[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fKUwWEFbvcEBIZpVLImGPpnGE8pQgiqQdqHXO2dNNDM0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2681,"Kuningatar Dragan rakkausseikkailut","Falk, Viktor von",1861,1922,"2681-falk-viktor-von-kuningatar-dragan-rakkausseikkailut","2681__Falk_Viktor_von__Kuningatar_Dragan_rakkausseikkailut",null,"romaani",[],[],"fi",1903,216166,1296828,false,69829,[22,23],"German fiction -- Translations into Finnish","Historical fiction",[25],"Historical Novels","\"Kuningatar Dragan rakkausseikkailut ja Kuningas Aleksanterin onneton kohtalo\" by Viktor von Falk is a historical novel written in the early 20th century. The narrative unfolds in a tumultuous period marked by political intrigue and dramatic personal conflicts centered around the Serbian monarchy. The story prominently features King Milan and his son, King Aleksanteri, alongside Queen Draga and other significant characters as they navigate love, betrayal, and the heavy burdens of royalty.  At the start of the novel, the scene is set on the Sava River, where a mysterious cloaked figure, revealed to be King Milan, is determined to confront the impending marriage of his son to Draga Maschin, a woman he believes may bring ruin. As Milan navigates dark waters, desperate to save his son from what he perceives as a disastrous fate, the narrative introduces tensions between familial loyalty and romantic entanglements. The opening establishes a tense atmosphere filled with foreboding as characters grapple with the weight of their choices amidst impending celebrations that may soon lead to tragedy. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Granit, Tilda",271,"Historiallinen romaani kertoo Serbian kuningatar Dragan ja kuningas Aleksanterin traagisesta elämästä ja kohtalosta 1900-luvun alun Belgradissa. Teos kuvaa hovijuonitteluja ja poliittisia jännitteitä, jotka johtivat historialliseen salamurhaan.","Viktor von Falkin 'Kuningatar Dragan rakkausseikkailut' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 2681. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.","KUNINGATAR DRAGAN RAKKAUSSEIKKAILUT\n\nja\n\nKUNINGAS ALEKSANTERIN ONNETON KOHTALO\n\n\nHistoriallinen romaani erään hoviherran muistiinpanojen mukaan\n\n\nKirj.\n\nVIKTOR VON FALK\n\n\nSuomentanut\n\nTilda Granit\n\n\n\n\n\nPorissa,\nOtto Andersinin kustannuksella,\n1903.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\nKamppailu ihmissydämestä.\n\n\nYön synkät varjot leviävät yli valkovaahtoisen Saven, joka vyöryttää\nlaineitaan serbialaisten valtakunnan ja unkarilaisten maan välillä.\nVirran toisella puolella kohoaa itävaltalais-unkarilainen Semlinin\nlinnoitus, toisella puolen Belgradin kalliolle rakennetut uhmaavat\nmuurit, joilla serbialaiset kanunat aukaisevat tulikitansa jokaista\nkohti, joka vaan linnanpäällikön luvatta uskaltaa astua rajajoen yli.\nMyrskytuuli, jommoinen noissa seuduin jotenkin usein puhaltaa, nostaa\nSaven veden korkeiksi aalloiksi ja ulvoo laajalla tasangolla. Mutta\nmyrskyssä ja aallokossa ponnistelee eteenpäin tottuneen käden ohjaama\nvenhe, joka noin neljännestunti sitten lähti vesille Semlinin rannasta.\n\nVenheessä seisoo korkeakasvuinen mies pitkään vaippaan kääriytyneenä,\npäähine pään yli vedettynä; miehen kasvot ovat kalpeat, mutta piirteet\novat jännitetyt, ja suuret säihkyvät silmät näyttävät katseellaan\nlävistävän synkän pimeyden. Hän suuntaa omituisen, surumielisen, mutta\nsamalla vihastuneen katseensa kiviseen jättiläiskotkaan, joka levittää\nsiipensä serbialaisen kuninkaan linnan, Belgradin konakin yli.\n\n— Hyvä herra, tämä on aivan mahdotonta, lausuu vaivoin vanha\nperänpitäjä, sillävälin kuin hänen poikansa hoitaa airoja. — Te\nolette tosin maksanut meille hyvät rahat, jotta veisimme Teidät yön\npimeydessä Saven yli, mutta... näettehän itsekin, kuinka laineet meitä\nnarrailevat; ja muutamien minuuttien kuluttua olemme joutuneet siihen\npaikkaan, jota kutsutaan Mustaksi pyörteeksi, ja silloin...\n\n— Anna tänne mela! vastasi vaippaan kääriytynyt mies äänellä, joka\ntuntui olevan tottunut käskemään. — Enemmän kuin sata kertaa olen\nohjannut venheen Mustan pyörteen läpi; jo poikana suoritin tuon\nuhkarohkean teon, ja tänään — epäilisinkö tänä yönä tehdä samoin! Kuule\nmies, jos vaan tietäisit, mistä nyt on kysymys, niin mielelläsi panisit\nminun tähteni henkesi alttiiksi, sillä olethan sinäkin isä, joka\nrakastat poikaasi.\n\nKumea ääni kuuluu joen pohjasta, venhe asettuu hetkeksi kyljelleen, ja\nvanha laivuri ristii silmiään; mutta jopa on vaippamies sysännyt hänet\nsyrjään perätuhdolta ja asettunut hänen paikalleen.\n\n— Enemmän vauhtia airoihin! huutaa uusi perämies, voittaen äänellään\nyksin myrskyn ulvonnankin. — Elää tahi kuolla — se on minulle\nyhdentekevää, kunhan vaan voin pelastaa perheeni kunnian...\n\nHa, sinä sokaistu, minä estän sinut heittämästä kruunuasi julkealle\nletukalle!\n\nIsä ja poika katsoivat hämmästyneinä toisiinsa. Kuka olikaan se\nnuorukainen, joka tänä yönä saapui Semliniin ja tarjosi kymmenen\nitävaltalaista tukaattia sille, joka veisi hänet virran yli?... Vieläpä\nhän puhui kruunusta!... Olisikohan hän mielenvikainen?\n\nVenheen tempasi nyt äärettömän suuri laine, paiskaten sen keskelle\npyörrettä; mutta perämies masensi väkevällä käsivarrellaan laineen\nraivon, ja kohta oli venhe taas tyynemmillä vesillä.\n\n— Kas noin, nyt se on tehty! sanoi vaippaan kääriytynyt mies,\nkohauttaen pilkallisesti olkapäitään. — Paljasta lapsenleikkiä, juuri\nniinkuin jo Teille ennakolta sanoin. Asetu nyt takaisin perä tuhdolle,\nukko! Viiden minuutin kuluttua olemme Serbian rannalla.\n\nJa taas oikaisi hän vartalonsa, taas katsahti hän Belgradiin päin.\nSilloin toi tuuli soiton säveleitä hänen korviinsa, rajun riemun\nsäveleitä.\n\n— Soittoa Belgradissa?! sanoi hän kummastuneena. — Minkätähden\nhäiritään rauhallisten ihmisten yölepoa?\n\n— Herra, vastasi laivuri, huomenna tuo Serbian kuningas Aleksanteri\nkotiinsa nuoren morsiamensa ja antaa maalle kuningattaren, sentähden\ntänään soittoniekat virittävät säveleitään pääkaupungin kaikissa\nsopissa ja nurkissa.\n\n- Kyllä minä panen tuon helvetinmusiikin vaikenemaan, sanoi vaippaan\nkääriytynyt mies uhkaavasti. Sitte ojensi hän kätensä osoittaen\nkäskevällä liikkeellä pientä lahdelmaa, joka avautui Serbian rannalla\nkahden kallion välissä.\n\n— Ohjaa sinne! komensi hän. — Siellä nousen maalle.\n\n— Hyvä herra, sinne emme uskalla soutaa, vastasi vanhus. — Meidän\ntäytyy laskea tullihuoneen kohdalle, sillä siellä tulee kaikkien\nmuukalaisten näyttää passinsa.\n\n— Tee niinkuin käsken! sanoi muukalainen hallitsijan äänellä. — Ohjaa\nsinne, sanon minä, ja jos elämä on Teille rakasta, niin teette Te\nniinkuin minä tahdon!\n\nVenemiehet kauhistuivat, mutta eivät uskaltaneet vastustaa\nvastenmielisen matkustajan tahtoa. Muutamien minuttien kuluttua oli\nvenhe pienen poukaman pohjassa ja vieras hyppäsi maihin.\n\nHetkeksi nojautui hän rantakalliota vastaan, väristys valtasi hänen\nkomean vartalonsa, ja silmänsä saivat ikäänkuin kyynelkiillon.\n\n— Sinua, kotiseutuni, minä tervehdin! sanoi hän vapisevalla äänellä. —\nEnpä luullut, että vielä kerran saisin astua tälle maalle. Mutta pyhä\nvelvollisuus, isän suhde kadotettuun poikaansa, vie minut takaisin\nSerbiaan... Oi, vaietkaa siis te äänet, jotka vaan petollisesti\nimartelette! Mistä sitte iloitsit, sinä Serbian sokaistu kansa?\nTiedättekö te kuninkaanlinnan ilotulet, mitä te valaisette? Lokaan ja\nhäpeään sinut vedetään, oi Serbia, sillä sinun kuninkaasi ottaa tänään\npuolisokseen...\n\n— Seis! Nimesi, paperisi!\n\nNäiden sanojen kaikuessa säkenöi äkkiä kiväärinpiippuja miestä vastaan;\nikäänkuin maasta nousi hänen eteensä kuusi kuninkaallisen kaartin\nmiestä, ja nuori, parraton upseeri suuntasi samassa miekkansa kärjen\nvaippamiehen rintaa kohti.\n\n— Teillä ei ollut mitään oikeutta nousta täällä maihin, hyvä herra,\nsanoi upseeri korskealla äänellä. — Seuratkaa heti vahtipaikalle, Te\nolette vangittu!\n\n— Ota sinä heti miekkasi rinnaltani, Nicodem Lunjevica, sanoi\nvaippamies käskevällä äänellä ja kiristi kiukusta hampaitansa. —\nMinä voisin helposti katkaista sinun kiiltävän miekkasi; takaisin —\nuskallappas vaan koskea minuun... sinä, kuningatar letkun veli!\n\nNuori upseeri hoiperteli taaksepäin, kasvot hämmästyksestä\nvääristyneinä, samassa kuin hän myrkyllisellä, vihaisella katseellaan\nkoetti tähystellä päähinettä. Mutta ennenkuin nuori luutnantti oli\nkerinnyt raivoaan osottaa, oli tuo suuri mies itse vetänyt päähineen\nsyrjään, oikaisi vartalonsa ja sanoi majesteettisella äänellä:\n\n— Emme tässä rupea ilveilemään, Nicodem Lunjevica, tiedä sinä, kenenkä\nkanssa puhut: minä olen kuningas Milan, minä olen tullut tänne repimään\nrikki sen viekoituksen verkon, johon sisaresi pitää poikaani kiedottuna.\n\nKäheä riemuhuuto kajahti Nicodemin huulilta.\n\n— Kuningas Milan! — kyllä minä nyt tiedän, mitä on tehtävä... Sotilaat,\nkuningas on käskenyt ampumaan tuon miehen — osoittaen miekallaan\nMilania — niin pian kuin hän laskee jalkansa Serbian maalle. —\nTähdätkää!... Lauaiskaa!\n\nKalsketta kuului kivääreistä — sitte seurasi syvä, miltei juhlallinen\nhiljaisuus.\n\nSotamiehet seisoivat siinä, kiväärin perä jalalle asetettuna.\n\nIvallinen hymy röyhelti Milanin huulia.\n\n— Nähkääs nyt, Nicodem Lunjevica, sanoi hän ylpeästi ja rinta ilosta\npaisuen, — vielä ei löydy yhtään serbialaista sotilasta, joka\nolisi valmis kuulallaan lävistämään Milan kuninkaan rinnan. Kiitos\nTeille, ystäväni, serbialaiset veljeni, Te olette vaan täyttäneet\nvelvollisuutenne, vielä on yksi Obrenovitsch tässä maassa turvallinen,\nsuokoon Jumala, että aina niin olisi!\n\n— Mitä täällä on tekeillä? Mies, puettuna serbialaisen everstin\nkullankirjailtuun univormuun, näyttäytyi äkkiä.\n\n— Eversti Maschin! huudahti Nicodem Lunjevica, astuen päällikkönsä\neteen. — Minä tahdon täten ilmottaa, että nämä sotamiehet eivät ole\ntotelleet minun käskyäni, kun ovat kieltäytyneet ampumasta tätä\nmuukalaista, joka hänen majesteettinsa kuninkaan käskystä heti olisi\nmuserrettava, jos hän näyttäytyisi Belgradissa.\n\nEversti Maschin astui muutamia askeleita lähemmäksi; mutta tuskin\noli hänen katseensa suuntautunut kuninkaaseen, joka seisoi siinä\nlevollisena ja hymyillen, kun hän kääntyi sotamiesten puoleen ja sanoi\njyrkällä äänellä:\n\n— Viekää luutnantti Lunjevica heti putkaan, jossa hänen tulee viettää\nyönsä; hän on suuresti väärinkäsittänyt kuninkaan käskyn... Herra\nluutnantti, miekkanne!\n\nNicodem pusersi huuliansa, ja kevytmielisen elämän kalventama naamansa\nkalpeni vielä enemmän; mutta eversti Maschin tempasi miekan hänen\nkädestään ja huusi hänelle ukkosen äänellä:\n\n— Pois täältä! Putkaan! Asiasta puhutaan sitte lähemmin.\n\n— Kyllä, me puhumme siitä sitte lähemmin, sähisi Lunjevica kiristäen\nhampaitansa. Kyllä minä Teidät muistan, eversti Maschin!... Ha, ha!\nJoskin minä nyt hetkeksi olen voimaton, niin on kuningas siltä pian\nsaava tietää, että Te olette hänen vihamiehensä!\n\nSotamiehet ottivat luutnantin käsiinsä ja veivät hänet pois.\n\nSamassa ojensi kuningas Milan kätensä eversti Maschinia kohti, joka\nkiihkeästi tarttui niihin ja vaipui polvilleen kuninkaansa eteen.\n\n— Terve, kuningas Milan! huudahti hän — Voi mikä onni, että Te tulitte\ntänne! Ehkäpä vielä on aikaa pelastaa tuo onneton, sokaistu kuningas,\nvapauttaa hänet kauniista haltijattarestansa, joka pitää häntä\nverkossaan. Meillä tosin on vain muutamia tuntia aikaa, sillä huomenna\n— huomenna tapahtuvat vihkijäiset.\n\n— Minä olen tullut tekemään ne mitättömiksi, sanoi Milan kuningas\nkiivaasti. — Älkäämme siis menettäkö aikaa, eversti Maschin! Minä\ntiesin, että Te odottaisitte minua täällä. Viekää minut mitä pikemmin\nkonakkiin! Minulla on vielä hallussani salaisen oven avain ja minä\nolen ilmestyvä poikani eteen yhtä äkkiä ja odottamatta, kuin nousisin\nmaasta. Silloin, jos Jumala niin suo, olen avaava hänen silmänsä,\njottei hän sokeana syöksyisi perikatoon.\n\nMolemmat miehet kulkivat kiertoteitä kaupunkia kohti, keskeyttäen tuon\ntuostakin puheensa.\n\n— Tekin siis vihaatte kälyänne? sanoi Milan.\n\n— Tuo nainen, joka huomenna aikoo temmata itselleen Serbian kruunun,\noli siis todellakin veljenne, insinööri Maschinin vaimo?\n\n— Kyllä, hän oli hänen vaimonsa, vastasi eversti Maschin kumealla\näänellä. — Hän oli lumonnut veljeni samalla tavoin, kuin hän nyt\non tehnyt kuninkaan mielettömäksi. Minä olen vihannut häntä ensi\nhetkestä saakka, mutta turhaan varotin minä veljeäni — hän ei\ntahtonut minua kuulla, tuo onneton, hän sai myöskin hengellään maksaa\ntottelemattomuutensa.\n\n— Hengellään maksaa? Ymmärränkö Teitä oikein, eversti? Te luulette\nsiis...\n\n— Minä en luule mitään — minä tiedän, kuningas Milan. Minun veljeni\nkuoli äkkiä kukkeimmassa ijässään; hän sekoitti miehellensä maljan, tuo\nkaunis, pirullinen Draga; mies joi ja — kuoli heti perästä. Kahdeksan\npäivää myöhemmin esiintyy leski hovinaisena kuningattaren luona ja asuu\nkonakissa, tänään on hän kuningas Aleksanterin morsian, ja huomenna on\nhän oleva hänen puolisonsa — kuningatar.\n\n— Mutta tämän päivän ja huomisen välillä on vielä puoli yötä, vastasi\nMilan tanakalla äänellä. — Tahdon saada selville, eikö minulla enää\nole mitään vaikutusta poikaani, onko Mellakoitsija naisen onnistunut\nvarastaa koko hänen sydämensä minulta... Ja nyt hyvästi, eversti\nMaschin; anna minun yksin kulkea puiston läpi. En minä kauemmin tahdo\nsaattaa Teitä vaaraan. — Ha, ha! Tämä on kuin unennäköä: kuningas\nMilanin, joka kerran oli mahtava tässä maassa, täytyy nyt vapaana kuin\nlintu hiipiä palatsiinsa. Voi, miksi lahjoitinkaan pois kruununi!\nPelkäänpä, että olen sen antanut kunnottomalle.\n\n— Jumala suojelkoon Teitä matkallanne, kuningas Milan! sanoi eversti\nMaschin liikutettuna. — Tällä hetkellä on Serbian onni Teidän\nkäsissänne!\n\nJo oli Milan ojentanut hänelle kätensä jäähyväisiksi ja astui eteenpäin\npuiston läpi, missä jok'ikinen puu, jok'ikinen pensas ja tienmutka\nmuistutti häntä menneestä ajasta, jolloin hän oli kuningas.\n\nTosin oli hän itsekin ottanut monta harha-askelta, tehnyt monta\nturmiollista erehdystä. Tämän puiston käytävillä oli hän kävellyt\nkauniin kuningattarensa Natalian rinnalla; mutta, oi, sitte luopunut\nhänestä, elämänsä hyvästä enkelistä. Tämä oli alkuna loppuun, tämä oli\nmaksanut hänelle hänen kruununsa menettämisen. Kuinka usein olikaan\nhän salaisesti katunut näitä synkeitä hetkiä, kuinka monta kyyneltä\nvuodattanut hukkaan menneen elämänsä tähden.\n\nMutta joskin nyt kaikki oli ehdottomasti menetetty, niin tahtoi hän\nkumminkin antaa pojallensa kokemuksen neuvoja ja suojella häntä\nsamallaisesta kohtalosta.\n\nAh! — Tuossa oli jo konakki hänen edessänsä... siellä näkyi pieni\npuutarhan portti, jonka läpi hän aikoi puutarhaan... hänen tarvitsi\nvain kiertää suuret ruusupensaat, ja sitte...\n\nHiljaisin askelin kiersi Milan ruusupensaikon, mutta oi! — mikä\nliikuttava kuva näyttäytyi hänelle! Kuun hopeavalkoisen hohteen\nvalaisemana lepäsi siellä nuori, ihastuttava tyttö suullaan penkillä ja\nitki katkerasti.\n\nNuori tyttö oli kumminkin kuullut lähestyvän hiljaiset askeleet, sillä\nhän nosti päätään ja katseli ympärilleen rajuin hämmästynein katsein.\nSitte kohotti hän ylpeästi ihanien, kullankeltaisten kiharoiden\nverhoamaa päätään ja koetti peittää kasvonsa hunnulla.\n\nMutta jo oli Milan tarttunut nuoren tytön vapiseviin käsiin ja huudahti\nsyvästi liikutetulla äänellä:\n\n— Genia von Sandorf! Taivaan Jumala, paronitar, Tekö täällä? Miksi ette\nole vanhempienne luonna Wienissä?\n\n— Kuningas Milan! kuiskasi tuo rakastettava olento, taistellen\nsilminnähtävästi pyörtymistä vastaan.\n\n— Ah, minä hyvin ymmärrän, miksi sinä olet täällä, sinä lapsi, lapsi\nparka, sanoi kuningas lempeällä äänellä, sääliväisesti, — minä tiedän,\nettä sinä olet häntä rakastanut, eikä hän vastannut sinun puhdasta,\nkainoa lempeäsi. Niin, rakas Genia parka, me molemmat olemme hänet\nkadottaneet, jos Dragan onnistuu huomenna päästä hänen vaimokseen.\n\n— Oi, elä halveksi minua, kuninkaani, rukoili Genia kyynelten\ntukahuttamalla äänellä, katsellen Milania ihmeen ihanilla, sinisillä\nsilmillään. — Minä olen paennut vanhempieni luota. Vielä kerran tahdoin\nheittäytyä hänen jalkainsa juureen, vielä kerran, vielä kerran tahdoin\nmuistuttaa häntä niistä unohtumattomista hetkistä, jolloin hän vannoi\nminulle rakkauttaan. Mutta Jumalani, mikään halpa oma etu ei täytä\nrintaani, minä päinvastoin tahtoisin vapauttaa hänet valastaan, hän\nolkoon vapaa ja älköön enää itseänsä nuhdellen ajatelko Genia parkaa,\nvaan valitkoon puolisokseen jonkun Europan ruhtinaantyttären, eikä\nkurjaa olentoa, joka ei sydämestään häntä rakasta, vaan ainoastaan\ntahtoo tyydyttää rajatonta kunnianhimoaan.\n\nSillä minä aavistan, että tämä nainen, on tuottava hänelle\nonnettomuutta ja turmiota; aavistan, että hän kokonaan joutuu\nperikatoon tuon naisen puolisona.\n\n— Tämän aavistuksen on Jumala sinulle antanut, tyttö, huudahti\nkuningas, ja tämä aavistus on hirvittävällä tavalla toteutuva. Mutta,\nehkenpä ei vielä ole liiaksi myöhäistä, jatkoi Milan liikutettuna. —\nMinä olen tullut vapauttamaan poikani tästä naishirviöstä, ja sinä...\nOi, tule mukaani, tyttö, sillä mikä ei onnistu isälle, sen voi ehkä\nrakkaus toimittaa.\n\nMinä vien sinut palatsiin; minä kätken sinut sinne ja käsken sinun\nesiintymään vasta sitte kuin minun ääneni kaikuu kuulematta. Tule, tule\nmukaani, tyttö! Kun sekä hänen isänsä että rakastettunsa kolkuttavat\nhänen sydäntänsä, kuinka voisi hän enää vastustaa! Ha, vielä et ole\nvoittanut, Draga Maschin, vielä et ole Serbian kuningatar! Tämän\nenkelin on Jumala itse minulle lähettänyt, olkaamme liittolaisia.\n\nJa kuningas veti vapisevan Genian pois mukaansa melkein vastoin hänen\ntahtoansa; kalpeana ja tahdottomana riippui tyttö hänen käsivarressaan.\nVähitellen myöskin lakkasivat kyyneleet ja hänen kauniissa kasvoissaan\nkuvastui ylevä tietoisuus siitä, että Jumala oli kutsunut hänet\npelastamaan serbialaisten kuninkaan ja irroittamaan hänet niistä\nkahleista, joilla tuo lumoava nainen oli hänet kietonut.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nRakkautensa sokaisema.\n\n\nKuules, linnan kello löi juuri kolme, kohta sarastaa onnemme päivä; oi,\njospa aika olisi jo käsissä!\n\nKaunis, mustakiharainen nainen, jota verhosi kalleilla pitseillä\nreunustettu yöpuku, heittäytyi nuoren kuninkaan rintaa vastaan ja\nkietoi hänet ihanan pyöreillä käsivarsillaan.\n\n— Niin, sinä olet oikeassa, Draga, huudahti kuningas Aleksanteri,\nlikistäen häntä hellästi itseensä, — nyt on meidän onnemme päivä, joka\nsarastaa tuolla kaukana idässä; tänään on sinusta tuleva minun vaimoni,\nSerbian kuningatar ja uuden Obrenovitschien suvun kantaäiti.\n\nMutta etkö tahdo mennä huoneisiisi, Draga, olen varma siitä, ettet enää\nkauemmin voi unta vastustaa.\n\n— Ei, anna minun viipyä luonasi! pyysi Draga innokkaasti. — Tiedäthän,\nettä olet antanut minulle luvan tänä yönä viipyä läheisyydessäsi.\nOikein vapisen peljätessäni, että sinulle jotakin pahaa tänä yönä\ntapahtuu, sillä tiedäthän hyvin, Aleksanteri, etteivät ihmiset soisi\nminulle onnea kuulua sinulle.\n\nIhmiset ovat niin ilkeitä, että he pikemmin näkisivät, että me\neroaisimme. Kuinka paljon pahaa he ovatkaan puhuneet sinulle minusta,\nmitä inhottavia valheita kokoon kehränneet! Mutta sinä tiedät kyllä,\nettei Draga voi sinulle valhetella; kun katsot silmiini, niin näet\nsamalla sydämeeni.\n\n— Niin, Draga, minä uskon sinua, sanoi Aleksanteri vakavasti ja\npainolla, upottaen katseensa hänen tummiin, hehkuviin silmiinsä. — Minä\nuskon, mitä minulle vakuutat, että tähän asti olet ollut ainoastaan\nyhden miehen, insinööri Maschinin oma, jonka vaimoksi jouduit, kun\nkotisi köyhyys sinua siihen pakotti. Oi, oikeinpa tulen hulluksi,\najatellessani, että olet voinut olla toisen miehen oma! Draga, Draga\nvanno minulle kallis vala, ettet koskaan ole rakastanut ketään muuta\nkuin minua.\n\nMustakiharainen nainen vaipui polvilleen, ojensi juhlallisesti ylös\noikean kätensä, ja hänen kalpeat huulensa sammaltivat heikolla äänellä:\n\n— Minä vannon sinulle, Aleksanteri, että sinä, kuninkaani, herrani,\nolet ensimäinen ja ainoa, jota minä olen rakastanut ja että aina tulet\nsellaisena pysymään — aina ja ikuisesti viimeiseen hengenvetooni saakka.\n\n— Silloin minäkin vannon sinulle, Draga, huudahti nuori kuningas\nintohimoisella, liikutuksen valtaamalla äänellä, tarttuen kauniin\nnaisen käsiin ja kiihkeästi painaen häntä itseensä, että minäkin olen\npysyvä sinulle uskollisena ja että vain kuolema voi meidät erottaa,\nnainen, minä rakastan sinua mielettömästi; sinä olet sydämessäni\nsytyttänyt intohimon, josta minulla ei ole ennen ollut vähintäkään\naavistusta. Oi, suutele minua, Draga, suutele minua, anna huulesi\nlevätä minun huulillani.\n\nDraga veti hänet korkealle kumpuilevaa poveansa vastaan ja painoi\nhuulensa hänen huuliinsa. Aleksanterin hento, heikko vartalo vapisi\nrajun intohimon vallassa, jonka tuo paha hengetär hänessä sytytti.\n\nYht'äkkiä vetäytyi Draga takaisin rakastajansa syleilystä ja hänen\npeljästynyt katseensa kääntyi silkkiseen esirippuun päin, joka verhosi\nkuninkaan huoneen ovea. Kuului kolme kumeata lyöntiä; ne kaikuivat\nkauheilta.\n\n— Kuka tulee? kysyi Draga levottomana. — Onko tuo ovi salvassa?\n\n— Elä pelkää, rakkaani! sanoi Aleksanteri nauraen. — Minä tiedän, kuka\nsen oven takana seisoo. Tiedä sitte, Draga, jatkoi kuningas, tarttuen\nhänen käsiinsä, kauniisiin, kapeisiin käsiin, jotka olivat pelosta\njähmettyneet — Obrenovitschin suvussa vallitsee se vanha tapa, että\njokainen kuningas yöllä ennen avioliittoaan paljastuttaa itselleen\ntulevaisuutensa salaisuudet.\n\nMunkki, joka on ainakin sata vuotta vanha, saapuu silloin aina\nKruschedolin luostarista Belgradin konakkiin hallitsijansa\nratkaisevimpana hetkenä ennustamaan tälle, mitä hänellä on tulevalta\npuolisoltaan odotettavana.\n\nSinä vapiset, Draga, pelkäätkö katsoa tulevaisuuteen? Minä kyllä tunnen\nitseni rohkeaksi kuulemaan munkin povausta.\n\nNopein askelin meni kuningas eteenpäin ja avasi oven.\n\nPimeästä käytävästä tuli hitaasti astuen huoneeseen ijän köyristämä\nvartalo, ruskeaan kaapuun verhottuna, keppiinsä nojaten.\n\n— Sinä olet minua kutsunut, kuningas Aleksanteri, kaikui ruskeasta\npäähineestä, joka melkein kokonaan kätki miehen kasvot, — haluatko\nminulta kuulla, mitä Kruschedolin pyhillä kirjoilla on sinulle\njulistamista?\n\n— Puhu, kunnianarvoinen isä! vastasi Aleksanteri, kiiruhtaen Dragan\nviereen ja häntä rauhoittaakseen kietoi käsivartensa hänen vyötäisensä\nympäri. — Sano, mikä odottaa minua sen rakastetun naisen rinnalla,\njonka minä muutamien tuntien kuluttua olen tekevä elämäntoverikseni?\n\n— Synkkään vaippaan on ihmisen tulevaisuus verhottu, kuului käheästi\nhurskaan luostariveljen huulilta, onnellisia ne, jotka eivät koske\ntähän huntuun sitä kohottaaksensa, sillä kohtalolla on usein ihmiselle\nvalmiina peljättävä tulevaisuus. Vielä kerran kysyn minä sinulta.\nSerbian kuningas, tahdotko oppia tuntemaan tulevaisuuttasi?\n\nPeljättävinä kaikuivat sanat huoneessa. Draga vetäytyi väristen\nkuninkaan puoleen, joka hänkin kalpeni.\n\n— Minä en pelkää mitään, huudahti Aleksanteri, minä olen Obrenovitschin\nsukua, serbialainen kansani rakastaa minua, ja minun sydämeni\nrakastettu ei ole minua pettävä. Mitä pahaa sitte voisi tulevaisuus\ntuoda minulle?\n\nSilloin horjui munkki, sauvaansa nojaten, muutamia askeleita kuningasta\nkohti, löi kepillään kolme kertaa lattiaan ja sanoi kovalla äänellä\nvarottaen:\n\n— Luovu tästä naisesta, Serbian kuningas, hän tuottaa sinulle vaan\nhäpeää ja kuolemaa!\n\nVihastumisen huuto pääsi kuninkaan huulilta.\n\n— Sinä valehtelet, munkki! huudahti hän. — Sinun pyhät kirjasi ovat\nvääriä, minä en sinua usko.\n\n— Ei, elä usko häntä, rakkaani! pyysi Draga kiihkeästi. — Usko vaan\nomaa sydäntäsi! Me tulemme onnellisiksi!\n\n— Onnelliseksi liukkaan letukan kanssa! kajahti äkkiä aivan\nmuuttuneella äänellä munkin huulilta, ja samassa oikasihe kumartunut\nvartalo melkoisen korkealle, ruskea kaapu putosi hänen hartioiltaan,\nsauva lensi sivulle, ja Aleksanterin ja Dragan hämmästyneiden katseiden\nedessä seisoi kuningas Milan.\n\nNauru pääsi riemuitsevan, rehevän naisen huulilta, ja hän sanoi:\n\n— Oh, se oli siis Kruschedolin luostarin munkki, onnettomuuden korppi,\njoka noin kauhealla tavalla iski kyntensä meihin! Ha, ha! Saatoinhan\nminä uskoa, että tuo myrkky vuotaisi samasta lähteestä, joka aina on\nvihamielisyyttä tulvinut meidän ylitsemme!\n\n— Vie tuo pois! sanoi Milan majesteetillisella, käskevällä äänellä, en\ntahdo puhua tuon naisen läsnäollessa. Elä epäile, Aleksanteri! Minä,\nsinun isäsi, olen tullut puhumaan kanssasi viimeisen, ratkaisevan sanan.\n\nKuningas vaipui kokoon; hän tuskin uskalsi katsoa Milanin suuriin,\nläpitunkeviin silmiin, eikä hän myöskään uskaltanut katsoa Dragaan.\nVapisevin äänin sanoi hän hänelle, melkein rukoilevaisesti ja\norjamaisesti:\n\n— Minä pyydän, Draga, mene huoneisiisi; en tahdo saattaa sinua\nloukkausten alaiseksi; mene, pyydän sydämellisesti, mene!\n\n— Kuningas pyytää! pilkkasi Milan nauraen. — Serbian kuningas rukoilee\nleski Draga Maschinia ikäänkuin poika, joka tahtoo lepyttää hänen\nerhetyksistä suuttunutta äitiänsä!\n\n— Ulos! kajahti nyt korskeasti Milanin huulilta. Pois kasvojeni edestä,\nnainen, taikka... taikka...\n\nMilan oli tätä sanoessaan tullut aivan Dragan lähelle ja vaikeni\nainoastaan antaakseen silmäystensä puhua, mutta näissä oudoissa,\nsalaperäisissä silmäyksissä näytti piilevän uhkaus, joka masensi\nvieläpä tuon uhmailevan naisen.\n\nTämän silmät suuntasivat myrkyllisen katseen harmaantuneeseen\nkuninkaaseen, sitte veti hän Aleksanterin mukanaan, ja kuiskasi hänelle\noven takana:\n\n— Valitse nyt tämän miehen ja minun välilläni! Valitse Serbian\nkuningas minun tuottamani ilon ja isällisen vitsan välillä. Osota nyt\nrakkauttasi ja uskoasi, kuningas Aleksanteri!\n\nNäin sanoen kiiruhti hän pakoon, mutta kyllin kauaksi kerittyään,\nikäänkuin matkalla huoneisiinsa, juoksi hän toisen oven eteen, joka\njohti käytävään, löi sen sisäpuolelta niin kovasti kiinni, että kaikui\nlaajalti kerroksessa, ja hiipi sitte hiljaa kuin villikissa takaisin\nsille ovelle, jonka takana molemmat miehet puhuivat, jotenka hän\nsaattoi kuulla kaikki mitä he sanoivat.\n\nMinuutin ajan oli kaikki hiljaista; isä ja poika seisoivat vastakkain;\nsilloin kuuli Draga kuningas Milanin äänen sanovan:\n\n— Vielä kerran olen tullut sinua varottamaan, Aleksanteri. Kerran\nlahjotin sinulle valtaistuimen ja painoin vapaaehtoisesti kruunun\npäähäsi. Tämän lahjan palkinnoksi olet tehnyt elämäni minulle\nkiroukseksi, kotoni olet minulta riistänyt. Tämän kaiken olen kumminkin\nantanut sinulle anteeksi. Mutta että nyt tahdot vetää Obrenovitschin\nnimen lokaan, että nyt valmistaudut Belgradin kuninkaanlinnaan tuomaan\nnaista, joka on ajettava halvimmankin porvarin ovelta, sitä... sitä\nen ikinä voi sinulle anteeksi antaa. Semmoisesta teosta täytyy minun\nkirota sinua esi-isiesi, Serbian, synnyinmaani nimessä.\n\n— Taas tuo vanha ruikutus! vastasi Aleksanteri pilkallisesti kohauttaen\nolkapäitään. — Sinä laulat sitä minulle turhaan, isä, sillä minä olen\nvalinnut Dragan, koska minä häntä rakastan, ja kuninkaan rakkaus\njalostuttaa häntä.\n\n— Nainen voi vajota niin alas, poikani, ettei edes kuninkaan\nrakkauskaan kykene häntä kohottamaan.\n\n— Ah, sinä häpäiset minun morsiantani, joka muutamien minuuttien\nkuluttua on tuleva minun vaimokseni!\n\n— Minä häpäisen leskirouva Maschinia, jonka sievät seikkailut ovat\nkaupungissa yleisenä puheenaineena.\n\n— Kaikki on valhetta! huusi nuori mies, vihasta vavisten. — Uskotko\nsinä siis kaikkea, mitä tuo nainen kuiskaa korviisi? Hän rakastaa\nsinua! Oi, mitenkä hän rakastaisi, jolla ei ole enää sydäntä rinnassa,\nsillä sen hän on menettänyt, ja Europassa löytyy satoja miehiä, jotka\nvoisivat näyttää sinulle kappaleen tuosta kurjasta sydämestä.\n\nMutta, tässä on jo kylläksi varotuksia! Valitse nyt, Aleksanteri,\nvalitse, sillä sinä seisot tienhaarassa. Jos huomena viet tämän naisen\nkirkkoon, niin suodaan sinulle vaan lyhyt hetkellinen nautinto,\nunelma, joka raukalle saattaa tuntua suloiselta; mutta hirmuiseksi,\nAleksanteri, muuttuu kaikki, kun unestasi heräjät.\n\nMinun silmissäni aukenee tulevaisuutesi verho, minä näen, minä kuulen,\nkoska isän sureva henki, joka huolehtii poikansa tulevaisuudesta, näkee\ntulevaisuuteen:\n\n_Tämä, palatsi muuttuu rajun taistelun näyttämöksi, verta vuotaa pitkin\ntämän talon portaita kadulle saakka ja kauheina lätäköinä yli koko\nSerbian. Minä näen ruumiita, Aleksanteri, ja muserretun kruunun, ja\nObrenovitschin viimeinen jälkeläinen vaipuu maahan omien maamiestensä\niskuja jakaessa._\n\nAleksanteri horjui. Hetkeksi yritti hän kaatua — mutta sitte oikasi hän\nitsensä pystyyn, ja äänessä vastenmielinen sointu, huudahti hän:\n\n— Tämän lienet sanonut minulle viimeisen kerran! Ha, sinä joka olet\njohtanut Serbian perikadon partaalle, sinä, kuningas, jota ulkomaa\nsormellansa osottaa! Pois kasvojeni edestä! Minä käsken! Elä minua\närsytä, Milan, muutoin... täytyy minun sinulle osottaa, että minä olen\nkuningas!\n\n— Hyvä, minä menen, vastasi Milan, mutta taakseni jätän paljasta\nhäviötä ja perikatoa! Mutta... jollet tarkkaa isäsi ääntä, ehkäpä\nkumminkin puhtaan rakkauden äänen onnistuu tulla paremmin kuulluksi...\nTule esiin, sinä, joka nuoruuden päivinä olit hänen hyvä enkelinsä —\nGenia von Sandorf, anna sydämesi puhua hänen sydämelleen!\n\nEnnen mainitusta pimeästä käytävästä, joka sijaitsi tapettioven takana,\nnäytti ilmestyvän enkelimäinen olento, ihana ja viaton. Hän lankesi\npolvilleen Aleksanterin eteen, ja kädet rukoilevasti häntä kohden\nojennettuina kyynelsilmin lausui sydämellistä rakkautta hehkuen Genia:\n\n— Serbian Aleksanteri, halvan tytön rakkaus puhuu sinulle sydämeni\nsisimmästä. Oi, kuule sitä, eläkä halveksi sitä ääntä, joka rukoilee,\nettet välittäisi tuosta naisesta, joka on johtava sinut perikatoon!\nMinä vannon sinulle, että jos hän olisi kunnioitustasi ansaitseva\nnainen, oi kuningas — silloin en olisi koskaan uskaltanut astua eteesi,\nsilloin olisin haudannut tuskani syvimpään yksinäisyyteen. — Mutta nyt\nsinä tulet onnettomaksi, Sascha [Aleksanterin venäjänkielinen nimitys],\nsillä... hän ei voi sinua rakastaa. Mutta minä — minä olen rakastanut\nsinua itseni tähden; nähdäkseni sinut onnellisena on minun ainoa\ntoivomukseni. Sascha, Sascha, hylkää elämäsi paha henki, muutoin olet\nhukassa!\n\nMutta ennenkuin Aleksanteri kerkesi vastata, lensi ovi auki ja sisään\nsyöksyi — Draga säihkyvin silmin.\n\n— Polvillaan siis paronitar Genia von Sandorf kerjää miehen suosiota?\nsanoi hän kiihkeästi purevalla ivalla. — Tuon näköiset siis ovat ne\ntytöt, jotka kehuvat viattomuuttaan ja puhtauttaan! Ha, ha! Eipä ole\nkuningas Milan asiata hullummin ajatellut!... Tuo tyttö on siis ollut\nentinen rakastajattaresi? sanoi hän kysyvällä äänellä Aleksanterille,\njoka seisoi siinä kalpeana ja tuijotti häneen jähmettyneillä\nsilmillään. — No, minä en tahdo sinua tehdä uskottomaksi. Hyvästi —\nminua et näe koskaan enää!\n\nOi, Draga tunsi liiankin hyvin tuon onnettoman, että Aleksanterille\nolisi mahdotonta raastaa itsensä irti siitä viekoituksen verkosta,\njohon hän oli kietoutunut.\n\n— Draga, pysähdy, Dragani! huusi hän. — Oi, elä minua jätä! Olen jo\nvalinnut, olen jo kauvan sitte tehnyt päätökseni. Minulla ei enää ole\nisää eikä nuoruuden ystävätärtä, yhtä vähän kuin minulla on äitiäkään.\nSinä olet minulle kaikki, sinä olet minun kuningattareni!\n\nHän kietoi käsivartensa Dragan ympäri ja piti hänestä kiinni. Kauniin\nvartalonsa Draga sitte painoi Aleksanteria vastaan niin lujasti, että\nhänen hehkunsa virtasi tämän suoniin.\n\n— Nouse pystyyn, Genia von Sandorf, huudahti Milan ja nosti kauniin\ntytön lattialta. — Sinun silmiesi ei tule enää nähdä tuota vihattua,\ninhottavata näytelmää! Lähtekäämme talosta, jonka häviön jumalat ovat\npäättäneet!... Tuo Jumalan hylkäämä raukka on antautunut naiselle, joka\non voittanut hänet itse pirun opettamilla vehkeillään... Obrenovitschin\nsuvun kruunun on kohtalo tuominnut häpeään ja alennukseen!... Niin\nolekin sinä sitte kirottu, sinä lahonneen rungon viimeinen vesa,\nhävitköön se sinun mukanasi! Niin sinä olet sen tahtonut.\n\nTukien puolipyörtynyttä Geniata kiiruhti Milan ulos huoneesta samalla\nvauhdilla, millä hän jo kuuli kattoparrujen ryskivän, merkiksi\nettä ne olivat jo alas syöksymäisillään, ikäänkuin hän olisi ollut\ntukehtumaisillaan verihöyryistä ja kaikkia jähmettävästä kauhusta, joka\nkulki läpi rakennuksen huoneiden.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nSalaliitto Dragan henkeä vastaan.\n\n\nKuningas Milan ja Genia tuskin sanaakaan vaihtoivat, kiiruhtaessaan\nulos konakista. Vasta sitte kun he seisoivat Saven rannalla, pienessä\nkallioiden ympäröimässä lahdelmassa, missä laivuri venheineen odotti\nMilanin palausta, keskeytti Genia tuskan täyttämän hiljaisuutensa.\n\n— Aleksanteri on siis hukassa? sanoi hän nyyhkyttäen ja kysyvällä\näänellä; eikö sitte hänelle löydy mitään pelastusta?\n\n— Ehkäpä vielä yksi... yksi ainoa, vastasi Milan, ja hänen kauniitten\nkasvojensa yli, joita koristi paksut, mustat viikset, lankesi synkkä\nvarjo.\n\n— Aion käyttää epätoivoista keinoa, sillä sen kautta annan oman\nkunniani alttiiksi. Mutta, mikäpä isä kysyy kunniaansa, kun hän voi\nsuojella poikaansa sanomattomasta onnettomuudesta? Kuule, Genia!\nSinut on kaitselmus valinnut kuninkaan pelastajaksi! Ota tämä kirje —\nkuningas otti vapisevin käsin povitaskustaan sinetillä lukitun kirjeen\nja piti sitä korkealle kohotetussa kädessään — ja kun Aleksanteri\nhuomenna ajaa Draga Maschinin kanssa tuomiokirkkoon, asetu silloin\nvaunujen tielle, viskaa kirje ja huuda: \"Lue tämä, ennenkuin tulet tuon\nnaisen puolisoksi!\"\n\n— Jos hän avaa kirjeen, ennenkuin on astunut alttarin eteen, niin ei\nhän voi ottaa Dragaa kuningattarekseen. Sillä tämä kirjoitus sisältää\nhirvittävän salaisuuden.\n\n— Salaisuuden! — Oi Jumalani, ettekö voi puhua siitä minulle, kuningas\nMilan?\n\n— En, Genia! jatkoi Milan, samassa kuin tumma punastus peitti hänen\nkasvonsa. Löytyy salaisuuksia, lapsukaiseni, joita semmoisen nuoren\ntytön kuin sinä olet, ei tule tietää. Sinun täytyy luottaa minuun,\nGenia. Minä sanon sinulle kumminkin vielä kerran, että tämä kirje antaa\nDragalle kauhean iskun; se musertaa hänet varmemmin kuin mikään muu.\n\n— Ja miksi ette itse ole ilmoittanut Aleksanterille tätä salaisuutta?\n\nSyvästi kiihoittuneella miehellä näytti olevan vaikea hengittää, hän\npeitti silmänsä kädellään ja kuiskasi:\n\n— Sentähden... sentähden etten tahtonut punastua poikani edessä,\nsentähden että tällä salaisuudella ikiajoiksi kuolettaisin senkin vähän\nrakkauden, mikä Aleksanterilla vielä saattaa olla minuun.\n\nKumminkin, vaikkapa niinkin kävisi! Ennemmin menetän poikani kuin\nnäkisin tuon naisen Serbian valtaistuimella!\n\n— Hyvästi nyt, lapseni! Kun olet täyttänyt tehtäväsi, niin käännä\npiammiten selkäsi tälle onnettomalle maalle! Vanhempiesi täytyy nyt\nolla kovasti levottomia sinun tähtesi.\n\n— Niin, kyllä he todella ovat, vastasi Genia, samalla kuin hänen\nsilmänsä täyttyivät kyyneleillä — Minä pakenin kotoani eräänä iltana,\njolloin vanhempani olivat oopperassa. En mitenkään enää voinut kestää\nsitä ajatusta, että Aleksanteri tulisi onnettomaksi. Mutta huomenna\nolen palaava omieni luokse!\n\nSilloin otti kuningas Milan suloisen tytön pään hiljakseen käsiensä\nväliin ja painoi keveän suudelman Genian puhtaalle, valkoiselle otsalle.\n\n— Monta naista olen eläessäni suudellut, sanoi hän nähtävästi\nliikutettuna, — mutta en ketään samalla kunnioituksella ja arvonannolla\nkuin sinua, neitonen — voi hyvin!\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä hyppäsi Milan venheeseen ja huusi\nlaivurille:\n\n— Työnnä vesille! Vie minut takaisin Itävallan onnelliselle rannalle!\nJää hyvästi, Serbiani, minua et enää koskaan ole näkevä! Jospa ei\nkoskaan toteutuisi se kirous, joka lepää ylitsesi, oi maa, sinä, jonka\noma kuninkaasi pettää — letukan tähden!\n\nLaineet veivät venheen pois.\n\nKauvan seisoi Genia rannalla ja katsoi etenevää venhettä. Sitte kätki\nhän Milanin antaman kirjeen povelleen ja kulki kiirreimmiten pimeän\npeittämiä Belgradin katuja takaisin siihen majataloon, jossa hän oli\nottanut asuntonsa.\n\nPaljon ei hänellä ollut rahoja mukanaan. Hänen säästölaatikkonsa, jonka\nhän tätä tarkotusta vasten oli tyhjentänyt, ei sallinut hänen asua\nsuuremmassa majatalossa.\n\n\"Zum Bojaren\" niminen ravintola, missä hänellä oli pieni huone, oli\nhyvin yksinkertainen. Se sijaitsi Tonavalle johtavan kaupunginportin\nulkopuolella.\n\nKuu Genia kolkutti majatalon portille, päästäkseen sisään, näyttäytyi\npieni, kyttyrähartiainen mies lyhty kädessä. Tuo oli ravintoloitsija\nitse, juutalainen Moses Mandelblüt.\n\nTämä heitti epäilevän silmäyksen Geniaan, näytti sitte hänelle tulta\njyrkillä portailla, mutisten harmaassa parrassaan:\n\n— Neiti tulee myöhään kotiin. No, eihän se minua liikuta. Mutta\nmielelläni näkisin, että vieraani olisivat luotettavaa väkeä.\n\nGenia ei vastannut. Kun hän vihdoinkin pääsi köyhästi sisustettuun\nhuoneeseensa, hengähti hän vapaasti, ikäänkuin olisi päässyt raskaasta\ntaakasta.\n\nJuutalaisella ei ollut aavistustakaan siitä, että hän oli kreivitär.\nMajatalon kirjassa luettiin vaan Genia Sandorf, jonka vuoksi\nMandelblüt varmaankin arveli, että hän oli tullut Belgradiin etsimään\nkamarineitsyeen tahi puotiapulaisen paikkaa.\n\nGenia ei sytyttänyt kynttilää, sillä kuu loisti huoneeseen ja valaisi\nsen, jotenka siellä suoriutui ilman valoa.\n\nHän astui ikkunan luokse, katsellen alas leveätä Tonavata, johon juuri\nnäillä paikoin yhtyi Saven vesi, kulkien merelle saakka.\n\nÄkkiä havaitsi Genia suuren, tumman olennon kulkevan pitkin jokirantaa\nja lähestyvän taloa.\n\nTuo oli mies univormuvaippaan pukeutunut, jonka alta säkenöi miekan\nkärki.\n\nNyt mies pysähtyi ja löi hiljakseen käsiään kolmasti yhteen. Silloin\nkuuli Genia, kuinka aivan hänen huoneensa vieressä ikkuna avautui —\njoku esine viskattiin ilmeisesti tuosta ikkunasta alas maahan; mies\nlaski jalkansa esineen päälle ja sitte —\n\nGenia peräytyi kauhistuneena taaksepäin, sillä hän näki, kuinka mies\nkohosi ikäänkuin ilmassa yhä korkeammalle, kunnes oli aivan hänen\nikkunansa vieressä.\n\nKaksi kättä ojennettiin sisäpuolelta tulevata kohti. Nähtävästi hänet\nvedettiin viereisen huoneen ikkunasta sisään, sillä mies oli äkkiä\nhävinnyt.\n\nEsine, joka äskettäin viskattiin alas, vedettiin nyt taas ylös.\n\n— Nuoraportaat! lausui hämmästynyt tyttö itsekseen. — Jumalani, täällä\non... ryöväreitä... rosvoja! Ei, ei, tuo merkitsee jotakin muuta,\njotakin kauheampaa. Oi Jumalani, ensi kerran elämässäni täytyy minun\nnyt salaa kuunnella, sillä minusta tuntuu, kuin voisi estää hirvittävän\nteon.\n\nGenia riisui kengät jaloistaan, hiipi sitte seinän viereen, joka tämän\ntapaisessa majatalossa tavallisuuden mukaan oli laudoista, jotka olivat\nniin huonosti toisiinsa liitetyt, että Genia polvillaan saattoi nähdä\nmelkein koko viereisen huoneen.\n\nTäten näki hän ihmeekseen kolmetoista upseeria, joukossa\nharmaapartaisiakin, ahavoituine kasvoineen, istuvan pöydän ympärillä.\n\nHe juuri tervehtivät uutta tulokasta, jolla vaippansa alla oli\nkullankirjailtu univormu.\n\n— Tervetuloa meille, eversti Maschin! huusivat muut upseerit. — Sano,\nmitenkä ovat asiat? Onko kuningas Milan saavuttanut tarkotuksensa?\nOnnistuiko hänen taivuttaa poikansa sydän, niin että tämä luopui tuosta\nhäpeämättömästä naisesta, niinkuin hänen kuninkaallinen asemansa vaatii?\n\nKaikki toivo on nyt mennyttä! sanoi Maschin kumealla äänellä. —\nHuomenna on Serbia perinpohjin häväisty, huomenna ottaa Aleksanteri\nDragan puolisokseen.\n\n— Entäs kuningas Milan? kysyi vähän hintelämpi mies, jolla oli suuret,\nmustat viikset. Hänen nimensä oli kapteeni Mischitsch.\n\n— Kuningas Milan on äskettäin lähtenyt Serbiasta Saven yli Semliniin.\nKiittämätön poikansa on karkottanut hänet. Milan saattaa tuntea itsensä\nonnelliseksi, ettei ole tarvinnut tutustua Serbian vankiloihin.\n\n— Niinmuodoin on Draga Maschinin tuomio langennut! huudahti Maschin,\nvetäen esiin revolverinsa.\n\n— Minä ammun hänet matkallansa tuomiokirkkoon.\n\n— Etpäs sinä, ystäväni, vastasi Mischitsch. — Sitä kunniaa ei vaan\nsaa noin ilman muuta anastaa. Heittäkäämme arpaa siitä, kenenkä tulee\nhuomenna tappaa kuningatar.\n\n— Niin, heitetäänpä arpaa! sanoivat toisetkin puoliääneen. — Nyt\nainoastaan nopea toiminta voi suojella meitä häväistykseltä!\n\n— Onko puhe ainoastaan Dragasta? kysyi kiihkeästi nuori, kaunis\nupseeri, joka istui pöydän päässä, nuorin koko joukossa, tuskinpa\nvanhempi kuin itse kuningas, joka silloin oli 23 vuotias. — Miksi\nsäästäisimme kuningasta? Hän ei ole koskaan saattava Serbiaa\nonnelliseksi. Löytyyhän arvokkaampiakin miehiä hänen sijalleen.\n\n— Kuningasta? sanoivat jyrkästi monet miehet yhteen ääneen. — Kirottu\nolkoon se, joka koskee kuninkaaseen! Hänen persoonansa on pyhä.\n\n— Miksi tappaisimme kuninkaan? kysyi eversti Maschin. — Onhan hän vielä\nnuori; tuo musta noita-akka on vietellyt hänet helvetin konsteillaan,\njoilla hän ennen sokaisi veliparkani. En koskaan käyttäisi kättäni\nkuninkaan murhaan. Kun Draga kerran on poissa, on Aleksanteri kyllä\nhänet pian unhottava. Mutta, heitetään arpaa! Luutnantti Stefan\nNaumovitsch, sekoittakaa arvat lakissanne.\n\nTämä oli pian tehty.\n\nNuori upseeri, joka vast'ikään puhui kuninkaankin tappamisesta, repäsi\nkolmetoista lehteä muistikirjastaan ja kirjotti yhdelle niistä muutamia\nsanoja. Sitte kääri hän kokoon arvat ja heitti ne univormulakkiinsa.\n\n— Sen joka vetää lipun, johon olen kirjottanut sanat: \"Alas Belgradin\nletukka!\" sen tulee tappaa Draga Maschin huomenna, kun tämä ajaa\ntuomiokirkkoon.\n\nEi yksikään sana tuosta kamalasta neuvottelusta jäänyt Genian\nkuulematta. Hän tunsi, että otsansa oli tuskan hiestä kostunut, hän\ntunsi pian tukehtuvansa. Ja kumminkaan ei hän liikahtanut paikaltaan,\nvaan painautui vielä lähemmäksi seinää, jottei yksikään liike jäisi\nnäkemättä, yksikään tavu kuulematta siitä, mitä nyt viereisessä\nhuoneessa tapahtui.\n\nKuka, kuka vetäisi nyt turmiota tuottavan arvan? Joskin hänen juonensa\nonnistuisi, joskin hän tappaisi Draga Maschinin... niin olisi hän\nkumminkin mennyttä miestä! Hänet telotettaisiin murhaajana, eikä\nkuningaskaan surressaan rakastettunsa kuolemaa armahtaisi.\n\nJa kummallista. Genia ei voinut selittää, mistä johtui, että yht'äkkiä\nyksi ainoa ajatus täytti hänen sielunsa, miksi hän lähetti Jumalan tykö\njuuri tuon rukouksen — ettei vaan hän siksi tulisi, tuo kaunis, nuori\nupseeri mustine kiharoineen ja pitkine, silkkimäisine kulmakarvoineen,\nettei vaan Stefan Naumovitsch! Tämähän oli vielä niin nuori. —\n\nOi — nyt he vetivät arpaa; toinen toisensa perästä pisti kätensä\nlakkiin.\n\n— Jätä vähintäänkin yksi arpa minullekin! huudahti Stefan Naumovitsch\nhilpeästi nauraen. — Minä en tahdo lähteä täältä tyhjin käsin. Minulla\non yhtä suuri oikeus kuolla isänmaan puolesta.\n\nHän sai ottaa viimeisen arvan, joka lakissa löytyi.\n\n— Avatkaa liput! käski eversti Maschin kumealla äänellä.\n\nPaperin ratinata kuului, sitte minuutin hiljaisuus, — kuumeentapaista\njännitystä — sitte näki Genia, kuinka Stefan Naumovitsch kalpeni,\nkuinka hän molemmin käsin puristi rintaansa ja huudahti:\n\n— Draga Maschin, Serbian onnettomuus, on huomenna kukistuva minun\nkädelläni!\n\nGenia tunsi, kuinka sydäntänsä kouristi, hän tunsi tuskaa, jota ei\nkoskaan ennen elämässään ollut tuntenut; ei edes silloin, kun hän sai\ntietää, että lapsuutensa leikkitoveri oli mennyt kihloihin Dragan\nkanssa, hän näin paljon kärsinyt.\n\nHän oikaisi itsensä. Hänestä tuntui kuin täytyisi huutaa kovalla\näänellä: \"Älä tee sitä, Stefan Naumovitsch, älä tee sitä! Kuolema\nväijyy tielläsi!\"\n\nJo sammui tuli viereisessä huoneessa. Sitte putosivat nuoraportaat\nalas ikkunasta, ja toinen olento toisensa perästä liukui alas huojuvia\ntikapuita myöten.\n\n— Hyvästi, hyvästi! sanoi Naumovitsch, joka yksin oli jäänyt\nhuoneeseen, katoaville liittolaisilleen.\n\nMinä järjestän täällä kaikki, jottei mikään voisi ilmaista salaista\nkokoustamme. Menkää vaan, minä tulen perästä!\n\n— Hän on yksin, ajatteli Genia, — voi-, jos voisin varottaa häntä!\nMutta enhän minä uskalla. Hän tappaisi minut, jos antaisin hänen\ntietää, että tunnen hänen salaisuutensa.\n\nHän meni ikkunan luoksi. Ainakin hän tahtoi nähdä, kuinka Naumovitsch\nviimeiseksi luisui rappusia alas ja poistui Tonavan rantaäyräälle.\n\nNyt — nyt viimeinen mies astui ulos ja, seisten tikapuiden horjuvilla\nnappuloilla katseli varovaisesti joka taholle, ollakseen siitä varma,\nettei kukaan häntä huomannut.\n\nEi, ilma oli puhdasta. Hän laskeutui hitaasti, askel askeleelta.\nSilloin äkkiä pamahti laukaus ja seuraavassa silmänräpäyksessä huusi\njoku ääni:\n\n- Ottakaa kiinni varas! Hän murtautui \"Zum Bajaren\" ravintolaan!\n\nVahtisotamies syöksyi esiin. Mutta jo oli Stefan Naumovitsch kiivennyt\ntakaisin ja hypännyt ikkunasta sisään. Genia kuuli, kuinka hän sen\npaiskasi kiinni niin, että ruudut tärisivät ja muutamat vieläpä menivät\nkappaleiksi.\n\nSeuraavassa hetkessä avasi hän oven, joka johti portaille. Nähtävästi\nhän aikoi paeta sitä tietä.\n\nMutta jo kuului portailta korskeita ääniä. Vahtikunnan johtaja huusi\njuutalaiselle Mandelblütille, että varas oleskeli talossa. Juutalainen,\njoka hyvin tunsi salaliiton, vakuutti kunniasanallaan, ettei se ollut\nmahdollista. Hän koetti saada sotamiehet poistumaan. Mutta korpraali\noli itsepäinen ja vaati, että talo olisi tutkittava.\n\nSilloin kolkutettiin äkkiä Genian ovelle. Hän vaipui kauhusta alas,\nkuullessaan äänen sanovan:\n\n— Olkaa armelias! Kuka ikinä asuu tässä huoneessa, laskekoon minut\nsisään, että saan piilottautua! Minua ajetaan takaa!\n\nGenia lykkäsi rahisevin käsin oven salvan syrjään. Nuori upseeri\nhorjahti hänen huoneeseensa.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nPuhdasta rakkautta.\n\n\nKummastuksella katseli nuori upseeri tytön suloisiin silmiin, joita\nympäröitsi kullankeltaiset kutrit; hän oli näkevinänsä taivaallisen\nolennon.\n\nStefan Naumovitsch käsitti kumminkin, ettei hänellä ollut aikaa\ntuhlata. Rappusten edessä koetti Mandelblüt edelleen vakuuttaa\nvahtipäällikköä siitä, ettei mikään rosvo ollut talossa. Mutta sotilas\nvaati yhtä päätä itsepintaisesti saada tutkia kaikki huoneet.\n\n— Voitteko antaa minulle anteeksi, hyvä neiti, sanoi Stefan puoliääneen\nja koettaen tyvenesti puhua, — että minä tällä tavoin tunkeuduin Teidän\nhuoneeseenne? Jumala on minun todistajani, etten muuta voinut tehdä.\nJos minut täällä keksitään, ilman että minä voin tyydyttävästi tehdä\nselkoa, miksi täällä olen, niin ruvetaan minua epäilemään, jo silloin\non minun mahdotonta vapautua syytöksestä. Neiti, minä vetoan Teidän\nihmisrakkauteenne, pelastakaa minut... kätkekää minut!\n\n— Jumalani, mihinkä voisin Teidät piilottaa! vastasi Genia. — Tässä\nviheliäisessä huoneessa ei edes ole kaappia, kaikkialla Teidät\nkeksitään, ja kumminkin... vapisen minä Teidän henkenne tähden,\nsillä... Genia vaikeni; vieno puna peitti hänen poskensa.\n\n— Te siis säälitte minua? huudahti Stefan kuiskaavalla, melkeinpä\nonnellisella äänellä. — Silloin... silloin en enää pelkää vaaraa!\nKyynel tunkeutuu silmäänne... minä kiitän Teitä, neitiseni tuosta\nkyyneleestä, kiitän sanomattomasti.\n\nNäin sanoen tarttui Stefan hänen käteensä ja vei sen huulilleen. Genia\nsalli sen... hän oli näkevinään unta.\n\n— Jopas vihdoin, sanoi korskea ääni oven ulkopuolia. — Tässä huoneessa\nhänen täytyy olla tahi viereisessä.\n\n— Ajajat ovat jo täällä! sanoi Genia tuskallisesti. — Nyt... nyt ei\nminulla ole muuta tehtävää! Ei, älkää peljätkö, herra luutnantti, he\neivät pääse Teille pahaa tekemään; minä kyllä todistan heille, että\nTeillä on täysi oikeus oleskella täällä.\n\nPäättäväisesti meni Genia ovelle ja avatessaan salvan kuiskasi hän\nNaumovitschille:\n\n— Ottakaa vaippa yltänne ja... miekka! Istuutukaa vuoteen reunalle,\nmutta ette saa vastustaa minua, vaikka kuulisitte minun mitä hyvänsä\nsanovan!\n\nOvi avautui. Ensimäinen, joka kynnyksellä näyttäytyi, oli Mandelblüt,\njoka piti savuttavaa lamppua kädessään; hänen ryppyinen naamansa\noli huolestuneen näköinen, ja hänen jäsenensä vapisivat, sillä hän\npelkäsi, että nyt tulisi ilmi, että hän oli vuokrannut huoneensa\nsalaliittolaisille, ja kun hän näki Stefan Naumovitschin istuvan\nvuoteen reunalla, oli hän vähällä kauhusta viskata lampun lattialle.\n\nVahtipäällikkö, parrakas korpraali, meni Genian luokse ja mittaili\nhäntä kiireestä kantapäähän saakka synkällä, uhkaavalla katseellaan.\nHänen takanansa taas täyttivät sotamiehet pyssyineen oven aukon.\n\n— Nuori rouvasihminen! sanoi korpraali. — Kuka Te olette?\n\nMandelblüt piti lamppua siten, että valo hetkeksi saattoi langeta\nainoastaan Genian hennolle vartalolle; korpraali ei vielä ollut\nhuomannut Naumovitschia.\n\n— Kukako minä olen? — Herrasnainen, niinkuin näette, vastasi Genia\nlujasti, ja minä vaadin, että minua sellaisena kohdellaan.\n\n— Herrasnainen?... No, saammehan sitte nähdä. Antakaas paperinne!\n\n— Tässä ne ovat! vastasi Genia ja ojensi vahtipäällikölle\nkastetodistuksensa, jonka hän kotoa paetessaan, varovaisesti kyllä, oli\nottanut mukaansa.\n\n— Mitä hittoa! Oletteko te paronitar Eugenie von Sandorf? huudahti\nhämmästynyt sotilas. — Silloin varmaankin olisitte ylhäinen nainen.\nMutta mitä Teillä sitte on tekemistä tässä huonomaineisessa\nravintolassa juutalaisen Mandelblütin luona. Ei Teidän arvoisten\nhenkilöiden ole tapana täällä asustaa.\n\n— En luule, herra korpraali, vastasi Genia, olevani velvollinen\ntekemään Teille tiliä siitä, miksi olen valinnut juuri tämän ravintolan\nennen muita. Kumminkin... sulhaseni on vastaava tähän kysymykseen\nparemmin kuin minä.\n\nNäin sanoen otti hän lampun Mandelblütin kädestä, kohotti sen korkealle\nja antoi valon langeta nuoren upseerin vartalolle.\n\n— Kas, sotamies... upseeri? Herra luutnantti, pahoittaa mieltäni, mutta\ntiedättehän että se on minun velvollisuuteni vahtipäällikkönä: Teidän\nnimenne!\n\n— Stefan Naumovitsch, kuninkaallisen kaartin luutnantti.\n\n— Mikä asia onkaan Teidät tuonut \"Zum Bojaren\" ravintolaan?\n\nStefan ei vastannut, vaan heitti kysyvän silmäyksen Genian kasvoihin.\n\nViehkeä puna peitti rakastettavan tytön posket; sitte lähestyi hän\nkorpraalia ja kuiskasi vapisevin äänin hänen korvaansa:\n\n— Kuulittehan juuri, herra korpraali, että luutnantti Stefan\nNaumovitsch on minun sulhaseni. Mutta minun vanhempani vastustavat\nmeidän liittoamme, ja sentähden johti ikävöimisemme meidät tänne.\n\n— Vai on asia sitä laatua, puhkesi korpraali sanomaan hämillään\nnauraen, siinä tapauksessa ei minulla ole mitään kysyttävää. Siis\nrakastunut pari... suokaa anteeksi herra luutnantti, että häiritsin\nTeitä. Hitto ties, missä murtovaras asustaa, jonka me näimme tänne\nryömivän; olinpa vähällä ampua hänet, kun hän seisoi nuoraportailla.\nMutta kaikki tapahtui niin äkkiä. Herra luutnantti, suokaa anteeksi...\nmutta, mitä on tapahtunut! Näyttää siltä kuin vasemmasta poskestanne\nvuotaisi verta!\n\nTodellakin siitä vuoti verta, mitättömästä naarmusta, sillä luutnantin\nkasvoa oli hipaissut se kuula, jonka korpraali lähetti luultua\nmurtovarasta kohti.\n\n— Te se sittekin olitte, herra luutnantti, joka kiipesitte nuoria\nmyöten?\n\n— Kyllä, hän se oli, huudahti Genia äkkiä, nähdessään, että Stefan loi\nkatseensa alas, kykenemättä kysymykseen vastata.\n\n— Minä itse viskasin hänelle nuoraportaat; herra Mandelblütin, isännän\nnimittäin ei pitänyt saada vähintäkään vihiä sulhasmiehen käynnistä,\nisäntä kyllä antaa minulle anteeksi, vaikka täten olen talossa\nkääntänyt kaikki ylös alaisin.\n\n— Hyvin kernaasti, neitiseni, vakuutti Mandelblüt, jonka sydämmeltä\nnyt oli vierinyt sadannaulan painoinen kivi, ja salaisuudessa rukoili\nJumalaa siunaamaan Geniaa.\n\n— No, miksi ei voisi sietää nuorta paria, joka rakastaa toisiansa,\nsuutelee ja hyväilee! Tietääkös korpraali, luulen, ettei meillä enää\nole täällä mitään tekemistä; lähdetäänpäs alas saliin ja juodaan noiden\nnuorten rakastuneiden malja.\n\n— Aivan niin! huudahti korpraali. — Toivottavasti Te ette vihastu,\nherra luutnantti... Koko kään... nös, mars!... Meillä ei täällä enää\nole mitään tekemistä.\n\nSotamiehet kiiruhtivat kalisevine kivääreilleen rappusia alas;\nMandelblütit ja korpraali vetäytyivät kunnioittavasti taaksepäin, ja\nGenia kiiruhti ovelle sekä sulki taas salvan.\n\nMutta kun hänen näin oli onnistunut pelastaa nuori upseeri, loppuivat\nhänen voimansa, hän rupesi horjumaan, ja varmaankin hän olisi vaipunut\nmaahan, ellei Stefan olisi kiiruhtanut ja tukenut häntä. Minutin ajan\nlepäsi Genia hänen sylissään, pää hänen olkapäällään ja keveästi painoi\nluutnantti tyttöä rintaansa vastaan.\n\nStefan painoi päänsä alas, katsoi Genian kyynelillä täyttyneihin\nsilmiin ja kuiskasi:\n\n— Genia von Sandorf, Te olette tehnyt minulle palveluksen, jota\nkokonaisen elämän kiitollisuus ei voisi korvata. En tiedä, kuinka pitkä\neloni aika on oleva; mutta olkoon se lyhyt tahi pitkä — en koskaan,\nkoskaan ole unhottava, mitä Te nyt olette minun hyväkseni tehnyt.\n\n— Minä olen Teille uhrannut kunniani, puhkesi Genia sanomaan keveästi\nvapisevalla äänellä ja samalla pääsi hänen silmistään kyyneltulva, ja\nhän sanoi vieläkin kerran:\n\n— Kunniani — oi, kunniani!\n\n— Älkää itkekö, Genia, pyysi Stefan. — Voi, jos minun suotaisi\nsuudella pois nuo kyyneleet Teidän poskiltanne. Mutta ei, ei, minä\nen saa uneksia mitään onnea, minä en saa Teidän sydämmestänne\netsiä vastakaikua niille tunteille, jotka tällä hetkellä syöksyvät\nrinnastani, minä en saa sitä tehdä, sillä — pian taas upottaisin Teidät\nsyvään suruun, kun minä olen menossa kohtaamaan suurta vaaraa. —\nGenia, jatkoi nuori luutnantti kumealla äänellä, jo muutamia minuttia\nolen toivonut tuota vaaraa, sitä ikävöinyt, sillä se toisi minulle\ntilaisuuden kostaa siitä rikoksellisesta pilasta, jota eräs nainen\nkerran on tehnyt minun sydämelleni. Nyt — nyt pelkään tätä vaaraa,\nsillä nyt näyttää elämä taas olevan elämisen arvoista, kaikki on\nedessäni taas niin auringonpaisteista, onneni olen löytänyt, ja minä...\n\nTässä hän keskeytti, ikäänkuin ilma olisi keuhkoista loppunut, veti\nkätensä irti Genian käsistä, vaivutti päänsä alas rinnalleen ja seisoi\nsiinä kuin mies, joka odottaa joka hetki, että pyövelin piilu on pään\nirrottava muusta ruumiista.\n\nKyynelverhon läpi katseli Genia kaunista, onnetonta miestä. Hän kyllä\ntiesi, mikä vaara miestä uhkasi, ja sittekin täytyi hänen huultensa\npysyä suljettuna; hän ei edes uskaltanut varottaa häntä, ei edes\npyytää, ettei vaan mies heittäytyisi hurjaan, mielettömään vaaraan,\nhänen täytyi vaieta. Ja kumminkin hän tunsi, että mielellään olisi\nuhrannut oman henkensä miehensä pelastamiseksi.\n\n— Kaitselmus pitää kauheata leikkiä kanssani! sanoi Naumovitsch. —\nMutta, minä nyt kerta olen tuomittu suorittamaan siinä osani, sitä\nnyt ei voida muuttaa. Ennenkuin poistun, sallikaa minun kumminkin,\nGenia von Sandorf, vielä kerran puhua Teille, — ehkä viimeisen kerran;\nkuvailkaa mielessänne, että kuoleva Teille puhuu, mies, joka hyvin\ntietää, että hänen hautansa jo avattuna häntä odottaa, mutta joka\ntoki vielä kerran — viimeisen kerran — tahtoisi painaa onnensa kukan\nsydämelleen. Genia, Te olette tullut minulle rakkaaksi — ei, ei, tuo\nsana on liian heikko, liian voimaton — minä rakastan sinua, Genia, minä\nrakastan sinua... en koskaan, niin kauan kuin sydän lyö rinnassani,\nole sinua unhottava. Mutta sinä, tyttöseni, unhota minut, pyyhi pois\nnimeni muistostasi äläkä sano kenellekään — kuuletko, älä kenellekään,\n— että olet nähnyt Stefan Naumovitschin. Ehkä on vaarallista huomenna\nmainita tätä nimeä Belgradissa; kiellä siis tuntevasi sen, jos sinulta\nsitä kysyttäisiin, jos ehkä kerran vaaditaan kertomaan, mitä tänä yönä\nolet saanut tietää! — Vielä kumminkin kerran tahdon suudella rakkaita\nkäsiäsi, se on minulle onnea tuottava, ja onnea minä juuri huomenna\nmitä enimmin tarvitsen... onnea ja — menestystä henkeni pelastukseksi.\n\nGenia koetti vetää kätensä hänen käsistään, mutta ei kyennyt, hän\ntunsi, kuinka Stefan painoi hehkuvan suudelman hänen kädelleen. Silloin\nhän horjui, mutta seuraavassa hetkessä sulki Stefan Genian syliinsä\npainaen huulensa hänen huuliansa vastaan sekä kuiskasi intohimon\ntukahuttamalla äänellä:\n\n— Jää hyvästi... jää hyvästi! Sinun kuvasi sydämessäni tahdon kuolla,\njos sen nyt täytyy tapahtua!\n\nNaumovitsch heitti sitten vaipan hartioilleen, tempasi miekkansa ja\nsyöksyi ulos huoneesta. Vielä muutaman silmänräpäyksen näki Genia hänen\nsiron vartalonsa ovessa, mutta kuuli sitte kuinka hänen askeltensa ääni\nlopulta kokonaan raukesi.\n\nSilloin vaipui Genia alas vuoteen reunalle ja nyt virtasivat hänen\nkyyneleensä vapaasti, hänen niitä koettamatta pidättää; hänestä tuntui\nhyvältä itkeä eikä hän voinut itselleen vastata kysymykseen, itkikö\nhän kuningas Aleksanterin valitettavata kohtaloa, kun tämä tuhlasi\nsydämensä pyhimmät tunteet arvottomalle, vai koskivatko kyyneleensä\njuuri poistunutta, joka itse oli vihkinyt itsensä kuolemaan, koska\nhänet oli valittu tappamaan tuo kunnoton Draga.\n\nGenia oli yhtenä ainoana päivänä kokenut liian paljon, ja tunteiden\nliiallisuus saattoi hänet sanomattoman väsyneeksi, hän vaipui\nvuoteelleen, ja tuskin oli hän riisuutunut, kun uni hänet valtasi.\n\nMutta vielä unissakin raivosivat myrskyt hänen sielussaan, sillä\nhirvittävät unet vaivasivat häntä. Hän näki Stefan Naumovitschin\nkahleissa, ja hänestä tuntui, kuin olisi hän huutanut Stefanin nimeä\nrautaristikolla varustetun ikkunan takana.\n\nGenia koetti murtaa ne muurit, joiden takana Stefan nääntyi, mutta ei\nkyennyt, ja tuon tuostakin kajahti ivallinen nauru hänen korvissansa;\ntämän päästi Draga, kaunis Draga Maschin, joka huomenna oli tuleva\nSerbian kuningattareksi.\n\nKirkunalla kavahti Genia pystyyn kiusallisesta unestaan...\n\nJumalan kiitos, hän oli vaan nähnyt unta; hän oli vielä huoneessaan\n\"Zum Bojaren\" ravintolassa, aurinko säteili huoneeseen, oli päivä —\nratkaisun päivä — kaksinkertainen ratkaisu!\n\nGeniasta tuntui, kuin jos niin hyvin serbialaiskuninkaan kohtalo kuin\nStefanin henki olisi riippunut hänen toimenpiteistään.\n\nSillä Aleksanterin päätöksen hän ehkä saattoi tehdä tyhjäksi, olihan\nMilanin kirje hänen povellaan, ja tämän kirjeen piti entisen kuninkaan\nvakuutuksen mukaan vaikuttaa kuin lumouskeinon tuohon hurmaantuneeseen.\n\nNiin, tämän kirjeen hän, Jumalan kiitos, vielä omisti, sitä ei häneltä\nnukkuessa riistetty; se kirje piti hänen heittää kuninkaan jalkojen\neteen, kun tämä ajoi tuomiokirkkoon.\n\nMutta Stefan... Oi Jumala, mitenkä Genia voisi pelastaa hänet\njoutumasta naisen murhaajaksi ja ehkäpä täten omaksi murhaajakseen!...\n\nHa, mikä ajatus. Tuossa, tuossa oli pelastus; ainoastaan siten voisi\nhän torjua onnettomuuden. Hän kirjottaisi hänelle, että kaikki olisi\nsaatu ilmi, että Stefanin täytyisi paeta, paeta pois Belgradista mitä\npikemmin. Stefan uskoisi häntä eikä uskaltaisi suorittaa kauheata\naiettansa.\n\nTaivaan Jumalan kiitos, hän oli keksinyt oikean keinon: Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä antoi hän kynän liukua paperilla ja kirjoitti:\n\n \"Kaikki on ilmi tullut, Stefan Naumovitsch; pakene, ennenkuin on\n myöhäistä! Samassa hetkessä kuin revolverilla tähtäät Dragaa, tulet\n vangituksi. Tiedetään, että on olemassa salaliitto Dragan henkeä\n vastaan, että sinä olet siinä osallisena samoinkuin eversti Masebin ja\n kapteeni Mischitsch y.m.; tiedetään, että Teillä viime yönä on ollut\n kokous 'Zum Bojaren' ravintolassa ja että sinun osaksesi on langennut\n tappaa Serbian paha hengetär.\n\n Sinä onneton, rakkaus ja ystävyys vaativat sinun pelastamaan henkesi\n ja lähtemään Belgradista. Jumala olkoon sinulle armollinen, Stefan\n Naumovitsch; sinun puolestasi rukoilee tänään\n\n                                               _rakastava sydän_.\"\n\nVielä kerran luki Genia ne rivit, jotka hän oli kirjoittanut ikäänkuin\nsydänverellänsä, sitte pisti hän lipun kuoreen ja kätki senkin samaan\npaikkaan, missä Milaninkin kirje oli kätkettynä — lähelle sydäntänsä.\n\nJa nyt, ulos kaupungille! sanoi hän itsekseen — minä etsin hänet\nihmistungoksesta, tuomiokirkon läheisyydestä täytyy minun löytää hänet.\nMinä pistän kirjeen hänen käteensä, ennenkuin hän edes kerkiää huomata,\nkuka hänelle tämän varotuksen antaa, ja johtakoon sitte Jumala hänen\najatuksensa oikeaan, niin ettei hän itse tee eikä hänelle tehdä mitään\npahaa!\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nKuningatar Dragan hääpäivä.\n\n\nTuomiokirkon edustalla tungeskeli ihmisjoukkoja huolestuttavalla\ntavalla. Koko Serbian kansa oli saapunut viettämään kuninkaansa\nvihkiäisiä, suurissa parvissa nähtiin serbialaisia talonpoikia\nkansallispuvuissaan nauhoilla ja kukilla koristettuina, sillä heistä\noli aivan yhdentekevää, mitä hovissa tahi pääkaupungissa sanottiin\nDraga Maschinista; kuningas oli sitä paitsi antanut levittää miljoonia\njulistuksia, joissa hän ilmoittaa: \"Minä otan puolisokseni kansan\ntyttären — kukaan muu ei voi tulla kuningattareksi kuin Serbian nainen.\"\n\nTämä julistus oli pannut yksinkertaisten talonpoikien sydämet\nsykkimään, ja riemuissaan olivat he nyt tulleet pääkaupunkiin\nodottamaan kuninkaan vaunujen tuloa.\n\nGenia tuskin saattoi tunkeutua kansanjoukon läpi. Hän etsi yhtä päätä\nsilmillään sitä, jonka hän nyt ensin tahtoi pelastaa; vasta sitte voisi\nhän ajatella Aleksanterin parasta. Mutta voi, ei missään näkynyt Stefan\nNaumovitschia.\n\nKaikessa tapauksessa oli hänellä kirje käsillä pistääkseen sen\nNaumovitschin käteen, kirje, jonka hän oli sydänverellään kirjoittanut\nja kyynelillään kostuttanut. Tämän kirjeen hän nyt otti poveltaan,\nsamoinkuin Milaninkin antaman.\n\nMutta kunhan hän nyt vaan ei vaihtaisi kirjeitä, siitä olisi kauheita\nseurauksia! Ei, ei, sen kirjeen, jonka Milan hänen kauttansa lähetti\nAleksanterille pistäisi hän takaisin povelleen, toista taas pitäisi hän\nniin lujasti kädessään, ettei mikään sitä häneltä voisi riistää.\n\nTarkkaavasti vertasi tyttö molempia kirjeitä; silloin — oi, mikä\nse oli! — kanuunan laukaus, toinen, kolmas... Genia kauhistui,\nmutta seuraavassa hetkessä oikasi hän itsensä, pisti toisen kirjeen\npovelleen, ja toisen hameensa taskuun... ja tämän toisen tuli Stefan\nNaumovitschin saada.\n\nKanuunan jyske merkitsi ainoastaan, että kuningas Aleksanteri\nmorsiamineen oli tällä hetkellä lähtenyt huoneistaan, metropoliitan,\nylemmän papiston ja loistavan hovin seuraamana mennäkseen\ntuomiokirkkoon.\n\nGenia kuuli, kuinka läsnä olevat tätä toisilleen kertoivat; ei siis\nenää ollut aikaa tuhlata, olihan hänen määrä heittää toinen kirje\nAleksanterin vaunuihin. Ja Stefan Naumovitschia ei näkynyt missään — ei\nmissään!\n\nOi — helpotuksen huokaus pääsi nuoren paronittaren huulilta, kun hän\naivan niiden rappusten vieressä, jotka johtivat tuomiokirkkoon, näki\nStefanin seisovan komea univormu yllä ja hänen takanansa kaartin\nosasto, jonka komentajana Stefan nähtävästi oli.\n\n— Kaikkivaltias Jumala, minä kiitän sinua, kuiskasi Genia läähättäen.\n— Ennätinpäs minä sittekin ajoissa hänen luokseen... pois, pois hänen\nluokseen!\n\nNyt Genia kiihkeästi tunkeutui eteenpäin; ympärillä olevat katsoivat\nhäneen ja ihmettelivät kaunottaren tunkeutumista. Mutta kunnioittavasti\nhe väistyivät syrjään, sillä hänen käytöksessään oli jotakin ylevää,\njoka voitti sydämet ja taivutti mielet.\n\nJo seisoi hän aivan Stefanin takana, joka ei kumminkaan häntä nähnyt;\nmutta Genia — hän näki liiankin hyvin, että pienestä nahkalaukusta,\njoka Stefanilla oli kupeellaan, pisti esiin revolverin pää. Käden\nkäänteellä saattoi Naumovitsch temmata aseen, kun kuningaspari oli\nhänen läheisyydessänsä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä, kun Draga\nastuisi ylös rappusia, hän sitte...\n\nEi, ei, tämä ei saisi tapahtua! Äkkiä tarttui Genia takaapäin nuoren\nupseerin käteen ja painoi siihen kirjeen — juoksi sitte pois ja hävisi\nväkijoukkoon, ennenkuin Stefan edes oli päässyt selville siitä, kuka\nnoin salaperäisesti oli hänelle kirjeen pistänyt.\n\nMutta nyt ei Genia tuhlannut aikaa; raskas taakka oli pudonnut hänen\nsydämeltään, sillä hän tiesi, ettei kauhea murhayritys nyt voisi\ntapahtua.\n\nEi, Stefan Naumovitsch lukisi kirjeen, hän ajattelisi, että kaikki\nolisi tiedossa, hän pakenisi ja pelastuisi jonnekin — kauas Belgradin\nulkopuolelle.\n\nAutuas hymyily kirkasti tytön kasvoja, kulkiessaan konakkia kohti.\n\nLeveiden rappusten edustalla jo seisoivat katetut kuninkaalliset\nvaunut, niiden edessä kuusivaljakko kullankirjailtuine koristeineen\nja sitte etempänä taas ratsasti uljaita keihäsmiehiä reippailla\nhevosillaan; niitä johti Nicodem Lunjevica, joka pyyhkäsi edes takaisin\nmustalla oriillaan, jaellen käskyjä, pitäen kulkuetta järjestyksessä.\n\nRappusten molemmin puolin oli asettunut santarmirykmentti, joka rauhan\naikana oleskelee Turkin rajalla, suuria, voimakkaita miehiä, vuoren\nuroita, jotka joka hetki ovat valmiit uhraamaan verensä ja henkensä\nSerbian kuninkaan puolesta.\n\nSamassa hetkessä kuin Genia hengästyneenä saapui linnan rappusille,\navattiin konakin portit selälleen, kuoripojat lauloivat, jotka hitaasti\nkulkivat eteenpäin, käsissään pyhää savua tuoksuavia hopeamaljoja,\nsitte vyöryi alas rappusia kirjava pilvi pappeja karmosiininpunasissa\npuvuissaan, tuli hovikunta, herroja ja naisia juhla-asuissaan; nämä\njärjestyivät molemmin puolin, sirottivat kukkasia rappusille, joita\npurppuramatto peitti, ja sitte...\n\nRummun lyöntiä, torven toitotusta, onnittelun riemuhuutoja ja sen\nlisäksi korvia huumaavia kanuunanlaukauksia. Niin ilmestyivät\nAleksanteri ja Draga — kuninkaallinen morsiuspari. — Niin, kaunis oli\nDraga, ylpeä ja kaunis kärpännahkalla reunustetussa puvussaan, joka\nsaattoi hänen rehevän muotonsa edukseen esiintymään; purppuravaippa\nriippui hänen olkapäiltään peittäen suuren osan jättiläislaahustinta,\nmustissa kiharoissa kiilsi kapea kultainen otsanauha ja aaltoilevalla,\nylpeällä, kunnianhimon täyttämällä rinnalla säkenöivät timantit.\n\nHiukan kalvistuneet huulet värähtelivät tuskin huomattavasti,\nne näyttivät kuiskaavan: \"Päämäärässä! — päämäärässä! Korkealla\nvalta-istuimella — nyt olen minä kuninkaan puoliso!\"\n\nJa juuri nyt, ajatteli Genia, olen minä pelastanut sinun henkesi;\nsillä ellen olisi varottanut Stefan Naumovitschia, niin muutamien\nminuuttien kuluttua sinun ruumiisi lepäisi henkitoreissaan tuomiokirkon\nrappusilla. Mutta mikä sinä olet minusta, et vielä ole Serbian\nkuningatar! Ja äkillisellä liikkeellä veti hän povestaan sen kirjeen,\njonka kuningas Milan oli hänelle jättänyt viimeisenä, epätoivoisena\nkeinona, ja samassa hetkessä kuin Aleksanteri ja Draga nousivat\nvaunuihin, heitti hän kirjeen suuressa kaaressa niihin ja huusi kovalla\näänellä:\n\n— Lue tämä, kuningas Aleksanteri, niin ei Draga Maschin koskaan ole\ntuleva sinun puolisoksesi!\n\nGenian huuto oli musiikin pauhatessa jäänyt kuulemattomaksi. Mutta\nDraga oli kaikkea tarkastavilla silmäyksillään huomannut paperin, kun\nse putosi hänen jalkojensa juureen; äkkiä hän kumartui ja otti kirjeen.\n\nHän ehkä aavisti, että tuo oli viimeinen varotus, minkä kuningas Milan\noli antanut toimittaa pojalleen, jonka tähden häntä pelotti, sillä hän\ntunsi Milanin salaisuuden. Vapisevin käsin avasi hän kuoren ja suuntasi\nsilmänsä kirjeessä muutamiin harvoihin riveihin, silloin — äkillinen\nkalpeneminen, nykäys taaksepäin kauhusta ja huudahdus — sitte tarttui\nDraga kuningas Aleksanterin käteen ja veti hänet aivan kiinni itseensä.\n\n— Kas tässä, lue! sammalti Draga. — Salaliitto minun henkeäni vastaan —\nNaumovitsch, Mischitsch, Maschin — matkalla kirkkoon aikovat he murhata\nminut! Nicodem, veljeni, kuule, mitä kuninkaalla on sinulle sanomista!\n\nAleksanteri oli harhailevin katsein lukenut kirjeen; pani sen\nsitte kokoon ja jätti Dragalle. Sitte hän oikasihe ja sanoi hiljaa\nNicodemille:\n\n— Stefan Naumovitsch... hän seisoo tuomiokirkon rappusten vieressä —\nmene heti ja vie hänet vangittuna linnoituksen johonkin kellariin,\nsamoin eversti Maschin, Mischitsch — lyö ne rautoihin — sitte kaikki\nmuut vihkimisen jälkeen.\n\nNicodem Lunjevica pidätti hevosen ohjakset, nauroi ilettävästi ja sanoi:\n\n- Luota minuun, kuninkaallinen lankoni, minä kyllä täsmälleen toimitan\nsinun käskysi... — Ha, Stefan Naumovitsch, tuskinpa hänen olisi\nsaattanut paremmin käydä; eversti Maschin — olenhan minä sanonut, että\nhän saisi minulta palkkansa — ajakaa hitaasti kirkkoon, sillä väliin\nkaikki toimitetaan.\n\nLunjevica kannusti hevostansa, joka kiiti täyttä laukkaa.\n\nHitaasti lähtivät kuninkaalliset vaunut liikkeelle, kulkien\nmoninkertaisten rivien välitse, jotka innostunut väkijoukko muodosti.\n\nAleksanteri istui kalpeana mietteissään, mutta Draga hymyillen\nkumarteli joka puolelle; hänestä ei suinkaan saattanut huomata, että\nhän muutamia minuuttia sitte oli saanut kuulla kuolemantuomionsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nGenia von Sandorf oli kiireimmän kautta rientänyt takaisin\ntuomiokirkolle saadakseen selville, oliko Stefan Naumovitsch\nnoudattanut hänen varotustaan. Armollinen Jumala, tuossa onneton\nvielä seisoi! Tämä siis ei vielä ollut lukenut hänen kirjettänsä tai\narveli ehkä, että varotus oli oikeudeton? — Mitäpä Genia nyt tekisi,\npuhuttelisiko häntä? — kuninkaalliset vaunut jo lähestyivät — vielä\nkerran raivasi Genia itselleen tietä joukon lävitse, päästäkseen tuon\nuljaan upseerin puheille — jo oli hän tullut aivan lähelle, niin että\nmelkein kosketti, kun...\n\nKauhun kirkahdus pääsi Genian rinnasta, sillä jotakin hirvittävätä\ntapahtui hänen silmiensä edessä.\n\nHiestä valuvalla oriillaan karahutti Nicodem Lunjevica esiin väkijoukon\nläpi, joka pelokkaasti ja yllätettynä väistyi syrjään, kun huomattiin\nDragan veli ja nähtiin, että häntä seurasi ratsain kymmenen santarmia.\n\n— Takaisin, takaisin! huusivat santarmit, ja joukko hajaantui\nsilmänräpäyksessä!\n\nNicodem Lunjevica tempasi revolverin taskustaan ja tähtäsi sillä\nStefan Naumovitschia. Nuorella upseerilla ei ollut edes aikaa vetäytyä\ntaaksepäin tahi ääntä päästää, ennenkuin viisi poliisimiestä takaapäin\nheittäytyi hänen kimppuunsa, veti hänen kätensä taaksepäin, pani hänet\nkäsirautoihin, vieläpä joku tarttui häntä niskaan, puristaen kuin\nruuvipenkissä.\n\n— Nyt olet vangittu, Stefan Naumovitsch, ärjäsi Nicodem Lunjevica\nhänelle. — Hänen majesteettinsa kuninkaan nimessä vangitsen sinut\nvaltiopetoksesta! Laahatkaa hänet mukananne ja heittäkää linnoituksen\nkellariin!\n\nGenia seisoi siinä kivettyneenä. Ei yksikään sana päässyt hänen\nhuuliltaan ja hänen suuret, hehkuvat silmänsä tuijottivat Stefanin\nkuolonkalpeisiin kasvoihin, joissa ei kuvastunut yhtään pelvon eli\nkauhun ilmettä, vaan ainoastaan syvä suru.\n\nKansanjoukon äkkiä valtasi liikutus, ja kuului napinaa, johon vieläpä\ntalonpojatkin yhtyivät, vaikka kuninkaan puolta pitivät.\n\nEttä avonaisella kadulla vangittiin upseeri, että häntä kohdeltiin kuin\nvillieläintä, se tosin ei ollut mitään ennen kuulumatonta Belgradin\nkadulla, mutta että juuri muutamia minuuttia ennen kuninkaan vihkiäisiä\nharjoitettiin noin hirveätä, se katkeroitti rauhallisimmatkin\nkansalaiset.\n\n— Eikö Belgradissa enää ole varma hengestään? kuului väkijoukosta.\n\n— Mitä on sitte tuo nuori upseeri tehnyt pahaa, koska häntä kohdellaan\nkuin suurta pahantekijää?\n\n— Ja heitetään sitte hänet linnoituksen maanalaiseen koppiin? Ehkäpä\nhän on viaton — ehkä voipi hän puolustautua? — Ei, me emme tahdo,\nettä tänä juhlapäivänä, kuninkaan hääpäivänä ihminen tutkimatta\nviskataan vankilan luolaan! Päästäkää hänet, santarmit, hän on Stefan\nNaumovitsch, kuninkaallisen kaartin upseeri, hän ei ole mikään karkuri,\njoka heti olisi pantava lukon ja salvan taakse!\n\n— Päästäkää hänet vapaaksi, vapaaksi! huudettiin koko torilla. —\nOttakaa pois hänen kahleensa, kuninkaamme hääpäivä on häväisty!\n\nIhmislaine vyöryi äkkiä sille paikalle, missä santarmit pitivät Stefan\nNaumovitschia vangittuna, ja Genia von Sandorf pani kätensä ristiin,\nrukoillen Jumalaa, että kansa Stefanin pelastaisi.\n\n— Takaisin, te Belgradin kansalaiset! huusi Nicodem Lunjevica, istuen\ntanakasti hevosen seljässä ja piirtäen miekallaan kaaren, ikäänkuin\nmerkiksi, että tämän rajan sisäpuolelle ei kenenkään sovi tulla. —\nTakaisin, te ette tiedä, mitä tämä hylkiö on tehnyt. Hän on vaaninut\nkorkean kuningattaremme Dragan henkeä, hän aikoi murhata kuningattaren,\nkun tämä kuninkaan rinnalla nousisi tuomiokirkon rappusia. Kauhea\nsalaliitto on tullut ilmi, joka tarkottaa kuningattaren hengen\nriistämistä. Jumala ei kumminkaan suonut tuon ilkityön tapahtua, sillä\ntuntematon käsi on juuri heittänyt kuningattaren vaunuihin kirjeen,\nmissä vehkeet paljastetaan ja Stefan Naumovitsch ilmaistaan peljättävän\nmurhatyön toimeenpanijana.\n\nKauhun kiljahdus seurasi näitä sanoja, niin sydäntäsärkevä ja kimeä,\nettä se kuului vieläpä keskellä melua, joka selityksen johdosta syntyi.\n\nGenia oli huudon päästänyt — totuus oli häneen iskenyt kuin salama.\nHänhän oli syössyt Stefanin turmioon, kun oli heittänyt tälle tulevan\nkirjeen kuningattaren vaunuihin. Näin ollen täytyi Milanin salaperäisen\nkirjeen olla Naumovitschin taskussa.\n\nGeniasta tuntui, kuin tulisi mielipuoleksi, kaikki veri tulvasi\nsydämeen ja pannen oman henkensä alttiiksi Stefanin hyväksi, hän\nraivasi tietä väkijoukon läpi, huutaen:\n\n- Ja vaikka todella olisikin niin, että Stefan Naumovitsch olisi\nvannonut kukistavansa Draga Maschinin, kuka teistä, serbialaiset, silti\nhäntä siitä moittisi? Hän ei tahtonut lähettää kuulaansa kuningattaren\nsydämeen, vaan sen petollisen naisen sydämeen, joka on villinnyt\nteidän kuninkaanne ja kiivennyt valtaistuimelle, syöstäkseen Serbian\nonnettomuuteen. Sankari on Stefan Naumovitsch eikä salamurhaaja!\nAlas kuningatar Draga! Joka tahtoo pysyä vapaana serbialaisena, hän\nriistäköön Stefan Naumovitschin tyranniuden palkkapalvelijain käsistä!\n\n— Kuka on tuo tyttö? Vangitkaa hänet, heti linnaan! huusi Nicodem\nLunjevica, vaahtoen raivosta. — Hän on mielipuoli, joka on tehtävä\nvaarattomaksi!\n\nSilloin koetti Stefan Naumovitsch murtaa käsirautansa, sillä nyt hän\ntunsi Genian, kun oli nähnyt hänet, kuullut hänen äänensä, suloisen,\nkauniin tytön äänen, joka jo viime yönä oli täyttänyt hänen rintansa\nkainolla, puhtaalla rakkaudella, hän tahtoi kiiruhtaa Geniaa auttamaan,\nja se santarmi, joka häntä piti kiinni, sai semmoisen iskun, että lensi\nsivulle.\n\n— Pelasta itsesi, Genia! huusi Stefan Naumovitsch juosten hänen\nluoksensa. — Hyvästi, minä kiitän sinua, mutta ajattele toki omaa\nhenkeäsi, joka on tuhat kertaa kalliimpi kuin minun. — Ha, kurja\nraukka. — Nicodem, se oli — Dragan veljelle arvonmukaista!\n\nMiekan isku oli ylhäältäpäin sattunut Stefan Naumovitschin päähän, joka\nehdottomasti olisi haljennut, ellei miekka olisi sattunut lappeelleen.\n\nKumminkin haavasta heti suihkui punanen verivirta, ja heikolla,\nvapisevalla äänellä lausuen: \"Genia, Genia, minä rakastan sinua!\"\nkaatui Stefan Naumovitsch tajutonna maahan.\n\n— Verta, verta! huudettiin kumeasti väkijoukossa. — Tämä ei mitään\nhyvää merkitse, ne häät, joita tänään vietetään, eivät voi onnea\ntuottaa!\n\n— Mies on tappanut hänet! Stefan, Stefan! Voi, enkö sitte enää\nmilloinkaan saa nähdä sinua? Tämä epätoivon huuto pääsi Genian\nrinnasta, joka tahtoi heittäytyä rakastettunsa yli, mutta silloin äkkiä\nkaksi väkevää käsivartta tarttui Geniaan, joka temmattiin taaksepäin\nväkijoukkoon — ja seuraavassa hetkessä oli Geniä suojassa santarmin\nraaoilta käsiltä, kadonnut ihmismereen, joka sulki hänet syliinsä kuin\nmyöskin hänen pelastajansa.\n\nPyörtynyt Stefan Naumovitsch kannettiin pois, tuhannet sääliväiset silmät\nseurasivat häntä, sillä hyvin tunnettiin se kohtalo, joka häntä odotti.\n\nBelgradin kasematit, nuo hirvittävät kellarikuopat. ... Tiedettiin,\nettä ainoastaan muutama harva niistä, jotka olivat vaeltaneet tuota\npimeätä tietä, oli päässyt takaisin päivän valoon.\n\nMutta väkijoukolla ei ollut aikaa mietiskellä. Sillä tuskin olivat\nsantarmit saaliineen hävinneet näkyvistä, kun Ruhtinas Michaelin\nkadulta kaikui yleinen huuto:\n\n- He tulevat... he tulevat!... Terve kuningas Aleksanteri!... Terve\nkuningatar Draga!\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nHorjuva kruunu.\n\n\nTori kaikui väestön riemuhuudoista, kukkaissade lankesi niistä\nikkunoista, joiden alatse kuninkaalliset vaunut kulkivat, ja\nRuhtinas-Michaelin kadun kulmassa odottivat kuningasparia Belgradin\nkauneimmat naiset ja nuoret tytöt, jotka serbialaisten naisten nimessä\nojensivat Dragalle morsiamen kukkaisvihkon.\n\nTuomiokirkon kellot alkoivat soida, kuorot virittivät Serbian\nkansallislaulun, samalla kuin tuomiokirkon rappusia ylös vyöryi\njuhlakulkue; täällä odotti metropoliitta, kreikkalais-katoolisen kirkon\nharmaantunut ylipaimen.\n\nDragan kauneus sokaisi kansan silmät, ja kun hän kuninkaan rinnalla\nkulki ylpeänä ja viehättävänä, löytyi tuskin ketään, joka ei olisi\nkäsittänyt, miksi kuningas niin innokkaasti tahtoi omistaa tuon\nkauniin, mustakiharaisen lesken.\n\nJa kumminkin vapisi Draga sisimmässään, ja morsiushuntunsa takaa heitti\nhän kerta toisensa perästä aran silmäyksen sivullepäin. Vaikka hänellä\nolikin enää vain lyhyt matka alttarille ja valtaistuimelle — niin\npelkäsi hän yhtäkaikki, että ratkaisevana hetkenä joku näkymätön käsi\nsaattaisi musertaa hänen onnensa.\n\nJuhlallinen hiljaisuus kumminkin vastaanotti hänet ja kuningas\nAleksanterin temppelissä. Korkeimmat henkilöt juhlapukuisine naisineen,\njotka parisilaispuvuissaan muodostivat ikäänkuin silkki-, sametti- ja\npitsimeren, josta kallisarvoisimmat timantit ja jalokivet kimaltelivat,\nasettuivat paikoilleen.\n\nAleksanteri ja Draga seisoivat jo alttarin edessä; urkulehterillä oleva\nkuoro kajahutti juhlahymnin, ja mahtavasti aaltoilivat urkujen säveleet\nlaajassa, korkeassa temppelissä.\n\nNyt alkoi metropoliitta puhua; syvällä vakavuudella ja ihmeellisellä\nrohkeudella oli hän valinnut saarnatekstinsä.\n\nKääntyen Dragan puoleen puhui hän näiden raamatun sanojen johdosta:\n\"Ensimäiset tulevat viimeisiksi ja viimeiset ensimäisiksi.\"\n\nJa nyt, kuningas, Serbian Aleksanteri, Obrenovitschin poika, sanoi\nmetropoliitta, kääntyen kuninkaan puoleen — nyt minä kysyn sinulta:\noletko valinnut hänet, joka vierelläsi seisoo, aviopuolisoksesi\nkoko elinajaksesi, tahdotko hänen kanssansa jakaa ilot ja surut\nja kuninkaallisen valtasi ja ihanuutesi — tahdotko korottaa Draga\nLunjevican, Maschinin lesken, serbialaisten kuningattareksi?\n\n— Jaa, jaa, sen minä tahdon! huusi kuningas, ja kuin riemuhuuto\nsyöksyivät nämä sanat hänen huuliltansa, tunkeutuen läpi temppelin aina\netäisimpiin nurkkiin saakka.\n\n- Ja sinä, kuningatar Draga, jatkoi metropoliitta juhlallisen vakavalla\näänellä, pitäen ikäänkuin manaten kätensä kauniin naisen pään yli\nlevitettyinä, — tahdotko tulla Serbian kelpo kuningattareksi, tämän\nkansan totiseksi äidiksi, herrasi ja miehesi, kuningas Aleksanterin,\nObrenovitschin pojan, uskolliseksi vaimoksi?\n\nDraga kohotti päätään, ja raju, pohjaton kunnianhimo, sanomaton\nvoitonriemu ja melkeinpä kamala ilo leimahteli hänen silmistään, kun\nhän kovalla, lujalla äänellä lausui:\n\n— Jaa, minä tahdon tulla Serbian hyväksi kuningattareksi, tämän kansan\näidiksi, herrani ja kuninkaani uskolliseksi vaimoksi, ja niinkuin minä\nolen kansan parista kohonnut, niin olen minä myöskin muistava kansan\nkärsimyksiä ja hätää.\n\nNäiden sanojen kaikuessa pauhasi riemumyrsky temppelissä, sillä nuo\nolivat sanoja, joita lujasti uskottiin, mutta kumminkin ne olivat vain\npaljaita sanoja — ei mitään muuta kuin kunnianhimoisen naisen kevyt\nlupaus, jonka tuo teki kansaa mielistelläksensä.\n\n— Niin siis kruunaan sinut Serbian kuningattareksi, huudahti\nmetropoliitta, ja purpuranpunaiselta samettityynyltä, jonka toinen\npappi hänelle ojensi, otti hän ensin kuninkaan kruunun.\n\nTämän korkeimman vallan merkin asetti metropoliitta Aleksanterin\npäähän, jonka tämä nöyrästi taivutti alas Jumalan palvelijan edessä.\nMutta katso — kruunu ei sovellukaan Aleksanterin päähän, ja kun\nAleksanteri nyt taas nostaa päätänsä, horjuu vallan loistava merkki,\njoka olisi vieläpä päästä pudonnut, ellei Draga olisi siihen kädellään\nlujasti tarttunut.\n\n— Serbialaiset ovat sinulle kruunun antaneet, Aleksanterini, sanoi\nDraga puoliääneen, — mutta minä kiinnitän sen lujasti päähäsi.\n\nJa voimakkaasti painoi hän kruunuu kuninkaan päähän, ja — nyt se pysyi\npäässä. [Historiallisesti totta.]\n\nHelpotuksen huokauksen päästivät tämän merkitsevän kohtauksen näkijät.\n\nNyt lähestyi hovipoika Aleksanteria, sininen silkkityyny kädessään,\npolvistui hänen edessään ja ojensi hänelle otsakoristeen, joka\nloistossaan todella ei ollut kruunua huonompi.\n\nJa kuningas kiinnitti koristeen keveästi Dragan päähän, jonka mustissa\nkiharoissa se näytti kultanauhalta, sekä sanoi hellällä, sydämellisellä\näänellä:\n\n— Minä kruunaan sinut, sinä kaunis serbialaiskuningatar Draga; ja minä\nolen suojeleva päässäsi olevaa kruunua.\n\nKuninkaallinen morsiuspari polvistui sen jälkeen alttarin rappusilla,\nmetropoliitta luki liikutuksesta väräjävällä äänellä siunauksen heidän\nylitsensä, samalla kuin urkujen vieno sävel säesti hänen sanojansa.\n\nTemppelin ulkopuolella julistivat kanunanlaukaukset, jotka vyöryivät\nSaven ja Tonavan yli kauvas Itävallan kentille, että serbialaiskuningas\nnyt oli saanut puolisonsa.\n\nMutta Aleksanteri ja Draga lähtivät ulos temppelistä. Ulkona\ntuomiokirkon rappusilla pysähtyi Aleksanteri, kietoi käsivartensa\nvaimonsa rehevän vartalon ympäri ja huusi kovalla äänellä, niin että\nraikui laajalla alalla:\n\n— Katsokaas, serbialaiset, tämä on teidän kuningattarenne! Terve,\nkolmasti terve kuningatar Draga, jonka minä vapaasta tahdostani olen\nvalinnut sydämeni toivomuksen mukaan vapaan serbialaiskansan parista!\n\nVaunut saapuivat, joiden tuli viedä kuningaspari takaisin palatsiin.\nDraga, joka säteili autuaallista onnea ja tällä hetkellä epäilemättä\noli maailman ylpein ja onnellisin nainen, lähestyi juuri vaunuja, kun\nheikko, vapiseva ääni äkkiä hänen läheisyydessään rukoili:\n\n— Armahtakaa! Antakaa minulle leipää, korkea rouva! Minä kuolen\nnälkään! Kuningatar kääntyi sivullepäin ja näki — läpinääntyneen,\nryysyisen tytön polvistuvan kädet ristissä häntä kohden ojennettuina.\n\nMustakiharainen, mutta huonosti hoidettu tukka ympäröitsi lapsen\npieniä, kalpeita kasvoja, joihin köyhyys ja hätä jo olivat kerinneet\npainaa leimansa.\n\n— Jesuksen tähden, rouva kuningatar, minun on nälkä! toisti lapsi vielä\nkerran. — Jos annat minulle pienen kappaleen leipää, niin saat tämän\nsormuksen, joka on sormessani.\n\nNäin sanoen lapsi ojensi pienen, laihan kätensä, ja sormessa oli kapea\nkultasormus, jossa loisti sininen päärly.\n\nHuomatessaan sormuksen, Draga yht'äkkiä säpsähti, keveä huudahdus pääsi\nhänen huuliltansa, ja sitte hän pyörtyneenä vaipui kuninkaan syliin.\n\nAleksanteri nosti nuoren vaimonsa vaunuihin ja sanoi käskevällä äänellä\najurille:\n\n— Aja mitä pikemmin konakkiin! Tämän kohtauksen olivat vain ani harvat\nhuomanneet; lapsi, sormus sormessaan, oli vielä polvillaan ja katseli\nsuurilla, peljästyneillä silmillään kuninkaallisia vaunuja, jotka\nnopeasti kiitivät pois paikalta.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\nSalaperäinen kirje.\n\n\nStefan Naumovitsch oli heitetty inhottavaan vankiluolaan, jommoisia\nlöytyy Tonavan vedenpinnan alapuolella ja jotka ovat jo tehneet\nBelgradin linnoituksen historiassa kuuluisaksi. Stefan Naumovitsch\ntunsi tämän historian. Se on kirjoitettu verellä ja kauhulla, täynnä\nhirmutöitä ja murhia, ja sillä aikaa kun tuo kaunis, onneton upseeri\nlepäsi selällään kylmällä lattialla, pää verisenä siitä haavasta,\nminkä Nicodem Limjevica salakavalasti oli hänelle antanut, mutta vielä\nsuuremmat tuskat sydämessä, jonka Genian kuva täytti, risteilivät\nhänen mielessään muistot niistä veritöistä, jotka liittyivät Belgradin\nlinnoitukseen.\n\nSiinä kopissa, missä hän nyt lepäsi, oli kenties kerran onneton Kara\nMustapha, turkkilainen suurvisiiri, nääntynyt, hän, joka herransa,\nkiittämättömän sulttaani Soliman II:n käskystä kuristettiin kuoliaaksi,\nkoska oli Wienin edustalla kärsinyt häpeällisen tappion.\n\nStefan Naumovitschistä tuntui kuin olisi nähnyt Kara Mustaphan ilkeästi\nvääristyneet kasvot sukeltavan esiin pimeydestä tuijottavin silmin ja\nverikalpein huulin, joidenka viimeiset liikkeet sammaltivat kirousta\nkeisarilliselle murhaajalleen.\n\nStefan Naumovitsch muisti sitte, että Belgradin parhaimman torin\nvarrella kohosi palatsimainen, suuremmoinen rakennus.\n\nTämän rakennuksen omisti kerran suuri kauppias, jonka oli onnistunut\nviisaalla keinottelulla koota melkoinen omaisuus.\n\nMutta hän ei ollut Obrenovitschien ystävä. Sentähden hänet eräänä\nyönä vangittiin ja pantiin linnoitukseen. Neljä viikkoa annettiin\nhänen täällä nääntyä ja nälkääntyä. Häntä kidutettiin mitä ilkeimmällä\ntavalla, ja lopulta hänet pakotettiin allekirjottamaan sopimuksen.\n\nHäneltä vaadittiin, että hänen tuli valtiolle luovuttaa komea talonsa\nja lisäksi kaksi kolmatta osaa omaisuudestaan. Sillä ehdolla hänet\nvapautettaisiin. Todellakin hän allekirjoitti sopimuksen.\n\nKaksikymmentä neljä tuntia myöhemmin oli hän ruumiina. Sanottiin, että\nhän vankilassa oli kuollut johonkin vatsatautiin. Niin aina sanottiin,\nkun myrkky oli tehnyt tehtävänsä.\n\nMyrkky!... Stefan tunsi kauheata väristystä ruumiissansa.\n\nTuolin oli malja, jossa vanginvartija oli hänelle tuonut lientä.\nVieressä oli leipäpalanen. Vielä ei hän ollut kumpaankaan koskenut.\nMutta nälkä tietysti pakottaisi hänen kumpastakin nauttimaan ja silloin\nvoi — silloin alkaisi hänen vatsatautinsa, ja seuraavana päivänä\nkerrottaisiin Belgradissa, että hän oli tautiin kuollut.\n\n— Ja nyt, juuri nyt täytyy minun menehtyä! huokaili nuori upseeri,\nkoskettaen vapisevalla kädellään mustaan veren tahraamaan tukkaansa, —\nnyt kun juuri elämä on minulle suloista, nyt, kun olen nähnyt Genian ja\noppinut tuntemaan totista rakkautta!\n\nOi Genia, unelmieni enkeli, sinä suloinen tyttö, oletko itkevä\nkohtaloani, oletko kyyneleitä vuodattava ajatellessasi Stefan\nNaumovitschia? Jos tietäisin, että niin tekisit, silloin tyvenenä\nkuolisin...\n\nHän pisti käden taskuunsa — oli nimittäin otettu pois käsiraudat —\nottaaksensa nenäliinansa, sillä pyyhkiäkseen kosteat silmänsä.\n\nOttaessaan nenäliinansa, putosi samassa paperi lattialle.\n\nHän nosti sen maasta ja katsoi siihen tuijottavin katsein.\n\n— Kummallista! sanoi hän. — Tuon kirjeen tuntematon pisti käteeni, kun\nseisoin tuomiokirkon rappusilla odottamassa vihattua naista.\n\nMitä mahtaneekaan seistä tuossa kirjeessä.\n\nVarovasti avasi hän kuoren ja otti siitä paperiarkin. Luettuaan siinä\nolevan kirjoituksen, Stefan äkkiä säpsähti, silmät selällään ja niissä\nkuvastui tavaton hämmästys.\n\n— Varmaankin on erehdys tapahtunut, on tarkotettu aivan toista\nhenkilöä! lausui Stefan pelokkaalla äänellään.\n\nVai tahtoiko se henkilö, joka kirjeen jätti, antaa minulle aseen\ntaistelussani Dragaa vastaan?\n\nHaa, mikä paljastus! Kuinka sallimus näyttää minulle tuon peljättävän\nsalaisuuden, hirmujen kuilun. Oikein kauhistun sitä ajatellessani, enkä\nuskoisi sitä todeksi. Ja kumminkin, onhan se hänen käsialansa, jonka jo\nolen monta tuhatta kertaa nähnyt. Niin kirjoittaa ainoastaan kuningas\nMilan — ei kukaan muu kuin hän. Taivaan Jumala, onko se sitten sinun\ntahtosi, että minä Stefan Naumovitsch saisin sen tietää.\n\nJa vielä kerran nuori mies heitti epävarman katseen paperiin ja\nikäänkuin ahmien nieli sen muutamat harvat rivit.\n\nSitten asettui syvä surumielisyys hänen huulilleen. Huokaus tunkihe\nhänen rinnastaan — ja hän huusi, kohottaessaan kirjeen ja katsellen\nsitä kuin jotakin ilmestystä:\n\n— Miksi en saanut tietää tuota salaisuutta kymmenen tuntia aikaisemmin,\nmiksi en avannut kirjettä, kun se pistettiin käteeni?\n\nMinulla oli revolverini valmiina lähettämään kuulan Dragan sydämeen.\nMutta tämä kirje, nämä muutamat rivit, tämä peljättävä salaisuus olisi\ntuhat kertaa varmemmin kohdannut häntä sydämeen kuin kuula, vaikka itse\nsaatana olisi sen ampunut.\n\nTämä kirje olisi minun kädessäni muuttunut miekaksi, jolla olisin\nkatkaissut kaikki ne siteet, jotka yhdistävät Aleksanterin ja Dragan,\nvaikka nuo siteet olisivat kovimmasta teräksestä taotut!\n\nStefan Naumovitsch vaikeni yht'äkkiä ja piilotti taas kiireesti kirjeen\npovelleen, sillä eriskummallinen ääni kohtasi hänen korvaansa.\n\nHän luuli kuulevansa kolkutusta, joka aina keskeytyen säännöllisesti\nuudistui.\n\nHän otaksui heti, että viereiseen koppiin oli tuotu joku hänen\nystävistänsä, joku liittoutuneista, joka oli kuullut hänen äänensä ja\ntahtoi asettua yhteyteen hänen kanssansa.\n\nStefan Naumovitsch sentähden meni aivan seinän viereen ja löi siihen\navaimellaan, joka hänellä oli takin taskussansa.\n\nNaputukset nyt kuuluivat yhä selvemmiltä. Siitä päätti Stefan, että\nsenpuolinen seinä ei ollut varsin paksu. Ehkenpä olivat nämä molemmat\nkopit ennen olleet yhtenä suurempana huoneena.\n\n— Stefan — Stefan Naumovitsch, oletko sinä siellä? kuuli hän äänen\nsanovan, jonka hän heti tunsi.\n\nSe oli eversti Maschinin ääni.\n\n— Olen, eversti! huudahti Stefan matalalla, mutta kumminkin selvästi\nkuuluvalla äänellä, — Te siis kuulette minun ääneni, niinkuin minä\nTeidän?\n\n— Kyllä kuulen, Stefan! Onneton ystävä parka, siis on sinuakin\nkohdannut se kohtalo, minkä paha henki on meille valmistanut! Missä\nsinut vangittiin?\n\n— Tuomiokirkon edustalla, viisi minuuttia ennenkuin aioin vapauttaa\nSerbian häpeätahrastaan. Nuolen nopeudella käytiin minun kimppuuni,\nolin aivan voimaton, en mitään kyennyt tekemään.\n\n— Kätketty ei ole unhotettu! vastasi Maschin, ja Stefan saattoi hänen\näänensä soinnusta päättää hänen hillityn raivonsa voiman. — Mitä me\nemme voi tehdä, se on toisten toimitettava. Sillä meidän, Stefan\nNaumovitsch, täytyy nyt tehdä tili elämästämme.\n\n— Oi Jumala, luuletteko sitte, ett'ei meitä edes aseteta tuomioistuimen\neteen?\n\nKatkera nauru oli eversti Maschinin ainoa vastaus.\n\n— Me saamme yhden ainoan tuomarin, sanoi hän sitte, — ja tämän nimi on\noleva kuningatar Draga, ja mitä meidän on odottaminen tältä tuomarilta,\nsen kyllä voit arvata.\n\n— Kuolemaa! vastasi nuori upseeri kumealla äänellä.\n\n— Niin, kuolemaa, ja todennäköisesti sangen tuskallista kuolemaa. Mutta\nmitäpä se tekee! — Mehän kuolemme Serbian puolesta! — Kumminkin eräs\nasia minua kiusaa, Stefan, ja sen ajatteleminen tahtoo tehdä minut\naivan mielipuoleksi. Sen ajatuksen täytyy sinuakin vaivata.\n\nSano minulle, kuka on meidät ilmiantanut, kuka meistä kolmestatoista,\njotka tunsimme salaisuuden, on tullut konnaksi? Vaikeata on asiata\nmuutoin selittää. Jonkun on täytynyt pettää toiset.\n\n— Ei, ei koskaan, sanoi Stefan Naumovitsch kovalla äänellä ja osottaen\näänellään jaloa vakaumusta, — sitä en mitenkään voi uskoa! Ehkäpä on\njuutalainen Mandelblüt, \"Zum Bojaren\" ravintolan isäntä sen tehnyt.\n\n— Ei, sitä hän kyllä varoi! keskeytti äkkiä eversti Maschin. — Hän\ntiesi, ettei hän hetkeäkään saattanut olla varma hengestään. Mutta\nsiitä huolimatta tiesi Mandelblüt ainoastaan, että meillä oli kokous\nhänen ravintolassansa jonkun salaliiton takia; mutta ei hän kumminkaan\ntietänyt sen toimeenpanemisen aikaa eikä paikkaa — Oletko vielä siellä\nStefan, kuuletko minua?\n\n— Kyllä kuulen, vastasi Stefan, — minulla on keino Serbian\npelastamiseksi, jos vaan sitä voisimme käyttää...\n\nTietäkää nimittäin, että tilaisuus on tuonut käsiini kirjeen, joka\nsisältää hirvittävän salaisuuden.\n\nSe, joka toimittaa tämän Kirjeen kuningas Aleksanterin luettavaksi,\nvapauttaa hänet ikipäiviksi Draga Maschinista.\n\n— Se kirje ei saa jäädä sinun koppiisi, sanoi Maschin ratkaisevalla\näänellä ja hetkeäkään miettimättä. — Kuule, Stefan Naumovitsch, meidät\non kuolemaan vihitty, siitä saat olla vakuutettu. Joka kerta kun vaan\nkoppini oven sarana narahtaa, luulen että pyövelit tulevat luokseni\ntaikka oikeammin sanoen murhaajani.\n\nJos ei vielä ole sinua tutkittu ja otettu kaikki mitä sinulla on\ntaskussasi, niinkuin minulle tehtiin, niin kyllä sinut ruumiina\ntutkitaan. Koeta siis heti päästä kirjeestä, joka saattaa Serbiaa\nhyödyttää.\n\n— Mitenkä sitte voisin lähettää sen ulos maailmaan, kysyi Stefan —\nEnhän minä voi asettua yhteyteen kenenkään kristityn sielun kanssa,\nsillä me olemme n.k. turkkilaiskopeissa, jotka ovat aivan Tonavassa\nkiinni, niin ettei koskaan kukaan ihminen voi kulkea ikkunamme ohitse.\n\n— Sen kyllä tiedän, ja juuri siihen perustan tuumani. Eikö sinulla ole\nmitään rasiata, mihin voisit kirjeen pistää?\n\n— Onhan minulla tulitikkulaatikko, vastasi Stefan puoli minuuttia\nmietittyään.\n\n— Ei se kelpaa, se kulkee veden pinnalla, ja mikä narri hyvänsä voi sen\nsiitä onkia. Täytyy olla jotakin raskaampaa, joka painuu pohjaan.\n\n— Oivallista! sanoi Stefan. — Hopeainen paperossikoteloni; se on aivan\ntiivis, siihen ei pääse pisaraakaan vettä. Sillä minä ymmärrän Teidän\ntarkotuksenne, Te tahdotte, että tämä kirje on upotettava Tonavaan.\n\n— Juuri sitä tahdon. Jos kaitselmus tahtoisi, että me jäisimme eloon,\nniin me tunnemme sen paikan, mihin olet kotelon viskannut. Jos taas\nkuolemme, niin täytyy meidän jättää se sen sattumuksen varaan, että\nkalastaja, joka tähän laskee verkkonsa, nostaa tämän merkillisen löydön\npäivänvaloon. Silloin voi sattua, että hän on serbialainen, jolla on\nsydän oikealla paikallaan, ja kaikki käy sitte toivomuksemme mukaan.\nKas niin. Stefan, tee niinkuin sanon!\n\nStefan otti esille sikarikotelonsa, tyhjensi sen sisustan, muutamia\nturkkilaisia paperossia, pisti siihen kirjeen ja painoi kannen lujasti\nkiinni.\n\n— Mene nyt akkunan luokse; rautatankojen välitse kyllä voit heittää\nkotelon. Lue itseksesi rukous Serbian pelastukseksi ja hyvän asian\nmenestykseksi ja anna sitte kotelon pudota veteen!\n\nStefan teki niin kuin hänen korkea-arvoisempi ystävänsä oli hänelle\nsanonut. Edessä oli mahtava virta, jonka laineille tähtikirkkaan\nkesäisen kuutamoyön varjot olivat laskeutuneet.\n\nStefan, jonka oli onnistunut saada kapea kätensä rautaristikkojen\nvälitse, heilutteli hetkisen hopeakoteloaan ristikon ulkopuolella, sitä\nvielä päästämättä ja jättämättä kallisarvoista kirjoitusta aaltojen\nuhriksi.\n\nAjatustulva pauhasi hänen aivoissansa... Kukapa toisi tuon kotelon taas\npäivän valoon, kuka sen avaisi, kenenkä silmät kohtaisivat nuo rivit,\njotka kuningatar Dragalle olisivat niin turmiota tuottavat?\n\nOlisikohan hänelle itselleen suotu vielä kerran nähdä tuo kotelo,\njoka nyt Stefanin mielestä oli kallisarvoisin aarre, mikä Serbiassa\nkätkeytyi, tuhat kertaa kallisarvoisempi kuin juvelien koristama\nkuningaskruunu. Vai jäisikö kotelo ikipäiviksi Tonavan pohjalle,\nahtolan asujamille, samoin kuin hän itse lepää maan kolkkoon hautaansa?\n\n— Sinulle, kohtalo, huudahti nuori upseeri, jätän minä tämän\narvoituksen parhaan neuvosi mukaan ratkaistavaksi! Ja jo oli hän\navaamaisillaan kätensä antaakseen salaisuuden painua pohjaan, kun\näkkiä — rautaiset sormet tarttuivat hänen oikean kätensä ranteeseen,\npuristaen hänen kättänsä niin kovasti, ettei hän kyennyt kättänsä\navaamaan eikä koteloa viskaamaan.\n\nStefan hämmästyi tästä varsin odottamattomasta teosta niin kovin,\nettei minuuttiin kyennyt sanaakaan lausumaan, yhtään ääntä päästämään.\nSuurilla silmillä hän ristikkoakkunan läpi katsoi kasvoihin, joita ei\nollut koskaan ennen nähnyt, mutta jotka hänestä kumminkin näyttivät\nniin tutuilta, kuin jos jossakin olisi nähnyt nuo piirteet kuvattuina.\n\nNe olivat erään miehen laihat, ahavoittuneet, rohkeat kasvot, joita\nympäröi musta kokoparta ja varjosti rehevät kiharat.\n\nKeveästi kaareutunut nenä antoi näille kasvoille uskaliaisuuden ja\nrohkeuden ilmeen, ja huulien ympärillä, jotka tulivat näkyviin mustien\nviiksien alta, leijaili ylpeä, pilkallinen hymy.\n\nOliko tuo mies tullut ilmasta lentäen? Oliko hän syössyt alas taivaasta?\n\nMies seisoi pienessä kepeässä venheessä, jommoisia etenkin\nalbaanilaiset käyttävät virralla ja voivat niitä soutaen saavuttaa\ntavattoman nopeuden.\n\nMyöskin miehen puku, jota Stefan nyt kuutamossa tarkasteli, osotti,\nettä mustapartainen mies oli vuoren poika. Puku oli monivärinen,\neikä vyöltä myöskään puuttunut kadjaaria, käyrää puukkoa, jota\nalbaanilaiset ymmärtävät käyttää erittäin taitavasti peljättävänä\naseena vastustajiansa vastaan.\n\nTämä mies nyt tarttui lujasti Stefanin käsiranteeseen.\n\n— Mitä aiot tehdä, onneton? sanoi mustapartainen mies heläjävällä\näänellä. — Miksi viskaat hopeakotelosi Tonavaan? Joko teet\ntestamenttisi? Luulenpa todellakin sinun tekevän, koska olet tuossa\nkirotussa kopissa. Valitse minut sitte perijäksesi!\n\n— Päästä käteni! huusi Stefan närkästyneenä. — Mies tahdotte olla ja\nkumminkin hyökkäätte avuttoman vangin kimppuun!\n\n— Etkö kuolemaa pelkää? Kysyi mies läpitunkevin katsein, sen sijaan\nettä olisi kysymykseen vastannut. — Monta kertaa ennenkin olen\nvenheelläni kulkenut tämän Belgradin linnoituksen ohi, ja näiden\nristikko-akkunain takaa olen kuullut monta epätoivon huutoa ja itkua,\narkaa voivotusta ja valitusta; mutta sellaista, joka tyynenä katsoo\nkuolemata silmiin, en tähän saakka tällä paikkaa ole kohdannut.\n\n— Siis olen minä ensimäinen sellainen, vastasi Stefan melkeinpä\nhalveksivalla äänellä. — Pelkureita löytyy kylliksi, mutta ainoastaan\nani harvoja miehiä. Mutta sinä annat nyt minun varmaankin olla\nrauhassa, sillä et todellakaan näytä miltään pikku varkaalta, joka\nvälittäisit muutaman markan voitosta.\n\n— Ei, en todellakaan, vastasi albaanilainen kummallisesti hymyillen. —\nMutta en kumminkaan voi kärsiä sitä, että heität hopeakotelosi virtaan,\nsillä otaksun, että se sisältää jonkun salaisuuden. Kuinka tahtoisit\nsiitä muutoin päästä!\n\n— Etkö voisi ilmaista tuota salaisuutta?\n\nNäin sanoen oikasihe vuoren poika voimakkaalla, äkillisellä liikkeellä,\nniin että venhe oli vähällä kaatua; hänen silmistään leimahti raju\nliekki, ja äänensä kuului terävältä ja kovalta, kun hän vastasi:\n\n— En vielä koskaan ole ilmaissut salaisuutta, minkä kuoleva on minulle\nuskonut, ja kun sinä olet sellainen, niin nyt myöskin saat tietää,\nkenen kanssa olet tekemisissä: Minä olen Demeter Banjaluki, n.k.\n\"Mustien vuorten ryöväri.\"\n\nStefan teki vaistomaisen liikkeen, ikäänkuin olisi tahtonut vetää\nkätensä takaisin, mutta tämä oli ryövärin rautakourassa kuin\nruuvipuristimessa. Onneton vanki kalpeni, mutta sitte taas veri virtasi\nhänen poskiinsa, ja iloisella äänellä hän sanoi:\n\n— Oletko Demeter Banjaluki, Mustien vuorten ryöväri? Haa, siinä\ntapauksessa olet juuri se mies, jota kaikista enin tarvitsen. Sinut on\nyhteiskunnasta ulos sysätty, oikeuden palvelijat ajavat sinua takaa,\nsen hyvin tiedän, ja palkinto on määrätty sinun päästäsi. Mutta ne,\njotka sinut tuntevat, ylistävät urhoollisuuttasi ja uskollisuuttasi\nystävää kohtaan.\n\nNo hyvä, ota tämä hopeakotelo mukaasi vuorillesi ja vanno minulle, että\nuskollisesti olet sen säilyttävä, kunnes Stefan Naumovitsch kerran\nvaatii sen takaisin. Mutta jollen saisi palata elävien joukkoon, niin\njätä tämän kotelon sisällys kuningas Aleksanterille!\n\nJos sen teet, niin olet Serbialle osottanut palveluksen, joka on\npahojen tekojesi vastapainona, ja kerran olet Jumalan, ikuisen tuomarin\nedessä seisova puhtaana, kaikista synneistä vapaana.\n\nDemeter Banjaluki, minä kysyn sinulta: tahdotko tehdä tämän valan?\nAjattele, että kuoleva rukoilee sinua täyttämään hänen viimeisen\ntahtonsa.\n\nAlbaanilainen nosti ylös vapaan vasemman kätensä valaa vannoakseen;\nvakavalla, juhlallisella äänellä hän sanoi:\n\n— Stefan Naumovitsch, minä vannon säilyttäväni tämän hopeakotelon,\nkunnes sinä sen takaisin vaadit. Mutta, jos kuulen puhuttavan\nkuolemastasi, niin jätän sen kuningas Aleksanterille. Koirat nuolkoot\nvertani ja raatokotkat repikööt ruumiini, jos valani rikon!\n\n— Ota se siis ja pakene aarteinesi, niin pian kuin venheesi sinut\nkerkiää kuljettaa!\n\nTämän sanottuansa päästi Stefan kotelon kädestänsä. Ryöväri otti sen\ntaitavalla kädenliikkeellä ja kätki sen povelleen, punasen paitansa\nalle.\n\n— Hyvästi sitte, Stefan Naumovitsch, sanoi Demeter Banjaluki,\nlämpimästi puristaen koppivangin kättä. — Huomispäivän yönä ja\nkahdeksana seuraavana yönä kuljen minä venheelläni samaa tietä näiden\nakkunain alatse. Jos silloin vielä elät, niin puhuttele minua!\n\nLaukaus pamahti, kuula lensi yli ryövärin vasemman olkapään ja putosi\nveteen.\n\n— Kas vaan, se koski minua, huudahti Demeter Banjaluki; — ovat\nvarmaankin nähneet minut tuolta tornin huipulta ja luulevat, että\nolen tullut sinua pelastamaan. Ikäänkuin olisi helppo asia murtaa\njättiläismuurit tahi viilata poikki rautatankoja. Mutta, minun täytyy\npois, en uskalla odottaa yhtä kuulaa lisäksi, se saattaisi paremmin\nsattua. Jää siis hyvästi, ja Jeesus vieköön sielusi Jumalan tykö.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\nKuristettuko?\n\n\nRyövärin kasvot hävisivät akkunasta, Stefan kuuli airon loiskimista, ja\nnopeasti kiiti venhe pitkin vankilan muuria, katon räystään alla hakien\nsuojaa kuulilta, jotka mahdollisesti vielä lähetettiin hänen peräänsä.\n\n— Luulen nyt valinneeni parhaimman mahdollisen tien, mutisi Stefan\nitsekseen, vetäytyen takaisin koppiinsa — Demeter Banjaluki on kyllä\nnäyttäytyvä varmemmaksi kuin Tonava, joka ikipäiviksi olisi kätkenyt\nkotelon hiekkaan tahi vienyt sen mukanaan merelle. Kaikessa tapauksessa\nolen minä, jos elää suodaan, helpommin saava sen takaisin... Taivaan\nJumala, mitä tuo on?... Muurin takana, eversti Maschinin kopissa,\nääniä... hätähuutoa... voi, siellä tapahtunee jotakin peljättävää!\n\n— Stefan... Stefan Naumovitsch! huusi eversti Maschin niin kovalla\näänellä, että Stefan melkeinpä luuli hänen olevan samassa kopissa. —\nNe ovat täällä!... Ne ovat luonani, Stefan Naumovitsch! Ne ovat nyt\ntulleet!\n\n— Ketkä?... Mitkä? huusi Stefan painaen itseänsä niin lujasti muuria\nvastaan, kuin tahtoisi ruumiillaan sen murtaa. — Kuka siellä on,\neverstini?\n\n— Murhaajia!... Voi, kuningatar Draga on nopea toiminnassaan!...\nMitä te tahdotte, letukan palkkaamat verikoirat? kuuli Stefan\neverstin huutavan, ja muutamien minuttien kuluttua: Kolme miestä yhtä\nvastaan... Oi, se on pelkurimaista! Onko kuningatar jo maksanut teille\nsyntirahat!... Silmukka! Minut siis on kuristettava... Katalata...\n\nKäheä, sydäntäsärkevä huuto seurasi näitä sanoja. Stefan raapi\nsormillaan muurin rakoja ja koetti repiä ulos kivet, sillä hän tahtoi\nauttaa päällikköään taikka myöskin kuolla hänen kanssansa; sillä\nmiksi hän vielä eläisi tässä peljättävässä kuopassa, missä kuolema\nhäntä väijyy joka nurkassa, — niin, kuolla hänen kanssansa; sillä\nmitä hyödyttää raastaa sormet verisiksi, jollei kumminkaan kykene\nirrottamaan noita kirotuita kiviä, ja nyt...\n\n— Jää hyvästi, Stefan, ystäväni, jää hyvästi! kaikui nyt Stefanin\nkorvissa ja kuului käheästi koriseva ääni. — Toisessa maailmassa näemme\ntoisemme... Kirottu ole sinä, purppuraan puettu letukka!... Sinun\nkruunuusi on tarttunut häpeä ja kauhu...\n\n- Hellittäkää, te konnat, hellittäkää! huusi Stefan raivostuneena. —\nJos te olette ihmisiä, joilla ruumiissa on inhimillisiä tunteita, niin\nälkää ryhtykö tuohon häpeällisimpään, katalimpaan tekoon, mitä maan\npäällä voi ajatella! Eihän tämä mies ole teille koskaan pahaa tehnyt ja\nyhtäkaikki tahdotte hänet tappaa.\n\n— Pidä sinä huolta itsestäsi, kohta on sinun vuorosi, vastasi yksi\nmurhaajista, ja tämän jälkeen seurasi kumea jymähdys, tuskallinen\nkorahdus.\n\nSitte kuuli Stefan, kuinka jotakin ruumista laahattiin pitkin\nkivilattiaa, ovi avattiin ja taas suljettiin, ja sitte oli kaikki\nkuolon hiljaista Belgradin hirvittävimmässä vankilassa. —\n\nStefan purskahti katkeraan itkuun ja vaipui lattialle; hän ei hävennyt\nkuumia kyyneleitänsä.\n\nNe koskivat hänen ystävätään, päällikköä, mutta samalla myöskin\nonnetonta maata, missä noin raukkamainen ja häijy verityö saattoi\ntapahtua. Sillä Stefan ei epäillyt, että nuo pedot olivat kuristaneet\nhänen ystävä parkansa ja että he paraillaan kaivoivat saaliinsa maahan,\njohonkin vankilan nurkkaan... tahi ehkäpä viskasivat Tonavaan.\n\nJa milloin... milloin sama kohtalo kohtaisi häntä?\n\nOi, hänet valtasi palava levottomuus, hän melkeinpä toivoi, että\nkurjat pyövelit heti tulisivat, kuristamaan hänetkin niinkuin eversti\nMaschinin.\n\nMiksi pitäisi hänen, Stefanin, yhä vaan kärsiä, miksi ilveillä tyhjillä\ntoivomuksilla, joihin heikko niin mielellään takertuu sielunsa koko\njälellä olevalla voimalla?\n\nEi, ei, jospa loppu jo tulisi!... Ennemmin kuolema kuin olla kauemmin\nhirmuisten sieluntuskien kiduttamana!\n\n— Voi... oliko hän kuolemata turhaan kutsunut? Tuliko se... tuliko se\njo tällä hetkellä?...\n\nAskeleita kuului, jotka ovea lähenivät, vankilan päällikön avaimet\nkalisivat, ovi avautui — lyhdyn valo valaisi kopin, ja sitte ääni\nlausui:\n\n— Tirehtori olkoon hyvä ja poistukoon! En pelkää viipyä yksin hänen\nluonansa. Jos teitä tarvitsen, niin teitä huudan.\n\nNämä sanat kuullessansa Stefan säpsähti ja nykähytti ruumistansa,\nikäänkuin piiskan isku olisi häneen sattunut. Hän kavahti sitte pystyyn\nsen verran, että jäi polvilleen.\n\nSitte hänen käsivartensa lensivät levälleen, kun hän oli näkevinään\nikäänkuin taivaallisen näyn.\n\nRehevän kaunis nainen, kietoutunut pitkään vaippaan, läpinäkymätön\nhuntu silmillä, oli astunut hänen koppiinsa ja seisoi selkä rautaovea\nvastaan.\n\nNaisen ei tarvinnut huntua kohottaa...! Naumovitsch tunsi tämän äänen\ntuhansien joukossa, hän oli kuullut sitä kylliksi usein, vielä oli se\nkerran kuiskannut hänen korvaansa suloisia rakkauden sanoja.\n\nMutta oliko Stefan sitte mieletön, saattoiko hän todellakin uskoa, että\ntuo nainen uskaltaisi astua alas hänen koppiinsa, pelkäämättä surman\niskua?\n\nHaa, jos se oli sama nainen, niin todisti se ainakin, että hän oli yhtä\nrohkea kuin turmeltunut sielunsa ja ruumiinsa puolesta.\n\n— Minä se olen, lausui hunnullinen nainen. — Et näe mitään utukuvaa\nedessäsi, minä se olen, kuningatar Draga, jota kerran nimitit omaksi\nDragaksesi. Viimeiset sanat lausuttiin varovasti kuiskaavalla äänellä.\n\nSamalla huntu poistui silmiltä ja Dragan kalpeat, lumoavan kauniit\nkasvot tulivat näkyviin.\n\nVanki nousi seisoalleen; tuon naisen edessä ei hän tahtonut polveansa\nnotkistaa, ei häntä jumaloidaksensa eikä armoa rukoillaksensa, jota\nkumminkin Draga ehkä luuli.\n\n— Mitä on sinulla tekemistä täällä minun vankilassani? kysyi nuori\nupseeri kylmästi torjuvalla äänellä, mittaillen Serbian kaunista\nkuningatarta halveksivalla katseella. — Miksi olet hiipinyt pois\nkuninkaallisen rakastajasi vierestä, sen onnellisen miehen jonka\nolet lumonnut, hiipinyt pois hääjuhlasta, missä imartelijasi ja muut\nluontokappaleet osottavat sinulle kunnioitustasi? Tahdotko nauttia\nminun kurjuudestani? Ei, minä en ole mikään kurja raukka, sillä kärsin\nSerbian ja kostoni tähden!\n\n- Sinun kostosi? lausui Draga melkeinpä lempeästi.\n\nMitä sitte olen tehnyt ansaitakseni sinun kostosi, Stefan Naumovitsch?\nOlenhan kerran sinua rakastanut, ja sinä lepäsit jalkojeni juuressa;\nmutta sitte kuningas minuun mielistyi, häntä en voinut vastustaa, hän\non kaikkien meidän herramme, hänen tehtävänänsä on ainoastaan käskeä.\n\nKäskeä? toisti Draga tuskan täyttämällä kysyvällä äänellä. — Ei\nsydäntäni, joka yhä vielä kätkee suloisen salaisuutensa. Vanno minulle,\nStefan Naumovitsch, ettet koskaan nosta kättäsi kuningas Aleksanteria\netkä minua vastaan, ja vielä tänä yönä olet vapaa, niin totta kuin minä\nolen Draga, Serbian kuningatar.\n\n— Niin totta kuin kruunu kerran on putoava päästäsi ja pääsi samalla\nkertaa, vastasi Stefan, yhtä totta on, että taas olen kohottava käteni\nsinua vastaan, Draga Maschin, jos kerran pääsen vapaaksi.\n\nDraga säpsähti, kun kuuli entisen nimensä; mutta se rakkaus, jota\nhän tunsi nuorta upseeria kohtaan, lannisti hänen ylpeytensä ja piti\nvieläpä hänen ylpeytensäkin aisoissa.\n\n— Minä tiedän, miksi minulle noin puhut, huudahti Draga pilkallisella,\nvoitosta varmalla hymyilyllä. — Sinä rakastat toista.\n\nKas, sinä kalpenet, Stefan Naumovitsch, satutin siis sinua keskelle\nsydäntä!\n\nNo, minä annan sinulle vielä vaikeamman iskun, minä irroitan tuon\nrakkauden sydämestäsi, niin että inholla rupeat ajattelemaan entistä\nrakastajatartasi.\n\nSanoppas, tunnetko tyttöä, nimeltä Genia von Sandorf?\n\n— Kyllä hänet tunnen, ja sydäntäni särkee, kun kuulen tuon puhtaan\nnimen sinun huuliltasi.\n\n— Puhtaanko nimen! toisti Draga pilkallisesti nauraen. — Pidätkö\npetturin nimeä puhtaana?...\n\nStefan Naumovitsch hoiperteli taaksepäin, ikäänkuin olisi saanut\npiiskan iskun; peljättävä aavistus täytti tällä hetkellä hänen sielunsa.\n\nKumminkin torjui hän tämän aavistuksen rakkauden koko voimalla, joka\ntahtoo suojella tyttöä jo yksistään epäluulon varjosta.\n\n— Genia von Sandorf vietti edellisen yön \"Zum Bojaren\" ravintolassa,\njatkoi Draga, kaivaen katseensa nuoren upseerin silmiin, ikäänkuin\nolisi tahtonut tunkeutua hänen sielunsa syvimpään pohjaan. — Samassa\ntalossa pidettiin teidän salaiset kokouksenne.\n\nJuutalainen Mandelblüt, joka on vangittu, on tunnustanut kaikki.\n\nAinoastaan Genia von Sandorf saattoi kuulla teidän keskustelunne; hän\non sen tehnyt, ja hän on teidät ilmi antanut.\n\nTässä näet kirjeen, minkä hän heitti kuninkaan vaunuihin, kun olimme\nmenossa tuomiokirkkoon.\n\nMieletön, joka halveksit kuningattaren rakkautta vakoojan tähden, joka\non saattanut teidät kaikki perikatoon.\n\nStefan peitti kasvonsa ja voimakas tuskanhuuto pääsi hänen rinnastansa.\n\n— Taivaan Jumala! huusi hän murtuneella äänellä. — Tahdotko siis\nriistää minulta kaikki, viimeisenkin — viimeisen, mikä näytti minusta\njalolta ja kauniilta? Genia petturi!\n\nHäntäkö minun on siitä kiittäminen, että täällä vankilassa näännyn,\nettä eversti Maschin mätänee jossakin haudan komerossa, että muut\nystävät ehkä ovat yhtä kurjia kuin minä? —\n\nOi, olinpa mieletön narri, uskoessani, että täällä viheliäisessä\nmaailmassa löytyisi enkeli! Ei, pahoja henkiä olette te kaikki, te\nnaiset, ja voi sitä miestä, joka antaa teidän enkelinaamojenne pettää\nitseänsä!\n\nHitaasti vaipui Stefan polvilleen.\n\nHän itki katkerasti.\n\n— Niinpä siis Stefan palaja entiseen rakkauteesi! kuiskasi hänen\nkorvaansa Draga.\n\nKaunotar kumartui alas hänen puoleensa.\n\n— Sano sana, vanno vala, niin vankilastasi kohoat kuningattaresi\nhuoneeseen.\n\nKunnialla olen sinut koristava. Rikkaus ja onni tulevat sinun osaksesi,\nsillä nyt voin antaa sinulle runsain käsin.\n\nJa miksi en antaisi sille, joka on minulle rakkain, joka omistaa\nsydämeni?\n\nOi, mikä viekotteleva sointu olikaan hänen äänessänsä!\n\nHänen ruumiinsa suloinen tuoksu ympäröi Stefania, ja todellakin oli\nvanki paralle houkuttelevaista ett'ei ainoastaan päästä vapaaksi, vaan\nsamalla tulla kuningattaren suosikiksi, salaiseksi rakastajaksi, joka\nhäneltä saisi kaikki.\n\nLyhyen taistelun taisteli Stefan sielussansa.\n\nOlihan hänkin vain ihminen.\n\nOi — hän tahtoi mielellään elää, sillä hän oli nuori.\n\nToisella puolen kauhea kuolema, toisella taas komea, ihana elämä.\n\nSerbian ihanin nainen ja ruhtinaallinen kunnia!\n\nOi, Stefan tunsi, että viekotuksen raivottaret voimakkaasti raivosivat\nhänen sydämessänsä.\n\nSortuisiko hän nyt kiusaukseen? Myisikö sydämensä ja kätensä Dragalle\nilkeän voiton tähden? —\n\nEi, hetkisen vaan kesti taistelua ristiriitaisten tunteitten välillä\nhänen rinnassansa, ja sitte oli hän tehnyt päätöksensä. Hitaasti hän\noikasihe, kasvot kalpeina kuin kuolema, silmät kiiluen kuin kuumeessa.\n\n— Turhaan, Draga Maschin, huusi hän kuningattarelle, heität kultaisen\nverkkosi minua pyydystääksesi... Ehkä olen mieletön, joka annan\netusijan tuskalliselle kuolemalle onnen ja loiston rinnalla; mutta...\nminä olen serbialainen ja rakastan isänmaatani.\n\nKumminkin, minäkin kerran rakastin sinua, Draga, siihen aikaan kuin\nluulin, että olisit arvossa pidetty nainen. Nyt tiedän enemmän.\nRuumiisi olet kuninkaalle myynyt kullan ja kunnian tähden.\n\nIstukin sitte valtaistuimellasi, pukeudu purppuraan, peilaile vallassa\nja ihanuudessa; mutta sydämesi, kuningatar Draga, on jäävä yksin ja\nrakkaudesta tyhjäksi. Sillä tuota kurjaa letukkaa, joka valtaistuimella\nistuu — ha, ha, häntäkö sinä rakastaisit, sinä, joka tarvitset miehen\ntukea, hänen kestävyyttä, rautaista päättäväisyyttä! Ei, ei, Draga,\nolet tunteva itsesi onnettomaksi sielusi sisimmässä, ja juuri sitä\ntoivon, sen olet Serbian vuoksi täydellisesti ansainnut.\n\n— Onko tuo siis viimeinen sanasi, Stefan Naumovitsch? Sinä siis minua\nhalveksit?\n\n— Kyllä sinua halveksin!\n\n— Uskalikko, tuo sana tuottaa sinulle kuoleman! Mieletön, etkö tiedä,\nettä yksi ainoa viittaus minun puoleltani on kylläksi tuomaan murhaajat\ntänne, kuristamaan sinut, niinkuin ne...\n\n— Niinkuin ne kuristivat ystäväni, keskeytti Stefan, syvästi läähättäen\n— eversti Maschinin, entisen lankosi, Draga. Hän ei saanut elää, koska\ntiesi sinusta liian paljon, koska olisi voinut kertoa, kuinka sinun\npuolisosi...\n\n— Kylläksi! huusi kuningatar Draga kirkuvalla äänellä. — Polvillesi,\nvasalli, seisotko kuningattaresi edessä!\n\nPää taaksepäin heitettynä seisoi Draga Naumovitschin edessä; rinta\npaisui kuninkaallista suuruutta, ja suuret silmät hehkuivat käskevää\nmahtavuutta.\n\nVoi, Stefanin täytyi tällä hetkellä tunnustaa itsekseen, että tuo olisi\ntodellakin maailman toivottavin nainen, jollei hänen sielunsa olisi\nturmeltunut, tuhansien syntien saastuttama.\n\n— Ei, Stefan Naumovitsch, sanoi kuningatar Draga, vetäytyen hitaasti\novea kohden. — Sinä et ole kuoleva, et vielä, sillä toivon, että\nvielä maltat mielesi. Jollet sitä tee, niin et polvillasi kunnioita\nminua kuningattarenasi ja sydämesi morsiamena, silloin täytyy sinun\ntässä kopissa nääntyä hirvittävällä tavalla. Tässä kopissa tulet kuin\nelävältä haudatuksi, ja kun sitte vuosikymmenien kuluttua vankilasi\navaa porttinsa sinulle, silloin horjut päivän valoon harmaapäisenä\nja kokoon kyyristyneenä — vanhuksena — voimattomana, jota kuningatar\nDragan ei enää tarvitse peljätä. — Jää hyvästi, koeta vielä malttaa\nmielesi, ystäväni!\n\nSeuraavassa hetkessä narisi rautaoven saranat, kuin unikuva oli Draga\nkadonnut, ja Stefan Naumovitsch tarttui molemmin käsin haavottuneeseen,\nkuumaan päähänsä ja huusi:\n\n— Ei, ei, se ei ole totta, minä en ole vuosikymmeniä nääntyvä näiden\nsäälimättömien kiviseinien välissä, sillä se hetki on tuleva, jolloin\nvankilani avautuu, kun Serbia on vapaa, ja silloin — silloin ei ole\nDragaa olemassa.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\nPetturiksi leimattu.\n\n\nNaisen voimakkaat käsivarret olivat viime hetkessä temmanneet Genian\nkansanjoukosta tuomiokirkon edustalla, kun tuo onneton tyttö oli\nvähällä joutua santarmien käsiin.\n\nGenia ei tietänyt, kuinka asia tapahtui; hänet temmattiin\nvastustamattomalla voimalla, ja hän kuuli tuon tuostakin lempeän äänen\nkuiskaavan korvaansa:\n\n— Lapsi parka, miksi uhraudut hyödyttömästi? Seuraa minua, niin olet\nturvassa!\n\nGenia, joka oli vähällä pyörtyä, saattoi vasta sitte selvitä, kun\nhuomasi olevansa kahden hevosen vetämillä rattailla, jotka Belgradista\netenivät.\n\nNäissä vaunuissa istui hän serbialaisen maalaisnaisen vieressä,\nvoimakkaan naisen, jommoisia kasvaa ainoastaan Balkanin auringon alla\nvuoriston raikkaassa ilmassa.\n\nNainen avarassa, punarantuisessa hameessaan, jota koristivat mustat\nsamettiliivit valkoisissa hihoissaan, päähine päässä, näytti\nhyvinvoipaiselta. Samoin mies, joka istui matalalla ajurin penkillä,\nhilpeästi läiskytellen piiskaansa; hän tietenkin oli tuon maalaisnaisen\naviomies.\n\n— Seuraa meitä, lapsukaiseni, eläkä pelkää, sanoi yksinkertainen\ntalonpoikaisnainen, kääntyen Genian puoleen. — Elä itke! Meillä saat\nasua, niin kauan kuin sinua haluttaa.\n\nOlet kovasti ajattelematon lapsi, kun et pidä itsestäsi parempaa\nhuolta. Riippui vaan hiuskarvasta, ettet joutunut poliisin käsiin.\n— No, minä kyllä asian ymmärrän. Tuo kaunis, nuori upseeri, joka\nvangittiin, epäilemättä omisti sydämesi. — Näetkös, heti kun tulin\ntätä ajatelleeksi, oli päätökseni tehty, että sinut pelastaisin. Minä\ntunkeuduin sinun luoksesi, ja luulenpa että oikealla ajalla tempasin\nsinut vainuavien koirien käsistä.\n\n— Ketä te sitte olette, hyvät ihmiset, kysyi Genia hiljaisella äänellä,\n— te, jotka noin otatte osaa kohtalooni, te, joita minun on kiittäminen\nhenkeni pelastuksesta?\n\nNämät sanat kuullessaan katsahti ajuri ystävällisesti nauraen Geniaan\nja sanoi:\n\n— Ketäkö me olemme? — Minä olen Jovan Radac, ja tuo toinen on minun\nvaimoni Karla; ja tuolta maissipellosta pistää jo esiin muutamia\ntaloja, missä me asumme.\n\nMuutamien minuttien kuluttua pysähtyivät rattaat, ja Genia astui uusien\nystäviensä seurassa pieneen, siistiin serbialaiseen talonpoikaistaloon,\njoka selvästi oli hyvin hoidettu ja puhui hyvinvoinnista.\n\nHäneltä ei edes nimeä kysytty.\n\nOivallinen väki ravitsi häntä maidolla, leivällä, juustolla ja\nsianlihalla, ja sillä aikaa kuin hän kyynelten vallassa itki, — sillä\nhänen sydämensä vuoti verta, kun Stefan Naumovitsch johtui mieleen —\nlaittoi Karla hänelle vuoteen vinttikamarissa.\n\n— Nyt pitää sinun laskeutua levolle, lapseni, sanoi hänelle emäntä, kun\nGenia oli syönyt, — muutoin sairastut. Taivaan Jumala, sinähän olet\nniin pelästynyt, että yhtäpäätä itket. Nuku, lapseni, huomenna puhutaan\nasiasta enemmän!\n\nGenia tunsi itsekin, että hänen tuli koettaa nukkumalla unhottaa asiat\nainakin hetkiseksi...\n\nOi, tässä talossa tunsi hän itsensä vihdoinkin turvalliseksi, jota hän\nei ollut tuntenut siitä hetkestä lähtien, kun tuli Belgradiin.\n\nHän riisuutui ja painoi ruumiinsa valkoisen lakanan peittämälle\nvuoteelle; mutta ennenkuin hän ummisti silmänsä, pani hän kätensä\nristiin ja rukoili kiihkeästi Jumalaa onnettoman vangin Stefan\nNaumovitschin puolesta.\n\nHänen huoneensa kohdalla, joka oli Tonavaan päin, istui alakerrassa\nvielä Jovan Radac vaimoineen lampun ääressä.\n\nKarla nojasi väsyneenä ja suutuksissaan päätänsä käteen, ja Jovan\ntuijotti haluttomana ja synkkänä raamattuun, joka oli hänen edessänsä\nlevällään.\n\n- Niin, sanoinhan sinulle heti, Karla, vastasi nuori talonpoika\nvaimonsa johonkin muistutukseen, — etten tahtoisi matkustaa Belgradiin\nkatsomaan naamiohuveja... Nyt hän on jo kumminkin päässyt niin\npitkälle, tuo ylpeä Draga, että hän on tullut Serbian kuningattareksi.\n\n— No niin, huonoa on alku, ja huonosti tämä loppuu, nuoren upseerin\nStefan Naumovitschin ovat lyöneet rautoihin; kukapa tietää, eikö\nmuitakin ole vangittu? Minua suuresti huolestuttaa eversti Maschinin,\nmeidän isäntämme ja hyväntekijämme asema, sillä hän on aina ollut\nNaumovitschin hyvä ystävä.\n\n— Jumalan pyhä äiti, ylistetty olkoon sinun nimesi! sanoi Karla ja teki\nristinmerkin. — Suojele sinä eversti Maschinia! Mitäpä meistä olisi\ntullut, ellei hän veljensä kuoleman jälkeen olisi jättänyt tätä taloa\nmeidän haltuumme! Seitsemän vuotta olit sinä uskollisesti palvellut\ninsinööri Maschinia ajurina ja palvelijana; silloin kuin hän vielä oli\nnaimaton eikä ollut saanut tuota onnetonta päähänpistoa valita Draga\nvaimokseen, seurasit sinä häntä hänen matkoillaan ja kestit hänen\nkanssansa monet vaarat.\n\nJa vielä jälkeenkinpäin pysyit sinä hänelle uskollisena, vaikka Draga\nteki hänen kotonsa helvetiksi. Ja sitte hän kuoli, nuori mies parka,\nniin äkkiä, ettei sitä asiata tänäkään päivänä vielä voida selittää...\n\n— Eikö voi selittää? keskeytti Jovan äkkiä vaimonsa puheen käheällä\näänellä. — Jovan Radac voi asian selittää, ja jos hän uskaltaisi puhua,\nniin, suojelijani pyhän Johanneksen kautta, tuo nainen ei enää istuisi\nkuninkaan palatsissa, vaan Serbian syvimmässä vankilakopissa. Mutta\neihän maailmassa näy olevan mitään oikeutta!\n\n— Ei, ei mitään oikeutta, sanoi siihen Karla. — Sillä tuskin oli\noivallinen isäntäsi ummistanut silmänsä, kun Draga ajoi sinut pois\ntalosta kuin koiran ja sen perästä ei hän ole rahtuakaan kysynyt,\nkykenetkö elättämään itsesi vai et.\n\n— Niin, mihinkä minä sitte olisin ryhtynyt? sanoi Jovan katkeruutta\näänessänsä, nousten ylös ja käveli edes takaisin huoneessa. — Minä\nolisin saanut antautua sotamieheksi ja viettää oikeata koiranelämätä,\njollei isäntä vainajani veli, oivallinen eversti Maschin, olisi\nlahjottanut minulle tätä taloa.\n\nUskollinen palvelus on palkittava, sanoi hän minulle... Oi, Jumala —\n\n— Avatkaa, avatkaa! kuului samassa kuin kiihkeätä koputusta ikkunalle —\nJovan — Karla, avatkaa, hyvät ihmiset!\n\n— Armollinen Jumala! huusi Karla ja hypähti tuolilta. — Sehän on\neverstin ääni, hyväntekijämme, vaikka se kuuluu kuin haudasta!\n\n— Avatkaa, jos tahdotte pelastaa henkeni! ähkyi ääni ulkoa — Eversti\nMaschin kolkuttaa.\n\nHeti juoksi Jovan, kauhistuen kamalasti äänestä, ovelle; sysäsi salvan\nsyrjään ja löi oven auki selälleen.\n\nMyöskin Karla kiiruhti hyväntekijäänsä vastaan; mutta kumpikin he\nkauhusta hoipertelivat taaksepäin, sillä heitä kohtasi hirvittävä näky.\n\nOven aukossa seisoi mies, ryysyiset vaatteet vettä vuotaen, kasvot\nsinisinä ajettuneina, tukka epäjärjestyksessä, parta harmaana, silmät\ntuijottaen kuopistansa.\n\nMutta hirmuisinta oli että miehellä, jolla oli eversti Maschinin\nvääristyneet piirteet, oli silmukka kaulassa ja pitkä nuora viisti\nperässä.\n\n— Pelastettu!\n\nTämä sana pääsi äkkiä everstin huulilta, joka sitte tajutonna kaatui\neteisen lattialle.\n\nMutta Jovan ja Karla eivät enempää kysyneet. He syöksyivät miehen\nluokse, nostivat hänet lattialta ja kantoivat penkille suuren avonaisen\ntakan ääreen. Sitte otti Jovan linkkuveitsensä ja katkaisi ensin\nnuoran, joka oli kiedottu onnettoman kaulan ympärille.\n\nTästä oli kohta hyvät seuraukset. Eversti rupesi hengittämään, ja kun\nKarla oli kaatanut hänen suuhunsa lasillisen paloviinaa, saivat kasvot\ntakaisin luonnollisen värinsä. Eversti Maschin avasi silmänsä.\n\n— Oi, todellakin se on meidän hyvä isäntämme? nyyhkytti Karla ja\nheittäytyi hänen jalkojensa juureen. — Mistä sitte tulette tuossa\nkauheassa tilassa.\n\n— Tonavasta... haudasta, vastasi Maschin, nousten Jovanin avulla\npystyyn ja nojaten takkaa vastaan.\n\n— Niin, haudasta minä tulen, ystäväni. Ylistetty olkoon Jumalan äiti,\nsillä hän on ihmeellisellä tavalla suojellut minua.\n\n— Ylistetty olkoon hän ikuisesti! sanoi emäntä hurskaasti. — Mutta,\nherrani, kuinka jouduitte sitte Tonavaan? Mitä merkitsee sitte tuo\nnuora, joka oli kaulassanne, ikäänkuin teidät olisi tahdottu kuristaa?\n\n— Ikäänkuin olisi tahdottu kuristaa! toisti eversti katkeralla äänellä.\n— No, eikö minut sitte ole kuristettu? Eivätkö murhaajat vieläkin usko,\nettä hyvin ovat työnsä suorittaneet? Ja kun he katsoivat minun olevan\nkuolleena, heittivät minut Tonavaan.\n\nMutta huonosti työnsä sittekin olivat suorittaneet, eivät huomanneet,\nettä nappi, joka oli kaulukseni sisäpuolella, sattui joutumaan kaulan\nja silmukan väliin, estäen kuolemani. Vedessä tulin tajuihini ja\nrupesin uimaan.\n\nNyt taistelin kaikin voimin kuolemata vastaan. Jo olin jättänyt kaikki\ntoiveet ja ruumiini rupesi väkisin vaipumaan joen pohjaan, kun huomasin\nvalon pilkuttavan teidän lampustanne.\n\nMinä tunsin teidän talonne, ja toivon kipinä silloin syttyi rinnassani.\nViimeinen hirveä ponnistus — laahasin itseni maihin... teidän ovellenne\nja olin — hyvien ihmisten luona.\n\n— Ihmisten luona, herra eversti — vakuutti Jovan syvästi liikutettuna,\n— jotka teitä rakastavat ja kernaasti panisivat henkensä alttiiksi\nteidän pelastamiseksi.\n\n— Oi herrani, mitäpä teistä nyt tulee, huudahti Karla. — Teitä nyt\najetaan takaa, en tiedä, mihinkä teidät kätkisimme.\n\n— Minä en todellakaan tahdo saattaa teitä vaaraan minun tähteni, te\nsiivot, rehelliset ihmiset! vastasi eversti. — Nyt minä vaan tahtoisin\nteillä levätä yöni. Huomenna sitte aion valepukuun puettuna lähteä\nmaailmaan. Aion paeta Itävaltaan, Wienissä on minulla paljonkin\nystäviä, jotka ottavat minut vastaan avosylin.\n\nMutta nyt, Karla, vie minut ylös kamariin, jossa aina on vuode valmiina\nvieraita varten! Tahtoisin nyt mennä levolle.\n\nJovan ja Karla katsoivat toisiinsa hämillään.\n\n— Herra, sanoi vihdoin talonpoika, siellä nukkuu jo eräs vieras. Se\non tyttö, jonka vaimoni pelasti Belgradissa, juuri kuin santarmit\nyrittivät vangita hänet. Tyttö juoksi juuri Stefan Naumovitschin\nluokse, nähtävästi hänet vapauttaakseen.\n\n— Nähtävästi... vapauttaakseen? sanoi eversti vastenmielisellä äänellä,\nrypistäen kulmakarvojaan. — Tiedättekö sitte, että tuo tyttö todellakin\ntahtoi vapauttaa Stefan Naumovitschin? Kuka hän muutoin on?\n\n— Me emme ole kysyneet hänen nimeänsä, vastasi Karla. — Tiedättehän,\nettä serbialainen vieraanvaraisuus käskee meidän niin tekemään. Me\nannamme mielellämme vieraalle leipää, suolaa ja vuoteen, ja vieras\nsanokoon nimensä, jos tahtoo, jollei — niin hän poistuu tuntemattomana,\nlevättyänsä.\n\n— Varsin kaunis tapa, sanoi eversti Maschin, — mutta tässä tapauksessa\njotenkin epäkäytännöllinen. Meidän päivinämme, jolloin paljon löytyy\npetosta ja uskottomuutta, täytyy tietää, kenen kanssa on tekemisissä,\nenkä minä voi oleskella talossa, jossa löytyy ihminen, jota en oikein\ntunne ja johon en oikein voi luottaa.\n\n— Kiiruhda, Karla, juokse vinttikamariin ja kysy tytöltä, kuka hän on! —\n\nKohta nousi emäntä ja kiipesi portaita ylös Genia von Sandorfin\nkamariin.\n\nHiljaa, jottei nukkunutta herättäisi, astui hän kuun valaisemaan\nhuoneeseen.\n\nSiinä lepäsi nuori tyttö suloisessa unessa, pää ristissä olevilla\nkäsivarsilla.\n\nSyvä, säännöllinen hengitys kohotti ja laski hänen rintaansa. Punaiset\nhuulet olivat puoleksi avoinna, ja tuntui kuin hän unissaan olisi\nkuiskannut rakastetun nimen.\n\nNähdessään tämän ihmeellisen näyn, ei emäntä raskiniut tyttöä herättää.\n\n— Miksi hänet herättäisin? sanoi hän itsekseen.\n\n— Ehkäpä hänen vaatteistaan löydän paperin, joka voi everstille\nselvittää hänen nimensä.\n\nHiljalleen hän nosti tuolilla riippuvata hametta ja havaitsi pian\ntaskusta kukkaron, jonka hän antoi eversti Maschinille.\n\n— Hän nukkuu, sanoi Karla lempeällä äänellä, — en tahtonut häntä\nherättää. Mutta ehkäpä kukkarosta löydätte jotakin, joka selvittää\nhänen nimensä.\n\nEversti Maschin avasi kukkaron, josta löysi käymäkortin.\n\nHeitettyään siihen silmäyksen, huudahti hän hämmästyneenä:\n\n— Paronitar Genia von Sandorf! Onhan se tunnettu aatelissuku, joka\nmuistaakseni asuu Wienissä. Aivan oikein! Kas tuossa on myöskin\nitävaltalainen raha! Paronitar von Sandorf on siis teidän vieraananne.\nNo, minä ajattelen, ettei tuo tyttö ole minulle vaarallinen, jotenka\nvoimme vaaratta mennä levolle.\n\nKohta sen jälkeen sammutettiin lamppu Jovan Raclacin talossa. Isäntä\nja emäntä asettuivat keittiöön nukkumaan, annettuaan hyväntekijälleen\nleveän vuoteensa. Ja sen kauhean kohtelun jälkeen, jota eversti\nBelgradissa oli saanut kokea, olikin pehmeä vuode hänelle parasta, mitä\nsaattoi tulla hänen osaksensa.\n\nAurinko oli jo jotenkin korkealle kohonnut, kun eversti heräsi.\n\nJovan seisoi hänen vuoteensa vieressä ja osotti serbialaista talonpojan\npukua.\n\n— Herra, teidän täytyy paeta, sanoi Jovan, — ja mitä pikemmin. Olen\nkuullut ihmisten Belgradissa puhuvan, että koko maassa etsitään\nsalaliiton tehneitä. Sentähden täytyy teidän heti paeta pelastuaksenne.\n\nEversti Maschin puki heti ylleen ne vaatteet, jotka Jovan hänelle\nosotti, ja käski tämän heti polttamaan tuon kuluneen, rääsyisen\nunivormun.\n\n— Ja nyt tahtoisin hiukan syödä, lisäsi hän, — sitte koetan päästä\nSaven yli Semliniin.\n\n— Kyllä se käy hyvin päinsä, arveli Jovan, samassa kuin Karola astui\nhuoneeseen, lausuen \"hyvää huomenta!\" ja laittoi sitte arvokkaalle\nvieraalleen aamiaisen pöydälle. — Minä soudan Semliniin, kaloja\nkaupitsemaan, ja te voitte painautua venheen pohjalle. Minä peitän\nteidät sitte oljilla, ja sillä tavalla te toivottavasti vältätte\nvainukoirat.\n\n— Entäs neiti von Sandorf? kysyi eversti Maschin, istuutuen pöydän\nääreen ja ryypäten lämmintä maitoa. — Kuinka on hänen laitansa?\n\n— Oi, tuo lapsi parka vielä nukkuu. — Ajattelin, että antaa lapsen\nnukkua! Kukapa tietää, mitä huolia ja suruja hän näin voi unhottaa!\n\n- Sanokaa hänelle minulta terveisiä! vastasi eversti Maschin. — Sanokaa\nhänelle... Kas, mitä kuulen? Rummun lyöntiä! Suuri ihmisjoukko vyöryy\nalas Tonavan satamaan... Herra Jumala, etsivätkö he minua!... Jovan,\nJovan! Nopeasti... kätkekää minut... muutoin olen minä auttamattomasti\nhukassa!\n\n— Istukaa hiljaa! sanoi Jovan, joka oli mennyt ikkunan luokse ja\nvarovasti tarkasteli uutimien lomitse alas tielle päin. — Minä en\nluule, että everstiä etsitään rummun lyönnillä ja torven toitotuksella.\nMuuta se merkitsee.\n\nUlkopuolella rämisi rumpu satamassa, torvi antoi merkin, joka kehotti\nlevollisuuteen ja sitte tuli hiljaista.\n\nKolme ihmistä, jotka seisoivat kuumeentapaisesti henkeänsä pidättäen\nuutimien takana, kuuli silloin kuuluttajan kovalla äänellä huutavan:\n\n— Hänen kuninkaallisen majesteettinsa, Serbian Aleksanterin nimessä!\nHäpeällinen salaliitto on tullut ilmi. Kurjat ihmiset ovat\nliittoutuneet vainuakseen rakkaan kuningattaremme Dragan henkeä.\n\nMutta Jumala on tahtonut, etteivät heidän häijyt aikeensa ole saaneet\ntoteutua. Oikealla ajalla on hänen majesteettiansa kuningatarta\nkirjeellä varotettu, jonka muuan nuori tyttö heitti hänen vaunuihinsa,\nkun kuningaspari oli menossa tuomiokirkkoon.\n\nKuningatar tahtoo nyt kiittää tätä tyttöä, pelastajaansa, ja\nkuninkaallisesti häntä palkita siitä suuresta palveluksesta, jonka hän\ntäten on tehnyt kuningasperheelle ja koko maalle. Sentähden nyt koko\nmaassa etsitään Genia von Sandorfia ja kehoitetaan ilmoittautumaan\nBelgradin kuninkaan palatsissa, vastaanottamaan sitä kunniaa ja\nrikkautta, minkä kuningattaren kiitollisuus on hänelle määrännyt.\n\nUudelleen rämisi rumpu ja torvi toitotti, mutta talonpojan tuvassa\nkaikui kolme kauhun huutoa, kolme vihan purkausta.\n\n— Kuulitteko oikein sen nimen, jonka mies ulkona huusi? kysyi eversti\nMaschin käheästi ja kasvot valkeina kuin liitu. — Kuulinko oikein...\nvai oliko se erehdys? — Eikö hän sanonut ..\n\n\"Genia von Sandorf\", huusi taas kuuluttaja, \"kehotetaan ilmottautumaan\nBelgradin kuninkaallisessa linnassa itse kukin, joka voi antaa\nvalaistusta siihen, missä kuningattaren pelastaja oleskelee, kehotetaan\nmitä pikemmin ilmottamaan siitä kuningattaren ylihovimestarille ja saa\nrunsaan palkinnon. Kauvan eläköön hänen majesteettinsa Serbian kuningas\nAleksanteri, kauvan eläköön hänen majesteettinsa kuningatar Draga!\nJumala suokoon heille pitkän ja onnellisen hallituksen!\"\n\nUudelleen kuului rummun kumea pärinä ja torven kimeä toitotus, sitte\ntaas kuuluttajan ääni ja heidän takanansa vyöryi ihmisjoukko.\n\n— Hän se on! huudahti eversti Maschin, katsoen tuimasti Jovaniin\nja Karlaan. — Hän on petturi, joka on saattanut meidät kaikki\nonnettomiksi. Ja häntä te pidätte huoneessanne.!\n\n— Oi, herra, vastasi Jovan, lyöden nyrkkinsä pöytään, niin että tämä\noli haljeta, — jos olisimme aavistaneet, että tämä tyttö oli petturi,\nniin olisimme hänet ennemmin hukuttaneet Tonavaan kuten kissanpojan,\nsiinä paikassa, missä virta on syvin.\n\n— No, mikä ei ole tapahtunut, se voi vielä tapahtua! sanoi Karla,\nja hänen silmänsä, jotka aikaisemmin leppeästi katselivat nukkuvata\nGeniata, säihkyivät nyt vihaa ja inhoa. — Se, joka on hyväntekijämme\nturmioon syössyt, on meidän verivihollisemme, ja serbialainen tappaa\nvihollisensa, missä ikänänsä hänet kohtaa!\n\n— Jaa, hänen täytyy kuolla, tuon petturin! huudahti eversti\nMaschin, kulkien suurin askelin edestakaisin huoneessa. — Minulla\non velvollisuuksia itseäni kohtaan, onnetonta ystävääni Stefan\nNaumovitschia kohtaan, kaikkia niitä kohtaan, joita Draga, tuo hirviö\nkuningasistuimella, jahtaa kuin villieläimiä. Hyvästi Jovan, hyvästi\nKarla, minä kyllä yksinäni pyrin Saven ylitse, jos vaan saan käyttää\nsinun venhettäsi. Teidät jätän sillä toivomuksella, että muserratte\npetturin, joka on tuolla vinttikamarissa.\n\nTuo tyttö luuli varmaankin tulevansa onnelliseksi, kun syöksi\nrehellisiä, isänmaatansa rakastavia ihmisiä onnettomuuteen ja turmioon!\nMutta hän on havaitseva, että on väärin laskenut, nyt päinvastoin\nhänelle hauta avautuu. Hyvästi! Minä en tahdo tietää, millä tavoin hän\non kuoleva, mutta kuolla hänen täytyy, Jovan, sillä muutoin et ole\nSerbian ystävä etkä minun!\n\nEversti Maschin ei odottanut vastausta. Hän painoi leveälierisen hatun\nsyvälle päähänsä, otti tukevan kepin käteensä ja kiiruhti ulos.\n\nAkkunasta näki talonpoika vaimoineen, kuinka hän juoksi venheelle,\nirrotti sen rannasta ja souti Tonavata pitkin ylös Saven suulle.\n\nJovan ja Karla neuvottelivat nyt kuiskaten, vetäytyen keittiöön,\nhuoneeseen, missä heitä kaikista vähimmin kuultaisiin.\n\n— Hän on ansainnut kuoleman, sanoi Jovan, se on selvä, ja ainoastaan\nsiksi, että hyväntekijämme niin tahtoo, täytyy meidän toimittaa tuo\ntyttö pois tieltä! Mutta on toki hirveä asia, kylmäverisesti ottaa\nihminen hengiltä, vieläpä tyttö.\n\n— Kas kuinka te miehet sentään aina olette heikkoja, vastasi Karla\nheti. — Onko hän jo sokaissut sinutkin enkelimäisellä ulkomuodollaan!\nNäetkös, Jovan, vielä tunti sitte olisin tuon tytön tähden mennyt\nvaikka tuleen. Ja kun hän nukkui edessäni silmät ummessa, hymyily\nruusuisilla huulillansa, sanoin minä itsekseni: Kuin Jumalan enkeli\nolet sinä tänne maan päälle laskeutunut, ollaksesi ihmisparkojen\nloistavana esikuvana.\n\nMutta juuri siitä syystä vihaan häntä nyt sitä enemmän. Elä ole\nraukkamainen, Jovan, tehdään yhdessä loppu tästä surkeudesta!\n\n— Mutta kuinka se käy päinsä? keskeytti Jovan.\n\n— Olethan juuri kuullut, että hänellä on hyvin suuri arvo hovissa.\nKuningatar tahtoo palkita hänet, ja jos vaan tiedoksi tulee, että me\nolemme hänet tappaneet, niin olemme hukassa.\n\n— Kuinka se tulisi tiedoksi, vastasi Karla, jos vaan olemme varovaisia?\n\nEmme tapa häntä täällä kotona, vaan tuolla vuorilla. Laitamme kuntoon\nsuukapulan ja vahvan nuoran, sitte hyökkäämme hänen kimppuunsa hänen\nnukkuessansa ja viemme sidottuna vuorille.\n\n— Entäs siellä ulkona? kysyi Jovan tuskallisesti.\n\n— Mitä tahdot hänelle siellä tehdä? Elä vaan, Jumalan tähden, vuodata\nverta!\n\n— Äh, vastasi Karla. — Emmehän me itse tarvitse häntä tappaa, vaan\njätämme hänet susien ja nälän tapettavaksi, taikka villimehiläisten\nsyötäväksi, joita runsaasti vuorilla löytyy. Sidomme hänet puuhun, niin\nettei voi juosta tiehensä ja jätämme hänet sitte oman onnensa nojaan.\n\n— Se on hyvä keino, sanoi talonpoika päättävästi. — Sinä olet viekas,\nkekseliäs nainen, sinä Karla. Reippaasti vaan toimeen! Hyväntekijämme\non oleva meihin tyytyväinen.\n\nVinttikamarissa, johon aurinko paistoi, vuodattaen kirkasta valoansa\nGenian vuoteelle, tämä juuri heräsi.\n\nHänen täytyi hetkisen miettiä, missä oikeastaan oli, ja kun eilispäivän\nhirveät tapaukset vähitellen tulivat hänen sielussansa todellisuudeksi,\nlevitti hän käsivartensa ikäänkuin toivorikkaana ja huudahti,\nraskaitten kyynelten poskille valuessa:\n\n— Stefan Naumovitsch parka! Millainen on sinun yösi ollut? Oi,\nminä olen nukkunut pehmeällä vuoteellani, mutta sinä kivilattialla\nkopissasi! Minä olen levännyt hyvien ihmisten suojassa, mutta sinun\nuntasi ovat varmaankin murhaajat häirinneet, ja tällä hetkellä ehket\nenää olekaan elävitten joukossa.\n\nJa minä syöksin sinut turmioon tuolla onnettomalla kirjeellä!\n\n— Kuuletko, Karla? kuiskasi talonpoika, joka vaimoineen seisoi Genian\noven edessä kuunnellen — Hän ei itsekään sitä kiellä, hän on todellakin\nhänet pettänyt!\n\n— Hän on alhainen letukka, kuiskasi Karla inholla, — tee hyvä työ,\nJovan, — Jumalalle otollinen työ!\n\n— Onko ovi lukittu? kysyi Jovan.\n\n— Ei, hän ei ole sitä salvannut. Ilmeisesti on hän meillä tuntenut\nitsensä turvalliseksi; sen parempi, sitä helpompi meillä on käydä hänen\nkimppuunsa.\n\nGenia nousi vuoteelta vähääkään aavistamatta, että oven ulkopuolella\nturmio väijyi. Hän pakotti itsensä olemaan tyvenenä, mutta antoi tällä\nhetkellä itsellensä lupauksen, ettei ennen jättäisi Serbiata kuin\nolisi saanut varmuutta Stefan Naumovitschin kohtalosta. Ehkäpä vielä\nolisi mahdollista pelastaa hänet. Siinä tapauksessa hän käyttäisi\nkaikki voimansa, pelastaaksensa hänet niistä kahleista, joilla kurja\nkuningatar oli hänet antanut sitoa; oman henkensä hän mielellään\nuhraisi...\n\nOvi lensi auki, ja Jovan ja Karla syöksyivät sisään.\n\n— Jumalan tähden... mitä tämä merkitsee? sammalti Genia peljästyneenä,\nvavisten koko ruumiissansa, samassa kuin hän tempasi peitteen ja kääri\nsen ympärilleen. — Mitä te tahdotte?... Miksi minuun niin kauheasti\ntuijotatte?... Haa, nuo eivät olekaan samoja ihmisiä, jotka eilen\nnäin... Kuinka olette yöllä noin muuttuneet? Herra Jumala, mitä pahaa\nolen sitte tehnyt?\n\n— Muista Stefan Naumovitschia! huusi Karla hänen korvaansa. Muista\neversti Maschinia ja muita, jotka olet turmioon syössyt, sinä kirottu\nsaksalainen! Sinun täytyy kuolla!\n\nOnneton tyttö ei kyennyt sanaakaan lausumaan, Stefan Naumovitschin nimi\nkokonaan sulki hänen huulensa, sillä tunto sanoi, että hän hirvittävän\nerehdyksensä kautta oli Stefanille valmistanut perikadon. Mutta ei\nhänelle annettu aikaa puolustautua, vaikka hän olisi tahtonutkin, sillä\nKarla jo kävi häneen käsiksi.\n\nVoimakas talonpoikaisnainen sysäsi tuon hennon olennon taaksepäin, niin\nettä tämä joutui selälleen vuoteen reunaa vastaan.\n\nMinuuttia myöhemmin oli kaikki tehty. Genian kädet ja jalat oli sidottu\nja suuhun pantu kapula, joka esti häntä päästämästä heikointakin\nhätähuutoa.\n\nSerbialaisnainen kumartui hänen ylitsensä ja kaivoi katseensa Genian\nsilmiin, jotka olivat täynnä kyyneleitä.\n\n— Nyt saat hengelläsi maksaa, mitä olet Serbiata vastaan rikkonut. Me\nviemme sinut ulos Mustille vuorille, sidomme sinut puuhun ja sitte\nsaavat sudet sinut raadella ja villimehiläiset pistää sinua niin, että\nmenetät järkesi ja lopulta menehdyt. Siten rankaisee serbialainen\npetturin.\n\nGenia sulki silmänsä ja kuolon tuska valtasi hänet.\n\n- Minä kuolen, oli hänen viimeinen ajatuksensa, samoinkuin Stefan on\nkuollut, ja onnellista se onkin, sillä mitäpä on elämä minulle enää\nilman häntä!\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\nKuningatar Dragan tunnustus.\n\n\nRahaa, sisar kulta... tänne rahaa! Kun on kerran kuningattaren veli,\nniin täytyy olla taskut täynnä rahaa.\n\nNicodem Lunjevica se oli, joka lausui nämä sanat sisarelleen Dragalle,\nheidän yhdessä kävellessään puistossa, joka oli kuninkaallisen linnan\ntakana.\n\nKuningatar otti taskustaan rahalompakon ja ojensi sen Nicodemille.\n\n— Siinä on 5,000 guldenia, sanoi hän. — Siinä on kaikki, mitä minulla\ntällä hetkellä on. Vannon, ett'ei minulla itselläni ole enempää.\n\n— Ohoh, sinulla... Serbian kuningattarella, jonka ei tarvitse muuta\nkuin ottaa molemmin käsin vaikka miljooneja...\n\n— Kyllä minä otankin, veliseni, se on varma, vastasi Draga ja ivahymy\nväreili hänen huulillaan. — Mutta minun täytyy menetellä varovasti,\ntäytyy hankkia ensin ystäviä itselleni ja näytellä kuninkaalle\nalistuvaisen ja kunnioittavan osaa.\n\nEipä ollut todellakaan helppoa ylläpitää mainetta, että olin hieno\nnainen, kun se tomppeli jätti minut leskeksi. Minulla ei ollut muuta\nkuin kaksi tyhjää kättä ja jos olisin kuullut äitini ja sisareni\nneuvoja, niin olisin myynyt itseni parista frangista.\n\nMutta minä olin viisaampi, kuin kaikki muut yhteensä. Minä tiesin, että\nse päivä oli tuleva, jolloin Aleksanteri tekisi minut kuningattareksi!\nJa se päivä on nyt tullut, minä olen tullut päämaaliini.\n\n— Niin, nyt olet sinä, tuhat tulimmaista, tullut päämaaliisi! vastasi\nNicodem ja heitti papyrossinsa maahan. — Enkös minä ole uskollisesti\nsinua auttanut, häh? Hyvät työt ansaitsevat aina palkkansa...\n\n— No, olenhan minäkin kohottanut sinut vahtimestarista luutnantiksi\nihan kädenkäänteessä! tokasi Draga. — Olenhan aina noudattanut\nmielitekojasi ja täyttänyt taskusi rahoilla.\n\n— Velkojani ahdistelevat minua nyt, juutalaiset, joilta olen lainannut,\ntahtovat nyt omansa takaisin, kun sinusta on tullut kuningatar; olen\njo tarpeeksi syöttänyt heitä kauniilla lupauksilla, ja nyt tarvitsen\nsatatuhatta frangia.\n\nDraga seisoi hetken hiljaa ja mietti itsekseen. Hänen silmänsä olivat\nkiinni, rintansa aaltoili sisällisestä liikutuksesta; näytti siltä,\nettä hän tällä hetkellä taisteli itsensä kanssa ja aikoi tehdä jonkun\nsuuren päätöksen.\n\n— Mennään tuonne kioskiin! kuiskasi hän veljelleen. — Minun täytyy\npuhua yksin sinun kanssasi, ett'ei kukaan saa kuulla, mitä minulla on\nsanottavaa; täällä saattaisi olla kuuntelija jonkun puun takana, mutta\ntuolla kioskissa saamme olla huoletta.\n\nDraga ja Nicodem astuivat nyt pieneen turkkilaiseen kioskiin. Se oli\nsiinä vielä niiltä ajoilta, kun maa kuului turkkilaisille, ja kun ei\nsiinä ollut ikkunoita, sillä valo tuli himmeäksi hiotusta lasista\nkatossa, niin oli se omiansa salaisille keskusteluille.\n\nDraga istuutui heti tultuaan turkkilaiselle sohvalle, Nicodem jäi\nseisomaan sisarensa eteen, miekkaansa nojaten. Hän katsoi odottavasti\nsisareen, sillä hän huomasi, että tämän mieli oli kuumeen tapaisessa\nkuohussa.\n\n— Veli, sai Draga sanotuksi ja hänen äänensä kuului vaan kuiskaukselta\ntuossa pienessä huoneessa, tänään tahdon ensi kerran osoittaa sinulle,\nettä pidän sinua parhaimpana ystävistäni, tahdon uskoa sinulle\nsalaisuuden, jonka tietää vaan kaksi henkeä, minä ja se mies, jota se\nkoskee.\n\nMutta, ennenkuin puhun, täytyy sinun vannoa vala, ett'eivät huulesi\nkoskaan aukene salaisuuttani ilmaisemaan.\n\n— Pitääkö minun sitte todellakin vannoa? kysyi Nicodem. No niin,\nkunniani kautta, sieluni autuuden kautta pidän salaisuutesi ikuisesti\nhaudattuna syvällä sydämessäni.\n\n— Olin aivan köyhä, kun tuo ihminen kuoli, jonka kanssa äitini\nhommasi minut yhteen — saadakseen ehkä muutaman kolikan, jolla voisi\nostaa viinaa itselleen, sillä tiedäthän, Nicodem, että äitimme oli\nauttamattomasti juoppouteen vaipunut...\n\n— Oli, keskeytti Nicodem sisarensa ivallisella äänellä — sano pikemmin,\nettä hän on...\n\n— Hiljaa, Jumalan tähden, hiljaa! huudahti Draga ja ojensi rukoillen\nkätensä edessään seisovaa Nicodemia kohti. — Äitimme on kuollut — hänen\ntäytyy olla meille kuollut. Oi, ei koskaan olisi kuningas voinut ottaa\nminua puolisokseen, jos emme jo ennakolta olisi kaikkialle levittäneet\nsitä tietoa, että eukko oli kuollut.\n\n— Mutta sitä ei hän nyt kuitenkaan ole, sanoi Nicodem. Irtolaisnaisena\nkulkee hän ympäri Serbiaa ja kuka tietää, missä kapakassa hän nytkin\nmakaa pöydän alla, viinaan kuolemaisillaan.\n\n— Niin, mitä se meitä liikuttaa! sanoi Draga kylmästi ja\nsydämettömästi. Tämä nainen ei ole enää olemassa minulle ja vaikka hän\njossain syrjäkapakassa kertoisi, että hän on kuningatar Dragan äiti,\nniin sanoisin hänelle vasten silmiä, että hän valehtelee ja antaisin\nhänet mielivikaisena sulkea hullujenhuoneeseen.\n\nÄänettömällä nyökkäyksellä osoitti Nicodem hyväksyvänsä tämän tuuman.\nSen sijaan sanoi hän, kierrellen vaaleanpunaisia viiksiään:\n\n— Jatka, sisar kulta, aioit varmaan uskoa minulle elämäsi salaisuuden!\n\n— Niin, elämäni salaisuuden! kuiskasi Draga. — Ei kukaan voi\naavistaa, kuinka se on kiusannut minua aina siitä päivästä lähtien\nkuin se tapahtui, ja vielä tälläkin hetkellä se minua tuskittaa.\nOlin rutiköyhäksi tullut mieheni kuoleman jälkeen, mutta minulla oli\nonnea. Kuningatar Natalia sai kuulla hätäni. Hän oli hyväsydäminen,\nja kun eräänä päivänä polvistuin hänen edessänsä, hänen kirkkoon\nmennessä ja ojensin hänelle anomuskirjan, keskusteli hän minun kanssani\npitemmän aikaa. Ja lähdettyään hänen luotansa, sain nimityksen hänen\nhovinaisekseen...\n\n— Sinua ei silloin vähän kadehdittu, rakas sisar, sanoi Nicodem, sillä\nsilloinhan elämänurasi alkoi.\n\n— Silloin alkoi myöskin minun tuskani, vastasi Draga, ja hänen tummat\nsilmänsä leimusivat. — Minä vannon sinulle veliseni, että kun tulin\nhoviin, olin vielä — neitsyt. Niin, katso vaan minuun kummastuneena,\nleski ja kumminkin neitsyt! Sillä en koskaan ollut Maschinin todellinen\nvaimo, en koskaan ollut hänen kanssaan lähemmässä yhteydessä. Sentähden\nolinkin säilyttänyt neitseellisen kauneuteni, enkä koskaan ollut niin\ntoivottu, kuin _hän_ — ensikerran minut näki.\n\n— Kuka? kysyi Nicodem, kumartuen sisarensa puoleen. Draga avasi\nhuulensa, tahtoi puhua, mutta ei saanut sanaakaan suusta, väristys\nvaltasi hänen ruumiinsa, hän hypähtyi äkkiä, katseli tutkivin silmin\nympärilleen kioskissa, ja heittäytyen veljensä syliin sai hän vaan\nvaivoin sanotuksi:\n\n— En uskalla nimeä mainita — tästä ainoasta sanasta riippuu Dragan koko\nonni — voi minua, jos Aleksanteri joskus saisi salaisuuteni tietää, jos\nnyt, juuri nyt petturi kuulisi meidän puheemme...\n\n— Ei täällä ole ketään petturia! vastasi Nicodem, antaen silmäystensä\nkulkea kioskin yli. — Puhu siis, sisar, täällä sinua kuulee ainoastaan\nJumala ja minä, sinun uskollinen veljesi!\n\nHuokaus kohosi Dragan rinnasta, sitte hän punastui, sillä ne muistot,\njotka samalla heräsivät hänen sielussansa, saattoivat häpeän punan\nhehkumaan hänen poskillansa.\n\n— Minä olen pettänyt kuningatar Natalian, joka oli minun hyväntekijäni,\nlausui hän murtuneella äänellä, katseensa lattiaan luoden. — Olen\npalkinnut hänet kiittämättömyydellä, mutta taivaan Jumala on\ntodistajani, etten muuta voinut tehdä. — Täällä kioskissa, seitsemän\nvuotta sitten — tällä sohvalla istuin haaveksien kirjaa lukien,\nja ulkona puistossa lepäsi heinäkuun viileys... silloin yhtäkkiä\novi avautui, ja mies astui sisään — hän huomaa minut, näkee minun\nolevan yksinäni, hän päästää riemuhuudon, ja seuraavana hetkenä on\nhän kietonut käsivartensa ympärilleni ja suudelmillaan melkeinpä\ntukehuttanut minut ja silloin — silloin olin kuningas Milanin\nrakastajatar.\n\nDraga vaipui sohvalle ja kätki kasvonsa sen tyynyihin. Vieläpä tunnoton\nNicodem seisoi siinä minutin hämmästyneenä, mutta sitte hänen sinisiin\nsilmiinsä tuli viekas ilme, ja hän tukahutti hymyilyn.\n\n— Vapauta minut, veljeni, jatkoi Draga, — kertomasta, mitä sitte\ntapahtui. No niin, suhteeni kuninkaaseen ei jäänyt ilman seurausta.\nPysyttelin kätkössä, niin kauan kuin mahdollista, sitte sanoin, että\nminun täytyi lähteä kotiin hoitamaan sairasta äitiäni, jätin hovin\nja syvimmässä salaisuudessa synnytin tytön. Annoin hänelle nimeksi —\nMilana.\n\n— Toivottavasti hän kuoli? kysyi Nicodem. — Sillä tosiaankin tuo tyttö\nvoisi tuottaa sinulle koko joukon ikävyyksiä.\n\n— Ei hän kuollut, enkä minä antanut hänen kuolla, vastasi Draga. — Minä\nrakastin sitä, sillä minä olin sen tuskalla synnyttänyt, minä rakastin\ntuota pientä olentoa, sillä minä sanoin itselleni: Kun tulen vanhaksi,\neikä minulla enää ole yhtään ystävää, kun kaikki luopuvat minusta,\nsilloin — silloin tahdon olla äitinä, lapseni rakkaudessa tahdon\npeilailla, hänen iloisessa puheessansa ja naurussansa etsiä lohdutusta,\nsilloin tahdon alkaa uutta elämätä, kunniallista, parempaa elämää.\n\nNiin ei kumminkaan saanut tapahtua. Turhamainen sydämeni ei tyytynyt\nlastenkamarin hiljaiseen riemuun. Istuessani pienen olennon kätkyeen\nääressä, kuulin valssin hurmaavia säveleitä, joita ehkä juuri silloin\nkaikui hovin saleissa, näin komeita herroja, hovin upeuden ja kaiken\nihanuuden. Tuo veti minut takaisin sinne, missä parhaimmat voittoni\nsaavuttaisin, ja — minä jätin äitimme toimeksi, hänen, joka yksin\ntiesi salaisuuteni, lähettää lapsi jonnekin maalle hyvien ihmisten\nhoidettavaksi. Minä lupasin hoidosta suorittaa oikein ruhtinaallisen\npalkkion.\n\nEn koskaan ole sitä hetkeä unhottava, jatkoi Draga hellällä äänellä,\njoka oli hänessä jotakin varsin harvinaista, — kun otin lapseltani\njäähyväiset. Minä hyväilin ja suutelin sitä ja sidoin sen kaulalle\nsilkkinauhan, johon kiinnitin kultasormuksen sinisine päärlyineen,\nsaman sormuksen, jota lapsena ollessani olin pitänyt. Sitte annoin\näitimme matkustaa lapsen mukana ja palasin itse hoviin.\n\nÄiti vakuutti minulle sittemmin, että oli hankkinut lapselle hyvän\nkodin, kumminkaan ei hän tahtonut sanoa, minnekkä oli lapsen vienyt,\nvaan väitti, että hänen täytyi sormet ristinkuvalla vannoa talonväelle,\nettei kenellekään ihmiselle ilmaisisi heidän nimeänsä, sillä he\ntahtoivat kasvattaa lasta omanansa. Ne rahat, jotka äidille annoin,\ntuskin koskaan ovat tulleet kasvatti vanhempain käsiin, vaan minä\naavistan, että äiti on ne juonut suuhunsa. Kuningas Milanille sanoin,\nettä lapsi oli kuollut.\n\n— No, etkö sitte koskaan enää ole kuullut lapsesta? kysyi Nicodem. —\nSehän oikeastaan olisi paras ratkaisu.\n\n— Niin, ehkä se olisi ollut parasta, vastasi Draga, pyyhkien silmiään.\n— Ja minä jo luulin, että tuo pieni olento tosiaankin oli löytänyt\noikean kotinsa taivaassa, missä orvoilla lapsilla on paras olla. Niin\nminä luulin, Nicodem, eilispäivään saakka, jolloin vihkimiseni tapahtui.\n\nTämän sanoessaan hypähti Draga sohvalta, meni aivan veljensä lähelle,\npani molemmat käsivartensa hänen hartioilleen, katsoen häneen\nepävarmasti ja sieluntuska silmissä hän jatkoi: Eilen — näin minä\nlapseni jälleen. Se äkkiä polvistui edessäni, kun kuninkaan rinnalla\nastuin tuomiokirkosta, Serbian otsakoriste kulmillani ja kuninkaan\nsormus sormessani. Hän rukoili minulta leipäpalasta, minä käännyin\nympäri — voi kauheata, sehän oli oma lapseni, joka polvistuen kohotti\npienen kätensä minua kohti ja antoi pienen sormuksen sinisine\npäärlyineen hohtaa loisteella, joka koski sydämeeni tavattoman\nkipeästi. Oi, ilman tuota sormustakin olisin lapseni tuntenut.\nSillä hänellä on minun piirteeni ja puhuu minun äänelläni, ja minun\nrinnassani alkoi sydän rajusti sykkiä, kaikki vereni tunkeutui\nsydämeen, enkä minä tietänyt, tulisinko mielipuoleksi pelosta vai\nsulkisinko lapsen syliini. Kohta musteni silmissäni, minä pyörryin ja\ntajuttomana vaivuin kuninkaan syliin.\n\nJa nyt, veljeni, rukoilen minä sinua, jatkoi Draga, kohottaen veljeänsä\nkohti ristiin pannut kätensä, — vapauta minut tuosta hirveästä\nkuumeesta, joka yöt päivät minua vaivaa, kun tiedän, että lapseni vielä\nelää. Sen täytynee vielä olla Belgradissa, se ehkä kaduilla harhailee.\n— Veliseni, hae se käsiisi ja kun olet sen löytänyt, niin...\n\n— Ja kun minä olen sen löytänyt, kysyi Nicodem viekkaasti, — mitä\nsitte... kaunis kuningatar?\n\n— Kätke se sitte, minä kyllä päätän mitä lapselle teemme, vastasi Draga.\n\n— Hyvä, sanoi Nicodem, — minä kyllä vapautan sinut lapsesta, voit\nluottaa minuun täydellisesti, mutta ilman palkkaa ei tehdä mitään\ntyötä! Kuuleppas, sisar kulta, tässä on minulla oivallinen tilaisuus\nkerta kaikkiaan päästä pulasta — maksa minulle 500,000 frangia, silloin\net tarvitse lastasi pelätä.\n\nDraga otti askeleen taaksepäin. Hän rypisti kulmakarvojaan ja niiden\nalta hän heitti veljeensä musertavan katseen.\n\n— Vai sentähden olet minun antanut paljastaa salaisuuteni! huudahti hän\nkiukusta vapisevalla äänellä. — Siksi vannoit minulle valasi, — että\nnyt pitäisit minua ruuvipenkissä! Pois tyköäni, sinä ilkeä konna!\n\n— Kuningattaren veljenä voin myöskin sallia olevani konna, nauroi nuori\nupseeri hänelle vasten naamaa. Muutoin, sisar kulta, älkäämme kauemmin\nriidelkö. Minä tarvitsen 500,000 frangia, pieni ranskalainen nainen on\nnäet pannut pääni pyörälle. Ja tuo suloinen olento tahtoo — kultaa.\nJollet maksa puolta miljoonaa, minkä tarvitsen, niin kyllä saan sen\nkuningas Aleksanterilta; en tarvitse muuta, kuin kerron hänelle pienen\nhauskan jutun hänen kuninkaallisesta isästänsä ja kauniista Draga\nnimisestä hovinaisesta...\n\n— Sinä katala! huusi Draga. — Tahdotko nyt hävittää sen, minkä vaivalla\nolen rakentanut? Mieletön, sinähän hävität oman onnesi!\n\n— Mahdollista, vastasi Nicodem, kevytmielisesti kohauttaen\nolkapäitänsä, — mutta 500,000 frangia minä tarvitsen — ja sinun pitää\nne minulle hankkia, sisar kulta.\n\n— Armeliaisuutta, Nicodem! huusi Draga ja väänteli käsiään — Minä\nen voi sinulle antaa rahoja, vaikka tahtoisin. Elä meitä molempia\nperikatoon syökse! En mitenkään uskalla puhua Aleksanterin kanssa\ntuommoisesta summasta — en ainakaan nyt, kun vasta on toinen päivä\nnaimisemme jälkeen. Etkö siis älyä, että minulta pyydät mahdottomia!\n\n— Ei mikään ole mahdotonta, kun vaan kuningatar sen tahtoo, jatkoi\nNicodem, äänessä taipumaton uhma. — Minä annan sinulle hyvän neuvon,\nkuiskasi hän Dragan korvaan. — Päätä vaan, niin omistat miljoonia!\nMuutoin pitäähän sinun käsittää, että taskusi tulee olla mynttiä\ntäynnä, jotta olisit varma kuninkaallisen hovin kaikkien olentojen\nuskollisuudesta. Kullalla heidät kaikki saadaan ostetuiksi. Sirottele\nsiis kultaa ympärillesi, sisar kulta, niin kyllä sitte myös kultaa\nansaitset.\n\n— Sirottele kultaa ympärillesi? — Jaa, olisihan oivallista, jos sen\nvoisin tehdä, kuiskasi Draga, mutta en nyt älyä yhtään keinoa, miten\nkultaa haltuuni saisin.\n\nSilloin tarttui Nicodem sisarensa käteen ja veti hänet lähelle itseänsä.\n\n— Etkö nähnyt Aleksanterin päässä ihanata kruunua, sanoi Nicodem\nkuiskaten, — silloin kun Aleksanteri seisoi alttarin edessä? — Minä\nvannon sinulle, etten hetkeksikään kääntänyt katsettani tuosta\nkruunusta, en nähnyt mitään muuta kuin juveleja, rubineja, sahreja,\nametisteja, — oi, mikä suunnaton rikkaus! Ja silloin minä ajattelin\n— tuhat tulimaista, mitä varten siinä juuri tarvitaan oikeita kiviä.\nVoi sitä rahan paljoutta, mikä saataisiin, jos noiden oikeiden kivien\nsijaan pantaisiin väärät! —\n\n— Sinä olet suuri lurjus, Nicodem! huudahti Draga vavisten, mutta\nsamalla myöskin ahneus leimahti hänen silmissänsä. — Niin, sinä olet\noikeassa, vääriä kiviä oikeiden sijaan! Mutta, missä saadaan tuo työ\ntehdyksi? Ei ainakaan täällä, sillä silloin tulisimme kiikkiin. — Mitä\nsanoitkaan, Nicodem? — Haa, tuon tuuman on itse paholainen päähäsi\npannut! Me muutamme Serbian kuningaskruunun rahaksi ja niillä me\nlahjomme Belgradin ja koko Serbian!\n\n— Nyt sinusta pidän, sisar, huudahti Nicodem inhottavasti nauraen. — Ja\njos olet viisas, niin ryhdymme heti toimeen!\n\n— Jaa, jo ensi yönä! vastasi Draga yhtä kiihkeänä kuin veljensä.\n\n— Minä jätän sinulle kruunun, vaikkapa minun täytyisi varastaa se\nAleksanterin päästä, mutta se on hyvässä säilyssä, valtaistuinhuoneen\nrautakaapissa, johon yksin Aleksanterilla on avain, ja se on hänellä\naina mukanansa.\n\n— Sinun täytyy se varastaa ja sitte jättää kruunu minulle! Missä odotan\nsinua?\n\n— Tässä kioskissa, keskiyön aikaan.\n\n— Hyvä, ja niin pian kuin Serbian ihana kruunu on käsissäni, vien sen\nWieniin. Siellä irroitan kivet ja annan taitavan kultasepän yöllä\nkiinnittää väärät mutta oikeat — ne muutan minä rahaksi ja annan ne\nkaikki sinulle, lukuunottamatta puolta miljoonaa, jotka sinun pitää\nminulle antaa.\n\n- Oikeinpa vapisen ajatellessani, että matkalla joku voi sinulta\nkruunun varastaa, sanoi Draga. Mitä tietä aiot matkustaa?\n\n— Minä matkustan Budapestin kautta Wieniin ja koko matkalla en jätä\nvierestäni kruunua, jota aion säilyttää nahkalaukussani. Ha, ha,\ntahtoisinpa nähdä, uskaltaako joku riistää sen minulta.\n\nTuskin oli hän nämä sanat sanonut, kun Draga äkkiä säpsähti. Hän\ntarttui lujasti kiinni Nicodemiin ja katseli tuskallisesti tutkistellen\nympäri huonetta.\n\n— Kuinka on sinun laitasi? kysyi Nicodem.\n\n— Ei mitään, oi, ei se ole mitään! vastasi Draga. — Minä luulin vaan,\n— kiihottuneet hermoni vaan minulle uskottelivat. Olin kuulevinani\npilkkanaurua.\n\n— Taisin itse nauraa, vastasi Nicodem. Kaikessa tapauksessa voit olla\naivan tyyni. Olemmehan täällä aivan yksin. Siis — keskiyönä odotan\nsinua täällä, sisar kulta.\n\n— No, entäs lapsi sitte? kysyi häneltä Draga. — Kuinka on käypä pikku\nMilanan, tuon synnin ja tuskan lapsen?\n\n— Siitä kyllä otan selvän ennen lähtöäni; ei ollenkaan ole Belgradissa\nvaikeata päästä lasten jälille, jotka orpoina vetelehtivät kaduilla ja\nsaavat kerjuulla elättää henkensä. Kun vaan saan lapsen käsiini, vien\nsen mukanani Wieniin, ja siellä kyllä siitä pääsen erilleni, niin ettet\nenää tarvitse kuulla lapsesta puhuttavan.\n\n— Hyvästi sitte, veljeni! sanoi Draga. — On jo aika palata kuninkaan\nluokse. Hän minua kiihkeästi rakastaa, sentähden hän myöhemmin täyttää\njok'ikisen toivomukseni, jonka hän lukee silmistäni. — Minä en pelkää\nmitään, Nicodem, me seisomme lujalla pohjalla, niin lujalla, etteivät\nMustat vuoret voi lujemmin seistä! Pysy minulle uskollisena, niin olet\nkaikki saavuttava, mitä ihminen voi täällä maailmassa voittaa.\n\nDraga puristi vielä kerran hänen kättänsä, vaikkapa hiukan\nvastahakoisesti, sillä hän muisti äkkiä, kuinka tuo kurja oli uhannut\nilmaista hänen salaisuutensa. Seuraavassa hetkessä oli hän lähtenyt\nkioskista. Nicodem, joka vielä viipyi hetkisen, kierteli tyytyväisenä\nviiksiänsä ja sytyttäen paperossia hän mutisi:\n\n— Todellakin nyt saan viettää ihania päiviä kauniissa\nkeisarikaupungissa sinisen Tonavan varrella! Pikku Ninette, kaunis\nranskattareni, joka jo parin viikon ajan on täällä Belgradissa\nmajaillut, lentää, kohta kaulaani ihastuksesta, kun hänelle kerron,\nettä hän nyt on saava kaikki, mitä ikänä haluaa.\n\n— Onpa todellakin edullista olla kuningattaren veljenä!\n\nJa ole vaan tyven, pikku sisar, ole vaan tyven. Nuo puoli miljoonaa\nfrangia on vasta alkua. Minä kyllä vielä monta kertaa olen iskevä\nsuontasi, kunnes ei enää pisaratakaan verta lähde. Nyt on minulla\nsinut kynsissäni, salaisuudellasi olet heittäytynyt minun valtaani! —\nMitä hän sanoikaan lähtiessään? Kaikki olen saavuttava, \"kaikki, mitä\nihminen voi täällä maailmassa voittaa!\" Ha, ha, miksi en minä voisi\ntulla Serbian kuninkaaksi, kun Aleksanteri, tuo kurja, ei enää ole\nolemassa?...\n\nJaa, tuo on päämääräni, johon Dragan täytyy minut kohottaa! — Nicodem\nI... Eläköön Serbian tuleva kuningas — hurraa!\n\nNäissä kunnianhimoisissa aikeissa lähti Dragan yhtävertainen veli\nkioskista, joka nyt oli aivan autio ja tyhjä.\n\nEksynyt mehiläinen surisi huoneessa turhaan pyrkien ulos vapauteen.\nVillit köynnösruusut, jotka kiemurtelivat lasisen katon ylitse,\nnostivat ikäänkuin kuunnellakseen pieniä vaaleanpunaisia kukkapäitään.\n\nMutta ei, — vielä toinenkin ääni kuului, ääni kuten petoeläimen, joka\non kauvan ollut vankeudessa, vapautuu kahleista ja nousee ylös — ja\ntuolta sohvan alta tulee näkyviin ihmisen pää, kasvonpiirteet terävät\nja rohkeat, tukka ja parta mustat, hoikka miehekäs ruumis ryömii esiin\npiilostaan, jossa se on liikkumatonna maannut useita tunteja. Hän\nvenyttää itseään, ja kalpeat huulensa vetäytyvät pilkkanauruun.\n\nRuskea, miehekäs nyrkki tarttuu miekan kahvaan, jota kantaa\nalbanialaispukuun puettu mies ja terävä ääni lausuu:\n\n— Serbian kruunu! — Ei, et sinä vielä ole tuhlannut sen raha-arvoa. —\nTuhat kertaa ennemmin saa se sitte joutua minun — Demeter Banjalukin —\nkäsiin!...\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\nEi sinun pidä tappaman!\n\n\nSynkkinä kohoavat vuorten mustat kalliot Serbian ikivanhoissa\ntammimetsissä kuin mykät vahdit, valmiina musertamaan jokaisen, joka\nvaan uskaltaisi tehdä väkivaltaa tuolle pyhälle puulle.\n\nYö levittää synkän vaippansa yli jylhärotkoisen maiseman. Tuulenpuuska\nsuhisee puiden oksissa — on kuin suuri huokaus tunkeutuisi metsän\nsyvyydestä.\n\nKuu kätkeytyy pilvien taakse, jotka äärettömän peitteen tavoin\nriippuvat repaleisina taivaalta. Ei yksikään tähti loista, ja vain\njoskus lammikossa säkenöi virvatuli, tanssien suon ylitse ja häviten.\n\nTuolla synkässä vuorimetsässä nojautuu puuta vasten — Genia von\nSandorf. Hänen kalpeat kasvonsa on kärsimys rumentanut, suuret silmät\npuhuvat sanomatonta sieluntuskaa. Hän nytkähtelee pelosta, kun\nsisilisko hypähtää kuivilla lehdillä tahi orava kiitää ylös puuhun\naivan hänen vieressänsä.\n\nIkivanha tammi, jonka rosoista runkoa vastaan kaunis, nuori tyttö\nlepää, kumartaa Genian pään ylitse ikäänkuin surevia oksiansa.\n\nVanha tammi on ollut hirveän ilkityön todistajana, se on itsekin siihen\nsaanut ottaa osaa. Sen on täytynyt nähdä kuinka Jovan ja Karla eversti\nMaschinin toimesta kostivat luullulle petturille, sillä tammeen oli\ntyttö sidottu kolmenkertaisilla kahleilla.\n\nHänen käsivartensa ovat pitkin runkoa kurotetut, mutta kädet ovat\nkumminkin nuoralla toisiinsa sidotut. Myöskin ovat jalat tammeen\nsidotut ja sitäpaitsi ihmiset ilkeydessään sitoivat vyötäryksen tammeen\nvahvalla nuoralla.\n\nTurhaan oli Genia rukoillut Jovaa ja Karlaa irrottamaan hänet, mutta\nhän tuskin oli kyennyt sanaakaan sanomaan.\n\n— Petturi, oli Jovan hänelle huutanut, parempaa kohtaloa et ole\nansainnut! Karla taas sylki häntä silmiin ja halveksien lähti hänen\nluotansa.\n\nJa kumminkaan he eivät olleet huonoja ihmisiä, he vaan arvelivat\ntoimivansa kuin rehelliset, oikeat serbialaiset ainakin, kun olivat\nsiitä vakuutettuja, että tuo suloinen olento oli häväissyt Serbian\nkunniata ja syössyt eversti Maschinin ja muut upseerit, jotka eilen\nvangittiin, turmioon.\n\nNuo peljättävät ihmiset poistuivat ja jättivät Genian metsän synkkään\nyksinäisyyteen ja kaikkiin vuoriseudun kauhuihin, jotka päivällä\nkätkeytyvät puiden taakse, väijyvät kallioiden onkaloissa, mutta öisin\nkuljeskelevat aavemaisina olennoina.\n\nKaksitoista pitkää tuntia oli Genia ristillään kitunut, on nimittäin\nhänelle lohduttavaista saada verrata kärsimyksiään Vapahtajan\nkärsimyksiin, joka hänkin oli syyttömänä ristinpuulla kärsinyt. Niin\nluuli Geniakin kuolevansa.\n\nTurhaan hän vielä kerran koetti irrottaa kahleitansa, mutta oi, ne ovat\nsiksi vahvat, ettei hän heikoilla voimillansa kykene vapautumaan ja\nodottaa vaan kuolemata.\n\n— Oi, jospa kuolema tulisi minut vapauttamaan! uikuttaa hän. — Mitä\nsanonkaan! Ei, rakas Jumala, vapauta Stefan ja anna minun kuolla\nhänen puolestansa! Ja kumminkin tahtoisin niin mielelläni kuolla,\njatkoi hän, samalla kuin kyyneleet pusertuivat hänen silmistänsä, —\nelää todistaakseni syyttömyyteni, sillä minä en tahdo, että Genia von\nSandorfin nimi ikuisesti kirouksella mainitaan. Jo tahtoisin seistä\nniiden ihmisten edessä, jotka ovat minut petturiksi leimanneet. Voi,\nminkä kauhean laudanpalasen sitoivat selkääni! Miks'et myrskytuuli\nirrota sitä, miks'et poista minusta häpeän tahraa.\n\nLaudanpalasen? — Jova ja Karla olivat hänen selkäänsä sitoneet\nlaudanpalasen ja siihen kirjottaneet:\n\n \"Noin kuolee Serbian petturi, noin kuolee kuningatar Dragan elukka!\n Kirottu olkoon Genia von Sandorf — hän on kohtalonsa ansainnut.\n\n Joka tämän ruumiin tapaa, kulkekoon ohitse rukousta lukematta,\n jättämättä häntä maan haltuun!\n\n Raadelkoot Mustien vuorten korppikotkat petturin ruumiin!\"\n\nMonta monituista kertaa oli Genia koettanut irrottaa tuota häpeällistä\ntaulua.\n\nNytkin hän painoi päänsä alas ja koetti hampaillaan tavottaa nuoraa,\nsen poikki purrakseen ja siten pudottaakseen taulun maahan.\n\nMutta Jovan Radac oli kyllä huolta pitänyt siitä, että tämä oli\nmahdotonta, ja epätoivossa nyyhkyttäen täytyi Genian taaskin luopua\nyrityksestänsä. Tässä tilassa lensivät hänen ajatuksensa vanhempainsa\nkotiin.\n\n— Oi Jumala, mitä hän oli tehnyt? Eikö hän itsessään tehnyt muuta\nrikosta vanhempiaan kohtaan, kun hän äänettömänä, salaa hiipi pois\nheidän luotansa. Vain pienen kirjelapun oli hän jättänyt jälkeensä,\npyytäen siinä, ettei isä eikä äiti olisi huolissaan hänen kohtalostaan.\nHän kyllä palaisi, kun oli täyttänyt aiotun tehtävänsä.\n\nKuinka nyt vanhemmat mahtoivat epätoivoisina etsiä häntä!\n\nMutta, millä kauhulla täyttyisi heidän sydämet, jos he vaan\naavistaisivat, miksi heidän rakkaan lapsensa kohtalo oli muodostunut! —\n\nOllessaan puuhun sidottuna oli Genia yhtämittaa huutanut apua. Mutta,\nkukapa olisi häntä täällä kuullut? Kuuleppas! — Kovaa haukuntaa\nkuuluu kallion takaa, jonka hän aivan selvästi voi erottaa koko\nalastomuudessansa. Ei mitenkään koira voinut noin haukkua. Susi noin\nhaukkui, ruskea susi, joka vieläkin oleskelee Serbian metsissä ja\nhämärässä jättää luolansa, lähteäksensä saalista etsimään.\n\nVeri hyytyi Genian suonissa, ja hiukset yrittivät pöyristyä, kun hän\nhuomasi jättiläismäisen suden katselevan pelokkailla silmillään ja\nsitte suurin hyppäyksin juoksevan takaisin metsään.\n\n— Taivaan Jumala, elä anna suden raadella minua, rukoili Genia tuskasta\nmielettömänä. — Hän kuuli pensaissa ratisevan. Ehkäpä tunkeutui susi\nsitä tietä, ehkäpä se vainui saalistansa. Ehkäpä —\n\n— Kaikkivaltias Jumala, huudahti hän, nähdessään suden punertavat\nsilmät suuntautuvan häntä kohden, sillä suden suippo pää pistäytyi nyt\nesiin pensaista, jotka olivat ainoastaan kymmenen askeleen päässä.\n\nVarovasti katsoi susi häneen tullakseen vakuutetuksi, saattoiko uhri\npuolustautua, sillä pedot ovat samalla suuria pelkureita, pelkäävät\nkeppiä yhtä paljon kuin miekkaa tahi kuulaa.\n\nMutta, voi, Genia ei kyennyt puolustautua, sillä kädet ja jalat olivat\nsidotut, ja hän oli auttamattomasti jätetty oman onnensa nojaan.\n\nLaiha, takkuinen eläin kohottautui kyykkyasennostaan. Se tuli häntä\nkohden ja teki puun ympäri yhä ahtaampia kierroksia.\n\nGenia tunsi, kuinka tuskan hiki tihkui otsasta, kuinka jalat vapisivat\nja jo puutuneet käsivarret värähtelivät. Ja yhtä kaikki hän vielä\nkerran epätoivon koko voimalla yritti katkaista nuorat. Sillä hän\ntahtoi paeta, pelastautua uuden vihollisen kynsistä...\n\nMutta juuri kuin susi aikoi hyökätä hänen kimppuunsa, terävillä\nhampaillaan puremaan poikki hänen kurkkunsa, kaikui äkkiä ihmisääni\npensaikosta, ja samassa silmänräpäyksessä viskautui peto syrjään ja\npakeni pelokkaana.\n\n— Ihmisiä, ihmisiä! riemuitsi Genia sydämessänsä. — Vihdoinkin tulee\napu! Sinä taivaan hyvä Jumala, minä kiitän sinua, ettet ole hyljännyt\nlastasi, kääntänyt kasvojasi tyköäni!\n\nNyt minut vapautetaan, ja minä tulen pelastetuksi, jotta taas\nvuorostani voin pelastaa Stefan Naumovitschin.\n\nPensaat väistyivät tieltä, ja pieni mies, pitkään vaippaan puettu,\nesiintyi.\n\nJo tahtoi Genia rukoilla häneltä apua, kun äkkiä ajatus antoi hänelle\nparemman neuvon.\n\nEi, ensin tahtoi Genia tietää, mikä tarkotus oli miehen tuonut metsään.\n\nOlikohan tuo hyvä ihminen? Tahtoiko tuo todellakin häntä auttaa\nepäitsekkäästä vai vaatisiko jälkeenpäin avustansa hirvittävän palkan?\n\nSekuntia myöhemmin hengitti hän taas vapaammin, sillä hän näki, että\ntuo mies ei ollut yksin, vaan talutti pientä lasta, ja missä lapsi\non mukana, siellä — niin arveli Genia — ei inhimillinen kehnous voi\nvehkeillä, silloin vaan lempeät rakkauden tunteet vallitsevat.\n\nSillä kukapa ei lasta rakastaisi, ja kukapa sen nähden tahtoisi tehdä\nhalpamielisesti?\n\nLapsi, jota vaippaan puettu mies talutti, oli pieni, rääsyinen tyttö.\n\nKuuvalo, joka nyt pilkisti puiden lehtien lomitse, salli Genian\njotenkin hyvin havaita molemmat olennot.\n\nMitäpä mies aikoi tehdä lapselle metsässä? Miksi oli hän tuonut lapsen\nmukanaan tähän autioon seutuun?\n\nGenia pidätti henkeänsä, ettei ilmaisisi itseänsä, hän painautui\nvieläkin lähemmäksi tammea, ettei vaan näyttäytyisi kuunvalossa.\n\nMies kulki hänen ohitsensa, lapsi noin viidentoista askeleen päässä.\nKaikeksi onneksi ei mies Geniata huomannut.\n\nGenia saattoi nähdä ainoastaan miehen kasvon piirteet sivulta päin.\nKasvot olivat nuorekkaat, vaaleitten viiksien koristamat.\n\nSamassa silmänräpäyksessä kun he kulkivat Genian ohitse, kuuli tämä,\nkuinka lapsi sanoi miehelle:\n\n— Minnekkä viet minut? Emmekö vielä ole saapuneet äidin luokse?\nLupasithan viedä minut äidin luokse!\n\n— Tuonne kalliolle meidän ensin täytyy tulla, vastasi mies, äänessään\nvastenmielinen sointu. — Sitte olet äitisi luona.\n\nGenia tunsi pistoksen sydämessään.\n\nSanat kuuluivat niin pilkallisilta miehen huulilta. Eikä hän arvellut\nensimäistä kertaa kuulevansa tuota ääntä.\n\nHän tiesi vieläpä aivan varmasti kuulleensa tuon ylpeän äänenpainon.\nMutta missä — missä? Tällä hetkellä oli hänen mahdotonta sitä muistaa,\nhetkellä, jolloin raju mielenliikutus täytti hänen rintansa.\n\nEttä mies oli valheen lausunut, siitä oli Genia heti vakuutettu, sillä\nkallion takana ei ollut yhtään ihmisasuntoa, missä tytön äiti olisi\nasunut.\n\nGenia näki, kuinka mies nousi ylös kalliota lapsen kanssa. Hän luuli\nensin, että mies taas laskeutuisi kallion toiselle puolelle, mutta\nkalliolle hän jäikin seisomaan.\n\nKuu pilkisti pilvien takaa ja valaisi aavemaisella, kalpealla valollaan\nkamalata, synkkää kalliota ja miehen sekä lapsen piirteet selvästi\nkuvastuivat tummalla pohjalla. Tuuli ikäänkuin nyyhkytti ja valitteli\npuiden oksissa ja lehdissä.\n\nGenia tunsi rajua tuskaa sydämessänsä, häneen ei koskenut enää oma\nkohtalonsa, vaan tuon pienen tytön, joka kalliolla seisoi oudon miehen\nvieressä. Pöyristys valtasi hänen mielensä. Hän ei tietänyt miksi,\nmutta yht'äkkiä hän rukoili Jumalaa sydämessänsä, auttamaan tuota lasta\nja armahtamaan.\n\nSeuraavien minuuttien kuluessa täytyi hänen aavistustensa toteutua. Hän\nnäki nimittäin, kuinka mies äkkiä tarttui tytön molempiin käsiin ja\npakotti hänen laskeutumaan polvilleen.\n\n— Polvillesi! sanoi mies käskevällä äänellä peljästyneelle lapselle,\njoka kauhusta ei kyennyt sanaakaan virkkamaan. — Rukoile nyt viimeinen\nrukouksesi, sillä sinun täytyy kuolla!\n\n— Armelias Jumala! kuiskasi Genia. Tuo peto, kurja aikoo murhata\nsuojattoman lapsen! Voiko ihminen katalampaa tekoa tehdä!\n\n— Ja miksi minun täytyy kuolla? kysyi pikku tyttö vapisevalla äänellä,\nenhän minä mitään pahaa ole tehnyt.\n\n— Elä kysy! ärjäsi mies. Sinun täytyy kuolla, koska olet toisten\ntiellä. Ei tässä tarvita pitkiä puheita, saat kuulan otsaasi ja\nsitten sysään sinut alas kalliolta. Laskeudu polvillesi aivan kallion\nreunalle, tuonne ulommaksi!\n\nTuskasta väristen ryömi lapsi parka, jonka suloiset, mustien kiharoiden\nympäröimät kasvot Genia nyt aivan selvästi saattoi erottaa, kallion\njyrkimmälle reunalle, yhä heittäen aran katseensa murhaajaan, joka\noli heittänyt vaipan päältänsä. Voi, tuo mies ei ollutkaan tavallinen\nkuljeksiva ryöväri, vaan upseeri.\n\nÄkkiä älysi Genia, missä hän oli aikaisemmin nähnyt nuo ylpeät, julkeat\nkasvot vaaleanpunaisine viiksineen.\n\nTuo oli sama upseeri, joka mustalla oriilla oli ajaa karauttanut\ntuomiokirkolle, Stefan Naumovitschia vangitsemaan. — Hän oli Nicodem\nLunjevica, kuningatar Dragan veli, ja sama mies aikoi nyt tehdä\nlapsenmurhan! Tuon lapsen laita mahtaa olla hyvin kummallista, arveli\nGenia.\n\nGenia kuuli revolverin hanan napsahtavan kohotessa ja näki murha-aseen\nsuuntautuvan lapsen otsaa kohden. Saattoi olla varma siitä, että kuula\nkyllä lopettaisi lapsen päivät.\n\nPikku tyttö purskahti äkkiä suonenvedontapaiseen itkuun. —\n\nEnhän minä ole mitään pahaa tehnyt! huusi hän toistamiseen. — Minä\npyysin sinulta vaan palasen leipää, sillä minun oli nälkä. Ja sinä\nsen sijaan kysyit, mistä sormuksen olin saanut, joka minulla oli\nsormessani. Sanoinhan minä, etten sitä ole varastanut, vaan on se\nminulla ollut niinkauvan kuin muistan. Voi, elä tapa minua, rakas\nupseeri, elä tapa minua!\n\nNicodem Lunjevica ei vastannut lapsen sydäntäsärkevään rukoukseen.\nVielä sekunti, ja tuo ilkityö olisi ollut valmis.\n\nGenia joutui kokonaan tunteittensa valtaan, omaa kuolemataan\npelkäämättä hän huusi kovalla äänellä, joka hirvittävänä kaikui\nsynkässä metsässä:\n\n— Varo, Nicodem Lunjevica, ei edes sisarensa purppura kykene peittämään\ntuota viatonta verta, joka takertuu käsiisi! Varo, sillä joka lapsen\nmurhaa, on kirottu.\n\nKirottu! toisti kaiku kamalasti. Ja kirottu! vastasi metsä kaikkinensa.\n\nSilloin vaipui Nicodemin käsi, joka juuri oli ollut valmiina\nlaukaisemaan. Hän katseli arasti ympärilleen ja juoksi sitte kiireimmän\nkautta kallion toiselle puolelle ja hävisi nopeampaan kuin Genia edes\nsaattoi ajatella olevansa onnellinen, kun oli ihmishengen pelastanut,\nhän, joka itse oli avuton, puuhun sidottuna, oli saavuttanut loistavan\nvoiton pimeyden vallasta.\n\nLapsi oli vielä polvillaan, hän ei vielä ollut selvillä siitä, mitenkä\npeljättävä murhamies äkkiä oli hävinnyt.\n\nLapsi piti kumminkin yhä vielä kätensä ristissä ja katseli taivasta\nkohden, missä — Genia oli näkevinään siinä Jumalan antaman merkin —\nystävällinen, kirkas tähti näyttäytyi.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\nMustien vuorten ryövärien joukossa.\n\n\nLapsi, lapsi! huusi nyt Genia ilosta vapisevalla äänellä, antaessaan\nsille niin ystävällisen ja hellän soinnin kuin mahdollista, ettei vaan\npeljättäisi pienokaista. — Lapsi, tule tänne, tule tänne, minä odotan\nsinua!\n\nPikku tyttö nousi ylös ja katseli ympärilleen. Hän nähtävästi ei voinut\nkuulla, mistä ystävällinen ääni kuului.\n\n— Kuka minua huutaa? kysyi tyttö. — Hyvät, siivot ihmisetkö? Oi, täällä\nmetsässä on niin synkkää ja kalliot ovat jyrkät.\n\nAstu varovasti alas, suloinen lapsi! kehotti häntä Genia hellästi kuin\näiti. Elä putoa! Tule tänne, täällä minä olen tässä puussa.\n\nPikku tyttö oli kulkenut Genian ääntä kohden. Hän oli poistunut\nkalliolta ja kiireesti hän nyt hiipi tummien jättiläispuiden ohitse\nsille paikalle, missä Genia oli.\n\nVielä kerran huusi pikku tyttö:\n\n— Missä sinä olet, lempeä ääni?\n\nGenia vastasi:\n\n— Täällä, täällä olen! Oi Jumalani, sinä olet pelastettu, lapsukaiseni,\nainakin kaikkein pahimmasta.\n\nKummastuneena katseli lapsi Geniata, jonka hän näki nojaavan\npuuta vastaan eikä ymmärtänyt, että Genia oli sidottu. Vähääkään\narastelematta hiipi tyttö hänen puoleensa.\n\n— Sinä siis minua huusit? — Näitkö, kuinka ilkeä mies tahtoi minut\ntappaa, ampua kuoliaaksi.\n\n— Hiljaa nyt, lapsi? Emme vielä ole vaarasta päässeet, hän voi tulla\ntakaisin. Voi, en voi syleillä sinua, olen sidottu.\n\n— Sidottu? kysyi pienokainen, miks'et avaa nuoria?\n\n— Kun en voi, vastasi Genia. — Katsoppas, kuinka käsivarteni ja jalkani\novat puun runkoon sidotut.\n\nVoi, jos sormissasi olisi voimaa sen verran, että irrottaisit minut.\n\nLapset, jotka saavat pitää itsestänsä huolta, ovat tavallisesti paljoa\nkäytännöllisempiä kuin ne, jotka ovat äitinsä hemmottelemia.\n\n— Ehkäpä minä voin auttaa, huudahti pikku tyttö. Onhan minulla taskussa\npieni veitsi, jolla leipää leikkaan. Ole hyvin hiljaa liikkumatonna,\nniin koetan nuoran katkaista.\n\nKuusivuotias lapsi meni puunrungon taakse, ja Genia tunsi kohta tuon\npikku olennon käsien liikuttavan hänen käsiänsä.\n\n— Nuora on niin kovaa, valitti lapsi, ja veitsi tylsä. Mutta odota!\nEhkäpä paremmin onnistun hampaillani. Tiedä, että minulla on vahvat\nterävät hampaat, se johtuu siitä, että syön kovaa leipää...\n\nVaikka Genia oli surullisessa tilassa, täytyi hänen hymyillä.\n\n— Nyt olet vapaa, nuora on jo poikki. Koetappas liikuttaa käsivarsiasi,\nniin saat nähdä... Kas vaan, kuinka se onnistuu. Ja nyt irrotan jalkasi.\n\nParin minuutin kuluttua oli Genia vapaa, sillä lapsen oli onnistunut\navata solmut. Mutta nyt Genia kaatui maahan, sillä pitkällinen tuska\noli voimat kokonaan lamauttanut.\n\nGenia lepäsi siinä hetken liikkumattomana ja lapsi istuutui hänen\nviereensä, tarttui hänen käsiinsä ja katsoi häneen vilpittömästi.\n\n— Lapsi parka! sanoi Genia, vetäen pienokaisen lähemmäksi ja otti\nsyliinsä. — Eikö sinulla ole vanhempia?\n\n— Tarkotat varmaankin, onko minulla isä ja äiti? — Ei, niitä ei minulla\nkoskaan ole ollut:\n\n— Ei koskaan! — Geniata puistatti. Olento, jota ei isän silmä ole\nkoskaan katsellut, jonka kiharoita äidin käsi ei ole koskaan hyväillyt\n— voi kuinka surkuteltava olikaan tuollainen köyhä, hyljätty ihmislapsi!\n\n— Ja missä olet tähän saakka asunut? kysyi hän edelleen. — Jonkun luona\non sinun kuitenkin täytynyt olla. Kuka antoi sinulle ruokaa, missä\ntalossa oli vuoteesi?\n\n— Vanha rouva antoi minun syödä sitä ruokaa, mitä hänelle kerjäsin.\nMutta hän löi minua myöskin. Ja sitte joi hän niin paljon viinaa, että\nkerran hän jäi ojaan makaamaan maantien viereen, ja minä huusin, että\nhän nousisi ylös, mutta hän ei vaan kuullut puhettani.\n\n— Ehkäpä oli hän kuollut! huudahti Genia peljästyneenä. Olisit mennyt\nhakemaan ihmisiä avuksi.\n\n— Sen hän oli kieltänyt. En koskaan uskaltanut huutaa ihmisiä avuksi,\nkun hän oli juovuksissa ja kaatui, sillä hän sanoi, että ihmiset\nveisivät hänet työhuoneelle, jonnekka hän ei millään ehdolla halunnut.\nKun hän jäi ojaan makaamaan, olimme matkalla Belgradiin. Hän sanoi,\nettä minut siellä otettaisiin hyvin vastaan, siellä saisin kauniit\nvaatteet ja saisin ajaa vaunuissa, sitä varten lähti hän minua sinne\nviemään. Ja silloin ajattelin, että jos en heti pääsisi Belgradiin,\nannettaisiin vaatteet jollekin muulle lapselle, ja toinen tyttö saisi\nvaunuissa ajaa. Sen vuoksi juoksin heti tieheni ja annoin eukon ojassa\nmaata.\n\n— Entäs Belgradi sitten? — Kuinka siellä kävi?\n\n— Siellä kuljeskelin yhtä mittaa ja kerjäsin, kunnes tuo häijy mies\ntuli ja sanoi, että veisi minut äitini luokse, otti minut mukaansa\nmetsään, ja tuolla kalliolla hän tahtoi —\n\n— Niin, siitä et tarvitse puhua, minä näin kaikki. Kiitos Jumalan, että\nhän pelasti sinut tuon miehen kynsistä.\n\nMutta sanoppas, eikö vanhalla rouvalla ollut mitään nimeä? Oliko hän\nsinun äitisi?\n\n— Minun äitini? Ei, minä aina kutsuin häntä eukoksi ja muuta nimeä\nei hän koskaan suvainnut. Minä en hänestä koskaan pitänyt enkä ole\nollenkaan pahoillani siitä, että hän nyt ehkä lepää haudassa. Emmehän\nnyt mene hänen luoksensa. Olen ennemmin sinun luonasi, sinä olet niin\nkaunis ja niin kiltti.\n\nLapsi nojautui hellästi Geniaa vastaan, vavisten ajatellessaan, että\nehkä taas täytyisi hänestä erota.\n\n— Niin, sinun pitää pysyä luonani! huudahti Genia ja painoi suudelman\nhänen otsalleen. — Mutta joskaan eukolla ei ollut mitään nimeä, tahi\nsinä et sitä tuntenut, niin on kai sinulla joku nimi?\n\n— Nimeni on Milana, vastasi tyttö. — Eikös monella Serbian tytöllä ole\nsama nimi, onhan se sievä nimi?\n\n— Sangen sievä nimi, sanoi Genia. — Pidätkö minusta, pikku Milana?\n\nTämän kuullessaan heitti tyttö pienet käsivartensa pelastajansa ympäri,\nikäänkuin olisi tietänyt, että hänen oli Geniata kiittäminen hengestään.\n\n— Tule sitte! huudahti nuori paronitar. — Meidän täytyy lähteä, koettaa\npäästä tästä hirveästä metsästä ja löytää joku ihmisasunto. Täällä on\nniin kamalata. Ojenna minulle kätesi, Milana!\n\nMutta kun lapsen piti ojentaa Genialle kätensä, osotti se sen sijaan\nGenian selkää ja lausui:\n\n— Mikä taulu siinä on? Siinä on jotakin kirjotettuna.\n\nEllei olisi ollut niin pimeä vanhojen tammien alla, olisi pikku Milana\nhuomannut, että polttava puna kohosi hänen pelastajansa poskille.\nNopealla liikkeellä tempasi Genia taulun irti ja viskasi sen metsikköön.\n\n— Tule! huusi hän sitte lapselle melkeinpä ankaralla äänellä. — Löytyy\nilkeitä ihmisiä täällä maailmassa. Sen olet jo saanut kokea ja minä\nmyös.\n\nHe vaelsivat sitte yhdessä metsän läpi. Genia haki polkua, mutta ei\nvoinut semmoista löytää. Tuntui kuin metsä ei ollenkaan olisi tahtonut\nloppua ja että vanhat puujättiläiset eivät olisi tahtoneet päästää\ntyttöä eikä lasta käsistään. Yhä uusia jättiläisiä kohtasi heitä ja\nseutu tuli yhä epätasaisemmaksi, yhä kallioisemmaksi, peljättävämmäksi.\n\nMetsäpuro syöksyi alas pitkin vuoren seinämää ja vuodatti sisällyksensä\nkapeaan uomaan. Tätä pitkin he kulkivat.\n\nKapea aukko tuijotti heihin kallioiden välissä, mustana ja uhkaavana.\n\n— Hyi, huusi pikku Milana vavisten.\n\n— Siellä on varmaankin helvetin portti.\n\n— Helvetti on ainoastaan siellä, missä löytyy ilkeitä ihmisiä, vastasi\nnuori paronitar. — Elä pelkää! Etkö näe, että tähti, joka tuolla\nylhäällä loisti kauhusi hetkellä, vieläkin meitä seuraa...? Tule vaan\nmukanani solaan, Jumala on meitä oikein johdattava.\n\nNiin he sitten menivät kallioiden väliseen solaan. Mutta tuskin he\nolivat muutamia minuutteja kulkeneet tuota synkkää polkua, kun äkkiä,\nikäänkuin maasta nousten, useita rajunnäköisiä miehiä seisoi heidän\nedessänsä. Kiväärien piiput säkenöivät, eräs mies tähtäsi ja huusi\nkorskeasti:\n\n— Seis, ei yhtään askelta enää, muutoin ammun teidät!\n\n— Ryöväreitä! huokaili Genia vapisevalla äänellä. Oi, Jumala, tuo vielä\npuuttui.\n\nMutta pian hän rauhottui, katsoi ryöväreitä suoraan silmiin ja sanoi:\n\n— Saatte kernaasti tutkia vaatteeni, mutta ette löydä mitään arvokasta\nesinettä. Ja yksistään murhanhimosta ette toki meitä tappane. —\n\n— Miehet neuvottelivat hetkisen. He puhuivat kieltä, joka ei tuntunut\nolevan serbiankieltä, ehkäpä se oli jotakin mongerrusta, jonka itse\nolivat keksineet, etteivät vieraat ihmiset heitä ymmärtäisi. Sitte\nsanoi yksi heistä:\n\n— Vie heidät kapteenin luokse. Hän saa määrätä, mitä me niillä teemme!\nKaikessa tapauksessa täytyy meidän olla varovaisia ja välttää yllätystä.\n\n— Neiti, sanoi sitte sama mies, vielä nuori ja päivettynyt, Genialle, —\nme emme ole mitään murhaajia, jotka vaan huvin vuoksi tapamme; siitä ei\nkapteenimme olisi mielissään.\n\n— Mutta me emme voi päästää teitä vapaaksi, kun kerta olette tulleet\npiilopaikkaamme. Nyt sidotaan teidän silmänne ja viedään teidät\nkapteenin luokse.\n\nNäin sanoen veti hän taskustaan mustan silkkihuivin, sitoen sen Genian\nsilmille, joka ei myöskään vastustellut.\n\n— Teidän kapteeninne ei liene enemmän kuin ihminen, sanoi Genia. — Ehkä\non hän joku isä, ja silloin hän varmaankin meitä säälii. — No hyvä,\nviekää minut hänen luoksensa, minä tahdon puhua hänen kanssansa. Mutta\nmikä on hänen nimensä?\n\n— Mikäkö hänen nimensä? huudahti nuori ryöväri, ja hänen äänessään oli\nihastuksen kaikua. Hänen nimellään on Serbiassa peljättävä sointi,\nja Belgradin äidit peljättävät hänen nimellään lapsiansa nukkumaan.\nKapteenimme on nimeltään Banjaluki eli Mustien vuorten hallitsija.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\nUhkarohkea yritys.\n\n\nNuori ryöväri otti pikku Milanan käsivarrelleen ja ojensi toisen\nkätensä Genialle.\n\n— Elkää mitään peljätkö, neitiseni! sanoi hän kohteliaasti, jommoista\nei olisi tuommoiselta mieheltä odottanut. — Meillä on jotenkin\nvaivalloinen tie kuljettavana, mutta johdan teitä varmasti.\n\nGenia tunsi itsensä pois laahatuksi. Hänen sydämensä löi alussa\ntuskallisesti, sillä hän luuli, että uusi, hirvittävä kohtalo häntä\nodotti ja hän pelkäsi oudon miehen läheisyyttä.\n\nTuo rosvo kumminkin piti hyvin varovasti hänen kädestänsä ja kohteli\nhäntä niin sääliväisesti, että hän kohta vapautui kaikesta tuskasta.\n\nKallioiden yli meni heidän tiensä yhä kauvemmaksi. Genia luuli\nkävelleensä neljännestuntia, kun saattaja hänelle äkkiä sanoi:\n\n— Nyt pitää meidän astua rappusia alas. Astukaa varovasti porras\nportaalta. Ne ovat kallioon hakatut ja jotenkin kapeat. Pienokaisesta,\njoka on käsivarrellani, kyllä vastaan. Minä menen edeltä, jotta voin\nottaa teidät kiinni, jos sattuisitte putoamaan.\n\nLaskeutuminen alkoi. Kun Genia ei voinut mitään nähdä mustan siteen\nlävitse, täytyi hänen kulkea mitä suurimmalla varovaisuudella. Hän\nensin koetteli jalkaterällään, mihin tulisi astua, ja sitte hän veti\ntoisen jalan perästä, tuntiessaan, että seisoi varmalla pohjalla.\n\nRyöväri johti laskeutumista rohkaisevin sanoin. Geniasta tuntui, kuin\nastuisi syvälle maan sisään. Tuon tuostakin tuntui silmissä vähän\nvaloisammalta, heikko hohto, leimuava valo tunkeutui siteen lävitse, ja\npihkaisen puun haju tunkeutui nenään. Nähtävästi oli kallion seinämiin\npistetty sytytettyjä päreitä, valaisemaan vaarallista tietä.\n\nKylmä ilma löi vastaan, ja juhlallinen hiljaisuus, joka alhaalla\nvallitsi, ilmaisi parhaiten, että nyt oltiin syvällä maan sisässä.\n\n— Nyt ovat kallioportaat takanamme! huudahti nuori mies. — Nyt, neiti,\nantakaa tänne kätenne, niin pian olemme päämäärässämme perillä.\n\nTaas kuljettiin eteenpäin ja tuntui Geniasta, kuin olisi nuori\nmies kuljettanut häntä sokkelossa, ristiin rastiin, ehkäpä aivan\ntahallisesti eksyttääksensä.\n\nYht'äkkiä hän pysähtyi ja otti pois siteen. Genia nyt havaitsi olevansa\nmaanalaisessa luolassa, jonka katosta riippui vuotokiviä. Pisaroita\nputosikin tuon tuostakin ja jokainen auttoi muodostamaan osaksi katosta\nriippuvan pitkän, kapean kiven, osaksi toisen, lyhemmän, paksumman,\njoka nousi luolan pohjasta, mutta jotka jälkimmäiset olivat mukavuuden\nvuoksi enimmäkseen poishakatut tahi muodostetut tuoleiksi ja pöydiksi.\n\nVuotokivien muodostaman kahden pilarin väliin oli tämän maanalaisen\nasumuksen merkillinen asukas kiinnittänyt kirjavan esiripun.\n\nSaattaja työnsi esiripun syrjään, ja heti jäi Genia liikkumattomaksi,\nhuudahtaen ihmettelystä ja ihastuksesta.\n\nGenia näki kuvan, jommoista vaan saduissa esitetään, ihmeen loistoisan\nkuvan.\n\nLuola, joka siihen saakka oli ollut pitkä ja kapea, laajeni suureksi\nsaliksi, jonka upea kaari veti vertoja mille temppeliholville hyvänsä.\nKattoa kannatti kaksitoista pilaria, joista ei yksikään ollut vähemmän\nkuin kaksikymmentä metriä korkea. Soihtujen valossa, jotka olivat\npilareihin kiinnitetyt ja levittivät punertavaa valoansa maanalaisessa\nluolassa, kimaltelivat kiteytyneet pisarat kuin miljoonat hohtokivet.\nMahtavan salin sivuille oli luonto muodostanut pienempiä huoneita: nämä\nnäyttivät etempänä olevien soihtujen valossa punasinerviltä.\n\nMuutoin oli tämä merkillinen asumus myöskin sisustettu ylöllisyyttä\nlähenevällä huolellisuudella.\n\nTurkkilaiseen malliin seisoi siellä täällä sohvia, joiden yli\noli levitetty karhunnahkoja. Keskellä seisoi suuri ympyriäinen\npöytä, kootakseen kaikki ryövärit sen ympärillä aterioitsemaan ja\njuominkeihin. Pilareille oli ripustettu vaakunoita ja voitonmerkkejä,\nja seiniä koristivat kirjavat turkkilaismatot.\n\nMyöskin peitti lattiata paksu, pehmeä matto, johon jalka painui.\n\nEräällä sohvalla lepäsi mustapartainen mies, jonka Genia heti otaksui\nkapteeniksi. Liikkeessä, minkä tämä teki noustessaan, ynnä ylpeässä\nkatseessaan ilmeni runsaasti mahtavuudentuntoa ynnä itsetajuntaa.\n\nHänen vieressään oli kaksipiippuinen pyssy.\n\n— Kenet olet tuonut luokseni, Aza? kysyi rosvopäällikkö, kun hän\npäätänsä pudistaen katseli tyttöä ja lasta. — Te näytte saaneen\nihmeellisen saaliin.\n\n— Säälikää meitä, kapteeni! sanoi Genia heittäytyen polvilleen Demeter\nBanjalukin eteen. — Mielelläni antaisin sinulle kaikki, mitä minulla\non, mutta taskuni ovat tyhjät. Omituisen sattuman kautta jouduin\nmetsään. Tapasin siellä tämän harhaantuneen lapsen ja päätin hakea\nihmisasunnon saadakseni suojaa yöllä, jolloin sinun väkesi sai minut\nkiinni. Meistä ei teillä voi olla mitään hyötyä — antakaa meille vaan\nvapautemme.\n\nDemeter veteli kädellään pitkää, mustaa partaansa.\n\n— Te aioitte hakea ihmisasunnon? sanoi hän nauraen. — Täällä\nvuoristossa olisitte saaneet kauan kuljeskella, ennenkuin olisitte\nsellaisen löytäneet, sillä laajalta, niin kauvas kuin tämä metsä\nulottuu, ei löydy pienintäkään majaa, lukuunottamatta vanhaa\njahtilinnaa, joka on kuninkaan, ja sinne te ette olisi voineet päästä.\n\nMe emme kumminkaan tee teille mitään pahaa, olkaa rauhallisia ja\nlevätkää, sillä teidän täytynee olla sangen väsyneitä noin pitkän\nvaelluksen perästä. Kuules, Aza, mene noutamaan viiniä ja leipää, jotta\nDemeter Banjaluki voi näyttää vieraanvaraisuuttaan serbialaiseen tapaan.\n\nNuori rosvo toi, mitä pyydettiin, ja Geniaa ei tarvinnut monta kertaa\nkäskeä. Istuutuen pöydän ääreen, joka oli keskellä salia, söi hän\nyhdessä Milanan kanssa leipää ja kylmää lihaa sekä joi viiniä päälle.\n\nRosvopäällikkö oli asettunut aivan Geniaa vastapäätä, mutta tämän\nsyödessä hän ei sanaakaan virkkanut. Myöskään hän ei hetkeksikään\nlakannut katselemasta Genian ihastuttavia piirteitä, ja niin usein kuin\ntämä oli lasin tyhjentänyt, kaatoi Banjaluki lisää ja pyysi melkeinpä\nsurunvoittoisesti valitellen:\n\n— Älkää halveksiko leipää eikä viiniä rosvon talossa.\n\nVoimakas viini, jota Milana ensi kertaa elämässään nautti, sulki pian\nhänen silmänsä ja lapsi nukahti pöytää vasten, pää painuen ristissä\noleville käsivarsille.\n\nMyöskin tunsi Genia itsensä sangen väsyneeksi ja pyysi rosvokapteenin\nvetäytymään syrjään.\n\n— Kas tässä! sanoi päällikkö, viitaten erästä ovea, joka näkyi\nvuotokiviseinässä. Sitte hän avasi oven, ja Genia näki varsin hyvin\nsisustetun huoneen, missä oli tila karhuntaljoineen ja pehmeine\npatjoineen.\n\n— Nuku rauhassa, kuin jos nukkuisit Abrahamin helmassa, sanoi Genialle\nBanjaluki. — Täällä olet hyvässä säilyssä ja kun taas näemme toisemme,\nniin saat huoleti lähteä matkallesi. — Usko minua, ryövärin asunnossa\nvoi usein paljoa turvallisemmin sulkea silmänsä kuin Serbian kuninkaan\nlinnassa. Kukapa tietää, lisäsi hän nauraen, nukkuuko kuningatar Draga\ntänä yönä niin makeasti ja häiritsemättä kuin sinä.\n\n— Kiitos, vastasi Genia, ojentaen päällikölle kätensä. Jo ensi hetkestä\ntunsin sinuun luottamusta, mielelläni ja kiitollisuudella vastaanotan\nvieraanvaraisen tarjouksesi. Hyvää yötä!\n\nNäin sanoen meni Genia, Milana käsivarrellaan, kalliokamariin, ja\nBanjaluki sulki perästä oven.\n\nMinutiksi jäi hän seisomaan suljetun oven eteen. Hän ei kuunnellut,\nmutta näytti vaipuneen syviin ajatuksiin.\n\nPitkät, mustat, silkkimäiset kulmakarvat varjostivat hänen silmiään.\n\nHän oli pannut käsivartensa ristiin rinnan yli, ja rajuuden ja synkän\npäättäväisyyden jok'ikinen jälki oli hänen kasvoistansa kadonnut. Hänen\npiirteensä olivat päinvastoin saaneet lauhkean, haaveilevan ilmeen.\n\n— Merkillistä! kuiskasi hän itsekseen. — Noin monen vuoden kuluttua\n— voiko se olla mahdollista?... Ei, ei voi olla — kuolonhiljaista on\ntäällä sydämessäni; se ei voi kauvemmin rakastaa — kerran, eikä koskaan\nenää.\n\nÄkillisellä, päättäväisellä liikkeellä kiskasi hän itsensä irti\nuneksivasta sureksimisestaan.\n\n— Aza! huusi hän käskevällä äänellä.\n\nHeti näyttäytyi nuori rosvo salissa ja kysyi kapteeninsa käskyjä.\n\n— Ota minulle pukuvarastosta aatelispuku, ynnä kaikki mitä siihen\nkuuluu. Samalla kuin pukeudun, mene ylös satuloimaan kaksi parasta\nhevosta. Itsesi tulee sinun ottaa lakeijan puku ja valmistua mukaani\nlähtemään.\n\n— Aiotko tänä yönä tehdä hyvän kaappauksen, kapteeni, kysyi Aza.\n\n— Kyllä, poikani, vastasi Banjaluki. — Ja se saalis, jonka huomenna\nviemme kotiimme, on pitkiksi ajoiksi huolemme lopettava. —\n\nMutta mene nyt, elä kysy pitemmältä! Tiedäthän, että aina\nvastenmielisesti vastaan uteliaisiin kysymyksiin. Kiiruhda, poikani,\nmeillä ei ole aikaa kadottaa.\n\nAza hävisi erääseen kamariin.\n\nKohta senjälkeen hän taas tuli näkyviin, tuoden herransa eteen useita\npukineita.\n\nTämä riisui albanialaispukunsa ja pukeutui sen sijaan loistavaan\npukuun, jota parempaa Belgradin etevinkään räätäli ei olisi kyennyt\nvalmistamaan.\n\nDemeterin notkea, komea vartalo teki nyt oivallisen vaikutuksen. Ja\nkun hän sitte painoi uusimuotisen hatun mustakiharaiseen päähänsä ja\nhitaasti veti silohansikkaat käteensä, niin ei kukaan ihminen olisi\nvoinut aavistaa, että edessä seisoi Mustien vuorten rosvo, mies, jonka\npäästä hallitus oli luvannut kalliin hinnan, koska hän rohkeilla\nhyökkäyksillä ja kaikenmoisilla rikoksellisilla toimilla oli poliisia\nja maan lakeja uhmaillut.\n\nEttei viranomaisten ollut onnistunut vangita Demeter Banjalukia, siihen\noli helposti ymmärrettävät syynsä.\n\nVäestö ei tukenut poliisin ponnistuksia tuon miehen vangitsemiseksi.\nPäinvastoin — Demeter Banjaluki saattoi suurella varmuudella siihen\nluottaa, että jokaisen köyhän mielien majassa, etenkin jokaisen\ntalonpojan ja paimenen talossa, saisi osakseen ystävällistä kohtelua ja\nturvallisen piilopaikan.\n\nHän oli myöskin köyhien ystävä ja suojelija ja ainoastaan rikkaiden\nruoska, jotka väärällä tavalla olivat omaisuutensa hankkineet, ja\nsellaisia löytyy kyllälti Serbiassa.\n\nSillä aikaa oli myöskin Aza päättänyt pukeutumisensa ja esiintyi nyt\nlakeijan ratsupuvussa niinkuin ylhäisen herran palvelija ainakin.\n\n— Laajat nahkahousut soveltuivat mainiosti kastanjanruskeeseen tukkaan\nja miellyttävään ulkomuotoon nähden.\n\nKeltaiset saappaat säkenöivine kannuksineen sopivat jalkoihin kuin\nvaletut, ja sininen frakkimainen takki kiiltävine hopeanappeineen\nnäytti varsin somalta.\n\nDemeter Banjaluki käski saattajansa odottaa vielä hetkisen ja meni\nsivuhuoneeseen noutamaan oivallisia aseita.\n\nOlipa sillä monellaisia aseita: mitä uusimpia kivääreitä,\npistooleita ja revolvereita, osaksi hopealla silattuja, osaksi\nnorsunluulla koristettuja. Miekkoja ja sapeleita, tikareita —\nkaikellaisia murha-aseita oli Demeter koonnut, eikä ollut vähän ylpeä\nkokoelmastansa, sillä suurimmaksi osaksi oli hän aseensa voittanut\nrehellisessä taistelussa, ottanut ne voitetuilta vastustajilta.\n\nMutta Banjaluki otti nyt mukaansa hadjaarin, jonka kätki takkinsa alle.\nTätä asetta hän parhaiten ymmärsi käyttää ja se saattoi tulla hänen\nvihollisillensa kaikista peljättävimmäksi. Tätä asetta käyttäen hän\nsaattoi yhdellä ainoalla liikkeellä repiä vastustajansa ruumiin auki\nalhaalta ylös rintaa myöten, niin että vastustajan ehdottomasti täytyi\nmaahan vajota.\n\nSitte hän meni pienelle kaapille, jonka avasi pienellä avaimella, otti\nesille yhden vähäisistä pulloista, jotka olivat täytetyt valkoisella,\nvaaleanvihreällä tahi ruusunpunaisella nesteellä, pullon, joka ei ollut\nsuurempi kuin sormustin, ja pisti sen taskuunsa.\n\nSitte hän kaapin lukittuaan palasi Azan luoksi.\n\nTämän hän käski seuraamaan, jonka jälkeen molemmat nousivat kallioon\nhakatuita portaita myöten, jotka johtivat vuoressa olevaan käytävään,\nminne Banjalukin ryövärijoukko oli kokoontunut.\n\nBanjaluki viittasi luokseen harmaapartaisen vanhan miehen ja sanoi\nhänelle kuiskaten:\n\n— Mahommed, alhaalla asunnossani oleskelee nuori, vaaleaverinen tyttö\nja pieni lapsi. Sinä vastaat minulle siitä, ettei poissaollessani\nhiuskarvaakaan häviä heidän päästänsä. Sinä annat niille, mitä\nhaluavat, ja huolehdit siitä, ettei niiltä mitään puutu. —\n\nJos tyttö tahtoo poistua, niin anna hänen ymmärtää, ettei se käy\npäinsä, ennenkuin olen palannut. Muutoin toivottavasti palaan\nviimeistäänkin huomisaamuna. — Pidä joukko kurissa eläkä lähde\nluolasta! — Aza! Taluta tänne hevoset!\n\nParia minuuttia myöhemmin nousi Demeter Banjaluki mustan juoksijan\nselkään.\n\nKapteeni otti vielä kerran kädenliikkeellä jäähyväiset tovereiltansa ja\nratsasti tiehensä.\n\nAza pysyttelihe aivan hänen perässänsä. He ratsastivat useita tunteja\nsanaakaan keskenänsä vaihtamatta.\n\nBelgradin tornit tulivat vihdoin näkyviin.\n\nAza karahutti Banjalukin sivulle ja kysyi:\n\n— Lähdemmekö Belgradiin?\n\n— Kyllä, pääkaupunkiin, vastasi Demeter. — Viemme hevosemme \"Zum\nBojaren\" majatalon talliin. Mandelblüt juutalaiseen voin täysin\nluottaa. Itse me lähdemme rautatien asemalle. Kuulitko, eikö\ntuomiokirkon kello lyönyt yksitoista? Keskiyönä täytyy meidän olla\nasemalla.\n\n— Ole varovainen, kapteeni, pyysi Aza. — Tiedäthän, että päästäsi on\nluvattu hyvä hinta, ja Belgradin poliisi...\n\n— On sokea ja kuuro, milloin vaan Demeter Banjaluki niin tahtoo!\nkeskeytti häntä rosvopäällikkö käden liikkeellä. — Elä pelkää, minulle\nei mitään pahaa tapahdu, mutta minä olen tänä yönä lyövä elämäni\nsuurimman valtin pöytään, riistän kruunun, jota kuningas vielä eilen\ntuomiokirkossa päässään kantoi. Jaa, Serbian säteilevä kuningaskruunu\non oleva — minun!\n\nIkäänkuin tuon ylpeän ajatuksen kiihottamana lensi musta ori tietä\npitkin, niin että Aza tuskin perässä pysyi.\n\nSuorana, ryhdikkäänä istui Demeter Banjaluki satulassansa ja katseli\nyli Belgradin terävillä silmillään, ikäänkuin olisi lähtenyt Serbian\npääkaupunkia vallottamaan.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\nBelgradin tiedonantorekisteri.\n\n\nSinä olet siis aivan varma asiastasi, Benjamino? Sinä seurasit\nkuningatarta, kun hän hääpidoista lähti ja hävisi melkein koko tunnin\najaksi?\n\nKuningas Aleksanteri pakottautui näyttäytymään tyvenenä, tehdessään\ntämän kysymyksen kamaripalvelijalleen, joka makuuhuoneessa juuri oli\nkuninkaan yöpuvun kuntoon laittanut. Mutta se suurimmassa määrässä\nkiihtynyt ääni, jolla tämä lausuttiin, ilmaisi aivan päinvastaista,\nsiitä saattoi päättää, että nuoren hallitsijan sielussa raivosi\nkärsimysten myrsky.\n\n— Teidän majesteettinne, vastasi Benjamino, nuori italialainen, tuskin\nkuningasta vanhempi, johon Aleksanteri kerran Italianmatkallaan oli\nmieltynyt, — teidän majesteettinne, sieluni autuuden kautta vannon,\nettä se on totta. Minä hiivin kuningattaren perässä ja näin hänen\nkatoavan pienen portin taakse, joka johtaa linnoitukseen.\n\n— Haa, linnoitukseen — ja mitä hän sieltä etsi? Kuningatar, joka\nhääpäivänänsä varastautuu puolisonsa sivulta — on sekin varsin\nmerkillistä! Mutta ehkäpä hyvä sydämensä siihen pakotti, ehkäpä hän\ntahtoi onnettomille viedä lohdutusta ja apua?\n\n— Kaikille onnettomille, jotka linnoituksessa nääntyvät — se ei\nkumminkaan ole ajateltavissa! jatkoi Benjamino, merkitsevä hymyily\nviekkailla kasvoillaan. — Mutta että hänellä oli asiata jollekin\nvangille — se on varmaa.\n\nAleksanteri tempasi kamaripalvelijalta silkkisen yötakin ja viskasi\nsen lattialle. Sitte tarttui hän Benjaminoon, veti hänet luoksensa ja\nkaivaen katseensa kamaripalvelijansa silmiin, huusi hänelle:\n\n— Sinä puhut arvoituksilla, Benjamino! Varo itseäsi, kuningas ei\ntarvitse ratkaista arvoituksia, hänelle ei saa mitään olla salattuna.\nSinä tiedät enemmän kuin tahdot sanoa. Niin sano sitte: ketä puolisoni\nDraga tuona iltana kävi maakuopassa tapaamassa?\n\n— Teidän majesteettinne, sanoi italialainen, heittäytyen kuninkaansa\njalkojen eteen, — tiedän kyllä, että tällä hetkellä ehkä kadotan hyvän\nherrani armon. Mutta minä vannon, että ainoastaan uskollisuuteni\nkuningastani kohtaan pakotti minua hiipimään kuningattaren perässä.\nKuulin, muurin syvennykseen kätkeytyneenä, kuinka hän käski\nvankilanpäällikön avata sen kopin, missä Stefan Naumovitsch oli\nsuljettuna.\n\n— Stefan Naumovitsch? mutisi kuningas, ja hänen kulmakarvansa\nrypistyivät onnettomuutta aavistaen... — Sama Naumovitsch, joka eilen\nvainusi kuningattaren henkeä, valtionkavaltaja, joka tahtoi hänet\ntappaa? — Ei, ei, sinun on täytynyt erehtyä, Benjamino, hänen luoksensa\nsaattoi kuningatar kaikista vähimmin pyrkiä, hänelle ei mitenkään ole\nvoinut armoansa osottaa.\n\n— Armoansa osottaa! toisti italialainen, joka yhä vielä oli polvillaan.\n— Sitä ei kuningatar aikonutkaan. Päinvastoin pyysi kuningatar Stefan\nNaumovitschilta jotakin, joka jotenkin paljon muistutti armoa.\n\nKuningas Aleksanterin silmät, jotka vissinä hetkinä kamalasti\nleimahtelivat, saivat nyt jähmettyneen ja kalsean ilmeen.\n\nHän puri alahuultaan, niin että se vuoti verta, vavistus kulki hänen\nruumiissaan ja sitte sanoi hän kumeasti:\n\n— Ja mitä se on, joka sinun mielestäsi armoa muistuttaisi?\n\n— Rakkaus, kuninkaallinen herrani, huudahti Benjamino, ja juoksi\npois etsimään suojaa herransa peljättäviltä vihan puuskilta, sillä\nhän tiesi, että Aleksanteri semmoisina hetkinä saattoi vieläpä tehdä\nväkivaltaa.\n\nAleksanteri päästi muutamia katkonaisia ääniä, horjui ja vaipui\nnojatuoliin.\n\nMinutin hän siinä istui, kuin lamautunut, kykenemättä tehdä yhtäkään\nliikettä; kaksi suurta kyyneltä tunkihe hänen silmistänsä ja valui\nhitaasti pitkin poskia.\n\n— Ulos! — Ulos, sinä elukka, minä tahdon olla yksin! komensi hän\näkkiä Benjaminoa. — Odota ulkona etuhuoneessa, kunnes sinut kutsun!\nKuningatar — missä on kuningatar?\n\n— Hänen majesteettinsa kuningatar on juuri mennyt levolle, vastasi\nBenjamino ja hävisi ovesta.\n\n— On mennyt levolle ja odottaa epäilemättä minua, huokasi Aleksanteri\nitsekseen, kun hän nyt näki olevansa yksin. — Hän odottaa minua,\nsulkeaksensa minut syliinsä ja ihastuttaaksensa minut suudelmillaan.\n\nOi, mitäpä en antaisi, jos vaan tietäisin, että nuo huulet eivät\nkoskaan ole suudelleet kenenkään muun suuta kuin minun... Minä rakastan\ntuota naista, rakastan Dragaa aivan mielettömästi. Mutta minä tahdon\nyksin hänet omistaa, ei ainoastaan nyt ja tulevaisuudessa — ei, hänen\nmenneisyytensäkin on oleva minun — ainoastaan silloin voin tuntea\nitseni onnelliseksi hänen rinnallansa.\n\nHän löi käsillään kasvoihinsa ja vapisi kuin lapsi, jolta on kielletty\nsuurimman ja hartaimman toivomuksen täyttäminen, ja joka ei ymmärrä,\nmiksi niin on tapahtunut.\n\n— Hän on minulle vannonut, jatkoi Aleksateri itsekseen puhellen,\nnousten seisoalleen ja kävellen lakkaamatta edestakaisin huoneessa,\n— vannonut minulle pyhän valan, ettei hän koskaan varsinaisessa\nmerkityksessä ollut Maschinin vaimo, että minä olen hänen ensimäinen\nmiehensä — ensimäinen! — Oi, mikä autuus on tuossa sanassa, jos vaan\nvoisin siihen luottaa! Mutta epäilys asuu sielussani, se kiusaa minua,\nkiduttaa minua, raastaa minun sydäntäni. Voi, antaisin vaikka kruununi,\nja kaiken valtani ja loistoni mukana, mielelläni olisin kerjäläinen\ntahi vaatimaton työmies, jolla ei olisi muuta mistä elää, kuin kättensä\ntyö, jos vaan tietäisin, että tuo nainen ei ole ketään muuta rakastanut\nkuin minua, ettei kukaan ennen minua ole häntä rakastanut!\n\nMustasukkaisuus pani hänet vapisemaan, ikäänkuin horkka eli vilutauti\nolisi puistattanut. Raju halu kutsua puhdas sielu omaksensa, saada\npainaa suunsa puhtaisiin huuliin, levätä siveällä povella, täytti tuon\nmiehen jonkunmoisella mielettömyydellä.\n\n— Mutta miksi itseäni noin kidutan, puhkesi hän sanomaan. —\nPelkurimainen raukka, mikä olen, miksi sitte minulla ei ole koskaan\nollut rohkeutta hankkia asioista täyttä varmuutta! Tunnenpa toki\nkeinon, joka heti antaa minulle totuudesta täyden selvityksen. Miksi\npelkään sitä keinoa käyttää? Ei, vielä tänä yönä olen totuuden tietävä!