[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fRcqWnSH7mDzkTZszAhWObQjqxqCu2BHFTibDPVUJ2Og":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},2683,"Vallankumouskertomuksia","France, Anatole",1844,1924,"2683-france-anatole-vallankumouskertomuksia","2683__France_Anatole__Vallankumouskertomuksia",null,"romaani",[],[15,16],"ranskalainen","nobel","fi",1892,1909,14374,93311,false,55411,[25,26],"French fiction -- Translations into Finnish","Short stories, French -- Translations into Finnish",[28,29,30,31],"French Literature","Historical Novels","Short Stories","Nobel Prizes in Literature","\"Vallankumouskertomuksia\" by Anatole France is a collection of stories written in the late 19th century. This work captures narratives set against the backdrop of the French Revolution, reflecting on the tumultuous events and emotional landscapes experienced by its characters. France is known for his elegant prose, often infused with irony and critique, which is likely to be present in this collection as well.  The opening of \"Vallankumouskertomuksia\" introduces us to Fanny d'Avenay, an imprisoned noblewoman who contemplates her situation after being accused of harboring exiles. She encounters another inmate, Autoinette d'Auriac, and reminisces about their past while grappling with the realities of impending death and the revolutionary fervor surrounding them. The story blends themes of friendship, love, and mortality in the context of a chaotic political climate, providing a poignant exploration of the human condition amid crisis. As Fanny reflects on her choices and the freedom she yearns for, the narrative invites readers to consider the personal costs of revolution and the complexity of relationships during such upheaval. (This is an automatically generated summary.)",[34],"Sulju, Meri",303,"Historiallinen kertomuskokoelma sijoittuu Ranskan suuren vallankumouksen vuosiin. Lyhyet tarinat kuvaavat yksilöiden kohtaloita, vankeutta ja yhteiskunnallista kuohuntaa 1700-luvun lopun Pariisissa. Tekstien sävy on tarkkaileva ja historiallisia yksityiskohtia hyödyntävä.","Anatole Francen 'Vallankumouskertomuksia' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2683. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","VALLANKUMOUSKERTOMUKSIA\n\nKirj.\n\nAnatole France\n\n\nSuomentanut\n\nMeri Sulju\n\n\n\nKirjallisia pikkuhelmiä XI.\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A Karisto,\n1909.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Anatole France.\n Vuonna kaksi.\n Aamun sarastus.\n Madame de Luzy.\n Erään vapaaehtoisen muistelmia.\n Anomalla saatu kuolemanrangaistus.\n Pieni tinasotamies.\n\n\n\n\nAnatole France.\n\n\n_Anatole France_ (äännetään: Frangs) syntyi Parisissa huhtikuun 16 p:nä\n1844. Isä oli antikvaarinen kirjakauppias. Poika sai koulutuksensa\nParisin muutamassa lukiossa ja antautui sitten kirjallisiin töihin.\nAlotettuaan ensin muutamalla elämäkerrallisella teoksella (1868),\nsaavutti hän sitten huomiota ensimäisten runojensa (1873) ja\nrunopukuisen näytelmänsä \"Korintilaiset häät\" muodollisella\ntäydellisyydellä. V. 1879, tultuaan sillä välin senaatin\nkirjastonhoitajaksi ja \"_Temps_\"-lehden aputoimittajaksi julkaisi hän\nkokoelman humoristisia kertomuksia. Mutta vasta hienoilla\nkulttuurihistoriallisilla kuvillaan, joita hän alkoi lähetellä maailmaan\nv:sta 1881, saavutti hän oikein läpäisevän menestyksen. Hän on\njulaissut niitä niin suuren joukon toisen toistaan loisteliaampia, että\non työlästä mennä niistä parhaita luettelemaan, mainittakoon tässä vain\nihana \"Kuningatar Hanhenjalka\" jota yhtä vähän kuin muitakaan hänen\nmestarikynänsä tuotteita ei vielä ole suomeksi saatu. Hienolla ja\nskeptillisellä ivalla hän yleensä romaaneissaan leikkelee viehättäviä\nkulttuurikuvia, milloin egyptiläisestä Magdalenasta ja kristillisestä\npylväspyhimyksestä, milloin 18 vuosisadan voltairelaisista\napottipiireistä, milloin keskeltä vallankumouksen myrskyjä, kuten tässä\njulaistussa kokoelmassaan. Yhtä suurella ihastuksella hän saattaa\nkäsitellä keskiajan legendoja kuin uudenaikaisia mutkikkaita\nsielunelämän ongelmia. Melkein kaikki hänen kaunokirjalliset teoksensa\novat yhtä paljon kriitillistä kuin runollista laatua; muuten on hän\nhienoaistinen arvostelijakin, on julaissut kriitilliset kirjotuksensa\n4 nidoksessa (1888-1892). Politilliset kirjotuksensa julkaisi\nhän 1902 kahdessa nidoksessa; politikoitsijana samoin kuin\nkulttuurihistoriallisena kaunokirjailijanakin on hän skeptikko\n(= epäilijä), joka kuitenkaan ei ole vieras edistyspyrinnöille, vielä\nvähemmän ankaralle tyylitaituruudelle. — Suuren menestyksen saavutti\nv. 1903 näyttämöllä hänen sosialistihenkinen kuvansa Parisin\ntyöväenelämästä \"_Crainquebille_.\" — V. 1896 tuli France jäseneksi\nRanskan akatemiaan.\n\n\n\n\nVuonna kaksi.\n\n\nI\n\nPortinvartija on sulkenut vankilan oven entisen kreivittären Fanny\nd'Avenay'n jälkeen, joka on vangittu \"yleisen turvallisuuden tähden\",\nkuten luettelossa sanotaan, mutta todenperäisesti, koska hän on ottanut\ntaloonsa maanpakolaisia.\n\nHän istuu penkillä, kanslistin merkitessä hänen nimeään, ja ajattelee:\n\n\"Jumalani, miksi kaikki tämä — mitä tahdot minusta?\"\n\nVanginvartija näyttää enemmän äreältä kuin pahanilkiseltä. Ja hänen\nkaunis tyttärensä näyttää miellyttävältä valkoisessa, kokardilla ja\nkansallisvärisillä nauhoilla koristetussa lakissaan.\n\nVanginvartija vie Fannyn suureen pihaan, jonka keskellä seisoo kaunis\nakasia. Siellä odottaa hän siksi, kunnes hänelle laitetaan vuode ja\npöytä kuntoon erääseen huoneeseen, jossa on viisi muuta vankia. Talo on\ntäpötäynnä, eikä auta mitään, että se joka päivä lähettää likansa\nguillotinille. Komitea haalii alituisesti uusia vieraita.\n\nPihalla näkee hän nuoren rouvan, joka parhaallaan kaivertaa kirjainta\npuun kuoreen, ja hän tuntee Autoinette d'Auriac'in, nuoruutensa\nleikkitoverin.\n\n\"Sinä täällä, Autoinette?\"\n\n\"Ja sinä täällä, Fanny? Anna asettaa vuoteesi minun vuoteeni viereen.\nMeillä on paljo kertomista toisillemme.\"\n\n\"Tosiaan, hyvin paljo. — Entä herra d'Auriac?\"\n\n\"Mieheni, häntä en ole enää ollenkaan ajatellut. Mutta se on väärin\nminulta. Hän on aina käyttäytynyt moitteettomasti minua kohtaan...\nLuulen, että hänkin istuu jossain vankilassa.\"\n\n\"Mitä teet sillä, Autoinette?\"\n\n\"Hiljaa — — Mitä kello on? — Kun se lyö viisi, ei ystävä, jonka\nnimen olen kaivertanut tähän, ole enää elävien joukossa, tänään\npuolipäivän aikaan jätettiin hänet vallankumoustuomioistuimelle. Hän on\nnimeltään Gesrin ja oli vapaaehtoinen pohjoisarmeijassa. Olen oppinut\ntuntemaan hänet täällä vankilassa. Tämän puun alla olemme eläneet monta\nihanaa hetkeä. Hän oli kelpo nuori mies. — — Mutta tahdonpa nyt\nsinustakin kerran huolehtia, rakkaani.\"\n\nSamassa tarttui hän Fannyä vyötäisiin ja veti hänet mukanaan\nhuoneeseen, jossa hän nukkui. Hän saikin aikaan sen, että he saivat\njäädä yhteen.\n\nHe päättivät, että he pesisivät aamulla aikaisin huoneensa lattian.\nNiukka illallinen syötiin yhdessä. Jokainen vanki toi mukanaan\npuulautasensa ja puiset ruokavehkeensä (metallinen pöytäkalusto oli\nkielletty) ja sai osansa sianlihaa kaalin kanssa. Fanny näki\nhämmästyksekseen, että monet naiset, jotka istuivat karkeatekoisessa\npöydässä, olivat iloiset ja tyytyväiset. Samoinkuin rouva d'Auriac,\nolivat he huolellisesti kammatut ja puetut. Vielä kuolemankin kasvojen\nedessä halusivat he yhä miellyttää. Heidän keskustelunsa kääntyi\nrakkausseikkailuihin eikä viipynyt kauvaa, kun Fanny oli jo perehtynyt\nkaikkiin pieniin rakkausasioihin, joita punottiin sellistä toiseen\nnäissä kurjissa vankilakomeroissa, missä kuolema antoi rakkaudelle\nkorkeamman viehätyksen.\n\nSanomaton levottomuus valtasi hänet, hän kaipasi kättä, joka puristaisi\nhänen kättänsä.\n\nHän ajatteli taas miestä, joka häntä oli rakastanut ja jolle hän ei\nollut mitään uhrannut ja katkeran katumuksen tunne raateli hänen\nsydäntään. Kyyneleet, polttavat kuin hekuma, valuivat hänen poskilleen.\nHän tarkasteli seuralaistensa kasvoja savuavan lampun valossa, joka\nvalaisi heitä aterialla, ja ajatteli:\n\n\"Me kuolemme kaikki yhdessä. Miksi olen minä suruisampi, ja miksi on\nsieluni niin täynnä levottomuutta, kun kaikki nämä toiset naiset\nottavat kuoleman yhtä keveästi kuin elämänkin?\"\n\nHän itki läpi koko yön, maatessaan olkisäkillään.\n\n\nII\n\nKaksikymmentä päivää on kulunut — hitaasti ja yksitoikkoisesti. Piha,\njossa ainoastaan rakastavaiset etsivät pimeyttä ja yksinäisyyttä, on\ntänä iltana autio. Fanny ei ole enää voinut sietää käytävän\nummehtunutta ilmaa ja on istuutunut pienelle nurmikummulle akasian\njuurella. Akasia seisoo täydessä kukassaan ja täyttää ilman suloisella\nlemulla.\n\nKirjainten alla, jotka Autoinette on kaivertanut puuhun, näkee hän\npaperin, joka on kiinnitetty neulalla. Tästä paperista lukee hän\nrunoilija Bigéen seuraavat säkeet, hänen, joka istuu aivan kuin hänkin\nvankilassa:\n\n    Varjossa tämän puun sai koetuksen\n    aikoina viattomat sydämet\n    lemmessä huolihinsa lohdutuksen\n    ja unhottivat kopin murehet.\n\n    Ken kerran aikain iloisempain tullen\n    ahtauteen tämän pihan seisattuu, —\n    oi, kuollut lauluniekka laulaa sullen:\n    sä pidä kunniassa jalo puu.\n\n    Se onpi kaihot sielun kidutetun\n    onnekkain tyydytyksin palkinnut,\n    on juonut kyynelhelmet ahdistetun\n    ja onni on sen alla asunut.\n\nKun hän oli sen lukenut, vaipui hän syviin unelmiin. Hän kävi\najatuksissaan läpi koko elämänsä — rauhaisesti ja tasaisesti on se\nkulunut, hän on ilman rakkautta mennyt naimisiin, huvittaen päiviään\nmusiikilla ja runoudella, hän on oppinut tuntemaan ainoastaan\nystävyyden, vakavan, intohimottoman ystävyyden. Ja sitte on tullut\nmies, joka häntä rakasti, hän on antanut itseään rakastaa, mutta\nkuulumatta miehelleen kokonaan. Ja vasta nyt vankilassa tuntee hän,\nmitä hänen miehensä rakkaus olisi voinut olla hänelle.\n\nJa ajatus, että hän oli nyt kuoleva, saattoi hänet epätoivoon. Hänestä\noli, kuin helmeilisi kuolon kylmä hiki jo hänen otsallaan. Sanomattoman\ntuskan valtaamana, käänsi hän katseensa taivasta kohden ja sammalsi:\n\n\"Jumalani, anna minulle vaan toivo takaisin!\"\n\nSamassa hetkessä kuuli hän keveitä askeleita, jotka lähestyivät häntä.\nSe oli Rosine, vanginvartijan tytär, joka etsi häntä täältä, voidakseen\npuhella hänen kanssaan salaisesti:\n\n\"Kansalainen\", sanoi kaunis tyttö, \"huomisillalla odottaa sinua mies,\njoka rakastaa sinua, Avenue de l'Observatoiressa. Ota tämä paketti,\nsiinä ovat vaatteet, joita tavallisesti käytän. Sinun tulee vetää ne\nyllesi illallisen aikana huoneessasi. Olemme melkein yhtä suuret ja\nmolemmat vaaleita. Pimeässä on meitä vaikea erottaa toisistamme. Eräs\nvartijoista on rakastettuni, hän on liitossa kanssamme, hän tulee\nhuoneeseesi ja tuo sinulle korin, jota minun on tapana käyttää\nostoksilla ollessani.\n\n\"Sitte menet alas portaita, jotka vievät isäni huoneeseen. Hänellä on\navain. Talo ei ole siltä puolen lukittu eikä vartioitu. Sinun täytyy\nvaan varoa, ettei isäni näe sinua. Rakastettuni käyttäytyy sinua\nkohtaan ja puhuu sinulle, kuin menijä olisin minä. Hän sanoo:\n\n\"'Näkemiin, kansalainen Rose, voisit toki olla hiukan herttaisempi\nminua kohtaan.'\n\n\"Sitte menet aivan rauhallisena katua alaspäin. Minä menen samalla\npääkäytävää ja me kohtaamme toisemme vuokra-ajurin luona, joka vie\nmeidät määrätylle paikalle.\"\n\nFannylle olivat nämä sanat kuin lempeä kevätilma, joka ympäröi häntä.\n\nSanomaton halu vapauteen ja elämään paisutti hänen rintaansa.\n\nHän tunsi edeltäpäin koko pelastuksen ihanuuden. Ja ajatellessaan, että\nrakkaus viittoi hänelle, painoi hän kätensä rintaansa vasten. Mutta\nvähitellen pääsi harkinta jälleen voitolle.\n\nHän katsoi tyttöön lujasti ja sanoi: \"Sanokaapa, miksi tahdotte niin\nuhrautua minun tähteni. Tehän ette tunne minua ollenkaan.\"\n\n\"Koska\", vastasi Rose ja unohti kokonaan sinutella häntä, \"koska teidän\nystävänne antaa minulle paljo rahaa, jos vapautan teidät, ja koska\nsiten voin mennä Florentini kanssa naimisiin. Nähkääs, kansalainen,\nteen sen ainoastaan oman hyötyni tähden. Mutta kumminkin on minusta\nmieluisampaa pelastaa teidät kuin joku toinen.\"\n\n\"Kiitän teitä, lapseni, mutta tahtosin tietää, miksi?\"\n\n\"Koska te olette niin kaunis, ja koska ystävänne on niin murheellinen,\nollessaan erossa teistä. Onhan se niin, eikö totta?\"\n\nFanny ojensi kätensä, ottaakseen paketin, jonka Rose kurotti hänelle.\n\nMutta äkkiä vetäytyi hän takaisin,\n\n\"Rose, tiedättekö, että se maksaa elämänne, jos meidät huomataan?\"\n\n\"Elämäni\", huudahti nuori tyttö, \"ei, sitä en ole tiennyt. Te\npelästytätte minut.\"\n\nSitte jatkoi hän hiukan rauhallisemmin:\n\n\"Mutta teidän ystävänne auttaa minua kätkeytymään.\"\n\n\"Ei löydy koko Parisissa ainoatakaan turvapaikkaa. Kiitän teitä\nuhrautuvaisuudestanne, Rose, mutta en voi sitä ottaa vastaan.\"\n\nRose oli aivan jähmettynyt.\n\n\"Mutta teidät viedään guillotinille, kansalainen, enkä minä voi mennä\nFlorentin kanssa naimisiin.\"\n\n\"Olkaa huoleti vaan, Rose, voin olla teille siinä avulias,\ntarvitsematta ottaa vastaan tarjoustanne.\"\n\n\"Oi ei, sehän olisi varastettua rahaa.\"\n\nTyttö pyysi, itki, vaati häntä — vihdoin lankesi hän polvilleen ja\ntarttui hänen hameensa helmaan.\n\nFanny työnsi hänet takaisin, ja kääntyi pois. Kuun valo lankesi hänen\nkauneille, rauhallisille kasvoilleen.\n\nKevyt tuulenhenki kulki läpi kirkkaan kesäyön. Kukkiva akasia,\nvangittujen puu, pudisteli tuoksuvia oksiaan ja varisti valkoisia\nkukkia vapaaehtoisen uhrin päähän.\n\n\n\n\nAamun sarastus.\n\n\nCours la Reine lepäsi hiljaisena ja autiona.\n\nKesäpäivän suuri hiljaisuus vallitsi Seinen viheriöivillä rannoilla ja\nvanhoilla pyökeillä, joiden varjot vähitellen pidentyivät länttä\nkohden. Yläpuolella sinersi kirkas, pilvetön taivas.\n\nSolakka nuorimies polvihousuissa ja mustissa sukissa kulki hitaasti\nTuillerista Chaillotin kukkuloita kohti. Hän piti kirjaa kädessään,\nmutta ei lukenut sitä. Hänen kasvoillaan oli haaveileva ilme. Silloin\ntällöin jäi hän seisomaan ja kuunteli kamalaa jyräkkää, joka kajahteli\nkaupungista hänen korviinsa. Monta kertaa käänsi hän päänsä ja jäi\nseisomaan. Kaikki, mitä hän muutamain tuntien kuluessa oli nähnyt ja\nkokenut, vieri sekavina, hirveinä kuvina hänen sisäisten silmiensä ohi\n— Rastille valloitettuna ja hävitettynä — kauppiaitten edusmies\nraivoisan kansan ympäröimänä ja pistoolilla kuoliaaksi ammuttuna,\nkuvernööri, vanha de Launay, raatihuoneen rapuilla murhattuna —\nhurjistunut roistoväki, valjuna kuin nälkä ja kauhu, juopuneena\nvillistä veren ja maineen unelmista — matkalla Bastillesta Grèveen, ja\nennen kaikkea nämä kiihtyneet päät, joiden otsat olivat tammenlehvillä\nseppelöidyt, kuten konsanaan voittajain — voittajat, joiden edellä\nkannettiin vanhan linnan avaimia ja hopea-astioita, ja jotka joukon\nhuudon kohinassa nousivat ylös verta virtailevia portaita. Ja sitte\ntaas pelko, joka valtasi vimmastuneen joukon, kun levisi huhu, että\nkuninkaan joukot saapuisivat yöllä kaupunkiin — rosvoileva armeija,\nbarrikaadit, joita kansalaiset pystyttivät kaikille kaduille, sillä\nvälin kun naiset hinasivat raskaita kiviä katoille, murskatakseen siten\nsotamiehet.