[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fS7_MViZvXa9W4stD89B0coVQW0gRezmnR04z6IU4FgQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},2687,"Naisen mahti","Norris, Frank",1870,1902,"2687-norris-frank-naisen-mahti","2687__Norris_Frank__Naisen_mahti",null,"romaani",[14],"seikkailu",[16],"amerikkalainen","fi",1900,1921,58485,371628,false,70112,[25,26],"Arctic regions -- Discovery and exploration -- Fiction","Man-woman relationships -- Fiction",[28,29,30],"Adventure","American Literature","Novels","\"Naisen mahti\" by Frank Norris is a novel written in the early 20th century. The book follows the harrowing journey of an Arctic expedition led by Ward Bennett, who faces not only the physical challenges of navigating through treacherous icy terrain but also the psychological strains experienced by his crew. Their struggle for survival against the unforgiving elements becomes a compelling narrative about human endurance and the will to succeed.  The beginning of the novel sets the scene during a grueling Arctic expedition where Bennett and his men, exhausted from continuous efforts to traverse a thick field of ice, find themselves grappling with the harsh realities of their environment. As they make slow progress towards their destination, Bennett's leadership and determination shine through. The opening details the crew's dire circumstances, freezing temperatures, and dwindling supplies, as well as Bennett’s resolve to push forward despite the seemingly insurmountable obstacles. The introduction effectively establishes an atmosphere of tension and foreboding, hinting at the struggle that lies ahead for these men against the formidable forces of nature. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Joutsen, O. A. (Otto Aleksanteri)",238,"Seikkailuromaanissa tutkimusmatkailija Bennett miehistöineen kamppailee hengestään ankaralla arktisella alueella. Tarina syventyy myöhemmin Bennettin ja itsenäisen sairaanhoitaja Lloydin väliseen monimutkaiseen suhteeseen sekä kysymyksiin velvollisuudesta, rakkaudesta ja peräänantamattomasta tahdonvoimasta.","Frank Norrisin 'Naisen mahti' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2687.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","NAISEN MAHTI\n\nKirj.\n\nFrank Norris\n\n\nSuomentanut\n\nO. A. Joutsen\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Osakeyhtiö,\n1921.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nKello 4 aamulla nukkui joka mies vielä sikeästi teltassa, ylen\nuuvuksissa eilispäivän hirvittävistä ponnistuksista. Niinkuin Bennett\noli ennustanutkin, olivat he nyt vihdoinkin tavanneet kiinteää ja\nahtojäätä, ja vaikka matkaan oli lähdetty kello 6 aamulla ja sekä\nmiehet että koirat olivat kiskoneet raskaita rekiä kuin henkensä edestä\naina kello 5 saakka iltapäivällä, oli matkaa tehty vain puolen kolmatta\nkilometriä. Mutta sekin vähäinen oli sentään edistystä. Se oli jotain\ntoista kuin noiden pitkäin kuukausien lamaannuttava, sydäntä särkevä\npakollinen viruminen »Frejassa». Ja vaikkapa jok'ainutkin etelään\nvoitettu askel saavutettiin kiinteällä kamppauksella jääesteiden\nkanssa, niin vei se heidät kuitenkin yhä lähemmäksi ikävöityä päämäärää\nWrangelin saarta, jossa vihdoinkin saataisiin asettua leiriä pitämään.\n\nJa illallisellapa sattui ihmeitä. Bennett oli, ilmeisestikin\ntajutessaan kaikkien raihnaisuuden, antanut joka miehelle ylimääräisen\nruoka-annoksen — 50 gr. voita ja 200 gr. leipää — mikä oli oikea\njuhla-ateria kahtena viime viikkona pureskellun pemmikanin,\nsitruunaveden ja kuivattujen perunoiden jälkeen. Sen mässäyksen\nperästä miehet olivat ryömineet makuusäkkeihinsä ja sitten yhtä painoa\nnukkuneet melkein tupertuneina aina kello 5 saakka aamulla. Mutta pari\nminuuttia 4 jälkeen havahtui Bennett, jonka tapana oli nousta puolta\ntuntia aikaisemmin kuin toiset. Edellisenä päivänä oli hänen onnistunut\npeilata auringon keskipäiväkorkeus, ja nyt hän tahtoi saada päätetyksi\neilisiltana alottamansa työn — arvioida kartalla retkikunnan nykyisen\nasemapaikan.\n\nHän heitti makuusäkin sulkuaukonlämsän syrjään, kohottautui täyteen\npituuteensa ja hieroskeli unen silmistään. Hän oli mahtavan iso mies,\nkuusi jalkaa ja kuusi tuumaa pitkä peurannahkamokkasiineissaan,\nja paljon enemmän hän muistutti ammattipainijaa kuin tiedemiestä.\nKasvot eivät olleet lainkaan miellyttävät, vaikkapa unohtikin monen\npäivän lian ja parransängen. Bennett oli ruma. Kasvojen alaosa oli\nluonnottoman pitkä ja leveä kuin verikoiralla, ja siitä työntihe esiin\nvaltava leuka; kapeat huulet olivat aina tiukasti yhteenpuserretut,\nilmaisten alkeellisen voimakasta tahtoa. Otsa oli matala ja\nkokoonlitistynyt kuin ainakin itsepäisillä, yksipuolisilla luonteilla,\nja pienissä silmissä, joista toinen karsasti vahvasti, oli levottomasti\nvilkuileva katse.\n\nKäydessään koperoimaan rekeen köytetystä peltilaatikosta muistikirjaa,\njohon hän oli alottanut leveysasteen määrittelemistä tarkoittavat\nlaskelmansa, löysi hän kummakseen jäljennöksen muistiinpanoista, jotka\nhän oli säilyttänyt Kap Kamenniin pystytetyn kivipyykin alle, silloin\nkun retkikunta oli kääntynyt takaisin etelään päin. Hän oli luullut\nhukanneensa tuon jäljennöksen, joten sen löytäminen huojensi suuresti\nhänen mieltään. Hän luki sen nopeasti ja kävi sitten ajatuksissaan läpi\nkaiken, mitä parina viime kuukautena oli eletty ja koettu. Jäljennös\nkuului seuraavasti:\n\n Naparetkikunnan höyrylaiva »Freja», jäissä Kap Kamenniin ulkopuolella\n Uuden-Siperian saaristossa, 76 astetta 10 minuuttia it. pituutta.\n Heinäkuun 12 päivänä 1891... Jätimme siis laivan jäätymään kiinni\n syyskuun 30 p. 1890, ja talvella ajaannuimme jäiden kera koilliseen\n suuntaan... Perjantaina heinäkuun 10 p. 1891, kun olimme 76°10' pohj.\n leveyttä ja 150°10' it. pituutta, juuttui »Freja» kahden jääjärkäleen\n väliin ja murskautui; lähes kahden tunnin jälkeen se upposi. Jätimme\n sen oman onnensa nojaan, korjattuamme siitä 200 päivän muonan ja\n kaikki välttämättömät vaatteet, kojeet j.n.e.\n\n Aion nyt koettaa tunkeutua etelään päin jäitä myöten Koljuhin-vuonoon\n Wrangelin saarella, minne tullessamme jätimme varaston; matkan\n varrella toivon yhdyttäväni apulaivan tai valaanpyyntialuksia.\n Retkikunnan muodostavat seuraavat 12 henkilöä: ... ... ... Kaikki\n muuten hyvin, paitsi että ensimmäinen perämies Ferriss sai vasemman\n kätensä pahoin pakkasen puremaksi. Tähän saakka ei keripukkia ole\n ilmestynyt. Meillä on 18 ostjakkikoiraa, kaikki erinomaisessa\n kunnossa, ja toivomme voivamme vetää veneitä reillä.\n\n                                     Ward Bennett,\n                  Tieteellisen Grönlannin-retkikunnan »Frejan» johtaja.\n\nBennett pani jäljennöksen takaisin peltilaatikkoon ja jäi hetkiseksi\nseisomaan keskelle telttaa, pää kumartuneena, jotta ei satuttaisi sitä\nkurkitankoon; hän katseli miettiväisesti alas jalkainsa juureen.\n\nNiin, sitä myöten oli kaikki käynyt hyvin — keripukista ei tietoa,\nmuonaa runsaasti. Koirat olivat hyvässä kunnossa, miehet luottavaisella\nmielellä, turvautuen häneen niinkuin pakana epäjumalaansa; eikä,\nyksikään johtaja olisi voinut toivoa itselleen sen parempaa\nvarajohtajaa ja toveria kuin Richard Ferriss oli. — Mutta tämä ajojää —\ntämä ahtojää, jonka retkikunta oli tavoittanut eilen. Sen sijaan että\nolisi käynyt kohta käsiksi taskuihinsa, veti Bennett sudennahkalakin\nkorvilleen, napitti kasvojensa suojaksi punaisen flanellinaamion, avasi\nteltan oven ja lähti ulos.\n\nTeltan suojanpuolella viruivat koirat ja nukkuivat nekin sikeästi\nkuin mitkäkin kuolleet kääröt mustaa ja hallavaa nahkaa; niistä kävi\noikein höyry ilmaan. Kolme isoa rekeä sijaitsi vallan eilisiltaisessa\nasemissaan, raskaasti lastattuina »Frejan» veneillä ja kaikilla muilla\nmatkatavaroilla.\n\nTaivaalle katsahtaessaan Bennett näki yhtähaavaa kolme kuuta, joita\nympäröi rusottava huururengas, ja läntiseltä taivaanrannalta hulmusi\nZenitiä kohti lukemattomia vihreitä, keltaisia ja punaisia sädekimppuja.\n\nMutta Bennettillä oli tänä aamuna muuta ajateltavaa kuin auringonnousu\nja kulopakkasen tuloa ennustavat valoilmiöt. Etelää ja itää kohti,\npuolen kilometrin päähän teltasta oli jäänpuserrus kohottanut valtavan\nmuurin särkyneitä jäälohkareita, oikean vuorenselänteen päällekkäin\nkasautuneita sinivihreinä kiuhtavia järkäleitä. Jäämuuri oli liki\nseitsemää metriä korkea, ylävin kohta niin pitkältä kuin silmä kantoi.\nKapuamalla epälukuisten muiden välillä olevien röykkiöiden yli hän\npääsi vihdoin jääselänteelle, jonka harjalle hän polvin ryömi. Huipulle\npäästyään hän nousi pystyyn ja katseli kauan ja tarkkaavaisesti\neteläiseen suuntaan.\n\nAavikko, erämaa — sanoin kuvaamaton — määrätön — lohduton autiomaa\nlevisi ikuisessa äärettömyydessään hänen silmäinsä eteen — jäätä,\npelkkää jäätä, jäätä loppumattomiin asti. Peninkulmia peninkulmain taa\nraskaan taivaan alla surullista, kuollutta, sanomattoman hirvittävää\njäätasankoa. Mutta sepä ei enää ollutkaan sellaista siloista\njääkenttää, jota myöten retkikunta oli niin kauan matkannut. Kaikkialla\nvirui ahtojääröykkiöitä, leikaten toisiaan tuhansissa kohdissa,\nkutoen jättimäisen, pyörryttävän verkon myriadeista rosoisista ja\nkerrostuneista jääpaasista. Taivaanrannan toisesta reunasta toiseen\nei missään ollut näkyvissä tasaista kenttää, ei avointa vettä,\nei varkaanpolkua. Näköala etelään päin oli kuin myrskyn pieksämä\nvaltameren pinta, joka äkkiä on jähmettynyt jääksi.\n\nBennett oli juuri kiivennyt yhdelle tällaiselle röykkiökasalle.\nVaikka hänellä ei ollut mitään taakkaa, oli ylöskapuaminen ollut\nvaikea; useammin kuin kerran hän oli langennut, joskus ryöminyt miltei\nkonttaamalla. Ja tämän pyörryttävän röykkiölabyrintin poikki oli\nretkikunnan nyt lähdettävä taivaltamaan, kiskoen myötänsä veneitä ja\nrekiä, muonaa, kojeita ja muita matkavaroja.