[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fNRxYS9jiHJV7QOnqXXUt971ej5KHkvYZuzfCbeFy-Cw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2684,"Aili","Talvio, Maila",1871,1951,"2684-talvio-maila-aili","2684__Talvio_Maila__Aili","Kertomus","naytelma",[],[],"fi",1897,null,34789,209430,false,17818,[23],"Drama",[25],"Plays/Films/Dramas","\"Aili\" by Matti Kurikka is a dramatic play written in the late 19th century. The narrative centers around the character Aili, the daughter of Mrs. Hartin, and her experiences and struggles with the restrictions imposed by her upbringing and societal expectations. The story unfolds in a modern setting in Helsinki, where Aili contemplates her future, her education, and her desires, often caught between the traditional views held by her mother and the more progressive thoughts that her friend Helli represents.  At the start of \"Aili,\" the audience is introduced to various characters in a lavish salon that leads to a beautiful garden, setting the stage for the interactions that explore themes of freedom, societal norms, and female identity. Aili is depicted as a young woman yearning for independence and self-discovery, expressing her frustration at being treated like a child while navigating her budding romantic feelings for her fiancé, Vilhelm Ahrén. The dialogue reveals Aili's conflicting emotions and insights about her constraints, as her friends and acquaintances discuss modern ideas and the life of women in society, foreshadowing the broader discussions about women's rights and social change that will unfold throughout the play. (This is an automatically generated summary.)",[],286,"Maaseudulle sijoittuva teos seuraa nuoren Ailin elämää, ihmissuhteita ja kevään tuloa kartanomaisemassa. Se kuvaa nuorten aikuisten välisiä kohtaamisia ja arkista elämää 1800-luvun lopun Suomessa.","Maila Talvion 'Aili' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2684. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","AILI\n\nKertomus\n\n\nKirj.\n\nMAILA TALVIO\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1897.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\n— Minä väitän, että lumi jo on sulanut. Entä sinä? Lyödäänkö vetoa?\n\n— Minä olen aivan samaa mieltä kuin sinä. Viime päivinä on satanut\npaljon.\n\n— Emme siis voi lyödä vetoa!\n\n— Mutta jos minä sanon, ettei se ole sulanut. Mitä pannaan?... Jos\nsinä voitat, niin...\n\n— Sinun pitää minulle esimerkiksi ommella jotakin... ja minä...\n\n— Annat minulle jonkun kirjan!\n\n— Hyvä.\n\nHe naurahtivat, ojensivat toisilleen kätensä ja läksivät rientämään\nylös mäkeä. Päästyään harjulle, suuntasivat he paikalla askeleensa\nsinne, missä oli äkkijyrkin kohta.\n\n— Minä olen voittanut, minä olen voittanut! riemuitsi Aili.\n\nRotkon pohjalla näkyi todellakin vielä läjä liankarvaista lunta. Tiheät\npuut ja suuri kivilohkare estivät päivän säteitä milloinkaan pääsemästä\nsinne.\n\n— Kummallista! sanoi Eero. — Minkä kirjan tahdot?\n\n— Sen saat sinä päättää. Minkä vain annat.\n\nAili taipui kiireesti taittamaan kellastunutta heinää maantienlaidasta.\nHänen poskensa hehkuivat ja sitä ei hän tahtonut näyttää. Heidän\nympärillään leveni laaja näköala: vihreään vivahtelevia metsäisiä\nharjanteita, joiden ääriviivat tasaisina kaartuivat taivasta vastaan,\nsiellä täällä vettä tai jokunen asumus ja maantie, joka ponnisti ylös\nahteita, pian kadotakseen laaksojen peittoon, sitten taas sukeltaakseen\nesiin mutkikkaana kuin luikerteleva mato. Mäen alla oli torppa.\n\nMiten monta kertaa Aili jo tänäkin vuonna oli seisonut siinä\nKiutun mäellä antaen silmänsä seurata puunlatvojen sorjia\nmuotoja. Maaliskuusta asti oli hän miltei joka päivä tehnyt sinne\ntoivioretkensä, nähdäkseen kevään kehkeytymistä. Sillä sieltä saattoi\nkaikista parhaiten seurata, miten mättäät paljastuivat, miten lumi\nmetsästä aleni ja mihinkä karvaan puut milloinkin pukeutuivat. Veljensä\nPekan kanssa oli hän kevättalvesta retkeillyt hankia myöten kauas\nsaloille. Pekka oli hänelle kertonut suunnitelmiaan, selittänyt miten\nhän viljelyksensä järjestäisi, miten ojittaisi suot, mitä kylväisi\nmihinkin paikkaan. Kiutun mäelle näkyivätkin kaikki Kaarilan maat. He\nolivat istuneet kivellä päiväpaisteessa. Ja Pekka oli puhunut tyynellä\näänellään ja tehnyt levollisia liikkeitään vainioita ja niittyjä kohti,\nAilin ajatusten usein ladellessa kaukana muilla mailla.\n\nEeron tultua Kaarilaan oli Aili hänestä saanut uskollisen toverin.\nTeiden vielä ollessa huonoja, ei hän saattanut käyttää polkupyöräänsä,\nja niin he tekivät pitkiä jalkamatkoja, huolimatta kelirikoista\nja epävakaisista ilmoista. He kävivät \"katsomassa kevääntuloa\",\nniinkuin he nimittivät retkiensä tarkoitusta. Kiutun mäki oli ensinnä\npaljastunut lumesta. Sen rinteiltä olivat he löytäneet ensimmäiset\nvuokot. Ja koivun kylkeen mäen harjalla oli Eero eräänä lämpöisenä\niltana piirtänyt heidän nimensä. Mutta syvällä rotkossa mäen alla\nlöytyi vielä lunta. Ja sen sulamista kävivät he nyt miltei joka päivä\nkatsomassa.\n\nEero oli asettanut pyöränsä puuta vastaan. Hän oli urheilupuvussa:\nlyhyet housut, matalat kengät ja takin alla pehmeä paita, jonka\nalaskääntyvää kaulusta piteli punainen, sidottu silkkiliinanen. He\nseisoivat äänettöminä pitkän aikaa. Ajatukset palasivat vähitellen\nsiihen uomaan, jossa ne olivat liikkuneet ennenkuin he olivat ruvenneet\nkiistelemään lumesta Kiutun mäen rotkossa.\n\n— Ei, katkaisi Eero äkkiä hiljaisuuden, paljastaen päänsä ja antaen\nilman hivellä otsaansa, — en olisi ikinä aavistanut että kevät\nmaalla voi olla näin ihana. Olen aina kuvitellut elämän tällaisessa\nsydänmaassa sietämättömäksi paitsi juuri kesällä. Tämä toukokuu täällä\non mieleni muuttanut: olen täällä nuorentunut, voinpa sanoa uudesta\nsyntynyt. Tänne luonnon helmaan olisin voinut ennenkin tulla, sensijaan\nettä olen istunut kevätkauden ummehtuneessa Helsingissä.\n\n— Niin, mikset ole tullut! hymähti Aili ja nosti hetkiseksi päätään.\n\nHän oli astellut pää kumarassa. Maalaamattomalla kepillä, jota hän piti\nkädessään, huiski hän tuontuostakin ilmaa tai kosketteli tietä.\n\n— Niin, miksen ole tullut? toisti Eero. — En ole tietänyt tulla\nenkä kai nytkään olisi osannut täällä nauttia, enkä olisi päässyt\nosalliseksi luonnon salaisuuksista, jollet sinä olisi minua opastanut.\nKas, emo Luonnolla on ihana aarreaitta, mutta avaimia siihen on hän\njakanut ani harvoille. Sinut, Aili, on hän tehnyt uskotukseen.\n\nHän käänsi tyttöön kasvonsa, jotka olematta säännölliset olivat\nsangen kauniit. Kalpea ihonväri oli otsalla valkoinen ja siitä alkoi\npehmoinen, ruskea tukka. Nenä oli päästään hiukan pyöreä, huulet\npaksuhkot, ylähuulessa parranuntuvia. Silmät olivat ruskeat ja ne ne\nomituisella loistollaan hallitsivat koko hänen olentoansa. Niissä oli\njotakin kummallisen verhottua, pohjatonta.\n\nTyttö ei kääntänyt katsettaan tiestä, jota hän asteli. Hänen\nsieraimensa hiukan värisivät, muutoin ei mikään hänen kasvoissaan\nilmaissut mielenliikutusta. Valkea huivi oli sidottu niskaan sillä\nlailla että päät valuivat olkapäille, otsalta oli se sileänä kuin\nnunnan päähine.\n\n— Sanot, alkoi hän hitaasti, — että omistan avaimen... Niin, minä sen\nomistan, avaimen luonnon salaisuuksien valtakuntaan. Se onkin ainoa\naarteeni...\n\nViime sanat kuiskasi hän kiihkeästi ja nosti päätään. Eero seurasi\nhäntä ihastunein katsein. Oli hetken äänettömyys. Tyttö jatkoi:\n\n— Mutta minä en ole tyytyväinen sittenkään, tahdon pois, en tiedä\nminne... Miksi tahdon pois? Olenhan onnellinen, äiti, Pekka, kaikki\novat minulle niin hyvät kuin kuuluisin taloon omana lapsena. Ja minä\nkiittämätön olento...\n\n— Kuinka hyvin sinut ymmärrän! huudahti Eero. — Se on niin\nluonnollista, sillä olethan nuori: sinun täytyy saada nähdä hiukan\nulommaksi kotinurkkia, päästä nauttimaan maailmasta ja elämästä...\n\nKiinnittämättä huomiota hänen sanoihinsa jatkoi tyttö ikäänkuin omia\najatuksiaan selvittääkseen:\n\n— Vasta kolme viikkoako sinä Eero olet ollut Kaarilassa...? Niin,\nei sitä ole enempää. Mutta kaikki on muuttunut. Sinä tulit Helsingin\nrikkaasta elämästä yksinäisyyteemme, kerroit kaikista riennoista\nja pyrinnöistä siellä. Olinhan kyllä sanomalehdissä lukenut tuosta\nkaikesta, mutta itse olin aina jäänyt loitolle... Varsinkin kun sinä\nkerroit taistelusta, jota siellä käydään suomalaisuuden oikeuksien\nvoittamiseksi, niin minä heräsin ikäänkuin unesta... Täällä koko\npitäjässä puhuu herrasväki ruotsia, enkä ollut tullut ajatelleeksikaan\nettä olisi toisin, vaikka kyllä aina olen rakastanut kansaa. Ja kansa\non näillä mailla tottunut kuulemaan säätyläisten puhuvan ruotsia.\nKerran esimerkiksi kun eräässä talossa kirkonkylässä oli kesävieraana\nmuuan professorin perhe ja minä kysyin isäntäväeltä, mimmoista väkeä he\nolivat, niin sain vastauksen: \"olivathan ne niin ystävällisiä, hyviä\nihmisiä ja olivathan ne muuten ihan kuin herrasväkeä, mutta puhuivat\nsuomea!\" Eikö se nyt ole kuvaavaa?\n\nEero nauroi.\n\n— Ja minäkin, kuinka olen voinut elää niin sokeana? jatkoi Aili. —\nSitä ei enää voi auttaa. Mutta nyt on minuun syttynyt tarve rakastaa\nkansaani entistä enemmän, minä tahdon jotakin tehdä sen hyväksi,\nvaikuttaa... Mutta samalla minä täällä ikävöin niin sanomattomasti.\nTahdon pois. Miksi ja minne? Täällähän juuri on kansani. Tänne pitäisi\nminun siis jäädä...!\n\n— Kyllä. Tänne sinun pitääkin jäädä, mutta ensin täytyy sinun hiukan\nsaada nähdä maailmaa, nauttia elämästä. Katso, nuoruus sitä vaatii...\nEn ole taitanut tulla sitä sanoneeksi, mutta olen usein ajatellut,\nettä Helsinkiin sinun pitäisi päästä joksikin aikaa. Ethän vielä ole\npääkaupunkia edes nähnyt.\n\nAili säpsähti.\n\n— Helsinkiin! sanoi hän ja silmät loistivat.\n\n— Niin juuri. Olet nyt kahdenkymmenen kahden vanha, mutta nuoruutta ei\nsinulla oikeastaan koskaan ole ollut samassa merkityksessä kuin muilla.\nEikö totta?\n\n— Kuinka niin...?\n\n— Oletko edes koskaan oikein tarpeeksesi tanssinut...? Nuoruus vaatii,\nettä ihminen joskus saa heittäytyä hillitsemättömän ilon valtaan,\noikein täysin siemauksin juoda elämän maljasta... Oletko koskaan sitä\ntehnyt...?\n\nAili mietti.\n\n— En sillä tavoin. Ja jos Helsinkiin pääsisinkin, niin en itse asiassa\ntiedä, osaisinko siellä nauttia. Täällä kotona nautin metsästä,\nkeväästä... Mutta Helsingissä, vieraitten ihmisten joukossa, mistä\nsiellä nauttisin...?\n\n— Sepä oli kysymys, verraton kysymys! Tietysti konserteista,\nteattereista... Menenpä niin pitkälle että tanssiminen — ajattele:\nsileä, suuri permanto ja hurmaavat valssin sävelet — suuresti tulisi\nsinua huvittamaan!\n\nAili hymyili niinkuin hymyillään mahdottomuudelle. He astuivat alas\nmäkeä, poikkesivat valtatieltä ja tulivat portille, josta polku vei\ntorpalle metsässä.\n\n— Ehkä huvittaisi, sanoi Aili, — tanssinhan mielelläni. Mutta ei\najatella sitä. Huviretkiin ei nyt ole varaa. Tuletko Niemelään?\n\nVastaamatta avasi Eero portin ja jatkoi:\n\n— Minäpä alan puuhata ja saat nähdä että lupa tulee. Olen minä\neläessäni ajanut läpi vaikeampiakin asioita.\n\nEero puhui kiihkeästi, voitonvarmuudella. Aili nauroi, se vain\nkiihdytti Eeroa. Äkkiä lensi hänen päähänsä tuuma, ja hän näpäytti\nsormiaan niinkuin hänen tapansa oli sellaisissa tilaisuuksissa.\n\n— Marraskuun lopulla panee Osakunta toimeen arpajaiset\nkansansivistyksen hyväksi syrjäisillä seuduilla. Juuri niihin sinun\npitää tulla. Minä pyydän sinut paikalla masurkkaan. Saanko kunnian...\n\nKohteliaalla kumarruksella, aivan kuin tanssisalissa kääntyi hän\nAilin puoleen. Ilme hänen kasvoillaan oli kokonaan muuttunut. Hän\noli sinä hetkenä ikäänkuin riisunut maalaisnaamarinsa ja pukeutunut\nkaupunkilaisasuunsa. Ailin seuraavat sanat palauttivat hänet taas\nentiselleen.\n\n— Kiitos, kiitos — valitettavasti minä en osaa masurkkaa.\n\n— No, minä opetan sinulle! Saat nähdä että tulet tanssimaan aivan\nerinomaisesti. Ah, millä ylpeydellä minä sinua sitten vien!\n\n— Hyvä. Jos nyt siis opin masurkkaa, jos syksyyn asti eletään, jos\nHelsinkiin pääsen ja niihin arpajaisiin tulen — niin sitten tanssitaan\nyhdessä se masurkka.\n\nAilin äänessä oli niin paljon epäilystä, ettei siinä olisi voinut\nenempää olla jos hänelle olisi esitetty mikä mahdottomuus tahansa.\nTutunomaisesti avasi hän tuvan oven ja astui edellä sisään.\n\n— Kas, Aili neiti itse! pääsi emännältä iloisena huudahduksena.\n\nHän tahtoi viedä vieraat kammariin, mutta heidän erityisestä\npyynnöstään jäätiin tupaan. Eero istuutui penkille ja nosti syliinsä\npikku tytön, joka oli leikkinyt lattialla. Aili otti taskustaan kirjeen.\n\n— Tulin oikeastaan muoria tapaamaan, sanoi hän. — Kai hän on kotona?\n\n— Tuollahan se lienee uunilla. Kuule, tule sieltä alas, neiti on\ntäällä... Se on taas näihin aikoihin ollut niin kipeänä. Aiottiin\nsunnuntaina viedä vaivaistalolle, mutta jaksaneeko tuo kärryissä olla,\nkun ei rekikelin aikaan tullut viedyksi.\n\nTamppuihin kääritty olento kömpi voihkien alas uunilta. Aili talutti\nhänet penkille ja istuutui hänen viereensä.\n\n— No, mitä nyt kuuluu?\n\n— Mitäs muuta kuin tätä vanhuutta ja huonoutta.\n\n— Mutta kunhan vaan jaksatte vaivaistalolle, niin tulee parempi\nollaksenne. Siellä on lääkärinhoitokin likellä. Ja minä olen mukaanne\nkirjoittanut kirjeen johtajattarelle. Hän on hyvä ihminen.\n\n— Eikö muori mielellään menisi? kysyi Eero.\n\n— Eipä taitaisi mennä, on jo tottunut tähän elämään täällä, kun koko\nikänsä on tässä ollut.\n\nMuori ei puhunut mitään. Aili taputti hänen kättään ja lohdutteli:\n\n— Ei nyt ensinkään pidä huolehtia. Kirkonkylään tullessa käyn aina\nteitä katsomassa ja käyväthän nämä kotiväetkin silloin tällöin.\n\n— Ja tässä olisi vähän kahviin, sanoi Eero ja pisti hänen käteensä\nhopearahan.\n\nEukko heltyi siunaamaan hyvää nuorta maisteria. Sillaikaa tervehti Aili\ntorpan tytärtä, joka oli tullut tupaan.\n\n— Tässä se on leikkitoverini Olka, esitteli hän Eerolle.\n\nPunastuen niiasi tyttö ja pyyhittyään kätensä esiliinaan ojensi sen\nEerolle. Hän oli punaposkinen ja roteva kuin itse terveys. Hymyillessä\ntuli leukaan kuoppa. Hiukset olivat palmikkoina käärityt pään\nympäri. Kun hän ujosti avasi suuret ruskeahtavat silmänsä, oli hänen\nolennossaan jotakin sanomattoman viehättävää. Hymyillen Eero tarkasti\nhäntä.\n\n— Mitä kuuluu? kysyi hän, kun äänettömyys alkoi ruveta painamaan.\n\n— Ei mitään liikaa.\n\n— Sinun pitää pian käydä meillä, sanoi Aili ja laski kätensä hänen\nolkapäilleen. — Naapurit ollaan, mutta sinua ei koskaan näe Kaarilassa\nja ennen sitä joka päivä oltiin yhdessä.\n\nHetken kuluttua lausui Aili jäähyväiset. Emäntä tahtoi kyllä\nvälttämättömästi pidättää vieraat kahvilla: pannu oli jo tulella,\noliko nyt niin kiire. Mutta Aili syytti illan tuloa. Emäntä ja\nOlka saattoivat vieraita ulos. He tahtoivat nähdä maisterin ajavan\n\"velhonsiivellään\".\n\n— Onpas siinä aika veikale, päivitteli emäntä. — Jo sitä nyt sentään\nmetsäkyläläinenkin alkaa tottua, niitä kun kesäiseen aikaan yhtämittaa\nhurisee tästä ohitse. Mutta ensi kerran kun näin, niin ihan luulin\npaholaisen irti päässeen.\n\n— Ja minulta, nauroi Olka, silmien veitikkamaisen arasti seuratessa\nnuorta maisteria, joka nousi polkupyörälleen, — oli hevonen karata\nKiutun mäessä, kun ensi kerran tuli tuollainen vastaani...!\n\nEmäntä jäi portille, karkeat kädet aitaan nojautuneina. Olka läksi\nvielä kappaleen matkaa Ailia saattamaan. Valkolakkinen nuorukainen\nkiiti jo kaukana. Keväinen päivä näytti lämmöllään hivelevän maita,\njotka vasta olivat kuivaneet kirren jäljeltä. Laihojen vihanta oli\nverestä, metsä hiirenkorvalla, pientareilla kohosi nuori koiranputki ja\npunertavat nokkoset, kellertävää hiekkaa oli vasta levitetty tielle.\nKymmenet kiuruset ylenivät ilmassa, kaikkialla tuoksui. Pilvetkin\nalkoivat hajota, niiden lomitse pilkotti jo sininen taivas. Jokainen\npuu tuntui vapisevan kuin unelmien vallassa, lehto lupasi iloa ja onnea.\n\n— No, Olka, virkkoi Aili, kun he hetken olivat olleet ääneti, — onko\nse totta mitä kerrotaan?\n\nPolttava puna lensi tytön kasvoille ja totisena hän vastasi:\n\n— Ihmiset puhuvat paljon! Ei niihin ole uskomista.\n\n— Mutta eiväthän he mitään pahaa ole puhuneet, vain sanoneet että\nNiemelän Olka taitaa olla morsiamena. Minä oikein ilostuin, kun sen\nkuulin. Älä toki noin pahastu, Olka kulta!\n\nTyttö oli vetänyt huivin silmilleen, niin ettei kasvoja voinut nähdä.\n\n— Mitä siitä, jatkoi Aili, — että hän on vain renki! Älä sinä siihen\nkatso. Jos hän on kelpo mies, niin pian hän kokoaa sen verran varoja,\nettä otatte torpan täällä Kaarilan alueella.\n\nOlka ei vastannut mitään ja Ailikin vaikeni, antaen ainoastaan\nystävällisen katseen seurata leikkitoveriaan. Mutta sen jälkeen ei\nOlkalla näkynyt olevan halua jatkaa matkaa, he sanoivat toisilleen\nhyvästi ja Aili asteli yksin eteenpäin.\n\nSanomattomasti hän sinä hetkenä nautti yksinäisyydestään. Syvin vedoin\nhän hengitti ilmaa. Hän iloitsi siitäkin, että Eero oli ajanut niin\nkauas. Päästyään mäen toiselle puolelle, ojensi hän ylös käsivartensa\nikäänkuin syleilläkseen avaruutta, mutta kavahti samassa, sillä Eero\noli kääntynyt takaisin ja tuli jo tienmutkassa.\n\n— Et aavista, kuului hänen äänensä, — miten ihania suunnitelmia minä\ntässä sinua varten valmistan!\n\n— No? Sitä matkaako sinä todenteolla ajattelet? Älä toki huoli, ei\nsiitä mitään tule. Ei minun huviretkiini ole varaa. Sano mieluummin,\neikö se ole kaunis tyttö se Niemelän Olka?\n\n— On, kaunis, oikein kaunis. Mutta kuule, ei siitä matkasta tarvitsisi\ntulla huvimatkaa. Helsingissä ei yksin huvitella. Siellä olisi sinulle\npaljon oppimistakin.\n\nAili punastui.\n\n— Sen tiedän liiankin hyvin, sanoi hän katkerasti. — Älä minulle sitä\nmuistuta.\n\n— Kuule, loukkasinko sinua? Aili! Vakuutan etten sitä tahtonut tehdä.\nSuo anteeksi! Tarkoitukseni oli vain herättää sinussa luottamusta.\nMatkastasi ei tarvitsisi tulla huvimatka, koska se nimi sinua niin\nkauhistuttaa. Tahtoisin sinulle näyttää kuinka Helsingissä tehdään\ntyötä ja kuinka siellä uhrataan hyväätekeviin tarkoituksiin. Ei toki\niltamia ja arpajaisia, kokouksia ja keskusteluja pidetä huvin vuoksi.\nVelvollisuuden tunto auttaa vähempivaraisia, se on joka... Aili, mitä\nsinä mietit? sanoi Eero äkkiä nähdessään punan tytön poskilla.\n\nHän sanoi sen kiihkeästi, hämmentääkseen vaikutuksen, jonka hän\ntahtomattaan oli tullut tehneeksi. Mutta kului hyvän aikaa, ennenkuin\nAili vastasi.\n\n— Mitäkö minä mietin? Helsinkiä ajattelen. Sinne tahtoisin päästä.\nJollen juuri oppimaankaan, sillä siihen olen liian vanha — niin\nnäkemään. Sinä varmaankin naurat, kun sanon, että minulle jo tuottaisi\niloa nähdä nuo paikat, joista sanomalehdissä olen lukenut, yliopiston,\nylioppilastalon, Ateneumin, Arkaadiateatterin... Ah, niin, ja tutustua\njohonkin kirjailijaan, taiteilijaan...!\n\n— Minä lupaan tutustuttaa sinut niin moneen kuin tahdot, sanoi Eero\nlämpimästi. — Voipa olla että joku taiteilija paikalla pyytää saada\nsinut maalata ja joku kirjailija paikalla lainaa sinulta piirteet\npäähenkilölleen seuraavassa teoksessaan.\n\n— Niin, se olisi hurmaavaa, mutta... eihän siihen ole varaa. Maijan\nkoulu...!\n\n— Mutta tänä vuonnahan siitä tulee loppu. Maija jää kotiin ja sitten\non sinun vuorosi.\n\n— Niinkö luulet? — Aili loi häneen tutkivan katseen. — Ei. Maijalla\non suuret tuumat. Hänestä tulee vielä etevä nainen. Ei hänellä ole\naikaa istua Kaarilassa.\n\n— No mitä kummia?\n\n— Hän kielsi minua sitä kertomasta, sillä hän tahtoo itse esittää\nasiansa. Älä siis siitä mitään virka.\n\n— En, en.\n\n— Hän aikoo ylioppilaaksi. Tyttökoulun päätettyään menee hän\nyhteiskouluun.\n\nEero purskahti nauruun. Ailin katse riippui hänen kasvoillaan.\n\n— Kas vain, mitä se lapsi on osannut miettiä!\n\n— Hän ei ole niinkään lapsi kuin luullaan.\n\n— Älä sano, hän on hyvin lapsellinen!\n\nMetsä oli loppunut. Puukäytävä vei Kaarilan vainioiden halki. Mäeltä\nnäkyivät talon pärekatot ja päärakennuksen valkeat pielet. Punaisesta\nportista tultiin aitaamattomalle alalle, jolla olivat hevostallit ja\nnavetat vinttakaivoineen. Pihamaata ympäröi matala kiviaita, jonka\nvartta seurasi korkea sireenipensaikko. Asuinrakennus oli haaltuneen\npunainen, avonaiselta verannalta nousi lipputanko. Rakennuksen päätyä\nvarjosti kolme vanhaa riippukoivua. Katon takaa näkyi puutarha.\n\nHevostallin edustalla kengitettiin hevosta. Mies piteli ruunan jalkaa\nja toinen vuoli kavioa.\n\n— Tuossahan on Pekka itse, sanoi Eero. — Nyt käyn paikalla hänen\nkimppuunsa. Saat nähdä että kaikki onnistuu.\n\n— Ei, ei vielä, hätääntyi Aili. — Nythän hän kengittää hevosta.\nJoskus toiste... Mutta olen aivan varma siitä että hän vastaa\ntarvitsevansa niin ja niin paljon heinänsiemeniin ja kääntöauroihin...\njoten ei minun matkaani ole ajatteleminenkaan!\n\nHeidän liketessään nosti Pekka päätään. Hän oli seisonut kumartuneena\nja hänen kasvonsa olivat tulipunaiset. Ilme niissä oli mitä\nhyväntahtoisin. Hänen sarkatakkinsa oli napitettu ylös asti, saappaat\nylettyivät polven yläpuolelle.\n\n— No, sanoi hän, — joko lumi oli sulanut Kiutun mäestä?\n\n— Ei vielä kokonaan, sanoi Eero ja istuutui kaivonkannelle. — Mutta\nKaarilan laihot ne tänä vuonna ovat kerrassaan kauniit.\n\n— Niin ovat, innostui Pekka. — Huomasitteko kahta viimeistä sarkaa?\nNe ovat luujauhoilla lannoitetut.\n\n— Vai niin. Se on siis hyvää ainetta, jatkoi Eero. — Mahtaa tulla\nerinomainen vuosi.\n\n— Ainakin alku lupaa.\n\n— Mutta, huomautti renki, — ennen syksyä voivat pakkaset panna ja\nrakeet raivata.\n\n— Niin se on maamiehen... Aili, neuloisitko vähän kaulaliinaani. Se on\npöydälläni. Lähden aamulla kuntakokoukseen.\n\nAili poistui taloa kohti, astui porstuasta saliin, heitti ohi\nkulkiessaan katseen suureen peiliin ja tuli omaan huoneeseensa.\nValkeille seinille ja ikkunoita koristaville kasveille lankesi ulkoa\npunertava hohde. Hän avasi ikkunan, riisui huivin päästään, kiinnitti\nesiliinan vyölleen ja läksi kyökkiin.\n\n— Missä rouva on? kysyi hän piialta, joka pani perunapataa tulelle.\n\n— Maitokammarissa.\n\nJuoksujalan tuli hän sinne. Tie oli viertävää ja kivistä, mutta\nhän karttoi taitavasti kivet niinkuin ihminen hyvin tuttua tietä\nastellessa. Hän tapasi äidin kuorimasta maitoja.\n\n— Otetaanko viiliä illaksi? kysyi Aili hengästyneenä.\n\n— Vai joko olette kotona.\n\nÄiti ei kääntynyt, hän tunsi tytön äänestä. Aili tarttui suureen\nviiliastiaan, joka oli asetettu erilleen, ja riensi ulos. Pihalla tuli\nPekka häntä vastaan ja tahtoi häntä auttaa.\n\n— Älä rasitu, sanoi hän ystävällisesti.\n\nEero pyyhki portaiden luona polkupyöräänsä. Aili näki hänen juuri\nkääntyvän katsomaan heihin päin. Hän vältti Pekan käsiä, jotka\nojentuivat kannettavaa ottamaan ja kiiruhti ylös kyökin portaita.\n\nIllallispöydässä oli hän sanattomana ja kalpeana, mutta kukaan ei\nsitä huomannut, sillä kaikki nauroivat Eeron juttuja. Hän kertoi\nkaskuja eräästä opettajasta, jota koulupojat olivat pitäneet\npilkkanaan, hän matki hänen ääntään ja liikkeitään. Syötyä tarjosi\nhän tädilleen käsivartensa ja talutti hänet sohvaan. Hänelle oli\ntullut tavaksi ruokasalin avarassa sohvassa ilmaista tädillensä\nerityiset toivomuksensa. Hän selitti sen tarpeelliseksi sentähden, että\ntuulentupien särkyessä helposti saattoi seurata pyörtymiskohtaus taikka\nmuu pahoinvointi, jolloin sohvan pehmeät nojat olivat tarpeelliset.\n\n— No veitikka, sanoi Emma rouva ja taputti ystävällisesti miehensä\nveljenpoikaa olkapäälle.\n\nAili, joka oli istuutunut ikkunan ääreen ompelemaan Pekan kaulaliinaa,\npainui syvemmälle työhönsä.\n\n— Kulta täti, sanoi Eero, — nyt et saa kieltää...\n\n— Riippuu aivan siitä mitä pyydät...\n\n— Sinä käyt jo totiseksi... Sitten en sano mitään!\n\n— Niin, niin, sinä olet jo vietellyt meidät tarpeeksi moniin\nhullutuksiin. Ajattele vain: uudet sadetakit ja hatut tänne maalle,\nmeidän esiintyäksemme niissä Kaarilan harakoille!\n\n— Mutta tällä kertaa en tahtoisi mitään hullua! Päinvastoin hyvin\nviisasta ja järkevää...\n\n— No, sano se sitten...!\n\n— Laittaisiko täti huomenna päivälliseksi kaalikäärylöitä.\n\n— Siinäkö se nyt oli koko juttu, jota niin juhlallisesti valmistit!\nSinuun pitäisi suuttua, senkin veitikka! Kenellä luulet tähän aikaan\nolevan kaalia. Viime vuotiset ovat aikoja sitten lopussa eikä uusia\nvielä ole kasvanut.\n\n— No sitten toinen asia... Mutta et saa kieltää! Tämän Ailin pitäisi\nvälttämättömästi, aivan välttämättömästi päästä vähän tuulottelemaan.\nOlen ajatellut, että jos hän syksyllä tulisi Helsinkiin... Onhan hän jo\ntäysikasvuinen nainen eikä ole Helsinkiä nähnyt.\n\n— Vai sitä se olikin! Olisit heti voinut tunnustaa asiasi kulkematta\nkaikenlaisia kiertoteitä... Onhan se muuten aivan totta, että Ailin\npitäisi päästä vähän...\n\nAili painui taaskin syvemmälle työhönsä. Laskeva aurinko paistoi hänen\nkasvoilleen ja vaaleille hiuksilleen. Huulet olivat lujasti koossa,\nsilmäripset riippuivat pitkinä alas luomista. Hänen kasvonsa olivat\nsoikeat, kapeat, otsa matala. Mustan hameen poimuista paljastui kaulan\nsiro kauneus. Salin ovella seisoi Pekka.\n\n— Sinä olet aina niin hyvä! riemuitsi Eero, — sinä niin ymmärrät\nnuorten tarpeet. Aili, Aili, kuule, sinä pääset Helsinkiin!\n\nAili ei kohottanut silmiään, povi vain nousi ja laski.\n\n— Mutta tahtooko Aili nyt niin todenteolla Helsinkiin? kysyi Pekka.\n\nTyttö avasi häntä kohti harmaat silmänsä. Hänen katseestaan henki\ntavaton kylmyys.\n\n— Olen sinne jo halunnut vuosikausia, sanoi hän, — sen hyvin tiedät.\n\nHetkeksi vaikenivat kaikki.\n\n— On tässä ollut niin paljon menoja, alkoi Pekka vihdoin. — Ostin\njuuri heinänsiemeniä ja luujauhoja ja lisäsin karjaa.\n\nAili katsahti Eeroon: \"enkö minä sanonut?\" näytti hänen katseensa\nkysyvän.\n\n— Syksyllä taas, jatkoi Pekka, — ovat korot maksettavat, mutta jos\ntästä suinkin suoritaan, niin kyllä Aili pääsee!\n\n— Jos, jos, äänteli Aili ikäänkuin itsekseen. — Se ainainen jos!\n\n— Kuuletko, kuuletko? — Eero hypähti ylös ja tarttui hänen käteensä,\n— pois tänne, niin opetan sinulle masurkkaa. Pää pystyyn ja katso\nminua silmiin!\n\nHän veti hänet mukaansa saliin. Käsityö putosi lattialle. Pekka\nnosti sen pöydälle, se oli hänen kaulaliinansa. Hän istuutui salin\nnojatuoliin ja katseli ääneti eteensä. Eero komenteli Ailia, tehden\nnotkeita, kauniita hyppyjä, viheltäen nuottia ja tuontuostakin\npolkien tahtia. Aili seurasi puoleksi väkisin. Hän näki veljensä\nhuolestuneet kasvot. Ilme niissä oli miltei lapsellisen hyvä. Hän oli\nhelakkaihoinen, hiukset seisoivat pystyssä kuin siilillä. Koko hänen\nolennossaan oli jotakin, joka empimättä herätti luottamusta.\n\n— Aili, virkkoi Pekka pitkän aikaa vaiettuaan, — tule tänne, niin\npuhutaan suoraan. Minä sanon mitä minä ajattelen, sano sinäkin mitä\nsinä.\n\nTanssista punoittavana seisahtui Aili hänen eteensä. Hänen\nsuupielissään väreili uhka, hänen mielessään kiehui katkeruus. Pekka\njatkoi:\n\n— Sinä olet viime aikoina ollut niin omituinen, milloin iloinen,\nmilloin totinen, milloin äreä, yleensä niin epätasainen...\n\n— Kuule Pekka, keskeytti Eero ja laski kätensä hänen olkapäilleen,\n— ajattele sitä, että sisaresi on nuori. Täällä Kaarilassa on kovin\nyksinäistä.\n\n— Se on totta, että olet nuori ja ettei täällä maalla ole tilaisuutta\nseuraelämään. Varsinkin oli tässä viime vuosi hyvin hiljainen, mutta\nsiihenhän oli syynä isän kuolema... Vaan onhan meillä nyt kevät ja Eero\non ollut ilonamme ja pian tulee Maija...\n\n— Mutta, alkoi Aili, vaivalla hilliten äänensä, — kevättä ja kesää\nseuraa pitkä talvi... Maija kyllä tulee, mutta yhtä paljon kuin siitä\niloitsen, pelkään sitä... Nyt olen puhunut suoraan!\n\n— Kuinka niin? kysyivät kuin yhdestä suusta Emma rouva ja Pekka.\n\n— Ettekö sitä ymmärrä? Hän tulee Helsingistä, hän kertoo koulusta,\ntovereista, yhteisistä iloista ja huveista, hän odottaa ystäviltään\nkirjeitä... Minä, minulla ei ole mitään, minä olen saanut kasvatukseni\nkotona...\n\n— Siksi, puuttui puheeseen Emma rouva, — että koulussa tulit\nsairaaksi...\n\n— Niin, tässä pikkukaupungin kurjassa, kuolevassa ruotsalaisessa\nkoulussa... Sitten tuli meille Alma Karttu, itse juuri päästyään\ntyttökoulusta, muka opettamaan minua. Hän oli vain kaksi vuotta\nvanhempi minua. Mutta hänen suuri ansionsa oli ettei hän kunnollisesti\nosannut muuta kuin suomea ja kielensä opetti hän minulle. Siitä hänelle\nolenkin kaiken ikäni kiitollinen... Hän viipyi kaksi vuotta ja läksi,\nmutta minä jäin Kaarilaan ja täällä on elämäni kulunut... Kun Maija\ntulee ja kertoo koulustaan, silloin minussa nousevat pahat ajatukset.\nSillä minulla on sentään ollut ääretön lukuhalu ja opinjano... Ah,\nmiten olen siitä kärsinyt...!\n\nHänen sanansa vuotivat intohimoisana tulvana, mutta silmiin ei tullut\nkyyneltäkään. Eeron katse riippui hänessä ihastuneena. Pekka tuijotti\nsanatonna eteensä. Emma rouva itki.\n\n— Ja mitä minä tiedän? En mitään. Oppilas kansakoulun ylimmällä\nluokalla tietää enemmän kuin minä. Suuret kirjailijat tunnen ainoastaan\nnimeltä, sillä heidän teostensa hankkimiseen tietysti ei ole ollut\nvaraa ja pitäjän lainakirjastoon niitä ei ole tilattu... Marlittin,\nFlygare-Carlénin romaanit sekä Monte Christon Kreivi — siinä se\nkirjallisuus, joka minua on kehittänyt.\n\n— No, lapseni, virkkoi Emma rouva, — onhan meillä nyt ollut muitakin\nkirjoja, Schillerin ja Göthen teokset...\n\n— Niin, saksankielellä, jota en osaa lukea.\n\n— Ja nyt, keskeytti hänet Pekka, — tahdot Helsinkiin kaikkia näitä\npuutteita poistamaan?\n\n— Niin, jollei se yleensä ole liian myöhäistä: koulunpenkillä\noppiakseni olen ylen vanha.\n\n— Mitä sinä sitten aiot tehdä...?\n\n— En tiedä, mitä tahansa. Kunhan vain saan omia tuloja, jotta pääsen\nriippumattomaksi!\n\n— Aili, Aili, huudahti Emma rouva itkien, — mitä sinä puhut, mistä\nolet kaikki nuo ajatukset saanut päähäsi? Eikö sinulla kodissasi ole\nkaikkea mitä tarvitset, emmekö sinua kaikki rakasta?\n\nAili painoi alas päänsä. Pekka katseli häntä suoraan kasvoihin.\n\n— Sinä pääset syksyllä Helsinkiin, sanoi hän tyynellä äänellään jonkin\nverran vaivalloisesti, — sen lupaan. Mutta jos sinut oikein tunnen,\nniin et siellä kauankaan viihdy.\n\n— Sen voit jättää minun huolekseni! sanoi Aili.\n\n— Minä takaan, huudahti Eero, — että hänelle tulee hauskaa!\n\n— Hyvää yötä.\n\nPekka suuteli äitiään ja poistui. Emma rouva läksi häntä saattamaan.\nEero ja Aili jäivät kahden. Aili seisoi suorana, oikea käsi nojaten\npöytään. Hänen piirteensä olivat liikkumattomat ja silmä katseli\njonnekin kauas. Eero tarttui hänen käteensä, joka rentona riippui\nsivulla.\n\n— Nyt se siis on päätetty, kuiskasi hän. — Sinä tulet syksyllä\nHelsinkiin. Näetkö miten helposti se kävi!\n\nAilin katse siirtyi Eeroon, mutta kylmänä, tuijottavana. Eeron\nloistavat silmät upposivat häneen aivan likeltä, ikäänkuin jäätä\nsulattaakseen.\n\n— Hyvää yötä, sanoi hän vihdoin hiljaa ja pusersi tytön kättä.\n\nAililta pääsi raskas huokaus ja puna nousi kasvoille. Hänkin läksi\nliikkeelle, mutta tultuaan huoneensa ovelle, hän hampaittensa välitse\npusersi esiin:\n\n— Voi kuinka paha, paha, paha minä olen!\n\nIkkuna oli auki ja lemu puhkeavista lehtisilmuista liiteli sisään.\nPuutarha nukkui kuin vihreähtävän harson peitossa, koivunrunkojen\nlomitse pilkotti tyyni lahti. Käki kukkui ja satakieli vihelteli.\n\nTällaisina iltoina Aili tavallisesti vietti tunnin tai pari avonaisen\nikkunan ääressä. Nyt hän, saatuaan oven kiinni, lankesi permannolle\npitkäkseen, painoi otsan käsiinsä ja purskahti itkuun...\n\nItkeminen ei helpottanut: kyyneleet olivat kuumat, suolaiset.\nPaha omatunto ne pusersi esiin. Hän hypisteli naulaa, joka oli\npystyssä permannonliitteessä. Jospa se olisikin ollut terävä, jospa\nolisikin koskenut...! Kunhan joku olisi häntä lyönyt, saattanut\nhänelle ruumiillista tuskaa, vaikkapa kurkusta kuristaen! Se olisi\nhelpottanut... Ajatukset olivat sekaisin. Hän oli levoton. Samassa\nkuului salista askelia, ne likenivät kuin arkaellen hänen oveaan, mutta\nkukaan ei kajonnut lukkoon.\n\n— Aili, nukutko? — Se oli Emma rouvan ääni. — Hyvää yötä lapseni!\n\n— Hyvää yötä, äiti.\n\nHän sai sen sanotuksi niin tyynesti ettei kukaan olisi aavistanut\nhänen itkeneen. Itse asiassa pyrki sydämestä esiin: anteeksi, antakaa\nanteeksi! Mutta se tukahtui. Askeleet etenivät, ruokasalin ovi\nsulkeutui. Aili kuuli äidin vielä hakkaavan sokeria ja puhuttelevan\npiikaa. Sitten vaikeni kaikki. Aili hypisteli naulaa permannossa.\n\n— Minun rauhani, minun rauhani, olet poissa, äänsi hän itsekseen. —\nMiksi on rinnassani tuska? Mitä minä kaipaan, mitä minä tahdon?