[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fs23rqxb8d5pqZzqDG2pHgYcJ9dzh4-5DvmxQB6oJzlM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},2685,"Satuja ja tarinoita III","Andersen,  Hans Christian",1805,1875,"2685-andersen-h-c-satuja-ja-tarinoita-iii","2685__Andersen_H._C.__Satuja_ja_tarinoita_III",null,"lastenkirja",[14],"kansanperinne",[],"fi",1835,1906,37085,221155,false,55823,[24],"Fairy tales",[26,27,28],"Children & Young Adult Reading","Mythology, Legends & Folklore","Short Stories","\"Satuja ja tarinoita III\" by H. C. Andersen is a collection of fairy tales written in the early 20th century. This volume includes a variety of enchanting stories, each imbued with moral lessons and rich imagery reminiscent of the author’s signature style. The tales explore themes of innocence, beauty, and the complexities of human nature, often featuring young protagonists who navigate their worlds with curiosity and wonder.  The opening of the book introduces a tender narrative centered around a small boy suffering from a chill after getting his feet wet in mysteriously dry weather. As he lies in bed, his mother prepares him herbal tea, while an elderly man, fond of children and tales, enters the room to offer distraction through storytelling. The boy expresses a desire for a new tale, which leads to the unfolding of a fantastical story involving Seljaemo, a mythical figure associated with a flowering elder tree who embodies memories and connections to a couple celebrating their golden wedding anniversary. As the tale blossoms, it intertwines the mundane with the magical, creating an enchanting atmosphere that sets the stage for further delightful stories that follow in this collection. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Talvio, Maila",263,"Kokoelma sisältää Andersenin tunnettuja satuja ja tarinoita, kuten Pieni tulitikkutyttö, Varjo ja Paimentyttö ja nokikolari. Kertomukset yhdistävät mielikuvitusta, kansanperinteeseen pohjautuvia aiheita ja inhimillisiä opetuksia.","H. C. Andersenin 'Satuja ja tarinoita III' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2685. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Helvi Ollikainen ja Projekti Lönnrot.","SATUJA JA TARINOITA III\n\nKirj.\n\nH. C. Andersen\n\n\nSuomentanut\n\n Maila Talvio\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1906.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 30 Seljaemo.\n 31 Parsinneula.\n 32 Kello.\n 33 Isoäiti.\n 34 Keijukaiskumpu.\n 35 Punaiset kengät.\n 35 Hyppyniekat.\n 37 Paimentyttö ja nokikolari.\n 38 Holger Danske.\n 39 Pieni tulitikkutyttö.\n 40 Kuva linnanvallilta.\n 41 Vartovin ikkunassa.\n 42 Vanha katulyhty.\n 43 Naapurukset.\n 44 Pieni Tuk.\n 45 Varjo.\n 46 Vanha talo.\n 47 Vesipisara.\n 48 Onnellinen perhe.\n 49 Äiti.\n 50 Kaulus.\n 51 Pellava.\n 52 Feniks lintu.\n 53 Kertomus.\n 54 Sanaton kirja.\n 55 Siinä on eroa.\n 56 Vanha hautakivi.\n 57 Maailman ihanin ruusu.\n 58 Vuoden tarina.\n 59 Viimeisenä päivänä.\n\n\n\n\n\n\nSELJAEMO.\n\n\nOli kerran pieni poika. Hän oli vilustunut, jalat olivat kastuneet,\nkukaan ei saattanut käsittää missä, sillä oli ihan kuiva ilma. Äiti\nriisui hänet, vei hänet sänkyyn ja toimitti teekeittiön pöydälle,\njotta hän saisi hyvän kupillisen seljateetä, sillä se lämmittää!\nSamassa tuli huoneeseen se hauska vanha mies, joka asui talon\nylimmässä kerroksessa ja eli aivan yksinään, sillä hänellä ei ollut\nvaimoa eikä lapsia, mutta hän piti kaikista lapsista ja osasi kertoa\nniin paljon satuja ja tarinoita, että niitä oikein lystikseen\nkuunteli.\n\n\"Juo nyt teesi!\" sanoi äiti, \"ehkä sinä sitte saat kuulla sadun.\"\n\n\"Niin, joka tästä vaan osaisi uuden sadun!\" sanoi vanhus ja\nnyökäytti lempeästi päätään. \"Mutta missä sen pienokaisen jalat ovat\nkastuneet?\" kysyi hän.\n\n\"Niin, missä ovatkaan!\" sanoi äiti, \"sitä ei kukaan ymmärrä.\"\n\n\"Saanko minä sadun?\" kysyi poika.\n\n\"Saat, mutta voisitko sinä ensin likimain sanoa minulle — sillä\nse minun ensin pitäisi saada tietää — kuinka syvä katuoja sillä\npienellä kadulla on, josta sinä menet kouluun?\"\n\n\"Juuri keskelle saappaan vartta\", sanoi poika, \"mutta silloin minun\ntäytyy pistää jalka siihen syvään reikään!\"\n\n\"Vai siellä ne jalat siis ovat kastuneet\", sanoi vanhus. \"Nyt minä\nmielelläni kertoisin sadun, mutta ne ovat jo kaikki kerrotut!\"\n\n\"Voittehan te tällä hetkellä laittaa sadun\", sanoi pieni poika. \"Äiti\nsanoo että kaikesta mihin te katsotte, syntyy satu ja kaikesta mihin\nte kajoatte, tulee tarina!\"\n\n\"Niin, mutta eivät ne sadut ja tarinat kelpaa mihinkään. Ne oikeat ne\ntulevat itsestään, ne koputtavat otsaani ja sanovat: tässä minä olen!\"\n\n\"Eikö ne pian koputa?\" kysyi pieni poika ja äiti hymyili, pani\nseljateetä kannuun ja kaasi kiehuvaa vettä päälle.\n\n\"Kertokaa! Kertokaa!\"\n\n\"Niin, kunhan sellainen satu nyt vaan ottaisi tullakseen, mutta ne\nsadut ovat ylhäistä väkeä, ne tulevat vaan kun itse tahtovat —!\nOdotappas!\" sanoi hän samassa. \"Nyt ne tulevat! Pidäppäs nyt varasi,\nyksi on jo teekannussa!\"\n\nJa pieni poika loi katseensa teekannuun päin, kansi nousi\nnousemistaan ja tuoreet, valkoiset seljankukat pistivät esiin päänsä,\nne sysäsivät suuria, pitkiä oksia, kannun piipustakin niitä levisi\njoka taholle ja ne kävivät yhä suuremmiksi. Siitä tuli mitä kaunein\nseljapensas, kokonainen puu, sen oksat ulottuivat sänkyyn asti, ne\ntyönsivät uutimet syrjään; voi niitä kukkia ja sitä tuoksua! ja\nkeskellä puuta istui vanha, ystävällinen vaimo, yllä kummallinen\nhame; se oli ihan vihriä niinkuin seljapensaan lehdet ja täynnä\nsuuria valkoisia seljankukkia. Ensi hetkessä ei saattanut päättää\noliko se kankaasta vaiko elävistä lehdistä ja kukkasista.\n\n\"Mikä sen vaimon nimi on?\" kysyi pieni poika.\n\n\"Niin, roomalaiset ja kreikkalaiset\", sanoi vanhus, \"kutsuivat häntä\nDryadiksi, mutta sitä nimeä emme me ymmärrä. Nyboderissa, merimiesten\nkaupunginosassa, on hänelle annettu paljon parempi nimi, siellä häntä\nsanotaan 'Seljaemoksi' ja juuri häneen sinun nyt pitää tutustua; pidä\nvain korvasi auki ja katsele kaunista seljapuuta!\"\n\nSamallainen suuri kukkiva puu kasvaa tuolla Nyboderissa. Se on\nnoussut pienen, köyhän pihamaan nurkasta; tämän puun alla istui\neräänä iltapäivänä ihanassa päiväpaisteessa kaksi vanhaa ihmistä,\nvanha, vanha merimies ja hänen vanha, vanha vaimonsa; heillä oli jo\nlastenlastenlapsia ja heidän piti pian viettää kultahäitä, mutta he\neivät oikein varmasti muistaneet päivää ja Seljaemo istui puussa\nja näytti hyvin tyytyväiseltä, aivan niinkuin tässä. \"Kyllä minä\ntiedän koska kultahäät ovat!\" sanoi hän, mutta eivät he kuulleet, he\npuhelivat vanhoista ajoista.\n\n\"Niin, muistatko\", sanoi vanha merimies, \"kun me olimme pienet ja\njuoksimme ja leikittelimme; juuri tällä samalla pihamaalla, jolla nyt\nistumme, ja me pistimme tikkuja maahan ja teimme puutarhan.\"\n\n\"Kyllä\", sanoi vanha vaimo, \"minä sen muistan. Ja me kastelimme\ntikkuja ja yksi niistä oli seljanoksa, se juurtui, sai vihreitä\nvesoja ja on nyt kasvanut suureksi puuksi, jonka alla me vanhat\nihmiset istumme.\"\n\n\"Niin on!\" sanoi mies, \"ja tuolla nurkassa seisoi vesisaavi; siinä\npurjehti minun veneeni, olin itse sen veistänyt. Kuinka kauniisti se\npurjehti! mutta itse minä pian jouduin purjehtimaan muille vesille.\"\n\n\"Niin, mutta ensinhän me kävimme koulua ja opimme yhtä ja toista!\"\nsanoi vaimo, \"ja sitte me pääsimme ripille; me itkimme molemmat;\nmutta iltapäivällä me käsi kädessä menimme Rundetaarniin ja\nkatselimme tornista avaraa maailmaa Köpenhaminan takana ja vettä;\nsitte me menimme Frederiksbergiin, missä kuningas ja kuningatar\nkomeissa veneissään soutelivat pitkin kanavia.\"\n\n\"Mutta minä jouduin kun jouduinkin purjehtimaan muille vesille. Ja\nminä olin poissa vuosikausia ja tein pitkiä matkoja!\"\n\n\"Ja minä jäin itkemään sinua!\" sanoi vaimo, \"minä luulin, että sinä\nolit kuollut ja hukkunut syvään veteen! Monena monituisena yönä\nnousin katsomaan liikkuiko tuuliviiri; liikkuihan se, mutta sinua ei\nkuulunut! Muistan selvästi senkin sateisen päivän, kun tunkionajaja\ntuli sen paikan pihaan missä palvelin. Kävin noutamassa rikkakopan\nja seisahduin ovelle; olipa siellä aika ruma ilma! Ja minun siinä\nseisoessa ilmestyi postinkantaja rinnalleni ja antoi minulle kirjeen;\nse oli sinulta — olipa se kiertänyt maailmaa! minä avaamaan ja\nlukemaan! Ja minä itkin ja nauroin; niin iloissani olin! siinä\nseisoi, että sinä olet lämpöisissä maissa missä kahvi kasvaa! mahtaa\nse olla ihana maa! Sinä kerroit niin paljon ja minä näin sen kaiken\nseisoessani siinä sateessa, koppa kädessä. Samassa kiersi joku kädet\nympärilleni — —\"\n\n— \"Mutta sinä annoit hänelle korvapuustin, että läiskähti.\"\n\n\"Enhän minä tietänyt että se olit sinä! Sinä olit tullut yhtaikaa\nkuin kirjeesikin; ja sinä olit niin kaunis, — ja kaunishan sinä\nvieläkin olet, — sinulla oli pitkä, keltainen silkkinenäliina\ntaskussa ja päässä kiiltävä hattu; sinä olit niin hieno. Mutta\nhyvänen aika sentään sitä ilmaa ja missä siivossa katu oli!\"\n\n\"Ja sitte me menimme naimisiin!\" sanoi mies, \"muistatkos? ja sitte\nsyntyi ensimäinen pieni poikamme ja sitte Maria ja Niilo ja Pietari\nja Hans Christian.\"\n\n\"Niin, ja kaikki he ovat kasvaneet suuriksi ja heistä on tullut kelpo\nihmisiä ja kaikki heistä pitävät!\"\n\n\"Ja heidän lapsillaankin on jo lapsia!\" sanoi vanha matruusi; \"ne\novat lastenlasten lapsia, se se joltakin kuuluu! — mutta eivätköhän\nmeidän häämme vaan olleet tähän aikaan vuotta —!\"\n\n\"Olivat kyllä, juuri tänään on kultahääpäivä!\" sanoi Seljaemo\nja pisti päänsä molempien vanhuksien väliin, ja he luulivat\nnaapurivaimon siellä nyökyttelevän päätään. He katselivat toisiinsa\nja istuivat käsi kädessä; hiukan myöhemmin tulivat lapset ja\nlastenlapset; he kyllä tiesivät että oli kultahääpäivä, he olivat jo\naamulla olleet onnittelemassa, mutta vanhat olivat sen unohtaneet, he\nmuistivat vain kaikki mitä tapahtui monta vuotta sitte; ja Seljaemo\nlemusi väkevästi ja laskeva aurinko paistoi suoraan vanhuksien\nkasvoihin; he näyttivät molemmat niin punaposkisilta ja pienin\nlastenlapsista tanssi heidän ympärillään ja pajatteli onnellisena,\nettä illalla pidetään oikein kemut, keitetään potaattia; ja Seljaemo\nnyökytti päätään ja huusi muitten kanssa \"eläköön!\" —\n\n\"Mutta eihän se ollut mikään satu!\" sanoi pieni poika, kuultuaan\nkertomuksen.\n\n\"Vai niin sinä arvelet!\" sanoi kertoja, \"mutta kysykäämmepä\nSeljaemolta!\"\n\n\"Ei se ollut mikään satu!\" sanoi Seljaemo, \"mutta nyt tulee satua!\nTodellisuudesta kehittyy juuri mitä kummallisimpia satuja; muutenhan\nei minun kaunis seljapensaanikaan olisi voinut versoa teekannusta;\"\nja sitte nosti Seljaemo pienen pojan sängystä, painoi hänet syliinsä\nja kukkivat seljanoksat lehahtivat heidän ympärilleen niin että he\nistuivat kuin tuuheimmassa lehtimajassa, ja lehtimaja lähti heidän\nkanssansa lentoon. Se oli tavattoman kaunista! Seljaemo oli äkkiä\nmuuttunut somaksi pieneksi tytöksi, mutta hame oli vielä samaa\nvihriää, valkokukkaista kangasta, jota Seljaemollakin oli ollut.\nHänellä oli napinlävessä elävä seljankukka ja kullankiharaisissa\nhiuksissa kokonainen seppele seljankukkia; hänen silmänsä olivat\nniin suuret ja siniset!Oi, ihanainen hän oli katsella! Hän ja poika\nantoivat toisilleen suuta ja samassa he olivat yhdenikäiset ja yhtä\niloiset.\n\nKäsi kädessä astuivat he lehtimajasta ja tulivat kauniiseen\npuutarhaan. Tuoreesta nurmikosta tapasivat he isän kepin, joka oli\nkuiva kuin seiväs; mutta heidän silmissään oli kepissä elämää; heti\nkun he asettuivat sen selkään muuttui kiiltävä nuppi komeaksi,\npäristeleväksi pääksi, pitkä musta harja heilui, neljä solakkaa,\nvoimakasta jalkaa kasvoi eläimelle; heillä oli väkevä, virma hevonen;\ntäyttä ravia mentiin pitkin nurmikkoa: hei vaan sitä menoa! — \"Nyt\nme ratsastamme penikulmien päähän!\" sanoi poika; \"me ratsastamme\nherraskartanoon, missä viime vuonna kävimme!\" ja he ratsastivat\npitkin nurmikkoa; ja tuontuostakin huusi pieni tyttö, joka kuten\ntiedämme ei ollut kukaan muu kuin Seljaemo: \"nyt me olemme maalla!\nnäetkö talonpojan pirttiä, siinä on niin suuri leivinuuni että se\ntielle näyttää jättiläis-munalta; seljapuu ojentaa oksiaan tien\nyli ja kukko kävelee tunkiolla ja raapiskelee maata kanoille, kas\nkuinka se pöyhkeilee! — mutta nyt me tulemme kirkolle! se on\nkorkealla mäellä, kahden suuren tammen keskellä, joista toinen on\npuoleksi kuollut! — nyt me tulemme pajalle, jossa tuli hehkuu\nja puolialastomat miehet heiluttavat moukaria niin että säkenet\nlentelevät. Eteenpäin, eteenpäin, komeaan herraskartanoon!\" ja\nkaikki mitä pieni tyttö luetteli, lensi heidän ohitseen; poika näki\nsen kaiken, ja kuitenkaan eivät he tehneet muuta kuin kiersivät\nnurmikkoa. Sitte he leikkivät sivukäytävällä ja piirsivät maahan\npienen puutarhan ja tyttö otti seljankukan hiuksistaan, istutti sen\nhiekkaan ja se rupesi kasvamaan, aivan kuten Nyboderin vanhuksille\noli käynyt, kun he olivat pienet ja kuten aikaisemmin on kerrottu.\nKäsi kädessä kuten vanhukset lapsina, läksivät hekin astelemaan,\nmutta eivät Rundetaarniin eivätkä Frederiksbergin puutarhaan, vaan\npieni tyttö kiersi kätensä pienen pojan kaulaan ja sillä lailla\nlensivät he ympäri koko Tanskan ja oli kevät ja tuli kesä ja oli\nsyksy ja tuli talvi ja tuhannet kuvat kuvastuivat pojan silmissä\nja sydämessä ja kaiken aikaa lauloi pieni tyttö hänelle: \"älä\nmilloinkaan unohda tätä!\" ja heidän lentäessään lemusi seljapuu\nkaiken aikaa niin suloisesti ja makeasti; huomasihan poika kyllä\nruusut ja raikkaat pyökit, mutta paljon ihmeellisemmin lemusi\nseljapuu, sillä sen kukat kasvoivat pienen tytön sydämessä ja siihen\npoika, heidän lentäessään, tuontuostakin nojasi päänsä.\n\n\"Ihanaa täällä on _keväällä!\"_ sanoi pieni tyttö ja he seisoivat\nvastapuhjenneessa pyökkimetsässä, heidän jalkainsa juuressa lemusivat\nvihriät tuoksumaratit ja punertavat vuokot katselivat herttaisina\nnurmen vihannasta. \"Oi, olisipa aina kevät Tanskan lemuavassa\npyökkimetsässä!\"\n\n\"Ihanaa täällä on _kesällä!\"_ sanoi tyttö. Ja he kiitivät ohi\nvanhojen ritariaikaisten herraskartanoiden. Niiden punaiset muurit\nja terävähuippuiset päädyt kuvastuivat kanaviin, joissa joutsenet\nuiskentelivat, kurkistellen vanhoihin, viileisiin puukujiin. Maassa\nlainehtivat järvenään viljavainiot, ojat olivat täynnä punaisia\nja keltaisia kukkia, aidan vierustat kasvoivat villiä humalaa ja\nkiertokukkia; ja illoin nousi taivaalle suuri, pyöreä kuu, heinäruot\nniityillä tuoksuivat suloisesti. \"Se sellainen ei ikinä mene\nmielestä!\"\n\n\"Ihanaa täällä on _syksyllä!\"_ sanoi pieni tyttö ja ilma kävi\nentistään kirkkaammaksi ja sinisemmäksi, metsä pukeutui mitä\nherttaisimpaan punaan, kellertävään ja vihantaan. Jahtikoirat\nkarkasivat metsään, kirkuen lensivät lintuparvet yli hiidenkumpujen,\njoitten vanhoja kiviä karhunvatukat kiertelivät. Meri oli syvän\nsininen ja purjeet valkoiset ja luhassa istui vanhoja akkoja, tyttöjä\nja lapsia eroittelemassa humaloita suureen vasuun; nuoret lauloivat\nlauluja, mutta vanhat kertoivat satuja vetehisistä ja noidista.\n\"Mitään kauniimpaa ei saata ajatella!\"\n\n\"Ihanaa täällä on _talvella!\"_ sanoi pieni tyttö ja kaikki puut\nseisoivat huurteessa ja olivat kuin valkoisia koralleja, lumi narisi\njalkojen alla, ikäänkuin saappaat aina olisivat olleet uudet ja\ntoinen tähdenlento seurasi toista. Kodeissa sytytettiin joulukuusi,\nannettiin lahjoja ja oltiin iloisia; maalla soi talonpojan pirtissä\nviulu, omenaviipaleet lentelivät leikissä, köyhinkin lapsi sanoi:\n\"talvella on sentään ihanaa!\"\n\nNiin, ihanaa oli! ja pieni tyttö näytti pojalle kaikki ja kaiken\naikaa lemusi seljapuu ja kaiken aikaa liehui punainen lippu\nvalkeine ristineen, lippu, jonka alla Nyboderin vanha merimies\noli purjehtinut! — ja poika kasvoi nuorukaiseksi ja hänen täytyi\nlähteä maailmalle, kauvas kuumiin maihin, missä kahvi kasvaa; mutta\njäähyväishetkellä otti pieni tyttö seljankukan rinnaltaan, antoi sen\npojalle muistoksi ja se joutui virsikirjaan ja kun hän vieraalla\nmaalla avasi virsikirjan, aukeni se aina siitä missä muistikukka oli\nja jota enemmän hän sitä katseli sitä tuoreemmaksi se tuli; hän oli\ntuntevinaan tuoksua Tanskan metsistä ja selvästi näkevinään pienen\ntytön kirkkaitten sinisilmien kurkistelevan kukkasen lehtien lomitse,\nja tyttö kuiskasi: \"täällä on ihanaa keväällä, kesällä, syksyllä ja\ntalvella!\" ja sadat kuvat liitivät läpi hänen mielensä.\n\nOli kulunut monta vuotta ja hän oli vanha mies ja istui vanhan\nvaimonsa kanssa kukkivan puun alla; he istuivat käsi kädessä kuten\nisoisä ja isoäiti Nyboderissa ja he puhelivat, kuten hekin entisistä\najoista ja kultahäistään; sinisilmä pieni tyttö istui, seljankukkaset\nhiuksissa, puun latvassa, nyökytteli heille päätään ja sanoi: \"tänään\non kultahääpäivä!\" ja sitte irroitti hän kaksi kukkaa seppeleestään,\nsuuteli niitä ja ensin ne paistoivat kuin hopea, sitte kuin kulta ja\nkun hän laski ne vanhuksien päälaelle, muuttuivat molemmat kukkaset\nkultakruunuiksi; kuni kuningas ja kuningatar istuivat he molemmat\nsitte lemuavan puun alla, joka heistä oli aivan kuin seljapuu. Ja\nmies kertoi vanhalle vaimolleen sadun Seljaemosta, hän kertoi sen\nsellaisena jommoisena se oli hänelle kerrottu kun hän oli pieni poika\nja molempien mielestä oli siinä sadussa paljon joka muistutti heidän\nomaa satuaan ja se joka sitä muistutti oli heille rakkainta.\n\n\"Sellaista se on!\" virkkoi pieni tyttö puusta, \"toiset sanovat minua\n_Seljaemoksi,_ toiset _Dryadiksi,_ mutta minun nimeni on oikeastaan\n_Muisto_; minä istun puussa ja kasvan kasvamistani, _minä_ muistan,\n_minä_ tiedän kertoa. Näytäppäs onko kukkasesi vielä tallella!\"\n\nJa vanha mies avasi virsikirjansa, siellä oli kun olikin seljankukka\nniin tuoreena että olisi luullut sen vasta sinne lasketuksi ja\n_Muisto_ nyökytti päätään ja vanhukset istuivat kultakruunu päässä\nilta-auringon punassa; he ummistelivat silmiään, ja — ja —, niin,\nsiihen se satu päättyikin!\n\nPieni poika makasi sängyssään, hän ei tietänyt oliko hän nähnyt unta\nvai oliko satu kerrottu hänelle; teekannu oli pöydällä, mutta ei\nsiinä kasvanut mitään seljapuuta ja vanha mies, joka kertoi satuja,\noli juuri menemäisillään ulos ovesta ja hän menikin.\n\n\"Kuinka se oli kaunista!\" sanoi pieni poika. \"Äiti, minä olen ollut\nkuumissa maissa!\"\n\n\"Sen minä kyllä uskon!\" sanoi äiti. \"Kun juo kaksi kupillista\nkiehuvaa seljateetä, niin tietysti joutuu kuumiin maihin!\" ja äiti\npeitti huolellisesti poikansa, jottei hän kylmettyisi. \"Sinä olet\nnukkunut makeaa unta sillaikaa kuin minä hänen kanssaan väittelin\noliko tämä satu vaiko tarina!\"\n\n\"Entä missä Seljaemo on?\" kysyi poika.\n\n\"Hän on teekannussa!\" sanoi äiti, \"ja pysyköön vaan siellä!\"\n\n\n\n\nPARSINNEULA.\n\n\nOli kerran parsinneula, joka kuvitteli olevansa niin hieno, että se\nluuli itseään silmäneulaksi.\n\n\"Tiedättekö te mitä pitelette!\" sanoi parsinneula sormille, jotka\nottivat sen rasiasta. \"Älkää pudottako minua! jos minä putoan\nlattialle, niin on mahdollista ettei minua koskaan löydy, niin hieno\nminä olen!\"\n\n\"Sen asian laita taitaa olla niin ja näin!\" sanoivat sormet ja\npusersivat häntä vyötäisistä.\n\n\"Näettekö, minulla on seurue!\" sanoi parsinneula ja veti perässään\npitkää lankaa, jossa kuitenkaan ei ollut solmua.\n\nSormet ohjasivat neulaa suoraan kyökkipiian tohvelia kohti,\npäällysnahka oli revennyt, se piti neulottaman kiinni.\n\n\"Tämä on alhaista työtä!\" sanoi parsinneula. \"Minä en ikinä mene\nlävitse, minä menen poikki, minä menen poikki!\" — ja samassa hän\nmeni poikki. \"Sanoinhan minä sen!\" sanoi parsinneula. \"Minä olen\nliian hieno!\"\n\n\"Nyt ei se kelpaa mihinkään\", arvelivat sormet, mutta kiinni niiden\nkuitenkin täytyi pitää, kyökkipiika tipautti lakkaa neulan päähän ja\npisti sen esiliinaan, rintaansa.\n\n\"Kas nyt minä olen rintaneula!\" sanoi parsinneula; \"tiesinhän\nminä että vielä pääsisin kunniaan; kas, kun on jotakin, niin aina\npysyy jonakin!\" ja sitte hän hymyili sisällistä hymyä, sillä kun\nparsinneula hymyilee, niin ei sitä koskaan saata nähdä päältäpäin;\nsiinä hän nyt istui ylpeänä kuin olisi vaunuissa ajanut, ja silmäili\nympärilleen.\n\n\"Saanko minä kunnian kysyä, oletteko te kullasta?\" kysyi hän\nnaapuriltaan nuppineulalta. \"Te olette miellyttävän näköinen ja\nteillä on oma pää, mutta pieni se on! Koettakaappa saada sitä\nkasvamaan, sillä ei kaikille voi riittää lakkaa päähän!\" ja\nparsinneula nosti niin ylpeästi päätään, että se putosi esiliinasta\npesinpunkkaan, juuri kun kyökkipiika heitti ulos vettä.\n\n\"Nyt me lähdemme matkalle!\" sanoi parsinneula. \"Etten minä vain jäisi\nsille matkalle!\" mutta sille tielle hän kuitenkin jäi.\n\n\"Minä olen liian hieno tähän maailmaan\", sanoi hän maatessaan\nkatuojassa. \"Minulla on hyvä omatunto ja onhan sitä iloa siinäkin!\"\nja parsinneula pysyttelihe suorana ja hyvällä tuulella.\n\nSen päällitse uiskenteli kaikellaista tavaraa, tikkuja, olkia,\nsanomalehdenpalasia. \"Kas vaan kuinka he purjehtivat!\" sanoi\nparsinneula. \"He eivät tiedä mikä heidän allaan on! minä olen! minä\nistun täällä. Kas, tuossa kulkee tikku, se nyt ei ajattele mitään\nmuuta maailmassa kuin 'tikkua', nimittäin itseään; tuossa kulkee\noljenkorsi, kas kuinka se huojuu, kas kuinka se kieppuu; älä ajattele\nniin paljon itseäsi, lyöt vielä pääsi siltakiviin! — tuossa seilaa\nsanomalehti! — sen kirjoitukset ovat aikoja sitte unohdetut ja\nkuitenkin se levitteleikse! — Minä pysyn tyynenä ja kärsivällisenä!\nminä tiedän mitä minä olen ja samana minä pysyn!\"\n\nEräänä päivänä huomasi parsinneula likellään jotakin kiiltävää\nja luuli sitä timantiksi, mutta se oli pullonsirpale ja koska se\nkiilsi, puhutteli parsinneula sitä ja esitteli itsensä rintaneulana.\n\"Te olette varmaan timantti!\" — \"Kyllä, kyllä minä olen jotakin\nsellaista!\" ja molemmat luulivat toisiaan hyvin kallisarvoisiksi ja\nsitte he puhelivat tämän maailman ylpeydestä.\n\n\"Minä puolestani asuin erään neidin rasiassa\", sanoi parsinneula,\n\"ja se neiti oli kyökkipiika; hänellä oli kummassakin kädessä viisi\nsormea, mutta niin ylpeää väkeä kuin nuo viisi sormea en ikinä ole\nnähnyt eikä niillä kuitenkaan ollut mitään muuta tekemistä kuin\npidellä minua, ottaa minut rasiasta ja panna takaisin rasiaan.\"\n\n\"Oliko heissä loistoa?\" kysyi pullonsirpale.\n\n\"Loistoa!\" sanoi parsinneula, \"ei, mutta ylpeyttä heissä oli!\nHe olivat kaikki viisi veljeksiä, kaikki syntyisin 'Sormia',\nkaikki he seisoivat suorina rinnatusten, vaikka olivatkin eri\nkokoa; laitimmainen heistä, _Peukalopukki,_ oli lyhyt ja paksu,\nhän kulki rivin ulkopuolella eikä hänen selässään ollut kuin\nyksi taive eikä hän osannut kumartaa kuin yhden kerran, mutta\nhän sanoi, että jos hänet hakataan pois, niin ei koko se ihminen\nkelpaa sotapalvelukseenkaan. _Tuomentukki_ pisti nenänsä joka\npaikkaan, osoitteli kuuta ja aurinkoa ja oli painamassa kynää\nkun kirjoitettiin. _Holtermanni_ katseli kaikkia olkainsa takaa.\n_Kultaralli_ käytti kultasormusta vatsansa ympärillä ja pienellä\n_Pillipiiparilla_ ei ollut mitään tekemistä, mutta siitä hän oli\nylpeä. Koreilemista se oli alusta loppuun asti ja sitte minä hyppäsin\npesinpunkkaan.\"\n\n\"Ja täällä me nyt loistamme!\" sanoi lasisirpale. Samassa tuli\nkatuojaan enemmän vettä, vesi paisui yli laitojen ja riisti\nlasisirpaleen mukaansa.\n\n\"Kas, nyt se sai ylennystä!\" sanoi parsinneula, \"minä jään\npaikoilleni, minä olen liian hieno, mutta siitä minä olen ylpeä ja\nminun ylpeyttäni täytyy kunnioittaa!\" ja se jäi suorana istumaan\npaikoilleen ja sen päässä liikkui paljon ajatuksia.\n\n\"Minä luulen melkein että olen syntynyt auringonsäteistä, niin hieno\nminä olen; senpätähden se aurinko aina näyttää hakevan minua veden\nalta. Oi, minä olen niin hieno, ettei äitini löydä minua; jollei\nvanha silmäni olisi mennyt rikki vaan olisi tallella, niin miltei\nluulen että itkisin! — en sentään! — itkeminen ei ole hienoa.\"\n\nEräänä päivänä tuli muutamia katupoikia ojaan sohrimaan, he löysivät\nvanhoja nauloja, rahoja ja muuta sellaista. Tuhrutyötä se oli, mutta\nheitä se huvitti kun huvittikin.\n\n\"Aijai!\" sanoi yksi pojista. Parsinneula oli pistänyt häntä sormeen.\n\"Kas vaan poikaa!\"\n\n\"Minä en ole mikään poika, minä olen neiti!\" sanoi parsinneula, mutta\nkukaan ei kuullut sitä; lakka oli lähtenyt, neula oli mustunut, mutta\nmusta tekee aina kapeamman näköiseksi ja neula luuli itseään entistä\nhienommaksi.\n\n\"Tuollapa tulla seilaa munankuori!\" sanoivat pojat ja pistivät\nparsinneulan kiinni kuoreen.\n\n\"Valkeaa ympärillä ja mustaa keskellä!\" sanoi parsinneula, \"se pukee!\ntoki nyt näkevät minut! — kunhan vaan en tulisi merikipeäksi, sillä\nsilloin minä menen poikki!\" Mutta se ei tullut merikipeäksi eikä\nmennyt poikki.\n\n\"Joka tahtoo säilyä meritaudilta hankkikoon vaan rautaisen vatsan ja\nluulkoon että on vähän enemmän kuin ihminen! minun merikipuni meni jo\nmenojaan! jota hienompi on, sitä enemmän kestää!\"\n\n\"Ritsis!\" sanoi munankuori. Kuormavankkurit olivat ajaneet sen\nyli. \"Hui kuinka likistää!\" sanoi parsinneula, \"nyt minä kuitenkin\ntulen merikipeäksi! minä menen poikki, minä menen poikki!\" mutta ei\nse mennyt poikki, vaikka kokonaiset kuormavankkurit kulkivat sen\npäällitse. Se makasi pitkin päin ja — maatkoon vastakin!\n\n\n\n\nKELLO.\n\n\nIlloin, ahtailla kaduilla suuressa kaupungissa, kun aurinko laski\nja pilvet kullassa hohtivat savupiippujen välillä, kuuli milloin\nyksi, milloin toinen kummallista ääntä, ikäänkuin kirkonkellon\nsoittoa, mutta sitä eroitti vain hetkisen, sillä siellä oli sellainen\nrattaiden räminä ja huuto ja se häiritsee. \"Iltakellot soivat!\"\nsanottiin, \"nyt aurinko laskee!\"\n\nNe, jotka menivät ulkopuolelle kaupunkia, missä talot pienine\npuutarhoineen ja maatilkkuineen ovat etäämpänä toisistaan, näkivät\ntaivaan vieläkin kauniimpana ja kuulivat kellon äänen paljon\nselvemmin; tuntui siltä kuin ääni olisi tullut kirkosta syvällä\nhiljaisessa, lemuavassa metsässä; ja ihmiset käänsivät katseensa\nsinnepäin ja heidän mielensä kävi juhlalliseksi.\n\nAjat kuluivat ja ihmiset virkkoivat toisilleen: \"onkohan tuolla\nmetsässä kirkko? Kellossa on sentään ihmeellisen kaunis ääni;\nentäs jos lähtisi tarkastamaan sitä likempää.\" Ja rikkaat ajoivat\nja köyhät kävelivät jalkaisin, mutta tie kävi heille niin kumman\npitkäksi ja kun he pääsivät vanhoille piilipuille metsän äärimmäiseen\nlaitaan, istuutuivat he, jäivät katselemaan niiden pitkiin oksiin\nja kuvittelivat olevansa luonnon helmassa. Kaupungista tuli\nsokerileipuri ja pystytti sinne telttansa ja sitte tuli vielä\ntoinenkin sokerileipuri ja ripusti telttansa päälle kellon, ja\nkestääkseen sadetta, oli se kello tervattu ja läppä puuttui\nkokonaan. Kun ihmiset palasivat kotiin, sanoivat he, että oli ollut\nkovin runollista ja se merkitsee jo paljon, vaikkei olisi teevettä\nsaanutkaan. Kolme henkeä vakuutti tunkeneensa syvälle metsään, aina\nsinne saakka missä se päättyy, ja kaiken aikaa olivat he kuulleet\nkummallisen kellonsoiton, mutta heidän mielestään se oli kuulunut\nkylästäpäin; yksi kirjoitti kellosta kokonaisen laulun ja sanoi,\nettä kello soi kuni äidin ääni, kun hän laulaa rakkaalle, kiltille\nlapselleen. Ei saattanut kuulla kauniimpaa ääntä kuin kellon ääni.\n\nMaan keisarikin huomasi asian ja lupasi sille joka saa selville\nmistä ääni tulee, \"maailman lukkarin\" arvonimen, vaikkei kelloa\nlöytyisikään.\n\nIhmisiä tulvaili nyt, hyvän palkan toivossa, metsään, mutta yksi\nainoa toi tullessaan jonkinlaisen selityksen; kukaan ei ollut käynyt\ntarpeeksi syvällä metsässä, eikä hänkään, mutta hän väitti kuitenkin,\nettä kellonäänen matkaansaattoi hyvin suuri pöllö, joka asusti\nontossa puussa. Se oli tuollainen viisauden pöllö, joka yhtä mittaa\nlöi päätänsä puuhun, mutta johtuiko ääni pöllön päästä vaiko ontosta\npuusta, sitä ei hän vielä varmuudella saattanut sanoa. Ja sitte hänet\nnimitettiin \"maailman lukkariksi\" ja joka vuosi kirjoitti hän pienen\nteoksen pöllöstä; mutta sen enempää ei tiedetty.\n\nOli konfirmatsionipäivä, pappi oli puhunut niin kauniisti ja\nlämpöisesti; rippilasten mieli oli heltynyt, olihan päivä heille\ntärkeä, tulivathan he äkkiä lapsista täysi-ikäisiksi, lapsuussielun\npiti ikäänkuin muuttaa järkevämpään henkilöön. Oli mitä ihanin\npäiväpaiste, rippilapset astelivat ulos kaupungista ja metsästä\nkuului ihmeellisen selvästi suuri, tuntematon kello. Heidät\nvaltasi samassa suuri halu päästä sinne, vain kolme oli, jotka\neivät lähteneet mukaan: yhden piti rientää kotiin koettamaan\ntanssipukuaan, sillä juuri sen puvun ja niiden tanssiaisten tähden\nhänet tällä kertaa oli konfirmeerattu, muuten ei hän olisi tullut\nmukaan; toinen oli köyhä poika, joka oli lainannut rippipukunsa ja\nsaappaansa isännän pojalta ja ne olivat määrätyllä kellonlyönnillä\njätettävät takaisin; kolmas sanoi, ettei hän koskaan lähde mihinkään\ntuntemattomaan paikkaan ilman että hänen vanhempansa ovat mukana,\nettä hän aina on ollut kiltti lapsi ja tahtoo rippilapsenakin pysyä\nsinä. Sellaisesta ei pidä tehdä pilkkaa; — mutta pilkkaa he tekivät.\n\nKolme rippilapsista ei siis lähtenyt mukaan; muut läksivät\nkävelemään; päivä paistoi ja linnut lauloivat ja rippilapset yhtyivät\nlauluun ja he astelivat käsi kädessä, sillä he eivät vielä olleet\nsaaneet virkoja vaan olivat kaikki rippilapsia Jumalan edessä.\n\nMutta pian väsyi kaksi pienimmistä ja nämä molemmat kääntyivät\ntakaisin kaupunkiin; kaksi tyttöstä istuutui sitomaan seppeleitä, he\neivät myöskään tulleet mukaan ja kun toiset pääsivät piilipuille,\nmissä sokurileipuri asui, sanoivat he: \"kas nyt me olemme täällä\nluonnon helmassa; eihän kelloa oikeastaan olekkaan, sehän on vain\nmielikuvitusta.\"\n\nSamassa kuului metsästä niin suloinen, juhlallinen kajahdus, että\nneljä tai viisi rippilapsista kuitenkin päätti mennä syvemmälle\nmetsään. Se oli niin tiheä ja lehtevä, että oli oikein vaikea päästä\neteenpäin, tuoksumaratit ja vuokot rehoittivat miltei liian korkeina,\nkiertokukat ja karhunvatukat riippuivat pitkissä kiehkuroissa puusta\npuuhun, joissa satakieli lauloi ja päivänsäteet leikittelivät. Oi,\nihanaa siellä oli, mutta ei ne sellaiset tiet sovi tytöille, he\nvoivat repiä hameensa. Siellä oli suuria kallionlohkareita, jotka\nkasvoivat kaikenkarvaista sammalta, raikas lähdevesi kumpuili ja pani\nkummallisesti ikäänkuin: \"kluk, kluk!\"\n\n\"Eihän se vain liene kello!\" sanoi yksi rippilapsista ja paneutui\nmaahan kuuntelemaan. \"Sitä täytyy oikein tutkia!\" ja sitte hän jäi\nkuuntelemaan ja antoi muiden mennä.\n\nHe tulivat majalle joka oli tehty risuista ja puunkuorista, suuri,\nvilli omenapuu varjosti oksillaan majaa, ikäänkuin se olisi\ntahtonut ravistaa hedelmiensä koko runsauden katolle, jolla ruusut\nkukkivat. Pitkät oksat ulottuivat päätyyn saakka ja siinä riippui\npieni kello. Senköhän ääni se aina kuului? Kaikki tulivat siihen\nyksimieliseen johtopäätökseen, paitsi yksi ainoa; hän sanoi että\nkello on liian hento kuuluakseen niin kauvas kuin he olivat kuulleet,\nja toisellaisia ääniä ne olivat jotka niin panivat ihmissydämen\nheltymään; puhuja oli kuninkaan poika ja muut sanoivat: \"semmoiset\novat aina olevinaan viisaammat.\"\n\nHe jättivät hänet siis yksin kulkemaan ja jota kauvemma hän kulki\nsitä valtavampana täytti metsän yksinäisyydentunne hänen rintansa;\nmutta yhä vielä kuuli hän pienen kellon, josta toiset niin olivat\nriemastuneet, ja tuontuostakin kun tuuli tuli sokerileipurin teltalta\npäin, saattoi hän kuulla kuinka siellä laulettiin teen ääressä; mutta\nse syvä kellonsoitto se soi paljon väkevämpänä, tuntui siltä kuin\nurut olisivat säestäneet sitä, ääni tuli vasemmalta, siltä puolelta,\njolla sydän on.\n\nSamassa risahti pensaissa ja pieni poika seisoi kuninkaanpojan\nedessä, pieni poika, jalassa puukengät ja takinhihat niin lyhyet,\nettä oikein saattoi nähdä miten pitkät ranteet hänellä oli. He\ntunsivat toisensa, poika oli juuri se rippilapsista, joka ei ollut\nvoinut tulla mukaan siksi, että piti toimittaa lainavaatteet ja\nsaappaat takaisin isännän pojalle; se oli nyt tehty ja sitte hän\npuukengissä ja köyhissä vaatteissaan, yksin oli lähtenyt kulkemaan,\nsillä kello soi niin voimakkaasti, niin syvältä, että hänen täytyi\nlähteä.\n\n\"Kuljetaan yhdessä!\" sanoi kuninkaanpoika. Mutta köyhä poika\npuukengissä ujosteli, venytteli lyhyitä takinhihojaan ja sanoi\npelkäävänsä, ettei hän voi kävellä niin nopeasti ja sitte hän arveli,\nettä kelloa on etsittävä oikealta, sillä puolellahan kaikki suuri ja\nihana aina on.\n\n\"Sitte eivät tiemme laisinkaan yhdy!\" sanoi kuninkaanpoika ja\nnyökäytti päätään köyhälle pojalle, joka suuntasi kulkunsa metsän\npimeimpään ja tiheimpään soppeen, missä orjantappurat repivät rikki\nhänen köyhät vaatteensa ja hänen kasvonsa, kätensä ja jalkansa\nverille. Saihan kuninkaanpoikakin muutaman hyvän naarmun, mutta hänen\ntielleen paistoi kuitenkin aurinko ja häntä me nyt seuraamme, sillä\nreipas poika hän oli.\n\n\"Minä tahdon ja minun täytyy löytää kello, vaikka minä menisin\nmaailman ääriin asti!\"\n\nIlkeät apinat istuivat puissa irvistelemässä. \"Annammeko häntä\nselkään!\" sanoivat ne, \"annammeko häntä selkään; hän on kuninkaan\npoika!\"\n\nMutta pysähtymättä riensi hän yhä syvemmälle metsään, missä mitä\nkummallisimpia kukkasia kasvoi; siellä yleni valkeita liljoja,\njoitten heteet olivat verenkarvaiset, taivaansinisiä tulpaneja, jotka\nkimmeltelivät tuulessa, ja omenapuita joitten omenat olivat suurten,\nloistavien saippuakuplien kaltaiset; ne puut ne vasta mahtoivat\nvälähdellä auringossa! Pitkin ihanaista, vihriää niittyä, jonka\nnurmikoilla hirvet leikittelivät, kasvoi upeita tammia ja pyökkejä\nja jos jonkun puun kuoressa oli revelmä, kasvoi revelmässä pitkiä\nheiniä ja rönsyjä; oli myöskin suuria metsäisiä alueita, joitten\ntyynissä lammissa valkeat joutsenet uiskentelivat ja räpyttelivät\nsiipiään. Tuontuostakin seisahtui kuninkaanpoika kuuntelemaan, usein\nhän kuuli kellon kaikuvan jostakin syvästä järvestä, mutta sitte hän\nkyllä huomasi, ettei se tullut sieltä, vaan kello soi jossakin vielä\nsyvemmällä metsässä.\n\nAurinko laski, ilma loisti punaisena kuin tuli, metsään tuli niin\nsyvä, niin syvä hiljaisuus, ja hän lankesi polvilleen, veisasi\nehtoovirtensä ja sanoi: \"en minä koskaan, koskaan löydä mitä\netsin! nyt laskee aurinko, nyt tulee yö, pimeä yö; kerran minä\nehkä kuitenkin ehdin nähdä punaisen, pyöreän auringon ennenkuin se\nkokonaan laskee maan taakse; minäpä nousen noille kallioille, ne\nulottuvat suurinten puitten tasalle.\"\n\nJa hän kävi kiinni oksiin ja juuriin, kapusi ylös märkiä kiviä,\njoilla vesikäärmeet kiemurtelivat ja sammakot ikäänkuin haukkuivat\nhäntä; — mutta hän pääsi kun pääsikin ylös ennenkuin aurinko,\ntältä kukkulalta katsoen, oli kokonaan laskenut; oi sitä loistoa!