\n\nBennett pysähtyi miettimään. Edessään oli hänellä urakkansa.\nVihollinen. Alkeellinen maailma täynnä kuohuvia, titaanisia voimia.\nSäälimättömän luonnon mykkä ylivoima, odotellen levollisesti,\nmilloin saisi äänettömästi ummistua hänen ylitseen. Hän seisoi kauan\nkatsellen ja miettien. Hänen mahtava leukansa työntyi uhmaavasti\neteenpäin, hampaat pusertuivat yhteen tiukkojen huulien takana, ja\npienet säkenöivät silmät karsastivat entistä pahemmin. Valtava,\nkokoonpuristunut nyrkki kohoutui ja käsivarsi painautui verkalleen\nja vastustamattomasti eteenpäin kuin väkileimasimen vipu, ja kun se\noli kohtisuorana, sanoi Bennett, aivan kuin vastaten hänelle juuri\nesitettyyn äänettömään, hirvittävään taisteluhaasteeseen:\n\n»Mutta minäpä nujerran sinut, jumal'auta, sen minä teen.»\n\nSitten hän palasi teltalle ja herätti kokin, ja sillä aikaa kuin\naamiainen valmistui, suoritti hän laskelmansa loppuun, kirjoitti\npäiväkirjaansa ja merkitsi lämpömäärän ja tuulen suunnan ja voiman. Kun\nhän jo oli pääsemässä työnsä loppuun, heräsi Richard Ferriss, laivan\nensimmäinen perämies ja varakomentaja, ja tiedusti kohta leveysastetta.\n\n»74—15», vastasi Bennett ylös katsastamatta.\n\n»74—15», nyökkäsi Ferriss, »emmepä tosiaan eilen päässeet pitkälle.»\n\n»Kunhan vain tänään pääsemme yhtä pitkälle», sanoi Bennett tuimasti ja\nlaski päiväkirjan ja muistikirjat syrjään.\n\n»Millainen on jää etelään päin?»\n\n»Huono; herätä miehet.»\n\nSittekun oli syöty, ja sillä aikaa kun rekiä kuormattiin, lähetti\nBennett Ferrissin etsimään tietä suoraan jääröykkiöiden poikki.\nSe oli hirvittävää työtä. Kaksi tuntia vaelteli Ferriss ympärinsä\ntoivottomassa jäälabyrintissa. Vihdoin hän suureksi ilokseen näki noin\npuolen kilometrin päässä läikän avointa vettä, joka ulottui lounatta\nkohti samaan suuntaan kuin heidän oli kuljettava. Ensin oli tosin\nkavuttava kymmenkunnan jäämuurin yli, mutta muutakaan neuvoa ei ollut.\nFerriss pystytti lippunsa kohtaan, jossa röykkiöt näyttivät vähimmän\nhankalilta, ja sitten hän palasi toisten luo. Hänen toverinsa olivat\njo alottaneet matkanteon, ja hän tapasi heidät kamppailemassa ensi\nvaikeuksia vastaan.\n\nKaikki kahdeksantoista koiraa olivat valjastetut reen n:o 2 eteen,\njolle oli sälytetty valasvene ja suurin osa muonavaroja, ja kaikki\nmiehet — Bennettkin mukana — kiskoivat yhdessä koirien kanssa.\nJalka jalalta kulki raskas reki eteenpäin, kirskuen ja kitisten\njääjärkäleiden yli, ja sitten se puolittain lykättiin, puolittain\nnostettiin sulaan veteen, jossa se tempautui irti heidän käsistään ja\nsyöksyi menojaan koirineen päivineen, niin että muuan lääkelaatikoista\nirtautui kytkyimistään; ja vihdoin törmäsi se nokkansa kovasti\nseuraavan vallin juurta vastaan. Mutta miehet olivat jo ennättäneet\nsen rinnalle, lääkelaatikko köytettiin uudelleen kiinni, ja Mukk Tu,\neskimolainen koirainhoitaja, pakotti ruoskallaan ajojuhdat jälleen\ntoimeen. Nyt kävi Ferrisskin auttamaan toisella kädellään.\n\nLähimmän jääselänteen yli oli päästy, koirat läähättivät ja miehet\nhikoilivat ankarasta pakkasesta huolimatta. Yht'äkkiä murtui jokseenkin\nheikko jää etummaisina kulkevain Bennettin ja Mac Phersonin alla, niin\nettä he vajosivat veteen rintaansa myöten. Heidät kiskottiin ylös tahi\npääsivät he omin voiminsa. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä olivat\nvaatteet heidän yllään muuttuneet rapisevaksi jääpanssariksi.\n\n»Suunta itään päin», komensi Bennett. »Kaikki miehet köysiin.»\n\nJälleen kapusivat he jääselänteen yli ja sitten toisen ja kolmannen, ja\ntunnin kuluttua matkalle lähdöstä oli ensimmäinen Ferrissin etukäteen\npystyttämistä lipuista saavutettu. Sinne jätettiin reki n:o 2, ja koko\nretkikunta, miehet ja koirat, palasi takaisin leiriin alottaakseen\nsaman urakan ensimmäisen reen kanssa, johon oli lastattu »Frejan»\npursi ynnä makuusäkit, kojeet ja teltta. Heidän onnistui saada sekin\nkunnialla kahden ensimmäisen selänteen yli, mutta kolmatta kavuttaessa\nmutkistui reen vasen jalas äkkiä pahasti paukahtaen. Silloin ei\nollut muuta neuvoa, kuin että koko kuorma purettiin reestä ja Hawes,\nretkikunnan kirvesmies, sai ruveta korjaamaan sitä.\n\n»Seuraava reki esiin», käski Bennett.\n\nVielä kerran palasivat kaikki leiripaikalle, valjastivat kolmannen reen\neteen ja kamppailivat sen kimpussa puolisentoista tuntia, kunnes saivat\nsenkin Ferrissin lipun luo. Molemmat koirareet, n:ot 4 ja 5, olivat\nonneksi aivan kevyet, ja Bennett voi vetää niitä yhdellä kädellä. Mutta\nsitten huusi Hawes heille, että särkynyt reki oli nyt korjattu. He\npalasivat kohta takaisin, sälyttivät lastin rekeen ja rupesivat sitä\nkiskomaan, niin että kaikki reet olivat vihdoin puolipäivän aikaan\nedenneet vanhasta leiripaikasta noin puoli kilometriä.\n\nMutta nyt, kun miehet olivat ahertaneet saman matkan seitsemään\nkertaan, olivatkin heidän voimansa tyyten lopussa, eikä Mukk Tu\nsaanut koiria ruoskansakaan avulla liikahtamaan. Bennett määräsi\nlevähdettäväksi. Miehet saivat lämmintä teetä ja pemmikania ja korppuja.\n\n»Iltapäivällä työ käy helpommin, pojat», sanoi Bennett. »Lähin\njääselänne on kyllä pahin kaikista, mutta Ferriss sanoo, että sitten on\nsileätä jäätä koko puoli kilometriä eteenpäin.»\n\nKello 1 he alottivat jälleen, mutta silloinpa huomattiin, että\nBennettin mainitseman selänteen yli oli aivan mahdoton saada raskaita\nrekiä. Ei auttanut, vaikka miehet valjastivat itsensä ajojuhdiksi\nja Mukk Tu hätyytti koiriaan, niin että ruoskan varsi katkesi.\nMiehet liukuivat jäämuurista alas putoillen toistensa päälle, ja\nkoirat lyyhistyivät vatsalleen jäälle muristen ja vinkuen. Reki ei\nhievahtanutkaan.\n\n»Purkakaa lasti», käski Bennett.\n\nKoko lasti irrotettiin köysistä ja kannettiin selänteen yli, yksinpä\niso valasvenekin. Sitten kiskottiin rekikin ylitse. Sama temppu täytyi\ntehdä kaikille viidelle reelle.\n\nSe oli hirvittävän ankaraa työtä; köysien solmut olivat jäätyneet\numpeen, muonalaatikot, lääkelaatikot ja valtavat kääröt purjekangasta,\npeitteitä ja telttakangasta olivat suunnattoman hankalia taakkoja,\nja perin vaikeata oli pysyä pystyssä sileällä, epätasaisella jäällä;\nja useammin kuin kerran sattui joku hoippuva mies molskahtamaan\nkainalottaan myöten veteen, joka oli niin tuiman kylmää, että kirveli\nihoa kuin tuli.\n\nVihdoin oli sekin este voitettu, reet jälleen kuormitettu, ja matkaa\nvoitiin ruveta jatkamaan. Mutta silloin kajahti äkkiä mahtava,\nvalittava ulina, kumahteleva, ryskivä ääni, joka nopeasti kohosi\nteräväksi, särähtäväksi kiljunaksi. Toisia ääniä, korkeita ja matalia\nsekaisin, yhtyi kuoroon. Tuo hornan konsertti kuului aivan sen\njäävuoren edestä, jonka luona he olivat niin kauan viivyskelleet.\n\n»Toimeen!» huusi Bennett. »Joutuun, miehet, joutuun!»\n\nMiehet kävivät jälleen epätoivon ponnistuksella valjaisiin. Heidän\nonnistui saada valasvenettä kannattava reki selänteen huipulle.\n\nMutta se oli jo liian myöhäistä. Juuri samassa silmänräpäyksessä,\njolloin he olivat tavoittamaisillaan heitä koko päivän elähyttäneen\npäämäärän, kuului edestä jylähdys, mahtava kuin ison tykin laukaus.\nSitten kajahti jälleen tuo uliseva, valittava ryske. Jään repeämä\nkasvoi jälleen umpeen, selänteen kylet rupesivat pusertumaan kokoon, ja\nedessä oleva sileä jääpinta muuttui äkisti torni- ja vuorimaisemaksi.\nPuserruksen yhä kiristyessä murskautuivat nuo tornit ja vuoret\nlukemattomiksi sirpaleiksi, mutta uusia kohosi herkeämättä tilalle.\nPaukahdellen kuin kokonaisen tykistön sarja-ammunta särkyi suunnaton\njääkenttä sohjoksi. Vähemmässä kuin kolmessa minuutissa oli se sileä\ntie, jolle päästäkseen he olivat koko päivän ponnistelleet, muuttunut\nheidän silmäinsä edessä yhtäläiseksi pyörryttäväksi lohkarelabyrintiksi\nkuin heidän taaksensa jättämä.\n\n»Emme pääse tästä ikinä», mutisi Ferriss masentuneena.\n\n»Eteenpäin, pojat, eteenpäin!» huusi Bennett. »Ferriss, käy edeltä\netsimään meille tietä.»\n\nJa siten alkoi taasen samallainen urakka kuin aamupäivällä.\nSanomattomalla kärsivällisyydellä, loppumattomilla ponnistuksilla\nkiskottiin rekiä vuoron perään eteenpäin. Niin raskaat olivat nuo\nkolme isoa rekeä, että jokainen niistä tarvitsi mies- ja koirajoukon\nkootut voimat hievahtaakseen alaltaan. Seitsemän kertaa oli taaskin\nsama matka tehtävä. Jokainen pikku pätkä matkaa, minkä he pääsivät\neteenpäin, tiesi seitsemään kertaan tehtyä työtä. Se ei ollut mitään\nmatkantekoa, se oli taistelua, loppumatonta ja säälimätöntä ja\nhetkeksikään heltymätöntä taistelua vihollista vastaan, jonka voimilla\nja mielivallalla ja oikuilla ei ollut rajoja. He voivat laatia\nsuunnitelmansa ja laskea minnepäin aikoivat kulkea, he voivat seurata\ntietä ja suuntaa joka oli parhaaksi havaittu, ja ennenkuin päämäärä oli\nsaavutettu ja suunnitelma suoritettu ja tietä ennätetty pitkällekään\nmennä, saattoi jääkuoren arvaamaton oikullisuus kumota kerrassaan\nkaikki ja tehdä heidän työnsä turhaksi.\n\nKello 4 rupesi satelemaan lunta. Jo puolipäivän maista oli taivaanranta\nollut pilvien ja usvan sumentama, niin ettei mitään peilauksia voitu\ntehdä. Taivas synkistyi synkistymistään, ja 4 tienoissa verhosi\nlumiusva kaiken. Irtonaisia jääjärkäleitä ei voinut enää erottaa,\nnietokset peittivät allensa ohuen ja petollisen nuoren jään, koirat\nhoippuroivat avuttomasti ympärinsä, miehet voivat tuskin pitää\nsilmiänsä auki vihuria ja hienoa lumipölyä vastaan, ja välistä, kun he\npalasivat kiskoakseen seuraavaa rekeä eteenpäin, oli se hautaunut niin\nsyvään lumeen, että se oli kaivettava esiin.\n\nKello puoli 6 maissa näytti koirarekeen kiinnitetty matkamittari,\nettä he olivat aamusta lähtien päässeet vain kolme kilometriä\neteenpäin. Bennett komensi pysähtymään, ja leiri tehtiin eräälle\nkaikkein korkeimmista jääselänteistä. Väkiviinakeittiö sytytettiin, ja\nmakuusäkeissä viruen syötiin illallinen. Mutta syödessäkin oli vaikea\npitää silmiä auki uuvuttavan uneliaisuuden takia; päät nuokkuivat yhä\nsyvemmälle rinnalle, ja viimein kaatuivat miehet sikeässä unessa teltan\npurjekangaspermannolle, monilla vielä pala suussa.