\n\nKaikkien näiden väkivallan kuvien tähden on hänen nuoressa mielessään\nsurunvoittoinen leima. Hän on ottanut mukaansa mielikirjansa, erään\nenglantilaisen kirjan täynnä kuolinmietteitä, ja on sitte kulkenut\nhitaasti Seinen vartta Cours la Reinen puiden alitse valkoista taloa\nkohden, missä hänen ajatuksensa viipyvät yöt ja päivät. Syvä hiljaisuus\nvallitsee hänen ympärillään. Rannalla näkee hän kalastajan istuvan onki\nkädessään ja jalat vedessä. Ajatuksiin vaipuneena käy hän eteenpäin.\n\nEnsimäisellä Chaillotin kukkulalla kohtaa hän patrullin, jonka\nvahdittavana on Parisin ja Versaillen välinen tie. Joukko, asestettu\nkivääreillä, musketeilla ja piilukeihäillä, on muodostunut\nkäsityöläisistä mustine nahkaesiliinoineen, joukossa nähdään\nlainoppineita mustissa puvuissa, joku pappi ja joku partainen\njättiläinen paitasillaan ja paljain jaloin. He pidättävät jokaisen,\njoka kulkee tietä pitkin, on ilmotettu, että Bastillen kuvernööri on\nliittynyt hoviin ja pelkää jotain yllätystä.\n\nMutta nuoren miehen antovat he hymyillen mennä ohitse, sanottuaan vaan\nparisen sanaa. Hän on nuori ja näyttää vaarattomalta.\n\nNoustuaan eräälle kukkivalle rinteelle, jää hän erään ristikko-oven\neteen seisomaan.\n\nPuutarha ristikon takana on pieni, mutta kiemurtelevat lehtokäytävät\nhoukuttelevat sinne huvikävelylle. Solakkain leppien oksat riippuvat\nlammikossa, jossa sorsat uivat. Pienellä kummulla kadun kulmassa seisoo\nhauska puutarhamaja, jonka edustalla leviää raitis, vihreä nurmi. Talon\nedustalla maatekoisella penkillä istuu nuori rouva. Hänen päänsä on\nhieman eteenpäin kumartunut, suuri olkihattu luonnollisine kukkineen\nvarjostaa hänen kasvojaan. Hän kantaa valko- ja punaraitaista pukua,\nvyömäisesti kietoutunut pitsiliina peittää hänen ruumistaan aivan\nläheltä rinnan alta, mikä antaa koko hänen vartalolleen suloisen\nsolakkuuden. Hänen jaloissaan on antiikkinen ompelukori, mutta hänen\nkätensä lepäävät joutilaina helmassa. Vierellä leikkii lapsi, jonka\nsinisilmät välkkyvät kultakiharaisen otsan alta, hänen temmeltäessään\nlapioineen hiekassa.\n\nNuori rouva istui liikkumatonna kuin lumottu, sillä välin kun nuori\nmies jäi seisomaan ristikko-ovelle eikä voinut häiritä suloista\nlumousta.\n\nVihdoin kohotti hän päänsä ja näkyviin tuli nuoret, melkein lapsekkaat\nkasvot, joiden puhtaat piirteet kantoivat teeskentelemättömän\nlapsekkuuden ja lempeyden leimaa.\n\nNuori mies kumarsi ja rouva ojensi hänelle kätensä vastaan.\n\n\"Hyvä päivä, herra Germain, mitä uutisia?\"\n\n\"Anteeksi, rouva, että häiritsin teitä ajatuksissanne. Olen jo kauvan\nteitä katsellut. Te olitte minusta kuin unelmien enkeli, istuissanne\ntuossa aivan yksin ja liikkumatonna.\"\n\n\"Yksin — yksin —\" vastasi nainen, kuin olisi kuullut vaan tämän\nainoan sanan — — Yksin? Onko hän sitte koskaan yksin?\n\nJa sitte, kun mies katseli häntä, ymmärtämättä mitä hän tarkoitti,\nsanoi hän:\n\n\"Jättäkäämme se, ne olivat vaan ajatuksiani, joita monta kertaa — —\nSiis mitä uutisia?\"\n\nJa nyt kertoi nuori mies hänelle suuren päivän tapahtumat — rynnäkön\nBastilleen, vapauden voiton — —\n\nVakavin kasvoin kuunteli Sophie.\n\nSitte sanoi hän:\n\n\"Meidän täytyy iloita siitä, mutta meidän ilomme täytyy olla vakavaa\nuhrautumisen iloa. Ranskalaiset eivät saa enää tästä lähtein kuulua\nitselleen, he kuuluvat vallankumoukselle, joka uudistaa koko maailman.\"\n\nHänen näin puhuessaan, tuli lapsi hänen luoksensa, syleili hänen\npolviaan ja sanoi iloisesti:\n\n\"Katsohan toki äiti, katsohan, kuinka puutarha on kaunis!\"\n\nHän suuteli lasta ja vastasi: \"Olet oikeassa, Emil, kaunis puutarha on\nparhainta, mitä löytyy maailmassa.\"\n\n\"Se on tosi\", arveli Germain, \"mikä porfyyri- tai kultapylväskäytävä\nvoisi olla varjoisten lehtikäytävien vertainen?\"\n\nSamalla ajatteli hän, mikä autuus täytyisi olla tämän nuoren rouvan\nkanssa vaeltaa käsitysten puiden varjossa.\n\n\"Ah\", huudahti hän äkkiä, ja katsoi häntä syvälle silmiin, \"mitä\nliikuttaa minua ihmiset ja heidän vallankumouksensa?\"\n\n\"Ei, ei\", vastasi nainen, \"minä en voi mitään muuta ajatella kuin\nkansaamme ja tahdon auttaa oikeutta voittoon. Ihmettelette, että minua\nuudet aatteet niin innostavat? Mutta mehän emme tunne vielä ollenkaan\ntoisiamme, herra Germain. Te ette tiedä, että isäni opetti minua\nlukemaan _contrat socialia_ ja evankeliumia. Eräänä päivänä, kun\nmenimme kävelemään, näytti hän minulle Jean Jacquesin, Olin silloin\nlapsi, mutta minä purskahdin itkuun, kun näin tämän kaikista viisaimman\nmiehen synkät kasvot. Minut on kasvatettu vihaamaan kaikkia\nennakkoluuloja. — Mieheni oli samaten luonnonfilosofian puoltaja. Hän\ntahtoi, että poikamme nimitettäisiin Emiliksi, ja opetettaisiin\ntekemään työtä käsillään. Viime kirjeessään — jonka hän kirjoitti\nminulle kolme vuotta sitten laivankannella, saman laivan, jonka mukana\nhän sitte hukkui — viittasi hän vielä Rousseaun kasvatusjärjestelmään.\n— Minut on kokonaan vallannut uusi henki ja luulen, että ennen kaikkea\npitää taistella oikeuden ja totuuden puolesta.\"\n\n\"Ajattelen aivan kuin te, rouva\", huokasi Germain, \"kammoan kaikkea\nfanatismia ja tyranniutta, mutta minä olen heikko. En ole ajatusteni\nherra. Minä en kuulu itselleni ja tunnen itseni hyvin onnettomaksi.\"\n\nNuori rouva ei antanut mitään vastausta. Samassa hetkessä astui vanha\nherra puutarhan ovesta ja heilutti korkealle hattuaan. Hän ei kantanut\nmitään peruukkia eikä ollut puuteroitu. Pitkät harmaat hiukset\nkehystivät hänen kaljua päätään, hän oli kokonaan harmaisiin puettu ja\nsiniset sukat ja kengät ilman solkia.\n\n\"Voitto, voitto!\" huusi hän. — \"Julmuri on käsissämme, ja minä olen\nensimäinen, joka tuon teille tiedon, Sophie!\"\n\n\"Ei, ystäväni, olen kuullut sen juuri herra Germainilta, jonka tässä\nesitän teille. Äitimme olivat nuoruusystäviä. Hän on puoli vuotta ollut\nParisissa ja käy usein minua tervehtimässä yksinäisessä\nerakkomajassani. Herra Germain, näette tässä herra Franchot de la\nCavamen, ystäväni ja naapurini, — ja suuren oppineen.\"\n\n\"Sanokaa mieluummin: Nikolas Franchotin, työmiehen.\"\n\n\"Kyllä, minä tiedän ystäväni, tällä nimellä olette kirjottanut\nkirjotuksenne viljakaupasta. Tehdäkseni teille mieliksi, ja koska\nluulen, että osaatte kuljettaa kynää paremmin kuin auraa, tahdon siis\nteitä kernaasti niin kutsua.\"\n\nVanhus ojensi Marcelille kätensä ja huudahti:\n\n\"He ovat siis kukistaneet linnan, joka niin paljo on niellyt hyvettä ja\nälyä. He ovat ruhjoneet sen vankilan oven, jonka takana olen kitunut\nkahdeksan kuukautta valon ja ilman puutteessa. Yksineljättä\nvuotta sitte, seitsemästoista päivä helmikuuta 1758 heittivät he\nminut Bastilleen, koska olin kehottanut avonaisessa kirjeessä\nsuvaitsevaisuuteen. — Ja tänään on kansa kostanut puolestani. Minä ja\njärki, me molemmat riemuitsemme tänään. — Tämän päivän muisto tulee\nsäilymään niin kauvan kuin maailma seisoo. Huudan auringon\ntodistajaksi, saman auringon, mikä on nähnyt Harmodius'en kuoleman ja\nTarquinius'en paon.\"\n\nHänen kova äänensä pelästytti pikku Emilin, joka pakeni äitinsä luo.\nFranchot, joka nyt vasta näki lapsen, kohotti hänet ylös ja sanoi\ninnostuneena:\n\n\"Sinulle on suotu enemmän onnea kuin meille, lapseni, sinä tulet\nkasvamaan vapaudessa.\"\n\nMutta Emile taivutti peloissaan päätänsä taaksepäin ja alkoi huutaa\nkovasti.\n\n\"Hyvät herrat\", sanoi Sophie, kuivatessaan hänen kyyneleitään.\n\"Olettehan luonani illallisella, eikö totta? Odotan vielä herra\nDuvernayta, jos eivät hänen sairaansa vie kokonaan hänen aikaansa.\"\n\nSitte kääntyi hän Marceliin:\n\n\"Tunnettehan herra Duvernayn, kuninkaan henkilääkärin. — — Hän olisi\njo aikoja edustaja kansalliskokouksessa, jos hän ei olisi samoinkuin\nherra de Candarcet, vaatimattomuudessaan hyljännyt tätä kunniaa. Hän on\nkerrassaan kunnon mies, teille on sekä iloa että hyötyä kuulla hänen\npuhuvan.\"\n\n\"Nuori mies\", puuttui Franchot puheeseen, \"tunnen Jean Duvernayn ja\nolen kuullut hänestä kertomuksen, joka on hänelle kunniaksi. Noin kaksi\nvuotta sitte kutsutti kuningatar hänet perintöprinssin luo, joka oli\nhieman sairaana. Duvernay asui silloin Sivressä, mistä hänet joka aamu\nnoudettiin hovivaunuilla. Eräänä päivänä palasivat vaunut tyhjinä\ntakaisin. Duvernay ei ollut mennyt niiden mukana. Kun hän seuraavalla\nkerralla näyttäytyi, nuhteli kuningatar häntä.\n\n\"Oletteko unohtaneet, että perintöprinssi on sairaana?\" kysyi hän.\n\n\"Madame\", vastasi kelpo mies, \"Hoidan poikaanne, niin hyvin kuin voin,\nmutta eilen en voinut tulla, koska minun piti sitoa eräs\ntalonpoikaisvaimo.\"\n\n\"Eikö se ole kaunista?\" kysyi Sophie. \"Eikö meillä ole kylliksi syytä\nolla ylpeitä ystävästämme?\"\n\n\"Kyllä, se on hyvin kaunista\", vastasi Germain.\n\n\"En tiedä, mikä teitä täällä niin ihastuttaa\", sanoi äkkiä lempeä,\nvakava ääni heidän vieressään — \"mutta näen teidät mielelläni tällä\ntuulella. Tänään on tapahtunut niin paljo ihmeellisen suuria asioita!\"\n\nMies, joka näin puhui, kantoi puuteroitua peruukkia ja hienoa\nrintaröyhelöä. Hän oli Jean Duvernay. Marcel tunsi hänet erään\nvaskipiirroksen mukaan, jonka hän oli nähnyt eräässä kauppapuodissa\nPalais-Royalilla.\n\n\"Tulen Versaillesta\", sanoi hän nyt, \"olen kiitollinen Orleansin\nherttualle siitä, että tänään, tänä suurena päivänä saan nähdä teidät,\nSophie. Ajoin hänen vaunuissaan aina Saint-Cloudiin asti. Loppumatkan\nolen käynyt jalan.\"\n\nHänen solkikenkänsä ja mustat sukkansa olivat kokonaan pölyn peittämät.\n\nEmile leikki Duvernayn teräsnapeilla. Lääkäri otti hänet syliinsä ja\nkatsoi häntä hymyillen silmiin. Sitte huusi Sophie \"Nanon.\"\nKukoistavalta näyttävä tyttö tuli näkyviin, otti pienokaisen\nkäsivarsilleen ja kantoi hänet pois, samalla kun hän kaikuvilla\nsuudelmilla koetti tukahuttaa hänen hurjaa huutoaan.\n\nPöytä oli katettu puutarhamajaan. Sophie otti olkihattunsa ja ripusti\nsen lepänoksaan. Hänen vaaleat kutrinsa tulivat nyt vapaasti näkyviin.\n\n\"Te saatte ainoastaan aivan yksinkertaisen illallisen englantilaiseen\ntapaan\", sanoi hän.\n\nPaikaltaan voivat he nähdä Seinen ja kaupungin katot ja kirkontornin.\nVaijeten nauttivat he näköalasta, — kuin näkisivät he ensikerran\nkaupungin. Sitte puhelivat he päivän tapahtumista. Kaikki neljä olivat\nyksimieliset siitä, että vapaus olisi nyt taattu kaikiksi ajoiksi.\nDuvernay näki Ranskan uuden hallitusmuodon alaisena ja kehui\nlainsäätäjien viisautta, jotka kansa valitseisi. Mutta kaiken puhui hän\nvarmalla tyyneydellä, hän ei näyttänyt olevan vielä aivan varma\nkaikkien näiden kauneiden toiveiden toteutumisesta.\n\nNikolas Franchot ilmaisi ajatuksensa vähemmän maltillisesti. Hän\njulisti innostuneena rauhan voittoa ja yksimielisyyden kunniaa.\n\nTurhaan väittivät lääkäri ja nuori rouva vastaan:\n\n\"Seisomme vasta taistelun alussa, — olemme vasta saavuttaneet tämän\nainoan voiton — —\"\n\n\"Filosofia tulee meitä tästä lähtein hallitsemaan\", vastasi hän.\n\"Kultainen aikakausi, josta runoilijat laulavat, tulee todellisuudeksi.\nUskonkiihkon ja hirmuvallan mukana katoaa kaikki muukin paha.\nValistunut, hyvä ihminen viettää sanomattoman onnellista elämää. Mitä\nsanon? Fysiikan ja kemian avulla päästään niin pitkälle, että ihmiset\ntulevat täällä maanpäällä kuolemattomiksi.\"\n\nPäätä pudistaen kuunteli Sophie häntä:\n\n\"Jos tahdotte ottaa meiltä kuoleman, niin keksikää meille vähintäin\nnuoruuden lähde\", sanoi hän. \"Niinkauvan kun sitä ei ole, kammottaa\nminua kuolemattomuus, jota te ennustatte.\"\n\nVanha filosoofi kysyi nauraen, miellyttääkö häntä enemmän kristillinen\nylösnousemusaate.\n\n\"Mitä minuun tulee\", lisäsi hän, tyhjennettyään lasinsa, \"niin pelkään,\nettä pyhimykset ja enkelit tulevat suosimaan neitosten kuoroa leskien\nkustannuksella.\"\n\n\"Sitä en tiedä\", vastasi nuori rouva ja kohotti hitaasti silmänsä.\n\"Mutta luulen, että jumalainen voima on enempi kuin teidän kemianne ja\nfysiikanne. Te ateistina, herra Franchot, ette ylipäänsä ymmärrä\nvallankumousta — vallankumous merkitsee, että Jumala on astunut alas\nmaanpäälle.\"\n\nSitte nousi hän ylös. Yö oli saapunut. Tuolla puolen suuressa\nkaupungissa nähdään siellä täällä tulien tuikkivan.\n\nMarcel tarjosi Sophielle kätensä, ja toisten herrojen edelleen\npuhellessa, kulkivat he hitaasti pimeiden lehtokäytävien läpi. Sophie\nsanoi hänelle niiden nimet ja kertoi niiden tarinat:\n\n\"Tämä täällä on Jean Jacquesin lehtokuja\", sanoi hän. \"Se oli alkujaan\nsuora, minä olen antanut sitä muuttaa, joten se kulkee vanhan tammen\nohitse, jonka alla lempipenkkini sijaitsee. Paikka on koko päivän\nvarjossa.\"\n\nHe istuutuivat penkille. Marcelin sydän löi niin kiivaasti, että hän\nkuuli selvästi lyönnit.\n\n\"Sophie, rakastan teitä\", sopersi hän ja tarttui hänen käteensä.\n\nHän veti sen lempeästi takaisin ja viittasi lehtiin, jotka kahisivat\nhiljaa tuulessa.\n\n\"Kuuletteko?\"\n\n\"Kuulen ainoastaan tuulen lehdissä.\"\n\nHän ravisti päätänsä ja sanoi aivan hiljaa:\n\n\"Marcel, Marcel! Kuka sanoo teille, että lehdissä on ainoastaan\nkahinaa? Kuka sanoo teille, että me olemme yksin? Kuulutteko tekin\nsitte noihin arkisieluihin, jotka eivät aavista mitään ihmeiden\nsalaperäisestä maailmasta?\"\n\nJa Marceliin häntä tuskaisesti katsellessa:\n\n\"Herra Germain, tahdotteko olla niin ystävällinen ja mennä huoneeseeni\nja noutaa minulle erään pienen kirjan, joka on siellä pöydällä?\"\n\nHän teki niin. Hänen poissa ollessaan katseli nuori leski liikkumatta\npuiden tummaa lehdistöä, joka yötuulessa värisi.\n\nVihdoin näyttäytyi Marcel jälleen, pieni kultanidoksinen kirja kädessä.\n\n\"Gessnerin idyllejä, niin, niitä ne ovat\", sanoi Sophie, \"avatkaa\npaikka, jossa on merkki, ja jos voitte lukea kuun valossa, niin\nlukekaa.\"\n\nHän luki:\n\n\"Usein, usein liitelee sieluni sinun luonasi, usein kun yksinäisinä\nmietiskelyn hetkinä jalot ja ylevät tunteet täyttävät sinut, hivelee\nposkeasi kevyt henkäys. Ja sinun sielusi läpi voi suloinen väristys\nsilloin väräjöidä.\"\n\n\"Ymmärrättekö nyt, Marcel\", keskeytti hän hänet, \"ettemme ole koskaan\nyksin, ja että löytyy sanoja, joita en saa kuunnella, kun tuulenhenki\nmereltä hiipii tänne ja kohisee vanhoissa tammissa?\"\n\nMolempien vanhusten äänet kuuluivat nyt heidän lähellään.\n\n\"Jumala merkitsee: Hyvyys\", sanoi Duvernay.