[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fNGG15YJ7O79dH8Uz8mDbkfT75tx0d5TC7lxeD54-1Ts":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},2682,"Uittomiehiä ja kullankaivajia","White, Stewart Edward",1873,1946,"2682-white-stewart-edward-uittomiehia-ja-kullankaivajia","2682__White_Stewart_Edward__Uittomiehiä_ja_kullankaivajia",null,"romaani",[14],"seikkailu",[16],"amerikkalainen","fi",1904,1927,38114,249763,false,69884,[25,26],"Frontier and pioneer life -- West (U.S.) -- Fiction","Western stories",[28,29,30],"Adventure","American Literature","Novels","\"Uittomiehiä ja kullankaivajia\" by Stewart Edward White is a fictional narrative written in the late 1920s. The book introduces the lives and challenges faced by loggers and gold miners, likely set against the backdrop of a small logging town in North America. The initial chapter sets the scene for the competition and camaraderie among the characters, particularly highlighting figures like Richard “Dickey” Darrell and Jimmy Powers, who are embroiled in both local rivalries and personal stakes.  The opening of the story presents a bustling logging town filled with individuals, particularly loggers returning from the woods. The narrator observes the atmosphere and encounters Dickey Darrell, a skilled logger known for his talent and bravado. The narrative quickly shifts to a log-rolling competition on the river, where Darrell demonstrates impressive skill amid cheers from a lively crowd. Subsequent interactions hint at underlying tensions and rivalries, especially involving Jimmy Powers, who has a contentious history with Darrell. This lively beginning establishes a vivid and engaging world, rich with character and competition, indicating the book's exploration of themes like friendship, rivalry, and the rugged lifestyle of early 20th-century loggers. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Kesäniemi, Paavo",259,"Kertomuskokoelma sijoittuu Yhdysvaltojen villiin länteen ja kuvaa tukkimiesten sekä kullankaivajien kovaa elämää. Tarinat seuraavat metsätyömaiden arkea, uittokilpailuja ja uudisraivaajien haasteita erämaan armoilla.","Stewart Edward Whiten 'Uittomiehiä ja kullankaivajia' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 2682. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","UITTOMIEHIÄ JA KULLANKAIVAJIA\n\nKirj.\n\nStewart Edward White\n\n\nSuomentanut\n\nP. K. [Paavo Kesäniemi]\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Oy,\n1927.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Tukinuittaja.\n   II. Esimies.\n  III. Mittaaja.\n   IV. Uittopäällikkö.\n    V. Viides tie.\n   VI. Taivaan tuulen tuuditeltavana.\n  VII. Tyttö joka pettyi.\n VIII. Billyn keltanokka.\n   IX. Kaksi panosta.\n    X. Kilpajuoksu.\n   XI. Pelastava armo.\n  XII. Kullankaivaja.\n XIII. Tyttö punaisissa.\n\n\n\n\nI.\n\nTUKINUITTAJA.\n\n\nEnsi kerran tapasin hänet eräänä heinäkuun neljäntenä päivänä\nkahdeksankymmenluvun keskivaiheilla. Puutavarakaupungin sahajauhokadut\nja korkeat lankkukäytävät olivat ääriään täynnä väkeä. Kaupungin\nvakinainen asujamisto saatteli kotikutoisiin sunnuntaikoreuksiin\npukeutuneita vaimojaan ja mielitiettyjään. Tusinan verran\nvieraspaikkakuntalaisia, kuten minäkin, koetti pysytellä niin\nnäkymättömissä kuin suinkin sievistelevien kaupunkilaisten tieltä.\nMutta suurin osa kulkijoista oli metsistä palanneita tukkimiehiä. Minä\nistuin tuoliini painautuneena hotellini edustalla ja katselin heidän\nohikulkuaan.\n\nHeidän paksuvillaiset paitansa, joitten yli leveät housunkannattimet\nolivat ristissä, heidän punaiset kaulahuivinsa, ruskeat nahkavyönsä,\nlyhyet, karkeavillaiset housunsa, jotka ikäänkuin katkesivat kesken\npolven alapuolelta ja vihdoin heidän tukevanaulaiset, paksuanturaiset\nkenkänsä antoivat kaikki leimansa tälle ammattikunnalle, mutta enin\nkiinnitti mieltäni kuitenkin heidän silmänsä, jotka vilkkuivat\nhuolettomasti kallelleen nakattujen pyöreitten lakkien alta. Heidän\nsilmänsä olivat erehdyttävän samanlaiset. Tietenkin niissä oli\nsinisiä ja tummia, ruskeita ja harmaita, mutta kaikki ne olivat yhtä\navokatseiset ja ujostelemattomat. Joka silmäpari tähyili sinuun\nsuoraan, omituinen kunnioituksen ja häikäilemättömyyden sekainen ilme\nkatseessaan, ja poikkeuksetta välähteli joka silmäkulmassa kuiva\nhuumori. Tietämättäni olin kai tarkannut tarpeettoman tiukasti erästä\nnauravaa silmäparia, sillä äkkiä ilmaantui eteeni sinisilmäinen olento,\njoka hieman pilkallisesti kysyä tokaisi:\n\n»Hei poikaseni, näytätpä yhtä innokkaalta kuin käärmeentappaja. Olenko\nehkä kauan kaipaamasi ystävä?»\n\nÄäni vastasi täydelleen miehen asentoa. Se oli huoleton kuin lapsen.\nHän seisoi siinä valmiina mihin tahansa. Jos haastoit riitaa, otti hän\nsen ilolla vastaan; jos tarvitsit apua, oli hän yhtä aulis tarjoamaan\nsitä sinulle.\n\n»Ehkäpä oletkin», vastasin minä, »jos osaat sanoa minne nuo ihmiset\nvaeltavat.»\n\nHän työnsi lakkinsa takaraivolle ja sukaisi kädellään vaaleita,\nlyhyiksi leikattuja kiharoitaan.\n\n»Sorvauskilpailuun», selitti hän lyhyesti. »Lähde mukaan.»\n\nMinä lyöttäydyin hänen mukaansa ja yhdessä me sitten seurasimme\nmuuta joukkoa joelle, jossa asetuimme kuin kaksi korppia rannalla\nkohoavalle hirsiläjälle, josta taas oli hyvä näköala puomintäyteisten\ntukkilauttojen väliselle avovedelle.\n\n»Tukinuitto on juuri lopussa», selitti uusi ystäväni. »Takajoukko tuli\nviime yönä alas. Neljäntenä päivänä on juhla. Tämä pikku kaupunki on\naina mukana, kun pojat käyvät erottelemaan tukkeja.»\n\nPuoli tusinaa kekseillä varustettua miestä vieritti yhdeksäntuumaista\nvalkopetäjätukkia avoveteen, johon se jäi kellumaan kolmen, neljän\njalan päähän puomista.\n\nÄkkiä juoksi eräs mies puomia pitkin, hyppäsi kevyesti ilmaan ja\ntulla tupsahti poikkiteloin tukin toiseen päähän. Se painui nilkkoja\nmyöten vesiryöppyyn toisen pään noustessa äkkiä ja koko tukki siirtyi\nsysäyksen voimasta keskelle avovettä. Ja mies, käsivarret ristissä\nrinnalla, polvet notkistuneina sorjaan sirkusratsastajan asentoon,\nseisoi liikkumattomana kuin kuvapatsas.\n\nHyväksymishuuto seurasi hyppyä. »Se on Dickey Darrell», sanoi\ntiedoittajani. »Karjuva Dick. Katsopas häntä.»\n\nTukilla seisova mies oli pienehkö, hänen hartiansa ja reitensä olivat\nsopusuhtaisesti kehittyneet, mutta käsivarret riippuivat pitkinä kuin\napinalla. Enin pisti ehkä kuitenkin silmään punertavanruskea otsatukka,\njoka varjosti vaaleita kulmikkaita kasvoja ja kaksi punaruskeaa\nsuunnikasta, jotka tekivät kulmakarvojen virkaa. Silmät olivat mustat\nja selittämättömät kuin oravalla.\n\nHetken seisoi hän suorana ja liikkumattomana kuin ainakin yleisön\nedessä esiintyjä. Sitten hän alkoi hiljaa pyörittää tukkia jalkojensa\nalla. Ylväs katse, rinnalla ristissä olevat käsivarret ja notkea\nkeskiruumis eivät värähtäneet tuumaakaan. Ainoastaan jalat liikkuivat\neteenpäin, ensin hitaasti, sitten yhä nopeammin, kunnes pyörivän tukin\nympärillä roiski vesi korkeana, leveänä suihkuna. Sitten kuului äkkiä\nkaksi jysähdystä hänen iskiessään raskaat anturarautansa tukin kylkeen\nvastaliikkeeksi. Tukki taukosi silmänräpäyksessä pyörimästä. Se vapisi\nkuin juoksija, joka kesken parastaan pakotetaan pysähtymään.\n\n»Suurenmoista!» huudahdin minä.\n\n»Ei se vielä mitään!» vastasi toverini. »Kuka hyvänsä pystyy tukkia\nsorvaamaan. Katsohan nyt.»\n\nKarjuva Dick liikutteli käsiään ensi kertaa. Erikoisella\nvarovaisuudella asetteli hän epävakaista alustaansa täydelliseen\nlepotilaan. Sitten hän heitti ilmavoltin.\n\nSiinä se oli. Ystävältäni pääsi hurja hyväksymishuudahdus, joka pian\nhukkui yleiseen kiljuntaan.\n\nPitkä keksi sukelsi puomin suunnalla tukkia kohti, pureutui sen päähän\nja veti sen lähemmä puomia. Eräs toinen mies hyppäsi Dickey Darrellin\ntoveriksi. He seisoivat vastakkain, polvet notkistettuina ja valppaina.\nÄkkiä he aivan kuin yhteisestä sopimuksesta alkoivat pyörittää tukkia,\nvasemmalta oikealle. Siitä tuli huima kyyti. Kuten oravalla häkkärällä\nvilisivät heidän jalkansa. Hiljalleen selvisi, että Darrellin\nvastustaja ei pystynyt pysymään tukin selässä. Vähän kerrallaan luisui\nhän yhä alemmaksi tukin kylkeä, kunnes menetettyään vihdoin kokonaan\njalansijan putosi valtavalla roiskahduksella selälleen jokeen.\n\n»Selväksi sorvattu», huomautti ystäväni.\n\nYksi toisensa perästä käväisi puolisentusinaa tukinuittajaa\nahdistamassa järkkymättömänä seisovaa Dickiä, mutta yhdelläkään\nheistä ei ollut kylliksi taitoa kestämään hänen tulista menoaan. Eräs\nseitsentoistavuotias poika näytti hetkisen pitävän puoliaan onnistuen\nainakin pysyttelemään veden yläpuolella, vaikka Dick ilmeisesti sorvasi\ntukkia parhaimmalla taidollaan. Mutta kun tuo erinomainen asiantuntija\nvihdoin koko painollaan polkaisi pari kertaa vastakkaiseen suuntaan\ntukkia, niin lensi nuorukainen yhtä nopeasti päistikkaa veteen, kuin\nhän olisi lentänyt äksyn hevosen pään yli.\n\nVäkijoukko alkoi tulla levottomaksi ja odotti kärsimättömästi jotakin\nuutta vapaaehtoista nöyryyttämään Darrellia. Se vaati parhaan sorvaajan\nesille heti, ja alkoi lisääntyvällä itsepintaisuudella huutaa erästä\nnimeä.\n\n»Jimmy Powers!» kiljui joukko, »Jimmy Powers!»\n\nJa silloin arvasin minä ystäväni ujostelevista kasvoista,\njumalattomista vastalauseista ja hyvin tajuttavista kirouksista, että\nnoilla huudoilla tarkoitettiin juuri häntä.\n\nKymmenkunta lähellä olevaa miestä alkoi huutaa. »Täällä hän on. Tule\npois Jimmy. Älä ole pelkuri. Nyle se peijakas ja pane nahka aidalle\nkuivamaan.»\n\nJimmy, yhä kiroillen ja punastellen salli heidän vetää itsensä\nkorokkeeltaan ja katosi väkijoukkoon. Hetkistä myöhemmin näin hänen\npäänsä ja hartiansa liikkuvan puomille päin ja sitten hän äkkiä astui\nvarovasti vastustajansa eteen tukille.\n\nNyt ei ollutkaan kysymys vain voimasta eikä myöskään lapsenleikistä.\nMolemmat miehet seisoivat vastakkain, tarkasti pitäen silmällä\ntoisiaan, mutta liikkumattomina, polvet notkistettuina. Minusta he\nnäyttivät painijoilta, jotka odottivat tilaisuutta käydä kiinni.\nHitaasti pyörähteli tukki yhtäälle, sitten toisaalle. Se oli vain\njonkinlainen kohtelias tervehdys. Äkkiä polkaisi Dick kolme kertaa\nnopeasti vasemmalta oikealle, ikäänkuin alkaakseen sorvauksen, sitten\nhyppäsi hän korkealle ilmaan ja tuli sitten poikittain tukille\nvastapuolella. Jimmy vastasi äkillisellä vastapolkaisulla ja piti\npaikkansa huolimatta Darrellin painosta.\n\nIkäänkuin Darrellin uhkarohkea temppu olisi ollut merkki taistelun\nalkamisesta, kävivät molemmat miehet käsiksi leikkiin. Milloin\npyöri tukki vasemmalle, milloin taas oikealle, toisinaan hypähti\nse yhtäälle, toisinaan toisaalle, mutta aina salaman nopeudella ja\nvaahdon räiskyessä ympärillä. Raudoitettujen anturain kopse tukin\nkylkeen soi kuin pyssyn laukaukset. En voinut erottaa eri hyökkäyksiä\nja varo-asentoja, väistöjä ja vastahyökkäyksiä tässä eriskummallisessa\nkaksintaistelussa enkä myöskään osannut päättää kenen aloitteesta\ntukki kulloinkin pyörähti suuntaan tai toiseen. Mutta mielessäni\nväikkyy vieläkin kuva kahdesta miehestä, jotka miltei liikkumattomina\nvyötäisiään myöten, siitä alaspäin olivat melkein väräjävässä\nliikkeessä ja siten määräsivät tukin huiman pyörinnän.\n\nVäkijoukko oli innostunut ja puolueellinen — Jim Powersin hyväksi.\nSe aivan ulvoi kiihkosta. Sitten se menetti alkeellisimmatkin\nhienotunteisuuden käsitteet ja raivosi kuin vimmattu huomatessaan, että\näkillinen loiskaus veteen tiesi heidän suosikkinsa häviötä samalla kuin\nvoittamaton Darrell yhä tepasteli kelluvalla kilpakentällä sen vuoden\nsorvausmestarina.\n\nMinun täytyy tunnustaa että olin yhtä pahoillani asiasta kuin muutkin.\nKapusin korokkeeltani ja raivasin tieni lemuavain tukkikasojen välitse\nvälttääkseni tungosta ja noiduin kaikkia pikkujumalia heidän väärään\nsuuntaan osuneesta puolueellisuudestaan. Tällöin satuin aivan Jim\nPowersin ääreen, joka istui vettä valuvana eräällä lankunpätkällä\ntutkiskellen paljasta jalkaansa.\n\n»Valitan surua», sanoin minä hänen takanaan. »Miten hän sen toimitti?»\n\nJim käännähti ympäri ja saatoin nähdä hänen poikamaisen nauravien\nkasvojensa äkkiä muuttuvan julmiksi ja jäykiksi ja hänen silmäinsä\ntuiskivan tulta.\n\n»Oh, tekö se olettekin?» murisi hän tuskastuneena. »Näin hän sen teki.»\n\nHän näytti minulle jalkaansa. Varpaitten juurien yli punoitti kaksi\nriviä pieniä pyöreitä jälkiä, joista tihkui verta. Minä seisoin\nkysymysmerkkinä.\n\n»Hän potkaisi minua!» selitti Jim Powers. »Polkaisi korkoraudallaan\njalalleni! Astui jalalleni ja sai minut kompastumaan, senkin — — —»\nJimmy Powers osasi kiroilemisen taidon.\n\n»Miksi et sinä potkaissut häntä?» sanoin minä.\n\n»Se ei kuulu minun tapoihini», mutisi hän, vetäen paksua villasukkaa\njalkaansa.\n\n»No mutta», vastustelin minä, sappeni alkaessa kiehua. »Sehän oli\nhäväistystä! Koko väkijoukko oli sinun puolellasi. Sinun ei olisi\ntarvinnut muuta kuin _sanoa_ jotakin — —»\n\nHän keskeytti minut heti. »Ja käyttäytyä kuin narri — todellakin, Mike.\nTässä iässä täytyy miehen jo tuntea Dickey Darrell tarpeeksi ja olen jo\nsiksi suuri, että minun täytyy itse pitää huoli itsestäni.»\n\nHän survasi jalkansa uittosaappaaseen ja otti minua käsipuolesta,\nilmeisesti entisellään.\n\n»Ei, älä sure tukkaa päästäsi minun vuokseni, kyllä minä vielä selvitän\nvälini Karjuvan Dickin kanssa.»\n\nSinä yönä siirsin isäntäni neuvosta vaatekaappini ja matkakirstuni\nmakuuhuoneeni oven eteen ja makasin valveilla kuunnellen kuinka\nkaupunki tuntui huojuvan perustuksillaan. Jokaisen erikoisen tuiman\nräjähdyksen kuuluessa luulin Jimmyn selvittelevän välejään Karjuvan\nDickin kanssa.\n\nSeuraavana vuonna, mutta hieman aikaisemmin, kävin tuossa samaisessa\npuutavarakaupungissa. Huutavana vastakohtana edelliselle käynnilleni\noli se seikka, että kadut nyt olivat aivan tyhjät.\n\nHotellin isäntä tunsi minut, ja kun olin peseytynyt ja syönyt, lähestyi\nhän minua ja virkkoi:\n\n»Teillähän on koko päivä käytettävänänne, miksi ette ota hevosta ja\nlähde katsomaan suurta tukkiruuhkaa? Siellähän on jokainen, joka vain\nkynnelle kykenee.»\n\nVastaukseksi tiedusteluuni, kertoi hän sitten: »Tukit ovat\nruuhkautuneet tuolla ylempänä joen mutkassa ja pahasti ovatkin.\nMiehistö on ollut sen kimpussa jo toista viikkoa ja viime yönä kävi\nDarrell hakemassa lisää dynamiittia. Sitä kannattaa käydä katsomassa.\nSen rintapuoli on lähemmä kolmekymmentä jalkaa korkea ja vesi on\nnoussut kovasti joessa.\n\n»Darrell?» sanoin minä kuullessani nimen.\n\n»Niin. Hän on jälkijoukon esimies tänä vuonna. Ehkäpä teitä haluttaa\nkäydä katsomassa sitä.»\n\n»Luulenpa vain», myöntelin minä.\n\nKuljin hevosellani hitaasti pehmeähiekkaista tietä suunnattomien\nmännynkantojen keskellä ja läpi keväisten kauniiden tammimetsien,\nkunnes vihdoin tulin aukeamalle, johon oli pystytetty kaksi suurta\ntelttaa ja jossa näkyi valtavalla hirsitulella jättiläiskattila ja\nkuivausrakkineet toisen tulen ääressä. Lihava kokki, välttämättömässä\nlurppalierisessä huopalakissaan, kaksi paljaskäsivartista keittäjätärtä\nja siinä seitsemänkymmenen korvissa oleva »kokkipoika» olivat ainoat\nnäkyvissä olevat elävät olennot. Toinen keittäjättäristä suostui\nottamaan huomaansa hevoseni ja minä lähdin painamaan idästäpäin\nkuuluvaa säännöllistä keksien ääntä kohti.\n\nJouduin vihdoin eräälle parikymmentä jalkaa joen pinnasta olevalle\ntasaiselle paikalle. Puolentusinaa katsojaa oli siinä ennestään.\nHeidän joukostaan ei voinut olla huomaamatta erikoisesti erästä\npitkää, laihahkoa, leveähartiaista nuorta miestä, joka oli puettu\nyksinkertaiseen, mutta hieman rypistyneeseen liikemiehen pukuun ja\njonka voimakkaat, selväpiirteiset kasvot ja jäntevät kädet olivat\nvahvasti auringon paahtamat. Seuraavassa tuokiossa katsoin jo ruuhkaa.\n\nSen etupuoli nousi, kuten isäntäni oli sanonut, noin kolmisenkymmentä\njalkaa jyrkästi -vedenpinnasta kuin tuhatsarvinen hirviö. Sen takana\npainoivat sitä lukemattomat tukit, jotka olivat pakkautuneet näköjään\nselvittämättömäksi rykelmäksi, niin kauas kuin silmä kantoi. Eräs\nlähelläni seisova mies ilmoitti minulle, että sen pää oli noin kolmen\npeninkulman päässä. Sen alta pursusi vaahtoava joen vesi, jota ei\nmikään muu voima kuin tuollainen tukkien paljous olisi voinut vastustaa.\n\nNelikymmenmiehinen joukko askarteli ruuhkan kimpussa. He puskivat\nkeksinsä vastahakoisiin tukkeihin, vetivät ja työnsivät, väänsivät\nja pyörittelivät yhden kerrallaan virtaan, joka ne vei mukanaan.\nSitä he olivat tehneet jo kokonaisen viikon. Tähän saakka ei heidän\nponnistuksensa olleet saaneet paljoakaan aikaan, mutta kerran\npääsisivät he kärsivällisesti uurastaen käsiksi ruuhkan lukkoon.\nSilloin rykelmä sulaisi kuin sokeri veteen ja silloin oli kunkin\npelottoman työskentelijän pelastauduttava kiireimmän kaupalla sortuvan\nruuhkan alta kuivalle.\n\nKatseeni liukui miehestä mieheen ja pysähtyi viimein Dickey Darrelliin.\nHän seisoi pystyyn nousseen tukin kaltevassa päässä, josta hän\nsaattoi seurata koko näytelmää. Hänen pienet kolmikulmaiset kasvonsa\nsuorakaiteen muotoisine kulmakarvoineen olivat työn jännityksestä\nkalpeat, ja hänen pikisilmänsä näyttivät leimuavan sellaisella\nrajulla voimalla, että ne saivat niitten katseen kohtaaman miehen\nhypähtämään kuin häntä olisi kuumalla hiilihangolla kolhaistu. Sitten\nviime käyntini olin kuullut Dickey Darrellista enemmänkin ja iloitsin\nsaadessani tilaisuuden nähdä Morrison Daly’n parhaan uittajan työn\ntouhussa.\n\nRuuhka näytti olevan aivan hajoamaisillaan. Puolen tunnin jännittävän\nodotuksen perästä näytti se yhä olevan hajoamaisillaan, jotenka\nistuuduin erään kannon päähän. Silloin vasta ensi kerran huomasin erään\ntoisenkin tuttavan, joka käytteli keksiään aivan esimiehen korkean\npersoonan lähettyvillä.\n\n»Hei», sanoin itsekseni, »sepä somaa. Olisipa hauska tietää joko Jim\nPowers on maksanut velkansa. Ja jos niin on, kuinka hän työskentelee\nniin lähellä Karjuvaa Dickiä ja niin hyväntuulisena!»\n\nPuolen päivän aikaan tulivat miehet rannalle päivälliselle. Painoin\nneljännesdollarin kokin yksityistaskuun ja sain vatsani täyteen\nminäkin. Aterian jälkeen lähentelin viimevuotista tuttavaani.\n\n»Hei, Powers», tervehdin häntä. »Arvaan, ettet tunne minua enää!»\n\n»Varmasti», vastasi hän sydämellisesti. »Mutta olet täällä hieman liian\naikaiseen tänä vuonna!»\n\n»Eikö mitä, tämä on parempaa nähtävää kuin sorvauskilpailut.»\n\nTarjosin hänelle sikarin, jonka hän heti vaihtoi maissipiippuunsa.\nIstuuduimme erään puun juurelle.\n\n»Mahtaa olla komea näky, kun ruuhka hajoo», sanoin minä.\n\n»No siitä saat olla varma», vastasi hän. »Mutta se on kerrassaan\nkiusankappale. Vanhalla Jim Shearerillakin olisi tämän kanssa täysi työ\npäästäkseen selville missä sen lukkohirret sijaitsevat. Olemme saaneet\nsen liikkeelle jo kolme kertaa, mutta se on aina uudelleen mennyt\nlukkoon. Näyttää siltä kuin se voisi hajota millä hetkellä tahansa.»\n\nMe keskustelimme monenlaisista asioista. Vihdoin rohkenin käydä\npääasiaan.\n\n»Huomaan, että vanha ystäväsi Darrell on esimiehenä täällä.»\n\n»Niin on», vastasi Jimmy Powers kuivakiskoisesti.\n\n»Asiasta toiseen. Joko ne viimekesäiset kalavelat on sovittu Darrellin\nkanssa?»\n\n»Ei» vastasi Jimmy Powers. Sitten hän hetken perästä lisäsi: »Ei vielä.»\n\nVilkaisin häneen ja näin että hänen leukansa sai saman ilmeen, joka\nminua viime kesänä oli miltei säikähdyttänyt. Sitten, nähdessään minun\nkasvoni, sai hän taas entisen poikamaisen ilmeensä.\n\n»Poikaseni», sanoi hän, nousten jaloilleen, »nuo piikkien arvet\ntuntuvat vieläkin jalassani. Ja panehan visusti mieleesi yksi asia:\nDickey Darrell saa sen vielä maksaa.» Hänen kasvonsa tummenivat\näkillisestä vihanpuuskasta. Se mitä hän sitten sanoi, ei ollut paljasta\nmanailua. Se oli todellista kiroamista ja siinä ilmeni sammumaton viha.\n\nKolmen tienoissa iltapäivällä toteutui Jimmyn ennustus. Ilman\nvähintäkään varoitusta ruuhka alkoi purkautua. Tavallisesti\nerinäiset edelläkäyvät rasahdukset, pienet eteen- tai taaksepäin\nkäyvät liikahdukset, vavahtelut ja tukkien aiheuttamat narahdukset\ntiedoittavat miehille vaaran lähestymisen. Mutta tämä ruuhka, yhtä\nselittämättömän itsepintaisesti kuin se oli vastustanut kaikkia\nhajoittamistoimenpiteitä, yhtä selittämättömän pikaisesti se alkoi\npurkautua. Ensimmäiset tukkirivit syöksyivät suinpäin jokeen kohottaen\nilmoille samanlaisen vesipatsaan kuin vedenalainen dynamiittiräjähdys.\nNiitten takana olevat tukkimassat ryntäsivät sokeasti perässä, nousten\npystyyn ja syösten kumoon, heittäytyen sinne ja tänne, välistä\npoukahtaen korkealle ilmaankin valtavien voimien pakottamina, jotka\nnäyttivät ryhtyneen jonkinlaiseen jättiläiskisailuun.\n\nTukinuittajat pääsivät kuiville huolimatta yllätyksestä. He pitivät\nkeksejään poikittain edessään tasapainon säilyttämiseksi ja\npuikkelehtivat rannalle tyynesti ja hätäilemättä aivan kuin he olisivat\npunninneet jokaista askeltaan eteen sattuvan tapauksen varalta. He\ntunsivat kaikkien tilaisuudessa vaikuttavien voimien yhteissummat yhtä\ntarkkaan kuin biljaardin pelaaja vaistomaisesti laskee kulmat pallonsa\nja maaliin sattuman välillä. Sen mukaan välttivät he purkauksen\nkeskustaa, pysähtyivät siinä, missä tukkien liikekin hetkeksi oli\ntauonnut, juoksivat liikkuvia tukkeja ja astuivat niitä pitkin, jotka\neivät vielä olleet lähteneet virran mukana ja pääsivät sillä keinoin\nrantaan.\n\nRuuhka itse alkoi purkautumisensa kaikkien taiteen sääntöjen mukaan,\nmutta ikäänkuin koottuaan voimiaan satasen jalkaa, se pysähtyi äkkiä.\nPurkautumisesta tulikin »keskonen».\n\nMeillä oli nyt kaikilla tilaisuus huomata kaksi seikkaa. Ensiksikään ei\nkoko ruuhka ollut liikkunut kuten alussa otaksuimme, vaan ainoastaan\nosa siitä, vain parinkymmenen kyynärän pituudelta. Tällöin oli\nliikkeelle lähteneen ja koko muun ruuhkan väliin jäänyt noin sadan\njalan pituinen avovesi, jossa uiskenteli joukko tukkeja. Toinen\ntosiasia oli se, että Dickey Darrell oli pudonnut tuohon avoveteen ja\nponnisteli parhaillaan erästä uiskentelevaa tukkia kohti. Niin paljon\nolimme selvästi huomanneet. Silloin murtui äkkiä toinenkin ruuhkan osa\nja alkoi purkautua. Karjuva Dick oli joutunut kahden jättiläismäisen\nmyllynkiven väliin, jotka olivat jauhamaisillaan hänet näkymättömiin.\n\nMuuan toimekas olento heittäytyi ensimmäisen ruuhkan osan peräpuolelta\nvirtaan, ui tarmokkain ottein kelluvien tukkien yli, tarttui Darrellia\ntakin kauluksesta ja alkoi kuormineen tarpoa aivan murtuvan ruuhkan\neditse rantaa kohti.\n\nHarvoinpa lienee nähty uljaampaa pelastamista. Tukit vierivät,\nputoilivat ja sukeltelivat raskaasti kuormattua miestä vastaan. Hän\nkiipesi kuin polkumyllyä, jonka nopeus alati kasvoi. Ja kun hän vihdoin\npääsi perille, oli entinen avovesi niin täynnä tukkeja, ettei keksikään\nolisi niiden väliin mahtunut.\n\nTukkimiesten tapoihin ei kuulu mielenosoitukset olkoot ne laatuaan\nmitä hyvänsä, mutta tässä oli lisäksi työpaikka, joka vaati kaikkien\nhuomion. Pysähtymättä hengittämään tai onnittelemaan kävivät he käsiksi\nhetken vaatimiin toimiin. Koko ruuhka oli vihdoinkin liikkeellä. Jimmy\nPowers haki rannalta uuden keksin. Karjuva Dick syöksyi kuin pieni\npaholainen työhön. Neljäkymmentä miestä oli useassa paikassa ruuhkan\nkimpussa, auttaen sitä hajoamaan vetämällä syrjään tukkeja, jotka\nuhkasivat uudelleen muodostaa lukon ja johdattamalla kuin kääpiöt\njättiläisvoimia vaikuttavimpaan suuntaan. Mylvien kuin villi karja\nliukuivat tukit ohi alussa hitaasti, mutta sitten junan nopeudella\npatoutumisesta vapautuneen veden mukana. Miehiä oli kaikkialla, joka\ntapauksen varalta, aivankuin lehmäpaimenia pakokauhuisen karjan\nympärillä. Ja niin katosivat tukit toisensa perästä alempana olevan\nmutkan taa juhlallisina, silloin tällöin vain ontosti kumahdellen\ntoistensa kylkiin, tukinuittajien vetäessä suuren puomin entiselle\npaikalleen. Puolisen tusinaa heitä jäi seisomaan kekseihinsä nojaten\nkatselemaan työnsä tulosta.\n\nKatselijoista lähti yksi toisensa jälkeen pois. Vihdoin ei ollut muita\njäljellä kuin minä ja tuo auringon paahtama nuori mies. Hän istui\nkannon nenässä omituinen tyhjä ilme silmissään. En häirinnyt häntä\ntuumissaan.\n\nAurinko laski. Viileä iltatuuli imeytyi virtaa ylös. Keittopaikalla\nalkoi suuri nuotio räiskyä kuivausrakkineen luona. Hämärässä astuskeli\nmiehiä joen alajuoksulta tulevaa tietä.\n\nAuringon paahtama nuori mies nousi ja lähti heitä vastaan. Näin hänen\npalaavan innokkaasti keskustellen Jimmy Powersin kanssa. Ennenkuin he\ntulivat kohdalleni oli hän jo kääntynyt mennäkseen pois.\n\nJimmy Powers jäi pitkäksi aikaa katsomaan hänen jälkeensä, senkin\nperästä kun hän oli kadonnut näkyvistä ja vielä senkin jälkeen kun\nhänen rattaittensa ääni oli tauonnut kuulumasta. Kun tulin hänen\nluokseen, käänsi hän kasvonsa minuun päin ja niistä oli kadonnut\njäljettömiin entinen huoleton ja itseensä luottava tukkilaisilme.\nHänen silmänsä olivat seljällään, miltei peljästyneet ihmetyksestä ja\nihailusta.\n\n»Tiedätkö kuka tuo oli?» kysyi hän minulta tuskin kuuluvalla äänellä.\n»Se oli Thorpe, Harry Thorpe. Ja tiedätkö mitä hän minulle juuri\nsanoi, _minulle_. Hän sanoi, että hän halusi saada minut ensi talvena\ntyökuntaansa N:o 1:teen, Thorpen n:o yhteen. Ja hän sanoi minulle, että\nminä olin ensimmäinen mies, jonka hän oli pestannut suoraan n:o yhteen.»\n\nHänen äänensä kuulosti miltei nyyhkytykseltä. Olin kuullut miehestä\nja hänen menettelytavoistaan. Tiesin, että hän tavallisesti täydensi\nparhaan työkuntansa muista työkunnista, jotenka hän kuten Jimmy\nsanoi »ei koskaan pestannut suoraan n:o yhteen.» Olin kuullut hänen\nmaineestaan sekä hänen omilta että muitten tukkimiehiltä, mutta vasta\nensi kerran jouduin suoranaiseen kosketukseen hänen vaikutusvaltansa\nkanssa. Se teki minuun sitäkin suuremman vaikutuksen kun olin\ntutustunut Jimmy Powersiin ja hänen kaltaisiinsa.\n\n»Sinä ansaitsetkin sen», sanoin minä, »vallan erinomaisesti. En aio\nnimittää sinua miksikään sankariksi, sillä se ällöttäisi sinua. Sen,\nminkä teit tänä iltana osoitti, että sinussa on miestä. Se oli urhea\nteko. Mutta se oli sitäkin suurenmoisempi senvuoksi, että pelastit\nvihamiehesi hengen, että unohdit kaiken muun ja annoit inhimillisyyden\nvoittaa, kun vaara — —»\n\nMinun täytyi lopettaa, sillä Jimmy katsoi minuun taas tuo entinen\nivallinen hymy huulillaan.\n\n»Jos sinä aiot ripustaa Betlehemin tähtiä joulukuuseeni, niin lopeta\najoissa», sanoi hän. »En minä pelastanut tuota vietävää minkään\nkristillisen hentomielisyyden puuskassa, älä luulekaan. Tietysti\npelastin hänet vain sorvausottelua varten ensi heinäkuun neljäntenä.»\n\n\n\n\nII.\n\nESIMIES.\n\n\nMies on yksi asia. Mies ja hänen työnsä on toinen asia, kokonaan\ntoinen. Sen voit havaita missä hyvänsä, mutta tukkimetsässä parhaiten\nkaikista.\n\nVarsinkin pitää se paikkansa kämppäkunnan pomoon, esimieheen nähden.\nJa liike, joka tuntee tehtävänsä, tietää tämän hyvin eikä senvuoksi\nkoskaan ota huomioon ainoastaan sitä puolta miehessä, joka näkyy\nkaupungissa oleskelusta. Olipa hän juoppo tai raitis, esiintyipä mies\npelkurina tai rohkeana, voimakkaana tai heikkona — kaikki tämä on\nyhdentekevää puutavaramiehelle. Metsissä hänen kuntonsa vasta tulee\nnäkyviin.\n\nVaikka tuollainen mies on erinomaisen aikaansaapa ja luotettu\nomassa työpiirissään, saattaa hän olla mitä huonoimmassa maineessa\nulkopuolella sitä. Yksinomaan hänen pystyväisyytensä työpaikalla\nkohottaa hänet _n:teen_ potenssiin, siinä hän omistaa sen\nitsenäisyyden, joka muodossa tai toisessa on välttämätön miehelle,\njoka käy jostakin. Hänen kyvyssään päättää onnistua on juuri\nse itseluottamus, joka on välttämätön ja joka myös tekee hänet\nvastustamattomaksi. Hyvä esimies ei kaihda mitään, mikä vain voi\nedistää hänen tehtäväänsä.\n\nEnimmät ihmiset pohjoisessa käsittävät tämän kaksinaisuuden, mutta\njoskus sattuu, että joku joko tyhmyydestä tai kokemattomuudesta tai\nmyöskin huomiokyvyn puutteesta erehtyy pitämään miehen metsä-mainetta\nja kaupunki-mainetta samana. Jos häh toimii tämän erheellisen luulonsa\nmukaan, joutuu hän varmasti ikävyyksiin. Ottakaamme esimerkiksi se\ntapaus, joka koskee Silver Jackia ja Morrison & Dalyn kiertävää\nesimiestä. Silver Jack kuvitteli, että hänen ensi kohtauksensa Richard\nDarrellin kanssa Bay Cityssä tiesi samanlaista tulosta toisen kerran\ntavatessaan hänet kämppä n:o 30:n työmailla. Hänen erehdyksensä tuli\nkalliiksi, mutta kuka tahansa olisi voinut sanoa sen hänelle etukäteen.\nKäsittääksemme asian täytyy meidän ensin tuntea Richard Darrell.\n\nHän oli noin viisi kyynärää ja kuusi tuumaa pitkä, hoikkarakenteinen\nmies, mutta hänellä oli leveät, riippuvat hartiat. Hänen kasvonsa\nolivat täydelleen kolmiomaiset. Ne alkoivat punaisenruskeasta\ntakkutukasta ja päättyivät suippoon leukaan. Kulmakarvat olivat kuin\nnelikulmiot, joitten alla voimakas kyömynenä kahden tummanruskean\noravansilmän välissä törrötti. Käydessään piti hän loivia hartioitaan\nhieman eteenpäin kumarassa ja se puolestaan voimakkaasti tehosti sitä\nvaikutusta, jonka hänen kiihkeästä, hermostuneesta olemuksestaan sai.\nTapa pitää kätensä puoleksi avoimina, kämmenet taaksepäin antoi hänelle\nomituisen uhkaavan, taisteluvalmiin ulkonäön. Kuten sanottu oli hänen\nnimensä Richard Darrell, mutta ihmiset sanoivat häntä Karjuvaksi\nDickiksi.\n\nNoin viisitoista vuotta oli hän ollut metsäpäällysmiehenä Morrison\n& Dalylla, Beeson Laken piirin suurella puutavaraliikkeellä. Hän\noli siinä kolmenkymmenenviiden korvilla, vaikkei hän niin vanhalta\nnäyttänyt.\n\nHänen liikkeensä piti häntä korvaamattomana siitäkin huolimatta,\nettä oli vaikea hänen maineensa vuoksi saada miehiä työhön hänen\nkämppäkuntaansa. Hänellä oli vain tukkilaisen arvonimi, mutta tuolla\npienellä miehellä oli keinonsa, joilla hän sai tukit liikkeelle.\nEi ollut ketään hänen veroistaan siinä suhteessa. Kerran kolmessa\nkuukaudessa saattoi hän äkkiä ilmestyä Beeson Lakelle, jossa hän\nväsymyksestä nääntyneenä heittäytyi yhtiön vartavasten hänelle\nhankkimaan rautasänkyyn.\n\nTim Brady, paikan hoitaja toi hänelle määräajoilla ruokaa. Neljä päivää\nsen jälkeen katosi hän taas yhtä äkkiä metsään, varustettuna uudelleen\nsillä välttämättömällä, tavattomalla tarmolla, joka kykeni pitämään\nhäntä jalkeilla neljätoista tuntia vuorokaudessa aina seuraavaan\nväsähtämiseen saakka. Kun hän loi katseensa johonkin, näytti siltä kuin\nhän hermoillansa olisi saanut siirretyksi tahtonsa toiseen muuttamalla\nsen pakottavaksi fyysilliseksi voimaksi.\n\nRichard Darrell lopetti tavallisesti hakkuunsa kuukautta aikaisemmin\nkuin kukaan muu. Sitten hän nosti palkkansa Beeson Lakella, astui\nBay Cityyn vievään junaan ja alkoi pitää lystiä. Whisky oli siinä\npäätekijänä. Hänen erinomaisen herkkähermoiseen olemukseensa vaikutti\nse kuin myrkky. Se pani hänet tekemään kaiken maailman hullutuksia.\nTuhlattuaan kaikki rahansa lähti hän jokea ylöspäin uittopaikalle\nvapisevana ja silmät kuopalla. Neljässäkolmatta tunnissa oli hän taas\nentisellään hallitsevana, uhkaavana ja käskevänä ja yhtä tuimina\ntuikkivat hänen mustat oravan silmänsä kun hän tyynenä pysytteli\ntasapainossa uhkaavan ruuhkan alla uivan tukin päällä.\n\nSilver Jack taasen ei ollut vähääkään hermostunut. Päinvastoin oli\nhän pitkä ja voimakas, kuparinkarvaisine hipiöineen ja vaaleine\npellavatukkineen, kulmakarvoineen ja viiksineen. Viimemainittu seikka\nhänelle nimenkin oli aiheuttanut. Hän ei peljännyt koskaan ja luotti\naina itseensä voima-asioissa, mutta sielullisesti oli hän huomiokykyä\nvailla ja typerä.\n\nAikaisemmin oli hän ollut sahuri, mutta ryhtyi myöhemmin kapakan\npitäjäksi Muskegonissa.\n\nYleensä oli hän varsin hyväntahtoinen olio, mutta pöyhkeili ja\nkehuskeli mielellään ja oli erinomaisen paha kun hänen vihansa\nnousi. Hänen ensimmäinen raskas työnsä käydessään Bay-Cityssä, oli\nluonnollisesti vierailu kapakoissa. Eräässä niistä tapasi hän Richard\nDarrellin. Viimemainittu huvitteli heittelemällä meluisasti viinilaseja\nerääseen olutilmoitukseen, mutta kun hän aina runsaalla kädellä maksoi\nlasit, ei kenenkään mieleen johtunut häiritä hänen ilonpitoaan.\n\n»Kukas tuo puskija on», tiedusteli Silver Jack eräältä uunin luona\nseisovalta.\n\n»Se on Karjuva Dick Darrell, M. & D:n kiertävä pomo», vastasi puhuteltu.\n\nSilver Jack rypisteli pellavaisia kulmakarvojaan.\n\n»Karjuva Dick, vai niin? Karjuva Dick? Hyvä nimi huonolle miehelle.\nOtaksuttavasti luulee hän olevansa erikoista verta, vai mitä?»\n\n»Enpä usko. Kyllä se mies on nimensä arvoinen.»\n\n»Vai niin», virkkoi Silver Jack, taivuttaen voimakasta selkäänsä\nkaareksi. »En minäkään juuri mikään ole, mutta minä en pidä\nräyhäämisestä — varsinkaan en _karjumisesta_.\n\nNiin sanoen meni hän huoneen poikki suoraan esimiestä kohti.\n\n»Minun nimeni on Silver Jack», sanoi hän. »Tulen Muskegonista päin,\nenkä pidä räyhäämisestä. Lopeta se!»\n\n»Hyvä», sanoi Dick.\n\nToinen hämmästyi. Toinnuttuaan jatkoi hän sitten mahtailuaan.\n\n»Sanovat, että sinä olet jokin vanha kukko tällä kulmakunnalla. Voi\nolla että olet ollut. Mutta nyt olen minäkin täällä. Huomaa se. Nyt\nolen minä täällä pomona.»\n\nDick hymyili ystävällisesti.\n\n»Hyvä on», vastasi hän vain.\n\nSilver Jack ällistyi aivan sanattomaksi toisen jatkuvasta\nalistumisesta. Mutta hän tahtoi saada tapella.\n\n»Sinä olet hölynpöly!» sanoi hän loukkaavasti.\n\n»Ah, lopeta jo», vastasi Dick vastenmielisen näköisenä.\n\n»Mitä tämä merkitsee», huusi tulokas, uhkaavana raivoten pienen miehen\nyllä.\n\nSilloin rupesi Dick Darrell hänen hämmästyksekseen rukoilemaan.\n\n»Älä lyö minua», pyysi hän. »En ole tehnyt sinulle mitään. Anna minun\nolla rauhassa. Älkää antako hänen lyödä minua», pyysi hän ruikuttaen\nravintolan pitäjää avukseen. »Minä en tahdo tulla lyödyksi. Estäkää\nhäntä. Anna minun olla!»\n\nSilver Jack otti häntä kauluksesta ja kyyditsi hänet pikaisesti ovelle.\nEsimies pani kynsin hampain vastaan kuin koulupoika koulumestarin\nkäsissä, rukoillen, valittaen ja pyytäen apua ravintolanpitäjältä\nja muilta läsnäolijoilta. Kun hän vihdoin tarmokkaan potkaisun\nlennättämättä istui rapakossa, itki hän hermostuneena raivosta.\n\n»Karjuva Dick! Roskaa!» sanoi Silver Jack. »Tuollaisen otuksen asettaa\nkuka tahansa. Jos tuo mies on teidän puolen pääkukko, niin olette\nkaikki akkoja.»\n\nToiset miehet hymähtivät vain niinkuin se tekee, joka tietää jotakin.\nSattumalta sai Silver Jack myöhemmin samana iltana hirvittävän\nselkäsaunan Big Danilta tuosta akkanimityksestä.\n\nRichard Darrell meni vähän aikaa tämän jälkeen miehineen metsiin ja\nalkoi taas peloittavan taistelunsa erämaata vastaan.\n\nSilver Jack ja Big Dan ryhtyivät pitämään yhdessä kapakkaa Beeson\nLakessa ja alkoivat kerätä itselleen tuottavia asiakkaita.\n\nTalvi oli kaikille vaikea. Syvä lumi viivytti töitä. Tavantakaa\nsattuvat myrskyt tekivät suurta kärsivällisyyttä kysyvän työn\nusein mitättömäksi. Kun tukkitiet olivat tehdyt valmiiksi, eivät\nne päässeetkään jäätymään niille tuiskunneen paksun lumivaipan\nvuoksi. Darrell tuli kuitenkin salaperäisine keinoineen kutakuinkin\ntoimeen. Kaikkialla pakottivat hänen mustat oravansilmänsä miehet\njättiläismäisiin ponnistuksiin. Ohuen jääpeitteen päällä vedätti hän\nensin muutamia tuhansia jalkoja puutavaraa joen rantaan. Tien alusta\nkesti. Vähitellen se koveni ja vahvistui. Kuormien koko kasvoi ja\nvihdoin Billy O’Brien ajoi voitoniloisena rullatielle.\n\n»Siinä on teille emäkuorma!» huudahti hän. »Ota tarkkaan kaikki mitä\nsiinä on, Jimmy.»\n\nJimmy Hall, mittaaja, asetti taipuvan mittapuunsa joka tukin tyveen.\nMiehet kokoontuivat katsomaan suurinta kuormaa minkä he olivat nähneet.\n\n»Kolmekymmentätuhatta kaksisataaneljäkymmentä», ilmoitti mittaaja\nvihdoin.\n\n»Hurraa! huusi Billy O'Brien, se voittaa Rulla Charleyn kahdella\ntuhannella jalalla!»\n\nMiehet onnittelivat häntä sen johdosta, että hän oli voittanut toisen\najajan kuorman teossa. Äkkiä oli Darrell heidän joukossaan kiivaana\nja uhkaavana, työntäen hermostuneen olentonsa ja raskaat hartiansa\njoka paikkaan miesjoukossa ja käski heidät työhönsä, jota he täten\nlaiminlöivät. Kun hän taas oli kääntänyt selkänsä heille, murisivat\nhe hänelle raivokkaina uhaten olla tottelematta tai jättävänsä\ntyöpaikkansa. Muutamat heistä lähtivätkin, mutta kukaan ei ollut\ntottelematta.\n\nNyt alkoi suuria kuormia tulla tulemalla ja rullatiet täyttyivät reistä\nheitetyillä tukeilla. Miehiä ei ollut kylliksi, jotta he olisivat\nennättäneet vierittää niitä joelle tai koota niitä siellä kasoihin.\nKankimiehet tulivat toivottomiksi. Mitäpä auttoi rehkiminen. Yhtähyvin\nsaattoivat he tehdä työtä hiljalleenkin. He tekivät työtä hiljalleen.\nSeurauksena oli, että ajajat saivat odottaa tunnin, jopa kaksikin\nennenkuin saivat rekensä tyhjiksi. He viipyivät siten työssä vielä\npimeän tultuakin ja heidän täytyi sitten nälässä ja pakkasessa löytää\ntiensä kotiin.\n\nDick Darrell, kaikkien kämppäkuntien kiertävä pomo, teki voitavansa.\nHän lähetti sanan toisensa jälkeen Beeson Lakelle pyytäen lisää väkeä.\nJos rullatiet saataisiin lopullisesti selviksi, niin se helpottaisi\ntyötä pitkin koko linjaa. Silloin olisivat miehet taas tyytyväisiä.\nApua luvattiin, mutta se viipyi. Kaikki oli hiuskarvan varassa. Joka\nhetki odotti Darrell, että miehet, epätoivoisina liiasta ponnistuksesta\nalkaisivat lakkoilla, pyytäisivät palkkansa ja lähtisivät tiehensä,\njättäen työn puolinaisena metsään. Sellaista onnettomuutta ei saanut\ntapahtua. Darrell teki itse työtä kuin paholainen pimeään saakka\nja sitten toisten miesten levätessä saattoi hän pyyhältää kämpältä\ntoiselle, numero 28:aan tai 40:een neuvottelemaan Morganin tai Scotty\nParsonin kanssa myöhään yöhön. Hänen kolmiomaisilla kasvoillaan\nalkoi näkyä väsymyksen merkkejä valkoisina juovina, mutta hänen\nmustat oravansilmänsä ja kiivaat liikkeensä kertoivat, että hänen\npäättäväisyytensä ei aikonut alistua luonnon vaatimuksiin.\n\nNyt määräsi kohtalo, että Silver Jack sattui valitsemaan juuri tämän\nhetken kauppansa edistämiseksi. Hänelle oli, omalla tavallaan, juuri\nyhtä tärkeää saada miehet metsästä luokseen kuin Darrellille pidättää\nheidät metsässä. Beeson Lake oli tähän vuodenaikaan hyvin ikävä.