Bangveoloon laskevat, hän\npäätti Tshambesin olevan suurimman. Kun vesi Luapula nimisenä jokena\nvirtaa Bangveolosta pohjoista kohti, ei Tshambesi siis saattanut olla\nSambesin latvaosa, kuten Lacerda oli luullut, vaan Luapulan lähdejoki.\nLivingstone ei kuitenkaan voinut tarkemmin selvittää Luapulan\nlähtökohtaa, muutoin hän ei olisi piirtänyt tämän joen lähtevän järven\npohjoisosasta suoraan pohjoista kohti. Vähän ennen kuolemaansa hän\nkuitenkin pääsi oikean asianlaidan perille. Vasta ranskalainen Giraud\nkartoitti järven, viisitoista vuotta myöhemmin, ja totesi silloin, että\nLuapula lähti järven eteläpäästä, sivuten ensin melkoista Kampolombo\njärveä, josta vain matala lietasärkkä sen erottaa, ja tehden sitten\nlännen kautta väljän kaaren, ennenkuin kääntyy pohjoista kohti.\nBangveolon vesi on Livingstonen käynnistä melko paljon alennut, samoin\nkuin Njassankin, ja Giraudin käydessä olivat monet Livingstonen\npiirtämät saaret muuttuneet niemiksi. Tämän krokotiilien, virtahepojen\nja elefanttien luvatun järven vesi ei ole mistään kohdasta yli viittä\nmetriä syvää.\n\nLivingstone oli Tshambesin laskun perille päästyään saanut osapuilleen\nselville vesistöyhteyden, joka kauan oli häntä tuskastuttanut ja\nsaanut hänet niin paljon kyselemään ja kyselemään, että hänen lopulta\ntäytyi luopua tiedusteluista, jottei luultaisi hänen saaneen »vettä\naivoihinsa.» Hän palasi taas Lundaan, jossa kuitenkin nyt riehui\nsota, jonka takia matkustaminen oli hankalaa ja vaarallista. Maahan\noli hyökännyt joukko masituja, jotka arabialaiset ja Uniamvesistä\nnäille seuduille muuttaneet entiset kantajat olivat voittaneet.\nNäillä uniamvesiläisillä, joilla oli omat kylät Kasemben alueella,\noli kiväärit, joita he olivat arabialaisten palveluksessa oppineet\nkäyttämään, ja nähdessään nyt heidän voimansa Kasembe säikähti ja alkoi\nsodan heitä ja arabialaisia vastaan, ennenkuin he ennättäisivät käydä\nliian vaarallisiksi. Muita päälliköitä yhtyi Kasembeen, mutta siitä\nhuolimatta ainakin arabialaiset pitivät puoliaan. Livingstone oli\nuseankin kerran vaarassa joutua maanasukkaitten vihan uhriksi, he kun\neivät tahtoneet nähdä mitään eroa hänen ja arabialaisten välillä.\n\n\n\nMatkalla Udjidjiin.\n\n\nSyyskuun lopulla arabialaiset lähtivät matkalle Tanganjikaa kohti\nja Livingstone yhtyi heihin, koska hänen olisi ollut vaikea omilla\napuneuvoillaan tehdä niin pitkää matkaa kautta rauhattoman maan.\nTällä matkalla häneen jälleen yhtyivät karanneet palvelijat, jotka\nolivat arabialaisiin herroihinsa pian kyllästyneet. Livingstone olisi\nmielellään poikennut katsomaan Ruan maanalaisia asumuksia, joista hän\noli paljon kuullut, mutta alueen päällikkö ei laskenut häntä sinne.\nNiitä sanottiin olevan erään vuoren liepeellä 8 kilometrin matkalla\nniin paljon, että 10.000 henkeä mahtui niihin asumaan, ja koko\nsiirtokunnan läpi juoksi päästä päähän puro.\n\nKasemben maasta päästyään eivät arabialaiset silti saaneet rauhassa\nkulkea, heidän tapanaan kun oli syyttää lähintä kylää orjainsa\nkarkailuista ja ottaa väkisin korvausta. Sekä edestä että takaapäin\nkaravaanin kimppuun hyökättiin, mutta hyökkääjäin urhoollisuudesta\nhuolimatta arabialaiset pitivät varustetuissa leireissään puoliaan.\nPari kuukautta kestäneen sotimisen jälkeen saatiin taas aikaan rauha ja\njoulukuun 11 p. karavaani jälleen lähti Moeron itäpuolelta pyrkimään\nTanganjikaa kohti. Livingstone oli koko matkan huonona sairaana.\nHän oli sadeaikana kastunut lukemattomia kertoja ja kärsi ankaria\nrintakipuja. Usein hän oli niin heikkona ja kuumeen vallassa, että\nhouraili ja näki harhanäkyjä, kuten puiden kuorissa ihmisten muotoja ja\nkasvoja. Usein hän muisteli lapsiaan ja ystäviään ja näyttää melkein\nnähneen ne edessään. Ensi kerran eläissään hänen täytyi antaa kantaa\nitseään, hän ei edes voinut kohota istuvaan asentoon. Aurinko, joka\npaistoi aivan pään päältä, rasitti häntä kovasti ja poltti hänen ihonsa\nrakoille, missä vain paljaan paikan tapasi. Lihastaan hän kiskoi ulos\nparikymmentä matoa, erään pistokärpäsen munista syntyneitä toukkia.\nKasvaessaan ne muodostivat sääriin kipeitä äkämiä.\n\nHelmikuun puolivälissä 1869 Livingstone pääsi Tanganjikan länsirannalle\nLufuko joen suulle, jossa arabialaiset hankkivat hänelle kanootin.\nSillä hän ensin nousi länsirantaa Kasangan saarille, joiden kohdalla\nTanganjikan yli tavallisesti kuljettiin, nauttien erään siellä asuvan\narabialaisen aulista vieraanvaraisuutta. Näiltä saarilta oli kymmenen\ntunnin matka järven poikki, jolla matkalla Kabogon valtavaa vuorta\npidettiin maamerkkinä. Nousten sitten itärantaa Malagarasin suitse\nLivingstone maaliskuun 14:ntenä pääsi Udjidjiin, kolme vuotta siitä\nkuin hän oli Rovuman suulta lähtenyt matkaan.\n\n\n\nUdjidjissa.\n\n\nUdjidji oli arabialaisten pääkortteeri, josta he retkeilivät\nTanganjikaa ympäröiviin maihin orjastamaan ja norsunluuta hankkimaan.\nKatalasta ammatistaan huolimatta he olivat ympäröineet asumuksensa\njonkinlaisella sivistyksen ulkokuorella, jonka johdosta heidän\nsiirtokuntansa raakalaisten luota ja aarniometsistä tulevalle aina\ntuntuivat viihdykkäiltä. Samoin kuin matkalla, samoin sai Livingstone\nUdjidjissakin kokea arabialaisten puolelta mitä ystävällisintä kohtelua\nja vieraanvaraisuutta. Mutta katkera pettymys odotti häntä. Hänen\ntilaamiaan tavaroita oli kyllä lähetetty Sansibariin ja sieltä edelleen\nrunsaat määrät, mutta suuri osa oli jätetty Unjanjembeen, josta matka\nUdjidjiin välillä raivoavan sodan vuoksi oli vaarallinen, ja näiden\ntavarain joukossa olivat viini ja etenkin rohdot, joita hän nyt olisi\nniin välttämättä tarvinnut. Udjidjiin tuoduista tavaroista taas oli\nsuurin osa varastettu — Livingstonen luulon mukaan arabialaisten\ntoimesta, vaikkei tämä epäluulo näytäkään olleen perusteltu — niin\nettä 80:sta kangaspakasta vain 18 oli jäänyt, helmistä ei mitään.\nPieni varasto teetä, kahvia ja sokeria oli kuitenkin jäänyt ja\nvillaflanellia, josta uupunut matkustaja saattoi teettää uuden puvun.\n\nUdjidjiin kokoutuivat toinen toisensa jälkeen norsunluunkauppiaat ja\norjastajat, joihin Livingstone oli Kasemben maassa tutustunut ja joiden\ntuttavuutta hän edelleenkin viljeli, toivoen siitä apua tuleville\ntöilleen. Hänen kirjeitään eivät arabialaiset, vieraanvaraisuudestaan\nhuolimatta, kuitenkaan suostuneet kuljettamaan rannikolle, peläten\nniiden sisällyksen olevan omiaan vahingoittamaan heitä. Livingstone\ntoipui Udjidjissa nopeaan, niin että hän muutaman kuukauden kuluttua\njälleen oli retkeilykunnossa, mutta hän oli kahden vaiheilla, mille\nsuunnalle lähteä. Hän mietti jo semmoistakin matkaa, että kulkisi\nUdjidjista Viktoria Njansalle ja sieltä edelleen joko Niiliä pitkin\nEgyptiin tai Masai-maan kautta Sansibariin. Lopulta hän kuitenkin\npäätti jatkaa alkamiaan töitä ja etsiä Lualaban, jota hän luuli Niilin\nlatvaksi, Manjema-maasta, jossa ei siihen saakka kukaan eurooppalainen\nollut käynyt.\n\n\n\nSisimpään Afrikkaan.\n\n\nSaatuaan aluksen järven poikki tapasi hän toisella rannalla Mohammed\nBogharib nimisen tutun arabialaisen, joka juuri oli menossa manjemain\nmaahan, ja liittyi hänen karavaaniinsa. Matka kävi pitkin Lualabaan\nlaskevan Luaman laaksoa, joten Lukuga, Tanganjikan laskuväylä, joka on\njonkun verran etelämpänä, jäi häneltä näkemättä. Asutus oli lähempänä\nTanganjikaa erinomaisen tiheä ja vainiot virstain mittaiset. Niillä\nkasvoi mainion suurta maniokkia. Vuoristoissa oli sankka aarniometsä\nvallalla. Täällä tuli jälleen vastaan öljypalmukin, joka länttä kohti\nkävi yhä yleisemmäksi. Uusi tuttavuus oli hänelle harmaa punapyrstöinen\npapukaija, joka manjemain kesken oli suuressa suosiossa. Bambarren\nseutu oli hänen mielestään hämmästyttävän kaunista. Palmuja häälyi\nkorkeimmillakin vuorilla ja valtavat metsäpuut olivat köynnöskasveja\ntäynnään. Ihmeellisiä lintuja ja apinoita näkyi joka puolella.\n\nNaiset kulkivat aivan alasti, eikä tämän Edenin Aatameillakaan ollut\nsen enempää vaatetta kuin pieni kappale puunkuoresta kudottua kangasta.\nAlastomuuttaan kumpikin sukupuoli peitti siten, että oli maalannut\nruumiinsa täyteen kuita, tähtiä ja krokotiileja ynnä merkkejä, jotka\nLivingstonen mielestä muistuttivat egyptiläisiä hieroglyyfejä. Mutta\njoka kolmas tai neljäs vuosi tuhosi isorokko täällä paljon kansaa.\n\n\n\nSoko.\n\n\nLivingstone tapasi täällä suuren simpanssin (_Troglodyles\nschweinfurthi_), »sokon», joka ihmisen kanssa tapellessaan aina\nkoetti purra poikki vastustajansa sormet ja varpaat, muuta vahinkoa\nhänelle tekemättä. Manjemat pitivät sokon lihaa erikoisen herkullisena\nja Livingstone luuli heidän siitä ehkä oppineen ihmissyöjiksi. Hän\ntutustui Kongo-maan pieneen elefanttiinkin, joka ei ollut kuin\nsyltä korkea, vaikka sillä oli syltä pitemmät hampaat, Kului sitten\nvuosikymmeniä, ennenkuin se uudelleen löydettiin.\n\nBambarren kaupungissa oli suorat kadut, joiden molemmissa päissä\noli julkiset kokoushuoneet. Majat olivat neliskulmaiset ja hyvin\nrakennetut, sisältä sangen siistit. Asukkaita Livingstone piti\nrehellisinä ja monessa suhteessa etevinä, mutta heistä arabialaiset\nsittemmin saivat kaikkein julmimmat orjastajansa.\n\n\n\nLualaba.\n\n\nLivingstone oli Lunda-maassa ja tuttaviltaan arabialaisilta kerännyt\nniin paljon tietoja kuin suinkin suuresta Lualabasta, jonka hän oli\nkuullut virtaavan edelleen manjemain maan kautta, ja näiden tietojensa\nmukaan hän nyt suuntasi retkiään. Stanleylle hän myöhemmin kertoi\npääpiirteet siitä, mitä ennen ja tällä retkellään oli selville saanut,\nja sen nojalla Stanley saattoi laatia jonkunlaisen kartan hänen\nlöydöistään. Livingstonen itsensä ei ollut suotu järjestää ja täydentää\nmuistiinpanojaan, jotka hänen sairautensa vuoksi jäivät usein hyvin\nvaillinaisiksi. »Kun Livingstone minulle kuvasi», kertoo Stanley,\n»Moero järven ihastuttavaa maisemaa, niin viehätyin täydelleen hänen\nkuvauksestaan. Rannoillaan korkeat, kukkuloilleen saakka tropiikin\nrunsaan kasvullisuuden peittämät vuoret, Moero purkaa liikavetensä\nsyvän, kallioon revenneen rotkon kautta. Pauhaava iso joki tunkeutuu\nputouksen jyrinällä tämän aukon kautta, mutta heti ahdistuksesta ulos\npäästyään se leviää ja hiljentää kulkuaan. Juostuaan mutkan länttä\nja lounatta kohti sekä jälleen pohjoiseen käännyttyään se laskee\nKamolondo järveen.» Alkuasukkaat sanoivat tätä jokea Lualabaksi.\nLivingstone aikoi nimittää sen erään hyvän ystävänsä muistoksi »Webbin\njoeksi». Nykyisillä kartoillamme se on nimellä Luvua. Kamolondo järven\nlounaispuolella, niin oli Livingstone tietoonsa saanut, oli toinen\nsuuri järvi, josta Lomami tuo veden Luaiabaan. Tämän järven, joka ehkä\ntarkoitti jotakuta karttaimme Lualaban yläjuoksulla olevista pienistä\njärvistä, Livingstone aikoi nimittää Lincolnin järveksi Amerikan\nmurhatun presidentin, orjuuden hävittäjän, muistoksi. Vähän Kamolondon\npohjoispuolella laskee Luaiabaan (Luvuaan) suuri Lufira niminen joki,\nmutta Lualabaan laskevain jokien luku on niin suuri, ettei Stanley\nsaanut niitä karttaan mahtumaan, jonka vuoksi Livingstone mainitsi vain\ntärkeimmät. Hänen mainitsemansa Kamolondo ei nykyisillä kartoillamme\nole järvi, vaan Lualaban varsinainen latvahaara. Lomami, Lualaban suuri\nsyrjäjoki, juoksee pääjoen kanssa yhdensuuntaisesti kauas Njangven\nohikin, laskien pääjokeen vasta päiväntasaajan pohjoispuolella, ja se\njoki, joka Livingstonen kartassa on merkitty Lomamiksi, on varsinainen\nLualaba. Suurimman osan tiedoistaan Livingstone siis ilmeisesti sai\nkyselyjen kautta; oman näkemänsä mukaan hänen olisikin ollut mahdoton\nniin tukalissa oloissa saada selväksi tätä monimutkaista vesistöä.\nStanley kertoo Livingstonen seuranneen Lualabaa kaikkine mutkineen aina\nneljännelle eteläiselle leveysasteelle, mutta kauemmaksi hän ei väkensä\nniskoittelun vuoksi päässyt, vaikka hän kuuli kauempana pohjoisessakin\nolevan suuren järven, johon Lualaban sanottiin laskevan.\n\n\n\nLivingstone Manjemassa.\n\n\nLivingstone oli ensimmäinen Manjemassa nähty valkoinen, ja vaikka hän\ntekikin rahvaaseen hyvän vaikutuksen, vainottiin häntä sentään toisin\npaikoin, etupäässä kai siitä syystä, että hänen luultiin olevan samaa\nrotua kuin arabialaiset. Manjemassa ja sen itäpuolella olevassa Ruassa\nei ollut suurempia valtakuntia, vaan kullakin kylällä oli oma pikku\nsulttaaninsa, eikä kansa yleensä tiennyt mitään pienen kotipiirinsä\nulkopuolella olevasta maailmasta. Harva tiesi edes sitä, että muutaman\npenikulman päässä juoksi Lualaban suuruinen joki. Tämä metsäläiskansa\noli ihmissyönnistään ja muista alkuperäisistä tavoistaan huolimatta\nkuitenkin sangen perehtynyttä käsitöihin ja valmisti heinistä mitä\nhienoimpia kankaita, joitten arvon Livingstonen väkikin ymmärsi\nniin hyvin, että pyrki niihin vaihtamaan omia pumpulikankaitaan.