Nurkkalan nuorten säästökilpailu

NURKKALAN NUORTEN SÄÄSTÖKILPAILU

Suomen reippaille lapsille kertoellut

Urho Karhumäki

Helsingissä, Pellervo-Seura, 1931.

Nurkkala oli talo, ei pienen pieni eikä suuren suuri, semmoinen tavallinen vain, joita tässä Suomenmaassa mahtuu tusina joka kylään, parhaimpiin pari kolme.

Nurkkalassa oli kaksi hevosta ja kahdeksan lehmää. Sitten oli vielä vasikoita, lampaita ja kanoja, pari isoa sikaa ja pieniä sikoja, joita sanottiin possuiksi, killisilmäinen kissa ja puoliloppakorvainen koira, joka ajoi jänistä, rottaa ja kylän pikku poikia, yleensä kaikkia, ketkä sen edellä käpälilleen ottivat.

Nurkkalassa asui kuusi ihmistä. Vanhimmasta nuorimpaan ne olivat: isä, äiti, Hilma, Vihtori, Esteri ja Tuomas.

Te tietysti luulette, että heitä sanottiin näillä nimillä. Ei sinnepäinkään! Jaa, no, ehkä sinnepäin jonkin verran. Isä oli Jehu, saanut nimensä siitä, kun oli semmoinen jehu, parikymmentä vuotta sitten oli hiihtänytkin kuin mikäkin jehu. Hopeatuoppeja oli kaapissa viisi kappaletta ja hopeametkuja eli -mitaleja kymmenkunta. Ne otettiin joskus kauniina pyhäiltoina esiin pöydälle, katseltiin ja kiilloiteltiin. Isä kertoili, minkä mistäkin oli saanut. Pojat katselivat silmät napillaan.

Äiti oli Himmu ja Hilma oli Immu. Nimen tytär Hilmalle oli antanut talon nuorin vesa, josta aikanaan ja kohdallaan puhutaan. Äiti Himmu oli erinomainen työihminen, oikea »huusholliluuta», niin kyläläiset kehuivat. Tytär Immu oli viime kevännä päässyt ripille ja kävi nyt seitsemäätoista minkä kasvultaan ja käynniltään kerkesi.

Vihtori oli Viki ja Esteri oli Essu. Viki oli hiljakkoin täyttänyt kolmetoista, paha luku, mutta liukas poika meni pahankin luvun läpi. Essu kävi yhtätoista.

Entäs Tuomas sitten? Hänen oikeasta nimestään saisi panna arvoituksen Nuorten Pellervoon tai kuvalehteen. Saisi luvata vaikka tuhannen markan palkinnonkin, eikä kukaan sittenkään arvaisi oikein. Tuomas oli Tomppa. Isän sanomalehdessä näkyi usein nimi Tompan Tuomo. Siitä Viki oli sen keksinyt. Se sopikin Tuomon ylle niinkuin Louhen tädin tekemä ruskea päällystakki.

Oli toinen pääsiäispäivä. Ilta alkoi jo hämärtää. Ulkona satoi lunta. Viki ja Tomppa olivat peräpenkillä nenät akkunassa ja katselivat lumihaituvien tuloa. Mistähän riitti! Niinkuin taivaan jättiläismuori olisi tyynynsä avannut ja höyheniä maahan pudistanut!

Tytöt piirsivät ja kirjoittelivat pienellä pöydällä. Äiti Himmu lueskeli pitkän pöydän päässä. Hän oli kuin piste lauseen perässä. Jehu selaili sanomalehteä pöydän toisessa päässä, silmäili ja ratisteli.

— Ei, pojat! Tästä ei tällä konstilla tule munia eikä poikasia!

Jehu kääräisi lehden neljälle mutkalle ja löi kämmenellään päälle, että pöydän kansi mäjähti. Kissakin hyppäsi penkiltä maahan, äiti hellitti lehtensä ja poikain nenät irroittuivat akkunaruudusta.

— Tulkaa tänne! Tytöt ja pojat! Kaikki tänne minun viereeni!

Jehulla oli taas erikoista mielessään. Tytöt juoksivat ja pojat juoksivat. Äitikin hissautui penkkiä pitkin pöydän toiseen päähän.

— Tämä ei näin kävele! Töpinäksi tässä maassa on pantava jokaikisen! aloitti Jehu, kun piiri oli umpeutunut tarpeeksi pienelleen.

— Luin juuri tuosta lehdestä, että Suomeen on vuoden kahden ensimmäisen kuukauden aikana tuotu viidenkymmenen miljoonan markan arvosta kankaita, viidentoista miljoonan arvosta hedelmiä, kahdeksalla miljoonalla rasvoja, kuudella miljoonalla kahvia, kahdeksalla tupakkata, puolellatoista silkkisukkia, lähes miljoonalla säkkejä! En enempää muista eikä ole väliäkään!

— Onko sukkia ja säkkejäkin tuotu? ihmetteli äiti.

— On!

Jehu löi taas kämmenellään pöytään että mäjähti. Kissa hyppäsi lattialle.

— Eikö se tosiaan harmita? Vaikka raha on kohta niin kateissa, ettei markkaa löydä kuin naskalinkärjellä hakien, niin ostetaan vain! Ostetaan päkitetään kahvia ja tupakkia! Silkkisukkia ja lumppusäkkejä!