\n\nKuningas työnsi syrjään silkkisen verhon ja meni työhuoneeseensa. Hän\nistuutui kirjoituspöytänsä viereen ja kirjotti paperille seuraavat\nsanat:\n\n Herra poliisitirehtori! Seuratkaa heti kamaripalvelija Benjaminoa\n palatsiin. Ottakaa mukaanne Belgradin tiedonantorekisteri, nide M,\n kirjain B. Pitäkää tämä kutsu kaikilta salassa, sitä käskee teidän\n\n                                                  ALEKSANTERI.\n\n— Benjamino!\n\nKuningas Aleksanteri oli taas mennyt makuuhuoneeseen ja huusi\nBenjaminon etuhuoneesta.\n\n— Mene heti ja vie tämä kirje poliisitirehtori Lazarille, jätä se hänen\nomaan käteensä ja odota hänen vastaustansa! Jos hän seuraa mukana,\njoka todennäköisesti on tapahtuva, niin vie hänet pienen tapettioven\nkautta työhuoneeseeni. Siellä hän odottakoon minua. — Mene! — Elä odota\nBenjamino!\n\nKamaripalvelija palasi; kuningas pani kätensä hänen olkapäälleen ja\nkatsoi häneen pitkällä tutkivalla silmäyksellä.\n\n— Oletko oikein uskollinen minulle, Benjamino? kysyi hän melkeinpä\nrukoilevalla äänellä. — Ole minulle uskollinen; löytyy niin vähän\nihmisiä, jotka semmoisia ovat. Kuningas harvoin löytää uskollisen\nsydämen. — Minä olen sinua runsaasti palkitseva, Benjamino, jollet\nminua koskaan petä.\n\n— Kuninkaallinen herrani, sanoi kamaripalvelija, — te tiedätte, että\nminä olin valitettava olento, kun minut löysitte. Te armahditte minua\n— kuinka voisin sen koskaan unhottaa? Henkeni olen uhraava kuninkaani\npuolesta.\n\n— Nojaa, niin kaikki sanovat. Tulevaisuus on osottava, kuinka paljon\ntotta tarkotat. Mene nyt ja täytä käskyni!\n\nKun kamaripalvelija oli mennyt, otti Aleksanteri kynttilän ja meni\nsuuren peilin eteen, joka oli makuuhuoneen seinällä.\n\nTäällä hän painoi nappulata ja peili kääntyi ympäri — peilin\ntarkotuksena oli vaan peittää kiertoportaat, jotka kuninkaan\nmakuuhuoneesta johtivat yläpuolella olevaan huoneeseen.\n\nAleksanteri seisoi minuutin hiljaa portaiden juuressa ja koetti hillitä\nintohimoa, joka näytti häntä hallitsevan.\n\nSitte astui hän hitaasti portaita ylös. Tultuaan niiden korkeimmalle\nastuimelle, löi hän hiljakseen ovelle, joka sisästäpäin avautui.\n\nKuningas astui sisään — hän oli nyt kuningattaren makuuhuoneessa.\n\nTämä huone oli sisustettu mitä ylellisimmin: silkkitapetit, ihmeellisiä\nkuvapatsaita, esittäen jumalattaria alastomassa kauneudessansa, komeat\nhuonekalut, pulleat sohvat, taivaansinen ympäröimä vuode — kaikki oli\nkuin lumottu Dragaa varten.\n\nKaikkein ihaninta tässä ympäristössä oli kumminkin kuningatar itse,\njoka juuri oli levolle menemäisillään.\n\nHänen ihanaa vartaloansa verhosi ainoastaan pitsien koristama kepeä\nsilkkinen yöpuku.\n\nOivallinen, ihmeteltävän pitkä tukka oli hajallaan, valuen kuin\njuokseva mustapuu Dragan päästä yli olkapäiden ja kupeiden jalkoihin\nsaakka.\n\n— Kuninkaani, huudahti kaunotar, juosten Aleksanteria vastaan ja painoi\nhäntä itseensä — oletko nyt vihdoinkin tullut? Sinä olet tänään antanut\nminun varsin kauvan odottaa, rakkaani, ja minun on niin vaikeata\nodottaa.\n\nDraga painoi huulensa hänen huuliansa vastaan, suuteli hänen silmiänsä,\nposkia ja käsiä, vei hänet hyväillen sohvalle sekä vaipui huokaillen\nhänen viereensä.\n\n— Sinä olet hajamielinen, kuninkaani, sanoi Draga hetkisen kuluttua.\nMitä sinä ajattelet? Surutko synkistävät sielusi? Oi, anna minun ottaa\nosaa niihin, olenhan minä sinun saattajasi läpi elämän, ja oikeutenani\non kantaa puolet sinun kärsimyksistäsi. Miks'et suutele minua samalla\ntulisuudella, johon eilen olin vähällä menehtyä? Oi, kuinka suloista on\ntempautua tuollaisiin tunteisiin — suutele minua, Aleksanteri, toivon,\nettä saisin kuolla suudelmasi minun huulillani.\n\nDraga veti hänet luokseen.\n\nMutta kuningas nousi heti pystyyn.\n\n— Minä olen alakuloinen, sanoi hän, — niinkuin aina, kun minun täytyy\nallekirjottaa kuolemantuomio.\n\n— Kuolemantuomio? — Sinä, Aleksanterini, — tänään, juuri tänään toisena\nhääpäivänäni? — Siitä olisi sinut tosiaankin pitänyt säästää.\n\n— Asia on kiireellistä laatua, oikeusministeri tahtoi siitä pikaisen\npäätöksen, sanoi kuningas hitaasti, samassa kuin Draga tutkivin silmin\nhäntä katseli. — Kysymys on tuosta kurjasta, joka tavotteli Dragani\nhenkeä, lurjus Stefan Naumovitschista; — oi, miksi noin säpsähdät?\n\n— Minäkö? — minä säpsähdin, koska minuun kovasti koski, vastasi Draga,\nnopeasti malttaen mielensä, että kuninkaani hetkellä, jolloin hän voisi\ntuntea itsensä äärettömän onnelliseksi ja tuhat kertaa enemmän tehdä\ntoisen ihmisen onnelliseksi, lisäsi hän haikeasti katsoen, ajattelee\nniin synkkiä asioita kuin kuolemantuomiota.\n\nJa sinä luulet sitte — Dragan ääni tuli tutkivaksi ja ikäänkuin\nhapuilevaksi, koska hän samalla heitti käsivartensa kuninkaan ympäri ja\npainautui häntä vasten — sinä luulet todellakin, että tuon, mikä hänen\nnimensä onkaan — tuon Stefan Naumovitschin todellakin täytyy kuolla?\n\n— Tahtoisitko, että hänet armahtaisin? kysyi Aleksanteri hitaasti\nkääntäen kasvonsa hänen puoleensa. — Ajatteleppas: Jollei onnellinen\nsattuma olisi sinua pelastanut, niin tuo kurja olisi ampunut\nrevolverinkuulan keskelle sydäntäsi!\n\n— Juuri sentähden, että asia minua koskee, huudahti Draga, — en minä\ntahtoisi, että mestaus tapahtuisi. Se ehkä synnyttäisi Serbiassa\npahaa verta. Parempi olisi siis sanoa: Kuningatar, joka nyt on\nniin onnellinen, on vaatinut, että kuningas käyttäisi ihanata\narmahtamisoikeuttansa. — Pyydän senvuoksi, kallis Aleksanteri, anna\ntuon raukan elää, nääntyköön hän kernaasti vankilassa kymmenen,\nkaksikymmentä vuotta — niin, koko elämänsä, se merkitsee vähemmän,\nmutta elä verta vuodata.\n\nTuskin oli Draga lausunut nämä sanat, ennenkuin Aleksanteri tarttui\nhänen käsiinsä ja käheällä huudolla veti hänet ylös sohvalta.\n\n— Aleksanteri, rakkaani — mitä sinä teet? huusi Draga. — Miten on\nlaitasi — millä olen sinua loukannut?\n\n— Tunnusta, Draga, sanoi Aleksanteri hampaittensa välitse, terävällä ja\nvihaisella äänellä, että olet rakastanut häntä, tämä Stefan Naumovitsch\nhän oli — sinun rakastajasi, ja siksi rukoilet hänen puolestasi, siksi\ntahdot, että hänen pitää elää!\n\nDraga kalpeni. Mutta hän oli menettänyt mielenmalttinsa vain hetkeksi.\n\nSitte hän päästi remakan naurun, ja hänen erinomainen tyyneytensä\nvaikutti kuninkaaseen niin suuressa määrässä, että tämä päästi hänen\nkätensä vapaiksi.\n\n— Ilkeä ihminen! huudahti Draga. — Kuinka voi sinulla olla sydäntä\nminua noin säikyttää! Tunneppas, kuinka sydämmeni tykyttää — niin,\ntunneppas vaan! Tämä sydän on yksistään sinun eikä ole koskaan sykkinyt\nkenellekään muulle.\n\nTämän sanoessa hän pani Aleksanterin käden rinnalleen.\n\n— Draga, Dragani, puhkesi Aleksanteri vapisevalla äänellä ja\nintohimon vimmassa sanomaan, — anna anteeksi, että häväisin sinua.\nMinä — minä rakastan sinua siinä määrässä, että olen mustasukkainen\nmenneisyydellesi — ja jok'ikiselle, jolle vaan olet vähäisintäkin\nsuosiota osottanut. — Oi, anna minun suudella itseäsi, painaudu minua\nvastaan, rakas vaimoni, ja minä tahdon — kas, tuo arpi oikeanpuolisessa\nolkapäässäsi! — sano minulle: kuka sinua niin suuteli, että tuo\narpi syntyi! — Totuus esiin vaan, sillä minä olen sinun herrasi ja\nkuninkaasi!\n\nKuningattaren vasemmassa olkapäässä oli todellakin pieni arpi, jonka\nsyynä epäilemättä ei ollut naarmua eikä sysäystä.\n\n— Tämä arpi! sanoi Draga, kadottamatta mielenmalttiansa. — Kyllä\nkuninkaani, lasna ollessani kaaduin kerran rautaista hellaa vastaan, ja\nsiitä ajasta lähtien olen kantanut tuota arpea muistona. — Mutta minä\nnäen, että sinä tänä yönä vaan koetat hakea syytä minuun suuttuaksesi;\nhuomenna ehkä olet paremmalla tuulella — hyvää yötä, kuninkaani! Jumala\nsinua suojelkoon ja Serbiata, sillä aikaa kuin nukut!\n\n— Draga, huudahti Aleksanteri, sinä ajat minut pois, sinä käännyt\nminusta! — Kuinka nyt ovat asiat, Draga, oma Dragani, sinä itket?\n\n— Eikö minulla sitte ole syytä itkeä, sanoi Draga nyyhkyttäen —\nnähdessäni, että olen kadottanut kuninkaallisen herrani luottamuksen?\nOtitko minut vaimoksesi ainoastaan tappaaksesi minut epäluulolla? Oi,\njospa minut pikemmin olisit jättänyt köyhyyteeni ja yksinäisyyteeni —\nvoi, kuinka onneton olen, minä kuningatar parka!\n\nNäin sanoen hän vaipui sohvalle ja hautasi kasvonsa tyynyihin.\n\nAleksanteri seisoi siinä liikkumattomana, tietämättä mitä nyt tekisi.\n\nMutta sitte hän kumartui, suuteli Dragan niskaa ja pyysi häneltä\nsydämmellisesti anteeksi hellimmillä sanoilla, mitä saattoi löytää.\n\nMutta kului pitkä aika, ennenkuin hän sai nähdä vaimonsa kauniit kasvot\nja hymyilyn hänen silmissänsä.\n\n— Oletko antanut minulle anteeksi, Draga? kysyi Aleksanteri\nlevottomasti, heittäytyen hänen jalkojensa juureen. — En koskaan,\nsen vannon sinulle, en koskaan enää ole mieltäsi pahottava.\nMustasukkaisuuteni riistän sydämestäni, kuuletko, — minä uskon sinua,\nDragani, minä vannon, että uskon sinua.\n\n— Sinun täytyy antaa minulle todistus siitä, vastasi hän lujalla\näänellä. — En ollenkaan välitä kelvottomasta Stefan Naumovitschistä,\nhän on kuoleman ansainnut. Mutta en tahdo, että hän kuolee; hän\nnääntyköön vankilassa ja kerran on hän minulta armoa rukoileva.\n\nLupaa minulle Aleksanteri, ettet allekirjota hänen kuolemantuomiotansa!\n\n— Sen lupaan, vastasi kuningas epäröimättä, ja heti veti hän hänet taas\nrintaansa vasten.\n\nSilloin äkkiä johtui Aleksanterin mieleen, että oli kutsunut luokseen\npoliisipäällikön ja hellästi vapautuen Dragan syleilystä hän sanoi:\n\n— Hetkeksi täytyy sinun suoda anteeksi, mutta minä olen pakotettu\ntarkastamaan muutamia tärkeitä asiakirjoja. Oi, me kuninkaat emme\nkoskaan saa olla rauhassa; meitä vaivataan elämämme autuaallisimpinakin\nhetkinä, emme koskaan kuulu itsellemme, vaan aina kansallemme. Jää\nhyvin, rakkaani; jätä minulle pieni vapaa paikka sydämessäsi, kohta\nolen taas luonasi.\n\nKuningas poistui ja laskeutui kiertoportaita, mutta tuskin oli peiliovi\nhänen jälessään sulkeutunut, ennenkuin Draga levottomasti haali kokoon\ntukkansa, sitoi sen päänsä yli ja kiinnitti kultakammalla.\n\n— Heikko ihminen, joka kohta on oleva minun orjani, kuiskasi hän\nitsekseen. — Tällä kertaa kumminkin tunnen itseni kiitolliseksi\nhänen mustasukkaisuudestansa, sillä se pakotti hänen puhumaan\nStefan Naumovitschistä, ja silloin sain häneltä viekkaasti Stefanin\narmahtamisen; muussa tapauksessa olisi hän allekirjoittanut hänen\nkuolemantuomionsa, ja minä ehkä en olisi saanut siitä mitään tietää,\nennenkuin se olisi ollut toimeenpantu.\n\nMutta nyt — kuningas ei niin pian palaja; sentähden — toimitan heti\nNicodemille kruunun!\n\nAleksanteri oli kumminkin palannut makuuhuoneeseensa. Täällä nim.\nBenjamino oli hänelle ilmottanut, että poliisipäällikkö oli viereisessä\nhuoneessa.\n\nKuningas veti yötakkinsa silkkinuorat kireämmälle, järjesti sitte vähän\ntukkaansa ja astui alentuvaisen näköisenä työhuoneeseensa.\n\nPoliisipäällikkö Lazar tervehti häntä syvällä kumarruksella.\n\n— Teidän majesteettinne on käskenyt minun tänne tulemaan, sanoi Lazar\nalamaisella äänellä, — eikä mikään yön hetki ole liian myöhäinen, kun\nkuninkaan palvelemisesta on kysymys.\n\nAleksanteri oli istuutunut kirjoituspöydän ääreen sirotekoiselle\ntuolille ja sanoi, viitaten paksuun asiakirjasiteeseen, joka oli hänen\nedessänsä:\n\n— Te olette tuoneet tiedonantorekisterin?\n\n— Kyllä, tein niinkuin teidän majesteettinne käski, toin M. siteen.\nTiedonantorekisteriä on pidetty mitä suurimmalla huolellisuudella, sitä\nminä yksin hoidan, eikä kenenkään muun silmä kuin minun ole saanut sitä\nlukea.\n\n— No, kuinkas on asian laita?... Ovatko sitte nämä asiakirjat\nehdottomasti totuuden mukaiset? kysyi kuningas.\n\n— Luulen minulla olevan syytä, teidän majesteettinne, olla ylpeä\ntästä työstäni. Kaikkien niiden Belgradin asukasten nimet, jotka\nyleensä voivat tulla kysymykseen, ovat tähän kirjotetut, he ovat,\nniin sanoakseni, tähän kirjaan valokuvatut. Olen tutkituttanut heidän\nentisyyttänsä ja tarkoin vaarinottanut heidän nykyisiä olojansa. Jos\nkuninkaani tahtoo tulla tuntemaan jonkun henkilön entistä elämätä,\nniin olkaa hyvä ja sanokaa vaan minulle henkilön nimi, ja teidän\nmajesteettinne voi omin silmin tulla vakuutetuksi siitä, että\ntiedonantorekisteri antaa täysin luotettavan vastauksen.\n\n— Ehkä! sanoi Aleksanteri muutaman minuutin epäiltyänsä. — Hyvä, Lazar,\nhae — Draga Maschinin nimi.\n\nLazar säpsähti ja hänen piirteensä saivat oudon ilmeen; ja syvästi\nkumartaen hän sanoi:\n\n— Sekin nimi löytyy minun kirjassani; ja minä aijoin jonakin päivänä\npyytää teidän majesteettinne lupaa saada rekisteristä poistaa kysym.\nolevat lehdet, sillä Serbian kuningattaresta ei tämä kirja saa antaa\nmitään tietoja. Mutta tunnen itseni onnelliseksi, voidessani vielä\nnäyttää nämä lehdet — tässä ne ovat.\n\nHelposti ja paljon etsimättä oli Lazar avannut kirjan siltä kohtaa,\nmihin oli kirjotettu: \"Leski Draga Maschin, syntyisin Lunjevica.\"\n\nKuningas Aleksanteri varjosti kädellä silmiänsä, koskei hän tahtonut\nLazarille ilmaista sielunliikutusta, joka silmissä kuvastui.\n\nHän vapisi levottomuudesta, sillä hän pelkäsi näistä lehdistä\nlöytävänsä jotakin, joka yhdellä iskulla veisi häneltä koko hänen\nonnensa.\n\nMutta kun Lazarin ääni kohtasi hänen korvansa, tuntui kuin sentnerin\npaino olisi sydämeltä vierähtänyt.\n\n— Tässä kirjassa, sanoi poliisipäällikkö mielistellen, — löytyy tuskin\nyhtään lehteä, joka voi osottaa niin paljon hyvettä, todellista\nnaisellisuutta ja sydämen hyvyyttä kuin nämä.\n\n— Todellakin, puhkesi kuningas sanomaan ilosta väräjävällä äänellä,\njonka jälkeen rupesi innokkaasti lukemaan.\n\nLazar tarkasteli häntä silloin halveksien.\n\nHän tiesi liiankin hyvin, että hän itse muutamia päiviä sitten\nDragan toimesta oli poistanut tästä kirjasta kolme lehteä ja sitten\nkiinnittänyt toisia niiden sijaan.\n\nMutta kuningas Aleksanteri ei huomannut, että kiinnitetyt lehdet\nolivat väriltään valkoisempia kuin kirjan muut lehdet, jotka jo olivat\nalkaneet kellastua. Hän siis suurimmalla innolla luki, sisäisellä\ntyytyväisyydellä ja salaisella riemulla, sillä niillä lehdillä\nylistettiin Draga Maschinia naisten malliksi, jonka entinen elämä ei\nkyennyt yhtään ainoata tahraa osottamaan.\n\n— Minä olen teihin tyytyväinen, poliisitirehtori Lazar, sanoi\nkuningas; te näytte pitävän tiedonantorekisteriä erinomaisen tarkasti,\ntyydyttävällä ja totuutta vastaavalla tavalla. Kas tässä, ottakaa kirja\ntaas mukaanne, ja pyydän, ettette anna kenenkään saada vihiä tästä\nyöllisestä kuulustelusta.\n\n— Teidän majesteettinne, huudahti Lazar, — kuninkaani salaisuudet ovat\nminulle kallisarvoisia esineitä, jotka lukitsen sieluni sisimpään\nsoppeen.\n\nLazar ojensi samalla ulos kätensä kirjaa ottaakseen, jonka kuningas oli\nhänelle lykännyt; mutta samassa silmänräpäyksessä kuin hänen piti se\nottaa, pani Aleksanteri vieläkin kerran kätensä sen päälle.\n\n— Odottakaa hetkisen, Lazar! huudahti hän. — Samalla kun kirja on\nluonani, olisi erittäin hyvä ottaa selkoa vielä yhdestä henkilöstä.\nTämähän on side M? M:n jälkeen tulee N. Niinkuin näkyy, on kirjassa osa\nsitäkin kirjainta.\n\nOlkaa siis hyvä, herra poliisitirehtori, ja hakekaa minulle nimi Stefan\nNaumovitsch!\n\nLazar kalpeni ja seisoi liikkumattomana. Mutta kuningas huusi hänelle\nmelkeinpä ankaralla äänellä:\n\n— Ettekö kuullut käskyäni, herra poliisitirehtori? Minä tahdon nähdä\nlehden: \"Stefan Naumovitsch.\"\n\nLazar alkoi kirjaa selailla. Tätä selailua kesti jotenkin kauvan,\nkunnes vihdoin avautui lehti, jonka yläsyrjässä luettiin Stefan\nNaumovitsch.\n\nKuningas oikein ahmimalla luki kirjan sisällön. Hänen päähänsä oli\npujahtanut, että jos Naumovitsch koskaan oli ollut suhteessa Dragaan,\nniin täytynee se olla tässä merkitty, jos Belgradin salapoliisin\nkotkansilmät todellakin kykenisivät tunkeutua kaikkialle, keksiä\nsuurimmatkin salaisuudet.\n\nAluksi luki hän jotakin välinpitämättömästi, sillä kirjaan oli\nmerkitty, että Naumovitsch oli syntyjään serbialainen, rikkaan\ntilanomistajan poika, että hän oli kadettina mennyt Nischin\nsotakouluun, missä oli moitteettomasti käyttäytynyt sekä sitte\ntutkinnon suoritettuaan astunut kuninkaalliseen kaartiin. Älykkääksi,\najattelevaiseksi ja rauhalliseksi upseeriksi kutsui häntä\ntiedonantorekisteri.\n\nSitte seurasi Lazarin omin käsin kirjotettuna:\n\n \"Helmikuun 7 p:nä 1901 Stefan Naumovitsch näyttää joutuneen huonoon\n seuraan, hän näkyy usein öisin häviävän leski Draga Maschinin\n asuntoon, ja eilen huomasi poliisimies Cyrill, että hän vasta kuuden\n aikana aamulla lähti sieltä. Häntä lukuunottamatta ei ketään muuta\n ollut lesken luona.\"\n\nKuningas Aleksanteri vaipui tuoliinsa. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet\ntuhkanharmaiksi, ja käsi lensi hermostuneesti sinne tänne turmiota\ntuottavalla paperilla.\n\n— Hyvä on, Lazar, ähkyi hän. — Teidän kirjanne on todellakin erittäin\nhuvittava — erittäin seikkaperäinen. Mutta — minä tahtoisin antaa\nteille aineksia uudeksi osastoksi Stefan Naumovitschin tilillä,\nloppupäätökseksi, Lazar — kas tässä se on!\n\nKuningas tempasi kirjearkin, ja kirjotti siihen vapisevalla kädellä\nmuutamia rivejä, joiden alle hän sitte piirsi nimensä. Sitte hän nousi\npystyyn ja jätti paperin Lazarille sanoen:\n\n— Hae heti käsiin linnanpäällikkö! Tämä käsky on viipymättä\ntoimitettava; sitä ei millään ehdolla peruuteta. — Mene nyt, Lazar,\nminä luotan teidän uskollisuuteenne!\n\nSillä aikaa kuin kuningas lausui nämä sanat, oli Lazar katsahtanut\npaperiin, ja hän näytti hämmästyneeltä.\n\n— Teidän majesteettinne! sanoi hän. — Te käskette että — jo tänä yönä —\neikä mitään armoa?\n\n— Ei mitään armoa! huudahti Aleksanteri. — Millä oikeudella sitä\nkysytte? Olenko sitte armosta kirjottanut? — Verellä olen kirjottanut.\n\n— Niin, verellä, teidän majesteettinne, vastasi Lazar, joka tunsi\nväristyksen ruumiissaan, — verellä, jonka tulee jo tänä yönä\nvuotaa, jo muutamien harvojen hetkien kuluttua. Minä menen viemään\nlinnanpäällikölle tämän käskyn. Eikö pitäisi lähteä pappia hakemaan...\n\nAleksanteri kumminkin heitti häneen katseen, joka sulki hänen suunsa ja\npakotti hänen mitä pikemmin vetäytymään syrjään.\n\n— Lazar — Lazar! huusi kuningas hänen perästänsä. — Muistakaa\nparhaimmat ampujat — sano se linnanpäällikölle — kaksitoista miestä —\non katsottava, että hän jo ensimäisen yhteislaukauksen jälkeen suistuu\nkuolleena maahan.\n\nTuskin oli kuningas jäänyt yksin, kun hän taas kiiruhti kirjoituspöydän\nääreen; kiinnitti silmänsä vielä auki olevaan tiedonantorekisteriin ja\npusersi muutamia sanoja tuijottavin silmin.\n\n— Koko yön — aina kello 6:teen aamulla — ja yksin — ha, ha! Ja hän\non valehdellut — arpi — selvää on, että se on himon muistomerkki, ja\nStefan Naumovitsch on ollut...\n\nRaju huuto tunkihe äkkiä kuninkaan rinnasta, huuto, joka tuntui\nosottavan jotakin kauheata; sitte alkoi Aleksanterin pieni vartalo\nhorjua, ja kohta makasi hän pehmeällä matolla, joka peitti lattian.\n\nKumea kaatuminen matolle ja käheä huuto, minkä kuningas päästi, samassa\nkuin vaahto juoksi suusta ja silmät hirveällä tavalla vääristyivät, oli\nkuulunut ylös Dragan makuuhuoneeseen.\n\nHän senvuoksi kiiruhti kiertoportaita alas ja astui huoneeseen,\nsamassa kuin kamaripalvelija, joka samoin omalla tahollaan oli kuullut\nepäilyttävän äänen.\n\nHe havaitsivat kuninkaan ruumiin nytkähtelevän, ikäänkuin olisi ollut\nkuolemaisillaan.\n\nNäky oli Dragasta niin hirvittävä ja kamala, että kaikki veri tunkeutui\nsydämeen, ja hän seisoi siinä kivettyneenä.\n\n— Mitä tämä merkitsee? sammalti hän. — Benjamino — kuningas — tuokaa\nlääkäri — lääkäri!\n\n— Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne! sanoi Benjamino äkkiä.\n— Älkää Jumalan tähden sanoko mitään, antakaa sähkökellon olla\nkäyttämättä! Kuningas on käskenyt, että kun hän sattuu saamaan\ntällaisen kohtauksen, ei kukaan ihminen saa astua siihen huoneeseen,\nmissä hän silloin makaa.\n\n— Tuo ei siis ole ensimäinen kerta? kysyi Draga äkkiä. Sinä olet siis\nennenkin nähnyt kuningasta tuon hirvittävän taudin kohtaavan? Myönnä se\nminulle ja luota minun suosiooni!\n\nItalialainen nyökäytti päätänsä.\n\n— Se on langettavantaudin kohtaus, sanoi kamaripalvelija. — Sitä\nkuningas on potenut nuoruudestaan saakka. Minun täytyy kumminkin pitää\nse salassa — oi, minä rukoilen teidän majesteettianne, älkää pettäkö\nminua!\n\nDragaa puistatti.\n\nTuommoisen miehen käsiin hän siis oli jättänyt tulevaisuutensa onnen. —\nOi, kuinka kauhealta kuningas näytti. Draga kääntyi pois.\n\n— No, jos nyt on kuninkaan tahto, sanoi Draga kylmästi — että hänen\ntautinsa on pysyvä salaisuutena, niin pidä se visusti salassa,\nBenjamino. Vie kuningas nukkumaan ja vartioi häntä huolellisesti, ja\nkun hän taas toipuu, niin älä puhu hänelle, että olen hänet tuossa\ntilassa nähnyt. — Hyvää yötä!\n\nDraga kiiruhti ulos huoneesta, sillä jalat melkeinpä pettivät.\n\n— Ja tuommoiseen mieheen olen nyt sidottu koko elinajakseni! sanoi\nhän ähkyen. — Oi Jumalani, on varsin vaikeata olla kuningatar. Ja se\njota rakastan, on vankilassa, kuoleman uhkaamana, töin tuskin onnistui\nminun täksi yöksi pelastaa hänen henkensä. — Oi, Stefan, miksi hylkäsit\nminut, mikset kuullut minun rukouksiani ja antanut minun vapauttaa\nitsesi pyövelin kynsistä — miksi?\n\nHän äkkiä vaikeni. Silmänsä kääntyivät pieneen pöytään päin, jolla\noli paljo esineitä. Tuon pöydän ääressä oli Aleksanteri varmaankin\nriisuutunut.\n\nTässä oli nimittäin kukkaro ja kultasormukseen sidottuna avain, joka\nnäytti olevan hyvin taidokkaasti tehty.\n\n— Avain! huudahti Draga. — Juuri sitä avainta etsin, sillä se avaa\nsalaisen kaapin, missä kruunua säilytetään. Kuningas lepää tajutonna\nsohvalla — tilaisuus on otollinen. Ei, veli Nicodem, et tarvitse\nturhaan odottaa — kohta tuon sinulle Serbian kruunun! Nyt tahi ei\nkoskaan...\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\nHaudan partaalla.\n\n\nNopealla liikkeellä tempasi Draga avaimen ja kätki sen vapisevaan\nkäteensä. Varovasti hän sitte katsoi ympärilleen; nähdäkseen, olisiko\njoku voinut häntä huomata.\n\nAänetönnä hiipi Draga ulos kuninkaan makuuhuoneesta ja meni käytävää\npitkin.\n\nRikoksentekijän tavoin hän katsoi ympärilleen. Mutta kaikki oli\nhiljaista, konakissa jo kaikki nukkuivat, joten hän rauhassa ja\nvarmasti saattoi kulkea rikoksellista tietään.\n\nKohta oli hän käytävän päässä tavannut oven. Ja nyt hän taas meni\nmuutamien huoneiden läpi, kunnes seisoi huoneessa, joka oli merkillinen\nsiitä, että sen eräällä sivulla oli rautainen ovi.\n\nTämän oven takana, sen Draga tiesi, löytyi Serbian kruunu y.m.\nkalleuksia, jotka kuuluivat kuningasperheeseen ja ainoastaan\nerityisissä juhlatiloissa, tulivat käytäntöön.\n\nRautaristikolla varustetun ikkunan lävitse, joka oli kadulle päin,\ntulvasi sisään kuuvalo. Siinä oli tarpeeksi valoa, niin että Draga ei\nenempää tarvinnut rikoksellista tointansa varten.\n\nHän pisti avaimen rautaoven lukkoon. Mutta hänen kätensä vapisi niin\nkovin, että hänen ensin täytyi levähtää hetkinen, ennenkuin saattoi\navaimen oikein asettaa. — Kun tämä oli onnistunut, väänsi hän kiireesti\nja ovi aukeni.\n\nMuurissa tuli näkyviin syvennys, ja Dragan silmissä säkenöi kalliita\njalokiviä, jotka kimaltelivat vitjoista ja risteistä, korvarenkaita\ny.m. — Obrenovitschien perhe-aarteita. —\n\n— Ja vaikkapa kaiken tuon anastaisin, sanoi Draga uhmaillen itsekseen,\nkukapa minua siltä kykenisi rosvoksi nimittämään? Eikös tuo ole nyt\nminun omaisuuttani? Enkö samalla hetkellä ole sitä hankkinut, kun\nantauduin tuolle miehelle — ilman rakkautta? — Mutta ei, ei, en yhtään\nnoista koristeista halua, ainoastaan tämän tahdon juuri nyt. —\n\nNäin sanoen pani hän kätensä ruskealle lippaalle, jonka kulmat olivat\nteräskiskoilla varustetut.\n\nLippaassa oli kruunu, sen kyllä Draga tiesi, nostaessaan sitä\nnahkanauhasta.\n\nNopeasti asetti hän sen lattialle, sulki rautaoven ja kätki avaimen\npovelleen.\n\n— Kuningatar, joka varastaa kuninkaansa kruunun! mutisi Draga\npilkallisesti. — Jaa, tuo ei paljoa merkitse; — katsokoon, ettei kukaan\nmuu ota hänen kruunuansa. Se olisi hullumpaa.\n\nLinnankello oli juuri lyömäisillään; Dragan pään yläpuolella surisi ja\nsuhisi palkeissa, sitte jyrisi kello kahtatoista — oli keskiyö.\n\n— Aivanpa viime hetkessä! kuiskasi Draga. — Nicodem on jo kauvan minua\nkioskissa odottanut, sinne täytyy minun kiiruhtaa, ettei hän vain jäisi\njunasta, jolla hänen tulee matkustaa.\n\nDraga kiiruhti huoneesta, laahaten raskasta lipasta; sen sisältävät\nmiljoonat, painoivat hänet melkeinpä maahan.\n\nMutta mitäpä ei vaimo taida, kun hän on päättänyt ajaa tahtonsa läpi.\n\nDraga tuli alas puistoon.\n\nPäiden varjossa kuningatar hiipi eteenpäin, viedäkseen saaliinsa\nturvallisuuteen.\n\nKioski sukeutui hänen eteensä.\n\nKun hän sitä lähestyi astui Nicodem ulos häntä vastaan ja kysyi\nkiihtyneenä:\n\n— Onko sinulla kruunu mukanasi?\n\n— Kirottu! Oletpa kauvan odotuttanut itseäsi.\n\n— Minulla on mukanani sinulle sitä, mitä lupasin, vastasi Draga. —\n\nPyydän vaan, Nicodem, että menettelisit varovaisesti. Kolmen päivän\nkuluttua täytyy kruunun olla takaisin Belgradissa. Ja jos annat vaihtaa\noikeat kivet vääriin, niin katso vaan, että nuo taidokkaasti sovitetaan\naukkoihin!\n\n— Elä siitä ole huolissasi, sisar kulta, sanoi nuori upseeri, ojentaen\nahnaasti vapisevat kätensä kallisarvoista kapinetta ottaakseen. —\nEi kuningas eikä kukaan muukaan ole huomaava, että Serbian kruunu\non arvossa menettänyt pari miljoonaa. Se on säteilevä yhtä paljon\ntekokivillään kuin oikeilla. Annas tänne vaan! Ja nyt hyvästi! sillä\nminulla ei ole aikaa tuhlata.\n\nVaununi odottavat minua puiston portilla. Voi hyvin ja ole — huoleti.\nKolmen päivän kuluttua näemme taas toisemme. Ja silloin on kruunu\ntekokivineen taas oleva kuninkaan aarrekammiossa.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä oli Nicodem kadonnut ruusupensaan taakse.\n\nSurullisin silmin katsoi kuninkaallinen sisar hänen jälkeensä.\n\nPelaanpa todellakin korkeata peliä. Ja voi minua, jos sen menetän!\nmutisi hän.\n\nMutta Nicodem on oikeassa; minä tarvitsen rahaa, paljon rahaa, sillä\nhovissa on elukoita, jotka minun täytyy ostaa.\n\nVelkojanikin ahdistavat minua. Ne velat, jotka leski Maschin on tehnyt,\ntäytyy kuningatar Dragan niin pian kuin mahdollista hommata maksetuiksi.\n\nTämä kaikki on minulle mahdollista niin pian kuin Nicodem antaa minulle\nrahat Wienistä.\n\nSitte katseli hän ympärilleen ikävöivin katsein.\n\nKuinka kaunis on kesäyö! huudahti hän. — Loistavat kuoriaiset\nparveilevat pensaissa, kuu valaa hopeita puiden lehdille, kukat\ntuoksuavat kuin unessa.\n\n— Oi, tämä yö on kuin luotu rakkaudelle! Ja minä, — hän levitti\nkätensä, kuin tahtoisi hän syleillä näkymätöntä rakastajaa ja vetää\nhänet puoleensa — ja minä, kuningatar, olen niin köyhä rakkaudesta, kun\nehkä köyhin kerjäläinen Belgradissa, hiipii sydämen puoleen, joka on\nhänen omansa!\n\nOi Stefan — Stefan Naumovitsch, mikset vaella nyt kanssani puistossa,\nmikset istu vierelläni tuolla penkillä, nojaten päätäsi minun päähäni\nja poskeasi minun poskeeni — se olisi kuninkaallista ihanuutta, eikä\ntämä kurja purppura, jonka hankin itselleni!\n\nEi mistään hinnasta olisi Draga nyt tahtonut mennä sänkykamariinsa.\n\nHän värisi ajatellessaan sitä yksinäisyyttä, joka häntä siellä odotti.\n\nSiksi kulki hän syvemmälle puistoon ja tuli paikalle, jossa ei ollut\nkoskaan ennen ollut.\n\nTaivas täynnä tähtiä levisi hänen yläpuolella, ja kuu saattoi häntä\ntiellä.\n\nÄkkiä hän pysähtyi...\n\nAvonaisella paikalla, korkeiden puiden ympäröimänä, näki hän kaksi\nsotamiestä, jotka olivat hautaa kaivamassa. Salaman nopeudella vetäytyi\nDraga puiden taakse.\n\nSiellä hän kumminkin seisahtui, ja paksun puunrungon takana kuuli hän,\nmitä molemmat sotamiehet sanoivat toisilleen. — Minä luulen, toveri,\nsanoi toinen, — että nyt täytyy taas jonkun raukan ajatella lähtöänsä.\nTuhat tulimaista, tässä maassa tosiaankin pidetään kovaa kiirettä, ja\nniin salaperäisesti — keskellä yötä! Minua häntä säälittää, vaikka en\nollenkaan tiedä, kuka se on.\n\n— Mitä se sinua liikuttaa? vastasi toinen sotamies. — Päällikkö on\nkäskenyt meidän kaivamaan haudan ja sen me teemme emmekä tarvitse\nkysyä, kuka siinä tulee lepäämään. Ehkäpä se on joku liittoutuneista,\njoka hääjuhlien aikana ahdisteli kuningattaren henkeä.\n\n— Kuningatar on tosiaankin kaunis nainen, sanoi toinen sotamies. —\nOlisipa hauska tietää, voiko hän tuntea itsensä onnelliseksi kuninkaan\nkanssa?\n\n— Kyllä, eiköhän mahtane! sanoi toinen nauraen, työntäessänsä lapion\nmaahan. — Kuninkaan kanssa jakaa hän kruunun, ja jonkun toisen kanssa,\njosta hän paremmin pitää, jakaa hän sydämen. Muistathan toveri, kuinka\nheidän on tapana laulaa kotona vuorilla.\n\nDraga seisoi, uskaltamatta tuskin vetää henkeänsä. Hän ei itse\ntietänyt, mistä se johtui, mutta hänen silmänsä äkkiä kostuivat, ja\nkaksi suurta kyyneltä juoksi pitkin poskia.\n\nSilloin hän kuuli askeleita, ja puiden takana esiintyi avonaisella\npaikalla ilmiö, joka saattoi jääkylmän väristyksen kulkemaan hänen\nselkänsä läpi.\n\nPimeästä puiden lomitse esiintyi nimittäin kaksitoista sotamiestä,\njotka kantoivat kiväärejä hartioillaan ja joita upseeri johti.\n\nNe olivat jaetut kahteen osastoon ja niiden välissä kulki mies, pää\npystyssä, kasvot kuolon kalpeina ja syvän surun valtaamina.\n\nKäsiensä ympärillä oli onnettomalla ketjuja, jotka perässä laahasivat.\n\n— Stefan! tahtoi Draga huudahtaa, kauhusta, Stefan Naumovitsch! —\n\nTuo huuto tukahtui kumminkin, sillä hän ei kyennyt saamaan yhtään sanaa\nhuuliltaan. Puoleksi tajuttomana nojasi hän puun runkoa vastaan, joka\nhäneltä salasi sen paikan, jolla sotamiehet seisoivat vankineen. Hän\ntunsi itsensä melkeinpä pyörtyvän.\n\n— Joko hauta on valmis? kuuli hän upseerin kysyvän.\n\nMolemmat sotamiehet vastasivat myöntävästi ja vetäytyivät takaisin.\n\nStefan Naumovitsch! sanoi upseeri nyt vangille. Asettukaa tämän\nhaudan reunalle. Minun täytyy ilmottaa teille, että teidät ammutaan,\nhänen majesteettinsa kuninkaan käskystä, joka äsken on saapunut\nlinnanpäällikölle.\n\n- Ammutaan! kuului Stefanin huulilta. — Ainakin saan toki kuolla kuten\nrehellinen sotilas. Se on enemmän kuin olin odottanut.\n\nMutta nämä kahleet otatte kai pois, toveri? Ettehän tahtone, että minun\ntäytyy kuolla kahleissa!\n\nUpseeri viittasi vaieten, kaksi sotilasta astui esiin ja vapautti\nStefanin raskaista kahleista, jotka kolkosti kalisten putosivat maahan.\n\nDraga luuli tulevansa hulluksi.\n\nVastustamaton voima veti häntä haudalle, hän tahtoi rientää Stefanin\nvierelle, tahtoi kietoa kätensä hänen ympärilleen, suojella häntä\nluodeilta omalla ruumiillaan, estää heitä toimeenpanemasta veristä\nkuolemantuomiota; mutta — hän ei uskaltanut. —\n\nKuninkaan käsky — kuinka saattoi hän ajatella estää sitä, mitä kuningas\nitse oli käskenyt toimeenpanna.\n\n— Hän on pettänyt minut! sähisi Draga hampaittensa välissä, hänen\nkasvonsa vääristyivät ja saivat kostonhimoisen ilmeen.\n\n— Hän tappaa minun oman rakastettuni, vaikka hän on vakuuttanut\nminulle, että Stefan Naumovitsch saa elää. —\n\nHa, ha, niin vähän arvoa on siis kuninkaan sanalla, niin vähän puolison\nvalalla!\n\nAh, koko elämäsi tuskalla ja piinalla saat minulle maksaa, Aleksanteri,\nsen veren, joka tässä vuodatetaan!\n\nHän tarttui molemmin käsin puuhun kiinni, ja painoi hehkuvat kasvonsa\nsen kovaa, rosoista kuorta vasten, hän pelkäsi itseänsä, hän pelkäsi,\nettä rakkaus hänen sielussaan voittaisi järjen ja johtaisi hänet\ntekoihin, joita hän sitte saisi katkerasti katua.\n\nAleksanteri ei antaisi hänelle koskaan anteeksi, jos hän äkkiä astuisi\nsotamiesten eteen pelastamaan Stefania.\n\nHän tunsi hänet.\n\nHän oli heikkouteen asti hyväntahtoinen, mutta voi sitä, joka loukkasi\nhänen turhamaisuuttaan!\n\n- Aika on tullut! sanoi upseeri — Laittautukaa kuntoon, toveri! Suokaa\nanteeksi, että minun täytyy lausua ratkaiseva sana, joka katkaisee\nteidän elämänlankanne. Mutta, tiedättehän — virkani —\n\n- Ei sanaakaan enää, toveri! Minä tunnen teidän velvollisuutenne, se\non lahjomaton. Mutta jos tahdotte tehdä minulle viimeisen palveluksen,\nniin antakaa minulle papyrossi ja antakaa sitte vielä aikaa, että ehdin\npolttaa sen!\n\n- Se on vasten minun määräyksiäni, toveri, mutta — enhän olisi ihminen,\njoll'en täyttäisi tätä teidän viimeistä vaatimatonta pyyntöänne. Olkaa\nhyvä ja ottakaa!\n\nStefan Naumovitsch sytytti papyrossin niistä, joita upseeri ojensi\nhänelle.\n\nMietteissään katsoi hän sinisiä savupilviä, jotka kiertelivät ylös\nhänen päänsä yli.\n\nTämä palaa niin pian, tämä papyrossi! sanoi hän puoliääneen itsekseen.\nKun se on loppunut, niin silloin minun elämänikin loppuu.\n\nNämä savupilvet ovat kuin minun olemassaoloni, joka katoo niin pian!\n\nEi mikään kynä kykene kuvaamaan, mitä Draga kärsi näiden muutamien\nminuuttien aikana.\n\nOi, mitä olisikaan hän antanut, jos olisi voinut saada tälle\npapyrossille voiman, ettei se olisi koskaan palanut loppuun!\n\nMutta hän ihaili myöskin Stefanin sankarimaisuutta ja kylmäverisyyttä,\njolla katsoi vasten kuolemaa.\n\nNiin, hän oli mies — varustettu miehen koko kauneudella ja hyveillä.\n\nJa tuolla ylhäällä palatsissa makasi toinen kiemurrellen kouristusten\nvallassa, se raukka, joka nyt uskalsi ottaa tällaisen miehen elämän.\n\n- Kolme savua vielä, toveri, sitte olen valmis, sanoi Stefan — kolme\nsavua ja sitte — hautaan!\n\nUpseeri viittasi sotilaille, jotka asettuivat pitkään riviin.\n\nHekin näyttivät synkiltä ja vastahakoisilta, mutta täytyihän heidän\ntehdä velvollisuutensa.\n\nNyt, koska vaan haluatte, toveri, sanoi Stefan, heittäen papyrossin\njäännökset taaksensa hautaan. — Tuhkaa, ei muuta kuin tomua, samaa,\njoksi minäkin tulen muutamien sekuntien perästä.\n\n— Enkö saa sitoa teidän silmiänne, toveri? kysyi upseeri ottaen\nnenäliinan taskustaan.\n\n— Ei, viimeisen kerran tahdon vielä katsella maailman kauneutta — oi,\nsehän on niin kaunis, niin ihmeellisen kaunis!\n\nTämä taivas tähtiä täynnä, kuu tuolla ylhäällä niin lempeänä ja\npuhtaana ja puu tuolla lehtipuvussaan ja — kasvot — ei, ei, se on\nnäköhäiriö, minä en tahdo heittää siihen viimeistä katsettani, —\nennemmin ummistan silmäni — tätä en toki tahdo katsella — Dragan\nvietteleväisiä, viekkaita kasvoja!\n\n— Katsokaa nyt, kyllä on parempi, että annatte minun sitoa silmänne,\nsanoi upseeri, astuen hänen luokseen.\n\n— Niin — parempi, myönsi Stefan — mutta antakaa minulle liina, että\nsaan sen itse sitoa — no, nyt se on tehty.\n\nJa kun hän seisoi siinä sidotuin silmin, väreili hymy hänen huulillaan\nja hän kuiskasi hiljaa, hyvin hiljaa:\n\n— Nyt näen vaan ne suloiset enkelinkasvot, joissa kaikki maailman\nkauneus yhdistyy, sinun piirteesi Geniani! Hyvästi sinä, joka petit\nminut, nyt kuolen minä sinun tähtesi! Minun pitäisi vihata sinua, ja\nsittenkin — minä en voi.\n\nOi Genia, miksi teit minulle näin! minä kuolisin mielelläni, jos et\njuuri sinä olisi kaivanut hautaani!\n\nDraga oli hiipinyt lähemmä kulkien puusta puuhun: hän oli nyt tullut\naivan lähelle hautaa, josta kostean lämpimän mullan haju löi häntä\nvastaan.\n\nHän seisoi vaan parin askeleen päästä Stefanista.\n\nHän puristi käsillään kuumia ohimoitaan ja silmänsä olivat auki.\n\nHän olisi tahtonut paeta, mutta ei voinut.\n\nHänen täytyi katsella tätä kauhistuttavaa näkyä, hänen täytyi, —\nvastustamaton voima pakotti hänet siihen.\n\n- Jumalan nimeen siis! huusi upseeri, joka oli komentamassa. — Me\nolemme vaan toimeenpanevat kädet, joiden täytyy sokeasti totella —\naseisiin! sotilaat — ojentakaa!\n\nKiväärit kohosivat, niiden ääni synnytti Dragassa väristyksen, joka\nkävi läpi luiden ja ytimien!\n\n— Tähdätkää oikein — sotamiehet! huudahti Stefan. Tässä on sydämeni!\n\nUpseeri nosti hitaasti miekan, joka kiilsi kuutamossa.\n\nSotamiehet ojensivat.\n\nVielä silmänräpäys, ja se olisi tapahtunut, kaksitoista kuulaa olisi\nsilloin lävistänyt Stefanin rinnan — mutta...\n\n— Seis! kuului silloin käskevä ääni, levoton ja kiihkeä. — Seis, elkää\nampuko! — Alas kiväärit! Minä, kuningas, käsken sen.\n\nSe oli kuningas, joka äkkiä ilmestyi sille paikalle, jossa hirvittävä\ntoimitus tapahtui.\n\nHänet nähdessään laskivat sotamiehet heti kiväärinsä. Komentava upseeri\nseisoi kuin kiinikasvaneena maassa miekankärki alaspäin.\n\nMutta Stefan Naumovitsch ei nähnyt kuningasta; musta side esti häntä\nsiitä. Ja olihan hän jo sanonut jäähyväiset maailmalle, niin ett'ei hän\nollut kuullut kuninkaan sanoja, jotka olivat pelastaneet hänen elämänsä.\n\n— Miksi ette jatka? huudahti Stefan Naumovitsch, miksi ette ammu? Oi\nJumala, elkää toki kiusatko minua, antakaa loppua!\n\nMyöskin Draga, joka ei hetkeksikään ollut kääntänyt katsettaan kauhun\npaikasta, tunsi heti kuninkaan, sillä kuu valaisi hänen vartalonsa\nhopeavalollaan.\n\nHäneltä pääsi heikko huudahdus, sillä hän ei voinut käsittää, mikä oli\ntuonut Aleksanterin tänne.\n\nRipein askelin lähestyi Draga kuolemaantuomittua.\n\nHän ojensi kätensä ja repi itse siteen tämän kasvoilta.\n\nStefan Naumovitsch horjui. Rajuin, sekavin, katsein katseli hän\nympärilleen.\n\nAh, pakotettiinko hänet vielä kerran katsomaan tätä maailmaa, jonka hän\noli jättämäisillään?\n\n— Missä minä olen? änkytti hän, tarttuen päähänsä molemmin käsin. —\nMitä on sitte tapahtunut?\n\nMinähän elän, minä elän, ja tuossa — oi, kuningas — kuningas\nAleksanteri!\n\n— Niin, kuningas, vastasi Aleksanteri vaikealla äänellä — joka tahtoo\npuhua kanssasi, Stefan Naumovitsch — joka on keskellä yötä jättänyt\nkuninkaallisen palatsinsa, riistääkseen sinut hirvittävästä kohtalosta.\n\n— Herra upseeri, jättäkää heti sotilainenne tämä puisto, viekää\njoukkonne takaisin linnoitukseen!\n\n— Minä otan nyt vangin teiltä ja pidän huolta, ettei hän pääse karkuun,\nlisäsi kuningas pidätetyllä naurulla.\n\nUpseeri tervehti, sitte antoi hän joukolleen käskyn ja minuuttia\nmyöhemmin etenivät sotamiehet puiden taakse.\n\nStefan Naumovitschista tuntui, kuin olisi hän nähnyt unta. Tuossa\nseisoi hän äsken avatun haudan reunalla, joka oli häntä varten tehty,\njohon hänen olisi pitänyt syöksyä sitte kuin ne kaksitoista kuulaa\nolisivat hänet lävistäneet. Edessään näki hän kuninkaan yhtä kalpeana\nkuin tavallisesti, hän oli kuullut kuninkaan puhuvan — taivaan Jumala,\neihän tämä voinut merkitä mitään pahaa, sillä kun kuningas tulee\njonkun ihmisen luo, joka on joutunut pyövelin käsiin, silloin voi tämä\nkuningas tuoda vaan armoa, armoa, eikä mitään muuta kuin armoa!\n\nDragankin sydän löi kiivaasti.\n\nUudestaan kysyi hän itseltään, mikä oli niin äkkiä muuttanut\nAleksanterin mielen.\n\nHän hiipi yhä lähemmäs, hyvin lähelle, niin että hän voi kuulla joka\nsanan, jonka kuningas sanoi Stefanille.\n\n— Stefan Naumovitsch, huudahti Aleksanteri, minä olen tänä yönä\nallekirjoittanut sinun kuolemantuomiosi ja käskenyt heti sen\ntoimeenpanemaan.\n\nSinä olet todella ansainnut kuoleman. Mutta, minä lahjoitan sinulle\nelämän, sillä nyt vasta tiedän minä, että minä olen sinulle suuressa\nkiitollisuuden velassa, eikä kukaan voi sanoa, että kuningas\nAleksanteri on kiittämätön.\n\nVai etkö ehkä ole sama Stefan Naumovitsch, jatkoi kuningas hetken\nperästä, jonka ajalla hän ehkä oli odottanut vastausta Stefanin\nhuulilta, jota ei kumminkaan tullut — etkö ole sama Naumovitsch, joka\nkerran manöövereillä Nischin lähellä heittäytyi erään mielipuolen yli,\njoka kohotti tikarin minua kohti?\n\n— Minä olen sama Naumovitsch! vastasi nuori upseeri. — Ja minulla on\nvielä rinnassani arpi muistona mielipuolen tikarinpistosta.\n\nSillä kertaa pelastin sinun elämäsi, kuningas Aleksanteri! Jos olisin\ntiennyt, mitä tulevaisuus kätki helmassaan, en olisi välittänyt tuosta\nmielipuolesta.\n\nAleksanteri säpsähti, hänen kulmakarvansa rypistyivät ja hän katsoi\nsynkästi Naumovitschiin.\n\n- Nyt tiedät, kuningas Alexander, missä asemassa olemme toisiimme,\njatkoi Naumovitsch. — Kutsu nyt takasin sotilaat ja käske heidän\nuudestaan ojentaa kiväärinsä minua kohti ja lävistää sydämeni!\n\nMinä tiedän, että olen menettänyt elämäni, mutta siitä minä en välitä.\n\n— Sinä olet tahtonut ottaa hengiltä vaimoni, kuningattaren, vihaatko\nhäntä sitte niin kovin? Onko minun Dragani tehnyt sinulle niin paljon\npahaa, loukannut sinua niin suuresti, että olet päättänyt tappaa hänet?\n\n- Kuningatar ei ole koskaan loukannut minua, vastasi Naumovitsch\nlujalla äänellä — minä en vaan koskaan voi antaa hänelle anteeksi, että\nhän on tullut Serbian kuningattareksi!\n\nSinä erehdyt, Stefan Naumovitsch, kuten moni muukin! Minun Dragani\ntekee teidät kaikki onnellisiksi, sillä hän ansaitsee saada ylhäisimmän\npaikan maassa, hän on täysin arvokas olemaan minun puolisoni!\n\nSinä et tunne häntä; vieläpä arvostelet häntä väärin. Hänen\nvihollisensa, jotka eivät soisi hänen kantavan Serbian kruunua minun\nrinnallani, levittävät koko maassa hävyttömiä syytöksiä häntä kohtaan.\n\nMutta ei puhuta nyt siitä, Stefan Naumovitsch! Sano minulle sen sijaan:\nvihaatko minuakin?\n\nVastaukseksi tähän kysymykseen laski Stefan Naumovitsch kätensä\nsydämelleen ja nostaen toisen kätensä ylös kuten valaa tehdäkseen,\nsanoi hän juhlallisesti ja sydämellisesti:\n\n- Sinua, kuningas Aleksanteri, olen rakastanut. Rakastan sinua vieläkin\nja Jumala taivaassa on todistajani, että odotin sinusta vaan parasta.\n\nLuulin sinun parantavan ne haavat, joita toiset kuninkaat olivat\ntuottaneet tälle onnettomalle maalle. Luulin sinun antavan Serbialle\nlevon ja rauhan kuten muillakin kansoilla on.\n\n- Ja kuka on sinulle sitte sanonut, Stefan Naumovitsch, ettei tämä yhä\nole aikomukseni, kuten se on aina ollut?\n\nJumalan, joka tällä hetkellä katsoo alas puoleemme ja kuulee, mitä\nkuningas ja alamainen keskustelevat, kaiken sen nimessä, mikä on pyhää\nsinulle ja minulle, vannon minä, että rakastan Serbiaa niin suuresti,\nkuin poika koskaan on rakastanut äitiänsä, että minusta tulee hyvä ja\noikeudentuntoinen hallitsija ja ettei mikään, ei mikään voi estää minua\nsiitä.\n\n- Ei edes kuningatar Dragakaan? kysyi Stefan Naumovitsch. — Ei edes se\nnainenkaan, jonka olet valinnut vaimoksesi, kuningas Aleksanteri? Minä\npelkään, että hän kääntää hyvän pahaksi, että hän —\n\n- Kas niin, ei sanaakaan enää hänestä nyt! — Minä rakastan Dragaa.\nSinulle tahdon tällä hetkellä sanoa, että minä rakastan häntä, niin\nminä suorastaan jumaloin häntä. Mutta minä musertaisin hänet, jos hän\nasettuisi minun ja Serbian onnen väliin.\n\nSilloin notkisti Stefan Naumovitsch polvensa kuninkaan edessä ja\nhurmaantuneena, kuten mies, joka rakastaa isänmaataan enemmän kuin\nmitään muuta, huudahti hän:\n\n- Terve, Aleksanteri Obrenovitsch, Serbian kuningas. Jos hän pitää\nsen sanan, jonka hän tällä hetkellä on luvannut, silloin loistaa\nhänen nimensä kerran historian lehdillä ikuisilla, kultakirjaimilla\nkirjotettuna:\n\nJa nyt, kuningas Aleksanteri, määrää minun suhteeni, mitä tahdot! —\nElämäni on sinun kädessäsi!\n\nSaat viskata sen pois, peittää sen tähän hautaan, joka oli minulle\nmäärätty, — mutta jos tahdot antaa minulle elämän, niin on se\nomistettu sinun palvelukseesi tästä hetkestä lähtien! Eikä kukaan\nsinun ympäristössäsi ole kuninkaalleen uskollisempi kuin minä. Stefan\nNaumovitsch nousi.\n\n- Niin, sen tahdon minä! huudahti Aleksanteri, ojentaen hänelle\nkätensä. Lyö kättä Stefan Naumovitsch! Sinä pelastit kerran elämäni —\ntänään pelastan minä sinun. Me olemme kuitit, ja nyt saamme molemmat\nkilpailla siitä, kumpi ensiksi taas voi tehdä toisen velallisekseen.\n\nTulin tänne aikeessa korottaa sinut, antaa sinulle maailman ja ihmisten\nedessä näkyväinen merkki kiitollisuudestani. Olkoon menneeksi, Stefan\nNaumovitsch, minä näytän sinulle, kuinka vihollisesta tehdään ystävä.\n\nMinä nimitän sinut täten ajutantikseni ja ylennän sinut samalla\nkapteeniksi.\n\nSinä asut luonani konakissa, nukut saman katon alla kuin minäkin. Ovi\nminun makuuhuoneeseeni on avoinna sinulle. Mutta minä tiedän, ett'et\nsinä koskaan astu sen kynnyksen yli minulle kuolemata ja turmiota\ntuodaksesi. Sinä ennemmin tahdot kuolla tällä kynnyksellä kuin lasket\nmurhaajan luokseni!\n\n— Niinpä Jumala minua rangaiskoon, jos milloinkaan petän luottamuksesi!\nhuudahti Stefan Naumovitsch vilpittömästi. — Joo, minä olen\nmakuuhuoneesi kynnystä vartioitseva, ja rinnallasi olen seisova, kun\nsua vaara uhkaa!\n\nOmalla ruumiillani olen sinua suojeleva, niinkauvan kuin valasi pidät.\nJa jos minä rikon omani, niin taivaan Herra, joka on minun valani\nkuullut ja kostaa jok'ikisen väärän valan, antakoon minun menehtyä,\nsillä silloin en parempaa palkkaa ansaitsisi.\n\nMolemmat miehet, kuningas ja hänen ajutanttinsa puristivat toistensa\nkäsiä.\n\nHeillä ei ollut aavistustakaan siitä, että sillä hetkellä olivat\npuhuneet ennustuksen sanoja.\n\nSynkkään läpitunkevaan hämärään oli heiltä tulevaisuus peittynyt.\n\nMutta samassa kuin kuningas voimakkaasti puristi Stefan Naumovitschin\nkättä, säpsähti nuori upseeri.\n\nMitä hän sitte oli tehnyt! Minnekkä oli hän antanut sen ihastuksen,\njonka Aleksanterin sanat olivat herättäneet hänen uskollisessa\nserbialaissydämessänsä, itseänsä johtaa.\n\nHän tulisi kuninkaan ajutantiksi, asuisi saman katon alla kuin hän,\nolisi alituisesti hänen kanssansa kuninkaallisessa palatsissa!\n\nTämähän olisi samaa kuin joka päivä, joka hetki nähdä silmäinsä edessä\nse nainen, jota hän kerran oli rakastanut, mutta jota hän nyt vihasi\nja halveksi! Eikö se merkinnyt, että hän myöskin suojelisi tuota\nnaista! Naumovitschinhan tuli vastata hänenkin hengestänsä, hänen\nturvallisuudestansa!\n\nOi, mikä tuskien ja ristiriitaisuuksien elämä tuosta syntyisi!\n\nMutta Draga nauroi, kun kuuli hänen sanansa. Nyt oli Naumovitsch, tuo\nkaunis, kiihkeästi haluttu mies hänen omansa, eikä mikään maailman\nmahti erottaisi heitä.\n\nHänen puolisonsa vei Naumovitschin hänen verkkoonsa — nyt oli\nAleksanterin syy, jos Draga antoi nyt intohimollensa vapaat ohjakset,\njos hän pakotti Stefan Naumovitschin alas jalkainsa juureen ja teki\nhänet rakkaudellaan onnelliseksi. Sillä vaarallista on leikkiä tulen\nkanssa. Mutta kuningas oli itse heittänyt tulikekäleen omaan taloonsa.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\nMissä on Serbian kuningaskruunu?\n\n\nKomealla silkkisohvalla ylellisellä komeudella sisustetussa huoneessa\nBelgradissa makasi nuori tyttö. Näki heti, että hän ei ollut syntynyt\nSerbian auringon alla, sillä jokainen liike, joissa oli tavaton sulous,\ntodisti hänen olevan pariisittaren.\n\nSe oli Ninette, Nicodem Lunjevican rakastajatar.\n\nHän oli oppinut tuntemaan hänet Monte Carlossa ja heti alussa oli hän\nilmoittanut olevansa pariisilainen ilotyttö, joka enimmän tarjoavalle\nantoi kauneutensa, rakkautensa ja sulonsa.\n\nNinette antoi juuri todistuksen siitä, että ilotytölläkin voi olla\nsydän. Nicodemille se ei kuitenkaan sykkinyt, vaan eräälle toiselle.\n\nTuon toisen kanssa oli Ninette tullut Monte Carloon. Hänen seurassaan\noli hän, ennenkuin teki Nicodemin tuttavuutta, viettänyt neljä suloista\nviikkoa pelipankin läheisyydessä, kunnes vihdoin tuli käänne.\n\nNicodem oli nähnyt Ninetten käsikädessä pitkän englantilaisen kanssa,\njolla oli vaalea parta ja englantilaisen harmaan siniset silmät.\n\nTämä mies oli pelannut kuin mielipuoli, hän näytti saaneen päähänsä,\nettä hänen piti tyhjentää pankki. Mutta onni kääntyi hänestä ja\neräänä päivänä seisoi hän siinä, eikä ollut hänellä muuta kuin kaksi\ntyhjää kättä — samana yönä tuli Ninette hyrkäten siihen huoneeseen,\nhotellissa, jossa Nicodem Lunjevica asui sekä huusi hänelle, vääntäen\nepätoivoissaan käsiään: Armahtakaa! Auttakaa minua, että löytäisin\nmieheni, joka äsken pakeni täältä ja sanoi heittäytyvänsä järveen!\n\nNicodem Lunjevica ei tietysti antanut mennä oivallisen tilaisuuden\nvoittaakseen tuon kauniin naisen suosion, ja hänen seurassaan haki hän\ntunnollisesti Monte Carlon rannan ja puiston, mutta englantilaisesta\nei näkynyt muita jälkiä kuin takki, joka oli viskattu eräälle kivelle\nrannalla, ja silloin oli tietysti selvä, että Albionin poika oli\ntodellakin hakenut kuolemansa aalloissa.\n\nNyt oli Ninette puoliksi leski. Hän oli surupuvussa ja itki\nrakastajaansa. Mutta lopuksi hän antoi Nicodemin lohduttaa itseänsä,\nja kun tämä tarjoutui ottamaan hänet mukaansa Belgradiin ja siellä\nsisustamaan komean kerroksen sekä vannoi, että vastakin pitäisi hänestä\nhuolta, ei Ninette odottanut muita pyyntöjä, vaan muitta mutkitta\nriisui kokonaan surupuvun, verhoutui vaaleampiin väreihin ja tuli\nNicodemin rakastajattareksi.\n\nSiitä lähtien oleskeli hän Belgradissa. Hänellä ei todellakaan ollut\nsyytä valittaa Nicodemista. Tämä oli häneen korviaan myöten rakastunut\nja antoi hänelle kaikkea, mitä ikinä vaan halusi.\n\nMutta ei voisi kuvailla mielessään, mitä kaikkea hänen näöltään\nviattomat silmänsä halusivat. Milloin hän halusi oman talon, milloin\nkomeita huonekaluja, milloin omat hevoset ajoneuvoineen, milloin uuden\nkoristeen — sanalla sanoen, nämä silmät eivät koskaan lakanneet uutta\ntoivomasta, ja hyvä Nicodem sattui saamaan velkoja siitä huolimatta,\nettä oli kuningattaren veli, ja hänen sisarensa astui juuri kreivin\naikaan Serbian valtaistuimelle.\n\nMutta tänä iltana oli hän riemuiten ilmoittanut Ninettelle, että hän\npian vapautuisi kaikista veloistansa ja sitä paitsi hän vielä saisi\nsievoisen summan käytettäväkseen. Nicodem oli kertonut, että hänen oli\nonnistunut saada sisarensa jättämään hänelle Serbian kuningaskruunun ja\noli ilmottanut Ninettelle, että hänellä oli aikomus vaihtaa Wienissä\nkruunun oikeat hohtokivet vääriin.\n\nNicodem oli luvannut hänelle käydä vielä kerran yöllä hänen luonansa,\nennenkuin lähtisi Wienin matkalle, ja Ninette istui juuri häntä\nodottamassa. Ninette tahtoi oikein syvältä osottaa Nicodemille\nmieltymystään, ettei tämä vaan unhottaisi häntä Wienin kauniiden\ntyttöjen luona ollessansa.\n\nOdottaessansa, poltti hän paperossia ja luki ranskalaista romaania.\n\nOi Parisi — sinä kaunis, unohtumaton kaupunki, joka johtuu joka rivillä\nmieleen, kuinka tuskallisesti hän nyt kaipasi sen iloja!\n\nKun Nicodem Lunjevica saisi rahoja, silloin pitäisi hänen ottaa hänet\nmukaansa Parisiin ja Ninette uneksi jo pientä komeata ravintolaa\njonkun puistokadun varrella, ja sitä, kuinka hänelle juhlittaisiin,\nkun näyttäytyisi Serbian kuningattaren veljen seurassa. Tuskinpa\nluulisi olevan totta, että pikku Ninette olisi kiivennyt noin\nkorkealle, hänethän tunnettiin Parisissa niiltä ajoilta, kun hän\noli kuorilaulajattarena eräässä pienessä teaatterista, jossa\nhänellä ei juuri ollut erikoisempaa menestystä — ah, hänen entiset\nteaatteritoverinsa melkeinpä menehtyivät kateudesta, kun saisivat nähdä\nNicodemin sirossa upseerinunivormussaan ja hänen rinnallaan Ninetten,\nkoristettuna rakastajansa ostamilla koristeilla, sittenkuin ensin oli\npuhdistanut serbialaisen kuningaskruunun.\n\n— Mutta tuossahan mies jo tuleekin, huudahti vilkas ranskatar äkkiä,\nheittäessään kirjan syrjään ja hypähtäen sohvalta.\n\nSillä sen ikkunan alapuolella, jonka edustalla sijaitsi taloon kuuluva\npuutarha, kuului käsien läiskytystä, joka tavallisesti merkitsi sitä,\nettä Nicodem oli saapunut.\n\nNinette kiiruhti ikkunan ääreen, kumartui siitä ulos ja kysyi:\n\n— Sinäkö siellä, Nicodem? Miksi et tule tänne ylös? Onko sinulla niin\nkiirettä, rakkaani?\n\n— Hitto vieköön rakkaan Nicodemisi! vastasi hänelle alhaaltapäin kirkas\nääni. — Täällä on mies, jolla on sinun rakkauteesi suuremmat oikeudet.\n\nTämän äänen kuullessansa säpsähti Ninette, ei suinkaan pelästyneenä ja\nhämmästyneenä, vaan sen sijaan iloissaan.\n\n— Harry — Harry, oletko sinä todellakin siellä? huusi hän ollenkaan\nyrittämättä hillitä ääntänsä. — Kaikkivaltias Jumala, sinä et siis\nolekaan kuollut, et heittäytynytkään mereen? Oi, Harry Raven on tuolla\nalhaalla, minun Harryni!\n\n— Kiiruhda ja päästä minut sisään, minulla on syytä välttää kaikkea\nyhteensattumista poliisin kanssa! sanoi ääni kiireesti. — Tahdon ensin\ntulla varmuuteen siitä, uskaltaisinko tulla asuntoosi, kenenkään\nnäkemättä.\n\n— Palvelijat jo nukkuvat, antoi Ninette vastaukseksi. — Minä viskaan\nalas avaimen sinulle, odota Harry — vain minutti — oi, sinä ainoa mies,\njota koskaan olen rakastanut, — kas tässä, ota kiinni avain — kas, kun\notti sen oikein ilmasta, ha, ha, ha! — tuolla on ovi. Kiiruhda heti\nluokseni, mieleni oikein ikävästä palaa.\n\nMies hävisi nyt taloon ja parin minuutin kuluttua avautui hitaasti ja\nvarovaisesti se ovi, joka johti Ninetten huoneeseen, ja pienikokoinen\njäntevä mies hiipi hiljakseen huoneeseen.\n\nNinetten rakastaja ei tosin näyttänyt luottamusta herättävältä, hän oli\nmelkeinpä köyhästi puettu ja näytti menneeltä mieheltä, jonka viime\naikoina oli ollut taisteleminen puutteita ja huolia vastaan.\n\nSen lisäksi kantoi hän kädessänsä hyvin kulunutta matkalaukkua. Mutta\nNinette juoksi häntä vastaan, heitti käsivartensa hänen ympärinsä ja\nsuuteli häntä sydämellisesti.\n\n— Voi, sinä rakas veitikka! huusi hän. — Kuinka saattoi sinulla olla\nsydäntä panna minut sellaiseen tuskaan! - Totisesti en sinua oikein ole\nsurrut. Arvelen, että vielä olet näkevä jäljet niistä kyynelistä, joita\nsinun tähtesi olen itkenyt. Mutta — mitäpä minulle lopulta muuta jäi\njälelle, kuin antaa Nicodem Lunjevican lohduttaa itseäni, sillä — elä\npane pahaksesi, Harry — jätit minut kerrassaan pulaan, et maksanut edes\nravintolan laskua.\n\n— Ha, ha, tiesinhän minä, että joku toinen maksaisi minun puolestani,\nsanoi englantilainen nauraen, asettaessaan matkalaukkunsa tuolille.\n— Pikku Ninette kyllä ymmärtää selviytyä, sanoin itsekseni. Mutta\nnäetkös, minun täytyi kadota, täytyi saada se luulo, että olin kuollut,\nsillä tiedätkös, minä olin Monte Carlossa kovasti nylkenyt kaikki,\njoihin pelipankissa tutustuin, kaikilta olin rahaa lainannut, ja kun\nminulla ei ollut halua myöhemmin maksaa velkojani, syöksyin aivan\nyksinkertaisesti mereen, s.o. asetin takkini kivelle ja luikin tieheni.\n\n— Ja mistä nyt tulet?\n\n— Suoraa päätä kauniista Parisistamme, vastasi Harry Raven. — Siellä\njuuri sain kuulla, että olit Belgradissa. Tuhat tulimaista, kuinka\nonni sinua on potkinut, sinähän olet pyydystänyt kuningattaren veljen!\n— Kuuleppas, kanaseni, siitä lähtee meille sievoset summat. Tietysti\nedeskinpäin pysyttelet hyvissä väleissä.\n\n— Kaikki mitä vaan haluat — kaikki olen tekevä hyväksesi, Harry! Mutta\nJumalan tähden, meidän täytyy olla varovaisia, sillä Nicodem voi tulla\ntänne millä hetkellä hyvänsä.\n\n— Kirottu! Ja minä kun kuvittelin mielessäni, että voisimme olla\nhäiritsemättä ainakin tunnin. Sill minulla on jotakin, josta minun\non sinulle puhuttava: tässä matkalaukussa on jotakin, josta kaikessa\ntapauksessa meidän on hetimiten päästävä. En ole uskaltanut viskata\npois matkalaukkuani, peljäten, että saatettaisiin minua silmällä pitää.\n\nMutta eiköhän sinulla täällä ole jotakin paikkaa, minne toistaiseksi\nvoisi kätkeä matkalaukun sisällyksen.\n\n— Onko sinulla siellä sitte jotakin niin hirveätä? kysyi Ninette,\nkatsoen hämmästyneenä vanhaan matkalaukkuun. — Eikös siellä ole\nvaatteesi? — Voi, mies parka, — näyttää siltä kuin sinulla ei olisi\nmuita vaatteita kuin ne, mitkä nyt ovat ylläsi!\n\n— Siinä olet aivan oikeassa, enkä minä kumminkaan tule aivan tyhjin\nkäsin — katsoppas vaan, minulla on rahoja, kanaseni, pari tuhatta\nitävaltalaista guldenia, ei mitään vääriä seteleitä, vaan aivan\noikeita! —\n\n— Harry, mistä nuo rahat olet saanut? Oletko kenties käyttänyt jotakin\ntilaisuutta hyväksesi? — Ah, minä tunnen sinun taitavuutesi, eihän\nsinua ilman aikoja kutsutakkaan Lontoossa taskuvarkaitten kuninkaaksi.\n\n— Tällä kertaa olen tehnyt jotakin enemmän kuin tavallinen taskuvaras,\nvastasi Harry, samassa kuin hänen kevytmielisyydestä veltot\nkasvonpiirteensä värisivät mielenliikutuksesta ja saivat ilmeen, joka\nosotti jotakin kauheata, epämääräistä parrattomassa naamassa. — Kas\ntässä, kohta käsität, miksi minun täytyy pian hävittää tämä matkalaukku!\n\nNäin sanoen otti hän pienen avaimen taskustansa, vei Ninetten tuolille\nja avasi matkalaukun.\n\nSamassa hetkessä kuin laukku avattiin, kirkasi Ninette ja hoiperteli\ntaaksepäin. Jok'ikinen veripisara pakeni hänen poskiltansa, ja hän\nalkoi kiivaasti vapista.\n\n— Ihmisen pää! huudahti Ninette sitte melkein vaan huulillansa, sillä\nkurkku kiristyi kauhusta. — Taivaan Jumala, Harry — mitä olet tehnyt?\nSinä olet —\n\n— Niin, minä en enää voinut kestää kurjaa elantoani! sai Raven\nsanotuksi. — Se oli epätoivon teko. Mutta tilaisuus oli otollinen.\nMinä matkustin tänne Parisista Wienin kautta, ja rautatien asemalla\ntutustuin vanhaan herraan, joka sanoi hänkin Belgradiin matkustavansa.\nHän valitteli minulle, että vaikka oli rikas mies, hänen perheensä sai\nkumminkin onnettomuutta kokea. Hänen ainoa lapsensa tuotti hänelle\npaljon surua.\n\nSilloin ajattelin itsekseni; tuolla miehellä on varmaankin mukana\npullea lompakko, jonka tulisi olla minun. Ja vaikka oli minulle\nvaikeata, ostin kumminkin toisen luokan piletin Wienistä—Belgradiin ja\nastuin samaan vaunuun kuin tuntematon.\n\nNo, sitte matkalla se tapahtui. Kuljimme juuri tiheän metsän läpi.\nSilloin hyökkäsin hänen kimppuunsa, hän ei itseään juuri puolustanut,\nkauhu lamautti hänet, ja minä sain kuristaa hänet, ilman että hän\npäästi sanaakaan. Sitte otin hänen arvoesineensä ja peittääkseni kaikki\njäljet, sain sen päähänpiston, että leikkasin häneltä pään poikki ja\nheitin ruumiin ulos vaunun akkunasta. Pään sitävastoin piilotin tähän\nmatkalaukkuun. Ymmärräthän Ninette, että tuo oli oivallinen keksintö,\nsillä vaikkapa ruumis löydetäänkin, ei koskaan saada selville kuka mies\non ollut, eikä kukaan voi tulla siihen käsitykseen, että minä, joka\nkumminkin nähtiin asemalla miehen seurassa, olisin hänet murhannut.\n\n— Harry, se on oivallista! huudahti Ninette. — No niin, eihän\nole varsin helppoa päästä elämänsä läpi, kun ei lasna ole ollut\nkultakätkyttä siinä maataksensa vain murhataksensa.\n\n— Ha, ha, ompa sinulla hermoja, pikku Ninette! Rauhoitu, tämä on\nensimmäinen ja viimeinen murha, minkä olen tehnyt, mutta minun täytyy\nkohota köyhyydestäni, sillä minä en voisi kauvempaa kestää kerjäläisenä\nkuljeskelemista.\n\nSanoppas nyt, mitä päällä teemme? Kaivammeko sen tuonne puutarhaan...\nArmelias Jumala, piiloudu, Harry... pian makuuhuoneeseen sängyn\nalle!... Kuulen askeleita, Nicodem Lunjevica tulee.\n\nKaunis Ninette avasi nyt sivuoven, Harry Raven tempasi matkalaukkunsa\nja pakeni sen kanssa makuuhuoneeseen, jonka melkein kokonaan täytti\nkahden hengen maattava sänky, yläpuolella silkkinen verho. Tämän sängyn\nalle ryömi hän ja veti matkalaukun perässänsä.\n\nSen hän teki viime silmänräpäyksessä, sillä Nicodem Lunjevica jo astui\nsisään. Kädessään hänellä oli ruskea, teräskiskoilla varustettu lipas,\njonka sisarensa oli hänelle puoli tuntia sitten jättänyt.\n\nNicodem oli puettu siviilipukuun, laaja matkavaippa peitti hänen\nvartalonsa, ja päässä oli hänellä pieni matkalakki.\n\n— Heti tänne suudelma, Ninette kulta, sanoi Nicodem; — minulla ei\nole pitkää aikaa menettää. Mutta minä en voinut lähteä sinun luotasi\nennenkuin saan vielä kerran sulkea sinut syliini, sinä herttainen\nhurmaava pikku vaimoni. Elä nyt sure liian paljon kun olen poissa, —\nkuuletko, ja ole minulle uskollinen? — Katso suoraan silmiini — oi, kun\nkatsot minua tuollaisilla silmillä, niin vapisen ajatellessani, että\nminun täytyy olla poissa luotasi kolme, neljä päivää. Sillä, kun mies\nkatsoo noihin silmiin, niin —\n\n— Ei kukaan mies katso näihin silmiin, huudahti Ninette puoleksi\nsuuttuneella, puoleksi leikillisellä äänellä. — Minä olen suljettuna\nnäihin huoneisiin, en astu jalkaanikaan kadulle, minä ajattelen vaan\nrakasta Nicodemiani, minä leskiparka.\n\nHän hyväili häntä käsillään, silmillään, povellaan, koko hoikalla,\nmutta täyteläisellä vartalollaan, eikä Nicodem väsynyt painamasta\nhuuliaan ranskattaren pienelle punaiselle suulle.\n\nSitte veti hän äkkiä lompakkonsa ja ojensi hänelle setelin.\n\n- Valitettavasti en voi antaa sinulle enempää, sanoi hän — mutta kun\ntulen takaisin, niin — siihen voit luottaa — saat uida kullassa. Sitte\nsaat kaikkea, mitä sydämesi halajaa.\n\n- Minun sydämeni halajaa vaan sinua, vakuutti Ninette — mutta uskotko\ntodellakin Nicodem, että saat paljon rahaa Wienistä?\n\n- Minä en usko sitä, minä tiedän sen! huudahti Nicodem pöyhkeästi.\n\nSitä sanoessaan piti hän kättään ruskealla nahkalippaalla, jonka hän\noli pannut samalle tuolille, jossa äsken oli ollut Ravenin huono\nkapsäkki hirvittävine sisältöineen, ja lausui hiljaisella, mutta\nterävällä ja helposti kuultavalla äänellä.\n\n- Minkä arvoisen luulet oikeastaan tämän lippaan olevan? Ei, ei,\nelä koetakaan arvata, et voisi kumminkaan arvata sinnepäinkään.\nSerbian kuningaskruunu lukemattomine hohto- ja jalokivineen on tässä\nlippaassa, sisareni on antanut sen minulle, jotta Wienissä saan vaihtaa\nalkuperäiset kivet väärennettyihin. Niillä ansaitaan miljooneja, Draga\nja minä jaamme ne, ja minun pikku Ninetteni saa myöskin osansa siitä. —\nMikä sinulla on, Ninette? Sinähän vapiset, miksi hiivit niin pelokkaana\nminua lähelle? — Kuinka on laitasi, miksi itket? —\n\nRanskatar kietoi pehmoiset käsivartensa Nicodemin kaulan ympäri\nja painoi nyyhkyttäen pikku päänsä hänen rintaansa vasten. Ei\ntarvinne sanoa, että tämä nyyhkytys oli vaan erinomaisesti mietityn\ntuuman tulos, sillä Ninette voi, milloin halutti, vuodattaa niin\npaljon kyyneliä kuin tahtoi ja teeskennellä vaikka kuinka suurta\nmielenliikutusta.\n\n- Minä vapisen, niin, sinä olet oikeassa, minä vapisen, huudahti\nhän. Matkustatko Belgradista Wieniin kruunun kanssa, joka on useiden\nmiljoonain arvoinen? — Oi, maailmassa on niin paljon ilkeitä ihmisiä,\nsinulta ryöstetään kruunu, sinut tapetaan.\n\n- Mitä ajattelet? huudahti Nicodem Lunjevica. — Ei kukaan aavista, että\ntämä lipas sisältää Serbian kuningaskruunun ja sitte — ei ole niinkään\nhelppoa voittaa, Nicodem Lunjevicaa tahi vetää häntä nenästä.\n\n— On kait sinulla ainakin joku ase mukanasi, minä tarkoitan joku ase,\njolla voit oikein puolustaa itseäsi?\n\nNicodem säpsähti: hän vei ehdottomasti kädet taskuunsa, mutta veti ne\ntyhjinä takaisin.\n\n- Tuhat tulimmaista, olet ihan oikeassa, Ninette pieni! — puhkesi hän\nlausumaan. Olin kyllä varomaton, kun en edes varustanut revolveria\nitselleni, ei minulla ole edes tikariakaan.\n\n- Vähän se sinua hyödyttäisi! sanoi Ninette huolissaan. — Ei, minä\nvaadin sinua, Nicodem, hanki nyt itsellesi revolveri, niin paljon\naikaa on sinulla kyllä, että ehdit hyvissä ajoin asemalle, ennenkuin\njuna lähtee. — Oma rakkaani, — en voi elää ilman sinua, ja jos sinulle\nsattuisi joku onnettomuus matkalla, niin olisi se minun loppuni.\n\n- No niin, sanoi Nicodem päättävällä äänellä, anna minulle sitte\nse pieni taskurevolveri, jonka äskettäin annoin sinulle; se on\nelfenluinen, kallisarvoinen kapine, niin pieni, että sen voi pistää\nmelkein liivinsä taskuun, ja kuitenkin on se hyvin vaarallinen, sillä\nse on ladattu viidellä patruunalla, mokomakin pahanen.\n\n- Oi Jumalani, huudahti Ninette, kuinka ikävää: enkö ole sitte kertonut\nsinulle, että minun täytyi lähettää revolveri takaisin asetehtaaseen,\njoka lähetti sen sinulle. Ajatteles, kun koeammunnassa puutarhassa meni\nlukko rikki.\n\n- Niin, onpa se todellakin hyvin ikävää, sillä jos sinulla olisi\nollut revolveri täällä, niin olisit säästänyt minulta vaivan hankkia,\ntoinen. Niin, sitte ei minulla ole muuta tehtävää, kuin juosta alas\npalvelijain kerrokseen ja asestaa itseni palvelijain revolvereilla no,\nneljännestunti on minulla vielä aikaa, lisäsi hän, heittäen silmäyksen\nkelloonsa — siinä ajassa olen jo takaisin, pikku Ninette, lisäsi hän\nvakavalla äänellä, joka oli muutoin hyvin harvinaista hänessä, — minä\njätän lippaan tänne, vartioi sitä hyvin, rakas pikku tyttöni, elä\npäästä sitä näkyvistäsi, sillä sinä tiedät, mistä on kysymys ja mitä se\nsisältää.\n\n- Minun luonani on Serbian kruunu hyvässä tallessa, sanoi ranskatar\n— mene sinä vaan ja tule takaisin niin pian kuin mahdollista\nrevolverinesi! Oi, olisin toivonut, että sisaresi olisi uskonut tämän\nvaikean tehtävän jollekin toiselle ja että sinä Nicodem olisit saanut\nolla luonani nyt — juuri nyt — minä suren itseni kuoliaaksi ikävästä.\n\nNicodem painoi hänet kiireesti rintaansa vasten, sitte riensi hän\nulos revolvoria hakemaan. Jo minuutin kuluttua kuului ääni hänen\naskeleistaan häviävän puutarhaan, ja Ninette, joka oli hiipinyt\nikkunaan ja piiloutuneena uutimen taa, katsoi hänen jälkeensä, tuli\npian vakuutetuksi, että hän oli todellakin tullut kadulle ja kulki sitä\npitkin.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä astui Ninette kiireesti pois ikkunasta.\n\n- Harry — Harry, pian tänne matkalaukkuinesi.\n\nNuolennopeudella kimposi englantilainen pois sängyn alta.\n\n- Sinä olet viekas nainen. Ninette! sanoi hän. Me kaksi sovimme yhteen\nkuin kaksi omenaa, jotka ovat kasvaneet samalla oksalla. Katso minua,\nNinette, sama ajatus, joka minun aivoni täyttää, on juuri kulkenut\nläpi, sinun kauniin pääsi. Kruunu...\n\n— On kuuluva meille, sanoi Ninette hampaittensa takaa — sinulle ja\nminulle ja sitte Harry, tulemme me onnellisiksi! Tämän kruunun saat\nsinä Parisissa, Lontoossa, New-Yorkissa tai jossain muussa maailman\nkaupungissa muuttaa rahaksi, kun ensin olet ottanut pois kivet ja\nsulattanut kullan — me tulemme miljoonien omistajiksi, Harry, ja —\nhyvästi Nicodem Lunjevica, potku hänelle tällä pienellä jalalla, mutta\nsinä saat jalan, säären, ruumiin — kaikki kaikki, koko Ninetten.\n\nRanskatar vapisi tämän kovan intohimon purkauksessa, ja rajusti\nheittäytyi hän vaalean, tanakan miehen rintaa vasten. Tämä tarttui\nhänen vyötäisiinsä molemmin käsin, nosti Ninetten korkealle lattiasta,\nniin että hän puolen minuutin ajan liiteli vapaana ilmassa, pyörähti\nsitte kantapäällään hänen kanssansa, laski hänet alas syliinsä ja\nsuuteli häntä kantaen häntä käsivarsillaan kuin lasta ja painoi hänet\nrintaansa vasten.\n\n- Päästä minut — päästä minut, Harry, sinähän tukehdutat minut\nsuuteloillasi eikä meillä nyt ole aikaa helliin hyväilyihin, sitte,\nsitte kun Serbian kruunu on tehnyt meidät onnellisiksi. Nyt täytyy\nmeidän tarttua työhön, muutamien minuuttien kuluttua on tuo turhamainen\nlavertelija taas täällä.\n\nKuumeentapaisella kiireellä avasivat he ruskean nahkalippaan, jossa\nkruunu oli.\n\n- Voitko avata sen, kysyi Ninette rajusti sykkivin sydämin.\n\n- Pikku hupakko, löytyykö lukkoa, jota ei Harry Raven olisi avannut,\nsilloin kun on tahtonut? Ha, ha, englantilainen rikospoliisi tietää\nparhaiten, että Raven valmistaa hienoimmat tiirikat, joita löytyy, ja\ntässä on minulla kokonainen kokoelma sellaisia. — Ei se, — eikä se —\ntuhat tulimmaista, sepä on konstikas lukko, mutta sen täytyy ahtaa\nperään — ahah, tuossa on avain, jolla on n.s. turkkilaisparta — se\nsopii, se ottaa kiinni, se avaa lukon — ah, sulje silmäsi, Ninette,\nsulje silmäsi, sanon sinulle, sillä sinä tulisit sokeaksi, jos näkisit\nkaiken tämän ihanuuden! Niin, siinä oli pahantekijäin silmäin edessä\nikivanha Serbian kruunu, ikivanha, pyhä otsakoriste, joka antoi\nkuninkaallisen loiston jo Stefan Duschanin päälle, hänen, joka oli\nsuurin kaikista Serbian hallitsijoista. [Stefan Duschan hallitsi\n1336-1355. Vuonna 1346 otti hän keisarin arvonimen ja kruunautti\nitsensä.]\n\nJulkeasti, ahnaasti tarttui Harry Raven kruunuun, nosti sen ylös\npunaiselta samettityynyltä ja pani sen nauraen päähänsä.\n\nTaskuvarkaiden kuninkaallakin täytyy olla kruunu sanoi hän. — Ha, ha,\nvarkaita olemme me — kaikki, enkä minä taida olla pahin kruunatuista\nvarkaista.\n\n- Minä pyydän, sanoi äkkiä Ninette, joka ihmetellen oli katsonut\nhäneen, äänessä jonkunmoinen levottomuus — lopettakaamme tämä — minä\nkätken kruunun — sänkyyni.\n\n- Sänkyysi? Ei, armaani. Mutta täällä minun matkalaukussani on se\nhyvässä tallessa, ja sen hirmuinen sisältö, joka minutkin panee\nvapisemaan ja josta mielelläni tahtoisin luopua — haa, mikä oiva ajatus\n— Nicodem Lunjevica, se tomppeli, saa kantaa verisen ihmisenpään\nWieniin, katsokoon hän siellä, kuinka pääsee siitä erilleen.\n\nNoin sekunnin kuluessa oli Harry Raven avannut kuluneen matkalaukkunsa,\nhän tarttui tuon poikkileikatun pään paksuun harmaaseen tukkaan ja veti\nsen ylös, niin että se silmänräpäyksen ajan viivähti kruunu lippaan\nkohdalla.\n\nMusta veripisara pusertui eräästä suonesta ja tipahti punaiselle\nsamettityynylle.\n\n- Pane lipas kiinni, Harry, ähkyi Ninette, joka oli peittänyt kasvonsa\nkäsillään. — Oi, nuo silmät — sinun onnettoman uhrisi silmät, kuinka\nlasimaiset ja kuinka nuhdellen ne tuijottavat minua! Ja hänen huulensa\n— eikö näytä siltä; kuin syvä suru puhuisi näiltä sinertävän vaaleilta\nhuulilta! Pane se lippaaseen ja sulje se taas, joll'et tahdo, että minä\nmenen tainnoksiin.\n\nNuolennopeudella laski Harry ihmispään samettityynylle, löi kannen\nkiinni ja ymmärsi nyt taidokkaalla avaimellaan panna lippaan niin hyvin\nlukkoon, ettei terävinkään silmä huomannut, että se minuutti sitte oli\nollut auki.\n\nMutta kruunun kätki hän kuluneeseen matkalaukkuunsa. Ja tuskin oli se\ntehty, ennenkuin Nicodem Lunjevican askeleet kuuluivat puutarhassa.\n\nHarry Raven palasi matkalaukkuineen piiloon sängyn alle.\n\nKuningattaren veli astui sisään kovalla kiireellä ja sanoi ottaen\nrevolverin takkinsa taskusta.\n\n- Nyt, oma Ninetteni, voit olla aivan tyyni, sillä nyt ei voi kukaan\ntehdä pahaa sinun Nicodemillesi. Tällä revolverilla voin varjella\nitseäni kuutta miestä vastaan, jos vaaditaan. Ja nyt, yksi suudelma\nvielä, ja sitte — hyvästi, me tapaamme kolmen päivän perästä.\n\nHän otti lippaan käteensä takkinsa alle ja riensi ovelle. Mutta hän jäi\nseisomaan kynnykselle ja huudahti:\n\n- Hyvänen aika, olinpa melkein unohtaa jotakin, joka on aina\nvälttämätöntä matkalla. Rakkaani, en löytänyt tohveleita kotoani; mutta\nyhdet ovat täällä sinun sänkysi alla; minä menen ottamaan ne sieltä,\njotta saisin jotain mukavuutta vaunussa.\n\nJa asettaen lippaan tuolille riensi Nicodem ovelle, joka vei\nsänkykamariin.\n\nNinette oli pyörtymäisillään; vaikkakin hän oli rohkea ja kylmäverinen,\nniin ajatus, että Lunjevica kumartuisi alas ottamaan tohveleita sängyn\nalta, teki hänet melkein mielettömäksi. Hän värisi sen rakkaan miehen\npuolesta, joka oli sängyn alla, ja vapisi ajatellessaan, että pitäisi\nmenettää ne sädehtivät jalokivet, jotka koristivat kuningaskruunua.\n\nNicodem oli jo sänkykamarissa ja oli laskeutunut polvilleen katsoakseen\nsängyn alle, missä tohvelit olivat, mutta silloin repäisi Ninette hänet\nylös ja painoi tuskasta sykkivää sydäntänsä vastaan.\n\n- Ei, lupaa minulle Nicodem, lupaa minulle, sanoi hän raukeasti,\nettet pane maata tänä yönä! Oi, niin pian kuin olet nukkunut, voidaan\ntulla ryöstämään kruunu sinulta ja tappaa sinut, sitä minun sydämeni\naavistaa. Ja siksi — minä tahdon nyt kerran olla oikein julma sinulle —\nsiksi et saa ottaa tohveleita mukaasi, Nicodem. Rakas, rakas Nicodem,\ntottele nyt tämä ainoa kerta pikku Ninetteäsi, joka niin sydämellisesti\nsinua rakastaa ja tahtoo varjella sinua kaikesta pahasta!\n\nNicodem Lunjevica oli ihastuksissaan ranskattaren hellästä rakkaudesta.\n\n- Oikeastaan vaadit sinä minulta hyvin paljon, sanoi hän. Mutta\nehkä olet oikeassa, ehkä se on parempi, etten anna johtaa itseäni\nkiusaukseen, enkä sulje ollenkaan silmiäni tänä yönä. — Hyvästi siis\nviimeisen kerran, oma Ninetteni, ja ole uskollinen!\n\n- Uskollinen kuolemaan asti! huudahti Ninette painolla kuten hyvä\nnäyttelijä ainakin. — Tervetuloa takasin ja Jumala suojelkoon sinua,\nrakas Nicodem!\n\nTuskin oli ovi sulkeutunut nuoren upseerin jälkeen, ennenkuin hän\nvaipui sängylleen istumaan ja huusi painaen kädet rintaansa vasten:\n\n- Harry — Harry, tule tänne syleiltäväkseni! Oi se olisi ollut\nhirmuista, jos hän olisi keksinyt sinut!\n\n- Se oli onni meille, että hän luopui tohveleistaan, sanoi vaivalla\nenglantilainen, joka oli pakkautunut pois epämukavasta asemastaan\nja jonka oikea käsi piti tiukasti kiinni tikarin kahvasta. Näetkös,\nNinette, tämä oli minulla jo valmiina häntä vastaanottamaan ja jos\nhän olisi pistänyt päänsä sängyn alle, olisin minä samalla hetkellä\nleikannut hänen kaulavaltimonsa tällä veitsellä. Sillä ihmisellä on\nenemmän onnea kuin ymmärrystä.\n\nMutta nyt emme enää ajattele Nicodem Lunjevicaa! jatkoi englantilainen\naivan toisella äänellä. — Nyt olemme me yksin ja meillä on kolme\nkokonaista päivää saadaksemme oikein nauttia toistemme seurasta. Sitte\nkatoan minä Belgradista ja vaihdan meidän kruunumme puhtaaseen rahaan.\n— Oh, kuinka saappaani puristavat; Ninette kulta, joudu pian ja anna\nminulle sen kunnon Nicodemin tohvelit! Tuolla näkyy riippuvan hänen\nsilkkinen yötakkinsa. Nyt laitan vähän mukavaa itselleni, toivon, että\nhänellä on hienoja sikarejakin jossain.\n\nSikareja, viiniä, ruokaa — mitä vaan tahdot! huudahti Ninette. Ja hän\npalveli julmaa rakastajaansa sellaisella hellyydellä, että se olisi\nollut kunniaksi parhaalle vaimolle, kietoi hänen ympärilleen silkkisen\nyönutun, laskeutui polvilleen hänen eteensä, pannakseen hänen jalkaansa\npehmeät tohvelit ja kantoi hänelle ruokaa ja juomaa. Ja toisiaan\nhyväillessään nauroivat he sille tyhmeliinille, Nicodem Lunjevicalle,\njoka kruunun asemasta vartioi matkallaan ihmispäätä.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\nKuninkaan salapoliisi.\n\n\nKun Nicodem Lunjevica saapui asemalle ja hyppäsi pois rattailta,\njotka olivat hänen sinne tuoneet, oli hänellä töin tuskin aikaa ostaa\npilettiä ja juosta asemasillalle, sillä juna oli juuri lähdössä.\n\nKonduktööri juoksi kiireesti avaamaan ensi luokan vaunua, ainoata, joka\noli junassa, ja Nicodem Lunjevica riensi siihen kallisarvoinen lipas\nkädessään.\n\nHän oli oikeastaan ajatellut hankkia yksinäisen vaunun, sillä hän\npelkäsi jokaista matkakumppania ja tahtoi olla yksin aarteinensa.\n\nMutta nyt ei ollut enää valitsemisaikaa.\n\nTuskin oli hän vaipunut istumaan punaisella sametilla päällystetyille\ntyynyille ja asettanut lippaan vierelleen, kun veturi lähti liikkeelle.\n\nKaikki oli tapahtunut niin pian, ettei NicodemilLa ollut ollenkaan\naikaa katsella ympärilleen vaunussa.\n\nKun hän nyt teki sen, huomasi hän katossa olevan kaasulampun valossa,\nettei ollut yksin, että vaunussa oli toinenkin herra.\n\nSe oli komeasti puettu, mustapartainen mies, jolla oli ylhäiset kasvot;\ntämä oli painautunut vaunun toiseen nurkkaan ja näytti nukkuvan,\nainakin piti hän silmänsä kiinni.\n\nMatkakumppanin persoona huvitti tietysti Lunjevicaa suuresti ja\nkaikessa hiljaisuudessa koetti hän saada selville, oliko tuon miehen\npuolelta mitään peljättävää.\n\nHänen matkakumppaninsa näytti tosin hyvin uljaalta, näyttipä omaavan\nHerkuleen ruumiinrakennuksen, mutta Nicodem Lunjevica kuului\nsiihen joukkoon, jotka luulevat, että ryövärin ja murhaajan täytyy\nvälttämättömästi olla villiytyneen näköisen, huolettomasti puetun,\nsanalla sanoen osottaa ulkomuodossaankin olevansa vaarallinen henkilö.\n\nMutta mustapartainen herra hänen vaunussaan ei suinkaan tehnyt\nsellaista vaikutusta, hänen hieno pukunsakin vaikutti jo niin\nrauhoittavasti Nicodemiin, että hän helpotuksesta huokaisten sanoi\nitsekseen:\n\n— No, Jumalan kiitos, tuo herra näyttää kuuluvan meidän piireihimme,\nhänen päältänsäkin jo näkyy, että hän on ylhäinen mies.\n\nRehellinen Lunjevica katsoi näet itsekin kuuluvansa niiden\nkymmenentuhannen joukkoon.\n\nHän ei enää muistanut, että hänen juoppo äitinsä oli antanut usein\nhänen mennä sänkyyn tyhjällä vatsalla ja että hänet kerran, kansakoulua\nkäydessään, oli opettaja lähettänyt kotiin ja kieltänyt tulemasta\nkouluun, ennenkuin vaatteet olivat puhtaat ja paikatut.\n\nNicodem Lunjevica työnsi ruskean lippaan kallisarvoisine sisältöineen\nsamettisohvan nurkkaan.\n\nHän istuutui sen viereen, niin että ruumiillaan suojasi lipasta, pani\nkätensä sen päälle ja nojasi päänsä kättä vastaan.\n\nNo, nyt ei voi kukaan varastaa aarrettani, kuiskasi hän itsekseen.\n\nJuna mennä pauhasi lakeuksien läpi, jotka tällä puolella olivat\nBelgradin rajalla, lensi läpi ketojen ja metsien, kulki kolisten\nrautasiltojen yli ja alamäkeä eräässä ihmeen kauniissa laaksossa\nalempana, yhä suuremmalla ja suuremmalla nopeudella.\n\nNicodem yhä vaan tarkasteli naapuriaan ja ihmetteli, mitä\nkansallisuutta hän mahtoi olla.\n\nHän päätti vihdoin puhutella häntä voidakseen hänen kielestään päättää\nhänen kansallisuutensa.\n\n- Anteeksi, herra, sanoi hän hänelle, ottaen sikarikotelonsa — pahaksi\nonneksi unohdin tulitikut kotiin, tahtoisitteko olla niin hyvä ja antaa\nminulle tulitikun?\n\nMustapartainen avasi hitaasti silmänsä ja katsoi Nicodemiin.\n\n- Hyvin mielelläni, herra, vastasi hän. — Olkaa niin hyvä!\n\nNäillä sanoilla ojensi hän Nicodemille hopeaisen tulitikkulaatikon ja\nsytyttäessään sikaria sanoi hän itsekseen:\n\n- Hän puhuu erittäin hyvin serbiaa, hän näyttää olevan täältä syntyisin.\n\nEhkä on hän joku tilanomistaja.\n\nMuuten näyttää minusta, kuin olisin joskus ennenkin nähnyt nuo kasvot,\nnuo terävät, tarmokkaat piirteet, mutta en voi muistaa milloin.\n\n- Ehkä tekin haluatte sikarin? kysyi hän vieraalta, tarjoten\nkohteliaasti sikarikoteloansa.\n\nKohteliaasti kiittäen otti mustapartainen siitä sikarin ja sytytti sen.\n\nPian oli vaunu täysi sinisiä, hyvälle tuoksuavia savupilviä, jotka\nvirtasivat sikareista.\n\n- Matkustatteko tekin Budapestiin? kysyi nyt Lunjevica vieraalta,\nkoettaen siten päästä puheen alkuun.\n\n- Oh en, vastasi tämä — minä en matkusta niin kauas, minä astun ulos jo\nseuraavalla asemalla.\n\n- Kuinka, Nischissä jo?\n\nSitte ette ainakaan tee pitkää matkaa, arvattavasti on teillä asioita\ntoimitettavana Nischissä?\n\n- Oh ei, ei suinkaan.\n\n- Sitte matkustatte kai huviksenne?\n\n- En toki.\n\n- Nähtävästi aiotte tavata sukulaisia Nischissä?\n\n- Ei minulla ole sukulaisia Nischissä.\n\n- Niin mutta — suonette anteeksi hämmästykseni, hyvä herra, — täytyyhän\nteidän matkallanne olla joku tarkotus.\n\n- Niin, ja vielä hyvin tärkeä tarkotus, vastasi vieras, pudistaen\ntuhkaa sikaristaan. — On kysymys miljooneista.\n\n- Miljooneista, vastasi Lunjevica nauraen — jotka te tahdotte ansaita?\n\nMustapartaisen herrankin huulilla väreili hymy, kun hän yhtä\ntyynennäköisenä kuin tähänkin asti, vastasi:\n\n- Minulla itselläni ei ole mitään tekemistä näiden miljoonien kanssa,\nmutta minä tahdon saattaa ne varmaan paikkaan eräälle toiselle.\n\n- Eräälle toiselle — ah, minä ymmärrän, nämä miljoonat ovat varmaan\nvaarassa, eikö niin, ja te olette nyt lähtenyt pelastamaan niitä\nystävällenne.\n\n- Aivan oikein, hyvä herra, nyt löitte te ihan naulan kohdalle. Minä\ntahdon pelastaa ystävälleni nämä miljoonat, jotka ovat vaarassa kadota.\n\n- Tuhat tulimaista, sittenhän täytyy ystävänne olla upporikas mies,\nhuudahti Nicodem.\n\n- Kyllä, siihen voitte luottaa, vastasi vieras — hän on Serbian rikkain\nmies.\n\n- Oh, pardon, herraseni! sanoi Lunjevica nauraen. — Rikkain mies\nSerbiassa on kai kuningas Aleksanteri.\n\n- Silloin olemme samaa mieltä, Serbian rikkain mies on kuningas\nAleksanteri ja juuri hänelle pelastan minä nämä miljoonat!\n\nNicodem nosti hitaasti päätänsä ja tuijotti vieraaseen, joka näytti\njoka minuutti käyvän yhä selittämättömämmäksi.\n\nHän kysyi jo itseltään, oliko tämä ehkä joku mielipuoli.\n\n- Minä en ymmärrä teitä, herrani, sanoi hän matalalla äänellä. —\nOletteko ehkä kuningas Aleksanterilta saanut käskyn varjella näitä\nmiljooneja, joiden sanotte olevan vaarassa?\n\n- Niin, niin juuri. Tämän toimen olen saanut Serbian kuninkaalta\nAleksanterilta, koska eräs henkilö hänen läheisyydessään, johon hänellä\noli kaikista suurin luottamus, on hyvin julkeasti uskaltanut varastaa\nne häneltä.\n\nMutta kun nyt kuningas ei voi nostaa melua tästä asiasta, ettei\nhäpäisisi erästä hänen läheisyydessään olevaa henkilöä, niin on hän\nkäskenyt minua kaikessa hiljaisuudessa korjaamaan asian ja siitä syystä\nolen minä samassa vaunussa kuin te Nicodem Lunjevica!\n\nTuskin oli mustapartainen vieras samalla tyyneydellä kuin tähänkin\nasti lausunut nämä sanat, kun Nicodem kavahti pystyyn kuin käärmeen\npistämään.\n\nNuolennopeudella vei hän oikean kätensä takintaskuun, jossa hänen\nrevolverinsa oli.\n\nMutta samalla hetkellä, jolloin hän aikoi vetää revolverin, välähti\nvieraan kädessä häntä vastaan revolveri, jonka tämä oli vielä nopeammin\nvetänyt esille.\n\nJa äänellä, joka kaikui horjumattoman uhkaavalta, huusi mustapartainen\nhänelle:\n\n- Elkää tehkö mitään epäilyttäviä liikkeitä, Nicodem Lunjevica. Hänen\nmajesteettinsa Serbian kuninkaan Aleksanterin nimessä vaadin minä\nteiltä takaisin varastetun kruunun! Teidän sisarenne on tunnustanut\nkaikki ja kuningas on siitä syystä antanut hänelle anteeksi. Mutta\nminulle, salapoliisillensa, jonka olosta kuninkaallisessa linnassa ei\nkukaan Belgradissa tiedä, ei edes kuningatar Dragakaan, minulle on hän\nantanut määräyksen vainota kuningaskruunun ryöstäjää ja ottaa häneltä\nsaalis pois. Te näette, herra Lunjevica, että yritykseni on minullekin\nhyvin onnistunut!\n\nNicodemiin tekivät nämä sanat hirvittävän vaikutuksen.\n\nÄhkyen vaipui hän takaisin samettityynyille ja tuijotti kokonaisen\nminuutin mustapartaiseen mieheen voimatta saada sanaakaan suustansa.\n\n- Kuulkaa nyt, mitä minulla on teille sanottavaa, jatkoi mies tyynesti.\n— Hänen majesteettinsa kuningas on käskenyt minun ilmoittaa teille,\nettä hän sisarenne tähden tahtoo antaa teille anteeksi sen mitä on\ntapahtunut, jos te itse, herättämättä minkäänlaista huomiota ja\ntekemättä vaikeuksia, jätätte kruunun minulle.\n\nTe lähdette minun seurassani heti junasta Nischissä ja ilmoitatte\nitsenne heti ylipäällikölle siellä, hän antaa teille telegraafiteitse\nsaamansa määräyksen, että teidän on oltava arestissa huoneissanne.\nTämän kotiarestin voitte suorittaa ylipäällikön kodissa, hänestä se on\nsuuri kunnia, kun saa pitää vieraanaan kuningattaren veljeä.\n\nSiellä voitte olla siksi kunnes muita määräyksiä tulee Belgradista.\n\nKoko jutusta ei siinä tapauksessa ole teille vaikeampia seurauksia.\nKuningas voi korkeintaan puoleksi tai koko vuodeksi erottaa teidät\nhovista.\n\nMutta jos te teette pienintäkään vastarintaa minulle, niin on minun\nkäsketty kohtelemaan teitä kuten halpamaista rikoksentekijää.\n\nNyt voitte valita, Nicodem Lunjevica, minä annan teille minuutin\nmietintöajan.\n\nNuori upseeri oli epätoivon partaalla, hirmuinen kohtalo uhkasi häntä,\nainakin oli se häntä hipaissut.\n\nKuningas Aleksanteri tiesi siis kruunun varkaudesta, Draga oli itse\ntunnustanut ottaneensa sen.\n\nOi — ei pitäisi koskaan luottaa naiseen, ei vaikka se olisi oma sisar!\nHe ovat kaikki heikkoja ja epäluotettavia, eivätkä sovi ollenkaan\najamaan suuria asioita.\n\nMutta kuinka oli kuningas Aleksanteri voinut saada niin pian tiedon\nvarkaudesta? Sitä ei Nicodem voinut saada selville. Mutta siinä\nasiassahan oli tuhansia seikkoja ja mahdollisuuksia, joita hän ei tällä\nhetkellä voinut nähdä.\n\nMutta ei suinkaan hän voinut millään tavoin epäillä mustapartaisen\nsanojen totuutta. Sillä jo se seikka, että vieras tiesi kruunun\nvarkaudesta, oli vakuutuksena Nicodemille, että joka sana hänen\nsuustansa oli totta.\n\nHän ei siis enää miettinyt. Ehdotus, jonka kuninkaallinen lanko teki\nhänelle, oli täysin hyväksyttävä.\n\nNischissä ilmoittautuisi hän ylipäällikön luona kotiarestiin: eihän se\nkestäisi monta päivää, sillä varmaan se onnistuisi hänen sisarelleen\npian taas tyynnyttää kuningas, eikä hänen karkoituksensa kestäisi sitte\nniin kauan.\n\nJa mitä se sitte itse asiassa merkitsi! sanoi Nicodem itsekseen,\nkiertäen taas häikäilemättömästi punaisia viiksiänsä. — Karkoitukseni\najaksi matkustan kai Pariisiin pikku Ninetteni kanssa ja huvittelen\nsiellä oikein sydämeni pohjasta. Sillä aikaa joutuu koko juttu\nunohduksiin.\n\n- Herrani, sanoi hän mustapartaiselle salapoliisille, minä olen\npäättänyt suostua lankoni ehdotukseen. Tässä lippaassa on kruunu, olkaa\nhyvä ja ottakaa se, tai ehkä te ensin tahdotte tulla vakuutetuksi\nsanojeni totuudesta — siinä tapauksessa olen valmis avaamaan lippaan.\n\n- Oh ei, ei se sentään ole tarpeellista, vastasi mustapartainen — minä\nolen varma asiastani. Samalla hetkellä kun te astuitte vaunuun, tiesin\nminä, että Serbian kuningaskruunu oli tässä lippaassa. Minä otan sen\nsiis huostaani hänen majesteettinsa kuninkaan nimessä ja pyydän vaan,\nettä annatte minulle lippaan avaimenkin.\n\n- Tässä se on, sanoi upseeri, ottaen liivintaskusta pienen taidokkaasti\ntehdyn avaimen. — Oi, hyvä herra, ette kai sentään pitäne minua\ntavallisena varkaana, mutta kun niitä löytyy monellaisia seikkoja ja\nasianhaaroja. — Minä vakuutan teille, että olen toiminut vaan sisareni,\nhänen majesteettinsa kuningattaren käskystä.\n\n- Minä tiedän kaikki, vastasi vieras ivallisella hymyllä. — Minä tiedän\nenemmänkin, kuin luulette. Minä tiedän esimerkiksi sen, että teillä\noli neuvottelu sisarenne kanssa turkkilaisessa kioskissa konakin\npuutarhassa; vielä tiedän senkin, että kruunun ryöstämistuuma läksi\nteistä, herra Lunjevica — mutta, nämähän ovat vaan sivuseikkoja. —\nHänen majesteettinsa on kaikessa tapauksessa tyytyväinen minuun, kun\nminä varhain huomisaamuna lasken kruunun hänen jalkainsa juureen, ja\nminä vakuutan teille, että sitä vastaisuudessa paremmin vartioidaan.\n\nNäin sanoen otti mustapartainen lippaan, asetti sen vierelleen sohvalle\nja johti nyt keskustelun muihin asioihin ja sen teki hän niin tyynellä\nja luonnollisella tavalla, kuin ei mitään merkillistä olisi heidän\nvälillään tapahtunut.\n\nSiitä syystä oli Nicodemin pakko jatkaa keskustelua tuon hirmuisen\nihmisen kanssa, vaikka hän sisällisesti raivosi.\n\nVarmaankin oli tämä vastenmielinen mustapartainen salapoliisi\nkuunnellut hänen ja Dragan keskustelua ja sitte tietysti ilmaissut\nkaikki kuninkaalle.\n\nMutta kuka oli sitte tämä mies, jota hän ei koskaan ollut nähnyt\nkuninkaallisessa hovissa?\n\nKuningas piti siis yksityistä salapoliisia, kenenkään,\nkuningattarenkaan siitä tietämättä.\n\nTuhat tulimaista, se Aleksanteri oli viekkaampi, kuin näytti.\n\nKahden tunnin kuluttua saapui juna Nischin asemalle.\n\n- Sallikaa minun, herra Nicodem Lanjevica, sanoi mustapartainen\nteeskennellyn kohteliaasti, — sanoa teille hyvästi. Minä lähden junassa\ntunnin perästä Belgradiin viemään kruunun kuninkaalle.\n\nMitä teillä itsellänne on tehtävää, sen tiedätte. Minä varoitan teitä\nkuitenkin vielä kerran, vastustamasta kuninkaan käskyä, — se olisi\nteidän perikatonne!\n\n- Minä menen ilmoittamaan itseni linnanpäällikölle, mutisi Nicodem.\nSitte kumarsi hän pelottavalle miehelle, joka oli vetänyt niin paksun\nviivan hänen tuumiensa ja aikeittensa yli, ja astui sitte ensimäisenä\nulos vaunusta.\n\nMustapartaisella ei näyttänyt olevan erityisen kiirettä. Hyvin tyynesti\nastui hän hitain askelin alas vaunusta ja meni, kallisarvoinen lipas\nkädessään ensi luokan odotussaliin, jossa hän tilasi itselleen hyvän\naterian sekä kupin teetä, jonka hän nautti hyvällä ruokahalulla.\n\nJa samalla kun Nicodem, sielussaan raivoten, happamen näköisenä meni\nhakemaan linnanpäällikön asuntoa, söi mustapartainen varhaisena\naamuhetkenä oivallisen aamiaisen ja oli juuri lopettanut syöntinsä, kun\naika oli hänen lähteä junaan, joka vei hänet Belgradiin.\n\nOllessaan yksin komeasti sisustetussa ensiluokan vaunussa, sai hän\nkovan naurunpuuskauksen ja sanoi sitte itsekseen.\n\n- Sehän onnistui sinulle mainiosti, Demeter Banjaluki, ha ha ha — sinä\nolet kohonnut jo kuningas Aleksanterin yksityiseksi salapoliisiksi.\nMutta pääasia on, että minun onnistui toteuttaa tuumani ilman\nverenvuodatusta, vaikka kyllä tuo Lunjevica lurjus olisi ansainnut\njonkun muistonaarmun!\n\nMutta minä luulen kyllä, että se raivo, joka täyttää hänet ja joka käy\nkerrassaan hirmuiseksi, kun hän saa kuulla, että hän on petetty ja että\nhän erittäin kohteliaalla tavalla on jättänyt kruunun minulle, on oleva\nhänelle kylliksi suuri rangaistus.\n\nEn koskaan, jatkoi Demeter Banjaluki yksinpuheluaan, ole tehnyt\nryöstöä, jossa olisi niin vähän kuin tässä, tarvinnut peljätä\nseurauksia.\n\nNicodem Lunjevica on kolme päivää Nischissä ja viipyy siellä ehkä\nedelleen kolme päivää, joll'ei hän saa kirjettä sisarelta tai\nkuninkaalta.\n\nSilloin kyllästyy hän asiaan ja palaa Belgradiin, päästäkseen yhteyteen\nDragan kanssa. Ha ha, missähän lienee Serbian kuningaskruunu? Hävinnyt,\nrikottu, sen jalokivet ryöstetyt, eikä kukaan voi sanoa, kuka on\nrikoksen tekijä.\n\nHän on kadonnut, kuninkaan yksityinen salapoliisi, hän on kuin maahan\nvajonnut, ja maa nieleekin hänet, sanan täydessä merkityksessä.\n\nSillä niin pian kuin minä tulen Belgradiin, riennän minä heti takasin\nluolaani, minä tahdon näyttää kuningaskruunua tovereilleni, ja sitte he\ntaas luulevat, että Demeter Banjaluki on liitossa itse saatanan kanssa.\n\nJa nuori tyttökin, joka eilisillasta asti on ollut vieraanani, saa\nnähdä sädehtivän kuningaskruunun.\n\nSuojelushenkeni, pyhän Demetriuksen nimessä, miksi täytyy minun aina\najatella tuota hurmaavaa olentoa sinisine, viattomine silmineen.\nOnkohan hän ehkä lumonnut minut?\n\nEi, ei Demeterin sydän ei voi enää rakastaa, sinne ei pääse mikään\nhellempi tunne naista kohtaan, se on kuollut, ainakin kaikille\nhellemmille tunteille, jota ihmiset sanovat rakkaudeksi.\n\nJuna pysähtyi Belgradissa. Demeter Banjaluki otti lippaan käteensä ja\nastui ulos.\n\nAsemalla seisoi Aza komeassa punaisessa puvussaan. Hän tervehti\nherraansa kunnioittaen ja otti heti lippaan häneltä. Jokaisen, joka\nnäki heidät, täytyi uskoa, että tässä oli joku hieno herra tullut\nmatkalta ja häntä oli palvelija vastaanottamassa.\n\nVaihtamatta sanaakaan Azan kanssa ja ylpeällä, itsetietoisella\nryhdillä kulki mustain vuorten ryöväri ulos asemahuoneesta ja hävisi\npalvelijoineen ihmisjoukkoon kaduilla ja kujilla, jotka olivat\nasemahuoneen ympärillä.\n\n- Oletko vienyt hevoset juutalaisen Mandelblütin luo kuten käskin?\nkysyi hän Azalta.\n\n- Kyllä, kapteeni, vastasi Aza.\n\n- Hyvä, tuo ne sitte tänne, minä odotan sinua tällä paikalla. Me emme\nvietä yötä Belgradissa, vaan palaamme heti maanalaiseen asuntoomme.\n\nNeljännestunnin kuluttua, jolla aikaa Banjaluki seisoi odottaen samalla\npaikalla lipas kädessään, ilman että yövartijoita taikka santarmeja oli\nohi kulkenut, tuli Aza ratsastaen hevosilla.\n\nNopeasti hyppäsi Banjaluki juoksijansa satulaan ja sitoi lippaan niin\ntiukasti kiinni, ettei hän millään tavoin olisi voinut pudottaa sitä.\nSitte lähtivät ryövärien hevoset liikkeeseen.\n\nNopeassa ravissa ratsastettiin Bolgasin leiriä kohti, ryövärien\nvuorenrotkoon.\n\nOli ehtinyt tulla kirkas päivä, kun Banjaluki saapui varmaan piiloonsa.\n\nVanha ryöväri, jolle hän oli antanut määräyksen olla hänen sijaisensa,\nilmoitti, että kaikki oli kunnossa.\n\n- Ja se nuori tyttö? kysyi Banjaluki innokkaasti.\n\n- On jo noussut ylös, vastasi ukko. — Hän on jo kysynyt sinua, herra,\nja kuultuaan, ettet sinä ollut kotona, pyysi hän saada lähteä luolasta,\nminkä minä tietysti kielsin.\n\n- Kuules ukko, huudahti nyt Banjaluki — kokoa kaikki toverimme luolaan,\nsillä minulla on jotain ilmoitettavaa teille, te saatte nähdä jotakin,\njota ette ole koskaan ennen nähnyt.\n\nNämä sanat lausuttuaan, astui hän alas vuoren portaita ja seisoi pian\nsuuressa vuorisalissa.\n\nSamassa kun hän astui saliin, avautui erään sivuhuoneen ovi ja Genia\nvon Sandorf astui ulos.\n\nVaikka nuori tyttö oli maannut hyvin koko yön, näytti hän kuitenkin\nkalpealta. Pidätetty tuska näkyi hänen kasvoillaan ja ilmeni\nkatseessaan.\n\n- Oi, mikä onni, että saan vielä nähdä sinut kapteeni, huudahti hän,\nhuomattuaan Banjalukin. — Minä jo pelkäsin, että tulisit olemaan kauvan\npoissa ja että väkesi, joka ei tiennyt sinun aikeestasi minun suhteeni,\npitäisi minua täällä ja kohtelisi kuten vankia.\n\n- Sinä et suinkaan ole vanki, vastasi hänelle mustain vuorten herra,\nihastuksella katsellen hänen kasvojensa puhtaita piirteitä ja koko\nhänen vartaloansa — sinä olet vapaa ja voit mennä, minne haluat.\n\n- Minä tiedän, Genia von Sandorf, ettet sinä petä minua, sinä et\nole niin kiittämätön, että ilmoittaisit hänen vainoojillensa ja\nvihamiehillensä sen miehen, joka on tänä yönä osoittanut sinulle\nvierasvaraisuutta.\n\n- Niin totta kuin Jumala minua auttakoon, huudahti Genia, ei se koskaan\njohdu mieleenikään. Sinä armahdit minua, kun avuttomana jouduin\nsinun miestesi käsiin ja sinä olet käyttäytynyt minua kohtaan kuten\ngentlemanni, Demeter Banjaluki, enkä koskaan petä sinun luottamustasi.\n\nMutta päästä minut nyt lapsen kanssa vapauteen. Minä palaan kotiin\nvanhempieni luo, jotka levottomina ikävöiden minua odottavat Wienissä,\nisäni luo, joka rakastaa minua, tytärtänsä, enemmän kuin mitään muuta\nja on varmaan hyvin levoton minun tähteni.\n\nMinä otan pikku Milanan mukaani, sillä minä tiedän, että vanhempani\neivät aja pois lasta, vaan pitävät hänet rakkaana ja antavat minun\nkasvattaa hänet, kuin olisi hän oma lapseni.\n\n- Sinä olet jalo tyttö, Genia von Sandorf, huudahti Demeter Banjaluki\n— ja minä sanoisin, että sinulle täytyy käydä oikein, oikein hyvin\nelämässä, jos minä uskoisin löytyvän oikeuden mukaista palkintoa siitä\nhyvästä mitä me teemme.\n\nMutta ennenkuin eroat minusta, niin syö aamiainen seurassani, sillä tie\nBelgradiin on pitkä ja joskin se on turvallinen päivällä, niin tekee\nse kuitenkin sinulle hyvää, että syöt vahvan aterian, ennenkuin lähdet\nvaeltamaan.\n\nSamassa alkoivat toisetkin miehet saapua luolaan ja Demeter Banjaluki\nkäski heidän kattaa pöytään hyvä aamiainen niin pian kuin mahdollista.\n\nSiitä syystä istuutuivat he suuren pöydän ympärille, pikari kulki\nmiehestä mieheen, oivallisen teen tuoksu täytti maanalaisen huoneen ja\npöydässä oli mitä hienoimmat ja voimakkaimmat ruokalajit.\n\nGenia oli tuonut kamarista pikku Milanan. Lapsi oli iloinen eikä\npeljännyt ollenkaan näitä vieraita miehiä, söi rohkeasti ja Geniakin\nsöi ja joi, sillä hän tiesi, että täällä annettiin mielellään ja\nhyvästä sydämestä.\n\n- Viekää pois ruuat! käski nyt kapteeni. — Pyyhkikää pöytä hyvin ja\npankaa siihen pehmeä, paksu liina.\n\nKun käsky oli täytetty, asetti hän keskelle pöytää lippaan, joka tähän\nasti oli ollut hänen jalkojensa juuressa.\n\n- Tuhat tulimmaista, kapteeni, huudahti eräs miehistä — sinä näytät\nsaaneen hyvän saaliin — mitä siinä lippaassa on? Kultaa, seteleitä,\nhopeatavaroita vai koristeita?\n\nSinä teet meidät todellakin uteliaiksi, kapteeni, sillä niin\nsalaperäisellä tavalla et ole koskaan ennen näyttänyt meille saalistasi.\n\n- Kultaa, seteleitä, hopeatavaroita vai koristeita! sanoi Banjaluki\nhalveksien. — Tänä yönä en ole vaivannut itseäni sellaisilla\npikkutavaroilla. Mutta, te saatte pian nähdä, mitä tämä lipas\nsisältää, kun vaan saan lukon auki. Kruunu se on, runsaasti koristettu\nhohtokivillä, safiireilla, ametisteilla, rubiineilla ja apaaleilla,\nkallisarvoisilla helmillä ja sisältää niin paljon kultaa, että ihminen\ntuskin voi kantaa sitä.\n\nTämä kruunu on miljoonien arvoinen ja jos tahdotte tietää, kuka sitä on\nkantanut, niin sanon teille, että vaan muutamia päiviä sitte koristi\ntämä kruunu Aleksanterin päätä, kun hän Draga Maschinin rinnalla seisoi\nalttarin edessä kirkossa.\n\n- Serbian kuningaskruunu! huudahtivat ryövärit ja katsoivat Banjalukiin\nosaksi epäillen osaksi pelon ja ihmettelyn sekaisilla katseilla.\n\nTosin olivat he tottuneet siihen, ettei mikään ollut heidän\nkapteenilleen mahdotonta, hän oli heille jo näyttänyt sellaisia\nesimerkkejä taitavuudestaan, että he olivat värisseet ja hämmästyneet,\nhän oli jo tehnyt tekoja, joita toiset eivät edes voineet ajatella\nmahdollisiksi ja ne olivat kumminkin onnistuneet hänelle.\n\nHän oli päässyt vaaroista, joissa toiset olisivat päänsä menettäneet.\n\nMutta sen mitä hän tänään väitti tehneensä, pitivät he kuitenkin\nmahdottomana.\n\nHän oli ryöstänyt Serbian kuningaskruunun?! Eikö tätä sitte säilytetä\nvahvain lukkojen ja telkien takana, eikö sitä sotamiehet vartioinneet.\n\nKuinka voi ihminen tunkeutua siihen huoneeseen, jossa kruunua\nsäilytettiin ja murtaa ne ovet, joiden takana se oli?\n\nDemeterin katse kulki miehestä mieheen, hän nautti, nähdessään sen\nhämmästyksen, joka kuvastui kaikkien kasvoilta.\n\n- Ei tämä asia ole sentään kaikista pahimpia, kuten ehkä ensi näkemältä\nnäyttää, sanoi hän sitte nauraen. Ja minä vannon, ettei veripisaraakaan\nole tämän tähden vuodatettu, ettei yksikään ihminen ole saanut\nnaarmuakaan.\n\nHiukan viekkautta vaan tarvittiin. Minähän olen aina sanonut teille,\nettä viekkaus on paljon parempi ja vaikuttavampi ase kuin väkivalta\nja nyt tahdon minä avata tämän lippaan teille, se käsi, joka on\njoukossamme puhtain, nostakoon kruunun, jotta kaikki saamme ihailla\nsitä.\n\nGenia von Sandorf, tahdotteko olla niin hyvä ja nostaa ylös tämän\nkruunun? Pistäkää kätenne lippaaseen ja antakaa vanhan serbialaiskansan\nkruunun säteillä ja loistaa silmäimme edessä.\n\nDemeter oli tätä sanoessaan ottanut taskustaan avaimen, jonka Nicodem\nLunjevica niin hyväntahtoisesti oli hänelle antanut.\n\nHän koetti avainta lukkoon, se kääntyi helposti ja puoli minuuttia\nmyöhemmin nostettiin lippaan kansi.\n\n- Tulkaa nyt tänne, kaunis Genia, huudahti Demeter riemuiten. — Teidän\nkätenne ovat kyllin arvokkaat kruunuun koskemaan, samoinkuin teidän\npäänne olisi arvokas sitä kantamaan.\n\n- Minä tahdon tehdä teille mieliksi, Demeter Banjaluki, vastasi Genia,\n— vaikka minun täytyy tunnustaa, että minä vilpittömästi surkuttelen,\nettä Serbian kuningaskruunu on joutunut teidän käsiinne.\n\n— Oh kuka tietää, jos tämä kruunu on paremmassa tallessa minun\nkäsissäni. Kun kerran on kruunu, niin täytyy pitää huolta, ettei sitä\nvarasteta pois yhtenä kauniina yönä.\n\n— Sen, jolla on kruunu, täytyy myös katsoa, ettei pääkin mene mukana.\n\nRaaka nauru seurasi näitä sanoja. Ryövärit tunkeutuivat lähemmä pöytää,\njokainen tahtoi olla ensimäisenä näkemässä loistavaa kuningaskruunua\nja hohtokivien, rubiinien ja muiden lukemattomien jalokivien loistoa,\ntahtoi olla ensimäisenä ihailemassa sitä aarretta, jonka tämä lipas\nsisälsi.\n\nGenia von Sandorf sulki silmänsä, sillä hän tunsi, että kyyneleet eivät\nolleet kaukana.\n\nNiin pitkälle oli siis Serbiassa menty, ettei kruunukaan ollut enää\nturvattu kuninkaan palatsissa ja niin voimaton oli tämä kuningas, ettei\nhän voinut edes suojella tätä valtansa loistavaa merkkiä.\n\nMutta hän ei tahtonut suuttua Demeteriin, hän ei tahtonut olla\nkiittämätön.\n\nHän ojensi kätensä kruunua ottamaan.\n\nMutta ennenkuin hän sen teki, tuli hän heittäneeksi silmäyksen\nlippaaseen ja samassa päästi hän kauhun huudon, tuijotti hetkisen\neteensä kuin mielipuoli ja vaipui sitten pyörtyneenä luolan pohjalle.\n\nDemeter riensi esiin ja otti esineen lippaasta.\n\nVerinen ihmisen pää, kuolon runtelema, katsoi häntä vastaan; siinä oli\nkaksi lasimaista, sammunutta silmää.\n\nSe oli Genian murhatun isän raadeltu pää.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\nSerbialainen juhla kuninkaan palatsissa.\n\n\nBelgradin kuninkaan palatsin ikkunat olivat kirkkaasti valaistut ja\nheittivät loistavan valon pitkin Ruhtinas Mikaelin katua, jota myöten\nyhtä mittaa vieri ajopelejä, jotka pysähtyivät konakin edustalle,\njättivät siihen kallisarvoisen sisältönsä ja menivät taas tiehensä.\n\nKauas keskikaupungille saattoi kuulla musiikin iloiset säveleet,\ntorvien törinän, viulujen humun ja huilujen soinnun.\n\nKaupungin asukkaat kuulivat sen ja tiesivät, mitä se merkitsi.\n\nKuningatar Draga antoi tänään ensimäiset tanssiaisensa.\n\nTämän juhlan, joka vähän liian aikaiseen alotti huvikauden, liittivät\nAleksanteri ja Draga vihkiäistensä jälkijuhlaksi, kun heidän oli\npitänyt viettää vihkiäiset murhayrityksen tähden ainoastaan lähimpiensä\npiirissä.\n\nMutta tänä iltana näytettiin koko kuninkaallinen loisto ja rikkaus,\njolla hovi niin mielellään komeili, ja joka oli mitä räikeimpänä\nvastakohtana maassa vallitsevalle köyhyydelle ja kurjuudelle.\n\nKuningas Milan oli kevytmielisellä elämällään köyhdyttänyt alamaisensa.\n\nPorvaristoa rasittivat raskaat verot. Heidän oli ollut pakko maksaa\nne — maksaa siitä vähästä, mitä heillä oli ja kuningas Milan oli\nmässännyt ne rakastajattariensa kanssa tai heittänyt muiden oikkujensa\ntyydykkeeksi.\n\nKoko maassa oli yleinen mielipide, että kuningas Aleksanteri hoiti\nraha-asioita ehdottomasti paremmin ja säästäväisemmin.\n\nHänellä oli sydäntä alamaisiaan kohtaan, siitä ei ollut kuin yksi\nmieli, vahinko vaan, että häntä ympäröivät henkilöt, jotka eivät\nesittäneet hänelle oloja sellaisina kuin ne olivat, ja siitä syystä\nolivat serbialaiset kauvan rukoilleet Jumalaa, että hän antaisi\nkuningas Aleksanterille vaimon, joka voisi avata hänen silmänsä\nnäkemään maan todellisen tilan, ne kieltäymykset, joita monen perheen\ntäytyi kestää: moni heistä oli vajonnut köyhyyteen aina siihen määrään,\nettä heidän oli täytynyt tarttua kerjuusauvaan.\n\nJa nyt alkoi kuninkaallinen avioliitto juhlalla, josta kerrottiin, että\nse tulisi maksamaan satoja tuhansia francia.\n\nSanomalehdet olivat kauan ennakolta kertoneet juhlasta ja niissä oli\nsaatu lukea, että suuria tilauksia oli juhlaa varten tehty Wienistä.\n\nKuningatar Draga oli tilannut kallisarvoisia pukuja Wienin\nmuotikaupoista ja illallinen oli tilattu kuuluisalta Wienin\nravintoloitsijalta.\n\nRuokalajeja kuletettiin ylimääräisellä junalla Wienistä Belgradiin,\nkaksi kokkia seurasi junassa mukana, heidän toimenaan oli asian\nymmärtävällä tavalla lämmittää ruokalajit kuninkaallisessa keittiössä\nBelgradissa ja tarjota vieraille. [Historiallisesti tosi. Tässä\nmainittu Wienin ravintoloitsija oli kuuluisa Sacher.]\n\nSiellä oli naamiaiset.\n\nDraga tahtoi tarjota jotain erinomaista Serbian aatelistolle, joka oli\nkutsuttu juhlaan. Hän tahtoi sokaista heidät loistolla ja ulkonaisella\nkomeudella sitä suuremmasta syystä, kun aateli oli hänen suhteensa\nasettunut jokseenkin vihamieliselle kannalle ja hän aina pyrki olemaan\nheidän vertaisensa.\n\nJa kuitenkin oli jokainen ollut ylpeä saadessaan kuninkaan ja\nkuningattaren kutsun.\n\nMaan kaikista osista riensivät ylhäiset kunnioittamaan kuningatar\nDragaa, sillä hän oli myöskin juhlan kuningatar.\n\nTähän asti ei vielä tosin oltu saatu nähdä kuningatarta.\n\nSuuri hovisali oli täynnä naamioituja, jotka kirjavissa, loistavissa\npuvuissaan, häikäisevässä sähkövalossa, joka loisti yli koko laajan\naitauksilla koristetun salin, muodostivat vaikuttavan ja samalla\nhäikäisevän kuvan mitä loistavimmissa väreissä.\n\nPuvun, niin kuului kuningattaren käsky, täytyi ehdottomasti olla\nserbialaisen.\n\nAinoastaan serbialainen kansallispuku taikka joku puku, joka sitä\nmuistutti, oli sallittu. Ja olivatpa maan kauniimmat tyttäret\ntodellakin hurmaavia komeissa puvuissaan, joita punaiset, keltaiset ja\nvihreät nauhat koristivat.\n\nSiellä esiintyi serbialaisia porvari tyttöjä menneeltä vuosisadalta,\nserbialaisia maalaisvaimoja, serbialaisia tanssijattaria, jotka\nheiluttivat tamburiinia, miehet taas esiintyivät serbialaisina\nsotilaina, talonpoikina, porvareina, paimenina ja merimiehinä.\n\nEräs paimen serbialaisessa puvussa nojasi suuren sisäänkäytävän\noven pieltä vasten ja katseli jokseenkin synkkämielisen näköisenä\nnaamioitujen joukkoa.\n\nHänellä oli puolinaamio kasvoillaan, sillä vasta puoliyön aikaan\notettaisiin naamiot pois.\n\nMutta hänen poskiensa pehmeät muodot, hänen häikäisevän valkoinen\nkaulansa ja hienot kätensä ilmaisivat, että tämän puvun kantaja oli\nkaunis, nuori mies.\n\nSitä enemmän ihailtiin häntä, kun ei hän ainoatakaan kertaa lähestynyt\nkauniita naisia eikä pyytänyt heitä tanssiin.\n\nÄkkiä ilmestyi hänen viereensä kerjäläismunkki, joka kuului\nserbialaiseen munkkikuntaan \"Kristuksen viisi haavaa.\"\n\n- Jesus olkoon kanssasi, poikani! puhutteli kerjäläismunkki nuorta\npaimenta. Sinä näytät olevan maailman lapsi, mutta sittenkin pidän\nsinusta. Oletko myöskin tunnustanut jo syntisi tässä elämässä?\n\n- Koska en ole mitään syntejä tehnyt, kunnianarvoisa isä,\nvastasi paimen, kevyesti nauraen, — niin ei minulla ole mitään\ntunnustamistakaan.\n\n- Mitä sinä sanot? Etkö ole tehnyt mitään syntiä? Näetkös, kun sanot\nsiten, olet tehnyt itsesi osalliseksi myöskin valheen syntiin, huudahti\ninnokkaasti munkki, jolla oli niinikään naamio kasvoilla. Muuten saat\nkyllä sovittaa, mitä olet rikkonut; seuraa minua pieneen kabinettiin,\nsiellä voit tunnustaa minulle!\n\n- Mene, ja anna minun olla, kunnianarvoisa isä, huudahti nuori paimen,\njonka äänessä oli poiskäskevä sävy. Minä en tosiaankaan ole siinä\nmielentilassa, että voisin ottaa osaa tuommoisiin kujeihin, eikä\nminusta ole oikein, että pyhä rippi tehdään sellaisen hulluttelun\nesineeksi.\n\nKerjäläismunkki tarttui toisen käteen ja kuiskasi hänen korvaansa:\n\n- Serbian nimessä — seuraa minua!\n\nNuori paimen hätkähti, sivunaamion raosta heitti hän levottoman\nsilmäyksen ympärilleen, kuin olisi hän tahtonut tulla vakuutetuksi,\nett'eivät ympärillä seisojat olleet kuulleet munkin sanoja. Mutta\nsitten ei hän vitkastellut, vaan meni kiiruusti erästä pientä huonetta\nkohti, joka oli juhlasalin vieressä ja silkkiverholla siitä eroitettu.\n\nSinne katosivat molemmat miehet.\n\n- Me olemme yksin, sanoi nuori paimen. — Näytä nyt minulle oikeat\nkasvosi, munkki! — Jumalan nimessä, sinun äänesi tuntuu tutulta,\njos olet se, miksi sinua luulen, niin — silloin tapahtuu ihmeitä ja\nmerkkejä, silloin kääntyvät kuolleet haudoissansa ja maailman viimeinen\npäivä on lähellä.\n\nSamassa repäisi munkki naamion pois ja kasvot, jotka tulivat näkyviin,\nolivat — översti Maschin'in.\n\nÖversti oli uhrannut koko partansa, hänen kasvonsa olivat sileiksi\najetut ja harmaa tukkakin oli lyhyeksi leikattu, niin että hänen paras\nystävänsä ei olisi tuntenut häntä.\n\n- Seuraa minun esimerkkiäni, Stefan Naumovitsch, sanoi hän\nliikutuksesta vapisevalla äänellä — ota sinäkin naamio pois, ainakin\nse, joka sinulla on päällimäisenä, toinen, jonka olet sitonut sielusi\neteen, ei paljon hyödytä minun silmissäni, sillä minä tunnen sinut nyt,\nStefan Naumovitsch, ja tiedän, että sinä olet pettänyt meidät kaikki.\n\nStefan ei epäillyt hetkeäkään.\n\nHän irroitti puolinaamion nauhat ja näytti nyt ystävälle kasvonsa,\njotka olivat tummien kiharoiden ympäröimät.\n\n- Ystäväni — översti, puhkesi Naumovitsch lausumaan, ojentaen hänelle\nmolemmat kätensä — oletteko se todellakin te, vai onko se teidän\nhenkenne. Pyhä Jumala, minä surin, minä itkin teitä kuolleena, sillä\nminä kuulin, kuinka murhaajat ahdistivat teitä ja luulin teidän jo\nkauvan maanneen kuristettuna Tonavan pohjassa.\n\n- Siitä, ettei minun niin käynyt, vastasi Maschin käheällä äänellä, on\nminun yksinomaan kiittäminen mielenmalttiani ja Jumalan hyvyyttä.\n\nMutta vielä enemmän kiitän minä Jumalaa siitä, että hän siten vapautti\nminut vankeudesta ja etten lupaukseni rikkomisella enkä uskottomuudella\nsaanut takaisin vapauttani, kuten sinä, Stefan Naumovitsch.\n\n- Kuinka, minä? huudahti Stefan — Jumalan tähden, te teette väärin\nminulle, Maschin. Mutta, ennenkuin pitemmältä puhumme, niin kuulkaa\nminua!\n\nOnneton, kuinka uskallatte astua kuninkaalliseen linnaan? Kuningatar\nvihaa teitä, sen tiedän, kaikista kuolevaisista olette te pahin\nvihollinen hänelle; jos teidät huomataan täällä — niin ette enää toista\nkertaa pääse murhaajain käsistä, ette enää ihmeenkään kautta vältä\nkuolemaa.\n\nSiksi pyydän yhä vielä, peittäkää uudestaan kasvonne ja poistukaa\ntäältä!\n\nKääntäkää selkänne kuninkaan palatsille, toisessa paikassa voimme\nkokoontua, sanoa toisillemme, mitä meillä on sanottavaa, mutta ei\ntäällä, jossa teidät joka hetki voidaan huomata.\n\n- Minä ymmärrän, sanoi Maschin, heittäen Stefaniin halveksivan katseen\n— sinä tahdot päästä minusta niin pian kuin mahdollista. Ei ole\ntietysti mieluisaa tavata ystävä, jota vastaan on käyttäytynyt kuin\nkonna.\n\nNuori upseeri lyyhistyi kokoon, hän teki kädellään liikkeen, kuin olisi\nhän tahtonut tarttua miekkaan, mutta muisti sitte, ettei se ollut\nhänellä paimen puvun mukana.\n\nSyvä puna peitti hänen poskensa ja otsansa.\n\n- Mitä nyt olette sanonut minulle, sanoi Stefan hampaat puristettuina,\nsen häväistyksen, jonka olette heittänyt vasten kasvojani ja joka on\nminua äärettömästi pahoittanut, Maschin, sen annan teille anteeksi\nentisen ystävyytemme takia. Mutta niin hirvittävästi ette uskalla enää\nhäväistä minua. Kunnia on ystävyyden yläpuolella, muistakaa se!\n\n- Kunnia! sanoi Maschin nauraen, samalla kun hänen kätensä, vihasta\nvapisten, liukuivat pitkin hänen ruskean munkkikaapunsa poimuja. —\nPuhutko sinä vielä kunniasta, Stefan Naumovitsch? Ha, luopio, hyvän,\njalon asian pettäjä, sinä olet menettänyt kunniasi, sinä olet viskannut\nsen lokaan ja polkenut sen jalkaisi alle.\n\nStefan horjui taapäin, puna hänen kasvoillaan muuttui tuhkanharmaaksi\nkalpeudeksi.\n\n- Jumalani, huudahti hän, nyt vasta ymmärrän minä teidät, te\nhalveksitte minua, koska minusta on tullut — kuninkaan ajutantti.\n\n- Kuninkaan ajutantti — kapteeni — kuningatar Dragan suosikki! pilkkasi\nMaschin äänellä, joka viilsi Stefanin sydäntä. — Mitä vielä haluat?\n\nOh, odota vaan, kyllä sinä kohoat korkeammallekin suosiossa. Paina vaan\nhyvin hellästi tuota kuninkaallista naikkosta rintaasi vasten, niin\nsaat kyllä mitä tahdot. Minä näen sinut tulevaisuudessa koristettuna\nkaikilla tähdillä, joita Serbian kuninkaalla on poisannettavia.\n\nMutta kuta kirkkaammin nämä tähdet loistavat, sitä selvemmin näkyy\nsinulla myöskin poltinmerkki otsassasi, Stefan Naumovitsch, ja jokainen\ntosiserbialainen osottaa sinua sormellaan.\n\nStefan luuli tukehtuvansa kuullessaan nämä sanat, joista jokainen oli\nhävittävä isku hänen kunnialleen.\n\nHän syöksyi oviverhoja kohti, avasi ne ja katsoi, jos kuuntelijoita oli\nläheisyydessä, sillä Belgradin hovissa täytyi aina olla varuillaan.\n\nMutta sitte kääntyi hän takasin ja meni aivan lähelle eversti\nMaschin'ia.\n\n- Kuule minua Maschin, huudahti hän — eläkä käänny pois. Sinun\nvelvollisuutesi on kuulla minun puolustustani sen jälkeen kuin sinä\nolet minua kohti heittänyt niin hirmuisen syytöksen.\n\nNiin, minusta on tullut kuninkaan ajutantti. Minulla on kapteenin arvo\nja minua odottavat vielä suuremmat nimitykset. Luuletteko, onneton,\nettä minusta siltä on tullut kuningatar Dragan ystävä?\n\nTässä vannon minä entisen ystävyytemme nimessä, ettei Dragalla ole\nkoko maassa katkerampaa vihollista kuin minä. Juuri siitä syystä, että\nminä olen hänen vihollisensa, hyväksyin kiitollisuudella kuningas\nAleksanterin esityksen, nimittää minut ajutantiksensa.\n\nMuisto eräästä palveluksesta, jonka minä kerran hänelle tein, sai hänet\nosottamaan minulle kiitollisuuttansa.\n\nSilloin, sillä hetkellä, jolloin kuningas niin huomattavalla tavalla\nkorotti minut, joka olin jättänyt jo kaikki elon toiveet, leimahti\nminussa ajatus, että tämä oli Jumalan työtä ja minä sanoin itsekseni:\n\n\"Jos kuningatar Draga on tullut kuningas Aleksanterin pahaksi hengeksi\nja Serbian onnettomuudeksi, niin minä, Stefan Naumovitsch, tahdon olla\nkuninkaan hyvä enkeli ja tämän onnettoman maan pelastaja.\"\n\nÖversti Maschin levitti käsivartensa ja huusi kokonaan muuttuneella\näänellä:\n\n- Voitko antaa minulle anteeksi, Stefan Naumovitsch? Niin, minä olen\ntehnyt sinulle hyvin väärin, minä olen ollut liian hätäinen, kun luulin\nsinun tulleen uskottomaksi meidän hyvälle asiallemme.\n\nSalli minun syleillä sinua, salli minun painaa sinua rintaani vasten,\nsinä kunnon mies. Sinä olet ainoa meistä, joka olet ymmärtänyt kulkea\noikeata tietä.\n\nStefan heittäytyi sydämen halulla ystävänsä syliin.\n\nHänelle teki niin äärettömän hyvää, kun vihdoinkin sai nähdä ainoan\ntodellisen rehellisen ihmisen, kun häntä täällä hovissa ympäröivät vaan\nelukat, teeskentelijät ja onnenonkijat, jotka kaikki tahtovat vaan\nlämmitellä itseään kuninkaallisen auringon loistossa.\n\nMolemmat ystävät syleilivät kauvan toisiaan. Sitte puristi översti\nMaschin lämpimästi nuoren upseerin kättä.\n\n- Niin, sinä olet oikeassa, Stefan Naumovitsch, väkivallalla ei tällä\nhetkellä voida mitään tehdä, murha olisi nyt hyödytöntä verenvuodatusta.\n\nMitähän voittaisimme, jos ottaisimme Dragan pois päiviltä?\n\nEi — hänen silmänsä pitää avattaman näkemään, että hän on turhaan\npannut rakkautensa, että hän tuhlaa sen arvottomalle.\n\nSinun tulee avata hänen silmänsä, Naumovitsch, pysy paikallasi, koeta\nkaikkia keinoja, masenna Draga joko rakkaudella tai vihalla — meistä on\nsama millä. Mutta pidä vaan huolta siitä, ettei hän saa liian kauvan\nnauttia kuninkaan suosiota.\n\nMutta niille muille, jotka lähettivät minut sanomaan sinulle, että he\ntuomitsevat sinua, heille tahdon minä huutaa:\n\n\"Kumartakaa Stefan Naumovitschille, sillä hän on suurin sankari meistä\nkaikista! Me olemme väistyneet paikaltamme, me olemme paenneet. Mutta\nhän on jäänyt ja on raivannut itselleen tien valtaistuimen luo ja tällä\ntiellä on menestys voitettava.\"\n\nVielä kerran puristi hän Stefan Naumovitschin kättä ja sitoi sitte\nnaamion uudestaan kasvoilleen. Stefan otti niinikään omansa.\n\n- Hyvästi, Stefan! kuiskasi översti Maschin. — Minun toimeni täällä on\nloppunut ja nyt minä menen.\n\nMutta minä jään sinun läheisyyteesi. Jos tarvitset minua, niin käänny\njuutalaisen Mandelblütin puoleen. Hän tietää, missä minä olen.\n\nFanfaarien toitotus voitti Maschinin viimeiset sanat. Munkiksi puettu\nmies nosti uhaten kätensä ja sanoi:\n\n- Nämä torvet ilmoittavat kuninkaan ja kuningattaren tulon — päästä\nminut ulos! Minun täytyy vielä kerran nähdä hänet. Elä pelkää, kyllä\nminä osaan hillitä itseni ja olla aivan tyyni, vaikka hän kulkisi ihan\nohitseni, tuo kirottu nainen, joka teki veljeni onnettomaksi ja joka on\nkerrassaan hävittänyt koko perheeni.\n\nKerran on tuleva päivä, kuningatar Draga, jolloin sinulta on ryöstetty\nkaikki tämä kuninkaallinen koreus — silloin olet köyhempi, tuhat kertaa\nköyhempi kuin koskaan ennen!\n\nMolemmat miehet siirsivät oviverhon syrjään ja astuivat uudestaan\nsuureen juhlasaliin.\n\nTäällä kohtasi heitä valtaava näky.\n\nNaamioitujen joukko oli väistynyt syrjään ja muodosti pitkän jonon,\njoka ulottui aina valtaistuimelle asti, joka melkein katosi kukkien ja\nkeinotekoisten puiden peittoon, niin että se muistutti lehtimajaa.\n\nJuhlallisessa saatossa kulkivat kuningas ja kuningatar tätä\nvaltaistuinta kohti.\n\nErityinen torvensoittajien osasto muinaisserbialaisissa puvuissa marssi\nheidän edessään. Sitte tuli kaksitoista lasta, kuusi tyttöä ja kuusi\npoikaa ylhäisimmistä perheistä; he olivat puetut kaikki serbialaisiin\nkansallispukuihin ja sirottivat kukkia kuningasparin tielle.\n\nAleksanteri ja Draga esiintyivät serbialaisissa kansallispuvuissa ja\nkuningatar näytti hurmaavalta väljässä, poimutetussa puvussaan, joka\nkevyesti ja vapaasti laskeusi hänen vartalolleen.\n\nHartioilta sekä rinnasta ja selästä levisivät kolmiväriset, kirjaillut\nserbialaiset nauhat alas jalkoihin asti; hänen tuuhea musta tukkansa\noli koristettu helmillä ja rahoilla. Avaroista, alasriippuvista\nhihoista loistivat valkoiset käsivarret ja kun hän ne nosti ylös,\nliukuivat hihat alas olkapäille, niin että paljaat käsivarret tulivat\nkokonaan näkyviin. Kuningaskin näytti komealta serbialaisessa\npuvussaan. Hän esitti bojaaria kuudenneltatoista vuosisadalta.\n\nSivullaan kantoi hän turkkilasta lyhyttä koukkusapelia, jonka kahva oli\nrunsaasti jalokivillä koristettu.\n\nTuskin olivat kuningas ja kuningatar istuutuneet kukilla koristetulle\nvaltaistuimelle, ennenkuin kaikkein huulilta kaikui ihastuksen huuto:\n\"Eläköön kuningas ja kuningatar!\"\n\nSamalla syntyi meluavaa liikettä ulkoa johtavan oven luona.\n\nKuului kiivaita huutoja:\n\n— Pidättäkää hänet! Elkää päästäkö häntä sisälle! Hänhän on mielipuoli!\n\n— Päästäkää minut! huusi kimakka naisen ääni. — Missä on kuningas? Jos\nvielä löytyy oikeutta täällä Serbiassa, niin minä tahdon sitä. Minun\ntäytyy saada sitä! Takasin, sanon minä! Kuka uskaltaa tehdä väkivaltaa\ntytölle, joka tahtoo kostaa isänsä murhan?\n\nNuori tyttö, jonka puku jo ilmaisi, ettei hän kuulunut juhlaan\nkutsuttuun seuraan, tunkeutui kiihkeästi esille. Lakeijat väistyivät\nsyrjään.\n\nLöytyy sellaista kärsimystä, joka aseittakin osaa raivata tiensä,\nlöytyy suru niin syvä ja epätoivoinen, että se karkoittaa ihmiset\nläheisyydestään.\n\nJa suru ja kärsimys kuvastuivat liian selvästi nuoren tytön kasvoilla.\n\nKalmankalpeat huulet vapisivat tuskasta ja hänen suurista silmistään\nnäkyi epätoivo, jota ei edes kyynelkään lieventänyt.\n\nLakeijat säpsähtivät hänen nähdessään ja peräytyivät takaisin.\n\nNuori tyttö sai pelkällä ulkomuodollaan raivatuksi itselleen yhä\nleveämmän tien keskellä naamioittujen vilinää, kunnes hän vihdoin\nseisoi kukkaisistuimen luona, jossa kuningaspari oli ottanut paikkansa.\n\n- Kuningas — missä on kuningas? änkytti tyttö vielä kerran sydäntä\nsärkevällä äänellä.\n\nVaatteet riippuivat repaleina hänen hoikan neitseellisen vartalonsa\nympärillä.\n\nSen näki, että hän oli kulkenut pitkän matkan, pensasten ja ryteikköjen\nläpi, yli soiden ja rämeiden.\n\nMutta näistä kalpeista kasvoista loisti epätoivon tarmokkaisuus, joka\nei anna säikyttää itseään.\n\nKuningas säpsähti hänet nähdessään.\n\n- Genia von Sandorf! kuiskasi hän itsekseen, mutta kyllin kuuluvasti,\njotta Draga voi sen kuulla.\n\nHänkin oli tuntenut Genian, vaikka oli vaan kerran nähnyt hänet.\n\nIvallinen hymy väreili Dragan huulilla.\n\n- Kuka on tehnyt meille tämän! huusi hän vihasta vapisevalla äänellä. —\nKuka on tuonut tämän kurjuuden kuvan meidän eteemme? Ehkä tämä on joku\nilveily, joka kuuluu juhlaan? Kuka on päästänyt sisälle tämän tytön,\nhovimarsalkka?\n\nVanha hovimarsalkka kumarsi syvään ja änkytti hämmentyneenä:\n\n- Anteeksi, teidän majesteettinne! Sen mukaan, mitä nyt olen saanut\nkuulla, on tämä tyttö päästetty juhlasaliin, kun luultiin, että se oli\njoku suosionosotus kansalta, luultiin, että —.\n\n- Luultiin! puuttui Draga terävästi vanhuksen puheeseen, — täytyy\ntietää, hovimarsalkka! Täytyy panna puolta enemmän vartijoita, ja\njokainen, joka ei täytä velvollisuuttaan, rangaistaan heti ankarasti.\n\nKonaki ei ole mikään ravintola, johon jokainen saa tulla mielensä\nmukaan.\n\nVanha hovimarsalkka vavahti.\n\nHän oli kauan sitte tullut selville siitä, että hänen palveluksensa\nkonakissa oli loppunut, sillä hänen ei ollut onnistunut päästä\nkuningatar Dragan suosioon.\n\nHän oli jo ollut siellä kuningas Milanin aikana ja oli kyllästynyt\ntoimeensa.\n\nKaikista sivusaleista kiiruhti naamioituja lisää.\n\nHerrat ja naiset piirittivät valtaistuimen, kuin olisi ollut\nkysymyksessä suojella sitä tuolta heikolta, onnettomalta tytöltä.\n\nKaikkein kasvoilla luettiin vastenmielisyyttä ja kiukkua siitä, että\nkaunis juhla oli häiritty noin ikävällä kohtauksella.\n\nMutta kuningas nousi ylös ja sanoi katsahtaen synkästi Geniaan:\n\n— Mitä tahdot, Genia von Sandorf? Mikä vie sinut tänne, ja kuinka\nuskallat esiintyä edessämme tuollaisessa puvussa?\n\n— Tiedäthän, ettei kukaan muu kuin sinä olisi uskaltanut noin\ntehdä, että kuningas antaa sinulle paljon anteeksi, kun hän muistaa\nnuoruutensa päiviä, jolloin sinä olit hänen leikkitoverinsa.\n\nRajulla katseella katsahti Genia kuninkaaseen, ja kova katkera nauru\ntunkeutui äkkiä hänen huuliltansa.\n\n— Nuoruuden päiviä, huudahti hän — ne ovat kaukana — ja ne eivät\nkoskaan palaja!\n\nKun on nuori, luulee, toivoo, että kukin ihminen olisi hyvä ja jalo.\nMutta kun kerran voi nähdä selvästi — silloin katsahtaa taaksepäin\nmenneeseen, sillä elämä on häijyyden kuilu.\n\n— Lausu lyhyeen ajatuksesi, Genia von Sandorf! keskeytti häntä\nkuningas. — Sano meille, mitä haluat, sillä selvää on, että olet tullut\ntänne jotakin pyytämään.\n\nOlet kai joutunut pahaan pulaan. Joku aavistamaton onnettomuus\nnähtävästi on sinua kohdannut ja tehnyt sinut rutiköyhäksi. No hyvä, me\nryhdymme sellaisiin toimiin, ettet tarvitse kärsiä hätää.\n\nKuninkaan näin sanottua, heitti onneton nuori tyttö ynseästi ja\nylpeästi päänsä taaksepäin.\n\n— Minä en ole tullut tänne, kuningas Aleksanteri, pyytämään sinulta\nmitään lahjaa — ei, minä vaadin sinulta oikeutta, kuuletko, minä vaadin\nsitä, koska sinä olet kuningas, joka on velvollinen valvomaan lakien\nnoudattamista.\n\nEikä ainoastaan lakien noudattamista, jatkoi Genia sanojansa kovasti\nkorottaen, jotka tulvivat hänen huuliltansa, niin että kuolon\nhiljaisuus vallitsi suuressa salissa ja ainoastaan Genian puhe siellä\nkaikui. — Sinun, Aleksanteri, on myöskin rangaistava niitä, jotka\nlakien pyhyyttä loukkaavat.\n\n— Mitä on sinulle sitte tapahtunut? kysyi Aleksanteri. — Mitä vääryyttä\non sinulle tehty, lapsi parka?\n\nKuningas puhui äänellä, joka ilmaisi jonkummoista sääliväisyyttä,\nystävällistä osanottoa.\n\nHän ehkä ajatteli niitä aikoja, jolloin hän leikki Genian kanssa\nauringonpaisteisessa puutarhassa.\n\n— Hyvä, Genia von Sandorf, jatkoi kuningas, havaitsematta sitä synkkää\nkatsetta, jonka Draga häneen loi pitkien kulmakarvojensa alta. — Oikein\nolet tehnyt siinä, että olet kuningasta tullut tapaamaan, ystäväni? Jos\nvääryyttä on tapahtunut minun valtakunnassani, niin ole varma siitä,\nettä sen korvaamme. Puhu, Genia!\n\n— Sinä kysyt minulta, oi kuningas, onko minulle vääryyttä tapahtunut,\nsanoi Genia. — Minut on tehty surkuteltavammaksi kaikista olennoista!\n\nOn otettu hengiltä ihminen, joka tähän saakka on minulle ollut\nrakkainta koko maailmassa, ihminen, johon olen katsonut lapsellisella\nkiitollisuudella ja ihailulla!\n\nAleksanteri — ei, tällä hetkellä en voi sinua kutsua kuninkaakseni,\nvaikkapa tietäisin, että sen tähden saisin kärsiä kuoleman — sinä olet\nmyöskin tuntenut ja rakastanut häntä, sillä tuhansia kertoja on hän\nhellästi silittänyt otsasi kiharoita ja antanut sinulle hyviä opetuksia.\n\nMinun isäni on kuollut — sinun omassa valtakunnassasi on hän tullut\nmurhatuksi!\n\nKostoa, kuningas Aleksanteri! Kosta minun isäni puolesta, puhkesi Genia\nsanomaan ja lankesi polvilleen.\n\nKukkaisvaltaistuimen edessä hän nyt lepäsi, liikuttavan kauniina ja\nihastuttavana, vaikka olikin ryysyinen ja syvän surun valtaama.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU.\n\nKun kuningatar Draga uhkaa.\n\n\nKaikki vieraat seisoivat äänettöminä ja katsoivat vuoroon kummastellen,\nvuoroon säälien polvistuvaa tyttöä.\n\nKuningas Aleksanteri istui mietteissään valtaistuimellaan. Kuningatar\nDraga hänen vieressään katsoi vihaa säihkyvillä silmillä Geniaan.\n\nÄkkiä, ennenkuin Draga oli kerinnyt ehkäistä, nousi Aleksanteri,\nlaskeutui valtaistuimen portaita ja lähestyi Geniata.\n\n— Lapsi parkani, sanoi hän, turhaan koettaen nostaa häntä lattialta,\n— tyynny. Usko minua, kaikki mitä voidaan, on tehtävä isäsi murhaajan\nkiinniottamiseksi.\n\nPolisitirehtori Lazar, mitä te tiedätte tästä rikoksesta? Vai olisiko\nmahdollista, ettette siitä mitään tiedä?\n\nMutta Lazarilla oli jo vastauksensa valmiina.\n\nTyynesti astui hän muutamia askeleita eteenpäin ja sanoi hymyillen:\n\n— Teidän majesteettinne, tästä rikoksesta on minulla jo tieto.\n\nNoin puolen tunnin matkan päässä Belgradista, kun lännestäpäin tuleva\njuna menee tunnetun tunnelin lävitse, löysi ratavahti pari päivää\nsitten päättömän ruumiin.\n\nSe oli vanhemman miehen ruumis, ilmeisesti matkustajan, joka kulki\nitämaan pikajunalla.\n\nMies oli hienosti puettu, mutta taskuista ei löydetty rahakukkaroa eikä\nlompakkoa.\n\nMyöskin puuttui kello ja sormukset, joka todistaa, että tässä on\ntapahtunut ryöstömurha.\n\nMuutamien paperien ja käyntikorttien avulla, jotka taskuista tavattiin,\non kumminkin voitu määrätä, kuka henkilö oli. Hän oli kreivi von\nSandorf, ja tämä tyttö on, jolleivät silmäni liiaksi erehdy, hänen\ntyttärensä, neiti Genia von Sandorf. Murhattu on siis hänen isänsä.\n\n— Niin, vastasi Aleksanteri. — Hän on kreivitär Genia von Sandorf.\n\nKun kaikkien katseet olivat tähän asti olleet jonkummoisella\nkatkeruudella kiinnitetyt onnettomaan tyttöparkaan ja häntä oli\nmoitittu siitä, että oli sillä tavoin tunkeutunut sisälle ja häirinnyt\njuhlailoa, niin alettiin nyt, kun kuultiin, että hän oli kreivin tytär,\nlausua yleistä myötätuntoisuutta häntä kohtaan.\n\n- Poliisitirehtori Lazar, huudahti kuningas — seuratkaa minua\nkabinettiin, ja sinäkin, Genia von Sandorf tulet mukaan. Minä aion mitä\nankarimmin tutkia tämän asian! Minä tahdon, että teidän pitää olla\nturvallisia minun maassani.\n\nRikkaan, joka matkustaa pikajunan samettityynyillä, pitää saada kiitää\nSerbian läpi yhtä turvallisena kuin köyhän, joka väsyneenä kulkee\npölyisillä maanteillä.\n\nHeikon ei tarvitse peljätä väkevää.\n\nSillä kaikkien yläpuolella on laki ja minä olen lain kuninkaallinen\nsuojelija.\n\nHyväksymisen muminaa kuului läpi salin. Sellaisilla sanoilla voitti\nkuningas Aleksanteri alamaisensa, niin usein kuin hän antoi kuulla\näänensä.\n\nOi, jospa ne ei vaan olisi ollut pelkkiä sanoja!\n\nKuningas meni edellä. Genia seurasi häntä epäröiden. Myöskin Lazar\nliikahti.\n\nMutta nämä kolme henkilöä eivät vielä ehtineet ovelle, joka vei toisiin\nhuoneisiin, ennenkuin Draga nousi päättäväisesti, astui kiireesti alas\nvaltaistuimen portaita ja ilmestyi kohta kuninkaan rinnalle.\n\n- Salli, puolisoni, sanoi hän, minunkin olla läsnä tässä harvinaisessa\ntutkinnossa. Minusta olisi toivottavaa, että sinä kutsuisit muitakin\nherroja. Kaikissa tapauksissa olisi tarpeen, että sinä tekisit tämän\njulkisuudessa.\n\nJa sitte, kuiskasi Draga kuninkaan korvaan, on tämän tytön\nolento minusta niin kummallinen, hänen mielenliikutuksensa niin\nvastenmielinen. Sinä tiedät itsekin, että Serbian kuningas ei voi olla\nkyllin varovainen.\n\nOi, kapteeni Naumovitsch, olkaa hyvä ja seuratkaa kuningasta!\n\nStefan Naumovitsch oli seurannut kohtausta kuninkaan juhlasalissa\nsellaisella kiihkolla, kuin olisi hänen oma kohtalonsa ollut\nkysymyksessä.\n\nNyt näki hän siis uudestaan sen viehättävän tytön, joka oli vallannut\nhänen sydämensä.\n\nKuinka kaunis hän olikaan kaikesta huolimatta!\n\nMutta Stefan Naumovitsch tukahutti ne hellät tunteet, jotka tahtoivat\npuhjeta hänen sielussaan.\n\nHän muisti, että tämä tyttö oli pettänyt hänet ja hänen toverinsa\nja katkera kauna syntyi hänen sydämessään ja tukahutti kaiken\nmyötätuntoisuuden.\n\nMuutamia minuuttia myöhemmin oltiin kuninkaan työhuoneessa.\n\nDraga istui samettinojatuoliin. Kuningas otti paikan kirjoituspöytänsä\nvieressä. Genia jäi seisomaan hänen eteensä, mutta Lazar ja Naumovitsch\nasettuivat oven eteen.\n\n- Teidän käsityksenne mukaan, poliisipäällikkö Lazar, on tässä\nsiis kysymys ryöstömurhasta? Mitä tietoja olette tähän asti saanut\nmurhaajasta? kysyi kuningas.\n\n- Teidän majesteettinne, vastasi Lazar, astuen pari askelta, minä\nannoin heti kuulustella kaikki epäilyttävät henkilöt, jotka oleskelevat\npääkaupungissa — ja mehän tunnemme heidät melkein kaikki, sillä me\npidämme heistä tarkan kirjanpidon.\n\nMinä olen käskenyt tiedustella, missä he olivat kysymyksessä olevana\nyönä.\n\nMutta minun täytyy tunnustaa, teidän majesteettinne, että minun\nponnistukseni ovat tähän asti hyvin huonosti onnistuneet.\n\nEi kenenkään epäillyistä ole huomattu näinä päivinä käyttävän suurempia\nrahasummia, eikä kukaan ollut sinä yönä matkustanut itäisellä\npikajunalla.\n\n- Eikö murhaaja voinut mennä ulos ikkunasta junan kulkiessa tunnelissa?\nkysyi kuningas.\n\n- Se on mahdotonta teidän majesteettinne, juuri sentähden, että on\nkysymys itäisestä pikajunasta. Se menee näet niin suurella nopeudella,\nettä jos joku uskaltaa tehdä sellaista koetta, on hän ehdottomasti\nkuoleman oma.\n\n- Murhaaja oli siis teidän käsityksenne mukaan uhrinsa kanssa yhdessä\nvaunussa?\n\n- Niin, sen luulen varmaan. Ja kun kreivi tietysti on matkustanut ensi\nluokan vaunussa, niin on murhaajan täytynyt pukeutua valepukuun, jotta\nhän näyttäisi ylhäiseltä matkustajalta.\n\nTämän keskustelun aikana ei Genia lausunut sanaakaan.\n\nHän seisoi siinä kuin patsas, kalpeana ja kauniina alasluoduin silmin.\n\n- Sinä kuulet, Genia von Sandorf, kääntyi nyt Aleksanteri entisen\nleikkitoverinsa puoleen, että minun poliisipäällikköni on jo ryhtynyt\ntoimeen saadakseen murhaajan kiinni.\n\nSinä saat täydellä luottamuksella jättää meidän huostaamme tämän asian,\njoka on sinulle tuottanut niin surulliset seuraukset. Sinulle tapahtuu\noikeus, lapseni!\n\nPalaa sinä vaan rauhassa äitisi luo Wieniin ja odota meiltä varmoja\ntietoja, jotka saat heti, kun päästään vähänkään murhaajan jäljille.\n\n- Odota? sai Genia vaivalla sanotuksi. — Kosto ei voi odottaa. Ei, minä\nen lähde Serbiasta ennenkuin hyvän, rakkaan isäni murha on kostettu.\n\nVanno minulle, kuningas Aleksanteri, ettet sinä väsy ainakaan\npyrkimyksessäsi minua auttaa!\n\n- Tällä tytöllä on merkillinen puhetapa, lausui nyt kuningatar Draga —\nmutta kuulustelu ei ole vielä loppunut.\n\nNyt tahdon minä tehdä muutamia kysymyksiä Genia von Sandorfille.\n\nMinä luulen näet, että pian saamme valoa tähän asiaan, kun Genia von\nSandorf sanoo meille, kuinka hän on saanut tiedon siitä, että hänen\nisänsä on murhattu ja missä hän on viimeaikoina oleksinut.\n\nTällä hetkellä vavahti Genia, kuin olisi jääkylmä käsi tarttunut hänen\nsydämensä ympäri. Laupias Jumala, sitä hän ei ollut ollenkaan ajatellut\nrientäessään ryövärien luolasta kuninkaan luo konakiin, häntä kun ajoi\nhehkuva halu saada kostaa isänsä murha.\n\nDemeter Banjaluki ei tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, että hän\npyytäisi kuninkaan apua.\n\nHän oli vannonut Genialle, ettei hän lepäisi ennenkuin murhaaja oli\nlöydetty, ja sitte saisi hän nähdä, kuinka Demeter Banjaluki rankaisee\nniin raa'an rikoksen.\n\nMutta Genialla ei ollut rauhaa rinnassaan.\n\nHän tahtoi todistaa kuninkaalle, millainen tila nyt oli Serbiassa,\nettei edes rauhassa voinut kulkea kaduilla, että muukalaisen, joka\nastui kuningas Aleksanterin maalle, täytyi heittää henkensä, jos vaan\nensimäinen vastaantulija murhamies niin tahtoi.\n\nSalaisuudessa oli hän hiipinyt pois rosvojen luolasta. Hän ei ollut\nkysellyt Demeter Banjalukia eikä pikku Milanaa, jonka tiesi olevan\ntäysin turvattuna ryövärien luona.\n\nKoko päivän oli hän vaeltanut vuoren poluilla ja maantiellä, kunnes\nillalla saapui Belgradiin; siitä puhuminen, kuinka hän oli saanut\nmurhan selville ja missä hän oli oleskellut, olisi ollut Demeterin\nilmiantamista.\n\n— Ettekö tahdo olla hyvä ja vastata minulle? kuuli hän Dragan äänen\nvielä kerran kaikuvan korvissansa.\n\n— Kuinka olette murhasta saanut selvän ja missä olette viime aikoina\noleskellut?\n\nTaaskin tunsi Genia pistoksen sydämessänsä?\n\nSaattoiko hän pettää Demeter Banjalukin? Uskalsiko hän sanoa, että se\noli hän joka luullen saaneensa Serbian kuningaskruunun saaliiksensa\ntodellisuudessa oli tuonut Genian isän pään.\n\nEi, Genia tunsi liiankin hyvin, ettei hän millään ehdolla voisi mainita\nDemeter Banjalukin nimeä.\n\nEikä hän myöskään voinut valehdella.\n\nOlisihan ollut hänelle varsin helppoa keksiä joku juttu, joka olisi\nollut vastauksena kuningattaren kysymykseen.\n\nMutta siihen oli Genia liian ylpeä. Vaikeneminen oli ainoa mitä hän\ntaisi tehdä.\n\n— Vaikenetteko te? sanoi Draga, ja kuningattaren piirteet saivat yhä\nenemmän eloa, samassa kuin viekas hymy näyttäytyi hänen huulillansa.\n\n— Rakas lapseni, tiedättekö sitte, että sen täytynee tuntua varsin\nmerkilliseltä. Puhukaa siis. Kuningas tahtoo tietää totuuden.\n\n— Sano Genia, sanoi nyt Aleksanteri, nousten tuoliltaan ja astuen tytön\nluokse, joka siinä seisoi äänettömänä. — Missä sinä olet ollut? Kuka\nilmoitti sinulle tuon hirveän tiedon, että isäsi oli murhattu.\n\nGenian ajatukset sekosivat yhä enemmän tästä kysymyksestä.\n\nHänen rintansa kohosi ja laskeutui ja silmät täyttyivät kyynelillä. Hän\ntahtoi puhua, mutta ei voinut. Syvä tuska ja ahdistus valtasi hänet.\nHän katsahti Dragan silmiin ja näki ne vihan täyttämiksi.\n\nEikä hän kumminkaan voinut lausua vapauttavaa sanaa.\n\nÄkkiä ojensi Draga käskevästi kätensä ja sanoi, osoittaen Geniata:\n\n- Koskapa tämä tyttö vaikenee, niin on hän mitä suurimmassa määrässä\nepäluulon alainen, ehkäpä on itse murhaan osallinen!\n\nHäntä ei saa millään ehdolla päästää irti.\n\nHänet täytyy viedä vankeuteen, kuningas Aleksanteri! Vankilassa hän\nkyllä avaa suunsa ja tunnustaa meille koko totuuden.\n\nTehän olette samaa mieltä kuin minäkin, poliisipäällikkö Lazar?\n\nKun Genia kuuli nämä sanat luuli hän, että häntä uhattiin vankeudella,\nkun hänelle selvisi että hän sitkeällä vaitiolollaan oli tehnyt itsensä\nepäluulonalaiseksi tuohon hirmuiseen verityöhön, oman isänsä murhaan,\nsilloin puhkesi hän suonenvedontapaiseen itkuun.\n\nHän löi kätensä kasvoilleen ja huusi:\n\n- Luuletteko todellakin, että minä olen murhannut isäni? — Minä —\nisäni, jota niin sydämestäni rakastan? — Ha, kuinka huono te itse\nolettekaan, kun luulette tyttären voivan tehdä sellaisen rikoksen! Ei,\nedes pienimmässä porvarikodissakaan voisi syntyä sellainen ajatus, kuin\ntäällä kuninkaan linnassa.\n\nJa sinä — sinä olet ensiksi lausunut sen, huusi Genia vihlovalla\näänellä, syösten Dragan eteen ja tarttuen hänen käsiinsä. — Vaimo,\nkuinka musta onkaan sinun oma sielusi, kun luulet, että lapsi voisi\ntappaa oman isänsä eli tietäisi murhasta, eikä sitä koettaisi estää!\n\nSinä et varmaankaan ole koskaan rakastanut isääsi.\n\nNiin, nyt voin minä käsittää, mitä minulle on sanottu sinusta,\nnimittäin, että olet mennyt ylpeänä oman äitisi ohi, etkä ole ollut\ntuntevinasi häntä, kun hän on juopuneena kaatunut sinun kotisi\nportaille.\n\nGenia parka, nämä sanat, jotka hän lausui inhon ja häpeäntunteen\nhuumaamana, saattoivat nyt hänet perikatoon.\n\nRaivon huudolla repi Draga kätensä pois Genian käsistä.\n\nMuisto äidistä, joka monta kertaa oli juopuneena horjunut pitkin\nBelgradin katuja, jonka hän useat kerrat oli löytänyt makaamassa\nkatukivillä oman porttinsa edessä tai tyttärensä portilla siihen\naikaan, kun tämän nimi vielä oli rouva Maschin, tuo muisto oli vähällä\nviedä hänen järkensä.\n\n- Hän on hullu, sähisi Draga — ja hulluna on häntä kohdeltava.\n\nOlethan itse kuullut, Aleksanteri, mitä tämä tyttö on sanonut.\n\nTässä tapauksessa löytyy ainoastaan kaksi selitystä hänen\nesiintymiseensä; joko on hänen järkensä selvä ja silloin ei löydy\nyhtään vankilaa kylliksi syvää, johon hänet olisi sysättävä, ettei hän\nkoskaan — koskaan enää näkisi päivän valoa, taikka on hänen järkensä\nseonnut — jota enin olen taipuisa uskomaan ja toivon; jota minun täytyy\notaksua, — silloin kuuluu hän hulluinhuoneeseen, ja — sen porttien\ntulee jo tänään hänelle avautua.\n\nOi, mitäpä ei olisi Stefan Naumovitsch antanut, jos hän nyt olisi\nvoinut kiiruhtaa rakastetun luoksi, sulkea hänet syliinsä ja suojella\nhäntä kuningattaren raivolta.\n\nTuskin saattoi Stefan pysyä hiljaa, vastustamaton voima veti hänet\nGenian luo.\n\nMutta sitte muisti hän, että tämä ei ollut enää sama Genia, jonka hän\nkerran, eräänä elämänsä huumaavana hetkenä, oli oppinut tuntemaan. —\nTämä oli petturi. Tämä tyttö olisi kylmäverisesti tahtonut jättää hänet\nja hänen ystävänsä pyövelille. Ja hänestä tuntui melkein lohduttavalta\nkuningattaren mielipide, että hän oli mielenvikainen.\n\n- Niin, minä luulen todellakin, sanoi kuningas Aleksanteri, — että\nonneton on tullut mielipuoleksi surusta ja kauhusta. Hänelle täytyy\nantaa tarpeellista hoitoa.\n\nMutta häntä täytyy kohdella hyvyydellä, minun oma henkilääkärini saa\ntutkia hänet ja ryhtyä tarpeellisiin keinoihin hänen parantamisekseen.\n\n- Minä pyydän sinua, kallis puolisoni, sanoi nyt Draga — jätä minulle\ntämä asia! On erittäin tärkeätä, että sinä menet takaisin vieraittemme\nluo. Tämä tyttö ei saa häiritä meidän kaunista juhlaamme — mene,\nkuninkaani, ja rauhoita vieraitamme, mutta minä jätän onnettoman\nhoitajallensa.\n\n- Minä toivon, oma Dragani, että sinä teet hänelle kaikki, mikä voi\nantaa hänelle takaisin henkisen terveyden, sanoi kuningas. — No niin —\nStefan Naumovitsch, tule minun kanssani takaisin tanssisaliin! Teidät,\nLazar, jätän tänne, että voitte olla puolisolleni apuna.\n\nKuningas suuteli Dragan kättä. Hän näki kyyneleitä hänen silmissään,\nsillä tämä näyttelijätär osasi aina vuodattaa kyyneleitä silloin kun\nluuli niiden vaikuttavan.\n\nNyt tahtoi hän liikuttaa kuninkaan sydäntä, tahtoi näyttää hänelle,\nettä Genia oli syvästi häntä loukannut.\n\n- Itketkö, Dragani? kuiskasi kuningas, kietoen hellästi kätensä hänen\nympärilleen. — Ah, minä ymmärrän, että ne ovat säälin kyyneleitä, joita\nsinä vuodatat, ajatellessasi Genia von Sandorfin kohtaloa.\n\nMutta minä toivon, että se on vaan ohimenevää hermojen kiihotusta, jota\ntämä surkuteltava tyttö kärsii.\n\nMeidän velvollisuutemme on laittaa niin, että hän tulee taas terveeksi.\nVielä kerran, Draga, tee kaikki, mitä voit, että hän pääsee niin pian\nkuin mahdollista tästä onnettomasta mielentilasta.\n\nNäillä sanoilla poistui kuningas, ja Stefan Naumovitsch seurasi häntä\nheitettyään pitkän katseen onnettomaan olentoon.\n\nVaan vastahakoisesti seurasi hän kuningasta. Hän olisi antanut paljon,\njos hän olisi uskaltanut jäädä katsomaan, kuinka Genian kohtalo nyt\nratkaistiin.\n\nHän ei ollenkaan pitänyt siitä, että kuningatar ja Lazar jäivät yksin\nhänen kanssansa, sillä hän oli Dragan silmistä lukenut leppymättömän\nvihan Geniaa kohtaan. Ja mitä tuli poliisipäällikköön, niin tunsi\nStefan Naumovitsch hänet liian hyvin. Hän oli Dragan uskollinen kätyri\nja tekisi kaikki, mitä ikinä kuningatar käskisi.\n\nMutta kuningas oli käskenyt, hänen, ajutantin täytyi totella.\n\nMuutamia sekunteja myöhemmin oli ovi sulkeutunut Aleksanterin ja\nStefanin jälkeen ja Genia jäi yksin kuningattaren ja poliisipäällikön\nkanssa.\n\n- Alas, polvillesi! käski äkkiä Draga terävällä äänellä ja meni aivan\nlähelle Geniaa.\n\nJa kun onneton tyttö viivähti silmänräpäyksen, ennenkuin totteli\nhänen käskyänsä, tarttui Draga hänen ranteeseensa ja pakotti hänet\nvastustamattomalla voimalla laskeutumaan polvilleen eteensä.\n\n- Kuningattarelle täytyy notkistaa polvet! huudahti Draga — noin...\nnoin tahdon minä nähdä sinut ja vielä syvemmälle alennan sinut, aina\nalas häpeän kuiluun.\n\nGenia katsoi kuningattaren kasvoja, jotka olivat raivosta vääristyneet.\nNyt vasta selveni hänelle, että hänen asemansa oli hirmuinen.\n\nTältä Dragalta ei hänen varmaan tarvinnut odottaa sääliväisyyttä.\nTämä nainen vihasi häntä, sillä — hän oli vihkiäistensä edellisenä\nyönä vavissut hänen tähtensä ja sitä ei Draga antanut hänelle koskaan\nanteeksi.\n\n- Jesuksen laupeuden tähden, huusi Genia — mitä olen minä tehnyt?\nOlenko minä loukannut teitä, kuningatar Draga? — Oi, Jumalani, minä en\ntiedä itsekään, kuinka nuo onnettomat sanat pääsivät huuliltani. Minä\npyydän anteeksi, sillä minä näen nyt, ett'ei minulla ollut oikeutta\nkoskettaa teidän menneisyyttänne. Sanoohan jokaisen oma sydän, että\nmeidän velvollisuutemme on levittää verho menneisyyden yli, kun toinen\non päättänyt, ettei hän sitä enää ajattele.\n\n- Sinun katumuksesi tulee liian myöhään, sanoi Draga. — Minä tunnen\nja näen sinun aikeesi, Genia von Sandorf, sinä tahdot alentaa minut\nkuninkaan silmissä, sinähän olet kerran rakastanut häntä, rakastat ehkä\nvieläkin.\n\n- Minä rakastan häntä, huudahti Genia, kuten rakastetaan ystävää,\nveljeä, en muutoin. Oi Jumala, minun sydämeni — kuuluu — — —\n\n- Sinä valehtelet, huusi Draga. — Kuinka voin minä odottaakaan, että\nsinä sanoisit minulle totuuden. Mutta, nyt olet sinä minun vallassani,\nymmärrätkö, Genia von Sandorf, kuningatar Dragan vallassa, ja Jumalan\nnimessä — sinä saat tuntea, mitä se tahtoo sanoa.;\n\nKiireesti nousi Genia ylös. Vapisevin käsin pyyhki hän pois kasvoiltaan\nhiukset, jotka olivat pudonneet alas otsalle.\n\n- Minä olen tehnyt, mitä sydämeni käski minun tekemään! sanoi Genia. —\nMinä olen pyytänyt teiltä anteeksi, kuningatar Draga, sillä näen, että\nminä olen erehtynyt. — Antakaa minun nyt mennä tieheni, sillä teillä ei\nole oikeutta pidättää minua.\n\nMuuten olen varmasti päättänyt jo tänään lähteä Belgradista. Minä\nmenen takaisin äitini luo — oi äiti parka — sinulla ei ole ehkä vielä\naavistustakaan siitä hirvittävästä tappiosta, jonka olet kärsinyt. Sinä\nitket, — etkä löydä lohdutusta! Mutta minun kyyneleeni sekaantuvat\nsinun kyyneliisi.\n\nGenia horjui ovea kohti. Mutta hän ei ollut sinne vielä saapunut, kun\nDraga äkkiä sanoi terävällä, käskevällä äänellä:\n\n- Sulkekaa hänen tiensä, Lazar, sillä tämä tyttö on minun vankini.\nHän on vaarallinen hullu, ja samoin kuin hän tänään sai aikaan melun\nkuninkaan palatsissa, niin voisi hän tehdä vielä suurempaa vahinkoa\nBelgradissa, jos hän pääsisi vapaaksi.\n\n- Takaisin! kiljui Lazar raa'alla äänellä ja astui Genian eteen.\n\n- Poliisipäällikkö Lazar, jatkoi Draga, minä jätän teille tämän tytön,\ntehkää hänen kanssansa mitä parhaiten näette, mutta pitäkää vaan\ntarkasti huolta siitä, että tuo kurja ei saa vapauttaan takaisin.\n\nParasta olisi, jos sulkisitte hänet hullujen huoneeseen. Muuten en anna\nteille tässä suhteessa mitään määräyksiä.\n\nMutta vaarattomaksi täytyy hänet tehdä, kuuletteko, Lazar —\nvaarattomaksi.\n\nNäitä sanoja lausuessaan katsoi kuningatar merkitsevästi\npoliisipäällikköön.\n\nLazar nyökäytti päätään ja samalla kun kasvonsa vääntyivät ilkeään\nnauruun, mutisi hän:\n\n- Teidän majesteettinne tulee olemaan tyytyväinen minuun. Tämä tyttö ei\nole enää kenenkään tiellä. Ennen pitkää on hän oleva aivan vaaraton.\n\nSitte kääntyi hän Genian puoleen ja tarttui kovasti hänen käsivarteensa.\n\nGenia tuijotti häneen kauhistuneena.\n\nOi kuinka hän nyt katui, että oli ollenkaan astunut konakiin, tähän\ntaloon, jossa ei kammottu väkivaltaa, hänestä tuntui, kuin olisi\nilmakin ollut täynnä rikoksia.\n\nGenia koetti irtaantua hänen käsistään, mutta kauhu, jota hän tunsi,\nvei häneltä sekä puhe- että vastustuskyvyn, kun pyöveli kuiskasi nyt\nhänen korvaansa:\n\n- Varo vaan, ett'et huuda, pikku kyyhkynen! Jos sen teet, panen\nsuukapulan suusi eteen! Poliisipäällikkö Lazar on jo monta kertaa\ntehnyt nöyriksi sellaisia kuin sinä.\n\nEteenpäin, mars — seuraa minua, eläkä vastustele! No, miksi seisot\nsiinä ja töllistelet kuningatarta?\n\n- Ja tämä on sinun tahtosi, kuningatar Draga? kuului Genian huulilta ja\nhän katsoi kuningattareen tuijottavilla silmillään. — Sinä annat viedä\nminut pois, kuin olisin minä tehnyt rikoksen!\n\nMitä on teille sitte minun kanssani tekemistä, millä oikeudella te\nminua ahdistatte?\n\nMinä en ole sinun alamaisesi, kuningatar Draga, minä olen\nitävaltalainen ja voi sinua ja sinun kätyreitäsi, jos minun avunhuutoni\npääsevät kuuluviin siitä vankeudesta, johon minut heitätte.\n\nSilloin tulen minä vapaaksi ennenkuin luulettekaan, ja te — te saatte\nmaksaa rikoksenne, kun olette vanginneet Itävallan tyttären.\n\n- Hän puhuu vaan mielenhäiriössä, huusi Draga, — viekää hänet hullujen\nhuoneeseen, Lazar!\n\n- Anteeksi, teidän majesteettinne, vastasi poliisipäällikkö — mutta\nminä en pidä häntä mielenvikaisena; hän on vaan olevinaan.\n\nMinä tiedän erään paikan, joka on sopivampi hänelle, ja jossa kyllä\nosataan vakuuttaa hänelle, että on vaarallista loukata kuningatarta.\nMinä vien hänet ojennuslaitokseen, harmaaseen luostariin, kuten sitä\nkutsutaan täällä Belgradissa.\n\nGenia päästi kauhun huudon kuullessaan tämän sanan.\n\nMutta kuningatar meni kiireesti Lazarin luo, laski kätensä hänen\nolalleen ja kuiskasi hänelle:\n\n- Te olette oivallinen, kykenevä mies, Lazar! Minä pidän huolta, että\nkuningas palkitsee teidät.\n\nNiin, ojennuslaitokseen tuo kurja olento! Siellä saa hän kovassa työssä\nmiettiä, mikä eroitus kuitenkin on olemassa hänen, kerjäläisen, ja\nminun kuningattaren välillä.\n\nViekää hänet pois minun silmäini edestä, minä en tahdo enää nähdä\nhäntä! Mutta minä aina tavan takaa kuulustelen, kuinka hän on edistynyt\nkatumuksessaan ja nöyryydessään — langenneiden naisten joukossa\nharmaassa luostarissa.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä laahasi poliisipäällikkö onnettoman\nmukanaan.\n\nHeikko tyttö ei tietysti jaksanut vastustaa miehen raakoja nyrkkejä.\n\nKuningatar avasi itse pienen tapettioven, josta poliisipäällikkö vei\npois vankinsa.\n\nSitte veti hän hänet mukanaan alas eräitä kiertoportaita. Eikä kauan\nviipynyt, ennenkun hän oli konakin pihalla, jossa peitetyt vaunut\nolivat odottamassa.\n\nPoliisipäällikkö piti nämä vaunut aina valmiina, sillä vangitsemiset\neivät olleet konakissa harvinaisia.\n\nPoliisipäällikkö antoi lyhyen merkin vihellyspillillään ja heti ajoivat\nvaunut esille.\n\nGenia oli pyörtymäisillään, hän tiesi, että kaikki oli mennyttä, sillä\nojennuslaitoksessa ei hän voinut elää, siellä saattoi hän vaan kuolla.\n\nNuori kreivinna oli nyt enemmän kuollut kuin elävä.\n\nOi, inho, suru ja murhe tappaisivat hänet, eikä kukaan, ei edes hänen\noma äitinsäkään saisi koskaan tietää, minne hän oli joutunut.\n\nPoliisipäällikkö työnsi uhrinsa vaunuun. Hän huusi kuskille muutamia\nsanoja. Eräästä porttikäytävästä vierivät vaunut ulos kadulle.\n\nPoliisipäällikkö painoi erästä, vieteriä ja heti putosivat rautaverhot\nikkunain eteen.\n\nGenia oli siis nyt jo kuten vankeudessa.\n\nSyvä pimeys ympäröi häntä vaunussa ja yhä vaan tunsi hän Lazarin käden\npuristavan hänen käsivarttaan.\n\nTämä ei lausunut sanaakaan koko matkalla, mutta hänen viekkaat silmänsä\nloistivat pimeässä ja nämä silmät katsoivat Geniaan sellaisella\nilmeellä, että hän värisi.\n\nNyt toivoi hän jo melkein olevansa määränpäässä, niin hirmuiselta kuin\nse tuntuikin — ojennuslaitoksessa.\n\nMutta vaunuilla oli pitkä matka kuljettavana.\n\nVihdoinkin pysähtyivät ne, verhot kierrettiin ylös, toisen sivuoven\nluukku avattiin ja Lazar huusi luoksensa kaksi voimakkaannäköistä\nnaista, jotka uteliaasti kurkistivat sisään.\n\n- Minulla on mukana muuan letukka, ottakaa se huostaanne ja tehkää\nnöyräksi.\n\nTässä talossa on moni jo oppinut rukoilemaan ja työtä tekemään.\nKatsokaa, että johdatte tämänkin oikealle tielle.\n\nPilkkanaurulla tarttuivat molemmat naiset Geniaan ja raastoivat hänet\nulos vaunusta.\n\nHe laahasivat onnettoman, joka nyt todella oli mielipuolisuuden\nrajalla, ylös kivirappuja erään oven kautta huoneeseen, ja tuo onneton,\npuoliksi tiedoton tyttö kuuli, kuinka raskaat portin ovet kadulle päin\nlyötiin lukkoon kovalla räminällä.\n\nHän oli Belgradin harmaassa luostarissa — ojennuslaitoksessa.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU.\n\nTärkeä kokous.\n\n\nStefan Naumovitsch seisoi eräässä juhlasalin nurkassa ja katseli\nvälinpitämättömänä kirjavaa elämää siellä, mutta koko ajan oli hänen\nedessään sen onnettoman tytön kuva, jonka hän äsken oli jättänyt. Hän\nei voinut unohtaa Geniaa. Ja nyt kun hän rauhassa keräili muistoonsa\ntämän illan tapahtumia, kun hän taas, vaikka vaan muistossa, näki\nedessään Genian kalpeat kasvot, hänen epätoivonsa ja rohkeuden, jolla\nhän puhutteli kuningatarta, kysyi hän itseltään kerta toisensa perästä:\n\nOnko hän todellakin petturi?\n\nMitä olisikaan hän antanut, jos hän olisi voinut hankkia itselleen\nvarmuuden tästä, sillä sisäinen ääni sanoi hänelle:\n\nElä usko sitä. Stefan Naumovitsch, niin paljon eivät ihmiskasvot voi\nvalehdella.\n\nNuori upseeri ei voinut koota ajatuksiaan. Hän kulki juhlasalin läpi\nulos puutarhaan, sillä hän tarvitsi ilmaa ja yksinäisyyttä.\n\nRaitis ilma jäähdyttäisi hänen kuumaa otsaansa, yksinäisyys,\ntuudittaisi lepoon kuohuvat aallot hänen rinnassaan.\n\nKun Stefan komeassa serbialaisessa paimenpuvussaan kulki juhlasalin\nläpi, seurasivat naisten katseet ihastuksella tuota kaunisvartaloista\nmiestä.\n\nSiellä ei ollut ketään, joka ei mielellään olisi tanssinut hänen\nkanssaan, eikä kukaan voinut ymmärtää, miksi kuninkaan kaunis\najutantti, joka lyhyessä ajassa oli tullut Belgradilaisten suosikiksi,\npysyttelihe poissa kaikista huvituksista.\n\nMutta varsinkin seurasi häntä kaksi mustaa silmää, jotka olivat\ntähdätyt häneen, kuin tenhovoimalla vetää hänet luokseen, ja näissä\nsilmissä leimahti viha, kun Stefan vastusti niiden tenho voimaa ja\ntyynenä poistui salista.\n\nNuori upseeri meni alas portaita, jotka veivät puutarhaan ja pian oli\nhän kuun valaisemain puiden alla, jotka kuten uskolliset vahdit tällä\npuolen varjostivat konakia.\n\n- Onko hän petturi? kuiskasi Stefan. — Onko hän todellakin? Kuka se\nolikaan, joka minulle tämän kuiskasi?\n\nEi kukaan muu kuin Draga.\n\nHän näytti kirjeen, joka Genian olisi pitänyt kirjottaa. Mahdollista\nkyllä.\n\nMutta miksi ei kuningatar antanut minun lukea tätä kirjettä? Miksi piti\nhän sitä päänsä päällä?\n\nTotta kyllä, että nuori kreivinna näyttää syylliseltä, hän oli ainoa,\njoka sinä yönä olisi voinut kuunnella meitä, mutta tarvitseekohan hänen\nsilti meitä pettää?\n\nJa mistä syystä olisi hän kuningattaren pelastanut? Rakastiko hän\nDragaa?\n\nHa, ha, tänään on hän juuri osottanut, ettei hän osota minkäänlaista\nystävyyttä kuningattareeseen.\n\nJa vaikka hän niin tekisikin, niin — vihaa Draga tätä tyttöä, siitä ei\nole epäilemistäkään.\n\nMutta olisiko hän voinut vihata ja vainota sitä, joka on pelastanut\nhänet kuoleman varasta?\n\nOi, minä onnetonhan tunnustin hänelle aivan avonaisesti, että toista\nrakastan — kuinka helposti saattoi Draga käsittää, että tuo toinen oli\nGenia von Sandorf.\n\nSielussani on sekasorto, jota on mahdotonta selvittää. Sen vain tiedän,\nettä tuota tyttöä rakastan, enkä voi häntä koskaan unhottaa.\n\nStefan asettui penkille, jonka takana kohosi marmoripatsas. Siinä oli\nkuvattuna Amor nuoli jousen jänteellä.\n\n— Sinä olet petollinen, uskoton jumala! huudahti nuori upseeri,\nkatsoessaan kiviseen rakkaudenjumalaan. — Sinä pidät ilkeätä peliä\nihmissydänten kanssa.\n\nMiksi kerran veit tämän tytön minun tielleni, miksi tämän rakkauden\nvuodatit sydämeeni, kun minä vain onnettomaksi sen kautta tulen? — Niin\nvastaa siis minulle, Amori, onko Genia viaton? — Onko hän petturi?\n\n— Sellainen hän on — hän on pettänyt sinut, Stefan Naumovitsch, kaikui\ntäyteläinen ääni patsaan takaa. — Hän ei ansaitse, että sinä kauvemmin\nhäntä ajattelet.\n\nNuori upseeri hypähti keveästi huutaen istuimelta.\n\nKuuvalossa silloin esiintyi olento patsaan takaa ja läheni Stefania.\n\nSe oli kuningatar Draga.\n\nTähän saakka oli Naumovitsch välttänyt yksinäistä yhteensattumista\nDragan kanssa.\n\nVaikka hän nyt asui saman katon alla oli hän kumminkin aina osannut\nniin menetellä, ettei Draga päässyt koskaan lähenemään.\n\nStefan oli myöskin lujasti päättänyt pelastaa kuninkaan kunnian.\n\nHän vihasi Dragaa, inhosi häntä yhä enemmän, eikä hetkeksikään\nunhottanut, miksi oli ruvennut kuninkaan ajutantiksi, nimittäin\nvartioimaan Dragaa ja muuttamaan kaikki sen pahan, minkä Draga tuotti,\nhyväksi — sitä varten oli hän konakissa.\n\nJa nyt — nyt hän näki Dragan äkkiä seisovan edessänsä, tässä\nyksinäisessä puistossa, paikassa, joka täysin oli uteliailta katseilta\nsuojattu.\n\nDragan on täytynyt häntä ajaa takaa, sillä ei sattuma häntä suinkaan\ntänne johtanut, vaan ilmeisesti hänen oma tahtonsa.\n\n— Ole varuillasi! Stefan, ajatteli nuori upseeri. — Hillitse himojasi,\njotka kaunotar koettaa sinussa herättää! Älä koskaan unohda, että hän\non Serbian paha hengetär, isänmaasi vihollinen.\n\n— Täältä siis pitää sinua etsiä, Stefan Naumovitsch, sanoi kuningatar\nnuhtelevaisesti, mennessään aivan hänen viereensä. — Kaunis paimen\npitää yksinäisyydestä — hän uneksii paimentytöstänsä. Tuo on\ntosiaankin sangen romantillista, rakas Naumovitsch, mutta samalla\nepäkäytännöllistä.\n\nSellainen kansa on vaarallista, joka välttää seurahuveja. Ja Belgradin\nhovissa täytyy välttää kaikkea, joka saattaa epäluuloja herättää.\n\nStefan, lausui kuningatar lempeällä, sydämellisellä äänellä, — Stefan,\nmiksi olet minulle niin vieras! Mitä olen tehnyt herättääkseni sinun\nvihaasi? Miksi olet Dragallesi noin vihainen?\n\n— Minun Dragani? toisti Stefan, ääni kauhusta vapisten. — Älkää\nunhottako, hyvä rouva, että te olette toisen vaimo, ja että tuo toinen\non kuningas!\n\n— Anna minulle käsivartesi, Stefan! Menkäämme vähän kauvemmaksi\npuistoon! pyysi Draga. — Minulla on sinulle jotain sanomista. Oi, jo\nkauvan olen tuntenut ahdistusta sydämessäni, kun minulla ei ole ollut\ntilaisuutta puolustautua sinun edessäsi.\n\nMutta se suotuisa tilaisuus, joka tänään tarjoutuu, ei ole jätettävä\nkäyttämättä.\n\nTuolla ylhäällä tanssitaan. Kuningasta ympäröitsee sadat ihmiset.\n\nMinä luulottelin hänelle, että päätäni särki, jonka vuoksi pyysin\npäästä huoneeseeni.\n\nRakas Stefan, elä hylkää rukoustani! Tämä on ainoa, ensimäinen rukous,\nminkä pitkistä ajoista sinulta rukoilen.\n\nDraga katsahti samalla häneen ihmeen leimuavilla silmillä, joista\nilmeni syvä intohimo, niin paljon sisällistä hellyyttä, ettei Stefan\nkyennyt vastustamaan hänen toivomustansa.\n\nStefan ojensi Dragalle käsivartensa, ja he menivät yhdessä yhä\nsyvemmälle puistoon.\n\n— Minä tiedän, Stefan, puhkesi Draga lyhyen äänettömyyden perästä\nsanomaan, — että sinä kiroot minua, koska minusta on tullut Serbian\nkuningatar. Minä vakuutan sinulle kumminkin kunniasanalla, että\npyrkimykseni ainoastaan on tehdä tämä maa onnelliseksi.\n\nAleksanteri on heikko raukka. Hänellä ei ole yhtään suurta ajatusta,\nvielä vähemmän hän kykenee semmoista toteuttamaan.\n\nJos hän vaimokseen olisi ottanut jonkun prinsessan, — niin saat olla\nvarma siitä, että Serbia olisi mennyt perikatoon.\n\nMinä sitävastoin ohjaan häntä. Minä vaikutan häneen, ja sinä ystävinesi\nsaatte tilaisuuden havaita, että minä rakastan Serbiata.\n\n— Sitä ei kumminkaan vielä ole paljon huomattu, kuningatar Draga!\nvastasi Stefan. — Mitäpä on tähän saakka tapahtunut —\n\n— Tähän saakka, keskeytti häntä Draga, — mitäpä tähän saakka olisi\nvoitu tehdä? Eikö minun kaikkein ensiksi pitänyt hankkia kuninkaan\nluottamus puolelleni?\n\nMutta nyt on se minulla. Ja minä lupaan sinulle pyhästi, Stefan, että\nminä teen kaikki, mitä kehoitat minun tekemään.\n\nMinä noudatan pienintäkin viittaustasi ja jos tahtoisit, niin voisit\nsinä hallita Serbiaa minun kauttani!\n\nSillä sinua yksin minä rakastan, Stefan Naumovitsch, lisäsi hän,\npysähtyi ja laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen — sinulle\nyksin kuuluu sydämeni. Kaikkien ajatusteni esine olet vaan sinä! Oi,\nelä katso minua niin epäillen! Suutele minua, kuten kerran suutelit\nDragaasi.\n\nHän hiipi hellästi hänen luokseen, kietoi pehmoiset käsivartensa hänen\nkaulansa ympäri. Hän oli niin kaunis, niin hurmaava tällä hetkellä,\nettä kuka mies tahansa olisi langennut.\n\nMutta Stefan Naumovitsch oli vannonut itsekseen valan, ettei hän\nkoskaan enää antaisi Dragan viehätysvoiman itseään vietellä.\n\nHän tiesi, että tässä uhkeassa rinnassa asui huono, turmeltunut\nsielu, ja ettei hän saisi luottaa Dragan vakuutuksiin, ei edes hänen\nvalaansakaan.\n\nLempeällä väkivallalla vapautui hän Dragan syleilystä ja astui askeleen\ntaapäin.\n\nHän oli jo viittonut itselleen tien, jota hänen oli kulettava.\n\nHän ei saisi loukata kuningatarta, sillä hän tahtoi pysytellä kuninkaan\nrinnalla, ollakseen tämän totinen ystävä.\n\nSiksi ei hän uskaltanut lausua niitä sanoja, jotka olivat hänen\nhuulillaan.\n\nKuitenkin huudahti hän jalolla, miehekkäällä äänellä:\n\n- Kuningatar Draga, sen mikä kerran on ollut meidän välillämme, täytyy\nijäksi olla haudattu!\n\nSillä jos te olisitte ollut se, mitä minun sieluni ikävöi ja luuli\nteissä löytävänsä, silloin olisitte te luopunut kruunusta ja olisitte\ntyytynyt vaatimattomampaan kohtaloon elämässä.\n\nEhkä olisitte sitte ollut onnellisempikin. Mutta, sen onnenhan voi\ntulevaisuus teille suoda.\n\n- Sinä olet minun tulevaisuuteni! huudahti Draga ja ojentaen rukoillen\nkätensä häntä kohti ja heittäen häneen rukoilevan silmäyksen, jatkoi\nhän: Stefan, minä en voi elää ilman sinun rakkauttasi! Oi, jos sinä\ntietäisit, millaiset tuskat repivät sydäntäni, kun ajattelen, että sinä\naina olet minua niin lähellä, enkä minä kumminkaan saa vallita sinua!\n\nStefan, minä teen sinut niin onnelliseksi, kuin nainen ikinä voi tehdä\nmiehen.\n\nMutta rakasta minua, elä työnnä minua pois!\n\nUudelleen tarttui Draga hänen käsiinsä ja painoi ne rintaansa vasten.\n\nStefan tunsi, kuinka Dragan rinta aaltoili ja sydän löi.\n\n- Minä pyydän, teidän majesteettänne, sanoi hän ja äänensä kaikui\nhiukan epävarmalta — sallikaa minun viedä teidät takaisin linnaan!\n\nTeidän poissaolonne huomattaisiin, enkä minä mistään hinnasta tahtoisi\nsaattaa häpeää kuningas Aleksanterille.\n\n- Ei, elä petä minua, Stefan, keskeytti hänet kuningatar melkein\nterävällä äänellä. — Sinä et suinkaan kysy Aleksanteria!\n\nHän ei ole ystäväsi, hänestä ei koskaan tule sinun rehellistä\nystävääsi, sillä hän ei ylipäänsä rakasta ketään muuta ihmistä, kuin\nitseänsä.\n\nSe on jotain muuta, joka äkkiä on tullut meidän väliimme jotain, jota\nen voi oikein sanoin selittää ja jota vaan aavistan.\n\nMutta sinä olet mies ja sinulla täytyy olla rohkeutta sanomaan minulle,\nmillaiset sinun tunteesi ovat?\n\nSano siis minulle kaikki, minä voin kestää pahintakin!\n\nRakastatko sinä tätä Genia von Sandorfia, onko hän ryöstänyt minulta\nsinun sydämesi?\n\nHitaasti loi Stefan silmänsä alas ja katsoi maahan, jonka kuutamo\npeitti hopean valkoiseen verhoon.\n\n- Sinä et vastaa minulle! huusi intohimoinen nainen. — No, sitte tiedän\nminä jo tarpeeksi. Millä on hän sinut vanginnut? Millä taikavoimalla on\nhän voinut kääntää sinun sydämesi minusta? Tuo kurja, joka petti sinut,\njoka piti petollista peliä sinun kanssasi.\n\nSilloin Stefan ojentihe.\n\nNyt taikka ei koskaan näytti hetki olevan otollinen. Hän tahtoi urkkia\nkoko totuuden ja tietää sen, joka täytti hänen sielunsa niin monella\nkysymyksellä.\n\n- Draga, huudahti hän vapisevalla äänellä ja meni aivan lähelle häntä\n— minä vannotan sinua, sano minulle koko totuus! Onko se ihan totta,\nettä Genia petti minut ja ystäväni? Onko hän se, joka varoitti sinua ja\nkuningasta?\n\n- Mitähän se hyödyttäisi, jos vastaisin sinulle: kyllä, se on totta,\nhän on pettänyt teidät? Sinä et ehkä uskoisi, mitä sanoisin. Mutta\nkysy kuninkaalta itseltään, kysy häneltä, epäilemättä vastaa hän\nsinulle. Hän on omin silmin lukenut kirjeen, jossa Genia von Sandorf\nilmaisee sinut, översti Maschinin ja Mistitschin, mainiten teidät\nsalaliittolaisiksi, jotka vainositte minun henkeäni.\n\nNyt näet, kuinka hyvin tämä tyttö ansaitsee sinun rakkautesi! jatkoi\nDraga ivallisella äänellä, kun hän näki, että Stefan Naumovitsch painoi\npäänsä, kuin olisi hän saanut iskun keskelle sydäntään. — Unohda hänet,\nhalveksi häntä! Karkoita kaikki ajatukset hänen suhteensa!\n\nTäällä minun sylissäni avautuu sinulle autuuden taivas. Elä hylkää\nsitä, Stefan Naumovitsch! Sillä, Jumalan nimessä, minä olen tehnyt\nitselleni lupauksen olla hyvä ja tehdä Serbia onnelliseksi.\n\nUudelleen tahtoi Draga vetää hänet luokseen ja uudelleen kietoi hän\nkätensä Naumovitschin hoikan vartalon ympäri.\n\nMutta Stefan lykkäsi hänet kärsimättömästi luotaan ja lausui:\n\n- No, kuule sitte koko totuus, Draga! Minä en voi rakastaa sinua, sillä\nsinä olet jo kuulunut toiselle. Ei sille miehelle, jonka kanssa nyt\nolet vihitty.\n\nOi, hänhän on myöskin petetty. Ja sinä olet sen tehnyt!\n\nSillä ennenkuin sinä tulit Aleksanterin puolisoksi, olit sinä kuningas\nMilanin rakastajatar, ja se se on, Draga Maschin, joka ikuisesti\neroittaa minut sinusta!\n\nKäheä huuto kuului Dragan huulilta, kun hän kuuli, että Stefan\nNaumovitsch tiesi hänen salaisuutensa, hänen elämänsä hirmuisen\nsalaisuuden.\n\nHän horjui takaperin erästä puunrunkoa vastaan, muutoin olisi hän ehkä\nvaipunut maahan.\n\n— Sinä tiedät — sinä tiedät — änkytti hän. — Sinä tiedät sen, onneton!\nKuka on uskonut sinulle tämän salaisuuden?\n\n- Minä en ainoastaan tunne sinun salaisuuttasi, vastasi Stefan, tunkien\nterävän katseensa Dragan silmiin — minulla on todistuskin siihen!\n\n- Todistus! Mahdotonta!\n\n- Mutta minulla on se kuitenkin, Milanin itsensä kirjoittama! huudahti\nnuori upseeri. — Ja nyt tiedät, Draga Maschin, että sinun nuolesi eivät\nminua haavoita, ei rakkautesi eikä vihasi.\n\nJa tehkäämme nyt loppu molemmin puolin! Minä olen kuninkaan rinnalla\nniin kauan kun minua haluttaa. Minä suojelen häntä, ettei hän tee\nmitään pahaa eikä kärsi sellaista!\n\nMinä olen sinun läheisyydessäsi, Draga, ja voi sinua, jos sinä koetat\nviekotella Aleksanterin heikkoa luonnetta pahoille teille!\n\nSamana päivänä, jolloin sinä yrität tehdä jotakin Serbian vapautta\nja sen laillisia asetuksia vastaan, samana päivänä saa kuningas\nAleksanteri tietää, että sinä olet ollut Milanin rakastajatar.\n\nJa usko minua, Aleksanterin heikkous voi antaa sinulle kaikki anteeksi,\nmutta ei tätä!\n\nJos minä avaan hänen silmänsä ja annan hänen nähdä tämän hirmuisen\nsalaisuuden, niin hyljää hän sinut ja sinä saat palata entiseen\nmitättömyyteesi, josta sinä kiemailullasi olet kohonnut!\n\nKun Stefan Naumovitsch oli lausunut nämä sanat, jotka näyttivät\nsattuvan häneen hirmuisella painolla, oli Draga melkein maahan vaipunut.\n\nNyt ojentausi hän kumminkin suoraksi, jokainen hermo oli jännityksessä,\nhänen silmänsä säkenöivät ja hillitön intohimo raivosi hänen rinnassaan.\n\n- Se on siis sotaa, jota sinä minulle tarjoat, Stefan Naumovitsch!\nhuudahti hän. — Ystäväksi et tahdo kuningatartasi etkä rakastajaksi,\nvaan viholliseksi.\n\nHa, Stefan Naumovitsch, ajattele toki, mitä teet! Sillä tämän sodan\nmeidän välillämme täytyy tulla hirmuiseksi, siitä tulee samalla sota\nkuningatar Dragan ja Serbian onnen välillä!\n\n- Minä en pelkää sitä taistelua! huudahti Stefan. — Ja nyt, kuningatar,\non teidän aika palata! Minun seurastani varmaan kieltäydytte. Tuossa\nmenee tie takasin linnaan, — puolisonne luo!\n\n- Minä menen, sanoi Draga äänellä, joka ilmaisi, että kyyneleet olivat\ntulossa, mutta että hänen sisässään raivosi viha. — Minä menen! Mutta\nennenkuin jätän sinut, Stefan Naumovitsch, niin saat kuulla jotakin:\nsinä tulet katumaan tätä hetkeä, sinä itket katkeria kyyneleitä, että\nsysäsit minut pois!\n\nNarri, mitä se sinuun kuuluu, jos olen ollut muiden miesten kanssa?\n\nTarmokkaat luonteet asettuvat yläpuolelle sen, mikä on ollut ja ihmisen\nonni alkaa aina vasta silloin, kun se on alkanut hänelle kuulua.\n\nMutta minä tiedän, sinä tahdot neitosen. Ha, ha, no, sinä löydät hänet,\nsen neitosen! Ehkä tulet onnellisemmaksi hänen kanssansa, kuin mitä\nolisit ollut minun kanssani!\n\nHän riensi pois.\n\nStefan Naumovitsch katsoi kysyvästi hänen jälkeensä. Mikähän uhkaus\nolikaan hänen viimeisissä sanoissaan, jotka kuuluivat niin arvoituksen\ntapaisilta? Mistä neitosesta hän mahtoi puhua? Geniastako?\n\nPyhä Jumala, nyt tuntuivat omantunnon vaivat kaksinkerroin\nvaikeammilta, kun ei hän ollut tehnyt mitään sen rakkaan tytön\npuolesta, jonka hän jätti yksin kuningattaren ja inhottavan Lazaren\nkanssa!\n\nMitä oli hänestä tullut? Mitä pahaa oli hänelle tehty.\n\nHän ei todellakaan uskonut kuningattaresta mitään hyvää, hän pelkäsi,\nettä Draga voi saattaa Genialle hirmuisen kohtalon.\n\nHän kääntyi ja kuunteli Dragan askeleita, jotka katosivat pensasten taa.\n\nStefan ei palannut heti linnaan, vaan kulki edelleen yksinäistä tietä\npuiston läpi.\n\nHän ei paljoa välittänyt siitä, mitä oli tapahtunut hänen ja Dragan\nvälillä.\n\nPäinvastoin, hänen sydämensä tuntui keveämmältä sitte kun hän oli\nantanut Dragalle tuon avomielisen selityksen.\n\nJo kauan oli hän huomannut, että Draga oli halukkain silmin seurannut\nhäntä ja hän oli vaan hakenut tilaisuutta saada hänelle tunnustaa raju\nhillitön intohimonsa ja uudelleen tarjota hänelle ystävyyttään.\n\nNyt oli hänen ja Dragan väli selvä.\n\nTaistelua, oli Draga sanonut. No niin, parempi rehellinen taistelu kuin\nhuono rauha.\n\nMutta Genia — mitä Geniasta oli tullut? Kerta toisensa perästä palasi\ntuo levostuttava kysymys Stefanin sieluun, eikä hän kumminkaan\nkyennyt siihen vastaamaan. Hän ei myöskään salannut itseltänsä, että\nhänelle tulisi sangen vaikeaksi kuulla nuoren tytön kohtalosta, sillä\nainoastaan kaksi ihmistä siitä tiesi, nimittäin Draga ja Lazar, ja nämä\nkyllä varoivat, ettei vaan valonsäde tunkisi siihen pimeyteen, joka\nverhosi Genian kohtaloa.\n\n- Rakas paimen — sanokaa minulle, mistä tie menee linnaan.\n\nStefan Naumovitsch pysähtyi, kun nämät sanat lapsellisella\näänenpainolla lausuttuina, kohtasivat hänen korvaansa.\n\nHän luuli uneksivansa, sillä hän näki äkkiä edessänsä nuoren tytön,\njoka tuskin vielä oli kuuttatoista vuotta vanhempi, puoleksi lapsi,\npuoleksi neitsyt, kasvot ihastuttavat kuin madonnalla.\n\nNuori tyttö näytti olevan hienosti puettu. Kädessä oli hänellä siro\nnahkainen matkalaukku. \"Rakas paimen!\" oli tyttö sanonut. Naumovitschin\ntäytyi ensin ajatella, mistä johtui, että tyttö nimitti häntä\npaimeneksi.\n\nMutta silloin havaitsi hän olevansa naamiopuvussa, eikä vieras tietysti\nvoinut aavistaa, ettei hän ollut todellinen paimen.\n\nTyttö oli äkkiä tullut näkyviin sivukäytävältä. Kuka oli tuo tyttö?\nMistä hän tuli? Miksi kysyi hän tietä linnaan?\n\n— Rakas paimen, ettekö haluaisi ansaita jonkun pennin? kysyi tyttö\nSerbian kielellä. Kas tässä on, jos viette minut linnaan!\n\nNäin sanoen painoi tyttö nuoren upseerin käteen frangin kappaleen, ja\nkuninkaan ajutantti ällistyi siinä määrässä, ettei ollenkaan aikonut\njättää rahaa takaisin.\n\n— Kiiruhtakaa nyt! Ette ollenkaan voi ajatella, rakas paimen, kuinka\nkiire minulla on linnaan.\n\nOnko sinne hyvin pitkä matka? Minä olen kovasti väsynyt! Mutta minä\ntulenkin pitkän matkan päästä!\n\n— Kuinka olette tullut tänne puistoon, neiti? kysyi Stefan. — Miksi\njuuri täältäpäin koetatte linnaan päästä?\n\n— Joo, asia on kokonainen pitkä juttu! huudahti nuori nainen, ja\nihastuttava hymyily väreili hänen terveillä rusohuulillaan. — Teille\nvoin sen kertoakin. Kuulkaa sitte! Minä olen — karannut.\n\n— Karannut? Mitä tämä merkitsee, neitiseni?\n\n— Minä olen karannut! huudahti nuori tyttö ja nauroi samassa niin\nhillittömästi, että pieni lintu, joka istui oksalla ja nukkui,\npelästyen lensi tiehensä. —\n\n— Olen karannut rouva Lourionin luota! Ettekö häntä tunne! Kuinkapa\nhänet tuntisittekaan, te serbialainen paimen! Ha, ha, ha.\n\nMuutoin voitte olla varsin tyytyväinen, kun teillä ei ole kunnia häntä\ntuntea.\n\nHän on vanha eukko, harmaahapsinen ja taitaa hirveän paljon engelskaa\nja ranskaa, mutta on muutoin hyvin ikävä.\n\nJa nyt tahdon teille kertoa, kuka rouva Lourion on. Hänellä on hieno\nkasvatuskoulu Wienissä, Raatihuoneenkadun varrella, ja siellä oleskelu\nmaksaa kauhean paljon. Mutta luuletteko, että siellä minuuttiakaan\nviihdyin?\n\nVoi, kuinka olen toivonut takaisin Serbiaan!\n\n— Te olette siis serbialainen?\n\n— Tietysti, ettekö sitä kuule jo puheestani?\n\nMinun piti juuri oppia saksaa, ranskaa ja engelskaa esteettömästi. Sitä\nvarten lähetti sisareni minut kasvatuskouluun. Hänen mielestään tuli\nnuoren tytön käydä tuommoista koulua, löytääkseen onnensa.\n\nMinäkin olisin mielelläni jäänyt rouva Lourionin luokse, sillä siellä\noli monta kelpo tyttöä, joiden tuttava olin.\n\nMutta sitte tuli se suuri tieto, ja silloin en enää voinut kestää.\n\nKymmenen kirjettä olen sisarelleni kirjottanut, että hän antaisi minun\npalata kotiin. Tahtoisin minäkin hiukan nähdä hänen suuruuttaan,\nkunniataan ja ihanuuttaan.\n\nMutta luuletteko, että sisareni sitä salli?\n\n— Pysy siellä siksi kuin täytät 18 vuotta! — sen vastauksen sain.\n\nMutta niin kauvan en voinut odottaa. Tein asiasta pikaisen lopun. Otin\nmukaani välttämättömintä, tietysti kaikessa salaisuudessa, ettei rouva\nmitään huomannut.\n\nKaksi laitoksessa olevaa ystävääni lainasi minulle matkarahat, ja sitte\nmatkustin junalla Wienistä ja saavuin tänä iltana Belgradiin.\n\nJa voitteko ajatella, rakas paimen, että kun olin Belgradin asemalla,\nei minulla kukkarossa ollut edes sen vertaa, että olisin voinut ottaa\nissikan. Se raha, minkä teille annoin, oli viimeinen.\n\nStefan piti rahaa vielä kädessänsä, sillä hän tahtoi pitää sen muistona\ntuolta ihastuttavalta luonnonlapselta, joka edessänsä seisoi.\n\n— Mitäpä minulla oli muuta tehtävää, jatkoi nuori tyttö,\njoka reippaasti kulki Stefanin rinnalla, — kuin jalan lähteä\nrautatieasemalta?\n\nOi, minä tunnen sangen hyvin tien asemalta linnaan! Mutta kun ilta oli\nkaunis, päätin kulkea puiston kautta.\n\nEn myöskään tahtonut, että kukaan minua näkisi, ennenkuin olin linnassa.\n\nMutta minä kuljin liiaksi ajatuksissani, jotenka eksyin, ja olen nyt\niloinen, kun teidät tapasin.\n\nSanokaas minulle, oletteko kuninkaan palveluksessa? Paimennatteko ehkä\nkuninkaan lampaita?\n\n— Minäkö? En! vastasi Stefan. — Minä palvelen toista herraa.\n\n— Olipa vahinko, sanoi nuori tyttö. — Jos olisitte ollut kuninkaan\npalveluksessa, olisin saanut nähdä teidät vielä toisen kerran ja\npuhella kanssanne. No, jääköön se sattuman varaan. Mutta tuossahan\nnäenkin linnan! Kylläpä siellä näyttää olevan paljo valoa!\n\nVarmaankin siellä juhlitaan. Onko siellä joka ilta juhlia? Siellä\nlinnassa on varmaankin oikein hauskaa.\n\nEn tosiaankaan kadu, että käänsin selkäni rouva Lourionin\nkasvatuskoululle.\n\n— Aiotteko siis jäädä linnaan? kysyi Stefan Naumovitsch. — Te\nvarmaankin toivotte saavanne hänen majesteettinsa kuningattaren luona\npaikan kamarineitsyenä tahi sentapaisena?\n\nNuori tyttö pysähtyi ja alkoi nauraa.\n\n— Kamarineitsyenä — ha, ha, ha — kamarineitsyenä, näytänkö siltä? No,\nminä en juuri tahdo lausua pahaa kamarineitsyeistä. Niiden joukossa\non usein varsin suloisia tyttöjä. Mutta minä olen Helene Lunjevica,\nkuningattaren sisar!\n\nNaumovitsch suuresti hämmästyi, tämän kuullessansa.\n\nTuo viaton olento oli siis Dragan sisar! Nyt Stefan muisti nähneensä\nDragan luona valokuvan, joka paljon muistutti tuota tyttöä.\n\nÄkkiä laski hän kätensä Helenen käsivarrelle.\n\n— Neitiseni, sanoi hän kovalla mielenliikutuksella, — minä tosin olen\nvaan tietämätön paimen parka, mutta uskallanko antaa teille kumminkin\nhyvän neuvon?\n\n— Tietysti sen saatte tehdä! Sanotaanhan, että paimenet ovat hyvin\nälykkäitä, kun heillä paimentaessaan on paljon aikaa miettimiseen.\n\n— Minä sanon vaan sen, minkä sydämeni käskee, jatkoi Stefan — ja siksi\nannan teille tämän neuvon: Helene Lunjevica, matkustakaa mitä pikemmin\ntakaisin Wieniin!\n\nMenkää rouva Lourionin luokse tahi jonnekin muuanne, mutta älkää jääkö\ntähän taloon! Täällä ette tule saavuttamaan sitä onnellisuutta, mitä\ntoivotte.\n\nStefan vaikeni. Hän huomasi sanoneensa liian paljon, millään ehdolla\nhän ei olisi tahtonut alentaa Dragaa tämän sisaren silmissä.\n\nHetkisen Stefan mietti, ilmaisisiko kuka oli, mutta hän piti parempana\nvastakin olla vaan Helenen \"rakas paimen.\"\n\nMutta varoittaa aikoi hän häntä — varoittaa tästä synnin ja\nviettelyksen pesästä, johon tuo suloinen lapsi oli astumaisillaan.\n\n- No, rakas paimen, täytyykö meidän nyt erota? kuuli Stefan hänen\nsanovan. — No niin, hyvästi sitte, ja kiitoksia paljon siitä suuresta\npalveluksesta, jota olette minulle osottanut!\n\nHymyillen ojensi tyttö hänelle kätensä.\n\nEi, hän ei ollut ylpeä, vaikka hän nyt oli kuningattaren sisar.\n\n- Neiti, sanoi Stefan hiukan vaivaloisesti, — se palvelus, jonka nyt\nteille tein, oli hyvin vähäinen ja mitätön.\n\nMutta minä tahtoisin tehdä teille toisen palveluksen, sanoa teille\njotakin, joka olisi ehkä teille hyödyksi.\n\nNeiti Lunjevica! Te aiotte Belgradin hoviin. Mutta tietäkää, että\nsiellä tarvitaan paljon lujuutta, lujaa luonnetta ja paljon rohkeutta,\nvoidakseen välttää tulemasta huonoksi ihmiseksi.\n\nTyttö katsahti hämmästyneenä.\n\n— Hovielämä on täynnä huvituksia, jatkoi Naumovitsch. Mutta älkää\nantako loiston sokaista itseänne, älkää kuunnelko imartelijoita ja\nennen kaikkia — älkää luottako kehenkään, ei edes — — —\n\nStefan vaikeni, sillä hänelle oli kumminkin vastenmielistä häiritä\nhänen lapsellista luottamustansa sisareensa.\n\n- ... Mutta sen verran tahdon kumminkin sanoa, jatkoi hän, jos joskus\nystäviä tarvitsette, niin muistakaa paimenta. Luottakaa minuun! Minä\nolen oleva teidän läheisyydessänne.\n\nNäin sanoen, puristi Stefan tytön pientä kättä, kumarsi syvään ja\nvetäytyi takaisin puistoon.\n\nNuori tyttö seisoi kauvan ja katsoi hänen jälkeensä.\n\n— Kyllä mies osasi kauniisti puhua, häntä en varmaankaan ole unhottava.\n\nAjatteleeko hän myöskin minua? Voi, hän oikein saattoi sydämeni\nahtaalle, lisäsi Helene huokaillen. — Olin iloinnut saadakseni asua\nkuninkaan palatsissa ja nyt —\n\nOnko totta, että täällä joudun ilkeiden ihmisten seuraan?\n\nMutta eihän sisareni voisi semmoisia suvaita ympärillään.\n\nHän on niin viisas ja samalla niin kaunis, hän on kohonnut niin\nkorkealle, ettei kukaan voine häntä pettää, tahi että hän kärsisi\nmitään ilkiöitä läheisyydessään.\n\nJa kuitenkin — mitä paimen on minulle sanonut, sen olen muistava, olen\npitävä silmät auki ja sydämeni puhtaana.\n\nTämän sanottuansa, nousi hän rappusia ylös, jotka johtivat konakin\nportille ja oli pian hävinnyt sen sisäpuolelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä, kun kuningas Aleksanteri, ajutanttinsa seuraamana\noli aikeessa lähteä ratsastamaan, käski Draga puolisonsa hetkeksi\ntulemaan ylös hänen luoksensa saliin, joka oli nurmiportaitten puolella.\n\nTäällä Draga esitti kuninkaalle Helenen.\n\nStefan Naumovitsch, joka seurasi kuningasta, seisoi taampana, mutta\ntunsi heti tuon ihastuttavan olennon, jonka edellisenä iltana oli\npuistossa kohdannut.\n\nKuningas syleili sydämellisesti puolisonsa sisarta ja suuteli häntä\notsalle.\n\n— Tervetullut, rakas Helene. Taloni on aina oleva teidän tyyssijanne.\nMinä rakastan jokaista, joka on lähellä kallista Dragaani.\n\nMutta, mitä näen — tehän ette ollenkaan ole toistenne näköisiä, vaikka\nkauniita olette molemmat, ei tosiaankaan luulisi teitä sisariksi.\n\n— Kyllä kai, Aleksanteri, annat anteeksi, että sisareni noin äkkiä\nhiipi tänne linnaan? huudahti Draga nauraen. Ajatteleppas vaan, että\npahankurinen Helene on karannut Wienin pensionistansa, tulee luokseni\nja sanoo, että minua on niin ikävöinnyt, ettei ole rauhaa saanut.\n\nHelene heittäytyi punastuen sisarensa rintaa vastaan.\n\n— Sinulla ei siis ole mitään sitä vastaan, että Helene jää meille\nlinnaan?\n\n— Minä en ainoastaan salli sitä, vaan vieläpä toivon kaikesta\nsydämestäni.\n\nMutta tahdon esittää teille ajutanttini, — Stefan Naumovitsch,\nkuninkaallisen kaartin kapteeni.\n\nStefan oli lähestynyt nuorta tyttöä ja tervehti häntä säädetyllä\ntavalla, mutta Helene heti ojensi hänelle sydämellisesti kätensä.\n\n— Minua ilahuttaa, että saan tulla teidät tuntemaan, herra kapteeni,\nsanoi Helene, ja koska te olette lankoni ajutantti, niin täytyy teidän\nluvata minulle, että aina valvotte, ettei hänelle mitään pahaa tapahdu.\n\n— Helene, kuiskasi Draga, nykäisten sisartansa, noin ei hovissa sovi\npuhua.\n\nMutta Helene vaikeni, pitäen kättänsä yhä vielä nuoren upseerin kädessä\nja katsoen häneen kummastunein katsein.\n\nKuinka saattaa kaksi ihmistä noin olla toistensa näköisiä, paimen,\njonka eilen oli puistossa kohdannut ja josta hän koko yön oli\nuneksinut, ja tuo kaunis, kuninkaan korkeata suosiota nauttiva upseeri.\n\n— Suokaa anteeksi, sanoi Helene punastuen, ja vetäen pois kätensä, onko\nteillä ehkä joku veli, joka on paimen?\n\nKuningas, kuningatar ja Stefan päästivät nyt oikein remakan naurun.\n\n— Suokaa anteeksi, sanoi Draga, sisareni on hiukan hajamielinen ja\npikku tyhmeliini.\n\nLapsi parka on tähän saakka elänyt mitä suurimmassa hiljaisuudessa\nrouva Lourionin oivallisessa kasvatuslaitoksessa Wienissä, mutta nyt\nhän pääsi suureen maailmaan.\n\n— Mitä minulla tässä olisi anteeksi annettavata, vastasi Stefan Dragaan\nkatsomatta, mutta sen sijaan yhä tarkastaen Heleneä.\n\nKuningas kutsui ajutanttinsa ja poistui.\n\nHelene meni ikkunan luo ja katsoi täältä, kuinka kuningas ja Stefan\nnousivat ratsujensa selkään.\n\n— Ihmeellistä! kuiskasi hän. — Jollen hyvin tietäisi, että hän on\nlankoni ajutantti, niin uskoisin hänen olevan saman paimenen, joka\neilen varotti minua hovista ja sen varjopuolista.\n\nIhmeellistä on myöskin, jatkoi hän — että niin komealta kuin hän\nnäyttääkin kullankirjaillussa puvussaan, tuo Stefan Naumovitsch, niin\nkumminkin pidin hänestä enemmän paimenpuvussaan. Mutta, ei, ei, hän\nse ei ollutkaan, vaan aivan toinen. Tahtoisinpa tietää, saanko tuota\ntoista koskaan nähdä? — Mutta siksi katselen Stefan Naumovitschia ja\nkuvittelen mielessäni, että hän juuri oli eilinen paimeneni.\n\n\n\n\nYHDESKOLMATTA LUKU.\n\nKuolleitten saari.\n\n\nKaukana Saven ja Tonavan yhtymäkohdan alapuolella noin kahden tunnin\nrautatiematkan päässä Belgradista laajenee Tonava hirveäksi järveksi.\n\nVirta on tässä erittäin kaunis.\n\nSiellä täällä kohoaa sinisestä vedenpinnasta pieniä saaria, muistuttaen\nuteliaita lapsenpäitä.\n\nYksi niistä on vähän korkeampi kuin toiset ja katsoo hymyillen\npienempiä sisariaan.\n\nSe on epäilemättä kaunein, ja — sillä on menneisyys, jota toiset saaret\ntuskin voivat vaatia itselleen.\n\nEttä sillä todellakin on sellainen menneisyys, todistaa eräs hyvin\nvanha raunio, joka kohoaa puiden keskestä, sen tuuheiden oksien\nympäröimänä.\n\nSe on vanha torni, joka on seisonut siinä monta vuosisataa, mutta on\nnyt hyvin rappeutunut.\n\nSerbiassa kutsutaan sitä Janitschartorniksi.\n\nTätä nimeä käyttävät ne, jotka ylipäänsä vielä jotain tietävät vanhan\ntornin olemassa olosta, sillä vaikka sillä kerran on ollut hyvin tärkeä\ntehtävä maan historiassa, niin on se joutunut vähitellen unohduksiin\nsen hirmuisen tapauksen jälkeen, joka siellä kerran tapahtui.\n\nSe tapaus, joka on eroittamattomassa yhteydessä saaren historian\nkanssa, oli niin hirmuista laatua, että Belgradin ja läheisten kylien\nasukkaat ovat karttaneet koskaan astua saarelle.\n\nHe ovat myös antaneet saarelle nimen sellaisen, joka todistaa, ettei se\nole hyvässä maineessa. Sitä kutsutaan näet \"kuolleitten saareksi.\"\n\nTätä saarta kohti kulki venhe 28 p. Syysk. 1900, juuri kun aurinko oli\nlaskemaisillaan ja viimeisillä säteillään valaisi Tonavan sinisen veden.\n\nKaksi miestä oli venheessä.\n\nHe näyttivät olevan kaksi serbialaista matonkauppiasta, ainakin\npäättäen niistä suurista mattopaaluista, jotka olivat venheessä.\n\nMies noin 38 á 40 vuotias, jolla oli musta kokoparta, istui ruorissa,\njota hän hoiti suurella taidolla, sillä eipä ollut todellakaan helppo\ntehtävä ohjata täällä venettä pyörteiden läpi.\n\nHänen nuorempi toverinsa oli airoissa ja osoitti siinä atleetin voimia.\n\n- Nyt on vaan muutamia minuuttia, sanoi nuorempi mies, katsoen ilosta\nloistavin kasvoin saarta kohti — ennenkuin olemme rannassa. Sitte\nsaatte taas nähdä sen, jota sydämenne on niin kauvan ikävöinnyt ja\njonka seurasta teidän on niin kauan pitänyt olla poissa.\n\n- Niin, niin, mutisi mustapartainen liikutuksesta kostein silmin — minä\nsaan nähdä rakkaan lapseni ja painaa hänet rintaani vasten.\n\nJos nyt tätä sanoessaan mustapartaisella oli kyyneleet silmissä, niin\nloisti hänen nuoren seuralaisensa katseessa kummallinen kiilto.\n\nHänenkin sydämensä näytti rajattomasti haluavan päästä maihin, mutta\nhän ei näyttänyt ollenkaan kuten päällikkönsä miettivän sitä, oliko\nhänellä oikeutta astua saarelle, vai ei.\n\n- Aza! lausui mustapartainen, Aza, ystäväni, poikani, sillä minä\nrakastan sinua, kuin olisit oma poikani — minä varoitan sinua, ettet\nunohda sitä valaa, jonka vannoit minulle. Tällä saarella en minä ole\nsinulle muuta, kuin herra Demeter.\n\nJumalan tähden, Aza, elä unohda sitä, ettei hän aavista mitään, eikä\nsaa aavistaa mitään, ja että se olisi kuolemani, jos hän joskus saisi\ntietää, että...\n\nMustapartainen painoi päänsä rintaa vasten ja vaipui surulliseen\nmietiskelyyn.\n\nMutta Aza huudahti kiireesti:\n\n— Älä ole siitä levoton, herra. Minä kyllä tiedän, mitä sanon, eikä\nkukaan houkuttelisi minulta salaisuutta.\n\nKun molemmat miehet noin puhuivat, oli venhe päässyt kuohuista, se\nliukui nyt tyynemmille vesille ja pyrki pieneen lahdelmaan, joka oli\nikäänkuin hyvä luonnollinen satama.\n\nÄkkiä kaikui heikko, kitisevä ääni venheen pohjalta. Se tunkeutui maton\nalta, joka oli Demeterin jaloissa.\n\nSiellä oli siis joku elävä olento, sillä kirjava matto sysättiin nyt\nsyrjään ja pienen tytön kiharainen pää pisti esiin.\n\n— Kas, pikku Milana! huudahti herra Demeter. — Oletko nyt kyllin\nnukkunut? Jaa, lapseni, nyt olemme perillä, kohta pääset kiltin rouvan\nluokse, josta puhuin sinun kanssasi; silloin saat kauniin sisareni ja\ntällä saarella saat leikkiä, tanssia ja olla iloinen. Tämän saaren\nannan sinulle nyt kotopaikaksi, ja täällä saat alati olla suojelukseni\nalaisena.\n\n— Mutta missä on Genia? kysyi pikku Milana surullisen näköisenä. —\nMiksi on hän lähtenyt luotani? Minä tahdon, että hän tulisi takaisin\nMilanan luokse, hän oli niin kiltti.\n\n— Genia, sanoi herra Demeter jonkummoisella mieliharmilla — hän ei enää\ntahdo meistä tietää. Hän karkasi luotamme ja palasi Belgradiin, vaikka\nminä häntä varoitin astumasta kaupungin kaduille.\n\nMutta itsekukin vastatkoon omasta kohtalostaan.\n\nTällä hetkellä sysäytyi venhe rannan santaäyrästä vastaan.\n\nAza hyppäsi maihin, tarttui köyteen ja veti pienen venheen rannalle.\n\nDemeter nosti Milanan venheestä ja auttoi sitte Azaa kätkemään venheen\npajupensaisiin, jotka kasvoivat läheisyydessä, ulottaen pitkät,\ntaipuisat oksansa yli vedenpinnan.\n\n— Kuinka kaikki täällä on juhlallisen hiljaista, sanoi Aza. — Kunhan\nvaan eivät jo olisi menneet levolle. Cyrilla äiti mielellään menee\nnukkumaan aikaseen ja nousee ylös samaan aikaan kuin kanat.\n\nTuskin oli Aza lausunut nämä sanat, kun koiran haukuntaa kuului\npensaikon takaa.\n\nSitte tunkeutui suuri, notkea, musta olento pajupensaista, ja perästä\nsyöksyi jättiläismäinen koira miehiä kohti, ilmeisesti hyökätäkseen\nniiden päälle.\n\nMutta äkkiä seisoi koira hiljaa, heti iloisesti haukkuen ja hyppäsi\nDemeterin jalkojen juureen.\n\nKoira puristi suuren, suipon päänsä mustapartaisen miehen jalkojen\nväliin, ikäänkuin olisi tahtonut suudella hänen jalkojansa.\n\nMutta sitte ojentautui uskollinen eläin pitkin pituuttaan, nosti\nkäpälänsä Demeterin olkapäille ja rupesi nuolemaan ja hyväilemään hänen\nkasvojansa.\n\n— Oivallinen Barkas, sanoi Demeter koiralle, — sinäpäs aina olet\nvaruillasi!\n\nNopeilla hyppäyksillä laukkasi koira äkkiä pensasten läpi ja katosi.\n\n— Hän kiiruhtaa ilmoittamaan naisille meidän tuloamme, sanoi Demeter\nhymyillen. — Tule, kiiruhtakaamme, Aza, ettemme tule liian myöhään\nperässä. Molemmat miehet ottivat nyt Milanan väliinsä ja menivät\nsaarelle päin.\n\nHe kulkivat varjoisan metsikön lävitse sekä yli kukkaisniityn, sitte\nmelooni-istutusten ohitse ja tulivat lopulta kukka-istutusten luo.\n\nMikä satumainen kukkaisloisto! Ruusuja, hyasintteja y.m. kasveja kukki\nja tuoksui kaikkialla. Mihin vaan silmä katsahti, näki se tavattoman\nväriloiston.\n\n— Tuo kaikki on äiti Cyrillan työtä, sanoi Demeter. —\n\nMutta nyt me olemme perillä. Tuossa on pieni maja, jonka omin käsin\nolen rakentanut.\n\nDemeter äkkiä vaikeni ja jäi liikkumattomana seisomaan, samassa kuin\nvavistus valtasi koko hänen ruumiinsa.\n\nPienen majan ovi, joka melkein katosi viiniköynnöksiin, oli avautunut\nja portailla näyttäytyi kaksi naista.\n\nToinen oli nuori tyttö eikä juuri saattanut olla vanhempi kuin\nkuusitoista vuotta. Pienikasvuisena ja hentona, mutta ei kumminkaan\nvailla jonkun verran täyteläisyyttä, oli Sylvalla hienot, soikeat\nkasvot. Silmissä oli sineä, jommoista tapaa vaan vuoristojärvissä.\n\nSuu oli pieni ja muistutti puoleksi auennutta ruusunnuppua.\n\nPäästä valui alas sinisenmusta tukka. Sylvan suurin kauneus oli\nkuitenkin neitseellisyyden ja viattomuuden hohde, joka hänen\nkasvoillaan lepäsi ja muistutti väräjävätä auringon loistetta.\n\nNuoren tytön takana näkyi harmaahapsisen naisen karkeatekoinen,\nleveäharteinen vartalo, naisen, joka saattoi olla noin viisikymmentä\nvuotta ijältään.\n\nNiinhyvin Sylva kuin vanhus olivat puetut kotikutoisiin vaatteisiin,\njotka muistuttivat roomalaisia toogoja ja joita ainoastaan uuman\nkohdalla kannatti kapea, punanen vyö.\n\nNähdessään lapsensa, levitti Demeter käsivartensa. Mielenliikutuksesta\nhän ei kyennyt sanaakaan sanomaan.\n\n— Isä, rakas isä, sinäkö olet? huudahti Sylva, heittäytyen hänen\nrinnalleen. — Vihdoin viimeinkin saan sinut taas nähdä, rakas, rakas\npappa!\n\n— Lapsukaiseni, rakas lapseni! sammalti Demeter, painaen häntä\nrintaansa vastaan. Voi kuinka olen iloinen, kun taas saan pitää sinua\nsylissäni.\n\nCyrilla oli sillä välin syleillyt poikaansa ja ojensi nyt Demeterille\nkätensä.\n\nSamassa kääntyi niinhyvin Cyrillan kuin Sylvan katseet pikku Milanaan,\njoka arastellen vierasta ympäristöä oli vetäytynyt takaisin ja seisoi\nsiinä yksin kädet ristissä.\n\n— Kuka on sitte tuo pienokainen? kysyi Sylva.\n\n— Se on pieni sisar, jonka olen tuonut sinulle mukanani, vastasi\nDemeter. — Se on hyljätty lapsi parka, jolla ei ole isää eikä äitiä, ja\nolisi menehtynyt, jollei sattumalta olisi joutunut minun käsiini.\n\nÄiti Cyrilla, armahtakaa pikku Milanaa ja minä luulen, että hän on\nteille tuottava iloa, jos tahdotte kasvattaa häntä, niinkuin olette\nSylvaa kasvattanut. Ja sinun, Sylva, tulee rakastaa häntä kuin sisarta.\n\n— Sisar! huudahti Sylva, lyöden käsiänsä. — Minulla on sisar!\n\nOi, herra Jumala, tämähän on enemmän kuin rohkeimmissa unelmissani olin\nluullut omistavani.\n\nPikku Milana, minä pidän sinusta jo tavattoman paljon. Tule tänne —\nminun täytyy suudella sinua! — Tahdotko tulla sisarekseni?\n\nTätä sanoessaan nosti Sylva Milanaa. Lapsi heitti pienet käsivartensa\nhänen ympärilleen ja painautui hellästi häntä vastaan.\n\nKaikki nyt astuivat pieneen majaan, missä äiti Cyrilla oli kasvattanut\nSylvaa ja poikaansa Azaa.\n\nDemeter asettui pöydän ääreen, sillä aikaa kuin Cyrilla ja Sylva\nkiiruhtivat illallista valmistamaan. Aza tahtoi hiipiä perässä, mutta\nDemeter kutsui hänet takaisin.\n\n— Aza, sanoi hän, — minä tunnen jonkummoista pelkoa, joka ehkä on aivan\nperusteeton, mutta josta kumminkaan en tahdo päästä. Pelkään näet, että\nmeitä joku on seurannut tahi meidät nähnyt, kun nousimme maihin.\n\nTiedäthän, etten paljoa välitä turvallisuudestani, yhtä päätä antaudun\nvaaroihin. Mutta niin pian kuin astun tähän saareen, missä ne ihmiset\nasuvat, jotka minulle ovat rakkaimmat maailmassa, silloin tulen araksi\nja pelkuriksi. Sillä minä ajattelen, että jos minut tavattaisiin\ntäällä, en ainoastaan minä, vaan myöskin äitisi Cyrilla ja tyttäreni\nSylva olisivat hukassa.\n\n— Jos joku olisi meitä seurannut, sanoi Aza kiihkeästi, silmät\nsäihkyen nuorta rohkeutta, — silloin — puolustautuisimme viimeiseen\nhengenvetoon saakka. Eihän meiltä aseita puutu — onhan niitä tuolla\nJanitschartornissa yltä kyllä.\n\n— Hiljaa, käski Demeter, — ei sanaakaan Janitschartornista, eikä siitä,\nmitä sinne on kätketty!\n\nSe on salaisuus, poikani, jota et saa päästää huuliltasi — kumminkin\ntoivon, että sinulla on siitä oleva hyötyä, että tiedät tämän\nsalaisuuden.\n\nLähde nyt matkalle. — Barkas seuratkoon mukana — ja kulje ympäri\nsaarta. Katso metsäänkin, tullaksesi erityisesti vakuutetuksi, onko\nvenhe paikoillaan ja voimmeko olla täysin turvallisia!\n\nKun kapteeni käski, silloin tiesi Aza liiankin hyvin, että hänen tuli\nvaan sokeasti totella.\n\nHän otti kiväärin käteensä, vihelsi Barkasta ja meni ulos ovesta.\n\n— Kuinka sydämeni rajusti lyöpi! mutisi Demeter itsekseen. — Mitä sitte\ntahdot, mieletön sydän, joka et muutoin tunne mitään pelkoa!\n\nNiin, sinä tiedät, että täällä on suurin rikkauteni, jota on suojeltava\nja säilytettävä.\n\nEi, Jumala ei voi olla niin julma, että hän antaisi vakoovan silmän\nminua seurata, kun saarelle astun.\n\nKaikkialla muualla vangitkoot minut, laahatkoot vankilaan, vaikka\nteloituspaikalle, jos niin käy. Mutta silloin — tahdon kuolla kaukana\ntäältä eikä koskaan ole maine minun häpeällisestä kuolemastani\ntunkeutuva Sylvani korviin.\n\nSillä hän ei ole koskaan saava tietää, mitä veriammattia hänen isänsä\ntoimittaa. Muutoin hän minua halveksisi, ja se olisi minulle kauheampaa\nkuin kuolema.\n\nÄkkiä kuuli hän kepeitä askeleita takanansa, nuoren naisen pää katsahti\nhäneen ja piiloutui hänen kiharoihinsa.\n\n— Pikku pappa, miksi olet noin mietteissäsi? huudahti Sylva. — Odota\nvielä hiukan, niin Cyrilla muori kohta valmistaa lempiruokasi.\n\n— Rakas lapseni, sanoi Demeter, tarttuen hänen käsiinsä, viedäksensä\nne hänen huulillensa, — kuinka onnellinen olisin, jos aina saisin olla\nluonasi!\n\n- No, miks'et sitte ainaiseksi jää tänne? Mikä sinut sitte niin pian\ntäältä karkottaa, joka kerta kuin tänne tulet?\n\nRaha-asiat! vastaat sinä vaan, kun sinulta kysyn, yhä vaan nuo\ninhottavat raha-asiat!\n\nAika oli syödä illallista. Demeter asettui pöydän ääreen. Ruokana oli\ntaikinassa paistettua lampaanlihaa, joka on serbialainen kansallisruoka.\n\nLisäksi joivat he punaviiniä, joka oli kasvanut Adrianmeren\nvuorenrinteillä. Ja hilpeästi keskustellen kului aterian aika, niin\nettä rypyt Demeterin otsalta melkein häipyivät. Cyrilla katsoi\njonkummoisella ylpeydellä Azaan ja Sylvaan, jotka kerran yhtä aikaa\nolivat maanneet hänen rinnallansa.\n\nAterian jälkeen menivät Sylva ja Aza ulos kuun valaisemaan puutarhaan.\n\n— Ja te, herra Demeter, kysyi Cyrilla äiti, ettekö tekin tahdo mennä\nulos hetkeksi.\n\n— En, vastasi Demeter, — mutta minä tahdon mennä hänen luoksensa — minä\ntahdon nähdä hänet!\n\n— Herra Demeter, pyysi Cyrilla muori hiljaa, — miksi taas kiihoitutatte\nitseänne häntä näkemällä? Jättäkää kuolleet rauhaan — katselkaa\ntytärtänne, hänessä on hän ylös noussut, semmoinen hänkin eläissään\noli, eloa ja onnellisuutta uhkuen.\n\nDemeter pudisti päätänsä ja nousi.\n\n— Ei, niin usein kuin tulen tälle saarelle, tulen kuolleitten luokse\nyhtä kernaasti kuin elävien.\n\nSeuratkaa minua, äiti Cyrilla. Minulla on myös jotakin teille\nsanottavaa, johon emme tarvitse ketään todistajia!\n\nTuolla Janitschartornissa voimme olla varmat siitä, etteivät lapset\nmeitä kuule.\n\nCyrilla muori huokaili, sitte toi hän keittiöön pienen lyhdyn, sytytti\nja otti ruosteisen avaimen.\n\nHän meni edellä ja Demeter seurasi perässä.\n\nTakaportin kautta, joka keittiöstä johti pieneen kasvitarhaan, he\nkatosivat ja kulkivat polkua myöten korkeiden pensaitten lomitse, niin\netteivät lapset heitä nähneet.\n\nViiden minuutin kuluttua olivat he saapuneet rauniolle.\n\nCyrilla muori avasi raudoitetun oven, ja he kiipesivät kiertoportaita\nmyöten ylös torniin.\n\nKaikkein korkeimmalla kohdalla oli rautaovi, joka vielä kokonaan oli\nvastustanut hävityksen voimia.\n\nTämän Cyrilla avasi toisella, pienellä avaimella, jonka otti\ntaskustansa.\n\nDemeter kiiruhti pyöreään tornihuoneeseen, jonka akkunasta kuu levitti\naavemaista valoansa. Keskellä lattiata oli ruumisarkku jalustalla.\n\nArkku oli valmistettu mustasta puusta ja sitä verhosi joukko\nkuivettuneita kukkia.\n\nMutta kannella oli kimppu tuoreita punasia ruusuja.\n\n— Kuka on pannut nämä kukat? sai Demeter sanotuksi, osottaen ruusuja.\n\n— Kukas muu kuin minä! Eikä muu täällä käy kuin minä. Demeter otti\nmuutaman askeleen eteenpäin ja tuijotti synkästi arkkuun.\n\n— Eatima! ähkyi hän itkun melkein tukahuttamalla äänellä. Rakas\nvaimoni, Sylvanin äiti, jonka kerran raivouden kohtauksessa olen\ntappanut. En koskaan voi sinua unhottaa! Alati on rikokseni uhrin\nnäkeminen kalvava sydäntäni.\n\nPitkän ajan seisoi hän arkun ääressä synkkiin ajatuksiin ja itsensä\nnuhtelemiseen vaipuneena.\n\nCyrilla katseli häntä äänetönnä surullisin katsein. Lopuksi Demeter\nhuokasi syvään ja kääntyi pois.\n\n— Tule, menkäämme! lausui hän väsyneellä äänellä. Ja taas kulkivat he\nportaita myöten ja takasin puutarhan lävitse.\n\nHe lähestyivät luonnon itsensä muodostamaa lehtimajaa.\n\nTurkkilainen sireenipensas oli tällä saarella kasvanut niin suureksi ja\nvoimakkaaksi, että sen kukkivat, tuoksuvat oksat riippuivat laajassa\npiirissä maata kohden.\n\nNe muodostivat katoksen, jonka alla istui kuin lehtimajassa. Ja rungon\nympärille oli Cyrilla laittanut yksinkertaisen penkin, jossa hänen oli\ntapana istua Sylvan kanssa hämärässä.\n\nTuskin oli kumminkin Demeter ja hänen seuraajansa lähestyneet tätä\nsalaisen keskustelun paikkaa, ennenkuin Cyrilla tarttui Demeterin\nkäsivarteen ja tempasi hänet takaisin.\n\n— Kas tuossa — katsos — aavistukseni: Aza ja Sylva!\n\nDemeter pysähtyi. Hän vei toisen kätensä silmien yli, ikäänkuin olisi\ntahtonut selvemmin nähdä, ikäänkuin hän ei olisi tahtonut käsittää sitä\nkuvaa, joka siinä näyttäytyi hänen katseilleen.\n\nEikä kumminkaan tuo ollut mitään ihmeellistä tällä paradiisimaisella\nsaarella. Sillä siinä oli kuva kahdesta rakkautta janovasta sydämestä,\njotka juuri olivat toisensa löytäneet.\n\n\n\n\nKAHDESKOLMATTA LUKU.\n\nHuuto syvyydestä.\n\n\nAza oli ottanut Sylvan kädet omiinsa ja painoi ne rintaansa vastaan.\nHän kumarsi päänsä nuoren tytön puoleen ja katsoi häntä syvälle\nsilmiin. Demeter ja Cyrilla kuulivat myöskin, mitä hän sanoi. Se oli\ntuota vanhaa rakkauden laulua, jota nuorukainen aina ihmisen luomisesta\nsaakka oli neitoselle laulanut, joka oli hänen sydämensä voittanut.\n\n— Sinä suloinen kukkani, kuulivat he Azan sanovan, — tiedätkö mitä\nrakkaus on?\n\nRakkaus on lahja, jonka jumalat ovat ihmiselle antaneet ja jota paitse\nmaailma olisi autio ja tyhjä.\n\nOi, Sylva, sinun tähtesi luopuisin vaikka taivaan autuudesta. Sano,\nSylva, rakastatko minua?\n\n— Kyllä, minä rakastan sinua. Aza, vastasi tyttö, — sinähän olet minun\nveljeni.\n\n— Veljeni? — Mutta minä kysyn sinulta, rakastatko minua enemmän kuin\nveljeä?\n\n— Enemmän? — Mitä tarkoitat? Voiko sitte ihmistä rakastaa enemmän kuin\nomaa veljeä?\n\nCyrilla äiti kadotti kärsivällisyytensä.\n\n— Mutta nyt hän on jo kylläksi sekottanut tytön pään, huudahti hän\nitsekseen. — Oi tuota ilkiötä, kun haaveilee tuossa tähdistä ja\nkukkasista! — Ei, siitä on tehtävä loppu!\n\nJa äkkiä huusi hän:\n\n— Sylva, tule tänne.\n\nAza katsoi melkein närkästyneenä äitiinsä, joka proosallisella\nmuistutuksella karkotti koko runollisuuden.\n\nSylva ja Aza menivät heidän luoksensa.\n\n— Kas tässä, mitä kaislikosta löysin, lausui Aza, ottaen esille pienen\nrasian, jonka ojensi Demeterille.\n\n— Siinä on liinainen lappu, johon varmaankin on jotakin kirjotettuna,\nmutta jota en voi lukea, lisäsi hän välinpitämättömänä.\n\nDemeter otti rasian ja avasi sen. Rasiassa oli likainen liinavaatteen\nkappale, peitetty punaisilla veriviivoilla.\n\nHän päästi hämmästyksen huudon.\n\n— Mistä sen löysit? kysyi hän kiihkeästi.\n\n— Se oli vedenpinnalla, kun olin alhaalla venettä katsomassa.\n\nDemeter katsoa tuijotti vaatelappuun. Siinä oli kirjotettuna nähtävästi\nvereen kastetulla tikulla:\n\n \"Minua pidetään kuritushuoneessa vangittuna. Pelastakaa minut.\n\n                                         _Genia von Sandorf_.\"\n\n— Aza — Aza, sanoi Demeter kiivaasti, — laita venhe kuntoon, meidän\ntäytyy lähteä — me lähdemme saarelta jo tänä yönä, vielä tällä tunnilla.\n\n— Lähdetkö jo täältä, pappa? Tuskin olen kerinnyt lausua sinut\ntervetulleeksi! Oi, rakas, pikku pappa, viivy vielä — edes tämä yksi yö!\n\nSylva heittäytyi isänsä rintaa vasten. Hän painoi hellästi lasta\nitseensä ja vastasi liikutettuna:\n\n— Ei, Sylvani, jos tietäisit mistä on kysymys, niin et varmaankaan\nyrittäisi minua pidättää. Minä tunnen tämän Genia von Sandorfin ja\nvakuutan sinulle pyhästi, ettei löydy rakastettavampaa olentoa kuin\nhän, sinua, tyttäreni ehkä lukuunottamatta.\n\nNäyttää siltä, että hänelle on tehty väkivaltaa, inhottavalla\nrikoksella on hänet houkuteltu asumukseen, jonka nimeäkään sinun ei\npitäisi tuntea. Sillä minä tunnen tämän talon, siellä ruoskalla ihmisiä\nkoetetaan pakottaa tottelevaisuuteen ja alamaisuuteen.\n\nHa, Genia von Sandorf kuritushuoneessa! — Suutele minua, lapseni,\nminulla ei ole minuuttiakaan menetettävänä.\n\n— Jää, Demeter vielä sananen — yksi ainoa! huudahti Cyrilla, ottaen\nhäntä kädestä ja vetäen sivuhuoneeseen, jonka oven hän salpasi.\n\n— Demeter, pyysi Cyrilla sitte hiljaisella äänellä, älkää antautuko\nvaaraan! Kuinka, te aiotte lähteä Belgradiin, uskallatte tunkeutua\nkuritushuoneeseen? Miten aiotte sitte menetellä.\n\nEttekö tiedä, että teitä vakoillaan, että sadat poliisit teitä\njahtaavat? Te ette voi pelastaa onnetonta tyttöä, vaan syöksette sen\nsijaan itsenne perikatoon.\n\n— Jaa, vaikka niin kävisikin, sanoi Demeter kiihkeästi, kääntäen\nvaatelapun hitaasti kokoon ja pistäen sen taskuunsa, — niin en tässä\ntapauksessa kumminkaan epäilisi täyttää velvollisuuttani.\n\nKaitselmus on saattanut minut Genia von Sandorfin läheiseen\ntuttavuuteen, ja hän on sen arvoinen, että kannattaa ryhtyä mitä\nsuurimpiin ponnistuksiin hänen pelastamiseksi.\n\nVoi hyvin, äiti Cyrilla. Älä pidätä minua, ainakaan tällä kertaa! Siksi\nkuin palajan saarelle, suojele lastani kaikesta pahasta!\n\nSitte puristi hän äiti Cyrillan kättä ja otti jäähyväiset Sylvalta,\njota hän hellästi suuteli.\n\n— Pidä myöskin hyvää huolta Milanasta, sanoi Demeter kiireesti,\nikäänkuin äkkiä olisi häntä muistanut, — älä anna hänen mennä liian\nlähelle virtaa.\n\nOi, jospa taas pian saisin nähdä teidät kaikki! Voikaa hyvin!\n\nDemeter kiiruhti talosta. Äiti Cyrilla ja Sylva kiiruhtivat perässä,\nmutta eivät enää voineet saavuttaa.\n\nHe vain näkivät, kuinka Demeter hypähti venheeseen, ja muutamia\nminuuttia myöhemmin oli hän jo kaukana Tonavan aalloilla.\n\nMutta Cyrilla seisoi vielä rannalla, kääntämättä hänestä katsettansa.\nHän löi käsivartensa ristiin rinnan yli, silmiinsä leimahti omituinen\nilme ja huulet liikahtelivat kuin hiljaiseen rukoukseen.\n\n— Kylläpä hänellä nyt on kiire! kuiskasi hän itsekseen. Niin kiirettä\nhänellä ei ole ollut koskaan ennen ei edes silloinkaan, kun luuli\npoliisien jo olevan hänen jälillänsä, — ja tuo kaikki vaan erään tytön\ntähden.\n\n\n\n\nKOLMASKOLMATTA LUKU.\n\nSurupukuinen nainen.\n\n\nEikö häntä siis voi käskeä menemään? kysyi Draga ranskalaiselta\nkamarirouvaltaan, nimeltä Dubois. — Pyytääkö hän saada puhutella minua,\nja tahtoo ainoastaan minulle sanoa nimensä? — Teidän majesteettinne,\nvastasi kamarirouva, nyt hän jo tänään kolmannen kerran näyttäytyy\nkonakissa. Hän näyttää hyvin ylhäiseltä ja on syvässä surupuvussa.\nLuullakseni on hän muukalainen ja tahtoisi jättää teille jonkun\nanomuksen.\n\n— Hyvä, rouva Dubois, — tuokaa vieras tänne. Helene sisareni on oleva\nsaapuvilla siltä varalta, että jotakin tapahtuisi.\n\n— Oi, teidän majesteettinne, nainen ei mitenkään ole sen näköinen, että\nhänellä olisi murhayritys mielessä.\n\nRouva Dubois poistui, ja nauraen kääntyi Draga nuoren sisarensa\npuoleen, joka istui akkunan ääressä, ommellen jotakin.\n\n— Lyönpä vetoa, että surupukuinen nainen on pistänyt toisenkin\nkultarahan rouva Dubois'n kouraan, muutoin ei tämä olisi häntä niin\nlämpimästi puolustanut.\n\nNo, yhtä hyvä, minun täytyy näyttää alentuvaiselta ja osaaottavaiselta\nkuningattarelta.\n\n— Mutta miksi vain näyttää semmoiselta? kysyi Helene, nostaen päätään\ntyöstään. — Miksi et tahtoisi toden teolla olla Serbian äiti? — Voi,\nkuinka ihanata pitäisi olla auttaa ja lohduttaa kaikkia kärsiviä ja\nonnettomia.\n\n— Sinä olet vielä liian nuori, vastasi Draga kylmällä äänellä, —\nmuutoin tietäisit, että ihmiset useimmiten eivät ansaitse armoa eikä\narmollisuutta. Karaise ajoissa pehmeätä sydäntäsi, muuten se vaan\ntuottaa sinulle kärsimyksiä. — Hiljaa! Tuossa jo vieras tulee.\n\nRouva Dubois avasi oven ja antoi naisen astua sisälle, joka ensi\nkatseella herätti vieläpä Dragassakin jonkummoista kunnioitusta.\n\nTuo korkea, mustiin puettu vartalo, tuo jalo pää, jota koristi\nyksinkertainen musta päähine, pitkä suruharso, kalpeat, huolestuneet\nkasvot vaikuttivat yksin Dragaankin.\n\nDragalla olikin tarpeeksi terävä silmä näkemään, että edessänsä seisoi\nylhäisten piirien nainen.\n\n— Te pyysitte puheille, rouva? sanoi Draga, viitaten keveällä käden\nliikkeellä, että vieras astuisi lähemmäksi. — Mitä sitte minulta\ntoivotte?\n\n— Onneton äiti seisoo teidän edessänne, te Serbian kuningatar, sanoi\nsurupukuinen nainen — rouva, jota kohtalo oli kovin kourin pidellyt. —\n\nVielä muutamia kuukausia sitten olin onnellinen puoliso ja toivorikas\näiti.\n\nMinulla oli puoliso, jota koko maailma rakasti ja kunnioitti, ja tytär,\njoka kukoisti nuoruuden kauneudessaan.\n\nSilloin tyttäreni äkkiä hävisi kotitalostansa. Hän pakeni.\n\nOi, kuningatar, älkää luulko, että tytärtäni mikään häpeällinen syy\najoi saattamaan vanhemmillensa tätä tuskaa.\n\nEi, minä vannon sen teille; olen siitä täysin vakuutettu. Lastani johti\njalo päätös, jonka hän luuli voivansa toteuttaa.\n\nPuolisoni ja minä hämmästyimme luonnollisesti kuullessamme, että ainoa\nlapsemme oli uskaltanut lähteä yksin maailmaan, ja kun me saimme\ntietää, että tyttäremme jäljet veivät Serbiaan, lähti puolisoni\nBelgradiin lastamme etsimään.\n\nMinä jäin Wieniin odottamaan matkan tulosta, valmiina antamaan anteeksi\ntyttärelleni, vaikka mitä olisi tapahtunut.\n\nMutta kaikki tiedot jäivät puolisoltani tulematta. Joka päivä odotin\nhäneltä kirjettä, mutta sitä vaan ei saapunut.\n\nÄkkiä kohtasi minut tieto kuin salaman isku.\n\nTäkäläinen poliisi ilmoitti minulle, että puolisoni matkalla\nBelgradiin, lähellä pääkaupunkia, oli tullut murhatuksi itämaan\npikajunan vaunussa.\n\nLöydettiin hänen ruumiinsa, josta murhaaja oli pään leikannut.\n\nDraga säpsähti. Hetkeksi hän sulki silmänsä, hän tiesi liiankin hyvin,\nkuka nyt edessänsä seisoi.\n\nTuo surupukuinen nainen ei ollut kukaan muu kuin kreivitär von Sandorf,\nGenian äiti, ja hän tuli nyt vaatimaan lastansa, kuulemaan miten Genian\noli käynyt.\n\nMitä Draga nyt sanoisi?\n\nUskalsiko hän tunnustaa, että hän, mustasukkaisuudesta vihasta oli\nantanut sulkea Genian kuritushuoneeseen, ja että viatonta lasta nyt\nympäröivät langenneet naiset, jotka myöskin olivat tuossa hirveässä\nkuritushuoneessa vangittuina.\n\nMutta Draga pian malttoi mielensä. Kreivitär von Sandorfin ei tulisi\nmillään muotoa saada tietää, miten Genian oli käynyt.\n\n— Jatkakaa, rouva! sanoi Draga. — Teidän kohtalonne on tosiaankin\nsangen surkuteltava ja sydämeni vuotaa verta, sääliväisyydestä teitä\nkohtaan.\n\n— Oi, arvasinhan sen, huudahti kreivitär kyyneleissä, — että te ette\nminulta sääliväisyyttänne kieltäisi, teidän majesteettinne! Minä kiitän\nteitä lohduttavista sanoistanne.\n\nMutta en edes vielä ole sanonut, kuka olen. Minä olen kreivitär von\nSandorf, ja tyttäreni Genian kohtalo on tuonut minut tänne.