\n\nMutta sittekin tuli siitä hirvittävä ja rauhaton yö. Ei edes päivän\nyliluonnollisten ponnistelujenkaan jälkeen heidän sallittu nauttia\nmuutaman tunnin keskeymätöntä unta. Keskiyön aikaan tuuli kääntyi\npuhaltamaan idästä ja kohotti oikean myrskyn. Tuntia myöhemmin se\npaiskasi teltan kumoon. Niin väsyneitä kuin olivatkin, täytyi heidän\nkavuta pystyyn ja kamppailla kostean, kohvettuneen purjekankaan kanssa,\nja vasta tuntikautisen työn perästä oli teltta saatu jälleen kuntoon.\nSitte ryömivät kaikki uudelleen makuusäkkeihin, mutta heidän oma\nruumiinlämpönsä sulatti joutuun jään heidän vaatteistaan, niin että\nkohta itsekukin keksi makaavansa vesilätäkössä, joka ahnaasti imeytyi\nkaikkeen. Yö kävi yhä kylmemmäksi, ja myrsky kiristyi. Kello 3 aikaan\nlämpömittari näytti -13 astetta. Öljykeittiö viritettiin, ja aina kello\n6 asti aamulla makasivat kaikki vääntelehtien levottomasti ja koko ajan\nkylmästä täristen.\n\nKello puoli 7 syötiin aamiainen; puolta tuntia myöhemmin lähdettiin\njälleen matkaan. Jään ulkomuodossa ei muutosta ollut tapahtunut.\nJärkäleitä, torneja ja selänteitä niin pitkälle kuin silmä kantoi.\nTuuli oli ruvennut asettumaan, mutta lunta putoili yhtä hienosti,\nhäikäisevästi ja taukoamatta kuin ennenkin; Laivan lääkäri ja zoologi\nDennison pudotti toisen rukkasensa, ja hänen kätensä ennätti paleltua,\nennenkuin hän sai sen jälleen suojatuksi. Kaksi koirista, iso Joe ja\nStoyelka, tekivät ilmeisesti loppuaan.\n\nMutta Bennett ei hellittänyt eikä sallinut toistenkaan hellittää.\nHän pusersi ison suunsa tiukasti kiinni, pienet karsastelevat silmät\nvilkuilivat terävästi ympärilleen tuulinaamion silmänaukoista, ja\npörröiset mustat kulmakarvat kuroutuivat jylhästi yhteen matalan\notsan alla. Ei edes koirainhoitaja Mukk Tu'llakaan ollut niin suurta\nvaltaa nelijalkaisiin käskettäviinsä kuin Bennettillä miehiinsä. Itse\nhän työskenteli kolmen miehen verosta. Ei minkäännimellinen vaikeus\npystynyt herpaisemaan hänen taipumatonta tahdonvoimaansa. Ja noista\nkahdestatoista miehestä, jotka käsin jaloin kamppailivat jääkamaran\nkanssa, ei ollut ainuttakaan, jota hänen hurja elinvoimansa ei\nolisi sähköittänyt. Kaikki tunsivat hänen kannuksensa kupeissaan,\nhänen ruoskansa selässään. Heidän mielensä, heidän tahtonsa, heidän\nruumiilliset voimansa, heidän jännittyväisyyskykynsä olivat tuhansin\nsäikein erottamattomasti kiinnittyneet häneen. He olivat hänen orjiaan,\nhänen juhtiaan, hänen omaisuuttaan kuten koiratkin, joiden rinnalle\nhe olivat valjastetut. Eteenpäin heidän täytyi ja he tahtoivat mennä,\nkunnes suistuisivat hengettöminä riimuihinsa tai saivat häneltä luvan\nlevähtää.\n\nKello 4 iltapäivällä Bennett käski pysähtymään. Kolmisen kilometriä oli\nnytkin tehty matkaa, ja taasen olivat heidän voimansa tyyten lopussa.\nMonikin ei langettuaan kyennyt enää nousemaan pystyyn. Heistä oli\ntänään enää mahdoton pusertaa vähintäkään voimanponnistusta.\n\n ... Klo 4 lp. kuljettu 3 km. Suunta jatkuvasti eteläinen, 20 pykälää\n länttä (magneettista) kohti. Kohojäätä joka haaralla. Näissä\n olosuhteissa meidän on pakko tyytyä puoliin päiväannoksiin jo\n paljon ennen Wrangel-saarelle saapumista. Lumen ja pilvien takia ei\n toispäivästä saakka ole ollut mahdollista tehdä peilauksia. Stryelka,\n yksi parhaita koiriamme, menehtyi eilen. Ammuin sen, ja annoin raadon\n toisten koirain syödä. Etenemme verkalleen mutta varmasti lounatta\n kohti, ja jokainen päivä tuo maalimme yhä lähemmäksi. Lämpömäärä klo 6\n ip.: 6,8°F (-14°C.) Tuuli: itäinen, sen voima: 2.\n\nSeuraavana päivänä oli selkeää ilmaa pari tuntia aamiaisen jälkeen, ja\npalattuaan tähystysretkeltään ilmoitti Ferriss, että hän oli lounatta\nkohti nähnyt koko joukon avoimia läikkiä.\n\n»Eilinen tuuli on särkenyt jään», sanoi Bennett. »Tänään saamme\nhikoilla ankarasti.»\n\nVähän jälkeen puolipäivän, jolloin he olivat ryömineet parituhatta\nmetriä jään pusertavaa syleilyä pakoon, tuli heille vastaan ensimmäinen\navoimen veden läikkä, satakunta metriä leveä. Bennett pysähdytti\nheti reet ja pani miehet rakentamaan jäälohkareista ylimenosiltaa\nsen poikki. Mutta miltei ylivoimainen työ oli saada lohkareita\npysymään niin kauan alallaan, että yksikin reki saatiin viedyksi yli.\nEnsimmäinen laivapurtta kannattava reki saatiin kunnialla toiselle\npuolelle. Sitten tuli n:o 2:n vuoro, jolla oli valasvene ja muonavarat.\nSe oli päässyt lähes kaksi kolmatta osaa tiestä, kun jääsillan\nvastakkaisella rannalla oleva osa äkkiä liukui hajalle, ja kymmenkunta\nmetriä avointa vettä ammotti heidän edessään, »Päästäkää irti!» komensi\nBennett hetipaikalla. Jäälohkare, jolla reki veneineen ja kaikki miehet\nolivat, sai lähteä ajelemaan. Tilanne oli perin arveluttava. Koko\nretkikunta, miehet ja koirat ja tärkein reki ajelehti irtaimenaan.\nMutta silloin otettiin valasveneestä airot ja masto ja telttatangot,\nja niiden avulla saatiin jäälautta melotuksi toiseen rantaan. Silta\nlaitettiin jälleen kuntoon, ja koirareet saatettiin yli.\n\nMutta nyt sattui ensimmäinen todellinen onnettomuus sitte laivan\nmurskautumisen. Matkueen ollessa puolivälissä jääsiltaa säikähtyivät\nerästä pienempää rekeä vetävät koirat äkisti. Ennenkuin kukaan ennätti\nkäydä väliin tai Mukk Tu voi hallita niitä, karkasivat ne vauhkoina\njäätä pitkin. Reki meni kumoon, ja koirat putosivat yhtenä rykelmänä\nveteen, sitten vajosi rekikin veteen, kiinnitysköydet katkeilivat, ja\nkaksi lääkelaatikkoa, neulomatarvepussi — retkeläisille korvaamaton\n— kokonainen rulla rautavitjaa sekä sata kahdeksankymmentä kiloa\npemmikanilihaa menetettiin yhdessä silmänräpäyksessä.\n\nSanaakaan virkkamatta kävi Bennett pelastamaan mitä vielä oli\npelastettavissa. Koirat hinattiin jälleen ylös jäälle, mitä tavaroita\nvielä oli jäänyt rekeen lastattiin toiseen rekeen, vioittunut\nreki jätettiin jälelle; ja kohta oli retkikunta jälleen alottanut\nherkeämättömän ponnistelunsa etelää kohti.\n\nFerriss oli ollut oikeassa — edessä päin oli paljon avoimia läikkiä,\nvuorotellen jääröykkiöiden ja ahtojään kanssa. Alituisesti aukeni\nuusia aukkoja, ja toisia sulkeutui jälleen kiinni. Kerran tulivat he\niltapäivän kuluessa avoimeen veteen, joka oli niin suuri, että he\nvoivat turvautua veneisiin. Kuormat purettiin reistä ja sälytettiin\nveneisiin, ja airot ja purjeet otettiin käytäntöön. Bennettin piti\njuuri lykätä vene veteen, kun suvanto äkkiä sulkeutui umpeen. Missä\näsken oli lainehtinut vettä, siinä nyt oli sileätä jäätä, ja jälleen\ntäytyi heidän ruveta muuttamaan kuormia.\n\nSamana iltana heidän oli pakko ampua iso Joe ja kaksi muuta koiraa,\nkoska niistä ei enää ollut työntekijöiksi. Ne leikattiin palasiksi\ntoisten koirien syödä.\n\nSinä päivänä — se oli sunnuntai — kirjoitti Bennett päiväkirjaansa:\n\n Voin tulla toimeen ilman noita koiria, muita olen hiukan peloissani Mc\n Phersonin vuoksi, joka on parhaita miehiäni. Jäätyneet kengänpaulat\n ovat uurrelleet reikiä hänen nilkkoihinsa. Niihin on ilmautunut\n tulehdusta, jota tohtori sanoo hyvin huolestuttavaksi. Ne aiheuttavat\n sellaista kipua, ettei hän enää voi olla mukana vetämässä. Huomenna\n hän saa olla koko päivän vapaana. Tänään emme ole päässeet 1 1/2 km\n kauemmaksi. Puolipäivän leveyspeilausta mahdoton tehdä lumiusvan\n vuoksi. Jumalanpalvelus klo 3 ip.\n\nSillä tapaa meni viikko, meni toinenkin. Ei minkäänlaista muutosta\njään laadussa eikä retkikunnan jokapäiväisessä ahertelussa. Heidän\nponnistelunsa olivat uskomattomat; joskus tuntikauteen herkeämätön\nrimpoileminen vei vain pari metriä eteenpäin. Koirista ei kohta\nollut enää juuri apua, vaan päinvastoin vain vastusta. Heidän täytyi\nlopettaa vielä neljä, viides hukkui, ja kaksi karkasi leiristä,\npalaamatta enää takaisin. Vielä yksi koirareki jätettiin jälelle. Mc\nPhersonin jalka oli käynyt niin huonoksi, ettei hänestä ollut enää\nlainkaan työntekijäksi. Hawes, kirvesmies, makasi kuumeessa ja valvotti\nhourinallaan kaikkia toisia. Mutta pahinta kaikesta oli, että Ferrissin\noikeaan käteen oli jälleen tullut kylmänvihat, ja tällä kertaa oli\ntohtori Dennison pakotettu leikkaamaan koko käden pois ranteen\nyläpuolelta.\n\n»Mutta en sittenkään aio langeta epätoivoon», kirjoitti Bennett\npäiväkirjaansa; »meidän täytyy onnistua, ja me onnistummekin.» Pari\npäivää sen jälkeen, kun Ferriss oli menettänyt kätensä, arveli Bennett\nviisaimmaksi antaa kaikille kokonaisen vuorokauden vapaa-ajan.\nEdellinen päivä oli ollut rasittavin koko matkan varrella, ja paitsi Mc\nPhersonia ja kirvesmiestä, oli nyt lääkärikin sairaana.\n\nIllalla lähtivät Bennett ja Ferriss pitkälle kävely- tai oikeammin\nkapuamaretkelle jäiden yli lounatta kohti etsiäkseen huomispäivän\nmatkatietä.\n\nLämmin ystävyys, väkevä kiintymys oli kehittynyt näiden molempien\nmiesten välille pitkinä tuttavallisina tarinailtoina »Frejassa» ja\nsitten jäämatkan lukemattomien vaarojen ja vaikeuksien kestäessä.\nSuunniteltuaan mielessään valmiiksi seuraavan päivän kulkureitin he\nistahtivat tuokioksi jääröykkiön huipulle kyynärpäät polvien varassa ja\nkatselivat lohdutonta jääaavikkoa pitkin etelään päin.\n\nTerveellä kädellään otti Ferriss nahkatakkinsa povitaskusta piipun ja\nrasvaiseen paperiin käärityn kourallisen teelehtiä.\n\n»Viitsitkö täyttää piippuni, Ward», hän pyysi.\n\nBennett katsahti teelehtiin ja ojensi sen takaisin Ferrissille; sitten\notti hän oman tupakkakukkaronsa esiin.\n\n»Tupakkata!» huudahti Ferriss ällistyneenä. »Minähän luulin meidän\npolttaneen viimeiset tupakkamme jo laivalla.»\n\n»Ei, minä säästelin omaa osaani.»