Tuli pitkäksi aikaa hiljaisuus. Äidin piti jotain sanoa ja Immunkin jotain kysäistä, mutta Jehu ehti ennen. Hän ehti aina ensin, milloin oli siinä hengessä.

— Säästämään meidän on ryhdyttävä!

— Minullapa on jo säästössä monta markkaa, ehti Tomppa ensiksi toteamaan.

— Ja minulla on osuuskassassa neljäntoista markan talletus, kehaisi Essu.

— Pyh! Onhan minullakin kolmekymmentäkahdeksan markkaa, enkä minä siitä silti virsiä sepitä! heitti Viki.

— Entä sinä? Onko sinulla viisikymmentä? tiedusti isä Immulta, joka näissä asioissa jäi aina viimeiseksi.

Olihan Immullakin talletus; lähes satakunta markkaa kuului korkoineen olevan.

Seurasi muistelmia, miten kukin oli talletuksensa pohjarahat saanut ja miten sitä sitten kasvatellut. Marjarahoja, kahvirahoja, miten milläkin tavoin saatuja rahoja. Jokaisella oli sellaisiakin markkoja, jotka oli saatu muuten vain kumminlahjana ja tädinmuistona. Tompan talletus oli melkein kokonaan sellaisista markoista, pienihän tuo oli vielä mieskin muuten hankkimaan. Säästölaatikkoa syöttämään oli jo sentään hyvinkin kätevä.

— Tulkaapas tähän vähän lähemmäksi! Piiri isän ympärillä vetäytyi vieläkin pienemmäksi.

— Minä kerron teille sadun!

— Satu, satu! hihkui Tomppa ja kiirehti varaamaan parhaan paikan isän kupeelta. Toisetkin asettuivat mahdollisimman lähelle ja mukavasti. Isä rykäisi ja alkoi.

— Kun minä olin pieni poika, oli meidän kirkon rappusilla pieni tolppasäärinen ukko. Se seisoi siinä kesät, talvet, satoi tahi paistoi. Sillä oli puusta tehty lippalakki päässä, sen oikea käsi oli aina koukussa ja rinnassa oli sillä lantin läpäisevä reikä.

— Vaivaisukko! tunsi Viki.

— Niin, vaivaisukoksi ja kirkonäijäksi sitä sanottiin. Kirkossa käydessään ihmiset pistivät lantin sen rintareiästä, rippikirkosta palatessaan hopearahankin. Kerran joku kulkevainen vieras herra oli pistänyt kymmenmarkkasen kymmenen pennin lantin ympäri kääräistynä. Se oli paljon ja sitä mainittiin vuosikausia jälkeenpäin.

— Mitenkä sitten? Eihän se vielä lopu, hätäili Tomppa, joka kokemukseensa perustuvista merkeistä päätellen aavisti sadun sammumista.

— Ei se vielä, jatkoi isä. — Se oli tallettaja tämä kirkon vaivaissäästäjä. Se talletti visusti kaikki lantit, joita sille kannettiin ja annettiin, mutta... isä pysähtyi hivutellen kädellään sanomalehteä, niinkuin olisi sieltä sopivia sanoja tunnustellut. Tomppa kerkesi taas kiirehtimään jatkoa.

— Mutta se ei ollut säästäjä tämä kirkonrapun reikärintainen lippalakkimies!

Satu oli saanut vähän yllättävän käänteen. Tomppa ei osannut enää sanoa mitään, eivätkä muutkaan ehtineet. Isä jatkoi:

— Minä sanon teille yhden tärkeän asian. Kun te säästölaatikko kädessä kerjäilette tädinmarkkoja ja kumminlahjoja, olette te samanlaisia tallettajia kuin kirkonäijä. Ero on vain siinä, että vaivaisäijällä oli reikä rinnassa, kun se teillä sensijaan on...

— Poikkipuolin nenän alla! täydensi Viki, joka toisinaan saattoi olla hyvinkin kerkiäväinen.

— Niin juuri, nauroi isä, — päässä ja peltilaatikon kyljessä. Satu ei vielä lopu, älä hätäile Tomppa. On hyvä, että meillä on edes tällaisia tallettajia. Vielä parempi on, jos meillä on oikeita eläviä ja liikkuvia säästäjiä. Todellinen säästäjä liikkuu avoimin silmin tuulessa ja paisteessa, säästääkin enemmän kuin seisoskeleva ja kerjäävä tallettaja ja osaa käyttää säästönsä oikein. Nyt satu loppui, terve Tomppa!

Tomppa oli kiivennyt isän selkään, tohisi ja puhalteli niskaan. Isä otti käsivarresta kiinni ja viuvautti miehen syliinsä.

— Ja nyt tulee tosiasia, ihmeellisempi kuin äskeinen satu. Tänä räntäisenä pääsiäisiltana minä haastan koko Nurkkalan nuoren seurakunnan jännittävään säästökilpailuun!