\nAinoastaan jokunen tyhjäntoimittaja, jolla ei ollut edes rahaakaan,\nkaunisti kapakan seinävieruksia. Toiselta puolen oli Morrison & Dalyn\nneljässä kämppäkunnassa kolmesataa miestä, joita hän neljän kuukauden\npalkkoineen odotti luokseen. Tavallisissa oloissa heitä ei vielä\nkuuteenkymmeneen päivään voinut odottaa tuleviksi, mutta Silver Jack\nja Big Dan tiesivät varsin hyvin, että ei tarvittu muuta kuin viittaus\ntai pieni viettely nostattamaan levottomuutta miehistössä. Pohjoisten\nseutujen kapakanpitäjäin alkeisiin kuuluu se tieto, että ryyppy tai\npari whiskyä saa pitkäaikaisen, yksitoikkoisen työn uuvuttamat miehet\nmenettämään kärsivällisyytensä rippeetkin.\n\nSilver Jack päätti tehdä kiertomatkan kämppäkunnissa varmana siitä,\nettä parin whiskylekkerin sijoitus toisi hänelle ainakin neljä-\nviisikymmentä metsään kyllästynyttä miestä.\n\nNiinpä hän puki ylleen monet vaatteet ja painui erämaahan reessään\nkolme lekkeriä ja vähän sikaareja laatikoissa. Hän aavisti rettelöitä.\nEhkäpä hänen täytyisi piileksiä metsissä, odottaen sopivaa tilaisuutta\ntarjotakseen miehille lientään.\n\nMutta onni suosi häntä. Numero 28:lla onnistui hänen huomaamatta\nhiipiä miesten kämppään. Kun Morgan, kämppäkunnan pomo, huomasi hänen\nläsnäolonsa, oli teko jo tehty. Joka mies poltti sikaaria, jokainen\noli onnellisessa tiedossa siitä, että hänellä oli lämmittävä ryyppy\nvatsassa ja jokainen oli varmasti vakuutettu siitä, että Silver Jack\noli paras mies maailmassa. Morgan ei voinut tehdä mitään. Yritys\nheittää Silver Jack ulos, kehoituskin lähtemään olisi aiheuttanut\nkoko miehistön menettämisen. Miehet, joitten päässä tuntui hauskojen\njuominkien esimaku, olisivat loukkaantuneina puolustaneet uutta\nystäväänsä viimeiseen saakka.\n\nMorgan palasi synkällä mielellä konttoriinsa. Siellä hän sitten\nseuraavana päivänä maksoi palkan kuudelle miehelle, jotka olivat\npäättäneet lähteä pois. Hän aprikoi miten rullateiden mahtoi käydä.\n\nSilver Jack otti hyvän toveruuden ylläpitämiseksi yhden lakkolaisista\nrekeensä. Hän oli hyvillään menestyksestään ja aikoi nyt koetella\nnumero 30:a, Darrellin kämppäkuntaa.\n\nMorganiin nähden oli hän ollut hieman levoton, sillä hän ei ollut\naikaisemmin tavannut miestä, mutta Darrellin luuli hän tuntevansa.\nBay-Cityssä sattunut tapaus oli saanut hänet halveksimaan esimiestä ja\nsiinä juuri hän erehtyi.\n\nOli hyvin kylmä. Lumi ulottui hevosten vatsaan saakka, joten Silver\nJackin täytyi ajaa käyden. Silloin tällöin täytyi toisen heistä nousta\nlämmittelemään lyömällä käsivarsiaan ympärilleen. Puolenpäivän aikaan\nsöivät he voileipiään, jotka pakkanen oli jäätänyt kivenkoviksi. Heidän\nallaan jurisivat reen anturat äänekkäästi. He näkivät hirven, suden\nja metsäkanan jälkiä ja tapasivat muutaman närhen ja tikan, mutta\nmuuten näytti metsä tyhjältä. Puoli kolmen ajoissa olivat he kulkeneet\nyhdeksän mailia ja aurinko alkoi painua mailleen.\n\nSilver Jack puhutteli jo vihaisesti ponnistelevia hevosiaan. Hänen\ntoverinsa oli painunut tylsän äänettömäksi.\n\nHe eivät tienneet, että metsän uumenista eräs mies kiiruhti\nkeskeyttämään heidän matkaansa, eräs mies, joka kiiruhti käymään\nkäsiksi tähän uuteen harmiin yhtä auliisti kuin hän olisi ryhtynyt\npoistamaan leivän puutetta kämppäkunnassa tai parantamaan sairautta\nhevosissa. He matkasivat rauhallisina edelleen.\n\nÄkkiä ilmaantui jostakin heidän edestään tielle mies. Hän seisoi siinä\näänetönnä, liikkumattomana, raskaat hartiat eteenpäin kumarassa,\nkatsellen lähestyvää rekeä tutkimattomilla oravansilmillään. Kun\ntulokkaat olivat saapuneet muutaman jalan päähän miehestä, pysähtyivät\nhevoset itsestään.\n\n»Hei, Darrell», tervehti Silver Jack, kiskoen esille istuimen alla\nolevaa lekkeriä. »Sinua minä juuri halusin tavata.»\n\nTiellä seisova mies ei vastannut.\n\n»Ota ryyppy», tarjosi Jack, saatuaan lekkerin vihdoin esille.\n\n»Sinä et saa tuoda tuota whiskyä kämpälle», sanoi Darrell.\n\n»Oh, tottahan toki», vastasi Silver Jack keveästi, toivoen rauhallista\nratkaisua asialle. »Sitä ei ole niin paljoa edes, että mies siitä\nhumaltuisi. Maistahan, Darrell, se on aika hyvää tavaraa.»\n\n»Minä tarkoitan, mitä sanoin», vastasi Darrell. »Sinun täytyy palata\njälkiäsi takaisin.» Hän tarttui hevosia suupieliin ja alkoi kääntää\nniitä.\n\n»Kuulehan!», huusi Silver Jack. »Annahan hevosten olla rauhassa, senkin\nkääpiö! Anna niitten olla, sanon minä!» Rekipeitto lensi syrjään ja\nSilver Jack ryhtyi nousemaan reestä.\n\nRichard Darrell irroitti jalastaan lumikengät. »Sinä et saa tuoda\nwhiskyäsi kämpälle», kertasi hän koruttomasti.\n\n»Kuulehan nyt, Darrell», sanoi toinen rauhallisella äänellä. »Minä\nen aio _myydä_ tätä whiskyä, minä aion lahjoittaa sen. Laki ei pääse\nminuun käsiksi. Sinulla ei ole mitään oikeutta määrätä minne minä saan\nmennä. Minä menen sinne, jonne haluan. Älä tee erehdystä nyt!»\n\n»Sinun täytyy palata takaisin whiskyinesi», vastasi Darrell.\n\nSilver Jack heitti takin päältään ja lähestyi.\n\n»Lähde tieltäni, tai potkaisen sinut menemään kuten Bay Cityssäkin tein.\n\nSilmänräpäyksessä vaihdettiin siinä kaksi iskua. Ensimmäinen kävi\nSilver Jackin ruskeaan naamaan aivan pellavankarvaisen silmäkulman\nviereen. Toinen lähetti Richard Darrellin läähättävänä ja raivosta\nnyyhkyttäen lumihankeen kymmenen jalan päähän. Hän nousi, veren\nvirratessa viiksien alta. Hänen kiihkeät, hermostuneet kasvonsa olivat\nlumivalkeat ja hänen mustat oravansilmänsä kapenivat. Hänen suuret\nkätensä, kämmenet taaksepäin, sulkeutuivat suonenvedontapaisesti.\nKissan liikkein lähestyi hän vastustajaansa ja hyökkäsi hänen\nkimppuunsa. Silver Jack seisoi suorana ja varmana odottaen hänen\ntuloaan. Kolmasti löi hän hänet nurin, neljännellä kerralla lensi\nDarrell reen koria vasten ja hänen sormensa tarttuivat siinä olevaan\nkirveeseen, jota kaikki metsänkulkijat aina kuljettavat mukanaan.\n\n»Hän näkyy tulevan häijyksi. Tulehan Hank!» huusi Silver Jack.\n\nToinen mies, jolla oli kosolta vanhaa kaunaa esimiehelle, tarttui\nlyhyeen rautakankeen ja nousi reestä.\n\nSyvältä metsän uumenista henkäsi murha kuin rutto. Molemmat miehet\nkeskustelivat rauhallisesti ja turvallisesti kuten ainakin asiasta.\n\n»Käy sinä hänen kimppuunsa tuolta puolen, niin minä käyn tältä», sanoi\nHankiksi mainittu mies, puristaen rautakankea kädessään.\n\nMetsä oli takana, sinne olisi lumikengissä olevan miehen ollut\nhelppo mennä. Richard Darrellkin olisi koska tahansa voinut paeta\nsinne, turvaan takaa-ajolta. Nyt ei ollut kysymys vain tavallisesta\nkapakassa suoritettavasta nyrkkitappelusta, nyt oli kysymys elämästä ja\nkuolemasta. Hän oli alentavasti rukoillut päästäkseen korvapuustista,\nnyt hän vain vilkaisi olan takaa metsän tarjoamaa turvaa. Sitten hän\nkiljahtaen pyöritti kirvestä päänsä päällä ja heitti sen suoraan toista\nvastustajaansa kohti. Aseen kamarapuoli kävi raskaasti miehen otsaan.\nHän kaatui tiedottomana. Samalla molemmat muut kävivät otteluun. Tällä\nkertaa otti Silver Jack kirveen, kun taas Darrellin täytyi tyytyä\nlyhyeen, mutta raskaaseen rautakankeen. Niin alkoi outo kaksintaistelu,\nhevosten lempeinä katsoessa herrojensa kamppailua korven kylmyydessä.\n\nYläpuolella lentelivät pohjolan korpit edes takaisin. Miesten maatessa\nelottomina tallatulla lumella, laskeutuivat ne yhä alemma. Sitten ne\näkkiä taas kohosivat korkeuteen. Yksi miehistä oli liikahtanut.\n\nRichard Darrell selvitteli tuskallisesti silmiään ja pääsi vihdoin\nistuvaan asentoon. Hän pyyhki veren otsassaan olevasta syvästä\nhaavasta. Sitten hän etsi kirveen käsiinsä. Sillä hän murskasi ensin\nwhiskylekkerit. Sitten särki hän reen lyöden sen raivoissaan pieniksi\npalasiksi. Kun se oli tehty, alkoivat hänen vastustajansa tulla\ntajuihinsa. Hän seisoi heidän edessään käskevänä ja uhkaavana.\n\n»Painukaa jälkiänne takaisin ja heti», sanoi hän, »älkääkä näyttäytykö\nminulle toistamiseen näillä seuduilla.»\n\nSilver Jack, pökertyneenä ja hämmästyneenä ei saattanut käsittää tuota\npientä raukkamaista miestä, joka oli antanut potkia itsensä kapakasta,\nja alkoi hitaasti nousta.\n\n»Pysy siinä!» komensi Darrell. Hän avasi taskuveitsensä ja leikkasi\nhevosten valjaat palasiksi, jättäen ainoastaan suitset ehjiksi.\n\n»Kas niin!» sanoi hän. »Ala lähteä — Beeson Lakea kohti. Ja muista,\nettet poikkea kämpällä numero 28.»\n\nKauhistuen edessään olevaa pitkää matkaa jäätävässä pakkasessa,\nlähtivät Silver Jack ja hänen kumppaninsa taluttamaan hevosiaan pois.\nSaavuttuaan tienkäänteeseen, katsoivat he taakseen.\n\nAurinko oli juuri painumassa puitten runkojen väliin, suurentaen\nne jättiläismäisiksi. Ja siellä seisoi hän valoa vasten,\nsuurena, uhkaavana — tuo hallitseva henki, metsien Karjuva Dick,\nvälttämättömyyden ruumiillistuma, mies, joka puolustaa työtään, esimies!\n\n\n\n\nIII.\n\nMITTAAJA.\n\n\nKerran lainasi Morrison & Daly, joka siihen aikaan harjoitti\npuutavarakauppaa Beeson Laken luona, hieman rahaa eräälle Crothers\nnimiselle miehelle saaden pantiksi kiinnityksen erääseen valkopetäjää\nkasvavaan maa-alaan, jota kutsuttiin Crothersin maaksi. Kun ei.\nCrothers sitten määräaikana voinut maksaa velkaansa, joutui maa\nliikkeen omaksi. He eivät oikein tienneet, mitä sillä tehdä.\n\nMetsä sijaitsi noin viidenkymmenen mailin päässä rautatieltä, seudussa\njoka tarjosi kaikki mahdolliset vaikeudet metsänhakkaajalle. Sitäpaitsi\noli vetomatkaa yhdeksästä viiteentoista mailiin lähimmälle joelle.\nSekä Morrison että Daly huokasivat hengessään. Varastoja täytyisi\nkoota koko talven varaksi, sillä kun lumi kerran oli tullut, ei ollut\najattelemistakaan yhteyttä sinne metsäteitä pitkin. Kehen saattoivat\nhe luottaa pienemmistä metsäpomoistaan? Ketä paitsi saattoivat tulla\ntoimeen suuremmista?\n\nTässä pulassaan kutsuivat he luokseen Tim Shearerin, kiertävän\nesimiehensä ja parhaan uittomiehen koko valtiossa.\n\n»Tietenkin metsä on käytettävä», sanoi Tim heti.\n\n»Mutta kukapa lähtisi hyvääkään palkkaa vastaan tuohon seutuun ja vielä\nkymmenen mailin vetoon?» kysyi Daly epäilevänä.\n\n»Vain yksi mies ja minä tiedän mistä hänet löydän», vastasi Tim.\n\nHän palasi seurassaan olio, jonka nähdessään molemmat osakkaat\nkatsahtivat toisiinsa epäilyksen ja kauhun ilme kasvoillaan. Mutta\nse ei näkynyt auttavan. Sopimus kirjoitettiin ja suostui siinä liike\nmaksamaan kuusi dollaria tuhannelta, myyntikelpoiseksi mitattuna,\nkaikesta sahatavarasta vedettynä rullateiden luo määrätyn matkan päähän\nCass Branckin joenhaarautumasta. Omasta puolestaan sitoutui taasen\nJames Bourke, paremmin tunnettu Karkean Sasun nimellä, kaatamaan ja\nkuljettamaan perille vähintäin kolme ja puoli miljoonaa jalkaa. Sitten\nkun jälkimmäinen oli tuhertanut puumerkkinsä sopimuksen alle, kompuroi\nhän toimistosta ulos hiljaa raappien pisamaista kättään, johon hän\nkynällä oli tullut pistäneeksi.\n\n»Tämä tietää miehistöä, joka on kokoonpantu villeistä irlantilaisista»,\nsanoi Morrison.\n\n»Ja se taas tietää, että he haaskaavat suunnattomasti puuta», lisäsi\nDaly. »He sahaavat korkealta ja vinoon ja he katkovat latvoja. Kenen\nsaamme mittaajaksi heille?»\n\nMorrison huokasi. »Minä en lähtisi siihen joukkoon. Fitz on ainoa, joka\nsiihen pystyy.\n\nNiinpä he kutsuivat toisen parhaita miehiään luokseen, Fitz Patrickin\nja lähettivät hänet yksin huolehtimaan liikkeen eduista erämaan\npimennoissa.\n\nKarkea Sasu oli kookas, leveäkasvoinen mies, jonka silmät olivat\nkaukana toisistaan ja jonka leukaa peitti sakea, punainen parta.\nHänellä oli likainen machinawtakki, likainen, mustan ja valkoisen\nkirjava flanellipaita ja likaiset, siniset housut jotka olivat pistetyt\nkorkeisiin sukkiin ja metsänhakkaajan kumisaappaisiin. Ainoa värillinen\nkappale hänen vaatetuksessaan oli tulipunainen eränkävijän vyö, joka\nulottui kaksinkerroin hänen vyötärölleen. Työssä ollessaan vilkkuivat\nhänen silmänsä häijynilkisesti ja tuhoaennustavasti, hänen mahtava\näänensä jylisi yhtenä kirous- ja komentotulvana ja hänen valtavat\nlihaksensa paisuivat pehmeän takin alla kun hän äkkiä ja raivokkaasti\nväänsi jonkun miehen itsepäistä, vastahakoista tukkia. Pieninkin\nepäröinti tai vastustus sai hänen nyrkkinsä osumaan vastustamattomalla\nvoimalla sen yrittäjään. Sitten saattoi hän nostaa uhrinsa lumesta ja\nlennättää hänet työhön valtavalla potkulla, säestäen tekoaan karkealla\nleikkipuheella, joka nostatti naurun jokaisen muun suusta paitsi\nasianomaiselta itseltään. Iltaisin palasi hän myrskynä työstä joukkonsa\netunenässä, karjuen hurjia kirouksia hiljaisessa yössä, kunnioittamatta\nmitään, hallitsevana ja rohkeana, pieni erä irlantilaista\nhyväntahtoisuutta sisimmässään, josta syystä irlantilaiset häntä\nrakastivat. Ja matkan päätyttyä täytti tuo rivo ja kesytön joukko\npimeän ja likaisen kämppänsä kuin joukko merirosvoja huvilaivan.\n\nTyön teossa oli sangen vähän järjestelmällisyyttä, mutta sitä enemmän\njälkeä. Miehet pelasivat, joivat ja tappelivat johtajan sanallakaan\nestämättä. Tavallisella työkunnalla sellainen meno olisi tiennyt sangen\nhuonoa työn tulosta, mutta nämä villit irlantilaiset verestävine\nsilmineen, valmiine kompineen ja yhtä valmiine nyrkkeineen, syöksyivät\ntukkien kimppuun yhtä hurjasti kuin he antautuivat juominkeihin — ja\ntyö oli yht'äkkiä tehty.\n\nMuuta oikeutta ei erämaassa tunnettu kuin mitä Karkea Sasu suvaitsi\njakaa. Lukuunottamatta yhtä tapausta ei rangaistus juuri noussut\nselkäsaunaa ankarammaksi, sillä miehet eivät pystyneet kilpasille\njohtajansa kanssa siveyslakien hienommassa tai karkeammassa\nrikkomisessa. Tuo yksi tapaus koski nuorta Barney Mallania, joka\nhumalapäissään oli rääkännyt hevosta siinä määrin, että se ontui. Hänet\nhaastoi Karkea Sasu muodolliseen oikeuteen.\n\n»Etkö sinä tiedä, että hevosia ei sillä tavalla saa kohdella?» kysyi\nhän, omituista kyllä, kiroamatta. »Tule tänne!»\n\nMies tuli. Voimakkaalla lyönnillä löi Karkea Sasu häneltä sääriluun\npoikki.\n\n»Koeta itse miltä se tuntuu», virkkoi Karkea Sasu irvistellen. Hän\nkatsahti hämärässä ympärillä istuvia miehiä, ja astui sitten ovesta\nkeittiökämppään. Vaikka hän olisi tappanut Barney Mallanin siihen\npaikkaan, ei asia olisi siitä muuttunut. Ei kukaan lähikaupungissa\nolisi saanut asiasta pienintäkään vihiä.\n\nPyhäinmiesten päivänä ryhtyi koko joukko pitkälliseen juopotteluun.\nKarkea Sasu kunnostautui vierittämällä pyöreän rautakaminan ovesta\nhankeen. Hän poltti itsensä pahoin arkaluontoisessa urotyössään, mutta\nhän välitti siitä juuri yhtä vähän kuin herkkämielisten ja ihastustaan\nulvovien miestensä kiitoksesta. Fitz Patrick sammutti tusinan verran\nhiilien aiheuttamia tulipalon alkuja, siirsi humaltuneen Mallanin\njalan toisten tallattavista ja poistui tuosta raivoavasta helvetistä\nmetsän reunaman juhlalliseen rauhaan. Ja se aiheuttaakin puhumaan Fitz\nPatrickista.\n\nFitz Patrick oli pitkä, hidasliikkeinen mies, jonka kasvot olivat aivan\nnelikulmaiset. Silmäkulmat, hänen suunsa ja leukansa olivat suorina\nviivoina poikkipäin ja hänen ohimonsa, poskensa ja nenänsä muodostivat\nsuoria viivoja ylhäältä alaspäin. Katse oli hyvin tyyni ja puhe\nharvanlaista. Kun hän puhkesi puhumaan, oli se harkittua. Päiväkausiin\nsaattoi hän olla sanomatta sanaakaan, yksityisiä tavuja kuului vain\nsilloin tällöin hänen kiinteästi tarkastaessaan asioita ympärillään.\n\nHän oli tullut työpaikalle reppu selässä myöhään eräänä syysiltana, kun\nKarkea Sasu paholaisineen oli ollut kaksi viikkoa työssä. Työpaikalla\noli kolme kämppää, jotka kävivät keittokämpästä, makuukämpästä ja\ntallista. Fitz Partick astui makuukämppään, asetti hoikan mittakeppinsä\nnurkkaan ja tirkisteli yhden ainoan lampun valaisemaan hämärään.\n\nHän näki pyöreän kamman keskellä tupaa, roskaisen ja saastaisen\nlattian, lavitsoja täynnä inhoittavia olkia ja vielä inhoittavampia\npeittoja huolimattomasti nakeltuina sinne tänne sekä vanhoja, likaisia\nvaatteita pahanhajuisina kuivamassa. Hän näki kesyttömän rivin\nkovakasvoisia miehiä istumassa pitkällä rahilla häikäilemättöminä\nkäytökseltään ja silmissä uhkarohkea ilme.\n\n»Missä pomo on?» kysyi Fitz Patrick lujasti.\n\nKarkea Sasu työntyi raskaine ruhoineen tulijaa kohti.\n\n»Minä olen teidän mittaajanne», selitti Fitz Patrick. »Missä on\ntoimisto?»\n\n»Voit ottaa tuonnimmaisen lavitsan», osoitti Karkea Sasu tympeästi.\n\n»Eikö teillä siis ole mitään toimistoa?»\n\n»Se mikä kelpaa miehille, kelpaa myöskin pomolle ja mikä pomolle on\nhyvä, saa kelvata myös tyhjäntoimittajalle mittaajalle.\n\n»Mutta tälle se ei kelpaa», vastasi Fitz Patrick tyynesti. »Minä en\naio nukkua ja työskennellä tällaisessa siivossa ja rähinässä. Minä\ntarvitsen toimiston kirjojani ja tavaroitani varten. En tukkiakaan\nmittaa sinulle Jimmy Bourke, ennenkuin annat minulle paikan, jonne voin\nasettua.»\n\nJa niin se syntyi, vaikka taistelua kesti kolme päivää. Karkea Sasu\nryntäsi myrskynä metsän ja kämpän väliä tuhlaten laivalastittain\nkirouksia ja uhkauksia. Fitz Patrick istui järkkymättömän rauhallisena\nrahilla, jalat suorina edessään, ja nojaten savipiipun nysää pitävää\nkättään toiseen.\n\n»Huomenta, Jimmy Bourke», sanoi hän joka aamu ja senjälkeen ei\nvirkkanut sanaakaan ennen ehtoota, jolloin hän sanoi: »hyvää yötä,\nJimmy Bourke», jonka perästä kuului vaan rap, rap, rap hänen piipustaan.\n\nKokki, kaitakasvoinen, ovela mies, joka tutki poliisiuutisia, ihaili\nhäntä salaa.\n\n»Pitäkää varanne Karkean Sasun suhteen, hänellä on pahat mielessä»,\nkuiskasi hän usein käheästi, kulkiessaan hiljaisen mittaajan ohi.\n\nMutta kolmessa päivässä valmistui pieni tupapahanen. Fitz Patrick otti\nheti mittapuunsa nurkasta ja painautui metsään.\n\nHänen tehtävänään oli mittaamalla joka tukin läpimitta, määrätä\nja panna kirjoihin kukin kuutiojalka, minkä sopimuksen tekijä oli\nhakannut. Hänen yksinomaisen merkintänsä mukaan sai Jimmy Bourke palkan\ntyöstään. Välttämättömyyden pakolla tuli hänestä täten Jimmy Bourken ja\nhänen miestensä vihamies. Poikkeuksen saattoi ehkä tehdä kokki.\n\nOlettakaamme, että olet kaatanut kasan tukkeja, joka silmämitalla\nkatsottuna käsittää ainakin puolimiljoonaa kuutiota. Olettakaamme,\nettä olet tehnyt työtä kaksitoista päivää. Otaksukaamme vielä, että\nkeskimäärin olet saanut kokoon neljä- viisikymmentä tuhatta päivässä.\nJa oleta sitten, että mittaajasi paperit näyttävät, että oletkin\nsaamassa vain hieman yli neljän sadan tuhannen edestä! Mitä siitä\najattelisit? Etköhän ole taipuvainen päättämään, että mittaaja on\npettänyt sinua isäntiensä eduksi, että sinä olet muutaman päivän\nilmaiseksi joutunut tekemään työtä, muutaman väärän numeron takia?\n\nFitz Patrick mittasi rehellisesti, sillä hän oli oikeudentuntoinen\nmies, mutta oikeudenmukaisuus toiselta puolen ja sen tunnustaminen\ntoiselta puolen eivät koskaan ole sopineet hyvin keskenään, eikä ne\nsitä tehneet tälläkään kerralla. Karkea Sasu murisi ja syytti, kiroili\nja uhkaili. Fitz Patrick poltteli »Peerlessiään» eikä sanonut mitään.\nSilti ei hänen mielestään ollut miellyttävää oleksia yksin pimeässä\nerämaassa, viidenkymmenen mailin päässä lähimmästä asutuksesta saamatta\nainoankaan inhimillisen olennon kanssa vaihtaa edes ystävällistä sanaa.\n\nMolemmat miehet joutuivat miltei heti riitaan hakkuutavasta. Karkea\nSasu ja hänen miehensä hakkasivat mistä tahansa, kaikkialta ja\nmiten tahansa. He menettelivät vaivattomalla tavalla. Pienet puut\nhe hylkäsivät kerrallaan, suuret puut he sahasivat korkealta ja\nlatvukset he mieluimmin jättivät korjaamatta. Fitz Patrick ei suvainnut\nmetsänraiskausta.\n\n»Taivuta vain selkääsi hieman syvempään, Jimmy Bourke», sanoi hän,\n»ja sahaa kannot lyhemmiksi. Jokaisesta jättämästäsi kannosta tulisi\nvielä hyvä päretukki. Ja sinun täytyy sahata suorempaan. Kontrahti\npuhuu kahdeksasta tuumasta ja siitä yli. Älä hylkää pieniä puita sen\nvuoksi että niistä saat vähän kuutioita. Se on myöskin kontrahdissa. Ja\nminä en pidä siitä, että heität latvat metsään. Niissä on monta hyvää\nhirttä, jotenka olisi ja karsi ne hyvällä.»\n\n»Mistä helvetistä sinä olet oppinut niin paljon métsänhakkuuta?» karjui\nKarkea Sasu. »Minä hakkaan samalla tavalla kuin isänikin teki, enkä ole\nminkään musgegonilaisen keltanokan opetuksen tarpeessa!»\n\nHän ei koskaan tunnustanut olevansa väärässä eikä luvannut parantaa\ntapojaan, mutta hän teki sen kuitenkin ja sekä hän itse, että Fitz\nPatrick tiesivät sen. Karkea Sasu raivosi kuin vimmattu, mutta yhdessä\nsuhteessa olivat hänen kätensä sidotut. Hän ei voinut tehdä mitään\nilman Patrickin merkintöjä, ja oli liian pitkä matka lähettää pyytämään\ntoista mittaajaa, vaikka Daly olisi sen antanutkin.\n\nVihdoin huomasi hän kulkiessaan erästä suksen latua erään tukin, jota\nei oltu sinikynällä merkitty. Se merkitsi sitä, että sitä ei oltu\nmitattu, ja se taas puolestaan merkitsi sitä, että hän, Karkea Sasu\nei saisi maksua vaivannäöstään hakattuaan sen. Heti alkoi hän mylviä\nmetsään.\n\n»Hei! Fitz Patrick! tulehan tänne, senkin keltaisin keltanokista. Tule\ntänne!»\n\nMittaaja asteli rauhallisesti tietä myöten paikalle ja katsoi toista\nlevollisesti silmiin.\n\n»No?» virkkoi hän yksikantaan.\n\n»Miksi ei tätä tukkia ole merkitty?»\n\n»Minä hylkäsin sen.»\n\n»Eikö se ole terve ja hyvä puu? Onko siinä merkkiäkään mädäntymisestä.\nEikö se ole hyvää puuta vai mikä sillä on vikana. Sinä koetit petkuttaa\nminua, senkin haisunäätä.»\n\nTukki hyljätään siinä tapauksessa, että se on mätä tai että siitä ei\nmuuten tule hyvää kauppatavaraa.\n\n»Vakuutan sinulle, Jimmy Bourke, että puu on hyvä ja terve», vastasi\nFitz Patrick, »tai ainakin oli sitä ennen kuin sinun murhaava joukkosi\nkäsitteli sitä, mutta jos suvaitset vilkaista sitä, niin näet,\nettä sinun miehesi ovat sahanneet sen kuusi tuumaa vinoon. He ovat\nturmelleet kokonaisen kuutiojalan puuta. Olen puhunut sinulle jo\naikaisemmin siitä ja nyt minä varoitan sinua vielä kerran kun sanon,\nettä minä hylkään jokaisen puun, olkoon se terve tai mätä, joka ei ole\nsahattu suoraan poikki puun.»\n\n»Tämä puu on terve ja hyvä ja sinä mittaat sen, muuten tahdon minä\ntietää paremman syyn siihen!»\n\n»En tee sitä», vastasi Fitz Patrick.\n\nSeuraavana päivänä hyIkäsi hän taasen jossakin kauempana puun, jonka\ntyvi oli sahattu yli kuusi tuumaa vinoksi.\n\nSitä seuraavana päivänä hylkäsi hän vielä samanlaisen toisen tien\nvarrella. Hän tutki sitä tarkoin ja etsi Karkean Sasun käsiinsä.\n\n»On täysin turhaa, Jimmy Bourke, kiskoa samaa tukkirukkaa tieltä\ntoiselle. Voit kuljettaa sitä joka tien viereen koko Crothersin\nmetsässä, jos haluat, mutta sinulle siitä ei lähde mitään hyötyä. Minä\nhylkään sen yhä uudelleen, etkä sinä saa sitä ikänäsi mitatuksi.»\n\nKarkea Sasu nosti valtavan nyrkkinsä, mutta laski sen taas. Sitten\nhän kääntyi mennäkseen, mutta kääntyi vielä kerran päin ja sanoi\nsylkäisten: »Fitz Patrick, sinä menet liian pitkälle! Sinä olet haukkua\nräkyttänyt minua koko vuoden täällä metsässä! Tämä puu on terve ja minä\nvannon että sinä mittaat sen!»\n\n»Sinä ja sinun toverisi ovat kaikki ryöväreitä», huusi eräs miehistä.\n\nFitz Patrick kääntyi kantapäillään ja ryhtyi jälleen työhönsä. Miehet\nlopettivat omansa ja rupesivat keskustelemaan.\n\nSinä iltana oli jouluaatto. Illallisen jälkeen meni Karkea Sasu\nsuoraan keittokämpästä miesten kämppään. Fitz Patrick, joka istui\ntoimistossaan, kuuli juominkien sorinan nousevan yhä korkeammaksi\nikäänkuin salaperäinen myrskytuuli kaukaisissa petäjissä. Hän kohautti\nolkapäitään ja merkitsi papereihinsa sen päivän tulokset. Sitten\nhän vääntäysi väsyneenä tilalleen, sillä metsissä ei pidetä muita\njoutopäiviä kuin sunnuntait. Puolen yön aikaan tuli joku sisään.\nFitz Patrick havahtuneena unestaan raapaisi valkeata ja näki kokin\nkatselevan epävarmasti häneen veren tahrimien silmäluomien alta. Mies\noli osaksi humalassa, osaksi loukkaantunut, mutta enimmältä osaltaan\nsäikähtynyt.\n\n»He ovat liian voimakkaita minulle. He ovat liian voimakkaita minulle!»\nkertaili hän samein äänin.\n\nFitz Patrick potkaisi peiton syrjään ja pani jalkansa lattialle.\n\n»Antakaa minun jäädä tänne», rukoili kokki, »en häiritse teitä. En\näännähdäkään. Olen saanut selkääni!»\n\n»Tietysti voit jäädä», vastasi mittaaja. »Tule tänne.» Hän pesi miehen\notsan ja sitoi sen siteillään, jotka hän otti laukustaan. Mies meni\näänettömäksi ja katsoi häntä, kummastellen hänen ystävällisyyttään.\n\nMonta tuntia myöhemmin kuuli Fitz Patrick ikäänkuin unenhoureissa\nmiesjoukon lähtevän metsään aikaisessa aamupakkasessa. Hänen\ntietoisuuteensa tunkeutui hämärinä humalaisten kirouksia ja karkeita\nsadatuksia. Jonkun ajan perästä hän itsekin nousi ja vaati aamiaista.\n\nKokki, kalpeana ja hermostuneena toi sen hänelle. Mies oli ilmeisesti\nkiihoittunut, epävarma ja halukas puhumaan. Vihdoin istuutui hän\npenkille vastapäätä Fitz Patrickia ja alkoi.\n\n»Fitz», sanoi hän, »älkää menkö metsään tänään. Miehet ovat\nmielettöminä humalasta ja Karkea Sasu on vallan suunniltaan. Kuulin\nviime yönä heidän keskustelunsa. He aikovat taas muuttaa tuon tukin\ntoiseen paikkaan ja he vannoivat, että jos te vielä kerran sen\nhylkäätte, niin he tappavat teidät. He tarkoittavat totta. Senvuoksi he\nlähtivät metsään tänään.»\n\nFitz Patrick joi kahvinsa äänettömänä. Sanaakaan virkkamatta nousi\nhän ja puki ylleen takkinsa. Äänetönnä hän pani pyökkipuiset\nmerkintälautansa taskuunsa ja otti taipuisan mittansa nurkasta.\n\n»Minne olette menossa?» kysyi kokki hätäisenä.\n\n»Menen tekemään työtä, josta minulle palkkakin maksetaan», vastasi Fitz\nPatrick.\n\nHän suuntasi matkansa ajotielle, katse suoraan eteenpäin ja hengityksen\nhöyrytessä. Ensimmäisen osan hän mittasi tarkkaan, asettaen mittapuunsa\nkunkin tukin tyveä vasten ja merkitsi numerot moniosaiseen taulukkoonsa\nsekä veti sitten nopeasti viivan tukkiin sinikynällään.\n\nMetsä oli tyhjä. Ei kuulunut kirveen kilahtelua, ei ajomiesten\nailahduksia, eikä kaatuvan hongan ryske häirinnyt hiljaisuutta. Fitz\nPatrick ymmärsi yskän. Hän tiesi, että miehet olivat seuraavan ajotien\nvarrella, nähdäkseen mitä hän tekisi, kokoontuneina vihdoin julkisesti\nnäyttämään vihamieltään, jota he koko talven olivat kypsyttäneet. Hän\ntiesi sitäpaitsi, että useimmat heistä olivat osaksi humalassa, osaksi\naivan häikäilemättömiä ja että hän itse oli yksin. Siitä huolimatta\nlähti hän, lopetettuaan omantunnontarkan mittaamisensa ensimmäisellä\najotiellä, toiselle ajotielle.\n\nSiellä, kuten hän oli arvannut, olivat miehet odottamassa pahaenteisen\näänettöminä, silmät verestävinä juopottelusta ja vihasta. Fitz Patrick\nei ollut huomaavinaankaan heitä, vaan ryhtyi työhönsä.\n\nJärjestelmällisesti, harkiten teki hän työtä. Kun viimeinen viiva\nkynällä oli vedetty ja taulukot napsahtaneet kiinni, astui Karkea Sasu\nesiin.\n\n»Oletteko lopettanut merkinnän tässä paikassa?» kysyi pomo pehmeällä\nkissan äänellä.\n\n»Olen», vastasi Fitz Patrick lyhyesti.\n\n»Sitten olette unohtanut merkitä yhden tukin.»\n\n»En suinkaan.»\n\n»Tuossa on yksi tukki merkitsemättä.»\n\n»Minä hylkäsin sen.»\n\n»Ja miksi?»\n\n»Se ei ollut sahattu suoraan.»\n\nFitz Patrick nosti päätään ylpeästi, vastaten levollisesti kuin\ntottunut miekkailija. Karkea Sasu melkein peljästyi vasten tahtoaankin.\nToinen toisensa perästä loivat miehet silmänsä maahan ja seisoivat\nnoloina. Mittaaja kääntyi lähteäkseen. Hänen jalkansa takertui\npuunjuurikkaaseen ja hän kaatui. Silmänräpäyksessä hyökkäsi koko\njoukko hänen päälleen, sillä hänen katseensa voima oli menettänyt\nvaikutuksensa.\n\nHulluina raivosta potkivat, löivät ja repivät he Fitz Patrickin kasaan\nlysähtynyttä ruumista vielä senkin jälkeen kun hän oli menettänyt\ntajunsa. Silloin huusi huuhkaja korven kätköistä vai lieneekö ollut\nkettu, joka haukahti. Tuuli ehkä huokaisi tai jotakin mitätöntä\ntapahtui. Joka tapauksessa pakenivat miehet järjettömässä pakokauhussa\npaikalta. Yksin jäi siihen makaamaan tumma hahmo veren punaamalla\nlumella.\n\nFitz Patrick tuli tuskaa tuntien tajuihinsa ja käsitti silloin,\nettä hän eli. Joka liike maksoi hänelle haikean valituksen ja jokin\nulkopuolelta häntä itseään tuleva voima lisäsi tuskaa kaksinverroin.\nVasta pitkän ajan kuluttua huomasi hän, että se oli kokki, joka\nhellästi hieroi hänen jäseniään ja päätään. Mies näytti olevan\nkummissaan potilaansa sitkeästä elämänhalusta.\n\n»Pidin teitä silmällä» mutisi hän lohduttavasti. »En uskaltanut käydä\nväliin, mutta tulin luoksenne niin pian kuin saatoin. Katsokaahan, olen\ntehnyt valkean teitä varten ja keittänyt hieman teetä. Juokaahan vähän\nsitä. Eikä yhtään luuta poikki! Kyllä olette rohkea mies ja väkevä.\nNoin vahvoilla lihaksilla kykenisitte koska tahansa kaksintaisteluun\nKarkean Sasun kanssa. Koettakaahan käyttää jalkojanne, rakkaani, niin\nvien teidät kämpälle, sillä he ovat kaikki tukkihumalassa. Enkös\nsanonut, että he aikoivat tappaa teidät.»\n\n»Mutta he eivät tehneet sitä», vastusti Fitz Patrick huumorin pilkahdus\näänessä.\n\n»Se ei ollut heidän vikansa, mutta ei teidänkään.»\n\nMonta tuntia myöhemmin, ainakin siltä tuntui, matelivat he kämppää\nkohti. Pakkanen oli jäykistänyt Fitz Patrickin haavat ja ruhjoutumat\nja joka askel toi tuskan laineen hänen valtimoitaan myöten päähän.\nHe tulivat jo kämpän näkyville. Siellä vallitsi hiljaisuus. Molemmat\ntiesivät, että miehet olivat juoneet itsensä nukuksiin.\n\n»Tahtoisin tappaa koko joukon heidän nukkuessaan», sähähti kokki puiden\nnyrkkiään.\n\n»Niin minäkin», vastasi Fitz Patrick.\n\nSilloin tulvahti avonaisesta kämpän ovesta savupilvi ja levisi hitaasti\npakkasilmassa. Toinen seurasi toistaan ja pian oli kämppä täydessä\nliekissä.\n\n»He ovat potkaisseet kaminan kumoon taas», sanoi Fitz Patrick istuutuen\nkannon päähän. Hänen silmänsä leimahtivat vihaa ja katkeruutta.\n\n»Mitä te aiotte tehdä», kysyi kokki.\n\n»Istua tässä», vastasi Fitz Patrick irvistellen.\n\nKokki lähti paloa kohden.\n\n»Seis!» huusi mittaaja vihaisesti, »jos liikut askeleenkin, niin\nväännän niskasi nurin.»\n\nKokki katsoi häneen suurin, kysyvin silmin.\n\n»Mutta hehän palavat elävältä!» koetti hän vastustella.\n\n»Niin heidän pitääkin», murahti mittaaja. »Se ei ole heidän ansiotaan,\nettä olen tässä auttaakseni heitä. Se on heidän omaa tekoaan, että\nmakaan tuolla metsässä kykenemättä edes auttamaan itseäni. Ymmärrätkö?\nMinä makaan yhä tuolla metsässä.»\n\n»Voi, voi», valitteli kokki, väännellen käsiään. »Poika parat». Hän\nalkoi itkeä.\n\nFitz Patrick tuijotti hetkisen suoraan eteensä. Sitten hän pyyhkäisi\notsaansa ja huomioonottaen juuri äsken kokemansa pahoinpitelyn,\npyyhälsi hän ihmeteltävällä vikkelyydellä mäkeä alas palavalle\nkämpälle. Kokki Seurasi häntä ilomielin. Kahden he sammuttivat palon,\nMiehet kuorsasivat kuin metsän pedot, häiriintymättä vähääkään koko\nrytäkästä.\n\n»Teillä on sentään hellä sydän, Fitz», virkkoi kokki iloisena kun he\nsitten pesivät käsiään puolipäivällistä syödäkseen.\n\n»Te ette voinut nähdä poikien palavan.»\n\nFitz Patrick katsoi häneen pitkään neliömäisten kulmainsa alta.\n\n»Minun puolestani olisivat he kyllä saaneet palaa», sanoi hän vihdoin,\n»mutta minun isäntieni täytyy saada puut tänä talvena vedetyiksi ja\ntäällä ei ole muita jotka siihen pystyisivät.»\n\n\n\n\nIV.\n\nUITTOPÄÄLLIKKÖ.\n\n\n»Noudata määräyksiä vaikka talo menisi nurin», on hyvä ohje, mutta\ntodella aikaansaapa uittopomo tuntee paremman. Se kuuluu: »hommaa\ntukit määräpaikkaansa. Tuo ne asetuksia rikkomatta, jos voit, mutta\ntuo ne joka tapauksessa.» Hän ei tarvitse kenttäpuhelimia päämajaan,\nsaadakseen sieltä neuvoja tämän ohjeen hengessä toimiakseen. Se\nsaattaisi tuottaa ikävyyksiä päämajalle.\n\nJimmy oli tuollainen uittopomo. Sen vuoksi kutsuikin Mr Dale, Morrison\n& Dalen liikkeestä hänet luokseen, kun Mr Dale aivan arvaamatta tuli\nsitoutuneeksi uittamaan viisi miljoonaa jalkaa tukkeja määräpäivään\nmennessä ja päälle päätteeksi mahdottoman mailimäärän päässä joen\nyläjuoksun varrella olevia tukkeja.\n\nJimmy oli pieni mies, ilmettä vaihtamaton kuin egyptiläinen sfinksi.\nMonias vuosi sitten julkaisi eräs ranskalainen pilalehti sarjan kuvia,\njoitten piti esittää Persian shahia eri mielentiloissa. Kunkin kuvan\nalla oli selittävä teksti kuten Yllätys, Suru, Viha ja Hämmästys. Kuvat\nolivat kaikki tarkalleen samanlaiset ja yhtä tunteettomat.\n\nNo niin, sellainen oli Jimmy. Hän oli aina samanlainen. Hänen tukkansa\nriippui tuuheana ja mustana otsalla, hänen partansa ulottui tuuheana\nja mustana yli poskiluitten ja hänen kulmakarvansa soluivat yhtä\ntuuheana ja mustana yhtenäisenä viivana ohimosta toiseen. Olipa\nhänen pieni, kiinteä ja lihaksikas ruumiinsa missä työssä hyvänsä,\nniin pysyi hänen mustanvalkea järkkymättömyytensä aina samana.\nTavallisesti istui hän polvet ristissä tuijottaen suoraan eteensä\nja imien »merenvaha»-nysäänsä, jonka hän oli ansainnut kokoamalla\nSpearhead-tupakan kiinnikenauhoja. Sanoitpa hänelle mitä hyvänsä, niin\nkatosi se loiskahtamatta hänen ihmeelliseen tyyneyteensä, tulematta\nsieltä enää koskaan ihmisten ilmoille. Hän toimi mahdollisesti joskus\nsen johdosta, mutta aina selittämättä mitään, tyynesti, ylhäisen\njärkähtämättömästi kuin kohtalo.\n\nTodellakin, hän ei koskaan selvitellyt aikeitaan, ei edes\ntyönantajilleen.\n\nDaly kiikutteli ruumistaan edes takaisin toimistotuolissaan. Jimmy\nistui pystyssäpäin, musta lakkinsa riippuen polvien välissä. »Haluan\nettä otat johtoosi uittomiehet, Jimmy», sanoi tuo mahtava mies.\n»Tahdon, että sinä uitat nuo tukit meidän puomiemme sisään niin\npian kuin vain voit. Annan sinulle aikaa noin kaksikymmentä päivää.\nSen pitäisi mennä siinä. Sandersin saat merkitsijäksi ja Merrilen\nkeittämään. Voit saada hyvän miehistön itäiseltä jokihaaralta, jossa\nuitto juuri on päättynyt.»\n\nKun Daly oli lopettanut, nousi Jimmy ylös ja meni sanaakaan virkkamatta\nulos. Kaksi päivää jälkeenpäin oli hän kuudenkymmenen miehen kera\nneljäkymmentä viisi mailia ylempänä joenvartta.\n\nJimmy tiesi yhtä hyvin kuin Dalykin, että viimemainittu oli antanut\nhänelle vaikean tehtävän. Kaksikymmentä päivää oli liian lyhyt aika.\nMutta sehän ei ollut hänen asiansa.\n\nTukit olivat talven kuluessa vedetyt kasaan joen uomaan. Niitä oli\nkolmen mailin pituudelta rullateiden varsilla. Jimmy ja hänen miehensä\nalkoivat alapäästä purkaa kasoja jokeen. Välistä solui siihen vain\nkaksi tai kolme tukkia kerrallaan, toisinaan saattoi kokonainen kerros\nlähteä liikkeelle, aprikoida hetkisen ja sitten purkautua jokeen\nkuin jyvät elevaattorista. Pian alkoi kapeissa paikoissa rullateiden\nalapuolella syntyä ruuhkia. Kaksitoista miestä määrättiin erikoisesti\nruuhkan purkajiksi. Heidän tehtävänään oli pitää joki selvänä, jottei\nalituisesti kasvava tukkitulva sulkisi jokea. Se ei ollut mikään helppo\ntehtävä. Kun ruuhkaantumista jatkui pitkin jokea, täytyi rullateiltä\nsiirtyä miehiä varsinaisten ruuhkamiesten avuksi. Siten ui muutama\ntukki onnellisesti patolammikkoon Grand Rapidin luona muutamassa\npäivässä, mutta pääjoukko ruuhkaantui ja purkautui ja ruuhkaantui\nuudelleen eräässä kohdassa muutama maili rullateiden alapuolella,\nsamalla kuin suuri joukko tukkeja ajautui rannoille takertuen siihen\npaikkaan ja kasaantuipa itse rullateillekin.\n\nJimmy oli määrännyt kaksi päivää rullateiden tyhjentämiseen. Se\ntapahtui myös kahdessa päivässä. Sitten lähti takaosa liikkeelle.\nTakajoukon miesten tuli huolehtia siitä, että viimeinenkin tukki tuli\njokeen. Kun ruuhka hajosi, syöksyi sen keskiosa uljaasti virtaan,\nmutta sen siivet hajaantuivat rannoille harmillisella tavalla. Välistä\npakkautui suuria tukkeja aivan kuivalle saakka. Takajoukko vieritti ne\ntaas jokeen. Kun itsepäinen tukki ajautui karille, hyppäsivät miehet\niloisesti sen kimppuun jääsohjun pyöriessä heidän ympärillään ja\nirroittivat sen karilta. Aika ajoin he seisoivat pystyssä päin yhdellä\nainoalla, epävarmalla tukilla työntäen voimakkaasti kekseillään,\nhyhmäisen veden solistessa heidän naulapohjaisten uittokenkiensä läpi.\n\nJonkinlaisena korvauksena vallitsi luonnollisesti ankara kilpailu\nvasemman ja oikean rannan miesten välillä siitä mikä »siipi» nopeammin\nkulkisi eteenpäin. Ja ihminenhän tuntee jonkinlaista fyysillistä\nhyväntunnetta uskaltautuessaan kolmenkymmenen jalan korkuisen ruuhkan\nalle siinä tiedossa, että mahdollisesti saa koko ruuhkan niskaansa\ntai laskiessaan yhden tukin varassa raivoavaa koskea alas. Luulen\nsitäpaitsi, että kuulumista jälkijoukkoon pidetään korkeimpana\nkunniana. Ja kuitenkin ovat tunnit pitkiä, vesi kylmää ja lisäksi on\nnukuttava teltoissa.\n\nHelposti huomaa, että takajoukon saavutukset määräävät koko uiton\nedistymisen. Muutamat etimmäiset tukit saattavat uida viisikinkymmentä\nmailia päivässä, mutta jos selvittely takana on käynyt hitaasti,\nniin ei uitto ole edistynyt tuhatta jalkaa enempää. Sen vuoksi Jimmy\npysytteli jälkijoukossa.\n\nJimmy oli erinomainen tukinuittaja. Luonnollisesti hänellä oli tarmoa.\nHän saattoi keksillään saada aikaan vaikka mitä, ja hän oli valmis\nsorvaamaan lakin päästä miltä kerskurilta tahansa, mutta hänellä\noli myöskin arvostelukykyä. Hän tiesi, miten vettä oli käytettävä,\nmiten saada selvä lukkotukista ruuhkassa ja mihin sijoittaa miehensä,\nsanalla sanoen hän sai tukit määräpaikkaan. Jimmy tunsi sitäpaitsi\njokensa päästä päähän, jotenka hän oli päässään tehnyt pienen\nsuunnitelman noiksi kahdeksikymmeneksi päiväksi. Kahdeksan neljättä\ntuntia rullateitä varten, puolitoista päivää yläkoskia varten, kolme\npäivää patolammikkoon uittamista varten, yhden päivän Grand Rapidin\nsulun läpäistäkseen, kolme päivää jokihaaraa varten ja niin edespäin.\nJos kaikki meni hyvin, niin hän onnistuisi, mutta silloin siihen ei\nmyöskään saanut tulla mitään esteitä väliin.\n\nKokematon saattaisi ehkä tästä epätäydellisestä suunnitelman tapaisesta\nkuvitella, että Jimmy oli laskenut aikansa liiankin runsaaksi\nsuoriutuakseen mailin matkan koskilta patolammikolle. Kuinka olikaan,\nhuomasi Jimmy kuitenkin, että hän oli suunnitellut matkaa varten\nliian vähän aikaa, sillä tämä väli joessa oli erikoisen vaikea ja\nvaivalloinen.\n\nPatolammikon vesi ulottui noin puoli mailia virtaa ylöspäin, sitten\ntuli neljä jalkaa putoava koski, jossa vesi kohisi ja levisi\nviuhkamaisesti hajautuneille sorakareille. Nämä ne juuri aikaansaivat\nkepposen. Päästyään kosken kourista näyttivät tukit itsepäisesti\ntahtovan levähtää kareilla kuin väsähtänyt karjalauma. Jälkijoukon\noli kahlattava niihin käsiksi. He nostivat ja työnsivät, vetivät ja\npuskivat ja oli heillä vihdoin ilo nähdä yhden ainoan tukin vierähtävän\nväylään. Välistä koko tusina miehiä iski keksinsä tukin kylkeen ja\nnosti sen pelkällä raa’alla voimalla syvälle vedelle. Kun ottaa\nhuomioon, että uitettavana oli noin kaksikymmentä tuhatta tukkia ja\nettä hyvinkin puolet niistä tarrautuivat kareille, voi arvata, että\njälkijoukon työ tuli ylivoimaiseksi. Jimmyn kolmesta päivästä oli jo\nkolme neljännestä mennyt ja kolmasosa työstä oli vasta tehty. M’Gaun,\nluikun pomo, teki pieniä laskelmia.