\n\n— — —\n\nKaikki tämä ei hänelle ollut mitään tavatonta. Monia monituisia\nkertoja oli hän siihen heittäytynyt samalla tavalla, milloin itkemään\nomia surujaan, milloin muiden. Nuorilla tuntehikkailla tytöillä on\naina aihetta kyyneliin, — ja jollei ole, niin he keksivät — kunhan\nvain tulee yksinäisyyden hetki, jolloin ne pääsevät puhkeamaan\nesiin. Ja Aili oli paljon ollut yksin. Kaarilan naapurit asuivat\nkaukana eikä pitäjässä oikeastaan ollut ainoatakaan hänen ikäistään\nsäätyläistyttöä. Pekka oli, päästyään ylioppilaaksi ja pari lukukautta\noltuaan Helsingissä, mennyt maanviljelyskouluun, joten hän vain\nlyhyet lupa-ajat oli viettänyt Kaarilassa, samaten Maija, joka kävi\ntyttökoulua Helsingissä. Maijan ja Ailin suhde oli muutenkin ollut\nkuin oppilaan ja opettajattaren: olihan heidän välillään kuuden\nvuoden ikäero ja Aili oli todellakin opettanut Maijaa ennenkuin tämä\njoutui kouluun. Kahtena talvena oli Kaarilassa oleskellut nuori neiti\nopettamassa Ailia. Heistä oli tullut ystävät ja kirjevaihdon kautta\nkesti yhteyttä heidän välillään vielä jonkun aikaa. Sitten lakkasi\nneiti vastaamasta Ailin kirjeisiin: uudet ystävät olivat kai työntäneet\nhänet tieltään. Aili ei itselleenkään kehdannut myöntää, miten kipeän\nhaavan jätti mieleen tuon ainoan ystävän kadottaminen. Silloin oli\nsentään ollut joku, jolle kirjoitti ja jolta odotti joitakin tietoja.\nMutta nyt ei ollut ketään. Kolmen kesken kasvatusvanhempiensa, herra ja\nrouva Wahlfeltin kanssa vietti hän kesät talvet Kaarilassa.\n\nHän oli ottolapsi. Hän tiesi kyllä vanhempansa, mutta hän ei ollut\nheitä koskaan tuntenut eikä hän kantanut heidän nimeään. He olivat\nkuolleet ennenkuin hän ymmärsi ajatella. Äiti oli ollut rouva\nWahlfeltin nuoruuden ystävätär, sentähden Kaarilan herrasväki oli\nottanut orvon omaksi lapsekseen. Ja omana lapsena he häntä olivat\nrakastaneet, hän oli käynyt heille niin välttämättömäksi, että jos\nhän vain lyhyempiäkin aikoja vietti kirkonkylässä jossakin tuttavassa\nperheessä, niin tuntui talo kolkolta ja tyhjältä. Eikä Aili itse\nviihtynyt muualla kuin Kaarilassa. Ja Kaarilassa hän kaipasi... kaipasi\njotakin, hän ei tietänyt mitä. Hänessä asui ainainen epämääräinen,\nhaikea tunne. Se ei sentään aikaisemmin kalvanut, kasvatusisä oli\nhyvällä tuulellaan osannut pitää koko talon iloisassa tasapainossa.\nMutta hänen kuoltuaan, viime talven viikkoina, joista ei tuntunut\nloppua tulevan, oli Ailin mieleen noussut paljon, ennen aavistamattomia\najatuksia...\n\n\n\n\nII\n\n\nSeuraavaan tapaan oli viime talvi Kaarilassa kulunut.\n\nHän herää unestaan. On pilkkoisen pimeä ja sade kuuluu rapistelevan\nruutuja. Hän vetää tulta tikkuun ja näkee että kello on viisi. Kynttilä\njää palamaan, mutta hän ei raaski nousta, vaan viruu vielä hetkisen\nvuoteessa, nauttien yöllisestä lämpimästä ja kuunnellen sateen ääntä.\nSitten hän hiljalleen nousee, peittää vuoteensa, järjestää huoneen\nja lähtee ruokasaliin. Tuli palaa siellä jo uunissa, ystävällisesti\nloimottaen seinillä ja katossa. Jalo, Pekan jahtikoira, tuijottaa\ntorkkuen tuleen, harmaa Mirri uneksii uuninkorvalla ja puolihämärästä\nerottautuu pöydältä punaiseen myssyyn peitetty kahvipannu. Aili\ntaputtaa Jalon päätä, se vastaa hänelle häntää heiluttamalla ja hänen\nkättään nuolaisemalla. Mirrikin saa aamutervehdyksen ja sitten sytyttää\nAili lampun — sen kupua on paikattu tuohentervalla —, asettaa\nkahvipöydän järjestykseen ja ottaa työnsä. Hän kutoo pitsiä...\n\nVanha seinäkello näpäyttelee tasaisesti, valkea räiskähtää\ntuontuostakin, pelästyttäen Jalon mieluisasta horrostilastaan. Jo\nkuuluu kyökin portailta kopisevia askeleita. Se on äiti joka tulee\nmaitokammarista. Hän käyttää kylminä vuodenaikoina tavallisesti Pekan\nvanhoja saappaita, sentähden ovat hänen askeleensa niinkuin miehen\naskeleet. Hän tuo muassaan kermaa kahviin, tavallisesti läkkituopilla,\nvaikkei se tietysti ole täynnä. Hetken kuluttua saapuu Pekkakin,\nkäytyään tallissa, navetassa ja tuvassa, missä miehet tekevät\npuhdetöitään. Hänen vaatteistaan leviää tallinhaju, joka sittemmin\ntarttuu Mirriin, sillä Mirrin hän useimmiten ottaa syliinsä. Äiti\nkaataa kahvia.\n\n— Pelkään, alkaa Pekka, — että sioille tulimme antaneeksi liian\npaljon potaattia. Kävin kuopassa ja siellä näytti olevan niin vähän.\n\n— Niinkö arvelet! huudahtaa Emma rouva vilkkaasti, — sitten\ntäytyy ruveta pitämään väkeä vähemmällä. He ovatkin saaneet suuren\npadallisensa sekä illaksi että aamuksi. Riittäköön nyt se että aamulla\nsyövät potaattia ja taas päivälliseksi saavat jotakin keittoruokaa.\n\n— Mutta entä illalla? Alkaa maitokin käydä vähiin.\n\n— Syökööt kalaa, leipää, kaljaa... Välistä kastia lisäksi...\n\nNähdessään Pekan ja Ailin huolestuneet kasvot, lisää Emma rouva:\n\n— Kyllä ihminen sillä elää. Olen jo siksi vanha, että tiedän.\nNälkävuosinakin piti elää, vaikkei ollut selvää leipääkään...\n\nPekka ei virka mitään, silittää vain Mirriä. Aili nostaa hiukan päätään\nja luo häneen syrjästä ilkkuvan katseen. Sitten hän painuu takaisin\ntyöhönsä ja lausuu:\n\n— Minusta se on hirveää, ettei väelle anneta parempaa ruokaa!\n\n— No mutta siihenhän he lapsuudesta ovat tottuneet! huudahtaa Emma\nrouva. — Meillä ei ole varaa muutoin...!\n\nPekka katsahtaa nuhtelevasti sisareensa ja johtaa keskustelun toisaalle.\n\n— Tänään pitäisi Seppälän käydä maksamassa ne kaksikymmentä markkaa,\njotka veronkannossa jäivät vaille. Saa nyt nähdä tuleeko hän.\n\n— Se on onnetonta joukkoa se Seppälän väki, pääsee Emma rouvalta\nhuolestuneesti. — Kertovat, että heiltä tämän vuoden sadosta jo on\nmennyt puolet viime vuoden velkoihin. Vaimo sellainen huolimaton ja\nseitsemän lasta...\n\n— Jotka kasvavat kuin pienet pakanat, lisää Aili, — kasvatuksetta.\nPastori oli viime vuonna luvuissa oikein heitä nuhdellut.\n\nHetkisen vaitiolon katkaisee Pekka sanoilla:\n\n— Koulu olisi tarpeen.\n\n— Niin, koulu! huokaa Aili.\n\nHänen mieleensä hiipi kalvava tunne. Perustaa koulu, koota sinne\nsydänmaan tietämättömät lapset, antaa heille tietoa, opettaa heille\nhyvää! Mutta varoja ei ole ja jos olisikin, niin kelpaisiko hän, Aili,\nedes sydänmaan tietämättömiä lapsia opettamaan?\n\nVähitellen valkenee surullinen syyspäivä. Jokainen menee työhönsä.\nAili järjestää huoneet, kastelee kukat ja lähtee kävelemään. Hän\njohtaa ensin askeleensa hevostalliin ja kun hän hyväilevällä äänellä\nmainitsee hevosia nimeltä, hirnuvat ne häntä vastaan. Siitä ei hän\njatka puukäytävää alas maantielle, vaan menee olkilatojen ja riihien\nsivutse sille tielle, joka läpi Kaarilan ha'an johtaa kaupunkiin päin.\nPortti on jo nostettu pois saranoiltaan ja veräjäpuut asetetut aitaa\nvastaan pystyyn. Mättäät lepäävät pehmeän, keltaisen lehtipeiton alla,\npuut ovat miltei paljaat, oksien lävitse pilkottaa harmaa taivas. Tie\non paksuna liejuna, syrjään on poljettu kaitainen, kovempi polku. Siinä\nkävelee Aili, hitain askelin, yllään kulunut, vanhanaikainen takki,\npäässä valkea huivi ja kädessä maalaamaton keppi. Hänen kasvoillaan on\nsanomaton ilme, hänen mielessään haaveksiva, syvä surumielisyys. Häntä\nvoisi pitää tuon syksyisen maiseman hengettärenä... Jalo on juossut\nmukaan ja tavannut jäniksen jäljet. Pelästynyt pikku pupu harppii tien\npoikki, Ailin ohitse, kintereillään kiljuva, verenhimoinen koira.\n\nHetken kuluttua tulee vastaan mies, jonka Aili jo kaukaa tuntee\nSeppäläksi. Hän ilostuu, sillä hän on ollut hiukan huolissaan siitä\nettei hän tulisi. Saattaa tosin vielä olla sekin mahdollisuus, ettei\nhänellä ole rahaa, mutta ainakin hän sitten on käynyt puhumassa\nasiastaan.\n\n— Kai talossa ollaan kotona? kysyy mies pistettyään kättä.\n\n— Ollaan kyllä. Mitäs Seppälään kuuluu?\n\n— No ei mitään liikoja, muuta kuin että eilen illalla oli se Niko\npahainen lyönyt kirveellä jalkaansa.\n\n— Oikeinko pahasti?\n\n— No ei kai se niin vallan ihoakaan raapaissut. Taisi vain haava mennä\nluuhun asti.\n\n— Sehän on hirveätä! Mitä te sitten siihen panitte?\n\n— Mitäs niillä sitten oli panemista, rievuilla olivat tukkineet.\nJa oli siihen sitten sattunut se Paloniemen Rieta, se oli neuvonut\npanemaan lamppuöljyä ja suoloja...\n\n— Suoloja haavaan!\n\n— Mutta ei se siitä yhtään parantunut. On poika pahainen porannut koko\nyön.\n\n— Miksette heti tulleet meille? Onhan meillä edes nikkarinlakkaa ja\nkarboolihappoa...\n\n— Olin itse kaupungissa ja tulin vasta iltayöstä kotiin.\n\nAili kääntyy hänen kanssaan taloon, selittää kiireesti äidille Nikon\nvaivoista ja äidin valmistaessa lääkkeitä puhelevat Pekka ja Seppälä\nruokasalissa. Vieras istuu tuolilla ovensuussa ja Aili tarjoo hänelle\nkahvia.\n\n— Milläs tavalla tämä raha nyt on saatu? kysyy Pekka ystävällisesti.\n\nMies raapaisee korvansa taustaa ja heittää silmäyksen likaiseen\nkaksikymmen markkaseen, joka on pöydällä herran edessä.\n\n— Piti viedä mullikka kaupunkiin.\n\n— Kuinka monta lypsävää teille nyt jää talveksi?\n\n— Viisihän niitä.\n\nPekka vaipuu ajatuksiinsa. Seppälä hörppii kahvia teevadilta.\n\n— Se teidän vaimonne ei taida osata säästää, alkaa Pekka. — Sanovat\njuovan kaiken voin kahvina ja ostelevan turhia helyjä... Sensijaan\nkasvavat lapset ilman kuritusta ja opetusta, niinkuin suden penikat, ja\ntorppa menee alaspäin.\n\n— Niinhän se on tahtonut vähän olla. Mutta minä sitä tässä\nmarkkinamatkalla, kun osti sellaisen kukillisen punaisen silkin ja\nsiitä antoi viisitoista markkaa, vähän löylyytin...\n\nSekä itse asia että se tapa, jolla mies, suistellen silmiään kapeiksi\nraoiksi, siitä kertoo, huvittaa Pekkaa niin että hän purskahtaa\nnauruun. Aili katsahtaa häneen nuhdellen ja virkkaa vakavasti:\n\n— Oikeinko lyömällä?\n\n— Niin, vähän hotaisin selkään. Ei se siihen paljonkaan sattunut...\nOli kanssa oma syyni, kun ryhdyin sellaista nuorta ja koreaa\nherrasväenpiikaa naimaan! Hissakan sain! Parempi olisi ollut, jos\nolisin ruvennut kauppoihin reilun, tasaisen talonpoikaisihmisen kanssa.\nMutta kun se silloin oli olevinaan niin hempeä ja herkullinen, kun\nkerran nuorena miehenä tohtorissa käydessäni sen näin... Olisi saanut\ntohtori itse naida...!\n\nSamassa tulee Emma rouva lääkkeineen ja tarpeellisilla neuvoilla\nvarustettuna lähtee mies matkaansa.\n\nAamiaiseksi on miltei poikkeuksetta sianlihaa ja potaattia.\nKeskustelu pöydän ääressä koskee likinnä sitä mitä mahdollisesti\naamulla jo on ehtinyt tapahtua. Pekka on tasainen ja tyytyväinen,\njollei erityisiä harmeja ole ollut, äiti usein alakuloinen. Aili\ntotistuu totistumistaan, hän hymyilee yhä harvemmin jota lyhyemmiksi\npäivät pimenevät. Aamupäivällä istuvat molemmat naiset ruokasalissa\nkäsitöidensä ääressä. Ainoastaan harvoin he toisiaan puhuttelevat.\nHeidän välinsä ei ole aivan eheä, sillä Aili ei koskaan ole päässyt\nsiitä tunteesta, että hän sittenkin on ottolapsi ja että äidin enemmän\ntäytyy rakastaa omia lapsiaan. Mutta tätä tunnetta, niinkuin yleensä\nkoko sieluelämäänsä, on hän huolellisesti salannut. Eikä äiti ole\nnäkynyt hänen luottamustaan kaipaavankaan. Ainoa mikä heitä nykyään\nliittää yhteen on suru: molemmat ovat he rajattomasti rakastaneet\nKaarilan herra-vainajaa, ja jonakin hiljaisena iltana häntä itkiessään\nvaipuvat he toistensa syliin, päästävät kyyneleensä hillitsemättömästi\nvalumaan ja saavat siten toisiltaan lievennystä ja lohdutusta...\nMuuten ovat heidän mielipiteensä monasti vastaiset ja usein heiltä,\nkahdenkesken istuessa, puuttuu puheenainetta.\n\nVirkkaustyö, niin kuivalta kuin se saattaa näyttää, voi sekin\ninnostuttaa. Ylpeydellä katselee Aili muhkeaa välipitsiä, joka\nhänen käsissään pitenemistään pitenee. Se on sinertävän valkea ja\ntuoksuu puhtautta. Ja Ailin näppäryys kasvaa, päivä päivältä tulee\ntyö tasaisempaa. Hän innostuu niin, että hän kelloa katsoen kutoo ja\nkun päivällispöytä on katettava, tekee hän sen malttamattomuudella.\nHämäräkin saavuttaa hänet liian aikaiseen: hän ei malta jättää työtään,\nennenkuin äiti muistuttaa ettei pidä silmiään pilata.\n\n— Tule, Pulu, laulamaan! kuuluu samassa Pekan ääni salista.\n\nHän on tullut ulkoa ja heittäytynyt salin nojatuoliin viettämään hämyn\nhetkeä. Ailia hermostuttaa ettei määrätty mitta pitsiä vielä ole valmis.\n\n— Pulu, etkö kuule? tulee taaskin salista.\n\n— Voi voi, eihän minulla nyt olisi aikaa!\n\n— Koko päivän olet istunut pitsisi ääressä. Eihän sillä nyt\nhengenhätää ole.\n\nAili ojentautuu suoraksi ja oikaisee käsivartensa. Hartioita särkeekin\nhiukan, niinkuin aina tekee kun on kauan istunut.\n\nSaliin ei sytytetä tulta, sillä Aili ei käytä nuotteja. Hän laulaa\nenimmäkseen kansanlauluja, joita on kylän tytöiltä oppinut ja säestää\nniitä omalla yksinkertaisella tavallaan. Hän unohtaa vähitellen\nveljensä läsnäolon ja päästää peittelemättä tunteensa ilmoille. Ja kun\nviime sävel on kajahtanut pimeässä huoneessa, niin ei hiljaisuutta\nriko mikään. Saattaa kuulla omat hengenvetonsa. Vihdoin Aili herää\najatuksistaan ja huomaa Pekan nukkuneen. Se häntä sekä rauhoittaa\nettä suututtaa, sillä toiselta puolen hän ilostuu siitä ettei hänen\npeittämättömillä tunteillaan ole ollut todistajaa, toiselta puolen hän\nveljeltään olisi odottanut enemmän hartautta. Kun Pekka neljännestuntia\nmyöhemmin tulee ruokasaliin, tapaa hän Ailin työnsä ääressä, ahkerana\nikäänkuin ajamassa kiinni myöhästymistä.\n\n— Minä nukuin, sanoo Pekka hieroen silmiään. Ja katsahtaen kelloon,\navaa hän kyökin oven ja huomauttaa: — soittakaa väki illalliselle.\n\nHän tuntee vaistomaisesti ruumiissaan koska väki on soitettava ruualle,\naivan niinkuin hän vaistomaisesti joka aamu herää minuutilleen kello\nneljä. Hän asettuu sohvalle, hieroo taasen silmiään ja haukottelee.\nAili istuu selin häneen. Hiukset hänen niskassaan kähertyvät pehmeinä\nuntuvina.\n\n— Pulu, sinä lakkasit laulamasta! virkkaa Pekka lapsellisesti.\n\n— Ja sinä kuuntelemasta.\n\n— No, kun minä nukuin... Pulun olisi pitänyt herättää...\n\n— Vai niin...! Sitä saat turhaan odottaa. Kun nukut, niin minun\npuolestani saat maata miten kauan tahansa, sanoo Aili leikillisesti.\n\nAili kääntyy Pekkaan päin ja purskahtaa nauruun, sillä Pekan karkeat\nhiukset seisovat niin kummallisesti pystyssä, silmät ovat sirillään ja\nnenän päässä on nokea. Pekan täytyy hänenkin ruveta nauramaan, vaikkei\nhän tiedä mitään varsinaista syytä. Tässä hilpeässä mielentilassa tapaa\nEmma rouva \"lapset\", kun hän tulee puodista, toisessa kädessään lyhty,\ntoisessa suuri avain ja lautanen kukkurallaan siansorkkia. Hän on jo\nyhtymäisillään yleiseen iloon, mutta puhkeaa samassa puhumaan:\n\n— Lamppu savuaa! Kuinka ette nyt huomaa!\n\nSe suitsuttaa todella suitsuttamalla savua lasistaan, joka jo yhdeltä\npuolen on aivan mustunut. Noki Pekan nenän päässä lienee sekin kotoisin\nsamasta lähteestä. Suuri siivous on tietysti tämän kaiken jälkeen\nvälttämätön. Onneksi on salin ovi sentään ollut kiinni.\n\nIllallisen jälkeen istutaan taas rauhallisesti pöydän ympärillä.\nEmma rouvalla on yllä silmälasit: hän lukee saksalaista kuvalehteä\n\"Über Land und Meer\", jonka joku sukulaisista aina antaa hänelle\njoululahjaksi. Aili kutoo pitsiään ja Pekka selailee viime viikon\nsanomalehtiä, jotka hän jo moneen kertaan on lukenut.\n\n— Itsemurha! virkkaa hän äkkiä ja hänen ystävälliset piirteensä\nsynkistyvät. — Tuota en olekaan huomannut. Kamalat ihmiset, pelkurit,\nkun tappavat itsensä! Se on oikein tullut muodiksi. Hyi!\n\nKiihkolla, joka hänelle on aivan tavaton, hän heittää\nsanomalehden käsistään ja alkaa kävellä edestakaisin. Hän on tuossa\nlevottomuudessaan hyvin kömpelö. Ailin tekee ehdottomasti mieli nauraa\nhäntä. Kun hän sitten vihdoin taas istuutuu paikalleen, nousee Aili\nsalavihkaa ja noutaa hänelle kyökistä Mirrin, joka nukuttuaan uunin\nkuumassa on aivan lämmin.\n\n— Silitä nyt tuota, niin rauhoitut. Vai ovat sinusta ne ihmiset niin\npelkureja, jotka itsensä tappavat. Uskaltaisitkohan sinä?\n\n— Uskallan enemmän kuin sitä: uskallan elää. Mutta ihmiset, jotka ovat\nkaiken hävittäneet, eivät uskalla elää. He pelkäävät elämää, sentähden\nhe katkaisevat kaikki ja kuolevat. Mutta ei puhuta siitä!\n\nMirri makaa hänen käsivarrellaan hervottomana kuin lankavyyhti. Hän\nvaikenee kotvan aikaa ja selailee toisella kädellään almanakkaa.\n\n— Pulu, arvaas...\n\n— No?\n\n— Kuinka monta viikkoa on jouluun?\n\n— Tiedän sen arvaamattakin. Ylihuomisesta seitsemän viikkoa.\n\n— Niin juuri. Kas, kun tiesit! Olet kai katsonut.\n\n— Voi, voi, aikoja sitten.\n\nSeuraa hiljaisuus. Lamppu ynisee, Jalo kuorsailee nurkassa.\n\n— Täällä näkyy olevan Bismarckista uusi kuva! virkkaa Emma rouva\nhaukotellen ja asettaa kuvalehden Ailin eteen, joka hänkin haukottelee,\ntartuttaen Pekkaan saman taudin.\n\nPekka nousee, asettaa Mirrin Ailin syliin, sytyttää lyhdyn ja lähtee\ntalliin. Hetken kuluttua mennään levolle. Istuessaan yksin huoneessaan\nkirjoituspöytänsä ääressä kuulee Aili äidin vetävän kelloa ja Pekan\nriisuutuessaan kolauttavan saappaansa lattiaan. Sitten vaikenee kaikki.\nAili yksin valvoo. Pää käsien varassa tuijottaa hän ikkunaan.\n\nPimeä on läpitunkematon ja hiljaisuus alkaa soittonsa. Sillä\nhiljaisuudellakin on äänensä. On ikäänkuin hiushienoja jouhia\nalettaisiin virittää. Aili tuntee niiden koskettavan hermojensa\npäitä. Hän istuu liikkumatonna pitkiä aikoja. Hänen silmänsä sattuvat\nkuvaan pöydällä. Se on nuori nainen, jonka sielukkaita kasvoja kihara\ntukka kaartaa. Kuva on vanhaa tekoa ja haaltuneilla kukkasilla\nkoristettu. Aili tuntee nuo piirteet tarkkaan, sillä joka ilta on hän\nniitä katsellut. Se on hänen oman äitinsä kuva, hänestä itsestään ei\nhänellä ole mitään muistoa. Isästä ei ole edes valokuvaa. Emma rouvan\nkertomuksista tietää Aili äidistään sen vähän minkä tietää... Hän oli\nkaunis nuori nainen, jolta mies heidän avioliittonsa ensi vuonna kuoli.\nLapsensa syntyessä heitti äiti henkensä. Tämä lapsi on Aili...\n\nMiten olisi jos he eläisivät, oma isä ja äiti?\n\nHiljaisuuden hauraat kielet heläjävät hänen ympärillään. Niiden soitto\nkahlehtii hänet paikalle. Jos hän liikahtaisi, niin ne katkeisivat,\nmutta hän ei liikahda ja soitto jatkuu. Se häntä hivelee, se häntä\nkalvaa. Kaikki voimansa kooten hän vihdoin riuhtaisee itsensä irti, lyö\nnyrkillä otsaansa ja iskee hampaat huuleensa: hän tuntee epätoivoisan\ntuskaa. Miksi? Miksi...? Hiukan tyynnyttyään hän riisuutuu ja nousee\nvuoteeseensa. Siinä hän lukee kappaleen Uudesta Testamentista ja nukkuu\nlevolliseen uneen.\n\nNiin on siis päivä kulunut umpeen, pisarainen valunut lisää siihen\nviikkojen ja vuosien vuohon, joka muodostaa ihmiselämän.\n\nJa melkein aivan samanlaisena kuin eilinen, valkenee huominen päivä\nja ylihuominen ja sitä seuraava. Viikon ainoa postipäivä yksin on\ntoisenlainen kuin muut ja jännityksellä sitä odottaa koko perhe. Sillä\njollei se muuta toisikaan, niin tuohan se sanomalehdet. Useimmiten\nkuitenkin tulee kirje Maijalta tai tohtorinna Wahlfeltilta, jonka\nluona Maija asuu. Se on vuoroin osoitettu Emma rouvalle, vuoroin\nAilille, vaikka sisältö on koko perheelle yhteinen. Muuten menevät\nsenkin päivän tapahtumat samaa tasaista kulkua. Perussävel pysyy\naina muuttumattomana, vaikka äänilajit hiukan vaihtelevatkin. Eri\ntorpparit käyvät eri asioillaan, tavallisesti huoliaan valittelemassa,\nusein myöskin kantelemassa toistensa tekoja, tai tuomassa keskinäisiä\nriitojaan taloon ratkaistaviksi.\n\nUsein sattuu itse herrasväenkin piirissä erimielisyyksiä eikä\nsanakiista ole vältettävissä. Aili se useimmiten on riidan aloittaja,\nsillä Pekka mukautuu aina Emma rouvan mielipiteisiin. Sattuu\nesimerkiksi näin.\n\n— Lapseni, sanoo Emma rouva ruokapöydässä Ailille, — mikset syö\nvoita? Onhan tämä tuoretta voita.\n\nAili punastuu.\n\n— Kiitos, en kaipaa sitä.\n\n— Mutta sinä laihdut pahanpäiväisesti, sinun täytyy voimistua. Voi on\nterveellistä.\n\nAili ei vastaa mitään ja seuraavina päivinä uudistaa Emma rouva\nkehoituksensa. Vihdoin ilmaisee Aili syynsä.\n\n— En saata! Minua vaivaa se, että meillä on parempaa ruokaa kuin\nväellä. He tekevät raskaampaa työtä, mutta me syömme parempaa ruokaa.\n\n— Mutta siihenhän he ovat lapsuudestaan tottuneet! He eivät parempaa\nkaipaa, heidän ruumiinsa ei muuta vaadi.\n\n— Heidän sielunsa ei myöskään vaadi kouluja eikä valistusta, mutta\nme pidämme velvollisuutenamme nostaa heidät tuosta \"vaatimattomuuden\"\ntilasta... Minä en voi nähdä, että he kyökin kattamattomalta pöydältä\nsormillaan syövät samasta kalakupista...\n\n— Mutta siihenhän he ovat tottuneet! Onhan heillä kaikilla puukkonsa,\nja mitä taas siihen tulee, että he syövät samasta kupista, niin ovathan\nhe kaikki terveitä ihmisiä.\n\n— Jaa, tiedän vain, että jos minä olisin emäntä, niin yhtä siistin\npöydän kattaisin väelleni kuin itselleni ja samaa ruokaa söisi työväki\nja herrasväki.\n\n— Niin te puhutte te nuoret, joilla ei ole kokemusta. Mutta minä olen\nvanha ja tiedän ettei tuota käytännössä voi toteuttaa. Ajattele nyt kun\nmiehet töistään tulisivat puhtaalle pöytäliinalle syömään, miltä se\nnäyttäisi...!\n\n— Mutta eivätkö he voisi pestä käsiään ennenkuin asettuvat pöytään?\n\n— Joka päivä saisit muuttaa heille puhtaan liinan, joka viikko hankkia\nuudet lautaset, veitset ja kahvelit. Sillä kyllä he osaavat liata ja\nsärkeä!\n\nAili vaikenee, sillä hän huomaa äidin suuttuvan.\n\n— Mutta Aili, virkkaa Pekka, — sinä et ole johdonmukainen. Jollet\nsinä syö voita siksi, etteivät väkemme saa sitä, niin kuinka sinä\nesimerkiksi saatat nukkua yösi puhtaassa sängyssäsi — sillä yhtä\nhyvissä vuoteissa eivät väkemme nuku?\n\n— Olen sitä kyllä ajatellut! huudahtaa Aili. — Joka kerta kun tuvassa\nkäyn, siitä kärsin. Kerran esimerkiksi satuin vanhalta Leenalta\nkysymään: \"missä Leena oikeastaan nukkuu?\" — \"Milloin uunilla, milloin\npenkillä\", vastasi hän nauraen. Sitten näin miten hän vuoteensa\nvalmisti: siinä ei ollut kuin olkisäkki ja likainen välly. Ja niinhän\nhe nukkuvat kaikki, ilman lakanoita, ilman sänkyjä ja peitteitä. Ihan\nmiten sattuu!\n\n— Vai niin sinä voit sanoa! tokaisee väliin Emma rouva hehkuvin\nposkin. — Enkö minä ole antanut heille sekä tyynyjä että peitteitä,\nmutta eihän heillä mikään kestä...\n\n— Siksi ettei heille koskaan anneta kuin vanhaa...\n\n— Ja oljet ovat hyvin terveelliset sängynalustana. Niitä käyttävät\nuseat varakkaatkin, sen sinulle vakuutan... Aili, Aili, älä puhu mitään\nmeidän väkemme tilasta. Missä on väellä koko pitäjässä niin hyvä kuin\nmeillä? Joka päivä saavat kerran, jopa kaksikin, kahvia — useissa\npaikoissa ei anneta väelle kahvia kuin pyhäaamuina. Sano nyt sinäkin\njotakin, Pekka...!\n\n— Kyllähän sen kysymättäkin tietää, mitä mieltä Pekka tässä asiassa\non, sanoo Aili katkerasti. — Pekka on aina samaa mieltä kuin äiti,\nvaikka äiti sanoisi, että korppi on valkea... Äh, sinä... pelkuri!\n\nPekan silmissä säihkyy, hän menee Emma rouvan luo ja silittää häntä\nolkapäälle.\n\n— Älä ole pahoillasi, äiti!\n\n— Teille ei kelpaa mikään, teille nuorille! huutaa Emma rouva itku\nkurkussa ja kiiruhtaa ovelle. — Muna meidän aikanamme opettaa kanaa\nmunimaan!\n\n— Olen kyllä, sanoo Pekka vihdoin, — useissa suhteissa samaa mieltä\nkuin sinä Aili, mutta...\n\n— Mutta et uskalla sanoa sitä äidille!\n\n— ... mutta sinä lausut sanasi niin äreästi ja se suututtaa äitiä.\nMiksi me häntä loukkaisimme, tiedämmehän, miten paljon huolta ja surua\nhänellä muutenkin on.\n\n— Sinä tiedät, että äiti niin rakastaa sinua, että hän rajattomasti\nseuraa sinun tahtoasi: jos sinä jotakin sanot, niin se tapahtuu.\nSentähden pitäisi sinun koettaa vaikuttaa äitiin. Mutta sinä olet\npelkuri...!\n\n— Minä myönnän, että äiti aina tahtoo tehdä minulle mieliksi, vaikka\nhän siten särkisikin omat mielihalunsa. Mutta etkö ymmärrä, että minun\nvelvollisuuteni on olla väärinkäyttämättä valtaani?... Muutoksen täytyy\nkäydä vähitellen. Henkisen tilan parantuessa parantuvat itsestään\nulkonaisetkin elämän vaatimukset.\n\n— Itsestäänkö? Sillä tavallako, että me sivistyneet istumme\nristissäkäsin ja annamme asiain mennä menojaan?\n\n— Ei, vaan me toimimme vähitellen. Koetan tässä ensin saada Kaarilan\nkuntoon, sitten puuhaan koulun, sitten...\n\n— Olemme me jo vanhat ja kuolemme! Ah, minä en jaksa odottaa, en jaksa\nnähdä ympärilläni epäkohtia, en kerjäläisiä, en rikoksia, en tuota\nlikaista, toivotonta köyhyyttä, joka vallitsee niin monissa paikoin —\njollen saa käydä käsiksi auttamaan, parantamaan, nyt juuri kun olen\nnuori...!\n\n— Mutta miten sen tekisit?\n\n— Alkaisin likeisimmästä ympäristöstäni, tekisin väkemme ja\nalustalaisemme tasa-arvoisiksi ja onnellisiksi.\n\n— Mutta luuletko, että he pitäisivät kaikkia parannuspuuhiasi minäkään\nonnena? He ovat tottuneet olkisäkkeihinsä ja vällyihinsä. Heistä olisi\nhyvin epämukavaa, jos heidän pitäisi ruveta käyttämään veitsiä ja\nkahveleja...\n\n— He pian tottuisivat, siitä olen varma...!\n\n— Kyllä, mutta eihän työväkemme montakaan vuotta palvele meillä...\nTulee uusia, tottumattomia...\n\n— Mutta sitenhän tavat leviäisivät heidän mukanaan muualle.\n\n— Niin kyllä. En väitä, ettei tämä kaikki olisi hyvä, mutta se käy\nhitaasti, hitaasti...\n\nKuluu kotvan aikaa niin, ettei kumpikaan sisaruksista puhu. Aili\nistuu liikkumattomana tuolilla, kädet helmassa ja tuijottaa ulos,\nmissä lumiräntää lankee maalle. Hänen kasvonsa hehkuvat ja sieraimet\nvärähtelevät. Turhaan hän koettaa peittää mielenliikutustaan.\n\n— Tehdä ihmiset tasa-arvoisiksi, onnellisiksi! sanoo Pekka vihdoin.\n— Sitä et voi, vaikka valitsisit kuinka ahtaan piirin tahansa\nhuolenpitosi alaiseksi. Aina tulee olemaan rikkaita ja köyhiä, iloisia\nja itkeviä, hyviä ja pahoja...\n\nAili jää tuijottamaan veljeensä. Pekan kasvoissa on jotakin outoa.\nHänkin näyttää taistelevan mielenliikutusta vastaan. Aili nousee äkkiä\nja rupeaa nauramaan.\n\n— Kas, miten syvämielisiksi olemme tulleet! Mene sinä mieluummin\nlohduttamaan äitiä, hän varmaankin on paennut itkemään jonnekin.\n\nPekka punastuu kuin koulupoika, joka on saatu kiinni kirjoittamastaan\nrakkaudenkirjeestä. Nolona, miltei häpeissään hän jättää huoneen.\n\nSopusointu talossa on häiriintynyt, rauha on rikki. Koko päivän\nvallitsee raskas mieliala. Eikä se tahdo poistua seuraavanakaan.\n\n— — —\n\nMaat jäätyvät, tulee lunta. Elämä Kaarilassa pysyy entisellään.\nAlkaa liikkua kerjäläisiä. Useimmiten, kun joku sellainen ilmestyy\nkyökin ovensuuhun, menee Aili häntä puhuttelemaan. Hän laskee kätensä\nkerjäläislapsen päälaelle, katsoo häntä ystävällisesti silmiin ja kysyy:\n\n— No, kuka sinä olet?\n\n— Kest-Jussin poika Kaupista.\n\n— No entä sinä?\n\n— Eevastiinan poika Kirjomäestä, vastaa suurempi poika pienemmän\npuolesta, joka käsiinsä puhaltaen töllöttää ympärilleen.\n\nAili vie heidät penkille istumaan.\n\n— No, joko se Jussin poika osaa lukea?\n\n— Olenhan minä lukenut kolmanteen pääkappaleeseen.\n\n— No lueppas nyt minullekin — vaikkapa toinen uskontunnustus!\n\nPoika sipaisee hihallaan nenäänsä, laskee lakin penkin alle, asettaa\nkätensä ristiin ja lukee taukoamatta kysymykset ja vastaukset samassa\nvauhdissa. Kävelystä ja kylmästä hohtavat hänen kasvonsa, nenä valuu\nja katse riippuu pöydällä höyryävässä keittovadissa. Samaan malliin\non pysähtynyt Eevastiinan pojankin katse. Hän lienee noin viiden\nvuoden vanha, kerjäläispussi on selässä, jalat ovat riepuihin käärityt\nja pistetyt kopposiin. Tyydytettyään heidän silmäinsä halun ja\nnauttiessaan heidän syömisilostaan alkaa Aili taas jutella.\n\n— Joko sinäkin, pikkuinen, nyt jaksat kiertää! Eikö isällä ole työtä,\nkun näin varhain lähettää sinut maailmalle?\n\nPoika pistää juuri suuhunsa kuumaa potaattia ja tuijottaa kysyvin\nsilmin Ailin hymyileviin kasvoihin.\n\n— Ei sillä isää olekkaan, vastaa suurempi pojista.\n\nAilin poskille nousee veri, mutta vaistomaisesti jatkaa hän hymyilyään.\nHetken vaiettuaan nousee hän ja sanoo lapsille:\n\n— Syökää nyt oikein tarpeeksenne.\n\nHän menee huoneeseensa, lankeaa polvilleen nojatuolia vastaan ja\npeittää kasvot käsillään. Sanomaton inho on hänet vallannut, kauhea\nhäpeän tunne häntä painaa.\n\nMutta Maijastiinojen lapsilta ei hän enää koskaan kysy isää.\n\nOlka, Ailin leikkitoveri, käy tuontuostakin Kaarilassa. Aili vie hänet\nhuoneeseensa, kyselee häneltä kuulumisia ja juttelee hänelle. Välistä\nhe sunnuntai-iltoina lyövät korttia, Myllymattia tai muita pelejä,\nniinkuin ennen lapsina; kortitkin ovat samat likaiset, tahmeat, kuin\nsilloin. Joskus on oikein hauska: he päättävät jo pelin alussa, että\ntekevät väärin niin paljon kuin voivat, heittävät välistä kortin\npakkaan tai piilottavat hihaansa ja nauravat kun toinen sitten\nsaa petoksen ilmi. Mutta jota vanhemmiksi he ovat käyneet, sitä\nvieraammaksi on suhde tullut. Kun asiat lehmistä, hevosista, matkoista\nkirkolle ja markkinoille sekä kylän uutiset ovat puhutut, vaikenevat\nmolemmat, kunnes Olka huomauttaa, että hänen täytyy lähteä kotiin.\n\nOlkalla alkaa käydä kosijoita. Aili yrittää välistä siitä puhua,\nmutta kohtaa aina jyrkän vastarinnan. Olka livahtaa hänen käsistään,\nhän tuntee sen... Miksi?... He eivät itse asiassa ole niin eri\nsivistyskannalla, etteivät toisiaan voisi ymmärtää. Mutta Olka ei\ntahdo. Hän seurustelee kylän tyttöjen kanssa, useiden sellaistenkin,\njoista ei Aili pidä... ja Aili jää yksin.\n\nTalvi tulee erinomaisen kova: kirkkaita päiviä ja polttavia pakkasia,\njolloin kaikki on huurteesta kankeaa. Illoin, kuun loistaessa, on kuin\nsalamoja iskisi oksasta oksaan metsässä. Ei tunnu tuulta, ei mikään\nliikahda. Pyöreinä, kuin pumpuliin käärittyinä ovat puut ja niiden\npehmeydestä riippuu alas hienoja, pitkiä jääripsiä, jotka leikittelevät\nkuunvalossa. Saattaa nähdä kauas metsän sisään: valoisia puunkylkiä ja\ntasaisia maa-aloja, joista silloin tällöin kohoaa hienoinen lumimätäs.\nHiljaa kuin varjo astuu nuori nainen teitä Kaarilan ympäristössä.\nHuurre asettuu hänen silmäripsiinsä, huurteeksi tulee hänen\nhengähdyksensä, hiiltyneen puun lailla helisten lentää lumilohkare, kun\nhän jalallaan sattuu sitä koskettamaan.\n\nAamulla on mieliala toinen ja jäätähtien joukko kimmeltää toisella\ntavalla, sillä silloin loistaa siihen aurinko, joka on punainen\nkuin kuumimmalla kesäsydänpoudalla. Ovet narisevat kankeuttaan ja\nseinähirret ryskyvät. Pörröisinä kerinä istuvat harakat aidalla, kyeten\ntuskin siipiään liikuttamaan. Vihdoin alkaa tuulla ja särkyessään\nhelisten putoavat jääkuori ja piikit maahan. Jo rupeaa satamaan lunta.\nSitä tulee viikkokaudet yhtämittaa.\n\nSama nainen se yhä astelee tuttuja teitään. Milloin käärivät\nlumihiutuat hänet valkeaan vaippaansa, milloin nostelevat tuulet hänen\npitkiä suortuviaan, ikäänkuin muodostaakseen niistä siivet, milloin\nlepää hän hangen helmassa, milloin seisoo hän polvia myöten lumessa,\nkäsivarsillaan pitäen kiinni koivun rungosta. Surumielinen, haikea ilme\nei väisty hänen kasvoiltaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKevään mukana saapuu Helsingistä serkku, Eero Wahlfelt. Hän on\nkahdenkymmenenkahden vanha nuorukainen, joka yliopistossa tutkii\nuusia kieliä ja filosofiaa. Tutkinnot ovat kaikki tähän asti menneet\nkunnialla ja viimeiset vähäiset luvut aikoo hän suorittaa pois\nsyksyllä, sitten lähteäkseen ulkomaille laajentamaan tietojaan ja\nnäköpiiriään. Miellyttävällä käytöksellään on hän heti voittanut kaikki\nsydämet Kaarilassa, alkaen herrasväestä palvelijoihin ja alustalaisiin\nasti. Hänellä on varastossa ystävällisiä hymyilyjä ja hauskoja\npilapuheita kaikille. Ja hänen avuliaisuutensa ja hyväsydämisyytensä\neivät tunne rajoja. Hän olisi, niinkuin Emma rouvalla on tapana sanoa,\nvalmis riisumaan yltään ainoan paitansakin pyytävälle. Tyhjyys, kolkko\nhiljaisuus on Kaarilasta kadonnut: vaistomaisesti tuntevat kaikki\nhenkilön läsnäolon, joka elämänhaluisena, täynnä nuoruuden voimaa astuu\ntulevaisuutta kohti.\n\nIhmeellisesti hän osaa vaikuttaa kaikkiin. Siitä että puhekielenä\nherrasväen kesken ennen oli ruotsi, on nyt jouduttu siihen että nuoret\npuhuvat keskenään suomea — palvelijain suureksi kummastukseksi.\nHänen toimestaan on Emma rouvalle ja Ailille tilattu sadetakit ja\nkesähatut Maijan mukana Helsingistä. Sunnuntai-iltoina kokoaa hän\npaikkakuntalaiset Kaarilan tupaan kuulemaan esitelmää, milloin\nKalevalasta, milloin Suomen historiasta, milloin Runebergista. Pekan\nkanssa, joka on umpimielisyydestään tunnettu, juttelee hän usein\nmyöhäiseen yöhön asti. Emma rouvastakin on alakuloisuus kadonnut\nvähemmäksi.\n\nAili on Eerosta saanut mahtavan liittolaisen. Hän niin hyvin\nymmärtää hänen tarpeensa, hän niin osaa häntä tyynnyttää. On hetkiä,\njolloin ei Aili tunne katkeruutta ketään kohtaan, ei minkäänlaista\nsurumielisyyttä, hetkiä, jolloin hän on täysin onnellinen. Lämpöisinä\npäivinä istuvat he kahden puutarhassa tai rannalla ja Eero kääntää\nAilille pitkiä kappaleita ranskalaisista ja saksalaisista klassikoista\ntai kertoo hänelle virtauksista eri maiden kirjallisuudessa.\n\nJa tyttö, joka koko elämänsä ajan huolellisesti on peittänyt\nsisimmät tunteensa maailmalta, alkaa vähitellen avata sydäntään.\nSiinä on omituinen tenho kun he kahden istuvat lehdossa, jonka nuput\naukeavat auringolle ja hän saa kertoa tunteistaan täällä yksinäisinä\ntalvi-iltoina tai pitkinä, myrskyisinä syyspäivinä. Välistä hän aivan\nunohtaa, että hän astelee elävän olennon rinnalla. Mutta vaistomaisesti\nhän sittenkin tietää, ettei hän tällä kertaa tunteitaan ilmaisekaan\nyksin tuulille. Katsomattakin tuntee hän lämmön noista ruskeista,\nverhotuista silmistä itseään seuraavan. Eeron osanotto on sentään\ntoista kuin se, jonka tuuli uskotulleen suo...!\n\nLämmin, kummallinen tunne seuraa häntä koko päivän ja kun hän illalla\npeilin edessä sukii hiuksiaan ja näkee punan poskillaan, huomaa hän\nmiten se häntä kaunistaa. Nyt pitäisi Eeron hänet nähdä!