\nNorsunluuta Manjemassa siihen aikaan oli suunnattoman runsaasti, se\noli ensiksi tulleille arabialaisille todellinen Eldorado. He toivat\nsitä kerallaan niin suuret määrät, että Karaguen, Ugandan ja Ufipan\nkauppatiet tuota pikaa hylättiin ja kaikki arabialaiset todellisen\nnorsunluukuumeen valtaamina tunkeilivat Manjemaan, ostaen hampaita\nkaikenlaisella rihkamalla pilkkahinnasta. Majain tukipaaluiksikin\nManjemassa käytettiin norsunhampaita. Pian manjemalaiset tosin oppivat\nkäsittämään luun arvon, mutta yhä vieläkin sitä myytiin suunnattoman\nhalvalla (2—7 penniin naulalta). Arabialaiset kuitenkin ahneudellaan\nja julmuudellaan pilasivat markkinat. Pienikin arabialaisjoukko piti\npuoliaan suuria manjemalaisheimoja vastaan. Nämä kun eivät olleet vielä\nkoskaan kuulleet pyssyllä ammuttavan, säikähtyivät sen paukkeesta\nniin sanomattomasti, että paikalla juoksivat pakoon, kunhan heihin\nvain pyssyllä tähdättiinkin. He luulivat, että arabialaiset olivat\nvarastaneet taivaasta salaman ja etteivät jouset eivätkä nuolet heitä\nvastaan mitään tehonneet. Ellei pyssyjä olisi, niin he Livingstonelle\nvakuuttivat, ei ainoatakaan arabialaista päästettäisi maasta hengissä.\nSansibarin ja suurien järvien välisillä kauppateillä arabialaiset\neivät enää uskaltaneet tehdä ilkitöitään, he kun olivat myyneet\nmaanasukkaille pyssyjä, joitten vaikutuksen he sitten olisivat saaneet\nitse tuntea, vaan heidän täytyi siellä kiltisti tyytyä maksamaan veroa\nkaikille niille pikkuruhtinaille, joiden maitten kautta heidän tiensä\nkulki, mutta Manjemassa heidän ei tarvinnut mitään pelätä, eikä heidän\nahneudellaan ja mielivallallaan sen vuoksi ollut mitään rajoja.\n\nBambarresta Livingstone pyrki suorinta tietä Lualaballe, lähtien\nensimmäiselle retkelle 1 p. marraskuuta 1869 Mohammed Bogharibin\nkanssa. Maa oli vuorista ja kylien välillä, joita oli sangen taajassa,\noli viiden kuuden kilometrin levyiset alueet koskematonta aarniometsää,\njonne tuskin ainoakaan auringonsäde pääsi tunkeutumaan. Puusta puuhun\nkierteli vankkoja köynnöskasveja, joista riippui lapsenpään kokoisia\nhedelmiä, outoja lintuja ja apinoita hyppeli oksilla ja köynnösverkon\nsokkeloissa. Missä oli vähänkin aukeata, siinä kasvoi ruohoa, jonka\nkorret olivat yli tuuman vahvuiset. Kylien läheisyydessä viljelivät\nmanjemat uutterasti maata ja heidän pääviljansa oli maissi, joka siis\noli jo näin kauas tunkeutunut.\n\nVähän ennen Livingstonen tuloa oli Dugumbe niminen arabialainen\nliikkunut näillä seuduin orjia ryöstämässä ja väestö oli niin\nvihamielistä muukalaisille, että Livingstonen joulukuussa täytyi palata\nBambarreen- Lualabaa saavuttamatta.\n\nJo kuukauden lopulla hän teki uuden yrityksen, suunnaten tällä kerralla\nkulkunsa pohjoista kohti, tavaten sillä puolella monta Lualabaan\nlaskevaa jokea ja samanlaista maata. Taudit ja uupumus pakottivat\nhänet kuitenkin palaamaan lähelle Bambarrea Mahomela nimiseen kylään,\netsimäänsä jokea saavuttamatta. Mahomelassa hän vuoden 1870 helmikuun\nalusta viipyi kesäkuun loppuun saakka, osaksi sairauden vuoksi, osaksi\nsiitä syystä, ettei ollut tilaisuutta kulkea edelleen. Katomba niminen\narabialainen hoiti häntä niin hyvin kuin taisi. Mahomelan läpi kulki\ntuon tuostakin arabialaisia retkikuntia, jotka palasivat lännestä,\nnorsunluuta ja orjia mukanaan kuljettaen.\n\nKolmannen kerran Livingstone kulki Mahomelasta luodetta kohti, kunnes\njälleen tapasi Mohammed Bogharibin, joka vakuutti, ettei hän siltä\nsuunnalta milloinkaan löytäisi Lualabaa. Livingstone palasi sen vuoksi\ntakaisin Mahomelaan ja Bambarreen. Tällä retkellä hänellä oli kerallaan\nvain kolme uskollisinta palvelijaansa, Susi, Tshuma ja Gardner, muut\nolivat kaikki ruvenneet arabialaisten palvelukseen.\n\n\n\nJalkatauti.\n\n\nNäillä retkeilyillään Livingstone sai ilkeän jalkataudin, joka nyt\nhyväksi aikaa sitoi hänet paikoilleen. Jalkoihin nousi ilkeitä\npaiseita, samoin kuin arabialaisten ja heidän kuljettamainsa orjainkin\njalkoihin. Nämä paiseet olivat sangen vaarallisia, ne kun saattoivat\nsyöpyä lihan läpi luihin saakka ja tehdä jalan rammaksi, jopa tuottaa\nkuolemankin. Vasta lokakuussa Livingstone saattoi uudelleen liikkua,\nmutta vielä hänen täytyi odottaa kauan, ennenkuin tarjoutui suotuisa\ntilaisuus löytöretkien jatkamiseen.\n\nLivingstone oli Udjidjista lähettänyt Sansibariin suusanallisen\npyynnön, että hänelle lähetettäisiin uusia varastoja. Sansibarissa\noli konsulina sama Kirk, joka oli ollut hänen seuralaisensa\nSambesilla, eikä tämä henkilö ollut entisen esimiehensä toiminnalle\nniin suosiollinen, kuin olisi odottanut. Bambarreen tosin nyt saapui\nkymmenen Kirkin lähettämää orjaa kantamuksineen, mutta nämä miehet\nväittivät Kirkin käskeneen, että he viipymättä toisivat vanhan tohtorin\ntakaisin rannikolle. Korkeampaa palkkaa vastaan he kuitenkin suostuivat\nlähtemään Lualaballe, jolle Livingstone helmikuun 16:ntena 1871 lähti\nneljännen kerran yrittämään.\n\nTie kulki kautta heinälakeuksien ja aarniometsäin ja pitkäveteisten\nmetsäisten selänteitten poikki. Monilukuisten jokien poikki oli\nkahlattava, mutta useiden poikki oli siltakin. Kaikkialla seutu oli\ntaajaan asuttua, vuorien rinteillä ja laaksoissa vilisi kyliä. Kylät\noli enimmäkseen niin rakennettu, että pääkatu kulki suoraan idästä\nlänteen, koska aurinko siten sopi paistamaan niille pitkin päivää\nja nopeaan kuivaamaan kosteuden. Monen majan oven edustalla oli\npieni veranda, jossa huomeneksella näki koko perheen tulen ympärillä\nkoolla. Perheen jäsenet siinä hengittivät aamun suloista viileyttä\nja juttelivat hauskasti kotoisista asioistaan. Huolelliset emännät\npaahtoivat heinätulella saviastioitaan koviksi, kooten sitten tuhkan,\njosta he uuttivat suolaa. Kaikkialta kuului kukonkiekunaa, vuohia\nhyppeli iloisesti majain keskellä tai lepäili päiväliekkosessa.\nMajain lehväkatoilta ja kaikista pensaista kimalteli miljoonittain\nkastehelmiä, sillä yökaste oli hyvin runsas. Kaikki oli lepoa, rauhaa\nja kotoista onnea.\n\nSiitä huolimatta ilmeni tässä rahvaassa paljon verenhimoa ja julmuutta,\nkun Livingstone oikein pääsi sen olemuksen perille, ja mitäpä muuta\nihmissyöjiltä olisi voinut odottaakaan. Hyvin yleinen tapa oli, että\njoku seurassa heitti maahan punaisen papukaijansulan: joka sen poimi,\nsitoutui samalla murhaamaan jonkun. Ei pidetty täytenä miehenä, ken\nei ollut ainakin yhtä ihmistä hengiltä ottanut. Keskenään kylät\nolivat ainaisella sotakannalla, eikä kukaan uskaltanut kulkea kylästä\ntoiseen, koska hänet olisi voitu vieraalla alueella paikalla tappaa ja\nsyödä. Mutta omassa kylässä ylläpidettiin järjestystä ja jonkinlaista\nlaillisuutta.\n\n\n\nLivingstone saavuttaa Lualaban.\n\n\nMaaliskuun lopulla Livingstone vihdoin saapui Lualaballe, jota hän oli\nniin kauan etsinyt. Se oli 1000 metrin levyinen, ja kuului ylempää\nolevan vielä leveämpikin, ja sen ruskea vesi oli kauttaaltaan syvää.\nPaljon saaria siinä oli ja sen savitörmät olivat kauttaaltaan korkeat\nja jyrkät. Joki juoksi sillä kohdalla, jossa Livingstone sen yhdytti,\nsuoraan pohjoista kohti. Paljon suuria syrjäjokia nimitettiin, mutta\nNjangvesta eteenkäsin jokea ei tunnettu kuin satakunta kilometriä\neräälle koskelle saakka, jolla arabialaiset olivat käyneet.\n\n\n\nNjangve.\n\n\nNjangve, johon nyt ei ollut pitkä matka, oli erittäin tärkeä ja\nvilkas kauppapaikka. Alkuasukkaitten tapana oli sopia siellä kaikki\nasiansa markkinapäivinä, joita oli kerran viikossa. Silloin saattoi\nNjangveen saapua kolmekintuhatta alkuasukasta, tuoden kaupan etenkin\nkaikenlaisia ruokatavaroita, varsinkin kalaa. Muista markkinoilla\nolevista ruokatavaroista mainittakoon suuret maakotilot, paahdetut\nmuurahaiset, siipikarja, naudat, maniokki, palmuöljy, suola ja pippuri.\nSieltä saattoi myös ostaa muabepalmun kuiduista kudotuita kankaita,\njoitten hinnaksi annettiin rautamöhkäleitä. Näitten möhkäleitten päät\noli venytetty hienoksi puikoksi osoitukseksi siitä, että metalli oli\nhyvää laadultaan. Elämä markkinoilla oli niin vilkasta, tavaroita\ntutkisteltiin ja kiiteltiin niin hartaasti, että vanhat tuttavat tuskin\njoutuivat toisiaan tervehtimään. Sattuneet riidat sovintotuomari\nratkaisi sukkelaan. Yleensä osoitti rahvas kiitettävää oikeudentuntoa.\nSeutu oli avointa, nurmikentillä kun kasvoi vain semmoisia puuryhmiä,\njotka kestivät vuotuiset ruohonpoltot.\n\nLivingstone viipyi Njangvessa monta kuukautta, koettaen saada kanootin,\njolla jatkaa jokea pitkin matkaa. Arabialaiset kuitenkin anastivat\nkaikki jokiveneet, eivätkä Sansibarista tulleet kantajat suostuneet\nlähtemään maata myöten muuta kuin korkeintaan Lomamille. Mutta ei edes\nsinne Livingstone lähtenyt, väliin kun sattui tapaus, joka teki olon\nNjangvessa niin tukalaksi, että hän lähti paluumatkalle.\n\nVaikka arabialaiset etupäässä ostivat norsunluuta, olivat he\nkuitenkin jo alkaneet orjanajonsakin, sillä kansa oli huomattavan\nkaunista, naiset haaremeihin haluttuja. Livingstonen päiväkirjassa\non tuontuostakin muistiinpanoja heidän julmuuksistaan. Erään päivän\nkohdalle hän kirjoitti: »Kahdeksan kylää palaa; Said ben Habibin orjain\ntyötä...» Erään toisen taas: »Koko aamun ovat pyssyt paukkuneet joen\ntoisella rannalla, ilmaisten arabialaisen Dugumben väen murhaavan.»\nVielä kamalampia Livingstone sai heinäkuun 15:ntenä 1871 nähdä itse\nNjangvessa. Kerromme tapauksen hänen omilla sanoillaan:\n\n»Oli kuuma painostava päivä. Kun lähdin Njangven torille, näin kolme\nDugumben kanssa hiljakkoin saapunutta miestä. Minua ihmetytti, että\nheillä oli pyssyt mukanaan, ja minua suuresti halutti heitä moittia,\nsamoin kuin palvelijani oli tehnyt, siitä että he toivat aseita\nkerallaan torille. Mutta sitten ajattelin, ettei heillä ehkä ollut\ntietoa voimassa olevasta määräyksestä, ja aioin jo mennä matkoihini,\nkun näin erään roistoista ottavan käteensä kanan, jonka hintaa hän\nalkoi tinkiä. Ennenkuin olin ennättänyt astua parikymmentä askelta\npois päin, kuului takaapäin ihmisjoukosta kaksi pyssynlaukausta, ja se\noli verilöylyn merkki. Taajoissa joukoissa ihmiset lähtivät torilta\npois juoksemaan, nakaten hädissään tavarat luotaan. Samalla kuin nuo\nkolme torilla olivat ampuneet, alkoi toinen osasto lahdelman luona\nampua säikähtyneitä naisia, jotka pakenivat joelle kanootteihinsa.\nMutta lahdelma oli niin pieni, etteivät kaikki rannalle vedetyt\nkanootit päässeet pois, etenkin kun miehet kiireissään olivat\nmelat unhottaneet; miehet ja naiset joukottain hyppäsivät jokeen\nja alkoivat uida erästä saarta kohti. Miten he olisivat voineet\nkuoleman välttää! Rannalta ammuttiin laukaus toisensa jälkeen näitten\npakenevien onnettomien perään, toiset uivista päistä katosivat\nhiljaisesti, toiset ennen uppoamistaan kohottivat käsiään korkealle\ntaivasta kohti, ikäänkuin pyytäen taivaan Herralta armoa. Vähitellen\nkatosivat päät. Arabialaisten arvion mukaan sai surmansa 3—400 henkeä.\nEnsimmäinen mielijohteeni oli ampua roistot pistooleillani, mutta\nDugumbe varoitti minua semmoiseen hommaan ryhtymästä. Ja myöhemmin\nolin kiitollinen siitä, etten niin tehnyt, sillä sain sitten kuulla\nsyytettävän englantilaisen väkeä ensimmäisten laukausten ampumisesta.\nTämän hirmutapauksen jälkeen arabialaisen orjakauppiaan Tagamojon\nväki — Tagamojo oli hyökkäyksen varsinainen alkuunpanija — jatkoi\nmaanasukkaitten ampumista ja sytytti heidän kylänsä palamaan ja\ntätä kirjoittaessani kuulen kovia valitushuutoja toiselta rannalta,\njossa murhaamista jatketaan. Ei kukaan saane koskaan tietää, kuinka\nmoni ihminen on saanut tänä lämpöisenä kirkkaana kesäaamuna henkensä\nheittää. Minusta tuntui, kuin olisin ollut helvetissä.» — Arabialaiset\ntahtoivat tämän verilöylyn kautta saada alkuasukkaat mahtiaan\npelkäämään.\n\nLivingstonen kuvaus synnytti Englannissa sitten niin suuren\nsuuttumuksen, että Englannin hallitus päättävästi vaati Sansibarin\nsulttaania lakkauttamaan orjakaupan, ja suureksi osaksi tämä jo silloin\nonnistuikin. Arabialaiset, joitten hallussa sisämaan kauppa ja orjastus\nolivat, olivat Sansibarin sulttaanin alamaisia, Sansibar oli tärkein\norjamarkkinapaikka, siitä syystä sulttaani helposti saattoi heihin\nvaikuttaa ja vielä helpommin suuri merivalta sotalaivoineen pienen\nsaarivaltakunnan hallitsijaan.\n\n\n\nNiili vaiko Kongo?\n\n\nLivingstone oli kuullut, että Lualaba pohjoisempana muka laski suureen\ntuntemattomaan järveen, jonne ei Njangvesta pitänyt olla pitkä matka,\nja tämäkin tieto vahvisti häntä siinä käsityksessä, että Lualaba\noli Niilin varsinainen latvaosa. Huhu tuosta järvestä oli tietysti\nkokonaan perätön. Varmana voimme Stanleyn kokemusten jälkeen pitää,\nettä Livingstone pienen heikon joukkonsa kanssa olisi sangen pian\ntuhoutunut, jos hän olisi päässyt Kongoa laskemaan.