\nMeri, suuri, ihana meri, joka vieritti loivia laineitaan rannikkoa\nkohti, leveni hänen edessään ja suurena, hohtavana alttarina\nseisoi aurinko siellä missä taivas ja meri yhtyivät ja kaikki suli\nhehkuviin väreihin. Metsä lauloi ja meri lauloi ja hänen sydämensä\nyhtyi lauluun. Koko luonto oli suuri, pyhä kirkko, jossa puut ja\nliitelevät pilvet ovat pilareina, ruohot ja kukkaset samettisina\npeitteinä, itse taivas suurena kupuna; auringon kadotessa sammuivat\nsieltä ylhäältä punaiset värit; mutta miljoonia tähtiä syttyi,\nmiljoonat timanttilamput loistivat silloin ja kuninkaanpoika levitti\nsylinsä kohti taivasta, kohti merta ja metsää, — ja samassa tuli\noikeanpuoliselta tieltä se köyhä rippilapsi lyhyissä hihoissaan ja\npuukengissään; hän oli päässyt perille yhtä aikaiseen, päässyt _omaa_\ntietänsä ja he juoksivat toisiaan vastaan ja seisoivat käsi kädessä\nluonnon ja runouden suuressa kirkossa ja heidän päittensä päällä soi\nse näkymätön, pyhä kello, autuaat henget liidellä karkeloivat sen\nympärillä ja virittivät ilmoille riemuisan hallelujan.\n\n\n\n\nISOÄITI.\n\n\nIsoäiti on niin vanha, hänellä on niin paljon ryppyjä ja aivan\nvalkoiset hiukset, mutta hänen silmänsä loistavat kuin kaksi tähteä,\nniin, ne ovat vielä paljon kauniimmat, ne ovat niin lempeät ja niin\nhyvää tekee niihin katsella. Ja sitte hän osaa mitä kauneimpia\nsatuja, ja hänellä on vaatteet, joissa on suuria, suuria kukkasia,\nse on jotakin paksua silkkikangasta, se kahisee. Isoäiti tietää\nniin paljon, sillä hän on elänyt kauvan ennen isää ja äitiä, se on\nvarma se! Isoäidillä on virsikirja, jossa on paksut hopeahakaset ja\nsitä hän usein lukee; kirjan sisässä on ruusu, se on ihan litteä\nja kuiva, ei se ole niin kaunis kuin ruusut hänen lasissaan ja\nkuitenkin hymyilee hän sille ruusulle kaikista ystävällisimmin\nja hänen silmiinsä tulee kyyneleet. Minkähäntähden isoäiti sillä\nlailla katselee kuihtunutta ruusua vanhassa kirjassa? Tiedätkö sen?\nJoka kerta kun isoäidin kyyneleet putoavat kukkaselle, käy väri\ntuoreemmaksi, ruusu paisuu ja täyttää koko huoneen lemullaan, seinät\nhäviävät kuin sumu ja ympärillä on ihana, vihriä metsä, jonka lehtien\nlomitse aurinko paistaa ja isoäiti — niin, hän on aivan nuori, hän\non kaunis, keltakutrinen, punaposkinen tyttö, suloinen ja herttainen,\nei ole ruusua joka hänelle vetäisi vertaa, mutta silmät, lempeät,\nsuloiset silmät, ne ovat yhä vielä isoäidin. Hänen rinnallaan istuu\nmies nuori, voimakas ja kaunis; hän ojentaa tytölle ruusun ja tyttö\nhymyilee, — eihän toki isoäiti hymyile sillä tavalla! — kyllä,\nhymyilee kyllä! Nuorukainen on poissa; monet ajatukset ja kuvat\nliitävät ohi; kaunis nuorukainen on poissa, ruusu lepää virsikirjassa\nja isoäiti — niin, hän istuu taas tuolissaan vanhana, kuihtuneena\nvaimona ja katselee kuihtunutta ruusua joka lepää kirjassa.\n\nNyt on isoäiti kuollut. — Hän istui nojatuolissa ja kertoi pitkää,\npitkää, kaunista satua: \"Ja nyt se loppui\", sanoi hän, \"ja minä\nolen hyvin väsynyt, antakaappa minun nyt hiukan nukkua.\" Ja sitte\nhän nojausi taaksepäin ja veti syvältä henkeään ja nukkui; mutta\nhiljaisuus huoneessa kävi yhä syvemmäksi ja hänen kasvoillaan\nkuvastui suuri rauha ja onni, tuntui siltä kuin aurinko olisi\nleikitellyt hänen kasvoillaan ja sitte sanottiin, että hän oli\nkuollut.\n\nHänet pantiin mustaan arkkuun, hän lepäsi siinä valkeissa\nkääriliinoissa, hän oli niin kaunis ja kuitenkin olivat silmät\nkiinni, mutta kaikki rypyt olivat poissa, hän lepäsi hymy huulilla;\nhänen hiuksensa olivat niin hopeanvalkoiset, niin kunnianarvoisat,\nei ensinkään peloittanut katsella kuollutta, olihan se herttainen,\nikihyvä isoäiti. Ja virsikirja pantiin hänen päänsä alle, hän oli\nitse niin määrännyt ja ruusu lepäsi vanhassa kirjassa; ja sitte\nisoäiti haudattiin.\n\nHaudalle, ihan kirkonseinän viereen, istutettiin ruusupensas ja se\noli täynnä kukkia ja ilmassa lauloi satakieli ja kirkossa soittivat\nurut kauneimpia virsiä mitä kirjassa kuolleen pään alla ikinä oli.\nJa kuu paistoi haudalle; mutta ei kuollut ollut siellä; kuka lapsi\nhyvänsä saattoi levollisesti yön aikana mennä poimimaan ruusua\nkirkkomaan aidan luota. Kuollut tietää enemmän kuin kaikki me\nelävät, kuolleet tietävät, mikä kauhu meidät valtaisi jos tapahtuisi\nsellainen kumma, että he tulisivat meidän luoksemme; kuolleet ovat\nparemmat kuin me kaikki, eivätkä he tule. Maata on kirstun päällä,\nmaata kirstun sisässä. Virsikirja lehtineen on tomuna, ruusu kaikkine\nmuistoineen on hajonnut tomuksi; mutta maan päällä kukkii uusia\nruusuja, maan päällä laulaa satakieli ja soivat urut; jälkeenjääneet\nmuistelevat vanhaa isoäitiä jolla oli niin lempeät, ikinuoret silmät.\n_Silmät eivät ikinä voi kuolla!_ meidän silmämme saavat kerran hänet\nnähdä, nuorena ja kaunoisena kuten silloin, kun hän ensi kerran\nsuuteli raikasta, punaista ruusua, joka nyt on tomuna haudassa.\n\n\n\n\nKEIJUKAISKUMPU.\n\n\nMuutamat sisiliskot livahtelivat edestakaisin vanhan puun revelmissä.\nNe ymmärsivät toisensa hyvin, sillä ne puhuivat sisiliskonkieltä.\n\n\"Kylläpä siellä vanhassa keijukaiskummussa nyt jyllää ja myllää!\"\nsanoi yksi sisiliskoista; \"kahteen yöhön en sen lystin takia ole\nummistanut silmiäni ja yhtähyvin ottaisin kärsiäkseni hammassärkyä,\nsillä silloin en myöskään nuku!\"\n\n\"Siellä sisällä on joku erinomainen homma!\" sanoi toinen sisilisko.\n\"Pitivät kumpua neljän punaisen paalun nojassa kukonlauluun asti,\nse se on tuuloittamista, ja keijukais-immet ovat oppineet uusia\ntansseja, joissa on poljentaa. On siellä joku erinomainen homma!\"\n\n\"Niin, minä olen puhutellut kastematoa joka kuuluu tuttavapiiriini\",\nsanoi kolmas sisilisko; \"kastemato oli juuri noussut kummusta,\njossa se yöt päivät oli kaivellut; oli se kuullut yhtä ja toista,\nsehän ei, raukka, näe mitään, mutta osaa se siltä tunnustella ja\nkuunnella. Keijukaiskumpuun odotetaan vieraita, ylhäisiä vieraita,\nmutta keitä, sitä ei kastemato tahtonut sanoa, tai ei liene tietänyt.\nKaikki virvatulet ovat saaneet käskyn panna toimeen niinkutsutun\nsoihtukulkueen ja kaikki kummun kullat ja hopeat — ja niitä siellä\non yllin kyllin — kiilloitetaan ja asetetaan kuutamoon.\"\n\n\"Mitä ihmeen vieraita ne ovatkaan?\" sanoivat sisiliskot yhteen\nääneen. \"Mitähän ne oikein puuhaavat? Kas, kuinka siellä hurisee!\nkas, kuinka siellä surisee!\"\n\nSamassa aukeni keijukaiskumpu ja vanha keijukaisneito sipsutteli\nulos. Selkää ei hänellä ollut, mutta muuten hän oli hyvin\nsäädyllisissä vaatteissa. Se oli vanhan keijukaiskuninkaan\nemännöitsijä, hän oli etäistä sukua perheelle ja kantoi merivahasta\ntehtyä sydäntä otsallaan. Kylläpä hänen jalkansa liikkuivat nopeasti:\nsip, sip! hitto vie, kuinka hän sipsutteli suoraa päätä suohon\nRuisrääkän luo.\n\n\"Pyydän teitä Keijukaiskumpuun tänä yönä!\" sanoi hän, \"mutta ettekö\nensin tekisi meille sitä suurta palvelusta että pitäisitte huolta\nkutsuista! Täytyyhän teistäkin olla jotakin hyötyä, kun ette\nitse pidä pystyssä taloa! Meille tulee ylen ylhäisiä vieraita,\nnoitaväkeä, joitten sana painaa vaa'assa, ja sentähden tahtoo vanha\nkeijukaiskuningas näyttäytyä!\"\n\n\"Keitä sitte kutsutaan?\" kysyi Ruisrääkkä.\n\n\"No niin, suuriin tanssiaisiin saa kuka hyvänsä tulla, ihmisetkin,\njos he vaan osaavat puhua unissaan tai tehdä edes joitakin pieniä\ntemppuja meikäläisten tapaan. Mutta ensimäisiin kemuihin täytyy\nvieraita kutsua ankarasti valikoimalla; me tahdomme vain kaikista\nhienoimman hienoston. Minä olen riidellyt keijukaiskuninkaan kanssa,\nsillä minä olen sitä mieltä, ettemme voi kutsua edes Kummituksiakaan.\nAhti ja hänen tyttärensä ovat nyt ensinnä kutsuttavat, eivät ne tosin\nmielellään tule kuivalle maalle, mutta hankitaan heidän jokaisen\nistuttavaksi märkä kivi tai jotakin vielä parempaa, ja luulisin\netteivät he tällä kertaa kieltäydy tulemasta. Kaikki vanhat, ensi\nluokan hännälliset noidat, Vetehinen ja Tontut ovat kutsuttavat ja\nluullakseni käy vaikeaksi sivuuttaa Hautasikaa, Manalanhepoa ja\nKirkontonttua. Oikeastaanhan he kyllä kuuluvat pappissäätyyn, joka ei\nole meikäläisiä, mutta se nyt on kun onkin heidän ammattinsa, he ovat\nlikeistä sukua perheellemme ja he vierailevat meillä säännöllisesti.\"\n—\n\n\"Hyvä!\" sanoi Ruisrääkkä ja lensi toimittamaan kutsuja.\n\nKeijukais-immet tanssivat jo täyttä vauhtia Keijukaiskummulla, he\ntanssivat käsissä pitkät, sumusta ja kuuvalosta kudotut huivit ja se\nilahuttaa sen silmää, joka sellaisesta pitää. Mutta Keijukaiskummussa\noli suuri sali oikein perinpohjin siistitty; permanto oli pesty\nkuuvalolla ja seiniä oli hangattu noidanrasvalla niin että ne\npaistoivat kuin tulpaninlehdet valoa vastaan. Kyökissä oli\nrunsaasti sammakkoja vartaissa, pienillä lapsensormilla täytettyjä\nkäärmeennahkoja, etanoita ja madonlakeista, kosteista hiirenkuonoista\nja katkojuurista valmistettua salattia; Suonhaltijattaren tekemää\nolutta; kirkasta salpietariviiniä hautakellarista — kaikki\nerinomaisen hyvää tavaraa; jälkiruokana oli ruostuneita rautanauloja\nja kirkonruutuja.\n\nVanha keijukaiskuningas antoi kiilloittaa kruununsa survotulla\nkrihvelillä, se oli kaikista parasta krihveliä ja keijukaiskuninkaan\non hyvin vaikea saada käsiinsä kaikista parasta krihveliä.\nMakuuhuoneen ikkunoihin pantiin uutimet, ne pantiin kiinni\nparanvoilla. Kävi siinä surina ja hurina.\n\n\"Nyt täytyy vielä polttaa jouhia ja sianharjaksia, sitte minä\nluulenkin tehneeni kaikki mitä minun tulee!\" sanoi vanha\nkeijukaisneiti.\n\n\"Isä kulta!\" sanoi nuorin tytär, \"enkö minä jo saa tietää keitä\nylhäiset vieraat ovat?\"\n\n\"No niin!\" sanoi kuningas, \"voinhan minä nyt sanoa sen sinulle!\nKaksi tyttäristäni saa valmistautua vastaanottamaan kosijoita!\nKaksi varmasti joutuu naimisiin. Noita-ukko Norjasta, hän joka asuu\nvanhassa Dovrefjeldissä ja jolla on monta monituista kraniittilinnaa\nja kultalouhos joka on parempi kuin luullaankaan, tulee tänne kahden\npoikansa kanssa. Pojat tulevat valitsemaan vaimoa. Noita-ukko on\nsellainen oikea vanha, rehellinen norjalainen ukko, hauska ja\nsuora äijä; minä tunnen hänet vanhastaan, ja silloin me juotiin\nveljenmaljat; hän oli täällä etelässä päin hakemassa vaimoa, se\nvaimo on nyt kuollut, se oli Möenin liituvuorikuninkaan tytär. Oi,\nminun onkin niin ikävä norjalaista noita-ukkoa. Pojat kuuluvat\nolevan vallattomia, nenäkkäitä hulivilejä, mutta ehkäpä heitä vaan\npanetellaan, ja kylläpä viisastuvat kunhan vanhenevat. Näyttäkääppä\nte nyt heille sivistyneitä tapoja!\"\n\n\"Entä koskas ne tulevat?\" kysyi yksi tyttäristä.\n\n\"Se riippuu ilmasta ja tuulesta!\" sanoi keijukaiskuningas. \"He\nmatkustavat säästäväisesti! Tulevat laivalla. Minä olisin tahtonut\nettä he tulisivat Ruotsin kautta, mutta vanhus ei vielä ota\nkallistuakseen sille puolelle! Hän ei seuraa aikaansa ja sitä minä en\nvoi kärsiä!\"\n\nSamassa tulla liehutteli kaksi Virvatulta toinen toistaan nopeammin,\njoten toinen ensinnä ehti perille.\n\n\"Ne tulevat! ne tulevat!\" huusivat he.\n\n\"Tuokaa tänne kruununi ja päästäkää minut kuuvaloon seisomaan!\" sanoi\nkeijukaiskuningas.\n\nTyttäret nostelivat pitkiä huivejaan ja kumarsivat maahan saakka.\n\nSiellä seisoi sitte noita-ukko Dovresta, hänen kruununsa oli\npakotetuista jääpuikoista ja kiilloitetuista kuusenkävyistä; hänen\nyllään oli karhunnahkaturkki ja korkeavartiset saappaat. Pojat\nsensijaan kävelivät paljain kauloin ja ilman housunkannattimia, sillä\nhe olivat voiman miehiä.\n\n\"Onko tuo nyt kumpu?\" kysyi pienin pojista ja osoitti\nKeijukaiskumpua. \"Meillä Norjassa sitä sanotaan läveksi!\"\n\n\"Pojat!\" sanoi vanhus. \"Läpi menee sisäänpäin, kumpu ylöspäin. Eikö\nteillä ole silmiä päässä!\"\n\nAinoa mikä heitä täällä etelässä hämmästytti, oli että he noin vaan\nilman muuta ymmärsivät kieltä.\n\n\"Älkää nyt olko olevinanne!\" sanoi vanhus, \"luulisi etteivät\nkorvantaustanne vielä ole ihan kuivaneet!\"\n\nSitte he astuivat Keijukaiskumpuun, jonne oli kokoontunut hieno\nseurue; kaikki oli käynyt niin kiireesti että olisi luullut tuulen\ntuoneen kaikki koolle, ja hauskasti ja jokaisen maun mukaan siellä\noli järjestetty. Veden väet istuivat aterialla suurissa vesiammeissa\nja sanoivat olevansa aivan kuin kotonaan. Kaikki noudattivat hyviä\ntapoja, paitsi molemmat nuoret norjalaiset noidat, jotka nostivat\njalkansa pöydälle, mutta he luulivat kun luulivatkin, että kaikki\npuki heitä.\n\n\"Pois jalat pöydältä!\" sanoi vanha noita ja tottelivathan he, mutta\neivät he tehneet sitä ihan heti. Pöytänaapuritartaan he kutittelivat\nkuusenkävyillä, joita säilyttivät taskussaan ja sitte he istuakseen\nmukavasti, vetivät saappaat jalastaan ja käskivät vieressään istuvan\nnaisen pidellä niitä, mutta isä, Dovren vanha noita oli aivan\ntoista maata; hän kertoi niin kauniisti Norjan uljaista tuntureista\nja koskista, jotka vaahdonvalkeina syöksyvät alas, kumisten kuin\nukkonen ja urkujen soitto; hän kertoi lohesta, joka hyppii ylös\nsyöksyvää vettä vastaan, kun Ahti soittaa kultaista kanneltaan. Hän\nkertoi kirkkaista talvi-illoista, kun kulkuset soivat ja pojat,\npalava soihtu kädessä, kiitävät yli välkkyvän jään, joka on niin\nläpikuultava, että he näkevät kalojen jalkainsa alla pelästyvän.\nNiin, hän osasi kertoa niin että näki ja kuuli kaikki mitä hän\nsanoi. Luuli kuulevansa sahojen käyvän, poikien ja tyttöjen laulavan\nlauluja ja tanssivan norjalaisten hyppytanssia. Hei vaan! Äkkiä antoi\nnoita-ukko vanhalle keijukaisneidille aika muiskun — se se vasta oli\nsuudelma eivätkä he kuitenkaan ensinkään olleet perheen suljetussa\npiirissä.\n\nNyt piti keijukaistyttöjen esittää sekä yksinkertaista tanssia\nettä tanssia poljennalla ja erinomaisesti se sujui. Sitte tuli\ntaidetanssi eli yksinkarkelo, tuhat tulimmaista, kuinka he osasivat\noikoa koipiaan! ei sitä tietänyt mikä oli alkua, mikä loppua, mikä\noli kättä ja mikä oli jalkaa, he sulivat yhdeksi ryöpyksi niinkuin\nhöylänlastut ja pyörivät ja kieppuivat niin että Manalanhevon mieltä\nrupesi kääntämään ja sen täytyi lähteä pois pöydästä.\n\n\"Rrrrr!\" sanoi noita-ukko, \"olipa siinä koivenkeikutusta! Mutta mitäs\nmuuta ne osaavat kuin tanssia, oikoa koipiaan ja lentää tuulispäänä?\"\n\n\"Saat paikalla tietää!\" sanoi keijukaiskuningas ja sitte hän kutsui\nnuorimman tyttärensä. Hän oli kirkas ja kuultava kuin kuuvalo, hän\noli kaikista sisarista hienoisin; hän otti valkoisen varvun suuhunsa\nja sitte hän hävitä hipsahti: niin näppärä hän oli.\n\nMutta noita-ukko sanoi, ettei hän kärsisi vaimollaan sellaista\nnäppäryyttä eikä hän arvellut poikiensakaan siitä pitävän.\n\nToinen tyttäristä osasi kulkea oman itsensä rinnalla, ikäänkuin\nhänellä olisi ollut varjo ja noidillahan ei ole varjoa.\n\nKolmas oli vallan toista maata: hän oli käynyt opissa\nSuonhaltijattaren oluenpanimossa ja osasi täyttää lepänpahkoja\nkiiltomadoilla.\n\n\"Hänestä tulee hyvä perheenemäntä!\" sanoi noitaukko ja sitte hän iski\nsilmää vieraille, sillä hän ei tahtonut juoda niin paljon.\n\nNyt tuli neljäs keijukaistyttö, hänellä oli suuri, kultainen harppu\nja kun hän kosketti ensimäistä kieltä, nostivat kaikki vasenta\njalkaa, sillä noitaväki on kurittujalkaista, ja kun hän kosketti\ntoista kieltä, täytyi kaikkien tehdä mitä hän tahtoi.\n\n\"Se on vaarallinen vaimoihminen!\" sanoi noitaukko, mutta molemmat\npojat läksivät ulos Keijukaiskummusta, sillä aika oli käynyt heille\npitkäksi.\n\n\"Entä mitä seuraava tytär osaa?\" kysyi noita-ukko.\n\n\"Minä olen oppinut pitämään norjalaisista!\" sanoi tyttö, \"enkä\nkoskaan mene naimisiin muuta kuin sillä ehdolla että pääsen Norjaan!\"\n\nMutta pienin sisarista kuiskasi noita-ukolle: \"Se on vaan siksi,\nettä hän on kuullut norjalaisen laulun, jossa sanotaan, että kun muu\nmaailma hukkuu, niin Norjan tunturit seisovat kuin muistokivet, ja\nsiksi hän tahtoo sinne Norjaan, että hän pelkää maailman loppua.\"\n\n\"Ohhoh!\" sanoi vanha noita, \"sitäkös se olikin. Mutta mitäs seitsemäs\neli viimeinen osaa?\"\n\n\"Kuudes tulee ennen seitsemännettä!\" sanoi keijukaiskuningas, sillä\nhän osasi laskea, mutta kuudennella ei ollut ensinkään halua tulla\nesiin.\n\n\"Minä osaan sanoa kansalle totuuden!\" sanoi hän, \"minusta ei kukaan\nvälitä, minä ompelen kuolinvaatteitani ja siinä minulla on yllin\nkyllin työtä!\"\n\nSitte tuli seitsemäs eli viimeinen ja mitä hän sitte osasi? Kertoa\nsatuja, niin paljon kuin ikinä halutti.\n\n\"Tässä ovat viisi sormeani!\" sanoi noita-ukko, \"kerro minulle\njokaisesta!\"\n\nJa keijukaistyttö kävi kiinni hänen ranteeseensa ja noita nauroi\nniin että kurkussa kulahteli, ja kun tyttö tuli Kultaralliin, jonka\nvyötäisillä sormus oli, ikäänkuin se olisi tietänyt että kihlajaiset\nolivat tulossa, sanoi noita-ukko: \"Pidä mitä sinulla on, käsi on\nsinun! Sinut minä itse tahdon vaimokseni!\"\n\nJa keijukaistyttö sanoi, että Kultarallista ja pienestä\nPillipiiparista vielä oli kertomatta.\n\n\"Niistä me kuulemme talvella!\" sanoi noita-ukko \"ja kuusesta\nme kuulemme ja koivusta ja maahisten lahjoista ja helisevästä\npakkasesta! Kyllä sinä saat kertoa, sillä ei siellä pohjolassa kukaan\nvielä osaa oikein kertoa, ja sitte me yhdessä istumme kivisessä\npirtissä, missä honkaiset halot palaa räiskyvät, ja juomme simaa\nvanhojen norjalaisten kuninkaitten kultaisista sarvista; Ahti on\nlahjoittanut minulle pari sellaista! Ja meidän siellä istuessa tulee\nnaapuri vieraisiin; hän laulaa sinulle kaikki paimentytön laulut.\nKuinka meille tulee hauskaa! Lohi hyppiä polskahtelee kiviseinää\nvastaan, mutta ei se sisään tule! — Niin, usko pois vaan, hyvä\nsiellä on, siellä rakkaassa vanhassa Norjassa. Mutta missä pojat\novat?\"\n\nNiin, missä pojat olivat? He juoksentelivat pitkin maita\npuhaltelemassa sammuksiin virvatulia, jotka kohteliaasti olivat\nsaapuneet panemaan toimeen soihtukulkuetta.\n\n\"Mitäs hyppimistä se on?\" sanoi noitaukko, \"nyt minä olen ottanut\nteille äidin, te voitte nyt vuorostanne ottaa tädin!\"\n\nMutta pojat sanoivat että he tyytyvät pitämään puheen ja juomaan\nveljenmaljat. Naimisiin ei heidän tee mieli mennä. — Ja sitte he\npitivät puheita, joivat veljenmaljoja ja pitelivät lasia kyntensä\npäässä näyttääkseen että olivat juoneet pohjaan asti. Sitte he\nriisuivat takkinsa ja asettuivat pöydälle nukkumaan, sillä he eivät\nvähääkään ujostelleet. Mutta noitaukko tanssitti nuorta morsiantaan\npitkin huonetta ja vaihtoi hänen kanssaan saappaita, sillä se on\nhienompaa kuin vaihtaa sormuksia.\n\n\"Nyt laulaa kukko!\" sanoi vanha keijukaisneiti, joka johti\ntaloudenpitoa. \"Nyt meidän täytyy sulkea ikkunaluukut, ettei aurinko\npolta meitä kuoliaaksi.\"\n\nJa kumpu sulkeutui.\n\nMutta sisiliskot juoksentelivat ylös alas puunrevelmää ja puhuivat\nkeskenään:\n\n\"Voi kuinka minä pidin norjalaisesta noitaukosta!\"\n\n\"Minä pidän enemmän pojista!\" sanoi kastemato, mutta sehän ei näe\nmitään, se eläin raukka.\n\n\n\n\nPUNAISET KENGÄT.\n\n\nOli kerran pieni tyttö, niin hentoinen ja herttainen, mutta kesällä\ntäytyi hänen aina käydä paljain jaloin, sillä hän oli köyhä, ja\ntalvisin suurissa puukengissä niin että pieni jalkapöytä kävi niin\npunaiseksi että hirvitti.\n\nKeskellä kylää asui vanha suutarinmuori; hän neuloi parhaimman\ntaitonsa mukaan vanhoista punaisista tilkuista parin pieniä kenkiä.\nKömpelöt ne olivat, mutta tahto oli ollut hyvä ja pienelle tytölle ne\nolivat aiotut. Pienen tytön nimi oli Karen.\n\nJuuri samana päivänä jolloin hänen äitinsä piti haudattaman, sai hän\nkengät ja käytti niitä ensi kerran; tosin eivät ne sovi surupukuun,\nmutta hänellä ei ollut muita ja niin hän paljain kintuin, kengät\njalassa, asteli köyhän kirstun perässä.\n\nSamassa tuli suuret, vanhat vaunut ja niissä istui suuri, vanha\nrouva. Hän katseli pientä tyttöä ja hänen kävi häntä sääli ja hän\nsanoi papille: \"Kuulkaa, antakaappa minulle se pieni tyttö, niin minä\nolen hyvä hänelle!\"\n\nJa Karen luuli että se oli punaisten kenkien ansio, mutta vanha rouva\nsanoi niitä hirveiksi ja ne poltettiin, mutta Karen puettiin somiin,\npuhtaisiin vaatteisiin. Hänen piti oppia lukemaan ja ompelemaan ja\nihmiset sanoivat häntä herttaiseksi, mutta peili sanoi: \"sinä olet\npaljon enemmän kuin herttainen, sinä olet kaunis!\"\n\nKerran matkusti kuningatar läpi maan ja hänen mukanaan oli hänen\npieni tyttärensä, se oli prinsessa; ja kansaa tulvaili linnan\nedustalle ja Karen oli mukana joukossa ja pieni prinsessa seisoi\nvalkeissa vaatteissaan akkunassa ja antoi ihmisten katsella itseään;\nei hänellä ollut laahustinta eikä kultaista kruunua, mutta hänen\njalassaan olivat herttaiset pienet sahvianikengät; olivat ne toista\nkuin ne, jotka suutarinmuori oli Karenille neulonut. Ei toki\nmaailmassa ole mitään niin herttaista kuin punaiset kengät!\n\nNyt oli Karen niin vanha että hänen piti päästä ripille; uudet\nvaatteet hän sai ja uudet kengät hänen myöskin piti saada.\nKaupungin rikas suutari otti mittaa hänen pienestä jalastaan; se\ntapahtui kotona suutarin omassa huoneessaan ja siellä seisoi suuria\nlasikaappeja, täynnä kauniita kenkiä ja kiiltäviä saappaita. Koreaa\nse oli, mutta vanha rouva oli huonosilmäinen eikä osannut nauttia\nsiitä; kenkien joukossa oli punaiset kengät, aivan samallaiset kuin\nprinsessalla oli ollut. Kuinka ne olivat kauniit! Suutari sanoikin,\nettä ne olivat neulotut kreivilliselle lapselle, mutta ne eivät\nolleet sopineet. \"Varmaan se on kiiltonahkaa!\" sanoi vanha rouva, \"ne\nniin kiiltävät!\"\n\n\"Niin, ne kiiltävät!\" sanoi Karen; ja ne sopivat ja ne ostettiin;\nmutta vanha rouva ei tietänyt että ne olivat punaiset, sillä hän ei\nkoskaan olisi antanut Karenin mennä ripille punaisissa kengissä,\nmutta sen hän nyt teki.\n\nKaikki ihmiset katselivat hänen jalkojaan ja kun hän asteli pitkin\nkirkonlattiaa kuorin ovea kohti, tuntui hänestä siltä kuin vanhat\nkuvatkin, pappien ja papinrouvien kuvat jäykissä kauluksissaan ja\npitkissä mustissa vaatteissaan, olisivat tähdänneet silmänsä hänen\npunaisiin kenkiinsä. Eikä hän ajatellut mitään muuta kuin niitä, kun\npappi laski kätensä hänen päälaelleen ja puhui pyhästä kasteesta,\nliitosta Jumalan kanssa ja siitä että hän tästälähin on suuri,\nkristitty ihminen. Ja urut soivat juhlallisesti, kirkkaat lapsenäänet\nlauloivat ja vanha lukkari lauloi, mutta Karen ajatteli vain punaisia\nkenkiään.\n\nIltapäivällä kuuli vanha rouva kaikilta ihmisiltä, että kengät olivat\nolleet punaiset ja hän sanoi, että se oli ollut paha, ettei se\nsopinut ja että Karenin aina kun hän tästälähin meni kirkkoon, piti\nmennä mustissa kengissä, vaikka ne olisivat vanhatkin.\n\nSeuraavana sunnuntaina oli rippi ja Karen katseli mustia kenkiään ja\nkatseli punaisia — ja taas hän katseli punaisia — ja otti punaiset\njalkaansa.\n\nOli kaunis, aurinkoinen päivä; Karen ja vanha rouva astelivat polkua\nviljapellon poikki; siellä oli hiukan tomua.\n\nKirkonovella seisoi vanha sotamies kainalosauvansa varassa, hänellä\noli kummallinen, pitkä parta, se oli enemmän punainen kuin valkoinen,\nsillä se oli punainen; ja hän kumartui maahan asti ja kysyi vanhalta\nrouvalta saisiko hän pyyhkiä hänen kenkänsä. Ja Karenkin ojensi\nhänelle pienen jalkansa. \"Kas niitä kauniita tanssikenkiä!\" sanoi\nsotamies, \"istukaa lujassa, kun tanssitte!\" ja sitte hän löi\nkädellään pohjiin.\n\nJa vanha rouva antoi hänelle roposen ja sitte hän Karenin kanssa\nastui kirkkoon.\n\nJa kaikki ihmiset katselivat Karenin punaisia kenkiä ja kaikki kuvat\nkatselivat niitä ja kun Karen polvistui alttarin juurelle ja vei\nkultakalkin huulilleen, ajatteli hän vain punaisia kenkiä ja tuntui\nsiltä kuin ne kaiken aikaa olisivat uiskennelleet kalkissa hänen\nedessään; eikä hän muistanut veisata virttään eikä hän muistanut\nlukea isämeitäänsä.\n\nIhmiset läksivät kirkosta ja vanha rouva astui vaunuihinsa. Karen\nnosti jo jalkansa, astuakseen hänen perässään, silloin sanoi vanha\nsotamies joka seisoi vieressä: \"kas niitä kauniita tanssikenkiä!\"\neikä Karen voinut olla ottamatta muutamia tanssiaskelia ja kun hän\noli alkanut, jatkoivat jalat yhä tanssimista, ikäänkuin kengät\nolisivat komentaneet niitä; hän tanssi kirkonnurkan taakse, hän ei\nvoinut lakata, kuskin täytyi juosta perässä ja ottaa hänet kiinni ja\nhän nosti hänet vaunuihin, mutta jalat tanssivat tanssimistaan niin\nettä hän oikein potki hyvää, vanhaa rouvaa.\n\nVihdoin viimein saatiin kengät riisutuiksi ja jalat pääsivät lepoon.\n\nKotona pantiin kengät kaappiin, mutta Karen ei voinut olla\nkatselematta niitä.\n\nVanha rouva sairastui, ihmiset sanoivat, ettei hän enään voinut\nelää; häntä täytyi hoitaa ja vaalia eikä kukaan tietysti ollut\nlikempänä kuin Karen; mutta kylässä oli suuret tanssiaiset ja Karen\noli kutsuttu niihin; — hän katseli vanhaa rouvaa, joka ei voi elää\nkauvan, katseli punaisia kenkiä ja hänestä tuntui, ettei se ole\nsyntiä; — hän pani punaiset kengät jalkaansa, saattoihan hän senkin\ntehdä; — mutta sitte hän meni tanssiaisiin ja rupesi tanssimaan.\n\nMutta kun hän tahtoi oikealle, tanssivat kengät vasemmalle ja kun\nhän tahtoi toiseen päähän huonetta, tanssivat kengät toiseen päähän\nja alas portaita, pitkin katua, ulos kaupungin portista. Hän tanssi\ntanssimistaan, hänen täytyi tanssia aina kauvas pimeään metsään asti.\n\nÄkkiä rupesi puitten välistä näkymään hohdetta, hän luuli kuun\nnousevan, sillä sieltä näkyi kuin kasvot, mutta se olikin se vanha,\npunapartainen sotamies; hän istua kökötti siellä, nyökytti päätään ja\nsanoi: \"Kas niitä kauniita tanssikenkiä!\"\n\nSilloin tyttö kauhistui ja tahtoi viskata luotaan punaiset kengät,\nmutta ne eivät lähteneet jalasta ja hän riisui sukkansa, mutta kengät\nolivat kasvaneet kiinni jalkoihin ja hän tanssi tanssimistaan ja\nhänen täytyi tanssia poikki soiden ja maiden, sekä sateella että\npäiväpaisteella, sekä yöllä että päivällä, mutta yöllä oli kamalinta.\n\nHän tanssi hautausmaalle, mutta kuolleet siellä eivät tanssineet,\nniillä oli parempaakin tekemistä kuin tanssia. Hän olisi tahtonut\nistuutua köyhän haudalle, missä katkera pietaryrtti kasvaa, mutta\nei hän saanut lepoa eikä rauhaa ja kun hän tanssi kohti avointa\nkirkonovea, näki hän siellä enkelin pitkissä, valkoisissa vaatteissa.\nSiivet ulottuivat olkapäiltä maahan asti, kasvot olivat vakavat ja\nankarat ja käsissään piteli enkeli leveää, loistavaa miekkaa.\n\n\"Tanssia sinun täytyy!\" sanoi hän, \"tanssia punaisilla kengilläsi,\nkunnes vaalenet kylmäksi ja kalpeaksi, kunnes ihosi lahoaa lysyyn\nkuin luuranko. Tanssia sinun pitää ovelta ovelle, ja ylpeitten,\nturhamaisten lasten oviin pitää sinun koputtaa, niin että ne kuulevat\nsinun tulevan ja pelkäävät! Tanssia sinun pitää, tanssia —\"\n\n\"Armoa!\" huusi Karen. Mutta ei hän kuullut mitä enkeli vastasi, sillä\nkengät kantoivat häntä ulos ovesta, kauvas kedolle, yli teitten ja\npolkujen ja alituisesti täytyi hänen tanssia.\n\nEräänä aamuna tanssi hän oven ohitse, joka oli hänelle hyvin tuttu;\nsisältä kuului virren veisuuta ja ulos kannettiin kukkasilla\nkoristettua arkkua; silloin hän ymmärsi, että vanha rouva oli kuollut\nja tuntui siltä että kaikki nyt ovat hänet hyljänneet ja Jumalan\nenkeli on hänet kironnut.\n\nHän tanssi tanssimistaan, hänen täytyi tanssia, tanssia pimeässä\nyössäkin. Kengät kiidättivät häntä yli kivien ja kantojen, hän\nloukkasi ruumiinsa verille ja hän tanssi yli nummen ja tuli\nyksinäiselle, pienelle asumukselle. Siellä tiesi hän pyövelin asuvan\nja hän koputti sormellaan ruutuun ja sanoi:\n\n\"Tule ulos! — tule ulos! Minä en voi tulla sisään, sillä minä\ntanssin!\"\n\nJa pyöveli sanoi: \"et taida tietää kuka minä olen? Minä lyön pahoilta\nihmisiltä pään poikki ja minä huomaan, että kirveeni vapisee!\"\n\n\"Älä hakkaa poikki päätäni!\" sanoi Karen, \"sillä silloin en voi katua\nsyntiäni; mutta hakkaa poikki jalkani punaisine kenkineen.\"\n\nJa hän tunnusti koko syntinsä ja pyöveli hakkasi pois hänen jalkansa\npunaisine kenkineen; mutta kengät läksivät tanssittamaan pieniä\njalkoja pitkin maita, syvään metsään.\n\nJa pyöveli veisti hänelle puujalat ja kainalosauvat, opetti hänelle\nvirren, jota syntisten on tapana veisata, ja tyttö suuteli kättä,\njoka oli kirvestä heiluttanut ja läksi pois poikki nummen.\n\n\"Kyllä minä nyt olen tarpeeksi kärsinyt punaisten kenkien takia!\"\nsanoi hän, \"nyt minä menen kirkkoon, että kaikki näkevät minut!\" ja\nhän asteli reippaasti kirkon ovea kohti, mutta kun hän pääsi likelle,\ntanssivat punaiset kengät hänen edessään ja hän pelästyi ja kääntyi\ntakaisin.\n\nKoko viikon oli hän suruissaan ja itki monet raskaat kyyneleet,\nmutta kun sunnuntai tuli, sanoi hän: \"Kas nyt minä olen kärsinyt ja\ntaistellut tarpeeksi! Kyllä minä olen yhtä hyvä kuin moni joka siellä\nkirkossa istuu ja ylvästelee!\" ja rohkeasti astui hän kirkkoa kohti;\nmutta hän ei päässyt kuin portille, kun hän näki punaisten kenkien\ntanssivan edessään. Ja hän pelästyi ja kääntyi takaisin ja katui\nsyntiään sydämensä pohjasta.\n\nJa hän meni pappilaan ja pyysi että hänet otettaisiin sinne\npalvelukseen, ahkera hän lupasi olla ja tehdä mitä ikinä voi,\npalkkaan ei hän katso, kunhan vaan saa katon päänsä päälle ja pääsee\nhyvien ihmisten luo. Ja papinrouvan kävi häntä sääli ja hän otti\nhänet palvelukseensa. Ja hän oli ahkera ja huolellinen. Hiljaa hän\nistui kuuntelemassa, kun pappi illoin luki ääneen raamattua. Kaikki\nlapset pitivät hänestä, mutta kun he rupesivat puhumaan helyistä ja\nkoreista vaatteista ja kun he sanoivat haluavansa olla kauniit kuin\nkuningattaret, ravisti hän päätään.\n\nSeuraavana sunnuntaina menivät kaikki kirkkoon ja häneltä kysyttiin\ntahtooko hän mukaan, mutta hän katsahti suruissaan, silmät vesissä,\nkainalosauvojaan ja toiset läksivät kuulemaan Jumalan sanaa, mutta\nhän meni yksinään pieneen kamariinsa. Se oli niin pieni ettei\nsinne mahtunut kuin sänky ja tuoli ja sinne hän istuutui lukemaan\nvirsikirjaansa; ja jota kauvemmin hän nöyrällä mielellä luki, sitä\nselvempinä toi tuuli hänen korviinsa urkujen sävelet kirkosta, ja hän\nnosti kyyneltyneet kasvonsa ja sanoi: \"oi Jumala, auta minua!\"\n\nSilloin rupesi aurinko kirkkaasti paistamaan ja aivan hänen\nvieressään seisoi valkeissa vaatteissa sama Jumalan enkeli, jonka\nhän silloin yöllä oli nähnyt kirkon ovella, mutta enkeli ei enään\npidellyt kädessään miekkaa, vaan hänen kädessään oli kaunis vihriä\noksa, täynnä ruusuja ja sillä kosketti hän kattoa ja katto kohosi\nniin korkealle ja siihen mihin hän oli koskettanut, syttyi kiiltävä\nkultatähti; ja hän kosketti seiniä ja ne laajenivat ja hän näki\nsoittavat urut, hän näki pappien ja pappien rouvien vanhat kuvat;\nkansa istui kauniissa penkeissä ja veisasi virsikirjasta, sillä\nkirkko itse oli tullut tyttö raukan luo, hänen pieneen, ahtaaseen\nhuoneeseensa, tai oli tyttö tullut kirkkoon; hän istui penkissä muun\npapinväen joukossa ja virren loputtua, katsahtivat he ympärilleen,\nnyökäyttivät päätään ja sanoivat: \"se oli oikein, että tulit, Karen!\"\n\n\"Se oli armoa!\" sanoi hän.\n\nJa urut soivat ja lastenäänet kuorissa helisivät lempeästi ja\nsuloisesti. Kirkas päiväpaiste tulvi lämpöisenä ikkunasta penkkiin\nmissä Karen istui; hänen sydämensä tuli niin täyteen aurinkoa, rauhaa\nja iloa, että se särkyi; hänen sielunsa lensi auringonsäteen siivillä\nJumalan luo ja siellä ei kukaan kysellyt punaisia kenkiä.\n\n\n\n\nHYPPYNIEKAT.\n\n\nKirppu, heinäsirkka ja hyppyhanhi eli vetoluu tahtoivat kerran nähdä\nkuka heistä hyppää korkeimmalle ja sitte he kutsuivat koko maailman\nja kaikki muutkin, jotka halusivat tulla, komeutta katsomaan, ja\nheitä oli kokoontunut huoneeseen kokonaista kolme oivaa hyppyniekkaa.\n\n\"Niin, minä annan tyttäreni sille joka hyppää korkeimmalle!\" sanoi\nkuningas, \"tuntuisi niin laihalta jos nämä henkilöt hyppäisivät\nilmaiseksi!\"\n\nKirppu astui ensinnä esiin, sillä oli hieno esiintymistapa ja se\nkumarteli joka taholle, sillä siinä oli neitosenverta ja se oli\ntottunut seurustelemaan ainoastaan ihmisten kanssa, ja se merkitsee\ntietysti paljon.\n\nNyt tuli heinäsirkka, se oli koko joukon kömpelömpi, mutta sekin\nesiintyi aika siististi ja se oli puettu vihriään univormuun, joka\noli synnynnäinen; sitäpaitsi tämä henkilö kertoi olevansa hyvin\nvanhaa sukua ja kotoisin Egyptin maalta; se kertoi että sitä täällä\nkotona pidettiin suuressa arvossa, se oli otettu suoraan nurmesta ja\npantu kolmikerroksiseen korttilinnaan, joka oli rakennettu pelkistä\nkuvallisista lehdistä. Ne olivat kaikki herrakortteja ja käänsivät\nkuvallisen puolen sisäänpäin; linnassa oli sekä ovia ja ikkunoita,\nniitä oli leikelty herttarouvan rintaan. \"Minä laulan niin\",\nsanoi heinäsirkka, \"että kuusitoista synnynnäistä sirkkaa, jotka\npienestä pitäen ovat piiputtaneet eivätkä kuitenkaan ole päässeet\nkorttilinnaan, kuullessaan minun laulavan suuttuivat pahanpäiväisesti\nja pelkästä harmista laihtuivat entistä laihemmiksi!\"\n\nSekä kirppu että heinäsirkka tekivät täten laajasti selvää\nsyntyperästään ja ilmoittivat olevansa sitä mieltä, että he kyllä\nvoivat mennä naimisiin prinsessan kanssa.\n\nHyppyhanhi eli vetoluu ei sanonut mitään, mutta muut sanoivat,\nettä se ajatteli sitä enemmän ja kartanokoira nuukisteli sitä ja\ntakasi sekin, että vetoluu oli hyvää sukua; vanha neuvosmies, joka\noli saanut kolme kunniamerkkiä vaikenemisen taidosta, vakuutti\ntietävänsä, että vetoluussa asuu ennustamisen voima; sen selästä\nsaattaa nähdä tuleeko lauha vaiko ankara talvi ja sitä ei saata nähdä\nedes allakantekijänkään selästä.\n\n\"No niin, minä en sano mitään!\" sanoi vanha kuningas, \"mutta minulla\non aina omat ajatukseni asioista!\"\n\nNyt piti sitte hypättämän. Kirppu hyppäsi niin korkealle ettei kukaan\nsaattanut nähdä sitä ja sitte ruvettiin väittämään, ettei se ollut\nhypännytkään, mutta se oli alhaista ilkeyttä.\n\nHeinäsirkka ei hypännyt kuin puolet siitä, mutta se hyppäsi suoraan\nkuninkaan kasvoihin ja kuningas sanoi että se oli inhoittavaa.\n\nVetoluu pysyi pitkän aikaa paikoillaan ja tuumaili; arveltiin jo,\nettei se osaakaan hypätä.\n\n\"Ettei se vaan ole ruvennut voimaan pahoin!\" sanoi kartanokoira ja\nsitte se taas nuuhisteli sitä. Ritsis! samassa otti vetoluu pienen,\nviiston loikkauksen ja hyppäsi suoraa päätä prinsessan syliin, joka\nistui matalalla kultajakkaralla.\n\nSilloin sanoi kuningas: \"korkeimmalle hyppää se joka hyppää ylös\ntyttäreni syliin, sillä se se on hienoa, mutta sitä ei keksikään mikä\npää hyvänsä ja vetoluu on näyttänyt, että sillä on päätä. Sillä on\njalat otsassa!\"\n\nJa vetoluu sai prinsessan.\n\n\"Minä hyppäsin kuitenkin korkeammalle!\" sanoi kirppu. \"Mutta olkoon\nmenneeksi! ottakoon mokomankin hanhenluun tikkuineen, nokkineen\npäivineen! minä hyppäsin korkeimmalle, mutta tässä maailmassa pitää\nolla suuri ruumis ennenkuin näkevät!\"\n\nJa sitte meni kirppu vieraalle maalle sotapalvelukseen ja siellä se\nkuuluu saaneen surmansa.\n\nHeinäsirkka istuutui ojaan miettimään tämän maailman menoa ja se\nsanoi sekin: \"ruumis pitää olla, ruumis pitää olla!