\n\nHän ei tee itselleen selvää siitä, miksi hän juuri Eerolle tahtoisi\nnäyttää kauneutensa, hän ei kysy mikä tunne hänessä elää Eeroa kohtaan.\nHän tietää vain, että hänen seurassaan on hyvä olla ja että on suloista\nhäntä ajatella.\n\nMutta tuontuostakin sukeltaa aaveena esiin ajatus: tämä loppuu, tämä\nloppuu!... Ensinnäkin tulee Maija heidän väliinsä, sitten matkustaa\nEero pois... Kesää seuraa pitkä talvi. Maija, oma lapsi, pääsee\ntietysti Helsinkiin. Eero unohtaa Ailin kokonaan... Mitä hänestä\ntuleekaan tässä suuressa yksinäisyydessä...? Hän maatuu tänne, kuihtuu,\nkuolee.\n\nJa hän tuntee, miten epätoivoisa katkeruus iskee kyntensä hänen\nsieluunsa. Hän tahtoisi tuskasta huutaa.\n\n\n\n\nIII\n\n\nOli lämmin päivä. Tavanmukaista kevätsiivousta oli jo jonkun aikaa\nkestänyt Kaarilassa. Kuukausien koskematon järjestys oli rikottu\nhuoneissa, tavaroita oli kannettu ulos, ikkunoita raastettu auki\ntalviliitteistään, lakeja, lattioita sitaistu nuorilla lehvillä,\nkellareja, vinttejä väännetty nurin ja kauas oli pauke kuulunut\nkartanolta, kun talvitomuja piiskattiin huonekaluista.\n\nMaijan tuloon piti kaiken olla valmiina. Emma rouva valmisteli rengin\nkanssa kukkalavoja puutarhassa, Pekka oli vienyt piiat navettapihaa\nluomaan, Aili raastoi pois huoneestaan toista sisäikkunaa, joka\nmahdollisten kylmien varalta oli jätetty ottamatta. Eero, joka aamulla\noli ollut tervaamassa venettä rengin kanssa, soitti torvea salissa.\n\n— Etkö, Aili, tulisi minua säestämään? kuului vihdoin hänen äänensä.\n\n— Voisit sinä mieluummin tulla minua auttamaan! vastasi Aili.\n\n— Älä toki Eero raukkaa taas vaivaa, huudahti Emma rouva puutarhasta.\n— Koko aamupäivän hän on ollut työssä.\n\n— Niinhän me muutkin olemme. Kyllä hän nyt saa jaksaa, väitti Aili\narmottomasti.\n\nEero nousi ikkunalle ja otti Aililta hohtimet.\n\n— Saan ilmoittaa, etten ensi kertaa ole tällaisessa työssä. Monet\nmonituiset kerrat olen iltamia ja kuvaelmia varten naulannut kulisseja,\nmonta monituista kertaa ripustanut seinille arpajaisvoittoja.\n\n— No niin, siinä äiti kuulee!\n\n— Mutta en minä nyt täällä Kaarilassa tahtoisi sinua rasittaa...!\n\nKun ikkuna oli saatu irti ja avattu, hyppäsi Eero, notkeana kuin apina,\nsiitä puutarhaan.\n\n— Tule perässä! sanoi hän Ailille ja hymyili häntä vastaan ruskeilla\nsilmillään.\n\nKorkeus ei ollut aivan pieni. Mutta Aili nousi empimättä ikkunalaudalle\nja varustautui hyppäämään. Liian myöhään huomasi Eero sanojensa\nvaromattomuuden, turhaan koetti hän tyttöä kieltää. Hän hyppäsi —\njollei Eero olisi saanut häntä kiinni, olisi hän pudonnut suin päin\nmaahan.\n\n— Sattuiko? kysyi hän hätäisesti. — Sano, sano Aili kulta!\n\nHän painoi häntä likemmä itseään, käsivarsillaan häntä tukien. Hetken\najan hän hervotonna lepäsi hänen sylissään, kasvot kalpeina, silmät\nummessa.\n\n— Ei sattunut, kuiskasi hän vihdoin, loi serkkuunsa pitkän katseen\nja riuhtaisihe irti. — Kuule, alkoi hän sitten kiireesti, värin\nvähitellen palatessa kasvoille, — emmekö yhdessä menisi lakaisemaan\ntuota kulmaa puutarhassa, joka vielä on lakaisematta?\n\n— Olkoon menneeksi!\n\n— Hae sinä tallista harava, minä tuon tuvasta luudan.\n\nEero rupesi viheltämään masurkkaa, heitti taapäin päätään, niinkuin\nhänen tapansa oli, tarttui Ailin vasempaan käteen ja oikaisi hänen\nkäsivartensa suoraksi omaansa vastaan. Hän veti hänet mukaansa.\nSilmillään seuraten Eeron askeleita tanssi Aili hänen perässään.\nRakennuksen kulmaa kiertäessä hämääntyi heiltä tahti. He alkoivat\nuudestaan ja tanssivat reippaasti siihen asti missä talliin ja tupaan\nvievät tiet erosivat. Siinä päästi Eero Ailin käden sellaisella\nvauhdilla että tyttö vielä hyvän matkaa jatkoi samaan tahtiin. Sitten\nhän seisahtui ja jäi tuijottamaan Eeron jälkeen, painaen käsiään\nrinnalle.\n\n— Mitä, mitä on tämä tunne? sanoi hän hiljaa itsekseen.\n\nSellaisena ei kukaan saanut häntä nähdä, hänen täytyi paeta. Hän tiesi\nposkensa olevan palossa ja otsallaan olevan ikäänkuin kirjoituksen. Hän\nvilkaisi ympärilleen: pihassa ei ollut ketään. Hän hyppäsi kiviaidalle,\npääsi sen toiselle puolelle ja riensi polkua alas rantaan. Valkovuokot\nolivat kukassa, lahti lepäsi rasvatyynenä, tuore tervanhaju leijaili\nilmassa. Hän astui veden partaalle, johon syvä, sininen taivas\nkuvastui, horjahti taapäin ja lankesi kivelle istumaan.\n\n— Mikä, mikä on tämä tunne? Eero, Eero... onko tämä rakkautta?\n\nHän ei itkenyt, mutta sydän sykki valtavasti ja silmä tuijotti veden\nkalvoa. Hänen rintansa oli ylenpalttisen täynnä.\n\nMinä rakastan! selveni hänelle vihdoin ja hänen kyyneleensä alkoivat\nhiljalleen valua alas poskea. Hetket olivat iäisyyden hetkiä, hän ei\ntietänyt miten kauan hän oli istunut siinä veden partaalla, valaen\nvettä polttavalle otsalleen, kun hänen mieleensä vihdoin juolahti, että\nEerohan häntä odottaa. Hän nousi, kuivasi kasvonsa ja alkoi astua taloa\nkohti. Mutta hänen mielessään riemuitsi ja raikui. Ei tarvinnut enää\nkaivata ja ikävöidä olemattomia. Ajatuksilla on määränsä, tunteilla\nmaalinsa: hän rakastaa!\n\n— Missä sinä olet ollut? kohtasi häntä portilla Eeron kysymys.\n\n— Olinko sitten niin kauan?\n\n— Olit! En minä yksin viitsinyt lakaista puutarhassa, lähetin sinne\nLeena-muorin. Mutta missä sinä oikeastaan kävit?\n\n— Rannassa. Pisti päähäni käydä siellä. Juoksin niin kovasti.\n\n— Sen kyllä näen. Joko vene kuivaa?\n\n— Vene... niin, kyllä kai se kuivaa, ilma kun on niin kaunis.\n\nSileälle tielle päästyä tarttui Eero hänen käteensä ja alkoi häntä\ntanssittaa.\n\n— Pää pystyyn ja katso minua silmiin! Niinkuin ennenkin.\n\nMutta Aili ei voinut niinkuin ennen. Kyyneleet tulivat silmiin.\n\n— Päästä minut, pyysi hän. — Auringon valo häikäisee.\n\n— Neiti suvaitsee tänään olla huonolla tuulella!\n\nPääkaupunkilaisella kumarruksella päästi Eero hänen kätensä ja katsoi\nhäneen pitkään. Aili kääntyi ja alkoi haravoida lehtiä kasaan.\nIkäänkuin oljen korteen tarttuen katkaisi hän vihdoin kiusallisen\nhiljaisuuden sanoilla:\n\n— Kerro Eero jotakin Helsingistä.\n\n— Helsinki ei tähän aikaan esiinny ensinkään edukseen, siellä alkaa\nolla tyhjää: ylioppilaat poissa, koulut kiinni, muuttoaika.\n\nTaas seurasi hiljaisuus. Onneksi tulla pyyhälti samassa pensaista\nkoira, läähättäen ja kieli pitkällään. Aili hyväili sitä tavallista\nhellemmin. Eero seisoi haravoiden tuomen alla, jonka oksat miltei\nkoskettivat hänen päätään:\n\n— Hän ei minua ymmärrä, hän ei minua rakasta! selveni Ailille äkkiä.\n\n— — —\n\nAurinkoisena valkeni seuraava päivä. Kaikki oli järjestyksessä:\nkaksiosaiset ovet avatut, joten saattoi nähdä talon koko huonerivin,\nmaljakoissa kukkasia, ruokasalissa vihreällä koristettu kahvipöytä ja\nikkunoista virtasi raikas veto, löyhytellen vasta pestyjä uutimia ja\nkoristuksia pöydillä ja sohvilla, jotka ainoastaan juhlatilaisuuksissa\notettiin esiin. Juhlatilaisuuksiksi katsottiin aina niitä päiviä,\njolloin joku \"lapsista\" palasi kotiin, viivyttyään pitemmän aikaa\npoissa.\n\nJo kello yhdentoista aikaan alettiin odottaa. Joka kerta kun Jalo avasi\nsuutaan haukkumaan, ilmestyi joku piioista kyökin portaille. Aili oli\nensi kerran heittänyt surupukunsa ja pukeutunut sinertävään. Hänellä\noli kaulassa leveä kellertävä pitsi ja vyötäisiä ympäröi nahkavyö.\n\nHän ei iloitse Maijan tulosta, ajatteli Pekka nähdessään hänen totiset\nkasvonsa. Mutta Eero ei voinut riistää silmiään hänestä: vaaleat\nhiukset kähertyivät niin sorjasti niskassa, poski oli kalpeudessaankin\nniin tuore, piirteet niin puhtaat. Kun hänet aina oli nähnyt mustissa,\nvaikutti hän vaaleassa puvussa suorastaan hurmaavana.\n\nMaijaa vain ei kuulunut. Kahvijano valtasi jo odottavat ja ensimmäinen\nkuppi juotiin. Emma rouvan alkaessa käydä levottomaksi, tuli piika\nvihdoin ilmoittamaan, että \"nyt siellä joku tulee Kiutun mäkeä alas,\nmutta on niin lystinmäinen\". Jalo, joka unohtaen virkansa, istui\nruokasalissa ahnastelemassa, törmäsi haukkuen pihalle, herrasväkensä\nseuraamana. Kummallinen kuorma oli todellakin tulossa: ajaja kyllä\nistui takana ja hattupää nainen edessä, niinkuin odottaa sopi, mutta\nsitäpaitsi oli etupuolella rattaita ihmeellinen korkea esine, jonka\npinnat oudosti säteilivät auringon valossa.\n\n— Mikä kumma tuo on? Ei ainakaan meidän Maija...\n\n— Mutta hevonen on meidän Tuima.\n\n— Ja Maija se kuitenkin on tuo hattupää...\n\n— Hänellähän on polkupyörä rattaillaan, keksi vihdoin Eero.\n\n— Maija se on, hän jo heiluttaa nenäliinaansa.\n\nHitaasti likeni kuorma. Nuoret riensivät vastaan, Emma rouva jäi\njäljellepäin. Kenenkähän polkupyörän hän tänne tuokaan? mietti\nhän itsekseen. Sitten alkoi kyyneleitä valua hänen poskilleen ja\nmalttamattomasti odotti hän saavansa sulkea syliinsä tyttärensä. Maija\nei aivan heti päässyt alas rattailta, puupuitteisiin pantu polkupyörä\noli kiinnitetty hänen eteensä, joten hän sen takana istui kuin\nkarsinassa.\n\n— Voi voi, olette varmaankin kauan odottaneet! Läksimme kyllä heti\njunan tultua, mutta tämän pyörän tähden piti ajaa niin hitaasti. Kaduin\njo etten sitä jättänyt asemalle.\n\n— Paras oli, virkkoi Pekka ystävällisesti hymyillen, — että toit\ntuotavasi tänne. Kukapahan ne jälkeenpäin noutaisi asemalta.\n\n— Maamiehellä on kiire käsissä! lisäsi Eero.\n\nVihdoin pääsi Maija karsinastaan. Hän riensi suoraa päätä äitinsä luo\nja sulki hänet syliinsä. Sitten tervehti hän muita.\n\n— Pikku tyttöseni, Maija kultani, oletko nyt kotona, äidin luona!\nMutta kuinka sinä olet kasvanut ja näytät terveeltä!\n\n— Niin olenkin ollut harvinaisen terve koko kevään, vaikka useimmat\ntovereista olivat niin hermostuneet, että rukouksessa pyörtyivät ja\ntunnilla usein purskahtivat itkuun.\n\nMaija oli päätä pitempi äitiään. Hänen ja Pekan ulkomuodossa oli paljon\nyhtäläisyyttä: sama vaalea tukka, vaikka Maijalla hiukan laheampi,\nsama helakka ihonväri, samat siniset silmät. Veljessä vallitsi oikea\nsuomalainen tyyneys, kun sitävastoin sisar näytti olevan altis mitä\nerilaisimmille mielijohteille. Hän oli vankka ja roteva, suuret,\nluisevat kädet, vartalo vielä kehittymätön. Niinkuin usein nopeasti\nkasvaneet, käveli hänkin huolimattomasti, hartiat hiukan kumarassa.\nLiikkeet olivat kulmikkaat, äänessä ja käytöksessä jotakin poikamaista.\nHän otti pitkiä askeleitaan sillä tavalla, että miltei luuli hänen\nolevan kompastumaisillaan hameisiinsa, jotka alkoivat käydä pitkiksi.\nKun hänet näki Ailin rinnalla, pisti hän erikoisesti silmiin: Aili oli\nniin solakka ja kevyt, kaikki hänessä niin siroa tekoa.\n\n— Mutta lapseni, virkkoi äkkiä Emma rouva ja pysähtyi keskelle pihaa,\ntavoitellen hattua tyttärensä päästä, — olet leikannut hiuksesi! Voi,\nvoi!\n\n— Niin, niin, minua ei saa torua! Niistä oli niin paljon vaivaa ja\nolivathan ne niin huonot...! Kasvaahan minulle uudet paremmat sijaan...!\n\n— No niin. Ehkä se oli hyvä.\n\nEnempää ei Emma rouva sanonut. Eero tyytyi siihen, että hän purskahti\nnauruun ja Pekka sanoi tyynesti:\n\n— Se on hirveän rumaa kun naisilla on lyhyt tukka.\n\nTultiin sisään. Maija juoksi huoneesta huoneeseen, kaikkialla oli niin\ntuttua, niin kaunista! Hän tervehti piikoja kyökissä, tarkasteli oliko\nkaikki paikoillaan, kaipasi Mirriä, joka ei ollut saapuvilla ja jäi\nvihdoin kahvipöytään istumaan Emma rouvan viereen, joka ilokyynelin\ntuontuostakin laski kätensä hänen lyhyeksi leikatuille hiuksilleen ja\nkehoitti häntä syömään ja juomaan.\n\n— Mutta enhän vielä ole sanonut terveisiä kaikilta, jotka lähettivät!\njatkoi Maija. — Ensinnäkin tietysti tädiltä ja sedältä ja pojilta.\nSetä erittäin käski sanoa, että hän syksyllä odottaa Ailia Helsinkiin.\nJa täti lähetti äidille tuliaisiksi leninkikankaan ja Pekalle\nkravatin... Ja Eerolle minulla on terveisiä niin monelta tytöltä, etten\ntiedäkään...!\n\n— No annas kuulla!...\n\n— Ensinnäkin tuli neiti Blom toissa iltana vastaani kadulla ja käski\nsanomaan, että olisi fiksua jos kirjoittaisit hänelle, sillä hänen\non ollut sinua ikävä... Ja Elli Tuokko toi aamulla kukkia, jotka\nkäski antaa sinulle — ne ovat eväitteni joukossa... Voi äiti, kiitos\nvoileivistä, ne maistuivat niin hävyttömän hyviltä, että olin kieleni\nniellä...!\n\n— Vai eväittesi joukossa! Sepä on hävytöntä! Helsingin runollisin ja\nkaunein tyttö lähettää minulle kukkia ja sinä panet ne — eväspussiisi.\n\n— Vai olisiko minun pitänyt istua ja pidellä niitä käsissäni neljän\npenikulman aikana. Muutoinkin minua paleli. Aamulla oli aika kylmä,\ntiedä se ja ole tyytyväinen, etten kukkiasi heittänyt hiiteen.\n\n— Paleliko sinua, lapseni?\n\n— No ei paljon... Ja päästäkseni Eeron terveisistä mainitsen vielä\nettä yksi hentuistasi, jonka nimeä en edes muista, lähetti pienen\nkäärön...\n\n— Jota ehkä olet säilyttänyt — kenkäsi varressa? lisäsi Eero.\n\n— Ja se inhoittava neiti Sohvi Mantere käski sanoa, että jotkut häät\nolivat olleet, sanoi sinun kyllä siitä jo ymmärtävän...\n\n— Hyvä on, ymmärrän kyllä! Pääsivätkö pojat luokalta?\n\n— Pääsivät. Jussi sentään ehdoilla luonnontieteessä.\n\n— No entä sinä itse? kysäisi Pekka.\n\n— Tietysti. Ei toki viimeiselle luokalle jäädäkään. Todistukseni onkin\ntäällä.\n\nHän juoksi sitä noutamaan. Omituisen hellä piirre kasvoillaan seurasi\nEmma rouva hänen liikkeitään. Se on sentään oma tytär, ajatteli Aili\nitsekseen. Hänelle, Ailille ei kukaan antanut sellaisia katseita. Eero\noli hänestä tällä hetkellä kauempana kuin koskaan ennen; ainoa joka\nhäntä myötätuntoisuudella näytti seuraavan, oli Pekka. Hän katsahti\nhäneen tuontuostakin ikäänkuin anteeksi pyytäen. Aili pakotti hymyn\nhuulilleen. Hänen poskensa hehkuivat.\n\n— Ja johtajatar — tapansa mukaan —, sanoi Maija, — lähetti äidille\nterveisiä.\n\nJuhlallisella uteliaisuudella otti Emma rouva todistuksen tyttärensä\nkädestä. Sitten hän ojensi sen Ailille. Eero kurkisti siihen hänen\nolkansa takaa.\n\n— Eero ei saa katsoa! huusi Maija.\n\n— Miksei? nauroi Eero ja vilkaisi tyttöön ruskeilla silmillään.\n\n— Ei! Et saa! Koetapas!\n\n— Maija lapseni! rauhoitti äiti. — Eihän tuo nyt niin huono ole,\nettet sitä voisi näyttää.\n\n— Niin, mutta hän taas alkaa kiusotella...!\n\nSekä Pekka että Eero seisoivat Ailin tuolin takana lukemassa Helena\nMaria Wahlfeltin päästötodistusta. Siinä oli enimmäkseen kahdeksia,\nvoimistelussa kymmenen, kaunokirjoituksessa, käsitöissä ja laskennossa\nkuusi.\n\n— Vai tällä sitä sitten aiotaan — ylioppilaaksi! virkkoi Eero\nhymyillen, käsissään murennellen piparkakkua.\n\n— Eero! pääsi Aililta nuhdellen.\n\nMutta Maija oli tullut tulipunaiseksi. Hän karkasi istuimeltaan,\nhypähti Eeron eteen, riisti todistuksen hänen kädestään, tarttui hänen\ntukkaansa ja tukisti.\n\n— Selkääsi tarvitsisit! sanoi hän. — Äiti, minä en kärsi tuota Eeroa.\nLaita itses täältä Kaarilasta tiehesi.\n\nTämä riiteleminen oli niin hullunkurista, että Aili ja Emma rouva\npurskahtivat nauruun. Eero oli painanut silmänsä umpeen ikäänkuin\nhenkeään uhkaavaa iskua odottaakseen.\n\n— Onko minun päässäni enää ainoatakaan hiuskarvaa? vaikeroi hän.\n\n— Olisit, Maija, voinut hankkia arvosanasi laskennossa vähän\nparemmaksi, huomautti Pekka.\n\n— Kiitä onneasi, ettei siinä ole viitosta! sanoi loukkaantuneena\nMaija. — Kuukausitodistuksessa minulla oli seitsemän, mutta sitten\nse Pirre (hän tarkoitti laskennonopettajaansa) antoi niin vaikeita\nkoelaskuja, ettei niitä kukaan ymmärtänyt. Olga Söderholmkaan, joka\nmeidän luokalla oli primus, ei saanut kymmentä... Te ahdistatte minua\ntänään kaikki. Luuletteko, että on hauska tulla kotiin, kun...\n\nLoukkaantuneena läksi Maija saliin ja luotuaan nuhtelevan katseen\nPekkaan ja Eeroon, seurasi häntä Emma rouva. Mutta pahin ei vielä ollut\ntullut.\n\n— Kenen se polkupyörä on? kysyi Pekka.\n\nMaija livahti tiehensä antamatta vastausta ja Pekalta unohtui kysymys\nuudistamatta, hän kun jännityksellä seurasi Helsingistä tulleiden\nsadetakkien ja hattujen koettamista. Se tapahtui salissa, suuren peilin\nedessä. Ailin sadetakki oli vaalean harmaa ja hattu leveäröytäinen,\nvalkeasta oljesta, koristettu mustilla samettinauhoilla ja valkealla\nhöyhentöyhdöllä. Se puki häntä niin, että hän punastui nähdessään oman\nkuvansa. Nyt saattoi hän vetää vertoja mille tytölle tahansa. Mutta\nEmma rouva vaikeroi:\n\n— Voi hyvät ystävät, minulle, vanhalle ihmiselle nyt tällaisia\nkoristuksia! Voi näitä hihoja!\n\n— Se on uusinta muotia! vakuutti Maija.\n\n— Miksi nyt sitten vanhanaikaista ottaisi, koska kerran uutta ostaa!\nlohdutti Eero. — Kyllä täti siihen tottuu!\n\nPekka nousi tuoliltaan, haki takkinsa rintasaumasta pari nuppineulaa ja\npisti niillä kiinni pussihihoja niin että poimut katosivat.\n\n— Noin sen olla pitäisi!\n\n— Niin poikani, ehkä Aili, kun tässä nyt tulee aikaa, ottaa ja leikkaa\nnämä hihat pienemmiksi.\n\nEero nauroi täyttä kurkkua ja teki parastaan vakuuttaakseen, että ne\nolivat erinomaisen kauniit. Sitten tuli uusi kysymys: mitä tämä kaikki\nmaksaa? Siihenkään ei Maijalta saatu vastausta: täti oli ostanut kaikki\nja täti oli siitä kirjoittanut. Huolestuksen rypyt alkoivat nousta\nEmma rouvan otsalle: hän aavisti pahaa, kun Maija noin salaperäisesti\nvastaili. Sata markkaa oli Helsinkiin lähetetty ja siitä piti vielä\nriittää Maijalle matkarahoiksikin. Kunhan eivät nämä tavarat olisi\nmaksaneet niin paljon, että sinne taas oli jääty velkaa!\n\nHuonommin kuin Emma rouva saattoi aavistaakaan, olivat asiat. Se\nselveni hänen kälynsä kirjeestä, jonka Maija ulos lähtiessään hänelle\njätti. Paitsi että sadetakeista ja hatuista oli jäänyt osa maksamatta,\noli Maijan tutkintohameeseenkin pitänyt ottaa velkaa. Sitten oli Maija\nostanut polkupyörän... Polkupyörän? Maija polkupyörän! Emma rouva\nluki sanat moneen kertaan, hän ei ollut silmiään uskoa. Oliko lapsi\ntullut hulluksi!... Muuan tovereista, joka läksi ulkomaille, oli sitä\nhänelle kaupannut polkuhinnasta, 250 markasta, vaikka se oli miltei\nuusi ja erinomaisen hyvä. Kenenkään tietämättä oli Maija tämän tehnyt.\nHän oli siitä saanut paljon toria. \"Älkää siis enää häntä soimatko.\nLuulen sitäpaitsi, että siitä on ollut paljon hyötyä, sillä alkukesästä\noli hän kalpea ja hermostunut, mutta sitten kun hän alkoi ajaa\npolkupyörällä, on hän tullut aivan toisen näköiseksi. Pyörä on otettu\nvelaksi, mutta sitä ei tarvitse maksaa ennenkuin vuoden lopulla. Tyttö\nraukka on niin peloissaan. Älkää nyt häntä toruko!\" Niin loppui kirje.\nNeuvottomana pudotti Emma rouva sen helmaansa ja jäi tuijottamaan\neteensä. Sitten läksi hän etsimään Pekkaa, varovaisesti ilmoittaakseen\nhänelle asian.\n\nSillaikaa asteli Maija Eeron ja Ailin kanssa puutarhassa, jutellen\nHelsingin uutisia. Syksyllisiä arpajaisia jo valmisteltiin. Ompeluseura\noli ollut koolla Wahlfeltilla. Ohjelmaakin oli ajateltu. Joku rouvista\noli ehdottanut Kalevala-kuvaelmia: \"sinipiikain laulu\", \"ilmatarten ja\nluonnotarten tanssi\", \"Pohjolan neito\" y.m. Ja siihen oli Lyydi-täti\nsanonut: \"minulla on ehdolla niin mainio Pohjolan neito! Se on mieheni\nveljentytär Aili Wahlfelt. Hänen pitää siksi tulla tänne.\"\n\nAili tunsi ikäänkuin huumaavan viinin virtaavan suoniinsa: hän olisi\nhänkin nuori, hän huvittelisi niinkuin muut, hän tanssisi Eeron kanssa!\n\n— Onkin päätetty, sanoi Eero, — että Aili syksyllä tulee Helsinkiin.\n\n— Niin, opeta nyt vain minulle masurkkaa!\n\nAilin jäsenet värähtelivät.\n\nEero tarttui hänen käteensä ja he alkoivat tanssia hiekkarannalla.\nMaija lauloi ja yritteli kädet vyötäisillä hänkin tanssia. Hiestyttyään\nläksivät he juoksujalan pihaan. Mutta nähdessään polkupyörän kuistilla\ntotistui Maija.\n\n— Voi, voi, mitähän minä nyt saankaan? huokasi hän itku kurkussa.\n\n— No kuinka niin?\n\n— Tuo on minun! Olen sen ostanut omin päini, keneltäkään kysymättä\nlupaa... Mutta kiusaus oli niin suuri! Sain sen polkuhinnasta... Ette\naavista miten taistelin vastaan! Kävelin päiväkausia kuin kissa kuuman\npuuron ympärillä. Ja aina kun näin tyttöjen polkupyörillään tulevan\nkouluun, oli minulla oikein tuska. Ja kun näin heidän maneesissa\nharjoittelevan, niin ihan olin kuin kipeä! En enää voinut vastustaa.\nSemmoisella tunteella kuin sanotaan naisten rakastuvan, ajattelin minä\npyörääni. Vein sen huoneeseeni, kiilloitin sitä ja ensi työni aamulla\noli nousta sitä katselemaan... Voi äiti, älä suutu!\n\nSekä Emma rouva että Pekka olivat saapuneet paikalle. Maijaa kohtasi\nkokonainen nuhdetulva. Ailin piti lähteä kyökkiin, joten ei hän kuullut\nsitä kuin etäältä. Hän oli sitäpaitsi kokonaan omissa ajatuksissaan.\nAstuessaan salin läpi, otti hän uuden hattunsa, asetti sen päähänsä\nja katsahti peiliin. Sitten hän laski hatun takaisin tuolille ja tuli\nmasurkka-askelin ruokasaliin, jonne paistinhaju tunki kyökistä. Hän oli\nniin onnellinen, niin kiitollinen. Onnentunteensa valtaamana hän äkkiä\nkääntyi takaisin portaille, missä Maija itkien otti vastaan läksytystä,\nlankesi äidin kaulaan ja lausui:\n\n— Kiitos, rakas äiti!\n\n— Mistä lapseni? kysyi Emma rouva hämmästyneenä.\n\n— Hatusta, takista, kaikesta...!\n\nPekka seisoi riidanalaisen polkupyörän edessä, jonka ruuveja Eero\nkoetteli, ja katsoi siihen kuin mihinkäkin pahantekijään. Hän kääntyi\nhämillään pois, kun Aili tuli häntäkin suutelemaan. Tyttö palasi\nruokasaliin. Ensi kertaa eläessään tunsi hän hurmaavan huolettoman\nelämänilon liikkuvan mielessään. Kaikki epäilys oli kadonnut, tuntui\nsiltä, että hän on niin kaunis, että Eeronkin täytyy häneen rakastua.\n\nKyökissä oli väki vielä ruualla. Kaikki pöydällä oli tavallisessa\njärjestyksessä: reikäleipiä läjässä, kalakuppi, jonka laitoihin suola\noli kuivanut ikäänkuin kuonaksi, ja höyryävä perunavati. Vanha Leena\nliuotteli leipäpalasiaan vedessä, Jalo kalvoi luuta nurkassa. Aili\nkurkisti paistipataan, katsoi että jälkiruoka uunissa kypsyi, pani\nvoita lautaselle, leikkasi lohta, jota oli lähetetty Helsingistä, ja\njärjesti ruokapöydän. Ohi astuessaan yhtyi hän tuontuostakin renkien\nkeskusteluun. Se koski tämänpäiväistä matkaa asemalta ja Maija neidin\npolkupyörää.\n\n— Neiti, siellä on kerjäläisukko rappusilla, ilmoitti vihdoin piika\nIita.\n\nKerjäläinen istui sauvaansa nojaten eikä liikahtanut paikalta, kun Aili\nhäntä puhutteli. Risainen takki oli kiinni puukapulalla, jonka ympäri\noli kiedottu lankaa. Likaista paitaa piteli parsinneula. Paljaat jalat\nolivat pistetyt tuohikopposiin. Käsi oli pelkkää luuta ja nahkaa,\nkellertävän sinisinä erottautuivat siinä suonet. Ailin mieleen painui\nheti ensi näkemältä jokainen yksityiskohta hänessä. Kuurona ei hän\nAilia huomannut, ennenkuin hän kosketti hänen olkapäätään.\n\n— Jaa mistäkö kaukaa minä olen? Tuolta olen toisesta pitäjästä. Jaa\nvaivaisapuako? Onhan sitä vähän, mutta lisää on hankittava maailmalta.\nOlen tässä kaiket talvet potenut hinkua ja hengenahdistusta. Kun\nkorjaisi Jumala pois...!\n\nÄäni, käheänä ja matalana kuin maanalainen ulina, katkesi häneltä\nyskään. Kasvot vääntyivät ryppyjä täyteen ja värittömälle otsalle nousi\nrasittunutta punaa. Vanuneet harmaat hiukset heilahtivat. Aili toimitti\nhänelle ruokaa ja auttoi hänet alas portailta. Hitaasti vanhus astui\ntupaan päin, kaksin käsin kantaen keittovatia ja varjellen lientä\nläikähtämästä laitain yli.\n\n— Menkää vähän syrjään! kuului äkkiä Maijan ääni.\n\nKirpeä kellonsoitto houkutteli samassa sekä rengit että piiat\nportaille, mutta se, jota soitto varoittaen tarkoitti, ei huomannut\nmitään: rauhallisesti hän yhä asteli keskellä tietä, varjellen\nkeittovatiaan, lakkirisa kainalossa, tuulen heilutellessa harmaata\ntukkaa. Juuri kun Maijan piti kääntää ja pyyhkäistä hänen ohitsensa,\nkääntyi hänkin juuri samaan suuntaan. Harmistuneena, kyynelten puna\nvielä poskilla, piti tytön hypätä alas pyörältä.\n\nSanattomana katseli Aili tätä kohtausta. Hän tunsi ikäänkuin pistoksen\nrinnassaan. Poissa oli äskeinen mieliala. Ilottomana tuli hän sisään,\nmielessään kaikki Kaarilan köyhät, sairaat ja onnettomat, joita hänen\npiti tehdä onnellisiksi sensijaan, että hän koetteli uusia hattuja ja\najatteli huvimatkoja Helsinkiin.\n\nNiin kävi aina. Heti kun elämä alkoi hänelle hymyillä, kun hänen\nnuoruutensa otti oikeutensa, tuli, ikäänkuin tuulen tuomana joku pieni\nulkonainen seikka, jota ei kukaan muu huomannut, mutta joka hänet\npudotti taivaastaan. Kivenä riippui raskasmielisyys hänen siivissään ja\npainoi häntä maailman huoliin. Eikö hänelle sitten todellakaan ollut\nolemassa onnea, iloa, nuoruutta? Oliko hän tuomittu kaiken aikansa\nsuremaan muiden huolia, itkemään siksi etteivät kaikki iloinneet?\n\n— — —\n\n— Minä en maksa pyöriäsi, oli Pekka sanonut sisarelleen. — Saat itse\npitää niistä huolta!\n\nMutta eräänä iltana tavattiin hän itse Eeron johdolla harjoittelemassa\nsamaisella Maijan pyörällä. Ja senjälkeen eivät hänen uhkauksensa\nenää pystyneet sisareen: hän torjui ne ilkkuen luotaan. Koska kerran\nPekka käytti pyörää, saisi hän sen myöskin maksaa! Muutaman päivän\nperästä läksi Pekka jo polkupyörällä parin virstan päässä olevalle\nsuolle työmiesten luo. Eero koetti opettaa samaa taitoa Ailille,\nmutta hänen näytti olevan mahdoton sitä oppia. Pekka sensijaan käytti\npyörää niin ahkerasti, että Maijaa jo alkoi harmittaa, vaikkei hän\nuskaltanut siitä mitään sanoa. Kaikessa hiljaisuudessa hän sentään\näidille valitti asiaa. Ja äiti lohdutteli sillä, että kyllä Pekka\npian väsyy ja kyllästyy ja silloin joutuu pyörä taas alkuperäiselle\nomistajattarelleen. Mutta Pekkapa ei väsynyt. Maijan piti keksiä uusi\nkeino päästäkseen nauttimaan lempiesineestään: hän läksi liikkeelle\naamulla aikaiseen ennenkuin Pekka ehti, ja läksi silloin niin kauas,\nettei palannut ennenkuin päivällisille. Yksin ei sentään ollut niin\nhauskaa, hän alkoi pyytää Eeroa seurakseen. Ja oltuaan yhden kerran,\nläksi Eero useamminkin. Maijalla oli soma polkupyöräpuku ja kun hän\nEeron rinnalla lasketti alas mäkeä ja Aili jäi sulkemaan porttia\nheidän jälkeensä, ei hän voinut olla heitä kadehtimatta. He viipyivät\ntuntikausia poissa, tapahtuipa, että heitä turhaan odotettiin koko\npäivän.\n\nSilloin oli talossa hiljaista. Aili istui käsitöineen puutarhassa.\nVälistä koetti hän lukea. Mutta katse kääntyi vaistomaisesti maantielle\npäin tähystelemään, eivätkö he jo tulisi. Ajatukset eivät pysyneet\nkoossa. Kun ei heitä helteisestä päivästä huolimatta kuulunut\npäivällisellekään, kävi Aili levottomaksi. Hän kuvitteli, miten he\nnyt lepäävät jollakin nurmikolla metsässä, pyörät ovat asetetut puuta\nvastaan... Tuntui siltä, että hän vihaa Eeroa. Mitä hän olikin tullut\ntänne Kaarilaan hänen rauhaansa häiritsemään? Ennen oli kyllä ikävä\nja kaipaus kalvoi, mutta ei toki tuntunut tuskaa, se oli tullut Eeron\nmukana. Kunhan se hänen kanssaan poistuisikin! Heti juhannuksen jälkeen\nhän lähtisi...\n\nJa Maija! Hän oli saanut kaikkea: tietoja, koulutovereita, ystäviä...\nMutta hän ei antanut Ailin pitää edes ainoaansa: nyt oli hän ryöstänyt\nhäneltä Eeronkin!\n\nIllalla palasivat polkupyöräilijät, hiestyneinä ja mitä parhaimmalla\ntuulella.\n\n— Aili kulta! meidän on niin nälkä! huusi Eero jo portilla.\n\nJa ruokapöydässä he sitten kilvan kertoivat seikkailuistaan. He olivat\nkäyneet kirkonkylässä asti ja saattaneet kaikki ihmiset hämmästyksiin:\nMaija oli ensimmäinen nainen pitäjässä, joka ajoi polkupyörällä.\n\n— Tietysti Rantalan vanhatpiiat pitivät sitä hyvin sopimattomana ja\nepänaisellisena. Henrietta mamsseli ihan punastui, kun näki minut\nhousuissa ja lyhyessä hameessa...!\n\n— Mutta se olikin liian pitkä matka, sanoi Emma rouva, jota\nkirkonkyläläisten puheet alkoivat huolestuttaa. — Niin pitkää matkaa\nei Maija enää saa tehdä. Se ei sitäpaitsi voi olla terveellistä.\n\n— Mitä minä muusta, huomautti Pekka, — mutta tiesithän sinä että minä\naioin polkupyörällä mennä suolle...!\n\n— Tunnusta nyt samalla muutkin syntisi! kehoitti Eero.\n\n— Mitkä muut synnit? närkästyi Maija. — Itse voit ruveta\ntunnustamaan, mutta en minä.\n\n— No no, lapseni! rauhoitti Emma rouva.\n\n— Olet varmaankin käskenyt vieraita? arveli Aili.\n\n— En minä heitä käskenyt: he lupasivat itse tulla!\n\n— Käskitpä sinä, sanoi Eero.\n\n— No, käykö minun sanominen \"älkää tulko\" kun ihmiset kysyvät saavatko\ntulla? Ei. Minä vastaan: tulkaa vaan!\n\n— No kutka lupasivat tulla?\n\n— No ne kaikki: pappilaiset ja postineiti ja tohtori ja...\n\n— En olisi uskonut, kuiskasi Eero Ailille, — että tämä pikku neiti\nniin arvokkaasti osaisi esiintyä. Hän ei herroille enää niiannutkaan,\nvaan...\n\n— Suu kiinni! huusi Maija tulipunaisena. — Eero, sinä lurjus...\n\n— Lapseni, lapseni! Mitä sanoja sinä käytät! Pahemminhan sinä reuhaat\nkuin tallirengit. Etkö sinä niiannut? Et vanhoillekaan herroille?\n\n— Tuo Eero...! Jaa minä hänet kuristaisin! Kaikkiin hänen pitääkin\npistää nokkansa.\n\nMaija heitti täyden lautasellisen viiliä kesken ja karkasi saliin.\n\n— Koska he nyt sitten tulevat?\n\n— Juhannus-iltanahan he lupasivat.\n\n— No, onhan tässä nyt vielä muutamia päiviä siihen, sanoi Emma rouva\nrauhoittuneena. — Leipoa täytyy kuitenkin.\n\n— Ja vasikka tapettaisiin kuitenkin, lisäsi Pekka, joka iloitsi siitä\nettä Aili saisi olla nuorten seurassa.\n\n— Tohtori kovasti kyseli Ailia, kertoi Eero. — Näytti olevan\nhuolissaan terveydestäsi, sanoi sinun liian paljon istuvan. Minä häntä\nkoetin rauhoittaa sillä, että kyllä olen sinun kanssasi kävellyt ja\ntanssinut masurkkaa...\n\nNyt oli Ailin vuoro punastua.\n\n— Sepä erinomaisen rakastettavaa!\n\n— Niin, jatkoi Maija, joka samassa oli palannut viililautasensa\nääreen, — ja minulta hän kysyi kuinka kauan Eero oli ollut meillä ja\nmiten Kaarila häntä miellyttää ja ovatko he Ailin kanssa jo vanhatkin\ntutut. Ja minä vastasin, että Eero tavattomasti pitää Kaarilasta\nja Ailista, että he jo ovat vanhat tutut, olleet jo vuosikausia\nkirjevaihdossa...\n\n— Sepä oli valhe. En eläissäni ole Eerolle kirjoittanut riviäkään.\n\n— Mitä siitä sitten! Oli niin hauska nähdä, kuinka hän siihen\nhappamasti hymyili... Olethan sitäpaitsi kerran kirjoittanut... Kas,\ntohtori on Ailiin korviin saakka rakastunut, se on päivänselvää.\n\n— Mutta valitettavasti ei Aili häneen, sanoi Aili.\n\n— Hän nyt rakastuu kaikkiin naisiin eroituksetta, selitti Emma rouva\nvastenmielisesti.\n\n— Maija, kysyi Eero, — niiasitko sinä hänelle?\n\n— Kaikkia tässä vielä!... Jollet sinä nyt... niin minä heitän päällesi\nkoko tämän lautasellisen. Se ei ole pelkkä uhkaus, vaan minä sen vielä\nteen...\n\nIllalla kaipasi Pekka Ailia laulamaan ja Eero läksi häntä etsimään.\nTurhaan huuteli hän häntä rantakiviltä. Kiertäessään takaisin\npuutarhan läpi näki hän hänet vihdoin seisomassa tuomen alla, josta\nkukat varisivat. Hän katseli järvelle. Aurinko laski. Hohde punaili\nveden kalvoa ja metsää. Kuullessaan Eeron askeleet hän kääntyi ja jäi\nliikkumattomaksi. He katselivat toisiaan sanattomina.\n\n— Aili, sanoi Eero vihdoin, — miksi olet vetäytynyt luotani, miksi\nolet minulle kylmennyt.\n\n— _Minäkö_ olen kylmennyt? kysyi Aili hiljaa.\n\n— Kaipaan sinun puhettasi, sinun luottamustasi... Ajattele, että\nviikon päästä lähden.\n\n— Niin, mutta se ei tule käskystä. Sitäpaitsihan huusit minua\nlaulamaan. Kuulin kyllä äänesi rannalta. Mennään.\n\nSurumielinen ilme kasvoillaan istuutui Aili soittokoneen ääreen. Hän ei\nkauan valikoinut, vaan alkoi heti laulaa:\n\n    Taivas on sininen ja valkoinen\n    ja tähtösiä täynnä.\n    Niin on nuori sydämenikin\n    ajatuksia täynnä.\n\n    Enkä mä muille ilmoita\n    mun sydänsurujani,\n    synkkä metsä, kirkas taivas\n    ne tuntee mun huoliani.\n\nHyvää yötä toivottaessa tavattiin Maija portailta, nukkuneena\npolkupyöränsä ääreen. Rääsy, jolla hän oli sitä pyyhkinyt oli pudonnut\nhänen kädestään, hänen päänsä nojasi pilariin.\n\n\n\n\nIV\n\n\nKiireisesti valmistettiin Kaarilassa juhannusjuhlan viettoa. Huoneet\nkoristettiin kukkasilla, kuistille kierrettiin köynnöksiä, likeiselle\nvuorelle pystytettiin rovio ja sen nenään vanha tervattu vene. Mutta\nkun Maija rengin kanssa tahtoi lähteä hakemaan koivuja, pani Pekka\nvastaan.\n\n— Äh sinä ahne, huusi Maija harmissaan, — niinkuin ei koivuja olisi\nKaarilan metsissä!\n\n— Minusta on sääli kaataa nuoria puita noin vaan huviksi, sääli puita.\n\n— Mutta eiväthän puut tunne mitään! Ja mitä juhannus on ilman\nlehtimajoja?\n\n— Eikö Ailikaan minua ymmärrä? kysyi Pekka, kääntyen kasvatussisarensa\npuoleen.\n\n— Ehkä...\n\nEmma rouvan kehoituksesta päätettiin sentään tuoda koivuja, vaikkei\nniin paljon kuin alussa oli aiottu. Mutta kun kuorma sitten tuli ja\nAili portailta katseli kuinka hentoiset lehvät siinä täryyttivät,\nymmärsi hän veljensä kokonaan.\n\n— Noita on tosiaankin sääli! huomautti hän Eerolle.\n\n— Mutta koko luomakuntahan on ihmisen palvelukseen määrätty.\nIhminen on kaikista pedoista raatelevin. Jos tahtoisimme olla oikein\nsääliväiset, niin emmehän uskaltaisi taittaa kukkaa, emme polkea\nnurmikkoa, sillä kaikkiallahan silloin poljemme eläviä olentoja...\n\n— Niin se kai lienee! myönsi Aili.\n\nEdellisenä päivänä oli Kaarilaan saapunut Emma rouvan käly, joka\ntäällä tavallisesti vietti kuukauden kesästä \"nukkuakseen pois\nhermostumisensa\" ja voimistuakseen \"Kaarilan mainiosta maidosta\". Hän\nkävi nyt Kaarilassa ensi kertaa veljensä kuoleman jälkeen, ja sentähden\npiti hänen tuontuostakin itkeä muistojen herätessä. Muuten hän oli\nmieleltään hilpeä kuin nuori tyttö ja seurusteli kernaasti nuorten\nkanssa. Suvussa kutsuttiin häntä yleisesti \"Malla tädiksi\", vaikka\nhänen nimensä oli Karolina. Tuliaisiksi oli hän tuonut erinomaisia\nkaramelleja.