\n\nPuolisoni olen menettänyt, häntä en enää koskaan näe. Mutta minne on\ntyttäreni joutunut?\n\nJo olen koko Belgradin tutkinut, mutta ei kukaan kyennyt hänestä\ntietoja antamaan.\n\nHänet on kyllä nähty, sillä olen saanut selville, että hän yhden yön\non asunut \"Zum Bojaren\" ravintolassa. Sieltä hän kumminkin lähti saman\npäivän aamuna kuin teidän majesteettinne tuli Serbian kuningattareksi,\nsen jälkeen Genia katosi.\n\nLähdin sitte poliisipäällikkö Lazarin luokse, pyytäen hänen\ntoimittamaan tutkimuksia. Mutta hän vaan kohautti olkapäitänsä ja\narveli, ettei Belgradissa välitettäisi ottaa selkoa muukalaisesta,\njolla Serbiassa ei ollut mitään tekemistä.\n\nJa tuo herra huomautti minulle jotakin niin kauheata, että olen liian\nylpeä toistamaan sitä teidän majesteetillenne.\n\nHän arveli, että tyttäreni varmaankin — oi, miksi olen leski, miksi ei\nminulla ole ketään, joka voisi kostaa tuolle miehelle niistä sanoista,\n— oli alkanut kevytmielistä elämää, ja kuka tiesi, minkä miehen kanssa\nhän nyt eleli jossakin Serbian salaisessa sopessa.\n\nTuskin oli kreivitär kyyneleistä ja häpeästä punastuen saanut sanotuksi\nnämät sanat, kun Helene, joka siihen saakka oli äänetönnä istunut\nompeluksensa ääressä, viskasi hienon työnsä syrjään ja kiiruhti\nkreivittären luokse.\n\n- Rouva kreivitär, huudahti hän kyynelten vallassa, minä vannon teille,\nälkää uskoko sanaakaan siitä, mitä tuo poliisipäällikkö sanoo.\n\nEi, älkää enää itkekö rouva, te tulette löytämään lapsenne, eihän hän\nole voinut maan alle vajota.\n\n— Kiitos, rakastettava prinsessa! huudahti kreivitär, lämpimästi\npuristaen Helenen käsiä. Teidän sananne tekivät sydämelleni oikein\nhyvää. Ja että te puolustitte lastani, se on minulle parhaimpana\nvakuutena siitä, että tuo kurja mies valehteli minulle vasten silmiä.\n\n— Minä tietysti, keskeytti Draga kiihkeästi, en voi olla antamatta\npoliisille ankaria nuhteita. Minä kutsun poliisipäällikön luokseni,\npuolustautumaan. Jollei hän kykene, niin tulette te saamaan hyvitystä\nrouvaseni.\n\nMuutoin tulee teidän tyynenä jäädä Belgradiin, se on ainoa neuvo, minkä\nvoin antaa. Minä panen koko poliisikunnan liikkeelle ja annan sen etsiä\nteidän tytärtänne.\n\n— Tuhannen kiitosta, teidän majesteettinne, tästä teidän\nlausunnostanne, sanoi kreivitär von Sandorf suurella innolla. Ja hän,\njoka ei koskaan nöyrtynyt kenenkään ihmisen edessä, kumartui syvään\nkuningatar Dragan edessä, vieden hänen kätensä huulilleen.\n\n— Minä palajan nyt majatalooni, — siellä odotan sitä tietoa, minkä\nteidän majesteettinne suvaitsee minulle lähettää.\n\n— Siinä teette oikein ja viisaasti, rouva kreivitär. Mutta missä\nmajatalossa te asutte?\n\n— Asun Hôtel de Paris'issa, — ja sinne minä jäänkin.\n\nVielä kerran, teidän majesteettinne, kiitos puheille pääsystä, jonka\nminulle suvaitsitte antaa!\n\nJa te, rakas prinsessani, voikaa hyvin! Ehkäpä vielä näemme toisemme.\nMutta jollei se tapahtuisi, niin ajatelkaa minua, niinkuin naista,\njolle te raskaana hetkenä olette tehnyt paljon hyvää ja joka teille\nsiksi on äärettömän kiitollinen.\n\nKreivitär von Sandorf kumarsi syvään kuningattarelle, puristi Helenen\nkättä ja kulki horjuen ulos.\n\nNyt kun oli sisarensa kanssa yksin, ei Helene kyennyt kauvemmin\npidättämään kyyneleitänsä, hän nyyhkytti ääneen ja huusi:\n\n— Oi Jumalani, minulla ei ollut aavistustakaan, että löytyi niin\nsurullisia ja onnettomia ihmisiä! — Sisar, rakas sisar, minä pyydän,\nminä vannotan sinua, tee kaikki voitavasi, pyyhkiäksesi tuon naisparan\nkyyneleet! Ajattele toki, hän rakastaa lastansa ja on yksin maailmassa!\n\n— Kyllä, todellakin tahdon tehdä kaikki tämän äidin lohduttamiseksi,\nhuudahti Draga. — Heti puhun asiasta poliisipäällikkö Lazarin kanssa.\n\nKuningatar lähti pukuhuoneeseensa, missä telefooni aina oli hänen\nkäytettävänänsä.\n\nMutta ennenkuin hän astui koneen ääreen, koetti hän saada selville,\nmitä nyt oli tekeminen.\n\n— Hän ei saa kauvemmin olla Belgradissa, sanoi Draga itsekseen. —\nMuutoin voisi joku tapahtuma ilmaista, että olen toimittanut Genian\nkuritushuoneeseen.\n\nKreivitär von Sandorf on ylhäinen itävaltalainen; epäilemättä Itävallan\nlähettiläs häntä heti auttaisi, — ja minua syytettäisiin väkivallan\nteosta, jos koko totuus tiedettäisiin. Tämä ei saa koskaan tapahtua,\nsentähden tulee tytön kadota, hänet on lähetettävä hyvin kauas\nBelgradista, sinne, mistä äidinkään silmä häntä ei ole koskaan löytävä.\n\nDragan kauniit kasvot saivat taas julman ilmeen, joka kuvasti hänen\nsielunsa sisintä, ja lähestyessään nyt telefoonia, sanoi hän, ikäänkuin\nolisi täytynyt itsensä edessä puolustaa päätöstänsä:\n\n— Jaa, hänen täytyy kadota, sillä kuningas ei voi unhottaa nuoruutensa\nleikkitoveria.\n\nKymmenen, jopa kaksikymmentä kertaa on kuningas jo kysynyt, kuinka\nGenian on käynyt, sen jälkeen kuin hän äkkiä näyttäytyi hovissa.\n\nMinä olen sanonut kuninkaalle, että olen toimittanut hänet\nhulluinhuoneeseen, missä hän nauttii parasta ja huolellisinta hoitoa,\nja että lääkärit ovat minulle vakuuttaneet, että hän ehdottomasti\nparanee. Mitähän, jos Aleksanteri saisi selville, että olen hänelle\nvalehdellut.\n\nEi, se ei saa koskaan tapahtua. Genia von Sandorf ei saa enää jäädä\nBelgradiin, minä olen valmistava hänelle ansaitsemansa kohtalon.\n\nPäättävällä liikkeellä työnsi kuningatar esiripun syrjään, joka verhosi\npukuhuoneen ovea.\n\n— Nyt, Genia von Sandorf, mutisi Draga, tarttuen telefoonitorveen, nyt\nlausun kuolemantuomiosi, jo tällä käden liikkeellä olet telotettu.\n\nHa, ha, onpa ihanata olla kuningatar, sillä sellaisilla on valta\nkohottaa ihmisiä, mutta myöskin heitä alentaa, vieläpä paiskata heidät\nelämän pimeimpiin kuiluihin.\n\nDraga soitti:\n\n— Kuningatar puhuu. Haluaa puhutella poliisipäällikkö Lazaria.\nYhdistäkää hänelle ja pidättäkää koko palvelus-telefooniväki koneista,\nsillä aikaa kun minä puhun. Te vastaatte siitä, ettei kukaan kuuntele\nkeskustelujani poliisipäällikön kanssa.\n\n— Teidän majesteettinne, vastasi ääni keskusasemalta, — teidän\nkäskyjänne täsmälleen noudatetaan. Olkaa hyvä ja odottakaa hetkinen,\npoliisipäällikölle heti ilmoitetaan.\n\nDraga seisoi telefoonin ääressä, minuutti oli hänelle pitkä, hän\nei saisi rauhaa, ennenkuin olisi vaarattomaksi tehnyt tytön, joka\nei koskaan elämässään ollut tehnyt hänelle mitään pahaa, vaan oli\nainoastaan tahtonut varottaa Aleksanteria ottamasta puolisokseen\nnaista, joka ei ansainnut kuninkaan rakkautta.\n\nMinuutti kului hitaasti, mutta eihän tarvita kuin miljonasosa sekuntia,\njotta kohtalo voisi ihmisten aikeet tehdä tyhjiksi, olkoon, että\nkysymys oli vaikkapa jonkun kuningattaren koston tuumista.\n\nMitä tämän minuutin ajalla tapahtui, siitä lukijalle kohta kerromme.\n\nMe viemme hänet sitä varten poliisipäällikkö Lazarin työhuoneeseen,\njoka sijaitsi suuressa, komeassa talossa, Belgradin kauneimmassa osassa.\n\n\n\n\nNELJÄSKOLMATTA LUKU.\n\nÄäni telefoonitorvessa.\n\n\nLazar Petkovitsch, tuo oli poliisipäällikön varsinainen nimi, oli\nerittäin huonolla tuulella. Hän istui kirjoituspöytänsä ääressä,\nedessään ne raportit, joita poliisiasiamiehet hänelle aina jakoivat\ntarkastettaviksi.\n\n— Ei mitään — ei yhtään mitään! sanoi hän suuttuneena, pannen toisen\nkaistaleen toisen perästä sivulle. — Ei kerrassaan mitään, murhaaja jää\nedelleen ilmi saamatta, ja kumminkin kysyy kuningas minulta joka päivä,\neikä minun ole onnistunut saada selville kreivi Sebastian Sandorfin\nmurhaajaa. Kun minun taas eilen täytyi antaa kuninkaalle kieltävä\nvastaus, näin minä vihan pilviä kohoavan hänen otsalleen.\n\nKirottua, minä ehkä kaadun päälleni tuon päättömän ruumiin ylitse,\nminä, joka tähän saakka niin hyvin olen arvossa ylennyt.\n\nKun ajattelen tähän asti kuljettua taivalta — ha, ha, Lazar\nPetrovitsch, olisipa kohtalon ivaa, jos päätön mies minut lannistaisi.\n\nTuhannen turkkia! — olen kahden tulen välissä. Kuningas vaatii minulta,\nettä saan murhaajan ilmi ja kuningatar toivoo hartaasti, ettei\ntodellista murhaajaa koskaan ilmisaataisi!\n\nKuningatar tahtoo uhrata tytön, jonka hänen käskystään vein\nkuritushuoneeseen. Enkä minä voi Genia von Sandorfia unhottaa.\nMilloinkaan en ole nähnyt kauniimpaa naista. — Se tyttö on minun\nsaatava.\n\nLazar siveli mietteissään partaansa, ja silmät hehkuivat.\n\nHän oli Belgradissa yleisesti siitä tunnettu, että naisia suuresti\nihaili.\n\n— Mutta ei tuossa vielä kaikki, mikä ajatuksiani vaivaa, jatkoi Lazar\nyksinpuheluaan, nousten tuoliltaan; kädet selän takana kulki edes\ntakaisin työhuoneessaan.\n\nSerbiata kohtaa yhtä mittaa salaperäiset rikokset, rosvoukset, ja\nkumminkin tiedämme, kuka niiden toimeenpanija on, Demeter Banjaluki,\njota kansa kutsuu Mustien vuorten ryöväriksi.\n\nMinä tiedän, että yhdellä iskulla pääsisin toiveitteni perille, jos\nminun onnistuisi tehdä tuo rosvo vaarattomaksi.\n\nKuningas silloin minut heti ottaisi armeijaansa, antaisi kenraalin\narvon, jonka tuhat kertaa mieluummin ottaisin kuin olisin Belgradin\npoliisipäällikkönä.\n\nMutta yhtä hyvin voisin kuvitella mielessäni tarttuvani lentävän kotkan\nsiipiin, kuin vangitsevani Demeter Banjalukin.\n\nTuo mies on samalla kaikkialla eikä missään. Tiedetään, että hän\njoukkoineen oleskelee Belgradin läheisissä metsissä; hänet on\nlukemattomia kertoja nähty, häntä on ajettu takaa; mutta aina kun on\nluultu, että mies on satimessa, on hän hävinnyt, ikäänkuin maa olisi\nhänet niellyt.\n\nMielelläni näkisinkin, että maa todellakin hänet nielisi! Hänen\nkuolemastaan olisi minulla suurta hyötyä! — Kenestä on kysymys? Kuka\nsiellä?\n\nLazarin kirjuri astui sisään.\n\nMies, joka oli vasta viikon ajan ollut Lazarin palveluksessa, ei ollut\nkukaan muu kuin Harry Raven.\n\nNinetten ei todellakaan ollut vaikeata Nicodemin suosituksella hankkia\npaikka Harrylle Belgradissa.\n\nNinette oli kertonut kuningattaren veljelle, että Heinrich Rabe — niin\noli nyt hänen nimensä — oli kunniallisen puusepän poika, joka pienessä\nsaksalaisessa kaupungissa oli asunut vastapäätä Ninetten vanhempien\nasuntoa ja kerran pelastanut Ninetten suuresta vaarasta.\n\nOlihan tuossa Nicodemille tarpeeksi syytä Ravenia suositella, jonka\nulkomuotokin Nicodemia miellytti.\n\nNicodem oli asiasta puhunut sisarelleen, joka muitta mutkitta käski\nLazarin ottaa miehen kirjurikseen. Raven olikin herrallensa suureksi\nhyödyksi.\n\nTämän oli Lazarkin pian älynnyt, kun saksalainen istui hänen\nodotushuoneessaan, ottaen vastaan kävijöitä, sekä ilmoitti ne\npoliisipäällikölle tahi käski menemään.\n\nHarry Raven tietysti taisi oivallisesti englanninkieltä, joka oli hänen\näidinkielensä, mutta puhui myöskin siksi hyvin saksaa, että uskalsi\nottaa saksalaisen nimen, samoin ranskankieltä sujuvasti.\n\nHän ei myöskään ollut vailla sivistystä, ja ainoastaan rajaton\nkevytmielisyys oli johtanut hänet, joka oli hyvästä perheestä, rikoksen\npoluille.\n\nMuutoin älysi Harry pian, että hän poliisipäällikön lähimpänä miehenä\nsaattoi hankkia melkoisia etuja, jonka tähden hän ahkeroitsi kaikessa\nmiellyttää Lazar Petrovitschia.\n\nMutta tällä kertaa näytti hänen päällikkönsä olevan erittäin\nepäsuosiollinen.\n\n— Te ette saa ilman muuta tuolla tavoin astua huoneeseeni, Rabe, huusi\npäällikkö hänelle. — Te minut hermostutatte. No, mistä sitte on kysymys?\n\n— Minä vaan tahtoisin ilmoittaa, että ulkona on juutalainen, nimeltä\nMandelblüt, jolla kuuluu olevan erittäin tärkeästä asiasta puhuttava\nherra poliisimestarin kanssa.\n\n— Juutalainen Mandelblüt, huudahti Lazar, — hänet voitte laskea sisään.\nHäntä ei saa kieltää koskaan tulemasta, hän kuuluu salapoliisiemme\njoukkoon. Hänellä tosin on \"Zum Bojaren\" ravintola, mutta tuo toimi on\nhänellä vaan kylttinä. Todellisuudessa me olemme hänet palkanneet, ja\nhän on meille aina antanut luotettavia tietoja. — Tuokaa hänet sisään.\n\nHarry Raven kumarsi ja lähti huoneesta.\n\nMinuuttia myöhemmin avautui ovi uudestaan, ja sisään hiipi juutalainen\nMandelblüt, jolla, kuten useimmilla muilla samanuskolaisilla oli\nyllänsä pitkä kauhtana ja harmaassa päässänsä pieni, musta samettilakki.\n\nLazar edelleen hääräsi papereinensa eikä näyttänyt huomaavan\njuutalaisen läsnäoloa.\n\nTällaiseen vastaanottoon oli Mandelblüt jo ennestään tottunut, eikä\nmyöskään ollut toimeton. Katseillaan ahmi hän suorastaan joka paperia,\njoka oli poliisipäällikön pöydällä ja koetti, hyvät silmät kun oli,\nurkkia Belgradin poliisin salaisuuksia.\n\n- Jahaa, siinäpä te nyt taas olette! sanoi Lazar, vihdoin kääntyen\nympäri. — Te teette siis taas meille kunnian käynnillänne. Tulkaa\nlähemmä! Arvattavasti on teillä jotain tärkeää ilmoitettavana.\n\nPeijakkaan Mandelblüt, te nostatte kuukausittain kolmesataa francia,\nettekä kuitenkaan tee mitään!\n\nSen sijaan teette te tyhmyyksiä, te annatte huoneet ravintolassanne\nsalaliittolaisille, joiden tarkoitus on ottaa kuningas ja kuningatar\nhengiltä.\n\n- Jumala minua rangaiskoon, huudahti Mandelblüt, jos minä vaan tiesin\nmitään siitä, että noilla upseereilla oli niin hirmuiset tuumat!\nLuuletteko minua niin tyhmäksi, että itse pistäisin pääni ansaan?\nMitä hyötyä minulla olisi ollut, jos he olisivat tappaneet kuninkaan?\nOlisiko siitä ehkä voinut tulla rahaa?\n\nPäinvastoin minä olen kansalainen, joka rakastan kuningasta ja\nkuningatarta.\n\n- No, se on hyvä, vastasi Lazar. — Sinä vanha veijari, minä tunnen\nsinut. Mutta pian nyt ulos se, mitä sinun sydämelläsi on?\n\n- Herra poliisipäällikkö, alkoi juutalainen, tullen aivan\nkirjoituspöydän ääreen ja kumartui niin syvään Lazarin edessä, että\ntämä otti äkkiä hyvänhajuisen nenäliinan ja pyyhki sillä nenäänsä,\n— te muistatte varmaan, että määräsitte minun pitämään silmällä\nerästä henkilöä, joka on lähellä hänen majesteettiaan kuningatarta,\nminä tarkoitan herra Nicodem Lunjevicaa. Mutta sanokaa herra\npoliisipäällikkö, ennenkuin menen pitemmälle, voimmeko olla vapaasti\ntäällä, eikö uusi kirjuri tuolla ulkona voi kuulla meitä? — Minä en\ntiedä, mutta se mies ei minua miellytä.\n\n- Ei miellytä teitä! sanoi Lazar ivallisesti. — No, minua miellyttää\nhän sitä enemmän.\n\nHän on hyvin sopiva mies ja sitäpaitsi hyväluontoinen. Minä vakuutan\nteille, Mandelblüt, hän on niin hyväluontoinen, että minä suorastaan\npidän häntä tyhmänä.\n\n- Minäkin pitäisin häntä tyhmänä, jollei minusta tuntuisi, kuin olisin\nnähnyt hänet ennen jossain hyvin epäilyttävänä henkilönä.\n\nMinä tarkoitan, että olen nähnyt hänet Englannissa — hei, siinä se nyt\non! Onko uusi kirjuri englantilainen?\n\n— Oh, mitä voitte kuvitellakaan! Heinrich Rabe on hänen nimensä ja se\non saksalainen nimi! Mutta — koska aiotte puhua Nicodem Lunjevicasta,\nniin on hyvä, että kuiskaatte sanottavanne, sillä hän se juuri on\nsuosittanut uutta kirjuriani ja hankkinut hänelle paikan minun luonani.\n\nMinä arvelen, että luutnantti Lunjevican rakastajatar on tässä takana.\n\n— Ah, pikku neiti Ninette, huudahti Mandelblüt. — Hän on oikea\nBelgradin kaunistus! Ja meidän teollisuudellamme ja kauppiaillamme on\nsyytä olla luutnantille kiitollisia siitä, että hän on hankkinut tuon\npikku ranskattaren tänne Serbian pääkaupunkiin.\n\n- Miksi niin?\n\n- Joo nähkääs, hänen kauttaan tulee paljon rahaa liikkeeseen kansan\nkeskuuteen. Hän heittelee niitä molemmin käsin. Hän maksaa sen, mitä\ntavarastaan pyytää, eikä tingi vähääkään.\n\nMutta minun mielestäni, jatkoi Mandelblüt — maksaa herra Nicodem hänen\ntuttavuudestaan liian paljon ja minä luulen, että hänellä pian on\nenemmän velkoja kuin hiuksia päässä.\n\n— Niin, sen kai te itse parhaiten tiedätte, sanoi Lazar, ottaen\npapyrossin ja sytyttäen sen. — Elkää nyt ollenkaan teeskennelkö,\nMandelblüt, minä tiedän, että kuningattaren veli käy usein teidän\nluonanne ja että hän on aina hyvin tyytyväisen näköinen, kun hän tulee\nsieltä pois. — Kuinka monta tuhatta on hän teille velkaa?\n\n- Jumala minua varjelkoon! Ei puolta tuhattakaan, huudahti Mandelblüt.\n— Kuinka voisinkaan minä suostua lainaamaan rahaa kuningattaren\nveljelle?\n\n— Miksi ette lainaisi juuri hänelle! kysyi Lazar ihmeissään. — Hän nyt\nainakin lienee varma?\n\n— No niin, varma — on hän kyllä, herra Lunjevica. Sillä — jollei\nhän voi maksaa, niin voi kuningas Aleksanteri sen tehdä — joka kai\nmaksaa ne velat, joita hän tekee — mutta — ajatelkaahan toki, herra\npoliisipäällikkö, mitä minä sitte tekisin, jos kuningattaren veli\neräänä kauniina päivänä sanoisi: Minä olen velkaa juutalaiselle\nMandelblütille 10,000 francia — huomenna täytyy minun maksaa ne.\n\nTämän päivän ja huomispäivän välillä on yö ja sinä yönä voi tapahtua\näärettömän paljon.\n\n- Ajatanko minä hänet ulos. Belgradista vai heitänkö hänet vankeuteen\n— minä olen kuninkaan lanko — hän on juutalainen Mandelblüt, minua\nuskotaan ennemmin, se tahtoo sanoa häntä, kuningatar Dragan veljeä!\n\n— No, asiaan siis, mitä on teillä sanottavaa? Kysymys on juuri\nherra Nicodem Lunjevicasta, kuiskasi Mandelblüt tuttavallisesti\npoliisipäällikölle. — Se on hyvin kummallinen asia. — Herra\npoliisipäällikkö, tunnetteko kuninkaallista metsävahtia Szaboa — täällä\nBelgradissa kutsutaan häntä myöskin Tonavan metsän jättiläiseksi?\n\n- Niin, hänet tunnen kyllä. Hän on Tonavan varrella olevain metsäin\nylin kaitsija ja on etevä metsästäjä.\n\nKuningas Milan kutsui hänet tänne Unkarista ja asetti hänet tänne. Hän\npalvelee nyt poikaa yhtä uskollisesti kuin hän ennen palveli isää.\n\nHänellä on vaan yksi ainoa vika, hän juo paljon.\n\n— Hän juo, sanotte te! sanoi juutalainen. — Suokaa anteeksi, nyt\nryyppää hän — hän ei enää tahdo juoda!\n\nNo, tämä sama Szabo oli varhain tänä aamuna luonani \"Zum Bojarilla.\"\n\nKun hän tulee, täytyy minun heti asettaa hänen eteensä kolme pulloa\nunkarilaista viiniä. Ne tyhjentää hän ja antaa minullekin lasin. Sitte\nalkaa hän juoda olutta ja paloviinaa.\n\nKun hän sitte tuli vähän voiteeseen, kertoi hän minulle jutun, ja minä\nkatson velvollisuudekseni ilmoittaa sen teille, herra poliisipäällikkö.\nSillä se koskee herra Nicodem Lunjevicaa ja minä luulen, että hänellä\non nyt uusi rakastajatar kiikarissa.\n\nOlette varmaan huomannut, herra poliisipäällikkö, että herra Lunjevica\non viime aikoina usein käynyt jahdilla metsissä oikeanpuolisilla\nTonavan rannoilla.\n\nMetsävahti tarjoutui seuraamaan häntä, mutta hän sanoi menevänsä yksin,\nkun se oli hänestä hauskempaa.\n\nSzabo oli levoton, että joku onnettomuus tapahtuisi kuningattaren\nveljelle, sillä metsässä on karhuja ja susia — ja niin meni hän hänen\nperässään.\n\nYht'äkkiä näkee hän herra Lunjevican pysähtyvän ja ampuvan, vaikkei\nlähellä näkynyt minkäänlaista otusta.\n\nAha, ajatteli Szabo, hän ampuu, että minä luulisin hänen metsästävän.\nMitä on hänellä sitte metsässä tehtävää, kun ei hän metsästä?\n\nTämän sai Szabo pian tietää. Sillä herra Nicodem meni alas rantaan,\njossa hän otti kiikarin, teki sen pitemmäksi ja pitemmäksi, piti\nsilmänsä edessä ja katsoi vastapäätä olevaan \"Kuolleitten saareen\",\njossa Janitschartornin rauniot kohoavat.\n\n- Sepä oli merkillistä, sanoi Lazar, tämä saarihan on asumaton!\n\n- Luuletteko niin, sanoi juutalainen välinpitämättömästi nauraen — niin\nminäkin olen luullut.\n\nSzabo, joka oli piilottautunut pensaiden taa rannalla, odotti aivan\ntyynenä, sanoen itsekseen! Sinä saat nähdä, mitä tulee tapahtumaan,\nmitä se kuningattaren veli tahtoo katsella kiikarilla.\n\nEikä kauan viipynytkään, ennenkuin nuori tyttö tuli toisella puolen\nolevalle rannalle, katsoi ympärilleen joka suunnalle, kuin olisi hän\ntahtonut tulla vakuutetuksi, ettei kukaan nähnyt häntä, sitte heitti\nhän pois hameensa — ja, loiskis, heittäytyi veteen, jossa hän pulikoi\nkuin kala aaltojen leikkiessä hänen mustilla kutrillaan ja hänen\nvalkoinen ruumiinsa sukelsi ylös vedestä kuin — kuinkas se Szabo taas\nsanoikaan? — kuin lummekukka.\n\nMetsävahti vannoi kuolemansa kautta, ettei hän koskaan ollut nähnyt\nkauniimpaa tyttöä.\n\nKasvoja ei hän voinut nähdä, mutta mikä vartalo, mikä vartalo!\n\n- Nyt on tarpeeksi! keskeytti hänet Lazar, jonka veri tämän kertomuksen\naikana oli kiivaasti kuohunut ja ääni saanut epävarman soinnun — minä\nolen teille hyvin kiitollinen, Mandelblüt, kun niin pian annoitte\nminulle tämän tiedon.\n\nJahaa, Nicodem Lunjevica hommailee jo uutta! Hm, sitte ovat Ninetten\nosakkeet alenemassa.\n\nKaikessa tapauksessa otan minä asiasta paremman selon, sillä jos\nkorkean herrasväen intohimot ovat mukana pelissä, niin silloin ovat he\ntoisen taskussa!\n\n- Niin, todellakin, aivan kuin taskussa! sanoi Mandelblüt, taputtaen\nkädellään housunsa taskua, kuin olisivat kaikki kuninkaalliset olleet\nsiellä. — Herra Lazar, te olette todellakin viekas mies!\n\nJoka mies ei ainakaan olisi päässyt niin pitkälle kuin te! Teillä on\nollut vasta erinomainen onni!\n\nKun minä ajattelen, mitä te alussa olitte — minähän tunsin jo teidän\nisänne —\n\n- Hiljaa! kiljasi Lazar hänelle. — Jos vielä sanotte sanankaan, niin\nannan viedä teidät arestiin!\n\nTe ette ole koskaan tuntenut minua, te ette tiedä mitään minusta, me\nemme ole koskaan ennen tavanneet toisiamme! —\n\nNo, mitä muuta on teidän sydämellänne?\n\n- Minä pyydän tuhannesti anteeksi, mutta minulla on saatavaa kahden\nkuukauden palkka, 300 francia kuussa, jotka olen saapa siitä, että\npalvelen poliisia.\n\nAlhaalla kassassa eivät tahdo antaa minulle rahoja. He puhuvat jostain\nsalaisesta tilistä, jolle ne rahat pitää viedä kirjoissa.\n\n- Hyvä! Minä menen itse hakemaan rahoja teille, odottakaa täällä! Mutta\nminä tahdon ensin panna paperit lukon taa, sillä teidän päähänne voisi\npälkähtää mennä niitä tutkimaan.\n\n- Minähän en voi lukea enkä kirjoittaa!\n\n- No, sitte voin minä ehkä jättää teidät yksin tänne, jatkoi Lazar —\nmutta kuitti täytyy teidän antaa minulle — minä kirjoitan sen.\n\nHän kirjoitti tunnustuksen ja lykkäsi paperin Mandelblütille, että hän\nkirjoittaisi nimensä alle.\n\nTämä otti kynän käteensä, mutta samassa kun hänen piti panna nimensä\nkuitin alle, huudahti hän:\n\n- Mitä tämä sitte on, jota tähän on kirjoitettu? — Mandelblüt saa 600\nlyöntiä?\n\n- Ha, ha, sainpas sinut kiini, veijari! sanoi Lazar nauraen. — Sinähän\nväitit, ettet osaa lukea etkä kirjoittaa! Todellakaan ei minulla olisi\nhalua heittää sinua vankilaan.\n\n— Jumalan tähden, älkää sitä tehkö! Olenhan minä kumminkin teidän\nuskollinen palvelijanne! Mitäpä saisitte aikaan ilman Mandelblütia?\n\nNauraen kokosi Lazar paperit, lukitsi ne pöytälaatikkoon ja nousi\npöydän äärestä sanoen:\n\n— Minä en teiltä kuittia tarvitse. — Odottakaa minua täällä! Minä\npalaan heti.\n\nNäin sanoen meni Lazar Mandelblütin ohitse ja avasi odotushuoneen oven.\n\nHän ei nähnytkään siellä kirjuriansa.\n\n— Jo taas poissa, sanoi Lazar suuttuneena, kierrellen viiksiänsä.\n— Aivan oikein, nyt on päivällisen aika, hän on varmaankin mennyt\nravintolaan syömään. Katsokaa Mandelblüt, ettei kukaan tule huoneeseeni!\n\nSitte sulki Lazar oven jälkeensä ja Mandelblüt, joka siellä nöyränä\nseisoi, harmaahapsinen pää rintaansa vastaan, kuunteli poliisipäällikön\naskeleita, tämän mennessä alakerran virkahuoneeseen vieviä portaita.\n\n— Minä vihaan tuota lurjusta, mutisi Mandelblüt, heittäen myrkyllisen\nkatseen Lazarin jälkeen. Hän on antanut kastaa itsensä, tuo kurja\nelukka! —\n\nHa, ha, Lazar Petrovitsch, et pitänyt Petrovitschin nimestä, se muka ei\nollut sinulle tarpeeksi hyvä! Sinä jätit sen pois ja nimität itseäsi\nylpeästi ja vihaisesti \"Lazar.\"\n\nJos tahtoisin, voisin tehdä sinut onnettomaksi. Mutta minä en tahdo. Ja\nvaikkapa antaisit minulle 50,000 francia, niin et kumminkaan koskaan\nsaisi minulta tietää, mitenkä saisit Demeter Banjalukin kynsiisi.\n\nHänelle olen uskollinen, häntä rehellisesti palvelen ja miksi?\n\n— Joo, hän on todellinen aatelismies, maksaa minulle hyvin ja kohtelee\nminua siivosti. Ja niin kauvan kuin Mandelblüt on hengissä, saattaa tuo\nrohkea rosvo turvallisesti liikkua Belgradissa ja voi —\n\nMitä hittoa tuo oli? — Kuka soittaa? — Mitä tahdotaan? — Kas, sehän\nvaan on telefooni! — Voi kuin säikähdin.\n\nTelefooni soi yhä vielä.\n\n— No, koskei ketään muuta ole täällä, sanoi Mandelblüt itsekseen,\nkatsellen ympärilleen, — niin täytyy kai minun mennä ja sanoa, ettei\npoliisipäällikkö ole saapuvilla.\n\nHän meni telefoonin ääreen ja huusi:\n\n— Kuka siellä on? — Mitä tahdotte?\n\n— Tekö olette, poliisipäällikkö Lazar? kuului naisen ääni koneessa\nlausuvan. — Onko teille ilmoitettu, että minä, kuningatar, tahdon puhua\nkanssanne?\n\n— Kuningatar? sanoi Mandelblüt itsekseen ällistyneenä, samassa kuin\nilon väristys tuntui hänen ruumiissansa. — Kuningatar Draga — sinä\nolet todellakin onnen poika, Mandelblüt — näin hyvää tilaisuutta ei\nminulla toki koskaan ole ollut tulla tuntemaan mitä salaisuuksia\nkuningattarella ja Lazarilla on keskenään.\n\nMandelblüt oikasihe pitkin pituuttaan, otti arvokkaan ilmeen, ikäänkuin\nkuningatar olisi hänet nähnyt, ja huusi teeskennellyllä äänellä:\n\n- Teidän majesteettinne nöyrin palvelija, poliisipäällikkö Lazar seisoo\nkoneen ääressä.\n\n— Oletteko yksin huoneessanne, Lazar? kysyi kuningatar.\n\n— Minäkö yksin — teidän majesteettinne, minä olen yksin, sanoi\nMandelblüt, joka vähällä oli ruveta puhumaan juutalaismurrettansa.\n\n— Minulla on teille tärkeätä ilmoitettavana, kaikui nyt Mandelblütin\nkorvassa. — Te tiedätte ehkä jo, että kreivitär von Sandorf on tullut\nBelgradiin ja asettunut Hôtel de Parisiin asumaan.\n\n- \"Kreivitär Sandorf?\" ajatteli Mandelblüt. — Sen nimen kai kyllä\ntunnen! Niinhän oli sen nuoren tytön nimi, joka asui yön luonani \"Zum\nBojaren\" ravintolassa.\n\n— No, miksi ette vastaa Lazar? — Oletteko vielä telefoonissa? huusi\nDraga.\n\n— Kyllä, teidän majesteettinne, minä seison tässä ja kuulen jokaisen\nsanan, minkä teidän majesteettinne suvaitsee minulle sanoa. Kyllä minä\ntiedän, että kreivitär asuu täällä Hôtel de Parisissa.\n\n— No, voitteko ajatella, Lazar, miksi kreivitär on tullut tänne. Joo,\nainoastaan etsimään lastansa.\n\n— Ha, ha, tietysti, sanoi Mandelblüt nauraen, tietysti hän etsii\nlastansa.\n\n— Mutta hän ei saa lastansa löytää, huusi Draga niin kovalla äänellä,\nettä Mandelblüt säikähtyneenä heilahti koneesta taaksepäin. — Siitä\nmeidän molempain, Lazar, tulee huolehtia, sillä muutoin olisi sekä\nteille että minulle kauheita seurauksia siitä, jos kuningas saisi\ntietää, että olemme vieneet Genia von Sandorfin kuritushuoneeseen\nhulluinhuoneen asemasta, johon minä kuninkaalle vakuutin tytön\ntoimittavani.\n\n\"Ahaa, siis kuritushuoneeseen!\" ajatteli Mandelblüt. \"Eipä ole hullumpi\nsaalis! Ja äiti etsii tytärtänsä. Rahaa, helisevää mynttiä!\"\n\n— Lazar, tyttö ei saa hetkeksikään jäädä kuritushuoneeseen, jatkoi\nkuningatar innokkaasti. — Sentähden käsken minä, että te annatte tuoda\nGenia von Sandorfin kuritushuoneesta tänä iltana, heti kun hämärtää.\n\nMinä telefoneeraan itse kuritushuoneen hoitajattarelle ja käsken hänen\njättämään Genia von Sandorfin sille, joka tänä iltana hoitajattaren\nluokse saapuu ja lausuu hänelle tunnussanan: \"Päätön mies.\"\n\nOletteko käsittänyt, mitä nyt sanoin, Lazar?\n\n— Jaa, teidän majesteettinne, vastasi Mandelblüt, hetkeäkään epäillen.\n— Tunnussana on: \"Päätön mies.\" Mutta mitä pitää minun sitte tehdä\nGenia von Sandorfille?\n\n— Merkillistä, kuinka teidän äänenne, Lazar, kuuluu telefoonissa\nmuuttuneelta. Luulisi todellakin puhuvansa aivan toisen henkilön kanssa.\n\n\"Jumala varjelkoon minua!\" mutisi Mandelblüt itsekseen, kääntäen\nkasvonsa pois telefoonista. Jos hän vain saisi tietää asian todellisen\nlaidan, niin olisin hukassa.\n\n— Kunhan vaan teidän majesteettinne suvaitsee käskeä, mitä Genia von\nSandorfin kanssa on tehtävä.\n\n— Puhukaa hiljemmin, Lazar, minäkin hiljennän ääntäni mahdollisuuden\nmukaan. Mutta toivottavasti kumminkin kuulette, mitä sanon.\n\nKyllä, tunnettehan Janitschartornin \"Kuolleitten saarella\"?\n\n- Taaskin \"Kuolleitten saari!\" mutisi Mandelblüt. Sitte sanoi hän\nkovemmalla äänellä:\n\n— Kyllä, teidän majesteettinne, tarkoitatte kai tuota turkkilaisten\naikuista rauniota?\n\n— Aivan oikein. Viekää tyttö sinne! Saarella ei ole yhtään ihmistä,\nsiksipä ei johdu kenenkään mieleen, että Genia von Sandorf olisi tuonne\ntorniin suljettu. Antakaa hänelle luotettava vartija, ihminen, johon\nehdottomasti voitte luottaa, ja pitäkää sitte Genia siellä niin kauvan\nvangittuna, kunnes olen kerinnyt lähemmin määrätä!\n\n— Niinkuin teidän majesteettinne käskee. Genia von Sandorf suljetaan jo\nhuomenna vanhaan torniin.\n\n— Minä kiitän teitä, Lazar, toimikaa niin nopeaan ja varovasti\nkuin mahdollista ja pitäkää ennen kaikkia asiamme salassa, niin on\nvirkauranne oleva loistava.\n\n— Minä olen ja pysyn teidän majesteettinne tottelevaisimpana\npalvelijana, vakuutti Mandelblüt, useampia kertoja kumarrellen\ntelefoonin edessä.\n\nSitte kuuli hän lyhyen soiton ja kone oli suljettu, kuningatar oli siis\npuhelimen edestä poistunut.\n\nMandelblüt myöskin kiireimmiten jätti puhelimen, sillä hän oli\nkuulevinansa Lazarin askeleita rappusilta. Mutta hänen oli vaikea\npidättää iloansa.\n\n— Tuo on salaisuus, mutisi hän itsekseen, — josta tulee mynttiä. Pääni\noikein tahtoo mennä sekaisin, sillä en oikein tiedä, mitä nyt tekisin.\n\nAhah, vanha kreivitär Sandorf etsii lastansa ja äiti on varmaankin\nvalmis maksamaan mitä hyvänsä lapsensa löytäjälle.\n\nSamassa aukeni ovi, ja Lazar palasi. Kädessä oli hänellä tukku\nseteleitä.\n\n— Tässä on teille kuusisataa frangia, sanoi hän juutalaiselle, viskaten\nsetelit pöydälle. — Tosiaankin harmittaa joka kerta kun suoritan teidän\npalkkanne, sillä mitä teiltä ennen kaikkia odotan, Mandelblüt, sitä\nette koskaan täytä.\n\n— Ja mitä sitte on teidän ylhäisyytenne minulta odottanut, jos rohkenen\ntehdä tällaisen kysymyksen.\n\n— Että jätätte minun haltuuni Mustien vuorten rosvon.\n\n— Jumala on todistajani, huudahti Mandelblüt, äänessä mitä viattomin\nsointi, että se päivä, jolloin tuon toivomukseni voisin täyttää, olisi\nelämäni ihanin.\n\nMutta kuinka voi teidän ylhäisyytenne uskoa, että voisin tämän vaikean\nasian toimittaa. Enhän minä edes tiedä, kuka Mustien vuorten rosvo\noikeastaan on ja missä hän asustaa!\n\n— Kas, älkääpäs teeskennelkö, hyvä ystävä, sanoi Lazar. — Minä tiedän,\nettä te toimitte saman peitteen alla kuin tuo rosvo, ainakin on minulla\nsyytä sitä uskoa. Sillä löytyy ihmisiä, jotka luulevat nähneensä rosvon\nmenneen kerran \"Zum Bojaren\" ravintolaan.\n\n— Ja jos hän nyt todellakin on luonani ollut — voinko sitte nähdä\npäältäpäin, mitä väkeä mikin on?\n\n— Minä olen jo teille sanonut, että panen teitä varten pöydälle\nkymmenen tuhatta frangia silloin, kuin jätätte minulle Demeter\nBanjalukin.\n\n— Kymmenen tuhatta frangia? — Hirveän suuri summa! mutisi Mandelblüt.\n— Eikö teidän ylhäisyytenne luule, että minulla on halua ansaita noin\nsuurta summaa?\n\nMutta minä en tunne Demeter Banjalukia, ja sitä paitsi... on hän kauhea\nihminen. Jos hän sitte huomaisi, että minä aion pettää hänet, niin\nsysäisi hän tikarin rintaani aivan selkääni myöten.\n\n— Sen hän tietysti tekisi, sanoi poliisipäällikkö nauraen. — Te ette\nmyöskään saa olla niin järjetön, että annatte hänen sitä huomata. Mutta\nmenkää nyt, minulla on yhtä toista tekemistä. —\n\nSeis, vielä hetkinen! Onko sihteeri tullut takaisin poissaollessani?\n\n— Sitä en tiedä, teidän ylhäisyytenne, en mitään ole kuullut.\n\n— Eikä täällä ole mitään tapahtunut? Eikö kukaan ole kolkuttanut ovelle?\n\n— Kolkuttanut ovelle? Ei sinnepäinkään, täällä on ollut hiljaista kuin\nkirkossa.\n\nEhkäpä teidän ylhäisyytenne nyt sallii minun vetäytyä pois. Tänään on\nminulla todellakin ollut erinomainen onni, että minulla on ollut kunnia\nedustaa teidän ylhäisyyttänne. Minä olen ja pysyn teidän ylhäisyytenne\nuskollisimpana palvelijana Mandelblüt.\n\nNäin sanoen oli juutalainen vetäytynyt ovelle. Hän vielä kerran kumarsi\nja hävisi sitte, riemuitseva ilme liiaksi mehevillä huulillansa.\n\n- Hän on kerrassaan sopiva mies, sanoi Lazar itsekseen sytyttäen\npapyrossin.\n\nHänen ilmoituksensa tänään oli huvittava ja ehkä suurestakin\nmerkityksestä.\n\nVai niin, Nicodem Lunjevica on kyllästynyt pikku Ninetteen ja katselee\ntoista rakastajatarta ja tätä toista etsii hän \"Kuolleitten saarelta.\"\n\nTämä saari on siis asuttu?\n\nAh, tässä on salaisuuksia, joista minun täytyy ottaa selko! Ehkäpä\nvoin siten tehdä pikku ranskattarelle palveluksen, vapauttamalla\nhänet kilpailijastaan. Siinä tapauksessa hän kyllä lahjoittaa minulle\nrakkautensa, josta hän tähän asti on ollut niin kitsas.\n\nMutta olenpa, peijakas vieköön, tehnyt tänään tarpeeksi työtä! Nyt\nlähden Hôtel de Parisiin syömään päivällistä ja sitte —\n\nSe lienee ollut hyvin mieluisa matka, jonka poliisipäällikkö aikoi\ntehdä päivällisen jälkeen, sillä hänen suunsa vääntyi suloiseen hymyyn.\n\nHän painoi virkalakin päähänsä, asetti miekan vyölleen ja lähti ulos\nvirkahuoneestaan, jonka hän huolellisesti lukitsi.\n\nKun hän tuli odotushuoneeseen, istui Heinrich Rabe, hänen kirjurinsa,\nyhä vielä pöytänsä vieressä, eikä katsonut ylöskään niistä papereista,\njoita hän oli kirjoittamassa.\n\n- Tänään en minä enään ota vastaan ketään, sanoi Lazar sihteerilleen.\n\n- Kuten herra poliisipäällikkö käskee, sanoi Heinrich Rabe, nousten\nylös tuoliltaan ja kumartaen. — Jos jotain tärkeätä tapahtuisi, niin\non se kai herra poliisipäällikön tahto, että minä lähetän siitä tiedon\nteille kotiinne.\n\n- Tietysti, kuten tavallista, vastasi Lazar. — Illalla tulette te\nluokseni tuomaan annetut raportit.\n\nA propos, Rabe, lisäsi poliisipäällikkö, näittehän juutalaisen\nMandelblütin, joka äsken oli luonani? Minun täytyy antaa pitää silmällä\nsitä junkkaria, niin ettei hän itse sitä huomaa. Hän on \"Zum Bojaren\"\nisäntä.\n\nTe pukeudutte valepukuun ja vietätte illan ravintolassa. Minä maksan\ntietysti teidän kustannuksenne. Varsinkin tahtoisin tietää, jos eräs\nmustapartainen, pitkä ja hoikka mies oleskelee siellä ja jos häntä\npidetään vieraana.\n\nUusi kirjuri näytti joutuvan hämilleen. Hän punastui kuin koulupoika,\njoka tavataan jossain pahuuden teossa.\n\n- Anteeksi, herra poliisipäällikkö, änkytti hän — mutta valepuku. —\nMinä en todellakaan tiedä, kuinka voin sellaiseen ryhtyä. Aina olen\naivan tottumaton niissä asioissa, kun en koskaan ennen ole ollut\npoliisin palveluksessa.\n\n- Ettekö? Te ette siis voi teeskennellä, sanoi Lazar. — No niin,\nsaammepahan tästä puhua sitte tuonnempana. Ruvetkaa nyt taas työhönne!\nHyvästi!\n\nKun Lazar juoksi alas poliisikamarin portaita, nauroi hän tyytyväisenä\nja mutisi:\n\n- Herra Lunjevican suositus oli todellakin sattuva! Tämä Heinrich\nRabe ei tule koskaan olemaan vaarallinen minulle! Ei hän osaa edes\nteeskennellä, eikä pukeutua valepukuun.\n\nNiin, näinhän minä sen heti jo päältäpäin, että hän on tyhmä raukka —\neikä mitään muuta.\n\n\n\n\nVIIDESKOLMATTA LUKU.\n\nWienin kauppias.\n\n\nJos syystä voisi jotakin paikkaa maailmassa nimittää \"maalliseksi\nhelvetiksi\", niin ansaitsisi Belgradin kuritushuone ensi sijassa\ntämän nimen. Ehkä johtui tämä siitä, että se rakennus, mihin Serbian\nlangenneet naiset suljettiin, niin pian kuin olivat tehneet jonkun lain\nrikoksen, muinoin oli ollut luostari.\n\nYstävälliset, hyväntahtoiset nunnat olivat siinä asuneet ja\ntoimittaneet paljon hyvää samoissa huoneissa, missä nyt kauhu ja\nkyyneleet, valitus ja epätoivo vallitsevat.\n\nMyöhemmin olivat nunnat jostakin syystä sieltä muuttaneet, valtio oli\nrakennuksen ostanut, ja ne kopit, joissa ennen rukouksia taivaaseen\nkohotettiin, olivat nyt muutetut vankikopeiksi, joissa enimmäkseen\nkaikui kirouksia yötä päivää, sekä koston huutoja.\n\nKun tässä laitoksessa oli ainoastaan naisia, niin oli sen johtokin\nnaiselle uskottu.\n\nTämä seikka oli ehkä lähimpänä syynä siihen, että vangit saivat\nkauheasti kärsiä.\n\nKuritushuoneen n.k. johtajattarena oli muuan ylhäinen nainen, nimeltä\nMascha Gurki.\n\nHänen mies vainajansa oli ollut kenraali, jonka vuoksi johtajatar oli\ntunnettu kenraalskan nimellä.\n\nKenraalska Mascha Gurki istui huoneessansa vanhanaikaisen, leveän ja\nkorkean tammisen kirjoituspöydän ääressä, ja hänen edessänsä seisoi\nGenia von Sandorf, jonka johtajatar juuri oli luokseen kutsunut.\n\nGenialla oli yllänsä langenneille naisille määrätty harmaa puku; mutta\ntuossakin karkeassa rumassa puvussaan oli hän kaunis.\n\nTosin saattoi hänen kasvoistansa huomata, että hän viime aikoina oli\npaljon itkenyt. Silmillä oli läpinäkyvä hohde ja huulilla värähteli\näänetön valitus.\n\nKenraalska suuntasi terävät silmänsä nuoreen tyttöön. Hän ei voinut\nGeniata kärsiä ja oli vihannut häntä jo ensi hetkestä, ei muusta syystä\nkuin siitä, että Genia oli nuori ja kaunis, sillä kenraalska ei voinut\nunhottaa, että itsekin aikoinaan oli ollut nuori ja kaunis ja näytellyt\njotakin osaa maailmassa.\n\n— Rakas tyttö, teistä valitetaan, sanoi kenraalska kovalla, tylyllä\näänellä. — Te kuulutte sanoneen työhuoneessa, että teidät on tuotu\ntänne hyvin ylhäisen henkilön käskystä, jonka nimeä en edes teille\nrohkene mainita.\n\nTe väitätte yhä, että olette viaton. Tämä ärsyttää toisia vankeja,\ntekee ne vastahakoisiksi ja saattaa johtaa kapinaan.\n\nMinä kiellän teiltä kerta kaikkiaan tuollaiset valheelliset kertomukset.\n\n— Minä en vielä kertaakaan ole elämässäni valhetellut, vastasi Genia\nylpeästi, — ja jos olen väittänyt, että minut on tänne kuningattaren\nkäskystä tuotu, niin sanoin vaan puhtaan totuuden.\n\n— Kurja olento, huudahti kenraalska, äkkiä nousten tuoliltaan, — kuinka\nuskallatte lausua kuningattaremme korkean nimen?\n\nTeidät on tänne tuotu, koska olette viettänyt irstasta elämätä. Te ette\nole parempi te, kuin mikä muu letukka hyvänsä, joka täällä oleskelee.\n\nKoettakaa saavuttaa päällyshenkilöittenne suosiota, menkää itseenne,\nkatukaa ja rukoilkaa ennen kaikkia, rukoilkaa, niin teitäkin kerran\nsuositetaan armoa saamaan, ja te parantuneena pääsette tästä talosta.\n\n— Minä en koskaan ole täältä pääsevä, vastasi Genia, koettaen pidättää\nkyyneleitänsä, — sillä minä tunnen, että minun täytyy täällä kuolla.\n\nMinua kohdellaan sydämettömästi ja väärin, ja kaikki, mitä tässä\ntalossa kärsin, ei ole mitään siihen verraten, että minut on syyttä\ntänne tuotu, että olen mielivallan uhri.\n\nEi, minä en ole sellainen kuin muut, minä olen tyttö, jolla on\nkunniansa tallella ja joka, ennenkuin astuin tämän talon kynnyksen yli,\nen tietänyt mitään siitä inhottavasta, mitä täällä näen.\n\nMinä toivon, rouva kenraalska, jatkoi Genia lujalla äänellä, että minun\nainakin sallittaisiin kirjoittaa ja lähettää kirje äidilleni. Tämä on\noikeus, jota ette saa minulta kieltää.\n\nAntakaa minulle paperia, kynä ja mustetta, jotta saan äidilleni\nkirjoittaa!\n\n— Te puhutte minulle äänellä, joka ei minua ollenkaan miellytä.\nTuhannen, tässä talossa ei sovi liikoja toivoa. Sitä paitse en ole\nsaanut tehtäväkseni sallia teille tuommoisia oikeuksia.\n\nPalatkaa nyt vartijan kanssa, joka ulkona työhuoneessa odottaa, olkaa\nahkera, kuuliainen ja nöyrä, siihen teitä kehotan.\n\nGenia antoi syvästi huoaten päänsä vaipua rinnalleen ja hiipi sitten\novea kohti.\n\nSamassa kuului kolkutusta ovelle, ovi avautui, ja suuri, harmaapäinen\nmies, puettuna porvarin jotenkin kuluneeseen pukuun, astui sisään.\n\n— Minulla on kunnia, rouva kenraalska, sanoi hän, nähtävästi\nhuomaamatta, että Genia peljästyneenä peräytyi taaksepäin, sillä hän\nhäpesi, niin usein kuin joku mies näki hänet tässä talossa. — Minulla\non kunnia esittää itseni teille: Ignaz Balzer Wienistä on minun nimeni,\nminä olen kauppias, se merkitsee, että minä kaupitsen kaikkea, millä\nvaan voin rahaa ansaita.\n\nNyt olen kuullut, että tässä laitoksessa vangit valmistavat erinomaisia\nolkikenkiä.\n\nMinä ostan miten paljon hyvänsä, maksan aina korkeita hintoja ja aina\nkäteisellä rahalla — aina puhtaassa rahassa, se lankee itsestään.\n\nMinä maksan kaksikymmentä prosenttia enemmän kuin ne, joille ennen\nolette myyneet laitoksen tuotteita.\n\n— Mutta, hyvä herra, huudahti kenraalska närkästyneenä, — kuinka\ntällä tavoin voitte ilmoittamatta tunkeutua tänne? — Miksi ette ole\nedeltäpäin ilmoittautunut?\n\n— Pyydän anteeksi, jatkoi mies — mutta minulla ei ole korkeita\najatuksia ilmoittamisesta. Joka paljon kysyy, saa monta vastausta,\nhyvän liikemiehen pitää ymmärtää tunkeutua kaikkialle. Älkää panko\npahaksenne, kyllä pian sovitaan.\n\nKas, tuo taitaa olla joku täällä olevista letukoista. Ha, ha, he ovat\nkaikki aikaisemmin pitäneet hauskaa elämää ja täytyy heidän nyt siitä\nmaksaa sakkoa. Jaa, ei aina tanssita ruusuilla elämän läpi. Mutta\nkaunis hän on — tosiaankin sangen kaunis.\n\n— Herra Balzer, minun täytyy pyytää teitä päästämästä tuollaisia\nmuistutuksia, huudahti kenraalska. — Tässä talossa ei olo mitään\nkauneutta, ainoastaan katumusta ja parannuksentekoa.\n\nMenkää! huudahti hän sitte närkästyneenä, kääntyen Genian puoleen.\n— Miksi tässä vielä seisotte ja miksi tuota herraa niin tutkivasti\ntähystelette?\n\nMenkää, olen jo aikoja sitten käskenyt.\n\nMutta Genia ei mennyt. Mies, joka noin äkkiä oli tunkeutunut\nkenraalskan vastaanottohuoneeseen, oli hänelle aivan vieras, häntä ei\nGenia ollut koskaan ennen nähnyt.\n\nMutta kaksi sanaa, jotka mies oli lausunut, teki hänet Genialle\ntavattoman tärkeäksi. Hän oli sanonut olevansa Wienistä?\n\nOi, tuo mies tuli Wienistä, keisarikaupungista Tonavan varrelta,\nsiitä kaupungista, missä Genian rakastettu äiti asui ja missä hänet\nyleensä tunnettiin. Nyt tahi ei koskaan tahtoi hän käyttää tilaisuutta\nhyväkseen, ilmoittaakseen surullisen kohtalonsa maailmalle.\n\nHän hyvin tiesi, että hän täten panisi kaikki alttiiksi, että hän\närsyttäisi johtajattaren raivoisaan vihaan.\n\nKumminkin — tuota ainoata tilaisuutta, jonka sattuma hänelle tarjosi,\nei hänen pitäisi jättää käyttämättä.\n\n— Oi, hyvä herra, huudahti Genia syvällä liikutuksella ja kovasti\nvapisevalla äänellä, äkkiä astuen Ignaz Balzerin luokse ja ojentaen\nristiin pannut kätensä häntä kohden, — tehän tulette Wienistä?\nPelastakaa minut! Minä olen kreivitär Genia von Sandorf; Wienissä asuu\näitini. Sanokaa hänelle, että minut on tuotu tänne. —\n\nKenraalska syöksyi raivostuneena Genian päälle nyrkit pystyssä ja\nviskasi hänet menemään, niin että tyttöparka hoiperteli ovea kohti.\n\n— Sinä letukka, kuinka uskallat kertoa vieraalle tuollaisia valheita?\n\nSinä, joka kadulta pyydystettiin, ulos! — Ei, ei takaisin\ntyöhuoneeseen! Vartija — vartija tänne päin. Tulkaa tänne ja laahatkaa\nhänet alas pimeään koppiin! Siellä tulee hänen istua kahdeksan päivää\nvedellä ja leivällä.\n\nOi, nuo naiset, joka hetkeä he käyttävät hyväkseen paetakseen, taas\nmiesten pariin päästäkseen ja minua mustentaakseen — minua, joka\nkumminkin saan vastata kaikesta! Minulla on kerrassaan raskas toimi!\n\nNaisvartija, jäntevä, vahvarakenteinen oli tullut sisään. Hän heti iski\nkyntensä Geniaan ja veti hänet perässänsä, vaikka tuo onneton vielä\nkoetti irtautua hänestä ja kiiruhtaa Ignaz Balzerin luokse.\n\nWienin kauppias lienee kumminkin ollut merkillinen henkilö. Sillä\nsamassa kuin kenraalska hyökkäsi Genian päälle lyöden nyrkillään hänen\nrintaansa ja viskasi hänen taaksepäin, säpsähti hän, ja hänen muutoin\nuniset silmänsä säkenöivät.\n\nHänen vartalonsa kumartui, ikäänkuin olisi ollut aikeessa hyökätä\nraivostuneen naisen kimppuun ja yhdellä nyrkin iskulla lyödä hänet\nlattiaan. Mutta hän kumminkin oikasihe, pannen käsivarret ristiin\nrinnan ylitse ja seisoi siinä sitten kuin kivettynyt.\n\nHän näki Genian rukoilevaiset silmät, kuuli hänen avunhuutonsa, kun\nraaka vartija iski häntä niskaan, painoi häntä ja veti ovelle.\n\nMutta Wienin kauppias oli tullut tänne kauppoja tekemään, hyviä\nkauppoja, ja siksi katsoi hän olevan edullisinta, ettei sekaantuisi\ntoisten ihmisten asioihin, jotka itsessään eivät häntä liikuttaneet.\n\nKun ovi oli suljettu Genian ja vartijan takana, lausui kenraalska\nväsyneellä äänellä:\n\n— Näettekös, hyvä herra, niin täällä käy päivä päivän perästä,\npaljastaan mieliharmia ja nöyryytystä. Oi, jospa vaan tietäisin\njonkun toisen paikan, niin olisin jo aikoja sitten jättänyt tämän\nkiittämättömän toimen.\n\nEnnen kaikkea, pyydän teiltä kumminkin, herra Balzer, ettette usko\nsanaakaan siitä, mitä tuo tyttö sanoi. Mitä hän väittikään? Hänkö\nkreivitär? Genia von Sandorf? —\n\nHa, ha, hänellä on aivan toinen nimi ja on hän viettänyt häpeällistä\nelämää. Monet upseerit ovat hänen tähtensä ampuneet itsensä, sitte\nvaipui hän yhä syvemmälle, kunnes joutui poliisin käsiin ja tuotiin\ntänne.\n\nEikö niin, hyvä herra, tuollainen olento on inhottava?\n\n— Mitä suurimmassa määrässä, vastasi Balzer syvällä rintaäänellä, joka\nosoitti varmaa vakuutusta. — Yhteiskunnan on vapauduttava tuollaisista\nvahingollisista kasvannaisista.\n\nMutta puhukaamme nyt, rouva kenraalska, kaupoistamme. Siitä on tuleva\nmeille kummallekin hyötyä, siliä — herra Ignaz Balzer kumartui viekkaan\nnäköisenä alas johtajattaren puoleen — minä olen taipuvainen joka\nfrangista, minkä ansaitsen, luovuttamaan kymmen sentiimiä teille, ja\nlopuksi siitä tulee aika sievoinen summa.\n\nJa jotta huomaisitte minun näin todellakin tarkoittavan, suvaitsen\ntäten jättää teille viisisataa frangia pieneksi ennakkomaksuksi\ntavarasta.\n\nNäin sanoen oli herra Balzer povitaskustansa ottanut esille lompakkonsa\nja antoi viisisatamarkkasen liukua kenraalskan käteen, joka keveästi\nhuoaten otti sen vastaan.\n\n— Eikö ole kauheata, että täytyy turvautua tällaisiin pieniin\nsivutuloihin? huudahti kenraalska, teeskennellen ja päivitellen. —\nMutta mitä pitää tehdä? Täytyy ajatella vanhoja päiviään.\n\n— Haluaisitteko näyttää minulle huoneet, missä olkikengät valmistetaan?\njatkoi Balzer. — Näettekö, rouva! kenraalska, minä tahtoisin saada\nsuunnilleen selville, kuinka paljon laitos kykenee niitä tuottamaan.\n\nEikö niin, tehän olette hyvä ja näytätte minulle hiukan laitosta?\n\n— Siitä on minulla oleva suurta huvia, herra Balzer. — Olkaa hyvä ja\nseuratkaa mukana.\n\nOi, te tulette näkemään kauhistuttavia, hyljättyjä olentoja. Minä\ntiedän, että niiden näkeminen on teille paljon mielipahaa tuottava.\n\n— Paljon pahaa, vakuutti Balzer. — Mutta mitäpä ei tee hyvän kaupan\nvuoksi?\n\nHe lähtivät yhdessä kenraalskan vastaanottohuoneesta ja kulkivat ympäri\nkoko taloa.\n\nHerra Balzer oli hyvin tiedonhaluinen mies. Kaikki tahtoi hän nähdä, ja\nyksityiskohtia myöten hän otti kaikki selville.\n\nEnnen kaikkia tuntui hän olevan siitä hämmästynyt, että niin monet\nnaiset — niitä oli useita satoja — eivät koskaan uskaltaneet tehdä\nkapinaa.\n\n— Jos nuo liittoutuisivat, kuiskasi hän hoitajattarelle, heidän\nollessa suuressa työhuoneessa, jossa vangit naisvartiain valvonnan\nalla valmistivat olkikenkiä — niin silloinhan he teidät kerrassaan\nteloittaisivat.\n\nMinun täytyy tunnustaa, että olen vähän peloissani, minä olen yleensä\npelkuriluontoinen.\n\n- Oh, mitä ajattelette, herra Balzer! vastasi kenraalska, — meillä on\nseitsemäntoista naisvartijaa ja sitte vielä yksikolmatta miespuolista.\n\nLienette kai myöskin huomannut, että alhaalla pihassa on vartijajoukko,\njohon kuuluu joka päivä neljätoista sotamiestä. Nämä valvovat\nuloskäytävää ladatuin kiväärein.\n\nIkkunat ovat häkillä varustetut, ovet ovat raudasta ja varmemmaksi\nvakuudeksi päästetään joka ilta irti useita suuria koiria, jotka\nehdottomasti repisivät kappaleiksi jokaisen, joka kutsumatta koettaisi\ntänne tunkeutua.\n\nHerra Balzer löi tämän kuullessaan kädet kasvoihinsa, kuin olisi hän\nniihin tahtonut painaa kasvojensa ilmeen.\n\nSe oli pettymyksen ja tuskallisen raivon ilme, joka kuvastui hänen\npiirteissään. Mutta hän ehätti kohta vakuuttamaan, että hänen\nlevottomuutensa on nyt ohi.\n\n- Mennään nyt takasin minun vastaanottohuoneeseeni, sanoi kenraalska —\nNyt päätetään kauppa ja ehkäpä teemme samalla kauppakontrahdin.\n\n- Juuri niin, kenraalska, vastasi herra Balzer. — Te olette todellakin\nerittäin tarmokas nainen. Sellaisesta minä pidän.\n\nPikaista kosimista ei kenenkään ole vielä tarvinnut katua ja pikaisesti\npäätetty kauppa on aina ollut edullinen molemmille puolille. — Ha, ha,\nme olemme kuin luodut toisillemme, kenraalska.\n\nNiin pian kuin kenraalska ja kauppias tulivat vastaanottohuoneeseen,\nistuutui kenraalska kirjoituspöytänsä ääreen.\n\n- Minä pidän teistä, herra Balzer, sanoi hän, — ja luulen, että meistä\ntulee vielä ystävät.\n\nAinakin olen hyvin halukas myömään teille edullisilla ehdoilla kaikki\nvankien työt.\n\nMinä annan teille listan, josta voitte nähdä, mitä ja kuinka paljon\nkutakin lajia valmistetaan meidän laitoksessamme ja —\n\nMiksi sitte häiritsette minua? Mitä haluatte? Nämä kenraalskan sanat\nkoskivat erästä naisvartijata, joka tuli huoneeseen kirje kädessä ja\njäi seisomaan odottavaan asemaan.\n\n— Tämän kirjeen, sanoi nainen, on yksityinen sanansaattaja juuri\njättänyt kenraalskalle tuotavaksi, ja tuoja käski minun nimenomaan\njättämään kirjeen omakätisesti kenraalskalle.\n\n— Antakaa tänne! sanoi kenraalska. — Hyvä on, voitte lähteä.\n\nKenraalska oli näin sanoen ottanut kirjeen vartijan kädestä, ja samassa\nkun hän kohotti kirjeen, nähdäkseen keneltä se oli, näki herra Balzer,\nettä kirje oli takapuolelta varustettu suurella sinetillä, jossa oli\nkruunun kuva.\n\nHerra Balzer tuli hetkeksi hyvin levottomaksi.\n\nMyöskin kenraalska tuli sinetin nähdessään kovaan mielenliikutukseen,\nsillä hän katseli kirjettä todellisella hartaudella ja syvällä\nkunnioituksella.\n\nSitte hän avasi kuoren pienellä terävällä veitsellä, joka oli\nkirjoituspöydällä, ja veti kuoresta kokoon käännetyn paperin, josta\nhuoneeseen tuoksui hyvää hajua.\n\n— Minun täytyy pyytää anteeksi, sanoi hän hymyillen kauppiaalle,\nodottakaa vain muutamia minuttia. — Tämä on erinomaisen tärkeä kirje,\njonka korkea henkilö on minulle lähettänyt. Sallitteko minun sen lukea?\n\n— Mutta, olkaa hyvä, huudahti Balzer rakastettavalla äänellä. — Olkaa\nhyvä, älkää antako minun häiritä itseänne!\n\nSillä aikaa ajattelen kauppaamme.\n\nKenraalska kohotti siis kirjeen ja kun hän oli pitkänäköinen, niinkuin\nvanhemmat ihmiset tavallisesti ovat, piti hän kirjettä jotenkin kaukana\nitsestään.\n\nHerra Balzer kumminkin huvitteli, vetelemällä partaansa, mutta\ntodellisuudessa suuntasi hän silmänsä kirjettä kohden. Salainen\ntoivomus näytti täyttävän hänen mielensä.\n\nOikeastaan hän oli kauhean halukas tietämään, mitä kirje sisälsi.\n\nJos hän todellisuudessa olisi ollut herra Balzer, niin olisi hänelle\nkirjeen sisältö ollut aivan yhdentekevä, mutta se hän ei ollutkaan,\nvaan mies, jonka nimi oli koko Serbiassa tunnettu ja peljätty.\n\nTuo harmaapäinen mies ei ollutkaan kukaan muu kuin Demeter Banjaluki,\nMustien vuorten rosvo.\n\nDemeter Banjaluki melkeinpä jo oli epätoivoissaan uhkarohkean aikeensa\nonnistumisesta, kun äkkiä pälkähti hänen päähänsä, että tuo kirje\nmahdollisesti koski Genian kohtaloa.\n\nMitäpä hän ei olisi antanut, jos hänen olisi ollut mahdollista\nasettua kenraalskan taakse ja hänen olkapäänsä yli heittää silmäyksen\nkirjeeseen, joka suuressa määrässä herätti hänen huomiotansa. Oi, mitäs\ntuo oli!\n\nDemeter kohautti hiukan ja heitti nopean, tutkivan silmäyksen peiliin,\njoka riippui kenraalskan takana.\n\nPeilistä Demeter saattoi lukea jokikisen sanan, tunsipa myöskin\nkäsialan.\n\nDemeter Banjaluki ymmärsi oivallisesti lukea peilikirjoitusta. Tuon\nmiehen tietysti oli täytynyt kaikkea oppia, hänen täytyi kaikkea\nymmärtää, josta saattoi hänen vaarallisessa ammatissaan olla hyötyä.\nJoka sekunti täytyi hänen olla altis mitä vaarallisimpiin yllätyksiin,\nja siksipä oli hän opiskellut vähän itsekutakin asiata, välttääkseen\nvainoojiaan ja saadakseen selville ihmisten salaisuudet.\n\nDemeter luki peilistä niinkuin kirjaa, vaikka kirjaimet peilissä\nolivatkin väärinpäin ja oikealta vasemmalle. Kenraalska ei vielä ollut\npäässyt kirjeen päähän, kun Demeter jo osasi sen ulkoa. Ja kumminkin\ntoisti hän itsekseen joka sanan, ettei millään muotoa unhottaisi yhtään\ntavua.\n\nDemeter Banjalukin täytyi pusertaa huulensa yhteen, jottei päästäisi\nremakkata naurua, sillä nyt hän tiesi, ettei valepukunsa ollut turha.\nKirje kuului nimittäin seuraavasti:\n\n \"Rouva kenraalska.\n\n Vanki Genia von Sandorf ei saa kauvemmin jäädä teidän luoksenne. Eräät\n syyt vaikuttavat, että hänet on sieltä vietävä ja siirrettävä entistä\n ankarampaan säilytyspaikkaan.\n\n Tänä iltana saapuu teidän luoksenne henkilö ottamaan Genia von\n Sandorfia. Tämä henkilö on lausuva teille tunnussanaksi: \"Päätön mies.\"\n\n Tuolle henkilölle on teidän viipymättä jätettävä Genia von Sandorf, ei\n kumminkaan vankipuvussa, vaan yksinkertaisessa mustassa puvussa.\n\n Minä vakuutan teille, kenraalska, kaikkein korkeinta suosiotani, jos\n tarkoin noudatatte tätä määräystänne.\"\n\nTämä kirje oli ilman allekirjoitusta, mutta sen täytyi tulla mahtavalta\nja vaikutusvaltaiselta taholta, koska kenraalska katseli kirjettä\ntodellisella hartaudella.\n\n- Päätön mies, ajatteli Demeter Banjaluki. — Joo, se mies, joka tänä\niltana tulee Geniata noutamaan, tulee päästänsä lyhemmäksi, niin totta\nkuin minä olen Banjaluki.\n\nHyvä oli, että kenraalskan silmät vielä olivat kirjeeseen kiintyneet,\nsillä muutoin olisi hän huomannut sen liekin, joka silloin ilmestyi\nWienin kauppiaan muutoin uneliaisiin silmiin.\n\n- Minä ajattelen, että on parasta, sanoi Demeter, nousten tuoliltaan,\n— että tulen takaisin jonakin toisena päivänä, sillä rouva kenraaalska\nnäyttää tänään saaneen tärkeitä asioita toimitettavaksi.\n\n— Siinä olette oikeassa, herra Balzer, vastasi kuritushuoneen\nhoitajatar. — Silloin voisimme kaikessa rauhassa puhella kaupoistamme,\nja olenpa vakuutettu siitä, että tulemme hyvään tulokseen.\n\n— Erittäin hyvään tulokseen! huudahti herra Balzer tyytyväisenä hieroen\nkäsiänsä. —\n\n— Minulla on kunnia sulkeutua suosioonne. Näin sanoen otti Balzer\nlakkinsa ja keppinsä ja vetäytyi pois.\n\nKun hän oli poistunut ja ovi sulkeutunut hänen takanansa, kääri\nkenraalska kirjeen kokoon ja kätki sen huolellisesti pöytälaatikkoon.\n\n- Siis \"päätön mies\" on tämän illan tunnussana. Hyvä, se joka lausuu\nminulle nämä sanat, saa ottaa tytön haltuunsa.\n\n\n\n\nKUUDESKOLMATTA LUKU.\n\nKidutettu äidinsydän.\n\n\nRouva von Sandorf, Genian äiti, oli puoliksi lohdutettuna palannut\nHôtel de Paris'iin ja vetäytynyt huoneisiinsa.\n\nDraga oli lähettänyt hänet luotaan tyhjillä lupauksilla. Hän oli aivan\nyksinkertaisesti vakuuttanut hänelle, että poliisi tekisi kaikki\nvoitavansa löytääksensä Genian.\n\nMutta kreivitär von Sandorf ei suuresti luottanut Serbian poliisiin.\n\nHänhän oli jo tehnyt Belgradin poliisipäällikön tuttavuutta, kurjan ja\njulkean Lazar Petrovitschin, joka oli vaan tehnyt pilkkaa onnettomasta\nnaisesta.\n\nEikä siinä kylliksi. Tuo kurja oli ollut vielä niin raaka, että oli\nsolvannut hänen tyttärensä kunniaa.\n\n- Oi Jumalani, kuinka kurjia ihmiset sentään ovat, huokasi kreivitär\nvon Sandorf ja vaipui tuolille istumaan. — Minä olen nyt oppinut\nnäkemään, etten ennen, silloin kun mieheni vielä eli, ollenkaan\ntuntenut maailmaa sellaisena kuin se on.\n\nKuumat kyyneleet vierivät onnettoman rouvan silmistä hänen\najatellessaan kuollutta puolisoaan ja hän heittäytyi nyyhkyttäen sohvan\nnurkkaan.\n\nKuinka kauvan kreivitär siinä makasi synkissä mietteissään, ei hän\nitsekään tiennyt, mutta heräsi tästä syvän alakuloisuuden tilasta\nsiihen, että ovelle kevyesti naputettiin.\n\nSe oli eräs Hôtel de Parisin palvelija, joka syvästi kumartaen astui\novesta.\n\n- Anteeksi, kreivitär, jos häiritsen, sanoi palvelija — mutta ulkona on\neräs henkilö, joka haluaa puhutella kreivitärtä, ja — minä en tiedä,\npäästänkö hänet sisälle. —\n\n- Kuka se on? kysyi kreivitär lempeällä äänellä. Ehkä on se joku\nonneton, joka tahtoo pyytää minulta almua?\n\n- Ei suinkaan, kreivitär! vastasi palvelija. — Minä tunnen miehen, se\non juutalainen nimeltä Mandelblüt, jolla on viidennen luokan ravintola\nBelgradissa. Hänestä ei puhuta juuri hyvää tässä kaupungissa.\n\n- Ja hän tahtoo puhua kanssani? sanoi kreivitär suuresti ihmeissään. —\nEtteköhän ole sittenkin erehtynyt, sillä minä en voi ajatellakaan, mitä\nhän tahtoo.\n\n- Erehdys on tässä mahdoton, kreivitär. Muuten juutalainen pyysi kovin,\nettä minä hänet ilmoittaisin.\n\nKreivitär mietti hetkisen, mitä hän tekisi. Sitte sanoi hän\npalvelijalle:\n\n- Tiedättehän, että minä olen tullut Belgradiin etsimään kadonnutta\nlapsiparkaani.\n\nSiksi täytyy minun puhua jokaisen kanssa, joka tulee tielleni. Ehkä\ntämä mies voi antaa minulle viittauksen, mistä voin hakea lastani.\n\nAntakaa siis miehen tulla sisään!\n\nEi suinkaan hän lienee mikään vaarallinen mies, minä tarkoitan — ei\nsuinkaan häntä ole syytetty koskaan väkivallan teosta?\n\n— Mandelblütiä? — Ei, ei mistään semmoisesta. Minun mielestäni hän on\nhyvin pelkuri! Muuten olen minä aina lähellä tuolla korridoorissa.\n\nNäin sanoen poistui palvelija syvään kumartaen.\n\nHeti kuului koputus ovelle.\n\nKreivittären kehoituksesta avautui ovi hiukkasen ja sisään pujahti\njuutalainen Mandelblüt, pistäen ensin päänsä ja sitte koko ruumiinsa\nsisälle.\n\nHänellä oli paras silkkikauhtanansa yllään ja olipa hänellä tänään\nlakkikin kädessä, vaikka hänellä vielä oli pieni musta, samettinen\npatalakki päässä.\n\n— Pyydän tuhat kertaa anteeksi, rouva kreivitär, sanoi hän, yhtä mittaa\nkumartaen, — mutta en koskaan olisi ottanut tätä vapaisuutta, jollei\nminua mitä tärkein asia olisi ajanut tänne.\n\n— Eikös nimenne ole Mandelblüt? kysyi kreivitär, istuutuen sohvaan.\n\n— Aivan niin, rouva kreivitär. Mandelblüt on nimeni, isäni nimi oli\nmyöskin Mandelblüt, perheemme on suuri, täytyy minun sanoa ja minulla\non veli Wienissä. —\n\n— Suokaa anteeksi, olkaa hyvä ja sanokaa asianne, keskeytti kreivitär.\n— Mitä liikettä harjotatte Belgradissa?\n\n— Herra Jumala, rouva kreivitär, vastasi Mandelblüt, — mitäkö liikettä\nharjoitan?\n\nKaikellaista, mutta aivan erityisesti on minulla \"Zum Bojaren\"\nravintola tulolähteenäni.\n\n— \"Zum Bojaren\" ravintola! huudahti äkkiä kreivitär muuttuneella\näänellä. — Siellä ravintolassahan asui — vastatkaa suoraan, Mandelblüt,\neikö teidän ravintolassanne asunut yönä ennen kuningas Aleksanterin\nvihkiäisiä Draga Maschinin kanssa nuori tyttö nimeltä Genia von Sandorf?\n\n— Aivan oikein, rouva kreivitär! Teidän tyttärenne asettui ravintolaan\nasumaan, ja voinpa vannoa, ettei hänelle minun ravintolassani\ntapahtunut mitään pahaa.\n\nVihkijäispäivän aamuna lähti hän talostani viattomana ja vammattomana.\n\nMutta senjälkeen ei teidän tyttärenne enää saapunut takaisin\nravintolaan, ja siitä lähtien —\n\n— On Genia kadonnut! keskeytti kreivitär von Sandorf, voimatta hallita\nmielenliikutustaan, vaan nyyhkytti kovaäänisesti.\n\n— Älkää itkekö, rouva! sanoi Mandelblüt, kuullessaan kreivittären\nhillittömästi nyyhkyttävän. — Kaikki voi vielä kääntyä hyväksi. Tehän\nolette tulleet tänne Belgradiin etsimään tytärtänne.\n\nHyvä rouva, te olette hänet löytävä! Minä, Mandelblüt, sanon sen\nteille, ja kun Mandelblüt on sanonut sanan, on se yhtä hyvä kuin jos\njoku toinen jo olisi saman asian suorittanut.\n\n— Niin, rouva kreivitär, on olemassa salaisuuksia, joita ei edes\nrahalla voi suorittaa.\n\n— Minä tiedän! huudahti kreivitär. — Jos vaan siitä on kysymys, oi,\nkyllä kohta olemme yksimielisiä.\n\nPuhukaamme nyt suoraan, herra Mandelblüt! — tulkaa lähemmäksi, niin\nettei ulkona kuulla, mitä me puhumme.\n\n— Samaa mieltä olen minäkin, sanoi juutalainen. — Minä kuulen\npalvelijan yhtä päätä kulkevan käytävässä edes takaisin. Miksi pitäisi\nhänen tietää, mistä me puhumme?\n\nKreivitär vetäytyi ikkunakomeron luoksi ja Mandelblüt seurasi häntä\nsinne.\n\n— Sanokaas minulle nyt, mitä teillä on kerrottavaa ja kuinka paljon te\nvaaditte?\n\n— Viisituhatta frangia minä vaadin, rouva kreivitär, vastasi Mandelblüt\npäättävästi. — Mutta, kun olette minulle maksanut sen summan, niin\nsilloin saattekin tyttärenne syliinne, niin totta kuin minä olen\nrehellinen mies.\n\nKreivitär rupesi kiivaasti vapisemaan eikä kyennyt tuskin sanaakaan\nsanomaan. Hän meni kirjoituspöydän ääreen, missä hän säilytti kaikki\npuhtaat rahat ja muut arvoesineet, jotka oli ottanut mukaansa\nBelgradiin. Hän avasi erään laatikon ja otti sieltä lompakon.\n\n— Viisituhatta frangia te vaaditte, huudahti hän. — Olkoon niin, ne\nheti saatte, mutta sitte teidän täytyykin olla minulle avullinen\ntuomaan tyttäreni syliini.\n\n— Rouva kreivitär, huudahti juutalainen, katse yhtä mittaa rahoihin\nkiintyneenä, — valmistautukaa kauheata asiata kuulemaan! Minä en sille\nmitään voi, mutta minun täytyy se sanoa — teidän tyttärenne oleskelee\nnykyään kuritus — Jumala varjelkoon minua — se on minulle liian\nvaikeata sanoa, mutta minun täytyy — hän on nyt —\n\n— Mies, älä anna minun kauvempaa maata kidutuspenkillä? huudahti\nkreivitär vapisevalla äänellä.\n\n— Missä on Genia, missä saattaa hän olla? Armollinen Jumala, minä\ntuskin enää kykenen kestämään kaikkia koetuksia ja mielenliikutuksia,\njoita minulle olet pannut!\n\nNiin sanokaa sitte, että kerrankin tulee tuskista loppu!\n\n— Ne loppuvat, rouva kreivitär, luottakaa siihen, sillä tänä iltana\nsaatte taas tyttärenne Genian luoksenne. Tällä hetkellä on hän tosin\nkuritushuoneella. Kun Mandelblüt oli lausunut nämä sanat, katseli hän\nkreivitärtä aroilla silmillä.\n\nMutta se vaikutus, minkä Mandelblüt oli odottanut, nimittäin kauhea\ntuska ja häpeän purkaus, jäi tulematta siitä yksinkertaisesta syystä,\nettä kreivitär ei käsittänyt, mitä \"kuritushuoneella\" tarkoitettiin,\nainakaan kun samalla oli Geniasta kysymys.\n\n— Kuritushuoneessa! huudahti hän kepeästi vapisevalla äänellä.\n\n— Ahaa, minä huomaan, ett'ette oikein tunne Belgradia! huudahti\njuutalainen — Ojennuslaitos, kreivitär, on jotain hirmuista, sitä\nkutsutaan myöskin Harmaaksi linnaksi ja siihen taloon teljetään kaikki\nhuonot ja langenneet naiset Serbiassa.\n\nNyt kalpeni vanha, harmaahapsinen nainen, hän huudahti ja vaipui\ntuolille.\n\n- Langenneiden naisten joukossa, lausui hän vapisevalla äänellä —\nminun Geniani! — Oi Jumala, minun puhdas tyttöni, joka vielä muutamia\nviikkoja sitte oli kaikkien ylpeys ja ilo. Hänkö ojennuslaitokseen!\n\nKreivitär riensi hänen luoksensa, sillä se teki hänelle melkein hyvää\nlöytää edes tässä miehessä henkilö, joka tunsi Genian ja saattoi\ntodistaa, ettei hänen tyttäressään ollut mitään pahaa.\n\n- Tehän olette tuntenut Genian, sanoi hän kyynelissään — hän on asunut\nteidän talossanne, sanokaa itse, oletteko koskaan nähnyt puhtaampaa ja\nviattomampaa tyttöä?\n\nMiksi te vaikenette? Miksi ette puhu? Laupias Jumala, miksi katsotte\nniin jäykästi minuun?\n\n— Neiti Genialla oli todellakin eräänä yönä nuori mies luonansa. —\nYmmärtäähän tuon hyvin, nuori tyttö tahtoo mennä naimisiin, ja hän\nehkä ajatteli, että herra Stefan Naumovitsch oli otettava. Tämä on\ntodellakin pulska mies, se on kateudenkin tunnustettava. Ja niinpä\nneiti Genia avasi hänelle ovensa, koskapahan he asuivat seinä seinän\nvieressä ravintolassa. —\n\nKauhun huuto pääsi kreivittären huulilta ja hänen kasvonsa tulivat\nkuolonkalpeiksi.\n\n— Ihminen, onneton ihminen! koristi hän kurkustansa. — Mitä te sanotte!\n\n— Te valehtelette, Mandelblüt! Se ei ole totta! Tyttäreni ei mitenkään\nollut sinä yönä miehen seurassa!\n\n— Kreivitär, jollette minua usko, niin kysykää häneltä itseltään! Mies\non täällä vielä, hänen nimensä on Stefan Naumovitsch ja on kuninkaan\najutantti.\n\nMinä ja vartijapäällikkö tulimme huoneeseen, ja silloin istui\nNaumovitsch neiti Genian vieressä vuoteella. Ja neiti Genia selitti\nitse Naumovitschia rakastavansa.\n\nKreivitär istui hiljaa häpeästä ja mielenliikutuksesta masentuneena.\n\n— Muutoin! Mikä ihme se on, jos kaksi nuorta ihmistä rakastaa\ntoisiansa. Mutta pääasia. Teidän lapsenne on kuritushuoneessa. Hänet on\nsieltä pelastettava. Ja sentähden olen minä tullut tänne ilmoittamaan,\nmitenkä hänet voisitte saada sieltä ulos.\n\n— Puhukaa, hyvä herra! sammalti kreivitär, levottomuudesta pidättäen\nhenkeänsä.\n\n— Minä olen tänään, jatkoi Mandelblüt — kuullut telefoonikeskustelun,\njossa muuan henkilö, jota en lähemmin uskalla mainita, oli\npoliisipäällikön kanssa.\n\nPoliisipäällikkö Lazarin asemasta seisoin minä telefoonin ääressä.\nKysymyksessä oleva henkilö alkoi silloin puhua Geniasta ja antoi\npoliisipäällikölle kauhean käskyn, nim. heittää tyttärenne torniin,\nmissä hän ei enää saisi nähdä päivän valoa.\n\nEi kukaan ihminen asu sillä saarella, missä torni on, tahi oikeammin\nsanoen, ei kukaan sanota siellä asuvan.\n\nJa niin antoi sama henkilö käskyn — että minä, s.o. poliisipäällikkö\nLazar, jonka kanssa hän luuli puhuvansa, menisin tänä iltana ottamaan\nGenia von Sandorfin kuritushuoneesta.\n\nSiihen vaan tarvitaan, että henkilö, joka ilmoittautuu johtajattarelle,\nkuiskaa hänelle salaisen tunnussanan, niin neiti kohta jätetään\nhakijalle.\n\nTunnussana on: \"Päätön mies.\"\n\nTäten oli Mandelblüt päättänyt puheensa ja suuntasi nyt silmänsä\nhillittömällä himolla viiteen tuhanteen frangiin, jotka vielä olivat\npöydällä.\n\nKreivitär meni tyvenesti kirjoituspöydän ääreen, otti pari seteleistä\nja ojensi ne Mandelblütille sanoen:\n\n— Tästä saatte ilmoituksestanne.\n\nMutta kuka on tuova Genian kuritushuoneesta, kun ottaa lausuakseen\njohtajattarelle tunnussanan?\n\n— Kuka, huudahti Mandelblüt? — aina se, joka kysyy. Ajattelen, että te\nrouva kreivitär itse menette, ettehän tarvitse sanoa, että olette tytön\näiti, jos se teistä tuntuu pahalta. Te sanotte aivan yksinkertaisesti:\nPäätön mies, niin kaikki käy, niin kuin teille olen sanonut. Minä\ntahdon itse olla päätön mies, ellei kaikki nimenomaan tapahdu tällä\ntavalla. Tänä iltana on tyttärenne vapaa ja te matkustatte hänen\nkanssansa Wieniin ja koko juttu on unhotettu.\n\nMuutoin, eihän sitä kukaan tiedä, että neiti on ollut seikkailuilla\n\n- Menkää nyt tiehenne! kuiskasi kreivitär von Sandorf,\nmielenliikutuksesta läpiväsyneenä. — Poistukaa ja jättäkää minulle\nkaikki muu tehtävä.\n\nJos minun onnistuu pelastaa tyttäreni, niin voitte te täältä minun\nluotani noutaa jälellä olevat kolme tuhatta frangia. Te kaiketi\nluotatte minuun?\n\n— Ettäkö luotan kreivittäreen! — Sepä vasta kysymys. Nuo kolmetuhatta\nfrangia ovat yhtä hyvässä säilyssä täällä kuin minun luonani.\n\nJa täten ei minulla enää ole muuta tehtävää, kuin toivoa teille\nrehellisesti kaikkea hyvää. Jos vastedes tarvitsette Mandelblütia, niin\nmuistakaa, että hänet tavataan \"Zum Bojaren\" ravintolassa!\n\nKreivitär ainoastaan teki käden liikkeen sanoakseen jäähyväiset, ja\nMandelblüt vetäytyi takaisin ovelle.\n\nMutta ennenkuin hän sinne asti oli saapunut, kuuli hän nimensä vielä\nkerran huudettavan.\n\n— Herra Mandelblüt, vielä yksi kysymys, sanoi kreivitär. — Mikä olikaan\nsen miehen nimi, jonka kanssa tyttäreni — oi Jumalani, en uskalla sitä\nsanoa! — havaittiin olleen tuona yönä?\n\n— Stefan Naumovitsch on hänen nimensä, rouva kreivitär. — Hän on nuori,\nkomea upseeri, luullakseni myöskin hyvästä perheestä. Tätä nykyä on hän\nhänen majesteettinsa kuninkaan ajutanttina.\n\n— Hyvä on, herra Mandelblüt, sitä minä vaan halusin tietää.\n\nYhtä monta kertaa kumartaen kuin sisään tullessa, poistui Mandelblüt ja\nvihdoinkin oli kreivitär yksin.\n\nMandelblüt lähtikin sopivaan aikaan, sillä kreivitär ei enää kyennyt\nhallitsemaan itseänsä. Hän puhkesi itkemään, nojautuen sohvan kulmaan.\nHän itki sitä, että oma lapsensa oli joutunut viettelijän uhriksi.\n\nSillä vanha kreivitär ei hetkeäkään epäillyt, että Stefan Naumovitsch\npani liikkeelle kaikki keinonsa, joilla kokenut mies saattaa viattoman\ntytön pään panna pyörälle.\n\nKuinka muutoin olisi ollut mahdollista, että Genia yöllä olisi avannut\nhänelle ovensa.\n\n— Minä en voi sitä uskoa, en voi sitä käsittää! huudahti kovasti\nkoeteltu kreivitär, yhä käsiänsä väännellen. — Mutta kumminkin —\ntuota ei juutalainen ole voinut itsestään keksiä; hän oli niin varma\nasiastansa. —\n\nNäin sanottuaan nousi kreivitär sohvalta, pyyhki kyyneleensä ja sanoi:\n\n— Hänet on vapautettava, tuo onneton eksynyt, vapautettava hirveästä\ntalosta, missä hän voi ainoastaan syvemmälle vaipua.\n\nMutta en minä tahdo viedä häntä pois; se mies, joka on hänet\nonnettomuuteen syössyt, pelastakoon hänet myöskin. Sillä jos hän on\nvähemmässäkään määrässä rehellinen, niin on hän toki noudattava, minun\nkehoitustani, vievä Genian kuritushuoneesta ja ottava hänet vaimoksensa.\n\nJollei hän tahdo, silloin — silloin on Genialle parempi, että menehtyy\ntuossa hirveässä talossa.\n\nLoukkautuneen äidin koko ylpeys näyttäytyi noissa sanoissa. Puhdas,\ntahraamaton nimi oli ollut aina hänen suvussansa suurin pyhyys, ja tuon\nnimen näki hän nyt tahratuksi, häväistyksi.\n\nMuutamia minuuttia myöhemmin istui vanha kreivitär kirjoituspöytänsä\nääressä ja antoi vapisevalla kädellään kynän liukua paperilla. Hän\nkirjoitti Stefan Naumovitschille.\n\n\"Hyvä herra! Yönä ennen kuningasparin vihkiäisiä, asuitte te yhdessä\ntytön kanssa, joka siihen saakka oli ollut siveellinen ja kunniallinen.\nTuo tyttö nääntyy nyt hirveässä vankeudessa, hänet on viety\nkuritushuoneeseen. Voiko teidän omatuntonne jättää teidät rauhaan, hyvä\nherra? Eikö teidän ole itsellenne sanottava, että te olette hänet noin\nkauvaksi saattaneet. No hyvä, taivas tarjoo nyt teille tilaisuuden\ntehdä kaikki taas hyväksi.\n\n\"Ne, jotka ovat tytön lähettäneet kuritushuoneeseen, ovat antaneet\nlaitoksen johtajattarelle käskyn tänä iltana jättää tyttö sille\nhenkilölle, joka lausuu tunnussanan: 'Päätön mies.'\n\n\"Hyvä herra! Genia von Sandorfilla ei ole enää maailmassa ketään\nihmistä, joka hänestä välittää, hän on nyt yksin ja hyljätty.\nEpäilemättä te tänä iltana tuon salaperäisen tunnussanan avulla\nvapautatte tyttö kauheasta ympäristöstänsä? Ja kun te olette\nvapauttaneet Genian, voitteko olla silloin niin julma ja sydämetön,\nettä hylkäätte uhrinne ja jätätte hänet avuttomana kadulle?\n\n\"Tehän olette ihminen, joka varmaankaan ette tahdo, että ikuinen tuomari\nteidät kerran työntää luotansa. Tekin epäilemättä toivotte pitkää,\nonnellista elämää. —\n\n\"Onneton äidin kirous lepää teidän ylitsenne, jos laiminlyötte tämän\nainoan tilaisuuden Genian vapauttamiseen. Samalla sanokaa Genia\nvon Sandorfille, ettei hän koskaan saa astua äitinsä eteen muutoin\nkuin teidän laillisesti vihittynä vaimonanne. Siihen saakka hylkää\näidinsydän arvottoman ja on koettava unhoittaa hänet.\"\n\nNäiden rivien alle, jotka vanha rouva kirjoitti tuhansin kyynelin,\nsamalla kun hän tuon tuostakin jätti kynän kädestänsä, kun epätoivon\ntuska valtasi hänet, piirsi hän vihdoin vakavalla kädellä: Kreivitär\nvon Sandorf.\n\nVielä kerran tarkkaavasti luettuansa kirjeen, pisti hän sen kuoreen\nja varusti osoitteella: Stefan Naumovitsch, H. M. Serbian kuninkaan\najutantti.\n\n— Nyt vaan on kysymys siitä, sanoi kreivitär itsekseen, — miten kirje\nsaataisiin varmasti ja salaisuudessa Naumovitschin käsiin.\n\nMinä kyllä uskallan jättää kirjeen jollekin viejälle, en kumminkaan\nSerbian postilaitokselle, sillä sanotaan, että siinä on salainen\nosasto, missä hovin virkamiehille ja valtiollisille henkilöille menevät\nkirjeet salaisuudessa avataan ja luetaan.\n\nOi Jumalani, miten nyt menettelisin? Aika kiirehtää, jo on puolipäivä\nenkä minä uskalla odottaa siksi kuin aurinko on laskenut, sillä silloin\non tyttäreni hukassa.\n\nNo niin, minun täytyy keksiä joku kepponen: Pukeudun valepukuun, haen\nStefan Naumovitschin käsiini ja annan hänelle tämän kirjeen.\n\nSitte valitsi kreivitär kaikkein huonoimmat vaatteet, mitä hänellä\noli mukanansa, repi ne tahallansa tahrasi niitä hiukan, laittoi\nharmaan tukkansa epäjärjestykseen, niin että suortuva lankesi hänen\nkasvoillensa, leikkasi kenkänsä rikki ja koetti muutoinkin näyttää niin\nköyhältä ja kurjalta kuin mahdollista.\n\nSitte otti hän pienen punotun korin käsivarrelleen, kätki sinne kirjeen\nja hiipi ulos Hôtel de Parisista niin huomaamatta kuin mahdollista ja\nlähti konaakiin päin.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.\n\nKerjäläisnainen.\n\n\nStefan Naumovitsch kulki pitkin kuninkaallisen puiston varjoisia\nkäytäviä juuri silloin kuin aurinko edellämainittuna päivänä oli\nnoussut korkeimmilleen ja sen säteet kultasivat puiden latvoja ja pian\nhän oli tullut semmoiselle paikalle, johon hän ei koskaan astunut ilman\nkauheata väristystä, jota ainoastaan ne ihmiset kokevat, jotka joskus\novat olleet niin lähellä kuolemata, että ovat huomanneet sen jäistä\ntuulahdusta.\n\nOi, tuossa oli paikka, missä keskellä viheriäisyyttä maa oli tullut\npaljastetuksi ja ikäänkuin uudestaan luoduksi.\n\nKuninkaan ajutantti katseli paikkaa omituisella katseella ja syvällä\nmielenliikutuksella.\n\nTäällä oli lyhyt aika sitten se hauta kaivettu, joka oli ollut hänelle\nmäärätty, täällä oli hän seisonut musta side silmillä ja kaksitoista\nladattua kivääriä oli tähdätty hänen rintaansa vastaan, täällä oli hän\njoka hetki kuolemaa odottanut.\n\nSilloin oli kuningas äkkiä esiintynyt, nimittänyt hänet ajutantiksensa\nja tarjonnut hänelle ystävyyttänsä. Mikä muutos hänen kohtalossansa!\n\nStefan vapisi, ajatellessaan, kuinka helposti olisi voinut sattua,\nettä kuningas olisi puoli minuuttia myöhästynyt. Silloin olisi ollut\nkuninkaalle myöhäistä osottaa kiitollisuuttansa Stefanille siitä, että\ntämä kerran oli pelastanut hänen henkensä.\n\nMuuten ei Stefan katunut ollenkaan, että oli tarttunut Aleksanterin\nojennettuun käteen.\n\nSillä kuningas oli tähän asti pitänyt sanansa, kohteli häntä\nystävänänsä ja uskoi hänelle melkein kaikki sekä valtiolliset että\nyksityiset asiansa.\n\nTällä tavoin oli Stefan aina selvillä Dragan toimista ja paljon pahaa,\njota tuo kaunis, pirullinen kuningatar oli aikonut panna toimeen, oli\nhän salaisuudessa muuttanut hyväksi.\n\nAleksanteri oli heikko luonne, joka aina otti vaikutuksia siltä, jota\nhän kuunteli.\n\nMutta Stefan Naumovitsch ei näyttänyt tulleen tälle paikalle\nantautuakseen tarkastelemaan ihmiskohtalojen vaiheita, päinvastoin\nnäytti hänen tulollaan tänne puutarhaan olevan varma syy, sillä\nhän katseli tähystellen ympärilleen ja — kas, saman puun takaa,\njonka vieressä Draga silloin seisoi ja levottomin silmin seurasi\nvalmistustoimia, astui nyt mies.\n\nTämä oli puettu käsityöläiseksi.\n\nEdessään oli vihreä nahkaesiliina, harmaa puku, pitkävartiset saappaat.\nHarmaa tukka ja parta olivat lyhyiksi leikatut.\n\n- Ystäväni Maschin, huudahti Stefan ja riensi entistä everstiään\nvastaan — tulethan vihdoinkin!\n\n- Minä löysin kirjeesi puun kolosta, joka on postikonttorinamme ja\ntulin täsmälleen.\n\n- Mutta sinä annoit minun kauan odottaa itseäsi.\n\n- Niin, kun minun täytyy olla varovainen, vastasi Maschin\nsydämellisesti puristaen Stefanin kättä. — Minähän olen vielä\nmaanpakolainen, tai oikeastaan kuollut mies, sillä tuolla konakissa\nluullaan, että pyöveli on tehnyt hyvän työn ja että minä jo aikoja olen\nmaannut Tonavan pohjassa.\n\nSentähden en uskalla esiintyä, näetkös, poikani — en uskalla näyttäytyä\nkellenkään.\n\n- Ja missä sinä oikeastaan piileskelet? kysyi Stefan, kun hän yhdessä\nystävänsä kanssa painui syvemmälle puiden väliin. — Et edes minullekaan\nole tähän asti antanut osoitettasi.\n\n- En, sitä en ole tehnyt, kun en oikeastaan tahtonut, että kukaan sitä\ntietäisi. Mutta sinä olet poikkeus.\n\nNiin tiedä siis, että eräs kunnon ihminen, johon minä voin aivan\nkokonaan luottaa, on ottanut minut taloonsa. Tunnetko vanhan\nkuninkaallisen hevosenkengittäjän, mestari Zornin?\n\n- Ahaa, saksalaisen, joka oli palveluksessa jo kuningas Milanin aikana!\nhuudahti Stefan. — Tietysti minä hänet tunnen.\n\nJokainen Belgradin lapsi tuntee hänet. Eihän löydy muita asiantuntevia\nhänen alallaan kuin hän. Siksi onkin hän välttämätön hovissa, koko\nkuninkaallinen talli on hänen katsantonsa alla.\n\n- No niin, minä olen mestari Zornin ensimäinen mies, vastasi Maschin —\nse tahtoo sanoa, sillä arvonimellä asun minä, hänen talossaan.\n\nKerrassaan rehellistä väkeä, nuo Zornit, sekä ukko että hänen\ntyttärensä Klärchen, joka äidin kuoltua on hoitanut taloa!\n\nSinä tiedät, että he asuvat Natalienstrassella. Tuo vanhanaikuinen\ntalo on hänen omansa. Siinä on tarpeeksi tilaa meille; minulla on\nhyvin kaunis huone asuttavanani ja saan nauttia mitä jalointa ja\nhienotunteisinta vierasvaraisuutta.\n\n- Tuntuu kuin kivi putoaisi sydämeltäni, vastasi Stefan — kun nyt\ntiedän, että sinä olet hyvässä turvassa.\n\nMutta menkäämme asiaan.\n\nHovista ei minulla juuri ole paljon uutta sanottavaa, korkeintaan se,\nettä eräs kuningattaren sisar on tullut sinne; minä luulen, että hän on\nhänen nuorin sisarensa ja nimensä on Helena.\n\n- Minä tunnen hänet, vastasi Maschin — hän on aina ollut hyvä lapsi ja\nlienee vielä tälläkin hetkellä siivo tyttö.\n\nMutta mitä tuosta onnettomasta lapsesta tulee, kun hän vielä jonkun\naikaa on elänyt Belgradin hovissa? Sisarensa Dragan johdon alla täytyy\nhänen pian langeta.\n\n- Se olisi hirmuista! huudahti Stefan. — Ehkä sitä voi estää, minä aion\nkaikessa tapauksessa pitää Helenaa silmällä.\n\n- Mutta elä vaan katso liian syvälle hänen silmiinsä! huudahti Maschin,\nrypistäen vähän epäillen tuuheita kulmakarvojaan. — Muuten tulee\nsinusta lopulta vielä Dragan lanko ja minä voin omasta kokemuksestani\nsanoa, ettet sinä saa niittää kunniaa ja iloa.\n\nTämän jälkeen johti Maschin heti keskustelun toiseen aineeseen.\n\n- Tiedätkö, tuo Nicodem Lunjevica, joka viettää Belgradissa niin\nhäpeällistä elämää jalkavaimonsa, ranskalaisen Ninetten kanssa, oli\näsken Zornin talossa kengityttämässä hevostaan, ja minä toimitin työn,\nsillä minä autan sellaisessa toimessa, etten herättäisi epäilyksiä.\n\nKun minä raskaalla vasarallani aioin lyödä eläimen kaviota — Lunjevica\nseisoi vaan kolmen askeleen päässä minusta — niin totisesti olin\nkiusauksessa antaa vasaran suhista hänen päänsä päälle ja lyödä sen\nhänen tyhjään kalloonsa.\n\n- Elä Jumalan tähden tee mitään ajattelemattomasti, Maschin, eläkä\ntarpeettomasti vuodata verta!\n\nMitä tuon heittiön kuolema Serbiaa auttaisi! Hän ei tule ollenkaan\nkysymykseen.\n\n- Tiedätkö sen niin varmaan? kysyi Maschin. — Minä erehdyn suuresti,\njollei Draga kohota veljeään korkeammille kunniapaikoille.\n\nKokeneiden miesten, joilla on kykyä, täytyy väistyä syrjään,\njättääkseen paikkansa tuolle Nicodem hylkiölle.\n\n- Se on hyvin surullista, mutta sille emme tällä hetkellä voi mitään,\nvastasi Stefan. — Nyt on tehtävä havaintoja ja tyvenesti odotettava.\nJos kuningatar kerran asian ajaa liian kauvaksi, niin silloin mekin\nymmärrämme toimia.\n\n— Minä pelkään, että silloin on oleva liian myöhäistä, mutisi\nMaschin. — Etkö koskaan ole tullut ajatelleeksi, että Dragalla on\naivan erityinen keino kerta kaikkiaan tehdä itsensä kuninkaalle\nvälttämättömäksi, eikä ainoastaan kuninkaalle, vaan myöskin koko maalle?\n\n— Mitä sinä tarkoitat? kysyi Stefan. — Minä en sinua ymmärrä, ystäväni.\n\nMinkä keinon hän sitte omistaa, kerta kaikkiaan välttääkseen kotonansa\nratkaisevaa tapausta?\n\nSillä jos Aleksanterin huumaus kerran on ohi, kukapa tietää, eikö\nsilloin voi joku toinen tulla, joka nostaa Dragan satulasta, ja silloin\nei kuningas ajattelisi kauvan, vaan tahtoisi mitä pikemmin hänestä\nerota.\n\nJoka noin äkkipäätä menee naimiseen, se sen myöskin pian purkaa.\n\n— Hyvä, varsin hyvä, lausumasi ajatus ei ollenkaan ole hullumpaa,\npuhkesi Maschin sanomaan. — Ja muutoin — eihän Aleksanteri vielä toden\nteolla koskaan ole rakastanut. Niin, kukapa tietää, eikö hän voisi\ntuntea todellista rakkautta, jos hänen eteensä vietäisiin kaunis, siveä\nja jalo tyttö, joka syntyperäänsäkin nähden olisi hänen arvoinen?\n\nMutta näetkös, poikani, Maschin pisti tätä sanoessansa käsivartensa\nStefanin käsivarren alle ja käveli hänen kanssansa alas käytävää\npitkin, — samalla kuin Draga lahjoittaa kuninkaalle lapsen, varsinkin\njos se on poika, prinssi, on kuningatarta mahdoton kukistaa. Voi\nsilloin sinua, Serbia parka, silloin olet ikipäiviksi kadotettu!\n\nStefan kalpeni. Tätä mahdollisuutta ei hän vielä edes ollut ajatellut.\n\nMutta hänen täytyi antaa Maschinille oikeutta. Samassa hetkessä kuin\nDraga tulisi äidiksi, lahjoittaisi maalle kruununprinssin, kuninkaalle\nperillisen ja Obrenovitschin perheelle uuden vesan, ei mikään voima\nmaailmassa kykenisi irroittamaan Aleksanteria Dragasta, silloin\nkuningattaren päässä kruunu istuisi entistä lujemmin.\n\n— Minä tosin en luule, jatkoi Maschin, että Draga kykenee lapsen\nsynnyttämään, sillä avioliittonsa veljeni kanssa oli lapseton.\n\nSe olisi todellakin kovin isku, mikä meitä voisi kohdata, jos hän\njonakin päivänä tulisi äidiksi.\n\n— Mutta mitäs tuolla eukolla on täällä tekemistä, joka äkkiä pujahti\nesiin pensaikosta?\n\n— Näyttää olevan kerjäläisnainen, vastasi Stefan Naumovitsch,\nkääntyessään vanhaan naiseen päin, joka seisoi nöyrässä asemassa ja\nilmeisesti tahtoi molemmilta miehiltä pyytää almua.\n\nStefan veti kukkaronsa esille ja otti sieltä hopearahan.\n\n— Odota, Stefan Naumovitsch, huusi Maschin hänelle, kun kuninkaan\najutantti tahtoi kiiruhtaa antaakseen kerjäläiselle rahan, — anna\nminunkin puolestani jotakin!\n\n— Stefan Naumovitsch, mutisi kerjäläinen, vavisten koko ruumiissansa. —\nHän se siis on, jota minä etsin.\n\n— Armollinen herra, antakaa minulle joku penni! kuiskasi hän, kun\nStefan oli tullut lähemmäksi. — Antakaa vanhalle eukolle joku penni!\n\n— Kas tässä, ota tämä!\n\n— Ja te, Stefan Naumovitsch, ottakaa tämä, sanoi samalla\nkerjäläisnainen ja painoi hänen käteensä kirjeen, jonka hän sitä ennen\noli kopastansa ottanut. — Lukekaa tämä ja toimikaa niinkuin omatuntonne\nkäskee!\n\nEnnenkuin Stefan vielä oli ehtinyt toipua siitä vaikutuksesta, jonka\nnuo salaperäiset sanat tekivät häneen, oli vanha nainen kerinnyt\npujahtaa pensaikkoon, ja Stefan kuuli vaan hiljaista ryskettä naisen\nkadotessa.\n\nKun Maschin saapui ystävänsä luokse, havaitsi hän Stefanin seisovan\nkalpeana ja kovassa mielenliikutuksessa.\n\n— Mitä tämä on? kysyi Maschin. — Näyttää aivan siltä kuin olisit\nkummituksen nähnyt, ja sinulla on kirje kädessä?\n\nMistä sen niin pian olet saanut?\n\n— Tuo eukko sen minulle antoi, kun jätin hänelle rahat.\n\n— Kerjäläisnainen? — huudahti Maschin. — Siinä tapauksessa ei hän\nsellainen ollutkaan.\n\nAvaa heti kirje, niin katsotaan mitä se sisältää! Ole varuillasi,\nStefan, sillä minä epäilen, että kaiken takana, joka sinulle tapahtuu,\non joku Dragan virittämä ansa.\n\n— Ei, ei, sinä erehdyt, ystäväni, vastasi Stefan äkkiä. — Dragan ja\nminun välini on selvä, meillä ei ole enää mitään keskenämme tekemistä.\nMinä en luule, että hän enää milloinkaan asettuu tielleni. Mutta sinä\nolet oikeassa, tuollaiset salaperäiset kirjeet ovat heti luettavat ja\nsitte kappaleiksi revittävät, ettei kukaan niitä löytäisi.\n\nEi, mutta katsohan, kuinka hienoa käsiala on aivan kuin joku ylhäinen\nnainen olisi kirjoittanut nimen Stefan Naumovitsch, ajutantti H.M.\nSerbian kuinkaan hovissa.\n\nHän repi varovasti kuoren auki ja otti siitä pienen, sievän paperiarkin.\n\nSaadakseen suojaa auringolta menivät ystävykset vanhan puun varjoon\nja molemmat lukivat yht'aikaa sitä kirjettä, jonka Stefan niin\nsalaperäisellä tavalla oli saanut käteensä.\n\nStefan Naumovitsch horjui.\n\nEi koskaan vielä ollut eversti Maschin nähnyt ystäväänsä niin\nhämmentyneenä, niin murtuneena kuin tällä hetkellä.\n\nSanaakaan sanomatta vei Maschin hänet istumaan eräälle penkille.\n\nSitte istuutui hän hänen viereensä ja tarttui hänen käteensä.\n\n- Ystäväni, sanoi Maschin — minä en voi mitenkään ymmärtää, kuinka tämä\nilmoitus niin masentaa sinut.\n\nAsia on sitäpaitse hyvin salaperäinen. Genia von Sandorf — peijakas —\neikös se ole sama tyttö, joka ilmiantoi meidät? Niin, aivan oikein, nyt\nmuistan ihan hyvin tuon nimen. Kuningatar antoi toitottaa sitä yli koko\nmaan ja kehui, että Genia von Sandorf saisi ruhtinaallisen palkinnon,\njos hän ilmoittaisi itsensä.\n\nMutta hän — oi, hän ei siis olekkaan kuollut? Ja minä kun luulin, että\npetturi oli jo saanut sen rangaistuksen, jonka hän hyvin oli ansainnut!\n\nHän elää siis ja on nykyään kuritushuoneessa. Minä sinun sijassasi\nrepisin aivan yksinkertaisesti kirjeen kappaleiksi ja uskottelisin\nitselleni, etten koskaan ole nähnyt häntä.\n\nMinä tiedän, että sinulla on hellä ja tunteellinen sydän, rakas Stefan,\nmutta tämä tyttö ei ole ansainnut muuta, kuin meidän vihamme ja\nylenkatseemme, mutta ei ollenkaan osanottoamme.\n\n- Ei, tuhat kertaa ei, huudahti Stefan, kiivaasti puistaen ystävänsä\nkättä — sinä erehdyt, Maschin! Niin totta kuin Jumala on taivaassa,\nniin erehdyt, sillä Genia von Sandorfilla ei voi olla syytä siinä\nasiassa.\n\nHän tosin näyttää syylliseltä ja itse kuningatar on ilosta loistavin\nsilmin vakuuttanut minulle, että Genia von Sandorf on meidät\nilmiantanut.\n\nMutta juuri siitä syystä, että kuningatar on sen minulle sanonut, juuri\nsiitä syystä, että Draga näytti minulle kirjeen, jota hän ei antanut\nminun lukea, vaan piti etäällä silmistäni, juuri siitä syystä, Maschin,\nen voi uskoa, että Genia von Sandorf olisi petturi.\n\n- Mutta kuka on sitte meidät ilmiantanut? huudahti Maschin. —\nAinoastaan kaksi henkilöä voi tulla kysymykseen: juutalainen Mandelblüt\nja Genia von Sandorf.\n\n- Kuulehan, Maschin, mitä minulla on sanottavaa! sanoi Stefan ja kiersi\nmelkein hellästi kätensä niin paljon vanhemman ystävän kaulan ympäri.\n— Sinä et ole koskaan nähnyt häntä, sinä et ole katsonut tämän tytön\nsilmiin.\n\nJos olisit sen tehnyt, niin tietäisit, että Genia von Sandorf ei voi\nolla petturi.\n\n- Kas kuinka sinä häntä puolustat! huudahti Maschin. — Kuinka poskesi\npunottavat ja silmäsi loistavat!\n\n- Niin, minä rakastan häntä, huudahti nuori upseeri punastuen, äänessä\nrakastavan sydämen kaiho. - Niin, minä rakastan häntä, Maschin, ja\nsiitä syystä olen myöskin vakuutettu, että hän on viaton. Mutta minulla\non syytäkin häntä rakastaa, sillä häntä on minun kiittäminen hengestäni.\n\n- Elämästäsi? Onko sinun Genia von Sandorfia kiittäminen hengestäsi?\n\n- Kyllä, ystäväni, sillä ilman tätä tyttöä olisi minut vangittu sinä\nyönä, jolloin me kokoonnuimme juutalaisen Mandelblütin ravintolassa,\nja kun minulla oli kaikki paperit, jotka koskivat salaliittoa, niin\nolisitte myöskin te kaikki olleet mennyttä kalua.\n\nNyt kertoi Stefan everstille, kuinka Genia päästi hänet huoneeseensa\nja kuinka Genia pani itsensä alttiiksi hänen tähtensä vartijajoukon\npäällikön edessä, panipa vielä oman kunniansakin alttiiksi epäilysten\ntähden, sillä hän ilmoitti Stefanin olevan sulhasensa, jonka hän oli\nyölliseen aikaan päästänyt luoksensa.\n\nEversti Maschin kuunteli keskeyttämättä, mutta ihmetellen.\n\n- Jos asia on sillä tavoin, sanoi hän Stefanin lopetettua — niin —\nolenpa itsekin melkein vakuutettu, ettei Genia ole petturi ja että tämä\non vaan Dragan kepponen, jolla hän tahtoo ehkä asettaa tämän tytön\nepäedulliseen asemaan meidän silmissämme.\n\nKuningatar vihaa ehkä Genia von Sandorfla ja tahtoo kukistaa hänet.\nTässä tarjoutui nyt hänelle hyvin varma keino. Hän laski arvattavasti,\nettä me kostaisimme sille, joka meidät ilmaisi, ja siitä syystä\nkuulutti hän ympäri maan, että Genia von Sandorf oli keksinyt\nsalaliiton ja kirjeellä varoittanut kuningatarta.\n\n- Kuinka sen asian laita nyt lieneekään, lausui Stefan ja hyppäsi ylös\npenkiltä, niin en minä viivyttele mennessäni häntä puolustamaan.\n\nHän kituu kuritushuoneessa.\n\nTämä armas olento kuritushuoneessa, niin viheliäisessä ympäristössä!\n\nOlipa se todellakin helvetillinen keksintö, jonka vain Draga voi\najatella ja Lazar panna toimeen!\n\n- Kuinka, luuletko, että Genia on viety kuritushuoneeseen Dragan\ntoimesta? kysyi Maschin.\n\n- Minä en sitä luule, vaan minä tiedän sen.\n\nNyt kertoi Stefan kiireesti ja lyhyesti ystävälleen tapahtumista\nnaamiaishuveissa.\n\n- Ah, sittenhän on kaikki selvää! huudahti Maschin. Sen sijaan, että\nolisi vienyt hänet mielisairaalaan, on tuo Lazar roisto epäilemättä\nvienyt nuoren tytön kuritushuoneeseen.\n\nNiin Stefan, joka tapauksessa on meidän velvollisuutemme tässä näytellä\npelastavan kohtalon osaa.\n\nGenia on pelastettava jo tänä iltana, ja minä — minä autan sinua,\nStefan, sillä kokonaan vaaratta ei kai tuosta asiasta selvitä.\n\n— Kiitos, Maschin, minä luotan apuusi, lausui Stefan. — Jos kerran\nolemme Genian vapauttaneet, niin katso hänen silmiinsä ja hänen omasta\nsuustansa olet kuuleva, onko hän meidät pettänyt vai ei.\n\nSillä tavoin katkaisemme solmun miekoillamme ja pääsemme aika askeleen\nDragan jäljille.\n\nKaikissa tapauksissa on merkillinen se kirje, jonka Genian äiti minulle\nkirjoittaa. Hän kirjeessään minua puhuttelee äänellä, joka minua\nitsessään syvästi loukkaa.\n\nHän näkyy luulevan, että hänen tyttärensä ja minun välillä tapahtui\njotakin tuona yönä, jonka kautta Genian on täytynyt ainaiseksi kadottaa\nnaisellinen arvonsa äidin silmissä.\n\nMutta sen vannon sinulle, ystäväni, että se on erehdys.\n\n- No, mitä Geniaan tulee, niin kyllä kai se asia saadaan pian\njärjestetyksi, huudahti Maschin. — Onhan meidän helppoa todistaa hänen\näidillensä, että Stefan Naumovitsch on kuninkaallinen mies, joka ei\nväärinkäytä tytön luottamusta. Mutta voi hyvin nyt, tänä iltana taas\ntapaamme toisemme, yhdessä mennäksemme kuritushuoneelle, Geniata\nsalaperäisellä tunnussanalla vapauttamaan.\n\n— Ja missä tapaamme toisemme? kysyi Stefan. Mihinkä aikaan tapaamme\ntoisemme?\n\n— Eiköhän ole parasta, arveli Maschin, että odotamme ensin pimeän tuloa.\n\nKello yhdeksän tänä iltana menet sinä kuritushuoneelle ja ilmoitat\nitsesi n.s. kenraalskalle — muutoin on hänkin peto, jota jo kauvan olen\npitänyt silmällä, yksi Dragan kätyreistä, joka täytyy ennen taikka\nmyöhemmin toimittaa pois maailmasta.\n\nMinä odotan siis sinua Zornin talon edustalla, mutta ei pääkäytävän\nluona Natalienstrassella, vaan pienen puutarhaportin luona, joka vie\nvirralle.\n\n- Minä tulen, vastasi Stefan. — Yksi ajatus tekee minut kumminkin\nlevottomaksi. Minne viemme Genian sitte kun olemme saaneet hänet ulos?\n\nHänen täytyy sitte varmaan elää muutamia päiviä, jollei viikkojakin\nmitä suurimmassa hiljaisuudessa, sillä hänen vainoojansa tietysti\nraivostuvat, nähdessään, että heidän ilkeä aikeensa ei onnistunut.\n\n- Siihen löydämme kyllä keinon, arveli Maschin, silittäen harmaata\nkokopartaansa. — Minä puhun ukko Zornin ja Klärchenin kanssa, eikö\nolisi mahdollista, että he muutamaksi ajaksi voisivat ottaa Genian\ntaloonsa ja piilottaa hänet.\n\nMinä olen varma, etteivät he kiellä minun pyyntöäni siinä suhteessa.\n\nHyvästi siis, poikani, tänä iltana tavataan. Elä unohda kello 8\npuutarhan portin luona.\n\nMaschin puristi Stefanin kättä ja riensi sitte pensasten taa ja oli\npian kadonnut näkyvistä.\n\nStefan Naumovitsch luki vielä kerran kirjeen tarkasti ja hänen kasvonsa\nsynkistyivät.\n\n- Se on selvää, mutisi hän itsekseen — että Genian äiti pitää minua\nheittiönä, joka on vietellyt hänen tyttärensä ja sitte avuttomana\nhyljännyt hänet.\n\nEi, kreivitär, pian saatte tietää, että Stefan Naumovitsch on\nrehellinen mies, että hän rakastaa teidän Geniaanne ja pyytää teiltä\nhäntä vaimoksensa.\n\nOdottakaa vaan, pian puhutte minulle toisella tavoin, ilolla te\nsyleilette minua, vävyänne, kun Genia ja minä — ehkä jo tänä iltana\npyydämme teidän siunaustanne.\n\n\n\n\nKAHDEKSASKOLMATTA LUKU.\n\nViatonta verta.\n\n\nKatetut vaunut lähestyivät kuritushuonetta, kun Belgradissa Pyhän\nMikaelin kirkon kello löi yhdeksän. Syysilta oli pimeä. Vielä\nedelliseen päivään saakka oli mitä kaunein ja valoisin päivä vallinnut\nkoko Serbiassa. Mutta nyt oli äkkiä synkkiä pilviä kohonnut etelässä,\nja Adrian mereltä puhalsi vinkuva tuuli yli maan.\n\nBelgradissa oli mitä kamalin ilma, niin että mielihyvällä pysyttelihe\nhuoneessa. Mutta kaksi miestä, jotka olivat katetuissa vaunuissa, jotka\nnyt kuritushuonetta lähestyivät, oli kumminkin uskaltaneet lähteä ulos.\n\nHe kun olivat lähteneet pelastamaan hädässä olevata viatonta olentoa,\nvapauttaakseen hänet alentavasta ja peljättävästä ympäristöstä.\n\nVaunuissa istuivat Stefan Naumovitsch ja eversti Maschin.\n\nJälkimäinen oli siksi päiväksi pannut pois työpukunsa, ainakin oli\nlampaannahka poissa. Muutoin oli hän kokonaan vaippaan kääriytynyt,\nsamoin kuin Stefan Naumovitsch, ainoastaan sillä eroituksella, että\njälkimäisellä oli upseerin vaippa.\n\nStefan Naumovitsch oli nimittäin päättänyt, ettei kuritushuoneen\njohtajattarelta salaisi, kuka Genian veisi pois. Stefan ajatteli, että\nhän esiintyessään kenraalskan edessä komeassa virkapuvussaan, täten\nkohtaisi sitä enemmän vastustusta. Muutoin luotti hän täydellisesti\nsiihen, että tunnuslause riittäisi muitta mutkitta pelastamaan Genian\nhänen käsiinsä.\n\nVaunut pysähtyivät tiheän kastanjaryhmän alle. Stefan ja eversti\nMaschin astuivat vaunusta.\n\n— Tässä meidän on erottava, ystäväni, sanoi Stefan. — Tuolla on\ninhottava rakennus, joka muuriensa sisäpuolella kätkee niin paljon\nviheliäisyyttä ja kurjuutta, niin paljon valitusta ja kauhua.\n\nSinä odotat minua täällä, ja samassa kuin minä tulen ulos Genian\nkanssa, avaat sinä vaunujen oven ja autat minua nostamaan tytön niihin.\nHyppäämme perässä ja sitte kuljemme täyttä vauhtia.\n\n— Tapahtukoon niin, vastasi Maschin. — Minä pysähdyn vaunujen ääreen.\nÄlä muutoin unhoita, mitä olemme sopineet. Jos sisällä joutuisit\nsatimeen, niin anna hopeapillin kaikua, minä tulen heti avuksesi\npoikani, luota siihen.\n\nStefan veti Maschinin muutamia askeleita ajurista sivulle päin.\n\n— Voimmeko myöskin täysin luottaa ajuriin? kysyi hän hiljaisella\näänellä. — Sinä, joka olet vaunut hankkinut, voit minulle tarkalleen\nsanoa, kuka ajuri on?\n\n— Kuka hän on? vastasi Maschin. — No niin, kun minulta noin suoraan\nkysyt, niin täytyy minun kai puhua sinulle siitä.\n\nHän on vanha Zorn, hevosenkengittäjä, jolle olen salaisuutemme uskonut.\nTuskin olin hänelle siitä puhunut, niin hän ojensi kätensä minua kohti\nja sanoi: \"Jos on kysymyksessä pelastaa viaton tyttö kuritushuoneesta,\nniin olen mukana. Minä jätän omat vaununi tuollaista yritystä varten ja\najan itse hevosia.\"\n\nKun Stefan tämän kuuli, kiiruhti hän takaisin vaunuihin ja ojensi\nkätensä ajurille, jonka kasvoista ei juuri paljon näkynyt, sillä hän\noli vetänyt pussikauluksen silmilleen.\n\n— Antakaa minun tervehtää teitä, herra Zorn, huudahti Stefan. — Minä\nkiitän teitä kaikesta sydämestäni, että olette ojentanut minulle\navuliaan kätenne.\n\n— Ei mitään kiittämistä, Stefan Naumovitsch, vastasi ukko Zorn,\nnostaessaan parratonta päätään ja katsoen Stefaniin hyväntahtoisilla,\nmutta kumminkin terävillä silmillään. — Onhan ihmisen velvollisuus\nvapauttaa tyttöparka, joka on viattomasti suljettu kirottuun\nkuritushuoneeseen. Muutoin olen mukana kaikessa, kun on kysymys tehdä\nDragan joku aikomus tyhjäksi.\n\n— Älkäämme menettäkö aikaa, varoitti Maschin. — Muutoin voisi joku\ntoinen henkilö tulla tiellemme, jonka ehkä Draga erityisesti on tänne\nlähettänyt.\n\nStefan Naumovitsch säpsähti. Se ajatus, että Genia voisi häneltä mennä\nhukkaan, ja uudestaan joutua Dragan kynsiin, riitti Stefania aikeessaan\nkiiruhtamaan. Hän vielä kerran puristi Maschinin kättä ja kääntyi sitte\nmennäkseen. Samassa hän kumminkin veti Maschinin puoleensa ja kuiskasi\nhänen korvaansa:\n\n- Lupaa minulle, ystäväni, että jos minulle nyt sattuisi jotakin\nonnetonta — en tiedä, mutta sydämeni on täynnä pelokasta aavistusta —\nniin pidä huolta Geniasta, älä pidä häntä petturina, älä luule hänestä\npahaa, ole hänelle veljenä, isänä, jollen minä enää kykenisi mitään\nhänen hyväksensä tekemään.\n\nSovita hänet äitinsä kanssa ja vanno vanhalle kreivittärelle minun\nnimessäni, että Genian ja minun välilläni ei koskaan ole tapahtunut\nsellaista, josta tuo suloinen tyttö tarvitsisi punastua. Ei, jalo\non rakkautemme ollut, jaloa ja puhdasta tähän hetkeen saakka, ja\nsellaisena on se pysyvä, jos Jumala niin tahtoo.\n\n— Minä vannon sinulle, Stefan Naumovitsch, vastasi Maschin vakavalla ja\njuhlallisella äänellä, — että minä joka tapauksessa olen täyttävä sinun\ntahtosi.\n\nMolemmat ystävät katsoivat vielä kerran toistensa silmiin, sitte\nkiiruhti Stefan eteenpäin.\n\nMaschin luuli parhaiten toimivansa, kun vetäytyi takaisin vaunuihin.\n\nVaununikkunan läpi saattoi hän alati pitää kuritushuoneen porttia\nsilmällä, ja hän selvästi saattoi nähdä, milloin Stefan ja Genia\ntulisivat ulos portista.\n\nSillä aikaa Stefan nousi käytävän ovelle johtavia rappusia ja soitti\nsitte kelloa.\n\nSalpa työntyi syrjään ja hän ilmoitti ovenvartijalle tahtovansa\npuhutella johtajatarta.\n\n— Ei tämä riitä, hyvä herra, vastasi vartijanainen, — minun täytyy\nmyöskin tietää, mitä teillä on asiata, ainakin täytyy minun tuntea\nteidän nimenne.\n\n— Tämän saa kenraalska kuulla ainoastaan minun omasta suustani. Sanokaa\nhänelle, että täällä on se mies, joka lausuu tunnussanan.\n\nTämän jälkeen päästi vartija hänet sisään, ja Maschin saattoi\npaikaltansa selvästi huomata, että ovi sulkeutui hänen ystävänsä selän\ntakana.\n\nSamalla kuin tämä nyt tapahtui n.k. maanpuolella, s.o. sillä puolella\nkuritushuonetta, missä Tonava ei sivu juossut, seisoi alhaalla mahtavan\nvirran rannalla kaksi miestä korkeitten pajupensaitten suojassa.\n\nHe olivat Demeter Banjaluki ja Aza.\n\n— Ole nyt varuillasi, sanoi Demeter seuraajalleen, nojaten kivääriänsä\nvastaan. — Sinä ilmoitit minulle äskettäin, että katetut vaunut\nlähestyivät kuritushuonetta.\n\n— Kyllä, kapteeni, vastasi Aza. — Vaunut ajoivat kastanjaryhmän\nalle, joka sijaitsi noin sata askelta kuritushuoneelta, ja siinä ne\npysähtyivät. Minä juoksin heti takaisin tänne ilmoittamaan, mitä olin\nnähnyt.\n\n— Hyvä, Aza, sinä olet täyttänyt velvollisuutesi, minä olen nyt\ntäyttävä omani. Kuuleppas, poika, me hiivimme nyt esiin pitkin\nTonavan rantaa ja lähestymme kuritushuonetta toiselta puolelta. Sillä\ntavoin tulemme lähemmäksi pääovelle johtavia kiviportaita. Portaiden\nkeskikohdalla kadun toisella puolella on korkea pensas. Täällä\npiiloudumme, sieltä tähystelen miestä.\n\n- Hän on, jatkoi Banjaluki itsekseen miettien, — menevä Genian kanssa\nkuritushuoneesta, hän on vievä hänet vaunuihin, tuo koira, joka\nkuningatar Dragan käskystä tahtoi viedä tytön pois, syöstäkseen hänet\nperikatoon. Mutta Demeter Banjaluki valvoo ja on varma kuulastansa.\nHa, ha, kaitselmus ei suinkaan huvin vuoksi antanut minun lukea\npeilikirjoitusta, josta sain tietää, että Genia tänään vietäisiin\nkuritushuoneesta. Kuningatar Draga on pitävä huolta siitä, että hänen\nlähettinsä toimittaa hänen käskynsä, ehkäpä tuo on hänen kätyrinsä\nLazar, ehkäpä joku toinen — yhdentekevä, kuulani on hänestä veren\nvuodattava.\n\nKun sinä näet miehen kaatuvan, Aza, niin syökset heti Genian luokse,\notat hänet syliisi ja kannat hänet alas venheeseen. Minä suojaan\nselkääsi, ja tuo on tehtävämme vaikein osa, sillä ilmeisesti ei lurjus\nole yksin saapunut, vaunuissa kyllä on muita samantapaisia. Mutta\nvarokoot itseänsä. — Demeter Banjalukin kivääristä puhutaan koko\nSerbiassa vain nimellä \"keskellä sydäntä\"; joka joutuu ampumamatkani\npäähän, hän on kuoleman oma. Minä olen vannonut vieväni Genian pois\ntuosta kauhun pesästä, vannonut pelastavani hänet. Ja Mustien vuorten\nritari pitää valansa.\n\nMolemmat miehet kulkivat nyt rakennuksen ympäri. Tämän he tekivät mitä\nsuurimmalla varovaisuudella. Kummallakin oli kiväärinsä käsissään.\nSitä paitsi olivat he myöskin tikareilla varustetut. Nyt olivat he\ntulleet rakennuksen kulman taakse. Heidän tuli nyt kulkea kadun poikki,\nkenenkään näkemättä, sillä pensaikko, jonka taakse he tahtoivat\npiiloutua, oli tien toisella puolella.\n\n— Niin kiireesti kuin mahdollista! kuiskasi Demeter seuraajalleen. —\nKumarru, niinkuin minä teen!\n\nNäin sanoen kumartui rosvo niin alas, että melkein näytti ryömivän\nmaata pitkin, samassa kuin hän kiireimmiten kulki kadun poikki.\n\nAza pysyttelihe aivan kapteenin takana, ja tuskin kului puolta\nminuttia, kun molemmat olivat pensaston takana, joka heidät kokonaan\nsuojasi. Sieltä he hyvin saattoivat nähdä kuritushuoneen portille.\n\nDemeter piti kiväärinsä valmiina. Hän pisti kiväärinpiipun hiljalleen\nlehdistön läpi ja suuntasi sen porttia kohden.\n\n— Jumalan tähden, kapteeni, elä ammu harhaan! kuiskasi Aza hänelle. —\nVaro, ettei kuulasi lävistä sen sydäntä, jonka sinä tahdot pelastaa.\n\n— Mieletön poika! mutisi Demeter. — Olenko sitte ansainnut jotakin\nsellaista, kuin kuulla sinun epäilevän taitavuuttani? Etkö ole satoja\nkertoja nähnyt minun paljo pitempien matkojen päästä satuttavan\nmaaliin? Ammuinhan aivan korttiässän sydämeen, kun korttia pidit kahden\nsadan askeleen päässä!\n\n— Oi kapteeni, sydäntäni niin ahdistaa! vastasi Aza. Minä pelkään yhä,\nettä tänään joku onnettomuus tapahtuu. Jospa taas olisimme saarella!\nSillä sinähän aiot viedä Genian, kun olet hänet pelastanut, äiti\nCyrillan ja Sylvan luokse?\n\n— Tietysti, poikani, vastasi Demeter, — minä vien hänet kätköön, missä\ntyttö parka voi ruumiin ja sielun puolesta voimistua.\n\nMinä pelkään, että tuo on oleva hänelle varsin tarpeellista, sillä\ntuossa kirotussa talossa on häntä kylläksi kidutettu ja kiusattu, niin\nettä hän nyt on kaikin puolin sairas.\n\nMutta hiljaa, älkäämme puhuko enää! Näetkö nuo vaunut? Älä unhoita,\nAza, että sieltä voi vihollisia saapua, ja niin pian kuin olet\nheittänyt käsivartesi Genian ympäri, juokse, minkä käpälät kestää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nStefan Naumovitsch oli sillä aikaa viety huoneeseen, missä kenraalska\nmitä suurimmalla ystävyydellä otti hänet vastaan.\n\nKun Stefan astui sisään ja kenraalska näki, että hän oli virkapuvussa,\ntiesi hän heti, että tuon miehen oli kuningatar lähettänyt.\n\n— Terve tuloa, hyvä herra, lausui Mascha Gurki, kenraalska, hänelle,\nmennen Stefania vastaanottamaan. — Luulen jo tietäväni teidän asianne.\n\n— Kysymys on Genia von Sandorfista! vastasi Stefan Naumovitsch\nlujalla äänellä. — Minulla on kuningattaren käsky noutaa nuori tyttö\nkuritushuoneesta. Älkää sentähden vitkastelko, vaan jättäkää tyttö\nminulle.\n\n— Hän on jo valmis, vastasi kenraalska. — Mutta teidän on minulle\nsanottava tunnuslause. Siitä riippuu, jätänkö Genian teille, vai en.\n\nSilloin meni Stefan pari askelta lähemmäksi tuota inhoittavata naista\nja kuiskasi hänelle: Päätön mies!\n\n— Oikein! sanoi kenraalska. — Teidät on se henkilö lähettänyt, jonka\nkäskyjä minun on täysin noudattaminen. Sanokaa hänelle, että minä olen\nkaikki tekevä, ansaitakseni hänen suosiotansa.\n\nTällä hetkellä oli Stefan enemmän kuin koskaan vakuutettu siitä, että\nainoastaan kuningatar saattoi pitää Geniata tuossa kauheassa talossa\nvangittuna, tuossa maailman helvetissä.\n\nSillä se kohteliaisuus, jota kenraalska osoitti, hänen harrastuksensa\ntehdä sen henkilön mieliksi, jonka käskyjä hän nyt luuli noudattavansa,\nosoitti päivän selvästi, että kuningattaresta oli kysymys.\n\n— Älkää menettäkö aikaa, rouva! sanoi Stefan. — Olkaa hyvä ja jättäkää\nminulle nyt tyttö!\n\n— Heti! Heti! Onko teillä sitte niin kiire, hyvä herra? kysyi\njohtajatar. — Te näytte olevan kuninkaan lähimpään ympäristöön kuuluva\nupseeri.\n\n— Ehkä! vastasi Stefan lyhyesti.\n\n— Ja kun te nyt täältä noudatte Genia von Sandorfin, niin tiedätte kai\nmitä tytölle aiotaan tehdä.\n\n— Minä en tiedä, rouva, mitään muuta kuin mikä on tehtävänäni.\n\n— Olkaa hyvä ja ilmoittakaa minun puolestani sille henkilölle, joka\nteidät on lähettänyt, jatkoi kenraalska, että tämä Genia von Sandorf\non käyttäytynyt minun talossani kuin ynseä, uppiniskainen ja röyhkeä\nolento, jolla alati oli kyyneleet silmissä ja raivo sydämessä. Enkä\nminä ole voinut tehdä häntä vähääkään nöyremmäksi tahi siivommaksi.\nÄlkää unhoittako kertoa tätä tuolle henkilölle!\n\nStefanin täytyi tehdä väkivaltaa itselleen, ettei raivostuisi ja\nkarkaisi kenraalskan kurkkuun, sillä hän oli vakuutettu kenraalskan\njok'ikisen sanan valheellisuudesta.\n\nGenia ynseä, röyhkeä, uppiniskainen? Hän nähtävästi oli vastustanut\nsitä väkivaltaa, mitä hänelle kuritushuoneessa tehtiin. —\n\nStefan sentähden päätti, että vielä kerran inhottavan johtajattaren\ntekisi vaarattomaksi, niin pian kuin sopiva aika oli tullut.\n\n— Nyt, herra, voitte saada Genian haltuunne! sanoi kenraalska. — Pyydän\nvain parin minuutin kärsivällisyyttä.\n\nHän meni ulos ovesta, joka johti rakennuksen huoneisiin.\n\nPian palasi kenraalska, mukanaan Genia tummassa puvussa, joka ahtaasti\npeitti hänen vartalonsa neitseelliset muodot.\n\nKirjoituspöydän itäpuolella riippuvan lampun valo sattui Genian\nkalpeihin tuskan täyttämiin kasvoihin.\n\nOi mikä kärsimys ilmeni noissa kasvoissa, mikä sanomaton tuska! Ja\nkuinka hänen suloiset silmänsä arasti katselivat, mikä ääretön kauhu\nniistä loisti!\n\nStefan vetäytyi vielä kappaleen syrjään, jottei Genian katse heti\nhäneen kääntyisi, sillä hän pelkäsi, että Genia hänet nähdessään\npäästäisi huudon ja sen kautta ilmaisisi, että he jo tunsivat toisensa.\n\nJa tämä ei millään muotoa saisi tapahtua, sillä siinä tapauksessa\npelastaminen voisi viime hetkessä tulla mahdottomaksi. Genia ei häntä\ntodella nähnytkään.\n\nHän katsoi kenraalskaan ja lausui hiljaisella, vapisevalla äänellä:\n\n— Säälikää minua, rouva kenraalska. Sanokaa mitä aiotaan minulle tehdä?\n\nOi Jumalani, enkö vielä ole kylliksi kärsinyt! Mitä uutta kauhistusta\nsaan taas kärsiä, mitkä uudet tuskat minua nyt odottavat? Jumalani,\nusein olen tässä talossa toivonut kuolemata ja tuntenut inhoa kaikkea\nkohtaan, joka minua täällä on ympäröinnyt. Mutta nyt, kun minulle\nsalaperäisesti kuiskataan: sinua odotetaan toisessa paikassa — nyt olen\nvalmis pyytämään, että te rouva kenraalska annatte minun jäädä tänne.\n\n— Minulla ei ole valtaa määrätä sinun kohtalostasi, Genia von Sandorf,\nvastasi kenraalska tylysti, vaan toinen henkilö, joka on minun\nyläpuolellani.\n\nTämä herra on tullut viemään sinut täältä. Seuraa häntä! Hän kyllä\nymmärtää jokaista paon yritystä estää. Eikö niin, hyvä herra, teettehän\nsen?\n\nStefan Naumovitsch astui esiin. Hän horjui — hän tuskin kykeni pysymään\njaloillaan. Nyt kohtasivat hänen ja Genian katseet toisensa. Genia\navasi kyyneleistä turvonneet silmänsä, katsoaksensa, kuka hänet ottaisi\nmukaansa. Silloin —\n\nHuuto pääsi Genian huulilta. Hän nojasi oven pieltä vastaan ja yritti\nvaipua lattialle.\n\n— Mikä tyttöä vaivaa? huudahti kenraalska, ja Stefan näki nyt kauhulla\nhänen silmissänsä leimauksen, ikäänkuin epäluulon ilmeen. — Tunnetteko\ntuon tytön?\n\n— En vähintäkään! Emme koskaan ole toisiamme nähneet! vastasi Stefan\nlujalla äänellä. — Hän kai pelästyi, nähdessään, että minä olen mies,\njonka käsistä hän ei pääse pakenemaan.\n\nGenia nojasi yhä vielä puoleksi tajutonna oven pieltä vastaan.\n\nGenia oli hänet tuntenut. Tuossahan hänen edessänsä seisoi se mies,\njonka kuvan hän oli sydämeensä kätkenyt siitä hetkestä, kuin hänet ensi\nkerran oli nähnyt. Siinä seisoi rakastettu, jonka tähden hän oikeastaan\noli kärsinyt niin julmasti, niin rajattomasti — ja kumminkin tähän\nsaakka kärsimykset kestänyt!\n\nOi, Genia ei ollut voinut hävittää hänen rakastettua kuvaansa\nsydämestään, vaikka hän sen tuhansia kertoja oli tässä talossa\nitselleen vakuuttanut, että hän oli tullut kuningatar Dragan\nvälikappaleeksi, hän joka kerran oli salaliitossa Dragaa vastaan ja\nilolla oli sitoutunut tämän tappamaan — hänestä oli tullut kuninkaan\najutantti ja kantoi nyt kuninkaan takkia.\n\nKaikesta tuosta huolimatta ei Genia kumminkaan ole kyennyt Stefania\nvihaamaan, vaan rakasti häntä vielä, rakasti sanomattomasti ja\nneitseellisen sydämen koko halulla.\n\n— Rouva kenraalska, sanoi Stefan, kääntyen harmaahapsisen naisen\npuoleen, joka ilolla näki kauhun, mikä näkyi Genian vallanneen, —\nminun täytyy pyytää, että annatte minun muutaman minuutin olla hänen\nkanssaan kahden kesken. Minulla on hänelle sanottava käsky, jonka minun\nlähettäjäni on määrännyt. Se sisältää vaan muutamia sanoja, mutta\nluulen, että ne riittävät häntä nöyryyttämään.\n\nStefan antoi tahallansa äänelleen kovan ja raa'an soinnun, ja hän\nihmetteli kuinka hän itse saattoikaan näin menetellä sitä vastaan, jota\nhän mielellään olisi puhutellut mitä hellimmillä sanoilla. Mutta nythän\noli kysymyksessä viedä kenraalska harhaan, jottei koko pelastamisyritys\njoutuisi vaaranalaiseksi.\n\n— Minä jätän teidät yksin, sanoi kenraalska — mutta olkaa varuillanne,\nälkää tuon naisen antako hurmata itseänne! Muistakaa, herra, että te\ntäällä olette kuritushuoneessa, ja tuollaisilla naisilla, joita täällä\non, kyllä aina on keinonsa ja konstinsa kietoa miehet verkkoonsa.\n\nOnneton tyttöparka, jota nämä sanat syvästi loukkasivat, peitti käsillä\nkasvonsa, samassa kuin leimuava puna kohosi hänen poskiinsa.\n\nOi, tulla noin häväistyksi juuri Stefanin edessä, sitä ei Genia\nkauvemmin voinut kestää, hänestä tuntui kuin tahtoisi hän kadottaa\njärkensä.\n\nJa kumminkin oli hänelle rakasta saada olla Stefanin kanssa kahden\nkesken, johdattaa hänen mieleensä sen yön, jolloin Genia hänen henkensä\npelasti.\n\n— Älkää olko levoton minun tähteni, rouva, sanoi Stefan kenraalskalle.\n— Minuun eivät mitkään naisten viekotukset pysty. Tuo nainen tuossa ei\nvoi minua lumota kauniilla silmillään eikä neitseellisellä vartalollaan\neikä hellillä sanoillaan, joita hän ehkä yrittää kuiskaamaan korvaani.\nSe henkilö, joka minut on tänne lähettänyt, tietää liiankin hyvin, että\nnoituuden nuolet eivät tähän mieheen tartu.\n\n— Oivallista, lausui kenraalska, — kyllä te olette mies paikallaan.\nOi, tuo nainen on kerrassaan vaarallinen. Vieläpä yritti tehdä erään\nwieniläiskauppiaan tuttavuutta, joka minun luonani kävi liikeasioissa,\nmutta minä huomasin tuon hyvissä ajoin ja annoin viedä hänet pois\nhuoneestani.\n\nGenia tyytyi heittämään halveksivan silmäyksen parjaajaansa. Miksipä\nhän olisikaan puolustautunut? Tässä talossa ei kumminkaan kukaan olisi\nuskonut häntä, ja Stefan —?\n\nOi, kun Stefan olisi yksin hänen kanssansa, silloin hän, Genia, sanoisi\nhänelle kaikki. Eihän ollut mahdollista, että Stefan, joka hellästi oli\nhäntä tuona yönä kohdellut, joka silloin oli hänelle vannonut olevansa\nhänelle koko elämänsä ajan kiitollinen, että Stefan nyt olisi hänen\nsurulliselle kohtalolleen kokonaan tunteeton.\n\nKenraalska vetäytyi syrjään.\n\nStefan katsoi myöskin tarkkaan, että kenraalska oli sulkenut oven\nmennessään, mutta ei voinut kumminkaan uskoa olevansa kokonaan\nsuojattu. Päinvastoin Stefan otaksui, että jossakin seinässä oli\npieni reikä, mistä kenraalska saattoi nähdä huoneeseen. Stefan päätti\nsentähden olla hyvin varovainen.\n\nHeti hän meni Genian luokse ja näytti tarttuvan häneen tylysti.\n\n— Kylläpä hän on röyhkeä, ajatteli Genia, — sama mies, joka tuona yönä\nhellästi vei käteni huulilleen. Ihmeellistä, kuinka ihmiset kumminkin\nvoivat muuttua?\n\n— Genia von Sandorf, kuule, mitä minulla on sanottavana! huusi hän\nkovalla, tylyllä äänellä. — Minulla on teille ilmoitus tehtävänä, joka\non sinut kauhulla täyttävä. Mutta kun tämä ilmoitus tulee korkeassa\nasemassa olevalta henkilöltä, niin ei kukaan muu saa sitä kuulla\nkuin sinä. Minä sen vuoksi kuiskaan sen korvaasi; mutta vielä kerran\nvaroitan sinua, älä pyörry, kun saat kuulla tuon kauhean sanoman.\n\nKuolon tuskan laine vyöryi Genian sydämeen.\n\nMikä ääni, mikä sävel, ja kuinka kiukkuisesti hänen silmänsä\nsäkenöivät, ja sanat, jotka hänen piti kuiskata hänen korvaansa,\nmitähän ne sisältäisivät? Mitä saattoivat ne muuta olla kuin ilkeyksiä,\nkauhuja, uusi rangaistus, jonka Draga oli keksinyt, tuo kostonhimoinen,\nvihattu kuningatar.\n\n— Niin kuule sitte, jatkoi Stefan käheällä äänellä, joka kuului niin\nraa'alta ja julmalta, kuin jos hän olisi kirouksen lausunut.\n\nSitte kumartui hän aivan lähelle tytön korvaa, ja huulillansa melkein\nsitä koskettaen kuiskasi hän sydämellisillä, suoraan sydämestä\npulppuavilla sanoilla:\n\n— Genia, minä rakastan sinua, minä jumaloin sinua, minä tahdon\npelastaa sinut! Älä usko sanaakaan siitä, mitä täällä olen sanonut,\nsen sanoin vaan, johdattaakseni harhaan tuon kurjan inhottavan naisen,\njoka epäilemättä nyt pitää meitä silmällä. Anna vastustamatta tehdä\nsinulle, mitä minä vaadin! Tule minun kanssani, ja muutamien minuuttien\nkuluttua olemme tämän talon ulkopuolella, ja silloin, Geniani, kuulumme\ntoisillemme ikuisesti!\n\nGeniasta tuntui kuin äkillinen, valoisa uni olisi laskeutunut hänen\nylitsensä. Hän painoi kätensä sydäntänsä vastaan, hän pelkäsi, että\nsydän pakahtuisi valtaavasta ihastuksesta. Hän katsahti ylöspäin, ja\nkun hänen silmänsä kohtasivat Stefanin katseen, kuvastui siinä niin\nsydämellinen ja uskollinen rakkaus, ett'ei hän enää voinut epäillä,\nettä Stefan Naumovitsch kuului hänelle, ja oli tullut häntä pelastamaan.\n\n- Minä olen sinun, kuiskasi Genia hänelle. — Minä rakastan sinua ja\nolisin jo aikoja murtunut täällä, joll'ei rakkaus sinuun olisi pitänyt\nminua pystyssä. Mutta sano minulle, kuinka oli sinun mahdollista tulla\ntänne?\n\n— Hiljaa, elä kysy mitään, ei täällä, sitte saat tietää kaikki,\nkuiskasi Stefan hänelle. — Huuda kauhusta, lyö kädet kasvoillesi,\nvalita, ponnistele vastaan silloin kun minä tahdon viedä sinut pois.\nMeidän täytyy sokaista kenraalskan silmät.\n\nGenia ymmärsi, että tämä oli tarpeellista ja vaikka hän oli aivan\ntottumaton kujeilemaan, niin huomasi hän sen heti olevan välttämätöntä,\nettä hän rupeisi näyttelijäksi, vaikkakin vaan muutamiksi minuuteiksi.\n\n— Oi Jumalani, huusi hän, onko se totta! Ei, se ei voi olla totta, ei\nsitä, ei sitä!\n\nSitte purskahti hän suonenvedontapaiseen itkuun ja vaipui tuolille\nistumaan.\n\nKyyneleet tulivat todellakin sydämestä, mutta kun johtajatar, joka\nitse asiassa seisoi ja katseli huoneeseen seinässä olevasta reijästä,\ntyytyväisenä hieroi laihoja käsiään, luullen tytön olevan kauhuissaan\nStefanin ilmoituksen tähden, vuosivat Genian silmistä ilon kyyneleet,\njoita hänen sydämensä tällä hetkellä oli täynnä.\n\nHänen huuliltaan oli Genia kuullut, että hän rakasti Geniaa, joka nyt\nunhotti kaikki koettelemukset ja vaikeudet, jotka olivat hänen takanaan.\n\nStefan rakasti häntä, Stefan ottaisi hänet vaimoksensa ja oli tullut\nhakemaan häntä sieltä.\n\nOi, kuinka valoisalta nyt maailma hänestä näytti!\n\nKenraalska tuli uudestaan huoneeseen. Hänen kavalat silmänsä\ntarkastivat tyttöraukkaa, joka istui ja itki kokonaan masentuneena.\n\n- Niin, nähkääs, kaunis Genia von Sandorf, huudahti hän pilkallisesti.\n— Meidän talossamme ei kaikki ole aina ollut mieliksenne, kaikista on\nteillä ollut jotain valittamista.\n\nSaa nähdä, viihdyttekö siellä, minne teidät nyt viedään, paremmin kuin\ntäällä.\n\n- Oi, antakaa minun jäädä tänne, kenraalska, huudahti Genia\nkyyneltynein kasvoin. — Nyt näen minä paremmin, millaista täällä oli.\nPelastakaa minut tuon miehen käsistä, niin minä vastaisuudessa aina\ntottelen teitä!\n\n- Teidän katumuksenne tulee liian myöhään, sanoi kenraalska. — Minä\nen voi enää muuttaa teidän kohtaloanne. Ja nyt menkää Jumalan nimeen,\nGenia von Sandorf, ja kestäkää se kohtalo, joka teille on sallittu!\n\nGenia nousi ylös polviltaan ja painoi nenäliinan vasten kyyneleisiä\nsilmiään, sillä hän pelkäsi, että jos kenraalska olisi nähnyt hänen\nkatseensa, olisi tuo inhottava ihminen heti lukenut niistä hänen\nsydämensä ilon.\n\n- Kas niin, seuratkaa minua! kehoitti häntä Stefan uudestaan ankaralla\näänellä. — Antakaa minulle kätenne! Minä voisin vangita teidät, minulla\non oikeus panna teidät käsirautoihin, mutta minä luovun siitä, jos\nlupaatte, ett'ette yritä paeta.\n\n- Kyllä, minä lupaan sen, sanoi Genia väsyneellä äänellä ojentaen\nhänelle kätensä.\n\nJos kenraalskalla olisi ollut aavistustakaan siitä, miten mielellään\nGenia laski sormensa hänen käteensä, niin ei hän varmaan olisi\nsuvainnut, että Stefan ja Genia noin ilman mitään läksivät huoneesta.\n\nKiireesti vei Stefan rakkaansa portaita alas. Vielä ei hän ollut\nturvassa. Vasta sitte, kun hän istui Genian kanssa vaunuissa, joita\nuskollinen Maschin piti valmiina, tunsi hän olevansa turvassa.\n\nMutta hän ei kuitenkaan voinut kieltää itseltään iloa kuiskata hänen\nkorvaansa helliä sanoja.\n\n- Sinä rakastat siis minua, Genia? kysyi hän hiljaa.\n\nHän katsoi Stefaniin kauniilla silmillään ja sanoi lämpimästi:\n\n- Minä rakastan sinua, Stefan.\n\nVastaukseksi kiertyi hänen käsivartensa lujemmin Genian vyötäisille ja\nhän painoi hänet hellästi rintaansa vasten.\n\nHänen täytyi taistella vastaan, ettei jo täällä painanut huuliaan\nGenian huulille.\n\nNaumovitsch heitti viimeisen silmäyksen ylös portaita — hän ei nähnyt\nenää kenraalskaa.\n\nTämä oli varmaan vetäytynyt huoneisiinsa, riemuiten siitä ajatuksesta,\nettä Genia oli heitetty hirmuisen kohtalon käsiin: häpeään ja turmioon.\n\nStefanin käsi oli niin lujasti kiedottu Genian ympäri, että hän voi\naivan hyvin tuntea hänen vartalonsa muodon.\n\nGenia painautui niin lähelle häntä, kuin olisi hän tahtonut kuiskata.\n\n- Minä olen sinun! Ota minut mukaasi yksinäisyyteen, jossa minä saan\nolla omasi!\n\nStefan pysähtyi, tarttui hänen käsiinsä ja katsoi syvälle hänen\nsilmiinsä.\n\n- Genia, rakas tyttöseni, tahdotko tulla vaimokseni?\n\nHänen huulensa hakivat Genian huulia ja painoivat niihin ensi suudelman.\n\nKimakka huuto, joka äkkiä kuului heidän takanansa, irroitti heidät\ntoisistaan.\n\nEräästä sivuovesta, joka vei käytävään, oli kenraalska huomaamatta\ntullut ulos, mutta äkkiä säpsähtänyt nähdessään nuo molemmat niin\nhellässä suhteessa.\n\n- Petosta! huusi hän, jotta portaat kaikuivat. — Petosta! Tänne\nsotamiehet! Ottakaa kiinni! — Viekää hänet takaisin koppiin! — He eivät\nsaa päästä pakoon!\n\n— Takaisin! jyrisi Stefanin ääni hänen ottaessaan revolverinsa ja\ntähdätessään kenraalskaa. — Vielä sana — ja minä ammun sinut!\n\n\n\n\nYHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.\n\nVäijyksissä.\n\n\nStefan juoksi Genian kanssa portaita alas pitäen aina revolveria\nojennettuna kenraalskaa kohti, joka pelosta ei uskaltanut ääntä päästää.\n\nMutta hänen huutonsa oli jo herättänyt vartijat.\n\nOvia avattiin ja sulettiin, juostiin ja kysyttiin toisiltaan, mikä\noli kysymyksessä, äkkiä ilmestyi tulta, joka heitti valonsa pitkin\nportaita, joista Stefan ja Genia pakenivat.\n\nYksi seikka vaan huolestutti Stefania.\n\nJos portinvartija tuolla alhaalla oli kuullut kenraalskan huudon, niin\nolivat he mennyttä. Sillä silloin olisi ovi lukossa, eivätkä he pääsisi\nvaunuihin.\n\nTuossa tulikin vaimo, joka vartioi uloskäytävällä, häntä vastaan. — Hän\noli kuullut kenraalskan sanat.\n\nHän ojensi laihat kätensä häntä kohti ja huusi:\n\n- Takasin, minä en päästä teitä ulos! Apua, apua! Missä ovat vartioivat\nsotilaat?\n\nStefan päästi tytön irti.\n\nNainen oli juuri aikeessa painaa sähköjohtoa vahtihuoneeseen, kun\nStefan heittäytyi hänen päällensä.\n\nKun hän siinä vääntelihe, tarttui Stefan vasemmalla kädellään hänen\nkurkkuunsa, niin ettei hän voinut huutaa ja asetti oikealla kädellään\nrevolverin hänen ohimolleen.\n\n- Anna avain tänne, sanoi Stefan uhkaavasti — muuten olet viidessä\nminuutissa kuollut!\n\n- He tulevat, he tulevat tänne! sanoi Genia kiihkeästi hänen takanaan.\n— Minut viedään! Stefan auta!\n\n- Rinnan päällä tunnen avaimen — peli on voitettu, avain on minun.\n\nHän oli löytänyt avaimen riippumassa nauhassa naisen kaulan ympärillä.\n\nVoimakkaalla kädellä katkaisi hän nauhan ja kimposi ylös, pitäen\navainta toisessa ja revolveria toisessa kädessään.\n\nNyt asetti hän avaimen lukkoon ja seuraavassa sekunnissa avautui portti\nheille.\n\nViileä yötuuli löi heitä vastaan, myrsky ulvoi ja syvä pimeys ympäröi\nheidät. Mutta tämä ei merkinnyt mitään Stefanille, hänhän oli\npelastanut rakkaansa — sillä tältä puolen porttia ei kenraalska heitä\nenää saavuttanut.\n\nStefan kietoi kätensä tytön ympäri ja veti hänet mukanaan ulos kadulle.\n\n- Elä pelkää mitään, kuiskasi hän hänelle — nyt olemme pelastetut!\nAntaa kenraalskan raivota niin paljon kuin tahtoo, siitä emme välitä,\nme olemme vapaat, vapaat!\n\nLaupias Jumala, minä olen haavoitettu! huudahti hän äkkiä.\n\nGenian huuto vastasi nämä Stefanin sanat.\n\nSamalla kun Stefan astui ulos portista, oli pensasten takaa äkkiä\nvälähtänyt ja laukaus kuului.\n\nStefan horjui ja kumartui eteenpäin. Genia kietoi kätensä hänen\nympärilleen, mutta ei kyennyt pitämään häntä pystyssä. Hän vaipui\nmaahan.\n\n- Genia, Genia, kuiskasi Stefan yhä hiljaisemmalla äänellä. — Minä olen\nmennyttä miestä.\n\n- Stefan, koeta nyt nousta ylös! huusi hän tuskissaan hänelle.\n\n- Genia raukka, etkö sitte voi aavistaa koko totuutta? Luoti sattui\nminuun. Se on sydämessä. — Kaikki mustenee silmissäni. — Genia, suutele\nminua, ennenkuin kuolen.\n\nVapisevin käsin avasi Genia hänen takkinsa. Se oli läpiammuttu ja hänen\nloistavassa, kullalla kirjaillussa univormussaan oli sydämen kohdalla\nreikä, joka oli luodin synnyttämä.\n\nGeniasta tuntui, kuin mielipuolisuuden varjot olisivat laskeutuneet\nhänen ylitsensä. — Tästä pienestä aukosta oli luoti mennyt hänen\nsydämeensä ja — verta, verta, verta!\n\nGenia huusi sydäntäsärkevällä äänellä:\n\n- Apua, apua, häntä on ammuttu! — Stefan, elä kuole pois minulta! Apua!\n\nSamalla kun hänen avunhuutonsa kaikui, tunsi hän kaksi kättä\nkietoutuvan ympärilleen ja väkisin repivän häntä ylös maasta.\n\n- Elä pelkää, kaunis Genia! kuiskasi ääni hänelle. — Minä toimin erään\nhenkilön käskystä, joka tahtoo pelastaa teidät.\n\n- Tahtoo pelastaa minut! Voi sitä pelastajaa! Stefanin luona tahdon\nolla — oman rakkaani!\n\nMutta Aza — sillä hän se oli, joka Demeter Banjalukin käskystä\npiti Geniaa käsivarsillaan — ei välittänyt tytön sydäntäsärkevästä\nvalituksesta, vaan kantoi hänet pois.\n\nGenia koetti epätoivon vimmalla irtautua hänen syleilystään, mutta\nnuori mies oli liian vahva ja sen lisäksi tiesi hän, että hänen täytyi\nehdottomasti täyttää Banjalukin käsky.\n\nHän puristi siis Geniaa yhä lujemmin, niin ettei hän voinut liikuttaa\nkäsiään ja kantoi hänet kuten lapsen Tonavalle päin.\n\n- Pysähdy, tai minä ammun sinut! kaikui äkkiä ääni hänen takanaan.\n\nAza käänti päätänsä ja näki miehen, joka tähtäsi häntä kohti\nrevolverilla.\n\nSilmänräpäyksen epäröi hän, kuinka tekisi vastarintaa. Mutta\nepäröimistä kesti vaan silmänräpäys, sillä seuraavassa tuokiossa sanoi\nhän itsekseen:\n\n\"Demeter Banjaluki on käskenyt, että minun tulee kantaa Genia\nveneeseen. Hän ampukoon minut — minun velvollisuuteni on tehdä, mitä\nkapteeni on käskenyt.\"\n\nLaukaus kuului — luoti suhisi aivan Azan pään ohi.\n\nMutta samassa kuului huuto, joka ei tullut Azan, Genian eikä Stefanin\nhuulilta, vaan eversti Maschinin. Hän se oli, joka ampui Azaa.\n\nVaunuissa, joissa hän oli odottanut Stefania, oli hänen ollut\nmahdollista pitää silmällä kenraalskan talon porttia.\n\nHän oli nähnyt Stefanin ja Genian ilmestyvän portille. Hän toivoi jo,\nettä kaikki oli käynyt onnellisesti, mutta silloin kuuli hän äkkiä\nlaukauksen ja näki Stefanin vaipuvan kadulle.\n\nSilloin ei hän voinut enää jäädä vaunuihin, vaan juoksi ulos, otti\nrevolverin käteensä ja tuli juuri parhaiksi näkemään, kuinka Aza kantoi\npois turvatonta tyttöä.\n\nSilloin hän ei enää miettinyt. Hän ei voinut ymmärtää, miksi mies\nvaltasi Genian, mutta hän luuli edessään olevan jonkun kuningattaren\nkätyrin.\n\nHän painoi revolveria, mutta samassa silmänräpäyksessä, kun hänen\nsormensa painoi liipasinta, sai hän kiväärinvarresta semmoisen iskun\nkäsivarteensa, että se putosi alas aivan herpautuneena.\n\nSamassa näki eversti Maschin pitkän, voimakkaan miehen sukeltavan\neteensä, miehen, joka oli tarumaisessa puvussa. Hänen silmänsä\nsäkenöivät kamalasti ja hänen mustan parran ympäröimillä kasvoillaan\npaloi kaksi punaista pilkkua, jotka olivat ankaran mielenliikutuksen\nmerkkinä.\n\n- Olipa onni sinulle, huusi mustapartainen hänelle, ettet satuttanut\nhäneen! Sillä jos luotisi olisi sattunut, niin olisin minä lyönyt sinut\nkuin koiran.\n\n- Takasin, sanon minä, eläkä yritäkään seurata häntä! Sillä tiedä, että\nminä olen Demeter Banjaluki, Mustain vuorten ryövärikuningas.\n\nTuo hirmuinen nimi ei ollut vaikutustaan tekemättä itse eversti\nMaschiniinkaan. Hänkin kauhistui sitä hetkeksi.\n\n- Demeter Banjaluki! änkytti hän ihmetellen, Mustien vuorten\nryöväripäällikkö.\n\nTuo kauhea nimi ei voinut olla tekemättä vaikutustansa vieläpä eversti\nMaschiniin.\n\n— Demeter Banjaluki! päästi hän kummastuneena, tuijottaen häneen.\nSamassa hän unhotti kovan tuskan, minkä isku hänessä oli synnyttänyt.\n— Armelias Jumala, tuo rosvo, jota Serbian poliisi niin innokkaasti on\netsinyt — täällä? Mitä syytä oli hänellä sekaantua tähän asiaan? Miksi\noli hän Stefanin vihamies? Miksi hänen kuulansa oli sattunut tuohon\nonnettomaan?\n\nTästä tulisi eversti Maschinin heti saada selvityksen.\n\nDemeter Banjaluki ei näyttänyt ollenkaan kiirehtivän pakenemaan,\ntehtyänsä hirvittävän verityön. Pitäen ladattua kivääriä edessänsä,\nsanoi hän eversti Maschinille:\n\n— Jos te olette sen miehen ystävä, joka makaa tuossa portaitten edessä,\nniin tietäkää, että Demeter Banjaluki on kaatanut hänet, koska mies on\nollut Dragan kurja välikappale ja hänen käskystänsä on tahtonut viedä\nturvattoman, viattoman tytön häpeään ja perikatoon.\n\nRosvon näin puhuessa putosivat kuin suomukset Maschinin silmistä.\n\nBanjaluki ei siis ollutkaan itsessään Stefanin vihamies, vaan oli\noikeastaan tahtonut toimittaa samaa kuin Stefankin, mutta erehdyksestä\noli luullut Stefanin olevan Dragan kätyrinä. Nyt ei kumminkaan ollut\naikaa antautua selityksiin.\n\n— Pitäkää huolta kuolleesta ystävästänne! lausui Banjaluki ylpeästi ja\nkylmästi. — Ja jos ihmiset Belgradissa kysyvät, miksi Banjaluki tämän\nverityön teki, niin sanokaa, että kuollut mies on ollut kuningatar\nDragan kätyri, ja samalla tavalla Banjaluki ampuu jokaisen, joka\nantautuu Dragan palvelukseen.\n\nSitte kääntyi Banjaluki pois ja hävisi nuolen nopeudella pois Tonavaan\npäin. —\n\nEversti Maschin heräsi ikäänkuin kiusallisesta unesta. Hän vei kätensä\nsilmilleen, sillä hän luuli, ettei tämä ollutkaan todellisuutta. Nyt\nhän kumminkin muisti, että velvollisuutensa oli antaa haavoitetulle\nystävälle apua. Hän vaan pelkäsi, että apu tulisi liian myöhään.\n\nSiinä makasi Stefan Naumovitsch liikkumattomana verissään, ja verta\nyhtä mittaa pulppusi rinnasta olevasta haavasta. Eversti Maschin\npelkäsi, että Banjaluki oli ollut aivan oikeassa, kun käski hänen pitää\nhuolta ystävänsä ruumiista.\n\nUkko Zorn oli ajurin istuimelta hypännyt alas Stefanin luokse.\n\n— Hän elää! huusi ukko Zorn everstille, kun tämä saapui kaatuneen\nluokse. Sydän vielä tykyttää, ja siksi on meillä vielä toivoa.\n\n- Viekäämme hänet heti vaunuihin! sanoi eversti, täytyy viedä hänet\nheti lääkärin luokse.\n\nMolemmat tarttuivat varovasti haavoittuneeseen, nostivat hänet hitaasti\nylös ja kantoivat verityöpaikalta.\n\nYlhäällä kuritushuoneen pääportille oli kokoontunut suuri joukko mies-\nja naisvartijoita, mutta nähdessään, että verta vuoti, olivat he\nliiaksi arkoja sekaantumaan taisteluun.\n\nKenraaiska, joka suurella tyytyväisyydellä oli nähnyt, että Stefan\nkaatui, käski väkensä peräytyä ja sulkea portin.\n\nSiten ei kukaan estänyt eversti Maschinia ja ukko Zornia ottamasta\nhaavoittunutta mukaansa.\n\nHe kantoivat hänet vaunujen luo, nostivat niihin ja panivat hänet\nmakaamaan leveälle istuimelle.\n\nEversti Maschin istuutui vastapäätä häntä ja vanha hevosenkengittäjä\nkiipesi kuskipenkille.\n\n- Me viemme hänet meille! sanoi ukko Zorn päättävällä äänellä\neverstille. Jos miesparkaa voi vielä auttaa, niin suojelemme me ja\nhoidamme häntä, kuin olisi hän perheemme jäsen.\n\n- Kunnon mies, mutisi eversti Maschin itsekseen, mutta ukko Zorn ei\nenää kuullut tätä kiitosta, sillä hän oli jo istuutunut kuskipenkille.\n\nHeidän ajaessaan yön pimeydessä pitkin Belgradin katuja, kumartui\neversti Maschin katselemaan ystävänsä kalpeita kasvoja ja mietti\nturhaan sitä, kuinka kaikki oli voinut tapahtua.\n\nYht'äkkiä avasi Stefan Naumovitsch silmänsä ja kuiskasi hiljaa:\n\n- Genia, missä on Genia?\n\nNämä olivat hänen ensimäiset sanansa.\n\nHän ajatteli vaan rakastettuaan. Omaa tuskaansa ja vaaranalaista\ntilaansa ei hän muistanut.\n\nEversti Maschinilla ei kuitenkaan ollut sydäntä sanoa hänelle koko\ntotuutta, että Genia oli Mustain vuorten ryövärin käsissä.\n\nSen tähden turvautui hän valheeseen.\n\n- Genia on turvassa, vastasi hän.\n\n- Turvassa? Missä hän on?\n\n- Äitinsä luona, valehteli Maschin. — Hänen äitinsä tuli näet\nodottamatta paikalle, ja Genia heittäytyi heti äitinsä syliin. Molemmat\nnaiset nousivat sitte vaunuihin ja ajoivat kiireesti pois.\n\nSyvä helpotuksen huokaus nousi nuoren upseerin rinnasta.\n\n- Äitinsä luona — no, sitte on kaikki hyvin, sanoi hän ja lisäsi pitkän\nvaitiolon jälkeen:\n\n- Vieläköhän saan nähdä häntä ennenkuin kuolen?\n\n- Ennenkuin kuolet? Tuhat tulimaista, poikaseni, elä nyt heti puhu\nsellaisista asioista! huudahti eversti Maschin ja koetti näyttää niin\nhuolettomalta ja iloiselta kuin mahdollista. — Luuletko sitte olevasi\nensimäinen, joka noin odottamatta on saanut kappaleen lyijyä rintaansa?\n\nSen tohtori pian vetää ulos. — Mitäs hän muutoin tekisi oivallisilla\nkoneillaan?\n\nParin päivän perästä tulet sinä taas terveeksi ja reippaaksi ukko\nZornin luona ja kiltti Klärchen'in hoidolla sinä pian paranet.\n\n- Entä Genia? Hän tulee kai luokseni? kysyi Stefan Naumovitsch\nuudestaan sairaan tavallisella itsepäisyydellä.\n\n- Hän tulee luoksesi, vastasi Maschin. — Tietysti tulee hän luoksesi,\nei suinkaan hän sinua hylkää.\n\n- Ei, ei, hän ei hylkää minua. Mutta se oli omituista, että hän jätti\nminut niin pian, kuiskasi hän itsekseen.\n\nVaunut vierivät yhä edelleen ja pitkään aikaan ei ystävysten välillä\nvaihdettu sanaakaan; hiljaisuuden vaunuissa katkaisi ainoastaan silloin\ntällöin Stefan Naumovitschin valitus, kun vaunut kovemmin heilahtivat.\n\n- Maschin, kallis ystäväni, sanoi viimein Stefan — kuka oli se mies,\njonka luoti kaatoi minut maahan.\n\nMinä en luule, että se oli kuningattaren väkeä.\n\n- Ei, ei tietenkään, vastasi Maschin — se oli vieras, jota minä en\ntuntenut.\n\nHän pakeni heti tehtyään kurjan työnsä, sillä eipä ole todellakaan\nkonsti väijyksistä ampua ihmistä, joka ei ajattele vaaraa.\n\n- Sillä miehellä on kuitenkin täytynyt olla joku syy sellaiseen tekoon,\njatkoi Stefan Naumovitsch.\n\n- Joku syy? No niin, siinä tapauksessa ei se ainakaan ollut mikään hyvä\nsyy.\n\nMutta elä puhu niin paljon, Stefan, se tekee sinulle pahaa ja liikuttaa\nmieltäsi liian paljon?\n\n- No, minä vaikenen sitte, kuiskasi Naumovitsch. — Mutta yksi asia\ntäytyy minun sanoa sinulle, ystäväni. — Hovissa eivät saa millään\nehdolla tietää, miksi olen haavoitettu. En tahdo nyt heti sanoa\nkuolettavasti haavoitettu, ehkä saan jäädä elämään.\n\nMeidän täytyy miettiä joku syy, joka luonnollisella tavalla selittää\nminun tilani.\n\n- Sellainen selitys on helposti löydetty, vakuutti eversti Maschin. —\nMe sanomme vaan, että sinä olet kaksintaistelussa haavoitettu.\n\n- Niin, se on hyvä, hyvin hyvä, vastasi Naumovitsch. — Ja kenen kanssa\nolen minä sitte taistellut?\n\n- Kenen kanssa? — Voihan sanoa, että sinä olet taistellut minun\nkanssani! Se antaa sinulle suuren laakerin Dragan silmissä, sillä jos\nsinä olet minun viholliseni, niin täytyy sinun olla hänen ystävänsä.\nJa sinunhan täytyy teeskennellä olevasi hänen ystävänsä, jos sinä aiot\nläheltä pitää silmällä tätä kavalata naista, joka on oikeastaan syypää\nkoko onnettomuuteen.\n\nSillä niin totta kuin Jumala löytyy, ei hänellä ole oikeutta sulkea\nGeniaa kuritushuoneeseen.\n\n- Näitkö sinä Geniaa? huudahti Stefan Naumovitsch. Oi, ystäväni, vaikka\nminun täytyisikin nyt kuolla, eroaisin onnellisena miehenä tästä\nmaailmasta! Sillä Genia rakastaa minua.\n\nKun Stefan Naumovitsch oli lausunut nämä sanat, meni hän tajuttomaksi,\nmikä johtui suuresta verenhukasta.\n\nMutta samalla pysähtyivät vaunutkin ukko Zornin pienelle portille, joka\njohti alas Tonavalle.\n\nMuutamia minuuttia myöhemmin makasi Stefan Naumovitsch pehmeässä,\nleveässä sängyssä ja tumma tytön pää kumartui haavoitetun puoleen\nsamalla kun kaksi kirkasta silmät osanottavasti tarkasti häntä.\n\nSe oli Klärchen, Zornin tytär.\n\n— Kaksintaistelu? Todellako kaksintaistelu? kysyi Klärchen isältänsä.\n\n— Jaa, kaksintaistelu, lapseni, vastasi ukko Zorn, riisuen vaippansa.\n— Koska hän on meidän ystävämme eversti Maschinin ystävä, olen minä\ntuonut hänet luoksemme, voidaksemme häntä täällä hoitaa ja pelastaa\nkuolemasta.\n\n— Oi, isä, minä tahdon sangen mielelläni, huudahti nuori tyttö. — Jospa\nvaan lääkäri pian tulisi!\n\nEikä kestänytkään kauan kun kiihkeästi odotettu lääkäri tuli.\n\nHän tarkasti ja tutki huolellisesti Stefan Naumovitschia, ravisti\npäätänsä, kohautti olkapäitään ja sanoi, että leikkaus on toimitettava\nkuulan poistamiseksi.\n\nEversti Maschin veti lääkärin syrjään ja kysyi: — Jääkö hän henkiin?\n\n— Henkiin? Toivottavasti. Tällä hetkellä en kumminkaan voi sanoa mitään\nvarmaa, kun en vielä tiedä mitä elimiä kuula on haavoittanut. Mutta\ntoivottomalta ei näytä.\n\nKuka muutoin on tuo upseeri ja missä hän on kuulan saanut?\n\n— Hän on kapteeni Stefan Naumovitsch, hänen majesteettinsa kuninkaan\najutantti, vastasi ukko Zorn.\n\n— Haavan on hän saanut kaksintaistelussa.\n\n— Taaskin kirottu kaksintaistelu, mutisi lääkäri.\n\n— Milloinkahan ihmiset pääsevät siitä harhaluulosta, että kunnia on\nverellä pestävä?\n\nTämän sanottuansa valmistautui lääkäri kuulaa ottamaan.\n\nAinoastaan eversti Maschin oli leikkauksessa saapuvilla ja avusti\nlääkäriä. Ukko Zorn ja Klärchen oleskelivat viereisessä huoneessa.\n\nVihdoinkin, hyvin myöhään levottomasti odottaville avautui ovi ja\neversti Maschin astui sieltä ilosta säteillen.\n\n— Hän on elävä! huudahti hän molemmille ystävillensä. — Lääkäri\nsanoi sen minulle nyt juuri. Haava ei olekaan niin vaarallinen kuin\nensimmältä näytti, päinvastoin verrattain vaaraton, sillä ei sydän eikä\nkeuhkot ole vahingoittuneet.\n\nUkko Zorn seurasi everstiä sairashuoneeseen, missä sairas lepäsi\nlevollisena silmät auki.\n\nZorn ei voinut kyllä sitä ihmetellä, että autuaallinen hohde säteili\nsairaan silmistä, mutta jos hän olisi voinut kuulla, mitä haavoittunut\ntällä hetkellä kuiskasi itsekseen, niin olisi hän heti tietänyt, mistä\nlähteestä ilo pulppusi.\n\nSillä hyvin hiljaa, niinkuin heikko suhina, kaikui Stefanin suusta:\n\n— Elää! Oi, suloinen rakas Geniani, se on samaa kuin saada sinut!\n\nNiin, minä tahdon elää, minun täytyy elää, sillä minä rakastan ja minua\nrakastetaan! Milloinka olisi elämä ollut minulle rakkaampaa!\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENES LUKU.\n\nYksin maailmassa.\n\n\nKovasta vastarinnasta huolimatta oli Aza kantanut venheeseen Genian,\njoka tuskin tiesi mitä hänelle tehtiin.\n\nHän piti vielä kiinni Geniasta heidän astuessaan pieneen alukseen,\nsillä hän pelkäsi, että Genia heittäytyisi Tonavan aaltoihin rajussa\nepätoivossaan, jota Aza ei voinut ymmärtää.\n\n- Ihmeellistä, mikä hänelle on tullut? kysyi Aza itseltään. — Olemmehan\nme pelastaneet hänet kuritushuoneesta, olemme voittaneet hänen\nvastustajansa ja kuitenkin hän vaan nyyhkyttää ja itkee, vääntelee\nkäsiänsä ja on epätoivoissaan, kuin olisi hän joutunut suurimpaan\nonnettomuuteen.\n\nJumalan kiitos, tuollahan tulee kapteeni! Nyt olen minä ainakin vapaa\nedesvastuustani.\n\nDemeter Banjaluki tuli juosten alas venheelle, hyppäsi siihen ja käski\nAzan laittaa venhe kuntoon.\n\nSitte kumartui hän Genian puoleen, joka istui tuhtolaudalla, kädet\nkasvojen edessä ja veti ne pois hellästi.\n\n- No, Genia von Sandorf, huudahti hän ja hänen tuliset kasvonsa\nnäyttivät tahtovan niellä hänen olentonsa — etkö ole tyytyväinen\ntekooni? Sinä saat uskoa, ettei ollut mikään helppo asia saada sinut\nDragan kynsistä, ja siksi täytyi verta vuodattaa sinun tähtesi,\ntyttö. Mutta parempi sekin, että tässä vuodatti vertansa eräs Dragan\nkätyreistä, joka ei ehkä ollut yhden ruutipanoksenkaan arvoinen, kuin\nettä sinut olisi viety uuteen, vielä hirmuisempaan paikkaan.\n\nKun ryövärin ääni kuului Genian korvaan säpsähti hän, tuijotti Demeter\nBanjalukiin silmät suurina ja päästi kimakan huudon.\n\n- Genia, mikä sinun on? kysyi Banjaluki hämillään. — Miksi itket? Miksi\net kiitä minua? Etkö olekaan iloissasi, että pääsit taas vapaaksi?\n\nEt suinkaan viihtynyt kuritushuoneessa niin hyvin, että haluaisit sinne\ntakaisin?\n\n- Demeter Banjaluki, huudahti Genia, tarttui ryövärin käsiin ja katsoi\nhäntä vakavasti silmiin. — Ei, ei se ole mahdollista — sinä et ole\nvoinut tappaa häntä, et?\n\n- Ketä? Kestä sinä puhut, Genia? änkytti Demeter Banjaluki\nhämmästyneenä.\n\n- Siitä miehestä, jonka kädet olivat ympärilläni, kun juoksimme sen\nhirmuisen talon portaita alas, miehestä, johon sinun luotisi äkkiä\nsattui.\n\n- Vai niin, sinä tarkoitat sitä lurjusta, joka tahtoi viedä sinut pois,\nGenia? vastasi Banjaluki. — Luoti sattui hyvin, vai mitä? Luulen, että\nse meni keskelle sydäntä. Se olikin aimo laukaus, jommoisen ainoastaan\nDemeter Banjaluki voi ampua, \"keskelle sydäntä\" kiväärillään, kuten\nminun kivääriäni kutsutaan koko Serbiassa.\n\n- Se olit siis sinä. Demeter Banjaluki? kuului nyt onnettoman tytön\nhuulilta. — Sinun luotisi se oli, joka lensi hänen uskolliseen\nsydämeensä, hävittäen, kuolettaen jokaisen toiveen, joka sitoi hänet ja\nminut yhteen.\n\nOi, murhaaja — murhaaja, miksi teit sen?\n\nMiksi et antanut minun pitää sitä ainoata sydäntä maan päällä, joka\nsykki minulle?\n\nYhdellä ainoalla loikkauksella hyppäsi hän samassa venheen laidan yli\nmaihin, eikä kukaan ojentanut kättään hänen jälkeensä.\n\nSillä Demeter Banjaluki istui kuin kivettyneenä.\n\nEhkä ensi kerran elämässään puuttui tältä mieheltä toimintakyky.\n\nMitä olikaan hän saanut kuulla?\n\nMoitteita, hirmuisen syytöksen Genian huulilta, ja kaikki tämä koski\nhäntä, häntä joka kuitenkin oli miettinyt kaikki niin hyvin ja\ntoimittanut kaikki niin tarmokkaasti ja harkiten!\n\nHän, joka oli ampunut kerran juuri samassa hetkessä, kun tämä aikoi\nviedä Genian vielä syvempään turmioon.\n\n— Genia! huudahti äkkiä Banjaluki, joka samaten hyppäsi venheestä ja\nkiiruhti hänen luokseen rannalle. Genia, tyttöni, kuule minua! — Minä\nvannon, että mitä parhaimmat, jaloimmat aikeet ovat minut tuoneet\ntänne. Minä kuulin sinun hätäsi, epätoivosi. Minä sain tietää, että\nsinua pidettiin kuritushuoneessa suljettuna, ja heti minä päätin sinut\nvapauttaa. Ei, ei, älä katso minuun jähmettyneillä, lasimaisilla\nsilmilläsi! Minä en voi sitä katsetta kestää. Peruuta julmat sanasi,\njotka juuri lausuit!\n\n— Ja kuka sitte tappoi Stefan Naumovitschin? huudahti Genia\nepätoivoissaan lyöden käsillään kasvoihin. — Kuka riisti minulta\nrakkaani? Kuka ampui väijyksistä? Kenen kuula satutti siihen sydämeen,\njoka kuuluu minulle? Jaa, se olit sinä, Mustien vuorten ryöväri,\nsinä eikä kukaan muu! Oi, kirottu olkoon sinun kätesi, joka kiväärin\nliipasinta kosketti, kirottu olkoon sinun ampumataitosi, kirottu sinä\nitse!\n\n— Vait, onneton, kuule minua! Anna minulle ainakin tilaisuutta\npuolustautua. Näetkös, minä tulin tänne Azan kanssa sinua pelastamaan.\nMe piilottauduimme pensaikkoon ja päätimme ampua sen kurjan, minkä\nkuningatar lähetti ottamaan sinut kuritushuoneesta, niin pian kuin tuo\nmies vaan näyttäytyisi. Minä en tietänyt, kuka mies olisi, minä en\nhäntä tuntenut, enkä koskaan ennen ole häntä nähnyt. Minä en nytkään\nhäntä tarkemmin katsonut. Minulle oli kylläksi tietää, että kuningatar\nDraga oli hänet lähettänyt sinua anastamaan. Minä tahdoin temmata sinut\nhänen käsistänsä, ja sentähden täytyi sen miehen kuolla.\n\n— No, kuule sitte, Demeter Banjaluki! sanoi Genia, kyyneleihin heltyen.\nMies, joka vei minut kuritushuoneesta, ei ollut sellainen ihminen,\njoka tahtoi minut syöstä perikatoon, vaan Stefan Naumovitsch, jonka\nkanssa olen kihloissa, jolle tahdoin antautua koko elinajakseni, hän,\njota rakastin, joka minulle hyvää tarkoitti. — Oi, hän oli jalo ja\nuskollinen ihminen.\n\nStefan Naumovitsch! Kun Banjaluki nyt kuuli tuota nimeä mainittavan\nja kykeni käsittämään asian, oltuaan sitä ennen niin hämillään, ettei\nkäsittänyt, mitä hänelle sanottiin, niin hän säpsähti, ikäänkuin\nsisällisesti olisi kovaa tuskaa tuntenut..\n\n— Stefan Naumovitsch? ähkyi hän. — Minä tunnen hänet! Jaa, jaa, sinä\nolet oikeassa, Genia, hän oli jalo ihminen! Hän on kuningatar Dragan\nvihamies, vaikka onkin ajutanttina kuningas Aleksanterin palveluksessa.\nMinä olen kerran häntä puhutellut, kun hän Dragan petomaisuuden uhrina\nnääntyi vankilassa. Ja hänet olen minä tappanut! Jaa, sinä olet\noikeassa, tyttö, kiroo minua, inhoo minua! Sillä Jumala tietäköön,\nettei hän ole minun pikaisuuteni ja malttamattomuuteni ensimäinen uhri.\n\nKauhea oli nyt epätoivo, joka Banjalukin valtasi. Kyyneleitä tulvi\nhänen silmistänsä ja valui mustalle parralle, ensin kostuttaen kalpeat\nposket.\n\nAza katsoa tuijotti arasti herraansa ja ystäväänsä. Sellaisena ei\nhän ennen ollut nähnyt kapteeniansa, Demeter Banjalukia! Kukapa\nrosvojoukosta olisi koskaan voinut kuvitella mielessänsä, että tuolla\nmiehellä oli kyyneleitä? Demeterin rehellinen tuska tarkoitti Geniata,\njoka nyt tiesi, että Stefan oli kaatunut hirveän erehdyksen johdosta,\nettä Mustien vuorten ryövärillä ei mitenkään ollut aikomusta häntä\ntappaa, jos hän vain vähääkään olisi aavistanut, ketä hän ampui.\n\nGenia meni Demeter Banjalukin luokse. Vapisevalla kädellään siveli\nhän hiljalleen ruskeita, ahavoituneita käsiä, joilla Banjaluki peitti\nkasvonsa.\n\n— Hillitse kyyneleitäsi, Demeter Banjaluki! sanoi hän lempeällä,\noman itkunsa puoleksi tukahuttamalla äänellä. — Jumala ei ole sinua\ntuomitseva. Hän katsoo ihmissydämeen ja on eroittava hyvän pahasta.\nMinä puolestani annan sinulle anteeksi, että olet minulta rakastettuni\nriistänyt ja kuulallasi musertanut tulevaisuuteni sirpaleiksi.\n\nJa nyt, hyvästi, Demeter Banjaluki! Minä kiiruhdan takaisin Stefanin\nluokse, jolle kuulun elämässä ja kuolemassa.\n\nGenia viittasi kädellänsä ja hävisi.\n\nDemeter katsoi synkkänä hänen jälkeensä. Sitte kääntyi hän äkkiä Azan\npuoleen ja sanoi:\n\n— Souda, sen lurjus. Minä ohjaan Belgradia kohti.\n\nAza tempasi airot ja souti niin, että vesi keulassa kohisi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKiirein askelin palasi Genia sille paikalle, missä Stefan oli kaatunut.\nGenian sydän oli murtunut, hänen silmissänsä ei enää ollut kyyneleitä.\nMutta hän tahtoi kumminkin nähdä Stefanin ruumiin, tahtoi suudella\nhänen kalpeata otsaansa.\n\nOi, hän ei voinut uskoa sitä mahdolliseksi, että Stefan otettaisiin\nhäneltä ijäksi! Hän ei voinut ajatellakaan maailmaa ilman häntä.\n\nNyt ilmestyivät hänen eteensä yht'äkkiä kuritushuoneen harmaat muurit.\nJa tuolla — tuolla näki hän kiviportaat, joita myöten oli rientänyt\nalas niin iloisena ja toivorikkaana Stefanin rinnalla, silloin kun valo\nvälähti yht'äkkiä pensasten takaa ja luoti sattui armaan rintaan.\n\nGenian silmät hakivat kaatunutta.\n\nMutta hän ei nähnyt ruumista, vaikka olisi kuinka hakenut. Se oli\npoissa ja ainoastaan verilätäkkö ilmaisi paikan, jossa Stefan oli\nmaannut ja jossa hän, sitä ei Genia ollenkaan epäillyt, oli vetänyt\nviimeisen henkäyksensä.\n\n— Niin on minulta siis ryöstetty hänen ruumiinsakin! valitti Genia\nja vaipui verilätäkön viereen. — He eivät ole jättäneet minulle\nmitään, ei mitään muuta kuin muiston. Oi, tätä ei voi kukaan ihminen\nrepiä minun sydämestäni, se pysyy minulla ikuisesti. Kaikki voitte\nte ryöstää minulta, te ilkeät, kurjat ihmiset, oman elämäni voitte\nte ryöstää minulta, mutta Stefanin ja sen rakkauden muisto, joka on\nmeidät yhdistänyt, elää minun sielussani siksi kun kerran kadotan oman\nelämäni. Niin, tässä rakkaani sydänverta katsellessa, jatkoi masennettu\ntyttö, pistäen vapisevan kätensä vereen ja pitäen sitä pystyssä\nikäänkuin vannoen — tässä lupaan minä sinulle, etten koskaan anna\nrakkauden toiseen mieheen päästä sydämeeni.\n\nMitä hänestä nyt tulisi?\n\nTaas seisoi hän yksin ja hyljättynä, turvattomana. Sen lisäksi tiesi\nhän ne vaarat, joihin kaunis ja viaton tyttö voi joutua Serbiassa.\n\n— Ei, pois — pois tästä maasta, kaikui hänen sisässään selvä,\nvaroittava ääni. — Ei ole hukattava minuuttiakaan, pois täältä ja\nkotiin äidin luo!\n\nÄiti! Oi, nyt kun hän oli niin onneton, kuvastui hänen eteensä äidin\nkuva, mitä hellimmän rakkauden loisteessa. Äitihän tarvitsi häntä niin\nhyvin, nyt kun puoliso oli häneltä viety. Oi, liian kauan oli hän\nepäillyt rientää äitinsä luo lohduttamaan häntä suuressa surussaan.\n\n- Kuinka onneton hän nyt lieneekään, sanoi Genia itsekseen — kun\nhäneltä on ryöstetty rakas puoliso niin hirvittävällä tavalla.\n\nNyt hän todella tarvitsee lastaan, olisi hyvin väärin, jos nyt\nviipyisin täällä kauvemmin, kun kerran olen vapaa. Minulla ei tosin\nole rahaa, en voi ostaa edes pilettiä Wieniin, mutta — löytyyhän\nBelgradissa Itävallan konsuli, hän ei suinkaan kieltäne minulta\napuansa. Niin, hänen puoleensa käännyn minä ja jo tänä päivänä lähetän\nminä sähkösanoman äidilleni ja ilmoitan hänelle, että tulen Wieniin.\n\nNäin sanottuaan nousi hän, — järjesteli hiukan hiuksiansa sekä\nvalmistui lähtemään Belgradiin, mennäkseen heti Itävallan konsulin luo.\nHän tahtoi pyrkiä hänen suojaansa eikä epäillyt, ettei sitä hänelle\nannettaisi.\n\nMutta oi kun hänen oli vaikeata erota siltä paikalta, jossa Stefan oli\nollut, siltä paikalta, joka vielä oli hänen verensä peittämä.\n\nHänen verensä! — Niin, tuossa tippui se hitaasti maahan, joka niin\nahnaasti nieli sitä, kuin olisi se ollut kallista palsamia.\n\nMutta tuolla — mikä se on, joka liehuu tuulessa? Se oli valkoinen\nlehti, veren tahraama.\n\nOlikohan se ehkä joku paperi, jonka Stefan oli kadottanut?\n\nGenia otti ylös paperin, jonka tuuli tahtoi lakaista pois mukanaan.\nReuna oli vaan veren tahraama. Kirjoitus oli selvää ja Genia näki heti,\nettä se oli kirje.\n\nHän piti sitä lähellä silmiään, sillä nythän oli yö, mutta hän näki\nkuitenkin lukea.\n\nÄkkiä horjui hän, hänen kätensä vapisivat, silmät ammottuivat ja saivat\nkauhun tapaisen ilmeen.\n\nEi, ei, tämä ei ollut Stefanin käsialaa ja kuitenkin tunsi Genia sen.\nSatoja kertoja elämässään oli hän sen nähnyt.\n\nNyt käänsi hän lehteä. Laupias Jumala, siinähän oli hänen äitinsä\nnimikirjoitus, jonka hän veripilkkujen keskellä näki kirjeen alla!\n\nMyrsky ulvoi onnettoman naisen ympärillä, joka nyt oli tehnyt uuden\nhirvittävän havainnon, havainnon, joka veisi häneltä viimeisenkin\nelämän halun, joka veisi häneltä viimeisenkin toivon — äidin sydämen,\nlapsuuden kodin!\n\nÄidin hylkäämä! Pyhä Jumala, mitä lienee äiti ajatellutkaan hänestä?\nKun hän tuona yönä oli suojellut Stefan Naumovitschia ja avannut\nhänelle ovensa, oli äiti valmis uskomaan — sama äiti, joka ei koskaan\nollut lausunut hänelle sanaakaan, joka hänen puhtaassa sielussaan olisi\nsynnyttänyt kevytmielisyyden siementäkään, tämä sama äiti uskoi nyt,\nettä hän —\n\nSyvä katkeruus täytti tytön sielun. Nyt näytti hänestä, että koko\nmaailma olisi hyljännyt hänet, sillä ei kukaan uskonut enää häntä, ei\noma äitinsäkään.\n\nStefan, hänen rakkaansa oli kuollut, ja äiti — hän kääntyi pois\ntyttärestään kuten — kuten — niin, Genia lausui todellakin murtuneella\näänellä sanan, tuijottaen harmaata taloa, josta hän äsken oli paennut —\nkuten langenneesta naisesta, kuten sellaisesta, jota syystä pidettiin\ntuossa talossa. Ei, sitä hän ei ole voinut uskoa, mielipuolisuuden\nkamala verho oli varmaan kietoutunut äidin muutoin niin selvän järjen.\n\n- Minun täytyy mennä hänen luoksensa, huudahti Genia — minun täytyy\nkatsoa hänen silmiinsä ja täytyy pakoittaa hänet katsomaan omiin\nsilmiini. Ja jos hän ei enää voi lukea, mitä minun silmissäni on\nkirjoitettuna, niin — oi, mitä arvoa on sitte enää maailmalla ja\nelämällä — sitte osaan kyllä hankkia itselleni levon ja rauhan. Mutta\nminä en osaa erota täältä ennenkuin olen päässyt selvyyteen äitini\nkanssa. Hänen täytyy kuulla minua ja kyyneltulvalla täytyy hänen\npyytää minulta anteeksi se vääryys, jonka hän on tehnyt minulle tässä\nkirjeessä.\n\nVapisevin käsin avasi Genia vielä kerran kirjeen, ja luki sen. Mutta\nkyyneleet pimensivät hänen silmänsä, hän tuskia saattoi lukea sitä.\n\nKuinka kirjoittikaan hänen äitinsä: — Minun tyttäreni ei tule koskaan\nenää silmieni eteen, jos ette te Stefan Naumovitsch tuo häntä luokseni\nlaillisena vaimonanne.\n\nKuolleet eivät nouse todistamaan elävien eteen. — Oi äiti, äiti, itse\nolet sulkenut minulta tien sydämeesi! Mutta ei, vielä tahtoi Genia\ntehdä viimeisen kokeen.\n\nÄitihän oli Belgradissa, se selvisi kirjeestä, päivämäärän alle oli\näiti kirjoittanut: Hôtel de Paris. Siellä asuu siis äiti.\n\nHän tahtoi rientää äitinsä luo tekemään viimeistä koetta voittaakseen\ntakaisin äidin sydämen.\n\nGenia heitti vielä viimeisen silmäyksen Stefanin viattomasti\nvuodatettuun vereen, silmäyksen, jossa oli kokonainen maailma tuskaa\ntäynnä.\n\nSitte riensi hän pois kaupunkia kohti, tuota hirmuista kaupunkia, jossa\nhän oli kärsinyt niin paljon. Myrsky melkein kantoi hänet Belgradia\nkohti. Mutta hän ei siitä välittänyt. Hän oli kuuro ja sokea kaikelle,\nmikä hänen ympärillään oli. Hän tunsi vaan sen myrskyn, joka riehui\nhänen omassa sielussaan verrattomalla voimalla.\n\n- Stefanini kuollut ja äitini on minut kironnut, mutisi hän. Sitte\nnauroi hän, mutta se oli sydäntäsärkevää, kamalata naurua, joka\ntunkeutui hänen huuliltansa.\n\nVihdoin tuli hän kaupunkiin.\n\nIhmiset, joiden ohi hän riensi, katsoivat hänen jälkeensä ja pudistivat\npäätään. He pitivät kai häntä mielipuolena, joka oli päässyt ulos\nhullujen huoneesta.\n\nNyt oli hän Hôtel de Paris'in edustalla, joka on Belgradin komeimpia\nrakennuksia.\n\nEpäillen jäi hän seisomaan portille, painaen kädet kovasti sykkivää\nsydäntään vasten.\n\nRatkaiseva hetki oli tullut. Muutamien minuuttien kuluttua seisoisi hän\näitinsä edessä.\n\nOi, onnistuukohan hänen voittaa takaisin äidin luottamus?\n\nEihän hänellä ollut ketään, joka olisi todistanut hänen puolestaan.\nPäinvastoin puhui kaikki häntä vastaan. Sillä nyt muisti hän, että\njuutalainen ja vartijaston päällikkö olivat nähneet Stefanin hänen\nhuoneessaan ja ihmisethän olivat niin ilkeitä, että uskoivat mielellään\nmitä pahinta lähimmäisistään.\n\nMutta äiti — äiti ei saisi sitä uskoa.\n\nJos ihmiset tuomitsivat häntä, jos he kaikki epäilivät häntä, jos he\nkaikki luulivat hänen olevan Stetanin rakastajan, niin täytyi äidin\nkumminkin luottaa lapseensa.\n\n- Ja hän luottaa minuun! huudahti Genia heittäen päätään taapäin\nja tarttuen molemmin käsin tukkaansa, joka kiireesti kulkiessa oli\njoutunut epäkuntoon. — Niin, hän luottaa minuun, — kuolleen isäni\ntähden tekee hän sen.\n\nOi, jos hän nyt vaan eläisi, niin olisi kaikki taas hyvin. Isä ei\nkoskaan epäillyt tyttöään, sillä mies on väkevä sekä rakkaudessaan että\nluottamuksessaan, nainen vaan on horjuva surussaan.\n\nHän meni sisälle pääkäytävästä ja oli Hôtel de Parisin eteisessä.\nSe oli erittäin komeasti sisustettu ja siellä juoksi palvelijoita,\nkyyppareita ja vieraita edes takasin.\n\nParrakas ovenvartija tuli häntä vastaan ja kysyi, mitä hän halusi.\n\nGenia ei voinut oikein puhuakaan, hän änkytti hiljaa: Minä tahdon —\nminä pyydän — voisinko saada puhua kreivitär von Sandorfin kanssa?\n\n- Kreivitär von Sandorfin? vastasi ovenvartija. — Niin, hän asuu,\ntietääkseni tässä Hôtellissa. — Odottakaa hetkisen, minä tahdon —\n\n- Ah, kreivitär von Sandorf — ei, lapseni, hänen kanssaan ette voi enää\npuhua, sillä hän matkusti kaksi tuntia sitte itäisellä pikajunalla.\n\nSamassa silmänräpäyksessä kuului huuto komean Hôtellin eteisessä. Genia\nmakasi pyörtyneenä lattialla.\n\n\n\n\nYHDESNELJÄTTÄ LUKU.\n\nKarhunjahti Tapschidermetsässä.\n\n\nViimeiset kauniit syyspäivät olivat houkutelleet Serbian kuningasparin\nvieraisille huvilinnaansa Tapschidermetsässä siellä pannakseen toimeen\nsuuren syysjahdin, joka oli joka vuonna suuri ja ilolla odotettu tapaus\nhovissa ja niissä ylhäisissä piireissä, jotka olivat saaneet kutsun\ntähän jahtiin.\n\nDraga, joka innokkaasti käytti jokaista tilaisuutta kootakseen\nympärilleen Serbian aatelin ja nauttiakseen sen jäsenten suosiosta,\noli tällä hetkellä ryhtynyt erityisiin toimiin tehdäkseen jahdin niin\nloistavaksi kuin mahdollista.\n\nSentähden on nyt vilkas elämä Tapschidermetsässä, tässä ihanassa\nmetsässä, joka on noin viiden kilometrin päässä Belgradista, ja jossa\nmuutoin rauha ja yksinäisyys vallitsee. Siellä vilisi nyt hovimiehiä,\nmetsästäjiä ja kuninkaan vieraita, jotka olivat majoitetut pikku\nhuviloihin, mitkä seppeleen tavoin ympäröivät kuninkaallista huvilinnaa.\n\nEnsimäisinä päivinä tyydyttiin metsästämään pienempää riistaa. Oli\nkaarrettu suuri joukko jäniksiä, ammuttu erilaisia lintuja ja lopuksi\noli ajettu vuohipeurojakin pyssyn kantaman päähän.\n\nMutta tänään, kahdeksantena metsästyspäivänä, oli se suuri päivä, jolla\nTapschidermetsästys joka vuosi päättyi.\n\nSuuren karhun ajometsästyksen piti tapahtua tänään.\n\nVaikka Tapschidermetsä on niin viljelty ja ulottuu aivan kuninkaallisen\nhuvilinnan läheisyyteen, saa tämä ääretön metsä kuitenkin melkein\naarniometsän luonteen, kun siinä kauemmin harhailee ja siellä oleksii\ntodellakin sekä karhuja että susia ja muitakin vaarallisia petoeläimiä\nnäkee siellä usein.\n\nKuninkaallinen metsästys oli alkanut ja oli täydessä käynnissä.\nAleksanteri ja Draga ratsastivat yhdessä. Heidän jälkeensä tuli joukko\nmetsästäjiä ja sitte seurasi loistava ratsaskulkue aatelisia ja\nkorkeampia upseereja.\n\nKuningatar Draga oli hurmaavan näköinen. Hän itse vertasi itseään\nDianaan ja tämä vertaus oli todellakin hyvin sattuva.\n\nHänen korkea, hoikka ja täyteläinen vartalonsa oli verhottu viheriään\nmetsästyspukuun, jossa selvästi tulivat näkyviin rinnan ja olkapäiden\nmuodot, se oli vyötäisten kohdalta ruumista myöten, mutta sileä ja\nputosi sitte syvissä laskoksissa alas jalkoihin saakka, joita peittivät\nmustat ratsastussaappaat hopeakannuksilla.\n\nKiharassa, tummassa tukassa oli kuningattarella pieni hattu,\njossa liehui kaksi komeata strutsin höyhentä. Kädessä oli hänellä\npieni, siro, erittäin hyvin tehty tussari ja lantioilta riippui\nmetsästyspuukko simpukankuorikotelossa sekä elfenluinen pikari.\n\nKuningatar ratsasti komealla päistäriköllä ja kuninkaalla oli musta\nhevonen.\n\nAleksanteri näytti myös komealta metsästyspuvussaan, vaikkei hän\npitänyt metsästyksestä sen itsensä vuoksi. Hänellä oli tapana sanoa,\nettei hän voinut ymmärtää, mitä huvia ihmisillä oli siitä, että\nampuivat viatonta eläintä.\n\nOli ratsastettu kaksi tuntia tapaamatta karhua, jonka jäljille\nmetsästäjät olivat päässeet.\n\nKuninkaan ja kuningattaren rinnalla ratsasti nuori luutnantti Nicodem\nLunjevica. Heidän ajaessaan eteenpäin pitkin metsätietä, kääntyi\nAleksanteri äkkiä tämän puoleen.\n\n- Kuinka on Stefan Naumovitschin laita, josta pyysin teidän ottamaan\nselkoa? kysyi hän.\n\n- Lääkäri, joka häntä hoitaa ja joka veti luodin haavasta heti\nkaksintaistelun jälkeen, on onnistunut niin hyvin, että herra Stefan\nNaumovitsch on huomattavasti paranemaan päin. Hän on jo liikkeelläkin,\nvastasi Nicodem.\n\nParin viikon perästä pääsee hän taas virkaansa hoitamaan teidän\nmajesteettinne luona.\n\n- Se ilahuttaa minua sanomattomasti! huudahti Aleksanteri\nteeskentelemättömällä ilolla — minä jo vapisin tämän kelpo miehen\ntähden.\n\n- Eikö sitte ole saatu selville, mistä tuo onneton kaksintaistelu\noikeastaan johtui? kysyi Draga, joka siitä lähtien kuin Stefan\nNaumovitschin nimeä mainittiin, oli taistellut punastumistaan vastaan.\n— Nicodem, sinähän tiedät tavallisesti, mitä Belgradissa tapahtuu, etkö\nsitte ole saanut tietää, kenen kanssa Stefan Naumovitsch taisteli ja\nmistä syystä?\n\n- Minun täytyy todellakin tunnustaa, rakas sisareni, vastasi Nicodem,\nheittäen Dragaan ivallisen katseen, etten minä kaikista ponnistuksista\nhuolimatta ole saanut mitään tietää.\n\nSanotaan, että kaksintaistelu on tapahtunut Tonavan varrella,\nkuritushuoneen luona. Stefan Naumovitsch oli sitte laahannut itseään\ntämän talon portille asti, josta hänet löydettiin.\n\nHän itse sanoo varmasti saaneensa luodin kaksintaistelussa, mutta\nvastustajaansa ei hän tahdo nimittää ja yhtä vähän tiedän minä\nsitäkään, miksi kaksintaistelu oikeastaan tapahtui.\n\n- No, minä arvelen, huudahti Draga — että tässä voidaan tehdä sama\nkysymys, jonka teki kerran kuuluisa valtiomies: Missä on nainen?\n\nEikö Stefan Naumovitschilla ole edes ollut rakastajaa, jolle hän olisi\nehkä mustasukkainen?\n\nKuningas näytti tuimalta ja löi hevostaan aivan aiheettomasti\nratsupiiskallaan.\n\n- Kyllähän siitä on puhuttu, vastasi Nicodem ivallisesti, että Stefan\nNaumovitschilla oli rakastaja, mutta siitä on jo kauan aikaa.\n\nRakastaja on muutoin nyt naimisissa ja sanotaan, että Naumovitsch on\nkokonaan vetäytynyt pois seuraelämästä.\n\nTätä sanoessaan katsoi Nicodem terävästi sisareensa sivulta päin ja\nvaikka Dragan silmät olivat kiinnitetyt hevosen hoikkaan kaulaan, niin\ntunsi hän kuitenkin, että Nicodem katsoi häneen ja tumma puna nousi\nhänen poskilleen.\n\nHän oli hyvin ymmärtänyt Nicodemin tarkoituksen. Hän tiesi, että\nNicodem tarkoitti häntä itseään Stefanin rakastajana, joka nyt oli\nnaimisissa, jonka kautta kerran olemassa ollut suhde oli katkaistu.\n\nTämän keskustelun aikana oli lähestytty erästä seutua, joka oli täynnä\nvuorenrotkoja, joista kohosi oikeita puujättiläisiä, joita eivät kuuden\nmiehen yhdistetyt sylet kyenneet syleilemään.\n\nYlijahtimestari, paroni Granzow antoi käskyn pysähtyä.\n\n- Teidän majesteettinne, huudahti hän, kumartuen satulassaan kuninkaan\nedessä — tuon luolan, jonka nuo kaksi vuoren lohkaretta muodostavat,\njoiden päällä on kolmas, ovat minun metsästäjäni merkinneet karhujen\npesäksi.\n\nUskallan siis ehdottaa, että piirittäisimme tämän paikan ja\nkoettaisimme sitte houkutella karhut luolastaan.\n\nJos teidän majesteettinne hyväksyy ehdotukseni, niin voimme sen heti\npanna täytäntöön.\n\n- Tietysti, rakas ystävä, vastasi Aleksanteri. — Kun nyt kerran karhuja\nmetsästetään, niin olen sinun kanssasi aivan yhtä mieltä.\n\nSuurella kiireellä yhtyi parooni valmistuspuuhiin.\n\nKoko seurue asetettiin laajaan piiriin kallioiden ympärille. Jokaiselle\nteroitettiin, että piti oltaman varuillaan, eikä saisi hetkeksikään\nkääntää silmiään vuorenrotkosta, vaan seistä hiljaa valmiina ampumaan.\n\nKuningas, Draga ja Nicodem Lunjevica jäivät istumaan hevosiensa\nselkään, jonkun matkan päässä toisistaan.\n\nPuiden tiheiden oksain välitse, jotka levisivät kallion yli,\ntunkeutuivat syksyauringon säteet, heittäen heikon, väräjävän valon.\n\nSuuri hämminki, metsästysinto oli vallannut jokaisen ja hovin naiset\nja herrat sekä upseerit saattoivat tuskin odottaa karhunjahdin\ntärisyttävää näytelmää.\n\nYlijahtimestari oli sillävälin saanut kaikki valmiiksi ja nyt alettiin\nahdistaa karhuperhettä.\n\n- Kaikki tulee riippumaan siitä, huusi parooni Granzow kovalla äänellä,\njotta jokainen saattoi häntä kuulla — jos voimme ajaa karhun pesästään.\n\nTietysti ei voida ajatella, että joku meistä uskaltaa sinne lähteä,\nsillä ei ole ketään, joka panisi nahkansa alttiiksi. Siksi täytyy\nmeidän ajatella toista keinoa, joka voisi häiritä karhuperhettä\nrauhallisessa olossaan.\n\n— Me koetamme ajaa ne savulla pesästänsä, huudahti Nicodem Lunjevica, —\nse on paras keino.\n\n— Aivan niin, vastasi Granzow.\n\nSitte antoi hän väellensä käskyn laittaa korkean läjän kuivia halkoja,\noksia ja risuja luolan käytävän eteen, valaa ne öljyllä ja sytyttää\ntuleen.\n\nMetsästysseurue vetäytyi nyt hiukan syrjään, he muodostivat suuremman\npiirin, sillä kun liekit leimusivat, levisi mustan harmaa savu, joka\nrasitti keuhkoja ja silmiä.\n\n- Kiväärit valmiina! kuultiin ylijahtimestarin huutavan.\n\nDraga innostui innostumistansa, päinvastoin kuin mikä oli kuningas\nAleksanterin laita, jota tämä näytelmä näytti varsin vähän huvittavan.\n\n- Minä toivon, sanoi Draga innostuneena, että joku karhuista hyökkää\npäälleni!\n\nKyllä sen pian maahan kaataisin.\n\nOnpa toki ihana ajatus, että ihminen, joka ruumiin voimiltaan ei vedä\nvertoja tuollaiselle pedolle, kumminkin kykenee sen pitemmän matkan\npäästä tappamaan.\n\n— Mutta jos nyt käsi vapisee? sanoi kuningas Dragalle, jota hän tuskin\nsaattoi eroittaa välissä olevan savupatsaan tähden.\n\n— Vapisee? — Minun käteni ei koskaan vapise, kun otan eläimen hengiltä.\nSe ei edes vapisisi, jos minä —\n\nHän ei lausunut ajatustansa kokonaan, vaan puri huulet yhteen, kuin\njos jo olisi liian paljon sanonut, liiaksi paljastanut luonteensa\nkuninkaalle.\n\n— Draga — Draga, — missä olet? huudahti kuningas.\n\n— Missäkö minä olen, rakas ystävä, etkö sitte minua enää näe. Minä aina\nnäen kuninkaani, vaikkapa hän olisi syvimmässä —\n\nMörinä kuului, joka pani jok'ikisen sydämen vapisemaan ja Draga oli\nheti ääneti.\n\nSe oli todellakin ääni, joka saattoi veren suonissa jähmettymään.\n\n— Karhut — karhut! huusi Nicodem Lunjevica voitonvarmana. — Nyt ne\ntulevat — katsokaa, tulta, tulta!\n\nLaukaukset pamahteli ja tummanpunaisia liekkiä kohosi savumerestä, joka\ntahtoi kaikki pimentää. Ainoastaan salamat, joita singahteli pensaitten\ntakaa metsästäjien pyssyistä, synnyttivät siellä täällä vahvemman\nvalaistuksen.\n\nJa tuossa kamalassa valossa näkyi joukko tummia, kömpelöitä olennoita\ntunkeutuvan luolan suusta.\n\nTuliliekkien yli ne juoksivat ulvoen ja täyttivät metsän hirveillä\näänillä, ja sitte nähtiin siellä täällä muodottomien, paksujen päiden\npistävän esiin, veristen silmien säkenöivän ja punaisten kielien\nriippuvan pitkällä leukapielistä.\n\nYlijahtimestari oli erehtynyt. Siinä ei ollutkaan yksi ainoa karhu,\nvaan kokonainen karhuperhe, joka syöksyi ulos luolasta.\n\n— Käykää päälle vaan! huusi Nicodem Lunjevica. — Siinä on sinulle, sen\npeto! — Kas, ei se pystynytkään! — Tuossa — tuossa! — Pitäkää varanne,\nGranzow, karhut käyvät teidän kimppuunne.\n\nSydäntä särkevä ääni nyt kaikui.\n\nHevosen kuolonhuuto sekoittui tähän kauhunpurkaukseen.\n\nSilloin näki Draga terävillä silmillään, että hevosen ja miehen peto\nkaatoi allensa.\n\nMetsästysseurue hajaantui eikä kukaan ajatellut auttaa onnetonta, joka\nmakasi pedon alla ja välttämättömästi joutuisi pedon saaliiksi.\n\nKuka tuo onneton oli, sitä ei edes Draga silloin kyennyt eroittamaan.\nMutta rohkea kun oli, pysähtyi hän yksin paikalle, kun kaikki muut\npakenivat.\n\nHän kannusti hevostansa ja lensi onnettomuuspaikalle. Draga näki nyt,\nmitä kauheata tässä tapahtui. Siinä makasi ylijahtimestari Granzow\nmaassa. Karhut olivat iskeneet kyntensä hevosen kurkkuun. Granzow oli\nlentänyt satulasta ja makasi nyt muutaman metrin päässä siitä paikasta,\nmissä karhu repi hevosta.\n\nOnneton ylijahtimestari ei uskaltanut nousta pystyyn, peljäten\nherättävänsä karhujen huomiota. Ehkä olikin parasta, että hän hetkisen\nmakasi liikkumattomana, sillä paitsi jättiläismäistä naaraskarhua näkyi\nluolan suulla vielä neljä muuta karhua, ja viisi karhua ajoi pakenevata\nmetsästysseuruetta takaa.\n\nKarhut, joitten ylijahtimestari oli luullut olevan varsin pieniä ja\nnuoria, olivat jo monen vuoden vanhoja ja kylliksi vanhoja hyökkäämään\nihmisten päälle sekä asettumaan kiivaaseen vastarintaan.\n\nAukon läheisyydessä ei ollut ketään muuta ihmistä näkyvissä kuin Draga\nja Granzow.\n\nDraga ei menettänyt aikaa. Hän tähtäsi ja laukasi. Vaikka hän ampui\nerittäin tarkasti, kohtasi hänen kuulansa kumminkin vain karhun selkää\neikä ollut kuolettava.\n\n— Paetkaa, teidän majesteettinne, paetkaa! huusi Granzow Dragalie. — Se\non naaraskarhu, vaarallisin kaikista.\n\nMutta pako oli liian myöhäistä. Dragan täytyi valmistautua taisteluun\nnaaraskarhun kanssa. Sillä kun karhu huomasi uuden vastustajansa, jätti\nse heti rauhaan kuolleen hevosen, jonka veristä lihaa se par'aikaa\nhimokkaasti nieleskeli, ja hyökkäsi hirvittävästi kiljuen kuningattaren\nhevosta vastaan.\n\nDragalla ei enää ollut yhtään latinkia tussarissaan. Hän sen sijaan\nveti esiin metsästyspuukkonsa, valmiina puolustautumaan viimeiseen\nhengenvetoon saakka. Mutta hän ei saanut siihen tilaisuutta, sillä\nhevosensa kauhun valtaamana ja nähdessään karhun veriset silmät lähti\npakenemaan. Draga ei kyennyt arkaa hevosta hillitsemään, vaan hänen\ntäytyi kestää sitä, että hevonen vei hänet mukanansa yhä syvemmälle\nmetsään.\n\nMutta naaraskarhu ei hellittänyt, vaan ajoi häntä takaa\nitsepintaisuudella, joka on noille petoeläimille omituista, kun ne\nkerran ovat saaneet päähänpiston ahdistaa ihmistä.\n\nSe oli ratsastusta elämästä ja kuolemasta, niin vielä enemmän — se oli\nkuoleman ratsastusta.\n\nDraga katsahti ympärilleen, lentäessään hevosen selässä. Vielä oli\nhänen ja karhun välimatka jotenkin suuri, jotenka Draga vielä toivoi\npääsevänsä pedon kynsistä, sillä hänen hevosensa oli nopeajuoksuinen ja\njuoksi entistä nopeammin kuoleman kauhussa. Mutta naaraskarhu juoksi\nuskomattoman nopeasti ja ketterästi kömpelöstä vartalostansa huolimatta.\n\nSuurta vaaraa oli Dragalla jättiläisrungoista, joita hän sivuutti niin\nläheltä, että luuli tulevansa niitä vastaan heitetyksi ja muserretuksi.\nVaadittiin todellakin suurta taitoa hevosen ohjaamiseen, kun tämä tuli\nliiaksi lähelle puiden runkoja tahi kallion särmää.\n\nToisessa kädessään piti hän jahtipuukkoa valmiina iskemään, toisessa\npiti hän ohjaksia ja ohjasi tottelevaista hevosta.\n\nKerta toisensa perästä kuuli hän naaraskarhun ulvonnan takanaan.\nDraga kuuli pedon raskaan hyppäyksen alla maan tärisevän, hän huomasi\nvaistomaisesti, vaikkei ympäri kääntynytkään, että välimatka hänen ja\nhänen peljättävän vihollisensa välillä yhä enemmän väheni, sillä hänen\njuoksijansa voimat vähenivät vähenemistään.\n\n— Kiiruhda, huusi hän hevoselleen. — Sinä olet hukassa ja minäkin,\njos karhu meidät saavuttaa. Voi, hän luuli hevosen sillä hetkellä\nymmärtävän ihmisen puhetta, ja siltä näyttikin, sillä kasvaneilla\nvoimilla juoksi hevonen eteenpäin, lensi kuin tuulen siivillä. Minne?\n— sitä ei Draga tietänyt. Hän ratsasti jonkummoisen aarniometsän läpi,\npitkin suon reunaa ja metsäpuroa, ja hevonen juoksi jokaisen esteen\nylitse. Tuossa jo sitte avautui hänen eteensä hauta, enemmän kuin kaksi\nmetriä leveä.\n\n— Ylitse! huusi Draga hevoselleen ja kannusti sitä. Jalo eläin nousi\ntakajaloilleen — sekunnin se häälyi kuin ilmassa. — Dragasta tuntui,\nkuin jos maa olisi hänen jalkainsa alla vaipunut, mutta kohta sen\njälkeen koskettivat hevosen kaviot taas pehmeätä maata haudan toisella\npuolella, ja yhä rajummin mentiin eteenpäin, sillä naaraskarhukin oli\nuskaltanut ottaa saman vaarallisen hyppäyksen ja juoksi sitte hevosen\nperässä, jonka koko ruumis vapisi.\n\nEikö sitte tuo hirmuinen jahti ollenkaan loppuisi?\n\nEikö sitte Dragalla ollut mitään mahdollisuutta pelastua?\n\nHevonen eksyi yhä kauvemmaksi jylhään metsään. Siellä ei näkynyt tietä,\nei mitään polkua, ei mitään taloa. Tuskinpa auringonsäteet saattoivat\ntunkeutua jättiläispuiden oksien läpi. — Nyt — Draga kääntyi ympäri ja\nhuomasi kauhukseen, että karhu enää oli hänestä vaan kahdenkymmenen\naskeleen päässä.\n\nHevosen voimat olivat tyhjentyneet, karhun sitä vastoin näyttivät\nvahvistuneen, sitä myöten kuin se näytti tulevan uhriansa lähemmäksi.\n\n— Mikä hirmuinen kuolema kuningattarelle! ajatteli Draga. — Ja kaikki\n— kaikki minut hylkäävät! — Nuo kurjat pelkurit, ei kukaan niistä ole\nminua seurannut! Eivät edes merkkiä anna minulle jahtitorvella!\n\n— Armelias Jumala, nyt minun täytyy kuolla! Peljättävä väristys oli\nvähällä heittää Dragan satulasta. Samassa vaipui hevonen polvilleen,\nse oli kaatunut hypätessään jonkun esteen ylitse ja makasi nyt maassa\nvaistomaisesti nytkähdellen.\n\nKaikeksi onneksi oli Draga pysytellyt satulassa, ja tottunut ratsastaja\nkun oli, tempasi hän heti jalkansa jalustimista irti, hyppäsi hevosen\nseljästä ja asettui maahan.\n\nHän ei paennut, sillä hän tiesi, ettei pakomatka jalkaisin ollenkaan\nonnistuisi. Sen sijaan hän asettui mikäli mahdollista hevosen suojaan,\nveti esiin jahtipuukkonsa ja odotti pedon hyökkäystä. Nyt hänellä oli\nenää vain yksi ainoa pelastumisen mahdollisuus, syöstä puukko karhun\nsydämeen. Jos hän siihen kykenisi, olisi hän ehkä pelastunut! Jos taas\ntuo isku ei onnistuisi, silloin olisi hän ehdottomasti hukassa.\n\nKarhu pysähtyi ainoastaan viiden askeleen päähän Dragasta, hevonen\nainoastaan oli välissä, ja tuo onneton eläin oli siinä liikkumattomana\nkuin kuolemaan tuomittu.\n\nKarhun veriset silmät näyttivät kauhistuttavilta, samoin avonainen\nkita, josta riippui läähättävä kieli, ja vastenmielinen hengitys\nhuurusi kidasta.\n\nDragan kauniit, kalpeat piirteet olivat kovasti jännitetyt. Niissä\nei silloin näkynyt vähääkään pelkoa, vaan päin vastoin rajua\npäättäväisyyttä.\n\nKarhu tuijotti minuutin ajan uhriansa kamala hehku silmissään. Sitte\npäästi se rajun ulvonnan ja hyökkäsi Dragan päälle.\n\nMutta kuningatar heittäytyi niin ketterästi sivulle, että karhu töytäsi\nhänen ohitsensa lyöden hänet maahan kömpelöllä ruumiillaan.\n\nNyt oli tullut hetki, jota hänen täytyi käyttää hyväkseen.\n\nKarhu makasi sivulla. Draga näki heti, missä pedon sydämen täytyi olla.\n\n- Sinä tai minä! kuului kuningattaren huulilta ja sitte työnsi hän koko\nvoimallaan.\n\nMutta Draga ei tällä kertaa saavuttanut tarkoitustaan. Hän menetti\npelin.\n\nHänen sapelinsa ei tunkeutunut karhun sydämeen, sillä käpälällään löi\nse aseen hänen kädestään.\n\nSiinä pedon kynnet haavoittivat Dragan kättä, ja viimeinen, minkä tämä\nnäki, oli joukko suuria, punaisia veripisaroita, jotka haavoittuneesta\nkädestä putosivat maahan.\n\nSitte musteni kaikki Dragan silmissä. Hän vaipui maahan, eikä tiennyt\nedes, oliko se hänen heikkoutensa, joka veti häntä alaspäin, vai oliko\nkarhu muodottomalla ruumiillaan saanut hänet kumoon.\n\nMutta hän tiesi nyt hyvin hyvästi, että hän makasi maassa ja että karhu\nseisoi kumartuneena hänen ylitsensä.\n\nDraga näki kuinka karhun oikea käpälä kohosi ylös, sitte äkkiä\nlaskeutuakseen alas hänen rinnalleen.\n\nVälähdys, paukaus, ja —\n\nKarhu päästi kumean mörinän. Seuraavassa silmänräpäyksessä horjui se\nkuin juopunut.\n\nSitte taas laukaus, taas luoti suhisi karhun rintaan ja Dragan voittaja\nvaipui maahan sivulle ja kiemurteli siinä kuolontuskissa.\n\nDraga hyppäsi ylös, mutta vaipui taas kohta maahan, sillä nyt, kun\nkuoleman vaara oli ohi, kun hirvittävä mielenliikutus näytti nousseen\nyli rajojen, nyt pettivät voimat ja toisen kerran makasi hän karhun\nvieressä maassa.\n\nKun Draga avasi silmänsä, tunsi hän pehmeän käden koskettavan otsaansa.\n\nHän näki kauniit pojan kasvot kumartuvan puoleensa ja kaksi tummaa\nsilmää, jotka olivat erittäin hellästi ja säälivästi häneen kiinnitetyt.\n\n- Oletko nyt herännyt horroksestasi, kaunis rouva? kuuli hän\nsoinnukkaan pojan äänen kysyvän. — Minä olin niin levoton, kun luulin\ntulleeni liian myöhään. Mutta, Jumalan kiitos, se veri, jonka näen\nsinun vaatteillasi, tulee vaan tuosta haavasta sinun kädessäsi, ja se\nei paljoa merkitse.\n\nÄiti sen kyllä pian sitoo. Tule minun kanssani hänen luoksensa.\n\nDraga nousi hitaasti istualleen ja katseli ympärilleen. Hänen täytyi\npalauttaa muistoonsa kaikki viimeisten tuntien tapahtumat, voidakseen\npäästä selville siitä, ettei kaikki, mitä hän näki ympärillään, ollut\nvaan unta.\n\nMutta ei, hän näki kuolleen karhun vieressään.\n\nHän näki hevosensa hyvin säilyneenä seisovan lähellä erästä puuta ja\nsyövän. Hän näki myöskin pojan, joka oli polvillaan hänen vieressään.\n\nMutta missä oli sitte hänen pelastajansa, missä oli metsästäjä, joka\noli ampunut ratkaisevat laukaukset, jotka olivat lopettaneet hirmuisen\ntaistelun hänen ja karhun välillä?\n\n- Sano minulle, rakas lapseni, sanoi Draga pojalle. — Kuka oli sinun\nseurassasi, kun tulit tänne?\n\n- Minulla ei ole koskaan ketään seurassani, kun kuljen metsän läpi.\n\n— Tulitko sitte yksin tänne?\n\n- Tietysti, aivan yksin, vastasi poika, nauroi ja näytti kaksi komeata\nhammasriviä.\n\n- Mutta jonkun on täytynyt ampua kaksi laukausta karhuun ja oikeita\nmestarilaukauksia. Minä luulen, että toinen kävi päähän, toinen\nsydämeen.\n\nKuka se metsästäjä oli, lapseni?\n\nYlpeän ilon kirkas puna levisi pojan poskille.\n\n- Metsästäjä olin minä, vastasi hän. — Minä sen karhun kaadoin.\n\nOh, ei tämä ollut ensimäinen, jonka minä ammuin, sen saatte uskoa.\nMuuten ei siitä kannata puhua, eikä se paljoa merkitse sille, joka aina\nkävelee metsässä ampumassa.\n\nDragan hämmästys tuli yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Koko pojan\nesiintyminen ja olento, hänen puhetapansa, kaikki, mikä hänessä oli\nylhäistä ja ylpeää samoinkuin koko hänen ulkomuotonsa teki syvän\nvaikutuksen häneen.\n\nHänen nuori pelastajansa oli nuorukaisijän kynnyksellä ja saattoi olla\nnoin neljäntoista ikäinen.\n\nHän oli pitkä ja kaunisvartaloinen.\n\nHän kantoi mustakiharaisen päänsä ylpeästi ja itsetietoisesti, kasvot\nolivat hienot ja osoittivat kukoistavaa terveyttä.\n\nLisäksi tuli vielä se, että pojalla oli omituinen puku. Hänen\nlakkinsa ja housunsa, jotka ulottuivat vaan polviin asti, olivat\nsäämyskänahasta. Takin yläreunassa näkyi valkoinen paidankaulus, joka\nnähtävästi oli kototekoista pellavakangasta.\n\nJalat olivat polvesta lähtien paljaat, joten ruskeat sääret tulivat\nnäkyviin. Jaloissa oli matalat kengät keltaisesta nahasta.\n\n- Tule nyt! huusi poika kuningattarelle. Tästä on vaan muutamia askelia\näidin luo. Oi, kuinka hän tulee iloiseksi, kun kerron hänelle, että\nolen pelastanut sinun elämäsi! Sillä niin se on, kaunis rouva, että\nminä todellakin olen pelastanut sinut.\n\n- Niin, sen olet sinä tehnyt, ystäväni, huudahti kuningatar. — Ja sinä\nsaat siitä kuninkaallisen palkinnon. Tiedätkö, kuka minä olen?\n\n- Kuka sinä olet? Ei, kuinka minä sen tietäisin, enhän minä koskaan\ntapaa muita ihmisiä! Mutta minä olen kuullut, että Serbian kuningas,\nnimittäin nykyinen kuningas, on täällä metsässä, ja voin melkein\nlyödä vetoa, että sinä olet jonkun metsästäjän vaimo, tai ehkä olet\nkerrassaan joku hovinainen.\n\n— Niin, ehkä kerrassaan joku hovinainen! Se on oikein arvattu, sanoi\nkuningatar iloisesti ja nousi ylös. — Niin, tule kanssani äitisi luo.\nMutta hevonen täytyy meidän ottaa mukaamme.\n\n- Sitä kuletan minä ohjaksista, vastasi poika. — Oi, kuinka kaunis\neläin! Juuri sellaisen hevosen tahtoisin itselleni. Olen niin usein\npyytänyt äitiä ostamaan minulle hevosen, jatkoi hän sitte poikamaisesti\nlaverrellen, mutta hän katsoo, että se on liian kallis minulle.\n\nÄiti on köyhä, näetkös. Ja ajattele, hän ei kuitenkaan tahdo, että\nlähtisin maailmaan rahoja ansaitsemaan! Oi, jos minä vaan saisin\ntahtoni läpi, niin ei kauan kuluisi, ennenkuin hänellä olisi rahaa niin\npaljon, ettei tietäisi, mitä niillä tekisi. Niin, minä kyllä osaisin\nansaita rahoja!\n\nMutta — äiti on ehkä oikeassa, kun hän sanoo, että minun täytyy säästää\nvoimiani. Äiti sanoo aina että kohtalo on pannut minun hartioilleni\nraskaan ja vaikean tehtävän tulevaisuudessa ja että minä kerran vielä\ntarvitsen sekä henkiset että ruumiilliset voimani.\n\n— Soo! sanoi Draga ihmetellen. Ja minkä tehtävän on äitisi sitte\nmäärännyt sinulle?\n\nPoika katsoi häneen riemuiten suurilla, mustilla silmillään. Hänen\nnotkea vartalonsa näytti kasvavan, ja hänen kasvoissaan ilmeni jotakin,\njota voimme verrata vaan ylpeään, kuninkaalliseen aurinkoon, kun se\ntunkeutuu esiin pilvien lomasta. Sitte vastasi hän:\n\n- Etkö tiedä sitä! No kuule sitte: Minusta tulee Serbian kuningas!\n\nKuningatar astui ällistyneenä pari askelta taapäin ja nojasi erästä\npuuta vasten syvään hengittäen. Hän otaksui, että pojan sanat olivat\njoko hänen lapsellisen mielikuvituksensa tuote, eli olivat ne ehkä\nhänellä semmoisena piintyneenä ajatuksena, joka tavallisesti päättyy\ntäydelliseen hulluuteen.\n\nKuitenkin sattuivat nämä sanat suoraan hänen sydämeensä, sillä hän oli\njuuri viime päivinä usein ajatellut:\n\n- Kuka on Serbian tuleva kuningas, jos en minä lahjoita Aleksanterille\npoikaa?\n\nJa nyt tapasi hän täällä keskellä metsää pojan, joka aivan\nkylmäverisesti, mutta samalla täydellisellä, vakuutuksella sanoi\nhänelle:\n\n- Minä olen Serbian tuleva kuningas!\n\nDraga pakoitti itsensä nauramaan, mutta se kuului väkinäiseltä.\n\n- Oikein, poikani! huudahti hän vaivaloisesti. — Etpä todellakaan pane\nitsellesi pientä päämaalia! Sinä et tahdo olla vähempää kuin kuningas\nja vieläpä kuningas tässä maassa, tässä kauniissa Serbiassa tahdot sinä\nhallita!\n\nMutta tiedätkö myös, että täytyy olla kuninkaaksi syntynyt? Ainoastaan\nse voi tulla täällä kuninkaaksi, joka on prinssiksi syntynyt.\n\n- Minä olenkin prinssi, vastasi hänen nuori pelastajansa samalla\nvarmuudella kuin ennenkin.\n\n— Poika parka, sinä olet ehkä kerjäläisprinssi, kaunis metsän prinssi,\nmutta et sellainen prinssi, jonka päässä tulee kruunu olemaan.\n\n- Minulla on jo kruunu, vaikk'et sinä sitä näe, huudahti poika. — Kysy\nvaan äidiltä, ja hän kyllä sanoo niinkuin asia on, että kaikki ihmiset,\njotka joskus salaa tulevat luoksemme metsään, kutsuvat minua vaan\nteidän kuninkaalliseksi korkeudeksenne.\n\nKuningatar sävähti ja hänen päähänsä lensi ajatus:\n\n- Kuinkahan lieneekään oikein tämän pojan laita, jonka tapaan täällä\nmetsässä ja jota kaikki ihmiset kutsuvat kuninkaalliseksi korkeudeksi?\n\n- Mikä on nimesi, poikani? kysyi hän innokkaasti, käheällä äänellä.\n\n- Mikäkö on nimeni. Niin, sen saat sinä tietää, kun olet niin kaunis\nja minä pidän sinusta. Muutoin on äitini kieltänyt minua mainitsemasta\nnimeäni, samoinkuin hän pitää minua erillään kaikista ihmisistä ja\narvelee sen olevan parasta minulle, että ihmiset oppivat tuntemaan\nminut vasta sillä hetkellä, kun kruunu pannaan päähäni.\n\n- Äitisi siis arvelee, että sellainen hetki on kerran tuleva, huudahti\nDraga, eikä voinut itsekään ymmärtää, miksi jääkylmä väristys kulki\nläpi hänen ruumiinsa.\n\n- Äitini ei sitä vaan usko, vaan hän tietää sen. Minäkin sen tiedän ja\nmoni muu. Nykyään on nimeni Milan Obrenovitsch, mutta kun olen saanut\nkruunun päähäni, kutsutaan minua kuningas Milaniksi.\n\nKuullessaan tämän pojan vastauksen, tuntui Dragasta, kuin kaatuisivat\nmetsän jättiläispuut hänen päällensä ja musertaisivat hänet allensa.\nHänestä tuntui paljon pahemmalta kuin silloin, kun naaraskarhu nosti\nkäpälänsä lyödäkseen sen hänen rintaansa. Hänestä tuntui, kuin jääkylmä\nkäsi olisi tarttunut hänen sydämensä ympäri.\n\nOliko se todellakin totta, mitä Serbiassa kuiskailtiin, että Milanilla\noli paitse Aleksanteria vielä toinenkin poika, joka oli syntynyt\nhänelle laillisessa avioliitossa kauniin, ylhäisen naisen kanssa? Oliko\ntämän pojan nimi todellakin Milan? Elikö hän vielä? Seisooko hän nyt\ntuossa hänen edessään ruumiillisessa muodossa? Oliko se tämä poika,\ntämä kaunis, ylpeä poika, jota kuningattaren oli kiittäminen elämästään?\n\nNiin, silloin ei hän todellakaan syyttä nimittänyt itseään Serbian\ntulevaksi kuninkaaksi.\n\n\n\n\nKAHDESNELJÄTTÄ LUKU.\n\nMyrkytys.\n\n\n- Mikä on sinun äitisi nimi? kysyi Draga kulkiessaan metsässä\neteenpäin, poika taluttaen hevosta ohjaksista.\n\n— Ada Kristic, vastasi poika.\n\nDraga painoi molemmat kätensä sydäntänsä vastaan. Hän pusersi huulet\nvastakkain, jottei päästäisi huutoa. Nyt hän tiesi tarpeeksi. Hän tiesi\nkaikki. Liiankin usein oli hän tuosta naisesta kuullut puhuttavan.\n\nKauan aikaa, ennenkuin Milan oli Dragan vietellyt, oli hän maannut\nrouva Kristicin, sotaministerinsä rouvan jalkain juuressa.\n\nMilanin tähden oli Ada hyljännyt puolisonsa. Sitte oli hän äkkiä\nhävinnyt eikä hänestä sitte kuultu koskaan sen enempää.\n\nSilloin tällöin kuultiin kumminkin joskus juteltavan siitä, että\nkuningas yhä vielä rakasti Ada Kristiciä ja että hänellä hänen\nkanssaan oli poika, jota hän tuhat kertaa enemmän rakasti kuin heikkoa\nAleksanteria.\n\nTalo näkyi puitten lomitse. Siinä oli pieni jahtimestarin asunto,\njahtilinna, jos niin tahtoo, se oli kivestä tehty, jonka vuoksi se\nolikin vuosisatoja välttänyt häiriöitä. Mutta nyt katosivat kivimuurit\nmelkein murattiköynnösten alle. Koko talo osoitti hylkäämistä ja\nyksinäisyyttä. Ja että tämän talon asukkaat eivät ajatelleet saavansa\nvieraita, selvisi siitäkin, että he eivät edes olleet raivanneet\ntietä aarniometsän läpi, joka taloa ympäröitsi. Päinvastoin näyttivät\nviheriäiset villiruusupensaat talon ympärillä saavan kasvaa mielin\nmäärin.\n\nMutta nuori Milan tarttui Dragan käteen ja veti hänet perässään. Hän\ntunsi aukon, joka oli pensaikossa niin leveä, että he hevosineen juuri\nsaattoivat tunkeutua läpi.\n\n— Mamma, mamma! huusi nuorukainen. — Minulla on vieras mukanani.\n\nTuskin oli hän tämän lausunut, kun ovi avautui ja olento astui siitä\nulos, jonka näkeminen pani Dragan sydämen pamppailemaan. Kuinka paljon\nylhäistä kauneutta, arvokkaisuutta ja syvää, itseänsä uhrautuvaa surua\nilmeni tässä olennossa!\n\nAivan mustiin puettuna seisoi Ada Kristic siinä kehyksessä, jonka\nrakennus muodosti. Vielä oli hänen tukkansa kiiltävän musta, mutta se\noli sileäksi kammattu, jakaus keskellä. Ainoastaan ohimojen kohdalla\nnäkyi harmaantunut kihara kiiltävässä, mustassa tukassa.\n\nKasvot eivät vielä olleet saaneet yhtään ainoata ryppyä tahi vakoa.\nAinoastaan silmien ympärillä liehui harmaa huntu, joka teki ihmeelliset\nmustat silmät entistä kauniimmiksi.\n\nTällä kertaa Adan silmissä kuvastui mitä suurin hämmästys. Ilmeisellä\nepäluulolla katsoi hän Dragaan, jonka käsi vielä lepäsi Milanin kädessä.\n\n- Milan, kuka sinulla on mukanasi? lausui Ada Kristic nuhtelevalla\näänellä.\n\n— Kaunis nainen, jonka hengen olen pelastanut, vastasi Milan\nujostelematta. — Tuolla metsässä, missä suuret tammet seisovat,\ntiedäthän, makasi suuri karhu, jonka ammuin samassa hetkessä kuin se\nyritti tämän naisen repiä kappaleiksi.\n\n- Elä nyt suutu minuun, äiti, siitä mitä olen tehnyt! Hän oli nyt\nirroittanut kätensä ja juossut äitinsä luokse, jonka sulki syliinsä.\n\nVapisevin käsin painoi Ada Kristic nuoren poikansa pään rintaansa\nvastaan.\n\nDraga oli sillä välin tullut lähemmäksi. Hän tervehti Adaa hymyilyllä,\njonka tuli ilmaista mitä suurinta ystävyyttä.\n\n— Jaa, arvoisa rouva, sanoi Draga, — minä olen teidän pojallenne\näärettömän kiitollinen. Ilman hänen tuloansa olisin nyt tuolla metsässä\nkuolleena, pedon raatelemana.\n\nKäteeni sain karhun kanssa taistellessa mitättömän haavan, mutta\ntuon tähden en päättänyt seurata poikaanne, vaan toivossa saada\nlausua ihailuni tuosta uljaasta pojasta, jonka te täällä metsän\nyksinäisyydessä olette kasvattanut.\n\n— Elkää puhuko niin kovalla äänellä, sanoi Ada huolestuneena, hän ei\nole tottunut ylistyksiin, joita hänen ei tule koskaan kuulla.\n\nMutta tulkaa nyt sisään, rouva, niin sidon teidän haavanne, jos\nsallitte, ja levätkää meillä, mutta sitte lähtekää taas mitä pikemmin.\nTätä pyydän, en suinkaan vieraanvaraisuuden puutteessa, vaan teidän\noman etunne kannalta, rouva. Ei ole hyvä kauan viipyä minun talossani.\nNe, jotka täällä käyvät, voivat eräällä taholla joutua epäluulon\nalaisiksi.\n\n— Todellakin, hyvä rouva? huudahti Draga, seuratessaan Adaa ja tämän\npoikaa saliin. — Olisikohan semmoisia ihmisiä, jotka teille eivät edes\nsoisi tätä yksinkertaista kotia?\n\n- Oi ei, niin kateellisia ihmisiä ei toki ole. Ada Kristic ei vastannut\nnäihin sanoihin. Hän avasi pienen seinäkaapin ja otti sieltä esille\nuseita eri pulloja ja liinannöyhtyä, jolla sitoi haavan.\n\n— Tekeekö haava kipeätä? kysyi Ada.\n\n— Ei, hyvä rouva, teidän ystävälliset kätenne ovat nyt kokonaan\npoistaneet tuskan. Sitte rouva Kristic otti esille pullon jonka avasi,\nja maljan ja asetti ne Dragan eteen.\n\nDragalta ei jäänyt huomaamatta, että malja oli kultainen ja että\nkuninkaallinen vaakuna sitä koristi. Taaskin tunsi Draga sisuksensa\nkuohuvan ja hänen täytyi sulkea silmänsä, jottei osottaisi, millä\nsilmäyksellä hän katseli sitä naista, joka kuninkaanpojan oli\nsynnyttänyt.\n\n— Juokaa, hyvä rouva! sanoi rouva Kristic, täyttäin maljan\npunaviinillä. — Jospa tämä viini teille maistuisi ja antaisi voimaa —\nsitä toivon sydämeni pohjasta.\n\nDraga tarttui maljaan ja oli juuri viemäisillään sen huulilleen, kun\nhuomasi Milanin, joka huoneen nurkassa seisoi, puhdistaen kivääriänsä.\n\nTämän pojan nähdessään heräsi Dragassa hirveä ajatus.\n\nEi, tuon äidin ei tule olla yhtä onnellinen kuin nyt juuri siksi, että\nhän on äiti.\n\nNopea päätös — kauhea päätös ja Dragalta ei puuttunut välikappaletta\naikeensa toteuttamiseen. Hänellä oli se aina mukanansa, sillä ilman\nsitä ei hän koskaan lähtenyt linnasta.\n\n— Hyvä rouva, sanoi Draga, ja hänen äänensä kaikui lempeältä ja\nmelkeinpä ystävälliseltä. — Minä kiitän teitä hyvyytenne osoituksesta.\nEtte suinkaan pane pahaksenne, jos pyydän teiltä vielä yhtä asiata?\n\n— En, päinvastoin! Minä mielelläni täytän teidän toivomuksenne,\njos vaan voin, vastasi kuningas Milanin puoliso, sillä hän se oli\nkoskapahan Milan Nataliasta erottuaan oli mennyt morganatiseen, s.o.\nsalaiseen avioliitoon hänen kanssansa, joka sanotaan tapahtuneen\nLontoossa.\n\n— Tämä viini tosin on ihanasti tuoksuvaa, sanoi Draga, — mutta kun nyt\nolen vielä peljästyksissä, en uskalla viiniä juoda, se nousisi päähän.\nMutta vastalypsetty maito maistuisi minusta erinomaiselta.\n\n— Minulla ei tosin nyt ole sellaista maitoa, sanoi Ada, mutta voinhan\nmennä lehmää lypsämään.\n\n— Oi, kovasti mieltäni pahoittaa, että minun tähteni kärsitte noin\npaljon vaivaa. Parempi on, että poistun ja kuljen metsän läpi pieneen\nhuvilaan, missä asun.\n\n— Oletteko ehkä joku kuningattaren hovinainen? kysyi rouva Kristic.\n— Olen kuullut, että kuningas Aleksanteri nyt hovineen oleskelee\nTapschidermetsässä.\n\n— Ei, niin onnellinen en todellakaan ole, että olisin kuningattaren\nhovinainen, vastasi Draga äkkiä. — Minä olen jahtiin komennetun\nmetsämiehen vaimo, ja sattumalta sai mieheni luvan ottaa minut\nmukaansa. Valitettavasti vaan olin vähällä saada huvin hengelläni\nmaksaa. Naaraskarhu minua vainosi, ja varmasti olisin joutunut sen\nsaaliiksi, ellei teidän poikanne rohkeudellansa olisi minua pelastanut.\n\n— Poikani, reipas poikani! huudahti rouva Kristic syvästi liikutettuna.\n— Mikä kaunis ajatus, että jo nuorena olet pelastanut ihmishengen.\n\nKumminkin, sanoi hän, jälleen kääntyen Dragan puoleen, — koska\nte olette ottanut osaa hovijahtiin, niin on teillä myöskin ollut\ntilaisuutta nähdä kuningatarta läheltä. Onko totta, että hän on niin\nkaunis kuin kerrotaan?\n\n— Kaunis? vastasi Draga. — Jaa, niin ihmiset sanovat. — Mutta yhtä\nvarmaa on, että Draga on hyvin vallanhimoinen. — Sinä suuri Jumala,\nonko siinä ihmettelemistä? Jonka kohtalo kansan syvistä riveistä\non kohottanut noin korkealle, kuinka olisi mahdollista, että se ei\nonnestansa hurmaantuisi? — Väitetään myöskin, että kuningatar olisi\nhyvin kunnianhimoinen. — Ettekö ole kuullut siitä puhuttavan?\n\n— Yksinäisyydessäni en saa semmoista kuulla, hyvä rouva, vastasi Ada. —\nMutta olkoon kuinka hyvänsä, kuningas kumminkin rakastaa puolisotaan ja\ntuntee itsensä onnelliseksi, ja silloin ei kenelläkään serbialaisella\nole oikeutta häntä moittia tahi olla vihamielinen kuningattarelle\nsiitä, ettei hän kehdossaan kuningattareksi syntynyt.\n\nTämän sanottuaan kiiruhti Ada ovelle ja huusi sieltä pojalleen:\n\n— Pidä nyt, poikaseni, rouvalle seuraa niin hyvin kuin kykenet. — Vasta\nneljännestunnin kuluttua olen lypsämisen lopettanut. Suonette kai\nanteeksi, että jätän teidät yksin?\n\nOvi sulkeutui hänen jälkeensä ja Draga jäi yksin Milanin kanssa.\n\nKoko ajan kuin Draga oli äidin kanssa puhellut, oli poika kirkas hohde\nsilmissään, edellistä katsellut. Viehättävä metsästäjänainen veti häntä\nvastustamattomasti puoleensa.\n\n— Nyt lähdette pian meiltä, sanoi poika surullisena, — ja minä — minä\nehkä en saa teitä koskaan enää nähdä.\n\n— Mutta miks'ette? vastasi Draga. — Tehän voitte käydä minun luonani,\nja minä tunnen itseni onnelliseksi, jos sen teette. — Mielelläni tahdon\njälleen nähdä pelastajani.\n\n— Siitä ei mitään tule, vastasi Milan päättävästi, — sillä minun äitini\nei salli minun astua vieraaseen taloon. Hän pelkää, että minulle siellä\njotakin pahaa tapahtuisi.\n\n— Tuohan on aivan liikaa varovaisuutta! Te olette kylliksi vanha\nmielestäni, voidaksenne itse määrätä toimenne.\n\nDraga tahtoi tällä kylvää pahan siemenen hänen sieluunsa, tahtoi\nhuomaamatta tehdä hänet äidillensä tottelemattomaksi.\n\n— Juokaa lasi viiniä, sanoi Draga hänelle.\n\n— Minä en koskaan juo viiniä, vastasi hän, ottaen askeleen taaksepäin.\n— Äitini väittää, että viini: turmelee ihmissielun.\n\n— Päinvastoin! — Viini kohottaa sielun! huudahti hän. — Teidän äitinne\nei tule saada tästä tietää. — Olkaa nyt vain tämä kerta äidillenne\ntottelematon! — Minun tähteni, Milan!\n\nNäin sanoen upotti Draga hehkuvat silmänsä pojan silmiin niin että\ntämä vapisi. Samalla tavoin täytyy kaniinin vavista, kun siihen\nsattuu silmäys käärmeen vihertävistä silmistä, se ei voi paeta ja on\nauttamattomasti kuoleman oma.\n\nSamoin masentui Milaninkin vastustus Dragan lumoavassa läheisyydessä,\njosta hän ei päässyt.\n\n— No, minä juon sitte, sanoi kuninkaanpoika epävarmalla äänellä. — Te\nsitä tahdotte — siksi minä sen teen, siksi täytyy minun se tehdä.\n\n— Kiitos! kuiskasi Draga, kädellään sivellen pojan tummia kiharoita.\n— Tämä pää on seppeleellä koristettava. — Oi, ystäväni, tuossa näen\ntammen ikkunan edessä! Kiiruhtakaa, katkaiskaa muutamia oksia, niin\nminä sidon seppeleen! Mies, tuleva sankari ansaitsee seppeleen!\n\nMilanille ei tätä tarvittu sanoa kahta kertaa — siinä määrässä\noli hänet lumonnut nainen, jonka näkeminen saattoi hänen kokonaan\nunhottamaan äitinsä.\n\nMilan kiiruhti ulos huoneesta, ja puolta minuuttia myöhemmin näki\nDraga hänen jo kiipeevän tammeen, Draga vetäytyi ikkunan luota. Hänen\nsilmissään säkenöi mielenliikutus.\n\n— Sen tulee tapahtua! Serbiassa ei saa olla tulevata kuningasta, ellen\nminä ole sitä synnyttänyt, jos toiveeni siinä suhteessa eivät koskaan\ntoteudu, niin Serbian kuninkaan kumminkin täytyy olla minun valitsema.\n\nJa siksi, päätti hän ajatuksissaan, siksi on tuo poika kukistettava.\n\nNäin sanoen, otti hän sormestansa paksun kultasormuksen, jota koristi\nkallis smaragdi. Se peitti kapselin täynnä voimakasta myrkkyä.\n\n— Minä täytin sen myrkyllä, mutisi hän, kun vannoin tulevani Serbian\nkuningattareksi tahi — kuolevani.\n\nJos Aleksanteri olisi minut hyljännyt, silloin olisin ottanut myrkkyä.\nMutta nyt seison valtani kukkulalla, ja pidän huolta siitä, ettei\nkukaan muu sinne kiipee kuin se, jonka minä itse valitsen.\n\nKas, nyt hän laskeutuu puusta ja nauraen kääntelee tammenoksiaan. —\nJaa, naura sinä vaan, kuninkaanpoika.\n\nKohta on hymyily huuliltasi häviävä, ja purpuran asemesta saat\nkääreliinan!\n\nDraga piti sormusta maljan yläpuolella. Vähäinen nykäisy vieteriin,\nniin sormuksen kotelosta tippui pisara kerrallaan viiniin.\n\n— Täällä jo olen! huusi Milan, avaten oven.\n\n— Kas, todellakin jo palannut? kysyi Draga, kääntyen ympäri, samassa\nkuin hän pisti sormuksen sormeensa.\n\n- No, korista minut nyt tammiseppeleellä, huudahti nuori Milan.\n\nDraga äkkiä tempasi oksien lehdet, sitoi ne toisiinsa ja antoi niille\nseppeleen muodon.\n\nPoika vapisi ilosta, kun Draga painoi seppeleen hänen päähänsä.\n\n— Oi, hyvä rouva, huudahti Milan, — jos joskus ystävätä tarvitsette,\nniin muistakaa poikaa, joka asuu Tapschidermetsän jahtimestarin\nasunnossa. Silloin minä ehkä olen mieheksi kasvanut. Ja kun minusta\ntulee kuningas, silloin tulkaa minun luokseni pyytämään jotakin\narmonosotusta.\n\nNäitten lapsellisten sanojen, joissa suloinen uni kuvastui ja jotka\nsamalla ilmaisivat jaloa sielua, on täytynyt syvästi liikuttaa jokaisen\nihmisen sydäntä; ei edes Draga voinut olla niistä jotakin vaikutusta\nottamatta, mutta ne eivät häntä kuitenkaan siinä määrässä liikuttaneet,\nettä hän olisi mustasta aikeestaan luopunut.\n\n— Ei, ei! ajatteli Draga, katsellen jäykillä, kylmillä silmillään\nkaunista poikaa, joka molemmin käsin painoi seppeleen lujemmin\npäähänsä. — Sinun täytyy kuolla, sillä sinusta on minulla\nvastaisuudessa vaaraa!\n\nTällä hetkellä ei Draga edes ajatellut sitä, että hän nyt oikeastaan\ntahtoi murhata oman lapsensa veljen, sillä ei ainoastaan kaunis Ada\nKristic ollut lahjoittanut Milanille lasta, vaan Draga itse, vaikkei\nhän tahtonut omaa lastansa kasvattaa, niinkuin muut äidit, vaan\npäinvastoin oli koettanut saada omankin lapsensa hengiltä.\n\n— Ja nyt, nuori kuninkaani, huudahti Draga, tarttuen maljaan ja\nkohottaen sen, juokaamme nyt teidän tulevaisuutenne malja!\n\n— Onnea, kuninkaani! huudahti murhaaja. — Minä sekoitan teille tämän\njuoman!\n\nNäin sanoen kosketti Draga huulillansa maljan reunaa, mutta varoi,\nettei saanut pisaratakaan suuhunsa. — Ja nyt Milan, juo minun maljani!\nhuudahti Draga.\n\n— Milan — Milan, tule ulos minua auttamaan! huusi silloin äiti ulkoa\npihalta. — Auta minua, poikani maitoastioita kantamaan.\n\n— Äiti kutsuvi minua, änkytti Milan punastuen.\n\n— Minun täytyy — minä en uskalla antaa hänen odottaa.\n\n— Kuningas maitoa kantamaan! pilkkasi Draga.\n\n— Tuollainen on siis se sankari, joka on Serbialle luova suuren\ntulevaisuuden! Ei, ystäväni, ensiksi teidän täytyy tyhjentää malja\ntulevan kuninkaallisen kunnianne hyväksi ja sitte vasta voitte\najatella, että teillä myöskin on äiti.\n\nDraga siis ei ainoastaan koettanut saada poikaa myrkkyä ottamaan, joka\nturmelisi hänen ruumiinsa, vaan hän oli jo myöskin myrkyttänyt hänen\nsielunsa.\n\nMilan ei enää kauvemmin kuunnellut äitinsä ääntä. Hän otti kultamaljan\nja vei sen huulilleen. — Minä en nimeäsi tunne, kaunis metsästäjä,\nhuudahti poika, mutta tämän maljan minä tyhjennän sinun kunniaksesi ja\nystävyytemme muistoksi.\n\nKultamaljan säteilevän reunan yli kohosivat pojan silmät Dragaa\nkohti. Sitte poika pani oikean kätensä sydämelleen, samassa kuin hän\nvasemmalla vei maljan huulilleen, ja tulinen viini, johon kuolemaa ja\nturmiota oli sekoitettu, valui kurkusta alas.\n\n— Missä viivyt, rakkaani? kuului Ada Kristicin ääni. — Tule heti!\n\nÄkkiä laski Milan maljan pöydälle.\n\n— Minä tulen, rakas äiti, minä tulen! Oi, sinä saat nähdä, mikä ihana\nkoriste minulla on tukassani.\n\nNäin sanoen, juoksi nuori Milan ovea kohti, mutta jo matkalla hän äkkiä\ntunsi väsymystä.\n\n— Kyllä, kyllä minä tulen, mammakulta! huusi hän vielä kerran. — Älä\nmitenkään yksin nosta raskasta maitoastiata! Minä tulen auttamaan.\n— Oi, Jumalani, mikä minua vaivaa? sammalti hän, samassa kuin\nkuolonkalpeiksi muuttuivat hänen nuoruutta ja terveyttä uhkuvat\nposkensa. — Minusta tuntuu — minä voin pahoin — minä luulen, että olen\nsaanut —\n\nHän horjui. Draga seisoi siinä ja katseli, mutta ei edes kättä\nojentanut poikaa tukeaksensa. Kylmästi ja säälimättömästi antoi hän\npojan kaatua lattialle, aivan jalkainsa juureen.\n\n— Oi, Jumalani, minä luulen kuolevani! huudahti nuori Milan, painaen\nkäsillään rintaansa vastaan.\n\n— Voi, kuinka pahalta tuntuu! Polttaa kamalasti tässä paikassa, missä\nsydän tykyttää. Huutakaa äitiä, olkaa niin hyvä, hän — ei — ei äitiä\n— hän voisi peljästyä! jatkoi hän lapsellisella äänellä, mutta te —\nJumalani, pitääkö minun sitte kuolla! Mustenee silmissäni.\n\n— Kuolla! huudahti Draga, kumartuen hänen ylitsensä. — Sinä et koskaan\nsaavuta päämaaliasi. Sinusta ei enää ole vaaraa ei Aleksanteri\nObrenovitschille, ei minulle eikä sille, joka minun armostani tulee\nkuninkaaksi.\n\n— Oi Jumala, ähkyi poika, — kuinka te olette kauhean näköinen! Olenko\nteille pahaa tehnyt? Ammuinhan minä karhun. Eikö minun kuulani\nsattunut? Miksi sitte minuun noin äkkiä suututte?\n\n— Kuole, Milan Obrenovitsch! kuiskasi Draga hänelle. — Sinä olet\nelämäsi päämäärän saavuttanut. Täältä sinut viedään metsään ja\nkaivetaan sinulle siellä hauta. Ha, haa, nyt kerron sinulle, kuka minä\nolen.\n\nJos ijankaikkisuudessa joku sinulta kysyy, kuka sinut, nuoren tammen,\nkaatoi, niin sano: Sen teki Draga, jonka edessä jokaisen täytyy kuolla,\njoka voi hänelle tulla vaaralliseksi.\n\nSitte Draga hyökkäsi ulos ovesta ja sulki sen hiljaa, äänettömästi.\nHän oli täysin vakuutettu siitä, että myrkky muutamien minuuttien\nkuluttua riistäisi pojalta hengen. Siksi hän sydämessään riemuiten\nlähti talosta, missä hyvät ihmiset olivat hänet vieraanvaraisesta\nvastaanottaneet, mutta johon hän oli kuolemaa ja kauhua kylvänyt.\n\nMuutamien minuuttien kuluttua oli hän hävinnyt metsään, kiirehtien\nhakemaan tietä, joka johti Tapschiderin huvilinnaan.\n\nRouva Ada Kristic sillä aikaa turhaan odotti poikaansa. Hän suuresti\nihmetteli, ettei poika tullut, sillä hän oli siihen tottunut, että\npoika heti juoksi auttamaan, kun nimensä kuuli.\n\n— Milan, poikani, missä sinä olet? Miksi et tule?\n\nTaas kului minuuttia, eikä Milan pihalla näyttäytynyt.\n\n— Ihmeellistä, onko hän siinä määrässä antautunut vieraan kanssa\nkeskusteluun, että unhoittaa oman äitinsä? sanoi äiti, katkera tunne\nrinnassaan. Siitä on minun selko otettava.\n\nAda kiiruhti pihalta eteiseen ja lähestyi salin ovea, missä oli\nDragan vastaanottanut ja jättänyt hänet yksin pojan kanssa. Mutta\nkun hän ojensi kätensä ovea avatakseen, jäi hän äkkiä seisomaan\nkuin jähmettynyt, kuolon kalpeana, sillä kamala ääni kuului hänen\nkorvissaan, vikisevä ääni, jommoinen kaikuu ainoastaan kuolevan\nhuulilta.\n\n— Poikani, poikani! huusi rouva Ada, Milan, rakas lapseni — mikä sinun?\nÄiti horjui, hänen molemmat kätensä lankesivat oven rivalle ja ovi\navautui.\n\nSeuraavassa hetkessä kaikui Tapschidermetsässä sydäntäsärkevä ääni.\n\n— Lapseni, lapseni! huusi Ada äänellä, jossa ilmeni koko se ääretön\ntuska, minkä vapiseva äidinsydän voi tuntea kuolleen lapsensa tähden,\nja Ada heittäytyi polvilleen poikansa viereen. — Poikani, voi minua,\nvieras on hänet tappanut. Tuo vieras nainen oli palkattu murhaaja!\n\nOnnettoman äidin pää vaipui poikansa rinnalle. Adan silmät\nsulkeutuivat, hän kadotti tajuntansa.\n\nKohta hän kumminkin tointui, sillä mikä äiti siinä määrässä menettäisi\ntajunsa, kun on lapsen hengestä kysymys.\n\nKun hän avasi silmänsä ja nojasi poikansa rintaa vastaan, noustakseen\npystyyn, tunsi hän että poikansa sydän vielä tykytti.\n\nToivo, pelko, epäilys ja usko risteilivät äidin sydämessä. Hän nousi ja\nojensi kätensä taivasta kohden.\n\n— Oi Jumala, hyvä Jumala ja isä! huudahti hän. — Enkö vielä ole\nkylliksi kärsinyt? Älä toki ota minulta viimeistä, ainoata, minkä\nomistan. Auta minua, taivaan Jumala, että voisin poikani pelastaa! Anna\nhänen elää itselleni iloksi ja Serbian onneksi!\n\n\n\n\nKOLMASNELJÄTTÄ LUKU.\n\nKolme liittoutunutta.\n\n\n- Kuuletko kellojen kilinän? Nyt taaskin väärinkäytetään noita taivaan\nääniä surkeaan tarkoitukseen.\n\nNäin sanoen astui eversti Maschin huoneeseen Zornin talossa, jossa\nStefan Naumovitsch asui siitä lähtien kuin hänet sinne oli tajuttomana\nkannettu.\n\nNuori upseeri oli hämmästyttävän lyhyessä ajassa tointunut haavastaan\nja saattoi jo olla pystyssä. Ainoastaan hänen kalpeat kasvonsa vielä\nilmaisivat, kuinka lähellä hän oli ollut haudan reunaa.\n\n— Mitä tarkoitat, puhuessasi Belgradin kelloista? kysyi Stefan. — Ne\nsoivat todennäköisesti iltamessuun.\n\n— Iltamessu on aikoja sitte pidetty, vastasi Maschin, riisuen laajan\nviittansa, johon hän kaupunkiretkillänsä oli ollut kääriytyneenä. — Ei,\ntänään on kysymys aivan toisellaisesta jumalanpalveluksesta, kuninkaan\nkäskystä pääkaupungin asukkaat tulvivat kirkkoon.\n\nMene ikkunan luokse ja katso kadulle, niin voit nähdä tuhansien\nihmisten menevän tuomiokirkkoon. Tänään näet pidetään\nkiitosjumalanpalvelus kuningattaren ihmeellisen pelastumisen johdosta\nhengenvaarasta.\n\n— Perustuuko karhunjahti, josta äskettäin luin sanomalehdissä,\ntodellisuuteen? Minun täytyy myöntää, että pidin sitä taitavasti\nsepitettynä valheena, jolla Draga vielä kerran tahtoi tehdä itsensä\nkuuluisaksi.\n\n— Jaa, hän on todellakin ikäänkuin vanha näyttelijä, vastasi Maschin,\njoka asettui pöydän ääreen ystäväänsä vastapäätä. — Reklaami voittaa\nkaikki, ja vähä väliä semmoista pannaan toimeen. Mutta karhunjahtijuttu\non tosi. Minä vastikään istuin ravintolassa saman pöydän ääressä kuin\neräs metsästäjä, joka myöskin oli ottanut osaa karhunjahtiin, ja hän\npuhui siitä minulle, joka juuri olin lukenut jutun sanomalehdestä. Oli\ntodellakin valitettavaa, ettei karhu asiataan paremmin toimittanut.\nSiinä tapauksessa karhu olisi ansainnut tulla täytetyksi ja asetetuksi\nkansallismuseoon näytteille ikiajoiksi, sillä se karhu olisi todellakin\nvapauttanut Serbian Jumalan vitsasta.\n\n- Oletko saanut uuden aiheen vihata Dragaa? kysyi Stefan.\n\n— Uuden aiheen? — Luulin, että vanha kyllä riittäisi. Onhan tuo\nnainen riistänyt minulta veljeni. Mutta olkoonpa sen asian laita\nmiten hyvänsä, hän oli mies ja on itse syypää kohtaloonsa. Miksi\nveljeni sitte piti olla Dragaan niin ihastunut, kun tämä ei häntä\nkumminkaan rakastanut! Mutta näetkös, ystäväni, meidän isänmaamme on\nsydämelläni. Muutoin on muitakin vihan syitä. Sinä, Stefan, et vielä\ntiedä kaikkea mitä tuo vihattu nainen äsken on tehnyt. Tähän saakka\nen sitä ole tahtonut sinulle sanoa. Se tapahtui kolme päivää sitten.\nEversti Mistic —\n\n— Jumalan tähden, kuinka on meidän ystävämme Misticin laita? huudahti\nStefan.\n\n— Hän pakeni Itävaltaan, kun hankkeemme kuningattaren henkeä vastaan\ntehtiin mitättömäksi, jatkoi Maschin synkkänä, — ja minä toivoin,\nettä hän pysyväisesti oli pelastettu. Mutta meitä serbialaisia vaivaa\nse kirous, ettemme voi elää isänmaamme ulkopuolella, me aina kotiin\npalajamme. No niin, myöskin Mistic tuli takaisin. Hän tahtoi käydä\ntervehtimässä vanhaa äitiänsä Schabatzissa, koska hän oli kuullut\nkerrottavan, että äitinsä oli kuolemaisillaan. Ja niin olikin. Vanha\nrouva kamppaili kuoleman kanssa. Kun hän sai nähdä poikansa, loisti ilo\nhänen silmistänsä ja hän kuiskasi:\n\n— Nyt minä kuolen mielelläni, sillä minun käteni saa levätä sinun\nkädessäsi, poikani.\n\nSilloin äkkiä kaksi santarmia tunkeutui siihen huoneeseen, missä Mistic\noli, hänet riistettiin äitinsä kuolinvuoteelta, pantiin kahleisiin ja\nvietiin Belgradiin.\n\n— Entä kuningas, kysyi Stefan, — eikö hän antanut armon käydä\noikeudesta?\n\n— Kuningas! huudahti Maschin halveksivasti olkapäitään kohauttaen. —\nOnko kuninkaalla omassa maassansa vielä jotakin sanomista? Dragahan\ntäällä hallitsee ja laatii lait tahi oikeammin polkee ne jalkoihinsa.