\" ja sitte\nse veisasi surullista virttään ja siitä me olemme tämän tarinan\nottaneet. Eikä sen tarvitse tottakaan olla, vaikka se onkin painettu.\n\n\n\n\nPAIMENTYTTÖ JA NOKIKOLARI.\n\n\nOletko koskaan nähnyt oikein vanhaa puukaappia, sellaista joka\non mustunut vanhuuttaan ja johon on veistetty kukkasia ja\nkiehkuroita? Juuri sellainen kaappi seisoi arkihuoneessa, se\noli isoäidin perintöä ja leikelty täyteen ruusuja ja tulpaneja;\nsiinä oli kummallisia kiehkuroita ja niiden lomitse pistelivät\npienet hirvet esiin päitään ja monihaaraisia sarviaan; mutta\nkeskelle kaappia oli veistetty kokonainen mies, hullunkurisen\nnäköinen hän oli ja kaiken aikaa hän nauraa virnisteli, sillä\nhymyksi ei sitä voinut sanoa; hänellä oli pukin jalat, päässä\npienet sarvet ja pitkä parta. Talon lapset sanoivat häntä aina\nPukinjalka-Yli-jaali-kenraali-sotakomendanttikersantiksi, sillä se on\nvaikeasti lausuttu nimi eikä sitä arvonimeä saakkaan kuka hyvänsä;\nmutta eipä ollut hänen veistämisensäkään kovin helppoa ollut. Joka\ntapauksessa hän nyt oli valmis; ja hänen katseensa oli kaiken aikaa\nkäännetty pöytään peilin alla, sillä siellä seisoi soma pieni,\nporslininen paimentyttö; hänen kenkänsä olivat kullatut, hame somasti\nsidottu ylös ja pistetty kiinni punaisella ruusulla; sitte hänellä\noli kultainen hattu ja paimensauva; herttainen hän oli! Aivan hänen\nlikellään seisoi pieni nokikolari, musta kuin kekäle, mutta muuten\nporslinista; hän oli yhtä hieno ja puhdas kuin kuka muu hyvänsä,\nnokikolarihan hän vain oli olevinaan; porslinintekija olisi yhtä\nhyvin voinut tehdä hänestä prinssin, sillä se oli aivan sama asia.\n\nSomasti seisoi hän tikapuittensa ääressä, kasvot punaisina ja\nvalkoisina kuin tytöllä, ja se oli oikeastaan vika, sillä hän\nolisi kyllä saanut olla hiukan mustempi. Hän seisoi ihan likellä\npaimentyttöä; kumpikin oli asetettu paikalleen ja koska he olivat\nasetetut näin liketysten, olivat he menneet kihloihin, he sopivat\ntoisilleen, olivathan he nuorta väkeä, samasta porslinista ja yhtä\nhauraat.\n\nIhan heidän likeisyydessään seisoi nukki, joka oli kolme\nkertaa suurempi, se oli vanha kiinalainen, joka osasi\nnyökyttää päätään; hän oli hänkin porslinista ja sanoi\nolevansa pienen paimentytön isoisä, mutta sitä ei hän osannut\ntodistaa; hän väitti, että hänellä on oikeus määrätä pienen\npaimentytön asiat ja sentähden oli hän nyökyttänyt päätään\nPukinjalka-Yli-jaalikenraalisotakomendanttikersantille, joka kosi\npientä paimentyttöä.\n\n\"Sinä saat miehen\", sanoi vanha kiinalainen, \"miehen,\njoka luullakseni on mahonkipuusta, hän tekee sinusta\nPukinjalka-Yli-jaalikenraalisotakomendanttikersantin rouvan, hänellä\non kaappi täynnä hopeatavaraa, paitsi kaikkea mitä hän säilyttää\nsalaisissa kätköissä.\"\n\n\"En tahdo pimeään kaappiin!\" sanoi pieni paimentyttö, \"olen kuullut\nkerrottavan, että hänellä siellä on yksitoista porsliinivaimoa!\"\n\n\"Sinusta tulee sitte kahdestoista!\" sanoi kiinalainen, \"yöllä, niin\npian kuin vanha kaappi rupeaa naksahtelemaan, vietetään häänne, niin\ntotta kuin minä olen kiinalainen!\" ja sitte hän nyökytti päätään ja\nmeni uneen.\n\nMutta pieni paimentyttö itki ja katseli sydämensä lemmittyä,\nporslinista nokikolaria.\n\n\"Minun taitaa täytyä pyytää\", sanoi hän, \"että sinä lähtisit kanssani\nmaailmalle, sillä tänne emme voi jäädä!\"\n\n\"Minä teen mitä ikinä tahdot!\" sanoi pieni nokikolari, \"lähtekäämme\npaikalla, kyllä minä jaksan elättää sinut ammatillani!\"\n\n\"Kun vaan onnellisesti pääsisimme alas pöydältä!\" sanoi tyttö, \"minä\nen saa rauhaa, ennenkuin olemme maailmalla!\"\n\nJa nokikolari lohdutti häntä ja näytti paikan pöydänjalan\nveistetyissä laidoissa ja kullatuissa lehtikoristeissa,\njoihin hän voisi asettaa pienen jalkansa; sitäpaitsi hän\notti avuksi tikapuunsa; vihdoin viimein he olivat lattialla,\nmutta kun he katsahtivat vanhaan kaappiin, oli siellä hirveä\nhälinä; kaikki veistetyt hirvet ojentelivat päitään entistä\nkauvemma, nostivat sarviaan ja kääntelivät kaulojaan!\nPukinjalka-Yli-jaalikenraalisotakomendanttikersantti hyppeli\nkorkealle ilmaan ja huusi vanhalle kiinalaiselle: \"nyt ne karkaavat!\nnyt ne karkaavat!\"\n\nHe pelästyivät aika lailla ja karkasivat laatikkoon ikkunakomerossa.\n\nSiellä oli kolme, neljä korttipakkaa, jotka eivät olleet täydelliset,\nsekä pieni nukketeatteri joka oli pantu pystyyn niin hyvin kuin\noli osattu; siellä näyteltiin ja kaikki naiset, sekä Ruutu- että\nHertta-, Risti- ja Patarouvat istuivat ensi rivissä ja löyhyttelivät\nkasvojaan tulpaneillaan, ja heidän takanaan seisoivat kaikki\nsotamiehet näyttämässä että heillä on pää sekä ylä- että alapuolella,\nkuten pelikorteissa ainakin. Näytelmäkappaleessa puhuttiin kahdesta\nrakastavaisesta, jotka eivät voi saada toisiaan ja paimentyttö itki\nheidän kohtaloaan, sillä se oli kuin hänen omaa tarinaansa.\n\n\"Minä en kestä tätä!\" sanoi hän. \"Minun täytyy mennä pois\nlaatikosta!\" mutta kun he tulivat lattialle ja katsahtivat pöydälle,\noli vanha kiinalainen herännyt ja huojutteli koko ruumistaan, sillä\nhänen alapuolensahan oli yhtenä möhkäleenä.\n\n\"Nyt tulee vanha kiinalainen!\" huusi pieni paimentyttö ja sitte hän\nlankesi porsimisille polvilleen, niin surullinen hän oli.\n\n\"Minä tiedän neuvon\", sanoi nokikolari, \"me hiivimme suureen ruukkuun\njoka on tuolla nurkassa; siellä me saatamme levätä ruusuilla ja\nkukkasilla ja viskellä suolaa hänen silmiinsä, kun hän tulee.\"\n\n\"Ei se auta!\" sanoi tyttö, \"minä tiedän että vanha kiinalainen\nja ruukku ovat olleet kihloissa ja aina sitä jää jälelle jotakin\nystävyyttä, kun joskus on ollut sellaisessa suhteessa; ei, ei meillä\nole muuta neuvoa kuin lähteä maailmalle!\"\n\n\"Onko sinulla todella rohkeutta lähteä kanssani maailmalle?\" kysyi\nnokikolari. \"Oletko ajatellut kuinka suuri se on ja ettemme enään\nkoskaan voi tulla takaisin?\"\n\n\"Olen!\" sanoi tyttö.\n\nNokikolari loi häneen tutkivan katseen ja sanoi: \"minun tieni käy\nsavupiipun läpi! Onko sinulla todella rohkeutta ryömiä minun,\nkanssani sekä pesän että savutorven läpi? Sitte me tulemme piippuun\nja siellä minä kyllä osaan pitää puoliani! me nousemme niin\nkorkealle, etteivät he pääse meidän perässämme ja kaikista ylinnä on\nläpi, joka johtaa maailmalle.\"\n\nJa nokikolari vei hänet uuninluukulle.\n\n\"Siellä näyttää mustalta!\" sanoi tyttö, mutta hän seurasi häntä\nkuitenkin sekä pesän että savutorven läpi, missä vallitsi sysimusta\nyö.\n\n\"Nyt me olemme piipussa!\" sanoi nokikolari, \"ja katso! katso! päämme\npäällä tuikkii ihanin tähti!\"\n\nSe oli todella oikea taivaan tähti, joka loisti heille ikäänkuin\ntietä näyttääkseen. Ja he kopeloivat ja ryömivät ylöspäin, kauhea\ntie se oli, korkealle, korkealle! Mutta nokikolari nosteli, auttoi\nja kantoi tyttöä ja näytti aina parhaat paikat, mihin hän saattoi\nasettaa pienet porslinijalkansa ja vihdoin viimein he pääsivät\npiipunharjalle ja siihen he istuutuivat, sillä he olivat oikein\nväsyksissä ja todella syystä.\n\nHeidän yllään oli taivas kaikkine tähtineen ja heidän allaan kaikki\nkylän katot; he näkivät kauvas ympärilleen, kauvas maailmaan;\npaimentyttö raukka ei koskaan ollut ajatellut sitä tällaiseksi, hän\nlaski pienen päänsä nokikolarinsa rinnalle ja itki niin että kulta\nsuli hänen vyöstään.\n\n\"Tämä on liikaa!\" sanoi hän. \"Minä en kestä tätä! Maailma on liian\nsuuri! jos pääsisinkin takaisin pienelle pöydälle peilin alle! Minä\nen saa rauhaa ennenkuin taas olen siellä! nyt minä olen seurannut\nsinua maailmalle, saata sinä nyt vuorostasi minut takaisin kotiin,\nkoska kerran niin paljon pidät minusta!\"\n\nJa nokikolari koetti puhua hänelle järkevästi,\nhän puhui vanhasta kiinalaisesta ja\nPukinjalka-Yli-jaalikenraalisotakomendanttikersantista, mutta hän\nitkeä nyyhki niin kauheasti ja suuteli pientä nokikolariansa niin\nettä hänen lopulta täytyi taipua, vaikka se olikin hullua.\n\nJa sitte he taas suurella vaivalla kapusivat alas piipusta ja\nryömivät savutorven läpi, ei se ollut ensinkään hauskaa, mutta sitte\nhe seisoivat pesässä ja kuuntelivat luukkujen takana mitä huoneeseen\nkuuluisi. Siellä oli ihan hiljaista; he tirkistivät raosta — oi,\nkeskellä lattiaa makasi vanha kiinalainen, hän oli lähtiessään\nottamaan heitä kiinni pudonnut pöydältä ja särkynyt kappaleiksi; koko\nselkä oli taittunut yhdeksi kappaleeksi ja pää oli vierinyt nurkkaan,\nPukinjalka-Yli-jaalikenraalisotakomendanttikersantti seisoi entisellä\npaikallaan syvissä mietteissä.\n\n\"Tämä on kauheaa!\" sanoi pieni paimentyttö, \"vanha isoisä on mennyt\nrikki ja se on meidän syymme! sitä minä en ikinä saata kestää!\" ja\ntyttö väänteli pieniä, hentoja käsiään.\n\n\"Kyllä hänet vielä voi paikata!\" sanoi nokikolari. \"Hänet voi\nerinomaisen hyvin paikata! — älä nyt vaan kiihdy, kun hänet\nliimataan ja niskaan pannaan hyvä paikka, niin hän on aivan kuin uusi\nja sanoo meille vielä monta kovaa sanaa!\"\n\n\"Luuletko?\" sanoi tyttö ja sitte he taas kapusivat pöydälle, jolla\nennenkin olivat seisoneet.\n\n\"Näin pitkälle sitä siis päästiin!\" sanoi nokikolari, \"me olisimme\nvoineet säästää itseltämme kaikki nämä vaivat!\"\n\n\"Kunhan isoisä vaan olisi paikattu!\" sanoi paimentyttö. \"Tuleeko se\nkovin kalliiksi?\"\n\nJa hänet paikattiin; perhe antoi liimata hänen selkänsä, hänen\nniskaansa pantiin hyvä paikka, hän tuli miltei kuin uudeksi, mutta\npäätään ei hän enään osannut nyökyttää.\n\n\"Te olette käynyt ylpeäksi senjälkeen kun te menitte rikki!\" sanoi\nPukinjalka-Yli-jaalikenraalisotakomendanttikersantti. \"Ei teidän\nsentään minun mielestäni kannattaisi ylpeillä sellaisesta! saanko\nminä tytön vai enkö saa häntä?\"\n\nJa nokikolari ja pieni paimentyttö käänsivät rukoilevat katseensa\nvanhaan kiinalaiseen; he pelkäsivät niin kovasti, että hän\nnyökyttäisi päätään, mutta hän ei osannut nyökyttää päätään ja\nhänestä tuntui vastenmieliseltä kertoa vieraalle, että hänellä aina\non paikkaus niskassa. Porsliniset nuoret jäivät siis yhteen ja he\nsiunasivat isoisän paikattua niskaa ja rakastivat toisiaan kunnes\nsärkyivät kappaleiksi.\n\n\n\n\nHOLGER DANSKE.\n\n\nTanskassa on vanha linna, nimeltä Kronborg. Se on Juutinrauman\nrannalla ja joka päivä purjehtii siitä ohitse satoja suuria laivoja,\nsekä englantilaisia että venäläisiä ja preussilaisia; ja tykeillä\ntervehtivät laivat vanhaa linnaa: \"bum!\" ja linna vastaa takaisin\ntykeillä: \"bum!\" Sillä tavalla sanovat nimittäin tykit toisilleen\n\"hyvää päivää!\" \"Jumal' antakoon!\"\n\nTalvella ei kulje yhtään laivaa, kaikki on jään vallassa aina Ruotsin\nrannikolle asti, mutta silloin on salmi kuin maantie, siellä liehuu\nTanskan lippu ja Ruotsin lippu ja Tanskan ja Ruotsin kansat sanovat\ntoisilleen: \"hyvää päivää\", \"Jumal' antakoon!\" mutta ne eivät\ntervehdi toisiaan tykeillä, vaan ystävällisellä kädenpuristuksella\nja toinen noutaa toiselta vehnäpullaa ja rinkilöitä, sillä vieras\nruokahan aina maistuu paraimmalta.\n\nMutta seudun kaunistus on kuitenkin vanha Kronborg ja sen alla istuu\nHolger Danske syvässä, pimeässä kellarissa, jonne ei kukaan pääse.\nHän on puettu teräkseen ja rautaan ja pää lepää väkevien käsien\nvarassa; hänen pitkä partansa riippuu marmoripöydän yli, se on\nkasvanut pöytään kiinni; hän nukkuu ja näkee unta, mutta unessa näkee\nhän kaikki mitä täällä Tanskassa tapahtuu.\n\nJoka jouluaattona tulee Jumalan enkeli sanomaan hänelle että kaikki\non kuten hän unessa on nähnyt ja että hän rauhassa saattaa jatkaa\nuntansa, sillä vielä ei Tanska ole todellisessa vaarassa; mutta jos\nse joutuu vaaraan, niin silloin nousee vanha Holger Danske ja pöytä\nhalkeaa, kun hän vetää ylös partansa; sitte hän astuu esiin ja iskee\nniin että kuuluu kaikkiin maailman maihin.\n\nKaikki nämä asiat Holger Danskesta kertoi kerran vanha isoisä\npienelle pojanpojalleen ja pieni poika tiesi että se mitä isoisä\nkertoi, oli totta. Ja kertoessaan veisteli vanhus suurta puukuvaa;\nsen piti esittää Holger Danskea ja se piti asetettaman laivan\nkokkaan; vanha isoisä oli nimittäin puunveistäjä eli sellainen\nmies, joka veisteli koristuksia laivojen kokkiin kunkin laivan\nnimen mukaan. Nyt oli hän veistänyt Holger Dansken, joka seisoi\nsuorana, uljaana, pitkäpartaisena ja piteli toisessa kädessään leveää\nsotakalpaansa ja nojasi toista Tanskan vaakunaan.\n\nJa vanha isoisä kertoi merkillisistä tanskalaisista miehistä ja\nnaisista, kertoi niin paljon, että pieni pojanpoika lopulta luuli\ntietävänsä yhtä paljon kuin ikinä Holger Danske saattoi tietää,\nHolger Danskehan näki kaikki vain unessa. Ja kun pieni poika pääsi\nsänkyynsä, ajatteli hän näitä asioita niin kauvan, että hän lopulta\nrupesi hankaamaan leukaansa tyynyyn ja kuvitteli, että hänellä on\npitkä parta, joka on kasvanut siihen kiinni.\n\nMutta vanha isoisä jäi istumaan työnsä ääreen ja veistämään sen\nviimeistä osaa, nimittäin Tanskan vaakunaa; ja nyt hän sai sen\nvalmiiksi ja hän katseli työtänsä ja ajatteli kaikkea mitä oli\nlukenut ja kuullut kerrottavan ja mitä hän illalla oli kertonut\npienelle pojalle; ja hän nyökytti päätään, kuivasi silmälasinsa, pani\nne nenälleen ja sanoi:\n\n\"Niin, minun aikanani Holger Danske ei tule; mutta poika joka nukkuu\ntuolla sängyssä, ehkä saa nähdä hänet ja olla mukana, kun oikein\ntulee tosi eteen\", ja vanha isoisä nyökytti päätään ja jota enemmän\nhän katseli Holger Danskeansa, sitä selvemmin hän huomasi, että hän\noli tehnyt hyvän kuvan; kasvot saivat hänen silmissään väriä ja\nhaarniska välkkyi kuin rauta ja teräs; sydämet Tanskan vaakunassa\nkävivät yhä punaisemmiksi ja jalopeurat hyppelivät kultakruunut\npäässä.\n\n\"Tämä on toki kaunein vaakuna maailmassa!\" sanoi vanhus. \"Jalopeurat\nmerkitsevät voimaa ja sydämet rakkautta ja lempeyttä!\" ja hän\nkatseli ylintä jalopeuraa ja ajatteli kuningas Knuutia, joka liitti\nsuuren Englannin Tanskan kuninkaanistuimeen, ja hän katseli toista\njalopeuraa ja ajatteli Valdemaria, joka yhdisti Tanskan ja kukisti\nvendiläiset maat; hän katseli kolmatta jalopeuraa ja ajatteli\nMargaretaa, joka yhdisti Tanskan, Ruotsin ja Norjan; mutta hänen\nkatsellessaan punaisia sydämiä, rupesivat ne loistamaan entistä\nheleämpinä ja muuttuivat liikkuviksi liekeiksi ja hänen ajatuksensa\nseurasivat jokaista liekkiä.\n\nEnsimäinen liekki johti hänet ahtaaseen, pimeään vankilaan; siellä\nistui vanki, kaunis nainen, Kristian neljännen tytär, Eleonora\nUlfeldt. Ja liekki asettui ruusuksi hänen rinnalleen ja sulautui\nkukkimaan yhdessä hänen sydämensä kanssa, hänen, kaikista Tanskan\nnaisista parhaimman ja jaloimman.\n\n\"Niin, hän on yhtenä sydämenä Tanskan vaakunassa!\" sanoi vanha isoisä.\n\nJa hänen ajatuksensa seurasivat liekkiä joka vei hänet merelle, missä\ntykit pankkuivat, missä sakea savu peitti laivat; ja liekki asettui\nkunniamerkiksi Hvitfeldtin rinnalle, joka pelastaakseen laivaston\nräjäytti itsensä ja laivansa ilmaan.\n\nJa kolmas liekki vei vanhuksen Grönlannin kurjille majoille, missä\npappi Hans Egede vaikutti rakkauden sanoilla ja töillä; liekki oli\ntähtenä hänen rinnallaan, sydämenä Tanskan vaakunassa.\n\nJa vanhan isoisän ajatukset riensivät liehuvan liekin edelle, sillä\nhänen ajatuksensa tiesivät minne liekki tahtoi.\n\nTalonpoikaiseukon pirtissä seisoi Fredrik kuudes liidulla\nkirjoittamassa nimeään hirteen; liekki värisi hänen rinnallaan,\nvärisi hänen sydämessään; talonpojan pirtissä tuli hänen sydämestään\nsydän Tanskan vaakunaan.\n\nJa vanha isoisä kuivasi silmiään, sillä hän oli tuntenut Fredrik\nkuninkaan hopeisine hapsineen ja rehellisine sinisilmineen, hän\noli elänyt hänen hyväkseen, ja hän liitti kätensä ristiin ja jäi\näänettömänä tuijottamaan eteensä. Silloin tuli isoisän pojanvaimo\nsanomaan, että on myöhäistä, isoisän pitää mennä levolle ja\nillallispöytäkin on katettu.\n\n\"Mutta kuinka kauniin työn sinä, isoisä, olet tehnyt!\" sanoi hän.\n\"Holger Dansken ja koko meidän vanhan vaakunamme! — Minusta tuntuu\nsiltä kuin ennen olisin nähnyt nuo kasvot!\"\n\n\"Ei, et sinä niitä ole nähnyt!\" sanoi vanha isoisä, \"mutta minä olen\nnähnyt ne ja minä olen koettanut veistää ne sellaisiksi jommoisina\nne muistan. Englantilaiset olivat silloin täällä rannikolla\nja huhtikuun toisena päivänä, silloin me näytimme että olemme\nvanhoja tanskalaisia. Minä seisoin 'Tanskan' kannella Steen Billen\neskaaderissa ja rinnallani oli mies, jota kuulat näyttivät pelkäävän.\nHän lauleli iloisesti vanhoja lauluja ja ampui ja tappeli ikäänkuin\nhän olisi ollut enemmän kuin ihminen. Minä muistan vielä hänen\nkasvonsa; mutta mistä hän tuli ja minne meni, sitä en tiedä minä eikä\ntiedä kukaan.\n\n\"Usein olen ajatellut, että se mahtoi olla vanha Holger Danske itse.\nHän oli uinut tänne Kronborgista ja auttoi meitä vaaran hetkellä;\nsellainen ajatus minulla on, ja tuossa näet hänen kuvansa!\"\n\nJa kuva loi suuren varjonsa seinälle ja osaksi kattoonkin; tuntui\nsiltä kuin todellinen Holger Danske olisi seisonut varjon vieressä,\nsillä varjo liikkui, tai ehkäpä kynttilän liekki ei palanut aivan\ntasaisesti. Ja pojanvaimo suuteli vanhaa isoisää ja vei hänet suureen\nnojatuoliin pöydän ääreen ja vaimo ja hänen miehensä, joka oli\nisoisän poika ja sängyssä nukkuvan pojan isä, söivät illallista,\nja isoisä kertoi tanskalaisista jalopeuroista ja tanskalaisista\nsydämistä, voimasta ja rakkaudesta, ja hän selitti että paitsi miekan\nvoimaa, on olemassa toinenkin voima, ja hän viittasi hyllylle, jolla\noli vanhoja kirjoja, kaikki Holbergin huvinäytelmät. Niitä oli usein\nluettu, sillä olivathan ne niin hauskat, jokainen luuli perinpohjin\ntuntevansa kaikki ne vanhan ajan ihmiset.\n\n\"Hän osasi hänkin ruoskia!\" sanoi vanha isoisä, \"hän ruoski ihmisten\nturhamaisuutta ja kulmikkaisuutta niin paljon kuin taisi!\" ja vanha\nisoisä nyökytti päätään peiliin päin missä allakan paikka oli. Sen\nkannessa oli Rundetaarnin [Rundetaarnissa on Köpenhaminan tähtitorni]\nkuva, ja vanhus sanoi:\n\n\"Tyge Brahe oli hänkin mies, joka heilutti miekkaa; ei hän iskenyt\nsitä lihaan ja luihin, mutta hän raivasi sillä selvemmän tien ylös\ntaivaan tähtiin!\"\n\n\"Entä sitte se mies, jonka isä oli minun ammattiani, vanhan\npuunveistäjän poika, hän jonka me kaikki olemme nähneet, se\nvalkohapsinen, harteva mies, jonka nimeä kaikki maailman maat\nmainitsevat! hän, hän osaa hakata, minä vaan veistän!\n\n\"Niin, Holger Danske saattaa tulla monella tavalla, niin että Tanskan\nvoima kaikuu kaikissa maailman maissa! Juokaamme Bertelin [Bertel\nThorvaldsen] malja!\"\n\nMutta pieni poika sängyssä näki selvästi vanhan Kronborgin ja\nJuutinrauman, todellisen Holger Dansken, joka istui syvässä\nkellarissa, parta kiinni marmoripöydässä, ja näki unta kaikesta mitä\nylhäällä maailmassa tapahtuu; Holger Danske näki unissaan senkin\npienen, köyhän huoneen, missä puunveistäjä istui, hän kuuli kaikki\nmitä puhuttiin ja nyökytti unissaan päätään ja sanoi:\n\n\"Niin, pidä minut vain mielessäsi, Tanskan kansa! pidä minut vain\nmuistossasi! minä tulen hädän hetkellä.\"\n\nJa Kronborgin edustalla paistoi kirkas päivä ja tuuli toi\nmetsästystorven ääniä naapurimaasta, ja laivat purjehtivat ohitse ja\ntervehtivät:\n\n\"Bum! bum!\" ja Kronborgista vastattiin: \"bum, bum!\" mutta Holger\nDanske ei herännyt, vaikka olisi ammuttu kuinka lujaan, sillä\neiväthän laukaukset merkinneet muuta kuin \"hyvää päivää!\" — \"Jumal'\nantakoon!\"\n\nToisella lailla pitää ammuttaman ennenkuin hän herää; mutta sitte hän\nherääkin, sillä tarmoa on Holger Danskessa.\n\n\n\n\nPIENI TULITIKKUTYTTÖ.\n\n\nOli kauhean kylmä; satoi lunta ja ilma alkoi hämärtää; olikin vuoden\nviimeinen ilta, uudenvuoden aatto. Pakkasessa ja pimeässä asteli\nkadulla pieni, köyhä tyttö paljain päin, paljain jaloin. Olihan\nhänellä ollut tohvelit jalassa, kun hän lähti kotoa, mutta siitä ei\nollut suurta apua! tohvelit olivat kovin suuret, hänen äitinsä oli\nviimeksi käyttänyt niitä, niin isot ne olivat, ja rientäessään kadun\npoikki kahden kiitävän vaunun tieltä, oli tyttö pudottanut ne; toista\ntohvelia ei löytynyt mistään, toisen otti joku poika; hän sanoi että\nhän joskus käyttää tohvelia kehtona, kun itse saa lapsia.\n\nPieni tyttö taivalsi eteenpäin paljain, hentoisin jaloin, jotka\nvilusta olivat ihan sinipunertavat; vanhassa esiliinassa oli hänellä\npaljon tulitikkuja ja kädessä hän piteli yhtä punttia; kukaan ei koko\npäivänä ollut ostanut häneltä! kukaan ei ollut antanut hänelle ainoaa\nroposta; nälissään, viluissaan käveli pieni raukka katua. Kurjan\nnäköinen hän oli! Lumihiutaleet putoelivat hänen pitkiin, keltaisiin\nhiuksiinsa, jotka niin herttaisesti kähertyivät niskassa, mutta\nkauneuttaan tyttö todella ei ajatellut. Kaikista ikkunoista loistivat\nkynttilät ja koko kadulla tuntui suloinen hanhenpaistinhaju; olihan\nuudenvuoden aatto, sitä tyttö ajatteli.\n\nNurkkaan kahden talon väliin, joista toinen ulottui kauvemma kadulle\nkuin toinen, hän lyyhistyi istumaan; pienet jalat oli hän vetänyt\nallensa, mutta häntä paleli entistä enemmän ja kotiin ei hän\nuskaltanut mennä, sillä eihän hän ollut myynyt yhtään tulitikkuja,\neihän hän ollut saanut ainoaa killinkiä, isä olisi lyönyt häntä ja\nkylmähän oli kotonakin; ei ollut kuin katto pään päällä, sillä tuuli\npuhalsi huoneeseen, vaikka pahimpia läpejä oli koetettu paikata\noljilla ja rääsyillä. Hänen pienet kätensä olivat miltei kangistuneet\nkylmästä. Oi, pieni tulitikku tekisi niin hyvää! Kunhan vaan\nuskaltaisi ottaa yhdenkin puntista, raapaista seinään ja lämmittää\nkäsiä! Hän otti yhden, ritsis! Kuinka se risahti ja syttyi! Se paloi\nlämpöisenä, kirkkaana liekkinä, niinkuin pieni kynttilä, kun hän\npiteli kättään sen ympärillä; siinä oli kummallinen tuli; pieni tyttö\nluuli istuvansa suuren rautauunin edessä, jossa oli messinkihelat ja\nmessinkireunus; tuli paloi niin kauniina ja lämmitti niin suloisesti;\nolipa se suloista! — Pieni tyttö oikaisi jo jalkansa lämmittääkseen\nniitäkin, — samassa sammui liekki. Uuni hävisi, — hänen kädessään\noli pieni palanen palanutta tulitikkua.\n\nHän raapaisi uuden tikun, se paloi, se loisti, ja kun valo lankesi\nmuuriin, kävi se läpikuultavaksi kuin harso; hän katseli huoneeseen,\njossa pöytä oli katettu häikäisevän valkoisella liinalla ja hienoilla\nporsliniastioilla, koreasti höyrysi luumuilla ja omenoilla täytetty,\npaistettu hanhi; kävi vielä niinkin hauskasti, että hanhi hyppäsi\nalas vadilta, kammersi, kahveli ja veitsi selässään, pitkin lattiaa\nja tuli suoraa päätä köyhän tytön luo; samassa sammui tulitikku eikä\nnäkynyt muuta kuin paksu, kylmä muuri.\n\nTyttö sytytti uuden tikun. Hän istui mitä ihanimman joulukuusen alla;\nse oli vielä suurempi ja vielä enemmän koristettu kuin se, jonka\nhän lasioven läpi viime jouluna oli nähnyt rikkaalla kauppiaalla;\ntuhansia kynttelejä paloi vihreillä oksilla ja kirjavat kuvat,\nsamallaiset kuin ne jotka koristivat puotien ikkunoita, katselivat\nhäneen. Pienokainen ojensi molemmat kätensä ilmaan — samassa\nsammui tulitikku; tuhannet joulukynttilät nousivat korkeammalle ja\nkorkeammalle, hän huomasi, että ne nyt olivat kirkkaita tähtiä, yksi\nputosi ja piirsi pitkän tulikaaren taivaalle.\n\n\"Nyt joku kuolee!\" sanoi pieni tyttönen, sillä vanha mummo, ainoa\njoka oli ollut hänelle hyvä ja joka nyt oli kuollut, oli sanonut: kun\ntähti putoaa, menee sielu ylös Jumalan luo.\n\nTyttö raapaisi taaskin tulitikulla muuriin, se levitti valoa\nympärille ja keskellä valoa seisoi vanha mummo kirkkaana ja\nloistavana, lempeänä ja rakastavaisena.\n\n\"Mummo!\" huusi tyttönen, \"voi, ota minut mukaasi! minä tiedän että\nsinä olet poissa kun tulitikku sammuu, poissa kuten lämmin uuni,\nkaunis hanhenpaisti ja suuri, ihana joulupuu!\" ja tyttö raapaisi\nkiireesti tulta kaikkiin tulitikkuihin, mitä puntissa oli, hän tahtoi\npitää kiinni mummosta; ja tulitikut loistivat kirkkaammin kuin\nkirkas päivä. Mummo ei ikinä ennen ollut näyttänyt niin suurelta\nja kauniilta; hän nosti pienen tytön käsivarrelleen ja ilossa ja\nloistossa lensivät he korkealle, korkealle; eikä siellä ollut kylmää\neikä nälkää eikä tuskaa, — he olivat Jumalan luona.\n\nMutta aamulla istui nurkassa talon seinustalla pieni, punaposkinen\ntyttö, hymy huulilla — kuolleena, paleltuneena vanhan vuoden\nviimeisenä iltana. Uudenvuoden aamu valkeni pienelle vainajalle, joka\nistui tulitikut helmassa; yksi puntti oli miltei loppuun poltettu.\nHän on koettanut lämmitellä, sanoivat ihmiset; ei kukaan tietänyt\nmitä ihanuuksia hän oli nähnyt, missä loistossa hän ja vanha mummo\nolivat astuneet uudenvuoden iloon.\n\n\n\n\nKUVA LINNANVALLILTA.\n\n\nOn syksy, seisomme linnanvallilla ja katselemme merta, sen\nmonia laivoja ja ruotsalaista rannikkoa, joka korkeana kohoaa\nilta-auringossa; takanamme alenee äkkijyrkkä valli, siinä kasvaa\nkomeita puita, keltaiset lehdet putoelevat puista; alhaalla on\nsynkkiä, puuaitojen ympäröimiä taloja ja aitojen sisäpuolella, missä\nvartia kävelee, on niin ahdasta ja hämärää, mutta vielä pimeämpää\non ristikkoikkunan takana; siellä istuvat vangitut orjat, pahimmat\npahantekijät.\n\nLaskevan auringon säde sattuu alastomaan huoneeseen. Aurinko\npaistaa sekä hyville että pahoille! Synkkä, äreä vanki luo ilkeän\nkatseen kylmään auringonsäteeseen. Pieni lintu lentää ristikkoa\nkohti. Lintu laulaa sekä pahoille että hyville! siltä pääsee lyhyt\nviserrys, se jää istumaan, räpäyttää siipeä, pudottaa höyhenen ja\npöyhistelee kaulahöyheniään. — Tätä katselee paha mies kahleissaan;\nlempeämpi ilme välähtää rumille kasvoille; ajatus, jota ei hän edes\nitselleenkään selvitä, välähtää hänen rintaansa, se on samaa sukua\nkuin auringonsäde ristikon takana, samaa sukua kuin orvokkien tuoksu\n— keväisin kasvaa niitä paljon linnan ulkopuolella. Jo kajahtaa\nmetsästäjien reipas, iloinen soitto. Lintu lentää pois vangin\nristikkoikkunasta, auringonsäde katoaa ja huoneessa on pimeää, pimeää\non pahan miehen sydämessä, mutta aurinko on sinne sentään paistanut,\nlintu on sinne sentään laulanut.\n\nSoikaa, metsästystorven kauniit sävelet! Lauha on ilta, meri tyyni ja\nrasvatyven.\n\n\n\n\nVARTOVIN IKKUNASSA.\n\n\nLikellä sitä vihreää vallia, joka kulkee ympäri Köpenhaminan, on\nsuuri punainen talo. Talossa on paljon ikkunoita ja niissä kasvaa\npalsameja ja aprotteja; köyhältä siellä sisällä näyttää ja köyhiä,\nvanhoja ihmisiä siellä asuu. Se on Varto.\n\nKas, ikkunalautaan nojaten seisoo köyhä tyttö, hän poimii kuivaneita\nlehtiä palsamista ja katselee vihriää vallia, missä iloiset lapset\ntemmeltävät; mitä hän ajattelee? Ajatukselle kääriytyy auki\nkokonainen elämän näytelmä.\n\nKuinka onnellisina nuo köyhät pienokaiset leikkivät! Kuinka heillä\non punaiset posket ja kirkkaat silmät, mutta ei sukkia eikä kenkiä\njalassa. He temmeltävät vihriällä vallilla, siellä mistä taru\nkertoo tällaisen tapahtuman: monta vuotta sitte maa siellä aina\nsortui; kerran houkuteltiin kukkasilla ja leikkikaluilla viaton\nlapsi avonaiseen hautaan, joka pienokaisen leikkiessä ja makeisia\nsyödessä, muurattiin umpeen. Senjälkeen pysyi valli lujana ja peittyi\npian kauniilla nurmella. Pienokaiset eivät tunteneet tarua, muuten\nhe kyllä olisivat kuulleet lapsen vieläkin itkevän maan sisässä\nja kastehelmet nurmessa olisivat heidän silmissään näyttäneet\npolttavilta kyyneliltä. He eivät tunteneet kertomusta Tanskan\nkuninkaasta, joka vihollisen ollessa kaupungin edustalla ratsasti\ntästä ohi ja vannoi, että hän kuolee pesässään; silloin tuli miehiä\nja naisia, he valoivat kiehuvaa vettä valkopukuisten vihollisten\npäälle, jotka lumessa koettivat kavuta ylös vallin ulkoseinää\nmyöten.\n\nIloisesti leikkivät köyhät pienokaiset.\n\nLeiki, pieni tyttö! pian tulevat vuodet — niin, ne onnelliset\nvuodet! Rippilapset astelevat käsi kädessä, sinäkin astelet\nvalkoisissa vaatteissasi, ne ovat kyllä tulleet äidillesi kalliiksi,\nvaikka onkin ommeltu suuremmasta, vanhasta vaatekappaleesta. Sinä\nsaat punaisen shaalin, se ulottuu liian alhaalle, mutta sittepä\nnäkyy kuinka suuri, kuinka ihan liian suuri se on. Sinä ajattelet\njuhlavaatteitasi ja hyvää Jumalaa.\n\nKaunista on kävellä vallilla!\n\nJa vuodet vierivät ja paljon on pimeitä päiviä, mutta mielesi on\nnuori ja sinä saat ystävän, et itsekään tiedä mistä! Te tapaatte\ntoisenne; te kävelette vallilla versovassa keväässä, kirkonkellot\nsoivat ja on suuri rukouspäivä. Orvokkeja ei vielä löydy, mutta\nRosenborgin edustalla seisoo puu ensimäisissä vihreissä nupuissaan,\nsiihen te pysähdytte. Joka vuosi sysää puu vihreitä oksia, sitä ei\ntee sydän ihmisrinnassa. Läpi ihmissydämen liitää enemmän mustia\npilviä kuin pohjolan taivas aavistaakaan.\n\nLapsi raukka, sulhosi morsiuskamarina on ruumisarkku ja sinusta tulee\nvanhapiika. Vartovin ikkunasta katselet palsamin oksien lomitse\nleikkiviä lapsia, katselet kuinka oma tarinasi uudistuu.\n\nSe sama näytelmä se kääriytyy auki vanhalle neidille joka silmäilee\nvallille. Sinne paistaa aurinko, lapset leikkivät, heillä on punaiset\nposket mutta ei sukkia eikä kenkiä, ja he riemuitsevat niinkuin\nkaikki muutkin taivaan linnut.\n\n\n\n\nVANHA KATULYHTY.\n\n\nOletko kuullut satua vanhasta katulyhdystä? Ei se mikään niin hauska\nole, mutta jaksaa sen sentään kerran kuulla.\n\nOli kerran oikein rehellinen vanha katulyhty, joka monta, monta\nvuotta oli ollut palveluksessa, mutta nyt piti hyljättämän. Viimeistä\niltaansa istui se paalunsa nenässä valaisemassa katua ja sen mielessä\nliikkui samoja tunteita kuin vanhan tanssijattaren, joka tanssii\nviimeistä iltaa ja tietää, että hän huomenna joutuu ullakolle. Lyhty\npelkäsi kauheasti huomista päivää, sillä se tiesi että se silloin\nensi kerran vietäisiin raastupaan kaupungin \"kolmenkymmenen kuuden\nmiehen\" tarkastettavaksi, kelpaisiko se vai eikö se kelpaisi.\nSamalla piti päätettämän lähetetäänkö se jotakin siltaa valaisemaan\nvai maalle johonkin tehtaaseen; ehkäpä oli tarkoitus suoraa päätä\nlähettää se raudanvalajan luo sulatettavaksi, sittehän siitä kyllä\nvoisi tulla mitä tahansa, mutta sitä kiusasi ettei se tietänyt\nsaisiko se säilyttää muistonsa katulyhtyajoiltaan. — Kävi miten\nkävi, joka tapauksessa piti sen erota vartiasta ja hänen vaimostaan\nja heitä se katsoi sukulaisikseen. Se oli tullut lyhdyksi samaan\naikaan kun vartia tuli vartiaksi. Vaimo piti itseään siihen aikaan\nkovin hienona, ainoastaan illalla, ohi astuessaan, hän katsahti\nlyhtyyn, ei koskaan päivällä. Viime vuosina sitävastoin, kun he\nkaikki kolme, sekä vartia, vaimo että lyhty olivat käyneet vanhoiksi,\noli vaimokin hoitanut lyhtyä, puhdistanut lamppua ja kaatanut\nsiihen hylkeenrasvaa. Rehellistä väkeä se aviopari oli, eivät\npisarankaan vertaa olleet lyhtyä pettäneet. Viimeistä iltaa oli se\nkadulla ja huomenna piti se vietämän raatihuoneelle, näitä pimeitä\najatuksia hautoi lyhty mielessään ja helposti käsittää kuinka se\npaloi. Mutta siinä liikkui vielä paljon muitakin ajatuksia; niin\npaljon se oli nähnyt, niin paljon valaissut — ehkäpä yhtä paljon\nkuin nuo \"kolmekymmentä kuusi miestä\", mutta sitä se ei sanonut\nkenellekään, sillä se oli hyväntapainen vanha lyhty, se ei tahtonut\nloukata ketään, kaikista vähinten esivaltaansa. Se muisteli niin\npaljon asioita ja tuon tuostakin leimahti liekki, ikäänkuin lyhty\nolisi tuntenut että sitäkin muisteltiin. Niin, muistelevathan toki!\nSe oli kaunis nuori mies — niin, niin, siitä on monta vuotta! hän\ntuli kädessään kirje, se oli ruusunkarvaista, hienoa paperia, laidat\nkultaa, se oli niin kauniisti kirjoitettu, se oli naisen käsialaa;\nhän luki sen kaksi kertaa ja suuteli sitä ja hän katseli minuun\nmolemmilla silmillään, ne sanoivat: \"minä olen onnellisin ihminen\nmaailmassa!\" — Niin, vain hän ja minä tiesimme mitä rakastetun\nensimäisessä kirjeessä seisoi. — Muistan myöskin kaksi muuta silmää\n— kummallista kuinka ajatukset lentävätkin! täällä kadulla oli\nkomeat hautajaiset, nuori kaunis rouva makasi arkussa, samettisissa\nruumisvaunuissa, paljon oli kukkasia ja seppeleitä, soihdut loistivat\nniin että minä ihan hukuin, koko katu oli täynnä ihmisiä, kaikki\nhe kuuluivat ruumissaattoon, mutta kun soihdut olivat kadonneet\nnäkyvistä ja minä katsoin ympärilleni, seisoi tässä paaluni ääressä\nvielä yksi itkemässä; en ikinä unohda niitä kahta surullista silmää,\njotka katsoivat minuun! — Paljon ajatuksia liikkui vanhan katulyhdyn\nmielessä, joka tänä iltana loisti viimeistä kertaa. Vartiasotamies,\njonka paikalle tulee toinen, tietää toki seuraajansa ja voi sanoa\nhänelle pari sanaa, mutta lyhty ei tietänyt seuraajaansa ja se olisi\nkuitenkin voinut antaa hänelle yhden ja toisen neuvon, antaa tietoja\nsateesta ja pahasta ilmasta, kuinka kauvas katukäytävälle kuuvalo\nulottui ja miltä kulmalta tuuli puhalsi.\n\nKatuojan syrjällä seisoi kolme henkilöä, jotka olivat tulleet\nesittelemään itseään lyhdylle, luulossa että se oli ottanut eron\nvirastaan; yksi näistä oli sillinpää, sillä se loistaa pimeässä ja\nse arveli että paljon öljyä säästyisi jos se pääsisi lyhtypaalun\npäähän. Toinen oli laho puupala, joka sekin loistaa, jopa paremmin\nkuin kuiva kala, ja sen se itsekin sanoi; sitäpaitsi oli se viimeinen\npalanen puusta, joka kerran oli ollut metsän kaunistus. Kolmas oli\nkiiltomato, lyhty ei käsittänyt mistä se oli tullut, ja loistaa se\nvaan osasi, mutta laho puu ja sillinpää vannoivat ettei se loistanut\nkuin ajoittain ja ettei se senkään tähden voinut tulla kysymykseen.\n\nVanha lyhty sanoi, ettei kukaan kaikista kolmesta loistanut niin\nettä olisi sopinut katulyhdyksi, mutta sitä eivät ne uskoneet ja\nselittivät, kun kuulivat ettei lyhty itse ollut pyytänyt eroa\nvirastaan, että se on hyvin hauskaa, sillä eipä se sitte kelpaa\nvalitsemaan seuraajiaankaan.\n\nSamassa tuli tuuli kadunkulman takaa, suhisi vanhan lyhdyn\nsavuhatussa ja virkkoi: \"mitä kummia minä kuulen, lähdetkö sinä\nhuomenna pois? Viimeistä iltaako minä tapaan sinut täällä? Sitte\nsinun täytyy saada lahja; nyt minä tuulotan sinun pääkoppasi niin\nettet sinä ainoastaan selvästi muista mitä olet kuullut ja nähnyt,\nvaan minä teen sinut niin selväpäiseksi että sinä näet kaikki mitä\nsinun läsnäollessasi kerrotaan tai luetaan!\"\n\n\"Se on suuri lahja!\" sanoi vanha katulyhty. \"Monet kiitokset! Kunhan\nminua vaan ei valeta uudelleen!\" —\n\n\"Ei vielä moneen aikaan\", sanoi tuuli, \"ja nyt minä puhallan päähäsi\nmuistosi; jos sinä saat muita samallaisia lahjoja, niin saatat olla\ntyytyväinen vanhoihin päiviisi!\"\n\n\"Kunhan minua vaan ei valeta uudelleen!\" sanoi lyhty, \"tai voitko\nsinä joka tapauksessa taata minulle muiston?\"\n\n\"Vanha lyhty, ole järkevä!\" sanoi tuuli ja puhalsi tiehensä.\n\nSamassa tuli kuu näkyviin. \"Mitä te annatte?\" kysyi tuuli.\n\n\"En mitään!\" sanoi kuu, \"nythän on alakuu eivätkä lyhdyt koskaan ole\nvalaisseet minun puolestani, minä vaan aina lyhtyjen puolesta.\" Ja\nkuu painui takaisin pilven taakse, sillä se tahtoi olla rauhassa.\nSamassa putosi savuhatulle vesipisara, se tuntui putoavan räystäästä,\nmutta väitti tulevansa harmaista pilvistä ja oli olevinaan lahja,\njopa kaikista parhain lahja. \"Minä tungen sinun sisääsi ja sinä\ntulet sellaiseksi, että jonakin yönä, kun haluat, voit muuttua\nruosteeksi, lahota ja haihtua tomuksi.