\n\nHeinäkuun puolivälissä Livingstone lähti Njangvesta paluumatkalle\nUdjidjiin. Seutujen rauhattomuuden vuoksi hänen jälleen täytyi liittyä\narabialaiseen orjakaravaaniin, ja sittenkin moni väjytyksestä heitetty\nkeihäs oli matkalla tuottaa hänelle kuoleman. Sangen heikkona ja\nriutuneena hän lokakuun 23:ntena saapui Udjidjiin, jossa uusi pettymys\nodotti häntä. Tavarat, jotka hänen poissa ollessaan olivat saapuneet\nsinne Unjanjembestä, oli kaikki kavallettu ja myyty pilkkahinnasta\nkaupungin arabialaisen sheriffin toimesta. 3000 metristä kalikoota ei\nollut jäänyt ainoatakaan kappaletta, 700 naulasta helmiä ei ainoatakaan\nnauhaa. Livingstonella ei sen vuoksi näyttänyt olevan muuta neuvoa,\nkuin kuluttaa loppuun ne vähät varat, mitä hän oli matkaltaan mukanaan\ntuonut, ja sitten lähteä arabialaisilta apua kerjäämään. Apu oli\nkuitenkin lähempänä, kuin hän saattoi aavistaakaan. Viisi päivää sen\njälkeen, kuin hän oli Udjidjiin palannut, saapui sinne amerikkalaisen\n»New York Heraldin» kirjeenvaihtaja H.M. Stanley, joka nimenomaan oli\nlähtenyt häntä etsimään ja auttamaan.\n\nSiihen nähden, että Stanleysta itsestään tuli niin kuuluisa\nlöytöretkeilijä, teemme vähän seikkaperäisemmin selkoa tästä hänen\nensimmäisestä itsenäisestä tutkimusretkestään — kirjeenvaihtajana hän\noli ollut Afrikassa jo parikin kertaa — etenkin kun hänen matkansa niin\nelävästi kuvaa niitä vaikeuksia, mitä retkeilijäin yhä vieläkin oli\nvoitettava pyrkiessään Sansibarista suurten järvien rannoille.\n\n\n\n\nKuinka Stanley löysi Livingstonen.\n\n\nStanley oli paraillaan Espanjassa lähettämässä lehdelleen tietoja\nsiellä raivoavasta sisällisestä sodasta, kun hän sai käskyn tulla\noikopäätä Pariisiin. Siellä lehden nuori isäntä Gordon Bennett\nhäneltä kysyi, eikö häntä haluttanut lähteä etsimään Livingstonea,\njosta ei oltu saatu moniin aikoihin tietoja, mutta jonka hän luuli\nelävän, ja muitta mutkitta retki oikopäätä päätettiin. Se kuitenkin\npidettiin tarkimmin salassa ja Stanley oli ensin kirjeenvaihtajana\nSuezin kanavan avajaisissa ja matkusti sitten Turkin, Etelä-Venäjän,\nKaukasian ja Persian kautta Intiaan reportterina, ennenkuin hän\nBombaysta purjelaivalla saapui Sansibariin. Ei edes siellä hän sanonut,\nmikä retken varsinainen tarkoitus oli, vaikka hänen lähtöänsä Afrikan\nsisäosiin suurien matkavalmistuksien vuoksi olikin mahdoton salata.\n\nLähtiessään Tanganjikalle pyrkimään Stanley oli aivan kokematon\ntroopillisen Afrikan matkustustapoihin. Hän sai kuitenkin Sansibarissa\nkokoon melkoisen karavaanin, osti kankaita, helmiä, kuparilankaa y.m.\nesineitä, jotka maan sisäosissa kävivät rahasta, ja lähetti joukkonsa\nmatkaan useaan osastoon jaettuna. Sansibarista kuljettiin laivalla\nBagamojoon mannerrannalle, josta Stanley viidennen, viimeisen osastonsa\nkeralla maaliskuun 21:ntenä 1871 lähti sisämaahan.\n\nAfrikassakin on matkustaminen siitä pitäen paljon muuttunut, sekä\nenglantilaiset että saksalaiset ovat tälläkin rannikolla rakentaneet\nmaanteitä ja rautateitä sisämaahan ja junalla kuljetaan nykyään\nnopeasti sekä Viktoria-järven että Tanganjikan rannoille. Mutta\nStanleyn lähtiessä matkalleen ei sulttaani Bargashin alusmaissa ollut\nkuin kehnoja jalkapolkuja, siltoja ei muuta kuin joku puunrunko\njokien poikki. Retkikuntain täytyi taistella lukemattomia vaaroja,\ntauteja, nälänhätää, rosvoja vastaan, ja taivalta tehtiin sen vuoksi\nhitaasti ja moni mies sortui tien varrelle korppikotkain ja hyeenain\nsaaliiksi, lukematta niitä, jotka kantamuksineen karkasivat. Mutta\nsiitä huolimatta oli tällä suurella kauppatiellä jonkun verran\njärjestystäkin. Ne pikkukuninkaat, jotka hallitsivat karavaanitien\nkyliä, sallivat retkikuntain yleensä häiritsemättä kulkea alueensa läpi\nja möivät niille ruokatavaroita, kunhan nämä maksoivat vaaditun veron.\n\nTie kulki aluksi tasaisten rantamaitten poikki, jotka olivat\nvuorotellen viljelyksiä, ruohokenttiä, tiheikköjä ja soita. Jo\nKinganissa, ensimmäisessä joessa, oli virtahepoja, jotka makasivat\nrantaliejussa, toinen puoli ruumista vedessä; oudoista äänistä\npelästyen ne äkkiä sukelsivat syvyyteen, piesten joen kellertäväksi\nvaahdoksi, hajaantuen sitten veden alla ja toinen toisensa jälkeen\ntaas kohottaen sieraimiaan veden pinnalle, vettä ilmaan suihkuttaen ja\nraikasta ilmaa keuhkoihinsa hengittäen. Maa alkoi vähitellen kohota\nja sitä myöten käydä kuivemmaksikin. »Kun olimme kulkeneet lakeuden\npoikki, kävi tiemme nuoren ebenpuulehdon läpi, jossa näimme helmikanoja\nja kamoja. Sitten se oikullisesti mutkaillen luikerteli maanaaltojen\npoikki ylös ja alas, maanaalloilla reunoillaan mangon tummat lehvä\nseinät tai mahtavan kurbitsipuun kapeammat ja vaaleammat lehvät,\nlaaksoissa tiheiköt, näiden sisässä siellä täällä avopaikkojakin\nvarjoisine korkeine puuryhmineen. Meidän lähestyessämme pyrähti lentoon\nkyyhkysparvia, närhiä, ibislintuja, tunturikyyhkysiä, kultafasaaneja,\nviiriäisiä ja liejukanoja, variksia ja jalohaukkoja, ja silloin tällöin\npurjehti korkealla ilmassa ylitsemme pelikaani kohti etäistä matkan\nmäärää. Eikä puuttunut tästä vilkkaasta kuvasta antilooppeja eikä\napinoitakaan, jotka hyppivät tiehensä kuin australialaiset kengurut.»\n\nYhä kauempana alkoi olla kuiviakin alueita, ja suunnattoman paljon\nerilaisia verenhimoisia kärpäsiä, joista Stanley etsi pelättyä tsetseä,\nkarjan ja hevosten surmaa, tietääkseen, olivatko hänen aasinsa ja\nhevosensa vaarassa. Hän antoi miestensä ottaa talteen eri lajeja ja\nantoi kiinni otettujen hyönteisten imeä verta käsivarrestaan. Pahoja\nolivat molemmat ensimmäiset, paarmoja suuremmat, mutta niitä monta\nvertaa pahempi tavallista kärpästä jonkun verran suurempi kärpänen,\njoka oli niin vikkelä, että miehet tuntikauden saivat sitä teltassa\ntakaa ajaa, ennenkuin se oli kiinni saatu ja hyönteisneulaan pujotettu.\nKun tämä kärpänen puri hevosia ja aaseja, juoksi haavoista veri\nvirtanaan ja purrut eläimet hyppivät pystyyn ja potkivat tuskissaan.\nLieneekö sitten tämä kärpänen todella ollut tsetse? Ihmisille sen\npureminen ei ollut kuolettava, eikä se Itä-Afrikassa levittänyt\nheidän keskuuteensa kamalaa unitautiakaan, ennenkuin kymmeniä vuosia\nmyöhemmin, Stanleyn tutkittua ja avattua Kongon ja unitaudin sitä\npitkin noustua suurien järvien seuduille. Niissä seuduissa, joissa\nretkikunta nyt oli, teki tsetse kärpänen niin paljon tuhoa, etteivät\nasukkaat voineet pitää muuta karjaa kuin vuohia.\n\n\n\nAfrikkalaisessa tiheikössä.\n\n\nOdotellessaan perään jäänyttä osastoa Stanley lähti ensi kerran\nmetsästysonneaan koettamaan. Tutkittuaan tarkkaan pensaikot ja tiheiköt\nhän tapasi antilooppipolun, mutta ei saanut mitään, vaikka seurasi sitä\ntuntikauden tiheikön läpi. Lopulta hän taskukompassinsa johdolla palasi\nlakeudella olevaan leiriin. »Mutta kamala oli tosiaan tämä vaellus\nafrikkalaisen tiheikön läpi... Niinkuin voi arvata, en ennättänyt astua\nparia askeltakaan, ennenkuin _Acacia horridan_ oksa — ja se oli vain\nyksi sadasta samanlaisesta harmista — tarttui kiinni oikeanpuoliseen\nhousun lahkeeseeni ja repäisi sen melkein poikki. Paria syltä kauempana\nokainen aloe repäisi hajalle toisen lahkeen ja melkein heti sen jälkeen\nkompastuin köyden vahvuiseen _Convolvulus_ köynnökseen ja makasin\nnyt pitkälläni oikealla orjantappuravuoteella. Kuin'vainukoiran\ntäytyi minun lähteä nelinkontin matkaa jatkamaan, ja joka minuutti\nhattuni sai uuden risan, ihoni haavoittui ja vaatteeni joka askelella\nrepeytyivät yhä pahemmin ja pahemmin. Sitä paitsi muuan piikkinen\nväkevälle lemuava kasvi löi minua kasvoihin, ja lyönnin jälkeen paikkaa\nkirveli, ikäänkuin siihen olisi hierottu pippuria.» Tämä ja lisäksi\nvielä tukahuttava kuumuus olivat niin tuskastuttavat, että Stanley\nitsekseen vannoi ei koskaan enää lähtevänsä afrikkalaiseen tiheikköön\nrämpimään ilman välttämätöntä pakkoa. »Siitä huolimatta en voinut muuta\nkuin antaa ansaitun tunnustuksen mahtaviin aaltoihin jäykistyneelle\nlakeudelle vihantine peitteineen ja juhlallisine reunametsineen, jotka\nolivat tulvillaan kevään uhkuvaa vihannuutta, ja aavalle pinnalleen\nsiroitettuine metsäsaarekkeineen.»\n\nYlängöllä oli yleisestä kuivuudestaan huolimatta kuitenkin paljon\nsuotakin ja kun sadeaika lisäksi teki tuloaan, sai retkikunta pian\nkärsiä paljon kurjuutta. Molemmat hevoset kuolivat, mies toisensa\njälkeen sairastui kuumeeseen, toisia karkasi. »Täällä kasvavain kasvien\nhaju ja mädänneistä aineista nousevat löyhkät olivat niin kamalat, että\njoka hetki odotin kaatuvani tai miesteni kaatuvan kuumeen sortamina.»\nStanleykin luuli kuumeen tulevan löyhkänä ihmisruumiiseen. —\nEnsimmäiset orjamatkueet tulivat vastaan, ihmiset rautakahleilla yhteen\nsidottuina.\n\n\n\nSimbavenni.\n\n\nToista sataa kilometriä meren rannasta oli Simbavenni, Useguhhan\npääkaupunki. »Semmoista näköä kuin tämä kaupunki Uruguru vuorten\njuurella, ihana, kahden joen ja monen kirkkaan puron kastelema laakso\nja ympärillä kohoavat, runsaan kasvullisuuden peittämät, kuvan ihanat\nvuoret muodostivat, emme olisi Itä-Afrikassa odottaneet.» Kaupungissa,\njoka oli nelikulmainen, lienee ollut tuhatkunta taajaan yhteen\nsullottua afrikkalaiseen tyyliin rakennettua majaa. Ympärysmuuri taas\noli arabialais-persialaista mallia ja sangen sirosti rakettu. Joka\nnurkassa oli hyvin rakennettu kivitorni, jokaisen sivustan keskellä\nportti. Kaupungin oli perustanut muuan neekeri, joka oli luokseen\nkoonnut paljon karanneita orjia, mutta siitä huolimatta itse oli\nintohimoinen orjakauppias. Nyt kaupunkia hallitsi hänen tyttärensä,\njolle oli maksettava suuri vero. Täällä Stanley ensi kerran sairastui\nkuumeeseen ja paransi sen kokemuksen opettamalla keinolla — suurilla\nkiniiniannoksilla. Matkustuksen hitautta osoittaa, että rannikolta\nSimbavenniin oli kulutettu päivää vaille kuukausi. ‘ Simbavenni oli jo\nnoin 300 metriä korkealla merenpinnasta. Laakso oli Stanleyn mielestä\naivan ihmeteltävän hedelmällinen.\n\n\n\nMakata suossa.\n\n\nSimbavennin takana oli kuljettava aavan Makata suon poikki, jossa oli\nvettä polviin ja vyötäisiin asti ja enemmänkin, ja eteenpäin päästiin\nkovin hitaasti ja suurin vaivoin. Aaseista kuoli pari kolme joka päivä.\nOppaat, sotamiehet ja kantajat saivat lukemattomia tauteja, Stanley\nitsekin sairastui, hänen miehensä karkasivat, ja molempien valkoisten\nkeralla, jotka hän oli apulaisikseen palkannut, hän oli ilmiriidassa.\nStanley, joka oli Pohjois-Amerikan etelävalloissa kasvanut, viljeli\nahkerasti ruoskaa, joka hänen vakuutuksensa mukaan oli ensimmäinen\nkeino neekerien kesken. Suon takana tultiin raikkaampaan vuorimaahan\nja retkikunta sai virkistää uupuneita voimiaan. »Pian olimme\nlähimmillä kukkuloilla, joilta oli ihana näköala yli leveän Makata\nlaakson tuhansine palmuineen ja kuohuvine puroineen, jotka kimalsivat\nkuin hopeanauhat auringonpaisteessa, laajan näköalan taustoina\nUrugurun ja Usvapangan majesteetilliset vuoret. Lännessä näkyi oikea\ntunturimaailma, pengermä pengermän takaa, huippu huipun takaa,\nkukkula kukkulan vieressä. Pohjoisessa, etelässä ja lännessä näkyi\nvuorenharjanteita kuin jähmettyneitä aaltoja, mutta ei ainoatakaan\npalanutta eikä kuivunutta paikkaa... Joka kukkula, keila, vaara oli\nvihanaan metsän peittämä.\n\nMpvapvan kylään Stanley jätti toisen valkoisista seuralaisistaan, joka\noli pahasti sairastunut ruumiin pöhötykseen ja sinne kuoli, toinen,\njoka jo teki häntä vastaan murhayrityksen, oli sitten juoniensa vuoksi\njätettävä Unjanjembeen, ja sinne hänkin kuoli, kuumeen sortamana.\n\nUgogossa väki oli ylen röyhkeätä, jopa toisinaan siihen määrään,\nettä Stanleyn henki oli vaarassa. Hän matkusti nyt yhdessä kahden\narabialaisen kauppiaan keralla, jotka niinikään olivat karavaaneineen\ntavaroineen matkalla sisämaahan. Yhdessä he tinkivät veroja Ugogon\nkylissä, lähettäen älykkäimmät ja liukaskielisimmät miehensä\nkangasmyttyineen puolestaan puhumaan, mutta kaikesta viekkaudestaan\nhuolimatta heidän toisissa kylissä täytyi maksaa hyvin suuret lunnaat\nja lisäksi olla alkuasukkaitten kovin tunkeilevan ja nenäkkään huomion\nalaisina.\n\n\n\nVahumat. Eräässä kylässä Stanley tapasi siirtokunnan vahumoja, joiden\nkauneus erikoisesti kiinnitti hänen mieltään. Kasvojen jalojen\npiirteiden ja ruumiin kauneuden vuoksi heitä Stanleyn mielestä olisi\nvoinut sanoa Afrikan kreikkalaisiksi. Paksuja huulia, litteätä nenää ei\nnähnyt hakemallakaan. Vahumat karttoivat avioliittoja muitten neekerien\nkanssa ja säilyttivät siten rotunsa puhtaana, mutta iho oli heilläkin\nmusta kuin ebenpuu.\n\nRuokatavaroita oli karavaanitien varressa yleensä riittävästi\nsaatavana. Kun karavaani leiriytyi ja pyssyllä ammuttiin pari\nlaukausta, alkoi samalla alkuasukkaita saapua tuotteineen; mikä toi\nviljaa, mikä pombe olutta, mikä lampaan, kanan, hedelmiä tai muuta.\n\n\n\nUnjanjembe.