\n\n»Siinä menee vain kaksikymmentä päivää», uskoi hän Jimmylle. »Varmasti!»\n\nJimmy ei vastannut sanaakaan, vaan puhalteli piipustaan valtavia\nsavupilviä. M'Gaun kohautteli epätoivoissaan olkapäitään.\n\nMutta tuo pikku mies oli myöskin tehnyt laskelmia ja hänen tuumansa\nkypsyivät ja täyttyivät pikemmin kuin M’Gaun saattoi aavistaakaan.\nSamana aamuna kuljeskeli Jimmy verkalleen kädet taskussa tukkikasojen\njoukossa. Silloin tällöin pysähtyi hän sanoakseen puoliääneen\npari sanaa yhdelle ja toiselle miehelle. Puhuteltu katsahti ensin\näärimmäisen hämmästyneenä häneen, nosti sitten keksinsä olalleen ja\nlähti kämppää kohti, jättäen pienentyneen jälkijoukon jännittyneen\nuteliaaksi. Pian lensi sanoma. »Yö- ja päivävuoroja», kuiskivat he\nkeskenään, vaikka heistä oli sangen vaikea huomata mitään eroa siinä\njos koko joukko työskenteli puoli aikaa tai puoli joukkoa teki työtä\nkoko ajan.\n\nNyt alkoi Dalykin tulla levottomaksi. Hän tuli junalla Grand Rapidille\nhuolestuneen näköisenä. Nähdessään suhteettoman pienen joukon turhaan\nponnistelevan rannalle levinneitten tukkien kimpussa, kirosi hän\nhartaasti ja etsi Jimmyn käsiinsä.\n\nJimmy näytti rauhalliselta.\n\n»Kyllä me ne uitamme aikanaan Mr Dale», sanoi hän.\n\n»Aikanaan», murisi Dale. »Kyllä kai! Emme me siihen voi käyttää koko\nkesää. Tukkien täytyy olla meidän puomiemme sisäpuolella neljäntoista\npäivän kuluessa, muuten meidät paha perii.»\n\n»Kyllä ne tulevat ajoissa», vakuutti Jimmy.\n\nSellainen puhe oli Dalysta tolkutonta ja sen hän sanoikin julki.\n»Siinähän menee neljätoista päivää ennenkuin saatte tukit edes noitten\nkirottujen karien yli», päätteli hän viimein. »Sinun täytyy hankkia\nlisää miehiä, Jimmy.»\n\n»Olen koettanut», vastasi päällysmies. »Ei saa mistään lisä väkeä.»\n\n»Kärsivä Mooses», huokaili omistaja. »Se merkitsee viidenkymmenen\ntuhannen dollarin häviötä minulle. Älä puhukaan mitään _minulle_! Olen\nollut näissä asioissa koko elämän aikani. Minä _tiedän_ ettet viikossa\nvoi saada niitä tästä minnekään.»\n\n»Minä vien ne tästä huomisaamuna, mutta se saattaa maksaa hieman.»\n\nDaly katsahti tukkijoukkoja ja viittätoista miestä, jotka ahersivat\nniitten kimpussa ja palasi pahoilla mielin kaupunkiin, alkaen\nvalmistautua häviötään vastaanottamaan.\n\nAuringon laskun aikaan lakkasi jälkijoukko työstään ja hajaantui\njoenrannalla oleviin valkoisiin telttoihinsa. Siellä he ripustivat\nmärät vaatteensa kuivausristikoille, joita oli kyhätty suuren valkean\nympärille, söivät tusinan munia muun illallisen palanpaineeksi,\npolttivat piipullisen väkevää »Peerles» tupakkaa ja ryhtyivät\nkertomaan juttuja, laulamaan ja tekemään uteliaita kysymyksiä, joihin\nhe kuitenkin jäivät vastausta vaille. Työstä poistettu joukko ei\ntiennyt mitään. Näytti siltä kuin heidän olisi pitänyt lähteä työhön\nillallisen jälkeen, mutta silloin tuli Jimmy ja kehoitti heitä menemään\nnukkumaan. He noudattivat käskyä ja olivat pian unohtaneet koko homman.\n\nMutta puolen yön aikaan astui Jimmy lyhtyineen rauhallisesti suureen\ntelttaan ja kosketti kepeästi kutakin levännyttä miestä olkapäähän. He\nnousivat vastaansanomatta ja seurasivat Jimmyä ulkopuolelle. Siellä\nheille jaettiin aseet käteen. Sitten pieni joukko lähti äänettömästi\nliikkeelle alaspäin tähtien taivaalla kimmeltäessä.\n\nJimmy johti heitä, astuen kädet syvällä taskuissa ja puhaltaen\nsäännöllisin väliajoin savupilven »merenvahanysästään». Kahdenkymmenen\nminuutin kuluttua sivuuttivat he voima-aseman, sitten tulivat he\nKanavakadulle. Sana kulki miehestä mieheen olemaan ääneti. Kultarastaan\nsahan luona heidän johtajansa äkkiä sukelsi piiloon lautatapulien\nväliin ja kehoitti seuralaisiaan kiiruhtamaan. Hetkistä myöhemmin meni\nsiitä ohi lihava ja arvokas poliisi, heilutellen pamppuaan. Poliisin\nmentyä lähti Jimmy taas liikkeelle viidentoista miehen kanssa, jotka\nnyt oivalsivat, että jotakin tavallisuudesta poikkeavaa oli tekeillä.\nPian kuului heikkoa kohinaa yön hiljaisuudessa. He astuivat erään tien\npoikki ja olivat hetkistä myöhemmin valtapadon luona.\n\nVesi virtasi pitkänä sileänä vyörynä kuin sula teräs äänettömästi padon\nyli, välähytellen siihen kuvastuvia tähtiä kuin pieniä salamoita.\nAlempana muuttui se valkeaksi vaahdoksi, mylvien kuin vihoissaan\nyläpuolellaan olevalle sametille. Kymmenen sekuntia myöhemmin tuo\nkaunis pinta särkyi. Korkojaan painaen padon harjaa vasten polviaan\nmyöten vedessä seisoi siinä mies nojaten vahvasti taaksepäin pysyäkseen\nvirran painoa vasaan tasapainossa. Kaksi muuta miestä ojensi hänelle\nlyhyen, raskaan puun. Kolmas, painaen käsivartensa ja hartiansa veteen\nnaulasi sen pystyyn äänettömin vasaran iskuin. Aivan kuin taikavoimalla\nnousi toinen puu tukemaan ensimmäistä, sovittautuen jo valmiiksi\nsahattuun loveen. Miehet siirtyivät kahdeksan jalkaa eteenpäin, sitten\ntaasen kahdeksan jalkaa ja niin edelleen. Lisää miehiä astui veteen.\nRivi raskaita kaltevia tukkeja nousi padon kupeesta, jakaen virran\npitkiin nuolenmuotoisiin vakoihin. Puoli yhden aikaan putosi Tom Clute\npatolammikkoon. Hän ui rantaan ja hänen paikalleen astui Purdy.\n\nKun tuet ulottuivat puolitiehen jokea ja miesten kauniisti kaartuvia\nselkiä näkyi kaikkialla, antoi Jimmy käskyn ruveta asettamaan\npoikkilankkuja. Raskaita lankkuja liukui toisensa perästä äskeisten\ntukien poikki ja nouseva vesi painoi ne lujasti näitä vastaan. Ylimmän\nlankun kiinnitti pari lujaa naulaa, niin ettei se voinut vääntyä\npaikoiltaan. Tasainen joki murisi ja jurisi ja alkoi nousta estettä\nvasten ja syöksyi kiihtyvällä voimalla sen sivu.\n\nPoliisi, joka käveli edes takaisin Kanavakatua, ei kuullut työn\nkulusta mitään. Jos hän olisi ollut tarkkahuomioinen, niin olisi hän\npannut merkille joen alati muuttuvan äänen. Hetken kuluttua hän jonkun\nilmeisen muutoksen johdosta huomauttikin:\n\n»No, sepä merkillistä.»\n\nHän kuunteli hetken, mutta jatkoi sitten matkaansa. Kosken oikut eivät\nhäntä yhtäkaikki liikuttaneet. Hänelle kuului Kanavakadun itäinen puoli\nja itäinen puoli näytti rauhalliselta.\n\nJoki oli hiljentynyt aivan äänettömäksi. Jimmyn viimeinen poikkilankku\noli paikoillaan. Taempana nukkuvassa kaupungissa löi tornin kello kaksi.\n\nSaatuaan tällä tavalla veden pinnan nousemaan patolammikossa kolmisen\njalkaa, lähti Jimmy miehineen iloisella miellä joskin läpimärkänä\npuikkimaan ylöspäin kylmässä aamuvarhaisessa lähtöpaikkaansa, jossa\nheidän toverinsa nukkuivat viattoman unta. Kun he tulivat karien\nkohdalle pysähtyivät he. Sieltä kuului kumeaa murinaa aivan kuin\nvastahakoinen karja olisi ajettu makuusijoiltaan, kun nouseva vesi\nkohautteli kareille takertuneita tukkeja. Vesi oli jo noussut niin\npitkälle korotetusta patolammikosta.\n\nTukinuittajan kannalta katsoen oli asia nyt varsin yksinkertainen.\nNukkuneet viisitoista miestä herätettiin heti ihmettelemään ja\nkummastelemaan. Kolmen aikaan, juuri kun auringon nousu rupesi\nerottamaan itää lännestä, ilmoitti keksien kolina, että korkean veden\ntarjoamaa apua ei suinkaan laiminlyöty. Siitä kello kuuteen oli vielä\nkolmen tunnin aika ja kolmessa tunnissa saattaa saada paljon aikaan\ntulvavedessä. Viimeinen kuivalle ajautunut tukki lähti liikkeelle juuri\nsilloin kun ensimmäinen kaupunkilainen läntisellä puolella havaitsi,\nettä hänen kellarinsa oli täynnä vettä. Kun tuo hämmästynyt kansalainen\navasi ulko-ovensa nähdäkseen mitä oli tekeillä, pääsi häneltä kamala\nääni ja sitten hän häätyi tekemään itselleen lauttaa.\n\nNo niin. Sanomalehdet julkaisivat lisälehtiä, joissa oli otsakkeita\nsellaisia kuin »Väkivaltaa», »Omavaltaista lainrikkomista» y.m. Tehtaan\nomistajat kanavan varrella valittivat katkerassa äänilajissa sitä, että\nheidän pannuhuoneissaan oli vedenpaisumus ja varastojen omistajat,\njoilla oli helposti turmeltuvaa tavaraa, kiljuivat vahingonkorvausta.\nTavalliset kansalaiset alkoivat tyynesti tyhjentää alavia paikkoja\nasuntomaillaan. Yhdeksän tienoissa, sitten kun pahin kiihtymys oli\nohi ja sulkutelineet oli paiskittu koskeen laittomilta paikoiltaan,\nlähti osasto ratsupoliiseja etsimään tihutyön tekijää. Viimemainitun\ntapasivat he seisomassa eräällä puomitukilla johtamassa tukin laskua.\nHän kieltäytyi liikahtamasta paikaltaan. Eräs lihava poliisimies\nuskaltautui pari askelta uivalle puomille, nosti tasapainonsa\nmenetettyään kätensä ilmaan ja selvisi vihdoin suurin ponnistuksin\nkuivalle, johon hän jäi läähättäen istumaan. Poliisien kehoituksia\ntulemaan esille ja antamaan vangita itsensä ei Jimmy ottanut kuuleviin\nkorviinsa. Säännöllisin väliajoin puhalsi hän aimo tukevan savupilven\n»merenvahastaan» ja johti rauhallisesti uittotyötä. Kahdenkymmenen\njalan levyisestä sulusta meni tunnin kuluessa noin miljoona jalkaa\npuuta. Niinpä Jimmy sitten hieman jälkeen puolen päivän tuli omasta\nehdostaan maalle ja antautui poliisien käsiin.\n\n»Alempana sinulla ei enää ole mitään vaikeuksia», huomautti hän\napulaiselleen, M’Gaunille, katsellessaan miettiväisenä kun viimeinen\ntukki livahti sulkuportista. »Pidä vain silmä kovana ja tukit\nliikkeessä.»\n\nSitten hän täytti piippunsa, sytytti sen ja astui odottavien poliisien\nluo.\n\nPoliisiasemalla joutui hän uutishankkijain haastateltavaksi. Se on, he\ntekivät kysymyksiä. Yhteen ainoaan saivat he vastauksen.\n\n»Ettekö tiennyt, että rikoitte lakia edesottamisillanne?» kysyi\n_Eaglen_ mies. »Ettekö tiennyt, että teidät vangittaisiin?»\n\n»Luonnollisesti!», vastasi Jimmy, ilmeisellä halveksunnalla\n\nSeuraavana aamuna oli oikeussali täynnä kuuntelijoita. Jimmy tunnusti\nsyyllisyytensä ja tuomittiin maksamaan viisisataa dollaria sakkoa\ntai yhdeksänkymmentä päivää vankeutta. Kaikkien ihmeeksi kaivoi\nhän taskustaan pitkän rullan ja maksoi sakon. Läsnäolijat pitivät\nsitä vallan merkillisenä asiana, että tavallinen uittopomo kantoi\ntaskussaan sellaisia summia. He eivät olleet läsnä siinä kohtauksessa,\njoka Jimmyllä ja hänen isännällään edellisenä iltana oli ollut.\nViimeksimainittu seisoi oven suussa kun pieni mies astui oikeussalista.\n\n»Jimmy», sanoi Mr Daly niin selvästi, että jokainen sen kuuli, »olen\näärimmäisen pahoillani nähdessäni sinut tässä pälkähässä, mutta toivon,\nettä se on koituva sinulle hyväksi opetukseksi. Ensi kerralla täytyy\nsinun ymmärtää, että sinä et saa poiketa määräyksistä.»\n\nSiten pudisti ovela Daly kaiken vastuun hartioiltaan.\n\n»Kyllä, sir», sanoi Jimmy nöyrästi. »Tulivatko tukit aikanaan alas, Mr\nDaly?»\n\nHe katsoivat toisiinsa vakavina. Sitten, ensi ja ainoan kerran suli\nJimmyn mustanvalkoinen, tutkimaton naamari. Hänen vasemmassa silmässään\nvälähti heikosti veitikka. Sitten painui silmäluomi ennalleen.\n\n\n\n\nV.\n\nVIIDES TIE.\n\n\nProfeetta myönsi ennen muinoin neljän asian menevän yli hänen\nymmärryksensä, nimittäin kotkan tien ilmassa, madon tien kalliolla,\naluksen tien meren pinnalla ja nuoren miehen tien neitosen sydämeen,\nmutta meidän nykyaikaisten ihmisten täytyy lisätä siihen vielä viides\ntie, nimittäin oikeuden tien. Sillä useinkin pääsee itse teosta\ntavattu tökerö pahantekijä pienellä rangaistuksella, kun taasen ovela\nrikollinen, vaikka onnistuukin salaamaan tekonsa kekseliäästi, aikansa\nharhailtuaan maksaa rikkomuksensa hengellään. Siihen tapaan sattui\nRegis Brugieren kuolema.\n\nTapahtui näet, että vuoden lopulla kaksi muukalaista saapui St.\nJeauneen aikomuksella ruveta ampumaan metsäkanoja ja Regis Brugiere\npalkkautui heidän oppaakseen. Hänen tehtävänsä eivät olleet moninaiset.\nHänen tuli vain opastaa heitä mäntymetsävyöhykkeestä toiseen. Mutta\njoutilaisuudessaan seurasi hän heidän mukanaan usein ja niin hän\nihastui Jimiin.\n\nJim oli mustan ja valkoisen kirjava setteri. Regis Brugiere katseli\nsitä, kun se huolekkaana juoksenteli metsässä, sen jalkojen noustessa\nkuin teräsjouset, pää korkealla ja sen viisaat, lempeät silmät\npiiloutunutta otusta tähyillen. Kun sen nenään sitten sattui saaliin\nhaju, pysähtyi se äkkiä ja katseli ympärilleen häntäänsä heilutellen.\nSe ei ottanut askeltakaan tullakseen parempaan varmuuteen saaliin\nolinpaikasta ennenkuin sen isäntä oli tunkeutunut tiheikön läpi sen\nviereen. Siten sai tämä monta kertaa tilaisuuden ampua koiran edestä\nlentoon pyrähtävää lintua, jota hän ei muuten useinkaan olisi tavannut.\n\nMutta jos lintu pysyi hiljaa, astui Jim varovaisesti kuin munilla\nkävellen, kunnes sen nenän täytti lämmin linnunhaju. Silloin se\npysähtyi, jäykistyen äkkiä eläväksi, kauniiksi kuvapatsaaksi. Seurasi\nhetken jännittävä odotus. Rymisten lähti silloin lintu lentoon. Sitä\nseurasi nopea laukaus lintupyssystä, höyhenpilvi ilmassa ja pitkänloiva\nputoaminen. Jim katsahti ylös, innokkaana, mutta hilliten itsensä.\n\n»Ota kiinni, Jim», sanoi mies.\n\nHeti ryntäsi Jim pois, tullakseen hetken perästä takaisin\nvoitonriemuisena kantaen metsäkanaa varovaisesti hampaissaan.\n\nTai sattui laukaus menemään harhaan. Jim odotti kunnes kuuli pyssyn\nlukon räsähtävän kiinni uuden panoksen saatuaan, sitten se liikkui\nhillitysti kuin ainakin hyvän kasvatuksen saanut ja haisteli tutkivasti\nja kauan paikkaa, jossa lintu oli ollut.\n\nNäitä kaikkia näki Regis Brugiere seuratessaan metsästystä salojen\ntiheiköissä sillä seurauksella, että hän rikkoi kymmenettä käskyä\nvastaan ja himoitsi Jimiä suuresti. Hän jumaloi koiran ylhäistä\narvokkuutta, sen gentlemannimaista hätäilemättömyyttä metsässä, sen\nhyvin kasvatettua suloa kun se istui takajaloillaan katse etäisyyteen\nkohdistettuna.\n\nJa niin Regis Brugiere sitten varasti Jimin ja kätki sen visusti.\nTeko ei hänelle merkinnyt juuri mitään. Hän ei tuntenut Jimin\narvoa, sillä Pohjolassa on koira vain koira. Kun muukalaiset olivat\nlähteneet valittaen koiransa menetystä, kuormasi Regis Brugiere\nrekeensä muonavaroja ja pyyntivehkeensä ja lähti painumaan luoteeseen\nvuotuiselle pyyntiretkelleen. Hän otti mukaansa Jimin, joka nyt oli\ntäydelleen tottunut uuteen isäntäänsä.\n\nYhdessä he kulkivat kauaksi metsien kautta, yli monen joen ja nevan,\nläpi monen viidakon ja vuoriseudun. Regis Brugiere veti rekeä\nperässään. Tehtävä olisi oikeastaan kuulunut Jimille, mutta Regis\nBrugierestä se olisi tuntunut siltä kuin hän olisi valjastanut Pyhän\nCloudin Ignatiuksen St. Jeaunen herran omenakärryjen eteen. Niin\nsai Jim juosta ristiin rastiin matkan varrella iloiten vapaudestaan\nRegis Brugieren iloitessa koiran näkemisestä. Aikanaan saapuivat he\neräälle metsäaukeamalle, jonka läpi virtasi pieni lähteen silmästä\npulppuava kirkasvetinen puro. Tässä Regis Brugiere nakkasi lopullisesti\nlumikengät jaloistaan ja tähän hän kyhäsi pienen kämpän ja asettui\nsiihen Jimin kanssa talosille.\n\nNeljänkymmenen mailin säteen laajuudelle asetteli hän sitten ansojaan\nja loukkujaan majaville, kärpille, ketuille, saukoille ja muille\nPohjolan turkkiniekoille. Säännöllisin väliajoin kierteli hän kullakin\nansallaan, nopeasti liukuen lumikengissään. Jim seurasi häntä\naina. Kun lumi oli syvä vaelsi koira vaivaloisesti Regis Brugieren\njäljessä. Kun sitä taasen oli vähemmän etsi Jim metsäkanoja tai muita\nlintuja, tutustui moneen outoon seikkaan tai juoksenteli jäätyneitten\nmetsälampien tasaisia pintoja.\n\nAnsapaikoilla täytyi Jimin jäädä loitommaksi. Mies jätti sille takkinsa\nja lumikenkänsä ja Jim kuvitteli vartioivansa niitä uskollisesti.\nPaluumatkalla molemmat iloitsivat parhaansa mukaan. Regis Brugiere\nnosti Jimin korkealle ja heitti sen syvimpään nietokseen. Jim piti\nsiitä kovasti ja sukelsi lumeen mielihyvästä haukahtaen. Hetken perästä\nse taas tuli esille kinoksesta ja tanssi varpaillaan miehen ympärillä\nleikillään murahdellen ja pyytäen häntä uudistamaan hauskan tempun. Ne\nolivatkin ainoat tilaisuudet, jolloin Jim vapautui juhlallisuudestaan.\nMuina aikoina olivat sen ruskeat silmät täynnä surumielistä, hillittyä\nuskollisuutta.\n\nMetsissä oppi Jim pahoille tavoille. Se muuttui taas tavalliseksi\nkoiraksi. Havaitessaan, ettei Regis Brugiere välittänyt mitään\nmetsäkanoista, joita se niin huolellisesti näytti, päätti Jim\nmetsästellä omin neuvoin. Ensin sen omatunto soimasi sitä siinä\nmäärin, että se tunsi tekevänsä suorastaan syntiä. Mutta jälkeenpäin\nrauhoitti sitä isäntänsä iloinen hyväksyminen. Se hiipi ja seurasi\njälkiä, syöksyi ja ajoi takaa ja rikkoi kaikkia niitä siveyssääntöjä,\njotka oikeata seisovaa setteriä sitovat. Se tiesi siveyskäsitteiden\nhöltymistä, mutta tiesi myöskin etua. Sillä Jimistä sukeusi oikein\nasiantuntija otuksen yllättämistaidossa lumessa. Sen parhaaksi tempuksi\ntuli nyt sama, joka jo alkukoirallakin oli ollut, nimittäin pieni tauko\nennen hyökkäystä. Jim oli suloisen riippumaton. Se elätti itsensä\ntäydelleen, paitsi muutamiin herkkupaloihin nähden.\n\nMutta yhtä seikkaa se ei käsittänyt ja se oli hirvi. Sen mielestä hirvi\noli sama kuin hevonen tai lehmä. Se ei voinut ymmärtää, eikä siitä\nsuuresti välittänytkään, miksi ne niin äkkiä pakenivat kun se ilmestyi\npaikalle. Regis Brugiere koetti opettaa sitä, mutta turhaan. Sen vuoksi\ntapahtuikin, että Jim usein täytyi jättää kotiin, sillä yksinäiselle\npyyntimiehelle on hirvi arvaamattoman kallis saalis. Se tietää sekä\nravintoa, että vaatetusta.\n\nSellaisessa tapauksessa oli Regis Brugieren tapana pinoa runsaasti\npuita takkaan, jotta hänen ystävänsä oli hyvä olla hänen poissa\nollessaan. Sittenkin jätti hän koiran lohduttomana kämppään. Ensi\nkerralla pääsi Jim ulos kämpästä ja tuli isäntänsä perässä osoittaen\nsuunnatonta iloaan jo matkan päässä. Regis Brugiere palasi takaisin\nharmistuneena ja tapasi kämpän oven selkosen selällään. Jim oli osannut\nvetää oven auki hampaillaan. Turkismetsästäjän täytyi silloin tehdä\noveen salvan, jotta koira ei voisi aukaista sitä. On ehkä paikallaan\nselittää, että tuollaisissa kämpissä ovi tavallisesti liittyy vain\ntiukasti pieliä vasten.\n\nHuomatkaa nyt, että ellei Regis Brugiere olisi varastanut ja\npiiloittanut Jim koiraa, ei hänen olisi tarvinnut asettaa\näskenmainittua salpaa. Ilman salpaa olisi hän varsin helposti voinut\navata oven ainoastaan nojautumalla siihen. Jos hän olisi voinut työntää\noven auki, niin olisi sekä hänen, että Jimin ollut hyvä olla. Ja tämä\njuuri pakottaa meitä ihmettelemään tuota viidettä tietä, oikeuden\ntietä, jonka nojalla ihminen joutuu korvaamaan rikkomuksensa elämällään.\n\nEräänä aamuna keskitalvella, kun oli hyvin kylmä, noin\nseitsemänkymmentä astetta pakkasta, päätti Regis Brugiere lähteä\nhirven ajoon. Kuten tavallista teki hän suuren roihun takkaan, levitti\nvaatteen Jimin mukavuudeksi, pujotti salvan hihnan vartavasten\ntekemänsä reiän läpi ja lähti metsään. Saavuttuaan suon laitaan,\nirroitti hän lumikenkänsä ja alkoi huolellisesti astua pitkin\nkaatuneita puunrunkoja. Astuessaan eräälle mädänneelle oksalle, joutui\nhänen oikea jalkansa arvaamatta syvään koloon. Hän kompastui ja kaatui\nkasvoilleen.\n\nSelvittyään ensi tuskasta niin paljon, että hän saattoi tajuta mitä\noli tapahtunut, huomasi hän taittaneensa molemmat sääriluunsa polven\nalapuolelta.\n\nEnsi osa matkaa kämpälle oli paljasta kiroilemista, toinen kului\nrukouksessa ja kolmas osa oli kammottavaa hiljaisuutta. Ensi\nosalla menetti hän pyssynsä, toisella rohkeutensa ja kolmannella\ntietoisuutensa siitä mitä hänen ympärillään oli. Kuten raajarikkoutunut\nkaniini laahasi hän itseään lumessa; ainoa tumma pilkku valkoisessa\näärettömyydessä. Metsän tummat puut tuntuivat hänen puolitajuisessa\nmielessään kokoontuvan uteliaina hänen ympärilleen katsellen häntä\nylhäisen säälivinä. Ja hänen yllään, näkymättömänä, saavuttamattomana\nleijaili Pohjolan peloittava pakkanen, odottaen hänen lopullista\ntupertumistaan.\n\nMetsänkävijän sitkeyden ja villieläimen vaiston avulla pääsi Regis\nBrugiere vihdoin aukeamalle, jossa hänen kämppänsä oli. Hänen taakseen\njäi syvä, kiemurteleva lumivako, hänen kärsimystensä säälittävänä\ntodistajana. Hänen voimansa olivat loppuneet, mutta hän oli kotona.\nPitkän ajan kuluttua pääsi hän ovelle ja siinä hän lepäsi. Tapaus\noli kauhea, mutta se oli ainoastaan yksi monesta elämän julmassa\ntodellisuudessa.\n\nHämärä laskeusi erämaahan tuoden tullessaan salaperäiset äänensä.\nNiitten joukossa kuiskasi pakkanen äänekkäimmin. Regis Brugiere\ntunsi sen henkäyksen sydämessään ja heräsi peljästyneenä\nvälinpitämättömyydestään. Oli jo aika koota voimansa ja pyrkiä sinne\nmissä oli ruokavaroja ja lämmintä. Tuskaisesti kääntyi hän oikealle\nkyljelleen ja varustautui kurottautumaan salvan hihnaa kohti. Hänen\nensimmäinen liikkeensä aiheutti sellaisen tuskan, että sen saattoi\nkestää ainoastaan hammasta purren ja silmät kiinni ja niin vähäpätöinen\nkuin tehtävä olikin, vaati se hänen koko voimansa viimeisetkin\nrippeet. Se saikin eränkävijän kesyttömän luonnon heti vastaamaan\nhaasteeseen. Regis Brugiere keskitti kaiken tahtonsa äärimmilleen.\nKuten kilpajuoksija kiinnitti hän huomionsa maaliin, joka, jos se jäi\nsaavuttamatta, tiesi turmiota.\n\nTuuma tuumalta hiipi käsi sokeasti hihnaa kohti. Se saavutti sen, mutta\nluiskahti ohi.\n\nSilloin, kuten tuli ennen sammumistaan, leimahti Regis Brugieren\nluonto. Kummallisesti väännellen ruumistaan ja kasvojaan kohosi\nhänen ruumiinsa pystyyn, käden yhä hapuillessa karkeatekoista ovea.\nSitten se horjahteli hetkisen ja lysähti kokoon. Miehen tahdonvoima\nsolui hänestä viimeisessä äärimmäisessä yrityksessä. Kahdesti koetti\nhän vielä umpimähkään, mutta ne olivat heikkoja yrityksiä. Vihdoin,\nhuoahtaen, antautui hän pakkaselle, joka häntä oli odottanut. Pakkanen\noli armelias. Regis Brugiere nukahti.\n\nViisi päivää myöhemmin lopetti Jim, mustan ja valkoisen kirjava setteri\nlevottoman edestakaisin-kulkunsa, lopetti yrityksensä hypätä öljytylle\nakkunalle, jonka takana oli metsä ja ruokaa yllin kyllin, lopetti\nkiipeämisensä ruoan täyteistä hyllyä kohti ja kiertyi kokoon oven eteen\nmahdollisimman lähelle isäntäänsä, joka makasi sen ulkopuolella. Siinä\nse kuoli nälkään, uneksien armeliaassa turtuneisuudessa metsäkanoista\nlumisessa erämaassa. Siten täyttyi oikeus Regis Brugieren ja Jim koiran\nasiassa.\n\n\n\n\nVI.\n\nTAIVAAN TUULIEN TUUDITELTAVANA.\n\n\n1.\n\nBarbara oli kauan kahdenvaiheella ottaako reikäompeleiset vaiko\nsilkkisukat, mutta päätti vihdoin ottaa ensinmainitut. Sitten hän\nsuvaitsi tarjota pienen tyytyväisen hymyn miellyttäville pikku\nkasvoilleen peilissä ja astui ovesta tätinsä luo. Täti hämmästyi\nasianmukaisesti. Barbara levitti nyt ensi kerran sievät harsosiipensä\nPohjolan suurilla metsämailla. Omituisen heiveröisen sopeutumattomalta\nnäytti hän nyt tuvan karkeiden seinien muodostamaa taustaa ja ovesta\nnäkyvää tummaa metsänreunamaa vastaan.\n\nBarbara oli pienen pieni olento, jolla oli pikku lapsen päähänpistot.\nHän tiesi erinomaisen hyvin, että hänen suurin vetovoimansa oli\nsiinä, että hän painoi päänsä hieman taaksepäin niin että hänen\nterävähkö, ihastuttava leukansa sai hullaannuttavan sulonsa parhaiten\nnäkyville. Hän tiesi myös erinomaisen hyvin, että hänellä oli täyteläät\nkirsikanpunaiset huulet, joitten silkinhieno reunus vaaleni persikan\nväriseksi. Eikä hän myöskään voinut jäädä tietämättömäksi siitä\ntosiasiasta, että hänen vaalea tukkansa ja mustat samettisilmänsä\nolivat mitä ihastuttavimmassa ja harvinaisimmassa ristiriidassa\nkeskenään. Kaiken tämän ja vielä enemmänkin Barbara tiesi, koska\nhänen peilinsä sen hänelle ainakin tusinan kertaa päivässä vannoi\ntodeksi. Että hän oli tieten, kiusoittelevasti, harkiten ja tyynesti\nmielenrauhan häiritsijä, tiesi hän vallan hyvin, koska miehet, niin\npitkälle kuin hänen muistinsa ulottui, olivat sitä hänelle kertoneet,\nkukin omalla mitallaan katkeraa huumoria. Hän tyytyi asiain - tilaan ja\nkäyttäytyi sen mukaan kaikissa tilanteissa kuin kuningatar, jolla oli\nmäärätön luku erikoisoikeuksia hyväkseen käytettävänä.\n\nSitten kun hänen vanha, yksinkertainen salolaistätinsä oli ihaillut\nja huudahdellut äkkiä täydeksi perhoseksi muuttunutta kotikutoista\nkultakoteloa, päätti Barbara lähteä kävelylle. Hän tiesi, että tuolla\npuolen viileätä, ihastuttavaa metsämaata, vain puolen mailin päässä\nasuivat Adamsit. Adamsitkin olivat salolaisia, mutta he olivat\ninhimillisiä ja harsokangas on harsokangasta yhtähyvin salolla kuin\nkaupungissakin. Barbara ilmoitti tädilleen aikeestaan ja astui\nauringonpaisteeseen.\n\nPäivänvarjo täydensi hänen onnentunteensa. Hän aukaisi sen, asetti sen\nvinoon olalleen ja käänsi yhden pyöreistä kulmista kasvojensa eteen,\nleikkien itsekseen pientä huvinäytelmää astellessaan varovaisesti\naukeamalla olevien kantojen ja sotkuisten mustikanvarsien välissä.\nHän työnsi leukansa eteenpäin ja katseli ujosti hattunsa reunuksen\nalta juhlallisesti törröttäviä kantoja ja näyttäytyi mahdollisimman\nsuloisena rohkeille, elämöiville peipposille. Vaaleassa kesäpuvussaan\nja kirjohatussaan, reikäompeleisissa sukissaan ja hullunkurisen\nkorkeakorkoisissa, hopeasolkisissa kengissään oli hän jollakin tavalla\nsaanut takaisin naisellisen itseluottamuksensa, jonka paksuanturaiset\nkengät ja salolaisen ankaran yksinkertainen puku oli häneltä\nvienyt. Ensi kerran tunsi hän itsensä täydellisesti onnelliseksi\nuudessa ympäristössä, jonne hän lapsellisessa oikukkaisuudessaan\noli tullut vierailemaan. Pikku Barbara kulta, hänhän oli vasta\nkahdeksantoistavuotias.\n\nVallan pian alkoi polku polveilla viileään, vihreään, suureen metsään.\nBarbara pani päivänvarjostimensa kokoon ja kantoi sitä kainalossaan,\nkannatellen samalla kädellä hamettaan, etteivät helmat maata viistäisi.\nHän oli nyt olevinaan ylhäinen markiisitar Fontainebleaun metsissä.\nPienistä pensaikoissa olevista aukoista saattoi hän puitten välistä\nnähdä auringonpaisteisia läikkiä ja vihreitä varjoja. Barbara\nkäyttäytyi koko ajan siten, kuin puitten lomitse koska tahansa\nilmestyisi ritari, joka uljaasti töyhtöhattuaan heilauttaen osoittaisi\nhänelle alamaista ihastustaan. Hän suoritti vastaukseksi sorjan\nniiauksen, taivuttaen sievän päänsä alaspäin ja luoden kauniit silmänsä\nylös.\n\n»Niin, se unelma on, suloinen unelma lemmen» hyräili hän hameenhelmansa\nmaata viistäessä.\n\n»Möööö», kuului äkkiä kauhistuttavana läheisestä tiheiköstä.\n\nBarbara pudotti päivänvarjonsa, tapasi molemmin käsin sydänalaansa ja\nhuusi. Pensaikosta törrötti häntä kohti kaksi kaltaista, uteliasta\nkorvaa, kaksi suurta, ruskeaa silmää katsoi häneen peljästyneinä ja\nvärisevät sieraimet laajenivat kauhusta. »Möööö», mörähti hirvi taas ja\nkatosi pitkin joustavin hypyin näkymättömiin.\n\n»Oh!» huudahti Barbara, »sinä hirvittävä olio. Miten sinä peloititkaan\nminua.»\n\nHän nosti päivänvarjonsa maasta ja jatkoi matkaansa mieli hieman\njärkytettynä ja mietti hirven äärimmäisen tahditonta käyttäytymistä.\nTie tuntui vähitellen käyvän vaikeakulkuisemmaksi. Jonkun ajan perästä\nkatkaisi sen kaatuneen lehmuksen latva. Barbara katseli ympärilleen.\nHänhän ei ollut tiellä ensinkään.\n\nSe oli jo selvästi harmillista. Barbara tunsi oikein suuttuvansa. Hän\nkokosi hameensa tiukkaan nilkkojen ympäri ja koetti raivata tietä\npensaikon läpi oikealle. Pensastoa oli paha kulkea ja vielä pahempi oli\norjantappuraa kasvava läikkä. Vihdoin eräs häijy kanto repäisi reiän\nhänen harsohameeseensa. Se oli sietämätöntä.\n\nBarbara polki oikein jalkaansa suutuksissaan. Hän olisi tahtonut itkeä,\nja hän päätti tyydyttääkin halunsa heti kun vain pääsisi tielle taas.\nVähän ajan perästä loppui sitten pyökkimetsä, jota hän oli kulkenut\ntähän saakka ja vastaan tuli kapea suo. Silloin Barbara teki tyhmän\nteon — hän koetti mennä suon poikki.\n\nAlussa kulki hän varovasti, pitäen silmällä hamettaan. Siihen tuli\nainakin tusina reikiä. Sitten astui hän pienen kultaisen kenkänsä\nsammaleen läpi mustaan veteen. Kolmasti löi jäykkä lehtikuusen oksa\nhäntä aivan vasten kasvoja. Kun hän vihdoin astui toiselle puolelle\nsadan jalan levyistä suota oli hän luopunut hameen kannosta ja oli\nkauhean näköinen.\n\n»Minun mielestäni sinä olet oikein häijy», huudahti hän metsälle\nhemmoitellun lapsen tavoin. Sitten hän pidätti henkeään säikähtäessään\nhiljaisuutta ympärillään.\n\nMetsä oli äkkiä muuttunut epäystävälliseksi. Sen hyväntahtoisuus oli\njollakin tavalla häipynyt. Jokasuunnalla näytti se samanlaiselta —\nsuoria korkeita runkoja, pajukkoa ja varvikkoa. Se oli sulkenut hänet\njoka puolelta viheriän muurin sisään, kääntyipä hän minne päin hyvänsä\noli hän näköjään aina vain saman pienen lehtimajan sisällä.\n\nSäikähtäneenä, mutta päättäväisenä lähti hän nopeasti astumaan siihen\nsuuntaan, jonka hän uskoi johtavan ulos siitä. Pensaat takertuivat\nhäneen nyt estelemättä. Hän tunkeutui orjantappura-, paju- ja\norapihlajapensaitten läpi yhtä uljaasti. Harsohame oli surullisen\nnäköinen, kirjohattu oli tahrainen ja nurin päässä ja rohkeat\npikku puolikengät korkeine korkoineen olivat likomärät. Ja äkkiä,\nkun auringon varjot alkoivat käydä hyvin pitkiksi loppui häneltä\npäättäväinen urhoollisuutensa kokonaan. Hän pysähtyi. Kaikkialla\nhänen ympärillään oli vain samoja korkeita, suoria runkoja, samoja\npensaikkoja ja samoja varvikkoja. Ne eivät vaihtuneet ensinkään. Turha\ntoivoakaan.\n\nHän istahti maahan, antautui kokonaan pelkonsa valtaan ja itki,\npeljästyneen lapsen tavoin nieleskellen nyyhkytyksiään. Mutta sittenkin\nmuisti hän aika ajoin pyyhkiä vetisiä silmiään naurettavan pienellä\nbatistinenäliinallaan.\n\nPikku Barbara rukka, hän oli eksynyt.\n\n\n2.\n\nHetken perästä tunsi hän vaistomaisesti, että joku seisoi hänen\nlähellään. Hän katsahti ylös.\n\nSe joku oli mies. Nuori mies. Barbara näki heti kolme seikkaa,\nnimittäin, että nuorella miehellä oli ystävälliset, harmaat silmät,\njotka katselivat häntä huvitettuina, että nenäliina, jonka nuori\nmies oli sitonut kaulaansa, oli puhdas ja että hänen leukansa\npiirteet olivat tavallista hienommat ja selvemmät. Tarkkaava näkijä\nolisi huomannut vielä lisää, nimittäin että hänellä oli pyssy\nkädessä ja raskas kantamus selässä, että hänellä oli vyötäisillään\nraskassisältöinen vyö ja mokkasiinit jalassa, että hänen sininen\ntakkinsa, vaikka se olikin kulunut, oli puhdas ja että hänen hipiänsä\noli ruskea kuin petäjänkylki. Barbaralle ei ollut mitään hyötyä\nsellaisista yksityiskohdista. Silmät olivat ystävälliset, leuka\nvoimakas ja sen jalopiirteisyys ilmaisi gentlemannin. Ja Barbara oli\njuuri ystävällisen gentlemannin tarpeessa. Tietämättään työnsi hän\nterävää leukaansa eteenpäin ja hymyili ihastuttavasti.\n\n»No, nyt on kaikki hyvin, eikö niin?» sanoi hän.\n\n»Se ilahduttaa minua», vastasi mies, yhä enemmän huvitettuna. »Ja hetki\nsitten oli kaikki hullusti. Mitä on tapahtunut.»\n\n»Olen eksynyt», vastasi Barbara niin tyytyväisenä kuin hän olisi\nsanonut: »Minun kenkäni ovat hieman tomuiset.»\n\n»Sepä paha», sanoi mies osaaottavasti. »Mistä olette joutunut harhaan?»\n\n»Joko Adamseista tai Maxwelleista, en tiedä itsekään kummastako. Läksin\ntoisesta niistä toiseen. Sitten tuli hirvi ja minä eksyin.»\n\n»Aivan niin», myönteli mies hyvin vakuutettuna. »Ja mitä nyt aiotte\ntehdä?»\n\n»Minä en aio tehdä mitään. Teidän on vietävä minut kotiin.»\n\n»Adamseille vaiko Maxwelleille?»\n\n»Mikä vain on lähinnä.»\n\nNuorimies näytti olevan kahden vaiheilla.\n\nBarbara katseli hänen miettivän näköisiä, voimakkaita kasvojaan\nhattunsa reunuksen alta, jonka hän ujosti oli asettanut oikein päin.\nBarbara piti hänen kasvoistaan. Ne olivat niin hyväntahtoiset.\n\n»Aurinko on miltei laskenut», vastasi nuori mies vihdoin. »Tehän\nnäette, kuinka pitkiksi varjot jo ovat käyneet. Luuletteko voivanne\ntunkeutua metsän läpi pimeässä? Siellä on villieläimiä — susia!» lisäsi\nhän häijysti.\n\nBarbara katsahti häneen pelokkaana.\n\n»Mutta mitä me sitten teemme?» huudahti hän, tyyneytensä menettäneenä.\n»Teidän _täytyy_ viedä minut kotiin!»\n\n»Voinhan koettaa», sanoi mies alistuen kuin kuolemaan tuomittu.\n\nHänen äänensävynsä vaikutti.\n\n»Mitä te sitten ehdotatte?» kysyi Barbara.\n\n»Että leiriydymme tähän», ehdotti mies tyynesti, aivan kuin se olisi\nollut ainoa mahdollisuus.\n\n»Oh», huudahti Barbara säikähtyneenä. »Ei ikänä! Minä pelkään metsää.\nSe on märkä ja kylmä. Minulla on nälkä ja minun kenkäni ovat läpimärät!»\n\n»Minä vartioin teitä koko yön pyssy kädessä», sanoi toinen. Laitan\nteille teltan ja keitän teille illallisen ja teidän jalkojenne ei\ntarvitse olla kylmät eikä märät hetkeäkään kauemmin kuin itse tahdotte.»\n\n»Eikö teidän kotinne ole lähempänä?» kysyi Barbara.\n\n»Minun kotini on siinä, missä yö minut kulloinkin yllättää», vastasi\nnuori mies.\n\nBarbara mietti. Tämähän alkoi käydä vallan pelottavaksi. Hän tiesi,\nettä hän kylmässä yössä saisi kuoleman taudin. Mutta minkäpä hän nyt\nsille mahtoi!\n\n»Näyttäkää nyt sitten sukan kuivaustaitoanne», suostui Barbara vihdoin.\n\n»Hyvä», sanoi nuori mies. Hän heitti nopeasti taakkansa selästään ja\notti pienen kirveen hihnasta.\n\n»En ole poissa kuin hetkisen», vakuutti hän, »ja sillä aikaa täytyy\nteidän ottaa kenkänne ja sukkanne jalasta ja panna sijaan nämä.» Hän\noli puhuessaan aukaissut kantamuksensa ja otti sieltä esille parin\npaksuja metsänhakkaajan villasukkia.\n\nBarbara piteli niitä kätensä ulottuvilla ja katseli niitä. Sitten\nkatsahti hän nuoreen mieheen ja sitten he molemmat nauroivat.\n\nSillä aikaa kun hänen uusi suojelijansa oli poissa, ei Barbara\nainoastaan vaihtanut sukkia, vaan hän teki vallan ihmeitä\nharsohameelleen. Todellakin, sehän ei ollut niinkään hullun näköinen.\n\nKun nuori mies palasi syli täynnä kuusen kuoria ja tervaksia, tapasi\nhän Barbaran istumassa pystyssä päin kaatuneella tukilla jalat\nhuolellisesti sullottuina alleen. Tulen eteen ripusti hän pian kaksi\nhämähäkin verkkoa ja kaksi kultaisen pientä, aivan naurettavan pientä\nhopeasolkista kenkää. Sitten hän näppärästi pani pienen teltan pystyyn.\nYhtä kätevästi teki hän toisen valkean kahden tukin väliin, otti esille\npaistinpannun ja rupesi illallisen teko-puuhiin.\n\nOli jo hämärä. Jollakin kummallisella tavalla oli metsästä hävinnyt\nsen äskeinen epäystävällisyyden tuntu. Linnut lauloivat aivan samalla\ntavalla kuin niitten oli tapana laulaa huvimatkoilla, joita tehtiin\npikku metsikköihin kotona. Oli vaikeaa uskoa olevansa erämaassa. Nuori\nmies hääräili siellä täällä tottuneen kepeästi hoidellen pannujaan\nja lisäten valkeata. Barbara katseli häntä jännittyneenä. Vähitellen\ntuli hän vakuutetuksi siitä, että nuori mies ansaitsi huomiota ja\nhän huomasi, että nuori mies ei ollut katsonut häneen kertaakaan sen\njälkeen kuin hän oli alkanut varustelunsa yötä varten. Nyt hän oli\nparhaillaan kääntelemässä jotakin pihisevää pannussaan.\n\n»Oletteko hyvä», sanoi Barbara, käskevä tuntu äänessään. »Minulla on\nniin jano.»\n\n»Teidän täytyy odottaa, kunnes käyn lähteellä», vastasi mies\nliikahtamatta.\n\nBarbara nosti pientä nenäänsä tuntien olevansa oikeutettu harmistumaan.\n\nPitkän ajan perästä hän vasta suvaitsi katsoa mieheen päin. Mies nauroi\nitsekseen. Barbara nosti taas nopeasti nokkaansa. Yhtäkaikki tuntui\nmetsässä ikävältä.\n\n»Illallinen on valmis», ilmoitti mies hetken perästä.\n\n»En luule, että välitän mistään», vastasi Barbara arvokkaasti. Hän\noli kovin väsynyt ja nälkäinen, huonolla tuulella ja hänen silmänsä\nalkoivat tulla kuumiksi.\n\n»Oh, varmastihan te syötte», intti toinen huolettomasti. »Tulkaa nyt,\nennenkuin se jähtyy.»\n\n»Minähän sanoin, jo teille, etten välitä mistään», vastasi Barbara\nylpeästi.\n\nVastaukseksi otti nuori mies hänet käsivarsilleen ja kantoi hänet\nkymmenkunta askelta tulen ääreen ja istutti hänet vieressä olevalle\ntukille. Hänen vieressään oli puhtaalle puunkuorelle pantu pala\npaistettua hirvenlihaa, paahdettua leipää ja kupillinen teetä. Barbara\nvastusteli vihaisesti.\n\n»Älkää olko hupakko», sanoi nuori mies ankarasti, »tehän tarvitsette\nravintoa. Syökää nyt.»\n\nBarbara katsoi häntä suurin silmin. Sitten alkoi hän syödä paistia.\nJonkun ajan perästä huomautti hän: »Te olette oikein kiltti», ja kun\nhän oli juonut viimeisen pisaran teetä hymyili hän hieman nöyrästi ja\nsanoi: »kiitos».\n\nNyt oli jo pimeä ja yö oli hiipinyt puuvartion läpi aivan nuotion\nääreen saakka. Mies asetti kumisen vaatteen sen viereen. Barbara\nistuutui sille ja nojasi tukkiin. Mies seisoi hänen yläpuolellaan ja\notti esille piipun.\n\n»Saanko polttaa?» kysyi hän.\n\nPuhallettuaan sitten muutaman sauhun rauhallisen tyytyväisenä kysyi\nhän: »Miten te oikeastaan eksyitte?» Barbara kertoi.\n\n»Sehän oli vallan mieletöntä», torui mies ankarasti. »Ettekö saata\nkeksiä parempaa kuin lähteä varustuksitta metsään? Sehän oli\nidioottimaista!»\n\n»Kiitos», vastasi Barbara nöyrästi.\n\n»No niin se oli!» intti mies, kuparinruskeitten poskien punehtuessa\nhieman.\n\nBarbara tutki häntä vähän aikaa miehen kohennellessa nuotiosta. Hän\nnäki mielellään kuinka nuotion valo leikki hänen puhtaaksi ajellulla,\nkaunismuotoisella leuallaan — ja hän koetti arvailla, mitä hänen\nsinisten silmiensä väike tiesi. Mies ei katsonut häneen kertaakaan.\nNöyrästi myönsi hän itselleen, että se oli oikeudenmukaista. Hän\nuneksi varmaankin suuremmista asioista, nähden hiilloksessa kuvia\nsiitä sadunomaisesta, salaperäisestä ja työteliäästä elämästä, johon\nhän kuului. Hänellä ei ollut mitään sijaa tarmontäyteisessä elämässään\nsellaiselle kuin hän oli — pieni Barbara hupakko, jonka ainoa viehätys\noli siinä, että hän hullaannuttavalla tavalla osasi työntää pienen,\nihastuttavan leukansa eteenpäin. Barbara kyseli häneltä hänen elämäänsä\ntaivaan tuulien alla.\n\n»Oletteko aina metsissä?» tiedusteli hän.\n\n»En aina», sanoi mies.\n\n»Mutta te oleskelette niissä paljon?»\n\n»Niin oleskelen.»\n\n»Teille sattuu varmaankin monta jännittävää seikkailua?»\n\n»Ei juuri usein.»\n\n»Mistäpäin olette tulossa nyt.»\n\n»Etelästä.»\n\n»Minne olette menossa?»\n\n»Luoteeseen.»\n\n»Mitä te siellä teette?»\n\nSyntyi hetken äänettömyys, ennenkuin muukalainen vastasi. »Kuljen\nmetsien kautta.»\n\n»Toisin sanoen, asia ei kuulu minulle», tokaisi Barbara hieman\nkatkerasti.\n\n»Niin, mutta se ei ole kokonaan minunkaan», selitti mies.\n\nSiinä avautui uusi mahdollisuus.\n\n»Te olette siis toisten asioilla?»\n\n»Niin.»\n\n»Onko se tärkeäkin?»\n\n»On.»\n\n»Kuinka pitkän ajan se vaatii?»\n\n»Monta vuotta.»\n\n»Mikä teidän nimenne on?»\n\n»Garrett Stanton.»\n\n»Tehän _olette_ gentlemanni, eikö niin.»\n\nMiehen silmäkulmassa välähti iloisesti. »Otaksun, että tarkoitatte,\nettä olen saanut hyvän kasvatuksen, yliopistokasvatuksen. Luuletteko,\nettä se merkitsee kovinkaan paljoa?»