Erinäisiä ja erivärisiä huikkauksia ja hihkauksia kuului. Kun jotenkuten vaimeni, jatkoi isä:

— Se on pitkä maratooni, oikea mantereen halkijuoksu! Se alkaa tänä päivänä ja kestää jouluaattoiltaan. Tasoitusta annetaan iän ja säärien mitan mukaan, enimmän Tompalle, vähimmän Vikille; Immu, jolla entisestään on satamarkkanen, saa lähteä ihan viivalta.

— Häviää, vaikka pääsisi minun kanssani samasta, kehaisi Viki, muistellen tavallisia isän järjestämiä tasoitusjuoksuja.

— Äläpä leukoile liikoja! Ei yhtään edeltäkäsin tiedä, kuka tämän kilpailun voittaa tai häviää!

Vanhana urheilumiehenä ja muutenkin ripeänä toiminnan miehenä isällä oli pian tasoituskilpailun ohjelma ja säännöt valmiina.

Kilpailuaika kesti pääsiäisestä jouluun. Suhde kilpailijoiden kesken oli sellainen, että Tompan markka vastasi Essun kahta, Vikin neljää ja Immun kahdeksaista, lyhyesti sanoen aina puolella nousu. Se oli kaikkien mielestä kohtuullinen ja oikeaan osattu tasoitus, Tompankin, vaikka ei hän tietysti sitä sen paremmin ymmärtänyt. Lyötiin lukkoon yhteisesti hihkaisemalla.

Kaikkia rehellisiä keinoja sai kukin käyttää oman harkintansa mukaan, mitä omatoimisempia sen parempia. Säästöt sai kukin viedä osuuskassaan niin usein kuin halutti. Kotipankkia myös tietysti sai käyttää, kukin oman mielensä mukaan.

Palkintotuomareiksi valittiin isä ja äiti, isä ylimmäisenä.

— Paikoillenne!... Valmiina!... Nyt!

Isä läppäsi käsillään yhteen, nousi ja lähti hevosia illastamaan. Äiti ja tytöt lähtivät navetta-askareilleen ja Tomppa ja Vikikin lähtivät vielä liukumaan viimeisiä mäkiä rantarinteen hangelle.

Alkoivat siitä taas arkiviikot ja reikäleivät, Immulle askareet, Vikille ja Essulle koulu, ja Tompalle... no niin, oli kaiketi sitä hommansa hänelläkin, varsinkin nyt, kun oli alkanut se suuri tasoituskilpailu.

Arkipäivisin yksin hääräillessään ja muhkaillessaan Tomppa koetti tasoittaa minkä kerkesi. Mutta markat olivat vierineet rotankoloihin, niinkuin isä oli sanonut. Pieni mies ei tahtonut saada niitä kiinni, ei ilveellä millään. Ei käynyt täti eikä kummisetä. Mokomatkin, kun niin olivat unohtaneet.

Tuli toki kevään kuluessa eräs vieras, yhdistyksen metsäneuvoja tarkastuskäynnilleen. Isää meijeriltä odotellessaan sukeutui miesten välillä keskustelu.

— Mikäs sinun nimesi taas olikaan?

— Tompan Tuomo!

— Vai Tompan Tuomo. Sinulla onkin mukava nimi.

— On se!

— Onkos sinulla jo hevonenkin?

— On niin! ja pyörä ja auto!

— Oho, vai jo autokin!

— On niin. Ja kun minä tulen isoksi, niin minä ostan onnipussiin!

— No älähän ihmeitä!

—— Ostan niin! Minulla on jo rahaa pankissa!

— Vai jo oikein pankissa rahaa!

Setä käveli kaapin luo.

— Tämähän se taitaa olla sinun pankkisi, tämä parrunpätkä. Hän katseli ja käänteli säästölaatikkoa käsissään.

— On niin! Ja on siellä rahaakin, ja on minulla osuuskassan suuressa pankissakin! johdatteli poika veräjää kohti.

— Taitaisi tuosta markka mahtua, hoksasi setä, kun oli hoksaavainen.

— Mahtuu niin! Ja tuosta pyöreästä reiästä mahtuu seteli.

— Tuosta napinreiästäkö? Ei ikinä! intti setä vastaan.

— Mahtuu! Kun tulitikun ympäri kiertää ja sitten pistää, niin mahtuu!

— Koetetaanpas! Setä otti lompakostaan kymmenmarkkasen. Koetapa itse kiertää ja pistää, että minäkin näen!

Se ei ollut viisimarkkanen. Se oli isompi! Pojan posket hehkuivat ja pienet sormet vapisivat. Ei hänen pankkiinsa ennen oltu seteliä laitettu, mutta varmasti se mahtui. Vikin oli mahtunut ja se oli ihan samanlainen.

Hän koetti kierittää rahaa tulitikun ympärille. Kauan väisti ja kierteli, mutta lopulta pääsi alkuun. Sitten kyllä meni. Tulikin oikein kaunis pilli. Pää mahtui aukkoon, solui ja tipahti.

— Mahtuipa se!

— Mahtui kuin mahtuikin! Pudotetaan tuo markka vielä, että varmasti painuu pohjaan! Setä itse pisti markan.

— Te olette eri kiva setä! kehaisi Tomppa suoraan ja rehellisesti.

Pankki vietiin paikalleen. Sitten tuli äiti navetasta ja isäkin meijeriltä. Hämmäännyttiin muihin jokapäiväisiin asioihin.