\n\n»Ei, tiedätkös mitä», sanoi Ferriss ja koetti estellä Bennettiä,\njoka täytti hänen piippunsa omalla tupakallaan. »En minä tahdo sinun\ntupakoitasi, teelehdet kelpaavat minulle kyllä.»\n\n»Mutta kuulehan nyt, minulla on melkein kokonainen kilo jälellä»,\nvalehteli Bennett sytyttäen piipun ja ojentaen sen sitten toverille.\n»Sano vain, milloin tahdot toiste poltella vähän.»\n\nSitten sytytti hän oman piippunsa, ja molemmat rupesivat polttelemaan.\n\n»Uhm», hymähti Ferriss ja imi autuaallisesti piippunysäänsä, »enpä\nolisi uskonut saavani vetää kunnollista piipullista ennen kotia\ntuloamme.»\n\nBennett vaikeni. He vaikenivat molemmat. Koti! Se sana herätti heissä\nmonenlaisia ajatuksia. Koti — se tiesi samaa, kuin saada kääntää\nselkänsä tälle kammottavalle jääaavikolle, saada levätä täysin\nhenkäyksin taistelun, vastuunalaisuuden, kaikkien huolten jälkeen,\ntuntea itsensä jälleen lämpöiseksi — lämpöiseksi ja kuivaksi ja\nkylläiseksi — nähdä taasen vihreitä puita, tavata tovereita, tuntea\nystävän lujan kädenpuristuksen tuottamaa iloa.\n\n»Dick», sanoi Bennett äkkiä, »jos me lopultakin juutumme istumaan\nkiinni tähän kirottuun jäähän, niin lähetän sinut ja mahdollisesti\nMetzin matkaan noutamaan apua. Me laitamme kuntoon kahden hengen\nkajakin, jota voit käyttää avoimeen veteen tultuasi, ja muuta et\nsaakaan mukaasi kuin kajakin, makuusäkit ja rihlapyssyn, ja sitten\nsinun on tehtävä joutua kaikista voimistasi.» Bennett vaikeni hetkeksi\nja lisäsi sitten muuttuneella äänensävyllä: »Eilen illalla kirjoitin\nerään kirjeen, jonka tahtoisin antaa mukaasi, jos minun tulee pakko\nlähettää sinut matkaan, mutta oikeastaanhan voin sen antaa sinulle jo\nnyt.»\n\nHän otti taskustaan esiin kirjeen. Se oli huolellisesti kääritty\nöljykankaaseen.\n\n»Jos retkikunnalle — minulle — sattuisi tapahtumaan jotakin, niin\npyydän sinun pitämään huolta, että tämä kirje tulee saajan käsiin.»\n\nHän vaikeni jälleen.\n\n»Katsos, Dick, minä sanon sen sinulle: on muuan tyttö» — hän punastui\näkkiä korvia myöten — »ei, ei, vaan nainen, loistava, suurenmoinen\nnainen siellä kotona, josta pidän hyvin paljon — enemmän kuin\nkenestäkään muusta. Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, että minä\npidän hänestä. En ole koskaan sanonut hänelle mitään. Mutta jospa\njotakin sattuisi tapahtumaan, niin tahtoisin mielelläni hänen tietävän,\nkuinka minun laitani on — kuinka paljon hän minulle merkitsee.\nSenvuoksi olen kirjoittanut tämän kirjeen. Pidäthän huolta, että hän\nsaa sen, eikö totta?»\n\nHän kurotti pikku käärön Ferrissille. Sitten hän sanoi tavallisella\näänellään välinpitämättömään sävyyn: »Jos pääsemme Wrangelin saarelle,\nniin voit antaa sen minulle takaisin. Siellä me kohtaamme joko\napuretkikunnan tai valaanpyytäjälaivoja. Niin, voithan kernaasti\nnähdä osotteen», hän lisäsi, nähdessään kuinka Ferriss käänsi käärön\nalapuolen ylöspäin työntääkseen sen povitaskuunsa. »Sinä tunnet hänet\npäällepäätteeksi paremmin kuin minä. Se on Lloyd Searight.»\n\nFerrissin hampaat pureutuivat äkkiä lujasti piipun suulaimeen.\n\nBennett nousi pystyyn. »Jollen itse muistaisi», virkkoi hän, »niin sano\nMukk Tu'lle, ettei hän tästälähin saa antaa koirille muuta syödä kuin\nkuolleita koiria. Me voimme itse tarvita koirakakut ja kuivatun kalan.»\n\n»Siksi se kai käykin», arveli Ferriss.\n\n»Siksi, niin», virkkoi Bennett tuimasti, »kunhan vain koiratkin\neläisivät niin kauan, että voimme syödä nekin. Älähän nyt käsitä\nminua väärin, tarkoitan tätä vain siltä varalta, että juutumme kiinni\njäihin, etten tule saamaan tahtoani läpiviedyksi. Minusta on paras\nolla valmistautunut kaiken varalta. Mutta muista — minä _tahdon_ saada\ntahtoni läpi!»\n\nMutta sinä yönä Ferriss ei ummistanut silmiään, ja kauan sen jälkeen\nkun toiset jo nukkuivat, liikkui hän ja kiemurteli sitten ulos\nmakuusäkistään niin hiljaa kuin suinkin. Hän kuvitteli huomaavansa\nvähäistä sään muutosta ja tahtoi nyt käydä katsomaan teltan\nulkopuolelle ripustettua ilmapuntaria. Mutta nähtyään sen olevan\naivan ennallaan hän jäi seisomaan ulos ja katseli pitkin jääkenttiä\nnäkemättömin silmin. Sitten hän otti nahkatakkinsa taskusta pienen\nsahvianinahkaisen nimikorttikirjan. Se oli kulunut viheliäiseksi,\nmerivesi oli painanut siihen merkkejään, sen risoiksi kuluneet reunat\noli kurottu jälleen yhteen hylkeensuolilangalla. Hampaillaan hän avasi\nsitä koossa pitävän mursunnahkanauhan solmun, avasi sen sitten ja\nkatseli sisään aamuruskon valjussa valossa, joka juuri alkoi syttyä\npohjoisella taivaalla.\n\n»Vai niin», mutisi hän hetken kuluttua. »Vai niin... siis Bennett\nmyöskin!»\n\nKauan seisoi Ferriss katsellen Lloydin valokuvaa, kunnes pohjan\nkultaiset valokimput alkoivat sulaa yhteen taivaan kylmän-harmaaseen\nväriin. Sitten hän kohotti päätään.\n\n»Jumala kaikkivaltias suojelkoon ja varjelkoon häntä», rukoili hän\nhiljaa.\n\nKaukana edempänä, monien kilometrien päässä, särkyi jäämuuri. Se\npaukkui kuin pitkällinen ukkosen jylinä. Revontulet katosivat\ntaivaalta. Ferriss palasi telttaan.\n\nSeuraava viikko oli retkikunnalle hirvittävän kärsimyksen viikko.\nLumipyry seurasi toistaan; lämpömäärä laskeutui 22° jäätymäpisteen\nalapuolelle, ja raivoisat idän vihurit pieksivät kamppailevia\nmiesparkoja miljoonilla teräväpiikkisillä jääneuloilla. Yöllä\nheidän jalkojaan kolotti aivan sietämättömästi. Oli mahdotonta\ntulla lämpimäksi, yhtä mahdotonta tulla kuivaksi. Dennison piristyi\njokseenkin entiselleen, mutta haava Mc Phersonin jalassa syöpyi niin\nsyvään, että lihakset paljastuivat. Hawesin loppumaton hourailu ja\nkuumevaikerrus täytti teltan joka yö.\n\nAinoa huvitus, ainoa vaihetus, mitä heillä oli päivien\nyksitoikkoisuudessa, oli syöminen ja, milloin se kävi laatuun,\nnukkuminen. Kaikki ajatukset, kaikki tunteet käpristyivät kokoon\nja kuivettuivat olemattomiin. Vaisto — eläimen alkeellinen, elämää\nvallitseva vaisto — astui sijalle. Kunhan vain sai syödä, nukkua,\ntuntea lämmintä, muusta he eivät välittäneet. Illallinen oli päämaali,\njohon tajunta pyrki koko päivän aikana. Ah, saadapa istua sinisen\nväkiviinaliekin vierellä, joka kohisi vanhan kupuraisen rautakattilan\nalla. Saadapa imeä sisäänsä paksun kiehuvan keiton hajua. Entä sitten\nitse ateria, saadapa ahmia tuota lämmintä, karkeaa liharuokaa, tuntea\ntuota sanoin kuvaamatonta, harrasmielisyyttä herättävää lämpöä ja\ntympeyttä, melkein jumalallista kylläisyyden hekumaa palelevassa\nruumisparassa, ja sitten saada nukkua, nukkua katkeamattomasta\nkylmän puistatuksesta huolimatta, huolimatta siitä että vihuri tunki\ntelttakankaan ja vaatteiden läpi luihin ja ytimiin saakka, huolimatta\nsiitä että jalkoja poltti ja porotti, niin että ne käpristyivät\nkokoon kivusta; nukkua, nukkua. Äärimmäisen uupumuksen unikuvatonta\ntiedottomuutta, harvain hetkien unhotusta, kärsimyksen lyhyttä aselepoa.\n\nMutta vielä väkevämpi ja vielä vääjäämättömämpi kuin yksinpä tuo\neläimellinen vaisto oli se sokea, järkeilemätön kaipuu, joka sai heidät\nkaiken aikaa kiinnittämään katseensa ja ajatuksensa etelää kohti.\n»Päästäpä perille, päästäpä perille» — se ajatus heitä täytti, juovutti\nja riivasi, koska he vastaanpanematta alistuivat johtajansa tahtoon —\ntuon taipumattoman, rautaisen miehen, jota ei mikään kohtalo kyennyt\nnujertamaan, ja joka laski tahtonsa heidän niskoilleen kuin minkäkin\nrauta-ikeen. Eteenpäin, eteenpäin, vaikkapa vain metrinkin verran,\nvaikkapa vain murto-osankin siitä. Eteenpäin hirvittävän, ryskivän jään\nyli, eteenpäin sokaisevaa lumipyryä vastaan, eteenpäin veitsen-terävää,\nviuhuvaa vihuria vastaan, eteenpäin pistelevien jääneulasten ja\nruumista jäätävän vesisateen halki — eteenpäin vain, vaikka jokainen\naskel oli kärsimystä, vaikka nuorat syöpyivät lihaan kuin tylsät\npuukot, vaikka vaatteet kohmettuivat yllä paukkuvaksi jääpanssariksi.\nJa retkikunta kamppaili eteenpäin, koirat ja miehet, läähättävinä,\nmurtuneina, verta vuotaen — kuolemaan saakka väsyneinä joka sielu.\n\nEräänä päivänä, hiukan ennen puoltapäivää, paraillaan kun aamiaista\nlaitettiin, puhkaisi aurinko itselleen tien pilvivuorien lävitse\njoka haaralle kuin timanttipeili. Bennett kiiruhti kaivamaan esiin\nsekstantin ja teki puolipäiväpeilauksen — ensimmäisen kokonaisen\nkuukauden mittaan. Samana iltana hän laski leveysasteen.\n\nHuomenissa Ferriss havahtui siitä, että joku kosketti hänen\nolkapäätään. Bennett oli kumartuneena hänen ylitseen.\n\n»Tulehan ulos silmänräpäyksen ajaksi», hän kuiskasi, »äläkä herätä\nmiehiä.»\n\n»Saitko lasketuksi leveysasteemme?» kysyi Ferriss, kun he olivat\ntulleet teltan ulkopuolelle.\n\n»Sain, siitä juuri tahdoin puhua kanssasi.»\n\n»Mikä se on?»\n\n»75—19.»\n\n»Mitä? Mitä sinä tarkoitat?» kysyi Ferriss tiukasti.\n\n»Tarkoitan sitä, mitä sanonkin: että ne jäälautat, joita myöten me\nkuljemme, ajelehtivat nopeammin pohjoiseen päin kuin me edistymme\netelää kohti. Me olemme nyt kauempana pohjoisessa kuin olimme kuukausi\nsitten, siinä lopputulos ponnistuksistamme.»\n\n\n\n\nII.\n\n\nKello 11 tienoissa illalla oli myrsky noussut sellaiseen raivoon ja\naallot kävivät niin korkeina, että epäilyksen alaista oli, kykenikö\nvalasvene kestämään niissä. Bennett tuli vihdoin siihen päätökseen,\nettei sinä iltana voitu enää päästä maihin — se kuumotti pitkänä\ntummana juovana lounaisen puolella — ja että veneen piti saada kulkea\ntuulen mukaan, jos ylipäänsä tahtoi pysyttää sitä pinnalla. Laivapursi,\njota Ferriss ohjasi, ei ollut mikään pikapurjehtija. Se oli jo jäänyt\nniin etäälle, ettei ääni siihen kannattanut, mutta uskaltaessaan\npikimältään katsahtaa taaksepäin Bennett huomasi suureksi ilokseen,\nettä Ferriss oli seurannut hänen esimerkkiään.\n\nValaanpyyntivene ja laivapursi n:o 2 olivat ainoat, mitä heillä oli\nkäytettävänään. Kolmas heidän oli ollut pakko jättää jälelleen jo kauan\nennenkuin olivat päässeet selvään veteen.