\" Mutta se oli lyhdyn mielestä\nhuono lahja ja samaa mieltä oli tuuli. \"Eikö nyt ole parempaa, eikö\nnyt ole parempaa?\" puhalsi se minkä jaksoi. Samassa putosi tuikkiva\ntähti, se piirsi ilmaan pitkän, loistavan tien. \"Mikä se oli?\" huusi\nsillinpää, \"eikö taivaalta juuri pudonnut tähti? Se taisi totisesti\nmennä lyhtyyn! — No niin, jos niin ylhäisetkin tulevat hakemaan\nvirkaa, niin me voimme lähteä tiehemme!\" ja sillinpää läksi ja muut\nseurasivat esimerkkiä, mutta vanha lyhty rupesi äkkiä loistamaan\nihmeellisen väkevällä valolla.\n\n\"Se oli kaunis lahja!\" sanoi lyhty. \"Kirkkaat tähdet, jotka aina ovat\ntuottaneet minulle niin paljon iloa ja jotka loistavat kauniimmin\nkuin minä oikeastaan koskaan olen osannut loistaa, vaikka kaikin\nvoimin olen pyrkinyt siihen, kirkkaat tähdet ovat huomanneet minut,\nvanhan köyhän katulyhdyn ja lähettäneet yhden tähden tuomaan minulle\nlahjaa. Ja se lahja on sellainen, että ne joista minä pidän,\nsaattavat nähdä kaikki mitä minä muistan ja näen oikein selvään; ja\nse se vasta on todellinen ilo, sillä ilo on aina puolinainen jollei\nsitä voi jakaa muille.\n\n\"Se oli hyvin kauniisti ajateltu!\" sanoi tuuli, \"mutta sinä et taida\ntietää että siihen tarvitaan vahakynttilä. Jollei sinuun sytytetä\nvahakynttilää, niin eivät muut näe mitään sinun näkemistäsi. Sitä\neivät tähdet ole tulleet ajatelleeksi, ne luulevat että kaikki mikä\nloistaa, vähinten loistaa vahakynttilän valolla. Mutta nyt minua\nväsyttää!\" sanoi tuuli, \"nyt minä panen levolle!\" ja se pani levolle.\n\nSeuraavana päivänä — — — niin, seuraavan päivän yli me oikeastaan\nvoimme hypätä; seuraavana iltana lepäsi lyhty nojatuolissa,\nja arvaappa missä —? Vanhan vartian luona. Hän oli noille\n\"kolmellekymmenelle kuudelle miehelle\" tehnyt pyynnön, että he hänen\npitkän ja uskollisen palveluksensa tähden antaisivat hänen pitää\nvanhan lyhdyn; he olivat hymähtäneet hänelle, kun hän sitä pyysi, ja\nhän oli saanut lyhdyn ja nyt se lepäsi nojatuolissa aivan likellä\nlämmintä uunia. Se oli ikäänkuin suurentunut, se melkein täytti koko\ntuolin. Ja vanhukset istuivat illallispöydässä ja loivat lempeitä\nsilmäyksiä lyhtyyn; mielellään he olisivat antaneet sille paikan\npöydänkin ääressä. Kellarissa he tosin asuivat, kaksi kyynärää maan\nsisässä ja ennenkuin huoneeseen pääsi, täytyi kulkea kivillä lasketun\netehisen läpi, mutta sisällä oli lämmin, sillä ovi oli tukittu\nkangaskaistaleilla; siistin ja hauskan näköistä siellä oli; sekä\nvuoteen että pienten ikkunain edessä oli uutimet ja ikkunalaudalla\nseisoi kaksi kummallista kukkaruukkua; merimies Kristian oli tuonut\nne Itä-Intiasta tai Länsi-Intiasta, ne olivat savesta, norsun\nmuotoiset, mutta selkä oli poissa ja selän kohdalla nousi mullasta,\njota oli pantu ruukkuun, toisesta mitä pulskin sipuli — se oli\nvanhuksien kyökkipuutarha, toisesta suuri, kukkiva geranium, joka\noli heidän kukkapuutarhansa. Seinällä riippui suuri, värillinen kuva\n\"Wienin kongressi\", ja siinä olivat kaikki kuninkaat ja keisarit\nyhtaikaa.\n\nBornholmilainen kello raskaine lyyjyluotineen pani \"tik tak!\" Se kävi\naina edellä, mutta vanhusten mielestä se oli parempi kuin että se\nolisi käynyt jälessä. He söivät illallistaan ja vanha katulyhty oli,\nkuten sanottu, nojatuolissa lämpöisen uunin luona. Lyhdystä tuntui\nsiltä kuin koko maailma olisi mennyt nurin.\n\nMutta kun vanha vartia loi siihen katseensa ja rupesi puhelemaan\nheidän yhteisistä muistoistaan sateessa ja tuulessa, lyhyinä,\nkirkkaina kesäöinä tai pyryssä ja pakkasessa, jolloin mieli paloi\nkellarikomeroon, niin palasi järjestys taas vanhalle lyhdylle, sen\nsilmissä oli kaikki entisellään. Tuuli oli todella erinomaisesti\nselvittänyt sen pään. —\n\nVanhukset olivat ahkeraa, kätevää väkeä, ei heiltä mennyt ainoakaan\nhetki suorastaan hukkaan; sunnuntai-iltapäivänä otettiin esiin\njoku kirja, tavallisesti matkakertomus ja ukko luki ääneen, luki\nAfrikasta, suurista metsistä ja elefanteista, jotka villeinä\nkävelevät metsissä, ja vanha akka kuunteli ja katseli savielefantteja\njotka olivat kukkaruukkuina.\n\n\"Melkein minä voin ajatella millaista siellä on!\" sanoi hän.\n\nJa lyhty toivoi sydämensä pohjasta että vahakynttilä sytytettäisiin\nja pantaisiin sen sisään, niin että vaimo näkisi kaikki asiat lyhdyn\nsilmillä, korkeat puut, tuuheat, toisiinsa kietoutuneet oksat,\nalastomat mustat ihmiset, jotka ratsastavat hevosten selässä, sekä\nlaumoittain elefantteja, jotka leveillä jaloillaan tallaavat pensaita\nja ruokoja.\n\n\"Mitä hyötyä koko minun kyvystäni on, kun ei ole vahakynttilää!\"\nhuomautti lyhty, \"heillä on vain hylkeenrasvaa ja talikynttilöitä\neikä se riitä!\" —\n\nEräänä päivänä tuli kellariin kimppu vahakynttilänpätkiä, pisimmät\npätkät poltettiin, pienemmillä vahasi eukko neulomalankaansa;\nvahakynttilöitä oli, mutta he eivät keksineet panna edes pientä\npätkää lyhtyyn.\n\n\"Tässä minä seison harvinaisine lahjoineni!\" sanoi lyhty, \"kaikki on\nminun sisässäni enkä minä voi jakaa mitään heille! He eivät tiedä,\nettä minä saatan muuttaa nämä valkoiset seinät mitä kauneimmiksi\ntapeteiksi, kauniiksi metsiksi, kaikeksi mitä he vain toivovat! — He\neivät sitä tiedä!\"\n\nLyhty seisoi somaksi kiilloitettuna nurkassa, josta se aina pisti\nsilmään; ihmiset kyllä sanoivat, että se on roskaa, mutta vanhukset\neivät välittäneet siitä, he pitivät lyhdystä.\n\nEräänä päivänä — oli vanhan vartian syntymäpäivä — tuli vanha vaimo\nlyhdyn luo, hymähti ja sanoi:\n\n\"Minäpä laitan ilotulituksen hänen kunniakseen!\" ja lyhdyn läkkihattu\nhelisi, sillä se ajatteli: \"nyt se heille selviää!\" mutta se sai\nhylkeenrasvaa eikä vahakynttilää, se paloi koko illan, mutta tiesi\nnyt, että tähtien lahja, paras kaikista, tuli olemaan kuollut aarre\ntässä elämässä.\n\nSilloin se näki unta — ja kun on saanut sellaiset lahjat, niin\nsellaiset unetkin kyllä tulevat — että vanhukset olivat kuolleet\nja että se itse oli joutunut raudanvalajan luo sulatettavaksi. Se\npelkäsi yhtä pahasti kuin raatihuonetta ja kolmenkymmenen kuuden\nmiehen tarkastusta, mutta vaikka se oli saanut voiman lahota\nruosteeksi ja tomuksi, kun vaan tahtoi, ei se tahtonut sitä ja\nsitte se joutui sulatusuuniin ja siitä tuli kaunein, rautainen\nkynttiläjalka mitä ikinä ihminen saattoi vahakynttilöilleen\ntoivoa. Se oli enkelin muotoinen, kädessä kukkakimppu ja keskelle\nkukkakimppua pantiin vahakynttilä ja kynttiläjalka joutui vihriälle\nkirjoituspöydälle ja huone oli niin kaunis, siellä oli paljon\nkirjoja, seinillä riippui kauniita kuvia, siellä asui runoilija\nja kaikki mitä hän ajatteli ja kirjoitti, puhkesi näkyviin, huone\nmuuttui pimeäksi, syväksi metsäksi tai aurinkoiseksi niityksi, missä\nhaikara kävellä herrasteli, tai laivankanneksi vellovalla merellä. —\n\n\"Mitä lahjoja minulla onkin!\" sanoi lyhty herätessään. \"Minä\nmelkein toivoisin että minut sulatettaisiin! — mutta ei, ei se saa\ntapahtua niin kauvan kun vanhukset elävät! He pitävät minusta minun\nitseni tähden! Minähän olen kuin heidän lapsensa ja he ovat minut\nkiilloittaneet ja he ovat antaneet minulle hylkeenrasvaa; minulla\non yhtä hyvät päivät kuin 'kongressilla', joka kuitenkin on jotakin\nylhäistä sukua!\"\n\nJa siitä lähtien sai lyhty enemmän sisällistä rauhaa ja sitä se\ntodella ansaitsi, se rehellinen vanha katulyhty.\n\n\n\n\nNAAPURUKSET.\n\n\nOlisi luullut että ankkalammikossa puuhattiin jotakin erityistä,\nmutta ei siellä puuhattu mitään! Kaikki ankat kelluivat paraikaa\nvedenpinnalla, toiset seisoivat päälaellaan — sillä ne osasivat\nsellaisiakin temppuja — ja yhtäkkiä ne kaikki törmäsivät maihin;\nmärässä savimaassa näkyi niiden jälkiä ja niiden kaakatus kuului\nkauvas. Vesi joutui tuimaan liikkeeseen ja äsken se oli ollut\nkirkkaana kuin peilin pinta, siihen oli kuvastunut joka puu, joka\npensas rannalla, ja vanha talonpoikaisasumus, jonka päädyssä oli\npari reikää ja pääskysenpesä; mutta erityisesti oli vedenpinnassa\nnäkynyt suuri, kukkiva ruusupensas, joka seinustalta ulottui veteen\nasti. Tämä kaikki oli päilynyt vedessä kuin kuva, mutta ylösalaisin,\nja kun vesi oli joutunut liikkeeseen, oli kaikki mennyt sekaisin\nja kuva kadonnut. Kaksi höyhentä oli ankkojen lentäessä pudonnut\nja ne hyppivät ylös, alas vedessä; äkkiä ne rupesivat kiitämään\nikäänkuin tuuli olisi vienyt niitä, mutta tuulta ei ollut ja ne\njäivät paikoilleen ja vesi kävi taas rasvatyveneksi, selvästi saattoi\nnähdä rakennuksen päädyn pääskysenpesineen ja ruusupensaan; joka\nruusu kuvastui veteen, ne olivat niin kauniit, mutta eivät ne sitä\ntietäneet, sillä kukaan ei ollut niille sitä sanonut. Aurinko paistoi\nhentojen lehtien läpi, ne olivat niin täynnä lemua, että jokaisen\nruusun mielessä liikkui samaa kuin meissä, kun ajatuksemme ovat\noikein onnelliset.\n\n\"Kuinka ihanaa on elää!\" sanoi joku ruusu, \"en muuta toivo kuin että\nsaisin suudella aurinkoa, kun se on niin lämmin ja kirkas. — Niin,\nja ruusuja tuolla alhaalla vedessä, niitä minä myöskin tahtoisin\nsuudella; ne ovat ihan meidän kaltaisiamme; minä tahtoisin suudella\nnoita herttaisia pieniä linnunpoikia tuolla alhaalla pesässä; ja\ntäällä meidän päällämme on samallaisia! ne oikovat päitään ja\npiipottavat niin somasti! Niillä ei ole ensinkään höyheniä, kuten\nniiden isällä ja äidillä. Meillä on hyviä naapureja sekä yllämme että\nallamme. Oi kuinka ihanaa on elää!\"\n\nPienet poikaset sekä ylä- että alapuolella — niin, ne jotka olivat\nalapuolella eivät olleet muuta kuin kuvia vedessä — pienet poikaset\nolivat varpusia, isä ja emä olivat varpusia; ne olivat ottaneet\nhaltuunsa viimevuotisen, tyhjän pääskysenpesän ja elivät siinä kuin\nkotonaan.\n\n\"Ankanpoikiako tuolla uiskentelee?\" kysyivät varpusenpojat nähdessään\nhöyhenten kelluvan vedessä.\n\n\"Tehkää järkeviä kysymyksiä kun teette!\" sanoi äiti; \"ettekö näe,\nettä ne ovat höyheniä, eläviä vaatteita, jommoisia minullakin on ja\njommoisia te saatte, paitsi että meidän vaatteemme ovat hienommat!\nOlisivatpa täällä ylhäällä pesässämme, sillä ne lämmittävät.\nTahtoisinpa mielelläni tietää mikä ankkoja pelästytti; varmaan\nvedessä oli jotakin, sillä eivät ne nyt minua pelästyneet, vaikka\nteille piipotinkin hiukan lujaan. Noitten pölkkypäisten ruusujen\npitäisi se tietää, mutta eivät ne tiedä mitään, ne katselevat vain\nitseään ja haisevat. Minä olen sydämeni pohjasta kyllästynyt niihin\nnaapureihin!\"\n\n\"Kuulkaappas noita herttaisia pieniä lintuja!\" sanoivat ruusut, \"ne\nrupeavat nekin jo koettamaan laulaa! — Eivät vielä osaa, mutta kyllä\nne oppivat! Mikä ilo se mahtaa olla! Hauskaa se vaan on, kun on\niloisia naapureja!\" —\n\nSamassa tulla nelisti rantaan kaksi hevosta, joita piti juotettaman;\ntoisen selässä istui renki, joka oli riisunut päältään kaikki muut\nvaatteet paitsi mustan hattunsa; se oli niin suuri ja leveä. Renki\nvihelteli ikäänkuin olisi ollut pieni lintu ja ratsasti ankkalammikon\nsyvimmälle kohdalle; ja kun hän kulki ruusupensaan ohitse, repäsi\nhän yhden ruusun ja pisti sen hattuunsa; sitte hän luuli olevansa\noikein juhla-asussa ja ratsasti tiehensä. Toiset ruusut seurasivat\nkatseillaan sisartaan ja kyselivät toisiltaan: \"minnekkähän hän\nmatkusti?\" mutta sitä ei kukaan tietänyt.\n\n\"Mielelläni minäkin lähtisin maailmalle!\" sanoi toinen toiselle,\n\"mutta täällä kotona, omassa vihriässä lehdikössämme on myöskin\nkaunista! Päivällä on aurinko niin lämmin ja yöllä loistaa taivas\nvieläkin kauniimpana! me näemme sen kaikkien niiden pienten reikien\nläpi, joita siinä on!\"\n\nNe luulivat tähtiä rei'iksi, sillä ruusut eivät ymmärtäneet asioita\nsen paremmin.\n\n\"Me elähytämme taloa!\" sanoi varpusemo, \"ja pääskysenpesän sanotaan\ntuottavan onnea; siksi he mielellään pitävät meitä täällä! mutta\nnuo naapurit tuossa, tuollainen kokonainen ruusupensas, joka kasvaa\nylös seinää myöten, se levittää kosteutta; arvelen että se pian\nhävitetään, niin sittehän siinä voi itää joku jyvänenkin. Eivät\nruusut kelpaa muuta kuin katseltaviksi ja haisteltaviksi tai hattuun\npistettäviksi. Joka vuosi, sen on oma äitini minulle kertonut, ne\nvarisevat ja talonpoikaisvaimo suolaa lehdet; ne saavat ranskalaisen\nnimen, jota en minä osaa lausua enkä välitäkään siitä; sitte ne\npannaan tulelle, kun tahdotaan hyvää hajua. Kas sellainen niiden\non elämänkulku, ne ovat pelkkää silmä- ja nenäruokaa. Nyt te sen\ntiedätte!\"\n\nKun joutui ilta ja hyttyset tanssivat lämpöisessä ilmassa, missä\npilvet punaisina uiskentelivat, tuli satakieli laulamaan ruusuille.\nSe lauloi, että kauneus on kuin auringonpaiste tässä maailmassa ja\nettä kauneus elää aina.\n\nMutta ruusut luulivat satakielen laulavan itsestään ja saattoihan\nsen niinkin ymmärtää. Ei niiden juolahtanut mieleenkään, että laulu\ntarkoitti niitä, mutta ne iloitsivat siitä ja tuumivat, eikö kaikista\npienistä varpusenpojistakin voisi tulla satakieliä.\n\n\"Minä ymmärsin erinomaisen hyvin, mitä se lintu lauloi!\" sanoivat\nvarpusenpojat. \"Yhtä ainoaa sanaa en ymmärtänyt: mitä on kauneus?\"\n\n\"Ei se ole mitään!\" sanoi varpusemo, \"se on vaan sellaista\nulkonaista. Tuolla ylhäällä herraskartanossa, missä kyyhkysillä on\noma talo ja niiden pihamaalle joka päivä sirotellaan herneitä ja\njyviä, — olen itse syönyt niiden kanssa ja sinne pääsette tekin\naikoinanne! Sano minulle kenen kanssa seurustelet ja minä lupaan\nsanoa sinulle kuka olet! — tuolla ylhäällä herraskartanossa on kaksi\nvihriäkaulaista, töyhtöpäätä lintua; pyrstö voi levitä suureksi\nympyriäiseksi pyöräksi ja se on niin monivärinen että silmiä särkee.\nNiitä sanotaan riikinkukoiksi ja ne ovat kauniit. Jos niitä hiukan\nnyppisi, niin eivät näyttäisi sen kauniimmilta kuin mekään. Minä\nolisin niitä nyppinyt, jolleivät olisi olleet niin suuret!\"\n\n\"Minäpäs nypin niitä!\" sanoi pienin varpusenpojista ja sillä ei vielä\nollut höyheniäkään.\n\nTalossa asui kaksi nuorta ihmistä; he pitivät niin paljon toisistaan,\nhe olivat niin ahkerat ja reippaat, heidän asunnossaan oli niin\nsomaa. Sunnuntaiaamuna meni nuori vaimo ulos, otti kourallisen mitä\nihanimpia ruusuja ja pani ne vesilasiin ja asetti sen keskelle\npiironkia.\n\n\"Nyt minä näen että on pyhä!\" sanoi mies, suuteli herttaista pientä\nvaimoaan ja istuutui lukemaan virttä. He istuivat käsi kädessä ja\naurinko paistoi sisään ikkunoista ja sen valo lankesi tuoreisiin\nruusuihin ja nuoriin ihmisiin.\n\n\"Tuohon minä jo olen ihan kyllästynyt!\" sanoi varpusemo, joka\npesästään katseli huoneeseen; ja sitte se läksi lentoon.\n\nSamalla tavalla kävi seuraavana sunnuntaina, sillä joka sunnuntai\ntuli lasiin tuoreita ruusuja ja aina kukki ruusupensas yhtä kauniina;\nvarpusenpojat jotka nyt olivat saaneet höyhenet, olisivat mielellään\nlentäneet mukaan, mutta emo sanoi: \"te pysytte täällä!\" ja ne\npysyivät. — Emo läksi lentoon, mutta kuinka lieneekin sattunut,\nettä hän äkkiä tarttui jouhista tehtyyn ansaan, jonka pojat olivat\nripustaneet oksaan. Jouhet kietoutuivat jalkojen ympäri, niin,\nniin lujaan kuin olisi leikattu; se oli kidutusta ja tuskaa; pojat\njuoksivat heti paikalle ja ottivat kiinni linnun, ottivat lisäksi\nkiinni niin kauhean kovasti. \"Ei se ole kuin varpunen!\" sanoivat he,\nmutta eivät sittenkään päästäneet sitä irti, vaan läksivät viemään\nkotiin ja löivät joka kerta nokalle, kun lintu yritti huutaa.\n\nTalossa oli vanha mies, joka osasi valmistaa saipuaa. Hän teki\nsiitä sekä palloja että kankia, sekä partaa että käsiä varten. Se\noli tuollainen hauska kuljeskeleva äijä ja kun hän näki poikien\ntuovan varpusta ja kuuli heidän sanovan etteivät he siitä ensinkään\nvälitä, niin hän sanoi: \"tehdäänkös me se kauniiksi?\" ja varpusemon\npintaa karmi, kun hän sen sanoi. Vanhuksen laukussa oli mitä\nkauneimpia värejä ja hän otti sieltä esiin kiiltävää kultajauhoa ja\npoikien täytyi juosta sisään hakemaan munaa, ja munasta otti vanhus\nvalkuaisen ja voiteli sillä koko linnun ja siroitti sitte kultajauhoa\npäälle. Yks kaks oli varpusemo kullattu. Mutta ei hän ajatellut\nkomeuttaan, hänen joka jäsenensä vapisi. Ja saippuaäijä otti punaisen\ntilkun — hän repäisi sen vanhan takkinsa vuorista — leikkeli tilkun\nsahareunaiseksi kukonharjaksi ja liimasi sen linnun päähän.\n\n\"Nyt saatte nähdä kultalinnun lentävän!\" sanoi hän sitte ja\npäästi irti varpusen, joka kauheimmassa hädässä lensi kirkkaaseen\npäiväpaisteeseen. Kylläpä osasikin kiiltää! Kaikki varpuset, yksin\nsuuri variskin — eikä se ollut mikään eilispäivän poikanen —\npelästyivät kauheasti sitä näkyä, mutta ne lensivät kuitenkin\nperässä, sillä ne tahtoivat tietää mikä ylhäinen lintu se oli.\n\n\"Mistä kaukaa! mistä kaukaa!\" huusi varis.\n\n\"Odota hiukkasen! odota hiukkasen!\" sanoivat varpuset. Mutta ei hän\nmalttanut hiukkastakaan odottaa. Peloissaan ja kauhistuksissaan\nlensi hän kotiin päin; hän oli vaipumaisillaan maahan, ja yhä tuli\nlisää uusia lintuja, suuria ja pieniä; toiset lensivät ihan likelle\nruvetakseen nokkimaan.\n\n\"Kas sitä! Kas sitä!\" huusivat kaikki yhteen ääneen.\n\n\"Kas sitä! Kas sitä!\" huusivat poikaset kun emo likeni pesää.\n\"Se on varmaankin riikinkukko. Siinä on niin paljon värejä, että\nsilmiä särkee, kuten äiti sanoi, pip, se on kaunista!\" Ja sitte\nne nokkivat pienillä nokillaan niin että emon oli mahdoton päästä\nsisään, ja pelko oli hänet niin lamauttanut, ettei hän enään osannut\npiipoittaakaan, vielä vähemmin sanoa: \"Minä olen teidän äitinne\".\nToiset linnut nokkivat sitä nyt nokkimistaan niin että jokikinen\nsulka läksi ja verissään vaipui varpusemo ruusupensaaseen.\n\n\"Lintu raukka!\" sanoivat ruusut. \"Tule, me suojelemme sinua! Nojaa\npieni pääsi meihin!\"\n\nVarpusemo levitti vielä kerran siipensä, sitte se nosti ne takaisin\nkiinni kupeilleen ja makasi kuolleena naapuriperheen, tuoreitten,\nkauniitten ruusujen luona.\n\n\"Pip!\" sanoivat varpusenpojat pesässä. \"Missä se äiti viipyneekään,\nsitä ei ymmärrä! Eihän tämä vain liene hänen kujeitaan, että meidän\nnyt pitäisi tulla toimeen omin neuvoin. Talon hän on jättänyt meille\nperinnöksi; mutta kuka meistä sen saa omakseen, kun meille kerran\ntulee perhe?\"\n\n\"Minä en suinkaan saata pitää teitä täällä, jahka tästä nyt hankin\nvaimon ja lapset!\" sanoi pienin.\n\n\"Kyllä minä saan sekä enemmän vaimoja että lapsia kuin sinä!\" sanoi\ntoinen.\n\n\"Mutta minä olen vanhin!\" sanoi kolmas. Kaikki nousivat nyt torumaan,\nne räpyttelivät siipiään ja nokkivat ja yks, kaks tyrkättiin toinen\ntoisensa perästä pois pesästä. Siinä ne sitte makasivat maassa\nja vihoissaan ne olivat. Päätään ne pitivät ihan kallellaan ja\nräpyttelivät sitä silmää joka oli ylöspäin. Heidän oli tapana sillä\ntavalla murjottaa.\n\nHe osasivat hiukkasen lentää ja enemmän he oppivat ja vihdoin he\nyksimielisesti päättivät, että tunteakseen toisensa kun maailmalla\nkohtaisivat, sanoisivat: pip! ja raapaisisivat maata kolme kertaa\nvasemmalla jalallaan.\n\nSe poikanen joka jäi pesään, levittelihe niin paljon kuin ikinä\ntaisi. Olihan se nyt talonomistaja, mutta ei sitä kauvan kestänyt.\n— Yöllä paistoi ikkunoihin punainen tuli, liekit tunkivat\nesiin räystään alta, kuivat oljet hulmahtivat tuleen, koko talo\npaloi poroksi ja varpusenpoika meni samaa tietä, mutta nuori\nihmispariskunta pääsi onnellisesti pois.\n\nKun aurinko seuraavana aamuna nousi ja kaikki näytti raikkaalta ja\nvirkistyneeltä kuin makean unen jälkeen, ei mökistä ollut jälellä\nkuin joitakuita mustia, hiiltyneitä hirsiä, jotka pysyttelivät\npystyssä uunin varassa. Se se oli oma herransa. Mökin perustuksista\nsuitsutti vielä sakea savu, mutta vähän matkan päässä seisoi\nterveenä, täydessä kukassa ruusupensas ja jokainen oksa ja kukka\nkuvastui tyyneen veteen.\n\n\"No voi kuinka kauniina ne ruusut seisovat tuossa palaneen talon\nedustalla!\" sanoi ohikulkeva mies; \"sehän on erinomaisen herttainen\npieni kuva! sen minä tahdon!\" ja mies otti taskustaan pienen,\nvalkolehtisen kirjan ja hän otti lyijykynänsä, sillä hän oli maalari,\nja piirusti savuavan tuhan, hiiltyneet hirret ja uunin, joka\nkallistumistaan kallistui alemma, mutta etualalla oli suuri, kukkiva\nruusupensas. Kaunis se oli ja sen ansiohan oli että kuva piirrettiin.\n\nPäivemmällä kulki sivu kaksi varpusta, jotka olivat täältä kotoisin.\n\"Missä on mökki?\" sanoivat ne, \"missä pesä? — Pip, kaikki on\npalanut ja väkevä veljemme on myöskin palanut; sen hän sai\npalkakseen siitä että anasti pesän. — Ruusut pääsivät helpolla! ne\nseisovat punaposkisina paikoillaan. Ne välittävät viisi naapurin\nonnettomuudesta. Niin, minä en viitsi puhutella heitä, ja rumaa\ntäällä on, se on minun mielipiteeni!\" Sen tiensä ne lensivät.\n\nSyksyllä sattui kerran ihana aurinkoinen päivä, olisi luullut olevan\nsydänkesän. Puhdasta ja kuivaa oli pihamaalla, herraskartanon\nisojen rappujen edessä ja siellä astuskeli kyyhkysiä, sekä mustia\nettä valkoisia ja sinipunertavia, ne kiilsivät auringossa ja vanha\nkyyhkysemo pöyhisteli sulkiaan ja sanoi poikasille: \"pysykää\nryhmissä, pysykää ryhmissä!\" — sillä silloin ne näyttivät\nkauniimmilta.\n\n\"Mitä pieniä harmaita täällä joukossamme juoksee?\" kysyi vanha\nkyyhkynen, jonka silmät olivat punaiset ja vihriät. \"Pieniä harmaita!\npieniä harmaita!\" sanoi hän.\n\n\"Ne ovat varpusia! kilttejä eläimiä! meitä on aina sanottu lempeiksi\nja sentähden meidän kai pitää antaa niiden nokkia joukossamme! — ne\neivät sekaannu keskusteluun ja raappivat niin somasti jalallaan.\"\n\nNiin, ne raappivat todella, raappivat kolme kertaa vasemmalla\njalallaan, mutta sanoivat samalla pip! ja tunsivat toisensa, ne\nolivat palaneen talon varpusia.\n\n\"Täällä syö tavattoman hyvin!\" sanoivat varpuset.\n\nJa varpuset kiertelivät ja kaartelivat, pöyhistelivät sulkiaan ja\npitivät oman sisällisen mielipiteensä.\n\n\"Katsoppas tuota kyyhkystä kuinka se pöyhkeilee!\" sanoi toinen\nkyyhkynen toisesta, \"ja katsoppas tuota kuinka se hotkii herneitä!\nSe saa liian paljon! se saa parhaimmat! kurr kurr! Katsoppas kuinka\nsen on harja pystyssä! katsoppas tuota herttaista, ilkeää elukkaa!\nknurre, knurre!\" ja kaikkien silmät hohtivat vihan punassa. \"Pysykää\nryhmissä, pysykää ryhmissä! Pieniä harmaita! pieniä harmaita! Knurre,\nknurre, knurre!\" kuului lakkaamatta ja kuuluu kai vielä tuhannen\nvuoden kuluttua.\n\nVarpuset söivät hyvin ja pitivät korvat auki, jopa koettivat asettua\nryhmiin, mutta se ei kaunistanut heitä; he olivat ylen kylläiset;\nhe läksivät nyt pois kyyhkysten luota ja lausuivat sisällisesti\nmielipiteensä kyyhkysistä, sitte he hyppäsivät aidan alatse\npuutarhaan. Ovi sisään oli auki, yksi varpusista hyppäsi kynnykselle.\nHän oli syönyt vatsansa liian täyteen ja se teki hänet rohkeaksi.\n\"Pip!\" sanoi hän, \"kyllä minä uskallan!\"\n\n\"Pip!\" sanoi toinen varpunen, \"uskallan minäkin, jopa vähän lisää!\"\nja sitte se hyppeli huoneeseen. Siellä ei ollut ketään ihmistä, sen\nkyllä huomasi kolmas varpunen ja se lensi vielä kauvemma huoneeseen\nja sanoi: \"kokonaan sisään tai ei ensinkään! onpa tämä muuten aika\nhullunkurinen ihmispesä! mitä ihmettä tänne on ripustettu! mitä tämä\non!\"\n\nIhan varpusten edessä kukkivat ruusut ilmi elävinä, ne kuvastuivat\nveteen ja hiiltyneet hirret kallistuivat lahoavaa uunia vastaan.\n\nMitä kummaa tämä olikaan! miten ne olivat joutuneet herraskartanon\nhuoneeseen?\n\nKaikki varpuset yrittivät lentää ruusujen ja uunin päällitse,\nmutta ne töytäsivät sileää seinää vastaan; siinä oli taulu, suuri,\noivallinen maalaus, jonka taiteilija oli tehnyt pienen piirustuksensa\nmukaan.\n\n\"Pip!\" sanoivat varpuset, \"ei siinä ole mitään! siinä vaan näyttää\nolevan! Pip! se on kaunista se! Ymmärrätkö sinä sellaista — minä\nainakaan en ymmärrä!\" ja sitte ne lensivät tiehensä, sillä huoneeseen\ntuli ihmisiä.\n\nPäivät pakenivat, vuodet vierivät, kyyhkyset, senkin ilkeät eläimet\nolivat ehtineet sekä kuherrella että vihoitella!. Varpuset olivat\nnähneet vilua talvella ja herkutelleet kesällä; ne olivat kaikki\nkihloissa tai naimisissa, kuinka kukin tahtoo sanoa. Niillä oli\npoikasia ja jokaisen poikanen oli tietysti kaunein ja viisain; toinen\nlensi toisaalle, toinen toisaalle ja tavatessaan tunsivat ne toisensa\npiipotuksesta ja vasemman jalan raapaisemisesta. Vanhin heistä oli\nvanha ja vaivainen, hänellä ei ollut pesää eikä poikasia; kerran teki\nhänen mieli päästä suureen kaupunkiin ja hän lensi Köpenhaminaan. —\n\nSiellä oli suuri, monivärinen talo; se oli ihan likellä linnaa,\nkanavan varrella, jossa oli ruukuilla ja omenilla lastattuja laivoja.\nIkkunat olivat alhaalta leveämmät kuin ylhäältä ja kun varpuset\nkurkistivat sisään ikkunoista, näytti jokainen huone siltä kuin olisi\nkatsonut tulpaniin. Siellä oli kaikellaisia värejä ja koukeroita ja\nkeskellä tulpania seisoi valkeita ihmisiä; ne olivat marmorista,\ntoiset tosin kipsistäkin, mutta varpusen silmissä ei siinä ole mitään\neroa. Rakennuksen otsikossa oli metallivaunut metallihevosineen ja\nvoiton jumalatar ohjasi niitä. Rakennus oli Thorvaldsenin museo.\n\n\"Kuinka se paistaa! kuinka se paistaa!\" sanoivat varpuset, \"tuo\non varmaan kaunista tuo! Pip! tämä on kuitenkin suurempaa kuin\nriikinkukko!\" varpunen muisti vielä lapsuutensa ajoilta mitä emo\noli pitänyt suurimpana kauneutena. Ja samassa hän lensi pihamaalle;\nsiellä oli sielläkin komeaa; seinille oli maalattu palmuja ja oksia\nja keskellä pihaa seisoi suuri, kukkiva ruusupensas; sen tuoreet,\nupeat oksat varjostivat hautaa, ja sinne lensi varpunen, koska siellä\nennestäänkin käveli paljon varpusia. \"Pip!\" ja kolme raapausta\nvasemmalla jalalla; sen tervehdyksen oli varpunen suorittanut monta\nkertaa vuosien ja päivien kuluessa, mutta kukaan ei ollut sitä\nymmärtänyt, sillä eivät ne jotka erossa ovat, joka päivä tapaa\ntoisiaan. Tuo tervehtimistapa oli käynyt tottumukseksi, mutta tänään\nsattui pihamaalle kaksi vanhaa varpusta ja yksi poikanen, jotka\nsanoivat \"pip!\" ja raappivat kolme kertaa vasemmalla jalallaan.\n\n\"No päivää, päivää!\" Koolla oli kolme varpuspesän vanhusta ja yksi\npieni perheen vesa. \"Täälläkö me tapaamme!\" sanoivat he. \"Tämä on\nhieno paikka, mutta ei täällä ole paljon suuhunpantavaa. Tämä on sitä\nkaunista! Pip!\"\n\nJa paljon ihmisiä tuli sivuhuoneista, joissa upeat marmorikuvat\nseisoivat, ja he astuivat haudalle, joka kätki suuren mestarin,\nhänet, joka oli muovaillut kuvapatsaat, ja kaikki jotka tulivat,\nseisoivat hehkuvin kasvoin Thorvaldsenin haudalla ja toiset kokosivat\nvarisseet ruusunlehdet ja kätkivät ne. Siellä oli kaukaisia\nmatkustajia; ne tulivat suuresta Englannista, Saksasta ja Ranskasta;\nkaunein naisista otti ruusun ja pani sen rinnalleen. Varpuset tulivat\nsiihen käsitykseen, että ruusut hallitsivat täällä ja että koko talo\noli rakennettu niitä varten, ja oli se heidän mielestään sentään\nhiukan liikaa; mutta koska kaikki ihmiset nyt liehakoivat ruusuja,\nniin tahtoivat he seurata aikaansa. \"Pip!\" sanoivat he, lakaisivat\npyrstöllään permantoa ja tirkistelivät toisella silmällään ruusuja;\nei heidän tarvinnut kauvankaan katsella ennenkuin he olivat varmat\nsiitä että olivat tekemisissä vanhojen naapuriensa kanssa. Ja ne ne\nolivatkin. Maalari joka oli piirustanut ruusupensaan palaneen mökin\nedustalla oli sittemmin saanut luvan kaivaa ruusut maasta. Hän oli\nantanut ne rakennusmestarille, sillä kauniimpia ruusuja ei ollut\nmissään; ja hän oli istuttanut ne Thorvaldsenin haudalle ja siellä ne\nkauneuden kuvana kukoistivat ja antoivat punaiset, lemuavat lehtensä\nmuistoiksi kaukaisiin maihin.\n\n\"Oletteko te saaneet paikan täällä kaupungissa?\" kysyivät varpuset.\n\nJa ruusut nyökyttivät päitään. Ne tunsivat harmaat naapurinsa ja\nilostuivat ne nähdessään.\n\n\"Kuinka ihanaa on elää ja kukkia ja tavata vanhoja ystäviä ja joka\npäivä nähdä lempeitä kasvoja! Täällä tuntuu joka päivä suurelta\npyhäpäivältä!\"\n\n\"Pip!\" sanoivat varpuset, \"ne ovat todella vanhat naapurimme! Kyllä\nme muistamme niiden syntyperän. Ne ovat kotoisin lammikosta! Pip!\novatpa ne päässeet kunniaan! Toiset pääsevät nukkumallakin kunniaan.\nJa mitä ihmeellistä tuollaisessa punaisessa läjässä on, sitä todella\nen ymmärrä! — Ja tuossa on kuihtunut lehti, sen minä näen kun\nnäenkin!\"\n\nJa varpuset nokkasivat lehteä niin että se putosi ja entistä\ntuoreempana ja vihreämpänä seisoi pensas ja ruusut tuoksuivat\nauringonpaisteessa Thorvaldsenin haudalla, jonka kuolemattomaan\nnimeen niiden kauneus liittyi.\n\n\n\n\nPIENI TUK.\n\n\nNiin, se oli pieni Tuk! Ei hänen nimensä oikeastaan ollut Tuk, mutta\nsilloin kun ei hän vielä osannut puhua, rupesi hän itse sanomaan\nitseään Tukiksi; sen piti merkitä Kaarloa ja onhan se hyvä tietää;\nhänen piti hoitaa sisartansa Gustavaa, joka oli paljon pienempi kuin\nhän, ja hänen piti myöskin lukea läksyänsä, mutta ne molemmat työt\neivät tahtoneet yhtaikaa luistaa. Poika raukka istui sisko sylissä,\nlauloi sille kaikki laulut mitä ikinä osasi ja tuontuostakin lensivät\nsilmät maantiedekirjaan, joka oli avoinna hänen edessään. Huomenna\npiti hänen osata ulkoa kaikki kylät Själlandin hiippakunnassa ja\ntietää kaikki mitä niistä saattoi tietää.\n\nNyt tuli äiti kotiin, sillä hän oli ollut ulkona ja hän otti pikku\nGustavan; Tuk juoksi ikkunan ääreen lukemaan ja luki miltei silmänsä\npuhki, sillä oli jo hämärä ja pimeni pimenemistään, mutta äidillä ei\nollut varaa ostaa kynttilöitä.\n\n\"Tuolla kulkee vanha pesumuija naapurista!\" sanoi äiti katsoessaan\nulos ikkunasta. \"Tuskin hän jaksaa kantaa omaa painoaan ja sitte\nhänen vielä lisäksi täytyy kantaa ämpärit kaivolta; juokseppas sinä,\npieni Tuk, ulos, ole kiltti, auta vanhaa vaimoa!\"\n\nTuk juoksi paikalla auttamaan, mutta kun hän sitte tuli kotiin, oli\npimeä ilta. Kynttilöistä ei voinut tulla puhettakaan, hänen täytyi\nmennä sänkyyn; se oli vanha kaappisänky; siinä hän makasi ja ajatteli\nmaantieteenläksyään: Själlandin hiippakuntaa ja kaikkea mitä opettaja\noli kertonut. Se olisi pitänyt lukea, mutta eihän hän voinut sille\nmitään. Maantiedekirjan pani hän tyynynsä alle, hän oli nimittäin\nkuullut, että se auttaisi muistamaan läksyä, mutta siihen ei nyt\nollut luottamista.\n\nHän makasi ja ajatteli ajattelemistaan ja äkkiä tuntui siltä kuin\njoku olisi painanut suudelman hänen silmilleen ja huulilleen, hän\nnukkui eikä kuitenkaan ollut unessa; tuntui siltä kuin vanhan\npesumuijan lempeät silmät olisivat katselleet häneen, ja muija sanoi:\n\n\"Olisi suuri synti, jollet huomenna osaisi läksyjäsi! Sinä autoit\nminua, nyt autan minä sinua ja hyvä Jumala auttaa aina!\"\n\nJa samassa rupesi kirja pienen Tukin pään alla kahisemaan ja\nrapisemaan.\n\n\"Kukko kiekuu! pii pota pot!\"\n\nKana astui esiin, kana Kjögen kaupungista. \"Minä olen kjögeläinen\nkana!\" ja sitte se kertoi kuinka paljon asukkaita Kjögessä oli, ja\ntappelusta, joka oli ollut Kjögen luona, mutta siitä oikeastaan ei\nkannattanut puhua.\n\n\"Ripsis, rapsis, loiskis!\" pudota puksahti Tukin luo taas joku.\nSe oli puinen lintu, papukaija Prästön metsästysmailta. Se kertoi\nPrästössä olevan yhtä monta asukasta kuin sen on ruumiissa saumaa;\nja se oli ylen ylpeä: \"Thorvaldsen on asunut ihan minun nurkallani.\nLoiskis! kuinka tässä on hyvä maata!\"\n\nPieni Tuk ei enään maannut, hän oli äkkiä hevosen selässä. Täyttä\nlaukkaa sitä mentiin. Ritari komeissa vaatteissa, päässä paistava\nkypärä ja liehuva höyhentöyhtö istui hänen edessään hevosen selässä,\nja he ratsastivat läpi metsän, Vordingborgin vanhaan kaupunkiin,\nja se oli suuri, vilkas kaupunki; korkeat tornit upeilivat\nkuninkaallisen linnan katoilla ja tulet loistivat kauvas ikkunoista;\nlinnassa laulettiin ja tanssittiin; kuningas Valdemar ja uljaat\nnuoret hovinaiset tanssivat.\n\nTuli aamu ja auringon noustessa hävisi kaupunki ja kuninkaallinen\nlinna, torni toisensa perästä, vihdoin jäi kummulle missä linna oli\nseisonut, yksi ainoa torni, ja kaupunki oli niin pahanpäiväisen pieni\nja köyhä ja koulupojat tulivat kirja kainalossa ja sanoivat \"kaksi\ntuhatta asukasta\", mutta se ei ollut totta, siellä ei ollut niin\npaljon asukkaita.\n\nPieni Tuk makasi sängyssään, tuntui siltä kuin hän olisi nähnyt\nunta, eikä se kuitenkaan olisi ollut unta; joku seisoi ihan hänen\nvieressään.\n\n\"Pieni Tuk! pieni Tuk!\" sanoi ääni; se oli merimies, pieni olento,\nmelkein kuin kadetti, mutta ei se ollut kadettikaan.\n\n\"Minä tuon terveisiä Korsöristä, se on kaupunki, joka on nousemaan\npäin; se on vilkas kaupunki, sillä on laivoja ja postivaunut; joskus\nsitä on sanottu rumaksi, mutta se on kun onkin vanhentunut mielipide.\n'Minä olen meren rannalla', sanoo Korsör, 'minulla on maanteitä ja\nhuvipuistoja, ja minä olen synnyttänyt hauskan runoilijan, ja sitä\neivät kaikki runoilijat ole. Minä aioin lähettää laivan purjehtimaan\nmaan ympäri, en sitä tehnyt, mutta olisin voinut tehdä, ja sitte\nminä hajuan niin hyvältä, ihan portin vieressä kukkii mitä ihanimpia\nruusuja!'\"\n\nPieni Tuk näki ne, hänen silmiinsä paistoi punaista ja vihriää,\nja kun värit tasaantuivat, oli vuonon varrella kokonainen vihreä\nrinne; ja ylempänä oli komea vanha kirkko, katolla kaksi korkeaa,\nsuippeaa tornia. Rinteeltä puhkesi lähteitä, vesisateet olivat niin\nvoimakkaat, että lirisi ja loiskui, ja siinä likellä istui vanha\nkuningas, pitkien hiusten päällä kultainen kruunu; se oli kuningas\nHroar lähteiltä; nykyinen Roskilden kaupunki oli siinä likellä. Ja\nrinteen poikki astelivat vanhaan kirkkoon kaikki Tanskan kuninkaat ja\nkuningattaret käsi kädessä, kultakruunut päässä, ja urut soivat ja\nlähteet loiskivat.\n\nPieni Tuk näki kaikki, kuuli kaikki. \"Älä unohda säätyjä!\" sanoi\nHroar kuningas.\n\nYhtäkkiä hävisi kaikki taas; mihin se joutuikaan? se meni ikäänkuin\nkirjan lehteä olisi käännetty. Ja nyt seisoi pojan edessä vanha\nvaimo, rikkaruohojen kitkijä, hän tuli Sorösta, jossa tori kasvaa\nruohoa. Hänen harmaa, palttinainen esiliinansa ulottui pään yli alas\nselkää; se oli aivan märkä, oli mahtanut sataa. \"On, on kun onkin!\"\nsanoi hän ja sitte hän kertoi hauskoja asioita Holbergin komedioista\nja hän tiesi keitä Valdemar ja Absalon olivat; mutta äkkiä kutistui\nhän kokoon, rupesi röykyttämään päätään ikäänkuin hypähtääkseen\npystyyn. \"Koaks!\" sanoi hän, \"märkä on, märkä on, kuolonhiljaisen\nhyvä on olla — Sorössä!\" hän oli äkkiä muuttunut sammakoksi.\n\"Koaks!\" ja samassa hän taas oli vanha vaimo. \"Täytyy pukeutua\nilman mukaan!\" sanoi hän. \"Märkä on, märkä on! minun kaupunkini on\nkuin pullo, sisään mennään suusta ja ulos samaa tietä! Minulla oli\nennen kaloja, nyt minulla on reippaita, punaposkisia poikia pullon\npohjalla; ne oppivat siellä viisautta: kreikkaa! kreikkaa! hepreaa!\nKoaks!\" Se meni ihan samalla nuotilla kuin sammakot kurnuttavat tai\nkun suossa astutaan suurilla saappailla. Se oli aina sama nuotti,\nniin yksitoikkoinen, niin ikävän ikävä, että pieni Tuk meni makeaan\nuneen ja _se_ hänelle varmaan teki hyvää.