Mutta se päivä ei Tompan mielestä unohtunut.

— Senkin kirkonäijä! Kaiket päivät on täällä norkoomassa ja vahtailemassa! posmitteli Viki kateudesta harmaana. Olikin pojalla punnertamista, millä saisi 44 markan tasoituksen.

Vapunpäivänä, kun istuttiin iltateellä, ehdotti Immu, että ryhdyttäisiin joukolla kahvilakkoon. Viki täydensi ehdottamalla, että isä ja äiti siitä hyvästä maksaisivat päivärahaa, joka Tompan mielestä piti olla yksi markka.

Työnantajilla ei ollut itse ehdotusta vastaan mitään sanottavaa, mutta yksi markka päivässä oli liian paljon, varsinkin tällaisena aikana, jolloin markka oli kovin kateissa.

Soviteltiin ja tingittiin. Päädyttiin lopulta markkaan viikossa, josta siitäkin karttuisi jouluaattoon mennessä kullekin kaunis summa. Kolmekymmentäyksi markkaa! Essu laski sen almanakasta.

Vasta päätöksen jälkeen Viki huomasi, että Tomppa oli taaskin jymäyttänyt heitä. Hänen markkansahan oli paljon arvokkaampi kuin heidän muiden. Immu oli houna, kun mokoman ehdotuksen ollenkaan oli tehnyt. Mutta ääneenpä se kipeimmin koski. Niin saikin koskea.

Kevätkauden kestäessä olivat kilpailijat miettineet kukin omia keinojaan kilpailun voittamiseksi. Isän kirkonäijäsadun jälkeen ei kukaan suuremmista olisi kehdannut tarjota laatikkoaan ei sedille eikä tädeille, ei tutuille eikä tuntemattomille. Tompalle se kuului ja vaivaisäijälle.

Paikkakunnalla ei ollut vielä maatalouskerhoa, mutta Viki päätti kumminkin yrittää aikaisella perunalla ja Essu tomaateilla.

Heti pääsiäiseltä olikin Viki ryhtynyt hommiin. Siemenperunat hän sai isältä maksua vastaan. Ei isä kylläkään korkeinta hintaa kiskonut, mutta periaate vaati ja sitäpaitsi piti palkintotuomarin olla puolueeton. Idätyslaatikot Viki teki vanhoista sementtitynnyrin laudoista, naulatkin sai, kun vain viitsi raksia ja oikoilla. Ei tarvinnut ostaa eikä kuluttaa rahaa. Se oli sitä isän mainitsemaa säästäväisyyttä. Tuhkat jaettiin Essun kanssa tasan viikkovuoroin. Rokosteltiin kaikki pesät joka toinen päivä, yksinpä saunasta ja karjakeittiöstäkin. Jospa olisi koko talven saanut kerätä! Minkä takia isänkin piti kilpailu vasta niin myöhään hoksata ja järjestää!

Immulla oli omat tuumansa. Hän ei kertoillut niinkuin Essu ja Viki, mutta varmasti hänellä jotain mielessä oli. Toukokuun puolivälissä vasta paukahti. Kun Viki ja Essu eräänä iltana tulivat koulusta, juoksi Tomppa jo portille vastaan.

— Tomppa tietää! Tomppa tietää asioita! hoki juoksupyöräänsä työntäen.

— Mitä tuommoinen mies tietää! hymähti Viki.

— Tiedänpäs! Mutta en sano. Immulla on kaksi possua. Tomppa tietää, mutta ei sano!

— Jopas sanoit, hömpän tomppa!

— Enpäs sanonut!

Juostiin navettaan. Oli siellä.

— Mistä sinä tämän sait? udeltiin ja kyhnyteltiin pikku possujen selkää.

— Sikalasta, myönsi Immu.

— Äidin porsaita! Siitä ei tule mitään! pauhasi Viki, jonka sisään oi soljunut kateuden kyy.

— No, mitäs tämä asia vieraaseen kuuluu? tiedusteli isä paikalle joutuneena.

— Kuuluu se! Ei saa ottaa ilmaiseksi porsaita, tiukkasi kilpailija.

— Ilmaiseksiko? Kuka tässä ilmaiseksi ottamisesta on puhunut! Saa mestari itsekin näitä, jos haluaa, 150 mk kappaleelta. Vesiheinistä ei tarvitse maksaa mitään, kun itse repii ja hienontaa.

Poika paineli enempää kiistelemättä omille tehtailleen. Asia kumminkin kyti hänen mielessään kaiken iltaa. — Kasvattaa Imppa niistä siat... Tiedä, mitä »peikkonia» jo joulun aikana ovatkaan... Eikä äiti laske kaikkia sintuämpäreitä... Keksipä tyttö itselleen säästölaatikot!

Tutkintopäivän iltapuolella Viki istutti perunansa. Sitä tuli puolentoista aarin ala, ihan tarkasti mitaten 156 neliömetriä. Toiset auttoivat, vaikka Viki ei suoraan edes pyytänyt.

Seuraavana päivänä Essu meni Kantalahden kartanoon, jossa täti oli puutarhurina. Hän oli siellä usein ennenkin käynyt ja tädin hommia seuraillut, mutta eipä ennen ollut tullut tarkatuksi tomaatin hoitamista sillä silmällä, että olisi kasvattamisen konstit muistanut.