\n\nBarbara tutki häntä istuen käsi poskella miettiväisenä. Hän katseli\naaltoilevaa tukkaa, hänen lempeitä, leikkisiä silmiään, hänen suoraa,\nhienopiirteistä nenäänsä, hänen voimakasta suutaan, joitten pielet\nnousivat niin omituisesti ylöspäin ja vihdoin hänen kaunismuotoista\nleukaansa.\n\n»E-ei», myönteli hän, »enpä luule todellakaan. Minä vain tiedän, että\nte olette gentlemanni», lisäsi hän ihastuttavan epäjohdonmukaisesti.\nStanton kumarsi vakavana nuotiota kohti pilkallisen myöntävästi.\n\n»Miksi ette koskaan katso minuun?» ratkesi Barbara, suuttuneena. »Miksi\nkatsotte vain tuohon hirvittävään nuotioon?»\n\nMies kääntyi ja katsoi häntä suoraan silmiin. Heti loi Barbara silmänsä\nalas hänen rehellisen, tutkivan katseensa edessä. Hän tunsi punan\nnousevan kasvoilleen. Kun hän taas katsoi ylös, tuijotti mies tuleen\nyhtä rauhallisena kuin ennenkin, nojaten piippua pitelevää kättään\ntoiseen.\n\n»Nyt», sanoi mies, »tahdon minä kysyä teiltä pari kysymystä. Eikö\nteidän vanhempanne kaipaa teitä, kun olette koko yön poissa?»\n\n»Eihän toki. Olen usein yötä Adamsien luona. He luulevat että olen\nsiellä.»\n\n»Vanhemmat ovat usein levottomia lapsistaan.»\n\n»Mutta minun vanhempani eivät ole ensinkään täällä.»\n\n»Mikä teidän nimenne on?»\n\n»Barbara Lowe.»\n\nMies vaikeni. Barbara oli ilmeisesti loukkaantunut. Olisihan mies\nvoinut osoittaa olevansa hieman enemmän imartelevan utelias.\n\n»Siinäkö kaikki mitä te haluatte tietää minusta», huudahti hän\nloukkaantuneen äänellä.\n\n»Minähän tiedän teistä kaikki. Kuulkaahan nyt. Teidän nimenne on\nBarbara Lowe. Te olette kotoisin Detroitista, jossa te ette vielä ole\nlopettanut lukujanne. Te olette perheen ainoa lapsi ja olette noin\nkahdeksan- tai yhdeksäntoistavuotias.»\n\n»Mitä, kuka teille on kertonut minusta?» huudahti Barbara hämmästyneenä.\n\nStanton hymyili. »Ei kukaan», vastasi hän. »Ettekö tiedä, että me\nmetsien samoilijat elämme huomioistamme? Näettekö mitään erikoista\ntuossa puussa?»\n\nBarbara tutki kyseessäolevaa puuta tarkkaavasti. »En», myönsi hän\nvihdoin.\n\n»Siinä on jokin eläin. Katsokaahan uudestaan.»\n\n»En voi nähdä mitään», sanoi Barbara toisen kerran tutkittuaan puuta.\n\nStanton nousi. Otettuaan kekäleen nuotiosta heitti hän sen puuta\nvasten. Se mikä puun rungossa oli näyttänyt osalta koloa, alkoi\nhitaasti selvitä eläväksi eläimeksi ja hetken kuluttua kiiruhti uninen\nsiili siitä varmempaan piilopaikkaan.\n\n»Tällä tavalla minä teistäkin tiedän», selitti salojen kulkija kääntyen\nnuotioon. »Teidän puheistanne yöksi jäämisestä metsään päätin minä,\nettä te olette pikemminkin käymässä Maxwelleilla kuin Adamseilla.\nTiesin että viimeksimainittujen täytyy olla omaisianne, sillä\naarniometsiin ei kukaan tyttö sievissä kesävaatteissa lähtisi käymään\nvain tuttaviensa luona.\n\nTe ikävystytte luonnollisesti täkäläiseen elämään parissa\nviikossa, ettekä aio jäädä tänne pitemmäksi aikaa. Te käytätte\nvielä kouluesiliinaanne ja siitä minä päätin, että ette vielä\nollut lopettanut koulunkäyntiänne ja sitten sai tehtaan merkki\npäivänvarjossanne minut päättämään, että te olette Detroitista\nkotoisin.»\n\n»Entä mistä päätätte, että olen vanhempaini ainoa lapsi?»\n\n»No», vastasi Stanton, »teillä on hieman samanlaisia tapoja, kuin — — —»\n\n»Hemmoitellulla lapsella», lopetti Barbara lauseen pahanilkisesti\nkorostaen sanojaan.\n\nStanton vain nauroi.\n\n»Se ei ole kiltisti ajateltu», moitti Barbara erinomaisen arvokkaana.\n\nSanomattoman surumielinen, väräjävä ääni kuului metsästä aivan lähellä.\n\n»Hui, mikä se on?» huudahti Barbara säikähtäen pahanpäiväisesti.\n\n»Ystävämme, pikku siili. Älkää peljätkö.»\n\nMetsän korkeissa puissa humisi heikko tuulen henki.\n\nHuu, Huu, huusi huuhkaja yksitoikkoisesti. Nuotiosta nousi säkeniä\ntaivasta kohti' sammuakseen hetken kuluttua. Ilma kylmeni. Barbaran\nsilmäluomet alkoivat tuntua raskailta. Hän siirsi jalkansa paremmin\nalleen ja oikaisi itsensä nuotion ääreen kuin kissa liedelle. Jos\nBarbara silloin olisi arvannut katsoa, niin olisi hän nähnyt kuinka\nmies omituisen hellä katse sinisissä silmissään tarkkasi häntä.\n\nPikku, viaton Barbara kulta, hän oli luottavasti kokonaan uskonut\nitsensä nuoren miehen hyväntahtoiseen huomaan!\n\n»Tule, pikku tyttö», sanoi hän vihdoin hiljaa.\n\nHän nousi samalla ja ojensi kätensä Barbaralle. Heräten mietteistään,\njotka koskivat nuorta miestä, katsoi Barbara häneen heikosti hymyillen\nja hänen silmistään katosi kaikki keimailu jättäen niihin vain puhtaan\nlapsen.\n\n»Tulkaa», uudisti hän pyyntönsä, »nyt on jo aika käydä sisään.»\n\nBarbara totteli. Pikku teltta näytti oikein viihtyisältä.\nPalsamilehväinen vuode tuntui aivan ylelliseltä, se oli pehmyt kuin\nhöyhenpatja.\n\n»Kun olette valmis», sanoi mies hänelle, »niin sanokaa minulle. Avaan\nsitten teltan aukon, jotta lämpö pääsee sisälle.»\n\nPehmeä villapeitto oli erinomaisen miellyttävä. Kun teltan aukko\navattiin, huomasi Barbara, että toinen nuotio oli tehty siten, että\nsen takana oleva vihreä lehdesseinämä heijasti lämmön suoraan aukosta\nteltan sisään.\n\nHän oli hyvin uninen, mutta makasi siitä huolimatta kauan valveilla.\nMetsän äänet lähestyivät salaperäisinä ja liikehtivät pienen leirin\nympärillä. Muutamat niistä olivat erittäin peloittavia, mutta Barbara\nei välittänyt niistä, sillä mies istui nuotion ääressä, voimakkaat,\nkauniit piirteet kuvastuen nuotion valoa vasten hänen polttaessaan\nmiettivän näköisenä piippuaan. Barbara katseli häntä pitkän aikaa,\nkunnes vihdoin nuotion valkea alkoi käydä epäselväksi, juhlalliset\nvarjot lopettivat tanssinsa metsän taustassa ja hän vaipui uneen.\n\nMonen tunnin perästä, niin hänestä ainakin tuntui, herätti hänet\njokin mitätön ääni. Lämmin valui yhä miellyttävänä pieneen suojaan,\njuhlalliset varjot tanssivat yhä metsää vasten, miettivä olento\ntuijotti yhä hiillokseen, kuvastuen voimakkaasti loimua vasten. Hellä\nomantunnon tuska hiipi hiljalleen Barbaran hellään sydämeen.\n\n»Poika rukka», puhui hän itsekseen, »hänellä ei ole mitään makuusijaa.\nHän vartioi minua metsän vaaroilta.» Joka muuten oli vallan naurettavaa\nkuten mikä eränkulkija tahansa tiesi.\n\nHänen uniset silmänsä katselivat häntä tarkkaavasti — hänen\nsalaisuuttaan, hänen sankariaan. Taasen kävi valkea epäselväksi, taas\nlopettivat varjot tanssinsa. Viimeinen tietoinen ajatus Barbaran\nmielessä oli seuraava. »Mutta hänen täytyy olla hyvin vanhan. Hänen\ntäytyy jo olla kaksikymmentä kuusi.»\n\nSitten hän nukkui.\n\n\n3.\n\nBarbara heräsi auringonnousuun ja raikkaaseen aamuilmaan, tuntien\niloa siitä, että oli nukkunut hyvin ja mukavasti. Teltan aukko oli\nhienotunteisesti suljettu. Kun hän oli valmis, kurkisti hän teltan\nraosta ja näki Stantonin hääräilevän nuotion kimpussa.\n\nHän ojentautui äkkiä ja lähestyi telttaa. Kämmeniensä väliin puhaltaen\nsoitti hän pitkän, kauniin eränkävijän aamuhuudon.\n\n»Yy-löös»! huusi hän ja metsä vastasi siihen monin vivahduksin.\n\nVastaukseksi väisti Barbara teltan aukon syrjään ja astui\nauringonpaisteeseen.\n\n»Hyvää huomenta», sanoi hän.\n\n»_Kunnia_» vastasi Stanton. »Tulkaa, niin näytän teille kevään.»\n\nOlen pahoillani etten voi tarjota teille mitään vaihtelua aamiaiseksi.\nSe on vain samaa illallista, selitti hän Barbaran palattua ja\nistahdettua kuin paratiisilintu tukille. Hänen poskilleen oli kylmä\nvesi antanut raikkaan punan, hänen silmänsä olivat hyvin kauniit unesta\nselvittyään ja hänen tukkansa loisti aamuauringon suuteloista.\n\nJa ihmeellistä sanoa, mutta hän unehutti kokonaan työntää ihastuttavaa\nleukaansa eteenpäin.\n\nHän söi hyvällä ruokahalulla, sillä metsä oli antanut hänelle nälän\nlahjan. Stanton ei puhunut mitään. Hetki oli sellainen, että puhumatta\noli paras. Kaikki ihastuttavat ainekset heidän somassa kohtauksessaan\nnäyttivät kiteytyvän selviksi heille ja Barbara tunsi, että hän\nmuutaman hetken perästä oli pakotettu näkemään mitä ne tiesivät.\n\nVihdoin sanoi mies, kuitenkaan liikahtamatta:\n\n»No niin, lienee parasta lähteä.»\n\n»Niin», virkkoi tyttö.\n\nHe istuivat vielä vähän aikaa katsellen hajamielisinä ystävällistä\nmetsän vihreyttä. Sitten Stanton nousi äkkiä ja alkoi koota\ntavaroitaan. Tyttö ei liikahtanut.\n\n»Tulkaa», sanoi mies vihdoin.\n\nTyttö nousi tottelevasti.\n\n»Seuratkaa aivan minun perässäni», neuvoi Stanton.\n\n»Kyllä», vastasi tyttö.\n\nHe tunkeutuivat pensaikon läpi. Se aukeni hiljaa heidän edessään.\nBarbara katsoi taakseen. Se oli jo hiljaa sulkeutunut heidän takanaan,\nvieden mennessään heidän kohtauksensa ainaiseksi. Heidän pieni leirinsä\noli hävinnyt olemattomaksi. Metsä, suuri, säälimätön, rauhallinen metsä\noli ottanut omansa takaisin. Ei mitään ollut enää jäljellä.\n\nEi mitään muuta ollut jäljellä kuin muisto ja unelma — niin, ja\nalku. Barbara tiesi, että sen täytyi olla alku. Nuori mies tulisi\nvielä takaisin hänen luokseen. Hän pukeutuisi silloin harsopukuun,\ntoisenlaiseen harsopukuun, oikein loistavaan. Hän istuisi vanhan\nlehmuksen korkeimmalla juurella ja mies makaisi hänen jaloissaan.\nSitten mies kertoisi hänelle lumotusta maasta, elosta taivaan tuulien\nalla. Hän olisi hänen ritarinsa, joka lähtisi erämaahan etsimään, mutta\npalaisi aina hänen luokseen takaisin. Mielikuva tuli Barbaralle äkkiä\nsanomattoman rakkaaksi.\n\nSitten hän huomasi, että mies oli pysähtynyt ja katsoen häneen\nrukoilevasti, anteeksi pyytävästi piti syrjässä heidän edessään olevia\npensaan oksia. Aukosta saattoi Barbara nähdä tutun aukeaman ja haiun\nnousevan Maxwellien tuvan piipusta.\n\nHän oli nukkunut yönsä melkein oman ovensa edustalla.\n\n»Antakaa minulle anteeksi», sanoi Stanton. »Tarkoitin sitä vain\npieneksi, hauskaksi seikkailuksi. Sehän ei ole tuottanut mitään harmia\n— ainakaan ei teille.»\n\nHänen silmänsä olivat nälkäiset. Barbara ei löytänyt sanoja\nvastaukseksi.\n\n»Hyvästi», jatkoi mies. »Jääkää hyvästi. Aikanaan annatte minulle\nanteeksi — unhoitatte, mikä onkin samaa. Uskokaa minua, jos olen\nloukannut teitä, niin on myös rangaistukseni oleva ankara. Jääkää\nhyvästi.»\n\n»Hyvästi», sanoi Barbara, tuskin kuuluvasti. Hän oli jo unohtanut koko\njuonen. Hän ei pystynyt ajattelemaan muuta kuin sitä, että metsä,\nsäälimätön, epäystävällinen metsä oli vaatimaisillaan poikansa takaisin.\n\n»Hyvästi», sanoi nuori mies uudelleen. Hänen olisi pitänyt lähteä,\nmutta ei lähtenytkään. Tilanne alkoi käydä jännittyneeksi.\n\n»Milloin tulette käymään luonani?» kysyi Barbara vihdoin. »Viivyn\ntäällä vielä kaksi viikkoa.»\n\n»En koskaan», vastasi nuori mies.\n\n»Mitä te tarkoitatte?» kysyi tyttö hetken kuluttua.\n\n»Painted Rockin tuolla puolen on erämaa», selitti hän miltei\nkatkerasti, »erämaa ja yksinäisyys moneksi vuodeksi — ainaiseksi!»\n\n»Älkää menkö ennenkuin huomenna», pyysi tyttö.\n\n»Minun täytyy.»\n\n»Miksi?»\n\n»Senvuoksi, että minun täytyy olla perjantaina Painted Rockissa ja\npäästäkseni sinne ajoissa, täytyy minun kulkea nopeasti ja kauan.\n\n»Ja ellette tee sitä?»\n\n»Tehtäväni menee myttyyn.»\n\nHe seisoivat äänettöminä. Barbara kaivoi pieniä reikiä päivänvarjonsa\nkärjellä. »Ja se tietää perikatoa?» kysyi hän hiljaa, katsahtamatta\nylös.\n\n»Olen raatanut raskaasti monta vuotta ja nyt on työni tulos\nkysymyksessä.»\n\n»Minä ymmärrän», vastasi tyttö painaen päätään vielä alemmaksi. »Se\nkait olisi hyvin tyhmää, jos nyt keskeyttäisitte matkanne, eikö niin?»\n\nMies ei vastannut.\n\n»Lähdettekö todella», jatkoi tyttö, miltei kuulumattomalla äänellä. »Te\nette saa lähteä noin. Minä pyydän teitä jäämään.»\n\n»En voi», vastasi nuori mies.\n\nBarbara katsahti ylös. Mies seisoi suorana ja uljaana, päättävä tarmo\nahavoituneilla kasvoillaan ja siniset silmät katsoivat vakavina ja\nsuoraan Barbaran ohi. Heti leimahti tytössä.\n\n»Luulen nyt, että on parasta että lähdette», sanoi hän 'vihaisesti.\n\nHe katsoivat hetken toisiaan silmiin. Sitten Barbara painoi päänsä taas\nalas ja ojensi kätensä.\n\n»Ette tiedä sitä», kuiskasi hän, »mutta minulla on teille paljonkin\nanteeksi annettavaa.»\n\nNuori mies epäröi hetken ja kosketti sitten huulillaan hänen sormiaan.\nTyttö ei katsonut ylös. Eleellä, jota Barbara ei huomannut, kumartui\nnuori mies ottamaan kantamuksensa ja painui metsään.\n\nBarbara seisoi liikkumattomana. Ei lihaskaan hänen ruumiissaan\nvärähtänyt. Ainoastaan päivänvarjo solui äkkiä maahan.\n\n\n\n\nVII.\n\nTYTTÖ JOKA PETTYI.\n\n\nTämä on eräs juttu Alfredista. Niitä kiertelee vieläkin monta Lännessä,\nsillä Alfred oli aikanaan varsin kuuluisa mies. Hän oli pieni ja hän\noli ujo. Se onkin pahinta mitä hänestä saattaa sanoa, mutta hän oli\nsangen pieni ja sangen ujo. Hevosen selässä istuessaan ulottuivat\nhänen jalkansa tuskin sen vatsan alemman viivan kohdalle, ja vain\nsuunnattomalla ketteryydellään pysytteli hän mukana. Kun hän kulki\njalan, erehtyivät vieraat usein sanomaan häntä »pojuksi». Seurassa\nhän ei koskaan tuonut esille mielipidettään. Elleivät asiat menneet\nhänen suunnitelmiensa mukaan, teki hän tarpeellisia korjauksia niihin\nja toimi niiden mukaan niin hyvin kuin se kävi päinsä. Mutta hän\nosasikin käyttää hyväkseen kurjimpiakin mahdollisuuksia paremmalla\nmenestyksellä kuin kukaan muu preerioilla. Hänen asenteensa ihmisiin\nnähden oli ikäänkuin alituista anteeksipyyntöä siitä, että hän yleensä\noli olemassa. On sanottu, että kun Alfred otti hengen mieheltä, teki\nhän sen vastenmielisesti, ilman erikoista innostusta, ikäänkuin hän\nei olisi tahtonut ottaa edesvastuuta niskoilleen ja tällainen puhe\npreeriaelämän alkuaikoina oli joko turhamaista teeskentelyä tai sitten\nse oli — Alfredia. Naisväen kanssa hän oli aivan mahdoton. Kuka hyvänsä\nolisi lyönyt vetoa vaikka viimeisen hyppysellisen kultahietaansa sitä\nvastaan, ettei Alfred eläessään ollut sanonut mitään lopullisesti\nvarmaa toiseen sukupuoleen kuuluvalle olennolle. Kun kävi aivan\nvälttämättömäksi kääntää jonkun naisen ennakolta suunnittelema aikomus\ntoiseksi, kuten esimerkiksi kieltää häntä ratsastamasta upottavaan\nhiekkaan, kehoitti hän aina jotakin toista toimittamaan tuon neuvon.\nJa silloinkin piileskeli hän taampana, punastellen hullunkurisesti\ntavatonta rohkeuttaan. Lisätkäämme tähän luisut, kapeat hartiat, lempeä\nääni ja pienen pienet valkoisen punaiset kasvot.\n\nMutta Alfred osasi lukea preerioita kuin kirjaa. Hän osasi ratsastaa\nmissä tahansa, ampua erinomaisesti, ei peljännyt mitään ja osasi\ntapella kuin villikissa, kun asia todella vaati. Ne, jotka tiesivät\njotakin asioista pitivät Alfredia preerian parhaana miehenä. Sen vuoksi\nottikin mr Coldwell, suurrikas, hänet palvelukseensa, kun hän aikoi\nviedä tyttärensä Deadwoodiin.\n\nMiss Coldwell oli päättänyt lähteä Deadwoodiin. Perin rajoitettu\nkokemus, jonka hänen tapaisensa neitonen oli saanut huvimatkoillaan,\njoilla maattiin puupermantoisissa teltoissa ja joilla riippui\npyyheliinoja telttapylväissä ja erikoiskokit keittelivät leiriläisten\niloksi, oli saanut hänet vakuutetuksi siitä, että juuri tuollainen\npreeria-matka oli hänen mielivirkistyksiään. Luonnollisesti isä\nColdwellin oli ennemmin tai myöhemmin otettava hänet mukaansa\nvuotuiselle käynnilleen Deadwoodissa. Se oli siihen aikaan kun\nvaunukaravaanit kulkivat Pierren kautta pohjoiseen ja South Forkin\nkautta etelään. Jotkut yksityiset intiaanit, joilla oli taipumusta\nmurhiin ja joilla oli hieman kehittymättömät käsitykset siitä mitä\nhe saivat ja eivät saaneet tehdä, saattoivat tehdä tuollaiset matkat\nmielenkiintoisiksi joskus, mutta ei juuri usein. Suurelle karavaanille\nei niitten puolelta juuri vaaraa ollut tarjona.\n\nTyttärellä oli sulhasen tapainen, nimeltä Allen, joka myöskin\nmielellään teki huvimatkoja ja niin lähti hän mukaan. Hän ja miss\nColdwell sonnustivat itsensä oikein perinpohjin ja odottivat matkasta\npaljon iloa.\n\nPierressä järjestäytyi sitten kahdeksan vaunua käsittävä karavaani ja\nsiihen liittyivät Alfred ja Billy Knapp.\n\nMolemmat miehet olivat mielenkiintoisia, mutta yhdessä ja toisessa\nasiassa tyrannimaisia — kuten esimerkiksi siinä etteivät sallineet\nkenenkään poistua karavaanin näkyvistä. He eivät myöskään selittäneet\ntyrannimaisuutensa syitä tarpeeksi. Molemmat nuoret kiusoittelivat\nheitä, mutta huomattuaan Billy Knappin joko järkkymättömäksi tai liian\npaksunahkaiseksi, käänsivät he kaiken huomionsa Alfrediin. Allen\nkiusasi Alfredia ja miss Coldwell yhtyi ajattelemattomasti häneen.\nYhdessä he usein onnistuivat loukkaamaan Alfredin arimpia tunteita. Jos\nolisi ollut kysymys vain Allenista, niin harmi olisi piankin loppunut.\nAlfred olisi yksinkertaisesti tappanut hänet ujosti, mutta koska hän\noli niin synnynnäisen kohteliaisuuden kyllästyttämä, että se kokonaan\nantoi leimansa hänen elämänviisaudelleen, oli hän vaiti eikä tehnyt\nmitään.\n\n»Alussa on preeriamatkalla paljonkin hauskaa. Myöhemmin siinä ei\nole kerrassaan mitään. Siinä on sama yksitoikkoisuuden leima kuin\nmerimatkallakin, mutta siinä on vähemmän alaa liikkua ja sen sijaan,\nettä laiva kantaa sinut merillä ollessasi, täytyy sinun sangen suuressa\nmäärässä liikkua oman tahtosi voimalla preerialla. Ruoka on myöskin\nkarkeanlaista, vesi huonoa ja niukalti ja sinä et voi kylpeäkään.\nTasankolaiselle tai sille, jolla on järkeä, nämä asiat eivät merkitse\nmitään verrattuna siihen ihanuuteen, minkä elämä vapaassa ulkoilmassa\ntarjoaa, puhumattakaan sykähdyttävästä seikkailun odotuksesta. Mutta\nnaiset kaipaavat mukavuutta. Naisilla on myös omituinen vaistomainen\nhalu olla aivan yksinään silloin tällöin, arvatenkin sen vuoksi, että\nheidän kokemuksensa, vaikka eivät olekaan vähemmän lukuisat kuin\nmiesten, ovat pääasiallisesti sielullista laatua ja he tarvitsevat\nsenvuoksi silloin tällöin aikaa päästäkseen niin sanoakseni\n»päiväjärjestykseen». Niinpä miss Coldwell alkoi tulla sangen\nkärsimättömäksi.\n\nKuudennen päivän iltapäivällä ratsastivat Alfred, miss Coldwell ja\nAllen rinnakkain. Alfred kertoi omaa kokemaansa seikkailua ja miss\nColdwell kuunteli hajamielisenä, kun ei hänellä ollut muutakaan\ntekemistä. Allen kiusoitteli laiskasti milloin mieleen johtui.\n\n»Minulla sattui silloin olemaan jäsen poikki», huomautti Alfred\nkertomuksensa välissä pehmeällä äänellään, »niin että — — —»\n\n»Mikä jäsen?» kysyi nuori Idän mies, karkean suoraan. Hän vilkaisi\nveitikkamaisesti tyttöön, jolle pikku mies pääasiallisesti oli kertonut\njuttuaan.\n\nAlfred epäröi, punastui, menetti juttunsa juonen ja peräytti vihdoin\naivan ymmällä hevosensa. Hän jäi aivan viimeiseksi vankkurien\ntaakse ja painoi päänsä alas, vuoroon hikoillen ja vuoroon tuntien\nkylmänväristyksiä ajatellessaan sellaista epähienoutta naisen\nläsnäollessa.\n\nNuori Allen kannusti hevosensa tytön oikealle puolelle. »Omituisin\npikku mies, mitä ikänäni olen nähnyt», sanoi hän nauraen. »Ikävä kun\npilasin hänen juttunsa. Oliko se hauska?»\n\n»Siitä olisi voinut tulla hyvä ellet olisi pilannut sitä», vastasi\ntyttö lyöden leikillään hevosen korvia. Eläin alkoi hyppiä. »Miksi teit\nsen?»\n\n»Oh, saadakseni vain nähdä miten hän vääntelee tuskissaan. Hän miettii\nsitä varmasti koko illan ja uskaltaa tuskin katsoa sinua silmiin ensi\nkerran kohdatessaan sinut.»\n\n»Tiedän sen. Eikö se ole hullunkurista. Eilen sattui hän tulemaan\nvankkurien taakse ja yllätti minut tukka hajalla. Toivonpa että olisit\nnähnyt hänet silloin.» Hän nauroi iloisesti muistellessaan tapausta.\n\n»Lähtekäämme tomupilven edelle», ehdotti hän sitten.\n\nHe väistyivät syrjemmälle aron vanhalle nurmipeitteelle ja hoputtivat\nhevosia hiljaiseen juoksuun. Päästyään purjekangas-kuomuisten kuunarien\nedelle ajoivat he taas käyden.\n\n»Alfred sanoo, että me saamme nähdä ne huomenna», sanoi tyttö.\n\n»Mitkä niin?»\n\n»Vuoret tietysti! Ne kuuluvat näyttävän tummalta viivalta tuon kukkulan\ntakana tuolla — mikä sen nimi olikaan?»\n\n»Siilin hauta.»\n\n»Aivan niin. Ja sitten ei ole enää kuin kolme päivää jäljellä. Oletko\niloinen?»\n\n»Oletkos sinä?»\n\n»Kyllä, luulenpa vain. Tämä elämä on hauskaa alussa, mutta tulee hieman\nyksitoikkoiseksi pukeutua niin ahtaassa paikassa, että täytyy taivuttaa\npäätään alaspäin kun ei voi ojentaa käsiään ylöspäin ja vesi käy\ntynnöreissä niin pahan makuiseksi. Onpa oikein hauskaa nähdä oikea talo\ntaas. Ihmiset pitävät leirielämästä juuri niin kauan — — —»\n\n»Minua se ei vielä tympäise.»\n\n»Sinä oletkin mies ja voit tehdä jotakin.»\n\n»Etkös sinä sitten voi tehdä jotakin?»\n\n»Kyllähän sinä sen tiedät. Mitä luulet, että he sanoisivat, jos minä\nesimerkiksi ratsastaisin yksin kaksi mailia eteenpäin. He saisivat\nvarmaankin raivokohtauksen.»\n\n»Kuka saisi raivokohtauksen? Ei kukaan muu kuin Alfred, enkä minä\narvannut, että sinä olisit ruvennut pelkäämään häntä siinä määrin.\nMutta lähdetäänpäs! Lähdetään kilpaa ja tullaan sitten takaisin samaa\ntietä.» Nuorimies näytti poikamaisen innokkaalta.\n\n»Se olisi hauskaa», haaveili tyttö. He katsoivat toisiaan silmiin kuin\nkaksi lasta ja nauroivat.\n\n»Miksi emme lähtisi?» pyyteli nuori mies. »Minua oikein ällöttää\npysytellä aina noiden kirottujen vankkureiden läheisyydessä. Mitä\njärkeä siinäkin on.»\n\n»Tietysti intiaanit, arvelen», sanoi tyttö hieman epäillen.\n\n»Intiaanit!» vastasi mies, halveksien. »Intiaanit! Me emme ole nähneet\nmerkkiäkään heistä sitten kun lähdimme Pierrestä. En usko, että täällä\non ainoatakaan koko kurjalla seutukunnalla. Sitäpaitsi, muistathan mitä\nAlfred sanoi viime yöleirillä?»\n\n»Mitä hän sanoi.»\n\n»Alfred sanoi, ettei hän ole nähnyt ainoitakaan purilaitten jälkiä,\njoten heidän täytynee kaikkien olla erämaissa puhvelin ajossa. Sitä\npaitsi, luuletko, että isäsi ottaisi sinut mukaansa näin pitkälle\nmatkalle, jos siinä olisi hitusenkin vaaraa?»\n\n»En tiedä. Minä pakotin hänet siihen». Hän katseli valtavan pitkää\nalannetta, jonne he olivat menossa ja mahtavaa nousua, joka sen takana\nkohosi. Aurinko ja tuulen henki leikittelivät preerian heinikossa,\njälkimmäinen levitellen sen vihreyttä auringon hopeoitavaksi. Omituinen\nrauha vallitsi aavikolla ja odotti aivan kuulevansa mehiläisten\nsurinan kuten Uus-englantilaisessa puutarhassa. Elämä oli ikäänkuin\npysähdyksissä.\n\n»Me eksyisimme», sanoi tyttö vihdoin.\n\n»Eihän toki!» vakuutti nuori mies aloittelevan arolaisen koko\ninnostuksella. »Minulla on jo valmis suunnitelma. Katsos,\nvankkuri-karavaanimme on menossa tuota kukkulaa kohti meidän takanamme.\nJos kuljemme eteenpäin pitäen varjomme kukkulaa kohti, niin pysymme\nsamassa suunnassa kuin sekin.»\n\nHän katsoi tyttöön odottaen, että tämä lausuisi julki ihastuksensa\nhänen erinomaisen viisautensa johdosta. Tyttö näytti uskovan häntä.\nHän myöntyi ja lähetti hänet jollakin tekosyyllä asialle omalle\nvankkurilleen. Hänen poissa ollessaan laskeutui tyttö hiljaa pienen\nkukkulan rinnettä oikealle, nelisti ripeästi parin muun samanlaisen\nyli ja pysäytti vihdoin hevosensa huoahtaen hyvästä mielestä. Hänen\nmielestään yksi pystyi pitämään silmällä varjoa yhtä hyvin kuin\nkaksikin. Nyt hän oli yksin ja vapaa. Sitä hän oli kaivannut viimeiset\nkuusi päivää matkallaan preerialla ja hän nautti siitä nyt täysin\nsiemauksin. Ei kukaan ollut nähnyt hänen lähtevän. Ajajat nuokkuivat\ntylsinä, kuten heidän tapansa oli, vankkurien asukkaat nukkuivat, kuten\nhe enimmäkseen tekivät ja pikku Alfred sulatteli häpeäänsä vankkurien\ntakana nousevassa tomupilvessä, joka taas ei ensinkään kuulunut hänen\ntapoihinsa. Hän oli saanut ankaran kolahduksen ja olisi varmasti\nhautonut sitä koko iltapäivän, ellei eräs huomio olisi herättänyt hänet\ntoimintaan.\n\nEräässä ruokottomassa paikassa havaitsi hän kavion jäljen. Se ei ollut\nkulkueeseen kuuluvan hevosen.\n\nAlfred tiesi sen siitä, että sen toisessa laidassa, niin somasti ruohon\npeitossa, ettei sitä olisi kenenkään muun silmä huomannut, oli pieni\npainuma. Alfred ratsasti oikealle ja vasemmalle preerialla ja löysi\nnoin kolmenkymmenen hevosen jäljet. Hän työnsi lakkinsa takaraivolleen\nja rypisti kulmakarvojaan kun ei voinut löytää sitä mitä haki,\nnimittäin kahta kapeaa vakoa, jotka syntyivät hevosen kummallakin\npuolen laahaavista purilaista. Niitten puuttuminen osoitti, että\nintiaanijoukko oli yksinomaan ratsain ja se taas tiesi kahnausta.\n\nHän ratsasti koko seurueen etupäähän, silmät vakavina maahan luotuina.\nKukkulan laella tapasi hän nuoren Idän miehen. Jälkimmäinen näytti\nhämmästyneeltä, vaikkakin koetti olla leikkisä.\n\n»Jätin miss Coldweilin tähän puolisen minuuttia sitten», huomautti hän\nAlfredille, »ja luulen että hän on tehnyt minulle pienen kepposen.\nTorukaa häntä minunkin puolestani kun hän tulee takaisin — teettehän\nsen», nauroi hän hieman häijynilkisesti kuvitellessaan Alfredin toruvan\njotakin.\n\nSilloin Alfred hämmästytti hänet. Pikku mies ojentautui äkkiä suoraksi\nsatulassa ja päästi mehevän kirouksen. Kierrettyään pienen kaarroksen\npreerialla, palasi hän takaisin nuoren miehen luo.\n\n»Te menette heti vankkurien luo ja herätätte Billy Knappin ja sanokaa\nhänelle, että minä olen lähtenyt pienelle tiedustelulle ja että minä\ntahdon, että hän _valvoo_, Ymmärrättekö? _Valvoo!_\n\n»Mitä?», alkoi Idän mies levottomana.\n\n»Lähden hakemaan miss Coldwellia», sanoi pieni mies päättäväisesti.\n\n»Ettehän luule, että jokin vaara uhkaa häntä, ettehän», kysyi Idän\nmies, hätääntynyt sävy äänessään. »Ehkä voin auttaa teitä?»\n\n»Te teette kuten käskin», vastasi pikku mies lyhyesti ja ratsasti pois.\n\nHän seurasi miss Coldwellin jälkiä nopeasti, sillä ne olivat aivan\ntuoreet. Jos katsoi tarkastikin etsien hevosen jälkiä niin ei huomannut\nmitään, mutta jos katsoi kolme- neljäkymmentä jalkaa eteenpäin, niin\nnäkyi ruohikossa selvä polku.\n\nAlfred tapasi miss Coldwellin istumassa rauhallisena satulassaan\nkeskellä preeriakoira-yhteiskuntaa ja niin ollen varsin yksinäisessä\nseudussa. Hän huvitteli katselemalla preeriakoirien touhua kun ne\nhaukkuivat, katselivat ja piiloittelivat häntä, aina sen mukaan kuinka\nkaukana ne olivat. Alfredin näkeminen ei häntä miellyttänyt, sillä hän\npeloitti preeriakoirat piiloon.\n\nNähdessään miss Coldwellin valtasi Alfredin taas ujous. Hän ratsasti\nhänen viereensä ja punastui:\n\n»Näytän teille tietä takaisin, miss», sanoi hän arasti.\n\n»Kiitoksia vain», vastasi miss Coldwell hieman kylmästi, »mutta löydän\ntakaisin itsekin.»\n\n»Luonnollisesti te löydätte», kiiruhti Alfred vastaamaan hädissään.\n»Mutta ettekö luule, että meidän pitäisi lähteä takaisin nyt. Tahtoisin\ntulla kanssanne, miss, jos sallitte sen. Iltapäivä on jo aika pitkälle\nkulunut.»\n\nMiss Coldwell vilkaisi veitikkamaisesti aurinkoa.\n\n»Mitä, vielähän on monta tuntia pimeän tuloon!» sanoi hän huvitettuna.\n\nSilloin Alfred hämmästytti miss Coldwellin.\n\nHänen arkaileva käytöksensä hävisi kerrassaan. Salamana hyppäsi hän\nhevosensa selästä ja heitti ohjakset sen pään yli, niin että se\npysähtyi ja katsoi sitten miss Coldwellia suoraan silmiin.\n\n»Hypätkää heti alas», komensi hän.\n\nPehmeä etelän murre, jota hän tavallisesti puhui, sai raikkaan\ntäsmällisyyden. Miss Coldwell katsoi häneen. Hämmästyen. Nähdessään\nettei tyttö heti totellut hänen käskyään, alkoi Alfred aivan\ntodenteolla nopeasti irroittaa niitä hihnoja, jotka pitivät miss\nColdweilin ratsastushametta kiinni. Se oli niin tavaton teko ujon\nAlfredin puolelta, että miss Coldwell vihdoin huomasi, että jotakin oli\ntekeillä ja hyppäsi satulasta.\n\n»Mitä nyt», kysyi hän.\n\nVastaamatta sanaakaan, veti Alfred miss Coldwellin hevosen pään\nohjaksilla aivan liki sen kavioita ja sitoi nilkat lujasti yhteen.\nSitten hän teki saman tempun omalle hevoselleen. Täten ei kumpikaan\neläin voinut edes poukkien päästä minnekään. Ne olivat varmasti\nkytketyt.\n\nAlfred astui muutaman askeleen itäänpäin. Miss Coldwell teki samoin.\n\n»Istukaa tuohon», käski Alfred. Miss Coldwell totteli hieman\nhermostuneena. Hän ei käsittänyt mitään koko jutusta ja se pani hänet\npelkäämään. Hän alkoi hämärästi peljätä, että Alfred oli tullut\nhulluksi. Alfredin seuraava teko vahvisti vain hänen epäluuloaan. Hän\nastui nimittäin kymmenen askelta eteenpäin ja nosti sitten oikean\nkätensä pään yli. Miss Coldwell tarkkasi häntä niin kiinteästi, että\nhän ei huomannut sillä hetkellä mitään muuta. Sitten katsoi hän siihen\nsuuntaan kuin Alfredkin ja hän huudahti puoleksi nyyhkyttäen.\n\nAivan taivaan rantaa vasten näkyi idänpuoleisella mäellä hevosen\nselässä istuva olento. Se oli liikkumaton kuin kuvapatsas.\n\n»Meidän täytyy tapella», sanoi Alfred tultuaan hetken kuluttua\ntakaisin. »Hän ei vastaa rauhanmerkkiini ja hän on Sioux-intiaani. Emme\npääse karkuun tämän preeriakoirakaupungin läpi. Meidän täytyy pitää ne\nloitolla.»\n\nHän aukaisi ja sulki rakkaan 44 numeron Winchesterinsä ja veti hiljaa\nhanan vireeseen. Sitten hän istahti miss Coldwellin viereen. Monelta\nsuunnalta ilmestyi äänettömästi ratsastavia intiaanisotilaita, jotka\nliikehtivät arvokkaasti ensinnä näkynyttä kohti, käsittäen lopulta noin\nkolmekymmentä miestä. He keskustelivat hetken keskenään ja lähtivät\nsitten yksitellen määrätyin välimatkoin täyttä laukkaa kiertämään\nvasemmalle, piiloutuen hevostensa taakse ja kiljuen kimakkaäänisesti,\nmutta eivät ampuneet ainoatakaan laukausta.\n\n»He aikovat hyökätä kimppuumme», arveli Alfred. »Meitä on liian vähän\njotta se maksaisi vaivan. Se on vain petosta.»\n\nPiiri heidän ympärillään oli nyt täydellinen. Katsellessa heidän\nratsastamistaan hurjaa vauhtia liikkumatonta maisemaa vastaan pyrki\nnäkö häiriytymään.\n\n»Ei siitä mikään huvimatka heille tule», sanoi Alfred myhäillen.\n»Preeriakoirain kolot ovat heille yhtä hankalat kuin meillekin. He\neivät oikein tiedä miten he parhaiten meitä ahdistaisivat. Jos he\ntulisivat joka puolelta yhtaikaa niin en voisi heille mitään, mutta he\nryntäävät aina yhdessä mytyssä kaikki kuin mitkäkin _saakelin_ hullut!»\nJa silloin punastui taas Alfred korviaan myöten ja alkoi nöyrästi ja\nmonisanaisesti pyydellä anteeksi miss Coldwellilta, joka ei ollut\nkuullut enempää hänen sanojaan kuin hänen anteeksipyyntöjäänkään.\nVillit ja lähestyvä taistelu olivat ainoat, mitä hän saattoi ajatella.\n\nÄkkiä yksi intiaaneista nojautui eteenpäin hevosen selässä ja ampui sen\npään takaa. Kuula lensi ohi, luonnollisesti, mutta se vinkui ilkeästi\nkuin sireeni ja kuulosti tulevan lähemmä. Miss Coldwell kiljasi ja\npeitti kasvonsa käsillään.\n\nVillit ulvoivat kuorossa.\n\nEnsimmäinen laukaus näytti olevan merkki yleiseen ammuntaan pitkin\nympyrää. Intiaanit eivät koskaan puhdista pyssyjään, saavat harvoin\nhyviä ammuksia eivätkä oikein tajua takimmaisen tähystimen filosofiaa.\nSitäpaitsi ei ole ensinkään helppoa ampua pitkältä matkalta\njännittyneessä asennossa laukkaavan hevosen selästä. Alfred katseli\nheitä halveksien, puhumatta sanaakaan.\n\n»Jos he jatkavat tätä kauemman aikaa, voi se kuulua vankkureillemme\nsaakka», sanoi hän vihdoin. »Toivoisinpa ettemme olisi niin kaukana\nja pohjoisessa päin. Kas niin, nyt se alkaa», sanoi hän sitten hieman\nkiihtyneenä.\n\nPäällikkö oli pysähtynyt, ja kun sotilaat saapuivat hänen luokseen,\nvetivät he hevoset miltei istumaan takajaloilleen ja jäivät siihen\nliikkumattomiksi. Hevosten päät olivat käännetyt kahden istuvia kohti.\n\nAlfred nousi varovasti nähdäkseen paremmin.\n\n»Aivan oikein», puhisi hän itsekseen, »se on vanha Yksinäinen Susi,\nvarmasti. Saammekin tästä oikein navakan tappelun.»\n\nTyttö oli vaipunut maahan ja vapisi päästä varpaisiin saakka. Ei\nole hauskaa joutua maalitauluksi parhaissakaan olosuhteissa, mutta\nvielä vähemmän hauskaa on joutua maalitauluksi kun on vain yksi\nkolmeakymmentä vastaan ja nuo kolmekymmentä vielä lisäksi ovat\nhirvittävän ja oudon näköisiä villejä. Miss Coldwell oli aivan lamassa\nja Alfred näytti vakavalta. Hän veti miettiväisenä kotelostaan kauniin,\nnorsunluupäisen Coltinsa ja pani sen viereensä heinikkoon. Sitten hän\npunasteli, vuoroon hikoillen ja väristen, ja katsoi tyttöön epäröiden.\nVillijoukon äkillinen liikehtiminen päällikön ratsastaessa sen\netunenään sai hänet päättävästi toimimaan.\n\n»Miss Coldwell», sanoi hän.\n\nTyttö värisi ja huokaili.\n\nAlfred kävi polvilleen ja pudisteli häntä kovakouraisesti.\n\n»Kuulkaa nyt», komensi hän, »meillä ei enää ole kuin minuutti aikaa.»\n\nTyyntyneenä hieman hänen äänensävystään katsoi tyttö ylös. Hänen\nkasvonsa olivat liidunvalkeat ja hänen tukkansa oli osaksi pudonnut\nhänen otsalleen.\n\n»Pankaa mieleenne nyt joka sana», puhui Alfred nopeasti. »Intiaanit\naikovat hyökätä minuutin kuluessa. Ehkä voin lannistaa heidät, mutta en\nole varma siitä. Tuossa pistoolissa minä aina säästän kaksi viimeistä\nkutia — ymmärrättekö — se on aina ladattu. Jos huomaan, että kaikki on\nmenetetty niin ammun teidät toisella ja sitten itseni toisella.»\n\n»Oh» itki tyttö, aukaisten silmänsä hurjana. Hän kuunteli hyvinkin\ntarkkaavasti.\n\n»Ja jos he tappavat minut ensin — hän tarttui lujasti tytön ranteeseen\n— »jos he tappavat minut ensin, niin täytyy teidän ottaa tämä pistooli\nja ampua itsenne. Ymmärrättekö. Ampua itsenne — päähän — tuohon!»\n\nHän näytti otsaansa etusormen nypykällään.\n\nTyttö vetäytyi kauhuissaan taaksepäin. Alfred puri hampaansa yhteen ja\njatkoi säälimättä.\n\n»Jos he saavat teidät käsiinsä», sanoi hän, »niin he riisuvat teiltä\nviimeisenkin riekaleen, ja kun te olette ilkisen alasti, niin sitovat\nhe teidät pitkin pituuttanne raakahihnalla, maahan käsistä ja jaloista.\nJa sitten he seivästävät teidät keskiruumiista maahan kiinni, — ja\njättävät teidät siihen — hitaasti kuolemaan!»\n\nJa tyttö uskoi häntä, epäjohdonmukaisesti kylläkin, sen vuoksi, että\nhuolimatta hirvittävästä pelostaan, hän oli huomannut, että Alfred\nlausuessaan ehkä ruokottomimmat sanat elämässään, ei ensinkään ollut\npunastunut. Hän katseli ruohikossa makaavaa pistoolia kauhunsekaisella\nihastuksella.\n\nIntiaanijoukko, joka tähän saakka oli pysytellyt noin tuhannen jalan\npäässä, karjasi nyt äkkiä ja lähti nelistäen preeriakoirayhteiskuntaa\nkohti.\n\nVillien rynnäkössä on sanoin selittämätöntä hurjuutta. Pienet hevoset\nliikuttavat jalkojaan niin nopeasti, sotilaitten sulkaharjat ja\nvarusteet hulmuavat perässä niin raivoisasti ja miesten ja hevosten\nkoko asento on niin intoa ilmaiseva, että näkijä saa sen käsityksen\nmenosta, että tuo peloittava joukko on voittamaton sekä vauhtiin että\nvoimaan nähden. Koko taivaanranta näyttää olevan täynnä intiaaneja.\n\nJa ikäänkuin se ei vielä olisi tarpeeksi peloittavaa, vapisee ilma\nkarjuntaa. Kukin intiaani painaltaa yhteistä päämäärää kohti ja hän\nhuutaa kimakasti näyttääkseen mikä suurenmoinen soturi hän on, samalla\nkun säestyksenä kuuluva kavion kapse kuuluu yhä lähempänä aivankuin\nkasvava myrskysade katolla. Näyttää siltä kuin ei mikään pystyisi sitä\npysähdyttämään.\n\nJa kuitenkin on yksi seikka, joka taitavasti hyväkseen käytettynä\nsaa heidät pysähtymään, se on heidän kurin puutteensa. Intiaani\ntaistelee tulisesti kun häntä ahdistetaan tai kun hän pääsee\ninnostumaan tulisesta vastarinnasta, mutta hän ei mielellään antaudu\ntaisteluun kylmiltään. Kun hän lähestyy vihollisen pyssyn suuta, käy\nhän miettiväiseksi. Usein yksi ainoa mies, jolla on tarpeellinen\nmäärä kylmäverisyyttä pidättyäkseen ampumasta, saattaa tehdä tyhjäksi\nhyökkäyksen, jos hän vain odottaa kunnes he ovat tulleet noin\nviidenkymmenen jalan päähän ja sitten äkkiä kohottaa pyssyn piipun. Jos\nhän heti olisi ampunut, olisi taistelu loppunut lyhyeen ja intiaanit\nolisivat ratsastaneet hänen ylitseen. Mutta nyt on kullakin ollut\naikaa ajatella. Kun valkoinen mies on valmis ampumaan, on odotusaika\njo tehnyt tehtävänsä. Kukin villi tietää, että vain yksi mies heistä\nkaatuu, mutta kukaan ei mielellään tahdo olla juuri tuo yksi ja koska\nkurittomien sotilasten tapana on tapella vain omasta puolestaan,\nsukeltaa kukin hevosensa taakse ja pyörtää pois, vasempaan tai oikeaan.\nKoko joukko liitää ohi ja hajoo, kuten nopeasiipinen tiiraparvi\ntuulisena päivänä.\n\nTähän luotti Alfred lähestyvässä ratkaisussa.\n\nTyttö seurasi sotilasten hurjaa menoa jännittyneenä. Hänen täytyi\npuristaa kovasti rannettaan estyäkseen pyörtymästä ja hän näytti\nkykenemättömältä ajattelemaan. Alfred istui liikkumattomana eräällä\npreeriakoirapesällä pitäen pyssyään polvillaan. Häntä ei näyttänyt\nmikään häiritsevän.\n\n»Hauska tapella taas», mutisi hän itsekseen, hellästi sivellen pyssynsä\ntukkia. »Tulkaahan tänne, senkin pirut! Ahaa!», huudahti hän kun erään\nintiaanin hevonen putosi preeriakoiran koloon. »Sitähän minä ajattelin\ntässä.»\n\nHänen silmänsä alkoivat palaa. Hevoset tulivat hypähdellen sinne ja\ntänne, vältellen taitavasti koloja. Niitten ratsastajat ampuivat ja\nkarjuivat hurjasti, mutta ei yksikään luoti osunut kymmentä jalkaa\nalemmaksi. Heidän lähestyvä piirinsä muistutti rannalle saapuvaa suurta\naaltoa ja yhdenkaltaisuutta korosti vielä kotkan sulkien heiluminen\nheidän tukassaan.\n\nRatsastaminen mehiläispesää muistuttavassa maastossa oli vaarallista —\nyksinpä intiaaneillekin — ja kolme hevosta pyörähti ympäri peräkkäin,\njääden potkimaan ilmaa jaloillaan. Kaksi ratsastajaa jäi viereen\npyörtyneinä. Kolmas pääsi istualleen ja alkoi hieroa polveaan. Miss\nColdwellin hevonen peljästyi ja heittäytyi kyljelleen ja rupesi\nhurjasti potkimaan takajaloillaan.\n\nSopivan hetken tultua veti Alfred pyssynsä vireeseen ja nousi äkkiä\npolvilleen. Hänen sitä tehdessään painui pesä, jolla hän oli istunut,\nsisään, ja hän lensi nenälleen. Raivokkaasti kiroten nousi hän pystyyn\nja tähtäsi tiheimpään joukkoon. Se vaikutti. Silmänräpäyksessä katosi\njoka villi hevosensa suojaan, eikä heistä näkynyt muuta kuin käsi ja\njalka. Joukko hajaantui kummallekin puolelle niin nopeasti kuin olisi\nammuttu merkki sellaista liikettä varten ja molemmat osat kaartivat\nkahdessa kauniissa kaaressa, kunnes ne vihdoin pysähtyivät jotenkin\nsamaan paikkaan, josta olivat uljaan hyökkäyksensä alkaneetkin.\n\nAlfred ei ollut ampunut ainoatakaan laukausta.\n\nHän kääntyi tytön puoleen naurahtaen.\n\nTyttö makasi maassa kasvot ylöspäin, silmät avoinna ja kauhun\nilmeisinä. Hänen otsassaan oli pieni mustunut reikä ja hänen päänsä\nalla, joka oli oudosti painautunut maata vasten, oli nurmi muuttunut\npunaiseksi. Lähellä hänen kättään oli raskas Colt N:o 44.\n\nAlfred katseli häntä kokonaisen minuutin liikahtamatta. Sitten\nnyökäytti hän päätään.\n\n»Se oli sen vuoksi, että minä kaaduin tuohon koloon — hän luuli, että\nhe olivat ampuneet minut!» puhui hän ääneen itsekseen. »Pikku tyttö\nparka. Eihän hänen olisi pitänyt sitä tehdä!»