\n\n\"Ei, Jumala merkitsee: Pahuus, ja me poistamme sen maailmasta\", sanoi\nFranchot.\n\nSitte sanoivat kaikki kolme hyvästit Sophielle.\n\n\"Hyvästi, hyvät herrat\", sanoi hän. — \"Huutakaamme: Eläköön vapaus, ja\neläköön kuningas — ja te kallis naapurini, älkää estäkö meitä siitä,\nkuolemasta, kun kaipaamme kuolemaa.\"\n\n\n\n\nMadame de Luzy.\n\n(Käsikirjotus syyskuun viidenneltätoista päivältä 1792.)\n\n\nI\n\nAstuessani huoneeseen, ojensi Pauline de Luzy minulle kätensä. Sitte\nvaikenimme molemmat silmänräpäyksen ajan. Hänen kaulanauhansa ja\nolkihattunsa olivat huolimattomasti heitetyt keinutuoliin.\n\nHän astui akkunan ääreen ja katseli laskevaa aurinkoa, joka hulvasi\ntaivaan veripunaisella valolla.\n\n\"Madame\", sanoin vihdoin, \"muistatteko vielä sanat, jotka lausuitte\ntäsmälleen kaksi vuotta sitte kukkulan juurella tuolla alhaalla virran\nrannalla? Muistatteko vielä, kuinka silloin ennustitte minulle, että\nolisi tulossa raskaita päiviä, kauhun ja rikosten päiviä? — Ette\ntahtonut kuulla minun puhuvan rakkaudestani, sanoitte minulle: eläkää\nja taistelkaa vapauden ja oikeuden puolesta. Madame, olen kulkenut\ntietä, jonka teidän kätenne minulle viittasi, tämä käsi, jonka silloin\npeitin suudelmilla ja kyynelillä. Olen totellut teitä, olen\nkirjottanut, puhunut. Kahden vuoden ajan olen väsymätönnä vastustanut\nnoita uneksivia sekapäitä, jotka kylvävät eripuraisuutta ja vihaa\nkansaan, tribuuneja, jotka houkuttelevat petollisilla kuvitelmilla\npuoleensa, pelkureita, jotka —\"\n\nMadame keskeytti minut kädenliikkeellä ja viittasi minua kuuntelemaan.\n\nPuutarhan halki, jossa linnut lauloivat ja kukat suloisesti tuoksuivat,\nkuulimme kajahtavan kamalan murhahuudon, joka tuli yhä lähemmäksi:\n\n\"Alas ylimys! Hänen päänsä piikkiin!\"\n\nKalpeana ja liikkumatonna, sormi suulle painettuna, seisoi hän siellä.\n\n\"Joku onneton, jota he ajavat takaa\", sanoin minä. \"Yötä ja päivää\ntoimeenpannaan nyt kotitarkastuksia ja vangitsemisia. Pian kai tulevat\nhe tänne. Minun pitäisi ehkä mieluummin vetäytyä takaisin, etten panisi\nteitä alttiiksi. Vaikkakin olen täällä, tässä kaupunginosassa vähän\ntunnettu, olen nykyään aina vaarallinen vieras.\"\n\n\"Jääkää\", sanoi madame.\n\nTaas tunkeutuivat kovat äänet hiljaisen iltailman halki. Ja nyt kuului\nmyös askeleita ja pyssynlaukauksia. He tulivat yhä lähemmäksi, kuultiin\njonkun huutavan: \"Sulkekaa käytävät, siten ei hän pääse pakoon, tuo\npetturi!\"\n\nMadame de Luzy näytti tulevan yhä rauhallisemmaksi, mitä uhkaavampana\nvaara lähestyi.\n\n\"Menkäämme toiseen kerrokseen, akkunaverhojen läpi voimme nähdä, mitä\nulkona tapahtuu.\"\n\nMutta tuskin olimme avanneet oven, kun näimme rapuilla seisovan erään\nmiehen. Hän oli kalmankalpea ja vapisi kauttaaltaan. Hänen hampaansa\nkalisivat vastakkain kuin kuumeessa. Ja tukahtuneella äänellä sammalsi\nhän:\n\n\"Pelastakaa minut, älkää hyljätkö minua... He tulevat — — — He ovat\nlyöneet oveni säpäleiksi, hävittäneet puutarhani — He tulevat — —\"\n\n\nII\n\nSe oli Planchormet, vanha filosoofi, joka asui viereisessä talossa. Kun\nmadame de Luzy tunsi hänet, kysyi hän hiljaa:\n\n\"Onko keittäjättäreni teidät nähnyt? Hän on jakobiinilainen.\"\n\n\"El kukaan ihminen ole nähnyt minua!\"\n\n\"Jumalan kiitos.\"\n\nMadame veti hänet kerallaan makuuhuoneeseensa ja minä seurasin heitä.\nPitäisi keksiä piilopaikka, johon Planchormet voisi kätkeytyä pariksi\npäiväksi tahi kumminkin vähintäin pariksi tunniksi; oli kysymyksessä\najan voittaminen hänen takaa-ajajiensa eksyttämiseksi. Päätettiin, että\nminä tarkastaisin talon ympäristöä ja antaessani sovitun merkin,\npakenisi ystäväparkamme puutarhan pikkuportin kautta.\n\nTuskin voi hän enää pysyä pystyssä. Kauhu oli niin lamauttanut hänen\njäsenensä. Hän koetti selittää meille, että häntä, pappien ja kuninkaan\nvihollista, vainottiin siksi, koska hänen epäiltiin monsieur de\nCayotten kanssa tehneen salaliiton perustuslakeja vastaan ja olleen\nyhdentenäneljättä päivänä elokuuta puolustamassa Tuileria. Mutta se oli\nkatala parjaus. Totuus oli, että Lubin vainosi häntä vihassaan —\nLubin, hänen entinen teurastajansa, joka tahtoi kostaa siksi, että hän\noli opettanut häntä punnitsemaan paremmin lihojaan, ja joka nyt johti\npuhetta entiseltä teuraspenkiltään.\n\nHän luuli näkevänsä itsensä Lubinin, kun hän sammalsi hänen nimensä\nsortuneella äänellä ja kätki kasvot käsiinsä.\n\nJa todellakin kuultiin nyt askeleita rapuilla. Madame de Luzy sysäsi\nsalvan eteen ja kätki vanhuksen espanjalaisen seinän taakse.\n\nSilloin koputettiin ovelle. Pauline tunsi keittäjättärensä äänen, joka\nhuusi hänelle, erään kaupungin virkamiehen olevan kansalliskaartin kera\npuutarhan ovella ja vaativan sisäänpääsyä, toimittaakseen\nkotitarkastuksen.\n\n\"He väittävät, että Planchormet on talossa\", lisäsi tyttö. \"Tiedän\nkyllä hyvin, ettette sellaista petturia päästäisi taloonne, mutta he\neivät tahdo uskoa minua.\"\n\n\"Hyvä, laske heidät vaan sisään\", huusi madame de Luzy hänelle ovesta,\n\"anna heidän tarkastaa koko talo kellarista ullakkoon saakka.\"\n\nKun Planchormet kuuli tämän puheen, pyörtyi hän seinäverhonsa takana.\nSuurella vaivalla onnistuin herättämään hänet tunnoilleen, valelemalla\nhänen ohimoitaan vedellä. Tämän tapahduttua, sanoi nuori rouva hänelle\nhiljaa:\n\n\"Ystäväni, luottakaa minuun. Uskokaa, että me naiset olemme viekkaita.\"\n\nJa levollisuudella, kuin olisi hän toimittanut tavallista,\njokapäiväistä tehtävää, siirsi hän vuoteen, joka oli alkovissa, hiukan\nesiin ja asetti minun avullani kolme patjaa siten, että alimaisen ja\npäällimäisen väliin seinän viereen jäi tyhjä sija.\n\nHänen tätä tehtävää toimittaessaan, kuulimme voimakasta melua rapuilla,\nraskaiden askelten ja karkeiden äänien kaikuvan talossa. Se oli meille\nkaikille kauhea hetki, mutta vähitellen vetäytyi melu ylimpään\nkerrokseen.\n\nSilminnähtävästi nuuskivat he ensiksi, jakobiinilaisen keittäjättären\njohtamana, ullakon. Katto rutisi, kuultiin kirouksia ja raakaa naurua,\niskuja pyssynperällä ja potkuja ovea vastaan.\n\nMe hengitimme keveämmin, mutta ei ollut aikaa kadottaa. Kiirehdin Anton\nPlanchormetia ryömimään tyhjään paikkaan matrassien välissä.\n\nMadame de Luzy katseli meitä ja pudisti päätään. Vuode vinoonsysättyine\npatjoineen näytti varmasti epäilyttävältä. Hän koetti asettaa sitä\nkuntoon, mutta onnistumatta.\n\n\"Minun täytyy laskeutua siihen\", sanoi hän sitte.\n\nHän katsoi seinäkelloa — se oli seitsemän illalla — ja arveli sen\npistävän silmiin, jos hän olisi jo vuoteessa. Tekeytyä sairaaksi, sitä\nei ollut ajattelemista, jakobiinilainen keittäjätär olisi kavaltanut\nhänet.\n\nHän jäi hetkiseksi seisomaan mietteissään, sitte riisuutui hän\nviattomuuden vilpittömän ylevällä levollisuudella silmieni edessä,\nlaskeutui vuoteeseen ja käski minun riisua takkini, kenkäni ja\nkravattini.\n\n\"Teidän täytyy näytellä rakastajani osaa\", sanoi hän, \"olemme\nolevinamme, kuin yllätettäisiin meidät äkkiä. Teillä ei muka ole aikaa\nlaittaa pukuanne järjestykseen. Teidän täytyy avata ovi\npaitahihasillanne ja tukka epäjärjestyksessä.\"\n\nValmistuksemme olivat juuri suoritetut, kun joukko tuli kiroillen alas\nportaita.\n\nOnneton Planchormet alkoi niin kiivaasti vapista, että koko vuode\ntärisi. Lisäksi hengitti hän vielä niin raskaasti, että sen täytyi\nkuulua melkein käytävään saakka.\n\n\"Vahinko\", sanoi Madame de Luzy, \"olin niin iloinen aatteestani. Mutta\nemme tahdo joutua epätoivoon, vaan luottakaamme Jumalan apuun.\"\n\nOveen lyötiin nyrkillä, niin että se tärisi.\n\n\"Kuka siellä?\" kysyi Pauline.\n\n\"Ettekö voisi odottaa hetkisen?\"\n\n\"Avatkaa, tahi lyömme oven sisään.\"\n\n\"Avaa ovi, ystäväni.\"\n\nOli kuin ihme, että Planchormet lakkasi äkkiä siinä silmänräpäyksessä\nvapisemasta ja rykimästä.\n\n\nIII\n\nEnsimäinen, joka vyöllä vyötettynä astui sisään, oli Lubin. Häntä\nseurasi noin kaksitoista piikeillä varustettua miestä. Hän silmäili\nvuorotellen madame de Luzytä ja minua.\n\n\"Piru vieköön\", huudahti hän, \"mehän olemme rakastavaisen parin\nkarkottaneet lämpimästä pesästään. Anteeksi, kaunis rouva!\"\n\nSitte kääntyi hän kaartilaisiin.\n\n\"Tuossa näette, hyviä tapoja löytyy enää ainoastaan sansculottien\njoukossa.\"\n\nMutta huolimatta ankarista periaatteistaan, näytti pieni välikohtaus\nhäntä miellyttävän.\n\nHän istuutui vuoteelle ja tarttui kaunista ylimysnaista leukaan.\n\n\"Se on tosi\", sanoi hän sitte, \"tämä suu ei ole luotu yötä ja päivää\nisämeitää lukemaan. Sehän olisi vahinko. — Mutta tasavalta käy\nkaikkien muiden edellä. Me etsimme petturi Planchormetia. Olen varma,\nettä hän on täällä. Minun täytyy saada hänet. Korkein onneni olisi, jos\nvoisin toimittaa hänet guillotinille.\"\n\n\"Etsikää toki häntä sitte!\"\n\nHe etsivät kaikkien huonekalujen alta, kaapeista, pistelivät\npiikeillään vuoteen alle ja koettelivat pajoneteillaan patjoja.\n\nLubin raapi korvallistaan ja katseli minua sivulta. Madame de Luzy\npelkäsi heidän voivan alkaa kuulustelun minun kanssani ja sanoi:\n\n\"Ystäväni, sinähän tunnet talon juuri yhtähyvin kuin minäkin, ota\navaimet ja saata herra Lubinia kaikkialle. Tiedän sinusta olevan\nmieluista tehdä palvelus tälle isänmaan ystävälle.\"\n\nVein heidät kellariin, jossa he karkasivat viinipullojen kimppuun ja\ntyhjensivät kaikki. Sitte sysäsi Lubin kalikalla täyden tynnyrin tapin\nsisään, niin että viini lainehti kellarissa, jonka jälkeen hän antoi\nlähtömerkin. Saatoin heitä puutarhaportille, jonka suljin heidän\njälkeensä ja syöksyin sitte madame de Luzyn luo, ilmottamaan hänelle,\nettä olimme pelastetut.\n\nSaatuaan tämän sanoman, kumartui hän vuoteelta alas ja huusi:\n\n\"Herra Planchormet, herra Planchormet!\"\n\nHeikko huokaus oli vastaus.\n\n\"Jumalan kiitos\", huudahti hän. \"Herra Planchormet, olen ollut\nkauheassa tuskassa teidän tähtenne. Pidin teitä jo kuolleena.\"\n\nSitte kääntyi hän minuun:\n\n\"Ystävä parkani, niin monesti on teillä ollut ilo sanoa minulle vähän\nväliä rakastavanne minua. Mutta nyt ette enää tule sitä sanomaan.\"\n\n\n\n\nErään vapaaehtoisen muistelmia.\n\n\n[Nämä muistelmat ovat pienimpiä yksityisseikkojaan myöten oikeat ja\novat otetut eräistä muistiinpanoista 18 vuosisadalta.]\n\n\nI\n\nOlen syntynyt vuonna 1770 eräässä pienessä maaseutukaupungissa\nLangresin luona. Isäni oli puoleksi kaupunkilainen, puoleksi\ntalonpoika, hän kävi kauppaa puukoilla ja harjotti sen ohella\nhedelmäviljelystä. Hurskailta sisarilta, jotka oikeastaan opettivat\nvain tyttöjä, opin lukemaan. He ottivat minut vastaan, koska olin vielä\nniin pieni ja koska he olivat ystävällisissä väleissä äitini kanssa.\nMyöhemmin sain latinan tunteja eräältä kaupungin papilta, joka oli\noivallinen opettaja. Kesällä istuimme yhdessä vanhojen kastanjapuiden\nalla, ja abbé Lamadon selitti minulle Virgiliuksen \"Georgicaa\", samalla\npitäen silmällä mehiläiskennojaan.\n\nTunsin itseni sangen onnelliseksi, ollessani yhdessä opettajani ja Rose\nneidin, hevosenkengittäjän tyttären kera enkä voinut kuvitella\nkauniimpaa elämää kuin omani. Mutta tässä maailmassa ei ole mitään\npysyväistä onnea.\n\nEräänä aamuna pisti äitini muutaman taalarin taskuuni, kapineeni olin\njo pannut matkalaukkuuni. Sitte nousi isäni hevosen selkään, otti minut\neteensä satulaan ja vei minut kouluun Langresiin.\n\nKoko matkan ajattelin pientä huonettani, jossa syksyllä tuoksui niin\nsuloisesti heinille ja kuivatuille hedelmille, hedelmäpuutarhaa, jossa\nisäni kanssa sunnuntaisin poimin omenia hänen itsensä istuttamista\npuista, Rosea, sisariani, äitiäni, — itseäni, jonka täytyi nyt jättää\nkaikki tämä. Sydämeni kutistui kokoon ja ainoastaan vaivoin pidätin\nkyyneleeni.\n\nKun olimme ratsastaneet viisi tuntia, saavutimme vihdoin kaupungin ja\nastuimme alas erään suuren oven edessä, jonka yläpuolelta minä kammolla\nluin sanan \"Lukio.\"\n\nSuuressa, valkeaksi kalkitussa salissa otti meidät vastaan johtaja, isä\nFéval. Hän oli kauniskasvoinen, vielä nuori mies, jonka ystävällinen\nhymyily minut taas rauhotti.\n\nRohkealla varmuudella, joka häntä ei koskaan jättänyt, viittasi isäni\nminuun ja sanoi:\n\n\"Kunnianarvoisa isä, tuon teille tänne ainoan poikani. Hänen nimensä\non Pierre, kumminsa mukaan, ja Aubier on kunniallinen nimi, jonka\nminä olen hänelle antanut, samoin kuin minä olen sen perinyt\nisävainajaltani. Pierre on ainoa poikani, hänen äitinsä Madeleine\nOraalu on lahjottanut minulle yhden pojan ja kolme tytärtä, joita\nkasvatan parhaimman kykyni mukaan. Tytärteni kohtalon jätän\ntoistaiseksi Jumalan ja myöhemmin heidän puolisoittensa käteen.\nSanotaan, että he ovat kauneita, enkä sitä epäilekään. Mutta kauneus on\npetollinen ominaisuus, jolle ei pidä panna mitään arvoa. Jos he vaan\novat hyviä ja kunnollisia, ovat he aina kyllin kauneita. Mitä poikaani\nPierreen tulee (samassa pani isäni kätensä niin raskaasti olalleni,\nettä polveni horjuivat), niin tahtoisin, että hänestä tulisi pappi.\nSiihen kuuluu ennen kaikkea, että hän pelkää Jumalaa ja lukee latinaa.\nPyydän siis nöyrimmästi teitä, kunnianarvoisa isä, häntä tutkimaan\nkaikessa rauhassa, mitä hän oikeastaan taitaa. Jos näette hänet\nkelvolliseksi, antakaa hänen jäädä tänne. Maksan mielelläni kaikki,\nmitä siihen tarvitaan. Mutta jos näette, ettei hänestä ole siksi, niin\nilmottakaa siitä minulle. Otan hänet sitte taas luokseni ja opetan\nhäntä tekemään veitsiä kuten isänsäkin. Sillä minä olen veitsiseppä,\npalvelukseksenne, kunnianarvoisa isä.\"\n\nIsä Féval lupasi tehdä kaiken, mitä häneltä toivottiin. Tämän\nvakuutuksen saatuaan jätti isäni hyvästit meille molemmille. Hän oli\nsilloin hyvin liikutettu ja voi ainoastaan vaivoin pidättää kyyneleitä,\nponnisteli näyttääkseen ankaralta ja antoi minulle, syleillessään\nminua, ankaran sysäyksen kylkeen.\n\nKun hän oli poissa, otti isä Féval minut mukaansa puutarhaan, joka oli\naidattu pyökkipensailla. Vaeltaessamme varjoisien puiden alla, sanoi\nhän:\n\n\"_O Sylvaï dulces umbras frondaïs_!\"\n\nTunsin vanhanaikaisesta muodosta ja runomitasta, että hän siteerasi\nvanhaa Enniusta ja vastasin, että Virgilius on ylistänyt vielä\narvokkaammin varjoisten puiden ihanuutta.\n\nHäntä näkyi tyydyttävän vastaukseni ja hän teki muutamia kysymyksiä\ntutkiakseen tietojani.\n\n\"Oikein\", sanoi hän sitte, \"ahkeruudella, sitkeällä ahkeruudella pidät\npaikkasi neljännessä luokassa. Tule nyt, tahdon esittää sinut\nopettajallesi ja tovereillesi.\"\n\nOllessani isä Févalin kanssa puutarhassa, tunsin itseni rauhottuneeksi\nja lohdulliseksi. Mutta kun sitte äkkiä seisoin luokkatovereitteni\nkeskellä tulevan opettajani edessä, valtasi minut taas syvä epätoivo.