Sattui hyvin sopivasti. Täti koulutti parhaillaan avomaantomaatteja kolmansiin ruukkuihin. Hän tuli iloiseksi, kun Essun asian kuuli. Juuri näistä taimista Essu saisi tarvitsemansa 50 kappaletta.

Essu harjoitteli tätilässä kaksi viikkoa. Puutarhassa askaroitiin pitkät, lyhkäisiltä tuntuvat päivät. Lähtiessään hän sai taimet palkakseen. Ei hän niin paljoa oikeastaan olisi ansainnut, mutta isäntä arveli, että saa olla, koska Essu on ollut ahkera tyttö. Taito oli tullut kaupantekijäisinä. Tomaattien leikkausta täti lupasi käydä opastamassa samalla kun kävi kyläilemässä.

Kotona Vikin perunat olivat ehtineet jo taimelle ja Immun porsaat kasvaneet aika könsiköiksi. Merkillistä oli, miten paljon kaikki kahtena viikkona ehti muuttua!

Tomppaakin oli vähin onnestanut. Eräs autoseurue oli pysähtynyt paikkailemaan kumejaan. Tomppa oli ollut avulias poika, haki vettä, juoksi tulitikkuja. Vieraat olivat pistäneet hänen pankkiinsa viisi markan rahaa.

Täti kävi niinkuin oli luvannut ja leikkaili Essun tomaatit, joiden raakaleet alkoivat sen jälkeen nopeasti paisua. Vikin perunat joutuivat kumminkin ensiksi. Kylässä asustavat kesävieraat kävivät ostamassa ensimmäisiä sunnuntaiherkuikseen. Varsinaisen sadon Viki lähetti kahdessa erässä osuuskaupan autolla erääseen lähikaupungin ruokalaan.

Elokuun alkupuoli oli Essun eittämättömästi. Hänen tomaattinsa alkoivat punertua. Niitä valmistui joka päivä. Useat kesävieraat kävivät niitä Essulta itse ostamassa; 10 kappaletta Tomppa juoksutti päivisin kamreeri Lehtisen rouvalle. Hän sai Essulta 25 penniä kerralta, toisinaan sen lisäksi kamreerinrouvalta markan.

— Ei se nyt sinulta mitään tarvitse, koetti Viki aina tällöin neuvoskella. Hänellä oli usein huolta toistenkin asioista. Essu ei ottanut varteen niitä neuvoja, vaan maksoi aina sopimuksen mukaan.

Niin toiset keräsivät rahaa. Immulla sensijaan ei koko kesän aikana ollut muuta tuloa kuin viikkoinen kahvirahansa. Menoa oli, sillä possut söivät kuin hullut. Elokuuhun päästessä ne olivat popsineet jo kaikki Immun vanhat säästöt. Hänen täytyi ryhtyä lainailemaan isältä, jolle porsaiden hintakin vielä oli maksamatta.

— Mitenkähän siinä tytölle lopuksi oikein käy? arveli Viki itsekseen, usein ääneenkin. Mutta kyllä ne Immun possut sitten kasvoivatkin! Niin vetivät pituutta kuin mäkimännynkelkät kauniina kesänä!

Syyskuussa tehtiin osuustoiminnallinen yhteisrynnäkkö. Kamreeri Lehtisen rouva, jolta Viki ja Essu olivat monta markkaa ansainneet ja Tomppakin useita, oli tilannut saavillisen sieniä. Isä antoi astian. Tehtiin joukolla kolme komeata sienimatkaa. Tomppa kävi täydestä miehestä, ainakin omasta mielestään, vaikkakin keräili usein mäkeen heitettäviä roskasieniä.

Iltaisin sienet perattiin, keitettiin ja äidin opastuksella suolattiin. Hyviä kaiketi niistä tuli, koska kamreerinrouva kehui kokonaisella paperiarkilla ja lähetti rahaa 120 markkaa. Kukin sai 30 markkaa, selvä jako.

Lyhenevät syksyiset päivät kuluivat hiljalleen. Viki ja Essu kääntelivät kasvimaitaan, Immu lihotteli possujaan isän kaurajauhoilla ja isän rahoilla ostetulla maissilla. Tiesiköhän tyttöparka itsekään, miten paljon hänellä oli jo isälle velkaa? Viki olisi kovin mielellään halunnut nähdä sen kirjanpidon. Isä ei pitänyt sitä tarpeellisena.

Eräänä sumuisena marraskuun päivänä tuli osuuskaupan kuorma-auto noutamaan Immun possuja. Kaksi äidin possua lähti mukana. Tompasta tuntui murheelliselta, ehkä senkin vuoksi, kun oli niin vetinen päivä. Hänen mielestään Immu ja äiti olisivat voineet pitää possunsa ikuisesti, kun kerran olivat saaneet niin hyvät possut. Koko kesä niitä oli kehuttu.

Samalla viillolla tulivat rahat ja laskelma. Immun possujen lihapainot olivat 92 ja 87 kg. Hintaa tuli 12 markkaa kilolta. Kaunis raha! Mutta minkähän verran hän oli isälle velassa?