\n\nMutta tähänkin uneen sekaantui kuvia, tai mitä lienevät olleet: hänen\npikku siskonsa Gustava, jolla oli siniset silmät ja keltaiset kiharat\nhiukset, oli äkkiä suuri, kaunis neitonen ja hän osasi lentää,\nvaikkei hänellä ollut siipiä, ja he lensivät Själlandin poikki, yli\nvihreitten metsäin ja sinisten vesien.\n\n\"Kuuletko kukonlaulua, pieni Tuk! Kukko kiekuu! Kanat lentää\nlekottavat Kjögen kaupungista. Sinä saat suuren, suuren kanatarhan,\nsinä et kärsi nälkää etkä hätää! Papukaija sinun pitää ampua,\nsinusta tulee rikas, onnellinen mies! Sinun talosi kohoaa korkeana\nkuin kuningas Valdemarin tornit ja sitä koristavat marmorikuvat,\nsamallaiset kuin ne jotka syntyivät Prästön nurkalla. Ymmärräthän\nsinä mitä minä tarkoitan. Maineen siivillä lentää nimesi kuten\nlaiva, joka Korsöristä piti lähetettämän, ja Roskilden kaupungissa\n— 'muista säätykokousta!'\" sanoi kuningas Hroar; \"siellä sinun pitää\npuhua viisaasti ja lempeästi, pieni Tuk, ja kun sinä sitte kerran\npääset hautaasi, nukut niin makeasti, niin makeasti — —.\"\n\n\"— Aivan kuin nukkuisin Sorössä!\" sanoi Tuk, ja samassa hän heräsi;\noli kirkas aamu, unestaan ei hän muistanut hitustakaan, mutta hyvähän\nse olikin, sillä ei sitä saa tietääkään mitä tulevaisuudessa tapahtuu.\n\nJa Tuk hyppäsi sängystään ja luki kirjaansa ja osasi tuontien\nläksynsä. Ja vanha pyykkimuija pisti päänsä ovesta, nyökytti hänelle\npäätään ja sanoi:\n\n\"Kiitos eilisistä, sinä herttainen lapsi! Suokoon Jumala, että paras\nunesi kävisi toteen!\"\n\nPieni Tuk ei yhtään tietänyt mitä unta hän oli nähnyt, mutta kas sen\ntiesi Jumala.\n\n\n\n\nVARJO.\n\n\nKuumissa maissa osaa aurinko totisesti paahtaa! Ihmiset käyvät\nruskeiksi kuin mahonkipuu; niin, kuumimmissa maissa päivettyvät\nhe neekereiksi, mutta tässä ei nyt tule olemaan puhetta muusta\nkuin kuumista maista. Eräs oppinut mies oli kylmistä maista tullut\nkuumiin; hän luuli nyt voivansa hyöriä ja pyöriä kuten kotonakin,\nmutta kyllä hän pian vieraantui niiltä tavoilta. Hänen ja kaikkien\njärkevien ihmisten täytyi pysyä sisällä. Ikkunaluukut ja ovet\npidettiin koko päivän kiinni; näytti siltä kuin koko talo olisi\nnukkunut tai ei ketään olisi ollut kotona. Sekin kapea katu korkeine\nkivimuurineen, jolla hän asui, oli sekin rakennettu sillä tavalla,\nettä auringon täytyi paahtaa sinne aamusta iltaan. Se oli todella\naivan sietämätöntä! — Oppinut mies kylmistä maista oli nuori, viisas\nmies, hänestä tuntui siltä kuin hän olisi istunut tulisessa pätsissä;\nse kulutti häntä, hän kävi kovin laihaksi, yksin hänen varjonsakin\nkutistui, se kuivi paljon pienemmäksi kuin kotona, aurinko kulutti\nsitäkin. — Vasta illalla he virkosivat elämään, kun aurinko oli\nlaskenut.\n\nOikein sitä ilokseen katseli; niin pian kun kynttilä tuotiin\nhuoneeseen, oikaisi varjo itsensä suoraksi seinälle, se venyttihe\nniin pitkäksi, että se ulottui lakeen saakka, täytyihän sen\nkismotella, päästäkseen voimiinsa. Oppinut mies meni parvekkeelle\nvenyttelemään ja sitä myöten kun tähdet syttyivät ihanaan,\nkirkkaaseen ilmaan, tuntui hänkin virkoavan elämään. Kaikille\nparvekkeille pitkin katua — ja lämpöisissä maissa on joka ikkunalla\nparvekkeensa — ilmestyi ihmisiä, sillä ilmaa täytyy saada, vaikka\nolisikin tottunut elämään mahonkipuuna! Sekä ylhäällä että alhaalla\npulppusi elämää. Suutarit ja räätälit, kaikki ihmiset muuttivat\nkadulle, siihen ilmestyi pöytiä ja tuoleja ja kynttilä paloi, paloi\ntuhansia kynttilöitä, ja toinen puheli ja toinen lauloi ja ihmisiä\nkäveli edestakaisin, ajettiin vaunuilla ja ajettiin aaseilla:\nkilikili! aasit olivat kellot kaulassa; ruumiita haudattiin ja virsiä\nveisattiin, katupojat ampuivat raketteja ja kirkonkellot soivat.\nKadulla vallitsi todella vilkas elämä. Ainoastaan siinä talossa, joka\noli vastapäätä oppineen vieraan miehen asuntoa, oli aivan hiljaista;\nja siellä asui kuitenkin joku, sillä parvekkeella oli kukkasia;\nkauniisti ne kasvoivat keskellä auringon paahdetta, ja se olisi ollut\nmahdotonta ilman että joku niitä kasteli, täytyihän jonkun niitä\nkastella; siellä täytyi asua ihmisiä. Illalla avautui ovi, mutta\nhuoneet pysyivät pimeinä, ainakin ensimäinen huone, sisempää kuului\nsoittoa. Vieraan, oppineen miehen korvissa soi soitto erinomaisen\nkauniina, mutta ehkäpä se vain oli mielikuvitusta, sillä hänen\nmielestään oli kaikki täällä lämpöisissä maissa niin erinomaista,\nkunhan vaan ei olisi ollut aurinkoa. Vieraan isäntä sanoi ettei\nhän tiedä kuka on vuokrannut naapurin talon, eihän siellä koskaan\nnäkynyt ihmisiä ja mitä musiikkiin tulee, oli se hänen mielestään\nkauhean ikävää, \"On ihan kuin joku harjoittamistaan harjoittaisi\nkappaletta,jota ei voi oppia, aina samaa kappaletta. 'Opin minä sen\nsittenkin'! hän kyllä sanoo, mutta hän ei opi sitä sittenkään, vaikka\nsoittaisi kuinka kauvan.\"\n\nYhtenä yönä heräsi vieras, hän oli nukkunut parvekkeen ovi auki,\nuutimet hulmusivat tuulessa ja hän oli näkevinään kummallista\nhohdetta naapurin parvekkeelta; kaikki kukkaset loistivat liekkeinä\nmitä ihanimmissa väreissä ja keskellä kukkasia istui sorja, solakka\nimpi, hän näytti hänkin loistavan; vieraan silmiä ihan häikäisi,\nhän avasi ne selkosen selälleen ja oli samassa ihkasen valveella;\nainoalla hyppäyksellä oli hän lattialla, aivan hiljaa pääsi hän\nuudinten taakse, mutta impi oli poissa, loisto oli poissa; kukkaset\neivät loistaneet ensinkään, mutta yhtä kauniina ne kyllä seisoivat\nkuin ennenkin; ovi oli raolla ja kaukaa sisältä soi soitto niin\nvienosti ja suloisesti, että se vaivuttamalla vaivutti suloisiin\najatuksiin. Tämä oli toki kuin mitäkin taikaa ja kuka siellä asui?\nMissä varsinainen sisäänkäytävä oli? Koko alakerta oli kauppapuoteja\ntäynnä, eiväthän ihmiset toki alituisesti saattaneet kulkea siitä.\n\nYhtenä iltana istui vieras parvekkeellaan, huoneessa hänen takanaan\npaloi kynttilä ja olihan aivan luonnollista, että hänen varjonsa\nsattui naapurin seinään; ja kun vieras liikkui, liikkui varjokin,\nsillä se tekee aina niin. —\n\n\"Luulenpa että minun varjoni on ainoa elävä olento minkä tuolla\nnaapurissa näkee!\" sanoi oppinut mies. \"Kas kuinka somasti se istuu\ntuolla kukkaisten joukossa, ovi on raollaan, jospa varjo nyt tekisi\nhyvin ja astuisi sisään katsomaan miltä siellä näyttää ja sitte\ntulisi minulle kertomaan mitä on nähnyt! niin, silloin sinusta oikein\nolisi hyötyä!\" puhui hän leikillä, \"oleppa hyvä ja astu sisään! no!\nmenetkö?\" ja oppinut mies nyökytti päätään varjolle ja varjo nyökytti\ntakaisin. \"No niin, mene nyt, mutta älä ole kauvan poissa!\" ja vieras\nnousi ja hänen varjonsa naapurin parvekkeella nousi myöskin ja vieras\nkääntyi ja varjo kääntyi myöskin; ja jos joku oikein olisi tarkannut,\nolisi hän selvästi huomannut, että varjo meni sisään naapurin\nparvekkeen ovesta, joka oli raollaan, juuri samassa hetkessä jolloin\nvieras meni huoneeseensa ja pudotti pitkän verhon alas perässään.\n\nSeuraavana aamuna meni oppinut mies ulos juomaan kahvia ja lukemaan\nsanomalehtiä. \"Mitä kummaa!\" sanoi hän tultuaan päiväpaisteeseen,\n\"eihän minulla enään ole varjoa! se meni siis todella eilen eikä\nvielä ole palannut; se on aika ikävä se!\"\n\nJa häntä harmitti, ei oikeastaan sentähden että varjo oli poissa,\nvaan sentähden että hän tunsi tarinan miehestä, jolla ei ollut\nvarjoa, senhän kaikki ihmiset kotona kylmissä maissa tunsivat, ja jos\ntämä oppinut mies nyt vielä tulee kertomaan omaa tarinaansa, niin ne\nsanovat että hän matkii, ja sitä hänen todella ei tarvitse tehdä. Hän\npäätti sentähden ettei hän puhu koko asiasta mitään, ja se oli viisas\npäätös.\n\nIllalla hän taas astui parvekkeelleen, kynttilän oli hän aivan oikein\nasettanut taakseen, sillä tiesihän hän että varjo aina tahtoo pitää\nherraansa varjostimenaan, mutta ei hän saanut houkutelluksi sitä\nesiin; hän tekeytyi pieneksi, hän tekeytyi suureksi, mutta varjoa ei\nkuulunut; hän pani: hm! hm! mutta ei se auttanut.\n\nHarmillista se oli, mutta lämpöisissä maissa tapahtuu kaikki\nkasvaminen niin nopeasti ja kahdeksan päivän kuluttua huomasi hän\nsuureksi ilokseen, että hänen jaloistaan kasvaa esiin uusi varjo,\nkun hän tulee päiväpaisteeseen. Juuret varmaan olivat jääneet\npaikoilleen. Kolmen viikon kuluttua oli hänellä aika tyydyttävä\nvarjo ja kun hän läksi kotimatkalle, pohjoisiin maihin, kasvoi se\nmatkalla kasvamistaan, kunnes se lopulta oli niin suuri ja pitkä että\npuolessakin jo olisi ollut tarpeeksi.\n\nVihdoin tuli oppinut mies kotiin ja kirjoitti kirjoja siitä mikä\nmaailmassa on totta, ja mikä on hyvää ja mikä on kaunista. Ja kului\npäiviä ja kului vuosia, kului monta vuotta.\n\nYhtenä iltana istuu hän huoneessaan ja kuuluu hiljainen naputus oveen.\n\n\"Sisään\", sanoi hän, mutta ei ketään kuulunut; hän avaa oven ja\nhänen edessään seisoo niin eriskummallisen laiha ihminen, että\nhänen pintaansa karmii. Tuo ihminen oli muuten erittäin hienoissa\nvaatteissa, varmaan se oli ylhäinen herra.\n\n\"Kenen kanssa minulla on kunnia puhua?\" kysyi oppinut.\n\n\"Niin, johan minä ajattelin\", sanoi hieno herra, \"ettette tuntisi\nminua! minä olen saanut niin paljon ruumista, minä olen saanut\noikeaa lihaa ja oikeat vaatteet. Varmaan ette koskaan ollut\nodottanut, että näkisitte minut näin hyvinvoipana. Ettekö te tunne\nvanhaa varjoanne? Niin, te varmaan ette enään luullut minun palaavan.\nMinun on käynyt erittäin hyvin sitte kun viimeksi olin luonanne,\nminusta on joka suhteessa tullut hyvin varakas mies! Jos minun pitää\nostaa itseni vapaaksi virasta, niin voin sen kyllä tehdä!\" ja hän\nhelisteli kallisarvoisia koristuksiaan kellonperissä. Ja hän pisti\nkätensä paksuihin kultavitjoihin, jotka riippuivat hänen kaulallaan;\nvoi kuinka kaikissa hänen sormissaan kimalteli timanttisormuksia; ja\ntämä oli kaikki totta!\n\n\"Ei, minä en ensinkään pääse tointumaan hämmästyksestäni!\" sanoi\noppinut mies, \"mitä tämä kaikki oikeastaan on!\"\n\n\"Niin, mitään tavallista se ei ole!\" sanoi varjo, \"mutta ettehän te\nitsekään kuulu tavallisiin ja minä olen, kuten tiedätte, pienestä\npitäen seurannut teidän jälkiänne. Siitä asti kun te huomasitte\nminun kypsyneen yksinäni lähtemään maailmalle, olen kulkenut omia\nteitäni; minä elän kaikin puolin loistavissa oloissa, mutta minut\nvaltasi jonkinlainen ikävä, halu kerran vielä nähdä teidät ennenkuin\nkuolette, sillä kuoliahan teidän pitää! sitte teki mieleni vielä\nkerran nähdä näitä seutuja, sillä se isänmaa se pysyy sentään aina\nrakkaana! — Minä tiedän että te olette saanut toisen varjon, olenko\nminä jotakin velkaa teille tai sille? Tehkää vaan hyvin ja sanokaa.\"\n\n\"Ei mutta sinäkö se todella olet!\" sanoi oppinut mies, \"on se toki\nkovin kummallista! en ikinä olisi uskonut, että vanha varjo voi\npalata takaisin ihmisenä!\"\n\n\"Sanokaa mitä minä olen velkaa!\" sanoi varjo, \"sillä minä en tahtoisi\nolla minkäänlaisessa velassa!\"\n\n\"Kuinka sinä voit puhua sillä lailla!\" sanoi oppinut mies, \"eihän\ntässä voi olla puhetta mistään velasta! ole vapaa kuin taivaan\nlintu! minä iloitsen suuresti onnestasi! istu, vanha ystävä, ja\nkerro minulle hiukkasen miten tämä kaikki on tapahtunut ja mitä näit\nnaapurissa siellä lämpöisissä maissa!\" —\n\n\"Kyllä minä kerron\", sanoi varjo ja istuutui, \"mutta teidän täytyy\nmyöskin luvata, ettette koskaan kenellekään tässä kaupungissa, missä\nikinä minut tapaisitte, kerro että minä olen ollut teidän varjonne!\nminä aion mennä kihloihin; minä voin elättää enemmän kuin yhden\nperheen!\" —\n\n\"Ole aivan huoleti!\" sanoi oppinut mies, \"en minä sano kenellekään,\nkuka sinä olet; kättä päälle! Minä lupaan ja sanasta miestä, sarvesta\nhärkää!\"\n\n\"Sanasta varjoa!\" sanoi varjo, täytyihän sen sanoa sillä lailla.\n\nTäytyi muuten todella suuresti kummastella miten paljon ihmistä siinä\noli; se oli kiireestä kantapäähän mustiin puettu ja mitä hienoimmissa\nmustissa vaatteissa, jalassa kiiltonahkasaappaat ja päässä hattu,\njonka saattoi lyödä kokoon niin ettei jäänyt muuta kuin pohja ja\nreunat, puhumattakaan niistä mitä me jo tunnemme: koristeista\nkellonperissä, kultaisista kaulavitjoista ja timanttisormuksista.\nNiin, varjo oli erinomaisen hienosti puettu ja juuri se teki hänet\nihmiseksi.\n\n\"Jahka minä nyt kerron!\" sanoi varjo ja sitte se laski\nkiiltonahkasaappaansa niin kovaa kuin taisi oppineen miehen uuden\nvarjon käsivarren päälle. Uusi varjo makasi kuin mikäkin villakoira\nvanhan varjon jaloissa, ja lieneekö sen liikettä johtanut ylpeys\nvaiko ehkä halu saada uusi varjo tarttumaan kiinni jalkaansa; ja\nmakaava varjo pysyi aivan hiljaa ja liikkumattomana, voidakseen\ntarkkaan kuunnella; tietysti se tahtoi tietää miten voi päästä irti\npalveluksesta ja kohota omaksi herraksi.\n\n\"Tiedättekö kuka asui talossa vastapäätä?\" sanoi varjo, \"se oli\nkaikista olennoista kaunein, se oli Runous itse! Minä olin siellä\nkolme viikkoa, mutta se vaikutti niinkuin olisi elänyt kolmetuhatta\nvuotta ja lukenut kaikki mitä on runoiltu ja kirjoitettu, sen minä\nsanon ja totta se on. Minä olen nähnyt kaikki ja tiedän kaikki!\"\n\n\"Runous!\" huudahti oppinut mies, \"niin, niin — hän oleskelee silloin\ntällöin erakkona suurissa kaupungeissa! Runous! niin, minä näin hänet\nainoan lyhyen silmänräpäyksen aikana, mutta uni oli silmissäni! Hän\nseisoi parvekkeella ja loisti niinkuin revontulet loistavat; kerro,\nkerro! Sinä olit parvekkeella, sinä astuit sisään ovesta ja\nnäit — —!\"\n\n\"Tulin etuhuoneeseen!\" sanoi varjo. \"Te istuitte aina ja tähystelitte\netuhuoneeseen. Siellä ei ollut minkäänlaista valoa, siellä vallitsi\njonkinlainen hämärä, mutta ovet olivat auki huoneesta toiseen ja\nhuoneita oli pitkä rivi; ja ne olivat valaistut ja jos minä olisin\npäässyt ihan neidon luo asti, olisi valo tappanut minut; mutta minä\nolin varovainen, minä en hätäillyt, ei pidä koskaan hätäillä!\"\n\n\"Ja mitä sinä sitte näit?\" kysyi oppinut mies.\n\n\"Minä näin kaikki ja minä kerron teille kaikki, mutta — mutta ei se\nole ylpeyttä minun puoleltani, mutta — vapaana olentona ja minun\ntietoihini nähden, puhumattakaan hyvästä asemastani ja erinomaisista\nvaroistani — soisin mielelläni, että teitittelisitte minua!\"\n\n\"Anteeksi!\" sanoi oppinut mies, \"se on vanha tapa, joka ei tahdo\nlähteä! Te olette aivan oikeassa; ja minä koetan muistaa sen; mutta\nkerrottehan nyt kaikki mitä näitte!\" —\n\n\"Kaikki!\" sanoi varjo, \"sillä minä näin kaikki ja tiedän kaikki.\" —\n\n\"Miltä näytti sisemmissä saleissa?\" kysyi oppinut mies. \"Oliko\nsiellä kuin raikkaassa metsässä? Oliko siellä kuin pyhässä kirkossa?\nOlivatko salit kuin tähtikirkas taivas, kun sitä katselee korkeilta\nvuorilta?\"\n\n\"Siellä oli kaikkia\", sanoi varjo. \"Minähän en mennyt sisään saakka,\nminähän jäin ensimäiseen huoneeseen, hämärään, mutta siellä oli hyvä\nseisoa, minä näin kaikki ja minä tiedän kaikki. Minä olen ollut\nRunouden hovissa, etuhuoneessa.\"\n\n\"Mutta mitä te näitte? Kulkivatko kaikki muinaisajan jumalat läpi\nsuurten salien? Kamppailivatko siellä vanhat sankarit? Leikkivätkö\nsiellä suloiset lapset, ja kertoivatko ne uniaan?\"\n\n\"Minä sanon teille: olin siellä ja te käsitätte että minä näin\nkaikki nähtävyydet! jos te olisitte joutunut sinne, ette olisi\nmuuttunut ihmiseksi, mutta minä muutuin; ja samalla minä opin\ntuntemaan sisimmän luontoni, sen mikä minussa on myötäsyntynyttä,\nopin tuntemaan sukulaisuuteni Runouteen. Silloin kun olin teidän\nluonanne en tullut sitä ajatelleeksi, mutta aina auringon noustessa\nja auringon laskiessa tulin minä niin kummallisen suureksi, te sen\ntiedätte; kuutamolla minä olin miltei selvempi kuin te itse; en\nsilloin käsittänyt luontoani, siellä etuhuoneessa se minulle selveni!\nminä tulin ihmiseksi! — Kypsänä astuin takaisin maailmaan, mutta te\nette enään ollut lämpöisissä maissa; minua hävetti ihmisenä kulkea\nsellaisena kuin olin, minun piti saada saappaat, vaatteet, koko\ntuo ihmisvernissa, josta ihminen tunnetaan. — Minä pakenin, niin,\nminä kerron sen teille, ettehän te pane sitä mihinkään kirjaan,\nminä pakenin torttumuijan helmoihin, piilouduin niiden alle; muija\nei aavistanut miten paljon hän kätki; vasta illalla minä läksin\nulos; juoksentelin kuutamossa kadulla; oikaisin itseni suoraksi\nseinää vastaan, se niin mukavasti kutitti selkää! juoksin katua\nylös, juoksin alas, kurkistelin sisään korkeimmista ikkunoista,\nsaliin ja katolle, kurkistelin paikkoihin jonne ei kukaan kurkistele\nja minä näin mitä ei kukaan muu näe eikä saa nähdä! Tämä maailma\non oikeastaan paha maailma! en tahtoisi olla ihminen, jollei nyt\nolisi tullut tavaksi pitää sitä jonakin! Minä näin käsittämättömän\nkummallisia asioita naisissa, miehissä, vanhemmissa ja noissa\nherttaisissa, viisaissa lapsissa; — minä näin\", sanoi varjo,\n\"asioita, joita ei kukaan ihminen saa tietää, mutta joita he kaikki\nniin mielellään tahtoisivat tietää: naapurin viat. — Jos minä olisin\nkirjoittanut sanomalehteen, niin sitäkös olisi luettu! mutta minä\nkirjoitin suoraan asianomaiselle henkilölle ja kaikissa kaupungeissa,\njoihin tulin, nousi kauhistus. Ne sekä pelkäsivät minua että pitivät\nminusta niin äärettömästi. Professorit tekivät minut professoriksi,\nräätälit antoivat minulle uudet vaatteet, minusta pidettiin hyvää\nhuolta. Rahamestari teki rahaa minua varten ja naiset sanoivat minua\nerinomaisen kauniiksi mieheksi. Sillä lailla minusta tuli se mikä nyt\nolen; ja nyt minä sanon hyvästi; tässä on nimikorttini, minä asun\npäivänpuolella ja olen aina kotona sadeilmalla!\" ja sitte varjo läksi.\n\n\"On se ihmeellistä!\" sanoi oppinut mies.\n\nVuosia ja päiviä meni; silloin varjo palasi.\n\n\"Mitä kuuluu?\" kysyi se.\n\n\"Oi\", sanoi oppinut mies, \"minä kirjoitan totuudesta, hyvyydestä ja\nkauneudesta, mutta kukaan ei viitsi kuunnella sellaista, olen ihan\nepätoivoissani, niin se minuun koskee!\"\n\n\"Mutta minuun ei koske!\" sanoi varjo, \"minä lihon ja siihen pitää\npyrkiä! Niin, te ette ymmärrä maailmaa. Te tulette ihan kipeäksi.\nTeidän täytyy matkustaa! minä lähden kesällä matkalle; lähdettekö\nmukaan? Minä tahtoisin matkatoverin! Tahdotteko te lähteä mukaan\nvarjona? Te teette minulle suuren ilon jos tulette, minä maksan\nmatkan!\"\n\n\"Tämä menee vähän liian pitkälle!\" sanoi oppinut mies.\n\n\"Miltä kannalta kukin asiat ottaa!\" sanoi varjo. \"Teille tekisi\nmatkustaminen erinomaisen hyvää! Tahdotteko ruveta varjokseni, saatte\naivan vapaan matkan!\"\n\n\"Tämä on kovin hullua!\" sanoi oppinut mies.\n\n\"Mutta maailman meno on kun onkin sellainen!\" sanoi varjo, \"ja\nsellaisena se pysyy!\" ja sitte varjo läksi.\n\nOppinut mies ei voinut ensinkään hyvin, ja suru ja tuska seurasi\nhäntä, ja kun hän puhui totuudesta, hyvyydestä ja kauneudesta oli se\nuseimmille samaa kuin lehmälle ruusut! — vihdoin viimein oli hän\naivan kipeä.\n\n\"Te olette todella kuin varjo!\" sanoivat ihmiset hänelle ja oppineen\nmiehen selkää karmi, sillä hänen mielessään heräsi kaikellaisia\najatuksia.\n\n\"Teidän täytyy ruveta kylpemään!\" sanoi varjo, joka tuli häntä\ntervehtimään, \"ei ole muuta neuvoa! minä otan teidät mukaan vanhan\ntuttavuuden vuoksi; minä maksan matkan, ja te teette matkakertomuksen\nja olette noin vähän hauskuutena; minä aion kylpylaitokseen, partani\nei kasva niinkuin sen pitäisi, se on tauti sekin, ja parta pitää\nolla! Olkaa nyt ymmärtäväinen ja ottakaa vastaan tarjoukseni,\nmatkustammehan me tovereina.\"\n\nJa he läksivät matkaan; varjo oli nyt herrana ja herra oli varjona;\nhe ajelivat yhdessä ja ratsastivat ja kävelivät yhdessä, rinnatusten,\ntoistensa edessä tai takana, aina sen mukaan missä aurinko oli. Varjo\ntiesi aina pysytellä herran paikalla; eikä oppinut mies tullut sitä\najatelleeksi; hän oli erittäin hyväsydäminen, lempeä ja ystävällinen,\nja yhtenä päivänä sanoi hän varjolle: \"Kun meistä nyt on tullut näin\nmatkatoverit ja kun me lapsesta asti olemme kasvaneet yhdessä, niin\nemmekö tekisi lähempää tuttavuutta, se olisi toverillisempaa!\"\n\n\"Sitä kannattaa ajatella!\" sanoi varjo, joka nyt oli varsinainen\nherra. \"Te puhutte suoraan ja hyväntahtoisesti, minä olen suora ja\nhyväntahtoinen takaisin. Oppineena miehenä te varmaan tiedätte kuinka\nkummallinen luonto on. Toiset ihmiset eivät saata koskea harmaaseen\npaperiin, he rupeavat voimaan pahoin; toisten pintaa karmii, kun\nneulalla piirrellään lasiruutuun; minulla on samallainen tunne kun\nkuulen teidän sinuttelevan itseäni, minä ikäänkuin painun maahan\nentiseen asemaani! Te näette että se on tunne, ei se ole ylpeyttä;\nminä en saata antaa teidän sinutella itseäni, mutta minä sinuttelen\nmielelläni teitä, niin olemme edes puolitiessä!\"\n\nVaro sinutteli nyt entistä herraansa.\n\n\"On se sentään hullua\", ajatteli hän, \"että minun pitää teititellä ja\nhän sinuttelee!\" mutta sille asialle ei enään mahtanut mitään.\n\nSitte he tulivat kylpypaikkaan, jossa oli paljon vieraita ja muiden\nmuassa kaunis kuninkaantytär. Hänellä oli sellainen tauti, että hän\nnäki liian selvästi, ja se oli kovin huolestuttavaa.\n\nHän huomasi heti paikalla että uusi tulija oli aivan toisellainen\nkuin kaikki muut; \"sanotaan, että hän on täällä saadakseen partansa\nkasvamaan, mutta minä näen oikean syyn; hänellä ei ole varjoa.\"\n\nHän tuli uteliaaksi; ja kävelymatkalla hän lyöttäytyi puheisiin\nvieraan herran kanssa. Kuninkaantyttärenä saattoi hän muitta mutkitta\nsen tehdä, ja hän sanoi: \"teidän sairautenne on, ettei teillä ole\nvarjoa.\"\n\n\"Teidän kuninkaallinen korkeutenne mahtaa olla paranemaan päin!\"\nsanoi varjo, \"minä tiedän että teitä on vaivannut se, että näette\nliian hyvin, mutta se vaiva on varmaan mennyt menojaan, te olette\nparantunut, minulla on päinvastoin aivan harvinainen varjo; ettekö\nte näe sitä henkilöä joka aina seuraa minua? Muilla ihmisillä on\ntavallinen varjo, mutta minä en pidä mistään tavallisesta. Monet\nantavat palvelijainsa univormuun hienompaa verkaa kuin omiin\nvaatteisiinsa ja minäkin olen antanut siistitä varjoni ihmiseksi;\njopa minä olen antanut hänellekin varjon, kuten näette. Se on\nkallista huvia, mutta minä tahdon jotakin itsellenikin!\" —\n\n\"Mitä!\" ajatteli prinsessa, \"olisinko minä todella parantunut? Tämä\nkylpylaitos on paras maailmassa! Vedessä on toki meidän päivinämme\nmerkillinen voima. Mutta en minä vielä lähde pois sillä nyt täällä\ntulee hauskaa; vieraasta minä pidän tavattoman paljon. Kunhan ei\nhänen partansa vaan kasvaisi, sillä sitte hän matkustaa tiehensä!\"\n\nIllalla tanssivat kuninkaantytär ja varjo suuressa tanssisalissa.\nKevyt oli prinsessa, mutta vielä kevyempi oli varjo, sellaista\ntanssitoveria ei hänellä ollut vielä koskaan ollut. Prinsessa kertoi\nhänelle mistä maasta oli kotoisin ja varjo tunsi maan, hän oli\nkäynyt siellä, mutta prinsessa ei silloin ollut kotona; varjo oli\nkurkistanut sisään ikkunoista, sekä ylhäältä että alhaalta, hän oli\nnähnyt sekä yhtä että toista ja hän osasi vastata kuninkaantyttären\nkysymyksiin ja tehdä kaikellaisia viittauksia, niin että\nkuninkaantytär kerrassaan hämmästyi; varmaan herra oli viisain mies\nmaan päällä; kuninkaantytär rupesi suuresti kunnioittamaan hänen\ntietojaan ja kun he sitte taas tanssivat, rakastui hän, ja sen varjo\nkyllä huomasi, sillä kuninkaantytär näytti olevan valmis katsomaan\nhänet läpikotaisin. Sitte tanssivat he vielä kerran ja silloin oli\nkuninkaantytär sanomaisillaan sen, mutta hän oli varovainen, hän\najatteli maatansa ja valtakuntaansa ja kaikkia niitä ihmisiä, joita\nhänen piti hallita. \"Viisas mies hän on\", sanoi hän itsekseen, \"se\non hyvä asia; ja kauniisti hän tanssii, hyvä se on sekin; mutta\nonkohan hänellä perusteelliset tiedot, se on yhtä tärkeää! häntä\ntäytyy tutkia.\" Ja sitte hän hiljalleen rupesi kysymään häneltä mitä\nvaikeimpia asioita, ei hän itsekään olisi osannut vastata niihin\nkysymyksiin; varjon kasvoihin tuli ihmeellinen ilme.\n\n\"Siihen te ette voi vastata!\" sanoi kuninkaantytär.\n\n\"Nuo asiat minä kyllä lapsena olen oppinut\", sanoi varjo, \"mutta minä\nluulen, että varjoni tuolla ovensuussa voi vastata siihen.\"\n\n\"Teidän varjonne!\" sanoi kuninkaantytär, \"se olisi kovin kummallista!\"\n\n\"Niin, enhän minä varmaan voi sanoa, osaako hän\", sanoi varjo,\n\"mutta minä luulisin hänen osaavan, hän on sentään niin monta vuotta\nseurannut minua ja aina tarkkaan kuunnellut, — minä luulisin hänen\nosaavan, —! mutta sallikaa, teidän kuninkaallinen korkeutenne\nhuomauttaa, että hänessä on paljon ylpeyttä, hän tahtoo aina esiintyä\nihmisenä, ja kun häntä tahtoo pitää hyvällä tuulella — ja voidakseen\nvastata hyvin, täytyy hänen olla hyvällä tuulella — niin täytyy\nhäntä kohdella aivan kuin ihmistä.\"\n\n\"Siitä minä pidän!\" sanoi kuninkaantytär.\n\nJa sitte hän meni ovensuuhun oppineen miehen luo ja puhui hänelle\nauringosta ja kuusta ja ihmisistä sekä sisältä että ulkoa ja mies\nantoi hyviä, viisaita vastauksia.\n\n\"Se se vasta mahtaa olla mies, jolla on niin viisas varjo!\" ajatteli\nkuninkaantytär, \"varmaan siitä koituisi sula siunaus kansalleni ja\nvaltakunnalleni, jos valitsisin hänet puolisokseni; — sen minä\nteenkin!\"\n\nJa pian kuninkaantytär ja varjo sopivat asiasta, mutta se piti\nvastaiseksi pidettämän salassa, kunnes kuninkaantytär palaisi kotiin\nvaltakuntaansa.\n\n\"Ei kukaan saa sitä tietää, ei edes varjoni!\" sanoi varjo ja sen\nmielessä liikkui kummallisia ajatuksia. —\n\nSitte he tulivat siihen maahan jota kuninkaantytär hallitsi, kun hän\noli kotona.\n\n\"Kuuleppa nyt, hyvä ystävä!\" sanoi varjo oppineelle miehelle, \"nyt\nminä olen tullut niin onnelliseksi ja mahtavaksi kuin joku tulla\ntaitaa ja nyt minä tahdon tehdä jotakin erityistä sinun hyväksesi!\nSinä saat aina asua minun luonani linnassa, ajaa minun kanssani\nkuninkaallisissa vaunuissani ja kantaa satatuhatta riikintaalaria\npalkkaa; mutta sinun täytyy antaa kaikkien sanoa itseäsi varjoksi;\nsinä et saa sanoa että joskus olet ollut ihminen ja kerran vuodessa,\nkun minä istun päiväpaisteessa parvekkeella kansan katseltavana,\npitää sinun maata jalkaini juuressa kuten varjon sopii; minä voin\nkertoa sinulle, että nain kuninkaantyttären; illalla pidetään häät.\"\n\n\"Ei, tämä on sentään liian hullua!\" sanoi oppinut mies, \"sitä minä en\ntee, en tahdo! sehän on koko maan ja kuninkaantyttären pettämistä!\nMinä sanon kaikki! että minä olen ihminen ja että sinä olet varjo,\nsinä olet vain puettu ihmiseksi!\"\n\n\"Sitä ei kukaan usko!\" sanoi varjo, \"ole nyt järkevä, muuten minä\nkutsun vartian!\"\n\n\"Minä menen suoraa päätä kuninkaantyttären luo!\" sanoi oppinut mies.\n\"Mutta minä menen ensin!\" sanoi varjo, \"ja sinä menet vankilaan!\" —\nja vankilaan hänen täytyi mennä, sillä vartiat tottelivat sitä, jonka\nhe tiesivät kuninkaantyttären ottavan miehekseen.\n\n\"Sinä vapiset!\" sanoi kuninkaantytär, kun varjo tuli hänen luokseen,\n\"onko jotakin tapahtunut? Ethän sinä vaan sairastu illaksi, nyt kun\nmeidän pitää viettää häitä.\"\n\n\"Minulle on tapahtunut kauheinta mitä ihmiselle voi tapahtua!\" sanoi\nvarjo, \"ajattele — no niin, varjo raukan aivot eivät nyt paljoa\nsiedä! — ajattele, minun varjoni on tullut hulluksi, hän luulee\nolevansa ihminen ja väittää — ajattelepas! — että minä olen hänen\nvarjonsa!\"\n\n\"Se on kauheaa!\" sanoi prinsessa, \"onhan hän toki lukkojen takana?\"\n\n\"On kyllä! Minä pelkään, ettei hän koskaan parane.\"\n\n\"Varjo raukka!\" sanoi prinsessa, \"hän on hyvin onneton; on suorastaan\nhyvä työ vapauttaa hänet siitä elämän hitusesta, joka hänessä\nvielä on jälellä, ja kun minä ajattelen asiaa, luulen että käy\nvälttämättömäksi kaikessa hiljaisuudessa lopettaa hänet!\"\n\n\"Kovaa se kyllä on!\" sanoi varjo, \"sillä hän oli uskollinen\npalvelija!\" ja häneltä pääsi ikäänkuin huokaus. \"Te olette jalo\nluonne!\" sanoi kuninkaantytär. Illalla oli koko kaupunki valaistu\nja tykit paukkuivat ja sotamiehet tekivät kunniaa. Ne ne vasta\nolivat häät! Kuninkaantytär ja varjo astuivat parvekkeelle kansan\nkatseltaviksi ja vielä kerran vastaanottaakseen hurraa-huutoja.\n\nOppinut mies ei kuullut mitään koko tästä komeudesta, sillä hänet\nolivat he ottaneet hengiltä. —\n\n\n\n\nVANHA TALO.\n\n\nTuolla alhaalla kadulla seisoi vanha, vanha talo, se oli miltei\nkolmen sadan vuoden vanha, sen saattoi lukea hirrestä, johon\ntulpanien ja humalanvarsien keskelle oli veistetty vuosiluku. Siinä\noli kokonaisia runoja vanhan ajan tyyliin ja joka ikkunan päälle oli\nhirteen veistetty irvistelevät kasvot; toinen kerros ulkoni hyvän\nmatkaa ensimäisen päällitse ja aivan räystään alla oli lyyjyinen\nkouru, joka päättyi lohikäärmeenpäähän. Oli tarkoitus että sadevesi\njuoksisi ulos kidasta, mutta se juoksikin vatsasta, sillä kourussa\noli läpi.\n\nKaikki muut talot kadulla olivat niin somat ja uudet, ikkunat suuret\nja seinät sileät, selvästi saattoi nähdä, etteivät ne tahtoneet olla\nmissään tekemisissä vanhan talon kanssa; ne kyllä ajattelivat:\n\n\"Kuinka kauvan tuokin kummitus seisoo tällä kadulla ihmisten\npilkkana; parveke ulkonee niin paljon, ettei täältä meidän\nikkunoistamme ensinkään saata nähdä mitä sillä kulmalla tapahtuu:\nportaat ovat leveät kuin linnan portaat ja jyrkät kuin veisivät\nkirkontorniin. Rautaristikko on kuin vanhan perhehaudan ovi ja sitte\nsiinä on messinkinappeja. On se sentään hullua!\"\n\nKadulla vastapäätä oli uusia, somia taloja ja ne ajattelivat niinkuin\nmuutkin talot, mutta siellä istui ikkunassa pieni poika, jolla oli\nterveet, punaiset posket ja kirkkaat, säteilevät silmät; hän piti\nkovin paljon vanhasta talosta, hänestä se oli yhtä kaunis sekä\npäiväpaisteella että kuutamolla. Ja kun hän katsahti seinään, josta\nrappaus oli irtaantunut, niin keksi hän siinä mitä kummallisimpia\nkuvia, hän näki miltä katu ennen oli näyttänyt portaineen, ulkonevine\nyläkertoineen ja suippeine päätyineen; hän saattoi nähdä sotamiehiä,\ntapparakeihäineen ja kouruja, jotka juoksentelivat lohikäärmeinä. —\nSitä taloa kelpasi katsella! ja talossa asui vanha mies, joka käytti\nnahkaisia polvihousuja, takkia, jossa oli suuret messinkinapit ja\nperuukkia, josta jo päältä näki että se oli oikea peruukki. Joka aamu\ntuli hänen luokseen vanha ukko joka siisti huoneet ja kävi asioilla.\nMuuten oli vanha polvihousumies aivan yksin vanhassa talossa; välistä\ntuli hän ikkunaan ja katseli ulos ja pieni poika nyökytti hänelle\npäätään ja vanha mies nyökytti takaisin, ja sitte oli tuttavuus tehty\nja he olivat ystävät, vaikkeivät koskaan olleet puhuneet toisilleen,\nmutta yhdentekeväähän se oikeastaan oli.\n\nPieni poika kuuli vanhempiensa sanovan: \"vanhuksella täällä\nvastapäätä on hyvät päivät, mutta hän on niin hirveän yksin!\"\n\nSeuraavana sunnuntaina kääri pieni poika jotakin paperiin, meni\nportille ja kun ukko joka kävi vanhan herran asioilla, meni ohitse,\nsanoi hän hänelle: \"kuule!vieppäs tämä minulta vanhalle miehelle,\njoka asuu tuolla vastapäätä! Minulla on kaksi tinasotamiestä, tässä\non toinen: lähetän sen hänelle, koska tiedän että hän on niin hirveän\nyksin.\"\n\nJa vanha ukko näytti aika tyytyväiseltä, nyökäytti päätään ja vei\ntinasotamiehen vanhaan taloon. Sitte tuli sana, eikö pieni poika itse\ntahtoisi tulla tervehtimään ja hän sai luvan vanhemmiltaan ja tuli\nvanhaan taloon.\n\nJa kaidepuiden messinkinapit kiilsivät paljon kirkkaampina kuin\nennen, olisi luullut että niitä oli kiilloitettu kun vieraita\nodotettiin, ja näytti siltä kuin torventoitottajat ovessa — oveen\noli nimittäin veistetty torventoitottajia, ne seisoivat keskellä\ntulpaneja — näytti siltä kuin torventoitottajat olisivat puhaltaneet\nvoimiensa takaa. Posket näyttivät paljon pulleammilta kuin ennen.\nNe puhalsivatkin todella: \"pararamppamppaa! pieni poika tulee!\npararamppamppaa!\" ja samassa avautui ovi.\n\nKaikki etehisen seinät olivat täynnä vanhoja muotokuvia, ritareja\nhaarniskoissa ja naisia silkkihameissa; ja haarniskat kalisivat ja\nsilkkihameet kahisivat.\n\nSitte tuli portaat, jotka nousivat hyvän matkaa ylöspäin ja vähän\nmatkaa alaspäin — ja sitte tultiin parvekkeelle, joka kyllä oli aika\nhatara, täynnä suuria reikiä ja pitkiä rakoja ja niissä kaikissa\nversoi nurmea ja lehtiä; koko parveke, sekä sen piha että seinä, oli\nniin täynnä vihantaa, että se oli kuin kokonainen puutarha, vaikkei\nse ollut kuin parveke. Siellä seisoi vanhoja kukkaruukkuja, joilla\noli kasvot ja aasinkorvat; kukat, ne kasvoivat nykyään niinkuin itse\ntahtoivat. Yhdessäkin ruukussa valuivat neilikat aivan yli laitojen,\nnimittäin neilikkojen vihanta, vesa vesan vieressä ja ne sanoivat\naivan selvästi:\n\n\"Ilma on taputellut meitä, aurinko suudellut meitä ja sunnuntaiksi\nluvannut pienen kukkasen, sunnuntaiksi pienen kukkasen!\"\n\nJa sitte he tulivat kamariin, jonka seinät olivat päällystetyt\nsiannahalla ja siihen oli painettu kultaisia kukkia.\n\n    \"Kultaus kuluu,\n    Siannahka kestää,\"\n\nsanoivat seinät.\n\nHuoneessa seisoi korkeaselkäisiä nojatuoleja, täynnä leikkauksia ja\nkäsipuut molemmin puolin. \"Istukaa! istukaa!\" sanoivat tuolit; \"hui,\nkuinka minä narisin! nyt minä saan luuvaloa niinkuin vanha kaappi!\nLuuvaloa selkään, voi, voi!\"\n\nJa sitte tuli pieni poika siihen huoneeseen, joka ulkoni muusta\ntalosta ja missä vanha mies istui.\n\n\"Kiitos tinasotamiehestä, pieni ystäväni!\" sanoi vanha mies. \"Ja\nkiitos siitä että tulet luokseni!\"\n\n\"Kiitos! Kiitos!\" sanoivat huonekalut yhteen ääneen; niitä oli niin\npaljon, että ne miltei tulivat toistensa tielle näkemään pientä\npoikaa.\n\nKeskellä seinää riippui kauniin naisen kuva; hän oli niin nuori ja\niloinen, mutta hänen vaatteensa olivat sellaiset jommoisia käytettiin\nennen aikaan, hiuksissa puuteria ja hame kankeaa kangasta; hän ei\nsanonut \"kiitos\" eikä \"tattiskaan\", vaan katseli lempeillä silmillään\npientä poikaa, joka paikalla kysyi vanhalta mieheltä:\n\n\"Mistä sinä olet saanut hänet?\"\n\n\"Tuolta romukauppiaalta!\" sanoi vanhus, \"siellä riippuu niin paljon\nkuvia; ei kukaan tunne niitä eikä välitä niistä, sillä ne ihmiset\novat kaikki haudassa, mutta hänet minä ennen tunsin ja nyt hän on\nollut poissa puolen vuosisataa.\"\n\nJa kuvan alapuolella riippui lasin alla kimppu kuihtuneita kukkia;\nvarmaan ne olivat nekin puolen vuosisadan vanhat, niin vanhoilta ne\nnäyttivät. Ja suuren kellon heiluri kävi edestakaisin ja viisari\nkiertyi kiertymistään ja esineet huoneessa kävivät yhä vanhemmiksi,\nmutta sitä eivät ne huomanneet.\n\n\"Kotona sanovat\", sanoi pieni poika, \"että sinä olet niin hirveän\nyksin!\"\n\n\"Oi\", sanoi vanhus, \"vanhat ajatukset ja kaikki mitä ne tuovat\nmukanaan, käyvät minua tervehtimässä ja nythän sinäkin tulet! —\nminun on hyvin hyvä olla!\"\n\nJa sitte otti hän hyllyltä kuvakirjan, siinä oli kokonaisia pitkiä\njuhlakulkueita, mitä kummallisimpia vaunuja, jommoisia ei nähdä\nmeidän päivinämme, sotamiehiä jotka olivat kuin risti-sotamies ja\nporvareita, käsissä liehuvat liput; räätälien lipussa oli sakset,\njoita kaksi jalopeuraa piteli, suutarien lipussa ei ollut saappaita,\nmutta kotka jolla oli kaksi päätä, sillä suutarit asettavat aina\nasiansa niin, että voivat sanoa: niitä on pari. — Se se vasta oli\nkuvakirja!