\nHerra Joursauvaultissa ei ollut mitään johtajan ystävällisestä ja\nvaatimattomasta olennosta. Hän teki kovan, sulkeutuneen vaikutuksen ja\nnäytti hyvin itsestään pitävältä. Hän oli pieni, suuripäinen mies; kun\nhän puhui, tulivat sanat sohisevana porinana hänen kalpeiden huuliensa\nlävitse. Minulla oli heti se tunne, ettei tuo suu ollut sovelias\nlausumaan nimeä Lavinia, joka nimi oli minulle vielä kalliimpi kuin\nystäväni Rosen nimi. Sillä minun täytyy tunnustaa, että Turnuksen\nkuninkaallinen morsian kiihotti mielikuvitustani suurimmassa määrin.\nHänen ylevän runollinen muotonsa saattoi hevosenkengittäjän tyttären\ntavallisen kauneuden varjoon. Ei, herra Joursauvault, neljännen luokan\nopettaja, ei minua ollenkaan miellyttänyt. Ja toverini tuottivat\nminulle tuskaa, he näyttivät niin julkeilta ja navakoilta, enkä suotta\npelännyt, että yksinkertaisuuteni voisi tuntua heistä naurettavalta.\nMinua pyrki itkettämään.\n\nIllan tultua jätin lukion ja menin kaupunkiin etsimään yökortteeriani,\njonka isäni oli määrännyt minulle. Asuin viiden toverini kanssa erään\nkäsityöläisen luona, jonka rouva keitti meille. Maksoimme siitä\nkaksikymmentäviisi markkaa kuussa.\n\nToverini koettivat alussa pilkata minua maalaisen ulkomuotoni ja\nhuonosti-istuvien vaatteiteni tähden. Mutta he jättivät sen taas pian,\nkun näkivät, etten siitä välittänyt. Ainoastaan yksi heistä, erään\nmaistraatin virkamiehen poika, jatkoi hävyttömällä tavalla saamattoman,\nkömpelön käytökseni matkimista, mutta minä annoin hänelle niin kovan\nkurituksen, että hän kadotti heti rohkeutensa. Herra Joursauvault ei\nvoinut kärsiä minua, mutta minä täytin velvollisuuteni niin\ntäsmällisesti, ettei hän löytänyt mitään syytä rangaista minua. Koska\nhänen oli tapana esiintyä epäjohdonmukaisesti ja väkivaltaisesti, nousi\nhänen luokallaan monesti aika meteli, johon minä en kumminkaan ottanut\nosaa. Kun eräänä päivänä menin kävelemään johtajan kanssa, joka osotti\nminulle suurta suosiota, tulin minä onneton kehuneeksi järkevää\nkäytöstäni.\n\n\"Kunnianarvoisa isä\", sanoin, \"viimeiseen meteliin en ottanut osaa.\"\n\n\"Sinulla ei ole ollenkaan mitään syytä ylpeillä siitä\", vastasi isä\nFéval niin halveksivalla äänellä, että sydämeni vapisi.\n\nHän ei kammonut mitään niinkuin alhaista luonnetta. Ja minä tein pyhän\nlupauksen, etten koskaan enää sanoisi enkä tekisi mitään alhaista. Se,\nettä tuosta ajasta lähtein olen huolellisesti karttanut kaikkea\npelkuruutta ja valheellisuutta, on ainoastaan tämän kunnon miehen\nansio.\n\nIsä Féval ei ollut mikään luonteeltaan filosoofinen pappi. Hän uskoi\nkaikki, mitä pappismiehen täytyy uskoa, mutta sitä ei hän voinut\nkärsiä, että rakasta Jumalaa kiusattiin pikkuasioilla. Sen osotti hän\neräänä päivänä, kun herra Joursauvault valitti hänelle jumalattomista\npojista, jotka olivat edellisenä iltana kaataneet mustetta vihkiveteen.\n\nJoursauvault oli aivan suuttunut ja murisi hampaidensa välitse: \"Jumala\ntietää, että se oli hävytön kepponen.\"\n\n\"Oh, musteen tähden\", vastasi isä Féval rauhallisesti.\n\nHän piti heikkoutta kaiken pahan alkuna. Niinpä oli hänen tapansa\nsanoa:\n\n\"Lusifer ja kapinoivat enkelit ovat tehneet syntiä ylpeydessään, siksi\novat he itse helvetissäkin pysyneet ruhtinaina ja kuninkaina.\"\n\nKun loppu-ajat tulivat, iloitsin suuresti kotini jälleennäkemisestä.\nMutta talomme näytti minusta niin pieneltä. Astuessani huoneeseen,\nseisoi äitini lieden yli kumartuneena ja kuori vaahtoa liemestä. Ja\nmyöskin hän näytti minusta niin pieneltä, hyvä äitini, sulkiessani\nhänet nyyhkien syliini.\n\nKuorimakauha kädessään kertoi äitini, että isä on tullut niin vanhaksi\nja sairaaksi, ettei voi enää hoitaa hedelmätarhaansa, että vanhin\nsisareni on mennyt kihloihin ja että lukkari on löydetty kuolleena\nhuoneestaan. Hänen jäykistyneet kätensä pitivät niin lujasti pulloa —\nniin lujasti, ettei tiedetty kuinka se irrotettaisiin. Mutta ei käynyt\nkumminkaan päinsä, että kuollut lukkarivainaja kannettiin pullo\nkädessään kirkkoon. — — Kuunnellessani äitini kertomusta, oli minulla\nensi kerran tunne siitä, kuinka pian aika oli kulunut ja kuinka kaikki\noli muuttunut.\n\n\"Kuinka hyvältä sinä näytät, poikani\", sanoi hän sitte, \"jo aivan kuin\npikku pappi.\"\n\nSamassa näyttäytyi Rose neiti. Hän punastui nähdessään minut ja oli\nolevinaan sangen kummissaan. Näin, että hän oli minuun hartaasti\nmieltynyt ja tunsin itseni imarrelluksi. Mutta tulevana pappismiehenä\nkoetin käyttäytyä vakavasti ja hillitysti. Suurimman osan lupa-aikaani\nvietin kävelyillä herra Lamadonin kanssa. Olimme päättäneet puhua\nkeskenämme ainoastaan latinaa. Siten kuljimme vakavina ja juhlallisina\nyhdessä katuja pitkin ja peltojen yli. Me halveksimme kaikkia maallisia\niloja ja ylpeilimme tiedoistamme.\n\nPalatessani takaisin lukioon, olin lujasti päättänyt tulla papiksi.\nNäin itseni jo hengessä samoin kuin abbé Lamadonin käyvän mustassa\nkauhtanassa ja suuressa kolmikulmaisessa hatussa joukon lävitse ja\nvastaavan arvokkaasti edessäni kumartavien naisten ja köyhien\ntervehdyksiin.\n\nOi, mutta erään naisen kuva hämmensi minulta usein tämän kauniin\nunelman. Tähän asti olin tuntenut vain Lavinian ja Rosen. Nyt opin\ntuntemaan Didon. Minusta oli kuin tulivirrat virtailisivat suonieni\nlävitse, ja öisin olin näkevinäni kuolemaisilleen haavotetun Didon\nkuvan seisovan vuoteeni vieressä. Kun tällaiset ajatukset täyttivät\nmieleni, pelotti minua astua hengelliseen säätyyn.\n\nSiitä huolimatta pukeuduin hengellisten pukuun, ja se sopi minulle\nmainiosti. Kun ensi kerran palasin kotiin tässä puvussa, teki äitini\nkumarruksen edessäni ja Rose neiti alkoi itkeä. Sitte katseli hän\nminuun kauneilla, kosteudesta kimaltelevilla silmillään ja sanoi:\n\n\"Herra Pierre, en todellakaan tiedä, miksi itken.\"\n\nHän näytti liikuttavalta tällä hetkellä, mutta kuitenkaan ei hän ollut\npilvistä pilkottavan kuun veroinen. Minä en rakastanut häntä, sillä\nrakastin Didoa.\n\nSamana vuonna kohtasi minua kova isku, kun isäni kuoli.\n\nEnnenkuin hän silmänsä sulki, siunasi hän lapsiaan ja kehotti heitä\npysymään rehellisinä ja hurskaina. Kuollessaan ilmaisi hän sellaista\nlempeyttä, joka muuten oli hänen luonteelleen vieras. Opin hänen\nesimerkistään, että on helppo kuolla, kun on elänyt rehellisesti.\n\nJa minä tein päätöksen olla tästä lähtein isänä sisarilleni ja turvana\nhyvälle äidilleni, joka vuosi vuodelta tuli yhä heikommaksi ja\nkykenemättömämmäksi.\n\nSiten oli minusta vähässä ajassa tullut mies. Suorittaessani\ntutkintojani isä Laucen, Porriquetin ja Marionin johdolla, tunkeutuivat\nlevottomuutta herättävät huhut meidän maakuntaamme ja aina lukion\npaksujen muurien läpi. Kuultiin suurista mullistuksista ja\nuudistuksista, joiden piti tapahtua. Uudet kirjat, joita opettajamme\nantoivat meille luettaviksi, julistivat kultaisen aikakauden\nsaapumista.\n\nAjan tultua, jolloin minun piti jättää lukio, syleilin isä Févalia\nkyynelsilmin.\n\nHän painoi minut lujasti rintaansa vasten. Sitte vei hän minut\npuutarhaan, pyökkipensasaidan viereen, missä olimme taanoin\ntulopäivänäni keskenämme puhelleet.\n\nSiellä tarttui hän käteeni ja katsoi syvälle silmiini. Sitte sanoi hän:\n\n\"Älä unohda koskaan sitä, poikani, ettei älynlahjat ole minkään\narvoiset ilman luonnetta. Tulet ehkä vielä kokemaan, että asiain uusi\njärjestys astuu isänmaahamme. Mutta nämät suuret mullistukset eivät\ntapahdu ilman vaikeita taisteluja. Muista silloin, mitä tänään sanoin\nsinulle: Äly on yksin heikko turva vaikeissa elämänpyörteissä.\nAinoastaan hyve voi pelastaa, mitä pelastettava on.\"\n\nHänen näin puhuessaan, levittivät auringon viimeiset säteet\npurppurapunaisen valon hänen kauneille miettiväisille kasvoilleen. En\nole hänen sanojaan koskaan unohtanut vaikka en ymmärtänytkään silloin\nhäntä kokonaan. Olinhan vaan oppilas enkä mikään älykkäin niistäkään.\nJa tapahtumien julmat opetukset ovat minulle myöhemmin osottaneet,\nkuinka hän oli oikeassa.\n\n\nII.\n\nOlin luopunut hengellisestä säädystä. Täytyihän toki ennen kaikkea\nelää. Mutta latinaa en ollut opetellut veitsien valmistusta varten\npienessä maaseutukaupungissa. Ei, minulla oli suuremmoiset tuumat.\nArenttitilamme, lehmämme, puutarhamme, kaikki tuo ei tyydyttänyt minua\nenää. Rose-neiti näytti minusta vielä maalaisemmalta.\n\nÄitini arveli, että kykyni voisi ainoastaan sellaisessa kaupungissa\nkuin Parisissa kehittyä ja minä yhdyin hänen ajatukseensa. Niin teetin\nparhaimmalla Langresin räätälillä itselleni puvun. Tässä uudessa\npuvussa, miekka vyöllä, näytin niin komealta, etten yhtään epäillyt\nmenestystäni. Isä Féval antoi minulle kirjeen Puybonnen herttualle, ja\nkahdentenatoista päivänä heinäkuuta 1789 otin itkien jäähyväiset,\nnoustakseni postivaunuun sälytettynä latinalaisilla kirjoilla,\nleivoksilla, silavalla ja lähtösuudelmilla. Ensimäinen, mitä Parisista\nsain nähdä, oli Faubourg saint Antoine, joka näytti minusta vielä\nkurjemmalta kuin kotiseutuni kurjimmat kylät. Koko sydämestäni säälin\nonnettomia, jotka asuivat siellä ja itseäni, joka olin jättänyt isäni\ntalon, etsiäkseni kaiken tämän kurjuuden keskeltä onnea. Mutta eräs\nviinikauppias, joka matkusti kanssani, kertoi minulle, että koko\nasujamisto oli äkillisestä ilosta haltioissaan kun vanha saint Antoinen\nvankila Bastille revittiin. Hän oli vakuutettu, että herra Neckerin\njohdolla palaisi taas kultainen aikakausi. Eräs kähertäjä, joka oli\nkuunnellut puhettamme, vakuutti sitä vastoin, että Necker veisi koko\nkansan turmioon, jos ei kuningas erota häntä.\n\n\"Vallankumous on suuri onnettomuus\", lisäsi hän siihen. \"Ei kukaan\nihminen enää käherrytä tukkaansa. Ja kansa, jolla ei ole enää yhtään\nhalua kähertämiseen, on alempana kuin eläin.\"\n\nMutta nyt suuttui viinikauppias.\n\n\"Ettekö te, hölmö, sitte voi käsittää, että eteenpäin pyrkivä kansa\nhalveksii turhamaisia hullutuksia. Ajaisin julkeutenne teistä\nperinpohjaisesti, jos minulla olisi siihen aikaa. Mutta minun täytyy\nmennä herra Baillyn, Parisin pormestarin luo, joka kunnioittaa minua\nliiketuttavuudellaan.\"\n\nSiten erosivat he. Ja minä lähdin jalan latinalaisine kirjoineni,\nsilavineni ja suutelomuistoineni herttua Puybonnen luo, jonka suosioon\nolin sulettu. Hänen asuntonsa on kauimpana kaupungin laidassa, Rue de\nGrenellen varrella. Ohikulkijat neuvoivat minulle mielellään tietä,\nsillä herttua on hyvin rakastettu ja tunnettu hyväntekeväisyydestään.\n\nHän otti minut vastaan ystävällisesti. Puvussaan ja tavoissaan oli hän\näärimäisen yksinkertainen. Hän näytti tyytyväiseltä, kuten ihminen,\njoka tekee paljo työtä, olematta siihen pakotettu.\n\nLuettuaan isä Févalin kirjeen, sanoi hän:\n\n\"Suositus on hyvä — mutta mitä osaatte sitte?\"\n\nVastasin hänelle osaavani latinaa ja vähän kreikkaa, sitäpaitsi\nvanhanajan historiaa, puhetaitoa ja runousoppia.\n\n\"Ne ovat kauniit tiedot\", sanoi hän hymyillen. \"Mutta minusta olisi\nmieluisampaa, jos ymmärtäisitte vähän maanviljelystä, koneoppia,\ntaloustiedettä ja teollisuutta, — Solonin lait tunnette kyllä; voin\nlyödä siitä vetoa?\"\n\nNyökkäsin myöntävästi.\n\n\"Hyvä. Mutta englantilaisesta hallitusmuodosta ei teillä ole mitään\ntietoa. — Mutta se ei haittaa. Olettehan vielä kyllin nuori\noppiaksenne. Otan teidät persoonalliseen palvelukseeni viidensadan\ntaalarin palkalla. Herra Mille, sihteerini, sanoo teille, mitä teiltä\ntahdon. Näkemiin, herra Aubier...\"\n\nLakeija vei minut herra Millen luo, joka istui suuressa, valkoisessa\nhuoneessa ja kirjotti. Hän antoi minulle merkin, että odottaisin. Hän\noli pieni, paksu mies, kasvoiltaan lempeä, mutta hänen silmänsä\npyörivät pelottavasti ja hän mumisi puoliääneen kolealla äänellä sanoja\nsellaisia kuin: tyrannit, kahleet, helvetinkidutukset, ihminen, Roma,\norjuus, vapaus — — —\n\nPidin häntä hulluna. Mutta silloin pani hän kynän pois ja tervehti\nminua ystävällisesti hymyillen.\n\n\"Hm\", sanoi hän, \"teitä kummastuttaa kai huoneeni? Se on yksinkertainen\nkuin muinaisen roomalaisen asunto. Ei mitään koristuksia enää seinillä,\nei mitään koruesineitä enää lieden reunalla, ei mitään, joka\nmuistuttaisi vihatun kuninkaan aikaa, ei mitään, joka voisi loukata\nvapaan ihmisen arvoa. — Odottakaa, taasen johtui runo mieleeni. Minun\ntäytyy panna se pian muistiin. — Pidättekö runoista, herra Aubier?\"\n\nVastasin pitäväni niistä sangen paljon, arvelin, että herttuaan kai\ntekisi paremman vaikutuksen, jos pitäisin Burkea suuremmassa arvossa\nkuin Virgiliusta.\n\n\"Virgilius on suuri runoilija\", sanoi herra Mille. \"Mutta mitä tuumitte\nChenieristä? En tunne mitään kauniimpaa kuin hänen runonsa Charles IX.\nTahdon tunnustaa teille, että kokeilen murhenäytelmän alalla. Äsken,\nkun te astuitte sisään, kirjotin juuri valmiiksi näytöksen, johon olen\nhyvin tyytyväinen. — Tahdon ilmaista teille murhenäytelmäni aiheen,\nmutta ette saa siitä puhua. Tiedätte kyllä, mitä vähinkin varomattomuus\nvoi saada aikaan. — — Se on 'Lukretia'.\"\n\nSamalla otti hän paksun vihon pöydältä ja luki: \"Lukretia,\nmurhenäytelmä viidessä näytöksessä. Omistettu suuresti rakastetulle\nLouisille, joka on Ranskalle antanut jälleen vapauden.\"\n\nHän lausui minulle noin kaksisataa säettä, sitte pysähtyi hän ja\nselitti, ettei loppu ollut vielä aivan valmis!\n\n\"Herttuan pikalähetti vie minulta parhaan aikani\", sanoi hän huoaten.\n\"Olemme yhteydessä kaikkien Englannin, Sveitsin ja Amerikan\nvalistuneiden henkien kanssa. Apropos, herra Aubier, teidän työnänne on\nnäiden kirjeiden kopioiminen ja järjestäminen. Jos tahdotte tietää,\nmitä tätä nykyä työskentelemme, niin sanon sen teille heti. Laitamme\nkuntoon herttuan maatilalla mallitalouden englantilaisten siirtolaisten\nkanssa, joiden pitäisi tuoda meille kaikki Englannissa koetellut\nparannukset. Tuotamme uuden lammaslajin Espaniasta ja lehmiä\nSveitsistä, antaaksemme ne alustalaisillemme. Kirjeenvaihdostamme\nyleisistä asioista en tahdo puhua, se pidetään ankarasti salassa. Mutta\ntiedätte kai, että herttua soisi mielellään tuotavan Ranskaan\nenglantilaisen hallitusmuodon. — — Mutta nyt täytyy minun jättää\nteidät, herra Aubier. Menen teatteriin, siellä esitetään 'Alzire'.\"\n\nNukuin yöni hienoilla lakanoilla, mutta nukuin hyvin huonosti. Uneksin\nettä äitini mehiläiset surisivat Bastillen raunioiden ja herttua von\nPuybonnen ympärillä, joka minulle ystävällisesti hymyillen säteili\nyliluonnollista valoa. Seuraavana aamuna lähdin herra Millen luo ja\ntiedustelin, oliko häntä hyvin huvittanut teatterissa. Hän kertoi\nminulle, että esityksen aikana oli hän saanut selville sen, minkä\navulla Voltaire oli kiihottanut katselijain hermoja. Sitte antoi hän\nminulle kopioittavaksi erään kirjeen, joka käsitteli sveitsiläisten\nlehmien ostoa. Työskennellessäni sen kanssa, sanoi hän: Olen tehnyt\nlyhyen runon herttuan hyväntekeväisyydestä. Hän on hyvin herkkä\nsellaiselle. — Ja säkeeni eivät luullakseni ole huonoja. Tunnetteko\nPuybonnen maatilan? Ette. Se on satumaisen kaunis. Säkeeni kuvaavat sen\nteille:\n\n    Oi, laakso, missä rinta rauhan saapi,\n    oi, metsä ikivihreä, kuin siellä\n    puroset lirinällään riemumieliä\n    linnuille säestystä soinnuttaapi!