\n\nPerämies Adler, joka hoiti purjeita ja joka istui Bennettiä vastapäätä,\nsilmäsi tuntia myöhemmin myrskyn läpi taaksepäin ja sanoi:\n\n»Anteeksi, kapteeni, luulenpa niiden antavan merkkejä.»\n\nBennett ei vastannut; puristaen lujasti kätensä peräsimen kahvaan\nkatseli hän suoraan eteensä, vuoroon purren keulaan, joka\nsäännöllisesti nousi ja laski, vuoroon mahtaviin harmaisiin laineisiin,\njotka vaahdoten juoksivat aluksen kumpaakin laitaa pitkin. Jos hän\nminuutiksikaan hellitti tarkkaavaisuuttaan, jos hän hitusenkaan\npoikkesi suunnasta, niin voi siitä tulla kuolema heille jokaiselle.\n\nKotvan perästä nykäsi Adler lakkiaan ja puhui jälleen. »Olen varma\nsiitä, että voin nähdä signaalin, kapteeni.»\n\n»Ei, sitä et voi olla», vastasi Bennett.\n\n»Anteeksi, minä olen aivan varma siitä.»\n\nBennett kumartui häntä kohti, hänen karsastelevaan katseeseensa tuli\nilkeä ilme, ja kulmakarvojen välinen ryppy kävi syvemmäksi. »Mutta\nminäpä sanon sinulle, että sinä et voi nähdä mitään signaalia.\nYmmärrätkö nyt, mitä tarkoitan? Sinä et näe mitään signaalia, ennenkuin\nminä tahdon sinun näkevän.»\n\nYö oli kamalan ankara kaikille valasveneessä oleville. Nykyisessä\nmenehtyneessä tilassaan heissä ei oikeastaan ollutkaan miestä\nkamppailemaan avoimessa veneessä pohjoisnavan myrskyä vastaan.\n\nKolmeen viikkoon he eivät olleet saaneet täysiä ruoka-annoksia. Ensi\npäivinä sen jälkeen, kun he niin äkkiä olivat muuttaneet kulkusuuntansa\ntoivossa päästä selville vesille, he olivat saaneet vain kolme neljättä\nosaa päiväannoksesta, ja nyt viime päivinä vain puolet siitä. He olivat\nkaikki ilmeisesti menehtyneitä. Heidän tilanteensa alkoi näyttää\nepätoivoiselta.\n\nMutta kello 7 aikaan seuraavana aamuna oli myrskykin jo vaimentunut.\nBennettin sanattomaksi huojennukseksi tuli laivapursi näkyviin.\nMolemmat veneet purjehtivat vieri-viereen ja pitivät kumpikin\njälleen suuntansa maata kohti, ja iltapäivällä onnistui Bennettin\nynnä valasveneessä olleen pienoisen parven nousta maihin autiolle,\nmurheelliselle ja myrskyn pieksemälle rannikolle. Mutta jostakin syystä\n— sitä ei osattu jälkeenpäinkään oikein käsittää eikä selittää —\nmurskautui Ferrissin johdossa oleva pursi ajojäissä satakunnan metrin\npäässä rannasta. Miehet ja tavarat saatiin maihin, kun vesi oli niin\nmatalata, että siinä voi kahlata, mutta pursi jäi auttamattomasti\nhylyksi.\n\n»Luulenpa, että tämä paikka on Kap Tsheljuskin», sanoi Bennett\nFerrissille, sittekun leiri oli pystytetty ja karttaa tutkittu. »Mutta\njos niin on laita, niin on se karttaan merkitty viisineljättä minuuttia\nliiaksi länteen päin.» Ennenkuin huomenissa käytiin matkaa tekemään,\ntalletti Bennett seuraavat muistiinpanot kivijärkäleiden alle seudun\nkorkeimpaan kohtaan, merkiten paikan venelipulla:\n\n Pohjoisnaparetkikunta »Freja» nousi tässä maihin lokak. 28 p. 1891.\n Laiva pusertui jäihin ja upposi 78°10' pohj. leveyttä heinäk. 12\n p. Sitten yritin tunkeutua etelään päin Wrangelin saarelle, mutta\n huomasin sen mahdottomaksi, koska jäät ajelehtivat pohjoista kohti.\n Lokak. 1 p. käännyin senvuoksi länttä kohti, toivoen tapaavani\n avointa vettä jäiden toisella puolella, ja olin pakotettu jättämään\n matkan varrella jätölleni yhden veneen ja kaksi rekeä. Toinen vene\n särkyi ajojäissä, pyrkiessään maihin tähän kohtaan. Kun viimeinen\n jälellä oleva veneemme on liian pieni retkikunnan kaikille miehille,\n olen pakotettu aluksi pyrkimään maitse Koljuhinin vuonoon,\n seuraten rantalinjaa. Meitä odottaa joko talvehtiminen Tshuktshien\n siirtoloissa, joita Nordenskiöld mainitsee löytyvän Koljuhin-vuonon\n itärannikolla, tahi apuretkikunnan tai valaanpyyntialusten tapaaminen\n matkan varrella. Kun nykyään jaetaan vain puolia päiväannoksia,\n on meillä muonaa riittävästi 18 päiväksi, ja minä olen pelastanut\n kaikki muistiinpanot, havainnot, paperit, kojeet j.n.e. Laivan\n mönsträysluettelo seuraa tässä mukana. Toistaiseksi ei ole ollut\n keripukkia eikä kuolleita. Sairaita ovat: kirvesmies William Hawes,\n napakuumeessa, tila huolestuttava; matruusi David Mc Pherson, haavoja\n vasemmassa jalassa, tila huolestuttava. Muiden miesten yleinen vointi\n hyvä, vaikka he ovatkin hyvin menehtyneet rasituksista ja ruuan\n puutteesta.\n\n                                                Ward Bennett,\n                                            Retkikunnan päällikkö.\n\nMutta samana yönä, heidän ensimmäisenä yönään kovalla maankamaralla,\nteki Bennett epätoivoisen päätöksen. Ei vain vene ollut jätettävä, vaan\nmyöskin reet, eikä ainoastaan reet, vaan kaikkityyni, millä oli jotakin\npainavuutta ja mikä ei ollut heille välttämättömän tarpeellinen. Kaksi\nviikkoa sitten oli aurinko painunut länteen pysyäkseen näkymättömissä\nseuraavat kuusi kuukautta. Heidän ympärillään vallitsi talvi ja pimeys.\nVihollinen läheni. Jäiden raskas, säälimätön hauta ummistui heidän\nylleen. Ei ollut siis aikaa arveluihin ja puolinaisiin toimiin, nyt oli\nkysymyksessä elämä tai kuolema.\n\nTunto vaaran, vihollisen läheisyydestä jännitti Bennettin hermot\nkireälle kuin harpun kielet ja terästi hänen tahtoaan, niin että\nse tuli yhtä kovaksi kuin jäämuuri heidän ympärillään. Hän oli\nitsepäinen, sokea, kuuro ja voittamaton kuin myrskyvihuri. Hänen jälyt\nkasvonsa kävivät vieläkin jälymmiksi, hänen karsastelevat silmänsä\nkipenöitsivät, ja mahtava leuanseutu muistutti apinan leukaa. Hän ei\nenää ollut ihminen, vaan soturi, hirviö, jättiläinen, joka voi siirtää\njäävuoria, joka taisteli alkuvoimaista taistelua aikojen aamuhetkenä,\npimeyden ja kaaoksen mailla.\n\nKaikki mukaan tulevat tavarat jaettiin miesten kesken, ja jokainen\nkantoi taakkaansa selässään. Kaikki, mikä vain voi haitata joutuisaa\nmatkantekoa, sai jäädä jälelle. Kuusi koiraa seurasi heitä — siinä\nkaikki, mitä oli jälellä noista kahdeksastatoista.\n\nBennett oli toivonut ja luvannut miehilleen, että päivässä\ntehtäisiin matkaa keskimäärin viisikolmatta kilometriä, mutta\nkoillisesta yhtämittaa puhaltava talvimyrsky ajoi heitä takaperin, ja\nkulkureittikin oli lumesta ja jäästä yhtä epätasainen ja liukas kuin\nmerijäätikkö. Kaikki eläimet olivat siirtyneet kauas etelään.\n\nMiehet kävivät päivä päivältä yhä heikommiksi, ja muona väheni.\nTavantakaa sattui joku heistä nukahtamaan uupumuksesta kesken kulkua ja\nkaatumaan tielle.\n\nKolmantena matkapäivänä kuoli yksi koirista yht'äkkiä jäälle\nliikarasituksesta. Bennett oli käskenyt, että kykenemättömiksi käyneet\nkoirat oli ammuttava, jotta niistä olisi miehille muonan lisää.\nFerrissin ja Mukk Tu'n piti juuri käydä nylkemään kuollutta raatoa, kun\ntoiset koirat nälästä villeinä syöksyivät kaatuneen toverinsa kimppuun.\nMolemmat miehet löivät ja potkivat niitä; mutta siitä ei ollut\napua, koirat vain kääntyivät heitä vastaan ja purivat heitä. Nekin\ntahtoivat elää, nekin tahtoivat saada ruokaa. Se oli tympäisevä näky.\nNapaseutujen hämärässä, alkuaikojen, kivikauden maassa kamppailivat\nihmiset ja eläimet keskenään oikeudesta saada ahmia kuolleen koiran\nraadon.\n\nMutta Bennett itse voi asettua kaiken inhimillisen yläpuolelle, vain\nhänen miehensä olivat sen alle alistetut. Ensimmäisen viikon lopulla\nkuoli kirvesmies Hawes. Eräänä aamuna herättyään he tapasivat hänet\njäykkänä ja liikkumattomana. He kaivoivat jonkinlaisen haudan, johon\ntuo surkeasti laihtunut ruumisparka peitettiin. Kaikki paljastivat\npäänsä; heidän keskessään seisoi Bennett, ja ennenkuin hauta täytettiin\nlumella ja jäällä, avasi hän rukouskirjansa ja luki siitä mahtavat\nsanat: »Minä olen ylösnousemus ja elämä.»\n\nSe oli lopun alkua. Seuraavalla viikolla kärsi jok'ainut nälkää. Yhä\nhitaammin ja hitaammin kävi heiltä kulku, hoippuen ja horjahdellen ja\nlankeillen tuontuostakin, säälimättömän, veitsen-terävän pohjoisvihurin\npiestessä ja sokaistessa poloisia. Kaikki toivo oli jo ammoin heitetty,\nkaikki elävä voima kulutettu kärsimyksissä tyyten loppuun. Nälkä kalvoi\nheidän sisuksiaan taukoamatta kuin kärsivällinen rotta, ja pakkanen\naiheutti sietämättömiä kipuja. Mutta Bennett pysyi vireänä, hän se\ntoisiakin hoputti eteenpäin. Sitä hän tahtoi jatkaa, niin kauan kuin he\nkykenivät liikahtamaan.\n\nErään erinomattain hirveän päivän iltapuolella kello 4 aikaan\nilmoitettiin etunenässä käyvälle Bennettille, että jonon takapäässä oli\njotakin hullusti.\n\n»Se on Adler. Hän on kaatunut, eikä kykene nousemaan, hän pyytää, että\nme menisimme menojamme ilman häntä.»\n\nBennett pysähtyi ja kävi taaksepäin; Adler makasi selällään silmät\npuoli ummessa ja hengitti puuskuttaen ja vaikeasti.\n\nBennett ravisti häntä kovasti hartioista.\n\n»Ylös siitä!»\n\nAdler avasi silmänsä ja pudisti päätään.\n\n»Minä — minusta tuli loppu, kapteeni, antakaa minun vihdoinkin maata.»\n\n»Ylös paikalla», ärjäsi Bennett. »Tuo on vain joutavata lörpöttelyä,\nsen minä tiedän paraiten.»\n\n»Minä vakuutan teille, kapteeni, etten voi.»\n\n»Ylös paikalla!»\n\n»Antakaa minun maata, Jumalan tähden, kapteeni, minä en jaksa enää.»\n\nBennett potkasi häntä kylkeen.\n\n»Nousetko jo, sanon minä!»\n\nPuristaen viimeiset voimanrahtusensa ja Bennettin käteen tarrautuen\npääsi Adler jaloilleen.\n\n»Kas niin, se oli oikein, luuletko voivasi astua kolmisen askelta?»\n\n»Luulen kyllä — en tiedä — ehkäpä.»\n\n»Jouduhan sitten koettamaan.»\n\nToiset jatkoivat matkaa.\n\n»Voitko astua vielä kolme askelta, — vastaa minulle pää pystyssä,\nvoitko?»\n\nAdler nyökkäsi.\n\n»Astu siis ne ja vielä kolme — ja sitten vielä kolme — kas noin — näytä\nolevasi mies, äläkä enää vaivaa minua mokomalla ämmäin jaarituksella.»\n\n»Niin, mutta — —»\n\nBennett asettui aivan hänen eteensä, nosti leuasta hänen päänsä pystyyn\nja uhkasi häntä nyrkillä.\n\n»Kuuleppas nyt, veikkoseni, minä pieksän sinua eteenpäin niinkuin\nkoiraa, ja minä saan sinut eteenpäin!»\n\nPari tuntia myöhemmin päätti Adler sen päivän taivalluksen jonon\netummaisena miehenä.