\n\nKuningas tahtoi sopia Misticin kanssa, esitti hänelle lempeällä\näänellä, kuinka väärin hän oli tehnyt ja päätti näillä sanoilla:\n\n- Minä tiedän, Mistic, että te olette urhoollinen soturi, ja jos\nte olette valmis pyytämään puolisoltani, kuningattarelta anteeksi,\nniin olen minäkin puolestani valmis teille anteeksi antamaan. Tässä\ntapauksessa saatte entisen arvonne takaisin, ja kaikki unhotetaan.\n\n- No, mitä Mistic tähän vastasi? kysyi Stefan. Ei suinkaan hän ollut\nniin mieletön, että hylkäsi kuninkaallisen tarjouksen? Tiedäthän\nMaschin, että meidän tehtävämme on saada entiset asemamme takaisin,\nsillä ainoastaan siten voimme oikein valvoa Serbian kohtalota ja\ntyöskennellä sen menestykseksi.\n\n— Samaa sanoi itselleen myöskin Mistic, vastasi Maschin, — sillä hän\nantoi kuninkaan tietää, että hän tahtoi pyytää kuningattarelta anteeksi.\n\nAleksanteri lähetti heti Dragaa hakemaan. Kesti hyvän aikaa, ennenkuin\nkuningatar tuli, mutta vihdoinkin astui hän sisään. Ylpeänä hän astui\nMisticiä vastaan. Mistic meni häntä vastaan, tervehti sotilaalliseen\ntapaan ja odotti, että kuningatar ensimäiset sanat kuultuaan\nkohteliaasti puuttuisi hänen puheeseensa. Mutta kaukana siitä,\nsellainen jalomielisyys ei sovi Dragalle. Päinvastoin, tuskin oli\nMistic alkanut puhua, kun Draga keskeytti häntä sanoen:\n\n\"Ei niin, eversti Mistic, jos tahdotte voittaa kuningattarenne\nanteeksiantamuksen, niin lankeatte polvillenne ja suutelette minun\nhameeni liepeitä.\"\n\n— Hyi, kuinka häpeällistä! huudahti Stefan ja hypähti tuoliltansa.\n\n— Ja tiedätkö, mitä Mistic vastasi? kysyi Maschin, samoin\nkiivastuneena. — Joo, hän sanoi:\n\n\"Hameenlievettä mielelläni suutelisin, kuningatar Draga, vaikka se\nolisi navettapiian, mutta en niin kauvan kuin sitä kunnoton nainen\nkantaa.\"\n\nStefan Naumovitsch päästi helpotuksen huokauksen, vaikka hän hyvin\nsaattoi ajatella, kuinka kauheasti Draga rankaisisi nämä Misticin\nurheat sanat.\n\n- Kuningas antoi heti viedä Misticin pois. Hänet vietiin Nischin\nlinnoitukseen, ja siellä hänet kaikkein sotamiesten läsnäollessa eilen\nalennettiin halvaksi sotamieheksi. Häneltä riistettiin kaluunat,\nkatkaistiin sapeli ja hänet tuomittiin kolmetoista vuotta palvelemaan\nhalpana sotamiehenä armeijassa, hänet, jolle armeija on suuressa\nkiitollisuuden velassa, hänet, jonka voidaan sanoa uudistaneen meidän\ntykkiväkemme.\n\nLäsnäolevat sotamiehet purivat hampaitaan, nähdessään tämän häpeän\ntapahtuvan ja heidän tuli samalla huutaa: \"Eläköön kuningas\nAleksanteri, eläköön kuningatar Draga!\", kun onneton voimattomana\nkaatui maahan tätä kauheata häpeätä kestäessään.\n\n— Oi, kuningattaren mitta on täysi! raivosi Maschin ja löi nyrkkinsä\npöytään. — Jospa vaan tietäisin jonkun keinon, millä saisin Dragan\nhengiltä, jospa saisin tulla tuon naisen murhaajaksi.\n\n— Murhaajaksi? vastasi Stefan, kohauttaen olkapäitään. — Mielestäni se\nolisi liian korkea hinta semmoisesta kuin Draga. Mutta hyvä todellakin\nolisi päästä hänestä. Toivon, että voisimme viedä hänet ja piilottaa\njonnekin maailmaan, niin ettei hän koskaan enää löytäisi takaisin\nSerbiaan, ei ainakaan pääsisi kuninkaan luokse.\n\nSamalla kuului keveä koputus ovelle. Molemmat miehet vaikenivat. Ovi\navautui ja Klärchen ja Zorn astuivat sisään.\n\n— Suokaa anteeksi, jos häiritsen, sanoi Klärchen. — Mutta ulkona on\nmies, joka tahtoo puhutella teitä, herra Stefan Naumovitsch. Mies ei\ntahtonut minulle sanoa nimeänsä, pyysi vaan innokkaasti, että hänet\nilmottaisin.\n\n— Ole varovainen, Stefan! sanoi Maschin varottaen, elä ota vastaan ketä\nhyvänsä! Lähetä miehelle terveisiä ja sano, että otat hänet vastaan,\njos hän Klärchenin kautta voi sanoa sinulle jonkun sanan, jotta voit\npäästä miehestä selville.\n\n— Oivallista! Olkaa hyvä ja sanokaa miehelle semmoiset terveiset kuin\neversti Maschin esitti.\n\n— Sen kyllä teen, vastasi Klärchen punastuen. Hän meni ja kun ovi oli\nhänen jälkeensä sulkeutunut, tarttui Maschin ystävänsä käteen, veti\nhänet luokseen ja sanoi:\n\n— Sinä ehkä et ole itse huomannut, mutta minä kyllä, että tyttö on\nsinuun suuresti kiintynyt. Tämä on sitä valitettavampaa, kuin muuan\nkelpo mies jo on pyytänyt hänen kättänsä, nimittäin mestari Zornin\nensimäinen sälli, Georg Eder.\n\n— Jos asia on sillä kannalla, vastasi Stefan hiukan surullisena, —\nsilloin täytyy minun todellakin lähteä täältä mitä pikemmin. Minä\ntoivon herttaiselle Klärchenille kaikkea onnea ja luulen, että Georg\nEder on kuin luotu tekemään hänet onnelliseksi. Ovi avautui ja Klärchen\nastui uudestaan sisään.\n\n— Vieras mies, sanoi hän kummallisella mielen liikutuksella, on\nlausunut yhden ainoan sanan ja väittää, että hänet on heti päästettävä\nteidän puheillenne, herra Stefan Naumovitsch. Se sana on tytön nimi ja\nkuuluu: Genia!\n\n— Tuokaa vieras heti tänne! lausui Stefan kiihkeästi. — Genia, sanoi\nhän. Siis on hän hyvin tervetullut. Hänet otan vastaan avoimin sylin,\nolkoonpa kuka tahansa, jos hän vaan voi tuoda minulle tietoja Geniasta.\n\nÄkkiä kääntyi tyttö pois hänestä ja riensi ulos huoneesta, kuin olisi\nhän paennut jotakin.\n\nPuoli minuuttia myöhemmin kuulivat Stefan ja Maschin askeleita\netumaisesta huoneesta. Sitte näkyi oven raossa pitkä olento avaraan\nvaippaan puettuna, hattu painettuna alas otsalle.\n\n— Kuka olette, herrani? kysyi Stefan. Te olette ikäänkuin\ntunnussanananne käyttäneet minulle hyvin kallisarvoista nimeä ja tämä\nnimi on heti avannut oven teille.\n\nMies otti hitaasti hatun päästään, jota kaunisti musta tukka ja parta.\nItse kasvot olivat kalpeat ja hänen silmissään oli omituinen kiilto.\n\n- Etkö tunne minua, Stefan Naumovitsch? kysyi mies kumealla äänellä.\n\n- Todellakin, huudahti Stefan — nuo kasvot olen nähnyt kerran ennen,\nmutta silloin kulkivat ne ohitseni, kuten varjo.\n\n- Sinä olet nähnyt minut, Stefan Naumovitsch, syvimmässä hädässäsi.\nSinä annoit silloin minun huostaani erään kalleuden. Minä olen\nsäilyttänyt sitä ja annan sen nyt sinulle takaisin.\n\nKun mustapartainen oli lausunut nämä sanat, pisti hän käden taskuunsa\nja veti sieltä pienen, kiiltävän esineen.\n\n- Paperossikoteloni! huudahti Stefan liikutettuna ja riensi ojennetuin\nkäsin vierasta kohti, päästäkseen niin pian kuin mahdollista varmuuteen\ntuosta tärkeästä esineestä.\n\n- Taivaan Jumala, sehän on sama kotelo, jonka sillä kertaa jätin\nDemeter Banjalukille, joka esti minua heittämästä sitä Tonavaan! Te,\nmuukalainen, siis olette sama mies? Jaa, nyt minä taas teidät tunnen —\nte olette Demeter Banjaluki.\n\n— Jaa, minä olen sama mies, vastasi Demeter — jota kutsutaan mustien\nvuorten ryöväriksi tahi myöskin Serbian vitsaukseksi. Te kyllä olette\nminusta kuullut, Stefan Naumovitsch, mutta te näette, että minäkin voin\nolla rehellinen. Minä jätän nyt takaisin tämän kotelon, ja vakuutan\nteille kunniasanalla, etten sitä ole avannut, niin kauvan kuin se on\nollut minun hallussani.\n\n— Kiitos siitä, huudahti Stefan, ojentaen kätensä serbialaista kohden,\njoka oli vapaa kuin lintu. Te olette käyttäytynyt kuin rehellinen mies\nainakin. Sanokaa, millä voin teitä palkita, sillä te olette minulle\nja minun suurelle asialleni tehnyt tärkeän palveluksen sillä, että te\nolette minulle kotelon koskematta jättänyt.\n\n- Demeter Banjaluki ei pyydä mitään palkkaa, vastasi ryöväri, kaikista\nvähimmin teiltä Stefan Nauniovitsch.\n\nPäinvastoin olen tullut tänne pyytämään teiltä anteeksi. Sitäpaitse\ntahdoin saada varmuutta siitä, ett'ette todellakaan ollut\nvahingoittunut siitä onnettomasta luodista, joka teihin sattui.\n\n- Niin, se oli todellakin vähällä katkaista elämän lankani, vastasi\nStefan. Se oli varma käsi, joka ampui luodin.\n\nMutta — mitä merkitsee teidän puheenne anteeksi antamisesta, Demeter\nBanjaluki!\n\n- Ettekö sitte ole vihanen sille, joka saattoi elämänne sellaiseen\nvaaraan?\n\n- Ei, minä en ole hänelle vihainen, vastasi Stefan. — Se oli\narvattavasti palkattu mies, jolla poloisella ei ollut muuta keinoa,\nkuin palvella Dragaa.\n\n- Te erehdytte, Stefan Naumovitsch, se joka ampui luodin teidän\nrintaanne, ei ollut Dragan palkkaama, hän oli päinvastoin kuningattaren\nkatkera vihollinen.\n\nHän tahtoi musertaa tämän perkeleelliset aikeet. Hän luuli teidän\nolevan kuningattaren kätyreitä ja siksi kaatoi hän teidät maahan. Minä\n— Demeter Banjaluki — olin se, joka erehdyksestä ampui teitä. Nyt,\nStefan Naumovitsch, ojentakaa minulle vielä kerran kätenne ja sanokaa,\nettä olette antanut minulle anteeksi!\n\nVielä kerran ojensi Stefan ryövärille kätensä ja sanoi ystävällisesti:\n\n- Te olette tehnyt ruumiiseeni haavan ja sen annan teille anteeksi\nkaikesta sydämestäni. Mutta — te olette tehnyt sieluunikin haavan; joka\nei koskaan parane, sillä silloin, kun minä vaivuin maahan ja menetin\ntajuni, katosi minulta myöskin rakkain olento maan päällä. Sen koommin\nen ole häntä nähnyt ja kuka tietää, saanko enää koskaan häntä nähdä.\n\nRyöväri tarttui Stefani käteen ja painoi sitä lämpimästi ja\nsydämellisesti.\n\n- Minä tiedän, kenestä te puhutte, sanoi hän. — Te tarkoitatte Genia\nvon Sandorfia.\n\nEn minäkään voi tällä hetkellä sanoa, missä hän on, sillä siitä\nillasta lähtien olen oleskellut syvällä maan alla, enkä ole välittänyt\nkenestäkään ihmisestä. Mutta niin totta kuin nimeni on Demeter\nBanjaluki, koetan ottaa selkoa Genia von Sandorfista. Ja löydettyäni\ntuon hänet —\n\nMustapartainen mies vaikeni. Harvinainen mielenliikutus valtasi hänet.\n\n- Jos Genia on kadonnut, yhtyi puheeseen Maschin joka oli tähän asti\nistunut eräässä ikkunakomerossa, niin ettei Demeter ollut häntä\nhuomannut — niin arvaan, että kuningatar Draga on taas pannut kätensä\npeliin. Sillä kaikki paha, mikä nykyään kohtaa rehellisiä ja oikein\najattelevia ihmisiä, tulee hänestä ja ainoastaan hänestä.\n\n- Minä en tunne teitä, herrani, sanoi Demeter Banjaluki\nyhteenpuristetuin huulin — mutta ne sanat, jotka juuri lausuitte,\ntulivat kuin minun sielustani. Tänne kätenne! Minä yhdyn huutoon:\n\n\"Alas kuningatar Draga, alas Belgradin pyöveli!\"\n\nMaschin tarttui äkkiä siihen käteen, jota Demeter piti häntä kohti\nojennettuna, samalla kun toivon kipinä välähti hänen silmässään.\n\n- Jos ajattelette sillä tavoin, Demeter Banjaluki, puhkesi hän\nlausumaan, niin olette juuri se mies, jota etsin. Jos vihaatte\nkuningatarta — niin oletteko sitte myöskin valmis ottamaan osaa\nerääseen uhkarohkeaan yritykseen, joka minulla on tekeillä tuota\nvaltaistuimella istuvaa letukkaa kohtaan.\n\n- Yritys? Ja millainen se olisi? kysyi Demeter varovasti.\n\n- Kuningas Aleksanteri on heikko, mutta hän ei ole ilkeä, vastasi\nMaschin. — Kun Draga ei enää olisi hänen sivullansa, olisi hän\nvapautettu tuosta pahasta hengestä, ja muut voisivat sitte vaikuttaa\nhäneen. Häntä on helppo johtaa ja Serbia olisi ehkä taas onnellinen.\n\n- Se tahtoo sanoa, että kuningatar täytyy toimittaa pois tieltä, jatkoi\nDemeter Banjaluki. — Herra, minä en murhaa naista.\n\nRyöväri peitti tätä sanoessaan kasvonsa. Hän näki ehkä sielunsa\nsilmien edessä kuolleen, tuon onnettoman Fatiman, joka lepäsi\nJanitschartornissa kuolleitten saaressa.\n\n- En minä ole puhunutkaan murhasta, vastasi Maschin. — Se on viimeinen\nepätoivoinen teko, jota emme käytä niinkauvan kuin on vähänkin toivoa\ntehdä Draga vaarattomaksi.\n\nMinä en vainoo hänen henkeänsä, vaan tahtoisin riistää hänet\nAleksanterilta ja piilottaa jonnekin, siksi kuin kuninkaalle on\nselvinnyt, että tuo nainen vie hänet harhaan ja lumoaa hänet ja että\nDraga on arvoton.\n\n- Dragan riistämisestä kyllä voisi puhua, mutta se herättäisi\nmaailmassa ääretöntä huomiota, jos kuningatar äkkiä häviäisi, lausui\nBanjaluki.\n\n— Serbiassa on se herättävä riemua, vastasi hänelle Maschin äkkiä. — Ja\nmitä Euroopa siitä ajattelee, se on meille yhdentekevää. Pääasia on,\nettä yritys onnistuu ja että se tapahtuu siten, että syyllinen pysyy\nsalassa. Ja nyt, Demeter, tehkää päätöksenne! Otatteko toimeksenne\nriistää Dragan Aleksanterilta.\n\n— Tämä uhkarohkea yritys ei ehkä olisi vaikea toimittaa, varsinkin nyt,\nkun kuningaspari oleskelee Tapschiderissä, jatkoi Demeter. — Kuningatar\ntekee puistossa tuon tuostakin kävelymatkoja. Hän on usein yksin tahi\nainoastaan yhden hovinaisen seuraamana. Silloin on helppoa viedä hänet,\nmutta minne, siinäpä kysymys.\n\n— Totta on, vastasi Maschin, — että tuo kysymys ei ole niinkään helppo\nratkaista. Jos Serbialla olisi jossakin kaukana meressä saari, joka\npuolelta kallioriuttojen ympäröimänä, ettei mikään laiva voisi sitä\nlähestyä, niin siellä saisi kuningatar viettää ikänsä loppupäivät.\n\n— Saari! huudahti Banjaluki hämmästyneenä. — Minä tiedän saaren. Se\ntosin ei ole meressä, mutta on silti kylläksi yksinäinen ja muista\nerillään. Tuolla saarella kohoaa vanha torni, missä ihmistä voi pitää\nvankina, ilman että muut ihmiset siitä saavat selkoa. Tosin tuolla\nsaarella nyt asuu kaksi ihmistä, jotka eivät ansaitse tulla tekemisiin\nDragan kanssa, mutta asia voidaan järjestää siten, etteivät nuo ihmiset\njoudukaan Dragan yhteyteen. Serbia vaatii uhrin — minä olen valmis\nantamaan sen isänmaalleni. Jaa, se on päätetty ja Janitschartorni\nKuolleitten saarella tulkoon hänen vankilakseen.\n\n— Te olette tainnut elämässänne paljon syntiä tehdä, huudahti eversti\nMaschin, — mutta tämän uuden aatteenne tähden annettakoon teille kaikki\nanteeksi! Niin, kun Draga kerran on Janitschartorniin suljettu, silloin\nSerbia vapaasti hengittää, kuin jos raskas kallionlohkare olisi sen\nrinnalta vierähtänyt.\n\n— Minä luulen kumminkin, että te molemmat erehdytte, sanoi Stefan\nNaumovitsch. Te kuvittelette tämän yrityksen paljoa helpommaksi kuin\nmitä se todellisuudessa on. Luuletteko, ettei Dragaa vartioida? Jo\nyksistään Aleksanterin mustasukkaisuus vaikuttaa sen, että joukko\nvakoilijoita yhä on Dragan kintereillä, mihin ikinä hän menee, ja että\nsalapoliisit häntä kaikkialla seuraavat. Sillä oivallinen Lazar on\nkerta kaikkiaan ottanut vastatakseen Dragan turvallisuudesta eikä hän\ntodellakaan säästä mitään ponnistuksia, hyvin toimittaakseen tehtävänsä.\n\nPilkallinen hymy väreili Demeter Banjalukin huulilla.\n\n— Luuletteko todellakin, Stefan Naumovitsch, keskeytti rosvo, että minä\npelkään Lazarin salapoliiseja? Hyvä, minä todistan teille, että petän\nne kaikki. Tässä on käteni sen päälle, että minä kolmen päivän kuluttua\nolen vienyt pois Dragan ja että hän silloin on Janitschartorniin\nsuljettuna.\n\nNäin sanoen ojensi Demeter ulos kätensä, johon Stefan kiireesti tarttui.\n\n— Päätetty! huudahti eversti Maschin. — Ja kun te nyt molemmat olette\nliittoutuneet syöksemään Dragan häviöön, niin ottakaa minut kolmanneksi\nliittoonne.\n\nNäin sanoen Maschin ojensi toisille kätensä.\n\n— Niin, sanoi Demeter, kolmen päivän kuluttua, kun yö on tullut, on\nmyöskin Draga oleva Janitschartornissa.\n\n— Mutta jääkö hän sinne myöskin? — Minä puolestani otaksun, että olisi\nparempi toimittaa hänet pois maasta.\n\n— Antakaa minun pitää huolta siitä asiasta! huudahti Maschin. Meillä\non nyt 2 päivä lokakuuta. Yöllä 6:tta päivää vastaan noudan minä\nDragan Janitschartornista, ja minulla on ehkä silloin muita henkilöitä\nmukana, jotka vievät hänet sitte Semliniin ja sieltä — oi, minulla on\noivallinen tuuma, hyvät ystävät! Jos yritys ensi silmäyksellä tuntuukin\nkauhealta, niin ajatelkaa, mitä kaikkea minä olen tuolle naiselle\nvelkaa! Veljeni kuoli äkkiä, että minun täytyy uskoa, että Draga ojensi\nhänelle kuolinmaljan.\n\n— Kauheata! mutisi Stefan Naumovitsch. — Ja tuo nainen on Serbian\nkuningatar.\n\n— Sitä hän ei ole enää kauvan oleva, sanoi Maschin uhaten ja\nhampaitaan kiristellen. Yöllä 6:tta päivää vasten viepi Banjaluki\nhänet Janitschartorniin. Se on hänen tehtävänsä, jonka hän on ottanut\nsuorittaakseen.\n\n— Jaa, minä suoritan sen, vakuutti rosvo.\n\n- No, siinä tapauksessa pidän minä muusta huolta, jatkoi Maschin. Minä\ntunnen ihmisen, joka tätä nykyä oleskelee täällä Belgradissa. Minä olen\naina inhonnut tätä miestä, sillä hän harjoittaa ilkeätä ammattia. Hän\nnimittäin houkuttelee luokseen nuoria tyttöjä ja vie ne huonomaineiseen\ntaloon, jota hän pitää Budapestissä. Koko Itävalta-Unkarin ylhäiset\nja kevytmieliset seikkailijat oleskelevat tuossa talossa, missä aina\nkauneimmat naiset tarjoovat itseänsä. Jos mainittu mies ei rahoilla\ntahi muilla houkutuksilla saavuta tarkoitustansa tahi jos hän keksii\nerittäin hurmaavan naisen, josta hyvää voittoa voi toivoa, niin on hän\nmyöskin valmis käyttämään väkivaltaa.\n\n— Oi, mutta ethän kumminkaan ajattele jättää kuningatarta tuon miehen\nvaltaan, keskeytti häntä Stefan, tuolle Budapestin naiskauppiaalle.\n\n— Miksi en? vastasi Maschin. — Mitä hän oli ennen? Serbiassa on\ntodellakin monta aatelismiestä, jotka voisivat kertoa pitkistä\nöistä, mitkä he ovat uinailleet Dragan syleilyssä, siihen aikaan kun\nkuningatar vielä oli kotona äitinsä, tuon juopottelijan luona ja moni\nParisin kevytmielinen herrasmies voi vielä nauraa parrassaan, kun\nsanomalehdistä lukee kuningatar Dragasta, jota ennen sai suudella\nmielensä mukaan, jos vaan halusi maksaa sata markkaa suudelmasta.\n\n— Onko asia sellainen, huudahti Banjaluki, — silloin en käsitä, miksi\nei eversti Maschin voisi tuumaansa toteuttaa. Ruvetkaa vaan Budapestin\nnaiskauppiaan kanssa keskusteluihin ja saapukaa hänen kanssaan\nKuolleitten saarelle yöllä 5 ja 6 päivän välillä. Rannalla minä itse\notan teidät vastaan. Laskekaa venheenne pajujen suojaan, niin kyllä\nsitte kaikki varsin kepeästi ja mukavasti hommataan.\n\n— Tuuma on kerrassaan pirullinen, huudahti Stefan Naumovitsch — ja minä\njo kauhistun sitä ajatellessani. Melkeinpä tunnen sääliväisyyttä tuota\nkuninkaallista — naikkosta kohtaan, joka nyt syöstään syvään kuiluun.\nMutta totta on, että jos Draga yhdenkään yön on viettänyt Budapestin\nhuonomaineisessa talossa, niin ei hän enää voi olla Serbian kuningatar.\nEi edes Aleksanteri sallisi, että tuossa talossa yönsä viettänyt nainen\nkantaisi Serbian kruunua.\n\n— Päätöksemme on siis tehty, huudahti Maschin, asia on ratkaistu!\n\nTäyttäkää velvollisuutenne, Demeter Banjaluki! Teillä on vaikein\ntehtävä ratkaistavana. Teidän on vietävä kuningatar Janitschartorniin.\nKolme päivää on teillä aikaa tuuman toteuttamiseksi, käyttäkää aikanne\nhyvin.\n\n— Minä kyllä tiedän aikani oikein käyttää, vastasi Demeter Banjaluki,\nkasvoillaan ilme, joka osoitti, että tuo mies ei koskaan lupaa\nsellaista, jota ei ehdottomasti tahtoisi toteuttaa.\n\n- Juokaamme nyt, ystävät, Serbian vapauden ja Dragan perikadon malja!\n\nNäin sanoen otti Maschin pienestä tammisesta kaapista oljilla\nympäröidyn pullon ja kolme lasia, jotka hän täytti punaviinillä. Hän\noli juuri vienyt lasin huulilleen, kun ovi lensi selälleen ja kaksi\nhenkilöä, pelon ja vaaran ilme kasvoissaan, syöksyi huoneeseen.\n\n\n\n\nNELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.\n\nPelastettu, mutta mihin hintaan.\n\n\n- Eversti — Stefan Naumovitsch — kuka on se vieras, jonka kanssa nyt\njoitte? huusi ukko Zorn, syöstessään huoneeseen toisen henkilön kanssa.\n\n— Muuan ystävä, vastasi eversti Maschin vakavalla äänellä, — jota tekin\nopitte arvossa pitämään, kun olette saaneet kuulla, missä suhteessa me\nolemme häneen.\n\n— Minä en tahdo mitään kuulla! huusi Zorn. — Me olemme kaikki hukassa —\nkaikki! Menkää vaan akkunan luokse, niin huomaatte, mistä on kysymys!\nPoliisi on talomme piirittänyt! Heti on Lazar Petrovitsch itse tuleva\nja kolkuttava ovelle sekä vaativa, että hänelle jätän rosvon, joka on\ntäällä — Demeter Banjalukin, Mustien vuorten ryövärin.\n\nNämä sanat tekivät kolmeen mieheen hirvittävän vaikutuksen. Stefan\npäästi kauhun huudon, eversti Maschin seisoi siinä kalpeana, mutta\nKlärchen juoksi isänsä luokse, syleili häntä ja huudahti nyyhkyttäen:\n\n— Elä pelkää, isä, sinulle ei mitään pahaa tapahdu, kunniasi pysyy\ntahrattomana, sillä minä vannon, ettei sinulla ollut aavistustakaan\nsiitä, minkä miehen herrojen puheille päästin.\n\nDemeter Banjaluki oli ainoa, joka ei näyttänyt olevan levoton. Hän\nseisoi tyynenä ja maltillisena.\n\n- Jos kysymys on vaan minusta, mestari Zorn, huudahti hän — niin\nantakaa pelon mennä menojaan ja olkaa huoletta! Niin, minä olen Demeter\nBanjaluki, teiltä en sitä salaa ja pyydän teiltä anteeksi, että minä,\nlintujen kirjoissa oleva, tuomittu mies, olen uskaltanut astua teidän\ntaloonne. Mutta yhtä huomaamatta, kun olen hiipinyt tänne, yhtä\nhuomaamatta aion poistuakin.\n\nSamalla hetkellä lyötiin pyssynperällä talon portille ja vahva ääni\nhuusi:\n\n\"Lain nimessä, avatkaa! Minä, Belgradin poliisipäällikkö, vaadin päästä\nsisälle.\"\n\n- Oh, se on Lazarin ääni, sanoi Banjaluki innokkaasti ja hänen silmänsä\nsalamoivat kuten tiikerin, joka tahtoo hyökätä saaliinsa kimppuun. —\nJumalan nimessä, joll'en pelkäisi tahraavani teidän taloanne verellä,\nmestari Zorn, niin avaisin itse portin tuolle kurjalle ja ampuisin\nhänet samalla hetkellä, jolloin hän panee jalkansa kynnykselle.\n\n- Mutta sittenhän minä olisin aivan onneton, änkytti Zorn. —\nAjatelkaahan, herra, että olen tullut vanhaksi ilman vähintäkään\ntahraa. Voinhan minä, kuten moni muukin kunniallinen serbialainen,\nvihata kuningatarta, enkä minä pidä sitä syntinäkään salaisuudessa\nottaa osaa liittoihin häntä vastaan, mutta jos tiedettäisiin, että\npidän luonani ryöväriä Demeter Banjalukia, maan vaarallisinta rosvoa —\nniin siitä koituisi minulle ikuinen häpeä. Ja minun toimeentulonikin\nolisi mennyttä, sillä minä elän työstäni hoviin. Paetkaa siis täältä,\nvielä on aikaa! Katsokaa onnetonta lapsiraukkaani, joka hänkin kärsisi\nsamasta häpeästä, ja poistukaa.\n\n- Kolme minuuttia annan teille, huusi Lazar Petrovitsch alhaalta\nkadulta. — Joll'ei porttia ole sitä ennen avattu, niin annan minä\nväkisin murtaa sen auki. Kuuletteko, mitä sanon teille, mestari Zorn —\nmestari Zorn!\n\n- Hän huutaa minua! sanoi vapiseva Zorn melkein kauhun lamauttamana. —\nJumala taivaassa, mitä minä vastaan hänelle?\n\n- Pidättäkää häntä pari minuuttia! kuiskasi Demeter Zornille. —\nSanokaa, ett'en minä koskaan ole astunut yli teidän kynnyksenne ja\nsanokaa, ettette tunne minua. Sillä aikaa koetan päästä johonkin\nturvapaikkaan.\n\nKlärchen auttoi isän ylös tuolilta, jolle tämä oli vaipunut istualleen,\nvei ikkunan luo ja avasi sen.\n\n- Kuka siellä huutaa? kysyi mestari Zorn vapisevalla äänellä.\n\n- Minä se olen, mestari Zorn, vastasi Lazar Petrovitsch, joka seisoi\njalkakäytävällä ja jonka kasvoja valaisi katulyhdyn liekehtivä valo.\n\n- Ah, tekö se olette herra Lazar, vastasi Zorn. — Mistä on kysymys?\nMillä voin teitä palvella? Onko ehkä joku hevosenne pudottanut\nkenkänsä? Siinä tapauksessa lähetän luoksenne heti jonkun taitavan\napulaiseni.\n\n- Ei, mestari Zorn, vastasi Lazar, — tällä kertaa ei ole kysymys teidän\ntyöstänne, vaan koskee tämä enemmän minun alaani.\n\nTeidän talossanne on Demeter Banjaluki, Mustain vuorten ryöväri. Te\nette sitä ehkä itse tiedä, mutta minä tiedän varmasti, että hän on\nhypännyt yli muurin, joka ympäröi puutarhaanne, ja mennyt teidän\ntaloonne.\n\nMinä otaksun, että tämä on tapahtunut teidän selkänne takana ja sen\nkansalaisvalan ja uskollisuutenne nimessä, jonka olette kuninkaalle\nvannonut, käsken teitä päästämään meidät sisälle, niin että me saamme\nottaa vihollisen käsiimme.\n\n- Herra, vastasi mestari Zorn — minä en tiedä, kuka Demeter Banjaluki\non; minun talossani ei ole mitään rosvoa. Muutoin, minä tahdon\nhuomauttaa teille, herra Lazar, että minun taloni on niitä harvoja,\njoihin poliisi ei saa muitta mutkitta tunkeutua. Minun talollani on\nvanha etuoikeus siinä suhteessa.\n\n— Tuhannen, kyllä minä sen tiedän, myönsi Lazar närkästyneenä.\nLuuletteko, että minä muutoin juttelisin teidän kanssanne näin kauan\nja ystävällisesti pyytäisin teidän luovuttamaan minulle rosvon, jos\nminulla olisi suoranainen oikeus murtaa teidän porttinne. Mutta\nvarokaa, mestari Zorn, jos portti vielä on kolme minuuttia suljettuna!\nLuottakaa siihen, että kuningas on saava tietää, millä tavalla te\ntuette hänen virkamiehiänsä! Silloin myöskin hovin talli on oleva\nteiltä ikipäiviksi suljettu.\n\n— Enkös sitä sanonut! mutisi ukko Zorn horjuen takaisin ikkunan luota.\n— Tämä yö on oleva minun onnettomuuteni!\n\n- Rauhoitu, pappa! sanoi Klärchen vanhukselle. — Huuda Lazarille, että\nitse menet alas avaamaan porttia, niin minä sillä aikaa autan Demeter\nBanjalukia pakenemaan.\n\nNäin sanoen juoksi kaunis tyttö Demeterin luokse, joka edelleen\nepäröivänä seisoi samassa asemassa ja näytti miettivän, minkä tien hän\nvalitsisi, välttääkseen vainoojiaan, tarttui hänen käteensä ja sanoi\nhänelle:\n\n— Seuratkaa minua, Demeter Banjaluki! Jos teillä on rohkeutta, niin\nette lankea Lazar Petrovitschin käsiin.\n\nDemeter ja Klärchen lähtivät huoneesta samassa kuin Zorn huusi kadulle:\n\n— Minä menen itse alas avaamaan, herra, jotta voitte tulla vakuutetuksi\nsiitä, kuinka väärin minulle teette. Mikä häpeä, että rehellisen\nkansalaisen talon poliisi tuolla tavoin piirittää! Mutta kuningas on\ntotta tosiaan saava tietää, kuinka hänen rehellistä palvelijaansa\nkohdellaan.\n\n— Se on yhdentekevää, jälestä päin saatte tehdä mitä hyvänsä, huusi\nLazar ylpeästi ikkunata kohti. — Avatkaa vaan ja päästäkää meidät\nsisään!\n\nSillä välin olivat rosvo ja Klärchen saapuneet ovelle, josta heidän\npiti mennä ulos. Tässä kumminkin Banjaluki pysähtyi, viittasi\nMaschinille ja Stefanille ja sanoi:\n\n— Älkää unhottako, illalla 5 ja 6 päivän välillä olen täyttävä\nvelvollisuuteni.\n\nSitte kiiruhti hän ulos ja katosi Klärchenin kanssa rappusia myöten,\njotka johtivat rakennuksen ullakolle.\n\n- Kiitos, kiltti tyttö! kuiskasi Banjaluki Klärchenille, heidän\nnoustessa yhä ylemmäksi. — Sinä olet uhrautunut minun hyväkseni, sitä\nen ole unhottava. Mitä minulle tänään teet, sen ehkä huomenna sinulle\nkorvaan. Mutta minne tahdot viedä minut?\n\n— Katolle, vastasi Klärchen. — Muuta tietä ette voi paeta.\n\n— Mutta minua etsitään sieltäkin ja löydetään.\n\n— Kyllä, jos te olette niin tyhmä, että jäätte sinne, vastasi Klärchen,\navatessaan ullakon luukun. Mutta ettekö te ole hyvä hyppäämään?\n\n— Siinä ette erehdy, vastasi Banjaluki. Minä hyppään kuin vuohi\ntoiselta kalliolta toiselle, jos niin vaaditaan.\n\n— No sitte voitte mukavasti hypätä naapurin katolle. Tosin ovat\nrakennukset jotenkin kaukana toisistaan, mutta teillä on nyt\nvalittavana: joko joutua poliisin kynsiin tahi hypätä.\n\n— Minä hyppään, vastasi Demeter hetkeäkään epäilemättä.\n\nKlärchen viittasi ullakon luukkuun.\n\n- Kiiruhtakaa! huusi Klärchen kauhistuneena, sillä hän kuuli että\nalhaalla vanha portti saranoissaan narisi, hän kuuli raskaita askeleita\nja Lazarin huutavan väelleen:\n\n— Hajaantukaa koko taloon! Etsikää kaikki sopet ja nurkat! Menkää ennen\nkaikkia ullakolle, siellä on rosvojen tapana piilottautua. Ja ettei hän\npääsisi katon kautta pakoon, ampukaa hänet heti kun tapaatte. Parempi\non, että hän kuolleena joutuu käsiimme kuin että hän kokonaan pujahtaa\nkäsistämme.\n\n— Ne tulevat, ne tulevat! sanoi Klärchen kauheassa epätoivossa. —\nKiiruhtakaa! Ulos katolle, sillä ainoastaan siten voitte pelastua.\n\n— Vielä kerran kiitän teitä, hyvä tyttö, sanoi Banjaluki, puristaen\nKlärchenin kättä. Selvästi on joku minut ilmiantanut. Mutta paha sen\nlurjuksen perii, kun vaan saan kuulla hänen nimensä. Niin totta kuin\nolen Banjaluki on hän kaatuva minun kädestäni.\n\n— Kas nyt, pois mitä pikemmin! He tulevat, ovat portaitten viimeisellä\nastuimella! ähkyi Klärchen. — Te olette hukassa, jos sekunninkaan vielä\nviivytte.\n\nMutta Demeter Banjaluki hyppäsi vanhalle arkulle, josta hän sitte\nulottui luukulle. Kohta hän oli sen avannut ja ketteryydellä sekä\nvoimalla, jota parhainkin voimistelija olisi häneltä kadehtinut, veti\nhän itsensä katolle.\n\nKlärchen painoi kätensä rintaansa vastaan ja huokasi, kuin raskaasta\ntaakasta vapautunut.\n\n— Oi Jumalani, minä kiitän sinua! Pelastus tuli, vaikka viime hetkessä.\n\n— Pelastus? huudahti samalla ääni, josta Klärchen ei tietänyt, mistä se\ntuli. — Vielä ei sinun rakastajasi ole pelastettu, sinä uskoton.\n\n- Ha, ha, hän pakeni katolle — minä kyllä näin sen, mutta sieltä\npoliisi ottaa hänet kiinni yhtä varmasti kuin sinua hetkinen sitte\nrehellisesti rakastin.\n\nKlärchen peräytyi taaksepäin kauhusta huutaen. Vanha tammiarkku natisi\nja sen sisästä nousi olento, jonka Klärchen tavallisesti mielellään\nnäki, mutta joka nyt hänessä kauhua herätti. Sieltä ilmestyi Georg\nEder, hänen sulhasensa, isänsä ensimäinen sälli. Nyt oli hänellä kaikki\nselvillä.\n\nKlärchen vapisi, mutta ei enää Banjalukin tahi itsensä tähden, vaan\nGeorg Ederin hengen tähden, sillä nyt Klärchen tiesi, kuka Banjalukin\noli ilmiantanut.\n\nSulhanen oli epäilemättä nähnyt, että Banjaluki hyppäsi muurin ylitse.\n\n- Tunnusta, että olet minut pettänyt ja rakastat tuota rosvoa, huusi\nhän mustasukkaisuuden vääristämillä kasvoilla. Ha, haa, olenpa viime\naikoina ollut huomaavinani, että sydämesi ei enää kuulunut minulle,\nja minä narri luulin, että kuninkaan ajutantti, nuori upseeri,\njonka isäsi toi tänne vaarallisesti haavottuneena, oli sinussa\nmuutoksen vaikuttanut. Mutta eipäs Stefan Naumovitsch ollutkaan sinun\nrakastajasi, sillä aikaa kuin kylmästi siedit minun suudelmiani, vaan\ntuo kurja, jolle ei yksikään tyttö ojentaisi edes pikkusormeaan.\n\nKlärchen seisoi siinä kivettyneenä. Hänellä ei ollut voimaa lausua\nyhtään ainoata sanaa.\n\nKatolla kuuli hän Banjalukin askeleita, allansa taas portailla\npoliisien askeleet kaikuivat, ja edessänsä sulhanen syyti hänelle\nvasten naamaa mitä ilkeimpiä syytöksiä.\n\n— Mutta tänään minä teen tilini Banjalukin kanssa, sanoi nuori mies\nuhkaavasti, siksi ei hän aikaisemmin ottanut minua hengiltä, vaan\nantoi minun mennä tavaroitanikaan ryöstämättä, että nyt voisi varastaa\nminulta tuhat kertaa enemmän.\n\n- Tännepäin, poliisit, tännepäin, Lazar Petrovitsch! — Minä näytän\nteille, mitä tietä rosvo meni!\n\nKauhusta huutaen Klärchen syöksyi sulhasensa päälle ja pani molemmat\nkätensä hänen rintaansa vastaan. Osottaen tällä hetkellä voimaa, jota\nei olisi luullut noin hennolla olennolla olevan, painoi hän sulhasensa\ntakaisin arkkuun, lausuen kyynelten tukahuttamalla äänellä:\n\n— Anna anteeksi, Georg, en mitenkään ole voinut toisin tehdä —, minun\ntäytyy muutamiksi minuuteiksi tehdä sinut vaarattomaksi, sillä hänen —\nhänen ei pidä langeta vainoojiensa käsiin. Jos minua olet rakastanut,\nniin ole ääneti.\n\nGeorg, joka ei odottanut tuollaista hyökkäystä, putosi takaisin arkkuun\nja raskas kansi pudota rämähti kiinni.\n\nKlärchen vaipui arkun päälle ja esti kaikin voimin Georg Ederiä\npääsemästä vankeudestansa.\n\nGeorg Eder ei edes voinut toivoa, että äänensä kuuluisi ihmisten\nkorviin, sillä tuo vanha arkku, joka kenties jo kokonaisen vuosisadan\noli seisonut vinnillä hevosenkengittäjän talossa, oli koottu paksuista\ntammilaudoista, sisältäpäin raudoitettu, niin ettei ääni päässyt\nseinien läpi.\n\n— Oi Jumalani, mitä olen tehnyt! huudahti Klärchen, painaen vapisevia\nkäsiänsä ohimoitansa vastaan. — Nyt minä varmaankin olen ikipäiviksi\nkatkaissut ne siteet, jotka minut liittivät sulhaseeni, sillä kaiken\ntämän perästä on mustan epäluulon täytynyt hänessä juurtua.\n\nKlärchen kuuli ähkimistä. Mutta sitte kuuli hän selvästi:\n\n— Tuo on kuoleman hyppäys. Oi Jumalani, saanko koskaan enää nähdä\ntytärtäni! Hyvästi, hyvästi, te hellät olennot yksinäisellä saarella!\nDemeter Banjaluki lähettää teille viimeisen siunauksensa, viimeisen\ntervehdyksensä.\n\nPuoleksi tajutonna katsoi Klärchen kattoluukusta, kuinka rosvon\npää hävisi. Hän kuuli kiivaita askeleita, jommoisia ihminen ottaa\nhypätäksensä, ja nyt hän oli epäilemättä lentänyt ulos katolta, nyt\nhalki ilman — nyt — Oi, Jumala, salli hänen hyppäyksensä onnistua!\nkuiskasi tyttö vapisevalla äänellä. — Jumala, minä rukoilen sinua\narmahtamaan tuota miestä.\n\nKatolla oli nyt kaikki tullut hiljaiseksi. Kuolon huutoa ei ollut\nkuulunut eikä Klärchen myöskään ollut kuullut mitään kumeata putoamista\n— kaikki oli äänetöintä ja hiljaista.\n\nUlkona vinteillä poliisit mellastelivat. Ovi avautui. Poliisipäällikkö\nLazar syöksyi sisään, kymmenen salapoliisin seuraamana, joilla\nitsekullakin oli revolveri kädessä. Myöskin Lazar piti revolveria\nkädessänsä. Kuuma puna peitti hänen muutoin kalpeat kasvonsa ja silmät\nsäkenöivät.\n\nKun Lazar syöksyi huoneeseen, ei hän heti nähnyt tyttöä. Hän huusi\nväellensä:\n\n— Tutkikaa tämäkin huone! Hänen on täytynyt jonnekin piilottautua,\nkoskei häntä ole näkynyt koko talossa. Haa, kuka tuolla on? huudahti\nLazar äkkiä pitäen revolverinsa valmiina laukaisemaan. — Tuolla —\ntuolla arkulla — olento, tyttö!\n\n— Kuka sinä olet, tyttö? kysyi Lazar, epäileväisestä tutkien häntä\nkiireestä kantapäähän saakka.\n\n— Minä olen talon tytär, vastasi Klärchen ylpeänä nostaen päätään. —\nKlara Zorn on minun nimeni.\n\n— Kas, hevosenkengittäjän tytär! huudahti Lazar. Muuan salapoliiseista\nastui nyt Lazarin luokse ja kuiskasi hänen korvaansa muutamia sanoja.\nPoliisipäällikön katse kohosi heti luukulle, joka johti ylös katolle.\n\n— Miksi on katto-ikkuna auki, kysyi hän raa'alla äänellä.\n\n— Se on aina auki, vastasi Klärchen. Me suljemme sen ainoastaan silloin\nkuin sataa. Raittiin ilman täytyy tunkeutuu vinnille, sentähden, että\nme usein kuivaamme täällä vaatteita.\n\n— No minä ajattelen, että me myöskin heitämme silmäyksen katolle,\nsanoi Lazar pilkallisella äänellä. — Joku teistä kiivetköön katolle ja\nottakoon selkoa, istuuko rosvo siellä ja nauraa partaansa sillä aikaa\nkuin me etsimme häntä täällä alhaalla.\n\nEräs salapoliisi astuikin esiin, sama mies, jonka nimi nyt oli Heinrich\nRabe ja hoiti tavallisesti Lazarin kirjurin virkaa.\n\nEnglantilainen — me tiedämme, että tuo oli Harry Ravenin salanimi — oli\ntänään kumminkin liittynyt joukkoon, joka lähti rosvoa takaa ajamaan.\n\nÄkkiä hyppäsi Rabe arkulle aivan Klärchenin viereen. Sitte hän kiipesi\nkatolle, mutta palasi muutamien minuuttien kuluttua ilmottamaan, ettei\nkatolla ollut yhtään ainoata ihmisolentoa. Mutta Petrovitsch oli jo\nkauvan sitte kiinnittänyt katseensa arkkuun, jonka päällä Klärchen\nistui.\n\nEpäluulo ja ivallinen voitonriemu loisti hänen silmistänsä.\n\n— Ettekö nousisi hetkeksi, neiti Zorn? kysyi hän Klärcheniltä. — Tehän\nolette niin nuori, miksi sitte itsepintaisesti istutte tuolla vanhalla\narkulla?\n\n— Minä kuulin melua talossa, vastasi Klärchen, — ja minä niin\npeljästyin, että jalat rupesivat vapisemaan ja vaivuin tälle arkulle.\nEn nytkään kykene jaloillani seisomaan, herra poliisitirehtööri.\n\n— No, minä tuen teitä! sanoi Lazar, tarttuen Klärchenin käsivarteen,\nvetääkseen hänet ylös. Nopealla liikkeellä vapautui Klärchen\navustajastaan.\n\n— Hellittäkää! huudahti Klärchen. Minä teen niinkuin tahdotte, nousen\nomin neuvoini.\n\nSamalla myöskin Lazar kysyi:\n\n- Mitä teillä oli täällä tekemistä? Iltasin ei tavallisesti ole\nullakolle mitään asiaa.\n\n— Minä — minä — sammalti Klärchen, joka oli sillä mielellä kuin\nolisi ollut Lazarin verkossa — minä olen — älkää luulko herra\npoliisipäällikkö, että teillä on oikeutta kuulustella minua kuin jos\nolisin teidän vankinne. Minä olen vapaan kansalaisen tytär, nuhteeton\ntyttö, ja minä kieltäydyn vastaamaan teille teoistani ja toimistani.\n\n— Siitä voi tulla teille kallis lysti, sanoi Lazar uhkaavasti. —\nPoliisille täytyy vastata, kun hän kysyy. Muutoin ette tarvitse mitään\nsanoa, minä kyllä tulen toimeen ilman teidän apuanne. Onko arkku\nlukossa?\n\nKlärchen vapisi, tämän kuullessansa.\n\nJos Lazar avaisi arkun, olisi rosvo hukassa, sillä Georg Eder heti\nilmaisisi, mitä tietä Demeter Banjaluki oli kulkenut. Mutta Klärchen ei\nenää kyennyt estämään poliisipäällikköä.\n\nLazar jo kumartui ja rupesi arkun kantta auki nyhtämään. Varmaankin hän\nitsekin luuli, että vanha arkku oli lukossa, mutta nyt hän huomasikin,\nettä kannen saattoi helposti nostaa.\n\n— Herra poliisipäällikkö, huudahti Klärchen äkkiä, nähdessään että\nLazar ryhtyi avaamaan arkkua, — teillä ei ole mitään oikeutta tunkeutua\nmeidän salaisuuksiimme. Tässä arkussa on ehkä esineitä, joita teidän ei\ntule nähdä.\n\n— Poliisilla on oikeus nähdä kaikki, vastasi poliisipäällikkö lyhyesti\nja jyrkästi. Poliisin velvollisuus on päinvastoin ottaa kaikesta selkoa.\n\nPeräytykää, Klara Zorn, elkää estäkö meitä kauvemmin virkamme\ntoimituksessa, jollette tahdo tutustua vankilaan!\n\nKlärchen hoiperteli puolikuolleena taaksepäin. Samalla myöskin\npoliisipäällikkö tempasi kannen auki ja löi sen kovasti seinää\nvastaan. Salapoliisit päästivät kovan huudon. Petrovitsch itse kohotti\nrevolverinsa ja päästi rajun riemuhuudon:\n\n— Löydetty — antaudu lurjus, jollet tahdo, että ammun sinut heti\npaikalla!\n\n- Ei, elkää ampuko, herra poliisipäällikkö! huusi mies arkusta, minähän\nse olen, Georg Eder, joka teille, ilmoitin, että Demeter Banjaluki\noleskeli tässä talossa.\n\n- Tuhannen, olin aivan ampua harhaan, mutisi Petrovitsch ja antoi\naseen vaipua alas. Mutta sitte hän suuntasi katseensa Georgiin, ja\nsamassa kun tämä nousi pystyyn, surullisesti ja tutkivasti tarkastaen\nKlärcheniä, kysyi poliisipäällikkö:\n\n— Mutta mistä hitosta se johtuu, että te olette arkussa, Georg Eder?\nMiksi sinne piilouduitte?\n\n— Siihen kyllä vastaan, herra poliisipäällikkö, kun ensin olen päässyt\narkusta ulos, vastasi nuori hevosenkengittäjä, kiiveten ylös. — Nyt sen\nsaatte tietää.\n\nSamalla kohtasi Klärchenin rukoilevat silmät Georgin silmiä, ja\nKlärchenin katseessa oli jotakin, jota viimeksimainittu ei voinut\nvastustaa. Georg oli tuota tyttöä rakastanut, häntä oikeinpa\njumaloinnut, uneksinut saavansa hänet kerran vaimokseen. Ainoastaan\nhänen rajaton intohimonsa ja raju mustasukkaisuus oli tänään vienyt\nhänet harhaan, johtanut hänet ilmoittamaan poliisipäällikölle, että\nDemeter Banjaluki oli hevosenkengittäjä Zornin talossa.\n\nOnneton mies oli uskonut ja uskoi vieläkin, että Demeter oli Klärchenin\nsalainen rakastaja ja että hänen oma rakkautensa joutui ilkeästi\nhäpeään.\n\nMutta nyt, kun Klärchenin silmäys kohtasi hänet, kun hän näki suloisen,\nrakastetun tytön seisovan siinä kalpeana ja vavisten — nyt hän ei\nkyennyt tekemään Klärcheniä onnettomaksi.\n\nJos hän ilmaisisi, että Demeter Banjaluki Klärchenin avulla oli\npäässyt pakoon — silloin tosin olisi Banjaluki hukassa, mutta samalla\nmyöskin olisi Klärchen rangaistuksen alainen, kun oli auttanut Serbian\nvaarallisinta rikoksellista pakenemaan.\n\nJa Georg Eder, joka Klärcheniä rakasti, avaisi hänelle vankilan ovet!\nEi, ei koskaan!\n\n— Älkää pidättäkö meitä kauvemmin, Georg Eder! tiuskasi Lazar hänelle.\n— Minä vaadin, että te sanotte totuuden. Mistä syystä te olitte\narkussa? Sanokaa se heti, muutoin joudutte itsekin epäluulon alaiseksi!\n\n— Herra varjelkoon, herra poliisipäällikkö, sanoi Georg ja loi silmänsä\nmaahan, — ettekö te itse voi ajatella, mikä minut on tänne tuonut, kun\nmyöskin näette mestarin tyttären täällä?\n\nHelpotuksen huokaus pääsi Klärchenin rinnasta, kun hän nämä sanat\nkuuli. Ne ennustivat hänelle onnea, ilmaisivat, että Georgin sydän taas\noli häneen kääntynyt.\n\n— Me molemmat, jatkoi Georg hiljaisella äänellä, olemme jo kauvan\ntoisiamme rakastaneet, mutta vanha mestari ei tahdo kuulla siitä\npuhuttavan, kun minä olen vain köyhä sälli, jolla ei ole mitään muuta\nkuin taitonsa ja pari vahvaa käsivartta.\n\nNiin, meillä ei ollut muuta keinoa jälellä kuin kohdata toisemme\nmestarin selän takana, ja täällä ullakkokamarissa olemme jo usein\npuhelleet rakkaudestamme ja uskollisuudestamme.\n\n— Ehkäpä on asia sillä kannalla, sanoi tähän Lazar yrmeästi. Mutta ei\nse vielä selvitä, mitä teillä oli arkussa tekemistä.\n\n— Joo, kun me kuulimme melun, jatkoi Georg, — emme voineet muuta uskoa,\nkuin että mestari oli saanut tietää salaiset kohtauksemme. Silloin\nKlärchen rukoili minua, että piilottautuisin. Minä silloin hypähdin\ntähän arkkuun, ja nyt tiedätte, herra poliisipäällikkö, kuinka on\nymmärrettävä, että makasin arkussa kyyristyneenä.\n\nTämä selitys oli niin yksinkertainen, ettei edes tarkkanäköinen Lazar\nkyennyt mitään siihen muistuttamaan.\n\n— Minä siis olen tullut häiritsemään kahta rakastunutta, sanoi Lazar\nnauraen. Sitä en todellakaan olisi tahtonut, sillä en minä ole se mies,\njoka tahdon estää rakastanutta tyttöä lepäämästä rakastajansa sylissä.\nMuutoin on meidän jahtimme nyt lopussa. Joko ei rosvo ole ollut täällä\ntalossa ollenkaan ja te, Georg Eder, olette jostakin syystä vienyt\nmeidät harhaan —\n\n— Ei, herra poliisipäällikkö, huudahti nuori seppä äkkiä. — Minä tein,\nmitä katsoin velvollisuuteni vaativan, mutta mahdollista, että erehdyn.\nEhkä oli vaan joku kerjäläinen, joka hyppäsi muurin ylitse, eikä rosvo.\nMinun asiani oli antaa teille viittauksia, teidän asianne, herra\npoliisipäällikkö, oli vangita rosvo. Jos tuo nyt ei ole onnistunut,\nniin ei se ole minun vikani, vaan teidän.\n\nLazar nieli nämä sanat kirouksella, joka yritti päästä hänen\nhuuliltansa. Hän viittasi salapoliiseillensa, että seuraisivat häntä ja\nminuuttia myöhemmin kuului taas poliisien askeleita portaissa ja sitte\noli kaikki hiljaista.\n\nAinoastaan Georg ja Klärchen seisoivat nyt ullakolla vastatusten.\nIkkunaluukusta loisti kuu ja valaisi molempia leppoisella\nhopeahohteellansa. Kuu ikäänkuin tahtoi punoa sovittavan valositeen\nnoiden nuorten ympärille, etteivät mitenkään eroaisi kauhean\nväärinkäsityksen tähden.\n\n— Georg! lausui Klärchen surumielisen kiitollisella äänellä, — Georg,\nmitä tänään olet minun hyväkseni tehnyt, sitä en koskaan ole unhottava,\nvaan olen sinulle siitä ikuisesti kiitollinen.\n\nOi, ojenna minulle kätesi ja usko minua, kun minä sanon, että rakastan\nyksistään sinua, ja että rakastan sinua ijankaikkisesti. Klärchen\nkoetti tarttua hänen käteensä, mutta Georg työnsi sen takaisin.\n\n— Nyt on kaikki lopussa, välimme on selvä, sanoi hän, pusertaen\nhampaat yhteen. — Mitä olen nähnyt, sen olen nähnyt! En suinkaan\nrosvoa säästänyt hänen itsensä tähden, tuota konnaa, joka ansaitsisi\nnääntyä jossakin vankilan kuopassa tahi päättää juoksunsa hirressä.\nEnkä sinunkaan tähtesi valehdellut. Ei, minä ajattelin sinun\narvoisata, harmaahapsista isääsi. Hänelle en tahtonut saattaa niin\nsuurta tuskaa, mitä olisi tuntenut saadessaan tietää, että tyttärensä\nolisi vankilassa. Mutta sinä, joka olet myrkyttänyt minun elämäni,\njatkoi nuori seppä kiivastuneena, ilman että Klärchen sai tilaisuutta\nkeskeyttää häntä, — sinä joka olet niin kaunis, joka tunnut minusta\nniin suloiselta, puhtaalta, etkä kumminkaan ole mitään muuta kuin\nrosvon rakastaja, älä sinä rohkene sanoa minulle enää yhtään sanaa!\nSiihen ei sinulla myöskään tule olemaan tilaisuutta, sillä vielä tänään\nlähden isäsi palveluksesta. Kauvas, kauvas minä kuljen, etten enää\ntarvitse nähdä sinun kasvojasi, jotteivät kauniit silmäsi enää pääsisi\nminua lumoamaan. Tule onnelliseksi rosvosi sylissä ja unhota sälli\nparka, jonka olet tehnyt äärettömän onnettomaksi!\n\nEnnenkuin Klärchen oli ehtinyt sanaakaan sanomaan, oli Georg ullakosta\nhävinnyt. Ääretön jännitys, missä Klärchen oli ollut viidentoista\nminuutin ajan, puhkesi nyt ja lannisti hänet. Hän kaatui masentuneena\nvanhan arkun päälle, ja kuumia kyyneleitä tulvi hänen silmistänsä.\n\n— Demeter Banjaluki, minä pelastin sinut, mutta mihinkä hintaan! —\nMinä uhrasin elämäni onnen sinun vapautesi puolesta, huokaili viaton\ntyttöparka suonenvedontapaisesti nyyhkien.\n\n\n\n\nVIIDESNELJÄTTÄ LUKU.\n\nPakomatkalla.\n\n\nDemeter Banjaluki oli uskaltanut hypätä ja tullut toisen talon\nkatolle. Siellä hän ei kumminkaan uskaltanut viipyä, sillä\nsieltäkin häntä etsittäisiin. Hänen täytyi sen vuoksi etsiä aukkoa,\npäästäksensä laskeutumaan. Kymmenen askeleen päässä hänestä olikin\nsuuri kattoluukku, joka oli avoinna. Demeter ryömi siitä sisälle.\nHeti oli hän asumattomassa ullakkokamarissa, jossa hän tunsi itsensä\nturvalliseksi. Mutta Demeterillä ei suinkaan ollut mielessä täällä\nviettää yötään. Hän koetti avata ovea, mutta se oli lukossa. Tästä\nei hänelle kumminkaan vaikeuksia syntynyt. Hän otti vaan taskustaan\ntiirikoita, koetteli kahta kappaletta, löysi kohta sopivan ja ovi\naukeni.!\n\nÄänettömin askelin hän sitte kiiruhti rappusia alas, mutta ne ei hänen\nhämmästyksekseen johtaneetkaan puutarhaan tai kartanolle, niinkuin\nhän oli toivonut, vaan keittiöön. Vasta sitte kuin Demeter oli tullut\nsiitä vakuutetuksi, ettei keittiössä ollut yhtään ihmistä, uskalsi hän\nmennä sinne. Sieltä tuli hän upeasti sisustettuun huoneeseen, toiseen\nja kolmanteen, mutta sitte hän ei voinut päästä pitemmälle, sillä tämä\nhuone oli ainoastaan oviverholla erotettu viereisestä huoneesta, josta\nkuului naisen ääni, joka kiivastuneena puhui ja miehen ääni, jonka\nBanjaluki luuli kerran ennenkin kuulleensa.\n\nRosvo kyyristyi aivan ovi verhon läheisyyteen ja piilottautui\nnojatuolin taakse sekä pidätti henkeänsä, ettei tavuakaan menettäisi\nsiitä mitä huoneesta kuuli.\n\n— Sanoppas sitte suoraan, sanoi nuori nainen kiihtyneenä, — että olet\nminuun kyllästynyt! Minun suudelmani eivät maistu sinulle enää yhtä\nhyvin kuin ennen, etkä enää halua sulkeutua minun syleilyyni.\n\n— Kuule sitte, rakas Ninette! Jos minä nyt vannon sinulle —\n\n— Elä vanno! Minä tiedän kaikki. — Sinä jahtaat toista tyttöä,\nkuljeksijata, joka oleskelee kaukana Belgradin porttien ulkopuolella ja\njonka kohtalo tahi pikemmin saatana on johtanut tiellesi. Ja minä, joka\nolen sinua uskollisesti rakastanut, luulotellut, ettet koskaan pikku\nNinetteäsi hylkäisi.\n\nNyt oli Banjalukilla selvillä, missä talossa hän oli. Hän oli\nepäilemättä samassa huvilassa, jossa Dragan veljen Nicodemin\nranskalainen rakastajatar asui.\n\n— Minä vannon sinulle, suloinen Ninette, että pysyn uskollisena,\nhuudahti Lunjevica. Olen vain hyvin pikaisesti nähnyt tuon tytön,\nvieläpä niin pitkän matkan päästä, etten voinut häntä puhutella.\n\nDemeteristä tuntui, että Lunjevica valehteli, sen hän jo kuuli äänestä,\nmutta Ninette rauhoittui.\n\n— Etkö todellakaan ole häntä edes puhutellut? huudahti Ninette,\nilmeisesti kiiruhtaen Nicodemin luokse ja heittäytyen hänen syliinsä.\nSinä rakas, ilkeä mies! Vanno minulle, ettet hänen kanssaan ole\nsanaakaan vaihtanut.\n\n— Minä vannon sen! vastasi Nicodem, hetkeäkään epäilemättä.\n\n— Suutele minua sitte! huudahti Ninette. — Suutele minua, kuuletko\nsinä! Ja kirotut olkoot ne huulet, jotka minun jälkeeni koskettavat\nsinun huuliasi.\n\nDemeter ei voinut selittää, miksi hän tunsi väristystä ruumiissansa,\nkuullessaan nämä peljättävät sanat. Jos hän olisi voinut aavistaa, että\nne koskivat hänen omaa lastansa, tytärtänsä Sylvaa, jota halpamainen\nNicodem ajoi takaa, siitä lähtien, kun kerran oli nähnyt hänen uivan,\njos Demeter olisi tätä aavistanut, niin olisi kuningattaren veli heti\nollut ruumiina, kappaleissa kuin villieläimen raatelemana. Demeter\nBanjalukin huomio kiintyi pian toiseen asiaan, jota Ninetten ja\nLunjevican keskustelu koski.\n\n— Siis me olemme taas sopineet, sanoi Ninette ihastuneena, — nyt sinä\njäät minun luokseni, eikö niin? Ensin me syömme illallisen ja sitte —\n\n— Kuinka ikävätä, etten voi jäädä! Tänään ei se ole mahdollista!\nvastasi Nicodem. Miksi taas katsot minuun noin mustasukkaisena,\nNinette! Luulen, että olet peräti valmis repimään silmät päästäni.\nMutta ole huoleti! Tätä iltaa en aio viettää minkään tytön seurassa,\nen kenenkään seurassa. Minun täytyy täyttää velvollisuus, josta en voi\npäästä.\n\n— Oletko tänä yönä vahdissa? kysyi Ninette.\n\n— Kysymys ei ole mistään sotilaallisesta palveluksesta, vastasi\nNicodem, — vaan tehtävästä, jonka sisareni Draga on minulle uskonut.\nNiinkuin tiedät, sai sisareni morsiuslahjaksi kolmivaljakon ynnä kolme\nuljasta unkarilaista hevosta. On todellinen nautinto, nähdä noita\nnopeita, kestäviä oriita. Mutta yhden asian antaja kumminkin unhotti,\nlähettää ajurin, joka ymmärtäisi noita hevosia hillitä. Tässä pulassa\nkäännyin ystäväni, itävaltalaisen ruhtinas Orloffin puoleen — kyllä\nkai hänet muistat, Ninette? Sinut esitettiin hänelle Parisissa, pikku\nOrloffille, joka siihen aikaan näytteli huomattavaa osaa iloisessa\nelämässä.\n\n— Tietysti minä hänet tunnen! sanoi Ninette, joka poltteli paperossiaan\ntavalla, joka osotti, että Orloffin nimen mainitseminen oli hänelle\nvastenmielistä.\n\n— No niin, pikku Orloff, jolle kuvasin pulaamme, oli heti valmis\nlähettämään minulle yhden ajureistaan, saksalaisen nimeltä Ivan Rykov,\nainoan, joka kykenee hevosia ohjaamaan. Tuo mies on nyt matkalla\nWienistä Belgradiin ja saapuu tänne tänä iltana. Olen sopinut Orloffin\nkanssa, että Ivan Rykov heti tulee luokseni, ja sitte minä heti vien\nhänet Tapschideriin.\n\nKun Demeter Banjaluki piilopaikastaan kuuli Nicodemin sanat, kurotti\nhän kaulaansa vielä enemmän, ettei yksikään tavu jäisi kuulematta, ja\nkuiskasi itsekseen:\n\n— Ivan Rykov Wienistä — ruhtinas Orloff, — oivallista. Minä en\ntosiaankaan ole luvannut teille, ystäväni Maschin ja Stefan Naumovitsch\nenempää kuin mitä voin suorittaa. Minä kyllä vien kuningattaren ja\nsuljen hänet Janitschartorniin Kuolleitten saarelle. Sattuma auttaa\nminua nyt ihmeellisesti.\n\n— Minun täytyy siis vastoin tahtoanikin viettää iltani kotonani, jatkoi\nNicodem, — odottaakseni Ivan Rykovin tuloa. Ethän voi häntä kohtaan\ntulla mustasukkaiseksi, tyttöni. Mitä arvelet, eihän saksalainen ajuri\nvoine tulla minulle vaaralliseksi?\n\nDemeter Banjaluki ei voinut kauvemmin kuulla, mitä Ninette tähän\nvastasi. Hän näet nousi piilopaikastansa ja kissan äänettömillä\naskeleilla hiipi salin akkunan luokse. Hän heitti silmäyksen\npuutarhaan ja mittasi nopeasti välimatkan sinne. Sitte hän kohottautui\nikkunalaudalle ja vielä kerran tutkittuaan oliko joku vainooja\nläheisyydessä, otti hän aika hyppäyksen puutarhaan. Hän tuli\npuutarhamaalle. Muutamaksi minuutiksi hän jäi siihen, tullakseen siitä\nvakuutetuksi, oliko joku kuullut kumean jymähdyksen, jonka putoaminen\nsynnytti. Mutta kaikki oli aivan hiljaista.\n\nHän kuuli ainoastaan enää Nicodemin ja kaunottaren naurun, jotka\nsilkkiverhoilla peitettyjen akkunoiden takana ottivat jäähyväisiä\ntoisiltansa.\n\nDemeter Banjaluki oikasihe pystyyn. Hän juoksi puusta puuhun, kunnes\nsaapui korkealle aitaukselle. Hänelle tietysti oli leikintekoa päästä\nsen ylitse, ja sitte oli hän huonosti valaistulla kadulla, jolla hän\nrauhallisesti jatkoi matkaansa.\n\n\n\n\nKUUDESNELJÄTTÄ LUKU.\n\nHiljainen hevonen.\n\n\nDemeter Banjaluki lähti Zum Bojaren ravintolaan ja meni sinne sisälle,\nei pääkäytävästä, vaan pienestä, matalasta ovesta, joka johti kapealle\ntakapihalle.\n\nVaunuja, astioita, tynnyreitä, kaikellaista rojua oli koottu tuonne\ntakapihalle, josta toinen ovi johti ravintolaan, toinen talliin.\nDemeter, joka minutiksi jäi seisomaan vaunun taakse, kuuli kovaäänistä\npuhetta ravintolasta, jossa tänä iltana tuntui olevan paljon\nvieraita. Mutta hän ei mennytkään itse ravintolaan, vaan sen sijaan\navasi tallin oven ja pujahti sinne. Rosvo näytti olevan siellä kuin\nkotonaan, sillä juutalaisen Mandelblütin kumpikaan hevonen ei hänen\nlähestyessä osottanut vähintäkään levottomuutta. Ne hirnuivat varsin\ntuttavallisesti, kun Demeter niitä taputteli kaulalle.\n\nKolmas hevonen, korkea, leveäselkäinen raudikko jäi aivan\nliikkumattomaksi. Se ei kääntänyt päätäänkään, kun Demeter astui sen\nluokse, ei nostellut jalkojaan eikä hirnunut. Varsin rauhallisena se\nsiinä seisoi, pitäen punaisenkeltaisella harjalla koristettua päätään\nseimessä ja näytti syövän.\n\nHitaasti nosti Demeter oikean kätensä ja kosketti kahdella sormella\npientä valkoista pilkkua, joka hevosella oli otsassa silmien välissä.\nSamassa kaikui pieni sähkökello ravintolassa tiskin takana, jossa\nMandelblüt seisoi ja par'aikaa täytti vieraitten tilaamia laseja\npaloviinalla.\n\nKun juutalainen kuuli kellon kilisevän, säpsähti hän hiukan. Sitte\navasi hän oven ja huusi kiihkeästi:\n\n— Salchen, miksi et tule minua auttamaan? En minä kaikkea itse\nkerkiä. Hevosille on annettava ruokaa ja vieraita on palveltava. Tule\nSalchen ja auta minua hiukan! Tiskin takana nyt näyttäytyi nuori\njuutalaisnainen. Hän saattoi olla tuskin kaksikymmenvuotias, ja\njokainen olisi luullut häntä Mandelblütin tyttäreksi, mutta hän olikin\nhänen vaimonsa.\n\n— Salchen — hän on tuolla ulkona! kuiskasi juutalainen hiljaa ja\nepävarmasti nuorelle rouvallensa. — Ole täällä minun täytyy mennä\ntalliin.\n\n— Onko Demeter täällä? vastasi hän yhtä hiljaa, peljästyneenä, samassa\nkuin posket peitti hehkuva puna. — Mene kysymään, mitä hän haluaa.\nTiedäthän, että Demeter Banjalukin täytyy meidän talossamme saada\nkaikki, mitä haluaa.\n\n— Minä menen, vastasi Mandelblüt. — Palvele sill'aikaa vieraita! Voi,\ntuota miestä, se saattaa minut suureen vaaraan, parempi olisi ollut,\netten häntä koskaan olisi oppinut tuntemaan.\n\nMutta tästä huolimatta kiiruhti Moses Mandelblüt kumminkin ulos,\nkun sähkökello toisen ja kolmannen kerran todisti rosvon saapuneen.\nJuutalainen painoi päähänsä karvalakin, otti lyhdyn käteensä ja meni\ntakaoven kautta ulos pihalle.\n\n— Kuinka eukko huolehtii siitä, ettei rosmolta vaan mitään puuttuisi,\nja sitte hän punastuu korviaan myöten, kun kuulee Demeteristä\npuhuttavan. Demeter on kerrassaan hurmannut hänet, niinkuin monen\nmuunkin Serbian naisen! Näin mutisi Mandelblüt harmaassa parrassansa,\ntirkistäen pienillä, kiiluvilla silmillänsä ja, jatkoi sitte:\n\nMutta voi sinua, Banjaluki, jos väärinkäytät minun\nvieraanvaraisuuttani, jos — Mutta mitä tuolla puuhaillaan?\n\nTakapihalle menevä ovi avautui. Samassa seisoi Lazar Petrovitsch\nsamojen salapoliisien seuraamana, jotka hänen mukanansa olivat olleet\nZornin talossa hämmästyneen ja peljästyneen juutalaisen edessä.\n\n— Oi, teidän ylhäisyytenne on vaivannut itseänsä tänne, sanoi\nMandelblüt happamesti, koettaen turhaan salata hämmästystänsä syvällä\nkumarruksella ja ystävällisellä irvistyksellä. — Mikä suuremmoinen\nkunnia minun halvalle talolleni!\n\n— Nyt ei mitään kohteliaisuuksia! huusi poliisipäällikkö hänelle. —\nMandelblüt, kauhea syytös on tehty teitä vastaan. Arvellaan nähdyn\nDemeter Banjalukin, Mustien vuorten rosvon, hävinneen teidän taloonne.\nYksi salapoliiseistani väittää varmasti nähneensä, kuinka rosvo\npujahti teidän pihaanne, kuljettuaan tänne erään talon puutarhasta,\njonka katolle hänen on täytynyt rohkeasti hypätä sen naapuritalon\nkatolta, jossa me häntä jo ahdistelimme. Valitettavasti oli salapoliisi\nyksin, ettei uskaltanut kadulla rosvoa vangita. Täten rosvo sai aikaa\npiiloutua, mutta toivottavasti hän vielä oleskelee teidän talossanne.\n\n— Minun talossani! Mitä te sanotte? Juutalaisen Mandelblütin luona?\nsammalti Zum Bojaren ravintolan isäntä, ja kaikki hänen jäsenensä\nvapisivat.\n\n- Juuri teidän luonanne! Toivottavasti minä puhun tarpeeksi selvästi!\nkarjasi hänelle poliisipäällikkö. — Kas niin, juutalainen, elkää meitä\nenää loruillanne pidättäkö! Me tutkimme koko talonne, ja varokaa, jos\nhuomaamme, että te olette täällä Demeter Banjalukia suojellut!\n\n— Tutkitaan koko talo! sanoi Mandelblüt, nielaisten kauhunsa. — Varsin\nhyvä, teidän ylhäisyytenne, mikä oivallinen ajatus!\n\nUskallanko pyytää teidän astumaan sisään? Samassa hän osotti ovea, joka\njohti tarjoiluhuoneeseen. Hän toivoi, että Demeter Banjaluki, jonka\nehdottomasti täytyi kuulla melu, sillä välin saisi tilaisuuden pujahtaa\nulos tallista ja päästä pakoon.\n\nMutta Mandelblüt oli erehtynyt laskuissaan. Lazar Petrovitsch viittasi\ntallin oveen.\n\n— Sieltä me etsimme ensiksi, sanoi poliisipäällikkö, sillä ei ole\nluultavaa, että rosvo olisi piilottautunut ravintolaan, joka on täynnä\nväkeä.\n\n— Tallissa? huudahti Mandelblüt ällistyneenä. Siellä ei ole kuin\nhevosia! Onko koskaan kuultu, että ihminen kätkeytyy talliin? Mutta\njos te luulette, että Demeter Banjaluki todellakin on talliin\npiilottautunut, jatkoi juutalainen yhä kovemmalla äänellä, Banjalukia\nvarottaakseen, niin tutkikaa hiidessä ensin talli!\n\nYhtään sanaa siitä, mitä takapihalla juteltiin, ei ollutkaan jäänyt\nDemeteriltä kuulematta. Hän oli selvästi kuullut, kuinka Lazar väkineen\noli tunkeutunut takapihalle, eikä Demeter ollut vähintäkään peljännyt.\nTallissa oli Belgradin poliisipäälliköllä vielä vaikeampi saada häntä\nselville kuin Zornin talossa, sillä tallissa oli ryhdytty oivallisiin\nvarokeinoihin.\n\nDemeter Banjaluki ei edes sulkenut tallin ovea. Hän antoi sen\npäinvastoin olla raollaan, mutta vetäytyi sen hevosen luokse, joka\npysyi ihmeellisen liikkumattomana ja hiljaisena. Hevosen toisella\nsivulla painoi Demeter nappulaa. Silloin avautui hevosen ruumiista\nosasto, vuoteella varastettu huone. Sillä tuo uljas raudikko muistutti\npaljon troijalaista hevosta, jonka viekas Odysseys oli valmistanut,\nauttaakseen kreikkalaisia Troijan valloittamisessa.\n\nMandelblütin tallissa oleva merkillinen hevonen oli piilopaikkana\nDemeterille, niin usein kuin häntä Belgradissa joku vaara uhkasi.\n\nKun Mandelblüt ei voinut tietää, milloin Banjalukin täytyi pujahtaa\nhevosen sisään, huolehti hän aina siitä, että hevosen sisässä oli pieni\nelintarpeilla täytetty kori. Ilmaa sai rosvo pienien, hevosen nahassa\nolevien reikien kautta, joka oli pingotettu puisen rungon ympärille.\n\nTuskin oli Demeter pujahtanut piilopaikkaansa ja sulkenut vatsan\noven, niin että hevonen ulkoapäin katsoen ei herättänyt vähintäkään\nepäluuloa, kun Lazar Mandelblütin ja salapoliisien seurassa astui\ntalliin.\n\n— No, teidän ylhäisyytenne, mitä minä sanoin? huudahti Mandelblüt,\npitäen lyhtyä korkealla, jotta se valaisi koko tallin.\n\nSanoinhan minä, että tallissa näkisimme ainoastaan hevosia. Tässä\nseisovat minun mustat hevoseni ja tuossa on raudikkoni, erittäin\nhyvätapainen eläin! Nähkääs, teidän ylhäisyytenne, se ei edes liikuta\nitseään. Näin sanoen juutalainen meni tekohevosen luokse ja taputti sen\nkaulaa.\n\nJaa, hän häijyydessään vielä sanoi Belgradin poliisipäällikölle:\n\n— Jos joskus luovun tästä hevosesta, niin en sitä anna kenellekään\nmuulle kuin teidän ylhäisyydellenne. Tuon vertaista hevosta ei ole\ntoista. Luottakaa minuun, että se on varsin merkillinen eläin.\n\nLazar Petrovitsch katseli raivostuneena ympärilleen. Hän huomasi\nodotuksissaan pettyneensä, kun ei täältäkään Demeter Banjalukia\nlöytänyt.\n\n— Ravintolaan! käski hän karskealla äänellä, tutkitaanpas sitäkin.\n\nMoses Mandelblüt oli siksi juonikas, että oli olevinaan tuosta\nhämmästyksissään, saadakseen vaan Lazarin mitä pikemmin lähtemään\ntallista.\n\nEttä ravintolassa tutkimisen tulokset olivat yhtä kehnot, lankeaa\nitsestään, ja noin neljännestunnin kuluttua lähti Lazar juutalaisen\ntalosta siinä varmassa vakuutuksessa, että hänen salapoliisinsa\ntäytyi erehtyä. Mutta Mandelblüt palasi heti talliin. Hän sulki oven\nperässään, meni täytetyn hevosen luokse ja taputti kolme kertaa sen\nkuvetta. Kohta avautui ovi, ja Banjaluki hypähti ulos hevosesta.\n\n— Onko hän poissa? kysyi Demeter hyvin halveksivalla äänellä. — Kylläpä\non tyhmä mies tuo poliisipäällikkö, kun ei voi erottaa täytettyä\nhevosta elävästä!\n\nMutta kuulkaa nyt, Mandelblüt! Hankkikaa minulle nyt hetimiten\nvalepuku, mieluummin sellainen, joka näyttää saksalaiselta. Sitte\ntarvitsen partaveitsen ja saippuaa ja ajan pois partani.\n\nMandelblüt oli jo tottunut siihen, ettei sopinut kysyä Banjalukilta,\nmitä varten hän mitäkin teki. Hän sentähden poistui ja palasi pian,\nmukanaan kaikki mitä pyydettiin. Hän ripusti peilin tallin seinälle\nja piti lyhtyä sillä aikaa kuin Demeter ensin leikkasi mustan\nleukapartansa ja sitte partaveitsellä ajoi leukansa ja poskensa aivan\nsileiksi. Rosvolle ei jäänyt muuta kuin mustat viikset, jotka antoivat\nhänen naamallensa rohkean ja uskaliaan ulkomuodon.\n\n— Entäs puku sitte! kysyi Banjaluki.\n\n— Tässä se on! vastasi juutalainen. — Tehän tahdoitte jotakin\nsaksalaista. Minun luonani kerran asui rikkaan saksalaisen palvelija,\njoka joi itsensä humalaan ja möi sitte minulle liverinsä. No, mitä\npidätte tästä puvusta kultanauhoineen ja saksalaisesta lakista, jossa\non kullattu levy? Koko puku sopii teille kuin valettu.\n\nDemeter riisuutui kiireesti ja pukeutui saksalaiseen liveripukuun, joka\nsopi hänelle oivallisesti.\n\n— Suuri kiitos, Mandelblüt! huudahti hän, asettaessaan lakin päähänsä.\n— Jos joskus minua tarvitsette, niin tiedätte, missä minä olen\nlöydettävissä. Te olette minun ystäväni ja minä teidän. Sanokaa\nterveisiä Salchenille, nuorelle rouvallenne! Mutta olin unhottaa koko\nasian! Onko Wienin tyttökauppias vielä teillä? Tiedättehän, ketä minä\ntarkoitan — miestä, joka pitää sitä taloa Wienissä ja vähän väliä tulee\nSerbiaan, saadakseen tuoretta tavarata kundeillensa?\n\n— Hiljaa! kuiskasi juutalainen rosvolle. — Älkää Jumalan tähden puhuko\nniin äänekkäästi! Seinillä on korvat. Tiedättehän, että tyttöjen\nkauppaaminen on ankarasti kielletty ja että tyttökauppiasta nyt entistä\nkovemmin ahdistetaan. Mutta hän on vielä luonani, ja jos teillä on\nhänelle joku kauppa esitettävänä, niin — on hänellä taskut täynnä\nkultarahoja ja seteleitä. Hän aina maksaa puhtaassa rahassa.\n\n— Ennen tahtoisin tulla tuomituksi, kuin antautuisin tekemisiin tuon\nkapikoiran kanssa, sanoi Demeter närkästyneenä, — mutta minulla on nyt\nsiihen aivan erityinen syy. Pitäköön kumminkin rahansa! Mutta sanokaa\nhänelle, että hän huomisiltana, kun hämärtää, saapukoon mestari Zornin\ntaloon ja kysyköön Stefan Naumovitschia. Siellä hän on saava tietoja,\njotka hänelle ovat mitä suurimmasta arvosta. Älkää unhottako sitä,\nMandelblüt! Minä luotan siihen, että te tämän asian toimitatte.\n\n— Luottakaa minuun, sanoi juutalainen. — Ehkäpä minäkin voin siten\njotakin ansaita? Mitäs siitä arvelette, Demeter Banjaluki?\n\n— Kyllä tekin siitä jotakin ansaitsette. Mutta älkää saattako\ntyttökauppiasta, vaan antakaa hänen mennä yksin ja toimia omin päinsä.\nJa nyt voikaa hyvin! Minulla on kiire.\n\nPari minuuttia myöhemmin oli Demeter Banjaluki lähtenyt ravintolasta.\nRauhallisena hän nyt kuljeskeli pitkin Belgradin katuja, hän tiesi\nvalepuvussaan olevansa aivan suojattuna. Sitä paitsi parrattomuus\nmuutti hänen ulkomuotonsa siinä määrässä, ettei paras ystävänsäkään\nolisi häntä tuntenut. Kohta seisoi Demeter kaksikerroksisen talon\nedessä, joka oli erittäin hienon kadun varrella, ja jossa ensimäisen\nkerroksen akkunat olivat hyvin valaistuja.\n\nValepukuinen rosvo soitti kelloa ja kun heti eräs vanhanpuoleinen\nrouvasihminen tuli ja avasi kysyi Demeter häneltä:\n\n— Suokaa anteeksi, eikö täällä asu nuori upseeri, nimeltä Nicodem\nLunjevica? Hän on hänen majesteettinsa kuningatar Dragan veli.\n\n— Aivan oikein! sanoi vanhus. — Herra luutnantti on teitä jo odottanut.\nTe olette varmaankin se saksalainen kuski, joka tänään on tullut\nBelgradiin.\n\n— Kyllä! vastasi Demeter ja astui taloon, jonka oven vanhus löi\nselälleen. Mennen edellä kynttilä kädessä vei nainen hänet portaita\nmyöten ensimäiseen kerrokseen ja huusi sitte kovalla äänellä:\n\n— Herra luutnantti, nyt on hän täällä! Käskenkö hänen astua sisään?\n\n— Laskekaa hänet vaan sisään! vastasi Nicodem Lunjevica huoneesta.\n\nMinuttia myöhemmin oli Demeter upeasti sisustetussa huoneessa, jossa\nkova parfyymin haju tuoksahti vastaan.\n\nLunjevica lepäsi turkkilaisella sohvalla, melkein kokonaan sikarisavun\npeitossa. Vanhus poistui ja Nicodem viittasi armollisesti Demeterin\nlähemmäksi.\n\n— Tehän olette Ivan Rykov, jonka ystäväni ruhtinas Orloff on tänne\nlähettänyt? kysyi Nicodem alentuvaisesti.\n\n— Nöyrin palvelijanne, armollisin herra! vastasi Demeter, joka erittäin\ntaitavasti lausui Serbian kieltä saksalaisella äänenpainolla ja\ntahallisesti väärin, kuten muukalainen ainakin.\n\nHänen ylhäisyytensä, ruhtinas Orloff sanoi minulle: — \"Ivan, matkusta\nBelgradiin ystäväni Nicodem Lunjevican palvelukseen!\"\n\nJa minä lähdin heti ensimmäisellä junalla Wienistä. Tässä minä nyt\nolen! Mitä pitää minun tekemän?\n\n— Teidän tulee astua hyvin ylhäisen naisen palvelukseen! vastasi\nNicodem. — Teille maksetaan hyvin ja te tulette voimaan hyvin. Mutta\nsittenpä luotetaankin teidän uskollisuuteenne ja ennen kaikkea\ntaitavuuteenne.\n\n— Että minä olen uskollinen ja taitava, sen hänen ylhäisyytensä\nruhtinas Orloff kyllä tietää. Seitsemän vuotta olen hänellä palvellut.\n— Osaatte myöskin hillitä rajuja hevosia?\n\n— Herra, se on juuri minun ammattini.\n\n— Silloin te myöskin kykenette ohjaamaan niitä mustia, unkarilaisia\nhevosia, jotka sisareni kuningatar on saanut lahjaksi, sanoi Lunjevica,\nnousten sohvaltaan. Sillä, huomatkaa, ystäväni, te pääsette Serbian\nkuningattaren henkikuskiksi.\n\n— Niinkuin käskette, armollinen herra! Minä teen kaikki mitä haluatte.\n\n— Missä on teidän tavaranne — matkalaukkunne?\n\n— Minä en ottanut mitään mukaani, vastasi Demeter Banjaluki\nepäröimättä; — sillä ruhtinas Orloff sanoi minulle: \"Matkusta!\" ja minä\nmatkustin, ilman että minulla oli aikaa tavaroita kokoomaan. Arvelin,\nettä tavaroita lähetettäisin perästäpäin Wienistä.\n\n— Hyvä! Onhan teillä siisti liveri ja muusta minä kyllä pidän\nhuolta. Mitä palkkaanne tulee, niin voitte sen hyvin jättää meidän\nmäärättäväksi. Te tulette olemaan meihin tyytyväinen.\n\n— Minä en vaadi mitään palkkaa, vastasi Banjaluki. — Ruhtinas Orloff\nmaksaa sen minulle.\n\n— Te näytte olevan ruhtinaalle tavattoman uskollinen! huudahti\nLunjevica. — Semmoisesta minä pidän! Eteenpäin siis! Astukaamme\nvaunuihin, jotka vievät meidät Tapschideriin. Vaunut odottavat.\nSeuratkaa minua.\n\nLunjevica ja Demeter lähtivät.\n\nEnsimäisen luokan ravintolan pihalla seisoivat kahden hevosen vetämät\nvaunut. Niihin nyt molemmat miehet asettuivat ja sitte sitä mentiin\nyön selkään Tapschidermetsää kohden. Parin tunnin matkan jälkeen tuli\nTapschiderin huvilinna näkyviin hohtaen kuun valossa.\n\nKun Demeter tämän huomasi, väreili voittoriemu hänen huulillaan ja\nhyvin hiljaa, niin ettei edessä istuva Nicodem, joka piti ohjaksista,\nsitä voinut kuulla, kuiskasi hän itsekseen:\n\n— Demeter Banjaluki pitää sanansa.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU.\n\nSaksalainen kuski.\n\n\nKaksi päivää näiden tapahtumain jälkeen kohta vuoteelta noustuaan Draga\nsoitti sähkökelloa ja käski kamarineitsyen lähettämään täti Euphemian\nhänen luoksensa.\n\nMuutettuaan Tapschideriin oli kuningatar nimittäin ottanut täti\nEuphemian luoksensa. Euphemia ei kumminkaan ollut Dragan oikea täti,\nvaan kuului kuningattaren miesvainajan, insinööri Maschinin perheeseen.\n\nEikä Euphemia edes ollut insinööri Maschinin oikea täti; insinööri\noli vaan sääliväisyydestä ottanut tuon vanhan köyhän naisen taloonsa,\njalosta tunteesta, jonka palkaksi kumminkin maailman tavan mukaan tuli\nvain häpeällistä kiittämättömyyttä.\n\nTäti Euphemia oli nimittäin ollut Dragan välikappaleena kaikissa niissä\nsiivoissa toimissa, joissa kaunis rouva Maschin oli ollut päähenkilönä.\nJaa, vieläpä oli täti neuvonut Dragalle myrkkyjen valmistamisen ja oli\nopettanut hänelle niiden käyttämisen. Ehkäpä juuri täti valmisti senkin\njuoman, jonka nautittuaan insinööri Maschin, kuten hänen veljensä,\neversti, varmasti väitti, äkkiä kuoli. Ainakin saattoi uskoa tämän\nsyntyvän täti Euphemialta, sillä hän oli näkyjään varsin ruma ja\nluotaan vieroittava vanha noita-akka.\n\nTuskin oli kuningatar yllämainittuna aamuna lausunut käskynsä, kun\novi avautui ja täti Euphemia astui sisään. Kun Draga oli tullut\nkuningattareksi, niin Euphemia kahisi kankeassa silkissä, ja hänen\nharmaa tukkansa oli pörhistelty aivan viimeisen muodin mukaan, mikä\nantoi hänelle erittäin hullunkurisen ulkomuodon.\n\n— Kas, johan te olette pystyssä? huudahti täti Euphemia mairittelevalla\näänellä, lähestyen sohvaa, jolle Draga oli viehättävässä aamupuvussaan\nlaskeutunut lepäämään, juuri noustuaan kylvystä!\n\n- Kuinka olet tänä yönä nukkunut, kaunis kuningatar? Onko sinulla ollut\nsuloisia unia? Hi, hi, hii, varmaankin olet uneksinut kuninkaastasi,\njoka sinua niin suuresti rakastaa, kantaa sinua käsillänsä!\n\n— Oi, elä puhu hänestä! keskeytti Draga synkän näköisenä. — Kohta on se\naika mennyttä, minkä voin kuninkaan suosiosta ylvästellä!\n\n- Jumala meitä varjelkoon! huudahti täti Euphemia mitä suurimman kauhun\nvallassa, sillä hän ajatteli kai, että jos Draga menettäisi kuninkaan\nsuosion, niin olisivat hänenkin hyvät päivänsä lopussa.\n\nEi, ei, sinä erehdyt, armas lapseni! Olethan vielä yhtä kaunis ja\nnäytät yhtä nuorelta kuin monta vuotta sitten. Etkö voi enää hurmata\nAleksanteria?\n\n- On olemassa eräs keino, sanoi Draga — joka voi hurmata miestä paljon\nenemmän kuin naisellinen kauneus ja se on äidinrakkauden näkeminen!\n\n- Ahaa, jos sieltä päin tuulee, sanoi vanha noita nauraen ja nosti\nnenänsä pystyyn, kuten metsäkoira, joka vainuaa saalista. — Oletko\npahoillasi, kun et vielä kanna valtaistuimen perijää sydämesi alla?\n\n- Oh täti, sinä kidutat minua noilla sanoilla! lausui Draga, hypähti\nkärsimättömänä ylös pehmoiselta sohvalta ja alkoi yöpuvussaan kulkea\nhuoneessa edes takaisin. — Vasta eilen puhuin minä kuninkaan kanssa\nasiasta.\n\nMinä luin hänen silmistään, että hänen sieluunsa oli jo alakuloisuus\nhiipinyt ja se voi pian kehittyä vastenmielisyydeksi.\n\n- Ja siitäkö olet pahoillasi? huudahti täti Euphemia ja hänen rumat\nkasvonsa vääntyivät vielä rumempaan irvistykseen.\n\nKultalapseni, sinähän voit hyvin pian panna asian oikealle tolalle, jos\ntahdot! Tule tänne, niin annan minä sinulle hyvän neuvon! Hi, hi, se ei\nole ensimäinen, joka on vienyt sinut päämaaliin!\n\nPuolittain vastenmielisesti viskausi Draga hänen viereensä sohvalle.\n\nVanhus kumartui hänen puoleensa ja kuiskasi jotain hänen korvaansa.\n\nDraga vetäytyi pois kauhistuneena ja melkein loukkautuneen näköisenä.\n\n- Ei, ei, sanoi hän liikutetulla äänellä, muista, etten minä ole enää\nporvarivaimo.\n\nHän vaikeni ja alkoi kulkea edestakaisin lattialla. Nähtävästi olivat\nvanhuksen sanat tehneet häneen syvän vaikutuksen.\n\nKerta toisensa perään kuultiin hänen mutisevan: saksalainen kuski...\nkomea mies...! Hän...\n\nVanhus katseli häntä hymyillen.\n\nÄkkiä kääntyi Draga hänen puoleensa:\n\n- Mutta hänhän on vaan kuski!\n\n- Hiljaa! Minä en tahdo kuulla enää. Jätä minut! huudahti hän\nvihaisesti.\n\nHämmästyneenä ja melkein loukkautuneena nousi vanha Euphemia ylös ja\nlähti arvokkaana huoneesta.\n\nHetken istui Draga hiljaa ajatuksiinsa vaipuneena.\n\n- Voinhan ainakin katsoa häntä lähempää, mutisi hän ja nousi.\n\nHän painoi sähkökelloa ja lausui sisääntulevalle kamarineidille:\n\n- Valjastakaa minun hevoseni! Ivan Rykov saksalainen tulee ajamaan!\nMutta sinä tulet heti takaisin minua pukemaan!\n\nDraga pukeutui ihastuttavaan kesäpukuun joka oli harmaasta\nläpinäkyvästä silkistä.\n\nSitte pani hän päähänsä pienen olkihatun, josta riippui harmaa huntu;\nhän oli juuri lopettanut pukeutumisensa, kun tultiin sanomaan, että\nvaunut olivat portaiden edessä.\n\nAlisella portaalla seisoi saksalainen Ivan Rykov loistavassa livreessä.\n\nTämä oli heti puettu hänen päällensä, kun hän oli Nicodemin kanssa\ntullut Tapschideriin.\n\nMustatukkaisen miehen jäntevä, ihailtava vartalo näytti erittäin\nkomealta ruumiinmukaisessa puvussaan ja kultanauhoissaan.\n\nEhdottomasti katsoi kuningatar häneen seistessään muutamien askelien\npäässä hänestä.\n\nDragan täytyi myöntää itselleen, että Euphemia ei ollut liioitellut\nväittäessään, että hän oli komea mies, ja että saksalaisessa oli\njotakin, jota eivät naiset voineet vastustaa.\n\nKalpeat, rohkeat kasvot, joita kaunistivat mustat viikset, notkea,\nmutta voimakas vartalo, vilkkaat silmät — tämä kaikki teki sen, että\nDraga jonkunmoisella mielihyvällä suuntasi katseensa mieheen, vaikkei\ntämä ollutkaan muuta kuin kuski, palvelija, joka Dragan silmissä oli\ntuskin ihminenkään.\n\n- Ivan Rykov, sanoi hän nyt, mennen lähemmäksi häntä, jotta voimakkaan\nparfyymin täytyi huomata tuo toinen — teidän tulee tänään näyttää\ntaitoanne.\n\nLuuletteko tyydyttävästi voivanne ohjata unkarilaisia hevosia, niin\nettä minä voin luottaa niihin.\n\n- Minä olen ne lannistanut, teidän majesteettinne! vastasi Rykov\nvarmalla äänellä. Nyt ne tottelevat minun kättäni, ohjasinpa minä niitä\nmiten tahansa. Teidän majesteettinne voi huoletta uskoa itsensä minun\nhuostaani.\n\n- No, sitte teen minä pitemmänkin matkan, sanoi Draga. — Mutta\ntunnetteko teitä Tapschider-metsässä?\n\n- Anteeksi, teidän majesteettinne, mutta oikea kuski aavistaa\nvaistomaisesti oikean tien! vastasi valekuski murteellisella Serbian\nkielellä. — Ehkä teidän majesteettinne tahtoo suunnilleen sanoa, minne\nteidän majesteettinne haluaa, niin minä kyllä löydän oikean tien.\n\n- Päämaali? vastasi Draga nauraen. — Minun matkallani ei ole tällä\nkertaa päämaalia eikä tarkoitusta.\n\nMinä tahdon nauttia metsän puhtaasta ilmasta ja syvästä siimeksestä.\n\nMutta sanokaa minulle, tehän olette saksalainen, Ivan Rykov?\n\n- Teidän palvelijanne, teidän majesteettinne! Ennen olin ruhtinas\nOrloffin palveluksessa.\n\n- Minä tiedän sen. Veljeni on siitä kertonut. No, jos olette uskollinen\nja luotettava, niin löydätte onnenne minun palveluksessani.\n\n- Minä tiedän, että teidän majesteettinne tekee minut hyvin\nonnelliseksi! vastasi Rykov ja katsoi ylös tulisilla silmillään,\nsytyttäen tulen Dragan kasvoille.\n\n\"Tämä mies ei puhu kuten sivistymätön, raaka ihminen!\" ajatteli Draga.\n\"Ehkä on hänellä oma historiansa? Varmaa on, ettei hän aina ole ollut\nse, miltä nyt näyttää.\"\n\nJoukko palvelijoita seisoi lähellä tämän keskustelun aikana\nkuningattaren ja hänen kuskinsa välillä ja monta kateellista katsetta\nheitettiin Ivan Rykoviin.\n\nSillä lyhyellä ajalla, jonka hän oli oleskellut Tapschiderissä, oli hän\nehtinyt saada jo paljon vihollisia. Mutta niinhän käy kaikille, joiden\nonnistuu päästä hallitsijain suosioon.\n\nIvan Rykov näytti kumminkin ottavan asian aivan kylmästi, sillä hän ei\nedes katsonutkaan palvelijain puoleen.\n\n- Ojentakaa minulle kätenne, Rykov, ja auttakaa minut vaunuihin, ne\novat vähän liian korkeat! sanoi Draga.\n\nSamalla kiinnitti Dragan huomion eräs kuva, joka äkkiä ilmestyi hänen\neteensä ja täytti hänen sielunsa ajatuksilla, jotka olivat hänelle\naivan uusia.\n\nVaunut seisoivat avoimella paikalla linnan edustalla, jota puut\nympäröivät.\n\nPuolipimeästä puistosta astui hitaasti kaksi henkilöä, jotka kuiskaten\npuhuivat keskenään ja näytti siltä, ettei mikään maailmassa voinut\nheitä niin huvittaa kuin se keskustelu, joka oli käymässä ja joka veti\nheidät niin lähelle toisiaan.\n\nNe olivat kuningas Aleksanteri ja nuori Helena, Dragan sisar.\n\nAleksanteri kulki Helenan rinnalla niin joustavasti, ettei Draga juuri\nkoskaan ollut nähnyt häntä sellaisena.\n\nHänen kasvoissaan oli hellä, uneksiva ilme ja hänen huulillaan\nsisällisen hyvinvoinnin väre, joka hämmästytti Dragaa.\n\nHelena oli puettu valkoiseen kesäpukuun, joka tosin oli hyvin\nyksinkertainen, mutta vaatetti häntä hyvin.\n\nHän oli painanut alas päänsä, jota kastanjanruskeat kiharat ympäröivät\nja näytti melkein hartaudella kuuntelevan kuninkaan sanoja.\n\nVasta sitte, kun molemmat olivat tulleet aivan lähelle Tapschideriä,\nkatsoi Aleksanteri ylös ja heikko huudahdus pääsi hänen huuliltaan.\n\nDragalta ei jäänyt huomaamatta, että sisarensa samalla säpsähti ja\npunastui, kuin olisi hänet keksitty jostain pahasta.\n\nEikä tuo nuori tyttö ollut kumminkaan mitään tehnyt, josta hänen\nolisi tarvinnut hävetä tai joka olisi antanut aihetta pienimpäänkään\nmoitteeseen.\n\nKuningas meni kiireesti puolisonsa luo, tarttui kohteliaasti hänen\nkäteensä ja vei sen huulilleen.\n\n- Mitä, aiotko lähteä ajelemaan, Draga? kysyi hän.\n\n— Ja ilman minua?\n\nVaikkei Dragalla tänä aamuna ollut vähintäkään aikomusta ottaa kuningas\nmukaansa ajelemaan — eihän hänestä olisi ollut mitään hyötyäkään, niin\nkäänsi hän kuitenkin asian toisin päin ja vastasi ärtyisellä äänellä:\n\n- Kun pidit parempana mennä ulos ilman minua, niin, vielä enemmän,\ntoisen seurassa, niin sallitaan kai minun ilman sinuakin lähteä ulos.\n\n- Toisen seurassa? huudahti Aleksanteri. — Sinä unohdat, että tämä\ntoinen on sisaresi! Muuten emme lähteneetkään linnasta yhdessä, lisäsi\nhän, vaan tapasimme sattumalta puistossa.\n\n- Minä annan täti Euphemian toimeksi, puhisi Draga melkein tylysti,\nkääntyen sisareensa, että hän pitää sinua silmällä! Ei sitä\ntavallisesti mennä niin varhain yksin metsään. Mene heti huoneeseesi!\nHuomaan, että se wieniläinen nainen, jolle sinut uskoin, ei ole\nlikimainkaan antanut sinulle sitä kasvatusta, jota toivoin.\n\nJa nyt kuninkaani, jatkoi hän hymyillen Aleksanterin puoleen kääntyen,\nsamalla kun Helena seisoi hiljaa ja jäykkänä eikä voinut ymmärtää, mitä\npahaa hän oli tehnyt, että sisarensa viha saattoi noin nousta — nyt\nherrani ja puolisoni, pyydän sinulta vähän lomaa.\n\nTahdon koetella uusia hevosiani ja samalla nähdä onnistuuko Ivan\nRykovin, jonka ruhtinas Orloff ystävällisesti minulle lähetti, kesyttää\nnoita hiukan rajuja hevosia. Hyvästi siis, ystäväni, me tapaamme\ntoisemme aamiaispöydässä.\n\nTunnin perästä olen tullut takaisin! Siihen asti saat tyytyä tähän\nsuudelmaan.\n\nJa aivan hoviväen silmäin edessä löi hän kätensä hänen kaulaansa,\nveti hänet rintaansa vasten ja suuteli, katsoen hänen päänsä ohi Ivan\nRykoviin nähdäkseen, minkä vaikutuksen hyväilyt tekivät häneen.\n\nMutta Ivan Rykov seisoi siinä hiljaa kuin kuvapatsas.\n\nHän ei silmiäänkään väräyttänyt.\n\nHän katsoi suurilla, tulisilla silmillään puiden varjoon.\n\nDraga repäsi itsensä irti puolisonsa syleilystä ja seuraavalla hetkellä\nistui hän jo vaunuissa nojaten hymyillen sen silkkityynyille.\n\nIvan Rykov oli asettunut hänen taaksensa.\n\nKuningattaren pään päällitse hoiti hän ohjaksilla hevosia, jotka jo\nkauvan olivat kärsimättömästi raapineet maata kavioillaan.\n\nKuningas viittasi puolisolleen ja poisvierivät vaunut katosivat\nkorkeiden puiden taa.\n\n\n\n\nKAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU.\n\nKuningattaren ryöstö.\n\n\nYhä syvemmälle ja syvemmälle painuivat vaunut pimeään metsään. Puiden\nvälissä kehräsivät auringon säteet kultalankojaan.\n\nSyvälle painuivat puiden latvat kuningattaren yli, joskus niinkin\nsyvälle, että hänen täytyi taivuttaa kaunista, ylpeätä päätänsä,\netteivät nuo kauniit, viheriät lehdet ottaisi kiinni.\n\nHevoset näyttivät tuntevan mestarin käden.\n\nNe juoksivat nopeassa, mutta tasaisessa ravissa.\n\nKaksi tuntia kesti matka ja vaikka Draga alussa oli istunut hiljaa,\nniin alkoi hän vähitellen jutella Ivan Rykovin kanssa.\n\nHän antoi hänen kertoa saksalaisesta kotipaikastaan ja sen Rykov teki\njonkunmoisella runollisuudella.\n\nYhä enemmän ja enemmän alkoi hän huvittaa Dragaa, ja kuta enemmän hän\nmiestä tarkasteli, sitä enemmän hänelle selvisi, ettei täti Euphemia\nollut antanut hänelle niinkään tyhmää neuvoa.\n\n- Tämä oli ihana matka! huudahti Draga, kun hän taas läheni\nTapschiderin huvilinnaa. Tekisipä todellakin mieleni tehdä tämä matka\nvielä kerran kuutamolla!\n\nSillä sen täytyy olla vielä ihanamman silloin kun metsä on yksinäinen,\nkuun ja tähtien valaisema!\n\n- Kuulkaa nyt! Ivan Rykov, kuinka olisi, jos illallisen jälkeen\nodottaisitte taas minua vaunujen kanssa?\n\n- Teidän majesteettinne tarvitsee vaan käskeä, vastasi saksalainen — ja\nminä vaan tottelen!\n\n- Hyvä, silloin käsken minä teitä tänä iltana yhdeksän tienoissa\nolemaan vaunujen kanssa valmiina suurella käytävällä, joka vie linnasta\nympyrälle! Kuninkaan ei tarvitse tietää tästä matkasta.\n\nLähetettyään kuskin pois, meni Draga Aleksanterin luo tämän\ntyöhuoneeseen.\n\nHän löysi hänet istumassa kirjoituspöytänsä ääressä, pää käden varassa\nja otsalla kuvastui syvä suru.\n\nAleksanteri vaan huokasi ja kääntyi pois.\n\n- Kuinka on laitasi? kysyi Draga. — Mikä nyt taas tekee sinut noin\nsurulliseksi?\n\nSilloin tarttui Aleksanteri äkkiä vaimonsa käteen, painoi sen rintaansa\nvasten ja huudahti katsoen ylös puolisoonsa:\n\n- Oi Dragani, miksi et tyynnytä minun tulista haluani, jommoista en ole\ntuntenut koskaan elämässäni! Miksi et anna minulle perillistä.\n\nMutta minä olen hullu ihminen! jatkoi kuningas, nousi ylös ja sulki\nkauniin naisen syliinsä. — Mielelläsi kai sinä karkoittaisit sen surun,\njos vaan voisit!\n\nEihän ihminen voi muuttaa luonnon järjestystä.\n\nMe emme voi väkisin ottaa siltä sitä, mitä se ei vapaaehtoisesti meille\nlahjoita.\n\nMutta, Dragani, me emme saa epäillä, meidän pitää toivoa parasta ja\nrakastaa toisiamme, rakastaa kuumasti, ettemme jäisi yksin ainiaaksi!\n\nKun kuningas muutamia minuutteja myöhemmin oli taas huoneessaan ja täti\nEuphemia tuli sisälle, juoksi Draga häntä vastaan ja sanoi innokkaasti:\n\n- Nyt minä olen sen päättänyt! Kuningas tahtoo välttämättömästi\nperillisen — no, hän saakoon sen!\n\nAviorikos ja petos luovat sen yhdessä.\n\nIllallisen jälkeen vetäytyi Aleksanteri takaisin huoneisiinsa.\n\nDraga heitti viitan hartioilleen, riensi alas takaportaita ja oli pian\nsuurella käytävällä, jossa vaunut häntä odottivat.\n\n- Yö on kaunis, sanoi hän Ivan Rykoville, nousten ylös vaunuihin. —\nTähdet loistavat ja kuu nousee pian.\n\n- Tähdet suosivat Serbian kaunista kuningatarta, vastasi Ivan Rykov.\n\nMutta vaikka yö olisi vielä pimeämpi, voi teidän majesteettinne\nkuitenkin luottaa minuun.\n\nMinä vien varmasti teidät perille.\n\nPerille! Tätä sanoessaan nauroi hän ja näytti vahvoja valkoisia\nhampaitaan.\n\n- Eteenpäin siis! käski Draga ja seuraavassa tuokiossa vierivät vaunut\nmetsään.\n\nNäytti siltä, kuin olisi hevosia yllyttänyt sama seikkailunhalu kuin\nkaunista kuningatartakin, jota ne vetivät.\n\nPuut lensivät ohi. Niistä näytti kasaantuvan yhä taajempi metsä hänen\nja Tapschiderin huvilinnan välille.\n\nYhä syvemmälle metsään vierivät vaunut.\n\nJärviä pilkisti siellä täällä ja katosi jälleen. Siellä ja täällä oli\nristi, jonka ohi vaunut kiireesti kiitivät.\n\nMutta ihmeteltävällä taidolla ohjasi Rykov hevosia, jotka tottelivat\njokaista ohjasten nykäystä.\n\nÄkkiä kimmelsi avara veden pinta Dragan hämmästyneitten silmäin edessä.\n\nTäällä ei hän ollut koskaan käynyt. Ei koskaan ollut hän\najelumatkoillaan käynyt täällä päin. Sen luuli hän varmasti tietävänsä.\nTäällä oli hurmaavan yksinäistä.\n\nViheriä ruohokenttä, joka ulottui pitkin rantaa, tarjosi lepoa.\n\nAinoastaan kuu, joka kuvastui leveässä joessa, käytti olevan pantu\ntämän seudun vahdiksi, mutta se oli mykkä vahti, kärsivällinen vahti.\n\n- Se on Tonava — sen täytyy olla Tonava! huudahti kuningatar.\n\nPysäyttäkää tähän, Ivan, tässä tahdon minä vähän levähtää.\n\nNykäys ohjaksiin ja hevoset seisoivat hiljaa.\n\nSeuraavalla sekunnilla hyppäsi Ivan alas kuskipenkiltä ja auttoi\nkuningatarta astumaan alas.\n\nHän nojasi Rykovin jänteviin käsivarsiin ja antoi melkein nostaa\nitsensä vaunuista.\n\n- Täällä on ihmeen kaunista, vai mitä! sanoi hän puoliksi kuiskaten\nja piti vielä kovasti kiinni hänen käsivarsistaan. — Ja minä luulen\ntodellakin, että me olemme ainoat ihmiset täällä!\n\n- Ihan varmaan, vastasi Rykov. — Ei ole yhtään taloa näkyvissä, ei\nnouse savu mistään.\n\nEikö teidän majesteettinne pelkää tällä pimeällä, yksinäisellä paikalla?\n\n- Minäkö? En! Minä en tunne ollenkaan pelkoa, vakuutti Draga. — Ja\nsittehän olette te, Rykov rinnallani — eikö niin, tehän suojeleisitte\nminua, te kohtaisitte rohkeasti kaikki vaarat, jotka minua uhkaavat?\n\n- Oh, tietysti minä sen tekisin, vastasi Rykov.\n\n- Kiitos näistä sanoista! sanoi Draga, kääntyi häneen päin ja meni\naivan lähelle häntä. — Minä pidän teistä, Rykov.\n\nMinä pidin teistä heti, ensi hetkestä, kun veljeni toi teidät luokseni!\n\nOi, minulla on niin vähän ystäviä hovissa.\n\nMonet salaiset viholliset minua ympäröivät.\n\nJos tietäisin, että te olette mies, johon minä voin luottaa, niin\nolisin hyvin onnellinen!\n\n- Minä olen mies! vastasi hän, joka Tapschiderissä kutsui itseään Ivan\nRykoviksi. — Teidän majesteettinne ei ole suinkaan erehtynyt minun\nsuhteeni.\n\nMinä olen ihminen, joka kaikissa oloissa pidän sen valan, jonka olen\nvannonut.\n\n- Mutta ettehän te ole vannonut minulle mitään valaa, ette vielä\nainakaan, vastasi Draga. Mutta, sepä on hurmaava ajatus. Minä otan\nvastaan teidän Valanne, Rykov! Polvistukaa tässä eteeni ja vannokaa\nuskollisuuden vala!\n\nHetkeäkään vitkastelematta polvistui tuo komea, hoikka mies ja nostaen\nkätensä juhlallisesti ylös ja katsoen tähtiin sanoi hän heleällä\näänellään:\n\n- Minä vannon, että olen valalleni uskollinen ja lupaan teille,\nteidän majesteettinne, että annan täällä metsässä todistuksen\nuskollisuudestani.\n\n- Kiitos, Rykov! kuiskasi Draga ja kumartui hänen puoleensa.\n\nSeuraavalla hetkellä kosketti hän huulillaan hänen otsaansa ja aivan\nkuin olisi hän odottanut tätä ystävällisyyttä, löi kuski nyt kätensä\nkuningattaren ympärille ja painoi hänet rintaansa vasten.\n\n- Onko sinulla rohkeutta seurata minua? kuiskasi Rykov.\n\n- Ohjaa sinä minua, kuiskasi Draga. — Minä seuraan sinua, vaikka minne,\nminä kuulun sinulle.\n\n- Tule sitte! vastasi hän ja antoi hänen hitaasti vaipua maahan.\n\nMutta hän piti vasemman kätensä Dragan ympärillä ja tämä käsi oli kuin\nrautakahle hänen ruumiinsa ympärillä.\n\nDraga oli tällä hetkellä tietämättään jo vanki.\n\nOikealla kädellään osoitti Rykov virtaa, jonka keskeltä näkyi jotain\nleveää ja tummaa.\n\n- Tuonne pitää meidän mennä! kuiskasi hän kauniille naiselle, jonka\nrinnassa oli syttynyt voimakas intohimo, niin että hän oli kokonaan\nmiehen vallassa. — Tuolla kaukana on yksinäinen saari.\n\nTästä rannalta löysin venheen. Anna minun viedä sinut yli tuonne\ntoiselle puolelle!\n\nSiellä olet sinä minun!\n\nHän epäröi hetken.\n\nHäneltä ei varmaankaan puuttunut rohkeutta, mutta hän huomasi nyt, että\noli liian äkkiä heittäytynyt vieraan miehen valtaan.\n\n- Vaunut! sanoi hän, äänessä heikko vastarinta, sanoakseen vaan\njotakin. — Eikö hevoset mene takaisin kotiin?\n\n- Hevoset seisovat siinä, mihin ne ovat käsketyt seisomaan! vastasi\nvalekuski tyynellä ja varmalla äänellä.\n\nNe tietävät, että niiden tulee odottaa herraansa. Mehän tulemme takasin\nparin tunnin perästä.\n\nSitte vien minä sinut heti takasin linnaan, eikä kukaan saa tietää\ntämän yön salaisuuksia.\n\n- Eikö kukaan? huudahti Draga epäillen ja syvän liikutuksen vallassa,\nantaen katseensa upota hänen mustiin silmänsä, kuin tahtoisi hän lukea\ntoisen sisimmän sielun. — Tiedätkö myös, Ivan Rykov, että mies ei\nvoi tehdä häpeällisempää tekoa, kuin että hän pettää naisen, joka on\nantautunut hänelle?\n\n- Minä tiedän sen ja vannon, etten koskaan petä sitä naista, jonka\nrakkauden olen saanut.\n\n- Hyvä, ota minut sitte mukaasi! huudahti Draga ja heittäytyi hänen\nrintaansa vasten.\n\nNiin, minä tulen kanssasi!\n\nTuo venhe kulettaa meidät yli Tonavan pinnan. Minä tulen mukaasi,\nvaikka se olisi minun turmioni!\n\nHän melkein kantoi Dragan venheeseen, joka oli rannalla.\n\nHe astuivat pieneen venheeseen.\n\nIvan Rykov tarttui airoihin.\n\nSamassa kun venhe joutui virran pyörteeseen ja liukui alas jokea, lensi\nvaris ruohikosta ja häiritsi epämiellyttävällä kirkumisellaan yön\nhiljaisuutta. Draga säpsähti.\n\nVariksen raa'unta tuntui hänestä pahaa ennustavalta.\n\nHän joutui äkkiä tuskan valtaan ja kurkku tuntui kuristuvan kokoon.\n\nOi, mihin seikkailuun olikaan hän antautunut! Mitä, jos tämä Ivan Rykov\nei ansaitseisikaan hänen luottamustaan! Tai vielä pahempaa, jos hän\nolisi vaarallinen, ilkeä, halpamainen ihminen, ehkä murhaaja, joka\naikoi murhata hänet saadakseen hänen koristeensa, jotka hänellä oli\npäällään tai hänen kullalla täytetyn kukkaronsa.\n\nSilloin, silloinhan hän olisi hukassa! Sillä venhe keinui jo keskellä\nvirtaa ja aallot kulettivat sitä kiireesti, kuin olisivat ne olleet\nsaksalaisen nöyriä palvelushenkiä, laajan, mustan virran yli saarta\nkohti.\n\nVenheen pohja karusti jo saaren rantahiekkaa vasten ja Dragan\nseuralainen kääntyi kuningattaren puoleen sanoen:\n\n- Me olemme perillä!\n\nHän tarjosi Dragalle kätensä auttaakseen häntä ylös venheestä.\n\nMutta Draga seisoi liikkumattomana.\n\n- Mikä saari tämä on? kysyi hän. — Eikö täällä todellakaan asu ketään.\n\n- Ei, ei yhtään ihmistä, vakuutti kuningattaren seuraaja. — Muuten en\ntotisesti olisi tuonut teidän majesteettianne tänne.\n\n- Mutta onko se aivan varma? kysyi Draga levottomana. — Ehkä noiden\ntummien pensasten takana väijyy ryöväreitä, ehkä noiden vanhojen puiden\ntakana on meidän turmiomme?\n\n- Ryöväreitä? vastasi mies hymyillen. — Kuningas Aleksanterin\nkunniakkaan hallituksen aikana ei kai Serbiassa enää olekaan ryöväreitä.\n\n- Siinä erehdyt, ystäväni, vastasi hänelle Draga, ja väristys kävi\nläpi hänen ruumiinsa. Tosin on kuningas Aleksanteri tehnyt paljon\nhyvää sittekun hän astui isänsä valtaistuimelle, mutta ei hänen ole\nkuitenkaan onnistunut lopettaa ryöstöjä Serbiassa.\n\nVarsinkin löytyy mies, jonka nimi on pelätty niin laajalla alalla, kuin\nSerbian kieltä puhutaan, mies, jonka pelkällä nimellä äidit pelottavat\nlapsiaan.\n\nEn ole koskaan nähnyt häntä, enkä tahdokaan, että hän koskaan tulisi\ntielleni.\n\nSe mahtaa olla hirmuinen ihminen, se Mustain vuorten ryöväri, Demeter\nBanjaluki.\n\nKomean miehen kasvoilla heitti kuu loisteensa. Hän oli liikkumaton kuin\nkuvapatsas.\n\nEi värähdystäkään hänen kasvoillaan, ei hymyä hänen huulillaan.\n\nTyyneesti ja lujasti katsoi hän kuningattareen.\n\nMutta seuraavalla hetkellä meni hän lähelle Dragaa, löi kätensä hänen\nympärilleen ja veti hänet ylös venheestä.\n\n- Ja etkö sitte luule, kuningatar Draga, kuiskasi hän puoliääneen, että\nminä voisin suojella Banjalukia vastaan?\n\nOh, tulisipa hän vaan, niin saisi hän nähdä, että tässä on vastustaja\nhänen veroisensa!\n\nSillä minä olen yhtä rohkea kuin tuo Demeter Banjaluki, yhtä vahva kuin\nhän.\n\nMinä voisin ehkä tulla yhtä rajuksi ja vaaralliseksi kuin hän.\n\nEnnenkuin kuningatar vielä ennätti vastata, oli mies nostanut hänet\nvenheestä ja hyppäsi rannalle pitäen häntä käsivarsillaan.\n\nHän kantoi Dragaa ja tämä tunsi, kuinka hänen jäntevät käsivartensa\nkiertyivät hänen ympärilleen ja kykenivät kyllä suojelemaan häntä.\n\nNe silmäykset, jotka Rykov heitti mustista silmistään, olivat hänestä\nkyllin voimakkaat sokaisemaan jokaisen, joka tällä hetkellä yrittäisi\nlähestyä häntä.\n\nTämä intohimoinen nainen, jossa itsessään oli niin paljon tahdonvoimaa,\ntunsi olevansa turvassa voimakkaan miehen suojassa ja sai rohkeutta\nhänen itsetietoisista sanoistaan.\n\n- Minne sinä kannat minut? kuiskasi hän Rykoville, kun tämä juoksi yhä\nkauvemmas saarelle.\n\n- Sinne, missä saamme olla yksin! Tai ehkä et tahdo olla yksin minun\nkanssani?\n\nDraga hiipi aivan lähelle häntä, mikä oli selvänä vastauksena.\n\n- Tuonne! huudahti hän, osoittaen erästä vanhaa muuria, joka\naavemaisena nousi kuutamossa jonkun matkan päässä heistä. — Tuolla\nvoimme olla huoletta.\n\nSe on vanha raunio. Se on asumaton, eikä sinne ihmisjalka koskaan astu.\n\nSiellä ei ole todistajia, ei ihmissilmää, joka meitä huomaa, ei korvaa,\njoka kuulee kuiskeemme!\n\nDraga antoi hänen viedä itsensä.\n\nSalaisesti myönsi hän itselleen, että tämä oli todellakin uskallettu\nseikkailu, johon hän oli antautunut.\n\nMutta hänellä ei ollut enää valtaa itsensä yli.\n\nRykov oli tullut eräälle ovelle vanhassa tornimuurissa.\n\nSe oli vaan vedetty kiinni.\n\nHän potkaisi sen auki jalallaan ja osoitti kapeata porrasta, joka vei\ntorniin.\n\nKylmä, ummehtunut ilma löi vasten Dragan kasvoja.\n\nHän kuuli epäilyttävää ratinaa, jonka luultavasti sai aikaan joku\nyöllinen eläin, joka siellä oleksi.\n\nHän voitti vastenmielisyyden, joka tahtoi häneen hiipiä.\n\nSen sijaan hiipi hän lähemmä Rykovia ja antoi tämän viedä hänet ylös\nportaita.\n\nRykov riensi eteenpäin hänen kanssaan pitkin kivitettyä käytävää.\n\nSen päässä oli ovi, jonka hän taas aukaisi ja nyt he olivat eräässä\ntornikamarissa, jonka kapeat ikkunat olivat rautaristikolla peitetyt,\nmikä muistutti vankilaa.\n\nMutta Rykov ei antanut hänelle aikaa kysymyksiä tekemään, miettimään\neli antautumaan synkkäin aavistusten valtaan.\n\nNopealla liikkeellä veti hän Dragan puoleensa.\n\nMutta hänen kasvonsa olivat yhtä kalpeat, hänen verensä ei virrannut\nsuonissa entistään nopeammin.\n\n- No suutele minua sitte! kuiskasi Draga hänelle.\n\nUnohda, että minä olen sinun hallitsijasi, nyt olen minä vaan nainen,\nenkä tahdo olla muuta kuin sinun omasi!\n\nKuningatar Draga on sinun!\n\n- Niin, hän on minun! huudahti vale-saksalainen äkkiä äänellä, joka\ntunkeutui Dragan korviin kuin pasuunan ääni ja pani hänet värisemään.\n\nHän kuuluu minulle enemmän kuin hän itse aavistaakaan!\n\nSillä hän meni niin kiltisti siihen ansaan, jonka hänelle viritin.\n\nDraga päästi huudon.\n\nSaksalaisen sanat, joita ei enää lausuttu vieraalla murteella, vaan\npuhtaalla, sujuvalla Serbian kielellä, synnyttivät hänessä kamalan\naavistuksen.\n\nHänen silmänsä jäivät selälleen ja saivat kauhun ilmeen.\n\n- Ihminen! huudahti hän. Kuka sinä olet? Mitä uskallat sinä tehdä?\n\nVaikka Draga oli kauhun vallassa, ei hän kumminkaan kadottanut\nmielenmalttiaan. Hän ei ollut sellainen luonne, joka helposti antautuu.\n\nHän ojensi itsensä suoraksi ja katsoi häneen käskevällä ilmeellä.\n\n- Etkö tiedä, että se, mitä nyt sanoit, maksaa sinun elämäsi.\n\nMinä olen Draga, Serbian kansan kuningatar, kuningas Aleksanterin\npuoliso, ja voi sinua, Ivan Rykov, kun minä huomenna tulen vapaaksi!\nSilloin —\n\nHirvittävä nauru kaikui kalpean miehen suusta ja pani Dragan\nvaikenemaan.\n\nSe nauru oli kuin kuolemantuomio.\n\n- Sinä et pääse huomenna vapaaksi, Draga Maschin! huusi\nvale-saksalainen hänelle. Ja Serbian kuningattarena olet jo tarpeeksi\nollut!\n\nMinun sormeni syhyvät — ne tahtoisivat karata sinun kaulaasi, Draga\nMaschin, ja äkkiä nousee minussa ajatus, että tekisin Serbialle hyvän\ntyön, jos kuristaisin sinut kaikessa hiljaisuudessa ja hautaisin sinut\nsaarelle.\n\n- Armoa! Elä tapa minua! huusi Draga.\n\nMieletön kauhu valtasi hänet, kun hän näki sen suuren miehen\nsäkenöivine silmineen tulevan vastaansa kädet ojossa, kuin aikoisi hän\nheti panna toimeen hirvittävän uhkauksensa.\n\nHän putosi polvilleen hänen eteensä, kuin kokonaan toinen, säikähtynyt\nihminen ja katsoi vapisten hänen puoleensa, hän, joka vielä hetki sitte\noli niin ylpeästi kerskannut olevansa Serbian ylhäisin nainen, jota ei\nkukaan edes katseillakaan uskaltanut lähestyä.\n\nMutta seuraavalla hetkellä ojensi mies itsensä suoraksi ja seisoi\nsuorana kuin kynttilä.\n\nHän hengitti syvään pari kertaa, sitte laskeutui taas jäätävä kylmyys\nyli koko hänen olentonsa.\n\n- Vapisetko, kun näet olevasi niin lähellä kuolemaa? huudahti hän\näänessä halveksimisen sävy. — Ei, elä pelkää en minä tapa sinua.\n\nMinä jätän sinut sellaisen kohtalon käsiin, joka on paljon pahempi kuin\nkuolema!\n\nNyt tointui Draga jälleen. Vielä kerran kokosi hän kaikki voimansa.\n\nHän koetti pehmittää tämän miehen sydäntä. Olikohan koskaan ollut\nmiehen sydäntä, joka olisi voinut vastustaa hänen kyyneleitään, hänen\nhyväilevää ääntänsä tai niitä petollisia sanoja, joita hän taisi\nkuiskata.\n\n— Kuule minua sinä ihmeellinen ihminen! kuiskasi hän, ja kyynel\ntoisensa perästä putosi hänen poskilleen. — Minä en tiedä kuka sinä\nolet, en tiedä, millä olen ansainnut vihollisuutesi. Sano se minulle!\nEn ole koskaan ennen nähnyt sinua, enkä ole siis voinut tehdä sinulle\nmitään pahaa.\n\nEhkä olen tehnyt pahaa jollekin, joka on sinua lähellä.\n\nMutta olkoon tämä kuka tahansa, niin voi kuningatar Draga hyvittää sen,\nmitä Draga Maschin on rikkonut.\n\nMutta mistä tulet sinä ja mikä toi sinut minua hoviini?\n\n- Kukako toi minut luoksesi? huudahti kalpea mies nauraen. — Sen teki\nsinun oma veljesi.\n\nMutta älä suutu häneen siltä! Se tyhmeliini ei tiennyt mitä teki, sillä\nminä petin hänet.\n\nJa tahdotko todellakin tietää, kuka minä olen? No kuule sitte: Puhuit\näsken eräästä miehestä, jonka nimi yksistään riitti peloittamaan\nlapsia, joka pani naiset kauhun valtaan ja miehet vapisemaan,\nhenkilöstä, joka johti ja vallitsi Serbiassa yhtä esteettömästi kuin\nsinun näin nolosti petetty puolisosi, miehestä, joka on kuningas\nmetsissään, vapauden kuningas, toiminnan kuningas — juuri se mies olen\nminä, Demeter Banjalukiksi minua kutsutaan, Mustain vuorten ryöväriksi.\n\nParahtaen painui Draga taaksepäin, kun tämä kammottava nimi kaikui\nhänen korvissansa.\n\nHänen muutoin niin voimakas luonteensa oli järkytetty juuriaan myöten.\n\nHänestä tuntui, että hän oli pyörtymäisillään, mikä ei ollut hänelle\nvielä koskaan ennen tapahtunut.\n\nHänen silmissään musteni.\n\nHän pyörtyi! Päänsä vaipui hitaasti alaspäin ja valkoinen otsa kävi\nkylmään kivilattiaan siinä huoneessa, johon ryöväri oli hänet vienyt.\n\nKuinka kauan hän sillä tavoin makasi polvillaan paljaalla lattialla,\nmusta tukka hajallaan, sitä ei hän itsekään tiennyt, kun hän taas nousi\nylös.\n\nHän ei uskaltanut katsella ympärilleen. Mutta kun hän vihdoinkin teki\nsen, oli hän yksin ja ovi oli suljettu.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU.\n\nWieniläinen ihmiskauppias.\n\n\nDemeter Banjaluki meni takasin rannalle, johon hän oli jättänyt\nvenheensä.\n\nKun hän lähestyi pajupensaita, taipuivat ne kahtia ja miehen pää\nnäyttäytyi kuun valossa, joka juuri tuli näkyviin repaleisten pilvien\nlomasta.\n\nSe, mikä tässä miehessä enin pisti silmiin, oli, että hänellä ei ollut\nollenkaan hiuksia.\n\nKallo oli sileä, kuin olisi se partaveitsellä ajettu.\n\nKasvoista pisti esiin pitkä, terävä nenä, joka ehdottomasti muistutti\nryöstölinnun nokkaa.\n\nSilmät olivat viekkaat, vedenharmaat.\n\nNämä silmät katselivat nyt ystävällisesti Demeter Banjalukia.\n\nTämä kuuli nimeään mainittavan ja pysähtyi.\n\n- Tekö se olette, Matias Sperber? Hyvä, että tulitte aikanaan!\n\n- Kuten tiedätte, Demeter Banjaluki, olen minä aina paikallani, vastasi\nMatias Sperber, ryömien pajupensaasta ja ojentausi täyteen pituuteensa\n— kun on kysymys rahojen ansaitsemisesta!\n\nTeidän kanssanne on minun siis tehtävä se kauppa, jonka tähden tulin\ntänne.\n\nNe herrat Belgradissa, joiden luo juutalainen Mandelblüt neuvoi minua,\neivät sanoneet mitään muuta kuin että minun tänään, hämärän tultua, oli\nilmestyttävä tänne kuolleitten saarelle.\n\nTäällä annettaisiin minulle tarkempia tietoja.\n\n- Mutta, kyllä kai ne teille sanoivat, millaisesta kaupasta on kysymys?\nkysyi Demeter Banjaluki.\n\n- No niin, kyllä he viittailivat siihen suuntaan, että minä täältä\nsaisin kauniin naisen, jonka saisin ottaa mukaani Wieniin.\n\n- Ja kuka se nainen on, joka täällä annetaan teidän käsiinne, ovatko ne\nherrat siellä Zornin talossa siitä puhuneet?\n\n- Ei sanallakaan! vakuutti naisten kauppias. — Eikähän se minua itse\nasiassa liikutakaan, kuka hän on ja mikä hänen nimensä on.\n\nJos hän vaan vapaaehtoisesti seuraa, niin —\n\n- Entä jos ei hän seuraisi teitä vapaaehtoisesti, kysyi Banjaluki —\nluopuisitteko sitte loistavasta kaupastanne!\n\nEnnenkuin te vastaatte minulle, tahdon sanoa teille, ettette\nelämässänne ole nähnyt kauniimpaa naista.\n\n- Se kuuluu joltakin! sanoi Sperber ja hieroi käsiään tyytyväisesti\nmyhäillen.\n\nNo, jos ei hän seuraa minua vapaaehtoisesti, niin on kyllä keinoja,\njoilla hänet taivutetaan vastoin tahtoansakin.\n\nMinulla on mukanani kaksi kovakouraista miestä, joihin voin\nehdottomasti luottaa.\n\nSillä minä olen jo aavistanut, että tässä on kysymys naisen ryöstöstä.\n\nSe on tosin ilkeä juttu, sillä jos se tulisi ilmi —\n\n- Tuhat tulimmaista, saatte uskoa, Demeter Banjaluki, että meitä\ntyttökauppiaita ahdistetaan nyt kuten verikoiria ja uhataan, että\nmeidän liikkeestämme tehdään loppu.\n\nSe tahtoo sanoa, meidän täytyy olla varovaisempia ja taitavampia kuin\nkoskaan ennen.\n\n- Mutta vaikka kukistaisivat kaikki muut, — Matias Sperberiä eivät ne\nsaa kiinni!\n\nNe tekevät hyväkseni enemmän kuin tarvitseisikaan ja jos minulle joskus\nkävisi hullusti, niin järjestävät ne kyllä taas asiani.\n\nSiis, puhu suoraan, Demeter Banjaluki, kenestä on nyt kysymys?\n\nEnpä olisi koskaan luullut tällä saarella löytäväni ihmistä, kaikista\nvähimmän tyttöä eli naista, joka kelpaa minun liikkeeseeni!\n\n- Näettekö tuon vanhan tornin tuolla kaukana? kysyi Demeter Banjaluki.\n— Menkää sinne! Ovi on vaan kiinni lykätty ja helposti pääsette sisälle.\n\nSitte on ylhäällä katon rajassa toinen ovi, ette voi erehtyä, siellä\nlöytyy vaan se ovi.\n\nSe ovi avataan tällä avaimella.\n\nTätä sanoessaan jätti ryöväri tyttökauppiaalle sen avaimen, jolla hän\noli sulkenut Dragan vankeuteen.\n\n- Siinä huoneessa, johon sitte tulette, löydätte nuoren, kauniin naisen.\n\nViekää hänet heti pois saarelta, vielä tällä tunnilla pitää teidän\nviedä hänet alukseenne, ja sitte menetätte oman nahkanne, jos ette niin\npian kuin mahdollista lähde saaliinenne Serbiasta ja pakene Itävaltaan.\n\nKuinka sitte voitte viedä hänet Wieniin, ilmaisematta itseänne, se on\nteidän oma asianne.\n\nMutta teidän täytyy valmistautua siihen, että hän tekee kovaa\nvastarintaa.\n\n- Vastarintaa? tirskui Matias Sperber ja veti pitkää nenäänsä. — Ha,\nha, sellaista minä en pelkää.\n\nVastarinta voidaan kukistaa.\n\n- Elkää olko liian varma, Sperber, jatkoi Demeter Banjaluki — tämä\nnainen panee kaikki voimansa liikkeelle päästäkseen irti teistä.\n\nHän lupaa teille suuria palkinnoita, joita hän sitte tietysti ei voi\nmaksaa.\n\n- Tuo tunnetaan kyllä! — Semmoiseen ansaan en minä tartu.\n\n- Hän sanoo myöskin olevansa hyvin vaikuttava henkilö.\n\nVihdoin väittää hän suorastaan olevansa Serbian kuningatar.\n\n- Ha, ha! Silloin sanoisin minä hänelle, että hän on hullu! sanoi\nSperber nauraen täyttä kurkkua. — Serbian kuningatar tällä yksinäisellä\nsaarella — ha, ha, se on oivallista!\n\n- Sanokoon hän teille mitä tahansa, houkutelkoon teitä millä tahansa\npäästämään itseään irti, niin olkaa järkähtämätön, Sperber, muuten\nsyöksette itsenne perikatoon!\n\nSillä sen minä sanon teille, että samalla kun tämä nainen pääsee\nvapaaksi, koettaa hän kaikkia keinoja kostaakseen teille, eikä vaan\nteille, vaan minullekin, joka saatoin hänet teidän käsiinne.\n\n- Siitä asiasta saatte olla huoletta, vakuutti tyttökauppias. — Minun\nkäsistäni ei pääse kukaan, jonka minä kerran olen saanut kynsiini.\n\n- Mutta me emme ole vielä puhuneet siitä, mikä on tärkeintä. Minkä\nhinnan tahdotte?\n\nWieniläinen mies otti tätä sanoessaan esille nahkakukkaronsa, jota hän\nkantoi vitjoissa kaulassaan ja avasi sen, jolloin Demeter näki, että se\noli täynnä kirkasta kultaa.\n\nMutta ryöväri ei ojentanut kättään niitä ottamaan.\n\nPäinvastoin astui hän inhoten askeleen taapäin ja sanoi tyytymättömällä\näänellä:\n\n- Olenko sitte pyytänyt teiltä rahoja? Jumala varjelkoon minua\nottamasta penniäkään! Suojelushenkeni nimessä, en penniäkään tahdo\nkäteeni!\n\nMatias Sperber kohautti välinpitämättömästi olkapäitään, pani\nrahapussinsa kiinni ja pisti takin alle.\n\n- Sen parempi, sanoi hän, sitte säästän minä rahani ja saan tavaran\nilmaiseksi.\n\nTeillä on siis nähtävästi muita syitä päästä erillenne tästä naisesta!\n\nNiin, niin älkää valehdelko minulle, minä olen ihmistuntija.\n\nKun joku henkilö ei tahdo maksua siitä, mitä hän tekee, niin tekee hän\nsen jostain muusta syystä, joka on arvokkaampi kuin raha.\n\n- Olkoon niin! myönsi Demeter. — Mutta minä luulen, että on parasta\nlopettaa nyt tämä keskustelu.\n\nMinä lähden nyt saarelta, toimikaa reippaasti ja päättävästi Matias\nSperber!\n\n- Kyllä, olkaa huoletta!\n\nLuuletteko, että tulen toimeen yksin hänen kanssansa, vai otanko miehet\nmukaani, jotka odottavat minua venheessä tuolla pensasten takana?\n\nSaatte uskoa, että ne ovat reippaita miehiä, joiden kyvystä olen varma;\nne ovat tehneet monta hyvää saalista minun kanssani.\n\n- Minä luulen, että on parasta, että ensin yksin koetatte, vastasi\nDemeter. — Pankaa suukapula ja sitokaa kädet!\n\n- Tämä on tehty minuutissa ja sitte ei hän voi enää tehdä vastarintaa.\n\n- Kantakaa hänet sitte venheeseenne. —\n\nMutta oletteko ajatellut, kuinka saatte hänet mukaanne Wieniin?\n\n- Oh, se käy kuin tanssi! vastasi Sperber. — Minä en voi kulkea\nrautatiellä, sillä rautatiematkalla tytöt, joita kuletetaan Serbiasta,\n— minulla on niitä jo seitsemän kappaletta ansassa — voisivat\ntulla yhteyteen matkustavaisten kanssa ja siitä voisi tulla ikäviä\npaljastuksia.\n\nSiksi käytän minä aina Serbiassa pientä höyrylaivaa, jonka vuokraan\nWienistä ja jonka miehistö on vannonut kuuliaisuutta.\n\nMe kuljemme siis alas Tonavaa, Budapestin ohi, Rantaportin kautta\nBelgradiin.\n\nKaupungin lähellä on minulla pieni höyrylaivani, joka näyttää olevan\nsiinä puita lastaamassa, ja kun viranomaiset tulevat laivalle, selitän\nminä, että olen ostanut puita teidän rikkaista metsistänne.\n\nNe seitsemän lintua ovat jo laivassa ja kun nyt olen saanut\nkahdeksannen venheestä höyrylaivaan, silloin nostetaan höyry ja mennään\ntaas virtaa ylös ja — minun tavarani on tallessa.\n\nNämä tiedot tyydyttivät Demeteriä täydellisesti.\n\n- Me olemme siis yhtä mieltä! muistutti Demeter.\n\nMutta ennenkuin eroamme, tahdon sanoa teille vielä viimeisen sanan!\nJos elämänne on teille kallis, Matias Sperber, niin elkää tulko enää\nkoskaan tälle saarelle, kun kerran olette lähteneet täältä tämän naisen\nkanssa!\n\nSen, joka astuu tälle saarelle, täytyy kuolla Demeter Banjalukin oman\nkäden kautta.\n\nOdottamatta vastausta, juoksi ryöväri pajupensaikkoon ja minuuttia\nmyöhemmin oli hän venheessä, jolla hän ja Draga olivat tulleet saarelle.\n\nMatias Sperber katsoi ivallisesti hänen jälkeensä.\n\n- Narri! sanoi hän käheällä äänellänsä. — Minä olisin maksanut hänelle\nvähintäänkin tuhat frangia, ja nuo hän lykkäsi luotansa!\n\nNäin sanoen kääntyi Matias Sperber ympäri ja meni pajupensasten ohi.\nHän kulki sitä taloa kohti, missä Cyrilla muori ja Sylva asuivat ja\njonka katon alla Demeter Banjalukin sydämellisesti rakastettu tytär\nnukkui viattomuuden levollista unta.\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENES LUKU.\n\nKaksi sutta ja yksi lammas.\n\n\nSamassa kuin toiselta suunnalta Matias Sperber meni pientä, rauhallista\ntaloa kohti, missä Cyrilla ja Sylva elivät yksinäistä, tyyntä\nelämätään, liikkui toisella puolen mies samaa päämäärää kohden.\n\nTällä miehellä oli metsästäjän puku.\n\nKomea jahtikivääri riippui hienossa kannattimessa vasemmalla olkapäällä.\n\nMitähän mies aikoi metsästää tällä yksinäisellä, Tonavan saarella?\n\nOlikohan vaan metsästysinto ajanut hänet tälle hiljaiselle saarelle,\nvai oliko se muu halu, joka aiheutti tämän seikkailun?\n\nMuutamia minuutteja sitte oli hän noussut venheestä noin viiden sadan\naskeleen päässä siitä paikasta, josta Demeter Banjaluki samaan aikaan\nläksi venheessään.\n\nVarovasti oli hän silloin katsellut ympärilleen joka suunnalle ja vasta\nsitte kun oli päässyt varmuuteen siitä, ettei yhtään ihmistä ollut\nläheisyydessä, oli hän hiljaa, kuin peto, hiipinyt eteenpäin vanhojen\nleppien alla.\n\nHänen silmänsä, jotka loistivat vastenmielisesti, olivat suunnatut\npientä taloa kohti.\n\nKuu, joka nyt taas puikahti esiin pilvien takaa, valaisi metsästäjän\nkasvot.\n\nSe oli Nicodem Lunjevica, kuningattaren veli.\n\nHän seisoi hiljaa kuunnellen.\n\n- Kaikki on hiljaa, mutisi hän, — ei siis mitään vaaraa.\n\nJa vaikka tietäisinkin, että vaara on lähellä, niin en antaisi sen\nestää itseäni vihdoinkin tulemasta sen suloisen tytön läheisyyteen,\njotta näkisin hänet kasvoista kasvoihin.\n\nTähän asti olen vaan hyvän kiikarini avulla voinut häntä katsella, kun\nhän on kulkenut rannalla tai kylpenyt.\n\nOi, minä en saa sitä ajatella, minä en saa uudestaan loihtia sitä kuvaa\nsieluni silmien eteen!\n\nMinä luulen, että tulen suorastaan hulluksi, kun ajattelen sitä hetkeä!\n\nKuka hän on! Asuuko hän todellakin tässä talossa?\n\nVartioiko häntä todellakin se vanha nainen, jota hän kutsuu äidikseen?\n\nHa, ha, olipa se oiva ajatus, kun pistin pienen kirjelapun tälle\nkaarnan palaselle!\n\nJa se suloinen lapsi osoitti olevansa täydellinen Evan tytär.\n\nHän otti kirjeeni, luki sen, vieläpä vastasikin.\n\nSillä tavoin sain tietää, ettei saarella ole yhtään miestä, joka voi\nhäntä vartioida.\n\nJoka sana, jonka hän minulle kirjoittaa, henkii suloista viattomuutta.\n\nNyt oli hän joutunut erään ikkunan luo, joka oli pari askelta maasta.\n\nKun saaren asukkailla ei ollut mitään pelkoa kuuntelijoista eikä\nvakoojista, niin ei ikkunan edessä ollut uutimia eikä luukkuja.\n\nNicodemin ahnaat silmät saivat siis esteettömästi tunkeutua siihen\nhuoneeseen, jossa luonto oli kasvattanut yhden puhtaimmista\nenkeleistään.\n\nSillä tässä erittäin yksinkertaisesti kalustetussa huoneessa oli Sylva\nuneksinut lapsuuden unelmansa, kasvanut tytöksi ja neidoksi.\n\nKaikki ne rikkaat kauneuden aarteet, joilla luonto oli hänet lahjonut,\nolivat kuten unessa langenneet alas Demeter Banjalukin tyttärelle.\n\nKuukin tunki samaan aikaan katseensa neidon makuuhuoneeseen, sama kuu,\njoka niin usein lainaa valonsa nuorille sydämille, jotka muutoin eivät\nvoi lähestyä toisiaan.\n\nNicodem säpsähti.\n\nTuolla vastapäätä seinän vieressä oli satumaisen kauniisti järjestetty\nvuode.\n\nTämän saaren asukkaat näyttivät olevan ihmeellisiä ihmisiä, joilla oli\ntoisellaiset elämäntavat kuin muilla ihmisillä.\n\nYksinkertaisesta puusta tehty sänky oli peitetty turkkilaisella matolla\nja sen päälle oli pantu useita silkkipatjoja.\n\nTällä vuoteella, jonka Demeter Banjaluki rakkaalla kädellä oli\njärjestänyt tyttärelleen, uinui Sylva koko neitseellisessä\nkauneudessaan, peitteenä hieno, valkoinen silkkipeitto, josta hänen\ntummat kiharansa jyrkästi erosivat.\n\nHienolla peitolla näkyivät ruumiin hurmaavat muodot niin selvästi, kuin\nolisi vaan hieno huntu ollut levitetty sen yli, ollen samalla peittävä\nja läpinäkyvä.\n\nHymy leikitteli Sylvan huulilla.\n\n- Ehkä hän uneksii minusta? kuiskasi Nicodem itsekseen vapisevalla\näänellä. — Sillä totta puhuen voin panna pääni pantiksi, että olen\nensimäinen mies, joka on astunut tämän nuoren olennon tielle.\n\nMutta, nyt minä herätän hänet! Hän nukkuu yksin näen minä!\n\nSiitä juuri olin hiukan huolissani, jos vanhus nukkuisi samassa\nhuoneessa hänen kanssansa.\n\nMutta Jumalan kiitos, niin ei näy olevan laita!\n\nEteenpäin siis!\n\nHän nosti kätensä ja naputti hiljaa ikkunalle.\n\n- Sylva! huusi hän sitte puoliääneen. — Sylva, herää! Minä se olen\nmetsästäjä, joka on sinulle lähettänyt tervehdyksensä.\n\nNukkuva säpsähti vuoteellaan, kuullessaan ihmisääntä.\n\nMutta hän luuli vaan uneksivansa.\n\nSillä hän levitti kätensä, hänen rintansa kohosi ja uneksiva ääni\ntunkeutui hänen huuliltaan.\n\n- Sylva! huusi Nicodem vielä kerran. — Rakas, armas olento herää!\n\nHiljaa huudahtaen nousi Demeterin tytär ylös vuoteellaan.\n\nHän heitti silmäyksen ikkunaan päin.\n\nSitte vaipui hän takaisin vuoteelle ja veti silkkipeiton leukaan asti.\n\n- Oletko vihainen minulle, kaunis Sylvani, että uskalsin näin lähestyä\nsinua? kysyi Nicodem, viettelijä, joka hyvin tunsi sen kielen, joka\nlöytää tien nuorten, kokemattomain tyttöjen sydämiin.\n\nSano sana ja minä menen, enkä tule enää koskaan, koskaan takaisin!\n\nMutta jos pidät minusta hiukkasen, jos minun lämpimät rakkauden\nrukoukseni ovat liikuttaneet sinun sydäntäsi, niin — tule sitte\nhetkeksi ikkunaan ja anna minun katsella sinun armaita kasvojasi!\n\nSyntyi minuutin hiljaisuus. Silloin kuului hiljainen, vapiseva ääni.\n\n- Käänny pois, niin minä tulen ikkunaan!\n\nNicodem totteli. Hän kääntyi pois ja antoi hänen heittää hameen yllensä.\n\nMutta Sylva ei ottanut edes niin paljon aikaa, että olisi pannut sukat\nja kengät jalkaansa.\n\nEhkä hän myös pelkäsi, että äiti Cyrilla, joka nukkui seinä seinässä\nhänen kanssaan, heräisi, jos hän kulkisi kengät jalassa lattialla.\n\nNiin hiljaa kuin mahdollista hiipi hän ikkunan luo ja avasi sen yhtä\nviattomasti kuin lapsi, joka ei tiedä, että susi seisoo tuolla ulkona\nja tahtoo repiä sen kappaleiksi.\n\nJa koko hänen sielunsa viattomuus ilmeni siinä huudahduksessa, jolla\nhän ensin tervehti Nicodemia.\n\n- Tuon näköinenkö sinä siis olet! kuiskasi hän katsoessaan viekkaan\nmiehen kasvoihin, jotka hymyillen häntä tarkastivat. — Sinä olet hyvän\nnäköinen!\n\n- Ja sinä olet hurmaavin olento, jota silmäni koskaan ovat nähneet,\nvastasi Lunjevica. Sinun rinnallasi täytyy kaiken vaaleta, itse\nruusunkin.\n\n- Elä puhu pahaa ruusuista! sanoi Sylva. — Minä rakastan ruusuja.\n\n- Ja minä myös niitä rakastan, siksi rakastan sinuakin, sinä ruusujen\nsuloinen sisar! vastasi Lunjevica, joka juuri muisti lukeneensa\nsellaisen lauseen eräästä ranskalaisesta romaanista ja oli hän silloin\npaljon pitänyt siitä.\n\n- Sinä olet kirjoittanut minulle niin helliä sanoja, jatkoi Sylva, että\nne tulivat luokseni kuin tervehdys vieraalta maalta.\n\n- Maailma on sinulle vielä vieras, lapsi raukka, joka olet tuomittu\naina asumaan tällä yksinäisellä saarella!\n\nMutta kerran saat oppia tuntemaan maailmaa, ja kaikki sen ilot ja\nloiston. Sen vannon sinulle. Oi, minulla on niin paljon sanottavaa\nsinulle, rakas tyttöni, päästä minut sisälle!\n\nSaanko tulla ikkunasta luoksesi?\n\nJa hän oli sennäköinen, kuin aikoisi hän ilmaa Sylvan suostumustakin\npanna aikeensa toimeen.\n\nMutta Sylva ei väistynyt ikkunasta, vaan sanoi äkkiä hänelle:\n\n- Ei, sitä et sinä saa tehdä.\n\nMinä olen luvannut äiti Cyrillalle, etten koskaan päästä vierasta\nihmistä meidän taloomme. Hän arveli, että se saattaa olla varas.\n\n- Tahdotko sitte ajaa minut pois? huudahti Nicodem teeskennellyn\nepätoivoisella äänellä. — Oi Sylva, minä olin kuvitellut, kuinka ihanaa\nolisi, jos joskus saisin laskea käteni sinun vyötäisillesi ja katsoa\nsinun silmiisi.\n\nMutta täällä en voi sanoa sinulle kaikkea.\n\nPäästä minut sisälle, tee minut onnelliseksi!\n\nSylva mietti hetkisen. Tämä hetki ratkaisi hänen kohtalonsa.\n\n- Minä tulen luoksesi neljännestunniksi, sanoi Sylva viivytellen. —\nNäetkö tuota vanhaa tornia tuolla?\n\nTätä sanoessaan osoitti hän Janitschartornia, jonka korkea,\nturkkilaisen puolikuun koristama kupooli kohosi ikivanhain puiden\ntakana.\n\n- Tuotako rauniota tarkoitat? vastasi Nicodem. — Kyllä sen näen. Mutta\nmitä sillä tarkoitat?\n\n- Siellä tahdon tavata sinua.\n\nSiellä on hiljaista, siellä voit sinä sanoa minulle kaikki, jonka\nkatsot välttämättömäksi minulle uskoa.\n\nMinä annan sinulle avaimen.\n\nSillä pääsee tornin kupoolihuoneeseen. Odota minua siellä! Minä puen\nensin päälleni, mutta niin pian kuin se on tehty, tulen heti sinun\nluoksesi!\n\nKuinka riemuitsikaan roistomainen viettelijä kuullessaan nämä sanat!\n\nTuolla hiljaisessa tornissa tahtoi tyttö tavata häntä. Oivallista! Tämä\noli paljon enemmän, kuin hän oli odottanutkaan.\n\nSillä tuolla vanhan tornin hiljaisessa kammiossa olisi tyttö hänen\nomansa, hänen täytyisi olla!\n\nKun hän sitte kerran oli langennut — haa — silloin pikku karitsa kyllä\nkesyyntyisi, kuten niin moni muukin!\n\nSylva vetäytyi pois ikkunasta ja meni hakemaan avainta, joka riippui\nseinällä muiden joukossa.\n\nHän ojensi Nicodemille avaimen, jonka tämä otti ahnain käsin.\n\n- Äiti Cyrilla on oikeastaan kieltänyt minua astumasta torniin, sanoi\nhän — ja hän on ennustanut, että onnettomuus kohtaa minua, jos joskus\nolen tottelematon.\n\nJa kuitenkaan, lisäsi hän vienolla, sydämellisellä äänellä — en voi\nvastustaa kiusausta pitää käsiäni sinun käsissäsi.\n\nMene nyt, minä tulen perästä.\n\n- Kiitos, herttainen tyttö! kuiskasi Nicodem. — Elä nyt ajattele sitä,\nmitä äiti Cyrilla on sanonut!\n\nVanhat ihmiset ovat niin konstikkaita ja heidän ennustuksensa eivät ole\npenninkään arvoiset.\n\nElä anna minun odottaa liian kauvan! Minä palan halusta saada tavata\nsinua.\n\nHyvästi siksi kun olemme kahden kesken!\n\nSylva seisoi ikkunassa, kunnes oli varma siitä, että hän oli tullut\ntorniin.\n\nSilloin meni hän pois ikkunasta ja istuutui jakkaralle alkaen panna\njalkaansa sukkia ja kenkiä.\n\n- Teenköhän ehkä väärin? kuiskasi hän sitä tehdessään itsekseen. — En,\nen varmaankaan!\n\nTyttö keskeytti äkkiä puheensa.\n\nJoku varjo ikkunassa näkyi huoneeseen.\n\nOlikohan metsästäjä tullut takaisin?\n\nEhkä hän ei ollut saanut auki tornin ovea tai oli mahdollisesti joku\nmuu vastoinkäyminen tullut?\n\nSylva nosti päätään.\n\nSamassa pääsi häneltä heikko huudahdus ja hän hyppäsi ylös tuoliltaan.\n\nAvonaisessa ikkunassa seisoi jo mies ikkunalaudalla.\n\nMutta se ei ollut metsästäjä, vaan eräs toinen, pitkä laiha mies, jolla\noli linnun kasvot ja ilkeät silmät, jotka katsoivat uteliaasti ja\nivallisesti häneen.\n\n- Kuka te olette? Mitä tahdotte? huudahti Sylva vapisevalla äänellä.\n\nÄiti Cyrilla herää! Oi — mitä pahaa olen minä tehnyt teille?\n\nNämä Sylvan sanat katosivat puolittain tiheään huiviin, jonka Matias\nSperber, tyttökauppias — sillä hän se oli, joka nuolennopeudella oli\njuossut tytön makuuhuoneeseen — heitti yli onnettoman tytön pään ja\nhartioiden.\n\nRyöstölintu ei hyökkää nopeammin saaliinsa kimppuun kuin tämä mies\nhyökkäsi Sylvan päälle.\n\nRuumiinsa painolla oli hän syössyt Sylvan kumoon.\n\nNyt oli hän polvillaan tytön päällä ja tukahutti huivilla hänen\nvalituksensa ja rukouksensa.\n\nArmotta sitoi hän hänen kätensä ja jalkansa.\n\nSitte otti hän saaliinsa ja hyökkäsi ulos ikkunasta.\n\nHän juoksi rajusti kantaen tytön saaren yli rantaan.\n\nKun hän tuli alas pajupensasten luo, päästi Matias Sperber lyhyen\nvihellyksen.\n\nHeti vastattiin tähän merkkiin alhaalta rannasta.\n\nKaksi villin näköistä miestä riensi esille.\n\n- Heti täältä! kuiskasi Matias Sperber. — Onko venhe kunnossa?\nToimittakaa tämä venheeseen ja sitte heti laivaan!\n\nPelkään vähän, että hänen ensimäinen huutonsa herätti takaa-ajajia!\n\nPuoli minuuttia myöhemmin oli onneton Sylva makaamassa venheen\npohjalla, jota molemmat miehet soutivat voimakkailla käsillä.\n\nVenhe pistäytyi Tonavan virtajuopaan ja kulki nopeasti virran mukana.\n\nMatias Sperber istui ruorissa ja katsoi alas olentoon, joka makasi\nhänen jaloissaan ja jonka kasvot vielä olivat huivin peitossa.\n\nOlen nähnyt häntä vaan sekunnin ajan, mutisi hän, mutta sen tiedän,\nettä hän on kaunein tyttö, mitä olen tavannut.\n\nNiin, Demeter Banjaluki, minulla on todellakin syytä olla sinulle\nerittäin kiitollinen.\n\nJa vaikka olisit pyytänyt kymmenen tuhatta frangia tästä naisesta, niin\nolisin maksanut sinulle sen summan, jos vaan olisin ensin saanut nähdä\nhänet.\n\nEi kauan viipynyt, ennenkuin pikku venhe pysähtyi erään höyrylaivan\nsivulle, joka oli ankkurissa Belgradin ulkosatamassa.\n\nNuoraportaat laskettiin laivasta ja niitä myöten kiipesi Matias Sperber\nylös kauniin saaliinsa kanssa ja katosi sen kanssa heti alas kajuutaan.\n\n- Nyt vapautan sinut silkkihuivistasi! huudahti Sperber ja avasi\nauki huivin, johon Sylvan pää oli ollut käärittynä. — Sillä nyt olet\ntallessa, tyttö, ja me voimme selittää asian toisillemme.\n\nVielä sittenkin, kun silkkihuivi oli otettu pois, oli hän puhumattomana\nhyvän aikaa.\n\nLiikkumattomana istui hän tuolilla, johon Sperber oli pannut hänet\nistumaan.\n\nSuurin, kyyneltynein silmin tuijotti hän siihen ilkeään mieheen, jolla\noli linnun kasvot, saamatta selville, mitä hänelle oikeastaan oli tehty\nja mitä tämä harvinainen ryöstö merkitsi.\n\nSeuraavalla hetkellä piti hänen kumminkin saada hirvittävä selitys.\n\n- Kuules, pikku kyyhkyseni, sanoi Sperber ja koetti rosoisella\nkädellään isällisesti taputtaa häntä pään päälle, minkä Sylva kumminkin\nnopealla liikkeellä esti — muutamain tuntien kuluttua pitää sinun\njättää Belgrad.\n\nNäetkös, minä olen noutanut sinut vähäpätöiseltä saareltasi, jotta\nsaisit asua ihanassa, suuressa kaupungissa, komeassa talossa.\n\nSiellä voit huvitella itseäsi niin paljon kuin tahdot.\n\nSinä saat ystäviä ja kauniita vaatteita, saat syödä ja juoda hyvää —\nsanalla sanoen, sinä saat kaikkea, mikä voi tuottaa sinulle iloa.\n\nSylva ojentihe.\n\nTällä hetkellä liikkui hänessä jotakin, joka muistutti, että hän oli\nisänsä tytär.\n\nSillä hänet täytti vastustusvoima ja tarmo, ettei hän ollut sellaista\nkoskaan ennen tuntenut.\n\n- Minä en tunne sinua! huusi hän. — Minä en tiedä, kuka sinä olet!\n\nMinä en tahdo tulla kanssasi!\n\nMinä en tahdo sinun kauniita vaatteitasi, enkä tahdo sinulta ystäviä\nitselleni.\n\nKotiin tahdon minä, kotiin saarelleni, äiti Cyrillan luo, ja voi sinua,\njos et tee, kuten minä tahdon.\n\nNuori tyttö huusi nämä sanat teeskentelemätttömän kärsimyksen ja tuskan\nvallassa.\n\nMutta Matias Sperberiin eivät ne tehneet pienintäkään vaikutusta.\n\nHän oli tottunut siihen, että hänen uhrinsa, joita väkisin kuletettiin,\nalussa puhuivat tähän tapaan, valittivat, uhkasivat, raivosivat, kunnes\nvihdoin hitaasti, mutta varmasti kadottivat vastustusvoiman, kun\nnäkivät, että kaikki oli turhaa.\n\n- Ja mitä aiot sinä tehdä, rakkaani, vastasi Sperber — jos minä olen\nkuuro sinun valituksillesi, jos en vie sinua saarellesi, vaan vien\nmukanani?\n\n- Silloin, huudahti Sylva, ja hänen mustat silmänsä välähtivät\nomituisella tavalla — kuolen minä.\n\nMinun ruumiini saat sitte kulottaa mukanasi.\n\n- Siitäkin asiasta olen pitänyt huolen. Katsoppas vaan ympärillesi\ntäällä kajuutassa!\n\nTäällä ei ole ainoatakaan esinettä, jolla voit vähääkään vahingoittaa\nitseäsi.\n\nMinä olen liian hyvä ihminen, näetkös, jotta tahtoisin sinulle\nkärsimyksiä.\n\n- Ja kuitenkin tahdotte te saattaa minulle suurimman tuskan, mitä\nihminen koskaan voi minulle tehdä! huusi Sylva itkun tuhahuttamalla\näänellä. — Sillä sinä tahdot riistää minut irti niistä, joita rakastan.\n\nOi, vapise minun isäni vihaa!\n\nHirmuisesti kostaa hän sinulle, kun hän kerran saa tietää, että sinä\nolet ryöstänyt hänen tyttärensä, hänen parhaan aarteensa maan päällä!\n\n- No, mikä on sitte isäsi nimi? kysyi Matias Sperber, jonka sisällä\nheräsi äkkiä epämääräinen epäilys.\n\n- Hänen nimensä on Demeter Banjaluki. — Ja minä olen Sylva, hänen ainoa\nlapsensa!\n\n- Demeter Banjaluki? sanoi Sperber hämmästyneenä ja peräytyi taapäin.\n\nNyt oli hänellä kaikki selvänä ja yksinpä tuo suuri roistokin vapisi\najatuksesta, joka nyt kulki läpi hänen sielunsa.\n\n- Herra Demeter on siis isäsi? jatkoi hän, astui lähemmäksi ja tunki\nkatseensa hänen silmiinsä.\n\nHerra Demeter? Pitkä, hoikka, noin neljänkymmenen vuoden vanha mies,\njolla on musta tukka ja terävät silmät sekä pieni arpi vasemmalla\npuolen otsaa?\n\n- Tunnetko isäni? huudahti Sylva ja tätä sanoessaan heräsi hänen\nsielussaan jonkunmoinen toivo, että tuo hirmuinen ihminen nyt\nvapauttaisi hänet. — Jos tunnet hänet, niin et voi tehdä hänelle niin\nhirveän pahaa, että ryöstät hänen lapsensa.\n\nJos tunnet hänet, niin tiedät myöskin, että sinun täytyy suuresti\npelätä isäni vihaa!\n\n- Pelätä! Niin, se on juuri oikea sana! sanoi Matias Sperber\nivallisesti nauraen.\n\nMinä panen pääni pantiksi, että hän on Serbiassa tuhat kertaa enemmän\npelätty kuin rakastettu! Sillä sinun isäsi on —\n\nMatias Sperber ei lausunut ajatustaan loppuun.\n\nSillä hänen mielestään oli parempi, ettei tyttö tällä hetkellä tiennyt,\nmitä hirvittävää tointa hänen isänsä harjoitti.\n\nTästä tulisi erittäin vaikuttava isku, jolla hän myöhemmin sopivassa\ntilaisuudessa toivoi saavansa aikaan suuren vaikutuksen.\n\nSillä voisi hän uhata tyttöä ja tehdä hänet kesyksi, jos Wienissä\njohtuisi hänen mieleensä ruveta kapinoimaan häntä ja sitä kohtaloa\nvastaan, johon hän oli aiottu.\n\nMutta Sylvan poskille levisi vihan puna ja hänen äänessään oli käheä\nsointu kun hän huusi:\n\n- Elä uskalla häväistä minun isääni, kurja! Sillä isäni on paras ja\njaloin mies ihmisten seassa.\n\nKuuletko, minä kiellän sinun sanomasta pahaa isästäni!\n\n- Pahaa? huudahti Sperber ivallisesti. — Oh, minä kyllä pidän varani,\netten sano mitään pahaa rakastettavasta herra Demeteristä enkä puhu\nmitään, joka loukkaisi häntä!\n\nMinulla on päinvastoin syytä olla erittäin kiitollinen hänelle, sillä\nse oli hän itse, eikä kukaan muu, joka möi sinut minulle!\n\nKauhun huuto pääsi Sylvan huulilta.\n\nMitta oli täysi ja liika vuoti pois. Pyörtyneenä makasi tyttö sieltä\nyksinäiseltä Tonavan saarelta naisten ryöstäjän jalkojen juuressa.\n\n\n\n\nYHDESVIIDETTÄ LUKU.\n\nKosto.\n\n\nPuoli tuntia myöhemmin lähti höyrylaiva Belgradin satamasta ja kulki\npitkin Tonavaa. Koneet toimivat vielä jokseenkin kohtuullisella\nvoimalla, sillä kapteeni oli vastannut Matias Sperberille, joka oli\nkehoittanut häntä kulkemaan täydellä voimalla, että joen monet mutkat\nja käänteet sekä erittäinkin monet hiekkapankit vaativat mitä suurinta\nvarovaisuutta.\n\n- Kun kerran olemme päässeet Belgradin näkyvistä, niin voimme kulkea\nkilpaa tuulen kanssa, vakuutti kapteeni herralleen, — sillä silloin\nlaajenee Tonava taas ja kulkuväylä on syvä. Mutta nyt on paras kulkea\nhitaasti, jollemme tahdo tarttua pohjaan.\n\nMatias Sperber oli heittänyt ylleen viitan ja kulki kannella\nedestakaisin ja näytti siltä kuin mies, joka on täyttänyt\nvelvollisuutensa ja omaksi tyytyväisyydekseen tehnyt hyvän kaupan.\n\nItse asiassa oli wieniläinen mies mitä loistavimmalla tuulella.\n\nKaikki oli käynyt hyvin, varsinkin toivoi hän erinomaista ansiota\nSylvan vangitsemisesta.\n\nHänestä tullaan taistelemaan, mutisi hän. Wienin herrat eivät saa\nsilmiään hänestä, kun he kerran ovat nähneet hänet. Ei kukaan ole ollut\nniin kaunis kuin hän.\n\n- Minä en päästäisi häntä nyt luotani, vaikka minulle tarjottaisiin\nhänestä kaksikymmentä tuhatta frangia.\n\nMutta, tuhat tulimmaista, mikähän lienee tuon Demeter Banjalukin\nsaattanut antamaan minulle oman tyttärensä?\n\nJuuri samalla hetkellä, kun hän mainitsi Banjalukin nimen, kuului hänen\nkorviinsa huuto ulkoa laivan sivulta:\n\n- Matias Sperber, onko hän laivassa? kysyi ääni.\n\nViettekö te nyt häntä mukaanne Serbiasta?\n\nSperber säpsähti kovin hämillään.\n\nHän säikähti, kun niin äkkiä odottamatta sai kuulla juuri tämän\näänen, sillä se ei ollut kenenkään muun kuin sen, jota hän nyt niin\ninnokkaasti ajatteli. Se oli näet Demeter Banjaluki, Mustain vuorten\nryöväri, joka puhui.\n\nMutta ainoastaan silmänräpäyksen kesti Sperberin hämmästys.\n\nHetken epäröityään meni hän laivan reunalle ja katsoi veteen.\n\nSilloin näki hän venheen, joka oli niin lähellä höyrylaivaa, että kuohu\nmilloin hyvänsä voivan täyttää sen ja venheessä seisoi mies.\n\nSe oli Demeter Banjaluki.\n\n- Minun täytyy tietää, kuinka asia on? huusi ryöväri Sperberille.\nSiksi olen odottanut teitä tässä paikassa, jossa laivan täytyy kulkea\nerittäin hitaasti.\n\nVastatkaa siis, löysittekö hänet siitä vanhasta tornista, kuten sanoin\nteille?\n\nNyt selvisi Sperberille, että Demeter Banjaluki ei suinkaan ollut\ntehnyt sitä hirvittävää rikosta, että olisi syössyt oman tyttärensä\npaheen syliin.\n\nMutta kuitenkin vastasi hän:\n\n- Niin, hän on täällä, sen saatte uskoa, ystäväni Banjaluki. — Saatte\nolla varma siitä, että hän on täällä!\n\n- Tekikö hän vastarintaa?\n\n- Kyllä, hiukan, mutta tiedättehän, ettei se mitään merkitse minulle.\n\n- Niin, minä tiedän, että teillä on hirvittäviä keinoja, joilla\npakoitatte heidät kuuliaisuuteen.\n\nMutta minä olen varma, että hän kertoi teille ihmeellisiä asioita\nsiitä, kuka hän oli. Mitä hän kertoikaan? Kuka sanoi hän olevansa?\n\n- Ha, haa, joo, se oli oiva juttu! sanoi Sperber nauraen. —\nAjatelkaahan, sitte kun hän oli koettanut kaikki mahdolliset keinot\nsaadakseen minut päästämään hänet irti, niin väitti hän viimein\nolevansa teidän ainoa tyttärenne ja että hänen nimensä on Sylva!\n\nDemeter Banjaluki nauroi sydämensä pohjasta.\n\n- Vai niin, vai siihen viekkauteen hän sitte turvautui! huudahti hän. —\nHa, haa, se on niin hänen näköistään!\n\nNo, minä toivon, ettette hetkeäkään uskonut hänen väitettään!\n\nKirottu olkoon hän, kun käytti väärin tyttäreni nimeä, se kurja letukka!\n\n- Mutta hän ei voi välttää kohtaloaan! Oh ei! Kahden päivän perästä\ntoivon olevani Wienissä. Ja sitte —\n\n- No, onnea matkalle! huudahti Demeter.\n\nSitte lykkäsi hän airollaan venheen laivasta, jotta pieni vene kulki\npitkän matkaa.\n\nSamassa antoi kapteeni kolme merkkihuutoa savutorven vieressä olevasta\npiipusta.\n\nMusta savu ja kipinäsade nousi savupiipusta, laivan musta runko kynti\nnyt suuremmalla voimalla Tonavan aaltoja.\n\nDemeter seisoi suorana venheessään vaikka se keinui laivan aalloissa ja\nkatsoi laivaa.\n\n- Mene rauhassa, kuningatar Draga, mene rauhassa sinä Serbian\nonnettomuus! Et koskaan tule enää takasin minun isänmaahani.\n\nMinä olen pitänyt valani! Olen vapauttanut Serbian häpeällisestä\nkuningat...\n\n- Halloo, pois tieltä! Aiotteko törmätä ihmisten päälle tässä keskellä\nvirtaa?\n\nNämä sanat, jotka lausui ylpeä, käskevä ääni, kiskasivat äkkiä\nDemeterin mietteistään.\n\nHän kääntyi ympäri.\n\nSilloin näki hän vähän matkan päässä toisen venheen, jota virta\nkuljetti nopeasti hänen omaansa kohti.\n\nNyt ei ollut varaa hukata aikaa, hänen täytyi käyttää koko voimansa ja\nmielenmalttinsa.\n\nDemeter työnsi aironsa pohjaan saadakseen venheensä lykätyksi\npitemmälle ja voidakseen siten välttää yhteentörmäystä.\n\nKyynärpäätään myöten työnsi hän airon veteen saavuttamatta pohjaa ja\ntoinen vene oli jo käsivarren pituuden matkan päässä hänestä.\n\n- Pois tieltä sinä! huusi ylpeä ääni vielä kerran. — Haa, sillä sialla\nei ole aavistustakaan, kenen kuolema siitä koituisi, jos tästä nyt\ntulisi yhteentörmäys!\n\nSamassa putosi airo Demeterin kädestä, sormet oikesivat ja jäykistyivät.\n\nRyövärin käsivarret kohosivat, kuin olisi hän vannonut, kasvot tulivat\nkalmankalpeiksi ja piirteet jäykistyivät.\n\nHän tunsi sen äänen, joka oli puhunut.\n\nSe ei ollut kalastajan ääni, jonka täällä oli tapana öiseen aikaan\nlaskea verkkojaan.\n\nTämä ääni — haa, nyt valaisi kuu toisen miehen kasvot, joka kaikin\nvoimin koetti pitää venhettä etäämpänä ryövärin venheestä, ja nuo\nkasvot —\n\n- Nicodem Lunjevica! huudahti Demeter.\n\nMutta seuraavalla hetkellä pääsi mielipuolen hämmästyksen huuto hänen\nhuuliltaan.\n\nSillä siinä Nicodem Lunjevican vieressä, jonka hän nyt tunsi aivan\nhyvin, istui tuhdolla toinenkin olento, kallisarvoiseen vaippaan puettu\nnainen, jolla oli kalpeat kasvot ja jonka otsalle mustat kiharat\nputosivat ja nämä kasvot —\n\n- Kummitus! Dragan henki! Sperber on murhannut hänet, hän on —\n\nNämä sanat tunkeutuivat ryövärin kurkusta.\n\nSitte huudahti hän ja paiskautui suin päin venheen pohjalle.\n\nMutta Demeter Banjaluki jäi tähän asentoon vaan muutamiksi minuuteiksi,\nsillä uudelleen tahtoi hän katsoa sitä kauhistuttavaa näkyä.\n\nVene, jossa molemmat olennot olivat ja jotka olivat panneet itse\nBanjalukinkin niin suuren kauhun valtaan, kiiti samalla hänen venheensä\nohi niin läheltä, että hän olisi voinut ojentaa kätensä ja tarttua\nreunaan.\n\nMutta Demeter jäi makaamaan venheensä pohjalle, kädet ojennettuina.\n\nSillä nyt tuijotti hän näin läheltä naisen kalpeisiin kasvoihin.\n\nJa hän — tunsi naisen!\n\nHän tiesi myöskin, ettei se ollut mikään kummitus, joka oli\nnäyttäytynyt hänelle Tonavan aalloilla yössä ja sumussa.\n\n- Ei, ei tuhat kertaa ei! huudahti hän. — Se ei voi olla mahdollista!\n\nMutta se oli todellakin hän, jota Demeter kutsui Serbian\nonnettomuudeksi, maan pahaksi hengeksi, jonka hän luuli toimittaneensa\npois tieltä.\n\nSe oli Serbian kuninkaan Aleksanterin puoliso, kuningatar Draga!\n\nHän istui tuhdolla venheessä ja asetti juuri ylös tukkaansa, joka oli\nirtaantunut, sillä aikaa kun veljensä Nicodem souti ja kuletti venhettä\nniin pian kuin mahdollista.\n\nMutta Draga ei tuntenut Demeter Banjalukia, sillä tämä oli pannut pois\nliverinsä, jota piti ollessaan Dragan palveluksessa, eikä Draga ollut\nnähnyt häntä koskaan muussa puvussa, ja oli sen sijaan pukenut päälleen\nsen satumaisen puvun, jota hän Mustain vuorten ryövärinä aina kantoi.\n\nMitä olisikaan Demeter Banjaluki tällä hetkellä antanut, jos airo ei\nolisi liukunut hänen kädestään!\n\nOlisipa Draga ollut nyt hänen käsissään, niin olisi hän nostanut\nraskaan airon ja murskannut sillä tuon kurjan naisen pään.\n\nHän näki, kuinka Tonavan aallot kulettivat venheen rantaan.\n\nHän näki, kuinka se törmäsi rantaan, kuinka Draga nousi venheestä,\nnojautuen veljensä käsivarteen ja hän näki, kuinka nuo molemmat\nihmiset, joita hän niin vihasi, katosivat metsän puiden taakse.\n\nJa kaiken tämän näki hän kuin unessa.\n\nEikös hän ollut sulkenut Dragaa Janitschartorniin? Eikö hän ollut sitte\noikein hyvin lukinnut vankilan ovea?\n\nMutta avaimenhan hän oli antanet Matias Sperberille.\n\nJa wieniläinen mies — eikö hän ollut äsken vakuuttanut, että hänellä\noli mukanaan laivassa nainen Kuolleitten saarelta ja että hän nyt oli\nmatkalla Itävaltaan jättääkseen hänet häpeään ja epätoivoon?\n\nKuinka tämä kaikki on selitettävä?\n\nÄkkiä säpsähti ryöväri, kuin olisi jääkylmä rautakoura tarttunut hänen\nsydämensä ympärille.\n\nHänen kasvonpiirteensä vääntyivät ja silmät tulivat jäykiksi kauhusta.\n\nHirvittävä epäilys, jota hän ei uskaltanut loppuun ajatella, ajatus,\njonka hän tahtoi sysätä luotaan kuten myrkyllisen käärmeen, oli äkkiä\ntunkeutunut hänen sieluunsa ja valtasi sen yhä enemmän ja enemmän.\n\nHän tarttui päähänsä molemmin käsin, päästi huudon ja hyppäsi ylös\nsellaisella vauhdilla, että vene oli vähällä kaatua.\n\nHänen katseensa kulki pitkin veden pintaa.\n\nHän haki airoa.\n\nMutta Tonavan aallot olivat vieneet sen aikoja sitte.\n\nMutta mitäs se teki!\n\nDemeter Banjaluki alkoi käsillään työskennellä vedessä venheen molemmin\npuolin ja ne olivatkin vahvat airot, joilla hän kuljetti venheen ulos\nvirran juovasta ja vei sen lähemmäs sitä saarta, jolla tämän yön\nnäytelmä oli näytelty. Sillä sinne tahtoi hän.\n\nSiellä kaukana, harmaiden pajupensasten vieressä tahtoi hän nousta\nmaihin. Vielä kerran tänä yönä tahtoi hän astua saarelle, vapautuakseen\nepäilyksistään, jotka kalvoivat hänen sieluansa kuten läpi nälkiintynyt\npeto, sinne tahtoi hän, vapautuakseen ajatuksesta, joka oli piintynyt\nhänen sieluunsa, päästäkseen siitä hulluudesta, joka raivosi hänen\nveressään ja aivoissaan, siitä hirvittävästä mielijohteesta, joka\nseurasi häntä kuin kummitus, jota hän ei uskaltanut katsoa kasvoihin.\n\nSillä äkkiä oli häneen tullut se hirvittävä ajatus, että tässä täytyi\nolla joku erehdys.\n\nKuningatar Draga oli vapaa ja kuitenkin oli Sperber vienyt mukanaan\nsaaliin.\n\nDemeter ei voinut, vaikka olisi kuinka miettinyt saada näitä seikkoja\nsoveltumaan yhteen.\n\nMutta — jos nyt vanki, jonka Sperber tällä hetkellä jo oli vienyt\nItävallan alueelle, ei ollut valehdellut, jos hän ei todellakaan ollut\nkuningatar Draga — eikähän hän ollutkaan, koska hän äsken oli nähnyt\nDragan kulkevan ohi venheessä veljensä Nicodemin rinnalla — jos tämä\nonneton uhri todellakin oli puhunut totta, jos hän ei ollutkaan Draga,\nvaan Sylva, hänen oma tyttärensä —\n\nDemeter löi puristetuilla nyrkeillään ohimoihinsa ja putosi hetkeksi\nvenheeseen.\n\nMuutamien sekuntien kuluttua hyppäsi hän taas ylös ja alkoi uudestaan\nsuonenvedontapaisesti työskennellä vedessä, ja suuret hikikarpalot\njuoksivat pitkin poskia.\n\nVihdoinkin oli Demeter tullut saarelle.\n\nHän ei edes odottanut siksi kunnes vene kolahti rantaan, vaan hyppäsi\nsiitä, kun se vielä oli syvässä vedessä.\n\nMitä huoli hän siitä, jos vajosikin vyötäisiään myöten veteen!\n\nHän kulki vedessä rantaa kohti kuin myrsky, jotta vesi pärskyi\nympäriinsä.\n\nJa tuskin tunsi hän kovan maan jalkainsa alla, kun alkoi jo juosta,\njuosta, kuin olisi ollut henkensä vaarassa.\n\nPyh, hänen oma elämänsä!\n\nKuinka surkean vähäpätöiseltä tuntui se hänestä verrattuna siihen\narvoitukseen, joka hänen nyt oli ratkaistava, siihen kysymykseen, johon\nhänen nyt oli saatava vastaus, siihen vahinkoon, joka nyt uhkasi häntä.\n\nKuten piilopaikastaan hätyytetty tiikeri hyökkäsi Demeter saaren poikki\nja suoritti tuon tutun matkan kolmannessa osassa siität ajasta, joka\nnopealta juoksijalta siihen meni.\n\nNyt seisoi hän jo sen pienen talon ulkopuolella, jonka hän kerran omin\nkäsin oli rakentanut, sen talon, jonka hän oli valinnut asunnoksi\nrakkaalle lapselleen ja sille rehelliselle naiselle, jonka oli valinnut\nlapsensa onnen valvojaksi.\n\nOvi oli kiinni. Demeter huokasi helpotuksesta.\n\nJumalan kiitos, tästä ei hän ole voinut mennä sisälle.\n\nKoko maja oli muuten sen näköinen, kuin ei siellä olisi tapahtunut\nvähintäkään, joka olisi ollut jostain merkityksestä.\n\nIkkunat olivat pimeässä.\n\nSyvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Ei löytynyt mitään, joka\npienimmälläkään tavalla olisi tehnyt Demeteriä levottomaksi.\n\nMutta Barkas — missä oli hänen uskollinen koiransa?\n\nMiksi ei se haukkunut, kun kuuli tulevien askeleita?\n\nTämä huolestutti Demeteriä.\n\nMutta heti lohdutti hän itseään taas sillä, että Barkas oli ehkä\ntuntenut herransa askeleet ja pysyi sentähden tyynenä.\n\nDemeter oli juuri aikeessa koputtaa ovelle herättääkseen äiti Cyrillan\nja Sylvan, sekä antaakseen heidän tietää, että hän oli täällä — mutta\nsitte päätti hän kiertää talon ympäri.\n\nHän ei ollut ennättänyt ottaa kymmentä askelta kun hän äkkiä sai nähdä\njotain, joka pani tuon vahvan miehen vapisemaan kuin lapsi.\n\nJonkun matkan päässä talosta suuren leppäpuun vieressä makasi musta\nruumis suorana, liikkumattomana.\n\n- Koira! änkytti Demeter ja säikähdys vei häneltä melkein puhekyvynkin.\n— Se on Barkas, onneni uskollinen vartija!\n\nDemeter riistihe väkisin huumauksestaan.\n\nYhdellä hyppäyksellä oli hän sen mustan esineen luona ja käheällä\nhuudolla heittäytyi hän sen yli.\n\n- Barkas, Barkas, ystäväni, tällaisenako sinut löydän! huudahti Demeter\nkauhusta vapisevalla äänellä. — Avaa toki silmäsi, Barkas, minä se olen\nisäntäsi!\n\nEtkö kuule, mitä sanon? Herää nyt.\n\nHaa, se on kuollut — kuollut!\n\nEi, Jumalan kiitos, ei aivan — ei aivan. Se liikkuu.\n\nMiten sydäntä särkevin katsein katsoo se minuun, kuin tahtoisi se\nrukoilla apua!\n\nBarkas parka, ne ovat myrkyttäneet sinut!\n\nKoira, joka nähtävästi oli kuolemaisillaan, päästi hiljaisen,\nvalittavan äänen.\n\nSe kuului niin surkealta, että kyyneleet tulvivat voimakkaan miehen\nsilmiin, joka oli niin tottunut kuolemaan ja kauhuun.\n\nMutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä lakkasivat Demeterin kyyneleet\nvuotamasta.\n\nHän työnsi pois luotaan koiran pään, jonka tämä oli ojentanut häntä\nkohti ja juoksi ylös tuskasta huutaen.\n\nLapseni — Sylva — laupias Jumala! Ne ovat tappaneet Barkaksen\nvoidakseen sitte viedä pois Sylvan!\n\nDemeter horjui kuin juopunut pimeässä takasin taloon. Hän saapui ovelle.\n\nMolemmilla nyrkeillään löi hän ovelle, kuin olisi hän tahtonut lyödä\nsen sisälle.\n\n- Herää, herää, äiti Cyrilla! huusi hän äänellä, joka kaikui yli koko\nsaaren. — Herää, Sylva, näyttäydy, lapseni! Minä se olen, isäsi!\n\nKun ei hän heti kuullut vastausta sisältä, syöksyi hän koko ruumiinsa\npainolla ovea kohti, niin että paksut laudat särkyivät ja sirpaleiden\nlomasta syöksyi hän sisään.\n\nMutta silloin avautui erään sisähuoneen ovi.\n\nEräs vaippaan pukeutunut olento meni Demeteriä vastaan.\n\n- Äiti Cyrilla, sanoi ryöväri läähättäen, nähdessään vanhuksen — tekö\nse olette?\n\n- Minä se olen, Demeter! Anteeksi, että tulen teitä herättämään!\n\nMutta sieluani repii sanomaton tuska. Sylva — missä on Sylva?\n\n- Jumala taivaassa, oletteko kadottanut järkenne, Demeter! vastasi\nCyrilla, valaisten kynttilällä, joka oli hänen kädessään, miehen\nkalpeita, tuskan vääristämiä kasvoja. — Miksi kysytte Sylvaa?\n\nHän on täällä talossa tietysti. Hän nukkuu.\n\nSiitä on vaan pari tuntia, kun painoin suudelman hänen otsalleen.\n\n- Pari tuntia vaan? kuului Demeterin huulilta. — Pariko tuntia vaan,\nsanotte?\n\nPois tieltä, jotta pääsen hänen luoksensa! Minun täytyy katsoa,\nennenkuin voin uskoa!\n\nHän sysäsi syrjään pelästyneen mummon ja hyökkäsi ovea kohti tyttärensä\nmakuuhuoneeseen.\n\nHän viskasi sen selälleen, horjui kynnyksen yli ja kulki silmät\nsuurina, tuijottavina vuodetta kohti.\n\nÄiti Cyrilla, joka oli vavisten jäänyt seisomaan eteiseen, kuuli\nvaan puoliksi tukahutetun huudon, ja sitte kumean jymähdyksen ja kun\nhän pahojen aavistusten vallassa riensi Demeterin jälkeen, näki hän\nhirvittävän näyn.\n\nKomea, vahva mies oli heittäytynyt suin päin vuoteeseen.\n\nHän kiskoi ja repi sitä molemmin käsin, repi rikki silkki peiton, joka\noli peittänyt Sylvan hentoja jäseniä.\n\nHän puri patjoja kuin villipeto ja päästi katkonaisia raivon ja tuskan\nhuutoja, joiden täytyi panna joka sydän vapisemaan.\n\n- Demeter, Jumalan äidin tähden, Demeter, sanokaa, mitä teette.\n\nHän ei vastannut mitään.\n\nHän jatkoi vaan hakemistaan, kuin olisi hän yhä toivonut löytävänsä\nsieltä sitä, jota sielunsa niin sanomattomasti halusi.\n\nMutta äkkiä ojentausi hän suoraksi. Äiti Cyrilla horjui taaksepäin.\n\nVaikka oli niin vanha, ei hän ollut vielä koskaan nähnyt ihmiskasvoja,\njotka olisivat kuvastaneet niin hirmuista epätoivoa.\n\n- Lapseni! vaikeroi Demeter ja valkoinen vaahto tunki hänen suustaan. —\nTyttäreni! Haa, Cyrilla, missä on lapseni, missä on Sylva?\n\nKuu äiti Cyrilla ei heti vastannut hänelle, tarttui Demeter äkkiä\nhänen olkapäihinsä ja puristi häntä, jotta hän oli menehtyä ja luuli\npyörtyvänsä.\n\n- Minä tahdon lapseni takaisin! huusi onneton mies, joka tällä hetkellä\nnäytti kokonaan menettäneen järkensä. — Kuuletko, minä tahdon lapseni!\n\nTässä on isä, joka puhuu sinulle, joka vaatii tytärtänsä takasin.\n\nEnkö ole uskonut häntä sinun huostaasi? Etkö vannonut minulle, että\npidät hänestä huolta?\n\nJa missä on nyt Sylva? Missä hän on? Mitä on hänestä tullut?\n\nPoissa, varastettu, ryöstetty!\n\n- Siitä Jumala varjelkoon! huudahti äiti Cyrilla. — Se ei voi olla niin!\n\n- Mutta katso, ikkuna on auki! Siitä on ryövärin täytynyt tunkeutua\nsisälle.\n\n- Ryövärin? sanoi Demeter Banjaluki niin kamalasti nauraen, että koko\ntalo kaikui, kuin olisi joka nurkka suhissut sitä samaa sanaa, jonka\nDemeter äsken lausui — Ryöväri?\n\nSiis löytyy Serbiassa muitakin ryöväreitä!\n\nHa haa! Sepä olisi todellakin kohtalon ivaa, jonka tuo saatanan kohtalo\non minulle toimittanut.\n\nVaras varkaan varastaa, konna konnan!\n\nMutta tämä koira ei tyytynyt kultaan, kuten minä tyhmyydessäni olen\naina ollut! Eikä vereen, joka vielä tuntuu tahmealta minun sormissani!\n\nEi, hän ottaa enemmän, tuhat kertaa enemmän, hän ottaa viattomuuden,\nnuoren tytön kunnian ja...\n\nHänen voimansa olivat lopussa.\n\nHän ojensihe äkkiä suoraksi ja seisoi siinä silmänräpäyksen, mutta\nkaatui heti taaksepäin tyhjälle vuoteelle, jossa muutamia tunteja sitte\nhänen hellästi rakastettu tyttärensä oli levännyt.\n\nÄiti Cyrillakin oli surun murtamana.\n\nMutta hän oli nainen, jota kohtalo oli jo niin kovasti koetellut, että\nhänellä tuskin oli enää kyyneleitä jälellä.\n\nHänellä oli rohkea sydän, joka aina oli valmis lohduttamaan muita\nheidän syvimmissä kärsimyksissään.\n\nHän heittäytyi polvilleen Demeterin viereen, kumartui hänen puoleensa\nja kuiskasi tarttuen hänen käsiinsä:\n\n- Onneton, rohkaise mielesi!\n\nMutta seuraavalla hetkellä horjahti äiti Cyrilla kauhistuneena taapäin,\nsillä mieletön nauru kaikui Demeterin rinnasta.\n\n- Tänne peili! Peili tänne, sanon minä!\n\n- Herra Jumala, hän on tullut hulluksi! mumisi äiti Cyrilla itsekseen\nja löi kädet kasvoilleen. Mutta eihän siitä voinut muuta tullakaan.\n\nAinoa, jota hän todella rakasti maan päällä, ainoa, jonka hän pelasti\nhaaksirikosta on kadotettu, ehkä ainiaaksi.\n\n- Oi, sinullahan ei ole peiliä tietääkseni.\n\nMinähän itse kielsin sinun hankkimasta sellaista paholaisen kapinetta\ntaloon, ettei ylpeyden henki pääsisi Sylvan sydämeen.\n\nNo, sitte menen virran rannalle kun aurinko on noussut ja katson\nkuvaani vedessä.\n\nSilloin, silloin saan nähdä sen perkeleen, joka on saanut aikaan tämän\nyön pahat työt!\n\n- No, mutta rauhoittukaa nyt! Säälikää itseänne, pyyteli äiti Cyrilla.\n\nJumala tietää, että te, jos kukaan, olette viaton sellaiseen!\n\nEnnemmin voisin syyttää itseäni, etten ole ollut kylliksi valpas.\n\n- Te? Ei, äiti Cyrilla, te ette ollut se, joka syöksi Sylvan turmioon!\nähkyi Demeter. — Katso minua, äiti Cyrilla!...\n\nEikö niin, minähän olen isä, tai ainakin olin kerran?\n\nMutta oletko koskaan nähnyt isää, joka myö oman tyttärensä?\n\nNo kuulkaa siis, äiti Cyrilla ja tuomitkaa ja halveksikaa minua sitte\ntuhat kertaa enemmän, kuin mitä tähän asti olette varmaan salaisuudessa\ntehnyt!\n\nMinä olen itse keinotellut oman, oman lapseni tämän wieniläisen\ntyttökauppiaan käsiin!\n\nKäheä nauru seurasi näitä sanoja.\n\nVoimakkaan miehen ruumis tutisi ja hänen silmänsä sulkeutuivat.\n\nDemeter Banjaluki oli mennyt tainnoksiin.\n\n\n\n\nKAHDESVIIDETTÄ LUKU.\n\nPoika tuominnut isänsä kuolemaan.\n\n\nKuningatar Draga oli yhden sellaisen tapahtuman kautta, joka niin usein\ntekee tyhjiksi viisasten ja varovaisten ihmisten aikeet, välttänyt sen\nhirvittävän kohtalon, jonka eversti Maschin, Stefan Naumovitsch ja\nDemeter Banjaluki olivat hänelle valmistaneet.\n\nKun Nicodem oli avannut tornin suljetun ulko-oven ja noussut ylös\nportaita, jotka veivät tornin ylempiin osiin, seisoi hän pian sen oven\nedessä, johon hänen avaimensa piti sopia Sylvan neuvon mukaan.\n\nHän oli jo pistänyt avaimen lukkoon, kun hän äkkiä pysähtyi, seisoi\nhiljaa ja kuunteli.\n\nHänestä tuntui, kuin olisi hän kuulut sisältä kumean äänen, ähkymistä,\njoka nousee kuolemaisillaan oleva ihmisen rinnasta.\n\nNicodem Lunjevica oli kevytmielinen, hänellä oli paljon virheitä, mutta\nrohkeutta häneltä ei puuttunut.\n\nSe muodostui usein uhkarohkeudeksi, kun oli joku vaara kysymyksessä.\n\nHän koputti siis hiljaa ovelle ja kysyi puoliääneen.\n\n- Onko siellä ketään?\n\nOnko se joku, joka on avun tarpeessa? Sanokoon nimensä ja —\n\nEtemmäs ei Nicodem ehtinyt, sillä silloin kuuli hän mainittavan omaa\nnimeänsä oven sisäpuolella ja tuo ainoa sana \"Nicodem\" lausuttiin mitä\nhirvittävimmän tuskan äänellä, johon oli sekoittunut heikko, vapiseva\ntoivo.\n\nNicodem horjahti taapäin. Hän kävi kalman kalpeaksi ja alkoi vapista.\n\nEikö se ollut hänen sisarensa ääni, joka huusi hänen nimeänsä, hänen\nsisarensa Dragan?\n\nNicodem luuli tulleensa hulluksi, kun sellainen ajatus tunkeutuikaan\nhänen aivoihinsa.\n\nHulluutta! Kuinka olisi hänen sisarensa, kuningatar, joka tällä\nhetkellä varmaankin oli Tapschiderin huvilinnassa suuren seurueen\nympäröimänä, saattanut tulla tähän kurjaan, vanhaan torniin, jossa vaan\nrotat ja hiiret asustivat ja johon korkeintaan joku rakastunut saattoi\neksyä?\n\nMutta Nicodem tuli pian huomaamaan oikean asianlaidan.\n\nOven sisäpuolelta kuului lyöntejä — ruumis kaatui raskaasti sitä vasten\n— sitte kuului ääni, josta hän ei voinut erehtyä ja joka valittavalla\näänellä änkytti seuraavat sanat:\n\n- Oletko se sinä, Nicodem? Oletko se sinä, veljeni? Silloin on Jumala\nlähettänyt sinut tänne!\n\nMurra ovi rikki, kiiruhda, ennenkuin on liian myöhäistä!\n\n- Minä se olen, Draga, sinun sisaresi!\n\n- Vapauta minut, sillä minut on houkuteltu tänne murhattavaksi!\n\nSamassa väänsi Nicodem avaimella lukon auki.\n\nOvi avautui — ja huutaen kuin olisi Nicodem pelastanut hänet suuresta\nkuolon vaarasta, kaatui kuningatar Draga hänen avattuun syliinsä.\n\nSe oli siis todellakin kuningatar, hänen sisarensa, Serbian\nhallitsijatar.\n\nHänet löysi Nicodem tästä vanhasta tornista yksinäisellä saarella ja\nminkä näköinen hän oli!\n\nHänen piirteensä olivat vääristyneet, silmät verestivät, hänen musta,\nkihara tukkansa riippui epäjärjestyksessä otsalla ja hänen puvustaan\nnäkyi, että hän oli laahannut itseään tornikamarin pölyisellä\nkivilattialla.\n\nNicodem tahtoi kysyä, hän tahtoi saada selitystä Dragalta.\n\nMutta tämä puristausi häneen kiinni, vavisten kuin haavan lehti ja\näkkiä veti hän Nicodemin portaita alas, niin ettei hän saanut sanaakaan\nsuustansa.\n\nVasta sitte, kun he olivat ulkona vapaassa luonnossa, kun yöilma\njäähdytti hänen kuumaa otsaansa, kun hän taas näki kuun ja tähdet ja\nkuuli Tonavan aaltojen solinan, silloin vasta irtautuivat sanat hänen\nhuuliltansa.\n\n- Pois — heti pois täältä, veljeni.\n\nMeillä ei ole aikaa hukata! Petos, häpeällinen petos! Sitte saat tietää\nkaikki!\n\nMutta vie nyt vaan minut pois tältä saarelta niin pian kuin\nmahdollista, jollet tahdo, että me molemmat joudumme perikatoon!\n\nTällä hetkellä unohti Nicodem Lunjevica senkin houkuttelevan\nseikkailun, joka oli tuonut hänet itsensä, tälle saarelle.\n\nHän näki näet varsin hyvin, että hänen oma toimeentulonsa ja se\nruhtinaallinen elämä, jota hän nyt vietti, riippui sisaren elämästä,\nvallasta ja vaikutuksesta.\n\nJos Draga suistuisi alas korkeudestaan, niin suistuisi hänkin.\n\nHänelle ei siis ollut mikään muu niin tärkeätä, kuin ajatus pelastaa\nsisarensa, jota nähtävästi uhkasi vaara, jota hän tällä hetkellä ei\nvoinut nähdä.\n\nNicodem kiersi kätensä Dragan ympäri, joka puristausi häntä vastaan.\n\nNiin riensivät he poikki pimeän saaren alas rantaan, jossa nuoren\nupseerin vene oli, se alus, joka oli tuonut hänet saarelle vastapäätä\nolevalta metsäiseltä rannalta.\n\nEi venheessäkään vaihdettu sanaakaan Nicodemin ja Dragan välillä.\n\nKun Nicodem tahtoi kääntyä sisaren puoleen jollain kysymyksellä,\nosoitti tämä vaan vastaista rantaa ja hänen kalpeat huulensa huusivat:\n\n- Souda maihin tuonne kauas, pian, pian, jotta joutuisimme niin pian\nkuin mahdollista pois tältä hirvittävältä saarelta!\n\nNicodem souti kaikin voimin.\n\nOli vähällä, ettei hän törmännyt yhteen toisen venheen kanssa, jonka\nhän tapasi keskellä virtaa.\n\nSe oli se vene, jossa Demeter Banjaluki oli.\n\nEi Nicodem eikä Draga välittänyt vähääkään venheessä istujasta.\n\nEiväthän he aavistaneet, kuka se mies oli, joka seisoi venheessään kuin\nmielipuoli, eikä välittänyt siitä, että laineet veivät hänen venheensä\nmukanaan.\n\nNicodem oli iloinen, saatuaan venheensä vieraan ohi ilman\nyhteentörmäystä ja myötävirtaa saapui hän pian metsäiselle rannalle,\njoka oli vastapäätä Kuolleitten saarta.\n\nDraga hyppäsi rannalle.\n\nMutta tuskin oli hän päässyt muutamia askelia, kun vaipui alas\ntunnottomana.\n\nTämäkin voimakas nainen näytti kärsineen liian paljon.\n\nHänen hermonsa pettivät ehkä ensi kerran hänen elämässään, ja Nicodem\nLunjevica, joka jo luuli, että sisarensa oli kuolleena vajonnut maahan\nsydänhalvauksen tähden, heittäytyi epätoivoissaan hänen viereensä,\nantoi hänelle mitä hellimpiä lempinimiä ja koetti kaikin tavoin\nherättää häntä henkiin.\n\nMutta kuningattaren tajuttomuus kesti vaan muutamia minutteja.\n\nSitte avasi Draga taas silmänsä ja nousi veljen avulla uudestaan\njaloilleen.\n\n- Luulen, että olen pelastettu! änkytti hän veljensä rinnalla\npaetessaan metsään. — Oi, veljeni, en koskaan ole ollut niin lähellä\nturmiota kuin tänä yönä, ja mikä hirmuinen turmio olisi se ollutkaan!\n\nOi, se oli edeltäpäin kokoonpantu salaliitto!\n\nSe kurja ei toiminut omasta puolestaan, vaan oli muiden ostama;\ntarkoitus oli viedä minut pois ja siten tehdä minut vaarattomaksi,\nkuten hän lausui!\n\nOletko koskaan kuullut puhuttavan Demeter Banjalukista, veli?\n\nSe oli Mustain vuorten ryöväri, se oli Demeter Banjaluki, joka vei\nminut tuolle saarelle, joka nyt häviää takanamme yöhön ja usvaan ja\njossa minä olin vankina vanhassa tornissa!\n\n- Demeter Banjaluki? huudahti Nicodem kauhistuneena. — Oi, sisar, sitte\nsaat kiittää onnesi tähteä, että hengissä pääsit siitä seikkailusta.\nSillä hän on vaarallisin kaikista ryöväreistä, eikä hän tavallisesti\nsäästä ketään, joka joutuu hänen käsiinsä.\n\n- Jos olisin ollut tekemisissä yksin hänen kanssaan, vastasi Draga,\njonka ääni tuli yhä varmemmaksi ja silmät alkoivat saada takaisin\nentisen kiiltonsa — niin olisin kai keksinyt jonkun keinon saada hänet\nmuihin ajatuksiin.\n\nMutta se roisto oli niiden palveluksessa, jotka ovat suurempia kuin hän\nja jotka pitävät häntä välikappaleenaan. Sitä en epäilekään. Se oli\naivan yksinkertaisesti edeltäpäin suunniteltu hyökkäys minua vastaan.\n\nEi ollut kysymyksessä vähempää, kuin repiä minut pois puolisoni\nrinnalta ja äärettömän häpeän kautta tehdä minut mahdottomaksi\npalaamaan Aleksanterin luo Belgradin kuningaspalatsiin, mahdottomaksi\nenää istumaan Serbian valtaistuimella.\n\n- Eikö sinulla ole sitte aavistustakaan, tai minkäänlaisia otaksumisia,\nkuka on voinut tehdä sinulle tämän? kysyi Nicodem.\n\n- Otaksumisia? — Ehkä! kuiskasi Draga käheällä äänellä. — Mutta, se ei\nhyödytä mitään puhua otaksumisia.\n\nMinä tahdon varmuutta! huudahti kuningatar ja puri hammasta, toisella\nkädellään puristi hän kovasti veljen käsivartta ja toisen nosti hän\nylös, kuin aikoisi lyödä jotakin. — Varmuutta minä tahdon, Nicodem,\nminä tahdon oppia tuntemaan viholliseni!\n\nMinä tahdon tietää, kenen silmätikkuna minä olen ja kellä on ollut\nuskallusta tehdä tämä!\n\nTällä hetkellä kuulivat Nicodem ja Draga hevosten hirnuntaa ja\nkuningatar päästi ilohuudon.\n\n- Ne ovat minun hevoseni, huusi Draga. — Me jätimme ne jonnekin tänne\nläheisyyteen.\n\nAuta minua niitä etsimään, Nicodem!\n\nSillä niillä oivallisilla hevosilla pääsemme Tapschideriin pikemmin\nkuin millään muulla tavalla.\n\nNicodem tunkeutui heti pensaikkoon ja Draga jäi seisomaan virran\nvarrelle.\n\n- Täällä ne ovat, huusi Nicodem jostain kauempaa. — Tänne, sisar, tänne!\n\nHevoset ja vaunut ovat hyvässä kunnossa.\n\nDraga juoksi niin nopeaan kuin jalat jaksoivat kannattaa, veljen luo,\njoka eräällä avonaisella paikalla laittoi valjakkoa kuntoon.\n\nKohta sen jälkeen istuivat Nicodem ja Draga valjakossa. Kuningatar\nhoiti toisella kädellään ohjaksia, toisella heilutti hän piiskaa\nhevosten päällä.\n\n- Eteenpäin! huusi hän ja hevoset läksivät heti liikkeelle.\n\nHän osasi ajaa niin hyvin, ettei koko matkalla, tullut pienintäkään\nonnettomuutta.\n\nHevoset menivät melkein lentämällä.\n\nVanhat puut Tapschiderpuistossa katosivat kuin pelästyneet varjot\nDragan ja Nicodemin ohi hämärässä yössä.\n\nMutta äkkiä Draga huudahti ja käänsi huomionsa erääseen vanhaan tammeen.\n\nMutta ei se ollut puu, joka herätti hänen huomionsa, vaan eräs olento,\njoka seisoi siihen nojautuneella.\n\nSe oli eräs mies väljään vaippaan kääriytyneenä.\n\nPuun runkoon oli ripustettu pyhän äidin kuva Jesus-lapsi sylissään, ja\n— Draga saattoi tuskin uskoa silmiään — pieni lamppu paloi kuvan alla.\n\nMies katsoi Jumalan äidin lempeitä kasvonpiirteitä.\n\nNyt otti hän hitaasti hatun hiukan harmahtavasta päästään ja vaipui\npolvilleen.\n\nMies ei ollut huomannut, että valjakko lähestyi häntä, ei hän kääntänyt\npäätäänkään katsoakseen ohikulkevia vaunuja.\n\nHän näytti olevan kokonaan vaipunut rukoukseen ja hartaasti katseli hän\nkuvaa.\n\nAinoastaan kolmen sekunnin ajan sai Draga tarkastella tuota pitkää,\nkomeaa, polvillaan olevata miestä.\n\nMutta kuu, jonka säteet tunkivat tammen vihreiden lehtien välitse, teki\npolvillaan olevan miehen kasvot kalman kalpeiksi.\n\nDraga vavahti.\n\nMilan — Milan, maanpakolainen!\n\nDraga vei käden silmilleen. Hän pudisti päätänsä, niin että mustat\nkiharat kiertyivät kuin käärmeet hänen otsallensa.\n\n- Ei — ei, minä olen varmaan erehtynyt, mutisi hän itsekseen. Olisi\nmieletöntä ajatella, että Milan julkeisi astua yli maan rajain ja\nhiipiä Serbian sydämeen, jossa kuningas asuu, hänen poikansa, sama\nkuningas ja poika, joka on käskenyt, että hänen isänsä on ammuttava\nkuin hullu koira, jos hän joskus uskaltaa näyttäytyä Serbiassa.\n\nSe oli kai joku muu, joka näytti yhdennäköiseltä. Sillä mitäs Milan\ntekisi täällä Tapschider-metsässä.\n\nTahtoiko hän mahdollisesti tavata Aleksanteria?\n\nEhkä. Haa — kun kaikki käy ympäri, niin lienee hän tullut vielä kerran\nkoettamaan, jos saisi kuninkaan irti minusta! Ehkä —\n\nDraga vaikeni äkkiä, sillä valjakko kulki kiireesti vielä erään\nhenkilön ohi, joka seuraavalla hetkellä katosi puiden väliin.\n\nSe oli nainen, jonka pään ympärille oli kierretty pitsihuntu.\n\nDraga oli aivan oikein nähnyt hänet ja tämä nainen oli myös nähnyt\nvaljakon.\n\nLieneeköhän hän tuntenut kuningatarta?\n\nSillä silmänräpäykseksi oli hän jäänyt seisomaan kuin kivettyneenä ja\nsitte paennut puiston jättiläispuiden suojaan.\n\n- Ada Kristic — pienen serbialaiskuninkaan äiti! änkytti Draga. — Sen\nlapsen äiti, jonka minä —\n\nHän vaikeni.\n\nHän ei uskaltanut palauttaa muistoonsa tätä rikosta, eikä toistaa sitä\najatuksissaan.\n\nSillä hän värisi kun muisti sen kauniin pojan, jolle hän niin\nkylmäverisesti ojensi myrkkypikarin.\n\nJa samassa lensivät Dragan aivoissa yht'aikaa nuo molemmat nimet:\nMilan — Ada Kristic. Oi, nyt hän tiesi, mitä asiaa Milanilla oli\nTapschidermetsään.\n\nKuninkaan linna ei ollut hänen matkansa päämäärä, vaan tämän naisen\npikku koti, tämän naisen, joka kerran oli rakastanut häntä, ja joka oli\nhänen lapsensa äiti.\n\nNe huolet, jotka Dragan mieltä painoivat kotiin tulonsa tähden, ajoivat\nkuitenkin pian hänen ajatuksistaan ne molemmat ihmiset, jotka hän\ntapasi Tapschidermetsässä.\n\nYhä uudelleen teki hänet levottomaksi se ajatus, että kuningas oli ehkä\nhuomannut hänen poissaolonsa linnasta.\n\nMitä hän sitte vastaisi kuninkaan kysymyksiin?\n\nMillä valheilla astuisi hän hänen eteensä.\n\nSillä ei hän koskaan uskaltaisi tunnustaa, mitä oikeastaan oli\ntapahtunut hänen ja Demeter Banjalukin välillä.\n\nMutta nyt olivat he jo perillä Tapschiderin huvilinnan luona.\n\nValkoinen linna, jota kuu valaisi, näytti hänestä satulinnalta.\n\n- Juokse alas, Nicodem! huusi hän veljelleen. — Vie hevoset takapihaan\nja jätä ne siellä tallirenkien huostaan!\n\nMinä hiivin sen sijaan niin pian kuin voin, huoneisiin. Ehkä onni\nsuosii minua niin, ettei Aleksanteri tapaa minua tänä yönä.\n\nTämän sanottuaan riensi hän ylös matolla peitettyjä portaita.\n\nMuutamia kertoja täytyi hänen kuitenkin pysähtyä ja painaa molemmat\nkädet sydämelleen, sillä se tykytti liian kiivaasti.\n\nHän koetti tyyntyä, mutta ei hän sittenkään voinut päästä henkiseen\ntasapainoonsa.\n\nLinnassa oli kaikki tyyntä ja hiljaista.\n\nYövahdin askeleet olivat ainoat, jotka häiritsivät syvää hiljaisuutta.\n\nNyt oli Draga jo joutunut sänkykamarinsa ovelle. Hän väänsi hiljaa\nlukkoa ja astui sisään.\n\nHuudahdus pääsi hänen huuliltaan.\n\nSillä keskellä hänen huonettaan, kalpeana ja silmät jäykästi häneen\nsuunnattuina, seisoi — kuningas Aleksanteri, hänen puolisonsa.\n\nHänet nähdessään horjahti Draga.\n\nHänestä tuntui, kuin olisi maa avautunut hänen edessään nielläkseen\nhänet.\n\nHän tarvitsi kaiken tarmonsa, ettei olisi tällä hetkellä lysähtänyt\nmaahan pelästyksestä.\n\nAleksanteri oli täysissä vaatteissa.\n\nHänellä oli yllään 6:nen ratsurykmentin univormu, ratsastussaappaat ja\nkannukset.\n\nPöydällä hänen vieressään oli ratsupiiska, itse nojasi hän miekkaansa.\n\nNähtävästi oli kuningas ollut yöllisellä ratsastusmatkalla. Draga\naavisti, mikä tarkoitus sillä oli ollut.\n\nKuningas oli ollut ulkona ja etsinyt häntä — niin, siitä ei ollut\nepäilemistäkään.\n\nHän oli hypännyt ratsunsa selkään ja kulkenut läpi Tapschidermetsän\nvaimoansa etsimässä.\n\n- Kuninkaani, änkytti vihdoin Draga kun oli vähän saanut hengittää. —\nPuolisoni, oi Aleksanteri, puolisoni!\n\nNäin sanoen riensi hän kuninkaan luo ja aikoi heittäytyä hänen\nsyliinsä. Mutta kuningas nosti torjuen kätensä.\n\n- Mistä tulet sinä? änkytti hän tukahutetulla äänellä. — Sinä ymmärrät,\nettä vaimo, joka vasta aamupuoleen tulee kotiin kun ensin salaisesti\npoistuu sänkykamaristaan, on ainakin velvollinen selittämään, kuinka\nhän on viettänyt yön, ennenkuin hän saa heittäytyä puolisonsa syliin\nhäntä suudellakseen.\n\nLausuessaan nämä sanat laski Aleksanteri äkkiä kätensä pöydälle, jossa\noli ratsupiiska.\n\nTämä liike suututti Dragaa ja antoi hänelle vastustusvoimaa.\n\nSe antoi myös hänelle äkkiä sen valheen, jota hän niin kauan oli\nturhaan hakenut, valheen, jolla hän voisi itseään puolustaa.\n\nYlpeästi ojentaen itsensä suoraksi ja heittäen pois vaippansa, niin\nettä seisoi siinä nyt Aleksanterin edessä viehättävässä puvussaan,\njossa ruumiinsa ihanat muodot edullisesti esiintyivät, vastasi hän:\n\n- Nyt en se ole minä, jonka tarvitsee pyytää anteeksi, vaan sinä,\nkuninkaani!\n\nTämä ylpeä vastaus hämmensi kuninkaan.\n\n- Minä? kysyi Aleksanteri hämillään. — Onko se minun syyni, ettet\nsinä tänä yönä ole ollut huoneissasi, ja että minä turhaan olen sinua\nhakenut? Ja kuitenkin luulen, että se riippuisi kokonaan sinusta\nitsestäsi olla kotona eli poissa.\n\nKuitenkin katsoit parhaaksi salassa poistua palatsista. Sinä olet\nviettänyt yön sen ulkopuolella.\n\nSitä ei saa tehdä Serbian kuningatar, ei halpa porvarivaimokaan.\n\nVaimo, — hänen vihansa kasvoi joka sekunti ja äänensä vapisi\nmielenliikutuksesta — vaimolla, joka viettää yhden ainoan yön kodin\nulkopuolella miehensä tietämättä, ei ole enää oikeutta vaatia\nkunnioitusta ja jos hän on kuningatar, on hän menettänyt oikeutensa\nkruunuun.\n\n- Ja kuningas, vastasi Draga, miettimättä hetkeäkään — joka niin\nhuonosti kuin sinä voi suojella puolisoaan vihollisensa juonia vastaan,\njoka antaa ovien ja porttien olla auki, jotta he voivat tunkeutua\nja viedä pois, vieläpä melkein häväistä hänen vaimonsa — sellainen\nkuningas ei ole kruunun arvoinen.\n\nHe seisoivat vastatusten, rinta rintaa vasten, silmä silmää.\n\nMutta siinä Dragan mittaillessa häntä katseellaan, katseella, joka\ntavallaan oli voimain koetus heidän molempain välillä, voitti nainen.\n\nKuninkaan tahto vaipui vähitellen yhä enemmän ja enemmän alas.\n\n- Kuulenko oikein? änkytti Aleksanteri, nojaten kädellään pöydän\nreunaan, jossa ratsupiiska oli. — Sinä — sinä syytät minua siitä,\nett'en ole tarpeeksi sinua suojellut?\n\nOlisinko minä jättänyt ovet ja portit auki sinun vihollisillesi.\n\n- Minä en tullut tänne, huudahti nyt Draga pehmeällä äänellä ja\nsilmänsä täyttyivät kyynelillä — minä en tullut syytämään sinun\npäällesi syytöksiä.\n\nMutta kun kaiken sen jälkeen, mitä minä tänä yönä olen kokenut, saa\nvielä tuollaisen vastaanoton ja nuhteita sekä tuon saman ikuisen\nepäluottamuksen, joka niin huonosti palkitsee minun uskollisen\nrakkauteni — ei, ei, sitä en odottanut!\n\nMinä olen väsynyt elämään ja niittämään vaan mustasukkaisuutta ja\nepäluottamusta, minä olen väsynyt uhraamaan koko elämäni miehelle, joka\nluottaa enemmän halpamaisiin juoruihin kuin omaan vaimoonsa!\n\nMinä olen väsynyt kantamaan kruunua, joka ei ole minulle muuta kuin\nohdakekruunu!\n\nMinä annan sen sinulle takaisin! Ota se — ota se ja anna minun mennä\ntieheni!\n\nHän tiesi kyllä, kuinka tätä heikkoa miestä oli kohdeltava.\n\nHänen ensi uhkauksensa mennä pois hänen luotaan vaikutti samalla tavoin\nkuin aina ja kun hän riensi ovelle, juoksi Aleksanteri hänen jälkeensä,\nsaavutti hänet ovessa ja sulkien sen ruumiillaan sanoi hän:\n\n- Ei, pysähdy, minä olen ehkä tehnyt sinulle väärin.\n\nSano minulle kaikki, Draga, Jumalan tähden, mitä on sinulle tapahtunut\ntänä hirmuisena yönä.\n\nEtkö sitte ole omasta vapaasta tahdostasi poistunut linnasta. Onko\nsinut pakoitettu ulos lähtemään?\n\n- Pakoitettu, huusi Draga — se ei ole oikea sana — on tehty vielä\nenemmän.\n\nMinut on viekoiteltu täältä viekkaudella ja todellakaan ei se ole\nsinun ansiosi, kuningas Aleksanteri, että vaimosi voi nyt punastumatta\nkatsoa kasvoihisi, ettei hän ole häväisty, roiston häpäisemä, tai ehkä\nmurhattukin.\n\nAleksanterin mielenliikutus kasvoi joka minuutti. Hänen hermostumisensa\nalkoi saada vaarallisen muodon.\n\nHänen silmänsä sulivat epävarmoiksi, katse hehkuvaksi, läpitunkevaksi\nja sitte taas araksi.\n\nDraga pelkäsi jo, että se hirmuinen hermotauti, jota Aleksanteri kärsi,\npuhkeisi taas.\n\nNyt oli tullut hänelle otollinen hetki ampumaan myrkytettyjä nuoliaan,\ntyynnyttämään kuningasta ja samalla käyttämään hyödykseen sitä\nvaarallista asemaa, jossa hän oli.\n\n- Oh miltä sinä näytät, kallis puolisoni! huudahti hän, kiersi\nkätensä hänen ympärilleen ja veti hänet rintaansa vasten — kuinka\nsilmäsi säkenöivät ja huulesi vapisevat — ei, ei, sinä et saa tulla\nsairaaksi! Kuule nyt tyynesti, mitä on tapahtunut! Sinähän näet, että\nonnettomuuden pilvet ovat jo haihtuneet ja nyt, kun me molemmat olemme\ntaas yhdistetyt, en minäkään enää mitään pelkää, nyt tiedän minä, että\nsaamme riemuita vihollistemme tappiosta.\n\n- Vihollistemme? änkytti Aleksanteri. — He olivat siis mukana pelissä?\n\n- Niin, kuninkaani!\n\nMuistatko sitä saksalaista kuskia, jonka muutamia päiviä sitte otin\npalvelukseeni?\n\n- Hänen toimenaan oli kesyttää ne unkarilaiset hevoset.\n\n- Aivan oikein! vastasi kuningas. — Mitä siitä miehestä on sanomista?\n\n- Sen miehen kanssa olin ajelemassa eilisaamuna.\n\nNiin, mehän tapasimme toisemme, kun sinä sisareni Helenan kanssa olit\npuistossa kävelemässä.\n\n- Aivan oikein! vastasi kuningas hieman hämmästyneenä, kun Helenan\nnimeä mainittiin. — Hyvin hyvästi muistan sen.\n\nPyysin sinua myöskin, ettet lähtisi tuolle matkalle. Mutta sinä olit\nvarmasti päättänyt lähteä.\n\n- Matka menikin ilman mitään ikävyyksiä! vakuutti Draga. — Ainoa\ntapahtuma oli se, että eräs pyyntökirja viskattiin vaunuuni, kun minä\nolin Tapschiderpuistossa.\n\nMinä avasin sen ja siinä oli nöyrä rukous eräältä naiselta, joka asuu\npuistossa.\n\nHän kirjoitti minulle ja kertoi, että hänellä on sairas lapsi, sekä\npyysi minua tekemään jotakin hänen hyväkseen.\n\nSääliväisyyden liikuttamana käskin kuskin iltasilla illallisen jälkeen\nodottaa minua ja niin pian kuin mahdollista viedä minut sen köyhän\nnaisen asunnolle, joka oli metsän sisässä.\n\nMatka sinne kesti korkeintaan puoli tuntia ja minä katsoin, että minä,\nollen hyväntekeväisyyden palveluksessa voin tehdä tämän kuninkaaltani\nsalaa.\n\nMe lähdimme siis matkaan ja kaikki kävi hyvin.\n\nMutta äkkiä huomasin olevani Tonavan rannalla.\n\nSiinä se kurja roisto tarttui minuun kiinni, laahasi minut erääseen\nvenheeseen, souti minut Tonavan yli erääseen saareen, jossa on vanha\ntorni.\n\n- Vanha torni? huudahti Aleksanteri. — Onko se joku raunio? Se ei voi\nolla mikään muu kuin Janitschartorni!\n\n- Niin, se se olikin ja sinä voit kuvitella, kuinka minä värisin\nkauhusta, kun minut äkkiä väkisin laahattiin ylös portaita torniin, ja\nsiellä syöstiin erääseen huoneeseen, joka on ylinnä kupoolin alla!\n\nMutta kauhuni kasvoi vielä suuremmaksi, kun eteeni astui mies, jonka\ntunsin, mies, joka vihaa minua enemmän kuin ketään muuta kuolevaista,\nsillä siitä hetkestä lähtien, kun sinä aloit rakastaa minua, oma\nAleksanterini, on hän koettanut eroittaa meitä.\n\nTumma puna peitti kuninkaan kasvot.\n\n- Ketä sinä tarkoitat? änkytti hän vaivaloisesti: kuka oli se hävytön,\njoka niin väkivaltaisella tavalla pakotti sinut tapaamaan itseään?\n\n- Tokkohan voin mainita hänen nimeänsä sinulle? huudahti Draga. — Oi,\nelä pakoita minua siihen, Aleksanteri! Anna minun ennemmin vaieta. Minä\nsäilytän sen nimen ikuisesti salassa omassa rinnassani.\n\nSillä — sitä miestä et sinä voi rangaista! Hän on ehkä ainoa ihminen,\njonka yli sinulla ei ole valtaa, ainoa, jolle sinun täytyy antaa\nanteeksi, että hän on uskaltanut häväistä sinun vaimoasi.\n\nSilloin puristi Aleksanteri kätensä ja huusi hammasta purren,\nitsepäisesti kuin lapsi:\n\n- Nimi! sano minulle nimi!\n\nHän on kuoleva, niin totta kuin nimeni on Aleksanteri ja olen Serbian\nkuningas!\n\n- Onneton! huusi Draga, olet lausunut oman isäsi kuoleman tuomion!\nSillä se oli Milan, joka tuli luokseni Janitschartornissa.\n\nAleksanteri tuijotti minuutin ajan suoraan eteensä ilmeettömin katsein.\nSitte kävi vavistus läpi hänen ruumiinsa ja hän puhkesi lausumaan:\n\n- Minä vihaan isääni ja tähän asti olen toivonut, että minun\nserbialaisieni joukossa olisi joku, joka voisi lukea silmistäni\nsen lausumattoman toiveen, että minä tahdon päästä tuosta toisesta\nserbialaiskuninkaasta, joka kulkee kaikkialla ja kehuu lahjoittaneensa\nminulle kruunun, kuten pistetään leikkikalu pojan käteen.\n\n- Jos sinä olet toivonut löytäväsi sellaisen serbialaisen, vastasi\nAleksanterin paha henki, niin olet todellakin suuresti pettynyt\ntoiveissasi. Toivo vaan edelleenkin, jatkoi hän ivallisesti, — niin\ntulee joskus se päivä, jolloin hän ottaa sinulta kruunun, kuten hän sen\nantoikin!\n\nKuolema ja kadotus, minähän kumminkin olen kuningas!\n\n- Niin, niin kauan kun Milan suvaitsee sallia, ei minuuttiakaan\nkauempaa. Sillä tiedä, huudahti Draga ja hiipi lähelle Aleksanteria —\nhänellä on kruununperillinen jo valmiina, isäsi, hän tietää jo pään,\njossa hän paljoa mieluummin näkisi Serbian kruunun loistavan kuin sinun\npäässäsi —\n\n- Se ei ole totta, keskeytti Aleksanteri. — Sen sinä valehtelet, Draga,\nvielä ei löydy Serbian kruunun perillistä ja jollet sinä laske sitä\nminun syliini, minun poikanani, minun lapsenani, omana lihanani ja\nverenäni, niin kuolee Obrenovitschien suku minussa, sen viimeisessä\nvesassa.\n\n- Niin, sinä luulet sitä, vastasi Draga — mutta sinä erehdyt suuresti.\nTuolla metsän takana — hän tarttui kuninkaan käteen ja veti hänet\nmukanaan avonaisen sänkykamarin ikkunan luo, josta saattoi nähdä\npuiston puiden tummat latvat — tuolla metsän takana on pieni talo,\njossa asuu kaunis nainen. Joku aika sitte asui tässä talossa myöskin\nnuorukainen, melkein poika vielä, joka kutsui itseään Milaniksi ja\nväitti kantavansa isänsä nimeä. Mutta hänen äitinsä nimi oli Ada\nKristic.\n\nTämän nimen kuultuaan repäisi Aleksanteri itsensä irti Dragan käsistä.\n\n- Ada Kristic, huudahti hän. — Minä tunsin hänet, kun hän vielä oli\nministeri Kristicin vaimo. Hänestä tuli isäni rakastajatar, miehensä\najoi hänet luotaan — tuo poika — hänen poikansa — Obrenovitsch —\nkuninkaallista verta suonissaan — minä — häviö kaikille heille: isä,\npoika ja äiti — minä tahdon puhua hänen kanssaan — minä kuningas!\n\nHän päästi korisevan äänen ja syöksyi lattialle.\n\nHetken aikaa oltuaan tainnoksissa, heräsi hän taas tuntoihinsa,\nhirmuinen hymy sinertävillä huulillaan. Hän tarttui Dragan käteen, veti\nhänet luokseen ja kuiskasi:\n\n- Hanki minulle murhaaja, Draga, isäni murhaaja, minä en tahdo enää\nkutsua häntä Milan maanpakolaiseksi, vaan hänen nimensä on oleva\nMilan kuollut, vasta sitte kun hän on kuollut, tunnen minä itseni\nlevolliseksi.\n\nIlosta huudahtaen heittäytyi Draga kuninkaan syliin. —\n\n- Sinä tahdot murhaajan? huudahti hän. Tällä hetkellä ei hän enää\nvoinut hallita itseänsä ja koko se vahingonilo, jota hän tunsi\nsaamastaan pirullisesta voitosta, loisti hänen kasvoistaan. — Sinä\ntahdot murhaajan isällesi?\n\nNo hyvä, kuningas Aleksanteri, sinä saat sen!\n\nDraga ei ollut erehtynyt. Se oli todellakin kuningas Milan, jonka hän\noli nähnyt polvistuvan vanhan tammen alla ja katsovan ylös Marian\nkuvaan, joka siinä riippui. Muutama silmänräpäys sen jälkeen kuin\nhän oli ajanut ohi, kuului naisen ääni muutamien askelten päässä\nmaanpakolaisuuteen ajetusta kuninkaasta. - Milan, oletko todellakin\ntullut! Niin, tiesinhän minä, etten turhaan tarvitseisi pyytää sinua\ntulemaan.\n\nHento, mustapukuinen nainen seisoi samassa Aleksanterin isän edessä.\n\nKuu valaisi hänen kalpeita kasvojaan, joita ympäröi kihara tukka.\n\nNähdessään tämän naisen, säpsähti Milan. Näytti siltä kuin olisi hän\ntahtonut langeta polvilleen hänen eteensä, kuten äskettäin Marian kuvan\neteen.\n\nAda Kristic meni kuitenkin heti hänen luoksensa ja sanoi syvästi\nliikutettuna.\n\n- Kiitos, että tulit, Milan Obrenovitsch! Kiiruhda ja tule kanssani,\nmeillä ei ole aikaa hukata! Kuka tietää, eikö tällä aikaa, kun olen\nollut poissa kotoa, joku murhaaja ole hiipinyt sisään ryöstääkseen\nhengen sinun pojaltasi.\n\n- Murhaaja? huudahti Milan vapisevalla äänellä. Ada, löytyykö\ntodellakin Serbiassa sellaista ihmistä, joka on niin läpi kurja, että\nhän tahtoisi ryöstää elämän tältä pojalta, tältä viattomalta lapselta,\njoka varmaankaan ei tietensä ole tehnyt mitään pahaa?\n\n— On, Milan, jo on koetettu myrkyttää oma poikasi! Yksi ainoa hetki,\njolloin ensi kerran moneen vuoteen jätin pojan yksinänsä, riitti\nantamaan murhaajalle tilaisuutta ojentamaan hänelle myrkkyä. Sitte\nmurhaaja pelkurimaisesti pakeni, tavallisuuden mukaan, ja kun palasin\nhuoneeseen, havaitsin poikani makaavan ja taistelevan kuoleman kanssa.\n\n— Sinä puhut murhaajasta? sanoi Milan. — Sano minulle hänen nimensä,\nAda, minä vannotan sinua —\n\n— Elä vannota! keskeytti häntä Ada äkkiä ja kohotti varottaen kätensä.\n— Et edes sinäkään voi rangaista sitä naista, joka murhata yritti,\ntuskinpa tahtoisitkaan. Sillä sinäkin tunnet hänet, ja sanotaan —\nei, ei, en tahdo toistaa mitä minulle on kuiskattu. Se on liiaksi\nhalpamaista, jotta minun huuleni voisivat sitä asiata ilmaista.\nPikemmin uskon, ettei se ole totta, että se on vaan parjausta! Milan,\nse nainen, joka olisi poikasi tappanut, ellei taivaan Jumala olisi\nhäntä pelastanut, on — Draga, kuningatar Draga, poikasi Aleksanterin\nvaimo!\n\nMilan päästi puoleksi tukahutetun huudon, jotta linnut, jotka olivat\nasettuneet läheisiin puihin levolle, säikähtyivät ja alkoivat\nräpyttää siipiään. Mutta sitte kääntyi Milan ympäri ja ojensi kätensä\nTapschideriin päin.\n\n— Kuningatar Draga, sanot sinä? Murhaaja Dragaksi kutsun häntä tästä\nhetkestä lähtien. Haa, hetki ei vielä ole tullut, sinä saat korvata\nkaikki mitä pahaa olet tehnyt. Mutta ole vakuutettu siitä, Ada, että\nkostoni on häntä kohtaava!\n\nMinuuttia myöhemmin menivät kuningas ja kalpea nainen, joka oli hänelle\nuhrannut koko elämänsä, yhdessä metsän läpi, eikä kestänyt kauvan,\nennenkuin ne olivat saapuneet Tapschiderpuiston yksinäiselle asunnolle.\nHeikko, väräjävä valonsäde tunkihe ikkunasta ja osoitti heille tien\nsuuntaa. Milan jäi mielenliikutuksen valtaamana hyväksi aikaa seisomaan\noven ulkopuolelle. Mutta sitte hän sen avasi ja käsivartensa kietoen\nAdan ympärille hän astui ovesta sisälle.\n\n— Poikani — hellästi rakastettu poikani! huusi Milan, juosten Adan\nrinnalla eteisen kivilattiata pitkin työhuoneeseen. — Missä olet sinä,\noikea poikani, jonka Jumala on minulle antanut, lohduttaakseen minua\nkaikista kärsimyksistä joita toinen poikani on minulle tuottanut.\n\n— Milanka! huusi Ada, — Milanka, sydämeni, missä sinä olet? Pappa on\ntäällä — sinun pappasi, jota kauvan olet odottanut! Niin kiiruhda\nsitte, poikani, hänen syliinsä, anna isäsi siunata itseäsi. Tänään on\nonnen päivä.\n\n— Ja tätä onnen päivää, Adani, kuiskasi Milan lempeällä äänellä, — on\nseuraava monta muuta, sillä minä otan nyt teidät mukaani. Me elämme\nyhdessä, sinä Adani, minä ja meidän poikamme. Mutta, Jumalani, mikä\nsinua vaivaa, Ada? Miksi minuun niin peljästyneenä katsot. Näin sanoen\ntahtoi Milan vetää rakastetun naisen syliinsä, häntä lohduttaaksensa,\nmutta Ada irroittihe, katsoi kuolonkalpeana sisemmän huoneen ovelle,\njota poika ei vielä ollut avannut ja huudahti:\n\n- Miksi hän sitte ei tule ulos? — Miksi ei hän vastaa minun huutooni?\n\nMilanka, Milanka! —\n\nArmelias Jumala, hän ei olekaan täällä, Milanka, rakkaani, missä sinä\nolet?\n\nNäin sanoen oli Ada syössyt huoneeseen ja Milan seurasi häntä.\n\nSamassa kuin epätoivoinen äiti käyttäytyi kuin mieletön ajatellen, että\njoku onnettomuus oli saattanut poikaa kohdata, katsoi Milan tutkivasti\nympärilleen. — Kirje, huudahti hän äkkiä, ja osoitti sormellaan paperia,\njoka oli pöydällä. — Keneltä se on, Ada? Mutta tuskin oli Ada huomannut\nkirjoituksen, kun koriseva ääni tunkeutui hänen rinnastansa ja hän\nvaipui puoleksi tajutonna Milanin syliin.\n\n— Ada! huudahti Milan kauhistuneena. — Kuinka on sinun laitasi? — Tämä\nkirjoitus —\n\n— Onko hän kirjoittanut! sai kalpea rouva sanotuksi, kuin jos olisi\nollut kuolettavasti haavoittunut. — Minun poikani — sinun poikasi —\nse on ensimäinen ja viimeinen kirje, minkä hän on sinulle ja minulle\nkirjoittanut.\n\nHän on karannut — hän on irrottautunut äidin sydämeltä. Nainen on\nhoukutellut hänet ja vietellyt, ainoa nainen, jonka hän on nuoressa\nelämässään kohdannut, nainen, joka tavotteli hänen henkeään — murhaaja\n— Draga.\n\nRaivostuneena tempasi Milan kirjeen vapisevan naisen käsistä. Hänen\nsilmänsä harhailivat paperilla ja lukiessansa rupesi hän kiristämään\nhampaitansa, hänen silmänsä verestyivät, veri nousi hänen päähänsä ja\nmuutti hänen kasvonsa tummanpunaiseksi.\n\nSanat tunkeutuivat yksitellen hänen huuliltansa, jotka hermostuneesti\nnytkähtelivät, kun hän luki Milankan kirjeen, minkä tämä oli äidilleen\nkirjoittanut. Kirje kuului seuraavasti:\n\n \"Voi hyvin, suloinen, sydämellisesti rakastettu pikku mamma! Anna\n minulle anteeksi, että lähden luotasi, mutta jos kauvemmin viipyisin,\n niin kuolisin. Minun täytyy löytää hänet, minä tahdon nähdä hänet,\n joka kuin taivaallinen ilmestys asettui tielleni ja taas niin pian\n katosi. Ja kun hänet olen löytävä, silloin mamma, silloin tuon hänet\n mukanani luoksesi, silloin on hän yhdessä meidän kanssa asuva, meidän\n talossamme, ja onnemme on oleva täydellinen. Eikö niin, ethän ole\n minulle vihainen, äiti kulta, ethän tahdo, että Milanka parkasi tulisi\n koko elinajakseen onnettomaksi? Yhtä paljon kuin minä elääkseni\n tarvitsen sinua, yhtä paljon tarvitsen häntä. — Jumala, joka toki on\n hyvä, on kyllä taas johtava minut sinun syliisi. Rukoile, että tuo\n pian tapahtuisi, äiti kulta, niin taas näemme toisemme iloisina ja\n onnellisina. Minä ajatuksissani suutelen kättäsi. Vielä kerran anna\n anteeksi ilkeälle pojallesi, joka kumminkin jumaloi sinua. Milan.\"\n\nHämmästyksestä raivoissaan seisoi Milan liikkumattomana pojan kirje\nkädessään, samassa kuin hän kietoi käsivartensa pyörtyneen naisen\nvyötäisten ympärille.\n\n\n\n\nKOLMASVIIDETTÄ LUKU.\n\nDragan hävitystuuma.\n\n\nVaikka Draga ei ollut yöllä paljon silmiään sulkenut, niin oli hän\nkuitenkin heti auringon noustua siinä komeassa puutarhassa, joka kuului\nTapschiderin huvilinnaan.\n\nTällä, niin monessa suhteessa merkillisellä naisella, jonka persoonassa\nyhdistyivät niin monet edut ja monet hirvittävät intohimot ja synnit,\noli tarvittaessa ihmeteltävä voima. Hän voi valvoa monta yötä\nperäkkäin, kun oli kysymys jostain hänelle tärkeästä asiasta.\n\nHän kulki kukkaryhmien välissä puutarhassa ja hänen rinnallaan oli se\nvanha inhottava nainen, joka oli hänen paha henkensä — täti Eufemia.\n\n- No oletko nyt vihdoinkin saanut hänet niin pitkälle! kuiskasi akka\nkuningattarelle, kun tämä oli puhunut, mitä yöllä oli tapahtunut\nhänen ja Aleksanterin välillä. — Hän on siis päättänyt antaa murhata\nisänsä. Mutta siitä tulee vähän vaikea tehtävä, sillä kuningas Milan on\nItävallassa ja siellä on hyvät poliisit, joilla on terävä silmä.\n\n- Sinä erehdyt, vastasi Draga. — Milan oleskelee nykyään Serbiassa\nja minä olen melkein varma siitä, että hän on meidän huvilinnamme\nläheisyydessä.\n\nVanhus pysähtyi ja tuijotti Dragaan aivan kauhistuneena.\n\n- Ja sen sanot sinä noin tyyneesti, lausui täti Eufemia. — Kyyhkyseni,\nsinun pitäisi olla varuillasi, sillä minä en luota tuohon Milaniin\nvähääkään, kun on kysymys sinusta.\n\n- Pyh, minä olen Tapschiderissä hyvässä tallessa. Muuten aiommekin\ntoimia ennen Milania. Voi, jos vaan tuntisin jonkun päättäväisen\nmiehen, johon voisi luottaa!\n\n- Minä ymmärrän, sanoi täti Eufemia ja iski silmää. — Te tahdotte\nmiehen, joka voi tehdä rikoksen. —\n\nNiin, minä tunnen juuri sellaisen, hän on vanha nuoruuden ystäväni,\njoka ei asu kaukana täältä ja jonka luokse ehtii parissa tunnissa.\n\n- Kuka hän on? huudahti Draga äkkiä. — Oh, täti Eufemia, kuningas on\njuuri käskenyt minun hankkia hänelle päättävä mies, mutta hänen täytyy\nolla sopiva ja luotettava ja ennen kaikkia kyllin rohkea tekemään\nsellainen verityö.\n\n- Juuri sellainen on se, jota tarkoitan. — Niin, hän tekee sen, hänen\ntäytyy se tehdä. Sillä hän on häviön partaalla ja jollei hän jonkun\nihmeen kautta pelastu, niin myövät velkojat näinä päivinä hänen\nlinnansa ja ajavat hänet kuin kerjäläisen kadulle.\n\n- Hänen linnansa? — Ei, täti, mies jolla on linna, ei varmaan suostu\ntappamaan ihmistä.\n\n- Oletko varma siitä? — Minä olen luullut, että sinä kuningattarena\nolet tullut vielä viekkaammaksi ja tiedät, että huonoimmat ihmiset\neivät aina asu hökkeleissä, vaan että niitä siihen sijaan löytyy\nlinnoissa, jotka näyttävät mahtavilta, mutta jotka sisältä ovat niin\nmadon syömiä, että ne jo aikoja sitte olisivat romahtaneet rikki,\njollei niitä keinotekoisella tavalla pidettäisi pystyssä.\n\nKahden tunnin matkan päässä täältä on Zaporan kylässä linna, joka\nennen oli komean aatelistilan keskipisteenä. Sen laajoilla niityillä\nkävi suuret elukkalaumat, talleissa hankasivat hevoset kärsimättömästi\nkavioitaan ja tahtoivat ulos vapaaseen luontoon, kanat ja hanhet\ntepastelivat pihalla ja siellä oli lakeijoja ja piikoja herrasväkeä\npalvelemassa. Itse linnassa oli niin paljon laulua ja tanssia, että\nisäntäväen rahakukkaroon tuli pian reikä ja sinä tiedät, että sellaista\nreikää on hyvin vaikea parsia enää umpeen.\n\nViimeiset linnanherrat Zaporassa olivat jo rutiköyhiä, mutta he\nkoettivat vielä kantaa ulkonaista leimaa. Hän, joka nyt omistaa\nZaporan, on juoppo, joka vielä tosin käy aatelismiehestä, mutta\nei myöskään haikaile istua huonoimpain talonpoikain kanssa kylän\nkapakoissa juomassa kunnes niin juopuu, että hänet täytyy kantaa kotiin.\n\n- Siis juomari, sanoi Draga. Mutta minä en luule, että sellaiseen voi\nluottaa.\n\n- Oh, voit olla huoletta! Herra von Knetzewitsch, sellainen on nimensä,\non varma mies.\n\n- Ja hän on ihan köyhä?\n\n- Hän on köyhä kuin kirkon rotta ja hän olisi jo aikoja ollut poissa\nlinnastaan, jollei hän monta kertaa olisi pyssy kädessä ajanut pois\noikeuden miehiä, kun nämä tulivat linnaan. Sen jälkeen ei ole kukaan\nuskaltanut tulla häntä niin lähelle, mutta nyt olen kuullut, että\nhuutokauppa pidetään siellä näinä päivinä.\n\n- Zaporan linnan herran kanssa rupean minä liittoon. Minä tarjoan\nhänelle sievän summan rahaa, jos hän kerran laukaisee kiväärinsä meidän\nhyväksemme. Mies, joka ei pelkää ampua oikeuden palvelijoita, hän voi\nkyllä myöskin ampua kuningas Milania.\n\n- Kyllä minä panen asian toimeen, sanoi täti Eufemia. — Sano\nvaan, kuinka paljon tahdot maksaa! Minä lähden Zaporaan puhumaan\nKnetzewitschin kanssa. Hän tulee iloiseksi nähdessään minut, sillä hän\ntunsi minut, kun vielä olin nuori ja kaunis. Nuori ja kaunis! Niin,\nminäkin olen kerran ollut nuori ja kaunis, Draga, en tosin niin kaunis\nkuin sinä, mutta kylliksi kaunis, jotta miehet minusta pitivät.\n\nDraga kääntyi inholla pois akasta. Sillä löytyi hetkiä, jolloin hän\noikein vihasi täti Eufemiaa.\n\n- Mene nyt, sanoi hän — ja laita niin, että minun aamiaiseni laitetaan\nsiihen lehtimajaan, minä tarkoitan sitä, jota ympäröi villit\nruusupensaat, jotka kiertävät ylös muurille!\n\n- Ja menenkö minä Knetzewitschin luo?\n\n- Mene vaan! — Tarjoa hänelle satatuhatta guldenia; ne saa hän samalla\nhetkellä, jolloin ilmoittaa meille Milanin kuoleman! Mutta varo vaan,\nettet ilmaise, että minä olen sinut lähettänyt, etkä tietysti myöskään\npuhu mitään kuninkaasta. Sano Knetzewitschille, että yksityiset syyt\npakoittavat sinun kostamaan Milanille!\n\n- Jumala siunatkoon sinua, muruseni! huudahti täti Eufemia, tarttuen\nDragan käteen, jonka tämä kuitenkin kiireesti veti pois. — Minä menen,\nminä sanon Knetzewitschille kaikki. Hän suostuu kyllä ehdotukseen,\nniin, sen hän kyllä tekee!\n\nMutta, näetkös, kahdella tyhjällä kädellä ei voi sinne mennä — pieni\netumaksu —\n\n- Hyvä, minä annan sinulle kaksikymmentä tuhatta guldenia, vastasi\nDraga. Odota minua tunnin perästä huoneessani!\n\nTäti Eufemia poistui nyt ja Draga katsoi vanhuksen jälkeen, kunnes tämä\noli kadonnut linnaan. Sitte meni Draga lehtimajaan ja istui eräälle\nsohvalle uneksimaan rakkaudestaan Stefan Naumovitschiin.\n\nÄkkiä kuuli hän melua ylhäältä muurilta.\n\nHänen ensi ajatuksensa lensi Milaniin ja väristys kävi läpi hänen\nruumiinsa, kun hän ajatteli, että hänen nyt täytyisi seistä puolisonsa\nisän edessä.\n\nVala huulillaan oli hän viimeksi eronnut Dragasta. Mitä, jos hän nyt\npanisi tämän valan toimeen, joka maksaisi hänen elämänsä.\n\nDraga hypähti ylös sohvalta ja riensi käytävälle. Siihen saavuttuaan\njäi hän seisomaan kuin kivettyneenä. Muurilla istui ihmisolento kokoon\nkyyristyneenä.\n\nEnsi hetkessä ei Draga muuta luullut, kuin että hänen aavistuksensa\nolivat toteutuneet, että se oli Milan, joka yritti kiivetä muurin yli,\nmutta kun hän kerran katsoi sinne, vaaleni hän tosin, mutta — tiesi\nkumminkin, ettei hänellä ollut mitään peljättävää sen puolelta, joka\nmuurilla istui.\n\n- Se on poika siitä yksinäisestä talosta metsässä, kuiskasi Draga\nja jatkoi: hän elää siis — myrkky, jota hänelle juotin, ei siis\nottanutkaan häntä hengiltä! Mutta mitä hän tahtoo? Tuleeko hän ystävänä\nvai vihollisena? Kivääri, joka on hänen kädessään, näyttää kaikissa\ntapauksissa vaaralliselta.\n\nHän aikoi paeta, mutta kun hän kääntyi lähteäkseen pois lehtimajasta,\nhuusi nuorukainen hänelle:\n\n- Oi, elä pakene, kaunis metsästäjä! Vihdoinkin saan siis nähdä sinut\ntaas! Enpä toki turhaan paennut äitini luota enkä turhaan kierrellyt\nkoko yötä täällä metsässä! Minä olen löytänyt sinut! Oi, kuule siis\nminua, jos sinulla on sydäntä rinnassasi!\n\nNämä sanat lausuttiin sellaisella hellyydellä, ettei Draga enää voinut\nolla epätietoinen siitä, mikä oli nuorukaisen tänne tuonut.\n\nHymy väreili Dragan huulilla ja hänen silmissään oli voimakkaampi\nkiilto.\n\n- Vallaton poika, huudahti hän, — kuinka uskallat tulla tänne! Etkö\nsitte tiedä, missä olet, kenen tämä puutarha on?\n\n- Kyllä, se on, vastasi Milanka — sillä hän se todellakin oli, — se on\nsen miehen, joka nykyään kutsuu itseään Serbian kuninkaaksi. Mutta en\nminä siitä välitä, sinähän olet tässä puutarhassa, ja minä — minä tulen\nsinun luoksesi.\n\nYhdellä hyppäyksellä oli poika alhaalla ja laskeutui heti Dragan\njalkain juureen.\n\n- Tiedätkö sitte, että minä rakastan sinua? huudahti hän kiihkeästi\nja käänsi kauniit, jalomuotoiset kasvonsa häntä kohti. — Eikö niin,\nethän naura, vaikka puhun sinulle rakkaudesta? Oi, minä en ole enää\nvoinut unohtaa sinua sitte kun ensikerran näin sinut. Yhtämittaa olen\najatellut vaan sinua. Ojenna minulle kätesi, kuten teit silloinkin, kun\nkoristit minut tammenlehti seppeleellä. Se oli onnellinen hetki minun\nelämässäni, eikä se mitään merkitse, että olin vähällä saada maksaa\nsen hengelläni. Mutta mitäs minä tässä nyt puhun niin mitättömistä\nasioista! Minähän elän ja olen onnellinen, kun saan katsella sinua!\n\nAnna minun suudella valkoista kättäsi, minä pyydän sinua kaikesta\nsydämestäni, anna minun suudella sitä!\n\nDraga ojensi hänelle kätensä, jonka Milanka peitti tulisilla\nsuuteloilla.\n\n- Nouse ylös poika! sanoi hän äkkiä. — Tiedätkö, kenen edessä nyt\npolvistut?\n\n- Niin, sinä olet kuningatar, sen tiedän. Minä tiedän sinusta kaikki,\nsattuman kautta sain sen tietää, mutta minun silmissäni olet sinä\nainoastaan kaunis, viehättävä metsästäjä.\n\n- Ja miksi olet tullut tänne?\n\n- Sinua katsomaan.\n\n- Hyvä, nyt olet saanut nähdä minut, palaa nyt äitisi luo.\n\n- Ei, minä en lähde enää luotasi! kuiskasi poika itsepintaisesti ja\nnousi ylös. — Voithan sinä kuningattarena tehdä kaikki, mitä hyväksi\nnäet. Anna äidin tulla hoviisi — ja anna minun olla läheisyydessäsi!\nMinun äitini on viisas nainen ja palvelee sinua uskollisesti ja\nnöyrästi ja minä, minä suojelen sinua kaikesta pahasta.\n\nNäin sanoessaan riuhtasi hän komean jahtikiväärin olkapäältään, jossa\nhän kantoi sitä hihnassa.\n\nPirullinen ajatus kulki tällä hetkellä läpi Dragan aivojen.\n\nTämä poika, joka niin itsetietoisesti piti kivääriä kädessään ja\noli nyt juuri luvannut häntä suojella, hänestä saattoi tulla mitä\ntervetullein välikappale — hänhän oli Milanin poika. Mikä isku se\nolisikaan hänen veriviholliselleen Milanille, jos hän saisi surmansa\noman poikansa käden kautta.\n\nSen ajatuksen antoi Dragalle itse kadotuksen pääruhtinas.\n\n- Kiiruhda ja tule kanssani lehtimajaan! sanoi hän Milankalle tarttuen\ntämän käteen. — Minulla on jotain sanottavaa sinulle.\n\nSinä puhuit äsken tahtovasi suojella minua. — Oi Milanka, minulla on\nvihollinen, joka uhkaa elämääni, joka ei jätä minua rauhaan, jos sinä\nvoisit suojella minua häntä vastaan, niin olisin kiitollinen.\n\n- Minä tapan sinun vihollisesi, huudahti hän.\n\n- Hyvä, no kuule sitte! sanoi Draga ja hänen hävityshankkeensa kasvoi\nyhä suuremmaksi joka sekunti. — Sinä saat tietää minun veriviholliseni\nnimen, mutta vanno minulle ensin vala, että sinä murhaat hänet!\n\n- Minä vannon murhaavani hänet! vastasi nuorukainen miettimättä\nhetkeäkään.\n\n- Mutta elkäämme puhelko täällä! sanoi Draga äkkiä. — Tänne voisi joku\ntulla aivan odottamatta, eikä se olisi hyvä, pikku sankarini, jos sinut\nlöydettäisiin täältä minun luotani.\n\n- Minä puolestani en ollenkaan pelkää! vastasi Milanka. — Jos nyt\nAleksanteri itse tulisi luoksemme tänne lehtimajaan, niin minä\npolvillani pyytäisin häntä, että saisin olla luonasi. Sano, etkö voi\nhankkia minulle paikkaa hovissa? Sinähän olet kuitenkin kuningatar!\nMinä rupean hovipojaksesi eli vahdiksesi, joka yöllä kulkee,\nedestakaisin sinun sänkykamarisi oven edessä ja minä vannon sinulle,\netten hetkeksikään sulje silmiäni pelosta, että joku vihollinen hiipii\nsinun luoksesi.\n\n- Ah, sepä on ihana ajatus! huudahti Draga ivallisella äänellä. — Sinä\nminun sänkykamarini kynnyksellä — ei todellakaan hullumpaa! No, minä\npuhun kuninkaan kanssa siitä asiasta ja varsinkin jos vapautat minut\nverivihollisestani, niin ei kuninkaalla varmaankaan ole mitään sitä\nvastaan, että pidän sinut luonani. Hän vielä palkitseekin sinut ja\nkiinnittää tähden rintaasi.\n\n- Tähden, toisti Milanka epäävällä äänellä. — Sellaista en tarvitse,\nminä olen itse kerran Serbian kuningas ja silloin kiinnitän rintaani\nloistavimmat tähdet.\n\nHän oli vielä aivan lapsi, pikku Milanka. Ihmeellisellä tavalla\nsekoittui hänen rinnassaan heräävä nuorukaisen rakkaus niihin\nlapsellisiin tunteisiin, joita äiti oli häneen istuttanut.\n\n- Nyt sanon sinulle veriviholliseni nimen. Sinä olet vannonut minulle,\nettä vapautat minut hänestä ja minä tiedän, että sinä pidät valasi.\n\nNäin sanoen veti Draga hänet mukanaan ja pienen muurissa olevan portin\nkautta hiipivät he puistoon, joka oli aivan puutarhan vieressä.\n\nMutta tuskin oli Draga nuoren seuralaisensa kanssa kulkenut tuhatta\naskelta, kun he saivat nähdä miehen tulevan pitkin sitä käytävää, joka\nvei linnaan. Nähdessään tämän miehen tuntui hänestä, kuin olisi veri\nhänen suonissaan jähmettynyt melkein jääksi.\n\nMilan, kuningas Milan! oli hän vähällä huudahtaa, mutta onneksi\njaksoi hän pidättää nuo petolliset sanat ennenkuin ne pääsivät hänen\nhuuliltaan.\n\nSe oli todellakin kuningas Milan, joka tuli tiellä ja näytti olevan\nepätoivon vallassa. Hän oli koko yön etsinyt Tapschiderpuistossa\neksynyttä poikaparkaansa, joka oli jättänyt äitinsä ja lähtenyt ajamaan\ntakaa kauneuden aavetta. Suomatta itselleen lepoa taikka rauhaa oli\nMilan hakenut ja huutanut Milankan nimeä ainakin tuhat kertaa. Mutta\nhän ei ollut löytänyt jälkeäkään hänestä.\n\nTuskin oli Draga huomannut kuninkaan, kun hän veti Milankan erääseen\npensaikkoon, joka oli tien vieressä.\n\n- Meillä on onni mukana! kuiskasi hän Milankan korvaan. Hän tulee meitä\nvastaan. Näetkö miestä, joka kulkee tuolla tiellä?\n\nMilanka kurkisti varovaisesti oksien lomasta, joiden takana hän ja\nDraga olivat, ja tarkasteli käytävää.\n\nHän huomasi Milanin, joka tällä hetkellä oli noin sadan askeleen päässä\nsiitä paikasta, jossa hän oli piiloutuneena. Hän näki isänsä, mutta ei\ntuntenut häntä! Luonnon oma ääni ei puhunut hänen rinnassaan, sillä\nnuorukainen ei ollut koskaan nähnyt isäänsä.\n\nHän ei aavistanut, että vaippaan puettu mies, joka siellä kaukana niin\nmurheellisen näköisenä tuli yhä lähemmäs, oli se sama, jota hän niin\nsyvästi rakasti, jota hän jumaloi, jota kohtaan äiti oli hänen nuoreen\nsydämeensä istuttanut syvän kunnioituksen ja hellän rakkauden.\n\n- Nyt jätän sinut yksin! kuiskasi Draga hänelle ja laski kätensä hänen\npäänsä päälle. Milanka, rakkaani, sinä tiedät, mitä olen luvannut\nsinulle. Ole varuillasi ja samassa kun mies kulkee pensasten ohi, niin\ntähtää sydämeen ja ammu! Elä sitte enää huoli mistään!\n\nOta sitte vaan selko, että olet osannut oikeaan paikkaan ja ilmoita\nminulle hänen kuolemansa, niin minä painan sinut sydäntäni vastaan ja\nsinä saat ainiaaksi jäädä luokseni. Sen vannon sinulle samalla tavoin\nkuin sinäkin vannoit minulle vapauttavasi minut verivihollisestani.\n\nNuorukainen katsoi Dragan silmiin ja tunsi hänen läsnäolonsa\nvaikutuksen. Rajulla liikkeellä kiskasi hän kiväärin hartioiltaan ja\nsanoi käheästi:\n\n- Minä teen sen — Jumalan nimessä teen minä sen! Tällä miehellä on niin\nmonta hetkeä elettävänä, kuin hän tarvitsee päästäkseen tuon puun luota\ntähän pensaikon viereen. Ole huoletta minä satutan häneen ja minun\nluotini lävistää hänen sydämensä.\n\n- Hyvästi siis rakkaani, ja tee asiasi hyvin! kuiskasi Draga ja suuteli\nhäntä. Sitte vetäytyi hän pensaikosta pitemmälle puistoon.\n\nMilanka seisoi hetken kuin juopunut.\n\nJuopunut hän todella olikin. Se suudelma, jonka Draga oli painanut\nhänen huulilleen, oli hetkeksi pysäyttänyt hänen sydämensä sykinnän.\n\n\n\n\nNELJÄSVIIDETTÄ LUKU.\n\nUusi liittolainen.\n\n\nMilanka huomasi, että oli aika laittautua kuntoon. Mies kulki nopein\naskelin. Vähä väliä pysähtyi hän, katseli ympärilleen, pudisti päätään,\nkuin ei hän olisi oikein ymmärtänyt jotakin ja sitte tähysteli hän taas\nkuninkaalliseen linnaan päin.\n\n- Ehkä mies tahtoo murhata hänet? ajatteli Milanka.\n\nHitaasti ja varovasti ojensi hän kiväärin piipun eteenpäin ja tähtäsi\nlähestyvää Milania. Nuorukaisen sormi kosketti kiväärin lukkoa.\n\nMilanilla ei tietysti ollut aavistustakaan vaarasta, joka häntä uhkasi.\nErään puun vieressä, joka oli noin kolmenkymmenen askeleen päässä\npensaikosta, pysähtyi hän, nojautui puun runkoa vasten, lykkäsi hatun\ntakaraivolle ja antoi raittiin aamuilman jäähdyttää kuumaa otsaansa.\n\nSeuraavalla hetkellä välähti pensaikossa salama, laukaus kuului ja\nharmaansininen savu nousi ylös pensaikosta. Puiston läpi kaikui huuto:\n\n- Murhaaja! Ah, Draga on toiminut nopeammin kuin minä!\n\nMilan syöksyi maahan. Hän tunsi, että luoti oli sattunut, hän huomasi\nmyös, että veri juoksi pitkin hänen käsivarttaan. Mutta kun hän\nojentautui sammalikolle, tunsi hän myös, ettei hän ollut kuolettavasti\nhaavoitettu. Hän olisi voinut vaikka heti nousta ylös ja paeta. Mutta\nsitä ei Milan ajatellut. Tällä hetkellä täytti hänen sielunsa vaan\najatus saada nähdä se henkilö, joka oli antautunut välikappaleeksi\nmurhaa tekemään. Milan sulki siis silmänsä ja makasi tahallaan\nliikkumattomana ja ääntä päästämättä, sillä hän laski, että murhaaja\ntulisi tarkastamaan häntä nähdäkseen oliko kuula tehnyt kuolettavan\nhaavan.\n\nPensaikko aukeni ja oksien välistä ilmaantui hoikka nuorukainen.\nEteenpäin kumartuneena lähestyi hän liikkumatonta miestä.\n\nMilan, joka yhä piti silmänsä ummessa, ei nähnyt niitä kasvoja, jotka\nhäntä tarkastelivat.\n\nNyt oli hoikka nuorukainen tullut aivan Milanin viereen. Yhä piti hän\nkädessään savuavaa kivääriä, jolla hän oli ampunut. Mutta nyt pani\nhän sen pois, laskeutui polvilleen ja kumartui liikkumattoman olennon\npuoleen.\n\n- Verta! sanoi hän hiljaa huomattuaan suuren punaisen viirun, joka\nulottui Milanin vasemmalta olkapäältä pitkin käsivartta. Minun kuulani\nosasi kumminkin maaliin, käteni ei vavissut!\n\nHän on kuollut ja Draga on päässyt vihollisestaan.\n\nMutta lausuessaan näitä viimeisiä sanoja oli hänen äänensä tullut yhä\nheikommiksi. Hämmentyneenä tarkasteli nuorukainen sen kasvoja, jonka\nluuli tappaneensa.\n\n- Merkillistä, mumisi hän — nämä kasvot eivät näytä ollenkaan ilkeän\nihmisen kasvoilta. Äiti on monta kertaa sanonut, että ihmisen kasvot\novat sielun peili. Kuinka jalot ovat tämän miehen piirteet! Korkea\notsa, mustat silmäripset, vaaleat huulet, joiden ympärillä on niin\nsurullinen piirre — ja toivoisin melkein, ett'en koskaan olisi nähnyt\ntämän onnettoman kasvoja. Olisin vaan juossut tieheni sitte kun laukaus\noli ammuttu, niin pian kuin jalat olisivat kannattaneet. Minun pitää\nkuunnella, eikö hänen sydämensä lyö, minä katson, jos hengitystä tuntuu\nhänen rinnassaan, minun pitää — Herran tähden! hänhän elää — hän\ntarttuu minuun molemmin käsin — hän pitää minua kiinni —\n\n- Niin, hän pitää sinua kiinni, sinä kurja murhaaja! jyrisi Milanin\nääni, sillä samassa kun Milanka kumartui alas yli uhrinsa ruumiin,\noli Milan molemmin käsin tarttunut onnettoman, soaistun nuorukaisen\nvyötäisiin.\n\nMilanka koetti irtautua hänen rautakouristaan. Mutta vaikka Milan\noli haavoitettu, tarvitsi hän vaan kymmenennen osan voimistaan\nkukistaakseen nuorukaisen ja heittääkseen hänet maahan. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä oli Milan asettunut polvilleen voitetun rinnan\npäälle. Hän veti kiireesti tikarin esille. Samassa välähti säilä\nvoitetun pään päällä.\n\n- Kurja roisto! huudahti Milan. Kuka voisi nyt estää minua työntämästä\ntämä veitsi sinun kirottuun ruumiiseesi ja maksamasta sinulle samalla\nmitalla. Sinä tahdoit ottaa minun elämäni, ajatteleppas, jos minä nyt\nottaisin sinun!\n\nSilloin kuului vapiseva, kyynelten tukahuttama ääni nuorukaisen,\nhuulilta:\n\n- Niin, tapa minut, sillä sen olen ansainnut. Mutta vie äidilleni\nviimeinen tervehdykseni! Pyydä häntä antamaan minulle anteeksi, että\nlähdin hänen luotansa! Sano hänelle, kiltille äidilleni —\n\nHuudahtaen tuskaisesti ja sydäntäsärkevästi heitti Milan veitsen pois\nkädestään. Hänen kätensä syleilivät poikaa, joka oli hänen allansa,\nhänen kätensä nostivat pojan päätä ja onnettoman kuninkaan silmät\ntunkeutuivat niihin hienoihin kasvoihin, jotka äsken olivat uhanneet\nhäntä itseään kuolemalla.\n\n- Äitisi, sanot sinä! huudahti Milan. — Kuka on sitte äitisi — missä\nhän asuu?\n\nKuumien kyynelten valuessa pitkin poskia, vastasi nuorukainen:\n\n- Äitini asuu eräässä pienessä yksinäisessä tuvassa Tapschiderissä.\n\n- Milanka! huudahti kuningas syvän liikutuksen vallassa. — Milanka! —\nPoikani! — Lapseni, onneton lapsiraukkani — sinäkö se olet — oi Jumala!\n\nSiis olen vihdoinkin sinut löytänyt! Näin sanoen nousi hän ylös,\nnostaen samalla Milankan maasta.\n\n- Kiiruhda ja tule mukaan! lausui Milan, otti ylös nuorukaisen\nkiväärin ja ripusti sen terveelle olkapäälleen. — Meillä ei ole aikaa\nhukata. Äitisi menehtyy ikävästä. Hän vuodattaa kyyneleitä, jotka sinä\nvaan voit tyynnyttää. Emme täälläkään uskalla olla kauvempaa. Vaara\nuhkaa meitä molempia. Sinä et aavista, miten ilkeään toimeen sinun\nnuoruuttasi ja kokemattomuuttasi on käytetty, lapsi raukka! Ja vielä\nvähemmän aavistat, kuinka sinun palveluksesi olisi palkittu, jos sinun\nolisi onnistunut panna toimeen se hirvittävä murha.\n\nMilan oli tällä välin kulettanut poikansa mukanaan ja kiiruhti\nnyt askeleitaan niin että Milanka tuskin saattoi seurata mukana.\nKuningas piti oikeata käsivarttaan nuorukaisen ympärillä ja vasen\nriippui hervottomana sivulla. Mutta Milan ei vielä tuntenut mitään\nkipua haavasta. Ihastuksella ja surulla tarkasteli hän, rientäessään\nMilankan rinnalla, tätä kaunista, hoikkaa nuorukaista, jota hän kutsui\npojakseen. Hän ei väsynyt tarkastaessaan noita kalpeita kasvoja, jotka\nolivat niin hienopiirteiset ja ylpeydellä tunnusti Milan itselleen,\nettä tämä nuorukainen oli hänen näköisensä, joka piirre — täydellinen\nisänsä poika.\n\nEräällä avonaisella paikalla metsässä, joka oli korkeiden puiden ja\npensaitten ympäröimänä, pysähtyi Milan. Heillä ei ollut enää erittäin\npitkä matka Adan kotiin.\n\n- Mitä aiot tehdä? huudahti Milanka kauhistuneena, sillä hän ei luullut\nmuuta kuin että mies, jolta hän äsken oli tahtonut ryöstää elämän, nyt\nkostaisi hänelle. — Aiotko tappaa minut?\n\n- Tappaa sinut! huudahti Milan liikutettuna ja veti nuorukaisen\nrintaansa vasten. — Etkö sitte aavista, kuka minä olen ja mikä side\nmeidät yhdistää?\n\nMinä olen isäsi, Milanka, sinun oma isäsi, josta äitisi on sinulle\nlaulanut ja kertonut, isäsi, jota hän opetti sinun rakastamaan, isäsi,\njoka rakastaa sinua, Milanka. Tule sydämelleni, poikani, ja anna\nhuuliltasi kuulua ensimäisen kerran se sana, jota olen ikävöinnyt saada\nkuulla, tuo pyhä sana: isä! Tulisesti painoi hän Milankan sydämelleen\nja peitti hänen kasvonsa suuteloillaan.\n\nMutta samassa kun Milan näin teki, huudahti nuorukainen, kuin olisi\nkuolettava isku häneen käynyt.\n\n- Laupias Jumala, mitä olen minä tehnyt! ähkyi Milanka. Minähän olen\ntahtonut tulla isäni murhaajaksi! Luoti oli aiottu minun oman isäni\nsydämeen — ei, ei — elä suutele minua, elä paina minua tuolla tavoin\nsydämellesi — työnnä minut ennemmin luotasi — polje minut jalkaisi alle\nkuten myrkyllinen hyönteinen ja halveksi minua — ja — unohda, että minä\nolen poikasi.\n\nNäin sanoen heittäytyi hän märälle maalle rajun epätoivon vallassa.\n\nMutta Milan kumartui hänen puoleensa, silitti lempeästi molemmin käsin\nhänen päätänsä ja poskiansa ja huudahti, syvästi liikutettuna:\n\n- Niin itke, poikani, itke, mutta olkoon tämä elämäsi ensimäinen suuri\nsuru, myöskin viimeinen.\n\nMinä annan kaikesta sydämestäni sinulle anteeksi. Sillä minä tiedän,\nettä sinut on vietelty, petetty, etkä sinä aavistanut, että se oli\nisäsi, joka murhaamaan annoit itsesi houkutella. Eikö niin, Milanka,\nse oli kuningatar, se oli Draga, joka käski sinun toimittaa minut pois\ntieltä.\n\n- Niin, hän se oli, sanoi nuorukainen epäilemättä. — Oi isä, miksi olet\nsitte hänen verivihollisensa, miksi tahdot tappaa hänet?\n\nHänhän on kuitenkin niin hyvä ja tahtoo tehdä vaan ihmiset onnellisiksi!\n\nSilloin laski Milan kätensä pojan pään päälle ja lausui juhlallisella\näänellä:\n\n- Ja minä vannon sinulle poikani, että tämä nainen, joka sinusta\nnäyttää niin hyvältä, kantaa turmiota sydämessään, että hän on viekas,\npetollinen, tekopyhä ja rietas. Hän tietää, että sinä olet poikani,\neikä hän julmuudessaan kammoa sitäkään, että panisi pojan murhaamaan\nisänsä. Tämä kyllä riittää avaamaan sinun silmäsi — sano, Milanka,\nuskotko minua?\n\n- Minä uskon sinua, isä! huudahti nuorukainen kyyneleet silmissä. —\nOi, anna minulle anteeksi! Koko elämäni omistan rakastaakseni sinua ja\nkatkerasti katuakseni tätä hetkeä.\n\nSilloin kohotti Milan hänen päätänsä, painoi häntä sydäntänsä vasten ja\nhuudahti, katsoen vakavasti hänen silmiinsä:\n\n- Siis uskon minäkin sinua, Milanka ja tästä hetkestä lähtein emme ole\nainoastaan isä ja poika, ei ainoastaan parhaat ystävät, vaan myöskin\nliittolaiset, jotka ovat vannoneet syöstä alas kuningatar Draga ja\nantaa Serbialle uusi kuningas, joka paremmin on kruunun arvoinen. —\nTiedätkö ehkä kuka tämä uusi kuningas on, Milanka?