\n\n    Tää ihantola rintaan nuoreen\n    toi sulosoinnut eloon elvytellen\n    ja piirsin nymfin nimen hymyellen\n    varjoisen pyökin hopeaiseen kuoreen.\n\n    Puybonne siell' on herra nimeltänsä,\n    laupeuden he'elmät köyhät hältä niittää,\n    niin moni häntä siunaapi ja kiittää,\n    ja onni liikkuu hänen lähellänsä.\n\nOlin jähmettynyt ihastuksesta. Langresissa en ollut kuullut mitään\ntuontapaista, ja tunsin, että Parisissa on ilmassa jotain, josta ei\nmuualla ollut aavistustakaan.\n\nSyötyä katselin kaupungin kuuluisimmat rakennukset. Pari vuosisataa\novat suurimmat taiteilijat sirotelleet kykynsä aarteita tänne Seinen\nrannoille.\n\nMillainen kaupunki tämä Parisi. Herra Mille on ottanut minut mukaansa\nteatteriin, missä maailman kauneimmat näyttelijät ovat panneet äänensä\nja suloutensa taiteen palvelukseen. Enemmänkin, hän on vienyt minut\nLuxenbourgin puutarhaan, missä näin Raynalin ja Dussaulxin kävelevän\nmuinaisaikuisessa lehtokäytävässä. Oi isä Féval, mestarini, voisittepa\noppilaanne, poikanne iloon, syvään liikutukseen ottaa osaa!\n\nSiten vietin kuuden viikon ajan ihaninta elämää. Kaikkialla ympärilläni\njulistettiin kultaisen aikakauden koittoa.\n\nAamupäivällä kopioin herra Millen johdolla kirjeitä. Hän oli\nmiellyttävä toveri, aina hymyilevä ja kerkeä kuin länsituuli.\n\nPäivällisen jälkeen luin ystävälliselle herttuallemme pari sivua\nencyklopediaa. Loppupäivän olin sitte vapaa.\n\nEräänä iltana söin illallista herra Millen kanssa Parcheronsissa.\nOvella seisoi tyttöjä kukkakoreineen. Hatuissaan kantoivat he\nkansallisvärejä. Äkkiä astui eräs luokseni, tarttui käteeni ja sanoi:\n\"Katsokaas, herra, tässä on ruusukimppu teille.\"\n\nPunastuin enkä tiennyt mitä vastata.\n\nMutta herra Mille, joka ymmärsi tämänlaatuisia asioita, neuvoi minua:\n\n\"Teidän täytyy antaa kauniille tytölle kuusi sousta ja sanoa hänelle\njokin kohteliaisuus.\"\n\nTein molemmat. Kysyin sitte herra Millekä, pitikö hän tätä kukkastyttöä\nkunnon ihmisenä. Hän vastasi, että niin tuskin lienee laita, mutta\ntäytyi olla kaikille naisille kohtelias.\n\nMuuten kiinnyin päivä päivältä yhä enemmän herttua von Puybonneen. Hän\noli parhain ja vaatimattomin mies maailmassa. Hän luuli, ettei köyhille\noltu annettu mitään, jos hän ei itse antanut. Hän eli kuin kansan mies\nja piti rikkautta ja ylellisyyttä varkautena.\n\nMuuten puuhaili hän yksinomaan ihmisystävällisten harrastusten keralla\nja työskenteli suurella innolla kuningasvallan uuteen muotoon\nsaattamiseksi. Hän oli yksi aateliston edustajia kansalliskokouksessa\nja kuului niihin, jotka uneksivat englantilaista vapautta ja joita\nnimitettiin yksinvallan suosijoiksi. Ja vaikka tätä puoluetta pidettiin\nhukan omana, katsoi hän hehkuvin toivein inhimillisimmän kaikista\nvallankumouksista olevan toteutumaisillaan. Me otimme osaa hänen\niloonsa.\n\nVaikkakin oli monta syytä pelkoon, elähdytti meitä kumminkin kokonaisen\nvuoden ajan tämä innostus.\n\nHeinäkuun ensimäisenä päivänä seurasin herra Milleä Marskentälle.\nSiellä nähtiin kaksisataatuhatta erisäätyisiä ihmisiä, miehiä, naisia\nja lapsia rakentamassa omin käsin alttaria, jolla heidän piti vannoa\nelävänsä vapaata elämää tahi kuolla. Parturit, vedenkantajat, papit,\nkapusiinimunkit, oopperalaulajattaret koristettuina kukilla ja\nnauhoilla, kaikki he tonkivat yhdessä isänmaan pyhää mantua. Mikä ylevä\nveljeyden esikuva! Näimme herra Sieyèsin ja herra de Beauharnaisin\nvetävän yhdessä käsikärryjä, näimme isä Cérardin lapion ja kihvelin\nkera ahertavan, näimme koko perheen, joka työskenteli yhdessä, isä\nkaivoi, äiti mätti multaa käsikärryihin ja lapset vetivät sen pois.\nNuorin, joka oli noin nelivuotias, istui isoisän sylissä ja sopersi:\n\"Ah! ça ira! ça ira!\"\n\nSitte näimme puutarhurinuorukaisten _in corpore_ kulkevan ohitse\nkukilla koristetut lapiot olalla. Eri yhdistykset seurasivat heitä\nsoiton kaikuessa. Kirjansitojat kantoivat lippua kirjoituksella:\nKirjapaino — — ensimäinen vapauden lippu. Sitte seurasivat\nteurastajat. Heidän lipussaan nähtiin suuri veitsi ja sen alla:\n\"Vapiskaa ylimykset, teurastajat tulevat!\"\n\nTuokin näytti meistä vielä ihanalta veljeyden vertauskuvalta.\n\n\"Aubier, ystäväni, veljeni\", huudahti herra Mille, \"tunnen, kuinka\nrunollinen innostus herää minussa. Sepitän laulun, jonka omistan\nteille. Kuulkaa:\n\n    \"Kas, kourat töiden koventamat\n    Käy työhön eestä Ranskanmaan,\n    kas, kuinka liput hulmuavat\n    johdattain kansan rintamaan!\n    Nyt alttarilla leimuaa\n    pyhänä liekki lempemme,\n    ja kuoloon saakka puolustaa\n    me isänmaata vannomme.\"\n\nHerra Mille lausui nämä säkeet suurella lämmöllä; hän oli pieni ja\nhuitoi mahtavasti, yllään amarantinvärinen takki. — Kaikki tämä sai\nhuomion kääntymään häneen. Lopetettuaan runon ympäröi hänet uteliaiden\npiiri. Taputettiin kiivaasti käsiä, ja hän jatkoi aivan haltioissaan:\n\n    \"Oi auki silmät! Sielusi\n    tää juhlakuva täyttäköön!\"\n\nMutta tuskin oli hän lausunut nämä sanat, kun eräs nainen suuri musta\nsulkahattu päässä lensi hänen kaulaansa ja painoi hänet kiihkeästi\nrintaansa vasten.\n\n\"Jumalani, kuinka kaunis\", huudahti hän. \"Antakaa minun teitä\nsyleillä!\"\n\nEräs kapusiinimunkki, joka seisoi vierellä, nojaten leukaansa lapioon,\nlöi kätensä yhteen nähdessään tämän hehkuvan syleilyn. Ja nyt vetivät\nnuoret isänmaanystävät hänet nauraen syleilevän naisen luo, joka\nmyrskyisten suosionosotusten raikuessa, sulki hänetkin syliinsä. Herra\nMille syleili minua ja minä häntä.\n\n\"Oi, ihanat säkeet\", huudahti suurihattuinen nainen vielä kerran.\n\"Hyvä, Mille, tehän olette ilmetty Jean Baptiste.\"\n\n\"Oi\", virkkoi herra Mille punastuen.\n\n\"Niin, ilmetty Jean Baptiste!\" jatkoi nainen.\n\n\"Tepäs olette kohtelias\", vastasi Mille.\n\n\"Mutta sallikaa minun, rouva Berthemet, esittää teille ystäväni Pierre\nAubier Limousinista — lahjakas nuori mies, joka antaa vielä aihetta\npuhumiseen!\"\n\n\"Nuori ystäväni\", sanoi rouva Berthemet ja puristi kättäni. \"Hänen\npitää toki tulla meille. Tuokaa hänet kerrankin mukananne, herra Mille.\nMe soittelemme joka torstai. Rakastaako hän musiikkia? Mutta mikä\nkysymys! Ken ei rakasta musiikkia, hänen täytyy olla metsäläinen.\nTulkaa siis ensi torstaina, herra Aubier, tyttäreni laulaa teille\nromansin.\"\n\nSamassa viittasi hän nuoreen tyttöön, joka oli puettu kokonaan\nvalkoisiin ja tukka kammattu kreikkalaismalliin. Luulen, etten ollut\nkoskaan nähnyt niin kauneita vaaleita hiuksia ja sinisiä silmiä, ja\nsävähdin tummanpunaiseksi kumartaessani hänelle. Mutta hän ei näyttänyt\nhuomanneen hämmästystäni.\n\nSaavuttuamme jälleen Puybonnen asuntoon sanoin herra Millelle, minkä\nvaikutuksen nuori tyttö oli tehnyt minuun.\n\n\"Niinpä täytyy minun lisätä lauluuni vielä muutama värsy\", sanoi hän:\n\n    \"Jos sulle nuori, puhdas nainen\n    lemmestä syttyy palamaan,\n    tee ikiliitto armahainen\n    ja souda onnen satamaan!\n\n    Niin alttarilla isänmaamme\n    tehkäämme ikilupaus,\n    onnemme muuten jättää saamme\n    ja rinnan täyttää katumus.\"\n\nMutta ah! Herra Millellä ei ollut ennustamisen lahjaa, jonka\nmuinaisaika omistaa runoilijoille. Meidän kauniit päivämme olivat\nluetut ja haaveemme olivat yhdellä iskulla häviävät. Liiton jälkeisenä\npäivänä heräsi Ranska surkean rikkinäisenä. Heikko ja typerä kuningas\noli häpeällisesti pettänyt ne toiveet, jotka kansa oli häneen\nasettanut.\n\nRuhtinaiden ja aateliston maastamuutto köyhdytti maan, katkeroitti\nkansan ja nostatti sodan. Klubit hallitsivat kansalliskokousta. Kansan\nviha kiihtyi yhä uhkaavammaksi.\n\nJa keskellä tätä yleistä eripuraisuutta oli rauha karkottunut\nsydämestäni. Olin nähnyt Amélien jälleen. Minusta tuli alituinen vieras\nhänen äitinsä kotiin, ei kulunut viikkoakaan, jona en olisi käynyt\nkaksi, kolme kertaa hänen talossaan Rue Neuve Saint Eustachen varrella.\nHänen kerran loistavat varallisuussuhteensa oli vallankumous saanut\nhorjumaan, mutta voinpa sanoa, että onnettomuus lujensi ystävyyttämme\nvielä enemmän. Amélie näytti minusta ihanammalta, ollessaan köyhä, ja\nminä rakastin häntä. Rakkauteni oli toivoton. Mitä olin minä? Mitä olin\nminä, köyhä, merkityksetön maalaisnuorukainen tämän ihanan parisittaren\nrinnalla?\n\nIhmettelin hänen kykyään. Hän harrasti musiikkia, maalaustaidetta ja\nkäänsi englantilaisia romaaneja, huojentaakseen perheensä yleistä\nköyhyyttä ja onnettomuutta. Samalla oli hänen käytöksessään hyvin paljo\nylpeyttä, joka minua kohtaan muuttui suloiseksi kiusanteoksi. Näin\nkyllä, etten voinut liikuttaa hänen sydäntään, mutta että hän puheli\nmielellään kanssani. Hänen isänsä oli krenatööriupseeri, muuten\njokseenkin merkityksetön mies. Ja rouva Berthemet, — huolimatta hänen\nmyrskyisistä tavoistaan oli hän parhain rouva, jota voi ajatella. Hänen\nkykyään miellyttää ei voi määritellä. — Paitsi hänen tytärtään, en\noleskellut kenenkään muun kanssa niin mielelläni kuin hänen.\n\nHerttuan luottamus minuun oli sillä välin suuresti kohonnut. Hän ei\nantanut enää minulle kirjeitä kopioitavaksi, hän käytti minua nyt\narkaluontoisimpiin toimiin ja uskoi minulle paljo, josta herra Millellä\nei ollut aavistustakaan.\n\nMuuten oli hän nyt kadottanut kaiken uskon ja melkeinpä rohkeudenkin.\nKuninkaan häpeällinen pako oli häneen syvästi koskenut. Siitä\nhuolimatta oli hän kuningasvallalle uskollinen viimeiseen saakka.\nElokuun kymmenentenä päivänä oli hän linnassa, oli melkein ihme, että\nhän pääsi kansan käsistä ja voi pelastua asuntoonsa.\n\nKeskiyöllä hän kutsutti minua. Hän oli pukeutunut erään virkamiehensä\npukuun.\n\n\"Jääkää hyvästi\", sanoi hän minulle, \"pakenen tästä maasta, joka on\nvihkiytynyt kurjuuteen ja turmelukseen. Ylihuomenna saavun Englantiin.\nOtan mukaani kolmesataa louisdoria, se on kaikki, mitä voin\nomaisuudestani irti saada. Jätän suuriarvoiset tilani ja pyydän teitä\nvalvomaan etujani. Mille on tyhmyri, minulla ei ole ketään muuta kuin\nte, jolle voin antaa luottamukseni. Tiedän, että tehtävänne tulee\nolemaan vaarallinen, mutta kunnioitan teitä riittävän suuresti,\nuskoakseni sen teille.\"\n\nSuutelin hänen käsiään ja kostutin ne kyynelillä, se oli kaikki, mitä\nvoin hänelle vastata.\n\nKun hän oli pukunsa ja väärän passin suojelemana jättänyt Parisin,\npoltin eräässä uunissa hänen talonsa paperit, jotka olisivat voineet\nmonen pään viedä. Seuraavina päivinä onnistui minun myydä, joskin\nerittäin halpaan hintaan, hänen vaununsa, hevosensa ja talonsa ja\npelastaa täten seitsemän-, kahdeksankymmentätuhatta puntaa, jotka\nlähetin hänelle. Toimitettuani tämän tehtävän, oli elämäni alituisesti\nvaaran alaisena. Elokuun kymmenentenä päivänä oli hirmuhallitus\nalkanut. Kuolonhiljaisuus vallitsi kaduilla, kaikki kaupat olivat\nsuletut ja ihmiset kätkeytyivät taloihinsa ja vapisivat elämänsä ja\nystäviensä elämän tähden. Etukaupungit olivat vartioidut, ei kukaan\nvoinut jättää kaupunkia, jossa kauhu hallitsi. Vartioivat sotajoukot\nkulkivat kaduilla. Kotitarkastukset olivat päivän keskusteluaiheena.\nHuoneestani, joka oli talon ylimmässä kerroksessa, kuulin vahtivien\nkansalaisten askeleet rapuilla, kuulin, kuinka he piikeillään tai\npyssynperillään sysivät ovia, ja niiden asukkaiden valitushuudot, jotka\nlaahattiin pois. Ja kun sansculotit olivat täyttäneet julmat\npäivätyönsä menivät he erään rihkamakauppiaan puotiin joka oli asuntoni\nvieressä, joivat, tanssivat ja lauloivat läpi koko yön Ça ira'ansa. En\nvoinut silmääkään ummistaa. Pelko teki tämän unettomuuden vieläkin\nkamalammaksi. Pelkäsin, että joku palvelijoista antaisi minut ilmi ja\nettä minut vangittaisiin.\n\nSiten olin alituisesti varuillani, eräs uskollinen palvelija oli\nottanut tehtäväkseen ilmoittaa minulle heti, jos ovelle koputettaisiin.\nHeittäydyin täysissä vaatteissa vuoteelle tahi nojatuoliin. Pienen\npuutarhaportin avainta kannoin aina mukanani. Mutta kun sitte tulivat\nne hirmuiset syyskuun päivät, kun kuulin, että sadat vangituista\nmestattiin välinpitämättömänä katselevan joukon edessä, silloin voitti\nhämmästys pelon, häpesin, että olin elämääni niin tuskaisesti\nvarjellut.\n\nTästä lähtein en peljännyt enää mennä kadun yli ja kohdata\nsotajoukkoja. Ja kumminkin riipuin minä elämässä. Kaikista kauhuista ja\nvaaroista, jotka kestin, iloitsin salaa. Suloinen kuva säteili kaikkien\njulmien kauhunnäytösten yläpuolella, jotka tapahtuivat silmieni edessä.\n— Rakastin Amélietä, ja hänen nuori kaunis muotonsa täytti aina\najatukseni. Rakkauteni oli toivoton. Ja kuitenkin näytti minusta, kuin\nen olisi hänelle aivan arvoton, koska käyttäydyin kuin mies. Kuvailin\nmielessäni, että vaara, joka ympäröi minua, tekisi minut hänelle\nvähintään mieltäkiinnittäväksi.\n\nTässä mielentilassa menin tapaamaan häntä eräänä aamuna. Kohtasin hänet\nyksin. Hän puheli niin ystävällisesti kanssani, joten hän ei vielä\nkoskaan ollut puhunut. Samalla täyttivät kyyneleet hänen silmänsä.\nTämän nähdessäni kadotin kokonaan mielenmalttini. Heittäydyin hänen\njalkoihinsa, tartuin hänen käteensä ja itkin.\n\n\"Oi, veljeni\", huudahti hän ja koetti nostaa minua jälleen pystyyn.\n\nMinulle ei ollut tuona hetkenä täysin selvillä, mikä hirveä merkitys\nsanalla veli hänen suussaan oli minulle.\n\n\"Niin, nyt on julma aika\", sanoin minä. \"Ihmiset ovat huonoja,\npaetkaamme heitä. Onnea on vain yksinäisyydessä, ja on olemassa vielä\nkaukainen saari, jossa viattomana ja kätkettynä voi elää. Menkäämme\nsinne ja etsikäämme onneamme.\"\n\nMinun puhuessani katsoi hän haaveksivana kaukaisuuteen, mutta en voinut\npäättää, ajatteliko hän samoin kuin minä.\n\n\nIII.\n\nVietin lopun päivää tuskaisessa epävarmuudessa. En kyennyt lepäämään\nenkä mitään työtä tekemään. Yksinäisyys oli minusta kamala, mutta en\nvoinut sietää seuraa ympärilläni. Niin harhailin rauhattomana katuja ja\nkatselin surullisena rikki revittyjä talojen päätyjä ja päättömiä\npyhimyksiä kirkkojen porteilla. Vihdoin saavuin Palais Royalin\npuistoon, missä kirjava joukko kävelijöitä tungeskeli toistensa ohi,\njoivat kahvia ja lukivat sanomalehtiä. Puiset pylväskäytävät näyttivät\nnäinä päivinä juhlallisilta. Sodanjulistuksesta ja liittoutuneiden\njoukkojen ryntäämisestä lähtein oli parisilaisten tapana kokoontua\ntänne Palais Royaliin ja Tuileriin kuulemaan päivän uutisia. Kauniilla\nilmalla vallitsi suuri ahdinko, näyttipä yleisellä tuskalla ja\nlevottomuudellakin olevan eräänlainen viehätys.\n\nNaisista, jotka olivat puetut yksinkertaisiin kreikkalaisiin pukuihin,\nkantoivat useat kansallisvärejä puvussaan tahi tukassaan. Tunsin itseni\nvielä yksinäisemmäksi tämän ihmisjoukon keskellä ja tuhannet\ntuskalliset ajatukset tulivat mieleeni.