\n\n\nStanley saapui Unjanjemben pääkaupunkiin Kvikuruun pyssyjen\npaukkuessa, väkensä iloitessa, ja sai hyvän vastaanoton sekä siellä\nettä varsinkin läheisessä Taborassa asuvien arabialaisten puolelta.\nArabialaiset jo ennakolta tietäen hänen tulostaan olivat Kviharan\nkylässä, lähellä Taboraa, tyhjentäneet hänelle suuren talon, josta\nhän sai tavaroilleen säilytyspaikan ja itselleen verraten mukavan\nasunnon. Sinne tuota pikaa kannettiin arabialaisten lähettämiä\nruokia, kokonaisia kaukalollisia riissiä, maustettua kananpaistia,\nvaltavia vehnäleipiä, silavapannukakkuja, granaattiomenia ja\nsitruunia. Sitten tuotiin viisi lihavaa härkää, kahdeksan lammasta\nja kymmenen vuohta ynnä toistakymmentä kananpoikasta ja tiu vereksiä\nkananmunia. Tämä arabialaisten suurenmoinen vieraanvaraisuus voitti\nkokonaan Stanleyn ystävyyden ja samoin loistivat hänen väkensä\nsilmät ilosta. Seuraavana päivänä saapuivat Taboran arabialaiset\nylimykset vierailulle, komeita, kauniisti puettuja miehiä Arabian\nOmanista, toiset Sansibarin rannikolta. He olivat tänne Afrikan sisään\nrakentaneet itselleen kauniin kaupungin, ympärillä olevilla kentillä\nheillä oli suuret karjat ja viljelykset ja kaupan kautta he olivat\nhankkineet itselleen suuret rikkaudet. Kolmen päivän kuluttua Stanley\npuolestaan kävi vastavierailulla suurissa pidoissa, jotka he häntä\nvarten laittoivat. Näissä pidoissa he pohtivat sotaretkeä Mirambo\nnimistä entistä kantajaa vastaan, joka rosvopäälliköksi ruvettuaan\noli anastanut Ujoveh maan valtansa alle ja sitten alkanut rosvota\nnaapurimaita ja lopulta julistanut sodan arabialaisiakin vastaan. Hän\noli heiltä sulkenut tien Udjidjiin, jonka takana siihen aikaan olivat\narabialaisten parhaat markkinapaikat. Kun tie Tanganjikalle siis oli\nStanleyltäkin suljettu, hän päätti ruveta arabialaisten liittolaiseksi\nja lähteä sotaan Miramboa vastaan. Mutta tuskin oli Stanley päässyt\nasuntoonsa, ennenkuin hän sairastui niin ankaraan kuumeeseen, että hän\nviikkokauden makasi tajuttomana. 29 p. heinäkuuta hän kuitenkin saattoi\nväkineen lähteä sotaretkelle. Tavaransa hän toi puolitiehen, voidakseen\npaikalla, kun Mirambo oli voitettu, jatkaa matkaa Tanganjikalle.\n\n\n\nSota Miramboa vastaan.\n\n\nSotaretki menestyikin alussa hyvin, valloitettiin Mirambon\npääkaupunkikin, Viljankuru, mutta kun voittajat Mirambon karkoitettuaan\nja kaupungin ryöstettyään kääntyivät paluumatkalle saaliineen, hyökkäsi\nMirambo väjytyksestä heidän kimppuunsa, osan surmasi, osan ajoi\npakoon. Siitä seurasi yleinen pako ja Stanley, joka par'aikaa sairasti\nkuumetta ja oli jäänyt vähän jäljelle, oli vähällä jäädä Mirambon\nkäsiin. Arabialaiset olivat kokonaan unohtaneet hänet omaa pelastustaan\netsiessään.\n\nStanleyn täytyikin palata takaisin Unjanjemben Kviharaan. Tavallinen\nkaravaanitie Udjidjiin oli häneltä suljettu. Hän alkoi sen vuoksi\nmiettiä eteläisempää, jota kuitenkin yleiseen pelättiin, koska se kulki\nautioiden seutujen kautta, joista oli vaikea saada ruokavaroja. Kesken\nnäitä tuumia saapui Mirambo Taboran edustalle ja voitti urhoollisimmat\narabialaisista, ryöstäen ja polttaen sitten osan kaupungista. Stanley\nodotti häntä kylässään 150 aseistetun miehen keralla, mutta Kvihara sai\njäädä rauhaan. Arabialaiset lahjoittivat Stanleylle pienen orjapojan,\nNdugu M'halin (veljeni rikkaus), jolle karavaani antoi nimeksi Kalulu,\nkoska hän oli sukkela kuin pieni antilooppi.\n\nSuurella vaivalla Stanley sai pelokkaan väkensä lähtemään taipaleelle\nTanganjikaa kohti. Suurimman osan tavaroistaan, samoin kuin erään\nLivingstonellekin tulleen apulähetyksen, hän jätti Unjanjembeen, kun\nei ollut mahdollista saada riittävästi kantajia. Enemmän kuin kolme\nkuukautta siellä vietettyään hän syyskuun 20:ntena 54 valiomiehen\nkeralla lähti matkaansa jatkamaan. Alkutaipaleella miehiä karkasi\njoukoittain, mutta säälimättä Stanley haetti kaikki takaisin, eikä\nsäästänyt ruoskaa karkureita kurittaessaan. Rankkipa hän heitä varten\norjakahleetkin, joihin voitiin kiinnittää kymmenen miestä.\n\nTie kulki nyt metsäisempien seutujen kautta, mutta tuon tuostakin oli\nkuitenkin heinäisiä avomaitakin ja kyläkuntia viljelyksineen. Maa oli\noikea metsästäjän paratiisi. Noustuaan eräälle kukkulalle Stanley näki\njos kuinka monta laumaa sebroja, puhveleita, kirahveja ja antilooppeja,\njotka rehevien puuryhmien alla söivät vehmasta mehevää ruohoa. Näistä\nparatiisin karjoista ei ollut vaikea hankkia leirille illallista,\nja milloin valkoisen miehen pyssy paukahteli, silloin oli leirissä\nillalla iloa ja huolettomuutta. Mutta milloin satuttiin semmoisille\ntaipaleille, joilla ei ollut asutuksia eikä otuksia, vaan nälkä tuli\nvieraaksi, silloin oli kapina lähellä.\n\n\n\nKapina leirissä.\n\n\n»Lauantaina lokakuun 7:ntenä lähdimme taas matkaan lihanhimoisten\nmiesteni suureksi suruksi. Aikaisin aamulla he lähettivät luokseni\nBombayn (karavaanin »kapteenin») pyytämään, että viipyisin täällä vielä\nyhden päivän. Semmoisia he aina olivat; heidät valtasi voittamaton inho\ntyötä vastaan, kunhan vain oli ruokaa saatavana. Annoin Bombaylle kelpo\nnuhteet siitä, että hän oli suostunut moista pyyntöä esittämään, vaikka\nolimme levänneet kaksi päivää ja he olivat tällä ajalla saaneet ahtaa\nitseensä lihaa niin paljon kuin jaksoivat. Bombay ei ollut kaikkein\nparhaalla päällä, sillä täydet lihapadat olivat enemmän hänen mieleensä\nkuin ainaiset marssit rasituksineen. Hänen kasvonsa saivat yrmeän\nilmeen ja hänen iso alahuulensa vaipui alas, joka tiesi: »No pane\nheidät sitten itse liikkeelle, kovasydäminen ihminen! Minä en sinua\nauta.»\n\n»Kun käskin opasta soittamaan lähtömerkin, niin seurasikin\npahaa ennustava hiljaisuus, eikä kuulunut tavanmukaisen laulun\nhiiskaustakaan. Miehet menivät nyrpeissään taakkainsa luo, ja Osmanin,\njättiläismäisen oppaan, kuulin napisevan sitä, että hän ensinkään oli\nlähtenyt viemään minua Tanganjikalle. Kaikki lähtivät kuitenkin, vaikka\nvastahakoisesti, liikkeelle. Seurasin perässä pyssynkantajieni keralla\nhoputtaakseni vitkastelevia. Puolen tunnin kuluttua näin karavaanin\näkkiä pysähtyvän, miesten heittävän taakkansa maahan sekä vihaisin\nelein keskustelevan.\n\n»Ottaen Selimiltä kaksipiippuisen pyssyni pudotin piippuihin kaksi\nluotia ja revolverini selviksi tehtyäni menin niskoittelijain luo,\njotka nyt tarttuivat pyssyihinsä. Kun olin tullut noin kolmenkymmenen\nsylen päähän heistä, näin vasemmalla puolella muurahaiskeon takaa\nkaksi päätä ja kaksi minua kohti ojennettua pyssynpiippua. Kohotin\nkaksipiippuisen pyssyni poskelleni, tähtäsin tarkkaan ja uhkasin\nampua luodin läpi heidän kallonsa, elleivät he paikalla astuisi\nesiin, jotta saisin heidän kanssaan puhua. Toinen oli valtava Osmani,\ntoinen hänen ystävänsä Mabruki. Oli vaarallista olla tottelematta\nsemmoista käskyä, ja paikalla he tulivatkin esiin, mutta näin Osmanin\nyhä pitävän sormeaan liipaisimella. Vielä kerran kohotin pyssyni ja\nuhkasin silmänräpäyksessä ampua hänet kuoliaaksi, ellei hän paikalla\nheittäisi pyssyä kädestään. Osmani lähestyi minua kylki edellä\nliehakoivasti hymyillen, mutta hänen silmissään paloi murhanhimon\nkamala tuli. Mabruki hiipi kimppuuni takaa päin ja koetti huomaamatta\nkaataa sankkiin ruutia, mutta silmänräpäyksessä ympäri kääntyen\npistin pyssynpiipun kyynärän päähän hänen konnahnaamastaan ja käskin\nhänen paikalla heittää pyssyn luotaan. Hän pudottikin sen paikalla,\njonka jälkeen iskin häntä pyssynperällä rintaan niin tuimasti, että\nhän hoiperteli minusta muutaman askeleen taapäin. Käännyin sitten\ntaas Osmanin puoleen ja pannen sormeni liipaisimelle käskin häntä\nheittämään pois pyssyn. Ei koskaan ole ihminen ohut lähempänä kuolemaa\nkuin Osinani sillä hetkellä. Minulle oli vastenmielistä vuodattaa\nhänen vertaan ja koetin tätä välttää, mutta ellen voinut tätä konnaa\nnujertaa, oli samalla valtani mennyt. Asian laita oli se, että mieheni\npelkäsivät matkan jatkamista ja ainoa keino saada heidät kulkemaan\neteenpäin oli pakko, vaikkapa Osmanin olisikin täytynyt hengellään\nsovittaa rikoksensa. Kun hän siitä huolimatta kohotti pyssynsä ja\nitsessäni tunsin, että hänen viimeinen hetkensä oli tullut, niin toinen\nMabruki, Speken entinen palvelija, kiskaisi pyssyn hänen kädestään ja\nhuuti kauhusta vapisevalla äänellä: »'Ihminen, kuinka uskallat sinä\ntähdätä isäntäämme?'\n\n»Mabruki lankesi sitten jalkaini juureen, koetti suudella jalkojani ja\nrukoili minua hartaasti, etten Osmania rankaisisi. — Kaikki on taas\nhyvin', sanoi hän, 'ei riitaa enää, kaikki he tulevat Tanganjikalle\nvähääkään vastaan sanomatta! Inshallah, me löydämme Udjidjista sen\nvanhan musungun (valkoisen)! Sanokaa, vapaat miehet, eikö niin, emmekö\nmenekin Tanganjikalle tenää tekemättä? Sanokaa isännälle yhdestä\nsuusta!'\n\n»'Menemme, Jumalan avulla, menemme, Jumalan avulla, bana! Me emme sano\nmitään muuta!' vastasivat kaikki yhteen ääneen.\n\n»'Rukoile banalta anteeksi, ihminen, ja mene tiehesi', sanoi Mabruki\nsitten Osmanille käskevällä äänellä, ja tämä kaikkien mieliksi noudatti\nhänen käskyään.»\n\nMutta Bombayta ja Ambaria, jotka olivat kapinajuonen virittäneet,\nStanley rankaisi, piesten heidät ensin keihään varrella, kytkettäen\nheidät sitten kahleihin ja lopuksi määräten raskaimmat taakat\nheidän kannettavikseen, kunnes he olivat anteeksi pyytäneet. Tämän\ntapauksen jälkeen retkikunta lähti kahta halukkaammin jatkamaan matkaa\nTanganjikaa kohti.\n\n\n\nHunajalintu.\n\n\nMetsissä oli runsaasti hunajalintuja, jotka oli helppo tuntea\niloisesta viserryksestään. Maanasukkaiden oli tapana hunajalinnun\nopastuksella etsiä metsämehiläisten hunajavarastoja. Kaksi karavaaniin\nliittynyttä hunajan pyydystäjää toi Stanleylle joka päivä mitä makeinta\nvalkoista ja punaista hunajaa. Punaisessa hunajassa tavallisesti\noli paljon kuolleita mehiläisiä, mutta Stanleyn hätkit seuralaiset\narvelematta hotkivat suuhunsa kaikki, vieläpä osan vahastakin. Kun\nhunajalintu näkee ihmisen, päästää se paikalla hurjia kiukkuisia ääniä,\nhyppii oksalta oksalle, puusta puuhun, alinomaa toistaen kutsuvaa\nsirkutustaan. Alkuasukkaat, jotka tuntevat sen tavat, seuraavat sitä\nempimättä. Kärsimättömän kutsujan mielestä ihminen joskus näyttää\nkulkevan liian hitaasti, jonka vuoksi se lentää takaisin ja kehoittaa\nhäntä vielä äänekkäämmillä ja kärsimättömämmillä huudoilla, jonka\njälkeen se räpyttää siipiään yhä sukkelammin, ikäänkuin osoittaakseen,\nkuinka sukkelaan hän pääsisi hunajavarastolle, ja näin se opastaa,\nkunnes aarre lopulta löytyy, alkuasukas sytyttää mehiläisten pesän\npalamaan ja anastaa hunajan, pikku linnun suoriessa sulkiaan ja voiton\nriemuisesti visertäessä, ikäänkuin huomauttaen kaksijalkaiselle\nseuralaiselleen, ettei tämä ilman hänen apuaan olisi koskaan löytänyt\nhunajaa. — Itse se saa osan saaliista palkinnokseen.\n\nSeudut kävivät nyt erämaan luontoisemmiksi ja kuivemmiksi, niin että\nalkoi olla puutetta vedestä. Toisin paikoin maa kauttaaltaan oli\nMirambon hävittämää. Kuljettuaan kaksi viikkoa lounatta kohti Stanley\npolvesi luoteeseen, toivoen nyt kyllin etäätse kiertäneensä sodan.\nTietä ei tosin ollut uudella suunnalla, mutta päätettiin kulkea metsän\nläpi pitkin elefantin polkuja. Alussa oli runsaasti metsäpersikoita,\njotka maistuivat sangen hyviltä. Missä niitä on, siellä ei matkamiehen\ntarvitse pelätä nälkään kuolevansa. Silloin tällöin saatiin kuitenkin\nmetsänriistaakin, ja oli metsässä kyliäkin, joiden asukkaat yleensä\nolivat ystävällisiä. Eräällä soistuneella lakeudella Stanley näki\nensi kerran elefantteja. »En koskaan unhota, minkä vaikutuksen nämä\neläimet tekivät minuun, kun täten näin ne ensi kerran luonnon tilassa.\nElefantti se oikeastaan ansaitsisikin eläinten kuninkaan nimen. Sen\nvaltava ruumis, hallitsijakatse, jonka se luo jokaiseen alueensa rauhan\nhäiritsijään, koko sen itsetietoisesta voimasta puhuva ulkomuoto\nhyvällä syyllä oikeuttaa sille tuon nimen. Kuljimme lauman ohi aivan\nläheltä, se pysähtyi meitä katselemaan. Uteliaisuutensa tyydytettyään\nelefantit menivät rämeen eteläpuolella olevaan metsään, ikäänkuin\nolisivat karavaanit niiden elämässä jokapäiväisiä tapauksia...\nElefanttilauma hävittää metsää aivan hämmästyttävän paljon. Nuoria\npuita ne kiskovat maasta juurineen rivikaupalla.»\n\nMrerasta, josta vesi jo juoksi Tanganjikaan, niin että miehet\nmielestään »tunsivat Tanganjikan kalan hajun», alkoi kymmenen\npäivän erämaa, jonka poikki piti olla runsaat eväät. Metsä aukeni\nja korkealta harjulta avautui laajat näköalat Tanganjikaa kohti\nkallistuvien jokivesistöjen, kenttien ja lehtojen yli. Tie kulki\nvuoroin kuivia maita, vuoroin rämeitten poikki, joiden salahautoihin\nmiehet ja retkikunnan johtaja itsekin upposivat leukaansa myöten.