\n\nNyt he alkoivat syödä koiriaan. Joka ilta lähetettiin Mukk Tu\nja Adler rantaan kokoilemaan pieniä leväkirppuja, joita meni\npuolisentoistatuhatta kouralliseen. He pureksivat poronjäkälää, jota\nkasvoi harvakseen lumisten kallioiden rotkoissa, tai yrittivät pureksia\nmehua pajujen kuivista varvuista. Tavantakaa Bennett lähetti parhaat\npyssymiehensä, eskimon ja Clarken etelään päin etsimään riistaa. Joka\nkerta he palasivat tyhjin käsin takaisin. Joskus he tiesivät mainita\nnähneensä vanhoja peuran- ja ketunjälkiä, mutta talvipakkanen oli\nkarkottanut kaikki elolliset oliot pois rannikolta. Vain kerran ampui\nClarke lumivarpusen. Bennett ajoi joukkoaan eteenpäin.\n\nEräänä aamuna kolmannen viikon alussa, heidän syötyä aamiaisensa, jona\noli 80 gr koiranlihaa ja puoli kuppia pajunvarsista keitettyä teetä,\nmaleksivat Ferriss ja Bennett vähän erillään toisista, jotka panivat\ntelttaa kokoon. Ferriss katsahti ympärilleen, etteivät vain muut\nkuulisi, ja kuiskasi sitten: »Mitä sinä ajattelet Mc Phersonista?»\n\nLyöttymä Mc Phersonin jalassa oli jo syöpynyt luuhun saakka. Oli oikein\nihme, että hän oli kestänyt näinkin kauan. Mutta viime aikoina hän\noli ruvennut jäämään toisista jälkeen, hän voipui päivä päivältä yhä\nenemmän, ja edellisenä iltana hän oli päässyt leiriin vasta tunti sen\njälkeen kun teltta oli saatu pystyyn. Mutta hän oli reipas veitikka,\npaljon urhokkaampi kuin Adler, eikä tahtonut hevillä leikistä erota.\n\nBennett ei vastannut mitään, eikä Ferrisskään kysellyt sen enempää. He\nsamosivat eteenpäin ja tapasivat melkein kohta edessään miehenkorkuisia\nlumikinoksia. Sen vastuksen voitettuaan heidän oli kavuttava korkeata\nmukularinnettä ylöspäin, joka oli muodostunut jääsohjosta ja paljaista\nmustista basalttiliuskaleista. Kaksi tuntia meni siihen urakkaan, ja\nhuipulle päästyä Bennett pysähtyi, jotta toiset saisivat vetää ilmaa\nkeuhkoihinsa. Mutta kun piti taas lähteä jatkamaan, huomattiinkin,\nettä Mc Pherson ei enää pysynyt jaloillaan. Hän kaatua kuukahti\nlakkaamatta, ja Adler ja Dennison koettivat auttaa häntä uudelleen\npystyyn, mutta olivat liian heikkoja ja kaatuivat itsekin. Dennisonia\noli toisten vuorostaan autettava jalkeille. Bennett kävi luokse, kietoi\nkäsivartensa Mc Phersonin vyötäisille ja sai hänet pystyyn. Hän otti\naskeleen, mutta samalla koukistui vasen jalka hänen allaan ja hän\nlankesi uudestaan. Kolme kertaa tätä uudistui; hän oli niin kykenemätön\nkävelemään, ettei edes voinut seista jaloillaan.\n\n»Kunhan vain saisin luvan levätä yhden päivän», alotti Mc Pherson\narastellen. Bennett katsahti lääkäriin. Dennison pudisti päätään. Sekä\njalka että koko sääri polvea myöten olisi pitänyt leikata jo monta\npäivää sitten. Kokonaisen kuukauden lepo kotimaan sairaalassa ei olisi\ntehnyt Mc Phersonista kalua.\n\nBennett seisoi ja mietiskeli kotvan, sitten hän kääntyi toisia kohti:\n\n»Eteenpäin joka mies!»\n\n»Mitä, mitä — —» alotti Mc Pherson. Hän oli jäänyt istumaan maaperään\nja katseli kauhistunein, tuijottavin silmin miehestä mieheen. Jotkut\nalkoivat laahustaa eteenpäin.\n\n»Odottakaa, odottakaa minua», parkasi vaivainen mies, »minä — minä\njaksan hyvinkin kulkea mukana — minä —• hän kohottautui polvilleen,\nkoetteli reuhtoa itseään pystyyn ja kellistyi jäälle.\n\n»Matkaan!»\n\n»Mutta — mutta — oo, kapteeni, ettehän tahtone jättää minua tänne!»\n\n»Matkaan!»\n\n»Me kaksi olemme olleet yksissä koko matkan ajan, kapteeni», sanoi\nmuuan miehistä ja kohotti Bennettille lakkiaan. »Minä jään sitten yhtä\nhyvin tänne hänen kanssaan, sillä lopussa olen itsekin.»\n\nEräs toinen yhtyi säveleeseen: »Ja minä jään myöskin, en voi jättää\nhäntä tuolla tapaa jälelle, se on liiaksi armotonta.»\n\nHetkisen seisoivat kaikki hiljaa. Nekin, jotka jo olivat lähteneet\nliikkeelle, pysähtyivät. Kaikki näyttivät tuiki päättämättömiltä.\n\nBennett tempasi koiranruoskan Mukk Tu'lta. Hänen äänensä kajahti kuin\ntorven torahdus:\n\n»Matkaan!»\n\nJälleen voitti Bennettin väkevämpi tahto. Hän laski rauta-ikeensä\nnoiden vastustuskykyä vailla olevain miesten niskoille. Kuuliaisesti he\nkääntyivät etelää kohti. Marssi alotettiin.\n\nSiten kului päivä, kului toinenkin. Retkikunta kamppaili tietänsä\neteenpäin. Heidän kärsimyksensä enenivät joka hetki. Ei kukaan olisi\nuskonut, että ihmisluonto voi kestää kaiken tämän ja päästä siitä\nelävänä. Neljännen päivän vastaisena yönä, kellon käydessä 3 aamulla,\nherätti Adler Bennettin.\n\n»Kapteeni, se on Clarke, joka nukkuu minun kanssani samassa\nmakuusäkissä. Luulen hänen tekevän loppua.»\n\nKaikki nukkujat teltassa herätettiin, ja rasvalamppuun viritettiin tuli.\n\nClarke makasi tajuttomana säkissään ja veti henkeä heikosti mutta\nkiivaasti, pitkin väliajoin. Lääkäri kumartui hänen puoleensa,\ntunnusteli valtimoa ja pudisti haikeasti päätään.\n\n»Hän kuolee — hiljalleen — nälkään.»\n\nHetken kuluttua rupesi Clarke keveästi värähtelemään, hän avasi suunsa,\nja siitä kuultiin heikko korina.\n\nPuolen kuudetta kilometriä oli heidän vaivainen ennätyksensä seuraavana\npäivänä, vaikka jää oli jokseenkin sileätä. Ferriss kompasteli\ntaukoamatta. Dennison ja Merz olivat vähän sekaisin, eikä Bennett\nvoinut päätellä Ferrissinkään olevan täysin tolkuillaan. Vihuri oli\nkäynyt suoraan vasten heidän kasvojaan aamusta varahin. Puoleltapäivin\nsen voima kasvoi. Kello 4 aikaan kohisi raju myrsky aution, jäätyneen\nmaan yli. Mahdotonta oli yrittääkään eteenpäin, niin kauan kuin sitä\nkesi. Väkevimmät puuskat aivan taittoivat jalat kerrassaan alta. Puoli\n5 he pysähtyivät. Nyt kävi oikea hirmumyrsky. He seisoivat yhdessä\nkohdin, kokosivat voimia ja talsivat eteenpäin, pysähtyivät jälleen\nja yrittivät uudestaan eteenpäin, kunnes heidän vihdoin oli pakko\ntauota turhasta reistailemisesta ja seisoa hiljaa alallaan pyörivissä\nlumikuuroissa ja tuulispäissä, jotka olivat sokaista heidät.\n\n»Pystyttäkää teltta», käski Bennett levollisesti. »Jäämme tähän\nodottamaan myrskyn taukoamista.»\n\nJäätyneen kalliojärkäleen suojaan moniaan sadan metrin päähän rannasta\nhe pystyttivät telttansa, ja mitä lllallispalaa voitiin kerustaa kokoon,\nse syötiin äänettömyyden vallitessa. Kaikki tiesivät, mitä tämä\npakollinen pysähtyminen heille merkitsi. Tämä illallinen — jokaisen\nannos mahtui kämmenkuoppaan — oli viimeinen ruuanpala, mitä heillä\noli. Eteenpäin he eivät päässeet kulkemaan. Mitäs sitten? Bennett\nantoi käskyn, että kaikki, ennenkuin ryömivät makuusäkkeihin, yhdessä\nlausuisivat uskontunnustuksen ja rukoilisivat Isämeidän.\n\nSeuraava päivä kului, ja vielä seuraava. Myrsky ei hellittänyt.\nMatkanteko oli täytynyt heittää mielestä. Koko päivän ja koko yön\nmittaan miehet pysyivät teltassa, kukin kyyristyneenä makuusäkkiinsä,\nnukkuen toisinaan 18—20 tuntia vuorokaudessa. He eivät tajunneet ajan\nkulkua, eivät tajunneet omia kärsimyksiään, eivät edes tajunneet enää\nnälkäänsäkään. Ainoastaan Bennett ja Ferriss olivat täysin tajuissaan.\n\nViimeisen viikon muistiinpanot Bennettin päiväkirjassa kuuluvat:\n\nMaanantaina, marraskuun 29 p. Leiriydyttiin klo 4.30 ip. n. 100\nmetrin päähän rannasta. Idässäpäin avointa vettä niin pitkältä kuin voi\nnähdä. Jollei minun olisi ollut pakko jättää veneet matkan varrelle\n— mutta sitä ei auta harmitella. Minun täytyy katsella tilannettamme\nkasvoista kasvoihin. Jaoin miehille puolipäivän aikaan viimeisen\nlihamehumme, sekotettuna pajunvarpukeitoksen. Muonaa on enää 2/15\nkg pemmikania miestä kohti ja loput koiranlihasta. Missä viipyykään\napuretkikunta? Meidän olisi joka tapauksessa täytynyt jo kauan sitten\ntavata valaanpyyntilaivoja. Tiistaina, marrask. 30 p. Tänään tohtori\nleikkasi Ferrissiltä toisenkin käden. Myrsky käy koillisesta.\nMahdotonta pyrkiä sitä vastaan nykyisessä kurjassa tilassamme; pakko\npysyä täällä, siksi kunnes se asettuu. Keitimme päivälliseksi lientä\nviimeisestä koiranlihastamme. Pemmikani loppunut.\n\nKeskiviikkona, joulukuun 1 p. Yleinen heikkous. Merz menehtyy nopeaan.\nLähetin Adlerin rantaan etsiskelemään leväkirppuja. Saimme niitä noin\nsuullisen mieheen. Päivälliseksi lusikallinen glyseriniä lämpimän veden\nkera.\n\nTorstaina, jouluk. 2 p. Merz kuoli yöllä. Myrsky jatkuvasti koillinen.\nAnkara yö.\n\nPerjantaina, jouluk. 3 p. Hansen kuoli varhain aamulla. Mukk Tu ampui\nkiirunan. Siitä lihakeittoa. Dennison ei jaksa enää kauvempaa.\n\nLauantaina, jouluk. 4 p. Hansen haudattiin jään alle. Lusikallinen\nglyseriniä ja lämmintä vettä päivälliseksi.\n\nSunnuntaina, jouluk. 5 p. Tapasin Dennisonin kuolleena minun ja Adlerin\nvälissä. Olemme liian väsyneet haudataksemme hänet tai edes vetääksemme\nhänet ulos teltasta. Jääköön hän tänne makaamaan. Jumalanpalvelus klo\n5.30 ip. Viimeinen lusikallinen glyseriniä lämpimän veden kera.\n\nSeuraava päivä oli maanantai, ja Ferriss heräsi johonkin aikaan\nvuorokaudesta — oliko se yö vai päivä, sillä hän ei kyennyt päättämään.\nHän nousi kyynärpäänsä varaan ja tuijotteli tylsästi Bennettiin, joka\nkirjoitti päiväkirjaansa. Huomatessaan Ferrissin olevan hereillä\nsilmäsi Bennett ylös papereistaan. Hänen äänensä kuului paksulta ja\nsekavalta, sillä kieli tahmautui kiinni kitalakeen.\n\n»Kauanko myrskyä nyt ollut, Ferriss?»\n\n»Tänään viikon päivät», vastasi toveri.\n\nBennett kirjoitti edelleen.\n\n — — — taukoamaton myrsky yli viikon päivät. Mahdoton tässä tilassa\n kulkea sitä vastaan. Mutta jos jäämme tänne, joudumme perikatoon.\n Jumala meitä auttakoon. Nyt on kaikkityyni ohi.\n\nBennett veti viivan poikki sivun, johon hän oli viimeksi kirjoittanut,\nja kirja yhä kädessään hän antoi katseensa verkalleen kulkea yli koko\nteltan.\n\nKuusi miestä oli jälellä, viisi ahdettuina yhteen tuohon kauheaan\ntelttaan, kuudes, Adler, oli alhaalla rannalla etsimässä leväkirppuja.