Suuri tasoituskilpailu alkoi käydä vähitellen lopulleen. Ei tipahdellut enää juuri muuta kuin viikkoinen markka, joka merkitsi enimmän Tompalle. Viikkoa ennen joulua tyhjennettiin viimeisen kerran pikkupankit ja annettiin vastakirjat palkintotuomareille.

Tuli vihdoin kauan odotettu aatto salaperäisine aamutouhuineen, joulukuusenvalmistuksineen ja päiväsaunoineen. Illalla kuultaisiin tasoituskilpailun tulos. Viki oli laskeskellut ja vaivannut päätään, mutta ei ollut päässyt varmaan tulokseen. Tompan markat hän tiesi jotenkin tarkkaan, ainakin tarkemmin kuin Tomppa itse, mutta Essun tilissä oli paljonkin hämärää ja Immun lopullinen tulos oli ihan kysymysmerkkinä. Isä ei ollut mitään ilmaissut, vaikka Viki oli koettanut suorasti ja kierästi. Eipähän pysynyt enää kauan salassa.

Saunassa oli pojilla eri kivaa. Otettiin löylyä että nahka punoitti. Isä pesi pojat ja pojat pesivät isän. Viki laskeskeli, ettei heistä Tompan kanssa tullut yhteensäkään niin isoa pinta-alaa kuin isän selässä oli. Koulussa oli jo syyslukukaudella luettu mittausoppia, mistä pohjautui tämä hänen pinta-aloja tunteva suuri viisautensa.

Kipaistiin pukeutumatta tupaan. Kovasti piti juosta. Isä päitti Vikin, vaikka hänellä oli Tomppa sylissä. — Vanha urheilija ja arempi lumelle! puolusteli Viki, jolla aina ja jokaiseen asiaan oli aina jotakin vikittämistä.

Äiti ja tytöt menivät saunaan. Ilta alkoi hämärtyä. Hiljaista oli tuvassa. Äidin paistokset pirisivät ja kärisivät uunissa. Pojat vetivät nenällään hengittäen niiden hyvää hajua. Askeleita kuului. Äiti ja tytöt tulivat saunasta punoittavina ja tyytyväisinä.

Sitten sytytettiin kynttilät ja kuunneltiin radiossa jouluvirsi ja saarna.

Äiti leikkeli leipää. Tytöt alkoivat kattaa pöytää. Isä lueskeli lehtiä. Hänen paidanhihansa hohtivat kuin hanki. Pojat vain oleilivat ja odottelivat.

Tomppa ei mitenkään tahtonut jaksaa syödä kaikkia ruokia. Vikin täytyi aina auttaa. Ei Tomppa olisi jaksanut pysyä enää valveillakaan, ellei olisi tietänyt, että pukki oli tulossa, saattoi jo hyvinkin kurkkailla nurkissa.

Illallisen jälkeen isä lähti ihastelemaan hevosia. Kun ei vain pukki sillä välin kävisi ja menisi!

Piti käydä juuri niinkuin isä oli pelännyt ja arvaillut. Melkein kohta hänen mentyään pukki jo kopisteli ovella partoineen ja konttineen.

— Onko ollut kilttejä lapsia?

— On niin! Tomppa vakuutteli omasta ja toisten puolesta.

— Ai, mutta nyt minä muistankin! Tässä talossahan toimeenpantiin se suuri säästäväisyyskilpailu! Ylituomari jätti palkintojen jakamisen minun tehtäväkseni.

Pukki kaivoi taskustaan muistikirjan, joka oli ihan samanlainen kuin isän kirja, korjasi lasejaan, köhäsi ja alkoi lukea:

— Tämä oli hyvä kilpailu, senkin vuoksi mainittava, että kaikki kestivät loppuun. Kilpailusopu oli kaiken aikaa hyvä, ellemme ota lukuun erään Viki-nimisen kilpailijan pieniä potkuja ja näykkäyksiä, mutta mikäli minä tiedän, kuuluu se mainitun kilpailijan luonnonlaatuun, eikä hän nähtävästi tästä taudista parane, ennenkuin saa kilpailijoiltaan pari kolme kertaa rökkiinsä.

Tulokset ovat seuraavat: Ensimmäinen palkinto!

Pukki korjasi tipahtamassa olevia lasejaan. Muuten tuvassa oli niin hiljaista, että kuusenkynttilöiden lekutus kuului.

— Kaksiviikkoinen possu! Voittaja Immu Nurkkala! Tulos 699 markkaa 50 penniä! Onko voittaja itse saapuvilla?

— On niin!

Tämän totesi Tomppa voittajan puolesta, koska hän itse oli niin ujo, että ei saanut ääntänsä kuuluviin.

Pukki kaiveli ja kapisteli konttiaan niinkuin olisi pakettia etsiskellyt. Odotettiin jännittyneinä. Olikohan siellä elävä porsas?

— Jaa, mutta vasta minä muistankin! Se syntyy vasta ensi toukokuussa!

Naurettiin. Pukki röhisi mukana.

— Himmu antaa. - Jos hän unohtaisi asian, sopii virkistää hänen muistiaan tällä valtakirjalla. Pukki otti kontistaan pienen kirjeen ja antoi sen Immulle, joka niiasi ja punastui.