\nEräästä joesta muuan miehistä muutamassa minuutissa paljain käsin\npyydysti kuusikymmentä monnia. Paljon lintuja lenteli virran päällä,\nkuten valkopääkotkia ja kuningaskalastajia, suuria lumivalkoisia\nlusikkahanhia, ibislintuja, pääskysiä y.m. Kylien asukkaat olivat\nerittäin käteviä valmistamaan saviastioita.\n\nLeopardeja ja jalopeuroja oli näillä seuduin runsaasti ja pitkin yötä\njalopeurat kiljuivat leirien ympärillä. Mutta maisemat muuttuivat yhä\nkarummiksi, rotkoisemmiksi, eikä kauaa kulunut, ennenkuin ruokavarat\nloppuivat ja nälänhätä oli edessä. Lopulta kuitenkin päästiin\nihmisasunnoille ja vihdoin Malagarasi joellekin, jonka pohjoisrantaa\nUnjamvesin suuri karavaanitie kulki. Täällä oli ruokavaroja yllin\nkyllin, mutta sen sijaan päälliköt alkoivat kiskoa niin kamalia veroja,\nettä Stanley pelkäsi ei pääsevänsä perille ensinkään,, jos sillä tavoin\njatkuisi. Arabialaisten orjat neuvoivat hänelle oikotien, ja sille hän\neräänä yönä johti retkikuntansa ja pääsikin livahtamaan odottavien\npäällikköjen ohi. Erään joen rannalla levättäessä Stanley kuuli\nlännestä ikäänkuin etäistä ukkosen jyrinää, ja kun hän kysyi, mitä\nse oli, vastattiin hänelle, että se oli Kabogo, Tanganjikan rannalla\nkohoava korkea vuori, jonka juuri on täynnään onteloita. Kun tuuli\nTanganjikalla puhaltaa, syntyy onteloissa ukkosen kaltainen jyrinä.\nPaljon veneitä on sen juurella kärsinyt haaksirikon ja arabialaisten\nja maanasukkaitten tapana oli heittää sillä kohdalla järveen sinisiä\nja valkoisia kankaan kappaleita ja varsinkin lasihelmiä järven jumalaa\nlepyttääkseen. »Niille, jotka heittävät järveen helmiä, ei yleensä satu\nonnettomuuksia, mutta ne, jotka eivät sitä tee, kaatuvat ja hukkuvat.\nAh, se on hirveä paikka!»\n\nKun päästiin Uhhan veronkiskojain maasta, kohotti retkikunta raikuvat\nilohuudot. Tie oli nyt tasaista ja iloisesti riennettiin eteenpäin\njoustavin askelin, sillä matkan määrä oli nyt lähellä. Seuraavana\npäivänä piti oltaman perillä ja tämän vuoksi kaikki riemuitsivat.\nStanleylle osoitettiin jo kukkuloita, joille Tanganjika näkyi. Tuskin\nennätettiin levätä, niin kiireellä riennettiin. Asukkaat olivat\nniin ystävällisiä täällä Ukarangassa, että tulivat kylistään ulos\ntervehtimään matkuetta. Jostakin kylästä kaikki kuitenkin suin päin\npakenivatkin, mutta huomatessaan, etteivät tulijat olleetkaan Mirambon\nrosvoja, he sitä iloisempina palasivat takaisin.\n\n\n\nTanganjika.\n\n\n»Marraskuun 10:ntenä. On kulunut 235 päivää siitä kuin lähdimme\nBagamojosta ja 50 Unjanjembestä lähdöstämme... Aamu oli ihana, ilma\nraikasta ja viileää. Taivas hymyili rakkaasti maalle ja sen lapsille.\nSankat metsät rehoittivat eloisimmassa vihantavärissään. Mkutin vesi,\njoka kuohui eteenpäin rantain smaragdivarjossa, tuntui ainaisella\nkohinallaan vaativan meitä kuin kilpajuoksuun Udjidjia kohti.\n\n»Seisoimme kylän bambuaitain edessä, joka mies yhtä siististi puettuna\nja yhtä luottavaisena, kuin Sansibarissa aluksiin astuessamme, joka\ntuntui tapahtuneen ihmisikä takaperin — niin paljon olimme siitä saakka\nkärsineet!\n\n»Eteenpäin! ja iloisella mielellä lähtivät miehemme matkaan sitä\nkyytiä, että varmaan tuota pikaa saapuisimme Udjidjiin. Kuljimme\nbamburuokoa kasvavan kukkulan poikki, laskeuduimme rotkoa, jonka\npohjalla kuohui raju pieni puro, nousimme vielä erään kukkulan poikki\nja astuimme pitkin harjun selkää kulkevaa tasaista tietä.\n\n»Kun olimme kulkeneet kaksi tuntia, ilmoitti minulle oppaani, että\njyrkältä vuorelta saatoin nähdä Tanganjikan. Olin vähällä huutaa\nsydämeni kyllyydestä. Mutta odotahan, minun täytyy saada ensin nähdä\nse. Riensimme eteenpäin ja kapusimme henkeä pidätellen jyrkän rinteen\npäälle, ikäänkuin peläten kaivatun näyn pakenevan. Vihdoin olemme\nmäen päällä. Ah, eikö sitä vielä näykään? Vähän kauempaa! Tuolla\netäisyydessä, niin niin, siellä se kimaltelee kuin hopea. Näen sen vain\npuitten lomitse ja — mutta siellä se vihdoinkin on! Se on totta — se\noli Tanganjika. Tuolla ovat Ugoman ja Ukaramban tummansiniset vuoret.\nTanganjika — hurraa! Karavaani vastaa jyrisevällä huudolla, suuret\nmetsät ja vuoret näyttävät ottavan osaa riemuumme.\n\n»Laskeusimme alas vuoren läntistä rinnettä, Liutshe laakso\nedessämme. Puolenpäivän aikaan olimme päässeet jokivarren taajoihin\nsananjalkatiheikköihin. Kaalasimme sen kirkkaan veden poikki, ja kun\nolimme kulkeneet toisen rannan sananjalkatiheikköjen läpi, olimme\nkeskellä udjidjiläisten puutarhoja, jotka olivat oikeita rehevimmän\nkasvullisuuden ihmeitä. Yksityisseikkoihin ei kuitenkaan kiintynyt\nhuomioni, omat tunteeni olivat minut voittaa.»\n\n\n\nTulo Udjidjiin.\n\n\n»Riensimme nopeammin, jottei tieto tulostamme ennättäisi ennen meitä.\nPysähdyimme pienen puron luo, kiipesimme muutamille loiville paljaille\nharjuille ja viimeisen kukkulalle päästyämme näimme allamme vain 250\nsylen päässä Udjidjin sataman palmujensa kehyksissä. Tämän nähdessämme\nemme enää muistaneet matkamme pituutta, emme niitä satoja selänteitä,\njoitten poikki olimme kulkeneet, metsiä, joiden halki olimme samonneet,\ntiheiköitä ja pensaikolta, jotka olivat meille tuottaneet niin\npaljon harmia, emme suolakenttiä joilla jalkamme olivat rakkoihin\nhautuneet, polttavaa aurinkoa, vaaroja vastuksia, jotka nyt olimme\nvoittaneet Unelmamme, toiveemme olivat toteutuneet. Teroitin katsettani\nerottaakseni palmujen keskeltä, missä majassa huhuttu valkoinen\nharmaapartainen mies mahtoi olla.\n\n»'Liput pystyyn, ladatkaa pyssyt. — yks' kaks', kolme — ampukaa!\n\n»Viisikymmentä kivääriä räjäytti nyt tervehdyslaukaukset. Pian näimme\nsen vastukset kylän rauhallisiin asukkaihin.\n\n»'Opas, kohota korkealle valkoisen miehen lippu! Sansibarin lippu\njälkijoukon etupäähän! Toverit, sulkekaa rivinne ja ampukaa, kunnes\npysähdymme keskelle kylän toria ja valkoisen miehen talon eteen. Usein\nolette minulle sanoneet tuntevanne Tanganjikan kalan hajun — Minä\ntunnen sen nyt. Täällä on kalaa ja olutta ja pitkä lepo odottaa teitä.\nMars!\n\n»Emme ennättäneet kulkea kuin pari sataa jalkaa, ennenkuin\nyhteislaukauksemme alkoivat vaikuttaa. Olimme Udjidjille ilmoittaneet,\nettä oli tulossa karavaani, ja sadoittain kylän asukkaita tulvi\nmeitä vastaan. Lipuista he kohta tiesivät, että olimme karavaani,\nmutta alussa he hieman ällistyivät Pohjois-Amerikan lippua, jota\nOsmani, kasvot loistaen kuin päivänpaiste, kantoi korkealla ilmassa.\nMutta niiden joukossa, jotka vastaamme riensivät, oli toki monta\nsemmoistakin, jotka tunsivat tähtilipun. He olivat Sansibarin satamassa\nmonestikin nähneet laivoja, joiden mastosta se liehui, ja pian kuulimme\nheidän tervehtivän kaunista lippuamme huutaen: Bindera kisungi!\n(valkoisen miehen lippu) Bindera merikani! (Amerikan lippu).\n\n»Sitten he kaikin ympäröivät meidät — vadjidjit, vanjamvesit,\nvangvanat, varundit, vaguhhat, manjemat ja arabialaiset ja olimme\naivan tulla kuuroiksi heidän tervehdyshuudoistaan: Jambo, bana! He\ntervehtivät jokaista miestäni.\n\n»Olimme nyt ehkä kahdeksan sadan jalan päässä Udjidjista, ja\nympärilläni tungos kävi yhä pahemmaksi. Äkkiä kuulin oikealta\npuoleltani äänen:\n\n»'Good morning, sir!'\n\n»Hämmästyen tätä tervehdystä keskellä mustaa kansaa käännyin äkkiä\nsivulle päin ja näin mitä mustimmat kasvot, jotka kuitenkin loistivat\nelämästä ja ilosta — näin miehen, joka oli puettu pitkään valkoiseen\npaitaan villaisen pään verhona amerikkalaisesta palttinasta kääritty\nturbaani.\n\n»'Kuka te olette?' kysyin.\n\n\"'Olen Susi, Livingstonen palvelija'\", hän vastasi ja hymyili, niin että\nvalkoiset hampaat loistivat.\n\n»'Mitä! Onko t:ri Livingstone täällä?'\n\n»'On, sir.'\n\n»'Tässä kylässäkö?'\n\n»'Niin, sir'.\n\n»'Oletteko siitä varma?'\n\n»'Varma, varma, sir. Tulen juuri hänen luotaan.'\n\n»'Good morning, sir!' sanoi samassa toinenkin ääni.\n\n»Se oli Tshumah, Livingstonen toinen palvelija, joka vahvisti Susin\nsanat. Susi lähti sitten kuin riivattu juoksemaan Livingstonen\nasunnolle, hänelle ilosanomaa viemään.\n\n»Väkijoukko yhä sakeni meidän kylää lähestyessämme, niin että lopulta\ntie oli melkein tukossa. Lippuja ja viirejä liehui, arabialaisia ja\nSansibarin neekereitä tunkeutui joukon läpi meitä tervehtimään, sillä\nhe käsityksensä mukaan olivat samaa verta kuin mekin. Kaikki ihmetellen\nkysyivät: 'Kuinka olette tulleet Unjanjembestä?' yleinen karavaanitie\nkun suuren sodan vuoksi oli tukossa.\n\n»Pian Susi palasi takaisin samaa kyytiä ja pyysi saada kuulla nimeni.\nHän oli Livingstonelle kertonut tulostani, mutta Livingstone oli niin\nihmeissään, ettei ottanut uskoakseen, ja kun hän oli Susilta kysynyt\ntulijan nimeä, ei tämä tiennyt siihen mitään vastata.\n\n»Susin poissa ollessa oli Livingstonelle kuitenkin jo toista tietä\nennättänyt saapua tieto valkoisen miehen tulosta. Udjidjin mahtavat\narabialaiset ylimykset — Muhammed ben Sali, Said ben Majid, Abid\nben Suliman, Muhammed ben Gharib y.m. — olivat keräytyneet talonsa\nedustalle ja Livingstone oli itsekin lähtenyt verannaltaan näkemään ja\nodottamaan minua.\n\n»Karavaani oli kuitenkin pysähtynyt, opas oli kulkenut edelle muita\nkohottaen lippuaan ilmaan ja Selim sanoi minulle: 'Näen tohtorin,\nherra. Ohhoh, kuinka vanha. Hänellä on harmaa parta.'\n\n\n\nLivingstonen ja Stanleyn kohtaus.\n\n\n»Mitähän olisinkaan maksanut, jos olisin nyt hetkisen saanut olla\nkaukana erämaassa, jotta olisin kenenkään näkemättä saanut vapaasti\nosoittaa iloani jollain hullunkurisella tempulla — mielipuolen tavoin\npurra kättäni, taikka heittää kuperkeikkaa salatakseni tunteitani,\njoita tuskin saatoin hillitä. Sydämeni sykki rajusti, mutta en saanut\nkasvojeni eleillä osoittaa mielenliikutustani, jotten saattaisi vaaraan\nvalkoisen miehen arvon mukaista esiintymistä näin erinomaisissa oloissa.\n\n»Menettelin siis kuten mielestäni asiat parhaiten vaativat. Työnsin\nrahvasta tieltäni ja kuljin sen keskitse, kunnes tulin arabialaisten\npuolikaaren keskipisteeseen, jossa seisoi harmaapartainen mies.\nLähestyessäni häntä verkalleen huomasin, kuinka kalpea ja kärsivän\nnäköinen hän oli, päässään sinervä lakki haalistuneine kultanauhoineen,\nyllään punahihainen jakku, jalassa harmaat puolivillaiset housut.\nOlisin tahtonut juosta hänen luokseen, mutta olin pelkurimainen raukka\nniin suuren väkijoukon katsellessa: olisin tahtonut syleillä häntä,\njos olisin tiennyt, ettei hän olisi pahastunut semmoista menettelyä...\nAstuin siis vain varmoin askelin häntä kohti, nostin hattuani ja sanoin:\n\n»'Tohtori Livingstone, eikö niin?'\n\n»'Niin olen', hän vastasi ystävällisesti hymyillen ja kohotti hieman\nlakkiaan.\n\n»Sitten panin jälleen hatun päälläni ja hän lakin, jonka jälkeen\ntartuimme toistemme käsiin ja minä ääneen sanoin:\n\n»'Kiitän Jumalaa, tohtori, että minun oli suotu tavata teidät.'\n\n»'Kiitän häntä niinikään siitä, että olen täällä teitä tervetulleeksi\nsanomassa.'\n\n»Käännyin sitten arabialaisten puoleen, kohotin hattuani, heidän joka\npuolelta tervehtiessä minua 'jambollaan', ja sitten tohtori esitti\nminut heille. Unhottaen ympärillämme olevan joukon ja ne miehetkin,\njotka olivat kanssani vaarat jakaneet, käännyimme — Livingstone\nja minä — hänen tembeensä. Hän näytti minulle verandansa, osoitti\nlepopaikkansa, olkimaton, jolla oli vuohen nahka ja toinen seinällä,\nniin ettei hänen selkänsä koskettanut kylmään saveen. Vastaväitteistäni\nhuolimatta minun täytyi istua tohtorin paikalle.\n\n»Istuimme molemmat selkä seinää vasten. Arabialaiset istuivat\nvasemmalle puolellemme. Edessämme seisoi enemmän kuin tuhannen\nalkuasukasta taajaan sullottuina, koko torin täyttäen, uteliaisuuttaan\ntyydyttäen ja pohtien sitä merkillistä tapausta, että Udjidjissa\noli toisensa tavannut kaksi valkoista, toinen vast'ikään Manjemasta\npalattuaan, toinen idästä Unjanjembestä tullen.»\n\nPaljon oli Livingstonella kertomista matkoistaan ja löydöistään, mutta\neivät olleet vähiä nekään uutiset, joita kirjeenvaihtaja tiesi kertoa\nkuusi vuotta ihmisistä erossa olleelle löytöretkeilijälle. Ensimmäinen\nPacific-rata oli valmistunut, Grant valittu Yhdysvaltain presidentiksi,\nKretan kapina kukistettu, Isabella kukistettu Espanjan valtaistuimelta,\nPreussi voittanut Tanskan ja Stanleyn matkalle lähtiessä piirittänyt\nPariisin, Napoleon kukistettu, Pariisissa kommuuni riehunut.\n\nLivingstone virkistyi melkoisesti sekä henkisesti että ruumiillisesti\nseurustelusta Stanleyn kanssa ja paremmasta hoidosta, joka nyt tuli\nhänen osakseen, eikä kauaa kulunut, ennenkuin hän kirjeenvaihtajan\nehdotuksesta hänen kerallaan saattoi tehdä veneretken Tanganjikan\npohjoispäähän. Burtonin ja Speken matkan jälkeen tieteellisessä\nmaailmassa paljon pohdittiin sitä, juoksiko Tanganjikasta vesi Bakerin\nlöytämään Albert Njansaan, vai laskiko Rusisi joki päin vastoin\njärveen. Livingstone puolestaan oli vahvasti vakuutettu siitä, että\nTanganjika oli Niilin lähdejärviä ja että siis joki juoksi järvestä\npois.