\n\nHän punastui kovasti ja kääntäen päätään toisaalle, veti hän tytön\nhameen niin alas, että se peitti hänen nilkkansa. Sitten hän otti\nwinchesterinsä ja ampui kolme laukausta. Ensimmäinen sattui pyörtynyttä\nintiaania korvan taakse. Toinen lävisti toisen pyörtyneen intiaanin\nrinnan, kolmas kävi sen intiaanin hartiain läpi, joka oli katkaissut\njalkansa ja joka juuri yritti päästä potkiskelevan hevosen taakse\nsuojaan.\n\nVähän sen jälkeen saapui Billy Knapp vankkurikaravaaneineen.\n\n\n\n\nVIII.\n\nBILLYN KELTANOKKA.\n\n\nEräänä keväänä seitsenkymmenluvun alkupuolella piti Billy Knapp\njonkinlaista kievaria ja hotellia Deadwoodin ja Big Hornin teiden\nristeyksessä Custer laaksossa. Matkustajat, jotka siinä kääntyivät\ntieltä toiselle, pysähtyivät usein yöksi siihen. Hän möi tarvikkeita\nsekä miestä että hevosta varten. Edellinen käsitti pääasiallisesti\nwhiskyä, jälkimmäinen taasen heiniä. Se olikin parasta mitä siitä\nsaattoi sanoa. Hotelli oli hirsistä, kaksikerroksinen ja se oli jaettu\nosastoihin palttinaverhoilla, tarjotakseen edes kuvan jonkinlaisista\nyksityishuoneista silmiin nähden vaikkei suinkaan korviin. Siinä\noli kolme sänkyä ja joukko lavitsoita ja se ylvästeli oikein\nnaiskeittäjällä — ensimmäinen laatuaan vuoriseudulla. Billy ei pitänyt\nsitä kauan. Hän oli liian levoton luonne. Mutta kertomuksen aikaan oli\nhän vielä sekä huvitettu että tyytyväinen siitä.\n\nHenkilökunnan muodosti laitoksessa Billy, äskenmainittu nainen sekä\neräs vanha Pistol, nimeltä Charley. Viimeksi mainittu kantoi aina\nvyöllään monta tuliasetta ja oli hänellä sangen paljon sanomista,\nmutta kuten Billy sanoi, ei koskaan ollut saanut mitään kokoon. Tämä\nei suinkaan Lännessä saattanut riippua tilaisuuksien puutteesta. Hänen\ntehtävänään oli olla »kaikki kaikessa».\n\nEräänä iltana istui Bill nojatuolissaan hotellinsa seinävierellä\nodotellen postivaunua. Aikaa myöten se tuli. Charley kompuroi ulos,\nkantaen vesiämpäriä hevosille. Ajaja heitti ohjakset hänelle ammattinsa\nerikoisoikeudet tuntevan ylhäisellä oikeudella, laskeutui hitaasti\nistuimeltaan ja astui sitten komeasti tarjoiluhuoneeseen saamaan\nryypyn. Billy seurasi perässä tarjoilemaan.\n\n»Olipa onni», sanoi ajaja ja nojasi kyynärpäihinsä.\n\n»Kuuluuko mitään uutta?» kysyi Bill.\n\n»No eipä ihmeitä.»\n\n»Kävivätkö kimppuusi.»\n\n»Ei, mutta Black Hank oleksii lähellä.» Se selvitti asian. Molemmat\nmiehet puhaltelivat savupilviä hetken äänettöminä. Sitten nousi ajaja\nlähteäkseen.\n\n»Toin sinulle oikean keltanokan tullessani», huomautti hän kuin\nsattumalta. »Arvatenkin on hän muilta seuduilta.»\n\n»Luulenpa, että lähden katsomaan minkälainen keltanokka se on», vastasi\nBilly, kiiruhtaen tiskin takaa.\n\nKeltanokka istui pienellä pölkyllä aivan oven edessä. Hän piti lakkiaan\nkädessä, joten Billy saattoi nähdä hänen tapulimaisen, paljaan\nkallonsa. Sen alapuolella oli valkoisen punaiset kasvot ja vielä\nalempana kapeat, kaltevat hartiat, litteä rinta ja väärät sääret.\nHän oli puettu vaaleaan, ruudulliseen pukuun ja flanellipaitaan,\njonka kaulus oli aivan liian laaja. Billy huomasi kaiken tämän vain\nohikulkiessaan. Kun ajaja kiipesi istuimelleen, sanoi hotellin omistaja:\n\n»Sanohan, Hen, pitäisikö tuollainen panna pumpuliin vaiko lasikuvun\nalle?»\n\n»Minä antaisin sille selkään», vastasi ajaja lyhyesti ja läimäytti\nkaksisiimaisella piiskallaan neljää hevostaan selkään, niin että ne\nhätkähtäen lähtivät liikkeelle.\n\nBilly lähti uudelleen katsomaan vierastaan ja sai tältä\nanteeksipyytävän hymyn.\n\n»Voinko saada huoneen täällä täksi yöksi?» kysyi vieras kimeällä,\npiipittävällä äänellä.\n\n»Voitte», vastasi Billy lyhyesti ja alkoi huutaa Charleyta.\n\nPatriarkka ilmestyi nurkan takaa ja samoin teki keittäjätärkin,\nmustasilmäinen, punaposkinen olento jonka Billy sittemmin laski\nkahdeksanneksi uhkarohkeaksi yrityksekseen avioasioissaan.\n\n»Ota vieraan sotapussi talteen», komensi Billy, »ja Nell,\nluonnollisesti hommaat kokoon hieman syötävää.»\n\nVieras otti käteensä pienen käsilaukkunsa ja seurasi Charleytä\nasuntoon. Kun hän sitten hieman myöhemmin ilmestyi illalliselle,\nkantoi hän käsilaukkua mukanaan ja asetti sen penkin alle, joka oli\npöydän vieressä. Syötyään asetti hän sen aivan kätensä ulottuville\npolttaessaan piipullisen tupakkaa ulkona. Luonnollisesti ei tällainen\njäänyt Billyltä huomaamatta.\n\n»Vieras», sanoi hän, »näytätte olevan erinomaisen kiintynyt tuohon\nlaukkuunne.»\n\n»Niin olen, sir», piipitti vieras. Billy sylkäisi arvonimelle. »Minulla\non siinä eräitä esineitä jotka ovat minulle suuriarvoisia.» Hän avasi\npussin ja otti esille aivan tavallisen näköistä naista esittävän\ntavallisen valokuvan. »Se on äitivainajani», sanoi hän. Billy sylkäisi\ntaas ja meni sisään.. Hän halveksi hentomielisyyttä, olipa se laatuaan\nmitä hyvänsä.\n\nMolemmat miehet istuivat illallista syödessään vastatusten ja\npunaposkinen tyttö tarjoili. Vieras katsoi lautaseen koko ajan kun\ntämä oli huoneessa. Hän istui kuin orrella penkin päässä jalat allaan\nja varpaisin nojaten. Kun Kun tyttö lähestyi, jäykkenivät hänen\nhartia- ja käsivarsilihaksensa hämmennyksestä ja aiheuttivat vallan\neriskummallisia käden liikkeitä. Hän vastaili vain yksitavuisesti.\n\nBilly söi runsaasti ja totisena. Loppupuolella ateriaa istahti Charley\nhänen viereensä. Charley oli huonolla tuulella ja ruoka oli hänen\nmielestään jäähtynyttä.\n\n»Nell», huusi hän, tällainen ei kelpaa _sioillekaan_ syötäväksi.»\n\nTyttö ei ollut millänsäkään. Eikä liioin Billy. Puheentapa oli sillä\npaikkakunnalla sellainen. Vieras pudotti veitsensä.\n\n»Enpä sitten ihmettele, että ette välitä siitä», sanoi hän, naurettavan\npieni annos närkästystä äänessään.\n\n»Mitä te tarkoitatte?» huusi Charley uhkaavasti.\n\n»Tietenkin sitä, ettei naisihmiselle saa sellaista kieltä käyttää»,\nvastasi vieras lujasti piipittävällä äänellään.\n\nBilly ymmärsi heti yskän ja räjähti hillittömään nauruun.\n\n»Aika poika!» huudahti hän, lyöden käsiään polviin. »Löitpä nyt\nkirveesi kiveen, Charley.»\n\nTyttökin nauroi, mutta hillitysti. Hän oli kuitenkin hieman liikutettu,\nvaikka olikin vasta edellisenä talvena lähtenyt Bismarkista, koska\nhänen kaltaistaan siellä ei enää kaivattu.\n\nKoska Billy hyväksyi selityksen, niin patriarkka vaikeni.\n\nPuolen yön aikaan heräsivät talon neljä asukasta hirvittävään meteliin\nulkopuolella. Vieras nousi, täysissä pukimissa, lavitsaltaan ja\nkurkisti kapeasta avonaisesta akkunasta. Tusina hevosia oli yhdessä\nrykelmässä yhden miehen hoitoon jätettyinä, mutta pimeys esti näkemästä\ntarkemmin. Avonaisesta salongin ovesta virtasi leveä valojuova ja\nsieltä kuului melua ja saappaitten töminää.\n\n»Se on Black Hank», sanoi Billy hänen kupeella. »Black Hank ja hänen\njoukkonsa. Hän etsii nokkansa sivu mennyttä postivaunua.»\n\nBlack Hank vuoristossa on samassa maineessa kuin Jesse James etelämpänä.\n\nVieras kävi äkkiä tarmokkaaksi.\n\n»Ettekö aio tapella sitten?» kysyi hän.\n\n»Tapella?» sanoi Billy ihmetellen. »Tapella! Ei tietenkään. Hank\nei ryöstä _minulta_ mitään. Hän vain nuuskii joka paikan ja ottaa\nmitä tarvitsee, mutta antaa maksun joka kerta. Minä olen vain hiljaa\nja annan hänen toimia. Minä en koskaan _riitele_ hänen kanssaan,\nymmärrättekö. Hän tanssii vain tänne sisään ja tarttuu kynsillään\nsiihen mitä tarvitsee. _Minä_ en tiedä siitä mitään. _Minä_ nukun kuin\ntukki.»\n\nHän viittasi merkitsevästi vieraalle.\n\nAlhaalla liikuskelivat rosvot sinne tänne.\n\n»Billy», karjui komentava ääni, »Billy Knapp!»\n\nHotellin pitäjä näytti hämmästyneeltä.\n\n»Mitä hittoja hän _minua_ huutaa?» kysyi hän viereiseltään vieraalta.\n\n»Billy», huusi ääni taas: »Tule alas heti, senkin siwashi. Minä tahdon\npuhua kanssasi.\n\n»Hyvä, Hank», vastasi Billy.\n\nHän meni »huoneeseensa» ja pani vyölleen raskaanpuoleisen vyönsä.\nSitten hän laskeutui rappuja alas. Salonki oli valaistu ja täynnä\nmiehiä. Muutamat joivat ja söivät, toiset taas sulloivat eväitä\nkuljetettavaan kuntoon. Tiskin kulmaan nojaten seisoi pitkä mies\npoltellen piippuaan. Hän oli notkea, vilkas ja voimakaslihaksinen,\ntummakasvoinen ja hänen kulmakarvansa yhtyivät omituisesti nenän\nyläpuolella. Billy astui astui äänettömänä miehen luo.\n\n»Mitä tämä merkitsee?» kysyi hän lyhyesti. »Tällainen ei kuulu\nsopimukseen.»\n\n»Tiedän sen», vastasi vieras.\n\n»Anna tänne sitte kultahietasi ja häviä täältä.»\n\n»Tuossa on hietani», vastasi Black Hank, pannen kätensä vieressään\nolevalle kauriinnahkaiselle pussille, ja siinä on sinulle tavaroistasi.\nHaluan kysyä sinulta erästä asiaa. Standing Rock on lähettänyt\nviisikymmentä tuhatta dollaria seteleissä Spotted Tailiin. Lähetti meni\ntästä tänään. Oletko nähnyt häntä?\n\n»En ole nähnyt mitään lähettiä», vastasi Billy helpotuksesta huoahtaen.\n»Postivaunu meni tyhjänä ohi.»\n\nCharley oli tullut rappuja alas huoneeseen.\n\n»Mitä sinä siellä teet, senkin rupisammakko», kysyi Billy häneltä\nraa’asti.\n\n»Postivaunu ei ollut kuten sanoit, _tyhjä_», huomautti Charley\nhämmästymättä.\n\nBillyn aivoissa valkeni. Hän muisti laukun, jota vieras niin tarkkaan\noli vartioinut, Ja vaikka hänen järkensä sanoikin hänelle, että niin\nvaaratonta olentoa, kuin hänen vieraansa oli, tuskin saattoi valita\npikalähetiksi, jäi siihen kuitenkin pieni mahdollisuus jäljelle.\n\n»Olet oikeassa», myönsi hän huolettomasti, »siellä on eräs keltanokka,\njoka ymmärtää yhtä paljon lähettinä ratsastamisesta kuin sika\nrypistyneestä paidasta.»\n\n»Minä huomasin, että hän oli ylenpalttisen huolissaan matkalaukustaan»,\nintti Charley.\n\nTiskiin nojaavalta mieheltä ei ollut jäänyt huomaamatta mitään\ntästä keskustelusta. Billyn kieltäminen, hänen epäröintinsä ja\npuolitotuutensa näyttivät hänestä kaikki epäilyttäviltä. Nopealla\nkäden heitolla ojensi hän aseensa Billyä kohti. Billyn kädet lensivät\nkomentamatta ylös.\n\nMiehet lopettivat askareensa ja kokoontuivat heidän ympärilleen.\nTämän tapaiset näyt olivat liian tavallisia vaatiakseen selitystä tai\nherättääkseen erikoista uteliaisuutta. He tunsivat johtajansa ja Billyn\nvälisen hiljaisen sopimuksen.\n\n»Nyt», sanoi Black Hank vihaisesti, »tahdon tietää miksi sinä koetit\ntuollaista peliä kanssani.»\n\nBilly, varovainen ja pelkäämätön mies, vastasi ettei hän ollut\nyrittänyt minkäänlaista peliä, olihan vain Hetkeksi unhoittanut koko\nkeltanokan eikä uskonut, että viimeksimainittu osoittautuisi Hankin\netsimäksi pikalähetiksi.\n\nEräs miehistä kevensi johtajan merkin saatuaan Billyn vyötä tuntuvasti.\nSitten sai hän istuutua rahille. Kaksi muuta miestä nousi yläkertaan.\nHetken perästä he palasivat ja ilmoittivat, ettei ylhäällä ollut\nainoatakaan elävää sielua, vierasta tai tuttua, paitsi tyttöä, mutta\nettä sinne oli jäänyt pienempi matka-arkku. Uuden määräyksen saatuaan\ntoivat he arkun ravintolahuoneeseen. Se murrettiin auki ja havaittiin,\nettei se sisältänyt muuta kuin vaatteita, preeria-asukkaan mallia,\nlujaa ja kulunutta. Sitäpaitsi oli siinä vielä sievästi kokoon kääritty\nmeksikolainen satula ja raakanahkainen piiska.\n\nRoistot olivat jo hajaantuneet ulkoa etsimään jälkiä. Tässä hommassa\nhe epäonnistuivat ja ilmoittivat, ettei pienintäkään jälkeä näkynyt\nmissään päin.\n\nBilly tunsi miehensä. Black Hankin yhä tuimemmiksi rypistyvät kulmat\ntiesivät vain yhtä ainoata. Lännessä ei kukaan pysty pidättämään\nitsellään päällikkyyttä minkäänlaatuista, ellei hän sitä tue teoilla,\njotka osoittavat häikäilemätöntä päättäväisyyttä. Billy hyökkäsi\nnopeasti kuin puuma Hankin päälle ja kävi häneen lujalla otteella\nvyötäröstä, pyöräytti hänet kilvekseen ja alkoi vakavan taistelun\nsaadakseen käsiinsä roiston paljastetun aseen. Se oli loistava yritys,\nmutta se epäonnistui. Muutamassa silmänräpäyksessä makasi hän sidottuna\nlattialla ja Black Hank piteli hieraantunutta käsivarttaan. Sen perästä\nei voinut enää tulla muu kysymykseen kuin joko nuora tai kuula.\n\nKun Billy oli mennyt alas, ei vieras enää tuhlannut sekuntiakaan\ntoimettomuuteen. Hänellä oli hallussaan viisikymmentätuhatta dollaria\nseteleissä, jotka hänen oli määrä niin pian kuin suinkin jättää\nSpotted Tailin asioimistoon Wyomingissa. Välttämätön vaunun vaihto oli\npakottanut hänet yöpymään Billy Knappin hotelliin.\n\nLähetti sieppasi laukkunsa ja juoksi äänettömästi Billyn makuuhuoneen\nläpi erään kapean akkunan luo, jonka hän jo aikaisemmin oli huomannut\naukeavan aivan metsään päin. Akkuna oli öljyttyä paperia, mutta hän\npettyi sen hyödystä. Hän tiesi, että se liukui syrjään, mutta hän ei\nsaanut sitä liikkumaan. Hän ei uskaltanut särkeä paperia, sillä se\nolisi kuulunut. Ääni hänen takanaan melkein säikäytti häntä.\n\n»Minä näytän teille» kuiskasi punaposkinen tyttö.\n\nHän oli käärinyt lakanan höllästi ympärilleen, hänen tukkansa riippui\nhartioilla ja hänen paljaat jalkansa näkyivät vaipan alta. Pieni mies\npunastui hämmästyksen tuskasta ja hän unohti tykkänään tehtävänsä.\nTytön ääni herätti hänet vihdoin.\n\n»Kas niin, tästä vain», kuiskasi tyttö osoittaen avonaista akkunaa.\n\n»Kiitän teitä», sammalsi vieras tuskallisesti. »Vakuutan teille — —\nminä toivon — — —»\n\nTyttö nauroi hiljaa.\n\n»Hyvä on», sanoi hän. »Olen tämän teille velkaa siitä, että veditte\npatriarkkaa parrasta», ja hän suuteli pikku miestä.\n\nLähetti, vavisten ujoudesta, kiipesi vikkelästi akkunalle, pujotti\nkäsivartensa laukkunsa hihnaan ja sen sijaan, että olisi hypännyt\nmaahan, kuten tyttö odotti heilautti itsensä kepeästi lähimmälle\nsuurelle tammen oksalle. Tyttö kuunteli lehtien rapinaa hetken, kunnes\nlähetti pääsi lähemmä runkoa ja lähti sitten, pystymättä hillitsemään\nhaluaan nähdä mitä alhaalla tapahtui, rappuja alas.\n\nAlas tullessaan tuli häntä vastaan kaksi miestä. He tutkivat yläkerran\nkolme huonetta nopeasti, mutta tarkkaan, eivät välittäneet tytöstä\npaljoakaan ja palasivat sitten kiroillen takaisin. Hetken perästä\ntulivat he hakemaan vieraan arkkua. Nell seurasi heitä sitten alas\naina ovelle saakka. Siinä hän näki ja kuuli sellaista, että se sai\nhänet katkerassa kauhussa pakenemaan talon perälle asti, kun Billy\npaiskattiin lattiaan.\n\nAkkunan ääressä hän polvistui ja pannen kätensä ristiin painoi päänsä\nkäsivarsien väliin. Lännen naiset, varsinkin Nellin kaltaiset eivät\nitke. Mutta Nell oli vähällä tehdä sen. Äkkiä nosti hän päätään. Ääni\nhänen lähellään oli puhutellut häntä.\n\nHän katseli joka puoleen, mutta ei nähnyt mitään.\n\n»Täällä, ulkopuolella», kuului matala varovainen ääni, »puussa».\n\nSilloin näki tyttö vieraan istuvan samassa paikassa, johon hän oli\näsken asettunut.\n\n»Pyydän anteeksi, ma’am, jos säikäytin teitä tai puhuttelen teitä\nensinkään. Eihän minun pitäisi sitä — mutta — — —»\n\n»Oh, älkää olko millännekään», sanoi tyttö kärsimättömästi, pudistaen\ntukkaansa taaksepäin. Niin nöyrä ja pelokas oli ääni, että tyttö\nsaattoi vähääkään pinnistämättä mielikuvitustaan nähdä pikku miehen\npunastumisen ja välttelevän käytöksen. Tuona jännityksen hetkenä hänen\nvähäpätöisyytensä ja itseluottamuksen puutteensa kiusasi tytön mieltä.\n\n»Mitä te siellä teette», kysyi tyttö. »Luulin että te olitte hävinnyt\nnäiltä tienoilta!»\n\n»Täällä oli turvallisempaa», selitti vieras. »En jättänyt mitään\njälkiä.» Tyttö nyökkäsi päätään ikäänkuin myöntäen toimenpiteen\njärkevyyden.\n\n»Mutta, ma’am, rohkenin puhutella teitä sen vuoksi, että näin teidän\nolevan hädässä. Luonnollisestihan minulla ei ollut mitään oikeutta\nkysyä ja jos ette halua sanoa minulle — — —»\n\n»He aikovat tappaa Billyn», keskeytti Nell, nyyhkyttäen.\n\n»Miksi?»\n\n»En oikein käsitä sitä. He etsivät jotakin ja luulevat, että Billy on\npiiloittanut hänet. Arvelen, että se olette te. Billy ei piiloittele\nmitään, mutta he vain luulevat niin.»\n\n»Aivan oikein. Minua he etsivät. Kun nyt tiedätte missä olen, miksi\nette kerro sitä heille ja pelasta Billyä?»\n\nTyttö hätkähti, mutta hänen terävä Lännen älynsä näki heti vaikeuden\nsiinä.\n\n»He ajattelevat, että Billy sittenkin auttaa teitä.»\n\n»Rakastatteko häntä?» kysyi vieras.\n\n»Jumala tietää, että olen aika luja, mutta niin on asia.» tunnusti\ntyttö ja painoi päänsä alas.\n\nNäkymätön vieras vaikeni ja mietti.\n\n»Olen aika liisterissä itsekin», puhui hän itsekseen »ja minulla\non tehtävä, joka minun täytyy suorittaa kohdistamatta huomiotani\nmihinkään muuhun. Tavallisestihan ihmiset eivät välitä minusta, enkä\nminäkään heistä. Varsinkaan naisväki. He aivan näännyttävät minut.\nLuulenpa etten kohoa kovinkaan korkealle heidän silmissään, jos joudun\nheidän kanssaan kiistasille. Tavallisestihan he panevat minuun yhtä\npaljon huomiota kuin metsälutikkaan. Minähän en potki siltä, senhän\nymmärrätte. Mutta kerran koiran iässä ikäänkuin kaipaan ystävällistä\nsilmäystä heidän puoleltaan. Omaa naispuolta minulla ei koskaan ole\nollut, ei koskaan. Joskus ajattelen, että saattaisi olla somaa, jos\ntietäisin jonkun tytön typykän odottavan minua jossakin. Mutta ei\nole, eikä koskaan tule olemaankaan. Minä olen sillä tavalla luotu. Te\nkohtelitte minua kauniisti tänä iltana. Te olette ensimmäinen nainen,\njoka koskaan on suudellut minua omasta ehdostaan...»\n\nTyttö kuuli heikkoa rapinaa ja sitten hiljaisen maahantulon.\n\nKurkistaessaan akkunasta, erotti hän varjomaisen olennon hiipivän\nhotellin nurkan taa. Hän pani kätensä sydämelleen ja kuunteli. Hänen\nkäsityksensä vieraan liikehtimisestä oli korkeintaan hämärä, mutta hän\noli kuullut hänen tunnustavan, että hänen suudelmansa oli merkinnyt\nhänelle paljon ja hädässäänkin tunsi hän voimakasta halua nauraa. Hän\noli suonut hyväilynsä pikku miehelle jotenkin samoin tuntein kuin hän\nolisi suudellut koiran kylmää kuonoa.\n\nAlakerrassa olivat miehet hieman mietittyään päättäneet käyttää kuulaa.\nSe oli siihenkin nähden paikallaan, että Billy oli uranaukaisijoita\npreerialla. Sitäpaitsi ei hän ollut mikään hevosvaras. Jotta ei turhaan\nviivyteltäisi, oli toimitus päätetty tapahtuvaksi heti ja samassa\npaikassa. Billy seisoi selkä omia hotellin hirsiään vasten kädet ja\njalat sidottuina, mutta silmät peittämättä. Hän ei koskaan menettänyt\nrohkeuttaan. Lyhyen armonaikansa kuluksi, jonka valmistukset hänelle\ntarjosivat, selitti hän vastustajilleen mitä hän heistä ajatteli.\n\n»Ylpeä»! lopetteli hän pitkää yksinpuheluaan, aivankuin hän olisi\npuhunut lampun heijastajalle. »Ylpeä!» kertasi hän vieläkin. »Tuo\nteidän Hankinne on niin ylpeäksi käynyt, että hän on paisunut kuin\nmyrkytetty koiranpenikka. Ei sitä silti kuka tahansa pysty nukkuvaa\nmiestä kaappaamaan ja saamaan viittäkymmentä tuhatta dollaria noin\nvain, ilman muuta.»\n\nBlack Hank määräsi kolme miestä toimittamaan työn. Billyn teloitus\noli hänelle välttämätön, ei sen vuoksi, että lähetin menettäminen\nolisi häntä suurestikaan suututtanut — hän toivoi saavansa hänet\nkäsiinsä aikanaan — vaan sen vuoksi, että hänen miehistössään\npysyisi tarpeellinen kunnioitus päällikköään kohtaan. Hän oli juuri\nperäytymäisillään antaakseen tilaa teloituksen toimeenpanijoille\nkun hän kuuli oven takanaan aukeavan ja sulkeutuvan. Hän kääntyi.\nOven edessä seisoi pieni keuhkotautisen näköinen mies, vaaleassa\nruudullisessa puvussa. Keltanokalla oli kaksi lyhytpiippuista\nColt-revolveria, joista hän toisen ojensi suoraan Black Hankia kohti.\n\n»Kädet ylös», komensi hän terävästi.\n\nKoska ase oli tähdätty Hankia kohti, noudatti hän käskyä heti.\nTulokkaan silmissä oli merkillinen eloisuus. Kahdestatoista muusta\nmiehestä oli yksitoista täydelleen vakuutettuja siitä että toinen ase,\njoka ei ollut kohdistettu johtajaan, koski heitä henkilökohtaisesti\nkutakin. Kahdestoista mies luulotteli olevansa paremmassa asemassa.\nLäsnäolevien suureksi kummastukseksi kuului pamaus ja leimaus\nsilmänräpäyksessä. Sitten olivat taas asiat ennallaan. Toinen vieraan\naseista oli yhä Black Hankiin kohdistettu, toinen taas muihin miehiin.\nKahdestoista mies, se joka oli luullut voivansa yrittää vastarintaa,\noli suistunut kasvoilleen lattialle. Ei kukaan olisi voinut vakuuttaa\nvarmasti nähneensä, että vieras hituistakaan olisi liikahtanut.\n\n»Kas niin», sanoi vieras terävästi, »yksi kerrallaan. Pudottakaa\naseenne lattiaan, gentlemannit.» Ja Black Rankille: »suu alaspäin.\nPudota! Koirailematta!»\n\nYksi miehistä huoneen takaosassa liikahti hieman korollaan.\n\n»Liikahtamatta siellä», varoitti vieras. Mies jäykistyi.\n\n»Seuraava herra», jatkoi pikku mies taitavasti viitaten toiselle.\nHän totteli empimättä. »Seuraava! Nyt sinä! Ja sinä! Nyt sinä siellä\nnurkassa.»\n\nToinen pistooli toisensa perästä kolahti lattiaan. Ei ainoakaan mies\nhuoneessa olipa aseistettu tai aseeton, voinut kehua, ettei hänen\npienintäkin liikettään olisi huomattu. He olivat kuin tiikerit valmiit\nhyökkäämään heti kun vain pistoolin suu olisi väistynyt hiemankin. Se\nei väistynyt. Lattialle lyhistynyt ruumis muistutti heitä jokaista\nsiitä mitä saattoi tapahtua. He tottelivat.\n\n»Astukaa taaksepäin», komensi vieras nyt. Silmänräpäyksessä sai hän\nmiehet riviin seinää vasten jäykkinä, kädet ylhäällä.\n\nSitten vieras ensi kerran liikahti paikaltaan oven edessä.\n\n»Kutsu tyttö tänne», sanoi hän Billylle.\n\nBilly korotti äänensä ja huusi »Nell! Ah, Nell.»\n\nSilmänräpäyksessä ilmestyi tyttö ovensuuhun pelkäämättä ja arvelematta.\nKun hän näki miten asiat olivat kehittyneet; tuli hän miltei\npahanilkisen iloiseksi.\n\n»Suvaitsetteko, ma’am, heti, ellen vaivaa teitä liiaksi, ikäänkuin\nhieman irroittaa Billyn siteitä?» kysyi vieras.\n\nTyttö teki työtä käskettyä. Hotellin omistaja oikoi käsivarsiaan.\n\n»Olkaa hyvä ja kootkaa nuo aseet.»\n\nMolemmat ryhtyivät touhuun.\n\n»Missä se kirottu patriarkka on?» kysyi Billy tuikeasti, hakien\nsilmillään Charleytä.\n\nTämä oli hiljaa livistänyt.\n\n»Voitte laskea kätenne alas», neuvoi vieras, laskien aseensa. Johtaja\naikoi sanoa jotakin.\n\n»Suu kiinni»! sanoi Billy, ottaen oman aseensa kasasta.\n\nVieras otti äkkiä joukosta yhden Coltin ja pitäen liipasinta varasinta\nvasten, laukaisi kuusi laukausta peräkkäin lyömällä kämmenellään\nhanaan. Vaikka hän näytti vain heittelevän asetta sinne tänne,\noli hänellä ilmeisesti varma maali, sillä kuusi viinilasia Billyn\ntarjoilupöydällä meni säpäleiksi. Se oli ihmeellinen teko ja se kävi\nnopeammin kuin koneellisella pistoolilla. Hän otti toisen aseen.\nHyllyltä otti hän sitten tomaattirasian ja heitti sen ilmaan. Ennenkuin\nse ehti pudota maahan oli hän ampunut siihen kaksi reikää ja kun se\ntuli maahan, auttoi hän sen pyörimistä vielä neljällä kuulalla, joista\njokainen jätti tomaattiliemivirran jälkeensä. Huone oli täynnä savua.\nJoukko katseli menoa lumottuna.\n\nSitten jäykistyivät seinän vierellä olevat miehet. Savun seasta\nleimahteli pitkiä salamoita heitä kohti, milloin vasemmalle, milloin\noikealle, yhtämittaisena rätinänä. Kahteentoista pysähtyi ampuminen.\nMiesten päitten välissä oli kussakin pyöreä reikä. Yhteenkään mieheen\nei ollut sattunut. Syntyi hiljaisuus. Savu kohosi ylös ja poistui\nvähitellen avonaisesta ovesta. Hevoset, jotka pitkäksi aikaa olivat\njääneet vartiatta, hirnahtelivat. Vieras heitti rauhallisesti savuavat\nColtit lattialle ja otti omansa esille sivutaskusta, johon hän ne oli\npannut. Billy keskeytti vihdoin äänettömyyden.\n\n»Se on _ampumista_ se», huomautti hän huoahtaen.\n\n»Ne viisikymmentä tuhatta ovat tuolla ulkopuolella», säväytti vieras.\n»Haluatteko niitä?»\n\nVastausta ei kuulunut.\n\n»Aion ottaa yhden hevosistanne», sanoi hän sitten. »Billy on täysin\nsyytön. Hän ei tiedä minusta mitään.»\n\nHän kokosi aseet lattialta.\n\n»Nämät aion myös huvikseni ottaa mukaani», jatkoi hän. »Te löydätte\nne — jos oikein tarkkaan haette — tuolta tiepuolesta — ja hevosenne\nsamoin. Hän peräytyi ovelle.\n\n»Ammun sen heti, joka pistää päänsä ovesta», varoitti hän.\n\n»Vieras», sanoi Black Hank, kun hän oli menemäisillään ulos.\n\nPieni mies pysähtyi.\n\n»Saanko kysyä nimeänne?»\n\n»Nimeni on Alfred.»\n\nBlack Hank näytti harmistuneelta.\n\n»Olen kuullut teistä», myönsi hän.\n\nVieraan katse kiersi huonetta ja huomasi tytön. Hän säikähti ja\npunastui.\n\n»Hyvää yötä», sanoi hän sitten nopeasti ja katosi samalla. Hetken\nperästä kuului kavioitten kapsetta kun hän talutti hevosia pois.\n\nHyvän aikaa vallitsi äänettömyys. Sitten Billy puhui.\n\n»Hank, olemme niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta jos kosket\ntuohon vasikkaan, niin minä nylen sinut.»\n\n»Vasikka! Oho», naurahti Hank. »Alfred vasikka! Minä olen kuullut\npuhuttavan hänestä.»\n\n»Mitä olette kuullut», kysyi tyttö.\n\n»Hän on etelän paras etsivä», vastasi Hank.\n\nSeuraavana vuonna veivät Billy Knapp, Alfred ja eräs kolmas mies,\njonka nimi oli Jim Buckley poikki maitten vuoristoon ainoan\nvankkurikaravaanin, joka sinä kesänä uskaltautui matkaan.\n\n\n\n\nKAKSI PANOSTA.\n\n\nTämä tapahtui siihen aikaan kun Billy Knapp kuljetti postivaunua\nPierren ja Deadwoodin välillä. Luulenpa, että voitte vieläkin nähdä\nsaman vaunun Buffalo Billin näyttelyssä. Jotta ei syntyisi sekaannusta\neikä lukija panisi Billyn hartioille enemmän vuosia kuin hänelle tulee,\nniin mainittakoon tässä, että kyseessä oleva tapaus sattui hieman sen\nkuuluisan ja uhkarohkean matkan jälkeen, jonka hän Alfredin ja Jim\nBuckleyn kanssa teki vuoristoon sinä kesänä kun ei kukaan muu sitä\nrohjennut ja hieman ennenkuin hän ryhtyi kullankaivuun. Jim oli jo\nlähtenyt Montanaan.\n\nMatka Pierrestä Deadwoodiin oli jotakin. Päivät päästään kulki tie\nylös ja alas heinäisiä mäkimaita ja laajoja tasankoja. Noustessaan\nmäkeä ylös ei koskaan osannut käyttää edellistä kokemustaan hyväkseen,\nvaan luulotteli mäelle päästyään näkevänsä koko seutukunnan\npeninkulmamitalla edessään. Sitähän ei koskaan tapahtunut. Ei\nkoskaan nähnyt pitemmälle kuin seuraavaan preeria-aaltoon. Mäkiä\nalas hurahtaessa näki välillä olevan tasangon aina yhtä rajattoman\nlaajana, tyynenä ja kuumana tai aina yhtä rajattoman laajana,\njäätävänä ja pohjolan tuulien täyttämänä, riippuen vuodenajasta,\njona siellä liikkui. Kerran koiran iässä tapasi siellä pajukon,\njoka tiesi sitä, että siinä oli joen uoma. Se oli joko aivan kuiva\ntai sitten ryöppyävänä virtana. Aivan mäen alla oli kaksi matalaa\nrakennusta, puoleksi hirsistä, puoleksi savesta. Siinä vaihtoivat\nhevosia terässilmäiset miehet, jollaisia näkee pohjolan hinaajalaivojen\nruorissa. Matkustajat olivat täällä tilaisuudessa syömään kaikkien\ntaiteen sääntöjen mukaan valmistettuja pannukakkuja, jotka pystyivät\nvastustamaan ruuansulatus-nesteitten tuimimpiakin hyökkäyksiä ja\njuomaan vihreätä teetä, joka maistui väkevästi parkkihapolle ja vaati\ntodella oikein porsliinilla silatun suolen seinämän hyvin viihtyäkseen.\nSe ei ollut mikään innostava huvimatka.\n\nLuonnollisestikaan ei Billy kuljettanut vaunua koko matkaa. Ainoastaan\nviimeiset sata mailia. Mutta matkustajat sensijaan tekivät sen ja\nolivat Billyn tavatessaan jo peräti kyllästyneitä matkaansa. Kerran\neräs keltanokka tuli mukaan loppupuolella vuotta, vain huvin vuoksi. Ja\nhän sai sitä.\n\n»Ajaja», sanoi hän Billylle, kun jarrut taas ilmoittivat, että oltiin\nlähdössä alamäkeä, »onko teidän kimppuunne koskaan hyökätty?»\n\nBillylle oli satamalla satanut samanlaisia kysymyksiä parin viimeisen\ntunnin ajan. Tavallisesti istui hän katsoen suoraan eteensä, sylkäisi\ntarkalleen vaunuhevosen ja aisan väliin ja vastaili yksitavuisesti.\nKeltanokka ei tiennyt, että kyseleminen oli huonoin keino saada Billy\npuhumaan.\n\n»Kimppuun?» vastasi Billy halveksivasti. »Nuori mies, minun kimppuuni\nhyökättiin viime vuonna kolmekymmentä seitsemän kertaa.»\n\n»Siunatkoon!» huudahti keltanokka. »Mitä te silloin teette. Onko teidän\nvaikea päästä heistä eroon? Täytyykö teidän taistella lujastikin?»\n\n»Ei mitään taistelua. Minua ei ole palkattu tappelemaan. Minä olen\npalkattu ajamaan.»\n\n»Ja te annatte ryöstää itsenne», huudahti keltanokka.\n\nBillyä harmitti vieraan halveksiva äänensävy.\n\n»Ei tule kysymykseenkään», selitti hän. »Koettakaahan otaksua, että\nolisin kyllin tyhmä lennättääkseni lyijyä ympärilleni ja pääsisin\npakoon. Mikä olisi seurauksena? Seuraavalla kerralla ajaessani vaunua\nampuisi joku noista kirotuista maantierosvoista minut jonkun pensaan\ntakaa. Mitä siitä olisi hyötyä? Ei kerrassaan mitään.»\n\nKeltanokka vaikeni, syvästi tuntien sellaisen järkeilyn loogillisuuden.\nHetken perästä aurinko katosi kellahtavaan autereeseen. Sitten seurasi\nruskotus ja vihdoin korostivat tähdet preerian todellista äärettömyyttä.\n\n»Tuo mies on palkattu tappelemaan», huomautti Billy totisena, viitaten\npeukalollaan taakseen.\n\nKeltanokka ymmärsi nyt sen äänettömän ja tuimannäköisen miehen, joka\nluoksepääsemättömänä ja yksinäisenä istui vaunun katolla. Tarkemmin\nkatsoessaan huomasi keltanokka tanakan pyssyn, joka tavattoman lyhyine\npiippuineen riippui kahdessa messinkikoukussa istuimen takana.\nTavallisia revolvereita oli siinä myöskin, mutta ne eivät olleet kuten\ntavallisesti koteloissa, vaan riippuivat vyössä koukuissa, joten ne\ntarpeen tullen saattoi pienellä käden liikkeellä saada irti. Mies\nkatsoi häneen jäykästi.\n\n»Vuoristo ei ole enää kaukana», suvaitsi Billy lausua, kun lännestä\ntullut kylmä viima nosti hänen lakkinsa liertä ja pieni pilvenhattara\noudon hiljaisena ja nopeasti kiiti tähtien ohi.\n\nKeltanokka oli taas kääntynyt katsomaan katolla istujaa, joka kiinnitti\ntavattomasti hänen mieltään, kun vaunu pysähtyi niin äkkiä, että hän\noli viskautua istuimeltaan. Hän pääsi vaivoin tasapainoon taas ja\nBilly, jalkajarrua vasten kierteli levollisesti ohjaksia sen ympäri.\n\n»Kädet ylös, heti», kuului terävä komento edestäpäin pimeydestä.\n\n»Tarkoittaa teitä», sanoi Billy keltanokalle, nostaen samalla kätensä\npäänsä yli ja istuutuen mukavasti istuimelleen. »Valmis», huusi hän\nleikillisesti pimeyteen.\n\nAivan kuin merkin annettua kajahteli pimeydessä laukausten ryske\nja kolmasti kaikui vastaus kuusipiippuisista. Jarrun kiljahdus oli\neksyttänyt vaununpuolustajan, jotenka hän ei tiennyt mistä päin\näskeinen ääni oli tullut. Hän oli hypännyt väärältä puolelta alas ja\njoutui siten suojattomaksi, ja hänen vastustajansa oli ampunut hänet\nkuoliaaksi.\n\nMaantie-rosvo astui turvallisena esiin ja virkkoi Billylle: »annahan\nBilly minulle tuo laatikko.»\n\nBilly kiipesi istuimensa yli ja pudotti raskaan, raudoilla kiskoitetun\nlaatikon maahan. »Eipä taida kukaan huomata Buchia tuossa», sanoi hän\najatellen vaununpuolustajaa, joka makasi liikkumattomana.\n\n»Aja eteenpäin», komensi rosvo.\n\nKolme tuntia myöhemmin tulivat Billy ja tointunut keltanokka\nDeadwoodiin ja kymmenisen minuuttia sen jälkeen tiesi koko leiri mitä\noli tapahtunut.\n\nNyt oli, se täytyy mainita, Deadwood äskettäin valinnut itselleen\npoliisipäällikön. Hän ei juuri näyttänyt poliisilta ensinkään, sillä\nhän oli pieni, heikonnäköinen ja kaljupäinen ja muutenkin näytti kovin\nlapselliselta. Mutta kun sanon teille, että hänen nimensä oli Alfred,\nniin tiedätte, että asia oli oikealla tolalla. Häneltä yhteiskunta\nnyt odotti aloitetta. Se odotti, että hän pestäisi joukkueen, johon\nkuuluisi jokainen, jota ei välttämätön toimi pidättäisi ja että se heti\nlähtisi takaa-ajoon. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt.\n\n»Montako heitä on?» kysyi hän Billyltä.\n\n»Yksi ainoa», vastasi postinkuljettaja.\n\n»Minä toimitan asian yksin», ilmoitti Alfred.\n\nNähkääs, Alfred tunsi hyvin omat heikkoutensa. Hän ei koskaan\nosannut tehdä suunnitelmaa toisten läsnäollessa, vaan alistui aina\nvaistomaisesti toisarvoiseksi tekijäksi. Mutta kun toisten suunnitelmat\nolivat menneet myttyyn, osasi hän toisten haaksirikkoumasta järjestää\nmitä tehokkaimman uuden toimintamenettelyn. Käsilläolevassa asiassa\npiti hän parempana järjestää oman mielensä mukaisen menettelytavan ja\nsenvuoksi hän tahtoi toimia yksin.\n\nSiihen aikaan tunsivat ihmiset jo Alfredin. He eivät panneet vastaan.\n\n»Sataa lunta», huomautti eräs ainaisia vieraita kapakan ovella.\nLännessä niitä on aina pari kolme joka yhteiskunnassa.\n\n»Satuloikoon joku pojista kimoni», sanoi Alfred äkkiä ja alkoi tutkia\naseitaan salongin lampun valossa.\n\n»Ethän aikone lähteä tänä iltana!» kysyivät läsnäolevat epäilevinä.\n\n»Aion kyllä. Lumeen jää hyvät jäljet, mutta huomenna ne ovat jo\npeitossa.»\n\nJa niin lähti Alfred yksin, yöllä, lumimyrskyssä, ainoankaan tähden\ntietä näyttämättä, etsimään yksinäistä jälkeä äärettömällä preerialla.\n\nHän suoritti Billyn ja keltanokan kolmentunnin matkan hieman enemmässä\nkuin tunnissa, sen vuoksi, että se oli parhaasta päästä alamäkeä. Siten\noli rosvolla ilmeisesti neljän tunnin etumatka, joka kuitenkin väheni\nsillä ajalla, joka häneltä meni laatikon murtamiseen, sitten kun Billy\nvaunuineen oli edennyt turvallisen matkan päähän. Tapahtumapaikalla oli\nvarma merkki Buchissa, murhatussa viestinviejässä. Alfred otti selvän\nsiitä että mies todella oli kuollut, mutta ei hukannut enempää aikaa\nhänen vuokseen. Miehet saivat seuraavana päivänä ottaa hänet haltuunsa.\nAlfred kävi taas satulaan ja lähti suoraan itään, vaikka Billyn puheen\nmukaan rosvo oli lähtenyt pohjoiseen.\n\n»Hän on yksin», puheli Alfred itsekseen, »hän ei siis kuulu Black\nHankin joukkueeseen. Hänellä ei ole mitään syytä lähteä pohjoista kohti\nja jos hän menee etelään, täytyy hänen mennä South Porkin kautta ja se\nvie kaksi viikkoa aikaa. Rosvotut setelit ovat numeroidut ja vanhalla\nWells-Fargolla on numerot tiedossaan. Hänen on vaihdettava setelit,\njotta ei joutuisi kiinni. Siis menee hän Pierreen.»\n\nAlfred pani kaiken tämän tuumailunsa varaan ja ratsasti silmät ummessa\nitäänpäin. Onneksi oli maaston aaltomaisuus kyllin selvä ja määrätty,\njoten hän saattoi noudattaa aikomaansa suuntaa jotenkin hyvin, aina\nkello kolmeen saakka aamulla. Silloin loppui lumimyrsky ja tähdet\nalkoivat yhdessä kelmeän kuun kanssa näkyä. Kaksikymmentä minuuttia\nmyöhemmin oli hän joen varrella.\n\n»Ylös vaiko alaspäin?» kysyi Alfred miettien itseltään. Yöllinen\nilma sai päättää asian. Koko yön oli tuullut kovasti luoteesta.\nVapaasti käyvä hevonen pyrkii enemmän tai vähemmän poikkeamaan tuulen\nsuunnasta saadakseen päänsä myötätuuleen. Alfred oli koko yön tahallaan\nvastustanut tätä pyrkimystä, mutta hän arveli, ettei rosvo paon\nhälinässä ollut muistanut ottaa sitä seikkaa huomioon. Sen sijaan,\nettä hän olisi ohjannut hevosensa suoraan itään Pierreä kohti oli hän\narvatenkin väistynyt enemmän tai vähemmän etelään. »Alaspäin» päätti\nAlfred.\n\nHän laskeutui satulasta ja alkoi taluttaa hevostaan joen suunnassa,\nmutta parin sadan jalan etäisyydellä siitä, otettuaan ensin selvän\nsiitä, että uomassa vielä virtasi hieman vettä. Huomionsa tehtyään\nnyökkäsi hän tyytyväisenä päätään.\n\n»Hänestä ei jää mitään jälkiä ennenkuin vasta lumen tulon aljettua»,\ntuumi hän, »ja luonnollisesti ei hän arvaakaan, että minunlaiseni\nmutakuono on hänen kintereillään itäänpäin. _Siis_ ruokailee hän heti\nkun sattuu veden ääreen. Tuossa on vesi.»\n\nTämä näytti tyydyttävän Alfredia täydelleen. Hän kävi jalkaisin,\nlöytääkseen helpommin jäljet. Hän pysytteli kahden sadan jalan päässä\njoesta, jotta hänen hevosensa ei haistaisi toisen läsnäoloa ja\nhirnaisemalla ilmaisisi hänen tuloaan. Vähän ajan kuluttua tapasi hän\njäljet. Hän jätti hevosensa siihen ja seurasi jälkiä jalkaisin joen\nuomalle. Uoman reunamalla kurkisti hän varovaisesti laaksoon.\n\n»Onpa sinulla sisua!» huomautti Alfred itsekseen. »Jos minä olisin\nleikkimässä sinun leikkiäsi, niin kyllä minä olisin ollut varovaisempi.»\n\nPakolainen oli ilmeisesti otaksunut olevansa turvassa, sillä hän oli\noikein leiriytynyt. Hänen molemmat hevosensa kaapivat ja kalvoivat\nheinää laakson pohjalla. Itse oli hän valmistanut itselleen lämpimän\nnurkkauksen ja nukkui siinä ainoastaan yhden huopapeiton alla, vaikka\nlämpömittari osoitti hyvän joukon alapuolelle nollan. Asia oli ollut\nvarsin yksinkertainen. Hän oli tehnyt joen penkereeseen pitkän ja\nkuuman nuotion ja kun hän oli kypsä nukkumaan, oli hän siirtänyt\nvalkean muutaman jalan kauemmaksi kulmauksesta ja paneutunut makuulle\ntulen lämmittämälle paikalle penkereen ja nuotion väliin. Hänen\npyssynsä ja revolverinsa oli asetettu käden ulottuville.\n\nAlfred osasi hiipimällä tappaa hirven, mutta hän ei yrittänytkään\nhiipiä Lännen tapoihin tottuneen miehen kimppuun. Sen sijaan hiipi hän\nhyvään turvapaikkaan ja lasketti huolellisesti yhden winchesteri-kuulan\nnoin kuusi tuumaa miehen korvan juuresta. Mies heräsi äkkiä ja ojensi\nvaistomaisesti kätensä asetta kohti.\n\n»Älä koske siihen», huusi Alfred.\n\nMies heitti aseensa ja makasi kuin kaniini kolossaan.\n\n»Otappas tuo kuusipiippuisesi piipun suusta kiinni ja heitä se sopivan\nmatkan päähän itsestäsi», neuvoi Alfred. »Ja nyt Winchester!. Nouse nyt\nylös, jotta saan nähdä minkä näköinen sinä olet.» Mies totteli. »Sinä\net oikeastaan näissä oloissa tarvitse tuota toistakaan käsiasettasi»,\njatkoi pikku mies. »Ei, älä irroita sitä kotelosta, vaan irroita koko\nhoito, vöineen päivineen. Hyvä! Jäykkene nyt ja seiso liikkumattomana\npaikallasi.»\n\nSitten Alfred nousi ja laskeutui alas laaksoon.\n\n»Hyvää huomenta», huomautti hän ystävällisesti.\n\nHän katseli ympärilleen, huomasi miehen hevosköyden, otti sen maasta ja\nselvitti sen.\n\n»Sinä olet aika suuri kooltasi», puheli Alfred kuin seurustellen, »ja\nsöisit minut varmaankin elävältä, jos tulisin sitomaan sinut aivan\nlähellesi. Kädet ylös!»\n\nSukkelalla heitolla ja nykäyksellä kiersi hän köyden silmukan miehen\nojennettujen ranteitten ympärille ja veti sen tiukalle.\n\n»Pysy siinä», sanoi hän, pannen pyssynsä pois.\n\nHän irroitti toisen revolverinsa vyöltään merkitsevästi ja lähestyi\nsitoakseen solmun.\n\n»Laske kädet alas», komensi hän. Hän jäi miettimään työnsä tulosta.\n\n»En ensinkään pidä tästä — sidottuna edestäpäin. Astu käsivarsiesi\nvälistä koko mies.» Mies epäröi. »Astu sanon minä», sanoi Alfred\ntiukasti, samalla kutitellen vankia pitkällä veitsellään.\n\nToinen väänteli ja käänteli kummallisesti, mutta onnistui vihdoin\nviemään ensin toisen ja sitten toisen jalkansa sidottujen ranteittensa\nvälistä. Alfred sitoi hänen kyynärpäänsä yhteen takaapäin.\n\n»Nyt sinä kelpaat», hyväksyi hänet Alfred iloisesti. »Katsokaamme nyt\nhieman ruokavarojasi.»\n\nKaksi litteää kiveä parin tuuman päässä toisistaan tekivät uunin\nvirkaa ja paistinpannu aukon kohdalla, jonne nuotion liekit leiskuivat\nsekä tinakuppi muodostivat rosvon koko keittiökaluston. Alfred pisti\nvieraanvaraisesti hieman leipää ja kahvia sen entisen omistajan suuhun.\n\n»Ei sen vuoksi, että se olisi niin tarpeellista», huomautti hän, »mutta\nminä olen ylen helläsydäminen».