\n\nJa vanha mies meni toiseen huoneeseen hakemaan sokeroitua\nmarjahilloa, omenia ja pähkinöitä; — ihanaa siellä vanhassa talossa\nvaan oli.\n\n\"Minä en kestä tätä!\" sanoi tinasotamies, joka seisoi piirongilla;\n\"täällä on niin yksinäistä ja surullista; ei, kun on tottunut\nperhe-elämään, niin ei tähän ensinkään voi tottua! — Minä en kestä\ntätä! Koko päivä on niin pitkä ja ilta on vieläkin pitempi! ei täällä\nole ensinkään sellaista kuin tuolla toisella puolella sinun luonasi,\nmissä isäsi ja äitisi puhuvat niin ystävällisesti ja missä sinä ja te\nkaikki herttaiset lapset pidätte niin hauskaa peliä. Ei, kyllä tämän\nvanhan miehen luona on yksinäistä! luuletko hänen saavan keneltäkään\nsuudelmaa? luuletko hänen saavan lempeitä silmäyksiä tai joulupuuta?\nEi hän saa mitään muuta kuin hautajaisia! minä en kestä tätä!\"\n\n\"Älä katsele asioita niin surullisilla silmillä!\" sanoi pieni\npoika, \"minusta täällä on niin kaunista ja tulevathan kaikki vanhat\najatukset ja kaikki mitä ne tuovat mukanaan tervehtimään!\"\n\n\"Niitä en minä näe enkä tunne!\" sanoi tinasotamies, \"minä en kestä\ntätä!\"\n\n\"Sinun täytyy!\" sanoi pieni poika.\n\nTyytyväisenä ja onnellisena tuli pieni poika kotiin ja päivät\nkuluivat ja viikot vierivät ja päätä nyökytettiin sekä vanhaan taloon\nettä vanhasta talosta ja sitte tuli pieni poika taasen vieraisiin\nkadun toiselle puolelle.\n\nJa puusta veistetyt torventoitottajat puhalsivat: \"pararamppampaa!\npieni poika tulee! pararamppamppaa!\" ja ritarikuvien miekat ja\nvarustukset kalskoivat ja silkkihameet kahisivat, siannahka pakisi,\nja vanhojen tuolien selässä tuntui luuvalo: \"aijai!\" Tämä kerta meni\nihan niinkuin ensi kertakin, sillä vanhassa talossa kului toinen\npäivä ja tunti aivan niinkuin toinenkin.\n\n\"Minä en kestä tätä!\" sanoi tinasotamies, \"minä olen itkenyt tinaa!\ntäällä on liian surullista! mieluummin minä lähden sotaan ja kadotan\nsekä kädet että jalat! onhan sitte edes jotakin vaihtelevaa. Minä\nen kestä tätä! — nyt minä tiedän miltä tuntuu kun vanhat ajatukset\nja kaikki mitä ne tuovat mukanaan, tulevat tervehtimään. Minun omat\nvanhat ajatukseni ovat käyneet tervehtimässä ja usko pois, se ei ajan\npitkään ole ensinkään hauskaa, minä olin lopulta hyppäämäisilläni\nalas piirongilta. Kaikki te tuolta kadun toiselta puolelta olitte\nniin selvästi silmissäni, aivan kuin te todella olisitte olleet\ntäällä; oli olevinaan sunnuntaiaamu, se sama, jonka sinä hyvin\ntiedät! Kaikki te lapset seisoitte pöydän edessä veisaamassa\nvirttänne niinkuin te joka aamu teette; te seisoitte hartaina,\nristissä käsin ja isä ja äiti olivat hekin yhtä hartaina ja sitte\nlensi ovi auki ja pikku sisko Maria, joka ei vielä ole kahdenkaan\nvuoden vanha ja joka aina tanssii kun hän kuulee soittoa tai laulua,\nolkoon se mitä laulua tahansa, pistettiin huoneeseen, — hänen ei\ntällä kertaa olisi pitänyt päästä sisään — ja hän rupesi tanssimaan,\nmutta ei päässyt kiinni tahdin päähän, sillä sävelet olivat niin\npitkät. Ja sitte hän asettui toiselle jalalleen ja painoi päätään\nalas, mutta ei se riittänyt sittenkään. Te seisoitte kaikki kovin\nvakavina, vaikka se oli aika vaikeaa, mutta minä hymyilin mielessäni\nja putosin siitä syystä alas pöydältä ja sain kuhmun, joka on jälellä\ntänäkin päivänä, sillä minä en tehnyt oikein kun hymyilin. Mutta\nkaikki nämä palaavat mieleeni ja muutkin mitä olen kokenut; on\nsitä siinäkin vanhoja ajatuksia ja niiden seuralaisia. — Sanoppa\nnyt vieläkö te sunnuntaisin veisaatte? Kerroppa vähäisen pienestä\nMariasta! ja miten toverini, toinen tinasotamies jaksaa! niin, hän on\nonnen poika, hän! — minä en kestä tätä!\"\n\n\"Minä olen lahjoittanut sinut tänne!\" sanoi pieni poika; \"sinun\ntäytyy pysyä täällä; etkö ymmärrä sitä?\"\n\nJa vanha mies toi laatikon, jossa oli paljon nähtävää, sekä rahalipas\nettä taularasia ja sellaisia suuria, kullattuja kortteja, joita ei\nmilloinkaan enään näe. Ja suuria laatikkoja avattiin ja soittokone\navattiin — sisäpuolella sen kannessa oli maisema, ja sen ääni oli\nniin käheä, kun vanha mies sitä soitti; ja sitte hän hyräili laulua.\n\n\"Niin, sitä hän lauloi!\" sanoi vanhus ja nyökytti päätään kuvalle,\njonka oli ostanut romukauppiaalta. Ja vanhan miehen silmät loistivat\nniin kirkkaina.\n\n\"Minä tahdon sotaan! minä tahdon sotaan!\" huusi tinasotamies niin\npaljon kuin kurkusta pääsi, ja syöksyi alas permannolle. —\n\nKas, minne se joutuikaan? Vanha mies etsi ja pieni poika etsi, mutta\nsotamiestä ei löytynyt ja sille tielleen se jäi. \"Kyllä minä sen\nlöydän!\" sanoi vanhus, mutta hän ei koskaan löytänyt sitä; permanto\noli niin laho ja täynnä reikiä; — tinasotamies oli pudonnut rakoon\nja makasi siellä kuin avonaisessa haudassa.\n\nJa se päivä meni menojaan ja pieni poika palasi kotiin, ja se viikko\nvierähti loppuun ja monet viikot vierivät. Ikkunat olivat aivan\njäässä; pienen pojan täytyi hyvän aikaa istua hengittämässä ruutuun\nennenkuin sai siihen aukon josta saattoi katsella vanhaa taloa. Tuuli\noli tuiskuttanut kaikki koristukset ja kirjoitukset täyteen lunta,\nportaat lepäsivät hangen peitossa ikäänkuin ei ketään olisi ollut\nkotona; ja ketään ei ollutkaan kotona, vanha mies oli kuollut.\n\nIllalla pysähtyivät vaunut talon edustalle ja vaunuihin kannettiin\nvanha mies arkussaan, hänet piti vietämän maalle haudattavaksi.\nTuossa hän nyt meni, mutta kukaan ei saattanut, olivathan kaikki\nhänen ystävänsä kuolleet. Ja pieni poika heitti lentosuudelmia\nperässä.\n\nMuutaman päivän perästä pidettiin vanhassa talossa huutokauppa ja\npieni poika näki ikkunastaan kuinka vanhoja ritareja ja vanhoja\nnaisia, pitkäkorvaisia kukkaruukkuja, vanhoja tuoleja ja vanhoja\nkaappeja kannettiin pois, mikä joutui sinne, mikä tänne; naisen kuva,\njoka oli löydetty romukauppiaalta, joutui takaisin romukauppiaalle\nja sinne se jäi riippumaan, sillä eihän kukaan enään tuntenut sitä\nnaista eikä kukaan välittänyt vanhasta kuvasta.\n\nKeväämmällä hajoitettiin koko talo, rytöhän se oli, sanoivat ihmiset.\nKadulta saattoi selvästi nähdä siihen huoneeseen, jonka seinät olivat\npäällystetyt siannahalla. Siannahka revittiin ja raastettiin rikki;\nparvekkeen vihanta kierteli villissä upeudessaan hirsiä, jotka\nhajoamistaan hajosivat. — Puhdasta tuli.\n\n\"Vihdoinkin!\" sanoivat naapuritalot.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa siihen paikkaan rakennettiin kaunis talo suurine ikkunoineen\nja siloisine seinineen, mutta rakennuksen edustalle, siihen missä\nvanha talo oikeastaan oli seisonut, istutettiin pieni puutarha, ja\nnaapurin seinää peitti villi viiniköynnös; puutarhan ympärille tuli\nsuuri rauta-aita ja rautaportti, komean näköistä se oli, ihmiset\npysähtyivät tirkistelemään sisään raoista. Ja varpusia asettui\nlaumoittain viiniköynnökseen ja ne kirkuivat ihan kilpaa ja puhuivat\nja supattelivat, mutta eivät ne puhuneet vanhasta talosta, eivät ne\nenään voineet sitä muistaa, siitä oli kulunut niin monta vuotta, että\npieni poika oli kasvanut aika mieheksi. Niin, kelpo mies hänestä\nolikin tullut, hän tuotti iloa vanhemmilleen ja hän oli juuri mennyt\nnaimisiin ja pienen vaimonsa kanssa muuttanut tähän taloon, jonka\nedustalla oli puutarha; ja mies seisoi vaimonsa kanssa puutarhassa,\nvaimo istutti juuri maahan metsäkukkaa, joka hänestä oli niin\nkaunis. Hän asetti sen maahan pienellä kädellään ja paineli multaa\nsormillaan. — Ai! Mikä siellä oli? Hän oli pistänyt sormeensa. Joku\nterävä esine pisti esiin pehmoisesta mullasta.\n\nSe oli — ajatteleppas vaan! se oli tinasotamies, sama joka oli\nhukkunut vanhalta mieheltä. Se oli kierinyt ja vierinyt soran ja\nrojun joukossa ja vihdoin viimein vuosikausia maannut maan mullassa.\n\nJa nuori vaimo pyyhki sotamiestä vihriällä lehdellä ja vihdoin\nhienolla nenäliinallaan, jossa oli niin suloinen haju! ja sotamies\ntunsi heränneensä kuin horroksista.\n\n\"Näytäppäs minullekin!\" sanoi nuori mies, hymyili ja nyökytti\npäätään. \"Niin, sama se ei voi olla, mutta muistuu mieleeni juttu\ntinasotamiehestä, joka minulla oli, kun olin pieni poika!\" ja sitte\nhän kertoi vaimolleen vanhasta talosta ja vanhasta miehestä ja\ntinasotamiehestä, jonka hän lähetti hänelle kun hän oli niin kauhean\nyksin; ja hän kertoi jutun ihan sellaisena kuin se oli tapahtunut\nja kyyneleet nousivat nuoren vaimon silmiin kun hän ajatteli vanhaa\ntaloa ja vanhaa miestä.\n\n\"Entä jos se kuitenkin on sama tinasotamies\", sanoi hän, \"minäpä\npanen hänet talteen ja muistan kaikki mitä olet minulle kertonut;\nmutta vanhan miehen hauta sinun vielä pitää minulle näyttää!\"\n\n\"En tiedä missä se on\", sanoi hän, \"eikä sitä kukaan tiedä! Kaikki\nhänen ystävänsä olivat kuolleet, ei kukaan hoitanut hautaa ja minä\nolin vain pieni poika!\"\n\n\"Kuinka hän mahtoi olla kauhean yksin!\" sanoi nuori vaimo.\n\n\"Kauhean yksin!\" sanoi tinasotamies, \"mutta suloista on sentään että\njoku muistelee!\"\n\n\"Suloista!\" kuului ääni ihan likeltä, mutta yksin tinasotamies näki,\nettä puhuja oli siannahanpalanen; kultaus oli kulunut kokonaan pois,\nse oli kostean mullan karvainen, mutta sillä oli oma mielipide ja sen\nse lausui:\n\n    \"Kultaus kuluu,\n    Siannahka kestää.\"\n\nSitä tinasotamies kuitenkaan ei uskonut.\n\n\n\n\nVESIPISARA.\n\n\nKaiketi sinä tunnet suurennuslasin. Sehän on sellainen pyöreä\nsilmälasi, joka tekee kaikki sata kertaa suuremmaksi todellista\nkokoa. Kun sitä nyt pitää silmän edessä ja katselee vesipisaraa, joka\non otettu lammikosta, niin näkee tuhansia kummallisia eläimiä, joita\nei muuten milloinkaan näe vedessä. Mutta ne ovat kun ovatkin siellä\nja se on totinen tosi. Näyttää melkein siltä kuin silmän alla olisi\nkokonainen lautasellinen äyriäisiä, jotka kiehuvat ja kuhisevat. Ja\nne ovat niin nälkäiset, ne repivät toisiltaan kädet ja jalat ja päät\nja kyljet, ja ovat kuitenkin omalla tavallaan iloiset ja tyytyväiset.\n\nOli sitte kerran vanha mies, jota ihmiset sanoivat Ripi-Rapiksi,\nsillä se oli hänen nimensä. Hän tahtoi aina joka asiasta löytää niin\npaljon hyvää kuin mahdollista ja jollei hän muuten onnistunut, niin\nkäytti hän taikakeinoja.\n\nEräänä päivänä istuu hän suurennuslasi kädessä ja katselee\nvesipisaraa, joka on otettu vesilätäköstä ojassa. Hei vaan sitä\nripinää ja rapinaa! tuhannet pienet elukat siellä hyppelivät ja\njuoksentelivat, nipistelivät ja purivat toisiaan.\n\n\"Mutta tämähän on kauheaa!\" sanoi vanha Ripi-Rapi, \"eikö niitä nyt\nsaa elämään sovussa ja rauhassa ja jokaista pitämään huolta omista\nasioistaan!\" ja hän mietti päänsä halki, mutta ei vaan onnistunut ja\nsitte hänen täytyi tarttua taikatemppuihin. \"Minäpäs värjään niitä\nvähän, niin näkyvät selvemmin!\" sanoi hän ja sitte hän tipautti\nikäänkuin pienen pisaran punaista viiniä vesipisaraan, mutta se\nolikin noidanverta, ihkasen hienointa lajia, joka maksaa kaksi\nkillinkiä; ja samassa kävivät kaikki kummalliset elukat ruumiiltaan\nihan ruusunpunaisiksi, vesipisara oli ihan kuin kokonainen kylä\nalastomia villejä.\n\n\"Mitä sinä siinä puuhaat?\" kysyi toinen vanha noita, jolla ei ollut\nnimeä ja jonka nimettömyyttä pidettiin erittäin hienona.\n\n\"Niin, jos sinä arvaat mitä tämä on\", sanoi Ripi-Rapi, \"niin minä\nlahjoitan sinulle kaikki tyynni; mutta ei sitä niinkään helposti\narvaa, kun ei edeltäkäsin tiedä!\"\n\nJa nimetön noita katsahti suurennuslasiin. Siellä näytti todella\nolevan kokonainen kylä, jossa kaikki ihmiset juoksentelivat ilman\nvaatteita! Kauhealta se näytti mutta vielä kauheampaa oli katsella\nkuinka toinen töykki ja tyrkki toista, kuinka ne nyppivät ja\nnipistelivät toisiaan, purivat ja raastoivat toisiaan. Se mitä\noli alhaalla, piti nostettaman ylös ja se mitä oli ylhäällä piti\nraastettaman alas! \"Kas! kas! tuolla on pitempi jalka kuin minulla\n— pois se! Tuolla on pieni nystyrä korvan takana, pieni, viaton\nnystyrä, mutta se kiusaa häntä ja kiusatkoon samalla enemmänkin!\" ja\nkaikki iskivät nystyrään kyntensä ja häntä riistettiin ja raastettiin\nsen pienen nystyrän takia. Siellä oli sitte yksikin olento, joka\nistui hiljaa kuin pieni neitonen eikä kenellekään toivonut muuta\nkuin sopua ja rauhaa, mutta neitonen vedettiin esiin ja he rupesivat\nriistämään ja raastamaan ja syömään häntä!\n\n\"Erinomaisen hupaista!\" sanoi noita.\n\n\"Niin kyllä, mutta mitä sinä luulet sen olevan?\" kysyi Ripi-Rapi.\n\"Voitko arvata?\"\n\n\"Kyllähän sen näkee!\" sanoi toinen, \"tietysti se on Köpenhamina tai\njoku toinen suuri kaupunki, kaikkihan ne ovat samannäköiset. Suuri\nkaupunki se on!\"\n\n\"Se on likalätäkön vettä!\" sanoi Ripi-Rapi.\n\n\n\n\nONNELLINEN PERHE.\n\n\nSuurin lehti tässä maassa on varmaankin takkiaisen lehti. Jos sen\npanee pienen vatsansa päälle, niin siitä tulee kokonainen esiliina\nja jos sitä pitelee päänsä päällä, niin se miltei tekee sateenvarjon\nvirkaa, sillä niin hirveän iso se on. Takkiainen ei milloinkaan kasva\nyksinään, vaan missä yksi on, siellä on aina useampia. Kauniit ne\novat ja sitä kauneutta syövät etanat. Se on etananruokaa. Suuret\nvalkoiset etanat, joista hienot herrasväet ennen muinoin tekivät\nhakkelusta, söivät ja sanoivat: \"hyvältä maistuu!\" sillä he luulivat\nsen maistuvan hyvältä, he elivät takkiaislehdistä ja sentähden\nkylvettiin takkiaisia.\n\nOli kerran vanha herraskartano, jossa ei enään syöty etanoita, ne\nolivat kuolleet sukupuuttoon, mutta takkiaiset eivät olleet kuolleet,\nne kasvoivat kasvamistaan, peittivät kaikki käytävät ja kukkalavat,\nniitä ei enään mitenkään saanut pysymään kurissa, niistä tuli\nkokonainen takkiaismetsä; siellä täällä oli omena- tai luumupuu,\nmuuten ei kukaan olisi aavistanut puutarhassa olevansakaan; joka\npaikka oli täynnä takkiaisia — ja täällä asui kaksi viimeistä,\nijänikuista etanaa.\n\nEivät ne itsekään tietäneet kuinka vanhat olivat, mutta sen ne\nselvään muistivat, että niitä oli ollut paljon useampia, että niiden\nperhe oli kotoisin vieraasta maasta ja että koko metsä oli istutettu\nniitä varten. Ne eivät koskaan olleet käyneet metsän ulkopuolella,\nmutta ne tiesivät että maailmassa vielä oli jotakin muutakin, jota\nsanottiin kartanoksi ja siellä etanat keitettiin, kävivät mustiksi\nja pantiin hopeavadille; mutta mitä sitte tapahtui, siitä ei ollut\ntietoa. Miltä se keittäminen ja hopeavadilla lepääminen oikeastaan\ntuntui — sitä eivät he voineet aavistaa, mutta ihanaa se varmaan\noli ja erinomaisen hienona sitä pidettiin. He kysyivät turilaalta,\nsammakolta ja kasimadolta, mutta ne eivät osanneet antaa mitään\nneuvoa, ne eivät olleet koskaan joutuneet pataan eivätkä hopeavadille.\n\nVanhat, valkoiset etanat olivat ylhäisimmät maailmassa, sen he\nkyllä tiesivät. Metsä oli olemassa heidän tähtensä ja herraskartano\nseisoi paikoillaan vain sitä varten että he tulisivat keitetyiksi ja\npääsisivät hopeavadille.\n\nHe viettivät hyvin yksinäistä ja onnellista elämää ja koska ei\nheillä itsellään ollut lapsia, olivat he ottaneet taloonsa pienen,\ntavallisen etanan, jota kasvattivat omanaan, mutta ei se pienokainen\ntahtonut kasvaa, sillä se oli tavallinen etana; vaan vanhukset,\nvarsinkin äiti, etanaemo, oli kuitenkin huomaavinaan että se suureni\nja hän pyysi isää, koskei hän muuten sitä huomannut, koettamaan\npientä kuorta, ja isä koetti ja huomasi, että äiti oli oikeassa.\n\nEräänä päivänä tuli rankka sade. \"Kuuleppas, kuinka\nrum-rum-rummuttavat takkiaislehtiä!\" sanoi etana-isä.\n\n\"Tänne pisaroi!\" sanoi etanaemo. \"Vesihän valuu alas varsia!\nSaat nähdä, että kaikki kastuu! Onneksi meillä on hyvä majamme\nja pienokaisella niinikään. Me olemme sentään onnellisemmassa\nasemassa kuin kaikki muut luontokappaleet; me olemme tämän maailman\nherrasväki, se on selvää se. _Meille_ on syntymästä saakka\nvalmistettu maja ja takkiaismetsä on kylvetty meitä varten —! olisi\nhauska tietää kuinka kauvas se ulottuu ja mitä sen ulkopuolella on!\"\n\n\"Ei siellä ole mitään!\" sanoi etana-isä. \"Parempaa kuin meillä ei\nmissään kuitenkaan voi olla, minulla ei ole mitään toivomisen varaa!\"\n\n\"Mutta minulla on\", sanoi emo, \"minä näkisin mielelläni kartanon,\nsoisin että minut keitettäisiin ja laskettaisiin hopeavadille, niin\non kaikkien esi-isiemme käynyt ja se on jotakin ihan ihmeellistä,\nusko pois vaan!\"\n\n\"Ehkäpä koko kartano on romahtanut nurin!\" sanoi etana-isä, \"tai\nehkä takkiaismetsä on kasvanut sen umpeen niin etteivät ihmiset\npääse ulos. Eihän sillä asialla sitäpaitsi ole kiirettä, mutta sinä\nhätiköit aina niin kauheasti, ja pienokainen näyttää ottavan saman\ntavan; kolme päivää hän nyt on ryöminyt ylös tuota vartta, ihan\npäätäni alkaa särkeä kun häntä katson!\"\n\n\"Älä nyt toru!\" sanoi etanaemo, \"hän ryömii niin varovaisesti, kyllä\nhän vielä tuottaa meille iloa, ja ketä varten me vanhat eläisimme\njollei häntä varten, eihän meillä muita ole! Mutta oletko ajatellut\nmistä saamme hänelle vaimon. Mitäs luulet, eiköhän tuolla etempänä\ntakkiaismetsässä olisi ketään meidän rotuamme?\"\n\n\"Kyllä kai siellä on mustia etanoita\", sanoi vanhus, \"mustia\netanoita ilman kuorta, mutta se on niin epähienoa ja sitte ne vielä\nluulevat olevansa ties mitä, mutta voimmehan me uskoa sen tehtävän\nmuurahaisille, nehän juoksentelevat edestakaisin ikäänkuin niillä\nolisi tärkeääkin tekemistä, varmaan ne tietävät neuvoa vaimon\npienelle etanallemme!\"\n\n\"Minä tiedän mitä herttaisimman!\" sanoivat muurahaiset, \"mutta minä\npelkään ettei se oikein käy, sillä hän on kuningatar!\"\n\n\"Se ei tee mitään!\" sanoi vanhus. \"Onko hänellä kuori?\"\n\n\"Hänellä on linna!\" sanoivat muurahaiset, \"komea muurahaislinna ja\nlinnassa seitsemän sataa käytävää!\"\n\n\"Kiitoksia paljon!\" sanoi etanaemo, \"emme me anna poikaamme\nmuurahaispesään! jollette te paremmin toimita tehtävää, niin me\nuskomme sen valkoisille hyttysille, ne ovat liikkeellä sekä sateessa\nettä päiväpaisteessa, ne tuntevat takkiaismetsän sekä sisältä että\npäältä.\"\n\n\"Kyllä me tiedämme hänelle vaimon!\" sanoivat hyttyset, \"sata\nihmisaskelta tästä istuu karviaismarjapensaassa pieni etana, jolla on\nkuori ja joka on aivan yksinäinen ja naimaiässä. Sinne on vain sata\nihmisaskelta!\"\n\n\"Hyvä, antaa hänen tulla tänne!\" sanoivat vanhukset, \"sulhasella on\nkokonainen takkiaismetsä, morsiamella vain pensas!\"\n\nJa hyttyset toivat pienen etananeitosen. Kesti kahdeksan päivää\nennenkuin hän pääsi perille, mutta se oli erinomaisen hyvä asia,\nsillä näkyihän siten selvästi että hän oli oikeaa rotua.\n\nJa sitte he viettivät häitä. Kuusi kiiltomatoa loisti minkä jaksoi;\nmuuten olivat häät hiljaiset, sillä etanavanhukset eivät kärsineet\nmelua ja rähinää, mutta etanaemo piti kauniin puheen — isä ei saanut\nsanaa suustaan, hän oli niin mielenliikutuksissaan — ja sitte he\nluovuttivat nuorelle parille perinnöksi koko takkiaismetsän ja\nsanoivat, kuten aina ennenkin olivat sanoneet, että se oli paras\nmaailmassa ja vakuuttivat, että kun he viettävät siivoa ja rehellistä\nelämää ja lisääntyvät, niin heidän lapsensa kerran pääsevät\nherraskartanoon, keitetään mustiksi ja lasketaan hopeavadille.\n\nJa sen puheen pidettyä ryömivät vanhukset kuoreensa eivätkä enään\nmilloinkaan tulleet ulos; he nukkuivat. Nuori etanapari hallitsi\nmetsää ja sai lukuisia jälkeläisiä, mutta ei niitä koskaan keitetty\neivätkä ne koskaan päässeet hopeavadille; ja he tulivat siihen\njohtopäätökseen, että kartano oli romahtanut nurin ja ihmiset\nkuolleet maailmasta sukupuuttoon; ja olihan se totta, koskei kukaan\npannut sitä vastaan; ja sade rummutteli takkiaislehtiä valmistaakseen\nheille soittoa ja aurinko paistoi saattaakseen takkiaismetsään\nkauniin valaistuksen, kaikki se tapahtui heidän tähtensä; ja he\nolivat hyvin onnelliset ja koko perhe oli onnellinen, sillä sitä se\ntotisesti oli.\n\n\n\n\nÄITI.\n\n\nÄiti istui kerran pienen lapsensa luona. Hän oli niin suruissaan,\nhän niin kovasti pelkäsi, että se kuolisi. Se oli niin kalpea,\npienet silmät olivat sulkeutuneet, hengitys kulki niin heikosti,\nvain silloin tällöin veti lapsi syvältä henkeään, ikäänkuin siltä\nolisi päässyt huokaus. Ja yhä suruisemmaksi kävi äiti katsellessaan\npienokaistaan.\n\nJoku koputti oveen ja huoneeseen astui köyhä, vanha mies, hartioilla\nsuuri hevosloimi. Se oli lämmin ja lämmintä hän tarvitsi, olihan\nkylmä talvi. Maa oli lumen ja jään peitossa ja viima vinkui niin että\nkasvoja poltti.\n\nVanhus värisi vilusta. Kun sitte lapsi hetkiseksi sattui nukkumaan,\nnousi äiti, pani olutta ruukkuun ja pisti ruukun uuniin lämpiämään\nvanhukselle. Vanhus liikutteli kehtoa ja äiti istui tuolilla hänen\nvieressään ja katseli sairasta lastaan, joka hengitti niin raskaasti,\nja liikutti pientä kättä.\n\n\"Etkö usko että minä saan pitää hänet?\" kysyi äiti. \"Eihän Jumala\ntoki ota häntä pois!\"\n\nVanha mies oli Kuolema itse. Hän nyökäytti niin oudosti päätään\n— se saattoi yhtä hyvin merkitä myöntymystä kuin kieltoakin. Ja\näiti tuijotti eteensä maahan, kyyneleet valuivat alas poskia. Hänen\npäänsä kävi niin raskaaksi, hän ei kolmeen päivään eikä kolmeen\nyöhön ollut ummistanut silmiään ja nyt hän nukahti, mutta aivan\nsilmänräpäykseksi, sillä samassa karkasi hän pystyyn ja hänen oli\nniin vilu, että hän värisi. \"Mitä on tapahtunut?\" sanoi hän ja\nkatseli ympärilleen. Mutta vanhus oli poissa ja hänen pieni lapsensa\noli poissa, vanhus oli vienyt sen mukaansa. Nurkassa käydä raksutti\nvanha kello. Suuri lyijypaino valui maahan asti. Kuului kolaus ja\nsitte kello seisahtui.\n\nMutta äiti raukka karkasi ulos huoneesta huutelemaan lastaan.\n\nPihamaalla, keskellä lumikinosta istui nainen, yllä pitkät, mustat\nvaatteet ja hän virkkoi: \"Kuolema kävi talossasi, minä näin hänen\nrientävän pois, sylissään pieni lapsesi. Hän kulkee niin nopeasti,\nettei tuulikaan pysty kilpailemaan hänen kanssaan. Hän ei milloinkaan\nanna takaisin, mitä kerran on ottanut!\"\n\n\"Sano minulle vain mitä tietä hän meni!\" sanoi äiti. \"Sano vain se,\nniin minä kyllä hänet löydän.\"\n\n\"Kyllä tien tiedän!\" vastasi mustapukuinen nainen, \"mutta minä en\nsano sitä ennenkuin olet laulanut minulle kaikki ne laulut, jotka\nlapsellesi lauloit. Minä pidän niistä, minä olen ne ennenkin kuullut,\nminä olen Yö ja katso, minä näin sinun kyyneleesi kun sinä niitä\nlauloit.\"\n\n\"Minä laulan ne kaikki, kaikki!\" sanoi äiti, \"mutta älä vaan viivytä\nminua, että saavutan hänet ja löydän lapseni\".\n\nMutta Yö seisoi äänetönnä. Silloin rupesi äiti vääntelemään käsiään\nja hän itki ja lauloi, ja paljon oli lauluja mutta kyyneliä vielä\nenemmän. Yö lausui: \"käy oikealle, mustanpuhuvaan kuusikkoon, sinne\nnäin Kuoleman suuntaavan askeleensa pienen lapsesi kanssa\".\n\nSyvällä metsässä haaraantuivat tiet eikä äiti enään tietänyt minne\nmennä. Hän tapasi orjantappurapensaan, mutta siinä ei ollut lehtiä\neikä kukkasta, olihan kylmä talvi ja oksilla riippui jääpuikkoja.\n\n\"Etkö ole nähnyt Kuoleman käyvän tästä pienen lapseni kanssa?\"\n\n\"Olen!\" sanoi orjantappurapensas, \"mutta minä en näytä sinulle tietä\nennenkuin sinä sulatat minut sydämesi lämmöllä; minä kuolen viluun,\nminä muutun jääksi\".\n\nJa hän likisti orjantappurapensaan rintaansa vastaan, likisti niin\nlujasti, jotta se oikein lämpiäisi. Ja piikit syöpyivät hänen\nlihaansa asti ja hänen verensä vuosi suurina pisaroina, mutta\norjantappurapensas sysäsi tuoreita, vihreitä lehtiä ja rupesi\nkukkimaan keskellä kylmää talviyötä. Niin saattaa murheellisen äidin\nsydän lämmittää. Ja orjantappurapensas neuvoi hänelle tien, jota\nhänen piti kulkea.\n\nHän tuli suuren järven rannalle. Ei siellä ollut ruuhta eikä venettä.\nJää ei vielä kestänyt, mutta ei enään ollut avovettäkään eikä järvi\nollut niin matala, että hän olisi voinut kahlata sen poikki. Ja\nyli hänen täytyi päästä, jos mieli lapsensa löytää. Silloin hän\nlaskeutui maahan ja päätti juoda järven kuiviin ja sehän on ihmiselle\nmahdotonta, mutta murheellinen äiti arveli, että ehkä voisi tapahtua\nihme.\n\n\"Ei se käy!\" sanoi järvi. \"Paras on että koetamme toimia yhdessä.\nMinä kerään mielelläni helmiä ja niin kirkkaita helmiä kuin sinun\nsilmäsi en vielä ole nähnyt; jos sinä itket ne minulle, niin lupaan\nkantaa sinut sille suurelle ansarille missä Kuolema asuu ja hoitaa\npuita ja kukkia; jokainen niistä on ihmiselämä!\"\n\n\"Minä annan mitä hyvänsä, kunhan pääsen lapseni luo!\" sanoi\nitkettynyt äiti ja itki itkemistään, ja hänen silmänsä painuivat\nmeren pohjalle ja muuttuivat kalliiksi helmiksi, mutta aalto nosteli\nhäntä ikäänkuin hän olisi istunut kehdossa ja tuossa tuokiossa joutui\nhän toiselle rannalle, missä seisoi penikulman levyinen, kummallinen\ntalo. Ei saattanut tietää oliko se vuori metsineen, rotkoineen, vai\noliko se rakennus, mutta äiti raukka ei nähnyt mitään, olihan hän\nitkenyt silmänsä järven pohjaan.\n\n\"Mistä minä löydän Kuoleman, joka vei pienen lapseni?\" sanoi hän.\n\n\"Hän ei vielä ole tullut!\" vastasi vanha hautaeukko, joka vartioi\nKuoleman suurta ansaria. \"Kuinka sinä olet löytänyt tänne ja kuka on\nauttanut sinua?\"\n\n\"Jumala on auttanut minua!\" vastasi äiti. \"Hän on laupias ja olethan\nsinäkin! Mistä minä löydän pienen lapseni?\"\n\n\"En tunne lastasi\", vastasi vaimo, \"ja sinä et näe! Tänäkin yönä\non moni puu ja kukkanen lakastunut. Pian tulee Kuolema istuttamaan\nniitä uudestaan. Tiedäthän, että kullakin ihmisellä on elämän puu\ntai kukkanen, aina kunkin luonteen mukaan. Ne ovat ihan tavallisten\nkasvien kaltaiset, mutta niissä sykkii sydän. Lapsen sydän sykkii\nsekin. Koeta seurata sykintää, ehkäpä tunnet lapsesi. Mutta mitä sinä\nminulle annat, jos neuvon mitä sinun vielä on tekeminen?\"\n\n\"Minulla ei ole mitään antamista\", sanoi murheellinen äiti, \"mutta\nminä menen maailman ääriin, jos tahdot\".\n\n\"Sinne ei minulla ole asiaa\", sanoi vaimo, \"mutta anna minulle\npitkät, mustat hiuksesi; tiedät kyllä itsekin kuinka kauniit ne ovat,\nniistä minä pidän. Sinä saat sijaan minun valkoiset hapseni, ovathan\nnekin sentään jonkin arvoiset!\"\n\n\"Etkö vaadi enempää!\" sanoi äiti, \"ne minä annan mielelläni!\" ja hän\nantoi vaimolle kauniit mustat hiuksensa ja sai vaimolta lumivalkoiset\nsijaan.\n\nJa sitte he astuivat Kuoleman suureen ansariin, missä puita ja\nkukkasia kasvoi kummallisesti sekaisin. Siellä seisoi hienoisia\nhyasintteja lasikupujen alla ja siellä seisoi suuria, vankkoja\npioneja; siellä versoi vesikasveja, toiset olivat terveet ja\ntuoreet, toiset sairaalloiset. Vesikäärmeet laskeutuivat niiden\nlehdille ja mustat kravut pureutuivat niiden varsiin. Siellä seisoi\nsorjia palmupuita, tammia ja plataneja, siellä oli persiljaa ja\nkukkivaa tymiania. Jokaisella puulla ja kukkasella oli oma nimensä\nja jokaisessa oli ihmiselämä, ihminen eli vielä, mikä Kiinassa,\nmikä Grönlannissa, mikä missäkin maailmalla. Välistä seisoi suuria\npuita niin pienissä ruukuissa, että ne olivat tukehtumaisillaan ja\nsärkemäisillään ruukkunsa; usein oli myöskin pieni, mitätön kukkanen\nlihavassa maassa, ympärillä sammalinen suojus ja sitä hoidettiin ja\nhemmoteltiin. Mutta murheellinen äiti kallisti korvansa kaikille\npienimmille ruukuille kuunnellakseen ihmissydäntä, joka niissä sykki\nja miljoonien joukosta tunsi hän oman lapsensa.\n\n\"Tässä se on!\" huusi hän ja levitti kätensä pienen sinisen krokuksen\npäälle, joka kipeänä riippui toisella laidalla.\n\n\"Älä koske kukkaan!\" sanoi vanha vaimo, \"mutta asetu tähän, ja kun\nKuolema tulee — minä odotan häntä joka hetki — niin älä anna hänen\nrepiä ylös kukkaa, vaan uhkaa sinä repiä ylös muut kukkaset, siitä\nhän pelästyy. Hänen täytyy tehdä Jumalalle tili joka kasvista eikä\nainoaakaan saa repiä ylös ennenkuin Jumala on antanut luvan.\"\n\nÄkkiä kävi jääkylmä henkäys läpi huoneen ja sokea äiti ymmärsi että\nKuolema tuli.\n\n\"Kuinka sinä olet löytänyt tänne?\" kysyi hän. \"Kuinka sinä olet\npäässyt perille pikemmin kuin minä?\"\n\n\"Minä olen äiti\", tuli vastaukseksi.\n\nJa Kuolema ojensi pitkän kätensä pientä hentoa kukkaa kohti, mutta\näiti heitti kätensä sen päälle ja piteli kiinni, lujasti ja samalla\nniin varovaisesti ettei kajonnut ainoaankaan lehteen. Silloin puhalsi\nKuolema hänen käsilleen ja hän tunsi, että se henkäys oli kylmempi\nkylmää viimaa, ja hänen kätensä kävivät aivan raukeiksi.\n\n\"Et sinä sentään voi tehdä minun tahtoani vastaan!\" sanoi Kuolema.\n\n\"Mutta Jumala voi!\" vastasi äiti.\n\n\"Minä teen ainoastaan mitä hän tahtoo!\" sanoi Kuolema. \"Minä olen\nhänen yrttitarhanhoitajansa. Minä korjaan kaikki hänen kukkasensa ja\npuunsa ja istutan ne paratiisin suureen yrttitarhaan, tuntemattomalle\nmaalle, mutta miten ne kasvavat ja kummoista siellä on, sitä en\nuskalla sinulle kertoa!\"\n\n\"Anna minulle lapseni!\" sanoi äiti, itki ja rukoili. Ja samassa\nhän molemmin käsin kävi kiinni kahteen kauniiseen kukkaan, jotka\nkasvoivat ihan likellä. \"Minä revin ylös kaikki sinun kukkasesi\",\nhuusi hän Kuolemalle, \"sillä minä olen epätoivoissani!\"\n\n\"Älä niihin koske!\" sanoi Kuolema, \"sinä sanoit olevasi onneton ja\nnyt sinä tahtoisit tehdä toisen äidin yhtä onnettomaksi!\"\n\n\"Toisen äidin!\" sanoi vaimo raukka ja päästi kukkaset käsistään.\n\n\"Tuossa saat silmäsi\", sanoi Kuolema. \"Minä ongin ne järven pohjasta,\nne loistivat niin kirkkaasti; en minä tietänyt että ne sinun olivat;\nota ne, ne ovat nyt entistä kirkkaammat, ja katsele tuohon syvään\nkaivoon tuossa vieressä; minä sanon sinulle niiden molempien kukkien\nnimet, jotka sinä olit repimäisilläsi maasta, sinä saat nähdä niiden\nkoko tulevaisuuden, niiden koko ihmisiän, saat nähdä, mitä olit\ntuhoamaisillasi ja hävittämäisilläsi.\"\n\nJa äiti katsahti kaivoon; siellä saattoi nähdä onnea ja autuutta, kun\nse toinen oli tuottanut siunausta maailmalle, nähdä kuinka hän oli\nlevittänyt iloa ja onnea ympärilleen. Ja äiti näki toisen elämän ja\nse oli surua ja hätää ja ahdistusta ja kurjuutta.\n\n\"Molemmat ovat Jumalan tahto!\" sanoi Kuolema.\n\n\"Kumpiko kukkasista on onnettomuuden ja kumpiko siunauksen?\" kysyi\näiti.\n\n\"En sano\", vastasi Kuolema, \"mutta sen saat tietää, että toinen\nkukkanen oli oma lapsesi, sinä näit oman lapsesi elämän, oman lapsesi\ntulevaisuuden.\"\n\nSilloin pääsi äidiltä pelvon parahdus: \"Kumpiko oli minun lapseni!\nsano minulle! armahda viatonta! vapahda lapseni kaikesta siitä\nkurjuudesta! vie se pois! vie se Jumalan valtakuntaan! unohda\nkyyneleeni, unohda rukoukseni ja kaikki mitä olen sanonut ja tehnyt!\"\n\n\"En ymmärrä sinua!\" sanoi Kuolema. \"Tahdotko takaisin lapsesi, tai\nvienkö minä sen seudulle, jota et tunne?\"\n\nSilloin väänteli äiti käsiään, lankesi polvilleen ja rukoili Jumalaa:\n\"Älä kuule rukoustani, jos minä rukoilen sinun tahtoasi vastaan, joka\non paras! älä kuule minua! älä kuule minua!\"\n\nJa hän painoi pään helmaansa.\n\nJa Kuolema läksi hänen lapsensa kanssa tuntemattomaan maahan.\n\n\n\n\nKAULUS.\n\n\nOli kerran hieno herra, jolla ei ollut muuta omaisuutta kuin\nsaapaspihti ja kampa, mutta hänellä oli mitä kaunein kaulus ja tästä\nkauluksesta me nyt kerromme. — Kaulus oli päässyt naimaikään ja\nsattui sitte kerran joutumaan yhteen pyykkiin sukkanauhan kanssa.\n\n\"Totta totisesti!\" sanoi kaulus, \"en ikinä ole nähnyt mitään niin\nhoikkaa ja hienoa ja hentoa ja herttaista. Saisinko kysyä nimeänne!\"\n\n\"En sano!\" vastasi sukkanauha.\n\n\"Mistä te olette kotoisin?\" kysyi kaulus.\n\nMutta sukkanauha ujosteli. Kuka sellaiseen kummalliseen kysymykseen\nmeni vastaamaan!\n\n\"Te olette varmaan vyötärenauha\", sanoi kaulus, \"tarkoitan tuollainen\nsisällinen vyötärenauha! Kyllä minä näen, että te tuotatte sekä huvia\nettä hyötyä, pieni neitiseni!\"\n\n\"Te ette saa puhutella minua!\" sanoi sukkanauha, \"en tiedä antaneeni\nvähintäkään aihetta!\"\n\n\"Mutta kun on niin kaunis kuin te!\" sanoi kaulus, \"siinä on toki\nyllin kyllin aihetta!\"\n\n\"Älkää tulkokaan liian likelle!\" sanoi sukkanauha, \"te näytätte\nolevan mieshenkilö!\"\n\n\"Minä olenkin hieno herra!\" sanoi kaulus, \"minulla on saapaspihti ja\nkampa!\" mutta se ei ollut ensinkään totta, sillä hänen herransahan ne\nomisti, mutta hän tahtoi kehua!\n\n\"Älkää tulko likelle!\" sanoi sukkanauha, \"en ole tottunut sellaiseen!\"\n\n\"Senkin teeskentelijä!\" sanoi kaulus ja samassa se nostettiin pyykki\nvasusta; se tärkättiin, sai riippua päiväpaisteessa tuolin selustalla\nja joutui sitte silityslaudalle. Jo tuli kuuma rauta.\n\n\"Rouva!\" sanoi kaulus, \"pieni leskirouva! minä aivan lämpenen, minä\nmuutun aivan toiseksi, minä menetän koko muotoni, te poltatte minut\npiloille! oih! — minä kosin teitä!\"\n\n\"Hsss!\" sanoi silitysrauta ja kiiti ylpeänä kauluksen yli;\nse kuvitteli nimittäin olevansa höyrypannu, joka on matkalla\nkuljettamaan rautatievaunuja.\n\n\"Hsss!\" sanoi silitysrauta.\n\nKauluksen laidat menivät hiukan rikki ja paperisakset tulivat\nleikkaamaan pois ripsejä.\n\n\"Oi!\" sanoi kaulus, \"varmaan te olette suuri tanssijatar! kuinka\nte osaatte heiluttaa jalkojanne! en ole ikinä nähnyt mitään niin\nkaunista! Sitä ei kukaan ihminen osaa tehdä niinkuin te!\"\n\n\"Sen kyllä tiedän!\" sanoivat sakset.\n\n\"Kreivitär teistä pitäisi tulla!\" sanoi kaulus, \"minulla ei ole\nmuuta omaisuutta kuin hieno herra, saapaspihti ja kampa —! olisinpa\nkreivi!\"\n\n\"Kosimistako se on olevinaan!\" sanoivat sakset, sillä ne suuttuivat\nja samassa ne leikkasivat oikein syvään ja kaulus joutui\nvirkaheitoksi.\n\n\"Minun täytyy kosia kampaa!\" sanoi kaulus. \"Kummallista kuinka\nhyvin teidän hampaanne säilyvät, pikku neiti! Ettekö te koskaan ole\najatellut kihlausta?\"\n\n\"Olen tietenkin!\" sanoi kampa. \"Olenhan minä kihloissa saapaspihdin\nkanssa!\"\n\n\"Kihloissa!\" sanoi kaulus; nyt ei enään ollut ketään kosittavaa ja\nkaulus rupesi halveksimaan avioliittoa.\n\nKului pitkä aika ja kaulus joutui paperitehtaaseen. Siellä oli suuri\nlumppuseurue, hienot erikseen, karkeat erikseen, aivan kuten olla\npiti. Niillä oli kaikilla paljon puhumista, mutta kaulus soitti\nsuutaan kaikista eninten, se se oikein osasi kehua.\n\n\"Minulla on ollut niin kauhean monta morsianta!\" sanoi kaulus, \"minä\nen koskaan ole saanut kulkea rauhassa! mutta minä olinkin hieno,\ntärkätty ja silitetty herra! minulla oli sekä saapaspihti että kampa,\njoita en koskaan tarvinnut! — olisitte vaan nähneet minut kun minä\nkyljelläni lekotin! En ikinä unohda ensimäistä rakastettuani. Se\noli hieno, herttainen, suloinen vyötärenauha. Hän heittäytyi sitte\nvesivasuun minun tähteni! — Erään leskirouvan sydän myöskin syttyi\ntuleen, mutta minä jätin sen jähtymään. Tämän haavan, jota minä\nvieläkin kannan, sain eräältä tanssijattarelta, niin nälkäinen hän\noli! Oma kampani rakastui minuun, lemmensurusta putosivat kaikki\nhampaat hänen suustaan. Paljon minä siinä suhteessa olen kokenut!\nmutta eninten minuun koskee, kun ajattelen sukkanauhaa — tarkoitan\nvyötärenauhaa — joka hyppäsi vesivasuun. Omatuntoni soimaa minua\npaljosta, minä halajan päästä valkoiseksi paperiksi!