— Kohottakaamme voittajalle kolminkertainen eläköönhuuto, niinkuin suurten kilpailujen palkinnonjakajaisissa on tapana!

— Eläköön! Eläköön!! Eläköön!!!

Hihkaistiin että kuusenoksat heilahtelivat, pukki huusi ja yleisö huusi. Yksi kuusenkynttiläkin sammui. Hiljeni taas ja pukki jatkoi:

— Toinen palkinto! Yksitasoinen lentokone! Voittaja Tuomo Nurkkala, jota tavallisessa puheessa myös Tompan Tuomoksi sanotaan! Onko voittaja saapuvilla?

— On niin! totesi Tomppa itse puolestaan, nosti housujaan ja meni miehevästi perimään palkintonsa. Pukki antoi hänelle suurehkon paketin.

— Kas tässä! Minä toivon, että sinusta tulee hyvä lentäjä ja voittamaton juoksija! Kohottakaamme hänellekin kolminkertainen eläköön!

— Eläköön! Eläköön!! Eläköön!!!

Huudettiin hurjemmin kuin Immulle, Tomppa itsekin kuin kukko orrella.

— Kolmas palkinto, neliakkunainen kasvitarhalava! Voittaja Essu Nurkkala! Tulos 162 markkaa 40 penniä!

Katseltiin tarkkaavina. Hakeekohan se kasvilavaa ja akkunoitakin kontistaan?

Hetken kopeloituaan pukki löysi toisen kirjeen, antoi Essulle ja käski sillä huhtikuussa muistutella Jehua, ellei hän itsestään muistaisi ryhtyä rakentelemaan palkintolavaa ja akkunoita.

Viki oli vetäytynyt ovensuupenkille, nieleskeli jotain, vaikka ei ollut mitään nieltävää. Tulihan se hänenkin vuoronsa, vaikka toisessa järjestyksessä ja asettelussa kuin hän itse oli otaksunut.

Vikin palkintona oli sukset, oikein murtomaanarit siteitten kanssa. Pukki arveli palkintoa liiankin suureksi ja arvokkaaksi, mutta sopihan miehen parannella asioitaan ja maksella siten jälkeenpäin. Pojan suun veti vehnäselleen. Tuskin hän enää olisi muistanut nieleskellä, vaikka suussa olisi ollut nieltävääkin.

Pukin kontissa oli vielä yksi paketti ylituomarille ja toinen paketti alituomarille ja sitten muutamia pieniä paketteja, joiden tekijät ja lähettäjät hyvin tunnettiin. Enempää ei ollut. Pukki sanoi, että edelleen oli maassa kova aika ja että muutenkin oli parempi, kun ihmiset saivat vähän lahjoja. Hänellä oli keveämpi kontti ja kelkka, ja ihmiset, varsinkin lapset, osasivat antaa vähille lahjoille suuremman arvon. Vielä jotakin röhisteltyään ja hauskaa joulua toivoteltuaan hän meni.

Isä tuli tallista. Pahoiteltiin kovasti, kun hän ei joutunut näkemään hauskaa pukkia. Isä sanoi vilaukselta nähneensä, kun se lasketteli navetan päitse tielle. »Porsaita äidin oomme me kaikki! Oomme kaikki!» oli vain hyräillyt mennessään.

Tompan lentokone oli ihmeellinen laitos. Siinä oli oikein pyörivä potkuri ja käännettävä peräsin. Ja tason päällä oli hakaristi ja K.S.A.

Tomppa pörisi ja viserteli. Suureksi tultuaan ja paljon rahaa: pankkiin saatuaan hän lupasi ostaa oikein suuren onnipussilentokoneen. Kaikki, isä ja äiti, Viki ja tytötkin pääsisivät mukaan!

— Kantaako se niin monta? ihmeteltiin.

— Kantaa niin! Sehän on pussikone!

— Niin tosiaan! Kantaahan se niin suuri kone!

— Ja sitten minä pyöräytän kolme kupperiskeikkaa! kehaisi Tomppa.

— En minä sitten uskalla lähteä, pelästyi isä.

— Leikkiähän se vain, peräytyi Tomppa. Täytyihän isän kumminkin lähteä. Tomppa lupasi ajaa oikein tasaisesti.

Hän otti palkintokoneen peiton alle sänkyyn, silitteli siipeä ja pyöritteli potkuria.

Nukku-Matti tuli ensimmäiselle matkalle mukaan. Pantiin kone käyntiin. Nousi ja nousi! Hui hai vain! Sinne jäivät koti, ihmiset ja eläimet. Vielä noustiin! Koti oli kuin tulitikkulaatikko! Mitä nuo kirput ja kärpäset? Viki! Tytöt! Isä! Äiti!

Pyöräytettiin päin tuulta ja tehtiin kupperiskeikkoja. Nukku-Mattia ei peloittanut. Tomppaa ei senkään vertaa.

Suuri säästökilpailu kaikille lukijoille!

Toivottavasti te olette olleet ajatuksin mukana Nurkkalan lasten säästökilpailussa! Pienimmät teistä nähtävästi ovat olleet Tompan puoluelaisia, tytöt »essulaisia» tai »immulaisia», eikä kukaan osaa edes arvata, miten monta Vikin mukana on vikitellyt. Kiva poika hänkin loppujen lopuksi on, varsinkin sitten kun sai pukilta murtomaanarit.