\n\nHiljaa, elä puhu sanakaan. Kerran tulee se päivä, jolloin kaikki\ntoiveet, jotka nyt ympäröivät armasta päätäsi, toteutuvat. Ja nyt\nseuraa minua, elkäämme enää viivytelkö, vaan rientäkäämme lohduttamaan\näitiäsi.\n\n- Oi isäni, huudahti nuori Milan, kyynelten valuessa pitkin poskia —\nkuinka voin katsoa äitiä silmiin, kun olen vuodattanut sinun vertasi?\n\n- Äitisi ei saa koskaan tietää, mitä on tapahtunut sinun ja minun\nvälillä tänä aamuna, huudahti Milan nopeasti. Anna minun pitää siitä\nhuoli! Valhetta täytyy vihata, poikani, mutta joskus on pieni valhe\nkerrassaan hyvätyö toista kohtaan.\n\nTämän jälkeen veti hän Milankan mukanaan pois ja pian seisoivat he sen\npienen talon edustalla, jossa nuorukainen oli kasvanut. Ovi avautui ja\nAda, joka oli jo ikkunasta nähnyt heidän tulevan, hyökkäsi ulos.\n\n- Poikani — lapseni! huudahti äiti. - Oletko sinä todellakin täällä?\n\nHän sulki vapisevan Milankan syliinsä ja peitti hänet suuteloillaan.\nMutta sitte ojensi hän, päästämättä poikaa luotaan, kätensä Milania\nkohti ja huudahti kyynelten vallassa:\n\n- Tänään olet sinä antanut hänet minulle toisen kerran — jos minulla\non jotain anteeksi annettavaa sinulle, niin olkoon kaikki anteeksi\nannettu. Mutta mitä tämä on? — huusi Ada äkkiä, osottaen kuninkaan\nvasenta olkapäätä. Sehän on verta! Oletko haavoitettu?\n\n- Se ei mitään merkitse, sanoi Milan — se on itse asiassa vaan pieni\nnaarmu. Kun olimme kotiin tulossa, kannoin Milankan kivääriä ja silloin\nsatuin minä hipaisemaan erästä puun juurta ja sain tämän haavan.\n\n- Minä sidon haavasi ja hoidan sitä, sanoi Ada — Ja sinä viet meidät\ntäältä niin pian kuin mahdollista.\n\n- Minä luulen, vastasi Milan, samassa kun hän, Ada ja poika astuivat\narkihuoneeseen, ettei meillä ole ollenkaan aikaa hukata. — Tämän\nhuoneen päällä häilyy onnettomuus ja turmio, kun Draga kerran\ntietää, että hänen hallitsijansa elää. Jo tänä yönä täytyy meidän\nlähteä täältä. Minä odotan vaan kahta ystävää, joiden tiedoksi olen\nilmoittanut, että haluan heitä tavata täällä, kahta miestä, joiden\nkanssa täytyy neuvotella Serbian onnesta.\n\nSamassa huudahti Milanka:\n\n- Ja tuolla tulee kaksi miestä tänne päin — ne ovat talonpoikia, jotka\nnähtävästi vievät eloja myllyyn, sillä heillä on suuret säkit selässä!\n\n- Poikani, sanoi Milan, katsottuaan ulos ikkunasta — ulkomuoto\npettää ja täytyy varoa, ettei siihen luota. Nämä kaksi miestä ovat\ntosin talonpojiksi pukeutuneet, mutta sen he ovat tehneet voidakseen\npettää kuningattaren vakoojia. He ovat itse asiassa Serbian vapauden\nsankareita, jotka vihaavat kuningatarta yhtä paljon kuin mekin. Nämä\nkaksi miestä ovat ne, jotka johtavat sinua sitte, kun minua ei ole enää\nolemassa.\n\nSitte avasi kuningas oven ja huusi kovalla äänellä ulkona seisoville\nmiehille.\n\n- Tulkaa sisään, tulkaa sisään, ystävät! Olkoon meidän yhtymisemme\nSerbian onneksi!\n\n- Serbian onneksi, vastasivat molemmat talonpojat — ja kuolema ja\nkadotus Dragalle!\n\nJa tuon yksinäisen talon kynnyksen yli astuivat valepuvussa — eversti\nMaschin ja Stefan Naumovitsch.\n\n\n\n\nVIIDESVIIDETTÄ LUKU.\n\nKöyhtynyt aatelismies.\n\n\nVaikka oli syyspäivä, paistoi aurinko kuitenkin hehkuvan kuumasti\naavalle pihalle, joka kuului serbialaisen aatelismiehen Ratscho\nKnetzewitschin linnaan.\n\nKun tuli tähän taloon, tuntui siltä kuin olisi astunut siihen linnaan,\njossa prinsessa Ruusunen nukkui vuosisatoja sitte. Linna oli vanha ja\nrappeutunut. Puutarha, joka yhdeltä puolen oli yhteydessä rakennuksen\nkanssa, oli viljelemättömän näköinen, jossa rikkaruoho kasvoi vapaasti\nja jossa vaan pari pientä maa-alaa ilmaisi, että ihmiskäsi kävi joskus\nsitä hoitamassa.\n\nPihalla oli sadottain rikkinäisiä talouskaluja hujan hajan,\nvaununpyöriä, satuloita, tynnyreitä, kirstuja, huonekaluja, jotka\nlinnan herra oli hylännyt ja ilman muuta viskannut ulos pihalle ja\nnäiden päällitse oli vedetty kaksi pitkää nuoraa, joilla riippui\nalusvaatteita kuivassa. Eräissä vanhoissa, rikkinäisissä vaunuissa\nistui suuri kissa auringon paahteessa, koira pisti kopistaan ulos\ntakkuisen päänsä torkkuen ja haukotellen, ainoastaan kanat antoivat\nvähän vilkkautta ja väriä tähän elottomaan elämään. Kukko pöyhisteli\nkanojensa edessä tunkiolla, josta eläinparka turhaan koetti hakea\nkorvausta siitä, mitä heille oli jätetty antamatta.\n\nMutta ei, tuossahan avautui ovi ja ylimmällä portaalla näkyi\nihastuttava tyttö. Hänellä oli kädessä täysinäinen vehnävati ja\nkatseltuaan muutaman silmänräpäyksen pilvettömälle taivaalle ja sitte\nkaukaiseen avaruuteen, kuin olisi hän odottanut, että kangastus näkyisi\njossakin, tarttui hän lautaseen ja huusi hopean heleällä äänellä:\n\n- Tipu — tipu! Tulkaa vaan tänne pienet! Ehkäpä tämä on viimeinen\nateria, jonka teille annan. Kas niin, syökää vaan kylliksenne, pikku\ntiput.\n\nNäin sanoen heitti hän vehnät ympäriinsä pihamaalle.\n\n- Kuinka kaunista täällä sentään on! huudahti hän puoliääneen, antaen\nkatseensa liitää ympäriinsä ja katsoen varsinkin lähellä olevaa metsää\nja vuoren harjannetta, joka pehmeästi kaartuen nousi kohti sinistä\ntaivasta. — Täällä voisi todellakin ihminen olla onnellinen! No,\nehkäpä tulee tänne kerran onnellisempi suku. Oi, kyllä tiedän, kenen\nminä tahtoisin tuoda mukanani tähän linnaan asumaan noissa vanhoissa\nholvikattoisissa huoneissa! Kyllä tiedän, kenen kanssa minä tuntisin\nitseni onnelliseksi täällä, oi, niin sanomattoman onnelliseksi.\n\nEi — ei! lisäsi nuori tyttö kiireesti, istuutuen rikkinäisten vaunujen\nviereen. — Minä en tahdo enää ajatella häntä! Hän on kuollut minulle,\ntäytyy olla kuollut minulle. Eikö tämä sitte ole koko minun maailmani?\nTuskin tiedän, mitä tapahtuu ulkona maailmassa, sitte kun tulin tänne,\nen tiedä itsekään, millä tavoin. Oi, en olisi ehkä jäänyt tänne, mutta\nminä vapisen ajatellessani, että täytyy uudestaan lähteä maailmaan ja\nihmisten hyörinään. Genia parka, kuinka sinun nyt käy, sinä isätön ja\näiditön tyttöraukka, kun täällä on kaikki lopussa?\n\n- Ei ole vielä lopussa! lausui raaka, karkea ääni hänen takanaan. — Ha,\nhaa, vielä minä istun isieni maatilalla ja tahtoisinpa nähdä sen, joka\nuskaltaa ajaa minut pois täältä!\n\nHuudahtaen hyppäsi Genia von Sandorf ylös — sillä hän se on, jonka\nnäemme tuon köyhtyneen aatelistalon pihalla — ja kääntyi ympäri.\n\nHän seisoi vastapäätä miestä, joka nähtävästi tuli metsästämästä, siltä\nainakin näytti puvusta päättäen. Hänen yllään oli paikattu sarkapuku,\njohon kuului lyhyt nuttu ja kapeat housut sekä karkeat saappaat,\njotka ulottuivat niin ylös kuin mahdollista ja auringon ja sateen\nhaalistama nahkalakki, joka näytti koin syömältä. Kädessä oli hänellä\njahtikivääri, joka näytti ijän puolesta sopivan yhteen miehen muun\npuvun kanssa. Mies oli lyhyt ja tanakka, leveäharteinen, niska kuin\nhärällä. Karkeat kasvot, jotka olivat pöhöttyneet ja tummanpunaiset\npaljosta väkijuomain käyttämisestä, olivat harmaan parran peittämät,\njoka ulottui alas rintaan saakka.\n\nTämä mies oli Ratscho Knetzewitsch, aatelismies, joka omisti linnan,\npuutarhan ja karjapihan. Mutta pellot ja aidat niiden ympärillä eivät\nenää olleet hänen. Kappale kappaleelta oli ne kaikki otettu häneltä,\npelattu tai juotu, sillä hän oli viime aikoihin asti elänyt hyvin\nhurjasti. Ratscho Knetzewitsch kuului ikivanhaan sukuun. Hän sanoi\nylpeästi olevansa vojvoodi, mutta tämä oli kai Knetzewitschien veressä,\netteivät he voineet pitää huolta omastaan. He olivat kaikki käyttäneet\nomaisuuttaan kevytmielisesti ja sitä mukaa oli aina mennyt pois joku\nosa omaisuudesta, niin että tämä viimeinen Knetzewitsch, joka tällä\nhetkellä seisoi Genia von Sandorfin edessä, ei ollut paljon muuta kuin\nkerjäläinen, vaikka hän omisti linnan, puutarhan ja karjapihan.\n\nMe sanoimme, että herra Knetzewitsch oli viime aikoihin asti viettänyt\nhyvin rajua elämää, jonka pääasiallinen synti oli siinä, että\nKnetzewitsch oli hirmuisella tavalla antautunut juoppouden uhriksi.\nSuurimman osan päivästä vietti hän viinikellarissaan. Niin kauan kun\noli hereillä, makasi hän siellä tynnyrin vieressä ja joi ja kun hän\nei enää voinut juoda, nukkui hän. Hänellä ei ollut muuta seuraa kuin\nkissa, joka vihdoin aina herätti hänet surkealla naukumisella, kun\nkissan muutoin olisi pitänyt nääntyä nälkään.\n\nMutta sitte oli äkkiä tullut muutos Knetzewitschin elämässä. Sattuma\noli sen aikaan saanut ja tämä sattuma tuli ihastuttavan olennon\nmuodossa, jotta Knetzewitsch voitaisiin, jos mahdollista, vielä\npelastaa, ainakin lykätä tuonnemmaksi hänen häviötään.\n\nEräänä myrsky-yönä oli Knetzewitsch ollut tavallista selvempänä, mikä\nmuutoin hyvin harvoin tapahtui. Silloin koputettiin hänen ovelleen ja\nkun hän sen avasi, tuli hän juuri parhaiksi näkemään, kuinka eräs nuori\ntyttö vaipui portaille ja makasi suorana hänen jalkainsa juuressa.\nRatscho Knetzewitsch ei pitänyt naisia juuri suuressa arvossa. Hän\narveli, että he vaan estivät rehellistä miestä juomasta ja nauttimasta\nelämän iloja. Ei se siis ollut tytön kauneus, joka sai hänet hoitamaan\ntyttöä, kantamaan hänet huoneeseen ja koettamaan kaikin keinoin saada\nhänet virkoamaan, vaan oli siihen syynä yksistään se seikka ettei\nkukaan muu ihminen voinut tulla tytön avuksi ja että olisi antanut\nnuoren tytön aivan yksinkertaisesti maata siinä ovensa edessä, siihen\nei hänellä sentään ollut sydäntä.\n\nMutta kun hän siinä hoiteli Geniata, sillä hän se oli, joka oli\nväsyneenä vaipunut hänen ovensa eteen, ja virvoitteli häntä etikalla\nja jollain vanhalla hajuvedellä, jota löytyi talossa vielä hänen\näitinsä ajoilta, kirosi hän kauheasti naisten heikkoutta, kirosi\nonnettomuuttaan, joka oli tuonut \"tuon\" hänen niskaansa ja valitteli,\nettä tämmöistä piti tapahtua miehelle, jolla oli parempaakin tehtävää,\nkuin hoitaa naisväkeä. Eikä hänen onnistunutkaan saada kokonaan Geniata\ntuntoihinsa, sillä hänen pyörtymyksensä muuttui ankaraksi kuumeeksi.\nTämä kuume piti Genia von Sandorfin vuoteessa ummelleen neljä viikkoa\nja usein oli tytön elämä vaarassa.\n\nKnetzewitsch hoiti häntä ja ihmetteli itsekin, että hän kykeni\nsellaiseen ja kun hän oikein ajatteli asiaa, täytyi hänen\ntunnustaa itselleen, että hän ensi kerran elämässään oli täyttänyt\nvelvollisuutensa. Mutta tämä velvollisuus kävi hänelle päivä päivältä\nyhä rakkaammaksi ja miellyttävämmäksi ja kun Genia ensi kerran saattoi\ntaas puhua, kun hän tiesi, missä oli ja liikutetulla äänellä kiitti\nKnetzewitschiä, niin huomasi hän, ettei tämä pieni naisolento ollut\nollenkaan paha ja että se oli oikein miellyttävää vaihtelua pitää\n\"tuommoista\" talossaan. Mutta täytyy huomata, ettei häntä mitkään\nhellemmät tunteet vetäneet Genian puoleen. Niitä olisi hän itsekin\npitänyt suorastaan naurettavina.\n\nMinä olen vanha apina, oli hänen tapana sanoa, — enkä voi ajatella\nnaista, joka mielistyisi minun punaiseen nenääni tai viihtyisi tässä\nviinan hajussa. Mutta ystävätä olen aina halunnut ja kun nyt taivas on\nsen sijaan lähettänyt minulle ystävättären, niin tyydyn häneenkin ja\nhän saa mielellään olla luonani niin kauan kuin viihtyy.\n\nGenia von Sandorfin täytyi viihtyä aatelismiehen luona, sillä hän ei\nparhaalla tahdollaankaan tiennyt, minne hän menisi. Palatako Wieniin?\nMutta mitä hän siellä sitten tekisi?\n\nÄitinsä luo ei hän uskaltanut mennä, sillä äitihän oli hylännyt hänet\ntuolla hirmuisella kirjeellä, jonka Genia löysi Stefan Naumovitschin\nvierestä, kun tämä makasi verissään kuritushuoneen edustalla.\n\nGenia oli liiaksi ylpeä puolustaakseen itseään äidin syytöksiä vastaan,\ntorjuakseen sitä hirvittävää epäilystä, joka tässä kirjeessä oli\nlausuttu. Mutta niin ei hänellä myöskään ollut kotia eikä sydäntä koko\nmaailmassa, jonka turviin olisi voinut paeta.\n\nPuoli mieletönnä oli hän sinä yönä harhaillut pitkin Belgradin katuja.\nSitte oli hän rientänyt ulos kaupungista. Hän oli juossut yhä kauemmas\nmetsään. Hän tahtoi kuolla, mutta hänellä ei ollut rohkeutta. Hän\noli seisonut monen virran partaalla, taistellut itsensä kanssa ja\nkatsonut kirkkaan veden pohjaan. Monen puun oksaa oli hän tarkastanut\nja ajatellut olisiko se kyllin voimakas häntä kantamaan, jos hän\nrepisi kaistaleen hameestaan ja tekisi siitä itselleen nuoran.\nSade oli virtana valunut ja kastellut hänet läpimäräksi ja lisäksi\nvielä nälkä vaivasi. Mutta tuhat kertaa suuremmat olivat ne tuskat,\njoita hänelle tuotti se ajatus, joka raivosi hänen aivoissaan: Äiti\nhylännyt — rakastettu kuollut — sillä hän luuli, että Naumovitsch oli\nkuollut ja tiesi, että Demeter Banjaluki oli se, joka oli ampunut sen\nturmiota tuottavan luodin. Minne hän nyt menisi? Kun sitte hermokuume\noli ohi, valtasi hänet sellainen alakuloisuus ja välinpitämättömyys\nitsensä suhteen, että hän mielellään hyväksyi sen tarjouksen, jonka\nKnetzewitsch teki hänelle, jäädä hänen luoksensa ja olla hänen\nseuranaan tuossa vanhassa rappeutuneessa linnassa.\n\nSiihen aikaan toivoi Genia vielä, että hän voisi mahdollisesti korvata\naatelismiehelle sen hyvyyden, jota tämä hänen sairautensa aikana oli\nosoittanut ottaessaan hoidettavakseen hänen kerrassaan laiminlyödyn\ntaloutensa Genia värisi kulkiessaan Knetzewitschin rinnalla\nrappeutuneissa huoneissa ja huomatessaan kaiken sen epäjärjestyksen,\npölyn ja lian, joka kaikkialla kohtasi hänen silmäänsä.\n\nKerran olivat huonekalut täällä olleet hienot ja kallisarvoiset. Nyt\nolivat ne rikkinäiset, kuluneet tai kaatuneet. Uutimien poimut olivat\nvuosikymmenien pölyn peitossa. Katsoipa hän minne hyvänsä, näki hän\nvaan hävitystä ja köyhyyttä.\n\nPalvelijaa ei Knetzewitschillä ollut ollut pitkään aikaan. Mistäpä\nhän olisi ottanut rahoja sellaisen palkkaamiseen? Hänellähän ei ollut\nminkäänlaisia tuloja ja kun hän ei itse huolehtinut taloudesta, niin\nkaatui kaikki koko talossa. Genia koetti kuitenkin saada järjestystä\ntähän sekamelskaan. Vaikka Knetzewitsch oli nimenomaan selittänyt\nhänelle, ettei hän koskaan elämässään voisi sallia, että Genia likaisi\nvalkoisia käsiään työssä, niin tarttui hän kuitenkin tarmokkaasti\ntyöhön.\n\nHän, nuori kreivitär, jota oli vanhempain kodissa hemmoteltu kuin\nruhtinaan lasta, ei kammonut halvintakaan työtä. Hän oli kaikkialla,\nkeittiössä, kellarissa, navetassa, hän antoi kanoille ruokaa ja\nkoetti nyhtää rikkaruohoa puutarhasta. Mutta pian huomasi hän, että\naatelismies Ratscho Knetzewitschin maatilaa saattoi verrata ainoastaan\ntuohon kuuluisaan Augian talliin, jonka puhdistaminen kuului Herkuleen\nmerkillisiin tehtäviin. Ja hän oli vaan tyttöraukka, jolla oli hyvin\nhyvä tahto, mutta valitettavasti ei hän ollut mikään Herkules.\n\nLisäksi tuli vielä se seikka, että Knetzewitschistä pian katosi se\nparannus, joka ensi aikoina oli näyttäytynyt, kun Genia tuli taloon.\nEnsi viikkoina, jolloin Genia oli talossa, oli aatelismies pitänyt\nvaransa. Silloin sattui, että hän joskus kampasi partaansakin, harjasi\nvaatteensa ja koetti olla hyödyksi taloudessa. Hän joi niin vähän kuin\nmahdollista, kävi joskus metsästämässä ja tuli kotiin tuoden mukanaan\nmilloin mitäkin riistaa.\n\nMutta sitte alkoi taas tulla niitä suuria kirjeitä, joissa oli\nsuuret sinetit, ja näissä kirjeissä lienee ollut jotakin, joka oli\nerittäin vastenmielistä Ratscho Knetzewitschille. Sillä niin pian kuin\nsellainen kirje tuli, katsoi Knetzewitsch siihen ilmeettömin silmin,\nsytytti lyhdyn ja meni sen kanssa alas viinikellariinsa, ikäänkuin\nhän ei missään muualla olisi voinut lukea kirjoitusta yhtä hyvin kuin\nkellarissa, joka oli niin turmiota tuottava koko hänen elämälleen.\n\nKun hän sitte taas näyttäytyi, huomasi Genia kauhulla, että hän oli\njuonut hirveän paljon. Hänen silmänsä olivat silloin jäykät, ja vaikka\nhän koetti olla kohtelias Genialle, kuten aatelismiehelle kuuluu, pääsi\nhänen huuliltaan kuitenkin silloin tällöin sanoja, jotka panivat nuoren\ntytön kauhistumaan.\n\nSeuraavana päivänä pyysi hän aina anteeksi, mitä oli edellisenä\nrikkonut ja vakuutti kyynelsilmin, että hän oli juonut vaan noiden\nkirottujen surujen tähden.\n\nGenia tiesi kyllä hyvin, kuinka huonot hänen isällisen ystävänsä asiat\nolivat. Hänen velkansa olivat jo kauan sitte kasvaneet yli korvien.\nVelkojat olivat vaatineet linnan myytäväksi pakkohuutokaupalla.\n\nKnetzewitschillä oli Belgradissa nuoruuden ystävä, joka oli asianajaja.\nTämä oli tehnyt kaikki, saadakseen huutokaupan lykätyksi, ja hänen oli\nonnistunutkin kaikenmoisilla kiertelemisillä oikeuden edessä viivyttää\nyhä kauvemman tätä ratkaisevaa tapausta.\n\nMutta muutamia päiviä sitte oli tullut kirje asianajajalta\nKnetzewitschille, jossa selitettiin, että nyt oli mahdotonta enää tehdä\nmitään hänen hyväkseen ja että hänen oli valmistuttuva mitä pikemmin\nvastaanottamaan oikeuden palvelijoita.\n\nEräänä aamuna istui taas herra Knetzewitsch synkissä mietteissä,\nkun pihalta kuului vaunujen kolinaa. Genia katsoi ulos ikkunasta ja\nhuudahti ihmeissään:\n\n- Sieltä tulee eräs nainen.\n\nSamassa nousi komeasti puettu nainen pois vaunuista ja riensi sisälle.\n\nSiitä oli hyvin kauvan, kun Ratscho Knetzewitsch oli ketään\nvastaanottanut. Ei sovi siis kovasti tuomita häntä, jos hän\nkäyttäytyikin kömpelösti tätä hyvin puettua naista kohtaan, jota hän ei\ntodellakaan tuntenut.\n\nEi, hän ei häntä tuntenut. Hän ei voinut millään muotoa muistaa,\nmissä hän olisi ennen nähnyt nämä kasvot. Eikä hänellä sentään ollut\nkovinkaan paljon vanhoja tuttavia, sillä hyvin harvojen kanssa oli hän\nollut tuttavuudessa elämänsä aikana.\n\n- Rouva, sanoi hän, tehtyään muutamia kumarruksia, jotka olivat\ntodellakin kaikkea muuta kuin kauniita, — minä en tiedä, minä en tunne —\n\n- Ettekö enää tunne täti Eufemiaa? Minähän olin hyvä ystävä teidän\näitinne kanssa lausui nainen.\n\n- Täti Eufemia! huudahti Knetzewitsch. — Kyllä, nyt minä muistan —\naivan oikein, äitini hyvä ystävä. Te toitte meille aina karamelleja\nBelgradista ja me huvittelimme itseämme sillä, että nipistelimme teitä\npohkeisiin, teillä oli näet sellaiset siihen aikaan.\n\n- Oi, teidän äitinne oli niin kiltti ja rakastettava! huudahti täti\nEufemia, sillä hän se todellakin oli, joka oli tullut tänne keskustelun\njohdosta Dragan kanssa. — Minä en koskaan voi häntä unhottaa.\n\n- Niin, minun kiltti äitini! mutisi Knetzewitsch ja puristi pari\nkyyneltä vedenharmaista silmistään, sillä kuten kaikilla juomareilla,\noli hänellä kyyneleet hyvin lähellä.\n\n- Ja juuri siitä syystä, kun tulin ajatelleeksi teidän kilttiä\näitiänne, rakas Ratscho, jatkoi Eufemia, olen minä tullut tänne. Kuulin\nnäet, että te olette hyvin vaikeissa oloissa.\n\n- Oletteko kuullut siitä puhuttavan? huudahti Knetzewitsch. — Onko\nse tieto jo levinnyt kaikkialle? Niin, ikävä kyllä, minun maatilani\nmyydään pakkohuutokaupalla, se tahtoo sanoa linna ja puutarha, ainoat,\nmitkä minulla on jälellä.\n\n- Ja miksi ette ole koettanut hankkia rahoja, rakas ystävä? kysyi\nEufemia.\n\n- Rahoja! Kuka minulle antaisi rahoja?\n\n- Joku, jolle te sen sijaan voisitte tehdä vastapalveluksen. Ei mikään\nole mahdotonta, kuten tiedätte.\n\n- Vastapalveluksen? Millaisen vastapalveluksen minä voisin tehdä\ntoiselle ihmiselle, vastasi Knetzewitsch olkapäitään kohauttaen. — Minä\nen enää kelpaa mihinkään.\n\nTämä oli kerrassaan liikuttava tunnustus. Mutta hän ei todellakaan\nluullut enää voivansa mitään toimittaa. Hän ei ollut koskaan tehnyt\ntyötä, ei koskaan oppinut mitään, ei koskaan mitään harrastanut.\nHänestä se oli itsessään ihan luonnollista, että hänelle kerran niin\nkävisi, kuin nyt oli käynyt.\n\nSilloin meni täti Eufemia hänen luoksensa, laski kätensä hänen\nolkapäilleen ja veti hänet luokseen.\n\n- Tahtoisitteko ansaita satatuhatta frangia? kysyi hän matalalla\näänellä.\n\n- Satatuhatta frangia?\n\n- Niin, aivan niinkuin sanoin, jatkoi täti Eufemia. — Ja että\nnäkisitte, etten minä laske leikkiä, niin näette tässä kaksikymmentä\ntuhatta frangia. Nämä saatte heti etumaksuna, jos sitoudutte tekemään\nerään työn. Tässä näette ne! Hei, pidättekö niistä? Katsokaas, kuinka\nne kimaltelevat ja säkenöivät, kuule, kuinka ne helisevät! Kaikki nämä\nkuuluvat teille, jos vaan sanotte \"jaa\"!\n\nTätä sanoessaan oli hän avannut nahkalaukkunsa jota kantoi kädessään.\n\nKnetzewitsch katsoi siihen ja kyyristyi kokoon käheästi huudahtaen.\nSiinä oli kultaa, punaista, rahaksi lyötyä kultaa, joka kiilteli häntä\nvastaan, niin paljoa kultaa ei hän ollut nähnyt moneen vuoteen.\n\n- Oh, Jumala varjelkoon! mutisi Knetzewitsch. Mistä te tulette, jolla\non niin paljon kultaa?\n\n- Mistä minä tulen, on teille yhdentekevä, vastasi Eufemia. — Pääasia\non, että tarkasti kuuntelette, mitä minulla on sanottavaa. Eräällä\nhenkilöllä, jota en tahdo ilmoittaa, on vihollinen. Tämä on niin\nvastenmielinen hänelle, ettei hän voi elää rauhassa niin kauan kuin\ntämä vihollinen hengittää samaa ilmaa kuin hän. Hän tarvitsee siis\nvarman ja luotettavan miehen, joka voi väijyä vihollista ja ampua\nluodin hänen selkäänsä niin että se menee sydämeen. Hän luulee, että\nte, herra Knetzewitsch, olette juuri se mies, jota hän tarvitsee.\nSatatuhatta frangia tästä työstä, kaksikymmentä tuhatta heti, jäännös\nsitte työn tehtyä. Molemmin puolisen vaitiolon lupaan minä meidän\npuolestamme ja tuloja tuottavan viran parin vuoden päästä, kun asia on\nehtinyt unohtua, eikä sitä kukaan enää ajattele.\n\nKnetzewitschiä vilusti ja hiotti vuoron perään. Hänellä oli samallainen\ntunne kuin juotuaan liian paljon ja liian väkevää viiniä.\n\nMutta täti Eufemia pudisti laukun sisällön pöydälle, jonka viereen hän\nitse istuutui ja sanoi kylmällä äänellä.\n\n- Päättäkää nyt, Ratscho Knetzewitsch! Tahdotteko yhdellä kertaa\ntulla rikkaaksi mieheksi ja elää mukavasti, tarvitsematta huolia\nhuomispäivästä, vai annatteko omaisuutenne, linnanne, puutarhanne ja\nkaikki mitä teillä on, mennä vasaran alle pakkohuutokaupassa ja itsenne\najaa kerjäläisenä ulos kadulle?\n\n- Kerjäläisenä! änkytti aatelismies ja hänen kasvonsa vääntyivät. —\nKerjäläisenä! Niin, niin! kerjäläiseksi minä tulisin. Minulta puuttuisi\nleipää — viinistä puhumattakaan — ja minun täytyisi paleltua talvella!\n\n- Te kuolette nälkään, Ratscho Knetzewitsch, jos ette suostu\nehdotukseeni, kuiskasi Eufemia, kun hän näki, että aatelismies alkoi\nhorjua. Ottakaa nyt, kun teille tarjotaan, sellaista onnea ei enää\nteille koskaan tarjota!\n\nJa siitä on teidän vaan minua kiittäminen. Satoja henkilöitä löytyisi,\njotka olisivat halukkaita heti ansaitsemaan nämä rahat ja, mitä sanon\nminä — tuhansia muita! Ettekö siis aavista, kuka se on, joka antaa\nteille tämän tehtävän? Ettekö todellakaan aavista? Ettekö tiedä, mikä\ntoimi minulla on nykyään?\n\n- Minä tiedän, minä tiedän! mutisi Knetzewitsch. Te olette kuningatar\nDragan luona.\n\n- Niin kenelläkäs muulla luulette olevan niin paljon rahaa pois antaa?\nSellaista voi vain kuningatar tehdä! Ei kukaan voi niin helposti luopua\nrahoistaan kuin hän. Peijakas, vieläkö sitte epäilette? No, sitte haen\nminä kai jonkun toisen, jolle ei tarvitse tuhlata niin paljon sanoja.\n\nMutta samalla kun Eufemia aikoi pyyhkäistä kultarahat takaisin\nlaukkuunsa, heittäytyi Knetzewitsch ulvoen kuten susi pöydän yli,\nlaski vapisevat kätensä kultarahojen päälle ja tuijotti Eufemiaan\nvedenharmailla silmillään.\n\nVanha nainen heittäytyi pelästyneenä tuolissaan taapäin.\n\n- Ettehän vaan aikone viedä rahojani! huudahti Eufemia, vapisten joka\njäsenessään.\n\n- Viedä niitä teiltä? Enhän toki, en minä sentään ryöväri ole! —\nEi, minä tahdon ansaita, rehellisesti ansaita nämä rahat — tehän\nsanoitte, että niitä on kaksikymmentätuhatta frangia. Ha, haa, sanoinko\n\"rehellisesti\"? No niin, saattaahan se niinkin olla! — Luoti, sanoitte\nte, miehen sydämeen, joka on jonkun vihollinen. Miksi pitää sitte\nihmisillä olla vihollisia? Me tarvitsemme rauhaa Serbiassa, rauhaa!\n— Minä teen sen, minä teen sen — niin, sen minä teen. Sanokaa te\nterveisiä sille, joka teidät lähetti, että Ratscho Knetzewitsch ei ole\nmikään heikko raukka. Tuhat tulimmaista, pelkuri en ole koskaan ollut!\nMinä teen sen, se on päätetty!\n\nJa pääasia oli todellakin päätetty. Sillä mitä sitte keskusteltiin\nEufemian ja Knetzewitschin välillä, oli vaan sivuasioita, joka koski\naikaa ja tapaa, miten rikos oli tehtävä.\n\n- Tapschiderpuistossa voitte hänet tavata, ilmoitti Eufemia, salaisesti\niloiten, että hänen tuumansa oli niin hyvin onnistunut. — Te tapaatte\nhänet varmasti sen yksinäisen talon läheisyydessä — tiedättehän, mitä\ntaloa tarkoitan, se ei ole kaukana veritammesta — siellä tapaatte hänet\nvarmimmin ja voitte parhaiten tähdätä.\n\nMutta ei hän ollut vielä maininnut edes sen nimeä, joka oli uhriksi\ntuleva. Se oli vaikeinta hänelle. Hän pelkäsi, että Knetzewitsch vielä\nviime minuutissa peräytyisi kuullessaan, että oli kysymys kuningas\nMilanista. Jokainen serbialainen oli näet enemmän tai vähemmän\nkiintynyt pois ajettuun kuninkaaseen, joka, vaikka olikin ollut\nkevytmielinen, oli kuitenkin tuottanut maalle onnea ja siunausta ja oli\ntehnyt Serbian hyväksi enemmän kuin kukaan muu hallitsija ennen häntä.\n\n- Ja kuka hän sitte on? kysyi Knetzewitsch synkän näköisenä laskien\nkultarahoja.\n\n- Kuka hän on? lausui Eufemia vaivaloisesti. Kukas se on, joka tahtoo\nhävittää Serbian, sano? Kuka on kuninkaan pahin vihollinen? Kuka tahtoo\nryöstää häneltä kruunun, jonka hän kerran itse pani kuninkaan päähän?\n\n- Milan? sanoi Knetzewitsch käheästi. — Kuningas Milan?\n\n- Niin, hän se on! Hän on Serbian pettäjä, sanon minä teille, hän\ntahtoo keinotella Serbian Itävallan käsiin, sehän on päätetty asia. Ja\njos sanon teille kaikki samalla kertaa, niin tiedä, että se on hän,\njoka oikeastaan on syyllinen siihen, että teidän perheenne on käynyt\nniin huonosti.\n\n- Hän — minun perheeni?\n\n- Niin, ettekö sitä tiennyt?\n\nHän antoi kerran heittää teidän isoisänne vankeuteen jollain\ntekosyyllä, joka oli tietysti tekaistu. Ja sitte uhkasi hän häntä\nsillä, että hän mestauttaisi hänet, jollei hän antaisi Milanille puolta\nomaisuuttaan.\n\nKnetzewitsch ei tosin muistanut koskaan kuulleensa sanaakaan tästä\njutusta, mutta hänen viinin himmentämä järkensä oli niin vähän\nvastustuskykyinen, että uskoi tämän kömpelön valheen.\n\n- Jos asiat ovat sillä tavoin? huudahti hän, heittäen päätänsä\ntaaksepäin ja koettaen saada kiillottomiin silmiinsä päättäväisen\nilmeen. — No, silloin — silloin minä kyllä osaan tähdätä oikeaan\npaikkaan.\n\nSanokaa kuninkaalle, että Ratscho Knetzewitsch on uskollinen ja\nluotettava alamainen ja että hän pitää velvollisuutenaan vapauttaa\nhänet vihollisistaan. Mutta hän ei saa unohtaa jälellä olevia\nkahdeksaakymmentä tuhatta frangia!\n\n- Samana päivänä, jolloin Milanin ruumis löydetään, vastasi Eufemia —\nmaksetaan teille rahat.\n\n- Hyvä, oikein hyvä! Mutta kuulkaa nyt, vielä yksi asia! Kuinka sitte\nkäy, jos minä — kuinka minä nyt sanoisin — jos kuninkaallinen tuomio\nlankeaa Milanin hyväksi ja minut pannaan kiinni? Silloin vedetään minut\noikeuteen, tietysti. Mitä minä sitte sanon, kun minut viedään tuomarin\neteen?\n\n- Aivan oikein! Siitä täytyy meidän keskustella! Mutta se asia on\nhyvin yksinkertainen. Te tunnustatte kaikki, mutta väitätte ampuneenne\nMilanin sentähden, että hän on tehnyt vääryyttä teidän isoisällenne.\n\n- Mutta silloinhan minut tuomitaan! Sitä parempi! Teidät tuomitaankin\nheti kuolemaan. Mutta yöllä ennen mestausta, tai jo sitä ennenkin,\nantaa kuningas avata teidän vankilanne ja te saatte paeta. Sitte voitte\nmennä vähän ulkomaille, katselkaa Parisia, Lontoota ja Wieniä, kaikki\nhyvin kauniita kaupunkeja, joissa teillä on hyvin hauskaa ja joissa on\noivallista viiniä.\n\n- Oh, mainiota!\n\nJa sitte palaatte te jonkun ajan kuluttua aivan hiljaisesti kotiin\nSerbiaan hyvinvoipana kapitalistina. Ymmärrättekö, Ratscho\nKnetzewitsch?\n\n- Minä ymmärrän, minä ymmärrän, vastasi hän, vaikka hänen aivoissaan\nvallitsi sellainen pimeys, ettei niihin päässyt ainoakaan selvä ajatus.\n\n- Me olemme siis yhtä mieltä, sanoi nyt täti Eufemia päättävällä\näänellä. — Eikä minun tietysti tarvitse sanoa, että ennen kaikkia\non syvä hiljaisuus tarpeen. Tehkää asianne hyvin ja sitte ei teidän\ntarvitse huolehtia mistään muusta.\n\n- Ja koska sen täytyy tapahtua? kysyi Knetzewitsch. — Mieluummin\nnäkisin, että se tapahtuisi niin pian kuin mahdollista.\n\n- Sen täytyy tapahtua jo tänään! vastasi Eufemia innokkaasti. — Meillä\nei ole aikaa hukata, sillä hyvin helposti voi tapahtua, että Milan mitä\npikemmin lähtee pois Tapschiderpuistosta, vieläpä Serbiastakin. Parasta\nolisi kai tänään pimeän tultua.\n\n- Pimeän tultua, toisti aatelismies. Yön pimeys sopiikin juuri\nsellaisille toimille. Peijakas, enpä ole vielä koskaan tappanut\nihmistä, en matoakaan, jollei se ole ollut aivan tarpeellista, enkä\njänistäkään olisi ampunut, jollei nälkä olisi siihen pakottanut.\n\n- Oletteko saanut jo tunnon vaivoja, sanoi Eufemia ivallisesti —\nsilloin on kai parasta, että otan rahani takasin. — Minä pidän siinä\ntapauksessa rahat ja te hyvän omantunnon.\n\nAatelismies värisi ja vapisi kuin olisi hänellä ollut vilutauti.\n\n- Ah — jos ei nyt olisi kysymys isieni linnasta, niin en tosiaankaan\nsitä tekisi. Mutta nyt ei ole muuta vaalia! Ja kääntyen vanhan Eufemian\npuoleen, jatkoi hän:\n\n- Menkää nainen ja sanokaa sille, joka teidät lähetti, että huomenna\nvarhain, kun aurinko on noussut, ei hän enää tarvitse pelätä\nvihollistaan. Knetzewitsch täyttää velvollisuutensa.\n\nMutta hän — tuo toinen joka, niin totta kuin Jumala on taivaassa, on\nenemmän syyllinen vuodatettuun vereen kuin minä, hän pitäköön myös\nhuolta siitä, että minä saan kahdeksankymmentä frangiani sitte kun\nse on tapahtunut! Sillä minä tarvitsen paljon rahaa ja paljon viiniä\ntyynnyttääkseni omaatuntoani.\n\n- Rahoja ei tule puuttumaan! sanoi ilkeä nainen nauraen. — Sillä, joka\nminun lähetti on rahoja liiaksikin. Ja nyt — hyvästi! Mutta ennenkun\njätän teidät, niin vannokaa äitinne nimessä, joka nyt lepää haudassa,\nettä te huomenna teette tämän työn!\n\n- Äiti parka, mutisi Knetzewitsch itsekseen — pitääkö minun vielä\nvannoakin. Mutta sama se; kun kerran on murhan aikeissa, niin ei saa\nolla niin tarkka valankaan suhteen. Minä vannon!\n\nNyt oli Eufemia saanut sen mitä tahtoi. Hän tiesi, ettei aatelismies\nsöisi sanaansa, että hän kaikissa tapauksissa pitäisi valansa.\n\nKiireesti sanoi hän hyvästi, eikä Knetzewitsch mennyt saattamaan häntä\nportaille.\n\nMuutama minuutti sen jälkeen vierivät vaunut pois — ja tuo kelvoton\nnainen ojentihe mukavasti silkkityynyille niissä vaunuissa, jotka\nveivät hänet takaisin huvilinnaan.\n\n\n\n\nKUUDESVIIDETTÄ LUKU.\n\nSalajuonen uhri.\n\n\nOli yö — pimeä, kolkko yö oli seurannut kaunista syyspäivää.\nYksinäisessä talossa Tapschiderpuistossa paloi lamppu huolellisesti\neteen vedettyjen paksujen uutimien takana. Erään pöydän vieressä, jossa\noli aterian jäännökset, istui Ada Kristic. Hän oli pannut kätensä\npojan ympärille ja painoi häntä hellästi sydämelleen eikä väsynyt\ntarkastellessaan häntä hellin katsein, ikäänkuin ei hän voisi käsittää,\nettä hän todellakin oli saanut poikansa takaisin.\n\nLevottomana kulki kuningas Milan edes takasin lattialla. Vähä väliä\nkatsoi hän kelloonsa, meni ikkunan luo, kohotti hiukan uudinta ja\nkatsoi metsätielle, joka kulki talon ohi.\n\n- Kello on viittä minuuttia vailla kaksi, sanoi hän sitte äänellä, joka\nselvästi ilmaisi hänen mielenliikutuksensa. — Kohta valkenee päivä\nja silloin on pakomme mahdoton, ainakin tänä päivänä ja kuka tietää,\nvoimmeko olla turvassa täällä vielä tämän päivän. Ja Maschin lupasi\nkuitenkin minulle olla täällä vaunujen kanssa puoliyön aikana.\n\n- Mutta ajattele nyt, vastasi Ada, että tie Tapschiderin ja Belgradin\nvälillä on hyvin pitkä ja sitte täytyy eversti Maschin'in ensin hakea\nmeille sopivat ajoneuvot. Oi Milan, sydämeni tuntuu niin raskaalta, kun\najattelen, että minun täytyy jättää tämä talo, jossa olen asunut niin\nkauan ja jossa pikku Milankani on kasvanut! Onko meidän siis todellakin\nvälttämätöntä paeta?\n\n- Ja sellaisen kysymyksen teet sinä, Ada! huudahti Milan, istuutuen\nhänen viereensä. — Eikö sitte Maschin itse ole vakuuttanut sinulle,\nettä kuningatar tietää kaikki? Hän tietää, että Milanka elää, mutta\nhän tietää myös, että minä olen Serbiassa ja otaksuu, että olen\nTapschiderpuistossa sinun luonasi, Ada. Usko minua, tällä hetkellä on\nmurhaaja jo lähtenyt minua etsimään. Olenpa luullut näkeväni epäiltävän\nhenkilön hiipivän täällä läheisyydessä.\n\n- Mutta itsehän vakuutit, että erehdyit, isä! huudahti Milanka. — Se\noli sinun oma varjosi, sanoit sinä, joka lankesi tielle. Oh, jos vaan\nolisit antanut minun mennä, kuten pyysin, pyssy kädessä katsomaan,\noliko todellista vaaraa lähellä! Ole varma siitä, että ensimäinen\nvakooja, jonka olisin kohdannut, olisi saanut luodin aivoihinsa, niin\nettä hän olisi varmaan lakannut vaanimasta rehellisten ihmisten toimia.\n\n- Ei, ei, lapseni! huudahti Ada levottomana. — Sinä pysyt meidän\nluonamme, sinä et saa enää mennä ulos yksin ennenkuin olemme kääntäneet\nselkämme tälle metsälle. Niin, minä näen sen nyt, ettemme voi olla\ntäällä kauempaa. Meidän täytyy niin pian kuin mahdollista päästä pois\ntäältä.\n\n- Se tulee tapahtumaan jo tänä yönä, vastasi Milan. — Kaikesta olen\nsopinut ystäväni, eversti Maschinin kanssa ja hän on luvannut viedä\nteidät varmaan paikkaan. Kostantinopolissa asuu eräs uskollinen\nystäväni, jolle olen kerran tehnyt suuren palveluksen. Se on sulttaanin\nsuurvisiiri — olet kai pannut talteen sen kirjeen, Ada, jonka sinun\ntulee jättää hänelle minulta.\n\n- Kirje on täällä povessani — ja saat olla varma siitä, etten jätä\nsitä kellekään muulle kuin suurvisiirille. Mutta oletko myöskin varma\nsiitä, että tuo turkkilainen, joka on eri uskoa kuin me, ottaa meidät\nystävällisesti vastaan?\n\n- Siitä olen aivan varma, sanoi Milan — Murat Bey on kelpo mies.\nUskokoon hän mitä tahansa, Kristusta tai Muhamettia, niin tulee hän\nolemaan sinulle, kallis Adani, uskollinen ystävä ja pojalleni toinen\nisä.\n\n- Ja miksi et tahdo seurata meitä Turkin maalle? Oi, tule mukaan, pyysi\nAda — siellä tulemme niin onnellisiksi!\n\n- Rakas vaimoni, kuinka mielelläni, oi, kuinka mielelläni seuraisin\nteitä, huudahti Milan — mutta minä en voi, en saa sitä tehdä. Suuret,\ntärkeät asiat estävät minua siitä. Minun täytyy palata Wieniin, siellä\non nykyään minun paikkani. Eikö niin Ada, uskothan, että sydämeni\nvuotaa verta, kun en voi seurata teitä.\n\nAda laski kätensä hänen käteensä ja katsoi hurskailla silmillään\nuskollisesti ja luottavasti häneen.\n\n- Minä uskon sinua, vastasi hän, äänessä hellä sointu.\n\n- Isä, kysyi Milanka, nousten ylös ja mennen Milanin luo — miksi\nlähetit Stefan Naumovitschin heti pois, miksi kehoitit häntä heti\npalaamaan kuninkaalliseen hoviin?\n\n- Sen selitän sinulle, sanoi Milan — sillä sinä ihmettelit kyllä sitä,\netten pidättänyt luonani tätä miestä, joka on arvokkaimpia ystäviäni.\nStefan Naumovitsch on meille kaikista tärkein henkilö, sillä hänellä\non nykyään kuningas Aleksanterin luottamus. Me tarvitsemme miehen,\njoka on mukana hovin elämässä. Ainoastaan sellainen voi nähdä Dragan\nsuunnitelmat ja aikeet, ainoastaan hän voi joskus saada aikaan sen,\nettä yksi ja toinen niistä hirmutöistä, joita Draga niin mielellään\npanee toimeen, tulee vielä viime hetkessä estetyksi. Siitä syystä en\ntahdo asettaa Stefan Naumovitschin henkeä vaaranalaiseksi. Jos hänet\nolisi löydetty tästä talosta, jos olisi huomattu, että hän seurustelee\nminun kanssani, maanpakolaisen, jota kuningas vihaa enemmän kuin ketään\nmuuta vihollistaan, vaikka hänen on minua kiittäminen elämästään — niin\nolisi Stefan Naumovitsch ollut mennyttä miestä.\n\nKerran on kuningas jo lahjoittanut hänelle elämän, kun Stefan\nNaumovitsch oli jo niin lähellä kuolemaa, että hän oli jo kuulevinaan\nsen jääkylmäin siipien suhinan — toista kertaa ei Aleksanteri antaisi\narmon käydä oikeudesta. Ei, Stefan Naumovitschiä ei saa kukaan löytää\nminun rinnaltani, sentähden neuvoin häntä menemään takasin huvilinnaan.\nSiellä voi hän pitää Dragaa silmällä ja ilmoittaa minulle niin pian\nkuin vakava vaara minua uhkaa. Mutta eversti Maschinin toimeksi olen\nantanut palata Belgradiin hankkimaan sieltä vaunuja. Näillä vaunuilla\nmatkustamme pääkaupunkiin, jossa voimme pysähtyä muutamia päiviä seppä\nZornin talossa, jossa ollaan minun puolellani, siellä viivymme siksi\nkunnes saamme tietää, mihin toimiin Draga aikoo ryhtyä. Sitte pakenette\nte valepuvussa Konstantinopoliin ja minä palaan Wieniin.\n\n- Vaunut ovat täällä, huudahti Milanka äkkiä ja riensi ikkunan luo. —\nSe on eversti Maschin, joka tulee meitä hakemaan.\n\nOi, elä itke, äiti kulta, jatkoi sitte poika — vaikka sinun täytyy\nsanoa hyvästi kauniille, tyynelle kodillemme. Minä vannon sinulle tällä\njuhlallisella hetkellä, että minä, sinun poikasi, kerran tuon sinut\ntakasin Serbiaan. Silloin kutsutaan sinua kuninkaan äidiksi ja kaikki\nkunnioittavat ja rakastavat sinua. Ja tämän talon lahjoitan sitte\nsinulle ja kun väsyn niistä huolista, joita minulla on, huolehtiessani\nkansani parasta, silloin pakenemme tänne ja ajattelemme tätä hetkeä,\njolloin me molemmat emme olleet muuta kuin kodittomia pakolaisia.\n\n- Kodittomia pakolaisia, toisti Ada kyyneleet silmissä. — Oi poikani,\nse on paha, katkera, kova sana.\n\nKuului koputus ulko-ovelle ja kun Milan varovasti avasi, astui eversti\nMaschin sisään. Hän oli pukeutunut kuskin pukuun, piti piiskaa\nkädessään ja päässä oli hattu, joka osaksi peitti kasvot.\n\n- Sinä olet viipynyt kauvan, eversti Maschin, sanoi Milan hiukan\nmoittien. — Olet tehnyt minut levottomaksi.\n\n- Jää tähän käytävään! kuiskasi eversti Maschin hänelle. — Nuo molemmat\ntuolla sisällä eivät tarvitse kuulla, mitä minulla on sanottavaa\nsinulle. Minun oli pakko kulkea kiertoteitä, kun minun jälkiäni\nseurattiin.\n\n- Jälkiäsi seurattiin, hyvä Jumala, silloinhan sinut on tunnettu ja\nennen kaikkia on nähty aikeesi!\n\n- Niin, sen luulen, sanoi Maschin, joka kohotti hattuaan ja\nnenäliinalla kuivasi otsaansa. — Varsinkin eräs ratsastaja oli\nyhtämittaa kintereilläni. Mutta minä johdin ne kumminkin harhaan, sillä\nminä ajoin kuin paholainen ja ajoin sellaiselle tielle, jossa heidän\nvihdoinkin täytyi kadottaa minut näkyvistään.\n\n- Sinä et siis luule, että sinun on nähty ajavan tänne?\n\n- Sitä en luule, mutta ajattelen, että on parasta kiirehtiä. Laittakaa\nniin, että joudutte täältä pois niin pian kuin mahdollista, siinä on\nkaikki, mitä minulla on teille sanottavaa! Sinä tiedät, kuninkaani,\nettä koko sielullani rakastan sinua, mutta juuri siitä syystä en\nhaluaisi tänä yönä tulla ammutuksi, sillä luulen, että voin olla\nsinulle ja pojalle hyödyksi.\n\n- Me olemme kunnossa, vastasi Milan — ja voimme heti lähteä matkalle.\nOdottakaa meitä ulkona — vaunut ovat kai lähellä taloa?\n\n- Ne ovat oven edessä. Nyt täytyy minun heti katsoa hevosia.\n\n- Anna sen käydä nopeaan, hyvin nopeaan! jos onni on meille suotuisa,\nniin olemme päivän koittaessa Belgradissa.\n\nMaschin katosi heti ulos ovesta ja kiipesi kuskipukille, jonka edessä\nkaksi juoksijaa kärsimättömästi löi kavioitaan maahan.\n\nMutta Milan puolestaan meni takasin arkihuoneeseen ja sanoi Adalle:\n\n- Nyt on sinulle aika tullut, Ada, erota kodistasi. Elä tee eroa liian\nvaikeaksi minulle eläkä itsellesikään. Voimia, rohkeutta ja kestävyyttä\ntarvitaan, jos mieli paon onnistua.\n\n- Minä olen valmis, sanoi Ada, väkisin pidättäen kyyneleitään, sillä\nhän ei voinut saada selville sitä, miksi hänen sydäntään niin ahdisti.\n\nTule, poikani! sanoi hän äänellä, jota koetti saada niin varmaksi kuin\nmahdollista. — Tule ja menkäämme muukalaisten joukkoon! Mutta sinä olet\noikeassa, kerran me vielä palaamme, jos Jumala niin tahtoo.\n\nPoika kietoi kätensä itkevän äidin ympärille, sillä Ada ei voinut enää\nhillitä itseään, hän antoi kyynelten vapaasti vuotaa ja veti pojan\nmukanaan.\n\nKun he olivat tulleet ulko-ovelle, pyysi Milan häntä viipymään vielä\nhetken. Hän avasi oven raolleen ja huusi puoliääneen ulos:\n\n- Eversti, onko ilma puhdas? Katso ympärillesi ja tunnustele vielä\nkerran, onko mitään vaaraa uhkaamassa!\n\nOli minuutin hiljaisuus, sitte vastasi Maschin:\n\n- Minä en voi nähdä mitään epäiltävää. Tule vaan heti tänne! Vaunujen\noven olen jo avannut, hiivi vaunuihin ja sitte matkalle niin pian kuin\nmahdollista!\n\nMilan astui ensin ulos. Hän kietoi takin tiukasti ympärilleen ja veti\nhatun syvemmälle otsalle. Hänen takanaan seisoivat vielä Ada ja Milanka\nodottaen kutsua.\n\nMilan katseli ympärilleen. Hänen oikea kätensä, joka oli takin\ntaskussa, tarttui revolveriin. Hän oli varmasti päättänyt, että jos\ntällä hetkellä joku Dragan palkatuista murhaajista näyttäytyisi, niin\nhän koettaisi ehtiä edelle ja ampua hänet empimättä.\n\nYö oli pimeä. Kuu piilottautui pilvien taa. Pensasten päällä, joita\nkasvoi molemmin puolin metsätietä talon lähellä, oli harmaa usva, jota\noli kohonnut maasta.\n\n- Tulkaa rakkaani! huudahti Milan, kääntyen ja ojentaen kätensä Adaa\nkohti. Tämä irtautui hiljaa Milankan syleilystä ja meni muutamia\naskelia rakasta miestänsä kohti.\n\nSilloin peräytyi hän äkkiä taapäin, kuin olisi hän nähnyt myrkyllisen\nkäärmeen, joka vaani tuolla pensaikossa, mutta sitte heittäytyi hän\nMilanin päälle, tarttui kiinni häneen ja tunki hänet väkisin vaunuihin.\n\nSilloin pamahti laukaus, tuli välähti yön pimeydessä ja sitte —\n\nMilan oli arvelematta heittänyt kumoon Adan, kuin olisi hän siten\ntahtonut suojella häntä tuntemattomalta vaaralta, vaikka hän oli\nvakuutettu, että tämä vaara koski vaan häntä itseään.\n\nMutta se oli liian myöhään. Ruudin savu kietoi hetkeksi kaikki, vaunut,\nhevoset ja ihmiset. Mutta tämän sumun läpi kuului heikko ääni:\n\n- Minut on murhattu — minä kuolen — pelasta minut, Milan — pelasta\nminut!\n\nHuudahtaen heittäytyi Milan hänen eteensä, joka makasi hänen jalkainsa\njuuressa. Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt kietoa käsiään hänen\nympärilleen, ennenkuin tumma olento juoksi pensaikosta.\n\nVielä kerran kuului laukaus. — Milan huudahti, sillä hän oli\nhaavoitettu ja luoti oli sattunut juuri samaan paikkaan, johon Milankan\nluoti oli raapaissut, nimittäin vasempaan olkapäähän.\n\nMilan kaatui selälleen. Hän oli vähällä menettää tajunsa, mutta\nseuraavassa tuokiossa oli hän taas jaloillaan. Hänet valtasi mieletön\nraivo tuota kurjaa murhaajaa kohtaan, joka oli, kuten hän luuli,\ntappanut hänen rakkaan vaimonsa. Ei, se roisto ei pääse kostamatta.\nTuolla juoksi hän pensaikkoon. Mutta Milan oli nähnyt hänet ja\nsilmänräpäyksessä oli hän miehen jälessä. Nyt alkoi hurja ajo.\nMurhaajalla oli vielä kivääri kädessään, mutta hän ei nähtävästi\nuskaltanut ampua kolmatta laukausta tai ei kiväärissä sitte ollut enää\nmitään jälellä. Hän juoksi niin kiireesti, kuin jalat kannattivat. Hän\nryntäsi metsän läpi ja hänen takanaan Milan, välittämättä verestä, joka\njuoksi haavasta olkapäässä. Milan vei taskuunsa oikean kätensä, ainoan,\nmitä hän nyt saattoi liikuttaa, ottaakseen sieltä revolverinsa. Mutta\nhän huomasi nyt, että takki oli varmaankin jäänyt siihen paikkaan,\njohon hän kaatui, ja että ase oli ollut takin taskussa. Mutta ei\ntämäkään seikka voinut estää Milania ajamasta murhaajaa. Hän juoksi,\nvaikka väsymys lisääntyi joka hetki, juoksi yli kantojen ja hautojen,\nhän tunkeutui läpi pensasten ja pysyi aina murhaajan kintereillä. Mutta\näkkiä tunsi Milan pyörrytystä, maailma musteni hänen silmissään ja hän\ntunsi, että oli vähällä mennä tainnoksiin.\n\nJa tuo roisto, joka oli antautunut yrittämään murhata hänet ja hänen\nAdansa, pääsisikö tuo nyt rankaisematta, saisiko hän Judaksen palkan,\njoka epäilemättä oli häntä odottamassa Tapschiderpuiston huvilinnassa?\nEi, ja tuhat kertaa ei! Ennemmin panisi Milan liikkeelle aivan\nviimeisetkin voimansa, ennemmin hän —\n\nSilloin syöksyi maanpakoon ajettu kuningas äkkiä maahan, kuin olisi\nsalama häneen iskenyt. Sokeassa innossaan ei hän ollut huomannut\nkantoa, joka oli polulla. Siihen kompastui hän ja kaatui, ollen\näärettömän heikko, ei hän voinut pitää itseään pystyssä ja makasi nyt\nliikkumattomana maassa.\n\nMurhaaja oli kuullut kuninkaan huudon, kun tämä kaatui. Hän seisoi\nhiljaa hetkisen ja käänsi päätänsä. Parilla rajulla harppauksella oli\nhän kuninkaan luona, joka makasi maassa voimatta nousta ylös, eikä\nollut hänellä kuin yksi käsi puolustuksekseen ja sekin aseeton.\n\nKuu pilkisti nyt pilvien lomasta.\n\nMilan näki murhaajan tulevan yhä lähemmäksi. Hän valmistausi tekemään\nmurhaavaa iskua sillä tuo leveäharteinen mies heilutti kivääriä päänsä\npäällä ja oli nähtävästi aikeessa pyssyn perällä musertaa onnettoman\nkuninkaan pää.\n\n- Takasin, karjui Milan. — Oletko serbialainen ja tahdot sittenkin\ntappaa kuninkaasi? Minä olen Milan, joka on kerran ollut mahtavin mies\ntässä maassa.\n\n- Jos olet Milan, niin olet juuri oikea mies! löpersi toinen, jonka\nkieli ei tahtonut oikein totella paljon viinin nauttimisen tähden. —\nHa, haa, jos olet Milan, niin täytyy sinun kuolla.\n\n- Ja miksi tahdot sitte tappaa minut? kysyi kuningas kohottaen hiukan\nyläruumistaan ja nostaen torjuen oikean kätensä. — Olenko koskaan tehnyt\nsinulle pahaa?\n\nOnko sinulla ollut syytä valittaa minun tähteni? Olenko ryöstänyt\nsinulta jotakin, varastanut sinulta, olenko kirjoittanut jonkun\ntuomion, jonka kautta sinulle olisi pahaa tapahtunut? Niin sano sitte,\nihminen, olkoonpa kuinka tahansa ja lienetpä kuka tahansa, niin vannon\nsinulle, että jos voit todistaa minulle, että sinulla on syytä olla\nvihoissasi minulle, niin minä kumarran pääni ja otan vastustamatta\nsinun murhaavan iskusi.\n\n- Sinä et ole koskaan tehnyt minulle mitään pahaa, minkä itse tiedän,\nänkytti murhaaja laskematta alas kivääriä. — Mutta hän tahtoo sitä —\nhän tahtoo myöskin sitä — he tahtovat molemmat ja siitä syystä täytyy\nsinun — hiiteen. Mutta sinut täytyy minun tehdä mykäksi — siitähän minä\nsaan maksunkin!\n\n- Sinä saat maksun! huudahti Milan. — Kurja, etkö edes häpeä puhua,\nettä aiot hävittää ihmiselämän halpamaisen voiton vuoksi? Kuka sano\nminulle, kuka on ostanut sinut tekemään tätä inhottavaa rikosta? Kenen\nkäsi on sinulle maksanut veren hinnan?\n\nKäheä, mieletön nauru tunkeutui miehen huulilta. - Ha, haa, niin\nkysytään lapsilta! sanoi hän. — Minua ei ollenkaan haluta ruveta\nsinulle vastaamaan. Mutta koska olet Milan ja olet ennen ollut\nkuningas, niin sallin sinun rukoilla lyhyen rukouksen. Sillä aikaa\nlataan minä kiväärini ja tällä kertaa tiedän kyllä osaavani paremmin.\nSaatana tietäköön, miksi käteni molemmilla ensi kerroilla vapisi niin\nhirveästi.\n\nMilan näki, kuinka hän latasi kivääriä. Hän koetti monta kertaa nousta\nylös maasta — mutta ei voinut. Verenvuodon tuottama heikkous oli liian\nsuuri. Milan ei voinut rukoilla murhaajalta henkeään, siihen oli hän\nliian ylpeä. Ei, ennen tahtoisi hän kuolla. Ammu nyt, mutta satuta\noikein! sanoi Milan. — Minä en tahdo estää sinua ansaitsemasta rahojasi.\n\nMilan tunsi jo kylmän raudan ohimoillaan ja avasi silmänsä heittääkseen\nviimeisen silmäyksen tähtiin, jotka kimmelsivät puiden oksien välistä.\n\nNyt kosketti murhaajan sormi kiväärin lukkoa. Silloin — —\n\n\n\n\nSEITSEMÄSVIIDETTÄ LUKU.\n\nHekkumoitsijan vallassa.\n\n\nKaksi kättä tarttui murhaajan kivääriin. Turhaan koetti tämä saada\nkäsiään irti aseesta. Hän teki kerrassaan epätoivoisia yrityksiä, mutta\njoko hänen kätensä olivat liian heikot paljosta juonnista tai oli se\nlujuus, joka hänen oli voitettava, aivan yliluonnollista laatua.\n\n-Täältäkö sinut siis löydän, Ratscho Knetzewitsch, kuului naisen ääni\nsanovan. — Minun aavistukseni eivät siis pettäneet! Sinä olet myynyt\nsielusi rahasta, sinä olet vaihtanut kunniasi halpaan mammonaan!\nMurhaaja — murhaaja, päästä uhrisi!\n\nVaikka Ratscho Knetzewitsch oli kellarissaan juonut niin paljon makeata\nviiniä, että hän tuskin saattoi pysyä jaloillaan ja vaikka se kiihtynyt\nmielentila, jossa hän oli, oli osaltaan vaikuttanut sen, että hän oli\naivan juovuksissa, niin olivat nämä sanat kuitenkin omansa edes hiukan\nhäntä selvittämään. Hän päästi kiväärin, joka jäi sen käsiin, joka piti\nkiinni varresta.\n\nMilan katsoi ylös Geniaan.\n\n- Genia — Genia! sanoi hän vaivaloisesti, katsoen ylös nuoreen tyttöön,\njonka kalpeita kasvoja kuu valaisi ja jotka sen kautta tulivat yhä\nkalpeammiksi. — Genia, oletko se todellakin sinä, joka olet tullut\nminua pelastamaan tällä epätoivon hetkellä?\n\n- Niin, minä se olen, kuningas Milan, vastasi Genia lujalla äänellä.\nNyt en voi kuitenkaan selittää sinulle, mikä minut on tuonut tämän\nmiehen luo. Hän ei ole vielä voitettu! Katso, kuinka hänen silmänsä\nhehkuvat, kuinka hän vapisee mielenliikutuksesta, kuinka hän tuijottaa\nsinuun kuin petoeläimeen, joka aikoo hyökätä uhrinsa kimppuun. Elä\nkuitenkaan pelkää, kuningas Milan, sillä tämä mies ei voi enää\nvahingoittaa sinua. Minä vannon sinulle, että ennen lasken sen luodin,\njoka on tämän kiväärin piipussa, hänen omaan sydämeensä, kuin että\nhän saa katkaista hiustakaan sinun päästäsi. Ja kohta näyttäytyivät\nGenian sanat tosiksi, ettei Ratscho Knetzewitsch suinkaan ollut vielä\nvoitettu. Hän ulvoi niin että se kuului ympäri metsän.\n\n- Takasin, tyttö, huusi hän. — Anna minun toimittaa tämä asia!\nSatatuhatta frangia, ymmärrätkö, Genia! — Ne täytyy minun ansaita, jos\naion pysyä aatelismiehenä. — Ja sinä, sinä tulet vaimokseni, ja minä\npuen sinut silkkiin ja samettiin ja sinä saat kultavitjat ja sinusta\ntulee Zaporan linnan rouva, mutta tämän miehen veren täytyy ensiksi\nvuotaa! Tänne kiväärini, tyttö! Ainoastaan sinä ja minä tiedämme tästä\nasiasta, ja me — me vaikenemme!\n\nNäin sanoen aikoi hän hyökätä Genian kimppuun, ryöstääkseen häneltä\nkiväärin. Mutta tyttö juoksi muutamia askelia takaperin, asetti\nkiväärin poskeaan vasten ja huusi äänellä, jossa oli muutakin kuin\npelkkä uhkaus:\n\n- Takasin, Ratscho Knetzewitsch! — Varo itseäsi minulta! Minä voisin\nunohtaa, että olet pelastanut henkeni ja ottanut minut huoneeseesi, kun\nminä sairaana ja väsyneenä vaivuin sinun ovesi eteen. — Varo itseäsi —\nminun luotini lävistää sydämesi!\n\nMilan koetti tällä hetkellä nousta ylös hyökätäkseen murhaajan\nniskaan, mutta oi — hän lienee kaatuessaan puun kannon yli saanut\nsuonenvenähdyksen, tai oli jalka kerrassaan poikki. Siihen tuli lisäksi\nse heikkous, jonka veren vuoto tuotti. Hän ei voinut nousta muuta kuin\nistualleen ja sitte kaatui hän takasin maahan.\n\n- Niin, minä aavistin juuri tätä, jatkoi Genia, kun sinä salassa\npoistuit kotoa nukutettuasi omatuntosi viinikellarissasi.\n\nMinä luin juuri silmistäsi kamalan aikeesi. Minä olen kerta toisensa\nperään kysynyt itseltäni, kuka antoi sinulle kultarahat ja setelit.\nMinä tiesin, ettei se voinut olla ystävä, joka antoi sinulle tämän\navun, vaan täytyi sen olla vihollinen. Siksi seurasinkin sinua, kun\npoistuit kotoasi. Mutta Tapschiderissä jouduin pois jäliltäsi ja\nlöysin sinut vasta aivan äsken. Pakene nyt, onneton! lopetti Genia\nintohimoisella kiihkeydellä lausutun puheensa. — Pakene, niin kauas kun\njalkasi voivat sinua kannattaa! Tämä mies antaa armon käydä oikeudesta\neikä vedä sinua maallisten tuomarien eteen. Minäkin pidän tämän asian\nsalassa, mutta meidän tiemme käyvät tästälähin eri suuntiin. Mieletön,\nluulitko voivasi ostaa minut sadalla tuhannella frangilla? Vaikka\npanisit miljooneja, niin, vaikka koko maailman aarteet minun eteeni ja\nvaikka olisit nuori ja kaunis sen sijaan että nyt olet vanha ja ruma,\nniin ei Genia von Sandorf kumminkaan koskaan kuuluisi sinulle!\n\n- Ei koskaan! ulvoi Knetzewitsch. — Ha, haa, saammepa nähdä, mitä\nsinulla on sanottavaa, kyyhkyseni, kun minulla on tähti rinnassa ja\nkuningas on nimittänyt minut salaneuvokseksensa ja minulla on niin\npaljon rahaa, että sinä saat aina ajaa katetuissa vaunuissa! Tuhat\ntulimmaista, sinä et siis tahdo antaa minulle kivääriäni takasin! Hyvä,\nen minä sitä tarvitsekaan, tämä vie minut varmemmin perille.\n\nKauhukseen huomasi nyt Genia, että hän veti samalla esille suuren\npuukon, jonka terä välähti kuutamossa.\n\n- Kuole, Milan Obrenovitsch! huusi Ratscho Knetzewitsch ja pitäen\npuukkoa korkealla hyökkäsi maassa makaavaa, aseetonta miestä kohti. —\nMinä olen vannonut ja minä pidän valani. Minä olen Zaporan linnan herra\nja aion olla edeskinpäin.\n\nLausuessaan nämä sanat, oli hän heittäytynyt polvilleen Milanin\nviereen. Hänen karkea, kömpelö vasen kätensä tarttui maanpakoon ajetun\nkuninkaan kurkkuun, ja turhaan koetti kuningas saada likaista kättä\npois kaulastaan.\n\nOikealla kädellään heilutti Ratscho Knetzewitsch puukkoa päänsä päällä\nja näytti hakevan paikkaa kuninkaan rinnassa, johon saattoi tunkea\nveitsen.\n\nGenia puristi vielä kovemmin kiväärinsä perää. Hän katsoi vielä kerran\ntaivaaseen päin. Pelottava taistelu riehui hänen sielussaan. Hän ei\nollut vielä koskaan vuodattanut verta, ei koskaan tehnyt yhdellekään\nihmiselle pahaa ja nyt — nyt pitäisi hänen ampua maahan tämä mies,\njoka kerran oli tehnyt hänelle hyvää, ampua hänet, kuten hullun\nkoiran. Niin, hän tekisi sen, sillä senhän täytyi tapahtua. Antaisiko\nhän kuningasmurhan tapahtua silmäinsä edessä, koettamatta estää sitä\nainoalla tavalla, millä voi?\n\n- Takasin, Ratscho Knetzewitsch! huusi hän. Takasin, muuten olet\nhukassa, sillä ennenkuin sinä työnnät veitsen Milanin rintaan, tekee\nminun luotini lopun sinusta.\n\n- Ha, haa, nauroi murhaaja käheästi. — Ammu sinä vaan — Genia von\nSandorf — se on vaan viaton leikkikalu, joka on kädessäsi. Sillä minä\nen ladannut kivääriä, näetkö. Tuossa kiväärinpiipussa ei ole luotia,\njoka voisi tehdä minulle jotain pahaa.\n\nGenia painoi lukkoa, hana painui alas, mutta juopon sanat näyttäytyivät\ntosiksi. Kivääri oli todellakin lataamaton.\n\n- Ole nyt viisas, pikkuruiseni! löpersi Ratscho Knetzewitsch, joka piti\nyhä Milania maassa ja heilutti puukkoa päänsä päällä. — Ole viisas,\nkuuletko! — Meitähän on vaan sinä ja minä, jotka tiedämme, että verta\non vuotanut täällä Tapschidermetsässä. Eikä tämä ole ensimäinen veri,\njoka on täällä vuotanut. Tuolla jossain kauempana on tammi, joka voi\nkertoa, että kerran erään toisen Obrenowitschin veri on vuotanut\ntäällä. Ja hän oli paljon parempi mies kuin tämä, joka minulla on tässä\nja jonka minä nyt —\n\nRatscho Knetzewitsch sysäsi puukkonsa, mutta samassa silmänräpäyksessä\npäästi hän tuskan ulvonnan. Hänen kättänsä lyötiin ryhmysauvalla.\nVeitsi putosi hänen kädestään. Samassa kun Ratscho Knetzewitsch tahtoi\nheittäytyä taapäin, tarttui kymmenen kättä kiinni häneen ja pidättivät\nhäntä.\n\nMutta Geniakin oli peräytynyt ja seisoi kuin kivettyneenä.\n\nEräästä pensaikosta oli äkkiä kymmenen ratsastajaa hyökännyt esiin.\nHeillä oli kuninkaallisen santarmiväen puku. Tämä osasto on melkein\nyksinomaan kokoonpantu albaanialaisista. Mutta tämän poliisipatrullin\njohtaja ei ollut albaanialainen. Hänellä oli kuninkaallisen\nhenkivartioväen komea puku. Se oli Nicodem Lunjevica, kuningattaren\nveli.\n\n- Ottakaa kiinni tuo kurja murhaaja! huusi Lunjevica lujalla äänellä. —\nSitokaa hänet, niin ettei hän tällä hetkellä voi lausua sanaakaan!\n\nNiin pian kuin Nicodem oli lausunut nämä sanat, hyppäsi hän itse alas\nhevosensa selästä ja lähestyi Milania, joka yhä makasi maassa eikä\ntiennyt, oliko tämä kaikki, mikä hänen ympärillään tapahtui, unta vai\nhirveätä todellisuutta. Milanista tuntui, kuin olisivat ajatukset\nmenneet sekasin. Hän oli vähällä menettää tajunsa, mutta taisteli vielä\nheikosti pyörtymystä vastaan.\n\nSilloin kumartui Nicodem Lunjevica hänen puoleensa — sama Nicodem, joka\niltaa ennen sisaren vihkimistä Aleksanterin kanssa oli käskenyt, että\nMilan ammuttaisiin. Mutta kuinka erilaiselta kuului nyt nuoren upseerin\nääni, kun hän puhui Milanille:\n\n- Teidän majesteettinne, nouskaa ylös te olette nyt aivan turvattu!\nMinä olen saanut käskyn pitää huolta siitä, että teidät hyvästi\nsuojattuna ja kaikella sillä kunnialla, joka teille tulee, saatetaan\nrajalle.\n\nMilan ei uskonut korviaan kuullessaan nämä sanat. Hän oli siis tehnyt\nväärin poikaa kohtaan — ja myöskin Dragaa, tuota kauhistavaa naista\nkohtaan, kun hän oli heistä molemmista luullut, että he olivat\nsuunnitelleet häpeällisen salaliiton häntä vastaan. Mutta kuinka\nsopi tämä sitte yhteen murhaajan sanain kanssa, kun hän juuri äsken\noli päästänyt huuliltaan, että hänet oli ostettu sadalla tuhannella\nfrangilla murhaamaan Milan.\n\n- Nicodem Lunjevica, vastasi Milan heikolla äänellä — minä kiitän\nteidän tarjouksestanne saattaa minut rajalle. Minä annan teille\nkunniasanani, että heti lähden sinne. Jos tahdotte vaan toimittaa\nhevosen minun käytettäväkseni — luulen, että sitte kyllä itsekin pääsen\nBelgradiin.\n\n- Vahvistakaa itsenne ennen kaikkia viiniryypyllä, teidän\nmajesteettinne! sanoi nuori upseeri, ojentaen hänelle kenttäpullonsa.\nOi, te olette haavoitettu! Teidän haavanne on heti sidottava, sillä se\non hänen majesteettinsa kuninkaan ankarin käsky, että kaikki on tehtävä\nteidän kalliin elämänne säilyttämiseksi.\n\n- Kalliin elämän, änkytti Milan. — Selittäkää minulle, kuinka poikani,\nkuningas, saattoi tietää, että minua vastaan aiottiin tehdä murhayritys\ntänä yönä ja tällä tunnilla!\n\n- Sen selitän heti teidän majesteetillenne, vastasi Nicodem Lunjevica.\n— Tiedettiin, että te oleskelitte Serbiassa. Salaiset poliisit, joiden\ntehtävänä on pitää silmällä maanpakolaisia, antoivat kuninkaalle heti\ntiedon, että te olitte tulleet rajan yli. Myöskin tiedettiin, että\nte oleskelitte Tapschidermetsässä. Hänen majesteettinsa kuningas\nAleksanteri oli silloin hyvin levoton, että teidän vihollisenne\nonnistuisi ehkä löytää teidät ja — ahdistaa teidän kallisarvoista\nhenkeänne. Sentähden käski hän minun tämän valitun poliisipatrullin\netunenässä kiertämään täällä puistossa ja pitämään huolta, ettei mitään\npahaa teille tapahtuisi. Valitettavasti olemme tulleet liian myöhään.\nMe olemme jo ennenkin nähneet tämän ihmisen kiertelevän ympäriinsä\ntäällä puistossa kiväärinsä kanssa, mutta me kadotimme hänet näkyvistä\njuuri kuin olimme saamaisillamme hänet kiinni. Nyt tiedätte, teidän\nmajesteettinne, jatkoi Nicodem Lunjevica — kuinka me jouduimme tänne\njuuri sopivaan aikaan. Se ei ollenkaan riippunut sattumasta, vaan oli\nseuraus hänen majesteettinsa kuninkaan huolenpidosta.\n\nKuninkaan huulet vetäytyivät hymyyn, josta näkyi selvästi, että hän\nepäili Nicodemin sanoja, mutta kuitenkin vastasi hän:\n\n- Jos asia on sillä tavoin, niin viekää minun kiitokseni hänen\nmajesteetillensa kuninkaalle! Itse on hän tosin ennen käskenyt\njoukkojensa heti ampua minut, kun minä vaan näyttäydyn Serbiassa. Mutta\ntänään on hän pitänyt huolta siitä, ettei murhaaja voisi toimittaa\nverityötänsä. Siitä huomaan minä, lopetti Milan ivallisesti hymyillen,\nettä hänen majesteettinsa Serbian kuningas pidättää omille uskollisille\nsotilailleen oikeuden tappaa hänen isänsä.\n\nNicodem kohautti olkapäitään ja kääntyi sitte erään albaanialaisen\nsantarmin puoleen sekä käski hänen auttaa häntä ylös satulaan.\n\nMinuuttia myöhemmin istui Milan satulassa. Ne tuskat, joita hän kärsi\nvasemmassa olkapäässään, panivat hänet melkein raivoihinsa, mutta hän\npuristi kovasti huulensa yhteen, sillä ei hän olisi mistään hinnasta\nmaailmassa tahtonut Nicodemin kuulevan tuskan ääntä hänen huuliltansa.\nMyöskään ei hän tällä hetkellä ajatellut niin paljon itseään kuin sitä\nrakasta naista, jonka kohtalosta hän oli aivan tietämätön, Adaa, joka\nyksinäisessä talossa Tapscbiderpuistossa oli maannut hänen jalkainsa\njuuressa — murhaajan luodin ampumana.\n\nAjatellessaan rakasta vaimoaan tuli Milan haltioihinsa. Hän painoi\nkannukset hevosen kupeisiin, eikä hän tällä hetkellä ajatellut edes\nsitäkään, joka muutamia minuutteja sitte oli pelastanut hänen elämänsä,\nGenian, joka muuten oli paennut pensasten taa nähdessään ratsastajain\nesiintyvän näyttämölle, niin että Milan ei voinut nähdä häntä.\n\n- Hyvästi, Nicodem Lunjevica! huusi Milan nuorelle upseerille. —\nSanokaa Serbian kuninkaalle terveisiä minulta ja sanokaa, ettei hänen\ntule rangaista ainoastaan tätä miestä, joka on uskaltanut uhata hänen\nisänsä henkeä, ei ainoastaan murhaajaa, vaan myöskin sitä, joka on\npalkannut tämän kurjan raukan murhaa tekemään! Ja jollei teidän\nkuninkaallisella langollanne mahdollisesti olisi selvillä, mistä oikea\nmurhaaja on haettava, niin tekisi kuningas viisaasti, jos heittäisi\nsilmäyksen puolisonsa kasvoihin. Ehkä voi hän sitte kuningatar Dragan\nkasvoista lukea, kuka on oikeastaan ollut syyllinen.\n\nEnnenkuin Nicodem ehti vastata tähän, oli Milan kadonnut puiden taa.\n\n- Niin, ratsasta sinä tiehesi, mutisi Nicodem hampaittensa välistä\n— sinä et kuitenkaan vältä kohtaloasi! Mutta Draga oli oikeassa\nantaessaan minulle tämän tehtävän.\n\n\"Jos murhaajan onnistuu ensi laukauksella tappaa, ja Milan on sitte\nkerta kaikkiaan pois tieltä, niin elä sure sitä, veli Nicodem\", sanoi\nhän minulle, \"vaan vie santarmisi syrjään siitä paikasta ja palaa tänne\nheidän kanssansa! Mutta jos näet, että se Knetzewitsch tollo on vaan\nvahingoittanut uhriansa, niin että kuningas siitä huolimatta kykenee\nantamaan selitystä, niin ota murhaaja kiinni ja kohtele häntä niinkuin\nsellaista on kohdeltava!\" Ha, haa, sinä minun kaunis sisareni olet\nkavala! Minä pelkään, että hänelle käy hyvin huonosti, tuolle miehelle,\njoka makaa tuolla sidottuna kapula suun edessä. Miksi pitikin hänen\nampua niin huonosti! Sen, joka aikoo murhata, täytyy myöskin olla varma\nluodistaan.\n\nLunjevica nousi hevosensa selkään, tehtyään itsekseen tämän viisaan\npäätöksen. Sitte kääntyi hän seuralaistensa puoleen ja sanoi heille.\n\n- Nostakaa ylös vanki ja sitokoon joku teistä hänet eteensä kiinni\nhevoseen! Me viemme tämän ihmisen ensiksi Tapschiderin huvilinnaan,\nsillä hänen majesteettinsa kuningas pitää varmaan itse ensimäisen\nkuulustelun hänen kanssansa.\n\nSillä aikaa oli Ratscho Knetzewitschin kädet ja jalat sidottu ja hän\nmakasi maassa paksu kapula suussa. Siinä maatessaan oli hän kokonaan\nhumalastaan päässyt. Nyt oli hän ihan selvä. Mutta tämä tila oli\nhänelle verrattoman kauhun tila.\n\n- Mitä tämä sitte merkitsee? kysyi hän itseltään siinä maatessaan,\nvoimatta ääntä päästää tai tehdä yhtään liikettä. Kuningas on palkannut\nminut murhaamaan isänsä ja äkkiä syöksyvät kuninkaalliset santarmit\nesiin, hyökkäävät päällesi ja kohtelevat sinua kuin olisit kuninkaan\npahin vihollinen? Oi, tämä täytyy olla erehdys, erehdys alusta loppuun\nasti! Tämä upseeri on toiminut ilman määräystä. Ha, haa, hänelle käy\nvielä huonosti, kun hän astuu kuninkaan eteen ja ilmottaa mitä on\ntapahtunut!\n\nRatscho Knetzewitsch koetti yhä saada pois kahleita päältänsä tai\nainakin kapula suustansa, niin että hän voisi puhua erikseen tuon\nupseerin kanssa. Hänen vedenharmaat silmänsä aukesivat selälleen ja\ntulivat äärettömän suuriksi, kun hän näki, että patrullin johtaja antoi\nhevosen Milanin käytettäväksi ja kuuli, että hän kutsui häntä \"teidän\nmajesteettinne\", näki, että hän ojensi hänelle kenttäpullonsa ja antoi\nilman muuta luvan poistua.\n\nTämähän on suorastaan kujeilua kaikki tyynni ajatteli Knetzewitsch.\n— Minä uskallan kymmenen yhtä vastaan, että olen liian tyhmä\nymmärtääkseni sitä. No niin, kylläpähän asia selviää, kun tullaan\nTapschideriin!\n\nHän ei ollenkaan vastustellut, kun kaksi santarmia nosti hänet ja sitoi\nkiinni toiseen hevoseen ja tekivät sen vielä niin, että pää riippui\ntoisella puolella ja jalat toisella. Mutta samassa kun patrulli oli\naikeessa lähteä liikkeelle, hyökkäsi pensaikosta esille eräs olento ja\nhuusi hätäisellä äänellä:\n\n- Pysähtykää — vielä silmänräpäys, herra upseeri, minun täytyy puhua\nkanssanne — minulla on teille eräs ilmoitus tehtävä.\n\nNicodem Lunjevica hämmästyi nähdessään kauniin tytön äkkiä seisovan\nedessään. Mutta hänen ei tarvinnut muuta kuin heittää silmäys häneen\ntunteakseen Genian. Hän oli mieltynyt Geniaan jo kauan sitte, kun tämä\nesiintyi kuninkaan edessä naamiaisissa, jotka pidettiin Belgradin\nkonakissa.\n\n- Oi, neitini, huudahti nyt Nicodem kohteliaalla äänellä, kevyesti\nkumartaen satulassaan — minä luulen, että minulla on kunnia tuntea\nteidät, kreivinna Genia von Sandorf, jollen aivan suuresti erehdy!\n\nNyt vasta tiesi Genia, kenen kanssa hän oli tekemisissä, nyt vasta\ntunsi hän Nicodem Lunjevican, kun kuun säteet laskeusivat hänen\nkalpeille kasvoilleen, samoille kasvoille, jotka hän kerran oli nähnyt\nmurhahalun vääristäminä, kun Nicodem seisoi valmiina heittämään pikku\nMilanan jyrkänteeltä alas kuiluun.\n\nJos maan päällä löytyi ihmistä, jota Genia kammosi, niin oli se tämä\nnuori upseeri ja kun hän nyt äkkiä näki hänet edessään, kysyi Genia\nitseltään, eikö olisi parasta paeta. Mutta ei, se mikä oli saattanut\nhänet astumaan ulos piilostaan, oli niin jalo toivomus, ettei Genia\nseuraavassa silmänräpäyksessä enää ajatellutkaan itseään.\n\n- Herra upseeri, sanoi Genia vapisevalla äänellä — jos tunnette minut\n— ja te olette aivan oikein lausunut minun nimeni — niin uskotte\nminut sellaiseksi, joka ei voi valehdella. Minä vannon teille, että\ntämä onneton, jonka olette löytänyt tekemässä hirmuista rikosta,\njoka muuten ei tullut täytäntöön, on harhaan viety mies parka, joka\nei ole vastuunalainen teoistaan. Ainakin tahdon tehdä teille tärkeän\nilmoituksen, herra upseeri, jolla pitäisi tutkinnossa olla suuri\nmerkitys. Tämä mies on ostettu tätä murhaa tekemään, ostettu kullalla,\njonka olen nähnyt omilla silmilläni. Eilen ei tällä miehellä ollut\nmurhan ajatustakaan. Silloin tuli aivan odottamatta eräs vanha nainen,\njoka kauan keskusteli hänen kanssansa, ja sen keskustelun jälkeen\nRatscho Knetzewitsch — se on vankinne nimi — kykeni estämään linnansa\nmyönnin pakkohuutokaupalla, sillä hän sai noin kaksikymmentätuhatta\nfrangia.\n\n- Todellakin, neitiseni, sanoi Nicodem, ja merkillinen hymyily\nväreili hänen huulillaan; hän astui hitaasti alas hevosen selästä ja\nmeni Genian luo — teidän ilmoituksenne ovat erittäin tärkeät. Ne\nkiinnittävät minun huomiotani siihen määrään, että minun täytyy teiltä\npyytää, että toistatte kaikki, mitä tiedätte, hänen majesteetillensa\nkuninkaalle, sillä arvaatte kai, että hän panee toimeen mitä tarkimman\ntutkimuksen, kun on kysymys hänen omasta isästään.\n\nGenia otti askeleen taapäin. Hän pelästyi. Hänen sielussaan nousi\najatus, että hän pani itsensä, äärettömän suureen vaaraan.\n\n- Minä pyydän teiltä sitä, jatkoi Nicodem, eikä Genialta jäänyt\nhuomaamatta, että tuo kevytmielinen mies tarkasteli hänen vartaloansa,\nkuin olisi hän tahtonut niellä hänet — niin minä suorastaan vaadin\nneitiseni, että te seuraatte minua Tapschiderlinnaan.\n\n- Minä! huudahti Genia. — Ei, en koskaan astu jalkaani linnaan. Yhden\nainoan kerran eläissäni olen kääntynyt Serbian kuninkaan puoleen\nhäneltä oikeutta pyytämään. Minä uskalsin sen tehdä, kun luulin, että\nhän oli ystäväni ja kuningas, joka suojelee lakia. Mutta mikä oli\nkohtaloni, kun astuin jalkani Belgradin konakin muurien sisäpuolelle?\nMinut otettiin kiinni, vietiin erääseen hirmuiseen paikkaan ja kaikki\ntämä tapahtui sisarenne, kuningatar Dragan toimesta! Häntäkö lähtisin\nvielä tapaamaan! Luuletteko, että minulla on vielä niin paljon\nluottamusta Serbian kuningaspariin, että minä hakisin heiltä oikeutta?\nEi, herrani, sitä ette voi pyytää minulta! Se, joka kerran on niin\npettynyt kuin minä, sillä ei ole halua enää —\n\nHuudahdus lopetti Genian sanat, sillä Nicodem oli odottanut niin kauan,\nettä tyttö olisi ehtinyt puhua loppuun. Hän hyökkäsi tytön kimppuun ja\ntarttui häneen kiinni.\n\n- Jos et suosiolla seuraa minua Tapschiderin linnaan, huudahti hän —\nniin vien sinut väkisin! Ha, haa, kaksi vankia yhden sijasta! Sillä\nse, joka pyytää murhaajalle armoa, Genia von Sandorf, on enemmän\ntai vähemmän osallinen rikoksessa, ja tässä suhteessa täytyy tulla\ntutkimus, oletko todellakin viaton, kuten olet olevinasi, siihen\nrikokseen, jonka tämä roisto oli vähällä tehdä.\n\nGenia koetti riistää itsensä irti hänen käsistään. Mutta Nicodem oli jo\nsantarmien avulla heittänyt hänet hevosen selkään, ja ennenkuin Genia\nehti selvittää ajatuksiaan, istui hän satulassa Nicodemin edessä.\n\nToisella kädellään piti Nicodem uhristaan kiinni ja toisella hoiti hän\nohjaksia.\n\n- Eteenpäin takasin linnaan! huusi hän ja pyyhkäsi tiehensä.\n\n\n\n\nKAHDEKSASVIIDETTÄ LUKU.\n\nOikeuden ilveily.\n\n\n- Elääkö hän?\n\n- Kyllä, hän elää. — Knetzewitsch on vaan vähän haavoittanut häntä.\n\n- No, ja annoitko sinä, kuten minä käskin, joukkosi ottaa roiston\nkiinni?\n\n- Kyllä, minä toin hänet tänne, kädet ja jalat sidottuina — sinä voit\nheti nähdä hänet edessäsi, sisar, jos niin tahdot.\n\nTämä keskustelu tapahtui päivän noustessa Tapschiderin linnassa.\nSiinä oli Draga ja hänen veljensä Nicodem, joka oli hyvin kiihtyneenä\nlausuessaan nämä sanat.\n\nKuningatar ei ollut koko yönä nukkunut silmän täyttä. Tiesihän\nhän, että murhaaja harhaili Tapschiderpuistossa uhriaan etsimässä,\nmurhaaja, jonka hän itse oli palkannut poistamaan pois tieltä hänen\nvaarallisimman vihollisensa, kuningas Milanin.\n\nPölyisenä tuon pitkän ja nopean matkan jälkeen seisoi Nicodem Lunjevica\nkuninkaallisen sisarensa edessä. Mutta hänessä ei näkynyt väsymyksen\njälkeäkään. Päinvastoin. Silmissään oli terävä kiilto ja huulillaan asui\nhymy, joka vaan joskus katosi hienojen, vaaleiden viiksien taa.\n\n- Hän elää siis! jatkoi Draga, nojaten toisella kädellään pieneen\npöytään ja vieden toisen otsalleen, kuin tahtoisi hän koota\najatuksiaan. — Meidän tuumamme ei siis ole onnistunut. Onko se ihminen\nsitte kuolematon, onko hän haavoittamaton, kuten Siegfried ja Akilles?\n\n- Oi, rakas sisar, puuttui Nicodem hänen puheeseensa — jos ei tällä\nkertaa onnistunut, niin onnistuu se toisella kertaa. Milan ei voi\najanpitkään meitä välttää ja koska vertasit häntä Akilles'iin, niin\nsuotakoon minun huomauttaa, että tuo kreikkalainen sankari, sen mukaan,\nmitä hänestä tiedetään, oli arka kantapäästään. Milanillakin on kyllä\nAkilleen kantapäänsä.\n\n- Mitä tahdot sillä sanoa? kysyi Draga ja katsoi tutkien veljeensä.\n\n- Joo, sillä tarkoitan, vastasi nuori upseeri, kiertäen viiksiään, että\nminun mielestäni et sinä ole alkanut oikeasta päästä. Sellainen tapa\non kömpelö tähän maailman aikaan, kun palkataan murhaaja ja käsketään\nhänen ensi tilaisuudessa hyökkäämään uhrinsa kimppuun. Ei, meidän\npäivinämme, sisar kulta, otetaan viholliselta henki aivan toisella\ntavalla, niin että kukaan ei sitä huomaa. Käytetään hyväksi jotakin\nkysymyksessä olevan henkilön heikkoutta ja siihen kaivetaan mitä\nsuurimmalla varmuudella myrkytetty tikari, melkein samalla tavoin kuin\nelefantin jahdissa täytyy tarkkaan tähdätä erääseen paikkaan silmien\nluona, jos mieli saavuttaa tarkoitusta. Etkä suinkaan sinä kieltäne,\nrakas sisar, ettei Milanillakin ole heikkoutensa — vieläpä suuretkin\nheikkoudet — ja jos vaan olisit käynyt johonkin näistä, niin olisi hän\nkyllä näyttäytynyt kuolevaiseksi. — Ja sitte. — Elä nyt pahastu siitä,\nmitä sanon, pikku sisar, mutta luulin toki sinun olevan viekkaamman. En\nkoskaan olisi voinut uskoa, että sinä rupeaisit tekemisiin sellaisen\nmiehen kuin Knetzewitschin kanssa, tuommoisen naudan kanssa, ja\nsittenkin näytti hänessä olevan jonkunmoinen varmuus.\n\n- Tietäähän tuon! vastasi Draga. — Hän luulee kai pääsevänsä kaikesta\nrangaistuksesta. Onko hän täällä linnassa?\n\n- Kyllä, minä annoin teljetä hänet tänne, vastasi Nicodem, — sillä\narvelin, että sinä tai kuningas antaisitte panna toimeen kuulustelun\nhänen kanssansa. Olen myöskin tuonut mukanani naisvangin.\n\n- Naisvangin? huudahti Draga kummastuneena. Mutta mitä olet nyt oikein\ntehnyt, Nicodem! Eihän löytynyt ketään, joka tunsi Knetzewitschin\nrikoksen. Hänellä ei siis ole voinut olla ketään kanssarikollista.\nKenen nyt lienetkin vanginnut, niin on hän kaikessa tapauksessa syytön.\n\n- Saattaa niin olla, rakas sisar, vastasi Nicodem — mutta minä pyydän\nsinulta tässä suhteessa erästä rakkauden osoitusta. Minunkin pitää\nsaada osani asiasta.\n\nDraga rypisti kulmakarvojaan ja katsoi terävästi veljeä silmiin.\nMitähän veli nyt tahtoi häneltä; ehkäpä rahoja, joita hän aina pyysi.\n\nSamassa avautui ovi ja kuningas Aleksanteri astui sisään. Hänkin näytti\nsiltä, että oli valvonut koko yön. Uni oli kai paennut hänestä, kun\nhän tiesi, että murhaaja kulki sinä yönä vaanimassa hänen oman isänsä\nelämää, että tämä murhaaja oli maksettu hänen omilla rahoillaan.\n\n- Eikö vielä mitään tietoja? kysyi kuningas, tultuaan kuningattaren\nhuoneeseen. — Oi, Nicodem, mitä tietoja sinä tuot meille? — Minä näen\npäältäsi, että sinulla on uutinen ilmoitettavana.\n\nDraga oli neuvonut veljeään, että tämän piti ehdottomasti näytellä\nhänen puolisonsa edessä tietämättömän osaa, ikäänkuin hänellä ei olisi\naavistustakaan, että kuningas tiesi asian.\n\nNicodem tervehti kunnioittavasti kuningasta, teki kasvonsa surullisen\nnäköisiksi ja sanoi:\n\n- Teidän majesteettinne, minulla on hirmuinen ilmoitus teille.\nTapschiderpuistossa on näet tapahtunut kauhistuttava rikos. Joku kurja\nlienee saanut tietää, että kuningas Milan oleskelee nykyään Serbiassa.\nTeidän majesteettinne isällä on valitettavasti monta vihollista tässä\nmaassa, joita hänen ei aivan virheetön hallituksensa on hänelle\ntuottanut. — Mutta sitä en kuitenkaan olisi luullut mahdolliseksi,\nettä löytyisi henkilö, joka uskaltaisi uhata hänen elämäänsä, joka on\nkuninkaan isä.\n\nKärsimättömänä ja suuttuneena polki Aleksanteri jalkaa.\n\n- Elä koetakaan pettää itseäsi eläkä minua! sanoi Aleksanteri kiivaalla\näänellä. — Jätä teeskentely sikseen ja sano lyhyesti — osasiko hän\noikeaan paikkaan? Eikö niin, nyt ei ole enää kuningas Milania. Minä —\nminä kannan Serbian kruunua eikä löydy ketään, jolla on oikeus sitä\nminulta ryöstää!\n\n- Jumala varjelkoon ja suojelkoon minun kuningastani, huudahti Nicodem\nLunjevica — ja loistakoon kruunu vielä kauvan aikaa hänen päässänsä\nSerbian onneksi ja menestykseksi! Mutta murhaaja, joka oli väijymässä\nkuningas Milania, ei onnistunut täyttämään rikoksellista aiettaan. Käsi\nvapisi, kun hän tähtäsi kuninkaan kallista päätä.\n\n- Se tollo! huudahti kuningas samalla kun hänen kalpeat kasvonsa\nmuuttuivat harmaan vehreiksi ja hänen silmänsä osoittivat sitä\npettymyksen tunnetta, joka tällä hetkellä täytti hänen sielunsa. — Eikö\nhän ollenkaan osannut, eikö edes haavoittanut pahasti?\n\n- Aleksanteri, huudahti Draga ja riensi puolisonsa luo häntä\nsyleilemään. — Mitä merkillisiä sanoja sinä lausuit? Iloitse toki\nennemmin, että murhaajan luoti ei ole sattunut isääsi! Toimita\nkiitosjumalanpalvelukset kaikkiin kirkkoihin, sähkötä ympäri maailmaa,\nettä sinä aiot mitä ankarimmin rangaista murhaajan.\n\n- Rangaista — minä — murhaajan? huudahti Aleksanteri, joka ei tällä\nhetkellä ollut oikein tajuissaan ja jota kuumeen väreet pudistivat. —\nHa, haa — oikein hauskaa — todellakin — minä rankaisen murhaajaa, jonka\nitse olen palkannut!\n\nDraga vaihtoi nopean silmäyksen veljensä kanssa, silmäyksen, joka\nnäytti sanovan, että oli hyvin arveluttavaa uskoa salaisuuksia\nhenkilölle, joka henkisesti oli niin heikko.\n\n- Elä kuuntele häntä, veljeni! huusi sitte Draga, joka ei Nicodeminkaan\nedessä tahtonut synnyttää mitään epäilystä siitä, että Aleksanteri\nennakolta tiesi murhayrityksestä — näethän sinä, että kuningas on\nsairas — hänellä on kuume ja hän hourailee, tänne täytyy tuoda\nlääkäreitä!\n\nMutta Aleksanteri ojentihe suoraksi koko voimallaan ja kuiskasi\nkumealla äänellä!\n\n- Minä — tiedän kaikki — mutta minä en saa siitä mitään tietää — olet\noikeassa, oma Dragani. Täytyy soittaa kaikilla kirkkojen kelloilla\nkoko Serbiassa. Kansan täytyy langeta polvilleen ja kiittää ja ylistää\nJumalaa, että hän on varjellut kuninkaan isää. Kaikissa tapauksessa\ntäytyy näytellä kansan edessä. Ehkä olisi myös hyvä panna toimeen\njuhlia — ja murhaaja — niin, missä on murhaaja — hän saa kovasti tuntea\nminun vihaani. Kuinka — minun oman isänikö hän tahtoi ampua, se koira.\nMinä hakkautan hänet kappaleiksi — minä, kuningas, maan ensimäinen\ntuomari!\n\nNicodem Lunjevica meni pois toimittamaan kuninkaan käskyä. Kulkiessaan\nsisarensa ohi sanoi hän tälle:\n\n- Elä huoli puhua mitään siitä toisesta vangista, joka oli mukanani! Se\non asia, jonka me selvitämme keskenämme.\n\nTuskin oli ovi sulkeutunut kuningattaren veljen jälkeen, ennenkuin\nDraga riensi Aleksanterin luo, ojensi rukoillen kätensä häntä kohti ja\nhuudahti:\n\n- Aleksanteri, tahdotko syöstä meidät molemmat turmioon? Hillitsehän\ntoki itseäsi, ei kukaan saa tietää, että sinä olet edeltäpäin tiennyt\nmurhasta. Oi Jumalani, sehän olisi sinun valtasi loppu! Milan on vielä\nniin rakastettu Serbiassa, että omat alamaisesi nousisivat kapinaan\nsinua vastaan.\n\n- Nousisivat kapinaan! huudahti Aleksanteri, hänen silmänsä pyörivät\nrajusti ja valkeat huulensa vapisivat. — Kuka uskaltaa nousta kapinaan\nkuningastansa vastaan? He kuolkoot, he kuolkoot kaikki, kaikki tyyni!\nOh, minä näytän heille, että minulla on vielä valta. Minä tiedän\nolevani kapinoitsijain ympäröimänä —\n\n- Laupias Jumala, aiotko tulla ihan hulluksi! huudahti Draga. — Olenhan\nminä luonasi, etkö tunne minua? Minä se olen, Draga, vaimosi. — Eikö\nniin, luotathan sinä minuun, uskothan minua? Jos sen teet, niin vannon\nsinulle, ettei löydy ainoatakaan, joka ajatteleisi ryöstää kruunua\nsinulta. Toimita pois tuo murhaaja, elä vedä häntä oikeuden eteen,\nvältä julkista oikeudenkäyntiä. Sinä et saa antaa mennä niin pitkälle,\nettä Knetzewitsch alkaa puhua. Sinähän olet kuningas ja voit tuomita.\nMuutamissa minuuteissa voi kaikki olla toimitettu.\n\nDragan kosketus teki erinomaisen vaikutuksen kuninkaaseen. Oli, kuin\nolisi Aleksanterin kuume äkkiä mennyt tiehensä. Hän pyyhkäsi kädellään\nsilmiään, kuin olisi hän tahtonut ajaa pois ilkeän unen.\n\n- Mitä sinä sanot? kysyi hän väsyneesti. — Ettäkö minä en vetäisi\nmurhaajaa oikeuden eteen? Ei, rakas Dragani, sehän olisi hulluinta,\nmitä voin tehdä. Ratscho Knetzewitsch on aatelismies, tiemmä. Hänellä\non sukulaisia, ja vaikk'eivät he tähän asti olisi mitään välittäneet\nhänestä, niin kyllä kai he nyt näyttäytyisivät, nostaisivat melun ja\ntahtoisivat tietää, mitä hänestä on tullut. Täytyy heti sähköttää\nBelgradiin, että tuomarit kokoontuvat tänne Tapschideriin. Täällä\nlangetetaan tuomio. Ole huoletta, rakas lapsi, minä tunnen nämä\ntuomarit, eivät he ole muuta kuin lahjoja ottavia roistoja, jotka\ntaipuvat minun tahtoni alle. He eivät langeta Knetzewitschille muuta\ntuomiota kuin sen, minkä lukevat minun silmistäni.\n\n- Hiljaa, tuossa hän jo on! kuiskasi kuningatar puolisolleen.\n\nAleksanteri kääntyi kiireesti ja vaipui nojatuoliin, joka oli\npapereilla peitetyn pöydän ääressä. Ovi oli todellakin avautunut.\nKahden santarmin vartioimana, kädet taakse sidottuina astui\nKnetzewitsch Nicodemin seuraamana.\n\nKuningas viittasi. Vanki tuotiin hänen eteensä niin että tämä jäi\nseisomaan noin viiden askeleen päähän kuninkaasta.\n\nRatscho parka oli ehtinyt tulla aivan selväksi. Rajussa ratsastuksessa\nolivat viinin höyryt haihtuneet ja hän katseli ympärilleen jokseenkin\nraittiilla silmillä.\n\nTuolla istui kuningas. Tuo kaunis nainen oli epäilemättä kuningatar.\nHyvä, oikein hyvä, heitä hän juuri tarvitsikin täällä. He tiesivät,\nettei häntä rangaistaisi. Hehän olivat luvanneet hänelle täyden\nvapauden kaikesta rangaistuksesta ja lisäksi vielä suuren palkinnon.\n\nAleksanteri painoi päätään käsiinsä. Hän katsoi kauan Ratscho\nKnetzewitschiin. Sitte sanoi hän hiukan epävarmalla äänellä:\n\n- Sinä olet siis se raukka, joka uskalsit ampua minun isääni?\n\n- Niin, teidän majesteettinne — minä se olin.\n\n- Tiesitkö sinä, että se oli kuningas Milan, jota sinä aioit murhata?\n\n- Tietysti minä sen tiesin, teidän majesteettinne! Kuka nyt ei\ntuntisi Serbiassa kuningas Milania? Hänen kuvansahan on vielä joka\ntalon seinällä. Ja sitte sanottiin minulle, että hän oleskelee\nTapschidermetsässä.\n\n- Kuka on sinulle sitä sanonut? oli Aleksanteri kysymäisillään, mutta\nsalainen silmäys, jonka Draga häneen heitti, sulki hänen suunsa ja\nvasta pitkän vaitiolon jälkeen avasi Aleksanteri suunsa toiseen\nkysymykseen.\n\n- Onko kuningas Milan tehnyt sinulle joskus pahaa? Voitko väittää, että\nhän olisi kohdellut sinua väärin tai julmasti?\n\nMinun suojelushenkeni, pyhä Nikarius, on todistajani, vakuutti Ratscho\nrehellisesti, ettei minulla koskaan ennen koko elämässäni ole ollut\nmitään tekemistä kuningas Milanin kanssa. Oi minä, — oliko hän ehkä\njonkun kerran Zaporassa — ainoastaan siellä voi hän tavata minua. Mutta\njos hän olisi tullut sinne, olisin tarjonnut hänelle pullon hyvää\nviiniä.\n\n- Tuo mies on, joko hullu, huudahti Draga, — tai häpeämättömin lurjus,\nmikä milloinkaan on seisonut tuomarin edessä!\n\nSitte meni hän aivan lähelle Knetzewitschiä ja katsoi häneen terävästi\nsäkenöivillä silmillään.\n\nTämän katseen edessä loi Knetzewitsch ehdottomasti silmänsä alas. Tämä\nvaltaavan kaunis nainen teki häneen syvän vaikutuksen.\n\n- Ratscho Knetzewitsch, huudahti kuningatar terävällä äänellä —\ntunnusta nyt totuus — miksi tahdoit sinä murhata kuningas Milanin?\nMutta puhu totta, ihminen, sillä ajattele, että sinä seisot tämän maan\nkorkeimman tuomarin edessä, joka pitää sinun elämääsi kädessään!\n\nRatscho nauroi tyhmästi itsekseen.\n\n- Miksikö minä tahdoin tappaa kuningas Milanin? kertasi hän. Pyydän\nanteeksi, teidän majesteettiinne, mutta minä tahtoisin itse hyvin\nmielelläni tietää, miksi minun oikeastaan piti tappaa hänet. Mutta\nsen saan minä tietää ainoastaan teiltä ja hänen majesteetiltansa\nkuninkaalta. Sillä te — te molemmat olitte juuri ne, jotka käskitte\nasiamiehenne sanoa minulle: \"Ratscho Knetzewitsch, tapa Milan!\" ja minä\nlatasin kiväärini ja läksin ulos ampumaan häntä.\n\n- Hävytön valehtelija, huudahti Draga kimakalla äänellä — nyt näen\nsinut läpi! Kuninkaan viholliset ovat ostaneet sinut lausumaan tämän\nvalheen. Mutta kuninkaani, todista sinä kaikelle kansalle, että sinä\nolet paljon korkeammalla näitä epäluuloja! Sinäkö olisit palkannut\nhänet murhaamaan oman isäsi! Oi, kuinka alas ihminen voi vaipua\nhalpamaisuudessa ja kurjuudessa! Löytyy vaan yksi lohdutus kaikessa\ntässä, ja se on, ettei yksikään serbialainen ole uskova tätä ihmistä,\njoka on uskaltanut ampua Obrenowitschiä.\n\nAleksanteri nousi ylös ja sanoi ankaralla äänellä:\n\n- Tämä hirmuinen syytös pitää tutkittaman, minä teen sen tyhjäksi\nyhdellä ainoalla sanalla. Ne tuomarit, jotka minä itse olen asettanut,\nkoko minun kansani saa tietää, mistä tämä kurja on minua syyttänyt.\nSitten täytyy heidän tuomita minun ja hänen välillä. Nicodem, lähetä\nheti sähkösanoma, että korkeimman tuomioistuimen jäsenet tulevat tänne!\nPoistukaa nyt, santarmit, sillä minä tahdon tehdä pari kysymystä tälle\nmiehelle erikseen. Minä koetan saada tätä paatunutta rikoksentekijää\nvielä totuuden tielle, ennenkuin tuomioistuimen jäsenet saapuvat.\n\nSantarmit poistuivat heti.\n\nDragan viittauksesta poistui Nicodemkin lähettääkseen sähkösanoman\nBelgradiin. Draga tutki, olivatko kaikki ovet hyvin suljetut. Vasta\nsitte, kun oli saanut varmuutta siitä, meni hän takasin Ratscho\nKnetzewitschin luo, laski kätensä hänen olkapäällensä ja sanoi hänelle:\n\n- Sinä olet tosin toimittanut asiasi huonosti, Ratscho Knetzewitsch,\nmutta sinä olet kaikissa tapauksissa osoittanut hyvää tahtoa.\n\n- Ha, haa, enkös tiennyt, että teidän majesteettinne tulisi olemaan\ntyytyväinen minuun! sanoi juomari mielettömästi nauraen. — Eikös niin,\nRatscho Knetzewitsch on mies, joka pitää sanansa! Mutta niiden sadan\ntuhannen laita taitaa olla hyvin huonosti. Niitä en taida saadakaan?\nMutta eihän se ollut minun syyni, etten osannut paremmin. Silloin oli\nniin pimeä, että tuskin eteensä näki. Mutta olisin minä sittenkin\ntehnyt tehtäväni, jos ei santarmit olisi tulleet.\n\n- Mitä niihin sataan tuhanteen tulee, vastasi Draga — niin ette te\nniitä menetä. Teidät asetetaan nyt tuomioistuimen eteen ja silloin\ntäytyy teidän käyttäytyä viisaasti, kuuletteko, hyvin viisaasti. Teidän\ntäytyy ottaa päällenne kaikki tyyni. Katuvaisena — ymmärtäkää minua\noikein, näennäisesti katuvaisena — täytyy teidän tunnustaa, että olette\nvihannut kuningas Milania, kun hän kerran on tehnyt vääryyttä teidän\nisoisällenne.\n\n- Ha, haa, tuo vanha isoisän juttuko minun pitää taas lämmittää ja\ntarjota heille! huudahti aatelismies. — No niin, kernaasti minun\npuolestani. Minun isäni ei tosin koskaan kärsinyt vääryyttä, hän oli\naika roisto, joka teki lopun perheen omaisuudesta, mutta jos minä voin\nsillä jotakin hyödyttää, niin puhun suuresta rakkaudestani isoisääni\nkohtaan ja sanon, ettei sieluni olisi ennen saanut rauhaa, ennenkuin\nolisin rangaissut Milania siitä pahasta, jota hän ukolle teki.\n\n- Niin, se on hyvä! huudahti Aleksanteri. — Tunnustakaa\ntuomioistuimelle peittelemättä ja juhlallisesti, että minun viholliseni\n— eihän teidän tarvitse sanoa, ketä ne olivat — olivat viekoitelleet\nteitä tekemään väärän ilmiannon ja syyttämään minua, mutta että teidän\nkuitenkin lopulta täytyy pysyä totuudessa ja sitte tuotte esille sen,\nmitä kuningatar on teille sanonut, kuuletteko, sana sanalta!\n\n- Sana sanalta, vastasi Knetzewitsch. — Minun on tosin aina ollut\nvaikea oppia mitään, mutta kyllä minä ymmärrän lausua sanani oikein.\n\nJa sitte — tuomitaan minut kai kovaan rangaistukseen, jollei kerrassaan\nkuolemaan. Ja minä voin kai luottaa siihen, että minut jo ensi yönä\npäästetään ulos jostain takaovesta?\n\n- Vankilan ovi avataan teille, elkää sitä peljätkö, sanoi Draga. —\nJa kun kerran olette päässyt vankeudesta, ei teidän tarvitse enää\nhuolehtia koko elämässänne.\n\nNäistä sanoista tuli Ratscho niin liikutetuksi, että hän kumartui\nsuutelemaan kuningattaren käsiä.\n\n- Tuhansia kiitoksia, teidän majesteettinne! mutisi hän liikutettuna.\n— Tiesinhän minä, ettette liian kovin tuomitseisi minua tuon tyhmyyden\ntakia. Tahto oli hyvä ja sehän on aina pääasia. Niin, äitivainajani —\nJumala siunatkoon hänen luunsa ja antakoon hänen kuolemattoman sielunsa\nolla autuaitten asunnoissa — sanoi aina minulle, että minun pitäisi\naina seurustella vaan hienojen ihmisten kanssa. Kuta korkeammalla\nhe ovat, sitä parempi sinulle! Siis ei mitään huolia enää, kun olen\npäässyt ulos vankeudesta! Oh, siitä tulee hauskaa elämää ja sitte saan\nminä kaikkea, mitä tarvitsen.\n\n- Kaikkea, vakuutti Draga ivallisella katseella, jonka jälkeen hän\näkkiä kääntyi ympäri, sillä hän voi tuskin pidättää nauruansa.\n\nKuningas soitti hopeakelloa, joka oli kirjoituspöydällä. Hän käski\nsisäänastuvan santarmin viedä Knetzewitsch vankeuteen ja siellä\nvartioida häntä tarkasti.\n\n- Sitä ei tarvita! huudahti Knetzewitsch iloisella äänellä. — Minä\nen todellakaan yritäkään paeta. Silloinhan minä olisin mitä suurin\ntyhmeliini, eikä meidän perheessämme ole koskaan löytynyt tyhmeliinejä.\n\nHymy huulilla antoi tuo tökerö viedä itsensä pois, sillä hän luotti\nniihin sanoihin, joita kuningatar oli sanonut ajattelematta, että\nniillä oli kaksinainen tarkoitus.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSVIIDETTÄ LUKU.\n\nSalaperäinen asianajaja.\n\n\nKuninkaallinen huvilinna Tapschider on aivan uudenaikainen rakennus,\neikä sitä rakennettaessa suinkaan ajateltu, että sinne laitettaisiin\nvankila. Mutta jälkeenpäin oli huomattu välttämättömäksi, että siellä\ntulisi olla ainakin yksi vankila. Silloin oli tätä tarkoitusta varten\nlaitettu kuntoon eräs kellari. Siellä oli useita koppeja, joissa\nvallitsi täydellinen pimeys ja joissa kukaan ei voinut asua pitempää\naikaa. Mutta ei oltu myöskään laskettu, että näitä arestihuoneita\nsaattoi käyttää säilytyshuoneiksi vaarallisimmille rikoksentekijöille.\nAlkuaan olivat ne olleet aiotut vaan pari päivää säilyttämään jotakin\nhuolimatonta tai uppiniskaista vahtisotamiestä eli hovilakeijaa.\n\nMutta tänä päivänä oli kahdessa näistä kopeista vankeja, jotka eivät\nkuuluneet linnan vartiostoon eikä palvelusväkeen ja jotka olivat\nvartioiden mielestä vaarallisia rikoksentekijöitä.\n\nToisessa kopissa istui herra Ratscho Knetzewitsch jakkaralla ja nojasi\npäätä käsiinsä. Hän sulki silmänsä vähä väliä ja koetti nukkua.\n\nMutta viereisessä kopissa makasi Genia von Sandorf kokoonkyyristyneenä\neräässä nurkassa ja itki hiljaa. Hänen kyyneleensä virtasivat sitä\nrunsaammin kun hän tiesi olevansa aivan syytön. Yhä enemmän ja enemmän\nsurullisena mietti Genia, mitä lähin tulevaisuus oli mukanaan tuova. Se\nseikka teki hänet erityisen levottomaksi, että Nicodem Lunjevica oli\ntuonut hänet tänne. Hän oli lukenut Nicodemin katseen ja ymmärtänyt,\nettä hänen kauneutensa oli vaikuttanut häneen ja jos hän olisikin\nepäillyt tätä asiaa, niin olisivat ne Lunjevican sanat, joita hän oli\nhänelle ratsastaessa kuiskannut, poistaneet viimeisenkin epäilyksen.\nGenia vapisi ajatellessaan, että hänen piti vielä tavata Nicodemia.\nMutta vielä suurempi tuska valtasi hänet, kun hän ajatteli, että\nvielä kerran tulisi tekemisiin Dragan kanssa. Tämä nainen näytti\nhänestä olevan Jumalan ruoska, joka oli taivaasta lähetetty Serbiaan\nkurittamaan tätä onnetonta maata jostain synnistä, jonka se oli tehnyt.\nJokainen kuningattaren sana, jokainen katse oli herättänyt Genian\nsielussa syvän inhon häntä kohtaan. Hän häpesi sukupuolensa vuoksi, kun\nDragakin oli nainen. Hän tiesi hyvin Dragan kevytmielisyyden, hänen\nrikoksellisuutensa, aavisti hänen olevan tunnottoman naisen ja ne\nriittivät antamaan hänelle täydellisen kuvan Dragan luonteesta.\n\nTuolla kopin oven ulkopuolella kulki vahti edestakasin yksitoikkoisessa\ntahdissa. Vähä väliä kuuli hän kiväärin räminän. Sitte oli taas\nkaikki hiljaa. Hämähäkki laskeutui lankaansa myöten alas katosta\nsiihen koppiin, jossa Genia nääntyi ja putosi suoraan alas hänen\npolvilleen. Mutta eläimen kosketus ei pelottanut Geniata, vaikka hän\nmuutoin kammosi hämähäkkejä. Nykyisessä yksinäisyydessään teki se\nhänelle melkein hyvää nähdä ja tarkastella pikku eläintä, kuinka se\nkosketettuaan häntä heti riensi lankaa ylöspäin ja alkoi sitte kutoa\nverkkoansa.\n\nÄkkiä kuuli Genia rykäistävän, sitte haukotuksen ja vihdoin kuuli hän\nselvästi sanat:\n\n- Kirotun ikävää täällä on! Mieluummin olisin suonut, että olisivat\nheti langettaneet tuomion, niin olisi näytelmä ollut lopussa ja minä\nolisin päässyt takasin Zaporaan.\n\nGenia hypähti ylös. Hän tiesi nyt, että onneton Ratscho Knetzewitsch\noli aivan hänen vieressänsä ja että heitä eroitti vaan ohut lautaseinä.\nGenia naputti hiljaa tähän seinään, sillä hän tahtoi kaikella muotoa\npäästä yhteyteen Knetzewitschin kanssa, hänen täytyi kuulla, mitä tämä\najatteli kohtalostaan.\n\nMutta viipyi jokseenkin kauan, ennenkuin aatelismies käsitti, että\nhänen vankilansa seinän takana nääntyi olento, joka tahtoi vaihtaa\nmuutamia sanoja hänen kanssansa.\n\nVihdoinkin vastasi hän koputuksiin ja kysyi välinpitämättömällä äänellä:\n\n- Kuka siellä koputtaa? Onko täällä muitakin vankeja? Ehkä voimme puhua\nhetkisen keskenämme, sillä aika kuluu täällä hirveän hitaasti.\n\n- Minä se olen Ratscho Knetzewitsch, vastasi nuori tyttö. — Minä olen\nGenia von Sandorf.\n\n- Suojelushenkeni, pyhän Nikosiuksen nimessä, olipa tämä aika\nhämmästys! kuultiin aatelismiehen huudahtavan. — Tekö se todellakin\nolette, Genia? Oh, sepä on uskollisuutta, verratonta alttiutta!\nOletteko seurannut minua tänne vankilaankin? Oi, se panee minut melkein\nitkemään liikutuksesta.\n\n- Vapaaehtoisesti en ole seurannut teitä tänne, herra Knetzewitsch,\nvastasi Genia. — Minut on laahattu tänne ilman jumalallista ja\ninhimillistä oikeutta. Minua syytetään osallisuudesta teidän\nrikokseenne.\n\n- Ha, haa, teitä syytetään sellaisesta asiasta! Oh, kuinka hullua! Kuka\nsitä on sanonut?\n\n- Kuningattaren veli, Nicodem Lunjevica, se upseeri, joka yllätti\nmeidät molemmat metsässä.\n\n- Kuningattaren veli? Ah, sitte on kaikki hyvin! Se kaunis, nuori\nupseeri oli siis kuningatar Dragan veli?\n\n- Niin, olisihan minun pitänyt arvatakin, että hän lähetti vaan\nuskollisimman ystävänsä tuomaan meitä tänne.\n\n- Oi, herra Knetzewitsch, minä pyydän teitä kaikesta sydämestäni, elkää\najatelko niin tyynesti tulevaa kohtaloanne. Teidän edessänne on jotakin\nkauheaa. Minä aavistan, minä tunnen sen.\n\n- Luuletteko sitä todellakin, rakas Genia? kysyi Knetzewitsch aivan\ntyynesti. — No, silloin voin minä vakuuttaa teille, että kaikki tulee\nkäymään kuin tanssi. Minut viedään jo tänään korkeimman tuomioistuimen\neteen, joka on minun tähteni sähköteitse kutsuttu Belgradista.\n\n- Ja tuomioistuin tuomitsee teidät! sanoi Genia. Se on hyvin\nmahdollista, melkeinpä varmaa! — Se tuomitsee teidät pitkään\nvankeusrangaistukseen. Ettekö vapise siitä ajatuksesta, herra von\nKnetzewitsch.\n\n- Päinvastoin! Minusta on ajatus aivan erinomainen, vakuutti\naatelismies. — Murhayrityksestä saadaan Serbiassa toisinaan aina\nkaksikymmentä vuotta rangaistustyötä. Mutta jos onni on oikea, niin\ntuomitaan minut heti kuolemaan.\n\n- Hän on varmaan menettänyt järkensä! huokasi Genia.\n\nMutta aatelismies, joka oli kuullut tämän huokauksen, räjähti nauramaan.\n\n- Jos Serbiassa löytyisi monta ihmistä, joilla olisi ymmärrys niin\ntallella kuin minulla, niin saisi kuningas olla ylpeä alamaisistaan.\nNiin, rakas Genia, minut tuomitaan kuolemaan. Määrätäänpä vielä\ntoimituspäiväkin. Mutta minä annan teille kunniasanani, että minä siitä\nhuolimatta muutamien päivien kuluttua istun taas levossa ja rauhassa\nrakkaassa Zaporassani ja menen vierailemaan rakkaaseen viinikellariini.\nNiin, ainoa, mistä voin valittaa täällä, on se, että antavat minun\nnähdä täällä janoa niin kauheasti. Tuonne ovat panneet vesiruukun minua\nvarten. Suuri Jumala, niin vähän tuntevat ihmiset toisten tarpeita.\n\nVettä! Olisipa se edes jotain laimeata viiniä, niin voisin ainakin\nsammuttaa janoani sillä. Mutta vettä!\n\n- Kuulkaa nyt minua tarkasti, herra von Knetzewitsch! kuului Genian\nkopista. — Minä huomaan, että te riiputte kiinni lohdutuksesta, joka on\nkaikkea muuta kuin oikeutettua. Te näytte luulevan, että tämä kaikki\non vaan ilveilyä, että teidät tuomitaan vaan muodon vuoksi. Oi, elkää\nuskoko sitä! Teille löytyy vaan yksi pelastus, yksi ainoa, ja jos te\nsen hylkäätte, niin olette kuoleva, ehkä jo ennenkuin aurinko menee\nmailleen.\n\n- Rakas aurinko, niin, vastasi aatelismies — minä pidin aina niin\npaljon siitä, kun se minua lämmitti istuessani Zaporan linnan\nportailla. Päivällisen aikaan minä aina mieluimmin otin ruokaleponi.\nMutta mitä minun tuomiooni tulee, niin voitte olla siitä huoletta,\nGenia. Vaikka minut tuomittaisiin kuolemaan kolme kertaa, niin elän\nminä sittenkin vielä kolme-neljäkymmentä vuotta, jollei Jumalalla ole\nmitään sitä vastaan ja hän lähetä minulle jotain vaarallista tautia.\nEnkä muuten pelkääkään sellaista, sillä meillä Knetzewitscheillä on\noivallinen ruumiinrakennus, me olemme oikeita karhuja.\n\n- Te päätätte päivänne hirsipuussa, herra Ratscho! huudahti Genia\nitkien. — Te pelastatte itsenne ainoastaan sen kautta, että\ntuomioistuimen edessä teette täydellisen tunnustuksen ja kerrotte\nkaikki, mitä tiedätte.\n\n- Jos minä tuomioistuimen edessä kertoisin kaikki, mitä tiedän, niin ei\noikeudenkäynti koskaan loppuisi, vakuutti Knetzewitsch. — Sillä minä\ntiedän hyvin paljon, pikku Genia.\n\n- Tunnustakaa oikeuden edessä, että teille on maksettu murhan\ntoimeenpanosta.\n\nKnetzewitsch nauroi ääneensä.\n\n- Ohoh, sitä en toki tee, siitä en lausu sanaakaan! vastasi hän. — Ja\nminä pyydän teitäkin, Genia, että jos teiltä kysytään, niin ette mitään\npuhu rahoista, joita minä niin äkkiä sain, ettekä myöskään sen vanhan\nnaisen käynnistä. Hyvin kai arvaatte, kuinka asian laita on, mutta nyt\non pantava kieli hampaiden eteen. Jos minä vastaan tuomioistuimelle\nniinkuin muutamat henkilöt tahtovat, niin ei minulta tule mitään\npuuttumaan, rakas Genia. Minusta tulee hyvinvoipa, ehkä kerrassaan\nrikas mies ja voin sitte elää mukavasti levossa ja rauhassa. Oi, sitte\ntahdon minä jakaa rikkauteni teidän kanssanne, rakas Genia! Minä vannon\nteille, että teillä on minun vaimonani oleva hyvät päivät, en koskaan\nkiellä teiltä mitään ja aina —\n\n- Jo riittää, herra von Knetzewitsch! huudahti Genia surullisella\näänellä. — Minä näen, että on mahdotonta saada teitä toisiin\najatuksiin. Mutta ajatelkaa minua, kun kaikki on ohi, kun teille on\nlausuttu tuomionne ja teidät viedään mestauspaikalle ja muistakaa, että\nminä ennustin teille, että teidät häpeällisesti petetään luottaessanne\nniin lapsellisesti heidän lupauksiinsa. Ne, jotka houkuttelivat tähän\nrikokseen, uhraavat teidät kylmäverisesti ja ajattelevat vaan itsensä\npelastamista.\n\nTämän sanottuaan vetäytyi Genia takasin seinästä ja istuutui taas\nnyyhkien takasin nurkkaansa. Nyt näki hän koko sen valheiden verkon,\njohon Draga oli pyydystänyt tuon mitään aavistamattoman aatelismiehen.\nMutta Genia ei voinut ajatella, että Aleksanterikin tiesi asiasta. Hän\npiti häntä tosin heikkona luonteena, mutta ei hän olisi koskaan luullut\nhänen olevan niin halpamaisen, että antaisi suostumuksensa isän murhaan\nja sitte tuomitseisi kuolemaan sen, jota hän oli käyttänyt häpeällisen\nrikoksen toimeenpanossa.\n\nRatscho koetti tosin vielä muutamia kertoja alottaa puhetta Genian\nkanssa, mutta tämä vastasi vaan lyhyesti. Genia näki, ett'ei häntä\nvoinut enää pelastaa.\n\nIltapuolella alkoi kuulua liikettä Ratschon kopissa.\n\n- No, joko se nyt tapahtuu? kuuli hän aatelismiehen kysyvän. Joko\nBelgradin tuomarit ovat täällä? Hyvä! Kuta pikemmin tulee loppu, sitä\nparempi! Kysykööt he vaan minulta, kyllä minä vastaan. Sitte kuuli\nGenia ovea taas kiinni pantavan. Kun hän muutamia minuutteja myöhemmin\nkoputti seinään ja huusi Knetzewitschin nimeä, ei kukaan vastannut.\nHän oli siis pois viety. Hän seisoi jo tuomioistuimen edessä. Genia\nodotti, että häntäkin tultaisiin hakemaan. Hän luuli varmasti, että\nhän joutuisi tuomioistuimen eteen ja teki sen päätöksen, ettei mikään\nvoisi estää häntä totuutta puhumasta. Hän puhuisi oikeuden edessä siitä\nsalaperäisestä ja äkillisestä vierailusta, jonka se vanha nainen teki\nZaporaan. Jos ei Ratscho pysyisi totuudessa, niin tekisi hän kaikki,\nsaadakseen tuomioistuimen vakuutetuksi, että Ratscho Knetzewitsch oli\nollut vaan välikappale mahtavamman kädessä.\n\nMutta nyt tahdomme seurata Ratscho Knetzewitschiä tuomiosaliin, sillä\nsellainen oli kaikessa kiiruussa tehty huvilinnaan. Ensi kerroksessa\noli suuri, komeasti sisustettu huone, jota tavallisesti käytettiin\nvaan silloin, kun linnassa oli tanssiaiset eli suurempi vastaanotto.\nMutta nyt oli suurimmassa kiireessä asetettu sinne mustalla liinalla\npeitetty pöytä, tuoleja tuomioistuimen jäsenille ja puupenkki, jolla\nsyytetyt saivat istua. Ratscho Knetzewitsch istui siellä aivan tyynenä,\nniin, kerrassaan hyvällä tuulella. Hän tervehti tuomioistuimen jäseniä\nja katseli sitte tarkasti ympäri koko salin. Nähtyään kuningas\nAleksanterin ja kuningatar Dragan eräässä sivuaitiossa, nyökäytti hän\ntyytyväisesti päätään ja mutisi:\n\n- Kaikki käy kuin tanssi. Tuolla he jo istuvat kuulemassa, suoritanko\nminä hyvin tehtäväni. Ehkä hänellä on jo taskussaan ne 80,000 frangia,\njotka minä siinä tapauksessa saan. Ha, haa, nuo tuomarit ovat kuitenkin\naika tyhmeliinejä! Nyt tulevat he asianalkaen Belgradista ja vaivaavat\nhirmuisesti päätänsä tällä asialla, mutta sanoivatpa he mitä tahansa,\nniin olen minä aina oikeassa. Minä saan rahani ja vapauteni ja sillä\nhyvä!\n\nKuulustelun kestäessä kadotti Ratscho kuitenkin osan hyvästä\ntuulestaan, sillä tuomioistuimen presidentti otti hänet ankaraan\nristikuulusteluun. Hänen oli helppo saada Knetzewitsch sanomaan\nitseään vastaan. Mutta kaikesta tästä huolimatta pysyi aatelismies\nväitteessänsä, että Milan oli kerran loukannut hänen isoisäänsä ja\nsiksi oli hän vannonut tappavansa kuninkaan. Kun hän nyt sattumalta oli\nsaanut kuulla, että Milan oleskeli Tapschiderpuistossa, niin oli hän\nkatsonut, että niin hyvää tilaisuutta täytyi käyttää.\n\n- No, ja sitte menin minä viinikellariin, kertoi Ratscho\nhyväsydämisesti — ja siellä join minä kunnes tulin rohkeaksi. Sitte\notin jahtikiväärini ja menin ulos metsään ja siellä etsin Milania ja\nlöysin hänet. Ja sitte — no niin, mitä sitte tapahtui, sen te tiedätte,\nhyvät herrat. Minä en valitettavasti ampunut oikein hyvin. Se ei\nolekaan mikään pikku asia ampua ihmistä. Se on ihan toista kuin tähdätä\njotain eläintä.\n\nTuomarit pudistivat päitään. Sillä tavoin eivät he olleet vielä koskaan\nkuulleet puhuvan ihmisen, joka odotti kuolemantuomiotaan.\n\n- Eräs santarmi, joka vangitsi teidät — kääntyi presidentti\nnyt syytetyn puoleen — on vähää ennen tämän istunnon alkamista\nilmoittanut minulle, että te olette tehnyt hirvittävän syytöksen hänen\nmajesteettiansa kuningasta kohtaan. Te kuulutte nimittäin väittäneen,\nettä hän oli palkannut teidät tekemään tämän murhan.\n\n- Väitinkö todellakin sellaista? sanoi Ratscho ja kohautti olkapäitään.\n— Siinä tapauksessa näette, hyvät herrat, että minä olin silloin joko\nhumalassa tai olin minä aivan sekasin onnettomuudesta. Minä rakastan\nja pidän arvossa hänen majesteettiansa kuningasta ja toivon, että\nhän vielä hyvin kauvan saisi hallita Serbian onneksi. Ei koskaan\njohtuisi mieleenikään selvällä päällä lausua sellaisia syytöksiä\nrakkaan kuninkaani persoonaa kohtaan. Päinvastoin. Minä väitän täten\njuhlallisesti, että se ajatus syntyi päässäni aivan yht'äkkiä ja\nettä läksin kotoa mainitsematta siitä sanaakaan kellekään ihmiselle.\nKysykää vaan neiti Genia von Sandorfilta! Hän kyllä puhuu teille, että\nminä olen vanha poika, joka en seurustele kenenkään kanssa, kaikkein\nvähimmin kuninkaani kanssa ja että minä otin kiväärini yhtä tyyneesti,\nkuin minun on tapana ottaa; kun aion lähteä ulos metsästämään.\n\n- Genia von Sandorf? kysyi presidentti. — Oliko hän teidän talossanne?\n\n- Tietysti. Minä löysin hänet eräänä päivänä oveni edessä, jossa hän\nmakasi pyörtyneenä. Silloin otin minä hänet hoitooni ja kun hän taas\nparani, tahtoi hän jäädä luokseni. Ei hänellä ole ollut erittäin\nlihavat päivät minun luonani, tuskin ruokaa, eikä mitään palkkaa. Mutta\nse oli se sama, neiti Genia von Sandorf viihtyi kuitenkin talossani.\nMutta tämän kaiken voi hän itsekin sanoa teille. Hänhän on täällä.\n\n- Täällä? Tarkoitatteko, että hän on nykyään salissa? kysyi presidentti.\n\n- Ei, ei suinkaan! vastasi syytetty mitä levollisimmalla äänellä.\n— Hänetkin vangittiin. Väitettiin, että hän oli osallinen minun\nrikokseeni. Minun ei kai tarvitse mainita eikä kunniasanallani\nvakuuttaa, ettei tämä väitös ole muuta kuin tyhjää puhetta. Yhtä hyvin\nvoisi sanoa, että kuu on auttanut minua ampuessani kuningas Milania,\nsillä se katsoi minua, kun tein rikokseni.\n\n- Onko teillä jotain sanottavaa, herra upseeri? kysyi presidentti\nNicodem Lunjevicalta, joka vastaajan viime sanojen johdosta oli noussut\nylös.\n\n- Minä tekisin sen huomautuksen, vastasi Nicodem, että vastaaja on\nnähtävästi vielä juovuksissa. Se olin minä, joka vangitsin rikollisen\nsamassa silmänräpäyksessä kun hän aikoi tällä puukolla tappaa kuningas\nMilanin, joka verenvuodon tähden, joka aiheutui ampumahaavasta, oli\nvajonnut maahan. — Tässä on veitsi, minä panen sen tähän teidän\neteenne, herrat tuomioistuimen jäsenet. Mutta erityisesti huomautan\nsiitä, että minä olin ensimäinen näytelmäpaikalla, mutta Genia von\nSandorfista en nähnyt enkä kuullut mitään. Vastaajan väite, että Genia\nvon Sandorf on täällä linnassa perustuu joko valheeseen, eli on se\nlähtenyt hänen viinin himmentämistä aivoistaan.\n\n- Te tunnustatte siis varmasti, jatkoi tuomioistuimen presidentti\nvastaajaan kääntyen — ettei kukaan ole palkannut teitä tähän rikokseen,\nettei teitä ole ostettu rahoilla ja erityisesti, ettei mitkään\nvaltiolliset syyt ole olleet vaikuttamassa, kun te kiväärillänne\nahdistitte kuningas Milania.\n\n- Valtiolliset syyt? huudahti Ratscho Knetzewitsch kysyvästi. — Herra\npresidentti, sellaisia en minä tunnekaan. Minä olen aatelismies ja elän\nsellaisena linnassani Zaporassa, enkä ole koskaan vaivannut päätäni\npolitiikalla. Niin, kun oli jotain juotavaa ja kun saattoi huuhtoa alas\npolitiikan samalla tavoin kuin nieltiin hienot konjakkiryypyt, mutta\nmuutoin — Herra presidentti, Serbian kansassa ei verikoston tunne ole\nvielä aivan kuollut ja kun ei saada oikeutta tuomioistuimen edessä,\nniin täytyy itse ottaa se.\n\n- Minä arvelen, että asia on selvä, sanoi presidentti muille\ntuomioistuimen jäsenille. — Sen tunnustuksen, jonka syytetty on tehnyt,\ntäytyy, hyvät herrat, määrätä teidän tuomionne tässä suhteessa, aivan\nnimenomaan on vastaaja lausunut, että hän on toiminut vaan omasta\nalotteestaan, omassa asiassaan. Valitettavasti on niin, että verikosto\nei ole vielä kokonaan poisjuuritettu Serbiasta. Minä ajattelen,\nhyvät herrat, että sen jälkeen, mitä nyt olemme kuulleet, voimme me\nvetäytyä erillemme tuomiota langettamaan ja arvelen, ettei siitä ole\nkeskuudessamme muuta kuin yksi mielipide.\n\nTätä sanoessaan vilkasi presidentti vastapäätä olevaan aitioon, jossa\nkuningas ja kuningatar istuivat, kuin olisi hän tahtonut kuninkaallisen\nparin silmistä lukea, hyväksyisikö he tämän heille niin vastenmielisen\nasian pikaisen suorittamisen. Muiden kolmentoista tuomarin joukossa ei\nollut näet ainoatakaan, joka ei ollut varmasti vakuutettu siitä, että\ntässä oli kysymyksessä valtiollinen murhayritys, mutta jokainen heistä\noli myöskin vakuutettu siitä, että Ratscho Knetzewitsch oli tuomittava\nkuten tavallinen rikoksentekijä, kuten mies, joka on antautunut\nkostonhimonsa palvelukseen ja että ainoastaan sillä tavoin oli\nkuninkaan kiitos saatavissa. Ja kuninkaan kiitollisuushan tässä lopulta\noli pääasia, joka ilmenisi tähtien, virkaylennysten, nimitysten,\nvieläpä rahalahjojenkin muodossa, joita Aleksanteri joskus jakeli\nalamaisilleen vahvistaakseen heidän \"uskollisuuttaan\". Mutta tämä\nuskollisuus ei ollut pohjaltaan muuta kuin uskottomuutta, häpeällistä,\nrikoksellista uskottomuutta sille valalle, jonka nämä tuomarit olivat\nvannoneet, että he tuomitseisivat oikein ja puolueettomasti, että he\ntuomitseisivat ylhäisen ja alhaisen saman lain mukaan ja etteivät\nhe kellekään ihmiselle maan päällä tekisi tiliä tuomiostaan, vaan\nainoastaan kaikkivaltiaalle Jumalalle, korkeimmalle tuomarille\ntaivaassa.\n\nTuomioistuimen jäsenet vastasivat presidentille pään nyökkäyksellä.\nHe olivat jo alkaneet nousta ylös vetäytyäkseen pois, kun äkkiä yksi\nheistä — se oli nuorin näistä vanhoista miehistä — nousi ylös ja sanoi:\n\n- Anteeksi! herrat virkatoverit. Ei ole mahdollista, että käymme\nnyt jo päätöstä tekemään, emmehän ole vielä kuulleet ketään\npuolustajaakaan. Kuka on kutsuttu syytettyä puolustamaan? — Sillä\nSerbian laissa säädetään, että ketään syytettyä ei saa tuomita ilman\nettä joku asianajaja eli ainakin joku mies kansasta joka on täyttänyt\nviisikymmentä vuotta, on tuomioistuimen edessä puolustanut hänen\nasiaansa.\n\nKorkean tuomioistuimen jäsenet katsoivat hyvin hämillään toisiinsa,\ntuomarit kohottivat olkapäitään, presidentti pudisti päätään ja heitti\ntoivottoman katseen kuninkaaseen.\n\nTällä Serbian suurella, oikeutta rakastavalla kuninkaalla oli kyllä\nollut hyvin kiire kutsua tuomareita langettaakseen tuomio tuon\nonnettoman yli, joka luottava hymy huulillaan seisoi siinä tyynenä,\nmutta hän ei ollut ajatellut, että hänen lain mukaan täytyi antaa\nhänelle myöskin puolustaja. Aleksanteri olikin oikeastaan ajatellut\ntoimeenpanna oikeudellisen huvinäytelmän, jotta kukaan ei sitte voisi\nnostaa kättä häntä vastaan, osoittaa häntä ja sanoa:\n\n- Katsokaa tuota kuningasta — hänellä oli niin kiire mestauttamaan\nisänsä murhaaja, jotta tämä ei voisi puhua.\n\n- Tuhat tulimaista, sitä en ollut ollenkaan ajatellut! kuiskasi\nAleksanteri Dragalle sivellen hermostuneesti kädellään punaisella\nsametilla päällystettyä aition koristekilpeä. — Kun on voitu hankkia 13\nroistoa tuomareiksi, niin olisi kai voitu löytää asianajajakin, joka\nolisi yhtä taipuvainen kuin nämä muut.\n\nDragakin pelästyi kovin. Hän ei ollut ollenkaan ajatellut, että se\nnäytelmä, jonka hän niin oivallisesti oli näyttämölle asettanut,\nkeskeytyisi sellaisella tavalla. Oh, ettei hän ollut sitä ajatellut,\nettä hän oli unohtanut sen asian. — Hän kuiskasi muutamia sanoja\nveljensä Nicodemin korvaan, joka seisoi aition vieressä.\n\nTämä riensi presidentin luo ja ilmoitti hänelle, mitä sisar äsken oli\nsanonut.\n\nPresidentti ojentihe suoraksi, asetti sileäksi ajellut kasvonsa\nystävällisen näköisiksi ja sanoi Knetzewitschille:\n\n- Syytetty, te olette tunnustanut, ja rehellisen, katuvaisen\ntunnustuksenne kautta olette saanut meidät suopeiksi. Ettekö olisi\nsuostuvainen luopumaan puolustajasta, jonka laki teille myöntää?\n\nRatscho Knetzewitsch teki kädellään kankean liikkeen, kuin olisi hän\najanut pois kärpäsen.\n\n- Herra presidentti, vastasi hän sitte, — mitä minulla on puolustajan\nkanssa tekemistä? Asiahan on selvä — minä olen tahtonut ampua kuningas\nMilanin ja siksi olen minä rikollinen, murhaaja ja otan tuomioni aivan\ntyyneesti vastaan. Eihän minulla ole mitään toivottavaa, puolustaja\non ainoastaan sillä, joka toivoo vapahdusta. Tehkää kanssani mitä\ntahdotte, mutta antakaa sen käydä pian — hyvin pian! Jos olemme\nselvillä puolessa tunnissa, niin on minulla paras aika syödä illallista\nkopissani.\n\n- Vastaaja on siis luopunut edusta käyttää puolustajaa, sanoi\npresidentti. — Minä otan tämän pöytäkirjaan ja lopetan täten.\n\n- Oh ei, herra presidentti, keskeytti silloin sama tuomari, joka\nherätti eloon kysymyksen asianajajasta. — Minä en voi suostua siihen,\nettä me ilman muuta poistumme tämän vastaajan selityksen perusteella.\nMinä vaadin, että tänne kutsutaan puolustaja Belgradista ja että\ntoimitus tämän tähden lykätään huomiseksi.\n\nPresidentti heitti siihen tuomioistuimen jäseneen, joka oli lausunut\nnämä miehekkäät sanat hyvin vihaisen katseen ja samoin kuningas\nAleksanteri ja Draga tuijottivat häneen raivoisina.\n\n- Kuka on tuo ihminen? kysyi Draga liikutetulla äänellä veljeltään.\nMikä on hänen nimensä — tunnetko häntä?\n\n- Se on entinen asianajaja, vastasi Nicodem kiireesti kuiskaten — joka\non muutamilla kirjoituksilla hankkinut itselleen nimen Serbiassa. Hänet\non äskettäin nimitetty korkeimman tuomioistuimen jäseneksi. Hänen\nnimensä on Avakumovitsch.\n\n- Avakumovitsch! sanoi Draga hampaittensa välistä. — Sen nimen minä\nkyllä muistan.\n\n- Hänet täytyy panna viralta, mutisi kuningas. — Avakumovitsch on\nviimeisen kerran istunut korkeimman tuomioistuimen jäsenenä, hän\nnäyttää olevan vaarallinen ihminen.\n\n- Vaarallinen! — Niin pitkälle oli siis Serbian kuningas jo tullut,\nettä hän piti sitä miestä vaarallisena, joka puolusti lakia ja oikeutta\nisänmaassaan.\n\nAvakumovitsch oli sillä välin avannut lakikirjan ja osoitti nyt\npresidentille yhtä kohtaa siinä.\n\nKumartuneena Avakumovitschin kanssa lakikirjan yli kuiskasi presidentti\näkkiä tälle mustapartaiselle, paljon nuoremmalle miehelle:\n\n- Avakumovitsch, tahdotteko siis turmella koko tulevaisuutenne?\nSaatanako teitä riivaa, kun te tässä rupeatte näyttelemään tunnollisen\nosaa? Miksi viivytätte toimitusta niin pitkälle, ettekö näe, että\nkuningas on kärsimätön ja tahtoo saada asian loppuun?\n\n- Vaikka kuningas olisi kuinka kärsimätön, niin ei se vaikuta mitään\ntähän asiaan, joka loukkaa lain pyhyyttä. Herra presidentti, kun minä\nvannoin valani tulla hyväksi tuomariksi, niin en tehnyt mielessäni sitä\näänetöntä myönnytystä, etten olisi hyvä tuomari, silloin kun on kysymys\nkuninkaasta.\n\n- Se tulee teidän turmioksenne, Avakumovitsch, kuiskasi presidentti. —\nMinä varoitan teitä. Ottakaa lausuntonne takasin!\n\n- Se olisi Serbian häviö, jos sellainen lausunto peruutettaisiin, sillä\nsilloin ei olisi enää oikeutta tässä maassa, sanoi Avakumovitsch.\n— Minä pysyn lujasti kiinni vaatimuksessani, että toimitus on\nlykättävä siksi kuin puolustaja on läsnä. Ja minä vaadin teitä,\nherra presidentti, tekemään ne kolme tavallista kysymystä näille\nkokoontuneille, jos täällä löytyy ketään, joka tahtoo ruveta\npuolustamaan onnetonta vastaajaa.\n\n- Kuka täällä nyt voisi sitä tehdä? vastasi presidentti ivallisesti\nnauraen, samalla kun hän hermostuneesti sysäsi kultasankaiset\nsilmälasinsa otsalle. — Eihän täällä ole edes kuulijoitakaan joiden\njoukosta puolustaja voisi astua. Täällä olemme vaan me, kuningaspari,\nsantarmit ja syytetty. — Ette kai kuvittele, että joku santarmeista\ntuolla rupeaisi puolustajaksi.\n\n- Minä kuvittelen vaan, herra presidentti, sanoi Avakumovitsch,\nkääntyen pois, kuin olisi hän tuntenut inhoa, — että tämä on\noikeussali, eikä mikään teaatteri, mutta siltä emme saa toimia mielemme\nmukaan, vaan täytyy meidän tehdä, mitä lain puustavi käskee.\n\nAvakumovitsch palasi paikoilleen, mutta presidentti, joka tiesi, että\nhänen täytyi täyttää tuomarin velvollisuudet, nousi ylös ja huusi:\n\n- Löytyykö täällä tässä huoneessa ketään miestä yli viidenkymmenen\nvuoden ikäistä, tai asianajajaa, jolla on laillinen oikeus käyttää\nvastaajan puhevaltaa, joka vapaaehtoisesti tarjoutuu tämän korkean\ntuomioistuimen edessä puolustamaan Ratscho Knetzewitschiä, joka on\nsyytetty murhayrityksestä kuningas Milania vastaan? Hän ilmoittakoon\nitsensä.\n\nKaikki oli hiljaa.\n\nPresidentti teki toisen kerran saman kysymyksen ja huusi: hän\nilmoittakoon itsensä!\n\nKuului hiljaista naurua. Se oli kuningatar Draga, joka nauroi viuhkansa\ntakana. Ajatus, että täällä Tapschiderin huvilinnassa löytyisi\npuolustaja Ratscho Knetzewitschille, tuntui hänestä naurettavalta.\n\nKolmannen kerran huusi presidentti: Hän ilmoittakoon itsensä.\n\n- Minä puolustan salamurhaaja Ratscho Knetzewitschiä! kuului samassa\nkumea ääni salin suurelta ovelta, ääni, jonka kaiku teki saman\nvaikutuksen, kuin jos salama olisi iskenyt kokoushuoneeseen.\n\nKaikkien kasvot kääntyivät ovelle. Siellä seisoi mies, jota kukaan ei\ntuntenut. Hän oli komea ukko, puettu mustaan pukuun. Kasvot, jotka\nolivat kalman kalpeat, tulivat ehkä vielä kalpeammiksi valkoisen,\npitkän parran vaikutuksesta, joka ulottui alas keskelle miehen rintaa\nja niiden hopeavalkoisten hiusten, jotka valuivat alas olkapäille.\nVartalo oli samalla puoleensa vetävä ja vaikuttava. Tämä mies näytti\nolevan miehen muodossa siintyvä oikeus, tuomarin perikuva. Hitain,\narvokkain askelin tuli hän lähemmäksi.\n\nTällä hetkellä vallitsi salissa hiljaisuus, joka muistutti hiljaisuutta\nkatoolisessa kirkossa ennen rippileivän nostamista. Ukko seisoi nyt\nniiden portaiden edessä, jotka veivät tuomarin pöydän luo, hän kumarsi\nja sanoi kirkkaasti kaikuvalla äänellä:\n\n- Te kysytte, jos täällä löytyy puolustajaa, herra presidentti. Teidän\nkysymyksenne tunkeutui minun korvaani. Minä olen mies, joka tunnen lain\nja olen valmis asettumaan oikeuden ja totuuden puolelle, missä vaan\ntilaisuus siihen tarjoutuu ja heikkoja puolustamaan. Niille, jotka\nmaassa makaavat täytyy ojentaa auttava käsi ja kuten eräässä vanhassa\nitämaalaisessa kaskussa sanotaan: \"Sinun pitää panna aita katollesi,\njotta horjuva ei putoa alas\", niin täytyy meidänkin olla valmiit\nympäröimään laki aidalla, jottei kukaan horjahtaisi häpeän, kuoleman,\ntaikka vankeuden kuiluun. No niin, herra presidentti, minä selitän\nolevani valmis puolustamaan Ratscho Knetzewitschiä.\n\n- Kuka on tuo ihminen? kuiskasi Draga kuninkaalle. — Oletko koskaan\nennen nähnyt häntä?\n\n- En koskaan, vastasi Aleksanteri vapisevalla äänellä siirtyen lähemmä\nDragaa. Minä en ole koskaan ennen häntä nähnyt — ja kuitenkin — on\nhänen äänensä niin tuttu! Mutta minusta tuntuu, kuin ei hän olisi\nollenkaan ihminen, vaan kuolleista noussut.\n\n- Hulluutta, vastasi Draga ylenkatseellisesti. — Ei löydy mitään\nyliluonnollista, kaikki täällä maan päällä on inhimillistä ja samoin\ntuokin tuolla, joka ilmestyy tänne kutsumatta, on ihminen.\n\n- Mikä on teidän nimenne? kysyi presidentti, joka oli tarkastellut\ntuota pitkää, mahtavaa miestä ihmettelevin mutta myöskin vihaisin\nkatsein.\n\n- Nimenikö? vastasi vieras. — Minä olen serbialainen ja arvelen, että\non kylliksi kun minun annetaan puolustaa syytettyä. Siinä laissa,\njonka isämme ovat kirjoittaneet, ostettuaan verellä itsensä vapaiksi\nturkkilaisista, seisoo nimenomaan kirjoitettuna: \"Jokainen serbialainen\non sovelias suojelemaan lakia, jokainen serbialainen on velvollinen\nsitä suojelemaan.\" Siinä ei ole ollenkaan kysymys mistään nimestä,\nsiinä on kylliksi, että on serbialainen.\n\n- Tämä mies on oikeassa! huudahti Avakumovitsch. — Meillä ei ole\noikeutta tiedustella hänen nimeänsä.\n\nPresidentti heitti melkein avuttoman silmäyksen kuninkaaseen, kuin\ntahtoisi hän hakea sieltä apua. Mutta Aleksanterilla ei ollut\nminkäänlaista neuvoa annettavana. Sen sijaan kuiskasi hän vaimolleen:\n\n- Mitä sinä arvelet, Draga, annanko minä vangita tuon valkohapsisen\nveijarin, joka niin odottamatta tunkeutui tänne häiritsemään\ntoimitusta, annanko mestata hänet vai toimitanko vankeuteen, josta hän\nvasta vuosien perästä pääsee vapaaksi?\n\n- Jos sen teet, niin olet mennyttä, vastasi Draga puolisolleen. — Sinä\nolet kuningas, sinun täytyy ainakin näön vuoksi suojella lakia. Anna\nukon olla, hän näyttää olevan vanha jörö, haaveksija, eikä sellainen\nväki ole koskaan vaarallista.\n\n- Mutta kuinka hän on voinut saada tietoa tästä oikeuden käynnistä?\nkysyi kuningas epävarmalla äänellä. — Kuinka se on mahdollista, että\nhän niin äkkiä ilmestyy tänne Tapschideriin ja miksi ei hän tahtonut\nsanoa nimeään.\n\n- Kaikki nämä ovat kysymyksiä, kuiskasi Draga — joihin voimme vastata\nsitte, kun istunto on lopussa. Anna sinä valkopäisen puhua! Vaikka hän\nolisi itse oikeus omassa persoonassaan ja vaikka hän tekisi jokaisen\nkirjaimen laissa eläväksi, niin että ne muuttuisivat olennoiksi ja\nalkaisivat puhua ja huutaa kovasti syytetyn eduksi — niin Ratscho\nKnetzewitsch tuomitaan kaikissa tapauksissa, häntä ei pelasta\nJumalakaan.\n\nSilloin taivutti kuningas myöntävästi päätänsä ja heti sen jälkeen\nantoi korkeimman tuomioistuimen presidentti seuraavan päätöksen:\n\n- Kuka lienettekään, vieras — niin olette kuitenkin serbialainen\nja teidän oikeuttanne ei tahdota loukata. Minä en tiedä, onko tämä\noikeusasia teille tuttu?\n\n- Seisoisinko muuten täällä? vastasi puhuteltu. Minä olen tullut tänne\nsaattamaan totuuden päivän valoon, jos totuudella on vielä jotakin\narvoa Serbiassa.\n\n- Hyvä, jatkoi presidentti — pankaa kätenne, kuten on määrätty, tälle\nristille ja vannokaa, että te puolustatte ainoastaan luvallisilla\nkeinoilla ja että te puolustatte syytettyä ainoastaan siinä määrässä,\nkuin olette vakuutettu hänen syyttömyydestänsä.\n\nVarmoin askelin kulki komea mies ylös portaita, jotka veivät tuomarin\npöydän luo. Tämän keskellä, oli risti, jossa oli hopeainen Vapahtajan\nkuva.\n\n- Pankaa oikea kätenne Vapahtajan pään päälle, — vasen rinnallenne! —\nNo, miksi viivyttelette?\n\nVieras oli melkein yliluonnollisella voimalla koettanut nostaa vasenta\nkättään, mutta hän ei voinut. Hän puristi huuliansa, kuin täytyisi\nhänen kärsiä sanomatonta tuskaa. Hän sulki silmänsä, kuin ei hän olisi\ntahtonut tuomareille näyttää, että hänen katseessaan oli tuskan ilme,\njoka nähtävästi ei ollut henkistä laatua, vaan näytti olevan kokonaan\nruumiillista tuskaa.\n\n- No, nostakaa nyt vasen kätenne! käski presidentti vielä kerran.\n\n- Minä en voi, vastasi ukko kumealla äänellä. — Suokaa anteeksi ja\ntyytykää siihen, että panen oikean käteni pään päälle. Vasen käteni on\n— minä olen vanha mies, kuten näette, jo monta vuotta sitte lamautui\nkäteni halvauksesta.\n\nAinoastaan heikko sääliväisyyden ääni kuului näiden sanojen johdosta.\n— Avakumovitsch sen lausui. Muut katsoivat kylmästi vahingonilolla\nvieraaseen, jota kohtaan he kaikki tunsivat vihaa, kun hän\nväliintulemisellaan sai sen aikaan, että oikeudenkäynti ei niin pian\nloppunut, kuin laskettu oli.\n\n- Jos niin on asian laita, sanoi presidentti, — niin täytyy kai minun\ntyytyä siihen, että te vannotte ainoastaan oikealla kädellä.\n\n- Sitte on se asia tehty, huudahti ukko, laskien oikean kätensä\nhopeakuvalle ja sitte jatkoi hän kovalla äänellä:\n\nMinä vannon ainoastaan laillisilla keinoilla puolustavani, etten\npoikkea totuudesta ja puolustan syytettyä ainoastaan siinä määrässä\nkuin olen vakuutettu hänen syyttömyydestään. Tämän lupaan minä Jumalan\nnimessä. Amen!\n\n- Amen! kuului kuin mumina pitkin tuomarien riviä ja Amen! kuului\nkuninkaallisesta aitiosta, mutta tämä viime mainittu kuului\nivalliselta, sillä se tuli Dragan huulilta.\n\nVaikkakin tämän toimituksen aikana oli kuumeentapainen liike ollut\nsalissa, löytyi siellä kuitenkin eräs henkilö, joka seisoi aivan\nvälinpitämättömänä kaikesta mitä tapahtui, ikäänkuin asia ei olisi\nvähääkään häntä koskenut, se henkilö oli Ratscho Knetzewitsch. Hän\nkatseli jonkunmoisella mielihyvällä komeata vierasta ukkoa, joka\noli niin äkkiä ilmestynyt häntä puolustamaan. Mutta itse asiassa\nsuututti häntä ukon esiintyminen. Mitä peijakasta hän täällä teki,\nmiksi veti hän juttua pitemmälle kuin tarvitsi. Juurikuin hän olisi\ntarvinnut puolustajaa! Tuomarit saivat kyllä tuomita hänet kuolemaan\ntai kidutuspenkille. Ha, haa, eihän hänellä ollut mitään sen kanssa\ntekemistä. Olivathan kuningas ja kuningatar luvanneet hänelle,\nettä vankilanportit avattaisiin hänelle yöllä ja että hän saisi\ntulevaisuudessa viettää huoletonta elämää. Silloinhan hän ei tarvitse\nmitään puolustajaa eikä asianajajaa — tyhmyyksiä!\n\nUkko asettui valan tehtyään Knetzewitschen rinnalle, mutta ei lausunut\nhänelle sanaakaan. Hän ei näyttänyt tarvitsevan minkäänlaisia\nselityksiä, vaan näytti jo tietävän kaikki aivan kuin olisi hän ollut\nläsnä rikosta tehdessä.\n\n- Siis alamme toimituksen uudestaan, sanoi presidentti. — Liian kauan\non sitä jo viivytelty. Vieras, mitä teillä on sanottavaa tämän miehen\nhyväksi? Silloin vanhan miehen silmät välähtivät, silloin nosti hän\nvaroittaen oikean kätensä ja huusi kaikuvalla äänellä tuomioistuimelle:\n\n- Se mies, jonka näette tuossa edessänne, herrat tuomioistuimen\njäsenet, ei ole mikään rikollinen, hän on yksinkertainen mies, jonka\naivot ovat alkohoolihöyryjen hämmentämät, eikä hän kykene huomaamaan\ntekojensa merkitystä. Tämän miehen sielussa ei se kammottava aije ole\nsyntynyt, ei, se kylvettiin hänen puiseen sydämeensä ja siellä, missä\nmikään vilja ei voi kasvaa, siellä ottaa rikkaruoho juurta paremmin\nkuin lihavammassa maassa. Minä väitän täten ja tuon todistuksia siitä,\nettä tämä mies on viekoiteltu ja lahjottu tappamaan kuningas Milan.\n\nAleksanteri kävi vielä kalpeammaksi kuin mitä hän jo ennestään oli\nollut. Hermostunut levottomuus alkoi saada hänessä valtaa.\n\nDraga tarttui puolisonsa oikeaan käteen ja veti hänet vielä lähemmä\nitseään.\n\n- Hiljaa, istu vaan hiljaa, Aleksanteri! kuiskasi Draga hänelle. Anna\nsinä hänen vaan puhua, ei hänellä ole kuitenkaan todistuksia.\n\n- Jos oikein ymmärrän teitä, herra puolustaja, sanoi presidentti\nukolle — niin tahdotte tuolla viittauksellanne sanoa, että Ratscho\nKnetzewitschillä on ollut kanssarikollisia?\n\n- Kaksi kanssarikollista, vastasi puolustaja viipymättä ja hänen\nsilmänsä kulkivat hitaasti kuninkaalliseen aitioon pysähtyen\ntarkastamaan Dragan ja Aleksanterin kasvoja.\n\n- Kaksi kanssarikollista! alkoi presidentti uudelleen, nykien\nhermostuneesti kultasankasia silmälasejaan. — Minä toivon, herra\npuolustaja, ettette ole tullut lausumaan tänne tyhjiä lauseita. Sanokaa\nkanssarikollisten nimet ja todistakaa meille, mistä syystä muut\nhenkilöt olisivat olleet osallisina Milanin murhassa?\n\n- Juuri sen aion minä tehdä, siksi seison tässä. Mitäs syytä Ratscho\nKnetzewitschillä olisi ollut väijyä kuningas Milanin henkeä? Hän\nväittää tehneensä rikoksen, kun kuningas Milan kerran on tehnyt\nvääryyttä hänen isoisälleen. Tämä ei ole totta! Ratscho Knetzewitschin\nisoisä oli kevytmielinen ihminen. Tuhlattuaan omaisuutensa kääntyi\nhän kuningas Milanin puoleen rukouksella, että tämä ei antaisi hänen\nkokonaan vaipua kurjuuteen, vaan maksaisi hänen velkansa, jotta linna,\njoka oli vuosisatoja ollut Knetzewitschin perheen hallussa, ei menisi\nvasaran alle. Ja kuningas Milan, joka tiesi, että Knetzewitschit\nkuuluivat hienoon perheeseen ja muisti, että eräs Knetzewitsch kerran\noli tehnyt hänen esi-isilleen suuria palveluksia, maksoi miehen velat\nomista rahoistaan ja tuli sitte miehen hyväntekijäksi. Elämänsä\nloppuun asti pysyi vanha Knetzewitsch Milanille kiitollisena. Tämä\nkiitollisuus on tullut ilmi monessa kirjeessä, joita syytetyn isoisä\non kirjoittanut kuningas Milanille. — Jos tahdotte saada varmuutta\nsanojeni totuudesta, niin käskekää, että arkisto tutkitaan! Sieltä\nlöydätte eräästä osastosta, joka on merkitty sanoilla \"Kuningas\nMilanin yksityiskirjevaihto\" ne kirjeet, joista äsken puhuin. Täten\nolen todistanut teille, hyvät herrat, jatkoi salaperäinen asianajaja,\nvälittämättä vähääkään tuomarein hämmästyneistä katseista — että asia,\njonka Ratscho Knetzewitsch on ilmoittanut murhayrityksensä syyksi,\nei ole tosi, eikä pidä paikkaansa. Tämä mies valehtelee, valehtelee\ntietensä, mutta hän valehtelee samalla kuten lapsi, jota on käsketty\nvalehtelemaan. Hänelle on luvattu suuri palkinto, satatuhatta frangia,\njonka hän saisi niin pian kuin hän on murhannut kuningas Milanin.\nSatatuhatta frangia on kuitenkin liian paljon maksettu miehestä, joka\non tehnyt Serbian suureksi ja jota kohtaan monta tuhatta sydäntä tässä\nmaassa täyttyy rakkaudella ja kiitollisuudella.\n\n- Se ei kuulu tähän! muistutti presidentti — Serbian on suuruudestaan\nkiittäminen nykyistä kuningastaan Aleksanteria.\n\n- Emme me, herra presidentti, vastasi puolustaja — saa ruveta\nväittelemään tästä asiasta. Historia tulee tuomitsemaan sen, kuka on\nSerbian suuruuden perustanut.\n\n- Kapinoitsija! sähisi Aleksanteri aitiossaan ja Dragan täytyi pidättää\npuolisoaan, sillä tämä oli aikeessa heittää saliin käsky, että vieras\noli vangittava.\n\n- Tahdotko sinä turmella kaikki tyyni? kuiskasi Draga. — Istu hiljaa ja\nanna heidän jutella mitä haluavat! Jos Serbiassa aletaan puhua, että\nsinä olet vastustanut vapaata puolustusta, niin ei sinuun enää luoteta.\nAnna sinä hänen vapaasti puhua loppuun asti! Sinä saat nähdä, että\nRatscho Knetzewitsch kyllä tuomitaan.\n\n- Koettakaamme nyt päästä loppuun tässä asiassa! kehoitti presidentti.\n— Te olette puhunut kanssarikollisista — mainitkaa heidän nimensä!\n\n- Te saatte kyllä aikanaan kuulla nimet, sanoi salaperäinen asianajaja\näänellä, joka, kuten ukkosilma, ilmoitti hirmuisen rajuilman\npuhkeamista.\n\nTuolla, tuolla he istuvat, tuossa purppuralla verhotussa aitiossa,\njonka päällä kullattu kruunu prameilee, tuolla istuu hän ja kutsuu\nitseään teidän hallitsijaksenne — se on kuningas, joka on käskenyt,\nettä hänen oma isänsä on murhattava, ja kuninkaan vaimo se on, joka\nsynnytti hänessä sen luonnottoman ajatuksen!\n\nTuomioistuimen jäsenet hyppäsivät paikoiltaan hämmentyneen näköisinä.\nEi edes Dragakaan voinut enää pidättää itseään, vaan huusi saliin:\n\n- Alas kapinoitsija! Kuolema hänelle, hän on meidän vihollistemme\nostama! Kuninkaan tahtoo hän halventaa tämän oman kansain silmäin\nedessä, ja minut, tämän kansan hyväntekijän, tahtoo hän vetää lokaan.\nLyökää hänet rautoihin ja heittäkää vankeuteen!\n\n- Ei vankeuteen, huusi Aleksanteri — hänet on heti tuomittava samalla\nkertaa kun tuo toinenkin murhaaja! Mestauslavalle heidät molemmat,\nminun täytyy nähdä heidän verensä vuotavan!\n\nSantarmit, jotka tähän asti olivat seisseet salin ovella, juoksivat\nesille ja hyökkäsivät ukon luo, joka oli lähtenyt puolustajapaikaltaan.\n\nMutta samalla kun oikeuden palvelijat ojensivat kätensä häntä kohti,\nrepäisi hän äkkiä oikealla kädellään pois valkoisen tukan ja parran ja —\n\n- Milan, isäni, huudahti Aleksanteri. — Ha, haa, hän itse — hän on\nlausunut minun tuomioni!\n\nKuului kumea jysähdys. Kuningas oli kaatunut aitionsa lattialle ja\nmennyt tainnoksiin.\n\nMutta Draga heittäytyi Aleksanterin yli, ei auttaakseen häntä ylös,\nvaan tuskasta vavisten syleilläkseen häntä, sillä ei hän koko\nmaailmassa peljännyt ketään ihmistä niin paljon kuin tätä miestä, joka\nnyt nopein askelin riensi aitiota kohti. Sillä santarmit eivät olleet\nuskaltaneet koskeakaan häntä. — Yksi silmäys noista kuninkaallisista\nsilmistä oli ollut kylliksi peräyttämään oikeuden palvelijat. He\nmuistivat kerran vannoneensa uskollisuutta tälle miehelle ja tämä\nvaikutti vielä heihin siinä määrässä, että he eivät voineet rikkoa\nsitä, eivät edes senkään käskystä, joka nyt oli heidän kuninkaansa.\n\nEi kukaan uskaltanut paikaltaan liikahtaa. Arkoina vetäytyivät he\ntakasin, ei kukaan heistä rientänyt Aleksanterin avuksi. Ei kukaan\nojentanut kättänsä pidättääkseen Milania, vaikka hänen asentonsa oli\nnyt uhkaava.\n\n- Murhaaja! huusi Milan kovalla äänellä aitioon ja hänen katseensa\ntunkeutui Dragan silmiin. Murhaaja purppurassa ja kruunu päässä!\nTeillekin tulee kerran tuomion hetki, ja silloin — silloin saatte te\nmolemmat maksaa, mitä olette nyt minulle tehnyt! Sinä Aleksanteri olet\npalkannut murhaajan ottamaan hengen omalta isältäsi — rikos, jolla ei\nole vertaa! Ja sinussa, sinä kunniaton nainen, sinussa se helvetillinen\najatus ensin syntyi ja sinä annoit sille maallisen muodon! Kirottu\nolkoon muistosi, häpeään joutunut Obrenovitsch, kirottu olkoon jokainen\nsinua koskeva ajatus! Ja jos ei sinua kukista vaimosi ilkeys, ei oma\nheikkoutesi eikä se eläimellinen luonne, joka asuu teissä molemmissa,\nniin täytyy isän kirouksen teidät kukistaa, jos kerran löytyy Jumala\ntaivaassa eikä hän vielä kokonaan ole hyljännyt Serbiaa.\n\nKuten ukkosen jyrinä, kuten pasuunain kaiku tuomiopäivänä, kuuluivat\nMilanin sanat läpi salin ja hänen vartalonsa kohosi kuten säkenöiväin\nsalamain ympäröimänä siinä tulipunaisessa valossa, jonka laskevan\nauringon säteet heittivät saliin.\n\nLausuttuaan nämä sanat meni kuningas äkkiä ovea kohti. Vielä kerran\nheitti hän silmäyksen turmeltuneeseen poikaansa ja Dragan vääntyneisiin\nkasvoihin ja — katosi.\n\n\n\n\nVIIDESKYMMENES LUKU.\n\nPetetty luottamus.\n\n\nSamalla hetkellä avasi kuningas silmänsä ja tuli tuntoihinsa.\n\n- Onko hän vielä täällä? kuiskasi hän murtuneella äänellä Dragan\nkorvaan. — Elä nosta kättäsi häntä kohti, elköönkä kukaan vaan\nseuratko häntä! Ah, hän on oikeassa, isän murha on hirmuisin\nkaikista rikoksista, mitä ihminen voi tehdä. Ei, elä katso minua\nniin hirmuisesti! Minä en ole mikään raukka. Minä voin tehdä suuria\npäätöksiä. Mutta ottaa sen elämä, joka on antanut minulle omani — sitä\nen toki voi.\n\n- Hän ei ole mikään mies! mutisi Draga. — Jos hän olisi mies, käyttäisi\nhän tilaisuutta, joka nyt tarjoutuu ja tekisi kerta kaikkiaan tilinsä\nselväksi Milanin kanssa. Ja minulle, minulle heitti hän nuo hirmuiset\nsanat vasten kasvoja tuomioistuimen jäsenten ja santarmien edessä,\neikä kukaan, ei kukaan vastustanut häntä! — Ah, Milan on saatava pois\ntieltä! Jos ei se ole tapahtunut tänään, niin täytyy sen tapahtua\nhuomenna.\n\nAleksanteri oli kulkenut aition rintakilven luo. Hän loi arkailevan\nkatseensa lain valvojia kohti, jotka olivat kokoontuneet mustan pöydän\nympärille.\n\n- Laittakaa niin, että oikeudenkäynti päättyy! Minä käsken sen! huusi\nhän tuomioistuimien jäsenille. — Te olette nyt kuulleet puolustajan.\nMenkää ulos ja sanokaa jokaiselle, joka tahtoo kuulla, että Serbian\nAleksanteri ei ole kieltänyt puolustajaa isänsä murhaajalta!\n\n- Syytetty, sanoi tuomioistuimen presidentti Knetzewitschille — onko\nteillä eduksenne muuta mainittavaa?\n\n- Ei vähääkään, armollinen herra, vastasi Knetzewitsch, joka\ntyytyväisen näköisenä heitti katseen kuninkaaseen, kun tämä oli\nvaatinut tuomareita tuomitsemaan häntä.\n\nKauan eläköön hänen majesteettinsa kuningas! Tehän olette kuullut, mitä\nhän tahtoo. Tapahtukoon niinkuin kuningas tahtoo! Amen.\n\nPresidentti antoi merkin ja tuomarit vetäytyivät heti viereiseen\nhuoneeseen keskustelemaan tuomiosta. Tähän meni jokseenkin kauan\naikaa. Vähä väliä kuului Avakumovitschin liikutettu ääni; hän koetti\nhuomauttaa tovereilleen, että oli mahdotonta langettaa kuolemantuomio.\nMutta mitä voi yksi kahtatoista vastaan.\n\nKnetzewitsch oli erittäin tyynellä mielellä sen ajan, kun keskustelua\nkesti. Joskus johtui hänen mieleensä, että hän oli nälkäinen ja arveli,\nmitä mahtoi saada illalliseksi, kun hän pääsi takaisin koppiin.\n\n- Huomenna on sitte parempaa! mutisi hän itsekseen ja siveli\ntyytyväisenä partaansa.\n\nHa, haa, minä tässä sittenkin teen parhaan kaupan! Satatuhatta\nfrangia ei ole mikään pieni summa, eikä kuningas kai kitsastele\nkunniamerkinkään suhteen. Niin, kun on kuningas takanaan ja hänen\nmajesteettinsa kuningatar ystävättärenä, niin silloin voi uskaltaa\nkaikkea. Mutta enemmän minä kuitenkin pitäisin siitä, jos olisin nyt\njo yksinäisellä maatilallani. Peijakas tietää, mitä nuo oppineet\nherrat ajattelevat, mutta ne näyttävät kaikki niin vastenmielisiltä.\nMilan, se kunnon ukko, koetti kaikin keinoin vierittää pois syytä\nminun hartioiltani! Sitä olisi vaan puuttunut, että tuomioistuin\nolisi kiinnittänyt huomiota hänen lausuntoonsa! Minunhan täytyy tulla\ntuomituksi, jotta koko näytelmä sitte päättyisi oikealla tavalla. Aivan\nkuin Belgradin kansallisteaatterissa, jossa minä olin kerran katsomassa\nerästä roskakappaletta, aivan kuin teaatterissa.\n\nOvi avautui ja tuomarit astuivat uudestaan saliin ja menivät\npaikoilleen. Presidentti yksin jäi seisomaan. Hän katsoi kauan aikaa\nristiinnaulitun kuvaa, ikäänkuin hänen täytyisi koota ajatuksiaan.\nSitte ilmoitti hän kovalla ja kaikuvalla äänellä tuomion. — Samassa\nkun hän alkoi puhua, vedettiin purppura esirippu kuninkaallisen aition\nedestä vähän syrjään ja Dragan kalpeat kasvot suurine, säteilevine\nsilmineen, tulivat näkyviin.\n\n- Korkein tuomioistuin on tehnyt yksimielisen päätöksen! huudahti\npresidentti. Se on asiata käsitellessään tullut siihen loppupäätökseen,\nettä aatelismies Ratscho Knetzewitsch Zaporasta, on tehnyt itsensä\nsyylliseksi murhayritykseen kuningasta vastaan.\n\nRatscho Knetzewitsch teki kumarruksen kuin olisi hän tahtonut kiittää\ntuomioistuimen hyvää tarkoittavaa päätöstä.\n\n- Vaikka syytetty ei ole onnistunut yrityksessään — kaikeksi onneksi\nsaattoi tämän estää kuningattaren veli, yhtä urhoollinen kuin\nvarovainenkin kapteeni Nicodem Lunjevica —, niin katsoi tuomioistuin\nkuitenkin välttämättömäksi mitä ankarimmin rangaista sellaista luonteen\nilkeyttä, jonka tämä murhayritys paljastaa, jotta siten annettaisiin\npelottava esimerkki niille, jotka mahdollisesti vastaisuudessa\ntahtoisivat uhata jotakuta kuninkaallisen perheen jäsentä. Siitä syystä\non korkein tuomioistuin tuominnut Ratscho Knetzewitschin hirtettäväksi.\n\n- Hyvä! pääsi samassa Knetzewitschin huulilta, samalla kun hän vilkasi\nkuninkaalliseen aitioon.\n\n- Tuomioistuin on edelleen päättänyt, ettei tässä tilaisuudessa vaivata\nhänen majesteettiansa kuningasta millään armon anomuksilla, kun\ntuomioistuimen jäsenet kunnon serbialaisina ja uskollisina alamaisina\neivät voi hyväksyä armahdusta tälle paatuneelle rikoksentekijälle.\nRatscho Knetzewitsch, te olette nyt kuullut, millainen teidän\nkohtalonne on. Rukoilkaa Jumalaa ja katukaa vilpittömästi rikostanne,\nsekä valmistautukaa kärsimään kuolema hirsipuussa.\n\nRatscho vilkasi viekkaasti presidenttiin, johon hänen katseensa oli\nkiintynyt. Sitte antoi hän vastustelematta viedä itsensä pois. Hän\nseurasi santarmeja itsetietoisen näköisenä, kuten ihminen, joka\nkuvittelee erinomaisella tavalla toimittaneensa jonkun hänelle uskotun\ntyön.\n\nHänet vietiin koppiinsa. Tuskin oli hän tullut sinne ja tuskin oli ovi\nsuljettu hänen jälkeensä, kun hän kuuli hiljaista koputusta seinään,\njoka eroitti hänen koppinsa Genian kopista.\n\n- Ratscho Knetzewitsch, petetty ystävä parka, oletteko nyt tullut\ntakasin?\n\n- Ah, tekö se olette Genia? huudahti Knetzewitsch pulskasti. — Se\nkesti jokseenkin kauan, vai mitä? Teitä eivät he tahtoneet ollenkaan\nkuulustaa, mutta tuloshan olisi ollut kaikissa tapauksissa sama.\n\n- Jumalan tähden, Ratscho Knetzewitsch, mitä ovat he tehneet teille\nkoko tällä ajalla? Missä olette te ollut?\n\n- Minä olen ollut oikeuden edessä! vastasi aatelismies ylpeästi. —\nNiin, Belgradin korkein tuomioistuin on tullut Tapschideriin, ja se\non tapahtunut yksistään minun tähteni. Ne eivät olleetkaan mitään\ntavallisia tuomareita, sen saatte uskoa, vaan kaikista korkeimmat koko\nmaassa.\n\n- Puolustitteko itseänne, sanoitteko suoraan totuuden niinkuin se on,\nselitittekö heille, että teitä oli koetettu lahjoa?\n\n- Päinvastoin, vastasi Knetzewitsch — minä tein sen heille niin\nhelpoksi kuin mahdollista. Minä tunnustin kaikki, mistä minua\nsyytettiin ja isoisä vainajani näytteli suurta osaa oikeuden käynnissä.\nNo, antakoon hän anteeksi, että käytin väärin hänen nimeänsä, jos hän\ntällä hetkellä katsoo taivaasta alas tänne minun puoleeni. Isoisä\ntoivoo tietysti onnea pojanpojalleen, eikä hän suinkaan kieltäne\nminulta niitä sataa tuhatta frangia, jotka tänään olen ansainnut.\n\nNämä sanat kohottivat vielä suuremmassa määrässä Genian tuskaa.\n\n- Ratscho Knetzewitsch, mihin päätökseen tuli tuomioistuin? kysyi\nhän. Oi, elkää salatko minulta mitään, sanokaa minulle kaikki! Minä\ntarkoitan vaan teidän parastanne. Tällä hetkellä ei löydy Serbiassa\nyhtään olentoa, joka huolehtii teidän kohtalostanne niin paljon kuin\nminä.\n\n- Minä tiedän sen, vastasi Knetzewitsch, tyytyväisesti hymyillen —\nja minä toivon myös, että te tulette järkiinne, kaunis Genia, ettekä\nkieltäydy jakamasta kanssani niitä sataatuhatta frangia, jotka kuningas\nmaksaa minulle.\n\n- Onneton, puhukaa nyt itsestänne, eikä minusta! Elkää ajatelko\ntulevaisuutta, joka on edessänne niin hämäränä! Kuinka oikeudenkäynti\ntapahtui, millainen oli tuomioistuimen päätös?\n\n- He tuomitsivat minut tietysti kuolemaan, vastasi Knetzewitsch — minut\nhirtetään. Ha, haa, ne tyhmät tuomarit! Jos ei ketään heistä hirtetä\nennen minua, niin voivat he ylistää itseään onnellisiksi.\n\n- Kuolemaan tuomittu! kuului kuin kaiku Genian huulilta. Langettivatko\nhe niin kovan tuomion! — Ja sille voitte te nauraa! Ja niin tyynesti te\npuhutte lopustanne!\n\n- Minun lopustani? Siitä ette tarvitse olla huolissanne, rakas Genia.\nKerran kai minunkin elämäni loppuu, sillä täytyyhän kaikkien ihmisten\nennemmin taikka myöhemmin nostaa leukansa ylöspäin. Mutta vielä kerran\ntoivon minä saavani juoda pikarini pohjaan ja vihdoin, tultuani\nyhdeksänkymmenen vanhaksi, onnellisena ja Jumalan tahtoon alistuen\nnukkuvani ikuiseen uneen lepotuolissani Zaporassa — tiedättehän, mitä\ntuolia minä tarkoitan, se on päällystetty silkkiripsillä.\n\n- Te erehdytte, onneton ihminen! huusi Genia hänelle. — Te ette tunne\nniitä, joiden kanssa olette tehnyt hirvittävän sopimuksenne! Te ette\nvoi jäädä eloon, sillä te voisitte olla vaarallinen heille. Kuningatar\nDraga ei jätä mitään keskeneräiseksi, hän tekee kaikki täydellisesti,\nja se tahtoo tässä tapauksessa sanoa sitä, että te kuolette\nhirsipuussa, Ratscho Knetzewitsch! Niin totta kuin minä toivon kerran\ntulevani autuaaksi, niin on tämä teidän kuolemaksenne.\n\n- Minun kuolemakseni? huudahti Knetzewitsch ääneensä nauraen. — Te ette\nvoi siis saada pois päästänne sitä ajatusta, että minä olen mennyt\nmies? Hiljaa, nyt tulee juuri vanginvartija tuomaan illallista. Ette\nvoi kuvitella, Genia, kuinka nälkäinen minä olen ja kuinka hyvältä\nruoka maistuisi, vaikkei se olisi niin hyvääkään.\n\nPuoli minuuttia sen jälkeen kuin Knetzewitsch oli lausunut nämä sanat,\navautui hänen koppinsa ovi, mutta vanginvartijan sijasta astui synkän\nnäköinen mies, jota seurasi kaksi muuta miestä, jotka olivat hyvin\nvastenmielisen näköiset.\n\nHän, joka nyt astui köyhtyneen aatelismiehen luo oli pitkä ja laiha.\nHitaasti meni hän Ratscho Knetzewitschin luo, katsoen häneen terävästi\npienillä, mustilla silmillään.\n\nTuo vie minut varmaan nyt jo pois kopistani, ajatteli Knetzewitsch ja\nkevyesti kumartaen kysyi hän häneltä:\n\n- Uskallanko kysyä — kenen kanssa minulla on kunnia puhua? Se on hyvin\nystävällisesti tehty, hyvä herra, että tulette luokseni tänne koppiin.\n\nKäheä nauru tunkeutui pyövelin huulilta. Sitte laski hän kätensä\nKnetzewitschin olkapäälle ja sanoi, kuin olisi lukenut ulkoa opittua\nläksyä.\n\n- Minä olen Belgradin pyöveli, Ratscho Knetzewitsch. Minun tehtäväni\non nyt ottaa teidät huostaani, sillä korkein tuomioistuin on tuominnut\nteidät hirtettäväksi ja minä olen saanut käskyn panna tämä tuomio heti\ntäytäntöön.\n\nAatelismies kalpeni, kuullessaan nämä sanat. Mutta ainoastaan\nsilmänräpäyksen ajan tunsi hän pelkoa. Sitte naurahti hän, raapi\nkorvallistaan ja sanoi:\n\n- Ahaa, minä ymmärrän, Belgradin pyöveli! Vai niin, te viette varmaan\nminut pois tästä kopista?\n\n- Niin, hirttopaikalle minä vien teidät.\n\n- Hirttopaikalle? Oivallista! Ja missä on tämä hirttopaikka, jos\nuskallan kysyä?\n\n- Ei erittäin kaukana täältä, eräässä syrjäisessä paikassa\nTapschiderpuistossa.\n\n- Ja nämä ovat kai teidän apulaisianne? kysyi Knetzewitsch, osoittaen\nmolempia miehiä.\n\n- Ne ovat minun renkejäni. Elkää nyt tehkö asiaa kovin vaikeaksi,\nnäyttäkää, että olette oikea serbialainen ja ymmärrätte kuolla kuten\nmies.\n\n- Minä toivon vielä saavani tilaisuuden näyttää teille, vastasi\nKnetzewitsch — että minä olen kerrassaan kunnon mies.\n\nPyöveli tarkasti aatelismiehen kaulaa ja sanoi sitte hänelle:\n\n- Kääntäkää alas paidan kaulus! Teidän tukkanne ei ole erittäin pitkä,\nsiitä ei ole mitään estettä. Minä en vangitse teitä, sillä toivon, että\nte ette tee mitään tarpeettomia pakoyrityksiä. Muuten seisoo tuolla\nulkopuolella sotamiehiä, jotka liittyvät seuraamme. Heidän kiväärinsä\novat ladatut ja jos te tekisitte jotain —\n\n- Hyvä ystävä, sanoi Knetzewitsch, tuttavallisesti lyöden häntä\nolkapäälle — ette kai te ole mikään narri? Miksi minä yrittäisin paeta?\nEi, se ei johdu mieleenikään. Minä olen iloinen kun pääsen pois tästä\nkopista, enkä enää toivo mitään muuta kuin että toverini, nimittäin se\nnuori nainen, joka oleskelee viereisessä kopissa, saisi seurata mukana.\n\n- Hänestä ei ole minulla mitään määräyksiä, vastasi pyöveli. —\nLaittakaa nyt vaan itsenne kuntoon ja seuratkaa minua!\n\n- Minä olen valmis. Tosin olisin mielelläni tahtonut syödä ensin\nillallista. Mutta voinhan sen syödä sittekin.\n\n- Sitte?\n\nPyöveli ja hänen renkinsä katsoivat toisiinsa ja iskivät silmää.\n\n- No, kiiruhtakaa nyt! ärjyi pyöveli hänelle ankaralla äänellä ja\nKnetzewitsch tunsi, että hänen niskaansa tartuttiin ja hänet laahattiin\nulos kopista.\n\nMatka kulki portaita ylös linnan taakse.\n\nPyövelin kädet pitivät Knetzewitschin niskaa kuin pihdissä samalla\nkun molemmat rengit tarttuivat hänen käsiinsä ja siten laahasivat\nonnettoman mukanaan.\n\n- Kujetta kaikki tyyni! sanoi Ratscho Knetzewitsch itsekseen. Mutta\nmiehet näyttelevät todellakin osansa erinomaisesti, he käyttäytyvät\naivan kuin todellakin veisivät minut mestauspaikalle. Mutta kuningas on\ntietysti käskenyt, että niin täytyy olla — minä koetan parhaani mukaan\nmukautua kaikkeen.\n\nEi pyövelilläkään ollut syytä valittaa Knetzewitschin käytöstä. Ei\nkoskaan ennen ollut kukaan kuolemaan tuomittu antanut niin tyynesti\nviedä itseään mestauspaikalle. Ei koskaan ennen ollut hän nähnyt\nihmistä, joka olisi niin vähän ajatellut edessänsä olevaa kuolemaa,\nkuin Knetzewitsch.\n\nKun he olivat tulleet ulos ja päässeet pihan yli alkoi Knetzewitsch\nhyräillä jotakin laulua ja huomautti, että syksy-yö oli todellakin\nhurmaava, kuu loisti täydessä valossaan, koko taivas oli tähtiä täynnä\nja Tapschiderpuiston ilma erinomainen. —\n\nPyöveli avasi pienen portin, joka johti pihalta puistoon.\n\n- Nyt vihdoinkin, ajatteli Knetzewitsch — nyt ei se kai enää kauan\nviivy, ennenkuin he päästävät minut. Olihan tämä itse asiassa ollut\nhauska seikkailu.\n\nHa, haa, kyllä minä usein vielä tänä talvena nauran sille, kun istun\nitsekseni uunin edessä sänkykamarissani Zaporassa.\n\nHe olivat jo kulkeneet viiden minuutin ajan, eikä Ratschon toiveet\ntahtoneet täyttyä. Yhä kauemmas kulettivat häntä pyöveli ja tämän\navustajat.\n\nYht'äkkiä pysähtyivät he. He olivat pienen puron reunalla, jossa vesi\nhitaasti juoksi. Suuret vesikasvit levittivät lehtiänsä puron yli ja\nniiden verevän vihreä väri muistutti ihanata niittyä. Aivan syvänteen\nvieressä sillä puolen, jossa pyövelit ja Knetzewitsch olivat, oli iso\ntammi. Sen oksat ulottuivat vihreän vedenpinnan yli, kuten siunaavan\nkäden sormet.\n\n- Minä arvelen, sanoi Knetzewitsch nähdessään, että pyöveli pysähtyi —\nettä meidän nyt täytyy sanoa hyvästit toisillemme.\n\nTe olette todellakin tehnyt asianne hyvin, enkä minä voi muuta kuin\nlausua täydellisen tyytyväisyyteni siitä. Hyvästi siis, ja —\n\nMutta samalla huomasi Knetzewitsch, että eräs pyövelin apulaisista\nkiipesi tammeen ja alkoi siihen oksaan, joka ulottui pitemmälle veteen,\nkiinnittää nuoraa.\n\n- Mitäs tuo tahtoo sanoa? kysyi Knetzewitsch nauraen, nähdessään nuo\nsynkät valmistukset. — Aiotteko todellakin hirttää jonkun tänne —\neihän nyt sentään tarvitse mennä niin pitkälle ilveilyssä, että siihen\nripustetaan ruumis roikkumaan. Aiotteko panna vaatteetkin sen päälle?\nHa, haa, olisipa se todellakin mukava temppu, mutta siinä tapauksessa —\ntäytynee minun olla tavallaan kuollut maailmalle!\n\n- Te ette ole ainoastaan \"tavallaan\" kuollut, Ratscho Knetzewitsch,\nsanoi pyöveli — vaan parin minuutin kuluttua riiputte te tuossa puussa,\nvoimatta liikahtaakaan. Te tulette sitte ruumiiksi.\n\n- Minä! huudahti Knetzewitsch, ottaen muutamia askelia taapäin. — Minä\n— tarkoitatteko — ajatteletteko — Kuolema ja kadotus, ettehän aikone\ntappaa minua?\n\n- Hänen majesteettinsa kuninkaan käsky, korkeimman tuomioistuimen\npäätös! vastasi pyöveli kohottaen olkapäitään. Minä annan teille vielä\nkolme minuuttia aikaa valmistaa itseänne kuolemaan. — Rukoilkaa nyt\nviimeinen rukouksenne!\n\nTällä hetkellä putosi kuin kalvo onnettoman aatelismiehen silmistä,\nhänen, joka oli elänyt täydellisessä tietämättömyydessä. Jokainen\nveripisara pakeni Ratschon kasvoista, hänen huulensa tulivat sinertävän\nnäköisiksi. Kuoleman kauhu kuvastui kaikissa hänen piirteissään ja\nhänen silmissään oli pelottavan jäykkä ilme.\n\n- Tämä on murha! huusi Ratscho Knetzewitsch murtuneella äänellä. — Tämä\non konnamainen murha, sillä se on vastoin meidän sopimustamme. Tämän\nmaan kuningas on vannonut, että hän palkitsee minut, jos minä —\n\n- Jos vielä kerran mainitsette kuninkaan nimeä, niin lyhennän teiltä\nnekin kolme minuuttia. Kiirehtikää ja toimittakaa rukouksenne, sillä\nmeillä on kiire takasin Belgradiin.\n\nSilloin vaipui Ratscho polvillensa. Oli kuin olisi hän saanut\nhalvauksen. Niin äkkiä vaipui hän polvilleen, ettei hän ehtinyt edes\npanna käsiään ristiin, vielä vähemmän järjestää ajatuksiaan rukoukseen.\nHänen silmänsä täyttyivät kyynelillä, jotka juoksijat pitkin poskia.\nHän alkoi nyyhkyttää kuin lapsi.\n\n- Oi Genia, rakas, hyvä Genia — huudahti Knetzewitsch itkien ja\nvalittaen — oi, jos olisin kuunnellut sinua, kun sanoit, että he\npettävät minut! Oi, mitä pahaa olen sitte heille tehnyt? Jumala\ntaivaassa on todistajani, etten ole ajatellut mitään pahaa, ennenkuin\nhe tulivat häiritsemään minun rauhallista, tyyntä elämääni. Ja nyt, nyt\nolen minä murhannut, jotta minut vuorostani murhattaisiin, minä olen\nvuodattanut verta ja nyt minun oma vereni vuodatetaan. Armoa, armoa!\nMinä en tahdo kuolla — oi, tämä ei ole totta, tämä on vaan ilkeätä\nunta! Herättäkää minut, minä tahdon olla valveilla — herättäkää minut —\nherättäkää minut!\n\nOnneton repi hiuksiaan, partaansa, nenäänsä, sillä hän luuli, että\nkaikki oli vaan ilkeätä unta.\n\nMutta pyöveli riuhtasi hänet pian irti tästä ajatuksesta. Hän laahasi\nKnetzewitschin tammen luo. Sill'aikaa yksi apulaisista taivutti alas\nerästä oksaa niin pitkälle, että siihen kiinnitetty silmukka juuri ja\njuuri ylettyi Knetzewitschin päähän, sitte pantiin nuora hänen päänsä\nyli ja samassa se pyövelirenki, joka istui ylhäällä puussa, päästi\noksan irti ja ollen taipuvainen ja notkea kimposi se ylös ja veti\nRatscho Knetzewitschin ruumiin mukanaan. Knetzewitsch tukehtui oman\nruumiinsa painosta.\n\n\n\n\nYHDESKUUDETTA LUKU.\n\nHyppäys ikkunasta.\n\n\nGenia oli viettänyt kopissaan ikävän yön. Oma kohtalonsa ei häntä niin\nsuuressa määrässä surettanut. Ei, hän ajatteli Ratscho Knetzewitschiä!\nHän oli näet vakuutettu siitä, että kaikki hänen aavistuksensa, jotka\nkoskivat Knetzewitschiä, olivat toteutumaisillaan. Hän oli kuullut,\nettä pyöveli apulaisineen oli vienyt hänet pois kopista eikä Ratscho\nollut sitte tullut takasin. Genia aavisti, että aatelismies oli nyt\nkuollut.\n\nNauraen oli onneton poistunut kopista, yhä vaan luottaen siihen\nsopimukseen, joka oli tehty kuninkaan ja kuningattaren kanssa. Hän ei\nollut tahtonut kuulla Genian varoituksia, hän oli joutunut turmioon\ntämän lapsellisen luottamuksensa tähden.\n\nGenia pysyttelihe valveella koko yön toivoen saavansa kuulla Ratschon\naskelia eli hänen ääntänsä. Mutta viereisessä kopissa oli kaikki\nhiljaa. Vihdoin oli Genia vaipunut kuumeentapaiseen uneen. Hän heräsi\nsiihen, että hänen koppinsa ovi avattiin. Hän hengitti helpotuksesta\nnähdessään, että se oli vaan vanginvartija, joka astui sisään. Tällä\noli lyhty kädessä ja näytti hän vakavammalta kuin tavallisesti.\n\n- Tulkaa minun kanssani, neiti! sanoi vanha mies, Minun toimekseni on\nannettu viedä teidät ensimäiseen kuulusteluun.\n\n- Nytkö — mutta eikös nyt ole keskiyö? kysyi Genia hämmästyneenä.\n\n- Kello on puoli yhdeksän illalla, vastasi mies, mutta siitä ei\nvälitetä, kun tahdotaan saada vangilta jotain tietää.\n\nGenia pani itsensä kuntoon. Hän seurasi ukkoa, joka vei hänet ylös\nportaita ja sitte kulki hänen kanssaan pitkin pitkää käytävää.\n\n- Onkohan se Belgradin tuomari, joka panee toimeen kuulustelun? arveli\nGenia, joka oli hyvin tyytyväinen, että nyt vihdoinkin sai puhua. Hän\npäätti myös sanoa kaikki, mitä tiesi; vaikkakin Ratscho Knetzewitsch\nnyt ehkä oli jo kuollut, niin tahtoi hän ainakin pestä hänen muistonsa\nniin puhtaaksi kuin mahdollista. Hän sanoisi heille, että Ratscho\noli lahjottu tekemään tämä häpeällinen rikos, joka hänen nyt täytyi\nelämillään maksaa.\n\n- Tuomari Belgradista, vastasi vanha mies — niin — Belgradista hän on\nhm —\n\nVanha mies vaikeni äkkiä ja katsoi Geniaan sivulta osanottavaisen ja\nepäilevän näköisenä. Sitte osoitti hän kapeaa himmeästi valaistua\nporrasta, joka nähtävästi johti talon ylempään kerrokseen.\n\n- Tuonne ylös pitää meidän mennä, sanoi hän ja kun Genia mielellään\nseurasi häntä, ojenti hän vielä kerran kätensä ja osoitti ovea joka nyt\ntuli näkyviin portaiden alapäässä.\n\n- Menkää tuosta sisälle! sanoi hän vangille.\n\n- Viettekö te sitte minut takasin koppiin, odotatteko minua täällä?\n\n- Minäkö — en, en minä odota. Siitä ei ole minulle mitään sanottu. —\nPäinvastoin, minä —\n\nUudestaan keskeytti hän puheensa ja kun Genia kysyvästi katsoi häneen\nsuurilla silmillään, tarttui hän hänen käteensä ja kuiskasi hänelle:\n\n- Pysykää vaan urhoollisena! — Minä ajattelen, että niillä on mielessä\njotain pahaa teitä vastaan. Enempää en uskalla sanoa. Minä olen vanha\nmies ja tiedän, että hienojen herrasväkien palveluksessa saa nähdä ja\nkuulla yhtä ja toista, jota ei hyväksy, mutta kuitenkin täytyy vaieta.\n\nNäin sanoen avasi vanha sotamies oven ja työnsi Genian kynnyksen yli.\nNuori tyttö teki liikkeen, kuin olisi hän tahtonut seurata ukkoa, kun\ntämä vetäytyi taapäin, kuin olisi hän pelännyt jäädä siihen huoneeseen,\njossa nyt oli. Mutta silloin kuuli hän, kuinka avain ulkopuolelta\nväännettiin lukkoon ja hän huomasi heti, että vanha mies oli saanut\nkäskyn siten estää pakoa hänen puoleltaan.\n\nGenia jäi ovelle seisomaan. Hän painoi päänsä alas ja koetti taistella\nmielenliikutustaan vastaan. Hän koetti voittaa äkkiä heränneen\nepäilyksen ja pelvon, että tämän kuulustelun laita ei tainnut olla\naivan oikein.\n\nHän katsoi ylös ja huomasi olevansa komeasti sisustetussa huoneessa.\nKirjoituspöydän ääressä huomasi hän nyt vasta hoikan miehen, jonka\nkasvot olivat kumartuneet kirjaan päin. Se oli epäilemättä tuomari.\n\n- Tulkaa lähemmä! käski tämä.\n\nGeniasta tuntui, kuin ei puhujan ääni olisi hänelle aivan outo.\nMutta hän kai erehtyi. Missäpä olisi hän voinut ennen kuulla tätä\ntuomaria, joka ehkä erityisesti tätä tarkoitusta varten oli matkustanut\nBelgradista.\n\nHitaasti astui Genia kirjoituspöydän luo. Mutta samassa kun hän astui\nsinne, pääsi häneltä huuto ja hän horjahti taapäin. Hänen kasvonsa\nsaivat kauhun ilmeen. Väristys puistatti hänen ruumistansa.\n\nHän, joka sanoi itseään tuomariksi, jonka piti pitää kuulustelua hänen\nkanssaan suljettujen ovien takana, oli niin pian kuin Genia tuli hänen\nnäkyviinsä, noussut tuoliltaan, ja samassa tunsi Genia hänet. — Se oli\nNicodem Lunjevica.\n\nKauhu, joka hänet valtasi, oli niin suuri, että hän menetti hetkeksi\npuhelahjansa ja jäi kuin halvattu seisomaan paikoilleen, voimatta\nliikahtaa. Mutta mitäs se olisi hyödyttänyt, vaikka hän olisi voinutkin\npanna jalkansa liikkeelle. Ovihan oli lukittu ulkopuolelta. Tuo kurja\noli kyllä pitänyt huolta siitä, ett'ei hän pääsisi hänen käsistään.\n\nNicodem katsoi vaieten häneen minuutin ajan, mielihyvällä sivellen\nvaaleita viiksiään.\n\n- Minä näen, että te olette hämillänne, kaunis Genia! sanoi hän sitte\näänellä, jonka ystävällinen sointu ei voinut poistaa Genian pelkoa\nnykyisen asemansa suhteen.\n\nMutta siihen ei teillä todellakaan ole syytä, sillä minä katson teidän\nparastanne. Kuulkaa nyt, mitä minulla on teille sanottavaa!\n\n- Minä en tahdo kuulla mitään, huusi Genia. — Minulle sanottiin, että\nminut viedään tuomarin eteen ja sellaista en ollenkaan pelkää.\n\n- Mutta minua te pelkäätte? kysyi Lunjevica nauraen. — Eikö niin, minua\nte pelkäätte?\n\n- Niin, minä pelkään teitä! vastasi Genia. — Minä pelkään teitä enemmän\nkuin ketään muuta ihmistä tähän asti.\n\n- Mutta enhän minä ole ollenkaan niin hirmuinen! vakuutti Nicodem\nLunjevica innokkaasti ja meni vielä askeleen lähemmä Geniaa. —\nPäinvastoin minä kohta näytän teille, että olen teidän ystävänne.\n\nTeidät on sekotettu ilkeään juttuun, Genia von Sandorf. Se Ratscho\nKnetzewitsch, joka muutoin nyt on hirtetty, on vähää ennen kuolemaansa\ntunnustanut, että se olitte te, joka hänessä synnytitte ajatuksen\nmurhata kuningas Milan. Ei, ei, elkäähän nyt noin kiivastuko!\n\nTiedänhän minä, että hän valehteli. Mutta löytyy muita, jotka uskovat\nasian ja jotka ovat päättäneet, että tämän rikoksen alkuunpanijan\ntäytyy tuntea koko lain kovuus.\n\n- Sitte saatte tappaa minut! huudahti Genia. — Viekää minut\nhirsipuuhun, mestauslavalle! Mutta päästäkää minut tästä niin pian kuin\nmahdollista.\n\n- Tappaa teidät? lausui Nicodem äänellä, joka oli täynnä intohimoa.\n— Oi, sehän olisi mitä suurin rikos luontoa vastaan! Olisiko luonto\ntuhlannut kaiken voimansa ja muodostanut sellaisen enkelin ainoastaan\nsitä varten, että ihmiset armottomasti ennen aikojaan hävittäisivät\ntämän ihanan luoman? Ei, kaunis Genia, sinun täytyy elää, ja minä —\nminä pelastan sinut! —\n\n- Pelastatte minut? Ei, te ette varmaankaan tahdo pelastaa minua, te\ntahdotte vaan hävittää minut.\n\n- Se on totta, jatkoi Nicodem, — että ainoastaan kuoleman voi saada\nilmaiseksi, ja jos minä nyt teen jotakin sinun hyväksesi, kaunis Genia,\nniin täytyy sinun antaa joku korvaus siitä. Sinun täytyy osoittaa\nkiitollisuutta. Se on nyt sillä tavoin, että minä olen ihastunut sinuun\nja minä haluan sinun suuteloitasi. Tule tänne aarteeni, täällä olemme\nrauhassa. Minä olen pitänyt huolta siitä, ettei meitä kukaan häiritse\ntässä syrjäisessä huoneessa. — Minä tahdon —\n\nNäin sanoen oli hän tullut yhä lähemmäs häntä. Hän löi kätensä Genian\nympärille. Mutta kun hän aikoi painaa Geniata rintaansa vasten,\nriuhtasi tämä itsensä irti ja huusi kimakalla äänellä:\n\n- Antakaa minun olla rauhassa! Te olette konna, huono ihminen! Ettehän\nte olekaan mikään aatelismies! Muuten ette noin halpamaisella tavalla\nkäyttäisi hyväksenne tyttöraukan hädänalaista asemaa. Päästäkää minut,\nmuutoin huudan minä apua ja olkaa varma siitä, että tämän katon alla\nlöytyy ainakin yksi kunnon ihminen, joka tahtoo suojella hätään\njoutunutta tyttöä.\n\nGenia juoksi ovelle, mutta Nicodem seurasi häntä.\n\n- Turhaan koetat sinä päästä käsistäni. Minä olen ryhtynyt niin\noivallisiin varovaisuuskeinoihin, ettet sinä tällä kertaa pääse pakoon.\nPeijakkaan tyttö! Elä nyt konstaile niin kauheasti! Mitä se tekee, jos\nsinä tänään suot minulle hauskan hetken? Siten ostat sinä elämäsi ja\nvapautesi, sillä Nicodem Lunjevica ei ole mies, joka tahtoo suosiota\nilmaiseksi.\n\n- Hiljaa kurja! Minä olen kreivin tytär, minä olen Genia von Sandorf!\n\n- Pyh, ovathan kauniit kreivinkin tyttäret luodut rakastamaan! jatkoi\nNicodem. — Muuten vannon minä sinulle mitä ankarinta vaitioloa.\nMinä olen tottunut maailman tapoihin ja tiedän kyllä, mikä on\nvelvollisuuteni. —\n\nHän tarttui Genian käsiin. Mutta tämä riuhtasi itsensä taapäin.\nMinuutin ajan kesti taistelu ja jäi ratkaisematta, mutta vihdoin\nonnistui Genian repiä itsensä irti Nicodemista ja seuraavassa\nsilmänräpäyksessä juoksi hän ikkunan luo. Koska hänen oli mahdoton\npaeta lukitusta ovesta, niin oli hän varmasti päättänyt ennen\nheittäytyä ikkunasta ulos kuin sallia sen hirvittävän tapahtua, jonka\nhän saattoi aivan hyvin lukea Nicodemin luonnottoman suurista silmistä\nja vääristyneistä kasvoista.\n\n- Mieletön! huusi kuningattaren veli hänelle. — Aiotko sitte ottaa\nhengen itseltäsi?\n\nMutta Genia oli jo joutunut ikkunan luo. Hän nykäisi kädellään ja\nikkunan puoliskot avautuivat.\n\n- Näetkö, Nicodem Lunjevica, huusi Genia hypättyään ikkunalaudalle. —\nGenia von Sandorf kuolee ennemmin kuin antautuu miehelle, jota hän ei\nrakasta! Olen jo etsinyt kuolemaa päästäkseni pois elämän loasta.\n\nNicodem otti muutamia askelia ikkunata kohti temmatakseen hänet pois\nsiitä. Mutta Genia oli päättäväisesti hypännyt. Hän kaatui — löi päänsä\njotain vastaan — mutta hän makasi pehmeällä nurmikentällä. Hän nousi\nylös. Kuten mielipuoli juoksi hän puiston puiden suojaan, jossa toivoi\nolevansa turvassa. Häh pakeni niin nopeasti kuin jalat saattoivat\nkannattaa, yhä syvemmälle ja syvemmälle metsään. Vasta sitte kun oli\njuossut noin viisi minuuttia, pysähtyi hän ja katsoi ympärilleen.\nSilmänräpäyksessä huomasi hän, että takaa-ajajia ei ollut jälessä.\nKaikki oli hiljaa hänen ympärillään. Vaikkei hän kuullut mitään\nepäilyttävää, pelkäsi hän, että Nicodem seurasi häntä ja siksi jatkoi\nhän vaan matkaansa. Niin juoksi hän kuin mieletön puiston läpi, kunnes\ntunsi, että voimat olivat lopussa.\n\n\n\n\nKAHDESKUUDETTA LUKU.\n\nSylva parka.\n\n\nOli juhlallinen ilta Wienin suuressa musiikkipuistossa ja\nhuvittelupaikassa, Praternissa eräänä sunnuntai-iltana syksyllä. Kuten\ntavallista oli suuri puisto kansaa täynnä. Kalliimmissa ravintoloissa\nseuranaisia, upseereja, taiteilijoita, liikemiehiä. Olutmyymälöissä ja\nkapakoissa porvareita ja yksinkertaista kansaa. Ja pensasten ja puiden\nsuojaan oli kerääntynyt kauppiasperheitä lapsineen, jotka huvittelivat\nja söivät mukana tuoduista ruokakoreista.\n\nMusiikki soi, sähkölamput ja värilliset lyhdyt loistivat,\nilotulitusauringot ja raketit räiskyivät ja paukkuivat, posetiivit\nvinkuivat, ilveilijät ja voimistelijat näyttivät konstejansa,\nhurraahuutoja kaikui, lapset huusivat, koirat haukkuivat, poliisit\nvihelsivät, lauluja laulettiin ja kaiken tämän yli kuului\nsotilasmusiikin toitotus ja bassorumpujen jyrinä.\n\nSe oli erittäin hauska, vilkas ja juhlallinen sunnuntai-ilta.\n\nEräällä syrjäisellä käytävällä kulki nuori mies. Hän oli noin\nkolmenkymmenen vanha, erittäin komeasti puettu, hienot, kalpeat kasvot\nja mustat viikset. Hän kulki yhä etemmäs pitkin yksinäisiä käytäviä.\nHitaasti, välinpitämättömästi kulki hän eteenpäin kuten unelmiinsa\nvaipuneena. Äkkiä siirtyi hänen huomionsa nuoreen naiseen, joka istui\nallapäin eräällä penkillä. Se oli nuori tyttö tuskin kahdenkymmenen\nvuoden vanha. Se mikä enin herätti Nicodemin huomiota, oli mitä suurin\nalakuloisuus ja epätoivo, joka ilmeni koko hänen olennossaan. Hän piti\npäätänsä käsien varassa, kuin olisi hän itkenyt. Uteliaana lähestyi\nNicodem häntä. Samassa kun hän tuli naisen luo, nosti tämä päätänsä ja\nkatsoi häneen surullisin, kyyneltynein silmin.\n\nNuori mies säpsähti. Hän pysähtyi äkkiä, kuin olisi mitä odottamattomin\nhämmästys hänet vallannut. Eikä se ollut ihmeellistäkään. Sillä\npenkillä istuvassa naisessa oli mies, joka ei ollut kukaan muu kuin\nkuningatar Dragan veli, Nicodem Lunjevica, äkkiä tuntenut — Sylvan\nKuolleitten saarelta. Yhtä mittaa oli tämä ollut hänen ajatuksissaan\nsitte sen yön, jolloin hän tapasi tytön saarella ja löysi sisarensa\ntorniin teljettynä. Draga oli lähettänyt hänet salaisille asioille\nWieniin. Ja nyt, suuren kaupungin keskessä Praternin käytävällä löysi\nhän kauniin tytön Kuolemansaarelta.\n\n- Sylva! huudahti hän hämmästyneenä.\n\nNuori tyttö katsoi ylös. Alussa ei hän tuntenut tuossa komeassa\nmiehessä entistä tuttavaansa. Mutta, kuta enemmän hän katsoi häntä,\nsitä selvemmin heräsi muisto hänen sielussaan. Ja hän kuiskasi\nhämillään:\n\n- Onko se Nicodem, metsästäjä saarelta?\n\n- Niin, se minä olen, metsästäjä, vastasi Nicodem.\n\nNicodem alkoi kysellä Sylvalta, kuinka hän oli tänne joutunut. Mutta\ntyttö ei ollut halukas kertomaan, hän vastasi vaan lyhyesti ja\nyksikantaan kaikkiin hänen innokkaisiin kysymyksiinsä.\n\nSylva parka ei tahtonut puhua, kuinka Matias Sperber oli hänet\nryöstänyt, vienyt pahamaineiseen paikkaan, josta hänen kuitenkin oli\nseuraavana päivänä onnistunut paeta.\n\nAinoa, minkä hän ilmoitti oli se, että hän muutamia päiviä oli\noleskellut Wienissä ilman ainoatakaan tuttavaa, ilman ystäviä, ilman\nrahaa, aivan yksinään ja hyljättynä.\n\nNicodem lupasi hänelle pitää huolta kaikesta. Hän vei hänet pois\npuistosta, huusi ajurin rattaat ja pani hänet niihin istumaan.\n\nTahdottomana seurasi Sylva mukana. Hän oli vailla vastustuskykyä,\nväsynyt, nälkäinen ja epätoivoinen.\n\nNicodem vei hänet erään rouva Mülfingerin luo, jonka hän tunsi\nvanhastaan, jonka talosta hän hyyräsi muutamia huoneita.\n\nJa Sylva antoi sen tapahtua. Tuskin oli hänellä muuta vaalia. Muuten\nluotti hän Nicodemiin. Hän rakasti metsästäjäänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRouva Mülfingerin talossa asuivat Nicodem ja Sylva sitte muutamia\npäiviä. He sanoivat olevansa mies ja vaimo. Sylva ei huomannut mitään\npahaa tässä suhteessa. Hän ei edes sitä tiennyt, että oli synti\nkuulua miehelle ilman kirkon siunausta. Hän luuli, että niin täytyi\nolla, kuin oli ja olihan hänen elämänsä niin suloista, niin täynnä\npäivänpaistetta. Kaikki arvelut, jotka hänessä kohta syntyivät, oli\nNicodem suudellut pois ja lyönyt leikiksi.\n\nNicodem osasi erinomaisesti keskellä suurta Wieniä pitää, Sylvaa\nyhtä yksinään kuin olisi hän ollut saarellansa. Ainoa henkilö, jota\nSylva nykyään tapasi oli rouva Mülfinger, talon emäntä. Ja tämä,\njoka tietysti tunsi koko suhteen ja tiesi myös, kuka Nicodem oli,\nvaroi avaamasta petetyn tyttöraukan silmiä, sillä hän oli saanut,\nvaiteliaisuudestaan runsaan palkinnon.\n\nSilloin tällöin menivät, Nicodem ja Sylva kävelylle, jolloin\ntavallisesti mentiin Praternille. Mutta ei näilläkään matkoilla\ntullut Sylva tuntemaan yhtään ihmistä. Eikä hän heitä kaivannutkaan.\nPäinvastoin olisi hän ollut tyytymätön, jos Nicodem olisi häirinnyt\nheidän herttaista yhdessä oloaan tuomalla hänen luokseen tuttaviaan.\nJa kun Nicodem kerran puhui, että hänellä oli Wienissä ystäviä, joita\nhänen täytyi tavata, pyysi Sylva häntä hartaasti, että hän jättäisi sen\ntekemättä ja pysyisi hänen luonaan.\n\nSaarestansa puhui Sylva vaan yhtenään. Hän huomasi, että hänen\nonnensa tulisi täydelliseksi vasta sitte, kun isä oli antanut heille\nsiunauksensa tai kun he molemmat olivat tulleet miehenä ja vaimona\nasumaan saarelle Tonavan keskellä.\n\nSiten kului neljä viikkoa. Tähän asti oli Nicodem ollut joka ilta\nkotona. Mutta neljän viikon kuluttua, kun Nicodem oli läpikäynyt\nkaikki onnellisuuden asteet, alkoi hän uudestaan ikävöidä suureen\nseuraan, iloiseen ja rajuun elämään. Sylvan lempeä kauneus ei voinut\nenää häntä kahlehtia. Sitäpaitse oli hän saanut kirjeitä, joissa hänen\nsisarensa Draga vaati häntä palaamaan Serbiaan. Hovi oli taas muuttanut\nTapschideristä Belgradiin ja siellä oli hänen läsnäolonsa välttämätön.\nJa sitte kirjoitti Draga, että kuningas oli useita kertoja kysynyt\nhäntä ja näyttänyt olevan hyvin tyytymätön, että hän oli niin kauan\nviipynyt ulkomailla.\n\n\"Minä tiedän\" jatkoi Draga, \"että joku rakkauden seikkailu pidättää\nsinua Wienissä, ja sen suon sinulle hyvin mielelläni. Mutta minä\ntarvitsen sinua täällä. Elä siis enää viivyttele, vaan tule viimeistään\nkahdeksan päivän kuluttua. Elä menetä kuninkaan suosiota, sillä silloin\neivät voi koskaan toteutua ne suuret asiat, joita minulla on sinun\nkanssasi ja jotka ovat vielä tulevaisuuden helmassa!\"\n\nTämän kirjeen sai Nicodem poste restante. Hän lähetti rouva Mülfingerin\nsitä noutamaan. Luettuaan ei hän polttanut sitä, kuten hänen olisi\npitänyt tehdä, vaan säilytti sen. Hänen mielestään oli kirjeellä\nerityinen arvo, sillä siinä oli lupaus hänen kuninkaalliselta\nsisareltaan. Hän pani sen kirjoituspöytänsä laatikkoon, jonka avain oli\nhänen huostassaan.\n\nKahdeksan päivän kuluttua olisi hän siis taas Belgradissa. Hän ei\nuskaltanut vastustaa Dragan käskyjä, sillä olivathan ne samalla\nkuninkaan. Sen tiesi hän. Hänen läsnäolonsa Belgradissa oli välttämätön\nmyöskin hänen sotilasvirkansa vuoksi. Hänelle oli tosin annettu kolmen\nkuukauden virkavapaus. Eihän kuninkaan langolta voinut sellaista\nkieltää. Mutta hänen lankonsa kuningas ei varmaankaan siihen suostuisi,\njos hän kuulisi sen. Entäs hovijuhlat, jotka nyt alkoivat Belgradissa,\ntanssiaiset — kuinkas ne voisivat onnistua ilman Nicodem Lunjevicaa,\njoka aina sellaisissa tilaisuuksissa oli päähenkilönä!\n\nMuuten alkoi Nicodem lopulta ikävystyä pikku Sylvansa seuraan,\nkuten hän nimitti Sylvaa kahden kesken. Ainainen päivänpaiste on\narvotonta, ainainen kuutamo alkaa ajan pitkään kyllästyttää, sanoi hän\nitsekseen, jos eivät aurinko ja kuu vaihtele keskenään, käy se lopulta\nsietämättömäksi. Ja onnettomuuden lisäksi tapasi hän eräänä päivänä\nystävänsä, kreivi Belaryn.\n\n- Yhäkö vaan pikku serbiattaren kahleissa? kysyi häneltä Belary. —\nTuhat tulimmaista, Nicodem, ethän ole koskaan ennen pysynyt niin kauan\nyhdessä kiinni.\n\n- Mutta hänpä onkin kerrassaan hurmaava! vastasi Nicodem. — Te\nkadehtisitte minua, jos tietäisitte, kuinka herttainen hän on.\n\n- Aivan oikein, vastasi Belary — mutta kyllä kai sinä joskus näyttäydyt\njokkeyklubin pelipöydän ääressä.\n\nPeliä Nicodem varsinkin kaipasi, tuota rajua kiihotusta, joka panee\nveren rajusti juoksemaan suonissa ja tekee ruumiin vuoron kuumaksi,\nvuoron kylmäksi. Tämä ainoa sana riitti vetämään Nicodemin, joka oli\nintohimoinen pelaaja, tuon paholaisen valtaan, joka ennen taikka\nmyöhemmin hävittää jokaisen, joka kerran on joutunut sen kynsiin.\n\n- Me olemme jo kauan sinua odottaneet, jatkoi Belary. — Siellä on tätä\nnykyä pari nuorukaista, joilla on taskut täynnä rahaa, puolalaisia\nkreivejä, jotka sietävät vähäisen suonenlyönnin. Mitä, jos tulisit tänä\niltana pelaamaan baccaratia?\n\nNicodem mietti hetkisen, mutta sitte lupasi hän tulla. Ja sinä iltana\ntunsi, Sylva ensimäisen pettymyksensä. Hän oli iloinnut ajatellessaan,\nettä saisi viettää illan yhdessä Nicodemin kanssa.\n\nHän oli itse järjestänyt illallisen ja valmistanut rouva Mülfingerin\nkeittiössä serbialaisen kansallisruuan, josta hän tiesi Nicodemin\npitävän. Pöydälle oli hän asettanut kukkavihon, jonka oli itse noutanut\nkukkakaupasta.\n\n- Rakas lapseni, sanoi Nicodem hänelle, — minusta on ikävää, mutta me\nemme ole yhdessä tänä iltana.\n\n- Kuinka, rakkaani, lähdetkö ulos ilman minua?\n\n- Tietysti ilman sinua, sinä pikku, tyhmä Sylva! Olenhan sanonut\nsinulle, että minulla on Wienissä ystäviä. Minä en voi enää laiminlyödä\nheitä, ei sitä en todellakaan voi. Sitä eivät he koskaan antaisi\nanteeksi. Minun täytyy edes kerran käydä heitä katsomassa.\n\nSylva ei sanonut sanaakaan. Ei hän ollut vihainen Nicodemille, mutta\nhän oli pahoillaan, kun ilta oli niin kaunis ja hänen piti olla yksin.\nHän suuteli Nicodemia sydämellisesti sanoessaan hänelle hyvästi ja\nistui sitte yksinään pöydässä ja monta kyyneltä valui hänen silmistään\nkun hän siinä söi serbialaista kansallisruokaa. Hän ei sulkenut\nsilmiään koko yönä. Hän kuuli kellon lyövän tunnin toisensa jälkeen ja\njoka minuutti luuli hän Nicodemin tulevan. Tämä olisi varmaan iloinen\nnähdessään hänen vielä valvovan!\n\nMutta tunti kului toisensa jälkeen. Yö oli ohi, harmaana ja ikävänä\nvalkeni aamu ja valo heitti vaaleat säteensä ikkunauutimien läpi, mutta\nNicodem ei ollut vielä tullut kotiin.\n\n- Hänellä lienee hyvin hauska ystäviensä luona, ajatteli Sylva — ja\nminä kun luulin olevani yhtä välttämätön hänelle, kuin hän minulle.\nMutta ei minulla ole syytä olla vihainen hänelle. Hänhän on mies ja\nmies ei ehkä voi rakastaa samalla tavoin kuin nainen. Vihdoin noin\n6:den tienoossa aamulla kuuli Sylva Nicodemin askeleet etumaisesta\nhuoneesta ja kohta sen jälkeen astui hän sisään. Kun Sylva sanoi\nhänelle hyvää huomenta, tuli hän melkein vihaiseksi.\n\n- Miksi sinä et nuku? huusi hän. — Minä luulen, että on viisaampaa\nnukkua kuin valvoa koko yö. Vai aiotko ruveta minua soimaamaan? No\nniin, niinhän naiset aina käyttäytyvät — heti tulee melu, jos joskus\nmyöhästyy hiukan. Mutta minä sanon sinulle, etten ole ollenkaan\ntottunut kotiripityksiin! Ja sinä saat olla varma siitä, etten kärsisi\nsellaisia! Muuten olen hirmuisen väsynyt. Nukkukaamme siis! Hän\npisti kädet housun taskuihin ja veteli sieltä suuria setelitukkuja\nja kultarahoja, jotka hän huolettomasti heitti pöydälle. Tämän\ntehtyään riisui hän pois vaatteensa, heittäytyi sänkyyn ja nukkui,\nkoskemattakaan Sylvan huulia, sanomatta hänelle ystävällistä sanaakaan.\nTällainen käytös loukkasi Sylvaa. Mutta hän pidätti kaikki katkeruuden\ntunteet. Hiljaa nousi hän vuoteeltaan ja meni Nicodemin luo, kumartui\nhänen puoleensa ja kuunteli hänen säännöllistä hengitystänsä sekä\npainoi hiljaa ja varovasti huulensa Nicodemin otsalle, silmille ja\nsuulle ja vasta sitte kun hän siten oli suudellut häntä yhtä puhtaasti\nkuin hänen muutoin oli tapana rukoilla, meni hän takasin vuoteelleen ja\nnukkui heti.\n\nSeuraava aamu ei tuottanut Sylvalle minkäänlaista lohdutusta,\npäinvastoin uutta kärsimystä.\n\nHeti aamiaispöydässä ilmoitti hänelle Nicodem, että hänellä oli ollut\nhirmuisen hauskaa ystäviensä luona ja että hänen oli täytynyt luvata\nheille tulla illalla takasin. Eikä se valhetta ollutkaan. Hänellä oli\ntodellakin ollut hauskaa Jockeyklubissa. Hän oli kaikkien pelitaidon\nsääntöjen mukaan kerrassaan tyhjentänyt puolalaisten kreivien taskut,\nhänellä oli ollut onni baccaratissa ja voittanut suuren rahasumman.\nTietysti oli hänen täytynyt luvata korvausta ja se piti annettaman\nseuraavana yönä.\n\nSamalla tavoin kävi päivä toisensa perästä. Joka ilta meni hän ulos ja\npalasi vasta päivän koittaessa seuraavana aamuna. Ja Sylva sai olla\nyksin kotona koko yön. Tämän olisi hän vielä voinut kestää. Mutta\nNicodem nukkui nyt melkein koko päivän, ja kun hän vihdoin nousi\nylös, valitti hän tavallisesti päänsärkyä ja oli hyvin välinpitämätön\nSylvan suhteen, eikä tämä voinut enää tehdä mitään hänen mielikseen.\nTällaisissa oloissa sai tyttöparka kärsiä kauheasti. Monta kertaa\noli hän vähällä pyytää Nicodemia kääntämään taas rakkautensa hänen\npuoleensa ja olemaan häntä kohtaan samallainen kuin ennenkin. Mutta\nhänessä oli paljon ylpeyttä, jonka hän oli perinyt isältään. Hän ei\nvoinut saada tätä rukousta huuliltaan. Jos ei hän rakasta minua itseni\nvuoksi, sanoi hän itsekseen, — niin eivät minun rukoukseni voi saada\nhäntä siihen. Minä en kerjää rakkautta. Mutta hyvin onnettomaksi teki\nhänet se välinpitämättömyys, jota Nicodem alkoi osoittaa häntä kohtaan.\nSylvan suuteloihin vastasi hän vaan hyvin kylmästi ja lyhyesti. Hän ei\nymmärtänyt Sylvan sydämen lämmintä kaipausta, sitä kaipausta, jonka hän\nvasta oli herättänyt eloon.\n\nHänellä näytti nyt olevan muita huvituksia, joita Sylva ei voinut\nkäsittää. Ensi päivinä oli hän aina tullut kotiin taskut täynnä rahoja\nja silloin voi hänen kanssaan jotenkuten tulla toimeen seuraavana\npäivänä. Silloin hän toki nauroi ja laski leikkiäkin. Mutta eräänä\npäivänä tuli hän kotiin kalpeana ja hajamielisenä. Hän ei enää\ntyhjentänyt taskujansa, sillä niissä ei ollut mitään, ja seuraavana\npäivänä alkoi hän valittaa ja arvostella muutamia menoja, joita Sylva\noli tehnyt ja joiden hän väitti olleen aivan tarpeettomia.\n\n- Rakas lapseni, sanoi hän Sylvalle — sinun täytyy oppia säästämään. Et\nsuinkaan sinä luule, että minulla on kaivo, josta voi rahoja ammentaa?\nMinä näen, että sinä olet taas ostanut koko joukon tarpeetonta tavaraa.\nSellaiset maksavat enemmän rahaa, kuin mitä minulla on sinulle antaa.\n\n- Anna anteeksi, sanoi Sylva arastellen, — mutta muistat kai sinä,\nettä minä, kun sinä vapautit minut tuosta talosta, en ottanut mukaani\nmuuta kuin ne vaatteet, jotka silloin olivat päälläni. Sinä vakuutit\nminulle silloin, että mieluimmin tahdoit minut sellaisenaan kuin olin,\nköyhänä miellyttäisin sinua enimmän. Mutta enhän voinut aina olla\nsellaisessa puvussa. Ainakin täytyi minun hankkia itselleni kaikista\nvälttämättömintä ja siksi pyysin rouva Mülfingerin ostamaan minulle\nyhtä ja toista.\n\n- No niin, hyvä on. En minä tahdo juuri sitäkään väittää, että sinä\nolisit tuhlaavainen. — Muita minulla on ollut huono onni, näetkö.\nMinä olen niin — minä olen antautunut afääreihin, jotka eivät ole\nonnistuneet ja kuten sanottu, täytyy meidän lähimmässä tulevaisuudessa\nolla säästäväisiä.\n\nSiten kuluivat seuraavat päivät. Sylva itki paljon, ollessaan yksin.\nMutta rakastetulleen ei hän näyttänyt kyyneleitään. Päinvastoin koetti\nhän hänen läheisyydessään olla yhtä iloinen ja tyyni kuin tavallisesti.\nJa hän koetti tehdä toivottomat, ikävät illat niin hauskoiksi kuin\nmahdollista. Rouva Mülfingerillä oli kirjoja ja sanomalehtiä ja niitä\nsai Sylva lainata. Suurella innolla oli hän opetellut Saksan kieltä\nWieniin tultuaan ja koetti nyt saksaa lukemalla täydentää tietojansa.\nSiitä syystä luki hän mielellään saksalaisia kirjoja.\n\nEräänä iltana Nicodemin mentyä ulos istui hän selaillen erästä lehteä,\njonka hän oli saanut lainaksi rouva Mülfingeriltä. Sieltä löysi hän\n\"Oikeusasioiden\" joukosta kertomuksen, joka antoi hänelle paljon\nmiettimisen aihetta. Siinä puhuttiin eräästä hyvin nuoresta vaimosta,\njoka oli tappanut miehensä.\n\nTämä tuntui Sylvasta niin äärettömältä rikokselta, että hän oli vähällä\nheittää sanomalehden luotaan, ett'ei hänen tarvitsisi lähemmin tutustua\ntuohon hirmuiseen asiaan. Mutta vihdoin voitti uteliaisuus hänen\nvastenmielisyytensä, ja hän luki edelleen.\n\nKysymyksessä oleva onneton nuori vaimo parka ansaitsee oikeastaan mitä\nsuurinta sääliä. Ja jury oli tuominnutkin hänet hyvin lieventäväin\nasianhaarain tähden varsin lievään rangaistukseen. Sillä hänen\nmiehensä oli ollut poissa hänen luotaan valehdellen olevansa tärkeillä\nmatkoilla. Mutta sillä aikaa oli hän elänyt yhdessä muiden naisten\nkanssa ja kun hänen vaimonsa sai kuulla tämän, oli hän ottanut\nrevolverin ja ampunut uskottoman kuoliaaksi.\n\n- Oi Jumalani, sanoi Sylva itsekseen ja antoi sanomalehden pudota\npolvilleen, löytyykö todellakin maailmassa sellaista uskottomuutta?\nVoiko kukaan pettää rakkaimman olennon maailmassa, sen, jolle on\nvannonut uskollisuutta? Ja kuinka olikaan se nuori vaimo lausunut\npuheessaan jurylle?\n\n\"Minä tahdoin näyttää esimerkin. Minä tahdoin kerran näyttää miehille,\nett'eivät he rankaisematta saa loukata meidän naisellista kunniaamme\neikä tallata sitä jalkojensa alle. Siksi tapoin minä hänet.\"\n\nLöytyy siis paljon miehiä, jotka tekevät samoin? Oi Jumala, mitä jos\nNicodem —\n\nHän ei uskaltanut ajatella loppuun, hän koetti karkoittaa sen\npois mielestään. Mutta sitä ei voinut enää karkoittaa. Ja kun\nmustasukkaisuus kerran oli päässyt Sylvan sieluun, joutui se mitä\ntulisimman tuskan ja epäilyksen valtaan. Lakkaamatta täytyi hänen\najatella siinä yksin istuessaan, voisiko Nicodem tehdä saman\nhalpamaisen työn, kuin se mies, josta hän oli lukenut sanomalehdessä.\nJa jos niin olisi — mitä hän silloin tekisi? Tekisikö hän ehkä\nsamalla tavalla, kuin se nuori vaimo, joka oli tarttunut revolveriin\nkostaakseen loukattua kunniaansa, joka oli tehnyt hirvittävän verityön\nrangaistakseen sitä miestä, joka niin rikollisella tavalla oli\nleikkinyt hänen elämänsä onnen kanssa.\n\n- Minä en tiedä, kuinka silloin tekisin, sanoi Sylva itsekseen, — mutta\nyhden seikan tiedän aivan varmaan, sen että minun elämäni onni olisi\nlopussa, lopussa minun luottamukseni ihmisiin. Oi ei, ei, Nicodem ei\nvoisi koskaan tehdä sillä tavoin, hänhän on sanonut rakastavansa minua\n— ja eikö hän ole vapauttanut minua tuosta hirmuisesta talosta ja sillä\nantanut minulle parhaan todistuksen, että minä olen kallisarvoinen\nhänen sydämelleen?\n\nSiten koetti Sylva itse poistaa mustasukkaisuuden sydämestään, mutta se\nei hänelle onnistunut.\n\nOi, kun moni nainen saa viettää koko yön yksinään, niin silloin joka\ntunti, joka minuutti, joka sekunti tuo pettyneelle raukalle uusia\nhirmuisia kuvia. Sylva pani maata, mutta ei voinut silmiään sulkea.\nTuhansia ajatuksia risteili hänen rinnassaan ja jokainen ajatus astui\nkuin kummitus hänen sielunsa silmäin eteen.\n\nPuolipäivän tienoossa tuli Nicodem vihdoin kotiin. Sylva pelästyi\nnähdessään hänen kasvonsa. Hän oli kalmankalpea, vaalea, kihara\ntukkansa riippui suortuina otsalla. Hän näytti siltä, ett'ei ollut\nsulkenut silmiään koko yönä. Kulmakarvat olivat synkästi rypistetyt,\nkatseessa oli jotakin arkailevaa, hänen kasvonsa ilmaisivat ääretöntä\närtymystä. Kun Sylva riensi häntä suutelemaan, työnsi hän hänet pois\nmelkein raa'asti.\n\n- Heitä pois tuommoiset — minä olen väsynyt, minä tahdon nukkua!\n\n- Etkö tahdo syödä ensin aamiaista — minä olen valmistanut —\n\n- Ei kiitos, ei ole ruokahalua. Minä tahdon nukkua, siinä kaikki! Mutta\nkuule, herätä minut kaikella muotoa täsmälleen kello 6 iltapäivällä,\nsitten minun täytyy — mennä pois.\n\n- Pois — minne?\n\n- Mitäs sinulla on sen kanssa tekemistä? Tarvitseeko minun tehdä tiliä\nsinulle siitä, minne minä menen? Muuten saat mielelläsi tietää sen.\nEräällä ystävälläni on tänään suuri juhla, jossa minun täytyy olla\nmukana, se on syntymäpäiväjuhla ja hänelle ei voi lähettää kieltoa.\n\nSylva ei vastannut mitään, mutta hänen päätöksensä oli tehty.\nHän tahtoi saada varmuutta, varmuutta vaikka mistä hinnasta. Ja\nsill'aikaa kun Nicodem pani maata viereiseen huoneeseen, teki hän\npäätöksensä valmiiksi. Hätä tekee ihmisen kekseliääksi. Sylva, jolla\nei ollut aavistustakaan teeskentelystä ja valepuvusta, päätti aivan\nyksinkertaisesti illalla seurata Nicodemia. Hänen täytyi ottaa\nselville, minne tämä meni. Hän tahtoi tulla tuntemaan tämän ystävän\ntalon, hän tahtoi ainakin saada varmuutta, oliko Nicodem jonkun naisen\nluona ollessaan poissa kotoa. Hänellä ei tosin ollut valepukua, mutta\nsiitä huolimatta toivoi hän huomaamatta voivansa seurata Nicodemia.\nKohtalo olikin hänelle siinä suhteessa suosiollinen, sillä rouva\nMülfingerin piti sinä iltana mennä teaatteriin joten hän ei voinut\npitää silmällä Sylvaa, kun tämä lähti ulos. Muutoin olisi rouva\nMülfinger varmaan estänyt häntä siitä.\n\nHän herätti Nicodemin määrätyllä ajalla kello 6 ja antoi hänelle\nsyötävää. Sitte peseytyi ja pukeutui Nicodem ja sanoi Sylvalle hellät\njäähyväiset. Lieneekö hän lukenut Sylvan silmistä epäilystä, ett'ei\nheidän suhteensa ollut enää sama kuin ennen — lyhyesti, hän tahtoi\ntyynnyttää Sylvaa, painoi hänet hellästi rintaansa vasten ja sanoi:\n\n- Pian tulee taas kaikki hyväksi, kallis Sylvani, nyt en minä enää\npahoita sinun mieltäsi, tänään vaan menen minä pois ja tämä on\nviimeinen kerta. — Elä ole levoton, jos en tule kotiin ennenkuin\naamupuoleen. Hän meni ja puoli minuuttia myöhemmin jätti Sylvakin kodin\nsekä riensi niin pian kuin jalat jaksoivat, alas portaita ja meni ulos\nkadulle. Hän joutui juuri parhaaseen aikaan nähdäkseen, mitä tietä\nNicodem oli mennyt. Sylva riensi hänen jälkeensä. Ilta oli otollinen\nyritykselle; oli pimeä, ainoastaan tähdet, kuu ja kaasulyhtyjen\nvalo saattoivat ilmaista häntä, mutta hän oli vetänyt tiheän hunnun\nkasvoillensa, oli ottanut takin, jota Nicodem ei vielä ollut nähnyt.\nEikähän Nicodem ollutkaan viime aikoina juuri paljon välittänyt hänestä\nja hänen asioistaan. Maa oli kuurassa. Selvästi kuuli Sylva edessään\nkiiruhtavan Nicodemin askeleet. Nyt kääntyi hän eräässä kadunkulmassa.\nSylva pysähtyi ja tarkasti häntä. Siinä oli ajuriasema, kuudet ajurin\nrattaat olivat siinä valmiina. Ajurit seisoivat yhdessä ryhmässä ja\npuhelivat keskenään kovalla äänellä.\n\n- Tahtooko armollinen herra ajaa? huusivat kaikki ajurit kuin yhdestä\nsuusta nähdessään Nicodemin. Kuten edeltäpäin tehdystä suostumuksesta\nriensivät kaikki paikoilleen.\n\n- Minä ajan teidän kanssanne, sanoi hän, osoittaen lähimpänä seisovaa.\n\n- Jockeyklubiin?\n\n- Niin, Jockeyklubiin! kuuli Sylva Nicodemin vastaavan. Sitte näki\nhän, kuinka Nicodem nousi rattaille ja heittäytyi huolimattomasti\ntaaksepäin. Ajuri veti kiireesti peiton hevoselta, tarttui ohjaksiin ja\najoi tiehensä.\n\nSylva seisoi kuin kivettyneenä paikoillaan.\n\n- Jockeyklubiin? toisti hän kuiskaten. — Onko se hänen ystävänsä\nnimi? — Jockeyklubb, mitä se merkitsee — mikä on klubi? Sanan Jockey\noli hän kyllä kuullut ennen. Hänen isänä oli kertonut hänelle,\nkuinka suuremmissa kaupungeissa pidettiin kilpa-ajoja ja että jockeyt\nistuivat hevosten selässä ja syöksivät esiin rajulla vauhdilla. Mutta\nklubb-sanan yhteyteen ei hän ollut koskaan kuullut kenenkään panevan\nsanaa \"jockey\". Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hänen päätöksensä\ntehty. Hän läksi nurkalta, meni erään ajurin luo ja sanoi hänelle:\n\n- Viekää minut Jockeyklubiin — mutta niin pian kuin mahdollista.\n\n- Tehkää hyvin, armollinen rouva, ja nouskaa vaan vaunuihin! sanoi\najuri. — Te tahdotte siis mennä Jockeyklubiin — vai niin — sinne ajoi\näsken eräs herra.\n\nSylva ei vastannut, nousi vaan vaunuihin. Mutta ajuri heitti sivulta\nepäilevän katseen häneen, raapi korvallistaan ja sanoi hänelle:\n\n- Se maksaa kolme guldenia, armollinen rouva!\n\n- Tässä on! vastasi Sylva, ottaen kukkarostaan vaaditun summan. —\nAjakaa vaan, kuuletteko, elkää vitkastelko!\n\nKun ajuri kiipesi ylös istumaan mutisi hän itsekseen:\n\n- Sen täytyy olla sokea, joka ei huomaisi, kuinka tämä asia\noikein on. Hän tahtoo tietysti kurkistaa vähän sen hienon herran\nkortteihin, joka ajoi äsken tästä. Ahaa, pieni näytelmä rakkaudesta ja\nmustasukkaisuudesta näytellään nyt Jockeyklubissa! Ehkä siitä saadaan\nlukea huomispäivän lehdissä. No, minulle se on se ja sama. Silloinhan\ntulee minunkin nimeni sanomalehteen, ehkäpä valokuvanikin.\n\nMinuuttia myöhemmin vierivät rattaat, joihin Sylva oli noussut,\nnopeasti pitkin kivitettyä katua. Ennenkuin Sylva oli vielä ehtinyt\ntehdä varmaa päätöstä, kuinka hän käyttäytyisi, pysähtyivät vaunut\nhiljaa erään komean talon edustalle Albrechtplatsilla.\n\nKoko talo oli valaistu. Silkkiuutimien välistä tunkeutuivat monen sadan\nsähkölampun säteet alas lumiselle kadulle. Vähä väliä näki Sylva, joka\noli mennyt vastaiselle puolelle katua, olennoita menevän ikkunoiden ohi.\n\nTämä oli siis Jockeyklubi, tämä talo — tämä hieno talo, ja täällä\nseurusteli Nicodem, vaikka oli vakuuttanut hänelle olevansa vaan\nyksinkertainen metsästäjä ja aina oli varoittanut häntä olemaan\nsäästäväinen. Hän seisoi siinä ainakin neljännestunnin ajan eikä voinut\npäättää, mitä tekisi. Mutta sitte rohkaisi hän äkkiä mielensä, meni\npäättäväisesti porttia kohti ja soitti.\n\n\n\n\nKOLMASKUUDETTA LUKU.\n\nWienin jockeyklubissa.\n\n\nHeti avattiin portti ja komeasti puettu ovenvartija tuli häntä vastaan.\nHän ei näyttänyt ollenkaan hämmästyvän, että nainen oli hänen edessään.\nVähän huolettomasti nosti hän kullalla kirjailtua lakkiaan ja kysyi:\n\n- Millä voin palvella teidän armoanne?\n\n- Minä haluaisin puhella mieheni kanssa, vastasi Sylva.\n\n- Onko teidän puolisonne klubissa? — uskallanko kysyä hänen nimeänsä?\n\n- Luna on mieheni nimi, sanoi Sylva. — Hän aikoi täällä tavata\nystäviään.\n\n- Luna — Luna, kertasi ovenvartija ja pudisti päätään. — Minä en\ntosin tunne niin tarkkaan kaikkien niiden herrain nimiä, jotka täällä\nseurustelevat, mutta Luna, — ei, minä olen varma ett'en koskaan\nennen ole kuullut sitä nimeä. Mutta ehkä herra on pelisalissa. Siinä\ntapauksessa saisi armollinen rouva nousta silmänräpäykseksi ylös\nparvelle katsomaan, jos hän olisi vieraiden joukossa salissa.\n\n- Niin, sen minä teen, sanoi Sylva.\n\nOvenvartija huusi palvelijan ja käski hänen viedä armollinen rouva\npelisalin parvelle.\n\nEi koskaan elämässään ollut Sylva nähnyt sellaista komeutta, joka nyt\naukeni hänen eteensä. Jo eteinen palmuryhmineen, seinämaalauksineen,\nhuoneet silkkipäällyksisine kaluineen, mitkä kaikki ilmaisivat mitä\nsuurinta ylellisyyttä, herätti hänen ihmettelyään.\n\nMutta kun palvelija nousi ylös himmeästi valaistuja portaita, avasi\npienen oven ja antoi hänen nousta parvelle, ja kun hän nyt katsoi\nalas suureen saliin, joka oli yhtenä valomerenä ja jossa istui\nylhäisiä herroja vihreiden pöytäin ääressä, silloin seisoi Sylva\nhetken liikkumattomana. Hän ei voinut ollenkaan käsittää, että hänen\npuolisonsa, hänen Nicodeminsa, metsästäjä Serbiasta, saattoi löytyä\ntässä hienossa seurassa. Oliko hänellä niin ylhäisiä ystäviä? Mutta\nainoastaan hetken aikaa vaivasivat häntä sellaiset ajatukset. Sitte\nkumartui hän kaiteen yli ja katsoi tutkien alas saliin. Hän etsi, —\netsi koko sydämensä kaiholla, hän tahtoi löytää rakkaansa ja pian\nolikin hän hänet löytänyt.\n\nNiin, tuolla — tuolla alhaalla keskellä salia istui Nicodem. — Mutta\nei, hän erehtyi kai — ei suinkaan se ollut hän. Ne olivat hänen\nkasvonsa, jotka hän näki siellä alhaalla, hänen kasvonsa punertavine\nviiksineen ja hänen hoikka vartalonsa, mutta — laupias Jumala! —\ntuolla herrallahan ei ollut sitä yksinkertaista, mustaa pukua, joka\nNicodemilla oli ollut lähtiessään hänen luotaan! Tämä oli kuitenkin\nniin Nicodemin näköinen, että tämän nimi oli jo Sylvan huulilla, mutta\ntuo herrahan oli puettu loistavaan kullalla kirjailtuun pukuun ja hänen\nrinnassaan komeili useita tähtiä, jotka olivat hohtokivillä koristetut.\n\nNicodem — Nicodem Luna!? Oliko se hän? Eikö se ollut hän? Yhä vaan\ntuijotti nuori nainen alas saliin ja katseli sen nuoren miehen kasvoja,\njoka oli niin innostunut peliin tuolla viheriäisen pöydän ääressä. Hän\ntiesi, että hän oli lukemattomia kertoja peittänyt suuteloillaan nämä\nkasvot, mutta katsoessaan tuota kullalla kirjailtua pukua, sanoi hän\nitsekseen, ett'ei se voinut olla mahdollista, että tämä mies, tämä\nupseeri oli hänen oma Nicodeminsa, hänen puolisonsa, joka oli Serbiassa\nollut vaan yksinkertainen metsästäjä, joka kulki metsissä Tonavan\nvarrella ja siellä oli tullut tuntemaan hänet. Hän tuli lähemmä aivan\nparvekkeen reunaan, kunnes oli niin lähellä Nicodemia kuin mahdollista.\n\nVarmuutta! kaikui Sylvan sydämessä — Varmuutta mistä hinnasta tahansa! —\n\nNicodem istui yhdessä kolmen muun herran kanssa ja oli syventynyt\nkortteihinsa. Onni ei näyttänyt olevan hänelle suosiollinen, sillä\nSylva huomasi, kuinka muut pyyhkäsivät puolelleen ne rahat, jotka äsken\nolivat olleet hänen edessään, ja nyt — nyt otti hän vapisevin käsin\nlompakkonsa, heitti nimikortin pöydälle, kirjoitti siihen muutamia\nriviä ja heitti sen eräälle pelaajalle.\n\n- Minä luulen, että tämä on riittävä vakuutus, kuuli Sylva upseerin\nsanovan. — Minun nimeni on kai riittävänä takauksena summasta, vai mitä\n— ja kolmen päivän perästä maksan minä velkani!\n\nTämä ääni — Sylva tarttui suonenvedontapaisesti molemmin käsin\nparvekkeen reunaan, painaen läähättävää rintaansa sen päällä olevaa\npehmeää samettityynyä vasten. Tämä ääni — hän ei ollut erehtynyt,\nse oli Nicodem. Joskin kasvonpiirteet olisivat voineet panna hänet\nepäilemään siitä, oliko se Nicodem, kun yhtäläisyyttä eri henkilöiden\nkesken on niin paljon olemassa, joka helposti voi toisen eksyttää, niin\nääni oli kumminkin sama, joka niin usein oli laulanut hänelle rakkauden\nsuloisia lauluja, ei, tätä ääntä ei voinut olla kellään muulla — se\noli hänen! Ja nyt nousi epäilys nuoren naisen sielussa. Nicodem ei\nsiis ollutkaan mikään köyhä metsästäjä, kuten oli sanonut hänelle,\nhän oli upseeri! Hän seurusteli ylhäisten ja rikkaiden kanssa, jotka\nrahan sijasta tyytyivät hänen sanaansa, kun hänen oli heille maksaminen\nvelkansa! Mutta sittehän ei Nicodem ollut puhunut hänelle totta, hän\noli valehdellut ja pettänyt hänet! Ja miksi? Mitä oli hän tarkoittanut\ntällä häpeällisellä petoksella? Eikö Sylva olisi rakastanut häntä yhtä\npaljon jos hän olisi ollut korkea-arvoinen mies?\n\nSylva ei ollut koskaan kysynyt häneltä: \"Kuka sinä olet?\" — Hän oli\nvaan rakastanut häntä.\n\nEi, Sylva ei voinut enää kestää. Kaikki ne tuskat, jotka täyttivät\nhänen sielunsa, kaikki se arkaileva pelko, joka oli vallannut hänet,\nkoko se kauhu, joka hiipi hänen jäseniinsä — puhkesi nyt huutoon.\n\n- Nicodem — oma Nicodemini! huusi hän, kumartuen kaiteen yli. — Nicodem\n— kuule minua! Minä se olen, vaimosi!\n\nHuuto kaikui salin läpi. Herrat hyppäsivät ylös pelipöydästä ja kortit\nheitettiin syrjään. Kaikkien katseet kohosivat ylöspäin ja hakivat\nsitä, joka oli päästänyt tämän pelottavan huudon. Ehkä se oli juuri\nNicodem, joka ensiksi hänet huomasi. Sillä Sylva näki, kuinka Nicodemin\nkatse kiintyi häneen ja kuinka kalpeaksi hän tuli, kalpeaksi kuin\nruumis.\n\nRajun mielenliikutuksen vallassa oli hän heittänyt taaksepäin hunnun ja\nhänen kauniit kasvonsa näyttivät miellyttävän muita herroja.\n\n- Nicodem! huusi Sylva vielä kerran, ojentaen epätoivoisesti käsiään\nnuorta upseeria kohti. — Nicodem, tule luokseni, minun täytyy puhua\nkanssasi!\n\nSilloin näki Sylva, kuinka vihainen katse välähti Nicodemin silmissä.\nKreivi Svelary meni Nicodemin luo, siveli viiksiään ja sanoi\nystävälleen:\n\n- Sehän on viehättävä tyttö Matias Sperberin talosta! Sinähän olet\ntehnyt hänet aivan hassuksi! Juokseeko hän nyt perässäsi tännekin!\nLaita vaan niin, että tyttö, tulee mukanasi täältä, jos tahdot\nsäilyttää tuota pikku lintua. Muuten se pian sinulta siepataan.\n\nNicodem hyökkäsi ulos salista. Minuutti sen jälkeen ilmestyi palvelija\nparvelle ja sanoi Sylvalle:\n\n- Seuratkaa minua, rouva! Herra, jota kutsuitte, haluaa puhella\nkanssanne.\n\n- No miksi ei hän tule itse noutamaan minua? huudahti Sylva, jonka\nylpeyttä suuresti loukkasi se, että Nicodem pani palvelijan häntä\nkutsumaan.\n\nMinä tulen! Missä hän on! Viekää minut hänen luoksensa!\n\nPalvelija kulki hänen edellänsä ja vei hänet muutamien huoneiden\nläpi pieneen kamariin. Täällä seisoi Nicodem Lunjevica loistavassa\npuvussaan. Mutta Sylva tuskin tunsi häntä enää. Hänen kasvoissaan ei\nollut enää jälkeäkään rakkaudesta eikä siitä hellyydestä, jolla Nicodem\noli ennen häntä kohdellut. Hänen kasvonsa olivat kuin jäätyneet. Silmät\nvaan säkenöivät, mutta ne eivät suinkaan ennustaneet hyvää.\n\n- Sulje ovi! sanoi Nicodem käheällä äänellä Sylvalle, kun tämä oli\ntullut sisälle ja aikoi rientää häntä kohti. Sylva kääntyi hitaasti,\nsulki oven ja jäi seisomaan kynnyksen sisäpuolelle.\n\n- Sinäkö se siis olet! sanoi hän hampaittensa välistä. Ja sinä olet\ntodellakin ollut kylliksi julkea ja seurannut minua! Vakoilijanko\nminä siis kuletinkin talooni! Ja minä kun luulin saavani palvelijan!\nHa, haa, olenpa oikea narri, kun pistin käteni sellaisiin nokkosiin!\nSinä olet tehnyt, minut naurunalaiseksi ystävieni silmissä, olet\nsyvästi loukannut minua. Mutta minähän saarnaan kuuroille korville!\nOlenhan jo kauan huomannut, kuinka hauska sinä olet. Tavoista ja\nhienotunteisuudesta ei sinulla ole aavistustakaan. Muutoin et olisi\nottanut tätä askelta, askelta, joka ijäksi meidät eroittaa!\n\nSylva kohotti epätoivoisesti kätensä häntä kohti - ja katsoi häneen\nrakkauden ja kaihon silmillä.\n\n- Nicodem, kuiskasi hän nyyhkyttäen, sillä hän ei voinut enää vastustaa\nhäntä. — Nicodem, minä en voinut kestää kauempaa. Minun täytyi saada\nvarmuutta. Minua vaivasi se ajatus, ett'et sinä enää rakastanut minua,\nettä sinä ehkä lepäsit toisen sylissä ollessasi poissa minun luotani.\nJos olisin tiennyt, että sinä todellakin olit ystävien luona, en\nolisi koskaan tullut tänne! Anna anteeksi Nicodem! Minä lupaan, että\ntästälähin tottelen sinua, lupaan, että teen kaikki, kaikki, mitä ikinä\nhaluat.\n\n- Liian myöhään! kuului säälimätön vastaus vaalean miehen huulilta. —\nAivan liian myöhään! Nyt olet tehnyt tyhmyyden ja itse saat kantaa sen\nseuraukset!\n\nNicodem oli itse asiassa erittäin iloinen, että ero oli tullut tällä\ntavoin. Jonakuna päivänä olisi hänen kumminkin pitänyt antaa Sylvalle\neropassi. Sillä hänen täytyi lähteä takasin Serbiaan eikä hänellä\nollut vähääkään halua ottaa Sylvaa takasin kotimaahansa. Silloin olisi\neron hetkellä tullut vastenmielisiä selityksiä. Joka tapauksessa olisi\noikeus jäänyt Sylvan puolelle, joka nyt hänen käsityksensä mukaan oli\nitse menettänyt oikeutensa. Nicodem meni siis suoraan asiaan. Hän\ntahtoi kerta kaikkiaan tehdä lopun kaikesta yhteydestä tämän tytön\nkanssa. Eikä tämä juttu maksaisi hänelle enempää kuin pienen summan\nrahaa ja hän tiesi hyvin, ett'eivät Sylvan vaatimukset olleet suuret.\n\nSylva seisoi vielä ja katsoi hänen loistavaa univormuaan ja niitä\nkoreita tähtiä, jotka komeilivat hänen rinnallaan. Juuri tämä komeus\npelotti häntä ja pani hänet salassa vapisemaan.\n\n- Nicodem, sanoi hän hiljaa — minä pyydän sinua, minä rukoilen sinua,\nselitä minulle —\n\n- Mitä?\n\nKuinka terävältä kuului tuo sana \"mitä\"!\n\n- Selitä minulle, kuinka se on mahdollista, että sinä, yksinkertainen\nmetsästäjä Serbiasta, voit olla niin ylhäisten herrojen seurassa?\nTämä talohan on niin hienosti ja kallisarvoisesti sisustettu, ja minä\nluulen, että ainoastaan rikkaat ja aateliset herrat saavat tulla tänne\nsisälle.\n\n- Siinä olet oikeassa. Näetkös, typykkäni, juuri siitä syystä olenkin\ntäällä!\n\n- Sinä — sinä Nicodem Luna? Laupias Jumala, kuka sinä sitten olet?\nMiksi olet salannut minulta oikean nimesi? Miksi et ole sanonut\nminulle, että olet ylhäinen mies?\n\n- Siitä syystä, että sinun rinnallasi voin minä elää ainoastaan\ninkognito? vastasi Nicodem halveksien.\n\n- Inkognito? Mitä se on? Minä en tunne sitä sanaa.\n\n- Ha, haa, en muistanut, että olet syntynyt sivistymättömistä\nvanhemmista ja ettet sitte ole saanut mitään oppia. Joo, näetkös,\ninkognito kutsutaan sitä, kun joku syystä tai toisesta on pakoitettu\nsalaamaan oikea nimensä ja ottaa toisen. Mutta jos välttämättömästi\ntahdot tietää, kuka minä olen — no niin, saathan sinä sen kuitenkin\ntietää tässä talossa, ett'ei nimeni ole Nicodem Luna ja ett'en ole\nyksinkertainen metsästäjä, kuten sinulle vakuutin, vaan olen minä\nNicodem Lunjevica, kuningatar Dragan veli ja Serbian kuninkaan\nAleksanterin lanko.\n\nNicodem oli pelännyt, että siitä syntyisi hirmuinen raivon kohtaus, kun\nSylva saisi tämän tietää, sillä silloinhan hänelle selvenisi, kuinka\nsyvälle Nicodem oli hänet alentanut. Mutta — hän oli erehtynyt! Sylva\nmeni häntä vielä lähemmä, katsoi häneen suloisilla silmillään, jotka\nuivat kyynelissä. Mutta hymy leikki hänen huulillaan ja hän sanoi\näänellä, jossa ilmeni totuus ja rehellisyys:\n\n- Oi, kuinka iloinen olen, että sinä olet niin korkealla! Olen niin\nonnellinen, että sallimus on vienyt sinut niin loistavalle paikalle!\nNyt, Nicodem, olen vielä ylpeämpi sinun rakkaudestasi, vaikk'en\nvalitettavasti voi rakastaa sinua enempää kuin ennen. Sillä minä olen\nensi hetkestä asti rakastanut sinua enemmän kuin kukaan nainen voi\ntehdä.\n\nHän ei siis vieläkään aavistanut, minkä kuilun partaalla hän kulki!\nHän ei tahtonut vielä uskoa, että tämä mies oli ottanut hänet\nleikkikalukseen ja että hän oli aikeessa heittää pois tämä leikkikalu,\nkun oli väsynyt siihen.\n\nMutta Nicodem tahtoi tehdä asiasta lopun. Hän halusi päästä niin pian\nkuin mahdollista takasin peliin, sillä, peijakas vieköön, tänäänkin oli\nhänellä ollut huono onni, ja nyt tahtoi hän vihdoinkin voittaa takasin\npanoksensa, jotka hän edellisenä yönä säännöllisesti oli menettänyt.\n\n- Kun sinä nyt siis tiedät, kuka minä olen, alkoi hän uudestaan, ottaen\naskeleen taapäin — niin voit itse nähdä, Sylva, ett'emme enää voi elää\nyhdessä.\n\n- Miksi? kysyi Sylva. — Eikö sinulla siis kuningatar Dragan veljenä\nole toimintavapautta? Etkö voi valita puolisoasi oman sydämesi\nmukaan? Vie minut sisaresi luo, ja minä koetan kaikin tavoin ansaita\nhänen rakkautensa ja kunnioituksensa. Minä lupaan sinulle, että teen\nkaikki, mitä hänen silmistään voin lukea hänen haluavan. Ja minä\ntoivon, että hän sitte on tyytyväinen sinun vaaliisi. Ja hän pitää\nsinua onnellisena, kun olet löytänyt vaimon, joka rakastaa sinua niin\nrajattomasti.\n\nPilkkanauru pääsi nuoren upseerin huulilta.\n\n- Sinä kuvittelet todellakin tuon kaiken hirmuisen yksinkertaiseksi,\nsanoi hän huolettomasti — mutta minä voin vakuuttaa sinulle, ett'en\nsaisi olla minuuttiakaan enää upseerina ja että sisareni kerrassaan\nkääntäisi minulle selkänsä, jos pyytäisin häntä tervehtimään sinua\nkälynään.\n\n- Olenko minä sitte tehnyt jotain pahaa? Voitko todistaa, että olen\ntehnyt jonkun rikoksen? Enkö ole aivan tahtomattani tullut tuohon\nviheliäiseen paikkaan? Ei, varmaankaan ei sisaresi suutu sinuun siitä,\nettä sinä minua rakastat.\n\n- Hänen on peijakkaan vaikea käsittää asioita! sanoi Nicodem itsekseen.\n— Minun täytyy hyökätä vahvemmilla aseilla.\n\nMutta nyt ei olekaan kysymys ainoastaan tästä, jatkoi Nicodem, joka\nnyt päätti ryhtyä kaikista arkaluontoisimpaan keinoon — vaikka sinä\nolisit aatelissukuakin, pikku Sylva, niin en voi salata sinulta, että\nrakkauteni sinuun on loppunut. Meidän välimme täytyy katketa. Nyt se on\nohi!\n\n- Ohi! toisti Sylva vapisevin huulin, tuijottaen Nicodemiin, kuin olisi\nhänet herätetty unesta, eikä olisi vielä oikein valveilla.\n\n- Niin, se on ohi! Minä palaan näinä päivinä Serbiaan, jatkoi Nicodem,\njoka oli erittäin iloinen, että Sylva näennäisesti niin tyynenä oli\nkuunnellut hänen viimeiset selityksensä. — Ja mitä sinuun tulee, niin\nvoit jäädä tänne eli mennä tiehesi, miten vaan haluat. Kuitenkin\nneuvoisin sinua jäämään Wieniin, sillä täällä on sinulla aina tilaisuus\nviettää erittäin mukavaa, hauskaa elämää. Tiedätkös mitä, ehkä voin\ntehdä vielä jotakin hyväksesi. Minä esittelen sinut eräälle ystävälleni.\n\nSylva ei väräyttänyt kulmiaankaan. Hänen kasvoissaan tapahtui muutos,\nsillä ennen olivat ne olleet kuin kivettyneet. Mutta nyt käsitti hän\nsen, mitä ei vielä vähää ennen ollut voinut ymmärtää. Hän käsitti\ntäydellisesti kaiken sen, mikä oli ollut oikeutettua sen nuoren rouvan\nteossa, josta hän oli lukenut sanomalehdessä.\n\nJos Sylva olisi noudattanut ensimäistä sisällistä kehoitusta, niin\nolisi hän kohta juossut tiehensä sanomatta sanaakaan tuolle kurjalle,\nolisi juossut niin pian kuin jalat kannattivat. Mutta minne? Se olisi\nollut yhdentekevä.\n\nLöytyy eräs laji epätoivoa, joka ei enää kysy päämaalia eikä keinoja\nja tämän nuoren tytön kurjuus oli joutunut sille asteelle, että se\nmeni epätoivonkin rajan yli. Minuutin ajan tuijotti hän Nicodemiin\nvoimatta lausua sanaakaan. Merkillistä, hän oli pitänyt Nicodemia niin\nkauniina, oli rakastanut häntä kaikesta sydämestänsä. Ja kuitenkin —\nkuitenkin näyttivät hänen kasvonsa nyt Sylvan mielestä inhottavilta\nja vääristyneiltä! Hän ei voinut itsekään käsittää, kuinka oli voinut\nrakastaa tätä miestä. Eikä hän kuitenkaan poistunut, yhä seisoi hän\nkuin kiinni kasvaneena samalla paikalla. Tällä hetkellä muisti hän ensi\nkerran erään pyhän velvollisuuden, jonka luonto oli hänelle antanut.\nHän ajatteli sitä olentoa, jota kantoi sydämensä alla, sitä pientä\nihmisolentoa, jota hän ei vielä ollut nähnyt, jonka hän vaan tunsi ja\njota niin äärettömästi rakasti.\n\nNicodem ei vielä tiennyt siitä taivaallisesta siteestä, joka oli\nkierretty heidän molempain välille ja joka ainakin Sylvalle näytti\nolevan mahdoton katkaista. Hänen ei tarvinnut muuta kuin ilmaista tämä\nsalaisuus Nicodemille, huomauttaa hänelle, kuinka lujasti hän oli\nyhdistetty Sylvaan ja silloin hän varmaan näkisi hänet taas jalkainsa\njuuressa ja kuulisi hänen katuvaisen rukouksensa.\n\n- Sinä et siis enää minua rakasta, Nicodem! huudahti Sylva. — Ei,\nei, minä tiedän sen, sinä et rakasta minua, sinä olet itse äsken\nsanonut minulle kylmin, sydämettömin sanoin. Mutta etkö sitte rakasta\nlastasikaan?\n\nSylva laski varmasti, että kysymys tekisi hänet aivan tolkuttomaksi,\nettä tämä ilmoitus tekisi tyhjäksi kaikki, mitä heidän välillään oli\ntapahtunut, mutta hän erehtyi, hän ei ollut vielä laskenut Nicodemin\nilkeyden syvyyttä.\n\n- Lastani! huudahti hän. — Ovatko asiat sillä tavoin? Sinä olet — sinä\nluulet — oh, rakkaani, ethän suinkaan luule, että minä otan todesta\ntämän sinun ilmoituksesi.\n\nSylva alkoi itkeä kovasti.\n\n- Tuhat tulimaista, elä nyt edes itke noin kovasti! Tahdotko\nvälttämättömästi, että muidenkin ihmisten pitää kuulla? Siivot ihmiset\nsopivat sellaiset asiat keskenään. Näetkös lapseni, jos olet järkevä,\nniin olen minä aina sinun hyvä ystäväsi, joka ei hylkää sinua.