\n\n— Maija, koetti Eero ärsytellä, nähdessään miten tyttö täysin\nkourin vei makeisia suuhunsa, — noin ei tulevan ylioppilaan käy\nsyöminen. Oletko koskaan nähnyt kenenkään ylioppilaan tuolla tavalla\nherkuttelevan?\n\nMaija ei, kumma kyllä, vastannut mitään tähän solvaukseen. Hän heitti\nainoastaan surullisen katseen serkkuunsa. Mutta täti sai siitä\naihetta kaikenlaisiin kysymyksiin: aikoiko Maija ylioppilaaksi? Oliko\nhänellä todenteolla halua siihen? Ja hän tarttui Maijan käteen ja\nläksi hänen kanssaan puutarhaan syvällisemmin jutellakseen asiasta...\nJa kun he sieltä palasivat, niin syntyi Emma rouvan kanssa kesken\njuhannuskiireiden vilkas keskustelu. Ja täti esiintyi Maijan lämpimänä\npuolustajana.\n\nSillaikaa oli Aili Eeron kanssa koristamassa portaita.\n\n— En ollenkaan käsitä, sanoi Eero, — että parin päivän perästä lähden\nKaarilasta.\n\n— Pianhan se aika on mennyt! Oletko loppukesän kotona?\n\n— Olen. Syksyllä tenttaan sitten Helsingissä loppuun ja järjestän\nasiat. Heti joulun jälkeen lähden. Pääasiallisesti kai tulen\noleskelemaan Wienissä ja Parisissa. Kyllä se Parisi sentään kaikesta\npäättäen on kaupunkien kaupunki. Voi niitä Arvi Svahnin kuvauksia\nsieltä! Minun pitää joskus Helsingissä lukea sinulle joku hänen\nkirjeistään.\n\n— Onko tuo Svahn paras ystäväsi?\n\n— Niin, jos nyt miesten kesken voi puhua parhaasta ystävästä samassa\nmerkityksessä kuin naisten kesken, voin todellakin sanoa sitä Arvista.\nJo poikina me uskoimme toisillemme kaikki ajatuksemme. Ja ensi\nylioppilasvuosina olimme erottamattomat. Mutta nyt hän on ollut poissa\nkolmatta vuotta. Ja tietysti sitä aina silloin vieraantuu.\n\n— Kirjoitatko joskus meille... sitten kun olet poissa? kysyi Aili\nhetken vaitiolon jälkeen.\n\n— Kirjoitan useinkin ja muistelen vielä useammin, varsinkin sinua,\nAili.\n\n— Kunhan et unohtaisi siellä maailman pauhinassa!\n\n— En. Etkö tiedä, että ulkomailla kotoiset ihmiset vasta käyvätkin\noikein rakkaiksi. Enkähän minä niin kauan viivy kuin Arvi. Älä pelkää,\nemme ehdi vieraantua... Mutta kuule, huudahti hän äkkiä salaperäisesti:\n— tänään kiusottelemme hiukan tohtoria, eikö totta?\n\nAili katseli häneen suurin, vakavin silmin, mitään vastaamatta.\n\n— Sillä tavalla, että sinä olet olevinasi minuun rakastunut ja minä\nsinuun...\n\nAili punastui ja koetti hymyillä vastaukseksi.\n\nVieraat saapuivat jo iltapäiväkahville. Tohtori, noin neljänkymmenen\nvuotias, roteva mustapartainen mies, esiintyi vaaleassa kesäpuvussa,\nvalkea olkihattu päässä. Hän liehutteli voimiensa takaa Ailia,\nsillaikaa kuin apteekkarin apulaiset hartaudella kuuntelivat Maijan\nselityksiä uusimmista polkupyöristä ja postineiti ja hänen sisarensa\nvirittivät paulojaan Eeron eteen.\n\nLeikittiin panttileikkejä lehtimajassa. Ailin täytyi kerran panttinsa\nlunastukseksi luvata tohtorille kukkavihko. Tämä ilostui siitä\nsuuresti, tarjosi Ailille käsivartensa ja vei hänet kukkalavan ääreen.\n\n— Mitä kukkia tohtori tahtoo? kysyi Aili, nauruaan pidätellen.\n\n— Mitä Aili neiti vain itse suvaitsee antaa... Paitsi noita keltaisia.\nEi niitä, Aili neiti! huusi hän surkealla äänellä. — En pidä\nkeltaisista.\n\nAili oli ojentanut kätensä taittamaan keltaisia ruusuja.\n\n— Punasia tohtori tietysti tahtoo! huudahti silloin Eero lehtimajasta.\nKoko seura purskahti suureen nauruun.\n\nIllallisen jälkeen lähdettiin kokkokalliolle, missä kylän väki oli\nkoolla. Herrasväen tullessa lakkasi tanssi hetkeksi, mutta kun herrat\nolivat valinneet kukin torpantyttärensä ja neidit tanssivat kylän\nnuorten miesten kanssa, niin oli ilo pian entistä ehommassa vauhdissa.\nViulu vinkui, sammal vain tuprusi kallion revelmistä, kun tanssivat\nsitä polkivat.\n\nLiikkumattomina lepäsivät lahden vedet, syvässä päilyi taivas ja\nmetsäiset rannat. Rusko taivaalla oli ihmeellisen herkkä, ilma tuoksui.\nRäiskyen leimusi kokko ja kaiku kantoi laulua ja soittoa kauas järven\ntaa, missä toisten tulien ääressä toiset nuorisojoukot kisailivat.\n\nHiukan erillään muista seisoi Eero, katsellen järvelle, jonka pintaa\naurinko tulipunaisena pallona likeni. Tanssin lakatessa astui hän\nesiin, johti katseellaan väen piiriin ympärilleen ja alkoi: —\nKansalaiset, hyvät ystävät!\n\nTiedämme, että aikojen alusta taistelu on vallinnut pimeyden ja\nvalkeuden välillä sekä ulko- että sisäpuolellamme. Jo vanhat kansat\nhuomasivat näiden mahtien suuruuden ja osoittivat, toiselle pelosta,\ntoiselle rakkaudesta, jumalallista kunnioitusta. He elivät toivossa,\nsillä he uskoivat, että maailman lopulla pimeys, pahan valta kukistuisi\nja valo, hyvän valta saisi herruuden.\n\nKuinka monesti, nähdessäni lyhyen talvipäivän auringon vaipuvan\npohjolan yöhön, olen tullut ajatelleeksi hyvää ihmissydämessä, jonka\nmaailman pahuus tahtoo niellä mustiin aaltoihinsa. Iäiseen yöhön\nnäytti usein aurinko laskeneen, ikipäiviksi näytti usein jumalallinen\nkipinä ihmisrinnasta sammuneen. Mutta uuden päivän mukana nousi uusi\naurinko ja yön keskeltä loisti esiin ihmissydämen alkuperäinen kauneus,\nvaikkapa vain hetkeksi niinkuin lyhyen talvipäivän aurinko... Miten\nvoisimme kestää talven pimeää, jollemme tietäisi, että sitä seuraa\njuhannuspäivä, miten kestää pahan valta, jollemme, niinkuin vanhan ajan\nkansat uskoisi, että hyvä kerran saa herruuden?\n\nHän vaikeni hetkeksi. Ympärillä vallitsi hiiskumaton hiljaisuus.\nAinoastaan käen kukunta metsästä ja ruisrääkän yksitoikkoinen ääni\nvainiolta kuului tuontuostakin. Kaikki eivät olleet ymmärtäneet hänen\nsanojaan, mutta lämpö hänen äänessään ja silmien loisto tempaisivat\nkuulijat mukaansa. Hän näytti seuraavan joitakin sisäisen maailmansa\nkuvia. Pekka puolestaan seurasi hänen silmäystään: se johti Ailiin,\njoka seisoi kallion syrjällä. Tyttö oli valkeassa puvussa, hiukset\npitkällä palmikolla. Hänen rinnallaan, paljasta kaulaa vastaan\noli sinisiä kukkia. Hänen vieressään seisoi Olka, posket hehkuen,\nalaspainunein katsein, karkeilla, päivänpolttamilla käsillään\nhypistellen esiliinansa reunaa. Ailikin tuijotti alas eteensä ja hänen\nposkillaan paloi puna. Eero kuvasi pohjoisen juhannusjuhlan kauneutta\nja johtui siitä puhumaan isänmaanrakkaudesta, yksilön velvollisuudesta\nedistää valon ja hyvän voittoa. Tässä aineessa oli hän omalla alallaan,\nsanat olivat tulta täynnä ja saattoivat kuulijat innostuksen valtaan.\nKun hän oli lopettanut puheensa, alkoi Maija hartaasti veisata\nmaammelaulua ja häneen yhtyivät läsnäolijat.\n\nHetkisen perästä kohtasivat Aili ja Eero toisensa rannalla, kallion\nalla. Heidän kasvoillaan näkyi jälkiä mielenliikutuksesta ja he\npuhuivat kuiskaten.\n\n— Aili... Muistatko, mitä tänään ehdotin... että olisimme olevinamme\nrakastuneet toisiimme... En voi tyytyä siihen, pyydän enemmän...\n\nHän tarttui Ailin käteen, loisto hänen silmistään valautui tytön\nkasvoille. Aili raukeni hänen olkapäätään vastaan, Eero sulki hänet\nsyliinsä ja suuteli hänen huuliaan. Niin seisoivat he kauan.\n\n— Olenko minä maailmassa, elänkö minä? kuiskasi toinen.\n\n— Niin tuntuu minustakin, että olen poissa, jossakin kaukana, kuoleman\nvaltakunnassa...\n\n— Näin ihanaksiko sinä ajattelet kuoleman valtakunnan? kysyi hetken\nkuluttua Eero.\n\n— Niin...\n\nLikenevät äänet saivat heidät riistäytymään erilleen.\n\n— Mene sinä kalliolle, hätääntyi Aili, — minä riennän kotiin.\n\nMutta Pekka ja tohtori astuivat samassa esiin. Tohtori, hypistellen\nruusuja napinlävessään, selitti hymyillen ja kumarrellen, että niin\nikävä kuin onkin, pitää hänen nyt sanoa hyvästi ja lisäsi, ruusuja\nosoittaen:\n\n— Katsokaa, ne kuihtuvat!\n\nAili hymyili hämillään eikä sen tehokkaammin ryhtynyt kieltämään\nvieraita lähtemästä. Sanottuaan heille hyvästi harhaili hän hyvän aikaa\nmetsässä, ilon vielä kaikuessa kokkokalliolta.\n\nKun hän palasi kotiin, oli talo tyhjänä. Ainoastaan hänen kamarissaan\nmakasi vuoteellaan riisumattomana Maija, itkusta hytkien. Helminauha,\njoka illalla oli koristanut hänen kaulaansa, oli pudonnut lattialle,\nhänen kengistään oli tarttunut hiekkaa peitteelle, pitsi hänen valkean\nhameensa helmassa oli revennyt, hän oli nähtävästi juossut jonkin aidan\nyli.\n\n— Joko... joko hän tuli...? nyyhkytti hän.\n\n— Kuka? Mikä sinun on, Maija rakas?\n\nAili tunsi todellakin sinä hetkenä rakastavansa Maijaa, oikein hellästi\nja lämpimästi.\n\n— Hän, Eero!\n\nMaija nosti pörröistä päätään ja painoi märkää nenäliinaa silmilleen.\nKiihkolla, joka hänelle oli aivan outo, alkoi hän sitten:\n\n— Se pahus, eikö hän puhunut hurmaavasti, ihastuttavasti? Ja kuinka\nhänen silmänsä loistivat...!\n\nHämmästykseltään ei Aili saanut sanaa suustaan. Maija istuutui\nsängynlaidalle, heilutteli siinä tomuisia jalkojaan, niisti nenäänsä,\ntuontuostakin pyyhkien silmiään. Äkkiä hän hypähti pystyyn ja tarttui\nAilin käsivarteen.\n\n— Kuule, mennään ruispellolle, sidotaan tähkiä ja poimitaan sitten\nyhdeksää lajia kukkia — ei puutarhakukkia —, pannaan sitten ne ja\nviidenpennin raha pään alle yöksi. Uni, jota silloin näemme, merkitsee\njotakin...\n\nAili seisoi ikkunassa. Malla täti käveli vielä puutarhassa.\nHermostuneesti pöyhi Maija ompelukoria.\n\n— Pitääkö sen olla silkkilankaa? kysyi hän kuiskaten. — Punaista ja\nvihreää minä löysin, mutta mustaa ja sinistä en saa käsiini. Eiköhän\nvillalanka kelpaa?... Saa kelvata.\n\nHän pisti Ailin käsiin sakset ja langanpäitä, niin astuivat he pihan\npoikki, jossa ruusut tuoksuivat, ulos portista, ja hyppäsivät ojan yli\npientareelle. Helmojaan suojellen astuivat he ruispellon laitaan. Ei\nkuulunut muuta kuin ruisrääkän yksitoikkoinen ääni.\n\n— Nyt emme saa puhua mitään ennenkuin aamulla, sanoi Aili. — Muuten\ntämä ei vaikuta mitään.\n\nMaijan innostus oli tarttunut häneen. Hetken kuluttua laski Maija käden\nhuulilleen ja sanoi juhlallisesti:\n\n— Minä alan.\n\nYhdeksän leikattua ja erivärisillä langanpätkillä sidottua tähkää\njäi rukiin laitaan, kun tytöt äänettöminä kiiruhtivat takaisin\nkotiin. Päästyään vuoteisiinsa kuulivat he Eeron ja Pekan palaavan\nkokkokalliolta.\n\nAili ei voinut nukkua. Hänen huuliaan poltti ja sydän tuntui olevan\nsärkymäisillään omiin lyönteihinsä. Hän nousi sängystään ja istuutui\nikkunalle, joka oli auki. Järvellä ja nurmikoilla lepäsi hieno sumu,\nruusupensaat olivat kuin kohollaan valkeaa pumpulia. Häntä värisytti\nyön ilma, joka esteettömästi pääsi valumaan pitkin jäseniä. Äkkiä näki\nhän jotakin, joka sai veret hänen suonissaan hyytymään: ruusupensaitten\ntakaa kohosi valkea olento, kuin henki...! Hän pakeni vuoteeseensa ja\ntarttui raamattuun, joka oli tuolilla hänen vieressään.\n\n— Minä olen hullu! sanoi hän itselleen. — En saa sillä tavalla\nantautua mielikuvitukseni valtaan!\n\nJa todella rauhoittuneena hän paneutui levolle. Mutta sydämen lyönnit\neivät vaienneet. Samassa kuuli hän eteisen oven hiljaa käyvän, avainta\nväännettiin. Miltei äänettömät askeleet likenivät ja melulla tartuttiin\nheidän huoneensa lukkoon. Aili hypähti istualleen ja tuijotti\nkauhistuneena oveen, Maija pisti esiin päätään peiton alta. Äskeinen\npitkä valkea henki astui heitä vastaan. Kimakka huuto kahdesta kurkusta\nherätti samassa koko talon. Eero ja Pekka kysyivät huoneestaan mitä\noli tapahtunut... Mutta nauraen seisoi Malla täti kalpeitten tyttöjen\nedessä, lattialla jalkainsa juuressa valkea lakana.\n\n— Hullut tytöt, oikeinko te säikähditte? Enhän minä olisi tullut,\njollen olisi ollut siitä aivan varma, että vielä olette valveilla,\njuuri kun näin Ailin ikkunassa... Tulin tuomaan teille sulhasia!\n\nHän laski molempien tyttöjen käsiin kuusi pientä paperikääröä, otti\ntarkan selon siitä ettei pelästys ollut \"lapsia\" vahingoittanut ja\nläksi sitten nukkumaan. Maija, toinnuttuaan kauhistuksestaan, oivalsi\nheti asian. Hän kääntyi vakavana Ailin puoleen, laski sormen huulilleen\nja avasi juhlallisesti ensimmäisen käärön. Mutta siihen loppui hänen\nvaitiolonsa: hän heittäytyi hurjasti Ailin rintaa vastaan, hypisteli\nlippuja käsissään ja riemuitsi:\n\n— Näetkö minkä nimen minä sain! Katso tänne, lue itse: ylioppilas Eero\nWahlfelt! Aili, näetkö? Minä sain sen heti kuudesta. Etkö luule, että\nse jotakin merkitsee?\n\n— Ehkä...! Mutta nyt sinä puhuit!\n\nMaija vetäytyi kiireesti peitteen alle, käänteli hetkisen ja oli pian\nunessa. Aili ei nukkunut. Maija oli hänkin rakastunut Eeroon, nyt hän\nsen ymmärsi. Mutta Eero oli jo toisen oma, Ailin oma.\n\nAili oli Maijalta kadehtinut kaikkea tähänasti... Nyt oli Maijan vuoro\nkadehtia... Maija raukka!\n\n       *       *       *       *       *\n\nParin päivän perästä läksi Eero Kaarilasta. Kun nuoret palasivat,\nsaatettuaan häntä jonkin matkaa, ja Maija eteisessä näki tyhjänä sijan,\nmissä hänen polkupyöränsä oli seisonut, niin purskahti hän itkuun —\njälkeenpäin hän kyllä häpesi kyyneleitään ja selitti rikan lentäneen\nsilmään. Saatuaan luvan, että hän syksyllä pääsisi yhteiskouluun,\nalkoi hän lukea ja Eero unohtui. Aili sensijaan ikävöi häntä, usein\ntuskallisestikin.\n\nOlen vain ylioppilas, eihän minulla ole mitään varmaa, oli hän sanonut\nAilille.\n\nNiin niin, älä mitään lupaa, älä mihinkään sitoudu. Luotan sinuun\nkuitenkin! oli Aili siihen vastannut.\n\nHe eivät kenellekään maininneet rakkaudestaan, ei äidillekään. Aili\nei tahtonut, hänestä olisi ollut liian vaikeaa, jos hänen sielunsa\nnoin kokonaan olisi tullut paljastetuksi. Ainoastaan harvoin kirjoitti\nhänelle Eero, jottei se herättäisi epäluuloa. Ja usein olivat hänen\nkirjeensä koko perheelle yhteiset.\n\nElokuun viime päivinä läksi Maija Helsinkiin. Pitäjän paras ompelijatar\noli korjannut hänelle Emma rouvan uuden sadetakin. Siten oli äiti\npäässyt vaatekappaleesta, jonka muodikkaisuuteen hän ei koskaan olisi\ntottunut, ja tytär saanut sydämeltään huolen, jota vanha, muodittomaksi\nkäynyt sadetakki hänelle tuotti. Hän suoritti onnellisesti tutkinnon ja\npääsi yhteiskoulun kahdeksannelle luokalle.\n\n\n\n\nV\n\n\nKaarilassa oli kaikki painunut vanhaan uomaan. Aili pani kuntoon\nvaatteitaan Helsingin matkaa varten. Hän teki sen samalla tunteella,\njolla morsian valmistelee myötäjäisiään. Välillä jäi hän haaveksien\nkatselemaan puutarhaan, jossa lehdet kellastuivat, tai aurinkoa, joka\npäivä päivältä yhä kalpeampana meni mailleen, tai taivasta, josta vettä\ntuli kaatamalla.\n\nSyksy on yksinäisen maaseudun asujaimille surullinen vuodenaika.\nSillä talvikin antaa toivoa, se lupaa kevättä. Mutta mitä on syksyllä\nluvattavana? Sen lämpöinen päivä, sen kirkas taivas ovat vain katoavan\nkesän jäähyväistervehdys. Tuho tuijottaa metsästä, jonka kirjavuutta\naurinko kultaa. Viimeiset hyväilynsä antaa aalto rannoille... Talvi\ntulee ja kuolema, siinä syksyn lohdutus.\n\nAililla oli kyllä tällä kertaa toinenkin lohdutus: eihän hän viettäisi\nsyksyä yksinäisyydessä, menisihän hän Helsinkiin. Jokainen kirje\nkutsui sinne, iloa lupaillen. Mutta omituista: tämä kaikki teki hänet\nlevottomaksi, hän kaipasi entistä haikeaa syksyistä mielialaansa\nja tuli hetkiä, jolloin hän piti velvollisuutenaan luopua koko\nretkestä. Hän olisi epäilemättä sen tehnytkin, jollei Eero olisi ollut\nHelsingissä.\n\nVuoden sato oli tullut niukka, alkukesä oli ollut kuiva, heinänteon\naikaan taas sateisia ilmoja, ja halla oli vahingoittanut osan\nkauroista. Ailiin koski nähdä Pekan huolestuneet kasvot, hän tunsi\ntarvetta lohduttaa häntä ja osoittaa hänelle rakkautta. Sentähden hän\nusein tekeytyi iloiseksi, laski leikkiä ja houkutteli Pekan kanssaan\nkävelemään. Pekka välistä ihmetteli sisarensa hilpeyttä, mutta selitti\nsen sitten luonnolliseksi seuraukseksi odotetusta Helsinginmatkasta.\nKauniina päivinä tekivät he pitkiä kävelyretkiä. Pekka oli päättänyt\nperinpohjin tutustua Kaarilan metsiin ja maihin. Ja Aili oli mielellään\nmukana. He eivät puhuneet paljon, kävivät enimmäkseen ääneti, molemmat\najatellen omia ajatuksiaan, kunnes jänis pelästyneenä hypähti heidän\nohitsensa tien poikki, tai suuri metso pyrähti lentoon puusta tien\nlaidassa. Silloin heille tuli puheenaihetta.\n\n— Tännepä pitääkin ottaa pyssy mukaan, sanoi Pekka.\n\n— Pyssy! huudahti Aili. — Silloin minä jään kotiin! Pelkään pyssyjä.\n\n— Älä ole niin lapsellinen! Ei siinä mitään vaaraa ole. Tiedäthän,\nettä minä olen varovainen.\n\n— En minä sitä... mutta se laukaus on niin ilkeä ja sitten se, että\nkaunis lintu putoaa maahan...!\n\nPekan piirteet totistuivat äkkiä. Sen huomatessaan Aili kiireesti\nhymähti ja löi kaikki leikiksi.\n\n— Ei ei, ota sinä vaan pyssy! Minä kyllä pian totun. Linnunpaisti on\nhirveän hyvää. Ja olisinpa kovin iloissani, jos kerran ampuisit valkean\nsulan syksyhattuuni!\n\nMutta ilmat muuttuivat sateisiksi ja heidän yhteiset retkensä yhä\nharvenivat. Sitäpaitsi antoivat matkavalmistukset Ailille työtä ja\nPekka korjaili vuoden satoa aittoihin.\n\nEräänä päivänä oli oltu riihellä. Pekka oli ainoastaan aterioiden\naikoina näyttäytynyt, Emma rouva oli kirnunnut ja Aili nuoren\nompelijattaren kanssa neulonut. Istuessaan tavallisella paikallaan\nikkunan ääressä, näki hän jyväkuorman tulevan aitalle. Hän heitti\nsilloin työnsä ja riensi ulos ojentaakseen hevoselle leipäpalasta. Sade\noli lakannut ja taivas kirkastunut. Vesilampareissa kiilui kellertävä\niltarusko. Pekka nosteli säkkejä rengin avuksi. He olivat molemmat yhtä\njauhoiset, jolleivät juuri yhtä paksussa riihitomussa. Sauna lämpisi:\nsavu tulvi tikerästi hajuten ulos ovesta, jonka saranoiden väliin oli\npistetty koivuinen halko, jotta se pysyisi auki. Aili kuuli rengin\nkertovan jotakin sairaasta.\n\n— Kuka on sairaana? kysyi hän.\n\n— Ka Seppälän vaimohan se.\n\n— Eikä mies virkkanut siitä mitään ennenkuin iltapäivällä, lisäsi\nsiihen Pekka.\n\n— Jo se syömätiellä sentään sanoi, että pitäisi tästä lähteä katsomaan\nvieläkö se akka on hengissä, kun oli niin kipeänä lähtiessä...\n\n— No onko hän nyt sitten kotona? kysyi Aili.\n\n— On. Tietysti lähetin hänet paikalla kun kuulin vaimon sairaudesta.\n\n— Mikä sitä sitten vaivaa? Ja pitäisikö hakea tohtoria?\n\n— Sanoi koko ruumista polttavan eikä maittavan minkään, ei\nkahvinkaan... Mutta ei huolivan tohtorista, eikä suvaitsevan siitä\npuhuttavankaan. Ja mitähän tuo tohtori: jos on kuollakseen, niin kuolee.\n\nAili tunsi poskipäittensä kylmenevän.\n\n— Ei sitä niin saa ajatella! Kyllä rohdot auttavat. Minä koetan mennä\nkipeän luo, ehkä voisin edes jotakin tehdä.\n\nTämän sanottuaan läksi Aili sisään. Emma rouva ymmärsi valmistaa\nlääkkeitä kaikkia Kaarilan alueella ilmaantuvia tauteja varten.\nSekoitukseen kuului aina samoja aineita, ainoastaan niiden määrä\nvaihteli. Juuri kun Ailin erään palvelijattaren kanssa piti lähteä\nniitä viemään, ilmoitti Pekka tahtovansa mennä häntä saattamaan,\nsentään sillä ehdolla, että saunassa säästettäisiin löylyä kunnes hän\ntulisi takaisin.\n\nPekka kantoi tavaroita, Aili, huivi päässä ja Emma rouvan saappaat\njalassa, asteli hänen rinnallaan. Metsään tultua kapeni polku niin,\nettä piti kävellä perätysten. Maa oli aivan mustana, jollei tie\nolisi märkyyttään välkkynyt, olisi ollut mahdoton nähdä. Heikosti\nrapisivat vesikarpalot pudotessaan oksilta. Tuontuostakin jompikumpi\nsisaruksista vahingossa astui vesilätäkköön. Ahon laidasta saattoi\nnähdä kuun puoliskon ja torpan huoneet mäellä suuren riippukoivun alla.\nHautuneitten lehvien haju saunasta tunki ulos, ikkunasta tuikki valo.\nTuvassa joka oli pimeänä, parkui lapsi.\n\n— Väet ovat saunassa, virkkoi Pekka, — jää sinä lapsen luo, niin minä\nmenen heitä etsimään.\n\nAili haki päretikun ja puhalsi hehkuvista hiilistä tulta. Vuoteen\nvieressä riippui nuorilla kattoon kiinnitettynä pärekoppa, josta\nryysyinen lapsi liikutteli käsiään häntä vastaan.\n\n— Ville, Ville, pikkuinen Ville, älä itke, katso kaunista sormusta!...\nOle kiltti poika! Pian tulevat saunasta äiti ja isä.\n\nAluksi lapsi kuunteli, mutta nähdessään Ailin vieraat kasvot rupesi\nse parkumaan. Turhaan Aili kehtoa liikutteli, turhaan lohdutteli ja\nhyvitti. Onneksi tulivat väet samassa saunasta. Sairas oli pyörtynyt\nkuumuuteen. — Pelkäsin käsiini kuolevan! päivitteli isäntä. — Jollei\nherra olisi tullut hätään, niin miten olisinkaan noiden lasten avulla\ntullut toimeen.\n\nVähitellen saatiin sairas heräämään. Naapurista noudettiin vaimo, jolle\nAili antoi tarpeellisia neuvoja. Luvaten huomenna palata, poistuivat\nherrasväet.\n\nKotona odotti katettu illallispöytä. Pekka oli suoraa päätä rientänyt\nsaunaan ja sillaikaa kertoi Aili heidän retkestään. Ompelijatar oli\nvetänyt märät saappaat hänen jalastaan ja odotti silminnähtävällä\nmalttamattomuudella, että hän lopettaisi. Heti paikalla kun hän lakkasi\nkertomasta virkkoi tyttö:\n\n— Neiti, puku on valmiina tuolilla neidin kamarissa!\n\nAili ei, kumma kyllä, ilostunut, vaikka hän pitkin päivää jo\nedeltäkäsin oli riemuinnut kauniista uudesta puvustaan. Hänen piti\noikein panna parastaan näyttääkseen kiitollisuutta tytölle, joka\notsansa hiessä kaiken päivää oli ommellut.\n\nIllallisen jälkeen asettui Pekka salin nojatuoliin. Kuu loisti sisään,\nmuodostaen leveän valovyön lattian poikki. Hiiskumaton hiljaisuus\nvallitsi koko talossa.\n\n— Pulu, tule laulamaan! sanoi Pekka äkkiä.\n\nHän ei pitkiin aikoihin ollut käyttänyt tuota lapsuuden ajan\nhyväilynimeä. Aili hymähti sen kuullessaan. Hän istuutui soittokoneen\nääreen, keskelle valoa ja kosketteli kieliä. Vihdoin alkoi hän veisata\nehtoovirttä.\n\n— Täällä tulee kovin tyhjää, kun sinä lähdet, lausui Emma rouva\nsanoessaan hänelle hyvää yötä. — Älä ole kauan!\n\nJa kiihkeästi pusersi hän Ailin rintaansa vastaan.\n\n— En, äiti. Luulen, että olen liiaksi maalaislapsi voidakseni viihtyä\nmuualla kuin Kaarilassa.\n\nKuu loisti suoraan hänen huoneeseensa. Ikkunan ääreen hän seisahtui,\nkatsellen puutarhaa, joka lepäsi maidonkarvaisessa hohteessa.\n\n— Eero, Eero, ainoa mitä enää kaipaan, tule luokseni ja näe miten\nonnellinen olen!... Katso, sellainen työ, jota tänään olen saanut\ntehdä, se on ainoa, joka ihmissydäntä tyydyttää... Hyvä Jumala, jos nyt\nsaisin kuolla...\n\nHän sulki kätensä ristiin ja rukoili Eeron puolesta, äidin, Pekan,\nMaijan, itsensä, koko maailman puolesta.\n\n— Jäädä tänne ainiaaksi, ei milloinkaan pyrkiä maailmalle, ei haluta\nlisää oppia, ei kaivata iloja... saneli Aili itsekseen. Voidakseni\nrakastaa, tiedän tarpeeksi ja se se sentään on ainoa, joka elämässä\npysyy...\n\nLampun sytytettyään näki hän tuolilla uuden pukunsa. Se oli\nkeveää sinertävää kangasta, koristettu valkoisilla pitseillä ja\nhopeankarvaiseila soljella, joka kiinnitti vyön.\n\nSeuraavana päivänä tuli posti. \"Hyvä olisi\", kirjoitti Eero, \"jos\nmaanantaina voisit tulla kaupunkiin. Tiistaina on nimittäin Y.L:n\nkonsertti ja keskiviikkona on harjoitus arpajaisiin, jossa sinuakin\nehkä jo tarvitaan. — Sanat eivät voi lausua, millä kiihkolla sinua\nodotan. Saanko siis todellakin taas nähdä sinun puhtaat, jalot\npiirteesi, silittää hiuksiasi, sulkea sinut syliini!... Riennä aika,\nriennä! Lainaa linnulta siivet ja kanna syliini morsiameni, ihana\nAilini...!\"\n\nTulisen viinin lailla sanat valuivat Ailin suoniin, hänen poskilleen\nnousi kuuma puna ja sydän löi kuuluvasti. Hänen täytyi rauhoittua\nennenkuin hän läksi ruokasaliin viemään Maijan kirjettä, joka oli ollut\nEeron kirjeen sisässä.\n\nOli sovittu, että Aili noin neljä viikkoa viipyisi Helsingissä. Sinä\naikana ehtisi hän huvitella ja hiukan oppiakin, käydä läpi jonkun\nompelukurssin tai jotakin sellaista.\n\nKirje Eerolta oli pannut hänet kuumetilaan. Kesken työtään piti hänen\nnousta sitä lukemaan. \"Ethän vain ole masurkkaa unohtanut? Muista,\nettä sen tanssimme yhdessä. Täällä on viime päivinä ollut niin kylmä,\nnäyttää siltä kuin tulisi lunta. Silloin panemme toimeen rekiretken:\nkokoonnumme ylioppilastalolle ja ajamme Alppilaan tanssimaan!\"\n\nMiten oli? Kunhan ei masurkka todellakin olisi joutunut unohduksiin!\nAili ei ollut sitä tanssinut siitä kuin Eero läksi. Hän meni ja otti\npari askelta lattialla, mutta se tuntui luonnottomalta ja hullulta. Hän\nhäpesi itseään. Onneksi ei kukaan ollut sitä nähnyt.\n\nIltapäivällä veti häntä vastustamaton ikävä metsään. Oli tyyni, kolkko\nilma. Lehdet, jotka vielä eilen olivat vaatettaneet metsää, peittivät\nnyt maan, kahisten jalkain alla. Pilviä oli paksussa, ikäänkuin\npäällekkäin monin kerroin, toiset mustia kuin savu höyryveturin\npiipusta, toiset kolean keltaisia tai harmahtavia. Likellä taivaan\nrantaa riippui raskas musta lohkare. Sykkivin sydämin asteli Aili\nlehtipeitettä pitkin. Puut suhisivat hiljaa.\n\nMiksi kohtelette minua niin kylmästi? kuiskasi Aili ja seisahtui.\n\nMikset tyydy meihin, miksi olet meidät hyljännyt? kuuli hän metsästä\nvastauksena.\n\nNiin, miksi? kysyi hän huoaten itseltään, voimatta antaa vastausta.\n\nKun hän saapui ahon laitaan, minne Seppälän huoneet näkyivät, päätti\nhän mennä kysymään, miten emäntä voi. Aurinko oli tullut esiin mustan\npilvilohkareen alta. Siitä lankesi keltainen valaistus alastomalle\nmetsälle ja huoneille, joiden ikkunat kiilsivät kuin tulessa. Pohjasta\npäin tulla löyhytteli parvi valkeita, myöhästyneitä muuttolintuja. Ne\nlensivät pitkässä rivissä, liikuttaen hitaasti siipiään. Samassa näki\nAili metsän laidassa miehen joka tähtäsi pyssyään niitä kohti. Se oli\nPekka. Ailin mieleen muistui syksyhattu, josta puuttui sulka. Sitäkö\nhän, Pekkakin ajatteli, siksikö hän pyssynsä nosti? Ailissa jähmettyi\nveri. Hän jäi kankeana tuijottamaan lintuparvea, jonka höyheniä aurinko\nkultasi. Hän ei saanut huudetuksi, hän odotti vain hetkeä, jolloin\nluoti sattuisi valkeaan siipeen... Mutta sitä ei tullut. Linnut\nlensivät humisten hänen päänsä päällitse ja katosivat. Metsämiehen\nkädestä oli pyssy vaipunut. Keskellä ahoa hän kohtasi Ailin.\n\n— Menetkö Seppälään? sanoi hän. — Kuulin ohiastuessani tuvassa\nveisattavan virttä ja kysyin Nikolta, joka hakkasi puita, mitä\nsairaalle kuului. Sanoi olevan yhtäläisenä.\n\nVirsi loppui juuri heidän astuessaan tupaan. Pari naista naapurista\nistui vuoteen ääressä, lapset pysyttelivät hiljaa nurkassa.\n\n— Ehkä vain sanotte Villelle, voihki sairas heikolla äänellä, — ettei\nse lähde pappia hakemaan. Ei tätä enää kauan kestä.\n\n— Mutta jos sinun sielusi vielä halajaa yhteyttä Vapahtajan kanssa,\nniin...\n\n— Kyllähän sitäkin... Mutta vielä enemmän minä noitten lasten tähden.\nKuolinhetkellä sitä tulee mieleen kaikenlaisia. Olisin pyytänyt oikein\npappia pitämään niistä huolta. Mutta kun te tulitte, Aili neiti ja te\nhyvä herra, niin ehkä te... Jumala itse se kai teidät lähettikin...!\n\nHän nosti Ailia kohti polttavan kätensä ja loi häneen kiiltävän katseen.\n\n— Mutta ehkä te tahtoisitte pappia, yritteli Aili.\n\n— Enhän minä muusta kuin noista lapsista, kun ne ovat kaikki tulleet\nniin pahantapaisia. En minä niitä ole osannut kasvattaa, Jumala sen\nminulle anteeksi antakoon!... Mihinkähän joutunevat orporaukat...!\nVoihan se sisareni aluksi tulla tänne ja eihän se Villekään niin vanha\nole, ettei akkaa saisi ja tarpeenhan se on emäntä talossa. Kunhan saisi\nvaan hyvän, paremman kuin minä, että osaisi kasvattaa lapset...!\n\nHän viittasi luokseen likinnä seisovia lapsia ja painoi niitä hellästi\nvastaansa.\n\n— Olkaa vain huoleti, sanoi Pekka äänellä, joka jo tyyneydellään\nrauhoitti. — Pitäähän se isättömien isä teidänkin lapsistanne huolta.\nJa niin kauan kuin me Kaarilassa pysymme, pidämme heitä silmällä ja\ntoimitamme heitä kouluun.\n\n— Palkitkoon sen teille, herra kulta, hyvä Isä!\n\n— No niin, sanoi muuan naisista, — nyt voit rauhassa kuolla!\n\nÄäneti astelivat sisarukset Kaarilaan. Kyenteli lunta, harvaan, kovina\nsirpaleina. Ailin mielessä risteilivät tunteet. Hän olisi voinut ääneen\nhuutaa, niin hänen sydäntänsä vihloi...\n\n— Itketkö, Aili? kysäsi Pekka äkkiä hiljaa.\n\n— En, vastasi Aili jyrkästi. — Mikset ampunut sitä joutsenta, vaikka\npyssysi jo tähtäsi?\n\nHän tarttui tuohon kysymykseen kuin hukkuva oljenkorteen, sillä hän\npelkäsi Pekan ymmärtäneen hänen mielentilansa. Ja kuitenkin hän\nhaluamalla halusi jollekin paljastaa ahdistuksensa. Mutta miten hän\nitse asiassa olisi sen tehnyt?... Sillä se mikä häntä oikeastaan\nkidutti, eihän se ollut vaikutus kuolevasta... jospa se olisikin ollut\nsitä...! Se olisi rauhoittanut...\n\n— Ajatteletko sinä todellakin hattuasi? sanoi Pekka hetken vaiettuaan.\n— Ei, tiedän, ettet sitä voi ajatella.\n\n— Miksen voisi?\n\nAili nauroi kuivaa, kovaa naurua.\n\n— Siksi, että tulemme kuolevan luota.\n\n— Mutta minähän olen matkalla Helsinkiin...\n\nHän säpsähti ja katkaisi puheensa, sillä hän oli ollut sanomaisillaan:\n\"sulhastani tervehtimään\"... Oikein hän pelästyi, kun sen huomasi.\n\n— Sinä näit itse, sanoi Pekka vakavana, — miten joutsenet lensivät\nauringon laskua kohti. Ne olivat niin kauniit, etten voinut laukaista...\n\nHän lakkasi keskellä lausettaan, ikäänkuin hän olisi hävennyt\navomielisyyttään.\n\n— Sitäkö sinä ajattelit? pääsi Aililta harvaan. — Pekka, oletko sinä\nveljeni?... Ei, tiedätkö, minä pelkään sinua...!\n\nHetkisen he katselivat toisiinsa pitkään ja säikähtyneesti, sitten\neivät he enää sanoneet mitään.\n\nKun Aili seuraavana päivänä läheni Seppälää, kuuli hän raitilla\nveisattavan ja näki ihmisjonon hiljaa liikkuvan riihtä kohti...\nKuollutta siinä kannettiin.\n\nVainajan vuode oli tuotu pihaan, vaatteita oli levitetty aidalle.\nSuuremmat lapset itkivät, pienemmät joivat kahvia tuvassa.\n\n— Hyvä on, lapseni, sanoi Emma rouva, Ailin tultua kotiin, —\nettä joksikin aikaa pääset pois täältä. Kaikki tämä on sinua niin\ntärisyttänyt. Kunhan et sairastuisi!\n\n— En, en minä, kunhan vain tietäisin, etteivät ne lapset mitään\nkärsi... Me kun Pekan kanssa lupasimme, että pidämme niistä huolta.\n\n— Mutta vainajan sisarhan tulee niitä hoitamaan...!\n\n— En tiedä, olen sittenkin niin levoton!\n\nPäivä päivältä hänen levottomuutensa kasvoi. \"Mitä sinä menet,\nmaalaistyttö, sinne missä ei sinua kukaan kaipaa, pois täältä, missä\nsinua rakastetaan?\" kuuli hän äänen ikäänkuin ulkopuoleltaan. \"Eero\nkaipaa!\" huusi hän vastaan ja riensi lukemaan Eeron kirjettä. \"Saanko\nsiis todellakin taas nähdä sinun puhtaat, jalot kasvosi, silittää\nhiuksiasi, sulkea sinut syliini!... Riennä aika, riennä! Lainaa\nlinnulta siivet ja kanna syliini morsiameni, ihana Ailini...!\" Eivätkö\nne sanat sisällä rakkautta, eivätkö kaipausta! Voiko enempää pyytää?\nJa hän hymyili ja levitti käsivartensa kuvaa vastaan, jolla oli nuo\nrakkaat verhotut silmät. \"Eero, oma armaani, minä tulen! Me tanssimme\nyhdessä, me ajelemme yhdessä!\" Mutta samassa näki hän edessään kuolevan\nvaimon ja lapset, jotka pysyttelivät nurkassa... Hän näki koko Kaarilan\nmetsän, jota tuuli taivutteli. Se lauloi hänen korvaansa surumielistä\nsäveltä... Hän näki auringon laskevan ja joutsenparven rientävän\netelää kohti. Pekka korotti pyssynsä valkeaa lintua ampuakseen, mutta\nse oli niin kaunis ettei hän voinut!... Aili heittäytyi permannolle\nja itki. Tunteet raatelivat häntä, hänen mieltään repieli... Mitä hän\ntahtoi, miksi hän kärsi, mikä hänen oli?... Hänhän menisi arpajaisiin,\njotka pidettäisiin kansansivistyksen hyväksi syrjäisillä seuduilla,\njuuri sellaisten seutujen kuin Kaarila... Entä... kuka tiesi jos\ntuloista jaettaisiin jotakin hänenkin kotiseudulleen, ehkä Kaarilan\nkansakoulusta tulisi mahdollisuus...! Hän sävähti äkkiä ylös lattialta\nja pyyhki kasvonsa. Tuossa viime ajatuksessa oli suuri lohdutus.\n\nKun hän päivää ennen lähtöään hämärissä läksi kävelemään, oli hän\njossakin määrin rauhoittunut. Seppälän emäntä oli saatettu hautaan ja\nhänen sisarensa oli saapunut taloutta hoitamaan. Aili oli iltapäivällä\njärjestänyt vaatteensa ja tavaransa, ajatukset olivat olleet tässä\ntyössä. Ilmassa tuntui raikas talvinen tuoksu, lunta oli tullut niin\nrunsaasti että ajettiin reellä ja järvi oli mennyt jäähän. Tienhaarasta\npujahti äkkiä esiin nainen. Hänen yllään oli maalaisräätälin malliin\ntehty sadetakki ja päässä paksu kukillinen villahuivi.\n\n— Olka, huudahti Aili, — iltaa! Vihdoin sinut näkee! Nyt käännytään\nKaarilaan kahville!\n\n— Kiitoksia vaan... Taloonhan minä oikeastaan olinkin tulossa, mutta\nkun tapasin teidät tässä niin...\n\n— Se sopii erinomaisesti, niin minä saan seuraa kotiin... Sinua ei\nolekaan pitkiin aikoihin näkynyt. Kerrottavan vain olen kuullut, että\nse Niemelän Olka niin on laihtunut ja kalvennut!\n\nTyttö hieraisi kylmästä punertavia käsiään ja äkkiä vetäen huivin\nsilmilleen, virkkoi hän miltei ärtyneesti:\n\n— Mitähän niitten puheista!\n\n— No niin, sanoi Aili. — Parastahan oli, että sinä purit koko kaupat,\nkosket häntä rakastanut. Naimisiin ei pidä mennä muuta kuin rakkaudesta.\n\nHänen ääneensä tuli hellä sointu ja itsekseen hymyillen asteli hän\nhetkisen ajan. Hän ajatteli Eeroa, Eeron kauniita silmiä, hänen\nlämmintä hymyään.\n\n— Niin, virkkoi samassa Olka hänen vieressään, — jos saa sen, jota\nrakastaa.\n\nHänen äänessään oli jotakin, joka paikalla herätti Ailin ajatuksista.\nHän ikäänkuin säpsähti, hän ei tietänyt miksi.\n\n— Kuinka niin, Olka kulta? Mitä sinä tarkoitat?