\n\nAterian jälkeen pani Alfred toimeen lyhyen ja tulosrikkaan saaliin\netsiskelyn ja löysi sen vieraan satulapussista, joka oli ujostelematta\njäänyt auki.\n\n»Olet varmaankin ensikertalainen näissä hommissa, vieras»,\nhuomautti poliisipäällikkö. »Satulassasihan on paljonkin parempia\npiilopaikkoja kuten rajaus ja satulannuppi. Onko sinulla mitään pientä\nratsastusretkeä vastaan?»\n\nMies pudisti päätään. Hän oli pysytellyt synkän äänettömänä koko\nhauskan toimituksen ajan.\n\nAlfred ja hänen vankinsa nousivat vihdoin satulaan ja ratsastivat\npohjoiseen. Heti kun he olivat kiivenneet laakson jyrkän seinämän,\najoivat he peräkkäin, vieras edellä ja vieraan hevonen muodostaen\nuskollisen jälkijoukon. Siten joutui rosvo ensimmäisenä näkemään\nSiouxintiaani-joukon, joka pysähtyi silmänräpäykseksi eräälle\nkaukaiselle mäelle. Luonnollisesti Sioux-intiaanit näkivät myös hänet.\nHän ilmoitti havaintonsa Alfredille.\n\n»No, ne eivät ole vihamielisiä», sanoi Alfred.\n\n»Nämä villit ovat varmasti vihamielisiä», pani vieras vastaan. »Älkää\nerehtykökään niiden suhteen. Minähän vasta toissapäivänä anastin heiltä\ntuon kirjavan hevosen», ja hän viittasi peukalollaan takana tulevaa\nhevosta.\n\n»Ja sinä leiriydyit», huudahti Alfred äärimmilleen hämmästyneenä.\n»Sinunhan täytyy olla kerrassaan hullun.»\n\n»En ollut nukkunut rahtuakaan kolmeen yöhön», selitti vieras, ikäänkuin\nanteeksipyytäen.\n\nHän kohosi aimo askeleen Alfredin silmissä.\n\n»Olipa sinulla rohkeutta, kun sellaisissa olosuhteissa suunnittelit\nvielä postin ryöstöä.»\n\n»Olin päättänyt ryöstää sen ja minähän sain sen», vastasi vieras\nitsepäisesti.\n\nVillit näyttäytyivät seuraavan kukkulan laella, ainoastaan puolen\nmailin päässä ja tulivat miehiä kohti. »Arvelen, että tarvitset\nkäsiäsi», sanoi Alfred yksinkertaisesti ja ratsastaen hänen viereensä\nirroitti rosvon kädet yhdellä veitsen viilaisulla. Mies ojensi\nmolemmat kätensä ulos ja sitten ylös verrytelläkseen jäseniään ja\nhyppäsi maahan. Alfred laskeutui samoin satulasta. Molemmat sitoivat\nsitten muitta mutkitta hevostensa päät lähelle etujalkojen nilkkoja ja\nistuutuivat sitten selät vastakkain preerialle. Kullakin oli uusinta\nmallia Winchesteri ja pari Colt-revolveria, joihin sopi myöskin\nWinchesterin panokset.\n\n»Montako panosta?» kysyi Alfred.\n\n»Viisikymmentäkaksi», vastasi vieras tutkittuaan varastonsa.\n\n»Seitsemänkymmentä minulla», ilmoitti Alfred. »Minä kuljen aina\ntäysissä varusteissa.»\n\nKumpikin järjesti eteensä pienen puoliympyrän muotoisen patterinsa.\nHeidän käytettävissään ilman uudelleen latausta oli neljäkymmentä\nkahdeksan laukausta.\n\nKun intiaanit olivat lähestyneet noin neljänsadan jalan päähän\nvalkoisista miehistä, pysähtyivät he. Alfred nousi ja kohotti kättään\nheitä kohti kämmen eteenpäin rauhan merkiksi. Vastaukseksi tuli laukaus\nja valtava karjunta.\n\n»Sanoinhan teille», huomautti vanki.\n\nAlfred palasi takaisin ja istuutui. Villit, yksitellen eroten joukosta,\nlähtivät ratsastamaan vinhaa vauhtia alati pienenevässä ympyrässä.\nHe karjuivat kovasti. Silloin tällöin he myös ampuivat. Jälkimmäistä\ntoimitusta aronmiehet seurasivat korvat tarkkaavina, sillä heidän\nharjaantuneelle kuuloaistilleen puhui kukin laji ampuma-aseita\nomaa kieltään — vanha suusta ladattava Remington ja raskas Sharpin\nviisikymmentä, kukin niistä ilmaisi heti itsensä. Kuulat eivät\nherättäneet heidän mielenkiintoaan ensinkään. Kaksi maassa istuvaa\nmiestä oli sangen pieni maali intiaaneille, jotka puhdistamattomilla\npyssyillään ja nelistävän hevosen selästä ampuivat neljänsadan jalan\netäisyydellä.\n\n»Tuo joukko ei ole täkäläisiä», päätteli Alfred. »Heillä ei ole\ntusinaakaan takaaladattavia.»\n\n»Eiköhän ole parasta ampua yksi heistä», ehdotti vieras, asettuen\npolvilleen.\n\n»Älä ole hullu», neuvoi Alfred, »vaan käy auttamaan.» Hän oli\ntyytyväinen asiain tähänastiseen tilaan ja kaivoi jäistä maata\nveitsellään. Kepeä lumi oli miltei kokonaan tuiskunnut mäen laelta\npois. Vieras totteli.\n\nNähdessään mitä miehet tekivät, käänsivät intiaanit hevosensa suoraan\nheitä kohti ja tekivät hyökkäyksen. Noin kahden sadan jalan päähän\ntultuaan alkoivat winchesterit puhua. Alfred ampui kahdesti ja vieras\nkolmasti. Silloin ympyrä särkyi ja hajosi ja lasketti ohi.\n\n»Montako sait?» kysyi Alfred ammattimiehen harrastuksella.\n\n»Kaksi» vastasi vieras.\n\n»Kaksi täälläkin», lisäsi Alfred.\n\nAivan läheltä kuuluva liikehtiminen, valitus ja potkiminen sai\nmolemmat miehet äkkiä kääntymään. Kirjava hevonen oli kaatunut ja\npotki hurjasti. Alfred meni sen luo ja pisti veitsensä sen kurkkuun\nsäästääkseen ammuksiaan.\n\n»Lähde liikkeelle, toveri», sanoi Alfred. Toinen lähti. Siten saivat\nhe turvan ainakin yhdeltä suunnalta. Intiaanit olivat nostaneet\nkauhean mölyn nähdessään hevosen kaatuvan. Nyt, kun kukin sotilas tuli\nmäärätylle paikalle pysäyttivät he hevosensa ja muodostivat jälleen\nyhtenäisen ryhmän. Alfred ja rosvo tiesivät vallan hyvin, että tämä\nliike uhkasi heitä vakavammalla hyökkäyksellä kuin se välinäytös,\njosta he äsken verrattain helposti olivat selviytyneet. Intiaani\non äärimmilleen laumaihminen kun on kysymyksessä avotaistelu. Hän\nsaa paljon rohkaisua huutamisesta, hevosten kavioitten kapseesta ja\nrunsaitten kotkansulkien heilunnasta. Mutta piiristä hyökkäys on liian\nyksilöllistä sopiakseen intiaanin makuun.\n\nIntiaanit olivat nyt selvillä vastustajistaan. He tiesivät olevansa\ntekemisissä kokeneitten kanssa. Miesten käytännöllinen menettely\nsitoessaan hevostensa päät nilkkoihin ja heidän taitonsa huomata\nhelpoin puolustusmenetelmä oli varmaankin jo herättänyt heissä\nepäluuloja. Sitä vahvisti yhä heidän erinomaisen tarkka ammuntansa.\nMutta he saivat varmuuden asiasta siitä pikkuseikasta, että miehet,\nhuolimatta hyökkäyksen tuimuudesta ja kiihotuksesta, olivat ampuneet\nainoastaan muutaman laukauksen ja nekin vasta aivan läheltä. On sangen\nvaikeata pidättyä ampumasta ylimalkaan kun niin monta maalia tarjoutuu\nsilmälle yhtäaikaa. Mutta se on myös yhtä kohtalokasta. Villille on\nmuutama harhalaukaus suuri rohkaisu ja ne näyttävät jatkuvan kerran\naljettuaan. Harhalaukaukset kuolettavat tyyneyden ja itseluottamuksen\nja ne viekoittelevat vihollisen tuumaa lähemmä sitä taistelun halun\nrajaa jonka toisella puolella viisauden sijalle astuu murhaamisen halu.\nIntiaani on mitä varovaisin ja viekkain sotilas, ennenkuin hän tulee\nraivoksi ja hän on mahdollisimman häikäilemätön sen jälkeen. Muutamassa\nsilmänräpäyksessä oli neljä heistä muuttanut autuaille metsästysmaille\nja loput jäivät, pääsemättä lähemmä saalistaan miettimään sitä\ntosiasiaa.\n\nHyökkäys alkoi. He ratsastivat samaa hurjaa vauhtia, jota he käyttivät\npuhvelinmetsästyksessä, yhtä äkillistä, kauhistuttavaa ja uhkaavaa\nkuin musta ukkospilvi myrskyn siivillä ja kuten sekin, näytti heidän\npeloittavuutensa ja nopeutensa kasvavan sitä mukaa kuin he lähenivät.\nKukin ratsastaja taivutti itseään hevosensa kaulaan saakka ja ampui —\noikean kuulasateen, joka, vaikka se menikin liian korkealta, kuitenkin\nvinkui ilkeästi ilmassa. Hevoset ojentelivat kaulojaan ja aukoivat\npunaisia kitojaan ja panivat pienet jalkansa liikkumaan niin nopeasti,\nettä ne muistuttivat elävästi junan ohi kiitävää säleaitaa. Ja kepeä\nlumi tuiskusi pyrynä heidän takanaan.\n\nKumpaistakaan miestä ei kiihoitus saanut nousemaan polvilleen\nkuolleen hevosen takaa. He tiesivät, että nyt oli tullut tärkeä\nvaihe taistelussa ja he ampuivat varmasti ja nopeasti, keskittäen\nkoko tarmonsa varmaan tähtäykseen. Ensimmäinen intiaani koetti\nsaada hevosensa hyppäämään edessä olevan esteen yli, mutta pieni\neläin kieltäytyi oudosta yrityksestä, väisti vasemmalle, törmäsi\nmuihin intiaaneihin ja yhtyi muuhun ohi painaltavaan sotilasvirtaan.\nSiinä sekasorrossa joutui Alfred tyhjentämään viimeiset panoksensa\nwinchesteristään ja onnistuikin haavoittamaan erästä hevosta.\nPotkiva ja kiljahteleva hevonen tarjosi hetkellisen, mutta\nerinomaisen suojan poliisipäällikölle. Sarja räiskyviä laukauksia\nhänen kuusipiippuisestaan keskelle epäröivää intiaanijoukkoa mursi\nhyökkäyksen. Itsesuggeroitu kiihoitus laukesi ja intiaanit kääntyivät\nja ratsastivat ohi.\n\nRosvo oli myös omalta osaltaan onnistunut tappamaan hevosen muutaman\njalan päähän väliaikaisesta varustuksesta, ja estettyään täten\nsuoranaisen yliratsastuksen makasi hän kyljellään ja tyhjensi siinä\nasennossa ensin toisen ja sitten toisen revolverinsa päin uhkaavinta\nturmiota. Alfredin huomiokyky ja oikean siiven heikkous pakotti nämäkin\nvillit pakosalle. Ihme kyllä, ei kumpainenkaan miehistä haavoittunut\npahemmin, jokunen naarmu vain muistutti taistelun tulisuutta, mutta\nheidän vaatteensa ja tanner heidän ympärillään oli täynnä kuulien\njälkiä. Omituista oli myös, että rosvon toinen hevonen oli säilynyt\nhengissä vähän matkan päässä, jonne se taistelun tuoksinassa oli\ntyöntynyt. Alfred nousi ja toi sen takaisin. Sitten molemmat miehet\ntekivät kuolleista hevosista ja satuloista kolmion muotoisen\nrintavarustuksen itselleen.\n\n»Tällaista ryöppyä en kestä toista kertaa», huomautti rosvo vetäen\nsyvän henkäyksen.\n\n»Eivät he sitä pyydäkään toistamiseen», vastasi Alfred viisaana.\n\nMiehet koettivat tehdä laskelmia. Se ei ollut helppoa.\nSadastakahdestatoista panoksesta, joilla he olivat taistelun\naloittaneet, oli jäljellä vain kuusikymmentäkahdeksan. Se tiesi sitä,\nettä he yksin viimeisessä kahakassa olivat tuhlanneet kokonaista\nkolmekymmentäyhdeksän kappaletta. Mikäli he saattoivat arvata olivat he\nvähentäneet vihollisiaan kahdeksalla miehellä, joista neljä viimeisessä\nottelussa. Sitäpaitsi makasi kuolleena monta hevosta. Ensi silmäyksellä\nsaattoi tulos näyttää kehnolta. Mutta sitä se ei ollut. Parhaissakin\nolosuhteissa on vilkkaasti liikkuva maali vaikeasti osattava. Tässä\ntapauksessa olivat olosuhteet sellaiset, että Idän mies ei olisi\npystynyt saamaan sattumaa höyhenpielukseenkaan kolmen jalan päästä.\n\nJa nyt alkoi kauhein hetki tätä kauhun päivää. Tusina sotilaita\nlaskeutui satulasta, kaarsi hieman vasempaan ja katosi harvaan\nkuivaneeseen heinään ja tuskin kuuden tuuman korkuiseen pensastoon.\nNäytti siltä kuin ei siihen olisi voinut piiloutua yksi ainoakaan\nmies ja kuitenkin nieli se kokonaisen tusinan aivan kuin ne olisi\nmeri vienyt. Ainoastaan heinän korsi siellä täällä heilahti, ja sen\nmukaan täytyi Alfredin ja hänen toverinsa ampua nopeasti ja varmasti.\nSe oli välttämätöntä, sillä siten saattoivat he pidättää tuota\nsalaisesti matelevaa tusinaa tulemasta muutaman askeleen päähän,\njosta he, jos heidän sotajumalansa sen salli, aikoivat hyökätä ja\nkäsikähmässä lopettaa vihollisensa. Ja sitä hyökkäystä ei enää\nvoinut pysähdyttää. Valkoiset miehet tiesivät sen varsin hyvin ja\nkävivät omantunnontarkasti työhön kourallisine ammuksia näyttääkseen\npunaisille, ettei ollut niinkään terveellistä madella mäkien huipuilla\nsyksyisenä päivänä. Siellä täällä makaili vielä intiaaneja mikä\npolvillaan, mikä mahallaan ja koettivat näyttää, että asia oli\npäinvastainen.\n\nTuima taistelu oli lämmittänyt miehiämme. Nyt alkoi kylmä viima\ntunkeutua villavaatteiden läpi ja nosti ihon kananlihalle. Oli\nmahdotonta määritellä ammunnan vaikutusta, mutta molemmat miehet\ntiesivät, että heidän tarkkuutensa väheni. Vaikka Alfred kuinka\nolisi purrut yhteen hampaitaan ja vaikka hän kuinka olisi pidättänyt\nhengitystään, ei hän sittenkään voinut sovittaa sitä varmaa,\ntarkoituksenmukaista ja nopeaa nykäisyä liipasimelle, joka on\nvälttämätön tarkka-ammunnassa. Vaikka hän kuinka olisi pannut vastaan,\nsai pyssy aina pienen nykäyksen oikeaan, hanan pudotessa. Maa oli\nhyvin kylmä. Ennen pitkää tunsivat miehet voittamatonta halua kaiken\nuhallakin astua muutaman askeleen edes takaisin veren lämmikkeeksi.\nVaara ei heitä pidättänyt. Ainoastaan aro-asukkaan juurtunut kauhu\njonkin mahdollisuuden menettämiseen pidätti heitä paikallaan.\n\nKuitenkin onnistui heidän pitää tusina varovaisen välimatkan päässä,\nvieläpä luulivat he saaneensa muutamia vaarattomiksikin. Intiaanin\nmenettelytapoihin kuuluu odottaminen, odottaminen määrättömän\nkärsivällisesti, hitaasti madella lähemmä, jalan, tuuman kerrallaan\nja sitten kotkan nopeudella käyttää hyväkseen tilaisuutta, jonka\npieninkin väsymyksen aiheuttama epäviisas teko vihollisen puolelta\nsaattoi tarjota. Toinen toisensa perästä kajahteli kallisarvoinen ammus\nja putosi sitten aukosta tyhjänä ja hyödyttömänä. Ja yhä lähempänä\nliikahtelivat heinien latvat.\n\n»Toivoisinpa, vieras, ettet olisi lähtenyt eteläänpäin», jutteli\nAlfred. »Olisimme muussa tapauksessa lähempänä Pierren tietä.»\n\n»Minä panen loput toivostani intiaaneihin», kalisteli toinen\nhampaitaan. »Toivon että he pian tekevät hyökkäyksen taas, sillä minä\nolen kohtapuoleen jäässä.»\n\nKahden tienoilla tuli aurinko esille ja tuuli laimeni. Vaikka\nauringon säteet olivatkin heikot siihen vuodenaikaan, sai ero aamulla\nvallinneeseen ilmaan nähden miesten jäsenet kuitenkin lämpiämään.\nOnnistuipa Alfredin saada vääntämällä ja kääntämällä eväspussista\nleipää pienen palan, jonka he veljellisesti jakoivat keskenään. Mutta\npanokset vähenivät pelottavasti.\n\n»Me järjestämme kuoleman linjan», aloitti Alfred. »Niin kauan kuin he\npysyttelevät tuon pensastupsun toisella puolella ovat he turvassa.\nHoida sinä tuota puolta.»\n\n»Oikein», myöntyi vieras.\n\nSe tuotti heille suhteellisesti levollisen ajan. He panivat\ntupakaksikin ja tunsivat itsensä jotenkin onnellisiksi. Lähelle\nolevalle mäelle olivat muut intiaanit asettuneet leiriin ja\nsuhtautuivat asiaan varsin kepeästi. Kahden valkoihoisen poistaminen\nelävien kirjoista oli pieni asia heille, eivätkä he sen enempää\nhuolehtineet asiasta. Heidän välinpitämättömyytensä ärsytti\ntavattomasti rosvoa.\n\n»Kirotut siwashit», mutisi hän.\n\n»Pidä varasi!» varoitti Alfred!\n\nIntiaanit olivat edenneet kuolemanlinjan yli. Heinän latvat näyttivät\npaikan missä mikin ankerias luikerteli. Intiaanit olivat päättäneet\nedetä, arvatenkin aron miesten epätarkan ammunnan rohkaisemina.\nSitäpaitsi rupesi päivä loppumaan. Nyt ei leikitty kissaa ja hiirtä,\nvaan nyt oli kysymyksessä samanlainen ryntäys kuin äskenkin, sillä\nerotuksella vain, että viimeiset pari-kolmekymmentä jalkaa suoritettiin\npiilossa. Piiritetyt kohdistivat koko huomionsa siihen. Mäelle\nleiriytyneet nousivat pienten puhvelilannasta viritettyjen valkeittensa\näärestä ja seurasivat näytelmää. Etäämpänä olevan mäen harjanteella\nkuvastuivat vahtien haahmot taivaanrantaa vasten. Alfred valitsi\nerään heiluvan heinätukon ja ampui sen etupuolelle. Pamaus hänen\nvierellään osoitti että vieras myöskin oli alkanut. Se oli masentavaa\nja hermostuttavaa työtä. Ampuja ei koskaan voinut sanoa oliko laukaus\nsattunut vai ei. Ainoa asia jonka hän varmasti tiesi oli se, että\nhyökkääjät tulivat yhä lähemmä. Hänestä tuntui siltä kuin ampuisi hän\nmiestä tyhjällä panoksella. Tämä hermojännitys oli varmaankin kovin\nkoetus koko taistelussa.\n\nMutta he kestivät sen menestyksellä. Alfred tunsi kätensä vakavuuden\ntaas palaavan jännityksen ja ilman muutoksen johdosta. Winchester!\nsylki taas yhtä varmasti kuin ennenkin. Äkkiä saattoi selvästi huomata\nettä tulijat alkoivat epäröidä. Rosvo huomasi sen myös.\n\n»Annetaanpa heille että tuntuu», huudahti hän. Molemmat miehet ampuivat\nja sitten vielä kerran. Intiaani-ketju horjui.\n\n»Vielä kaksi laukausta, niin he pysähtyvät», huusi rosvo ja veti\nliipasinta. Hana löi tyhjää.\n\n»Minä olen mennyttä miestä!» huudahti hän toivottomana. Hänen\npanoksensa olivat loppuneet.\n\nAlfred asetti oman kiväärinsä maahan, kääntyi selälleen ja puhalsi\nsavupilven kohti taivasta.\n\n»Minä myös», sanoi hän.\n\nAmpumisen taukoaminen oli tehnyt lopun intiaanien epäröinnistä. Hetki\nvielä, niin he olisivat olleet selvillä asiain tilasta.\n\n»Eivät he paljoakaan saa minun päänahastani», virkkoi Alfred näyttäen\npaljasta päätään.\n\nKaukaisella mäenkukkulalla oleva vahti ratsasteli kummallisissa\nympyröissä sinne tänne ja heilutti omituisesti vaateriekaletta päänsä\npäällä. Heiniköstä nousi yhdeksän intiaania, he kumartuivat eteenpäin\nja loikkivat kuin viiriäispoikue pois. Valkeittensa luona hyppäsivät\nsotilaat satulaan, toisten taluttaessa muita hevosia noita yhdeksää\nkohti. Kaikilla heidän liikkeillään oli salaisen, mutta pakoittavan\nkiireen leima. Alfred kuunteli tarkkaan.\n\n»Näyttääpä siltä kuin olisimme pelastuneet», virkkoi hän rauhallisesti.\n»Luulenpa, että pojat ovat lähteneet seuraamaan jälkiäni.»\n\nVieras pysähtyi jäljelle jääneen hevosen irroittamishommissaan. Kaukaa\nkuuli hän heikkoa huutoa ja laukauksia, jotka olivat tarkoitetut\nrohkaisuksi Alfredille.\n\n»He tulevat täyttä laukkaa.»\n\nNyt oli vieras jo irroittanut hevosen.\n\n»Arvatenkin eroamme nyt», sanoi hän, nousten satulaan. »Luonnollisesti\notan minä tämän ruskon, koska olen paremmin sen tarpeessa. Näkemiin.\nVoinpa tässä vielä sanoa, että tunnen itseni oikein iloiseksi siitä,\nettä intiaanit sattuivat tiellemme.»\n\nSamassa lysähti hänen hevosensa maahan ja rupesi potkimaan ja\npärskimään verta.\n\n»Minulla on vielä toinenkin, niin että pysyttele hieman hiljaa»,\nkomensi Alfred ojentaen kuusipiippuisensa.\n\nVieras makasi maassa ja katsoi hämmästyneenä Alfredia.\n\n»Minä luulin, ettei teillä ollut ainoatakaan panosta jäljellä!»\nhuudahti hän.\n\n»Teikäläisten pitäisi kaikkien tietää, että niinkauan kuin olen\npäällikkönä tässä piirissä, olen ennenkaikkea poliisi ja vasta toisessa\nkädessä intiaani-kyttä.»\n\n»Mitä p——», ihmetteli maantierosvo, yhä hämillään.\n\n»Ne olivat ne kaksi panosta jotka olisivat pysäyttäneet intiaanit»,\nsanoi Alfred.\n\n\n\n\nX.\n\nKILPAJUOKSU.\n\n\nTämä juttu on laukauksia ja verta täynnä, mutta se on siitä huolimatta\ntosi. Se on Alfredin juttuja, mutta ei Alfred itse siinä esiinny\npääsankarina, vaan aivan toinen mies, joka ei ole läheskään niin\nmielenkiintoinen kuin Alfred.\n\nTällä kertaa saattoi Alfred ja se toinen mies, jonka nimi oli Tom,\nmeksikolaista paimenjoukkoa Circle X karjatalolle. Circle X oli aivan\nkeskipisteenä alueella, jossa oli syntynyt kultarynnäkkö ja oli siten\njoutunut miesten puutteeseen. Tom ja Alfred olivat silloin lähteneet\nTusconiin ja koonneet parhaan miehistön mikä oli saatavissa, joka\nparhaanakin oli sellainen, että se saattoi pusertaa kyyneleet esille\nvanhanaikaiselta, ratsastustaitoiselta ja nopeasti toimivalta kunnon\nteksasilaiselta lehmäpaimenelta. Joukko oli pahan näköinen, se oli\nsynkkä, mustakulmainen ja tympeä. Mutta se osasi yhtäkaikki heittää\nlassoa ja erotella karjaa, joka olikin ei ainoastaan pääasia, vaan koko\nasia.\n\nHomma ei ollut vähääkään hauska. Joko Tom tai Alfred piti yövahtia —\nse oli vain varovaisuus-toimenpide — ja he tunsivat itsensä paljon\nyksinäisemmiksi, kuin jos he olisivat ratsastaneet ypö yksin Arizonan\näärettömillä savikoilla. Tunne oli sitäkin syvällisempi kun Tom oli\njuuri taas saanut miettimispuuskan. Tom ja Alfred olivat nyt olleet\ntovereita kaksi vuotta, joten Alfred tunsi hänet tarpeeksi, jättääkseen\nhänet aivan itsekseen kunnes hän taas tulisi ennalleen.\n\nAlkusyy Tomin mietiskelyyn oli eräs ulko-ilmasaarnaaja ja toisena\nsyynä oli luonnollisesti rakkausjuttu. Nämät molemmat asiat eivät\nolleet yhteydessä keskenään Tomin tietoisuudessa, mutta ne yhtyivät\nkuitenkin salaperäisesti aiheuttamaan hänessä eräänlaista mietiskelevää\ntyytymättömyyttä.\n\nKun Tom oli aivan nuori, oli hän rakastunut erääseen tyttöön Dakotan\ntakamailla. Pian sen jälkeen oli läheisyyteen asettunut sotaväenosasto\nja sen jälkeen eivät majurien tyttäret eivätkä upseerien rouvat enää\nAnne Binghamin nimeä maininneet. Tom, ollen nuori ja kokematon, ei\nkoskaan oikein toipunut siitä. Se jäi osaksi hänen luonnettaan, se oli\nkuin iltahämy hänen sielussaan tai kuin jonkinlainen tähtiyö, jolloin\ntuskin huomattava utu himmentää tähtien kirkkauden.\n\nUlkoilma-saarnaaja oli valinnut saarnansa tekstiksi sanat »vailla\nvaimon rakkautta» ja Tom, joka kuljeskeli joutilaana ohi, oli kuullut\nsen. Jollakin merkillisellä tavalla olivat sanat jääneet pyörimään\nhänen mielessään. Eivät ne hänelle oikeastaan mitään merkinneet, mutta\nhän toisteli niitä yhä uudelleen, kuten useinkin suloinen sana hivelee\nkorvaa ja jää mehevänä kielelle. Tom oli nähkääs vain tavallinen\nparkittu arizonalainen lehmäpaimen, ja sen vuoksi ainakin kotoisen\nsiveysopin mukaan, vailla kaikkia hienompia tunteita. Mutta sanat\nriittivät herättämään eloon muiston tummasilmäisestä Annesta ja muisto\ntaas aiheutti hänen mielentilassaan äkillisen heilahduksen synkkään\nmietiskelyyn.\n\nTom, Alfred, hevoset, keittiövankkurit ja meksikolaiset paimenet olivat\nvaeltaneet savikkoaroa jo kolme päivää. Matka oli kulkenut erikoisen\nvaikeassa maastossa. Pään päällä erikoisen kirkas, painostava ja\nkuuma taivas, ympärillä kauhean yksitoikkoinen taivaanranta ja paksu\nvalkoinen pölypilvi. Kolmannen päivän päättyessä tuntui jokaisesta\nkuin hän tukehtuisi ja olisi lopen väsynyt ja kaikenlaisten pienten\nonnettomuuksien lisäksi vastusti nuotio Black Samin innokkaimpiakin\nsytytysyrityksiä. Se taas johti illallisen myöhästymiseen.\n\nMutta tämä erikoinen Arizonan osa ei aina ole ollut kuiva ja täynnä\nsavikoita. Mahtava joki, niin mahtava, etteivät sen pauhaavissa\naalloissa tämänaikaiset eläimet olisi tulleet toimeen, vyöryi\nteräväsärmäisiltä pohjoisilta vuorilta, puski vihaisesti eteläisten\ntasankojen halki ja vihdoin kiehuen ja kihisten vaahtoa; tulvi vielä\neteläisempään järveen, joka kauan sitten on kadonnut. Sen rantamilla\nkasvoi outoja sipulikasveja. Sen vesissä uiskenteli peloittavia\nhirviöitä, joilla oli käärmeen kaula. Vuoroon vallitsivat siellä niin\nraivoisat myrskyt, että ne näyttivät repivän koko maailman rikki,\nvuoroon taasen niin kuuma auringonpaiste, että siellä paitsi mainittuja\nsipulikasveja kaiken muun elämän täytyi hukkua kuin pätsiin.\n\nAikain kuluessa olosuhteet muuttuivat ja muutokset aikaansaivat\nnykyisen Arizonan. Siellä ei ole mitään tulvivia vesiä, ei mitään\nsipulikasveja, ei julmia hirviöitä eikä, ennenkaikkea, mitään myrskyjä.\nAinoastaan aurinko on jäljellä sekä eräs toinen, nimittäin vanha virran\nuoma.\n\nToisella rannalla — virran mutkan sisäpuolisella — on pitkä, loivasti\nlaskeva rinne. Se laskee niin loivasti; että tuskin huomaa milloin\nse yhtyy itse virran pohjaan. Toisella rannalla taas — mutkan\nulkopuolisella — jossa vedet raivokkaasti pauhaten kääntyivät uuteen\nsuuntaan on korkea, miltei kohtisuora kallio, joka muodostaa monen\nmailin pituisen rintamavarustuksen ja on paistunut kovaksi kuin\nteräs tässä aurinkoisessa ja sateettomassa ilmanalassa. Satunnaiset\nsateet ovat alkaneet syödä siihen poikittaisia laaksoja, mutta harvaa\npoikkeusta lukuunottamatta eivät ne ole päässeet kallion huippua\nkauemmaksi.\n\nPoikkeukset, jotka ulottuvat tasangolle saakka, muodostavat jyrkät ja\nvaaralliset portaat vuorelle. Jokaisen, joka tahtoo päästä tuon vanhan\nvirran muodostaman esteen yli, täytyy valita yksi noista kapeista\nrotkoista kuljettavakseen.\n\nKysymyksessä olevana iltana olivat lehmäpaimenet leiriytyneet loivasti\nlaskeutuvan rinteen alapuolelle. Ylempänä kuvastui hevosia vartioiva\nAlfred lännen taivasta vasten. Kauempana näkyi kalliovarustus mustana\nnauhana auringon laskiessa. Leirissä näytti kaikki aavemaiselta,\nmuulit, vankkurien puoliympyrä, loikovien lehmäpaimenten epäselvät\nääriviivat ja vihdoin etualalla Sam loistavine, puoliympyrään\nasetettuine keittovehkeineen ja säälittävän vähäisine tuliaineksineen,\njotka puolestaan eivät ensinkään tahtoneet ruveta loistamaan.\n\nSillä, kuten sanottu Samilla oli tuska tulta virittäessään. Se sammui\nainakin kuusi kertaa ja kuitenkin se liekehti kullakin kerralla siksi\nkauan, että se sai Samin järjestämään keittoastiansa tulelle ja\njakelemaan eväitään. Sitten se sammui ja Sam-paran täytyi taas alkaa\nalusta. Meksikolaiset polttelivat keltapaperisia sätkiään ja katselivat\nhänen edestakaisin liikehtimistään synkän epäluuloisina. He olivat\nvarmasti vakuutettuja siitä, että Sam teki sitä piloillaan. Niinpä\nhe vihasivat häntä sydämensä pohjasta ja kääriytyivät vaippoihinsa.\nTom istui vankkurien nokassa heilutellen jalkojaan ja kerraten\nkertaamistaan sielussaan soivaa laulua: »vailla vaimon rakkautta,\nvailla vaimon rakkautta.» Hänen mielensä oli mustaa mustempi. Aika\najoin katsahti hän Samiin, mutta ilman minkäänlaista kärsimättömyyttä.\nHän oli tottunut tulemaan toimeen ilmankin illallista. Sam oli hänelle\ntäysin yhdentekevä.\n\nMitä kokkiin itseensä tulee, niin paistoi hämmästys hänen pyöreitten\nhartioittensa joka liikkeestä. Hänen kihara, harmaa tukkansa oli\nepäjärjestyksessä alituisista epätoivon raapaisuista ja hänen\nsilmissään oli jotakin koiran surumielisyyttä, kun hän kohotti\nkatseensa ylös. Elämä ei ollut hänelle yhdentekevää. Päinvastoin.\nTehtävä: _märät puut + tulitikut = keittovalkea_ oli hänen elämänsä\nristi. Siinä oli jotakin säälittävää. Ehkäpä se oli sitä sen vuoksi,\nettä koomillinen naama käydessä vakavaksi, vaikuttaa surullisemmalta\nkuin maailman melankoolisimmat kasvot.\n\nVihdoin nousi kuu ja tulikin päätti syttyä. Seitsemännellä yrityksellä\nse paloi tarmokkaasti ja asettui sitten vakavasti hehkumaan\npannukakuille sopivalla kuumuudella.\n\nMutta sen haiku oli kitkerä ja iltaviima oli oikullinen. Kitkerä savu\nja tyhjä vatsa sopii vallan hyvin sananlaskuksi, kun sen sovittaa\nmeksikolaisiin. Enimmät loikovista lehmäpaimenista kirosivat vain\nhieman hartaammin ja kääriytyivät tiukemmin huopiinsa, mutta José\nGuiterrez murisi, heitti peittonsa yltään ja lähestyi valkeata.\n\nSam pyöräytti silmävalkuaisiaan häneen hetkeksi, naurahti puoleksi\nhämmästyneeseen tapaansa ja kääntyi taas patojensa ja pannujensa\npuoleen. José, ollen pahalla tuulella ja lapsellinen, tahtoi tehdä\njollekin jotakin ja läimäytti sen vuoksi pitkällä piiskansiimallaan\nkeskelle pannukakkukasaa, joka vielä oli järjestämättä. Piiska jätti\nkapean juovan pannukakkupatteriin. Sam katsahti äkkiä ylös.\n\n»Älä tee sitä!» sanoi hän suuttuneena.\n\nHän katsoi tovin aikaa tiukasti kukkomaiseen Joséhen ja kääntyi sitten\nkeittohommiinsa. Asetellessaan kallistelevaa kahvipannua vakavammaksi\nsattui hän törmäämään Josén reiteen. José potkaisi paikalla ja tuimasti\nkoko keittohoidon hajalle. Paistinpannu lensi salviaruohopensaaseen,\nkahvipannu vieri maakoloon sylkien poroa ja vettä hiljalleen\nvähenevällä voimalla, kattila pyörähti kyljelleen, pannukakut\nhajaantuivat puolueettomasti ja mikä pahinta, valkea sammui kokonaan.\n\nBlack Sam alkoi nousta hitaasti. Seuraavassa silmänräpäyksessä\nlyyhistyi hän korahtaen takaisin, veitsen pisto kyljessä.\n\nMurhaaja seisoi ja katseli uhriaan, muut meksikolaiset tuijottivat. Tom\nhyppäsi vankkurien nokalta, veti aseensa vyöltään, tähtäsi tarkkaan ja\nampui kahdesti. Sitten hän kääntyi ja lähti juoksemaan Alfredia kohti.\n\nLehmäpaimen ei pysty juoksemaan kovin nopeasti. Hänellä on\ntavallisesti sellainen tonnisto kannettavanaan pitkävartisten\nsaappaitten, kannusten, varusten ja panosvyön muodossa, että hän\nkäykin horjuen. Tomin onnistui päästä pienen, kivisen kuilun yli,\nennenkuin meksikolaiset selvisivät hämmästyksestään ja pääsivät\nirtaantumaan peitoistaan. Sitten katsahti hän taakseen. Hän näki,\nettä muutamat paimenista juoksivat varusvankkureille, toiset taas\nirroittivat muuleja ja että muutamat olivat asettuneet polvilleen ja\nvarustautuivat ampumaan. Viimemainitun huomatessaan alkoi Tom ponkata\npuoleen ja toiseen juostessaan. Se tietenkin hidastutti hänen kulkuaan.\nPuolitiessä mäelle tuli Alfred häntä vastaan matkalla ottamaan osaa\nleikkiin, olipa sitten kysymys mistä tahansa. Pieni mies ojensi kätensä\nja tarttui Tomiin. Tom ponnisti jalustinta vasten ja oli hetkessä\nkahdenreisin satulassa.\n\nAlfred kääntyi takaisin mäelle ja alkoi sanaakaan sanomatta hurjasti\nsovitella piiskaansa hevosensa olkapäille. Kun he mäen päällä\nratsastivat laitumella olevien hevosten ohi, käännähti Tom hevosen\nselässä ja tyhjensi jäljellä olevat ammuksensa keskelle laumaa. Kaksi\nhevosta tupertui potkien maahan, muut hajaantuivat joka taholle. Alfred\nmurahti hyväksyvästi, sillä se teki takaa-ajon vaikeammaksi ja antoi\nsiten heille pitemmän etumatkan.\n\nSekä Alfred että Tom tiesivät vallan hyvin, että hevonen joka kantoi\nselässään kahta miestä ei saattanut päästä pakoon yhtä miestä\nkantavalta, mutta he tunsivat myöskin seudun ja se merkitsi heille\nsitä, että jos he vain pääsisivät onnellisesti sen kapean solan luo,\njoka kulki vanhan savimäen poikki, niin se saattaisivat pelastua\nPetersoniin, joka sijaitsi hyvänlaisen mailimäärän päässä siitä.\nSe saattoi käydä päinsä siitäkin syystä, että mies, jolla on vaara\ntakanaan, kiipeää nopeammin kuin se, jolla on vaara edessäpäin.\nSitäpaitsi panisi vilkas puolustus varmaan vihastuneen meksikolaisenkin\nmiettimään ennenkuin hän alkaisi kiipeämisen. Niin ollen pakoitti\nAlfred hevostaan eteenpäin vanhan virran pohjalla olevan tasamaan\npoikki lähintä ja ainoata läpipääsyä kohti. Viisitoista mailia\nedessäpäin oli säännöllinen kulkureitti. Muuta tietä ei vuorelle\npäässyt, se oli joka puolelta luoksepääsemätön kuin vanhanaikainen\nlinnoitus. Meksikolaiset olivat tällöin onnistuneet suopungeillaan\nottamaan kiinni muutaman hajaantuneista hevosista ja olivat jo\ntulossa heidän perässään hurjasti karjuen. Alfred katsoi taakseen ja\nvirnisteli. Tom heilautti suurta olkihattuaan kiusoittelevasti.\n\nLähestyessään solaa huomasivat he, että sen seinämät olivat miltei\nkohtisuorat ja sileät. Sen pohja oli V:n muotoinen ja niin täynnä\nkoloja, merkillisiä torneja ja pilareja sekä muinaisten sateitten\nkaivama, että se oli melkein mahdoton kuljettavaksi. Se nousi loivasti\nensin, mutta jyrkkeni sitten ja oli ylinnä miltei pystysuora pari,\nkolme jalkaa. Kun miehet tulivat siihen, astuivat he satulasta\nja alkoivat kiivetä nelinkontin taluttaen hevosta perässään.\nRatsastettuaan suoraan auringonlaskua kohti olivat heidän silmänsä\naivan häikäistyneet, jotenka työ ei ollut helppoa. Hevonen seurasi\nvarovaisesti, turpa maata vasten.\n\nKaikille on tunnettua, että lyhyet sateet, joita seuraa polttava\nauringonpaiste, pyrkivät kaivamaan vaihtelevan syviä onkaloita\nsavimaihin, jättäen kuoren kovaksi. Alfredin ja Tomin olisi kokeneina\nmiehinä pitänyt arvata se, mutta he eivät tehneet sitä. Heti päästyään\nsolaan suistui hevonen tuollaisen kuoren läpi maanalaiseen onkaloon\npainuen raskaasti kyljelleen. Päästyään jotenkuten jaloilleen taas, jäi\nse siihen huohottaen ja sieraimet laajallaan seisomaan.\n\n»Kuinka kävi, Tom?» huusi Alfred, joka oli hieman edellä.\n\n»Lapa sijoiltaan», sanoi Tom lyhyesti.\n\nAlfred palasi takaisin sanaakaan virkkamatta ja asettaen pistoolinsa\npiipun hevosen otsaa vasten aivan silmien kohdalle, painoi liipasinta.\nMolemmat miehet rakensivat kuolleesta hevosesta itselleen kiven suojaan\nrintavarustuksen. Juuri kun he olivat asettuneet sen taakse pyyhälsivät\nmeksikolaiset paikalle, ratsastaen satulatta. Tom pani rauhallisesti\nuudet panokset pistooliinsa.\n\nMeksikolaisten silmät olivat myöskin ilta-auringon häikäisemät ja\nhe pysähtyivät hetkeksi sekavana ryhmänä solan suulle. Molemmat\nmiehet nousivat seisaalleen varustuksensa takaa ja ampuivat nopeasti.\nKolme meksiä ja kaksi hevosta kaatui. Muut livistivät hurjassa\nsekasorrossa oikealle ja pääsivät amerikkalaisten tulelta piiloon.\nKolme winchesterillä aseistettua meksikolaista teki pitkän kierroksen\nja laskeutui rauhallisesti suuren heinäpensaan taakse, tarkalleen\npistoolien ulottuvilta. Siinä he makasivat ja odottivat. Sitten\nvallitsi täydellinen hiljaisuus.\n\nNouseva kuu paistoi suoraan solaan, valaisten jokaisen pisteen mäen\nrinnassa. Huonoinkaan ampuja ei olisi voinut ampua harhaan sellaista\ntaustaa vastaan. Molemmat miehet totesivat sen ja asettuivat tarkemmin\nturvaan varustuksensa taakse. Tom kohotti kiven avulla varovaisesti\nhevosen päätä ylemmäksi, muodostaen siten itselleen tähystysreiän,\njosta hän paremmin saattoi seurata vihollisen liikkeitä. Sitten hän\nheittäytyi vatsalleen ja alkoi veitsellään piirrellä kovaa savea,\nsillä Tomilla oli samanlainen piirtelemisen halu kuin monella nuorella\npojalla. Alfred veti varovaisesti saappaansa varresta lyhyen piippunsa,\npainoi lyhyellä peukalollaan tupakkapanoksen, joka siinä oli valmiina,\nsyvemmälle, ja raapaisi valkean. Hän piti tikkua vähän aikaa piipun\npesän yläpuolella.\n\n»Mistä oikeastaan on kysymys», tiedusteli hän varsin\nanteeksiannettavalla uteliaisuudella.\n\n»Tästä on nyt viisitoista mailia solan toiseen päähän», sanoi Tom,\nikäänkuin ei olisi kuullutkaan Alfredin kysymystä. »Ja tietysti he\nlähettävät osan kiertämään sen kautta. Tässä valaistuksessa menee\nheiltä siihen kolme tuntia. Sitten he ampuvat meidät helposti ylhäältä\nkäsin.»\n\nAlfred puhalsi kolme savupilveä taivasta kohti. Näytti siltä kuin asia\nhänen mielestään olisi ollut niin selvä, ettei siihen sen enempää\nsanoja tarvinnut tuhlata.\n\n»Meidän täytyy päästä tästä pois», sanoi Tom vakavana.\n\nAlfred murahti.\n\n»Ja mitenkähän se käy päinsä.»\n\nAlfred veti välillä pari haikua.\n\n»Sillä, jos me lähdemme tästä liikkeelle, niin nuo likanaamat\nluonnollisesti ampuvat meidät takaapäin samassa silmänräpäyksessä kun\nme alamme kiivetä.\n\nAlfred suvaitsi nyökätä päätään. Tom keskeytti piirtelemisensä\nvastaukseksi.\n\n»Niin», sanoi Alfred, ottaen piipun suustaan — Tom aloitti taas\ntyytyväisenä piirustelunsa — »yksi keino siihen on ja se on se, että me\npidämme heitä niin kuumina edestäpäin, etteivät he voi ampua meitä.»\n\nTom näytti hämmästyneeltä.\n\n»Meidän täytyy koettaa kiivetä. Luonnollisesti voi tapahtua tapaturma.\nMutta kun minä annan merkin, niin sinä lähdet ja jos joku heistä ampuu\nsinut, niin se tapahtuu siitä syystä, että minun kuusipiippuiseni on\ntyhjä.»\n\n»Mutta ethän voi kiivetä ja ampua yht'aikaa», vastusteli Tom.\n\n»En luonnollisestikaan», vastasi Alfred tyynesti. »Työnjako, sinä\nkiipeät ja minä ammun.»\n\nTomin silmissä välähti.\n\n»Ei käy», sanoi hän rauhallisesti.\n\n»Sinulla on pitemmät jalat», väitti Alfred ystävällinen sävy äänessään,\n»joten sinä joudut Petersoniin pikemmin.» Sitten katsoi hän Tomia\nsilmiin ja muutti äänensä kylmän asialliseksi. »No hyvä! Minä heitän\narpaa.»\n\nVastaukseksi veti Tom vanhan korttipakan taskustaan.\n\n»Kuulehan», ehdotti hän riemuisasti. »Minä vedän ja se, joka ensin saa\nsotamiehen, se jää tähän.»\n\nHän alkoi käsitellä kortteja ja kumartuen hieman, pudotti muutaman\nkortin. Alfred kääntyi nostamaan niitä. Tom pisti silloin kätevästi\nruutusotamiehen alimmaksi pakkaan. Alfredin nostamat kortit pisti hän\nkeskelle pakkaa ja alkoi heti jakaa.\n\n»Tässä on sinun», sanoi hän vetäen pakasta ristinelosen, »ja tämä on\nminun», jatkoi hän vetäen esiin ruutusotamiehen. »Onni näkyy olevan\nminulle vastainen», huomautti hän iloisesti.\n\nAlfred oli hetken ääneti, hänen silmissään näkyi ilmeinen vastalause.\nSitten voitti hänessä rehellisen pelin vaisto. Hän paiskasi liiat\nvarustuksensa pois niin kuin ei mitään olisi tapahtunut, irroitti\nkuusipiippuisensa ja antoi sen Tomille sekä asetti lakkinsa piiskan\nvarren päähän ja kohotti sen sitten hevosen kylkeä vasten niin\nkorkealle, että se veti vihollisen huomion puoleensa. Hän toimitti\ntyönsä nopeasti ja ilman mitään sankariotteita, sillä hän oli\npreeria-asukas. Tuskin olivat kolmen winchesterin kuulat läiskähtäneet\nsavikkoa vasten, kun hän jo oli kiipeämässä kaikin voimin.\n\nMeksikolaiset ryntäsivät aukkoa kohti molemmilta puolin varmoina siitä,\nettä he sivulta saisivat ampua vihollisensa tai sitten ennättäisivät\nsulkea tien Alfredilta. Tässä he jättivät käyttämättä tehokkaimman\ntulensa, nimittäin kolmen winchesteri-miehen — ja sen sijaan, että\nhe olisivat ampuneet, saivatkin he itse innokkaan vastaanoton Tomin\nkuusipiippuisesta noin kuuden jalan etäisyydeltä. Keltanokkakaan ei\nsellaiselta matkalta voi ampua harhaan.\n\nSe osa, mikä meksikolaisista jäi henkiin, vetäytyi nopeammin takaisin\nkuin he olivat tulleet ja winchesteri-miehet loikkivat takaisin\npensaansa taakse kuin viiriäispoikue.\n\nTom sytytti sitten Alfredin piipun ja jatkoi mainiota kuvanveistoaan\nsavimaassa. Hän tiesi, ettei mitään tapahtuisi ennenkuin kiertäjät\ntulisivat. Peli oli hänen puoleltaan pelattu. Siitä oli tullut\nkilpajuoksu lyhytjalkaisen miehen, joka kulki jalan ja hyvillä\nhevosilla varustetun, rivakan ratsujoukon välillä. Harkiten\nintohimottomasti asiaa, ei Tomilla ollut halua minkäänlaisiin\narvaamisiin kumpiko voittaisi.\n\nKuten sanottu oli Alfred pieni mies ja hänen jalkansa olivat\nlyhyet. Eivätkä ne olleet ainoastaan lyhyet, vaan ne olivat aivan\nharjaantumattomat, sillä Alfred vietti kaiket päivänsä hevosen selässä.\nMainituissa jaloissa oli lisäksi tiukat, ranskalaisilla korkeilla\nkoroilla varustetut saappaat, joita Idän miehet olisivat pitäneet\nkeikarimaisuutena, mutta joitten Lännen miehet tiesivät olevan\näärimmäisen käytännölliset — nehän estivät jalan luisumasta jalustimen\nläpi eteenpäin. Muutenkin oli Alfred huonommalla puolella. Hänen\nhartiansa olivat kapeat ja luisut ja hänen rintansa litteä. Huoneessa\nja Idässä olisi häntä arvatenkin pidetty keuhkotautisena. Täällä oli\nhän ainoastaan ahdashenkinen.\n\nJa niin kävi, että Alfred hävisi kilpajuoksussa.\n\nIhme ei ollut siinä, että hän hävisi, vaan siinä, että hän ensinkään\npääsi perille Petersoniin. Jotenkin hän sinne kuitenkin tuli, yrittipä\nvielä lähteä apujoukon mukanakin takaisin, mutta kaatui kuin pölkky\npitkäkseen, kun hän yritti nostaa pudottamaansa lakkia. Joku riisui\nhäneltä sitten saappaat ja pani hänet vuoteeseen.\n\nMitä apujoukkoon tulee, niin se hajaantui tuntia myöhemmin. Heti\nsen jälkeen siitä muodostui metsästysjoukkue ja sen metsästettävänä\noli ihminen. Metsästyksestä tuli pitkällinen ja riista lopetettiin\nviimeiseen olioon saakka, mutta siitä ei sen enempää.\n\nTom rukka tavattiin ilkosen alastomana ja palasiksi revittynä.\nMeksikolaiset ovat tulista väkeä, varsinkin jos heistä muutamia on\ntapettu. Tomin varustukset oli varastettu. Alaston hevonen ja alaston\nmies aamun valjussa valaistuksessa oli kaikki mitä oli jäljellä, paitsi\nsinne tänne lentäneitä paperipalasia, jotka ennen olivat olleet pakka\nvanhoja kortteja. Varustuksen takainen savi oli täyteen piirusteltu —\nihminen saattaa saada aikaan paljonkin sellaista kun hänellä on kaksi\ntuntia täysin joutilasta aikaa. Suurin osa koristeellisia kuvioita oli\nnuolia, sydämen kuvia ja karjanmerkkejä, mutta eräässä kulmauksessa\nolivat sanat: »vailla vaimon rakkautta.» Se oli hieman liikuttavaa\nyhtäkaikki, vaikka ei Tom sitä ollut tarkoittanutkaan, sillä kuten jo\nsanoin oli Tom vain tavallinen, parkittu arizonalainen lehmäpaimen,\nvailla kaikkia hienompia tunteita.