\nKatsos, ota tämä rahakukkaro! Ei siinä tosin ole niin kovin paljoa,\nsillä minulla on ollut pari päivää kirotun huono onni pelissä, mutta\nrahat riittävät ainakin vuodeksi suojelemaan sinua hädästä. Kun olet\nsynnyttänyt lapsen, niin ilmoita minulle siitä! Minä en aijo jättää\nsinua, vaan annan apua. Näin sanoen pudotti hän kukkaron Sylvan\npolvelle. Onneton nuori nainen hyppäsi tämän kuullessaan ylös ja\nviskasi luotaan ruskean, seteleillä täytetyn kukkaron, kuin olisi se\nollut inhottava, likainen tai myrkyllinen eläin ja huusi, tehden rajun\nliikkeen:\n\n\"Jo riittää, jo on tarpeeksi häpeää, häväistystä ja valhetta! Ole\nkirottu, kurja olento, kirottu kuolemaan saakka! Minä en rakasta sinua\nenää, ei, minä en rakasta sinua! Minä vihaan sinua, vihaan sinua\nenemmän kuin kukaan nainen ennen minua. Me näemme vielä toisemme,\nNicodem Lunjevica, me näemme toisemme sellaisella hetkellä, jolloin\nsinä saat minulle tehdä tiliä siitä, mitä sinä olet tehnyt minulle!\nSen, että sinä nyt työnnät minut pois luotasi, häpäiset minua, sen\nannan sinulle vielä anteeksi, mutta että olet teeskennellyt rakkautta\nminua kohtaan, että olet kietonut kätesi ympärilleni ja vetänyt minua\nsydämellesi, sitä en anna sinulle anteeksi, sentähden aion kerran\nastua sinun eteesi, kun koston hetki on lyönyt! Minä menen, Nicodem\nLunjevica, jatkoi Sylva vihasta vapisevalla äänellä, samalla kun hänen\nhento vartalonsa kohosi vielä korkeammalle ja jännitetyt silmänsä\nloistivat kamalasti, — minä menen, mutta minä tulen vielä kerran\nluoksesi — ja jos en sitä tekisi, jos kuolema tulisi sillä hetkellä,\njolloin minä synnytän lapseni — sinun lapsesi maailmaan, niin ole\nvarma, että kostaja ei jää tulematta, kostaja sellainen, joka rankaisee\nkamalan rikoksesi silloin kun vähimmän odotat ja aavistat. Hyvästi,\nsinä sydämetön mies, rakkaudeton mies, mies, joka kylmäverisesti olet\nleikkinyt pyhimpäin tunteiden kanssa, joita ihmissydämessä asuu.\nHyvästi, ja vaikka Jumala antaisikin sinulle anteeksi sen, mitä minulle\nolet tehnyt, niin en minä, vietelty, onneton Sylva, anna koskaan\nsinulle anteeksi.\"\n\nNämä sanat lausuttuaan hyökkäsi Sylva ulos huoneesta. Hän ei katsonut\nympärilleen, riensi vaan kiireesti alas himmeästi valaistuja portaita.\nHänestä tuntui, kuin olisivat talon muurit syösseet hänen päällensä.\nPois — kauas pois! se oli ainoa ajatus, joka täytti hänen mielensä. Hän\njoutui kadulle, kulki pitkän matkaa, harhaillen ympäriinsä keskellä\nyötä ilman päämaalia, ilman mitään tarkoitusta. Ne, jotka tulivat häntä\nvastaan, luulivat kai, että hän oli mielipuoli, joka oli karannut\nhullujen huoneesta, kun hän horjui eteenpäin silmät kyyneleitä vuotaen,\nkuolon kalpeus kauniilla kasvoillaan. Muutamat herrat koettivat\npidättää häntä, tahtoivat häntä puhutella, mutta Sylva repi itsensä\nirti heistä, syöksyi eteenpäin ja katosi ensimäisessä kadunkulmassa.\n\nMinne — minne aiot sinä mennä, onneton raukka! Kuinka olisi Sylva\nvoinut vastata tähän kysymykseen. Eihän hän tiennyt itsekään, minne\nhän nyt pakenisi häpeäänsä pakoon. Hän hiipi kuin otus vieraassa,\ntuntemattomassa metsässä, jolla ei ole koloakaan, mihin piilottautua ja\njoka pelkää, että metsästäjä seisoo joka puun takana. Hänellä ei ollut\nenää kotia, ei missään löytynyt hänelle paikkaa, jossa olisi voinut\npysähtyä ja levähtää.\n\n\n\n\nNELJÄSKUUDELTA LUKU.\n\nKilpa-ajo hengen edestä.\n\n\nReki kiiti eteenpäin unkarilaisella pustalla [pusta = aro.]. Se oli\npostireki, jota ajoi mitä viehättävin postiljooni, — Genia von Sandorf.\n\nMutta kuinka oli hän joutunut sinne?\n\nHypättyään ikkunasta oli hän kulkenut monta päivää ja yötä pitkin\nmaanteitä päästäkseen Serbiasta Unkarin kautta Wieniin. Eräänä\niltana oli hän tunnottomana vaipunut maahan erään pienen kylän luona\nBuda-Pestin lähellä. Eräs postinkulettajan joukko löysi hänet ja otti\nmukaansa. Ja kun heidän renkinsä karkasi, päätti Genia, ollakseen\njoksikin hyödyksi, pukeutua miehen vaatteisiin ja niin tuli hänestä\n— heidän nuori postiljooninsa. Ja nyt istui hän kuskipenkillä,\nläiskyttäen piiskaansa hevosille.\n\nOli kylmä talviyö. Miljoonia tähtiä loisti tummalla taivaalla aivan\nkuin olisi nyt ollut näiden seutujen ihana elokuun yö. Kuu vaelsi\nhiljalleen rataansa ja peitti lumivalkean pustan sinivalkealla valolla,\njoka pani lumen säteilemään kuin jalokivet ja antoi joka esineelle\nsatumaisen valaistuksen.\n\nPostireessä oli yksi ainoa mies, joka näytti olevan rauhallinen\nkauppamatkustaja. Hän näytti muuten nukkuvan. Reestä ei kuulunut mitään\nääntä ja kun Genia kerran katsoi pienestä lasiruudusta reen sisälle,\nnäki hän, että kauppias Naumann istui taapäin nojautuneena eräässä reen\nnurkassa silmät kiinni, ja hurskas nunna nukkui istuallaan toisessa\nnurkassa. Hän oli nähtävästi lukenut rukouksensa ennen maatapanoaan,\nsillä rukouskirja oli vielä avoinna hänen polvillaan.\n\nGeniakin alkoi hiukan väsyä, mutta hän voitti unen. Hän tiesi, ettei\nhän saanut nukkua. Ei, postiljoonin täytyi pitää silmänsä auki! Vaikka\nmatkustajat antautuvatkin unelmiensa valtaan — niin on postiljooni\nkuitenkin vastuunalainen niistä, joita hän kuljettaa. Mutta pian\nhävisi kaikki väsymyksen tunne. Genian silmät tulivat taas kirkkaiksi.\nTalviyö oli hänestä kaunis, se elähytti hänen sieluansa. Niin kauan kun\nhän oli rouva Minkan, postimestarin rouvan luona hänen ummehtuneessa\nhuoneessaan, oli häntä vaivannut kuin jonkunmoinen painajainen. Jokin\nlevottomuus oli häntä siellä vallannut. Mutta nyt täällä äärettömällä\narolla, nyt laajeni hänen rintansa ja — oliko se pakkanen vai vapauden\ntunne, joka sen teki — hänen verensä alkoi sykkiä voimakkaammin\nsuonissa, se tuli vilkkaammaksi ja voimakkaammaksi. Hänestä tuntui,\nkuin olisi hän taas onnellinen kuten ennen.\n\nOnnellinen? Voikohan hän olla onnellinen, kun Stefan ei ollut hänen\nluonaan, Stefan Naumovitsch, se mies, jota hän rakasti, se mies, jonka\ntähden hän kärsi tätä ääretöntä tuskaa, joka täytti hänen elämänsä?\nOi, hän oli niin kaukana! Mitä olisikaan hän antanut — tämä ajatus\ntuli äkkiä hänen eteensä ja hyväili hänen sieluansa kuin länsituulen\npuhallus keväällä — jos Stefan nyt olisi hänen luonansa ja hän saisi\nistua hänen rinnallansa reessä. Jos siten saisi matkustaa rinnatusten\nkauas, kauas pois, aina maailman ääriin saakka! Se olisi todellakin\nonnea!\n\nEikä hänellä ollut aavistustakaan siitä, kuinka lähellä Stefan oli,\neihän hän tiennyt, että Stefan oli tällä hetkellä reessä, vaikka\nnaamion peittämänä, jonka läpi Genia ei voinut nähdä.\n\nTämä kauppamatkustajaksi tekeytynyt oli näet Stefan Naumovitsch, jonka\npiti kuningas Aleksanterin käskystä matkustaa Wieniin tarjotakseen\nkuningas Milanille sovintoa ja pyytääkseen häntä palaamaan Serbiaan.\nGenia oli erehtynyt luullessaan, että tämä matkustaja nukkui. Tosin\nistui Stefan Naumovitsch silmät kiinni, mutta hän ei voinut nukkua.\nMelkein koko matkan oli hänen sielunsa ollut alituisessa jännityksessä.\nToisinaan oli se ollut ilon, toisinaan surun vallassa.\n\nIloinen oli hän toivoessaan, että vihdoinkin kaikki tulisi taas\nhyväksi Serbiassa, kun hänen toimenaan nyt oli kutsua kuningas Milan\nmaahansa, viedä pojan pyyntö isälleen ja siten raivata tietä sovintoon\nentisen ja nykyisen kuninkaan välillä, mikä epäilemättä olisi suureksi\nsiunaukseksi koko onnettomalle Serbialle. Mutta surullinen tunne\nvaltasi Stefanin, kun hän ajatteli Geniaa. Missä oli hän?\n\nSurullinen tunne valtasi Stefanin sydämen, kun hän ajatteli Geniaa.\nMissä olihan? Missä oli hänen rakas tyttönsä, jolle hän oli omistanut\nsydämensä korkeimmat, puhtaimmat tunteet. Mutta häntäkin lähestyi\nmielikuvitus, ihmisten suuri lohduttaja ja hänkin ajatteli, kuinka\nihanata olisi kiitää Genian kanssa läpi Unkarin pustan. Hän katsoi\nhurskasta nunnaa rinnallaan, vanhaa, inhottavaa nunnaa, joka oli niin\nvastenmielinen matkatoveri, ja hän ajatteli, kuinka toisellaista olisi,\njos nyt Genia istuisi hänen sijallaan. Kuinka olisikaan hän pitänyt\nhänen käsiään omissaan, kuinka hellästi olisi hän puristanut tytön\nhienoja sormia, kuinka ottaisi hän hänet syliinsä, painaisi hänen\npienen päänsä rintaansa vasten, ja silloin — silloin saisivat hevoset\njuosta niin nopeaan kuin tahtoisivat, vaikka maailman ääriin! Se olisi\ntodellakin onnea!\n\nMutta vihdoin vaipui Stefan Naumovitsch uneen. Luonto ei antanut\npahottaa itseään, se vaati osansa ja uni laskeutui hänen ylitsensä.\nIhmeellistä, unessa yhtyi hänen henkisten silmäinsä edessä kaksi\nhenkilöä yhdeksi — Genia ja nuori postiljooni, jonka kasvot hän oli\npimeässä vilahdukselta nähnyt. Se oli kai tuo ihmeellinen yhtäläisyys\nnuoren postiljoonin ja Genian välillä, joka synnytti tämän unen.\n\nKuinka kauvan hän tällä tavoin makasi ei hän itsekään tiennyt, mutta\näkkiä herätti hänet huuto, aivan hänen korvansa vieressä, joka repäisi\nhänet unestaan. Samalla kuuli hän särkyneen lasin helinän ja näki, että\nlasiruutu lähinnä kuskilautaa oli lyöty rikki ulkoapäin.\n\nStefan Naumovitschin ensi ajatus oli, että joku onnettomuus oli\ntapahtunut, sitte ajatteli hän ryöväreitä, jotka eivät ole niinkään\nharvinaisia Unkarin arolla ja tarttui nahkalippaaseen, joka hänellä oli\ntakin alla vasemmalla sivulla ja jossa oli komea revolveri. Mutta heti\nsai hän tietää, että häntä häntä uhkasi vielä vakavampi vaara, sillä\npostiljooni huusi hänelle:\n\n- Jumalan tähden, mitä me teemme? Sudet ovat aivan kintereillämme!\n\n- Sudet!\n\nStefan Naumovitsch ei olisi ollut serbialainen, varsinkin kun oli\ntehnyt pitkiä matkoja Serbian ja Unkarin läpi, jollei hän olisi\ntiennyt, että tämä ilmoitus sisälsi suuren vaaran. Kesän aikana eivät\nsudet paljoa merkitse Unkarin arolla, sillä silloin on kaikkialla\nrunsaasti ravintoa. Korkeintaan tekevät ne silloin tällöin hyökkäyksen\nlammaslaumaan, eivätkä paimen ja hänen koiransa kykene estämään niitä\nkantamasta pois ja syömästä paria lihavata lammasta. Mutta ihmisiin\neivät ne silloin uskalla kajota, siihen ovat ne liian arkoja ja\nryhmysauvalla varustettu poikanen voi kesän aikana ajaa ne pakoon.\n\nMutta toista on talvella. Lumi peittää lakeudet, ja tuon äärettömän\nkääriliinan alla on kaikki haudattuna. Sudella on nälkä, se ei löydä\nmitään syötävää. Silloin käy tämä aron pelottava ryöväri tuhat kertaa\nhirmuisemmaksi, kuten ihminen, jonka epätoivo pakottaa murhaajaksi.\nSuurissa laumoissa kiitävät ne silloin yli aron, päästäen lyhyitä\nhuudahduksia, jotka jo kaukaa varoittavat ja pelottavat matkustajaa.\nVoi sitä ihmistä, jonka susi silloin saavuttaa, hän on ehdottomasti\nhukassa, sillä pedot panemat liikkeelle kaikki voimansa, ettei saalis\npääsisi heidän käsistään. Ne osoittavat takaa ajaessaan sellaista\ntarmoa, joka on todellakin pelottava. Joka vuosi joutuu arolla\njoukko ihmisiä susien uhriksi, eikä heistä sitte muuta löydetä, kuin\njyrsittyjä luita. Niin, meneepä susien verenhimo niinkin pitkälle, että\nne usein uskaltavat ihmisasunnoillekin ja monen köyhän majatalon isäntä\nja vieraat ovat joutuneet susilauman uhriksi.\n\nGenia oli hyvään aikaan älynnyt takaa-ajajat. Ainoastaan se seikka,\nettä oli pysynyt valveilla, teki hänelle mahdolliseksi ilmoittaa\nmatkustajille vaarasta ja itse ryhtyä valmistaviin toimiin. Hänkin oli\nensin kuullut niiden käheän huudon, mutta kun ei hän niin tarkkaan\ntuntenut pustaa, oli hän luullut, että jossain läheisyydessä oli\nihmisasunto ja että uskollinen talonkoira oli säikähtänyt hevosten\nkulkusia ja alkanut haukkua. Sitte oli hän nähnyt ensin tumman ruumiin\nliikkuvan valkoisella lumipeitteellä, ruumiin, joka äärettömällä\nnopeudella riensi eteenpäin rekeä kohti. Taas oli hän luullut, että\nse oli koira ja oli tarttunut ruoskan varteen. Mutta äkkiä oli hän\nhuomannut, että kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä samallaista\npitkää, laihaa, harmaanruskeaa ruumista tuli näkyviin reen takana.\nNiin monta koiraa ei mitenkään voinut löytyä talon läheisyydessä.\nSitte tunsi hän tuulen mukana petoeläimen hajun ja nyt tiesi Genia\nkyllä hyvin, mitä hänellä oli pelättävänä. Tuskassaan ei hän tiennyt\nmuuta keinoa kuin herättää kauppamatkustaja reessä. Tämä oli mies ja\nkykeni auttamaan häntä taistelussa susia vastaan, sillä Genia oli\nvarma siitä, että hänen oli varustautuminen taisteluun. Vielä oli\nhän kappaleen matkaa susia edellä, mutta nämä tulivat äärettömällä\nnopeudella yhä lähemmä ja lähemmä. Ne riensivät kuin varjot yli\nvalkoisen lumipeitteen, niillä näytti kerrassaan olevan siivet, niin\nhirmuisella vauhdilla lyheni matka reen ja ahnaiden petojen välillä.\nNyt alkoivat hevosetkin käydä levottomiksi. Nämä jalot eläimet tunsivat\nverivihollisen olevan lähellä. Hevonen tietää, että sen on vaikea\nvälttää susia, jos ne kerran sitä hätyyttävät. Löytyy vain yksi keino,\njolla eläinparka voi pelastua, nimittäin se, että se juoksee nopeammin\nkuin aron hyeena. Ja se on mahdollista ainoastaan silloin, kun on\ntekemisissä ainoastaan muutamain susien kanssa.\n\n- Sudet ajavat meitä! huusi Genia vielä kerran, kun Stefan Naumovitsch\nei heti vastannut. — Mitä me teemme pelastaaksemme itsemme?\n\nNyt käsitti Stefan kaikki tyynni ja nopealla liikkeellä veti hän\nrevolverin kotelosta.\n\n- Meidän täytyy puolustaa itseämme, vastasi hän pienestä särkyneestä\nikkunasta. — Kuinka monta sutta siellä on?\n\n- Minä en voi sitä niin varmaan sanoa, mutta luulen, että niitä on noin\nkolmekymmentä.\n\n- Kolmekymmentä sutta! Se on paljo! Mutta ei saa menettää rohkeutta.\nOnko siellä sijaa teidän rinnallanne kuskilaudalla?\n\n- Kyllä, vastasi Genia. — Minä väistyn hiukan, jotta tulee paremmin\ntilaa.\n\n- Sitte tulen minä heti luoksenne, sanoi Stefan. — Reen sisästä en\nvoisi ampua niin varmasti. Pysäyttäkää hetkeksi, jotta voin hypätä ylös!\n\n- Mutta tämä pysähdys voi tulla vaaralliseksi meille, vastusti Genia.\n— Jos menetämme puoli minuuttia niin se merkitsee samaa kuin menettää\nkolmas osa siitä välimatkasta, joka on meidän ja susien välillä.\n\n- Sitä ei voi auttaa, vastasi Stefan. — Pysäyttäkää, minä en menetä\nturhaan sekuntiakaan.\n\nTällöin näytti nunna heränneen. Hän katsoi pelokkaasti huntunsa takaa\nja huusi vapisevalla äänellä:\n\n- Mistä on kysymys, miksi pysähdyimme? Laupias Jumala, ei suinkaan\ntäällä ole ryöväreitä!\n\n- Paljon pahempaa, hurskas sisar, vastasi Stefan — täällä on aron susia.\n\n- Susia, huudahti nunna äänellä, joka selvästi ilmaisi, ettei hänellä\nollut ollenkaan kiire lähtemään maallisesta olotilasta taivaalliseen\nkotiinsa. — Susia, pyhä isä taivaassa, me olemme hukassa! Pelasta\nminut, pelasta minut, minä en saa kuolla!\n\n- Elkää olko epätoivoinen, sisar, vastasi Stefan hymyillen. — Me\nteemme ainakin parastamme, postiljooni ja minä. Pysykää te vaan aivan\ntyyneesti reessä, minä nousen kuskilaudalle, jotta voin tehokkaammin\npitää susia kaukana ja ajaa ne pakoon.\n\nNäin sanoen avasi hän reen oven, pujahti siitä ulos ja neljännes\nminuutissa oli hän istuutunut Genian rinnalle kuskilaudalle.\n\nVaikka kaikki oli tapahtunut mitä suurimmassa kiireessä, oli Genian\npelko toteutunut, sillä paljon oli lyhennyt matka hevosten ja susien\nvälillä. Ja näytti siltä, kuin olisivat pedot huomanneet tämän,\nsillä niiden ulvonta, joka nyt viilsi läpi hiljaisen yön, kuului\nriemuitsevalta, se oli kuin verenjanoinen voittohuuto.\n\nMerkillistä, nämä molemmat ihmiset olivat äsken uneksineet istuvansa\ntoistensa rinnalla ja rientävänsä hurjaa vauhtia eteenpäin yli\näärettömän tasangon. Ja nyt — nyt oli heidän unelmansa toteutunut,\neivätkä he siitä tienneet. Ei, he eivät aavistaneet, nämä ihmiset,\njotka istuivat aivan lähetysten, pelon ja kauhun vallassa, että he\nvihdoinkin olivat tulleet yhteen. He antoivat kalliimpien hetkien,\njotka Jumala oli heille lahjoittanut, mennä käyttämättöminä ohi. Mutta\nvaikka he olisivatkin olleet tietoisia siitä, että Jumala oli taas\njohtanut heidät yhteen, niin eivät he kuitenkaan olisi voineet näiden\nminuuttien aikana antautua hellyyden osoituksiin. Vaara uhkasi heitä.\nStefan painoi valeparran lujemmin leukaan ja poskille. Sitte kääntyi\nhän ja katsoi taaksensa ja sivuille. Näin tarkastettuaan koko aseman\ntuli hän huomaamaan, että se oli pelottava.\n\nKirkkaassa kuutamossa, joka valaisi koko lumilakeuden hopeavalollaan,\nnäki hän selvästi, että siellä oli äärettömän suuri joukko aron susia,\njotka ajoivat rekeä sellaisella sitkeydellä, joka on juuri sudelle\nomituista, kun se, nälän ahdistamana, vainuaa saalista ja panee\nviimeisetkin voimansa saadakseen jonkun aterian.\n\nKuinka hirmuisilta näyttivät nämä ruskean harmaat pedot! Kuinka rajusti\nne hyökkäsivät eteenpäin reen takana, ottivat suuria hyppyjä ja\nnäyttivät tahtovan juosta kilpaa hevosten kanssa! Eräs jättiläissusi,\njoka näytti olevan joukon johtaja, juoksi etumaisena. Se näytti tällä\nhetkellä olevan noin kahdensadan askeleen päässä reestä.\n\n- Kuulkaa nyt postiljooni, mitä minä sanon! sanoi Stefan Genialle. —\nKaikki tulee nyt riippumaan meidän hevostemme nopeudesta. Luuletteko,\nettä hevoset voivat kestää?\n\nGenia ei ollut tähän asti paljoa välittänyt tallista eikä hevosista\nsinä aikana kun oli ollut postimestarin rouvan tykönä. Mutta olihan\nrouva Minka vakuuttanut hänelle, että ne olivat oivallisia eläimiä.\nSentähden vastasi hän:\n\n- Minä luulen kyllä, etteivät hevosemme niinkään pian väsy.\n\n- Niin, ja onhan meillä neljä hevosta reen edessä, jatkoi Stefan\nmiettiväisenä. — Ne juoksevat kyllä niin kauan, että sudet lopulta\nväsyvät. Tosin ovat aron sudet tunnetut siitä, etteivät väsy niin pian,\neivätkä ne tahdo millään ehdolla luopua saaliistaan. Mutta meillä\nei ole muuta tehtävää kuin toivoa. Sanokaahan minulle, postiljooni,\nemmeköhän voisi päästä johonkin majataloon? Löytyy kai joku paikka,\njohon voimme pelastua?\n\nTämä kysymys pani Genian hämilleen. Hän ei ollenkaan tuntenut\npustaa, eikä ollut koskaan sen läpi matkustanut. Mutta hän muisteli\nkerran kuulleensa talonpojan kertovan, että hänen täytyi ajaa koko\nyö ennenkuin vihdoin tuli majataloon, jossa hän tavallisesti antoi\nhevosten ja matkustajain hiukan levähtää, ja itse nautti aamiaisen.\n\n- Majataloon, sanoi Genia epävarmalla äänellä — kyllä kai se tahtoo\nsanoa, me tulemme ensimäiseen taloon päivän koittaessa.\n\n- Päivän koittaessa! Siihen on vielä kauan! huudahti Stefan\nkauhistuneena. Sitte otti hän kellonsa, heitti siihen nopean silmäyksen\nja huomasi, että kello oli kolme aamulla.\n\nMutta aamu oli ainoastaan ajanlaskun mukaan. Todellisuudessa oli siihen\nvielä kauan aikaa. Tällä hetkellä oli vielä täysikuu taivaalla ja\nkaikki tähdet loistivat.\n\nVasta auringon noustessa vetäytyvät nämä sudet luoliinsa eikä vielä\nvoinut sitä ajatellakaan.\n\n- Kello on kolme, mutisi Stefan, huokasi ja pani kellon liivin taskuun.\n— Luulen, ettemme voi toivoa auringon nousevan ennenkuin kuuden\ntienossa. Siihen olisi siis vielä kolme tuntia. Mutta niin kauan voivat\nhevosemme tuskin kestää.\n\nOletteko joskus ennen olleet tällaisessa seikkailussa? kysyi Stefan\nsitte, katsoen syrjästä päin naapuriinsa.\n\n- En koskaan, vastasi Genia. Minä en ole koskaan ennen ollut\ntekemisissä susien kanssa.\n\n- Mutta olettehan postimestarin poika, vai kuinka? Olette kai useinkin\nkulettanut postia Buda-Pestiin?\n\nJos ei juuri tällä hetkellä olisi pilvi kulkenut kuun ohi, joten\ntuli jokseenkin pimeä, olisi Stefan nähnyt tumman punan, joka nousi\npostiljoonin poskille. Sillä Genia punastui ajatellessaan, että hänen\nnyt täytyi valehdella. Mutta mitä voi hän muuta tehdä? Hänen täytyi\njatkaa näyttelemistään, ja postimestarin rouvan tähdenkin täytyi hänen\ntehdä se. Muuten olisi hän saattanut tälle paljon ikävyyttä.\n\n- Niin, minä olen postimestarin poika. Nimeni on Ferencz.\n\n- Ja minun nimeni on Anton Naumann, vastasi nuori upseeri. — Kas niin,\nnyt tunnemme toisemme. Tämä on hyvin omituinen esittely, kun on melkein\nkuolema silmäin edessä.\n\nGenia ei voinut pidättää huudahdusta.\n\n- Kuolema silmäin edessä? Niin vaaralliseksi katsoi siis matkustaja\nheidän asemansa.\n\nStefan oli säpsähtänyt kuullessaan sen huudon, joka pääsi Genian\nhuulilta. Hän muisti äkkiä, että hän kerran ennenkin oli kuullut\nsamallaisen huudon. Se oli silloin kun hän oli Genian kanssa \"Zum\nBojaren\" ravintolahuoneessa ja poliisi löi ovelle tahtoen päästä\nsisälle. Merkillistä! Ei ainoastaan tämän nuoren postinkulettajan\nkasvot vaan äänen sointukin muistutti hänen armaasta, kadonneesta\nGeniastaan.\n\nStefan ei saanut ajatella loppuun tätä ajatusta, sillä samassa löi\nGenia hevosia ja huudahti säikähtyneenä.\n\n- Susi — herra, näettekö, että tuo jättiläissusi oli vähällä hypätä\nhevosen päälle. Ja samassa antoi hän ruoskan suhista hevosen kohdalla,\njosta syystä eläin, joka ei ollut tottunut sellaiseen kohteluun, lähti\nvielä raivokkaammin juoksemaan ja veti toverinsa mukanaan.\n\nSe oli matkustajain onneksi, sillä sen kautta pääsivät he taas hiukan\nedelle.\n\n- Onko teillä aseita? kysyi Stefan äkkiä.\n\n- Kyllä, minulla on kaksinkertainen pistooli. Tässä se on!\n\n- Hyvin vanhanaikainen ase, sanoi Stefan heitettyään siihen silmäyksen.\n— Sillä ette paljo saa aikaan. Mutta minä olen paremmin varustettu.\n\nNäin sanoen veti hän esille ameriikkalaisen Colt-revolverin, jossa oli\nviisi panosta.\n\n- Näettekö, sanoi hän — tällä voin ampua viisi laukausta aivan\nperätysten. Ladatkaa kuitenkin aseenne sillä minä luulen, että meidän\ntäytyy valmistautua taisteluun.\n\nTaistelu susien kanssa näytti nyt olevankin välttämätön, sillä jo\nmuutamain sekuntien kuluttua ilmestyivät eläimet hevosten rinnalle.\nSudet näyttivät olevan äärimäisyyteen asti raivostuneet, kun eivät\npäässeet hevosiin käsiksi. Mutta hevoset vapisivat niin pian kun sudet\ntulivat niiden läheisyyteen. Heidät valtasi samallainen kauhu, jonka\njoka eläin tuntee, kun voimakkaampi vihollinen on lähellä.\n\n- Minä luulen, sanoi Genia, että tekisimme parhaiten, jos ampuisimme\ntuon suuren suden. Ainakin pääsisimme siitä vapaaksi.\n\n- Ei, sanoi Stefan, minä en ammu, ennenkuin se on aivan välttämätöntä.\nSillä jos kerran olemme alkaneet ampua, niin saamme olla varmat,\nettä petojen raivo tulee kymmenkertaiseksi ja niiden nopeus puolta\nsuuremmaksi. Siten pääsisimme tosin hiukan edelle siksi aikaa kun sudet\nrepisivät ja söisivät kaatuneen toverinsa. Mutta se ei paljoa auttaisi.\nEi, minä olen yhä sitä mieltä, että hevosten nopeudessa on meidän\npelastuksemme.\n\nSill'aikaa kiiti reki eteenpäin yli lumi-aavikon. Tuntui melkein siltä,\nkuin ei se olisi koskenutkaan maata, sellaisella nopeudella lensi se\neteenpäin. Kuolontuskan kiduttamat hevoset ponnistivat viimeisetkin\nvoimansa päästäkseen susia pakoon. Mutta pustan sudet hyökkäsivät\nsamoin sellaisella voimalla, kuin olisivat pahat henget niitä ajaneet,\nja kammottavalta kuului niiden ilo-ulvonta, kun ne huomasivat tulleensa\najajia lähemmä.\n\n- Eikä missään taloa näkyvissä, josta voisimme toivoa turvaa! mutisi\nStefan, jonka tutkiva katse harhaili yli lakeuden. — Oi, tämä pusta on\npaljon pahempi kuin valtameri; siellä voi toki silloin tällöin kohdata\njonkun laivan, jonka purjeen tai savun haaksirikkoinen saa nähdä.\n\n- Me voimme kuitenkin pitää itseämme onnellisina, vastasi Genia, että\nmeillä on edes kuutamo. Tämä ajo olisi paljon hirmuisempi pimeässä!\n\n- Päinvastoin, vastasi Stefan, silloin voisimme toivoa, että pedot\neivät meitä näkisi. Ei, nyt täytyy meidän vapautua tuosta roistosta.\nKas, nyt on se tarttunut takimaiseen hevoseen — nyt on se jo etumaisen\nhevosen vieressä ja koettaa hypätä ja tarttua sen kurkkuun!\n\nStefan kohotti revolveria. Hän tähtäsi ja samassa kun susi taas koetti\niskeä terävät hampaansa hevoseen kiinni, välähti revolveri, laukaus\nkuului ja ammuttuna syöksyi peto maahan. Hevoset juoksivat kuoliaaksi\nammutun eläimen yli, vapisten pelosta. Mutta pakenevien takaa kuului\nkolmikymmenkertainen ulvonta. Sudet repivät kuolleen toverin kerrassaan\nkappaleiksi ja vahvimmat heistä varasivat itselleen parhaat palat.\n\nTäten pääsivät pakolaiset taas hiukan edelle. Mutta se oli vaan hyvin\nvähän ja pian olivat sudet taas kintereillä. Sillä tuskin olivat ne\nsaaneet nielaistuksi ne lihapalat, jotka niiden oli onnistunut anastaa,\nennenkuin kaksinkertaisella vauhdilla alkoivat ajaa rekeä. Päästyään\nkerran veren makuun, tahtoivat ne lisää, nyt alkoivat ne haluta\nihmisverta.\n\nTehdäkseen hämmennyksen täydelliseksi, käyttäytyi hurskas nunna reessä\nsiten, että luuli hänen tulleen hulluksi. Vasta Stefanin revolverin\nlaukaus oli tehnyt hänelle selväksi vaaran suuruuden. Vasta nyt tiesi\nhän oikein, mistä oli kysymys. Hän alkoi reessä huutaa, itkeä, ulvoa\nja valittaa, eikä ne sanat, jotka hän päästi, suinkaan kuuluneet\nhurskailta, pikemmin kuuluivat ne suden ulvonnalta. Hän kirosi Jumalaa\nja ihmisiä.\n\n- Voi, jos en olisi suostunut lähtemään näin vaivaloiselle matkalle!\nMinä olen hyväntahtoisuuteni uhri. Hän, joka lähetti minut tähän\nvaaraan, istuu nyt kauniisti palatsissaan ja minä — minun täytyy tällä\nhirmuisella arolla joutua susien saaliiksi!\n\n- Palatsissaan!? sanoi Stefan kysyen postiljoonille. Hurskaalla\nnunnalla näyttää olevan erittäin ylhäisiä tuttavuuksia.\n\n- Hän tarkoittaa kai johtajatartaan, joka on määrännyt hänet\nmatkustamaan Buda-Pestiin. Ja palatsilla tarkoittaa hän arvattavasti\nluostaria, jossa johtajatar on turvassa. Luostarithan ovat tässä maassa\nrakennetut palatsin muotoon.\n\n- Niin, kyllä kai se niin on, vastasi Stefan.\n\n- Minä en tahdo kuolla! kuului yhä reestä. Minä en tahdo kuolla!\nPostiljooni, ampukaa, ampukaa petoja! Ampukaa ne kaikki tyyni! Teidän\ntäytyy pelastaa minut! Minä en ole maksanut rahojani, jotta joutuisin\ntäällä susien syötäväksi! Kääntykää! Ajakaa takaisin kotiin! Eikö\ntäällä ole mitään taloa läheisyydestä? Missä on poliisi? Taivaan\nJumala, tuo susien ulvonta tekee minut hulluksi!\n\n- No tyyntykäähän toki hiukan! huusi Stefan hänelle rikotusta\nikkunasta. — Mehän olemme samassa vaarassa kuin tekin!\n\n- Se ei kuulu minuun! huusi hurskas sisar. — Jokainen on itseään\nlähinnä.\n\n- Oivallinen lausunto nunnan suusta! huomautti Stefan, joka\npelottavasta asemasta huolimatta ei voinut pidättää nauruaan. —\nSiitä nähdään, minkä arvoinen ulkonainen hurskaus todellisuudessa\non. Vakavina hetkinä, varsinkin kun elämä on kysymyksessä, hajoaa\nsaippuakupla.\n\nMutta nyt ei ollut Stefanilla ja Genialla enää aikaa välittää\nnunnan ulvonnasta, valituksista ja raivosta, sillä vaara kasvoi\njoka silmänräpäys. Muutamat sudet olivat päässeet reen luokse, ne\npiirittivät sen ja koettivat estää hevosia juoksemasta. Muutamat\nhyppäsivät rekeä vastenkin, tarttuivat portaaseen, joka johti\nkuskilaudalle ja antoivat siten laahata itseään mukana. Genia löi\nruoskalla ympäriinsä ja antoi monelle sudelle läimäyksen juuri kun tämä\naikoi hypätä jonkun hevosen päälle. Susi juoksi silloin pois, kuten\npelkuri koira ja hevonen oli hetkeksi välttänyt vaaran.\n\nGenia oli sopinut seuralaisensa kanssa, ett'ei tämä ampuisi ennenkuin\nse olisi aivan välttämätöntä. Mutta sekin hetki tuli.\n\n- Nyt ei auta muu, meidän täytyy käyttää ampuma-aseitamme. Tähdätkää\nhyvin, Ferencz! Pitäkää sutta tarkasti silmällä ja säästäkää\npatrooneja, sillä me tarvitsemme ne kaikki! Suokoon Jumala, että meillä\nolisi niitä paljon enemmän, kuin mitä meillä on! Oletteko valmis?\n\n- Odottakaa hetkisen! vastasi Genia, laski ruoskan vierelleen, otti\nkaksinkertaisen pistoolinsa ja asettui ampumaan.\n\n- Te näytte olevan tottunut aseita käsittelemään, sanoi Stefan.\n\nGenia olisi voinut kertoa, että hän isänsä puutarhassa oli usein\nampunut maaliin ja että isä oli usein leikillään sanonut, että hän\nampui paremmin kuin joku keisarillinen ampuja.\n\n- Kaikki on siis selvänä! Me tähtäämme noita molempia petoja, jotka\nnäyttävät kiusaavan etumaisia hevosia — te ammutte oikeanpuolista, minä\nvasemmanpuolista. Yks' kaks' kolme!...\n\nKaksi laukausta pamahti. Mutta Stefan oli tällä kertaa ampunut syrjään.\nHänen luotinsa oli lentänyt suoraan yli suden pään. Genia sitävastoin\noli varmalla kädellä kaatanut vihollisensa. Kuului käheä huuto ja susi\nsyöksyi suin päin maahan.\n\n- Nyt hevosta selkään! käski Stefan. — Tästä saamme taas hiukan\nhuoahdusaikaa.\n\nGenian ei tarvinnut ollenkaan lyödä hevosia. Ne juoksivat niin paljon\nkuin voivat pelastaakseen oman elämänsä. Hevoset tiesivät hyvin\nhyvästi, että sitte vasta heille kävisi huonosti, jos he päästäisivät\nsudet päällensä.\n\nStefan ja Genia ampuivat lakkaamatta ja varsinkin nuoren upseerin\ncolt-revolveri sai aikaan ihmeellisen hävityksen susilaumassa. Mutta\nhe olivat tähän asti pitäneet susien lukua pienempänä. Niitä oli\nenemmän kuin kolmekymmentä. Heistä näkyi siltä, kuin ei vainoojien luku\nollenkaan vähenisi. Muutamat sudet ottivat oikeita jättiläishyppyjä,\nkuin olisivat ne tahtoneet hypätä reen katolle ja Genia, joka oli\nheittänyt nopean silmäyksen ylöspäin, huomasi kauhulla, että erään\nsuden oli onnistunut kiivetä reen päälle. Hän oli vähällä mennä\ntainnoksiin kauhusta. Pedon avoimesta kidasta kävi ulos niin hirmuinen\nlöyhkä, että hänen oli melkein mahdoton sietää sitä. Hän näki suden\nveristävät silmät, terävät hampaat, punaisen, nälkäisen kielen — tuon\nhirmuisen näyn vaikutuksesta oli hän vähällä pudota kuskilaudalta.\nHän tahtoi huutaa, mutta ei voinut. Hän ei voinut huomauttaa Stefania\ntästä suuresta vaarasta, sillä tämä oli juuri ottamassa henkeä eräältä\nsudelta, joka oli hypännyt erään oikeanpuoleisen hevosen selkään.\nPäälle päätteeksi oli hänen pistoolinsa lataamaton, eikä sitä tällä\nhetkellä voinut ladata. Susi katsoi häneen ilkeästi ja viekkaasti. Se\noli käden pituuden matkan hänestä. Ensi hyökkäyksellä saattoi se päästä\nhäneen kiinni ja repiä hänet palasiksi.\n\nMutta siitä huolimatta ei Genia kokonaan menettänyt malttiaan. Hän\notti patruunan ja pisti toiseen pistoolin piippuun. Sitte suuntasi\nhän pyssyn niin, että luodin, joka aina sattui oikeaan, täytyi mennä\nkeskelle suden kitaa. Tämä oli vielä samassa odottavassa asemassa.\nGenia laukaisi. Samassa hyppäsi susi, heittäytyi alas reen katolta ja\nhyökkäsi suoraan nuoren valepukuisen tytön kimppuun. Genia ei ollut\nkai sattunut oikeaan, hänen kätensä oli kai vapissut ja siten oli hän\nampunut harhaan. Genia tunsi uuden voimakkaan hyökkäyksen, joka oli\nvähällä pudottaa hänet alas istuimelta. Hän olisi epäilemättä pudonnut\nalas kuskilaudalta keskelle ulvovaa susilaumaa, joka heti olisi repinyt\nhänet kappaleiksi, joll'ei eräs satunnainen seikka olisi estänyt tuota\nhirmuista tapahtumaa.\n\nNahkainen jalkapeite, joka oli pingoitettu polvien päälle suojelemaan\nalaruumista lumelta ja sateelta, ylettyi ylös vyötäisille saakka ja\nkun nyt susi heittäytyi hänen ylitsensä ja hän kaatui suulleen, piti\njalkapeite häntä ylhäällä, niin että ainoastaan pää ja yläruumis olivat\neteenpäin kumartuneet. Siitä huolimatta olisi hän kuitenkin ollut\nhukassa, jollei susi olisi hyökännyt liian suurella voimalla. Tämä\nvoima oli niin suuri, että peto lensi eteenpäin Genian yli, putosi\nhevosten väliin ja joutui reen alle, joka kiiti suden ruumiin yli.\n\nTällä hetkellä oli Genia siis pelastettu. Mutta yhden suden sijasta\ntuli nyt kymmenen, jotka tahtoivat Geniaa saaliikseen. Pedot\nhuomasivat, että ihmisruumis oli ollut lähempänä heitä kuin ennen. Ne\njuoksivat repiäkseen kokonaan tämän ruumiin pois reestä.\n\n- Apua, apua, ähkyi Genia. — Jumala taivaassa, minä olen hukassa!\n\nToinen huuto vastasi hänen huutoonsa. Se oli Stefan Naumovitschin.\n\nNyt vasta huomasi tämä, kuinka hirmuisessa vaarassa nuori postiljooni\noli ja heti päätti Stefan panna oman elämänsä uhriksi toverin tähden,\njonka kanssa hän tähän asti oli jakanut kaikki vaarat. Hän laukaisi\nrevolverinsa viisi kertaa perätysten.\n\nTäten kaatoi hän maahan kaksi sutta, pelästytti toiset sudet ja\ntarttui samalla Genian riippuvaan ruumiiseen. Hän kierti kätensä hänen\nympärilleen ja veti hänen yläruumistaan vähitellen ylöspäin, kunnes\nhänen päänsä vähitellen tuli Stefanin oman pään tasalle.\n\n- Minun on teitä kiittäminen hengestäni, huudahti Genia. — Oi, miten\nhirmuisesta kuoleman vaarasta te minut pelastitte. Nyt olisivat sudet\njo repineet minut palasiksi, jos ette te olisi tullut avukseni!\n\nKului jonkun aikaa, ennenkuin Stefan Naumovitsch saattoi vastata\nnuorelle postiljoonille.\n\nStefan tuijotti häneen ihmettelevin katsein, sitte siveli hän kädellä\nsilmiään ja pudisti päätään.\n\nEi, ei, se ei voi olla niin, mutisi hän itsekseen, se on vaan erehdys —\nse on vaan muisto, joka synnyttää minussa niin outoja ajatuksia. Sitte\nkääntyi hän Geniaan ja vastasi hänelle:\n\n- Kuinka voitte panna mitättömälle asialle niin suuren merkityksen?\nOlihan se velvollisuuteni ja te olisitte varmaan tehnyt minulle samalla\ntavoin.\n\n- Aivan varmaan, herrani, sanoi nuori tyttö, joka kuullessaan hänen\näänensä, vuorostaan säpsähti. — Mutta minulla ei olisi ollut voimaa\neikä mielenmalttia niin pian tulla teidän avuksenne.\n\nMutta tämä olikin kaikki, mitä hän ennätti sanoa, sillä sudet vaativat\ntaas kaiken hänen huomionsa.\n\nHevosten oli nyt juostava yli pienen kukkulan, joita on arolla siellä\ntäällä. Eläimet eivät mitenkään voineet juosta tässä mäessä yhtä\nnopeaan kuin ennen ja sitäpaitse olivat ne kovin rasittuneet. Ne\nhiljensivät siitä syystä vauhtiansa, mutta se näytti tulevan niiden\nturmioksi. Sillä tuskin olivat sudet, jotka eivät nytkään näyttäneet\nollenkaan menettäneen notkeuttaan, huomanneet tämän, kun ne uskalsivat\ntehdä uuden hyökkäyksen.\n\nStefanin ja Genian kuulat tappoivat monta sutta. Mutta tällä kertaa\neivät ne voineet estää, että kaksi jättiläissutta heittäytyi erään\nhevosen päälle. Genian huulilta pääsi kauhun huuto. Hevonen syöksyi\nkumoon, ja pitkä, hirnuva kuolonhuuto, jonka se päästi, ilmaisi,\nettä sudet olivat jo verisessä työssään. Ne olivat lyöneet hevosen\nkurkkuun, eräs niistä oli terävillä hampaillaan repinyt valtasuonen\nhevosen kaulassa ja ahnaasti nuoli se nyt punaista verta, joka purskui\nkuolinhaavasta. Hätyytetty hevonen oli kaatuessaan vetänyt mukanaan\ntoisenkin hevosen, joka juoksi sen rinnalla eikä tätäkään voitu\nenää pelastaa. Stefan ampui tosin revolverillaan kuoliaaksi vielä\nkaksi sutta, mutta niitä jäi vielä kylliksi paljon jälelle, jotta ne\nsaattoivat tehdä matkustajain aseman pelottavan vakavaksi.\n\n- Nyt tai ei koskaan meille ehkä onnistuu pelastua, sanoi Stefan\nGenialle. Sudet ovat repimässä molempia hevosia. Meillä on siis kaksi\nvahingoittumatonsa hevosta jälellä. Jos meidän onnistuu päästä irti\nkuolleista hevosista ja jatkaa matkaamme näillä molemmilla, niin\npääsemme hyvän matkaa edelle.\n\n- Mutta, sanoi Genia — päästäksemme irti kaatuneista hevosista täytyy\nmeidän hypätä alas kuskilaudalta. Meidän täytyy katkaista hihnat ja\nsiitä voisi helposti koitua sen surma, joka uskaltaisi mennä sitä\ntekemään.\n\nStefan oli silmänräpäyksen ajatuksiinsa vaipuneena, sitte pudisti hän\npäättäväisesti päätänsä.\n\n- Sama se, sanoi hän — meidän täytyy koettaa, vaikk'ei se\nonnistuisikaan. Sillä jos emme tee tätä koetta, niin olemme varmasti\nhukassa. Jos meidän taas onnistuu päästä irti kuolleista hevosista,\nniin on meillä ainakin mahdollisuus pelastua. Mutta ette te, ystäväni,\ntee tätä uhkarohkeata tekoa, sanoi Stefan liikutetulla äänellä — te\nolette nuori ja elämä on edessänne — minä olen meistä vanhempi, minun\nvelvollisuuteni on panna elämäni alttiiksi.\n\nNäin sanoen nousi hän, heitti takasin jalkapeitteen ja laittautui\nhyppäämään alas kuskilaudalta.\n\nSilloin valtasi Genian äkkiä ihmeellinen tunne. Hän ei voinut saada\nselville, miksi hänen sydämensä kutistui kokoon, miksi hän äkkiä\ntunsi sellaista tuskaa ajatellessaan, että tämä rohkea mies, joka\noli pelastanut hänen oman elämänsä, nyt menettäisi oman elämänsä,\njonka tähden hänen koko ruumiinsa vapisi. Ehdottomasti ojensi hän\nkätensä, tarttui sen miehen käteen, joka oli nimittänyt itseään Anton\nNaumann'iksi ja huusi rukoilevalla äänellä:\n\n- Ei, elkää tehkö sitä, sehän olisi Jumalan kiusaamista. Minä pyydän\nteitä, kuolkaamme ennemmin kaikki yhdessä, — kaikkityyni! Teillä ei ole\nmitään velvollisuutta uhrautua meidän tähtemme, eikä teillä ole siihen\noikeuttakaan! Minä pyydän teitä, elkää menkö!\n\nTaas säpsähti Stefan Naumovitsch, taas katsoi hän nuoreen postiljooniin\nliikutettuna, tutkien, kuin ei hän olisi voinut tunkeutua ulos\najatusten sekamelskasta, joka tällä hetkellä täytti hänen sielunsa,\nmutta sitte huudahti hän kiireesti:\n\n- Ei, sen täytyy tapahtua. — Kuulkaa, Ferencz, sen täytyy tapahtua!\nOnko teillä veistä mukananne?\n\nGenia vei käden laukkuun, joka riippui sivulla postitorven alla ja otti\nsieltä heti suuren veitsen.\n\n- Se on terävä, sanoi Stefan, joka tunnusteli terää — se on hyvä siihen\ntarkoitukseen ja kuulkaa nyt, mitä minulla on teille sanottavaa:\n\n- Heti kun minä olen hypännyt alas, pidätte te minun revolveriani\nvalmiina, se on ladattu. Pitäkää sillä petoja kaukana minusta! Minä\nkiiruhdan, sillä jokainen minuutti, jonka menetän, voisi aiheuttaa\nkuolemani.\n\nVeitsi kädessä hyppäsi Stefan sitte reestä. Kaikeksi onneksi olivat\nsudet syömässä hevosia, joten ne eivät huomanneet häntä. Hän lähestyi\nniin kiireesti kuin mahdollista hihnoja, joilla oli sidottu etumaiset\nhevoset takimaisiin ja leikkasi ne poikki.\n\nTuskasta vapisten katseli Genia hänen jokaista liikettään. Siinä teki\nhän ensiksi sen havainnon, että tällä kauppiaalla oli harvinaisen\njalorakenteinen vartalo, että hän oli hoikka ja hyvä ryhtinen, ei\nollenkaan kauppiaan näköinen, joka kulkee etukumarassa huoliensa\npainamana, hänen käytöksessään oli jotain niin tavattoman ylhäistä,\njotain aatelista, kerrassaan sotilaallista. Ja hänestä näytti melkein\nsiltä, kuin ei se yksinkertainen, porvarillinen takki, joka oli Anton\nNaumannin yllä, olisi tehty hänelle, vaan että loistava sotilaspuku\nolisi paljon paremmin sopinut tähän kauniiseen vartaloon.\n\nNaumovitsch kääntyi ympäri kiivetäkseen takasin kuskilaudalle. Hän oli\niloinen siitä, että kaikki oli mennyt niin onnellisesti.\n\nSilloin, samalla hetkellä, jolloin hän jo oli asettanut jalkansa\nportaalle ja oli aikeessa nousta ylös, päästi hän läpitunkevan huudon.\nEräs susi oli takaapäin hypännyt hänen selkäänsä ja oli juuri iskemässä\nhampaitaan hänen niskaansa. Mutta ainoastaan silmänräpäyksen oli\nNaumovitschin henki vaarassa, sillä nyt laukaisi Genia viisi kertaa\nperätysten ja viiden kuulan lävistämänä syöksyi peto takaperin ja\nkieritteli maassa verissään.\n\n- Nyt olemme kuitit! huudahti Naumovitsch samalla kun hän, vähän\nkalpeampana kuin ennen, istuutui Genian rinnalle kuskilaudalle — nyt\nolette te pelastanut elämäni. Minä en kiitä teitä sanoilla, nuori\nystäväni, sillä sanat eivät paljon merkitse tällaisessa tapauksessa,\nmutta — me molemmat tulemme muistamaan tämän yön ja sen muistot sitovat\nkatkeamattoman siteen välillemme!\n\nNäin sanoen ojensi hän Genialle kätensä — tämä laski kätensä hänen\nkäteensä. Silmänräpäyksen istuivat he siinä käsi kädessä ja katsoivat\nliikutettuina toistensa silmiin. Mutta nyt ei ollut aikaa hukata.\nNaumovitsch tarttui itse ohjaksiin ja osoitti heti olevansa oivallinen\nkuski. Molemmat hevoset, jotka vielä olivat reen edessä, juoksivat\nrajusti. — Naumovitsch oli laskenut aivan oikein. Sillä reki pääsi\nhuomattavasti eteenpäin, kun sudet jäivät syömään ateriaansa. Ne söivät\nkylliksensä kaatuneiden hevosten punaista lihaa ja Genia hengitti jo\nhelpommin kuin olisi hän päässyt kauheista tuskista, silloin — teki hän\nsen havainnon, että sudet olivat lähteneet uudestaan takaa ajamaan.\nTämä takaa-ajo tuli vielä kiivaammaksi kuin ennen. Saatuaan verta\nmaistaa, olivat sudet joutuneet raivoihinsa ja sen lisäksi saaneet\nvoimia ja kestävyyttä. Ne eivät tahtoneet, kuten näytti, päästää\nkäsistään inhimillistä saalistaan ja koettivat kaikin tavoin päästä\nlähelle rekeä. Niin jatkui rajua ajoa kuutamossa keskellä yötä, elämän\nja kuoleman ajoa. Yhä lähemmä tulivat sudet, uudelleen kokoontuivat\nvaaran pimeät pilvet pakenevien pään päälle, uudelleen muuttuivat\nStefanin piirteet vakaviksi ja Genian suloisissa kasvoissa kuvastui\nkuoleman pelko.\n\nSilloin pääsi Genialta äkkiä ilohuuto.\n\n- Tuolla — tuolla! huusi hän, osoittaen toisella kädellään erästä\nkaukana olevaa pistettä — Näettekö tuolla — talo — majatalo!\n\nStefan kohotti päätään, hänen piirteensä selkisivät, sillä todellakin\nnäkyi tuolla kaukana talo, joka ei ollut maalaistalo, ehkä oli se\nneljännespenikulman päässä, aivan yksin arolla, kuten unohdettuna tien\nvieressä, mataloita kuusia ympärillä, talo, joka kuutamossa näytti\nmelkein aaveentapaiselta.\n\nMutta vaikka Stefan ja Genia olisivat tienneetkin, että talo oli\nasumaton, olisivat he koettaneet kaikin tavoin päästä sinne. Sillä\nheidän takanaan oli kuolema — tuskallinen, julma kuolema.\n\n- Eteenpäin, kiltit hevoseni! huusi Genia. — Kestävyyttä, nyt täytyy\npelastaa teidät ja meidät!\n\nHän kiihoitti hevosia samalla kun Stefan höllitti ohjaksia. Hevoset\nolivat ymmärtäneet, mistä oli kysymys ja he ponnistivat viimeisetkin\nvoimansa. Reki näytti tällä hetkellä venheeltä, jota myrskytuuli\nkulettaa yli aaltojen, mutta vielä enemmän oli se ilmapallon näköinen,\njoka kulkee ilmassa korkealla maasta. He tulivat yhä lähemmä majataloa.\nHe eivät tosin nähneet sieltä mitään valoa, joka olisi ystävällisesti\nloistanut heitä vastaan, ei ketään ihmistä, joka olisi voinut ottaa\nheitä vastaan ja sanoa heidät tervetulleiksi, eivät he kuulleet mitään\nääntä, hiljaa, yksinään ja hyljättynä oli talo siinä keskellä pustaa.\nMutta se oli kaikissa tapauksissa talo, jota muurit ympäröivät ja jossa\noli katto suojana, talo, jossa he voivat tuntea itsensä turvatuiksi.\n\nSudet olivat nyt melkein saavuttamaisillaan reen. Pedot näyttivät\nymmärtävän, että heidän uhrinsa olivat pääsemässä pakoon. Ne kokosivat\nvoimansa viimeiseen hyökkäykseen. Ne nykivät jo hevosten jalkoja ja\nainoastaan Genian tarmokkaat ruoskan iskut pedoille antoivat hevosille\nvähän huoahdusaikaa. Reki kiiti nyt mäkeä alas ja matkustajat voivat\nselvästi nähdä majatalon. Ilokseen huomasivat he, että suuri portti oli\nselki seljällään.\n\nTällä hetkellä eivät ollenkaan ajatelleet, että tämä oikeastaan oli\nomituinen seikka, mikä tavallisissa oloissa olisi pannut heidät\nepäilemään. Eihän missään taloissa ole portit auki keskellä yötä. Mutta\nketäs täällä tarvitsi pelätä näin kaukana arolla? Eihän siellä ollut\nvarkaita pelättävänä, tuskinpa niitä oli pitkän matkan päässäkään.\n\n- Menkäämme tuonne! huudahti Genia. — Siellä olemme pelastetut.\n\n- Niin, jos meidän vaan onnistuu sulkea suuri portti, ennenkuin sudet\nehtivät saada meidät kiinni, vastasi Stefan. — Mutta luulen, että\nmuutamat hyvin tähdätyt laukaukset voivat muutamiksi minuuteiksi pitää\nniitä kaukana ja niitä minuutteja täytyy meidän käyttää hyväksemme.\n\nStefanin revolveri pamahti, luodit suhisivat susien ympärillä ja\ntappoivat yhden niistä samalla kun reki kiireesti suhahti portista\nmajatalon pihalle.\n\n- Alas kuskilaudalta, portti kiinni jälkeemme! huusi Stefan\nNaumovitsch, joka oli jo hypännyt maahan.\n\nGenia seurasi häntä niin kiireesti kuin voi, ja molemmat juoksivat\nsuurelle portille.\n\nHeidän elämänsä riippui muutamista sekunneista. — — — — —\n\n\n\n\nVIIDESKUUDETTA LUKU.\n\nHän pakenee omaa onneansa.\n\n\nPortit lyötiin kiini ja Stefan kiiruhti työntämään eteen raskasta\nrautatankoa, joka oli kiini toisessa portin puoliskossa. Sitte heitti\nhän tutkivan silmäyksen muureille. Nämä olivat tosin muutamin paikoin\nkäyneet huonoiksi, mutta ne olivat sentään tarpeeksi korkeat, jotta\nsaattoivat pitää susia loitolla.\n\nSitte horjui Stefan takasin portilta, sillä hän tunsi nyt, että\nhänenkin voimansa olivat pettämäisillään.\n\nReki oli keskellä pihaa, edessä valjastetut hevoset; nämä läpiväsyneet\neläinparatkaan eivät toivoneet muuta kuin päästä lepoon.\n\nMutta miten oli nuoren postiljoonin käynyt? Vihdoin huomasi Stefan\nNaumovitsch nuoren matkatoverinsa, joka oli niin urhoollisesti auttanut\nhäntä taistelussa susia vastaan.\n\n- Oiva nuorukainen! sanoi Stefan itsekseen. — Todellakin on hän suuri\nsankari, hän ei ole pelännyt silmänräpäystäkään ja vaikkakin hän olisi\nkärsinyt todellisia kuolontuskia, ei hän ole niitä näyttänyt, vaan on\ntoiminut, kuten minä itsekin olisin tehnyt. Minun täytyy toki lausua\nhänelle muutamia sanoja kiitokseksi, minun täytyy puristaa hänen\nkättänsä, tuota niin ihmeen pehmoista kättä.\n\nHitaasti meni Stefan Genian luo, joka vielä seisoi liikkumattomana\npihalla. Mutta ennenkuin Stefan ennätti lausua hänelle sanaakaan,\nsyöksyi tämä ääntä päästämättä maahan ja makasi suorana hänen jalkainsa\njuuressa.\n\n- Hän on pyörtynyt! huudahti Stefan kauhistuneena kumartuen maassa\nmakaavan ruumiin puoleen. — Eipä se todellakaan ole ihmeellistä, sillä\nminäkin olin vähällä mennä tainnoksiin, kun vaara oli ohi. Ja minä,\nlisäsi hän itsekseen, olen kumminkin mies ja sotilas!\n\nNuoren miehen laita on huonosti. No, minä menen hakemaan vettä hänelle,\nvielä parempi, jos saan viiniä, niin tulee hän kai pian tuntoihinsa.\nMutta hurskaalla sisarella näyttää olevan vahvemmat hermot, sanoi\nStefan Naumovitsch nähdessään, kuinka reen ovi avattiin ja vanha nunna\nhyppäsi ulos.\n\n- Olemmeko turvassa nyt? olivat hänen ensimäiset sanansa. — Olemmeko\nonnellisesti päässeet vaarasta? Oi, herrani, se oli hirmuinen yö.\n\n- Niin, se oli todellakin hirmuinen yö, vastasi Stefan, joka vaan\npuoliksi kääntyi nunnan puoleen, sillä hänen mieltään kiinnittivät\nainoastaan nuo kauniit, kalpeat kasvot, jotka hän näki kuutamossa\njalkainsa juuressa.\n\nEi paljoa puuttunut, ett'emme menettäneet kaikkia hevosiamme ja\nett'eivät pedot meitä kaikkia repineet palasiksi.\n\n- Niin, se on ennen kuulumatonta, vakuutti nunna. — Minä valitan ihan\nvarmaan viranomaisille. Täällähän voi henkensä menettää. Mutta olkaa\nhyvä, herrani, ja hankkikaa minulle lasi vettä ja sitte sänky.\n\n- Kyllä, mutta ettekö näe, vastasi Stefan, — että minun huolenani on\nennen kaikkia herättää henkiin tämä postiljooni parka, joka makaa tässä\npyörtyneenä. Olisittepa vaan nähnyt, kuinka urhoollisesti hän taisteli\nmeidän puolestamme, niin varmaan ymmärtäisitte, ett'en minä nyt voi\njättää häntä.\n\n- Menkää, hyvä herra, puhuttelemaan talon väkeä, pyysi hurskas sisar\nvähän suopeammalla äänellä, niin minä sill'aikaa vartioin nuorta\nmiestä. Hän on vaan pyörtynyt ja on taas pian jaloillaan. Muuten\npitäisi tuon pikku veijarin vähän hävetä. On olevinaan mies ja pyörtyy\ntuolla tavoin.\n\nMutta se on sentään liian paljon sanottu!\n\nNäin sanoen heitti Stefan katkeran, nuhtelevan silmäyksen puhujaan.\n\n- Hurskaalla sisarella ei näy olevan rukouksistaan huolimatta paljon\nsydäntä, ja kiitollisuutta tuntee hän varmaan vielä vähemmän.\nHänen pitäisi kuitenkin muistaa, että hän ainoastaan postiljoonin\nurhoollisuuden ja ehkäpä myös minun toimeni kautta on välttänyt\nkuoleman. Mutta tällä hurskaalla naisella ei ole sanaakaan kiitokseksi,\nhän ajattelee vaan itseänsä. Hän näyttää olevan oikea egoisti, joka ei\npaljoa välitä lähimmäisistään.\n\nSiitä huolimatta ei Stefan voinut eikä tahtonut laiminlyödä sitä\nkohteliaisuutta, jota mies on velvollinen osoittamaan naiselle. Hän\nlupasi mennä sisälle ja pyytää lasin viiniä, jos hurskas sisar jäisi\nsiksi aikaa pyörtyneen luo ja auttaisi häntä siinä, missä voi.\n\n- Te olette varmaan perehtynyt sairaan hoitoon, sanoi hän nunnalle.\nTehkää siis hänelle kaikki, mitä voitte.\n\nNäin sanoen kääntyi Stefan ja meni, noustuaan muutamia portaita,\neräälle ovelle, joka vei sisälle. Hän koputti ovelle, mutta sisällä oli\nkaikki hiljaa ja vaikka hän useita kertoja uudisti koputuksensa, ei\navattu ikkunaa, eikä kuulunut ihmisääntä.\n\n- Mitäs tämä tahtoo sanoa? mutisi Stefan. — Kun kaikki käy ympäri, niin\nei taida ovikaan olla lukossa.\n\nEikä se ollutkaan, vaan avautui helposti, kun Stefan kovasti painoi\nsalpaa. — Hän astui sisälle. Siellä oli syvä pimeys kaikkialla. Mutta\navattuaan vielä yhden oven, tuli hän huoneeseen, jota kuu valaisi. Tämä\noli aivan tyhjä ja jos Stefan katsoi minne tahansa, ei hän nähnyt muuta\nkuin paljaita seiniä.\n\n- Hyvä Jumala, tämäkö on nyt koko ilo! huudahti Stefan alakuloisena.\n— Luulee tulevansa ihmisten luo ja löytääkin hyljätyn talon, josta\nnäyttää tulevan hyvin huono yösija. Kuinka vanhalta ja ränsistyneeltä\ntäällä näyttää. Siitä on varmaan hyvin kauvan, kun ihmiset ovat\nastuneet näillä lahonneilla lattioilla. Seinät eivät näytä enää olevan\nvedenpitäviä ja ikkunoista on lumi tuiskunnut sisään peittäen lattiat\ntuuman paksuudelta.\n\nSitte huomasi hän tulisijan, joka oli niinikään rappeutuneessa\nkunnossa, eikä tuhassa ollut tietysti vähintäkään hehkua.\n\n- Sama se, sanoi Stefan Naumovitsch, tarkastettuaan perinpohjin koko\nrappeutuneen talon — minä kannan tänne sen poikaparan. Täällä saa hän\nainakin jossain määrin suojaa pakkasta vastaan ja tuolla on vähän\nolkia, joista voi laittaa hänelle sijan. Se hurskas sisar on vaan\nepämiellyttävä vastus, mutta häntäkään ei sovi jättää oman onnensa\nnojaan. Onnettomuudessahan täytyy aina olla yksimielisiä.\n\nMuutamia minuutteja myöhemmin oli Stefan Naumovitsch uudestaan pihalla\nja ilmoitti nunnalle mitä oli löytänyt talosta.\n\nTämä alkoi uudestaan loppumattoman moite- ja valitusvirren, mutta\nStefan keskeytti hänet ankarasti:\n\n- Lopettakaahan toki tuo hävytön valitus! Teidän täytyy mukautua\nkohtaloonne ja saatte olla varma siitä, että tämä meidän avuton\nasemamme ei kestä kauempaa kuin huomisaamuun. Silloin voimme taas\nlähteä tästä talosta.\n\n- Entäs sudet! vaikeroi nunna.\n\nSudet eivät tee meille pahaa päivällä. Ainoastaan yöllä uskaltavat\nne hiipiä esille piilopaikastaan. Ensi yöhön mennessä olemme kyllä\nlöytäneet jonkun asutun majatalon, ja viimeisellä asemalla ennen\nBuda-Pestiä vietämme seuraavan yön. Minä saan kyllä nuoren postiljoonin\ntoipumaan tähän niin pian kun herää tainnoksistaan. Ihmisraukka, kuinka\nhänen laitansa on, eikö hän ole tullut vielä tuntoihinsa?\n\n- Ei, vastasi nunna — hän ei liikuta jäsentäkään, hänen hengityksensä\nnäyttää lakanneen.\n\n- Hänen täytyy ennen kaikkia saada apua! sanoi Stefan.\n\nNäin sanoen nosti hän liikkumattoman ruumiin maasta ja kantoi sisälle.\nHurskas sisar seurasi perässä.\n\n- Täällä täytyy meidän laittaa niin mukavaa kuin mahdollista, sanoi\nStefan, kun he olivat päässeet sisälle. Tuossa on olkia, siihen voitte\nitsenne ojentaa.\n\nTätä ei tarvinnut sanoa hurskaalle sisarelle kahta kertaa. Hän raapi\nkokoon parhaat oljet, mitkä näki ja heittäytyi ähkyen pitkälleen,\nkääri pitkän, mustan kaapun ympärilleen ja käänsi kasvot seinään päin,\nvoidakseen nukkua niin pian kuin mahdollista.\n\n- Oivallinen sydän, sanoi Stefan ivallisesti. Sairasparasta ei hän\nvälitä mitään. Mutta sitä enemmän ajattelen minä häntä ja pidän hänestä\nhuolta. Sitte laskeutui hän polvilleen postiljoonin viereen, katseli\nhäntä tarkkaan ja kuiskasi.\n\n- En koskaan ole nähnyt jalompia kasvoja. Kuinka ihmeellisesti, nämä\nkasvot vetävät minua puoleensa! Nytkin, vaikka silmät ovat kiinni, näen\nminä yhtäläisyyden, joka jo ensi hetkestä minua viehätti ja samalla\nniin tuskallisesti vihloi. Genia, niin Genia, ne ovat aivan hänen\nkasvonsa. Oh, kuinka voi kaksi ihmistä olla niin yhdennäköiset!\n\nHänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Mutta hän pidätti, sillä hän\nkatsoi, ett'ei hänellä ollut oikeutta antautua muistojensa valtaan.\nEnnen kaikkea piti hänen ajatella, kuinka saisi sairaan henkiin.\n\n- Takki auki! sanoi Stefan itsekseen. — Se on ensimäinen tehtävä ja\nsitte herää hän kyllä henkiin.\n\nHän avasi napit postiljoonin takista, avasi takin auki ja tarttui\npaitaan avatakseen senkin, niin että rinta tuli vapaaksi vaatteiden\npainosta.\n\nMutta silloin tapahtui jotain merkillistä. Stefan Naumovitsch kiskaisi\nkätensä takaisin, kuin olisi hän saanut sähköiskun, hänen silmänsä\nlaajenivat ja saivat omituisen loisteen.\n\n- Onkos tämä unta? Jumala taivaassa, tämä nuori postiljooni ei ole\nsitä, mitä näyttää olevan! Hän on tyttö, kuiskasi hän.\n\nStefan Naumovitschille oli se aivan selittämätöntä. Hän ei voinut\nkäsittää, mikä oli saattanut Genian postiljooniksi pukeutuneena\ntekemään matkan aron yli. Mutta sama se, hänelle oli kylliksi tietää,\nettä se oli Genia.\n\nTieto siitä teki hänet niin onnelliseksi, ett'ei hän voinut pitkään\naikaan tehdä muuta, kuin antaa katseensa levätä noilla rakkailla\nkasvoilla, jotka nyt alkoivat saada elon punaa. Stefan näki, että Genia\npian heräisi tunnottomuudestaan. Kiireesti, mutta varovasti pani hän\ntakin kiinni.\n\nSamassa avasi Genia silmänsä. Hän loi katseensa ihmetellen ja\nsäikähtyneenä mieheen, joka oli polvillaan hänen vieressään. Hän\nnäytti koettavan saada selville, kuinka oli tähän asemaan joutunut ja\nmistä se tuli, että hän oli sillä tavoin maassa aivan tuntemattomassa\nympäristössä. Mutta pian sai hän muistonsa takaisin, ja huudahtaen\nhyppäsi hän ylös ja seisoi pystyssä.\n\nOmituista kyllä, oli hänen ensi ajatuksensa se, että hänen\nvalepukunsa takaa oli ehkä huomattu todellisuus sill'aikaa kun hän\nmakasi tunnottomana maassa. Hieno puna peitti hänen kasvonsa, kun\nhän ajatteli, ett'ei ollut muutamien minuuttien aikana itse voinut\nvartioida salaisuuttaan.\n\nMutta Stefan Naumovitsch päätti pakottaa hänet itsensä tunnustamaan,\nettä oli Genia ja että oli valepuvussa. Sentähden kysyi hän\nystävällisellä äänellä:\n\n- No, nuori ystäväni, onko nyt parempi? Te pyörryitte, kun vaara oli\nohi, mutta sehän on aivan luonnollista. Nyt voitte kumminkin tyyntyä.\nMe olemme tosin täällä vaan pienessä, rappeutuneessa majatalossa, mutta\nsusista olemme vihdoinkin päässeet erillemme. Kun aamu taas koittaa,\njätämme tämän ikävän paikan ja jatkamme matkaamme.\n\n- Entä hevoset? kysyi Genia, joka heti ajatteli velvollisuuttaan pitää\nhuolta herransa omaisuudesta.\n\n- Ne seisovat kyllä tuolla pihalla, mutta me toimitamme ne heti katon\nalle, sillä tässä näkyy löytyvän tallikin, joka on rakennettu yhteen\ntalon kanssa. Teillä on kai mukananne ruokaa hevosille?\n\n- Kyllä, sitä on kyllä mukana, vastasi Genia. — Ja nyt annatte kai\nminulle anteeksi, jos heti lähden täyttämään velvollisuuttani siinä\nsuhteessa.\n\n- Niin, se on oikein, lausui Stefan — niin täytyy hyvän postiljoonin\najatella, ensin hevoset ja sitte hän itse.\n\nGenia otti muutamia askelia ovea kohti, mutta tuskin oli hän vielä\npäässyt sen luo, ennenkuin hän äkkiä tunsi jonkun kietovan kätensä\nhänen ympärilleen ja vetävän häntä rajusti sykkivää sydäntänsä vastaan.\n\n- Oi Jumalani, mitä tämä on? huudahti hän. — Herra, mitä te ajattelette?\n\n- Pois teeskentely! huudahti Stefan liikutetulla äänellä, samalla kun\nhän lempeällä väkivallalla repäisi postiljoonin hatun hänen päästänsä\nja heitti sen maahan. — Luuletko todellakin, että sinä voit enää\nilvehtiä rakkauden tarkkain silmäin edessä? Minä näin heti, että sinä\nolit valepukuinen tyttö ja rakastan sinua kaikesta sydämestäni.\n\nHän piti Geniaa niin kovasti kiinni, ett'ei tämä voinut kiskoa itseänsä\nirti hänen käsistään, vaikka hän koetti sitä kaikilla mahdollisilla\nkeinoilla. Genia rupesi pelkäämään ja änkytti melkein raivoissaan:\n\n- Herra, jos te todellakin olette huomannut salaisuuteni, niin on\nse hyvin epäritarillisesti tehty, että käytätte hyväksenne minun\nhädänalaista asemaani! Päästäkää minut, tai meille käy huonosti\nmolemmille.\n\nMutta Stefan päätti panna hänet koetukselle, vaikka hän oli jo varma\nasiastaan, ett'ei Genia antaisi rakkauttaan tuntemattomalle.\n\n- Kuule tyttö, mitä minulla on sanottavaa sinulle! sanoi hän päästäen\nGenian käsistään, mutta pitäen kumminkin hänen käsiänsä omissaan. —\nMinä olen kauppias Wienistä ja lisään vielä, että olen rikas kauppias.\nMinulla on kaunis talo Wienissä, enkä ole vielä koskaan sitonut itseäni\nmihinkään naiseen, vielä on sydämeni vapaa valitsemaan sen, minkä\nsydämeni käskee.\n\n- Olkaa hyvä ja päästäkää minun käteni! pyysi Genia vapisten. — Ja\njos olette kunniallinen ja hienotunteinen mies, niin ette puhu mitään\nsiitä, mitä näitte.\n\n- Näetkös tyttö, jatkoi Stefan — kohtalo kulettaa ihmiset yhteen.\nMinä puolestani en olisi koskaan voinut uneksiakaan, että minä tällä\nmatkallani Wieniin löytäisin kohtaloni. Sillä sen minä sanon sinulle,\nettä sinä olet minun kohtaloni ja minä olen oppinut rakastamaan sinua.\nMuuten olemme taistelleet toistemme rinnalla yhteisessä vaarassa\nja sellainenkin yhdistää ihmisiä lujemmin toisiinsa. Jos sinä siis\nvoit rakastaa minua hiukan, niin anna minulle kätesi takasin ja tule\nvaimokseni!\n\nNyt repi Genia itsensä irti hänestä ja otti muutamia askelia taapäin\npäättävästi ojentaen vartalonsa.\n\n- Te olette puhunut minulle rehellisesti ja avonaisesti, herra,\nhuudahti hän sitte liikutetulla äänellä. — Minä koetan myös puhua\nyhtä rehellisesti ja avonaisesti teille. Minäkin tahdon uskoa, että\nte olette kunniallinen ihminen, joka ei tahdo syöstä viatonta tyttöä\nturmioon. Mutta kuitenkaan en voi vastata teidän rakkauteenne. Minä\nvakuutan teille, ett'en voi sitä, vaikka olisitte kymmenen kertaa\nrikkaampi kuin olette ja vaikka olisin teille sata kertaa suuremmassa\nkiitollisuuden velassa henkeni pelastuksesta, kuin nyt olen.\n\n- Oh, siinä suhteessa olemme kuitit! huudahti Stefan. — Minä olen\npelastanut sinun elämäsi ja sinä minun. Meillä ei ole toisillemme\nmitään velkaa. — Varmaa on, ett'en minä, ilman teidän tarmokasta\napuanne, olisi voinut pelastua susien kynsistä ja ilman teitä makaisin\nnyt rikkirevittynä arolla, jatkoi Genia. Mutta vaikka tietäisinkin,\nettä tämä on nyt kohtaloni, niin en voi kuitenkaan rakastaa teitä,\nherra, ei, minä en voi koskaan sitä tehdä!\n\n- Ja miksi et, miksi et voi rakastaa minua? kysyi Naumovitsch, joka\nolisi mieluimmin juossut Genian luo ja suudellut häntä. — Etkö siis\nollenkaan pidä minusta, vai ehkä on sinulla, kun kaikki käy ympäri, jo\nsulhanen?\n\nTämän kysymyksen kuullessaan alkoi Genia kiivaasti vapista ja hänen\npäänsä painui rajusti aaltoilevaa rintaa vasten.\n\n- Ahaa, nyt näen, että osasin ihan naulan päähän, huudahti Naumovitsch.\n— Eikö niin, etkö ole jo antanut pois sydäntäsi?\n\n- Kyllä, herra, sydämeni ei ole enää omani, vastasi Genia surullisella\näänellä. — Ja vaikka rakkauteni on onneton, niin täyttää se koko\nsydämeni. Se on oleva rikkauteni, elämäni koko sisältö, aina viimeiseen\nhengenvetooni asti.\n\n- Ja miksi ei rakkautesi ole antanut sinulle onnea? kysyi Stefan\nliikutetulla äänellä. — Minä en ainakaan voi kuvitella, että maailmassa\nlöytyisi miestä, joka ei pitäisi itseänsä onnellisena omistaessaan noin\nkomean ja hurmaavan tytön rakkauden.\n\n- Ah herra, se on liian pitkä ja surullinen tarina, jotta sitä voisin\nteille kertoa, huudahti Genia. — Minä pyydän teitä, säästäkää minua\nuudelleen repimästä auki tätä aina verta vuotavaa haavaa!\n\n- Onko se unkarilainen, jota rakastat? kysyi Stefan Naumovitsch\nkiireesti. — Onko hän köyhä mies? Kun minä nyt kerran pidän niin paljon\nsinusta, voisin ehkä auttaa teitä, jotta voisitte mennä naimisiin.\n\n- Ei, herra, meitä ei voi auttaa kukaan maan päällä, ehk'ei Jumalakaan\ntaivaassa. Se on vanha juttu sydämestä, joka antautuu toiselle ja\ntämä sydän —. Ah, se on paljon parempi, että vaikenen, olkaa hyvä ja\npäästäkää minut, jotta minun ei tarvitse enää puhua tästä, joll'ette\ntahdo, että minun täytyy sulaa kyyneliin.\n\n- No, jos minä nyt sanoisin sinulle, sanoi Stefan äkkiä muuttuneella\näänellä, — että minä — voin pyyhkiä sinun kyyneleesi!\n\n- Te — ei herrani, se ei ole teille mahdollista.\n\n- Entä jos minä nyt sanoisin sinulle sen nimen, jolle olet pyhittänyt\nkoko elämäsi, jolle kuuluu jokainen sydämesi lyönti, kuten hänenkin\nkuuluu sinulle!\n\nHarvinaisen aavistuksen valtaamana seisoi Genia kuten kiveksi\nmuuttuneena. Äkkiä huudahti hän rajusti, ojensi torjuen molemmat\nvapisevat kätensä ja huudahti:\n\n- Herra, ette tekään ole se, joka näytätte olevan! Teidän äänenne\nkuului niin tutulta joka kerta, kun kuulin teidän puhuvan. Herra,\narmahtakaa minua, elkää leikkikö enää kanssani! Kuka olette ja mitä\ntahdotte minulta? Oi herra, säälikää minua!\n\nSilloin ei Stefan Naumovitsch voinut kestää. Nopealla liikkeellä repi\nhän pois irtonaisen parran, heitti pois valetukan ja ojensi itsensä.\nHän oli taas hoikka upseeri, siinä seisoi Stefan Naumovitsch Genian\nedessä.\n\n- Stefan! huusi hän sellaisella äänellä, kuin olisi sydän tahtonut\nirtaantua juuriltaan — Stefan — sinä — sinäkö se olet! Oh, tämä on\nliikaa!\n\nNäin sanoen horjui hän, kuin olisi hän taas pyörtymäisillään, jonka\ntähden Stefan juoksi hänen luokseen ja sulki hänet syliinsä. Hän\npainoi Genian pään hellästi rintaansa vasten ja painoi huulensa hänen\nhuuliinsa. Huokaus nousi Genian rinnasta. Mutta äkkiä riuhtasi hän\nitsensä irti Stefanin syleilystä ja riensi ikäänkuin paeten ikkunan\nluo. Tässä ikkunassa ei ollut ollenkaan lasia, eikä se ollut myöskään\nsuljettu minkäänlaisella rautahäkillä. Sammal ja köynnöskasvit\nkasvoivat paljailla muurin seinämillä.\n\n- Genia! huudahti Stefan vapisevalla äänellä, kaihoten ojentaen kätensä\nhänen puoleensa. — Genia, armaani, miksi pakenet minua?\n\n- Ja miksi houkuttelet minua, Stefan Naumovitsch? vastasi Genia\näänellä, joka tuntui hänestä itsestään niin vieraalta, ett'ei hän\ntuntenut sitä omakseen. — Miksi tahdot tehdä minut vielä kurjemmaksi,\nkuin jo olet tehnyt minut?\n\n- Minäkö tehnyt sinut kurjaksi — oi Jumalani, tyttö, jos niin on asian\nlaita, niin ei se ole ollut minun syyni, sillä minä — minä olen aina\nrakastanut sinua ja uskollisesti, ikävöiden odottanut sitä hetkeä,\njolloin minun suotaisiin sinua nähdä, sulkea sinut syliini ja sanoa\nsinulle, että olet minulle rakkain maailmassa, Genia von Sandorf, ja\nettä sinun täytyy tulla omakseni, minun rakkaaksi vaimokseni.\n\nGenian huulilta pääsi sydäntäsärkevä nauru.\n\n- Sinä valehtelet Stefan Naumovitsch! huudahti hän sitte. Minua\nsinä et tahdo vaimoksesi. Oi, minä olen liian halpa, jotta sinä\nkorottaisit minut vertaiseksesi! Toiselle olet sinä tarjonnut nimesi,\nhänen rinnallaan tahdot sinä kulkea läpi elämän, hänelle puhut sinä\nrakkaudesta, hänen kättänsä sinä pyydät. Mene siis ja notkista polvesi\ntuon toisen jalkain juuressa, jatkoi Genia, äänessä kamala sointu,\nkäskevästi viitaten kädellään. — Mene ja ole uskollinen hänelle\nja vietä hänen rinnallaan onnellista elämää! Unohda onneton Genia\nparka ja unohda, että löytyy tyttö, joka sinun tähtesi on kadottanut\näitinsä rakkauden ja vanhempainsa kodin, tyttö, joka rakkautensa\ntähden sinuun on tullut kodittomaksi! Unohda, että maan päällä löytyy\nGenia von Sandorfia ja nauti kylliksi tuon toisen suuteloista ja\nsiitä rikkaudesta ja vallasta, jonka hän sinulle antaa! Sillä se\n— se on kuitenkin lopullinen päämääräsi Stefan Naumovitsch, sinä\ntahdot tulla mahtavaksi tämän avioliiton kautta. Ha, haa, ehkäpä\novat katseesi suunnatut jo Serbian kuningaskruunuun, ehkä uneksit\njo kruunusta, joka kerran on koristava päätäsi. Hyvä, viimeinen\ntoivomukseni sinun suhteesi on tämä: Elköön tämä kruunu tulko sinulle\norjantappurakruunuksi, elköötkä ne kyyneleet, joita minä sinun tähtesi\nvuodatan, polttako sinua kuin hehkuvat hiilet!\n\nTuskin oli Genia lausunut nämä sanat, kun hän hyppäsi ikkunalaudalle.\nSiinä näki Stefan hänet vielä muutamien sekuntien ajan ja kun hän\nkatseli tuota viehättävää vartaloa kädet ristissä ja silmät taivaaseen\nluotuina, tuli hän ehdottomasti ajatelleeksi niitä mestarien veistämiä\nkuvapatsaita, jotka esittävät rukoilevia enkeleitä.\n\n- Genia! huusi Stefan äänellä, joka kuului rukoilevalta ja samalla\nvakuuttavalta. — Genia, jää luokseni! Se ei ole totta. Minä olen\nrakastanut vaan sinua, en ketään muuta kuin sinua, Genia —\n\nGenia oli äkkiä kadonnut ikkunasta. Hän oli hypännyt alas\nikkunalaudalta, joka ei ollutkaan erittäin korkealla, ja Stefan, joka\nsyöksyi ikkunan luo ja kumartui pitkälle häntä katsoakseen, näki,\nkuinka armas tyttö lensi pimeään yöhön, joka vielä peitti aron mustilla\nsiivillään.\n\nMasentuneena vaipui Stefan tuolille, joka oli ikkunan vieressä.\nTässä istui hän kuitenkin ainoastaan muutamia sekunteja, mutta tällä\nlyhyellä ajalla lensi tuhansia ajatuksia hänen aivoissaan. Oliko tämä\nkaikki vaan pahaa unta, vai oliko se todellakin Genia, joka sillä\ntavoin oli lausunut hänelle sanoja, joiden sisällön hän vaan puoliksi\nymmärsi? Oliko hänen puheessaan ylipäänsä mitään ajatusta, vai oliko\nse vaan sairaalloisen mielikuvituksen tuotetta? Kuinka — eikö Genia\nollut puhunut, että hän rakasti toista? Toista, — hän, joka oli niin\nuskollisesti kantanut Genian kuvaa sydämessään ja joka niin monena\nunettomana yönä oli ikävöiden ojentanut käsiänsä hänen sielunsa\nsilmissä väikkyvää Genian kuvaa kohti. Ja kuka olisi sitte tämä toinen?\nHän puhui jostakin, joka voisi tuoda mukanansa valtaa ja rikkautta!\nTurhaan vaivasi Stefan päätänsä, sillä hänelle kävi, kuten niin monasti\nmuutenkin elämässä tapahtuu, sitä, mikä oli lähinnä, ei hän ajatellut,\nnimittäin että Genia olisi voinut viitata hänen kuninkaan puolesta\ntekemäänsä kosintaan Helene Lunjevicalle. Mutta olihan Stefan hänelle\nkuitenkin puhunut rakkaudesta!\n\nHän kävi muistossaan läpi viimeisten viikkojen ja kuukausien\ntapahtumat, eikä muistanut minuuttia, ei sekuntiakaan, jolloin hän\nolisi ajatellut toista tyttöä. Se oli siis kokonaan erehdys, jonka\nnojalla Genia repi itsensä irti hänestä, hylkäsi hänen rakkautensa ja\npakeni häntä kuin jotakin rikoksellista. Stefan luuli menettävänsä\njärkensä, kun ei hän voinut löytää selitystä Genian käytökselle.\nMutta tällä hetkellä ei hän vielä tuntenut koko sitä tuskaa, jonka\nhän sitte tunsi Genian kadotettuaan, sillä hän luuli pian löytävänsä\nhänet. Ehkä oli hän vaan piilottautunut talon läheisyyteen! Ehk'ei hän\nollut juossut niin kauas arolle! Eihän ollut mahdollistakaan, että\nhän olisi voinut mennä kauas. Ollen yksin ja jalkasin, ei hän voinut\nharhailla niin kauas tällä hirvittävällä unkarilaisella lakeudella,\njonka kauhut hän tänä yönä oli oppinut hyvin tuntemaan. Ainoastaan\nepätoivoinen ihminen, sellainen, joka kulki itsemurhan aikeissa,\nsaattoi tehdä sellaista. Sillä hän saisi vaeltaa penikulman toisensa\njälkeen, päivästä päivään tapaamatta vierasvaraista taloa. Tällä\nlumen peittämällä lakeudella ei ollut mitään suojapaikkaa, ei ruokaa\neikä juomaa ollut siellä saatavana, ei mitään, mitä ihminen tarvitsee\nvoidakseen elää. Ja että Genia olisi voinut antautua sellaiseen\nvaaraan, sitä ei Stefan voinut uskoa.\n\nHän riensi ulos huoneesta ja alkoi etsiä Geniaa läheisyydestä. Hän\nhuusi häntä nimeltään pimeässä, huusi kaikilla rakkauden hellillä\nnimillä, mutta — vastausta ei kuulunut — kaikki oli hiljaa, juhlallisen\nhiljaa hänen ympärillään.\n\nEtsittyään ja huudettuaan häntä pitkän aikaa, koettaen tehdä kaikki,\nmitä ikinä ihminen voi, kääntyi hän toivottomana takasin vanhaan,\nyksinäiseen majataloon.\n\nGenia oli ja pysyi poissa. Hän oli paennut kauas, kauas arolle, ja nyt\nsaattoi olla jo monen peninkulman matka hänen ja Stefanin välillä.\nStefan värisi ja hikoili ajatellessaan kaikkia niitä vaaroja, joihin\nrakas tyttö saattoi joutua. Hänestä tuntui, kuin olisi hän nyt vasta\nkadottanut Genian, kuin tulisi hänen nyt vasta surra häntä kuolleena\nsiitä hetkestä lähtien, jolloin Genia vapaaehtoisesti oli repinyt\nitsensä irti hänestä. Sillä siihen asti oli hän ainakin toivonut, että\nGenia oli elossa ja rakasti häntä, mutta nyt — vaikka hän välttäisikin\nkaikki aron vaarat, vaikka hän tulisikin elävänä tuolta lumilakeudelta,\nniin ei se Stefania hyödyttäisi. Olihan Genia sanonut hänelle ikuiset\nhyvästit, oli antanut takasin hänen sydämensä ja rakkautensa ja ottanut\nomansa pois.\n\nSyvän toivottomuuden tunne valtasi Stefan Naumovitschin. Hän vaipui\nkiviportaille, jotka veivät majatalon ulko-ovelle. Pää käden varassa\nkatseli hän kuun valaisemaa maisemaa.\n\nSill'aikaa kun tämä lyhyt, mutta sisältörikas näytelmä näyteltiin\nrakastavaisten kesken, nousi hurskas nunna vuoteeltaan heti Genian\npaettua ja Stefanin lähdettyä huoneesta. Hänen kasvonsa olivat\nvääristyneet ja asentonsa muistutti petoeläintä, joka valmistuu\nhyökkäykseen. Valkoinen huivi, joka muutoin peitti kasvojen alaosan,\noli luiskahtanut alas ja paljasti vanhat, ryppyiset ja inhottavat\nkasvot. Näiden kasvojen lihakset olivat äärimmäisyyteen asti jännitetyt\nja viheriän harmaat silmät välähtivät kamalasti, kun tuo ilkeä akka\nkuiskasi käheästi:\n\n- Tärkeitä salaisuuksia — ha, haa, sepä oli hyvä saada tietää! Tuo\nvalepukuinen kauppias on siis Stefan Naumovitsch ja postiljooni on\nhänen rakastajansa, Genia von Sandorf. Siitä täytyy minun puhua\nkuningatar Dragalle, sillä — nyt olemme saaneet selville, ketä tuo\nkaunis Stefan Naumovitsch rakastaa. Mutta miksi on tämä Genia von\nSandorf pukeutunut postiljooniksi? Mutta ottakoon kuningatar Draga\nitse siitä selvän. Hänellä on kylliksi palkattuja urkkijoita, joiden\navulla hän kyllä pääsee asian perille. Mutta se, mikä minusta on paljon\ntärkeämpi kuin Stefanin rakkausjuttu, josta Draga yksin voi olla hiukan\nhuvitettu, sillä hän oli korviaan myöten rakastunut nuoreen upseeriin,\non kysymys:\n\n- Mitä on Stefan Naumovitschilla tekemistä Wienissä ja miksi menee hän\nsinne valepuvussa? Onko hän lähtenyt Belgradista, vaikk'ei hänellä ole\nlomaa? Mutta voihan kuningas antaa hänelle kuinka pitkän loman tahansa,\nsillä hän on kerrassaan ihastunut kauniiseen ajutanttiinsa. Kuningas\non varmaan itse lähettänyt hänet, niin, niin se on varmaa. Minulla ei\nsiis ole muuta tehtävää kuin ottaa selko, miksi kuningas on lähettänyt\najutanttinsa Wieniin, ajatteli täti Eufemia.\n\nSillä, kuten lukija jo lienee arvannut — nunna oli Dragan vanha\ntäti. Draga oli näet lähettänyt hänet Wieniin siinä erinomaisessa\ntarkoituksessa, että hän määrätyn ajan kuluttua hankkisi Dragalle\nvastasyntyneen lapsen, jonka Draga voisi ilmoittaa omakseen. Hän oli\njo uskotellut kuningas Aleksanterille ja koko maailmalle, olevansa\nraskaana ja siksi täytyi hänen, kun synnyttämisen aika oli lähellä,\nhankkia vastasyntynyt lapsi, jonka voisi näyttää omanaan.\n\nTällä hetkellä kuuli Eufemia Stefanin askeleiden lähestyvän huoneen\novea. Kiireesti veti hän valkoisen huivin uudelleen kasvojensa eteen,\nniin että ainoastaan silmät ja otsan alaosa jäivät näkyviin. Hän avasi\nrukouskirjan, katsoi siihen tarkkaavasti kuin olisi hän lukenut.\n\n- No, mitä sanotte, herrani, eikö ole aamu vielä? kysyi hän Stefanilta,\njoka astui sisään pää rintaa vasten, syvän surun ilme kasvoissa. —\nAurinko nousee kai pian, vai mitä?\n\n- Aurinko? vastasi Stefan hämmästyneenä. — Kyllä kai, aurinko —\nnouseeko se vielä joskus — vai emmekö saa koskaan, koskaan enää nähdä\nsitä. Jättääkö se meidät ikuiseen pimeyteen — oi Jumala, sitä en minä\ntiedä!\n\n- Yöllinen kauhu näyttää hämmentäneen teitä vähän, sanoi Eufemia. —\nTyyntykää ja ajatelkaa vaan, kuinka voisimme mitä pikemmin päästä pois\ntästä kurjasta pesästä. Teidän täytyy myöntää, että tässä ei ole kovin\nhauskaa viipyä kauempaa, kuin on aivan välttämätöntä.\n\n- Kyllä, sen myönnän mielelläni, hurskas sisar, sanoi Stefan. — Mutta\nmeidän on vaikea päästä täältä.\n\n- Kuinka niin? Miksi ei postiljooni voi valjastaa hevosia ja viedä\nmeitä edelleen niin pian kun aurinko taas valaisee lumikenttää.\n\nStefan tuijotti nunnaan kuin ei hän olisi voinut ymmärtää hänen\nsanojensa tarkoitusta.\n\n- Kestä postiljoonista puhutte te? kysyi hän.\n\n- Hyvänen aika, siitä nuoresta miehestä tietysti, joka kuljetti meidät\ntänne, sanoi Eufemia ivallisesti, sillä hänelle oli jonkunmoinen\nnautinto kiusata Stefania sillä, että muistutti hänelle Geniasta,\nolihan hän kuullut jokaikisen sanan, joita rakastavaiset olivat\nkeskenänsä puhuneet ja hän tiesi hyvin hyvästi, että Genia oli paennut\narolle.\n\n- Se postiljooni, joka lähetti meidät tänne, sanoi Stefan — niin, aivan\noikein, se oli postiljooni, vaikka — tosin — kuitenkin — niin, sitähän\nette te tiedä.\n\n— Niin, asia on semmoinen, ett'ei meillä ole enää postiljoonia, selitti\nStefan vihdoin kursailematta.\n\n- Onko hän jättänyt meidät? kysyi Eufemia, näköään kiivastuneena. —\nKuinka saattoi hän olla niin hävytön, se lurjus?\n\n- Tyyntykää, hurskas sisar! huudahti Stefan innokkaasti. — Minä pidän\nhuolta, että saamme jatkaa matkaamme. Antakaa nyt hevosten levätä\nhetkinen, niin minä laitan taas reen kuntoon heti kun auringon ensi\nsäteet kultaavat aron. Vaikka en tunnekaan tietä niin tarkkaan, niin\nluotan kuitenkin siihen, että hevoset yksinkin löytävät tien, koska ne\novat satoja kertoja tehneet saman matkan ennen. Siis, sanoi Stefan,\nottaen liivintaskusta kellon ja katsoen siihen — tunnin perästä\nlähdemme.\n\nHurskas sisar nyökäytti päätään myöntävästi. Sitte kyyristyi hän\ntakasin nurkkaan ja alkoi lukea rukouskirjaansa.\n\nStefan seisoi yhä sen ikkunan luona, josta Genia oli hypännyt ulos\nja tuijotti arolle, sillä hänestä tuntui, että rakastettunsa rupesi\nkatumaan, palaisi hänen luoksensa ja pyytäisi anteeksi kaiken sen\npahan, mitä oli tehnyt hänelle.\n\nMutta Geniaa ei näkynyt. Sen sijaan alkoi aamu sarastaa, ajaen\npois harmaanvalkoisen usvan, joka peitti aron, aamu, joka punasi\ntaivaanrannan ja sitte kultasi koko seudun.\n\n- Nyt on aamu! sanoi Stefan. — On parasta ettemme tuhlaa aikaa, vaan\nlähdemme heti!\n\nNunna oli heti valmis.\n\nHevoset tunsivat, että niitä ohjasi taitava käsi ja juoksivat täyttä\nlaukkaa. Mutta heidän rientäessään eteenpäin ja jättäessään taakseen\naution talon arolla, kääntyi Stefan yhtämittaa taakseen katsomaan, hän\netsi, toivoen koko sielunsa kaiholla, että joku ihme tapahtuisi ja\nGenia äkkiä ilmestyisi hänen eteensä.\n\n\n\n\nKUUDESKUUDETTA LUKU.\n\nEpätoivoinen päätös.\n\n\nSamana aamuna päivän koittaessa seisoi Sylva, Demeter Banjalukin\ntytär, Tonavan rannalla ja katsoi veteen, joka pauhasi hänen jalkainsa\njuuressa.\n\nTonava! Oi, sehän oli hänen kotimaansa, hänen synnyinmaansa joki!\nOlihan se ollut keskellä Tonavaa se onnellinen saari, jolla hän oli\nviettänyt kauniin, rauhallisen lapsuutensa, se saari, jolla hän oli\nollut niin onnellinen! Tämä saari oli ollut hänen paratiisinsa,\nsillä niin kauan kun hän oli siellä, ei hänellä ollut aavistustakaan\nihmisten synneistä. Hänen elämänsä siellä oli ollut kuin yksi ainoa\nihana kesäpäivä. Ja Tonavaa oli hän aina niin suuresti rakastanut! Sen\nrannalla oli hän leikkinyt, sen aalloissa oli hän kylpenyt, hän oli\nuinut kilpaa kalojen kanssa ja niistä simpukoista, joita Tonava heitti\nsaaren rannalle, oli hän valmistanut pieniä, sieviä koristeita.\n\nNiin, sellaista oli ollut ennen — nyt oli vaan muisto jäljellä! Sillä\nei hän koskaan enää tulisi näkemään lapsuutensa saarta. Ei, ei hän\nuskaltaisi koskaan synnin ja häpeän tahraamana astua äiti Cyrillan eikä\nisänsä eteen.\n\nKoko tämän kamalan yön oli hän, sittekun Nicodem Lunjevica niin\nraa'alla tavalla oli ajanut hänet luotaan, harhaillut ympäriinsä tuon\njättiläiskaupungin kaduilla, kunnes vihdoin aamulla löysi itsensä\nPratern'issa. Mutta ei tämä puistokaan syksypuvussaan antanut hänelle\nrauhaa. Hän näki kaikki harmaana. Puut ojensivat paljaita oksiaan\nkuin suuria, aavemaisia kynsiä ja Sylvasta tuntui, kuin olisivat nämä\nkynnet häntä tavoitelleet. Mutta hän ei antanut itseänsä pidättää, ei\npahan eikä hyvän. Hän tahtoi paeta sinne, missä hän parhaiten luuli\nlevon löytävänsä — kuolemassa. Silloin oli hän äkkiä huomannut edessään\nTonavan pinnan. Hän seisoi erään niemen nenässä ja katseli edessään\nolevaa ääretöntä virtaa. Hänestä oli se rakas, melkein tyynnyttävä\najatus, että Tonavan aallot kuljettaisivat pois hänen ruumiinsa. Ehkäpä\nveisivät ne sen synnyinmaan rannalle, ehkä tuolle rakkaalle saarelle.\nNiin, kuolla hän tahtoi, kuolla mistä hinnasta tahansa. Ei hän enää\najatellut edes sitä pikku olentoakaan, jota kantoi sydämensä alla ja\njonka tähden hän oli velvollinen elämään. Hän lankesi polvilleen — ei\nrukoillakseen, sillä ei hänellä ollut syntejä sovitettavia eikä mitään\nJumalalta anteeksi pyydettävää, sillä se, mitä hän oli tehnyt, oli\nlähtenyt syvästä vakaumuksesta, ett'ei se voinut olla toisin. Hän oli\nantautunut Nicodem Lunjevicalle. Mutta nyt oli hän herännyt. Uni oli\nohi ja minne hän katsoikin, tuijotti kauhu ja kurjuus häntä vastaan.\nKuolla — se näytti hänestä olevan hyvin helppoa, eikä hän tuntenut\npienintäkään kuoleman pelkoa. Aallot houkuttelivat häntä, ne tuntuivat\nhuutavan häntä, oli kuin olisivat ne ojentaneet kätensä häntä kohti.\nOi, kuinka suloisesti hän nukkuisi niiden pehmoisessa sylissä!\n\nHän ajatteli kyllä isäänsä ja niitä huolia, joita hänelle saattaisi,\nkun ei hän koskaan enää palaisi kotiin saarelle, mutta — paljon\nsuurempihan isän suru olisi, jos hän kerran seisoisi isän edessä ja\ntämä saisi tietää, kuinka hänen oli käynyt. Jos ylimalkaan vielä\nlöytyisi jotakin, joka voisi pitää häntä kiinni elämässä, niin olisi\nse ajatus, miten kostaa tuo kurja viettelijä, jonka käsiin hän oli\njoutunut, Nicodem Lunjevican kosto, joka oli valehdellut hänelle ja\npettänyt hänet, heittääkseen sitte vihdoin kylmästi ja sydämettömästi\npois luotaan.\n\nHänen siinä seisoessaan ja katsellessaan vuoroon taivaaseen, vuoroon\nTonavan aaltoihin, tuli häneen se ajatus, että hänen piti jättää\nmaailmalle ilmoitus itsestään — ehkä sallimus lähettäisi kostajan hänen\nsijaansa.\n\nHän otti taskustaan pienen muistokirjansa, joka oli lahja Nicodemilta.\nSiitä repäisi hän lehden ja kirjotti Serbian kielellä seuraavat rivit:\n\n\"Jos Jumala sallii tämän lehden joutua jonkun serbialaisen käsiin, niin\ntäyttäköön hän kuolevan kansalaisnaisen viimeisen toivomuksen. Minut\non petetty ja syösty häpeään. Nicodem Lunjevica, kuningatar Dragan\nveli, on tullut elämäni pahaksi hengeksi. Hän on sydämettömästi syössyt\nminut luotaan ja ajanut kuolemaan. Vanhan serbialaisen tavan mukaan ei\nhän voi välttää verikostoa. Löytyy mies, joka sen toimittaa, kun tämä\nlehti vaan jätetään hänen käsiinsä. Herra Demeter on hänen nimensä ja\nKuolleitten saarella Tonavassa, lähellä Belgradia on hänen kotinsa. On\nkysyttävä vaan äiti Cyrillaa. Antakaa sitte isälleni, herra Demeterille\ntämä lehti, ja sitte ei Nicodem Lunjevica enää kauan kehu konnan\ntöillään. Viekää myös onnettomalle isälleni viimeinen tervehdykseni\nja sanokaa hänelle, että minä sorruin ensimäisen rakkauteni tähden. —\nAntakoon hän minulle anteeksi — se oli kevät-unelma.\n\n\"Tervehtikää myös äiti Cyrillaa ja Azaa, kasvatusveljeäni, rukoilkoot\nhe puolestani. — Ah, jospa olisi mahdollista ryöstää Tonavalta minun\nruumiini ja haudata se saarelle, siihen paikkaan, jossa ne kolme suurta\nsypressiä seisoo!\"\n\nMonta kyyneltä oli vuotanut Sylvan silmistä hänen tätä kirjottaessaan,\npudonnut kuin tuskan sinetti paperille, jolle hän uskoi viimeisen\nhuokauksensa ja viimeisen rukouksensa.\n\nNyt oli vaan asetettava tämä kirjoitus niin, että se saattoi joutua\nihmisten käsiin luettavassa kunnossa.\n\n- Minä heitän sen Tonavaan, sanoi Sylva itsekseen — virta vie sen\nmukanaan. Ehkä menee se aina Belgradiin asti ja minä luulen, että jos\npistän paperin tähän pieneen pulloon, niin ei se niin pian vajoa.\n\nSamassa otti hän taskustaan pienen hajuvesipullon. Senkin oli\nNicodem hänelle lahjoittanut. Katkera hymy väreili hänen huulillaan,\nkun hän ajatteli, että kaikki Nicodemin lahjat muuttuivat hänen\nsyyttäjikseen. Hän tyhjensi jäännöksen pullon sisällöstä käteensä ja\nhieroi sillä kuumaa otsaansa. Sitte kääri hän paperin kokoon, pisti sen\nhuolellisesti pulloon ja pani korkin hyvästi suulle. Hän meni niemen\näärimäiseen kärkeen ja heitti pullon kauas virtaan. Hän piti tarkasti\nsilmällä, kuinka se putosi veteen ja kuinka virta sitä kuljetti.\n\nTätä katsellessa täytti hänen sydämensä surullinen kaihon tunne, sillä\nhän näki, että pullo läksi kulkemaan itäänpäin, kotia kohti, hänen\nrakkaaseen synnyinmaahansa, jota hänen ei olisi koskaan pitänyt jättää.\nMutta oi, minkä hän sille voi, että nyt oli Wienissä sen sijaan, että\nolisi ollut yksinäisellä, rauhallisella saarellansa!\n\nAurinko repi rikki viimeisetkin usvahunnut, jotka tähän asti olivat\nsitä estäneet ilmoittamasta maalle, että uusi päivä oli jo koittanut.\nWienin kellot alkoivat lähettää säveliään yli jättiläiskaupungin,\nStefanin kirkontornista soitettiin aamun tuloa. Kirkas ja kaunis oli\nse syyspäivä, jona Sylva valmisti itseään kuolemaan. Ja pian olivatkin\nhänen valmistuksensa tehdyt sitä matkaa varten, jolta ei koskaan palata.\n\nVielä kerran katsahti hän keisarikaupunkia, joka lepää sinisen Tonavan\nvarrella, näki auringon säteiden kimaltelevan Wienin talojen katoilla,\nnäki ristin Stefanin kirkontornin huipussa, ja silmät vakavasti luotuna\nristiin, vapahduksen merkkiin, kulki hän hitaasti veteen, joutui yhä\nkauemmas ja kauemmas, yhä syvemmälle ja syvemmälle — kuten sellainen,\njoka ei enää kuulu tähän maailmaan — kuten kuoleman morsian. Ja aallot\nloiskivat ja leikkivät hänen kauniin ruumiinsa ympärillä, ne hiipivät\nhäntä kohti niin hellästi hyväillen, kuin tahtoisivat ne vakuuttaa\nhänelle, ett'ei kuolema ollut ollenkaan niin katkera, että päinvastoin\noli suloista kuolla, kun ei maailmassa ole enää ketään, jota\nrakastaa. Vesi nousi jo olkapäihin asti, vielä piti hän kätensä veden\nyläpuolella, vielä olisi hän yhdellä ainoalla päättävällä liikkeellä\nvoinut pelastaa itsensä, varsinkin kun oli oivallinen uimari. Mutta\nnyt, nyt putosi Tonavan pohja äkkiä alaspäin. Nyt avautui yksi niitä\nhirmuisia syvyyksiä, joista Tonavan joki on niin rikas, kuilu, johon\nSylva nuolennopeudella katosi. Vesi löi hänen päänsä yli.\n\nVielä kerran puikahti kaunis tytönpää vedenpinnan yläpuolelle,\nmustat kiharat uivat silmänräpäyksen ajan veden pinnalla, laineiden\nvalkoisessa kuohussa — sitte — —\n\nPieni venhe kiiti pitkin Tonavaa. Yksinäinen mies istui siinä ja souti.\nHän oli pitkä, leveäharteinen, komeasti puettu mies. Hän ei ollut\nmitään huomannut siitä näytelmästä, joka tapahtui Tonavan aalloilla.\nMutta äkkiä kuuli hän huudon:\n\n- Hyvästi Serbia, synnyinmaani! Jumala siunatkoon sinua, en näe enää\nkoskaan sinua!\n\n- Serbia!\n\nMies venheessä säpsähti, jotta pieni alus, jossa hän istui, oli vähällä\nkaatua. Tuo ainoa sana Serbia näytti salaman tavoin lyöneen häntä. Heti\nkäänsi hän venheen ja alkoi soutaa niin kiivaasti, että vesi vaahtosi.\nPieni venhe lensi kuin tuulen kantamana siihen paikkaan, jossa\nihmisolento taisteli aaltojen kanssa.\n\nMies venheessä oli nyt huomannut, että eräs nainen tai nuori tyttö\noli vedessä ja taisteli viimeistä, epätoivoista taisteluaan kuoleman\nkanssa. Ja tämä tyttö oli nähtävästi päästänyt tuon huudon, joka niin\nsuuresti vaikutti komeasti puettuun herraan.\n\nNyt oli hän saapunut paikalle. Airot heitettiin venheeseen. Hän\nkumartui pitkälle yli venheen laidan ja ojensi kätensä tarttuakseen\nhukkuvaan. Ensin sai hän kiinni tytön silkin pehmoisesta tukasta, sitte\ntarttui hän käsivarteen ja nosti hänet hiukan ylös vedestä.\n\nSilloin kuuli hän seuraavat sanat, jotka tyttö lausui Serbian kielellä:\n\n- Päästäkää minut, Jumalan tähden päästäkää minut! Minä tahdon kuolla.\n\n- Itsemurha siis! lausui mies — Ei, ja tuhat kertaa ei, se ei saa\ntapahtua! Sinä olet liian nuori, tyttö, sinä olet liian kaunis! Minä en\nsitä salli, että sinä menet pois maailmasta.\n\nNäin sanoen nosti hän tytön vedestä vastustamattomalla voimalla ja\nvaikka tämä vastusti pelastajaansa, oli hän pian venheessä ja mies\nlaittoi hänet siihen pitkälleen niin hyvin kuin voi. Silkkityynyn,\njolla hän itse oli istunut, pisti hän hänen päänsä alle. Sitte oli hän\npolvillaan tytön vieressä venheen keinuessa aalloilla ja koetti kaikin\ntavoin lohduttaa nyyhkivää tyttöä.\n\n- Tiedättekö neiti, että te olitte aikeessa tehdä suurimman synnin,\nmitä ihminen voi tehdä?\n\n- Synninkö? Ei — ei, se ei ole totta! Se ei voi olla mikään synti, jos\nheittää pois elämänsä, kun se on tullut taakaksi.\n\n- Kenen kuolevaisen luulette voivan kehua sillä, ettei elämä olisi\nollut hänelle taakkana? vastasi mies, jonka säälivä katse oli\nkiinnitetty kauniiseen nuoreen olentoon, jonka hän oli pelastanut\ntavallista kamalammasta kuolemasta.\n\n- Neiti, te olette niin nuori ja nuoret ihmiset luulevat aina, kun joku\nonnettomuus heitä kohtaa, että he ovat ainoat, jotka kärsivät. Mutta\nkatsokaa esimerkiksi minua! Minä olen mies, jonka hartioilla on niin\nraskas onnettomuuksien taakka, että tuskinpa kellään kuolevaisella on\nollut sellaista. Mutta ei koskaan ole se ajatus tullut mieleeni, että\nheittäisin pois onnettoman elämäni. Muuten en eräästä toisestakaan\nsyystä sallisi, että te tekisitte itsemurhan. Minä olen tavallani\nvastuunalainen teistä, neiti, sillä minä olen samaa kansallisuutta kuin\ntekin. Tehän olette serbialainen?\n\n- Kyllä, herra, vastasi tyttö vähän tyyneempänä. — Minä olen syntynyt\nSerbiassa.\n\n- Missä kaupungissa?\n\n- Luulen, että se oli Belgradissa.\n\n- Te luulette? Ettekö sitte tiedä sitä aivan varmaan? Kuka on isänne,\nonneton? Oi, jos teillä on vanhempia, niin olisitte varmaan tehnyt\nhyvin väärin heitä kohtaan, jos he joskus olisivat saaneet tietää,\nmillä tavoin te lopetitte elämänne! Sillä ei mikään ole tuskallisempaa\nvanhempain sydämelle, kuin se, että lapsi, jonka he ovat kasvattaneet,\nvapaaehtoisesti lopettaa elämänsä.\n\n- Minulla on nyt enää vaan isä elossa.\n\n- Mikä on hänen nimensä? Asuuko hän Belgrad'issa? Mikä toimi hänellä on?\n\n- Hänen nimensä on Demeter ja hän on mattokauppias. Mutta hän ei asu\nBelgradissa, vaan eräällä saarella Tonavassa lähellä kaupunkia.\n\nSiellä eräs hyväntahtoinen rouva, jota kutsuin äidiksi, on minut\nkasvattanut.\n\n- No, te pääsette takasin isänne ja sen hyväntahtoisen rouvan luo!\nlohdutteli häntä vieras. — Siitä pidän minä huolta! Ja jos teillä\nei ole tarpeeksi rahaa matkaa varten, niin annan minä mielelläni\ntarvittavan summan. Tarjoukseni ei kai loukkaa teitä millään tavoin,\nneiti?\n\n- Kuinka voisi teidän jalomielisyytenne minua loukata? vastasi Sylva.\nMutta minä en koskaan palaja Serbiaan. Minä en voi, minä en uskalla!\nMinä en uskalla koskaan mennä isäni silmäin eteen. Oi, elkää udelko —\nelkää kysykö syytä! Minä olen hyljätty olento!\n\nTätä sanoessaan oli hän noussut istualleen. Kuumat kyyneleet vierivät\nhänen silmistään, noista kauniista, avomielisistä silmistä, joihin mies\nkatsoi ihmetellen, mutta samalla säälien.\n\n- Vanha juttu! mutisi hän itsekseen. — Nähtävästi vietelty, hyljätty ja\nsitte — niin, sitte katsoo tämä surkuteltu olento, että hänen täytyy\nkuolemalla sovittaa hetken nautinto.\n\nNopealla liikkeellä tarttui hän nyt Sylvan käsiin, puristi ne\nlämpimiksi omissaan ja sanoi äänellä, jonka täytyi herättää tytössä\nluottamusta.\n\n- Puhukaa te minulle aivan ujostelematta. Minähän voisin olla teidän\nisänne, niin suuri erotus on teidän ja minun ijässäni. Teidän\njutussanne on mies mukana, eikö niin?\n\nSylva vaan nyökäytti päätään vastaukseksi, sanoja ei hänellä ollut.\n\n- Oliko se kurja serbialainen?\n\n- Kyllä herra, hän oli serbialainen! huudahti Sylva valittaen ja\nitkien. — Mies, jonka tähden olisin elämäni uhrannut, niin paljon minä\nhäntä rakastin. Oi herra, jospa tietäisitte, kuinka häpeällisesti minut\non petetty! Ei, ei, minulle ei löydy muuta lohdutusta kuin kuolema!\nJos olisitte antanut minun olla, niin olisi nyt kaikki ohi, eikä minun\ntarvitseisi aina ajatella, että olen onnettomin olento maan päällä ja\nettä teen onnettomaksi toisenkin olennon, jota kannan sydämeni alla.\n\n- Onko jo menty niin pitkälle, huudahti vieras, äänessä mitä syvin\nsurkuttelu — silloin on laitanne todellakin huonosti! Mutta senkin\nvoi voittaa! Ettekö huomaa, kuinka huonosti aioitte tehdä? Te aioitte\ntappaa lapsenne, jota vielä kannatte sydämenne alla. Mutta teillä on\nvielä vähemmän oikeutta tappaa sitä kuin itseänne. Sillä te olette jo\nvastuunalainen tämän pienen, näkymättömän olennon elämästä. Muuten\npidän huolta siitä, että se kurja, joka on teidät vietellyt ja\nhyljännyt, asetetaan vastuunalaiseksi rikoksestaan. Ainakin täytyy\nhänen auttaa teitä lapsenne kasvatuksessa, edellyttäen, että hän omaa\ntarpeelliset varat.\n\n- Luulen, että hän on rikas, vastasi Sylva. — Mutta minä en tahdo\nmitään häneltä. Minä kauhistuisin jo nähdessänikin niitä rahoja, jotka\ntulisivat häneltä! Ei, ennen tahdon tehdä työtä varhaisesta aamusta\nmyöhään iltaan — tehdä työtä niin, että veri tiukkuu kynsien alta! Oi\nherra, jos minun täytyy elää, niin hankkikaa minulle työtä, jotain\ntehtävää! Minä olen ahkera, uskollinen ja nöyrä, kun minun ei vaan\ntarvitse ottaa mitään häneltä.\n\n- Sanokaa minulle ainakin, mikä hänen nimensä on? Ei, elkää nyt\npelästykö! Kyllä minä ymmärrän, että tahdotte säästää häntä väärän\nkunniatunnon tähden. Mutta tässä se ei ole paikallaan neitini! Siis,\nmikä on hänen nimensä?\n\nKun ei Sylva vielä tahtonut puhua, huudahti vieras:\n\n- Teidän täytyy kuitenkin sanoa isän nimi heti kun pienokainen on\nsyntynyt.\n\n- Niin, te olette oikeassa, herra, minä en voi pitää sitä salassa.\nNo, siinä tapauksessa tahdon sanoa teille, mikä hänen nimensä on! Jos\nolette serbialainen — ja serbialainenhan te olettekin, kun puhutte\nrakasta äidinkieltäni niin kauniisti, niin puhtaasti — kun siis\nolette serbialainen, niin olette jo monta kertaa kuullut tätä nimeä\nmainittavan. Ehkä olette nähneet nimen sanomalehdissäkin. Se on nimi,\njoka nyt tunnetaan koko Serbiassa. Kuningattarella, joka hallitsee\ntässä onnettomassa maassa, oli sama nimi tyttönä ollessaan.\n\n- Kuningatar Dragallako? änkytti vieras käheällä äänellä. — Puhutteko\nsiitä naisesta, jonka kuningas Aleksanteri on nainut?\n\n- Kyllä. Hän, joka houkutteli minut pois kotoani, joka imarteluilla\nja hyväilyillä hankki rakkauteni, syöstäkseen minut sitte epätoivon\nmustaan kuiluun — hän on kuningatar Dragan veli ja nimensä on Nicodem\nLunjevica!\n\nTämä nimi teki vieraaseen kerrassaan kamalan vaikutuksen. Hänen\nkasvonsa vääristyivät. Kalpeille kasvoilleen leimahti punaisia pilkkuja\nja silmänsä säkenöivät.\n\n- Nicodem Lunjevica! änkytti hän käheällä äänellä — Nicodem Lunjevica!\nSiis jäsen tuosta hienosta perheestä, joka näyttää tulleen maailmaan\nlevittääkseen kaikkialla ympärilleen kauhua ja epätoivoa, missä he\nvaan ovat mukana. Nyt, jatkoi vieras — nyt katson itseni vielä enemmän\nvelvoitetuksi pitämään teistä huolta. Sillä ne haavat, jotka joka tämän\nperheen jäsen saattaa Serbian kansalle, täytyy minun parantaa. Ah, minä\ntoivoisin, että minun olisi suotu parantaa kaikki ne haavat, jotka\nminun Serbia parkani saa osakseen heidän puoleltaan!\n\nMies venheessä vapisi lausuessaan nämä sanat. Hän puristi kätensä\nohimoita vastaan ja tuijotti veteen kasvoissa kamala ilme.\n\n- Antakaa anteeksi! sanoi Sylva hiljaa. Minä en aavistanut, että tämä\nnimi koskisi teihin niin kovasti. Muuten en olisi sitä maininnut.\n\n- Ei, lapseni, te olette tehnyt aivan oikein mainitsemalla minulle sen\nroiston nimen. Ja nyt luottamus luottamusta vastaan. Te saatte tietää,\nkuka pelastajanne on. Teidän täytyykin se tietää, sillä te jäätte\nminun luokseni! Eikö niin, seuraattehan minua kotiini, joka minulla\non täällä Wienissä? Te puhuitte äsken, että tahdotte jotakin tointa.\nNo niin, minä tarjoan teille sitä. Minä annan teille tilaisuuden\nmuutamien kuukausien aikana ansaita pienen summan, joka sitte auttaa\nteitä vaikean hetkenne yli ja tekee teille mahdolliseksi alussa hoitaa\nlapsiraukkaanne.\n\n- Oi, hyvä herra, sanoi Sylva liikutettuna, kuinka kiitollinen minä\nolen! Sanokaa minulle, mikä on nimenne, jotta saan tietää ketä minun on\nkiittäminen pelastuksestani ja ketä tästälähin saan sanoa isännäkseni!\n\n- Sinullekin on minun nimeni tuttu, lapseni, sanoi mies — sitä en\nollenkaan epäile. Jos olet hyvä serbialainen, niin olet usein sulkenut\nsen nimen rukouksiisi. Vanhempasi ovat varmaan kertoneet sinulle, että\nSerbiassa oli kerran mies, joka hallitsi koko kansaa, he olivat hänen\nalamaisiansa ja hän heidän kuninkaansa. Hän suojeli heitä, hän piti\nheistä huolta, kuten isä lapsistaan.\n\nSilloin nurjat olot pakoittivat hänen jättämään valta pojalleen, ja\nkatso, tuosta muinoin niin mahtavasta miehestä tuli koditon pakolainen.\nSillä oma poika ajoi pois isän, uusi kuningas ajoi vanhan pois maasta.\n\nSylva nousi ylös. Hän ojensi kätensä kalpeata miestä kohti. Mutta\narkana vetäytyi hän takasin, kun tämä aikoi tarttua hänen käsiinsä.\n\n- Ei niin — ei niin! huudahti hän äkkiä liikutetulla äänellä. —\nJolleivät aavistukseni petä, niin olette te — laupias Jumala, voisiko\nse olla mahdollista, että te olisitte se mies, josta isäni niin monena\ntalvi-iltana ja niin monena kesäyönä on minulle kertonut, se mies, jota\njokainen serbialainen rakastaa, jonka puolesta hän rukoilee ja itkee!\nNiin, niin, — te olette sama henkilö, sillä isäni näytti kerran hänen\nkuvaansa ja teillä on samat piirteet. Hyvä, täällä vieraassa maassa,\nkuoleman kuilun partaalla kannan teille kunnioitukseni, serbialainen\nnainen ainoalle todelliselle ja suurelle kuninkaalle! Terve, kuningas\nMilan, terve! Sinua tervehtii onneton, orjuuteen joutunut Serbiasi,\nminun, tyttärensä kautta!\n\nSylva oli langennut polvilleen. Mutta kalpea mies seisoi siinä pää\npystyssä. Kaksi suurta kyyneltä vieri pitkin hänen poskiansa. Yhden\nkerran elämässään oli hän vielä saanut vastaanottaa kunnioituksen ja se\noli hänestä arvokkaampi kuin kaikki myrskyiset mielenosoitukset, jotka\nennen olivat hänen ympärillään pauhanneet, enemmän kuin jos tuhansiin\nnouseva kansanjoukko olisi riemuiten huutanut hänen nimeänsä.\n\nSillä hänestä tuntui, kuin tämän viehättävän, vietellyn tyttöraukan\nmuodossa olisi koko hänen Serbiansa tullut hänen luoksensa, vielä\nkerran antaakseen hänelle kuninkaan nimen, jolla oli hänen korvissaan\nniin huumaava kaiku.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSKUUDETTA LUKU.\n\nVastakkaiset kohdat.\n\n\nKahdeksan päivää oli Sylva ollut kuningas Milanin palveluksessa. Tällä\noli Johannesgassen varrella Wienissä vuokrattuna asunto erään komean\ntalon ensimäisessä kerroksessa. Siihen kuului kuusi huonetta, joista\nneljä oli Johannesgassen varrella ja kaksi pihan puolella. Huonekalut\nolivat kyllä kallisarvoiset, mutta heti näki, että sieltä puuttui\nhyvin paljon sellaista, joka tekee kodin miellyttäväksi ja hauskaksi.\nSieltä puuttui naisen järjestävää kättä ja kuningas itse oli tullut\nniin välinpitämättömäksi kaiken kotoisen hauskuuden suhteen, ettei se\nhäntä paljoa surettanut. Hän oleskeli enimmäkseen eräässä suuressa\npihanpuoleisessa huoneessa, jonka hän oli valinnut työhuoneekseen, kun\nei sinne kuulunut melu kadulta. Täällä oli hänen pieni kirjastonsa,\nkirjotuspöytä, rautainen kassakaappi ja ne muutamat muistot, jotka\nMilan oli ottanut mukaansa paetessaan Belgradista.\n\nSe, joka luuli kassakaapissa olevan aarteita, erehtyi suuresti. Tässä\nkaapissa oli kaikkea muuta kuin rahoja. Siellä säilytti Milan muutamia\npapereita, jotka olivat hänelle suuresta merkityksestä, perhekirjeitä\nsekä kirjevaihdon, jonka Milan ei olisi sallinut joutua vierasten\nkäsiin.\n\nMutta rahoja — niin, niitä ei entisellä Serbian kuninkaalla ollut\nkosolta. Hänellä ei ollut minkäänlaisia tuloja Serbiasta ja oli siis\nsanan täydessä merkityksessä köyhä mies.\n\nEttä hän sellaisissa olosuhteissa kykeni elämään jotenkuten ihmisten\ntavoin ja voi vielä pysyä pystyssä, siitä oli hänen kiittäminen\nainoastaan erästä omituista, seikkaa, jota ei Milan itsekään voinut\noikein selittää. Siinä suhteessa täytyi hänen tyytyä otaksumisiin.\n\nHän luuli kuitenkin arvanneensa, kuinka asian laita oli ja oli melkein\nvakuutettu, että oli arvannut oikein.\n\nJokaisen kuun ensimäisenä päivänä ilmestyi näet entisen Serbian\nkuninkaan luo kirjeenkantaja ja jätti hänelle paksun kirjeen, jossa oli\nsisällä 5000 frangia. Kirje tuli Parisista ja sisälsi paitsi rahoja\nkortin, johon oli kirjotettu:\n\n\"Maastaan karkoitetulle kuninkaalle ja onnettomalle isälle —\nuskolliselta ystävältä!\"\n\nNäillä rahalähetyksillä oli Milan nyt elänyt kolmen vuoden ajan. Ne\neivät koskaan jääneet tulematta, eikä ne koskaan tulleet päivääkään\nmyöhempään. Lyönnilleen kello 12 jokaisen kuun ensimäisenä päivänä\nsaattoi hän mitä suurimmalla varmuudella sanoa, että kirjeenkantaja\nilmestyisi rahojen kanssa. Jos hän oli esim. matkoilla Parisissa,\nniin toi hänelle rahat ranskalainen postinkantaja, Lontoossa taas\nenglantilainen. Olipa hän missä tahansa, saattoi hän varmuudella\nodottaa tätä summaa, ikäänkuin jossakin olisi ollut hänen nimelleen\nsijoitettu pääoma, jonka korot hänelle lähetettiin.\n\nMutta kuka oli tämä salaperäinen ystävä, joka niin uhraavalla tavalla\npiti huolta kuningas Milanista?\n\nMilan oli aluksi epäröiden ottanut rahat vastaan, sillä hän ei voinut\nollenkaan ymmärtää, kuka oikeastaan kykeni tekemään niin suuren\nuhrauksen hänen hyväkseen.\n\nMelkein puolen vuoden, ajan oli hän ollut siinä iloisessa toivossa,\nettä se oli Aleksanteri, hänen poikansa, joka sillä tavoin tahtoi\njossain määrin sovittaa sen vääryyden, jonka oli tehnyt isälleen.\nVarmaan lähetti hän tämän summan vaimonsa tietämättä, joka tietysti\nolisi estänyt puolisoansa antamasta isälle mitään apua.\n\nMutta eräänä päivänä kuuli Milan varmalta taholta, ettei mitään\nsentapaista kirjettä ollut koskaan lähetetty Serbiasta ja ettei\nmyöskään mikään pankkiiri ollut saanut kuninkaalta määräystä\nkuukausittain lähettää sitä summaa.\n\nNyt kääntyivät Milanin otaksumiset toiseen henkilöosa, jonka hän\nvarmasti luuli olevan sen salaperäisen lähettäjän.\n\nKuka oli sitte tuo ystävä, jolta hän saattoi odottaa niin suurta\njalomielisyyttä? Ja kuka ystävä oli muuten sellaisessa rahallisessa\nasemassa, että saattoi niin tunnollisesti pitää huolta hänen\ntoimeentulostaan?\n\nSe ei voinut olla kukaan muu kuin — Itävallan keisari Frans Josef,\ntuo jalomielinen hallitsija, joka ei voi nähdä puutetta, koettamatta\nniin pitkältä kuin voi, poistaa sitä, hän, joka on itse hyvyys, kun on\nkysymyksessä köyhäin auttaminen — se ei voinut olla kukaan muu kuin hän.\n\nSillä paitse sitä seikkaa, että keisari Frans Josef oli ollut kyllin\njalomielinen salliessaan Milanin oleskella hänen maassaan ja että hän\njoka tilaisuudessa oli osoittanut huomaavaisuutta ystävänsä, entisen\nSerbian kuninkaan suhteen, oli keisari Frans Josefilla myöskin varoja\nsillä tavoin noudattaa sydämensä ääntä. Onhan tunnettu asia, että hän\non lähinnä rikkain mies Euroopassa.\n\nSiitä syystä luuli Milan, että se oli keisari, joka niin\nhienotunteisella tavalla teki hänelle mahdolliseksi elää sopivalla\ntavalla. Sillä jollei noita salaperäisiä rahalähetyksiä olisi tullut,\nniin ei Milanilla olisi ollut muuta keinoa kuin ampua luoti otsaansa\nvoidakseen päästä hädästä ja suruista.\n\nMutta tälläkin melkoisella summalla täytyi hänen elää hyvin niukasti.\nJos hän olisi saanut kaikki käyttää omaksi hyväkseen, niin olisi hän\nkuudellakymmenellä tuhannella frangilla vuodessa voinut elää säätynsä\nmukaisesti.\n\nMutta valitettavasti oli Milan entisinä aikoina hoitanut huonosti\nraha-asioitaan. Hän oli tehnyt suuria velkoja ja tyydyttääkseen\njossain määrin velkojiaan, täytyi hänen nyt tukkia monta reikää, niin\nettä suurin osa niistä viidestä tuhannesta frangista kuukaudessa meni\nvanhojen velkojen maksuun. Siitä syystä täytyi entisen kuninkaan\ntalouden olla hyvin yksinkertaista. Ja yksinkertaista se olikin.\nKuningas oli, ennenkuin otti Sylvan palvelukseensa, asunut yksin vanhan\nkamaripalvelijansa Tonion kanssa. Tämä vanha mies oli ollut hänen\npalveluksessaan jo kolmekymmentä vuotta. Hän oli tuntenut Milanin jo\npoikana, ollessaan palveluksessa tämän isän luona ja ennen olisi hän\nantanut tappaa itsensä kuin eronnut kuningas Milanista.\n\nKuninkaan ateriat tuotiin eräästä ensi luokan ravintolasta, vaikka ne\neivät tietysti olleet niin hienot kuin ne, joihin kuningas oli tottunut.\n\nKuningas oli ennen ollut pelaaja — tunnollinen historiankirjoittaja ei\nvoi olla mainitsematta, että Milan ennen aivan liiallisella tavalla\noli antautunut pelihimon valtaan — mutta nyt ei hän uskaltanut ottaa\nkorttia käteensä peläten menettävänsä suuremman summan, mikä olisi\nvielä enemmän vähentänyt hänen tulojansa.\n\nMilanin rakkausseikkailut, joista ennen niin paljon puhuttiin, olivat\njo kauan sitte olleet aivan lopussa. Tämä oli tapahtunut ei ainoastaan\nköyhyyden tähden, vaan myös siitä syystä, että hänen tunteissaan oli\ntapahtunut täydellinen muutos.\n\nHänen kirjoituspöytänsä kohdalla riippui kuva. Se oli verhottu mustalla\nsuruharsolla. Ainoastaan joskus, kun hän joutui muistojen valtaan,\nkohotti hän harsoa kuvan edestä.\n\nOi, silloin tiesi hän, miksi hän ei tuntenut enää vetovoimaa kenenkään\nnaisen puoleen, silloin hänelle myöskin selkeni, että vanhat pikku\nsynnit olivat oikeastaan olleet suuria syntejä ja hän katui niitä nyt —\nkatui syvästi ja vilpittömästi.\n\nSentähden katsoi kuningas, ettei hänellä ollut enää oikeutta ottaa osaa\nhuveihin, joita hän ennen oli rakastanut, hänen ei omasta mielestään\nsopinut enää elää kuninkaan tavoin, vaan kuten yksinkertainen porvari.\n\nItse asiassa olikin hän vieraantunut maailmasta. Hänen täytyi nyt\nkieltää itseltään ylellisyys puvuissakin, jota hän ennen oli kovin\nrakastanut ja tavallisesti kävi kuningas yksinkertaisessa mustassa\nkävelytakissa, ilman mitään erikoisuutta puvussa.\n\nNe, jotka tapasivat kuninkaan kadulla, eivät aavistaneet, että tuo\nyhä vielä komea mies, joka riensi heidän ohitsensa oli ennen ollut\nkuningas, miljoonien ihmisten hallitsija.\n\nKaiken tämän olisi Milan kantanut tyynellä mielellä. Yksi asia oli vaan\nraskaana hänen sydämellään ja suretti häntä suuresti. Hän oli tottunut\nantamaan täysin käsin. Hänen anteliaisuutensa oli tullut sananparreksi\nsilloin kun hänellä vielä oli käytettävänä suurempia summia. Jokaiselle\npyytävälle oli hänen korvansa aina avoinna. Kuningas oli ollut liiankin\nheikko siinä suhteessa ja usein oli hänen anteliaisuuttansa käytetty\nväärin. Ja juuri ne, joita hän oli auttanut, olivat myöhemmin tulleet\nhänen vihollisiksensa. Mutta niinhän käy aina tässä maailmassa.\n\nSiitä huolimatta teki Milan paljon hyvää ja siihen aikaan oli Wienissä\nmonta perhettä, joita kuningas auttoi. Mutta, kuten sanottu, hänen\ntäytyi nyt tässä suhteessa pysyä määrätyissä rajoissa. Hän ei voinut,\nkuten ennen, antautua hyvän sydämensä ohjattavaksi ja se suretti häntä.\n\nSylva oli, kuten kuningas lupasi, saanut turvapaikan hänen luonaan,\neikä hän nyt enää valittanut, että Milan oli pelastanut hänet Tonavan\naalloista. Hänellä oli pieni huone kokonaan omassa hallussaan. Hänen\ntyönsä oli hyvin helppoa. Hänen piti pitää talous jonkummoisessa\nkunnossa, pitää huonekalut pölystä vapaina ja sievästi puettuna\navata ovi, kun joku soitti. Hän oli pian hyvissä väleissä vanhan\nkamaripalvelija Tonion kanssa. Ukko kunnioitti onnetonta olentoa, josta\nherransa oli hänelle kertonut niin paljon kuin hänen tarvitsi tietää\nja monena iltana kun Milan oli mennyt ulos tai istui työhuoneessa\nkirjoihinsa syventyneenä, istuivat Tonio ja Sylva yhdessä avarassa\nkeittiössä ja puhelivat keskenänsä puoliääneen. Ukkohan oli myöskin\nserbialainen ja kun hän kertoi siitä Serbiasta, joka ennen oli ollut,\nMilanin loistoajasta, siitä ajasta, jolloin kuningatar Natalia vielä\nloisti Belgradin hovissa nuoruutensa kauneudessa ja loistossa, niin\nSylva kuunteli tarkkaavasti ja usein vuodatti hän salaa kyyneleitä\najatellessaan maanpakoon ajetun kuninkaan nykyistä kohtaloa.\n\nAnkara talvimyrsky raivosi Wienin kaduilla. Talvi oli kova. Sanottiin\nmyrskyn tulevan arolta ja sitte jatkavan kulkuansa ylös pohjoiseen.\n\nKuningas Milan istui kamiinin ääressä ajatuksiinsa vaipuneena. Äkkiä\nkuului kellon kilinää. Milan säpsähti.\n\n- Kuka tulee? huudahti hän. — Kuka voi se olla? Kuka voisi tulla\nluokseni näin tavattomalla ajalla? Niitähän on niin vähän, voipi sanoa,\nettei ketään, jotka minun luokseni tulevat. — Mutta — ehkä on se joku\nköyhä, joka tahtoo pyytää apua.\n\nTonio avaa — minä kuulen hänen puhuvan kovalla äänellä. Se on siis\ntodellakin joku vieras.\n\nMuutamia minuutteja myöhemmin koputettiin työhuoneen ovelle. Kuningas\navasi ja kamaripalvelija seisoi hänen edessään.\n\n- Minä pyydän anteeksi, teidän —\n\n- Kuka se on? keskeytti hänet kuningas. — Minä kuulin sinun puhuvan\njonkun vieraan kanssa.\n\n- Herra, ulkona on joku kaupunginpalvelija, joka sanoo, että hänellä\non tärkeitä asioita ilmoitettavana. Minä olen sanonut hänelle, että te\nette ota vastaan ketään, mutta hän ei tahdo lähteä pois. Hän on vanha\nmies, tukka ja parta valkoinen.\n\n- Anna hänen tulla sisään, vastasi kuningas. — Nyt, kun ei minulla\nenään ole valtaa, ei minun ainakaan tarvitse pelätä murhaajia. Se ei\nvoi olla mikään murhayrityksen tekijä.\n\nTonio nyökäytti hyväksyvästi päätään. Sitte riensi hän ulos ja kohta\nsenjälkeen ilmestyi ovelle harmaapartainen, kumaraharteinen mies. Hän\noli puettu Wienin kaupunginpalvelijan pukuun. Punaista lakkia piti hän\nkädessään, sininen pusero punaisine kauluksineen peitti yläruumiin,\njalassa oli vanhat, kuluneet housut ja saappaat näyttivät yhtä\nepäilyttäviltä. Rinnassa oli messinkilevy, jossa oli numero 377.\n\n- Teillä on asiata minulle, sanoi kuningas kaupunginpalvelijalle. —\nToimittakaa asianne, ukkoseni, kas tässä lantti vaivastanne.\n\nNäin sanoen oli kuningas ottanut rahakukkaronsa, mutta hänen sieltä\nkatsellessaan pientä rahaa, sanoi kaupunginpalvelija nöyrällä äänellä:\n\n- Anteeksi, herra, mutta se, mitä minulla on ilmoitettavana, voidaan\ntoimittaa vaan kahdenkesken. Minua on nimenomaan varoitettu puhumasta\nkolmannen henkilön läsnäollessa.\n\nNäin sanoen kääntyi hän ja katsoi Tonioon, joka oli jäänyt seisomaan\novelle.\n\nTämä ei tietysti tahtonut mielellään jättää isäntäänsä kahdenkesken\nvieraan kanssa.\n\n- Siis salainen asia! huomautti Milan, puristaen päätään. — Olkoon\nmenneeksi! — Poistu, Tonio, niin, — mene sinä vaan! Tuo ukko ei\ntee minulle mitään pahaa! Ja tiedäthän sinä, että minulla on aina\nladattu revolveri käsillä. Eihän kenenkään maksa vaivaa asettua minun\nvihamiehekseni.\n\n- Ei, olkaa varma, herra, vakuutti vanha kaupunginpalvelija, etten\nminä ole tullut tekemään teille mitään pahaa. Minä pyydän vaan, että\nkuuntelette, mitä minulla on sanottavaa ja sitte menen minä tieheni.\n\nMilan viittasi ja Tonio vetäytyi takasin.\n\nKun ovi oli sulkeutunut, sanoi Milan:\n\n- No, nyt olemme siis yksin, ukko. Mutta puhukaa lyhyesti asianne,\nsillä minun aikani on rajoitettu.\n\n- Se, mitä minulla on sanottavaa teille, kuningas Milan, huudahti\nkaupunginpalvelija äkkiä aivan eri äänellä, ei ole sanottu lyhyessä\najassa. Teidän täytyy myöntää minulle pitempi aika.\n\nTätä sanoessaan oli ukko ojentautunut suoraksi, niin että hän tuli\npitemmäksi kuin Milan.\n\nKun kuningas huomasi tämän muutoksen, kääntyi hän kirjoituspöytään päin\nja ojensi kätensä tarttuakseen revolveriin, joka oli pöydällä.\n\nMutta ennenkuin hän ennätti sitä tehdä, huudahti vieras:\n\n- Antakaa aseen olla, kuningas Milan! Sillä niin totta kuin löytyy\nJumala taivaassa, niin totta on myöskin, että olen tullut luoksenne\nmitä rauhallisimmissa aikeissa. Katsokaa, nyt näytän teille oikeat\nkasvoni ja vielä kerran vakuutan, että olen tullut luoksenne ystävänä.\n\nPois lensi valkoinen parta, pois valetukka, joka tällä väärällä\nkaupunginpalvelijalla oli ollut!\n\nKasvot, jotka eivät enää olleet nuoret ja joita ympäröi valkoinen tukka\nja kaunisti pienet viikset, tulivat näkyviin.\n\nKuningas Milan tuijotti vieraaseen ammottavin silmin, joissa ilmeni\nääretön hämmästys. Sitte sanoi hän epäröiden:\n\n- Se, jota vähimmän kaikista luulin näkeväni, seisoo edessäni. Vai\nettekö ole Pietari Karageorgevitsch?\n\nTässä seisoi kaksi miestä, jotka kaiken ikänsä olivat olleet\nverivihollisia, kaksi miestä, joiden välillä vallitsi viha, joka ei\nollut syntynyt heidän välillään, vaan oli alkanut jo heidän esi-isiensä\nkesken.\n\nMutta tämä viha oli aikojen kuluessa kasvanut yhä suuremmaksi, kuten\nkäärme kasvaa, kuta enemmän saalista se ahmii.\n\nSiitä huolimatta olivat he tulleet tuntemaan toisensa poikasina,\nnuorukaisina olivat he olleet yhdessä ja silloin olivat he olleet\nvalmiit tappamaan toisensa. Silloin astuivat he toisiansa vastaan\nuhkaavina ja usein näytti siltä, kuin syntyisi heidän välillään verinen\ntaistelu.\n\nMutta sitä ei kuitenkaan syntynyt ja se riippui kai yksinomaan siitä\nasianhaarasta, että kohtalo oli aikasin erottanut toisistaan nämä\nmolemmat miehet.\n\nKuningas oli näet Parisissa tavannut Pietari Karageorgevitschin. He\nolivat silloin molemmat ylioppilaita ja kävivät Parisin korkeakoulua.\nHe tapasivat toisensa luentosaleissa.\n\nToinen kuuli, että se kaunis nuorukainen, joka siellä opiskeli, oli\nObrenovitsch, nimeltä Milan. Toinen taas sai kuulla, että se pitkä,\nhoikka nuorukainen, joka niin ahkeraan kävi professorien luennoilla,\noli nimeltään Pietari Karageorgevitsch.\n\nSilloin tiesivät he molemmat tarpeeksi. He tiesivät, etteivät koskaan\nvoineet tulla ystäviksi, vaan täytyi heidän olla vihamiehiä, niin oli\nkirjoitettu kohtalon kirjassa. Obrenovitsch ja Karageorgevitsch, se oli\nsama kuin tuli ja vesi, kevät ja talvi, auringonpaiste ja musta yö.\nObrenovitsch ja Karageorgevitsch, se merkitsi taistelua elämästä ja\nkuolemasta.\n\nSitte Parisin aikojen eivät he olleet tavanneet toisiansa. Pietari\nKarageorgevitsch oli ollut maanpakolainen, joka ei saanut astua Serbian\nalueelle. Mutta kohtalo oli valinnut Milanin nousemaan valtaistuimelle.\nHänet oli kutsuttu kotiin ja asetettu kruunu hänen nuoreen päähänsä.\nMonta vuotta oli hän hallinnut onnellisesti, mutta sitten oli hänkin\nsaanut kokea onnen vaihtelevaisuutta.\n\nJa nyt seisoivat he taas vastatusten.\n\nPietari Karageorgevitsch, toisti Milan vielä kerran. — Te — te — ei, se\non erehdys, se ei ole mahdollista, että se olette todellakin te!\n\n- Kyllä se minä olen, Milan Obrenovitsch, vastasi Pietari syvällä\nbassoäänellä — ja Jumala on todistajani, etten minä tule tekemään\nteille mitään pahaa. Ei, minä tulen teidän luoksenne siitä syystä, että\nte olette onneton ja minä tahdon ojentaa teille auttavan käden.\n\n- Teidän auttavan kätenne! toisti Milan epäillen. Onko koskaan joku\nKarageorgevitsch auttanut Obrenovitschiä? Jos Karageorgevitsch\nja Obrenovitsch tapaisivat toisensa syvän kuilun partaalla, niin\nkatsoisivat he kumpikin, että nyt oli aika tullut, jolloin toinen\noli syöstävä kuiluun. Ei löydy niin leveätä tietä, jolla he molemmat\nvoisivat tyyneesti kulkea toistensa ohi. Ei, Pietari Karageorgevitsch,\nlienette tullut missä tarkoituksessa tahansa, niin ei se voi olla muu\nkuin vihamielinen.\n\n- Niin, vihamielinen se on, mutta ei teitä kohtaan, vastasi Pietari\nepäröimättä. Minä vannon teille vielä kerran, Milan, Serbian onnen\nnimessä, joka meille molemmille on pyhä, sen rakkaan maan nimessä,\njohon emme kumpikaan saa astua, että olen tullut luoksenne ystävänä.\n\n- Minä en unohda, että olen serbialainen, sanoi Milan tyyneesti — ja\nserbialaisen ensimäinen käsky kuuluu:\n\n\"Elä kiellä väsyneeltä istuinta ja kumartakoon vieraanvaraisuus sinun\nkynnykselläsi.\"\n\nJa nyt, Pietari Karageorgevitsch, istukaa alas, ja niin kauan kun\nolette minun talossani, olette turvassa, siitä annan kuninkaallisen\nsanani pantiksi.\n\n- Minä kiitän teitä, Milan Obrenovitsch, sanoi Pietari, siirsi tuolin\nlähemmä Milania ja istuutui siihen. — Siis kuulkaa, mitä minulla on\nsanottavaa teille. Jo sekin seikka, että tulin tänne valepuvussa,\ntodistaa teille, etten salli, että keskustelumme tulee muiden tietoon.\nPäinvastoin täytyy minun pyytää teitä noudattamaan mitä ankarinta\nvaitioloa sen suhteen, mitä minä teille ilmoitan. Että minä ylipäänsä\nilmoitan teille aikeistani, todistaa jo sekin, etten minä mielessäni\nkanna mitään viekkautta teitä kohtaan.\n\n- Puhukaa! sanoi Milan varmalla äänellä. — Minä lupaan teille, että\nvaikenen.\n\n- Annatteko minulle sanannekin?\n\n- Kyllä, sen annan. Mutta elkää nyt kiusatko minua kidutuspenkillä,\nvaan sanokaa, löytyykö asiaa, joka voisi meille molemmille olla\nyhteinen, jonka voisimme yhteisesti suorittaa!\n\n- Kyllä, sellainen asia löytyy, minä sanon sen teille muutamin sanoin:\n\n\"Viha Serbian valtaistuimella istuvaa naikkosta kohtaan, viha Dragaa\nkohtaan!\"\n\nMilan hyppäsi ylös tuoliltaan. Hänen silmänsä välähtelivät, hänen\nkalpeat kasvonsa punastuivat ja saivat eloa.\n\nPietari Karageorgevitsch oli nyt lausunut tunnuslauseen ja Milanin\ntäytyi innostua.\n\n\"Viha Dragaa kohtaan\", se oli sotahuuto, ja se, joka vaati häntä\nottamaan osaa siihen taisteluun, sai olla varma siitä, että hän oli\nvalmis yöllä ja päivällä, pahassa ja hyvässä.\n\n- Minä näen ilokseni, jatkoi Peter Karageorgevitsch — että ne muutamat\nsanat, jotka äsken lausuin, sattuivat teidän sydämeenne. Mitä voisivat\nne muuta tehdäkään? Tietäkää siis Milan, jatkoi hän kovemmalla äänellä,\n— että tyytymättömyys hiipii pitkin Belgradin katuja, pitkin teitä ja\npolkuja yli koko Serbian. Tyytymättömyys vaanii joka oven takana ja\ntyytymättömänä ovat nekin, joiden on kuningas Aleksanteria ja Dragaa\nkiittäminen kohoamisestaan.\n\nNyt, sen tunnustan avonaisesti, on tilaisuus suotuisampi\nKarageorgevitscheille kuin koskaan ennen, jälleen uudistamaan perheensä\nmuinaisen loiston. Minua vaaditaan takasin Serbiaan: tuhannet ihmiset\nojentavat kätensä minua kohti ja monet äänet kaikuvat korvissani!\n\n\"Pietari Karageorgevitsch, tule ja ole meidän kuninkaamme ja jatka\nvanhoja tapoja, joilla perheesi kerran teki meidät onnellisiksi! Tule\nesi-isiesi kaltaiseksi, yhtä urhoolliseksi ja hyväksi kuin hekin. Tule\nsamallaiseksi kuin kuningas Kara Georg, niin me ilolla tervehdimme\nsinua!\"\n\nMilan asetti kädet ristiin rinnalleen ja katsoi synkkänä alas lattiaan.\n\n- Niinkö on asiat! lausui hän tukahutetulla äänellä. — Minä juuri\naavistin, että siihen se menisi. Ovatko siis jumalat todellakin\npäättäneet, että Obrenovitschien valta on loppuva. Ei, Pietari\nKarageorgevitsch, vielä ei olla niin pitkällä ja jos Jumala niin\ntahtoo, ei koskaan siihen tullakaan.\n\n- Siihen se menee, elkää epäilkö sitä! huudahti Pietari. — Minulta\npuuttuu vaan yksi, yksi ainoa, ja kun tämä on rinnallani, on kaikki\nvoitettu. Tämä ainoa olet sinä, kuningas Milan.\n\n- Minä — minä, laupias Jumala, minäkö! — Pietari Karageorgevitsch,\noletko tullut hulluksi? Minä, Obrenovitsch, minäkö sytyttäisin\nomin käsin palamaan sen suuren temppelin, jonka esi-isäni kerran\nrakensivat? Haa, silloinhan olisin halpamaisempi kuin Herostratus, joka\nkerran sytytti tuleen Dianan temppelin Efesossa, ihanimman kaikista\nmuinaisajan rakennuksista. Tämä temppeli oli tehty vaan puusta ja\nkivestä ja koristettu kullalla, hopealla ja jalokivillä, mutta minun\nperheeni suuruus on rakennettu verellä ja kirotut olkoot ne kädet,\njotka hävittävät tämän pyhän rakennuksen!\n\nMilan oli puhunut tempaavalla innolla ja ihastuksella, mutta\nPietari Karageorgevitsch oli varmaan valmistunut sellaiseen. Hän\nei kulmiaankaan väräyttänyt ja selvästi huomasi, että karkoitetun\nkuninkaan sanat eivät tehneet häneen mitään vaikutusta.\n\n- Se on teille kunniaksi, Milan, sanoi Pietari sittekun kuningas oli\nlopettanut ja astunut askeleen taapäin. — Niin, se on todellakin\nteille kunniaksi, että rakastatte perhettänne niin suuresti ja\nkoko sydämellänne pidätte kiinni sen kunniasta varsinkin kun yksi\nsen perheen jäsenistä on kohdellut teitä niin häpeällisesti. Mutta\najatelkaa itseänne, ajatelkaa epätoivoista asemaanne! Minä tiedän, että\nte olette niukoissa oloissa, te taistelette jokapäiväisen toimeentulon\nhuolissa; velkojanne ahdistavat teitä ja jollei eräs tuntematon\nhyväntekijä lähettäisi teille kuukausittain viidentuhannen frangin\napurahaa, niin olisitte jo kauan sitte nääntynyt.\n\nMilan kalpeni, hämillään hän katsoi Pietari Karageorgevitschiin.\n\n- Kuinka te tiedätte, että minä otan vastaan näitä salaperäisiä\nrahalähetyksiä? kysyi hän — kuka on teille ilmaissut tämän salaisuuden?\n\nMutta minä en tahdo kieltää, että niin on todellakin asianlaita, jatkoi\nkuningas ylpeästi. — Löytyy todellakin eräs jalo hyväntekijä, joka on\nkoko tämän surullisen ajan pitänyt minua pystyssä. Pojaltani en saa\nmitään, enkä minä ottaisikaan häneltä mitään. Ennen kerjäisin leipäni\nsääliväisten ihmisten ovella. Mutta keisari Frans Josef lähettää\nminulle joka kuukausi rahakirjeen, joka sisältää niin paljon, kuin\nminun pieniin tarpeisiini menee, ettei minun tarvitse tehdä velkaa.\nMinä en pyydä enempää ja olen hyvin kiitollinen jalolle, armolliselle\nhallitsijalle.\n\n- Keisari Frans Josef on häiritsijäin esikuva ja jalo mies, vastasi\nPietari vilpittömällä kunnioituksella. — Mutta te erehdytte, Milan,\nsillä se ei ole hän, joka auttaa teitä rahoilla.\n\n- Eikö hän, eikö todellakaan hän? kysyi Milan hämillään. — Silloin\nen tunne ketään ihmistä maan päällä, joka voisi tuntea niin suurta\nystävyyttä minua kohtaan, että hän tahtoisi kantaa minulle sellaisen\nuhrin, silloin on kaikki minulle täydellinen arvoitus.\n\n- Minkä minä kuitenkin kykenen selvittämään, vastasi Pietari\nKarageorgevitsch, ottaen lompakon sinisen puseronsa alta. Katsokaa,\njatkoi hän — tämä lompakko sisältää postikuitit kaikista niistä\nrahalähetyksistä, jotka viime vuosina ovat teille saapuneet. Minä\nse olen, joka koko ajan seisoin teidän rinnallanne, minä Pietari\nKarageorgevitsch, ennen verivihollinen, nyt ystävä.\n\nMilan ei ojentanut kättään ottaakseen lompakkoa. Hän ei voinut. Kuten\nkivettyneenä seisoi hän kalpean miehen edessä, joka tyynesti katsoi\nhäneen.\n\nHän oli sanonut sanottavansa niin yksinkertaisesti ja luonnollisella\näänellä, ettei voinut olla epäilystäkään niiden todenperäisyydestä.\nEikä hän varmaankaan ollut tullut nöyryyttämään Milania.\n\nMutta joka veripisara oli kadonnut karkoitetun kuninkaan kasvoilta.\nÄkkiä suli hänen jäykkyytensä kuumiin kyyneliin.\n\n- Olenko siis jo joutunut niin pitkälle! huudahti Milan. Olenko\nottanut armoleipäni viholliseni kädestä Karageorgevitschiltä, jonka\nkanssa olen tähän asti taistellut monta kymmentä vuotta. Minusta on\nsiis tullut kerjäläinen, jonka täytyy elää almuista! Mutta Jumala on\ntodistajani, ettei minulla ole ollut aavistustakaan, että nämä rahat\novat tulleet teiltä. Jos olisin sitä aavistanut, olisin ennen kuollut\nnälkään jossakin kadunkulmassa, kuin ottanut teiltä ainoatakaan\nrahalähetystä. Ei, Pietari Karageorgevitsch, te olette, minä tahdon\nuskoa sen, lähettänyt minulle tämän avun hyvästä sydämestä ja siinä\nvakuutuksessa, että minä sen tarvitsin. Mutta teidän ei olisi pitänyt\nniin syvästi minua nöyryyttää! Te olette pakoittanut minut kiittämään\nteitä ja se on Obrenovitschille vaikea tehtävä, kun sen täytyy sanoa\nKarageorgevitschille.\n\n- Teidän ei tarvitse ollenkaan kiittää minua, huudahti Pietari. — Ehkä\nolisitte te tehnyt samalla tavalla, jos minä olisin ollut sellaisessa\nasemassa. Ja sitä, mitä nyt aion teille esittää, ei mitenkään saa\nkatsoa jonkummoiseksi korvausvaatimukseksi siitä, mitä minä olen teille\ntehnyt, sillä minä sitoudun tässä vast'edeskin auttamaan teitä, Milan,\nvaikkakin hylkäisitte pyyntöni.\n\nSanoin teille äsken, että suuri tyytymättömyys on koko Serbiassa\nteidän poikanne hallitukseen. Varsinkin on sellainen asianlaita\nsotilaspiireissä, jotka syvästi häpeävät sitä, että heillä on kuningas,\njoka on antanut heille kuningattareksi melkein yleisen naisen. Ette\nehkä ole lukenut viimeisiä Serbian sanomalehtiä? Niin, eikä teidän\ntarvitse niitä lukea saadaksenne tietää sen, sillä tänään puhuu siitä\nmyöskin \"Neue Freie Presse\" täällä Wienissä.\n\nKas tuossa sanomalehti pöydällä, ette näy vielä koskeneenkaan sitä.\n\nHän otti kysymyksessä olevan lehden pöydältä ja avasi sen synkän\nnäköisenä. Innokkaasti osoitti hän erästä lihavilla kirjaimilla\npainettua sähkösanomaa.\n\n- Lukekaa, sanoi hän.\n\n- Minä en voi, änkytti Milan, kaikki vilisee silmissäni. Sanokaa te\nminulle, mitä lehdessä seisoo.\n\n- Se on sähkösanoma Serbiasta, ja kuuluu sanalleen näin:\n\n\"Varmalta taholta saamiemme tietojen mukaan odottaa Serbian kuningatar\nviiden kuukauden perästä perillistä. Belgradin hovissa vallitsee\nyleinen ilo. Koko maa ottaa siihen osaa, sillä nyt toivotaan saatavan\ntähän asti niin odotettu kruunun perillinen.\"\n\nEpäselvästi ääntäen vaipui Milan tuolille kirjoituspöydän viereen. Hän\nkätki kasvot käsiinsä ja minuutin aikana ei kuulunut huoneessa mitään\nääntä.\n\n- Se oli kovin isku, mikä minua saattoi kohdata, huudahti Milan,\nnostaen kasvonsa Pietariin päin. — Tähän asti olen toki toivonut,\nettä tuo inhottava olento ei voisi antaa elämää lapselle. Mutta ei,\nei tätäkään ääretöntä tuskaa ole taivas minulta säästänyt. Tuosta\nkirotusta helmasta lähtee olento, joka kantaa Obrenovitschin nimeä,\nheikkouden ja synnin, verenhimon ja perkeleellisen viekkauden\njälkeläinen.\n\n- Tämä lapsi ei ole vielä syntynyt, huudahti Pietari ja heitti lehden\nlattialle. — Vielä voitte te estää, ettei tämä lapsi synny maailmaan\nvaltaistuimelle. Yhtykää minuun ja Aleksanteri on heti pantu pois\nhallituksesta. Sitte synnyttäköön Draga poikansa, eikä hän tule koskaan\nistumaan Serbian valtaistuimella. On pidettävä huolta, ettei tämä poika\nkoskaan tule kenenkään serbialaisen näkyviin.\n\nNo, voitteko vielä epäillä, ettekö ole vielä tehnyt päätöstänne?\n\n- En, kuului Milanin huulilta — minä olen jo tehnyt päätökseni.\n\n- Jumala teitä siunatkoon, sillä te olette tehnyt päätöksenne Serbian\nonneksi.\n\n- Niin, mutta en sillä tavoin kuin te tarkoitatte. Minä en koskaan voi\nauttaa ketään kaivamaan maata poikani jalkain alta. Ryöstää kruunu\nhänen päästään ja heittää hänet maailman halveksittavaksi, sitä en voi.\nSillä joskaan en enää voi olla Serbian kuningas, niin en koskaan lakkaa\nolemasta isä. Ei, en koskaan ota osaa mihinkään liittoihin, joiden\ntarkoituksena on poikani häviö. Mutta te, Pietari Karageorgevitsch,\nolkaa varuillanne! Serbian maa ei ole vielä kyllin valmis sille\nkylvölle, jonka aiotte siihen kylvää. Siellä rakastetaan vielä liian\npaljon Obrenovitscheja, olipa heidän nimensä sitte Aleksanteri tai\nMilan.\n\nPietari puri huultansa ja kiersi hermostuneesti viiksiänsä.\n\n- Voinko luottaa siihen, kysyi hän tutkien, että kaikki, mitä tässä\nolen sanonut, jää meidän välillemme?\n\n- Minä olen jo antanut sanani, että vaikenen ja minä pidän sen, vastasi\nMilan. Minä en edes varoita poikaanikaan, mutta minä pyydän teitä,\nluopukaa aikeistanne! Jos Jumala tahtoo, että teistä tulee kuningas,\nniin kruunaa hän teidät siksi eikä teidän tarvitse tehdä mitään sen\nhyväksi! Tämä on viimeinen kehoitukseni teille ja nyt vielä viimeinen\npyyntö:\n\n- Nyt, kun tiedän, mistä lähteestä se kulta vuotaa, jota olen saanut\njoka kuukausi, en voi sitä vastaan ottaa. Lopettakaa siis lähetyksenne,\nelkääkä enää välittäkö siitä, kuinka minun käy, vaan jättäkää minut\noman onneni nojaan. — Se ei käy päinsä, että Obrenovitsch elää\nKarageorgevitschin armosta.\n\nSilloin astui Pietari Karageorgevitsch aivan lähelle Milania, ojensi\nhänelle sydämellisesti kätensä ja sanoi liikutetulla äänellä:\n\n- Kun tulin luoksenne, toivoin kyllä saavani teidät liittolaisekseni,\nmutta minun täytyy kuitenkin kunnioittaa teidän vakaumustanne. Te\nolette puhunut minulle kuin mies ja minä olen kuunnellut kuin mies,\nmitä teillä on ollut sanottavaa.\n\nHyvästi, kuningas Milan ja eläkää onnellisena jos voitte.\n\nTämän sanottuaan kääntyi Pietari mennäkseen pois, asetettuaan ensin\npäähänsä peruukin ja valeparran kasvoillensa, mutta tultuaan ovelle\nseisoi hän hetken hiljaa pää alaspäin kuin ajatuksiinsa vaipuneena.\n\n- Mitä ajattelette, Pietari Karageorgevitsch? kysyi Milan. — Jos ehkä\nvoin jollain tavoin auttaa teitä, niin mielelläni teen kaikki, mitä\nvoin, kun vaan ei ole kysymys pojastani.\n\n- Minä ajattelen, sanoi Pietari — jos nytkään uskotte, mitä olen\nsanonut teille; vai luuletteko, että minä tahdon vetää teidät\npuolelleni ja siksi olen tehnyt teille väärän ilmoituksen.\n\n- Te ette ole ennenkään koskaan valehdellut minulle, Pietari, ettekä\nole nytkään sitä tehnyt, sanoi Milan aivan yksinkertaisesti.\n\n- No kuulkaa siis myöskin minun varoitukseni, kuningas Milan! sanoi\nPietari.\n\nMinä varoitan teitä, niin, minä pyydän teitä varomaan henkeänne, ettei\nse murhaaja saa työtänsä tehdyksi, joka tällä hetkellä on matkalla\ntänne, — se murhaaja, jonka kuningas Aleksanteri on tänne lähettänyt —\ntoimittamaan teidät pois päiviltä!\n\nMilan huudahti, syöksi Pietarin luo ja laski kätensä hänen olalleen.\n\n- Ihminen, änkytti hän — te olette nyt lausunut hirmuisen asian.\n\nMurhaaja, sanotte te, — murhaaja, jonka poikani on lähettänyt — —\n\n- Ehkä ei niin paljon poikanne, kuin Draga. Velvollisuuteni on lausua\nteille koko totuus! Tietäkää siis, että minä vakoojien kautta pidän\nsilmällä Belgradin hovia. Konakissa ja Tapschiderin huvilinnassa\nei tapahdu mitään, jota minä en tiedä. Siten olen saanut tietää,\nettä kuningas Aleksanteri aikoo lähettää luoksenne miehen, jonka\ntehtävänä on lähestyä teitä jonkunmoisen ystävyyden varjossa. Mutta\ntodellisuudessa on tällä miehellä varattuna myrkkyä, jonka hän antaa\nteidän nautittavaksenne sopivassa tilaisuudessa.\n\nMilan tuijotti Pietariin, kuin ei hän vielä uskoisi tuota hirmuista\nilmoitusta.\n\nMutta Karageorgevitsch jatkoi kiireesti:\n\n- Minustakin tuntuu mahdottomalta, että poika voi olla niin paatunut,\nettei hän kammoa sellaista hirmutyötä. Siitä syystä annoin väkeni\ntarkasti ottaa vaarin tapahtumista Belgradin hovissa. Nyt olen kuullut,\nettä murhaaja on noin viisi päivää sitte lähtenyt Wieniin. Kuule\ntarkasti, mitä minä sanon, kuningas Milan!\n\nHän ei käyttänyt rautatietä, vaikka hän tätä tietä olisi ehtinyt\nWieniin kolmannessa osassa siitä ajasta, minkä hän nyt tarvitsee,\nmatkustaessaan postireessä Unkarin pustan kautta. Hän ei tietysti\ntahtonut, että hänen matkansa Belgradista tulisi tunnetuksi, jotta\nhänen persoonaansa ei sitte pantaisi yhteyteen teidän äkillisen\nkuolemanne kanssa. Mutta olen saanut tietää vielä enemmän.\n\nSitä kurjaa murhaajaa, joka on matkalle tänne panemaan toimeen Dragan\nkäskyä, seuraa henkilö, joka on minulle riittävänä todistuksena siitä,\nettä konnantyö on vireillä — se on kuningatar Dragan täti, Eufemia,\nvanha nainen, jonka syyksi täytyy lukea monta Dragan pahoista juonista.\n\n- Täti Eufemia? huudahti Milan vapisevalla äänellä — minä tunnen\nhänet! —\n\n- Ettekö nyt huomaa kuningattaren vehkeitä? Hän tarvitsee henkilön,\njoka pitää murhaajaa silmällä tämän oleskellessa Wienissä, ja — siihen\noli täti Eufemia hänen mielestään kuin valettu. Kaikki, mikä tapahtuu\nsalassa, on epäilyttävää, jatkoi Pietari pitkän vaitiolon jälkeen.\n— Epäilyttävää on myös, kuin ihmiset eivät uskalla näyttää oikeata\nmuotoansa, vaan esiintyvät milloin missäkin muodossa.\n\nNo niin — se, joka kuninkaan käskystä astuu teidän eteenne tarjoomaan\nteille sovintoa, on kätkenyt itsensä erään kauppias Naumannin nimen\nalle — sillä nimellä on hän ainakin Semlin Hôtellin matkustajain\nkirjassa. Samoin on täti Eufemia katsonut parhaaksi olla näyttämättä,\nkuka hän todella on. Hän on matkustanut nunnan puvussa ja sanoo\nkuuluvansa kartusiaaninunnain luostariin. Se on väärää peliä, Milan, ja\nväärinpelaajain suhteen täytyy olla varuillaan.\n\nKarkoitettu kuningas katsahti ylös ja sanoi:\n\n- Onko asianlaita todellakin sellainen? Silloin olisi todellakin ollut\npaljon parempi, että olisin jo aikoja sitte tehnyt lopun elämästäni.\nOma poikaniko tahtoo sen nyt lyhentää — ei, ei, ei hän, hänen\npäässään ei tämä alhainen ajatus ole syntynyt! — Draga on istuttanut\nsen häneen, eikä sillä raukalla ole ollut voimaa halveksien hyljätä\nsellaista ehdotusta! Kaikissa tapauksissa olen teille kiitollinen\nvaroituksestanne, minä panen sen sydämelleni. Minä olen varoillani\nja jos kuninkaan apulainen tulee luokseni, niin otan hänet vastaan\nasianmukaisella tavalla.\n\nMutta odottakaa! Ovatko vakoojanne Belgradissa sanoneet myöskin sen\nmiehen nimen, joka on antautunut niin halpamaiseen tekoon? Onko hän\nserbialainen? Tuskinpa luulisin, että Serbian pojissa löytyy sellaista,\njoka vainoaisi minun henkeäni.\n\n- Hän on serbialainen, vastasi Pietari kolkolla äänellä — ja minä\nluulen, että te hyvin tunnette hänet. Hänen nimensä on Stefan\nNaumovitsch, ja on hän nykyään kuningas Aleksanterin ajutantti, vaikka\noli ennen tämän pahimpia vastustajia.\n\nTuskin oli Pietari lausunut nimen, kun Milan säpsähti tuskasta.\n\n- Hänkö! änkytti onneton kuningas. — Häneltä olisin kaikista vähimmän\nodottanut sellaista. Hän oli ystäväni, minä olin läheisessä yhteydessä\nhänen kanssansa ja olin kirjevaihdossa hänen kanssaan!\n\n- Mitäs se todistaa? keskeytti hänet Pietari Karageorgevitsch. — Se\ntukee vaan minun väitettäni. Tietysti ei kuningas Aleksanteri voinut\nlähettää sellaista, jonka te heti alussa tietäisitte viholliseksenne.\nSellaista ihmistä epäillään, eikä edes maisteta, mitä hän asettaa\nsyötäväksemme.\n\nMitä taas Stefan Naumovitschiin tulee, niin tiesivät Aleksanteri ja\nDraga kyllä hyvin, että te ottaisitte hänet ystävällisesti vastaan ja\nett'ette hänet nähdessänne heti epäilisi, että hän oli tullut aikeessa\nryöstää teidän henkenne.\n\n- Stefan Naumovitsch! toisti Milan uudestaan. — Että sen piti olla\njuuri hän! Eikö siis todellakaan löydy enää todellista ystävyyttä ja\nonko valhetta jokainen sana, jonka ihmiset lausuvat?\n\n- Siltä se melkein näyttää, vastasi Pietari Karageorgevitsch\nalakuloisena ja surullisena. — Täytyy tottua siihen ajatukseen, että\nkaikki ihmiset ovat syntisiä. Ehkä emme mekään ole parempia kuin kaikki\nmuut, mutta me tahdomme ainakin pyrkiä siihen.\n\n- Nyt tunnen mieleni kevyemmäksi, kuningas Milan, kun olen saanut antaa\nteille tämän varoituksen, sillä se olisi koskenut syvälle sieluuni, jos\nminulle olisi tultu sanomaan, että te sorruitte kuningattaren vehkeiden\ntakia. Mutta hyvästi nyt! Minä olen puhunut teille kuin mies — ottakaa\nvarteen varoitukseni.\n\nVielä kerran puristi Pietari Milanin kättä. Sitte riensi hän ovea\nkohti, jonka taakse katosi. Milan seisoi keskellä huonetta. Hänen\nkasvonsa olivat saaneet jäykän ilmeen.\n\n- Se oli todellakin vaikea hetki, huudahti hän mielenliikutuksen\ntukahduttamalla äänellä — vaikea kolminkertaisessa merkityksessä.\n\nPietari Karageorgevitsch tulee luokseni, koettaen saada minun\nmyötävaikutustani poikani häviöön. Minä saan tietää, että Pietari\nKarageorgevitsch on niiden rahojen salaperäinen lähettäjä, joita joka\nkuukausi olen saanut vastaanottaa, niiden rahojen, joilla tähän asti\nolen kokonaan tullut toimeen ja joihin en tästälähin aio koskea.\n\nJa Pietari Karageorgevitsch ilmoittaa minulle, että poikani on\npalkannut murhaajan minua varten ja että tämä murhaaja on — Stefan\nNaumovitsch! Oi, tämä oli todellakin hirmuinen hetki, joka heittää\nvarjonsa koko tulevaan elämääni. Mutta minähän olen kokenut niin\npaljon hirmuista, ettei tämäkään isku voi kukistaa minua. Ei, ei, minä\nen tahdo kukistua, olenhan vannonut valan itsekseni, että katkaisen\nmyrkytetyn kärjen kaikista niistä nuolista, jotka tulevat Belgradista\nja halveksien heitän ne luotani.\n\nMikä nyt on, Tonio? Tuletko ilmoittamaan minulle, että vanha kaupungin\npalvelija on mennyt tiehensä?\n\n- Niin, herra, sanoi ukko syvään kumartaen — kaupungin palvelija on\nmennyt. Mutta — minä ilmoitan samalla toisen vieraan. Merkillistä,\nnäyttää siltä, kun emme tänä iltana saisi ollenkaan lepoa, teidän\nmajesteettinne!\n\n- Mitä sinä sanot, onko siellä ulkona taas joku, joka tahtoo puhua\nkanssani?\n\nTonio nyökäytti valkoista päätään.\n\n- Kyllä, teidän majesteettinne, sanoi hän, — mutta tällä kertaa luulen\nvarmaan, että käynti tuottaa teille paljon iloa. Minä tiedän, että hän\non tervetullut, te otatte hänet vastaan avoimin sylin.\n\nJa odottamatta kuninkaan käskyä riensi Tonio ovelle ja avasi sen\nselälleen.\n\nMilanilta pääsi huuto ja hän tuli jos mahdollista vielä kalpeammaksi\nOvessa seisoi matkapukuun puettuna korkeakasvuinen, hoikka mies —\nStefan Naumovitsch.\n\n\n\n\nKAHDEKSASKUUDETTA LUKU.\n\nKaksitoista uskollista serbialaista.\n\n\nStefan Naumovitsch oli siis saapunut Wieniin. Hän oli päässyt matkansa\nperille ja seisoi nyt kuningas Milanin edessä. Mutta ennenkuin me\nkäymme kuvaamaan keskustelua heidän välillään, täytyy meidän mennä\nhiukan taapäin ajassa siihen hetkeen, jolloin Stefan Naumovitsch löysi\njälleen Genian yksinäisessä majatalossa Unkarin pustalla ja sitte heti\ntaas hänet kadotti. Hän oli kadottanut Genian tuon Genian onnettoman\nluulon tähden, että Stefan oli ryöstänyt häneltä rakkautensa ja antanut\nHelena Lunjevicalle, Genia oli näet eräänä päivänä konakin puutarhassa\nsalaa kuullut Stefanin puhuvan Helenalle rakkaudesta, mutta ei ollut\nkuullut, että Stefan oli puhunut vaan kuningas Aleksanterin puolesta.\n\nGenia oli antanut hänelle vaan hämäriä viittauksia ennenkuin syöksi\npimeyteen. Jos Stefan olisi aavistanut, että hänen keskustelunsa\nHelena Lunjevican kanssa oli syynä siihen, että hänen rakkaansa repi\nitsensä irti hänestä, että Genia piti häntä uskottomana eikä enää\nluottanut hänen rakkauteensa vaan mieluummin uskoi itsensä aron\nsusille kuin hänelle, silloin olisi hän varmaan kironnut sitä hetkeä,\njolloin hän sai kuningas Aleksanterilta käskyn hänen puolestaan pyytää\nHelenan kättä. Sillä se oli juuri tämä onneton käsky, joka oli syynä\nkaikkeen. Mutta sitä ei Stefan tiennyt ja sitä käsittämättömämmältä ja\ntuskallisemmalta oli hänestä sentähden tuntunut Genian päätös ikuiseksi\nerota hänestä.\n\nMutta niin oli kuitenkin tapahtunut ja vaikka Stefan oli melkein\nkoko yön harhaillut ympäriinsä arolla, kuitenkin pysytellen itseään\nmajatalon läheisyydessä, huutaen Geniata nimeltään ja hakien häntä\nsilmillään, huomasi hän kuitenkin, kun aamu koitti, että oli ainiaaksi\nkadottanut hänet. Stefan huomasi, ettei hän tällä hetkellä voinut tehdä\nmitään. Samalla johtui hänen mieleensä, että hänen piti päästä Wieniin\nniin pian kuin mahdollista, viemään Milanille kuningas Aleksanterin\npyyntöä, sitä pyyntöä, joka tuotti Stefan Naumovitsch paralle niin\nsuurta iloa.\n\nHän oli sydämestään iloinen, sillä hän toivoi voivansa taivuttaa\nMilanin palaamaan hänen kanssansa Serbiaan ja sydämessään oli hänellä\ntieto siitä, että hän oli sovittava välittäjä isän ja pojan välillä,\nkahden miehen välillä, joista toinen oli tehnyt niin paljon maansa\nhyväksi ja toinen niin hyvin tarvitsi ymmärtäväisen neuvonantajan\nrinnallaan.\n\nSiitä syystä oli Stefan jatkanut matkaansa sillä postireellä, jota\nGenia oli ennen ohjannut. Nyt ajoi Stefan itse ja nunna istui sen\nsisällä. Heidän välillään ei vaihdettu monta sanaa matkan kestäessä.\n\nItse asiassa Stefan katseli nunnia myötätuntoisuudella, sillä hänen\nkäsityksensä mukaan työskentelivät he ihmiskunnan hyväksi hoitamalla\nsairaita.\n\nMutta tämä nunna — ei, hänen omituinen, suljettu, melkein\nepäystävällinen tapansa, iva, jolla hän puhui, muutamat silmäykset,\njotka välähtivät hänen silmistään, tämä kaikki oli tehnyt hänet\nvastenmieliseksi Stefanille, niin että tämä vältti puhua tai vaihtaa\najatuksia hänen kanssansa. Hän tunsi helpotusta nähdessään vihdoin\nedessään Buda-Pestin tornit ja hän täällä pääsi erilleen nunnasta.\nSillä täältä piti Stefanin jatkoi matkaansa rautateitse. Stefan\nsanoi hyvin kylmästi hyvästit naiskumppanilleen eikä välittänyt\nsiunauksestakaan, jonka nunna olisi hänelle antanut-.\n\nPostitalon edustalla, johon hän oli ajanut postireen, viskautui hän\nniin pian kuin mahdollista ajurin rekeen ja käski ajurin ajaa Hôtel\nHungarinaan.\n\nMutta Stefan Naumovitsch olisi suuresti hämmästynyt, eikä hänestä\nolisi suinkaan ollut hauskaa, jos olisi kuullut, että viiden minuutin\nkuluttua nunnakin otti ajoneuvot ja huusi ajurille:\n\n- Hôtel Hungarina!\n\nNoin kymmenen minuutin kuluttua oli nunna tuon komean Hôtellin\nedustalla, joka täydellä syyllä nauttii eurooppalaista mainetta.\nOvenvartija avasi vaunun oven ja auttoi vanhaa nunnaa sieltä ulos.\n\n- Minä jään tänne vaan huomisaamuun, sanoi nunna. — Olkaa hyvä ja\nantakaa minulle vaan pienempi huone.\n\n- Kyllä, vastasi ovenvartija. — Meillä on kyllä halpojakin huoneita,\nmutta valitettavasti ovat ne kaikki otetut. Yhden huoneen voisin antaa\nteille, sen ikkuna on Tonavalle päin, mutta ne huoneet ovat vähän\nkalliimpia.\n\n- Tuleeko kukaan asumaan minun huoneeni viereisessä huoneessa? — Minä\nen mielelläni tahtoisi naapureita.\n\n- Siinäkään suhteessa en valitettavasti voi palvella teitä, vastasi\novenvartija, — sillä juuri nyt saapui eräs kauppias, eräs herra Anton\nNaumann, joka on itselleen pyytänyt kaksi Tonavan puoleista huonetta,\nja se huone, jonka minä voisin antaa teidän käytettäväksenne, on hänen\nhuoneensa vieressä. Luulen voivani vakuuttaa, että rouvan naapuri\non hyvin hiljainen henkilö. Muuten ei meidän Hôtellissa sallita\nminkäänlaista melua.\n\nOvenvartija ei ollut huomannut, kuinka iloisesti ja ilkeästi nunnan\nsilmät välähtivät kun hän kuuli, että Anton Naumannin huoneet olivat\naivan hänen huoneensa vieressä.\n\n- No, olkaa hyvä, sanoi nunna — ja viekää minut huoneeseeni.\n\n- Kas tässä on hissi — Jean, vie nainen numeroon 74.\n\nNunna nousi heti senjälkeen hissiin ja oli heti komeasti sisustetussa\nhuoneessa, jonka ikkunasta oli ihana näköala Tonavan yli. Tämän\ntoisella puolella näki hän vanhan Ofenin, joka kohosi kuten uhkailevana\nmuistona niiltä ajoilta, jolloin turkkilaisilla oli vielä valtansa\nTonavan toisella puolella.\n\nHurskas nunna riensi panemaan oven lukkoon Jeanin mentyä, joka oli\nkantanut hänen tavaransa huoneeseen. Sitte otti hän päähineen päästään\nja täti Eufemian kasvot näkyivät selvästi sähkövalossa.\n\n- Oivallista, mutisi hän mennessään seinän luo, joka eroitti hänen\nhuoneensa Stefan Naumovitschin huoneista ja laski korvansa seinää\nvasten — nyt voin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla.\n\nMinä matkustan Wieniin hankkimaan sitä lasta, jota Draga tarvitsee\nja samalla pidän silmällä tätä Stefan Naumovitschia, joka on tullut\nWieniin kuninkaan käskystä raivaamaan tietä sovintoon Milanin kanssa.\nHa, haa se narri luulee todellakin, että Draga sallisi tuon vanhan\nitsepäisen jörön palaavan Serbiaan. Ehkä pitämään häntä silmällä ja\nestämään kaikkea, mitä Draga tahtoo. Eihän toki, niin tyhmä ei hän toki\nole. Oh, miten minä säikähdin, kun Draga ilmoitti minulle tämän tuuman!\n\n\"Oi, mitä olet tehnyt, Draginja! huudahdin minä kuultuani vaan hänen\nensimäiset sanansa. — Oletko todellakin suostunut siihen, että Milan\nsaa tulla takasin Serbiaan? No, sitte saat heti hakea nuoran, johon\nitsesi hirtät, sillä Milan saa pian sinut epätoivoon. Sinun valtasi on\nnyt lopussa. Rakas Draginja, kuinka saatoit suostua sellaiseen!\"\n\nSiinä seisoi hän sitte ja tuijotti minuun, kuin olisi tahtonut sanoa:\n\n\"Niin, minä olin hirmuisen tyhmä, täti, enkä voi antaa itselleni\nanteeksi, että suostuin Aleksanterin ehdotukseen kysymättä ensin\nsinulta neuvoa. Mutta mitä me nyt teemme? Stefan Naumovitsch on jo\nsaanut kuninkaan käskyn ja matkustaa huomenna varhain.\"\n\n- Mitä on tehtävä? vastasin minä. — \"Draginja, meidän täytyy tehdä\ntyhjäksi kuninkaan tuuma, meidän täytyy tehdä niin, ettei Milan palaja.\"\n\n\"Voisiko se olla mahdollista? Milan tarttuu epäilemättä siihen käteen,\njonka kuningas hänelle ojentaa. Hän tarttuu siihen ilolla, sillä koko\nhänen sydämensä riippuu kiinni Serbiassa ja se päivä olisi iloisin\npäivä hänen elämässään, jolloin hän saisi palata maahansa.\"\n\nSilloin ei se päivä koitakkaan hänelle!\n\n\"Aiotko estää sitä?\"\n\n\"Kyllä, sen aion tehdä\", vastasin minä — sillä edellytyksellä, että sinä\nannat suostumuksesi siihen, mitä minä aion tehdä.\"\n\nNo, ja minun Draginjani antoi suostumuksensa, ja nyt — ha, haa, nyt ei\nkuningas Milan koskaan enää näe Serbiata, sen minä takaan.\n\nJa täällä — täällä Buda-Pestissä täytyy sen tapahtua, jatkoi Eufemia\npienen vaitiolon perästä, jonka kestäessä hän ivahymy ohuilla\nhuulillaan katsoi seinään, joka eroitti hänet Stefan Naumovitschista.\n— Minä olen tarkkaan neuvonut Dragaa, mitä hänen tulee tehdä — pian\ntäytyy niiden miesten tulla, jotka Draga on tänne lähettänyt. Ha, haa,\nniitä isänmaan ystäviä, jotka eivät aavista, että kulkevat vaan minun\nasioillani! Peijakas — luulenpa, että he ovat jo täällä — askeleita\nalhaalla — koputusta Stefanin ovella — ei, minä en erehdy — he ovat\nsiellä!\n\nSamassa painautui Eufemia niin lähelle seinää, kuin olisi hän\ntahtonut painaa siihen kuvan omasta laihasta ruumiistaan. Eikä hän\nollutkaan erehtynyt. Juuri tällä hetkellä tuli Stefanin luo vieraita,\njoiden käynti tulisi olemaan mitä suurimmasta merkityksestä kuningas\nMilanille, tai, sanokaamme se heti suoraan, kerrassaan onnettomasta\nmerkityksestä.\n\nStefan oli heittänyt naamionsa niihin vaunuihin, joilla ajoi\npostiasemalta Hôtel Hungarinaan. Täällä Buda-Pestissä ei hän sitä enää\ntarvinnut.\n\nOli ilta, hänen pöytänsä kohdalla paloi sähkölamppu ja heitti\nmiellyttävän, valkoisen valon komeasti sisustettuun huoneeseen. Stefan\noli sytyttänyt sikarinsa ja seisoi ajatuksiinsa vaipuneena ikkunan\nvieressä katsellen yli rakkaan Tonavan Ofenin vanhaa kuninkaan linnaa,\njoka loisti kuin kummitus kuutamossa.\n\nHôtellin edustalla liikkui Buda-Pestin hieno maailma, joka näytti\nolevan omiaan vetämään nuorta miestä puoleensa. Mutta Stefan oli\npäättänyt viettää illan kotona. Buda-Pestin huvit eivät voineet häntä\nhuumata. Hän meni pois ikkunan luota ja istuutui sohvan nurkkaan. Hän\nnojasi päätään taapäin ja kun hän siinä miettiväisenä katseli sinisiä\nsavupilviä, jotka läksivät sikarista, näytti hänestä, kuin olisi\nsavupilvistä pilkistänyt hänen rakkaan Geniansa kasvot, hänen suloiset\npiirteensä, joita hän ei kylliksi voinut katsella.\n\nÄkkiä kuuli Stefan ovelle koputettavan. Hän nousi ylös ja avasi. Hänen\nhämmästyksekseen astui sisään ovenvartija.\n\n- Anteeksi, herrani, — mutta vaan muutama sana, sanoi hän kumartaen\nkohteliaasti.\n\n- Olkaa hyvä ja puhukaa, minä olen valmis kuulemaan.\n\n- Anteeksi, tehän olette kirjoittanut nimenne matkustajain kirjaan\nAnton Naumanniksi — eikö niin?\n\n- Kyllä olen, vastasi Stefan punastuen.\n\n- Mutta meillä on syytä otaksua, että olette käyttänyt salanimeä. Elkää\nnyt vaan ymmärtäkö minua väärin, hyvä herra! Me tiedämme näet aivan\nhyvin, ettette ole mikään poliisin takaa ajama rikoksellinen ja ettette\nole ottanut toista nimeä johtaaksenne asianomaisia harhaan. Löytyyhän\nusein valtiollisia syitä, jotka pakoittavat sellaisiin toimiin. Mutta\ntehän olette — Serbian kuninkaan ajutantti, te olette kapteeni Stefan\nNaumovitsch, vai mitä?\n\nStefan astui hämmästyneenä askeleen taapäin.\n\n- Kyllä, mutta kuinka te sen tiedätte? huudahti hän sitte. — Koska te\nnyt kerran olette lausunut nimeni, niin en tahdo kieltää, että olen\nStefan Naumovitsch. Mutta, minä en voi ollenkaan ymmärtää, kuinka\nolette voineet saada sen selville!\n\n- Hyvin yksinkertaisella tavalla, vastasi ovenvartija ystävällisesti.\n— Tuolla alakäytävällä seisoo näet serbialainen lähetystö, joka haluaa\npuhua teidän kanssanne, keskustella kapteeni Stefan Naumovitschin\nkanssa ja tämän lähetystön johtaja on nimenomaan uskonut minulle, että\nherra kapteeni on nähtävästi Hôtellin kirjaan merkinnyt nimensä Anton\nNaumanniksi.\n\n- Mitä, serbialainen lähetystö tahtoo puhua minun kanssani ja kuka on\nsen johtaja?\n\n- Se olen minä, kuului korkea ääni etempää ovelta.\n\nStefanilta pääsi hämmästyksen huudahdus, sillä se ei ollut kukaan muu\nkuin hänen ystävänsä översti Maschin, joka nyt tuli hänen luoksensa.\n\n- Maschin, sinäkö Buda-Pestissä! Rakkaani, mitä tämä merkitsee? Ja\nminkä näköinen olet! Sinulla on taas sotilaspuku — ja rinnassasi — tämä\ntähti! Sitä en ole sinulla koskaan ennen nähnyt! Taitaa olla se uusi\nDragan ritarimerkki?\n\n- Niin, kallis ystäväni, sanoi Maschin sydämellisesti pudistaen\nystävänsä kättä ja vetäen häntä vasten rintaansa — ajat muuttuvat,\nnäetkös, ja samalla muuttuu, kuten tietty, myöskin ihmisten ulkomuoto.\nMutta lyhyesti sanoen, jatkoi översti ovenvartijan poistuttua, — seison\ntässä lähetystön etunenässä ja olemme tulleet onnittelemaan sinua\nsiihen tehtävään, jonka kuningas on sinulle uskonut.\n\n- Tiedätkö siis sinäkin, mitä tämä tehtävä tarkoittaa? Sano minulle,\nMaschin, mitä on Belgradissa tapahtunut minun lähdettyäni? Kaikki on\nminulle selittämätön arvoitus.\n\n- Johon minä kuitenkin heti annan sinulle selityksen, vastasi översti\nMaschin, vetäen Stefanin vierelleen sohvaan. — Kuningashan on antanut\nsinulle toimeksi kutsua Milan takasin isänmaahansa.\n\n- Niin, sen on kuningas Aleksanteri tehnyt ja kuningatar Dragan\nnimenomaisella suostumuksella, niin, vieläpä hänen kehoituksestaankin.\nSamana päivänä, jolloin sinä läksit, sain minä kuninkaallisessa\npikapostissa kuninkaan omakätisen kirjeen, jossa hän käski minun pyytää\npääsyä hänen luoksensa ja takasi minulle täyden turvallisuuden. Kirje\noli kirjoitettu niin lämpimästi, se sisälsi niin monta vakuutusta hänen\nkunniansa nimessä, että minä heti ensi hetkessä tiesin, ettei ollut\nkysymys mistään salajuonista ja että minä turvallisesti saatoin lähteä\nkonakiin.\n\nSen minä teinkin. Kuningas otti minut vastaan erittäin ystävällisesti,\nojensi minulle kätensä ja tarjosi täyden sovinnon.\n\n\"Nyt tulee maahan toiset ajat\", sanoi hän minulle, \"kuningas Milan\ntulee takasin ja hallitsee vastaisuudessa yhdessä minun kanssani,\ntai on ainakin se, joka seisoo lähinnä minun valtaistuintani, on\nneuvonantajani ja auttajani pyrkimyksissäni tehdä Serbia onnelliseksi.\nEi, elkää katsoko minuun noin ihmetellen, noin epäillen!\" jatkoi\nkuningas. \"Asia on todellakin niinkuin sanoin. Ja paras vakuutus,\njonka voin antaa teille aikeestani kutsua Milan tänne, on se, että\nolen määrännyt ystävänne, Stefan Naumovitschin matkustamaan Wieniin ja\nesittämään isälleni sovintotarjoukseni.\n\n\"Mitä sanoo teidän majesteettinne\", huudahdin minä, \"onko Stefan\nNaumovitsch matkalla Wieniin? Jumalani, jospa todellakin niin olisi —\"\n\n\"Niin se on\", vastasi kuningas, ja sitte kertoi hän minulle, että sinä\nolit ottanut valepuvun, ettet herättäisi huomiota matkalla, ja että\nmatkustit Anton Naumannin nimellä.\"\n\nSamassa avattiin ovi ja sisään astui kuningatar Draga.\n\nVoit helposti arvata miltä minusta tuntui, kun näin tämän naisen,\njoka oli tehnyt meidät kaikki onnettomiksi ja jonka tiesin olevan\nveriviholliseni. Tällä hetkellä ajattelin salajuonta ja luulin, että\nnyt minut vangitaan. Mutta taas minä erehdyin. Olin tehnyt väärin\nkuningasta ja kuningatarta kohtaan, siliä molemmat pysyivät siinä\nvakuutuksessa, jonka olivat minulle antaneet. Draga huomasi kyllä,\nettä minä säpsähdin hänet nähdessäni, mutta hän tuli iloisesti minua\nvastaan, ojensi kätensä ja sanoi:\n\n\"Kaikki on unohdettu ja annettu anteeksi, översti Maschin. Kuningas\nMilanin palatessa Serbiaan palaa rauha maahan ja me saamme monta hyvää\nystävää.\" Ja siihenhän me vaan pyrimmekin. Jos kuningas Milan olisi jo\nkauan sitte täyttänyt tämän meidän ainoan vaatimuksemme, niin olisimme\nolleet hänen uskollisia ystäviään, hänen liittolaisiaan sen sijaan,\nettä meidän nyt on täytynyt olla hänen vastustajiaan. Niin, sillä\nhinnalla olisimme ottaneet Dragan kaupan päällisiksi sillä jos Milan\npalajaa Serbiaan, niin on Dragan vaikutus puoliksi vähennetty, silloin\nei hän ainakaan tule enää niin vaaralliseksi maalle, kuin hän on tähän\nasti ollut.\n\nMutta seuraavassa hetkessä tuntui minusta, se täytyy sanoa, muutos\nkuninkaan ja kuningattaren mielentilassa uskomattomalta, eikä epäilys\ntahtonut minusta lähteä.\n\nKuningas näytti sen huomaavan, sillä hän sanoi minulle:\n\n\"Te ette näy vielä oikein luottavan meihin, översti Maschin, no,\nvoittehan itse hankkia varmuutta siitä, että Stefan Naumovitsch on\ntodella matkustanut kutsumaan Milania Serbiaan. Ottakaa mukaanne kaikki\nystävänne, joiden sydämet vielä sykkivät Milanille ja matkustakaa\nrautateitse Buda-Pestiin. Sinne joudutte ennen Naumovitschia, joka\nkulkee postikyydillä. Kaikissa tapauksissa tapaatte hänet Unkarin\npääkaupungissa\".\n\n\"Teidän majesteettinne\", vastasin minä, \"jos minä ottaisin mukaani\nkaikki ystäväni, joiden sydämet sykkivät Milanille, niin täytyisi minun\nottaa koko Serbia mukaani.\"\n\nKuningas nauroi sydämellisesti minun vastaukselleni ja sanoi olevansa\niloinen, että hänen isänsä on niin tervetullut maahan.\n\n\"Minunkin luokseni on hän tervetullut!\" huudahti hän. \"Ja minä voin\ntuskin odottaa sitä hetkeä, jolloin hän Naumovitschin rinnalla\ntulee takasin. Mutta ei kuningattarellakaan ole pahoja aikeita\nhänen suhteensa. Rakas Maschin, kuinka olisi, jos te muodostaisitte\nlähetystön, joka matkustaisi Buda-Pestiin ja Serbian nimessä\nvakuuttaisi Naumovitschille, että Milan on sydämellisesti tervetullut\nmaahan?\"\n\nTämä ajatus sai kohta vastakaikua sielussani. Minä vakuutin kuninkaalle\nja kuningattarelle, että kutsuisin kokoon joukon arvokkaita miehiä,\njotka heti olisivat valmiit siinä tarkoituksessa seuraamaan minua\nBuda-Pestiin.\n\n\"Ja silloin tulette te matkustamaan, toivon minä, minun 6:nen\njalkaväkirykmenttini puvussa, jota te ennen kannoitte niin suurella\nkunnialla ja jonka minä suureksi surukseni näin teidän heittävän pois.\"\n\nNäin sanoen astui kuningas kirjoituspöytänsä luo ja otti siitä paperin,\njonka ojensi minulle. Se oli se paperi, jonka kautta minut jälleen\nasetettiin entiselle paikalleni armeijassa. Samalla nimitettiin minut\nasiakirjassa ritariksi Dragan ritarikunnassa.\n\nEnhän voinut sellaisissa oloissa hyljätä nimitystä. Tosin tuntui\nminulta vastenmieliseltä rinnassani kantaa tätä ristiä, jossa on\nsellaisen naisen kuva. Sillä vaikka olenkin sopinut kuningattaren\nja kuninkaan kanssa Milanin vuoksi, niin tunnen Dragaa kohtaan yhtä\nvähän ystävyyttä ja myötätuntoisuutta kuin ennenkin. Minä en koskaan\nvoi tulla ystäväksi tämän naisen kanssa. Hänen ja minun välillä on\nliian suuri kuilu, jonka yli minä en voi koskaan mennä. Ja se kuilu on\nminun veliraukkani hauta. Mutta mitä ei uhraisi isänmaan alttarille,\nvarsinkin kun on niin harras isänmaan ystävä kuin minä! Minä olen\ntarttunut Dragan käteen, olen puristanut sitä ja suostunut hänen\nehdotukseensa. Ja siksi, rakas Stefan, näet sinä minut nyt tässä\nkahdentoista arvokkaan serbialaisen etunenässä ja jos sallit, niin\nannan heidän astua sisään. He ovat kaikki vanhoja tuttuja sinulle,\nuseimmat ovat ystäviäsikin.\n\nStefan voi tuskin hillitä hämmästystään, kuullessaan Maschinin\nkertomuksen. Mutta kun Maschin oli lopettanut, syleili hän ystäväänsä\nja painoi hänet tulisesti rintaansa vasten.\n\n- Tämä on oikea onnen päivä, sanoi hän — sillä se antaa ensiksikin\nminulle todistuksen Aleksanterin hyvästä tahdosta tehdä sovinto isänsä\nkanssa ja toiseksi suo minulle ilon nähdä sinut, rakas Maschin,\njälleen entisessä asemassasi siinä armeijassa, jota ennen innolla\njohdit ja jonka suurella surulla jätit. Nyt ei sinun enää tarvitse\npiiloutua valepukuun. Olet nyt taas vapaa mies ja luulen, että kuningas\nAleksanterista tulee ystäväsi ja suosijasi. Sillä katso, hän on tullut\nminunkin ystäväkseni, vaikka hänen oli annettava minulle anteeksi\nsuuri rikos — minähän nostin käteni hänen sydämellisesti rakastettua\nDragaansa kohti.\n\n- Onko se siis todellakin totta, huudahti Maschin, — että sinä täältä\nmatkustat Wieniin ja siellä haet käsiin kuningas Milanin?\n\n- Kyllä se on aivan totta, vastasi Stefan. — Kuningas on käskenyt\nminun koettaa saada aikaan sovinto hänen ja hänen isänsä välillä ja\nminun rinnallani palaa Milan Serbiaan. Anna anteeksi Maschin, etten\nilmoittanut sinulle tästä, mutta minulle tuli niin kiire lähtö, ettei\nminulla ollut aikaa edes kirjettä kirjoittaa.\n\n- Ja milloin aiot sinä matkustaa Wieniin?\n\n- Huomisaamuna varhain, vastasi Naumovitsch. — Tuletko mukaan?\n\n- Valitettavasti en voi sitä tehdä, vastasi Maschin jonkun ajan\nmietittyään. — Sinä sanoit äsken minua vapaaksi mieheksi, mutta\npäinvastoin olen nyt enemmän sidottu kuin äsken. Minä olen nyt\nuudestaan 6:nen rykmentin päällikkö ja sellaisena on minulla\nvelvollisuuksia, joihin täytyy tarttua täydellä todella. Ei, samaan\naikaan kun sinä huomenna pikajunalla matkustat Wieniin, käännyn minä\ntakasin Belgradiin. Mutta nyt emme saa enää antaa odottaa niiden arvon\nmiesten, jotka ovat meihin liittyneet. Minä huudan heidät sisälle,\nStefan. Sinä otat kai heidät vastaan, kuten he ansaitsevat?\n\nNäin sanoen nousi Maschin ylös ja läksi huoneesta.\n\nSydämellisellä ilolla katsoi Stefan hänen jälkeensä.\n\n- Niin, sanoi hän itsekseen — toiset kauniimmat ja paremmat ajat ovat\nnyt tulossa Serbialle, ajat, joista minä olen uneksinut, kuten poika\nuneksii kultalinnasta kun hän on uinahtanut satukirjansa päälle.\n\nMilan takasin Serbiaan! Se merkitsee sitä, että tyytyväisyys ja rauha\npalaavat takasin isänmaahani!\n\nOvi avattiin ja kaksitoistamiehisen lähetystön etunenässä astui sisään\növersti Maschin. Niin, siinä oli pelkkiä tuttuja kasvoja, jotka nyt\ntulivat Stefania vastaan, siinä oli vaan ystäviä, jotka tulivat hänen\nluoksensa, joista hän tiesi, että he tunsivat samaa rakkautta isänmaata\nkohtaan kuin hänkin, että heidän pyrkimyksensä oli tehdä Serbia\nonnelliseksi. Heidän joukossaan oli useita upseereja sekä muutamia\nprofessoreja ja arvokkaita kauppiaita.\n\nStefan riensi heitä vastaan ja puristi erikseen jokaisen kättä.\n\n- Tervetulleet, sydämellisesti tervetulleet! huudahti hän. — Minä\ntiedän, ystäväni, että te tulette saamaan varmuutta siihen huhuun,\njoka on tullut korviinne ja jota ette tahdo uskoa. Mutta se on totta,\ntuo hirmuinen aika on lopussa, isä ja poika eivät enää ole toistensa\nvihamiehiä, sovinto kuningas Milanin ja kuningas Aleksanterin\nvälillä on lähellä. Minä vien Milanille hänen poikansa katuvaisen\nrukouksen, että hän palaisi Serbiaan ja vastaisuudessa ottaisi osaa\nhallitushuoliin. Tämä on minun ilmoitettava kuningas Milanille sekä\nkuningatar Dragan että kuningas Aleksanterin nimessä.\n\nIloinen murina kuului miesjoukosta, kun he kuulivat nämät sanat.\nSilloin astui heidän joukostaan pitkä, nuori mies, jonka tummat kiharat\nputosivat otsalle. Hän oli Avakumovitsch, korkeimman tuomioistuimen\njäsen, jonka jo tulimme tuntemaan merkillisessä oikeudenkäynnissä\nonnetonta Knetzewitschiä vastaan. Silloin oli Avakumovitsch ainoa, joka\nvaati, että oikeudenkäynnin piti tapahtua aivan lain mukaisesti. Hän\noli nyt se, joka puhui lähetystön puolesta. Hänellä oli kädessä soikea,\nkapea ja komea lipas, varastettu hopealukolla.\n\n- Kapteeni Stefan Naumovitsch, otti Avakumovitsch puheeksi, - minä\npuhun nyt kaksitoistamiehisen lähetystön nimessä, joka seisoo tässä\nteidän edessänne. Kohtalo on valinnut sinut toimittamaan yhden\ntärkeimmistä tehtävistä, joita tähän asti on Serbian historiassa\njollekin annettu. Sinusta on tullut kuninkaan lähettiläs, rauhan ja\nsovinnon sanansaattaja. Sinun persoonasi on meille takeena siitä, että\nsinä täydellisesti ja oikealla tavalla toimitat tehtäväsi ja että\nsinun todellakin onnistuu liittää heidän molemminpuoliseen sovintoon\nkuninkaallisen isän ja kuninkaallisen pojan välillä.\n\nAvakumovitsch vaikeni hetkeksi, painoi erästä vieteriä ja heti kimposi\nlippaan kansi auki.\n\nSuureksi hämmästyksekseen näki Stefan Naumovitsch sametille asetetun\nhienosti hiotun pullon ja sen vieressä kullalla koristeltu pikari\nsamallaisesta hiotusta lasista.\n\n- Stefan Naumovitsch, alkoi uudelleen tuomari Avakumovitsch — sinä\nnäet tämän pullon, jonka tässä sinulle ojennan. Sen jalo sisältö on\naiottu kuningas Milanille ja sinulle samalla hetkellä, jolloin kuningas\nMilan päättää sopia poikansa kanssa. Saakoon tämä sovinto sinettinsä\nsiten, että tyhjennätte lasin serbialaista viiniä vanhain vojvoodien\ntapaan. Tämä pullo sisältää viiniä vanhasta Kruchedalin luostarista,\nmutta rypäleet ovat kuitenkin kasvaneet Serbian maassa. Tämä kuuluisa\nviini on tulista kuin serbialaisveri. Viini tekee hyvää, kuten onni\nSerbialle, kun kuningas Milan on tullut sinne takasin. Viini on\nsuloista kuten katse serbiattaren kauniissa, hurmaavissa silmissä. Juo\ntätä viiniä tästä pikarista yhdessä kuninkaan kanssa heti kuin sovinto\non päätetty, juo isänmaan ja Obrenovitschin huoneen sekä sen onnen\nhyväksi, joka vastaisuudessa odottaa kaikkia Serbian alamaisia!\n\nSyvästi liikutettuna otti Stefan vastaan lähetystön lahjan.\n\n- Kuningas Milanin nimessä, sanoi hän liikutuksesta väräjävällä äänellä\n— ja samalla hänen majesteettinsa kuningas Aleksanterin nimessä otan\nminä vastaan tämän pullon ja pikarin, josta sovinnon malja juodaan.\n- Minä säilytän tätä lipasta kuten aarretta, kunnes olen vienyt sen\nWieniin ja pullo ja pikari ovat täyttäneet tehtävänsä. Ja minä pyydän\nkuningas Milania juomaan tätä viiniä tästä pikarista myöskin niiden\nkahdentoista isänmaan ystävän menestykseksi, jotka ovat tänne tulleet\ntuomaan hänelle Serbian onnittelut, niiden kahdentoista miehen, jotka\novat pysyneet hänelle uskollisina.\n\nStefan katseli vielä kerran pulloa ja lasia. Sitte pani hän lippaan\nkiinni ja asetti sen sähkölampun alle.\n\n- Ja nyt, ystäväni, sanoi hän lähetystön jäsenille, — pyydän teitä\nkaikesta sydämestäni tulemaan kanssani pienelle illalliselle, joka\non heti valmiina alhaalla Hôtellin ruokasalissa. Huomenna varhain\neroaa tiemme eri haaroille, minä matkustan Wieniin ja te takasin\nSerbiaan. Käyttäkäämme siis näitä yöhetkiä ollaksemme yhdessä vanhaan\nserbialaiseen tapaan s.t.s. täydet lasit kädessä!\n\nNeljännes tuntia myöhemmin menivät herrat alas Hôtel Hungarinan\nruokasaliin, jossa oli Stefanin käskystä suuri pöytä katettuna.\n\nEi tarvitse sanoa, että tämän pöydän ympärillä oli ilo ylimmillään\nja että varsinkin monta maljaa juotiin Serbian, kuningas Milanin ja\nAleksanterin onneksi. Kemuja kesti melkein koko yö.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSKUUDETTA LUKU.\n\nMyrkyn sekoittaja.\n\n\nArvoisa täti Eufemia oli kuullut jok'ikisen sanan, joka lausuttiin\nStefan Naumovitschin huoneessa. Seinät eri huoneiden välillä\nhotelleissa ovat tavallisesti hyvin ohuet ja samoin oli asianlaita\nniinkin hienossa hotellissa kuin Hôtel Hungarinassa. Sitäpaitse\noli puhuttu jokseenkin kovalla äänellä ja tästä kaikesta seurasi,\nettä täti Eufemia olisi voinut melkein sanalleen toistaa kaikki,\nmitä oli sanottu. Siten oli hän kuullut senkin, että Avakumovitsch\nkaksitoistamiehisen lähetystön nimessä oli jättänyt Stefan\nNaumovitschille lippaan, sisältävä pullon serbialaista viiniä\nsekä pikarin ja samalla pyytänyt häntä tästä pikarista tarjoomaan\nsovintomaljan Milanille.\n\nNiin pian kun äänet vaikenivat Stefan Naumovitschin huoneessa, siirtyi\ntäti Eufemia pois seinän luota.\n\nUlkona oli yö verhonnut koko kaupungin ja nyt oli tullut aivan pimeä.\nMutta siitä huolimatta seisoi täti Eufemia ikkunan luona ja tuijotti\nyöhön, kuin tahtoisi hän tummista, synkistä pilvistä hakea jotakin,\njota ei voinut löytää omasta itsestään.\n\nÄkkiä kääntyi hän pois ikkunasta, painoi sähkölampun nappulaa, kumartui\nvanhan matkalaukkunsa yli, joka hänellä oli ollut mukana matkustaissa\narolla ja otti sieltä pienen pullon. Hän piti sitä valoa vasten ja\nkatseli sen vaalean viheriää sisältöä.\n\n- Kymmenen tippaa on tarpeeksi, mutisi hän, — niiden vaikutus on varma.\nHa, haa, molemmat samalla kertaa! Minun Draginjani pääsee ihan vapaaksi\ntuosta Milanista, joka on hänelle kaikista vaarallisin! Ja tuo toinen,\ntuo nuori kaunis mies, joka myöskin juo pikarista — tuhat tulimmaista,\nhäntä vastaan ei minulla oikeastaan ole mitään, sillä hän ei ole\nkoskaan tehnyt minulle mitään pahaa. Mutta hän on nuori. Miksi pitää\nhänen sitte olla nuori ja minun näin vanha? Minä en voi tulla toimeen\nnuorten kanssa ja minusta on erinomaisen hauskaa kukistaa nuori mies\nelämänsä kukassa! Ja parempi onkin, jos Stefan Naumovitsch katoaa, eikä\nkoskaan palaja Belgradiin. — Se on siis päätetty asia, heidän täytyy\nkuolla molempain, ja nyt — heti tahdon ryhtyä valmistaviin toimiin.\nLuulen, että ilma on nyt puhdas.\n\nHän sammutti sähkövalon huoneessaan. Sitte haparoi hän pimeässä ovea,\navasi sen hiljaa ja meni sitte ulos kirkkaasti valaistuun käytävään.\nMuutamia minuutteja myöhemmin seisoi hän sen oven edessä, joka vei\nStefan Naumovitschin huoneisiin.\n\n- Oivallista, mutisi vanha nainen, silti ovi avautui kun hän sitä\nvähän painoi. — Kuinka varomaton se kuninkaallinen ajutantti on, ei hän\nlukitse edes oveaankaan!\n\nHän hiipi huoneeseen ja hänen viekkaat silmänsä huomasivat heti\nhopeahelaisen lippaan, joka oli vielä pöydällä, johon Stefan\nNaumovitsch oli sen asettanut. Huoneessa paloi vielä sähkölamppu,\njota Stefan ei ollut sammuttanut ulos lähtiessään ja tämän valossa\nkumartui Eufemia nyt lippaan yli, koettaen avata sitä. Mutta kului\nuseita minuutteja, ennenkuin hän vihdoin löysi sen vieterin, joka pani\nkoneiston liikkeelle. Ah, siinä oli nyt se viheriä, hiottu pullo hänen\nedessään samettityynyllä ja sen vieressä kullalla koristettu pokaali,\noikea taideteos.\n\nEufemia otti pullon hyvin varovasti, sillä hänen täytyi varoa, ettei\nmillään tavalla vahingoittaisi sitä. Hitaasti veti hän korkin pois,\nlaski sen varovasti pöydälle ja hengitti sisäänsä sitä suloista\ntuoksua, joka viinistä tuli.\n\n- Vanhaa viiniä Kruchadalin luostarista! mutisi hän, josta Belgradissa\nsanottiin, että hän usein oli viinistä juovuksissa.\n\nOh, kuinka se tuoksuaa! Se menee päähän, luulen ma. Odota sinä vaan,\nkuningas Milan, minä sekoitan sinun viinisi, jotta se tulee vielä\ntulisemmaksi, niin tuliseksi, että se kerrassaan sinut polttaa.\n\nHän otti taskustaan, myrkkypullon, jonka ennen oli ottanut\nmatkalaukusta, väänsi sen lasitulppaa ja tiputti sitä vaaleanviheriää\nnestettä viinipulloon. Tällä tavoin tiputti hän myrkkyä kalliiseen\nviiniin, myrkkyä kuningas Milanille aiottuun sovintojuomaan, myrkkyä\ntähän rakkauden juomaan!\n\nRikos oli tehty! Eufemia oli tarkkaan laskenut kymmenen tippaa, jotka\ntiputti viiniin. Hän tiesi, että tämä myrkkymäärä riitti tappamaan\nkaksikymmentä ihmistä, jos he sitä juovat. Tämän myrkyn vaikutus oli\nvarma.\n\nMyrkyn sekoittaja laittoi kaikki taas paikoilleen ja sulki lippaan\nhuolellisesti. Sitte hiipi hän ulos Stefanin huoneesta ja oli heti\nomassaan. Kammottava tuuma oli täydellisesti onnistunut.\n\n\n\n\nKUUDESKYMMENES LUKU.\n\nKuoleman juoma.\n\n\nKun kuningas ensin huomasi Stefan Naumovitschin ovessa, hämmästyi hän\nsuuresti.\n\n- Laupias Jumala, Stefan Naumovitsch. — Pietari Karageorgevitsch, joka\nvaan muutamia minuutteja sitte seisoi hänen edessään, oli lausunut\njuuri tämän nimen. Hän oli vakuuttanut Milanille, että Stefan oli se\nmurhaaja, joka oli palkattu häntä varten, ainakin oli hän se, jonka\ntehtävänä oli houkutella hänet Belgradiin.\n\nMilan oli suuttuen torjunut pois tämän Pietari Karageorgevitschin\nväitteen. Mutta nythän näytti se ennustus olevan toteutumaisillaan!\nStefan Naumovitsch seisoi siinä kynnyksellä ja odotti tervehdystä.\nMutta Milanin täytyi ensin tointua hämmästyksestään, ennenkuin voi\nlausua sanaakaan.\n\nVihdoin onnistui hänen sen verran voittaa itsensä, että meni hitaasti\nStefania vastaan, ojensi hänelle kätensä ja sanoi:\n\n- Tervetultua luokseni, Stefan Naumovitsch! En olisi voinut\nuneksiakaan, että jo tänä iltana saisin nähdä sinut.\n\nStefan tarttui kuninkaan käteen ja vei sen kunnioittavasti huulilleen.\nSitte lankesi hän polvilleen Milanin eteen ja huusi riemuitsevalla\näänellä:\n\n- Suosiollisella hetkellä näet sinä minut, herrani ja kuninkaani! Sillä\nminä tuon sinulle hyvän sanoman! Ohi on nyt arvoton taistelu isän ja\npojan välillä, loppunut on vihollisuus niiden miesten välillä, joiden\nkäsissä on Serbian onni ja vastoinkäymiset! Yksi ainoa sana teidän\nmajesteettinne huulilta ja Serbia on taas onnellinen maa. Pilvet\nhajaantuvat sen taivaalta ja aurinko paistaa elähyttävästi Serbian\nonnelliselle tasangolle.\n\n- Nouse ylös, Stefan Naumovitsch, huudahti Milan hämmästyneenä — minä\nen ymmärrä sinua! Sinun puheessasi on kaksinainen ajatus. Mutta sano\nminulle ensin, miksi olet persoonallisesti tullut Wieniin, Stefan\nNaumovitsch? Oliko sinulla niin tärkeitä asioita ilmoitettavana\nminulle, ettet voinut niitä kirjeessä mainita?\n\n- Kyllä, tämä on tärkein asia, mikä milloinkaan on minun\ntoimitettavanani ollut, vastasi Stefan, nousten ylös. — Minä en seiso\nteidän edessänne omasta tahdostani, vaan olen minä poikanne lähettiläs!\n\n- Poikani — kuningas Aleksanterinko? sanoi Milan hämmästyneellä äänellä\nja hänen kulmakarvansa rypistyivät epäilevästi kokoon. — Sinä tiedät,\nettei enää ole olemassa yhteyttä minun ja hänen välillään, jota\nkerran kutsuin pojakseni. Mies, joka ajoi minut pois maasta, kun olin\nlahjoittanut hänelle kruununi, ihminen, joka käski sotamiestensä ampua\nminut maahan kuten hullun koiran, jos vielä joskus uskaltaisin astua\nmaan rajain yli — hänellä ei sen jälkeen ole ollut mitään sanottavaa\nminulle, enkä luule, että hänellä nytkään on ollut todellista tarvetta\nilmoittaa minulle mitään.\n\n- Oi, kuninkaani, huudahti Stefan murheellisena — karkoittakaa nyt\nkaikki epäilys sielustanne! Paljon on Serbiassa muuttunut ja Jumalalle\nolkoon kiitos ja ylistys, kaikki on kääntynyt parhaaksi. Meidän nuori\nkuninkaamme on tullut huomaamaan, että hän on kohdellut isäänsä\nhuonosti. Hänelle on selvinnyt, että hänen kätensä ovat liian heikot\nvaltiota ohjaamaan ja että siihen tarvitaan voimakkaampaa kättä —\nteidän kättänne, kuninkaani!\n\nSiitä syystä on kuningas Aleksanteri päättänyt minun kauttani tarjota\nteille sovintoa, niin, enemmän kuin sitä — minä olen saanut hänen\nmajesteettinsa kuninkaan nimenomaisen käskyn pyytää teitä, että\nantaisitte hänelle anteeksi kaikki, mitä pahaa hän on teille tehnyt,\nettä unohtaisitte sen, ettei hän aina ole elänyt teidän mieliksenne.\nKuningas Aleksanteri huomaa, että hän on velvollinen osoittamaan teille\nkiitollisuutta ja kuuliaisuutta ja siinä määrässä kuin kuninkaat muita\ntottelevat, on hän vastaisuudessa taivuttava päänsä teidän edessänne.\nEi kukaan seiso lähempänä hänen valtaistuintaan kuin te. Te tulette\nvaikuttamaan kaikkiin hänen tekoihinsa. Ja tämä ei ole ainoastaan\nkuninkaan tahto, jatkoi Stefan kovemmalla äänellä — vaan se on samalla\nkuningatar Dragankin tahto!\n\nKuningas säpsähti kuullessaan tämän nimen.\n\n- Kuningatar Draga! sanoi hän yhteen puristettujen hampaittensa\nvälistä. — Puhutko sinä siitä naisesta, joka on osannut keinotella\nitsensä konakiin, siitä katunaisesta, joka vaihtelun vuoksi tahtoi\nkoettaa elää yhdessä nuoren kuninkaan kanssa?\n\n- Oi, minä pyydän teitä, kuninkaani, huudahti äkkiä Stefan — jättäkää\ntuollaiset huomautukset! Ne eivät voi suuresti jouduttaa sovintoa.\nMutta minä voin täydellä todella vakuuttaa teille, ja toivon, että\nkuninkaani uskoo minua, uskollisinta kaikista niistä, jotka ovat\npysyneet hänelle uskollisina, että konakissa mitä innokkaimmin\ntoivotaan saada niin pian kuin mahdollista lausua teidän majesteettinne\ntervetulleeksi sinne, ja yhtä vilpitön on tämä toivo kuninkaalla kuin\nkuningattarellakin.\n\nMutta he eivät ole ainoat, jatkoi Stefan, kun Milan tuli\nmiettiväiseksi, — jotka ilolla odottavat teidän tuloanne. Koko Serbia\npyytää teitä yhdistäen rukouksensa minun rukouksiini.\n\n\"Palatkaa takasin ja unohtakaa kaikki!\"\n\n- Kuule minua, Stefan Naumovitsch, lausui nyt kuningas Milan, laskien\nmolemmat kätensä tämän hartioille ja katsoen häneen tutkivin katsein\n— minä tiedän, ettet sinä ole mikään valehtelija etkä petturi. Mutta,\nStefan Naumovitsch raukka, sinut on tehty petturiksi, he ovat osanneet\nvoittaa sinut asian puolelle, jota ei todellakaan olisi voitu antaa\nparempiin käsiin ja hän, joka sen teki, tiesi edeltäkäsin, että hänen\ntäytyi käyttää sinua, jos hän ylipäänsä toivoi jotakin tulosta. Mutta\nminä sanon sinulle, Stefan Naumovitsch, että uneksija on ihmiselämä,\nmutta ihmiselämä on myös unelma. Minun elämäni on ilkeätä unta, enkä\nminä koskaan siitä herää. Ja se sanoma, jonka minulle nyt tuot, ei ole\nmuuta kuin uusi saippuakupla, joka nousee minun sieluni silmäin eteen\nja menee heti rikki kun todellisuuden väkevä tuuli siihen sattuu. Ja\nsen täytyy siihen sattua, Stefan Naumovitsch, se tuuli sattuu siihen\nnyt, tällä hetkellä. Minä, kuningas Milan, sanon sinulle, että sinua\non käytetty aseena houkuttelemaan minua ansaan. Elä usko kuningas\nAleksanterin aikeita, vielä vähemmän tuon naisen vakuutuksia, joka\nnimittää itseänsä kuningatar Dragaksi! Molemmat ovat he sopineet, että\nminut houkutellaan rajan yli, jotta sitte voisivat kukistaa minut. Ei,\npysy hiljaa vaan, Stefan Naumovitsch, kuule heti paikalla, mitä minulla\non sanottavaa! Minä vakuutan sinulle vielä kerran, ettei sinulla\nole mitään tekemistä tämän uuden rikoksen kanssa, mutta sinä olet\ntietämättäsi sen toimeenpanija!\n\nMinä en tiedä, mitä aikeita heillä on konakissa. Minä en tiedä,\naiotaanko minut heti heittää vankeuteen, niin pian kun olen astunut\njalkani Serbian alueelle, vai onko heillä siellä jo myrkky valmiina,\njoka sekoitetaan heti minun ruokaani. Mutta sen tiedän varmasti,\nettä kuningas Aleksanterin ja minun välillä ei ole enää sovintoa\neikä keskinäistä ymmärrystä! Siitä syystä, Stefan Naumovitsch, palaa\nSerbiaan ja sano sille, jota kerran kutsuin pojakseni, että samalla\nhetkellä, jolloin hän lähettää pois tuon katunaisen, jolle hän on\nantanut nimensä, samalla hetkellä näkee hän taas minut, isänsä,\nsamalla hetkellä minä taas näyttäydyn Belgradissa, en, tullakseni\nhänen kanssaan hallitsemaan, vaan ollakseni hänen toimekas, kuuliainen\npalvelijansa! Niin kauan kun joku kuningatar Draga kantaa valtikkaa\nBelgradin konakissa, ei minua siellä nähdä! Tervehdi kaikkia muita,\njotka minua rakastavat!\n\n- Kaikkia muita! huudahti Stefan. — Oi, kuinka he surevat, kun saavat\nkuulla tämän! Aina Buda-Pestiin asti seurasi minua kaksitoista kunnon\nserbialaista. He antoivat minun toimekseni, että minun piti yhdistää\nheidän rukouksensa kuninkaan ja kuningattaren rukouksiin. He jättivät\nminulle kunnialahjankin kuninkaalle vietäväksi, pullon viiniä, joka\non kasvanut Serbian vuorilla ja valmistettu kuuluisassa vanhassa\nKruchedolin luostarissa. Sen tahtoisin jättää kuninkaalleni ja\nkallisarvoisesta pokaalista, joka on pullon vieressä hopeahelaisessa\nlippaassa, pitäisi kuninkaan juoda sovintomalja. Minä tahdon toimittaa\nainakin tämän tehtäväni ja ojentaa teille, kuningas Milan, pullo ja\npikari.\n\nNäin sanoen riensi nuori upseeri ulos ja toi etumaisesta huoneesta\nlippaan, jonka oli sinne jättänyt.\n\n- Hienoa työtä! sanoi Milan, nauraen katsellen lipasta. — Ja tässä,\ntodellakin kallisarvoinen pikari ja pullo serbialaista viiniä! No\nniin, Stefan Naumovitsch, sano niille, jotka sinun kauttasi lähettävät\nminulle tämän lahjan, että olen sen vastaanottanut ja kiitän heitä\nsiitä. — Ja turhaan et sinä ole kulettanut tätä viiniä. Me juomme\nsitä, Stefan Naumovitsch, ja vaikka ei olekaan sovintomalja, jonka\ntyhjennämme, sillä minä en usko mitään sovintoa tulevan, niin löytyy\ntoki monta ihanaa asiaa, joiden hyväksi voimme juoda maljan.\n\nKas niin, avaa pullo ja täytä pikari minulle! Ensimäinen malja on\nSerbian onneksi, toinen Obrenovitschien suvun, että se vapautuisi\nniistä, jotka sitä, nyt häpäisevät. Kolmas — Dragan häviö, ettei hän\nenää saisi olla Serbian pahana henkenä! niin, avaa pullo! jatkoi\nMilan. — Joudu, Stefan Naumovitsch, minä haluan maistaa serbialaista\ntuliviiniä, jota minun on niin kauan pitänyt kieltää itseltäni. Minua\nhaluttaa myöskin juoda nuo kolme maljaa, ja minä sanon sinulle, Stefan\nNaumovitsch, että kolmas ei suinkaan ole huonoin.\n\nNo, joko olet valmis? — Pullo on nyt auki, näen mä. Kaadapa siis,\nole minun juomalaskijani, Stefan Naumovitsch! Minulla ei nyt ole\nmuita. Mutta ei minulla voisi ollakaan rakkaampaa juomalaskijaa kuin\nsinä, sinä uskollinen, komea, kannon mies, jota aina olen kaikesta\nsydämestäni rakastanut!\n\nSe oli muinoisten aikojen Milan, joka nyt puhui, hän, jonka sydän aina\noli kielen käressä ja aina oli tulvillaan helliä tunteita. Ja sitä\ntulta, mikä loisti hänen silmistään, sitä nuoruuden punaa, joka hohti\nhänen poskillaan! Hänen vartalonsa ikäänkuin kasvoi ja näytti se tällä\nhetkellä todellakin kuninkaalliselta! Niin, niin, se oli kuningas Milan\nmenneiltä ajoilta, sama kuningas, joka ei koskaan hyljännyt kenenkään\npyyntöä, joka oli tottunut antamaan täysin kourin ja täysin määrin\nnauttimaan elämästä!\n\nStefan Naumovitsch oli täyttänyt pikarin ääriään myöten. Hän nosti sen\nniin korkealle kuin taisi. Kultanen viini säteili viheriän lasin läpi\nlampun valossa.\n\n- Oi, jospa voisin antaa tälle viinille lumousvoiman, huudahti\nStefan, — jotta se antaisi minun herralleni ja kuninkaalleni pitkän\nja onnellisen elämän! Mutta, sehän on Serbia! Sanotaan, että siinä on\nomituinen tulisuus. Näyttäköön se nyt todeksi tämän väitteen. Tässä\nminä ojennan viinien kuningasta serbialaisten kuninkaalle.\n\nMilan otti pikarin nuoren upseerin kädestä, painoi toisen käden\nsydämelleen ja nosti toisella pikaria.\n\n- Minä juon ensiksi rakkaan isänmaa parkani onneksi ja menestykseksi!\n\nKukoistakoon Serbia, kasvakoon Serbia suureksi, kestäköön Serbia\nvuosituhansia!\n\nKuningas tyhjensi pikarin puolilleen.\n\n- Toinen malja on Obrenovitschien suvulle, jatkoi hän heti sen\njälkeen — jalolle suvulle, joka on niin läheisesti liittynyt Serbian\nhistoriaan! Tulkoon kerran Obrenovitsch, joka tekee serbialaiset niin\nonnellisiksi kuin he ansaitsevat. Minä olen tahtonut sitä tehdä — minä\nolen koettanut tehdä sitä — mutta oi, tällä hetkellä tunnen, etten ole\nkoskaan täyttänyt tehtävääni! Eläköön Obrenovitschien suku kaikkina\naikoina! Sille juon toisen maljani! —\n\nKuningas vei uudestaan maljan huulilleen ja toisen kerran joi hän.\n\n- Oh, miten erinomaista viiniä! huudahti hän sitte. — Se hehkuu kuin\ntuli suonissani! Se panee sydämeni sykkimään nopeammin, niin rajusti,\nkuin olisin vasta seitsentoista vuotias ja kuin olisi tämä se päivä,\njolloin Serbian kruunu asetettiin päähäni! Täällä lienee hyvin kuuma\ntässä huoneessa. Avataan ikkuna hiukan! Viini on voimakasta, Stefan\nNaumovitsch, mutta hyvää se on — hyvin hyvää! Kuinkas voisikaan se olla\nmuuta? Onhan se kasvanut Serbian vuorilla!\n\nKuningas riensi ikkunan luo ja avasi sen molemmat puolikkaat. Syvin\nhenkäyksin veti hän raitista yöilmaa, joka virtasi häntä vastaan.\n\nMutta sillä aikaa oli Stefan Naumovitsch uudelleen täyttänyt pikarin.\n\n- Sallikaa minun nyt, kuninkaani, huudahti Stefan — juoda jaloimman,\nparhaimman kuninkaan malja! Niin puhdas kuin tämä viini, niin kirkas\nkuin se, niin voimakas kuin se, olkoon tästälähin teidän elämänne.\nTerve, kuningas Milan, terve Serbia ja alas Draga ja hänen joukkonsa!\n\nMutta samassa kun hänen piti juoda viini, kuului äkkiä hänen korvaansa\nkäheä huuto ja pikari kiskaistiin hänen huuliltaan.\n\nLasisirpaleiden helinä — ja se kallis, kullalla koristeltu lasipokaali\noli palasina lattialla ja viini juoksi matolle, joka ahnaasti imi sitä\nitseensä.\n\n- Laupias Jumala, kuninkaani, mitä tämä merkitsee? änkytti nuori\nkapteeni ja otti muutamia askelia taapäin. — Minkälainen te olette!\n\n- Elä juo! huusi kuningas käheästi. — Viini on myrkytettyä! Minä olen\njuonut kuolon juomani!\n\nKasvot vääristyneinä ja nähtävästi mitä hirveimmissä tuskissa vaipui\nMiian ähkyen sohvalle.\n\nKauhistuneena riensi Stefan lääkäriä kutsumaan. Mutta ennenkuin tämä\nsaapui, oli kuningas Milan kovissa tuskissa ystävän käsivarrella\nvetänyt viimeisen henkäyksensä.\n\nMuutamia päiviä sen jälkeen tapahtui hautaus asianmukaisella loistolla\nja komeudella.\n\nKun kuolinilmoitus saapui Serbiaan, suri koko kansa. Mutta kuningatar\nDraga hymyili. Myrkytetty nuoli, jonka hän oli ampunut, oli osannut\nmaaliin. Yksi hänen enin peljättyjä vihollisiaan oli poissa. Kohta sai\nhän vielä uutta riemun aihetta.\n\n\n\n\nYHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU.\n\nPerillistä hakemassa\n\n\nPienessä, yksinkertaisesti sisustetussa huoneessa, joka sijaitsi\nhyyrykasarmissa, Tonavakadun varrella Belgradissa, oli eräänä\nauringonpaisteisena päivänä, joku aika viimeksi kuvattujen tapahtumain\njälkeen, yksinäinen nuori tyttö.\n\nHän istui kumartuneena pöydän ääressä, jossa oli ompelurasia ja\nmuutamia vaatepalasia. Se kappale — pieni, soma lapsen paita — jota\nhän oli ommellut, oli pudonnut lattialle. Hän istui pää käden varassa,\nsyviin ajatuksiin vaipuneena.\n\nOvelle koputettiin. Mutta tyttö ei liikahtanut.\n\nHän ei ollut kuullut mitään. Koputettiin vielä kerran. Silloin nosti\nhän päätänsä.\n\n- Astukaa sisään, huusi hän pehmeällä äänellä. Sisään astui kaksi\nnaista, toinen nuori ja kaunis, toinen vanha ja ruma. Ne olivat\nkuningatar Draga ja hänen seuranaisensa, täti Eufemia.\n\n- Te näette siis, lapseni, lausui viimemainittu, että olen pitänyt\nsanani. Tässä on se ylhäinen nainen, joka tähän asti on ollut teidän\nhyväntekijänne ja on vastakin, jos pysytte lupauksessanne.\n\nNäin sanoen osotti täti Eufemia kuningatarta, joka uteliain silmäyksin\ntarkasti nuoren tytön vartaloa ja näytti kerrassaan tahtovan niellä sen.\n\n- Oi hyvä rouva, kuinka voin kiittää teitä kaikesta siitä hyvästä, jota\nolette minulle tehnyt, huudahti nuori tyttö tarttuen kuningattaren\nkäsiin. Mitä olisi minusta tullutkaan, jos ette te olisi armahtanut\nminua! Minun on yksistään teitä kiittäminen siitä, ettei minun tarvitse\nkadulla synnyttää lastani. Oi rouva, minä pyydän kaikesta sydämestäni,\nelkää vetäkö pois käsiänne, elkääkä ajatelko pahaa minusta, vaikka —\n\n- Jo riittää! huudahti kuningatar, nousi ylös ja silitteli kädellään\nhellästi onnettoman päätä. — Uskollinen ystäväni — kuningatar osoitti\nnäin sanoen täti Eufemiaa — on kertonut minulle kaikki. Minä tiedän,\nettä te olette joutunut häpeällisen rikoksen uhriksi! Mutta miksi ette\nsano viettelijänne nimeä? Miksi ette ole edes tädilleni, joka kuitenkin\non antanut teille todistuksen, että voitte avata hälle sydämenne,\nkertaakaan maininnut sen ihmisen nimeä? Se olisi kuitenkin hyvä,\nlapseni, jos voitaisiin asettaa hänet vastaamaan rikoksestaan.\n\n- Sitä minä juuri en tahdo! huudahti petetty. — Minä vihaan sitä\nmiestä yhtä paljon kuin ennen olen häntä rakastanut. Mutta minä en\ntahdo ilmaista hänen nimeänsä ihmisten halveksittavaksi, en ainakaan\nnyt, ennenkuin hetki on tullut, jolloin minä asetan hänet vastaamaan\nteoistaan! Ja jos minä en silloin enää ole olemassa, niin tekee sen\ntoinen.\n\n- Kenestä toisesta te puhutte?\n\n- Isästäni, rouva!\n\n- Ah, teidän isänne on siis elossa. Missä hän on? Arvattavasti\nSerbiassa, tehän olette serbialainen?\n\n- Minä en tiedä jos hän tällä hetkellä on siellä. Mutta yhden seikan\ntiedän varsin hyvin. Jos minä uskaltaisin astua hänen eteensä ja\ntunnustaa rikokseni, niin täyttäisi hänen sielunsa siitä hetkestä\nlähtien vaan yksi ainoa ajatus, viettelijäni kosto!\n\n- Teidän nimennehän on Sylva. Miksi ette tahdo sanoa meille toistakin\nnimeänne, sukunimeänne?\n\n- Rouva, sen täytyy ikuisesti pysyä salassa! Ettekö ymmärrä, etten minä\ntahdo häpeällä tahrata isäni nimeä? Oi, minä olen hyljätty, häväisty!\n\n- Mutta syy ei ole teidän, vastasi kuningatar lempeällä äänellä,\njota hän osasi niin oivallisesti käyttää silloin kuin se sopi hänen\naikeilleen. — Se, mikä nyt on teille tapahtunut, voi yhtä hyvin\ntapahtua kelle kunnialliselle tytölle tahansa. Me olemme nyt kerran\nsellaisia, ettemme voi olla rakastamatta ja kun rakastaa, luottaa\nsiihen, jota rakastaa. Mutta ikävä kyllä käytetään niin usein väärin\ntätä meidän luottamustamme. Se on kai naisen kohtalo sellainen! Ja nyt\nasiaan, lapseni! Istukaa viereeni tähän sohvalle. Kuvitelkaa, että\npuhutte sisarenne, uskollisen ystävänne kanssa. Katsokaa minua. Ettekö\nvoi luottaa minuun?\n\nSylva — sillä se oli todellakin Nicodemin uhri, jonka löydämme tässä\nrappeutuneessa hyyrykasarmissa Tonavakadun varrella — kohotti suuret\nsilmänsä ja katsoi Dragaan.\n\n— Te olette niin kaunis, rouva, änkytti Sylva hiukan hämmentyneenä. —\nNiin kaunis, ett'en koskaan ole nähnyt kauniimpaa naista.\n\n— Sanokaa minulle siis, koska odotatte vaikean hetkenne tulevan?\n\nTämä kysymys nosti heikon punan Sylvan poskille. Sitte loi hän silmänsä\nalas ja äkkiä kiilsi hänen silkin pehmeissä silmäripsissään kaksi\nsuurta kyyneltä, jotka hitaasti vierivät poskia alas.\n\n— Minun lapseni, vastasi hän sitte kyynelten tukahuttamalla äänellä —\nnäkee päivän valon noin kolmen kuukauden kuluttua. Tarkalleen en sitä\ntiedä, sillä minä en ymmärrä sellaisia asioita. Oi, rouva, mieluimmin\nolisin niistä puhumatta! huudahti Sylva äkkiä nyyhkyttäen. — Häpeä on\nvähällä tappaa minut!\n\n— Siis kolmen kuukauden kuluttua, toisti kuningatar — se on hyvä!\n\nJa te tiedätte, jatkoi sitte kuningatar hiljaisella, mutta kuitenkin\nläpitunkevalla äänellä — että minä olen valmis ottamaan teidän\nlapsiraukkanne?\n\n- Minä tiedän sen, rouva Eufemia on sanonut sen minulle. Mutta ajatus,\nettä minun täytyisi erota lapsestani, tekee minut melkein mielipuoleksi.\n\n- Lapseni, — sehän on kaikista paras teille itsellenne, vastasi Draga.\n— Jos tahdotte olla hyvä äiti lapsellenne, niin ette tahdo sitä\nkanssanne kurjuutta kärsimään.\n\n- Mutta minähän olen valmis tekemään työtä lapseni edestä, vaikka\nkäsieni pitäisi olla liikkeessä varhaisesta aamusta myöhään iltaan!\nhuudahti onneton, ja kyyneleet valuivat hänen silmistään. — Ei mikään\ntyö ole minulle liian vaikeaa lapseni tähden!\n\n- Työ? huudahti käheästi täti Eufemia. — Ha, haa, niin sanovat he\nkaikki! Mutta nyt on huonot ajat, teidän pitää tietämän, ettei ole\nhelppo saada työtä! Ja muuten, mitä olette oppinutkaan? Ette mitään,\nrakkaani, ette kerrassa mitään! Eräänä kauniina päivänä seisoisitte te\nkadulla lapsinenne, ettekä tietäisi, mistä saisitte leipäpalan, jolla\ntyydyttäisitte lapsenne nälkää! Mutta mitäs tästä nyt kannattaa puhua?\nSehän on päätetty asia, tiemmä. Muistakaa vaan, millaisena löysin\nteidät Wienissä. Te haitte palvelustytön paikkaa. Mutta kukapa olisi\nottanut teidät sellaisessa tilassa? Silloin sattumalta tapasin teidät\neräässä palvelijatoimistossa. Heti ymmärsin, miten teidän asianne\nolivat. Mutta minä säälin teitä ja ehdotin, että seuraisitte minua\nSerbiaan odottamaan lapsenne syntymistä. No, enkö ole pitänyt sanaani,\nsanokaa? Enkö ole siitä lähtien pitänyt huolta teistä, enkö ole antanut\nteille, mitä tämä hyväntahtoinen rouva on antanut teitä varten?\n\n- Oi rouva, kaikki on totta! Olette pitänyt minusta huolta, kuin\nolisitte ollut äitini!\n\n- Mutta kuitenkin olen sen tehnyt ainoastaan yhdellä ehdolla, jota\npyydän teidän muistamaan. Meidän välillä sovittiin, että te jättäisitte\nlapsenne tälle rouvalle, joka on niin runsaasti auttanut teitä rahoilla.\n\n- Epätoivossani suostuin siihen ehtoon, vastasi Sylva ja kuumat\nkyyneleet vierivät hänen poskillaan. Eihän minulla ollut muuta\nneuvoa, ellen olisi jäänyt kadulle kuolemaan! Oi, onnettomuus\nheilutti silloin toisen kerran vasaraansa pääni päällä. Minä olin\nerään ylhäisen herran talossa, jonka nimeä en myöskään tahdo mainita,\nmutta jonka te tuntisitte jos lausuisin teille hänen nimensä. Tämä\nherra oli ystävällinen minua kohtaan. Hän kunnioitti minua ja kohteli\nrakkaudella. Hän lupasi antaa minulle apuansa sitte kun hetkeni tulisi.\n\n- No, ja miksi ei tämä ylhäinen herra pitänyt lupaustansa? kysyi täti\nEufemia myrkyllisesti.\n\n- Sentähden, että hän äkkiä kuoli! vastasi Sylva ja muistaessaan\nMilanin hirmuista kuolemaa löi hän kädet kasvoilleen ja alkoi\nkatkerasti itkeä.\n\n- Kuolemalle ei ole lääkettä, vastasi Eufemia. — Minä uskon kyllä, mitä\nkerrotte, mutta se hyväntahtoinen herra, jonka luona te asuitte, on\nnyt kuollut ja haudattu. Antakaa hänen levätä rauhassa! Nyt on teidän\nhuolehdittava niistä olosuhteista, joissa nykyään olette. Päättäkää\nsiis! Aiotteko pitää lupauksenne? Tahdotteko jättää lapsenne meille,\nsittekun se on syntynyt maailmaan?\n\n- Kuulkaa minua, lapseni! sanoi kuningatar ystävällisellä äänellä. —\nMinä selitän teille, miksi minä mielelläni tahtoisin teidän lapsenne!\nNäettekö, minä elän mitä onnellisimmassa avioliitossa mieheni kanssa.\nMinulla on erinomainen puoliso, mutta taivas ei ole lahjoittanut\nminulle lasta. Meistä tuntuu yksinäiseltä suuressa, kauniissa\nkodissamme. Mikä on siis lähinnä, kuin, että otamme teidän lapsenne\nomaksemme? Semmoistahan tapahtuu joka päivä, eikö niin? Olisinhan\nminä voinut kääntyä löytölasten huoneeseen, jossa löytyy niin monta\nhyljättyä pikkuraukkaa, ja minulle olisi ilman muuta annettu lapsi.\nMutta sitä minä en tahtonut. En semmoista lasta, jonka äitiä en tunne,\ntahtonut painaa rintaani vasten, vaan juuri teidän lapsenne, sillä minä\ntunnen teidät, rakas Sylva ja täti Eufemia on puhunut minulle teistä\nniin kaunista ja liikuttavaa. Minä lupaan teille pyhästi, että lapsenne\non tuleva hyvin onnelliseksi! Siltä ei puutu mitään, mitä rikkaus voi\nsille antaa ja hän saa mitä parhaimman kasvatuksen. Te itse voitte\nsilloin tällöin tulla vakuutetuksi siitä, että ainoastaan se, mikä on\nparasta, on kylliksi hyvää teidän lapsellenne. Siitä syystä täytyy\nteidän olla hyvin huono äiti, jos aiotte asettua lapsenne onnen tielle.\n\n- Ei — ei, sitä en minä tahdo, änkytti Sylva epätoivoisena. — Näenhän\nminä, että minun lapseni tähden täytyy mukautua teidän toivomukseenne.\nMitäs minä voisinkaan tarjota sille, hyljätty raukka? Enhän minä voi\nottaa lasta mukaani sille synkälle tielle, jota tulen vaeltamaan,\nvoidakseni kostaa sille miehelle, joka on tehnyt minut onnettomaksi,\njoka on tallannut pyhimmät ja parhaat tunteeni jalkainsa alle! Sillä\nlapsen täytyy elää valossa, sekoittamattoman ilon valossa, eikä vihan\nja koston pimeydessä.\n\n- Oivallisesti puhuttu! Ne sanat on Jumala itse antanut teille!\nhuudahti Draga. — Eikö niin, me olemme siis yksimieliset? Kolme\nkuukautta, tai siksi kun lapsi syntyy, olette te täällä. Teiltä ei\ntietysti puutu mitään. Minä annan teille vielä runsaamman arvon, kuin\ntähän asti.\n\n- Minä kiitän teitä kaikesta sydämestäni, vastasi Sylva, — mutta mitä\nte tähän asti olette antanut minulle, on aivan riittävä, minä en tahdo\nenempää.\n\n- Kuinka vaatimaton hän on tuo ihastuttava pikkunen! sanoi kuningatar\nihailevalla äänellä tädilleen, joka myöskin hieroi ryhmyisiä käsiänsä.\n— Sitä mitä olette minulle hänestä kertonut, ei ole mitään liioiteltua!\nMinä olen todellakin erinomaisesti mielissäni!\n\n- Tiesinhän minä, että te tulisitte iloiseksi? tirskui ilkeä\nmyrkynsekoittaja. — Hi, hi, täti Eufemialla on terävät silmät, sen\nsanon, eivätkä ne ole tälläkään kertaa pettyneet!\n\n- Niin pian kun lapsi on syntynyt maailmaan, jatkoi Draga — viedään se\ntäältä ja kannetaan minun luokseni. Mutta teille annetaan se rahasumma,\njoka on luvattu. Kuinka paljon se taas olikaan, rakas täti? Eikös se\nollut kymmenen — —\n\n- Viisituhatta frangia se oli, huudahti vanhus nopeasti. — Elkää nyt\nvaan erehtykö, rakas veljentyttäreni, viisituhatta frangia lupasin minä\nhänelle ja ne saa hän joka centimin.\n\n- Minä en tarvitse rahoja, huudahti Sylva. — Minä luovun niistä. Oi ei,\nrouva, elkää antako minulle rahoja, sillä silloin tuntuisi minusta,\nkuin olisin myönyt lapseni!\n\n- Elkää sanoko niin, rakkaani! Teidän täytyy ottaa rahat, sillä ne ovat\nteille tarpeen sillä koston tiellä, jota te tulette vaeltamaan. Uskokaa\nte minua, joka tunnen maailman paremmin kuin te, rahoja tarvitaan jos\naiotaan sotaa käydä ja se taistelu, jota te aiotte käydä lapsenne\nuskottoman isän kanssa, ei ole muuta kuin sota! Mutta niin pian kuin\ntaas olette terve, täytyy teidän kolmeksi vuodeksi lähteä maasta. Täti\nEufemia on kai sanonut sen teille, vai mitä?\n\n- Kolme vuotta, mutisi Sylva, — oi, se on hyvin pitkä aika! Enkä minä\nkoko sillä ajalla saa nähdä lastani, sitä rakasta olentoa, joka on omaa\nlihaani ja vertani, niin, enemmänkin, minun tuskani ja sieluni! Enkö\nminä kertaakaan näiden kolmen vuoden aikana saa painaa sitä rintaani\nvasten?\n\n- Ei, sehän on aivan luonnollista! huudahti kuningatar kiireesti. —\nLapsen täytyy tottua pitämään minua äitinään. Jos te nyt tulisitte\nlapsen ja minun väliin, niin ei lapsi koskaan voisi tietää, kuka\noikeastaan on sen äiti, oletteko se te vai minäkö se olen! — Mutta kun\nne kolme vuotta ovat kuluneet, niin saatte asettua tänne Belgradiin\nasumaan, minä itse autan teitä kodin järjestämisessä ja sitten\nsallitaan teidän joka sunnuntai tavata lastanne. Oi, kuinka siitä tulee\nhauskaa! huudahti kuningatar teeskennellen. — Me asetamme pienokaisen\nkeskellemme ja vuorotellen suutelemme ja hyväilemme sitä! Eikö niin, se\non ihmeen hauskaa!\n\n- Niin, se on hauskaa! kuiskasi Sylva kyynelissään painaen kädet\nrintaansa vasten, kun rajusti myrskyävä sydän aaltoili kovasti.\n\n- Siis olemme selvillä, rakas lapseni, sanoi kuningatar, tarttuen\nuudestaan Sylvan käsiin. — Ja minä toivon vaan kaikesta sydämestäni,\nettä teidän vaikea hetkenne olisi ohi. Minä suutelen teitä otsalle,\ntuottakoon se suudelma teille onnea! Hyvästi, te ette nyt saa enää\nminua nähdä. Tämä kunnianarvoisa nainen, minun tätini Eufemia muodostaa\nteille yhdyssiteen meidän välillämme, samoin kuin hän tähänkin asti on\nollut. Hyvästi!\n\n- Hyvästi, rouva! sanoi Sylva vapisevalla äänellä, kumartaen Dragalle.\n— Oi, kuulkaa vielä onnettoman viimeinen rukous! Olkaa hyvä äiti\nlapsiraukalleni, varjelkaa ja suojelkaa sitä kaikelta pahalta ja kun\nlapseni voi ajatella ja käsittää, mitä sanotaan, niin kertokaa hänelle\näitiraukasta, jonka täytyi antaa pois rakkaimpansa, kun ei hänellä\nollut muuta keinoa! Opettakaa lastani rukoilemaan ja liittäkää hänen\nrukouksiinsa minunkin nimeni!\n\nSylva ei voinut enää sanoa mitään. Kyyneleet tukahuttivat hänen äänensä\nja hän joutui semmoisen tuskan valtaan, että horjui sängyn luo ja\nvaipui sen eteen polvilleen, kätkien tyynyihin kyyneleiset kasvonsa.\n\nDraga viittasi vanhalle seuralaiselleen, että heidän oli nyt\npoistuminen. Täti Eufemia heitti pilkallisen katseen onnettomaan\nnaiseen. Sitte seurasi hän Dragaa, joka oli ehtinyt ovesta ulos.\n\n\n\n\nKAHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU.\n\nNaisten räätäli.\n\n\n- Tehän olette herra Devrient Parisista? Tämän kysymyksen teki\nDraga pitkälle, hoikalle miehelle, jonka kasvoja ympäröi Pariisin\nmuodin mukaan niin sanottu Boulangerparta, kokoparta, joka poskilla\noli leikattu hyvin lyhyeksi ja suippeni leuan alla. Hän oli Dragan\nsähköteitse kutsuma leikkaaja kuuluisasta naisten räätäliliikkeestä\nParisissa. Serbian kuningaspari aikoi ennen pitkää lähteä vierailulle\nkeisari Frans Josefin luo Wieniin ja tätä matkaa varten oli Draga\nryhtynyt suuremmoisiin valmistuksiin, voidakseen näyttäytyä edukseen\nniin loistavasti kuin mahdollista. Itävallan hovinaiset saisivat nähdä,\nettä Serbian kuninkaan puoliso ymmärsi pukeutua ja käyttäytyä kuten\nkuningatar.\n\nSiitä syystä oli muotitaiteilija Worthista kutsuttu. Tämä herra, joka\nnyt seisoi kuningattaren edessä hänen omassa huoneessaan, oli erittäin\nkomea. Hänen käsissään säteili useita hohtokivisormuksia ja sen\nhuomasi, että hän hoiti käsiään erityisellä huolella.\n\n- Teidän majesteettinne palvelukseksi, vastasi puhuteltu. — Devrient\non nimeni ja minulla on kunnia olla ensimäinen leikkaaja Worthin\nliikkeessä Parisissa. Olen tullut Belgradiin teidän majesteettinne\ntoivomuksesta, keskustelemaan teidän majesteettinne kanssa puvuista,\njoita on valmistettava.\n\n- Sydämellisesti tervetullut, rakas Devrient, vastasi kuningatar Draga\nsillä hurmaavalla herttaisuudella, jota hän ymmärsi käyttää, kun tahtoi\nerityisesti voittaa jonkun henkilön puolelleen. — Minä odotin teitä\noikeastaan jo eilen.\n\n- Anteeksi, teidän majesteettinne! Mutta minä olen tullut tänne\nniin kiireesti kuin mahdollista. Herra Worth kehoitti minua tosin\nkiiruhtamaan, mutta minä tahdoin näyttää teidän majesteetillenne\nerityisen kauniita malleja ja niitä saadakseni täytyi minun uhrata\nkaksikymmentäneljä tuntia.\n\n- Onko teillä mallit mukananne? kysyi Draga.\n\n- Kyllä, teidän majesteettinne, tässä ne ovat, vastasi Devrient, avaten\nkomean lippaan, josta otti useita pieniä vaatemalleja.\n\nKas tässä, teidän majesteettinne, sanoi hän, puku tästä crépe de chine\nkankaasta näyttäisi erinomaisen komealta. Jos siihen vielä lisäksi\najattelemme manttelin himmeän keltaisesta silkistä, niin luulen, että\nteidän majesteettinne saisi erinomaisen puvun, joka olisi sopiva\nsuuriin juhlatilaisuuksiin.\n\n- Rakas Devrient, sanoi Draga — ennenkuin puhumme pitemmältä, täytyy\nminun huomauttaa teille erästä seikkaa, joka on hyvin tärkeä.\n\nKuten tiedätte, Draga punastui hiukan, sillä sitäkin osasi hän —\nodottaa Serbia suurta tapahtumaa. Jos Jumala suo, lahjoitan minä\nkuninkaalle prinssin.\n\n- Ah, teidän majesteettinne, huudahti leikkaaja, kumartaen syvään —\nsallikaa minun jo edeltäpäin lausua onnitteluni tätä suurta tapausta\nvarten. Varmaan koko maa ottaa sen ilolla vastaan ja ulkomaillakin\nsynnyttää tämä riemu mitä iloisinta vastakaikua.\n\n- Minä tiedän, sanoi Draga — mutta kun tässä on kysymys pukujen\nhankinnasta, niin on tarpeellista, että te erityisesti otatte tämän\nhuomioon.\n\n- Jos teidän majesteettinne sallisi minun tehdä ehdotuksen, niin\nkääntäisin teidän majesteettinne huomion nykyään niin pidettyyn\nreformipukuun. Se ei ole ainoastaan komea, vaan ehkä myöskin sellainen,\njoka parhaiten soveltuu teidän nykyisessä tilassanne. Muuten, lisäsi\nDevrient, mittaillen tuntijan katseilla kuningattaren vartaloa —\nvakuutan minä teidän majesteetillenne, ettei vartalo ole vähääkään\nkadottanut suloisesta sopusoinnustaan, ei todellakaan, ei vähääkään!\n\n- Todellako? huudahti Draga. — Niin, minä en olekaan vielä niin kovin\npitkälle kehittyneessä tilassa. Minä luulen, että olemme yhtä mieltä\nsiinä, että puvut istuvat hyvin, nimittäin niin, ettei esiintymiseni\nmenetä loistoaan.\n\n- Löytyy vartaloita, teidän majesteettinne, jotka eivät koskaan menetä\nkauneuttaan! Teidän majesteetillanne on juuri sellainen vartalo.\n\nDraga kumarsi mielissään päätänsä. Ranskalainen miellytti häntä. Ah,\nmiten erilailla pariisilainen sentään lausui ajatuksensa kömpelöön\nserbialaiseen verrattuna!\n\n- Mutta antakaa minun nyt nähdä mallejanne! Oi, ne ovat loistavia,\nkerrassaan hurmaavia! Näettekö, puku tästä violetin värisestä\nindialaisesta silkkikankaasta sopisi minulle erinomaisesti.\n\n- Teidän majesteettinne osoittaa valinnassaan harvinaista makua! Niin,\nse on totta, tämä puku pukisi teidän majesteettinne erinomaisesti.\n\nKuningatar tutki useita pukuja, pani muutamia syrjään, otti sitte\ntaskustaan luettelon ja kääntyi kauppahuone Worthin asiamiehen puoleen.\n\n- Minä tarvitsen seuraavia pukuja, sanoi hän, lukien luettelostaan,\n— matkapuku, puku suuria päivällisiä varten, jotka pidetään meidän\nkunniaksemme, toinen puku juhlanäytäntöön keisarillisessa oopperassa\nja sitte vielä puku suureen paraadiin. Tällä puvulla täytyy tietysti\nolla sotilaallinen vivahdus. Sitte vielä puku jahtia varten, joka\narvattavasti toimeenpannaan ja johon minä ehdottomasti otan osaa,\nja vihdoin puku suuriin päivällisiin keisarin kesäpalatsissa, johon\nliittyy myöskin suuri puutarhajuhla. Kaikki nämä puvut täytyy olla\nmaukkaasti laitettu.\n\nDevrient oli ottanut esille muistiinpanokirjan, johon hän kirjoitti\nahkeraan, kuningattaren aivan tyyneesti tilatessa pukuja, jotka\nnousivat puoleen miljoonaan frangiin. Tämä summa ei suinkaan ole\nliioiteltu. \"Räätälien kuninkaalta\", kuten Worthia Parisissa kutsutaan,\nei saada ollenkaan pukua alle kahdenkymmenentuhannen frangin. Mutta\nDraga tahtoi pukuja, jollaisia ei vielä kellään kuningattarella ollut\nollut.\n\n- Sitte on minulla vielä eräs hyvin alkuperäinen aate, lausui\nkuningatar, nojaten taapäin pehmeässä nojatuolissaan, pistäen\nveikeästi pikku jalkansa näkyviin. — On hyvin mahdollista, että hänen\nmajesteettinsa keisari pyytää meidät huvimatkalle Tonavalle. Siinä\ntapauksessa sopisi meripuku oivallisesti. Mutta siinä täytyy olla\noikeita helmiä, ainakin liivissä.\n\n- Oikeita helmiä? Niinpä niin, teidän majesteettinne? Mutta jos nyt\nemme niin pian voi hankkia sellaisia?\n\n- Silloin lähetätte sukeltajia mereen niitä noutamaan! huudahti Draga\ntaas nauraen. — Mutta oikeita helmiä minä tahdon! Se ei saa olla\nmahdotonta, rakas Dervient, saattehan runsaan maksun.\n\n- Sen me tiedämme, teidän majesteettinne, ja tiedämme myöskin\nasianmukaisesti panna arvoa sille, että saamme työskennellä Serbian\nkuningashuoneen hyväksi. Me valmistamme myöskin kaikki nämä puvut\nkaikkein parhaista aineista.\n\n- Ja pian täytyy teidän työskennellä! huudahti Draga. — Kaikki nämä\npuvut täytyy olla valmiina kolmen viikon kuluttua.\n\n- Se aika on kovin lyhyt, teidän majesteettinne.\n\n- Pankaa kaksisataa naista työhön! Sen täytyy olla mahdollista!\nKuningattaren tahdolla ei saa olla esteitä! Herra Devrient, minä\ntoivon, että te otatte sen huomioon.\n\n- Minä huomaan sen täydellisesti, teidän majesteettinne! Puvut ovat\nvalmiit kolmen viikon kuluttua.\n\n- Mitä laskuun tulee, jatkoi Draga, niin olen valmis etukäteen\nmaksamaan puolet summasta, eli oikeammin sanoen, maksamaan etukäteen.\n\n- Teidän majesteettinne, Worthin firma ei tarvitse etumaksua. Lasku\nliitetään vaatteiden mukaan ja on maksettava tavallisen ajan, kuukauden\nkuluessa. Mutta minä pyydän, päästäkää minut puhumasta teidän\nmajesteettinne kanssa näistä asioista. Minä käännyn tässä suhteessa\nhovimarsalkan puoleen. Ja nyt —\n\n- Mitä nyt tahdotte, herra Dervient? kysyi Draga.\n\n- Pääasia, teidän majesteettinne! Minun täytyy ottaa oikeat mitat. Ehkä\nteidän majesteettinne suvaitsee sallia minun ottaa nämä mitat teidän\nmajesteettinne kaikkein korkeimmasta vartalosta.\n\nDraga rypisti hiukan kulmiaan.\n\n- Voitte hyvin arvata, rakas Devrient, sanoi hän, että se on minusta\nvähän vastenmielistä, varsinkin siinä tilassa, jossa nyt olen. Enkö\nvoi päästä tuosta mitan otosta? Olettehan te jo valmistanut niin monta\npukua minulle. Arvaan, että teillä on minun mittani.\n\n- On kyllä, teidän majesteettinne! Teidän mittanne on merkitty Italian\nkuningattaren mitan rinnalle.\n\n- Ah, sepä on huvittavaa! Olkaa nyt hiukan epähieno, rakas Devrient!\nOnko hänen majesteettinsa Italian kuningattaren uuman mitta pienempi\nkuin minun? No niin, täytyyhän sen olla pienemmän, sillä Italian\nkuningatar on muutamia vuosia nuorempi kuin minä.\n\nNopea hymy, joka kuitenkin heti katosi vaaleiden viiksien taa, väreili\nranskalaisen huulilla. Hän vastasi tyyneesti ja vakavasti:\n\n- Hänen majesteettinsa Italian kuningatar on tosin kaksi centimetriä\nhoikempi uumalta. Mutta tämän eron tasoittaa täydellisesti teidän\nmajesteettinne korkea rinta, jolla on kerrassaan ihmeteltävä mitta\nja on uuman kanssa niin sopusointuisessa suhteessa, että sen täytyy\nhurmata jokaista miestä.\n\n- Todellakin, rakas Devrient? kysyi kuningatar tuttavallisesti. Tämä\nmies tuntui hänestä joka hetki yhä miellyttävämmältä.\n\n- No, antakaa minun sitte päästä siitä ikävästä mitan otosta. Minä\npyydän teitä, rakas Devrient!\n\nDraga lausui tämän rukouksen hellällä äänellä. Hän pani kätensä ristiin\nja katsoi Devrientia hurmaavin silmin.\n\nMutta tällä kertaa ei hän näyttänyt peräytyvän! Hän kohotti vaan\nolkapäitään ja sanoi:\n\n- Teidän majesteettinne, jos se riippuisi minusta, niin en tietysti\nsilmänräpäystäkään vaivaisi teidän majesteettianne. Mutta Worthin\nfirmalla on periaatteena ottaa jokaiselle uudelle puvulle uusi mitta.\nSe onkin aivan välttämätöntä, jos mieli toimittaa jotakin täydellistä.\nMeidän pukumme ovat taideteoksia ja taideteosten suhteen täytyy\nnoudattaa mitä suurinta huolellisuutta. Taidemaalari, joka nerokkaalla\ntavalla loihtii kuvan kankaalle, on pakoitettu ensin ryhtymään\nvalmistaviin toimiin sirkkelin ja viivottimen avulla. Nämä nyt ovat\nkerran semmoisia teknillisiä välttämättömyyksiä, joita ei sovi jättää\nsivuun. Sentähden pyydän minä teidän majesteettianne nöyrästi sallimaan\nminua ottaa kysymyksessä olevat mitat.\n\n- Olkoon sitte niin, sanoi Draga, mutta sallitte kai, että lähetän\nnoutamaan tätiäni ja annan hänen olla läsnä mitan otossa.\n\nDraga painoi sähkökellon nappulaa ja käski kamarineidin ilmoittaa täti\nEufemialle, että kuningatar halusi hänen olevan läsnä kuningattaren\nomassa huoneessa.\n\nMuutamia minuutteja myöhemmin pujahti täti Eufemian laiha vartalo\novesta sisälle. Epäluuloisin katsein tarkasteli hän kaunista, pitkää ja\nhoikkaa miestä, joka seisoi kuningattaren edessä.\n\n- Se on herra Devrient, ensimäinen leikkaaja kuuluisassa naisten\nräätäliliikkeessä Worth Parisissa, sanoi Draga sisäänastuvalle. — Minä\ntahtoisin nyt pyytää sinua, täti, jäämään sisälle niin kauaksi, kun\nherra Devrient ottaa mittaa minusta niitä uusia pukuja varten, joita\nminä tarvitsen matkallani Wieniin. Siis, alkakaa, herra Devrient.\n\n- Uusia pukuja! huudahti täti Eufemia mielenliikutuksesta vapisevalla\näänellä, sillä vaikka olikin niin vanha ja inhottava, piti hän\nkuitenkin koreista vaatteista. — Tuossahan on kankaan mallejakin.\n\nMitä olet nyt päättänyt ottaa, Draginja? Ahaa, tuota indialaista\nsilkkikangasta! Oivallista! Etkö luule, että se sopisi minullekin\nerittäin hyvin?\n\n- Siitä saamme sitte puhua, täti! sanoi Draga. — Olkaa hyvä ja alkakaa,\nherra Devrient!\n\n- Minä olen hyvin onneton, että minun täytyy vielä pahoittaa teidän\nmajesteettinne mieltä, sanoi räätäli uudestaan kumartaen. Mutta\nmahdotonta on ottaa mittaa hameen päältä. Jos sen tekisin, tulisi siitä\nvaan hutiloimista. Teidän majesteettinne täytyy siitä syystä olla hyvä\nja ottaa hame päältään ja, jos tarve vaatii, kureliivikin.\n\n- Mitä, kureliivikin! huudahti kuningatar melkein suuttuneena. — Sitä\nette ole koskaan ennen vaatinut minulta mittaa ottaessa!\n\n- En, se on totta, teidän majesteettinne. Mutta tämä on uusi\nmenettelytapa, Worthin uusi järjestelmä, joka nykyään kaikkialla\nherättää sellaista huomiota. Ja varsinkin, kun teidän majesteettinne\nhaluaa reformipukuja, joiden kanssa ei käytetä ollenkaan kureliiviä, on\nehdottomasti tarpeen, että minä mittaan itse ruumiin. Muuten voi teidän\nmajesteettinne täydellisesti luottaa minun vaitiolooni.\n\nDraga katsoi kysyvästi täti Eufemiaan. Tämä lähestyi häntä, kohotti\nteräviä olkapäitään ja kuiskasi hänelle:\n\n- Miksi epäilet sinä kyyhkyseni? Sellaiset henkilöt kuin naisten\nräätälit ja kähertäjät eivät ole laskettavat miesten joukkoon.\n\n- Ei sentähden. Mutta ajattele, minä olen ihan hoikka vartaloltani ja\nhän voisi huomata —\n\n- Hän? Pyh, mitä se meitä liikuttaa! Hän on iloinen vaan, kun saa\ntoimittaa tehtävänsä. Ei, elä nyt enää epäile, Draginja! Anna hänen\nottaa mitta ja laita niin, että hän matkustaa täältä niin pian kuin\nmahdollista.\n\n- Jos en minä voi päästä vähemmällä, huudahti Draga, kääntyen\nDevrientin puoleen — niin täytyy minun kai riisuutua. Mutta minä\nen tahdo kutsua kamarineitiäni. Rakas täti, sinä autat kai minua\nriisuutuessa?