\n\n\n\nRusisi.\n\n\nSuuressa arabialaisilta lainatussa veneessä tehtiin tämä matka,\njoka oli enemmän huviretki kuin vaivalloinen löytöretki, ja Rusisin\ntodettiin laskevan järveen. Livingstone oli siitä huolimatta vakuutettu\nsiitä, että Tanganjikalla oli laskuväylä, koska sen vesi oli melkein\nsuolatonta.\n\n\n\nKivu järvi.\n\n\nEräältä järven pohjoispään päälliköltä saatiin kuulla Rusisin alkavan\nKivu nimisestä järvestä, josta jo Speke oli kuullut, mutta jonka vasta\nsaksalainen kreivi v. Götzen v. 1894 löysi korkealta tulivuoriensa\nkeskeltä.\n\n\n\nTanganjikan ihanuus.\n\n\nStanleyta maisemat viehättivät ylenmäärin. »Oli aivan tyyni ja\nTanganjikan tummanvihreä vesi kuvasti helmaansa sinitaivaan.\nVirtahepoja nousi sukelluksista raitista ilmaa hengittämään niin\nlähellä venettämme, että se pelotti meitä, kadoten jälleen veden\nalle, ikäänkuin meidän kerallamme piilosilla oloa leikkiäkseen...\nPysyimme kaiken päivää jotenkin lähellä rantaa, jolla runsaan metsän\nja kasvullisuuden verhoama vuorijono melkein äkkijyrkästi suistui\nkirkkaaseen veteen, ja sitä mukaa kuin kuljimme niemien ohi, avautui\neteemme yhä uusia, mitä vaihtelevimpia ja ihastuttavimpia näköaloja,\njotka saivat meidät tuon tuostakin ihastuksesta huudahtamaan. Kauniit\npuut, joista suuri osa paraillaan kukki ja levitti sanomattoman\nsuloisia tuoksuja, kohottivat taivasta kohti monimuotoisia latvuksiaan,\nmikä muistuttaen pyramidia, mikä typistettyä kartiota, pöytää tai\nhuoneen kattoa... En ollut koko matkallani vielä nähnyt mitään niin\nkaunista kuin nämä maisemat — kalastajakylät palmujensa, pisankiensa,\nbanianiensa ja mimoosojensa suojassa, maniokkipuutarhat palmulehtojen\nkahden puolen, kentät vehmaine nurmineen, jotka ulottuvat alas tyveniin\nlahdelmiin saakka, ja lahdelmat itse, joiden kirkkaaseen kalvoon\nvarhaisena aamuhetkenä kuvastuivat kauniit vuoret, suojellen niitä\ntäällä usein raivoavia ankaria myrskyjä vastaan. Kalastajat näyttivät\nolevan sangen tyytyväisiä. Järvestä he saavat niin paljon kalaa kuin\ntarvitsevat, vieläpä enemmänkin, niin että suuri osa saaliista voidaan\nmyydä. Jyrkät rinteet, joita naiset viljelevät, antavat yllin kyllin\nviljaa, kuten durraa, maissia, maniokkia, maapähkinöitä ja bataatteja.\nPalmupuista saadaan öljyä ja pisangeista yllin kyllin maukkaita\nhedelmiä. Rotkoissa kasvaa suuria puita, joista kalastajat kovertavat\nvenheensä. Luonto on siis runsaasti antanut näille ihmisille, mitä\nhe tarvitsevat.» Ei ole ihmeellistä, arveli Stanley, että he orjiksi\nryöstettyinä kaukana vieraalla maalla huokailevat takaisin ihanaan\nkotimaahansa.\n\nStanley tarjoutui saattamaan Livingstonea, jos hän palaisi kotiin\njoko Ugandan tietä, Gondokorossa Bakeriin yhtyäkseen, tai tavallista\nkaravaanitietä Sansibariin. Mutta Livingstone oli päättänyt jatkaa\ntyötään siitä, mihin oli sen lopettanut, arvellen puolessatoista\nvuodessa saavansa Niilin lähdekysymyksen ratkaistuksi. Stanleyn mukana\nhän suostui tulemaan vain Unjanjembeen saakka, noutamaan Stanleyn sinne\njättämät tavarat ja hänelle kotimaastakin lähetetyt varastot.\n\n\n\nUutta tietä Unjanjembeen.\n\n\nVälttääkseen Uhhan veroja kiskovat päälliköt Stanley nyt päätti\nviedä Livingstonen Unjanjembeen aivan uutta tietä, ensin veneillä\npitkin Tanganjikaa etelää kohti ja sitten suoraan maan poikki halki\ntiettömäin ja harvaan asuttujen seutujen, kunnes saapuisi entiselle\nreitilleen. Kahdella arabialaisilta lainatulla veneellä molemmat\nmatkustajat soutivat järven itärantaa eteläänpäin, poiketen aina jokien\nsuistamoihin kuljettaessaan niiden yli pääosan karavaanista, joka kulki\nmaata pitkin. Vihdoin venematka päättyi ja koko karavaani lähti länttä\nkohti samoamaan läpi metsien, poikki vuoristojen ja laaksojen. Maa oli\nmelkein asumatonta, mutta riistaa oli runsaasti, puhveleita, sebroja,\nkirahveja, antilooppeja ja olisi ollut elefanttejakin, mutta niihin\neivät pystyneet retkikunnan pyssyt. Metsät olivat täynnään jalopeuroja,\njotka öisin kamalasti karjuivat leirin ympärillä. Livingstone\nheikkoudestaan ja risaisista kengistään huolimatta kulki koko matkan\njalan, vaikka häntä varten oli aasi matkassa. Maisemain lumoava kauneus\nja rehevyys kiehtoi Stanleyn mielen siihen määrään, että hänen oli\nvaikea niistä erota. Kompassin ohjausten mukaan hän löysi vanhan\nreittinsä ja asutut seudut ja tapasi taas ensimmäiset arabialaiset\nkaravaanit, jotka alkoivat seurata hänen latujaan, kuultuaan hänen\nuutta tietään onnellisesti kiertäneen Mirambon väijytykset ja saapuneen\nUdjidjiin. Helmikuun 18:ntena retkikunta seitsemän viikkoa matkalla\noltuaan saapui Unjanjembeen.\n\nSiellä arabialaiset yhä kävivät sotaa Miramboa vastaan, jonka\npääkaupunki taas piiritettiin. Nyt rosvopäällikkö kuitenkin\noli ahtaalla, mutta lopulta hän kuitenkin suoriutui siitäkin\npinnistyksestä, kuten Stanley seuraavalla matkallaan sai kokea.\n\nStanleyn piti hankkia Livingstonelle Sansibarista lisää tavaroita\nja kantajia. Jotta viimemainitun odotus tulisi niin lyhyeksi kuin\nsuinkin, lähti hän sadeajasta huolimatta maaliskuun 14:ntenä rannikolle\nmatkustamaan, Livingstonen päiväkirjat ja kirjeet mukanaan. Joet\nolivat kaikki tulvillaan, mutta ei mikään voinut pidättää kotia kohti\nrientävää retkikuntaa. Simbavennista oli äkkitulva reväissyt mukanaan\nkokonaisen sivustamuurin ja hävittänyt viisikymmentä taloa. Muualla\noli tulva ja hirmumyrsky pyyhkäissyt maan pinnalta toukokuun 6:ntena\npois satoja kyliä, hukuttanut suuret määrät ihmisiä, sortanut metsiä.\nSaapuessaan Bagamojoon Stanley siellä tapasi retkikunnan, jonka\njuuri piti lähteä sisämaahan Livingstonelle apua viemään ja jossa\noli hänen poikansa mukana. Stanleyn saavuttua ja tuotua sen sanoman,\nettä Livingstone jo oli autettu, tämän retkikunnan valkoiset jäsenet\npalasivat Eurooppaan — Osvald Livingstone heikontuneen terveytensä\nvuoksi — ja ainoastaan tavaroista osa lähetettiin perille Stanleyn\napuretkikunnan keralla.\n\nSe vastaanotto, jonka Stanley sai osakseen Englannissa, ei alussa\nollut ystävällisimpiä, joka seikka yhtä paljon hämmästytti kuin\nharmittikin häntä, hän kun oli pannut alttiiksi terveytensä ja henkensä\npelastaakseen miehen, jonka kohtaloita koko sivistynyt maailma seurasi\nmielenkiinnolla. Englannissa ei tahdottu edes uskoa hänen sanojaan\n— amerikkalaiset sanomalehtimiehet olivat siellä huonossa huudossa\n— mutta kun hänellä oli mukanaan Livingstonen päiväkirja ja hänen\nkirjoittamiaan kirjeitä, ei tietoja enää käynyt epäileminen. Myöhemmin\nEnglannin maantieteellinen seurakin kutsui hänet vieraakseen ja antoi\nhänelle sen tunnustuksen, jonka hän tarmokkaan tekonsa kautta oli niin\ntäysin määrin ansainnut.\n\n\n\nLivingstonen viimeiset suunnitelmat.\n\n\nLivingstone Stanleystä erotessaan antoi hänelle seuraavat tiedot\nvastaisista retkistään: »Kun olen saanut lähettämänne kantajat, niin\nlähden oikopäätä Ufipaan. Kuljettuani Rungva joen poikki kierrän\nTanganjikan eteläpään ja jatkan matkaa Kikumbin Luapulan rannalle.\nTämän joen poikki kuljettuani suuntaan kulkuni suoraan länttä kohti\nKatangan kuparikaivoksille. Sikäläiset ihmiset väittävät Niilin\nlähteitten olevan kahdeksan päivämatkaa Katangasta etelää kohti. Ne\nlöydettyäni palaan Katangan kautta Ruan suola-asumuksille. Sieltä\npitäisi olla kymmenen päivämatkaa luodetta kohti Kamolondo järvelle.\nSieltä kuljen veneellä Lufira jokea Lincoln järvelle, josta sitten voin\nlaskea Lualabaa pitkin neljännelle järvelle, jonka luulen ratkaisevan\nprobleeman. Luultavasti tämä järvi joko on Kovambe (Bakerin järvi) tai\nPiaggian järvi.»\n\n\n\nNiilin otaksutut lähteet.\n\n\nLivingstone oli maanasukkailta kuullut, että Lundan eteläosissa\noli neljä lähdettä, joista kaksi juoksi pohjoista kohti, Lualaban\nlatvahaarat muodostaen, kaksi etelää kohti Sambesiin. Lähteet ovat\nkivettömän harjanteen kahden puolen ja yksi niistä on niin suuri, ettei\nihminen toisella rannalla seistessään voi nähdä toisella rannalla\nseisovaa ihmistä. »Näihin neljään lähteeseen», sanoi Livingstone\n»Heraldin» omistajalle kirjoittamassaan kirjeessä, »jotka ovat niin\nlähellä toisiaan ja joista neljä suurta jokea saa alkunsa, soveltuu\njossain määrin kaikkien matkustajien isän — Herodotoon — kuvaus, jonka\nhän Egyptin Saissa kuuli Minervan temppelin rahavartijalta Niilin\npohjattomista lähteistä.» (Maant. ja löytör. I, s. 76). Livingstone oli\nusein matkustanut näiden lähteiden sivu, mutta ei koskaan voinut niillä\nkäydä.\n\nLivingstonelle alkoi nyt Unjanjemben Taborassa pitkä odotus.\nMaaliskuun puolivälissä 1872 Stanley oli lähtenyt ja elokuun lopulla\nvasta Livingstone saattoi lähteä viimeiselle retkelleen, suunnaten\nlounaaseen Tanganjikan länsirantaa kohti. Lokakuun 8:ntena hän saapui\njärven rannalle ja retkeili sitä pitkin verkalleen etelää kohti, itse\nsairaana ja väkensä jalat maan kuumuudesta pöhöttyneinä. Marraskuun\npuolivälissä, sadekauden alkaessa, hän saapui järven eteläpäähän.\nVaikka satoi kaatamalla ja ruokavaroista oli suuri puute, käyttäytyi\nLivingstonen väki kuitenkin sangen hyvin, »ikäänkuin he olisivat olleet\nmakololoja, suurempaa kiitosta en voi heille antaa».\n\n\n\nOrjuuden hävittäminen ylin päämäärä.\n\n\nVeljelleen näihin aikoihin kirjoittamassaan kirjeessä hän sanoi: »Jos\nJumala suo minun tehdä lopun orjuuden kauheista onnettomuuksista, niin\nei nälkä eivätkä rasitukset minulle mitään merkitse, vaan ylistän\nHänen nimeänsä kaikesta sydämestäni. Niilin lähteitten löytäminen on\nminulle vain keino, sen kautta voin sitten puhua suuremmalla ponnella,\nja tämän ponnen aion käyttää parantaakseni yhden maailman löyhkäävistä\nhaavoista. Tahdon käyttää niukat, huonot voimani saadakseni aikaan sen\nsuunnattoman mullistuksen, jota Jumala kaikkitietävässä viisaudessaan\non vuosisatoja valmistanut ja jota hän nyt ilmeisesti kiiruhtaa.\nUskokoot ihmiset vain, jos tahtovat, että olen kunnianhimoinen.»\n\nTanganjikan itärantaa kulkien Livingstone saapui samoille maille,\njoilla hän jo ennen oli ristiin rastiin matkustellut. Sadekauden\nvaikutuksesta maa verhoutui raikkaaseen vihantaan vaippaan ja joet\nalkoivat olla tulvillaan. Kasemben maahan hän ei nyt poikennut, se\nkun oli täydelleen sodan jaloissa. Arabialaiset olivat voittaneet\nja surmanneet hänen tuntemansa hallitsijan ja arabialainen hallitsi\nmaata. Vainajan pään ja kuninkaalliset arvomerkit vallananastaja oli\nkohottanut seipään nenään kaikkien nähtäviksi.\n\n\n\nBangveolon soissa.\n\n\nVuoden 1873 ensi päivinä Livingstone jo oli lähellä Bangveoloa, mutta\nkuta lähemmä hän saapui, sitä vaikeammaksi kävi kulkeminen. Maan\nasukkaat estelivät. Rankkain sateitten vuoksi oli mahdotonta tehdä\ntähtitieteellisiä havainnoita, joten Livingstone ei tiennyt, missä\noli. Koko lakea maa oli tulvan vallassa. »En ole koskaan tämän moista\nnähnyt, mutta olemmekin täällä Niilin soissa lähellä Bangveoloa.»\nRuovoston ja iilimatojen vuoksi oli kovin tukalaa kahlata soitten\npoikki. »Sadetta, sadetta, ainaista sadetta, ikäänkuin ei siitä\nkoskaan tulisi loppua.» Toisinaan oli vettä kaulaan saakka ja lisäksi\nsalahautoja, elefanttien jalanjälkiä, joihin mies saattoi pulahtaa\nnäkymättömiin. Jokien poikki oli sairasta matkustajaa kannettava. Vesi\noli kylmää, samoin kuin tuulikin. Livingstonen väki kokosi sieniä ja\nruohoja ravinnokseen, eikä napissut, vaikka olikin soissa ja jokien\npoikki kahlatessaan väsyä. Oppaita oli mahdoton saada. Eräänä yönä\npunamuurahaiset hyökkäsivät retkikunnan kimppuun, purren niin että veri\nvuoti.\n\nNeljä kuukautta kestäneen jalkamatkansa pitkin Bangveolo-järven\npesusienirantoja ja rämeitä Livingstone jatkoi Lofu nimiseltä joelta\nitää kohti kulkien. Maa oli ennen ollut asuttua, mutta nyt se oli\nenimmäkseen autiona, entiset kylät raunioina ja joilta oli sillat\nhävitetty. Ruokatavaroita oli vaikea saada; riistaa tosin oli, mutta\nse oli kovin arkaa ja päästi harvoin ampumatkan päähän. Jokia, putaita\nja puroja oli niin taajassa, ettei niistä ollut mahdollista enää\nlukuakaan pitää. Helmikuussa retkikunta viipyi jonkun aikaa järven\nkoilliskolkassa saadakseen oppaita edelleen Matipa nimisen päällikön\nluo, jolta Livingstone toivoi saavansa veneitä. Loppumatonta suota\npieni retkikunta kulki edelleen kaakkoa ja etelää kohti; vain siellä\ntäällä kohosi joku saarento palmuineen ja muine puineen yleisestä\ntulvasta. Matipa kauan esteltyään suostui kuljettamaan Livingstonen\npieneen kalastajain asumaan saareen, josta hänen piti saada veneitä,\nmutta kun ne eivät olleet siksi suuria, että niillä olisi uskaltanut\nkulkea järven poikki etelärannalle, täytyi Livingstonen edelleenkin\nkulkea rantaa pitkin.