\"\n\nKauluksesta tehtiin valkoista paperia, kaikista lumpuista tehtiin\nvalkoista paperia mutta se paperi jolle tämä kertomus on painettu,\nsyntyi juuri kauluksesta rangaistukseksi siitä että se niin kauheasti\nkehui ja kertoi olemattomia asioita; ja muistakaamme me, ettemme\nkäyttäydy sillä tavalla, sillä eihän sitä voi tietää, vaikka mekin\nkerran joutuisimme lumppuläjään ja meistä tehtäisiin valkoista\npaperia ja meidän tarinamme, kaikista salaisimmatkin, painettaisiin\nsille paperille ja meidän täytyisi itse kulkea kertomassa niitä\nmaailmalle, niinkuin kauluksen täytyy.\n\n\n\n\nPELLAVA.\n\n\nPellava oli täydessä kukassa. Sillä on niin kauniit siniset kukkaset,\nlaheat kuin koin siivet mutta vielä paljon hentoisemmat. — Päivä\npaistoi pellavaan ja sadepilvet kylvettivät sitä, ja se teki sille\nyhtä hyvää kuin pikkulapsille peseminen ja äidin suudelma; lapset\nkäyvät siitä paljon kauniimmiksi. Ja niin kävi pellavakin.\n\n\"Ihmiset kehuvat minua erinomaisen kauniiksi\", sanoi pellava,\n\"sanovat että minä kasvan pitkäksi ja että minusta tulee kaunis\nkaistale palttinaa. Kuinka onnellinen minä sentään olen. Varmaan minä\nolen onnellisista onnellisin! Minä voin niin hyvin ja minusta tulee\njotakin. Kuinka tuo päiväpaiste tekee mielen iloiseksi ja kuinka tuo\nsade on suloista ja virkistävää! Minä olen suunnattoman onnellinen,\nminä olen onnellisista onnellisin!\"\n\n\"Niin, niin, niin!\" sanoivat aidanseipäät, \"et sinä tunne maailmaa,\nmutta me tunnemme, meissä on monta mutkaa!\" ja sitte ne surullisesti\nnarisivat:\n\n    \"Hip, hap, hurre,\n    Tusselurre!\n    Loru loppui!\"\n\n\"Ei, ei se loppunut!\" sanoi pellava; \"aurinko paistaa huomennakin,\nsade virkistää, ihan minä kuulen kuinka kasvan, ihan minä tunnen\nkukkivani; minä olen onnellisista onnellisin!\"\n\nMutta eräänä päivänä tulivat ihmiset ja kävivät kiinni pellavan\nlatvaan ja riistivät sen ylös juurineen päivineen; teki kipeää; sitte\nse pantiin veteen ikäänkuin olisi ollut tarkoitus hukuttaa se, ja\nsitte se pantiin tulelle ikäänkuin olisi ollut tarkoitus paistaa se.\nKauheaa se oli.\n\n\"Mutta eihän sitä aina saa olla hyvillä päivillä!\" sanoi pellava,\n\"täytyy kokea ja oppia!\"\n\nSen tila paheni pahenemistaan. Pellavaa nuijittiin ja nujerrettiin,\nloukutettiin ja harjattiin, niin, ei se edes tietänyt miksi kaikkia\nniitä temppuja kutsuttiin mitä sille tehtiin, se joutui kuontaloon,\nhyrr-ryrr...! mahdoton oli saada ajatuksia pysymään koossa.\n\n\"Minä olen ollut sanomattoman onnellinen!\" ajatteli pellava keskellä\ntuskaansa. \"Pitää iloita siitä mitä on saanut nauttia! Iloita,\niloita, oi, voi!\" — ja pellava vaikeroi vielä kun kangaspuihin\npantiin, — ja sitte siitä tuli suuri, kaunis kappale palttinaa. Koko\npellavasta, jokikisestä yrtistä tuli yksi ainoa, ehyt kappale.\n\n\"Mutta tämähän on erinomaista! sitä minä en ikinä olisi uskonut! Onpa\nonni oikein potkaissut minua! Aidanseipäät ne ne olivat olevinaan\nviisaat laulaessaan:\n\n    \"Hip, hap, hurre,\n    tusselurre!\"\n\n\"Loru ei laisinkaan ole lopussa! Nyt se vasta alkaa! Tämä on\nerinomaista! Niin, kyllä minä olen kärsinyt, mutta onhan minusta\nsitte tullutkin jotakin; minä olen onnellisista onnellisin! —\nMinä olen niin pehmyt ja vahva, niin valkoinen ja pitkä! on tämä\nsentään toista kuin kasvaa yrttinä maassa, vaikka kukkiakin\nolisi. Ei kukaan hoida, vettäkin saa vaan kun sataa. Nyt minua\npalvellaan hyvin. Palvelustyttö kääntää minut joka aamu, ja joka\nilta saan ruiskukannusta kylvyn. Papinrouva itse on pitänyt puheita\nminusta ja sanonut minua pitäjän parhaimmaksi palttinakappaleeksi.\nOnnellisemmaksi minä en enään voi tulla!\"\n\nPalttina joutui sitte katon alle ja saksien hampaisiin. Voi sitä\nviiltelemistä ja leikkelemistä ja neulomista ja pistelemistä! Se\ntotta totisesti ei ollut hauskaa. Mutta palttinasta tuli kaksitoista\nvaatekappaletta, sellaisia joista ei mielellään puhuta, mutta joita\nkaikki ihmiset tarvitsevat; kaksitoista kappaletta niitä oli.\n\n\"Kas nyt minusta vasta jotakin on tullut! Tämä siis oli\ntarkoitusperäni. Olipa se ihanaa! nyt minusta on hyötyä, ja hyötyä\npitää aina tuottaa tässä maailmassa, vasta sitte voi tuntea\ntodellista iloa. Meistä on tullut kaksitoista kappaletta, mutta\nme muodostamme kuitenkin yhteensä kokonaisuuden, tusinan! On se\nerinomainen onni!\"\n\nJa vuodet kuluivat — ja vihdoin viimein eivät ne enään voineet\nkestää.\n\n\"Kerran se loppu kuitenkin tulee!\" sanoivat eri kappaleet, \"olisihan\nhauskaa jonkun verran vielä kestää, mutta ei saa vaatia mahdottomia!\"\nSitte revittiin kappaleet palasiksi ja rääsyiksi; ja luulivat nyt\nettä loppu oli käsissä, sillä ne murskattiin mäsäksi ja jauhettiin\nja keitettiin ja ties mitä kaikkia niille tehtiin — ja sitte niistä\ntuli kaunista, valkoista paperia.\n\n\"Olipa tämä odottamatonta! kaunista ja odottamatonta!\" sanoi paperi.\n\"Nyt minä olen entistä hienompi ja nyt minun päälleni kirjoitetaan!\nMitä kaikkia voidaankaan kirjoittaa! Onpa se ihana onni!\" Ja\npaperille kirjoitettiin mitä kauniimpia kertomuksia ja ihmiset\nkuulivat mitä siinä oli ja se kirjoitus oli hyvä ja oikea, se teki\nihmiset paljon viisaammiksi ja paremmiksi; suuri siunaus oli sanoissa\ntullut sen paperin osaksi.\n\n\"Näin suurta onnea en uneksinutkaan, kun pienenä kukkana kasvoin\nkedolla; kuinka olisin saattanut ajatellakaan, että minä saisin\nkantaa iloa ja tietoja ihmisille. En itsekään vielä ymmärrä sitä!\nMutta se on kun onkin totta! Jumala tietää etten itse puolestani\nole tehnyt mitään muuta kuin sen mitä heikot voimani ovat vaatineet\nsyntyäkseni maailmaan. Ja sitte hän kantaa minua ilosta iloon ja\nkunniasta kunniaan. Joka kerta kun ajattelen: 'loru loppuu!' tapahtuu\nmuutos johonkin paljon parempaan ja korkeampaan päin; nyt minun\nvarmaan täytyy lähteä matkaan, varmaan minut lähetetään kiertämään\nmaailmaa kaikkien ihmisten luettavaksi! Kyllä kai se niin on! Ennen\nminulla oli sinisiä kukkasia, nyt minulla kukkien asemasta on mitä\nkauneimpia ajatuksia! Minä olen onnellisista onnellisin!\"\n\nMutta paperi ei päässytkään matkalle, vaan se joutui kirjanpainajalle\nja siellä pantiin kaikki mitä siihen oli kirjoitettu, painoon, siitä\npiti tulla kirja, jopa monta sataa kirjaa sillä siten saattoivat\nkirjat tuottaa iloa ja hyötyä paljon useammalle kuin jos se yksi\npaperi ja sen kirjoitus olisi lähtenyt kiertämään maailmaa ja kulunut\nloppuun puolitiessä.\n\n\"Niin, kyllä tämä on viisainta!\" ajatteli kirjoitettu paperi.\n\"Se ei laisinkaan pälkähtänyt päähäni! Minä jään kotiin ja minua\npidetään kunniassa niinkuin vanhaa isoisää. Minun kylkeeni on\nkirjoitettu, sanat ovat kynästä valuneet suoraan minun sisääni. Minä\njään paikoilleni ja kirjat lentävät ympäri maailmaa. Sillä tavalla\ntotisesti saadaan aikaan jotakin! Kyllä minä olen iloinen, kyllä minä\nolen onnellinen!\"\n\nPaperi kierrettiin nyt kääröön ja pantiin hyllylle. \"Hyvää tekee\nlevätä työn jälkeen!\" sanoi paperi. \"On aivan paikallaan koota\najatuksensa ja tarkata mitä mielessä liikkuu. Vasta nyt minä oikein\ntiedän mitä minussa on! Ja itsensä tunteminen se se vasta on\ntodellinen edistysaskel. Mitähän nyt seuraa? Eteenpäin sitä aina\nmennään, maailma menee aina eteenpäin!\"\n\nEräänä päivänä pantiin paperi pesään, se piti poltettaman, sillä\nsitä ei sopinut myydä kauppiaalle eikä panna voin ja sokerijauhon\nympärille. Ja kaikki talon lapset kerääntyivät ympärille, he\ntahtoivat nähdä paperin hulmahtavan tuleen, he tahtoivat tuhassa\nnähdä monet monituiset punaiset tulikipunat, jotka ikäänkuin täyttä\nvauhtia tölmäävät eteenpäin ja toinen toisensa perästä sammuvat,\nkiireesti, kiireesti — ne ovat lapset, he lähtevät koulusta ja\nviimeinen kipuna on koulumestari; usein sattuu että luullaan hänen jo\nmenneen, mutta hän tuleekin kaikkien toisten perässä.\n\nJa koko paperi makasi käärönä tulessa. Hui kuinka se hulmahti!\nSe pani \"puh!\" ja samassa se oli ainoana liekkinä; se nousi niin\nkorkealle ilmaan, ettei pellava ikinä olisi voinut kohottaa pientä\nsinistä kukkaansa niin korkealle, ja se paistoi niin ettei valkoinen\npalttina ikinä ollut niin osannut paistaa; kaikki kirjoitetut\nkirjaimet kävivät silmänräpäyksessä aivan punaisiksi ja kaikki sanat\nja ajatukset kohosivat liekkeinä ilmaan.\n\n\"Nyt minä nousen aurinkoon asti!\" kuului liekeistä ääni ikäänkuin\ntuhansista suista ja liekki loimusi aina katolle asti; — — —\nja ilmavampina kuin liekki, ihmissilmälle näkymättöminä liiteli\navaruudessa pienen pieniä olentoja, yhtä monta kuin pellavassa oli\nollut kukkaista. Ne olivat vielä keveämmät kuin liekki joka ne\nsynnytti ja kun ne sammuivat eikä paperista ollut jälellä muuta\nkuin musta tuhka, karkeloivat ne vielä viimeisen kerran tuhan\npäällitse ja niiden jäljet, punaiset kipunat, näyttivät tien missä\nne olivat kulkeneet. \"Lapset läksivät koulusta ja viimeisenä läksi\nkoulumestari\"; hauskaa sitä oli katsella, ja talon lapset seisoivat\nkuolleen tuhan ääressä ja lauloivat:\n\n    \"Hip hap hurre,\n    Tusselurre.\n    Loru loppui!\"\n\nMutta pienet, näkymättömät olennot sanoivat jokainen puolestaan:\n\"loru ei laisinkaan ole lopussa! Se se on kaikista kauneinta! minä\nsen tiedän ja sentähden olen kaikista onnellisin!\"\n\nMutta sitä eivät lapset kuulleet eivätkä ymmärtäneet, eikä se ollut\ntarpeellistakaan, sillä ei lapsien tarvitse kaikkia tietää.\n\n\n\n\nFENIKS-LINTU.\n\n\nParatiisin yrttitarhassa, hyvän ja pahan tiedon puun alla oli\nruusupensas; täällä, ensi ruusussa, syntyi lintu. Sen lento oli kuin\nvalon, kaunis sen karva, ihanainen sen laulu.\n\nMutta kun Eeva oli poiminut hedelmän hyvän ja pahan tiedon puusta,\nkun hän ja Aatami karkoitettiin paratiisin puutarhasta, putosi\nkostonenkelin tulisesta miekasta kipuna linnun pesään ja sytytti\nsen tuleen. Lintu kuoli liekkeihin, mutta punaisesta munasta läksi\nlentoon uusi ainoa, alati ainoa Feniks-lintu. Taru tietää sen asuvan\nArapiassa ja joka sadantena vuonna itse polttavan pesänsä; uusi\nFeniks, ainoa maailmassa lentää silloin ilmoille punaisesta munasta.\n\nLintu liihoittelee ympärillämme valon nopeudella, kauniina\nkarvaltaan, ihanaisena ääneltään. Kun äiti istuu lapsen kehdon\nääressä, viipyy se pääpuolella ja levittää siipensä sädekehäksi\nlapsen pään ympäri. Se lentää tyytyväisyyden majaan ja sinne paistaa\naurinko ja köyhästä vaatearkusta leviää orvokkien lemu.\n\nMutta Feniks-lintu ei ole yksin Arapian lintu, vaan se lepattaa\nrevontulissa jääkentillä, se hyppelee keltaisten kukkain joukossa\nGrönlannin lyhyessä kesässä. Falunin kuparivuorten alla, Englannin\nhiilikaivoksissa lentää se pölysulkaisena perhona, virsikirjan\npäällitse liihoittelee se hurskaan työmiehen veisatessa. Lotuskukan\nlehdillä seilaa se alas Gangesin pyhiä vesiä, ja hindulaistytön\nsilmät loistavat sitä katsellessa.\n\nFeniks-lintu! Etkö häntä tunne? paratiisin lintua, laulun pyhää\njoutsenta. Tesis-rattailla istuu se rääkkyvänä korppina ja räpyttelee\nmustia, tahraisia siipiään; Islannin laulajaharpun kieliä kosketti\nsen punainen, heläjävä nokka; Shakespearen olkapäillä istui se\nOdinin korppina ja kuiskaili hänen korvaansa: kuolemattomuutta!\nKilpalaulajaisissa lensi se läpi Wartburgin ritarisalin.\n\nFeniks-lintu! Etkö häntä tunne? Hän lauloi sinulle marseljeesia ja\nsinä suutelit sulkia, jotka hänen siivestään putosivat; hän tuli\nparatiisin loistossa ja sinä käännyit ehkä varpusen puoleen, joka\nkökötti siivet kultatomussa.\n\nParatiisin lintu, joka sadantena vuonna synnyt sinä uudelleen,\nsynnyt liekeissä, kuolet liekeissä, kultaan kudottuna riippuu kuvasi\nrikkaiden saleissa — sinä itse lennät usein orpona ja yksin, taruna\nvainen, Arapian lintuna, Feniks-lintuna.\n\nParatiisin puutarhassa, jossa sinä hyvän ja pahan tiedon puun alla\nsynnyit, ensimäisessä ruusun kukkasessa, siellä suuteli sinua Herra\nJumala ja antoi sinulle oikean nimesi — _Runous_.\n\n\n\n\nKERTOMUS.\n\n\nPuutarhassa olivat kaikki omenapuut puhjenneet kukkaan, ne olivat\nsellaisella kiireellä hankkineet kukkansa etteivät vielä olleet\nehtineet vihreitä lehtiäkään saada, kaikki ankanpoikaset olivat\npihamaalla kävelyllä ja kissa oli myöskin. Se oikein nuolemalla\nnuoli päiväpaistetta, nuoli sitä omasta käpälästään; ja kun loi\nsilmänsä maahan, näki viljat ihanan vihreinä ja ilmassa visersivät ja\nilakoivat kaikki pienet lintuset, ikäänkuin olisi ollut suuri juhla,\nja oikeastaanhan olikin juhla, sillä oli sunnuntai. Kellot soivat\nja parhaissa vaatteissaan kulkivat ihmiset kirkkoon. He näyttivät\nniin iloisilta; niin, koko luomakunta näytti henkivän iloa ja onnea;\nse päivä oli totisesti niin lämmin ja suloinen, että syystä saattoi\nsanoa: \"Jumala on sentään äärettömän hyvä meille ihmisille!\"\n\nMutta kirkossa seisoi pappi saarnastuolissa ja puhui kovia vihan\nsanoja; hän sanoi ihmisiä niin jumalattomiksi, että Jumalan täytyy\nrangaista heitä ja että pahat kuoltuaan joutuvat alas helvettiin,\njossa he ikuisesti palavat, ja hän sanoi ettei heidän matonsa\nkuole eikä heidän tulensa ikinä sammu; eivät he saa lepoa eikä\nrauhaa. Kauheaa sitä oli kuunnella, ja hän sen vakuuttamalla\nvakuutti; hän kuvasi helvetin löyhkääväksi luolaksi, johon kaikki\nmaailman saasta valuu, siellä ei ole mitään muuta vetoa kuin kuuman\ntulikiviliekin läähätys, ei ole pohjaa jalkojen alla, vaan ihmiset\nvaipuvat vaipumistaan ikuiseen äärettömyyteen. Kauheaa oli kuulla\npapin sanoja, mutta hän puhui sydämensä pohjasta ja kirkkoväki oli\nkauhistuksissaan.\n\nMutta ulkona lauloivat pienet linnut niin iloisesti ja aurinko\npaistoi niin lämpöisesti, joka pieni kukkanen näytti sanovan: Jumala\non sentään niin äärettömän hyvä meille kaikille. Niin, ulkona ei\nensinkään ollut sellaista kuin pappi saarnasi.\n\nIllalla maata pannessa näki pappi vaimonsa istuvan ääneti,\nmietteissään.\n\n\"Mikä sinun on?\" sanoi hän. \"Niin, mikä minun on\", sanoi vaimo, \"minä\ntunnen, etten oikein voi koota ajatuksiani, etten oikein saa sinun\nsanojasi selviämään. Sinä sanoit että on niin paljon jumalattomia\nja että he ikuisesti palavat; ikuisesti! oi kuinka kauvan! — Minä\nolen vain syntinen ihminen, mutta ei minulla olisi sydäntä antaa\nsuurimmankaan syntisen palaa ikuisessa tulessa. Kuinka sitte Jumala\nvoisi antaa sen tapahtua, hän joka on niin äärettömän hyvä ja joka\ntietää mikä paha tulee sisältä, mikä ulkoa. Ei, minä en saata sitä\nuskoa, vaikka sinä sen sanot.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli syksy, lehti varisi puusta; vakava, ankara pappi istui kuolevan\nvuoteen ääressä, hurskas uskovainen oli ummistanut silmänsä; se oli\npapin vaimo.\n\n\"Jos joku löytää rauhan haudassa ja armon Jumalan edessä, niin sinä!\"\nsanoi pappi, ja hän liitti hänen kätensä ristiin ja luki vainajalle\nvirren.\n\nJa hän vietiin hautaan; kaksi raskasta kyyneltä vieri alas vakavan\nmiehen poskia; ja pappilassa oli tyhjää ja hiljaista, päiväpaiste oli\nsieltä sammunut, vaimo oli mennyt pois.\n\nOli yö, kylmä tuuli puhalsi papin pään päällä, hän avasi silmänsä ja\nluuli kuun paistavan huoneeseensa, mutta ei se ollut kuun valoa; aave\nseisoi hänen vuoteensa ääressä; hän näki vaimovainajansa haamun, hän\nkatseli häneen niin kummallisen suruissaan, ikäänkuin olisi tahtonut\nsanoa jotakin.\n\nJa mies nousi istumaan, ojensi kätensä häntä kohti: \"eikö sinullekaan\nole suotu ikuista lepoa? Pitääkö sinunkin kärsiä? Sinun, parhaimman,\nhurskaimman!\"\n\nJa kuollut painoi myöntävästi alas päätään ja laski käden rinnalleen.\n\n\"Entä voinko minä hankkia sinulle haudan rauhan?\"\n\n\"Voit!\" kuului vastaus.\n\n\"Entä kuinka?\"\n\n\"Anna minulle hius, yksi ainoa hiuskarva syntisen päästä, jonka tuli\nei koskaan sammu, syntisen, jonka Jumala sysää helvettiin, ikuiseen\nvaivaan.\"\n\n\"Niin helpolla sinä varmaan oletkin lunastettu, sinä puhdas, sinä\nvanhurskas!\" sanoi pappi.\n\n\"Seuraa siis minua!\" sanoi kuollut. \"Se on meille sallittu. Sinä\nsaat rinnallani liidellä minne ajatuksesi tahtoo. Ihmissilmälle\nnäkymättöminä asetumme me salaisimpaan soppeen ja sinun pitää\nvarmalla kädellä osoittaa se ihminen, joka on tuomittu ikuiseen\nvaivaan, ja ennen kukonlaulua on hän löydettävä.\"\n\nJa äkkiä, kuin ajatuksen kantamina olivat he suuressa kaupungissa;\nja talojen seiniltä loisti tulikirjaimilla kuolemansyntien nimet:\nylpeys, ahneus, juoppous, hekuma; sanalla sanoen syntien koko\nseitsenkarvainen kaari.\n\n\"Tuolla luullakseni ja tietääkseni asuvat ikuiseen tuleen\ntuomitut.\" Ja he tulivat komeasti valaistuun porttikäytävään ja\nleveisiin portaisiin, joissa matot ja kukkaset upeilivat, ja läpi\njuhlasalien kaikui tanssi ja soitto. Portinvartija oli silkkisissä ja\nsamettisissa vaatteissa, kädessä suuri, hopeapäinen sauva.\n\n\"Meidän kemumme vetävät vertoja kuninkaan keinuille!\" sanoi hän ja\nkääntyi katuhälinään päin; kiireestä kantapäähän loisti hänestä\najatus: \"roskaa te olette minun rinnallani, kaikki te köyhät raukat,\njotka tirkistelette sisään portista!\"\n\n\"Ylpeys!\" sanoi kuollut, \"näetkö hänet?\"\n\n\"Hänet!\" toisti pappi. \"Näen, mutta hän on vain tyhmyri, narri, ei\nhäntä tuomita ikuiseen tuleen ja piinaan!\"\n\n\"Vain narri!\" kaikui kautta ylpeyden talon. Kaikki siellä olivat\nnarreja.\n\nJa he lensivät saiturin neljän paljaan seinän sisäpuolelle, missä\nvanhus pelkkänä luuna ja nahkana, vilusta väristen, nälissään ja\njanoissaan koko sielullaan ja mielellään riippui kiinni kullassaan;\nhe näkivät hänen kuni kuumeessa karkaavan kurjalta vuoteeltaan ja\nkiskovan kiven irti seinästä; siellä olivat sukanvarressa kultarahat;\nhän kouri repaleista takkiaan, johon oli neulottu kultarahoja ja\nkosteat sormet värisivät.\n\n\"Hän on sairas, se on mielettömyyttä, ilotonta mielettömyyttä täynnä\ntuskaa ja pahoja unia!\"\n\nJa kiireesti läksivät he eteenpäin ja seisahtuivat pahantekijän\nlavitsan ääreen, siellä heitä nukkui kylki kyljessä pitkä jono. Yksi\nkarkasi ylös unestaan kuni villi peto ja päästi kauhean huudon; hän\niski terävät kyynärpäänsä toveriin ja tämä käänsihe unissaan:\n\n\"Suu kiinni, nauta, ja nuku! joka yö sinun pitää —!\"\n\n\"Joka yö!\" toisti toinen, \"niin jok'ikinen yö hän tulee, ulvoo ja\nkiusaa minua. Kiivaudessa minä kyllä olen tehnyt yhtä ja toista,\npaha luonto minulla on synnynnäinen, se minut kerran ja toisen\non tuonut tänne; mutta jos minä olen rikkonut, niin olenhan minä\nsaanut rangaistuksenikin. Yksi ainoa asia on tunnustamatta. Kun\nminä viimeksi pääsin täältä ja kuljin isäntäni talon ohi, alkoi\nvereni kiehua — minä raapaisin tulitikulla seinään, se sattui\nhiukan liian likelle olkikattoa; kaikki paloi, kulo oli päässyt\nirti kuten minussakin. Olin apuna pelastamassa karjaa ja tavaraa.\nEi yksikään elävä olento palanut, ainoastaan kyyhkysparvi lensi\ntuleen, ja kahlekoira paloi myöskin. Sitä en ollut muistanut. Saattoi\nkuulla kuinka se ulvoi — ja sen ulvonnan minä yhä vielä kuulen,\nkun tahtoisin nukkua, ja jos minä menen uneen, niin koira tulee\nsilloinkin suurena, karvaisena; se asettuu minun päälleni, ulvoo,\npainaa minua, kiusaa minua. — Kuule toki mitä minä kerron, sinä voit\nnukkua, nukkua koko yön enkä minä edes lyhyttä neljännes-tuntia.\" Ja\nveri leimahti kiihtyneen miehen silmiin, hän karkasi toverin kimppuun\nja iski häntä nyrkillä kasvoihin.\n\n\"Paha Matti on taas tullut hulluksi!\" kaikui joka taholta ja roistot\nkävivät häneen käsiksi, painivat hänen kanssaan, kiersivät hänet\nkaareen niin että pää joutui jalkojen väliin. Siihen he hänet\nköyttivät kiinni, veri oli pursumaisillaan esiin silmistä ja kaikista\nhikirei'istä.\n\n\"Te tapatte hänet!\" huusi pappi, \"sen onnettoman miehen!\" ja ojensi\nsuojellen kätensä syntistä kohti, jota rangaistiin liian kovasti.\nSamassa vaihtui näyttämö; he lensivät läpi rikkaitten salien ja\nköyhien pirttien; hekuma, kateus, kaikki kuolemansynnit kiitivät\nheidän ohitseen. Tuomion enkeli julisti heille heidän syntinsä ja\nheidän puolustuksensa; Jumalan edessä se tosin ei paljon merkinnyt,\nmutta Jumala lukee sydämistä, hän tuntee kaikki tyynni, pahan joka\ntulee sekä sisältä että ulkopuolelta, kaikki hän tuntee, hän joka on\n_armo, ikirakkaus_. Papin käsi vapisi, hän ei uskaltanut sitä ojentaa\nottamaan hiuskarvaa syntisen päästä. Ja kyyneleet valuivat hänen\nsilmistään kuni armon ja rakkauden vedet, jotka sammuttavat helvetin\nikuisen tulen.\n\nSilloin lauloi kukko.\n\n\"Laupias Jumala! suo hänen haudallensa se lepo, jota en minä ole\nkyennyt lunastamaan.\"\n\n\"Minä olen sen jo saanut!\" sanoi kuollut, \"sinun kovat sanasi,\nsinun synkät ihmiskäsityksesi Jumalasta ja hänen luoduistaan,\nne pakoittivat minut tulemaan luoksesi! opi tuntemaan ihmiset!\npahoissakin on aina osa Jumalasta, osa joka pääsee voitolle ja\nsammuttaa helvetin tulen!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuudelma painautui papin huulille, hänen ympärillään oli loistavan\nvaloisaa; Jumalan kirkas aurinko paistoi huoneeseen; hänen vaimonsa,\nelävänä, lempeänä ja täynnä rakkautta, herätti hänet unesta. Jumala\noli sen unen lähettänyt.\n\n\n\n\nSANATON KIRJA.\n\n\nMetsässä maantien varrella oli yksinäinen talonpoikaistalo;\nkuljettiin aivan pihamaan poikki; aurinko paistoi, kaikki ikkunat\nolivat auki, huoneissa oli elämää ja hälinää, mutta pihamaalla,\nkukkivassa syreenilehdossa seisoi avoin ruumisarkku; kuollut oli\nkannettu sinne, tänään, ennen puoltapäivää piti hän haudattaman;\nei ollut ainoaakaan ihmistä, joka surren olisi seisonut häntä\nkatselemassa, ei kukaan itkenyt häntä, hänen kasvonsa olivat peitetyt\nvalkoisella vaatteella ja hänen päänsä alle oli pantu suuri, paksu\nkirja, jonka jokaisena lehtenä oli kokonainen harmaa paperiarkki.\nJoka lehden välissä lepäsi kuin unohduksen kätkössä kuihtuneita\nkukkia, niitä oli kokonainen herbario, koottu eri seuduilla; sen piti\nnyt tulla mukaan hautaan, hän oli itse niin tahtonut. Joka kukkaan\nliittyi kappale hänen elämäänsä.\n\n\"Kuka kuollut oli?\" kysyimme. Ja vastaus kuului: \"Vanha Upsalan\nylioppilas! Kuuluu ennen olleen reipas poika, osanneen oppineita\nkieliä, osanneen laulaa, jopa kirjoittaakin lauluja, kerrotaan;\nmutta sitte nousi tie jollakin lailla pystyyn ja hän upotti sekä\najatuksensa että itsensä viinaan, ja koska terveys meni samaa tietä,\nlähetettiin hänet tänne maalle ja hänen edestään maksettiin. Hän\noli lempeä kuin lapsi, kun ei se musta mieli vaan päässyt hänen\nkimppuunsa, sillä silloin hän oli kauhean väkevä ja karkasi pitkin\nmetsiä kuin ahdistettu peto; mutta kun me vain saimme hänet kotiin,\nkun me vain saimme hänet katselemaan kirjaa kuihtuneine kukkasineen,\nniin saattoi hän kaiken päivää istua katselemassa yhtä kasvia ja\nsitte toista, ja monta kertaa vierivät kyyneleet alas poskia; Jumala\nties, mitä hän siinä ajatteli! mutta kirjan hän pyysi panemaan\narkkuunsa ja siellä se nyt on ja hetkisen perästä naulataan kansi\nkiinni ja mies lepää haudan suloisessa rauhassa.\"\n\nHikiliinaa nostettiin — rauha kuvastui kuolleen piirteissä,\nauringonsäde lankesi kasvoille; pääskynen lensi nuolen nopeudella\nlehtimajaan, kääntyi kesken lentoaan takaisin ja viserteli kuolleen\npään päällä.\n\nKuinka kummalliselta tuntuu — varmaan me kaikki tiedämme sen omasta\nkokemuksesta — kun ottaa esiin vanhoja kirjeitä nuoruudenajoilta ja\nlukee niitä, sukeltaa esiin kokonainen elämä kaikkine toiveineen,\nkaikkine suruineen. Monet monituiset ihmiset, jotka aikoinaan elivät\nlikeistä elämää meidän kanssamme, ovat nyt meille kuolleet, ja\nkuitenkin he elävät, mutta me emme moneen vuoteen ole ajatelleet\nheitä, vaikka kerran luulimme aina pysyvämme yhdessä, jakavamme ilot\nja surut.\n\nTämä kuihtunut tammenlehvä kirjassa muistuttaa ystävää, ystävää\nkouluajoilta, ystävää jonka ystävyyden piti kestää koko elämän ajan;\nhän kiinnitti tämän lehvän ylioppilaslakkiin vihriässä metsässä,\nkun liitto solmittiin koko elämän ajaksi. — Missä elää hän nyt? —\nSäilyi lehvä, häipyi ystävyys —! Tässä on vieras ansarikasvi, liian\nhieno pohjolan puutarhoille - tuntuu siltä kuin lehdet vieläkin\nlemuaisivat! _hän_ sen antoi, neitonen aatelisesta yrttitarhasta.\nTässä on lummenkukka, jonka hän itse on poiminut ja jota hän\nitse suolaisin kyynelin on kastellut, hän, suolattomien vesien\nlumpeenkukkaa. Ja tässä on nokkonen — mitä sanovatkaan sen lehdet?\nMitä nuorukainen ajatteli kun sen poimi ja talteen pani? Tässä kielo\nmetsän yksinäisyydestä; tässä kuusama kapakkakamarin kukkaruukusta,\nja tässä alastoin, terävä heinä —!\n\nKukkiva syreenipensas ojentaa tuoretta, tuoksuvaa terttuaan kuolleen\npään päällitse —, pääskynen lentää taaskin ohitse: \"kvivit, kvivit!\"\n— — — Jo tulevat miehet nauloineen, vasaroineen. Kansi lasketaan\npeittämään kuollutta, jonka pää lepää sanattoman kirjan päällä.\nOllutta - mennyttä!\n\n\n\n\nSIINÄ ON EROA.\n\n\nOli toukokuu, tuuli tuntui vielä kylmältä; mutta kevät oli tullut,\nvakuuttivat pensaat ja puut, niityt ja vainiot; kukkia vilisi\nkaikkialla ja aitauksessa, siellä ajoi kevät itse asiaansa, se\nesiintyi pienen omenapuun muodossa; puussa ei ollut kuin yksi ainoa\noksa, niin tuores, niin kukoistava, niin täpösen täynnä hentoja,\npunertavia nuppuja, jotka olivat avautumaisillaan. Kyllä se itsekin\ntiesi kuinka kaunis se oli, sillä vaisto elää yhtä hyvin lehden\nmehussa kuin veressä, eikä se ensinkään hämmästynyt kun herrasväen\nvaunut pysähtyivät tielle sen eteen ja nuori kreivitär sanoi, ettei\nmitään sen kauniimpaa saattanut ajatella kuin tuo omenapuun oksa.\nSe oli itse kevät suloisimmassa muodossaan. Ja oksa taitettiin ja\nkreivitär piteli sitä hienossa kädessään ja varjosti sitä silkkisellä\npäivänvarjollaan — ja sitte ajettiin linnaan, jossa oli korkeita\nsaleja ja komeita huoneita; hohtavan valkoiset uutimet liihoittelivat\navoimissa ikkunoissa ja kauniita kukkasia seisoi hohtavissa,\nläpikuultavissa maljoissa; yhteen tällaiseen maljaan — se oli\nkuin vastalangenneesta lumesta veistetty — pantiin omenapuunoksa,\nnuorten, vihantien pyökinoksien joukkoon; silmäruokaa se oli.\n\nJa sitte tuli oksa ylpeäksi ja olihan se aivan inhimillistä.\n\nHuoneissa kulki monenlaista väkeä ja jokainen lausui arvonsa mukaan\nihailunsa; toiset eivät sanoneet mitään ja toiset sanoivat liian\npaljon, ja omenapuunoksa ymmärsi, että ihmisten välillä on eroa\nkuten kasvienkin. \"Toisia käytetään koristuksena, toisia ravintona,\non sellaisiakin joita ei ensinkään tarvita\", arveli omenapuunoksa,\nja koska se oli pantu avoimen ikkunan ääreen, josta saattoi nähdä\nsekä puutarhaan että vainiolle, oli sillä yllin kyllin katseltavaa,\nsekä kukkasia että kasveja, ja miettimistä oli myöskin; siellä oli\nsekaisin rikkaita ja köyhiä, muutamat olivat liiankin köyhiä.\n\n\"Hyljätyt kasvi-raukat\", sanoi omenapuunoksa, \"kyllä on tehty\neroitusta! ja kuinka onnettomia ne mahtavat olla, jos niillä\nsellaisilla on olemassa samallaisia tunteita kuin meikäläisillä;\neroitusta on todella tehty, mutta niinhän sen täytyykin olla, muuten\nkaikki olisivat samanarvoiset!\"\n\nJa omenapuunoksa katseli jonkinlaisella säälillä varsinkin yhtä\nkukkaa, jota kedot ja ojanvarret olivat täynnä; niistä kukkasista ei\nkukaan sitonut kimppua, ne olivat liian tavalliset, niitä saattoi\nlöytää katukivien välistä, ne versoivat kuin pahin rikkaruoho, ne\nolivat voikukkia, joilla tanskankielessä on niin ruma nimi, niitä kun\nsanotaan pirun maitokiuluiksi.\n\n\"Halveksittu kukka raukka!\" sanoi omenapuunoksa, \"et sinä voi sille\nmitään että olet se mikä olet, niin tavallinen, ja että sinulla on\nniin runoton nimi! Siinä on eroa, mutta eroa sitä täytyy olla sekä\nihmisten että eläinten joukossa!\"\n\n\"Eroa!\" sanoi auringonsäde ja suuteli kukoistavaa omenapuunoksaa,\nmutta suuteli myöskin kedon keltaisia voikukkia, kaikki\nauringonsäteen veljet suutelivat kukkasia, sekä köyhiä että rikkaita.\n\nOmenapuunoksa ei milloinkaan ollut ajatellut Jumalan ääretöntä\nrakkautta kaikkeen mikä elää, se ei milloinkaan ollut ajatellut miten\npaljon kaunista ja hyvää voi asua kätkettynä kaikkeen luotuun —\nkätkettynä, mutta ei silti unohdettuna. Mutta olihan sekin varsin\ninhimillistä!\n\nAuringonsäde, valon säde tiesi asiat paremmin: \"Sinä et näe kauvas,\net näe selvästi! — Mikä se halveksittu kasvi on, jota sinä niin\nsäälit?\"\n\n\"Voikukka!\" sanoi omenapuunoksa. \"Ei niitä koskaan sidota vihkoihin,\nmaahan ne tallataan, niitä on liian paljon ja kun niissä kehittyy\nsiemen, lentävät ne hienona villana pitkin tietä ja tarttuvat\nihmisten vaatteisiin. Rikkaruoho se on! mutta pitäähän sellaistakin\nolla! — minä olen todella hyvin kiitollinen etten ole niitä kukkia.\"\n\nKedolla käveli koko joukko lapsia; pienin oli niin pikkuruikkuinen,\nettä toiset kantoivat sitä sylissään; ja kun se laskettiin nurmeen,\nkeskelle keltaisia kukkia, nauroi se ääneen ilosta, potki pienillä\njaloillaan, kellitteli, poimi kultaisia kukkia ja suuteli niitä\nherttaisen viattomana. Suuremmat lapset katkaisivat kukan sen\nputkimaisesta varresta, kiersivät sen renkaaksi ja liittivät renkaan\ntoiseen. Siitä tuli kokonaiset käädyt, ensin yhdet kaulaan, sitte\ntoiset olkapäille, vyötäisille, rinnalle ja päälaelle; komeat ne\nvihriät vitjat ja käädyt olivat; mutta suuremmat lapset ottivat\nvarovaisesti käteensä siementyneen kasvin, varren joka kantoi\nnöyhtäistä, monimutkaista siemenkruunua, tuota höllää, ilmavaa\nvillakukkaa, joka on kokonainen pieni taideteos, tehty hienoimmista\nhöyhenistä, tomuhiutaleista tai untuvista; sitä he pitelivät suunsa\nedessä ja puhalsivat sen yhdessä henkäyksessä tyhjäksi; joka sen\nosasi tehdä, sai uudet vaatteet ennenkuin vuosi oli mennyt umpeen,\nsen oli isoäiti sanonut.\n\nHalveksittu kukka oli tässä tapauksessa oikea profeetta.\n\n\"Näetkö?\" sanoi auringonsäde, \"näetkö sen kauneutta, näetkö sen\nvoimaa?\"\n\n\"Niin, lasten silmissä!\" sanoi omenapuunoksa.\n\nJa vainiolle tuli vanha vaimo, hän kaivoi varrettomalla\nveitsentyngällään kukan juuria ja nyhti sen ylös maasta; toisista\njuurista oli hän päättänyt keittää kahvia, toisilla piti hänen\nansaita rahaa, hänen piti viedä ne apteekkarille lääkkeiksi.\n\n\"Kauneus on kuitenkin korkeampaa!\" sanoi omenapuunoksa. \"Ainoastaan\nvalitut pääsevät kauneuden valtakuntaan! Eroa on kasveissa kuten eroa\non ihmisissä.\"\n\nJa auringonsäde puhui Jumalan äärettömästä rakkaudesta, joka ilmenee\nkaikissa luoduissa ja ulottuu kaikkeen joka elää, se puhui kaiken\noikeudenmukaisesta tasajaosta sekä ajassa että iankaikkisuudessa.\n\n\"Niin, se on siis teidän mielipiteenne!\" sanoi omenapuunoksa.\n\nJa huoneeseen tuli ihmisiä ja nuori kreivitär tuli, hän joka niin\nkauniisti oli asettanut omenapuunoksan läpikuultavaan maljaan,\nkirkkaaseen auringonpaisteeseen; ja hän kantoi kädessään kukkaa tai\nmikä se lienee ollut; sen ympärillä oli kolme, neljä suurta lehteä\njotka tuutin tavoin suojelivat sitä ettei veto tai tuulenhenki\npääsisi sitä vahingoittamaan, ja sitä kannettiin niin varovaisesti,\nettei hienoa omenapuunoksaa koskaan oltu niin varovaisesti pidelty.\nHiljaa otettiin suuret lehdet pois ja halveksitun, keltaisen voikukan\nhento, untuvainen siementeriö, tuli näkyviin. Sen hän siis niin\nhellävaroen oli poiminut, sitä hän siis niin kauniisti kantoi; ei\nainoakaan sen hentoisista untuvanuolista, joista sen utuinen hahmo\non muodostettu ja jotka niin hellästi ovat kiinni varressa, saanut\nlähteä lentoon; ehyenä, ihanaisena hän oli saanut sen säilymään; ja\nhän ihaili sen kaunista muotoa, sen ilmavaa kirkkautta, sen omituista\nrakennetta, sen kauneutta, jonka tuuli hajoittaa.\n\n\"Katsokaa nyt kuinka ihmeellisen sorjaksi Jumala on sen luonut!\"\nsanoi hän. \"Minä maalaan sen yhdessä omenapuunoksan kanssa; se on\nkaikkien silmissä erinomaisen kaunis, mutta tälle köyhälle kukalleni\non Jumala antanut paljon, vaikka toisella tavalla; ne ovat niin\nerilaiset ja kuitenkin ovat molemmat lapsia kauneuden valtakunnassa.\"\n\nJa aurinko suuteli köyhää kukkaa ja se suuteli kukoistavaa\nomenapuunoksaa. Sen lehdet näyttivät punastuvan.\n\n\n\n\nVANHA HAUTAKIVI.\n\n\nPienessä kauppalassa asui mies, jolla oli oma talonsa; illoin,\nsiihen vuodenaikaan, jolloin illat pitenevät, oli koko perheen piiri\nkoolla; oli vielä lämmintä ja lauhaa; lamppu sytytettiin, pitkät\nuutimet peittivät ikkunoita, joilla kukkaruukut seisoivat, ja ulkona\noli kaunis kuutamo; mutta eivät perheen jäsenet nyt puhuneet siitä,\nhe puhuivat vanhasta suuresta kivestä, joka makasi pihamaalla,\naivan kyökinoven vieressä. Palvelustytöt asettivat kuuratut\nkupariastiansa sen päälle kuivamaan aurinkoon ja lapset käyttivät\nsitä leikkipaikkana. Se oli oikeastaan vanha hautakivi.\n\n\"Niin\", sanoi talonisäntä, \"minä luulen että se on vanhasta,\nhävitetystä luostarikirkosta; sieltähän myytiin sekä saarnastuoli\nettä hautapatsaat ja -kivet! isävainajani osti useita kiviä, ne\nrikottiin ja käytettiin katukivitykseen, mutta tämä kivi jäi yli ja\non siitä pitäen maannut täällä pihamaalla.\"\n\n\"Selvästi näkee, että se on hautakivi\", sanoi vanhin lapsista,\n\"siinä näkyy vielä tiimalasi ja osa enkelistä, mutta kirjoitus on\nmiltei kokonaan kulunut pois, paitsi nimi _Preben_ ja iso 'S', joka\nseuraa alempana olevaa '_Martha_' nimeä; mutta muusta en saa selkoa\nenkä tästäkään paitsi silloin kun on satanut tai me olemme pesseet\nhautakiven. Silloin vaan se näkyy selvästi.\"\n\n\"Hyvänen aika, se on Preben Svanen ja hänen vaimonsa hautakivi!\"\nsanoi muuan vanhus, joka ikäänsä nähden olisi voinut olla kaikkien\nläsnäolevien isoisä. \"Niin, se aviopari oli viimeisiä jotka\nhaudattiin vanhaan luostarikirkkomaahan; se oli vanha, kunnianarvoisa\npari poikavuosiltani; kaikki tunsivat heidät ja kaikki heistä\npitivät, he olivat iältään tämän kaupungin kunniapari; ihmiset\nväittivät heidän omistavan toista tynnöriä kultaa ja kuitenkin\nkävivät he yksinkertaisissa vaatteissa ja karkeissa kankaissa, mutta\nheidän liinavaatteensa olivat hohtavan valkoiset. Preben ja Marthe\nhe olivat kaunis vanha pari! — Kun he istuivat penkillä talon\nkorkeilla kiviportailla, joita vanha lehmus varjosti, nyökyttivät he\nniin herttaisesti ja lempeästi päätään, että mieli aivan suli sitä\nkatsellessa. He olivat niin erinomaisen hyvät köyhille, he ravitsivat\nheitä ja he vaatettivat heitä ja heidän hyväntekeväisyydessään oli\nsekä järkeä että tosi kristillisyyttä. Ensin kuoli vaimo! Minä\nmuistan sen päivän niin hyvin; olin pieni poika, olimme isäni\nkanssa käymässä vanhan Prebenin luona juuri vaimon kuoltua; vanhus\noli mielenliikutuksissaan, itki kuin lapsi. — Ruumis lepäsi vielä\nmakuuhuoneessa, aivan sen huoneen vieressä missä me istuimme, —\nhän puheli isälleni ja parille naapurille kuinka yksinäiseksi hänen\nelämänsä nyt käy, kuinka hyvä vainaja oli ollut, kuinka monta\nvuotta he olivat eläneet yhdessä, kuinka heidän tutustumisensa oli\ntapahtunut ja kuinka he olivat ruvenneet toisiaan rakastamaan; minä\nolin, kuten sanottu, pieni ja seisoin kuuntelemassa, mutta outo\nmieli minut valtasi, kun kuulin vanhan miehen puhuvan ja näin hänen\nvilkastumistaan vilkastuvan ja poskien alkavan punoittaa, kun hän\nkuvaili kihlauspäiviä. Kuinka kaunis morsian oli ollut, kuinka paljon\npieniä, viattomia kiertoteitä hänen oli täytynyt käyttää tavatakseen\nhäntä! Ja hän puhui hääpäivästä, hänen silmänsä loistivat, hän\nikäänkuin vaihtui takaisin siihen riemun aikaan — ja kuitenkin\nmakasi vaimo, vanha vaimo viereisessä huoneessa kuolleena ja hän\nitse oli vanha mies ja puheli toivon ajasta — — niin, niin, niin\nkäy! Silloin minä olin vain lapsi, nyt olen vanha, vanha kuin Preben\nSvane. Aika kuluu ja kaikki vaihtuu! — Niin hyvin muistan Marthen\nhautauspäivän, vanha Preben asteli ruumisarkun perässä. Pari vuotta\naikaisemmin olivat aviopuolisot antaneet hakata hautakivensä nimineen\nja kirjoituksineen, paitsi kuolinvuotta; illalla kuljetettiin kivi\npaikalle ja laskettiin haudalle — ja vuotta myöhemmin se taas\nnostettiin ja vanha Preben tuli vaimonsa luo. — Eivät he jättäneet\njälkeensä niin paljon rikkautta kuin ihmiset olivat luulleet ja\npuhuneet; sen mikä jäi saivat kaukaiset omaiset, joista ei koskaan\nollut mitään kuulunut. Talon korkeine kiviportaineen, penkkeineen,\nlehmuksineen hajoitti maistraatti, sillä se oli liian rappeutunut\nseisomaan. Sitte kun luostarikirkko joutui saman kohtalon alaiseksi\nja kirkkotarha hävitettiin, osui Prebenin ja Marthen hautakivi kaiken\nmuun mukana sen luo joka sen ostaa tahtoi ja sattumalta ei sitä\nolekaan rikottu eikä käytetty, vaan se on jäänyt pihamaalle lasten\nleikkipaikaksi ja palvelustyttöjen kupariastioiden kuivinhyllyksi. —\nKivitetty katu kulkee nyt vanhan Prebenin ja hänen vaimonsa leposijan\npäällitse; kenkään ei heitä enään muista!