\nTeltan omituisen kaameassa hämyssä näyttivät »Frejan» retkikunnan\neloonjääneet miehet pikemminkin eläimiltä kuin ihmisiltä. Parta ja\ntukka oli heillä leikkaamaton ja liittyi yhteen nahkapuvun karvojen\nkanssa. Kasvot olivat mustat liasta, ja käsivarret ja sääret olivat\njäykät ja pöhöttyneet. Se oli nälän luonnotonta lihavuutta, kurjuuden\nveristä ivailua; tuolla pelottavalla leimalla nälkäkuolema näillä\nmailla ensin merkitsee ne, jotka se tahtoo tappaa. Silloin tällöin\nhe yrittivät ryömiä vähän lattialla, kieli tahmautuneina kiinni\nkitalakeen, turvonneena ja tuhkanharmaana kuin papukaijoilla, ja joka\nkerta kun he yrittivät sanoa jotakin, tulivat he väkistenkin purreeksi\nkieleensä.\n\nOviaukon vieressä virui Dennisonin pöhöttynyt ruumis. Kaksi muuta\ntorkkui makuusäkeissään. Eräässä nurkassa kyyrötti Mukk Tu ja\nkeitti rasvalampulla lientä hylkeennahkatallukoistaan. Toisissa\nnurkissa majailivat Ferriss ja Bennett. Bennett käytti polveaan\nkirjoituspöytänä, Ferriss koetteli kädentyngillään kirvoittaa itseään\nulos makuusäkistä. Toiseen tynkään oli tinalusikka köytetty nuoralla.\n\nTeltassa oli kamala löyhkä. Lääkeaineet antoivat lemunsa ja homehtunut\nruuti, likaiset pitovaatteet, kauan pesemättömät ihmisruumiit,\nkangasseiniin pitäytynyt tupakanhaju, käristynyt hylkeennahka, kostea\nja homeinen telttakangas antoivat kukin oman lemunsa — ruuan hajua vain\nei olisi terävinkään nenä voinut keksiä.\n\nUlkona ulvoi myrsky, pitäen taukoamatonta noitainjuhlaa. Se täristeli\nikäkulua telttaa, hyppeli villein hypyin kalliolta toiselle ja pölytti\nkuivaa, tuhkanhienoa lunta ylös pyörteisiin kuin raivopää paholainen,\nkuin jokin mahtava hirviö, joka temmeltää kuolinkouristuksissaan,\nsäälittömästi kuin nälistynyt susi.\n\nTeltan edustalla työntyi alastomain jäävuorirantamien sisään pitkä\nvuono, täynnä ajelehtivia jäälohkareita; mutta teltan takana urkeni\netelää, itää ja länttä kohti ääretön, harmaa, rosoinen, luotaan\ntorjuva autiomaa. Jäätä ja lunta ja kivilouhikkoa, jäätä ja lunta ja\nkivilouhikkoa ulottui siellä peninkulmamääriä; oikea tyhjyyden ja\nautiuden maailma — rikkirevitty taistelutanner maailman alkuaikojen\nvilleistä kamppailuista.\n\n»Missä Adler on?» kysyi Ferriss.\n\n»Hän on mennyt ulos etsimään leväkirppuja», vastasi Bennett. Hän\ntaivutti päätänsä ja katseli miettiväisesti polvellaan auki olevaan\npäiväkirjaan.\n\n»Tiedätkö, Ferriss, mitä nyt juuri kirjoitin?» hän kysyi, ja vastausta\nodottamatta hän jatkoi: »kirjoitin: 'Nyt on kaikkityyni ohi'.»\n\n»Sen minäkin uskon», virkkoi Ferriss ja katseli ympärillensä.\n\n»Niin, kaikki toivo. Nyt se on viimeinkin auttamattomasti ohitse — — —\nNiin, niin.»\n\nMolemmat olivat kauan vaitonaisia. Muuan makuusäkissä kykkivistä\nmiehistä voihkasi ja kääntyi vatsalleen. Ulkona puhkesi tuuli äkkiä\nvalittavasti vinkumaan ja jatkoi sitten vanhaa meluamistaan.\n\n»Dick», sanoi Bennett ja pani päiväkirjan kiinni, »kaikki on nyt ohi,\nja senvuoksi tahdon mielelläni puhella sinun kanssasi — — kysyä sinulta\njotakin.»\n\nFerriss kieritteli lähemmäksi häntä. Myrskyn kohina voitti heidän\näänensä, niin että toiset eivät voineet kuulla mitä he puhelivat, ja\nnyt olisi ollut samantekevä, vaikka olisivat kuulleetkin.\n\n»Dick», alotti Bennett, »nyt olemme kaikki samanlaisia. Muutaman\ntunnin perästä mekin olemme samassa tilassa kuin hän tuossa», hän\nlöi kädellään tohtorin ruumista. Se oli jo niin jäykkä, että lyönti\nläimähti kuin kovan tukin pinnasta. »Tuolla tapaa mekin kohta makaamme.\nMutta ensin — niin kauvan kuin vielä voin, tahtoisin puhella sinun\nkanssasi Lloyd Searightista. Sinähän olet tuntenut hänet koko ikäsi, ja\nsinä olit meistä kahdesta viimeinen, joka näit hänet ennen lähtöämme.\nMuistat kai sen, minun piti mennä laivaan kahta päivää ennen sinua\ntarkastamaan, että pumput olivat kunnossa.»\n\nBennettin puhellessa istui Ferriss aivan suorana makuusäkillään ja\npiirteli tinalusikallaan kuvioita nahkatakkinsa liepeeseen. Niin,\ntotta oli, että hän oli tuntenut Lloydin niin kauvan kuin oli elänyt,\nja varmastikin senvuoksi hän oli ruvennut niin paljon pitämään\ntytöstä. Mutta hän ei ollut aina ilmaissut sitä, rakkautensa ei ollut\nhänelle itselleenkään selvinnyt, ennenkuin hän tuli ottamaan häneltä\njäähyväiset, jättämään hänet tämän mielettömän matkan vuoksi. Silloin\noli jo ollut liian myöhää sanoa hänelle mitään, ja siksipä ei Ferriss\nollut sanonutkaan mitään. Lloyd ei saisi koskaan tietää, että hänkin —\nkuten Bennett — piti hänestä.\n\n»Ehkäpä kuuluu hullulta», jatkoi Bennett hämillään — »mutta jos voisin\nuskoa, että hän olisi välittänyt minusta — sillä tapaa kuin tahtoisin\n— niin kävisi se, mikä nyt meitä odottaa — enpä oikein tiedä, kuinka\npuhua — niin kävisi se helpommin päinsä, sitä tarkoitan. Ilmaisen\najatukseni hyvin huonosti — mutta eipä olisi niin tukalaa kuolla, jos\nvain tietäisin, että hän olisi edes vähänkin pitänyt minusta.»\n\nFerrissillä pyörivät ajatukset sukkelasti päässä. Kuinka ihmeellä ei\ntämä ollutkaan koskaan juolahtanut hänen mieleensä! Mutta Ferriss\nei ollut koskaan voinut ajatella naislempeä Bennettin kaltaisen\npersoonan yhteydessä, tuon suuren, järeän, karkeatekoisen miehen,\njoka koko olemuksellaan sulautui valtaviin suunnitelmiinsa, joka ei\nkyennyt näkemään ja huomaamaan muuta kuin etäisen päämaalin, jonka\noli itselleen asettanut, joka vei aatteitaan perille kaikkien muiden\najatusten, toivomusten ja tunteiden kustannuksella. Bennett oli\nmiesten mies, mutta vain pelkästään mies. Mutta tässäpä johtui jotakin\nFerrissin mieleen. Bennetthän oli nimittänyt Lloydia naisten naiseksi,\nsuurenmoiseksi naiseksi. Hän oli oikeassa, kieltämättä hän oli\noikeassa. Juuri sellainen Lloyd oli, eikä siis käynyt ihmetteleminen,\nettä hän oli miellyttänyt Bennettiäkin. He olisivat todellakin komea\npari, väkeviä ja suurenmoisia luonteita kumpikin, haavoittumattomia\noman voimansa tunnossa.\n\n»Sinä olet tuntenut hänet niin hyvin ja niin kauan», jatkoi Bennett,\n»että varmastikin uskon hänen puhelleen sinulle minusta. Sanopas\nminulle, onko hän milloinkaan sanonut — tai vihjannut — antanut sinun\nymmärtää, että hän olisi huolinut minusta, jos olisin kosinut häntä.»\n\nYksinpä tällaisenakin elämänhetkenä täytyi Ferrissin ihmetellä tuota\näkillistä ja odottamatonta muutosta Bennettin muuten niin karussa\nolemuksessa. Ferriss tunsi hänet hyvin. Bennett ei ollut sellainen\nmies, joka antoi tinkiä vaatimuksistaan ja tyytyi vähempään osaan.\nMitä ikinä hän tahtoi omistaa, sen hän otti raudankovalla kädellä,\nsäälimättömästi ja häikäilemättömästi. Mutta eivätkö kaikki elämän\narvot olleet samantekeviä, joutavia pikku asioita nykyisessä\nhajoamistilassa? Se hirvittävä mylly, joka oli tavoittanut heidät\nrouhimiensa väliin, oli jauhanut kaikki pienet etäisyystajunnat irti\nheistä. Ainoastaan puhtaasti inhimillinen heidän olemuksessaan i —\nalkuperäisin, arvoisin — oli jäänyt jälelle.\n\nMutta ajatus, mitä hänen oikeastaan nyt piti vastata, kammahdutti\nFerrissiä. Toisella puolen oli se nainen, jota hän itsekin rakasti,\ntoisella puolen jälleen Bennett.\n\nHänen paras ystävänsä, hänen päällikkönsä, hänen sankarinsa. Olivathan\nhekin jo tunteneet toisensa kauan, olivat vieri vieressä sotineet samaa\nvihollista, samoja kärsimyksiä, samoja vaaroja, samoja onnettomuuksia\nja tappioita vastaan.\n\nFerriss oli hirveän ymmällään. Oliko hänen pakko puhua Bennettille\nsilkkaa totta? Pitikö tämän viime pettymyksen päättää pitkä sarja\nmuita pettymyksiä, kruunata kaikkien näiden viimeisten kuukausien\nkatkerat onnettomuudet ja murtuneet toiveet? Pitikö Bennettin kuolla\ntällainenkin suru sydämensä kukkuroina?\n\n»Olenpa välistä uskonut», sanoi Bennett heikosti hymyillen, »että\nhän tosiaankin välitti hieman minusta. Olen varma, että joskus voin\nhuomata sen hänen olemuksessaan. Toivoisin, että olisin puhunut hänelle\nsuoraan. Onko hän milloinkaan sanonut sinulle mitään? Luuletko, että\nhän olisi ottanut minut, jos olisin kosinut?» Hän pysähtyi ja odotti\nhenkeään pidellen vastausta.\n\n»No niin», rohkeni Ferriss vihdoin virkkaa, toivoen että sen kautta\nkeskustelu päättyisi, »nii-in, luulenpa, että hän olisi tehnyt sen.»\n\n»Luuletko?» sanoi Bennett sukkelaan. »Sinä siis luulet. Mitä hän on\nsanonut? Onko hän sanonut sinulle mitään?»\n\nNyt joutui Ferriss pahasti tiukalle. Hän ei tiennyt, mitä nyt\nneuvoksi. Mutta äkkiä hän sai pelastavan ajatuksen. Nythän oli\nkaikki niin yhdentekevää. Miksi ei hän siis kertoisi ystävälleen\nsellaista, jota tämä kaikkein mieluisimmin tahtoi kuulla, vaikkapa\nse ei ollutkaan totta? Miksi ei Bennett saisi edes kuollessaan tätä\niloa osakseen, kärsittyään niin paljon? Milläpä asialla olikaan enää\njotain merkitystä, kun heidän kaikkien oli pakko kuolla seuraavain\nneljänkolmatta tunnin kuluessa? Bennett tuijotteli niin jännittyneenä\nhäneen; nyt ei ollut aikaa ajatella seurauksia. Mutta mitään seurauksia\nei tullut olemaankaan. Loppuhan oli niin lähellä. Mutta voiko Ferriss\nnyt valehdella noin paksulta Bennettille? Ferriss ei uskonut, että\nLloyd piti Bennettistä; oikeastaan hän oli varma siitä, että tyttö\nei pitänyt tästä, ja kuinka voi Bennett edes vilaukseltakaan uskoa\nLloydin tunnustaneen jotakin sellaista hänelle, Bennettin ystävälle ja\nuskotulle? Ferriss oli tuntenut jo Lloydin kauan ja oppinut vihdoin\nrakastamaan häntä. Mutta tiesikö hän itse edes, pitikö tyttö hänestä?\nEi, sitä hän ei tiennyt, ei osannut aavistaakaan.\n\nBennett istui ja odotteli vastausta. Ferriss ei ymmärtänyt mitä sanoa.\nHän ei enää kyennyt näkemään, mikä oli oikein ja mikä väärin. Jos valhe\nauttoi tekemään Bennettin onnelliseksi hänen viime hetkenään, niin\nmiksi ei hän saisi sanoa valhetta.\n\n»Niin», vastasi Ferriss vihdoin, »kerran hän sanoi jotakin sellaista.»\n\n»Sanoiko hän?»\n\n»Kyllä», sanoi Ferriss vitkallisesti, etsien kaikkein uskottavinta\nvalhetta. »Me johduimme puhumaan retkestämme ja sinusta. En tiedä,\nkuinka se tuli puheeksi, mutta aivan luonnollisesti se muuten kävi.