\n\n\"Jumalani\", kysyin itseltäni, \"olenko kyllin selvästi puhunut? Olenko\nsanonut hänelle kaiken, mitä tunnen? — Vai onko minulla vielä paljo\nsanottavaa? Tahtoneeko hän minua enää nähdä, kun hän tietää että\nrakastan häntä? — Mutta tietääkö hän sen? — Ja tahtooko hän ylipäänsä\nsitä tietää?\"\n\nSiten huokailin epävarman kohtaloni takia, kun äkkiä kuulin tutun\näänen. Katsoin ylös ja näin herra Millen, joka seisoi erään kahvilan\nedessä, isänmaanystävien ja kansalaisten piirittämänä, ja lauloi. Hän\noli kansalliskaartilaisten puvussa ja piti vasenta kättään kiedottuna\nnuoren tytön ympäri, jonka tunsin erääksi kukkakaupitsijattareksi\nRamponneausta. Herra Mille lauloi \"Lisetten\" nuotilla:\n\n    \"Tuhat kansanedustajaa\n    tahtoo meidät vapahtaa,\n    satatuhatta kaunotarta\n    kahleet taasen kietoaa.\n\n    Neidot kaipaa murhemielin\n    muinaisia aikoja,\n    uutta aikaa kiroavat,\n    kun on miehet vapaita.\"\n\nHänen laulelmansa otettiin vastaan vilkkailla suosionosoituksilla.\nHerra Mille kumarsi hymyillen. Sitte kääntyi hän seuralaiseensa ja\nlauloi taas:\n\n    \"Ällös vain niin typerästi\n    ajattele tyttökulta,\n    suuremmatkin ajatukset\n    päässäs paikan saakoot sulta.\n    Tämä totuus korkeammat\n    tavat tuopi maailman,\n    suuren kansan kohottaapi\n    tasa-arvon nautintaan.\"\n\nYmpärillä seisojat taputtivat käsiään. Herra Mille veti nauharuusukkeen\ntaskustaan, ojensi sen Sophielle ja lauloi samalla:\n\n    \"Sini-valko-puna-nauha\n    ota, joka kulkeissamme\n    vahtiin öisin ilomielin\n    hekottelee hatustamme.\n    Tämä naisen koristaa,\n    tuhatkerroin kauniimmin\n    kuni kullan kimmellys,\n    loiste punaruusunkin.\"\n\nSophie kiinnitti nauhan hattuunsa ja katseli voitokkaasti ympärilleen.\nTaasen taputettiin käsiä, ja herra Mille kumarsi. Hän antoi katseensa\nliukua kokoontuneiden yli, näkemättä minua sen enempää kuin muitakaan.\nHän näki vaan itsensä.\n\n\"Ah hyvä herra\", huudahti naapurini, joka innoissaan syleili minua,\n\"jospa preussilaiset ja itävaltalaiset tuon näkisivät. He vapisisivat,\nuskokaa pois. Longwyssâ ja Verduwissa on heillä ollut onnea, mutta\nParisissa löytäisivät he hautansa. Koko kansa on sotaisen hengen\ninnostama. Tulen Tuilleriltä, hyvä herra, olen nähnyt laulajan, joka\nvapauden patsaalla viritti marseljeesin. Ja koko joukko lauloi\nloppuosan:\n\n    \"Aseihin, kansalaiset.\"\n\n\"Ah, olisivatpa preussilaiset olleet siellä! Ei ainoakaan olisi sieltä\nelävänä päässyt.\"\n\nPuhuja oli vähäpätöinen mies, hän näytti samallaiselta kuin toisetkin\neikä nimessä ollut mitään merkillistä. Mutta koska hän puhui kovaan,\nkokoonnuttiin hänen ympärilleen. Ja nyt jatkoi hän:\n\n\"Vihollinen hyökkää Chalonsiin. Meidän täytyy sulkea se rautaiseen\npiiriin. Kansalaiset, varjelkaamme yleistä hyvää. Mutta älkää uskoko\nkenraaleihinne, älkää uskoko ministereihinne, vaikkakin olette ne itse\nvalinneet, älkää uskoko edustajiinne. Meidän täytyy pelastaa itse\nitsemme.\"\n\n\"Hyvä\", huusi joku joukosta, \"Chalonsiin.\"\n\n\"Ei\", puuttui joku toinen vilkkaasti puhumaan, \"todelliset isänmaan\nystävät eivät saa jättää Parisia, ennenkuin he ovat sen puhdistaneet\npettureista!\"\n\nTunsin äänen. En voinut erehtyä: tuo suunnattoman suuri pää, joka\nhuojui kapeilla hartioilla, kalpeat, litteät kasvot, koko kutistunut\nolento — oli entinen opettajani isä Joursauvault. Papinpukunsa oli hän\nvaihtanut huonosti istuvaan takkiin, päässään kantoi hän punaista\nlakkia. Hänen kasvonsa hehkuivat vihaa ja intohimoa. Käännyin pois,\nmutta en voinut olla kumminkaan kuulematta, kun hän piti kokoontuneille\nseuraavan puheen:\n\n\"Kunniakkaina syyskuun päivinä ei ole vielä kylliksi verta vuodatettu.\nKansa on aina jalomielinen, se on armahtanut monta kavaltajaa ja\nsalaliittolaista.\"\n\nKuultuani nämä sanat, pakenin kauhistuneena. — Jo lapsena oli minulla\nollut aavistus siitä, ettei herra Joursauvault ollut rehellinen eikä\njalo. Mutta kun minulle nyt selveni, että entisenä opettajanani oli\nollut kurja raukka, tunsin sentähden katkeraa mielikarvautta.\n\n\"Miksi olen minä yhä vielä poikanen!\" huusi ääni povessani. \"Ja miksi\non elämä niin julma, että tällaista tapahtuu. Oi kelpo isä Lévalini,\nlieventäköön sinun muistosi tuskiani! Sinä olet opettanut minulle\nrohkeutta ja rehellisyyttä, viisaasti, nähden edeltäpäin tulevat asiat,\nolet sinä tahtonut vahvistaa sydäntäni. Kumpa vain en näyttäytyisi\nsinulle kelvottomaksi!\"\n\nRakastetun opettajani ajatteleminen antoi minulle uutta rohkeutta. —\nAjattelin jälleen Amélietä, näin äkkiä velvollisuuteni selvänä edessäni\nja päätin sen heti täyttää. Jos olin Amélielle tunnustanut tunteeni,\nniin eikö minun täytynyt tehdä sama tunnustus hänen äidilleen?\n\nEn ollut kaukana heidän asunnostaan. Menin siis rouva Berthemetin luo\nja sanoin hänelle kaiken.\n\nHän vastasi hymyillen, että olin kunnian mies. Sitte jatkoi hän\nvakavalla äänellä:\n\n\"Mutta minun täytyy sanoa teille jotakin. — Teidän ei pidä suotta\nuhrata rauhaanne. Teidän täytyy jättää kaikki toiveet, aatelismies de\nSaint Auge rakastaa tytärtäni, ja luulen, ettei tyttäreni hänen\ntunnustukselleen ole välinpitämätön. Vaikkakin minusta olisi\nmieluisampaa, että hän unohtaisi hänet. Sillä varallisuussuhteemme ovat\ntäydellisesti rappiolla, ja kosijan rakkaus joutuu täten koetukselle,\njosta ei suurin intohimokaan ole aina voitokkaasti läväissyt.\"\n\nHerra de Sain Auge! Väristys kävi levitseni, kuullessani tämän nimen\nTämä mies siis oli kilpailijani! Hän omisti kaiken, mikä teki miehen\nvastustamattomaksi: aateluuden, kauneuden, lahjakkuuden, — hän oli\nsuosituin runoilija ja kertoja. — Eilen juuri olin erään naisystäväni\nluona nähnyt hänestä pienoiskuvan, joka esitti hänet rakuunaupseerina.\nJa niin kuin kaikki muutkin miehet, olin kadehtinut hänen miehekästä\nkauneuttaan, hänen ylhäistä viehätystään.\n\nJoka aamu kuulin naapurini, kauppiaan rouvan laulavan hänen\nkuolematonta romanssiaan \"_Le Gagea_.\"\n\nSiitä ei ollut vielä kauvan, kuin luin ihastuksella hänen filosoofisen\nromaaninsa \"_Cynégyre_\", joka oli hänelle avannut akateemian portit ja\noli saattanut varjoon Florianin \"Numa Pompiliuksen.\"\n\nJa tämä mies, \"_Gagen_\" tekijä, Fénelonin ja Voltairen seuraaja, oli\nkilpakosijani. — Olin täydellisesti hämmästynyt, hämmästykseni oli\nmelkein suurempi kuin tuskani.\n\n\"Kuinka, rouva\", huudahdin, \"herra de Sain Auge?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi rouva Berthemet päätä nyökäten, \"lahjakas nuori mies\n— mutta ette kai luule hänen olevan runoelmiensa sankarien kaltainen.\n— Oi Jumala, ei, ei, hänen rakkautensa loppuu rikkautemme keralla.\"\n\nSitte lisäsi hän ystävällisellä äänellä, että hän surkutteli\nsydämestään, ettei hänen tyttärensä vaali ollut kohdistunut minuun.\n\n\"Lahjakkaisuus yksin ei tee onnea\", sanoi hän, \"päinvastoin pitäisi\nkaikkien erinomaisilla lahjoilla varustettujen miesten — puhujien,\nrunoilijoiden ja niin edelleen, jäädä mieluummin yksikseen. Heidän\nkykynsä tekee heidät itsekkäiksi.\"\n\nMutta minä en kuullut enää, mitä hän puhui. — Hänen ilmotuksensa oli\ntappanut rakkauteni? — Rakkaus ei voisi elää ilman toivoa. Yhdellä\nainoalla sanalla oli minun rakkauteni kuollut.\n\nChevalier de Sain Auge! Pitikö minun se kestää? — Vaikkakin\nsydämeni vuoti verta, niin tunsin kumminkin jonkinlaista tyydytystä\najatellessani, että tuo kilpailija, samoinkuin minutkin, myöskin jonkun\ntoisen olisi lyönyt laudalta.\n\nSuutelin rouva Berthemetin kättä, sitte jätin hitaasti ja äänetönnä\ntalon. Olin epätoivoinen, mutta en tuntenut mitään tuskaa, vaan\nhämmästystä, häpeää ja pelkoa siitä, että parhain minussa, rakkaus\nvoisi sammua.\n\nMennessäni Pont-Neufin yli, päästäkseni hävitettyyn kaupungin-osaani,\nnäin erään patsaan jalustan juurella, jolla jalustalla oli ennen\nkohonnut Henrik IV:nnen muistopatsas, miehen seisovan ja laulavan\njuhlallisella äänellä marseljeesia. Ympärillä seisojat lauloivat\nkuorossa paljain päin loppuosan: \"Aseihin kansalaiset!\"\n\nMutta kun hän alotti syvällä, totisella äänellä viimeisen värssyn:\n\"Pyhä rakkaus isänmaahan!\" Silloin meni innostuksen väristys läpi\nkansan.\n\nKuullessani sanat: \"Vapaus, rakastettu vapaus\" vaivuin minä polvilleni\nkeskelle katua, ja näin, että kaikki kokoontuneet polvistuivat heti\nkanssani. Oi isänmaa, isänmaa, kuinka ihanan täytyy sinun olla, kun\nlapsesi noin sinua rakastavat! Onnellinen, joka voi mennä edestäsi\nkuolemaan!\n\nVeripunainen laskeva aurinko kuvastui Seinen aalloissa. Tämä hitaasti\nsammuva loiste näytti minusta onnellisen ajan viime tervehdykseltä,\njoka aika oli takanani.\n\nKun olin sulkenut pienen huoneeni oven, tunsin että yö oli tullut\nsydämeeni, oli kuin olisin lyönyt ruumisarkkuni kannen kiinni ylitseni.\n\n\"Kaikki on ohi\", sanoin nyyhkien itsekseni, \"en rakasta enää Amélieta.\nMutta miksi en voi kumminkaan mitään muuta ajatella kuin häntä? Miksi\nitken niin katkeria kyyneleitä kuolleen rakkauteni tähden?\"\n\nMutta oli myös muita ajatuksia, jotka tekivät minut surulliseksi.\nYleisten asioiden huono asema saattoi minut epätoivoon. Minulla ei\nollut vähintäkään toivoa saada jotakin tointa, ja olin pakotettu\nkätkeytymään, kuten moni muu, joka oli tullut vangituksi.\n\nHerra Milleä ei ollut elokuun kymmenennestä päivästä lähtein näkynyt\nenää Puybonnen asunnossa. En tiennyt, missä hän asui. Mutta häntä ei\nkoskaan puuttunut kommunistein istunnoista ja joka päivä laususkeli hän\njotain uutta isänmaallista ylistysvirttä lukuisalle työläisnaisten ja\nsansculottien muodostamalle, vilkkaasti suosiota osottavalle yleisölle.\n\nHänelle olisi ollut vaarallista seurustella kanssani, eikä hän\netsinytkään minua. Mutta koska hän oli pohjaltaan kelpo mies, lähetti\nhän minulle kokoelman runojaan, jotka oli painattanut. Hänen nykyinen\nrunottarensa ei ollut vähintäkään entisen kaltainen, se oli nyt\nraivoavan kostonjumalattaren kaltainen, jonka otsa oli kiedottu\nkäärmeillä.\n\nKuninkaan asia saattoi minut sanomattomaan levottomuuteen. Päivät\nolivat kauhua täynnä.\n\nEräänä aamuna koputettiin ovelleni. Avasin, ja rouva Berthemet\nheittäytyi rintaani vasten.\n\n\"Pelastakaa minut\", sanoi hän \"pelastakaa meidät. — Ainoa veljeni,\nEustano, on asetettu maanpakolaisten listalle. Hän haki turvaa luonani,\nmutta hänet annettiin ilmi. Seitsemän päivää on hän istunut vankilassa.\nOnneksi on syytös hänestä perätön. Hän ei ole jättänyt maata.\nVapauttaakseen hänet, riittää se, että joku todistaa hänen olopaikkansa\nParisissa. Olen pyytänyt herra de Saint Augea sitä tekemään. Hän on\nkieltäytynyt. Nyt ystäväni, — poikani, nyt tulen pyytämään teiltä tätä\npalvelusta, joka on teille vielä vaarallisempi kuin hänelle.\"\n\nKiitin häntä tästä pyynnöstä kuin suosionosoituksesta. Ja sehän se\ntodella olikin, suurin, joka kohtuullisesti ajattelevaa miestä voi\nkohdata.\n\n\"Tiesinhän sen, ettette kieltäytyisi\", huudahti rouva Berthemet ja\npainoi minut rintaansa vasten. \"Mutta se ei ole vielä kaikki. Tarvitaan\nkaksi sellaista vapauttamaan veljeni. Oi ystäväni, millainen aika on\nse, jossa elämme. Herra de Saint Auge on onnettomuutemme tähden eronnut\nmeistä. Ja herra Millellä ei samaten ole rohkeutta käydä meitä\ntervehtimässä. Kuka olisi sitä ajatellut? Muistatteko ikiliiton päivää?\nSilloin olimme kaikki veljeyden tunteiden innostamia — ja minulla oli\nniin kaunis puku päälläni.\"\n\nSitte jätti hän itkien jäähyväiset. Poistuin talosta heti hänen\njälkeensä, etsiäkseni toista todistajaa. Suoraan sanoen, olin hyvin\nneuvoton, kuinka löytäisin sellaisen. Sattumalta kosketin kädelläni\nleukaani ja huomasin, etten ollut kahdeksaan päivään ajattanut\npartaani. Ajamattomat kasvoni voisivat herättää epäluuloa, niinpä\nlähdin heti parturini luo Rue Saint Guillaumen kulmalle.\n\nTämä parturi oli hyväsydäminen mies nimeltä Larisse. Hän oli pitkä kuin\npoppeli ja levoton kuin haapa. Astuessani hänen puotiinsa, ajoi hän\njuuri partaa eräältä samasta kaupunginosasta olevalta viinikauppiaalta,\njonka saippuoidusta suusta pursui esiin kaikkia mahdollisia\nmielistelyjä:\n\n\"Huomaa vaan, kaunis naisten ystävä\", sanoi hän, \"sinun pääsi tullaan\nkatkaisemaan ja pistetään piikkiin, sinun ylimyksellisten halujesi\ntyydyttämiseksi. Kaikkien kansanvihollisten täytyy purra ruohoa,\nsuuresta Capetista aina pieneen Larisseen saakka.\"\n\nKalmankalpeana ja vapisten ajoi herra Larisse äärettömällä\nhuolellisuudella katkeroituneen isänmaanystävän partaa. Vakuutan, etten\nvielä koskaan ollut nähnyt niin arkaluontoista parturia. Ja äkkiä sain\najatuksen pyytää herra Larissea tulemaan todistajana kanssani komitean\neteen.\n\n\"Hän on siksi pelkuri, ettei hän uskalla kieltäytyä\", ajattelin minä.\n\nVihdoin meni viinikauppias, muristen yhä uusia uhkauksia. Ja minä jäin\nyksin parturin kanssa, joka yhä vielä vapisten kiinnitti liinan\nkaulaani.\n\n\"Ah, hyvä herra\", kuiskasi hän hiljaisella äänellä korvaani, \"koko\nhelvetti on päässyt irralleen meillä. — Olisipa minulla kyky oppia\npirua palvelemaan? Päät, joita minulla oli kunnia ajella, ovat nyt\nkaikki Lontoossa tahi Koblenzissa. — Kuinka herttua voi? Hän on niin\nhyvä, ystävällinen herra.\"\n\nKerroin hänelle herttuan olevan Lontoossa ja ansaitsevan siellä\nleipänsä antamalla tunteja. Hän oli todellakin kirjottanut minulle\nkirjeen, jossa hän ilmoitti minulle voivansa erittäin hyvin Lontoossa\nja tulevan hyvin toimeen neljän shillingin kuuden pencen päiväpalkalla.\n\n\"Sehän on mahdollista\", vastasi herra Larisse, \"mutta hiusten\nkähertämistä eivät englantilaiset ymmärrä, Perustuslakeja osaavat he\nlaatia, mutta eivät peruukkeja ja heidän puuterinsakaan ei kelpaa\nmihinkään.\"\n\nParran ajon oli herra Larisse pian toimittanut. Minulla ei ollut\nsilloin erittäin vahva parrankasvu. Tuskin oli hän pannut pois\npartaveitsensä, kun tartuin häntä käteen ja sanoin:\n\n\"Rakas herra Larisse, tiedän että olette kelpo mies. Te tulette varmaan\nmielellänne kanssani lahkomme pääkokoukseen entiseen Eustackuskirkkoon\nja vakuutatte siellä, ettei herra Eustano ole koskaan matkustanut\nmaasta.\"\n\nHerra Larisse kalpeni ja sopersi lamautuneella äänellä:\n\n\"Mutta minähän en tunne tuota herraa!\"\n\n\"En minäkään\", vastasin, ja se oli täysin totta.\n\nOlin arvostellut oikein Larissen luonteen. Hän oli voitettu. Kovassa\npelossaan oli hän valmis syöksymään vaaraan. Otin hänen kätensä, ja hän\nseurasi minua vastustelematta.\n\n\"Te viette minut kuolemaan\", sanoi hän hiljaa.\n\n\"Ei, maineeseen ja kunniaan\", vastasin.\n\nSe tepsi. Hän tunsi itsensä ilmeisesti mielistellyksi. Muuten näytti\nhänellä olevan jonkunlaista tietoa kirjallisuudesta, sillä äkkiä päästi\nhän käteni irti ja sanoi:\n\n\"Mutta antakaahan minun toki pukea parhaimpani päälleni. Muinaisaikana\noli tapana koristaa uhrit kukilla. Sen olen lukenut almanakasta.\"\n\nHän otti sinisen puvun piirongistaan, ja kun hän oli pukeutunut,\nlähdimme matkaan.