\n\nOlka ei vastannut, vaikka Aili pari kertaa uudisti kysymyksensä. Lumi\njalkain alla narisi. Metsä humisi hiljaa. Äkkiä Olka seisahtui.\n\n— Tulee jo pimeä, sanoi hän. — Ehkä minä tässä saan neidille sanoa\nasiani, niin ehdin kotiin lypsynajaksi...\n\n— Niinkuin et sinä ennen olisi löytänyt kotiin pimeällä, puheli Aili\nleikillisesti, — ja niinkuin ei Niemelässä olisi muita lypsäjiä...\n\n— Kiitoksia vaan... Kyllä minä nyt... Ja pianhan se minun asiani onkin\nsanottu. Enhän minä muuta kuin sitä, että äiti ja minä ja kaikki meidän\nväkemme lähetämme terveisiä oikein paljon sinne Helsinkiin, Maija\nneidille ja tohtorille ja tohtorinnalle... ja kaikille...\n\nViime sanat lausui hän ikäänkuin haparoiden, joidenkin muiden sanojen\nasemasta, joita hän alussa oli tarkoittanut.\n\n— Kiitoksia vaan, kyllä niitä menee, sanoi Aili.\n\nÄkkiä välähti hänen päähänsä ajatus. Silmänräpäyksessä muistui hänen\nmieleensä pari piirrettä Olkan silmissä, kun he joskus olivat puhelleet\nEerosta. Ja kerran, kun Aili oli lausunut hänelle terveiset, jotka Eero\nkirjeessään oli lähettänyt, kuinka Olka omituisesti oli punastunut!\nAili ei silloin ollut sitä ajatellut, mutta nyt hän äkkiä teki\njohtopäätöksiä.\n\n— No entä maisterille, enkö hänelle saa viedäkään? kysäisi hän.\n\n— Maisterille! pääsi Olkalta hätäisesti, — kyllä tietystikin paljon\nterveisiä... Jos hän vielä muistaa meitä metsäkyläläisiä...\n\n— Kuinka ei muistaisi! sanoi Aili.\n\nMutta samassa ojensi Olka hänelle päättäväisesti kätensä ja alkoi\npoistua kiirein askelin.\n\nAili jäi sanattomana tuijottamaan hänen jälkeensä. Oliko Eero,\nse viehättävä Eero, pannut pyörälle Olkankin pään? Aili tunsi\nvaistomaisesti, että niin oli. Olka, hänen lapsuutensa leikkitoveri,\nOlka, josta hän aina niin paljon oli pitänyt!\n\nRistiriitaisten tunteiden valtaamana saapui hän kotiin. Ruokasalin\nuunissa oli tulta, Jalo tuijotti liekkiin ja Mirri makasi uunilla.\nLamppukin valaisi paikatun kupunsa takaa niinkuin tavallisesti,\nmutta saksalaisia kuvalehtiä ja äidin silmälaseja ei ollut pöydällä.\nSensijaan oli kaikkialla koppia ja matkalaukkuja. Äiti oli valmistanut\nsuuret määrät leipää lähetettäväksi Helsinkiin.\n\nAili ei koko yönä saanut unta silmiinsä. Ajatukset risteilivät sinne\ntänne. Olka sukelsi tuontuostakin hänen silmiensä eteen. Milloin tapasi\nhän itsensä itkien pyytämässä häneltä anteeksi, milloin vakuuttamassa,\nettä hän piti velvollisuutenaan vapaaehtoisesti luopua Eerosta... Kello\nkolmelta hän nousi. Silloin paloi salissa jo kynttilä ja pöydällä\nolivat hänen lakkinsa ja takkinsa matkajärjestyksessä.\n\nMiten monta monituista kertaa hän oli tuntenut sitä mielialaa, joka\nkuului tällaisiin varhaisiin aamuihin, kun joku Kaarilasta matkusti\njunalle! Vilu jäsenissä oli hän noussut keskeltä makeinta untaan ja\nmuiden juodessa kahvia tehnyt voileipiä matkaevääksi, taistellen voin\nkanssa, joka juuri tuotuna kellarikylmästä ei tahtonut levitä leivälle,\njoka taas tavallisesti oli aivan tuoretta... Miten kummalliselta\ntuntuikaan _itse_ olla sinä, joka aikoi matkalle...!\n\nAili itki kuumat kyyneleet Mirrin turkkiin, odottaessaan äitiä\nmaitokamarista. Samassa tuli Pekkakin. Hän laski sadanmarkan rahan\nAilin eteen ja kysyi:\n\n— Riittääköhän tämä? Jos nyt puute tulisi niin kirjoita, minä koetan\nsitten saada irti enemmän.\n\n— Kuinka ei riittäisi! Tällä sinä jo olisit saanut paljon\nheinänsiemeniä...\n\nAili hymyili kyyneltensä seasta ja otti esiin kukkaronsa.\n\n— Odota Pulu, minä annan sinulle paremman kukkaron! Tuohan on niin\nvanha ja ruma.\n\n— Älä sitä soimaa, se on uskollisesti palvellut minua koko elämäni\najan.\n\nPekka asetti itse rahat uuteen, suureen kukkaroonsa ja Ailin juodessa\nkahvia köytti Emma rouva kiinni koppia ja varoitti häntä astumasta\npois muilla asemilla kuin Riihimäellä ja liikkumasta mihinkään junan\nkulkiessa. Kun hän onnellisesti oli saanut ylleen kaikki turkit,\nlähdettiin portaille, josta lyhdyn valo lankesi odottavalle reelle\nja lumelle. Emma rouva tarkasti rekeä ja alkoi järjestää peittoja ja\nmättää pois heiniä.\n\n— Te ette koskaan opi panemaan rekeä kuntoon, torui hän rengille. —\nKuka tuollaisella heinäkasalla saattaisi istua! No nyt!\n\nAili nousi rekeen. Siinä hän vielä moneen kertaan suuteli äitiä ja\nPekkaa. Vihdoin renki läjähytti ohjasperiä, aisakello alkoi soida ja\nnaristen läksi reki liikkeelle. Pekka seurasi kannaksilla.\n\n— Jumalan haltuun! kuului vielä Emma rouvan ääni.\n\nHuurteinen metsä siinsi hämäränä. Lumisina lepäsivät maat. Taivaalla\nei näkynyt ainoaa tähteä, ei valon sädettä. Pekka piti kättään Ailin\nolkapäällä.\n\n— Pääsitte lähtemään hyvään aikaan, sanoi hän rengille. — Ei ole\nmitään kiirettä. Hyvästi, Pulu, lisäsi hän hetken vaiettuaan.\n\n— Pekka, rakas veljeni, hyvästi! Tule vielä niin että sinut näen!\n\nPekka kiepahti istumaan reen laidalle. Hänen karvalakkinsa ja viiksensä\nolivat huurteessa. Huivien sisästä kohtasivat häntä Ailin kyyneleiset\nsilmät.\n\n\n\n\nVI\n\n\nJuna pysähtyi pitkään viheltäen. Ihmiset törmäsivät ovia kohti\nja virran viemänä joutui Aili taivasalle, josta kylmä ulkoilma\nlehahti häntä vastaan. Yhtenä ainoana äänenä kuuli hän ympärillään\nhuudahduksia, naurua, kärryjen vierinää. Ja tätä ääntä pyrki\ntukahduttamaan toinen vieläkin suurempi ääni: tärisevä melu kadulta.\nIhmisvirta tuli katoksen alle, jota suuret sähköpallot valaisivat.\nSiinä se liikkui edestakaisin: naisia, herroja, muodikkaissa puvuissa,\nsiellä täällä joku huivipää, tuossa venäläinen upseeri rouvineen, jonka\nvaatteista levisi väkevä hajuveden lemu ja ääneti kuin aave hyörivässä\nkansanjoukossa kävelemässä kirjavapukuinen, töyhtölakkinen santarmi.\n\nJolleivät he ole saaneet kirjettä, jolleivät ole vastassa? tuli Ailin\nmieleen.\n\nHän oli vasta hetken seisonut asemasillalla, kun tämä ajatus lensi\nhänen päähänsä. Turvattomuuden tunne valtasi hänet. Käsivarrellaan\nkotikutoinen kirjava huivi ja koppa, jossa oli sokerikakku ja muita\narkoja leivoksia, alkoi hän astua eteenpäin, tietämättä minne mennä.\nSilloin kohtasi hänen korvaansa tuttu ääni: \"täällä hän on, täällä hän\non!\" Maija karkasi hänen kaulaansa, riisti kopan hänen käsivarreltaan\nja Eeron lämmin käsi pusertui hänen kätensä ympäri.\n\n— Tervetuloa Helsinkiin!\n\nEnsin hän ei nähnyt muuta kuin Eeron hymyilyn ja ruskeat silmät, mutta\nsitten huomasi hän hänen päässään korkean mustan hatun, joka teki hänet\nniin vieraan näköiseksi.\n\n— Pelästyin jo ettette olisi saaneet kirjettäni...!\n\n— Ei, kyllä se ajoissa tuli... Minä varkain läksin\nlauluharjoituksesta... Harjoittavat paraikaa talolla huomiseen\nkonserttiin...\n\nHe astuivat valaistujen asemahuoneiden läpi, sälyttivät tavarat\najurin viereen ja istuutuivat kaikki kolme rattaille, Aili Maijan\nsyliin. Taivas oli raskaassa pilvessä, korkeina kohosivat kivimuurit,\nkaasulyhtyjen pieninä tuikkiessa alhaalta. Torilla oli melu niin\nsuuri, ettei voinut erottaa omaa ääntään. Voimiensa takaa huusi Maija\nselittääkseen Ailille, millä kadulla oltiin ja mistä milloinkin mentiin.\n\n— Täällä ajetaan vielä rattailla! ihmetteli Aili.\n\n— Pysyköön vain lumi poissa, huusi siihen Maija, — niin saan käyttää\npolkupyörää. Olen sillä joka päivä ajanut kouluun.\n\nSuuren, valkoisen kivitalon eteen seisahduttiin. Portaat olivat leveät\nja kirkkaasti valaistut. Seinillä oli maalattuja koristuksia ja\nkäsipuut kiilsivät. Kolme porrasta kerrassaan hyppäsi Maija toiseen\nkerrokseen ja soitti ovikelloa. Tohtori Wahlfelt, kookas kaunis mies,\njonka ohimoilla ensimmäiset harmaat hiukset alkoivat näyttäytyä, avasi\nitse oven ja eteisessä riensi vastaan Lyydi rouva, molemmat hellästi\nsulkeakseen syliinsä Ailin. Nauloissa riippui joukko päällysvaatteita\nja peilipöydällä oli hattuja. Eero kantoi palvelustytön kanssa sisään\nAilin tavarat.\n\n— Ole nyt aivan kuin kotonasi, Aili kulta, kehoitti rouva Wahlfelt\nvieläkin, viedessään sisään tyttöä.\n\nEteiseen näkyi valaistu huonerivi: kiiltäviä permantoja, kauniisti\npaperoituja seiniä, maalauksilla koristettuja kattoja. Tohtorin kamari\noli salin vierellä, kirjahyllyt näyttivät täyttävän kaikki sen seinät.\nSalissa seisoi kukkaryhmän keskellä Takasen \"Aino\", flyygelin kansi oli\nauki, seinillä tauluja, huonekalujen selustoille oli heitelty ommeltuja\nkoristeita. Siellä täällä seisoi pienellä pöydällä vaasi tai valokuva.\nKaitaista mattoa myöten he astuivat huoneeseen, jonka ovea punaiset\nuutimet varjostivat. Se oli valaistu punertavalla valaistuksella ja\ntyttöääniä kaikui tulijaa vastaan.\n\n— Hilda, tuo sisään teekeittiö, huusi rouva Wahlfelt astuessaan\nruokasalin oven ohitse ja kääntyi sitten Ailin puoleen: — sinun kai\non hyvin nälkä, mutta ensin täytyy saada tyydyttää näiden nuorten\nuteliaisuus. Katso, he ovat täällä valmistamassa arpajaisvoittojaan ja\npukujaan.\n\nLyydi rouva silitti hymyillen Ailin hiuksia ja siirsi oviverhot\nsyrjään. Se oli pieni huone, jonka permannolla askeleet eivät\nkuuluneet. Palmu varjosti naisen kirjoituspöytää. Sohvapöydällä oli\nhuiskinhaiskin jos jonkinlaisia käsitöitä, kirjavia lankoja, pätkiä\nsilkkikankaista, tekokukkia... Korkea, punaisella silkkivarjostimella\npeitetty lamppu valaisi.\n\n— Tässä nyt pyydän esitellä neiti Aili Wahlfeltin.\n\nJoukko nuoria tyttöjä nousi ojentamaan hänelle kättä ja rouva Wahlfelt\nlausui joukon nimiä. Polttava puna poskilla kumarsi Aili toisille\nja niiasi niille, jotka näyttivät vanhemmilta. Hän tiesi, että hän\nsen teki kömpelösti, hän tiesi, että heidän täytyi hänelle nauraa,\nja häntä ujostutti sanomattomasti. He olivat muodikkaissa, hienoissa\npuvuissa, hänen sininen leninkinsä mahtoi niiden rinnalla näyttää\nsuorastaan hullunkuriselta. Mieluimmin olisi hän painunut maan alle.\nNeiti Manteren nimeä mainitessa heräsi hänen uteliaisuutensa. Se oli\nsolakka, kaunisvartaloinen nainen, jonka nuortea iho, vaalea tukka ja\nviisaat silmät saivat unohtamaan piirteiden epäsäännöllisyyden. Tumma\npuku sujui hänen ympärillään kuin suomukset kalan selässä. Kirjava\nsilkkisolmu piteli kaulusta kiinni leuan alla.\n\n— Hauska tutustua teihin, sanoi hän. — Serkkunne on teistä niin\npaljon kertonut.\n\nJa samalla vilkaisi hän Eeroon, joka juuri astui huoneeseen. Tyttöjen\nkasvot hymyilivät häntä vastaan. Aili jäi rouva Wahlfeltin viereen\nseisomaan.\n\n— No, onko hauska nyt tulla Helsinkiin?\n\n— On, kovin hauska.\n\n— Siellä maalla on kai täysi talvi?\n\n— Kyllä. Reellä minä tulin asemalle.\n\n— Tulettehan sitten auttamaan meitä kuvaelmiin?\n\n— Mielelläni, jos vaan kelpaan!\n\n— Kauniit tytöt aina kelpaavat! naurahti neiti Mantere ja lisäsi\nsamassa: — no Eero, miten laulu kävi?\n\n— No kyllähän se jo... Se ballaadi vain; se ei tahdo mennä puhtaasti.\n\nNeiti Tuokko nousi samassa, otti likeiseltä pöydältä kimpun pitkiä\nsilkkinauhoja ja heilutteli niitä Eeron edessä.\n\n— Kaunista, kaunista! huudahti Eero kohteliaasti kumartaen ja tarttuen\nnauhoihin. — Katso Aili, nämä näet huomenna konsertissa marsalkkain\nyllä.\n\nMuuan neideistä pujottautui esiin pöydän takaa ja seisahtui rouva\nWahlfeltin eteen.\n\n— Täti kulta, sanoi hän, — mitä kaikkia minun pukuuni nyt oikein\nkuuluu?\n\n— Sinä olet vedenneitoja, eikö niin?... Hiukset hajalle, valkea puku,\npaljaat käsivarret, kaula paljas ja paljon, paljon lummekukkia!\n\nHän tarttui kukkakimppuun, joka oli pöydällä ja asetti sen tytön\nvaaleille hiuksille.\n\n— Entä minä, täti kulta?\n\n— Sinä olet kukkasia? — rouva Wahlfelt vei käden hänen leukansa\nalle ja tarkasti siinä hänen somia kasvojaan ja tummia hiuksiaan. —\nVihreä harsopuku niinkuin kaikilla kukkasilla, vihreät silkkikengät,\nhiukset hajalla... Eivätköhän tummat orvokit sopisi, sanokaa? Luulen,\nettä tummat orvokit olkapäillä, rinnalla ja pitkin vyötäisiä olisivat\nkauniit.\n\n— Kyllä, kyllä, kaikui ympäriltä. — Ja hiuksissa samettinen suuri\norvonkukka!\n\n— Ja Ellistä tulee vaaleanpunainen ruusu! Ruusuja pitkin koko pukua...\n\n— Minä pelkään koko iltaa. Aloimme niin myöhään harjoittaa tanssia\nemmekä ensinkään vielä osaa...\n\n— Kyllä me opimme...! Huomennahan on harjoitus kello viisi?\n\n— Se on hyvä, niin ehdimme konserttiin!\n\n— Täti, mutta mitä minä teen, kun silmääni tulee näärännäppy? Se on jo\naivan paisunut...\n\n— Kiitä onneasi, että se nyt jo tulee...! Se on sitten jo siksi\npoissa. Haudo silmää kuumalla maidolla.\n\n— Ja liotetulla vehnäleivällä... Mutta kun minun kurkkuni tuntuu\nkipeältä ja pitäisi laulaa...!\n\nHe puhuivat kaikki sekaisin, kukin korottaen ääntään ja alkoivat panna\nkokoon käsitöitään.\n\n— Mutta mistä kummasta ne vihreät kengät saadaan?\n\n— Päällystä jotkut tohvelit vihreällä silkillä. Tule meille niin\nnäytän omani!\n\n— Jaa, se on fiksua...!\n\nEero oli jäänyt oven ääreen, huolimattomasti nojaten pieleen. Aili oli\njoutunut hänen viereensä. Äkkiä seisoi neiti Mantere heidän edessään.\n\n— No, ensi kertaako tämä pikku neiti todellakin on Helsingissä?\n\n— Niin...!\n\n— Eero! — hän lausui sanansa veitikkamaisella hymyllä: — en sitä\nikinä anna sinulle anteeksi, ettet ruvennut parikseni tarantellaan! Se\non niin ilkeä se, se herra...! Kaikki sanovat, että sinä sen olisit\ntanssinut niin erinomaisesti.\n\n— Hän tekee sen yhtä hyvin, vastasi Eero, — tiedäthän että minulla on\nluvut ja ulkomaanmatka ja...\n\n— Muita tekosyitä...! Ei tiedätkö, minä sen sinulle vielä kostan...!\n\nHän katosi nauraen muiden tyttöjen joukkoon. Maija tarttui Ailin\nkäsivarteen ja vei hänet ruokasaliin, jossa teekeittiö jo höyrysi. Eero\nseurasi heitä.\n\n— Jää sinä vain sinne, sinua ei yhtään tarvita täällä, sanoi Maija\närtyisänä ja sulki ovet hänen edestään.\n\n— Salli minun toki syödä, sillä — suo anteeksi — olen hyvin\nnälissäni!\n\nEpäillen päästi Maija hänet huoneeseen. Istuuduttiin pöytään, Maija\nkaatoi teetä ja Eero tarjosi Ailille leipää. Vieraat kuuluivat sanovan\nhyvästi ja askeleet likenivät eteistä.\n\n— Kunhan jo menisivätkin, kuiskasi Maija. — Mutta pojat, pojat!\nmuisti hän äkkiä, — sinähän et vielä ole nähnyt poikia! Jussi,\nAarne...! Tänne, pian...!\n\nHän juoksi kyökkiin ja katosi porraskäytävään, josta vei ovi poikien\nkamariin. Sitä hän nyrkillään koputti.\n\nAili ja Eero olivat kahden. Aili oli painanut alas silmänsä, kumpikaan\nei saanut sanaa suustaan. Eeron katse lepäsi tytön kasvoilla. Se\nsulatti kuin aurinko jotakin hankea, se poltti. Vieraat olivat salissa,\ntytöt kuuluivat nauravan. Aili nosti silmänsä, ne olivat täynnä\nkyyneliä. Hetkeksi hän vajotti ne Eeron syvään, verhottuun katseeseen.\nHäneltä unohtui koti, vieras ympäristö, kaikki...\n\nEero ojensi hänelle pöydän alitse kätensä, mutta veti sen samassa\ntakaisin. Ovi narahti: kynnykselle ilmestyi neiti Mantere.\n\n— Häiritsenkö? kysyi hän hymyillen.\n\nEero pyyhkäsi servietillä huuliaan, Aili yskähti.\n\n— Et, et vähääkään. Tule vain tänne pitämään meille seuraa. En tiedä\nmiksi Maija sulki ovet... Tietysti ettemme me häiritsisi herrasväkeä!\n\n— Pojat veikaleet jo nukkuvat! sanoi Maija tullessaan kyökistä ja\nlisäsi samassa neiti Mantereelle: — ehkä neidin vielä on nälkä!\n\n— Ei, tulin vain tätä pikku neitiä katsomaan!\n\nHän nojasi Eeron tuoliin ja katseli Ailia.\n\n— Serkkuni on väsynyt, selitti Eero, — hän on ollut matkalla kello\nkolmesta asti.\n\nKuullessaan muiden vieraiden lähtevän, ojensi Sohvi kiireesti kätensä\nAilille ja Eerolle. Ovessa hän vielä kääntyi kysymään:\n\n— Tuletko huomenna tunnille?\n\n— Tuskin, vastasi Eero. — Tahdon Ailille näyttää Helsinkiä.\n\nEero meni saattamaan häntä eteiseen.\n\n— Mokomakin inhoittava ihminen! puhkesi Maija puhumaan. — Huomasitko\nmillä äänellä hän sanoi: \"hauska nähdä teitä! Serkkunne on niin paljon\nteistä puhunut!\" Se oli kerrassaan imelää! Minua vain hämmästyttää,\nettei hän tänään puhunut ranskaa!\n\n— Mitä sinulla sitten on häntä vastaan? yritti Aili sanoa. — Hänhän\non niin miellyttävä...\n\n— Hän miellyttävä! Mene nyt suohon. Hän on pahin vanhanpiianalku mitä\nmaa päälläns' kantaa. Tuon Eeronkin hän pilaa, hakkailee häntä ja\nkantaa hänelle ranskalaisia romaaneja... Ovat muka yhdessä ottavinaan\nranskalaisia puhelutunteja. Odota vain, saat nähdä.\n\n— Maija, Maija, puolusti rouva Wahlfelt, saatettuaan tytöt ulos, —\nsinä taas liioittelet. Sohvi on hyvä tyttö, pohjaltaan oikein kelpo\ntyttö, vaikka hänellä on hiukan omituinen tapa. Hänen äitinsä on\nkuollut aivan aikaiseen ja isä, rakennusmestari, ei ole kyennyt häntä\nohjaamaan. Hän on, tyttö raukka, itse kasvattanut itsensä... Mutta nyt\nAili, kerrot sinä uutisia Kaarilasta!\n\nTohtori, Lyydi rouva, Eero ja Maija istuutuivat kaikki hänen\nympärilleen. Ja hän kertoi. Sitten avattiin kopat ja leivokset\nlevitettiin pöydälle.\n\n— Voi voi sitä Emmaa, päivitteli Lyydi, — kyllä hän osaa laittaa!\n\n— Äiti käski sentään sanoa, ettei leipominen oikein onnistunut...\n\n— Älähän nyt, kun kaikki on niin erinomaista!\n\nAili nukkui Maijan pienessä huoneessa kyökin takana. Se oli oikea\nkoulutytön huone: pöydällä sinisellä paperilla päällystettyjä kirjoja,\nseinällä lukujärjestys, kartiiniin pistettyinä kuivuneita kukkakimppuja\nja kotiljonkirusetteja. Riisuutuessaan Ailin vieläkin piti kertoa\nKaarilasta ja sitten kertoi vuorostaan Maija. Hän soimasi Eeroa. Eero\noli käynyt ylpeäksi ja itserakkaaksi. Ei hän ollut ensinkään sellainen\nkuin kesällä Kaarilassa. Mutta se oli tyttöjen syy, varsinkin neiti\nManteren. Ja kyllä ne \"hyväntekeväiset tarkoitukset\" Eerolle olivat\nhyvin turmiolliset. Eihän hän muuta ehtinyt kuin esiintyä kuvaelmissa\nja johtaa franseesseja.\n\n— Muuten, jatkoi Maija, kun molemmat tytöt jo olivat sängyissään\nja valkea oli sammutettu: — voin sinulle uskoa — mutta muista\nettet siitä kerro muille, — että viime kesänä vähän ikäänkuin olin\nhassahtunut tuohon Eeroon. Oikein se on hullua, kun nyt sitä ajattelen.\nMutta olinhan sellainen lapsi... Nyt, kun joka päivä painiskelemme\npoikien kanssa, ei sellainen tietysti voi tulla kysymykseenkään. En\nheistä piittaa mitään!\n\nMaijan nukuttua valvoi Aili pitkän aikaa.\n\nMinäkö, ajatteli hän, — sitten olen hänet saanut, Eeron, josta kaikki\npitävät? Kuinka se on mahdollista, kuinka hän minua saattaa rakastaa?\n\nLumisateen läpi katseli hän seuraavana päivänä pääkaupunkia. Yöllä oli\ntullut niin paljon lunta, että maa oli valkeanaan. Ajuritkin olivat\nottaneet reet ja kulkuset, vaikka katukivi vielä tuntui. Mutta lunta\ntuli lakkaamatta, suurina hiutaleina. Katupojat liukuivat reuhaten\nalas käytäviä, siellä täällä oltiin lumisotasilla ja joku pieni\npalleroinen, jota palvelustyttö veti kelkassa, piti suutaan auki\nantaakseen lumihiutaleiden langeta kielelle. Aili oli kyllä kuvitellut\npääkaupungin vaikuttavan suurenmoisemmalta, mutta hauska oli kaikissa\ntapauksissa Eeron rinnalla astella katuja, pysähtyä ikkunoihin ja\ntervehtiä tuttavia, joille Eeron yhtämittaa piti nostaa lakkiaan.\n\nPäivälliseksi kokoontuivat kaikki kotiin: tohtori, pojat ja Maija\ntulivat koulusta, Lyydi rouva ompeluseurasta. Jokaisella oli silloin\nkertomista, ainoastaan telefoonin soitto katkaisi tuontuostakin\niloisen puhelun. Syötyään pani tohtori levolle, Lyydi rouva neuvotteli\nompelijattaren kanssa uudesta puvustaan, pojat sahasivat kamarissaan\njoululahjoja. Maija ei ihmeenkään vuoksi heittänyt Eeroa ja Ailia\nkahden, he istuivat Lyydi rouvan pienessä huoneessa salin takana.\n\n— Joko osaat huomiset läksyt? kysyi Eero päästäkseen Maijasta eroon.\n\n— En toki ole ehtinyt kirjaakaan avata! Kellohan on vasta neljä,\närjäisi Maija.\n\n— Arvelin vain, jos konserttiin aiot...!\n\n— Aion kyllä, mutta siitä minä itse pidän huolen. Mene sinä vain, minä\ntahdon tulla Ailin kanssa.\n\nSamassa saattoi kadulta erottaa kumeaa torventoitotusta. Maija\nheristeli korviaan ja riensi ikkunaan.\n\n— Tulipalo! huudahti hän, juoksi sitä tietään eteiseen, otti\npäällysvaatteet ja kiirehti kadulle.\n\nHetkisen perästä kuuluivat pojatkin etsivän lakkejaan ja menevän samaa\ntietä. Eero sulki hiljaa ovet, istuutui Ailin viereen sohvaan ja\ntaivutti hänen päänsä olkapäätään vastaan.\n\n— _Enfin seuls!_ Oikein minä siunaan tuota tulipaloa.\n\nSitten he olivat sanattomina pitkän aikaa.\n\n— Olen kertonut isälle ja äidille, virkkoi Eero hiljaa.\n\n— Oletko!\n\nAili punastui ja peitti kasvot käsillään.\n\n— He tulivat niin iloisiksi. Eiköhän meidän pitäisi kirjoittaa siitä\nKaarilaankin?\n\n— Ehkä kyllä! Mutta ei sanota kellenkään toiselle...\n\n— Ei, ei... Sinä pelkäät, että tahdon sitä ilmoittaa. Älä luule!\nPidämme suloisen salaisuutemme aivan omanamme. Olemme niin varovaiset,\nettei kukaan aavista...\n\nHuoneessa jo hämärsi. Punaiset seinät, koko lattian peittävä matto,\npunaiset huonekalut, kaikki sulautui epämääräiseksi pehmeydeksi.\nAinoastaan kirjoituspöytä, joka syrjittäin seisoi ikkunan alla, oli\nvielä valossa. Palmu levitti jättiläislehtensä kauas huoneeseen.\n\n— Olen niin hullu, sanoi Aili hiljaa, — että pelkään ihmisten\nosanottoa...! Minä oikein kärsin kun ajattelen, että meitä\nonniteltaisiin...! Pelkään sinun vanhempiasikin, puhumattakaan äidistä\nja Pekasta.\n\n— Tiesin sen, siksi pyysinkin etteivät isä ja äiti mitään mainitse. Ja\njos tahdot, kirjoitan minä Kaarilaan...\n\n— Ehkä minä nyt sentään itse... Äidin olisi paha mieli. Sinä panet\nsitten omakätisen tervehdyksen. Teemme sen jo tänään, eikö totta?\n\nEeron äiti kysyi salista saisiko hän tulla sisään. Hän kiinnitti Ailin\nrintaan kimpun valkeita kukkia ja suuteli häntä hellästi.\n\nMeluten kopistivat Maija ja pojat ylös kyökinportaita.\n\n— Se ei ollut mitään vaarallista, tiesivät he, — se saatiin paikalla\nsammumaan! Uudin vain oli syttynyt palamaan ja paikalla piti hälyttää\nkokoon palokunta.\n\nIltapäiväkahvia juodessa saapui Sohvi. Käteltyään kaikkia laski\nhän pöydälle nidotun kirjan ja istuutui tohtorin ja Maijan väliin\nvastapäätä Ailia ja Eeroa. Hiljalleen päästäen auki päällystakkinsa\nnappeja katseli hän hymyillen ympärilleen.\n\n— Voitteko aavistaa, mitä tänään olen tehnyt? Ollut lumisilla kuin\nvallaton koulupoika. Meitä käveli muutamia tyttöjä kadulla, näin lumen\nniin pehmeästi asettuneen jollekin kaidepuulle, koppasin sitä siitä\nkouraani ja heitin tyttöjä niskaan... Tietysti piti heidän kostaa ja\nniin oli sota valmis.\n\n— Sekaantuiko poliisi asiaan? kysyi tohtori hymyillen.\n\n— Ei sentään. No kuinka Helsinki miellyttää Aili neitiä?\n\n— Hauska täällä on, sanoi Aili punastuen.\n\nHän ei itsekään tietänyt, miksi hän punastui.\n\n— Ehkä Aili neidillä olisi halua huomenna ottaa osaa ompeluseuraamme?\nTe tunnette jo kaikki, jotka siihen kuuluvat.\n\n— Kiitos, jollen vain häiritse!\n\n— Häiritse! Tietysti emme sitten teitä pyytäisi... Ehkä Eero on niin\nrakastettava ja saattaa serkkunsa meille... Matti tulisi siitä hyvin\niloiseksi — paitsi tietysti meitä kaikkia muita!\n\nMaija selaili kirjaa, jonka Sohvi oli laskenut pöydälle. Se oli\nranskankielinen. Kannella oli hämähäkin kuva ja laiha nainen, jonka\nympärille hämähäkki punoi verkkoaan.\n\n— Se kirja ei ole Maijan ikäisille, huomautti Sohvi, vetäen huuliaan\nhiukan taapäin. — Toin sen Eeroa varten. Harvinaisen intressantti\nkirja! Tiedätkö, kuinka mademoisellemme sinua tänään kyseli. _\"Et\nmonsieur Wahlfelt, qu'est-ce qu'il fait aujourd'hui?\"_ — Minä selitin,\nettä sievälle maalaisserkullesi näytät kaupunkia.\n\nEero nousi ja katsoi kelloa. Hymy leikki hänen huulillaan, hänen\nkatseensa liukui Ailiin ja Ailista Sohviin. Maija oli julmistuneen\nnäköisenä siirtänyt kirjan pöydän toiselle puolelle. Aili katsahti\nsiihen arasti, ikäänkuin uskaltamatta siihen koskea. Eero vei kirjan\nhuoneeseensa.\n\n— Niin, valitettavasti minun nyt pitää lähteä! sanoi hän sitten.\n\n— Sepä hauska, niin saan seuraa, huudahti heti Sohvi.\n\nEeron vetäessä ylleen päällystakkia seisoi hän nojaten oven pieleen ja\nkieritteli kädessään suurta pehmeää kaulustansa. Hän sattui seisomaan\njuuri Ailin päällystakin vieressä. Se oli epämuodikas ja haaltunut.\nAili huomasi sen äkkiä.\n\n— Hohhoh, nyt sitä taas mennään tanssimaan, huoahti Sohvi.\n\n— Onko se niin ikävää? uskalsi Aili kysyä.\n\n— No on totisesti! Kun ihminen jo on käynyt näin vanhaksi...\n\n— Mutta miksi neiti sitten tanssii? Eikö olisi nuorempia?\n\nSohvi heitti häneen pitkän, epäilevän katseen, mutta ei huomannut hänen\nkasvoillaan vähääkään ilkeyttä. Ne olivat tyynet ja viattomat niinkuin\nhänen äänensäkin oli ollut. \"Joko olet sinä hyvin tyhmä, tai...\"\najatteli Sohvi, lopettamatta lausettaan. Hän kohautti olkapäitään ja\npäästi nahkakauluksen valumaan käsistään.\n\n— _Que c'est drôle!_ huudahti hän nauraen Lyydi rouvalle. — Täti\nkulta auttaa minua selittämään, miksi minä, vanhapiika tanssin,\nenkä jätä sellaisia asioita nuoremmille... Johtokunnan rouvat ovat\npakottaneet, vastoin kieltoani, vastoin kaikkia ponnistuksiani! Hyvä\ntarkoitus...\n\nLyydi rouva laski kätensä hänen olkapäälleen.\n\n— Siksi, selitti hän Ailille, — että Sohvi tanssii niin hyvin. Meidän\nsuomenmielisissä piireissämme on harva, joka vetää hänelle vertoja...\n\nSohvi ei enää puuttunut tähän aiheeseen, katseli vain hymyillen ja\nikäänkuin nautinnolla Ailia, joka oli valahtanut tulipunaiseksi. Sitten\nhän kääntyi Lyydi rouvan puoleen:\n\n— Täti näyttää niin väsyneeltä!\n\n— Päänsärkyä vain. Mutta siihen olen niin tottunut. Menkää te nyt\nedellä. Kyllä minä heti tulen.\n\nTohtori raoitti huoneensa ovea.\n\n— Minä en muuta pyydä, kuin että koko puuha olisi ohitse, sanoi hän.\n\n— Mutta Eemil, oma rakkaani, kuinka voit niin puhua! Sellainen\ntarkoitus! Täytyyhän sitä hiukan uhrautuakin.\n\n— No niin, niin! Ja nyt menen minä vihkoja korjaamaan. Ja sitten,\nAili, lähdemme yhdessä konserttiin, eikö niin.\n\nPian oli talossa hiljaista. Lyydi rouva oli mennyt tanssiharjoitukseen,\npojat olivat tuoneet kotiin pihlajanmarjoja ja hautoelivat niitä\nlumessa. Maija koetti lukea läksyjään, mutta häiritsi tuontuostakin\nAilia, joka hänen pöytänsä ääressä kirjoitti kirjettä kotiin. Hän\nhermostui siinä perinpohjin ja repi rikki pari arkkia ennenkuin sai\nkirjeen valmiiksi. Hehkuvin poskin liimasi hän juuri kiinni koteloa,\nkun tohtori tuli sanomaan, että oli aika lähteä konserttiin.\n\nSuloista oli tulla ulos, lunta sateli taivaalta, joka näytti miltei\ntummansiniseltä. Ensi kulmasta ottivat he hevosen. Reki kiiti keveästi,\nkulkuset soivat, ainoastaan siellä täällä rasahti kiinni kivitykseen.\nIhmisvirran mukana nousivat he yliopiston juhlallisia portaita,\npilarien välitse juhlasaliin, jossa penkkirivit jo olivat täynnä. Aili\noli siis nyt yliopistossa, jota hän aina suurimmalla kunnioituksen,\nmiltei hartauden tunteella oli ajatellut. Tunteeseen sekaantui\nkuitenkin tällä hetkellä jotakin muutakin: hän ujosteli epämuodikasta\ntakkiaan ja tarttui Maijan käsivarteen päästäkseen ikäänkuin hänen\nturvissaan livahtamaan läpi salin, jossa kaikki tuntuivat häntä\nkatsovan. Heidän piti astua alas asti, vastapäätä lavaa, jonka\nyläpuolella riippui sininen, kirjaeltu silkkilippu.\n\nKatsellessaan yleisöä, jonka rivit taajenemistaan taajenivat, unohti\nhän yhä enemmän itsensä, ja kun salaperäisen taiteilijahuoneen ovi\nvihdoin aukeni päästääkseen saliin juhlapukuisen nuorisojoukon, niin\npuhkesi hän yleisön kanssa innostuneesti taputtamaan käsiään. Eero oli\neturivissä.\n\nMikäpä viehkeämmin virittää nuoren naisen tunteita kuin laulava\nnuori ylioppilasjoukko! Aili tunsi sinä iltana laulua kuunnellessaan\nvastakaiun kaikkiin niihin uljaisiin ajatuksiin, joita hänellä aina\nHelsingistä oli ollut. Helsinki oli sittenkin sydän, jonka lyönnistä\neli koko maa, polttopiste, jossa yhtyi kaikki mitä oli suurta ja\nkaunista Suomessa. Hän ei ollut pettynyt. Ihanaa oli olla Helsingissä,\nihana oli tuo laulava joukko. Hän ei siinä rakastanut yksin Eeroa, hän\nrakasti kaikkia laulajia, jok'ainoaa heistä.\n\n— Maija, kuiskasi hän väliajalla, — miksei heille ole annettu kukkia?\nSe olisi ollut tyttöjen tehtävä. Oi etten ennen sitä ajatellut!\nRuusuhan heillä kaikilla olisi pitänyt olla rinnassa!\n\n— Se on totta! Ruusu pitää toimittaa ensi konserttiin. Näetkö tuon\npitkän herran tuossa, se on runoilija Laine.\n\nRunoilija Laine! Juuri häntä Aili aina sellaisella nautinnolla oli\nlukenut. Ehdottomasti tuli hän huudahtaneeksi hänen nimensä ja\nniin ääneen, että ympärillä olevat kummastuneina kääntyivät häneen\nkatsomaan. Laulu laululta kasvoi innostus salissa ja ohjelman loputtua\nkokoonnuttiin lavan ympärille ja taputettiin siinä kunnes laulajajoukko\noli laulanut väsyksiin asti ja vahtimestarit jo alkoivat sammuttaa\nkaasuja. Ohi astuessaan Eero näki Ailin ja hymyili hänelle. Tyttö\noli yliluonnollisen onnellinen, hän rakasti, hän jumaloi Eeroa, koko\nlaulajajoukkoa.\n\nUlkona oli lumisade lakannut. Eheä valkeus lepäsi katoilla, ilma\ntuntui tuoksuvan puhtautta. Kulkuset kilisivät, iloisina hajosivat\nihmiset yliopistolta. Tuontuostakin helähti nauru, joku viskasi toista\nlumipallolla, joku luisteli alas liukasta katukäytävää. Taivas oli\nsyvän sininen, ilma raikas ja tyyni, olematta kylmä.\n\nÄkkiä kajahti marssin sävel: lippu etunenässä astui laulajajoukko\nylioppilastaloa kohti. Ja sinne saavuttua pysähtyi se laulamaan.\nKuulijakunta asettui Henrikin esplanaadin puiden alle, laulun loputtua\nraikuivat kättentaputukset. Täällä puiden alla tapasivat Wahlfeltit\nuseita tuttavia, Ailille esiteltiin joukko henkilöitä, joiden nimet\nhän sanomalehdistä milloin missäkin yhteydessä oli nähnyt. Laulajien\nvihdoin vetäydyttyä ylioppilastalon sisäpuolelle, huomasi hän\nseisovansa neiti Manteren ja herra Laineen välissä. Silminnähtävästi\nhuvitettuina näkivät he maalaistytön hämmästyksen.\n\n— Niin, sanoi neiti Mantere, — te olette nyt ihan meidän hallussamme.\nKaikki muut ovat menneet kotiin.\n\nHän kierteli harmaata kaulustansa ja hymyili niin, että valkeat hampaat\npaljastuivat. Herra Laine kumarsi ja alkoi selittää:\n\n— Tohtorinna Wahlfelt oli väsynyt ja siksi läksi herrasväki pois.\nMinulle uskottiin tehtävä saattaa teidät kotiin, olen siitä erittäin\nonnellinen...\n\n— Mutta entä Eero, serkkuni, joko hänkin meni?\n\n— Eero! — neiti Mantere nauroi ääneen, — hän tietysti katosi sisään\ntuosta ovesta. Laulajat pitävät nyt jälki-istuntonsa. Hohhoh, ei Eero\ntule kotiin ennenkuin aamulla.\n\n— Eikö? kuului samassa ja heidän edessään seisoi Eero.\n\nAili tarttui hänen käteensä, niin hän ilostui. Eero kävi hiukan\nhämilleen, mutta jatkoi samassa:\n\n— Olen teitä kovasti etsinyt.\n\n— Tahdotko tällä sanoa, ettet ollenkaan enää menisi talolle? kysyi\nSohvi.\n\n— Ainakin nyt ensin saatan kotiin Ailin.\n\n— Älä sinä tunkeudu minun aloilleni! Minä olen toimekseni saanut ja\npyhästi luvannut saattaa neiti Wahlfeltin enkä voi sanaani syödä.\nVoithan sinä sensijaan mennä Sohvi neidin kanssa, niin ei hänen\ntarvitse vaivautua...\n\n— Vaivautua, niin, tässä kauniissa yössä, joka on kuin lempiville\nluotu, sanoi Sohvi viehkeästi, pieni iva äänessään. — \"Voi sitä\nonnetonta! Kun ei se tiedä kenen ottaa, kun ei se tiedä kenen ottaa.\"\nValitse nyt Eero, tässä on tiehaara.\n\nHän seisahtui kadunkulmaan kaasulyhdyn alle ja leikitteli pehmeällä\nkaulakoristeellaan.\n\n— Mutta, ehdotteli Aili, — jos kaikki ensin saattaisimme kotiin neiti\nManteren ja herrat sitten olisivat hyvät ja saattaisivat minut...\n\nEhdotus hyväksyttiin. Alussa astuivat kaikki neljä rinnan, mutta sitten\njakaantuivat he kulkemaan kaksittain, Eero ja Sohvi edellä, puhuen\nranskaa, Aili ja runoilija perässä. Herra Laine oli niin suomalaisen\ntalonpojan näköinen, että korkea silkkihattu ikäänkuin ivalla näytti\nkomeilevan hänen päässään. Hän veteli sikaristaan pitkiä savuja, kyseli\nAililta kaikenlaista ja virkkoi tuontuostakin:\n\n— Oikein hauska kuulla teidän kertovan! Te tuotte tänne elähtäneeseen\npääkaupunkiin raittiita henkäyksiä suoraan maan sydämestä.\n\nSaatettuaan Ailin kotiin, palasi Eero ylioppilastalolle. Seuraavana\naamuna nukkui hän kauan ja tavatessaan Ailin, alkoi hän paikalla:\n\n— No Aili, sinä olet jo hankkinut itsellesi kaksi ihailijaa. Mantere\noli vallan hämmästyksissään sinun \"järkevistä mielipiteistäsi\"\neikä Laine löytänyt sanoja, joilla selittää suloasi. Olin jo\nhuomauttamaisillani: \"älkää nostako häneen silmiänne! Se tyttö on jo\nviety!\"\n\nViime sanat hän kuiskasi. Hänen silmissään oli tänään jotakin\nväsynyttä. Aili punastui.\n\n— Ja minä, sanoi hän, — melkein tahtoisin neiti Mantereelle kertoa,\nmiten on: pelkään että hän on sinuun rakastunut...\n\nEero purskahti nauruun.\n\n— Olisit sanonut että mahdollisesti joku noista toisista tytöistä,\nmutta ei Sohvi! Sohvi nyt osaisi rakastua! Hän laskee leikkiä, se on\nhänen tapansa. Me olemme hyvät toverit, en häntä naisena pidäkään...!\n\n\n\n\nVII\n\n\nKuin siivillä kiiti aika, tapahtumat ajoivat toisiaan takaa. Ainoa\npäivä sisälsi niitä enemmän kuin kokonainen vuosi Kaarilassa. Aili\ntottui siihen pian, niinkuin hän tottui pitämään kauniina niitä\nnaismuotien äärimmäisyyksiä, jotka alussa olivat hänestä näyttäneet\nniin hirveän rumilta. Hänen käytöksensä varmistui, osaksi tietäen,\nosaksi tietämättään omisti hän itselleen piirteitä niiden henkilöiden\nulkonaisesta käytöksestä, jotka hänestä tuntuivat hienoilta. Maalainen\nluonnollisuus ei silti kadonnut. Hänen esiintymisensä oli ujoa ja\nvapaata yhtaikaa. Naiset, varsinkin nuoret pitivät häntä kokettina,\nherrat sensijaan viehättävänä.