\n\nDragalla oli hurmaavan kaunis vartalo ja kun hän nyt oli irroittanut\nkureliivin ja yläruumis sai luonnollisen muotonsa, niin olisivat\nkuvanveistäjän katseet ihastuneina viivähtäneet voimakkaasti\naaltoilevassa povessa, valkoisilla, pyöreillä käsivarsilla,\njotka liittyivät olkapäihin, kuin olisivat olleet veistetyt\nmarmorilohkareesta.\n\n- Ja joutukaa nyt toimeen, herra Devrient! sanoi hän. — Mutta\nvielä kerran teroitan teihin mitä ankarinta vaitioloa. Ei hänen\nmajesteettinsa kuningaskaan saa koskaan tietää, että minä olen antanut\nottaa mittaa tällä tavoin. Sillä nähkääs, kuningas on mustasukkainen\njokaiselle, joka tulee lähelleni.\n\nDevrient ei näyttänyt ollenkaan välittävän tästä huomautuksesta.\nMutta hän oli astunut askeleen taapäin ja hänen silmänsä mittailivat\nkuningattaren vartaloa. Hitaasti antoi hän katseensa liukua alas\nkasvoista yli rinnan ja sitte pitkin koko uuminta. Sitte meni hän\nsivulle tarkastaakseen siltäkin puolen. - No, oletteko nyt kylliksi\nminua katsellut? kysyi Draga hymyillen. — Minä pyydän teitä, antakaa\nminun heti päästä tästä kiusallisesta asemasta! Ottakaa mittanne!\n\nWorth firman ensimäinen leikkaaja otti metrimitan ja alkoi\nmitata kuningattaren vartaloa. Samalla merkitsi hän innokkaasti\nmuistikirjaansa. Äkkiä heitti hän pois lyijykynän ja sanoi\nkuningattarelle.\n\n- Olisiko mahdollista saada yhdet alusliivit sellaiset yksinkertaiset\nvalkoiset alusliivit, joita tavallisesti käytetään pukeutuessa. Minä\npyytäisin teidän majesteettianne silmänräpäyksen ajaksi ottamaan\nsemmoiset päällensä, kun minä välttämättömästi tarvitsen.\n\n- Alusliivit? Mutta olenhan sanonut teille, herra Devrient, etten minä\ntahdo kutsua kamarineitiäni. —\n\n- Oi, sitte ei ole mitään tehtävää!\n\n- Rakas täti, sinun täytyy olla kiltti ja mennä vaatekomerosta ottamaan\nminun liivini! Siellä on niitä koko joukko.\n\nTäti Eufemia meni. Draga vetäytyi muutamia askelia etemmä. Devrient\nseisoi kumartuneena muistokirjansa yli, joka oli pöydällä. Hänen\notsansa rypistyi syviin poimuihin. Silmänsä olivat melkein ummessa,\nmutta luomien alta välähti merkillisiä salamoita.\n\n- Herra Devrient, kuului hänen takanaan kuningattaren ääni. — Saanko\nnyt pukeutua?\n\n- Niin, tehkää se, kuningatar Draga, sillä nyt olen nähnyt sen, mitä\ntahdoinkin nähdä ja minä olen aivan varma asiastani.\n\nNäin sanoen kääntyi hän ympäri ja seisoi äkkiä suorana kuningattaren\nedessä. Hän ei ollut enää nöyrä naisten räätäli, vaan ylpeä, vakava\nmies.\n\n- Mitä tahdoitte nähdä? huudahti Draga kysyvällä äänellä. — Herra\nDevrient, se kuuluu hyvin kummalliselta. Mitä se merkitsee?\n\n- Minä en hetkeäkään pidä teitä epätietoisena siitä, vastasi Devrient\naivan muuttuneella äänellä, jossa oli syvä sointu. — Minä tahdoin\nnähdä, oliko todellakin mahdollista, että kuningatar saattoi ruveta\nharjoittamaan niin ääretöntä petosta, jota ei tähän asti kukaan\nkruunattu henkilö ole tehnyt. Mutta minä olen saanut todistuksen siitä.\nNiin, rouvani, petos on tekeillä, mutta se ei tule koskaan käytäntöön!\n\nDraga hämmästyi. Hän seisoi silmät seljällään. Silmäterät suurenivat\nja hän kiinnitti kauhuisen katseensa Worth firman ensimäiseen\nleikkaajaan. Mutta sitte muuttui hänen kauhunsa mielettömäksi raivoksi,\nverrattomaksi uhkaukseksi.\n\n- Herrani, huudahti hän käheästi, nyt olette lausunut minulle sanoja,\njoista saatan arvella, että olette tullut hulluksi.\n\n- Minäkö? Oh ei, rouvani, minulla on kyllä järkeni jälellä, enkä ole\nkoskaan tullut tutkimukseni perille niin tyyneesti ja varmasti kuin\nnyt. Ja tänään olen aivan varma etten ole erehtynyt. Rouva, te pelaatte\nvaarallista peliä miehenne sydämellä ja kansanne toiveilla! Te ette\nkoskaan anna maallenne prinssiä, Obrenovitschin suvulle jälkeläistä,\nettekä miehellenne poikaa!\n\n\n\n\nKOLMASSEITSEMÄTTÄ LUKU.\n\nTunteeton pariisilainen.\n\n\nDraga horjui taapäin, päästäen huudon. Ranskalainen juoksi ovelle,\njonka taa täti Eufemia oli kadonnut ja väänsi oven lukkoon.\n\n- Rouva, sanoi hän samalla äänellä kuin ennenkin — olkaa hyvä ja\npukeutukaa. Sitten ilmoitan teille muutamia asioita.\n\nMutta Draga ei kyennyt noudattamaan hänen kehoitustaan. Kätensä\nriippuivat lamautuneina kupeilla. Hän ei kyennyt sormeaankaan\nliikuttamaan. Melkein avuttomana katseli hän ympärilleen.\n\n- Tässä on aamupukunne! sanoi ranskalainen, ojentaen sen hänelle. —\nOlkaa hyvä ja heittäkää se yllenne. Minun ei sovi enää olla täällä, kun\nolette tuollaisessa asussa. Tämän sanoi hän sellaisen miehen äänellä,\njoka on tottunut antamaan käskyjä.\n\nVavistus kävi läpi Dragan ruumiin, kun Devrient ojensi hänelle\naamupuvun. Mutta sitte antoi hän sen solahtaa päällensä ja piti sitä\nvapisevin käsin kiinni rinnan kohdalta. Samalla mietti hän, kuin olisi\nhänellä nyt ollut aikaa ajatella. Rajaton raivo valtasi hänet, vaikkei\nhän voinut käsittää, mitä tuo äkillinen muutos miehen käytöksessä\nsaattoi merkitä. Hän lienee kuitenkin aavistanut, että myrskypilvi oli\nhänen päänsä päällä, pilvi, joka oli ennen pitkää laukaiseva hävittävät\niskunsa.\n\nRanskalainen seisoi siinä tyynenä ja liikkumatonna kädet rinnan yli\nristissä.\n\n- Suvaitseeko teidän majesteettinne kuulla minua? Minä koetan puhua\ntyyneesti ja asiallisesti.\n\nSilloin heitti Draga, jossa vastustuskyky taas heräsi, uhkaavan\nsilmäyksen vieraaseen ja sanoi:\n\n- Ennenkuin puhutte mitään, niin sanokaa, kuka olette. Sillä te ette\nkuulu Worth firmaan, sen ymmärrän nyt. Kuka olette ja miksi olette\ntullut tänne?\n\n- Minä olen professori Devrient Charlot, spesialisti naisten taudeissa.\nMuuten luulen olevani tiedemies, jonka nimi on tunnettu kaikkien\ntieteen harjoittajien joukossa. Olen myöskin kirjoittanut muutamia\nmerkittäviä teoksia, jotka tosin ovat teille tuntemattomat, mutta joita\nlääkärit pitänevät hyvinkin tärkeinä tieteelle.\n\n- Professori naisten taudeissa! huudahti Draga hämmästyneenä. Mikä\nantoi aihetta teille tulia tänne?\n\n- Minä olen rientänyt tänne, vastasi tiedemies aivan tyyneesti,\nItävallan keisarin kehoituksesta. Hän tahtoi vihdoinkin päästä\nvarmuuteen, oliko noissa ympäriinsä levinneissä huhuissa perää, hän\ntahtoi tietää, olitteko te kuningatar vai petturi, ennenkuin hän avasi\npalatsinsa teille.\n\nTällä hetkellä näki Draga, että hänen ylpeä valherakennuksensa oli\nromahtanut rikki, vaikka hän oli sen niin huolellisesti pannut kokoon.\nHän näki sirpaleet jalkainsa juuressa ja kylmän väreet kävivät läpi\nhänen ruumiinsa. Hänestä tuntui, kuin täytyisi hänen hyökätä tuon\nvieraan miehen päälle ja kuristaa hänet. Hän piti huuliaan tiiviisti\npuristettuina, ettei olisi huutanut. Sillä tämä mies oli voittanut\nhänet petoksella, hän oli ymmärtänyt tutkia hänet niin, ettei hänellä\nollut aavistustakaan siitä. Sen, mitä hän niin kauan oli salannut,\nsen kallisarvoisen salaisuuden, jota hän oli niin hyvin säilyttänyt,\nsen tiesi nyt kolmas, Itävallan keisarin valtuutettu asiamies. Oi,\nsilloinhan saisi keisarikin sen tietää, ettei Serbialla ollut toivoa\nsaada valtaistuimen perijää, että hän oli näytellyt valheellista\nosaa. Keisarin täytyisi halveksia häntä ja vielä enemmän, kun hänen\nsalaisuutensa tulisi yleisesti tunnetuksi — - eiköhän sitä voisi\nvälttää, — niin hänet asetettaisiin koko maailman pilkan ja ivan\nesineeksi, hänet, joka oli niin ylpeä ja kunniahimoinen! Mieluimmin\nolisi hän heti huutanut apua ja hetkisen ajattelikin hän todella, eikö\nolisi viisainta kutsua sinne palvelija ja panettaa tuo julkea ihminen\nvankeuteen, josta hän tuskin pois pääsisi, mutta väkivalta ei olisi\ntässä hyödyttänyt, tässä täytyi käyttää muita keinoja. Hän löi kädet\nkasvoilleen, vaipui nojatuoliinsa ja alkoi nyyhkyttää. Hän odotti, että\nCharlot rientäisi hänen luoksensa tyynnyttämään häntä, mutta sitä ei\ntapahtunut. Marmorikuva ei olisi voinut olla tunteettomampi kuin hän.\n\n- Ettekö siis vähääkään välitä minun tuskastani? kysyi hän, antaen\nkätensä vaipua alas ja näyttäen hänelle kyyneleisiä kasvojaan.\n\n- Minä olen aina tunteeton kaikelle, mikä on väärää ja epäpuhdasta.\n\n- Oi, te ette tiedä, miksi minä itken. Minä itken sitä, että annoin\npettää itseni, sillä en koskaan ennen ole näyttäytynyt sellaisessa\npuvussa vieraalle miehelle.\n\n- Pyydän anteeksi, jos uskallan epäillä sitä. Ennenkuin tulin\ntänne, olin tilaisuudessa lukemaan pienen kirjan, joka oli painettu\nkirjoituskonetyylillä. Siinä oli tarkka kuvaus teidän elämästänne,\nsyntymästänne siihen hetkeen, jolloin tulitte kuningattareksi. Kenen\ntoimesta se on tullut ulos, sitä en tiedä. Mutta että se sisältää\nvarmoja totuuksia, sen tiedän varmaan. Se on lähetetty kaikille\nkruunatuille hallitsijoille ja minäkin sain yhden kappaleen, jotta\nvoisin täydellisesti oppia tuntemaan teitä, ennenkuin persoonallisesti\ntulin ottamaan teistä selkoa. Siinä kirjassa on niin häpeällisiä\njuttuja teistä — suokaa anteeksi sanani, rouva — mutta kaikki on niin\ntodenmukaista, etten voi uskoa teidän sanojanne. — Jos olisin tullut\ntänne lääkärinä, jos olisin esitellyt itseni professoriksi, niin ei\nminua olisi otettu vastaan, minun ei olisi koskaan sallittu toimittaa\ntutkimusta. Siitä syystä ilmoitin itseni Worth firman edustajaksi,\nsillä olin vakuutettu, että ranskalainen naisten räätäli, joka on\nsaanut sivistyksensä Parisissa, hienoimman maun kaupungissa, helpoimmin\npääsisi kuningattaren luo.\n\n- Mitä aiotte nyt tehdä, herra? kysyi Draga väsyneesti, katsoen\nprofessoriin kuten koulutyttö, joka on tavattu jostain tyhmyydestä.\n\n- Rouva, te ette tarvitse enää olla epätietoinen siitä, mitä minä\nnyt aion tehdä, vastasi vakava mies. Minä en saa mitään salata, en\nmitään kaunistella. Hänen majesteettinsa keisari on antanut minulle\nmääräyksen, että jos huhu teidän raskaudentilastanne ei ole tosi, niin\non minun avattava myöskin kuningas Aleksanterin silmät, jotta hän saa\ntietää, että kaikki hänen toiveensa ovat turhat.\n\nDragan rinnasta nousi syvä huokaus. Hän näki vehkeensä paljastettuina,\nnäki, että hänet oli syösty korkeudesta mitä syvimpään kuiluun.\nAjatus, että kuningas saisi tietää hänen äärettömän petoksensa, teki\nhänet melkein mielipuoleksi. Hän pelkäsi, ettei Aleksanteri koskaan\nantaisi anteeksi, sillä sokeinkaan rakkaus ei voi sietää, että tämän\nrakkauden esine on halpamainen petturi. Entä sitte ihmiset, maailma ja,\nhallitsijat?\n\nOh, Dragasta tuntui, kuin kuulisi hän tällä hetkellä naurua, joka\nkaikui yhdestä maailman reunasta toiseen. Hänestä tuntui kuin kuulisi\nhän nimen Draga lausuttavan ivalla ja pilkalla. Ei Draga kuningatar,\nvaan Draga petturi olisi hänen nimensä tästälähin oleva. Ja tämän\npiti tapahtua hänelle nyt — hän joka äsken oli luullut seisovansa\nniin korkealla yli kaikkien muiden maan päällä, hän, joka oli\nvalmistunut viettämään sellaisia voittoja keisarin hovissa, hän, joka\noli rakentanut tuon ylpeän rakennuksen petoksillaan, vehkeillään ja\nrakkausjutuillaan. Kaikki turhaan! Turhaan oli hän antautunut tuolle\nAleksanterille, jota hän kammosi. Hänenkin hetkensä oli tullut ja hän\nlakkaisi olemasta kuningatar Draga. Sillä hän tunsi Aleksanterin. Hän\ntiesi, ettei Aleksanteri koskaan antaisi hänelle anteeksi varsinkaan\ntätä petosta, kuinkahan mielettömästi hän käyttäytyisikään kuullessaan\ntämän, hän vaahtoaisi raivosta ja hyökkäisi häntä vastaan repiäkseen\nhänet kappaleiksi.\n\nSilmänräpäyksen ajatteli Draga paeta kiireesti konakista. Jos hän\nkokoaisi kalleutensa ja lähtisi konakista niin pian kuin mahdollista,\njos hän jättäisi unelman olla kuningatar, jättäisi taakseen\nkuninkaallisen nimen loiston. Sillä äärettömällä omaisuudella, jonka\nhän oli koonnut ja pannut varmaan talteen eri pankkeihin, saattoi hän\nParisissa näytellä loistavaa osaa. Hänestä saattoi tulla kuninkaallinen\nrakastaja, jolta ei varmaan koskaan puuttuisi ihailijoita! Silloin\nolisi hän vihdoinkin vapaa, eläisi loistavassa Parisissa, eikä hänen\ntarvitseisi enää olla yhdessä Aleksanterin kanssa.\n\nMutta silmänräpäyksen vaan ajatteli Draga pakoa. Sitte nousi\nvastustusvoima hänessä uudelleen. Hän ei ollut niitä luonteita, jotka\npian kadottavat rohkeutensa ja päästävät käsistään edun, jonka ovat\nvoittaneet. Niin, vielä seisoi hän suorana, vielä oli hän Draga,\nSerbian kuningatar, vielä oli hän se kaunis, viettelevä nainen, joka\nkokonaan hallitsi Aleksanterin. Hän oli Aleksanterille välttämätön,\nettei tämä kokonaan vajoaisi henkiseen tylsyyteen. Hyvä, hän tahtoi\nsiis taistella vihollisensa kanssa elämästä ja kuolemasta. Mutta\netupäässä tahtoi hän poistaa uhkaavan vaaran, koettaa viimeistä keinoa,\njoka hänellä oli jälellä, ettei häväistysjuttu tulisi tunnetuksi. Tällä\nhetkellä löytyi vaan yksi ainoa ihminen maan päällä, joka tiesi hänen\nsalaisuutensa, yksi ainoa, joka oli nähnyt hänen läpitsensä, yksi\nainoa, joka sanallaan saattoi syöstä hänet kurjuuteen. Tuolla seisoi\nhän, tuo pitkä hoikka mies, jolla oli läpitunkeva katse ja miellyttävät\nkasvonpiirteet. —\n\nTämä näki, että Dragan silmät olivat tähdätyt häneen, rukoillen,\nkerjäten, jotta hän armeliaisuudesta saisi hiukankaan rakkautta.\nHänenkin aistinsa alkoivat sekaantua ja hän tunsi käyvänsä heikoksi.\n\nDraga huomasi myös, että hänen voittonsa ei ollut kaukana.\n\nSilloin sai Devrient Charlot apua muistolta, joka on niin usein ihmisen\nuskollinen suojelija. Kun ihminen nykyisyydessä kadottaa hämärän polun,\nniin menneisyys lähettää auringonvälähdyksen hälventämään nykyisyyden\nusvaa. Yht'äkkiä kaikki kirkastuu ja valkenee ympärillämme ja me\ntiedämme, mitä meidän tulee kulkea, ett'emme horjahtaisi alas kuiluun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOmituinen oli se muisto, joka tällä ratkaisevalla hetkellä äkkiä\nvalaisi Charlotille oikean tien. Hän näki itsensä ylioppilaana\nParisissa. Oli talvi ilta, tavattoman kylmä lämpimässä Ranskassa.\nKaduilla paloi tuli, joiden ympärillä paleltuneet ihmisparat\nparveilivat suurissa joukoissa. Kiireesti riensi hän Pont-Neuf\nsillan yli päästäkseen kotiin asuntoonsa, köyhään pikku huoneeseensa\nylioppilasten korttelissa Quartier Latinissa. Ah, ei ollut hänelläkään\npaljoa taskussa. Sillä vähällä, mitä hänellä oli, täytyi hänen ostaa\nitselleen illallista ja sitte odotti emäntä häntä poimiakseen häneltä\nviimeisetkin lantit, sillä ei hän koskaan antanut hänen olla hyyrystä\nvelkaa kauempaa kuin illasta toiseen. Hän oli ehtinyt Pont-Neuf sillan\npäähän ja näki jo suuren lyhdyn sieltä loistavan lumipyryn läpi, kun\näkkiä ääni kuului hänen takanansa: Armahtakaa, herra, armahtakaa, minä\nolen niin hirmuisen nälkäinen!\n\nDevrient Charlot pysähtyi. Hänen edessään seisoi hento olento, tyttö\nresuisessa kesäpuvussa, joka ei voinut suojella häntä purevalta\npakkaselta, tyttö, jonka kalpeat, mutta kuitenkin suloiset kasvot\nolivat mustain kiharain ympäröimät. Devrient Charlot näki heti,\nettä siinä oli kadun lapsi, yksi niitä tuhansia olentoja, joilla ei\nlopulta ole muuta keinoa kuin kuolla nälkään jossain kadunkulmassa tai\nlämmittää ruumistaan synnin loassa. Nähdessään nuoren tytön, valtasi\nylioppilaan syvä sääli. Peijakas, miksi ei hän ollut rikas, miksi ei\nhän voinut aivan yksinkertaisesti pistää kättä taskuun ja antaa tytölle\nniin paljon, ettei hänen ainakaan olisi tarvinnut paleltua. Mutta oi,\nhänellä oli niin vähän ja sitäkin odotti emäntä saadakseen.\n\n- Säälikää minua, herra, pyysi tyttö vielä kerran. — Minä en ole syönyt\nmitään koko päivänä.\n\n- No, seuraa sitte minua! sanoi Devrient äkkiä päättävällä äänellä.\n— Minulla ei tosin ole tarpeeksi yhdellekään, mutta luulen, että\nse riittää paremmin kahdelle. Sillä sanotaanhan: Jaettu ilo on\nkaksinkertainen ilo.\n\nTyttö seurasi häntä. Ei hän kysynyt, minne toinen hänet vei, hän näytti\nolevan tottunut olemaan kohtalon leikkipallona. Charlot vei hänet\nasuntoonsa ja ensi kerran uskalsi hän vastata tiukasti emännälleen.\nOdottakaa! huusi hän ankaralla äänellä emännälle. — Te saatte kyllä\nkurjat penninne sitte kun minä suvaitsen ne antaa! Ja sitte paiskasi\nhän oven kiinni aivan hänen nenänsä edessä ja pisti sen reekeliin.\n\nTyttö oli kyyristynyt lämpimän kamiinin viereen ja kun sen hehkuva valo\nlankesi hänen kasvoilleen ja vartalolleen, silloin vasta näki hän,\nkuinka kaunis, kuinka hurmaava hän oli.\n\nSirkka uunin vieressä, kuiskasi nuori ylioppilas ja silitti hellästi\nhänen päätänsä. Sitte juoksi hän ulos, toi vielä enemmän ruokaa\nläheisestä ravintolasta ja antoi hänen syödä itse tarjoten hänelle.\nTyttö söi ja joi ahneesti, eikä väistänyt katsettaan hänestä. Ne olivat\nkiitollisuuden silmäyksiä. Se, joka on asunut Parisissa, tietää, kuinka\nnämä tytöt ymmärtävät muuttaa kiitollisuuden tunteet rakkaudeksi. Tyttö\nrakasti häntä, se näytti hänestä olevan aivan luonnollista. Seuraavana\naamuna ei Charlot ajanut häntä ulos ovesta, vaan painoi hänet vielä\nkerran sydämelleen ja kuiskasi hänelle:\n\nJää tänne luokseni!\n\nJa tyttö jäi. Ja Quartier latin oli saanut lisää yhden parin, jota\nei mikään pappi ollut vihkinyt, jota ei ollut merkitty mihinkään\nmaistraatin kirjoihin. Siten tulivat he olemaan yhdessä ja tätä\nsuhdetta kesti kokonaista kaksi vuotta. He elivät hauskasti yhdessä\nkuten kaksi lintua metsässä, hyväilivät, lensivät oksalta oksalle ja\nhakivat ravintonsa, mistä saivat.\n\nDevrient Charlotilla oli onni. Hän sai muutamia yksityistunteja, joista\nhyvin maksettiin ja siten saattoi hän pukea ja ruokkia hyvin ystävänsä.\nSiitä tyttö piti. Kuten hemmoteltu kissa venytteli hän itseään\nsohvalla siinä huoneessa, jossa he asuivat. Tuntimäärät saattoi hän\nistua kamiinin vieressä \"Sirkka\" polvellaan tai pelata korttia hänen\nkanssaan. Pari toveria tuli silloin tällöin heidän luokseen ja silloin\noli hauska. Pikkuinen piti siitä ja oli iloinen ja vallaton. Mutta\nsitte tulivat koettelemukset. Devrientin täytyi lopettaa opiskelut,\nhänen täytyi suorittaa tutkintonsa ja hän hautautui kirjoihin.\n\n- Mitä sinä teet? sanoi Sirkka hänelle.\n\n- Näethän, että minä luen.\n\n- Jahaa, sinä luet? Ja sill'aikaa pitää minulla olla ikävä. Ei, sitä en\nminä kestä!\n\nPari kertaa antoi hän tytön riuhtaista kirjat hänen kädestään. Niin,\njopa tyttö kerran polttikin muutamia kirjoja heittämällä ne kaminiin.\nMutta Devrient oli vakava mies ja hän jatkoi lukujaan rautaisella\ntarmolla. Hän tahtoi suorittaa tutkintonsa. Ylioppilaselämän piti\nloppua. Hän tahtoi päästä Quartier latinista toiseen kaupungin osaan,\njossa elämää katsotaan vakavammalta kannalta. Mutta kun hän ajatteli\nSirkkaansa, kutistui hänen sydämensä kokoon. Ei, se oli aivan selvää,\nhän ei voinut erota tytöstä. Miksi olisi se ollut tarpeellistakaan?\nKunhan hän ensin suoritti tutkintonsa, niin onnistuisi hän kyllä\nlääkärinä. Mutta tyttö ei odottanut kunniallista elämää. Ehk'ei\nhänellä ollut ollenkaan taipumusta siihen. Eräänä päivänä riiteli\nhän Charlot'in kanssa ja sitte meni tiehensä. Rikas teurastaja, joka\nasui lähellä, oli huomannut tytön ja saattoi tarjota tytölle enemmän\nkuin köyhä ylioppilas. Tyttö kulki hänen kanssaan kilpa-ajoissa ja\nhuvittelihe hänen seurassaan teaattereissa, kunnes eräänä kauniina\npäivänä lensi pois hänen luotaan. Mihin? Devrient ei sitä tiennyt.\nSiihen aikaan oli hänen opintonsa jo henkensä vaarassa. Hän sairastui\nhermokuumeeseen, josta virkosi vasta puolen vuoden perästä. Hänellä\noli Sirkan kuva sydämessä. Mutta hän ei tahtonut joutua häviöön yhden\nnaisen tähden. Kunnialla suoritti hän tutkintonsa ja tuli lääkäriksi.\nLoistava ura oli hänen edessään. Kauan ei kestänyt ennenkuin hänen\ntutkintonsa gynekologian, lastenpäästön alalla tekivät hänet laajalta\nkuuluisaksi. Hänet nimitettiin professoriksi ja tuli hän ensimäiseksi\nspesialistiksi naistautien alalla. Hän olisi voinut tehdä loistavia\nnaimiskauppoja, hienoimmat talot avasivat ovensa hänelle, rikkaimmat\nperheet olisivat antaneet tyttärensä hänelle, jos vaan olisi pyytänyt\njotakuta heistä vaimokseen. Mutta hän ei tahtonut ketään heistä. Hän\neli yhä ylioppilasunelmassaan. Päivän työstä päästyään, tehtyään\nleikkauksia ja annettuaan määräyksiä ja saatuaan niistä loistavat\nmaksot, vetäytyi hän takasin työhuoneeseensa ja tuijotti kamiiniin.\nHänestä tuntui kuin istuisi Sirkka vielä kyyristyneenä sen vieressä\nyksinkertaisessa puvussaan nakerrellen valkoisilla hampaillaan niitä\npähkinöitä, joita hän oli tuonut tytölle. Hän ei voinut unohtaa häntä,\nvaikka hän kuinka olisi sitä koettanut. Tytön muisto seurasi häntä läpi\nhänen loistavan elämänsä ja teki sen synkäksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamalla hetkellä, jolloin uhkea, kaunis kuningatar rukoillen katsoi\nhäneen — ilmestyi Sirkka raukan kuva äkkiä Devrient Charlotin henkisten\nsilmäin eteen ja lumous, jonka viettelevä nainen oli aikaansaanut, oli\npoissa.\n\nNopealla liikkeellä vapautti Charlot itsensä kiusauksesta ja lausui\nankarasti:\n\n- Minun suhteeni ovat kaikki viettelemiskeinot turhat, kuningatar\nDraga! Minä en rakasta teitä! Minä inhoon teitä. Minä huomaan\nselvästi teidän tarkoituksenne. Luuletteko todellakin, että minä\npanisin kunniani teidän rakkautenne vastineeksi? Te tahdotte tehdä\nminut kanssarikolliseksenne, jotten minä sitte enää voisi puhua. Te\nerehdytte, rouva. Muutamien minuuttien kuluttua tietää sen kuningas\nAleksanteri, tuo surkuteltava mies saa tietää, että hänen vaimonsa on\nhäpeällisesti pettänyt hänet ja ettei hän voi edes toivoakaan saada\npitää omaa lastaan käsivarsillaan.\n\nHuuto pääsi Dragan huulilta. Hänen kasvonsa vääristyivät, sormet\nkoukistuivat, kuin tahtoisivat ne repiä silmät ulos ranskalaisen\nlääkärin päästä.\n\nMutta Oharlot oli jo ehtinyt ovelle. Heittäen vielä halveksivan\nsilmäyksen intohimosta ja vihasta puolimielettömään naiseen, syöksi hän\nulos kuningattaren huoneesta.\n\n\n\n\nNELJÄSSEITSEMÄTTÄ LUKU.\n\nKuinka kuningasta hoidetaan.\n\n\nRaivon vallassa oli Draga heittäytynyt matolle, kun professori jätti\nhänet. Hän oli melkein mieletön, eikä enää tiennyt, mitä teki. Hän\nkaivoi kätensä syvälle pehmoiseen Smyrna mattoon, hänen ruumiinsa\nkiemurteli suonenvedossa ja epäselviä ääniä pääsi hänen huuliltaan.\n\n- Draga — aarteeni, rauhoituhan toki. Tule järkiisi.\n\nSe oli täti Eufemia, joka huusi viereisessä huoneessa ja löi lukitulle\novelle.\n\n- Avaa Draga! No avaa toki! Minä olen kuullut kaikki tyyni. Minä autan\nsinua!\n\nMutta kuningatar ei kiihtyneessä tilassaan kuullut uskollisen\nneuvonantajansa ääntä. Kyyneleet valuivat hänen silmistään ja kaikki\nmitä hän saattoi sanoa, olivat sanat:\n\n- Minä olen hukassa — hukassa!\n\n- Draga, jos et avaa, niin minä otan kirveen ja hakkaan oven rikki!\nhuusi Eufemia. — Onneton, oletko menettänyt järkesi? Eihän mitään ole\nmenetetty, päinvastoin, — kaikki on voitettu. Avaa vaan minulle!\n\nNyt nousi Draga vihdoin ylös lattialta. Hän oli paljon muuttunut tämän\nviimeisen neljännestunnin kuluessa. Silmät näyttivät olevan syvissä\nkuopissa, tummat renkaat olivat niiden ympärillä. Kuinka oli käynyt\nhänen ylpeän ryhtinsä? Kuten kuolemaantuomittu lähestyy mestauslavaa,\nsamoin laahasi hän nyt itseään, ovelle.\n\n- Ole huoletta, Draga, kyllä minä teen kaikki taas hyväksi. Avaa sinä\nvaan, sydänkäpyni, niin pian saat nähdä, että tätisi on nyt, kuten aina\nennenkin keksinyt oikean tien.\n\nKoneellisesti väänsi Draga oven lukkoa, se avautui ja Eufemia hyökkäsi\nsisään. Hänkin oli kalpea ja harmaanvehreistä silmistä loisti raivo.\n\n- Se kurja! Se roisto! huusi hän vaipuen tuolille istumaan. — Voi\nsentään, ettemme voineet nähdä sen vakoojan aikeita! Mutta minä en\nalusta alkaen tahtonut, että sinä olisit riisuutunut hänen edessään.\nHän näytteli osansa liian hyvin, se oli aivan luonnollista, että hän\nsinut petti, ja nyt —\n\n- Nyt on kaikki ohi, Eufemia, keskeytti Draga, asettuen Eufemian eteen,\nkädet rinnan päällä ristissä. — Nyt olen ollut Serbian kuningattarena\nniin kauan kun minun osalleni on suotu. Pane tavarasi kokoon ja\nmatkusta pois täältä, kuuluu nyt tästä puoleen.\n\n- Ha haa, niin pitkälle ei ole vielä tultu! Kukahan voisi ajaa sinut\nulos konakista.\n\n- Kuka? toisti Draga ja nauroi katkerasti. — Se tietysti, jolla on\nsiihen oikeus — Aleksanteri, puolisoni.\n\n- Aleksanteri, hän, joka on korviaan myöten sinuun rakastunut, hän,\njonka sinä saat tekemään mitä tahdot, kun vaan hiukan silität hänen\npäätänsä. — Ei, aarteeni, niin huonosti ei ole asiat.\n\n- Kuulitko kaikki, Eufemia?\n\n- Kuulin, kaikkityyni! Minä vakuutan sinulle, etten voinut pysyä\nhiljaa, niin raivoissani olin, enkä kuitenkaan uskaltanut huutaa,\nsillä silloin olisi syntynyt suuri melu ja kaikki palvelijat olisivat\nhyökänneet tänne.\n\n- Sinä kuulit siis senkin, että minä koetin kaikin keinoin saada sitä\nmiestä puolelleni?\n\n- Minä kuulin senkin. Hän on jäästä, tuo ranskalainen, tai on hänellä\nkivi sydämen sijalla, muuten ei hän olisi voinut pysyä tunteettomana.\n\n- Ja nyt Eufemia, huudahti Draga — anna minulle nyt joku neuvo! Sinä\ntiedät mitä meillä on odotettavana — muutamien minuuttien perästä on\nkuningas täällä. Oi Jumala, luulen jo kuulevani hänen askeltensa rajun\njyskeen, kun hän myrskyten tulee huoneeseen! Sinä tunnet Aleksanterin\nja tiedät, että hän on peto. Ja sinä saat tietää, että hän on aina\nollut minusta vastenmielinen. Nyt loukkaa se suuressa määrässä hänen\nylpeyttänsä, kun hän saa tietää, että minä olen pettänyt hänet. Hän\nhäväisee minut, hän lyö minua — kuuletko, täti Eufemia, hän lyö minua —\nsillä kun hän raivostuu, niin on tuo muutoin niin pelkurimainen ihminen\npedon kaltainen.\n\n- Totta, ihan totta, sanoi täti — minäkin arvaan, että se on oleva\nseurauksena. Mutta, rakas lapsi, pääasiahan on, että sinä saat jäädä\nkonakiin.\n\n- Juuri sitä luulen minä mahdottomaksi. Hän varmaan toimittaa niin,\nettä minun on lähteminen konakista. Hän kutsuu oppineet tuomarinsa ja\nsattuneesta syystä vaatii eroa minusta. Luuletko, että sitä häneltä\nkielletään, häneltä, joka itse tekee lait, joka vahvistaa ne ja jonka\nnimessä tapahtuu koko Serbian lainlaadinta? Ei, Jumala varjelkoon,\nhänen joukkonsa tietysti nyökäyttää päätänsä ja — Draga ei ole enää\nSerbian kuningatar! Mutta ennemmin kuin alistun mihinkään sellaiseen,\ntapan minä itseni! Oi, rakas täti Eufemia, anna minulle kaikella muotoa\nmyrkkyä, sitä samaa, joka otti hengen kuningas Milanistakin! Minä otan\nsitä aivan tyyneesti, sillä olen väsynyt taistelemaan kauempaa, minä\ntahdon kuolla — minä tahdon ainakin kuningattarena astua hautaani!\n\n- Minua ihan pelottaa, kun kuulen sinun puhuvan tuolla tavoin, sanoi\nEufemia, pyyhkien pari teeskenneltyä kyyneltä. — Sinä tahdot myrkkyä —\nhi, hi, pikku aarteeni, silloin on minun apteekissani parempaa juomaa,\njoka meille hyvin sopii. Anna minun vaan tehdä, kuten tahdon, ja minä\nvakuutan sinulle pyhästi, että sinä pääset onnellisesti tästäkin\npälkähästä. Kaikissa vaaroissa, jotka meitä kohtaavat, on mietittävä,\nmiten parhaiten voi niistä päästä. Mutta kuule nyt, mitä minä sanon,\naika on kallista. Kohta on Aleksanteri täällä ja silloin tulee\nhirvittävä näytelmä. Tällä pienellä pöydällä seisoo parin minuutin\nperästä vesilasi. Keksi joku tekosyy, jotta saat kuninkaan juomaan\nsitä vettä! Laita vaan niin, että hän juo pari kulausta, niin olemme\nmolemmat pelastetut.\n\n- Täti, huudahti kuningatar säikähtyneenä — et suinkaan aio tappaa\nkuningasta — antaa hänelle myrkkyä! Onneton ihminen, silloinhan\nolisimme molemmat hukassa, sillä — meidän vihollisemme eivät saisi\nrauhaa, ennenkuin olisivat saaneet selville syyn kuninkaan äkilliseen\nkuolemaan! Muistathan, kuinka silloin kerran meitä syytettiin, kun\nmieheni Maschin kuoli niin äkkiä! Ja jollei kauneuteni olisi silloin\nvaikuttanut niin edullisesti tutkijatuomariin, niin olisimme nyt\nmolemmat —\n\n- Hiljaa, elä puhu siitä! Tässä talossa tulee hermostuneeksi — minä\npuolestani olen jo hermostunut. Ah, en minä ajattele kuninkaan\nmurhaamista, sehän olisi kerrassaan mieletöntä! Niin kauan kun\nAleksanteri elää, pysyt sinä konakissa Serbian kuningattarena, mutta\njos hän silmänsä sulkee ainiaaksi, niin on se ihanuus lopussa. Minä\nolen suorapuheinen, kuten näet, mutta kahden sellaisen ystävättären\nkuin me olemme, täytyy olla avomielisiä toisilleen.\n\n- Niin, täti, sanoi kuningatar, olkaamme rehellisiä toisillemme — mutta\nmitä yhteyttä on tällä tuon vesilasin kanssa?\n\n- Siinä ei ole mitään vaarallista, sanoi Eufemia ja veti suunsa ilkeään\nnauruun — on vaan vähän lääkettä kuumeen aikaansaamiseksi. Niin pian\nkun kuningas on juonut tätä vettä, lyyhistyy hän kokoon ja kohta alkaa\nnousta kova kuume, joka kestää ehkä kahdeksan päivää. Ja tällä ajalla\nnäyttelet sinä uhrautuvan, surevan puolison osaa. Sinä et väisty hänen\nviereltään, sinä teet itsesi uudestaan hänelle välttämättömäksi ja\nhän luulee, että hän on sinua kiittäminen elämästään. Ja hänen siinä\nmaatessaan annat sinä hänen ymmärtää, että olet kokonaan toiminut hänen\nhyväksensä. Sinä tahdoit antaa hänelle kruununprinssin ja kun ei hän\nvoinut antaa sinulle sellaista, niin tahdoit ottaa sen mistä löysit.\n\nTuskin oli täti Eufemia lausunut nämä sanat, kun äkkiä kuului\nlähestyviä askeleita.\n\n- Kuningas! änkytti Eufemia ja juoksi ovelle.\n\n- Elä jätä minua yksin! vaikeroi Draga. — Oi, nyt on liian myöhäistä,\nnyt et enää voi laittaa sitä juomaa!\n\n- Kyllä, sen minä kyllä teen, sanoi Eufemia oven takaa — se on minun\nasiani. Pidätä häntä, elä vastusta häntä, elä ärsytä häntä — kuuletko?\n\n       *       *       *       *       *\n\nEufemia ei ehtinyt täydelleen lopettaa ajatustaan, kun jo ovi avautui\nja hänellä oli tuskin aikaa kadota pienestä ovesta, joka vei hänen\nhuoneeseensa.\n\nKuningas Aleksanteri seisoi etumaisen huoneen avonaisessa ovessa. Hänen\nkasvonsa olivat kuin kiveen hakatut ja hän koetti nähtävästi olla\ntyyneen näköinen. Hänen tapansa oli, ettei hän heti kuohunut, vaan kun\nhän tahtoi hyökätä jonkun kimppuun, niin yllätti hän hänet keskustelun\nkeskellä.\n\n- Ah, siinähän sinä olet, rakas Dragani, sanoi hän käheästi ja tuli\nhitaasti lähemmäs. — No, joko olet järjestänyt pukuasiasi?\n\n- Elä koeta pettää minua! huudahti Draga, jota juuri tällainen tapa\närsytti äärimäisyyteen asti. — Minä tiedän, mikä tuo sinut luokseni!\n\n- Ha, sinä tiedät — sinä tiedät! änkytti Aleksanteri, katsoen häneen\ntuijottavin silmin. Ne tuijottavat silmät sanoivat Dragalle kaikki.\nTämä arka kuningas oli varmaan juonut itsensä humalaan, ennenkuin lähti\nhänen luoksensa. Oikeastaan ei Draga voinut moittia häntä siitä, sillä\nhänhän oli itse vienyt Aleksanterin alkohoolin kiroukseen. Hänhän\npiti itse huolta siitä, että Aleksanterin aivot olivat aina sekasin\nviinin höyrystä. Hän juotti hänelle varsin mitä väkevimpiä juomia\nkiihoittaakseen hänen väheneviä voimiaan. Samoin tahtoi hän, että\nkuningas niin vähän kuin mahdollista käyttäisi järkeänsä, sillä — kun\nkuningas on juovuksissa, niin hallitsee kuningatar. [Historiallisesti\ntosi. On todistettu, että Draga vietteli Aleksanterin juoppouteen.\nHallituksensa viime vuosina lienee hän harvoin ollut selvänä.]\n\nArvattavasti oli hän nyt tyhjentänyt pullon samppanjaa. Hänen kasvonsa\nolivat tummanpunaset, silmät elottomat ja kun hän vielä seisoi oven\nvieressä, horjui hän kuin olisi kova tuuli puhaltanut hänen ylitsensä.\n\n- Sinä tiedät sen siis, jatkoi Aleksanteri raa'alla äänellä, nykien\nhermostuneesti sormillaan univormunsa kaulusta, kuin olisi se\npuristanut, — sinä tiedät sen jo! — Sitä parempi, silloin ei minun\ntarvitse kierrellä. Silloin voin heti heittää sinulle vasten silmiä sen\nsanan, joka parhaiten sinulle sopii —\n\nPetturi!\n\nKäheänä ja kirkuvana kuului hänen äänensä, kun hän lausui tämän.\n\nDraga kivahti ylös, sillä hän ei sietänyt sitä, että tämä tylsä mies\nhäväisi häntä, tämä mies, jota hän halveksi ja katsoi yli olkansa,\njolle hän heitti rakkautensa, kuten almun.\n\n- Petturi, sanot sinä! huudahti hän. — Niin — petturiksi olen tullut\nsinun rinnallasi. Sinä olet opettanut minut valehtelemaan, ja sinä\npetät itse kansasi!\n\n- Vaikene, petturi, vaikene tai kuristan sinut!\n\nAleksanteri hyökkäsi Dragaa kohti, tarttui molemmin käsin hänen\nkaulaansa ja puristi kaikin voimin, niin että Draga kaatui kumoon.\n\n- Ei, sinä et saa enää elää, sähisi kuningas hampaittensa välissä, sinä\nolet häväissyt minut kansani silmissä — sinä katunainen — sinä petturi\n— joka olet ottanut maksoa rakkaudestasi — oi, minä — ininä —\n\n- Murhaaja — aiotko tappaa minut — kuten tapoit oman isäsi?\n\nSe oli juuri paras sana, minkä hän saattoi keksiä. Se vaikutti\nkuninkaaseen kuten ruoskan isku ja saattoi hänet ainakin hetkeksi taas\njärkiinsä.\n\nEikä Draga suinkaan lausunut kuiskaamalla näitä sanoja, vaan hän huusi\nsen, jotta viereisessä huoneessa olisi helposti voinut kuulla joka\nsanan, jos joku palvelijoista olisi siellä ollut. Asia ei kumminkaan\nollut niin, sen Draga tiesi vallan hyvin.\n\n- Kuinka uskallat sinä, huudahti Aleksanteri läähättäen, — kuinka\nuskallat sinä muistuttaa minua siitä asiasta! Sinullahan on myös osasi\nsiinä! Etkö se ollut sinä, joka satoja kertoja kuiskasit korvaani:\n\n\"Tapa isäsi!\"\n\n- Mutta nyt syytän minä sinua isäsi murhaajaksi, huusi Draga, rajulla\nliikkeellä osoittaen kuningasta. Kiellä, jos voit! Minulla on\ntodistuksia ja usko minua, minä näytän niitä tarvittaessa.\n\n- Pysy asiassa! keskeytti hänet Aleksanteri raa'alla äänellä. — Sinä\nolet vienyt minut harhaan, olet pettänyt minut, olet tehnyt tyhjiksi\nkauneimmat toiveeni! Sinä siis valehtelit, kun minulle kuvasit niitä\nkärsimyksiä, joita tuo alkava uusi elämä sinulle saattoi — niin, sinä\nolet todellakin kurja näyttelijä, mutta sinä et näytä temppujasi\nnäyttämöllä, vaan ulkona elämässä. Mutta minä en tahdo enää olla\nyhdessä näyttelijän kanssa — ulos täältä, ulos kadulle, jollet tahdo,\nettä kutsun tänne palvelijat ja heitätän sinut ulos.\n\nDraga pani käsivartensa rinnalle ristiin. Tyynenä seisoi hän siinä ja\nkatsoi vihamielisin silmin kuningasta.\n\n- Mitä, etkö ole ymmärtänyt minua? Sinun pitää mennä, kuuletko! —\nMinä en tarvitse sinua enää — minä olen kyllästynyt sinuun! Sinä olet\nhäväissyt minut, huusi kuningas, juosten huoneessa edes takasin kuten\nvillipeto häkissään ja lyöden huonekaluja rikki. — Jos en olisi saanut\nsinua nähdä, niin olisin nyt onnellisempi ja kansani rakastama. Mutta\nsiitä hetkestä lähtien, kun sinä tulit silmäini eteen, on onnettomuus\nminua seurannut. Oi sinä paha henki, sinun näkemisesi myrkyttää\nelämäni. Ehkä tahdot rahoja — niin, sehän onkin luonnollista, että\nkatunainen tahtoo maksoa. Kas tässä — ota!\n\nTätä sanoessaan oli hän kiskaissut taskustaan rahakukkaron, jonka nyt\nheitti pöydälle. Samassa repäistiin ovi auki ja täti Eufemia astui\nsisälle kädessä komea pieni tarjotin, jossa oli lasi.\n\n- Jumalan tähden, mitä täällä on tapahtunut? huusi hän puoliääneen\nsäikähtyneenä. — Palvelijat juoksevat tänne joka suunnalta! — Teidän\nmajesteettinne, minä vannotan teitä, tyyntykää!\n\n- Ahaa, tuossahan on se vanha akka! huusi kuningas. Tuossa lattialla on\nrahoja, ottakaa ne!\n\nMinä teen lopun sinun olostasi täällä! Nyt olet ollut aikasi konakissa.\n\n- Teidän majesteettinne, minä olen syytön! huudahti Eufemia koettaen\nnäyttää loukkautuneelta. — Mutta minä pyydän, elkää panko enää\nkallista elämäänne vaaralle alttiiksi! Te olette niin kalpea, teidän\nmajesteettinne! Ajatelkaa, että terveytenne on heikko. — Juokaa edes\nhiukan tätä virkistävää lähdevettä!\n\n- Myrkkyä! huusi hänelle kuningas murhaavalla äänellä, heittäen häneen\nivallisen ja epäilevän katseen. — Onko sinulla jo minullekin myrkky\nvalmiina? Onko se samaa, jota laitoit isälleni? Ha, haa, me tunnemme\nsinun konstisi!\n\n- Ja tuota sanoo hän minulle! valitti Eufemia. — Siinä on kiitos\nuskollisesta palveluksesta! Mutta, kuninkaani erehtyy julmasti. Ja\ntodistukseksi siitä, että olen viaton, tyhjennän minä itse tämän lasin.\n\nMutta samassa tunsi kuningas, että hänen vanha kipunsa oli\npalaamaisillaan, että se hirmuinen suonenveto uhkasi taas häntä. Hän\ntunsi sen siitä, että kuuma verivirta syöksi hänen päähänsä ja ennusti\ntaudin lähestymistä.\n\n- Anna tänne, änkytti hän. Ah, virkistävää, hyvin suloista! Nyt tunnen\nitseni paremmaksi. Tällä hetkellä ei huomattu juoman pahoja seurauksia.\n\n- Kuule nyt minua, Aleksanteri, sanoi Draga ja meni lähemmä kun hän\noli hiukan tyyntynyt. Minä huomaan, ettemme voi olla yhdessä kauempaa.\nNiin, minä olen pettänyt sinut. Mutta — miksi tein minä sen? Voidaanhan\ntehdä rikoksia jaloistakin syistä ja niin totta kuin löytyy Jumala\ntaivaassa, rikoin minä ainoastaan rakkaudesta sinuun!\n\nNiin, hän vetosi todellakin Jumalaan, tuo kurja kuningatar.\n\n- Rakkaudesta minuun, änkytti Aleksanteri. — Se ei ole totta, sinä\net ole koskaan rakastanut minua, sinä et ole voinut rakastaa minua,\nmuutoin et olisi paljastanut minua kansani silmissä. Joka kerjäläinen\nvoi kehua omistavansa lapsen, mutta minä — minä olen vaan uneksinut\nlapsesta!\n\n- No, eikös se ollut kaunis unelma ja eikö olisi ollut ihanaa, jos\ntämä unelma olisi toteutunut? Näetkö Aleksanteri, Obrenovitschien\nsuku kuolee sinun kanssasi — sitä minä juuri tahdoin estää! Kun nyt\nei taivas lahjoittanut minulle lasta sinun rinnallasi, niin oli\naikomukseni laskea syliisi vieras lapsi. Mitä pahaa siinä olisi\nollut, jos tämä lapsi ei olisi ollut kuninkaallista sukua — kuningas\noli kumminkin valinnut sen omakseen? — Ei kukaan olisi tiennyt siitä\nmitään. Vasta myöhempään olisin ilmaissut salaisuuteni sinulle ja sinä\nolisit antanut minulle anteeksi, kun kerran olisit mieltynyt lapseen.\nSerbian kuningasistuimelle olisi kasvanut nuorukainen, jota et olisi\ntarvinnut hävetä.\n\nKuningas laski käden otsalleen.\n\n- Jos asia on sillä tavoin, niin ehkä se on lieventävänä asianhaarana.\nNiin, minä uskon sinua, rakkaudesta minuun tuli sinusta petturi.\nMutta — tuomiotani en voi muuttaa! Arvoni ja säätyni, kuninkaallinen\narvokkaisuuteni vaatii, että eroan sinusta, joka olet tehnyt minut\npilkan esineeksi. Sinun täytyy lähteä pois, Draga, pois minun luotani!\nAsetu Parisiin, Lontooseen tai Wieniin, mihin parhaiten haluat, eikä\nsinulta tule rahoja puuttumaan. Minä maksan sinulle eläkkeen, jolla\nvoit elää säätysi mukaan. Mutta pois täytyy sinun lähteä — jo tänään\ntäytyy sinun lähteä konakista. Oh, tuota hermotautia! jatkoi kuningas\nhieroen otsaansa. — Ruumiissani käy kuumia ja kylmiä väreitä. — Luulen,\nettä saan kuumeen.\n\nEufemia iski silmää kuningattarelle. Tiesihän hän, että kuningas saisi\nkuumeen, kovan kuumeen, sillä hän oli valanut tulta kuninkaan vereen.\n\n- Ja hyvästi nyt, minä en tahdo enää nähdä sinua, sanoi Aleksanteri.\nMinä olen rakastanut sinua, Draga, sinä olet ollut välttämätön minulle,\nsen myönnän kernaasti. Mutta — tämä päivä eroittaa meidät ainiaaksi\ntoisistamme. Hyvästi! Väsyneesti antoi kuningas hänelle kätensä. Mutta\nennenkuin hän oli ehtinyt ovelle, juoksi Draga hänen jälkeensä ja\nlankesi polvilleen hänen jalkainsa juureen.\n\nHän näytteli osansa oivallisesti.\n\n- Anna minulle ainakin anteeksi, sanoi hän kyynelissään — ja sano\nminulle vielä kerran, että olet rakastanut minua — oi, kuinka hyvää\ntekevät minulle nuo sanat — ne otan mukaani maanpakolaisuuteeni ja kun\ntulen niin onnettomaksi, ettei kukaan nainen ole vielä ollut ennen\nminua, niin on lohdutuksenani ajatus: Aleksanteri on rakastanut sinua,\nsinä olit kerran onnellinen!\n\nSilloin vaipui kuninkaan pää rintaa vasten, vaivoin pidätti hän\nkyyneleitään.\n\n- On rakastanut, sanoi hän tukahutetulla äänellä — niin, paljon —\npaljon olen rakastanut sinua, enemmän kuin kukaan muu. Minä tulen\nkaipaamaan sinua. Mutta — olkoon niin, sen täytyy olla niin. Hyvästi,\nDraga, sinun unelmasi on loppunut. — Oi, näitä helvetin tuskia, ne\nhalkaisevat aivoni! — Lähetä hakemaan henkilääkäriäni, minä olen sairas\n— hyvin sairas!\n\nHän horjui ulos ovesta. Eufemia ehätti Dragan luo nähdessään, että\nhän aikoi seurata kuningasta. Tähän asti, mutta ei edemmäs! —\nMestarillisesti olet näytellyt osasi. Mutta odota nyt, mitä tulee\ntapahtumaan! Muutamien tuntien kuluttua kutsutaan sinut kuninkaan\nsairasvuoteelle ja jos ei sinua kutsuta, niin on sinulla kuitenkin\noikeutettu paikka hänen rinnallaan, sillä vielä olet sinä kuningatar.\nSaat nähdä Draga, että kahdeksan päivän kuluttua olet taas valtasi\nkukkulalla, silloin olet taas Aleksanterin rakas puoliso.\n\nEufemia ei ollut erehtynyt. Hänen laskunsa olivat oikeat. Jo samana\npäivänä sairastui kuningas kovasti. Hän houraili. Lääkäri sanoi sen\nolevan vaikean hermokuumeen. Sairas heittelihe vuoteellaan ja päästi\nrajuja kirouksia, toisinaan valitti hän ja rukoili. Draga asettui\nhänen vuoteensa viereen. Hän käski pois kaikki muut. Hän kieltäytyi\nkäyttämästä palkattua sairaanhoitajaa. Draga ja kuninkaan henkilääkäri\nhoitivat häntä yksin, eikä hän väsynyt muuttamasta kylmiä kääreitä\nkuninkaan kuumaan päähän ja antamasta hänelle rauhoittavaa lääkettä,\nkunnes kuningas vihdoin sai lepoa ja kuume alkoi antautua. Kun\nAleksanteri heräsi tainnostilastaan ja tuli jälleen tuntoihinsa, ei\nhän enää, kun Draga istui hänen rinnallaan, ajatellut, että Draga oli\ntuottanut hänelle suurimman häväistyksen, mikä kuningasta voi kohdata.\nHän piti häntä kiinni vapisevin käsin ja pyysi hartaasti, ettei Draga\nhäntä jättäisi.\n\n- Mutta sinä olet sysännyt minut pois luotasi ja minä vakuutan sinulle,\nettä menen tieheni, ennenkuin sinä uudestaan minua käsket. Mutta niin\nkauan, kun olit kuolon vaarassa, en voinut mennä luotasi ja jättää\nsinua yksin. Mutta nyt et sinä minua enää tarvitse.\n\nTämän sanottuaan tahtoi hän irroittaa kätensä pois kuninkaan kädestä.\nMutta tämä pyysi ja kerjäsi ja nöyrtyi hänen edessään. Itkien vannoi\nkuningas, ettei voinut elää ilman häntä.\n\nDraga oli liian viisas myöntyäkseen heti. Hän täytti kuninkaan\ntoivomukset siinä määrässä kuin hän selitti olevansa valmis jäämään\nhänen luoksensa, kunnes hän on tullut aivan terveeksi. Mutta joka päivä\nja hetki uudisti kuningas rukouksensa kunnes Draga vihdoin suostui.\n\n- Jos tahdot pitää minut kaikkine virheineni ja etuineni, niin jään\nluoksesi ja olen uskollinen puolisosi. Mutta samalla panen sen ehdon,\nettet sinä koskaan enää mainitse sitä, mitä on tapahtunut meidän\nvälillämme. Jos minä kuulen sinun sanallakaan siitä mainitsevan, menen\nkohta pois luotasi.\n\nTuhansin valoin lupasi Aleksanteri hänelle sen, niin, vieläpä tuo\nheikko mies pyysi Dragalta anteeksikin. Ja Draga oli todellakin niin\njalomielinen, että — antoi hänelle anteeksi.\n\n\n\n\nVIIDESSEITSEMÄTTÄ LUKU.\n\nJälleennäkeminen.\n\n\nKun professori Charlot oli suorittanut tehtävänsä konakissa,\npaljastanut Dragan petoksen ja järkähtämättömän tyyneesti antanut tästä\nkertomuksen Itävallan keisarille, meni hän Hôtelliinsa. Keskusteltuaan\nsiellä isännän kanssa kaikellaisista asioista sai hän myös tietää, että\neräs nuori ranskatar makasi huonona sairaana Belgradissa. Isäntä kertoi\nhänen historiansakin. Hän on nuori parisilaisnainen, sanoi hän. Hän on\nvarmaan viettänyt huonoa elämää ja joutui vihdoin erään tunnottoman\nmiehen käsiin, joka ei ole kukaan muu kuin Nicodem Lunjevica,\nkuningatar Dragan veli, josta varmaan olette kuullut puhuttavan.\n\n- Kyllä, vastasi professori. — Ja kaikki mitä minä olen kuullut\nhänestä, on minussa synnyttänyt vaan syvää vastenmielisyyttä. Näyttää\nsiltä, kuin olisi hänen käytöksensä vielä huonompi kuin sisarensa\nDragan.\n\nViimemainittu ainakin teeskentelee harrastavansa Serbian\nkansan parasta, mutta veli pilkkaa kansalaisia vasten kasvoja.\nRautatiematkalla kerrottiin minulle semmoisia juttuja hänestä, että\nminun täytyy pitää häntä täydellisenä hylkiönä. Hän luottaa tietysti\nsisaren suureen vaikutukseen. Hän tuhlaa niitä rahoja, joita Draga\npuristaa kansalta ja antaa hänelle.\n\n- Se Nicodem toi hänet tänne mukanaan, jatkoi isäntä kertomustaan.\nHe asuivat komeasti sisustetussa huvilassa Belgradissa. Mutta eräänä\nkauniina päivänä kyllästyi Nicodem häneen ja ajoi armottomasti ulos\nkadulle. Ehkä hänen sairautensa oli syynä tähän päätökseen, sillä tyttö\nsairastaa keuhkotautia. Kaikissa tapauksissa kohtelee hän tyttöä kuten\nkonna. No, onko professorilla vielä halua käydä sairasparkaa katsomassa?\n\nCharlot oli käynyt hyvin vakavaksi.\n\n- Koska on kysymys langenneesta naisesta, niin pidän minä\nvelvollisuutenani koettaa auttaa häntä.\n\nIsäntä soitti ja käski, että yhdet Hôtellin vaunuista oli tuotava\nesille. Muutamia minuutteja sen jälkeen oli Charlot matkalla.\nAstuessaan siihen kurjaan taloon, jossa sairas asui, valtasi hänet\nvastenmielinen tunne ja hän muisti ehdottomasti sitä aikaa, jolloin\nhän itse oli köyhä, kun hänen usein täytyi mennä nälkäisenä maata\nja jo ylioppilaana taistella elämän kovuutta vastaan. Siihen aikaan\noli hän pitänyt itseään onnellisena, kun sai asua Quartier latinin\nhyyrykasarmissa jossain pienessä sopessa, joissa ylioppilaat niin hyvin\nviihtyvät. Silmät puoliksi ummessa nousi hän portinvartijan neuvon\nmukaan ylös lahonneita portaita. Hän muisti sitä aikaa, jolloin asui\npienessä kamarissa yhdessä tytön kanssa Pont-neuf sillalta.\n\n\"Mennyt — se aika on mennyt!\" ajatteli hän.\n\nSehän on ihmeellistä, etten minä voi unohtaa menneitä asioita. Sillä\nmenneisyys on kuollut ja hän, joka teki menneisyyden muistorikkaaksi,\non kai myöskin kuollut.\"\n\nHän oli ehtinyt ylimpään kerrokseen ja luki tarkkaavasti ovien\nnumeroita kunnes vihdoin löysi portinvartijan ilmoittaman numeron.\nHän koputti ovelle ja kuuli heikosti vastattavan: \"Sisään.\" Hän oli\nkuulevinaan samalla heikkoa nyyhkytystä. Hän avasi oven ja astui\nsisään. Hän oli hyvin kurjassa huoneessa ja näki edessään likaisen\nvuoteen. Tyynyllä oli mustien kiharain ympäröimä pää. Hehkuvan punaiset\nposket loistivat häntä vastaan ja nyt avautui kaksi väsynyttä silmää,\njoiden kiilto ilmaisi hänelle, että tässä oli kuoleva sairas.\n\n- Elä pelästy, lapseni, sanoi Charlot, laski hattunsa resuiselle\nolkituolille. Ja hän, kokenut lääkäri, joka näki jo kuoleman ojentavan\nuhkaavia käsiään sairasta tyttöä kohti, kumartui kuolevan yli, kuin\nolisi hän tahtonut tutkia häntä. Mutta äkkiä horjahti hän taapäin.\nHämmästys kuvastui hänen kasvoissaan. Ja sairaskin nosti nopeasti\npäätänsä hiukan tyynyltä. Kaksi kuihtunutta kättä ojennettiin Charlotia\nkohti. Mutta sitte vaipui väsynyt takasin vuoteelle ja kalpeilta\nhuulilta kuuluivat nuo tuskin kuuluvat sanat:\n\n- Oi Jumala, kuinka kaunis on tämä unelma! Saanko siis vielä kerran\nnähdä sinua! Ei, en koskaan ole voinut unohtaa sinua, sinä nuoruuteni\nkaunein muisto. Devrient! Niin, niin! Sinä se olet, joka seisot\nedessäni, enkä minä ole enää sairas, vai mitä? Ei, nuori ja voimakas ja\nonnellinen olen minä. Sillä minä olen siinä pienessä kamarissa Quartier\nlatinissa yhdessä sinun kanssasi, rakkaani, siellä, missä vietimme niin\nmonta iloista hetkeä. Oi, sehän on vaan unelma ja vielä — viimeinen.\n\n- Ei, se ei ole mikään unelma, Ninette! lausui Charlot, vaipuen\nistumaan rikkinäiselle tuolille.\n\nSe ei ole mikään unelma, Ninette! Me näemme toisemme vihdoinkin taas!\nPitkien, pitkien vuosien perästä olen kuitenkin vihdoin löytänyt sinut.\nOi, onneton, millaisena?\n\nCharlot puristi kovasti hänen molemmat kätensä omiensa väliin. Hänen\nkatseensa vajosi tytön silmiin, jotka ammottavina vielä kerran\ntahtoivat katsella nuoruuden rakastettua.\n\n- Devrient! huusi hän vapisevalla äänellä, joka kaikui kuin harpun\nkielen heikoin sointu. — Onko se siis totta? Oletko sinä luonani?\n\n- Niin, Jumala on tahtonut, että me vielä kerran näkisimme toisemme.\nOi Ninette! Mitä on sinusta sitte tullut? Sinä et ole enää se iloinen\ntyttö, joka sulostutti minun nuoruuteni. Sirkkani, joka valaisi pienen,\npimeän kamarini onnen auringolla.\n\n- Sirkka! kuiskasi sairas ja kaksi suurta kyyneltä herui hänen\nsilmistään vierien pitkin kuihtuneita poskia. Mutta sitten joutui hän\ntavattoman mielenliikutuksen valtaan. Kuumeessaan nosti hän päänsä\ntyynyltä, joten joutui istuvaan asentoon. Epätoivoisena repi hän\ntukkaansa hiljaa mutisten itsekseen.\n\n- Minä en ole sinun Sirkkasi! Mene, kiiruhda, pakene pois tämän huoneen\nsaastaisesta ilmasta! Etkö sitte tiedä, mikä minä olen? — Kurja raukka\nminä olen! Niin, niin — minä olen langennut nainen, joka rahasta myy\nrakkautensa — jos sitä voi rakkaudeksi sanoa! Kysy vaan pikku Ninetteä,\nparisitarta, kuten minua kutsutaan! Silloin sinulle kyllä kerrotaan,\nettä hän on sen roiston, Nicodem Lunjevican rakastajatar ja että tämä\noli niin halpamainen, ettei enää tuntenut häntä, kun tämä salaisesti\nhiipivä tauti tuli minuun.\n\n- Minä tiedän kaikki! huudahti Charlot, syvästi liikutettuna. Mutta\nminä en syytä sinua, minä en tuomitse sinua, oma nuoruuden toverini.\nOlisin hyvin onnellinen, jos voisin viedä sinut siihen pieneen kammioon\nParisissa! Mutta se on liian myöhäistä! sanoi hän ja kyyneleet vierivät\npitkin poskia.\n\n- Niin, siellä pienessä kamarissa, jossa oli kukalliset uutimet —\netkö muista, me ostimme ne niillä ensimäisillä rahoilla, jotka sait\nmiljonääriltä — siellä tulisin minä uudestaan terveeksi, niiden\nkukkaruukkujen takana, jotka ikkunaa koristavat. Minä hankin niitä\nkotiin — leukoijia sinun syntymäpäiväksesi ja ruusuja nimipäiväksi, ja\nhyasintteja toit sinä itse jouluaattona. Oi, kuinka suloisesti, kuinka\nhauskasti elimme me yhdessä! Mutta kaikki on nyt mennyttä, kadonnut,\nkuten rakkauskin menee menojaan!\n\nKiusallinen yskä ei sallinut hänen enää puhua ja pudisti koko hänen\nkuihtunutta ruumistansa. Hän, joka makasi siinä vuoteella oli vaan\njoukko luita, jotka pysyivät koossa hänen elämän toivostaan ja\nliikkuivat kuoleman pelosta. Kuuluisalle lääkärille sanoi yksi ainoa\nsilmäys, että kaikki lääkärintaito oli tässä turha, että kuolema seisoi\njo ulkona uhriaan odottamassa. Eikä se kauan odottaisi ulkona, pian\nhiipisi se yli kynnyksen. Pannen viimeisetkin voimansa sanoi hän:\n\n- Elä mene pois luotani! — Etkö enää pidä minusta? — Ennen aikaan pidit\nsinä kumminkin minua kauniina!\n\n- Minä olen aina pitänyt sinua kauniina, vastasi professori. Sitte\npakoitti hän itsensä valhettelemaan ja lisäsi: — Ja sinä olet vielä\nkaunis. Tosin olet muuttunut hiukan. Mutta sinä olet kuitenkin aina\nminun Sirkkani!\n\nCharlot kumartui sairaan yli. Hän kuunteli hänen hengitystään ja\nkoetteli valtasuonta. — Mutta se, mitä hän tunsi, ei ollut suinkaan\nlohduttavaa laatua. Ninetten ei tarvitseisi enää kauan kärsiä, oli\nainoa lohdutus.\n\n- Tulenko vielä terveeksi? Saanko elää? kysyi levottomasti kuoleva,\ntarttuen molemmin käsin hänen käteensä. Oi, kevät tekee minulle\nhyvää, sen täytyy tulla. Eihän aina voi talveakaan kestää ja sitte —\nmatkustamme me Italiaan! — Sinne, jossa on kukkia keskellä talvea,\njossa ei siis ole talvea — sinä ja minä! Tiedätkö Devrient, jatkoi\nhän hetken kuluttua, ja Charlot epäili, oliko hän täydellä järjellä —\nminä ostan itselleni samallaisen hameen kuin minulla oli silloin, kun\nasuimme pienessä kamarissamme Parisissa. Muistatko vielä, minkänäköinen\nse oli — se himmeän keltainen, jossa oli pieniä heleitä ruusuja!\nSinä pidit siitä niin paljon, kun sunnuntaisin menimme ulos maalle\nkävelemään.\n\nUusi yskänpuuskaus, pelottavampi kuin edellinen, yllätti hänet.\nKalpeille huulille ilmestyi veristä vaahtoa.\n\n- Oi Jumala, ähkyi hän, antaen päänsä uudestaan vajota tyynylle, —\nminusta täällä on niin kylmä! — Minua paleltaa! — Italiassa on lämmin,\nvai mitä?\n\n- On kyllä lämmin, rakkaani! Kohta ei sinun tarvitse enää palella!\n\n- Ei enää palella? — Oi, sinun sylissäsi oli niin lämmin, niin suloinen\nolla! Oi, jos en koskaan olisi tullut tuntemaan sitä toista, en koskaan\nnähnyt häntä!\n\n— Sitä kurjaa! Sinua yksin olen rakastanut Devrient, en koskaan ketään\nmuuta! — Mutta, minä olin niin huono, niin huono — —\n\nHaa, ilmaa! Minä tukehdun! — Devrient! — Missä sinä olet? Täällä on\nniin pimeä!\n\n\"Se on kuolema!\" ajatteli lääkäri ja hän, joka oli nähnyt kaikki\nhävittävän kuoleman tuhansissa eri muodoissa, vapisi sitä hirmuista\nhetkeä, jolloin hänen nuoruuden ystävättärensä kuolisi. Ninetten pää\noli vaipunut tyynylle. Hänen silmänsä sammuivat. Kalvo levisi niiden\npäälle. Auki olevaa suu haki ilmaa, mutta keuhkot olivat poissa!\nSilloin pulpahti verivirta hänen suustaan. — Viimeinen henkäys — ja\nkaikki oli ohi.\n\nProfessori nousi ylös. Hänen kasvonsa olivat kalpeat. Hän sulki ne\nlasimaiset silmät ja hyväili hänen otsaansa.\n\n- Nuku rauhassa, Sirkka! — Paljon olet sinä rakastanut! Sentähden\nannetaan sinulle taivaassakin paljon anteeksi.\n\n\n\n\nKUUDESSEITSEMÄTTÄ LUKU.\n\nNuori äiti.\n\n\nCharlot poistui pää kumarassa ummehtuneesta kuolinhuoneesta. Hän kulki\nhitaasti pitkin käytävää ja aikoi juuri astua portaita alas, kun kuuli\näänen, jonka hän lääkärinä hyvin ymmärsi. Se oli tuskan tukahutettua\nhuutoa, jonkun sairaan, joka kärsi hirmuisia tuskia.\n\n\"Luulen, että tässä talossa löytyy vielä toinenkin sairas. Eiköhän\nliene totta tosiaankin. Tämä talo näyttää olevan oikea sairashuone!\"\nJa kun sama ääni vielä toisen kerran kuului hänen korvaansa, päätti\nhän heti ottaa selkoa, kuka se oli, joka kärsi niin kovia tuskia.\nTuon oven takana kuuli hän naisen valittavan. Hän koputti hiljaa\novelle. Mutta kun ei kukaan huutanut \"Sisään!\", niin avasi hän itse\noven, mutta jäi hämmästyneenä seisomaan ovelle, sillä hänen silmänsä\nnäkivät kuvan, jommoista tuo paljon kokenut lääkäri ei ollut vielä\nennen nähnyt. Vuoteellaan, jonka hän tuskissaan oli pannut sekaisin\nmakasi nuori, kaunis nainen — melkein vielä lapsi. Hän oli täydessä\npuvussa, mutta lääkäri näki heti, mitä tässä oli tekeillä. Nuori nainen\noli juuri antamassa elämää lapselle. Eikä ollut ketään, joka olisi\nvoinut onnetonta auttaa. Devrient oli kyllä Ranskan etevin spesialisti\nnaistautien alalla, mutta kokemattomampikin olisi heti huomannut, että\npikainen apu oli tässä tarpeen, muutoin olisivat äiti ja lapsi hukassa.\nHän heitti nopeasti takin päältään ja meni vuoteen luo. Ja muutamia\nminuutteja sen jälkeen makasi kaunis, pulska poika äidin rinnalla.\nHän katsoi lääkäriin hyvin kiitollisen näköisenä, sillä puhua ei hän\nvoinut, siihen oli hän liian heikko.\n\n- Elkää nyt enää peljätkö, nuori rouva, sanoi Charlot, pyyhkien\nnenäliinalla hikihelmiä otsaltaan. Nyt on kaikki vaara ohi ja minä\ntoivotan teille onnea sille kauniille tehtävälle, jonka luonto on\nteille antanut. Sillä nyt olette äiti. Se on ihanin ja kaunein tehtävä,\nmitä nainen voi saada. Mutta sanokaa minulle, mikä on nimenne?\n\n- Sylva! kuiskasi hän.\n\n- Entä puolisonne, missä hän on — lapsen isä? Nainen katsoi häneen\ntuijottavin silmin. Hän huomasi, että pelko ja häpeä kuvastui noissa\nkasvoissa.\n\n\"Vanha juttu siis!\" ajatteli Charlot miehestä, joka heittää ulos\nverkkonsa ja pyydystää naisen ja tyydytettyään rajun himonsa, menee\nedelleen ja jättää naisen yksin kantamaan taakkaansa.\n\n- Te tekisitte hyvin lasta ja itseänne kohtaan, sanoi hän nuorelle\näidille, joka hellästi painoi lasta rintaansa vasten ja ihastunein\nkatsein sitä tarkasteli jos ilmaisisitte sen miehen nimen. Te\ntarvitsette apua ja mies ehkä kykenisi sitä antamaan.\n\n- Hän on — vastasi Sylva — mutta se on totta, minä olen päättänyt,\nett'en koskaan anna sen nimen tulla huuliltani.\n\n- Tämä teidän jalomielisyytenne perustuu aivan väärään\njalomielisyyteen! alkoi Charlot, joka oli vetänyt tuolin sängyn luo\nja istui sen vieressä. — Te tahdotte säästää häntä, kun ette tahdo\nvahingoittaa hänen asemaansa yhteiskunnassa. Mutta välittiköhän hän\nteistä? Ei, sitä hän ei suinkaan tehnyt!\n\nMutta Sylva puristi päätänsä ja aikoi pysyä päätöksessään.\n\n- Oletteko myöskin ajatellut, että teette väärin lastanne kohtaan,\nkun ette ilmaise sen konnan nimeä. Ensiksikin ei lapsenne koskaan\ntule kantamaan kunniallista nimeä, kun taas muussa tapauksessa isä\nvoitaisiin pakottaa antamaan lapselle nimensä. Ja toiseksi, mitä\ntulee teidän lapsiraukastanne, jos te kuolette? Minä en saa salata\nteiltä sitä totuutta, että joka kerta kun joku lapsi syntyy, on äidin\nhenki vaarassa. Ei, ei! Elkää nyt peljästykö! Minä en suinkaan tahdo\npeloittaa teitä. Tässä tapauksessa on melkein kaikki vaara ohi — sillä\nminä tulin, Jumalan kiitos oikeaan aikaan. Kymmenen päivän perästä\nvoitte taas nousta ylös ja silloin vasta te kukoistatte voimakkaana ja\nkauniina. Mutta jos saatte kuumeen aivan odottamatta, ette voi mennä\nsiitä läpi, eikä tiedetä, kuka isä on, kuinka hirmuiseksi tuleekaan\nsilloin lapsen kohtalo? Se viedään löytölastenhuoneeseen, jossa se\nvarmaan ei saa parhainta kasvatusta.\n\nNäiden sanojen aikana näytti väristys käyvän läpi Sylvan ruumiin. Kauan\ntaisteli hän itsensä kanssa. Hänen rintansa nousi ja laski kiivaasta\nhengityksestä.\n\n- Jotta teillä olisi luottamusta minuun, tahdon sanoa nimeni. Minä\nolen Devrient Charlot, lääkäri Parisista. Kas niin, puhukaa nyt!\nSanokaa minulle vapaasti ja ujostelematta sen miehen nimi, jolle olette\nantautunut! Onko hän täällä Belgradissa?\n\n- Kyllä hän asuu Belgradissa! huudahti Sylva, joka lääkärin viimeisen\nselityksen johdosta katsoi häneen alakuloisena ja oli nähtävästi\nalkanut arvella, pitikö hänen noudattaa Charlotin neuvoa vai ei.\n\n- Siis Belgradissa! Sanotte kai myöskin minulle konnan nimen ja talon\nnumeron, jossa häntä voi tavata?\n\nSilloin nousi Sylva ja huusi vapisevalla äänellä:\n\n- Konakissa, kuningaspalatsissa löydätte te hänet!\n\n- Mitä! Kuningaspalatsissa? Kun kaikki käy ympäri, niin on se ehkä\nupseeri?\n\n- Niin, se on upseeri. Oi Jumala! Jos voisitte kuvitella miten hän\non valehdellut ja pettänyt minua! Se mies, jolle minä luottavaisesti\nantauduin ja joka niin sydämettömästi sysäsi minua luotaan, on Nicodem\nLunjevica, kuningatar Dragan veli!\n\n- Nicodem Lunjevica! huudahti Charlot täynnä ihmettelyä ja raivoa. Onko\nsiis helvetti oksentanut nämä ihmiset hävittämään kaikki ne olennot,\njotka tulevat heidän kanssansa tekemisiin! Tänään, muutamia minuutteja\nsitten olen kuullut saman nimen kuolevan nuoren naisen huulilta.\nSiinäkin oli hän näytellyt konnan osaa, niin, siinäkin oli hän sysännyt\nluotaan naisen, jonka oli vietellyt, ja joka luottavassa rakkaudessa\noli antautunut hänelle. Tätä tyttöä kohtaan oli hän tehnyt hyvin\nväärin. Sillä vaikka Ninette olikin langennut nainen, niin oli Nicodem\nkuitenkin kuljettanut hänet Serbiaan. Hänen olisi ainakin pitänyt pitää\nhuolta tytöstä. Mutta se, mitä hän tässä oli tehnyt — sillä hän, joka\nnyt makasi Charlotin edessä, oli puhdas nainen, vaikka olikin äiti — se\noli äärettömän paljon alhaisempi teko, se oli kamala rikos, konnantyö.\nTohtori Charlot ojensi itsensä suoraksi. Häntä halutti puhua muutamia\nsanoja sen roiston kanssa ja voi häntä, jollei hän anna perään.\n\n- Minä kiitän teitä, lapseni, vastasi Charlot ojentaen Sylvalle kätensä\n— että tottelitte minun neuvoani. Luottakaa, että minä kyllä hankin\nteille oikeuden. Täytyy pitää huolta siitä, että pikku poikanne oppii\ntuntemaan isänsäkin, joka niin alhaisella tavalla jätti teidät yksin\ntuskinenne. Sillä teidän luonanne ei ollut ketään vaikealla hetkellänne.\n\n- Oi, ei kukaan, ei kukaan auttanut minua! vakuutti Sylva. — Kun tuskat\ntulivat, tahdoin syöksyä alas portaita. Mutta minun täytyi kiireesti\nkääntyä takasin, joll'en tahtonut antaa lapseni syntyä tielle. Minä\nhuusin, minä valitin — silloin himmensi pyörtymys minun järkeni ja kun\nheräsin — oli lapsi, nähnyt päivän valon.\n\n- Niin, minä en tullut, Jumalan kiitos, liian myöhään ja minä aion\nedelleenkin pitää teistä huolta, sanoi Charlot. Kas tässä, ottakaa nyt\nnämä! jatkoi hän ottaen kukkarostaan viisi kultarahaa, jotka laski\ntuolille. — Sitäpaitse lähetän portinvartijan vaimon teidän luoksenne.\nHän hoitaa teitä ja sitte tulen huomenna teitä katsomaan. Minä en\nlähde vielä aivan heti Belgradista, sillä minulla on vielä tärkeä asia\nsuoritettavana.\n\n- Kuinka voin minä kiittää teitä, herrani? Sitä en tiedä! sanoi\nnyyhkyttäen nuori äiti. — Mutta sydämeni on kiitollisuutta täynnä teitä\nkohtaan. Jos te puhutte hänen kanssansa, niin sanokaa hänelle, että\nminä puolestani en tahdo mitään häneltä. Joka penni, jonka häneltä\nsaisin, polttaisi kättäni. Mutta hän pitäköön huolta, ettei lapseni\nkasva isättömänä. Oi, minä olin vähällä tehdä jotain hyvin pahaa, olin\nvähällä myydä lapseni vieraalle.\n\n- Myödä lapsenne! Kuinka tulitte sitä ajatelleeksi?\n\n- Eräs hyvin komeasti puettu nainen, jonka mukana oli toinen, vanhempi,\nselitti minulle olevansa valmis ottamaan lapsen. Hän sanoi itse\nolevansa lapseton eikä ollut hänellä toivoakaan sellaista saada ja\nsiitä syystä tahtoi hän ottaa lapsen omakseen jotta se olisi ilona sekä\nhänelle, että hänen miehelleen.\n\n- Ylhäinen nainen? Haa, nyt ymmärrän kaikki! Oliko hänellä musta tukka\nja seurassaan vanhempi ruma nainen.\n\n- Aivan oikein! Tunnetteko sitte näitä naisia?\n\n- Luulen tuntevani, vastasi Charlot. — Mutta siitä myöhemmin! Nyt\ntäytyy minun mennä. Niin pian kuin olen saanut jotakin ratkaisevaa\ntietoa, niin pian kuin hän sanoo olevansa valmis täyttämään\nvelvollisuutensa, olen minä taas luonanne. Hyvästi!\n\nHän riensi liikutettuna alas portaita. Hänen sielussaan raivosi\nhirmuinen viha. Hänen täytyi hakea käsiin se kevytmielinen viettelijä,\nhän aikoi nöyryyttää tämän, kuten oli nöyryyttänyt sisaren, hän aikoi\nrepiä naamion hänen teeskenteleviltä kasvoiltaan.\n\n\"Hieno pari todellakin!\" mutisi hän mennessään portailla. \"Sisar\npetturi — veli konna! Ja nuo uskaltavat näytellä pääosaa Serbiassa!\nEipä ole todellakaan liian aikaista, jos tuo perhe lakaistaan pois maan\npäältä!\"\n\nAnkara viha raivosi Charlotin sielussa. Mutta ehdittyään ulos tuli hän\najatelleeksi, että hänen ehdottomasti täytyi ensin hakea hoitaja Sylva\nparalle.\n\nLääkäri sai taas voiton hänessä. Vanha, likainen nainen tuli häntä\nvastaan. Se oli portinvartija Devrient antoi hänelle hiukan rahaa ja\nvaimo lupasi käydä katsomassa Sylvaa.\n\n- Minulla on tosin hirveän paljon työtä, sanoi nainen, mutta sitä\nsuloista enkeliä ei myöskään saa jättää hoidotta. Jos olisin vaan\naavistanutkaan, että hän oli jo niin pitkällä, olisin kyllä käynyt\nhäntä katsomassa.\n\n- Pitäkää te vaan huolta, ettei hänen tarvitse olla mitään\nvailla. Huomenna tulen minä takasin katsomaan, oletteko täyttänyt\nvelvollisuutenne. Mutta pitäkää siellä niin siistiä kuin mahdollista!\nkäski Charlot. — Sitä vaadin teiltä ankarasti. Silmäys portinvartijan\nlikaisiin käsiin vahvisti täydellisesti tämän kehoituksen. Välittämättä\nvaimon kiitoksista meni Charlot ulos kadulle. Siellä mietti hän, minne\nensin johtaisi askeleensa.\n\n- Kuulkaahan, huusi hän ajurilleen — tiedättekö niissä kuningattaren\nveli, Nicodem Lunjevica asuu?\n\n- Tiedän kyllä, vastasi ajuri. — Olen kuljettanut armollista herraa\nuseita kertoja. Olkaa hyvä ja nouskaa ylös, minä kyllä vien herran\nkuningattaren veljen luo.\n\nKun Charlot oli sitte vaunuissa ja nojasi taaksepäin tyynyjä vasten,\nmietti hän itsekseen, kuinka hänen oli menetteleminen.\n\n\"Yksinkertaisin keino olisi\", sanoi hän itsekseen — \"mennä suoraan\nasiaan ja huomauttaa hänelle velvollisuuksistaan. Mitä Ninette\nparkaan tulee, ei hän voi tehdä mitään Ninetten hyväksi. Hänet on\nkunniallisesti haudattava, mutta sitä minä en usko sille roistolle.\nMutta hänen toinen uhrinsa, Sylva parka! Hänelle täytyi Lunjevican\nantaa kunniansa takasin ja voi häntä, jos hän kieltää! Oi, minä tuskin\ntunnen enää itseäni! En ole koskaan elämässäni vihannut ja kuitenkin\nvihaan sitä miestä, vaikken häntä tunnekkaan. Hän mahtaa olla läpeensä\nturmeltunut heittiö, joka on yhdellä kertaa ryöstänyt kahdelta naiselta\nheidän elämänsä onnen.\"\n\nVaunut pysähtyivät nyt juuri sen talon edustalle, jossa Ninette ennen\noli asunut.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSSEITSEMÄTTÄ LUKU.\n\nKaksintaisteluun vaadittu.\n\n\nNicodem ei ollut pitänyt edes välttämättömänä muuttaa asuntoa.\nTuntematta vähääkään omantunnonvaivoja viihtyi hän hyvin hyvästi niissä\nhuoneissa, joissa Ninette parka oli ennen hallinnut kuten kuningatar.\n\nCharlot ilmoitutti itsensä Nicodemille mainitsematta nimeänsä. Hän\nkäski aivan yksinkertaisesti sanoa hänelle, että eräs herra halusi\npuhua hänen kanssansa. Hänet käskettiin sisälle ja vietiin Nicodemin\ntyöhuoneeseen, jossa ei arvattavasti tehty muuta kuin luettiin huonoja\nromaaneja, poltettiin väkeviä sikareja ja pelattiin joskus kortteja\nystäväin kanssa.\n\nNicodemin silmät repesivät, kun hän näki pitkän hoikan miehen astuvan\neteensä.\n\n\"Mitähän tuolla on täällä tekemistä?\" ajatteli hän itsekseen, mutta kun\noli usein ollut pakoitettu ottamaan vastaan väkeä, jotka pyysivät hänen\nsuositustaan kuningattarelle, niin luuli hän, että tämäkin herra oli\nhakenut hänet pyytääkseen samallaista apua. Nousematta ylös istualtaan\nja ottamatta edes sikaria suustaan, teki Nicodem vieraalle seuraavat\nkysymykset:\n\n- Mitä te haluatte? Sanokaa, mitä tahdotte? Mutta sanokaa lyhyesti,\nsillä minun aikani on rajoitettu!\n\n- Mutta kuitenkin uskallan minä hetkeksi ottaa teidän aikaanne. Olen\ntullut tänne selvittämään erästä tärkeätä asiaa.\n\n\"Peijakas, lieneeköhän hänellä joku minun vekseleitäni?\" kysyi Nicodem\nitsekseen. Samalla tuli hän kohteliaammaksi ja pyysi Charlotin istumaan.\n\n- Kiitos, vastasi ranskalainen, mutta minä seison mieluummin.\nSitäpaitse riippuu se kokonaan teistä itsestänne, tuleeko tämä asia\npian päätetyksi vai kestääkö kauemman.\n\n- Ettekö sitte tahdo sanoa nimeänne? Kenen kanssa minulla on kunnia\npuhua, kysyi serbialainen.\n\n- Devrient Charlot, lääkäri Parisista! Ja tehän olette herra Nicodem\nLunjevica, vai kuinka?\n\n- Kapteeni Lunjevica! lausui Nicodem vahvalla äänenpainolla.\n\n- Hyvä! Olen teille kiitollinen, että muistutitte minulle olevanne\nupseeri. Ja minä pyydän teitä myös muistamaan tämän seikan meidän\ntulevan keskustelumme aikana!\n\n- Herrani! Te suvaitsette kietoutua salaperäiseen verhoon! alkoi\nNicodem ivallisella äänellä karistaen tuhkaa sikaristaan. — Mikä on\ntuonut teidät luokseni? Peijakas! Mitä te tahdotte?\n\n- Minä tulen tänne yhden elävän ja yhden kuolleen puolesta! vastasi\nCharlot tyyneesti.\n\nNicodem alkoi uskoa, että hän oli tekemisissä mielipuolen kanssa ja\nkatsahti kirjoituspöydälle, jossa oli pistoolilaatikko. Eihän sitä\nvoinut niin varmaan tietää, ehkäpä tuossa oli joku, joka tahtoi ampua\nhänet, kun hän oli kuningattaren veli.\n\n- Ensin puhumme siitä kuolleesta, alkoi Charlot puhuen jäätävän\nkylmästi. — Hän oli onneton. Hän luotti teihin ja te olette turmellut\nhänen elämänsä. Kun keuhkotauti alkoi häntä kiduttaa, niin sysäsitte\nhänet sydämettömästi luotanne, välittämättä hänestä sen enempää. — Minä\npuhun nimittäin Ninettestä.\n\nNicodem säpsähti.\n\n- Vai niin, siitä pikku ranskattaresta.\n\nCharlot meni yhden askeleen häntä lähemmä.\n\n- Ninette on kuollut! huusi hän kovalla äänellä. Hän kuoli mitä\nsuurimmassa köyhyydessä, kosteassa kamarissa samalla kun te lepäsitte\nsilkkipatjoilla ja poltitte turkkilaisia sikareja, samalla kun te\npiehtaroitte ylöllisyydessänne ei onnettomalla ollut edes niin paljoa,\nettä olisi voinut lähettää apteekista ottamaan lääkkeitä. Jos ei\nsääliväiset ihmiset olisi tavanneet häntä, olisi hän kuollut nälkään.\n\nNicodemin kasvot eivät värähtäneetkään. Ninette oli kuollut. Se ei\nmerkinnyt hänelle muuta kuin, että hänen lääkärinsä oli taas ollut\noikeassa. Sillä tämä, joka samalla oli kuningattaren henkilääkäri, oli\ntutkinut tytön Nicodemin käskystä ja ilmoittanut, että tyttö oli saanut\nkeuhkotaudin.\n\nNicodem asetti kasvonsa surullisen näköisiksi.\n\n- Vai niin, pikku Ninette on siis loppunut! Oh, miten se pahoittaa\nmieltäni! Hän oli viehättävä nainen, sen täytyy itse kateudenkin\nmyöntää. Mutta kun hän nyt kerran on kuollut, niin ei hänelle voi enää\ntehdä mitään.\n\n- Ei, se on totta, vastasi Devrient. — Minä en ole tullutkaan\ntänne vaatimaan hänelle mitään apua. Sitä ei teidän tarvitse\npeljätä. Enkä myöskään pyydä teitä maksamaan hyljätyn rakastajanne\nhautauskustannuksia. Sillä tätä viimeistä kunnianosotusta en antaisi\nmuille millään ehdolla — minä tunsin Ninetten jo ennen aikaan. Kun\nilmoitin teille Ninetten kuolemasta, niin tapahtui se vaan sentähden,\nettä näkisin, minkä vaikutuksen se ilmoitus tekisi teihin, lausui\nCharlot halveksien.\n\n- Minä varoitan teitä puhumasta minulle loukkaavasti. Minä olen\nkuningattaren veli, pauhasi Nicodem.\n\n- Jos te nyt olette kuningattaren veli, ja sehän te valitettavasti\nolette, tai oikeammin sanoen, valitettavasti istuu teidän sisarenne\nSerbian valtaistuimella, jatkoi Charlot korottaen ääntänsä, niin olisi\nteidän pitänyt käyttäytyä kuten aatelismies eikä kuten kurja, itsekäs\nolento.\n\nKuten käärmeen pistämänä kavahti Nicodem ylös sohvalta. Jokainen\nveripisara oli kadonnut hänen kasvoiltaan, jotta ne olivat muuttuneet\ntuhkanharmaiksi.\n\n- Te lausuitte nyt sanan, jonka saatte maksaa, sähisi Nicodem, kiehuen\nvihasta.\n\n- Niin, koettakaa vaan sitä! vastasi Charlot, ojentautuen suoraksi. —\nMinä en tosin ole mikään tappelija, mutta voin kyllä puolustaa itseäni,\njos päälleni hyökätään. Tämä oli sanottu kuolleen puolesta! Nyt tulee\nelävän vuoro. Mitä siihen elävään tulee, niin ette ole käyttäytynyt\nhäntä kohtaan kuten sivistynyt mies, vaan kuten roisto!\n\n- Herra! Sitä kannattaa —\n\n- Kuulla, jatkoi Charlot ja asettui vihasta raivoavan miehen eteen,\nkun tämä aikoi hypätä kirjoituspöydän luo revolveria ottamaan. — Minä\ntahdon, että kuulette minua ja siitä syystä täytyy teidän nyt kuulla\nminua! lausui Charlot lujalla äänellä, joka teki voimakkaan vaikutuksen\nNicodemiin. Tämä jäi ehdottomasti seisomaan ja tuijotti lääkäriin.\n\nEräänä päivänä opitte te tuntemaan tytön, jonka kauneus pisti silmäänne\nja joka antautui teille. Kun sitten huomasitte, että suhteenne\nhäneen tuotti luonnollisia seurauksia, työnsitte tämänkin onnettoman\nsydämettömästi luotanne. Nyt voin teille ilmottaa, että tämä tyttö,\nSylva, on synnyttänyt maailmaan pojan. Tämäkin uhrinne on mitä\nkurjimmassa olosuhteissa, jatkoi Charlot. Jos en olisi sattumalta\ntullut hänen avukseen, olisi Sylva parka saanut hengellään maksaa pojan\nsyntymisen. Mutta minun onnistui pelastaa sekä hänet että lapsi. Jos te\nsiis tahdotte voittaa takasin itsekunnioituksenne, sillä arvelen, että\nteidän on täytynyt se kadottaa ajatellessanne kuinka huonosti olette\nkäyttäytynyt näitä molempia onnettomia naisia kohtaan, niin vaadin\nteitä —\n\n- Te vaaditte minua? sähisi Nicodem hammasta purren. — Millä\noikeudella? Oletteko ehkä sukua Sylvalle?\n\n- Raukka! vastasi Charlot, äänessä mitä syvin ylenkatse. — Niin, minä\nolen hänelle sukua, sillä kaikki ihmiset ovat veljiä ja sisaria. Muuten\nvaadin minä teiltä erään asian, jonka myöntäminen on hyödyksi teille\nitsellenne. Sillä jollette huomispäivän mennessä täytä vaatimuksiani,\nniin lyön teitä vasten kasvoja sotamiestenne rintaman edessä. Luottakaa\nsiihen, että minä teen, mitä lupaan, päinvastoin kuin sellaiset, jotka\nlupaavat, pitämättä ollenkaan lupauksiaan.\n\nTällävälin oli Nicodem hiukan päässyt tajuunsa. Hän oli saanut takasin\njulkeutensa ja päätti nyt perinpohjin masentaa vastustajansa.\n\n- Te olette hävytön, mieletön ihminen! Te olette loukannut minua ja\nsiitä syystä täytyy teidän antaa hyvitystä.\n\n- Kyllä, mielelläni, missä muodossa vaan haluatte.\n\n- Teidän pitää tapella kanssani.\n\n- Minä tappelen teidän kanssanne pistoolilla, sillä kaksintaistelu\npistooleilla viiden askeleen päästä on ainoa sopiva keino miehille,\njotka vihaavat toisiaan, kuten me.\n\n- Minä suostun niihin ehtoihin! huudahti Nicodem Lunjevica. — Me\ntaistelemme siis pistooleilla. Olisinpa tahtonut mennä vielä askeleen\npitemmälle ja ehdottaa ameriikkalaista kaksintaistelua.\n\n- Ikävä kyllä en voi siihen suostua, vastasi Charlot hymyillen — sillä\nminä katson, että elämä, on niin vakava asia, etten voi antaa pelin\nratkaista sen kohtaloa. Pelissä voi tulla petostakin ja huomaatte\nkyllä, herra kapteeni, ettei minulla ole vähääkään halua menettää\nelämääni petoksen kautta.\n\nNicodem Lunjevica puri huultansa.\n\n- Me päätämme siis suorittaa tavallisen kaksintaistelun pistooleilla,\nolkaa hyvä ja hakekaa itsellenne sekundantti.\n\nJos ehkä olette outo Belgradissa, niin voin toimittaa jonkun\ntovereistani teille.\n\n- Kiitän tarjouksesta — mutta luulen kyllä, että löydän sekundantin\nitselleni.\n\n- Soo — no sitä parempi. Minä hankin lääkärin. Nyt ei siis ole\nmuuta tehtävää kuin määrätä, milloin ja missä kaksintaistelu tulee\ntapahtumaan. Teidän on ehkä jouduttava pois Belgradista?\n\n- Kyllä, minulla on hyvin kiire. Olisin kiitollinen, jos laittaisitte\nniin, että kaksintaistelu tapahtuisi niin pian kuin mahdollista.\n\n- Huomenna varhain auringon noustessa, vastasi Nicodem Lunjevica —\nkasarmin ratsastushuoneessa.\n\n- Ei, vastasi Devrient Charlot — kasarmin ratsastushuoneessa emme me\ntaistele. Jos minä nyt kuolen, niin tahdon mielelläni vetää viimeisen\nhenkäykseni Jumalan vapaassa luonnossa. Ehkäpä sammuvat silmäni juuri\nsilloin näkisivät auringon nousun ja kun niin paljon pidän siitä\nnäytelmästä, niin olisi se hyvä elämän loppu.\n\n- Te ajattelette kai, että kasarmissa toverini ovat läsnä — ja se —\n\n- Minä en ajattele mitään siitä asiasta, herra kapteeni, minä pyydän\nteitä vaan ehdottamaan toista paikkaa.\n\n- Hyvä — jossain Tapschidermetsässä. Se alkaa heti Belgradin takana ja\nsiellä on puuryhmä, jota kutsutaan Ketunluolaksi.\n\n- No, me tapaamme siis toisemme Ketunluolassa auringon noustessa, sanoi\nCharlot.\n\n- Kello viisi Ketunluolassa! huusi Nicodem ja ilkeä voiton hymy väreili\nhänen ohuilla huulillaan. Hän oli melkein varma siitä, että hän pääsisi\nvoittajana tästä kaksintaistelusta. Hänhän oli toverien kesken tunnettu\nparhaaksi pistoolilla ampujaksi.\n\n- Minulla on paljon työtä tänä yönä, sanoi Charlot, sillä minun täytyy\nkirjoittaa pitkä raportti.\n\n- Raportti, tarkoitatte kai testamenttianne.\n\n- Ei — se raportti, josta minä puhun, tarkoittaa teidän sisartanne,\nSerbian kuningatarta.\n\n- Mitä, sisartaniko?\n\n- Niin, juuri häntä — teidän kuninkaallista sisartanne, sanoi Devrient\nCharlot peittelemättömällä ivalla — ja jos tahdotte tietää, mikä\nraportti se on, jota kirjoitan, niin kysykää vaan sisareltanne. Sanokaa\nhänelle vaan, että te huomenna varhain, kello 5 aamulla taistelette\nKetunluolassa Tapschidermetsässä Worth firman edustajan kanssa, niin\nhän ehkä antaa teille joitakuita hauskoja tietoja. Ja vielä toisenkin\nasian tahtoisin sanoa teille, herra kapteeni. Jos minä kaatuisin, niin\nälkää huoliko laskea seppelettä arkulleni, vaan käyttäkää ne rahat\nennemmin omalle poikaraukallenne, joka makaisi nyt surkeassa tilassa,\njoll'eivät hyvät ihmiset olisi häntä armahtaneet.\n\nLausuttuaan nämä sanat meni Charlot ulos huoneesta hyvästiä sanomatta\nja löi oven kiinni takanaan.\n\n- Olipa se soma juttu! sanoi hän itsekseen mennessään portaita\nalas. — Todellakin, enpä olisi voinut uneksiakaan, että joutuisin\nkaksintaisteluun täällä Belgradissa. Olen melkein varma, että se\nheittiö ampuu minut. Mutta eihän sille asialle mitään voi. Niiden\nloukkausten jälkeen, jotka minä suoraan heitin hänelle vasten kasvoja,\nei hänellä kai ollut muuta keinoa kuin vaatia minut kaksintaisteluun.\n\n\n\n\nKAHDEKSASSEITSEMÄTTÄ LUKU.\n\nSalaperäiset haulit.\n\n\nAamu koitti. Taivaan ranta punotti, mutta pilvet estivät aurinkoa\nnäyttäytymästä. Tapschidermetsän laitaan pysähtyivät komeat vaunut.\nKaksi henkilöä astui niistä ulos antaen kuskille käskyn pysyä\npaikallaan ja odottaa. Sen jälkeen astuivat he puiden alle. Heitä\noli kaksi upseeria, jotka olivat huolettomasti heittäneet takkinsa\nhartioille. Toinen heistä oli päätä lyhempi toista. Tämä näytti hyvin\nhienolta. Hän kulki varmoin askelin silloin tällöin kiertäen pieniä\nviiksiänsä. He eivät puhelleet keskenään ennenkuin olivat joutuneet\npitkälle metsään. Silloin katseli pienempi upseeri ympärilleen, kuin\nolisi hän tahtonut saada varmuutta, ettei ketään ollut puiden takana,\njoka olisi voinut kuulla hänen sanojansa, jonka jälkeen hän sanoi\npuoliääneen:\n\n- Oletko sinä varma luodistasi, Nicodem? Sinun täytyy tappaa hänet, se\nroisto ei saa enää jäädä eloon. Tässä ei ole yksistään kysymys siitä\nloukkauksesta, jonka hän on lausunut sinulle, vaan hän on myöskin minun\nveriviholliseni — minun, sisaresi!\n\n- Jumalan tähden, elä huuda niin kovasti, kuiskasi Nicodem\nkuningattaren korvaan, sillä se oli todellakin hän, joka oli pukeutunut\nupseeriksi voidakseen olla läsnä kaksintaistelussa. — Ajattele, jos\nsaataisiin tietää, että Serbian kuningatar piilee tässä upseerin\nunivormussa.\n\n- Kukahan sen saisi tietää? kysyi Draga nauraen. Kenen päähänhän\npistäisi se ajatus, että minä olen täällä Tapschidermetsässä ollakseni\n— sinun sekundanttisi kaksintaistelussa? Mutta minä tahdon, näetkös,\nomin silmin saada varmuutta siitä, että sinun kuulasi sattuu tuohon\nvakoojaan, minä tahdon nähdä hänen kuolevan — oi, sinä et tiedä, kuinka\nkovasti se mies on loukannut minua!\n\n- Niin, tiedätkö, rakas sisar, että minäkin olen oikeastaan hyvin\nvihainen sinulle, sanoi Nicodem, ottaen sikarin ja sytyttäen sen. Sinä\nolet pelannut uhkapeliä ja jos kuningas antaa sinulle tämän petoksen\nanteeksi, niin voit sanoa, että sinulla on onni.\n\n- Hän antaa sen anteeksi, ole varma siitä! Nykyään makaa hän kotona\nkuumeessa.\n\n- Jospa hän vaan siitä taudistaan vielä paraneisi, sanoi Nicodem,\nseuraten silmillään sinisiä savupilviä, jotka läksivät sikarista —\nmuutoin on meidän osamme loppuun näytelty Serbiassa. Minä en tahdo\nsalata sinulta, että kaikkialla kuohuu. Minä sanon sinulle, että nuo\nserbialaiset riiviöt vihaavat meitä; mieluimmin he ruoskilla ajaisivat\nmeidät pois maasta.\n\n- Jollemme vaan me heiluta ruoskia heidän päänsä päällä, huudahti\nDraga. — Mutta elä pelkää Nicodem, meidän osamme ei ole vielä pitkään\naikaan näytelty Serbiassa. Minä pysyn Serbian kuningattarena ja sinä\n— oh, Nicodem, pidä vaan yhtä minun kanssani ja sinä — sinä näyttelet\nsellaisen osan tässä komediassa, että olet varmaan tyytyväinen.\n\n- Niin, sitä toivon, sisar kulta, sanoi Nicodem huolettomasti. — Minä\ntoivon, että sinä pidät, mitä olet luvannut minulle.\n\n- Minä — luvannut sinulle?\n\n- Niin, sen tiedät sinä hyvin — palkaksi minun vaitiolostani?\n\n- Sinun vaitiolostasi?\n\n- Hyvänen aika, sinulla on sisar kulta, sellainen muisto, joka ei\nmielellään kätke vastenmielisiä asioita. Etkö sitte muista, että minä\nuhkasin kuninkaalle paljastaa sinun elämäsi ja mitä silloin minulle\nlupasit, jollen sitä tekisi? Sinä sanoit: Ole hiljaa, Nicodem, sinä\npääset Serbian kuninkaaksi!\n\n- Niin, nyt muistan, että sanoin sen, myönsi Draga. — Mutta kuten\ntiedät, ei se ole yksistään minusta riippuva, eikä se myöskään riipu\nyksistään kuninkaan tahdosta —\n\n- Hiljaa — minä kuulen askeleita! keskeytti Draga. — Minä luulen, että\nhe tulevat.\n\n- Pysy hiukan varjossa, kuiskasi hänelle Nicodem, ja puhu niin vähän\nkuin mahdollista! Ei — se onkin henkilääkäri, joka nyt tulee, minä olen\nhänet kutsunut tänne.\n\n- Ei hänkään saa tuntea minua, sanoi Draga. — Mutta minä luulen olevani\naivan tuntematon. Tämä parta tekee valepukuni täydelliseksi.\n\nHän laittoi valeparran suoraan ja kietoi takin tiiviimmin ympärilleen.\n\nTuskin oli henkilääkäri tervehtinyt Nicodemia ja puristanut Dragan\nkättä, joka esitettiin hänelle luutnantti Sternoviksi, ennenkuin\nDevrient Charlot ja hänen seuraajansa tulivat näkyviin.\n\nVastustajat tervehtivät toisiaan hyvin kylmästi. Charlot hipaisi vaan\nsivumennen hattuaan ja hänen sekundanttinsa, Itävallan lähettiläs\nvältti tarttumasta Nicodemin ojennettuun käteen.\n\n- Minä arvelen, sanoi Nicodem, — ettemme tuhlaa aikaa, vaan käymme\nkohta toimeen. Eihän sekundanteillakaan ole mitään keskusteltavaa,\nkun ehdot ovat jo edeltäpäin tarkasti määrätyt. Tässä on minun\npistoolilaatikkoni. Olkaa hyvät ja tutkikaa aseet, — ne ovat jo ladatut!\n\nKaikki valmistukset tehtiin kuumeentapaisella kiireellä.\n\n- Onko teillä vielä mitään sanottavaa minulle, rakas Charlot? kysyi\nhänen sekundanttinsa. — Pitääkö minun, jos onnettomuus kohtaa teitä,\nilmoittaa siitä kellekään?\n\n- Te lähetätte vaan sähkösanoman minun klinikkaani, sanoi Charlot,\nsiinä on kaikki mitä tarvitaan. Minä en jätä jälkeeni ketään, jota\nkuolemani erityisesti surettaisi. Testamenttini on jo kauan sitte ollut\nvalmiina Parisissa ja siinä sanotaan, mitä omaisuudellani on tehtävä.\nSitäpaitse pyydän teitä viemään lämpimät terveiseni puolisollenne. —\nSiinä kaikki, mitä minulla on teiltä pyydettävää.\n\nDraga ojensi nyt kasvot poiskäännettyinä pistoolit Charlotille, joka\nniitä tarkasti katseli.\n\nSiinä oli kaksi erittäin komeata asetta, uusinta rakennetta, eikä\nniiden suhteen ollut mitään toivomisen varaa.\n\n- Yksi sana vielä, hyvät herrat, huusi Charlotin sekundantti. Te\nolette sopineet eräästä ehdosta, joka ei ole kaksintaistelun sääntöjen\nmukaista. Pistooleilla ei taistella viiden askeleen päästä, se on aivan\nyksinkertaisesti murha! Ettekö suostuisi siihen, että muuttaisimme\nsopimuksen niin, että välimatkaksi tulisi kaksikymmentä askelta,\noikeudella kolme kertaa astua eteenpäin?\n\n- Minä puolestani jätän kaiken tuon vastustajani päätettäväksi, vastasi\nCharlot. Minulle se on aivan yhdentekevä.\n\n- Mutta minä vaadin, että mitataan viiden askeleen matka! huudahti\nNicodem. — Tuo herra on niin julmasti minua loukannut, että minun\ntäytyy ehdottomasti saada hyvitystä — tai saakoon hän, paitsi sitä,\nettä on loukannut minua, vielä murhan omalletunnolleen.\n\n- Sellaista ette te ainakaan tarvitse, lausui Charlot, — sillä eräässä\nkurjassa kamarissa makaa jo se uhri, jonka te olette murhannut. Mutta —\nme kaksi olemme jo puhuneet tarpeeksi keskenämme.\n\nCharlotin sekundantti mittasi ne viisi askelta.\n\n- Kas niin, nyt se on tehty! — Minä asetun tähän ja vastustajani\ntuohon, sanoi Charlot.\n\nMolemmat taistelijat asettuivat paikoilleen. Henkilääkäri vetäytyi\nkauemmas taapäin ja kuningatar meni myös niin kauas sivulle taapäin,\nettä joutui pois ampumalinjalta.\n\nEräässä kallioiden aukeamassa, jota hätäisesti katsoen ei voinut\nhuomata, näkyivät kasvot, joita ympäröi musta parta ja kaksi suurta\nsilmää tähysteli näitä miehiä, jotka leppymättöminä seisoivat\nvastatusten.\n\n- Tahdotteko olla hyvä ja johtaa! sanoi kuningatar Itävallan\nlähettiläälle.\n\nCharlotin sekundantti vetäytyi myöskin syrjään.\n\n- Sovinto ei siis ole mahdollinen? kysyi hän. — Viimeisen kerran teen\ntämän kysymyksen herroille.\n\n- Ei sovintoa, kuului molempain huulilta.\n\n- Hyvä, minä lasken siis yks' — kaks' —\n\nPistoolit kohotettiin. Selvästi huomasi, että Nicodem tähtäsi suoraan\nvastustajansa sydämeen. Hänen katseessaan kuvastui kylmä sydämettömyys.\nKauhukseen huomasi Charlotin sekundantti, ettei tällä ollut\naavistustakaan pistoolin käyttämisestä. Hän piti sitä samalla tavalla\nkuin jokainen muukin järkevä ihminen olisi pitänyt, mutta muutamasta\nliikkeestä, jonka Charlot teki, huomasi hänen sekundanttinsa, että hän\noli aivan tottumaton pistoolia käsittelemään. Ainakaan ei hän usein\nollut ottanut sitä käteensä.\n\n\"Charlot parka\", ajatteli hänen sekundanttinsa, — \"sinun kohtalosi on\nvarma.\" Sitte pani hän silmänsä kiinni ja huusi kolme!\n\nKaksi laukausta pamahti samalla kertaa. Hirvittävästi kiersi niiden\nkaiku läpi metsän. Tuntui kuin olisivat Ketunluolan vanhat kalliot\nvapisseet. Kun ruudin savu oli hälvennyt, nähtiin molemmat taistelijat\nseisovan suorana. Molemmat olivat ampuneet harhaan. Nicodem oli ampunut\naivan vihollisensa pään ohi. Samoin oli ranskalaisen lääkärin luoti\nlentänyt avaruuteen. Nicodemin otsalle paisui vihan suoni.\n\n- Minä en tiedä, mitä se merkitsee, sanoi hän vihaisella äänellä, —\nmutta samalla hetkellä, kun minä tähtäsin ja laukasin, lensi suuri kivi\nminun käsivarteeni. Se teki käteni epävarmaksi.\n\n- Kivi? huudahti kuningatar, joka oli rientänyt esille. — Se on\nmahdotonta! Kuka sen olisi viskannut? Eihän täällä löydy ketään, joka\nolisi voinut sitä tehdä.\n\nNicodem katseli ympärilleen. Mutta ei hänkään voinut asiata selittää.\n\n- Ehkä se oli joku terho, joka putosi alas, sanoi hän, sillä hän seisoi\nerään tammen luona.\n\n- No, seuraavalla kerralla toivon osaavani paremmin.\n\nPistoolit ladattiin uudelleen. Kun sekundantti ojensi Charlotille\naseen, kuiskasi hän tälle:\n\n- Onneton, eihän teillä ole aavistustakaan pistoolilla ampumisesta!\n\n- Eihän minun toimeni ole ollutkaan saattaa muille haavoja, vaan\non minun toimeni sen sijaan parantaa niitä, vastasi tohtori. Mutta\nteidän pitäisi nähdä minun ompelevan kiinni haavaa! Sitä ymmärrän minä\nparemmin.\n\nUudelleen kohottivat vastustajat aseet toisiansa vastaan, uudelleen\nlaski Itävallan lähettiläs:\n\n- Yks' — kaks — mutta hän ei ehtinyt sanoa \"kolme\"! kun Nicodem äkkiä\nhorjahti, samalla päästäen pistoolin kädestään vasemmalla kädellään\ntarttuen oikeaan käsivarteensa. Eräästä käsivarren haavasta tippui\nmuutamia veripisaroita maahan.\n\n- Petosta! huusi Nicodem. — Ranskalainen ampui, ennenkuin komentosana\noli lausuttu.\n\n- Te erehdytte, herra kapteeni, sanoi Charlotin sekundantti. — Minä\nvoin vannoa, että professorin pistooli ei ole tyhjä. Emmehän ole\nkuulleet pamaustakaan. Ja katsokaa tänne, sanoi sekundantti ottaen\npistoolin professorilta ja ojentaen sen Nicodemille — patrooni on vielä\npaikoillaan!\n\n- Mutta minä olen haavoitettu, valitti Nicodem — sitä ette ainakaan\nmahtane epäillä — kas tuossa — näettekö verta? Oi tätä tuskaa — tämä on\nkerrassaan sietämätöntä!\n\n- Niin te olette todellakin haavoitettu, vakuutti Charlotin\nsekundantti. — Mutta jos te ette ole ampunut itseänne — ja sehän ei ole\nmahdollista — niin — niin on täytynyt tapahtua ihmeitä!\n\n- Minä luulen, että ennen kaikkia olisi välttämätöntä, herra kapteeni,\nettä te antaisitte sitoa haavanne niin pian kuin mahdollista. Siinä on\ntodellakin kolme haulia käsivarressa! Se nyt ei ole tosin mikään vaikea\nhaava, mutta kaksintaistelun jatkamisesta ei voi ajatellakaan.\n\n- Minä en voi liikuttaa kättäni, se on niin kipeä, huusi Nicodem\nLunjevica. — Mutta mistä ne haulit tulivat? En minä eikä minun\nvastustajani ole ampunut sellaisilla, sillä meidän pistoolimme ovat\nladatut luodeilla?\n\n- Tässä on jälellä vaan se mahdollisuus, lausui Itävallan lähettiläs,\n— että nämä haulit ovat tulleet toiselta suunnalta. Epäilemättä on\njoku vieras henkilö kulkenut ohi, ehkä joku metsästäjä. Hän on ehkä\nnähnyt jäniksen juoksevan tien yli, ampunut ja pahaksi onneksi sattunut\nteihin, herra kapteeni.\n\n- Taitaa niin olla, vastasi Nicodem Lunjevica. Mutta jos tätä\nkaksintaistelua ei voida lopettaa tänään, niin toivon minä — hän katsoi\nCharlotiin, - että tämä herra ei matkusta Belgradista ennenkuin hän on\ntavalla tai toisella antanut minulle hyvityksen!\n\n- Herrat eivät siis tahdo sopia? kysyi Itävallan lähettiläs. — Eikö\nvielä nytkään, kun tämä vaarallinen kaksintaistelu on ihmeellisellä\ntavalla päättynyt?\n\n- Sovintoa ei tässä suhteessa voi tulla kysymykseen, huudahti Charlot\nnopeasti, ja Nicodem, jonka haavat lääkäri oli nyt sitonut, kääntyi\nylpeästi pois.\n\n- Siis me poistumme, sanoi Nicodem, jonka jälkeen hän kääntyi\nsisareensa ja sanoi hänelle:\n\nTule, hyvä toveri. Anna minun nojata olkapäähäsi, sillä minä olen\nheikontunut verenvuodosta. — Mutta juokaamme punasta burgundilaista —\nse antaa uutta verta.\n\nMuutamia minuutteja senjälkeen olivat Lunjevica ja hänen seuralaisensa\nkadonneet. Kylmän näköisinä sanoivat he hyvästit toisilleen. Itävallan\nlähettiläs meni Charlotin luo, tarttui iloisesti hänen käteensä ja\nsanoi:\n\n- Tohtori, minä onnittelen teitä kaikesta sydämestäni. Todellakin ovat\nkorkeammat voimat olleet teidän apunanne, muutoin en minä voi selittää\nsitä, mitä täällä on tapahtunut.\n\nCharlot nyökäytti päätään myöntävästi ja molemmat herrat menivät\nmetsäpolkua päästäkseen odottaviin ajoneuvoihin. He olivat jo nousseet\nniihin ja kuski valmistausi antamaan hevosille lähtömerkkiä, kun\nCharlot äkkiä huudahti:\n\n- Minä olen kadottanut sikarikoteloni. Se putosi varmaankin\nKetunluolaan! Kotelo on kallisarvoinen muisto, minun täytyy hakea se\nkäsiini.\n\n- Odottakaa, rakas tohtori, minä tulen mukaan, sanoi Itävallan\nlähettiläs. Mutta ranskalainen lääkäri ei siihen suostunut, vaan sanoi.\n\n- Rakas ystävä, jääkää te vaan vaunuihin! Minä juoksen pian\nKetunluolaan ja vähemmässä kuin viidessä minuutissa olen taas täällä.\n\nVastausta odottamatta juoksi Charlot takasin metsään. Hän meni\nKetunluolaan päin, mutta tultuaan siihen paikkaan, jossa tuo omituinen\nkaksintaistelu oli tapahtunut, ei hän katsonut maahan, vaan tähysteli\ntarkkaavasti ympärilleen. Hän meni kallion seinän luo ja tutki sitä\ntarkasti sekä mutisi hiljaa itsekseen:\n\n- Se ei suinkaan ollut mikään sattuma, jollakulla on täytynyt olla\nhyötyä kaksintaistelun estämisestä. Ne haulit antavat minulle paljon\nmiettimisen aihetta. Mutta kukahan voisi tässä maassa, jossa minulla ei\ntietääkseni ole yhtään tuttavaa, olla niin hyvä ystävä minulle, että\nhän on noin voimakkaasti voinut suojella minun henkeäni. Sillä sen\ntiedän varmaan, että elämäni olisi mennyttä, jos kaksintaistelua olisi\njatkettu. Ei, sellaista ystävää ei minulla ole täällä.\n\n- Kuinka voitte sen niin varmaan tietää? kuului samassa syvä miehenääni\nhänen takanaan. Kun hän hämmästyneenä kääntyi ympäri, seisoi\nharvinainen ilmiö, kuten maasta kohonneena, hänen edessään.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSSEITSEMÄTTÄ LUKU.\n\nPelastaja.\n\n\nCharlot näki komean, hoikan, mutta voimakkaan näköisen vartalon\nseisovan edessään. Hän katsoi kalpeisiin kasvoihin, joita ympäröi\nmusta, kiiltävä parta. Kaksi suurta, harvinaisen loistavaa silmää\nkatseli häntä ja huulilla leikki omituinen hymy. Tuntemattoman miehen\nhymy oli omiansa jossain määrin synnyttämään pelkoa Charlotissa.\nHänellä oli puoliksi kansallinen, puoliksi satumainen puku. Mutta siinä\nei ollut kumminkaan mitään teaatterimaista ja koko miehen olennossa oli\nsyvä, surumielinen totisuus. Mutta hiukan levottomaksi teki Charlotin\nse seikka, että vieraan kädessä oli pieni pyssy ja hänen vyöllään\nnäytti olevan monta tikaria ja pistoolia.\n\n- Te epäilitte äsken, hyvä herra, sanoi mustapartainen vieras, sittekun\nhe jonkun aikaa olivat toisiaan tarkastelleet — ettei teillä ollut\nyhtään ystävää Serbiassa. Mutta minä tahtoisin mielelläni osoittaa\nteille vastakohdan. Minä olen ainakin nyt tehnyt teille pienen\nhyväntyön, sillä minä lähetin omasta kivääristäni muutamia haulia herra\nLunjevican käsivarteen.\n\n- Tekö se siis olitte, joka teitte niin nopean lopun kaksintaistelusta?\nhuudahti Charlot. — Hyvä herra, minä en tiedä, pitääkö minun olla\nteille kiitollinen, sillä siten olette vaan saanut aikaan sen, että\nminun täytyy oleskella Belgradissa kauemman kuin muuten olisin\ntarvinnut, eikä se suinkaan ole hauskaa minusta.\n\n- Herra, vastasi mustapartainen — jos en minä olisi ampunut, niin\nolisitte te ainiaaksi jäänyt Belgradiin, siitä saatte olla varma.\nTeistä olisi tullut Belgradin kansalainen, sillä teille olisi annettu\ntäällä kappale maata.\n\n- Ahaa, minä ymmärrän! — Te tarkoitatte, että minut olisi haudattu?\n\n- Niin, te olisitte nyt jo kuollut, vakuutti vieras. Minä huomasin,\nettei teillä ollut aavistustakaan ampumisesta, kun taas Lunjevica ampuu\nerittäin hyvin pistoolilla. Mutta minä en tahtonut, että teidät olisi\nammuttu, hyvä herra, ja siitä syystä rohkenin minä sekaantua kohtalon\ntöihin. Ette suinkaan ole minulle siitä vihainen?\n\n- Ei, en millään muotoa! huudahti ranskalainen oppinut. — Se olisi\nhyvin kiittämättömästi tehty, jollen minä lausuisi tunnustustani siitä,\nmitä te olette tehnyt. Mutta kun minä en tiedä, kuinka teitä kiitän,\nniin tyydyn puristamaan teidän kättänne. Kas tässä on minun käteni.\n\nMutta vieras ei ojentanut kättään laskeakseen sitä professorin käteen.\n\n- Antakaa sen olla! sanoi hän aivan lyhyesti. — Te ette ole minulle\nkiitollisuuden velassa, sillä minä olen tehnyt vaan sen, mitä jokainen\nmuukin olisi minun sijassani tehnyt estääkseen tätä kurjaa tekoa.\n— Kaikista tärkeintä on minulle tietää, että teidän vastustajanne\non Nicodem Lunjevica kuningatar Dragan veli, enin vihattu mies koko\ntässä maassa, ylpeä tyhjäntoimittaja, joka häpeällisellä elämällään\ntekee Dragan hallituksen vielä enemmän vihatuksi kuin se muuten olisi.\nMutta jos nyt saisin antaa teille hyvän neuvon, niin varoitan teitä,\nettette tuntiakaan enää viivy Belgradissa. Minä olen hyvin hyvästi\nnähnyt, millä silmillä Nicodem Lunjevica teitä katselee. Ne ovat vihan\nsilmäyksiä. Se kurja on yhtä roistomainen kuin arkakin ja koska te nyt\nnäytte ärsyttäneen hänet, niin tulee hän käyttämään kaikkia keinoja\ntehdäkseen teidät vaarattomaksi. Mutta siinä ei vielä ole kaikki. Te\nolette hankkinut itsellenne vielä paljon vaarallisemman vihollisen,\nkuningatar Dragakin tahtoo nähdä teidän sydänverenne vuotavan.\n\n- Kuinka te voitte sen tietää? huudahti Charlot hämillään. — Te olette\nitse asiassa oikeassa, kuningatar vihaa minua ja hänellä on syytä\nsiihen, mutta kuinka olette saanut sen tietää?\n\n- Luuletteko, että hän muuten olisi valepuvussa ollut tässä\nkaksintaistelussa? kysyi vieras.\n\n- Peijakas, ette suinkaan tahtone väittää, että se nuori luutnantti,\njoka oli Lunjevican sekundanttina —\n\n- Oli kuningatar Draga, täydensi mustapartainen mies. — Niin, hän se\njuuri oli, eikä kukaan muu. Mutta jos kuningatar niin varhain aamulla\nlähtee konakista ollakseen valepuvussa läsnä tässä kaksintaistelussa,\nniin täytyy hänellä olla siihen vakavat syyt. Hän tahtoi nähtävästi\nomin silmin katsoa, kuinka hänen kelpo veljensä ampui teidät\nkuoliaaksi, mikä toisin sanoen on todistuksena siitä, että kuningatar\non huvitettu teidän kuolemastanne.\n\n- Olen pahoillani, etten voi seurata teidän neuvoanne, sanoi Charlot, —\nsillä minä olen luvannut Nicodem Lunjevicalle jäädä Belgradiin, siksi\nkunnes kunnian asia on selvitetty.\n\n- Se oli vaan ansa, joka teille viritettiin! huudahti mustapartainen.\n— Minä kehoitan teitä vielä kerran: paetkaa täältä niin pian kuin\nmahdollista! Ei kukaan voi varjella teitä kuningattaren ja hänen\nveljensä kostolta! Nämä kaksi ihmistä ovat nykyään kaikkivaltiaat\nSerbiassa. Meillä ei ole kuningasta, sillä Aleksanteri ei itse\nhallitse. Hänen puolisollansa on hallituksen ohjat, kaikki mitä hän\ntahtoo, ajaa hän läpi. Kuningas panee vaan teidän nimenne sellaiseen\npunaiseen paperiin, joka sisältää vangitsemiskäskyn ja teidät vangitaan\nheti, oliskelittepa te missä tahansa ja heitetään vankeuteen, josta ei\nJumalakaan voi teitä vapauttaa. Tai ehkä he turvautuvat salamurhaan —\nkuinka voitte suojella itseänne sellaiselta? Herra, minä sanon teille,\npaetkaa — ennenkuin on liian myöhäistä!\n\n- Minä en voi paeta, vastasi Charlot — vaikka minä kyllä huomaan, että\nteidän varoituksenne on varteen otettava, mutta Belgradissa löytyy eräs\nolento, joka tarvitsee minua. Se on onneton nuori nainen, jonka tuo\nLunjevica on syössyt turmioon.\n\n- Ah, tämä kaksintaistelu tapahtui varmaan sen naisen vuoksi.\n\n- Kyllä, vastasi ranskalainen professori. — Mutta minä vakuutan\nteille, etten minä ole ollenkaan rakastunut siihen naiseen. En ole\nkoskaan ennen nähnyt häntä ja minä tulin aivan sattuman kautta hänen\nluoksensa. Minä olin eräässä talossa Tonavankadun varrella, kuulin\nsurkeata valitusta, avasin oven ja olin nuoren, hurmaavan kauniin naisen\nedessä, joka oli synnyttämäisillään lasta. Minä autoin onnetonta,\npelastin hänen ja lapsen hengen ja kuulin, että Nicodem Lunjevica oli\nvietellyt tyttöparan. Hän on sen lapsen isä, jonka hän nyt äitinensä\non jättänyt hätään ja kurjuuteen. Tämä liikutti minua siihen määrään,\nettä minä menin hänen luoksensa ja sanoin hänelle vasten kasvoja, että\nhän oli roisto ja muistutin hänelle, ettei unohtaisi Jumalan kostavaa\nvanhurskautta, vaan pitäisi huolta onnettomasta.\n\n- Ja vastaukseksi haastoi hän teidät kaksintaisteluun, sanoi vieras.\nHän laski juuri, että hän oli taitava pistoolilla ampuja ja että hän\nampuisi luodin teidän sydämeenne.\n\n- Kyllä hän sen niin laski, sanoi Charlot — ja varmaan olisi se niin\nkäynytkin, jos ette te olisi saanut tuota oivallista ajatusta ampua\nmuutamia luoteja hänen käsivarteensa — vielä kerran kiitän minä teitä\nkaikesta sydämestäni.\n\n- Teillä ei ole ollenkaan syytä kiittää minua, vastasi vieras,\nliikutettuna katsoen ranskalaiseen lääkäriin. — Näettekös, kohtalo on\nsen niin määrännyt, että me ihmiset olemme toistemme pyöveleitä tai\nenkeleitä. Te olitte enkeli sitä onnetonta kohtaan, jonka kuningattaren\nveli oli vietellyt, ja minä no, minäkin olen ollut hiukan enkeli teitä\nkohtaan, niin että se on nyt tasattu — teillä ei ole mitään syytä\nkiittää minua. Sekö nuori nainen Tonavankadun varrella pidättää teitä\nBelgradissa? Te aiotte kai pitää huolta siitä raukasta.\n\n- Niin on aikomukseni, vastasi Devrient Charlot. — Minä en tahdo lähteä\nBelgradista ennenkuin tiedän, ettei hänen tarvitse kärsiä kurjuutta.\n\n- Te tulitte tänne Itävallan lähettilään seurassa, miksi ette antanut\nhänen toimekseen pitää huolta hyljätystä tyttöraukasta?\n\n- Sentähden, ettei se ole jokaisen asia pitää huolta naisesta, joka\non onnettomuuteen langennut sillä tavalla. Löytyy ennakkoluuloja.\nSuurinkin hyväntekijä on fariseus, kun on kysymys vapaasta rakkaudesta,\nkun on, kuten tässä, kysymys kauniista, onnettomasta tytöstä, joka ei\nole tehnyt muuta syntiä kuin että on luottavasti antautunut miehelle.\n\n- Hyvä, minä tahdon tehdä teille ehdotuksen, sanoi mustapartainen mies.\nMitä, jos antaisitte minun toimekseni pitää huolta siitä onnettomasta\nnuoresta naisesta?\n\n- Teille — enhän minä tunne teitä, hyvä herra. Te olette tosin\nhyväntekijäni, mutta te olette minulle niin tuntematon, että tekisin\nhyvin ajattelemattomasti, jos minä ilman muuta jättäisin tyttöparan\nteille.\n\n- Te voitte täydellisesti luottaa minuun! huudahti vieras. — Minä\nolen mies, joka on jo kaukana rakkauden houreista. Intohimojenkin\nyli olen jo päässyt. Mutta miksi tahdotte estää minua jonkun kerran\ntekemästä hyvää? Ehkäpä olen jo eläessäni tehnyt niin paljon pahaa,\nettä nyt tunnen halua näytellä hyväntekijän osaa, missä siihen\ntilaisuus ilmaantuu. Ei, ei ainoastaan näytellä vaan olla hyväntekijä,\nhyvä herra. Sitä tahdon minä ainakin olla sille hyljätylle raukalle\nTonavankadun varrella.\n\n- Oletteko myöskin kyllin rikas? kysyi Charlot — voidaksenne antaa\ntarpeellista apua onnettomalle. Minä voisin kyllä antaa teille pienen\nsumman, joka minulla nykyään on —\n\nCharlot oli pistänyt käden taskuun ottaakseen rahakukkaronsa, mutta\nvieras esti hänet.\n\n- Antakaa rahain olla! sanoi hän. — Minä en tarvitse rahoja. Minä olen\nrikas, hyvin rikas ja minulla on aina niin paljon kuin tarvitsen,\nja jos tahtoisin omistaa miljooneja, niin olisi minulla huomenna ne\nkäsissäni.\n\n- Sitte on teillä kai laajoja maa-alueita?\n\n- Minun maatilani ulottuvat yli koko Serbian, varsinkin on niitä\nmetsäseuduissa. Minun kassakaappini ovat kaikkialla — minun ei\ntarvitse kuin avata ne ja ottaa mitä tarvitsen. Minulla on monta\ntuhatta alamaista ja jos minä panen niille veron, niin täytyy heidän\nnapisematta maksaa.\n\n- Silloin — huudahti Charlot — te olette joko hyvin ylhäinen mies tai\nryöväri!\n\n- Me jätämme ratkaisematta sen, mikä minä olen, sanoi vieras hymyillen.\n— Otaksukaa, että olen ylhäinen mies ja samalla ryöväri — sellaista\nvoi joskus tapahtua. Muuten lupaan teille vielä kerran, että minä otan\npitääkseni huolta siitä onnettomasta naisesta, että minä suojelen häntä\nsamalla tavoin kuin tekin olette tehnyt. Mutta luvatkaa te puolestanne,\nettä muutamien tuntien kuluttua matkustatte Belgradista. Hankkikaa\nitsellenne valepuku, sillä voi olla mahdollista, että teidät koetetaan\nvangita samalla hetkellä, jolloin olette aikeessa matkustaa. — Kaikessa\ntapauksessa, olkaa niin varovainen kuin mahdollista. Minä puolestani\nmenen jo tänään sen äitiparan luo katsomaan, mitä voisin tehdä hänelle\nja lapselle.\n\nSilloin huudahti Charlot:\n\n- Herrani, kuka lienettekään, niin olette toiminut jalosti minua\nkohtaan! Varmaankaan te ette hylkää sitä nuorta naista, jonka minä\ntäten uskon teidän hoitoonne. Häneltä puuttuu kaikkea. Hän asuu\nlikasessa talossa, viheliäisessä, pienessä kamarissa.\n\n- Hän pääsee pois siitä kauniiseen, valoisaan asuntoon, sanoi vieras.\n\n- Hän on saanut minulta pari kultarahaa, mutta ne eivät riitä kauan,\nkun on ostettava ruoka ja juoma sekä kalliit lääkkeet.\n\n- Hän saa kaikkea mitä tarvitsee, sanoi kalpea mies.\n\n- Entä lapsi — sillä ei ole edes nimeäkään! Kurja isä kieltäytyi\nantamasta sille nimeänsä.\n\n- Lapsi saa nimen, olkaa varma! huudahti vieras. — Ja mitä tulee\nNicodem Lunjevicaan, niin selvitän minä asian hänen kanssansa. Luulen\nolevani vähän tottuneempi käsittelemään pistoolia, kuin te.\n\n- Kun te noilla hauleilla olette tehnyt mestarikokeenne, niin jätän\ntäydellä luottamuksella teidän tehtäväksenne selvittää asiat Nicodem\nLunjevican kanssa, sanoi Devrient Charlot hymyillen. — Vastatkaa\nkuitenkin yhteen kysymykseen: Miksi otatte hoitaaksenne onnetonta? —\nEttehän häntä tunnekaan. Onko se todellakin ainoaltaan teidän halunne\ntehdä hyvää?\n\nSilloin levisi vakava totisuuden verho mustapartaisen miehen kasvoille.\nSitte vastasi hän tuskasta vapisevalla äänellä:\n\n- Herrani, minä olen mies, jota on kohdannut kova onnettomuus. Sinä\npäivänä, jolloin se tapahtui, jolloin se henkilö, joka oli minulla\nrakkain koko maailmassa, äkkiä katosi niin etten minä löytänyt hänestä\njälkeäkään, silloin sanoin minä itsekseni:\n\n\"Sinä olet tähän asti ollut vaan huono ihminen, ja siitä syystä on\nJumala rangaissut sinua. Paremmaksi et voi enää tulla, sillä kaikki\ntiet ovat sinulta suletut, niin ettet voi astua enää hyveen tietä.\nMutta koeta ainakin punnita jokainen huono teko, jonka olet tehnyt,\nkymmenellä hyvällä työllä!\" Näettekö, herrani, siitä päivästä lähtien\nolen minä koettanut levittää onnea ja siunausta askeleilleni. Minussa\ntoteutuu sananlasku, että vasemman käden ei tarvitse tietää, mitä oikea\ntekee.\n\n- Nyt ymmärrän teitä, huudahti Charlot — ja täydellä luottamuksella\njätän teidän huostaanne vietellyn tyttöraukan. Mutta teille, herra,\nsanon nyt hyvästi Minä en arvattavasti näe teitä koskaan enää\ntässä elämässä, sentähden en tahtoisi lähteä luotanne tietämättä\nedes nimeänne. Minä en toivo mitään muuta kuin että kerran tulisin\ntilaisuuteen maksamaan teille, mitä nyt olette minulle tehnyt. Minä\nolen jonkun verran kuuluisa lääkäri, mutta minun vaikutusalani ei\nole täällä, vaan Parisissa. Parisi ja Belgradi ovat tosin kaukana\ntoisistaan, mutta mitä merkitsee välimatka kohtalolle, joka yhdistää\nihmiset keskenään. Voivathan vuoretkin yhtyä, jos Jumala panee ne\nliikkeeseen, kuinka paljon paremmin siis ihmiset! Mutta ennenkuin\nuudestaan näemme toisemme, tahtoisin mielelläni kiitollisuudella ja\nystävyydellä ajatella teitä, siitä syystä pyydän vielä kerran: Sanokaa\nminulle, mikä on nimenne!\n\n- Mikä on nimeni, sanoi vieras hymy huulillaan, no niin, minä en salaa\nsitä teiltä, mutta — teidän pitää luvata minulle, ettette parhaalle\nystävällennekään ilmaise, että nyt olette minut tavannut.\n\nSitte tarttui vieras ranskalaisen professorin käteen, veti hänet\nluoksensa ja kuiskasi:\n\n- Minä olen Demeter Banjaluki, mustain vuorten ryöväri!\n\n\n\n\nSEITSEMÄSKYMMENES LUKU.\n\nSärjetty sydän.\n\n\nSiinä vaatimattomassa kamarissa, jossa Sylva asui, istui hän suorana\nvuoteellaan imettäen lastaan. Mikä autuus se olikaan hänelle, kun hän\nsai puristaa pienokaista, jonka oli synnyttänyt, rintaansa vasten,\nistua ja katsella, kuinka innokkaasti pieni kansalainen imi itseensä\nelämän lähteen sisältöä.\n\n- Sinä minun rakas onnenpoikani! kuiskasi hän. — Sinä minun hurmaava,\npikku rakas onnenpoikani!\n\nKun poika imi, ei Sylva väsynyt kumartumasta ja suutelemasta sitä,\npainamasta huuliaan sen päähän, jota peitti untuvantapainen hieno,\ntummankeltainen tukka. Muuten ei Sylva tuntenut olevansa erittäin\nyksinäinen ja hyljätty. Se jalo ranskalainen lääkäri, joka niin\nuskollisesti oli häntä auttanut oli luvannut tulla takasin. Mistä\nkultarahoista, joita lääkäri oli hänelle antanut, oli hänellä enää\nyksi jälellä. Sylva ei tuntenut maailmaa, oli epäkäytännöllinen, eikä\nymmärtänyt pitää kiinni rahoista. Siten oli ahne portinvartija helposti\nvoinut ottaa ne häneltä. Kaikilla mahdollisilla tekosyillä hankkia\naivan välttämättömiä kapineita, joista Sylva ei nähnyt vilahdustakaan,\noli inhottava nainen osannut varastaa häneltä ne muutamat kultarahat,\njotka Charlot oli hänelle antanut. Mutta Sylva ei siitä paljoa\nvälittänyt. Olihan Jumala tähän asti auttanut häntä, sen hän kyllä\ntekisi tästälähinkin, ajatteli hän.\n\nOvi avautui ja portinvartija astui sisään. - No, poika imee! sanoi hän,\nosoittaen pikku poikaa. — Niin, tuolla ei totisesti ole mitään hätää.\nMutta luulenpa, että poika on jo saanut kyllikseen. Antakaa se tänne,\nniin panen sen takasin koriinsa, pikku sänkyynsä!\n\n- Ei, ei, huudahti Sylva, — antakaa hänen olla! Minä tahdon itse panna\nhänet koriinsa.\n\n- Kylläpä te olette kummallinen! sanoi vanhus nauraen. — Te ette salli\ntoisien koskeakaan lasta! No niin, tiedänhän minä, millaista se on.\nAlussa ollaan ihan hullu tuommoisen pikku raukan kanssa, mutta sitte\nniihin pian väsytään.\n\n- Ei, en koskaan, en koskaan minä väsy pikku vauvaani! vakuutti Sylva\nvarmasti. — Minä rakastan poikaani aina yhtä paljon kuin nyt.\n\n- Niin, niinhän te nyt sanotte. Mutta odottakaahan niin saatte\nnähdä, miten paljon huolta tuommoisesta pikku vesasta on! Minulla on\nollut kaksitoista lasta, mutta missä ne nyt ovat? Ne ovat menneet\navaraan maailmaan jokainen omaan suuntaansa, eivätkä he välitä mitään\näidistään. Siinä on kiitos kaikista vaivoista.\n\n- Minä pyydän, elkää puhuko tuolla tavoin! huudahti Sylva\nkärsimättömästi. — Minä en tahdo kuulla sitä. Minä olen onnellinen\nlapseni kanssa, enkä tahdo, että kukaan tulee häiritsemään minun\nonneani. Mitä muuten tahdotte minulta?\n\n- Mitäkö tahdon? vastasi akka. — Niin, minä tahdon rahaa.\n\n- Mitä, taas rahaa! Minulla ei ole enää kuin yksi kultaraha jälellä.\n\n- Soo, vai ei ole enää kuin yksi! No niin, se kiltti herra, joka on\ntähän asti pitänyt teistä huolta, tulee takasin ja antaa lisää. Mutta\nantakaa nyt tänne se kultaraha, sillä juutalainen Mandelblüt, joka\nomistaa tämän talon, ei tahdo enää odottaa vuokraa. Tiedättehän, että\nolette vielä velkaa siitä?\n\nVanhus valhetteli, niin, hän petti Sylvaa mitä ilkeimmällä tavalla,\nsillä täti Eufemia oli maksanut vuokran ihan täsmälleen. Eikä\njuutalainen Mandelblüt tahtonutkaan hyyryä, hän oli tyytyväinen siihen,\nmitä oli saanut.\n\nMutta portinvartija tiesi, että Sylva ei voinut kieltää ja otti häneltä\nviimeisenkin kultarahan.\n\n- Oi Jumala, mitä minusta sitte tulee, kun annan tämän viimeisenkin\nrahani! Millä minä sitte maksan välttämättömiä menojani.\n\n- Kas niin, elkää nyt niin surko, sanoi portinvartija merkillisesti\nhymyillen, ottaen kultarahan Sylvan kädestä antaen sen liukua taskuunsa.\n\nKuten sanottu, tohtori tulee takasin. Ja te saatte olla hiukan\nrakastettava häntä kohtaan kun tulette terveeksi; sitte saatte maksaa\nhänelle, mitä hän nyt on tehnyt teille.\n\n- Kuinka minä voisin sen tehdä? vastasi Sylva. — Minähän olen niin\nköyhä, etten koskaan voi antaa sille ylhäiselle herralle, mitä hän on\npuolestani maksanut.\n\n- Ettekö te voi — pikku raukka! sanoi inhottava akka ivallisesti\nhymyillen pannen kädet lantioilleen. — Ah se, joka on niin\nhyvännäköinen kuin te, voi tehdä hyvin paljon sellaiselle herralle.\nMinä en ainakaan pudottaisi kyyneltäkään, jos olisin teidän sijassanne.\n\nVanhus vaikeni ja katsoi oikeanpuoliseen seinään päin. Sen takaa kuului\nmelua. Kuului miesten askeleita ja ääniä, sitte laskettiin jotakin\nlattialle.\n\n- Oi Jumala, mitä siellä tapahtuu, tuolla sisällä? huudahti Sylva. —\nÄsken oli siellä niin hiljaista — ja nyt — nyt on sinne tullut paljon\nihmisiä.\n\n- Ne ovat tuoneet sinne ruumisarkun, vastasi portinvartija.\n\n- Ruumisarkun. — Kelle sitte?\n\n- Hänelle, jolla oli keuhkotauti, tiemmä, ja joka tänään viedään\ntalosta! Hän kuuluu saavan hienot hautajaiset, mutta aluksi viedään\nhänet ruumishuoneeseen.\n\n- Keuhkotautinen? huudahti Sylva. — Ah, häntä en ole ajatellutkaan!\nEn tiennyt edes, että hän oli sairaskaan. Kuka oli hän oikeastaan? Oi\nJumala, onko se ihmisraukka kuollut? Oliko hän vanha?\n\n- Ei, hän oli nuori ja kaunis, vastasi portinvartija. — Kukako hän oli?\nNiin, hän oli ranskalainen. Ja hauskaa elämää hän on pitänyt, se on\ntotta. Se kai olikin syynä siihen, että hän kuoli niin nuorena.\n\n- Onko hän paljon kärsinyt?\n\n- Kyllä hän oli hyvin kipeä ja kyllä kai hän on paljon kärsinytkin\nviime aikoina. No, nythän se on ohi. — Jumala olkoon hänen\nsieluparalleen armollinen.\n\n- Amen! lisäsi Sylva syvästi liikutettuna.\n\n- Ei, nyt täytyy minun mennä tieheni! huudahti portinvartija äkkiä. —\nMinä tahdon nähdä arkun ja sitte keitän minä tänään lampaanlihaa, eikä\nse saa palaa pohjaan.\n\nAkka meni vihdoinkin tiehensä Sylvan viimeinen raha taskussaan ja juuri\nkun hän tuli käytävään, tuli neljä miestä ulos kantaen onnettoman\nNinetten ruumisarkkua olkapäillään.\n\nPortinvartija pani heti kätensä ristiin ja alkoi rukoilla. Mutta\näkkiä huudahti hän ja juoksi kiireesti niiden ohi, jotka kantoivat\nruumisarkkua.\n\n- Minun lampaanlihani palaa! — huudahti hän. — Minä tunnen tänne asti,\nkuinka se haisee palaneelta! Siirtykää, että pääsen nostamaan pataa\npois tulelta.\n\nKaikeksi onneksi tuli portinvartija kuitenkin oikeaan aikaan, jotta\nehti pelastaa rakkaan lampaanlihansa. Hän kaatoi vettä pataan ja asetti\nsen sitte niin, että tuli ei käynyt niin kovasti padan alla.\n\nJuuri kun hän oli tässä toimessa, kuuli hän äkkiä takanaan äänen, joka\nkysyi:\n\n- Anteeksi, oletteko portinvartija?\n\nEukko kääntyi ympäri ja kapusta kädessä katsoi hän pitkään\nmustapartaiseen mieheen, joka näytti tilanomistajalta, ainakin\nsuuremmalta vuokraajalta. Hän oli puettu karkeaan takkiin,\nruumiinmukaisiin ratsastushousuihin, karkeisiin saappaisiin ja kädessä\noli ratsupiiska. Portin edessä kadulla hirnui hevonen, joka nähtävästi\noli kuljettanut hänet tänne.\n\n- Mitä tahdotte, herrani? kysyi portinvartija. — Miten voin teitä\npalvella?\n\n- Minä tahtoisin teiltä vähän tietoja, vastasi mies. — Eikös tässä\ntalossa asu nuori nainen, joka on aivan äsken tullut äidiksi?\n\n- Vai niin, te aiotte sinne? sanoi portinvartija tyytyväisesti\nhymyillen. — Niin, aivan oikein, hän asuu täällä ylhäällä numero 34.\n\nMutta mustapartainen mies ei poistunut. Hän seisoi paikallaan, siveli\nmiettivästi partaansa ja kysyi edelleen:\n\n- Kuinka hänen laitansa on? Onko hän jo noussut ylös?\n\n- Oh varjelkoon, lapsihan ei ole vielä kolmen päivänkään vanha!\n\n- Eihän hänellä ole minkäänlaisia tuloja, vai mitä? Eikös hän ole köyhä?\n\n- Niin, hyvä Jumala, köyhä hän on, vastasi portinvartija. Jos ei hän\nolisi köyhä, niin ei hän asuisikaan tässä talossa! Täällä ei asu muuta\nkuin köyhää väkeä. Mutta hän on niin kaunis, ja siitä syystä luulen\nminä, että hänen käy vielä hyvin tässä maailmassa.\n\n- Numero 34 siis, sanoi vieras. — Hyvä, minä menen hänen luoksensa.\nEhkä voin minä tehdä jotakin tämän naisen hyväksi. Minä tulen erään\nherran käskystä.\n\n- Sen minä arvasinkin! Täällä oli eräs herra, joka oli niin\nystävällinen häntä kohtaan. Hän oli varmaan lääkäri, ellen erehdy.\n\n- Aivan oikein, lääkäri. Mutta sanokaa minulle, hyvä rouva, onko se\nnuori nainen ottanut vastaan muita herroja paitse tuota lääkäriä? Minä\ntarkoitan tietysti jo kauemman aikaa sitte.\n\n- Oh, mitä te ajattelette? huudahti portinvartija. — Hänhän on niin\npuhdas ja viaton! Herrajumala, hän on melkein lapsi.\n\nTämä ilmoitus näytti tyydyttävän vierasta. Hän teki päällään myöntävän\nnyökäyksen. Sitte sanoi hän portinvartijalle hyvästi ja nousi ylös\npuuportaita.\n\n- Laupeuden työ! mutisi hän itsekseen noustessaan ylös portaita. —\nNe, jotka vapistuksella ja hampaiden kiristyksellä lausuvat nimen\nDemeter Banjaluki, eivät varmaankaan pitäisi sitä mahdollisena, että\nmustain vuorten pelottava ryöväri on aikeessa auttaa köyhää, nuorta\ntyttöä, jota hän ei edes tunnekaan! Mutta minä annoin ranskalaiselle\nlupaukseni, että pitäisin huolta tyttöparasta ja Demeter Banjaluki\npitää sanansa.\n\nHän oli tullut ylimpään käytävään. Hän katseli ympärilleen ja huomasi\nheti numeron 34.\n\n- Hän asuu siis tässä! sanoi hän itsekseen. — Portinvartija näyttää\nolevan oikeassa siinä, mitä sanoi, että tässä talossa vallitsee\nsuurin köyhyys. Ah, kohta on samallaista koko Serbiassa! Jos ne\nsiellä konakissa jatkavat siihen suuntaan kuin ovat alkaneet, niin ei\nkoko Serbiasta tule muuta kuin suuri vaivaiskartano, jossa viimeinen\nkynttilä on pian loppuun palanut ja jossa ei ole leipäpalaakaan\njälellä. Ja kuitenkin tuomitaan ryöväreitä, jotka eivät tee muuta kuin\njakavat rikkaiden aarteita köyhille.\n\nDemeter Banjaluki koputti ovelle. Sisällä kuului arka ääni: Astukaa\nsisään!\n\nHän avasi oven ja astui sisälle.\n\nAurinko, joka valaisi huonetta pienestä ikkunasta, häikäisi hänen\nsilmiään, niin että hänen täytyi kädellä varjostaa silmiään.\n\nHän näki ihmeen kauniin nuoren naisen makaavan sängyssä. Nainen oli\nvetänyt peitteen niin korkealle, että se peitti osan kasvojakin.\nSitte näki hän pienessä korissa, joka oli tyynyjä täynnä, pienen,\nvastasyntyneen lapsen, jolla ei vielä ollut aavistustakaan maailmasta.\nTämän nähdessään valtasi Demeter Banjalukin syvä suru. Oi, olihan\nhänellä kerran ollut lapsi! Kuinka intohimoisesti, sydämellisesti hän\noli sitä rakastanut, ja nyt? Myrsky oli kulkenut läpi hänen elämänsä ja\nkatkaissut sekä vienyt mukanaan rakkaimman kukan hänen puutarhastaan.\nJumala yksin tietää, missä hän nyt oli!\n\n- Anteeksi, sanoi Demeter Banjaluki lempeästi — mutta minä tulen tänne\nherra Charlotin käskystä, jonka te kai tunnette. Hänen itsensä oli\npakko äkkiä matkustaa Belgradista ja hän jätti minun toimekseni pitää\nhuolta teistä. Sillä en tahdo, että te kuolisitte. Minä aion sentähden\npitää huolta teistä ja teidän —\n\nSanat vaikenivat äkkiä ylpeän, mustapartaisen miehen huulilta.\nPuhuessaan oli hän lähestynyt sänkyä. Katseensa kiinnitti hän sängyssä\nlepäävään olentoon.\n\nSilloin, silloin oli äkkiä, kuin olisi hänen äänensä sekunti sekunnilta\nhiljennyt, kuin olisi joka veripisara paennut hänen poskiltaan, kuin\nolisi ryövärin komea vartalo muuttunut kiveksi ja nimetön kauhu\nkuvastui hänen kasvoillaan.\n\nMutta nuori nainen oli myös noussut sängyssä istualleen. Hän tuijotti\nvieraaseen mieheen ammottavin silmin, jotka olivat täynnä epämääräistä\npelkoa ja sydämellistä rakkautta.\n\n- Isä! huusi sitte nuori äiti ja ojensi kätensä häntä kohti. — Isä,\nsinäkö se olet? Oi isä, Jumala itse on sinut lähettänyt luokseni!\n\n- Sylva! sai Demeter Banjaluki vaivoin sanotuksi ja riensi sängyn luo.\n— Sylva, lapseni, tyttäreni! Sinut, kauan kaivatun, sinut, sinut löydän\nnyt vihdoinkin.\n\n- Niin, isä, minä se olen! änkytti Sylva kyynelissään tarttuen miehen\nkäteen molemmin käsin. — Minä olen sinun lapsesi, sinun tyttäresi,\nsinun Sylvasi, joka kerran asui siellä yksinäisellä saarella, mutta\nvietiin pois sieltä ja häpeällisesti petettiin. Oi isä, isä, jos\ntietäisit, kuinka hirmuisen julmia ihmiset ovat olleet minua kohtaan,\nmikä ääretön rikos on tehty minua kohtaan! Oi isä, minä menehdyn\nhäpeästä, kun katson sinua! — Ei isä, elä katso minuun noin kamalasti!\nOi isä, sinä muserrat minut sillä katseellasi.\n\n- Kevytmielinen letukka! huusi Demeter Banjaluki. — Sellaisenako sinut\nlöydän!\n\nHän nousi ylös ja heitti päänsä taaksepäin. Hän ojensi kätensä ylöspäin\nja sormensa koukistuivat, kuin olisi hän tahtonut tarttua korkealle,\naina taivaaseen asti ja repiä sen alas, kun hänen oli täytynyt nähdä\ntällainen hetki. Ah, me emme voi sanoa, mitkä rajut, mielettömät\najatukset raivosivat tällä hetkellä Demeter Banjalukin sielussa ja\npanivat hänen aivonsa hehkumaan helvetin tulessa! Ulkonainen muutos\nhänessä oli kerrassaan hirmuinen. Hänen kasvonsa vääristyivät ja\ntulivat melkein eläimellisiksi, silmät tuijottivat Sylvaan ja näistä\nsilmistä säkenöi ääretön viha ja raivo kaunista, onnetonta, nuorta\nnaista kohtaan.\n\n- Ja tämä — tämä on minun lapseni! huusi Demeter kimeällä äänellä, joka\nmuistutti raju-ilman ulvontaa. — Onko tämä minun Sylvani, jota olen\nhoitanut ja vaalinut? Haa, kurja olento, missä on viattomuutesi, missä\nneitseytesi? Tunnusta, puhu! Sinä seurasit intohimoista veijaria, hänen\ntähtensä hylkäsit sinä isäsi, joka on elänyt vaan sinulle, sen isän,\njoka sinun tähtesi vapisi, tehdäkseen sinut rikkaaksi ja onnelliseksi\nja nostaakseen sinut yli kaikkien muiden ihmisten, joka tuli sinun\ntähtesi — —\n\nSellainenko oli lopulta minun elämäni unelma! — Tuossa ovat onneni\nsirpaleet. \"Sylva\" — haa, mitä toiveita liittyikään siihen nimeen!\n\"Sylva\" kuten rukous tuli se nimi huuliltani. \"Sylva\" — niin usein\nkuin sen nimen lausuin, tunsin itseni hurskaaksi; korkeimmat,\npyhimmät tunteet liikkuivat minussa silloin kun lausuin sen nimen.\nJa nyt, — kadulle heitettynä on nyt onneni, hurskauteni on muuttunut\nkylmäveriseksi pilkaksi ja ainoa, mitä vielä tunnen rinnassani, kun\nlausun nimen Sylva, on inhon tunne.\n\n- Isä, sinä tapat minut, huusi Sylva. — Etkö tahdo ensin kuulla minun\nselitystäni?\n\n- Mitä se hyödyttäisi! Vastaa minulle vaan yhteen kysymykseen, jonka\nteen sinulle ja minä tiedän tarpeeksi.\n\n- Käyttikö hän väkivaltaa, heittikö hän sinut maahan, pitikö hän\nkäsiäsi kiinni vai huumasiko hän sinut makealla juomalla, olitko\nhäväisty, kun heräsit? Vastaa tähän kysymykseen! Minä en tahdo kuulla\nmitään muuta ja vaikka voisit puhua enkelin kielellä ja laulaa\nsatakielen äänellä, niin en tahdo kuulla mitään muuta kuin vastauksen\ntähän kysymykseen: Käyttikö hän väkivaltaa?\n\nHehkuva puna lensi Sylvan kasvoille, hän painoi päänsä, jotta otsa\nkosketti peittoa ja kyynelten keskeltä kuului heikko vastaus:\n\n- Ei isä, hän ei käyttänyt väkivaltaa.\n\nSilloin hyökkäsi Demeter hänen päällensä, hänen suonikas nyrkkinsä\nhäilyi sekunnin ajan Sylvan pään päällä. Näytti siltä, kuin olisi hän\ntahtonut musertaa Sylvan yhdellä ainoalla iskulla.\n\n- Hän ei siis käyttänyt väkivaltaa, sanoi hän sitte, hilliten itsensä\nja horjuen pois sängyn luota. Sinä heittäysit siis vapaaehtoisesti\nrakastajasi syliin? Eikö niin, sinä olit jo syntiin valmis, kun hän\nkuiskasi siitä sinun korvaasi? Ha, haa, mitä minä sanon? Ethän sinä\nolisi ollut ainoa nainen, joka ensiksi kuiskaa synnistä miehen korvaan!\n\nEhkä olet sinä itse vietellyt hänet? Haa, puhu sitte, minä tahdon\ntietää kaikki!\n\nSylva nosti uudestaan päänsä hiukan tyynyltä ja katsoi arastelevin\nsilmin raivosta vapisevaa miestä.\n\n- Hän ei käyttänyt väkivaltaa, isä, vastasi hän sitte. — Mutta\nniin totta kuin löytyy Jumala taivaassa, niin totta kuin uskomme\nVapahtajaan, viekkaus, viekkaus se teki minut siksi, mikä olen.\n\n- Viekkaus? — Sen sinä valhettelet! Viekkaudella ei voida vangita\nnaisen sydäntä, sillä nainen yksin on viekas.\n\n- Mutta se oli sittenkin viekkaus! Väkivallalla vietiin minut pois\nyksinäiseltä saarelta. Oi isä, minä jouduin naisten kauppiaan käsiin!\n\n- Naisten kauppiaan, aivan oikein — se ei ainakaan ole mikään valhe,\nsillä sen tiedän minä itse. Se oli se kurja — mutta, nimi ei kuulu\nasiaan, minä en tahdo lausua hänen nimeänsä, minä vihaan häntä. Sinut\nvietiin siis naisten kauppaajan käsiin ja hän vei sinut huonomaineiseen\ntaloon. Siellä tuli luoksesi herroja, ei yksi, vaan monta ja he\nmaksoivat sinulle?\n\n- Ei isä, sillä minä vannoin, että tappaisin itseni, jos vaan ainoakaan\nniistä kurjista, jotka siellä kävivät, koskettaisi minua sormellaankaan.\n\n- Sen sinä vannoit? Ah, muistitpa toki olevasi Demeterin tytär! Eihän\ntoki veren ääni ollut kokonaan sinussa vaiennut, ei, ei aivan kokonaan.\n\nEntäs sitte, kuinka sitte tapahtui? kysyi Demeter innokkaasti.\n\n- Sitte isä, pelastettiin minut, vapautettiin ihmiskauppiaan käsistä ja\nvietiin pois hänen huoneestaan.\n\n- Pelastettiin? keskeytti ryöväri. — Oi sano minulle sen nimi, joka\nsinut pelasti, minä tahdon tulla hänen orjaksensa! Sano mikä on sen\nihmisen nimi, joka vapautti sinut ihmiskauppiaan kynsistä?\n\n- Se ei ollut mikään jalo ihminen, isä, valitti Sylva, ja kyyneleet\nvierivät pitkin poskia. — Oi, parempi, monta kertaa parempi olisi\nollut, jos hän olisi jättänyt minut siihen hirvittävään taloon. Siellä\nolisin löytänyt kuoleman, mutta hän, hän vei minut uudestaan elämään\nvihkiäkseen minut häpeälle, hän syöksi minut lampeen, jossa minun\ntäytyi menehtyä.\n\nTämä pelastus — Sylva puhui nyt hyvin kiireesti, sillä hänestä tuntui,\nkuin ei hän saisi kadottaa minuuttiakaan, että isä saisi tietää\nkaikki — tämä pelastus oli vaan ilveilyä, petosta, mietittyä petosta,\njotta minut saataisiin sitä varmemmin perikatoon. Kuinka saatoin olla\nrakastamatta sitä miestä, jota pidin pelastajanani? Oi, ja olinhan minä\njo nähnyt hänet, siellä kaukana, meidän saaremme rannalta. Kaunis hän\noli, ainakin minusta, jalolta hän näytti, ainakin minun silmissäni. Ja\nkun hän vei minut pois siitä pahamaineisesta talosta ja sanoi minulle,\nettä jäisin hänen luoksensa, kunnes hän saattoi viedä minut takasin\nvanhempieni luo, silloin — Jumala on todistajani — ei minussa ollut\nvähintäkään epäilystä pahasta.\n\nDemeter ei vastannut, hän seisoi vaan ja puri alahuultansa, josta jo\nvuoti verta. Hänen sormensa kyntivät vakoja partaan. Hänen mustat\nsilmänsä olivat tähdätyt lattiaan ja välistä katsoi hän tyttäreensä,\nkuin tahtoisi hän repiä sanat hänen huuliltaan, ennenkuin hän vielä oli\nlausunut ne.\n\n- Ilveilyä siis, sanoi hän hampaittensa välistä — ihmeellistä, mutta\nehkei mahdotonta. Ehkä se ei ole valhetta, satua, jota minulle\nkerrot. Sillä löytyy todella miehiä, jotka suunnittelevat merkillisiä\nilveilyjä, kun tahtovat hurmata naisen. No, mitä sitte tapahtui, minne\nvei hän sinut?\n\n- Hän otti minut mukaansa pieneen asumukseen Wienissä ja vannoi minulle\nkalliin valan, että olisin hänen vaimonsa Jumalan edessä.\n\n- Jumalan edessä! — Jumala ei vihi aviopareja. Mutta minä uskon sinua,\nsillä kurjain viettelijäin on tapana siten sanoa uhreilleen.\n\n- Minä tulin hänen vaimoksensa, hänen vaimoksensa Jumalan edessä, isä.\n\nHän sanoi minulle jonkun nimen ja sanoi olleensa metsästäjä Serbiassa.\n\n- Siis Serbiassa! Kirottu olkoon Serbian maa, joka on kantanut sitä\nkurjaa miestä. Ja sitte — eikö niin Sylva, sitte tapahtui, kuten\ntavallisesti sellaisissa tapauksissa. Eräänä kauniina päivänä oli hän\nkylmä sinua kohtaan, hänen suudelmansa olivat jääkylmiä ja syleilynsä\nvälinpitämättömiä. Hän ei hyväillyt sinua enää, vaan antoi sinun\nhyväillä itseään.\n\n- Oi isä, juuri niin se oli, huudahti Sylva nyyhkyttäen. — Sinä tunnet\nmaailman.\n\n- Niin, valitettavasti minä tunnen liian hyvin tämän kylmäverisen,\nintohimoisen maailman! Ja sitte jätti hän sinut, jäi pois eräänä\npäivänä, eikä tullut enää takasin.\n\n- Ei, niin ei se ollut. Mutta minussa oli syntynyt epäilys, minä\nseurasin häntä hänen salaisilla teillänsä ja näin hänen menevän\nkomeaan, valosta säteilevään taloon.\n\nTämä talo oli hieno klubi, jossa vaan rikkaimmat ja ylhäisimmät\nyhtyivät, ja siellä, siellä näin minä, että se mies, joka oli vannonut\ntekevänsä minut vaimoksensa, että hän —\n\nSylva vaikeni äkkiä, väristys näytti käyvän läpi hänen ruumiinsa. Hän\nheittäytyi takaisin tyynylle ja puristi kätensä suuta vasten, kuin\ntahtoisi hän estää itseään puhumasta.\n\nMutta Demeter kumartui alas hänen puoleensa, repäisi pois kädet hänen\nhuuliltaan ja sanoi hammasta purren:\n\n- Hänen nimensä! Haa, nainen, sinä et sano minulle miehen nimeä, sillä\nsinä rakastat häntä vielä! Mutta varo sinä vaan leikkimästä minun\nkanssani! Etkö tiedä, että ainoa lohdutus haavoitetulle on kosto? Minä\ntahdon kostaa ja siitä syystä tahdon tietää nimen. Kiiruhda, mikä on\nmiehen nimi, joka on näytellyt niin hirmuista ilveilyä kanssasi? Mikä\non sen pedon nimi, joka on syönyt itsensä kylläiseksi lihalla minun\nlihastani ja juonut verta minun verestäni? Mikä on sen heittiön nimi,\njonka kuva makaa tässä korissa?\n\n- Isä, jos puhut pahaa minun lapsestani, niin en voi enää rakastaa\nsinua, huusi Sylva. — Kaikki saat sinä sanoa minulle, minä kärsin\nkaikista hirmuisintakin, koeta tappaa minut ja minä rakastan sinua\nsittenkin kuolinhetkelläni, mutta elä häpäise lastani, poikaani.\n\n- Hän on sekasikiö, kiljui Demeter — koiran sekasikiö!\n\n- Hän on minun lapseni, minun lapseni! nyyhkytti Sylva, koettaen\nvapautua isänsä käsistä. — Minä rakastan tätä lasta ja rakastan sitä\naina, sillä minä olen hänen äitinsä. Eihän se viaton olento voi sille\nmitään, että hän on tullut maailmaan synnin kautta, että hänen on\npetosta kiittäminen elämästään! Jos hänellä on todellakin isänsä\npiirteet, niin eikö Jumala ole painanut leimaansa meihin kaikkiin?\nEmmekö ole kaikki hänen lapsiansa? Isä, elä vaan tee tälle pienelle\nolennolle mitään pahaa, ei sanoilla eikä töillä!\n\n- Kuule minua! sanoi Demeter kuohuen. — Paina mieleesi jokainen sanani,\nsillä sinä et vielä tunne minua, Sylva, etkä tiedä, kuka minä olen,\nmuuten tietäisit, että minä pidän sanani. Sano minulle sen miehen nimi,\njoka on tehnyt sekä sinut että minut onnettomaksi, sillä jos et sitä\nsano tai jos valehtelet tällä hetkellä, niin on tämä lapsi kuoleva.\n\n- Laupias Jumala! huusi Sylva.\n\n- Sinä tahdot siis, että sen pitää kuolla! huusi Demeter, nosti lapsen\nkorista ja piti sitä päänsä päällä. — Minä hävitän joko isän tai pojan,\nratkaisu on sinun omassa kädessäsi, Sylva — valitse nyt!\n\n- Minä pyydän sinua kaikesta sydämestäni, isä, elä tee pienelle mitään\npahaa — pane hänet takasin tyynylle. No, koska minun täytyy sanoa\nsinulle viettelijän nimi, niin teen minä sen. Se mies, joka niin\nsydämettömästi sysäsi minut luotaan, kun kyllästyi minuun, on Nicodem\nLunjevica, kuningatar Dragan veli.\n\nDemeterin huulilta pääsi vapiseva ääni, joka kuului pedon kiljunnalta.\nSitte löi hän kädet kasvoilleen ja purskahti vihdoin kamalaan nauruun.\n\n- Vuotaako sitte kaikki maailman myrkky tästä lähteestä, nousevatko\nkaikki Serbian myrkylliset käärmeet tästä lokarapakosta, onko\ntodellakin avautunut uusi Vesuvius, joka lopulta nielee laajaan\nkitaansa koko Serbian? Nicodem Lunjevica, kuningatar Dragan veli,\ntuo viekas roisto, jota vihataan tässä maassa kuten ruttoa, tuo\nintohimoisen sisarensa kätyri, hän on raa'alla kädellään repinyt minun\nonneni, ryöstänyt minulta rakkaimman, mitä omistan maan päällä. Mutta\nnyt on mittanne täysi, te seikkailijat valtaistuimella.\n\nTähän hetkeen asti olette te saaneet olla rauhassa, jatkoi Banjaluki,\nniin tähän asti olette te saaneet olla rauhassa, elää ilossa ja\nriemussa, kun ei kukaan ole voinut nähdä teidän läpitsenne, te kurjat\nSerbian onnen ryövärit, sillä tähän asti ovat vastustajanne Serbiassa\nolleet hyväntahtoisia, se tahtoo sanoa kansaa, joka huokaa ja toivoo,\nmutta ei koskaan kykene tekemään mitään täydellä todella.\n\nMutta nyt, kuninkaallinen roskajoukko, nyt olette saaneet vihollisen,\njoka osaa tähdätä keskelle sydäntänne, tässä seisoo vastustaja, joka\nalkaa taistelun teitä vastaan elämästä ja kuolemasta, täällä heittää\nhän sotahansikkaan vasten kasvojanne. Täällä nousee tiellenne este,\njohon te kompastutte, täällä on se kallio, joka musertaen kaatuu\npäällenne. Nicodem Lunjevica, kuningatar Draga, se on aivan sama.\nJa näihin kuuluu tämä kuningas raukka, tämä puolihullu mies, joka\nhallitsee konakissa. Minä otan ne kaikki samalla kertaa ja syöksen\nheidät korkealta istuimeltaan, minä, Demeter Banjaluki, mustain vuorien\nryöväri.\n\nAh, nyt oli hän lausunut sen sanan, jota hän niin huolellisesti oli\nsalannut lapseltaan koko ajan. Ylenmääräisessä tuskassaan oli se\ntunnustus päässyt hänen huuliltaan. Hän vaikeni hämmästyneenä. Hän\nolisi antanut paljon, jos olisi voinut ottaa takasin sen sanan ja\nkätkeä sen sanan takasin sydämeensä. Mutta nyt se oli liian myöhäistä.\n\nSylva oli sen huomannut. Hän tarttui molemmin käsin sydämeensä ja\nkaatui takasin tyynylle. Harvinainen muutos oli tapahtunut hänen\nkasvoissaan, muutos, joka täytti Demeterin kauhulla.\n\nSe oli liian paljon, nuori sydän ei ollut voinut kestää sitä myrskyä,\njoka näiden viimeisten minuuttien aikana oli hyökännyt hänen päällensä,\nviimeinen isku oli ollut kuolinisku.\n\nSylva ei voinut kestää sitä ajatusta, että hänen isänsä, jota hän niin\npaljon rakasti, oli Demeter Banjaluki, se ryöväri, jonka edessä koko\nSerbia vapisi, jonka pahat teot kerta toisensa perästä panivat koko\nmaailman kiihkoon, se mies, josta Nicodem Lunjevica oli niin usein\npuhunut hänelle Wienissä ja jota hän oli kutsunut ryöväriksi, roistoksi.\n\nHän ei mennyt tainnoksiin, mutta jotakin vielä pahempaa oli hänessä\ntapahtunut. Jokainen veripisara oli hävinnyt hänen poskiltaan, hänen\nsilmänsä näyttivät sammuvan.\n\n- Lapseni, lapseni! huusi Demeter ja heittäytyi polvilleen sängyn\nviereen. — Sylva, tyttäreni, puhuhan toki, sano että annat minulle\nanteeksi! Oi Jumala, mitä olen minä tehnyt, onneton? Minä olen tappanut\noman tyttäreni! Hän kuolee, auttakaa, minun Sylvani kuolee!\n\nHän aikoi nousta ylös, mutta Sylva tarttui hänen käteensä viimeisillä\nvoimilla, mitä hänellä vielä oli jälellä.\n\n- Ei niin, isä, sanoi hän hiljaa — elä kutsu tänne lääkäriä, sillä\nse ei mitään hyödytä. Minä tunnen, että minun täytyy kuolla — täällä\nrinnassa on jotakin mennyt rikki. Ei, isä, elä itke, elä sure, minä en\nollenkaan pelkää kuolemaa.\n\n- Ei, ei, sinä et saa kuolla! huusi Demeter nyyhkyttäen. — Oi, anna\nminun lämmittää sinun rakkaita käsiäsi! Ne ovat niin kylmät, niin\nkylmät.\n\nDemeter heittäytyi tyttärensä yli, kietoi kätensä hänen ympärilleen ja\nsuuteli häntä, kuin olisi hän suuteloillaan voinut valaa häneen uutta\nelämää. Mutta kauhukseen huomasi hän, että Sylva tuli joka minuutti\nyhä väsyneemmäksi. Hän kuuli hänen sydämensä lyövän kuumeentapaisesti.\nSiten lyö ainoastaan se sydän, joka valmistautuu ikuiseen lepoon.\n\nSylva oli pitänyt silmänsä kiinni, mutta nyt avasi hän ne uudestaan ja\nsurullisesti katsoi hän isäänsä.\n\n- Isä, viimeinen rukous, kuiskasi hän.\n\n- Kaikki kaikki, lapseni, tahdon tehdä sinun tähtesi. Oi Jumala,\nminähän olen tullut sinun murhaajaksesi!\n\nKerran tapoin minä rajussa innossani äitisi ja sinut, sinut olen minä\ntänään murhannut varomattomuudellani! Voitko antaa minulle anteeksi,\ntyttäreni?\n\n- Kyllä, isä, minä annan sinulle anteeksi kaikesta sydämestäni. Eihän\nminulla ole mitään sinulle anteeksi annettavaa, sinullahan on anteeksi\nantamista. Anna minulle lapsi vielä kerran, isä... pian, pian! Minä\ntahdon vielä kerran painaa sitä rintaani vastaan... Lapsi, isä, heti...\nennenkuin on liian myöhäistä.\n\nDemeter horjui pikku vuoteen luo, otti lapsen ja laski sen tyttärensä\nsyliin.\n\n- Oi minun rakas lapseni! kuului Sylvan huulilta. — Voi, että minun nyt\ntäytyy lähteä pois luotasi. Kuka sinua nyt suojelee, kun ei minua enää\nole? Kuka sinua kasvattaa ja opettaa sinulle hyvää? Kuka suojelee ja\nhoitaa sinua, kun ei äitiäsi enää ole olemassa.\n\n- Minä kasvatan hänet, Sylva, huudahti Demeter. — Niin totta kuin on\nJumala taivaassa, pidän minä huolta sinun lapsestasi. Siitä tulee\nminulle kallein olento maan päällä, minä olen kaikki sinun pojallesi,\näitinä ja isänä, rikkaaksi ja mahtavaksi teen minä hänet, sen vannon\nsinulle.\n\n- Ota sitte pikku Fortunat, minä annan sen sinulle lapseni, isä, minä\ntiedän, että hän on sinun luonasi hyvässä tallessa.\n\n- Lapseni, rakas lapseni! huudahti hän. — Hyvästi — äitisi menee pois\nluotasi. Minä pidän sinusta kaukana kaiken pahan, ruman, huonon ja\nvaarallisen ja minä olen luonasi siksi kuin Jumala kerran tuo sinut\nminun luokseni kotiin.\n\nHänen äänensä tukehtui kyyneliin, kädet vaipuivat sivulle.\n\nDemeter otti lapsen, painoi sen rintaansa vasten, suuteli ja laski sen\nsitte takasin tyynylle.\n\n\n\n\nYHDESKAHDEKSATTA LUKU.\n\nSypressien alla.\n\n\nSylvan elämä pakeni pois kuten puro, joka juoksee metsäorvokkien läpi,\nmutta sitte, äkkiä katoaa maahan, eikä enää koskaan tule näkyviin\ntoisessa paikassa. Yhä kiivaammaksi kävi hänen hengityksensä, kuume\nkohosi, sydän parka löi yhä nopeammin.\n\nEpätietoisena istui Demeter Banjaluki sängyn vieressä ja näki lapsensa\nkuolevan. Oi, hän ei voinut tehdä mitään ryöstääkseen kuolemalta\nuhrin, tuo muutoin niin voimakas mies, joka ei tavallisesti päästänyt\nkäsistään mitään, joka oli hänelle arvokasta.\n\nMutta kuolema oli vielä mahtavampi sankari kuin hän. Sitä ei\nhän koskaan voittanut. Sen kalpean kummituksen edessä täytyi\njättiläisvoimaisen Banjalukinkin alistua.\n\n- Isä, isä! kuiskasi Sylva käheällä äänellä. — Suojele minun lastani!\n\nSitte vavahti hän äkkiä. Hänen silmiensä yli levisi ikäänkuin verho.\nTämä ihana tähti himmeni; hiljaa, jäykkänä makasi siinä nyt kaunis\nnuori nainen, puoliksi vielä lapsi ja jo elämälle kypsynyt viettelyksen\nuhri.\n\nKun Demeter huomasi, että Sylva oli vetänyt viimeisen henkäyksensä,\nheittäytyi hän rajattoman surun vallassa hänen ylitsensä. Hän suuteli\nsilmiä, poskia ja suuta, hän kasteli hänet kyynelillään. Mutta oi,\nkuollutta ei voinut enää eloon herättää. Autuaallinen rauha oli\nlevinnyt kauniille piirteille ja siinä maatessaan kuoleman saaliina,\nijankaikkisuudelle vihittynä, näytti Sylva raukka puhtaalta neitseeltä.\n\n- Onneton lapsiraukkani! huudahti Demeter, mutta kyyneleet tukahuttivat\nhänen äänensä.\n\nTuskin olit ehtinyt katsahtaa maailmaan, ennenkuin suljit silmäsi; sinä\net tahtonut nähdä sen hirmuisuutta. Mutta minä kostan puolestasi. Sillä\nvaikka sinulta on ryöstetty kaikki, kunnia, kauneus, nuoruus ja elämä,\nniin eivät he kuitenkaan voi ryöstää sinulta isäsi rakkautta. Sinut on\nmurhattu — murhattu!\n\nJa ihmiset tahtovat teloittaa minut, kun minä metsässä väijyn rikasta\nkoronkiskuria ja jos ei hän hyvällä jätä minulle rahapussiaan, tapan\nhänet. Jos santarmit saavat minut kiinni, niin tuomitaan minut\nkuolemaan ja hirsipuussa saan minä riippua.\n\nMutta mitä ylhäiset tekevät, jotka nautinnon himossa viettelevät\nherkkäuskoisia tyttöjä, raastavat ne synnin lokaan ja vihdoin syöksevät\nhautaan kun heidän nautintonsa on täysi, sellaista ei kosteta. Ei,\nylhäiset murhaajat saavat kulkea rankaisemattomina ja uskaltavatpa\nvielä julkeasti kehuakin rikoksellaan, ja se ei tapahdu yksistään\nSerbiassa, vaan kaikkialla. Ja sellaista sanovat ihmiset oikeudeksi. Ja\ntämä lapsi, joka on syntynyt saamatta kantaa isänsä nimeä, tämä lapsi,\njoka, jollei minua olisi ollut, olisi saanut onnettomana maata kylmillä\nkivillä ulkona kadulla, josta ehkä olisi tullut varas, pahantekijä,\nmissä on se asianajaja, joka olisi ottanut puolustaakseen tätä pikku\nraukkaa?\n\nJos hän vastaisuudessa tulisi tuntemaan oikean isänsä ja tunkisi\nveitsensä tämän rintaan sanoen: \"Kas tästä saat kiitokseksi siitä,\nettä olet tehnyt minut siksi mikä olen!\" niin olisivat sadat kädet\nvalmiit laahaamaan kurjan raukan vankeuteen ja sieltä hirsipuuhun.\nMutta velvollisuutensa unohtanut isä, joka tallaa kaikista pyhimmän\nkäskyn jalkainsa alle, eikä ollenkaan välitä lapsestaan, hän joka pitää\nkemuja täysien pöytien ääressä samalla kun hänen onneton lapsensa\nnäkee nälkää ja vilua, hänelle ei tehdä mitään. Sillä hän on hieno ja\nrangaistuksesta vapaa.\n\nMutta vielä löytyy toki yksi tuomari Serbiassa. Hän on hirmuinen\ntuomari, sillä hänen tuomionsa ovat veriset, ja voi sitä, jolle hän\nlangettaa sellaisen tuomion, hän ei voi välttää kuulemaa. Tämä tuomari\non Demeter Banjaluki; hän osaa noudattaa oikeutta.\n\nUsein olen ollut tuomarina vieraissa asioissa, ollut leskien ja\nisättömäin kostaja, joiden oikeuksia on petetty, mutta tänään tahdon\nolla tuomari asiassa, joka koskee minua itseäni. — Ole rauhassa\nlapseni! Sinulle tapahtuu oikeus, vaikka se tuleekin myöhään. Ole\nkirottu, sinä julkea naisten ajaja! Kolminkerroin kiroan sinut sen\njälkeen kun tämä kalpea tyttö on sinun tähtesi vaipunut kuoleman\nkuiluun. Jokaisesta suudelmasta, jonka olet ryöstänyt viattomilta\nhuulilta, jokaisesta teeskennellystä syleilystä toimitan minä sinulle\nuusia tuskia. Mutta en yksin sinulle, vaan myöskin niille, joiden\nkätyri sinä olet, niille, jotka ovat antaneet sinulle niin huonoja\nneuvoja, heidänkin päällensä olkoon kiroukseni ja heilukoon uhkaava\nperikato. Hävitköön koko se perhe, johon sinä riemuiten aiot päästä\njäseneksi! Tätä minun kiroustani et sinäkään voi välttää. Minä tunsin\nerään miehen, joka jo usein on tarjonnut minulle ystävyyttään, vaikka\nolen sen tähän asti hyljännyt syystä, että eräs Obrenovitsch on tehnyt\nminulle hyvää.\n\nMutta nyt! — Sinä kuollut lapsiraukkani, sinä päästit minut\nvelvollisuudestani. Hävitköön koko Obrenovitschin perhe! Sen sijaan\nnouset sinä, Pietari Karageorgevitsch, valtaistuimelle. Sillä minä,\nmustain vuorten kuningas, panen kruunun sinun päähäsi. —\n\nKova mielenliikutus oli vallannut mustapartaisen miehen ja sen vallassa\ntuli hän ilmaisseeksi salaisimman salaisuutensa aivan kuten kuuma lähde\nruiskuttaa vettänsä pilviä kohti.\n\n- Pietari Karageorgevitsch, minä olen sinun! jatkoi Demeter. — Ja sinä\nosaat panna arvoa minun voimalleni. Minä toimitan sinulle uljasta väkeä\nja lähetän ne saarnaamaan sinun hyvyyttäsi samalla kun he halventavat\nAleksanteria. Sillä tavoin synnytän minä rovion, jolla nykyinen\nkuningashuone poltetaan tuhaksi ja sen tuhkan sirotan minä kaikille\nilmansuunnille.\n\nNuku rauhassa, rakas lapsiraukkani, jatkoi Demeter, meni vielä\nkerran sängyn luo ja kumartui Sylvan yli! Sinä saat kuolinuhrin,\njommoista ei vielä kukaan ihminen ole saanut. Kokonainen hallitusvalta\nsyöksyy kokoon sinun ruumiisi päälle, sinun haudallasi menee\nkokonainen ruhtinashuone sirpaleiksi sinä päivänä, jolloin ei ole\nenää Aleksanteria eikä Dragaa, eikä Nicodem Lunjevicaa, joka nyt jo\nsuunnittelee tulevansa Serbian kuninkaaksi.\n\nSinä päivänä, jolloin se kurja kaatuu kuoliaana maahan, olet sinä\nkostettu, lapseni. Silloin saat sinä nukkua rauhassa haudassasi.\n\nDemeter kumartui alas ja suuteli vielä kerran kuolleen kylmää otsaa.\nMutta sitte tuli hän äkkiä miettiväiseksi. Antaisiko hän vieraan\nkäden kosketella ruumista, kuka pitäisi huolta hautauksesta! Ei, itse\nsaattaisi hän hänet viimeiseen leposijaansa. Hän tiesi, missä se on.\nSiellä saisi nukkua rauhassa. Sitä paikkaa oli hän rakastanut, siellä\noli hän tuntenut olevansa kotona.\n\nHän ei enää miettinyt. Hän nosti lapsen pienestä korista ja kietoi\nvaipan sen ympärille. Sitte kääri hän kuolleen siihen valkoiseen\npeittoon, joka oli ollut Sylvan peitteenä. Ja sitte kantoi hän pois\nheidät molemmat. Hän hiipi kuten varas alas portaita, hän pidätti\nhenkeä kulkiessaan portinvartijan huoneen ohi, tuli vihdoin ulos\nkadulle ja juoksi sitte niin pian kuin voi alas Tonavan rannalle.\nKun hän oli tullut eräälle avonaiselle paikalle, päästi hän kimeän\nvihellyksen. Heti pilkisti Azan pää ruohikosta.\n\n- Sinäkö se olet, kapteeni? kysyi nuori ryöväri.\n\n— Minä olen kauan saanut odottaa sinua.\n\n- Onko vene kunnossa? kysyi Demeter kiinnittämättä huomiota Azan\nhienoon moitteeseen.\n\n- Se on kunnossa. Se on täällä rantaan kiinnitettynä. Demeter Banjaluki\njuoksi heti alas venheeseen ja niin pian kuin Aza oli tullut myös\nsinne, käski hän lykätä venheen ulos.\n\nAza teki kuten oli käsketty ja pian liukui pikku vene ulos keskelle\nvirtaa. Tässä rupesi Aza lepäämään ja sanoi katsoen kysyvästi\nDemeteriin.\n\n- Minne menemme ja mitä on sinulla tuossa käärössä?\n\n- Ei varastettua tavaraa ainakaan! vastasi Demeter, vaivoin, pidättäen\nkyyneleitään. — Siinä on jotakin, jonka olen rehellisesti ansainnut.\nVie minut Kuolleitten saarelle!\n\n- Kuolleitten saarelle? kysyi Aza hämmästyneenä.\n\n— Siellä et ole ollut sitte tuon kauhun yön, jolloin Sylva katosi.\nMinäkin olen sen jälkeen karttanut saarta ja äitinikin on muuttanut\nsieltä pois. Siellä ei löydy enää ketään, joka tekee paikan meille\nrakkaaksi.\n\n- No, siitä syystä viemme sinne jonkun, joka sen tekee taas meille\nrakkaaksi. Kuolleitten saarelle saat sinä soutaa, sanon minä, ja sitte\n— ei enää mitään kysymyksiä.\n\nAza tiesi, ettei maksanut vaivaa enää kysellä, kun kapteeni puhui sillä\näänellä. Hän antoi siis airojen taas halkoa vettä ja pikku vene liukui\nnuolen nopeudella peilikirkkaalla pinnalla. Kauan ei viipynyt ennenkuin\nhe olivat saapuneet pikku saarelle, joka verrattain vähä aikaa sitte\noli täydellisen sielunrauhan tyyssijana.\n\nDemeter hyppäsi maihin ja Aza seurasi häntä.\n\n- Sinä unohdat toisen käärön, kapteeni! sanoi jälkimäinen. — Sen pikku\nnyytin jätit venheeseen.\n\n- Tahallani, vastasi Demeter, painaen hellästi suurempaa esinettä\nrintaansa vasten. — Kiiruhda ja seuraa minua!\n\nAurinko oli juuri mailleen menemässä. Se valoi ruusuhohteen Tonavan\npinnalle ja näytti suutelevan joka puun lehteä lausuakseen sille hyvää\nyötä.\n\nAza seurasi Demeteriä pudistaen päätänsä. Hänen oli mahdoton käsittää\nkapteeninsa tarkoitusta ja kaikista vähimmän sitä seikkaa, että Demeter\ntänään niin äkkiä läksi taas saarelle, jota hän oli välttänyt aina\nSylvan katoamisesta asti.\n\n- Tuossa! huudahti Demeter ojentaen kätensä.\n\nHän oli kulkenut eteenpäin pitkin rantaa. Rannalla veden rajassa kasvoi\nkolme sypressiä, joiden alimmat oksat riippuivat vedessä. Tämä paikka\noli hiljainen, synkkä ja yksinäinen.\n\n- Mitä nyt, kapteeni? kysyi Aza, kun näki, että Demeter hiljaa ja\nvarovasti laski kuormansa maahan.\n\n- Mene siihen huoneeseen, jossa äiti Cyrilla kerran asui ja tuo tänne\nlapio. Hän on varmaan jättänyt tänne työkalujaan, joten sinä sen kai\nsieltä löydät.\n\n- Tahdotko, että kaivan kuopan tai, kuten me sanomme ryövärien\nkielellä, koetamme saada myyrän kiinni? Saaliisi lienee hyvin arvokas,\nkoska sinun täytyy kaivaa se maahan?\n\n- Kyllä, poikani, vastasi Demeter kumealla äänellä, — se on niin\narvokas, että minun täytyy piiloittaa se ihmisten ahnailta käsiltä\nsyvälle maahan.\n\nAza meni ja tuli takasin tuoden lapion.\n\n- Tee hauta, käski häntä Demeter Banjaluki, — kuusi jalkaa pitkä, kolme\njalkaa leveä ja kuusi jalkaa syvä.\n\n- Mutta kapteeni, sehän on aivan kuin hautaisimme ihmistä.\n\n- Juuri niin se onkin — mutta kiiruhda nyt — tähdet alkavat jo\nnäyttäytyä taivaalla.\n\nAza työnsi lapion maahan. Hän ei tiennyt, miksi kylmät väristykset\nkävivät läpi hänen ruumiinsa, tai miksi hänen yhä täytyi ajatella, että\ntämä oli samallaista kuin jos hän kaivaisi hautaa ruumiille.\n\nDemeter Banjaluki oli istuutunut sen valkoisen käärön viereen, jonka\noli tuonut venheestä. Hän nojasi päänsä käsien varaan ja katsoi\nmiettiväisenä maahan.\n\n- Nyt on valmis, kapteeni, huudahti vihdoin Aza.\n\n— Laskenko minä käärön kuoppaan?\n\n- Ei, odota — siitä pidän minä huolen. Onko sinulla nuoraa? Niin,\ntuossahan riippuu nuoraa vyössäsi — anna se tänne.\n\n- Mutta ennenkuin laskemme tämän ihanan aarteen maan helmaan, jatkoi\nhän, sittekun Aza oli antanut hänelle nuoran, — niin tahdon vielä\nkerran katsella sitä.\n\nAza, minä aion tässä jättää maan omaksi parhaimman, mitä elämässäni\nolen omistanut, minä annan sille sen, mikä on minulle kalliimpi kuin\nkaikki maailman aarteet. Sinäkin itket, poika raukkani, itket kuumia\nkyyneleitä, kun saat nähdä mitä tämä turve peittää ikuisesti. Katso\nsiis, kenelle olet haudan kaivanut.\n\nSamassa vetäisi Demeter pois valkoisen peitteen.\n\nAza tuijotti hämillään ja kauhistuneena liikkumatonta, suloista\nolentoa, joka makasi hänen edessään kukkien keskellä nurmella. Sitte\nhuusi hän rajun tuskan vallassa:\n\n- Sylva — Sylva! Kapteeni, kuka on tämän tehnyt?\n\n- Hän on kuollut luonnollisen kuoleman, sanoi Banjaluki kumealla\näänellä — synnytettyään lapsen. Mutta lapsen isä on oikea murhaaja,\nsillä Sylvan sydän särkyi tuskasta hänen tähtensä. Minä olen vannonut,\nAza, kostavani murhaajalle lapseni puolesta ja toivon, että saan\nluottaa sinun apuusi siinä asiassa.\n\nNuori ryöväri tarttui kiihkeästi vanhemman ojennettuun käteen.\n\n- Kapteeni, minä uhraan koko elämäni, huudahti hän, — hävittääkseni\nsen tunnottoman roiston, joka on vietellyt Sylvan. Sano minulle hänen\nnimensä ja saat olla varma, että huomenna isken minä veitseni hänen\nkylkeensä.\n\n- En tänään enkä huomennakaan sano minä hänen nimeänsä, sen saat sinä\ntietää myöhemmin. Mutta sinä et saa tehdä mitään, joka voi turmella\noman kostoni. Sinä tyhmeliini, luuletko sinä, että sellainen ihminen\non rangaistu sillä, että veitsi työnnetään hänen ruumiiseensa! —\nSilloinhan hän on kuollut ja kuolema on sama kuin lepo ja rauha\nhänelle. Mutta sitä se kurja ei saa. Minä ajan häntä edessäni läpi\nelämäni koston ruoskalla ja jokainen ruoskan isku menee syvälle hänen\nlihaansa.\n\nAza polvistui ja otti äänettömät hyvästit rakkaaltansa. Sillä hän oli\nrakastanut Sylvaa koko kahdenkymmenen vuotensa rakkaudella. Hän oli\njumaioinnut Sylvaa ja lahjoittanut hänelle kauneimman ruusun elämänsä\npuutarhasta.\n\n- Sylva — Sylva raukka huokasi hän — niin nuori ja sinun täytyi jo\nkuolla! Niin kaunis ja kuitenkin täytyi sinun kadota siihen yöhön, jota\nei päivä enään seuraa! — Oi Sylva — tässä sinun ruumiisi ääressä tunnen\nminä, että elämä on minulle sietämätön.\n\n- Nouse ylös, on aika käydä toimeen! sanoi Demeter Banjaluki, kevyesti\nkoskettaen Azan olkapäätä. Sitte nosti hän ylös kuolleen lapsensa,\nkääri taas huolellisesti valkoiseen peittoon, sitoi nuoran hengettömän\nruumiin ympäri ja antoi sen hitaasti vajota syvyyteen.\n\n- Minä en voi rukoilla sinun haudallasi, sanoi mustain vuorten ryöväri\nmurtuneella äänellä, — sillä olen kauan sitte unohtanut rukoukseni.\nEikä Jumalakaan kuulisi rukoustani, sillä minä olen hyljätty. Mutta\nparempi kuin rukous on kostonvala sen varalle, joka on ryöstänyt\nelämäsi.\n\nSiis kuulkaa minua, te ikuiset tähdet, sinä, puhdas kuu, kuule minun\nvalani! Minä en suo itselleni lepoa enkä rauhaa, ennenkuin olen\nmaksanut sille roistolle, mitä hän on rikkonut sinua vastaan, Sylva!\nHäntä, hänen sisartaan ja Serbian kuningasta vastaan vannon minä\nkäyväni sotaa niin kauan kun veripisara juoksee heidän suonissaan!\n\n- Nyt tiedät sinä, Aza, kuka hänet on tappanut — se on kuningattaren\nveli, Nicodem Lunjevica. Haa, minä en aikonut sanoa sinulle sitä\nvihattua nimeä, mutta kiehuva vihani toi sen minun huulilleni. Pane\nmieleesi nimi, Aza, elä anna ajan myrskytuulten puhaltaa sitä pois\nmielestäsi! Minä voisin kuolla, luoti voisi sattua minuun taistelussa,\nsantarmit voisivat väijyä minua ja vetää mestauslavalle, silloin Aza,\nsilloin täytyy sinun tulla minun vihani ja kostoni perijäksi! Elä\nunohda, että vaikka olisit kuinka paljon tehnyt syntiä, poikani, niin\nkaikki ne tuhannet ja taas tuhannet pahat työt, joita sinä olet minun\npalveluksessani tehnyt, kaikki antaa Jumala sinulle anteeksi sen koston\ntähden, jonka sinä toimitat meidän rakastettumme pyövelille!\n\n- Minä tulen sinun perijäksesi, Demeter Banjaluki, huudahti Aza — sinun\nkostosi ei mene hautaan sinun itsesi kanssa.\n\n- Hyvä, haudatkaamme siis rakas kuolleemme! Tähdet ovat pysähtyneet\nradoillansa taivaalla, maailman kauneus on mennyt ja viattomuus on\npaennut maan päältä! Kaikkialla on yö, syvä yö! Luokaamme multa takasin\nhänen ruumiinsa päälle, jotta se tulisi maaksi, kuten se maasta\ntullutkin on. Mutta tässä tomumajassa, lausui Demeter vuodattaen kuumia\nkyyneleitä — asui sielu niin kaunis ja puhdas, Aza, ettet sinä koskaan\nlöydä sen vertaa! Se oli kukan sielu, täytetty suloisimmalla tuoksulla,\ntähti sielu, jolla oli vieno loisto — se oli liian suuri, liian jalo,\nja puhdas asuakseen ihmisrinnassa!\n\nSitte kumartui Demeter alas ja suurten kyynelten valuessa pitkin poskia\nkokosi hän molemmin käsin multaa ja antoi sen hiljaa liukua sormien\nvälistä ruumiin päälle. Aza seurasi esimerkkiä. Siinä hautauksessa\nei ollut loistoa ja komeutta eikä kuitenkaan tähdet olleet koskaan\nihanimmin loistaneet Serbian yli ja miljoonittain oli niitä nytkin\nSylvan yksinkertaisissa hautajaisissa kuollutta suremassa.\n\nVihdoin oli hauta ummessa ja kuollut kadonnut. Demeter ja Aza\nlaittoivat kummun haudalle ja alkoivat kaunistaa sitä kukilla, joita\ntuhansittain kasvoi saarella.\n\n- Haudattu, lausui Demeter ontolla äänellä, — Sylva minun\nsanomattomasti rakastettu lapseni, on haudattu.\n\nJa nyt, äidin haudalta lapsen kehdolle! jatkoi syvästi liikutettu mies.\n— Takasin venheeseen, Aza! Sinä et vielä tiedä, että meillä on tuossa\nSylvan lapsi. Viekäämme se äiti Cyrillan luo, hän saa kasvattaa lapsen,\nkuten hän ennen kasvatti Sylvan. Parempaa kasvatusäitiä ei lapsi\nkoskaan voi saada.\n\nVielä kerran kumartui Demeter syvälle rakkaan tyttärensä hautakummulle,\nvielä kerran kostutti hän kukkia kyynelillään. Mutta sitte tunki hän\nväkisin kyyneleet takasin ja ojensi itsensä huudahtaen:\n\n- Pois arka tuska! Tästä hetkestä kuulun minä vaan sinulle, sinä synkkä\nkosto!\n\nMuutamia minuutteja myöhemmin olivat molemmat miehet taas venheessä.\n\nDemeter otti lapsen ja antoi sen maata käsivarsillaan, Aza souti ja\nyhä kauemmas poistui vene Kuolleitten saarelta, pienestä yksinäisestä\nparatiisista keskellä Tonavaa.\n\nMutta molemmat miehet katsoivat saarta kohti niin kauan kun voivat\nnähdä vanhoja sypressejä — nukkuihan niiden varjossa kallein olento,\nminkä he omistivat maan päällä.\n\n\n\n\nKAHDESKAHDEKSATTA LUKU.\n\nVanha noita.\n\n\nGenia oli viime aikoina löytänyt pakopaikan Kruschedolin luostarissa.\nMutta sinne ei hän voinut ijäkseen jäädä. Sitäpaitse veti sydän häntä\ntakasin Belgradiin, jossa hän saattoi tavata Stefan Naumovitschia.\nEräänä kauniina päivänä läksi Genia siis rautatienasemalle, jonne oli\nneljän tunnin matka. Sieltä piti hänen sitte jatkaa matkaa rautateitse\nBelgradiin. Päivä oli ihana ja kun Genia oli Kruschedolissa saanut\nkyllikseen levätä, teki kävely ulkona raittiissa ilmassa hänelle\nerittäin hyvää. Eikä hän pelännyt mitään. Hänen siten kulkiessaan\neteenpäin metsän läpi, kuuli hän äkkiä takanaan äänen, joka huusi\nhänelle:\n\n- Halloo — kuuleeko hän, pikku neitsyt, elkää menkö niin nopeaan,\nantakaa minun seurata mukana!\n\nGenia katsahti hämmästyneenä ympärilleen. Kuka se oli, joka huusi\nhänelle täällä metsässä? Olikohan täällä ryöväreitä? Pian huomasi\nhän kuitenkin takanaan pienen eukon. Tämä ei ollut näöltään juuri\nmiellyttävä eikä luotettava. Tuntuipa Geniasta siltä, kuin ei hän olisi\nkoskaan ennen nähnyt resuisempaa ihmistä, kuin se, joka nyt tuli hänen\ntakanaan. Hän ei ollut mustalainen, vaikka hän kyllä monessa suhteessa\nmuistutti sellaista. Hän oli vanha, noin vähän yli kuudenkymmenen\nvuoden, mutta synnillinen elämä oli tehnyt hänet paljon vanhemman\nnäköiseksi. Hän oli juoppo, sen näki selvästi pienen paksun eukon\nkuparinvärisistä kasvoista. Tukka riippui kasvoilla pitkissä harmaissa\nsuortuvissa. Toisessa kädessä oli hänellä pieni pullo ja toisessa\nkeppi. Silmät olivat, kuten kaikilla juopoilla vetiset ja arkailevat.\n\n- Halloo! huusi akka vielä kerran. — Annatteko minun tulla seurassanne?\nEi ole hyvä mennä yksin metsän läpi. Hänen äänensä oli käheä. Vaikkei\nGenia ollut ollenkaan seuraa vailla, kaikista vähimmän sellaista\nseuraa, pysähtyi hän ja antoi akan tulla luoksensa. Sillä hän luuli,\nettä akka oli sairas ja heikko ja tarvitsi ehkä, hänen apuansa. Heikko\nhän olikin itse asiassa, se vanhus. Häntä vaivasi ilkeä yskä ja tuskin\nvoi hän hengittää.\n\n- Oi, minä en jaksa enää! valitti hän tultuaan lähelle Geniaa. — Minun\ntäytyy istuutua tähän puun rungolle lepäämään. Rakas lapsi, te olette\nkadehdittava, sillä te olette vielä nuori ja kaunis — niin, sitä on\nsanonut moni mies, että minä olin — ah — minun täytyy ottaa vähän\nlääkettäni, muuten menehdyn minä! — Ilmaa! — Ilmaa! — Minä tukehdun!\n\nHän otti pullon taskustaan. Siinä näytti olevan paloviinaa lääkkeen\nsijasta, sillä kun hän otti korkin pois, tuli pullosta ilkeä haju, joka\nsaattoi Genian ottamaan muutamia askelia taapäin. Vanhus joi, kuin\nolisi juonut vettä.\n\n- Ah, se tekee hyvää — se on minun ainoa pelastukseni, kun vaiva\ntulee päälleni. Kun rintani alkaa vinkua ja röhistä, niin otan vähän\nlääkettäni, ja silloin menee se kohta ohi. Ja kun tämä lääke ei enää\nauta, niin tulee loppu — silloin on vaan hauta jälellä.\n\n- Ja mikä on tuon lääkkeen nimi? kysyi Genia.\n\n- Mikä sen nimi on, kysyt sinä, puluseni. Jos välttämättömästi tahdot\nsen tietää, niin on se paloviinaa. Ehkä sinäkin tahdot ryypyn? Niin,\nelä estele! Se maistaa hyvältä, sen saat uskoa ja sitä tahtoo vaan\nlisää, kun kerran on saanut maistaa sitä tavaraa.\n\n- Ei, ei, kiitos vaan, huudahti Genia. — Minä en juo paloviinaa.\n\n- Pelkäätkö sitä? Luuletko, että se kuumentaa liiaksi vertasi, niin\nettä alat liiaksi pitää miesväestä?\n\nSe kohta pitää kyllä paikkansa. Mutta minun lääkkeelläni on sekin etu,\nettä kun on juonut sitä, niin tuntee itsensä taas nuoreksi. Silloin\non valmis tekemään paljon asioita, joita ei uskoisi harmaahapsisesta\nihmisestä. Sitä tahtoo hypätä, juosta ja tanssia. Mutta odotahan\npuluseni, jatkoi inhottava nainen, pannen korkin pullon suulle — vielä\nsinäkin kerran turvaudut tähän lääkkeeseen. Siihen tulemme kaikki, kun\nnuoruus on kerran mennyt menojaan.\n\nMummo vaikeni nyt hetkeksi pistäen pullon taskuunsa. Sitte rykäsi hän\nja jatkoi:\n\n- No, minne aiot sinä mennä? Ehkä rautatien asemalle?\n\n- Niin, ja minä luulen, että voimme siellä olla tunnin kuluttua.\n\n- Olet oikeassa, tunnissa sinne kyllä ehtii. Meillä on hyvää aikaa ja\ntulemme sinne paljon ennen kuin juna tulee. Matkustatko sinäkin junalla?\n\n- Kyllä, minä menen Belgradiin.\n\n- Belgradiin? Kas vaan! — Sehän on juuri minun tieni. Sinne minäkin\nmenen. No, sitte voimme olla toisillemme seurana. On hyvä, ettei\nmatkalla ole yksin. Tahdotko palan leipää ja läskiä? Tästä saat\nmolempia.\n\nSillä aikaa oli hän toisesta taskustaan ottanut leipää ja läskiä ja\nalkoi, sittekun Genia oli kieltäytynyt ottamasta, hampaattomilla\nikenillään mutustaa leipää ja läskiä.\n\n- Belgrad on kaunis kaupunki, sanoi hän syödessään — suuri kaupunki,\nSerbian pääkaupunki. Niin, kyllä minä sen pesän tunnen perin pohjin!\nSiellä taitaa nykyään olla kaunis kuningatar.\n\n- En voi sanoa, onko hän kaunis, mutta hänen nimensä on kuningatar\nDraga.\n\n- Kuningatar Draga, sanoi eukko ja nauroi. — Vai niin, onko hänen\nnimensä kuningatar Draga. Tiedätkö, minusta tuntuu se niin hullulta,\nettä hänen nimensä on kuningatar Draga. Ja eikös hän ole syntyisin\nLunjevica?\n\n- Kyllä, aivan oikein, hänen liikanimensä on Lunjevica.\n\n- Kutka ovat oikeastaan hänen vanhempansa? kysyi vanha nainen tutkien.\n\n- Minä tunnen hyvin vähän hänen perhettään, mutta se, mitä olen\nkuullut, ei ole juuri hyvää.\n\n- Ei juuri hyvää? Hänen vanhempansa olivat kai huonompaa väkeä? Sanokaa\nminulle, eikö Dragalla ollut äiti, joka joi paljon?\n\n- Kyllä, luulen kuulleeni jotain sellaista, vastasi Genia. Mutta\nsiitä ei saa puhua. Se, joka Serbiassa panettelee kuningasta tai\nkuningatarta, heitetään heti vankeuteen ja minä neuvoisin teitä,\nettette päästäisi mitään sellaista huuliltanne, jollette tahdo tehdä\nvankilan kanssa tuttavuutta.\n\n- Tuttavuutta — minäkö tekisin vankilan kanssa tuttavuutta? Sinä voit\nolla aivan huoletta, puluseni, että minä tulen aivan toiseen paikkaan\nkuin vankilaan. Voiko konakissa asua mukavasti?\n\n- Kyllä, siihen saatte luottaa, konaki on ihana palatsi.\n\n- Soo, onko siellä myös tarpeeksi paloviinaa? Sillä, näetkös, se on\nminun lääkettäni — minulla on niin kirottuja poltteita vatsassa — ne\ntäytyy heti lopettaa!\n\nJa taas otti hän pullon ja ryyppäsi siitä pari kulausta.\n\n- Teidän ei pitäisi juoda niin paljon, sanoi Genia — te saatte vielä\nhalvauksen.\n\n- Halvauksen? Ha, haa, siinä kylässä, jossa minä tähän asti olen\nasunut, varoitti kirkkoherra minua aina, ja tiedätkö, kaksi viikkoa\nsitte, kun hän seisoi alttarilla, kaatui hän ja kuoli. Hän ei juonut\nkoskaan muuta kuin vettä ja minä — minä elän yhä! Niin, jos hän\nolisi käyttänyt minun lääkettäni, niin olisi hänkin elänyt. Hän oli\ntyhmeliini, tietysti. Mutta oikeastaan olen minä hyvin kiitollinen\nhänelle, jatkoi mummo hetken perästä, jolla ajalla hän uudestaan haki\npullosta lohdutusta — sillä hänhän oli ensimäinen, joka antoi minulla\ntämän sanomalehden. Tästä sain lukea, että — eukko vaikeni äkkiä ja\nkatsoi epäillen Geniaa. Hän oli nähtävästi ollut ilmoittamaisillaan\njotakin, mutta malttoi mielensä ja keskeytti puheensa, peläten, että\nvieras käyttäisi hänen ilmoitustaan omaksi hyväkseen.\n\nKuningas Aleksanteri taitaa olla hyvin rakastunut kuningattareensa,\nvai mitä? alkoi hän uudelleen. — Hän ei taida olla oikein viisas, on\nminulle sanottu ja se taitaa olla kuningatar joka ohjaa.\n\n- Niin, kyllä se on melkein sillä tavalla, vastasi Genia. — Mutta hullu\nei kuningas ole, hän on vaan hyvin hermostunut, liiaksi rasittunut.\n\n- Hän on hirmuinen nainen, tuo Draga sanoi mummo nauraen. — Sitä en\nolisi koskaan uskonut hänestä. Mutta eihän sitä koskaan voi tietää mitä\nihmisestä tulee. No, eikös Dragalla ole veli, jonka nimi on Nicodem,\nmitä hänestä on tullut?\n\n- Hän on kapteeni ja sanotaan, että hänet kohta nimitetään\nvallanperijäksi Aleksanterin jälkeen.\n\n- Vallanperijäksi? Nicodem? Se lurjus, joka aina mieluimmin piehtaroi\nloassa. No niin, miksikäs ei hän voisi siksi tulla.\n\n- Tehän puhutte, kuin olisitte hyvä tuttu Lunjevican perheessä? Olette\nkai palvellut heillä?\n\nEukko rupesi kovasti nauramaan, joka sai linnutkin läheisistä puista\nlentämään tiehensä.\n\n- Juuri niin! huudahti hän. — Niin todellakin olen minä palvellut\nLunjevican perheessä. Mutta niinhän se aina käy tässä maailmassa, kun\non tullut vanhaksi, niin ajetaan portista ulos. Ha, haa, sepä oli\nhauskaa, niin, minä olen palvellut heillä.\n\n- Eiköhän mennä eteenpäin nyt, sanoi Genia. — Jos tahdotte tulla\nrautatienasemalle, niin täytyy teidän pysyä mukana. Nouskaa ylös nyt!\n\nMummo nousi ylös, sieppasi käteensä likasen nyyttinsä, joka hänellä oli\nollut kädessä, ja jatkoi vaellustaan Genian rinnalla.\n\nGenia pysyttelihe muutamain askelten päässä hänestä, sillä se ilkeä\nhaju, joka tuli eukon suusta, löi melkein huumaavasti vasten hänen\nkasvojaan.\n\n- Te olette siis tähän asti asunut unkarilaisessa kylässä? kysyi Genia,\npäästäkseen jollain tavoin puheeseen vanhuksen kanssa. Missä se kylä on?\n\n- Aivan Kruschedolin takana, vastasi eukko. — Siihen kuuluu vaan pari\nkurjaa tölliä ja sitte on siinä kirkkokin tietysti.\n\n- Ja miten olette tullut siellä toimeen? Millä olette elänyt?\n\n- Milläkö olen elänyt, vastasi vanhus — niin, sitä en tiedä oikeastaan\nitsekään. Mutta viinaa minulla on aina ollut niin paljon kuin olen\ntahtonut. Ja sehän on pääasia.\n\n- Mutta miksi läksitte kylästä? kysyi Genia. Minä en tahdo olla utelias\nenkä tunkeileva, mutta minua ihmetyttää, että teidän ikäisenne ihminen\nlähtee niin pitkälle matkalle.\n\n- Niin, näetkös, kultaseni, sanoi inhottava vanhus, nauraen rumasti\n— siitä ei puhuta mitään. Jos ei löytyisi eräitä sanomalehtiä, niin\nasuisin minä varmaan vielä unkarilaisessa kylässäni, enkä olisi\najatellutkaan kömpiä pikku pesästäni ulos maailmaan. Mutta minä otan\ntaas ryypyn, se virkistää. Ottakaa tekin! Olettehan jo kylliksi niellyt\npölyä, ja se täytyy huuhtoa alas.\n\nVanhus oli uudestaan ottanut pullonsa ja otti siitä \"vahvistusryypyn\".\nSitte ojensi hän pullon Genialle, joka kuitenkin nopealla liikkeellä\ntorjui sen pois luotaan.\n\n- Hetken perästä olemme asemalla ja siellä on aina jotain juotavaa.\n\nSitte kulkivat he edelleen. He olivat jo kauan aikaa sitte tulleet ulos\nmetsästä ja kulkivat pitkin maantietä, joka kierteli kahden kivirivin\nvälissä.\n\n- Niin, ne sanomalehdet! alkoi taas akka. — Ha, haa, onpa se hauskaa,\nkun on sellaisia olemassa, sillä niistä saa tietää kaikki, silloin\nei mitään voi pitää salassa. Minun mielestäni tuommoinen lehti on\nkuin vanha akka, joka juttelee kaikki eikä voi mitään pitää salassa.\nSanokaa, oletteko kuullut puhuttavan, että nykyään hallitsee Serbiassa\nkaunis kuningatar, jonka nimi on Draga?\n\n- Kyllä minä olen kuullut siitä puhuttavan, vastasi Genia. — Mutta te\nette ensi kertaa lausu minulle sitä nimeä. — Mitä teillä on sitte sen\nkuningattaren kanssa tekemistä?\n\n- Joo, minä luin hänestä sanomalehdissä ja silloin päätin jättää kylän\nja lähteä Belgradiin. Ha, haa, olisinhan hullu, jos jäisin siihen\nlikaiseen, inhottavaan kylään, kun saan asua palatsissa, olla puettuna\nsilkkiin ja samettiin ja juoda viinaa ja hienoja liköörejä — oh, se\nmaistaa joltakin se.\n\nKun ei Genia mitään vastannut jatkoi eukko juttuaan:\n\n- Niin, kuningatar Dragan luo aion minä matkustaa! Ha, haa, repeävätkö\nsilmäsi ikäänkuin ihmettelisit, olenko tervetullut vai en? Niin, se on\nse sama, näetkös, jos minun tuloni on hänelle mieluinen tai ei, hänen\ntäytyy sittenkin ottaa minut vastaan. Minä saan nukkua silkkipatjoilla,\nminä en enää ole halveksittu kerjäläinen, vaan saan parhaat palat\nsyödäkseni. Vartija kulkee mukanani kivääri olalla. Ha, haa, minä\nnäen juuri nuo kankeat miehet konakin edustalla seisovan edessäni ja\njos minua haluttaa annan minä tulla ne huoneeseeni ja silloin niiden\npitää marssia edessäni yks kaks, yks kaks, kiväärit olalle! Ja sitte\nannan minä ne juoda niin paljon kuin tahtovat. Niin, — siitäpä tulee\noikea ilo. Ja sitte kun minä kerran paneudun kuolemaan — ha, haa!\nNeljä viikkoa sitte olisivat he varmaan puristaneet minut neljän\nlaudan väliin ja pistäneet jonnekin kuten kuolleen koiran. Mutta nyt\n— tuhat tulimmaista! — nyt tulee ruumissaattoni olemaan suuremmoinen!\nVahinko vaan, etten itse voi sitä nähdä — en tiedä, mitä antaisin, jos\nsaisin sen nähdä. Minut viedään hautaan lasivaunussa, hopea-arkussa,\nkoko Belgradi puetaan mustiin ja lasilyhdyt palavat keskellä päivää.\nNiin, niiden täytyy palaa, minä pidän siitä erityisesti huolta. Minä\nnäin kerran sellaiset hautajaiset. Se oli silloin kun ruhtinas Mikael\nvietiin hautaan. Se oli ihmeellistä! Niin minutkin haudataan, juuri\nniin!\n\nGenia katsoi eukkoa sivultapäin. Hänen toverinsa oli varmaan hullu.\nViinapullon liian ahkera käyttäminen oli vaikuttanut hänessä\nviinahulluuden ja hän jutteli sellaisia asioita, joista ei Genia\nparhaalla tahdollaankaan voinut viisastua.\n\nEtäällä näkyi rakennus, joka oli aivan yksin tasangolla.\n\n- Tuo on varmaan rautatien asema! huudahti Genia. — Rientäkäämme.\n\nHänestä alkoi tuntua kamalalta olla enää yhdessä eukon kanssa, sillä\ntämä alkoi nauraa itsekseen, tanssi pari askelta, seisoi taas hiljaa ja\notti sitte viinapullon esille, hyväili sitä ja ryyppäsi aika siemauksen.\n\nNyt saattoi nähdä, että eukko oli nauttinut liika paljon. Hän horjui ja\nhengitti syvään ja raskaasti.\n\nKun Genia oli tullut niin lähelle asemaa, että saattoi nähdä sen\njokseenkin hyvin, huomasi hän, että siellä oli hyvin paljon väkeä.\n\nTämä tuntui hänestä kummalliselta. Sillä asemalla, joka oli melkein\nUnkarin pustalla, ei ollut tavallisesti juuri paljon matkustavaisia.\nMutta tänään seisoi vaunuja ja hienoja ajoneuvoja aseman käytävän\nedessäkin ja koreita lakeijoja juoksi sinne tänne.\n\n- No, nyt olemme täällä, sanoi vanhus. — Nyt lähdemme Belgradiin. Mutta\nmehän matkustamme yhdessä, kultaseni.\n\n- Tietysti, olemmehan tulleet niin lähelle toisiamme, ettemme noin\nilman muuta voi erota.\n\n- Oh, saatpa uskoa, että minulla on kyllä rahaa pilettini hinnaksi.\n\n- Kuka on antanut teille he rahat? kysyi Genia. Matka on kallis.\n\n- Kukako on antanut rahat, vastasi vanhus, — oh, ne antoivat kaikki.\nKun saivat kuulla puhuttavan minun jutustani, niin kokosivat he\nmatkarahoja minulle, toinen pani guldenin, toinen pari kreuzeniä.\n\nGenia meni nyt portista asemasillalle ja vanhus seurasi perässä. Nuori\ntyttö häpesi seuralaistaan. Hänestä oli kerrassaan tuskallista, että\nhänet nähtiin samassa seurassa naisen kanssa, joka ei voinut edes\njaloillaan seistä. Mutta toiselta puolen ei hän voinut noin ilman\nmitään sanoa hänelle, ettei hän enää tahtonut olla hänen seurassaan.\n\nHän salli sen, että vanhus asettui hänen viereensä pilettiluukun eteen\nja pyysi samalla kun hänkin pilettiä Belgradiin.\n\n- Mutta sitte täytyy teidän kiirehtiä, jos tahdotte seurata mukana,\nsanoi lipun myyjä Genialle. — Juna seisoo jo oikeilla raiteilla ja\nlähtee tänään täsmälleen, sillä siinä on ylhäisiä matkustajia.\n\nKun Genia kuuli nämä sanat, huusi hän seuralaiselleen, että heidän piti\nkiirehtiä ja riensi itse asemasillalle.\n\nVanhus tuli rykien jälestä.\n\n- Tuo kirottu hengenahdistus, valitti hän, — se tulee aina silloin, kun\nminun enin pitäisi hengittää. Hyvänen aika, odottakaahan, minä tulen\nheti perästä. — Ah, tuossa on juna. — Mutta peijakas, mitäs tämä on?\n\nOvi, joka vei asemahuoneesta sillalle, avattiin äkkiä. Sitte\nlevitettiin leveä käytävämatto, joka ulottui komeasti laitettuun\nvaunuun. Myöskin portaat, jotka veivät vaunuun, olivat maton peittämät.\nJa nyt astui upseerin takkiin puettu herra asemasillalle kulettaen\nkainalossaan hienosti puettua naista. Genia ei näistä sen enempää\nvälittänyt, sillä hän ei tahtonut mistään hinnasta jäädä pois junasta,\nkun hänen siinä tapauksessa olisi pitänyt viettää yönsä pienellä\nyksinäisellä asemalla.\n\nSiitä syystä hyppäsi hän kiireesti erääseen vaunuun ja vasta sitte,\nkun oli sisällä ja oli vetänyt oven kiinni perässään, meni hän takasin\nikkunan luo katselemaan sitä omituista näytelmää, joka tapahtui\nasemasillalla.\n\n- Draga, kuningatar Draga! huudahti Genia äkkiä. — Oi Jumala, hän itse\nja kuningas Aleksanteri on mukana! Ne olivat siis tätä seuruetta,\njoista piletin myyjä puhui.\n\nNyt selvisi kaikki hänelle. Olihan hän kuullut, että Aleksanteri ja\nDraga olivat olleet luostarissa. Ja nyt tapasi hän heidät täällä, Draga\nja Aleksanteri olivat lähdössä samalla junalla kuin hänkin.\n\nMutta mitäs tämä oli? Vanhus, jonka seurassa hän oli kulkenut asemalle,\nseisoi yhä sillalla kuten noiduttu eikä näyttäytynyt haluavan mennä\npois kuninkaan ja kuningattaren tieltä. Eräs virkamies tuli ja pyysi\nhäntä väistymään. Mutta akka lykkäsi virkamiehen pois luotaan. Samassa\nhyökkäsi hän kuningasta ja kuningatarta vastaan ja huusi käheällä\näänellä, joka kuului yli koko asemasillan.\n\n- Draga, Draga, tyttäreni, etkö enää tunnekaan minua?\n\nKuului huuto. Se oli päässyt kuningattaren huulilta. Genia näki Dragan\nkalman kalpeana horjuvan taapäin. Näytti siltä kuin tuo muutoin niin\nylpeä nainen nyt olisi pyörtymäisillään.\n\nMutta kuningas, arkana kuten ainakin ja eläen alituisessa pelossa, että\nhäntä vastaan tahdottiin tehdä murhayritys oli juossut syrjään.\n\n\n\n\nKOLMASKAHDEKSATTA LUKU.\n\nÄidin murhaaja.\n\n\n- Niin, etkö tunne minua, Draga, rakkaani? huusi juopunut vanhus. —\nMinähän olen pikku äitisi! Hi, hi, sinä luulit kai minun olevan jo\nkuolleen, luulit kai, että madot jo kestailivat ruumiini päällä. Mutta\nnäetkös, tässä seison ilmielävänä edessäsi. No, syleile nyt minua,\ntyttäreni, ja paina minua rintaasi vasten!\n\n- Laittakaa niin, että tuo mieletön nainen tulee pois täältä! käski\nDraga. — Pois tieltä! Minä en tunne häntä.\n\nNeljä lakeijaa juoksi esiin ja tahtoivat vetää juopuneen pois paikalta.\n\nSanotaan, että juopuneet voivat osoittaa tavatonta voimaa niin kauan\nkun juopumus kestää. Niin oli tämänkin vanhan naisen laita.\n\nHän löi nyrkillään erästä lakeijaa rintaan niin, että tämä horjui\ntaapäin. Toisesta pääsi hän siten erilleen, että pudisti hänet pois,\nkuin olisi hän ollut kärpänen. Kolmatta sylki hän vasten silmiä,\njotta tämä kauhistuneena pakeni ja neljäs ei enää uskaltanut tarttua\nraivoavaan naiseen.\n\n- Ha, haa, te kullalla koristetut roistot! Kuinka uskallatte nostaa\nkättänne kuningattarenne äitiä vastaan? Kunnioitusta minulle, sillä\nminä olen kuningattaren äiti! Tässä on se, joka on synnyttänyt hänet\nmaailmaan! Ahaa, tämä on kai sinun puolisosi, kuningas, luulen ma! Tule\nsyliini, poikani, minä tahdon siunata sinua, minä olen äitisi!\n\n- Mitä tuo nainen tahtoo? kysyi Aleksanteri hämillään. — Mistä hän\npuhuu?\n\n- Tässä meidän edessämme on mielipuoli, vastasi Draga. — Tämä onneton\nvaimoparka on vietävä hullujen huoneeseen. Mutta laittakaa vaan niin,\nettei hän enää ole tiellämme, sillä minä en katso häneen, hän on niin\nvastenmielinen.\n\nNäin sanoen tahtoi Draga rientää hänen ohitsensa. Mutta samassa syleili\neukko häntä ja puristi niin kovasti rintaansa vasten, ettei kuningatar\nvoinut tehdä vastarintaa.\n\n- Mitä sanot sinä, kiittämätön olento? sähisi vanhus. — Et tahdo enää\ntunnustaa minua äidiksesi, luulen ma? Minä sanon sinulle, kuinka usein\nolen istunut myöhään yöhön ja parsinut sinun sukkiasi? Vai kerronko\nmiehellesi, että sinulla on ollut jo monta ennen häntä. —\n\n- Hiljaa! kuiskasi Draga vanhukselle. — Sinä saat rahaa niin paljon\nkuin tahdot! Mutta päästä minut nyt irti! Minun täytyy kieltää sinut!\n\n- Sinun täytyy kieltää minut! Mutta minä en ollenkaan tahdo, että sinä\nkiellät minut. Minä tahdon, että sinä kutsut minua äidiksesi! Tässä\nkaiken kansan edessä tulee sinun tunnustaa, että minä olen äitisi! Minä\nolen vanha äiti Lunjevica, sen tietää koko maailma. Oi, että minun piti\ntämä nähdä! Oma tyttäreni ei tahdo tuntea minua! Se kiittämätön olento,\nse katunainen! Ah, minä en voi enää pidättää kyyneleitäni, minun täytyy\nitkeä! Sillä minä tunnen olevani niin kovin onneton!\n\nHänen humaluutensa sai nyt toisen muodon. Viha muuttui\nsydäntäsärkeväksi hellyydeksi, jota usein näkee juopuneissa. Silloin\nitkevät he kaikista, valittavat kohtaloansa ja kerrassaan sulavat\nkyyneliin, kunnes vihdoin heikkous voittaa. Mutta heikkouden tilaan oli\ntässä vielä pitkältä. Tällä hetkellä oli rouva Lunjevican terveys mitä\nparhain. Hän tosin itki, mutta samalla kirosi ja haukkui, niin että\nkuningatar kauhistuneena pakeni pois. Hänen oli vihdoinkin onnistunut\nkiskoa itsensä irti äidistänsä. Lakeijat olivat taas tulleet ja pitivät\nvanhusta kiinni, joten kuningas ja kuningatar pääsivät vaunuun.\n\nSiellä oli asemapäällikkö parhaassa virkapuvussaan odottamassa. Hän\nnosti kuningattaren vaunuun ja siinä kuiskasi Draga hänen korvaansa.\n\n- Antakaa heti lähtömerkki! Minun täytyy päästä pois täältä! Ja tuon\nmielipuolen panette te kiinni ja jätätte viranomaisten huostaan, jotka\nkyllä pitävät huolta siitä, että hänet viedään hullujen huoneeseen.\n\nKuningas ja kuningatar istuivat vaunuissa, Draga melkein tajuttomana\nvaipuneena samettisohvalle.\n\n- Oliko se todellakin mielipuoli, joka sinua puhutteli? kysyi kuningas.\nKuinka voi tuo nainen sellaista ajatella, että hän on sinun äitisi?\n\n- Elä kysy minulta! vastasi Draga kärsimättömästi ankaralla äänellä. —\nEnhän minä sille mitään voi, jos joku juopunut saa sen päähänpiston,\nettä tahtoo näytellä äitini osaa. Minun äitini on kuollut. Minulla on\nhänen kuolintodistuksensakin.\n\n- No, sitte ei enää puhuta siitä asiasta, arveli kuningas.\n\nSamassa suljettiin vaunun ovi. Asemapäällikkö vetäytyi syvästi\nkumartaen takasin.\n\n- Voi, jos nyt edes Nicodem olisi täällä! kuiskasi Draga itsekseen. —\nMutta hän on äkkiä kadonnut — hän on yksin palannut Belgradiin.\n\n- Niin, sen hän on tehnyt, rakkaani, vastasi kuningas — ja minä voin\nilmoittaa sinulle, ettei Nicodem matkustanut yksin. Sanotaan, että\npieni herttainen rouva on mennyt hänen kanssansa. Kuka tämä rouva on,\nsitä en minä saanut tietää. No, voimmehan suoda hänelle vähän iloa! Kun\non kysymys kauniista naisesta, täytyy olla suvaitsevainen.\n\nAsemapäällikkö oli antanut lähtömerkin. Kuului kolme kimakkaa\nvihellystä. Silloin juoksi äkkiä vielä eräs henkilö asemasillalle ja\nvaihtoi kiihtyneen näköisenä muutamia sanoja asemapäällikön kanssa. Se\noli Stefan Naumovitsch, joka oli ollut vähällä jäädä pienelle asemalle.\nHän, joka oli kuninkaan ajutantti, oli lähettänyt kuninkaallisten\ntavaroita Belgradiin. Kun ei hän nyt voinut tietää, että juna ainakin\nkymmenen minuuttia aikaisemmin kuin tavallisesti lähtisi asemalta, niin\nei hän ollut pitänyt erityisen kiirettä. Nyt näki hän kuitenkin, että\njuna oli vähällä lähteä liikkeelle, kun hän vielä seisoi asemasillalla.\nMutta hän teki nopean päätöksen ja juoksi ensimäiseen vaunuun, mihin\npääsi, kiskaisi oven auki ja pujahti vaunuun.\n\nMutta juna ei vielä päässyt lähtemään, ennenkuin uusi häiriö tapahtui.\nJuopunut ei ollut ennen huomannut, että Draga koetti päästä häntä\npakoon, ennenkuin hän aivan raivostuneena hyökkäsi junan luo ja hyppäsi\nportaalle sekä piti molemmin käsin kiinni messinkirivasta, joka pisti\nulos vaunun oven reunasta.\n\n- Draga, tyttäreni! huusi hän. — Avaa Draga, minä se olen äitisi!\n\nMutta juna oli jo lähtenyt liikkeeseen. Veturi oli päästänyt kolme\nkimeää vihellystä. Se puhisi ja sähisi, ja kun veturinkuljettaja antoi\nheti lähteä täydellä höyryllä, kuten on tapana, kun on kuninkaallisia\nmatkustajia, niin riensi juna pois vimmattua vauhtia.\n\nDraga oli kauhistuneena noussut ylös ja meni ikkunan luo. Hänen äitinsä\nveristävät, punaiset kasvot irvistivät häntä vastaan.\n\n- Ah, tuossa on taas se hullu! huudahti kuningas. Jumala taivaassa,\nmihin menemme! Emmehän voi antaa hänen joutua turmioonkaan.\n\n- Tyttöseni — sydänkäpyseni — puluseni! huusi akka. — Minä tahdon\nhyväillä ja suudella sinua, avaa minulle.\n\nOlenhan minä äitisi. Olen kantanut sinua sydämeni alla. Muistatko,\nkuinka ensimäisen kerran menin sinun kanssasi kouluun? Silloin siunasin\nminä sinua. Siunaukseni onkin tuottanut hedelmiä. Sinä olet löytänyt\nkuninkaan, joka on tehnyt sinut puolisoksensa.\n\nKuningas tahtoi avata oven, mutta Draga esti häntä voimakkaalla\nliikkeellä.\n\n- Takasin! huusi hän Aleksanterille. — Mitä meillä on tekemistä naisen\nkanssa tuolla ulkona? Hän on mielipuoli ja meille on aivan yhdentekevä,\nmissä hän kuolee.\n\nAleksanteri jäykistyi ja katsoi Dragaan kysyvästi. Hän oli tämän\nnaisen huulilta kuullut paljon, joka näytti hänestä selittämättömältä.\nSe, mitä hän nyt kuuli, värisytti häntä, ja ehkä hän nyt ensi kerran\npelästyi elämänkumppaniansa, jonka oli valinnut.\n\nVanhus horjui edes takasin portaalla. Mutta hän piti itseään kiinni\nihmeteltävällä voimalla. Hän lienee kuitenkin huomannut, että hänen\nvastustuskykynsä oli loppumaisillaan, sillä hän huusi kimeällä,\nsydäntäsärkevällä äänellä:\n\n- Avaahan toki minulle! Tahdotko todellakin syöstä minut turmioon?\nMuserretaanko minut maahan? Leikkaavatko pyörät minut palasiksi?\nAvaahan toki! Minä en enää kestä!\n\nDraga seisoi sisäpuolella ja katsoi säälimättä äitiänsä. Siinä julmassa\nsielussa ei ollut sääliä. Vaikka hän tiesi, että se todellakin oli\nhänen äitinsä, joka seisoi siellä ulkona ja pyysi häntä päästämään\nsisälle, niin toivoi hän juuri sitä, että vanhus joutuisi turmioon.\nSehän oli paras keino hänelle päästä kerta kaikkiaan erilleen äidistä.\n\n- Annatko sitte minun kuolla? huusi äiti Lunjevica kimeällä äänellä —\nPitääkö minun joutua turmioon? Draga — Draginja — muista, että sinä\naina olet ollut minun lempilapseni! Avaa nyt — auta minua — armahda\nminua! Minä en voi enää pysyä kiinni! Niin, tuolla kaukana näen muurin\n— minä muserran pääni siihen! Hm, kuinka kovasti tuuli painaa minun\nkupeeseeni! — Draga, avaa, avaa!\n\nMutta kuninkaallinen nainen seisoi siinä kuin marmoripatsas. Hän ei\nlausunut ainoaakaan lohdutuksen sanaa.\n\n- Draga, huudahti Aleksanteri ja tuli vaimonsa luo. — Armahda toki\neukkoa! Vaikka hän onkin hullu, vaikka onkin loukannut sinua sillä,\nettä sanoo olevansa sinun äitisi, niin on hän kaikissa tapauksissa\nihminen. —\n\nTämän sanottuaan koetti kuningas työntää Dragan sivulle, avatakseen\nvaunun oven. Mutta Draga ojensi käskevästi kätensä ja huusi:\n\n- Takasin Aleksanteri — mitä meillä on tekemistä tämän mielettömän\nnaisen kanssa?\n\n- Draga, minä en ymmärrä sinua, huudahti Aleksanteri hämmästyneenä.\nEn totisesti, ensi kertaa yhdessä olomme aikana olet sinä minusta\nkäsittämätön. Kuka voisi olla niin julma?\n\n- Julma! Etkö sinä sitte huomaa, että minä olen ainoastaan viisas?\nsanoi Draga nopeasti.\n\n- Viisas? — Sitäkö sanot viisaudeksi, Draga, kun annetaan ihminen\njoutua turmioon, tämä nainen —\n\n- On minun äitini! sähisi Draga yhteenpuristettujen hampaittensa\nvälistä.\n\nAleksanteri horjui taapäin. Silmänräpäykseksi peitti hän kasvonsa\nkäsillään, mutta mutisi sitte ikäänkuin itsekseen:\n\n- Sinun äitisi!\n\n- Niin, minun äitini, jota pidimme kuolleena, vastasi Draga. — Me\nluulimme, että hän oli hukkunut Tonavaan.\n\n- Sinun äitisi, toisti kuningas vielä kerran, — tämä maankiertäjä, joka\nhaisee viinalle jo pitkän matkan päästä, hän, äitisi?\n\n- No niin, olenhan jo sanonut sinulle, että hän on on nainen, joka on\nsynnyttänyt minut maailmaan. Mutta mitä se tekee? Velvoittaako se minut\njohonkin? Olihan sinullakin isä, ja sinä annoit kuitenkin suostumuksesi\nsiihen, että —\n\n- Vaikene, Jumalan tähden, vaikene! keskeytti hänet kuningas käheällä\näänellä ja hänen jäykkä katseensa kulki joka suunnalle vaunussa,\nkuin olisi hän pelännyt, että jossain oli joku kuuntelija kätkössä.\n— Elä muistuta minulle sitä asiata! Minun isäni — niin, silloin oli\npolitiikka kysymyksessä, minun täytyi toimia siten, jos tahdoin olla\nSerbian kuninkaana, mutta tämä nainen —\n\n- Voi tulla vaarallisemmaksi meille, kuin mitä kuningas Milan oli,\nkeskeytti Draga matalalla, mutta hyvin terävällä äänellä. — Sinä\nolet hetkellinen, Aleksanteri, siitä syystä täytyy minun avata sinun\nsilmäsi ja ajatella sinun edestäsi. Tahdotko siis, että tämä juoppo,\ntämä rääsyihin kääritty, rappiolle joutunut maankiertäjä tulee\nkanssamme Belgradiin? Tahdotko nähdä hänet suurella torilla tai konakin\nedustalla? — Ha, haa, silloin asettuu hän sinne ja huutaa kovalla\näänellä:\n\nMinä olen kuningatar Dragan äiti, minä olen kuninkaan anoppi, minä\nolen —\n\n- Avatkaa, avatkaa! kuului sähisevä ääni ulkoa.\n\n— Murhaajat, tahdotteko siis, että minun pitää kuolla? Haa, minä tulen\nsisään — vaikka minä —\n\nSamassa särettiin ikkunan ruutu ja Draga hypähti taapäin, ettei lasin\nsirpaleet löisi häntä vasten kasvoja. Sillä epätoivoissaan oli vanhus\nirroittanut toisen kätensä messinkikahvasta ja lyönyt sisään ikkunan\nruudun.\n\n- Suuri Jumala, huudahti kuningas, mitä tästä tulee, jos me nyt tulemme\njollekin asemalle? Silloin nähdään hänet ja moititaan meitä, että me\nolemme tahallamme tahtoneet hänen kuolemaansa.\n\n- Vielä on pitkä matka asemalle, vastasi Draga kylmäverisesti. — Minä\najattelen, että meidän täytyy nyt toimia päättävästi. Mene edemmäs,\nAleksanteri ja anna minun tehdä, kuten tahdon! Istu tuolla nurkassa,\nsulje silmäsi, eläkä välitä siitä, mitä tulee tapahtumaan.\n\n- Mitä sinä aiot sitte tehdä? kysyi Aleksanteri huulet valkeina. —\nDraga sinä aiot —\n\n- Tehdä samaa, mitä sinä olet tehnyt Milanille. Niin, eikö se ole aivan\nsamaa, jos minä annan tämän naisen lopettaa päivänsä junan pyörien\nalla, tai jos minä annan hänelle myrkkyä, aivan samallaista myrkkyä,\njoka vei Milanin hengen?\n\n- Vaikene! käski kuningas. — Miksi manaat sinä aina esille elämäni\nhirmuisimman aaveen? Aiotko hankkia uuden painajaisen minun kaulaani?\nTuleeko tämäkin nainen seisomaan uhkaavana edessäni unettomina öinäni?\n\n- Takasin, kuuletko! huusi Draga. — Tämä on viimeinen minuutti! Sen\ntäytyy tapahtua — muista se!\n\nKimakka vihellys kuului nyt veturista.\n\n- Se on merkkinä, että asema on aivan lähellä. Minä en tahdo, että\nkansa täällä Serbiassa saa halveksien katsoa minuun ja se tulee\nhalveksimaan minua, jos se oppii tuntemaan tämän naisen. Minä en tahdo,\nettä tämä nainen vetää minut tomuun, josta olen noussut ylös. Minä en\ntahdo, että mitään varjoa lankeaa minun suuruudelleni ja komeudelleni\nja että Eurooppa uudelleen saa syytä pilkata minua ja osoittaa minua\nsormellaan alhaisen säätyni tähden. Jos rakastat minua, Aleksanteri,\nniin käänny poispäin, eläkä välitä minusta!\n\nJos rakastat minua!\n\nSe oli se taikasana, jolla hän aina voitti heikkohermoisen,\nintohimojensa kahleisiin vangitun kuninkaan.\n\nAleksanteri horjui taapäin. Ähkyen vaipui hän samettityynylle ja löi\nkädet kasvoillensa.\n\n- Tee kuten tahdot, sanoi kuningas huoaten — minä — minä en sinusta\nvälitä. Mutta tee se pian — pian, jottei sitä kukaan ehdi huomata. Oi,\nminä vapisen ajatellessani, että joku voisi todistaa, että me olemme\naikaansaaneet tämän murhan.\n\nPäättävällä liikkeellä avasi Draga nyt vihdoinkin oven.\n\nIlohuuto kuului ulkoa. Sillä onneton äiti ei voinut muuta kuin uskoa,\nettä tyttären sydän oli vihdoinkin heltynyt, että hänen pelastuksensa\nhetki oli tullut ja että Draga ojentaisi kätensä hänelle vetääkseen\nhänet vaunuun.\n\n- Se kuninkaallinen nainen, jolle olet antanut elämän ja jota kerran\nolet kantanut sydämesi alla, se nainen ei tunne sääliä. Voimakkaampi\nkuin mitkään muut tunteet, jotka muuten asuvat ihmisrinnassa, on\nhänessä kunniahimo, polttava, kuluttava kunniahimo, jota hänen on\nkiittäminen siitä, että hänen päässänsä on kruunu.\n\n- Tule, tule, kuiskasi Draga. — Tule tänne sisälle!\n\n- Minä tulen, vastasi eukko — mutta minä pelkään putoavani. Tue sinä\nminua, tyttäreni! Oi, se olisi hirmuista, jos minä nyt, viime hetkellä\nhorjahtaisin ja kaatuisin.\n\n- Oh, et, ethän toki — elä pelkää, mamma, minä pidän kyllä sinusta\nkiinni, sanoi tuo viekas, teeskentelevä nainen. — Mutta minä en voi\nkumartua niin alas. Ojenna minulle kätesi, niin tartun siihen samassa\nkun sinä hellität kätesi ovenrivasta.\n\n- Teetkö sen todellakin? kysyi vanhus. — Oh, minä vapisen niin\nhirmuisesti! Kas niin, tartu kovasti käteeni, pidä kovemmin — kiitos\nvaan! Nyt, nyt päästän toisen irti. — Jos ei juna vaan menisi niin\nkovaa vauhtia, minä menetän vähällä järkeni. Mutta tiedänhän minä, että\npidät minusta kiinni, Draga — teethän sen?\n\n- Niin, minä pidän sinusta kiinni, mamma. Kiiruhda vaan, elä enää\nepäile!\n\n- No sitte Jumalan nimeen. — Ah, sinä kirottu, sinähän päästät minut\nirti —\n\nMyrskytuuli, joka syntyi pauhaavan junan kovasta vauhdista, toi nämä\nsanat Dragan korvaan.\n\nSamassa kun eukko irroitti kätensä kaidepuusta, vetäsi Dragakin kätensä\npois, jolla oli pitänyt kiinni äidin toisesta ranteesta. Vanha nainen\nkaatui takaperin portaalta alas ja samassa joutui hänen jalkansa\nerääseen pyörään, tämä veti hänet junan alle ja kohisten ja puhkuen\nkulki pitkä juna onnettoman naisen yli. Mutta Draga veti oven kiinni ja\nvaipui sitte väsyneenä samettityynylle.\n\n- Nyt se on tehty, huokasi hän, mutta se ei ollut säälin huokaus, joka\ntunkeutui hänen rinnastaan, vaan pikemmin helpotuksen huokaus, kuin\nolisi hän nyt, suorittanut suuren työn. — Niin, Aleksanteri, nyt olemme\naivan samallaiset. Hän istuutui heikkohermoisen kuninkaan viereen,\nkietoi kätensä hänen ympärilleen ja veti hänet lähemmä itseään.\n\nNiin, nyt olemme toistemme arvoiset, sinä olet murhannut isäsi ja minä\näitini.\n\n- Ah, ähkyi kuningas — minua vilustaa, lämmitä minua, Draga!\n\n- Kyllä, kyllä, huudahti hän — minä suutelen sinua, minä teen kaikki,\nmitä tahdot, mutta sitte vasta, kun olemme päässeet aseman ohi. —\nKuuletko, nyt viheltää veturi! Olipa todellakin paras aika toimia niin\npäättävästi.\n\n- Onko hän kuollut? kysyi Aleksanteri.\n\n- Kuollut — tietysti on hän kuollut, sillä juna on mennyt hänen\nylitsensä, sen on täytynyt mennä yli, ja sinä tiedät, että pikajunan\nteräspyörät ovat parempia teloittajia kuin ne, jotka olet palkannut\ntelottajain toimiin Belgradissa. Se olisi muuten oivallinen tapa\ntappaa pahantekijöitä, kun ne pantaisiin sidottuina raiteille ja\nannettaisiin pikajunan kulkea yli. Silloin ei tarvittaisi ketään\ntoimittamaan tuota veristä työtä ja sitte olisi se ihan varma kuolema.\nNäetkös Aleksanteri, kuinka suosiollinen kohtalo on meille. Eikö\nollut erinomaista, että mummo ei tavannut meitä Belgradissa, vaan\nKruschedolissa? Ei kukaan saa nyt tietää, mitä juopuneesta naisesta on\ntullut. Kruschedolista läksi hän elävänä ja kun hän hyppäsi portaalle\n— mikä on silloin luonnollisempaa, kuin että hän on aivan itsestään\nsyössyt sieltä alas, että tuuli on hänet riuhtaissut alas ja heittänyt\npyöräin alle. Kukahan uskaltaisi siitä epäilläkään kuningatarta?\n\n- Ei kukaan, ei kukaan! vastasi kuningas huoaten. — Mutta minua\nvilustaa niin hirmuisesti, ja nyt tulee vielä uusi aave seisomaan\nsilmieni edessä niin kauan kun elän! Unettomina öinäni näen minä\nedessäni sekä Milanin, että tuon akan. — Ah, Draga, lämmitä minua!\n\nDraga puristi hänen päänsä rintaansa vasten ja piti häntä kiinni\nmolemmin käsin.\n\nJuna hiljensi kulkuaan ja asema tuli näkyviin. — Mutta ruumis oli\njäänyt radalle.\n\n\n\n\nNELJÄSKAHDEKSATTA LUKU.\n\nTärkeä ruumis.\n\n\nRuumis? Oliko sitte tuo inhottava akka, joka täydellä syyllä nimitti\nitseään Dragan äidiksi, todella kuollut? Oliko kuningatar saavuttanut\ntarkoituksensa? Eikö vanhus voinut enää todistaa häntä vastaan, nousta\nhänen syyttäjäkseen ja huutaa:\n\n- Minä olen Dragan äiti, minä olen synnyttänyt Serbian kuningattaren. —\nHän on tahtonut tappaa minut.\n\nJa oliko rikos tehty ilman todistajia? Oliko, paitse Jumalan silmää,\njoka näkee kaikki, mitä täällä maan päällä tapahtuu, joka tunkeutuu\nsalaisimpaankin soppeen, oliko mikään ihmissilmä nähnyt murhatyötä?\n\nGenia oli nähnyt kaikki ja vielä eräs toinenkin — Stefan Naumovitsch!\nSillä nämä kaksi oli kohtalo tuonut yhteen hyvin ihmeellisellä tavalla.\n\nLukijamme muistavat kyllä, että me jo kuvasimme, kuinka Stefan\nNaumovitsch viime minuutissa, kun juna läksi liikkeelle, hyökkäsi\njunasillalle, kiskasi erään vaunun oven auki ja katosi sisälle. Se ei\nollut se vaunu, joka oli aiottu kuninkaan ajutantille, se oli aivan\nyksinkertaisesti kolmannen luokan vaunu. Mutta siihen oli jo ennen\nGenia mennyt sisälle.\n\nStefan ei ensin huomannut tyttöä. Se sysäys, jonka hän sai hypätessään\nvaunuun juuri silloin kun juna läksi liikkeelle, oli niin kova että hän\npuoliksi tiedottomana vaipui sohvalle. Hän sulki silmänsä, sillä hän\najatteli, mikä hirvittävä vaara häntä oli uhannut ja kuinka lähellä\nkuolemaa hän oli ollut.\n\nSilloin tunsi hän äkkiä, kuinka kaksi pehmoista kättä tarttui hänen\nkäsiinsä. Sitte kumartui joku vartalo hänen ylitsensä ja seuraavassa\nsilmänräpäyksessä painettiin kaksi huulta hänen huulillensa. Hänestä\ntuntui, kuin näkisi hän unta. Niin, se ei voinut olla muuta kuin unta,\nsiitä oli Stefan varma. Hänestä tuntui kuin kuulisi hän rakkaan äänen\nkuiskaavan hänelle:\n\n- Stefan, minä se olen — sinun Geniasi syleilee sinua; — Jumalalle\nolkoon kiitos, että löysin sinut!\n\nEi, ei, se ei voinut olla muuta kuin unta, sitä ei hän epäillytkään.\nHän piti yhä silmiänsä kiinni. Mutta vaistomaisesti kietoi hän\nkäsivartensa tytön ympäri ja painoi häntä rintaansa vasten. — Hän\narveli, että se oli unta — ihanaa unta.\n\n- Stefan, oma Stefanini! kuiskasi Genia niin hiljaa, kuin olisi hän\ntodellakin ollut henki. — Katso minua, anna minun nähdä rakkaat\nsilmäsi! Se olen todellakin minä, sinun Geniasi! Oi Stefan, mikä ilo,\nmikä autuus saada olla yhdessä sinun kanssasi! Vihdoinkin olemme\nyhdistetyt, nyt ei mikään maailmassa voi meitä eroittaa.\n\n- Genia!\n\nHän hyppäsi ylös sohvalta, piti hänen käsiään omissaan ja katsoi\nsyvälle hänen silmiinsä, ja ilo, jota ei sanoin voida kertoa, ilo,\njota vaan se tuntee, jonka on, kuten Stefanin, tehnyt onnelliseksi\ntodellinen rakkaus, täytti hänen rintansa.\n\n- Genia, huudahti hän ja kietoi kätensä hänen ympärilleen sekä veti\nhänen pienen päänsä rintaansa vasten, — se olet sinä — anna minun\nsuudella sinua, anna minun hyväillä sinua! — Oi, nyt olen saanut sinut\ntakasin! Sinä et ole kuollut, sinä et ole ainiaaksi minulta riistetty,\nme olemme taas yhdistetyt. Oi Genia, sanat ovat niin köyhiä, ne eivät\nkykene ilmaisemaan sitä, mitä me nyt tunnemme! Mutta sen minä tiedän,\netten nyt päästä luotani onneani. Sinä pysyt luonani, me menemme\nnaimisiin ja sitte pakenemme Serbiasta toiseen maahan, niin pian kuin\nmahdollista. Jossain löydämme kyllä nurkan, jossa — voimme kätkeä\nrakkautemme niiltä, jotka sitä meiltä kadehtivat. Genia sano, että se\nolet sinä, ettet ole mikään valepukuinen henki! Mutta, ei, minähän\ntunnen sinun huulesi omiani vasten, ne ovat lämpimät. Sinun suudelmasi\novat valaneet uutta elämää minun suoniini. — Jumalalle olkoon kiitos ja\nkunnia, että olen sinut jälleen löytänyt!\n\nHe istuivat vieretysten penkillä. Stefan piti kättään Genian ympärillä\nja Genia kertoi hänelle kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut.\n\nMutta — mitä se oli?\n\nSamassa kuului räminä, kuin olisi ikkunaruutu lyöty rikki.\n\nHe hyppäsivät ikkunan luo. Stefan avasi sen ja katsoi ulos.\n\nSuuri Jumala, eräs vanha nainen seisoo tuolla ulkona vaunun portaalla.\nHän ponnistelee nähtävästi päästäkseen vaunuun, mutta ovea näytään\npidettävän kiinni.\n\n- Kuka istuu siinä vaunussa? kysyi Genia.\n\n- Kuningas ja kuningatar.\n\n- Ah, minä tunnen sen naisen, huudahti Genia. — Minä kuulin hänen\nkimeän huutonsa Kruschedolin asemalla! — Tiedätkö, kuka hän on? Ei\nenempää eikä vähempää kuin kuningatar Dragan äiti!\n\n- Hänen äitinsä? huudahti Stefan. — Hänet täytyy meidän pelastaa,\nei ainoastaan sentähden, että se on velvollisuutemme ihmisinä, vaan\nmyöskin sentähden, että me tämän, hänen äitinsä kautta tuotamme\nDragalle kuolinhaavan. Serbialaiset saavat nähdä, mistä rapakosta\nDraga on noussut, millainen hänellä on äiti! Ei mikään tee kansaan\nsellaista vaikutusta kuin se, että näytämme kansalle hänen äitinsä.\nMutta ennenkuin Stefan oli ehtinyt avata vaunun oven, oli hirmutyö jo\ntapahtunut.\n\nStefan ja Genia näkivät ikkunastaan, kuinka kuningatar syöksi alas oman\näitinsä huimaa vauhtia kulkevan vaunun portaalta.\n\n- Murha — häpeällinen murha! huudahti Stefan. — Murha, jonka vertaista\ntuskin on nähty! Kuningatar Draga on kohonnut rikoksen korkeimmalle\nhuipulla, hän on murhannut oman äitinsä.\n\nGenia oli puoliksi voimattomana vaipunut takasin penkille ja istui\nsiinä koko ruumis vapisten. Stefanin täytyi tyynnyttää ja lohduttaa\nhäntä. Muuten näki hän, ettei sillä hetkellä voinut mitään tehdä.\nVanhus oli mennyttä, se oli selvä.\n\nMutta oliko todellakin niin? — Ei, vielä ei hän ollut kuollut, vielä ei\nhän ollut vetänyt viimeistä henkäystään.\n\nTosin oli juna kulkenut hänen ylitsensä ja katkaissut hänen molemmat\njalkansa. Tämä oli hirmuinen, ehkä kuolemantuottava tapaturma, mutta\nsiitä ei seurannut heti kuolema.\n\nVanhus makasi korkeassa ruohikossa ja valitti sittekun juna oli mennyt\nohi. Hän oli herännyt horrostilastaan, hän tiesi, mitä oli tapahtunut.\nHän kiertelihe tuskissaan, hän koetti useita kertoja saada kätensä\nviedyksi siihen ruumiin paikkaan, jossa jalat olivat kerran olleet.\nMutta hän ei voinut ulottaa kättänsä niin pitkälle.\n\n- Apua, apua! huusi hän. — Oi, minun pitää kuolla — kirottu tytär,\nsinä olet tappanut minut! Haa, jospa saisin edes syyttää sinua jonkun\nedessä! Oi, missä on viinapulloni, se voisi hetkeksi vielä pidentää\nkurjaa elämääni, vahvistaisi minua hiukan.\n\nJa akalla oli todellakin vielä niin ihmeteltävän paljon voimaa,\nettä hän saattoi viedä kätensä hameen taskuun. Pullo oli vielä\nkokonaan. Akalla oli vielä voimaa ottaa korkki suulta ja asettaa\npullo huulilleen. Hän imi viinaa sisäänsä, kuin olisi se ollut elämän\nnestettä, imi sitä suurin siemauksin ja siitä oli se seuraus, että hän\nhetkeksi sai tajuntansa.\n\nSilloin kuului äkkiä juoksevan hevosen kavion kapse. Ratsastaja tuli\nnäkyviin. Hän pysäytti hevosensa, sillä ähkyvä ääni kuului hänen\nkorviinsa.\n\nHän katseli ympärilleen, mutta ei voinut heti huomata verissään\nmakaavaa akkaa. Mutta nyt, nyt huomasi hän hänet ja kauhusta huutaen\nhypähti hän satulasta.\n\n- Mitä se on? huudahti hän. — Nainen — suuri Jumala, hän vuotaa verta.\n\nAhaa, nyt ymmärrän minä kaikki! Hän on mitä hirmuisimmalla tavalla\nloukkaantunut, sillä hän on joutunut junan pyöräin alle.\n\nRatsastaja rupesi polvilleen vanhuksen viereen.\n\nHän voitti sen vastenmielisyyden, jonka vanha juoppo synnyttää joka\nihmisessä ja nosti hiukan hänen päätänsä.\n\n- Mitä teille on tapahtunut? huudahti hän. — Sanokaa minulle, mitä\nteille on tapahtunut! Mitä voin minä teille tehdä? Pelkään, ettei tässä\nvoi mitään tehdä — te olette kadotettu.\n\n- Niin, minä olen kadotettu, läähätti akka. — Mutta ennenkuin kuolen\n— yksi sana — yksi ainoa. — Minä tahdon — minä — minä sanon teille\nmurhaajani nimen.\n\n- Murhaajanne? Se ei siis olekaan satunnaista, että olette joutunut\ntähän raiteille makaamaan ja että juna on kulkenut ylitsenne?\n\n- Satunnaista — ha, haa, oma lapseni on sen tehnyt — oma tyttäreni — se\nilkeä — se kiittämätön.\n\n- Te varmaan hourailette! Kuinka saattaisi olla mahdollista, että\nteidän oma lapsenne, oma tyttärenne — miettikää, ennenkuin heitätte\nsellaista syytöstä, sillä se saattaisi tuottaa hirmuisia seurauksia\nteidän lapsellenne.\n\n- Minun lapselleni — oh, koston salama on hänet kohtaava, tuon\nkuninkaallisen pedon! Minä tunsin hänet, hän riensi vaunuun, joka läksi\nKruschedolista, mutta minä en tahtonut päästää häntä. Minä hyppäsin\nhänen vaununsa portaalle, minä suoritin koko matkan Kruschedolista\ntänne asti seisoen portaalla ja pidin kiinni kaidetangosta, joka oli\nvaunun sisäänkäytävän vieressä. Ja sisällä vaunussa olivat tyttäreni ja\nse mies, jonka kanssa hän on naimisissa. Ah, ettehän te tiedä, ketä he\novat — no, minä sanon sen teille.\n\nNe, joista puhun, ovat kuningatar Draga ja Serbian kuningas\nAleksanteri. Näettekös, herra, he ovat minun lapsiani — rakkaita,\nherttaisia lapsiani, eikö niin, jotka murhaavat oman äitinsä. Ja mistä\nsyystä? Sehän on selvää, että he tahtovat raivata minut pois tieltä,\nkun häpeävät minua! Hyi sentään — että hävetään omaa äitiänsä — se on\nniin hirmuinen rikos, että pelkkä ajatuskin on saattanut syntyä vaan\nDragan aivoissa.\n\n- Draga! huudahti hämmästyneenä parrakas vieras. — Nainen, te lausuitte\nnyt nimen, joka ei varmaan voi olla missään yhteydessä teidän\nkanssanne. Vai tahdotteko ehkä väittää, että kuningatar Draga —\n\n- Hän on tyttäreni, ähkyi kuoleva käheällä äänellä, — niin, minun\ntyttäreni, sanon vielä kerran, sillä nimeni on Lunjevica!\n\nNuori mies, joka oli polvillaan kuolevan vieressä, näytti pitävän\nkaikkea, mitä onneton nainen tähän asti oli hänelle sanonut, pelkkänä\nkuolevan houreena.\n\n- Ajatelkaa, sanoi hän — sanotteko olevanne Lunjevica?\n\nNo, minä tahdon uskoa, että nimenne on se, mutta sillä ei vielä ole\ntodistettu, että te olette kuningatar Dragan äiti.\n\n- Ei vielä todistettu? änkytti eukko. — No, tunnustelkaa sitte\ntaskujani — sieltä löydätte muutamia papereita, josta näkyy\nselvästi, että minä olen Dragan äiti — Dragan kastetodistus — omat\navioliittopaperini. Kaikki löytyy siellä. — Oi sinä kirottu tytär, joka\nmurhasit oman äitisi! Sillä minä kuolen, sen tunnen minä — minä kuolen\nnyt! Ah herra, säälikää minua ja antakaa pulloni! Ryyppy on sentään\nparasta maailmassa. Mutta se ylhäinen ratsastaja sillä ylhäinen hän oli\nepäilemättä — otti oman kenttäpullonsa ja asetti sen kuolevan huulille.\nTämä joi melkein hengähtämättä kunnes pullo oli tyhjä. Sitte veti hän\nsyvään henkeä ja huudahti heikolla äänellä:\n\n- Ah, se oli hyvää! Luulenpa todellakin, että se oli oikeata\nranskalaista konjakkia!\n\nHi, hii, enpä ole vielä unohtanut erotusta paremman ja huonomman\ntavaran välillä. Kun ei vaan olisi noita hirmuisia tuskia. Kirvelee ja\npolttaa niin hirmuisesti. Mutta minne ovat jalkani joutuneet?\n\nVieras voitti vastenmielisyytensä, sillä ei suinkaan ollut\nhoukuttelevaa kosketella akan vaatteita, mutta ne paperit, jotka\nhänellä mahdollisesti oli mukanaan, näyttivät olevan hänelle suuresta\narvosta. Hän aukaisi akan hameen liivin. Sitte vei hän varovasti\nkätensä sen alle eikä kauan viipynyt ennenkuin hän veti sieltä muutamia\nkellastuneita ja likasia papereita. Hän heitti silmäyksen niiden\nsisältöön ja väri hänen poskillaan muuttui.\n\n- Toden totta, huudahti hän — tämä on todellakin Dragan äiti!\n\nVaimo, kuinka olette tullut tänne, mitä on teille oikeastaan\ntapahtunut? Tehän olette ollut kuolleitten kirjoissa ja usein on\ntyttärenne teeskennellen surua kertonut teistä, niin, vuodattipa hän\nkyyneleitäkin puhuessaan äidistään.\n\n- Minä olen ollut kuolleitten kirjoissa — sen minä uskonkin. Oi herra,\nminä tunnen, että minun pitää kiirehtiä, jos mieli ehtiä kertoa teille\nkoko elämäkertani. Sillä minä en enää voi hengittää niin syvään.\nSilmissäni alkaa kaikki musteta ja sitte on niin kylmä — niin kylmä!\nAntakaa minulle pullo vielä kerran, se lämmittää, kun se tulee alas\nvatsaan.\n\nHän kostutti suutaan niillä pisaroilla, jotka vielä olivat pullossa\njälellä. Hieno konjakki vahvisti häntä ja antoi voimia.\n\n- Minua on pidetty kuolleena, sanoi hän — no, no sen minä kyllä uskon.\nEnhän tiedä itsekään kuinka tulin pois Belgradista. Se oli kesäilta, —\nminä kuljin ja join silloin tällöin ja sitte kaaduin minä kerran äkkiä\nmaahan ja jäin siihen makaamaan. Kun taas heräsin, olin minä metsässä.\nMustalaisia seisoi ympärilläni, maankulkijoita ja ne antoivat taas\nminulle juotavaa ja kun minulla oli niin hyvä heidän luonansa, niin\njäin heidän seuraansa. Monta vuotta kuljeskelin minä sitte mustalaisten\nkanssa.\n\nSe oli hauskaa elämää, sen sanon. Minä tulin välistä kuin nuoreksi\ntaas, enkä välittänyt mitään siitä, mitä kotona tapahtui. No,\nmitäpäs se olisi hyödyttänytkään. — Draga oli ollut jo kauan aikaa\nlentokykyinen ja hän ymmärsi hyvin hyvästi, mitä kauniin tytön on\ntehtävä, joka aikoo päästä eteenpäin maailmassa. Hän oli mennyt\nnaimisiin insinöörin, sen Maschinin kanssa, jottei hän enää minua\ntarvinnut. Ja Nicodem, hirtehinen oli kiusannut minua tarpeekseen,\nhänestä sai tulla mitä hyvänsä — minä en hänestä välittänyt vähääkään.\nMinä olen aina luullut, ettei hänestä tulisi muuta kuin varas ja monta\nkertaa ennustin hänelle, että hän saisi loppunsa kuritushuoneessa.\nNyt on kai hänkin hieno herra. Niin, kaikki ovat he ylhäisiä ja minun\ntäytyy menehtyä täällä, kuolla kuten koiran.\n\nHän kiemurteli itseään tuskissaan.\n\nRatsastaja oli kyllä huomannut, ettei tässä ollut enää mitään tehtävää,\nettei maksanut vaivaa panna edes käärettäkään hänelle. Sen mukaan, mitä\nhän saattoi nähdä, oli eukolla tuskin neljännestuntia jälellä.\n\n- Sanokaa minulle, sanoi nyt ratsastaja, pannen huolellisesti paperit\nkokoon ja pistäen ne povitaskuunsa — kuinka se hirmuinen onnettomuus\ntapahtui tänään?\n\n- Olenhan sen jo sanonut teille. Kruschedolissa sain äkkiä nähdä hänet,\nmutta minä tiesin jo ennakolta, että hän oli muuttunut kuningattareksi.\n\nKapakassa, siinä unkarilaisessa kylässä, jossa olen viime vuosina\nasunut, sillä tuo ikuinen kierteleminen mustalaisten kanssa kävi\nlopulta ikäväksi, ja siitä syystä jäin minä eräänä kauniina päivänä\nkylään, niin, siellä näytettiin minulle eräänä päivänä sanomalehteä.\nSiinä oli painettuna, että kuningatar Draga, joka oli insinööri\nMaschinin leski ja jonka nimi ennen oli ollut Draga Lunjevica — no\nniin, hänestä oli siinä jotakin, mutta sehän ei kuulu tähän. Silloin\noli päätökseni tehty. Tuhat tulimaista, miksi piti minun elää loassa\nja köyhyydessä, kun tyttäreni oli Serbian kuningatar? Sanokaa itse,\nenkö tehnyt oikein, kun läksin hänen luokseen ja eikö minulla ollut\nsyytä toivoa, että tyttäreni ottaisi minut ystävällisesti vastaan?\nKaikki olisi käynytkin toisin, jos olisin tullut suoraan Belgradiin.\nMutta nyt tapasin hänet äkkiä Kruschedolin asemalla. Tietysti juoksin\nminä avoimin sylin häntä vastaan. Minä luulin tietysti, että pieni\nsokeritokkani heti puristaisi minut rintaansa vasten, ja kutsuisi minua\npikku äidiksensä. Kyllä kai — siitä tuli ihan toista.\n\nMitä tuo mielipuoli tahtoo? huusi hän ja lakeijat hyökkäsivät päälleni\nja tahtoivat laahata minut pois. Mutta minä näytin miehille, että\nvielä oli minulla voimaa ruumiissani. Ne lensivät jokainen omalle\nsuunnalleen. Kuitenkin oli tyttäreni juossut jo vaunuun ja hänen\nmiehensä seurasi häntä, sillä kuningaskin oli siellä.\n\nHa, haa, onpa se narrimainen kuningas, joka hankkii itselleen sellaisen\nvaimon, huonompaa ei hän olisi voinut mistään löytää. No niin, hänelle\nolisin minä kertonut kauniita juttuja, millaista elämää hän piti jo\nkuudentoista vanhana, mutta sehän on asia, joka ei kuulu minuun.\n\nKun näin, että Draga tahtoi paeta minua, niin päätin pakottaa Dragan\ntunnustamaan minut äidiksensä. Minä hyppäsin portaalle ja pidin\nmolemmin käsiä kiinni messinkirivasta. Mutta samassa lähti junakin\nliikkeelle ja minulta meni sekä kuulo että näkö, kun seisoin siinä\nvaunun ulkopuolella, tuuli ja pöly löi vasten kasvojani ja pyöräin\nhirmuinen kohina kaikui korvissani. Minä rukoilin häntä päästämään\nminut sisälle. Mutta tyttäreni seisoi vaan ikkunan sisäpuolella ja\ntuijotti minuun — ah, siinä katseessa oli myrkkyä. Jos hän olisi edes\nantanut seistä minun ulkona, niin olisin päässyt seuraavalle asemalle,\nmutta kas, sitä hän ei juuri tahtonutkaan. — Äkkiä avasi hän oven ja\nsanoi minulle:\n\nÄiti, tule sisälle!\n\nMinä ojensin hänelle käteni ja päästin käteni rivasta ja silloin —\nlykkäsi hän rintaani ja niin — tapahtui se. Minä putosin pyöräin\nalle, mutta ainoastaan siten, että ne kulkivat jalkaini yli. Sitä ei\nkestänyt kuin sekunnin ajan ja sitte oli juna jo pitkän matkan päässä.\n— Herra, minä tiedän, että minun täytyy kuolla ja minä saan kyllä\ntekemistä siellä, minne joudun, ennenkuin pääsen selville synneistäni,\nja minun täytyy luottaa armollisen tuomarin laupeuteen, mutta tuon\nkiittämättömän tyttäreni, joka on murhannut oman äitinsä, hänet saan\nnähdä siellä ylhäällä, ja silloin saan huutaa hänen korvaansa, jotta\ntaivas ja helvetti kaikuu:\n\n\"Äidinmurhaaja — kirottu peto — mitä olet tehnyt?\"\n\nVanhus oli änkyttänyt nämä viime sanat kankealla kielellä ja ratsastaja\nnäki, että pian oli loppu käsissä.\n\n- Jos olette uskovainen kristitty, sanoi hän — niin pankaa kätenne\nristiin ja rukoilkaa viimeisen rukouksenne!\n\n- Ha, haa, mitähän minä rukoilisin? Minä en ole viime vuosina rukoillut\nmuuta kuin pulloani. Antakaa minulle konjakkiryyppy, se on paljon\nparempi!\n\nNuori ratsastaja värisi kuullessaan nämä sanat.\n\n- Minun kenttäpullossani ei ole enää mitään, sanoi hän. — Olettehan jo\njuonut joka pisaran. Enkä enää antaisikaan teille, jos olisikin. Minä\nen ole pappi, mutta kuolinhetkellä on jokaisella kristityllä oikeus\nolla toisen rippi-isänä. Jos siis tahdotte keventää sydäntänne, niin\nsanokaa vaan, mikä se on, joka painaa omaatuntoanne, uskokaa minulle\nkaikki ja minä tahdon ainakin rukoilla edestänne.