\n\nKirkon oven edessä, johon oli kirjoitettu: \"Vapaus, tasa-arvoisuus,\nveljeys tahi kuolema\" — kohosi kylmä hiki Larisse raukan otsalle.\nKumminkaan ei hän kääntynyt takaisin.\n\nEräs kansalainen, joka makasi melkein tyhjien pullojen välissä,\nvalveutui vaivoin, kysyäkseen, mitä tahdoimme. Sitten neuvoi hän meidät\nvallankumouksellisen aluetoimikunnan luo. Tunsin komitean, sillä olin\njo pari kertaa ollut täällä herra Berthemetin kanssa. Esimiehenä oli\neräs pieni ravintoloitsija Rue de la Truanderin varrelta. Jäseniin\nkuuluivat muiden muassa saksienterottaja ja ovenvartija, nimeltä\nBistac. Tällä kertaa jouduimme saksienteroittajan kanssa tekemisiin.\nHän otti meidät vastaan ylöskäärityin hihoin ja näytti olevan\nhyväsydäminen mies.\n\n\"Kansalaiset\", sanoi hän, \"jos tuotte esiin muodollisuuksia tyydyttävän\ntodistuksen, niin ei minulla ole mitään sitä vastaan. Olen täällä\nvirkamiehenä ja on minun siis ainoastaan katsottava muodollisuuksien\ntäyttämistä. Mutta tahdon sanoa teille: Miehellä, joka omistaa\nälynlahjan ja ymmärryksen, ei ole oikeutta jättää Parisia tänä aikana.\nSillä — sillä, nähkääs, kansalaiset —\"\n\nHän vitkasteli hetkisen, sitte koetti hän ilmaista ajatuksensa\nvastaavilla eleillä.\n\n\"Nähkääs, me emme tarvitse ainoastaan tätä\" — (mäin sanoen ojensi hän\npaljaan jäntevän käsivartensa) — \"vaan myös tätäkin\" — (tässä\nviittasi hän sormellaan otsaansa). Sitte puhui hän synnynnäisestä\nälystään ja valitti, etteivät vanhempansa olleet hänelle antaneet\nparempaa kasvatusta. Vihdoin ryhtyi hän meidän selitystämme\nallekirjottamaan. Huolimatta hänen hyvästä tahdostaan, vaati se kotvan\naikaa. Hänen parhaallaan ollessa tässä hommassa, astui saliin Bistac,\nentinen ovenvartija. Hän ei näyttänyt lainkaan yhtä hyväntahtoiselta\nkuin saksienterottaja. Kun hän näki meidät, rypisti hän otsansa ja\nhänen sieramensa laajenivat; hän vainusi meissä ylimysmielisiä.\n\n\"Kuka sinä olet?\" kysyi hän minulta.\n\n\"Pierre Aubier!\"\n\n\"No, Pierre Aubier, kuvitteletko nukkuvasi tänä yönä vuoteessasi.\"\n\nSäilytin täydellisesti mielenmalttini, mutta seuralaiseni alkoi koko\nruumiiltaan vapista. Bistac huomasi sen ja unohti minut kokonaan,\nkäydäkseen Larisse raukan kimppuun.\n\n\"Sinähän näytät aivan kavaltajalta\", sanoi hän julmalla äänellä. \"Mitä\ntointa harjoitat?\"\n\n\"Parturi, palvelukseksenne, kansalainen!\"\n\n\"Kaikkien parturien joukossa ei löydy ainoatakaan kunnon\ntasavaltalaista.\"\n\nPelko tavallisesti kannusti herra Larissea rohkeimpaan tekoon. Hän on\nminulle perästäpäin tunnustanut, että hän tuona hetkenä oli tuskin\nvoinut pidättää huutoa: \"Eläköön kuningas.\"\n\nMutta todellisuudessa ei hän huutanut sitä, vaan vastasi ylpeästi,\nettei hän ole vallankumoukselle yhtään kiitollisuuden velassa, koskapa\nse on pannut peruukit ja puuterit viralta ja koska hän on väsynyt\nainaiseen pelkoon.\n\n\"Ottakaa pääni\", lisäsi hän, \"tahdon ennemmin kuolla kun elää\nalituisessa pelossa.\"\n\nTämä puhe saattoi Bistac täydellisesti hämilleen. Sitte vaati\nsaksienterottaja, jonka aivoissa näytti työskentelevän ajatusten\nsekamelska, meitä poistumaan.\n\n\"Menkää nyt, kansalaiset, sanoi hän, älkääkä unohtako, että tasavalta\ntarvitsee tätä\" — samalla viittasi hän otsaansa.\n\nRouva Berthemetin veli päästettiin seuraavana päivänä vapauteen.\nAmélien äiti osotti lämpimin sanoin minulle kiitollisuuttaan. Hän\nsyleili minua, syleileminen oli muuten hänen erikoisalansa.\n\n\"Teillä on oikeus saada Amélien kiitollisuus\", sanoi hän lopuksi.\n\"Hänen täytyy itsensä lausua se teille. Te olette pelastanut hänen\nenonsa elämän, ja teidän rohkeutenne ansaitsee suurimman kiitoksen.\"\n\nSamassa meni hän noutamaan tytärtänsä.\n\nJäin yksin huoneeseen ja odotin. Kysyin itseltäni, olisiko minulla\nrohkeutta nähdä häntä jälleen. Horjuin pelon ja toivon välillä ja\nkärsin sanomattomasti.\n\nNoin viiden minuutin perästä palasi rouva Berthemet yksin.\n\n\"Antakaa anteeksi kiittämättömyys\", sanoi hän. \"Tyttäreni ei tahdo\ntulla. 'En voi enää kestää hänen katsettaan', sanoi tyttäreni, 'se\nkoskisi minuun kipeästi. En tahdo häntä koskaan nähdä — koska hän on\nosottanut enemmän rohkeutta kuin mies, jota rakastan. — Mutta hän on\njalomielinen, hän tulee antamaan minulle anteeksi'.\" Sitte lisäsi hän.\n\"Unohtakaa kiittämättömyys!\" Lupasin hänelle koettaa sitä, ja pidinkin\nsanani. Seuraavan ajan tapahtumat auttoivat minua.\n\nToukokuun kahdesneljättä päivä kaikkine kauhuineen oli ryöstänyt\nviimeisenkin armahduksen toiveen.\n\nMinut annettiin ilmi pahimpana salaliittolaisista, koska olin\nkirjevaihdossa herttua von Puybonnen kanssa. Elämäni ja vapauteni\nolivat ainaisessa vaarassa. Ja tätä tilaa en voinut sietää pitemmältä.\n\nNiinpä kirjottauduin sotaanmenevien listaan. Kutsuttiin kokoon\nsatakaksikymmentätuhatta miestä kahdeksantoista ja kahdenkymmenenviiden\nvuoden väliltä. Brumairekuun seitsemäntenä, vuonna II lähdin matkaan\nNancyyn, yhdistyäkseni rykmenttiini. Minua miellytti sotainen\nvarustukseni: kypäri päässä ja reppu seljässä.\n\nVähän väliä käännyin ja heitin vielä katseeni suureen kaupunkiin, jossa\nolin niin paljo kärsinyt ja niin paljo rakastanut. Sitte pakotin\nkyyneleet takasin ja astuin edelleen. Vihdoin aloin laulaa\nmarseljeesia, päästäkseni surullisten tunteitteni herraksi.\n\nEnsimäisen päivämarssin jälkeen sain yömajan talonpoikien luona. He\nnäyttivät minulle erään tallin, jossa nukuin oivallisesti\nolkivuoteella. Herättyäni seuraavana aamuna, ajattelin:\n\n\"Olipa tämä hyvä ajatus. Guillotinin olen nyt välttänyt. Luulen että\nrakkaus Amélieen on nyt voitettu. Minusta tuntuu melkein kuin en olisi\nhäntä koskaan rakastanutkaan.\n\n\"Minulla ei nyt enää ollut mitään muuta peljättävänä kuin\nitävaltalaisien kuulat. — Brindamour ja Trompelamort ovat oikeassa, ei\nlöydy mitään kauniimpaa tointa kuin sotamiehen toimi. Mutta kuka olisi\nsitä ajatellut, kun kerran abbé Lamodonin kukkivien omenapuiden alla\nopiskelin latinaa, — että minä vielä kerran puolustaisin tasavaltaa?\n— Oi isä Féval, mitä tulet sinä sanomaan siitä, että pikku Pierresi\nmenee sotaan?\"\n\nSeuraavassa levähdyspaikassa laittoi eräs ystävällinen rouva minulle\nhyvän vuoteen, koska olin hänen poikansa näköinen. Oleskelin silloin\nerään eläkettä nauttivan aatelisnaisen luona, joka antoi minun sateen\nja myrskyn aikana nukkua tavara-aitassaan. Hän näytti muuten pitävän\ntasavallan edestä taistelijoita rosvoina. Meusen rannalla kohtasin\nvihdoin osastoni. Saatuani miekkani, olin hyvin onnellinen ja näytin\nvähintään jalkaa suuremmalta. Mutta älkää naurako minulle sentähden —\nvarmaan, turhuutta se oli, mutta eikö se ole turhuus, joka tekee meistä\nsankareja? Saatuamme tuskin varustuksemme valmiiksi, annettiin meille\nkäsky lähteä Maubeugeen.\n\nPimeänä yönä saavuimme Sambren rannalle. Virran toisella puolen\nolevalla kukkulalla näimme vihollisten leiritulien vilkkuvan. Tätä\nnähdessäni löi sydämeni haljetakseen.\n\nOlin ajatellut sotaa sellaiseksi, kuin Titus Livius sitä kuvaa. Mutta\nmeidän sotaan kulkemisemme oli: marssia palavien kylien kautta, nukkua\nläpimärällä maalla, vihollisten kuulien vinkuessa korviemme ympärillä.\nMutta ei tullut pienempääkään ottelua eikä todellista taistelua.\nNukuimme vähän emmekä saaneet juuri mitään syödäksemme. Florides, vanha\nkersanttimme, päätti, että me vietimme parhainta jumalaiselämää — tämä\nlauselma on tosin liioteltu, mutta emme me aina olleet onnettomia,\nsillä me tiesimme tekevämme velvollisuutemme isänmaata kohtaan.\n\nMuuten olimme hyvin ylpeitä rykmentistämme, joka oli niittänyt kunniaa\nWaltigniesin luona. Siihen kuului suurimmaksi osaksi _ancien régimen_\nsotilaita, jotka olivat tottuneita ja hyvin harjotettuja. Silloin kun\nse oli eri taisteluissa kärsinyt tappiota, täytettiin aukot vaan\nnuorilla rekryyteillä. Mutta ilman sotavanhuksia, jotka muodostivat\nytimen, ei sillä olisi ollut mitään arvoa. Innostus sotaan ei vielä tee\nkelpo sotilasta.\n\nEverstinämme oli eräs entinen aatelismies kotiseudultani. Hän osotti\nminulle suurta ystävyyttä. Vanha kuningasmielinen oli kärsinyt paljo,\nvaihtaessaan valkoisen kuninkaallisten joukkojen univormun\ntasavaltalaisten siniseen. Hän vihasi tasavaltaa ja kumminkin pani hän\njoka päivä elämänsä alttiiksi sen tähden.\n\nSiunaan kohtaloa, joka oli minut niin viisaasti johtanut ja ohjannut\nhyveiden tielle —\n\n       *       *       *       *       *\n\n(Kirjoittanut Pierre Aubier Sambren luona leirissä frimairekuun\nseitsemäntenäkolmatta päivänä ranskalaisen tasavallan toisena vuonna).\n\n\n\n\nAnomalla saatu kuolemanrangaistus.\n\n\nAndré oli harhaillut kauvan autioita katuja, kunnes vihdoin pysähtyi\nSeinen rannalle ja katseli töyrästä, missä Lucie nyt oleskeli. — Lucie\nhänen onnen ja toivon päiviensä rakastettu.\n\nPitkiin aikoihin ei hän ollut tuntenut itseään näin levolliseksi. Kun\nkello oli kahdeksan, otti hän kylvyn, meni sitte erääseen ravintolaan\nja luki sanomalehtiä, odottaessaan aamiaista. \"Courrier de\nl'Egalitéssa\" löysi hän tuomittujen luettelon, jotka mestattaisiin\nflorealkuun kahdentenakymmenentenä päivänä vallankumoustorilla.\n\nHän söi aamiaisen hyvällä ruokahalulla; sitte nousi hän, katsoi\npeiliin, nähdäkseen, oliko hänen pukunsa kunnossa ja ihonsa raitis, ja\nlähti pois. Kevein askelin kulki hän virran rantaa pitkin, kunnes\nsaavutti matalan talon Rue de Seinen ja Rue Mazarinin kulmauksessa.\n\nSiinä asui kansalainen Lardillon, yleinen syyttäjä\nvallankumoustuomioistuimen edessä. Hän oli ystävällinen mies, André\ntunsi hänet kun hän oli kapusiinimunkkina Angersissa ja myöhemmin\nsanskulottina Parisissa.\n\nHän soitti. Jonkun ajan kuluttua näkyivät kasvot ristikkoikkunan takana\noven vieressä ja kun kansalainen Lardillon oli vakuutettu siitä, kuka\nhänen edessään oli, antoi hän Andrén vihdoin astua sisään. Hän näytti\ntäyteläältä ja kukoistavalta, hänen silmänsä loistivat, toinen korva\noli melkoisesti punottunut. Koko olento teki hauskan, hiukan pelokkaan\nmiehen vaikutuksen.\n\nHän vei Andrén heti ensimäiseen huoneeseen. Pieni, pyöreä pöytä oli\nkatettu kahdelle hengelle. Kanapaistia, piirakkaa, kinkkua ja kylmiä\nleikkauksia oli sillä. Niiden vieressä oli kuusi viinipulloa jäiden\nseassa. Uunin vieressä olevalla pikku pöydällä oli juustoa, hilloa ja\nhedelmiä ja kirjoituspöydällä oli erilaisia likööripulloja asiakirjojen\nvälissä.\n\nViereisen huoneen puoliavoimesta ovesta näkyi suuri, levitetty vuode.\n\n\"Kansalainen Lardillon, tulen pyytämään sinulta ystävyyden osotusta\",\nsanoi André.\n\n\"Tahdon sen mielelläni tehdä sinulle, jollei tasavallan turvallisuus\njoudu sen kautta vaaraan.\"\n\n\"Palvelus, jota tahdon pyytää sinulta, ei koske tasavallan eikä sinun\nturvallisuuttasi\", vastasi André hymyillen.\n\nLardillonin viittauksesta jatkoi hän.\n\n\"Kansalainen Lardillon\", sanoi hän, \"tiedät, että kahden vuoden ajan\nolen ollut salaliitossa ystäviäsi vastaan, ja että olen 'Autels de la\nPeurin' kirjottaja. Et siis myönnä minulle mitään etuja, kun annat\nminut vangita. Teet vaan velvollisuutesi. Ei se ole sitä, jota tahdon\nsinulta pyytää. Mutta kuulehan, minä rakastan — ja rakastettuni on\nvankilassa.\"\n\nLardillon nyökkäsi päätään, ilmaistakseen, että hän hyväksyi\ntäydellisesti tämän tunteen.\n\n\"Tiedän ettet ole mikään tunteeton ihminen, kansalainen Lardillon,\npyydän sinua yhdistämään minut rakastettuni kanssa ja lähettämään minut\nheti Port Libreen.\"\n\n\"O-ho\", sanoi Lardillon, hymyn leikkiessä hänen hienostimuodostuneilla\nja kuitenkin tarmokkailla huulillaan, \"sehän on enemmän kuin elämä, se\non onni, jota vaadit minulta, kansalainen!\"\n\nSitte ojensi hän kätensä makuuhuonetta kohden ja huusi:\n\n\"Epicharis, Epicharis!\"\n\nSuurikasvuinen, tummahko tyttö näkyi ovessa paita ja alushame päällä,\npaljain käsivarsin, paljain kauloin, nauharuusu hiuksissa.\n\n\"Tule tänne, nymfini\", sanoi Lardillon ja veti hänet syliinsä,\n\"katsohan tätä kansalaista, äläkä unohda koskaan hänen kasvojaan. Hän\non tunneihminen, kuten me molemmat, Epicharis, hän tietää, kuten mekin,\nettä kaikista kärsimyksistä on ero raskain. Hän tahtoo seurata\nrakastettuaan vankeuteen ja guillotiiniin. Sano, Epicharis, voimmeko\nkieltää häneltä tätä toivomusta?\"\n\n\"Ei\", vastasi tyttö ja silitteli entisen munkin poskia.\n\n\"Olet sanonut oikein, jumalattareni, tahdomme osottaa kahdelle hellästi\nrakastavalle tämän palveluksen. Kansalainen Germain, anna minulle\nosotteesi ja tulet jo tänä yönä nukkumaan vankilassa.\"\n\n\"Päätetty\", sanoi André.\n\n\"Päätetty\", vastasi Lardillon ja ojensi hänelle kätensä. \"Sinä saat\ntaas nähdä rakastettusi ja sano hänelle, että olet nähnyt Epichariksen\nLardillonin armeijasta. Herättäköön tämä kuva iloisia ajatuksia teidän\nsydämissänne.\"\n\nAndré vastasi, että hänen mielessään tulisi olemaan toinen vähemmin\nilahuttava kuva, mutta että hän siitä huolimatta oli hyvin kiitollinen\nhänelle hänen osottamastaan kohteliaisuudesta ja valitti, ettei voinut\nmitään vastapalvelusta tehdä.\n\n\"Teko ihmisyyden hyväksi ei tarvitse mitään palkintoa\", vastasi\nLardillon.\n\nSitte nousi hän ja veti Epichariksen rintaansa vasten:\n\n\"Kuka tietää, koska on meidän vuoromme?\"\n\n\"Odottakaamme ja juokaamme vielä lasi keskenämme. Kansalainen, etkö\ntahdo syödä kanssamme?\"\n\nEpicharis sanoi, että se olisi hauskaa ja tahtoi pidättää Andréta\nkädestä. Mutta hän irroitti itsensä ja puikki pois iloisena\nlupauksesta, jonka yleinen syyttäjä oli hänelle antanut.\n\n\n\n\nPieni tinasotamies.\n\n\nEräänä yönä vaivasi minua \"lentsukuume\" niin, etten voinut nukkua. —\nÄkkiä kuulin aivan selvästi, että lasikaapin ruutuun lyötiin kolme\nkertaa; kaappi seisoo lähellä vuodettani ja on sen sisään täpätty\nkirjava joukko posliinisia kuvateoksia, tanagralaisia ja myrinalaisia\nkorkokuvia, pieniä renesanssityylisiä pronssikuvia, jaapanilaisia\nnorsunluuveitsiä, venetsialaisia lasiesineitä ja tuhansia muita\npikkukapineita, joilla minä harjoitan oikeaa fetishipalvelusta, ja\njotka minulle monien iloisten ja synkkien hetkien muistoina ovat\nrakkaat ja kalliit.\n\nKoputus oli vain hiljainen, mutta kuulin sen aivan tarkkaan, ja näin\nsamalla yölampun valossa, että se oli pieni sotamies, joka pyrki ulos\nlasikaapista. Se onnistuikin hänelle. Lyötyään vielä pari kertaa\nnyrkillä ruutuun, aukeni ovi. Suoraan sanoen, en lainkaan ihmetellyt,\nkuten olisi voinut luulla. Pieni sotamies on alusta alkaen tuntunut\nminusta vaaralliselta olennolta. Niinä kahtena vuotena, jotka ovat\nkuluneet siitä, kun rouva G.M. lahjotti sen minulle, olin alituisesti\nsaanut osakseni siltä kaikenmoisia hävyttömyyksiä. Se on ranskalainen\nkaartilainen valkoisessa, sinireunaisessa univormussa, ja on yleisesti\ntunnettu tosiasia, että tuo rykmentti ei juuri kuriin nähden\nkunnostanut itseään.