\n\nWahlfeltien koti oli miellyttävä. Mahdotonta oli olla siellä\nviihtymättä. Kaikki pitivät tohtorista, oppilaat, ystävät, tuttavat.\nHän oli aina tasainen ja ystävällinen ja laski mielellään leikkiä,\njossa ei ollut ilkeyttä eikä pilkkaa. Ailin hän usein otti polvelleen,\nkeinutteli häntä siinä ja puheli: \"jää sinä tänne minun tytökseni,\ntuo Lyydi-tätikin kun aina puuhaa kaupungilla.\" Ja kun Maija silloin\nloi häneen katseen ikäänkuin kysyäkseen, eikö setä sitten ensinkään\nvälittänyt hänestä, niin tohtori pujotti kätensä tytön tukkasängen\nläpi ja virkkoi: \"olet, olet kyllä sinäkin herttainen, mutta tuo tukka\nei ensinkään anna niin kotoista tunnelmaa kuin tämä!\" Ja siinä hän\ntarttui Ailin vaaleaan palmikkoon ja punnitsi sitä kädessään. Tämä\noli pieni pistos Maijalle, joka oli pannut kaikki voimansa liikkeelle\nsäilyttääkseen tukkansa lyhyenä.\n\nTotta oli, että rouva Wahlfelt paljon \"puuhasi kaupungilla\". Hän\nkuului naisyhdistyksiin, eläinsuojeluyhdistyksiin ja kaikenlaisiin\nhyväntekeväisyysyhdistyksiin. Ei ollut sitä yritystä suomenmielisissä\npiireissä, jossa ei hän olisi ollut välttämätön, ei niitä arpajaisia,\nei iltahuveja, joille ei hänen poissaolonsa olisi ollut korvaamaton\nvahinko. Hänen tottunut silmänsä, hänen taitava kätensä, erinomainen\naisti, energia — ne saivat aikaan enemmän kuin kymmenen tavallisen\nnaisen kyvyt yhteensä. Sentähden tuskin jäi montakaan iltaa\nkuukaudessa, jolloin hän sai elää kokonaan kotiaan varten. Häntä\ntarvittiin kaikkialla. Mutta harvoin hän väsyi, harvoin hermostui, aina\nhän oli valmis auttamaan. Silti ei hän laiminlyönyt kotiaan. Kaikki\noli erinomaisessa järjestyksessä, eikä kankeutta tai painoa tuntunut\nmissään. Aamulla kävi rouva itse torilla keittäjättärensä kanssa, aina\nhän ennen ateriaa tarkasti ruokapöydän ja kurkisteli itse kattiloihin.\nHän parsi ja paikkasi miehensä ja poikiensa vaatteet. Hän oli kun\nolikin niitä ihmisiä, jotka saavat aikaan. Paitsi sitä, että hän\njokaisiin arpajaisiin valmisti komean voiton, ompeli hän kaikenlaisia\npieniä koristeita, jotka sohville ja pöydille laskettuina tekivät hänen\nkotinsa hauskan näköiseksi... Ja kuinka herttainen ja rakastavainen\nhän saattoi olla omaisilleen! Kuinka pehmeästi hän hiipi miehensä\nkirjoituspöydän ääreen, silitti hänen otsaansa ja asetti hänen eteensä\nkukkakimpun, jonka hän kaupungilta oli tuonut tuliaisiksi! Hämärän\nhetkinä istuutui hän usein soittokoneen ääreen, huusi pojat laulamaan\nja lauloi itse heidän mukanaan, vaikka hän tosin viime aikoina oli\nkadottanut paljon äänensä tuoreudesta. Mutta kaunis hän oli vieläkin\nja niin nuoren näköinen, että paremmin olisi luullut häntä lastensa\nvanhemmaksi sisareksi kuin äidiksi.\n\nRouva Wahlfelt piti nuorten seurasta. Oli aina joukko nuoria naisia\nja herroja, jotka nauttivat hänen erityistä suosiotaan. Hän ei heitä\nvalikoimalla valinnut, vaan sattumalta he joissakin iltahuveissa tai\nkokouksissa olivat joutuneet puheisiin ja huomanneet sopivansa yhteen.\nRouva Wahlfelt pyysi heidät luokseen — ja niin oli liitto tehty.\nSe ehkä ei ollut erittäin pitkäikäinen, sillä jäsenet hajaantuivat\nvähitellen eri haaroille maailmaa, mikä mihinkin toimeen, mutta varmaa\non, että jokainen iloisimpien muistelmiensa joukkoon laski ne hetket,\njotka oli viettänyt \"klikissä\", joksi ystävykset piiriään nimittivät.\n\n\"Klikki\" joka tähän aikaan seurusteli Wahlfeltilla oli vetänyt yhtä\nköyttä jo neljän lukukauden aikana. Se oli saanut oman leimansa, sillä\noli omat lausepartensa ja sanantapansa, joita eivät muut ymmärtäneet.\nAsianomaisille oli niissä muistoja, joille täytyi makeasti nauraa,\njotka sisälsivät salaisia viittauksia jne. Ystävykset kohtasivat\nmiltei joka päivä: milloin sattumalta kadulla kävelyaikana, milloin\nteatterissa väliajoilla. Usein olivat he edeltäkäsin päättäneet tavata\npopuläärissä, tai siellä, tai siellä, mistä lähdettäisiin kävelemään...\n\nLuonteet tässä piirissä olivat sangen erilaiset. Valona naisten\njoukossa oli muuan neiti, joka suomenteli ja hoiti jotakin\npankkivirkaa. Neiti Mantere edusti sukkeluutta, hänelläkin oli\npieni toimi, mutta se ei sentään häntä estänyt hoitamasta isänsä\ntaloutta ja omia huvejaan. Neiti Tuokko oli itse runollisuus,\nhän kävi jatko-opistoa, kirjoitti somia runoja ja hyviä aineita,\nlauloi sievästi, soitti pianoa ja esiintyi kauniin ulkomuotonsa\nvuoksi usein kuvaelmissa. Muut naisista olivat vähäpätöisemmät.\nHerroissakin oli aika hauskoja. Puhumattakaan Eerosta, johon kaikki\nklikin naiset vuorotellen olivat rakastuneet, oli runoilija Laine,\njoka seitsemäntoista vanhana, kaukaisesta maaseutukaupungista\noli tullut ylioppilaaksi ja heti senjälkeen herättänyt huomiota\nrunokokoelmalla. Arvostelijat olivat tässä esikoiskokoelmassa luulleet\nlöytävänsä tosi-runoilijan tuntomerkit. Nyt oli Laine viidettä\nvuottaan ylioppilaana, oli ehtinyt väsyä ja elähtää. Hänen seuraavat\nkirjailijatuotteensa eivät olleet pitäneet mitä ensi kokoelma\nlupasi. Joku ilkeä kieli sentähden olikin ruvennut kutsumaan häntä\n\"runoilija-surkioksi\". Hänen täydellinen vastakohtansa oli maisteri\nMantere, Sohvin veli, joka tavattoman mallikelpoisuutensa tähden\n\"yritti tulla niin äiteläksi, että hän olisi ollut potkittava koko\njoukosta pois\", niinkuin Sohvi sanoi. Se olisi tapahtunutkin, jollei\nMatti itse asiassa olisi ollut niin hauska ja reipas, että pelkästään\nhänen terve naurunsa jo oli tullut seuralle rakkaaksi.\n\nHän ei vähääkään muistuttanut sisartaan, ei ulkomuodoltaan enempää kuin\nluonteeltaankaan. Hän oli raittiusmies ja liikkui työväenpiireissä.\nIsän, rakennusmestarin mielipiteet ja pojan ihmisystävällinen\nkatsantokanta olivat usein ristiriitaiset. Yllyttäjäksi ja\nsosialistiksi oli isä häntä monasti nimittänyt.\n\nVielä kuului klikkiin eräs senaattorinpoika, Eeron luokkatoveri,\njoka luki lakitiedettä, sekä muuan kylmäverinen lääkärinalku, jonka\nsuurin ilo oli kauhistuttaa klikin naisia pöyristyttävillä jutuilla\n\"aasiksesta\". Olihan sitäpaitsi usein mukana muitakin hyviä tuttavia,\nseuran varsinaisten jäsenten veljiä, sisaria jne. Ja sillä tavalla\njoutui Ailikin joukkoon.\n\nEeron kanssa ei hän saanut olla paljoakaan, sillä olisihan se voinut\nherättää epäluuloa. Sohvi neiti sitäpaitsi tavallisesti otti Eeron\nhaltuunsa ja alkoi puhuttaa hänellä ranskaa. Sillaikaa Laine ja Mantere\nkilvan kiistelivät Ailista. Laine väitti verensä nuortuvan, kun hän\nkuuli \"noita terveitä, murteellisia lauseparsia\" — Aili käytti\ntodellakin osaksi kotimurrettaan, Mantere taas vaihtoi Ailin kanssa\nmielipiteitä ja vakuutti, ettei hän koskaan ollut tavannut naista, joka\nniin paljon oli ajatellut.\n\nAilista oli hauskaa. Hän oli saanut uuden päällystakin ja uuden lakin,\nhän tiesi että ne häntä pukivat. Hänen astellessaan kadulla oli\ntapahtunut, että joku oli kääntynyt katsomaan taakseen ja huudahtanut:\n\"siinä se oli palmikko!\" Tai: \"soma tyttö!\" Tämä kaikki ei voinut olla\ntekemättä Ailiin mieluisaa vaikutusta. Nyt tuntui siltä, että Laine ja\nMantere häneen rakastuvat. Helsingissä oli kuin olikin aika hauskaa!\n\nAinoa mitä hän pelkäsi oli, että Eero... Kunhan ei taas tuo Sohvi olisi\nhäneen rakastunut! Joskus tekivät muutkin viittauksia siihen suuntaan,\nmutta Sohvi purskahti suureen nauruun ja sanoi:\n\n— Hävetkää toki! Tiedättehän, että minä aikoja sitten olen kahlannut\n\"linjan\" yli. Sovin Eerolle jo äidiksi. Minähän jään vanhaksipiiaksi!\nÄh, miehet ovat kaikki ikävää joukkoa, minä nyt heistä huolisin!\n\nJa niin hän nauroi niin, että tasainen hammasrivi paljastui ja loi\nEeroon veitikkamaisen katseen. Puna hänen poskillaan oli silloin\nkauniimpi kuin milloinkaan.\n\nAilia hän kohteli hyvin suojelevasti ja äidillisesti. Hän oli antanut\nhänelle hyväily nimen \"pikku Aili\", kunnes kerran Eero huomautti, että\nAilia Kaarilassa kutsuttiin toisella hyväilynimellä.\n\n— Kuule, mikä se nyt olikaan? kysäisi hän.\n\nAili punastui korviin saakka.\n\n— En minä muista, sanoi hän vältellen.\n\n— Pala tai Pula tai... mikä kumma se nyt olikaan? uteli Eero.\n\nSeura sattui silloin olemaan koolla eräässä kahvilassa. Oli ajeltu\nTöölön lahden ympäri ja poikettu teetä juomaan.\n\n— Pulu se oli, tunnusti Aili vihdoin. — Veljeni minua kutsuu sillä\ntavalla...!\n\n— Pulu, Pulu, mistä se tulee? kyselivät kaikki.\n\n— Ei se ole mitään, sellainen tehty sana vain.\n\nAiliin koski omituisesti kun hän kuuli tuon Pekan antaman hyväilynimen\ntässä ympäristössä. Mutta samassa sattui hän katsahtamaan peiliin\nvastapäätä: hän näki kasvonsa hehkuvan, silmänsä loistavan ja hiuksensa\nkähertyvän kulmille. Maisteri Manteren katse seurasi häntä — senkin\nhän näki peilistä... Herra Laine nousi.\n\n— Pulun malja! Meidän täytyy juoda Pulun malja!\n\nHän viittasi palvelijalle ja teki tilauksen. Nauru ja leikkipuheet\nkävivät yhä vilkkaammiksi. Pienessä jääpalasilla täytetyssä\nhopeaämpärissä kannettiin pöydälle kaksi korkeaa pulloa. Matti korjasi\nsilmälasejaan ja jäi niihin tuijottamaan.\n\n— Oletko hullu, veliseni, sai hän kuiskaten sanotuksi, — samppanjaako\nsinä tilasit?\n\n— Samppanjaa! huudahti Aili säpsähtäen. — Onko tuo samppanjaa?\n\nHänen kätensä ojentui pulloja kohti ja silmät selällään tuijotti hän\nMatti Mantereeseen. Ilme hänen kasvoillaan oli niin hämmästynyt, että\nkaikkien katseet kysyen kääntyivät häneen.\n\n— On, hymyili Laine.\n\n— Hienointa ranskalaista samppanjaa!\n\n— Niinhän sinä irvistät, lapsi kulta, kuin jos söisit mädännyttä\nomenaa! sanoi Sohvi.\n\n— Ei... mutta, kun en koskaan ennen ole nähnyt samppanjaa!\n\nKaikki purskahtivat nauruun.\n\n— Ja millä kankealla äänellä se tuli! naurahti Sohvi taasen.\n\n— Olen erittäin onnellinen, että minun on suotu tutustuttaa teidät\nluonnon jaloimpaan nesteeseen! puhui Laine hymyillen.\n\n— Eikö se ole kaunista! Oo, kuinka se helmeilee lasissa!\n\n— Pulun malja! Eläköön Pulu!\n\nLasit kilahtivat vastatusten. Matti raittiusmiehenä ei juonut.\nIkäänkuin peläten vei Aili lasin huulilleen.\n\n— No, miltä maistuu?\n\n— Onhan se hyvää...\n\n— Tuskinhan sinä maistoitkaan. Enemmän Aili, pannaan pohjaan asti.\nOnneksesi!\n\nSe oli Eero, hymyillen hän helisti serkkunsa kanssa.\n\n— Siitä onkin kauan kun viimeksi olen juonut samppanjaa. Oikein\nmaistuu hyvältä! sanoi Sohvi.\n\n— Kerran eläessäni, alkoi hänen veljensä, — minä sitä maistoin, mutta\nei se minusta ollut mitään erinomaista, varsinkaan kalliiseen hintaansa\nnähden. Minusta...\n\n— Sinä ainainen raittiussaarnaaja! — Laine löi häntä olkapäälle. —\nMinä tässä hiljan juotin seurahuoneen varieteen kauniita tyttöjä — ja\nkyllä he jaksoivatkin juoda...!\n\n— Ja siitä sinä kehtaat puhua! Minusta se on suorastaan...\n\n— Soh, soh Matti! Terve!\n\nLasit kilahtivat, ilo yleni ylenemistään. Mieliala saavutti vihdoin\nsellaisen nousun, että Ailille keskellä öistä esplanaadia annettiin —\nmasurkkaharjoitus.\n\nHän oli tuskin ehtinyt nukkua, kun hän heräsi johonkin suloiseen\ntunteeseen. Hän ei aluksi tietänyt, oliko se unta vai kuuluiko se\ntodellisuuteen: hänen ympärillään laulettiin. Samassa sävähti Maija\nunestaan, ryntäsi puolihorroksissa ikkunaan ja työnsi uudinta syrjään.\n\n— Serenaadi, serenaadi! huusi hän. — Pihassa lauletaan.\n\nAili nousi istumaan. Hänen sydämensä löi kuuluvasti.\n\n— Se on sinulle, jatkoi Maija. — Laita toki tulta ikkunaan!\n\n— Mutta jollei se olekaan meille...! En minä uskalla.\n\nMolemmat tytöt seisoivat yöllisissä puvuissaan keskellä lattiaa,\niloiten ja epäillen, tarkoittiko laulu todellakin heitä.\n\n— Se on meille, se on meille! riemuitsi Aili äkkiä.\n\nHän oli tuntenut Eeron äänen.\n\n— Sinulle se on, eikä meille, kuiskasi Maija.\n\nMolemmat alkoivat nyt hurjasti häärätä huoneessa, löytääkseen\ntulitikkuja. Juuri kun niitä tarvittiin, ei niitä tietysti ollut! Maija\nkaatoi kiireessään vesilasin ja alkoi vaikeroida, että jos se menikin\nhänen saksan vihkonsa päälle... Pihassa seisoi kahdeksan herraa. Yö\noli tähtikirkas ja leuto. Tytöt eivät voineet olla tuontuostakin\nkurkistamatta uudinten taakse. Vihdoin löytyivät tulitikut ja\nikkunoihin sytytettiin kynttilät. Palvelustytöt olivat avanneet\nporstuan ikkunan, laulu kuului aivan selvänä sisään. Äänettöminä tytöt\nkuuntelivat sängyissään.\n\nAavistamaton onnellisuuden tunne oli vallannut Ailin. Hän oli\nsiirtynyt ikäänkuin satumaailman ihmeelliseen piiriin. Laulun kauneus,\ntähtikirkas yö, koko maailman ihanuus kuului hänelle. Kaiku kannatti\nsäveliä kauas... Kunhan olisi saanut liukua niiden mukaan, haihtua pois\nniinkuin laulun soinnut, nukkua uneen eikä milloinkaan enää herätä...\n\n— — —\n\nKlikin kesken kutsuttiin häntä senjälkeen aivan yleisesti Puluksi ja\nPulu-neidiksi. Aili vastusteli ja koetti syyttää nimeä rumaksi.\n\n— Eihän se ole kuin soma ja herttainen, niinkuin sinä itsekin,\nlohdutteli Elli.\n\nHeistä oli Ellin kanssa tullut hyvät ystävät. Elli vei hänet mukaansa\nkouluun, esitti hänet tovereilleen, kutsui hänet jatko-opiston\nkonventtiin, jopa otti hänet mukaansa yliopistoon kuuntelemaan luentoja\nsuomalaisesta kirjallisuushistoriasta. Elli pistäytyi tavallisesti\nhakemaan Ailia ja kävellessään he juttelivat. Muutamassa päivässä oli\nElli uskonut Ailille koko elämäntarinansa. Aili tiesi kutka häntä\nolivat liehitelleet ja kutka kosineet. Niitä oli koko joukko, sekä\npappeja että maallikkoja, ja Elli oli sentään Ailia nuorempi.\n\n— Niinhän sinä puhut, hymähti Elli eräänä iltana, kun he\nKaivopuistosta astelivat kotiin päin, — ikäänkuin ei sinua koskaan\nolisi liehitelty.\n\n— Ei olekaan, sanoi Aili miltei alakuloisesti ja ikäänkuin häveten.\n\n— Mitä? Ei liehitelty!... Ei, sitä en usko!\n\n— Ei, se on totta. Kuka minua sitten olisi! Olenhan viettänyt koko\nelämäni Kaarilassa, eikä siellä ole kuin veljeni.\n\n— Mutta pitäjän herrat?\n\nAili punastui.\n\n— No, onhan tohtori taitanut hiukan, mutta...\n\n— No katso nyt, enkö arvannut. Kuinka se muuten olisi voinut olla\nmahdollista. Niin soma tyttö kuin sinä... Kosiko hän?\n\n— Ei, ei! Ei se niin pitkälle mennyt... Se on sellainen ikäloppu mies,\njoka rakastuu kaikkiin naisiin, pukeutuu vaaleisiin, pistää kukan\nrintaansa ja luulee näyttävänsä vastustamattomalta... Äh, en häntä\nkärsi... Sanotaan hänen eläneenkin niin huonosti...\n\n— Vai sellainen... sanoi Elli. — Olen minäkin kerran tuntenut\nsellaisen...\n\nElli astui hetken äänettömänä. Sitten hän nosti päätään. Aili näki\nhänen kasvoillaan kummallisen, haaveellisen hymyn.\n\n— Mutta sinä et tiedä, jatkoi hän sitten, — kuka se minun varsinainen\nrakkauteni on ollut.\n\nHän puhui kuiskaten. Oli jo pimeä. Sensijaan, että olisivat menneet\nkotiin, olivat tytöt kääntyneet rantaan, siellä paloi vain harvassa\nlyhtyjä. Lumisen lahden takaa häämötti jotakin mustaa: se oli lehdetön\nmetsä. Harva ihminen vain tuli vastaan.\n\n— Olin häneen tutustunut jo koulutyttönä, sanoi Elli. — Hän saatteli\nminut kotiin, lähetti kukkia syntymäpäivikseni ja tuli noutamaan minua\nkävelyille. Ensimmäisenä ylioppilasvuonna — voi sitäkin aurinkoista\naikaa! — olimme yhdessä joka päivä. Rakastin häntä, olin varma hänen\nrakkaudestaan, vaikk'ei hän sanoin ollut ilmaissut mitään...\n\nAili odotti jännityksellä, tuontuostakin luoden katseen ystävättäreensä.\n\n— Koulu loppui, minun piti lähteä maalle. Olimme viime iltaa yhdessä.\nHyvästi jättäessään hän — suuteli minua...\n\nAilin silmiin herui kyyneliä. Hän pusersi Ellin kättä.\n\n— Hän kirjoitti minulle koko kesän, mutta sitten alkoivat kirjeet\nkulkea hitaammin. Vihdoin ne lakkasivat kokonaan... Kun kahden vuoden\nkuluttua tulin takaisin Helsinkiin, liehitteli hän toista, mutta minä,\nminä en ollut voinut unohtaa...\n\n— Mutta mitä hän sanoi, kun sinut näki...?\n\n— Mitä hän sanoi? Oli ystävällinen, kohteli niinkuin ei mitään olisi\nollut. Emme koskaan ole koskettaneet menneisyyteen.\n\n— Sinä olet siis usein puhunut hänen kanssaan?\n\n— Olen, olen, usein...\n\n— Ja sinä olet tyynesti voinut häntä kohdata, vaikka hän on sinut\npettänyt.\n\n— On pitänyt tottua. Minä en ole ainoa...\n\n— Voiko siihen sitten yleensä tottua...?\n\nÄänettöminä tytöt seisoivat ja tuijottivat pimeään maisemaan. Joku\nmies, joka kömpi esiin telineiden takaa, sai heidät säpsähtämään ja\nkääntymään kaupunkiin päin.\n\n— En sitä itsekään ymmärrä, mutta niin se on... Minä kohtaan hänet\njoka päivä, me puhelemme kuin hyvät tutut, laskemme leikkiä... Hän\nliehittelee toisia, näen hänen heittävän yhden toisensa perästä,\nottaakseen uuden. Välistä tuntuu siltä, että minä se olenkin, josta\nhän pitää, vaikk'ei hän mitään sano... Hän katsoo minuun niin\nomituisesti... Mutta minä, minä häntä odotan, minä häntä rakastan. Sano\nAili, sano, eikö tämä ole surkeaa!\n\nElli purskahti itkuun.\n\n— Sinä kohtaat hänet joka päivä, sanot... Kuka...?\n\nSanat tukahtuivat Ailin kurkkuun. Hän kysyi itseltään kiireesti keitä\nElli joka päivä kohtasi. Hänen tietääkseen ei muita kuin heidän\nklikkinsä herroja. Mutta kuka se heistä olisi ollut? Äänettöminä tytöt\nsaapuivat Ailin kotiportille.\n\n— Tahdotko tietää kuka se on? sanoi Elli.\n\n— Jos sinä tahdot sen minulle uskoa!\n\n— Mutta se ehkä koskee sinuun...?\n\n— Kuinka niin? kysyi Aili pelästyneenä. — Ei, ei, sano nyt vain.\n\n— Eero, kuului hiljaa Ellin huulilta.\n\nAilissa tuntui kaikki kangistuvan. Hänen rintaansa nousi suuri\nruumiillinen tuska, joka hetkeksi vei häneltä kaikki ajatukset. Kun\nElli huolestuneena rupesi kysymään, mikä hänen oli, tuli hän vihdoin\njärkiinsä.\n\n— Voi sinua raukkaa! sai hän sanotuksi. — Etkö tule meille?\n\n— Ei kiitos, en minä nyt voi.\n\nAili pusersi hänen kättänsä ja jäi hetkeksi katselemaan hänen\njälkeensä. Sitten hän avasi oven valaistuun porraskäytävään. Oli kuin\nsuuren rajuilman humu olisi ollut likenemässä häntä ja myrskyn keskeltä\nsoi hänen korviinsa: sinun ainoasi livahtaa tiehensä... tiehensä, valuu\nsormiesi lomitse kuin vesi...! Aili painautui seinää vastaan ja pusersi\nkätensä povelleen.\n\nSamassa kaikui porraskäytävästä askelia. Aili karkasi ylös toiseen\nkerrokseen ja soitti. Tohtori itse avasi. Eteiseen näkyi punertavassa\nvalaistuksessaan pieni huone salin takana, aivan samanlaisena kuin\nsinä iltana jolloin Aili oli tullut. Kuului ääniä, naurua... Salin\nkeinutuolissa istui Eero ja Sohvi seisoi hänen vieressään. Hän oli\npehmeänharmaassa puvussa, kirjava liina kaulassa.\n\n— Pulu, pikku Pulu! huudahti hän ja juoksi Ailia vastaan, — tule\nauttamaan minua... Tämä Eero, senkin jörö, ei tahdo tanssia kanssani\ntarantellaa! Nyt on varsinainen tanssija sairastunut eikä sitä opi muut\nkuin Eero, joka sen osaa... Pyydä sinäkin Pulu...!\n\n— Tietäähän Eero mitä tekee, sanoi Aili väkinäisesti hymyillen.\n\nSohvin kädet, jotka olivat levänneet hänen olkapäillään valuivat alas.\nHän ojensihe suoraksi, katsoi Ailiin pitkään ja sanoi nauraen:\n\n— Kas... kas... sitä pikku neitiä!\n\nAili punastui. Sohvin sanat häntä sekä nolasivat että suututtivat.\n\n— Ajattelen vain, ettei Eerolla ehkä ole aikaa... koetti hän selittää.\n\n— Niinkuin en minä tuntisi Eeroa ja tietäisi, mihin hänellä on\naikaa! nauroi Sohvi. — Ja sinä luulet, sinä pikkuinen Pulu, että hän\nsuuriakin tutkimuksia saa aikaan näinä päivinä ennen arpajaisia!...\nSinä erehdyt, jos niin luulet... jollei miehessä aivan viimeisinä\naikoina ole tapahtunut erinomaisia muutoksia.\n\n— Anna ajatusaikaa huomiseen! pyysi Eero.\n\n— Saat, jos vastauksesi tulee myöntävä!\n\nSuuri kiire vallitsi talossa: arpajaisvoittoja viimeisteltiin,\npukuja koeteltiin ja neulottiin. Rouva Wahlfelt kulki edestakaisin,\nneuvoen ja ohjaten kaikille ystävällisesti hymyillen. Ei ollut aikaa\nlaiskotteluun, Ailikin sai käsiinsä työn, ja hän kävi sen kimppuun\noikein nautinnolla. Hetkiseksi tuli tohtori sisään, teki jonkin\nkysymyksen, ihaili valmistuksia ja katosi sitten huoneeseensa.\n\nVieraiden mentyä istuivat Eero ja Aili niinkuin tavallisesti illoin\npienessä punaisessa huoneessa salin takana. Lamput olivat jo sammutetut\npaitsi eteisessä, josta lankesi viisto valo aina heihin asti. He\nistuivat käsityksin. Eero koetti vetää Ailia lähemmä, mutta hän asettui\nraskaasti nojaamaan sohvan tyynyille.\n\n— Olen iloissani, sanoi Eero, — kun koko tämä kiire on ohitse!\n\n— Aiotko tanssia tarantellan? kysyi Aili hetken vaiettuaan.\n\n— En tiedä. Ei tee ensinkään mieleni, mutta vaikea on kieltääkin, kun\nsen satun osaamaan ja toinen tuskin kunnollisesti ehtii sen oppia.\nLisäksi tämä hyväntekeväinen tarkoitus... Mitä sinä ajattelet asiasta?\n\n— Niin se kai on...\n\n— Sinua väsyttää, armaani. Paina pääsi rinnalleni ja nuku siihen! Pian\nvoimme odottaa kirjettä Kaarilasta...\n\n— Niin, kahden päivän perästä.\n\nAili oli levoton. Tuntui siltä, että hänen velvollisuutensa on luopua\nEerosta, koska kerran Elli häntä rakastaa. Mutta jos hän on lakannut\nElliä rakastamasta ja nyt rakastaa Ailia? Vaan entä jos hän lakkaa\nrakastamasta Ailiakin...?\n\n— Kuule, mitä sinä pidät Ellistä? kysyi hän äkkiä.\n\n— Ellistä? Kuinka niin?... Oli aika jolloin hänestä pidin oikein\npaljon, mutta sittemmin... Siirappia, siirappia liian paljon... No,\nonhan hän silti hyvä tyttö.\n\n— Entä Sohvista?\n\n— Viisas tyttö. Ja hauska siitä, että hänen kanssaan voi puhua mistä\ntahansa. Miksi sitä kysyt?\n\n— Muuten vain tuli mieleeni.\n\nAili painautui Eeroa vastaan ja tarttui hänen käteensä ikäänkuin\npidättääkseen häntä tässä. Hän oli kysymäisillään, mitä se oli, josta\nSohvin kanssa saattoi puhua, mutta ei saanut sanoja lausutuiksi. Hän\nsulki silmänsä. Himmeänä lepäsi valo hänen kasvoillaan. Eero silitti\nhänen hiuksiaan ja kuiskasi hänen korvaansa rakkauden sanoja.\n\n— Eero, pidätkö minusta? Miksi pidät minusta?\n\n— Sitä et kysyisi, jos tietäisit miten kaunis sinä olet.\n\n— Siksikö sinä pidät minusta? Siksi vain?\n\n— Sinä olet niin hyvä.\n\nEero painoi tytön huulille suudelman, mutta Aili nosti silmänsä ja\nalkoi kiivaasti:\n\n— Ei, minä en ole hyvä, tiedäthän sen. Älä pidä minusta hyvyyden\ntähden, sitten et kauankaan saa pitää...\n\n— Vai enkö...! Eero sanoi sen hymyillen, äänellä, jolla lapselle\nlaverrellaan. — No, en minä osaa sitä asiaa määritellä, suloinen sinä\nvain olet!\n\nJa hän suuteli häntä kiihkeästi, huulille, silmille, niskaan.\n\nAili unohtui siihen niinkuin kissa nukkuu, kun sitä silitellään. Hän\nlepäsi ajatuksettomana, onnellisena. Hän näki vain loisteen Eeron\nsilmistä, kuuli hänen äänensä, tunsi hänen lämpönsä.\n\n— — —\n\nArpajaiset näyttivät onnistuvan erinomaisesti. Voittoja tuli\ntulvimalla. Niitä oli Wahlfeltin sali aivan täynnä, yksi toistaan\nkomeampi. Heti suurukselta olivat Lyydi rouva ja Eero lähteneet\nseurahuoneelle järjestämään ja kun Aili hiukan myöhemmin sinne\nsaapui, liikkui siellä ihmisiä edestakaisin, kiireesti, kasvoilla\niloinen jännitys. Suuri sali oli tyhjä, siellä täällä lepäsi tuolilla\npäällystakki tai istui pari henkeä. Orkesteri soitti, lavalla\nharjoiteltiin paraikaa tanssia. Eero ja Sohvi näkyivät olevan parit...\nAili riensi sivuhuoneeseen, josta kuului ääniä. Siellä järjesteltiin\nvoittoja, kaksi herraa seisoi rappujen nenässä ripustamassa telineille\nmattoja, peitteitä, kirjavia, muhkeita korutavaroita, mihin pantiin\nkipsinen kuva, mihin rehevälehtinen kukka, mihin ripustettiin taulu...\nNuoret naiset häärivät mukana. Kaikilla oli kiire. Ilolla tervehdittiin\nAilin tuloa ja Matti Mantere pyysi paikalla häntä auttamaan itseään.\nHänelle oli annettu tehtäväksi koristaa joulukuusi, joka tarvittiin\nerääseen kuvaelmaan. Aili kapusi tuolille, Mantere seisoi pöydällä,\nja siinä he nauraen ja puhellen ripustivat \"enkelinhiuksia\" ja muita\nkoristuksia kuusen oksille. Matti oli suorastaan vallattomalla\ntuulella. Ja Ailin mieli olisi epäilemättä ollut yhtä kevyt ja\nhuoleton, jollei Eero olisi ollut tanssimassa tuota tarantellaa. Se\nvaivasi häntä, vaikka hän koettamalla koetti olla sitä ajattelematta.\n\nOrkesteri soitti, tanssijat lavalla tekivät siroja hyppyjä, useat\nolivat jo puvuissakin. Palvelustytöt, jotka olivat tulleet tuomaan\nrouviensa keräämiä voittoja, pysähtyivät ovensuuhun katselemaan.\nIhmisiä tuli ja meni lakkaamatta. Äkkiä seisoi Ailin edessä\nköyhännäköinen, keski-ikäinen nainen, hartioillaan harmaa saali. Hän\nniiasi ja kysyi ujostellen:\n\n— Missäs täällä otetaan vastaan voittoja niihin suomalaisiin\nsivistysarpajaisiin?\n\n— Kyllä se on täällä!\n\nMantere kiiruhti pois ja palasi hetkisen kuluttua takaisin Lyydi rouvan\nkanssa, joka ystävällisesti tervehti naista.\n\n— Tässä olisi pikkuinen lisä, sanoi tämä, vetäen huivinsa alta esiin\nkarkean käden ja laskien rouva Wahlfeltin käteen kymmenen markan\nsetelin.\n\n— Keneltä tämä on?\n\nRouva Wahlfeltin kasvot seurasivat ystävällisellä hymyllä naisen\nliikkeitä.\n\n— Kyllä se on minulta, virkkoi tämä ujosti.\n\n— Kiitos, kiitos! sanoi Lyydi rouva, tarttuen molemmin käsin naisen\nkäteen. — Kuka te olettekaan jos sallitte minun kysyä?\n\n— Pesijänähän minä täällä Helsingissä... Olen jo ollut toistakymmentä\nvuotta... Mutta olen kotoisin sieltä Savosta ja kun sanovat näitä\narpajaisia pidettävän Savon sivistyttämiseksi, ja kun on niitä omaisia\nsiellä Savossa...\n\nNaisen ja rouva Wahlfeltin ympärille oli kokoontunut piiri nuoria\nneitosia ja herroja, jotka hartaudella seurasivat kohtausta. Useat\nheistä tahtoivat painaa naisen kättä ja rouva Wahlfelt saattoi hänet\novelle asti, liikutuksen kyynel silmässään palatakseen huoneeseen,\njossa rouvat olivat työssä. Kun hän sitten kertoi tapauksen, herätti se\nyleistä myötätuntoa ja iloa ja ehdottomasti käänsivät kaikki päätään\nkatsomaan likaista seteliä Lyydi rouvan kädessä, jonka köyhä nainen\nvarmaankin uhraten oli luovuttanut kotiseutunsa sivistyttämiseksi.\n\nHiukan myöhemmin saapui seurahuoneelle pari sanomalehtimiestä saamaan\ntietoja ohjelmasta. Lyydi rouva selitteli heille kohteliaasti kaikki\nmitä he tahtoivat tietää ja antoi jalomielisesti muiden rouvien lähteä\nkotiin päivällisille. Pitihän jonkun jäädä ottamaan vastaan voittoja.\nSaattoihan hänkin jäädä! Aili kyllä toimittaisi emännänvirkaa kotona.\nHän suuteli Ailia otsalle, antoi hänelle muutamia ohjeita ja lähetti\nhänen kanssaan tuhansia terveisiä kotiin.\n\nAililla ja Sohvilla oli osaksi sama matka, he läksivät siis yhdessä.\nSohvi oli erinomaisella tuulella, nauroi, veikeili ja laski leikkiä.\nÄkkiä kävi hän tarkkaavaiseksi ja iski silmänsä naiseen, joka, yllään\navara turkki, asteli heidän edellään. Hän liikkui hitaasti, lakki oli\nsidottu vaalealla harsolla. Sohvin kasvoille vetäytyi omituinen hymy.\n\n— Vahinko, ettei Eero nyt ole täällä, sanoi hän. — Näkisi vanhan\nhenttunsa.\n\n— Missä? Tuo neitikö? kysyi Aili.\n\nSohvi purskahti nauruun.\n\n— Neiti? Ei, niin hullusti eivät sentään asiat ole. Rouva hän on,\nmiehensä laillinen vaimo. Toukokuussa, sillaikaa kuin Eero oli\nKaarilassa, olivat häät... Sinä punastut, pikkuinen Pulu...\n\n— Enhän, yritti Aili, — mitä syytä minulla olisi?\n\nMutta siitä huolimatta olivat Sohvin sanat ajaneet veren hänen\nposkilleen.\n\n— Tyttö rakastui jo koulussa ja jonkin aikaa oli Eerokin pahasti\npikiintynyt. Mutta sitten hän hänet heitti. Tyttö käveli kalpein poskin\nvuoden ja kaksi. Mutta kun näki, ettei se auttanut, niin meni toiselle\nmiehelle, itseään kahtakymmentä vuotta vanhemmalle. Rakkaudesta\ntietysti ei puhettakaan, mutta koti kuuluu olevan komea, eikä puutetta\nmitään.\n\nNainen vastasi Sohvin tervehdykseen sanattomana nyökäyttäen päätään.\nHän näytti aivan nuorelta, somat, punaposkiset kasvot ja lahea vaalea\ntukka.\n\n— Niin, niin, jatkoi Sohvi, kun he olivat päässeet hänestä kappaleen\nmatkan päähän, — hän ei ole ainoa kukkanen, jonka lehdillä perhonen\nEero hetkisen on suvainnut viivähtää... Eero on erinomainen toveri,\nherttainen ja hyväsydäminen poika — mutta sitä tyttöä en minä\nonnittele, joka hänelle lähtee vaimoksi!\n\nHän hymyili ja loi Ailiin tutkivan katseen. Aili tunsi, että nyt hän\ntahtoo hänet urkkia pohjia myöten.\n\n— Minä päinvastoin luulen, että Eero saattaa tehdä hyvinkin\nonnelliseksi sen naisen, johon hän kerran oikein todenteolla rakastuu,\nkoetti hän tyynesti sanoa. — Onhan hän vielä niin nuori.\n\nSohvi katsoi häneen läpitunkevasti ja jatkoi:\n\n— Hyvä on uskoa hyvää...! Mutta minä puhun vain kokemuksesta... Eero\non kyllä kerran minullekin vannonut iäistä rakkautta, mutta se ei estä\nhäntä ehkä tänäkin hetkenä olemasta kihloissa toisen kanssa!... Minä en\nsilti mene hirteen! Nauran hänelle vasten silmiä.\n\nJa hän rupesi hyräilemään tarantellan säveltä, ojensi kiireesti\nAilille kätensä ja poikkesi omalle kadulleen. Aili kuuli hänen vielä\nmennessäänkin nauravan.\n\nHän inhosi häntä. Kuinka hänen naurunsa, koko hänen käytöksensä oli\nraakaa ja sydämetöntä! Mutta varma oli, ettei hän antaisi Sohvin\nsanojen itseensä vaikuttaa. Hän rakasti Eeroa, hän oli varma Eeron\nrakkaudesta.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nOvi naisten pukuhuoneeseen avautui ja sisään astui rouva Wahlfelt,\nyllään pitseillä koristettu musta silkkipuku, rinnalla kimppu eläviä\nruusuja.\n\nKeskellä lattiaa oli pitkä pöytä ja pitkin huoneen syrjiä kulki\nsamanlaisia pöytiä. Seinillä riippui päällysvaatteita, turkkeja ja\nhuiveja sellainen määrä, että minä hetkenä tahansa saattoi odottaa\nnaulojen sortuvan. Niiden päälle oli kuitenkin vielä ripustettu\nkeveitä, vaaleita tanssipukuja, ja mikä ei mitenkään ollut mahtunut\nsinne, se oli kiinnitetty oven kääkään tai muualle, missä vain oli\njonkinlainen hakanen tai naula. Pöydät olivat kohollaan peilejä,\ntoalettitarpeita, saksia, kampoja, maalirasioita, tekokukkia, pitsejä,\nsilkkiharsoja. Lattialla oli huiskinhaiskin tanssi- ja päällyskenkiä,\nkoppia, lippaita, laatikoita. Ja näiden tarpeiden ympärillä hääri\ntulisessa kiireessä ja tungoksessa, joka hetki lankeamaisillaan\nlattialle sullottuihin esineisiin, muutama kymmenkunta nuorta naista,\ntoisiaan tuuppien, mikä hapset hajalla, mikä hiuksiaan kähertäen,\nmikä peilin edessä maalaten poskiaan. Toiset taas istuivat pöydän\nääressä äänettöminä ja tahdottomina, antaen avuliasten rouvien tai\nasianymmärtäväisten neitien koristaa itseään mielensä mukaan. Joku\ntuli myöhään, riisti miltei epätoivoisassa kiireessä yltään vaatteet,\npukeutuakseen toisiin ja antautuakseen maalattavaksi. Sitä myöten kuin\nesiintyjät valmistuivat, saivat he nousta pöydälle seinän vieressä,\nollakseen tieltä poissa. Siinä heitä jo seisoi tusinallinen. Ilmavissa,\nsiroissa puvuissaan, paljain kauloin ja käsivarsin, hiukset hajalla\nja hohtavin poskin olivat he aivan kuin vahanuket, joille taitava\ntehdas on antanut liikkuvat jäsenet. Tyyninä ja tyytyväisinä katselivat\nhe allaan kuhisevaa muurahaispesää, tuontuostakin naurahdellen tai\npuhellen keskenään.\n\n— Jokohan kohta saamme antaa orkesterille merkin? kysyi rouva\nWahlfelt, luoden tarkastavan katseen ympäri huonetta.\n\n— Ei vielä! Kyllä, kyllä! Kohta, kohta! kaikui vastaukseksi mitä\nerilaisimmissa äänilajeissa.\n\nRouva Wahlfelt loi kysyvän katseen tummaihoiseen, vanhanpuoleiseen\nnaiseen, joka hiki otsassa ja ärtyneen näköisenä maalaili tyttöjä ja\nantoi vastauksia niihin tuhansiin kysymyksiin, joita sateli hänen\nympärillään.\n\n— Mitä sinä arvelet, Hilma kulta?\n\n\"Hilma kulta\" antoi suostumuksensa ja rouva Wahlfelt riensi pois. Oven\navautuessa käyttivät tytöt tilaisuutta kurkistaakseen saliin, joka oli\ntäpösen täynnä juhlapukuista yleisöä.\n\nPian kuului leveä sävel, orkesterin ensimmäinen. Ja samalla kiihtyi\nkiire naisten pukuhuoneessa ylimmilleen. Juostiin, huudettiin,\nloukkaannuttiin, unohdettiin — kaikki samassa silmänräpäyksessä.\n\n— Voi kuinka väsyttää, sanoivat Aili ja Elli toisilleen. He olivat\nolleet ensimmäisiä valmistuneita, joten he jo kauan olivat katselleet\nkiirettä.\n\n— Miltä minä näytän?\n\n— Kaunis olet! Entä minä?\n\n— Hyvin, hyvin kaikki. Voi kuinka väsyttää ja palelee!\n\nAili pusersi Ellin käsiä ja yritteli hiukan liikkua, mutta silloin\nrupesi pöytä niin tärisemään, että huuto pääsi kaikilta, jotka sillä\nseisoivat odottamassa.\n\n— Ensimmäinen kuvaelma sisään! komensi Hilma neiti.\n\nTytöt juosta sipsuttelivat takateitä pimeän käytävän läpi ahtaalle\nnäyttämölle, missä herroja jo oli odottamassa ja tunnettu taiteilija\nalkoi järjestää heitä kuvaelmaksi.\n\nEsirippu nousi... laski. Käsien pauke pääsi valloilleen. Yleisö\nvaati ja sai kuvaelman uudestaan. Jo seurasi toinen ja kolmas.\nKaikki onnistui erinomaisesti ja kaikki piti esittää toistamiseen.\nJo ensi väliajalla myytiin arvat loppuun. Ja ohjelman yhä jatkuessa\nkasvoi mieltymys, kunnes esiripun laskettua viimeisen kerran, käsien\ntaputuksesta ei tahtonut tulla loppua.\n\nEntistään suurempi sekamelska vallitsi nyt naisten pukuhuoneessa. Piti\nhieroa pois maali kasvoista ja pukeutua. Lyydi rouva oli auttamassa\ntyttöjään, mutta kun hän vihdoin Ailin kanssa astui saliin, oli tanssi\njo alkanut. Väentungoksen läpi suuntasi Eero askeleensa suoraan heitä\nkohti ja vei Ailin tanssiin. Hän piti häntä lujasti kiinni, kannattaen\nhäntä miltei ilmassa. Kiiltävä lattia oli heidän jalkainsa alla ja\nheidän ympärillään soivat valssin sävelet.