\n\nKuinkako tiedän, että Tom tahallaan veti ruutusotamiehen? Minähän\ntunsin Tomin ja se on kylliksi.\n\n\n\n\nXI.\n\nPELASTAVA ARMO.\n\n\nOlipa kerran kirjankustantaja, jolla oli omat ajatuksensa lyhyistä\nkertomuksista. Se ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, sillä\nkustantajilla on sellaisia ja kun he saavat käsiinsä lyhyen jutun,\njoka vastaa heidän makuaan, niin he ottavat sen ilolla vastaan\nja maksavatkin siitä hyvin. Mainittu kustantaja oli sitä mieltä,\nettä lyhyen kertomuksen tuli olla realistisen. »Esittäkäämme asiat\nsellaisina kuin ne _ovat_! oli hänellä tapana huudahtaa parhaalle\nystävälleen, painopirulle tai konttorikissalle, tai kuka kulloinkin\nsattui olemaan lähettyvillä. »Elämä on kyllin suurenmoinen, jotta\nse voi itse puhua puolestaan, ilman että sitä tarvitsee autella\ntympäisevällä, idioottimaisella tunteellisuudella. Antakaa heidän\nnähdä todellisia ihmisiä, jotka elävät todellista elämää todellisissa\ntaloissa ja minä luulen, että meillä on kyllin järkeä itsekin vetää\njohtopäätöksemme!»\n\nNäitä sekavia huudahduksia sateli tavallisesti silloin, kun hän\noli lukenut muutamia sivuja varsin sievistä käsikirjoituksista,\njoissa lauseet olivat pitkiä ja monimutkaisia ja joissa oli käytetty\nmonitavuisia laatusanoja ja runollista sanontaa. Tämä kustantaja piti\nlyhyistä, nasevista lauseista. Hän halveksi runollista sanontatapaa.\nKoska hän oli vain kustantaja, oli hänen nimensä Brown. Jos hän olisi\nollut kirjailija olisi hänellä ollut ainakin kolme nimeä, jotka\nolisivat alkaneet kirjaimiston peräkkäisillä kirjaimilla.\n\nNiin, eräänä päivänä sattui, että tämän kustantajan eteen, Brownin\neteen, ilmestyi nuori mies, jolla oli käsikirjoituskäärö kainalossaan.\nMiten hän oli päässyt konttoripojan ohi, ei Brown saattanut käsittää\nja kääröllä olevat käsikirjoitukset olivat hänelle kauhistus. Mutta\nnuori mies seisoi hänen edessään yhtäkaikki ja esitti suosituskirjeen\nkustantajan parhaalta ystävältä. Hän sanoi, että hänellä olisi\nkäsikirjoitus jätettävä arvosteltavaksi ja hän sanoi sanottavansa\nloppuosan niin heikolla äänellä, että Brown heti saattoi päättää, että\nkyseessä oli hänen ensimmäinen tekeleensä.\n\nBrown teki hänelle kysymyksiä, pintapuolisia, ei sen vuoksi, että hän\nvälitti tietää hänestä mitään, vaan sen vuoksi, että hän piti siitä\nmiehestä, joka oli kirjoittanut suosituskirjeen. Nuoren miehen nimi\nosoittautui olevan Severne ja hän oli vakavamielisimpiä nuorukaisia,\nmitä ikänä on astunut koulusta suoraan kirjailija-uralle. Hän puhui\naatteista. Brown päätteli, että hänen kirjoitelmansa mahdollisesti\nkäsitteli kaldealaista tähtitiedettä edustavaa aikaa ja että se sisälsi\nsyvää kuvaannollista viisautta sekä noudatti Bulwer Lyttonin ja Marie\nCorellin koulukunnan sanontaa. Niinpä hän nuorukaisen mentyä otti\nkäärön käteensä käydäkseen sen läpi. Jos hän olisi luullut, että se oli\nansiokas tekele, niin ei hän olisi kiirehtinyt sillä tavalla, mutta kun\nhänen paras ystävänsä oli suositellut sitä, niin ajatteli hän saavansa\nikävän tehtävän käsistään heti.\n\nHän luki kertomuksen läpi. Sitten hän luki sen huolellisesti vielä\nkerran. Ja sitten hän paiskasi sen läiskähtäen pöydälleen — muutama\nsata muistilippua lensi siinä hajalleen, mutta se ei paljoakaan\nmerkinnyt— ja lausui suuren, ruman sanan. Lauseet tekeleessä olivat\nlyhyitä ja joustavia. Laatusanat olivat sangen nasevia. Siinä ei\nollut hituistakaan runollisuutta. Se kuvasi elämää sellaisena kuin se\ntodellisuudessa on.\n\nBrown, kustantaja, julkaisi kertomuksen ja maksoi siitä hyvän hinnan.\nSeverne, kirjailija — kirjoitti uusia kertomuksia ja möi ne Brownille.\nHeistä tuli oikein hyvät ystävät ja Severne sai kuulla tarkalleen miten\nBrown piti lyhyistä kertomuksista ja miksi ja miten hänen, Severnen\nnimittäin, kertomukset olivat juuri sitä laatua.\n\nAsiat olisivat olleet ihanteellisessa järjestyksessä ja se olisi ollut\nterveellinen läksytys pahalle maailmalle ja muille kustantajille,\nellei Severne olisi ollut niin ylen vakavamielinen. Hänellä ei ollut\nhituistakaan huumorin tajua. Häneltä puuttui laajat näköalat eikä\nhän tuntenut suhteellisuutta. Hän otti elämän raskaasti. Hän katsoi\nolevansa yhtä tärkeä kuin nebulaari-systeemi tai kielellinen uudistus.\nVälitön seuraus siitä oli se, että hän, hankittuaan menestyksensä\nrealismilla, korotti realismin kunniakorokkeelle ja palvoi sitä\nainoana todellisena (kaunokirjallisena) jumalana. Severnestä tuli\nrealististakin realistisempi. Sille hän perusti kaiken. Hän ei ottanut\nkuvatakseen ainoatakaan tapausta, jota hän ei alusta loppuun ollut\nomin silmin nähnyt. Hänellä ei ollut paljoakaan tekemistä varsinaisten\ntunteitten kanssa, mutta mikäli ne olivat välttämättömiä hänen\nkertomuksissaan, tahtoi hän ne itse kokea omassa persoonassaan. Muussa\ntapauksessa jäi kertomus kirjoittamatta. Sellaisia tunteita kuin viha\ntai uskonnollisuus tai pelko ei hän yrittänytkään eritellä, ellei\nhän ensin ollut itse niitä kokenut. Epäystävälliset ja kateelliset\nkilpailijat — he eivät olleet realisteja — väittivät, että Severne\nkerran ehdoin tahdoin oli juonut itsensä Bowery whiskystä humalaan,\njotta hän saattaisi kuvailla erään vähäpätöisen henkilön tunteita siinä\ntilassa. Varmaa on ainakin, että hän ymmärtämättömien kesken sai hupsun\nnimen, joka hyvästä maksusta palkkasi ihmisiä suorittamaan kummallisia\nja tarkoituksettomia tekoja hänelle. Hän kokeili aina itsellään ja\nmuilla.\n\nSe oli kyllä naurettavaa, eikä se olisi liikuttanut ketään muita kuin\nvanhoja, kuluneita oikkuniekkoja, joitten ainoana ilona oli puhua\n»nuorista hupsuista», ellei Severne olisi ollut rakastunut. Ja se\nviekin meidät asian ytimeen.\n\nLuonnollisesti oli hän rakastunut äärettömän vakavasti. Ei hän siitä\nosannut löytää paljoakaan iloa. Hän mietti vain enimmäkseen rakastavain\nvelvollisuuksia toisiaan ja kanssaihmisiään kohtaan. Hänellä oli myös\nliioiteltu käsitys itse rakkauden pyhitetystä, pyhästä ja korkeasta\nluonteesta. Se on kiitettävää, mutta se kiduttaa ihmistä arveluttavasti.\n\nTytöt eivät pidä sellaisesta rakkaudesta pitkän päälle. Olkoon se\nminusta kaukana, että rohkenisin uskotella, että nuo enkelimäiset\nolennot todella tahtoisivat, että heitä suudeltaisiin, mutta jos,\nsuorastaan tapaturmaisesti, olosuhteet vievät siihen, että mies\nheidän suostumuksettaan tai aavistamattaan suutelisi heitä, niin\nhämmästyisivät he vallan pelottavasti — niin sanottu miehen raakimus ei\nkyllä hyödy paljoakaan, ellei hän uskalla koettaa tuota yllättämistä.\nPylväspyhimyksenä olo on sangen miellyttävää — julkisuudessa. Teidän\ntäytyy kuitenkin saada nähdä, että Severnen asema tavallisissa oloissa\noli sangen epävakainen. Kuvitelkaa hänen hirvittävää epätoivoaan kun\nhän havaitsee sydämensä peruuttamattomasti kiintyneen nuoreen neitoon,\njoka on yhtä vakavamielinen kuin hän itsekin, yhtä suuressa määrin\nhuumoria tajuamaton, mutta koko sielustaan ja mielestään kiintynyt\nromanttiseen ja aatteelliseen taidesuuntaan! He keskustelivat usein\nasiasta vakavasti ja tulisesti. Kukin koetti omantunnontarkasti\nkäännyttää toistaan. Kuten tavallista, päättyi yritys kymmenkunnan\npitennetyn haastattelun jälkeen siihen, että tyttö menetti malttinsa.\nTytöt ovat niin mahdottomia!\n\n»Mitä luulet minun välittävän siitä, miten sinun kuvittelemasi henkilöt\nharjaavat hampaitaan, napittavat housunkannattimiaan tai kiilloittavat\nkenkiään? Minä tiedän, miten vanha Smith vastapäätä toimittaa ne asiat\nja siinä on minulle kylliksi!» huudahti tyttö.\n\n»Ihmisluonteen tuntemus ilmoittaiksen sillä tavalla», väitteli Severne\nsynkkänä.\n\n»Roskaa», vastasi tyttö. »Ajattelehan että mies, jolle taivas on\nantanut lahjoja, tuhlaa niitä kuvailemalla pikkuasioita myöten niin\ntarkasti kuin voi kaiken maailman joutavat tapahtumat jokapäiväisessä\nelämässä! Se on halpamaista!»\n\n»Kaunis loistaa ruman joukosta, kuten elävässä elämässä tapahtuu»,\nvastasi mies itsepäisesti.\n\n»Kaunis on mielikuvituksessa», huusi tyttö jotenkin tulisesti. »Ja\nmielikuvitus on Jumalasta. Se on ainoa suoranainen jumaluuden ilmaus\nmaan päällä. Ilman mielikuvitusta ei missään kertomuksessa voi olla\nelämää.»\n\nKoska se jo hipoi hempeämielisyyttä, joka on realismille kauhistus,\nmutisi Severne jotakin, joka kuulosti »hölynpölyltä». He väittelivät\nsitten mielikuvituksen suhteesta kirjallisuuteen tällä uudella\npohjalla. Keskustelun päätyttyä saneli miss Melville, sillä se oli\ntytön nimi, seuraavan ultimaatumin:\n\n»No niin, minä sanon nyt suoraan sinulle, Robert Severne, että en\nikänäni mene naimisiin sellaisen miehen kanssa, jolla ei ole sielua.\nOlen sangen suuresti pettynyt sinun suhteesi. Luulin, että sinulla oli\nenemmän luonteen hienoutta!»\n\n»Älä sano niin, Lucy», pyysi hän todellakin levottomana. Vakavamieliset\nnuoret miehet eivät koskaan tiedä kylliksi ollakseen uskomatta mitä\ntytöt sanovat.\n\n»Minä sanon sen ja tarkoitan mitä sanon! En koskaan enää tahdo nähdä\nsinua!»\n\n»Merkitseekö se sitä, että kihlauksemme on purettu?» sammalsi mies,\ntohtimatta uskoa korviaan.\n\n»Luulisin, sir, että voimakkaampi viittaus on tarpeeton.»\n\nMies taivutti surkeana päänsä alas.\n\n»Enkö voi tehdä mitään, Lucy», sanoi hän. »En tahdo, että lähetät minut\ntällä tavalla menemään. Minä rakastan sinua.»\n\nTyttö tuumi. »Voit», sanoi hän hetken perästä. »Voit kirjoittaa\nromanttisen kertomuksen ja julkaista sen jossakin aikakauslehdessä.\nSilloin, mutta en ennemmin, annan sinulle anteeksi.»\n\nHän kääntyi pois kylmästi ja alkoi tutkia uuninreunuksella olevaa\nvalokuvaa. Kun ei hän näköjään määrättömän pitkään aikaan saanut\nvastausta, kääntyi hän terävästi ympäri ja sanoi: »Noh!»\n\nSillävälin oli Severne askarrellut nopean, mutta mieltäkiinnittävän\nsielullisen asenteen luomisessa. Hän palautti mieleensä lukuisia\nhistoriallisia ja mielikuvituksen aikaansaamia esimerkkejä, joissa\nnainen oli houkutellut miestä luopumaan taivaasta saamistaan\nmielipiteistä. Toisissa näistä esimerkeistä, joissa nainen oli\nonnistunut houkutuksessaan, oli mies sen koommin viettänyt elämänsä\nkurjuudessa ja kuollut tuskallisen kuoleman koko ihmiskunnan kiroomana.\nToisissa taas, joissa mies oli jaksanut vastustaa seireenin ääntä,\noli hän noussut loistoon ja onneen ja vihdoin kohonnut taivaallisiin\nkorkeuksiin enkelikuorojen hyvähuutojen saattamana — joka ei ollut\nrealismia ensinkään. Taide — sanoi Severne itsekseen — on ikuinen\ntotuus. Inhimilliset intohimot ovat harhaanjohtavia. Itseuhraus on\njaloa. Hän päätti heti tulla taiteensa marttyyriksi.\n\n»Sitä en koskaan tee!» vastasi hän ja astui majesteetillisin askelin\nhuoneesta.\n\nSeverne kantoi surunsa vakavamieliseen tapaansa. Vuosiksi aikoi hän\npainua synkkyyteen, synkkyyteen, jonka hämärästä saattoi erottaa\nhänen elämänsä suuren haaksirikon. Pitkän ajan perästä kirjoittaisi\nhän sitten suuren teoksen taiteesta, jota koko ihmiskunta lukisi\npelonsekaisella kunnioituksella, mutta johon hän, sivullisena,\nsuhtautuisi täydellä välinpitämättömyydellä, koska muisto menneistä\nolisi kuolettanut kaiken ilon hänessä. Mutta se koski tulevaisuutta.\nNyt oli hänen elettävä synkkä kautensa. Ollen varakas nuori mies,\npäätti hän lähteä kauas, kauas. Se oli välttämätöntä, jotta hän voisi\nhaudata surunsa johonkin. Hän ajatteli oikein taistelutantereita ja\nverileikkejä, mutta missään ei käyty sotaa. Vaikutus olisi ollut\nsuurenmoinen, jos hän olisi voinut palata ruskettuneena ja arpisena\ntakaisin, mutta koska se oli mahdotonta, päätti hän palata vain\nruskettuneena. Hän osti siis lipun pieneen kaupunkiin Wyomingissä.\nSiellä hän ja hänen matka-arkkunsa sijoittuivat Thompsonin postivaunuun\nja matkasivat Placer Creekiin, jossa he molemmat, hän ja hänen\nmatkalaukkunsa, asettuivat asumaan pieneen lautaseinäiseen huoneeseen\nPreeriakoiran hotelliin.\n\nPaikka oli ihastuttavan sopiva synkkämieliselle. Se oli\nkukistumaisillaan oleva laitos, joka käsitti neljä katua ja kuusitoista\nkapakkaa. Muutamat taloista ja kaikki kapakat olivat kerran olleet\nmaalatut. Joka kapakan edustalla oli kiinnityskaide ja koko päivän\nseisoi kiinnityskaiteissa hevosia, jotka kärsivällisesti kääntelivät\ntakapuoltaan Wyomingin tuulia kohti. Wyomingin tuulet kulkivat aina\nsuunnilleen kolmestakymmenestä kuuteenkymmeneen mailiin tunnissa.\nToisella puolen kaupunkia oli joitakin matalia vuoria, jotka olivat\ntäynnä mustia syvänteitä, kapeita solia, kohisevia vesiputouksia,\nleikkiviä puroja ja äkkijyrkkiä seinämiä. Toisella puolen taas oli\nlaaja aallokas tasanko, jolla karja ja lehmäpaimenet oleksivat\njumalattomuuden ja tomun seassa. Severne astui kylmänlaiseen\nhuoneeseen, pesi kasvonsa kovassa vedessä ja laskeutui alas\naamiaiselle. Aamiainen ei voinut olla paremmin valmistettu sille, joka\naikoi alkaa päivänsä synkkämielisyydessä.\n\nSe alkoi sitkeällä kaurapuurolla ja loppui taikinaisilla leivoksilla\nja näitten välillä oli paljon sellaista, joka kauhistuttaa. Aamiaisen\njälkeen kuljeksi hän mustissa syvänteissä, kapeissa solissa ja niin\nedespäin ja mietti surumielisellä, mutta kiitettävällä harrastuksella\njaloa itsensä uhraamista ja elämänsä suurta haaksirikkoa. Sitten hän\npalasi kaupunkiin.\n\nKaupungissa tekivät käsittämättömät oliot, joilla oli harhaanjohdettu\nhuumorin taju, hänelle kaikenlaista, minkä syytä hän ei vähääkään\nsaattanut käsittää parhaastaan sen vuoksi, ettei hänellä itsellään\nollut huumorin tajua, ei harhaanjohdettua enempää kuin muutakaan. Se\npeloitti häntä ja sai hänet ymmälle. Mutta hän tutki heitä vakavasti\nlikinäköisten silmälasiensa läpi, pannen huolellisesti merkille miten\nhe tekonsa tekivät, minkä näköinen tekijä oli, miten hän toimi ja\nmitähän itse tunsi.\n\nMuutaman päivän perästä heräsivät hänen kirjalliset vaistonsa.\nHuolimatta synkkämielisyydestään, tapasi hän itsensä erittelemästä,\nseulomasta ja sovittelemasta asioita, kunkin omaan arvoonsa. Lopuksi\nalkoi hän sepittää kertomusta Lännestä. Pian sen jälkeen puhdisti hän\ntäytekynänsä, sovittamalla hienon korttipalan kullan ja kuttaperkan\nväliin ja istuutui kirjoittamaan. Kirjoittaessaan tuli hän yhä\ntyytyväisemmäksi tulokseen. Lauseet tulivat yhä joustavammiksi.\nLaatusanat miltei kiehuivat. Runollisuus hävisi kuin vuoristosumu. Ja\nhän muisti ja kuvasi tarkalleen kuinka Savi-Jaakko sylkäistä säväytti\nviiksiensä läpi — joka kyllä oli epämiellyttävää, mutta todellista.\nSe oli mestariote. Hän kirjoitti edelleen kiihoittuneena. Sellaista\nlyhyttä kertomusta ei vielä oltu nähty.\n\nMutta sitten tuli tauko. Hän oli menestyksellä saanut sankarinsa\nsatulaan ja lähettänyt hänet täyttä karkua pakoon mustia syvänteitä ja\njyrkkiä rotkoja kohti — en muista minkä nimisiä — kostonhaluisen joukon\nvainoomana. Tässä keskeytti hänet peloittava vaikeus. Hän ei tiennyt\nmitä ihminen tuntee ollessaan kostonhaluisen joukon takaa-ajamana.\nHäntä ei itseään ollut koskaan ahdistanut mikään kostonhimoinen\njoukko. Mitä hänen nyt tuli tehdä. Totta puhuen saattoi hän vallan\nsiedettävällä selvyydellä kuvitella mielessään sellaisessa tilanteessa\nsyntyvät tunteet. Hän olisi voinut panna ne paperille kaikin puolin\nrealistisilta näyttävinä. Mutta häneltä puuttui se koetuskivi, jolla\nhän olisi voinut todeta niitten totuudenmukaisuuden. Hän saattaisi ehkä\ntietämättään pettää taiteensa, jolle hän oli niin suurella hinnalla\nvannoutunut. Se ei käynyt päinsä.\n\nHän teki siis luonnollisimman teon minkä vakavamielinen kirjailija,\njolta huumorin taju puuttuu, tekee. Hän meni ulos ja haki käsiinsä\nerään tuttavan nimeltä Colorado Jim ja teki hänelle erään ehdotuksen.\nColorado Jimin suostuttamiseen meni Severneltä tarkalleen kaksi tuntia\naikaa ja kuusi lasia whiskyä. Sanotun ajan kuluttua meni Colorado Jim\nvuorostaan ulos pudistellen epäilevästi päätään ja päästäen aika ajoin\nsisuksistaan onttoja naurunrämähdyksiä, jotka suuresti muistuttivat\nhyvin tunnetun »Old Faithful» geysirin purkauksia.\n\nHän etsi käsiinsä kuusi omaa osakastaan, joille hän puhui kauan.\nHänen kuusi osakastaan katselivat Colorado Jimiin hyvän aikaa. Sitten\nkaikki seitsemän muodostivat keskenään komitean. Komitean päätökseksi\ntuli, että keltanokka epäilemättä oli mielipuoli, vaaraton, mutta että\noli ehkä oltava hänelle mieliksi maksua vastaan. Sitä paitsi saattoi\nmieliksi oleminen olla hauskaa. Joukon laseja tyhjennettyään komitea\ntuli siihen lopputulokseen, että leikistä tulisi _hyvin_ hauskaa.\n\nAikaisin seuraavana aamuna ratsastivat he kaupungista vuoristoon päin.\nMustan solan suulla he tapasivat Severnen, joka myös oli ratsain.\nTervehdysten jälkeen jakoi viimeksimainittu miehille joitakin pieniä\nesineitä.\n\n»No», sanoi hän sitten mitä vakavimpana. »Minä ratsastan tuon ison\nkiven luo ja kun olen valmis lähtemään, niin heilautan kättäni. Teidän\ntulee ajaa minua takaa aivan samalla tavalla kun te ajatte todellista\nhevosvarasta takaa ja minä koetan pysyä teidän edellänne. Teidän täytyy\nampua minua tyhjillä panoksilla niin nopeasti kuin vain osaatte.\nYmmärrättekö?»\n\nHe sanoivat ymmärtävänsä. Sitähän he eivät tehneet. Mutta se oli\nhauskaa.\n\nSeverne ratsasti kiven luo mustan solan luona — olen varma siitä, että\nse oli musta sola — ja kääntyi. Miehet olivat asettuneet riviin ja\nolivat innoissaan lähtemään. He olivat lyöneet vetoa keskenään siitä\nkuka ensinnä ehtisi.\n\nSeverne heilautti kättään ja painoi kannukset hevosen kylkeen.\nTakaa-ajo alkoi.\n\nHevonen, jolla Severne ratsasti, oli hyvä. Matka, jonka se kiipesi\nylöspäin oli tottuneenkin tehtävä varovasti. Takana huusi riemukas\nseitsikko ja pistoolien rätinä oli ilo korville. Joukko syöksyi ylös\njyrkännettä kuin vihuri.\n\nSeverne oli haltioissaan. Vinha vauhti oli mieltä ilahuttava. Hän\npani sielussaan merkille ainakin satakymmenen mitä realistisinta\npikku seikkaa. Hän tunsi, ettei hän ollut turhan päiten pannut\nrahojaan likoon. Ja sitten hän huomasi, että hän vähitellen jätti\ntakaa-ajajiaan. Aina enemmän ja enemmän. Hän ei tahtonut kokea\nainoastaan takaa-ajoa, vaan hän tahtoi oikein omakohtaisesti kokea\ntodellisen pelastuksen, sillä hän tiesi, että miehet, huolimatta\nteennäisestä ampumisestaan, aikoivat kilpailla sekä keskenään että\nhänen kanssaan siitä, kuka ensinnä tulisi harjanteelle. Hän käytti\npiiskaa ja katsoi taakseen. Kokemattomanakin huomasi hän, että heidän\nhevosensa väsyivät.\n\nTällä paikalla kapea sola haarautui. Severne kääntyi vasemmalle, sillä\nse oli miltei tasainen. Oikean puolista haaraa tulivat Triangle X:n\nmiehet.\n\nTriangle X miehille ei jäänyt muuta kuin yksi neuvo. Tuolla olivat\nColorado Jim ja hänen miehensä väsyneillä hevosilla takaa-ajamassa\nnopeata oliota, joka näytti pääsevän liian helposti karkuun.\n\nToveria ei sopinut koskaan jättää pulaan. Triangle X:n pojat nostivat\nvaltavan karjunnan ja yhtyivät leikkiin täyttä neliä. Kun he eivät\npäässeet niin nopeasti eteenpäin kuin he toivoivat, ottivat he esille\nrevolverinsa ja alkoivat ampua. Severne kuuli laukaukset ja onnitteli\nitseään pikku draamaansa saamasta realistisesta tunnusta. Silloin hänen\nlakkinsa äkkiä lensi päästä. Samalla hetkellä eräs kuula kynti satulan\nnupin nahan läpi. Tsip — tsip, vinkui muita kuulia hänen korviensa\nympärillä. Triangle X:n karjakartanon pojat alkoivat ampua tarkemmin.\n\nHän katsoi taakseen. Kauhukseen huomasi hän, että Colorado Jim ja\nhänen miehensä olivat kadonneet ja että heidän tilalleen oli astunut\njoukko mielipuolia poukkivien hevosten selässä. Mielipuolet huusivat\nja ampuivat häntä. Hän ei voinut käsittää sitä ensinkään, mutta kuulat\nolivat sangen vakuuttavia. Hän käytti ruoskaa ja kannuksia.\n\nJos Severne oli tahtonut todella kokea takaa-ajetun tunteita, niin\nsai hän nyt halunsa tyydytetyksi. Ei ole hauskaa olla maalitauluna.\nSeverne koki monenlaatuisia tunteita, mutta ennenkaikkea jäi hänen\nmieleensä eloisuus, jolla olisi ollut mitä suurin kirjallinen arvo.\nHän ei vain ollut siinä mielentilassa, että hän olisi osannut antaa\narvoa kirjallisille arvoille. Hän koetti pysyä pääasiassa, joka oli se,\nettä hän pakotti hevostaan lentämään niin nopeasti kuin mahdollista.\nSiinä hän onnistui kohtalaisesti. Uskaltaessaan katsoa taakseen hetken\nperästä, teki hän ilokseen sen havainnon, että välimatka hänen ja\nmielipuolten välillä tuntuvasti oli kasvanut.\n\nSitten eräs vinkuvista luodeista meni hänen ruumiinsa ja käsivartensa\nvälistä, katkaisi kolme jouhta hevosen harjasta ja tunkeutui eläin\nparan takaraivosta sisään.\n\nSeverne tapasi itsensä äkkiä maasta. Mielipuolet saapuivat paikalle\ntäyttä neliä, pysähtyen äkkiä kolmen jalan päähän hänestä, niin että\nhän sai valtavan rapasateen ylleen.\n\nSeverne nousi istumaan. Mielipuolet vetivät kiitosta ansaitsevalla\nripeydellä Severnen jaloilleen. Toiset kumartuivat hänen hevosensa\npuoleen.\n\n»Aivan kuten arvasin», huusi yksi heistä... Aivan kuten sanoin! Hän\non varastanut tämän hevosen. Se on Hank Smithin valakka. Tuntisin sen\nmissä hyvänsä.»\n\n»Se on totta! Paljas O merkki!» huudahtivat useimmat.\n\nSitten miehet, jotka pitivät kiinni Severneä, kopauttivat häntä sinne\nja tänne. »Tällä kertaa joudut hirteen! Vai hevosia sinä varastelet!»,\nsanoivat he.\n\n»En ole varastanut sitä!» huusi Severne parka. »Olen vuokrannut sen\nSmithiltä.»\n\nNaurun rämähdys vastasi hänen väitteeseensä.\n\n»Taisit vuokrata Colorado Jimin ja hänen miehensä ajamaan sinua takaa\nmyöskin, vai mitä?», sanoi yksi joukosta pilkallisesti.\n\n»Niin tein», vastasi Severne rehellisesti.\n\nTaas naurun hohotus. »Rohkea poika», sanoivat miehet.\n\nKaatuneen hevosen luona alkoivat miehet neuvotella.\n\n»No pojat», huusi johtaja kärsimättömästi. »Lähtekäämme.»\n\nEräs mies tuli esiin ja pani silmukan Severnen kaulaan. Wyomingissä\nhirtetään hevosvarkaat. Severne tiesi sen ja alkoi puhua vilkkaasti.\nHe kuuntelivat häntä ja nauroivat sydämen pohjasta. He eivät koskaan\nolleet hirttäneet niin lystikästä hevosvarasta. He käsittivät hänen\nyrityksensä ilahuttaa heitä ja vakuuttivat hänelle moneen kertaan, että\nhän oli oikea persikka. Kun hän vaikeni, kehoittivat he häntä sanomaan\nvielä jotakin. Jokaiselle uudelle lauseelle ne nauroivat, ihaillen sitä\nhuimana, mutta loistavana valheena.\n\nSeverne sai enemmän realistisia kokemuksia kymmenessä minuutissa,\nkuin hän oli saanut niitä koko elämässään, mutta realistiset\nkokemukset eivät tee kenellekään hyvää kun on nuora kaulassa Wyomingin\nvuoristossa. Sitten he kätevästi heittivät nuoran vieressä olevan puun\noksan yli, vetivät hänet ylös ja jättivät siihen. He eivät ampuneet\nhänen ruumistaan seulaksi, kuten tapa vaatii. Hän oli ollut lystikäs\nhevosvaras, joten he olivat lempeitä häntä kohtaan. Severne potki.\n»Tanssi tekee hyvää», huomauttivat he kääntyessään lähtemään.\n\nSilloin he tapasivat kauhistuneen Jimin. He katkaisivat nuoran ja\ntekivät ankarasti työtä Severnen kanssa. Sitten he kantoivat hänet\nPlacer Creekiin ja ponnistelivat vielä hänen kanssaan. Triangle X:n\npojat olivat ilmeisesti pahoillaan. He olivat iloinneet Severnen\nsuurenmoisista valheista ja nyt näyttäytyikin, etteivät ne olleet\nensinkään valheita, vaan äärimmäisen tarkkoja totuuksia. He kevensivät\ntunteitaan juomalla itsensä huimaan humalaan ja ampuilemalla valoja\nsammuksiin.\n\nSeverneltä meni viikko tointumiseen. Kymmenen päivää sen jälkeen\nhän palasi Itään. Hän oli saanut loppuun mestarinäytteensä. Hänen\npakonsa solassa oli kuvailtu niin elävästi, että saattoi melkein\nkuulla pistoolien laukaukset, ja sankarin tunteet olivat niin hyvin\nkuvatut, että sitä lukiessa oikein itsekin kiihtyi. Severne luki sen\nläpi kolme kertaa ja piti sitä kolmannella kerralla yhtä hyvänä kuin\nensimmäiselläkin. Sitten hän kirjoitti sen puhtaaksi kirjoituskoneella.\nSe on kovin kiirastuli mihin kirjailija saattaa tekeleensä panna.\nLoistavimmatkin lauseet menettävät tuoreutensa kun ne kulkevat koneen\nläpi, varsinkin jos ei onneton tekijä saa sitä menemään nopeasti. Nyt\nse näytti yhtä hyvälle senkin läpikäytyään.\n\n»Katso», sanoi hän, onnitellen itseään, »tämä on paras kertomus minkä\nikänäni olen kirjoittanut! Sitten on kumma, jos olen edes _lukenutkaan_\nnäin hyvää. Te romantikot väitätte, ettei realistisessa kuvauksessa\nole mitään viehätystä, ei mitään kiihoittavaa eikä mitään fyysillistä\nhyväntunnetta. Tämäpä näyttää teille, että asia on päinvastainen!»\n\nHän kiiruhti viemään sen Brownille. Sitten hän koetti hartaasti ruveta\nsynkkämieliseksi taas, mutta se oli vaikea tehtävä. Jollakin tavalla\nhän tunsi, ettei hänen asiansa ollut toivoton. Mestarinäyte tulisi\nleviämään laajalle ja todistaisi hänen tytölleen, että hän, tekijä,\nsittenkin on ollut oikeassa.\n\nKolme päivää myöhemmin sai hän kirjeen Brownilta, joka pyysi häntä\ntulemaan luokseen. Hän teki niin. Kustantaja antoi hänelle takaisin\nkertomuksen, enemmän murheellisena kuin vihaisena ja puhui moittien\nperiaatteiden hylkäämisestä. Brown oli omantunnon mies. Hän oli sitä\nmieltä, ettei entisyys korjannut nykyisyyttä. Severne koetti selittää.\nSitten sanoi Brown:\n\n»Severne, olen käyttänyt paljon sinun teoksiasi ja olen pitänyt\ntyöstäsi. Lauseet ovat olleet joustavia, laatusanat ovat olleet\nnasevia. Sinä olet vapautunut runollisesta sanontatavasta ja ennen\nkaikkea, olet kuvannut elämää ihmisille sellaisena kuin se on. Olen\npahoillani nähdessäni sinun luopuvan jaloista ihanteistasi.»\n\n»Mutta», huudahti Severne, vakavasti huomauttaen, »eikö se kaikki\nilmene kertomuksessani?»\n\n»Alussa kyllä», vastasi Brown, »mutta sitten — —».\n\nHän huokaisi.\n\n»Mitä tarkoitat?»\n\n»Ratsastusta solassa», vastasi hän.\n\n»Lauseet ovat joustavia ja laatusanat nasevia, mutta ah! Siinä on\npaljon runollista sanontaa ja se on niin kaukana todellisesta elämästä,\nettä minusta se näyttää sotkuisen mielikuvituksen luonnottomalta\nkamaritekeleeltä.»\n\n»Mitä, se osahan on realistisin koko jutussa», huudahti onneton tekijä\npahoillaan.\n\n»Ei», vastasi kustantaja lujasti. »Sitä se ei ole. Se ei ole mitään\nrealismia ensinkään. Vaikkakaan itse tapausta vastaan ei olisi mitään\nmuistuttamista, niin ovat miehen tunteet äärettömästi liioitellut. Niin\nsurkeata raukkaa ei saata olla olemassakaan, kuin miksi sinä sankarisi\nteet! Olisin iloinen, jos saisin nähdä jotakin muuta sinulta — mutta\ntämä — ei!»\n\nJotenkin alakuloisena otti Severne käsikirjoituksensa ja meni kotiin.\nSiellä hän luki sen taas läpi. Vanha innostus valtasi hänet uudelleen.\nSe oli täysin tosi. Realismi ei saattanut ilmetä sen suurenmoisemmin.\nHän kirosi Brownin ja lähetti kertomuksensa _Decadeen_. Jonkun ajan\nkuluttua sai hän vastaan ottaa maksuosoituksen ja imartelevan kirjeen.\nRealismi oli kostettu.\n\nAikanaan kertomus sitten ilmestyi.\n\nSillä välin oli Severne huomannut, että hänen synkkämielisyytensä alkoi\ntulla liian realistiseksi hänen mielenrauhalleen. Kun aika kului eikä\nhän nähnyt merkkiäkään Lucy Melvillestä, alkoi hän tuumia, että hän\nehkä yhtäkaikki oli erehtynyt jollakin tavalla. Muutamina erikoisen\nhäikäilemättömän moraalittomina hetkinä ei hän juuri paljoakaan\nvälittänyt vaikka olisi pettänytkin taiteensa. Niin syvälle saattaa\nihmissielu vajota!\n\nKertomuksen ilmestymistä seuraavana iltana istui hän avonaisen takkansa\nääressä juuri tuossa mielentilassa. Lamput olivat sytyttämättä.\nHänen luokseen tuli Mortimer, hänen palvelijansa. »Eräs neiti pyrkii\npuheillenne, sir. Ei mitään nimeä», ilmoitti hän juhlallisesti.\n\nSeverne nousi hieman hämmästyneenä. »Sytytä lamput ja ohjaa hänet\nsisään», komensi hän, ihmetellen kuka tulija mahtoi olla.\n\nKuullessaan hänen äänensä tulija ryntäsi Mortimerin ohi huoneeseen.\n\n»Älä huoli lampuista», huudahti Lucy Melville. Uskollinen Mortimer\nlähti huoneesta, eikä — virallisesti — kuullut muuta.\n\n»Mitä, Lucy!» sanoi Severne.\n\nHämärässäkin saattoi hän nähdä, että tytön posket hehkuivat innosta.\n\nTyttö astui poikki lattian ripeästi ja pani kätensä hänen olkapäilleen.\n\n»Bob», sanoi hän vakavasti, kyyneleet silmissä. »Tiedän, ettei minun\npitäisi olla täällä, mutta en voinut auttaa sitä! Sen vuoksi, että sinä\nolit niin jalomielinen. Eikä sillä niin väliä olekaan, sillä minä menen\nheti taas.»\n\nSeverne koetteli muistutella mielessään jaloja tekojaan.\n\n»Mikä nyt on, Lucy?» kysyi hän.\n\n»Kuinka voit kysyäkään sitä!» huudahti tyttö. »En ole koskaan kuullut\nmiehen toimineen niin tahdikkaasti, miellyttävästi ja _kauniisti_! Ja\nminä en ole enää millänikään, sillä uskon nyt, että sinä olit oikeassa\nsittenkin.»\n\n»Oikeassa missä?» pyysi mies tullen yhä enemmän hämilleen.\n\n»Realismista, tietysti.»\n\nTyttö katsoi hänen silmiinsä ja nosti leukaansa mitä ihastuttavimmalla\ntavalla. Vakavamielisilläkin miehillä on joskus loistavat hetkensä.\nSevernellä oli sellainen nyt.\n\n»Oh, et saa — Bob-rakas» huudahti tyttö punastuen.\n\n»Mutta todellakin, Bob», jatkoi hän hetken kuluttua, »vaikka realismi\nolisikin kaikin puolin paikallaan, niin täytyy sinun myöntää, että\nviimeinen kertomuksesi on parasta, mitä koskaan olet kirjoittanut.»\n\n»Mitä — niin, sitä mieltä minäkin olen», myönsi hän ihmetellen, mitä\nsillä oli asian kanssa tekemistä.\n\n»Olen niin iloinen, kun sinä edistyt, tiedätkö Bob», jatkoi hän\nonnellisena. »Minä luin sen kokonaan läpi, ennenkuin huomasin kenen\nkirjoittama se oli. Ja minä sanoin itselleni: Toivoisinpa että Bob\nnäkisi tämän. Olen varma siitä, että hän tulisi vakuutetuksi siitä,\nettä mielikuvitus on parempi kuin realismi. Sillä todellakin, Bob»,\nhuudahti hän innokkaana, »se on paras mielikuvituksen tuote, minkä\nikänäni olen lukenut. Ja kun pääsin loppuun ja näin tekijän nimen\nja havaitsin, että olit hyljännyt kirjalliset periaatteesi juuri\nminun vuokseni ja olit todella kirjoittanut sellaisen _loistavan_\nmielikuvituskertomuksen kaiken sen jälkeen, mitä olit sanonut! Ja kun\nvielä lisäksi huomasin millaisen hienon tavan olit valinnut saadaksesi\nsen minun luettavakseni, sillä — niin — tietysti en koskaan lukenut\nBrownin aikakauskirjaa. — Oh Bob! lopetti hän aivan tukahtuvin äänin..\n\nSeverne epäröi melkein kokonaisen minuutin. Hän näki velvollisuutensa\nselvästi. Hän oli vakavamielinen eikä hänellä ollut vähintäkään\nhuumorin tajua. Sitten tyttö taas katsoi häneen ja nosti leukaansa mitä\nihastuttavimmalla tavalla.\n\n»Ah, Bob! Et saa! Minä en todellakaan luule, että sinun pitäisi —»\n\nJa taide, oh missä se olikaan?\n\n\n\n\nXII.\n\nKULLANKAIVAJA.\n\n\nLännen vanhoina kulta-aikoina piti se laki paikkansa, että pystyvin\naina jäi eloon ja sen, joka jäi eloon, täytyi todella olla pystyvä.\nOli monta tapaa olla jäämättä eloon. Yksi niistä oli kuolla. Oli myös\nmonta tapaa olla pystyvä, kuten varman aseen tai tyynen mielenlaadun\nomistaminen, siunattu ahkeruus tai järkyttävä kunnianhimo, työn\ntarkka tunteminen tai myös suurenmoisen amerikkalaisen hölynpölyn\nkäsittäminen. Joka tapauksessa täytyi miehen, joka jäi eloon,\nolla selvillä tarkoitusperistään juuri näitten kautta. Olipa\nkysymys kullasta, pokerista tai elämästä, täytyi hänen aina pitää\ntarkoitusperistään kiinni verikoiran sitkeydellä, jota ei mikään\nsivuvaikutin saanut vähentää. Muussa tapauksessa, kuten sanottu, hän\nkuoli tai joutui kerjäämään tai rosvoamaan, tai tuli hänestä hamppari\ntai teki hän itsemurhan varastamalla hevosia tai myös yksinkertaisesti\nkulkeutui takaisin itään, murtuneena, häpeällisenä hylkiönä.\n\nMiksi Peter eli, oli kyllin selvä kaikille. Hän oli harmiton,\nhyväntahtoinen ja karkeatekoisten miesten mielestä juuri sen verran\nomituinen, että hän oli liikuttava. Jokainen, joka kerran oli\nkatsonut hänen kapeita kirveellä veistettyjä kasvojaan, hämmästyvine\nsinisilmineen ja riippuvine vaaleine hiuksineen, tai oli iloinnut\nhänen sydämellisestä, harvinaisesta hymystään, kun hän ennen lähtöään\nmiltei anteeksipyytäen vastasi johonkin huomautukseen, tai jolla oli\nollut onni, pyydettyään häneltä jotakin pientä suosionosoitusta, kokea\nhänen innokasta ja iloista apuaan; ei kukaan näistä kuvitelluista\nolennoista, ja se tiesi oikeastaan jokaista, joka oli joutunut\nkosketuksiin Peterin kanssa, ei kukaan heistä olisi voinut uskotella\nkenellekään, että Peter saattaisi taittaa hiuskarvaakaan toisen päästä.\nMutta miten hän jäi kullankaivajaksi, se oli ihme. Kullankaivajan\nelämä on kovaa, se on täynnä puutetta, vaikeuksia ja siinä on huutava\npuute teknillisistä tiedoista, se vaatii paljon ruumiillista voimaa,\nja oveluudesta ja maailman tuntemuksesta riippuu paljon. Peterillä\nei ollut mitään näistä ominaisuuksista, ei edes pienimmässäkään\nmäärässä. Mainitsematta jäi vielä vaisto. Sitä Peterillä oli. Hän\nsaattoi seurata suonta rapautuvassa, ruskeassa kalliossa ihmeteltävällä\nvaistomaisella taidolla, joka on niin tärkeä alkuaine todellisessa\nkullanetsijässä. Mutta se on vain alkuaine. Kaikkien taiteen sääntöjen\nmukaan olisi Peterin aikoja sitten pitänyt epäonnistua, olisi pitänyt\n»vyöttää itsensä ja lähteä» jo viisi vuotta sitten, mutta yhä hän\nkaiveli vielä iloisena monessa vuoristossa ja monella taholla. Hänellä\nei ollut menestystä, mutta hän ei ollut myöskään epäonnistunut.\nKolme kertaa oli hän tehnyt »löydön». Ensi kerralla oli hän yhtynyt\nkahden sanfransiskolaisen kanssa kootakseen omaisuuden itselleen.\nSanfransiskolaiset olivat saaneet hänet muodostamaan jonkinlaisen\nosakeyhtiön määrätyllä pääomalla. Kahdella otteella olivat he\n»puristaneet» Peterin ulos kokonaan, ja järjestyivät kahden uudella\npohjalla, joka tuotti heille hyvän voiton. Palattuaan yhtiökokouksesta\naivan ymmällä päästään »selityksistä» ja viisasteluista päätteli Peter,\nettä hän ymmärsi paljon enemmän kvartsisuonista kuin liikeasioista ja\nprosenteista ja lähti Idahoon koettamaan uudelleen. Siellä hän löysi\nkuuluisan Antiloopin kidan. Tällä kertaa päätti hän myydä sen heti\neikä olla missään tekemisissä sen kanssa omaisuuden siirryttyä toisiin\nkäsiin. Hän teki luovutuskirjan, sai hieman rahaa sitä vastaan ja otti\nvekselin lopusta. Kun vekseli lankesi maksettavaksi ei hän saanutkaan\nrahoja, sillä kaivos oli jo myyty kolmannelle. Peterillä ei ollut\nrahoja alkaakseen käräjöidä. Hän ei ehkä olisi tehnyt sitä, vaikka\nhänellä olisi ollutkin. Hän tiesi liian vähän — tai liian paljon —\nlaista. Mutta hänellä oli vaistoa ja hän lähti yhtä valtiota idemmäksi,\nMontanaan, koettaakseen kolmannen kerran. Sen tuloksena oli Eagle\nRidge. Ja kolmannen kerran joutui hän huijauksen uhriksi suulaan miehen\nja yksipuolisen kauppakirjan vuoksi.\n\nSurullinen, joutava juttu, vai mitä? Mutta juuri sen vuoksi ihmiset\nihmettelivät, että Peter yhä eli, ihmettelivät Peterin yhä toipuvaa\nvoimaa, joka teki mahdolliseksi hänen neljännen yrityksensä, ja kammon\nsekaisin tuntein ajattelivat he hänen iloista luonteenlaatuaan, joka\noli hankkinut hänelle, vastoinkäymistenkin päivinä, Onnen Pekan nimen.\n\nJos he vain olisivat tienneet sen, niin oli kaikkiin näihin ilmiöihin\nvarsin yksinkertainen syy. Peterin ruumiilliseen silmään ei moniin\naikoihin ollut kuvastunut muuta, kuin sarja laajoja vuoristoja,\nsuhisevia petäjiä ja ihana Lännen taivas sekä kullankaivajan\nyksinkertainen hirsimaja. Mutta hänen sielunsa silmässä viipyi\nyläpuolella äskeisten kuva, jonka hän näki miltei aina. Miltei aina?\nHän näki sen aina. Vuorten yli, petäjien välistä, taivaan läpi. Aikojen\nkuluessa näky selvisi Peterille, kuten kaikki näyt tekevät. Siihen tuli\nkaksi osaa, kaksi eri alkutekijää, jotka aina esiintyivät yhdessä.\n\nToinen oli talo, toinen taas tyttö. Talo oli matala, valkeaksi\nmaalattu, vihreine akkunaluukkuineen ja jyrkkine kattoineen.\nSen miespihassa kasvoi sireenejä, sirkat siellä elämöivät ja\nkullankeltaiset perhoset lepattelivat. Sen ääressä oli kivinen,\nkalsea rakennus, mutta ihastuttavan kotoinen. Tyttö ei ollut kaunis,\nsellaisena kuin me tyttöjä tunnemme, mutta hänellä oli lujat,\nrehelliset silmät, leveä otsa, sileät äidilliset nauhat tukassaan ja\nterve, kotoinen uus-englantilainen luonne, suloinen, jossa oli samaa\nmakua kuin vanhanaikaisessa omenapuussa pitkävipuisen kaivon vieressä.\nPeter ei voinut saada mitään toimivaltaa taloon nähden eikä myöntymystä\ntytöltä. Saadakseen molemmat oli hän lähtenyt länteen.\n\nNiihin aikoihin tapahtui kaikki maapallon lännen puoleisessa osassa\nauringon laskun merkeissä.\n\n»Minä rakastan sinua sydämellisesti, Peter», oli tyttö sanonut,\npitäen molempia käsiään hänen olkapäillään, »enkä puolestani välitä\nrahoista. Mutta minä olen nähnyt liian paljon täällä, — liian paljon\nonnettomuutta, joka johtuu veloista ja köyhyydestä. Kurjuus ei rakasta\nniitten seuraa, joita se rakastaa. Mene, koeta onneasi, Peter,\nrohkeasti ja tule takaisin luokseni.»\n\n»Koetan parastani», vastasi Peter järkevästi. »Tahdon koettaa. Jumala\nminua auttakoon. Mutta se saattaa kestää kauan. En tiedä. Minulla ei\nole sitä taitoa. Olen typerä ihmisten joukossa.»\n\nTyttö hymyili, suuteli hänen silmiään. »Ihmiset rakastavat sinua,\nPeter», sanoi hän yksinkertaisesti. »Minä rakastan sinua ja odotan\nsinua. Vaikka siinä menisi viisikymmentä vuotta, niin sinä tapaat minut\ntäällä valmiina kun tulet.»\n\nPeter tiesi, että se oli totta. Ja sen vuoksi hänen ystävälliset\najatuksensa aina lensivät vermontilaiseen pieneen talonpoikaistaloon,\nkuten mehiläiset kotiinsa. Nähdessään sen, tuntui hänestä aina kuin\nakkunan alla kasvavat sireenit tuoksuisivat keväälle. Tyttö istui aina\navonaisen akkunan ääressä ja odotti — häntä. Oliko kumma, että hän\njäi eloon kun niin moni muu meni perikatoon? Oliko kumma, että hän\nkesti? Oliko kumma, ettei hänen kärsivällinen sielunsa, verratessaan\nrakkauden onnea niihin turhan vähiin vuosiin, jotka rakkaus sai\nodottaa, huomannut asiain tilassa mitään, joka olisi häirinnyt hänen\nrauhallista mielen kirkkauttaan? Ja kuitenkin olisi aika useammasta\ntuntunut pitkältä. Ihmiset saattavat löytää sattumalta rikkaan suonen\ntai kaivoksen ja rikkaus saattaa sanoa jäähyväiset päivälle, jota he\ntervehtivät köyhää köyhempänä. Samoin saattaa joku voittaa omaisuuksia\nonnellisella käänteellä vehnämarkkinoissa. Mutta toinen ei niistä ole\nenemmän kullan etsintää kuin toinenkaan kaupankäyntiä.