\n\nMaaliskuun 20:ntenä hän saapui Tshambesille, jonka hän siis nyt omin\nsilmin näki laskevan Bangveoloon, eikä Sambesiin. Tämän 400 askelta\nleveän joen vuolas virtaus kuljetti mukanaan paljon vesikasveja, jotka\nkietoutuivat yhteen suuriksi kimpuiksi. Tshambesin eteläpuolella jatkui\nsamaa rannatonta rämettä, josta vain puita kasvavat muurahaiskeot\nkohosivat ympäristöään korkeammalle. Suunnattomia ruoko- ja\nlootostiheikköjä rehoittaa näissä rämeissä ja niiden kahina muistutti\netäisen meren rantahyökyjä. Niitä kasvoi kymmeniä kilometrejä leveänä\npaarteena ulkona järvestäkin tehden yhä vaikeammaksi saada oikeata\nkäsitystä sen ääriviivoista. Kaikkiaan on rämepaarre puolensataa\nkilometriä leveä ja leveämpikin, liittyen maan puolella tasaisiin\nrannattomiin niittyihin, järveen taas lähettäen ruoko- ja lootosniemiä.\n\nEtelärannalla täytyi kulkea lukuisain jokien ja putaitten poikki, mutta\nniiden joukossa ei ollut sillä puolella suuria jokia, yhtä lukuun\nottamatta, kuten asukkaat olivat Livingstonelle kertoneetkin.\n\nBangveolo-järven rannalta Livingstone kirjoitti Stanleylle kirjeen,\njoka oli hänen viimeisensä. »Tshambesin poikki», hän tässä kirjeessä\nsanoo, »kulkivat portugalilaiset jo kauan sitten, ja heille kuuluu\nkunnia sen löytämisestä. Nimen yhtäläisyydestä johtui, että\nse karttoihin merkittiin Sambesin itäiseksi haaraksi, ja minä\ntyperyydessäni luulin, että se johtui jostakin tositiedosta. Sen\nvuoksi jäi ensimmäinen kulkuni sen poikki yhtä tuloksettomaksi kuin\nportugalilaistenkin. Kokonaista kaksikolmatta kuukautta tarvitsin\ntämän erehdyksen korjaamiseksi. Kasembe oli ensimmäinen, joka minulle\nantoi vihjausta siitä, että Tshambesi kuuluu siihen jokien ja järvien\njaksoon, joka todennäköisesti muodostaa Niilin. Hän kuitenkin sanoi\nsen niin leikillään, että minun täytyi lähteä itse lähteitä etsimään\ntullakseni vakuutetuksi siitä, ettei tämä mahtimies puhunut vain\npilojaan. Eräällä saarella keskellä Bangveolo järveä, jossa joka\npuolella vesi ja taivas yhtyivät, alkuasukkaat sanoivat, kättään\nverkalleen ympäri kuljettaen: 'Tuo on Tshambesi, joka juoksee tämän\npaikan ympäri ja muodostaa Bangweolon, ennenkuin se kiertää tuon\nniemen taa ja saa Luapulan nimen'. Tämä oli löydön hetki, eikä vain\nkulku vähäpätöisen joen poikki...» Silmäys karttaan osoittaa, kuinka\noikein alkuasukkaat kuvasivat molempien jokien ja Bangveolo järven\nmaantieteelliset suhteet, vaikk'ei Livingstone liene vielä täydelleen\nkäsittänyt heidän tietojensa sisällystä. Tshambesi todella juoksee vain\njärven päitse, jatkaen paikalla Luapulana edelleen.\n\nKuukauden kestänyt rämpiminen soissa ja yhä ankarammaksi käyvä\npunatauti mursivat lopulta Livingstonen vankat voimat. Huhtikuun\npuolivälistä alkaen hänen ruumiin- ja hengenvoimansa nopeaan riutuivat.\nSiitä huolimatta hän kirjoitti päiväkirjaansa: »Kuinka hartaasti\nkuitenkin haluan, että Kaikkivaltias soisi minun näkevän työni\npäättyvän.» Huhtikuun 30:ntena, joka oli sunnuntai, hän heikkoudestaan\nhuolimatta toimitti jumalanpalveluksen. Seuraavana päivänä hän vielä\nyritti ratsastaa aasilla, mutta vaipui lyhyen ajan kuluttua uupuneena\nmaahan. Palvelijat kantoivat häntä jonkinmoisessa riippumatossa kylästä\nkylään. Huhtik. 27:ntenä hän viimeisen kerran kirjoitti päiväkirjaansa:\n»Lopen uupunut; jään tänne voimistuakseni. Olen lähettänyt väkeä\nostamaan lypsyvuohia. Eteenpäin Molilamon rantoja kohti.» Vuohia ei\nkuitenkaan voitu saada. Kun matkaa oli jatkettava, ei Livingstone\nenää voinut nousta vuoteeltaan, vaan majan seinät oli revittävä auki,\njotta paari voitiin sisään saada. Hänen ruumiinsa Oli niin arka,\nettä paarilla matkaaminenkin tuotti hänelle suuria tuskia. Huhtikuun\n29:ntenä retkikunta saapui Tshitambon kylään, Bangveolo-järven etelä\nrannalle.\n\n\n\nKuolema.\n\n\nLivingstone oli puhunut paljon ja surullisesti omaisistaan ja\nrukoillut paljon, luvannut vaihtaa tavaransa norsunluuhun ja antaa\ntämän miehilleen ja lähteä kotia. Nyt hän sanoi: »Rakentakaa minulle\nmaja, että saan kuolla.» Miehet rakensivat majan ja laskivat sairaan\nvuoteelle. Hän kärsi ankaria tuskia ja voihki yöt päivät. Hän ei voinut\nsyödä ensinkään ja hänen näkönsä heikontui siihen määrään, että hän\ntuskin huomasi, kun kynttilä sytytettiin. Kolmantena päivänä hän sanoi:\n»Minua viluttaa kovin, pankaa majan päälle enemmän heiniä». Hänen\nseuralaisensa eivät puhuneet mitään, eivätkä lähestyneet häntä. Maan\npäällikkö hänelle lähetti jauhoja ja papuja ja osoitti retkikunnalle\nmonella tavalla ystävyyttä.\n\nHuhtikuun viimeisenä päivänä Susi vielä k:lo 11 aikaan yöllä kävi\nisäntänsä luona, joka silloin kysyi häneltä, pitkäkö matka vielä mahtoi\nolla Luapulalle. Susi arveli kolme päivämatkaa. Vielä myöhemmin hän\nkävi sairaalle hänen pyytämäänsä rohtoa antamassa. Varhain aamulla eräs\nretkikunnan nuorimmista, joka oli varalla sairaan käskyjä kuulemassa,\nherätti Susin ja sanoi: »Tule herran luo, minä niin pelkään; en tiedä,\nelääkö hän enää.» Kun Susi, Tshuma ja pari muuta miestä sitten menivät\nmajaan, niin paloi siellä kynttilä ja Livingstone oli vuoteensa edessä\npolvillaan, kädet ristissä pieluksella, pää niitä kohti vaipuneena. Kun\nhe kädellään koettivat hänen poskeaan, oli se kylmä.\n\n\n\nViimeinen matka.\n\n\nVainaja ei ollut antanut minkäänlaisia määräyksiä siitä, mitä hänelle\noli kuoleman jälkeen tehtävä, mutta Susi ja Tshuma päättelivät,\nettei häntä voitu jättää sinne tuntemattomaan pakanamaahan, vaan\nauringonpaisteessa kuivasivat ruumiin viedäkseen sen merenmaalle.\nSydän kaivettiin puun juurelle ja eräs kolmas palvelija, Jakob\nnimeltään, joka osasi kirjoittaa, piirsi suureen mjulapuuhun kuulun\nlöytöretkeilijän nimen ja kuolinpäivän. Lähelle tehtiin tangoista\njonkinlainen portti muistomerkiksi, ja tämä tervattiin, jotta se\nkauemmin kestäisi. Seudun päällikkö lupasi pitää paikan ruohosta\npuhtaana, jotteivät vuotuiset kulovalkeat muistomerkkiä polttaisi.\n\nVainajan tavaroista laadittiin luettelo ja kaikki kirjoitukset, kirjat\nja koneet vietiin Sansibariin, samalla kuin ruumiskin. Palvelijat\nmatkasivat nyt takaisin Tanganjikan eteläpäähän samaa tietä, kuin\nolivat tulleetkin, ja sieltä uutta tietä Unjanjemben Taboraan, jonne he\nsaapuivat lokakuussa, leväten siellä jonkun aikaa. Helmikuun 18:ntena\n1874 he saapuivat Sansibariin, yhdeksän kuukautta matkalla oltuaan.\nSansibarista ruumis vietiin Englantiin, jossa se haudattiin Westminster\nAbbeyhin. Se tunnettiin David Livingstonen maallisiksi jäännöksiksi\nleijonan puremasta, jonka hän oli saanut nuorena lähetyssaarnaajana\nMabotsassa.\n\nSusin, Tshuman ja Jakobin uskollinen ja rohkea teko, he kun olivat\nsuorittaneet niin vaikean ja vaivalloisen retken osoittaakseen\nrakkaalle isännälleen viimeisen palveluksen, herätti Euroopassa\nmitä suurinta myötätuntoa ja vaikutti epäilemättä edullisesti koko\nneekerirodun tulevaisuuteen. Jakob pääsi Englannin kuningattaren\npuheille ja rupesi sitten erään Sansibarin kauppiaan palvelukseen.\nTshumasta tuli karavaanipäällikkö ja hän matkusti sitten sekä Keith\nJohnstonin että Joseph Thomsonin keralla uusilla löytöretkillä. Susi\noli Stanleyn seuralainen hänen suurella Kongo-retkellään. Mutta näyttää\nsiltä, etteivät uudet herrat enää voineet pitää näissä neekereissä\nvireillä niitä hyviä ominaisuuksia, jotka Livingstonen seura oli heissä\nherättänyt.\n\nLivingstonella oli eläessään arvostelijansa ja — kadehtijansa — mutta\nkuta enemmän hänen työnsä suuruus alkoi selvitä, sitä yksimielisemmäksi\nkävi maailman tunnustus. Ja hänen traagillinen kuolemansa, juuri kun\nhän luuli saavuttaneensa toiveittensa päämäärän, oli omiaan saamaan\nviimeisetkin nurkujat vaikenemaan. Yksimielisesti hänet nykyään\ntunnustetaan suurimmaksi kaikista Afrikan matkustajista.\n\nSir H.H. Johnston, Livingstonen elämäkerran kirjoittaja, etevä\nAfrikan tutkija itsekin, arvostelee seuraavasti hänen ansioitaan\nlöytöretkeilijänä: Livingstone ennen muita teki koko Etelä-Afrikan\ntunnetuksi Betshuaanimaan kuivien ylänköjen ja Kalaharin erämaan poikki\naina Sambesin laaksoon saakka.\n\nHän löysi Ngami järven. Vuosina 1852—1856 hän tutki Sambesin pää\nsuunnan Tshoben suusta pohjoista kohti aina Liban lähteitten\nläheisyyteen ja siitä länttä kohti ensimmäisenä varmasti määräsi\nKassain ja Kuangon lähteet. Livingstonea voitanee pitää Kassain, Kongon\nvetevimmän syrjäjoen löytäjänä. Pombeirot näyttävät kiertäneen Kassain\nlähteet eteläpuolitse. Ladislaus Magyar, unkarilainen kauppias ja\nlöytöretkeilijä, joka matkusteli Angolassa vv. 1849—1864, biheläisen\nneekerinaisen kanssa naimisiin mentyään, tunkeutui v:n 1851 vaiheilla\nKuangon yläjuoksulle ja Sambesin syvänteen luoteisille rajoille ja\nsaattoi ehkä nähdä Kassain latvat v. 1855, muutamia kuukausia ennenkuin\nLivingstone, mutta vasta Livingstonen kirjan ilmestyttyä hänkin kertoi\nmaailmalle matkastaan. Kun hän oli vailla tieteellistä sivistystä,\nei hän sitä paitsi voinut liittää kertomukseensa minkäänlaisia\ntähtitieteellisiä paikanmääräyksiä.\n\nOn tosiaan merkillisempää, lausuu Johnston, se mitä Livingstonen\nedeltäjät sivuuttivat, kuin se mitä he löysivät. Portugalilainen t:ri\nLacerda saapui pienelle Mofue järvelle, joka on kolmisenkymmentä\nkilometriä Moefosta etelään, lyhyen matkaa Luapulasta itään, mutta ei\nhän, sen enempää kuin kukaan muukaan hänen retkikuntansa jäsenistä,\nviitsinyt käydä päivämatkaa pohjoisempana Moeron rannalla eikä\nLuapulankaan äyräillä. Bisa maassa he kuulivat »Shuia» järvestä, jonka\npiti olla vähän matkaa lännempänä, ja tiesivät Tshambesin siihen\nlaskevan. Mutta vasta Livingstone kävi tällä järvellä ja nimitti sen\nerään saaren mukaan Bangveoloksi. Njassa järvestä portugalilaiset\nkuulivat kahdeksannentoista vuosisadan kuluessa ja yhdeksännentoista\nalussa. Gaspar de Bocarro oli jo v. 1616 kulkenut aivan sen ohitse\njotenkin läheltä, Kilwaan ja Mombasaan matkustaessaan, mutta hän\nei näytä sitä nähneen, vaikka kulki ylä-Shiren poikki. V. 1846 sen\ntodella näki portugalilainen Candido de Costa Cardoso, mikäli tiedämme.\nPortugalilaisten matkoista kuitenkin hyvin vähän tiedettiin.\n\nAngolasta palatessaan Livingstone löysi Viktoria-putouksen ja kulki\nSambesin jokivartta missä lähempänä, missä etäämpänä joesta suistamoon\nsaakka. Toisella Sambesin matkallaan hän maailmalle paljasti Njassan\nseudut ja sen eteläpuolella olevan pienen Shinvan, tutki Shiren seudun\nkorkean vuoriston ja Shire joen juoksun, Njassan länsipuolella olevan\nLuangwa joen, useimmat Sambesin pohjoispuoliset syrjäjoet ja Butangan\nylämaan. Tällä toisella matkalla saatiin myös entistä perusteellisempi\ntieto Sambesin moniputaisesta deltasta.\n\nKolmannella suurella matkallaan Livingstone jatkoi Rovuman seutujen\ntutkimista, kartoittaen tästä joesta suuren osan. Hän oli ensimmäinen\neurooppalainen, joka tutki Njassan länsipuolisen maan ja Bemba maan.\nHän löysi Tanganjikan eteläpään ja arvasi tämän järven purkavan vetensä\nlänttä kohti Lualabaan. Hän oli ensimmäinen, joka lähetti tiedon Moeron\nsuuresta suosta. Livingstonen kautta tulivat tunnetuiksi Moero ja\nBangveolo järvet ja niitä yhdistävä Luapula joki, ynnä Kongon yläjuoksu\nNjangwen seuduilla. Lualaban eli Kamolondon yläjuoksustakin hän toi\ntiedon. Hän oli ensimmäinen eurooppalainen, joka tunkeutui kolmen ja\npuolen asteen päähän päiväntasaajasta ja tutustui Manjeman metsään\nja sen suuriin simpansseihin ja kääpiöelefantteihin. Hän ensi kerran\nmainitsee Lomami joen ja kuuli ensimmäiset sanomat Katanga maasta, sen\nmetallirikkaudesta ja luola-asumuksista: »Kuukauden matka Kasemben\nmaasta länttä kohti on Katanga, jossa väestö sulattaa kuparimalmia\n(malakiittia) suuriksi, ison I:n muotoisiksi, 50—100 naulan painoisiksi\nharkoiksi. Asukkaat takovat tästä metallista renkaita käsivarsien ja\nsäärien koristukseksi. Kultaakin Katangassa on.» Kivu järvestäkin\nLivingstone toi varmemman tiedon, samoinkuin Viktoria-järven\nkoillisesta Kavirondo-lahdesta.\n\nLivingstone omisti kaikkialla, missä kulki, huomiota Afrikan\nmuinaisuudellekin, sekä geologiselle että esihistorialliselle.\nMuun muassa hän kokosi tietoja Mashonamaan kivilinnoista. Niilin\nlähteitten etsimiseen häntä viehätti sekin luulo, että muka Mooses\nEgyptissä oleskellessaan oli koettanut saada niitä selville. Hän\ntoivoi sen vuoksi tapaavansa Niilin lähdeseuduilla merkkejä Egyptin\nmuinaisesta vaikutuksesta. Lundan ja muitten seutujen asukkaitten\nulkomuodossa hän luuli huomaavansa piirteitä, jotka viittasivat\negyptiläiseen verensekoitukseen. Jos hän olisi tuntenut Viktoria\njärven länsipuolisissa valtioissa hallitsevat vahumat, olisi hän\nsaanut vielä paljon enemmän tukea luulolleen. On kuitenkin hyvin\nepäiltävää, onko tämä sekoitus egyptiläistä, vaikkapa kyllä hamilaista\nja ehkä semiläistäkin. Tanganjikasta Moerolle kulkiessaan v. 1869 hän\nItawan päälliköstä ja rahvaasta sanoo: »Nsama, heidän päällikkönsä,\noli vanha mies, jonka pää ja kasvot olivat samanlaiset kuin Assyrian\nmuinaisrakennusten veistokuvissa. Rahvas oli harvinaisen kaunista,\nItawan miehistä usealla oli yhtä kaunis pää kuin suinkin on mahdollista\ntavata eurooppalaisjoukossa. Ruumiit olivat hyvin muodostuneet,\nkädet ja jalat pienet. Koillisessa Njassa-maassa Livingstone tapasi\nhallitsijahuoneen, jonka kansan tarinan mukaan eräs vaaleaihoinen\nseikkailija kuuden toverinsa keralla oli perustanut. »Näiden\njälkeläisillä oli monet ajat suora nenä, vaalea iho ja pitkä tukka.»