\n\n- Minä voisin kyllä uskoa teille jotakin, mutisi vanhus — mutta — No,\nmitäs se tekee, minä olen jo kauan sitte lakannut punastumasta ja\njoskin nyt se, mitä minä aion teille sanoa, näyttää, että minä olen\nhuono nainen, niin ei se mitään merkitse. — Draga luulee olevansa\nisänsä tyttö, mutta niin ei ole asianlaita. Mutta eräänä päivänä, kun\nolin yksin kotona, tuli eräs kiertävä korintekijä luokseni. Hän oli\ntosin likainen, mutta — hän oli kaunis se ruskea veijari. No niin, minä\notin hänet luokseni ja annoin ruokaa. Sitte tuli hän usein meille,\nkun ukko oli poissa ja sen voin vakuuttaa valallani, että yhdeksän\nkuukautta sen jälkeen kun korintekijä tuli luokseni, syntyi Draga. Ei\nhänen tarvitse pitää suuria ajatuksia itsestään. Serbian kuningatar ei\nole mikään Lunjevica, hänen suonissaan virtaa mustalaisverta.\n\nMustalaisverta!\n\nNuori ratsastaja nyökäytti päätään. Hän ei ollut ainoa, joka tiesi,\nettä Dragan suonissa virtasi mustalaisveri.\n\nSe ilmoitus, jonka vanhus nyt teki, ratsastajalle, oli ainoa järkevä\najatus, mitä hän ilmaisi täällä maan päällä. Hän alkoi nyt hourailla.\n\n- Viinaa, huusi hän — tänne viinaa! — Minä olen kuningattaren äiti.\n— Tyhmeliinit, onko tuo kuningattaren viinaa, luuletteko? — Tulkaa,\ntanssitaanko mustalaiset! — Hi, hi, korintekijä on taas täällä. —\nTahdotko nähdä tyttäresi? Mene Belgradin konakiin ja ole oikein\nkohtelias, niin ehkä saat myydyksi jonkun korin!\n\nOh, miten rätisee ja puhkuu, ne ovat junan pyörät — minne jalkani\njoutuivat?\n\nKirottu tyttö, anna minun jalkani takasin. Se Nicodem lurjus on varas,\nhän on vienyt kukkaroni! — Kas niin mustalaiset, soittakaa vaan. —\nTanssitaan. — Saattaahan sitä tanssia ilman jalkojakin!\n\nRatsastaja pani kätensä ristiin ja rukoili mummon sijasta. Vakavana\nja surullisena katsoi hän siihen ihmisen jäännökseen, joka vapisten\nmakasi hänen edessään, joka kiemurteli itseään ja josta joka sekunti\nelämänneste vuoti ulos.\n\n- Hän on pettänyt sinut, kuningas, huusi vanhus vielä kerran kimeällä\näänellä, — hän on katunainen — sen sanon minä sinulle, minä, hänen\näitinsä! —\n\nEi, mutta katsokaahan noita pieniä sieviä hiiriä, jotka juoksevat\ntänne! — Ei, ei. Ne ovat elefantteja, näen minä. Hm, pelastakaa minut,\npelastakaa minut! — Suojelkaa minua pedoilta, muutoin tallaavat ne\nminut kuoliaaksi. — Pois kruunu, se ei ole tehty sinulle! — Korintekijä\non isäsi. — Viinaa, viinaa!\n\nNe olivat viimeiset sanat. Väristys kävi läpi silvotun remmiin. Sitte\nsammuivat silmät. Vanhus oli kuollut.\n\nSillätavoin loppuu kuningattaren äiti, huudahti nuori ratsastaja. No\nniin, minä vien hänen ruumiinsa Belgradiin.\n\n- Hallitsijani, Pietari Karageorgevitsch, tule olemaan tyytyväinen\nminuun, jos minä hyvin suoritan työni ja näytän tämän ruumiin Serbian\nkansalle.\n\nHän otti peiton hevosensa selästä, kääri siihen silvotun ruumiin\nja sitoi sen satulaan. Sitte hyppäsi hän hevosen selkään, kannusti\nhevostansa ja ratsasti pois.\n\nMatka vei Serbian rajaa kohti — Belgradiin. Sinne tahtoi hän viedä\nDragan äidin ruumiin.\n\nRatsastaja ei ollut kukaan muu kuin Pietari Karageorgevitschin\nsihteeri, Obrenovitschin kuningashuoneen vaarallisin vihollinen.\n\n\n\n\nVIIDESKAHDEKSATTA LUKU.\n\nKansan nurina.\n\n\nKonakin suuren portin ulkopuolella oli tänä varhaisena aamuna kertynyt\nsuuri joukko ihmisiä. Siellä oli jotain hirmuista katseltavana. Ne,\njotka seisoivat siinä ja tuijottivat portille, eivät tahtoneet silmiään\nuskoa, he tahtoivat pitää sitä pelkkänä näköhäiriönä.\n\nOliko se sitte totta, voiko se olla totta, mitä he näkevät?\n\nPortilla riippui eräässä koukussa ihmisen ruumis ilman jalkoja — vanhan\nnaisen ruumis.\n\nMutta siinä ei vielä ollut kaikki. Se mikä ehkä enimmän ihmetytti\njoukkoa oli se, että tuon silvotun ruumiin rinnassa oli suuri\npaperilippu, jossa oli Serbian kielellä kirjoitettuna:\n\n Kuningatar Dragan äiti, jonka murhasi Serbian kuningatar Draga\n rautatiematkalla Kruschedolista Belgradiin.\n\nKatsojat värisivät nähdessään tuon muodottoman ruumiin, jonka kasvot\nolivat pahasti vääntyneet, he värisivät, kun näkivät ne veristävät,\nlasi maiset silmät.\n\nOlikohan se nukke? Oliko ehkä joku kuninkaan vihollinen tehnyt\nsellaista pilaa?\n\nMuutamat rohkeat miehet astuivat lähemmä, tunnustelivat ruumista ja\nhuomasivat, että se oli oikea ihmisruumis. Kansa nousi sanomattomaan\nkiihkoon. Sanoma siitä, mitä oli tapahtunut, näytti levinneen kuten\nkulovalkea kaikille kaupungin kaduille, sillä joka suunnalta tulvaili\nväkeä ja ihmisjoukot konakin ulkopuolella kasvoivat tuhansiin.\n\nKuningas ja kuningatar olivat tänäpäivänä nousseet ylös tavattoman\naikaiseen. He olivat Dragan sänkykamarissa, sillä sen jälkeen kun he\nolivat palanneet Kruschedolista, ei kuningasta saatu millään ehdolla\nnukkumaan yksinään. Ei rakkaus, vaan vapiseva pelko ajoi hänet vaimonsa\nluo. Ne olivat hirmuisia öitä, jolloin Draga turhaan koetti poistaa\nkuninkaan pelkoa ja tuskaa. Turhaan koetti hän kaikkia konstejansa,\nkaikkea sulouttansa, ja vasta aamupuoleen vaipui kuningas unen\nhorroksiin.\n\nEdellisenä iltana oli kuningas tavattoman pian nukkunut hänen\nkäsivarrelleen, joten kuningaspari oli herännyt varhain. Juuri kun he\nolivat aikeessa pukeutua, kuuli Draga kaukaista solinaa, joka tuli\nalhaalta kadulta.\n\nTuolla alhaalla varmaan jotain tapahtuu, sanoi hän Aleksanterille. —\nMene vähän syrjempään, niin minä nostan uudinta ja katson mitä se on.\n\nTuskin oli Draga heittänyt silmäyksen kadulle, ennenkuin hän\npelästyneenä peräytyi takasin.\n\n- Suuri Jumala, mitä tämä merkitsee! Ääretön ihmisjoukko seisoo tuolla\nalhaalla, monta tuhatta ihmistä. Ja kaikki katsovat he palatsiin päin\nja kurottavat kaulaansa. Minusta näyttää kuin olisi heidän kasvoillaan\nraivon ja vihan ilmaus.\n\nAleksanteri vaipui kuolonkalpeana tuolille.\n\n- Oi Jumala, ähkyi hän, — mahtaako kansa — ehkä he aikovat hyökätä\npalatsiin! — Missä on vahti? — Missä on ajutanttini? Minä tahdon päästä\nturvapaikkaan, he eivät saa löytää minua, he tappavat minut!\n\n- No tyynnyhän, Aleksanteri, kehoitti Draga puolisoansa. Mutta hänenkin\näänensä kuului epävarmalta ja värisi kauhusta. — Mitä sinä ajattelet? —\nVallankumousta? — Kuka voisi nousta meitä vastaan? Emmekö ole tehneet\nkaikki vihollisemme voimattomiksi, emmekö ole pitäneet huolta, että\nkaikki ainekset, jotka olisivat voineet tulla meille vaarallisiksi,\non ajettu pois Serbiasta? Ja vaikka olisi kysymys pienestä kapinasta,\nkuinka helppoa on heti kukistaa se, yksi ainoa käsky ja sinun sotilaasi\nryntäävät kansaa vastaan ja ampuvat sen alas!\n\n- Minun sotilaani? Minä en luota enää mihinkään, mutisi Aleksanteri\nkatsoen lattiaan tuijottavin silmin. — He ovat kaikki viekkaita, kaikki\nuskottomia! Minä en voi enää luottaa sotilaihini, sen olen tiennyt jo\nkauan aikaa sitte.\n\n- Pyh, niitä on vaan muutamia levottomia, jotka ovat uskottomia,\nvastasi Draga — enemmistö upseereista on sinulle uskollinen. Mutta\nmuuten pitää meidän tehdä loppu tästä tiedottomuuden tilasta.\n\nÄkkiä heitti hän pitseillä koristetun aamutakin valkoisille\nolkapäilleen ja pani sen kiinni uhkealle rinnalleen. Sitte soitti hän.\nKamaripalvelija Benjamino tuli sisälle.\n\n- Mitä merkitsee ihmisjoukko alhaalla kadulla konakin edustalla? kysyi\nkuningatar levottomalla äänellä. — Onko jokin onnettomuus tapahtunut,\nvai — mitä he tahtovat?\n\n- Teidän majesteettinne, minä en ole huomannut mitään. Minä toimin\njuuri sisällä hänen majesteettinsa kuninkaan työhuoneessa, sillä\nteidän majesteettinne tietää, ettei kukaan muu kuin minä saa järjestää\nkirjoituspöytää.\n\n- Onko herra ajutantti etuhuoneessa? kysyi Draga ankaralla äänellä.\n\n- Kyllä, kyllä hän on, vastasi Benjamino.\n\n- Tuo hänet tänne, sanoi kuningatar. — Sano hänelle, että hänen\nmajesteettinsa kuningas tahtoo välttämättömästi puhua hänen kanssansa.\n\nMinuuttia myöhemmin tuli sisälle Stefan Naumovitsch. Hänen raskaisiin\nvirkavelvollisuuksiinsa kuului, että hänen piti nukkua kuninkaan\netuhuoneessa.\n\nSinne laitettiin hänelle joka yöksi vuode, eikä hän saanut koskaan\nmennä nukkumaan ilman, ettei hänellä ollut ladattu revolveri ja miekka\nvieressään.\n\n- Mitä teidän majesteettinne käskee? kysyi Stefan Naumovitsch tehden\nkunniaa kuninkaalle, mutta Dragaan heitti hän vaan pikaisen katseen.\n\n- Herra majori, huudahti kuningatar — oletteko huomannut kansajoukkoa,\njoka seisoo konakin ulkopuolella?\n\nStefan Naumovitsch ei todellakaan ollut vielä nähnyt sitä. Kun\nBenjamino tuli hänen jälessänsä, oli hän juuri syömässä aamiaista\nulkona puutarhan puoleisella parvekkeella.\n\n- En, teidän majesteettinne, vastasi hän, — minä en tiedä mistään\nväkijoukosta konakin ulkopuolella.\n\n- Katsokaa sitte kadulle, huudahti kuningatar ivallisella äänellä\n— niin näette, että jotain hyvin tärkeätä on tapahtunut teidän\nhuomaamattanne. Olkaa hyvä ja nostakaa uudinta, niin näette.\n\nKiemailevalla liikkeellä nosti Draga itse uutimen ylös eikä Stefan\nvoinut olla menemättä häntä niin lähelle, että tunsi hänen täyteläisen\nkäsivartensa nykäisevän omaansa.\n\n- Onpa se sentään hyvin merkillistä, sanoi Draga ajutantille, — ettei\nteillä, herra majori, ole aavistustakaan siitä, että konaki on melkein\npiiritystilassa. Me olimme kuitenkin siinä vakaumuksessa, että te\npiditte huolta meidän turvallisuudestamme — kuningas menee levolle\nsiinä uskossa, että häntä suojelee ja vartioitsee se, johon hänellä on\nsuuri luottamus.\n\n- Minä en usko, sanoi Stefan Naumovitsch, — että tässä on kysymys\nkuninkaan turvallisuudesta. Sen sijaan luulen, että joku paljon\npienempi syy on houkutellut väkeä tänne. — Mutta minä hankin heti\ntiedon, mitä se merkitsee.\n\n- Ja annatte sitte meille tiedon siitä, lisäsi Draga.\n\nStefan kumarsi äänettömästi ja riensi sitte ulos.\n\nMyöskin Benjamino oli lähtenyt huoneesta — kuningas ja kuningatar\nolivat yksin.\n\n- Minusta näyttää että Stefan Naumovitsch käy yhä huolimattomammaksi\ntoimessaan, sanoi Draga. — Ehkä olisi syytä että hankkisit toisen\najutantin. Muuten tahtoisin ehdottaa sinulle, että hankkisit uuden\npalveluskunnan, kuninkaallisen linnan komennuskunnan.\n\nTämän komentajan alle olisi järjestetty koko palveluskunta ja hänen\nolisi pidettävä huoli meidän turvallisuudestamme, palatsivahtikin\nveisaisi hänen käskynsä alla.\n\n- Stefan on uskollinen, huudahti Aleksanteri lujalla äänellä — minä\nen ole koskaan huomannut, että hän olisi vähintäkään laiminlyönyt\ntehtäviään. Mutta minä tiedän hyvin hyvästi, ett'et sinä tule toimeen\nhänen kanssansa. Sinulla on milloin yhtä milloin toista muistuttamista.\n\nDraga kääntyi äkisti pois. Hän ei tahtonut antaa kuninkaan nähdä\nkasvojansa eikä sitä ivallista hymyä, joka niissä kuvastui.\n\nHa, haa, tuolla kuninkaallisella narrilla ei ollut aavistustakaan, että\nhän moitti Naumovitschia, vaan eksyttääkseen kuningasta ja että hänellä\nsentähden oli aina jotain muistuttamista! Hän ei olisi mistään hinnasta\nsuostunut siihen, että Stefan Naumovitsch olisi tullut pois konakista.\nHänhän oli koko sydämensä intohimolla vielä kiintynyt kauniiseen,\nnuoreen upseeriin. Yhä vielä toivoi hän, että hänen lopulta onnistuisi\nvietellä hänet ja että hän kerran näkisi Stefanin jalkainsa juuressa.\n\nMutta hän tahtoi huomautuksellaan saavuttaa toisen maalin ja se tuli\nkohta ilmi.\n\n- Minulla on muuten tiedossa eräs henkilö, joka sopisi konakin\npäälliköksi, sanoi Draga. — Tosin on kysymyksessä oleva henkilö\nnykyään toisessa, ei vähemmän tärkeässä toimessa, mutta nämä molemmat\nvelvollisuudet voidaan yhdistää.\n\n- Kenestä puhut sinä? kysyi Aleksanteri.\n\n- Poliisitirehtööristämme Heinrich Rabesta, miehestä, joka jo on\nosottautunut uskolliseksi ja luotettavaksi vaaran hetkellä.\n\n- Minä en voi kärsiä tuota Heinrich Rabea, huudahti kuningas — minä\nen voi sitä oikein selittää, mutta minulla on vastenmielisyys häntä\nkohtaan. Hänellä ei ole poliisipäällikön silmät, vaan rikoksellisen.\n\n- Ah, sinä näet sitte kaikkialla kummituksia! Ole varuillasi\nAleksanteri, voit helposti saada vielä vainoomisraivon.\n\n- No, eikös minua kyllä vainota? huudahti kuningas, hyppäsi ylös\ntuoliltaan ja kulki levottomana huoneessa edes takasin. — Eikö minua\najeta kuin villiä eläintä? Ah, minä väsyn kohta tähän kuninkaana\nolemiseen ja jos minulle nyt esitettäisiin luopumisehdotus, niin\nkirjoittaisinpa totisesti sen alle. Kuinka onnellista olisi asua\njossain schweitsiläiskylässä tai kaukaisella yksinäisellä saarella. Ah,\nDraga, muuttakaamme jollekin saarelle, siellä voimme olla onnellisia —\nei täällä, jossa velvollisuudet painavat meitä maahan!\n\n- Minulla ei ole ollenkaan halua asua yksinäisellä saarella, sanoi\nDraga, nenäkkäästi. — Minä pysyn paikoillani, vaikka sinä olisitkin\nniin heikko, että jättäisit sen. Minä pysyn, minä kestän! Minä olen\nSerbian kuningatar, enkä koskaan suostu luopumaan kruunusta. — Mutta\nminä kuulen askeleita, Naumovitsch on jo täällä. Hän antaa meille\nselityksen, miksi tuo töllistelevä joukko seisoo konakin edessä ja\ntuijottaa ikkunoihin, kuin olisi jotain hirmuista tapahtunut.\n\nOvi avautui ja Stefan astui sisään kalpeana ja liikutettuna.\n\n- Rakas Naumovitsch, huudahti kuningas, kuinka on asiat, mitä on\ntapahtunut?\n\n- Teidän majesteettinne, vastasi ajutantti, kääntyen yksinomaan\nkuninkaan puoleen — jotain hirmuista on tapahtunut ja se on melkein\narvoitus, kuinka se on voinut tapahtua.\n\n- Puhu, huusi kuningas, tuskaa täynnä — mitä on tapahtunut? Oi, minä\ntiesin hyvin, että onnettomuus uhkasi minua, sen olen tuntenut useita\npäiviä, jo silloin, kun olin Kruschedolissa. Jumala taivaassa, eiväthän\nvaan aikone hyökätä konakiin?\n\n- Minä pyydän teidän majesteettianne tyyntymään, vastasi Stefan\nnopeasti. — Teidän majesteettinne henki ei ole ollenkaan vaarassa.\nMutta hirmuinen häväistys on tapahtunut. Tuonne palatsin portille on\ntänä yönä ripustettu silvottu ruumis — naisen yläruumis, jonka jalat\novat jonkun hirmuisen onnettomuuden kautta luultavasti katkenneet ja\nruumiin rintaan on kiinnitetty paperipalanen, johon on kirjoitettu\nsanoja, joita minä en tahdo kertoa.\n\nDraga oli tullut kalpeammaksi kuin ruumis. Kuningas seisoi ikäänkuin\nkivettyneenä. Molemmat katsoivat jäykästi Stefan Naumovitschiin, heidän\nkasvoissaan oli tuskan ilme.\n\n- Kuinka voi olla mahdollista, Stefan Naumovitsch, huudahti kuningatar,\nettä sellainen rikos on tehty yöllä? Missä oli sitten portinvartija?\nSen mukaan kuin minä tiedän, seisoo portin ulkopuolella yön aikana aina\nkaksi sotamiestä.\n\n- Se onkin juuri ihmeellisintä tässä asiassa, vastasi ajutantti. —\nMinä olen ottanut selkoa asiasta ja olen saanut tietää, että vahtia on\nmuutettu määrätyllä tavalla. Siitä huolimatta eivät sotamiehet sano\nmitään nähneensä.\n\n- Ja mitä on kirjoitettuna paperille, joka on ruumiin rinnassa? kysyi\nDraga.\n\n- Käskeekö teidän majesteettinne kertomaan ne sanat, vaatiiko teidän\nmajesteettinne sen nimenomaan?\n\n- Minä käsken sen.\n\n- Niin, paperille on kirjoitettuna seuraavat sanat:\n\n \"Kuningatar Dragan äiti, jonka murhasi oma tyttärensä rautatiematkalla\n Kruschedolin ja Belgradin välillä!\"\n\n- Se on hävytöntä! huusi Draga. — Sen ovat vihamieheni tehneet! He ovat\nhankkineet itselleen jonkun maankiertäjän ruumiin ja nyt syyttävät he\nminua äärettömästä rikoksesta alentaakseen minua kansani silmissä.\n\n- Käskeekö teidän majesteettinne minua ottamaan ruumiin alas portilta\nja viemään sen varmaan paikkaan? kysyi Stefan Naumovitsch.\n\n- Niin, sen käskemme, huudahti Draga kiireesti. — Mutta minä luulen,\nettä ehkä olisi parasta heti vakuuttaa kansalle, että tässä ei ole\nkysymys minun äidistäni. Herra majori, olkaa hyvä ja seuratkaa minua\nalas konakin edustalle, minä aion kaiken kansan edessä ottaa ruumiin\ntarkastuksen alaiseksi ja antaa tarpeelliset selitykset.\n\nHämmästyneenä katsoi Stefan kuningattareen. Oliko todellakin\nmahdollista, että hän saattoi tehdä sen? Voiko hänen kylmäverinen\nrohkeutensa ulottua niin pitkälle, että hän voi asettua murhatun\nruumiin eteen ja kieltää, ettei se ollut hänen äitinsä? Eikö murhaaja,\nnähdessään tuon silvotun ruumiin, tuntisi pistoa omassatunnossaan ja\nvaipuisi tiedottomana maahan?\n\n- Draga, huudahti kuningas, aiotko todellakin mennä? Aiotko näyttäytyä\nkansan joukolle? Oi Jumala, jos he syytävät sinulle haukkumasanoja,\najattele, jos he tappavat sinut!\n\nDraga mittaili miestään kiireestä kantapäähän katseella, joka oli niin\nhalveksiva, ettei sitä voi sanoin kuvata.\n\n- Minun päälleni ei hyökätä, minua ei pilkata, minua ei tapeta!\nhuudahti hän sitte. — Minä en ole mikään heikko luonne, enkä pelkää\nvähääkään noita narreja, jotka ovat kokoontuneet tuonne ulos. Minä\nannan sinulle heti todistuksen, että tuo kansan joukko on verrattava\nlehteen, jonka tuuli panee liikkeeseen ja kysymys on vaan siitä,\ntuleeko tuuli pohjoisesta vai etelästä. Lehden täytyy totella sitä.\n\nVälittämättä vähääkään Stefan Naumavitschin läsnäolosta, heitti hän\naamutakin päältään, jonka oli tilapäisesti viskannut hartioilleen, ja\notti esille päiväpukunsa. Hän ei näyttänyt ollenkaan välittävän siitä,\nettä hän sitä tehdessään paljasti ihanan, pyöreän povensa, kauniit\nkäsivarret ja ruusuisen niskan. Päinvastoin, kaunis kuningatar tahtoi\nvielä kerran näyttää Stefanille sulojansa. Hän toivoi näet, että ne\ntekisivät vaikutuksen häneen. Mutta Stefan ei suonut hänelle sitä iloa.\nHän käänsi pois päänsä. Hän meni ikkunan luo, nosti uutimen hiukan ylös\nja huomasi, että väkijoukko minuutti minuutilta kasvoi ja kävi yhä\nlevottomammaksi. Kuului jo yksityisiä huutoja, jotka kaikuivat ylös\nkonakin ikkunoihin, pilkkahuutoja, raivon ilmauksia, joita lausuttiin\nkuningasparille.\n\n- Murhaaja, murhaaja! kaikui alhaalta. — Oman äitinsä, sehän on\nhirmuista!\n\nEi Dragakaan voinut olla kuulematta näitä huutoja. Hän riensi\ntäydentämään pukunsa ja pani jo kiinni liivin nappeja.\n\n- Kas niin, nyt olen valmis! sanoi hän Stefan Naumovitschille. — Jos\nteitä haluttaa, herra majori, niin olkaa hyvä ja seuratkaa minua! Tai\nehkei teillä ole rohkeutta näyttäytyä minun rinnallani kansan edessä?\nlisäsi hän pilkallisesti.\n\n- Minullako? vastasi Stefan järkähtämättömän tyyneesti. — Tämän asian\ntähden ei minun tarvitse ollenkaan pelätä. Sillä minulla ei ole mitään\npelkäämistä kansan puolelta. Menkäämme, teidän majesteettinne, jos te\nsuvaitsette.\n\n- Etkö aio ottaa mukaasi mitään asetta? huudahti Aleksanteri tällä\nhetkellä.\n\nOta mukaasi revolveri! lisäsi hän mielettömästi hymyillen. — Sillä jos\nhe hyökkäävät päällesi, täytyy sinun voida puolustaa itseäsi.\n\n- En mitään, en kerrassaan mitään ota minä mukaani, vastasi Draga. —\nMinulla on oma aseeni ja se riittää. Kansa on kurjaa roskaa, ei mitään\nmuuta.\n\n\n\n\nKUUDESKAHDEKSATTA LUKU.\n\nVerimerkki.\n\n\nKiireesti riensi Draga ulos huoneesta, niin kiireesti, että Stefan\nNaumovitsch tuskin saattoi pysyä perässä. Hän riensi useiden huoneiden\nläpi ja tuli vihdoin eräälle portaalle, joka vei alas eteiseen.\n\nKeskellä portaita pysähtyi hän äkkiä ja kääntyi Stefan Naumovitschiin\npäin, joka hämmästyneenä katsoi häneen, kun ei hän voinut ymmärtää,\nmiksi kuningatar niin äkkiä pysähtyi.\n\n- Jos nyt todellakin päälleni hyökättäisiin, jos minua häväistäisiin?\nkysyi hän ja tuli niin lähelle Stefania, että hänen kuuma henkäyksensä\nmelkein kosketti Stefanin poskia. — Suojelisitteko minua silloin,\nStefan Naumovitsch?\n\n- Teidän majesteettinne, vastasi hän tyyneesti — minä tekisin\nvelvollisuuteni.\n\n- Ha, haa, te puhutte yhtä hämärästi ja kaksimielisesti kuin Delfin\norakeli. Mutta minä tahdon tietää, mitä minulla on odotettavana\nteidän puoleltanne. Vielä kerran kysyn teiltä, Stefan Naumovitsch,\nsuojelisitteko minua? Suojelisitteko omalla ruumiillanne minun\nruumistani? Heittäytyisittekö kansaa vastaan jos se tulisi päälleni?\n\n- Sen tekisin, teidän majesteettinne, jos tulisi kysymykseen, että\nnainen joutuisi parinkymmenen tai sadan miehen käsiin. Sellaista en\nminä kärsisi miehenä enkä upseerina.\n\n- Ah, minä ymmärrän — te ette suojelisi minua kuningattarena, vaan\nnaisena.\n\n- Niin, teidän majesteettinne, naisena.\n\n- Stefan! huudahti hän äkkiä hellällä äänellä ja ennenkuin Stefan voi\nsitä estää, oli hän tarttunut hänen käsiinsä. — Stefan, miksi olette\nniin kylmä minulle? Onko sitte niin mahdotonta antaa anteeksi? Mitä\npahaa olen minä tehnyt sinulle, jatkoi hän yhä suuremman intohimon\nvallassa ja puhutteli häntä tuolla tuttavallisella \"sinä\" sanalla,\nkuten vanhoina, jo kauan sitte unohtuneina aikoina. — Enkö ole tehnyt\nsinua onnelliseksi?\n\n- Joka ihmisen elämässä on aika, vastasi Stefan kylmästi — jolloin\nluulee olevansa autuas, mutta kun silmät sitte avautuvat, niin silloin\ntietää, ettei se ollut autuutta, ei edes onneakaan, vaan ainoastaan\nhurmaustila.\n\n- Ja vaikka se nyt olikin hurmaustila, jatkoi Draga — niin eikö se\nollut kaunis, ihana hurmaustila? Oi, minä tahtoisin uneksia koko\nelämäni sellaisessa tilassa! Stefan, Stefan, sinä voisit saattaa\nminut sellaiseen tilaan. Ojenna minulle kätesi ja sano, että olet\ntaas ystäväni! Enhän minä ole tehnyt mitään pahaa — jos olen rikkonut\nkuningattarena, niin siitä saa historia tuomita, sinulla ei ole\noikeutta, Stefan, tuomita minua siinä suhteessa! Mutta naisena en\nvarmaankaan ole rikkonut missään, joka koskisi sinun onneasi.\n\nHän odotti vastausta. Mutta Stefan huudahti kärsimättömänä:\n\n- Madame, jos tahdotte suorittaa tehtävänne ja astua kansan eteen, niin\narvelen, että on paras aika tehdä se nyt. Kuulkaa, äänet käyvät yhä\nkovemmiksi ja kiivaammiksi. Kansa huutaa ja raivoo. Elkää antako mennä\nniin pitkälle, että kansa anastaa sen silvotun ruumiin. Sehän lienee\nteidän asianne toimittaa se pois niin pian kuin mahdollista.\n\n- Minun asiani? Mitä minulla on ruumiin kanssa tekemistä? sanoi Draga\nhalveksien.\n\n- Minä tarkoitan, madame, että teillä on syytä niin pian kuin\nmahdollista toimittaa se pois näkyvistä, vastasi Stefan, katsoen häneen\nankarasti. — Elkää unohtako, että minä matkustin samalla junalla kuin\nteidän majesteettinne Kruschedolista Belgradiin ja että minä olin\nlähinnä sitä vaunua, jossa teidän majesteettinne matkusti. Me emme saa\nenää millään muotoa viipyä, meidän täytyy mennä.\n\nNyt tiesi Draga, että Stefan Naumovitsch oli nähnyt enemmän kuin oli\ntarpeellista. Nyt oli hänelle selvinnyt, ettei rikos kuitenkaan ollut\njäänyt ilman todistajia.\n\n- Sinä et siis tahdo ojentaa minulle kättäsi, Stefan?\n\n- Minä luulen, vastasi Stefan — ettei minulla hänen majesteettinsa\nkuninkaan ajutanttina ole velvollisuutta ojentaa kättäni teidän\nmajesteetillenne.\n\n- Oi, sinä kiusaat, sinä kidutat minua! huudahti Draga raivostuen.\n\nSinä tiedät hyvin, että minä ikävöin sinua, että minun öitteni unet\nkuuluvat sinulle, että koko maan päällä löydy miestä, jota minä niin\nmielettömästi halajan kuin sinua! Mutta sinä olet kylmä ja tunteeton.\nSinä et näe minun kärsimyksiäni, et tahdo nähdä niitä.\n\n- Teidän majesteettinne, minä luulen, että he koettavat painaa sisälle\npalatsin portin, nyt on meidän välttämätön mennä.\n\nDraga hyökkäsi portaita alas. Stefan seurasi häntä. Helpotuksen huokaus\nkohosi hänen rinnastaan. Oi, kuinka hän iloitsi siitä, että oli\nvoittanut itsensä.\n\nHe olivat tulleet pihalle. Draga pysähtyi ja viittasi Stefania tulemaan\nluoksensa.\n\n- Herra ajutantti, sanoi hän uudestaan alentuvalla äänellä joka oli\ntäydellinen vastakohta sille hellälle äänelle, jolla hän ennen oli\nStefania puhutellut, — ottakaa suojelusvahti mukaan. Käskekää noita\nsotamiehiä seuraamaan meitä.\n\nHän osoitti sotamiehiä, joilla oli juuri pihalla vahtihuoneensa. He\nolivat tietysti heti tarttuneet aseisiin, kun kuningatar tuli pihalle.\n\n- Kuuden miehen vartijakunta, komensi Stefan Naumovitsch — seuraa\nperässäni. Te jäätte portille ja odotatte minun viittaustani! Onko\nteillä kiväärit ladattuina, miehet?\n\n- Teidän palvelukseksenne, vastasi korpraali, joka komensi pientä\nosastoa.\n\n- Hyvä, liittykää sitte meihin. Pitkän käytävän kautta menivät he\nnyt pääportille. Se avattiin äkkiä ja kuningatar astui hetkeäkään\nmiettimättä ulos portaalle, joka oli avoimelle paikalle päin.\n\nVäkijoukko ei uskonut silmiään nähdessään äkkiä Dragan edessään,\nkuningattaren, jolle he äsken olivat kirouksensa lausuneet. Eikä Draga\nollut pannut edes hattua päähänsä. Hän tuli ulos palatsista kuin joku\ntavallinen talon rouva, niin yksinkertaisesti ja vaatimattomasti puettu\nja sitte vielä niin kaunis.\n\nJoukko vetäytyi ehdottomasti takasin. Se antoi sijaa Dragalle ja\nStefan Naumovitschille. Mutta Draga jäi seisomaan ylös portaalle, joka\nvei alas pääportilta. Hän oli heittänyt nopean silmäyksen silvottuun\nruumiiseen ja hän värisi tuntiessaan äitinsä kuolleet jäännökset.\n\nMutta hän oli siksi vahva, ettei antanut kenenkään huomata sitä\nmusertavaa vaikutusta, jonka tämä näky häneen teki.\n\nÄkkiä, ennenkuin Draga oli ehtinyt vielä suutaan avata, kuului kimeä\nvihellys. Se tuli tuhansilta huulilta ja nyt kaikui hänen korviinsa\nmyöskin huuto:\n\n- Alas murhaaja! Hän on murhannut äitinsä! Kuinka on tämän ruumiin\nlaita? Me tahdomme saada selitystä siihen. Alas Draga, Serbian\nkuningatar!\n\nDraga kuuli huudon hyvin hyvästi eikä se jäänyt Stefanilta huomaamatta,\nettä hänen povensa nousi ja laski kiivaasti.\n\nMutta seuraavassa silmänräpäyksessä ojentautui Draga päättävästi\nsuoraksi ja huusi korkealla äänellä:\n\n- Kuulkaa minua, Belgradin asukkaat! Minä aion puhua teille. Mutta\nkuulkaahan toki, ystävät! Mitä, löytyykö todellakin teidän seassanne\nväkeä, joka olisi niin epäkohteliasta, ettei antaisi naisen saada\npuheenvuoroa?\n\nSilloin tuli esille mies, joka nähtävästi kuului parempaan\nkansanluokkaan. Hän osoitti kepillään ruumista ja kysyi ankaralla\näänellä:\n\n- Kuinka on tämän ruumiin laita? Mitä merkitsee kirjoitus, joka on\nonnettoman rinnassa? Onko totta, että tämä on teidän äitinne ruumis?\n\n- Minä olen tullut vastaamaan näihin kysymyksiin, ystäväni! vastasi\nDraga.\n\nTe tiedätte, jatkoi hän, sittekun väki oli hiukan tyyntynyt — etten\nkoskaan ole salannut sitä, kuka olen ollut, ennenkuin kuningas teki\nminut onnelliseksi. Mikä olin minä silloin. Samallainen kuin tekin.\nMinä olen kuulunut kansaan, minä olen kansan lapsi ja siitä olen ylpeä!\nTeidän keskuudestanne olen minä noussut. Te seurasitte minua portille\nasti joka johtaa tähän palatsiin, kun kuningas ojensi minulle kätensä.\nJa nyt tulette te samalle portille ja vaaditte minua tilille. Minä\nvoisin ajattaa teidät pois, sillä minun käytettävänäni on vielä niin\npaljon sotamiehiä, että ne voivat estää tuollaisia kansanjoukkoja\nkokoontumasta, jos minä vaan tahtoisin. Mutta Jumala varjelkoon minua,\nettä minä komentaisin sotamiehiä ampumaan tämän kaupungin asukkaita,\npoikia ampumaan isiänsä, veljiä veljiänsä! Ei, sellaista ei teidän\ntarvitse koskaan odottaa minun puoleltani. Meidän sotamiehemme ovat\naiotut isänmaata puolustamaan eikä kuningasperhettä kansaa vastaan.\n\n- Se on oikeata puhetta! arveli muuan hyvinvoipa teurastaja, joka\nseisoi toisen käsityöläisen rinnalla. — Se täytyy tunnustaa.\n\n- Ja miten kaunis hän on, kuiskasi eräs ylioppilas naapurilleen.\nMe saamme ylpeillä siitä, että meillä on niin kaunis kuningatar.\nVäitetään, että hän on Euroopan kaunein nainen.\n\n- Miten kuninkaallisen arvokkaasti seisoo hän tuossa edessämme,\nkuiskasi eräs kauppias toiselle. — Kuningatar kiireestä kantapäähän!\n\n- Niin, hän on todellakin pian perehtynyt osaansa. Kuningas tiesi\nkyllä, miksi valitsi hänet.\n\n- Tahdotteko siis kuulla kansan tytärtä? huudahti Draga. — Minä tahdon\npuhua teille. Mutta sanokaa minulle ensin, jos te sitä tahdotte, niin\njatkan minä sitte puhettani.\n\n- Me tahdomme kuulla häntä — me tahdomme tietää, mitä hänellä on\nsanottavaa — puhukaa — puhukaa — kuului joka suunnalta.\n\n- Niin, mutta jos minä puhun, niin täytyy teidän olla hiljaa, ystäväni!\nsanoi hän hurmaavasti hymyillen. — Nähkääs, minä olen vaan nainen,\nminun ääneni ei ole niin vahva ja minä tahdon, että jokainen teistä\nkuulisi minun ääneni, nekin, jotka seisovat kadun kulmassa. Eikä\nainoastaan teidän korviinne, vaan sydämiinnekin täytyy minun ääneni\nkuulua. Oi, jos minulle olisi suotu, että ääneni saisi tunkeutua teidän\nsydämiinne, niin olisin hyvin onnellinen.\n\n- Bravo, bravo! Meidän sydämemme ovat avoinna. Kuningatar puhuu!\nKuulkaamme Dragaa!\n\nTuhannet äänet huusivat näitä sanoja ja tuhannet kuulivat kuningattaren\npuhetta. Draga heitti hymyillen silmäyksen Stefan Naumovitschiin, kuin\nolisi hän tahtonut sanoa:\n\n- Näetkö, miten taitava leijonankesyttäjä minä olen? Minä osaan olla\noivallisesti villipetojen kanssa. Ja hiljaisuus, juhlallinen hiljaisuus\nvallitsi äkkiä ihmisten täyttämällä torilla.\n\nYlhäällä konakin ensimäisessä kerroksessa oli uutimet vedetty pois\nikkunain edestä. Siellä seisoi kuningas Aleksanteri erään pitsiuutimen\ntakana. Hän katsoi vaan salavihkaa avoimelle paikalle. Mutta häneltä ei\njäänyt huomaamatta, että hänen puolisonsa näkeminen teki ihmeellisen\nvaikutuksen kansaan.\n\n- Belgradin porvarit, huusi nyt Draga kovalla äänellä — ei, siten en\ntahdo puhutella teitä, ystävät, veljet, kuulkaa minua! Sillä te olette\nkaikki minun veljiäni, heimolaisiani. Minä olen vojvoodin tytär ja\nme polveudumme kaikki vanhoista esi-isistämme, joka kerran asutti\nSerbian. Me olemme kaikki saman perheen lapsia. Siitä syystä uskallan\npuhua teille, millainen minä olen. Te tiedätte, että minä olen noussut\nyhteiskunnan alimmista kerroksista, suurimmasta köyhyydestä. Sitä\nen minä häpeä. Herra Jumala, emmehän voi kaikki syntyä rikkaiksi,\nmonen täytyy kärsiä puutetta tässä maailmassa. Sitä olen minäkin\nsaanut kokea, ystäväni, minä olen saanut kurjuuden kanssa taistella\nlapsuudessani, uskokaa se! Sillä usein oli äidin kotona nälkä parhaana\nmausteena. Äitini — oi ystäväni, ettekö näe niitä kuumia kyyneleitä,\njotka tunkeutuvat silmistäni, kun puhun äidistäni! Minä rakastin\nhäntä niin paljon kuin lapsi konsanaan voi äitiään rakastaa. Ja siitä\nsyystä särkee se sydäntäni, kun näen, kuinka halpamaisen ilkeästi\non käytetty juuri äitini nimeä tarkoituksessa antaa isku minulle.\nSillä minä en saa enää salata sitä teiltä, että minulla on monta\nvihamiestä. Nämä hiipivät ympäri pimeydessä ja kammoovat valoa, he ovat\nvannoneet kukistavansa minut, kun Jumala on ollut minulle armollinen\nja valinnut minut kuninkaan kumppaniksi läpi elämän, kun minä saan\njakaa Aleksanterin surut, jotka usein ovat raskaammat, veljeni, kuin\nteidän surunne. Sentähden vainotaan minua. Minulle ei anneta lepoa\nyöllä eikä päivällä. Minun päästäni tahdotaan riistää kruunu, juurikuin\nkruunu olisi niin suuri onni. Oi ystävät, te ette voi aavistaa kuinka\nraskaalta se tuntuu päässä! Ainoastaan kuningasten suurelle kuninkaalle\non kruunu kevyt. Maan ruhtinaille on kruunu usein lahja, jonka jumalat\novat heille vihassaan antaneet. Minun viholliseni ovat jo monella\ntavalla koettaneet alentaa minua kansan silmissä. He ovat levittäneet\nparjauksia ja huhuja, jotka todellakin ovat hävyttömiä. He ovat\nkertoneet minusta, että minä olen nuoruudessani ollut kevytmielinen\nja huono nainen. No niin, minä en kiellä, etten minä nuoruudessani\nollut sellainen, kuin minun olisi pitänyt olla. Mutta pistäkää kätenne\nomaan poveenne, te rouvat ja tytöt, jotka seisotte tässä ympärilläni!\nLöytyykö joukossanne ketään, joka voi sanoa, ettei hän ole jonkun\nkerran elämässään rikkonut? Me ihmiset teemme kaikki syntiä! Mutta\nsyntieni joukossa ei oikeastaan ole ainoatakaan, jota minun tarvitseisi\nhävetä.\n\nMinä olin porvaristyttö. Menin naimisiin porvarin kanssa. Kuolema\nrepäisi pois puolison rinnaltani ja minä annoin käteni toiselle. Se\nei ole minun syyni, että tämä sattui olemaan Serbian kuningas. Minä\nvannon teille, veljet ja ystävät, jotka seisotte tässä ympärilläni,\nettä vaikka Aleksanteri olisi ollut tavallinen työmies, olisin yhtä\nmielelläni seurannut häntä alttarille. Sillä minä rakastin häntä\nja rakastan vieläkin ja ainoa pyrkimykseni on tehdä hänen elämänsä\niloiseksi ja hauskaksi, tehdä hänet onnelliseksi; sitä pyydän Jumalalta\njoka päivä.\n\nMyöntymyksen sorina kävi läpi kansanjoukon. Draga oli voittanut\nkansan sydämet. Mutta tänään tahtoi hän saada täydellisen voiton, hän\ntahtoi yhdellä lyönnillä tulla yleisesti suosituksi Belgradissa ja\npääkaupungista leviäisi suosio yli koko maan.\n\n- Niin, viholliseni ovat jo monella tavoin koettaneet vahingoittaa\nminua muissa Euroopan hoveissa, mikä on ollut hyvin haitallista\nmeidän maallemme ja sen politiikalle. Oi, miten monta kyyneltä\nolen jo vuodattanut noiden ilkeiden ihmisten tähden! Jos he edes\navomielisesti tulisivat ja selittäisivät minulle: \"Me emme tahdo sinua\nkuningattareksemme!\" Silloin laskisin kohtaloni Jumalan käteen ja jos\nhän lähettäisi minut täältä, niin menisin tyyneesti tieheni. Minä\nvetäytyisin mitä syvimpään hiljaisuuteen ja jättäisin Serbian. Sillä\nylempänä omaa onneani on sen maan onni, jossa olen syntynyt, rakkaan\nisänmaani onni ja menestys.\n\n- Eläköön kuningatar Draga! huusivat muutamat äänet kauempaa\nväkijoukosta. — Se on hyvin puhuttu!\n\nVarsinkin oli siellä muutamia nuoria miehiä, jotka ihastuksella\nhuusivat Dragan nimeä. Heidät oli kuningatar voittanut puolelleen\nyksinomaan suloudellaan. Sillä nuoriso antaa aina kukoistavan\nulkomuodon viedä itseään harhaan eikä välitä, vaikka sen valkoisen\npoven alla sattuisi olemaan musta sielu.\n\n- Mutta mitä minulle tänään on tehty, jatkoi Draga, ja hänen äänensä\noli melkein kyynelten tukahuttama ja hän osasi panna siihen valittavan,\nsydäntäsärkevän väreen — se — se on halpamaisin tapa, millä naista\nkoskaan on häväisty. On otettu silvottu ruumis - en tiedä mistä,\narvattavasti rauhalliselta hautausmaalta — ja viety palatsiin sekä\nripustettu tähän portille. Ettekö nyt huomaa, ystäväni, että se on\nvaan ansa, jonka viholliseni ovat keksineet nostaakseen teidät minua\nvastaan? He tahtovat repiä kuningattaren ja kansan erilleen, sillä\nhe ovat kateellisia, että olemme tähän asti rakastaneet toisiamme.\nVäitetään, että tämä silvottu ruumis on äitini. Ettekö huomaa tämän\nväitteen mahdottomuutta. Äitini on kuollut jo monta vuotta sitte,\nhän lepää levossa ja rauhassa hautausmaalla. Minä itken häntä\nvilpittömästi, minä kaipaan ja suren häntä jokapäivä. Sillä suurin\niloni olisi, jos Jumala olisi antanut äitini elää. Ja väittävät he\nyht'äkkiä löytäneensä äitini ruumiin, vaikka hänen on jo kauan sitte\ntäytynyt muuttua tomuksi, jos hän vaan on tavallisten luonnonlakien\nalainen. Ah, ystäväni, he tahtovat leimata minut murhaajaksi teidän\nsilmissänne. Uskotteko te sitä? Langettakaa tuomionne ja minä alistun\nsen alle. Jos joukossanne löytyy täällä yhtäkään, joka sanoo minulle\nvasten kasvoja, että minä olen murhaaja, niin lähden täältä, enkä\nenää koskaan näyttäydy silmäinne edessä. Mutta ennenkuin langetatte\ntuomionne, niin kuulkaa minua vielä!\n\nNähkääs, minä tahdon antaa teille todistuksen, että omatuntoni on\npuhdas. Te tiedätte, että murhaaja, paatuneinkin, joka esiintyy\nröyhkeästi, kylmästi ja tyyneesti tuomarin edessä, muuttaa väriä, kun\nhänet viedään kylmenneen uhrinsa eteen, hänen kasvonsa vääristyvät,\neikä hän voi ojentaa kättään, eikä panna ruumiille niitä sormia, joilla\nhän ennen on vannonut olevansa viaton. Katsokaas, ystävät, minä teen\nsen puhtaalla omallatunnolla.\n\nDraga astui portaita alas ja asettui seisomaan sen hirmuisen ruumiin\nviereen. Nopealla liikkeellä nosti hän kätensä ja laski kaksi\nensimäistä sormeansa murhatun naisen rinnalle.\n\nTuolla avaralla kentällä konakin edustalla vallitsi niin syvä\nhiljaisuus, että olisi kuullut nuppineulan putoavan maahan. Kaikkien\nsilmät olivat suunnatut kuninkaalliseen naiseen, joka nyt jossain\nmäärin huusi itselleen Jumalan tuomiota.\n\nStefan Naumovitschista tuntui, kuin olisi hänen pitänyt epäillä omaa\njärkeänsä. Oliko todellakin mahdollista, että ihminen saattoi siihen\nmäärään teeskennellä? Voiko löytyä naista, joka oli niin julkea ja\nkylmäverinen, kuin tämä Draga, joka nyt aivan tyyneesti kosketti\näitinsä ruumista, jonka hän kuitenkin todellisuudessa oli murhannut?\n\nMutta uskaltaisiko hän kohottaa ääntänsä ja syyttää Dragaa tästä\nmurhasta? Yksi ainoa katse tähän kansajoukkoon sanoi hänelle, että he\nolisivat repineet hänet palasiksi, jos hän olisi ruvennut syyttämään\nDragaa. Ei, paljastuksen hetki ei vielä ollut tullut, ratkaiseva hetki\nei ollut vielä sisällä, se hetki, jolloin naamari revitään tämän\nkauniin, kuninkaallisen teeskentelijän kasvoilta. Nykyään ei voinut\nmuuta kuin purra hammasta ja vaieta, sekä niellä harminsa.\n\n- Oletteko nyt vakuutetut minun viattomuudestani, veljet? huudahti\nDraga. — Näettekö, että ruumiista ei ole alkanut veri vuotaa, Jumalan\ntuomio on minut vapauttanut ja minä vannon teille, etten minä tunne\ntätä naista. Minä en ole koskaan nähnyt häntä, enkä ole koskaan ollut\nmissään tekemisessä hänen kanssansa.\n\nStefan Naumovitschiä värisytti, kun hän kuuli tämän väärän valan.\nDraga kielsi oman äitinsä, mutta sitä paitse teki hän väärän valan\nsalatakseen rikoksensa. Ja kansa oli vakuutettu. Vielä kerran sai\nnaisellinen kauneus riemuita, vielä kerran oli se tuottanut voiton.\n\n- Kauan eläköön kuningatar Draga! huudettiin joka suunnalta. Hattuja\nheilui ilmassa ja joukko läiskytti käsiään juuri kuin se olisi ollut\nteaatterissa. Ja olihan se todellakin teaatterisankaritar, joka\noli tässä näytellyt, täynnä valhetta ja petosta, täynnä kauhua ja\ninhottavaa ilkeyttä.\n\nDraga näki ympäristöllään pelkkiä intoilijoita. Varsinkin nuoret miehet\nja ylioppilaat riemuitsivat. Ennenkuin hän voi estää sitä, olivat he\neläköön huutojen kaikuessa nostaneet hänet hartioilleen ja kantoivat\nedes takasin portin edustalla.\n\nKuningas seisoi ylhäällä ikkunassa ja nauroi. Hän hengitti\nhelpotuksesta, sillä nyt tiesi hän, ettei hänen enää tarvinnut pelätä\nmitään, vaan että hänen puolisonsa päinvastoin oli hankkinut hänelle\nihanan, loistavan voiton. Tänä aamuna oli hän kerrassaan riemuinnut\nvihollisistaan.\n\n- Päästäkää minut, veljet, huusi Draga niille nuorille miehille, jotka\nolivat nostaneet hänet ylös maasta — minä kiitän teitä niin suuresta\nrakkaudesta, minä palkitsen sen kaikesta sydämestäni, mutta minä pyydän\nteitä nyt päästämään minut, sillä velvollisuuteni kutsuvat minua\ntakasin kuninkaallisen puolisoni luo. Hän tarvitsee uskollisen ystävän\nja neuvonantajan, hoitajan sairaudessaan. Eikö niin, ettehän tahdo,\nettä minä laiminlöisin velvollisuuksiani.\n\nNämä sanat saivat aikaan uuden suosion purkauksen ja jyriseväin eläköön\nhuutojen kaikuessa vetäytyi Draga takasin.\n\nStefan Naumovitsch seurasi aivan hänen kintereillään.\n\n- No, Stefan Naumovitsch, huudahti hän — sinä näet, että minulla yhä\non valta sydämien yli, miksi ei minulla ole valtaa sinun ylitsesi?\nSinä näet, kuinka kansa täällä Serbiassa jumaloitsee minua, miksi et\nsinä sitte tahdo jakaa minun onneani? Sillä niin totta kuin Jumala on,\ntarvitsee minun sanoa vaan yksi sana, ja sinä olet kansan kruunattu\nherra!\n\n- Minäkö? huudahti Stefan — Siitä Jumala varjelkoon, minä en hae kansan\nsuosiota.\n\n- Kuule minua, sanoi tuo intohimosta vapiseva nainen, tarttui Stefanin\nkäsiin ja veti tämän niin lähelle itseään, että hänen huulensa melkein\nkoskettivat Stefanin huulia ja aaltoileva rintansa oli Stefanin rintaa\nvasten — kuule minua ja hylkää minut sitte vielä kerran, jos voit. Sinä\ntiedät, että kuningas katselee itselleen kruununperijää, kun ei hänellä\nsitä ole. Hän on jo ajatellut nimittää veljeni Nicodem Lunjevican\nperijäkseen. Jos lausun sanankaan, niin ei kukaan ihminen enää välitä\nNicodemista. Hänen toiveensa saavat jäädä sikseen.\n\nMutta jos lausun sanankaan lisää, niin kääntää kuningas katseensa\najutanttimsa, ritarilliseen Stefan Naumovitschiin. Miksi ei hän, joka\nkuuluu vanhaan aateliseen, serbialaiseen perheeseen, voisi tulla\nSerbian kuninkaaksi? Ja silloin, Stefan Naumovitsch, lisäsi Draga\npainautuen vapisten häntä vasten, vaikka Stefan koetti pidättää\nhäntä kaukana itsestään — silloin olet sinä kuningas ja minä sinun\npuolisosi — ja me molemmat yhdessä — oi, me voisimme luoda vaikka\nkokonaisen maailman, jos me olisimme yhdistetyt. Nämä eivät ole mitään\ntulevaisuuden unelmia, lisäsi hän sitten — ne voivat toteutua pian,\nhyvin pian, sillä kuningas on sairas, hän voisi tulla yhä sairaammaksi,\nkuihtua ja kuolla.\n\n- Jo riittää, keskeytti hänet Stefan Naumovitsch, — minä olen\nkuullut tarpeeksi ja minä sanon teille kerta kaikkiaan, että minä\nhalveksien hylkäisin Serbian kuningaskruunun, vaikka sitä minulle\ntarjottaisiinkin. Sillä se kruunu on häväisty, madame, häväisty teidän\nkauttanne, sillä se on verellä tahrattu, eikä sen heleän punainen väri\nvoi sitä peittää.\n\nSitäpaitse toivon minä kuninkaalle pitkää ja onnellista ikää ja vaikka\npäättäisinkin astua Obrenovitschien istuimelle, niin tietäisin toisen,\njoka paremmin sopisi kuningattarekseni, toisen, joka silloin tulisi\nvaimokseni.\n\nTämä oli minulla teille sanottavana ja nyt pyydän minä, ettette enää\nkoske kättäni.\n\nNämä sanat sanottuaan kumarsi Stefan kevyesti kuningattarelle ja\npoistui.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSKAHDEKSATTA LUKU.\n\nYöllinen kokous.\n\n\nNoin kolmen neljännestunnin matkan päässä Belgradista oli maantien\nvieressä pieni ravintola. Se oli ränsistynyt yksinkertainen talo,\npäreillä katettu ja sen matkustajan, joka sinne tuli, täytyi\nluopua kaikista mukavuuden vaatimuksista. Se teki kerrassaan\nsurkean vaikutuksen luhistuneine seinineen, jotka osoittivat, että\nrakennuksella oli jo ikää.\n\nSiitä huolimatta näytti ravintolaan usein tulevan vieraita Belgradista,\nsillä nyt, kun pimeä oli tullut, lähestyi useita henkilöitä, yksityisiä\ntai kahden tai kolmen hengen ryhmissä, jotka kaikki kulkivat ravintolan\novea kohti.\n\nEi näyttänyt olevan oikein puhdas omatunto näillä miehillä, jotka\nolivat puetut pitkiin viittoihin, jotka täydellisesti peittivät\nheidän vaatteensa, sillä he katsoivat vähä väliä taakseen, kuin\nolisivat tahtoneet nähdä, ettei kukaan asiaan kuulumaton ollut heidän\nkintereillään.\n\nTultuaan ravintolan luo, koputtivat he erityisellä tavalla portille.\nSilloin otettiin salpa oven edestä, valoviiru lankesi maantielle,\nkun miehiä päästettiin sisään ja kiireesti ovi taas sulettiin heidän\njälkeensä.\n\nNoin kahdeksan tienoossa illalla oli parikymmentä miestä kokoontunut\nerääseen huoneeseen ravintolassa. Pöydät oli pantu yhteen, niin että\nne muodostivat yhden ainoan suuren pöydän ja sen ääreen asettuivat\nmiehet. He puhelivat vähän keskenänsä ja näyttivät siltä, että jotain\nmerkillistä oli odotettavissa ja heidän katseensa kääntyivät vähä väliä\noveen päin aina kun se avautui ja joku astui sisään.\n\nViimeksi tuli korkeakasvunen mies, joka oli niin ikään kääritty pitkään\nviittaan ja pehmeä huopahattu syvällä päässä.\n\nHänen ilmestyessään kulki kuiskaus suusta suuhun ja selvästi saattoi\nkuulla nimen \"översti Maschin.\"\n\nSe oli todellakin översti Maschin, Dragan lanko, joka nyt heitti viitan\npäältään ja seisoi siinä loistavassa univormussaan. Nopealla liikkeellä\nkiskasi hän hatun päästään, sitte meni hän peremmälle, tervehti\nkädenpuristuksella melkein jokaista ja istuutui eräälle tuolille, joka\noli häntä varten asetettu pöydän viereen. Näyttiin odottaneen vaan\növersti Maschinia, sillä nyt tuli syvä hiljaisuus ja kaikkien katseet\nkääntyivät tähän mieheen. Hän nousi, löi veitsellä lautaseen ja antoi\nmerkin vaieta.\n\nEi kukaan lausunut sanaakaan. Isäntä, joka näytti talonpojalta ja\njonka kasvot olivat hyvin viekkaan näköiset, seisoi oven suussa. Hänen\npuoleensa kääntyi nyt översti.\n\n- Ivanovitsch, sanoi hän, voimmeko nyt olla ihan turvatut tässä talossa?\n\n- Kuten herra översti käskee, kuului vastaus. Näistä sanoista saattoi\nhuomata, että isäntä oli ennen ollut sotamies. Hän olikin ennen ollut\növerstin rykmentissä korpraalina ja vasta rykmentistä erottuaan oli hän\nnainut talonpoikaisnaisen, jolla oli tämä ravintola ja siten oli hän\njoutunut ravintolan isännäksi.\n\n- Sano minulle Ivanovitsch, jatkoi översti — voimmeko myöskin\nhäiritsemättä puhua kaikesta, mitä meillä on neuvoteltavana — eikö\nmeidän tarvitse pelätä mitään?\n\n- Ei vähääkään, herra översti, vastasi Ivanovitsch seisten jäykkänä\n— kaikki on kuten tuleekin olla. Ei kukaan aavista, että herrat ovat\ntulleet tänne.\n\n- Onko tähän huoneeseen vaan se käytävä maantieltä, josta me tulimme?\n\n- Ei, herra översti, huoneessa on toinenkin ovi ja se menee meidän\nsänkykamariimme.\n\n- Hyvä — voiko sänkykamariin tulla suoraan maantieltä?\n\n- Ei, herra översti, sänkykamariin ei ole eri käytävää — tämä on ainoa.\n\n- Sitä parempi, huudahti översti — siis voi vaara uhata meitä\nainoastaan siten, että joku tunkeutuu sisään ikkunasta.\n\n- Ikkunat ovat varustetut vahvoilla luukuilla, sanoi isäntä.\n\n- Se on hyvä, vastasi översti Maschin — muuten luotan minä\ntäydellisesti sinuun. Sinä tiedät, että tänään keskustellaan sinun\ntalossasi asioista, jotka maksaisivat sinun ja meidän kaikkien elämän,\njos tieto niistä tulisi ennen aikaansa yleisön korviin. Minä toivon,\nettet sinä lausu sanaakaan siitä, mitä täällä saat kuulla ja nähdä.\n\n- Herra översti käskee ja minä tottelen, sanoi Ivanovitsch.\n\n- Mitä teihin tulee, hyvät herrat, jotka olette tulleet tänne minun\nkutsumuksestani, jatkoi översti Maschin, antaen katseensa kulkea\nkaikkien läsnäolijoiden yli — niin en tahdo tuhlata sanaakaan siihen,\nettä teidän täytyy noudattaa mitä ankarinta vaitioloa kaikesta mitä\ntäällä keskustellaan. Ei yksikään pää istu täällä tuvassa, jos tyranni\nsaa kuulla meidän toimistamme. Te tiedätte kai mitä minä tarkoitan\nsanalla \"tyranni.\" Te tiedätte, ettei tämä ole ensimäinen kerta, kun\nolemme kokoontuneet, mutta kun emme voi rauhassa kokoontua Belgradiin,\nolen hakenut tämän ravintolan, kun olen tullut tuntemaan Ivanovitschin\nmieheksi, johon voi täydellisesti luottaa. Hän on ennen ollut sotamies\nja sellaisena osoittautunut luotettavaksi ja minä olen varma, että\nennen antaisi hän teloittaa itsensä, kuin pettäisi ketään meistä.\n\nKumea myöntymyksen sorina oli vastaus tähän puheeseen. Äkkiä jatkoi hän:\n\n- Niin, ystäväni, viime hetkessä olen kutsunut teidät tähän kokoukseen.\nSerbia on perikatonsa partaalla, sen tiedämme kaikki ja minun ei\ntarvitse teille kuvata, mihin onnettomuuteen maamme on joutunut, kun\nsille on koittanut häpeän aika. Sen valtaistuimella istuu hallitsija,\njoka on joko mielipuoli tai kurjin ihminen maan päällä. Me tahdomme\ntoivoa, että ensimäinen otaksuminen on oikea, sillä silloin ei\nhän ainakaan olisi häväissyt niitä, joiden edessä esi-isämme ovat\nkumartaneet päänsä ja joiden edestä isämme ovat vuodattaneet veressä\ntappelutantereella.\n\nNiin, mielipuoli — se on paras arvostelu Serbian Aleksanterista, sillä\nainoastaan mielipuolen ei tarvitse tehdä tiliä töistään. Voi Serbian\nAleksanteria, jos me vaatisimme häntä tilille. Hän ei voisi tehdä\nmeille minkäänlaista tiliä, sillä hänen elämänsä on sitä laatua, ettei\nsiitä voi vastata. Hän on ojentanut kätensä langenneelle naiselle,\nlangenneen naisen antaa hän neuvoa itseään, langenneen naisen käsiin\non hän laskenut Serbian kohtalon, langennut nainen on täyttänyt kaikki\nvirkamiespaikat ja hallinnut maata. Te ystäväni, kuulutte kaikki\nsotilassäätyyn, minä tervehdin tässä vaan vanhoja ystäviä ja tovereita,\nminä lausun teidät tervetulleiksi kunnian kentälle. Sillä minä luulen,\nettä te tiedätte kaikki, ettekä epäile sitä, että jos meidän onnistuu\nvapauttaa Serbia, jos meidän onnistuu pestä Serbia tästä langenneesta\nnaisesta ja siitä loasta, joka hänessä on — niin meitä kunnioitetaan\n— silloin tiedetään, että me olemme täyttäneet velvollisuutemme\nserbialaisina, sen kansan jäseninä, joka ylpeydellä voi näyttäytyä\nEuroopassa, mutta jonka nyt täytyy silmät maahan luotuina hiipiä\ntoisten kansojen välissä. Ja kuinka on tähän tultu? Sallikaa minun\ntehdä siinä suhteessa pieni katsaus.\n\nTe tiedätte, että tämän Aleksanterin isä kerran oli Serbian kuningas.\nMinä en tahdo sanoa monta sanaa Milanista, me tunnemme hänen ansionsa,\nmutta myöskin hänen virheensä. Nämä viimemainitut tuottivat hänen\nlankeemuksensa. Maa ei voinut enää pitää häntä, sillä se olisi joutunut\nvelkoihin, joita se ei ollenkaan olisi kyennyt maksamaan.\n\nMe hengitimme kuten painajaisesta vapautuneina kun Milan päätti panna\nkruunun poikansa päähän, jättää hallitustaakan nuoremman hartioille,\npojan, jonka hän luuli perineen isän hyvät ominaisuudet ja olevan\noikean Obrenovitschin.\n\nMutta me huomasimme pettyneemme näissä toiveissa. Nuori kuningas\noli turhamainen, hänen järkensä ja käsityskantansa antoivat paljon\ntoivomisen varaa, mutta vasta sitte kun hän antoi sydämensä\narvottomalle naiselle, jonka nimeä en tahdo mainitakaan — silloin sai\njokainen isänmaan ystävä silmänsä auki ja heille selvisi se tosiasia,\nettä Serbia tulisi Aleksanterin aikana vielä onnettomammaksi kuin se\noli ollut Milanin hallitessa. Oi, kuinka mielellään olisi tahdottu\nkutsua Milan takasin, mutta poika nousi isää vastaan ja uhkasi ammuttaa\nhänet, jos hän uskaltaisi astua rajan yli.\n\n- Hyi — hyi! kuului suuttuneita huutoja kokoontuneiden joukosta. — Se\non hävytöntä, alhaista!\n\n- Niin, hävytöntä ja alhaista on se todellakin, jatkoi översti. —\nMinä olen omilla korvillani kuullut kuninkaan sanovan, että hän\najaisi Milanin kuin hullun koiran ulos maasta, jos hän uskaltaisi\nastua rajan yli. Mutta kun Milan kuitenkin teki sen, kun hän yön\npimeydessä kulki Saven yli ja tuli Serbian rannalle, niin — vein minä\nitse hänet konakiin, sillä silloin oli varotettava kuningasta ja\nkoetettava pidättää häntä ottamasta puolisokseen langennutta naista.\nValitettavasti ei tämä onnistunut, vaikka Milan pani kaikki voimansa\nliikkeelle. Aleksanteri ja Draga, tuo kirottu nainen, olivat liian\nkovasti toisiinsa kiintyneet, epäpuhdas, halveksittava rakkaus — ei,\nminä en tahdo väärin käyttää tätä kaunista sanaa — inhottava intohimo\nsitoi hänet Dragaan. Minä ilmaisen teille surullisia salaisuuksia,\nystävät, mutta tänään pitää vihdoinkin totuus lausuttaman, totuuden,\npaljastuksen päivä on tullut — antakaa minun siis puhua ja kuunnelkaa\nte! Maa on kauhistuttavassa tilassa. Suuri joukko talonpoikia on ajettu\nkodeistansa, kun eivät ole voineet maksaa korkeita veroja. Teollisuus\non lamautunut, kun kaikkialla on asetettu vaikeuksia sen tielle. Ei\ntehdä muuta kuin rasitetaan kauppiaita uusilla veroilla. Se joka voi\nmaksaa, saa asua Belgradissa — mutta se joka on siinä onnettomassa\nasemassa, ettei voi maksaa, sillä ei ole mitään, eikä koskaan voi saada\nmitään — hänen täytyy olla köyhänä. Mitä meihin upseereihin tulee, niin\non kuningas aina osoittanut olevansa hyvin vastenmielinen kaikille\nsotilaille. Hyvin vastenmielisesti pukeutuu hän sotilaspukuun, silloin\nvaan, kun on aivan pakotettu siihen. Ja se on kuitenkin sama puku,\njohon meidän tulee ylpeillen pukeutua, kun se on kunink. majesteetin\nja kruunun puku, sama puku, jonka kuningas ja isänmaa ovat meille\nantaneet. Kuningas epäilee meitä, sillä hän tietää, etteivät upseerit\nhäntä rakasta. Ehkä hän aavistaa, että he vihaavat häntä — mutta yhtä\nseikkaa hän ei tiedä, nimittäin sitä, että me aiomme syöstä hänet alas\nja selittää kansalle, että kuningas ja hänen Dragansa ovat ruttopaise,\njoka ei enää saa olla vaivaamassa Serbian kansaa, vaan että me\nleikkaamme sen pois.\n\nTahdon muutamilla esimerkeillä valaista, millainen kuningatar Serbiassa\non ja pyydän muutamiksi minuuteiksi teidän huomiotanne.\n\nÖversti Maschinin ei olisi tarvinnut lausua tätä pyyntöä kuulijoilleen,\njoiden katseet olivat kuin naulatut häneen ja jotka ihastuneina\nkuuntelivat hänen puhettansa. Joka sanasta leimahti vihan liekki ja\npitääkseen vireillä tätä pyhää tulta olivat nämä kaksikymmentä upseeria\nsaapuneet yksinäiseen ravintolaan maantien vieressä.\n\n- Mitä tämä Draga oli, ennenkuin tuli Serbian kuningattareksi, sen\ntiedätte kaikki, ystäväni. Hän oli Serbian kaunein nainen, se täytyy\nitse kateudenkin tunnustaa, mutta rehellisimmänkin täytyy hänestä\nsanoa, että hän oli kurjin, halveksittavin nainen. Hän on perheestä,\njonka suku on yhä huonontunut. Veri, joka hänen suonissaan virtaa on\nrikollista verta. Äiti oli juoppo, jonka miehellä ei ollut vähääkään\nsiveellistä vakavuutta ja joka nähtävästi vaimonsa kautta tuli vielä\nhuonommaksi, kuin mitä luonnostaan oli. Dragan äiti on todistettavasti\nharjoittanut parittamista ja kun tytär tuli täysikasvuiseksi, niin piti\näiti kohta huolta siitä, että tytär sai tilaisuuden näyttäytyä oikeassa\nvalossaan.\n\nSiihen aikaan ei Draga ollut vielä niin läpi huono, vaan hän koetti\nsaada miehen, joka kykeni pitämään hänestä huolta ja valitettavasti\nlankesi hänen vaalinsa veljeeni. Te myöntänette, ettei tähän asti\nole tästä avioliitosta sanaakaan päässyt huuliltani. Minä en tahdo\nnaulata veljeni nimeä häpeäpaaluun. Mutta tänään täytyy minun puhua\nsiitä, sillä tänään täytyy teidän tietää kaikki, teillä on oikeus\ntietää kaikki. No niin, veljeni oli nuori insinööri, jolla oli loistava\ntulevaisuus edessään. Silloin tuli hän onnettomuudekseen tuntemaan\nDraga Lunjevican. Hän rakastui, enkä sitä ihmettelekään, sillä Draga\noli niin kaunis, monastihan ovat miehet, jotka ovat olleet paljon\nkorkeammissa asemissa kuin veljeni, joutuneet kauniin naisen ansaan.\nKun sitte veljeni eräänä päivänä ilmoitti minulle, että hän aikoi naida\nDraga Lunjevican, huokasin minä syvään ja sanoin:\n\n\"Siinä taas yksi, joka tekee tyhmyyden!\" Mutta Draga osasi niin\nvaikuttaa, että hän meni kihloihin Dragan kanssa eräänä toukokuun\n1 päivänä ja saman kuun 28 päivänä olivat he jo naimissa. Hän oli\npyytänyt minua sulhaspojaksensa, enkä minä voinut kieltää hänen\npyyntöänsä ja siten tulin minä seisomaan hänen rinnallaan kirkossa.\nMinä olin myös pakosta mukana hääkemuissa, jotka pidettiin Lunjevican\nperheen asunnossa. Hyvät herrat, ei koskaan mene mielestäni muisto\nnäistä kemuista, sillä ne olivat niin perin arvottomat. Lunjevican\nperhe oli pannut parastaan, jotta se voisi esiintyä entisessä\nloistossaan. He olivat räätäleiltä ja suutareilta ynnä muilta\nlainaelleet ja kerjänneet kaikkea, mitä pitoihin tarvittiin. Pöytä oli\njuhlallisesti katettu, esille pannut ruokalajit eivät jättäneet mitään\ntoivomisen varaa, eikä myöskään juomat, joita löytyi suuret määrät.\nMutta kauan ei kestänyt ennenkuin rouva Lunjevica oli juonut paljon\nenemmän kuin sieti. Hän alkoi meluta ja laulaa ja käyttäytyi erittäin\nsopimattomasti pöydässä. Hänen tyttärensäkin lienee juonut enemmän\nsamppanjaa kuin morsian saa juoda. Oli kerrassaan inhottavaa nähdä,\nkuinka hän pöydässä alinomaa hyväili ja suuteli veljeäni. Lisäksi alkoi\nNicodem Lunjevica, joka jo nuorena oli ollut ylen röyhkeä, kinastella\nerään vieraan kanssa. Se veijari tarttui lopulta vieraaseen ja heitti\nhänet ulos.\n\n\"Oi Jumalani, sanoin minä itsekseni, mitähän joukkoa tämä on, johon\nveljeni on joutunut!\"\n\nMutta todellisuus voitti kaikki pahat aavistukseni. Avioliitto\nmuodostui suloisen kuherruskuukauden jälkeen hyvin onnettomaksi. Pian\nselvisi minulle, että Draga oli ottanut veljeni vaan keinottelun\ntarkoituksessa. Hän oli tahtonut vaan saada toimeentulon. Mutta hänen\nvaatimuksensa eivät olleet vähäiset. Hän tahtoi näytellä hienoa\nnaista, käydä silkissä ja muissa kalliissa vaatteissa sekä esiintyä\nteaattereissa ja konserteissa. Useita kertoja kääntyi veljeni minun\npuoleeni pyytäen lainaksi suurempia summia. Minä lainasinkin muutamia\nkertoja, mutta vihdoin selitin veljelleni suoraan, etten enää lainaisi\nhänelle mitään, kun en halunnut katsella kuinka minunkin rahani\nheitettiin ulos ikkunasta. Tämän jälkeen vetäytyi veljeni erilleen\nminusta ja Dragan kiukku täydensi hävitystyön. Hän rikkoi ne siteet,\njotka yhdistivät meitä veljeksiä. Minä en enää astunut veljeni\nkynnyksen yli ja se oli minulle hyvin mieluista, sillä nyt ei minun\nainakaan tarvinnut katsella sitä inhottavaa näytelmää, jota siellä\nnäyteltiin. Valitettavasti en kuitenkaan voinut estää, että minulle\nkerrottiin siitä. Minä sain hyvin pian kuulla, että Draga oli uskoton\nveljelleni. Minä koetin yllättää Dragaa, voidakseni sitte vapauttaa\nveljeni tämän naisen pauloista, mutta Draga oli liian viekas — se ei\nonnistunut minulle.\n\nSiten kului kaksi vuotta. Veliraukastani kuulin vaan ikävyyksiä. Jos\ntapasin hänet kadulla ja tervehdin kiireesti, niin vakuutti hän aina\nolevansa hyvin onnellinen, mutta hänen kalpeat, surkastuneet kasvonsa\ntodistivat minulle, että hän valehteli.\n\nKerran herätettiin minut keskellä yötä siten, että ovikello eteisessä\nsoi kiivaasti. Kun palvelija avasi, seisoi ulkona sanantuoja veljeni\ntalosta ja käski hänen heti herättää minut, sillä minun pitäisi tulla\nveljeni luo niin pian kuin mahdollista.\n\nTietysti noudatin heti tätä kutsua ja pitkien aikojen perästä astuin\nnyt ensi kerran veljeni taloon.\n\nRouva Draga oli mitä suurimman epätoivon vallassa, väänteli käsiään,\nitki ja valitti. Sellaisena tuli hän minua vastaan ja ilmoitti, että\nveljeni oli kuolemaisillaan. Ja kun sitte näin veljeni makaavan\nsängyssään, silloin selvisi minulle heti, että hän oli mennyttä miestä,\nsillä kuolema oli jo painanut leimansa hänen kasvoilleen. Hän tunsi\nvielä minut, ja kun kumarruin alas hänen puoleensa ja syleilin häntä\nhellästi, kuiskasi hän minulle yhden ainoan sanan, jota en sitte enää\nkoskaan voinut unohtaa. Se sana oli: \"Myrkytetty!\"\n\nNiin, veljeni oli myös myrkytetty, vaikkei sitä ole koskaan voitu\ntodistaa. Nautittuaan kalaa, jonka Draga pani hänen eteensä, oli hän\nsairastunut, ja myrkky lienee vaikuttanut hyvin nopeaan, sillä hän oli\nheti joutunut siihen tilaan, jossa minä hänet löysin.\n\nVeljeni kuoli minun syliini. Draga käyttäytyi kuin mielipuoli. Hänen\nkyyneleensä valuivat virtana ja hän vakuutti, ettei hän koskaan enää\nvoinut rakastaa toista miestä, sillä tämä oli ainoa, joka ymmärsi häntä.\n\nMinä olin kuuro hänen valituksilleen. Katsoin häntä synkästi\nsilmiin ja kysyin kuinka hänen miehensä sairaus oli alkanut. Niin\npian kun taas olin omassa asunnossani, istuuduin heti ja kirjoitin\nilmiannon yleiselle syyttäjälle ja panin siihen alle koko nimeni.\nTässä ilmiannossa syytin Dragaa, veljeni leskeä siitä, että hän oli\ntuottanut puolisolleen kuoleman, nähtävästi myrkyllä. Minä vaadin\nyleistä syyttäjää lykkäämään hautausta ja antamaan avata ruumis jotta\nsisälmyksistä mahdollisesti voitaisiin löytää myrkkyä.\n\nSeuraavana päivänä vein itse ilmiannon toimistoon ja jätin sen sinne.\nYleinen syyttäjä on siis saanut sen, siitä ei ole epäilemistä. Tästä\nhuolimatta ei hautausta lykätty ja kun seuraavana päivänä valitin\nsiitä, vastattiin minulle, että ruumis oli tutkittu, mutta ei oltu\nmitään löydetty, joka olisi voinut oikeuttaa toivottuun toimenpiteeseen.\n\nTe näette nyt, hyvät herrat, että Dragalla oli jo siihen aikaan\nylhäisiä herroja takanaan. Minä en tahdo syyttää ketään, mutta hänellä\nlienee ollut mahtava suojelija. Sillä yleinen syyttäjä oli henkilö,\njohon en luule Dragan voineen suoranaisesti vaikuttaa. Pikemmin\nluulen, että jo siihen aikaan hyvin korkea herra on pitänyt suojelevaa\nkättään hänen päällään. Niin täytyi minun siis kärsiä sitä ajatusta,\nettä veliraukkani oli murhattu ja ettei minun ollut onnistunut edes\nrangaista murhaajaa.\n\nJonkun aikaa mietin kostoa. Ajattelin ensin ampua Dragan, mutta sitte\nsanoin minä itselleni, että olisi hullua tämän langenneen naisen\ntähden itse astua mestauslavalle. Kuitenkin lohdutin itseäni sillä\najatuksella, ettei hän ainakaan voi päästä rangaistuksetta. Dragan\ntulevaisuus näytti minusta hyvin synkältä. Ja sittenkin erehdyin minä\nperin pohjin, sillä tapahtui juuri päin vastoin.\n\nTämän naisen tulevaisuus tuli loistavaksi, sillä vaikka hän leskenä\noloaikanansa, joka ei ollut pitkä — eli kerrassaan huonosti, vaikka\nkoko Belgradissa tiedettiin, että hänen kotonaan vietettiin yöllisiä\njuominkeja ja vaikka minä voin todistaa, että Dragalla oli suhde\ntoverini Stefan Naumovitschin kanssa, joka muuten oli kunnon mies ja\nhyvä toveri, niin tapahtui kuitenkin uskomattomia.\n\nTämä viettelevä nainen ei vajonnut köyhyyteen eikä kurjuuteen, vaan\nnousi ylös, kuten meteoori ja tuli Serbian kuningattareksi. Tiedetään,\nettä kuningatar Natalia oli mukana siinä pelissä. Hän ei silloin\naavistanut, että hän siten saattoi Aleksanterin ja Serbian perikatoon.\nJos hän olisi sen aavistanut, olisi hän ennemmin panettanut Dragan\nkahleisiin kuin antanut hänen tulla hoviin, sillä kuningatar Natalia on\naina kaikesta sydämestään rakastanut Serbiaa ja hän oli nainen, josta\nSerbia saattoi olla ylpeä.\n\nMyöntymyksen hyminä kulki ympäri pöydän. - Siten oli Draga tullut\nkuningattareksi, jatkoi innokas syyttäjä, jonka ääni tämän merkillisen\nsyytöksen aikana vapisi vilpittömästä, jalosta vihasta — ja vielä\nkerran piti tuon onnettoman naisen saada tilaisuus loistavalla tavalla\nkorvata huono menneisyytensä. Sillä se, joka pääsee valtaan, voi\nkäyttää valtaansa sekä hyvään että pahaan. Jos hän olisi ollut hyvä\nkuningatar, niin olisimme voineet antaa hänelle anteeksi, vaikkei\nhän ollut hyvä nainen. Mutta sen sijaan tuli hänestä yhä huonompi\nkuningatar kuin mitä hän oli naisena ollut.\n\nEnsi hetkestä, minkä hän oli Serbian konakissa, oli hänen innokkain\npyrkimyksensä vieroittaa kuningas kansastaan ja ennen kaikkia irroittaa\nhänet niistä, jotka olivat tähän asti tehneet hänelle hyvää. Mitä\nsuurimmalla kekseliäisyydellä osasi hän saada aikaan vihollisuutta\nAleksanterin ja Milanin välillä. Poika, joka ennen oli rakastanut\nisäänsä, alkoi pian vihata häntä ja hän antoi houkutella itsensä\najamaan isä maanpakoon, kun Draga sitä tahtoi.\n\nJa kun sitte loukkauskivi oli saatu pois tieltä, — sillä Milan oli\nitse asiassa ainoa ihminen, jota Draga pelkäsi, kun hänen oli tapana\nesiintyä jyrkästi ja varmasti häntä vastaan — nyt ei kuningatar enää\nvälittänyt mistään, vaan teki kaikkea mitä tahtoi ja näki hyväksi. Hän\neroitti kaikki itsenäiset ja kunnan miehet viroistaan ja pani heidän\nsijaansa omia kätyreitään, miehiä, jotka eivät vähääkään sopineet\nsellaisiin toimiin. Mutta heillä oli hänen silmissään se etu, että\nmielellään palvelivat Dragaa ja tekivät kaikki, mitä hän käski.\n\nPian tunsi koko Serbia, että tämä kuningatar sydämettömästi heilutti\nruoskaa heidän päänsä päällä. Kansan täytyi maksaa veroja, se on\nselvää, muutoin ei valtio voi pysyä pystyssä, mutta voi sitä valtiota,\njoka sydämettömästi vaatii veroja nääntyneiltä alamaisiltaan, se\nhävittää itse perustan, jolla se seisoo, se ryöstää maalta sen parhaat\nvoimat.\n\nTämän ovat Draga ja Aleksanteri tehneet, he ovat saattaneet Serbian\nhorjuvalle pohjalle ja syösseet sen turmioon, he ovat sanan täydessä\nmerkityksessä hävittäneet maan.\n\nJa täytyyköhän minun kertoa teille, ystävät, niistä onnettomista\nuhreista, jotka nääntyvät vankiloissa? jatkoi översti Maschin lyhyen\nvaitiolon jälkeen. Ei, ei varmaan! Te kuulette näiden nyyhkytykset,\nheidän kirouksensa ja kimeät huutonsa, te kuulette ne, mutta ette voi\nantaa onnettomille mitään apua, sillä ne rautaportit ovat suljetut,\njotka Draga on asettanut heidän vankiloittensa eteen, liian paljo on\nkätyreitä, jotka niitä vartioivat.\n\nSallikaa minun kertoa teille ainoastaan yksi tapaus, joka on omiaan\nnäyttämään, millainen oikeus nykyään vallitsee Serbiassa. Vähän\naikaa sitte, tuskin on siitä kulunut kolmea kuukautta, tarjottiin\nkuninkaallisessa pöydässä pasteija. [Tässä kerromme historiallisen\ntosiasian.] Kuningas on hyvin ihastunut tähän pasteijaan, ja\nsiitä syystä ei hän jaksanut odottaa, vaan maistoi sitä ennenkuin\nhovipalvelija oli, kuten tavallista, sitä ensin maistanut. Sillä\nAleksanteri pelkää aina myrkkyä kuten kaikki muutkin tyrannit. Hän ei\ntunne olevansa varma omassa talossaan. Hän ei luota palvelijoihinsa\nja joka viinikulauksessa, jonka hän juo, joka leipäpalassa luulee\nhän ottavansa myrkkyä. Mutta pasteija maistoi hänestä niin hyvältä,\nettä hän arvelematta alkoi syödä sitä. Koko hovi nautti nähdessään\nmillä halulla kuningas söi pasteijaa. Mutta kaikeksi onnettomuudeksi\nalkoi kuningas äkkiä tuntea pahoinvointia. Tähän pahoinvointiin oli\nluonnolliset syynsä, sillä kuningas oli ahneudessaan syönyt sitä liian\npaljon, kun se vielä oli liian kuurnaa.\n\nMutta tuskin oli kuningas tuntenut tuskia, ennenkuin hän kalmankalpeana\nkavahti pystyyn ja huudahti:\n\nMinä olen myrkytetty!\n\nHeti käski kuningatar Draga, joka sellaisissa tilaisuuksissa aina\ntahtoo näyttää suurta hellyyttä kuningasta kohtaan, jota hän itse aina\npettää, heti käski hän siis, että koko kyökkiväestö oli vangittava. Hän\nantoi viedä kyökkipäällikön, pasteijan tekijän ja erään kyökkipojan,\njoka niinikään oli ottanut osaa pasteijan tekoon, omaan kamariinsa\nja pani siellä kuulustelun toimeen. Kyökkipäällikkö ja pasteijan\ntekijä todistivat selvästi, ettei heillä ollut ollut mitään tekemistä\npasteijan kanssa ja niin tuli koko syy onnettoman kyökkipojan\nniskoille, seitsentoista vuotiaan pojan, joka varmaan ei itse olisi\nvoinut valmistaa pasteijaa.\n\nKyökkipoika tuomittiin heti kuolemaan. Hänet vietiin erääseen\nlinnoituksen vallihautaan ja siellä ammuttiin hänet, vaikka raukka yhä\nvakuutti viattomuuttaan ja vannoi kyyneleet silmissä, että hän rakasti\nkuningasta ja ettei hän koskaan ajatellutkaan myrkyttää häntä.\n\nSyvä liikutus valtasi kuulijat. Muutamat hyppäsivät ylös paikoiltaan,\ntoiset taas huusivat:\n\n- Se on liikuttavaa, raakaa, petomaista!\n\n- Minä puolestani väitän, jatkoi Maschin, — että se on tavallista\nSerbiassa, sillä maassa, jossa tuomioistuimet ovat menettäneet\nmerkityksensä, jossa harjoitetaan kabinetti tuomiota, jossa\ntuomio-oikeus on langenneen naisen käsissä, sellaisessa maassa, hyvät\nystävät, ei mikään kummastuta. Tämä kyökkipoika raukka ei varmaan\nole ainoa, jolta Draga on ottanut hengen. Minä voisin istua tässä ja\nkertoa teille huomis-aamuun saakka niistä onnettomista, joita hän on\nsalaisesti vangituttanut ja tuomiotta murhauttanut. Kuka muuten on enää\nvarma Serbiassa? Kuka voi enää, kun hän illalla panee levolle, nukkua\nsiinä varmassa vakaumuksessa, että hän aamulla saa rauhassa herätä? Ei\nkukaan meistä, ei kukaan koko Serbiassa!\n\nJa tässä annan minä kaikua Ceterum canuo huutoni. Mutta tämä kehoitus\nei koske Kartagon hävitystä, vaan kohdistuu huutoon:\n\n\"Alas Serbian Draga, alas Aleksanteri, maahan Obrenovitschin valta!\"\nUusi kuningas tulkoon, uusi mies, joka osaa parantaa ne haavat, jotka\nviimeinen Obrenovitsch on maalle tuottanut. Ja miestä on tervehdittävä\nhuiluilla ja harpuilla, sellaisen miehen voimakkaalla kädenlyönnillä,\njoka sanoo:\n\n\"Minä palvelen sinua, sillä sinä olet hyvä ja jalo.\"\n\nNämä puhujan viimeiset sanat herättivät kuulijoissa äärettömän\nihastuksen. Kaikki olivat nousseet ylös paikoiltaan ja kun översti\nMaschin nyt lopetti, niin kahdestakymmenestä kurkusta nousi huuto:\n\n- Alas Aleksanteri, pois peto Draga, maahan vanha hallitus, eläköön\nSerbia — Zivio Serbia liberata!\n\nEräs kookas mies, jolla oli edullinen ulkomuoto, meni Maschinin luo,\nojensi hänelle molemmat kätensä ja huudahti liikutettuna:\n\n- Tämän kokouksen nimessä, jonka te olette kutsuneet kokoon, lausun\nminä ainoa teistä, jolla ei ole sotilaspukua, teille kiitoksemme niistä\nkauniista ja suurista sanoista, joita olette lausunut, översti Maschin.\nMinä, Avakumovitsch, joka kuulun tuomarikuntaan, selitän olevani\nvalmis tulemaan kanssanne minne vaan viette meidät. Serbian armeijan\ntulee taistella ja voittaa, sen tulee suojella maan rauhaa ja poistaa\nkaikki viholliset, jotka voivat uhata Serbian rauhaa ja onnea. No, siis\nlähtekäämme vihollista vastaan, hän on vaarallisin, mikä milloinkaan on\nSerbiata uhannut. Vaikka tämä vihollinen nyt on kuningas, niin ei se\nmuuta asiata. Hän kaatukoon, sillä hän on ollut kurja kuningas ja Draga\nkuolkoon, sillä hän on tuhat kertaa ansainnut kuoleman.\n\nKaikki kokoontuivat riemuiten Avakumovitschin ympärille. Sitä pidettiin\nhyvin tärkeänä, että hän oli mukana salaliitossa, sillä tiedettiin,\nettä tämä mies nautti suurta kunnioitusta Serbian kansalaisten\nkeskuudessa ja että hän oli ainoa tuomari Serbiassa, joka oli\nsäilyttänyt nimensä tahrattomana, sillä hän ei ollut koskaan taipunut\nDragan tahdon alle ja hänen tuomionsa olivat olleet todistuksena\nsiitä, ettei hän taipunut kenenkään tahdon alle, noudatti vaan sitä\nsuurta jumalallista oikeutta, jonka täytyy loistaa joka maassa kuten\nsäteilevän tähden, muutoin peittää maan syvä pimeys.\n\n- Istukaamme, ystävät, sanoi översti Maschin, — neuvotelkaamme, mitä\nmeidän nyt on tehtävä!\n\n\"Me tahdomme toimintaa, sanoja on jo kylliksi vaihdettu\", huudan minä\nteille nyt suuren saksalaisen runoilijan kanssa. Sanoille Draga ja\nhänen joukkonsa nauraa, mutta toiminnan edessä he tulevat vapisemaan.\nEnnenkuin käymme neuvottelemaan, tahdon lopuksi kertoa teille\nvielä yhden tosiasian, joka täyttää teidät kauhulla ja on omiansa\nvakuuttamaan teille, että nyt on paras aika päättävästi toimia.\n\nTaas oli huoneessa hiljaista ja kaikki odottavat katseet olivat\ntähdätyt puhujaan.\n\n- Te tunnette toverimme, Stefan Naumovitschin, te tiedätte, että\nhän meidän myöntymyksellämme toimi kuninkaan ajutanttina. Meillä\ntäytyy näet hovissa olla mies, joka aina pitää silmällä Dragaa ja\nmeidän täytyy olla hyvin kiitollisia Stefan Naumovitschille, että hän\nteki meille tämän palveluksen. Mutta Stefan Naumovitschin edullinen\nulkomuoto ja hänen rakastettava luonteensa tekivät syvän vaikutuksen\nkuningatar Dragaan. Hän tahtoi uudelleen solmia ne hellät siteet,\njotka kerran olivat sitoneet heidät yhteen. Sanalla sanoen, hän\ntahtoi Stefanin rakastajakseen eikä Stefan tahtonut enää kuulla\npuhuttavankaan siitä, sillä hänen sydämessään oli erään tytön kuva,\njota hän vilpittömästi rakasti ja jolle hän oli uskollinen, tyttö,\njoka oli hienosta itävaltalaisesta perheestä, mutta joutui onnettomien\nolosuhteiden takia Serbiaan. Täällä oli hänen pakko yksinkertaisena\npalvelijana ansaita leipänsä voidakseen pysyä hengissä. Mutta joka\npaikasta osasi Draga tunkea hänet pois, sillä kuningatar näki hänessä\nkilpailijansa. Hirmuisia olivat ne kärsimykset, jotka Draga hänelle\ntuotti. Tuskin ajetaan petoeläintä niin sydämettömästi kuin tätä Genia\nvon Sandorfia.\n\nMutta Jumala ei tahtonut, että Genian piti joutua vihollisensa uhriksi.\nHän yhdisti uudestaan tytön Stefaniin ja nämä molemmat päättivät mennä\navioliittoon Lontoossa. Siellä luulivat he, olisi heidät voitu vihkiä\nilman muita esteitä, sillä se näytti mahdottomalle Serbiassa. Stefan\nNaumovitsch jätti muutamaksi ajaksi paikkansa konakissa ja matkusti\nGenian kanssa ulkomaille.\n\nVielä matkallakin vainosi häntä kuningatar Draga, sillä tämä koetti\nkaikin keinoin saada takasin Serbiaan se mies, jota hän rakasti, ja\nkun ei se voinut hyvällä tapahtua, niin käytti hän väkivaltaa. Näissä\ntoimissa auttoi häntä orjallisesti Belgradin nykyinen poliisipäällikkö.\n\nTällä hetkellä olivat läsnäolijat hyvin liikutetun näköisiä, kiroukset\nkävivät kovaäänisiksi, nyrkkiä puristettiin ja heilutettiin uhkaavasti\nilmassa.\n\n- Minä näen, ystävät, sanoi översti Maschin, että te ajattelette\nBelgradin nykyisestä poliisipäälliköstä samalla tavoin kuin minäkin.\nTämä Heinrich Rabe on huonoin kaikista Dragan kätyreistä. Hän voi\nsilmää räpäyttämättä panna toimeen kaikki Dragan verituomiot. Hän\nvoi tehdä mitä rikoksellisempia suunnitelmia, hän on lautasennuolija\nja kurjin mies maailmassa, muuten mies, jonka menneisyys on hämärään\nverhottu, josta ei edes tiedetä, mistä hän on tullut, tai mikä hän on\nennen ollut. Niin, minä voin kernaasti sanoa sen teille ystävät, että\nminä olen eräältä suunnalta vaatinut tietoja hänestä, niiden pitäisi\npian olla täällä ja kun ne ovat tulleet, niin saamme kuulla, kenen\nkäsiin on annettu korkein poliisivalta Serbiassa. Mutta minä en tahdo\npuhua asioista, jotka eivät ole vielä kypsyneitä. Palatkaamme siis\ntoverimme Stefan Naumovitschin onnettomaan kohtaloon. Budapestissä,\nmissä hän yhdessä Genian kanssa asui eräässä tunnetussa Hôtellissa,\ntehtiin murhayritys toverimme morsianta vastaan. Mutta se ei onnistunut\nja Stefan Naunovitsch ja Genia saivat jatkaa matkaansa Wieniin. Mutta\nmitä tapahtui Wienissä, jossa Stefanin olisi luullut olevan turvassa ja\narvattavasti olisi ollutkin, jollei Draga olisi käyttänyt pirullista\nviekkautta saadakseen Stefan valtaansa. Jollain tekosyyllä sai hän\nStefanin menemään Serbian lähettilään asuntoon, ja se on Serbian\naluetta. Täällä vangittiin Stefan ja vietiin kahleissa Serbiaan.\n\n- Konnamaista! huudettiin ympäri pöydän ja miehet nousivat paikoiltaan.\nSitä emme voi kärsiä. Sen saa hän maksaa! Alas Draga, alas Aleksanteri!\nMe vapautamme Stefan Naumovitschin! Missä vankilassa hän kituu?\n\n- Sitä en minä voi nyt sanoa teille, sanoi översti Maschin. — Mutta\nminä otaksun, että hän on linnoituksessa.\n\n- Siis täytyy meidän hyökätä linnoitukseen! huusi eräs korkea upseeri.\n\nMelu oli niin kova, että isäntä Ivanovitsch meni översti Maschinin\nluo ja huomautti häntä siitä, että melu saattoi kuulua maantielle ja\nse olisi vaarallista. Översti Maschin koetti tyynnyttää tovereitaan\nja kohta oli taas hiljaista, jotta översti saattoi uudelleen alkaa\npuhettaan.\n\n- Ystävät, sanoi hän — kun nyt alamme neuvotella siitä, millä\ntavoin meidän on tehtävä loppu nykyisestä vallasta, täytyy meidän\nmyöskin ottaa huomioon toverimme Stefan Naumovitschin kohtalo. Me\nemme saa ryhtyä mihinkään ennenkuin olemme varmat ettemme syökse\nhäntä perikatoon heti kun alamme oman toimintamme. Onhan syytä\npelätä, että Draga nähdessään meidän häntä ahdistavan, kostaa Stefan\nNaumovitschille. Stefan on turvaton vanki, eikä hän voisi torjua sitä\ntikarin pistoa, joka hänen rintaansa tähdätään.\n\nJa nyt neuvotteluun, ystävät, palatkaa kaikki paikoillenne,\nkeskustelkaamme levossa ja rauhassa Serbian kohtalosta. Sillä emme saa\nsalata itseltämme, että tällä hetkellä on tämän maan kohtalo meidän\nkäsissämme.\n\n\n\n\nKAHDEKSASKAHDEKSATTA LUKU.\n\nVala.\n\n\nTällä hetkellä nousi ylös eräs nuori upseeri ja pyysi puheen vuoroa.\n\n- Mitä sinä tahdot, luutnantti Popoff? kysyi översti Maschin\nluutnantilta.\n\n- Pyydän anteeksi, että minä uskallan käyttää puheenvuoroa tässä\nkokouksessa, jossa niin monta vanhempaa ja kokeneempaa miestä istuu,\nmutta översti Maschin on äsken puhunut niistä aseista, joita me\nkannamme. Nämä olemme saaneet kuninkaalta ja kun otimme ne vastaan,\nteimme pyhän valan, että käyttäisimme niitä suojellaksemme kuningasta\nja hänen kunniaksensa. Saammeko nyt tähdätä nämä samat aseet kuningasta\nvastaan? Saammeko rikkoa sen valan, jonka olemme vannoneet?\n\n- Minä olen sinulle kiitoksen velassa, luutnantti Popoff, että toit\nilmi tämän ajatuksen, sanoi översti Maschin — voisi todellakin näyttää\nsiltä kuin olisimme valapattoja, kun taistelemme kuningasta vastaan\nhänen omilla aseillaan, mutta niin ei ole asianlaita, ystäväni. Sillä\nkun lupasimme kuninkaalle käyttää aseita hänen puolustuksekseen, niin\noli hän jo kauan sitä ennen vannonut meille valan, että hänestä tulee\nhyvä ja oikeamielinen kuningas, isänmaan isä ja että hän on valmis\nuhraamaan elämänsä ja omaisuutensa meidän tähtemme, alamaistensa\ntähden, jos niin vaaditaan. Ja onko hän pitänyt tämän valansa? Ei, ei\nyhtä tuntiakaan koko hallituksensa aikana. Hänestä on tullut valapatto\nja siten olemme mekin päässeet valastamme. Tämän tahdon sinulle\nvastata, luutnantti Popoff.\n\nKuului myöntymyksen hyminä, mutta nuori luutnantti jatkoi:\n\n- Olen nyt päällikköni suusta kuullut, että minä epäilyksettä uskallan\nrikkoa sen valan, jonka sotilaana olen vannonut. Siitä syystä minä myös\nrikon sen.\n\nNuori luutnantti meni taas paikoilleen ja keskustelua jatkettiin.\n\n- Siitä olemme siis yhtä mieltä, hyvät ystävät, sanoi översti Maschin,\n— että Aleksanteri ja Draga ovat poistettavat. Meillä ei siis ole muuta\ntehtävää kuin ratkaista, kuinka perusteellisesti tämä poistaminen\non tapahtuva. Meillä on tässä suhteessa kaksi tietä valittavana.\nJoko — översti Maschinin ääni sai kovemman soinnun, — pakotamme me\nAleksanterin kirjoittamaan luopumus anomuksen alle ja ajamme hänet\nmaasta kaikiksi ajoiksi ja kiellämme astumasta Serbian rajan yli sekä\nteemme Dragalle samoin, tai —\n\nÖversti hengitti syvään. Hän katsoi ympäri piiriä kuin tahtoisi hän\nedeltäpäin saada varmuutta, minkä vaikutuksen hänen seuraavat sanansa\ntekisivät kokoontuneihin. Sitte sanoi hän syvällä ja soinnukkaalla\näänellä:\n\n- Tai myös täytyy Aleksanteri ja Draga tappaa, sillä silloin ovat he\nvaarattomimmat.\n\nHiljaisuus seurasi näitä sanoja. — Vaikka kaikki ne miehet, jotka\nolivat kokoontuneet, olivat vakuutetut siitä, että tyrannin ja\ntuon halpamaisen Dragan kuolema pelastaisi kerrassaan Serbian\nonnettomuuksista ja perikadosta, niin ei kukaan läsnäolevista\nuskaltanut lausua kuolemantuomiota.\n\nSellaisissa tapauksissa ei kukaan tahdo olla ensimäinen. Sillä eipä ole\ntodellakaan lasten leikkiä tuomita kruunattu pää kuolemaan, vaikkakin\nhallitsija olisi tehnyt itsensä kuinka syylliseksi.\n\nSilloin nousi Avakumovitsch ja lausui:\n\n- Minä luulen, että meidän täytyy eroittaa kaksi asiata toisistaan,\nnimittäin Aleksanterin ja Dragan kohtalo. Tätä Dragaa kohtaan, jota me\nkutsumme Belgradin ruoskaksi, ei meillä minun tietääkseni ole mitään\nvelvollisuuksia. Hän ei voi vaatia mitään sääliä meidän puoleltamme,\neikä meillä ole velvollisuutta menetellä sääliväisesti häntä kohtaan.\nKylmäverisesti on hän valanut myrkkyä Serbian kansaan, myrkkyä, jonka\nseurauksista meidän kansamme vielä kauan tulee kärsimään. Miksi emme\ntekisi samoin hänen kanssansa. Sitäpaitse voimme ainoastaan silloin\ntuntea olevamme turvatut Dragalta kun hän makaa kalpeana, kylmänä ja\nhengettömänä, edessämme. Ajakaa se nainen maailman ääriin, ajakaa hänet\npohjoisnavalle jossa jäävuoret koskettavat taivasta huipuillansa,\najakaa hänet Afrikan erämaihin, joiden hiekka on sulamaisillaan\nauringon hehkuvista suuteloista ja minä sanon teille, että Draga\npalajaa jonakuna päivänä uudelleen saattaakseen Serbian turmioon.\n\nDraga kuolkoon, sillä hän on kuoleman ansainnut! Draga kuolkoon! —\nMeidän velvollisuutemme Serbiaa kohtaan on tappaa hänet!\n\n- Draga kuolkoon! huusi översti Maschin. — Rehellinen Avakumovitsch on\nlausunut oikean sanan — hän kuolkoon meidän tikariemme pistoista!\n\n- Draga kuolkoon! huusivat liittoutuneet ja näytti siltä, kuin\nolisivat he olleet sekasin. Miehet syleilivät toisiansa. He syleilivät\ntoisiansa. He suutelivat toisiansa ja puristivat toistensa kättä,\nhe onnittelivat toisiansa siitä että ratkaiseva sana todellakin —\ntodellakin oli lausuttu. Mutta översti Maschin tarttui Avakumovitschin\nkäteen ja sanoi hänelle liikutettuna:\n\n- Avakumovitsch, sen sanan vuoksi jonka te nyt niin rohkeasti\nlausuitte, sen ajatuksen tähden, jonka ennemmin kuin muut serbialaiset\nolette puhunut sanoiksi, nostavat tulevat sukupolvet teille\nmuistopatsaan ja teidän nimenne on kuolematon Serbiassa. Sillä te\nolette lausunut ajatuksen, joka oli kätketty koko kansan rinnassa, ja\nsitä ei kansa koskaan unohda. Se, joka kansan silmistä osaa lukea sen\nsisälliset ajatukset, on mies.\n\n- Jatkakaamme, keskeytti Avakumovitsch vakavasti. Dragan kohtalo oli\nhelposti ratkaistu. Sen ilkiön täytyy kärsiä kuolema, se on selvä.\nMutta — vaikeampaa on ratkaista Aleksanterin kohtalo. Että hänkin on\nansainnut kuoleman, on aivan selvä, hyvät ystävät. Hän on pettänyt\nkansansa ja myönyt maansa kurjalle naiselle, hän on häväissyt meidät\nkaikki ja tehnyt Serbian koko maailman pilkan esineeksi. Ehkä olisi\nhänellekin parempi, ettei hänen tarvitsisi elää lankeemuksensa yli.\nHänellä ei ole sitä siveellistä voimaa, että voisi onnettomuudessakin\nolla kuningas. Hän vaipuisi halveksituksi raukaksi ja panisi\nvastaisuudessakin Serbian pilkan esineeksi. Lisäksi on hän hyvin\nsairas, joten hänellä ei ole pitkää elämän aikaa jälellä. Tässä\nsuhteessa on minulla hyvin hyvät tiedot ja voin teille ilmoittaa,\nettä Aleksanterilla on parantumaton tauti. Tämän ei välttämättömästi\ntarvitse tuottaa kuolemaa, mutta hyvin todennäköistä on, että\ntäydellinen mielenvikaisuus voi hyvin pian puhjeta esiin. Ehkä olisi\nsuuri palvelus, jos tappaisi sellaisen ihmisen, enkä kuitenkaan ole\naivan varma hänen suhteensa. Sillä hän on sittenkin Obrenovitsch, ja\nObrenovitschin suku oli meille kerran rakas ja kallis.\n\nMilankin kaikkine virheineen oli hyvin lähellä sydämiämme. Hän oli\nystävämme ja Serbia on hänelle kiitollisuuden velassa. Hän teki\nmaamme suureksi valtiollisessa suhteessa. Viisaudellaan osasi hän\nhankkia sille arvokkaan aseman Balkanin kansain joukossa. Samoin\noli kuningatar Natalia, Aleksanterin äiti meille kallis, niin kauan\nkun hän oli keskuudessamme. Hän on jalo nainen ja hänen sydämensä\ntuntisi suurta surua, jos hän saisi kuulla, että omat alamaisensa ovat\nmurhanneet Aleksanterin, vaikkakin hän jo kauan aikaa on ollut erillään\nepäluuloisesta pojastaan.\n\nSiitä syystä tahtoisin tehdä kokoontuneille ehdotuksen:\n\nAleksanteri joutuu ainoastaan viime hädässä oman ymmärtämättömyytensä\nuhriksi.\n\nMe emme astu hänen eteensä murhan aikeessa.\n\nSen sijaan panemme hänen eteensä luopumisanomuksen, jonka minä\nkirjoitan.\n\nTässä anomuksessa pitää hänen sanoa luopuvansa kaikesta vallasta\nSerbiassa, juhlallisesti luopua kruunusta ja sitoutua sotaväen\nsaattamana kahdenkymmenen neljän tunnin kuluttua lähtemään maasta.\n\n- Se on liian pitkä aika! huusivat muutamat.\n\n- Kahdentoista tunnin!\n\n- Kuuden tunnin!\n\n- Kolmen tunnin! huusi översti Maschin ratkaisevalla äänellä.\n\n- Hyvä, sanokaamme siis kolmen tunnin kuluttua, jatkoi Avakumovitsch. —\nTässä ajassa ehditään kyllä viedä Aleksanteri Saven yli ja jättää hänet\nUnkarin rannalle.\n\nSiinä paperissa täytyy hänen vielä luvata, ettei hän koskaan yritäkään\npalata Serbiaan, eikä pyydä muita kansoja avukseen Serbiata vastaan\nja vihdoin täytyy hänen allekirjoituksellaan sitoutua Serbian\nkansalliskassaan jättämään kaikki ne rahat, jotka ovat konakissa, sekä\nvähentämättöminä antamaan Serbian kansalle ne, jotka hänen ja Dragan\nnimessä ovat säilytetyt Englannin pankissa, Credit Lyonnais'issa ja\nNew-Yorkin kansallispankissa.\n\n- Meillä on täydellinen oikeus asettaa nämä vaatimukset, jatkoi\nAvakumovitsch — sillä kaikki nämä rahat ovat otetut Serbian kansan\ntaskuista. Nämä rahat on Draga ryöstänyt ja ne nousevat moneen\nmiljoonaan. Mitä hän on kansalta puristanut, varastanut ja ryöstänyt,\nkaikki on hän koonnut ulkomaille ja ne tulee meidän saada takasin.\n\n- Me tahdomme takasin joka centimin, huusi eräs vanha tykkiväen\nupseeri. — Se on meiltä varastettu ja meillä on siitä syystä oikeus\nottaa se takasin.\n\n- Samoin, jatkoi Avakumovitsch — tulevat kaikki kuninkaalliset tilat\nvaltion omaisuudeksi, kruununtilojen tulot lankeevat valtiokassalle.\nKaikki kalleudet, jotka konakissa löytyvät samoin kuin kaikki kulta- ja\nhopea-astiat, koko konakia sisustus sekä itse konaki, kaikki on valtion\nomaisuutta!\n\n- Kaikki olkoon valtion omaisuutta! sanoivat ne kaksikymmentä\nliittoutunutta.\n\n- Minä yhdyn täydellisesti Avakumovitschin esitykseen, sanoi översti\nMaschin. — Sillä tavoin panemme Aleksanterin kohtalon hänen omaan\nkäteensä. Jos hän ilman muuta kirjoittaa sen paperin alle, jonka\nasetamme hänen eteensä, niin pelastaa hän siten kurjan elämänsä, mutta\njollei hän sitä allekirjoita, mitä silloin tapahtuu, ystävät?\n\n- Silloin täytyy hänen kuolla! huusivat useat äänet yht'aikaa.\n\n- Kuka ottaa hänet hengiltä? kysyi Maschin. — Oletteko sitä ajatellut,\nystävät? Sillä helpompi on lausua kuolemantuomiota kuin panna sitä\ntoimeen. Kuka tarjoutuu vapaaehtoisesti murhaamaan Aleksanterin?\n\nTaas syntyi pieni paussi.\n\nMutta nyt nousi ylös nuori luutnantti Popoff, joka ennen oli esittänyt\nkysymyksen valan pyhyydestä ja huudahti varmalla äänellä:\n\n- Kun tiedän, että on päätetty asia, että Aleksanteri on kuoleva ja\nettä toverit ovat kanssani yhtä mieltä siinä, niin tahdon ottaa hänet\nhengiltä.\n\n- Niin, sinä saat ampua hänet, toveri, vastasi översti Maschin. —\nMuuten et sinä tule olemaan yksin. Kuitenkin täytyy meidän päättää kuka\nampuu ensi laukauksen.\n\n- Sen teen minä! sanoi Popoff, näyttämättä erityisempää\nmielenliikutusta.\n\n- Mitä Dragaan tulee, jatkoi översti Maschin — niin otan minä hänet\nosalleni. Minulla on maksettava hänelle vanha velka, tehtävä tili hänen\nkanssansa. Te tiedätte, että hän on myrkyttänyt veljeni. Minä tahdon\nkostaa hänen kuolemansa ja siitä syystä pyydän teiltä:\n\nAntakaa Draga minulle — lahjoittakaa hänet minulle!\n\n- Hän kuuluu sinulle! vastasi Avakumovitsch kaikkien toisten puolesta,\njotka jo edeltäpäin olivat lausuneet hyväksymisensä överstin pyyntöön\nnyökäyttämällä päätään.\n\n- Muuten, jatkoi Maschin — ei minulla ole mitään sitä vastaan, että\nte annatte hänelle uuden iskun, jos minun luotini ei häntä tappaisi.\nMitä Dragaan tulee, ei se merkitse mitään, jos hän tulisi vähän\nkärsimäänkin, hän saa päinvastoin kärsiä kaikki kuoleman kauhut. Elkää\nnyt pitäkö minua julmana, toverit, vaikka sanon näin, mutta kun on\nkysymys tästä naisesta, on julmuus juuri paikallaan, kaikki sääli häntä\nkohtaan on mielettömyyttä.\n\nJa nyt on meidän puhuttava eräästä seikasta, joka ei ole vähemmän\ntärkeä. Me olemme tuominneet Dragan kuolemaan, mahdollisesti myös\nAleksanterin, mutta nämä eivät ole ainoat, jotka ovat tulleet Serbiassa\nvaarallisiksi.\n\nTäällä löytyy mies, joka on ainakin yhtä rikoksellinen kuin Draga.\n\n- Nicodem Lunjevica, huusi äkkiä kaksikymmentä ääntä kuin komennettuina.\n\n- Niin, juuri hänestä puhun minä, vastasi Maschin — ja luulen, ettei\nteidän joukossanne ole ketään, joka vastustaa minua, jos väitän,\nettä tämä Nicodem Lunjevica on ansainnut kuoleman yhtä hyvin kuin\nsisarensakin.\n\nMe serbialaiset, jotka olemme tulleet tänne yön pimeydessä\nneuvottelemaan isänmaamme pelastuksesta tehdäksemme lopun\nObrenovitschien vallasta, repiäksemme pois Obrenovitschit ja kaikki,\njotka pitävät heidän kanssansa yhtä, me vannomme Jumalan kaikki\ntietävän ja kaikkivaltiaan nimessä juhlallisen valan, jonka ennen\nolemme ajatelleet, että me empimättä panemme elämämme, omaisuutemme\nja veremme alttiiksi täyttääksemme tämän aikeemme. Me lupaamme\njuhlallisesti hävittää tämän tyrannimaisen sikiön, jotta uusi,\nonnellisempi aika Serbialle koittaisi. Me vannomme, että me, kunnes\ntoinen arvokkaampi mies nousee Serbian valtaistuimelle, seisomme\nsuojelusvahtina sen ympärillä yleisen järjestyksen vuoksi, jotta ei\nmitään pahaa ja vahinkoa Serbialle tulisi. Me vannomme edelleen,\nettemme kellekään ilmaise sitä päätöstä, jonka tällä juhlallisella\nhetkellä olemme tehneet ja valallamme vahvistaneet. Me vannomme\npitävämme sen salassa, kunnes kapinan kellot kaikuvat yli maan, mutta\nettä silloin taistelemme viimeiseen asti. Valapatto ja kurja raukka\nolkoon se, joka rikkoo tämän valan, omat ystävät ja toverit saavat\nhänet tappaa!\n\nLopuksi vannomme, että me yhdessä kannamme kaikki ne seuraukset,\njotka voivat tästä meidän päätöksestämme ja toimistamme johtua, että\nmyöskin vastaisuudessa pysymme yhdessä yksi kaikkien ja kaikki yhden\npuolesta! — Tämän me vannomme oikeuden ja vapauden nimessä sekä Jumalan\nnimessä, joka tuomitsee pahan ja siunaa hyvän. Me vannomme sen Jumalan\nkaikkivaltiaan ja kaikkitietävän nimessä! —\n\nSittekun he olivat tehneet tämän juhlallisen valan, ojensivat he kättä\ntoisilleen, syleilivät ja suutelivat toisiaan.\n\n- Ystävät, sanoi nyt översti Maschin, jonka silmissä kiilui syvän\nliikutuksen kyyneleitä — siitä ajasta jolloin toteutamme aikeemme,\nannan minä teille tiedon. Lähtekää nyt pois tästä talosta ja menkää\ntakasin rykmenttiinne! Muistakaa aina, että pääasia on voittaa uusia\npuoltajia. Mutta toimikaa siinä suhteessa hyvin varovaisesti! Koettakaa\nvoittaa puolellenne toisia upseereja! Sotamiehille ilmoitamme vasta\nviime minuutissa, mistä on kysymys ja kuinka vakava meidän aikeemme on.\n\nMutta te, Avakumovitsch, joka ehdottomasti olette sopivin siihen,\nvalmistakaa kaikki, mitä uusi hallitus tarvitsee. Ei hetkeäkään saa\nanarkiia olla maassa vallalla. Kaikki täytyy käydä tavallisessa\njärjestyksessä ja aivan tyyneesti. Ennen kaikkia täytyy ryöstönhaluisia\nestää käyttämästä hyväkseen yleistä levottomuutta ja tekemästä ryöstöjä.\n\n- Minä valmistan kaikki, vastasi Avakumovitsch ja aamulla murhayön\njälkeen kutsutaan skuptschina koolle tekemään uusia päätöksiä.\nLuottakaa minuun tässä suhteessa.\n\n- Ivanovitsch, avaa ovi! käski översti Maschin. Toinen toisensa jälkeen\nhiipiköön ulos huoneesta! Varokaa kulkemasta ryhmissä maantiellä ja\nvarsinkin täytyy varoa, ettette mene kuin yksitellen korkeintaan kaksi\nyhdessä Belgradiin. Hyvästi ystävät, hyvästi! Tämä on ollut suuri\nhistoriallinen hetki. Ottakaa sydämiinne muisto tästä, jotta tästä\nhetkestä kasvaisi Serbian tulevaisuus kuten voimakas, vihreä puu, joka\nkantaa ihania hedelmiä!\n\nIvanovitsch oli avannut oven. Toinen toisensa perästä läksivät he\ntalosta. Viimeiset, jotka niinikään menivät maantielle, olivat Maschin\nja Avakumovitsch.\n\n- Oletteko myöskin varma siitä, översti, kysyi Avakumovitsch, kun he\nhitaasti kulkivat eteenpäin, ettei petturia ole ollut joukossamme\ntänään? Sillä hirmuista olisi, jos näiden ihmisten joukossa, jotka\ntänään ovat vannoneet uskollisuuden valan, löytyisi ainoakaan, joka\nrikkoisi valansa. Silloin olisimme kaikki hukassa.\n\n- Minä olen varma siitä, ettei joukossamme löydy petturia, vastasi\nMaschin. — Ei kukaan voi muuten suojella itseään petosta vastaan.\nPetturi on kuten käärme, jota elätetään omassa povessa.\n\nMiehet keskustelivat matalalla äänellä, kunnes tulivat Belgradiin.\nKaupungin portin ulkopuolella sanoivat he toisilleen hyvästi ja\nojentaen kätensä, katsoivat vakavasti toisiaan silmiin.\n\nTämä katse oli vielä uusi vala.\n\n- Hyvää yötä, Avakumovitsch, sanoi översti Maschin liikutettuna. — Minä\nainakin saan hyvän yön. Sillä monen vuoden odotuksen jälkeen toteutuu\nvihdoinkin minun unelmani, vihdoinkin saan sen koston, jota olen\nuneksinut, saan kostaa Dragalle, veljeni murhaajalle.\n\nLausuttuaan nämä sanat kääri översti Maschin viitan ympärilleen ja meni\npois.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSKAHDEKSATTA LUKU.\n\nÄidin paarien ääressä.\n\n\nKun Stefan Naumovitsch oli Dragan juonien kautta narrattu Serbian\nlähettilään Hôtelliin Wienissä, siellä otettu vangiksi ja sitte vankina\nviety Belgradiin, istui Genia tuskaisena ja epäröivänä huoneessaan\nHôtel Metropolissa ja mietti, mitä tekisi, kun ei Stefan tullut hänen\nluoksensa.\n\nIlmoittaisiko poliisille Stefanin katoamisesta.\n\nEpäilemättä olisi se ollut parasta. Mutta eihän hän tiennyt olisiko\nStefan hyväksynyt sellaista toimenpidettä. Ehkä ei hän olisi tahtonut\nolla missään tekemisissä poliisin kanssa. Ehkä pelkäsi, että Itävallan\npoliisi oli saanut Serbian poliisilta tietoja hänestä ja siitä\nsyystä pani esteen hänen tiellensä. Ja mihin oli joutanut Charlot,\npariisilainen professori, jonka hän oli tavannut matkalla Belgradista\nWieniin! Hänen poissaolonsa oli Genialle vielä selittämättömämpi kuin\nStefanin. Sillä viimemainitun suhteen saattoi hän peljätä, että hän oli\nehkä joutunut johonkin ansaan, jonka Draga oli pannut hänen tiellensä.\nMutta professori — eihän häntä vainottu! Miksi ei hän tullut takasin?\n\nKun Genia vielä istui ja mietti tätä, kuuli hän äkkiä askeleita\nkäytävässä ja ne tuntuivat lähestyvän ovea.\n\nIlosta huutaen hyppäsi hän ylös. Hän luuli, että se oli Stefan,\njoka tuli. Ovi avattiin ja sisään astui Charlot. Professori näytti\nväsyneeltä, kuin ei hän olisi koko yönä silmää ummistanut. Mutta\nnähdessään Genian huudahti hän iloisesti.\n\n- Mikä onni, että löydän teidät täältä, Genia! Minä jo pelkäsin, että\nteille oli jotain pahaa tapahtunut. Te olette odottanut minua, eikö\nniin? Mutta parhaalla tahdollakaan en voinut päästä ennemmin. Ennenkuin\npuhun edelleen, kysyn teiltä kuitenkin — missä on Stefan? Eikö hän ole\ntäällä?\n\n- Ei, vastasi Genia liikutettuna. — Stefan ei ole ollut kotona koko\nyönä. Levottomuuteni kasvaa minuutti minuutilta. Jokin onnettomuus on\nvarmaan hänelle tapahtunut ja se onnettomuus on tullut vaan Dragan\npuolelta.\n\n- Minä otan selkoa Stefanista, vastasi professori. — Luottakaa minuun,\nrakas Genia!\n\n- Ja miksi ette te tullut, herra professori? kysyi nuori tyttö. — Mikä\nesti teitä tulemasta luokseni? Minä istuin melkein koko yön Praternissa\nja odotin teitä.\n\n- Koko yön? Oi, miksi ette jättänyt sovittua yhtymäpaikkaa, kun\nnäitte, etten minä tullut. Kuulkaa minua Genia, minä kerron teille,\nkuinka minulle kävi eilen, kun läksin Praternista etsimään Stefania.\nMinä kuljin läpi suuren käytävän Praternille, jonka vieressä on\nmyöskin tuo onneton sukeltajan koppi. En missään nähnyt Stefania.\nMinä menin eräälle sivukäytävälle. Etsin häntä sieltä ja äkkiä\nhuomasin olevani eräässä puistokäytävässä, jonka katkaisi ajotie. Kun\nminä siinä katselin ympärilleni nähdäkseni, enkä mistään löytänyt\nStefania, lähestyi minua vanha nainen. Hän oli hyvin hienosti puettu\nja erityisesti pisti hänessä silmään tuo ylhäinen, yksinkertainen\nhienous, jota ilokseen katselee. Muuten ei hän näyttänyt olevan yksin\nPraternilla, sillä noin kahdenkymmenen askeleen päässä tulivat komeat\nvaunut hitaasti kuten vanhuskin käveli. Minä arvasin, että vaunut\nolivat tämän vanhan naisen. Hän oli nähtävästi noussut niistä hiukan\nkävelemään.\n\nNainen oli noin viiden askeleen päässä minusta. Minä menin syrjään\nantaakseni hänen kulkea ohi. Silloin huomasin minä äkkiä, että hän\nhorjui. Minä näin, että hänen kasvonsa tulivat kalmankalpeiksi.\nPäivänvarjo putosi hänen kädestään. Hän vei molemmat kädet sydämelleen\nja huudahti. Minä riensin hänen luoksensa ja tulin juuri parhaaseen\naikaan tukemaan häntä. Muuten olisi hän kaatunut maahan. Minä kannoin\nhänet eräälle penkille. Kuski hyppäsi alas istuimeltaan ja riensi\nmeidän luoksemme.\n\n- Jumalan tähden, kuinka on kreivinnan laita? huudahti hän.\n\nMinä olin siis kreivinnan kanssa tekemisissä. Nyt tein minä, mitä\nlääkärinä voin tehdä. Minä avasin hänen liivinsä ja koetin kuulla\nsydämen lyöntiä, mutta huomasin heti, että hänen laitansa oli hyvin\nhuonosti. Hengitys oli hyvin heikkoa ja sydän ei liikkunut juuri\nollenkaan. Hän joutui sellaiseen tilaan, joka on tavallista kuoleman\nedellä.\n\nSaadakseen sydäntä toimimaan olisi täytynyt panna lämpimiä kääreitä\nsydämelle. Mutta minulla ei ollut lämpimiä kääreitä käsillä. Mitä\npiti minun tehdä? Silloin johtui mieleeni, ettei voinut olla pitkä\nmatka johonkin ravintolaan. Otin aivan yksinkertaisesti naisen\nsyliini, nostin hänet vaunuihin ja käskin ajurin ajaa niin nopeasti\nkuin mahdollista lähimpään ravintolaan. Sitä ei tarvinnut sanoa\nhänelle kahta kertaa. Hän löi hevosia niin että eläinparat lienevät\nihmetelleet, miksi niitä nyt niin pahoin pideltiin ja pian vierivät\nvaunut sieltä pois.\n\nMutta kun tulimme lähimpään ravintolaan, oli nainen jo kuollut minun\nsyliini.\n\nYksi ainoa sana tuli hänen huuliltaan ja sitä sanaa toisti hän ainakin\nkymmenen kertaa. Ehkä se oli pikemmin pieni ajatus, joka syvästi\nliikutti minua. Oi, minun täytyy sanoa sen teille, Genia, vaikka\nsydämeni vuotaa verta sitä tehdessäni. Mutta minä pyydän teitä, elkää\nmenettäkö rohkeuttanne, kestäkää tyyneesti suurin suru, joka teitä voi\nkohdata tässä elämässä!\n\nTällä hetkellä nousi nuoren tytön sielussa hirmuinen aavistus.\n\n- Jumala taivaassa, kuka se oli, joka kuoli teidän syliinne, Charlot?\nhuudahti Genia. — Te puhuitte äsken niin juhlallisella ja säälivällä\näänellä — ei, elkää pitäkö minua enää tietämättömyydessä, vaan sanokaa\nminulle kaikki — se oli —\n\n- Teidän äitinne, sanoi lääkäri liikutettuna ja hänen äänensä painosta\nsaattoi helposti kuulla, kuinka vaikea hänen oli ilmoittaa nuorelle\ntytölle tämä hirmuinen totuus.\n\n- Äitini! huusi Genia. — Äiti raukkani — on kuollut, enkä minä saanut\npyytää häneltä anteeksi!\n\nGenia horjui ja vaipui tuolille, mutta hän ei mennyt tainnoksiin, hän\npäinvastoin taisteli rohkeasti sitä heikkoutta vastaan, joka uhkasi\nhänet vallata.\n\n- Kas niin, tyyntykää, rakas Genia, huudahti Charlot syvästi\nliikutettuna. — Minä voin lohduttaa teitä sillä, että äitinne ei\nlähtenyt luotanne vihaisella mielellä, vaan kuoli antaen anteeksi.\nTeitä koskivat hänen viimeiset sanansa, ne olivat hänen viimeisen\najatuksensa esine, ja minä luulen, ettei vainajalla ollut muuta\ntoivetta, kuin sopia kanssanne, saada ottaa takasin ne sanat, jotka oli\nteille sanonut!\n\n- Sehän on jo kauan sitte unohdettu! huudahti Genia. Kuolema tasaa\nkaikki sellaiset, se sovittaa kaikki, se antaa rauhaa! Mutta oi,\nherra professori, te ette voi ymmärtää, kuinka pahalta tuntuu täällä\nsydämessä, etten enää saa nähdä äitiäni. Ja nyt saan nähdä hänet\nkylmänä, kalpeana ja kuolleena.\n\nKuumat kyyneleet valuivat hänen silmistään, hän painoi molemmat kätensä\notsalleen. Siten istui hän liikkumattomana hetken aikaa ja ranskalainen\nei uskaltanut keskeyttää hiljaisuutta tai häiritä hänen tuskaansa.\n\nÄkkiä pyyhki hän pois kyyneleensä ja sanoi:\n\n- Herra professori, te seuraatte minua kai äitini ruumiin luo, sillä\nnyt on minun paikkani hänen vierellänsä. Minä saatan hänet viimeiseen\nleposijaansa, kun ensin olen suudellut hänen kylmää kättänsä.\n\n- Kyllä tietysti, rakas Genia, huudahti Charlot — tulen minä kanssanne\näitinne luo ja vaikka heti, jos tahdotte. Minä olen vienyt kotiin\näitinne ruumiin ja pitänyt huolta, että hänet on asetettu arkkuun\narvonsa mukaisella tavalla.\n\n- Oi, elkäämme enää viipykö hetkeäkään, huudahti Genia — vaan menkäämme\nkotiin äidin luo! Siitä kodista läksin minä kerran aavistamatta, että\nmaailmassa oli vaaroja, aikoen pelastaa lapsuuden toverini, Serbian\nkuninkaan Dragan pauloista. Minun aikeeni oli hyvä, mutta Jumala on\nhuonosti palkinnut minua. — Kuitenkaan en tahdo moittia häntä — onhan\nhän vienyt minut ja Stefanin yhteen ja se on paras palkinto, mitä\nmilloinkaan voin saada. Mutta kun silloin jätin vanhempaini kodin, niin\nei minulla ollut aavistustakaan, että niin surullisissa olosuhteissa\npalasin tänne.\n\n- Tiedättekö myöskin, rakas Genia, jatkoi Charlot hetken perästä,\nettä äitinne kuolema on toisessakin suhteessa teille tärkeästä\nmerkityksestä? Äitinne kuoleman johdosta tulette te nimittäin perimään\nkreivillisen omaisuuden. Vielä olen varma siitä, että äitinne on\njättänyt testamentin teidän hyväksenne. Mutta kaikissa tapauksissa\ntäytyy teidän saada se osa siitä, joka teille laillisesti tulee.\n\nProfessori tarjosi hänelle kätensä ja vei hänet ulos huoneesta.\nHôtellin edustalla otti hän ajurin, eikä kauan viipynyt, ennenkuin nämä\npysähtyivät erään talon edustalle, jonka nähdessään Genia uudestaan\npurskahti itkuun. Se oli hänen lapsuuden kotinsa. Charlotin täytyi\ntukea Geniaa, kun hän astui vaunuista ja meni hänen kanssaan portaita\nylös. Hän vei Genian siihen huoneeseen, jossa kreivitär Sandorfin\nruumis oli. Arkku oli jo tuotu ja ruumis pantu siihen. Palvelijat\nolivat kaunistaneet arkun kukkasilla, sillä he olivat rakastaneet hyvää\nemäntäänsä.\n\nGenia riensi arkun luo. Hän heittäytyi nyyhkien ruumiin yli, syleili\nsitä ja sanoi kuolleelle:\n\n- Tässä minä nyt olen, minä olen tullut takasin! — — Oi, avaa vielä\nkerran silmäsi, niin että saan nähdä ne rakkaat tähdet, jotka aina ovat\nloistaneet minulle elämäni yössä — sano yksi ainoa sana minulle! — Oi,\nmiksi et avaa noita kalpeita huuliasi? Ovatko ne unohtaneet rakkauden\nkielen? Puhu nyt toki, sano yksi ainoa sana \"Genia\"!\n\nMutta huulet olivat kiinni, silmät eivät avautuneet. Jäykkänä\nmakasi kuollut siinä, kasvot keltaisina, sisäänpainuneina, silmät\nsammuneina, hänen ylitsensä oli levinnyt autuas rauha. Genia kumartui\nja painoi suudelman kuolleen otsalle. Sitte painoi hän kylmiä käsiäkin\nhuulillensa.\n\n- Oi, suudelmani ei voi herättää häntä eloon! huudahti hän valittavalla\näänellä. — Hänet on otettu pois minulta. Mutta rauhallisista\nkasvoistasi näen, että — sinä olet kuollut sovinnollisella mielellä.\n\n- Niin, sen hän on tehnyt — sanoi professori — sen voin minä todistaa,\nGenia. Mutta antakaa nyt kuolleen maata rauhassa! Tulkaa kanssani,\nmenkäämme viereiseen huoneeseen, niin saamme siellä puhella enemmän.\n\nGenia ei tahtonut voida lähteä pois äidin ruumiin vierestä. Sitte\nmeni hän tohtoriin nojaten viereiseen huoneeseen, mutta sinne\ntultuaan purskahti hän uudestaan itkemään. Se oli hänen äitinsä\nkamari. Siellä oli kreivitär Sandorf usein istunut ja hän — Genia —\noli leikkinyt hänen jalkainsa juuressa. Ja täällä näki hän kaikki\nolevan samallaisessa kunnossa kuin lapsuudessaankin. Tuossa oli tuoli,\njolla äiti mieluimmin istui, ja tuossa se pieni palli, jolla Genia\nlapsena oli niin usein istunut kyyrysillään, tuossa kirjoituspöytä,\njonka ääressä äidin oli ollut tapana istua ja kirjoittaa kirjeitään,\nkirjoituspöydän yläpuolella —\n\n- Isäni — isäni! huusi Genia ja katsoi kuvaa, joka leveissä,\nkullatuissa puitteissa riippui pöydän kohdalla ja jonka ympärillä oli\nkukkakiehkura.\n\nSitte vaipui Genia istualleen kirjoitustuolille ja nojasi päänsä kättä\nvasten.\n\n- Niin, tässä on kirjoituspöytä, jonka ääressä hän aina istui, sanoi\nhän. — Laatikoihin kätki hän tavallisesti kirjeensä. Katsotaanpas, ehkä\nhänellä on vielä tallessa ne kirjeet, joita minä kirjoitin hänelle\nlapsena, ollessani ulkona maatilalla, kun hän oli vielä kaupungissa.\n\nTätä sanoessaan oli Genia avannut pöytälaatikon, jossa oli joukko\nvanhoja, kellastuneita papereita. Äkkiä keksi hän kirjepakan, joka\nnäytti olevan myöhäisemmiltä ajoilta. Ainakin oli paperi vielä\nvalkoista ja kirjeet olivat huolellisesti sidotut sinisellä nauhalla.\nJoka kirje oli eri kotelossa ja kun Genia avasi nauhan ja katsoi\nensimäistä kirjettä, pääsi häneltä heikko huudahdus. Sitte ojensi hän\nvapisevin käsin kirjekuoren tohtorille ja sanoi väsyneesti:\n\n- Kas tässä, lukekaa, Charlot, — voitteko arvata, kelle hän on\nkirjoittanut nämä kirjeet? Niin, minulle, jok'ainoa on kirjoitettu\nminulle! Hänellä oli siis halu puhella kanssani, vuodattaa sydämensä\nminulle. Kun hän tiesi minun olevan vieraassa maassa, kirjoitti hän\nkuitenkin minulle, — ah, kirjeitä, joita minä en voinut saada, kun ei\nhän tiennyt osoitettani!\n\nJa sitte alkoi hän lukea kirjeitä toista toisensa jälkeen. Charlot\nei häntä häirinnyt, vaan vetäytyi taapäin erääseen nurkkaan ikkunan\nvieressä ja tuijotti alas kadulle. Vähä väliä kuuli hän Genian\nnyyhkyttävän ja sitte hiljaa itkevän. Sitte mutisi hän taas:\n\n- Oi Jumala, kuinka mielelläni annan sinulle anteeksi, äiti, eihän\nminulla ole mitään anteeksi antamista.\n\nTässä kirjeessä oli näet kreivitär Sandorf pyytänyt tyttäreltään\nanteeksi, kun hän niin ajattelematta oli hyljännyt tyttärensä. Kaikista\nnäistä kirjeistä hehkui lämmin äidin rakkaus. Mistä ilmeni se ikävä,\njota ijäkäs äiti tunsi muistellessaan lastansa sekä hänen epätoivonsa\nkun ei voinut löytää Geniata.\n\nHetken perästä ojensi Genia itsensä suoraksi. Hän näytti tyyntyneen,\nnäyttipä melkein iloiselta.\n\n- Näettekö, tohtori, sanoi hän professori Charlotille — nyt en itke\nenää, nyt olen tyyni. Minä tiedän, että äiti on antanut minulle\nanteeksi, hän on huomannut tehneensä väärin minua kohtaan, hän tiesi,\netten minä ollut huono nainen, että hänen tyttärensä ei voinut olla\nhuono ja hän on pitänyt minua kuten ennenkin tyttärenään. Se kirous,\njonka hän kerran heitti minulle, on nyt otettu pois. Ylpeänä voin taas\nnostaa päätäni. Ja nyt, tohtori, on minulla vaan yksi ainoa pyyntö —\nminä tahdon, minun täytyy löytää Stefan. Luuletteko todellakin, että\nhäntä pidetään vangittuna? Jos niin on, niin voi se olla ainoastaan\nDraga, joka on vallannut hänet.\n\n- Voi olla mahdollista, että Draga on vallannut hänet, mutta Draga ei\nvoi tehdä hänelle mitään pahaa. Ennen kaikkea olen vakuutettu siitä,\nettä hänen toiveensa ei toteudu, sillä Stefan ei mene enää hänen\nsyliinsä, hän kuuluu kokonaan teille, Genia! — — —\n\nKolmen seuraavan päivän kuluessa, antoi Genia hakea Stefania ympäri\nkoko Wienin, mutta tuloksitta. Mahdotonta oli löytää jälkeäkään\nkadonneesta. Se oli Genialle onneksi, että hänellä oli vielä muita\nvelvollisuuksia, nimittäin äidin hautaaminen. Se tapahtui eräänä\nkirkkaana ja kauniina kevätpäivänä. Genia ajoi lähinnä ruumisvaunujen\nperässä ja pitkä jono vaunuja tuli jälestä. Kaikki vanhat perheen\nystävät ja tuttavat olivat tulleet osottamaan kreivitär Sandorfille\nviimeistä kunnioitustaan.\n\nAlkoi jo hämärtää, kun Genia palasi äitinsä haudalta, tietysti\nprofessori Charlotin seurassa, joka näinä päivinä ei väistynyt hänen\nrinnaltaan.\n\nGenia astui taloon, joka yhä kuului hänelle. — Oli löydetty\ntestamentti, josta näkyi, että kaikki mitä Sandorfin perhe oli\nomistanut, tulisi nyt heidän ainoalle perilliselleen, Genialle.\n\nTämän testamentin oli jo isä tehnyt, eikä äiti ollut tehnyt siihen\nmitään muutoksia.\n\n- Näettekö tohtori, nyt olen rikas, sanoi Genia — nyt on minulla\nomaisuus, jota miljoonat ihmiset kadehtivat — ja kuitenkin olen köyhä,\nsillä minulta on otettu Stefan. Minä en enää epäile, että hänet\non ryöstetty minulta, hänet on viety Serbiaan ja siitä syystä on\nvelvollisuuteni seurata häntä sinne!\n\n- Serbiaan? huudahti Charlot säikähtyneenä. — Oi ei — elkää sitä tehkö,\nminä varoitan teitä siitä.\n\n- Mutta minä en nyt tottele teidän varoitustanne, Charlot, tällä kertaa\ntäytyy minun toimia sydämeni mukaan. Kun Stefan on Serbiassa, niin on\nminunkin paikkani siellä, täytyy minunkin antautua suurten vaarain\nalaiseksi. Missä hän on — siellä tahdon minäkin olla, sillä me olemme\nyksi — yksi ruumis ja yksi sielu. Minä ja'an hänen kohtalonsa, olkoon\nse sitte kuolema eli kadotus eli — autuas onni!\n\nSilloin näki Charlot, ettei hän voinut estää Geniata matkustamasta\nSerbiaan. Ihaillen katsoi hän Geniaan ja sanoi:\n\n- Niin, te olette oikeassa — teidän täytyy palata Serbiaan, teidän\ntäytyy hakea rakkaanne, antakoon Jumala siihen siunauksensa.\n\n\n\n\nKAHDEKSASKYMMENES LUKU.\n\nVanha ystävä.\n\n\nOli ilta. Översti Maschinin kirjoituspöydällä paloi lamppu ja sen\nääressä istuivat översti ja Avakumovitsch. He katselivat joitakin\npapereita.\n\n- Se on siis jo täydessä käynnissä, sanoi översti Maschin, nojaten\ntaapäin tuolissaan ikäänkuin huoahtaakseen ponnistustensa jälkeen. —\nNämä kopiot ovat aiotut kaikille Serbian kaupungeille, näen minä.\n\n- Minä olen itse ne laatinut, vastasi Avakumovitsch — ja minä toivon,\nettä ne tekevät toivotun vaikutuksen. Julistusten tarkoitus on herättää\nmaaseudut välinpitämättömyydestään. Pääkaupunki se on, jonka aina\ntäytyy panna alkuun, kun on jotain suurta kysymyksessä. Maaseudut\nseuraavat vähitellen perässä. Mutta ennen kaikkia olen pitänyt huolta\nsiitä, että tämä kaikkien liittolaisten allekirjoituksella varustettu\njulistus tulee kaikille upseereille maaseudulla. Jokaisen upseerin\nmaaseudulla tulee tietää, että vapautuksen hetki on lyönyt. Me jätämme\njokaisen upseerin päätettäväksi, jos hän tahtoo heti rientää Belgradiin\nottamaan osaa suureen vapautustyöhön.\n\n- Maaseuduiltakin on tullut suotuisia ilmoituksia, sanoi Maschin,\navaten pienen laatikon ja ottaen sieltä muutamia kirjeitä. — Näettekö,\nherra Avakumovitsch, kaikilta Serbian seuduilta kerrotaan, että\nupseerit kärsimättömyydellä odottavat sitä hetkeä, jolloin saavat\npudistaa päältään vihatun ikeen. He takaavat sotilaansa ja siten\nvoi toivoa, että täydellinen rauha vallitsee kaikissa valtakunnan\nkaupungeissa, kun panemme kuninkaan viralta ja poistamme Dragan pois\ntieltä. Yksi ainoa kaupunki tuottaa minulle surua ja siihen juuri olin\nniin varmasti luottanut.\n\n- Mikä kaupunki se on? kysyi Avakumovitsch.\n\n- Se on Nischin linnoitus, vastasi kysytty rypistäen huolestuneena\notsaansa. — Teidän tulee tietää, Avakumovitsch, että Nischillä on\nhyvin vahva linnoitus, vielä vahvempi kuin Belgradilla. Siitä syystä\nkäännyin ensin toverien puoleen Nischissä ja kirjoitin heille, että\nminä, luottaen heidän kunniaansa, tahdoin tehdä heille erään tärkeän\nesityksen.\n\n- Ette suinkaan ilmoittanut heille tuumaanne? kysyi Avakumovitsch\nlevottomana.\n\n- Mitä te ajattelette, kuinka minä olisin unhottanut valaa, jonka\nvannoimme! Ei, minä tein vaan muutamia viittauksia siihen suuntaan,\nettä tyrannivaltaa ei voinut enää sietää ja että meillä oli\nhäpeäksi palvella sellaisen kuningattaren kuin Dragan alla. Muista\nlinnoituksista on tullut myöntyvät kirjelmät, mutta toverit Nischissä\nvastasivat hyvin vältellen, joka merkitsee, etteivät he ole samaa\nmieltä kuin me.\n\n- Ja mitä seurauksia voi tästä olla meille? kysyi Avakumovitsch.\n\n- Mitä hirmuisimmat, sillä ei ole mahdotonta, että siitä johtuu\nsisäinen sota Serbiassa. Sillä jos Nisch pysyy kuninkaalle uskollisena,\nniin on vihollinen selässämme. Aleksanteri voi hyvin helposti\nkirjoittaa luopumisanomuksen alle. Mutta hänen ei tarvitse muuta kuin\npaeta Nischiin, asettua joukkojen etunenään ja toimia päättävästi, niin\nvoi hän valloittaa Belgradin takasin ja aseiden avulla saada herruuden\nuudelleen.\n\n- Niin, se on paha asia, vastasi Avakumovitsch — mutta se ei saa estää\nmeitä toteuttamasta tuumaamme. Se on siis päätetty asia, ensi yönä\ntunkeudumme konakiin.\n\n- Niin, ensi yönä, vastasi översti Maschin kumealla äänellä. — Minä\nolen päättänyt niiden upseerien ja salaliittolaisten etunenässä, jotka\novat meihin liittyneet, tunkeutua linnan pihaan. Sitä ei minulta\nkielletä, sillä se on meidän rykmenttimme, joka sinä päivänä pitää\nvahtia. Jos kerran pääsemme linnan pihalle, niin on meidän helppo tulla\nitse linnaan. Silloin tunkeudumme Aleksanterin ja Dragan sänkykamariin\nja pakotamme kuninkaan luopumaan kruunusta.\n\n- Entä Draga?\n\n- Hänelle käy, kuten olemme vannoneet, vastasi översti päättävällä\näänellä. Muistattehan, mitä päätimme, Avakumovitsch?\n\n- Entä Nicodem Lunjevica?\n\n- Vangitaan samana yönä asunnossaan ja heti ammutaan. Minä annan hänen\nkuolla sotilaan kuoleman, kun hän kuitenkin on kapteeni ja se on\nyksinkertaisin ja nopein keino päästä hänestä erilleen. Hänet viedään\naivan yksinkertaisesti puistoon ja siellä ammutaan.\n\n- Luuletteko, että tuo kaikki käy niin helposti, kuin olette kuvannut?\n\n- Luulen kyllä ja isänmaani tähden toivoisin, että niin kävisi.\n\n- No niin, tähän asti on kaikki käynyt hyvin, sanoi Avakumovitsch.\nPääasia on, että tuumamme ei tule ilmi ja ajatus, että niin voisi\nkäydä, tekee minut toisinaan hyvin levottomaksi. Tiedättehän, rakas\nystäväni Maschin, että kun kaksikymmentä henkilöä tietää jonkun\nsalaisuuden, niin täytyy aina peljätä, että se ennemmin tai myöhemmin\ntulee ilmi.\n\n- Te unohdatte kuitenkin, että nämä kaksikymmentä miestä ovat\nkunnollisia miehiä. Heissä ei ole ainoatakaan roistoa, siitä olen aivan\nvarma.\n\nSamassa kuului kevyt koputus ovelle. Kun översti meni ulos kysymään\npalvelijalta mitä hän tahtoi, sanoi tämä, että eräs työmies halusi\npuhutella överstiä.\n\n- Eräs työmies — nyt? kysyi översti ihmeissään. — Minä en ole häntä\ntänne kutsunut. Mitä hän tahtoo?\n\n- Sitä ei hän sanonut, herra översti. Hän tahtoo sanoa sen vaan teille.\n\nÖversti meni kiireesti huoneeseen, heitti pyyhinliinan kirjeiden\npäälle, jotka olivat pöydällä ja ilmoitti Avakumovitschille vieraan\ntulosta.\n\n- Kun ei se vaan olisi vakooja, vastasi tämä. — Ah, toivoisinpa, että\nolisimme jo määrän päässä, että koko tämä homma olisi jo takanamme,\nsillä minä pelkään aina vaan vakoilua.\n\n- Oh, te näette kaikki liian mustana, vastasi översti Maschin. —\nPetosta ei teidän tarvitse ollenkaan pelätä, sen toistan vielä kerran,\nja —\n\nHän vaikeni äkkiä sillä lyhyesti koputettuaan ovelle astui pitkä ja\nhoikka mies huoneeseen. Hänellä oli harmahtavat mustat viikset, kalpea\niho ja suuret, tummat, sielukkaat silmät.\n\nTämän miehen tavaton kauneus teki syvän vaikutuksen tässä\nyksinkertaisessa työmiehen puvussakin.\n\n- Tahdotteko puhua kanssani, hyvä herra? kysyi översti Maschin.\n\nTyömies, joka oli puettu puna ja valkoraitaiseen puseroon, tummiin\npolvihousuihin ja piti kädessään hattua, heitti tutkivan silmäyksen\nAvakumovitschiin.\n\n- Ah, minä näen, että teillä on jotain ilmoitettavaa minulle kahden\nkesken, sanoi översti. Puhukaa te vaan, tätä miestä ei teidän tarvitse\npeljätä.\n\n- Ettekö sitte tunne minua, herra översti? kysyi työmies. — Miettikää\nvaan, niin muistatte kyllä, missä olette nähnyt minut ennen! Seppä\nZornin talossa, tiemmä.\n\nSilloin vavahti Maschin, sillä nyt selvisi hänelle äkkiä, kuka hänen\nedessään seisoi.\n\n- Te olette valepuvussa! sanoi hän hämmästyneellä äänellä.\n\n- Niin tietysti, muuten en olisi uskaltanut astua tähän taloon, ehkä en\nuskaltaisi olla Belgradissakaan, sillä santarmit pitävät minua kovasti\nsilmällä, vastasi tumma mies. Mutta jos epäilette, etten ole se mies,\njoksi luulette, niin voin antaa useita todistuksia siitä, että minä\ntodellakin olen Demeter Banjaluki, Mustain vuorten ryöväri.\n\n- Demeter Banjaluki, huudahti Maschin ja tarttui heti miehen käteen. —\nSydämellisesti tervetullut, sillä kun tulette luokseni, niin voi teillä\nolla vaan hyviä sanomia minulle. Juuri tänään olen paljon ajatellut\nteitä. Totisesti tarvitsisin paljon teidän apuanne!\n\n- Aikeittenne toteuttamiseenko?\n\n- Aikeittemme, mitä te niistä tiedätte?\n\n- Kaikki tyyni, tahtoisin vaan, ettei kuningaspari niistä jo tietäisi.\nNythän vihdoinkin koittaa vapauden päivä ja samalla tilintekopäivä\nDragalle. Kuinka minä riemuitsin, kun kuulin siitä puhuttavan.\nMutta nyt tulen luoksenne tuoden hämmästyttävän ilmoituksen. Olkaa\nvaruillanne, översti Maschin, sillä teidät voidaan vangita jo tänä yönä.\n\n- Laupias Jumala, joko siis tiedetään —\n\n- Ei, ei vielä tiedetä, mutta teidän täytyy olla varuillanne. Te olitte\nhiukan varomattomia. Kuinka voitte te petturille puhua niin tyyneesti\nkaikki asiat?\n\n- Petturille? Oliko sitte todellakin joukossamme petturi?\n\n- Niin, minä en tiedä, jos tunnustatte sen miehen joukkoonne\nkuuluvaksi, mutta hän oli läsnä kun teitte päätöksenne. Se oli sama\nmies, jonka talossa te olitte — Ivanovitsch.\n\n- Oi, sitä aavistinkin! valitti Avakumovitsch. — Nyt on kaikki,\nkaikki hukassa! Yksi ainoa petturi riittää hävittämään kahdenkymmenen\nrehellisen miehen päätöksen.\n\n- Ivanovitschko petturi? huudahti översti Maschin. Ei, minä en\ntahdo, en voi sitä uskoa. Se mies on sotamiehenä palvellut minun\nkomennettavani monta vuotta. Minä olin niin varma, että hänen luonansa\nolisimme olleet parhaassa turvassa.\n\n- Mutta sittenkin olette pettynyt oikein perin pohjin, vastasi Demeter\nBanjaluki — sillä Ivanovitsch on oikea konna. Hän ja hänen vaimonsa\novat antaneet teidän sanoa kaikki mitä sydämellänne on ollut mutta\ntehneet sen päätöksen, että kertovat kaikki kuningasparille, sillä he\ntoivovat saavansa suuren palkinnon.\n\n- Demeter Banjaluki, te olette tullut tänne kuten meidän pelastava\nenkelimme, huudahti översti Maschin. — Kertokaa minulle kaikki! Kuinka\nolette saanut tietää Ivanovitschin konnantöistä? Tiedättekö kuinka\npitkälle he ovat tulleet sen suhteen? Sanokaa minulle kaikki, sillä\ntuhat kertaa parempi on tietää olevansa suuressa vaarassa kuin olla\naivan tietämätön siitä.\n\n- Anteeksi, että istuudun, olen tullut pitkän matkan juoksujalassa,\nsillä minuutit ovat tärkeitä. Niin Ivanovitsch on konna ja se on hän\naina ollut. Hän on pettänyt teidät översti Maschin ja jos häneltä\npuuttui ilkeyttä, niin on vaimolla sitä. Mutta sattuma teki, että minä\nsain tietoa heidän aikeistaan ja näin se tapahtui.\n\nIvanovitschilla on nuori vaimo. Hän on kahdenkymmenen vanha, kun\nmies taas on noin kolmenkymmenen viiden. Kuten tunnettu, on nuorella\nvaimolla usein ikävä vanhan miehen seurassa ja hän hakee huvituksia.\nTämän huvin on hän löytänyt erään minun mieheni seurassa. Tämän\nnuorukaisen nimi on Aza. Minä en ole välittänyt, vaikka hän iltasin\non mennyt Ivanovitschin ravintolaan. Varsinkin meni hän silloin kun\nisäntä oli poissa, saadakseen tehdä rouvan tuttavuutta. Tälle Azalle on\nnyt rouva Ivanovitsch kertonut kaikki. Hän on sanonut, että he tulevat\nkohta hyvin rikkaiksi, sillä hän tietää suuren salaisuuden, jolla hän\nvoi ansaita paljon rahaa.\n\nAza ei ollut tyhmä ja hän kysyi heti mikä se salaisuus oli. Silloin\nkertoi rouva, että hänen miehensä talossa oli kaksikymmentä\nsalaliittolaista pitänyt kokousta. Ja kun Aza oli itsepäinen ja kyseli\nenemmän, niin nimitti hän useimpain osanottajain nimetkin. Erään\növersti Maschinin ja Avakumovitschin sanoi hän olevan kapinallisten\njohtajia, joilla ei ollut pienimmät aikeet kuin pakoittaa kuningas\nluopumaan kruunusta ja murhata kuningatar. Hän oli kuullut jok'ikisen\nsanan, joka kokouksessa lausuttiin, sillä hän oli johtanut putken\nseinän läpi siihen huoneeseen, jossa liittolaiset kokoontuivat. Se\nputki oli hänellä kuulotorvena eikä yksikään sana jäänyt häneltä\nkuulematta.\n\n- Ja Ivanovitsch aikoo antaa meidät ilmi? huudahti översti Maschin\nkauhistuneena.\n\n- Niin, kyllä hän aikoo sen tehdä, mutta se on toinen asia, pääseekö\nhän tilaisuuteen sitä tekemään.\n\n- Kuka voi häntä siitä estää?\n\n- Minä, jos te annatte minun toimekseni tehdä se.\n\n- Millä tavoin aikoo hän panna petoksensa toimeen! Onko hän jo siitä\nselvillä?\n\n- Kyllä hän on. Huomenna aikoo hän mennä kuningattaren luo ja kertoa\nhänelle kaikki yksityiskohtiaan myöten. Hän ja vaimonsa toivovat\nsaavansa suuren rahasumman ja kun ovat sen saaneet, aikovat he\nmatkustaa Ameriikkaan saadakseen siellä rauhassa nauttia onnestaan.\n\n- Mutta minä annan kunniasanani, että he saavat nauttia onnestaan aivan\ntoisessa paikassa, sillä minä olen valmis ottamaan heidät huostaani.\nMinä tahdon nimittäin, että teidän aikeenne täytyy onnistua, minä\ntahdon, että Serbian täytyy tulla vapaaksi ja siitä syystä tahdon minä\nauttaa teitä.\n\n- Kiitos teille — huudahti översti Maschin, että oikeaan aikaan\nilmoititte meille tämän asian! Hän aikoo siis huomisaamuna päästä\nkuningattaren puheille. Mutta silloin on meidän pakko toimia\npäättäväisesti.\n\nDemeter Banjaluki nyökäytti myöntävästi päätänsä.\n\n- Jättäkää vaan ihan huoletta tämä Ivanovitsch ja hänen vaimonsa\nminulle, sanoi hän. Luottakaa siinä suhteessa kokonaan minuun.\n\nPetturi ei pääse aikeittensa perille ja minulle tekee oikein hyvää,\nkun saan toimittaa pois tieltä tuommoisen kurjan joukon. Tietysti,\nsen sanon edeltäkäsin, ei tämä voi tapahtua ilman väkivaltaa. Mutta\nihmishenki enemmän tai vähemmän ei paljoa merkitse, kun on kysymyksessä\nkansan onni.\n\n- Ei suinkaan, vastasi översti Maschin. — Toimikaa te, Demeter\nBanjaluki, kuten sydämenne parhaiten käskee. Hän on ansainnut\nkuoleman, sekä hän, että hänen vaimonsa ja minä vähän välitän siitä,\nkuinka tuolle kunnon pariskunnalle käy. Mutta se on ole minulle\nhyvänä opetuksena vastaisuudessa, ettei saa luottaa näennäiseen\nyksinkertaisuuteen.\n\n- Hän aikoo siis huomenna puhua kuningattaren kanssa, puuttui\nAvakumovitsch puheeseen. — Sittenhän teidän täytyy toimia jo tänä yönä,\nDemeter Banjaluki.\n\n- Niin aionkin, vastasi ryöväri. — Minä olen jo päättänyt toverini Azan\nkanssa yhtyä sovitulla paikalla, jotta hän voisi olla apunani. Mutta\nminulla on vielä yksi sana teille sanottavana, översti Maschin. Teidän\ntäytyy täyttää eräs pyyntö, jonka minä teille teen. Se on tavallaan\nmaksu, jonka vaadin siitä, että teen petturin vaarattomaksi.\n\n- Te saatte, mitä vaan tahdotte, vastasi översti Maschin. — Ehkä\ntarvitsette jonkun rahasumman? Sanokaa, Demeter Banjaluki ja se\nmaksetaan heti.\n\nDemeter keskeytti puhujan nopealla liikkeellä.\n\n- Rahaa, huudahti hän — koska on Demeter Banjaluki pyytänyt rahaa\nihmiselämästä? Ei, rahasta en tee sellaista palvelusta. Rahaa on\nminulla kylliksi, niin paljon kuin tahdon. Kaikki Serbian rahat ovat\nkäytettävinäni, jos vaan tahdon. Ei, översti Maschin, minä tahdon\njotain aivan toista. Te aiotto huomenna tunkeutua konakiin, niin olen\nainakin kuullut sanottavan. Antakaa minun olla mukana. Minullakin on\npieni lasku selvittämättä Dragan kanssa. Sitäpaitse voin minä siinä\nolla teille apuna. No, miksi epäilette, översti Maschin, miksi ette\nvastaa minulle? Sillä tavoinko te täytätte minun pyyntöni?\n\nMaschin oli heittänyt nopean silmäyksen Avakumovitschiin.\n\n- Elkää panko pahaksenne, Demeter Banjaluki, sanoi Avakumovitsch ja\nmeni ryövärin luo — mutta muistakaa, että meidän ennen kaikkia tulee\nkoettaa pitää asiamme puhtaana. Jos nyt jälestäpäin sellainen huhu\nleviäisi, että ryöväri on ollut apunamme tyrannia kukistamassa, niin\nsaisi asia ehkä huonon valon maailman silmissä.\n\nTumma puna nousi Demeterin kasvoille.\n\n- Minä ymmärrän, änkytti hän, ja huomaan myös, että te olette\ntavallanne oikeassa. Demeter Banjaluki ei saa siis ottaa osaa\nmihinkään suureen tekoon, joka maailmaa hurmaa, se oikeus on häneltä\nkokonaan kielletty. Se pahoittaa mieltäni, että puhuitte minulle sillä\ntavalla, mutta minä pidän kunniassa teidän rehellisyyttänne. No niin,\nsuorittakaa sitte tehtävänne ilman minua. Mutta minä aion olla teidän\nläheisyydessänne. Voisi tulla hetki, jolloin tarvitsette minua.\n\n- Me voisimme hyvin hyvästi käyttää teidän tarjoamaanne apua, sanoi\növersti Maschin — jos te autatte meitä eräässä erityisessä kohdassa.\n\n- Minä suoritan jokaisen tehtävän, jonka te minulle annatte.\n\n- No, kuulkaa sitte, mitä minulla on sanottavaa, sanoi Maschin — ja\nluulen, ettei minun tarvitse lausua muuta kuin nimi, niin herättää se\nteissä ihastusta. Tehän tunnette Stefan Naumovitschin, vai mitä?\n\n- Josko minä hänet tunnen? huudahti Demeter Banjaluki. — Hän on\nluotettava, kunnon mies, rohkea mies hän on ystäväni.\n\n- Tiedättekö myöskin, että Stefan Naumovitsch on jonkun aikaa ollut\nkadoksissa? jatkoi översti Maschin. — Hän vangittiin Wienissä Serbian\nlähettilään Hôtellissa. Sitte vietiin hänet epäilemättä takasin\nSerbiaan, vaikka ei minulla ole siihen mitään todistuksia. Mutta minä\nolen melkein varma siitä, että Draga pitää Stefan Naumovitschia vankina\njossain paikassa, josta me emme vei ilman apua häntä pelastaa. Jos\nteidän onnistuu, Demeter Banjaluki, ratkaista se arvoitus, minne Draga\non vienyt vankinsa, missä hän pitää häntä, niin olette ansainnut meidän\nkaikkien kiitollisuuden, ja silloin olette hankkinut itsellenne paljon\nsuuremman oikeuden meidän kiitollisuuteemme kuin jos olisitte sysännyt\ntikarin kuninkaallisen porton rintaan.\n\n- Stefan Naumovitsch vangittuna, huudahti Demeter liikutettuna —\nDragan käsissä! Häntä täytyy minun mennä auttamaan! Kiitos, översti\nMaschin, että uskotte minun mennä auttamaan! Kiitos, översti Maschin,\nettä uskotte minulle tämän tehtävän. Luottakaa minuun, että minä teen\nkaikki, mitä voin. Mutta luulen, että minun täytyy tässäkin suhteessa\ntoimia nopeaan, sillä jos kapina syntyy ja Stefan on silloin vielä\nDragan kynsissä, niin voi se peto kostaa Stefanille sen pahan, mitä\nmuut ovat hänelle tuottaneet.\n\n- Sitä minäkin pelkään ja siitä syystä vannotan teitä, Demeter\nBanjaluki, että toimitte niin nopeaan kuin mahdollista.\n\n- Minä en menetä minuuttiakaan, vastasi ryöväri. — Te ette voi antaa\nminulle vähintäkään vihiä, ette tiedä jälkiäkään, joista voisi löytää\nStefanin. No niin, sitte aion minä itse etsiä ne jäljet. Draga pitää\nhänet vangittuna jossain vankilassa. — Mutta ehkä se ei olekkaan\nkun kaikki käy ympäri, mikään vankila. Sillä hän rakastaa Stefan\nNaumovitschia ja siitä syystä on hän varmaan tehnyt vankeuden hänelle\nniin helpoksi kuin mahdollista.\n\n- Sitä minäkin arvelen, sanoi översti Maschin. — Draga koettaa nyt\nväkisin pakoittaa Stefanin rakastamaan itseään, kun on huomannut, ettei\nhänen suloutensa ole tehnyt mitään vaikutusta Stefaniin.\n\nDemeter oli uudestaan tarttunut lakkiinsa, jonka oli laskenut\npois kädestään. Hän ojensi nyt kätensä översti Maschinille ja\nAvakumovitschille ja sanoi heille hyvästi.\n\n- Ensin Ivanovitsch petturi, sanoi hän ja riensi ovelle, ja sitte\nStefanin vapautus. Te saatte pian kuulla minusta.\n\nDemeter kiiruhti ulos. Pian oli hän alhaalla kadulla ja kulki\nnopein askelin katsomatta ympärilleen. Hänenhän täytyi aina peljätä\ntakaa-ajajia ja siitä syystä täytyi hänen olla varovainen. Demeter\nsuuntasi kulkunsa \"Zum Bojaren\" ravintolaan. Siellä oli hän päättänyt\nyhtyä Azan kanssa. Siinä ravintolassa oli hän turvattu, sen tiesi hän,\nsillä Mandelblüt kuului hänen uskottujensa joukkoon. Kun hän astui\nsisälle, ei hän voinut mistään löytää Azaa, jonka tähden hän kääntyi\nMandelblütin puoleen kysyen:\n\n- Eikö Aza ole ollut täällä?\n\n- Ei, ei vielä.\n\n- No, sitte odotan minä kai häntä. Antakaa minulle kuitenkin lasi\nviiniä. Onko mitään epäilyttävää ilmaantunut?\n\n- Epäilyttävää, vastasi Mandelblüt. Mitä epäilyttävää se voisi olla?\nKaikki on nykyään epäilyttävää. Sen sanon minä teille, Demeter\nBanjaluki, että rumia asioita on tekeillä.\n\n- Mitä te tarkoitatte, kysyi Demeter, joka hyvin hyvästi tiesi,\nmihin Mandelblüt tahtoi tulla. Mutta hän tahtoi nähdä, miten paljon\nMandelblüt tiesi.\n\n- Kuiskaillaan, että jotain on tekeillä. Salaliitto, mitäpä minä\ntietäisin? Niin paljon voin vaan sanoa teille, että salaliittolaisten\ntäytyy olla varuillaan, sillä jos herra Rabe saa heidät käsiinsä, niin\nvääntää hän heiltä niskat nurin.\n\n- Kuinka tiedätte te kaikki nuo asiat? kysyi Demeter Banjaluki. —\nOletteko jossain yhteydessä konakin kanssa? Sepä olisi vähän hauskaa.\n\n- En juuri konakin kanssa, vastasi Mandelblüt. — Mutta tiedättehän,\nettä minä käyn poliisin luona ja siellä kuullaan ja nähdään\nkaikellaisia asioita.\n\n- Onko siis Heinrich Rabe ilmoittanut teille, että salaliitto on\ntekeillä?\n\n- Hän ei ole ilmoittanut minulle mitään, mutta minä olin yksinäni hänen\nhuoneessansa muutamia minuutteja. Siellä oli pöytä ja pöydällä oli\npaperi. Ja silloin kysyin minä itseltäni, miksi pöytä oli siellä ja\nmiksi pöydällä oli paperi? Ja silloin ajattelin minä, tuossa paperissa\non jotain kirjoitettuna. Minä menin siis pöydän luo ja luin mitä\npaperiin oli kirjoitettuna.\n\n- No, mitä siinä oli?\n\n- Joo, siinä oli käsky kuninkaalta, että seuraavain kahdeksan päivän\nkuluttua piti poliisivoimaa konakin ympärillä vahvistettaman, sen\nympärille piti vedettämän kolminkertainen ketju.\n\n- Mutta sehän todistaa vaan sitä, että kuningas pelkää, keskeytti\nDemeter Banjaluki, — mutta ei sitä, että mitään salaliittoa olisi\nolemassa. Kuka voisi sellaiseen ryhtyä? Ei suinkaan kukaan ole niin\nhullu, että tarjoaa itseään kaupaksi torilla.\n\nMandelblüt oli tuonut pullon viiniä ja hän istuutui Demeterin viereen\npöydän ääreen.\n\n- Minä tahdon sanoa teille jotakin, Demeter Banjaluki, sanoi\njuutalainen, kun ryöväri täytti molemmat lasit. Se tulee, sillä sen\ntäytyy tulla. Muistakaa, että Mandelblüt on sen sanonut. Kuningatar\non toiminut Serbiassa liian konnamaisesti. Täällä on köyhyys ja missä\non köyhyys, siellä on myöskin tyytymättömyys. Mihin ne ihmisparat\njoutuvat, kun ei heillä ole suuhun pantavaa. Heidän täytyy ottaa se\nväkisin.\n\n- Mutta kuningas voi hätätilassa panna väkivaltaa vastaan aseet,\npoliisit, sotamiehet ja kanuunat.\n\n- Rakas herra Demeter, te olette hyvin viisas mies, mutta minä,\nMandelblüt, sanon teille, että kun kokonainen kansa nousee kapinaan,\nniin silloin sietää kyllä pyytää Jumalan varjelusta, sillä silloin\nei auta aseet eikä kanuunat. Minä suuresti pelkään, että kuljemme\nlevottomia aikoja kohti ja olen jo ajatellut myydä tämän \"Zum Bojaren\",\njotta saisin kaikki rahaksi muutetuksi ja sitte häviäisin täältä.\n\nTällä hetkellä avattiin ovi ja Aza astui sisään. Demeter heitti häneen\npikaisen silmäyksen ja näki kohta, että tällä oli jotain hyvin tärkeätä\nilmoitettavana. Mutta hän ei heti päässyt erilleen juutalaisesta.\nTämä tervehti Azaa ja alkoi uudestaan jutella. Vihdoin veti Demeter\nkukkaronsa esille ja heitti pari frangia pöydälle Mandelblütille ja\nantoi Azalle merkin, että tämän tuli seurata häntä. Kun he olivat\ntulleet ulos, tahtoi Aza heti ruveta puhumaan, mutta Demeter kuiskasi\nhänelle:\n\n- Ei täällä, menkäämme tuonne edemmäs, siellä saat sinä kertoa minulle\nkaikki, mitä tiedät, täällä voisi joku kuunnella.\n\n- Kapteeni, huudahti Aza, kun hän ja Demeter olivat tulleet erääseen\nkapeaan kujaan — koko ruumiini vapisee. Salaliittolaiset ovat hukassa,\nja tällä hetkellä ovat he mennyttä kalua.\n\n- Mitä peijakasta sinä puhut? sanoi Demeter. — Mutta sinähän sanoit\nvaimon kertoneen sinulle, että hänen miehensä, menee vasta huomisaamuna\nkuningattaren luo.\n\n- Niin, niin hän sanoikin minulle, mutta kun tulin hänen luokseen tänä\npäivänä. — Jumala on todistajani, että minun täytyi pakoittaa itseäni\nnäyttämään ystävälliseltä häntä kohtaan — kun tänään menin hänen\nluoksensa ja hän taas kiusasi minua hyväilyillään, silloin kuiskasi hän\nminulle:\n\nTiedätkö rosvopoika, että tänään saamme olla aivan yksiksemme, sillä\nmieheni ei ole kotona ja jos olet kiltti niin jäät luokseni koko yöksi.\n\nEikö miehesi ole kotona? kysyin minä. — Onko hän siis matkustanut pois?\n\nMatkustanut pois, vastasi hän nauraen — niin, hän on matkustanut\nkultamaahan. Sillä kun hän huomisaamuna tulee takasin on hänellä koko\njoukko kultarahoja ja seteleitä mukanaan.\n\nMinä säikähdin kun kuulin hänen puhuvan sillä tavoin. Mutta minä\nhillitsin itseni, painoin häntä hellästi rintaani vasten ja sanoin\nhänelle:\n\nMutta välitätkö sinä sitte minusta, kun tulet rikkaaksi?\n\nSiihen saat luottaa, poikani, vastasi hän minulle ja painoi huulensa\nsuulleni niin kovasti, että tuskin voin nähdä tai kuulla. — Sinulle\ntulee kyllä hyvä olla. Tiedätkö, kun ukko ja minä sitte lähdemme\nAmeriikkaan, niin saat sinä tulla mukana. Minä annan sinulle rahaa,\njotta saat lunastaa piletin. Ivanovitsch ei tietysti saa aavistaa\nmitään. Laivassa teet sinä tuttavuuttamme, siellähän tehdään paljon\nuusia tuttavuuksia.\n\nOh, sehän olisi ihanaa, huudahdin minä. Mutta minä en kuitenkaan usko,\nettä se käy sillä tavalla. Te ette saa niin paljon rahaa kuin luulette.\nMuutoin ei se, jota aiotte puhua kuningattarelle, taida olla niin\ntärkeätä.\n\nSitä et sinä ymmärrä, poikaseni, vastasi hän. — Minä vakuutan sinulle,\nettä se, mitä mieheni nyt kertoo kuningattarelle, koskee yhtä hyvin\nkuninkaan kuin kuningattarenkin elämää ja vielä muutamain muidenkin.\n\nMutta eihän miehesi pitänyt mennä ennenkuin huomenna kuningattaren\npuheille?\n\nNiin hän ensin ajatteli, mutta minä en tiedä, miksi hän äkkiä tuli\nniin levottomaksi ja luuli, että jotain tulisi väliin, niin että\nhän joutuisi liian myöhään ja siitä syystä meni hän nyt. Muuten\nminä en ollenkaan ymmärrä häntä. Sittekun hän sai päähänsä pettää\nsalaliittolaiset, ei hän ole sama mieskään kuin ennen. Sillä ennen oli\nhän mies, joka ei peljännyt Jumalaa eikä paholaista, mutta nyt, nyt\nnäkee hän kummituksia joka nurkassa ja luulee, että murhaaja on joka\noven takana. Mutta se tulee kai vaan siitä, että hän pelkää översti\nMaschinia.\n\n\"Jos översti Maschin saa tietää\", sanoi hän minulle — \"että minä aion\npettää hänet, niin vetää hän miekkansa ja pistää sen läpitseni, eikä\nsinunkaan elämäsi ole yhtään sen kalliimpi, jos kerrot tästä muille.\"\nTänä iltana istui hän tuossa pöydän ääressä ja söi ja minä annoin\nhänelle kananpoikasta ja salaattia ja sanoin:\n\nKas niin, syö nyt! Tätä kannattaa meidän kyllä syödä, kun pian tulemme\nrikkaiksi. Mutta hän vaan huokasi, eikä koskenutkaan sitä harvinaista\nruokaa. Hän joi vaan viinaa, otti monta ryyppyä jotta saisi rohkeutta.\nÄkkiä hyppäsi hän ylös pöydästä, löi nyrkin pöytään ja huusi.\n\nMinä teen sen, minä teen sen heti! Minä en odota huomiseen! Minä menen\nheti konakiin ja pyydän saada puhua kuningattaren kanssa. Minä asetan\nkyllä niin, että minut päästetään kuningattaren puheille. Minun täytyy\npäästä tästä painosta — ja rahat, palkkani täytyy minun saada, muutoin\nei käy hyvin.\n\nSiinä olet sinä oikeassa, sanoin minä hänelle. Se mikä on tapahtuva,\ntapahtukoon mieluimmin heti, niin on se sitte tehty. Isoäitini tapana\noli aina sanoa, ettei pidä jättää huomispäivään sitä, minkä voi tänään\ntehdä. Mutta tiedätkö, poikaseni, minä vahvistin häntä hänen aikeessaan\nmennä heti ilmiantamaan salaliittolaiset.\n\nSanottuaan tämän, tahtoi nainen vetää minut luokseen, mutta minun\nonnistui kiskoa itseni irti hänestä ja minä sanoin:\n\n- Tuhat tulimaista, huudahti Demeter Banjaluki — sinä et kai antanut\nmillään tavoin naamiosi pudota nyt jo? Et kai millään tavoin herättänyt\nhänessä epäilyä?\n\n- Oh, pidinhän minä toki varani, vastasi Aza. Minä annoin hänelle\npäinvastoin varman vakuutuksen, että tulisin takasin hänen luokseen.\nMinä olin tulevinani iloiseksi siitä, että sain seurata häntä\nAmeriikkaan ja sanoin hänelle:\n\nMinä lähden heti laittamaan itseäni matkalle, sillä jos te huomenna\nlähdette Belgradista, niin täytyy minun heti seurata perässä, jos mieli\nmeidän matkustaa samassa laivassa. Siihen ei mene kauan aikaa ennenkuin\nolen saanut tavarani kuntoon ja tunnin perästä olen taas luonasi.\n\nHän taputti käsiään ja piti sitä ihmeen hauskana. Mutta mitä pitää\nminun nyt tehdä? Tunnin perästä pitäisi minun varmaan lähteä takasin,\nhän ei voisi kauempaa olla ilman minua. Kirottu olkoon tuo petollinen\nkonna, lopetti Aza puheensa. — Vielä kerran otan minä hänet syliini,\nmutta sillä tahdon vaan puristaa Judaksen sielun hänen ruumiistaan.\n\nDemeter katseli miettiväisenä katukiviä. Äkkiä heitti hän päänsä ylös\nja sanoi: Nyt, Aza, täytyy meidän toimia reippaasti ja päättävästi.\nEhkä tulemme liian myöhään, ehkä on se Ivanovitsch lurjus jo konakissa\nkuningattaren edessä ilmaisemassa salaliittoa, jättääkseen tuon\nkuninkaallisen katunaisen käsiin Serbian parhaat miehet.\n\nMutta ehkä on vielä aikaa! Ehkä voimme vielä estää Ivanovitschin ja\nDragan yhtymästä. Sen saamme nähdä. — Seuraa minua, Aza!\n\n\n\n\nYHDESYHDEKSÄTTÄ LUKU.\n\nKuninkaallinen lakeija.\n\n\n- Minne menemme, kapteeni, kysyi Aza.\n\n- Me palaamme \"Zum Bojaren\" ravintolaan, vastasi Demeter — minulla on\nsiellä jotain tehtävää.\n\nPienen takaoven kautta tulivat he ravintolaan.\n\nMandelblüt oli tietysti ihmeissään, kun molemmat miehet, jotka äsken\nolivat lähteneet, nyt tulivat takasin.\n\n- Mandelblüt, sanoi Demeter — tulkaa hiukan tänne, minua täytyy puhua\nkanssanne.\n\nKun juutalainen tuli, kuiskasi Demeter hänen korvaansa:\n\n- Minä tarvitsen valepuvun. Viekää meidät vaatekomeroon, minut ja Azan.\n\n- Jumalan tähden, mitä aiotte tehdä Demeter Banjaluki? valitti\nMandelblüt. — Te viette meidät turmioon. Kun te pyydätte valepukua,\nniin tiedän minä kyllä, mitä kello on.\n\n- No, mitä luulet sitten kellon olevan?\n\n- Luulen, että se on lyönyt, sillä kyllä kai te nyt murtaudutte\njonnekin ja huomenna saadaan kuulla siitä suuresta ryöstöstä, joka on\ntapahtunut Belgrad'issa ja kaikki ihmiset alkavat taas puhua Demeter\nBanjalukista. No niin, se menee niin kauan kun se menee. Mutta jos\npoliisi saa tietää, että minä olen antanut teille valepuvun —\n\n- Kas niin, elkää nyt siinä enää lörpötelkö! keskeytti hänet Demeter\nBanjaluki polkien jalkaa. — Tee kuten käsken!\n\nMandelblüt meni kerrassaan kokoon. Hän ei uskaltanut vastustaa\nBanjalukin tahtoa, sillä hän tiesi liian hyvin, että oli aivan riippuva\nryöväristä ja että tämä yhdellä ainoalla sanalla saattoi tehdä hänet\nonnettomaksi.\n\nHän antoi siis molemmille miehille viittauksen ja sitte astuivat\nhe hänen kanssansa puuportaita ylös yksinäiseen kerrokseen. Täällä\navasi Mandelblüt erään oven ja antoi heidän astua huoneeseen. Tämä\nmuistutti vaatekauppiaan puotia, jossa varsinkin myydään käytetyitä\nvaatteita. Seinillä riippui pukuja kaiken värisiä ja kuosisia,\nsotilaan pukuja, sanalla sanoen kaikkia, mitä tavallisesti löytyy\nnaamiaispukuhuoneessa. Näitä kaikkia tarvitsi Mandelblüt\nvieraillensa, sillä Demeter Banjaluki ei suinkaan ollut ainoa\nryöväri, joka kävi \"Zum Bojarissa\" Mandelblüthän oli koko Serbiassa\ntunnettu suurimmaksi rosvojen suosijaksi ja rosvot tulivat ja\nmenivät talossa kuten kotonaan, veivät hänelle tavaroita,\nmaksattivat itselleen etukäteen ja jos he tarvitsivat valepukua\nsalaisiin yrityksiinsä, niin antoi Mandelblüt pukuhuoneensa\nheidän käytettäväkseen.\n\n- Millä voin teitä palvella, Demeter Banjaluki? kysyi nyt juutalainen.\n— Mitä tahdotte, univormunko?\n\nMinulla on komeita univormuja. Tai ehkä tahdotte munkinkaapun?\nSellainen parhaiten peittää ja sen saa pikemmin pois viskatuksi.\nSanokaa vaan, mitä tahdotte, minulla on kaikkea.\n\n- Minä toivon täältä löytäväni kaikkea, mitä tarvitsen, vastasi\nBanjaluki — sillä hirmuista olisi, jos ei sinulla olisi sitä. Anna\nminulle hovipalvelijan puku!\n\n- Hovipalvelijan puku! vastasi juutalainen. — Kyllä sen voitte\nsaada, Demeter Banjaluki. Siitä ei ole monta päivää, kun täällä\noli eräs henkilö konakista tuomassa sellaista. En tiedä, oliko se\nkamaripalvelija vai hovilakeija. Siellä konakissa eletään rajusti, sen\nsaatte uskoa. Yhä tahtoo väki siellä uusia pukuja ja sanovat, että\nvanhat ovat käyneet huonoiksi. Mutta he kantavat ne tänne minulle ja\nminä maksan niistä kauniit summat.\n\n- Se ei ole ollenkaan ihmeellistä, vastasi Demeter Banjaluki. — Kun\nkaikki muutkin konakissa varastavat, miksi ei palvelijat sitä tekisi?\nMillainen herra, sellainen palvelija, sanotaan. Mutta joudu nyt, näytä\nminulle pukua!\n\nMandelblüt meni vanhan arkun luo, jossa oli kallisarvoisempia pukuja,\nveti ulos erään laatikon ja otti sieltä tummanvehreän univormun, joka\noli koristeltu kullatuilla napeilla ja nauhoilla.\n\n- Tässä on takki, sanoi hän, laskien sen Demeterin käsivarrelle — tässä\non silkkijakku, tässä polvihousut. Sukat ja kengät on minulla myös.\nMinulla on kaikkea — aina olen minä valmis auttamaan kanssaihmistä\npulasta. No mitäs tuolle pitäisi olla? kysyi hän osoittaen Azaa.\n\n- Anna hänelle poliisin puku, sellainen, jota poliisit täällä\nBelgradissa käyttävät, sanoi Demeter päättävällä äänellä.\n\n- Poliisikonstaapelin puku! Ha, haa, sellaisen voitte helposti saada,\nsillä minulla on niitä paljon varastossa.\n\n- Niitä, myövätkö poliisitkin pukujansa sinulle?\n\n- No, entäs sitte? sanoi juutalainen. Ei sitä yksin konakissa\nvarasteta, vaan koko Belgradissa. Toinen korppi ei puhkase toisen\nsilmää.\n\nVielä kerran meni hän arkun luo ja otti sieltä melkein uuden poliisin\npuvun, jonka ojensi Azalle.\n\nMiehet alkoivat nyt pukeutua. Se oli pian tehty eikä kauvan viipynyt\nennenkuin Demeter seisoi siinä hovilakeijan komeassa puvussa ja Aza\noli poliisina. - Nyt tarvitsen vielä peruukeja sanoi Demeter, ainakin\nminä. Aza voi olla ilman, sillä hänen päähineensä peittää tukan. Mutta\nmillainen peruukki otetaan?\n\nDemeter katsoi hetken aikaa kasvojaan peilissä. Hänellä ei enää ollut\nmustaa partaa, vaan oli sileäksi ajeltu, joten hänen ei tarvinnut\npeittää muuta kuin tukan.\n\n- Anna minulle tumman punainen peruukki, sanoi hän. — Luulen, että\nsellainen parhaiten muuttaa muotoni.\n\nMandelblüt toi sen mitä oli pyydetty ja Demeter kiinnitti huolellisesti\nperuukin päähänsä.\n\n- Painaako se? kysyi juutalainen. — Ehkä se on liian pieni teidän\npäähänne?\n\n- Oh ei, kyllä se pysyy, hyvä se on. Pääasia on, ettei se putoa. Nyt\ntarvitaan vaan viitta peittämään hovipalvelijan pukua, sillä minä en\ntahdo, että sitä nähdään kadulla.\n\nViittakin otettiin esille, eikä Demeter lausunut sanaakaan kiitokseksi.\nAzan seurassa meni hän nyt kiireesti ravintolasta ja heidän mennessään\neteenpäin antoi Demeter seuraavan käskyn:\n\n- Kuule poikani, mitä nyt sanon sinulle, minä menen konakiin ja viivyn\nsiellä korkeintaan puoli tuntia, ehkä tulen ennenkin. Kun tulen takasin\non mukanani mies. Tämä mies on petturi Ivanovitsch.\n\n- Ivanovitsch? — Jumala taivaassa, kapteeni, ette kai aio häntä tuoda\npois konakista?\n\n- Kyllä, jos vaan on mahdollista saada hänet sieltä ulos, jos ei hän jo\nole kuningattaren edessä. Siinä tapauksessa olisi yritykseni hyödytön.\n\n- Ja mitä minä teen sitte hänelle?\n\n- Sinä menet ystävällisesti häntä vastaan ja vakuutat hänelle, että\nmenet hänen kanssaan poliisipäällikkö Raben luo, kuten tämä on käskenyt\nsinun tehdä. Mutta muuten et sinä tiedä, mitä Rabella on hänelle\nsanottavaa.\n\n- Ja sillä aikaa kun sinä olet konakissa, kapteeni.\n\n- Kuljet sinä edes takasin portin edessä aivan kuin olet nähnyt\npoliisien tekevän.\n\n- Entä jos oikea poliisi minut huomaisi ja puhuttelisi minua?\n\n- Niin vastaat hänelle empimättä, että sinut on äskettäin otettu\npoliisiksi ja ettet sinä väisty paikaltasi. Niin, rakas ystävä, me\npelaamme korkeata peliä ja meidän täytyy lyödä hyvät kortit, jos aiomme\nvoittaa.\n\n- Sinä voit luottaa minuun, kapteeni. Kaikki tapahtuu, kuten olet\nsanonut minulle.\n\nTämän keskustelun aikana olivat he ehtineet konakin luo. Oli pimeä.\nAinoastaan konakin sisäänkäytävän edessä paloi kaasulyhty. Nopealla\nliikkeellä heitti Demeter Banjaluki viitan päältään ja juoksi ylös\nviettävää kenttää, joka vei konakin portille. Täällä seisoi kaksi\nvahtia, mutta he antoivat ilman muuta tuon luullun hovilakeijan astua\nsisään. Nyt oli Demeter eteisessä. Hän meni jokseenkin hitaasti ylös\nhimmeästi valaistuja portaita. Mutta nyt piti hänen saada tietää,\nmihin huoneeseen Ivanovitsch oli viety, jos tämä oli jo näyttäytynyt\nkonakissa.\n\nKun Demeter tuli ensimäiseen kerrokseen, kulki eräs vanha lakeija\nvihaisen näköisenä hänen ohitsensa.\n\n- Anteeksi, rakas toveri, sanoi Demeter ja asettui tyyneesti hänen\neteensä, mutta täällä taitaa nykyään olla eräs Ivanovitsch niminen\nmies, joka on pyytänyt päästä kuningattaren puheille.\n\n- Kyllä täällä on, vastasi ukko, katsellen ihmeissään Demeteriin. —\nMutta kukas te olette? Mitä teillä on täällä tekemistä? Kuulutteko\nkuninkaalliseen palvelusväkeen?\n\n- Kyllä, vastasi Demeter. — Minun toimeni alkoi tänä aamuna. Tähän\nasti olen palvellut kuninkaallisessa linnassa Nischissä. Mutta minä\nen siellä viihtynyt, minä tahdoin pääkaupunkiin ja siitä syystä jätin\nanomuksen, että minut muutettaisiin Belgradiin.\n\n- Noo, suostuttiinko teidän pyyntöönne?\n\n- Kyllä, kuten näette, rakas virkaveli. Mutta olkaa nyt niin hyvä ja\nneuvokaa minulle, missä voin tavata sen Ivanovitschin. Minun täytyy\nnimittäin heti puhua hänen kanssansa.\n\n- Kyllä, hän on hänen majesteettinsa kuningattaren etuhuoneessa.\n\n- Se on se sama, minulla on eräs käsky hänen majesteetiltaan\nkuninkaalta.\n\n- Ah, hänen majesteetiltaan kuninkaalta. — Saattaa niin olla. —\nMenkää sitte vaan kuningattaren etuhuoneeseen, niin löydätte sieltä\nIvanovitschin.\n\n- Anteeksi, mutta te unhotatte, että minä en ole vielä perehtynyt\ntäällä linnassa. Missä on sitte etuhuone?\n\n- Toinen kerros, vasen sivu, kolmas ovi.\n\n- Kiitos, rakas virkaveli, kiitos vaan! Minä toivon, että meistä pian\ntulee hyvät ystävät. Olen jo kuullut, että teillä on määräävä asema\npalvelusväen keskuudessa, lisäsi Demeter — ja minusta olisi oikein\nhauskaa päästä teidän suosioonne.\n\nVanha palvelija kumarsi suojelevan näköisenä päätänsä ja mutisi jotain,\njoka näytti merkitsevän samaa kuin:\n\nSaatanhan siksi tulla! ja meni menojaan.\n\n- Tämä oli vaikeinta, sanoi Demeter itsekseen ja meni niin kiireesti\nkuin mahdollista ylös toiseen kerrokseen. — Mutta se tieto piti minun\nsaada.\n\nSe tyhmeliini ei kaikeksi onneksi epäillyt ollenkaan ja nyt on vaan\nkysymys siitä, onko Ivanovitsch jo sisällä kuningattaren luona vai ei.\n\nNyt avasi Demeter Banjaluki päättävästi oven kuningattaren\netuhuoneeseen. Hän tunsi itse, kuinka sydämensä löi kovasti. Sillä nyt\npiti koko salaliiton menestys ja samalla Serbian kohtalo ratkaistaman.\nJos vaan kuningatar oli nyt etuhuoneessa keskustelemassa Ivanovitschin\nkanssa, niin oli kaikki hukassa. Mutta jos Ivanovitsch oli yksin, niin —\n\nAh, Jumalan kiitos, hän oli yksin, vielä ei ollut liian myöhäistä!\n\nNähdessään petturin täytyi Demeter Banjalukin oikein hillitä itseään,\nsillä hänellä oli hyvä halu yhdellä hypyllä heittäytyä hänen päällensä\nja lyödä hänet lattiaan. Mutta se ei saanut tapahtua, sillä pieninkin\nhuuto Ivanovitschin puolelta olisi pilannut kaikki ja syössyt\nBanjalukin itsensä perikatoon. Hän päätti siis näytellä osansa loppuun\nasti.\n\nIvanovitsch seisoi keskellä huonetta. Hän ei nähtävästi uskaltanut\nistuutua silkillä päällystetyille tuoleille. Ivanovitsch teki syvän\nkumarruksen, kun hovilakeija astui sisään. Demeter meni hänen\nluoksensa, otti ylpeän ryhdin ja kysyi, puhuen nenäänsä:\n\n- Oletteko herra Ivanovitsch?\n\n- Kyllä, herra.\n\n- Te olette pyytänyt päästä hänen majesteettinsa kuningattaren puheille?\n\n- Kyllä, herra, sen olen tehnyt.\n\n- No, silloin on minun ilmoitettava teille, että hänen majesteettinsa\nkuningatar ei voi ottaa teitä vastaan nyt heti, ennenkuin olette\nhankkinut poliisilta pääsyoikeuden.\n\n- Pääsy oikeuden? Mitä se tahtoo sanoa? kysyi Ivanovitsch. — Jumalan\ntähden, sanokaa, ei suinkaan se ole mitään vaarallista?\n\n- Ei toki! Teidän pitää sanoa herra poliisipäällikölle, kuka olette,\nmissä asutte, ja mitä tahdotte hänen majesteetiltaan. Huomaatte kai,\nettei tänne saa juosta noin vaan joka mies puhumaan kuningattaren\nkanssa. Jos sellainen olisi sallittua, niin voisi vaikka murhamies\nhiipiä tänne linnaan.\n\n- Murhamies, sehän olisi hirmuista! huudahti Ivanovitsch. Hallitkoot ja\neläkööt heidän majesteettinsa vielä monta, monta vuotta! Se on minun\ntoivomukseni, hyvä herra. Uskokaa minua, että hartain toivoni on se, ja\nolen tullut tänne juuri varoittamaan heidän majesteettejansa.\n\n- Elkää minulle sitä kertoko, keskeytti hänet Demeter kuivasti. —\nKaiken tuon saatte kertoa poliisipäällikölle. Mutta seuratkaa nyt vaan\nheti minua! Meillä ei ole aikaa hukata. Tuolla portilla odottaa teitä\npoliisi.\n\n- Poliisi? Poliisiko odottaa minua? huudahti Ivanovitsch vavisten. Ei\nsuinkaan hän aikone panna minua kiinni?\n\n- Kas niin, elkää nyt näyttäytykö tyhmemmältä kuin olette! Olenhan\njo sanonut teille, että kysymys on vaan siitä, että teidän on\npoliisipäällikölle sanottava kuka olette. Eteenpäin siis!\n\n- Anteeksi herra, minä olen palvelijanne, vakuutti Ivanovitsch. — Te\nette voi arvata, kuinka paljon minä rakastan kuningasparia. Mutta he\novatkin niin hyviä. Kuka voisi olla heitä rakastamatta?\n\nKun Ivanovitsch näin jutteli, oli Demeter hitaasti kulettanut hänet\novelle ja tunki hänet siitä ulos.\n\nHän hengitti syvään saatuaan Ivanovitschin ulos käytävään. Sillä nyt\noli ainakin tällä hetkellä tehty mahdottomaksi kuningattaren yhtyminen\npetturin kanssa.\n\n- Elkää sanoko täällä mitään, sanoi hän Ivanovitschille — vaan\nseuratkaa minua portaita alas.\n\nDemeter juoksi portaissa niin kiireesti, että Ivanovitsch tuskin ehti\nseurata perässä. He kulkivat eteisen läpi. Ovenvartija avasi oven ja\nportilla seisovan, vahdin ohi riensivät he ulos kadulle. Siellä näki\nDemeter Azan seisovan poliisin puvussa.\n\n- Näettekö, sanoi hän Ivanovitschille — tuossa on poliisi, joka seuraa\nteitä.\n\nHän meni Ivanovitschin kanssa Azan luo, joka heti tuli heitä vastaan ja\nkysyi komentavalla äänellä:\n\n- Onko se herra Ivanovitsch?\n\n- Kyllä, herra poliisikonstaapeli, vastasi Demeter.\n\n- Hänen pitää heti seurata meitä poliisipäällikön luo. Kiitoksia\npaljon. Kas niin, nyt on kaikki selvillä! Nyt voimme lähteä. Herra\nIvanovitsch, te kuljette kai meidän välissämme?\n\n- Minusta on hyvin hauskaa saada kulkea herrojen keskellä, sanoi\npetturi hiukan epävarmalla äänellä. — Minulla on suuri kunnia kulkea\nBelgradin kaduilla niin eteväin miesten seurassa. Toivoisin vaan, että\ntuttavani näkisivät minut tässä seurassa.\n\nHe kulkivat reippaasti eteenpäin. Vähä väliä heitti Demeter silmäyksen\npetturiin. Kuumeentapainen jännitys kuvastui petturin kasvoissa. Hän ei\nnäyttänyt olevan oikein hyvällä tuulella. Hän oli luullut, että olisi\npaljon helpompi puhua kuningattaren kanssa ja nyt ihmetteli hän sitä,\nmiksi hänen ensin piti ilmoittaa itsensä poliisille.\n\nOli ilta ja Demeter kulki varsin vähemmän valaistuja katuja. Nyt\ntuli poliisitoimisto näkyviin ja osoittaen sitä sanoi Demeter\nIvanovitschille:\n\n- Nyt olemme perillä.\n\nPoliisitoimistorakennuksen edessä oli puisto, jossa kasvoi jokseenkin\nkorkeita puita. Heidän täytyi kulkea tämän puiston läpi, tullakseen\npoliisitoimistoon. Päivällä oli puistossa paljon väkeä, mutta yöllä oli\nse jokseenkin autio. Täälläkin oli, kuten monessa muussakin paikassa\nBelgradissa, niukka valaistus, ja kun ei ollut kuutamokaan, niin oli\npuisto puoli pimeä.\n\n- Mutta emmehän tällä tavalla tule pääkäytävälle, sanoi Ivanovitsch. —\nSinnehän menee tie tuon toisen kadun kautta.\n\n- Me menemme sisälle takatietä, vakuutti Demeter Banjaluki. —\nKiiruhtakaa vaan ystäväni! Tehän tahdotte pian olla taas konakissa.\nKuningatar odottaa teitä.\n\n- Oi herra, jos tietäisitte, mikä suuri salaisuus minulla on\nilmoitettavana kuningattarelle!\n\n- Vai niin, onko se sitte niin suuri salaisuus? kysyi Banjaluki\nhymyillen kun he yhdessä astuivat puistoon ja hitaasti kulkivat sen\nläpi. — Ettekö voi meillekin ilmoittaa sitä salaisuutta?\n\n- Niin, miksi en voisi sitä tehdä? vastasi Ivanovitsch. — Tehän\nrakastatte myöskin kuningatarta. Niin, ajatelkaa nyt, kun on tehty\npirullinen salaliitto kuningasparia vastaan. Huomenna puoliyön\naikana aikovat he tunkeutua konakiin. Mutta minä tiedän kaikkien\nsalaliittolaisten nimet. Ha, haa, kaikki nimet tunnen minä ja minun\ntaskussani on luettelo kaikista ja sen luettelon aion minä suurimmassa\nalamaisuudessa antaa hänen majesteetilleen kuningattarelle. No, mitä\nluulette nyt, ettekö usko, että minä saan runsaan palkinnon?\n\n- Kyllä minä sen uskon, Ivanovitsch! sanoi Demeter Banjaluki äkkiä\naivan toisella äänellä. — Ja sen saatte nyt heti paikalla.\n\nAza ymmärsi kapteeninsa tarkoituksen. Nuolennopeudella tarttui hän\nkäsin Ivanovitschin kaulaan ja puristi sitä niin kovasti, että hän\noli kuin rautapihdissä. Hyökkäys oli tapahtunut niin äkkiä, että\nIvanovitschilla ei ollut aikaa edes huutamaankaan. Hänen kasvonsa\nmuuttuivat hirmuisesti ja saivat mitä suurimman kauhun ilmeen.\n\n- Vie hänet pois tuohon puuhun! käski Demeter Banjaluki osoitti erästä\nhoikkaa tammea.\n\nAza laahasi puun luo petturin, joka epätoivon rohkeudella vastusteli.\nSillä välin oli Demeter Banjaluki ottanut taskustaan nuoran, jonka\nsitoi silmukkaan. Ei koskaan ennen ollut hänestä ollut niin helppoa\nkuin nyt ryöstää ihmiseltä elämä. Sillä olihan tämä petturi tuhat\nkertaa ansainnut kuoleman. Tämä Ivanovitsch oli läpeensä konna. Hänen\ntäytyi kadota maan päältä.\n\nKun he olivat tulleet puun luo, käski Demeter nuorta toveriaan pitämään\nkonnaa oikein kiinni, että ennemmin kuristaisi hänet yhdellä kertaa\nkuin päästäisi pois käsistään. Sitte kiipesi hän puuhun ja kiinnitti\nnuoran erääseen oksaan, jotta silmukka riippui alhaalla. Nyt hyppäsi\nDemeter alas, tarttui Ivanovitschin jalkoihin ja käski Azan nostaa\nyläruumista, jotta pää tulisi silmukkaan.\n\n- Nyt, hyvä ystäväni Ivanovitsch, sanoi Demeter, voit ilmoittaa\nsalaisuutesi madoille. Sinä hävytön roisto, joka tahdoit pettää kunnon\nmiehet! Minä toivoisin, että sinulla olisi kymmenen elämää jotta saisin\nne ottaa sinulta kaikki tyyni.\n\n- Armoa! huusi Ivanovitsch korahtelevalla äänellä. — Minä olen — minä\nen puhu mitään!\n\n- Et puhu mitään — niin, sitä sinä et tee ystäväni, sanoi Demeter\nBanjaluki ja nauroi. — Siihen voit luottaa. — No. Aza, joko olet saanut\nhänet tarpeeksi korkealle? Toimittakaamme hänet pian pois tieltä! Me\npuristamme hänestä ulos viimeisenkin ilman, mikä hänessä vielä on.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä oli Ivanovitschin pää silmukassa. Tosin\nkoetti hän, vetämällä pään olkapäiden väliin tehdä Demeterin aietta\nvaikeammaksi, mutta koe ei onnistunut. Demeter tarttui konnan polviin\nja heittäytyi sitte itse maahan niin, että murhattavan ruumis venähti.\n\n- Onko hän kuollut? kysyi Demeter.\n\n- Ei vielä! vastasi Aza.\n\n- No, sitte annan minä hänelle loput.\n\nNäin sanoen hyppäsi Demeter hiukan taapäin ja kohta välähti tikari\nhänen kädessään.\n\n- Ota ensin häneltä pois luettelo. — Aza, tutki hänen taskunsa!\n\nAza hyökkäsi heti tuon oksasta riippuvan miehen kimppuun, joka vielä\neli. Hän tutki kaikki hänen taskunsa. Hän otti pois paperit eikä\nunohtanut tutkia, oliko rahojakin taskuissa.\n\n- Nyt se on selvä, kapteeni, sanoi hän. — Anna nyt hänelle viimeinen\nisku. Se veijari potkii, sitä on niin vaikea katsella.\n\n- Oh, kyllä tässä vielä on aikaa, sanoi Demeter. — Sinä tiedät, Aza,\netten minä muutoin voi nähdä ihmisen kärsivän ja että minä aina tapan\ntuottamatta tarpeettomia tuskia. Mutta tälle pedolle suon kärsimykset\nkaikesta sydämestäni. Sillä maan päällä ei löydy kurjempaa olentoa\nkuin petturi on. Aina Judaksen ajoista asti ovat nuo roistot olleet\nhäväistyjä ja sysättyjä muiden ihmisten yhteydestä.\n\nIvanovitschin ammottavasta suusta kuului koriseva ääni. Demeter\nhyökkäsi heti petturin kimppuun ja työnsi tikarin vartta myöten\nsydämeen. Nyt se oli tehty. Ivanovitsch oli kuollut. Häntä ei\nsalaliittolaisten tarvinnut enää peljätä.\n\n- Onko täällä ketään, joka huomasi meitä? kysyi Demeter Banjaluki.\nKatso ympärillesi, Aza!\n\n- Kaikki on hiljaa, kapteeni. Silloin veti Demeter hitaasti tikarin\nIvanovitschin rinnasta, pyyhki sen takkiinsa ja pisti takasin tuppeen.\n\n- Siinä on mies, sanoi hän. — Nyt tulee vaimon vuoro. — Eteenpäin, Aza,\nnyt hänen luoksensa.\n\n- Millä tavoin tapamme hänet, kapteeni?\n\n- Mitä yksinkertaisimmalla tavalle. Me leikkaamme vaan hänen kaulansa\npoikki. Et suinkaan sinä sääli häntä, Aza.\n\n- Minäkö? Minä katson ihan tyyneesti, kun hän kuolee. Hän on jo kauan\nollut minusta vastenmielinen.\n\n\n\n\nKAHDESYHDEKSÄTTÄ LUKU.\n\nJudaksen vaimo.\n\n\nNämä kaksi miestä menivät Belgradista niin kiireesti kuin mahdollista\nja puolituntia myöhemmin olivat he yksinäisen ravintolan edessä\nmaantien varrella.\n\nOli pimeä. Ainoastaan yhteen ikkunaan oli uskoton vaimo asettanut\nkynttilän osoittaakseen Azalle, että hän odotti häntä.\n\n- Naputa ikkunaan ja pyydä häntä avaamaan. Tietysti menemme sitte\nmolemmat sisälle, sanoi Demeter. - Tuo nainen saa tänä yönä olla kahden\nmiehen seurassa yhden sijasta. Mutta siitä ei suinkaan ole mitään iloa\nhänelle, vaan —\n\nAza oli mennyt jo ikkunan luo, kun Demeter seisoi sivulla seinää\nvasten. Aza koputti, eikä kauan viipynyt ennenkuin ikkuna avattiin ja\nnaisen ääni kysyi hiljaa:\n\n- Kuka se on?\n\n- Minä se olen, ystäväni, vastasi Aza, joka niinikään pysyttelihe\nvarjossa, niin että valo ei käynyt hänen kasvoihinsa.\n\n- Ah, sinäkö se olet, poikani! Minä avaan heti oven.\n\n- Odota, voit säästää itseltäsi vaivan astua ovelle, vastasi Aza.\n— Astu syrjään hiukan! Minä tulen, luoksesi aivan yksinkertaisesti\nikkunasta.\n\n- Ha, haa, ikkunasta — aivan oikein, niinhän kaikki rakastajat tekevät!\nsanoi uskoton vaimo nauraa tirskuen.\n\nHän katosi ikkunasta ja nyt hyppäsivät Aza ja Demeter kiireesti\nhuoneseen.\n\nSitä valaisi vaan pieni yölamppu. Demeter Banjaluki paneutui lattialle\nja antoi Azan mennä yksin sängyn luo.\n\n- Kiiruhda, sanoi nainen hänelle. — Ukkoa ei ole vielä kuulunut. Hän ei\nkai tule kotiin ennenkuin huomenna.\n\n- Miehesi ei tule takasin huomennakaan, vastasi Aza karkealla äänellä.\n\n- Eikö tule huomennakaan? Mitä tarkoitat? Niin, niin, hänenhän piti\nlähettää sana minulle.\n\n- Oh ei, ei hän lähetä enää mitään sanaa.\n\n- Mitä sinä sanot? Olet niin muuttunut, et ole ollenkaan niin hellä,\nkuin tavallisesti. Miten on sitte mieheni laita? Oletko tavannut häntä\nBelgradissa?\n\n- Olen kyllä.\n\n- Ja mitä olet sitte puhunut hänen kanssansa? — Jumalan tähden, et\nsuinkaan ole sanonut mitään.\n\n- Minä en ole sanonut hänelle mitään, olen vaan ripustanut hänet puuhun\nriippumaan.\n\n- Oletko hirttänyt hänet? Oletko sinä hullu? Murha tulee ilmi ja\nsilloin syytetään minua, että olen yllyttänyt sinua siihen.\n\n- Oh ei, sinua ei syytetä mistään, sanoi Aza aivan tyyneesti. Sillä\nnäetkös, kultaseni, sinä saat nyt mennä miehesi jälkeen. Minä ja\nystäväni, joka on mukanani, aiomme tappaa sinut.\n\nJa tuskin oli Aza lausunut nämä sanat, ennenkuin hyökkäsi sängyn\nluo. Huutaen nousi nainen ylös sängystä ja kun hän sai nähdä Demeter\nBanjalukin, tuli hän ikäänkuin halvatuksi, eikä kyennyt lausumaan\nsanaakaan.\n\n- Niin, nyt olette saanut vieraita, jotka kelpaavat, sanoi Demeter\nBanjaluki, joka niinikään meni sängyn luo.\n\n- Oletteko koskaan kuullut puhuttavan Demeter Banjalukista?\n\n- Demeter Banjalukista, änkytti uskoton nainen, siitä suuresta\nryöväristä, Mustain vuorten hallitsijasta.\n\n- Aivan niin, se olen juuri minä, vastasi Demeter. — Mutta nyt en ole\ntullut tänne ryövärinä, vaan kostajana. Minä olen nyt päättänyt auttaa\nsalaliittolaisia, jotka huomenna aikovat murhata kuningasparin.\n\n- Mutta enhän minä ole tehnyt sinulle mitään pahaa, ulvoi nainen. — Ota\nkaikki rahat, jotka löydät tästä talosta. Ne ovat sinun. Mutta anna\nminun elää!\n\n- Rahat otan minä, mutta että antaisin sinun elää — ei, se ei käy\npäinsä. Sen, joka pettää rehelliset ihmiset, täytyy olla valmis\nkärsimään rangaistus, kuten Judas kerran templissä sai loppunsa.\n\nSitte antoi Demeter Banjaluki Azalle viittauksen, ja tämä heittäytyi\nnaisen päälle. Mutta hän puolusti itseään paljon tarmokkaammin kuin\nmies, hän raapi ja puri ja huusi kimeällä äänellä apua.\n\n- Odota, minä autan sinua, huusi Demeter — minä pidän häntä. Hän iski\nmolemmin käsin kiinni naiseen ja piti häntä sängyssä.\n\nAza asetti veitsen hänen kaulaansa. Hän veti kerran veitsellä ja kaula\nmeni poikki toisesta korvasta toiseen. Miehet hyppäsivät takaperin,\nettei veri olisi heitä tahrannut. He eivät viitsineet paljon katsoakaan\nhäntä. Muuten ei hänen tarvinnut kauan kärsiä. Pian oli hän taistelunsa\ntaistellut ja jo muutamani minuuttien perästä saattoi Demeter sanoa\nAzalle:\n\n- Nyt ei salaliittolaisilla ole enää mitään peljättävää. Huomenna tähän\naikaa on Serbia vapaa! Ne rahat, jotka löydät tästä talosta, ovat\nsinun, jatkoi hän. Etsi mistä löydät, minä en tahdo estää sinua.\n\nTätä ei tarvinnut Azalle sanoa kahta kertaa. Hän tutki perinpohjin koko\ntalon ja onnistui hänen löytää uunista se paikka, jossa Ivanovitsch\nja hänen vaimonsa säilyttivät rahojaan. Sieltä löysi hän enemmän kuin\nviisituhatta frangia, jotka Aza häikäilemättä omisti.\n\n- Tule nyt, sanoi Demeter, niin jätämme tämän talon.\n\n- Mutta huomisaamuna löydetään ruumis, kapteeni, sanoi Aza.\n\n- Olet oikeassa, vastasi Demeter. — Siitä syystä onkin paras, että\nsytytämme tuleen koko roskan.\n\nTämä uusi ajatus antoi heille paljon työtä, sillä heidän täytyi\nmennä hakemaan keittiöstä öljyä ja kaataa sitä kaikille esineille\nsänkykamarissa.\n\nMuihinkin huoneisiin kaadettiin öljyä, ja lopuksi pinosivat he puita\nsängylle, jossa ruumis makasi. Kun se oli tehty, käski Demeter\ntoverinsa panna kaikki palamaan. Heti lainehtivat liekit sängyn yli ja\nlevisivät äärettömällä nopeudella yli koko huoneen, jotta Demeterin ja\nAzan täytyi kiireesti paeta ikkunasta ulos jos mieli elävänä päästä\npois savusta. Demeter sulki ikkunan ulkoapäin ja miehet poistuivat\npaikalta. Kun he olivat kulkeneet noin neljännestunnin ajan, pysähtyi\nBanjaluki ja sanoi Azalle:\n\n- Katso taaksesi, niin saat nähdä, että hävitystyö on täydessä\nkäynnissä. Näetkö, liekit jo lyövät katolle. Kun he lähestyivät\nBelgradia, tapasivat he palopaikalle rientävän palokunnan.\n\n- Niin, menkää te vaan, huusi Demeter ivaten palosotamiehille — te\ntulette kuitenkin liian myöhään. Kun olette perillä, niin ei siellä ole\nmitään pelastamista. Ainoa, mitä voitte löytää huomenna, kun tuhka on\nehtinyt jäähtyä on ihmisen palaneet luut.\n\n- Ja mihin nyt? kysyi Aza.\n\n- Sinä palajat toisten luo, tiedäthän missä he ovat. Sano ystävillemme,\netteivät he saa nähdä minua tänään eikä huomenna. Minulla on täällä\nBelgradissa tärkeitä asioita. Tapahtukoonpa mitä tahansa, tulkoonpa\nkorviinne mitä uutisia tahansa, niin saatte vaan lyhyesti pysyä\nmetsässä. Teille on yhdentekevä, kuka kantaa Serbian kruunua.\n\nSitte puristi Demeter Azan kättä ja he erosivat.\n\nDemeter puolestaan riensi niin kiireesti kuin voi översti Maschinin\nasunnolle. Ovi oli vaan kiinni painettu, joka todisti, että häntä oli\nkauan odotettu. Hän astui kiireesti sisälle. Hän löysi todellakin\növerstin vielä istumassa Avakumovitschin kanssa kirjoituspöytänsä\nääressä, kumartuneina paperien ja suunnitelman yli.\n\n- No, mitä on sinulla ilmoitettavaa, Demeter Banjaluki? huusi översti\nryövärille.\n\n- Ainoastaan hyviä uutisia, vastasi Demeter Banjaluki. — Petturi ja\nhänen vaimonsa ovat kuolleet.\n\n- Kuolleet! Silloin olet todellakin suorittanut asiasi pian ja hyvin,\nsanoi översti, vaikka häntä värisytti. Mutta sitte antoi hän Demeter\nBanjalukin kertoa itselleen, kuinka molemmat petturit olivat kuolleet.\n\nMolemmat miehet vapisivat, kun saivat kuulla, kuinka lähellä\nIvanovitsch oli ollut ilmoittamaisillaan heidän aikeensa\nkuningattarelle. Demeter sai paljon ylistystä osakseen. Miehet olivat\nonnellisia ja översti huudahti hurmaantuneena:\n\n- Kun huomenna tähän aikaan myrskykello soi, kun ei huomenna ole enää\ntyranneja olemassa, niin olet se sinä, Demeter Banjaluki, joka ehkä\nolet tehnyt suurimman työn siihen, että vapauden lippu liehuu Serbiassa\nja että uusi aika koittaa meidän kovasti koetellulle isänmaallemme. Ja\nkun ei sinua enää ole olemassa täällä maan päällä, Demeter Banjaluki,\nkun — toivon siihen vielä olevan kauvan — tuolla haudan toisella\npuolella kerran langetetaan tuomion sinun töistäsi, niin on se, jonka\ntänä yönä olet tehnyt Serbian pelastukseksi, painava paljon vaa'assa\nhyvien töittesi puolella. Minä toivon, että vaaka on silloin tasalla ja\nettä sinulle annetaan anteeksi se paha, mitä olet tehnyt.\n\n\n\n\nKOLMASYHDEKSÄTTÄ LUKU.\n\nAavistuksia.\n\n\nSe salaperäinen, Serbian historiassa niin merkillinen yö oli tullut.\nOli lämmin, kaunis kesäkuun ilta.\n\nKuninkaallinen perhe oli päättänyt syödä ulkona suurella palkongilla.\nKomeasti katetun pöydän ääressä istuivat kuningas, kuningatar ja\nNicodem Lunjevica.\n\nKuningas oli hyvällä tuulella ja puheliaampi kuin tavallisesti ja\nkun illallinen oli syöty, käski kuningas tuoda virkistävän boolin.\nLasit täytettiin ja hyvällä halulla maisteli kuningas virkistävää\nmansikkajuomaa.\n\n- Niin, lanko Nicodem, sanoi hän — minä en aio enää hallita kuin pari\nvuotta. Sitte lasken hallitusohjat sinun käsiisi. Minä puolestani\nvetäydyn sitte takasin yksityiselämään. Me muutamme Parisiin, jotta\nvoisimme siellä vapaina kaikista huolista viettää jälellä olevat\npäivämme. Ja kun olet tullut kuninkaaksi, jatkoi Aleksanteri — niin\najattele minun neuvoani, Nicodem Lunjevica, elä ole liian hyvä, se ei\nkelpaa hallitsijalle.\n\n- Minä pidän aina sinun neuvosi mielessäni, kuninkaallinen lanko,\nvastasi Nicodem. — Sinun ei tarvitse peljätä, että minä pilaan sinun\nserbialaisesi. Sinä et ole ollut lähimainkaan niin ankara kuin olisi\npitänyt.\n\nAleksanteri ei vastannut. Hän katsoi ylös taivaalle, jossa oli\nlukemattomia tähtiä.\n\n- Oi, mikä ihana yö tämä on! huudahti kuningas. — Minä voisin istua\ntäällä vaikka huomisaamuun asti. Ja kaupunki tuolla alhaalla on\nniin tyyni ja rauhallinen! Ei, mutta katsokaahan tuonne alas! Näin\nkirkkaalla ilmalla voi nähdä aina virralle asti. Ei ole kuin muutamia\nkulkijoita kaduilla. Ja sitte tahdotaan väittää, että täällä Serbiassa\nollaan niin tyytymättömiä minun hallitukseeni! Olen kuitenkin kuullut\nsanottavan, että kaikilla näillä ihmisillä on hyvä olla. Mutta ne\nkiittämättömät tahtovat tietysti, että heillä olisi vielä paremmin. —\nKuka se on? Siitä huoneesta, joka vei palkongille, kuului askeleita.\nSeuraavassa silmänräpäyksessä avattiin lasiovi ja lakeija ilmoitti,\nettä poliisipäällikkö Rabe pyysi keskustelua erään tärkeän asian\njohdosta.\n\n- Rabe, sitä parempi, hän voi tulla ulos palkongille. Minuuttia\nmyöhemmin näyttäytyi Rabe ja teki syvän kumarruksen.\n\n- Hyvä iltaa, rakas Rabe, sanoi Aleksanteri hänelle. — Istukaa alas!\nTulette juuri parhaaseen aikaan tyhjentämään tämän lasin.\n\n- Ja minä sekoitan itse teidän lasinne, sanoi Draga ja täytti suuren\npokaalin.\n\n- Teidän majesteettinne ovat minulle liian hyväntahtoisia. Mutta\nvelvollisuus ennen kaikkia, ja siitä syystä täytyy minun ilmoittaa\nteidän majesteeteillenne eräs asia, ennenkuin istuudun samaan pöytään\nkuninkaan ja kuningattaren kanssa.\n\n- Mistä on kysymys? kysyi kuningas hiukan suuttuneena. Jos teillä on\nmitään sellaista sanottavaa, minulle, joka kiihoittaa hermojani, niin\non parasta lykätä se huomiseksi.\n\n- Ei, tänään täytyy sen tapahtua. On kysymys teidän majesteettinne\nturvallisuudesta. Minä pelkään nimittäin, lisäsi Rabe hiljaa — että\nolemme murrosajassa.\n\n- Murrosajassa — millä tavoin sitte? kysyi Draga kiireesti.\n\n- Varmaankin aiotaan hyökätä teidän majesteettienne päälle ja pakoittaa\nkuningas jonkummoiseen myönnytykseen.\n\nAleksanteri nauroi hillittömästi ja huudahti:\n\n- Hyökätä minun päälleni! Kukahan sitä uskaltaisi, Rabe? Ei, te näette\nkaikki liian synkässä valossa, mutta minä annan sen teille anteeksi,\ntehän teette sen minun hyväkseni.\n\n- Suokoon Jumala, huokasi Rabe, — että epäilykseni olisivat\nperusteettomat! Mutta minä luulen, ettei niin sittenkään ole\nasianlaita. Niin, vielä enemmän, minä tunnen, että minulla on\ntodistuksia siihen, että pelkoni ei ole perätön.\n\n- Todistuksia, antakaa kuulla, herra poliisipäällikkö! huudahti Draga.\n\n- Tänä aamuna, sanoi Rabe, löydettiin eräästä puistosta eräältä\njulkiselta paikalta Belgradissa miehen ruumis, jonka tuntematon käsi\noli murhannut. Tämä mies oli hirtetty tammeen ja tikarinpistolla oli\nlävistetty hänen sydämensä. Kun ruumis tutkittiin, olivat taskut\ntyhjät, niissä ei ollut mitään. Mutta murhatun paidassa oli nimi\nIvanovitsch ja on hänellä ravintola lähellä Belgradia. Minä tahdoin\nvälttämättömästi saada tarkempia tietoja tästä Ivanovitschista. Mutta\nkun minä olin siinä toimessa, ilmoitettiin minulle, että viime yönä,\nsiis samana, jolloin Ivanovitsch murhattiin, oli hänen talonsa pantu\npalamaan. Palokunta koetti sammuttaa tulta. Muutamat rohkeat miehet\ntunkeutuivat palavaan taloon ja löysivät sieltä Ivanovitschin vaimon\nniinikään kuolleena makaavan kurkku poikki leikattuna.\n\n- Tuohan on hyvin tavallinen murhajuttu, vastasi Aleksanteri — eihän se\nmitään todista.\n\n- Minä pyydän teidän majesteettianne kuulemaan minua vielä\nmuutamia minuutteja, vastasi poliisipäällikkö. — Minä esitän heti\njohtopäätökseni teidän majesteetillenne. Tämä Ivanovitsch, sen olen\nsaanut selville, on palvellut korpraalina siinä rykmentissä, joka on\növersti Maschinin komennettavana. Nyt sanotaan viime aikoina nähdyn\növersti Maschinin usein käyvän Ivanovitschin ravintolassa. Kun minä\ntutkin niitä esineitä, jotka kannettiin ulos palavasta talosta, joutui\nkäsiini eräs risti ja kun minä sitä käänsin, huomasin puuristin jalassa\nmuutamia sanoja kaiverrettuina. Nämä sanat kuuluivat:\n\n\"Valapatto olkoon se, joka rikkoo sen valan, jonka on vannonut tämän\npyhän kuvan vieressä.\"\n\nSiitä teen sen johtopäätöksen, että Ivanovitschin ravintolassa on ollut\nsalaliitto, joka on ehkä tarkoittanut teidän majesteettinne henkeä.\nMutta Ivanovitsch ja hänen vaimonsa murhattiin, kun he tiesivät liian\npaljon ja ehkä näyttivät aikovan ilmaista koko asian. Olen vielä saanut\nselville, että sama Ivanovitsch on toissayönä ollut konakissa ja\npyytänyt puhua teidän majesteettinne kanssa. Mutta silloin houkuteltiin\nhän puistoon ja tapettiin.\n\nAleksanteri tuli vuoron punaiseksi, vuoron valkoiseksi, levottomuus\najoi hänet ylös tuolilta.\n\n- Seuratkaa minua huoneeseen, sanoi hän poliisipäällikölle. — Siellä\nsaamme puhua pitemmältä. Täällä voisi joku kuulla meitä.\n\nDraga, Nicodem ja poliisipäällikkö seurasivat kuningasta tämän\ntyöhuoneeseen.\n\n- Te olette kertomuksellanne hirmuisesti pelottanut minua, Rabe,\nsanoi kuningas Aleksanteri. — Sillä jos salaliitto todellakin on niin\npitkällä, niin en minä enää ole varma hengestäni.\n\n- Me suojelemme teidän majesteettinne henkeä omillamme, vastasi\npoliisipäällikkö. — Mutta minä pyydän vaan teidän majesteettianne\nnoudattamaan mitä suurinta varovaisuutta ensi yönä.\n\n- Te, luulette siis, että on aikomus tappaa minut?\n\n- Teidän majesteettinne, sellaisista ihmisistä täytyy uskoa mitä\npahinta. Mutta minä olen jo keksinyt keinon suojella teidän\nmajesteettinne persoonaa tulevana yönä. Minä kehoitan teidän\nmajesteettianne yhdessä kuningattaren kanssa valepuvussa lähtemään\nkonakista.\n\nAleksanterilla ei näyttänyt olevan mitään tätä ehdotusta vastaan, mutta\nDraga pani kohta vastaan.\n\n- Ei mikään voima maailmassa saa minua pois täältä! sanoi hän. Mitä\nmeidän vihollisemme sitte sanovat, jos pakenemme täältä? Elä sinä\npelkää niitä murhanhaluisia roistoja, sillä jos he nyt todellakin\ntulisivat, niin usko minua, ettei kukaan heistä koske sinuun eikä\nminuun, he eivät sitä uskalla tehdä.\n\n- Jos kuningatar katsoo, että on parempi jäädä konakiin, sanoi\nAleksanteri, — niin ei minulla ole mitään sitä vastaan. Ja olemmehan\nme muuten jokseenkin turvatut täällä. Tunnettehan meidän uuden\nsänkykamarin oven salaisuuden, joka on ollut käytännössä noin kuukauden\najan, lisäsi kuningas matalammalla äänellä. — Te tiedätte, että ne\novat kaksinkertaiset ovet ja että molempain ovien väliin on pantu\ndynamiittia! Jos nyt joku sellainen pyytäisi päästä sisään, jonka\npuolelta meidän olisi pelättävä jotain vaaraa, niin ei meidän tarvitse\nmuuta kuin painaa sähkönappulaa. Dynamiitti särkee silloin oven ja se,\njoka seisoo oven ulkopuolella musertuu ehdottomasti.\n\n- Minä uskallan ylpeydellä väittää, teidän majesteettinne, vastasi Rabe\nitsetietoisesti, että se olen minä, joka olen keksinyt ja määrännyt\nsen oven laitettavaksi. Tosin siitä on hiukan turvaa, mutta ainoastaan\nsiinä tapauksessa, ettei olla usean henkilön kanssa tekemisissä.\n\nMutta jos tulisi monta —\n\n- Kuinka voisi niitä tulla monta? keskeytti Draga puhujan. — Murhaajien\ntäytyy kulkea kahden pihan läpi ja molemmat ovat sotamiehillä\nvarustetut. Nämä eivät tosin ole vahtihuoneissa, mutta ensi melun\nkuultua kutsuttaisiin vahtisotamiehet heti kiväriin.\n\n- Niin, se on totta, vastasi Rabe hiukan hämillään. Minä en todellakaan\nvoi ajatella, kuinka se voisi murhaajille olla mahdollista tunkeutua\nkuninkaalliseen sänkykamariin!\n\n- Suuremman varmuuden vuoksi pyydän teitäkin, rakas Rabe, olemaan tämän\nyön konakissa.\n\nRabe kalpeni, hänestä ei tämä käsky ollut ollenkaan mieluinen. Mutta\nhän kumarsi kuninkaalle ja vakuutti olevansa valmis siihen. Tällä\nhetkellä kirosi hän sitä pakkoa, johon virka hänet velvoitti.\n\n- No, entäs sinä, Nicodem lanko, sanoi Aleksanteri Lunjevicalle. —\nMitäs sinä sanoisit, jos pyytäisin sinuakin jäämään yöksi konakiin.\n\n- Minuako? änkytti Lunjevica. — Minä pyydän, että kuninkaallinen\nlankoni vapauttaa minut siitä, sillä minä olen, olen todellakin\nluvannut ystävilleni tavata heitä 12 tienossa, enkä minä voi olla\nsieltä poissa.\n\nMutta mitä Nicodemiin tulee, niin ei se ollut pelko, joka pani hänet\nhylkäämään kuninkaan ehdotuksen. Hän ei edes ajatellutkaan, että mitään\nikävää voisi sattua sinä yönä.\n\n- Me emme tarvitse veljeäni, sanoi Draga, joka heti näki, etteivät ne\nolleet ystävät, jotka odottivat häntä, vaan että se oli nähtävästi joku\nsievä ja rakastettava ystävätär.\n\nMitäs nämä suuremmoiset valmistukset muuten hyödyttävät? huudahti\nDraga. Tämä yö menee yhtä tyyneesti kuin muutkin yöt ja minä olen aivan\nvarma siitä, että kun aamulla heräämme ja istumme aamiaispöydässä, niin\nnauramme molemmat sydämen pohjasta tälle tarpeettomalle pelollemme.\n\n- No, mene sitte, Nicodem, sanoi Aleksanteri. — Me tahdomme nyt\nvetäytyä huoneisiimme. Sinä olet oikeassa, huomenna nauramme kaikelle.\n\n- Huomenna nauramme sille, sanoi Nicodem hymyillen. — Eikä vaan\nhuomenna, vaan ylihuomenna ja kaikkina muina päivinä koko ikämme.\n\nSitte meni hän kuninkaallisen sisarensa luo, tarttui hänen käteensä ja\npainoi siihen kunnioittavan suudelman. Kuninkaalliselta langoltakin\notti hän sydämelliset jäähyväiset ja ojensi Rabelle alentuvasti kätensä.\n\nKuningaspari vetäytyi sitte sänkykamariinsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nDraga oli oikein arvannut otaksuessaan, että Nicodemilla olisi joku\nsuostuttu yhtymys sinä yönä. Se oli eräs Belgradin nuori kaunis rouva\nnimeltä Sarolta, jonka luo Nicodem läksi. Tämä rouva asui eräässä\nkomeassa talossa Bogargassen varrella, jossa hän saattoi olla ihan\nrauhassa. Sinne oli hän kutsunut Nicodemin viimeistään 11 aikaan.\nNicodem Lunjevica ei olisi mistään hinnasta luopunut siitä huvista\nja oli pienellä kortilla ilmoittanut Saroltalle, että hän tulisi\nmäärättyyn aikaan. Hän oli nyt matkalla Bogargasselle. Upseerin\nviittaan kääriytyneenä kulki hän pää ylpeästi pystyssä pitkin katuja\neikä välittänyt, vaikka kannuksien ja katukiviä nakkaavan sapelin\nkolina kuului kauas. Hän ei nähnyt, että eräs tumma olento aina seurasi\nhäntä. Näöstä päättäen oli se kerjäläinen, joka hiipi pitkin seiniä.\n\nTämä olento pysyttelihe Nicodem Lunjevican takana, kunnes oli tullut\nBogargassella olevan talon luo. Hän odotti kadun toisella puolella\nkunnes portti oli mennyt kiinni Nicodemin takana. Mutta silloin ojensi\nhän itsensä suoraksi ja riensi kiireesti sieltä pois. Kerjäläinen ei\nollut kukaan muu kuin Demeter Banjaluki. Hän oli luvannut ottaa selkoa,\nmihin Nicodem sinä yönä menisi, jotta hänet sitte voitaisiin löytää. Ja\nkun Demeter sitte kiiruhti översti Maschinin asuntoon ja astui siihen\nhuoneeseen, jossa salaliittolaiset istuivat, huudahti hän:\n\n- Hyvät herrat, Nicodem Lunjevica on satimessa. Hän on erään komean\nrouvan luona, nimeltä Sarolta, ja minä tiedän, ettei hän elävänä sieltä\npalaa.\n\n- Jääkö hän sinne huomisaamuun asti? kysyi översti Maschin.\n\n- Kyllä, mutta hän ei elä huomisaamuun.\n\n- Kuinka te sen tiedätte, Demeter Banjaluki, että Nicodem jää niin\nkauaksi Saroltan luo?\n\n- Niin, hyvät herrat, se on hyvin yksinkertainen asia. Minä olen\nkehoittanut Saroltaa houkuttelemaan kuningattaren veli satimeen, jotta\nminä varmasti voisin saada hänet käsiini.\n\n- Ah, te tunnette siis tämän Saroltan?\n\n- Kyllä, hän on onneton olento, vastasi Demeter. Hän oli kerran rikkaan\nunkarilaisen kreivin puoliso. Nicodem vietteli hänet ja otti luokseen\nBelgradiin ja kun sitte väsyi häneen, niin hylkäsi. Onneton harhaili\navuttomana Belgradissa. Hän ei voinut ansaita elatustaan ja oli vihdoin\naikeessa heittäytyä Saveen, kun minä viime minuutissa pelastin hänet.\nHän uskoi minulle kohtalonsa ja vakuutti, että hänellä oli vaan yksi\nainoa toive, voida kostaa Nicodem Lunjevicalle. No niin, minä hankin\nhänelle tilaisuuden siihen. Vuokrasin hänelle komean asunnon, toimitin\nhevoset ja ajopelit, ostin komeita vaatteita, jotta hän ennemmin tai\nmyöhemmin voisi houkutella Nicodemin satimeen.\n\nTänään luulee Nicodem löytävänsä autuuden, mutta sen sijaan odottaa\nhäntä kuolema.\n\nÖversti Maschin puristi kiitollisena Banjalukin kättä ja katsoi sitte\nkelloansa.\n\n- Mitä kello on? kysyi hän juhlallisella äänellä. — Verratkaamme\nkelloja.\n\n- Seitsemän minuutin perästä on se neljännestä vailla kaksitoista\nkuului vastaus salaliittolaisten piiristä.\n\n- Hyvä, siis lähdemme seitsemän minuutin perästä, komensi översti\nMaschin. — Laittakaa aseenne kuntoon, ystävät, ja muistakaa vielä\nkerran, että sen, minkä nyt teette, tapahtuu isänmaan hyväksi.\nNeljännestä vailla kaksitoista lähdemme tästä talosta ja yhdymme\ntovereihin, jotka odottavat meitä linnan puistossa. Viittä minuuttia\nvailla kaksitoista tunkeudumme konakiin ja kun kellot Belgradissa\nilmoittavat, että keskiyö on tullut, niin Serbian Aleksanteri ja Draga\novat vetäneet viimeisen henkäyksensä.\n\n\n\n\nNELJÄSYHDEKSÄTTÄ LUKU.\n\nBelgradin veriyö.\n\n\nKuningas säpsähti unessaan. Mutta hän oli niin uninen, että Dragan\ntäytyi ravistaa häntä olkapäistä ennenkuin hän oikein selvisi.\n\n- Aleksanteri, huusi Draga — etkö kuule! He tulevat — murhaajat ovat\ntäällä. Oi, Heinrich Rabe oli sittenkin oikeassa!\n\n- Murhaajat? sanoi kuningas vapisevin huulin tuskin kyeten puhumaan. —\nMitä sinä sanot? — Murhaajat?\n\n- Etkö kuule melua, ampumista ja tappelua pihalta? Aleksanteri, meidän\ntäytyy paeta! Oi, jospa olisin jo kauan sitte lähtenyt pois tästä\nkurjasta, kirotusta maasta! Nyt on se ehkä liian myöhäistä.\n\n- Liian myöhäistä, arvelet — murhaajat — missä ovat sukkani?\n\n- Tässä — tässä ne ovat! — huudahti Draga.\n\nMutta kuningas ei voinut vetää niitä jalkaansa.\n\n- Auta minua! pyysi hän kuin heikko lapsi.\n\n- Peijakas, voithan kutsua kamaripalvelijasi, jos tarvitset apua! sanoi\nhän raa'alla äänellä.\n\nSillä tällä hetkellä lakkasi Draga olemasta kuningatar ja muuttui\nsiksi, mikä oli ennen ollut, halpamainen, raaka nainen, jonka povessa\nasui eläimelliset tunteet.\n\nKuului aseiden kalinaa. Nyt ammuttiin taas laukaus. Nyt hyökkäsi useita\nhenkilöitä portaita ylös.\n\n- He tulevat — minä olen kadotettu — he tappavat minut! valitti\nAleksanteri. — Oi Jumala — auta minua — auta minua, minä en voi nousta\nylös!\n\nSilloin tarttui Draga kuninkaan ranteeseen ja veti hänet ylös sängystä.\n\nSilloin kuultiin lyötävän ovelle nyrkeillä tai jaloilla — sitä ei\nvoinut niin tarkkaan eroittaa millä.\n\n- Teidän majesteettinne, teidän majesteettinne — kapina! Enkö minä\nollut oikeassa kun sanoin, että salaliitto on olemassa?\n\n- Ah, se on Rabe! Tulkaa tänne, auttakaa, suojelkaa meitä, pelastakaa\nmeidät!\n\nDraga oli rientänyt ovelle. Hän aikoi avata sen, mutta silloin seisoi\nkuningas jo hänen vieressään.\n\n- Minä kiellän sinua avaamasta ovea, huusi hän. — Kuuletko, minä\nkiellän sinua!\n\n- Miksi sitte? Sehän on Rabe, joka pyytää päästä sisään!\n\n- Se saattaa olla joku ansa, kuiskasi kuningas hänelle. Me emme avaa.\nMinulla on parempi keino, jolla voimme itseämme suojella. Muistathan\ndynamiitin! Samalla hetkellä, jolloin he kaikki seisovat oven\nulkopuolella, vedän minä sytytyslangasta, ja silloin — haa — silloin\nlentävät he kaikki ilmaan! Vielä olen minä Serbian kuningas, vielä\nseisoo valtaistuimeni suorana, vielä olemme me elossa. Ei, elä vapise,\nDraga! — Missä on revolverini? — Missä on sapelini?\n\n- Haa, he tulevat yhä lähemmäs! — Niitä tuntuu olevan monta! Etkö kuule\naskeleita? Meillä on vaan yksi keino pelastua: pako. Tule kanssani —\nseuraa minua!\n\nDraga muisti nyt, että kiertoportaat veivät siihen huoneeseen, jossa\nStefan Naumovitsch oli vangittuna. Mutta sen huoneen ikkunoissahan oli\nrautaristikot. Siinä ei myöskään ollut muuta uloskäytävää, kuin se,\njoka vei kiertoportaille. Hän oli erityisesti laitattanut huoneen sillä\ntavoin estääkseen Stefania pakenemasta.\n\n- Ei, ei, se ei käy päinsä! ähkyi hän ja jäi seisomaan vaatekammioon\nvievän oven eteen. — Meillä ei ole mitään pakenemisen mahdollisuutta.\n\n- Ehkä ikkunasta, sanoi Aleksanteri. — Ehkä voidaan paeta sitä tietä.\n\n- Ikkunasta? Tämä huonehan on toisessa kerroksessa. Ja mistä sinä\nmuuten tiedät vaikka osa salaliittolaisia olisi ikkunan alla vahdissa.\n\nAleksanteri juoksi kuin mielipuoli ympäri huonetta. Hänellä oli miekka\ntoisessa kädessä ja revolveri toisessa. Mutta hänellä ei ollut muuta\nkuin paita päällään ja sellaisessa asussa ei hän tehnyt juuri mahtavaa\nvaikutusta.\n\n- Draga — Draga! kuiskasi hän. — Ota sinä revolveri! — Ammu sinä, kun\nhe tulevat sisälle! — Minun käteni vapisee niin hirmuisesti.\n\n- Sinä olet kurja pelkuri! huusi Draga hänelle. — Sinä olet pahin\nraukka, mitä koskaan olen nähnyt. Ah, miksi heitin minä itseni sinulle!\nKuinka onnellinen olisin ollut, jos en olisi koskaan sinua nähnyt? Mitä\nolen nyt sillä voittanut, että tulin Serbian kuningattareksi? Olisinhan\nsen sijaan voinut elää huolettomana ja onnellisena Parisissa.\n\n- Mutta rakastithan sinä minua, Draga! sanoi Aleksanteri surkealla\näänellä.\n\nSilloin puhkesi Draga hillittömään nauruun, joka tällä hetkellä kuului\nhirmuiselta.\n\n- Minäkö rakastanut sinua! huudahti hän sitte. — Sinä olet minusta\naina ollut vastenmielisin ihminen maan päällä! Tomppeli, luuletko\ntodellakin, että voit herättää kenessäkään naisessa rakkautta? Mene\npois luotani, elä koske minua, anna minun olla!\n\n- Haa, nainen — sinä se olet, joka olet vetänyt minut alas! sanoi\nAleksanteri kuohahtaen, voimatta kumminkaan nostaa kättänsäkään\nsanojensa vahvikkeeksi. — Aina siitä asti kuin minut vihittiin sinuun,\non minua halveksittu Serbiassa. Eipä se tosiaankaan ole suotta, kun\nsanotaan, että minä olen mennyt naimisiin Serbian katunaisen kanssa.\nHaa, nyt taistellaan jo etuhuoneessa! — Kuuletko, Heinrich Rabea\nvaaditaan avaamaan ovi.\n\nNiin olikin todellisuudessa. Salaliittolaiset olivat osanneet väkisin\ntunkeutua konakin ulko- ja sisäportin läpi ja olivat nyt kuninkaallisen\nsänkykamarin ulkopuolella. Täällä seisoi vapiseva olento, josta näki,\nettä hän oli kovassa kuoleman pelossa.\n\n- Seis — kuka sinä olet? Puhu! käski häntä översti Maschin, joka ei\npuolipimeässä heti tuntenut miestä.\n\n- Minä olen teidän ystäviänne, vastasi ääni, josta selvästi kuuli, että\nse tuli tuskan murtamasta sydämestä. — Minä olen odottanut teitä tässä,\nsillä minä tiesin kaikki ja tahdoin raivata teille tietä.\n\n- Ah, minä luulen, että se on tuo keikarimainen Heinrich Rabe, huudahti\növersti Maschin, Belgradin poliisipäällikkö!\n\n- Aivan oikein, översti Maschin! Belgradin poliisipäällikkö, kuninkaan\npahin vihollinen — niin, niin, se tahtoo sanoa — salassa. Oi, miten\nminä vihaan tuota Dragaa! Eläköön tasavalta! Eläköön salaliitto!\n\nEnsin salaliittolaiset hätkähtivät, mutta silloin huusi Maschin:\n\n- Kaikista ihmisistä, joita Serbiassa löytyy, on tätä kaikista vähimmän\nsäästettävä. Katsokaa, hän nukkuu kuninkaan etuhuoneessa suojellakseen\nhäntä ja nyt koettaa hän kuitenkin asettua meidän puolellemme. Mutta\nminä luulen, hyvät herrat, että me kiitämme sellaisesta seurasta.\n\nPoliisipäällikkö Rabe, rukoile nyt viimeinen rukouksesi!\n\n- Mitä se tahtoo sanoa — mitä se merkitsee? änkytti Rabe. Ette kai te\naio — ah, enhän minä tahdo estää teitä, minä olen samaa mieltä kuin\ntekin. Minäkin —\n\n- Elä koeta saada meitä toisiin ajatuksiin! keskeytti hänet Maschin.\nSinun täytyy kuolla, ystäväni! Levitä käsivartesi, jotta luodit\nvarmemmin sattuisivat!\n\n- Apua, apua! huusi Rabe tällä hetkellä ja heittäytyi ovea vasten,\njoka vei kuninkaalliseen sänkykamariin. — Teidän majesteettinne, minut\ntahdotaan tappaa!\n\n- Pois tieltä, minä ammun tuon roiston! huudahti Maschin. — Minä en aio\ntuhlata monta laukausta häneen, yksi luoti saa riittää.\n\nMaschin laukaisi. Hänen luotinsa sattui Raben sydänalaan. Se lävisti\nruumiin ja meni oveen. Onnettomuudeksi sattui kuula siihen oveen,\njossa se ennen mainittu dynamiitti oli. Ja nyt — kuului hirmuinen\nrätinä, joka tuntui panevan koko talon perustukset huojumaan, liekkiä,\nhirsiä, sirpaleita, ja sitte — kuului kuolon korahdus — kuoleva makasi\nMaschinin jalkain juuressa. Se oli nuori luutnantti Popoff, joka oli\nuskaltanut liian kauas, ainoa salaliittolainen, joka tänä veriyönä sai\nsurmansa.\n\nMutta Heinrich Rabenkin ruumis oli mennyt pieniksi palasiksi. Hän oli\ntarttunut kiinni oveen ja hänet oli dynamiitti ensiksi murskannut.\n\nSamalla hetkellä, jolloin räjähdys tapahtui, pakenivat kuningas ja\nkuningatar sänkykamarista vaatekammioon. He olivat yöpuvuissaan, molemmat\nvapisivat tuskasta ja kylmästä kuin olisi ollut keskitalvi. Dragalla\noli vielä siksi päättäväisyyttä ja ajatuskykyä, että sulki oven\njälkeensä, niin että he hetkeksi ainakin olivat turvatut. Mutta oi,\nkuinka kauan. Salaliittolaiset, jotka olivat osanneet avata niin monta\novea, eivät varmaan pysähtyisi tämän edessä.\n\nKuningas oli puoliksi tajuttomana vaipunut eräälle tuolille. Draga\nseisoi muutamia askelia hänestä kädet rinnan päällä ristissä.\n\n- Tämä on loppu — mutisi hän — tämä on koko ihanuuden loppu! Ha, haa,\nmissä on nyt kruunusi, kuningas Aleksanteri? Mutta tämä on oikein\nsinulle, olenhan aina sanonut, että sinä olet raukka, joka ei osaa\nesiintyä kyllin tarmokkaasti. Tiedätkö, ketä murhaajat ovat? kysyi hän\nmennen lähemmäs Aleksanteria.\n\n- Minä luulen tuntevani muutamain upseerien äänet.\n\n- Upseerien! huudahti Draga. — Eikä ne kurjat ajattele, että ovat\nvannoneet valan. Ah, pääsisinpä vaan tämän yön ohi ja olisipa minulla\nvielä ohjat käsissä, niin näyttäisin minä heille. Ne roistot, he\ntahtovat olla upseereja, mutta ovat petoja, valapattoisia petoja! He\novat vannoneet suojelevansa kuningasta ja nyt tunkeutuvat he keskellä\nyötä linnaan.\n\n- Mitä se hyödyttää tuo valitus ja moittiminen? Meidän täytyy tyyntyä,\njotta voimme puhua ja vastata heille. Minä pyydän sinua elä esiinny\nylpeästi heitä kohtaan. Viekkaudella voimme voittaa heidät, muutoin\nemme elä tämän yön yli.\n\n- He ovat jo tuolla, huudahti Draga. — Kuuletko, kuinka he raivoovat\nsänkykamarissa ja hakevat meitä?\n\n- Missä on Serbian kuningas? kuului raaka ääni sänkykamarista. — Onko\nhän hereillä? Hänhän nukkuu muuten aina. Ainoastaan silloin kun tahtoo\ntehdä maalle jotakin pahaa, herää hän.\n\n- Ja missä on Serbian katunainen? kuului toinen raaka ääni. — Missä hän\non? Tulkaa esille, vai oletteko menneet piiloon sängyn alle?\n\n- Emmekö voi heitä paeta? ähkyi kuningas. — Eikö löydy mitään keinoa?\n\n- Ei mitään keinoa! vastasi Draga kumealla äänellä.\n\nHän oli nyt kalmankalpea, joka veripisara oli paennut hänen poskiltaan,\nsillä hän oli tuntenut lankonsa, översti Maschinin äänen. Siltä\nmieheltä ei hän voinut odottaa armoa eikä sääliä, hän oli liian syvästi\nloukannut häntä.\n\n- Aleksanteri, huusi hän äkkiä ja vaipui hänen jalkainsa juureen,\nAleksanteri!\n\n- Draga, mikä sinun on, itketkö sinä?\n\n- Suojele minua heiltä, Aleksanteri, he tahtovat tappaa minut! Usko\nminua, nuo miehet ovat tulleet tänne vaan minua tappamaan. Sinulle\neivät he tee mitään pahaa, sillä sinussa näkevät he aina kuninkaan,\nmutta minua, minua he vainoovat.\n\nJa Aleksanteri, jota Draga aina moitti niin heikoksi ja pelkuriksi,\nlaski kätensä hänen päänsä päälle ja sanoi:\n\n- Elä pelkää, Draga, minä suojelen sinua. Sinä olet minun vaimoni,\nminun kuningattareni, ja päästäkseen sinun luoksesi täytyy heidän\nkulkea minun ruumiini yli.\n\nNämä sanat eivät näyttäneet paljoakaan häntä lohduttavan, vaan hiipi\nhän, pelosta vapisten, vielä lähemmäs kuningasta.\n\n- He ovat paenneet! huusi Maschin ulkopuolella. — Mutta he eivät\nvoi olla kaukana. Tuon tapettioven takana täytyy niiden olla. Ja\nseuraavassa tuokiossa löi hän nyrkillä ovelle ja huusi:\n\n- Elä piiloudu, Serbian kuningas, jos et ole pelkuri, vaan avaa ovi ja\nastu tuomariesi eteen.\n\n- Mitä pitää minun tekemän? kysyi kuningas. Avaammeko me, vai annammeko\nheidän särkeä oven?\n\nHe kuulivat salaliittolaisten äänet, he kuulivat kirveen iskut ja\näkkiä meni ovi sirpaleiksi ja salaliittolaiset hyppäsivät niiden yli\nhuoneeseen.\n\n- Täällä he ovat, täällä ovat molemmat — sekä kuningas että hänen\njalkavaimonsa! huudahti Maschin. Olipa hauskaa, että löysimme heidät!\n\nAleksanteri oli asettunut Dragan eteen seisomaan ja peitti hänet omalla\nvartalollaan. Hän ojensi itsensä niin suoraksi, ettei Draga ollut\nkoskaan nähnyt häntä sellaisena ja hänen äänensä kuului varmalta kun\nhän huudahti:\n\n- Kuinka uskallatte tuolla tavoin öiseen aikaan tunkeutua minun talooni?\n\n- Tämä talo ei ole enää mikään kuninkaallinen linna, vastasi hänelle\növersti Maschin. Tämä on kansallisomaisuutta.\n\n- Kuka sen on siksi tehnyt?\n\n- Me olemme sen tehneet kansallisomaisuudeksi.\n\n- Te, ketä te olette. Te olette upseereja, minun alamaisiani, minun\npalvelijoitani.\n\n- Elkää erehtykö todellisuuden suhteen, teidän majesteettinne, vastasi\nMaschin. — Teidän asemanne on hirvittävän vakava. Kuulkaa tyyneesti,\nmitä minulla on sanottavaa, niin saatte ainakin tilaisuuden pelastaa\nelämänne.\n\n- Mitä saan kuulla teiltä? Te tunkeudutte tänne väkisin. — Onko se\nsopiva keino esittää toivomuksiaan kuninkaallensa?\n\n- Ehkä te ette enää ole meidän kuninkaamme, vastasi Maschin,\nottaen paperin taskustaan. — Lukekaa tämä, kuningas Aleksanteri ja\nkirjoittakaa sitte alle!\n\nAleksanteri otti paperin ja tuijotti siihen kirjoitettuihin riveihin.\nPuna ja kalpeus vaihtelivat hänen kasvoillaan ja käsi, joka piti\npaperia, vapisi kovasti.\n\n- Minä en ymmärrä, mitä te tahdotte, sanoi hän. Kehoitatteko minua\nkirjoittamaan tämän paperin alle, jossa on ehdotettu minun vallasta\nluopumistani? Pyydättekö minulta, että lakkaisin olemasta kuningas?\n\n- Niin, sitä pyydämme! huusivat kaikki yhdestä suusta. Koska te olette\narvoton olemaan Serbian kuningas, lisäsi översti Maschin, arvoton\nhallitsemaan tätä maata. Kerran rakastimme me teitä Aleksanteri,\nsillä te olette kuitenkin Obrenovitsch, ja te olitte nuori mies,\njosta me toivoimme, että hän tätä maata rakastaen ohjaisi hallitusta.\nMutta te olette tehnyt toiveemme turhiksi, te olette tehnyt kansanne\nonnettomaksi. Mutta nyt ei ole enää kysymys teidän persoonastanne,\nvaan kansan hyvinvoinnista. Teillä ei siis ole muuta keinoa, Serbian\nAleksanteri, kuin juhlallisesti luopua kruunusta. Tänä yönä täytyy\nteidän lähteä Serbiasta. Teidät viedään Saven yli. Itävallassa saatte\nsitte viettää jälellä olevat päivänne. Samalla täytyy teidän jättää\nkaikki, mitä olette ryöstänyt kansalta, kaikki ne rahat, jotka olette\nhaalinut kokoon ja vääryydellä kiristänyt kansalta.\n\n- Entä jos kiellän, mitä sitte teette?\n\n- Silloin olette te kuoleman oma, vastasi Maschin. — Minä varoitan\nteitä, Serbian Aleksanteri, ettette vaan kieltäytyisi. Sillä tässä\nseisoo miehiä, jotka ovat varmasti päättäneet tänä yönä antaa Serbian\nkohtalolle toisen käänteen. Tämä maa on tarpeeksi huoannut ja vapissut\nteidän valtikkanne alla, kansan elinvoimat ovat imetyt ytimeen asti.\nSiitä syystä täytyy meidän katsella toista kuningasta.\n\n- Ah, toista! — Oletteko jo löytänyt hänet?\n\n- Emme, Skuptschina tulee sen päättämään, kuka tulee Serbian\nkuninkaaksi. Me tahdomme vaan poistaa maasta sen mätähaavan, jonka nimi\non kuningas Aleksanteri.\n\n- Lyhyesti sanoen siis, huudahti Aleksanteri, — aiotte te murhata\nminut, jos en luovu kruunusta?\n\nSyvä hiljaisuus seurasi näitä sanoja. Sitte vastasi översti Maschin\nlujalla äänellä.\n\n- Niin, sen aiomme tehdä, sen olemme varmasti päättäneet, sen olemme\ntoisillemme vannoneet.\n\n- Mutta olettehan minullekin vannoneet valan silloin kun tulitte\nupseereiksi. Ettekö muista, että silloin vannoitte valan suojellaksenne\nminua?\n\n- Ehkä tekomme näyttää uskottomalta, mutta me odotamme tyyneesti\nmaailman tuomiota. Meillä ei ole muuta tehtävää, tämä on pelkkä\nhätäkeino.\n\n- No niin, huudahti kuningas — minä olen valmis allekirjoittamaan.\nNiin, olenpa todellakin, sillä ei se ole enää ilo minulle olla\nsellaisen kansan kuninkaana, joka toimii niin uskottomasti minua\nvastaan. Ulkomailla haen itselleni kodin siellä voimme me, Draga ja\nminä, elää onnellisina.\n\n- Te erehdytte, Draga ei tule seuraamaan teitä.\n\n- Eikö hän seuraa minua? Kysykää vaan häneltä, niin saatte kuulla,\ntahtooko hän erota minusta.\n\n- Se olisi hyödytön kysymys, sillä Dragalla ei ole enää mitään\npäätösvaltaa, hän on tuomittu kuolemaan. Samat upseerit, jotka ovat\nvannoneet pakoittavansa teidät luopumaan kruunusta, ovat myöskin\nvannoneet tappavansa myrkyttäjä Dragan.\n\nDraga huudahti. Hän heittäytyi kuninkaan syliin ja tämä veti hänet\nlähemmäs itseään.\n\n- Kuulkaa, sanoi kuningas — minä kirjoitan tämän paperin alle, mutta\nainoastaan sillä ehdolla, että te ette koske Dragaan, vaan annatte\nhänen seurata minua.\n\n- Hänen tuomionsa on jo langetettu. Minun vallassani ei ole, eikä\nnäidenkään upseerien, jotka seisovat tässä, muuttaa sitä.\n\n- Onko se viimeinen sananne?\n\n- Viimeinen sanani.\n\n- Sitte käännyn minä näiden toisten puoleen. Tehän olette upseereita,\njoista sanotaan, että he ovat ritarillisia.\n\n- Me olemme vannoneet, kuului vastaus. — Dragan täytyy kuolla!\n\n- No, lausui kuningas hampaittensa välistä, — niin en minäkään koskaan\nkirjoita minkään paperin alle. Minä heitän sen kappaleet teidän\njalkainne eteen.\n\n- Varo itseäsi, kuningas Aleksanteri! huudahti översti Maschin\nvaroittaen. — Sinä olet hukassa, jos sen teet!\n\nMutta kuningas oli jo repinyt paperin palasiksi ja heitti ne\nhalveksivalla liikkeellä upseerijoukkoon.\n\n- Takasin, hän on langettanut oman tuomionsa! Antakaa tilaa, hänen\ntäytyy kaatua.\n\n- Hyvästi vaimoni, huudahti Aleksanteri — hyvästi! Anna minulle vielä\nsuutelo, sitte täytyy meidän kuolla!\n\nHän syleili vapisevaa, tuskasta puolikuollutta naista.\n\nSamassa pamahti useita laukauksia. Ei tiedetä, kuka ampui ensi\nlaukauksen. Mutta se sattui, se ensi kuula ja samoin muutkin, jotka\nammuttiin Aleksanteria kohti.\n\nHeikosti valittaen vaipui kuningas kokoon. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä makasi hän suorana Dragan jalkain juuressa. Verta\njuoksi eräästä haavasta rinnassa, useasta haavasta, päässä ja muistakin\nhaavoista ruumiissa.\n\n\"Kuninkaan ruumis oli luotien lävistämä kuin seula\", kertoi sitte eräs\nsalaliittolaisista. \"Surkeata oli nähdä, kun hänet ammuttiin kuten\nhullu koira.\"\n\n\n\n\nVIIDESYHDEKSÄTTÄ LUKU.\n\nKuningatar Dragan loppu.\n\n\n- Tyranni on kuollut! huusi översti Maschin hurmaantuneena. — Serbia,\nsinä olet pelastettu, tyranni on kuollut!\n\n- Tyranni on kuollut! kaikui koko käytävässä ja huuto kulki yhä\nkauemmas ja kauemmas saaden kaikkialla ihastuneen vastakaiun.\n\n- Serbian Aleksanteri on kuollut! Maa on pelastettu. Eläköön kansa,\nhuudettiin kaikkialla ja ne, jotka kuulivat tämän huudon, kantoivat\nsitä yhä kauemmas ja kauemmas yli koko kaupungin. Mutta vielä ei ollut\nvapautustyö täydellinen, vaikka kuningas oli tehty vaarattomaksi. Vielä\nkerran nousi hän vasemmalle kyynäspäälleen, puristi nyrkkiin oikean\nkätensä ja sähisi:\n\n- Murhaaja, murhaaja, te olette rikkonut sen valan, jonka minulle\nvannoitte!\n\nMutta sitte himmenivät hänen aivonsa, hän meni tainnoksiin ja\nainoastaan muutamia sanoja tunkeutui hänen huuliltaan.\n\n- Isä — murhaaja — elä tuomitse minua Jumala. Minä olen viaton — se oli\n— se oli nainen. Niin, nainen, johon minut yhdistit!\n\nEi, ei, elä vedä minua perikatoon, minä en tahdo kuolla, kruunu — isä —\näiti — anna anteeksi.\n\nJa sanat anna anteeksi, huulillaan kuoli Serbian kuningas Aleksanteri.\nHän oli pahimpia itsevaltiaita mikä koskaan on istunut Euroopan\nvaltaistuimella. Hän ei koskaan tuntenut kansansa rakkauden tarvetta.\nHänellä ei ollut edes se selvillä, että hän kantoi kruunua kansankin\narmosta eikä yksin Jumalan armosta. Hän eli kuin tyranni ja kuoli kuin\ntyranni.\n\nMutta Draga itse eli vielä, hän eli ja painautui erääseen pukuhuoneen\nnurkkaan kuolontuskasta vapisten, kasvot hirmuisesti vääristyneinä mitä\nilkeimmän kurjuuden kuvana, huolimatta siitä kauneudesta, jota hänessä\nvielä oli jälellä.\n\nDraga oli tähän asti pitänyt mahdottomana, että salaliittolaiset\nolisivat voineet tehdä kuninkaalle mitään pahaa ja siitä syystä luuli\nhän, että he lopulta säästäisivät häntäkin. Mutta kuningas makasi nyt\nkuolleena veren tahraamana lattialla. Nyt ei ollut enää kuningasta.\nNyt tiesi hän, että hänenkin vuoronsa tuli, nyt tiesi hän, että hänen\ntäytyi kuolla.\n\n- Ulos, ystävät! huusi nyt översti Maschin käskevällä äänellä. —\nMuistakaa, että olette jättänyt sen naisen minulle. Minä pyydän teitä,\njättäkää minut yksin hänen kanssansa. Minulla on sanottavana hänelle\nmuutamia sanoja, viimeiset, jotka hän saa kuulla täällä maan päällä.\nMutta pitäkää itsenne valmiina, pysähtykää oven viereen, niin, että\nvoitte ottaa osaa minun kostooni, kun minä kutsun teitä.\n\nSalaliittolaiset poistuivat ja sulkivat oven perässään.\n\nDraga huomasi kauhukseen, että hän jäi yksin Maschinin kanssa.\n\n- Draga Lunjevica, sanoi Maschin kolkolla äänellä — se hetki on tullut,\njosta kerran puhuin sinulle, jota silloin sinulle ennustin. Silloin\npilkkasit sinä minua, nauroit vasten silmiä ja sanoit minulle:\n\n\"Kun sinä jo kauan olet kukistunut, loistan minä vielä onnessani,\nminua palvellaan, minua ihaillaan.\" Nyt näet, Draga, kuinka sinua\npalvellaan ja ihaillaan. Sinä olet enin vihattu nainen koko Serbiassa,\njoka ihminen sinua halveksii ja maan parhaat miehet ovat tuominneet\nsinut kuolemaan. No, Draga, valmista nyt ottamaan kuolinisku! Sinun\nveressäsi jäähdytän minä sen koston, jonka kerran vannoin toimittavani\nsinulle seisoessani veljeni kuolinvuoteen ääressä, veljeni, jonka sinä\nhäpeällisesti tapoit — myrkyllä.\n\nNäin sanoen tarttui hän äkkiä Dragan niskaan ja sysäsi hänet\nvoimakkaasti lattiaan.\n\n- Veljeni murhaaja, rakkaan isänmaani murhaaja, mene helvettiin!\n\nÖversti Maschin veti tikarinsa. Sen sysäsi hän Dragan rintaan, niin,\nettä se painui vartta myöten hänen poveensa.\n\n- Apua, apua! huusi Draga — murha!\n\n- Haa, huuda sinä, sanoi Maschin, ojentuen taas suoraksi — huuda niin\npaljon kuin tahdot! Tässä talossa ei ole enää apua sinulle, eikä koko\nkaupungissa, ei koko maassa, sillä kaikki kiroovat sinua.\n\n- Tulkaa sisälle ystävät, huusi Maschin ja avasi oven.\n\nSe näytelmä, joka nyt seurasi, on liian hirmuinen kuvattavaksi. Kaikki\nhyökkäsivät Dragan päälle ja syöksivät tikarit hänen rintaansa. Veri\njuoksi virtanaan ja kuitenkin hän vielä eli.\n\n- Ei vielä kuollut! huusi Maschin. — Ei, sinulla ei saa olla syytä\nkutsua minua säälimättömäksi. Minä suon sinulle suurimman armon, minkä\nnyt voin antaa sinulle, kuoliniskun, säälivän luodin, joka tekee lopun\nsinun kurjasta elämästäsi.\n\nHän asetti revolverin Dragan ohimolle. Mutta vielä oli tuossa\nhirmuisesti raadellussa ruumiissa niin paljon elinvoimaa jälellä, että\nDraga huudahti:\n\n- Armoa, minä tahdon elää, elämä on niin kaunis.\n\n- Elämä on kaunis ainoastaan silloin, huudahti översti Maschin\nmelkein juhlallisella äänellä — kun se on rehellinen ja sillä on hyvä\ntarkoitus. Mutta sinä olet vienyt Serbian perikadon partaalle. Sinun\nelämäsi on hukkaan mennyt, se on kirouksena miljoonille ihmisille.\n\nLaukaus pamahti. Savupilvi peitti Dragan ruumiin, kuului viimeinen\nhuuto.\n\n- Hän on kuollut! huusi översti Maschin. — Riemuitkoon kaikki maa,\nsillä nyt on kaatunut se paha henki, joka uhkasi Serbian vapautta! Uusi\nelämä, uusi onni koittaa nyt meille!\n\nHurmaantuneina heittäytyivät salaliittolaiset toistensa syliin ja\nsuutelivat toisiansa itkien ja onnitellen.\n\n- Ja nyt pois nämä ruumiit, pois ne konakista, käski Maschin.\n\nKaksikymmentä kättä oli heti valmiina nostamaan kuninkaan ja Dragan\nruumiita.\n\n- Mitä me näillä teemme? kysyi eräs upseeri. Hautaammeko ne?\n\n- Heittäkää ne ulos kadulle! Syökööt korpit tai koirat ne, se ei meitä\nliikuta!\n\nMonta upseeria kantoi kiireesti ruumiit palkongille, joka oli\nsänkykamarin ulkopuolella ja ulottui kadulle. Ensin nostivat he\nkuninkaan ruumiin ja heittivät kaiteen yli kadulle. Sitte lensi Dragan\nruumis samaa tietä.\n\n\n\n\nKUUDESYHDEKSÄTTÄ LUKU.\n\nUskollisen rakkauden palkinto.\n\n\nSamana yönä, jolloin Serbian Aleksanteri ja Draga niin hirmuisella\ntavalla murhattiin, otettiin hengiltä myöskin Nicodem Lunjevica, yksi\naikansa hirmuisimpia ilmiöitä.\n\nHän luuli sinä yönä saavansa levätä Saroltan sylissä. Sarolta ottikin\nhänet vastaan hurmaavassa puvussa. Hän heittäytyi Nicodemin syliin\nja suuteli häntä hellästi. Mutta tuskin he olivat ehtineet hyväillä\ntoisiansa, kun talon portti äkkiä jyrisi ja kun ei se heti avautunut,\nlyötiin portti sisään ja salaliittolaiset tunkeutuivat sisälle. Nicodem\nhaki revolverinsa, mutta hänelle ei annettu aikaa sitä käyttää.\nEnnenkuin hän ehti siihen tarttua oli jo hyökätty hänen päällensä ja\nhänet vangittu.\n\n- Kurjat, mitä uskallatte tehdä, oletteko tulleet mielettömiksi? Enkö\nminä ole kuningattaren veli, enkö minä ole vallanperijä? huusi Nicodem.\n\n- Nyt ei ole enää kuningatarta, sisaresi makaa murskattuna kadulla\nkonakin ulkopuolella lankosi rinnalla. Kuningas ja kuningatar ovat\nmolemmat kuolleet!\n\nSilloin tiesi Nicodem, että hänen viimeinen hetkensä oli tullut ja\nmeidän täytyy rehellisesti myöntää, ettei hän suinkaan pelkurimaisesti\nmennyt kuolemaan. Tyyneenä ja vastarintaa tekemättä antoi hän viedä\nitsensä ulos kadulle, asettui lyhtypylvään viereen ja huudahti:\n\n- Ampukaa sitte, koirat, mutta tähdätkää ainakin varmasti. Näytelmä on\nloppunut, se oli todellakin kappale, joka huvitti minua suuresti. Nyt\njälestäpäin maksan minä pääsymaksun.\n\nSamassa kiväärit pamahtivat ja Lunjevica vaipui kuolleena maahan.\n\nMutta vielä on eräs henkilö, joka sinä yönä sai surmansa. Se oli\narvoisa täti Eufemia. Melun säikyttämänä harhaili hän ympäriinsä\nkonakissa. Hän päätti vihdoin pelastua erään takaportaan kautta. Mutta\nhädissään astui hän harhaan ja syöksyi päälleen alas portaita.\n\nNiska musertui ja hän jäi makaamaan aliselle portaalle. Hänkin oli\nsaanut rangaistuksensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta pois nämä synkät kuvat, pois Belgradin veriyön muistot.\n\nNyt on Serbia Pietari Karageorgevitschissa saanut oikeamielisen\nkuninkaan, joka kykenee parantamaan ne monet haavat, jotka Draga on\nmaalle tuottanut, edellyttäen, että hän saa rauhassa sitä tehdä. Hän on\neroittanut virastaan kuningas Aleksanterin murhaajat, tosin vasta sitte\nkun eurooppalaiset vallat hänet siihen pakoittivat.\n\nYksi onnellinen pari löytyy sentään Serbiassa, nimittäin Stefan\nNaumovitsch ja hänen Geniansa. He olivat vihdoin löytäneet toisensa ja\nolivat yhdistetyt molemminpuolisessa rakkaudessa. He asuvat kauniissa\nWienissä, samassa talossa, joka kuului Genian vanhemmille ja jonka nyt\nGenia omistaa.\n\nJos kävelee Wienin Praternissa, niin voi kauniina päivinä kello 3:men\nja 5:den välillä nähdä kauniit ajoneuvot, joissa istuu nuori pari, joka\nherättää huomiota kauneudellaan ja terävä katsoja voi heti huomata,\nettä siinä on kaksi onnellista ihmistä.\n\nNe ovat Stefan Naumovitsch ja Genia, jotka ovat kunnioitetut ja\nsuositut Wienin parhaissa piireissä. Sillä heidän elämäntarinansa\ntunnetaan ja tiedetään, että Serbian pahahenki on raivoissaan heitäkin\nvainonnut, mutta että he eivät langenneet Dragan uhriksi, sillä Jumala\nsuojeli heitä uskollisen rakkautensa tähden.\n\nLoppu.\n\n\n\n"]