\n\n\"Hei\", huusin minä, \"La Tulipe — etkö voisi pitää hiukan pienempää\nmeteliä ja antaa minun rauhassa nukkua, — tiedäthän, että olen\nsairas.\"\n\nMutta tuo lurjus vastasi murahtaen:\n\n\"Siitä on juuri sata vuotta, kansalainen, kun olin mukana Bastillea\nvalloittamassa — sellaisena kuin minut nyt näet. En luule enää olevan\nmontakaan minun aikuistani tinasotamiestä jäljellä. Hyvää yötä, menen\nnyt paraatiin.\"\n\n\"La Tuiipe\", vastasin ankaralla äänellä, \"rykmenttisi hajotettiin\nLudvig XVI:n käskystä yhdentenäneljättä päivänä elokuuta 1789. Et\ntarvitse siis mennä enää mihinkään paraatiin. Jää vaan rauhassa\nlasikaappiisi.\"\n\nLa Tulipe kierteli viiksiään ja katsoi minuun halveksivasti sivulta.\n\n\"Et siis tiedä\", sanoi hän, \"että joka vuosi uudenvuodenyönä, kun\nkaikki lapset nukkuvat, tapahtuu suuri tinasotamiesten katselmus\nkatoilla, viimeisten joulusavujen hauskasti tuprutessa savupiipusta? Se\non hurjaa menoa, usko pois, josta moni ratsastaja palaa päätönnä. Kuin\nhornan viiman nähdään aaveiden kaikkialla taistellen suhahtavan\nkaatuneiden tinasotamiesten ohi. Ja kuolleiden nukkien sielut ovat\nsiellä ja katselevat.\"\n\nOlin kerrassaan hämmästynyt, kuullessani hänen niin puhuvan.\n\n\"Se on siis peritty juhlallinen vanha tapa. Kunnioitan äärettömästi\nperintötapoja, pyhimystaruja ja muita semmoisia. Nimitämme sitä\nkansanuskoksi ja tutkimme sitä, jonka tähden meitä pilkataan niin\npaljon. La Tulipe, minua ilahuttaa nähdä, että sinä olet perintötapojen\nsäilyttäjä. Mutta siitä huolimatta en tiedä, voinko sinulle antaa luvan\nlähteä lasikaapistasi.\"\n\n\"Kyllä, sinun täytyy\", sanoi puhdas sointuva ääni, joka oli minulle\naivan outo, mutta huomasin kohta, että se lähti tanagralaisesta\nkorkokuvasta, joka seisoi kaartilaisen vieressä. — \"Sinun täytyy.\nKaikki esi-isiltämme säilyneet perintötavat ovat yhtä pyhiä. Isämme\ntiesivät paljon paremmin kuin me, mikä on luvallista ja mikä on\nluvatonta, sillä he olivat lähempänä jumalia. Sinun täytyy antaa tämän\ngalatalaisen täyttää esi-isiensä sotaiset tavat. Minun aikanani eivät\nhe kantaneet noita typeriä sinisiä takkeja punaisine reunuksineen.\nMutta me pelkäsimme suuresti heitä, sillä he olivat raakalasia. Ja sinä\nolet samoin galatalainen ja raakalainen. Olet runojasi ja kertomuksiasi\naivan suotta lukenut, sinulla ei ole aavistustakaan siitä, mikä on\nelämän kauneus. Sinä et ollut silloin Agorassa [= kreikkalaisen\nkaupungin kauppatori], kun minä kehräsin villoja vanhan mulperipuun\nalla talomme pihamaalla.\"\n\nPonnistelin, vastatakseni maltillisesti: \"Kaunis Pamychis\", sanoin,\n\"sinun pikku kansasi on tuottanut muutamia taideteoksia, jotka\nilahuttavat vielä tänään silmiämme ja sydäntämme. Mutta sinun\nAgorassasi puhuttiin niin paljon pötyä, jollaista meidän neuvoskuntamme\nei kokonaisen istunnon aikana saisi kokoon. En ole siis ollenkaan\npahoillani, etten ole ollut Tanagran tai Larissan kansalainen.\n\n\"Siitä huolimatta täytyy minun tunnustaa, että olet puhunut hyvin.\nTapoja täytyy seurata, sillä muutenhan ei olisi enää mitään tapoja.\nKaunis Pamychis, kuultuani mielipiteesi, päästän La Tulipen menemään,\nmihin hänet sitten kansanusko kutsuneekin.\"\n\nMutta nyt heitti pieni sokerileivoksinen mökintyttö minuun rukoilevan\nkatseen:\n\n\"Pyydän, älkää päästäkö häntä menemään. Hän on luvannut naida minut.\nHän mielistelee jokaista tyttöä, minkä näkee. Jos hän nyt menee, en näe\nhäntä enää koskaan.\"\n\nSitte peitti hän silmänsä esiliinallaan ja itki katkerasti.\n\nLa Tulipe oli käynyt kasvoiltaan punaiseksi kuin hänen takkinsa reunus.\nHän ei voi kärsiä mitään kohtauksia, ja hänen on hyvin epämieluista\nkuulla moitteita, kun hän on ne ansainnut.\n\nRauhoitin pikku tyttöä niin hyvin kuin voin ja varotin La Tulipea\nkatselmuksen jälkeen jäämästä mihinkään ravintolaan lerkehtimään. Hän\nlupasikin sen, ja minä toivotin hänelle hauskaa matkaa. Mutta hän ei\nmennytkään vielä. Hän jäi aivan rauhallisena paikalleen seisomaan, yhtä\nliikkumatonna kuin toisetkin korukalut. Kysyin hämmästyneenä syytä\nsiihen.\n\n\"Kärsivällisyyttä vaan\", vastasi hän. \"Olisi loukkaus kaikkia\nperintötapoja kohtaan, jos marssisin ulos silmiesi edessä. Kun olet\njälleen nukkunut, ratsastan kuunsäteellä ulos ikkunasta. Mutta minulla\nei ole vielä kiirettä, voin aivan hyvin vielä tunnin tai pari viipyä\ntäällä. Sillaikaa emme voi mitään parempaa tehdä kuin puhella toistemme\nkanssa. Kertoisinko teille tarinan vanhoilta ajoilta? Tiedän\nuseampiakin kuin yhden.\"\n\n\"Kerro\", sanoi Pamychis.\n\n\"Kerro\", pyysi pikku sokerityttö.\n\n\"Niin, kerro vaan, La Tulipe\", sanoin sitten minäkin.\n\nHän istuutui, täytti piippunsa, pyysi lasin olutta ja alkoi\nseuraavasti:\n\nSiitä on päivälleen yhdeksänkymmentä yhdeksän vuotta — seisoin\nsilloin noin kahdentoista toverini kera eräällä pienellä pöydällä.\nOlimme toistemme näköiset kuin veljekset. Muutamat seisoivat, toiset\nmakasivat, muutamat olivat päästään tai jaloistaan rikkoutuneet —\nolimme ainoat jäännökset kokonaisesta tinasotamieslaatikosta, joka oli\nedellisenä vuonna ostettu Saint Germainin markkinoilta. Huone oli\nverhottu vaaleansinisellä silkillä. Spinetti — pari tuolia luisine\nselkänojineen — akasiapuinen kirjotuspöytä, ruusuilla ja\ntunturikyyhkysillä koristettu valkoinen vuode — kaikki näytti somalta\nja suloiselta. Lamppu levitti himmeää valoa, ja uunissa räiskyi valkea.\nJulia istui yöpuvussaan kirjotuspöydän ääressä, hänen sulava kaulansa\ntaipui kullankimmeltävän tukan painon alla. Hän selaili kirjeitä, jotka\nolivat miellyttävästi yhteensidottuina kirjotuspöydän laatikossa.\n\nKello lyö kaksitoista. Sievä seinäkello kultaisine Amorineen ilmoittaa,\nettä vuosi 1793 on lopussa.\n\nKun se on lyönyt, näyttäytyy pikku kummitus puoliavoimessa ovessa.\nSuloinen pikku poikanen tulee juosten paitasillaan, heittäytyy äitinsä\nsyliin ja toivottaa hänelle onnellista uutta vuotta.\n\n\"Onnellista vuotta, Pierre, kiitos, mutta tiedätkö sinä, mitä on\nonnellinen vuosi?\"\n\nLapsi luuli sen tietävänsä, mutta äiti oikaisee häntä.\n\n\"Onnellinen on vuosi, rakkaani, kun on elänyt sen ilman vihaa ja\npelkoa.\"\n\nHän suutelee lastaan, kantaa hänet jälleen viereiseen huoneeseen ja\npanee hänet vuoteeseensa.\n\nSitten istuutuu hän taas kirjotuspöydän ääreen. Hän katsoo milloin\nuunivalkeaan, milloin kirjeisiin, joiden välistä on sinne tänne\npudonnut kuivuneita kukkia. Näiden kirjeiden polttaminen vaatii häneltä\nsuurta itsensä voittamista, ja kumminkin täytyy sen tapahtua. Sillä jos\nnämä kirjeet keksittäisiin hänellä, saattaisivat ne hänet, joka ne on\nkirjottanut, samoinkuin saajankin guillotinille. Jospa se koskisi\nainoastaan häntä, Juliaa, ei hän polttaisi kirjeitä, vähitellen oli hän\nväsynyt suojelemaan elämäänsä pyöveliltä. Mutta hän ajattelee tuota\ntoista, joka ilmiannettuna, maanpakolaisena, vainottuna oli\nkätkeytyneenä jossain sopessa kaukana Parisista. Yksi ainoa näistä\nkirjeistä olisi kylliksi opastamaan seuraajat hänen jäljilleen ja\nviemään hänet kuolemaan.\n\nPierre nukkui suloisesti vierashuoneessa, keittäjätär ja Nanon ovat jo\naikoja menneet huoneeseensa yläkertaan. Ulkona putoilee lumi hiljaa\ntaivaasta. Julia tahtoo vihdoinkin polttaa kirjeensä, mutta hän ei voi\nheittää niitä tuleen lukematta niitä vielä kerran lävitse.\n\nHyvässä järjestyksessä ovat ne hänen edessään.\n\nMuutamat ovat jo kellastuneet, ne ovat jo kolme vuotta sitten\nkirjotetut, ja Julia elää sielussaan vielä kerran tuon ajan pyhät\nhetket. Hän ei heitä ainoatakaan lehteä tuleen, ennenkuin on vähintään\nkymmenen kertaa lukenut sen läpi.\n\nHänen ympärillään vallitsee syvä hiljaisuus. Joka kerta, kun tunti on\nkulunut, menee hän ikkunaan, työntää verhon syrjään ja katselee Saint\nGermain des Présin kirkontornia, joka vaieten kohoaa kuun valon\nhopeoimana yössä. Sitten ryhtyy hän jälleen sydäntä särkevään\nhävitystyöhönsä. Eikö hänen pitänyt nämä kaikki kalliit rakkaussanat\nvielä kerran muistoonsa painaa, kätkeä ne ainaiseksi sydämeensä,\nennenkuin heittäisi ne tuleen?\n\nJa öisen hiljaisuuden keskellä, joka ympäröi häntä, hehkuu hänen\nsydämensä nuoruutta ja rakkautta.\n\n\"Julia, näen sinut aina edessäni, ollessani kaukana sinusta. Näen\nsinut, mutta en kylmänä ja rauhaisana, ei, elämänhaluisena ja kuumana,\nyhä vaihtelevana ja aina kukoistavana. — Oi minua onnellista, jonka\noma on Julia! Kaikki viehättää minua, koska näen kaiken ainoastaan\nsinussa ja sinun kauttasi. Koska sinua rakastan, rakastan elämääkin,\nrakastan tätä maailmaa, koska sinä sen minulle teet valoisaksi, rakkaus\nilmaisee minulle koko maailman merkityksen, ymmärrän kaikki luonnon\nkäsittämättömät muodot, koska näen sinun kuvasi kaikkialla, kuulen\nluonnon lukemattomat äänet, koska ne kaikki kuiskaavat minulle sinun\nnimeäsi. Ihastuksella imee katseeni päivän valoa, niin ajattelen, että\ntämä valo valaisee sinunkin kasvojasi. Ja illan tultua värähtää\nsydämeni ensi tähden katseesta, koska se sanoo minulle: kentiesi\nkatselee hänkin nyt juuri taivaalle — — —\n\n\"Juliani, vaikka minäkin niinkuin Sydney joutuisin vainoojieni käsiin,\njos minunkin niinkuin hänen täytyisi kuolla vapauden puolesta, niin ei\nkuolemakaan meitä erottaisi. Usein, usein tulee sieluni oleskelemaan\nsinun läheisyydessäsi, — liitelemään sinun ympärilläsi, tulisesti\nrakastettuni —\"\n\nHän lukee ja miettii. Yö loppuu. Jo tunkeutuu kalpea valo uutimien\nlomasta, on aamu.\n\nPalvelustytöt alottavat työnsä — hän tahtoo lopettaa omansa. — Eikö\nhän juuri kuullut ääniä?... Ei, kaikki on rauhallista hänen\nympärillään.\n\nNiin, kaikki on hiljaista ympärillä, koska askel ei kuulu ulkona\npehmeässä lumessa. — Mutta ne tulevat, he ovat siellä — he takovat\njyristen ovelle.\n\nKirjeiden piilottamiseen, kirjotuspöydän laatikon sulkemiseen —\nhänellä ei ole ollenkaan aikaa siihen. Mutta hän tekee kaiken, mitä voi\nvielä tehdä, hän haalii paperit kokoon ja heittää ne leposohvan alle,\njonka peite riippuu maahan asti. Pari kirjettä, jotka ovat lennähtäneet\nlattialle, sysää hän nopeasti jalallaan toisten jälkeen.\n\nSitten ottaa hän kirjan käteensä ja heittäytyy nojatuoliin.\n\nPiirikunnan esimies astuu sisään, kahdentoista piikkimiehen seuraamana.\nHän on entinen korientekijä, jonka veristävät silmät alituisesti\nnäyttävät ahmivan kauhua ja hirmua.\n\nHän antaa seuraajilleen merkin vartioida ovia, ja kääntyy Juliaan.\n\n\"Kansalainen, olemme saaneet tietää, että sinä olet kirjeenvaihdossa\nPittin agenttien, maanpakolaisten ja salaliittolaisten kanssa. Lain\nnimessä otan sinun paperisi takavarikkoon. Olen jo kauvan tuntenut\nsinut vaarallisimman laatuiseksi aristokraatiksi. Kansalainen Rapoix,\njonka näet täällä edessäsi\" — samalla viittasi hän erääseen mieheen —\n\"on taannut sen, että olet antanut hänelle rahaa ja vaatteita,\nlahjoaksesi häntä. Olemme liian kauvan sinua säästäneet. Mutta sinua ei\nviedä guillotiiniin. Anna meille paperisi.\"\n\n\"Ottakaa ne itse\", vastasi Julia, \"kirjesalkkuni on avoinna.\"\n\nKirjotuspöydän laatikkoon oli jäänyt vielä muutamia syntymä- ja\nkuolinilmoituksia, laskuja ja sen semmoisia, joita esimies tyystin\ntarkasteli. Hän tutkisteli, käänteli niitä sinne tänne, kuten se, joka\nei luota oikein asiaan, sillä hän ei osannut hyvin lukea. Vähän väliä\nsanoi hän: \"Inhottavaa, entisen kuninkaan nimi on vielä tuossa —\ninhottavaa. Inhottavaa!\"\n\nJulia aavisti, että etsintä kestäisi kauvan ja että kaikkialta\ntultaisiin etsimään. Hän ei voi pidättäytyä heittämästä pikaista\nsilmäystä leposohvaan ja näkee, että valkoinen paperipala pistää esiin\npeitteen alta. Tänä hetkenä on hänen tuskansa äkkiä haihtunut. Hän\ntietää nyt olevansa kadotettu ja se tunne saattaa hänet rauhalliseksi\nantaen hänelle täysin varman ulkomuodon. Hän on lujasti vakuutettu,\nettä miesten täytyy huomata tämän paperipalasen, jonka hän näkee.\nValkoinen pilkku punaisella lattialla pistää suoraan silmiin. Mutta hän\nei tiedä, huomaavatko he sen heti vaiko myöhemmin ja tämä epävarmuus\nantaa hänelle puuhaa ja huvittaa häntä. Tänä jännittävänä hetkenä on\nhänelle jonkinlaista urheilua tarkastaa, kuinka isänmaanystävät\nlähestyvät leposohvaa ja etenevät siitä.\n\nEsimies, joka on lopettanut paperien tutkimisen kirjotuspöydällä, käy\nkärsimättömäksi ja virkkaa, että hänen olisi jo pitänyt löytää, mitä\netsi.\n\nHän sysii huonekaluja toisiaan vasten, kääntää kuvat nurin, koputtaa\nsapelinsa päällä seinän puupanelia. Mutta ei löydä mitään. Hän lyö\npeilin säpäleiksi nähdäkseen, olisiko jotain kätkettynä sen taakse.\nMutta ei mitään!\n\nToiset miehet kohottavat sillaikaa pari parkettilevyä ylös. He\nselittävät sadatellen, ettei tuo kirottu ylimysnainen tulisi heitä\npitämään narreinaan. Mutta ei ainoakaan heistä ole nähnyt valkoista\npaperipalaa, joka pilkistää esiin leposohvan alta.\n\nJulian täytyy kulkea heidän kanssaan läpi koko huoneuston, he vaativat\nkaikki avaimet. He repivät tuolien päälliset, rikkovat huonekalut,\nsärkevät lasiruudut. Mutta eivät löydä mitään.\n\nEsimies ei joudu vieläkään epätoivoon, vielä kerran kääntyy hän\nmakuuhuoneeseen.\n\n\"Piru vieköön, paperien täytyy olla täällä, tiedän sen.\"\n\nHän tutkii leposohvaa, työntää sapelinsa neljä- viisi kertaa kahvaa\nmyöten sen sisään. Mutta hän ei löydä vieläkään mitään, päästää\nhirmuisen kirouksen ja antaa miehilleen lähtökäskyn.\n\nKun hän on jo ovella, kääntyy hän vielä kerran ja uhaten puristetulla\nnyrkillään sanoo:\n\n\"Vapiset minut taas nähdessäsi. Minä olen pyhä kansanvalta.\"\n\nSitten menee hän vihdoinkin ulos.\n\nVihdoinkin ovat he poissa. Hän kuulee heidän askeltensa äänen portaissa\nvaikenevan. Hän on pelastettu. Hänen varomattomuutensa ei ole antanut\nhäntä ilmi — _häntä!_\n\nRiemuisasti hymyillen juoksee hän viereiseen huoneeseen suutelemaan\npikku Pierreä, joka nukkuu rauhallisena eikä aavista mitään kaikesta\nsiitä, mitä on tapahtunut hänen lähellään. — — —\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäästyään kertomuksen loppuun, sytytti La Tulipe jälleen sammuneen\npiippunsa ja joi lasinsa pohjaan.\n\n\"Ystäväni\", sanoin, \"minun täytyy myöntää, että ranskalaiseksi\nkaartilaiseksi olet hyvin miellyttävästi kertonut. Mutta minusta tuntuu\nkuin olisin tämän kertomukseni jossain jo ennen kuullut.\"\n\n\"Ei ole lainkaan mahdotonta, ettei Julia olisi sitä itse kertonut. —\nHän oli harvinainen naissielu.\"\n\n\"Ja mitä on hänestä tullut?\"\n\n\"Hän on konsulaatissa vielä ihania hetkiä nähnyt. Ja kumminkin uskoi\nhän iltasin puistossaan vanhoille puille monta tuskaisaa salaisuutta.\nKatsokaas hänhän osasi paremmin suojella itseään kuolemaa vastaan kuin\nrakkautta vastaan.\"\n\n\"Entä hän, mies, joka kirjoitti niin kauniita kirjeitä?\"\n\n\"Hänestä tuli parooni ja myöhemmin keisarillinen prefekti.\"\n\n\"Entä pikku Pierre?\"\n\n\"Hän kuoli 1859 Versaillessa santarmieverstinä.\"\n\n\"Tuhat tulimaista!\"\n\n\n\n"]