\n\n— Kuinka sinä olit kaunis kuvaelmassa! kuiskasi Eero.\n\n— Olinko! Kuinka on hauskaa tanssia.\n\nHe tekivät neljä kierrosta salin ympäri ja kun he hengästyneinä\ntaukosivat, kumarsi Ailille toinen herra, joka jo näkyi seisoneen\nodottamassa. Sitten seurasi kolmas ja neljäs. Tyttö heittäytyi yhdeltä\ntoiselle, levähtäen ainoastaan silloin, kun ei väentungoksen tähden\npäästy kuin hiljaa eteenpäin, sitten hän taas kiiti hurjassa lennossa\npitkin sileää permantoa.\n\n— Voi, miten äärettömän hauskaa on tanssia!\n\nHän lausui sen nuorelle herralle, joka vasta oli hänelle esitelty ja\njonka nimeä hän ei edes ollut kuullut.\n\n— Niin on minustakin! Mutta eikö neitiä väsytä. Olette aivan\nhengästynyt. Jos menisimme ja söisimme annoksen jäätelöä.\n\n— Olkoon menneeksi!\n\nHän tarjosi käsivartensa. He saivat pienen pöydän ravintolahuoneessa.\nAili löyhytteli viuhkallaan, jonka reunassa oli untuvapäärme ja\nheittäytyi huolimattomasti nojatuoliin. Lyydi rouvan ripustaessa\nviuhkaa hänen vyölleen, oli hän epäillyt, osaisiko hän sitä käyttää,\nmutta luonto näkyi opettaneen! He puhuivat kuvaelmista ja söivät\njäätelöä.\n\n— Jaa tiedättekö, minulla ei vielä koskaan ole ollut niin hauskaa kuin\ntänään! huudahti Aili äkkiä.\n\n— Todellako! Kuinka niin?\n\n— En ole koskaan vielä tanssinut niinkuin tänään. Minä rakastan\ntanssia... Enkö saisi pyytää teitä... anteeksi, ehkette tahtoisi...\n\n— Mitä? Kuinka sanoitte?\n\n— Ei, ei, ei se ollut mitään.\n\nAili peitti viuhkalla kasvonsa. Ainoastaan silmät, otsa ja hiukset\nnäkyivät valkean untuvareunan takaa.\n\n— Mutta neiti, hyvä neiti, sanokaa se!\n\n— Te nauratte minulle!\n\n— En, en totisesti. Vakuutan, että olen hyvin onnellinen, jos jotakin\nvoin tehdä hyväksenne.\n\nAili nousi, laski raskaasti toisen kätensä pöydälle, hypisteli toisella\nkukkia rinnallaan, katsoi ujosti hymyillen eteensä ja sanoi:\n\n— Tanssikaa kanssani vielä kerran! Te tanssitte niin hyvin.\n\n— Miten mielelläni, neiti!\n\nHän kilisti palvelijan paikalle ja tarjosi Ailille käsivartensa. Ovessa\noli tungos niin suuri etteivät he heti päässeet saliin. Aili katsahti\nsattumalta taakseen ja näki silloin eräässä salin kulmassa koko klikin\nkoolla. Sohvi ja Eero puhelivat kiihkeästi ja katsoivat häneen. He\nolivat istuneet aivan hänen likeisyydessään, vaikkei hän ollut heitä\nhuomannut. Seuraavana hetkenä hän jo kiiti sileällä lattialla, sävelten\nsoidessa, ajattelematta mitään muuta kuin hetkeä, jossa eli.\n\n— Te ette varmaankaan ole helsinkiläinen...?\n\n— En! Maalta minä olen, vastasi ylioppilas hymyillen.\n\nHengästyttyään pahanpäiväisesti jäi Aili vihdoin Lyydi rouvan viereen\nsiihen kaukaiseen kulmaan salia, niissä rouvat puhellen ja tanssia\nkatsellen pysyttelivät.\n\n— Täältäkö siis vihdoinkin löydän Pulu neidin, kuului äkkiä Matti\nManteren ääni. — Olen ainakin kolme kertaa yrittänyt pyytää teitä\ntanssiin, mutta olette ollut niin \"ylösotettu\".\n\n— Oletteko? Niin, minä olen tanssinut paljon. On ollut niin mainion\nhauskaa.\n\n— Oletteko jo kuullut, että muuan, joka tahtoo pysyä tuntemattomana,\non lahjoittanut arpajaiskassaan kymmenen tuhatta markkaa!\n\n— Mitä te sanotte? Kymmenen tuhatta! Yksi ainoa henkilö!\n\n— Niin, se oli jalomielinen lahjoitus. Nyt saattaa todellakin ruveta\najattelemaan \"Savon sivistyttämistä\", niinkuin tuo pesijätär sanoi.\n\nAilin päähän välähti äkkiä tuuma.\n\n— Kuulkaa, sitten ei myöskään ole liikaa, jos minun syrjäisen kotini\ntulevalle koululle lahjoitatte jonkin satasen. Sanokaa, luuletteko,\nettä se käy?\n\n— En varmaan tiedä, mutta eiköhän. Koetetaan ja eletään toivossa...\nEttehän unohda, että lupasitte minulle toisen franseesin...!\n\n— En, en mitenkään.\n\nEnsimmäisen franseesin soitto helähti samassa. Laine ja Aili saivat\nhyvät paikat ja istuutuivat odottamaan rivien järjestymistä. Ihmisiä\nkäveli edestakaisin, jokainen koetti etsiä paikkaa. Laineen silmät\nolivat puoliummessa, hän nojasi huolimattomasti eteensä, hymy huulilla.\nEero ja Sohvi, jotka samassa sattuivat astumaan sivutse, pysähtyivät\nhetkeksi heidän eteensä.\n\n— Näyttää siltä, naurahti Eero, — kuin aikoisit nukkua pois koko\nmaailmasta...\n\n— Tai ehkä sinä, lisäsi hiukan pisteliäästi Sohvi, — teet\npsykoloogisia havaintoja.\n\n— Joko olette kuulleet tuosta suuresta lahjoituksesta?\n\n— Aikoja sitten!\n\nLaine haukotteli. Franseesi alkoi, Eero sitä johti. Kuinka hän oli\nhienon näköinen frakkipuvussaan ja valkeissa hansikkaissaan! Ja kuinka\nhellästi Sohvi painautui häntä vastaan, kun he tanssivat. Ailin silmät\nseurasivat heitä vaistomaisesti. Kumarruksella, joka tavoitteli\nmaailmanmiehen tapaa, johdatti Laine Ailia. Musiikin pauhinasta kuuli\nhän äänen lausuvan:\n\n— Toinen antoi kymmenen, toinen kymmenentuhatta markkaa. Siitä ei\nliene eri mieliä, kenen lahja on suurempi, vai kuinka, Pulu neiti? \"Ja\nmoni rikas pani paljon. Niin tuli myöskin köyhä leski ja pani kaksi\nropoa. Minä sanon teille jne.\"\n\nViime sanat kaikuivat tanssin pyörteessä. Hän piteli Ailia käsissään ja\nkiidätti häntä kuin höyhentä.\n\n— Olettepa te hyvin lukenut Testamenttinne, sanoi Aili.\n\nHänen poskensa paloivat ja silmistä loisti. Samassa kysyttiin jotakin\nhänen takanaan. Muuan herra ojensi hänelle mustaa samettinauhaa —\nhänen palmikkonauhaansa, joka oli irtaantunut ja pudonnut. Aili\nkumarsi ja hymyili hänelle kiitokseksi. Hetkisen kuluttua hän taas oli\nistumassa, viuhkaansa löyhytellen ja liikuttaen jalkansa kärkeä tahdin\nmukaan.\n\n— Niin, niin, alkoi Laine hitaasti, — tässä sitä nyt tanssitaan\nkokoon rahaa — olin sanomaisillani hätääkärsiville, tarkoitan tietysti\n— sydänmaitten sivistyttämiseksi.\n\nAili totistui ja jäi häneen tuijottamaan.\n\n— Kuinka te voitte olla noin sydämetön?\n\n— Miten niin? Samallahan voisitte pitää koko puuhaa sydämettömänä. Ja\nse on sentään vuotanut sulasta ihmisrakkaudesta.\n\n— Mikä tuuma? Tämä tanssiko?\n\n— Nämä arpajaiset tietysti.\n\n— Niin, nämä arpajaiset, mutta ei tanssi. Se on pelkkää huvituksen\nhalua. Sillä ja ihmisrakkaudella ei ole mitään yhteistä.\n\n— Minä vakuutan, ettei se ole mitään mahdotonta. Kuinka monta\nmonituista kertaa olenkaan mennyt iltamiin ilman vähintäkään\nhuvituksenhalua, vain siksi, että ne ovat olleet hyväätekevää\ntarkoitusta varten, ja olen tahtonut antaa roponi.\n\n— Olisitte voinut antaa roponne ilmankin.\n\nLaine kohautti olkapäitään.\n\n— Jos olisikin joku tuhatmarkkanen antaa, niin sen sillä tavalla\nantaisikin... mutta niissä varoissa en minä ole.\n\n— Mutta jos te luovutatte roponne ja sijaan saatte noiden iltahuvien\nohjelman ja tanssin niin ettehän te itse asiassa ole mitään antanut.\n\n— Minä olen uhrautunut hyvän tarkoituksen takia, sillä muuten en\ntotisesti olisi viitsinyt mennä noihin niinsanottuihin huveihin.\n\nTanssi vei heidät pyörteeseensä. Mutta Ailin mieleen oli tullut\njotakin raskasta. \"Nyt siis tanssitaan kokoon varoja sydänmaan\nsivistyttämiseksi\", kuuli hän yhtämittaa korvissaan. Mitä yhteistä on\nsydänmaalla, joka paraikaa hankiensa peitossa nukkuu rauhan unta ja\ntällä loistavalla seuralla, jossa hymyillään ja iloitaan? Sydänmaan\nhyväksikö täällä muka hymyillään, sydänmaan hyväksikö tanssitaan? Aili\npurskahti kovaan nauruun.\n\n— Niinhän te miltei nauratte, huomautti Laine, nostaen häntä hiukan\nkoholleen maasta ja vieden hänet paikalleen, — niinkuin ajatellaan\nluurankojen nauravan.\n\n— Kas vaan, sanoi Aili, — ettepä näy olevan niinkään huono\nihmistuntija.\n\n— Mutta vakuutan teille, ettei se ensinkään teitä pue. Teidän kasvonne\novat luodut hymyilemään.\n\n— Vai niin luulette! Mutta jos vakuutan teille, että hymy itse asiassa\non minulle jotakin hyvin vierasta...\n\n— Niin en usko teitä...\n\nTanssin jälkeen vetäytyi Aili salin nurkkaan kasvien suojaan, jotka\nkoristivat voittonäyttelyä. Hän näki siitä koko huoneen valomerenä,\npermannon, joka kiilsi, vaaleapukuiset naiset, herrat juhlavaatteissa.\nViereisestä huoneesta kuului lasien kilinää ja humua... Hän jäi\ntuijottamaan pilariin salin syrjällä...\n\nJa hänen eteensä nousi toinen kuva: Kaarila, jossa nyt nukutaan. Lumi\npeittää vedet ja maat. On niin hiljaista. Yksin metsä huokaa... Oi\näiti, oi Pekka!... Tuolla on Seppälä mäen päällä... työ, leivättömyys,\näidittömät lapset... Lieneekö se täti heille hyvä? Ehkä soimaa ja\nlyö, ehkei rakkaudella neuvo pahantapaisia... Mitä on tullut Olkasta,\njoka jäi itkemään? Miksi hän itki? Eeroonko hän todellakin oli ollut\nrakastunut?... Tutut kasvot sukelsivat esiin, muistuivat mieleen\nrengit, piiat, torpparit ja heidän perheensä, vaivaistalo köyhineen,\nkerjäläiset, mustalaiset... Ainainen työ, ainainen huoli, ainainen\ntaistelu leipäpalasesta, ei aikaa ajatella mitään muuta, kieltäymykset,\nkärsimykset, kuolema, unohdus... yksinäisyyden iäinen kaiho...\n\nLehteriltä remahti tanssisävel. Aili säpsähti ja palasi nykyisyyteen.\nMitkä vastakohdat! Korvia särkevinä epäsointuina kohtasivat ne juuri\nhänen sydäntään, vihloen kuin terävät veitset. Kyynelet tulvivat hänen\nsilmiinsä. Hän puri kokoon huulensa ja kiiruhti naisten pukuhuoneeseen.\nVaistomaisesti vältti hän koppia ja laatikkoja, jotka olivat lattialla.\nOnneksi eivät naiset, jotka peilin edessä hääräsivät, olleet tuttuja.\nAili pelkäsi tuttuja. Hän oli nukkunut pitkää unta, nyt seurasi\nherääminen. Hän oli langennut taivaastaan niinkuin aina ennen. Tällä\nkertaa oli uni ollut sikeämpää kuin milloinkaan ennen, herääminenkin\noli voimakkaampi entistään. Hän kuuli, että se mitä nyt soitettiin\noli masurkkaa, — se kauan suunniteltu masurkka! Hänen oli mahdoton\nsitä tanssia. Hän otti kiireesti ylleen päällysvaatteet ja riensi\nulos syrjätietä, alas pimeitä portaita, jotka johtivat valaistuun\nporraskäytävään. Siinä luuli hän kuulleensa nimeään lausuttavan ja\naskelten ajavan itseään takaa... Mutta hän ei kääntynyt katsomaan\ntaakseen. Hänellä oli se tunne, että jos hän sen tekee, niin hän\nmuuttuu suolapatsaaksi. Hän veti vain huivia silmilleen, kyynelet\ntulvivat tulvimalla, turhaan koetti hän ponnistaa vastaan. Lihava\novenvartija loi häneen kummastuneen katseen, avatessaan hänelle ovea.\n\nSuloinen kylmä siveli hänen polttavia kasvojaan. Hän ei tehnyt\nselkoa itselleen, minnepäin hän meni. Hän vain riensi, puoleksi\njuoksemalla, ikäänkuin takaa-ajajaa pakoon. Olisipa nyt ollut metsä,\njohon olisi voinut mennä, heittäytyä hankeen, itkeä siinä ja antaa\ntuulen lohduttaa!... Mutta hän ei tuntenut kaupunkia niin hyvin, että\nhän olisi tietänyt missäpäin metsä oli. Ja tuskinpa olisikaan voinut\nlohduttaa muu kuin kodin metsä! Hänet valtasi sellainen ikävä, että hän\nääneen valitti.\n\nAskelia kuului hänen takanaan, pitkä herra seurasi häntä. Hän pelästyi\nja alkoi astua kiireemmin. Herra astui perässä ja jo puhutteli.\n\n— Älkää pelätkö... Aili neiti...\n\nAili tunsi äänen ja seisahtui, tunsi jo miehenkin, se oli Matti\nMantere. Hänen tulonsa vaikutti kuin poliisin lähettämä kylmä vesisade\npaloruiskusta keskelle kapinaan nousseiden kaupunkilaisten joukkoa.\nAiri havaitsi äkkiä koko hulluuden pakoretkessään.\n\n— Enkö saa teitä saattaa...? On näet vähän vaarallista naisen astua\nyksin keskellä yötä.\n\n— Kuinka te tiesitte tulla?\n\n— Satuin onneksi näkemään, kun astuitte alas portaita. Eiköhän\nolisi parasta, että kääntyisimme takaisin... Omaisenne voivat tulla\nlevottomiksi.\n\n— Olkaa te hyvä, viekää heille sana, että olen mennyt kotiin. Minun ei\nenää tee mieleni tanssia, en _voi_ tulla sinne...\n\n— Meidän täytyy silloin kääntyä aivan toiseen suuntaan, sillä ettehän\nte täälläpäin asu.\n\nHe astelivat ääneti. Lumi narisi jalkain alla. Aili tuontuostakin\nnyyhkähti.\n\n— Pulu neiti, teitä on varmaan joku loukannut?\n\n— Ei, ei, ei kukaan.\n\nMatti lausui arveluja sinne tänne. Hänen käytöksensä oli niin\nhienotunteista ja luottamusta herättävää, että Aili vihdoin rupesi\ntunnustamaan.\n\n— Noita samoja asioita olen minäkin usein ajatellut, sanoi Mantere.\n— Oli aika, jolloin tahdoin nousta taistelemaan kaikkea tuota räikeää\nristiriitaa vastaan, joka meitä kohtaa joka askeleella. Mutta sittemmin\nolen huomannut, että sen niin täytyy olla...\n\n— Mutta jos kerran hyvään tarkoitukseen tahtoo jotakin antaa, niin\nmiksei sitä voi antaa sellaisenaan? Pitääkö sen välttämättömästi\nkäydä tanssihuvien kautta? Ne voisivat olla erikseen ja sillä tavalla\naivan oikeutetut. Kunhan ei niillä vain olisi mitään tekemistä\nhyväntekeväisyyden ja ihmisrakkauden kanssa.\n\n— Mutta iltamat ja arpajaiset ovat osoittautuneet tehokkaimmiksi\nkeinoiksi ihmisrakkauden palveluksessa.\n\n— Se on hirveää sentään!\n\n— Eihän mikään ole täydellistä tässä maailmassa. Pääasia on, että\ntarvitsevat saavat apua.\n\nHe vaipuivat ajatuksiin ja ottivat hetken perästä asian uudestaan\npuheeksi. Mutta vastaus oli aina sama epämääräinen, tyydyttämätön. Aili\ntuli kotiin, hiipi vuoteeseensa ja jatkoi ajattelemistaan.\n\nMistä tulivat hänelle kaikki nuo tunteet, joista eivät muut mitään\ntietäneet? Kun Jumala hänet loi, niin loiko hän hänet pitämään muista\nhuolta, tappamaan omia taipumuksiaan, elämään ja uhrautumaan muiden\nhyväksi?\n\nJos hän hymyili, niin varastiko hän siltä, jolla oli niin paljon\nsuruja, ettei hän voinut hymyillä? Eikö hän saanut tuntea iloa, kun oli\nolemassa sellaisia, jotka itkivät? Pitikö hänen riisua vaate päältään\nja antaa se sille, jota paleli? Ja kun oli kerjäläisiä, jotka kalvoivat\nleipäpalaa, niin saiko hän syödä herkkuja?\n\nJa vihdoin: oliko se itserakkautta, jos hän luuli Jumalan määränneen\njuuri _hänet_ pitämään huolta lähimmäisestään? Oliko se itsekidutusta?\nOliko se velvollisuuksien etsimistä, joita ei oltu hänelle tarkoitettu?\n\nHän oli joskus yrittänyt puhua tästä kaikesta Eerolle. Eero oli\nnaurahtanut, silittänyt hiuksia hänen otsaltaan ja sanonut: \"pois\npilvet onnemme taivaalta!\" Siinä ei Eero häntä ymmärtänyt. Se oli\nhänelle kaikista vaikeinta!\n\nHän ei ollut ummistanut silmiään, kun parin tunnin perästä setä ja täti\npalasivat kotiin. Lyydi rouva raotti kynttilä kädessä ovea tyttöjen\nhuoneeseen, mutta luuli molempien nukkuvan ja poistui.\n\nAilin mieleen nousivat kaikki nuo mietteet, mitkä yksinäisyydessä\nmaalla olivat syntyneet, ne haarautuivat ja johtivat loppumattomiin.\nSiitä saattoi tulla aivan hulluksi! Vihdoin hänelle selveni, että\nhänen täytyy lähteä Kaarilaan, elää elämänsä sen kansalle, antaa sille\nkoko rakkautensa. Tämä tuli hänelle ikäänkuin tukevaksi pohjaksi\njalkain alle, luodoksi aavassa meressä, johon hän kahlautui kiinni.\nSe rauhoitti... Hän alkoi ajatella kotimetsää ja lahtea, jonka aallot\nsousivat rantaan... Mutta samassa muistui taaskin mieleen Eero, hänen\nsulhasensa, Eero jota hän rakasti...\n\nHän vaipui vihdoin uneen ja heräsi vasta kun Maija läksi kouluun...\nEerohan menee ulkomaille. Hän, Aili, odottaa vielä pari viikkoa\nHelsingissä ja palaa sitten kotiin. _Kotiin!_ Riemulla tuo sana täytti\nhänen mielensä. Pelkkä ajatus siitä jo rauhoitti. Hän oli jo aivan\ntyynenä, kun Lyydi rouva tuli huoneeseen ja toi hänelle sanomalehden.\n\n— No lapseni, pelkäsimme jo että olit tullut kipeäksi. Kuinka\nsinä saatoitkaan lähteä yksin menemään, keskellä yötä, kenellekään\nsanomatta?!\n\n— Anteeksi, rakas täti! minun mieleeni johtui Kaarila ja kaikki siellä\nkotona. Tuli niin vaikea olla, en tiedä oikein miksi, että minun piti\nlähteä pois... en ajatellut, että olisi vaarallista mennä yksin.\nAnteeksi...!\n\n— No hyvä on, lapseni. Tahdotko lukea... täällä on pitkä kertomus\neilisillasta.\n\nAili otti lehden.\n\n\"Eiliset arpajaiset antoivat taaskin todistuksen siitä, mitä\npääkaupungin suomenmielinen yleisö saa aikaan, kun on kysymyksessä jalo\ntarkoitus. Eilisilta muodostui isänmaallisen innostuksen juhlahetkeksi,\njoka ei hevillä poistu läsnäolleen mielestä.\" Sitten alkoi itse\nkuvaus, tarkasti tehtiin selkoa kuvaelmista ja lueteltiin toimikuntaan\nkuuluneiden ja esiintyjien nimet... Siinä Aili tuli uteliaaksi ja\nsilmäili kiireesti nimiä, kunnes tuli omaansa... Se toi empimättä hymyn\nhänen huulilleen. Hänen nimensä _painettuna_... Miten kauan hän olikaan\nhalunnut sitä!...\n\nKeskellä tätä mielialaa tuotiin hänelle kirje, jonka päällekirjoitus\noli Emma rouvan tuttua käsialaa. Hän joutui nyt aivan toisenlaisen ilon\nvaltaan. Oikein hän hikoili, kun ei heti saanut koteloa auki ja repi\nvihdoin postimerkinkin — vaikka pyhästi oli pojille luvannut tarkkaan\nkoota postimerkit.\n\nEmma rouvan kirje toi liikutuksen kyyneleet hänen silmiinsä.\nHän onnitteli Ailia hellästi, toivottaen Jumalan kaikkivaltiaan\nsiunausta... Kaarilassa kulki kaikki entiseen tapaan. Tyhjää vaan\noli ollut. Jalo oli ensi päivinä kuljeskellut niin rauhattomana ja\nMirrikin oli näyttänyt etsivän. Mutta he iloitsivat kaikki siitä, että\nhänellä, Aililla nyt oli hauskaa... Ja jotta hän saisi oppia enemmän\nja nauttia nuoruudestaan, olivat he Pekan kanssa päättäneet, että hän\nsaisi jäädä Helsinkiin. Pekka siitä likemmin kirjoittaisi... Emma rouva\nlopetti ajatuksissaan painamalla syliinsä Ailin ja lähettämällä Eerolle\nlämpimimmät terveisensä.\n\nSitä suuremmaksi käy siellä kotona ilo, kun kirjoitan, että tulen, että\ntahdon tulla! ajatteli Aili ja otti Pekan kirjeen.\n\n\"Rakas Aili! Samalla kun sydämellisesti sinua onnittelen sen uutisen\njohdosta, josta kirjoitit, — Ailin täytyi nauraa: tuo juhlallisuus\noli niin Pekan tapaista! — niin pyydän ilmoittaa, että on parasta\nettet nyt Kaarilaan palaakaan, vaan jäät Helsinkiin. Lähetän sinulle\nkuukausittain 50 à 60 mk. Ehkä voit hankkia jotakin pientä ansiota,\nniin että tulet toimeen. Pyydän ettet koeta mitään muutosta tehdä tähän\nohjelmaan. Pekka.\"\n\nAilin ajatus seisahtui. Kirje sisälsi selvän kiellon. Mitä se\nmerkitsi, mitä oli tapahtunut? Hiki nousi hänen otsalleen ja pisaroi\nhänen käsistään. Oliko Pekka tullut hulluksi? Mitä hän luuli Ailin\nHelsingissä tekevän kauemmin kuin oli aiottu? — Hän nousi kiireesti ja\nalkoi pukeutua. Hän kirjoittaa paikalla, että hän aikoo tulla jo parin\nviikon perästä, tai vaikkapa heti... \"On paras ettet palaakaan\"... Onko\nse kosto siitä, että hän keväällä niin väkisinkin tahtoi...? Suuttumus\nja suru taistelivat hänen mielessään, kunnes ei jäänyt sijaa kuin\näärettömälle hyljättyyden tunteelle: hänhän kadottaa äidin, Pekan,\nkodin, Kaarilan, jota hän rakastaa enemmän kuin mitään muuta maailmassa!\n\nHän vaipui pitkäkseen vuoteelle ja puhkesi itkemään.\n\n\n\n\nIX\n\n\nMuutamia päiviä arpajaisten jälkeen olivat klikin tytöt koolla Sohvi\nManteren luona. Oli juotu ensimmäinen kahvikuppi, joulutyöt olivat\nlevällään pöydällä ja puhe liikkui arpajaisissa, kenelle se tai se\nvoitto oli joutunut, kenen kanssa se tai se oli tanssinut, mitä se\ntai se oli sanonut ym. sellaisessa. Rakennusmestarikin oli käynyt\ntervehtimässä tyttärensä vieraita, istunut nojatuolissa, vetänyt sauhun\nsikaristaan ja lausunut mielipiteensä hänkin.\n\n— Mutta miksei Pulua kuulu? kysäisi joku vihdoin.\n\nSohvi, joka juuri toimitti sisään lisää kahvia, hymyili merkitsevästi\nja virkkoi:\n\n— Hänellä on syynsä, hänellä on päänsärkyä, telefonoi Lyydi-täti\naamupäivällä. Voinhan vielä kysyä.\n\nHän meni telefoniin, soitti ja kysyi osaaottavalla äänellä, miten\n\"pikku Pulu\" jaksoi, seuraavassa hetkessä seuralle ilmoittaakseen\nvastauksen: Aili kiittää kutsusta ja pyytää lausua tuhannet\nterveisensä. Ikävä kyllä hänellä yhä on päänsärkyä, joten hän ei voi\ntulla.\n\n— Mutta kuulkaa, mikä häneen tuli arpajaisissa! Minulle kerrottiin,\nettä hän ääneen itkien, hiukset hajalla ja ilman päällysvaatteita olisi\njuossut kadulle... joku olisi häntä kovin loukannut, josta hän suuttui.\n\n— Niin, sanottiin että se olisi ollut Laine, mutta ei Laine itse\nmitään siitä tietänyt, sanoi kaikessa sovussa tanssineensa hänen\nkanssaan franseesin. Mikähän sen tytön päähän pistikään!\n\n— Oikku tietysti. Minä nyt tiedän asian aivan tarkkaan, sillä Mattihan\nonneksi sattui olemaan eteisessä, kun hän riensi alas portaita, ja\nkiirehti karkulaisen perään.\n\n— Menikö hän todellakin ilman päällysvaatteita talvipakkaseen?\n\n— Meni, ja itkenyt hän oli aivan ääneen. Matilla oli ollut aika työ\nhänestä, ennenkuin sai hänet kotiin...\n\n— No kuinka niin? Tahtoiko hän ehkä juosta avantoon.\n\n— Jotakin sinnepäin se oli ollut.\n\n— Kuka olisi luullut sitä! Sellaisena kyyhkysenä hän tuli maalta, niin\nvaatimattomana sinisessä puolivillassa. Ja nyt osaa jo panna toimeen\ntällaisia murhenäytelmiä.\n\n— Hyvä näyttelijättären alku!\n\n— Kyllä hän pitkin iltaa käyttäytyi niin... niin vähän _comme il faut_\nkuin suinkin. Ettekö huomanneet, millä tavalla hän puhutteli herroja...\nPää kallellaan hän hymyili, nauroi ja näytteli valkeita hampaitaan...\nMinä ihmettelen, että täti niin sokeasti sitä tyttöä ihailee. Olisinpa\nminä hänen sijassaan, niin totisesti sanoisin hänelle, mikä käy\nlaatuun, mikä ei.\n\n— Etteköhän sentään tuomitse liian ankarasti? yritteli Elli puolustaa.\n— Se on hänessä ehkä luontoa.\n\n— Luontoa! Odotahan kun kerron. Hän istuu tuossa kavaljeerinsa,\nnuoren ylioppilaan kanssa, syövät jäätelöä. \"Tiedättekö, minulla ei\nvielä koskaan ole ollut niin hauskaa kuin tänään!\" Ylioppilas kysyy\nihastuneena, mikä siihen saattaa olla syynä — ja tyttö heittää päätään\ntaapäin kuin vallaton, hemmoteltu lapsi ja vastaa — että hän on\ntanssinut niin paljon, hän rakastaa tanssia... \"Ettekö te tahtoisi...\nanteeksi ei, ei, ei, se ei ollut mitään...\" Hän katselee viuhkansa\ntakaa ylioppilasraukkaa, joka kysyy ja kysyy, saamatta muuta vastausta\nkuin: \"te nauratte jos minä sen sanon!\" tai \"ei, se ei ollut mitään!\"\nkunnes vihdoin tulee totuus: \"ettekö olisi niin hyvä ja tanssisi\nkanssani? Te tanssitte niin viehättävästi!\" Luontoa, luontoako tämä on?\nLienee lupa kysyä.\n\n— Hän on koketti, älä puolustakaan! Hyvin koketti.\n\n— Voi olla...\n\n— Ja kummoiseen välikäteen Eero jäi! Hän sanoi jo kauan sitten\npyytäneensä serkkunsa masurkkaan. Ja niinkuin te jokainen tiedätte,\nniin masurkkaahan armollisen neidin päähän on tyrkytetty sekä sopivissa\nettä sopimattomissa tilaisuuksissa. Ja nyt äkkiä, kun Eero etsii\ndaamiaan, niin ei tätä ole missään... Yleinen etsintä ja kysyntä,\nkunnes Matti tulee rauhoittamaan sillä tiedolla, että asianomainen on\n— karannut! Vakuutan, että Eero kävi noloksi.\n\n— Mutta Eero käyttäytyi sentään hyvin maltillisesti, — minusta hänen\ntapansa tässä tilaisuudessa juuri selvimmin osoittaa, ettei hänen ja\nPulun välillä voi olla mitään — ei lentänyt ulos kadulle, vaan pyysi\nSohvin tanssiin ja jätti rauhallisesti koko asian Matin käsiin.\n\n— Matilta meni se masurkka! Tapasin tänään Eeron kadulla ja hän näytti\nhuonolta. Mikähän siinä oikein on?... Minä luulen vaanivani, että siinä\nsittenkin on ollut jokin rakkausjuttu, joka on mennyt rikki!\n\n— Mutta hauskaa olisi tietää, mitä täti ja setä sanoivat Pululle\ntuon karkaamisen johdosta. Eiköhän hän sentään saanut jonkinlaista\nläksytystä!\n\n— Tiedänhän minä, huudahti Sohvi, — täti kertoi minulle kaikki\ntyyni. Setä oli ollut pahoillaan, hän oli ottanut armollisen neidin\nkahdenkesken kanssaan ja luultavasti torunut. Mutta täti — tunnemmehan\nhänet! — hän kunnioittaa liiaksi yksilöllisyyttä ja sen omituisuuksia\nvoidakseen kurittaa pahantapaisia lapsia. Eero taas sanoi, ettei hän\nrupea sortamaan kenenkään vapautta. Hän ei edes vaadi serkultaan\nselitystä siihen, miksei hän tanssinut hänen kanssaan tuota surullisen\nkuuluisaa masurkkaa. \"Hänellä on tietysti syynsä, jollen minä niitä\nvoikaan ymmärtää!\"\n\n— Kuulkaa tytöt, telefonoidaan Eero tänne!\n\n— Saatte nähdä, ettei hän tule. Hän elää nykyään niin kokonaan siinä\nulkomaanmatkassaan ja syyttää vain \"tutkintojaan ja lukujaan\", niinkuin\nse Kaarilan neiti sanoo.\n\n— Pannaan Matti telefoniin! Hän saa sanoa, että hän tarvitsee Eeroa!\n\n— Mutta kun ei Matti ole kotona!\n\n— No, sano sinä, että Matti käskee Eeroa!\n\nTytöt nauroivat keppostaan ja hiljenivät vasta kun Sohvi kilisti\ntelefonikelloa. Silloin he kaikki uteliaassa odotuksessa riensivät\nkuuntelemaan. Sohvi puhui vakavalla äänellä, sanoi veljensä\nvälttämättömästi tarvitsevan Eeroa. Eero ei ole kotona! Istuu\nkirjastossa. Kuinka ikävä! Mutta tytöt lohduttautuivat pian. Sohvi\nkantoi pöydälle maljan, kukkurallaan hedelmiä, ja keskustelu alkoi.\nJonkin ajan se viipyi teatterissa ja viimeksi esitetyssä kappaleessa.\nSitten se palasi takaisin Ailiin.\n\n— Mutta, mutta, teidän olisi pitänyt nähdä mimmoiseksi sen Pulun\nnaama muuttui, kun me kerran kävelimme yhdessä ja silloin kohtasimme\nAlma Liljebergin komeassa väljässä turkissaan. Ja kun minä sanoin: nyt\npitäisi Eeron olla täällä näkemässä entisen henttunsa! Voi sun...!\n\nTytöt tulivat siihen johtopäätökseen, että Aili todellakin oli ehtinyt\nhyvin pitkälle mielistelemisen taidossa. Miten hän olikin osannut\nnäytellä vaatimatonta maalaislasta!\n\nVasta monen päivän perästä läksi Elli Ailia tervehtimään. Hänellä oli\npaha omatunto siitä, ettei hän ollut ystäväänsä puolustanut. Mutta\ntytöt olivat puhuneet niin vakuuttavasti, että hänen uskonsa oli\nruvennut horjumaan.\n\nHän tapasi Ailin tohtorin kirjoituspöydän ääressä kirjoittamassa. Hänen\nposkensa hehkuivat ikäänkuin rasituksesta ja paperille piirtyi selvää,\njollei kaunistakaan käsialaa.\n\n— Mitä kummaa sinä kirjoitat? huudahti Elli empimättä.\n\nAili kohotti hymyillen päätään ja ojensi Ellille kätensä. Ilme hänen\nkasvoillaan oli kummallisen päättäväinen.\n\n— Näytettä käsialastani! Katso, olen kyllästynyt laiskanpäiviin ja\naion ruveta tekemään työtä... Sain hiljan kirjeen kotoa, jossa minulle\nluvataan, että vielä kauan saan viipyä Helsingissä. Tietysti minulla\npitää olla joku toimi... Ja setä on jo puhunut erään pankin herrojen\nkanssa, että siellä saisin pienen viran. Mutta tahtovat tietysti\nnähdä käsialani. Ja minä koetan tietysti esiintyä edukseni mikäli\nmahdollista. Sentähden tässä nyt hikoilen.\n\nTohtori Wahlfeltin välityksellä Aili todellakin pääsi pankkiin,\naluksi tietysti vain harjoittelijaksi ilman palkkaa. Tietysti hänen\nmyöskin täytyi ottaa kurssi kirjanpidossa. Jonkin ajan perästä oli\nhänellä toiveita saada varma virka, vieläpä hyvä. Sohvi vakuutti, että\nAilin kaikesta tästä oli kiittäminen ulkomuotoaan. Tirehtööri tahtoi\nmielellään pankkiinsa kauniita tyttöjä — se oli tunnettu asia. Pulu\nsaattoi iloita, sillä siinä virassa oli ylenemisen ja palkankorotusten\nvaraa.\n\nAilin tunteet olivat itse asiassa sangen ristiriitaiset. Koko\nyritys oli hätäkeino, johon hän oli ryhtynyt vasta viimeisessä\ntingassa, sitten kun hänen yhä uudistuneisiin kysymyksiinsä, miksei\nhän saa Kaarilaan palata, oli tullut jyrkkä kielto. Tuntuihan taas\ntoiselta puolen suloiselta saada vakinaista työtä ja omia tuloja.\nJa jonkinlainen ylpeys yllytti häntä näyttämään, että hän kyllä\nomillaankin tulee toimeen. Ensimmäinen käynti pankissa sentään vei\nhäneltä kaiken itseluoton ja lannisti hänet kokonaan. Kuva, joka\npankista, hänen tulevasta toimipaikastaan painui hänen mieleensä, oli\nsuorastaan vastenmielinen.\n\nKorkea, laaja huone, jonka ovia avasivat univormuihin puetut, kankeat\nvahtimestarit. Nuo viralliset karsinat ja rautaristikot pulpetteineen,\nsuurine kirjoineen... kuinka niissä mahtoikaan olla paljon numeroja ja\nkauniilla, säännöllisellä käsialalla kirjoitettuja papereja! Hän tunsi\nsilmiään särkevän ja päätään huimaavan jo pelkästään tuota ajatellessa.\nJa sitten nuo neidit, jotka juhlallisina seisoivat tai istuivat\nosastoissaan, sähkölamppujen valaistessa vihreän kuvun läpi...! Kuinka\nhe olivat samanlaiset, aivan kuin samaan kaavaan valetut! Kasvot\nsaattoivat erota toisistaan, mutta ilme oli kaikissa sama kankea,\nvirallinen. Yksin puku ja koko käytöskin olivat käyneet kaavamaisiksi.\nHeistä oli kadonnut kaikki yksilöllisyys. Heissä ei ollut enää mitään\nomaa. He olivat tulleet koneiksi pankkinsa palveluksessa. Ja siksi\ntulisi hän, Ailikin!\n\nHän näki itsensä jo istumassa pulpetin ääressä, hiukset kierrettyinä\nmuodikkaaseen solmuun niskassa ja yllään kireä, arvokas, uusimuotinen\npuku, niinkuin noilla muillakin... kädessä kynä ja edessään suuri,\nsuuri kirja, täynnä numeroja ja viivoittimella tehtyjä viivoja. Ja\nhänen käsialansakin olisi yhtä säännöllinen ja siro kuin noiden\nmuidenkin, kasvojen ilme yhtä virallinen ja kankea... Ja sitä kestäisi\nkesät talvet ilman muuta vaihtelua kuin silloin tällöin tanssiaiset,\nkonsertti tai illanvietto... Ja yksilöllisyytensä menettämistä vastaan\nei edes auttanut taistella. Piti alistua, velvollisuus oli tulla\nhyväksi koneeksi pankkinsa palveluksessa... Mikä uljas elämäntehtävä!\n\nJa siihen hän oli vaihtanut vapautensa, rikkaan elämänsä Kaarilassa!\n\nAili kärsi sanomattomasti, eikä hän voinut kellenkään uskoa huoltaan:\nolihan hän itse tätä tahtonut ja suurella vaivalla oli setä toimittanut\nhänelle tuon toimen.\n\nAika kului hitaasti, varsinkin alussa. Eeroa näki hän harvoin. Sillä\naamulla, kun hän läksi pankkiin tai tunneilleen, oli Eero tuskin\nnoussut, ja päivällistunnilla ei ollut montakaan hetkeä juttelemiseen.\nIllalla taas, kun Aili tuli kotiin, väsytti häntä kovasti. Klikin\nseurassa oli hän enää ani harvoin. Ja kun hän oli ollut, tuli hänelle\naina mielipahaa. Tytöt näyttivät häntä miltei vainoavan, varsinkin\nSohvi... joka yhtämittaa pisteli ja teki viittauksia Ailin suhteesta\nserkkuunsa. Eero kyllä vakuutti, ettei se ollut kuin leikkiä, mutta\nAili ei päässyt epäluulostaan. Sen tähden pysytteli hän kotona niin\npaljon kuin suinkin, hän ompeli joululahjoja. Eerolle teki hän komeaa\nmatkahihnaa. Erityisellä ilolla valmisti hän niitä lahjoja, joita aikoi\nlähettää Kaarilaan.\n\nMuuten ei hän millään ilolla ajatellut joulun tuloa. Ja ennen, kuinka\nhän oli laskenut viikot ja päivät! Mutta Helsinkiinhän hän jäisi\njouluksi — viettäisi ensimmäisen joulunsa kaupungissa. Loma-aika\npankista oli aivan lyhyt — jotapaitsi ei kotoa sanallakaan oltu\nkutsuttu tulemaan. Emma rouva kyllä kirjoitti mitä hellimpiä kirjeitä,\nmutta ei koskaan sanonut: tule! Ja Pekka vaikeni itsepintaisesti.\nKipeä katkeruus nousi Ailin rintaan, kun hän vain Kaarilaa ajatteli.\nIkipäiviksi hän sen oli kadottanut... Eeron tähden! Jos hän olisi\nollut Eerosta varma... mutta hän ei häneen luottanut! Hänestä tuntui\nusein siltä kuin Eero minä hetkenä tahansa olisi ollut valmis hänestä\nluopumaan. Aililla ei tosin ollut mitään sitovaa syytä epäilykseensä.\nSe oli vain tunne, sillä Eero oli rakastavainen ja hyvä niinä lyhyinä\nhetkinä, jolloin he olivat yhdessä. Välistä sentään aukeni heidän\nvälilleen ikäänkuin juopa, ja se tapahtui juuri silloin, kun he\nvaihtoivat sisäisimpiä ajatuksiaan. Ani harvoin siihen tuli tilaisuutta.\n\n— Päästä pois näistä pienistä oloista, tästä poroporvarillisesta,\ntukahuttavasta ympäristöstä! huudahti Eero kerrankin ja hänen silmänsä\nloistivat. — Oo, kuinka minä välistä nauran näitä raukkamaisia puuhia\nja harrastuksia...! Ja itse he luulevat, että heidän työnsä on niin\ntärkeää, että maailma menisi nurin, jolleivät he hyörisi. Niinkuin\nhyttyset kuvittelisivat, että aurinko lakkaa loistamasta, jolleivät ne\ntanssi sen säteissä. Pikkusieluja, oikeita pikkusieluja...!\n\n— Oi Eero, puhui Aili innoissaan, — juuri sama tunne minullakin on\nnäistä kaupunkilaisista. Koko tässä elämässä on jotakin niin tyhjää.\nToista on maalla...\n\n— Maalla! Pientä siellä on, pientä, vielä pienempää kuin täällä.\nAinainen raataminen ja tuo alhainen taistelu leipäpalasesta. Voiko\najatella mitään sen raaempaa, eläimellisempää! Pelkkä ajatus siitä\npainaa rintaani niin, että tuskin saatan hengittää.\n\nEero painoi kädet rinnalleen ja teki liikkeen ikäänkuin hän olisi ollut\ntukahtumaisillaan. Aili oli jäänyt häneen tuijottamaan.\n\n— Mutta viihdyithän itse niin hyvin maalla, yritti hän sanoa.\n\n— Niin, se on totta, Kaarilassa oli kaunista. Mutta olen sitten paljon\nlukenut, paljon kehittynyt. En tiedä, tyydyttäisikö elämä siellä\nminua enää. Tuskinpa. Olen kyllästynyt elämään kahleissa. Tahdon\nylöspäin, ylöspäin, vapauteen, sinne missä ilma on läpikuultavaa ja\ntuoksuvaa. Tahdon mitata tieteen ja taiteen salaisuudet, tahdon oppia\ntuntemaan ihmiselämän ääret. Minä tahdon kerrankin tuntea ja nauttia\n\"Übermenschin\" tapaan.\n\nHänen sanansa vuotivat intohimoisena tulvana, silmät säteilivät ja\nkäsi harhaili ilmassa ikäänkuin hän olisi tahtonut tavoitella jotakin.\nLiikkumattomana istui Aili hänen vieressään. Hänestä tuntui siltä\nkuin sydän olisi lakannut sykkimästä. Hetkisen vallitsi hiljaisuus.\nEero näkyi unohtaneen hänen läsnäolonsa. Sitten hän ikäänkuin heräsi,\nsivalsi kiihkeästi kädellään Ailin hiuksia ja virkkoi:\n\n— Miksi sinä vaikenet? Sano! Mitä sinä ajattelet?\n\nAili veti syvältä henkeään ja sanoi hiljaa:\n\n— Sinä tiedät, että minä koko sydämelläni rakastan maaseutua ja sen\npieniä oloja...\n\n— Loukkasinko sinua? Suo anteeksi! Sen tein tahtomattani. Sinä et\nminua nyt ymmärrä. Mutta odotahan, minä nostan sinut käsivarsilleni,\nminä vien sinut pois, pois kauas! Tulee aika, jolloin sinä ajattelet\nniinkuin minä.