\"\n\nJa vanhus, joka tämän kertoi, pudisti surumielisenä päätään. \"Kaikki\nunohtuu! — unohtuu!\" sanoi hän.\n\nJa sitte ruvettiin kamarissa puhumaan muista asioista; mutta nuorin\nlapsista, pieni poika, kapusi tuolille uutimien taakse ja loi suuret,\nvakavat silmänsä pihamaalle, missä kuutamo valaisi isoa kiveä. Ennen\nse aina oli näyttänyt hänestä tyhjältä ja litteältä, mutta nyt se\nhänen silmissään oli kuin suuri lehti historian kirjasta. Kaikki\nmitä poika oli kuullut Prebenistä ja hänen vaimostaan, asui kivessä;\nja hän katseli sitä ja hän nosti silmänsä kirkasta, loistavaa kuuta\nkohti, puhtaaseen, selkeään ilmaan, ja tuntui siltä kuin Jumalan\nkasvot olisivat paistaneet maailmaan.\n\n\"Kaikki unohtuu — unohtuu!\" kuului huoneesta ja _juuri siinä\nhetkessä_ suuteli näkymätön enkeli pojan rintaa ja otsaa ja kuiskasi\nhiljaa: \"kätke tarkasti siemen, jonka olet saanut, kätke se kypsyyden\naikaan! Sinun kauttasi, lapsi, on kulunut kirjoitus, lahoava\nhautakivi, kultaisin piirtein paistava tuleville polville! Käsi\nkädessä astelee vanha pariskunta taas pitkin vanhoja katuja, hymy\nhuulilla, posket terveinä, punottavina istuvat he taas kiviportailla\nlehmuksen alla ja nyökyttävät päätä sekä rikkaille että köyhille.\nTämän hetken siemen kasvaa kautta vuosien kukoistavaksi runoelmaksi.\nEi unohdu se mikä on hyvää ja kaunista. Tarussa ja laulussa se elää.\"\n\n\n\n\nMAAILMAN IHANIN RUUSU.\n\n\nOli kerran mahtava kuningatar, jonka puutarhassa kasvoi kaikkien\nvuodenaikojen ja kaikkien maailman maiden kukkia, mutta ruusuista hän\nvarsinkin piti ja sentähden hänellä oli mitä erilaisimpia ruusuja,\nalkaen villeistä orjantappuroista, joitten vihreät lehdet lemuavat\nkuin omena, Provencen ihanimpiin ruusuihin, ja ne kiipesivät ylös\nlinnan muureja, kietoutuivat pylväitten ja ikkunapielien ympäri,\ntunkeutuivat käytäviin, ja pitkin kattoa, kaikkiin saleihin; ja\nruusujen lemu ja muoto ja väri oli mitä vaihtelevin.\n\nMutta suru ja murhe asui linnassa; kuningatar oli kuolinvuoteellaan\nja lääkärit julistivat, että hänen täytyy kuolla.\n\n\"Yksi pelastuskeino löytyy!\" sanoi viisain heistä. \"Tuokaa hänelle\nmaailman ihanin ruusu, se joka on korkeimman ja puhtaimman rakkauden\nilmaus; jos se saatetaan hänen silmiensä eteen ennenkuin ne sammuvat,\nniin hän jää eloon.\"\n\nJa nuoret ja vanhat ympäri maata riensivät tuomaan ruusuja, ihanimmat\ntuotiin joka puutarhasta, mutta ne ruusut eivät olleet niitä;\nrakkauden yrttitarhasta olivat ruusut noudettavat, mutta mikä ruusu\n_siellä_ oli korkeimman, puhtaimman rakkauden ilmaus?\n\nJa runoilijat lauloivat maailman ihanimmasta ruususta ja jokainen\nnimitti oman ruusunsa nimen. Ja sanoma saapui joka sydämelle, joka\nrakkaudessa sykki, sanoma saapui kaikille säätyluokille, kaikille\nikäluokille.\n\n\"Kukaan ei vielä ole lausunut kukkasen nimeä!\" sanoi viisas mies.\n\"Kukaan ei ole osoittanut paikkaa, missä se koko ihanuudessaan\nylenee! Eivät kelpaa ruusut Romeon ja Julian arkusta tai Valborgin\nhaudalta, vaikka taru ja laulu aina tulevat säilyttämään niiden\ntuoksun; eivät kelpaa ruusut, jotka versovat Winkelriedin verisestä\npeitsestä, verestä, joka pyhänä virtaa sankarin sydämestä kun hän\nisänmaan edestä kuolee, vaikka se kuolo on suloisempi kuin mikään\nmuu ja se veri punaisempi kuin kaikki ruusut. Eikä se ole sekään\nihmekukka, jonka hoitamiseen mies vuosikaudet umpeensa, pitkinä\nunettomina öinä yksinäisessä kammiossaan uhraa terveen elämänsä:\ntieteen ihmeellinen ruusu.\"\n\n\"Minä tiedän missä se kukkii\", sanoi onnellinen äiti, joka hento\nlapsi käsivarrella tuli kuningattaren vuoteen ääreen. \"Minä tiedän\nmissä maailman ihanin ruusu löytyy! Ruusu joka on korkeimman\nja puhtaimman rakkauden ilmaus. Se kukkii suloisen lapseni\nhehkuvilla poskilla, kun se unen virkistämänä avaa silmänsä ja koko\nrakkaudellaan hymyilee minua vastaan.\"\n\n\"Se on kaunis ruusu, mutta on olemassa kauniimpi!\" sanoi viisas mies.\n\n\"On, paljon kauniimpi!\" sanoi joku naisista. \"Minä olen sen nähnyt;\npyhäisempää, ylevämpää ruusua ei ole olemassa, mutta se oli kalpea\nkuin teeruusun lehdet; kuningattaren poskilla minä sen näin; hän\noli riisunut kuninkaallisen kruununsa ja kanniskeli itse pitkän,\nsurullisen yön kipeää lastaan, itki sen tähden, suuteli sitä ja\nrukoili Jumalaa niinkuin vain äiti rukoilee tuskan hetkellä.\"\n\n\"Pyhä on surun valkoinen ruusu ja ihmeellinen sillä on voima, mutta\nse ei sittenkään ole se.\"\n\n\"Ei, maailman ihanimman ruusun olen minä nähnyt Herran alttarin\nedessä!\" sanoi hurskas, vanha piispa. \"Minä näin sen loistavan\nkuni enkelin kasvot. Nuoret tytöt astuivat ehtoollispöydän eteen\nuudistamaan kasteensa liittoa ja ruusut hehkuivat ja ruusut\nvaalenivat terveillä poskipäillä; tuossa seisoo nuori tyttö; sielu\ntäynnä puhtautta ja rakkautta nostaa hän katseensa Jumalaansa kohti;\nsiinä on puhtaimman ja korkeimman rakkauden ilmaus.\"\n\n\"Siunattu olkoon se ruusu!\" sanoi tietäjä, \"mutta kukaan teistä ei\nsittenkään ole lausunut maailman ihanimman ruusun nimeä.\"\n\nSilloin astui huoneeseen lapsi, kuningattaren pieni poika; kyyneliä\noli hänen silmissään ja hänen poskillaan; hän kantoi käsissään\nsuurta, avattua kirjaa, sen kannet olivat samettia ja siinä oli\nsuuret hopeahaa'at.\n\n\"Äiti!\" sanoi poika, \"kuuleppa nyt mitä minä olen lukenut!\" ja lapsi\nistuutui vuoteen ääreen ja rupesi lukemaan hänestä, joka antautui\nristin kuolemaan pelastaakseen ihmiset, yksin syntymättömätkin\nsukukunnat... 'Suurempaa rakkautta ei ole!'\n\nJa ruusuinen puna välähti kuningattaren poskille, hänen silmänsä\nkävivät niin suuriksi ja kirkkaiksi, sillä hän näki kuinka kirjan\nlehdiltä yleni maailman ihanin ruusu, kuva siitä joka versoi\nKristuksen verestä ristin puulla.\n\n\"Minä näen sen!\" sanoi kuningatar. \"Se joka sen ruusun näkee,\nmaailman ihanimman, se ei koskaan kuole!\"\n\n\n\n\nVUODEN TARINA.\n\n\nOltiin tammikuun lopulla; oli kauhea lumipyry; tuiskuna tuprutteli\nlumi kaduilla ja kujilla; ikkunaruudut olivat ulkopuolelta ikäänkuin\nliimatut lunta täyteen, katoilta vyöryi alas lumikinoksia ja ihmiset\nnäyttivät saaneen siivet; he juoksivat ja lensivät toistensa\nsyliin, jäivät hetkiseksi pitämään kiinni toisistaan ja pysyivät\nniin kauvan paikallaan. Kuomireet ja hevoset olivat kuin jauhoista\nnostetut, palvelijat seisoivat selkä kuomia vastaan ja ajoivat selin\nvastatuuleen. Jalkamiehet pysyttelivät kaiken aikaa rekien suojassa,\nvaivalloisesti ne liikkuivat paksussa lumessa; ja kun myrsky vihdoin\nasettui ja talojen seinustalle luotiin kaitainen polku, pysähtyivät\nihmiset seisomaan, kun joku tuli vastaan; kenelläkään ei ollut halua\nastua ensi askelta syvään hankeen, päästääkseen toista sivutse.\nSanattomina he seisoivat kunnes kumpikin ikäänkuin salaisesta\nsopimuksesta uhrautui ja upotti toisen jalkansa lumihankeen.\n\nIllalla tyyntyi kokonaan. Taivas oli ikäänkuin luudalla laastu,\nkaarrettu korkeammaksi ja entistä kuulakkaammaksi, tähdet näyttivät\nihkasen uusilta, toiset olivat niin siniset ja kirkkaat — ja tuli\nsellainen pakkanen että narisi ja paukkui. Päällimmäinen lumikerros\nsaattoi käydä niin kovaksi, että se varhaisena aamuna kannatti\nvarpuset; ne hyppelivät ylös, alas lapioiduilla paikoilla, mutta\nsyömistä ei kuulunut ja kylmä oli aika lailla.\n\n\"Pip!\" pani toinen toiselle, \"tämä on sitte olevinaan sitä uutta\nvuotta! — pahempipa se on kuin vanha olikaan! Samalla olisimme\nvoineet pitää vanhan vuotemme. Minä olen tyytymätön ja syystä.\"\n\n\"Niin, ja millä touhulla ihmiset ottivat vastaan sitä uuttavuotta!\"\nsanoi viluinen pieni varpunen, \"ruukkuja viskeltiin oviin ja\nriehuttiin ja riemuittiin siitä että vanha vuosi oli mennyt menojaan;\nja iloissani olin minäkin, sillä minä luulin, että tulisi lämpöisiä\nilmoja, mutta ei siitä ole tullut mitään; pakkanen paukkuu entistä\npahemmin! Ihmiset ovat ihan sekaisin ajanlaskussaan.\"\n\n\"Niin ovat kun ovatkin!\" sanoi kolmas varpunen, se oli vanha\nvalkeapää; \"heillä on se sellainen laitos, jota he sanovat allakaksi,\nse on heidän omia keksintöjään ja sen mukaan pitää sitte kaiken\nkäydä! mutta se ei ota käydäkseen! — Vuosi alkaa kun kevät tulee,\nsellainen on luonnon laki ja sitä minä noudatan.\"\n\n\"Mutta koska kevät tulee?\" kysyivät muut varpuset.\n\n\"Se tulee kun haikara tulee, mutta hänen tulonsa on aivan\nepämääräinen eikä täällä kaupungissa tiedetä siitä mitään; maalla\ntietävät ne asiat paremmin; entä jos lentäisimme sinne odottamaan?\nKevät on siellä likempänä.\"\n\n\"Niin, se sopii erinomaisesti!\" sanoi varpunen, joka kauvan oli\nkulkea piipoittanut sanomatta mitään erityistä. \"Minulla on täällä\nkaupungissa mukavuuksia, joita pelkään siellä maalla kaipaavani.\nTäällä on eräässä talossa ihmisperhe, he ovat keksineet sen järkevän\ntavan, että ovat naulanneet seinään kolme, neljä kukkaruukkua;\nsuuri aukko on sisäänpäin, pohja ulospäin ja pohjaan on tehty niin\nsuuri läpi, että minä voin lentää ulos ja sisään; siellä on minulla\nja miehelläni pesä ja sieltä ovat kaikki poikasemme lähteneet\nmaailmalle. Ihmisperhe on tietysti tehnyt kaiken tämän huvikseen,\nsaadakseen katsella meitä, muuten eivät he ikinä olisi sitä tehneet.\nHe siroittelevat meille leivänmurusia, niinikään huvikseen, ja\nsamalla saamme me siitä ruokamme; elämämme on ikäänkuin turvattu; —\nminä luulen melkein että minä jään tänne ja minun mieheni jää tänne,\nvaikka me olemmekin tyytymättömät — mutta me jäämme.\"\n\n\"Ja me lennämme maalle katsomaan eikö kevättä kuulu!\" ja sitte he\nlensivät.\n\nJa maalla oli oikea talvi; siellä oli pari astetta kylmempi pakkanen\nkuin kaupungissa. Kirpeä viima puhalsi yli lumisten kenttäin.\nTalonpoika istui reessään, suuret rukkaset käsissä, ja leipoi\nkäsivarsiaan yhteen ajaakseen niistä pois pakkasta; piiska makasi\nhänen sylissään, laihat hevoset juoksivat niin että höyry nousi, lumi\nnarisi ja varpuset hyppelivät reenjalasten jäljissä vilusta väristen.\n\"Pip!\" koska kevät tulee? Se kestää niin kauvan!\n\n\"Niin kauvan!\" kaikui kenttien poikki korkeimman kinoksen harjalta.\nEhkäpä se oli kaiku joka puhui, mutta ehkäpä ne sanat myöskin\nläksivät sen kummallisen vanhan miehen suusta joka istui korkeimman\nkinoksen harjalla tuulessa ja tuiskussa; hän oli ihkasen valkoinen,\naivan kuin talonpoika sarkatamineissaan, pitkät valkoiset hiukset,\nvalkoinen parta, kalpeissa kasvoissa suuret, kirkkaat silmät.\n\n\"Kuka tuo vanhus on?\" kysyivät varpuset.\n\n\"Kyllä minä tiedän!\" sanoi vanha korppi, joka istua kökötti\nportinpylvään nenässä. Se suvaitsi alentua tunnustamaan, että me\nkaikki olemme vain pikkulintuja Jumalan edessä, ja antautui sentähden\nkeskusteluun varpusten kanssa. \"Minä tiedän kuka vanhus on. Se on\nTalvi, menneen vuoden vanha äijä. Hän ei ole kuollut kuten allakka\nsanoo, vaan hän on sen pienen prinssin holhooja, jonka nimi on Kevät\nja joka tulee. Niin, ohjakset ovat Talven käsissä. Huu, te hytisette\nja värisette, te pienet raukat!\"\n\n\"Niin, niinhän minä aina olen sanonut!\" virkkoi pienin varpunen, \"se\nallakka on ihan ihmisten keksimä, se ei ole sovitettu luonnon mukaan!\njättäisivät sellaiset asiat meidän haltuumme, jotka olemme hienompaa\ntekoa.\"\n\nJa kului viikko, milteipä kaksi; metsä törrötti mustana, jäätynyt\nsisäjärvi makasi uomassaan raskaana, jähmettyneen lyyjyn kaltaisena;\npilvet — niin, ne eivät enään olleet pilviä, vaan ne vaappuivat\nmärkinä, jääkylminä usvina maiden päällä; suuret mustat korpit\nlentelivät laumoissa, ääneti ja kirkumatta. Tuntui siltä kuin kaikki\nolisi nukkunut syvää unta. —\n\nVälähtipä sitte auringonsäde järvelle ja se välkkyi kuin sulatettu\ntina. Lumi kentillä ja kinosten harjalla lakkasi kimmeltelemästä\nentisellä kimmellyksellään, mutta valkoinen haamu, Talvi itse, istui\nyhä entisellä paikallaan, katse tiukasti tähdättynä etelää kohti; ei\nhän ensinkään huomannut, että lumipeite ikäänkuin vaipumistaan vaipui\nmaahan, että siellä täällä tuli näkyviin pieni, ruohonkarvainen mätäs\nja siellä varpuset vasta hyörivät ja pyörivät.\n\n\"Kvivit! Kvivit! tuleeko nyt kevät?\"\n\n\"Kevät!\" helähti poikki niittyjen ja vainioiden ja halki\nmustanpuhuvan metsän, jonka puunrungoista heloitti tuoreen vihanta\nsammal; ja etelästä tulla viilättivät halki ilmojen molemmat\nensimäiset haikarat; kummankin selässä istui herttainen pieni\nlapsi, poika ja tyttö; ja tervehtiessään suutelivat he maata; ja\nminne heidän jalkansa vaan tekivät jäljen, siellä nousi lumen alta\nvalkoisia kukkia; käsi kädessä astuivat he vanhan jää-äijän, Talven\nluo, painautuivat tervehtiessään hänen rinnalleen ja samassa hetkessä\nkatosivat he kaikki kolme näkymättömiin ja koko maisema hävisi;\npaksu, märkä usva peitti tiheänä ja raskaana kaikki tyynni. — Vähän\nmyöhemmin alkoi tuuli käydä — se läksi lentämään kautta maiden,\nse tuli väkevin puuskin ja karkoitti usvan, aurinko paistoi niin\nlämpöisesti; — itse Talvi oli kadonnut, Kevään herttaiset lapset\nistuivat vuoden valtaistuimella.\n\n\"Tämä se vasta on uutta vuotta!\" sanoivat varpuset. \"Nyt me kai\nsaamme takaisin oikeutemme ja korvausta ankaran talven vaivoista.\"\n\nMinne molemmat lapsukaiset vaan kääntyivät, siellä puhkesi puihin\nja pensaisiin vihreitä nuppuja, siellä kävi nurmi korkeammaksi,\nlaihovainio yhä heleämmän vihriäksi. Ja pieni tyttö heitteli\nheittelemistään ympärilleen kukkia; hänellä oli niitä helman\ntäydeltä, niitä kumpuili esiin yhä uusia, niitä oli aina yllin\nkyllin, vaikka hän olisi viskellyt niitä kuinka runsaasti —\ntouhuissaan viskasi hän omena- ja päärynäpuiden päälle kokonaisen\nkukkaiskinoksen, niin että ne upeilivat täydessä loistossaan\nennenkuin vielä olivat ehtineet saada vihreitä lehtiäkään.\n\nJa tyttö taputteli käsiään ja poika taputteli niinikään ja lintuja\ntulla viilätti, kukaan ei tietänyt mistä, ja kaikki ne lauloivat ja\nvisertelivät: \"kevät on tullut!\"\n\nKaunista se oli. Ja moni vanha mummo astui mökkinsä ovesta\npäiväpaisteeseen, kääntelihe siinä, katseli keltaisia kukkia, joita\nniitty heloitti täynnänsä, aivan niinkuin ennen, hänen nuoruutensa\npäivinä; maailma oli taaskin käynyt nuoreksi.\n\n\"Ihanaa täällä tänään on!\" sanoi hän.\n\nJa metsä oli vielä tumman ruskea, nuppu nupun vieressä, mutta\ntuoksumaratti versoi jo tuoreena ja tuoksuvana, orvokit upeilivat\ntäydessä kukassa ja vuokot ja kevätesikot olivat jo puhjenneet, niin,\njoka heinä uhkui mehua ja mahlajaa, komeat istumasijat nurmikko\ntotisesti tarjosi ja siellä istui Kevään nuori pari käsi kädessä ja\nlauloi ja hymyili ja kasvoi kasvamistaan.\n\nLempeä sade lankesi taivaasta heidän päälleen, he eivät sitä\nhuomanneet, sadepisarat ja ilonkyyneleet sulivat samaksi pisaraksi.\nMorsian ja ylkä suutelivat toisiaan ja tuossa tuokiossa aukaisi metsä\nlehtisilmukkansa. — Auringon noustessa olivat kaikki metsät vihriät.\n\nJa käsi kädessä asteli morsiuspari tuoreen, väräjävän lehtikaton\nalla, missä vain auringon valo ja hyppelevät varjot loivat\nvivahduksia nurmen vihantaan. Neitseellinen puhtaus ja raikas lemu\nhenki hentoisista lehdistä; kirkkaina ja iloisina kumpuilivat ojat\nja purot vihriän, samettipehmeän kaislikon ja kirjavien kivien\nkeskitse. \"Tämä runsaus on ylenpalttinen ja alituinen ja ikuinen ja\nsiksi se jää!\" sanoi koko luonto. Ja käki kukkui ja leivo liverteli;\noli kaunoinen kevät; mutta piilipuut olivat verhonneet kukkansa\nvillakintaisiin, ne olivat niin kauhean varovaiset ja se on niin\nikävää.\n\nJa päivät kuluivat ja viikot vierivät, lämmin tulvi ikäänkuin\nlainehtimalla taivaasta; kuumat ilma-aallot vyöryivät läpi viljain\nja ne kellastuivat kellastumistaan. Pohjolan sisäjärven valkoinen\nlootuskukka levitti suuret, vihriät lehtensä vesipeiliin ja kalat\netsivät varjoa niiden alta; ja metsän tyvennössä, missä aurinko\npaahtoi talonpoikaispirtin seinään ja auenneisiin ruusuihin, missä\nkirsikkapuut riippuivat täynnä meheviä, mustia, auringon kuumoittamia\nmarjoja — siellä lauleli Kesän kaunis nainen, sama, jonka näimme\nlapsena ja morsiamena; ja hän käänsi katseensa kohti mustia pilviä,\njotka nousivat taivaalle aallonmuotoisina ja vuorenkorkuisina\nja kohosivat yhä korkeammalle; niitä tuli kolmelta taholta;\nkivettyneenä, nurin käännettynä merenä laskeutuivat ne sitte metsää\nkohti, jossa hiljaisuus oli syvä kuin taikakeinoilla loihdittu;\npieninkin tuulenhenki oli pannut levolle, joka lintu vaikeni, koko\nluonto seisoi juhlallisessa odotuksessa; mutta teiltä ja poluilta\nkiirehtivät hevosmiehet, jalkamiehet ja ratsastajat minkä pääsivät,\nkaton alle. — Samassa syttyi välähdys ikäänkuin aurinko olisi\npuhjennut esiin pilvistä, se tuikahti, häikäisi, uhkasi polttaa\nporoksi ja hävisi samassa jyristen pilveen; vettä tuli kaatamalla;\ntuli yö, tuli valoisaa, hiljeni, jyrisi. — Nuoret, ruskeahelpeiset\nkorret suossa liikkuivat pitkinä laineina, metsän oksat peittyivät\nvesisumuun, tuli pimeä ja tuli valoisaa, hiljeni, jyrisi. — Viljat\nja heinät makasivat luokona maassa, ikäänkuin vesivirtojen vieminä,\njosta eivät ikinä enään nouse. — Äkkiä harveni sade yksityisiksi\npisaroiksi, aurinko paistoi ja helminä kimmeltelivät vesipisarat\nlehdillä ja heinänhelpeissä. Linnut lauloivat, kalat polskivat\npurossa, hyttyset tanssivat ja kivellä, keskellä suolaista, myrskyn\nmyllertämää merivettä istui itse _Kesä,_ voimakas, väkeväjänteinen\nmies, hiukset likomärkinä. Raikkaan kylvyn nuorentamana istui hän\nlämpöisessä auringonpaisteessa. Koko luonto hänen ympärillään\noli nuorentunut, kaikki kasvit seisoa rehoittivat voimakkaina,\nihanaisina. Oli kesä, lämmin, suloinen kesä.\n\nMakea tuoksu tulvi rehevästä apilasvainiosta, mehiläiset surisivat\nvanhan käräjätalon ympärillä; vadelmanvarret kiertelivät alttarikiveä\njoka sateen puhdistamana paistoi auringossa; ja sinne lensi\nmehiläisten kuningatar parvineen ja teki hunajaa ja vahaa. Sitä ei\nnähnyt kukaan muu kuin Kesä ja hänen reipas, voimakas vaimonsa;\nheidän edessään seisoi alttaripöytä, kukkurallaan luonnon uhrilahjoja.\n\nJa iltataivas hohti kuin kulta, ei yksikään kirkonkupu hohda sillä\ntavalla, ja kuu paistoi ilta- ja aamuruskojen välillä. Oli kesän\narmainen aika.\n\nJa päivät kuluivat ja viikot vierivät. — Elonkorjaajien kiiltävät\nvikatteet vilkkuivat viljavainioista, omenapuunoksat nuokkuivat\npunaisten ja keltaisten hedelmiensä painon alla; humala tuoksui\nkauniisti ja riippui suurissa tertuissa; ja pähkinäpuiden alla,\njoitten hedelmät riippuivat raskaina möhkäleinä, lepäsivät mies ja\nvaimo, Kesä ja hänen vakavamielinen vaimonsa.\n\n\"Tätä runsautta!\" virkkoi hän, \"ympärillämme näemme siunattua\nhedelmää, on kotoista ja lämmintä ja kuitenkin ikävöin, en itsekään\ntiedä miksi — lepoa, — rauhaa! en tiedä millä nimellä sitä\nnimittäisin! — Nyt kynnetään taasen maita! Ihmiset tahtovat saada\nyhä enemmän ja enemmän voittoa. — Kas haikaroita! ne tulevat\nsuurissa parvissa ja seuraavat etäältä auraa; kas Egyptin lintua,\njoka kantoi meidät ilmojen halki! Muistatko kuinka me lapsina tulimme\ntänne Pohjolan maahan? — Kukkia me toimme, kaunista päiväpaistetta\nja vihreitä metsiä. Pahoin on tuuli niitä nyt pidellyt, ne\nruskettuvat ja mustuvat niinkuin etelän puut, mutta eivät kanna\nkultaisia hedelmiä kuten ne!\"\n\n\"Tahdotko sinä nähdä niitä?\" sanoi Kesä. \"Iloitse siis!\" ja hän nosti\nkätensä ja metsän lehvät kävivät punaisiksi ja keltaisiksi, värien\nupeus valtasi kaikki metsät; ruusupensaassa loisti tulipunaisia\nmarjoja, seljan oksilla riippui suuria, raskaita, tummanruskeita\nmarjoja, villit kastanjat putoilivat kypsinä tummanvihreistä\nkuoristaan ja metsässä kukkivat orvokit toistamiseen.\n\nMutta vuoden kuningatar kävi yhä harvasanaisemmaksi ja kalpeni\nkalpenemistaan. \"Tuuli on kylmä!\" sanoi hän, \"yön sumut ovat märät!\n— minä ikävöin — lapsuuteni maata.\" —\n\nJa hän näki haikaroiden lentävän pois, jokikinen meni! ja hän\nkurotti kätensä niiden perässä. — Hän nosti silmänsä pesiin, jotka\nseisoivat tyhjinä, yhdessä kasvoi korkeavartinen ruiskukka ja\ntoisessa keltainen villinauris. Ei olisi luullut pesällä muuta virkaa\nolevankaan kuin varjella ja suojella kukkaa; ja varpuset tulivat\npesälle.\n\n\"Pip! minne herrasväki on joutunut? Eivät he kärsi tuulenhenkeä, ovat\ntietysti lähteneet pois maasta; onnea matkalle!\"\n\nJa yhä keltaisemmiksi kävivät metsän lehvät ja lehdet vapisivat\nvapisemistaan, syksyn myrskyt puhalsivat, oli myöhäinen syksy. Ja\nkeltaisella lehtiläjällä lepäsi vuoden kuningatar ja katseli lempein\nsilmin tuikkivaa tähteä, ja hänen puolisonsa seisoi hänen luonaan.\nTuulenpuuska löyhytteli lehtiä — ne asettuivat takaisin läjään,\nyksin hän oli poissa, mutta perhonen, vuoden viimeinen, lensi läpi\nkylmän ilman.\n\nJo tulivat märät usvat, tuli jäinen viima ja pimeät, pisimmät\nyöt. Vuoden kuningas seisoi lumivalkoisissa hapsissaan, mutta hän\nei itsekään tietänyt että ne olivat niin valkoiset, hän luuli\nlumihiutaleitten putoilevan pilvistä; paksu lumikerros peitti vihreän\nmaan.\n\nJa kirkonkellot julistivat maailmalle joulujuhlaa.\n\n\"Syntymäkellot soivat!\" sanoi vuoden kuningas, \"pian syntyy uusi\nhallitsijapari ja sekä minä että hän saamme levätä tuikkivassa\ntähdessä.\"\n\nJa raikkaassa, vihriässä kuusikossa, missä lumi peitti maan, seisoi\njouluenkeli vihkimässä nuoria kuusia juhlaansa.\n\n\"Iloa pirttiin, iloa alle vihriäin puitten!\" sanoi vuoden vanha\nkuningas, viikot olivat vanhentaneet hänet lumivalkoiseksi ukoksi.\n\"Leposi aika koittaa pian, vuoden nuori pari saa nyt kruunun ja\nvaltikan!\"\n\n\"Valta on kuitenkin sinun!\" sanoi jouluenkeli, \"valta, muttei lepo!\nAnna lumen lämpimänä peittää nuorta viljaa! opi kärsimään sitä\nettä toinen saa kunnian vaikka sinä olet hallitsija, opi elämään\nunohdettuna ja kuitenkin elämään! Sinun vapautesi hetki koittaa kuten\nkevät koittaa!\"\n\n\"Koska kevät koittaa?\" kysyi Talvi.\n\n\"Se tulee kun haikara tulee!\"\n\nKiharat valkoisina ja hapset lumenkarvaisina istui Talvi jääkylmänä,\nvanhana ja käyrävartisena, mutta väkevänä kuin talven viima ja jään\nvalta, korkean kinoksen harjalla ja tähysteli etelää kohti kuten\nTalvi ennenkin oli tähystellyt. — Jäät paukkuivat, lumi narisi,\nluistelijat liitelivät järvien kirkkaita pintoja pitkin ja hauskoilta\nnäyttivät varikset ja harakat valkoisella lumella. Ei liikkunut\ntuulen hengähdyskään. Ja tuulettomassa pakkasessa puristi Talvi\nkätensä nyrkeiksi ja maitten väliin syntyi sylenpaksuinen jää.\n\nSitte tulivat taas varpuset kylästä ja kysyivät: \"kuka on tuo vanha\nmies?\" Ja korppi sattui taaskin istumaan siinä likellä, tai korpin\npoika, joka on sama asia, ja se sanoi heille: \"se on Talvi! menneen\nvuoden vanha äijä. Hän ei ole kuollut, kuten allakka sanoo, vaan hän\non tulevan Kevään holhooja!\"\n\n\"Koska kevät tulee?\" kysyivät varpuset, \"silloin meille tulee\nparemmat ajat ja parempi hallitus! vanhasta ei ollut mihinkään!\"\n\nJa mietteissään nyökytti Talvi päätään mustalle, lehdettömälle\nmetsälle, jossa jokainen puu näytti oksiensa kaunista muotoa ja\nkaarevuutta. Ja talvi-unen kestäessä alenivat pilvien jääkylmät\nhuurut - valtias näki unta nuoruutensa ja miehuutensa ajasta ja\npäivän koittaessa seisoi koko metsä kimmeltelevässä kuurassa, se oli\nTalven kesä-unelma; aurinko varisteli kuuraa oksilta.\n\n\"Koska kevät tulee?\" kysyivät varpuset.\n\n\"Kevät!\" kuului kaikuna kukkuloilta, joilla vielä oli lunta. Ja\naurinko paistoi yhä lämpöisemmin ja lämpöisemmin, lumi suli, linnut\nvisertelivät: \"kevät tulee!\"\n\nJa korkealta, halki ilmain tuli ensimäinen haikara ja sitä seurasi\ntoinen; kummankin selässä istui kaunis lapsi, ja he laskeutuivat\nmaan paljaalle kamaralle ja he suutelivat maata ja he suutelivat\nhiljaista, äänetöntä vanhusta ja hän haihtui usvan mukaan, kuten\nMooses hävisi vuorelta.\n\nVuoden tarina oli lopussa.\n\n\"Onhan se aivan oikein!\" sanoivat varpuset, \"ja onhan se hyvin\nkaunista, mutta ei se ole allakan mukaista ja silloin ovat asiat\nhullusti!\"\n\n\n\n\nVIIMEISENÄ PÄIVÄNÄ.\n\n\nPyhin päivä kaikista elämän päivistä on se, jolloin me kuolemme;\nse on viimeinen päivä, muutoksen suuri, pyhä päivä. Oletko koskaan\noikein vakavasti ajatellut tätä mahtavaa, viimeistä hetkeä täällä\nmaan päällä, joka niin varmaan tulee.\n\nOli kerran mies, häntä sanottiin ankaraksi uskovaiseksi, sanan\nsoturiksi, sana oli hänelle laki, hän oli toimellisen herran\ntoimellinen palvelija. — Kuolema seisoi nyt hänen vuoteensa ääressä,\nkuolema, kasvot taivaallisen ankaroina.\n\n\"Hetki on tullut, sinun täytyy minua seurata!\" sanoi kuolema ja\nkosketti jääkylmällä sormellaan hänen jalkojaan ja ne jäätyivät.\nKuolema kosketti hänen otsaansa, sitte hänen sydäntään ja se särkyi\nja sielu seurasi kuolon enkeliä.\n\nMutta niinä harvoina sekunteina ennenkuin vihkivä kosketus ehti\njalasta otsaan ja sydämeen, vyöryivät kuin meren suurina, raskaina\naaltoina kaikki elämän kokemukset ja herätykset kuolleen kimppuun.\nSamalla tavalla saattaa yhdellä ainoalla katseella silmäillä\npohjattomaan syvyyteen tai yhdellä ajatuksen salamalla käsittää\nmittaamattomia etäisyyksiä; samalla tavalla saattaa yhdellä haavaa,\nyhdellä silmäyksellä nähdä äärettömän tähtitaivaan ja tuntea\nmaailmoja ja taivaankappaleita aavassa avaruudessa.\n\nSellaisena hetkenä vapisee hätääntynyt syntinen eikä tiedä minne\nturvautua. Tuntuu siltä kuin hän vaipuisi äärettömään tyhjyyteen. —\nMutta vanhurskas kallistaa päänsä Jumalan puoleen ja antautuu hänen\nturviinsa kuin lapsi, sanoen: \"tapahtukoon sinun tahtosi!\"\n\nMutta tällä kuolevalla ei ollut lapsen mieltä, hän tunsi olevansa\nmies; ei hän vavissut syntisenä, hän tiesi olevansa hurskas\nuskovainen. Hän oli riippunut kiinni uskonnon muodoissa niiden koko\nankaruudessa; hän tiesi että miljoonien täytyy kulkea leveää tietä\nkadotukseen; hän olisi ollut valmis täällä elämässä hävittämään\nheidän ruumiinsa tulella ja miekalla, kuten heidän sielunsa jo oli\nja ikuisesti tulisi olemaan hävitetty —; hänen tiensä kulki nyt\ntaivasta kohti, missä armo avasi hänelle portin, se luvattu armo.\n\nJa sielu seurasi kuolon enkeliä, mutta käänsi vielä kerran katseensa\nvuoteeseen, missä ruumis makasi valkoisessa kuolinpaidassaan,\nminuutensa vieraana jäljennöksenä. — Ja he lensivät ja he kävelivät\n— he kulkivat kuni mahtavassa salissa ja samalla se kuitenkin\noli metsä; luontoa oli leikelty, venytetty, köytetty ja istutettu\nriveihin, taitehikkaasti kuin vanhoissa ranskalaisissa puutarhoissa;\nsiellä oli naamiaiset.\n\n\"Se on ihmiselämä!\" sanoi kuolon enkeli.\n\nKaikki olennot olivat enemmän tai vähemmän naamioidut; ne jotka\nkävivät sametissa ja kullassa eivät suinkaan aina olleet jaloimmat\neivätkä mahtavimmat, eivätkä ne jotka kävivät köyhän miehen\ntamineissa olleet alhaisimpia ja vähäisimpiä. — Kummalliset\nnaamiohuvit ne olivat ja varsinkin tuntui oudolta että he kaikki\nhuolellisesti koettivat vaatteidensa alle kätkeä jotakin toistensa\nsilmältä; mutta toinen repi toista, paljastaakseen peitettyä, ja\nsilloin pisti esiin eläimen pää; toisen vaatteista näkyi irvistelevä\napina, toisen vaatteista iljettävä pukki, niljainen käärme tai hidas\nkala.\n\nSe oli se eläin jota me kaikki kannamme ruumiissamme, eläin joka\non kasvanut kiinni ihmiseen ja se rimpuili ja reistaili ja pyrki\nnäkyviin ja jokainen piteli sitä lujasti kiinni vaatteidensa sisässä,\nmutta muut repivät esiin ja huusivat: \"Näetkös! Katsoppas! Siinä se\non! Siinä se on!\" ja toinen paljasti minkä ehti toisen kurjuutta.\n\n\"Entä mikä eläin minulla oli?\" kysyi vaeltava sielu; ja kuolon enkeli\nviittasi ylpeään olentoon, jonka päätä ympäröi loistava, kirjava\nsädekehä, mutta miehen sydämen kohdalla piiloitti eläin jalkojaan,\nriikinkukon jalkoja; sädekehä oli vain linnun kirjava pyrstö.\n\nJa heidän kulkiessaan kirkuivat suuret linnut pahasti puitten\noksilta; kovilla ihmisäänillä ne huusivat: \"kuuleppas\nkuolemankulkija, muistatko minua?\" — Kaikki hänen elämänsä päivien\npahat aivoitukset ja teot huusivat hänelle: \"muistatko minua?\"\n\nJa hetkisen värisi sielu, sillä se tunsi äänet, pahat ajatukset ja\nteot, jotka astuivat esiin kuin todistajat käräjissä.\n\n\"Meidän lihassamme, meidän pahassa luonnossamme ei mitään hyvää asu!\"\nsanoi sielu, \"mutta minun ajatukseni eivät kehkeytyneet teoiksi,\nmaailma ei nähnyt pahaa hedelmää!\" ja hän riensi rientämistään,\npian päästäkseen kuulemasta ilkeää kirkunaa, mutta ne suuret,\nmustat linnut kiertelivät, kaartelivat hänen päänsä päällä ja\nhuusivat huutamistaan, ikäänkuin koko maailmalle julistaakseen\njulistettavaansa; ja hän juoksi kuin ahdistettu kauris ja joka\naskeleella sattui jalka teräviin kiviin ja ne repivät hänen jalkojaan\nniin että koski. \"Mistä nämä terävät kivet tulevat? Nehän peittävät\nmaata niinkuin kuihtuneet lehdet!\"\n\n\"Ne ovat ne ajattelemattomat sanat, joita olet päästänyt suustasi ja\njotka ovat haavoittaneet lähimmäisesi sydäntä paljon pahemmin kuin\nnyt haavoittavat jalkojasi!\"\n\n\"Sitä en tullut ajatelleeksi!\" sanoi sielu.\n\n\"Älkää tuomitko ettei teitä tuomittaisi!\" kaikui halki ilman.\n\n\"Kaikki olemme me syntiä tehneet!\" sanoi sielu ja nousi taaskin\npystyyn. \"Minä olen pitänyt lain ja evankeliumin, minä olen tehnyt\nkaiken voitavani, en ole kuten muut!\"\n\nJa he seisoivat taivaan portilla ja enkeli, portinvartia, kysyi:\n\"Kukas olet? Sano minulle uskosi ja näytä minulle tekosi!\"\n\n\"Minä olen ankarasti täyttänyt kaikki käskyt! minä olen nöyrtynyt\nmaailman silmissä, minä olen vihannut ja vainonnut pahaa ja pahoja,\nniitä jotka vaeltavat laveaa tietä ikuiseen kadotukseen, ja minä olen\nyhä valmis, mikäli vaan voin, tekemään sitä tulella ja miekalla!\"\n\n\"Sinä olet siis Muhametin tunnustajia!\" sanoi enkeli.\n\n\"Minä! — en ikinä!\"\n\n\"Joka miekkaan tarttuu se miekkaan hukkuu! sanoo poika; hänen uskoaan\nei sinulla ole. Sinä olet ehkä Israelin lapsi, joka sanot Mooseksen\nkanssa: silmä silmästä ja hammas hampaasta! Israelin lapsi, jonka\nkiivas Jumala on vain kansasi Jumala!\"\n\n\"Minä olen kristitty!\"\n\n\"Sitä en näe uskostasi enkä teoistasi. Kristuksen oppi on\nanteeksiantoa, rakkautta ja armoa!\"\n\n\"Armoa!\" kajahti äärettömässä suojassa ja taivaan portti avautui ja\nsielu liiteli kohti kutsuvaa kirkkautta.\n\nMutta valo joka tulvi vastaan, oli niin häikäisevä, niin läpitunkeva,\nettä sielu väistyi kuin paljastettua miekkaa; ja sävelet soivat\nniin lempeinä ja valtavina ettei mainen kieli pysty sitä lausumaan\nja sielu värisi ja kumartui yhä syvemmälle ja syvemmälle, mutta\ntaivaallinen kirkkaus tunkeutui siihen ja silloin se käsitti ja\ntunsi mitä ei ikinä ennen ollut tuntenut: ylpeytensä, kovuutensa ja\nsyntisyytensä taakan painon. — Kirkkaus täytti koko sen olennon.\n\n\"Sen hyvän minkä tein, tein siksi etten toisin voinut tehdä, mutta\n— — pahuuteni, se läksi minusta itsestäni!\"\n\nJa taivaan puhdas valo häikäisi sielua, hervotonna näytti se vaipuvan\nsyvälle, syvälle, oman itsensä umpisolaan; se tunsi olevansa\nniin syntien raskauttama, niin kelvoton taivaan valtakuntaan, ja\najatellessa ankaraa vanhurskasta Jumalaa ei se uskaltanut edes\nkuiskata sanaa: \"armoa!\"\n\n— Ja samassa oli armo tarjolla, armo, jota ei osattu odottaa. —\n\nJumalan taivas täytti koko avaran tilan, Jumalan rakkaus valautui\nsiihen pohjattoman runsaana.\n\n\"Ole pyhäinen, ihanainen, rakastavainen ja iankaikkinen, oi\nihmissielu!\" kaikui soittaen ja helisten vastaan. Ja kaikki, kaikki\nsaamme me maisen elämämme viimeisenä päivänä vavisten peräytyä\ntaivaan valtakunnan loistoa ja kirkkautta; kaikki saamme me painua\nsyvälle, syvälle, nöyrtyä maan tasalle ja samalla pysyä pystyssä\nhänen rakkautensa ja armonsa turvissa. Me saamme liidellä uusissa\nmaailmoissa, puhdistuneina, parantuneina ja kirkastuneina, me saamme\nyhä enemmän ja enemmän liketä valon ihanuutta ja hänen vahvistaminaan\ntulla mahdollisiksi astumaan ikuiseen kirkkauteen.\n\n\n\n\n\n\n\n\nEnd of Project Gutenberg's Satuja ja tarinoita III, by H. C. Andersen\n\n*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK SATUJA JA TARINOITA III ***\n\n***** This file should be named 55823-8.txt or 55823-8.zip *****\nThis and all associated files of various formats will be found in:\n        http://www.gutenberg.org/5/5/8/2/55823/\n\nProduced by Helvi Ollikainen and Tapio Riikonen\n\nUpdated editions will replace the previous one—the old editions\nwill be renamed.\n\nCreating the works from public domain print editions means that no\none owns a United States copyright in these works, so the Foundation\n(and you!) can copy and distribute it in the United States without\npermission and without paying copyright royalties.  Special rules,\nset forth in the General Terms of Use part of this license, apply to\ncopying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to\nprotect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project\nGutenberg is a registered trademark, and may not be used if you\ncharge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you\ndo not charge anything for copies of this eBook, complying with the\nrules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose\nsuch as creation of derivative works, reports, performances and\nresearch.  They may be modified and printed and given away—you may do\npractically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is\nsubject to the trademark license, especially commercial\nredistribution.\n\n\n\n"]