\n\nOikeassa kullan etsinnässä on vain normaali korko epävarmuudelle,\ntavallinen lisäys onnea saada iloita raskaassa työssään toivosta löytää\njotakin odottamatonta.\n\nTäytyy tuntea työnsä menestyäkseen. Kappale kalliota, penkereen\nmutkaus, palanen maata, runsas vesi tai sen puute, nämät ja monet\nmuut ovat niitä merkkejä, joitten mukaan kullanetsijä panee kokoon\nsen kaavan, jolla hän tekee kultaa. Ja kun kaava on tehty, täytyy se\ntodeta oikeaksi. Se on juuri toteaminen, joka panee selän taipumaan,\nkärsivällisyyden koetukselle ja jännittää äärimmilleen miehen\nsynnynnäisen himon kultaan. Se on teräksen ja tulen, veden ja ruudin\ntyötä. Kunnes hän voi sanoa »joka oli todistettava», täytyy hänen\nammentaa intoa uskonsa varastosta.\n\nAamulla teroittaa hän poransa ahjossa. Illalla on hän mahdollisesti\ntyön voimalla saanut aikaan pienen pyöreän reiän kallioon, joka\ntäytettynä ruudilla ja sytytettynä tekee reiän laajemmaksi, särkien\nkallion palasiksi. Palaset täytyy poistaa lapiolla ja hakulla. Kun\nreikä on tullut kyllin syväksi, täytyy palaset panna sankoon, joka\ntäytyy nostaa maan pinnalle ja tyhjentää. Kuinka pitkän ajan arvelette\nmiehen tarvitsevan kaivaakseen tällä tavalla viisikymmentä, sata\njalkaa? Kuinka pitkän ajan kaivaakseen yhden tai kaksi sellaista\njokaiseen valtaamaansa maapalaan? Kuinka pitkän ajan kaivaakseen ne\nlukuisat vaakasuorat kanavat, joita toteaminen vaatii?\n\nJa sitä paitsi, aika ajoin täytyy kaivosta vaivaloisesti tukea, jotta\nse estyisi sortumasta ja hautaamasta alleen sekä työn että tekijät\n— vaikea työ, joka vaatii yhtäpaljon tukkimiehen, kirvesmiehen,\nmerimiehen ja puusepän taitoa. Hänen täytyy tehdä matkoja kaupunkiin,\nhankkiakseen tarvekaluja ja ruokavaroja. Hänen täytyy keittää ruokansa.\nHänen täytyy tavata tovereitaan silloin tällöin tai unehuttaa\npuhetaitonsa. Vuodet vierivät nopeasti ohi. Hän numeroi päivänsä\nsen mukaan mitä on saanut aikaan ja se on vähän. Hän mittaa aikansa\nkäyntiensä mukaan leirissä ja näitä sattuu harvoin. Ei ole mikään pieni\nasia tehdä kolme kultalöytöä — ja menettää ne. Suurempi asia on vielä\nomata rohkeutta ryhtyä neljänteen.\n\nEagle Ridge-onnettomuuden jälkeen lähti Peter, yhtä iloisena kuin\nkonsanaan, Wyomingiin koettamaan onneaan vielä kerran.\n\nHän nousi vuoristoon ja vietti kuukauden katsellen ympärilleen, supisti\nliikkumisalansa erääseen laaksoon ja rakensi itselleen kämpän asuakseen\nsiinä. Sitten teki hän yleistarkastuksen. Hän meni jalkaisin joka\nkuiluun, jokaiseen pienempäänkin nurkkaukseen, joka vain oli yhteydessä\nhänen laaksonsa kanssa, sen pohjalle, joka oli täynnä kiviä, ja\nseurasi jokaista harjannetta, joka reunusti sitä. Ei mikään välttänyt\nhänen silmäänsä. Aikanaan tunsi hän joka kielekkeen ja hiekkakasan\npiirissään. Sitten hän istuutui kämppäänsä ja arvosteli huolellisesti\nkaikki mahdollisuudet. Elleivät ne sattuneet miellyttämään häntä,\nolisi hän uudistanut samat työläät toimensa jossakin toisessa\nlaaksossa. Mutta koska ne tässä tapauksessa tekivät sen, päätti hän\nryhtyä seuraaviin toimenpiteisiin. Toisin sanoen, hän meni samoille\npaikoille taas näytehakku ja joukko pusseja mukanaan. Siinä missä\nhänen kokemuksensa tai arvelunsa neuvoi, särki hän joukon kalliota\npengermästä, musersi sen ja pani sitten vanhaan lakanan puolikkaaseen,\npudisteli ja jakoi, musersi uudelleen ja uudelleen, kunnes sai\njonkinlaisen »keskimäärän» pienessä mittakaavassa. Keskimäärän otti hän\nsitten kotiinsa, paiskasi sen raskaaseen rautahuhmareeseen, jonka yli\nhän oli joustavan vesan varaan ripustanut huhmareen nuijan. Vetämällä\nvesaa vuoroon ylös ja alas musersi hän kvartsinsa hienoksi, kellan\nvalkeaksi hiekaksi. Sitten tärisytti hän kullan erilleen hiekasta.\n\nNe penkereet, joitten »keskimäärät» täten osoittivat väriä, merkitsi\nhän kartalleen ristillä. Muutamat paikat jotka eivät osoittautuneet\ntällä tavalla kultapitoisiksi, mutta joitten ominaisuudet muuten\nnäyttivät lupaavilta, tutki hän edelleen tunkeutuen kerrosta syvemmälle\nruudin avulla. Tai saattoi hän myös kuluttaa useampia viikkoja\nepäsäännöllisen, kaivontapaisen reiän teossa, josta hän kantoi särjetyn\nkiven pusseissa pykälöityä puuta myöten. Siten kokosi hän enemmän\nnäytteitä. Se on kovaa työtä.\n\nTäten pääsi Peter tuntemaan alueensa ja kun hän tunsi sen perinpohjin\nja kun hän oli tehnyt kaikki lukuiset laskelmansa, käsittäen hevoset,\nräjähdyttämiset ja sortumiset, vasta sitten merkitsi hän valtauksensa.\nSilloin vasta katsoi hän voivansa _alkaa_ työn.\n\nHän saattoi olla väärässäkin laskelmissaan. Siinä tapauksessa oli\nhänellä samat työt edessään jossakin toisessa paikassa. Hänelle oli\nsattunut sellaista. Joka kullanetsijälle sattuu sellaista. Peterin\nvaltaamia alueita oli neljä kappaletta. Hän alkoi heti työskennellä,\nnäytteitä saadakseen. Jalka jalalta syvenivät kaivokset punaiseen,\nvalkoiseen ja juovikkaaseen maahan. Yksi kerrallaan pistivät\nsivukanavat hämähäkin jalkojaan kauas malmisuonien repeämiin.\nVähitellen täyttyi Peterin tilastopöytä, täällä runsas, tuolla\nsuhteellisen hyvä, täällä taas kymmenen jalkaa huonompaa maata. Päivät,\nkuukaudet jopa vuodetkin vierähtivät ohi. Tuli kesä ja meni samassa\nukkosilmoineen, jotka kokoontuivat Harneyn luona, levittäytyivät\npitkinä, mustina vöinä ja syöksyivät rankkasateina ja rakeina maahan,\njosta ne sitten preerian kuuman ilman vaikutuksesta haihtuivat\nolemattomiin.\n\nSyksy tuli kirkassilmäisenä ja vienotuulisena ja häipyi riutuen\nmetsäpalojen savuun. Talvi vilisti ohi uhaten koko ajan napaseutujen\ntuulilla, mutta jollakin ihmeellisellä tavalla ne jäivät tulematta.\nSe peitti vuoret lumellaan, teki varjopaikat jääkylmiksi ja lämmitti\nhopeankarvaisen aurinkonsa valolla. Toinen kevät oli jo tulossa.\nSamoinkuin kaikki muutkin, se keimaili aikansa kuin nuori tyttö\nsulhaselleen. Se hymyili Lännen auringon lailla, rypisti silmäkulmiaan\näkillisillä lumituiskuilla, jotka olivat omituisessa ristiriidassa\nvuoren rinteillä orastavan vihreyden kanssa. Se kiipesi hitaasti\npreerialta solien seinämille, samassa tahdissa preerialla puhkeavien\nnuppujen kanssa, vihdoin kohottaakseen moninaiset äänensä vanhaksi,\nmahtavaksi lauluksi, joka iloitsi uuden rakkauden ja uusien kaipausten\nsyntymästä.\n\nSanoinko kaikki muut? Ei, ei aivan kaikki. Peterille tämä erikoinen\nkevät oli jotakin harvinaisen kaunista. Sen loiste oli hieman\nkirkkaampi, sen värit hieman tuoreemmat, sen taivas syvempi ja sen\nlaulut soivat heleämmin kuin minkään muun kevään, joita hän tunsi.\nSillä hän oli tyytyväinen. Hänen omaisuutensa arvo oli osoittautunut\nvarmaksi. Eräänä kirkkaana, koleana päivänä kokosi hän kaikki poransa\nja hakkuunsa ja rekensä ja vei ne kaikki leiriin, jossa hän ne\nasetti ovea vasten. Se oli hänen tapansa merkitä sanat: »joka oli\ntodistettava».\n\nKaivos oli rikkaampi kuin hän oli uneksinutkaan. Sittenkin istui hän\npäivällispöydässään yhtä iloisena, yhtä levollisena ja tyytyväisenä\nkuin ennenkin. Kun on odottanut niin kauan, niin kärsimättömyys nukkuu\nluonnollista untaan ja herää uskomattoman hitaasti. Ulkona näki hän\nauringon paistavan ensikerran moneen viikkoon ja kuuli honkien soivan\nloppumatonta lauluaan. Sisällä rätisi ja säkenöi takkavalkea, hänen\nkattilansa kehräsi kuin kissa pankolla. Peter oli väsynyt, väsynyt,\nmutta tyytyväinen. Hänen unelmansa oli lähellä toteutumistaan.\n\nLopetettuaan ateriansa, nousi hän ylös ja tutki itseään pienessä\npeilissään. Sitten hän teki sen vielä kerran. Sen tehtyään astui hän\nraskaasti takaisin pöydän ääreen, istuutui ja painoi kasvonsa käsiinsä.\nKun hän oli katsonut ensi kerran peiliin, oli hän huomannut harmaan\nkarvan tukassaan. Katsoessaan toistamiseen huomasi hän, että niitä oli\nmonta. Äkillisesti hätkähtäen totesi Peter, että hänestä oli tullut\nvanha. Hän otti taskukirjansa välistä vanhan, haalistuneen valokuvan.\nOliko hänkin tulossa vanhaksi?\n\nOli kauheata ajatella sellaista muutosta. Mikä pitkä aika olikaan\nkulunut hukkaan häneltä ja valokuvassa olevalta. Ei Jumala itsekään\nvoinut antaa hänelle sitä ja sen mahdollisuuksia takaisin. Tähän\nsaakka oli hän perustanut kaikki nuoruuteensa, tästälähin täytyi hänen\nkatsoa taakseen, hakea sieltä kaikkea sitä mitä olisi saattanut olla,\nmutta jota ei koskaan tule ja jokainen sydämen lyönti vei häntä yhä\nkauemmaksi heidän yhteisten ilojensa taannehtivastakin harhakuvasta.\nHän ja tyttö eivät enää koskaan voisi alkaa nuorina elämäänsä. Heidän\ntäytyi ottaa elämä kylmänä muotissaan, valmiiksi muovailtuna.\n\nToistensa kehitykseen vaikuttamisen ilo oli heikäläisiltä kielletty.\nSensijaan täytyy heidän löytää toisensa, heidän täytyy jännittää\ntuhannet hellyyden säikeet sen kuilun poikki päästäkseen, jonka\nkärsivällisyyden vuodet olivat heidän välilleen särkeneet, kuilu jota\nei koskaan olisi pitänyt syntyä. Molemmat kaipasivat he hellyyttä,\nsäälittävän voimakkaasti. Peter heitti peilin huolimattomasti pöydälle.\nSitten otti hän taas valokuvan käteensä. Ovatko vuodet saattaneet\nmuuttaa häntä yhtä paljon? Jos niin on, niin hän tuskin tuntisi tyttöä\nenää.\n\nOdotuksen surkeat vuodet! Hän ei ollut niistä ennen välittänyt, mutta\nnyt ne olivat kauhistuttavat.\n\nTaaksepäin katsoessaan näytti hänen väsymätön uurastelunsa kallioineen\nja hakkuineen suuremmalta kuin se olikaan. Hänen kärsivällisyytensä,\njoka oli luonnollinen tulos hänen luonteenlaadustaan, muistutti\nmiestä, joka riippui epätoivoisena köydessä ainoastaan tahdonvoimansa\näärimmäisellä ponnistuksella. Peter tunsi riippuvansa köydessä niin\nlujasti, ettei hän voinut ajatella mitään muuta, ei kerrassaan mitään.\nHän tunsi suurta halua laskea irti.\n\nEntä mitä nämät vuodet olivat tytölle merkinneet? Sisäisen tulensa\navulla, joka niin äkkiä oli valaissut pimeimmätkin komerot hänen\nolennossaan, näki hän miltei kaukonäkijän selvyydellä. Millaista sen\non täytynyt olla. Hän näki hänen vanhenevan samoin kuin hän itsekin,\nmutta yksitoikkoisuuden synkässä välinpitämättömyydessä. Hänellä ei\nollut samaa kaiken täyttävää uurastusta, joka hänen omat päivänsä oli\ntäyttänyt tulevaisuuden unelmilla. Vuodenajat sivuuttivat hänet yhä\nenemmän samanlaisina, hieman vain valjumpina vuosi vuodelta. Oliko hän\nehkä jättänyt laskemisen jo? Ei, Peter tiesi sen kyllä. Mutta hänen\nsäälittävä elämänsä! Pesua, harjaamista, paikkaamista, paikkaamista,\nharjaamista ja pesua aivan loppumattomiin. Tänä päivänä oli hän tekevä\nsamaa kuin eilen, huomenna tekisi hän samaa kuin tänään. Huomenna?\n\n»Ei, jumaliste», huudahti Peter, hypähtäen seisaalleen. »Sitä huomenta\nei saa tulla.»\n\nHän otti hyllyltä akkunan yläpuolella joukon kvartsipalasia, ja sulloi\nne pariin satulapussiin, jotka olivat lähellä ovea. Tarhassa oli Jenny,\nlihava, sileäkarvainen tamma. Hän satuloi Jennyn ja lähti pusseineen,\njättäen kämppänsä oven auki ensimmäistä tulijaa varten, kuten Lännen\nkestiystävällinen tapa vaatii.\n\nBeaver Damissa levitti hän kivenpalasensa suurimman kapakan\ntarjoilupöydälle ja tarjosi niitä tutkittavaksi. Ei hän odottanut\nsaavansa ostajia Beaver Damin asukkaitten joukosta, mutta hän tiesi,\nettä tieto hänen löydöistään kohottaisi mielenkiintoa ja vetäisi muita\nkullanetsijöitä hänen valtauksilleen. Sillä tavalla tulisi hänen\ntavaransa edullisesti markkinoille.\n\nHänen löytönsä olivat omiaan herättämään huomiota. Peter oli hyvin\ntunnettu mies. Ihmiset olivat varmoja hänen totuudenrakkaudestaan ja\nhänen etsintävaistostaan. Jos Peter kerran sanoi, että siellä oli\nkultapitoista maata, niin oli asia sillä selvä.\n\n»Hm», sanoi eräs mies, nimeltä Vinosilmä Dobs, tutkittuaan erästä\nläpikuultavaa kvartsipalaa, jossa näkyi pieniä kellahtavia jyväsiä.\nSitten pani hän sen pois ja meni rauhallisesti ovesta ulos sanomatta\nsanaakaan lisää. Hän oli mennyt panemaan varustuksiaan kuntoon.\n\nMuille, jotka eivät olleet yhtä ripeitä, selitteli Peter pitkään, aina\nsamaan, arkaan, arvelevaan tapaansa.\n\n»Olen merkinnyt kaikki valtaukseni», sanoi hän. »Te, pojat, voitte\ntulla sinne katsomaan, mitä siellä vielä on jäljellä. Siellä on vielä\npaljon. En sano, että se on yhtä hyvää kilin minun, mutta se on sangen\nhyvää. Luulen, että sinne syntyy leiri.»\n\n»Leiri!» huusi Cheyenne Harry. »Se on selvä. Jos siellä vielä on\nsamanlaista, niin voit myydä minulle perunamaan kokoisen palan lähellä\nomaasi».\n\n»No niin, pojat, minun täytyy lähteä», sanoi Peter, väistyen ovelle\npäin. »Ja minä toivon näkeväni muutamia teistä siellä.»\n\nMiehet eivät huolineet keskustella asiasta keskenään, vaan kukin heistä\najatteli vain omia kullanetsintätyökalujaan.\n\n»Ota ryyppy, Onnen Pekka, minun kustannuksellani», tarjosi\nvieraanvaraisesti kapakan isäntä.\n\nPeter palasi hitaasti pöydän luo.\n\n»Onnea uudelle valtaukselle», sanoi isäntä, »ja toivottavasti eivät\nkeinottelijat vie kaikkea, mitä siinä on.»\n\nMiehet nauroivat, mutta eivät ilkeämielisesti. He tunsivat kaikki\nPeterin, kuten sanottu.\n\nPeter kääntyi taas ovea kohti.\n\n»Sinulla on huomenna siellä oikein hirmumyrsky», huusi eräs\nleikinlaskija hänen jälkeensä. »Pidä silmäsi auki! Sinne tulee varmaan\noikea roistojoukko ja he piankin vievät sinulta koko valtauksesi.»\n\nPeter pysähtyi äkkiä, katsahti puhujaan ja meni kiireesti ulos.\n\nSeuraavana päivänä tuli miehiä hänen laaksoonsa. Hän kuuli heidän\nvaununsa kolinan jo ennenkuin hän oli noussut vuoteeltaan. Kun hän oli\nsyönyt aamiaisensa oli niitä mäen rinteet täynnä. Akkunastaan saattoi\nhän nähdä heidän punaisten mekkojensa puitten välistä pilkottavan ja\nvalon välähtelevän heidän kiiltävistä työkaluistaan. Laaksossa oli\ntulia siellä täällä ja ilmassa metsäpalon ja leivän paiston käry.\nPaljaitten pensaitten luona näkyi valkoisia telttoja. Hevoset söivät\nahneesti nuorta ruohoa ja puitten vesoja, nostellen päitään kuullessaan\nuusien tulokkaitten vaunun ratinan. »Rynnäkkö» oli alkanut.\n\nPeter tiesi, että uutinen hänen löydöstään leviäisi. Huomenna saisi jo\nuusi kaupunki paikan kartalla. Ihmisiä tulisi kaupunkiin, rahakkaita\nja halukkaina sijoittamaan rahojaan. Heidän kanssaan aikoi Peter käydä\nkauppoihin. Tällä kertaa ei tulisi kysymykseenkään huolimattomasti\nlaaditut kauppakirjat. Hän ei jättäisi mitään sattuman varaan. Näin hän\noli ennenkin ajatellut.\n\nPeter alkoi kuvitella kaikenlaisia vaikeuksia. Edelliset kokemukset\ntarjosivat niitä enemmänkin, mutta Peter aikoi ammentaa lääkkeet\nsamasta lähteestä. Suuri tuntemattomuus peloitti häntä. Huolimatta\nvuosistaan, huolimatta harmaista hiuksistaan ja huolimatta edellisten\nonnettomuuksiensa muistoista, täytyi hänen myöntää itselleen, ettei\nhän tiennyt mitään, ei kerrassaan mitään keinottelijoista ja heidän\nmenettelytavoistaan. He eivät voineet tällä kertaa nylkeä häntä aivan\nsamalla tavalla kuin aikaisemmin. Mutta miten saattoi hän tietää, mitä\nkeinoja heillä vielä oli varastossaan. Kahdeksan vuotta ihmiselämää\npitää opettaa häntä yhtä hyvin varovaiseksi kuin kaksitoistakin.\nKuitenkin astui hän Eagle Ridgen loukkuun yhtä luottavaisesti kuin\nAntiloopin kidankin. Hän oli siinä menettänyt kaksitoista vuotta, mikä\nestäisi häntä nyt menettämästä neljä uutta lisää. Ei mikään pelko ole\nniin vaikeaa kuin tuntemattoman pelko. Et voi nähdä sitä, sinun täytyy\nkokonaan luottaa itseesi, sinulla täytyy olla itseluottamusta.\n\nItseluottamusta Peteriltä juuri puuttui.\n\nSilloin hänelle yhtäkkiä selvisi, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Se\noli naurettavan selvää — ainoastaan kysymys työn jaosta. Hän, Peter,\ntunsi kullankaivuun, mutta ei ymmärtänyt kaupantekoa. Kotipuolessaan,\nvanhassa Vermontissa oli kymmenkunta rehellistä miestä, jotka\nymmärsivät liike-elämää, mutta eivät ymmärtäneet kullankaivuusta\nmitään. Ei mikään olisi ollut helpompaa, kuin yhdistää nämä taidot ja\npuutteet.\n\nJos Peter olisi rauhallisesti mennyt väkensä luo, salaten löytönsä\nBeaver Damin miehiltä, niin olisi hän voinut palata takaisin kolmen\nviikon kuluttua varustettuna kaikella mitä tarvitsi. Nyt se oli\nmyöhäistä. Heti kun hän kääntäisi selkänsä, anastaisivat he hänen\nvaltauksensa. Peterin ajatukset liikkuivat hitaasti. Jos hän olisi\ntuntenut itsensä vähemmän levottomaksi harmaitten hiustensa vuoksi,\nniin olisi hän ajoissa huomannut sähköttää tai kirjoittaa Itään,\nsaadakseen apua ja sillä välin vain vartioinut valtaustaan. Mutta nyt\noli pelko ja epäluuloisuus päässyt puikahtamaan hänen mieleensä ja\nse alkoi vallata hänet kokonaan. Hän ei voinut nähdä edessään muuta\nkuin tuon välttämättömän ja peloittavan kaupanteon petollisuuden\ntuntemattomien voimien kanssa, ei mitään muuta kuin erehdyksen, minkä\nhän teki, aikaansaadessaan »rynnäkön».\n\nAamun kuluessa lähti hän vuoristoon katselemaan. Miehet olivat kaikki\nahkerasti työssä. He hakkasivat »löytöpaikoiltaan» pintakerrosta pois,\nasettelivat kiviä valtaustensa kulmiin tai pystyttelivät työläästi\ntöhertämiään »valtausilmoituksiaan». He tuskin huomasivat miestä,\njoka käveli satakunnan jalkaa heistä. Peter kävi myös neljällä omalla\nvaltauksellaan. Eräällä tapasi hän pienen joukon, joka innokkaasti tutki\nkullanmerkkejä. Hän ei yhtynyt heihin. Sanat, jotka hänen jälkeensä\nlennätettiin hänen poistuessaan kapakasta soivat yhä hänen korvissaan.\n»Sinne tulee varmaan oikea roistojoukko ja he piankin vievät sinulta\nkoko valtauksesi. Pidä silmäsi auki!»\n\nPeter keitti itselleen illallista, mutta ei syönyt paljoakaan siitä.\n\nSen sijaan istui hän, tuijottaen silmät selällään, mutta näkemättä\nmitään, ruoka-astioista nousevaan höyryyn. Aika ajoin nousi hän ylös,\nmielessään ilmeinen tarkoitus, jonka hän heti unohti, ennenkuin oli\nottanut kahtakaan askelta, jotenka ne pian tulivat tarkoituksettomiksi\nja hän istuutui taas. Myöhällä illalla kiersi hän taas valtauksensa,\nmutta ei huomannut mitään tavatonta. Illan kuluessa yksi ja toinen mies\npyörähti hänen kämpässään, mutta menivät pian taas, koska se oli tyhjä.\nPeter oli heidän käyntinsä aikana vuoren huipulla aivan lähinnä tähtiä\nja käveli siellä edes ja takaisin pienellä tasamaalla. Kun hän tuli sen\npäähän kääntyi hän kantapäillään takaisin. Siitä tuli kuusi askelta\nyhtäälle ja viisi askelta toisaalle. Hän laski omantunnontarkasti\naskeleet, kunnes se kävi koneellisesti. Sitten laskeminen jatkui\nyhtämittaisesti muitten ajatusten ohella — viisi — kuusi — viisi —\nkuusi — aina uudelleen ja uudelleen. Kymmenen tienoissa lopetti hän\nkättensä aukomisen ja sulkemisen ja alkoi huutaa ensin hiljaa, mutta\nsitten yhä kovemmin koko keuhkojensa voimalla. Vuoristo-leijona vastasi\nhänelle toiselta rinteeltä. Hän ojenteli käsiään päänsä yläpuolelle,\njoka lihas jännittyneenä ja huusi. Sitten hän ilman huomattavaa\nkeskeytystä vaipui kivelle ja painoi kasvot käsiinsä. Hetkeksi oli\nhermojännitys tauonnut.\n\nLännen kirkkaat tähdet valoivat hopeaista valoaan. Preerialta henkäsi\nvieno tuuli, kuin näkymättömät kädet lepäsi se miehen pään päällä.\nKotoiset, öiset äänet soivat, ja suloinen metsän tuoksu levittelihe\nkaikkialla. Peter nousi, veti syvän henkäyksen ja meni kämppäänsä.\nLuonnon suuri rauha oli tullut hänellekin.\n\nMutta sitten, matalan kämpän hämärässä palasivat taas vanhat epäilykset\nja vanha pelko. Ne istuutuivat hänen yläpuolelleen kuin orrelle ja\npakottivat hänet katsomaan itseensä kunnes hänen silmänsä olivat kuumat\nja punaiset. »Tee, tee, — tee, tee», ne hokivat, kunnes Peter nousi ja\nastui ne kolme mailia, jotka veivät hänet valtaukselle. Kaikki oli kuin\nolla pitikin. Miehet laaksossa eivät vielä olleet heränneet. Uninen\nsiili vain ponnisteli piiloon harja pystyssä.\n\nTämä ei käynyt päinsä. Saattoi mennä viikkoja, ennenkuin hän voi alkaa\nkaupantekonsa. Peter keitti itselleen työläästi aamiaisen — ja joi\npuolikuppia kahvia. Sitten istui hän, kuten edellisinäkin päivinä,\ntuijottaen suoraan eteensä, näkemättä mitään. Jonkun ajan perästä\nasetti hän tytön valokuvan ja peilin rinnakkain pöydälle ja katseli\nniitä tarkkaavasti.\n\nHän nousi potkaisten tuolin nurin ja meni vielä kerran valtaukselleen.\nMiehet olivat jo heränneet laaksossa. Enimmät olivat lopettaneet\njo päivää ennen välttämättömimmät toimet valtausta varten, jotenka\nheillä nyt oli aikaa tyydyttää uteliaisuuttaan ja leikinlaskun\nhaluaan tarkastamalla alkuperäistä valtausta, joka koko »rynnäkön»\noli aikaansaanut. Seurauksena oli, että Peter tapasi joukon miehiä\nvaltauksellaan. Muutamat heistä tutkivat maata, toiset olivat\nlaskeutumassa kaivokseen ja useimmat lukivat lyhyeen petäjään naulattua\nvaltausilmoitusta. Eräs viimemainituista, sama, joka oli laskenut\nleikkiä Peterille kapakassa, huomasi omistajan lähestyvän.\n\n»Hei Peter», huusi hän viitaten haalistuneeseen ilmoituslappuun. »Mitä\nsinä tuolla tarkoitat?» Hän iski silmää toisille. Peterin onnettomuudet\ntunsivat kaikki.\n\n»Mitä?» kysyi Peter omituisesti.\n\n»Sinä et ole kirjoittanut tätä oikein. Siinä seisoo tuhat viisisataa\njalkaa ja laki sanoo, että siinä pitää olla tuhatviisisataa\nneliöjalkaa. Sinun valtauksesi ei ole lainmukainen. Minä anastan sen\nsinulta.»\n\nSe oli naurettavaa puhetta. Jokainen sen tiesi ja he valmistautuivat\nnauramaan, oikein suun täydeltä.\n\nPeter ampui sanaakaan sanomatta puhujan, läpi sydämen. Ihmiset sanoivat\noikeudessa, että se oli raain ja aiheettomin murha, mitä he tiesivät.\n\n\n\n\nXIII.\n\nTYTTÖ PUNAISISSA.\n\n\n»Ei minulla ole mitään _sitä_ vastaan», sanoi Idän mies, nojautuen\neteenpäin karkeatekoisesta hirsiseinästä, antaakseen enemmän pontta\nsanoilleen. »Sillä minä uskon, että kukin huvittelee omalla tavallaan.\nJos kerran pitää rymytä, niin miksi ei rymytä siivosti ja tyydytä\nsiihen. Mutta minä tarkoitan noita viattomia tyttöjä, jotka tulevat\ntänne huvittelemaan — se on kamalaa!»\n\n»Se on helvetillistä», myönsi Lännen mies iloisesti.\n\n»Katso nyt tuotakin sievää typykkää tuolla — —»\n\nNuori kullankaivaja seurasi toverinsa katseen suuntaa räikeästi\nvalaistua joukkoa kohti. Sitten, aivankuin hän ei olisi ollut varma\nsiitä, oliko hän nähnyt oikein, katsoi hän uudelleen.\n\n»Ketä sinä tarkoitat?» kysyi hän hämmästyneenä.\n\n»Tuota, punaisissa. Hän —»\n\n»Pyh!» sanoi Lännen mies vastustamattomasti.\n\n»Mitä nyt?» kysyi Idän mies, katsoen häneen epäilevin silmin.\n\nToinen tukahdutti naurunsa puoleen väliin ja kävi heti juhlallisen\nnäköiseksi.\n\n»Suo anteeksi. Ei mitään», vakuutti hän lyhyesti. »Jatka!»\n\nTyttö punaisissa seisoi varpaillaan penkillä suuren lampun alla. Hän\npiti pientä kämmentään vinosti lasin yli ja puhaltamalla sitä vastaan\nkoetti sammuttaa lamppua. Hänen kasvonsa olivat hyvin totiset ja\npunaiset. Toisinaan lehahti lampun liekki korkealle ja hän sieppasi\nsilloin kätensä pois sievällä liikkeellä, harmistuneena siitä, että se\noli kärventää sen. Joukko miehiä seisoi hänen ympärillään ja taputti\nkäsiään hänelle. Kaksi muuta miestä pidätti tanssipaikan isäntää, joka\nkoetti estää sitä.\n\n»Katso nyt tuota tyttöä» jatkoi Idän mies, »hänhän on niin sievä ja\nraikas ja viaton kuin vuoristoruusu. Hän on nuori ja ajattelee, että se\non hauskinta aikaa elämässä eikä mitään muuta. Jonakin päivänä hän on\nhavaitseva, että se on muutakin. Se on kauheata, sen minä sanon.»\n\nLännen mies katseli ystävänsä innosta punoittavia kasvoja ääneti\nhymähtäen.\n\nTytön onnistui vihdoin puhaltaa lamppu sammuksiin ja kaikki huusivat\nihastuksesta.\n\n»Näyt olevan samanlainen kuin ennen koulussa ollessamme, eikö niin,\nBert», sanoi Lännen mies lämpimästi, »autat hädässä olevia ja suret\ntoisten puolesta.»\n\n»No, no. Mitäpä tässäkin voit tehdä. Viedä hänet pois täältä! Vedota\nhänen parempaan puoleensa!\n\nBert lähti innostuneena tyttöä kohti, joka — toisten auttaessa —\nvalmistautui hyppäämään penkiltä. Kullankaivaja tarttui häntä hihaan.\n\n»Älä mene, panet vielä toimeen tappelun. Odota hetkinen!» pyysi hän.\n»Tyttö ei ole sen arvoinen. Kuulehan», kun toinen peräytyi entiselle\npaikalleen. Hän puhui taas kiusoitellen. »Sinä ja tuulimyllyt.\nMinäpä hieman selvittelen sinun ihanteitasi. Saat kuulla yhden tai\npari tosiasiaa tuosta sievästä, viattomasta tytöstä — unehutin muut\nlaatusanat. Ensistäänkin ei hänellä ole kerrassaan mitään tekemistä\nvuoristoruusun kanssa. Hänen nimensä on Anne Bingham, mutta hän on\nyleisemmin tunnettu Bismarck Annen nimellä, pääasiassa siitä syystä,\nettä Bismarck on ainoa leiri rakkaassa piirissämme, jossa hän ei käy.\nSenvuoksi on päätelty, että hän on sieltä kotoisin.\n\n»Bismarck Anne!» toisti Idän mies. Eihän hän mahda olla — —»\n\n»Aivan sama. Hän on suunnilleen niin huono kuin miksi he hänet\nkulloinkin tekevät ja minä en luule, että hän laiminlyö ainoatakaan\ntilipäivän tanssitilaisuutta vuoden mittaan. Anne ottaa humalan, sen\nsaat nähdä, oikein huiman humalan ja on iloinen, sen voin vakuuttaa\nhänestä. Hän ilakoi kaikilla mahdollisilla tavoilla niin kauan kuin\nsitä kestää.»\n\nIdän mies vihelsi pitkään, vastenmielisyyden ilme kasvoillaan ja hän\nkatseli hartaana tytön eloisia kasvoja.\n\n»Oh, mitäs tuosta välität?» sanoi Lännen mies huolettomasti. »Hän pitää\nhauskaa.»\n\nBismarck Anne hyppäsi lähimmän miehen syliin, sai suudelman, läimäsi\nantajaa poskelle ja leijaili toiseen päähän huonetta. Hän sieppasi\nkätevästi hanurin korkealta tuolilta, jolla eräs soittaja istui ja\njuoksi, pusertaen merkillisiä ääniä soittokoneesta, penkkirivien\nvälissä omistajan ajaessa häntä takaa. Naiset nauroivat onttoa\nnauruaan, näyttääkseen etteivät he olleet kateellisia hänelle siitä\nhuomiosta, joka tuli hänen osakseen. Vihdoin törmäsi hän salin\nomistajaan, joka tuli sytyttämästä sammutettua lamppua. Omistaja oli\nvihainen ja pelasti hanurin kovakouraisesti. Anne nyrpisti huuliaan\nja katsoi vetoovasti ystäviinsä. Ystävät vastasivat yksimielisesti.\nOmistaja järjesti lasit.\n\nSoitto alkoi uudelleen. Kullankaivajat lähtivät kukin taholleen\nkirjavapukuisten naistensa luo ja kietoen käsivartensa heidän\nvyötäisilleen puristivat heidät aivan lähelleen, ikäänkuin näyttääkseen\nomistusoikeuttaan koko maailmalle. Hikoovia seremoniamestareita,\nomatekoisia ja humalassa, lensi sinne tänne, koettaen saada katrilliin\njonkinlaista järjestystä muistuttavaa sen osien vaihtuessa. Kaikki\nhankasivat jalkojaan permantoon kärsimättömästi.\n\nTanssi alkoi melun ja iloisen sekasorron merkeissä. Bismarck Anne\nlisäsi iloisuutta. Hänellä oli äärettömän hauskaa ja miksikäs ei.\nHän oli ottanut kolme lasia whiskyä ja Luoja oli antanut hänelle\nvilkkaan luonnonlaadun ja merkityksettömän määrän itsekunnioitusta.\nSitäpaitsi oli hänellä terve ruumis, kuuma veri, ja hän välitti\nvähät seurauksista. Huvittelu miellytti häntä, liikunnon aikaansaama\nkiihoitus ja humalan ihana huumaus värisytti hänen olentonsa joka\nhiventä. Hän ei uskonut mitään, mikäli hän tiesi. Jos hänen olisi\nollut tehtävä selvää uskostaan, niin olisi se näyttäytynyt äärimmäisen\nyksinkertaiseksi. Elämä tulee niitten tykö, jotka osaavat elää sen\nkaikki mahdollisuudet, eikä niitten luo, jotka sen kieltävät.\n\nAnnella oli paljon mahdollisuuksia ja hän käytti niitä nopeassa\ntahdissa. Hän tunsi melkein fyysillisesti riemun sykähtelyn ympärillään\nja siitä hän kohosi vielä korkeampiin ilopiireihin. Hän oli juonut\nkolme lasia ja hänen päänsä ei ollut luja. Hänen jalkansa liikkuivat\nkepeästi ja hänen liikkeensä olivat sangen varmat. Hän oli juuri\npäässyt siihen mielentilaan, joka soi hänelle tuon onnellisen\nvälinpitämättömyyden siitä, mitä seuraava hetki tuo tullessaan, tai\ntuon yhtä onnellisen huolettomuuden seurauksista, jota hyveellinen\nihminen ei koskaan pääse kokemaan. Aistimukset painuivat alimmille\nasteille — liikettä ja melua. Huone oli täynnä nopeasti pyöriviä\nolentoja. Melu oli loppumaton ja naisten nauru kohosi kimakkana sen\nyli, aivan kuin vihuri myrskyn yllä.\n\nAnne liikkui kaiken keskellä kuin kohtalon kontrolloija ja mihin hän\ntulikin, näytti se hänestä ainoalta varmalta pisteeltä pyörivässä\nkuvasarjassa. Miehet tanssivat hänen kanssaan, mutta he olivat\nmerkityksettömiä miehiä. Eräs pyysi häntä tanssimaan kanssaan, mutta\nAnne pysähtyi katsomaan erästä nuorta miestä, joka eläimellisesti\nhuohotti pullistuvin poskin, jotenka mies kirosi ja jätti hänet\nmennäkseen jonkun toisen tytön luo. Huohottavan nuorukaisen yläpuolella\ntanssi valoja, vihreitä ja punaisia. Anne jäi vakavana katselemaan\nniitä.\n\nIhmiset, huone ja äänet näyttivät hänestä tulevan puuskittain. Puuskien\nvälillä ei Anne tiennyt muuta kuin sen, että hän oli onnellinen, ennen\nkaikkea onnellinen. Aivan kuin sattumalta miehet suutelivat häntä ja\nhän joi, mutta nämä asiat eivät varsinaisesti eronneet valoista ja\ntietoisuuden puuskauksista. Anne alkoi ottaa kaiken luonnollisena,\nhänelle tulevana.\n\nJonkun ajan perästä pysähtyi Anne taas katsellakseen outoja valoja.\nMutta tällä kertaa ne eivät olleetkaan punaisia tai vihreitä, vaan\noranssin värisiä, pitkinä vihaisina leimauksina, kuin nauhat, joita\näkkiä puretaan ilmaan ja taas yhtä äkkiä keritään takaisin. Melu\ntaukosi ja sitä seurasi sorina. Hetken erotti hänen samea näkövoimansa\nselvästi huoneen, jossa oli aivan hiljaista, nurkassa viruvan miehen\nja lattialle hitaasti kasvavan punaisen lätäkön. Joku työnsi hänet\nulos ovesta muitten kanssa ja hän alkoi astua tarkoituksettomasti,\nepävarmasti leveää katua.\n\nHän tunsi hämärästi eron tanssisalin kuuman ilman ja ulkoilman lämmön\nvälillä. Suuret vuoret, tähdet ja talojen varjot tulivat ja menivät\nhänen silmissään samalla tavalla kuin melu ja väki tanssisalissa. Hän\nsai päähänpiston kävellä, ja se vallitsi hänen mielessään yli kaiken\nmuun ja hän ryhtyi siihen suurella kiihkolla.\n\nKuinka kauas ja mihin suuntaan hän käveli, se ei merkinnyt mitään.\nLiikkeessä ollessaan oli hän onnellinen. Kun hän pysähtyi, tunsi hän\nitsensä onnettomaksi. Ja niin jatkoi hän kävelyään kaupungin leveiltä\nkaduilta suuren solan läpi vuoristossa, ylös pitkää heinäistä laaksoa,\njoka kääntyi hitaasti ja nousi vähitellen ja seurasi joen rantaa,\nkunnes hän vihdoin tapasi itsensä pienestä sananjalkaa kasvavasta\nnotkosta Iron Creek solan luota. Hän työnsi sormensa hajalle menneen\ntukkansa läpi ja tunnusteli pukunsa kiiltävää pintaa. Kaukana yllään\nnäki hän tähtien heiluvan. Vihdoin valtasi hänet päähänpisto nukkua,\naivan samoinkuin kävelemisen ajatuskin oli tullut. Hän vaipui\npolvilleen, epäröi hetken ja pani sitten, huoahtaen kuin väsynyt lapsi,\npäänsä pehmeää, pyöreätä käsivarttaan vasten ja sulki silmänsä.\n\nYökehrääjä lopetti surullisen huutonsa. Muutamat pienet linnut\nsirkuttelivat unisesti. Itäisten vuoristojen takana alkoivat tähdet\nhimmentyä ja lempeä yötuuli, joka oli tuullut kautta pimeyden, painui\nnukkumaan. Luonnon ovela taikuri alkoi muovailla päivän kuvaa, tuoden\nesille luomansa tummista kätköistään, vetäen ne nähtäville pimennoista,\nikäänkuin luoden ne uudestaan. Uutta elämää liikehti kaikkialla.\nTaivaan korkeus näytti olevan täynnä sitä ja kaikki laaksot ja niitten\nhaaraumat nostattivat yltäkylläisyytensä mahtavassa kuorossa ylistämään\nvastavalkenevaa aamua.\n\nNainen liikahti unisesti ja heräsi, nakaten tukkansa kasvoiltaan.\nUnen puna pani hänen poskensa hehkumaan. Se tuli ja meni hitaasti\nnuoren auringon valaistuksessa, kilpaillen loistossa milloin hänen\npukunsa silkin kanssa, milloin taas vuoriston punatulkun kanssa, joka\nräiskytteli puron vesiä sateenkaareksi. Hän kuuli lirinän ja meni\nsinne. Punatulkku peräytyi varovasti, äänettömästi. Anne polvistui\npuron rannalle ja huuhtoi sen jääkylmällä vedellä kasvonsa ja kaulansa,\ntoisena punatulkkuna, toisena villinä oliona, joka sykki ja värisi\nuutta elämää. Sitten hän oikaisi ihanan ruumiinsa täyteen pituuteen ja\nkatsoi ympärilleen.\n\nAamu virtasi hänen lävitseen kuin joki ja jätti hänet puhtaana. Luonnon\nsilmäin edessä ja luonnon lukemattomien luomusten edessä seisoi hän\nyhtä puhtaana kuin hekin. Hän oli käynyt meluavissa paikoissa, mutta\nniin oli suohaukkakin tehnyt kohotessaan komeasti liikkumattomin\nsiivin. Hän oli ryöminyt liassa ja hän oli pörröinen, rähjääntynyt\nja likainen; samoin oli tulilintukin tehnyt ryöpytessään suomudissa,\nmutta se oli pessyt puhtaiksi höyhenensä ja lauloi nyt luojan ylistystä\nlähimmässä näreen latvassa. Nainen veti keuhkonsa täyteen aamua. Hän\nvenytteli itseään hitaasti, laiskasti, lihaksen kerrallaan ja seisoi\nsitten entistä pitempänä ja vapaampana. Viime yön irstailu, toisten ja\npahempien öitten irstailut, hapon kaltaisesti syövyttävä julkeus, joka\non pahempi kuin itse synti, kaikki ne olivat kadonneet menneisyyteen,\njoka oli kuollut, hävinnyt ja haudattu ainaiseksi. Nykyisyys yksin\noli tärkeä, ja se esitti hänet puhtaana luonnolle. Kun hän seisoi\nsiinä kirkassilmäisenä, miettivänä ja hehkuvana, tukka hajalla ja\nheinän korret riippuen hänen vaatteissaan, näytti hän suurisilmäiseltä\nenkelilapselta, joka vastikään on tullut maan päälle. Hänestä aamu oli\nsuuri ja ihana kuin uni, jonka on nähnyt ja johon on herännyt, jotakin\nepätodellista ja katoavaa. Hänen sydämensä aukeni sille ja hän tunsi\nitsessään hellyyttä kauneutta kohtaan, ja se on lähintä sukua pyhille\nkyynelille.\n\nHänen siinä uneksien seistessään näytti luonnolliselta, että siihen\nvielä yhtyisi toinen inhimillinen olento ja tulisi osaksi siitä. Näytti\nluonnolliselta, että se olisi mies, nuori mies ja että hänen tuli olla\nkaunis ja rohkea. Näytti luonnolliselta, että hän pysäyttäisi hevosensa\nnähdessään Annen. Niin välttämätöntä se oli, niin tiukasti liittyvää\nlempeään taivaaseen, vuoriston kasvaviin varjoihin ja elämöiviin\noraviin nähden, että tyttö seisoi liikkumattomana katsoen häneen suu\nhieman auki, sanattomana. Hän oli vain osa, pieni osa kaikesta. Hänen\nhienot, ruskeat silmänsä, pitkä, kähärä tukkansa ja kasvojensa rusketus\nei merkinnyt hänelle enempää kuin auringon valon leikki Harney-vuorilla.\n\nSitten hän kannusti hevostaan ja ratsasti pois ja jotakin tytön\nsielussa särkyi. Unimaailmasta riistettiin tyttö raa’asti\nmenneisyyteensä. Auringon valo katosi hänen silmistään, häipyen\nvähitellen ilman kultaloistosta, lintujen laulu hävisi, ja puron\nlirinä muuttui kosken vihaiseksi pauhuksi, joka syytti maailmaa sen\npahuudesta. Aamu pakeni. Kaukaa, kauempaa vielä kuin Harney, kauempaa\nkuin taivas, katsoi vieraan silmä säälien häntä. Hänen syntinsä ei enää\nollut ruumiillista. Se oli koskettanut hänen sieluaan. Sen sijaan, että\nse vain olisi ollut sattuma, tuli siitä olotila, joka sitoi hänet,\nja josta hän ei voinut irtaantua. Yhtäkkiä näki hän erotuksen. Hän\nvaelsi pimeydessään ja mies, kirkkaine sieluineen vaelsi valkeudessa.\nHän heittäytyi käsilleen maahan ja itki katkerasti, puristaen heinää\nkäsissään syntiensä tuskassa.\n\nSilloin kuului uusi ääni ilmassa. Hän nousi istumaan ja kuunteli.\nKäänteen takaa kuuli hän kimakan äänen lausuvan runomitalla. »Ja sinun\nhuoneesi ja valtakuntasi on pysyvä, iankaikkisesti ja sinun istuimesi\non vahva oleva iankaikkisesti», messusi ääni.\n\n»Herra auttaa niitä jotka lankeevat ja kohottaa niitä, jotka ovat\nsorretut». Puhuja astui näkyviin. Hän oli niitä vanhanaikaisia\nvaeltavia saarnaajia, joita silloin tällöin näki vuoristossa ja jotka\nolivat täynnä kiihkoa ja innostusta ja matkasivat paikasta toiseen\njalkaisin, pauhaten enemmän helvetin tulta kuin taivaan autuutta,\npuolihupsuja, mutta täysin tosissaan. Hän oli riutuneen näköinen. Hän\noli puettu kiiltävän mustaan, pitkään takkiin, joka oli napitettu\ntiukkaan ja hänen kenkänsä olivat tomuiset ja näyttivät liian suurilta\nhuolellisesti käärittyjen housunlahkeitten alla. Vanhanaikainen\nmajavannahkainen lakki oli työnnetty taaksepäin hänen kapealta\notsaltaan, jonka alta kiilui kaksi eloisaa, tuimaa haukansilmää.\nHartioillaan kantoi hän kepin varassa kangaspussia. Hän astui\ninnokkaasti eteenpäin. Ei voinut kuvitella mitään sen mahdottomampaa\nkuin tuo koomillinen olento vaatimattomassa vuoriseudussa. Mutta sitä\nvoimakkaamman vaikutuksen teki hän tytön hämmentyneeseen sieluun. Hän\nodotti innokkaasti saarnaajan seuraavia sanoja.\n\nTämä astui tuimana kivien välissä ja puhui tarmokkaasti, voitonvarmana:\n\n»Kaikkien silmät vartoovat sinua ja sinä annat heille ruuan aikanaan.\n\n»Sinä avaat kätesi ja tyydytät kaikki elävät olennot.\n\n»Herra on oikeudenmukainen kaikissa teissään ja Hän on pyhä kaikissa\nteoissaan.\n\n»Herra on läsnä niitä, jotka häntä avuksi huutavat, totuudessa häntä\navuksi huutavat.»\n\nAnne näki selvästi ainoastaan yhden asian koko maailmassa —\nkiilusilmäisen vieraan, joka oli kuin jumala. Tämän tulisen miehen,\njoka puhui outoja, vaikkakin epämääräisiä lohdutuksen sanoja. Tytön\nkiusaantuneesta sielusta nousi ainoastaan yksi ajatus — keino millä\ntehdä tuo lohdutus todelliseksi, keino nousta synnistään, tulla sen\njumaluuden arvoiseksi, jonka hän tänä aamuna ensi kerran oli selvästi\nnähnyt. Hän syöksyi eteenpäin ja tarttui saarnaajan käteen. Hurmiossaan\nhäirittynä, pyöritteli tämä vain silmiään käsittämättä tyttöä\npuoleksikaan.\n\n»Miten? Millä keinoin?» läähätti tyttö. »Auttakaa minua! Mitä minun\npitää tehdä?»\n\nTyttö ojensi käsiään pyytävästi. Vanhan miehen mieli paloi yhä\nkuumeisen kiihkeänä. Hän tuskin näki tyttöä eikä käsittänyt hänen\nsanojensa tärkeyttä. Hän katsoi vain häneen ilmeettömästi ja huomasi\nhänen ojennetut kätensä.\n\n»Ja teidän täytyy tehdä työtä käsillänne, niinkuin minä käsken teitä»,\nsaarnasi hän epämääräisesti ja irroitti itsensä tytön otteesta ja\nmarssi komeasti eteenpäin purkaen suustaan psalmin mahtavia sanoja.\n\n»Tehdä työtä käsilläni, tehdä työtä käsilläni», toisteli tyttö,\nkatsellen ojennettuja käsiään. »Siinä se on!» sanoi hän hitaasti.\n\nAnne Bingham pesi astioita Preeriakoiran hotellissa yhden viikon.\nEnsimmäinen päivä oli näkyjen päivä. Toinen oli ikävä, kolmas väsyttävä\nja yksitoikkoinen. Ensimmäinen oli niin pitkä kuin matka suuren\nunelmamaan toisesta laidasta toiseen. Toinen oli niin pitkä kuin matka\nsuuren unelmameren yli. Kolmas oli iankaikkisuus. Ensimmäinen oli\nruusunvärinen, toinen oli tumma, ja kolmas oli täynnä harmautta, joka\nmuuttaa työn ilon koneelliseksi ahertamiseksi.\n\nKahdeksantena päivänä sattui kuukautiset tilipäivätanssiaiset\n_Viimeisen toivon_ kaivoksella. Kaikki miehet olivat humalassa, kaikki\nnaiset olivat vielä enemmän humalassa, mutta enimmän humalassa oli\nseuran epäämätön suosikki, Bismarck Anne. Kaksi miestä, jotka seisoivat\novella, eivät nähneet siinä mitään huomattavaa — se oli tapahtunut\nviime viikolla. Mutta sillä kerralla Bismarck Annella oli ollut vielä\nmahdollisuuksia, nyt oli hän syönyt kielletyn puun hedelmästä ja se\ntuli hänelle kuoleman synniksi.\n\n\n\n"]