\n\nYstävänsä, sir R. Murchisonin innostamana Livingstone suuresti harrasti\ngeologiaa ja hankki sen alalla sangen perusteelliset tiedot, vaikka\nhäneltä puuttuivatkin varsinaiset opinnot. Keski-Sambesin laaksoa\nlaskiessaan v. 1856 hän löysi fossilisia araukarioita ja päätti tästä,\nettä Etelä-Afrika ennen lienee ollut maayhteydessä sekä Intian että\nEtelä-Amerikan kanssa. Njassa-järvestä hän ensimmäisenä lausui sen\nmielipiteen, että se oli maanrepeämän — oikeammin maan vajoamisen —\nkautta syntynyt.\n\nLivingstone ei matkustaessaan pitänyt kiirettä. Hän teki taivalta sen\nmukaan kuin sopi, lausuu hänestä Scott Keltie, tehden huolellisia\nhavaintoja ja kirjoittaen muistoon kaikki, mikä oli sen arvoista,\nharvinaisen tarkkaa maantieteellistä älyä ja tottunutta tieteellistä\nymmärrystä osoittaen, tutkien kansan elämäntapoja, syöden heidän\nruokaansa, asuen heidän majoissaan, ottaen myötätuntoisena osaa heidän\niloihinsa ja suruihinsa. Kaikissa maissa, joitten läpi hän matkusti,\nalkuasukkaat sen vuoksi rakkaudella häntä muistelivat, pitäen häntä\nmelkein poikkeuksetta korkeampana olentona. Hän kohteli heitä aina\nhellästi, lempeästi, jalosti. Arabialaiset orjakauppiaatkin, joitten\nvastustaja hän oli, ihailivat häntä suuresti ja sanoivat häntä »sangen\nsuureksi tohtoriksi». Hänen esimerkkinsä ja kuolemansa vaikuttivat\ninnostavasti, houkuttelivat Afrikkaan kosolta löytöretkeilijöitä\nja lähetyssaarnaajia ja synnyttivät Euroopassa niin ankaran vihan\norjakauppaa vastaan, että voimme sanoa sen hänen vaikutuksestaan\nsaaneen kuoliniskun. Ihmisenä Livingstone oli puhdas ja helläsydäminen,\ntäynnään inhimillistä myötätuntoisuutta, mieleltään mutkaton kuin lapsi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlussa vuotta 1873 Englannin hallitus lähetti Sir Bartle\nFreren keskustelemaan Sansibarin sulttaanin kanssa orjakaupan\nlakkauttamisesta. Kun sulttaanilla oli siitä hyvät tulot, ei hän\ntahtonut ottaa moisia vaatimuksia kuuleviin korviin, jonka vuoksi\nSansibariin lähetettiin englantilaisia sotalaivoja, ja silloin\nsulttaanin täytyi taipua. Sulttaani Bargash kielsi orjain viennin,\norjakaupan ja lupasi suojella vapautettuja orjia. Orjakaravaaneja\nkiellettiin tulemasta sulttaanin manneralueelle ja Sansibarista\norjastus-retkikuntia sisämaahan lähettämästä. Sansibarin vanhalle\norjatorille rakennettiin suuri englantilainen kirkko.\n\n\n\n\nCameronin matka Afrikan poikki.\n\n\nSamaan aikaan kuin Livingstonen palvelijat kantoivat isäntänsä ruumista\nSansibariin, varusti Englannin maantieteellinen seura retkikunnan, joka\nsai tehtäväkseen kuulun matkustajan avustamisen, jonka jälkeen sen\nhänen neuvojensa johdolla piti suorittaa joku itsenäinen tutkimustyö.\nMeriluutnantti V. Lovett Cameron otettiin retkikunnan johtajaksi ja\nhänen apulaisikseen lähtivät lääkäri Dillon ja luutnantti Murphy.\nMaaliskuussa 1873 retkikunta lähti Sansibarista. Neljäntenä miehenä\nlähti mukaan kahdeksantoistavuotias Robert Moffat Livingstonen langon\npoika, joka kuitenkin pian sortui matkalla tautiin. Retkikunnan muutkin\njäsenet sairastuivat malariaan ja silmätautiin niin pahoin, että\nlokakuussa koko yritys uhkasi tuhoutua. Osalta oli siihen syynä sekin\nettä palkattujen kantajain joukossa oli hyvin paljon huonoja aineksia.\nVarustukset eivät suinkaan olleet paremmat kuin Livingstonenkaan hänen\nlähtiessään viimeiselle matkalleen.\n\nTaborassa, Unjanjemben arabialaisten pääkaupungissa, retkikunta kohtasi\nLivingstonen ruumissaaton ja sai siten epäämättömän tiedon siitä,\nettä löytöretkeilijä oli kuollut. Cameron kirjoittaa: »Maatessani\neräänä päivänä teltassani sairaana, huolissani ja tuskissani surkean\ntilamme johdosta, tuli luokseni Tshuma, palvelija, joka kertoi minulle\nisäntänsä kuolemasta ja että hänen ruumiinsa parin päivän kuluttua\nsaapuisi Taboraan.» Paikkakunnan kaikki etevimmät arabialaiset\nosoittivat vainajalle kunnioitustaan saaton saapuessa. Murphy päätti\nnyt palata takaisin ja muutaman päivän kuluttua Dillon teki samoin.\nEdellinen seurasi ruumissaaton mukana Sansibariin, jälkimmäinen\nkuumehoureissa ampui itsensä matkalla.\n\n\n\nLukuga.\n\n\nCamerom lähti yksin Udjidjiin, saadakseen talteen Livingstonen sinne\njättämät paperit. Sitten hän aikoi jatkaa matkaa edelleen, laskeakseen,\njos suinkin mahdollista, Lualabaa alas mereen. Helmikuussa 1874 hän\nsaapui Udjidjiin, jossa hän Muhamed ibn Salek nimiseltä arabialaiselta\nsaikin Livingstonen hänelle uskomat muistiinpanot. Udjidjista Cameron\nveneellä kiersi Tanganjikan eteläpään, kartoittaen sen tarkkaan.\nToista rantaa noustessaan hän löysi Lukugan, joka vie Tanganjikan\nvedet Kongoon. Stanley sittemmin lausui epäilyksiä, tokko Cameron oli\nLukugaan nähden tullut oikeihin johtopäätöksiin, jonka vuoksi kesti\nvielä hyvän aikaa, ennenkuin asia sai lopullisen ratkaisunsa.\n\nCameron totesi, samoin kuin myöhemmin Stanleykin, ettei Lukugaa\nvoinut veneellä pitkällekään kulkea, kasvit, kaatuneet puut ja\nlieju kun tukkivat sen uoman. Seudun asukkaat kuitenkin vakuuttivat\nkuukausimääriä kulkeneensa Lukugan vartta, kunnes olivat nähneet sen\nlaskevan Lualabaan. Cameronin mittauksen mukaan juoksi joki puolen\nsolmun nopeudella järvestä poispäin. Venematkansa johdosta Cameron\nnyt saattoi entistä oikeammin piirtää Tanganjikan kartan ja korjata\njärven suunnan kaakkois-luoteiseksi; edelliset matkustajat eivät olleet\noikealla tavalla lukuun ottaneet kompassin poikkeumaa niillä seuduin,\nvaan olivat piirtäneet suunnan melkein suoraan pohjois-eteläiseksi.\nVeneretkellä Cameron sekä sairasti kuumetta että ruokatavarain\npuutetta, jota paitsi hänen säärissään ja jaloissaan oli vihoittavia\nhaavoja.\n\n\n\nCameron otaksuu Lualaban Kongoksi.\n\n\nUdjidjiin palattuaan hän lähetti Sansibariin kaikki Livingstonen\npaperit, mitä siellä säilytettiin, ynnä omat päiväkirjansa,\nkasvitieteelliset kokoelmansa, karttaluonnoksensa y.m. Sitten hän\nuudelleen kulki järven poikki, mukanaan 60 miestä, joista 20:llä oli\npyssyt. Matkan päämäärä oli Njangwe, etäisin kohta, jonka Livingstone\noli Lualaballa saavuttanut. Suuremmitta seikkailuitta Cameron saapuikin\nNjangween ja mittasi siellä Lualaban leveyden ja syvyyden ja virtauksen\nnopeuden, joten hän sai käsityksen sen suunnattomasta suuruudesta.\nHän tuli puolestaan täydelleen vakuutetuksi siitä, ettei tämä\nmahtava joki voinut olla Niili, vaan Kongo. Cameron halusi hartaasti\npäästä ratkaisemaan tämän tärkeän kysymyksen, »mutta», kirjoittaa\nhän, »en olisi saanut jokimatkaani tarvitsemiani kanootteja millään\nmuulla tavalla kuin rupeamalla ihmiskauppaa tekemään — toisin sanoen\nostamaan ja myymään orjia, eikä siitä tietysti voinut olla millään\nmuotoa kysymystäkään. Koettaessani hankkia kanootteja kunniallisilla\nkeinoilla, saapui Njangween Hamed-ben-Muhamed ben Juma, paremmin\ntunnettu Tippu Tipin nimellä, jonkun verran etelämpänä Lomamin varrella\nolevasta leiristään. Tämä laajalti tunnettu arabialaispäällikkö oli\ntullut Njangween sovittamaan riitoja, joita oli syntynyt eräitten\narabialaisten väen ja hänen suojeluksessaan olevain alkuasukkaitten\nvälillä. Tippu Tip sanoi, että jos lähtisin hänen kerallaan, voisin\nkulkea Lomamin poikki ja sen takana palata takaisin Lualaballe.\nSuostuin ehdotukseen ja lähdin arabialaispäällikön matkaan hänen\njälleen palatessaan kotiaan. Njangwen eteläpuolella oli erittäin\nhedelmällisiä seutuja, joissa ei vielä kukaan eurooppalainen ollut\nkäynyt. Mutta Tippu Tipin asemalle saavuttuani sainkin kokea, etteivät\nLomamin takaiset neekeriheimot suostuneetkaan laskemaan minua maansa\nkautta. Ja uskollisena periaatteelleni, ettei epäoikeutetun eikä\naiheettoman verenvuodatuksen koskaan pitäisi tahrata loistavintakaan\nmaantieteellistä löytöä, luovuin yrityksestä ja matkustin eteläisempää\nreittiä seutujen kautta, joissa ei vielä milloinkaan ollut käynyt\neurooppalaisia eikä arabialaistakaan.»\n\nYhden kerran retkikunnan kimppuun kuitenkin hyökättiin, joten sen\ntäytyi puolustaa itseään, ja taistelussa kaatui yksi alkuasukas.\nCameron julisti kaikkialla kulkiessaan, ettei hänellä ollut\nvihamielisiä tarkoituksia. »Kun alkuasukkaat kuulivat, kuinka orjuutta\ninhosin, ihastuivat he siitä suunnattomasti.»\n\nCameron saapui sitten Usua maahan, josta hän aikoi lähteä etsimään\n»Skankorra» nimistä suurta järveä. Livingstone oli kuullut puhuttavan\ntästä järvestä, Cameron niinikään — nimi tietysti tarkoitti Sankurua,\nKongon suurta syrjäjokea — ja kun hän ei Tippu Tipin leiriltä päässyt\nsinnekään päin matkustamaan, aikoi hän pyrkiä sinne etelästä, Uruasta\nkäsin. Uruan ylipäällikkö Kasongo oli kuitenkin orjastusretkellä\nCameronin saapuessa hänen pääkaupunkiinsa, ja matkustajan täytyi\nodottaa tämän mahtimiehen palaamista. Kasongon pääkaupungissa Cameron\ntapasi Jumah Merikani nimisen arabialaisen, joka osoitti hänelle paljon\nhyväntahtoisuutta ja avuliaisuutta, — »ikäänkuin olisin ollut hänen\nveljensä.» Hän tapasi siellä myös Alvez nimisen portugalilaisen, joka\noli Bihestä kokoisin. Alvez oli orjakauppias kehnointa lajia, kunniaton\nkonna, ja hän oli luokseen koonnut sotajoukon, joka oli samaa laatua.\nMuun muassa hänen seurassaan oli portugalilaisen majurin Coimbran\npoika. Cameronin varat olivat siksi ehtyneet, että hänen täytyi liittyä\ntämän orjakauppiaan karavaaniin päästäkseen maasta pois.\n\nOdotellessaan Cameron teki retken muutaman kilometrin mittaiselle\nMohria-järvelle, jossa hän näki samanlaisia paaluasumuksia kuin\nesihistoriallisella ajalla Sveitsin sisäjärvissä on ollut. Niitä\nsaattoi toisin paikoin olla yhdessä ryhmässä kokonainen kylä. Majat oli\nrakennettu pyöreille tai nelitahoisille lavoille, joiden alla veneitä\nsäilytettiin ja verkot ripustettiin kuivamaan. Kassalin järvellä hän\nnäki uivia saaria, jotka asukkaat itse olivat rakentaneet, pystyttäen\nnäille omatekoisille saarille sitten majansa ja kylväen niille\nruohoa ja istuttaen banaaneja. Mutta ei saarilla sen enempää kuin\npaalurakennuksissakaan Cameron päässyt käymään. Ne olivat pakopaikkoja,\njotka naapuriheimojen ja heidän päälliköittensä rosvoretket olivat-\npakottaneet rakentamaan.\n\nKasongo orjastusretkiltään palattuaan otti Cameronin kylläkin\nsuosiollisesti vastaan, mutta ei sitten laskenut häntä maastaan\nlähtemään. Ilman Jumah Merikanin apua ja varoituksia Cameron olisi\nruhtinaan toimesta ryöstetty ja arvatenkin tapettukin. Lopulta hän\nkuitenkin pääsi Alvezin karavaanin kera taipaleelle, mutta tämä matka\norjakaravaanin keralla, johon kuului puolentoistatuhatta henkeä, oli\nhänelle sanomaton kidutus, sitä suurempi, kun hän ei voinut mitään\ntehdä orja parkain kärsimysten lieventämiseksi. Portugalilaiset\nkohtelivat orjiaan vielä paljon huonommin kuin kehnoinkaan\narabialainen. Halvemmalla päästäkseen AIvezin miehet säälimättä\nryöstivät kaikki viljat, hedelmäpuut ja varastot, mitä tiellä oli,\nantamatta mitään korvausta. Cameronilla ei ollut muuta neuvoa kuin\nostaa väelleen tätä ryöstettyä viljaa, kun muuta ei ollut saatavana.\nEnimmäkseen olivat kylät itse orjatien varrella aidoilla ja haudoilla\nlinnoitetut. Koko matkan Cameron oli sairaudesta heikkona. Siitä\nhuolimatta hän toimitti tarkat maantieteelliset paikanmääräykset ja\nlöysi Sambesin, ynnä Kassain ja useitten muittenkin Kongoon laskevain\njokien lähteet.\n\nPortugalin alueella Cameron vihdoin tapasi vieraanvaraisia valkoisia,\nmutta aivan viime hetkessä uhkasi keripukki tuhota suurimman osan\nretkikunnasta. Cameronin täytyi kolmen vankimman miehensä kanssa kulkea\n256 kilometriä neljässä päivässä nälissään ja moninaisia vaaroja\nkokien saadakseen apua nopeaan riutuvalle karavaanilleen. Se hänelle\nonnistui, mutta niin viime hetkessä, että yksi mies jo ennätti kuolla\nja seuraavina päivinä monta muuta olisi seurannut häntä hautaan. Tämä\nmies olikin vasta toinen, jonka Cameron pitkällä retkellään menetti.\nHuolenpitoa miehistään hän kaiken aikaa oli pitänyt ensimmäisenä\nvelvollisuutenaan. Matkansa päätettyään hän itsekin sairastui\nkeripukkiin ja vain lääkärin taito pelasti hänet kuolemasta.\n\nCameron oli ensimmäinen valkoinen, joka kulki Afrikan poikki idästä\nlänteen. Hänen matkansa tulokset olivat suuriarvoiset, vaikkei hän\nvoinutkaan Lualaban kohtaloita ilmi saada. Seuraava suuri edistys\nAfrikan sisäosien tutkimisessa oli tämän salaisuuden selvittäminen.\n\n\n\n"]