Mutta mennään asiaan, mitäpä se vikittelemisestä paranee. Jokainen teistä on myös halukas lähtijä säästökilpailuun!

Lähtekää pois! Pannaan toimeksi koko Suomenmaan reippaitten tyttöjen ja poikien säästökilpailu!

Kilpailu alkaa kesäkuun 1 p:nä ja päättyy marraskuun 1 p:nä tänä vuonna 1931. Osanottajia voinee tulla satatuhatta (100,000!), ehkäpä kaksikinsataatuhatta! On se eri kiva maratooni!

Osanottajien suuren määrän ja kilpailijoiden erikokoisuuden ja -ikäisyyden vuoksi kilpailu tapahtuu neljässä sarjassa (niinkuin Nurkkalassa).

Ensimmäinen sarja: sen muodostavat alle 9-vuotiaat »tompat» ja samanikäiset tytöt. Alinta ikärajaa ei ole. Rahaa saa ansaita niillä keinoilla kuin voi, hätätilassa rahastaa myös »pankilla».

Toinen sarja: 9—11-vuotiaat tytöt ja pojat »essulaiset». Ansaittava itse.

Kolmas sarja: 12—14-vuotiset tytöt ja pojat »vikittäjät». Sama sääntö kuin edellä.

Neljäs sarja: 15—17-vuotiaat »immulaiset». Ansioiden omatoimisuus itsestään selvä.

Näissä sarjoissa saavat kilpailuun ottaa osaa kaikki Suomen tytöt ja pojat, jotka kuuluvat osuuskassojen nuorten säästäjäin kerhoon! Siihen pääsemisen ehtona on vähintään 10 markan talletus jossakin Suomen osuuskassassa. Merkiksi tästä annetaan säästäjää lähinnä olevasta kassasta kullekin säästäjäkerhon jäsenkortti!

Entä palkinnot? ehtinee jo varmaan moni tiedustaa.

Ensi hätään olkoon sanottuna, että jokainen kilpailija saa palkinnon!

Raha kasvaa pankissa, sen te tiedätte. Ehkä se ei kasva juuri niin nopeasti kuin Immun possut, mutta kumminkin hämmästyttävän nopeasti. Tämä on se jokaisen tallettajan palkinto.

Toivottavasti teillä sen lisäksi jokaisella tai ainakin useimmilla on sellainen isä ja äiti, jotka ymmärtävät yritteliäisyytenne merkityksen ja järjestävät teille jonkinlaisen »Nurkkalan nuorten kilpailun».

Mahdollisesti paikkakuntanne osuuskassa järjestää piirissään myös kilpailun. Ja sitten kaikki säästäjäkerholaiset saavat ottaa osaa Nuorten Pellervon suureen kilpailuun.

Se tapahtuu neljässä sarjassa juuri sillä tavoin kuin edellä on esitetty. Palkintoja tässä koko valtakunnan kilpailussa jaetaan sata kappaletta sarjassaan! Siis yhteensä neljäsataa kappaletta! Kaikki palkinnot ovat vuoden 1932 Nuorten Pellervon vuosikertoja, jonka tietysti kukin saa tilaamallakin. Mutta palkintona saatuna on se vielä mielenkiintoisempi, varsinkin kun kaikkien palkinnonsaajien nimet julkaistaan kuluvan vuoden Nuorten Pellervon Joulussa.

Jokaisen Nuorten Pellervon kilpailuun osaaottavan tallettajan on tehtävä toiminnastaan pieni kertomus, sitä pienempi tietysti, mitä nuorempi tallettaja. Kumminkin pitää jokaisessa kertomuksessa olla seuraavat asiat: kilpailijan nimi, ikä, postiosoite ja kilpailuaikana tehtyjen talletusten yhteismäärä, jonka asianomainen osuuskassanhoitaja todistaa leimalla ja nimellään. Muuten saa aivan vapaasti kertoa kesäisiä elämyksiään, piirtääkin, varsinkin pikku »Tompat», jotka heikosti osaavat kirjoittaa. Parhaimmat kirjoitukset, ehkäpä piirroksetkin julkaistaan vuoden 1932 aikana Nuorten Pellervossa.

Kirjoitukset on ennen marraskuun 5 päivää toimitettava siihen osuuskassaan, jossa talletus on. Saa lähettää myös suoraankin osoitteella Nuorten Pellervo, Helsinki, Simonk. 6, mutta talletustodistus täytyy tällöinkin olla kassanhoitajan varmentama.

Suomen reippaat tytöt ja pojat! Vanhempanne, koko Suomen maanviljelijäväestö elää raskasta aikaa! Mutta se elää kumminkin! Virkistäkää te osaltanne heidän mieltään! Näyttäkää, mitä pienet voimat saavat aikaan!

Liittykää tuhatjoukoin säästäjäkerhoon! Eläkää iloinen toimenkesä! Ansaitkaa! Säästäkää!

Kuinka moninumeroisena voidaan ensi vuoden vaihteessa kirjoittaa sääsläjäkerholaisten yhteinen talletusmäärä?

Kansa katsoo ja odottaa!