\n\nAili ei siihen sanonut mitään. Mutta suuri ahdistus oli hänet\nvallannut. Hän rakasti Eeroa ja tunsi samalla, että ero heidän\nvälillään ennen tai myöhemmin tulisi tapahtumaan. Tosin tuo tunne\npian laimeni, jopa hän sen kokonaan unohti, kun Eero taas hellänä ja\nlämpimänä veti hänet syliinsä. Mutta yksinäisyydessä ja yön unettomina\nhetkinä se sukelsi esiin kuin aave häntä kiduttamaan ja kammottamaan.\n\nMuutamia päiviä ennen jouluaattoa tuli Eero illalla noutamaan Ailia\npankista. Hän aivan säteili ilosta.\n\n— Arvi Svahn on palannut ulkomailta! Ilmanko minulla koko päivän\non ollut se tunne, että tänään tapahtuu jotakin hyvää. Rientäkäämme\nkotiin, hän tulee illalla meille. Siinä sinä oikein saat tutustua\n_mieheen._\n\nKiireesti Eero auttoi päällystakin hänen ylleen ja tarttui hänen\nkäsivarteensa. Hän miltei kantoi hänet alas ne muutamat portaat, jotka\nveivät kadulle.\n\n— Kummallista, sanoi Aili, — että juuri tänä aamuna tädin kanssa\nhänestä puhelimme.\n\n— Mitä te puhuitte hänestä?\n\n— Ei mitään oikeastaan. Täti vain sanoi, ettei kenelläkään ole ollut\nniin suurta vaikutusvaltaa sinuun kuin hänellä.\n\n— Niin, se on totta. Niin oli silloin...\n\nHe ottivat ajurin ja Eero käski ajamaan hyvää kyytiä. Hän kietoi\nkovasti käsivartensa Ailin ympäri ja huoahti tuontuostakin. Sellaisessa\nmielentilassa ei Aili vielä ollut häntä nähnyt.\n\n— Puhu, kultaseni, puhu minullekin, pyysi Aili hiljaa.\n\nEero pusersi häntä likemmä itseään ja huudahti ikäänkuin yli vuotavan\nelämänilon valtaamana:\n\n— Ymmärrätkö, että on tunteita, joita ei voi pukea sanoihin?\nYmmärrät... minä tiedän sen, minä tunnen sen... Mutta jos nyt\nkoettaisin antaa tunteilleni jonkinlaisen muodon, niin sanoisin...\nettä siitä asti kuin puhelin Arvin kanssa, on kuin vereni olisivat\nyhtyneet elämän suureen valtasuoneen, on kuin keuhkoihini olisin saanut\nhengittää suuren maailman ilmaa... Jos sinä aavistaisit miten ihanaa se\non!\n\nHänen äänensä vapisi. Hän oli ikäänkuin juovuksissa. Ja vaistomaisesti\nasettui Aili hänen mielentilaansa: häntä rupesi pyörryttämään. Eero\nnosti hänet reestä ja he kiirehtivät ylös portaita.\n\nKaikki huoneet olivat jo valaistut niinkuin aina vieraita odottaessa\nja Lyydi rouva järjesteli ruokasalissa hedelmiä maljaan. Eero istuutui\nhänen viereensä pöydän ääreen, otti kartan ja rupesi tekemään\nmatkasuunnitelmia. Sillaikaa pukeutui Aili huoneessaan. Siellä tuntui\ntyhjältä, sillä Maija oli aamulla matkustanut kotiin. Tänä iltana olisi\nklikki koolla viimeisen kerran ennen joulua.\n\nVieraat saapuivatkin pian ja ryhmittyivät salin pehmeisiin kulmiin.\nMutta illan sankaria, vasta ulkomailta palannutta Arvi Svahnia saatiin\nkauan odottaa. Vihdoin hän tuli, puettuna hienoon visiittipukuun.\n\nKoko seurue ryhmittyi hänen ympärilleen, hänelle sateli kysymyksiä,\njokainen koetti sanoa jotakin ja jollakin lailla herättää hänen\nhuomiotaan. Hän oli kaunis mies, hänen silmänsä näyttivät voivan\nlävistää sen esineen, johon ne tähtäytyivät. Hänen ikäänsä olisi voinut\nmääritellä 20-30 vuodeksi, mutta ei sen tarkemmin. Erittäin miellyttävä\noli hänen äänensä. \"Niinkuin musiikkia\", ajattelivat tytöt itsekseen.\nJa hän omisti taidon pukea ajatuksensa mitä sujuvimpaan, hauskimpaan\nmuotoon.\n\nHänelle oli tehty mitä erilaisimpia kysymyksiä, kun Sohvi Mantere kysyi:\n\n— Ovatko Italian naiset todellakin niin kauniita kuin kerrotaan?\n\nAili oli ainoa, joka ei ollut tehnyt mitään kysymystä, mutta hän oli\ntarkasti kuunnellut ja seurannut Svahnin liikkeitä. Eerossa oli paljon,\njoka muistutti häntä, varsinkin juuri kertomistavassa.\n\n— Italian naiset kauniitko? Kyllä — ainakin pohjoismaalaisen\nmielestä. Puhumatta heidän kasvoistaan, silmistään ja hiuksistaan,\nniin on heidän liikkeissään jotakin niin sulavaa ja heidän tapansa\npukeutua niin sopusointuisa... Muistuu esimerkiksi mieleeni kerran\nVenetsiassa. Kävelin erään kanavan vartta ja poikkesin syrjäkadulle,\nyhdelle noista kujista, jotka ovat niin kaitaiset, että ikkunasta kadun\ntoisella puolen saattaa ojentaa kädet ikkunaan toisella puolella.\nOvilla oli myymälätelttoja, kynnyksillä leikki lapsia ja ikkunoihin oli\nripustettu risaisia vaatteita kuivamaan. Äkkiä pujahti eteeni tyttö\nlyhyessä punaisessa hameessa, jalassa pienoinen suippea kenkä. Hän oli\nvielä keskenkasvuinen, vartalo vasta kehittymäisillään... mutta hänen\nmuotojensa siroutta, hänen liikkeidensä suloa, kun hän livahti eteeni\nja tarjoutui näyttämään tietä minulle. \"Minne aiotte? Minä tunnen\nkaupungin perinpohjin\", puuhaili hän. Annoin hänen tulla. Astelimme\nrinnan, hän yhtämittaa kertoen, kysellen ja selitellen... Hänen\npiirteidensä hienoutta, hänen hiustensa pehmeyttä, hänen niskansa,\nkaulansa ja käsivartensa kaarevuutta...! Kyllä hän oli kaunis. Ja hänen\nrisaiset vaatteensa olivat omiaan, jos mahdollista, kohottamaan tenhoa\nhänessä...\n\nSvahn vaikeni hetkeksi ja jatkoi sitten:\n\n— Niin, kyllä minä teitä varoitan, hyvät herrat, jos lähdette niille\nmaille, joilta minä vasta palaan, ettette kahlehdi sydäntänne tänne\nkotiin — sillä vaikeaksi käy pysyminen uskollisena...! Ethän sinä,\nEero, vain ole mennyt kihlautumaan...? Minä varoitan sinua! Sinne\netelään pitää lähteä aivan vapaana!\n\nHänen läpitunkevat silmänsä kiintyivät Eeroon, ja hienosti hymyillen\nantoi hän katseensa kiertää naisesta naiseen. Sohvi purskahti suureen\nnauruun, Elli punastui, mutta Aili kävi kalpeaksi kuin vaate. Hän\nolisi tahtonut nousta ja lähteä pois, mutta hän ei päässyt paikalta:\nselittämätön pakko kahlehti hänet, ja hänen silmänsä riippuivat\nikäänkuin käskystä puhujan silmäterässä, joka kiilui kuin kytevä hiili.\n\n— Anteeksi, arvoisat neidit, jatkoi Arvi samassa, rakastettavasti\nhymyillen, — tämä oli vain leikkiä! Unohdan, että olemme pohjolassa,\njossa kihlaukset ja avioliitot vielä ovat säilyttäneet koko pyhyytensä\nja puhtautensa... Minä puolestani annan täyden kunnioitukseni ja\ntunnustukseni pohjoismaalaiselle vilpittömyydellemme, mutta silti\nkehoittaisin jokaista nuorta miestä _vapaana_ lähtemään etelään!\n\nHänen loistava silmäteränsä etsi Eeron silmiä ja kääntyi sitten\nAiliin. Outo hiljaisuus vallitsi salissa, kaikki seurasivat Arvi\nSvahnin sanoja ja eleitä. Mieliala uhkasi jo tulla juhlalliseksi,\nkun äkkiä kyökinpuolelta alkoi kuulua kova tepastus: pojat palasivat\nluistinradalta. Hilpeys pääsi taas valloilleen. Aika unohtui ja vasta\npuoliyön jälkeen erottiin.\n\nEero läksi Arvia saattamaan. Hän oli siksi kiihtyneessä mielentilassa,\nettei unta ollut nyt ajatteleminenkaan. Lisäksi hänellä oli niin paljon\nkyseltävää, niin paljon tiedusteltavaa.\n\nHeidän erottuaan muista, pisti Arvi tutunomaisesti kätensä Eeron\nkainaloon ja lausui:\n\n— Kas niin, vanha veikko, nyt sitä ollaan aivan kuin entisinä aikoina.\n\nJa he astelivat verkalleen katukäytävää, jolta lunta oli lapioitu\nkorkeihin läjiin molemmin puolin, ja tulivat puistoon. Oli tähtikirkas,\nhiljainen yö.\n\n— Tiedätkö, lausui Arvi äkkiä, — että serkkusi, tuo kaunis, kalpea\ntyttö sinua rakastaa?\n\n— Kuinka en tietäisi, vastasi Eero iloisesti, — kun olemme kihloissa.\nKas, miten tarkka silmä sinulla on!... Se on vielä salaisuus. Sinulle\naioin sentään kyllä sen ilmoittaa.\n\nArvi ei näyttänyt ensinkään hämmästyvän.\n\n— Sitä minä juuri pelkäsin, sanoi hän hitaasti.\n\n— Pelkäsit? Eikö Aili sinua miellytä? Minä vakuutan sinulle, että hän\non yhtä hyvä kuin hän on kaunis, ja yhtä syvämielinen kuin lahjakas.\nVai päätätkö jotakin siitä, että hän puhuu niin vähän? Kas sekin\nhänessä minusta on verraton avu, ettei hän lörpöttele niinkuin muut\nnaiset. Hän onkin kaikissa suhteissa epätavallinen, häntä täytyy oppia\ntuntemaan. Vasta sitten hän ikäänkuin avautuu.\n\n— En epäile sanojasi, en vähääkään, alkoi Arvi taas. — Ja kuitenkin\nkehoittaisin sinua vapaana lähtemään etelään! Voithan sinä silti pysyä\nhänelle uskollisena, jos kohta rikot tuon siteen. Etkö ymmärrä, että\nsiinä on aivan toinen tunne, kun ilman minkäänlaisia kahleita lentää\nsuoraan suureen, suureen maailmaan. Koeta ajatella...!\n\nSeurasi pitkä hiljaisuus, jolloin ei kuulunut muuta kuin heidän\naskeltensa narina lumisella tiellä.\n\n— Ymmärrän, pääsi Eerolta vihdoin kiihkeästi.\n\n— Ja toiseksi: kuinka usein käykin niin, että jommankumman kihlatun\nkierrellessä maailmaa ja toisen viruessa kotona pienissä, ahtaissa\noloissa, näköpiirit ja katsantokannat aivan eriävät ja heidän lopulta\non mahdoton ymmärtää toisiaan. Silloin rikkoutuu liitto kuitenkin... Ja\nse on sitä vaikeampaa, kun molemmat silloin ovat taistelleet pysyäkseen\nuskollisina, ja sitten huomanneet, että taistelu kaikista heidän\nponnistuksistaan huolimatta, sittenkin on ollut turha... Minä ajattelen\ntuota kalpeaa pohjolaista tyttöä, joka syvämietteisyydessään varmaankin\non koko lailla raskasmielinen — miten hän kärsisikään, jos hän sinun\npalatessasi huomaisikin, että hänen unelmansa särkyvät kuin lasi...\nMutta älä pahastu, vanha veikko, itsehän sinä tyttösi tunnet. Eihän\ntämä ole kuin ystävän neuvo...\n\n— — —\n\nSillaikaa vääntelihe Aili vuoteellansa. Hän ei uskaltanut sammuttaa\ntulta, sillä hän pelkäsi pimeyttä. Tuntui siltä, että hän näkee\njonkun aaveen, jos tulee pimeä. Hän pusersi kätensä ristiin ja koetti\nrukoilla, mutta tuontuostakin pysähtyi hän kuuntelemaan oman sydämensä\nlyöntejä.\n\nSammuta tuli, Aili, sanoi hän itselleen. Sitten nukut. Älä ole hullu,\neihän täällä ole mitään pelkäämistä.\n\nJa hän nosti kätensä, painoi tulitikkulaatikolla sammuksiin kynttilän\nliekin ja painautui peitteen alle... Hän rukoili jo loppuun isämeidän\nrukouksen... mutta taas kuuluivat sydämen lyönnit säännöllisinä ja\njykevinä kuin vasaran iskut. Joku toinen mahtoi olla huoneessa, ne\neivät voineet olla hänen oman sydämensä tykintää... Hänen silmänsä\nolivat kiinni, mutta hän näki sittenkin, näki vastoin tahtoaan jonkun\nkiiluvan, tumman silmän, joka tähtäsi hänen silmäteräänsä... Pitkä mies\nseisoi hänen vuoteensa ääressä ja katseli häneen vilkkumatta...\n\n\"Sinä olet kahleena, joka estät häntä nauttimasta maailman vapautta,\nsinä olet kivenä, joka riiput hänen siivissään. Ymmärrä velvollisuutesi\nja anna hänelle takaisin kultainen vapaus! Sillä etelään pitää lähteä\naivan vapaana, aivan, aivan vapaana!\"\n\nHänen äänensä oli sointuva ja kaunis, mutta Ailin korvissa se kaikui\nontolta ja hirveältä. Hän lepäsi siinä voimatta liikahtaa, rinnallaan\npaino, joka esti häntä hengittämästä.\n\n\"Teetkö sen?\" kuuli hän taas. — \"Lupaatko?\"\n\nHän olisi tahtonut vastata olevansa valmis vaikka mihin, mutta huulet\nolivat kankeat kuin kuolleella.\n\n\"Lupaatko?\"\n\nHänen hampaansa kolahtivat vastatusten ja äärimmäisellä tahtonsa\nvoimalla sai hän silmänsä auki... Pimeä tuijotti häntä vastaan, mies\noli poissa, hiljaisuus ympärillä. Mutta koko hänen ruumiinsa oli\nkylmässä hiessä.\n\nSe oli ollut vain painajainen. Mutta unta ei kuulunut sittenkään. Ja\nhänen ajatuksiaan jatkui aamun koihin asti.\n\n— — —\n\n— Tule, lapseni, kertomaan, miten nyt on? sanoi tohtori aamulla, kun\nhän astui ruokasaliin, ja veti hänet hellästi polvelleen. — Se pankki\nja nuo tunnit rasittavat sinua, pelkään minä.\n\n— Ei setä kulta, kyllä se menee. Alan jo tottua, vaikka se alussa oli\nvaikeaa, kun kaikki oli uutta...\n\n— Onneksi nyt tulee edes vähän joululomaa, lisäsi Lyydi rouva\nhymyillen. — Silloin sinun pitää vain syödä, nukkua ja olla aivan\nlevossa...\n\nJoululoma tuli. Mutta Aili ei syönyt eikä nukkunut. Ei hänellä myöskään\nollut lepoa. Hänen suhteensa Eeroon oli käynyt yhä omituisemmaksi. Eero\noli jo suorittanut pois kaikki työnsä ja valmisteli nyt yksinomaan\nulkomaanmatkaansa. He pakenivat niinkuin ennenkin, punaiseen sohvaan\nLyydi rouvan kamarissa, he istuivat siinä käsitysten, kaulatusten.\nMutta heidän välillään oli juopa, jonka mainitsemista he karttoivat\nikäänkuin salaisesta sopimuksesta. Aili ei tahtonut avata hänelle\nsydäntään: Eero ei kuitenkaan olisi häntä ymmärtänyt. Sen hän jo\nmonesti oli huomannut. Silloinkin kun hän oli koettanut hänelle\nselittää tunteitaan tuona arpajaisiltana, oli hän vain silittänyt\nhänen hiuksiaan ja sanonut: \"Jumala varjelkoon minua tahtomasta sortaa\nvapauttasi\". Arvi Svahnin nimeä eivät he koskaan maininneet. Vihdoin\nkävi tuo epävarmuuden tila Ailille niin sietämättömäksi, että hän\npäätti käydä siihen käsiksi, maksoi mitä maksoi.\n\nOli ensimmäinen joulupäivä. Hämärä oli jo tullut ja hiljaisuus vallitsi\ntalossa. Kaikki olivat lähteneet kirkkoon. Eero ja Aili istuivat kahden\nLyydi rouvan huoneessa.\n\n— Kuule Eero... meidän välimme ei ole suora, alkoi Aili. — Sinä\nlähdet parin päivän perästä... Emmehän toki sillä tavalla voi erota.\n\nEero sivalsi kädellä otsaansa ja loi häneen pelästyneen katseen.\n\n— Kuinka niin?\n\n— Olethan sinä itsekin sen tuntenut, mitä sitä salaisit...\n\nAili puhui tyynellä, kovalla äänellä, ikäänkuin tunnotonna kaikelle.\nHän veti kätensä Eeron kädestä ja nojausi raskaasti sohvan selustaan...\n\n— Ehkä se on niinkuin ystäväsi Svahn sanoo, että vapaana pitää lähteä\netelään... Etkö ole ajatellut sitä?\n\n— Aili, etkö enää rakasta minua? Mistä nuo ajatukset...?\n\nAili naurahti.\n\n— Enkö rakasta sinua? kysyi hän hiljaa ja huusi samassa: — en!\nVoi, rakastan!... Mutta niitä on niin monta muuta, jotka sekä ovat\nrakastaneet että vielä rakastavat sinua. Enhän minä olisi ainoa enkä\nensimmäinen! Se ei kuitenkaan ole syy, jonka tähden annan sinulle\ntakaisin vapautesi. Rinnassani on ikäänkuin käskijä, jota minun\n_täytyy_ totella. Se on tunne, jota en voi selittää.\n\nEero purskahti itkuun ja lankesi polvilleen. Hän kietoi käsivartensa\nAilin polvien ympäri ja kätki kasvonsa hänen helmaansa. Siinä hän itki\nkauan, hurjasti ja raivoten, ikäänkuin itkeäkseen elämän ruumiistaan.\nAili istui ääneti, hiljaa silitellen hänen hiuksiaan. Hän ei\nmilloinkaan ollut nähnyt Eeron itkevän. Se häntä tyynnytti, omituisesti\nhivellen.\n\n— Minun on nyt niin kevyt ollakseni, alkoi hän hitaasti ja ikäänkuin\nitsekseen. — Miksen ole tätä tehnyt jo ennen, miksi olen kantanut\nhartioillani tuota raskasta taakkaa...? Olen kärsinyt sanomattomasti...\nMutta olen sen kaiken ansainnut, siksi etten tyytynyt hyvään kotiini,\nkauniiseen Kaarilaani, joka minua, vierasta lasta, on vaalinut\nkuin omaansa koko elämäni ajan... Voi minua, että vaihdoin sen\npois, kotimetsäni, kotijärveni, kansani kärsimyksineen ja iloineen,\nsydänmaani suuren yksinäisyyden!... Niin, minä olen tämän kaiken\nansainnut!\n\nEero pusertui häntä likemmä ja painoi polttavat kasvonsa hänen käsiänsä\nvastaan.\n\n— Puhu Aili, puhu enemmän, sai hän nyyhkytyksiltään lausutuksi.\n\nJa Aili alkoi hetken kuluttua:\n\n— Luulen todellakin niinkuin sinä sanot, että toiset ovat syntyneet\nelämään pienissä oloissa, toiset vaikuttamaan suurissa. Minä kuulun\nnoihin ensinmainittuihin... Muistatko, kun kerran olimme kävelemässä\nKiutun mäessä, sanoit sinä minulle, että omistan avaimen luonnon\nsalaisuuksien valtakuntaan. Ja minä vastasin ylpeillen: niin, minä sen\nomistan ja se onkin ainoa aarteeni. En silloin itsekään käsittänyt,\nmitä sanoin, vasta jälkeenpäin olen oppinut sen ymmärtämään... Se on\ntuo avain, joka sitoo minut maaseutuun, sillä ilman luontoa en voi\nelää. Nesteeni kuivuvat, minä kulun tyhjäksi, jollen saa olla luonnon\nyhteydessä... En tiedä, ymmärrätkö minua... Sinä suutelet kättäni...\nVoi, se on niin suloista, suutele vielä kerran... Kiitos!\n\nAilin kyyneleet alkoivat vieriä. Syntyi pitkä hiljaisuus ennenkuin hän\njatkoi:\n\n— En voi sanoin lausua, miten elämä täällä kaupungissa on minusta\ntyhjää, tyhjää... En sano, että se sitä itse asiassa on — mutta\n_minulle_ se on tyhjää! Täällähän on paljon kauniita, jaloja pyrintöjä,\ntäällä tehdään paljon työtä. Minä tunnustan sen kaiken oikeaksi, minä\nymmärrän, että sen niin täytyy olla, minä kunnioitan kaikkea oppia,\ntiedettä ja taidetta, jolla täällä Helsingissä on kotipaikka — mutta\nminä tunnen, etten _minä_ tänne kuulu. — Minä olen ikävä, raskas\nluonne, joka väsytän koko ympäristöni ainaisella valittamisellani ja\nkärsivillä kasvoillani. Mutta minä en voi sitä voittaa, sillä minä\nen voi olla itkemättä, kun tiedän kansani siellä kotona kärsivän.\nMaalla, sydänmaissa, pienissä oloissa, siellä on työalani. Minun\ntäytyy saada antautua rakastamaan, uhrautua, elää muille ja unohtaa\nitseni... Sinä Eero, olet kultaperhonen, sinä voit nauttia elämästä ja\niloita iloisten kanssa. Me olemme toistemme täydelliset vastakohdat\nja meillä on epäilemättä molemmilla tehtävämme maailmassa. Sinä\nvaikutat suuressa, levität iloa iloisten joukkoon, minä toivon voivani\nlohduttaa surullisia... Meitä tarvitaan molempia. Sanotaan kyllä, että\nvastakkaiset luonteet muka sopivat yhteen. Voi olla. Mutta me kaksi, me\nemme sovi toisillemme. Sinun täytyy saada liidellä yläilmoissa — minun\nvaipua kivenä maahan... Minkä me sille mahdamme... Voi Eero, pidätkö\nminua hulluna...? Olen varma siitä, että moni pitäisi...! Ethän naura\nminua?\n\n— Kuinka voisin, Aili? lausui Eero vakavasti, miltei juhlallisesti.\n— Sillä niin totisesti kuin tänä hetkenä, en ole vielä milloinkaan\ntuntenut.\n\nUudella kiihkolla painoi Eero kyyneltyneet kasvonsa Ailin helmaan ja\npusersi hänen käsiään rintaansa vastaan.\n\n— Niin, Eero, kultani, sulje minut syliisi, rakasta minua!... Voi,\nmiten tässä on hyvä... Tulen sitten aina muistamaan tätä aikaa,\nrakkauteni lyhyttä unelmaa... Kiitos kaikesta Eero... ja anna minulle\nkaikki anteeksi!\n\nHuoneessa oli jo aivan pimeä. Hiljaisuutta ei rikkonut risahduskaan.\nHe istuivat äänettöminä. Ailin silmät painuivat umpeen. Pitkän ajan\nkuluttua hän heräsi niinkuin unesta.\n\n— Eero, kuiskasi hän, — sano, mitä ajattelet?\n\nEero ei heti vastannut. Hän veti raskaasti henkeään ja virkkoi vihdoin\nikäänkuin vaivoin:\n\n— Olet oikeassa Aili, meidän täytyy erota... En tiedä, mistä se\njohtuu, mutta minäkin tunnen rinnassani tuon käskijän, jota minun\n_täytyy_ totella.\n\nAili säpsähti. Hänen mielensä pimeni äkkiä pilkkosen pimeäksi. Itsehän\nhän oli keskustelun alkanut, vapaaehtoisestihan hän oli Eerosta\nluopunut. Mutta nyt kun hän häneltä kuuli, että hän suostui, tuntui\nhänen rinnassaan siltä kuin jotakin olisi särkynyt.\n\n— Minä tiedän, jatkoi Eero, — etten ketään ole rakastanut enkä ketään\ntule rakastamaan niin puhtaasti kuin sinua, Aili. Mutta... niin, miten\nsen sanoisin!\n\n— Ei, ei, kuiskasi Aili kiihkeästi, — ei sinun tarvitse selittää.\nMinä ymmärrän sinut. Mene vapaana etelään! Se on kai paras. Ja minä!...\nMinun täytyy nöyrtyä... Ah, se ei ole niinkään helppoa! Minun täytyy\nkirjoittaa kotiin... kertoa, että unelma on lopussa... pyytää anteeksi,\nrukoilla että saan palata kotiin niinkuin tuhlaajapoika... Ei vielä\ntänään... Vasta sitten kun sinä olet poissa. Minun _täytyy_. Minulla ei\nole muuta neuvoa.\n\nHänen äänensä katkesi. Ylenpalttisten tunteidensa valtaamana sortui hän\nsohvalle.\n\n— Aili, Aili, armaani, pääsi Eerolta tukahutetusti, — anna anteeksi.\nVoi miten paljon kärsimyksiä olen sinulle tuottanut!\n\n\n\n\nX.\n\n\nEeron lähdettyä tuntui Ailista siltä kuin elämä olisi seisahtunut. Hän\nei enää kyennyt kärsimäänkään. Kylmä kolkkous oli hänen ympärillään,\nilo, onni ja nuoruus iäksi mennyttä. Hän ei toivonut elämältä mitään.\n\nLääkäri kehoitti häntä lähtemään maalle. Mutta Kaarilaan ei hän\nsaattanut mennä ja miten olisi hän muualla saanut aikansa kulumaan,\nypöyksin synkkine ajatuksineen. Helsingissä oli sentään määrätty työ.\nSamaa työtä, jota hän kerran oli inhonnut, siunasi hän nyt, sillä se\nhaihdutti hänen tunteitaan, se väsytti. Jota enemmän työtä oli ollut\npäivällä, sitä tervetulleempi oli hänelle ilta, sitä makeampaa oli\nhänen unensa.\n\nIllat hänelle olivatkin juhlahetkiä. Hän sai silloin olla yksin,\nihmiset eivät kyselleet, eikä hänen tarvinnut hillitä itseään eikä\nnäytellä. Se oli sanomaton huojennus. Hänen ajatuksensa olivat silloin\nikäänkuin kokonaan poissa, ristiriidat vain kaukaista unta. Hän\nlaskeutui pehmeään vuoteeseensa, nautti hiljaisuudesta ympärillään ja\nnukkui. Ja kun hän aamulla heräsi ja ajatus taas rupesi toimimaan,\nniin näki hän edessään elämänsä uran loppumattoman suorana ja pitkänä\nviivana, niinkuin yksinäinen kulkija talvella ajaessaan järven selkää\nkatselee edessään olevaa viittatietä: jää on sileää, hiljaista\njuoksua tekee hevonen, ei tule ketään vastaan, maisema ympärillä on\nvalkeanharmaa, tyyni ja puhdas...\n\nMutta kevään mukana rupesi hänen rauhansa horjumaan. Hänet valtasi\nääretön koti-ikävä. Jota valoisammiksi päivät kävivät ja jota enemmän\nhanki suli, sitä enemmän se kasvoi, vaikka hän taisteli sitä vastaan.\nVihdoin päätti hän kirjoittaa äidille ja Pekalle, kertoa kaikki ja\npyytää, että he ottaisivat hänet takaisin kotiin.\n\nJa odottaessaan vastausta kirjeeseensä, oli kuin valonsäde olisi\ntunkeutunut hänen elämäänsä: hänen rinnassaan alkoi kyteä toivon kipinä.\n\nHän ei kuitenkaan saanut kirjeeseensä vastausta. Äiti kyllä kirjoitti,\nmutta muista asioista, ja Pekka vaikeni itsepintaisesti. Tämä\nkaikki oli aivan selittämätöntä, Aili ei ymmärtänyt, miten hän sen\nkäsittäisi. Hän raivostui, vimmastui ja kävi yhä alakuloisemmaksi\nja levottomammaksi. Varsinkin niinä päivinä, jolloin postin piti\ntulla Kaarilasta, oli odotus aivan sietämätöntä. Tavallisesti hän\nsilloin huusi Maijan luokseen ja rupesi häneltä kyselemään, millaista\nKaarilassa oli ollut jouluaikana. Heistä oli Maijan kanssa tullut\nerinomaisen hyvät ystävät.\n\nNiin oli Aili yhtenäkin iltapäivänä pitkän aikaa levännyt sohvalla\nheidän huoneessaan, miettien, mitä tämä kaikki saattoi tietää.\n\nOli kirkas kevätilta. Avoimesta ikkunasta tunki huoneeseen raikas,\nviileä ilma. Pihasta kuului naurua ja lasten ääniä. Aili nousi, likeni\nikkunaa ja huusi Maijaa nimeltä.\n\n— No? tuli vastaukseksi.\n\nJa hetkisen perästä seisoi Maija hänen edessään punaposkisena ja\nreippaana.\n\n— Saivat minut houkutelluksi kanssaan palloa lyömään, selitti hän\nnauraen ja lisäsi sitten nuhtelevasti: — Kuulehan Aili, joko sinä nyt\ntaas ajattelet sitä kirjettä? Saat nähdä että se tulee!\n\n— Niin, jospa tulisi!... Mutta sitä sinä jo niin monta kertaa turhaan\nolet ennustanut. Ei, minä en ymmärrä tätä!... Nyt minä olen sen asian\npäättänyt: minä kirjoitan ensi postissa ja ilmoitan, että minä tulen\nKaarilaan kaikista heidän kielloistaan huolimatta. Tahdon heidät nähdä\nomin silmin, ajakoot sitten pois, jos...\n\n— No niin, sehän on kaikista viisainta. Eiväthän he sinua poiskaan\nvoi ajaa... Nämä ovat Pekan vehkeitä. Äiti sinua kovasti ikävöi, mutta\ntiedäthän, että hän sokeasti tottelee Pekkaa, jos Pekka oikein rupeaa\njotakin tahtomaan. Ja tässä suhteessa oli hän aivan järkähtämätön...\n\n— Sanot että Pekka oli muuttunut?\n\n— Sanon, sillä muuttunut hän oli. Oli laihtunut ja antanut partansa\nkasvaa. Näytti niin vanhalta — tai oikeastaan miehekkäältä. Yleensä\nhän oli kaunistunut aika lailla.\n\n— Mutta mieleltäänkin?\n\n— Kyllä hän oli mieleltäänkin muuttunut, mutta ei edukseen. Hän oli\nkaiket päivät synkkä kuin ukkospilvi, puheli vielä vähemmin kuin ennen\neikä milloinkaan laskenut kuivaa leikkiään. Äiti sanoi hänen olevan\nsinulle silmittömästi suutuksissa. Mutta mitä sinä siitä: joka syyttä\nsuuttuu, se lahjatta leppyy.\n\n— Hän ei syyttä ole minulle suutuksissa! huoahti Aili.\n\n— Älä hulluttele, pitihän sinun päästä Helsinkiin!\n\n— Oliko hän todellakin tilannut Runebergin ja Shakespearen teokset?\n\n— Sano nyt muuta! Äkkiä ruvennut kiihkeästi rakastamaan kirjallisuutta\nja pitämään Heinen kuvaa pöydällään.\n\nMaija purskahti nauruun ja hypähti kevyellä ponnistuksella sängyn\npäädylle istumaan.\n\n— Jaa, jaa ne läksyt, muisti hän äkkiä, pisti sormet tukansänkensä\nläpi ja laskeusi takaisin lattialle.\n\nHetkisen hän siinä seisoi vakavana tuijottaen eteensä, mutta heilautti\nsitten käsivarsiaan, valoisan hymyn valuessa kasvoille. — Mutta vuoden\npäästä! Silloin ei ole pitkä matka valkeaan lakkiin!\n\n— Sinä onnellinen! sanoi Aili hiljaa ja laski kätensä hänen kaulaansa.\n\n— Älä sinä turhia! Yhtä onnellinen sinä olet!\n\nJa Maija otti häntä kiinni vyötäisistä ja nosti hänet hyvän kappaleen\nylös lattiasta.\n\nVielä samana iltana kirjoitti Aili Kaarilaan, että hän nyt aikoo jättää\nHelsingin ja tulla kotiin. Viikon päästä loppuvat hänen tuntinsa ja\nhiukan myöhemmin saattaa hän päästä vapaaksi pankista. Hän tulee\nkaikista kielloista huolimatta. \"Ajakaa sitten pois jos tahdotte.\"\n\nTähän kirjeeseen tuli Pekalta seuraava vastaus oikein\nsisäänkirjoitetussa kirjeessä.\n\n    \"Olet kauan saanut odottaa vastausta kirjeeseesi huhtikuun 8\n    p:ltä. En ole voinut sinulle ennen kirjoittaa, sillä minun on\n    pitänyt miettiä, mitä kirjoittaisin.\n\n    Ymmärrän täydellisesti, ettet viihdy kaupungissa. Sillä sen\n    mielestä, joka on maalla kasvanut, on kaupunkielämässä aina\n    jotakin tyhjää ja pintapuolista. Mielelläni sanoisin \"tervetuloa\"\n    jo äidinkin tähden, joka koko talven on sinua ikävöinyt. Mutta\n    minun täytyy olla suora. Saat sitten itse päättää, tuletko vai\n    etkö.\n\n    Hämmästyt varmaankin kovasti, mutta asian laita on se, että\n    jo kauan olen rakastanut sinua en yksin sisarenani. Pelkäsin\n    matkaasi Helsinkiin, sillä minä arvasin, kuinka kävisi. Kun\n    sitten kirjoitit kihlauksestasi, niin ilostuinhan minä toiselta\n    puolen onnestasi, vaikka taas toiselta puolen tunsin, että minun\n    onneni siitä sai kuoliniskun. Se oli vaikea aika. Minun olisi\n    ollut mahdotonta silloin nähdä sinua täällä kotona. Sentähden\n    kielsin sinua tulemasta. Tiedän, että se oli pahasti tehty, mutta\n    ihminen on itsekäs, en saanut tunnettani voitetuksi, vaikka\n    kuinka taistelinkin vastaan. Voit ehkä suoda minulle anteeksi,\n    jos tiedät, että minä juuri niihin aikoihin suuresti kärsin.\n\n    Olen kauan epäillyt, sanoisinko sinulle tätä kaikkea nyt, kun ei\n    sydämeni haava vielä ole ehtinyt mennä umpeen. Mutta sinä pakotat\n    itse minut siihen. Täytyyhän minun olla suora.\n\n    Sinä kysyt, enkö tahdo sinua toverikseni. \"Me suunnittelisimme\n    yhdessä viljelyksiä, kävelisimme metsissä ja soutelisimme\n    järveä niinkuin entisinä aikoina. Me toimittaisimme Kaarilan\n    alueelle koulun — se kävisi helpommin nyt, kun saamme muutaman\n    sadan arpajaiskomitealta —, me koettaisimme tehdä Kaarilan\n    kansan onnelliseksi.\" Sinä lausut sanoillasi toivomuksia,\n    jotka minullekin ovat mitä rakkaimpia. Mutta minä olen niitä\n    luonteita, jotka tahtovat kaikki tai ei mitään. En voi tyytyä\n    sinuun sisarena. Miehenä ja vaimona meidän yhdessä täytyy uhrata\n    elämämme Kaarilalle, tai täytyy jommankumman meistä ikipäiviksi\n    luopua Kaarilasta.\n\n    Nyt tiedät kaikki. Voit itse päättää mitä teet. Jos luulet, että\n    voit minua rakastaa, niin kirjoita ja määrää päivä jolloin tulet,\n    niin olen sinua vastassa asemalla.\n\n                                                    Pekka.\"\n\nAili oli kuin pilvistä pudonneena. Hänen täytyi nauraa. Pekka hänen\nmiehekseen, hän Pekan vaimoksi! Sellaista mahdollisuutta ei hän ollut\ntullut ajatelleeksi. Hänen piti itseltään kysyä, näkikö hän unta vai\nelikö hän todellisuudessa. Pekka kirjoittaa hänelle kosimakirjeen!\nJotakin niin sanomattoman hullua!\n\nKului pari päivää ennenkuin hän tottui pitämään tuota kummallista asiaa\nmahdollisuutena. Ja seuraavat päivät hän käveli kuin unissaan. Välistä\nolivat ajatukset aivan sekaisin, hänen täytyi koota kaikki voimansa\nennenkuin hän pääsi takaisin järkiinsä.\n\nMiten Pekka, tuo umpimielinen luonne, olikaan mahtanut kärsiä! Aili\nkärsi hänen kanssaan, kun hän vain sitä ajatteli. Hänen mielensä kävi\nyhä vakavammaksi ja surullisemmaksi. Hänen oli Pekkaa niin sanomattoman\nsääli.\n\nHän siirsi vastauksensa päivästä päivään ja pakeni yksinäisyyteen\najattelemaan. Vihdoin tuli taas päivä, jolloin posti läksi Kaarilaan ja\nhän tunsi, että hänen piti tehdä päätös.\n\nHän ei ollut nukkunut koko yönä, ja heti pankista päästyään kiirehti\nhän kävelemään kaupungin syrjällä olevaan puistoon. Kevät oli tullut\ntavattoman nopeasti. Oli lämmin päivä, kaduilla vilisi vaaleisiin\npuettuja herroja ja naisia keveissä kesähatuissa. Puistossa vihannoivat\nnurmikot, vanhat puut olivat hiirenkorvalla, kiiltävänä lepäsi\nlaaksossa lampi ja tyynenä uiskenteli pinnalla joutsen, antaen valkean\nkuvansa päilyä veden kalvossa. Aleneva aurinko valoi hohdettaan ilmaan,\njoka tuoksui.\n\nAili valitsi syrjäiset polut ja likeni etäisimpiä kumpuja. Kuinka Pekka\noli mahtanut kärsiä, Pekka, hänen veljensä... Hän oli häntä jo kauan\nrakastanut. Ehkä jo lapsena, kun he yhdessä leikkivät.\n\nTotta oli, että he silloin olivat olleet erottamattomat ystävät.\nYhdessä he olivat myyrineet hiekkaläjillä, leiponeet savikakkuja ja\nkeksineet jos jonkinlaisia leikkejä. Miten monesti Pekka oli ottanut\nhänet syliinsä ja kanniskellut häntä, kun hän väsyi... Kuinka Pekka\naina oli pitänyt hänen puoliaan ja suojellut häntä, jos mahdollinen\nvaara uhkasi!\n\nAili istuutui penkille, antoi katseensa liidellä pitkin vihannoivia\nnurmia ja muisteli entisiä aikoja. Pienet tapaukset, joita ei hän\nmilloinkaan ennen ollut huomannut, johtuivat nyt hänen mieleensä...\nKuinka kerran isä oli aikonut lähteä kirkolle ja ottaa Pekan mukaansa,\nmutta Pekka oli ruvennut itkemään ja sanonut, ettei hän lähde, jollei\nAili pääse... Ja liikutettuna poikasen pyynnöistä oli isä todellakin\nottanut Ailin mukaan. He olivat sitten Pekan kanssa istuneet isän\nkääsien takana.\n\nKerran kesällä... Oli juhannusaatto ja talo oli koristeltu lehvillä.\nIltapäivällä tuli vieraita, muiden muassa muuan kauppias, joka\ntavallisesti toi mukanaan tuliaisia lapsille. Aili ja Pekka olivat\nvieneet vieraansa tupaan, jonka permannolle oli levitetty tuoreita\nheiniä, ja siellä he nyt piehtaroivat, nakerrellen kauppiaan tuomia\nvesirinkelejä... Pekka oli sinä päivänä saanut uudet saappaat\nja Aililla oli uusi, sinisenkirjava pumpulihame... He rupesivat\nleikkimään panttileikkiä. Tuli sitten sellainen tapaus, että Pekan\npanttinsa lunastukseksi piti ajaa ulos tuvasta kaikki ihmiset siinä\njärjestyksessä, jossa hän heistä piti — nimittäin jättää sen\nviimeiseksi, josta hän piti enimmin... Pekka joutui suuresti hämilleen,\nmutta malttoi mielensä ja ajoi ensin suurella melulla ulos piian,\njoka sattumalta oli tullut tupaan. Sitten sai lähteä Maija, joka oli\njoukosta nuorin ja joka oikeastaan armosta oli otettu koko leikkiin.\nKaikista viimeksi lähtemään määrättiin Aili...\n\nHänen täytyi hymyillä läpikäydessään noita muistoja. Ne olivat niin\nkirkkaat ja heleät... Sittemmin oli heidän välinsä kyllä muuttunut.\nPekka oli ollut paljon poissa. Aili oli sulkeutunut itseensä ja käynyt\nmaailmalle katkeraksi. Hän oli ruvennut kaipaamaan pois Kaarilasta.\n\nSitten oli Eero tullut, Eero, joka nyt vapaana asteli etelässä! Aili\najatteli häntä tyynesti, tuntematta tuskaa tai surua. Kummallista,\nmiten pian hän olikaan saattanut hänestä luopua! Mutta syynä oli se,\nettä kaipaus maalle niin kokonaan oli täyttänyt hänen rintansa. Hänessä\nei ollut sijaa millekään muulle.\n\nKuinka hyvin hän ymmärsi Pekan!\n\nMutta tulla hänen morsiamekseen, hänen vaimokseen! Päätöksen täytyi\npian tapahtua.\n\nHänen rintansa täytti outo tuska, tunne, jonka hän kerran ennen oli\ntuntenut — eräänä syysiltana, kun hän Seppälän aholla oli kohdannut\nPekan... Oli syksy, lehdet rapisivat puista... joutsenparvi liiteli\nheidän päittensä päällitse ja aurinko kultasi valkeat siivet. Ympärillä\noli sydänmaan suuri yksinäisyys. Silloin olivat heidän sielunsa\nkoskettaneet toisiaan. Aili oli pelästynyt. \"Pekka, oletko veljeni?\"\noli hän huudahtanut. Hän muisti sen niin selvään. Ja nyt hän myöskin\nsen ymmärsi.\n\nKihlautua Pekkaan — se on kihlautua Kaarilaan, sydänmaahan,\nyksinäisyyteen, kihlautua työhön, huoleen, kansaan suruineen ja\niloineen...\n\nAili säpsähti ja sulki kätensä ristiin. Kylmä väre pöyristytti hänen\nruumistaan, selittämätön juhlallisuuden tunne hänet valtasi.\n\nHän pyyhkäisi kiireesti pois kyynelen poskeltaan, nousi ja alkoi\nhitaasti astella eteenpäin.\n\n— Auta minua Jumala, sano minulle, mitä minun tulee tehdä!\n\nHän tunsi, että jos hän luopuu Kaarilasta ja Pekasta, niin hänen\nmieleensä jää kamala tyhjyys. Hän ei viihdy missään muualla kuin\nKaarilassa, häntä ei kukaan muu ymmärrä kuin Pekka, tuo hyvä,\nluotettava ja puhdassydäminen Pekka...! Ehkä tämä, mitä hän nyt tuntee,\nonkin rakkautta.\n\nTunnin kuluttua lähtee juna. Kirje voi vielä ehtiä. Kiireesti Aili\nalkoi astua kaupunkia kohti. Hän meni suoraan rautatieasemalle,\nhankki paperiarkin, kirjekuoren ja lyijykynän ja kirjoitti, nojaten\nikkunanpieleen: \"Kiitos kaikesta! Minä tulen. Ole lauantai-iltana\nvastassani asemalla. Aili.\"\n\nHän liimasi hermostuneesti kiinni kirjekuoren ja riensi\nkirjelaatikolle. Vielä siinä hänet valtasi epäilys ja hänen piti koota\najatuksensa:\n\nEnhän ole kevytmielinen, tiedänhän että tämä on ainoa, joka minua voi\ntyydyttää. Auta Jumala, että Pekkakin tulisi onnelliseksi!\n\nKirje putosi laatikkoon.\n\nOli kuin kivi olisi langennut Ailin sydämeltä. Hänen rintaansa\nlaskeutui tyyni, turvallinen tunne, rauha, jota ei hän milloinkaan\nollut tuntenut. Hänellekin saattoi varmaan vielä olla iloa ja onnea\nmaailmassa. Nyt hän sen tunsi.\n\n\n\n"]