\nHän sanoi — ja nyt sen muistankin — hän sanoi: 'Teidän pitää tuoda\nhänet takasin minulle. Muistakaa, että hän on minulle kaikki. Kallein\nmaailmassa'.»\n\n»Sanoiko —» Bennett yskiä kakisteli ja purasi partaansa, »sanoiko hän\ntodella niin?»\n\nFerriss nyökkäsi.\n\nBennett veti syvään henkeä; sitten hän sanoi: »Minä olen niin iloinen,\net voi arvatakaan, Dick, kuinka iloinen olen tästä, kaikesta muusta\nhuolimatta.»\n\n»Kyllä maar sen voin arvata», mutisi Ferriss puolittain itsekseen.\n\n»Ei, et maar voikaan», virkkoi toveri. »Miehen pitää rakastaa naista\nsillä tapaa kuin minä rakastan, Dick, ja sitten nähdä — keksiä —\nhuomata, että kaikki on, niinkuin tuleekin olla, voidakseen oikein\nkäsittää minun iloni. Hän olisi tullut vaimokseni. En tiedä, kuinka\nminun oikein pitäisi kiittää sinua, Dick. Ja nyt saat toivottaa minulle\nonnea.»\n\nHän nousi pystyyn ja tarjosi toiselle kätensä. Ferrisskin kohottautui\nvaivoin ja kurotti tahtomattaan kätensä, mutta tempasi sen kohta\ntakaisin. Bennettin käsi vaipui alas, ja molemmat jäivät seisomaan\nja tuijottamaan Ferrissin kädentynkiin, joista oikean ranteeseen oli\ntinalusikka köytetty nuoralla kiinni.\n***\nMuutamaa tuntia myöhemmin Bennett voi selvästi huomata myrskyn\nheikentyneen. Hän oli varma siitä, että se asettuisi tykkänään\niltapäivään mennessä. Kun hän tuulimittaria tarkasteltuaan yritti\npalata telttaan, huomasi hän, että Kamiska, ainoa eloonjäänyt heidän\nkoiristaan, oli palannut takaisin karkumatkaltaan ja istui nyt vähän\nmatkan päässä jäällä, epätietoisena siitä, minkälainen vastaanotto\nsen osaksi tulisi. Bennett oli varma, ettei Kamiska ollut tahallaan\nkarannut. Se oli ollut uskollisin kaikista koirista. Bennett arveli,\nettä se teltasta poistuttuaan oli joutunut eksyksiin lumipyryssä.\nMutta nythän heillä oli ruokaa tarjona. He voivat ampua Kamiskan;\nse voisi pitentää heidän elonaikaansa päivällä tai parilla, ja\nsitten voisi vahvin heistä lähteä tarpomaan edelleen, ehkäpä päästä\ntskutshilaissiirtoloihin Koljuhin-vuonon partailla ja palata takaisin\navun kera. Mutta kuka heistä siihen kykenisi? Tietenkään ei Ferriss,\njoka tuskin pysyi jaloillaan, ei myöskään Adler, joka tavantakaa\nhouraili ja jota päällikkkönsä vain ankarin sanoin sai pidetyksi\ntyössä; Mukk Tu'hunkaan ei ollut\nluottamista, ja molemmat jälellä olevat miehet tekivät paraillaan\nkuolemaa. Yksi ainoa sen voi tehdä, ainoa heistä, joka vielä oli\nsäilyttänyt henkensä ja ruumiinsa voimat, hän itse, Bennett. Niin —\nmutta voiko hän jättää väkensä omiin hoteisiin?\n\nHän tallusti telttaan noutamaan pyssyn, jolla ampuisi koiran, mutta\näkisti pisti jotakin hänen päähänsä, ja hän jäi istumaan makuusäkille\npää käsien varaan.\n\nOliko hän nyt lopultakin masennettu? Oliko vihollinen voittanut? Oliko\njää sulkenut hänetkin armottomaan syleilykseensä? — Mutta uudelleen\nvahvistui hänen elämänvoimansa, vielä kerran nousi hänen rautainen\ntahtonsa uhmaamaan tappiota. Ei, ei, ei, hän ei ollut voitettu eikä\nmasennettu, hän jäisi elämään, hän, väkevin, parhaiten varustettu\nkaikista, eläisi toisten menehdyttyäkin. Eikö ollut totta, että väkevin\nyksilö eläisi kauimmin? Eikö se ollut yksi suuria luonnonlakeja? Hän\ntiesi, että hän oli kyllin vahva matkaamaan, ehkäpä kaksi kokonaista\npäivääkin; ja nythän he saivat ruokaa — hän sai ruokaa. Niin, mutta\nvoiko hän jättää väkensä yksin?\n\nHän oli kyllä jättänyt Mc Phersonin yksin kuolemaan, mutta silloinhan\noli ollut kysymys kaikkien muiden hengistä, arpapeli yhden hengestä\nyhdentoista muun henkeä vastaan. Nythän oli kysymys vain hänestä\nitsestään. Ja Ferriss — ei, hän ei voinut jättää Ferrisstä yksin.\nHe jakaisivat koiranlihan keskenään — koko koiran. Hän ja Ferriss\nlähtisivät. He pääsisivät Koljuhin-vuonolle ja ihmissiirtoloihin. Hän\npelastuisi, hän palaisi takaisin kotia — Lloydin luo, joka rakasti\nhäntä. Niin, mutta voiko hän jättää muut miehensä yksin?\n\nBennett puristi mahtavan kouransa nyrkiksi ja antoi sen raskaasti\npudota polvelleen.\n\n»En», sanoi hän päättävästi.\n\nHän oli ajatellut ääneen, ja Ferriss, joka oli jälleen ryöminyt\nmakuusäkkiinsä, katseli häntä uteliaasti. Yksinpä Mukk Tu'nkin huomio\nkääntyi hetkeksi siitä löyhkäävästä keitosta, jota hän valmisti\nrasvalampun yllä. Teltan ulkopuolelta kuului askeleita.\n\n»Adler sieltä tulee», mutisi Ferriss.\n\nAdler tempasi teltan oven syrjään. Sitten hän karjui Bennettille\nvasten kasvoja: »Kolme valaanpyyntilaivaa jääsohjun toisella puolella,\nkapteeni. Ne laskevat veneen vesille, mitä nyt teemme?» Bennett\ntirkisteli häntä ymmällään, kykenemättä kokoomaan ajatuksiaan.\n\n»Mitä sinä sanot?» Makuusäkeissä viruvat miehet, jotka Adlerin huuto\noli herättänyt, pyrkivät istualleen ja kuuntelivat.\n\n»Valaanpyytäjiä», toisti Bennett hitaasti. »Missä? Minä en usko sitä»,\nlisäsi hän ja pudisti päätään.\n\nAdler oikein huojui mielenliikutuksesta.\n\n»Kolme valaanpyytäjää», hän kertoi. »Aivan lähellä. Ne ovat työntäneet\nveneen veteen — ah, Jumala, kuulkaahan vain!»\n\nSiitä ei voinut enää erehtyä — rannalta kuului todellakin\nhöyrylaivapillin käheä vihellys. Eräs miehistä kohotti heikon\nhurraa-huudon. Koko teltta joutui kuohuksiin. Jälleen kajahti tuo\nkäheä, pitkä vihellys.\n\n»Mitä me teemme, kapteeni?» toisti Adler.\n\nKaikki huusivat toistensa suuhun.\n\nFerriss kävi joutuun Bennettin tykö ja koetti puhua melun halki.\n\n»Kuulehan... kuuletkos, mitä sanon sinulle», hän karjui, »kaikki, mitä\näsken kerroin — Lloydista — luulin näet — se on pelkkää erhetystä — et\noikein ymmärtänyt —»\n\nBennett ei häntä kuunnellut.\n\n»Mitä nyt teemme, kapteeni?» mylvi Adler kolmannen kerran.\n\n»Vie laivan kapteenille minun terveiseni. Sano hänelle, että meitä on\nkuusi miestä jälellä — sano hänelle — oh, sano mitä hittoa vain tahdot!\n— Pojat», huusi hän sitten, ja äkisti loistivat hänen kovat kasvonsa,\n»laittakaa kaikki valmiiksi lähteäksemme täältä. Nyt me lähdemme\nkotiin, pojat, kotia niiden luokse, jotka meitä rakastavat!»\n\n\n\n\nIII.\n\n\n\nKun Lloyd Searight kääntyi Calumet-torille kotimatkalla kirjakaupasta\nkäärö kainalossaan, huomasi hän hämmästyksekseen sadepisaran\ntoisella valkealla hansikkaallaan. Hän katsahti sukkelasti taivaalle;\naurinko oli jo näkymättömissä. Puiden siimeksessä torin itälaidalla\nolevat talot, joiden tähän aikaan iltapäivästä olisi pitänyt\nkylpeä kultaisessa päivänpaisteessa, olivat nyt varjossa. Helle,\njoka oli pannut ilman kaikilla kaduilla värisemään jo varhaisesta\naamusta alkaen, antoi paraikaa tilaa viileälle ja tuoksuvalle\nkosteudelle. Korkeiden jalavien latvoissa kävi vieno tuulenhenki. Kun\nvesipisaroita alkoi tiheästi tippua kuumalle, auringon pehmittämällä\nasfalttikivitykselle, joudutti Lloyd askeleitaan. Mutta myöskin\nkesäinen myrsky piti joutua. Kun hän oli ennättänyt torin poikki isossa\nharmaakivitalossa olevan toimiston ovelle ja sai avaimen lukkoon,\nvirtasi sadetta alas pitkään ja kumeasti jymisten.\n\nLloyd kävi sisään toimiston isoon ja ilmavaan eteiseen, sulki oven\nnojaamalla selkänsä sitä vastaan ja jäi hetkiseksi seisomaan vetääkseen\nhenkeä. Rownie, nuori mulattipalvelijatar, joka oli menossa portaita\nylös kantamus puhtaita pyyheliinoja käsivarrellaan, kuullessaan oven\nkäyvän kääntyi katsomaan taaksensa ja huudahti: »Jopa oli aikakin,\nneiti Lloyd, teidän joutua kotiin. Lyön vaikka vetoa, että neiti Wakely\nja neiti Ester Thielman ovat kastuneet likomäriksi. Kummallakaan ei\nollut sateenvarjoa ulos lähtiessään.»\n\n»Ovatko neiti Wakely ja neiti Thielman kumpikin lähteneet ulos?» kysyi\nLloyd kiireisesti. »Ovatko molemmat kutsutut sairaiden luo?»\n\n»Niin, neiti Lloyd», vastasi Rownie, »en tiedä minkävuoksi neiti Wakely\nlähti, mutta neiti Thielman sai lavantautitapauksen — nyt jälleen. Nyt\non meillä ollut niitä jo kolme yhden viikon aikana. Kun neiti Wakely\nlähtee kaupungille, tulette te kai seuraavaksi listalla, neiti Lloyd!»\n\nRownien pakistessa astui Lloyd eteisen halki seinän luo, jossa riippui\nsairaanhoitajattarien nimiluettelo, jonka mukaan heidän oli vuoronsa\nperään kutsuttaessa lähdettävä kaupungille sairaita hoitamaan. Joka\nkerta kun yksi heistä lähti, muutti hän nimensä kaikkien toisten nimien\nalle. Siten näki se, jonka nimi kulloinkin sattui olemaan ylinnä,\nolevansa »seuraava listalla» ja tiesi olla valmis lähtemään, kun\njostakin tuli kutsumus.\n\nNyt oli Lloydin nimi ylinnä. Hän ei ollut ollut viittäkään minuuttia\npoissa toimistosta; ja harvinaista oli, että kaksi sairaanhoitajaa sai\nyht'aikaa sairaskutsun.\n\n»Onko teidän vuoronne?» kysyi Rownie, kun Lloyd kääntyi reippaasti\nympäri.\n\n»On niinkin», vastasi Lloyd ja juoksi portaita ylös; mennessään hän\nkysyi mulattitytöltä varmemmaksi vakuudeksi: »Ei suinkaan lie yhtään\nkutsua tullut, sen jälkeen kun neiti Thielman lähti, vai mitä, Rownie?»\n\nRownie pudisti päätään.\n\nLloyd meni suoraan huoneeseensa, viskasi kirjat jonnekin ottamatta\nedes käärepaperia niiden päältä ja rupesi täyttämään käsilaukkuaan\nkuntoon. Sitten hän riisui yltään kävelypuvun ja jäykistetyn alushameen\nja valitsi toisen puvun, joka ei kävellessä kahissut, pesi kasvonsa ja\nkätensä, otti sormukset sormistaan ja orvokkikimpun vyöltään ja kävi\nviimein akkunain välissä olevan pyöreän, vanhanaikaisen peilin eteen\nja kampasi tukkansa uudestaan korkealle päälaelle, niin että otsa ja\nohimot tulivat vapaiksi. Sitten jäi hän vähäksi aikaa seisomaan ja\nkatselemaan kuvaansa peilistä.\n\nHän oli korkea- ja voimakasvartaloinen, korkeapovinen ja\nvankkakaulainen, kädet hänellä oli isot ja vahvat ja ranteet pyöreät.\nHänen kasvoillaan oli aina vakava ilme, joka ei näyttänyt tahtovan\nhevillä väistyä niiltä, tummansiniset, loisteettomat silmät sijaitsivat\nsyvällä tasaisten, tuuheiden kulmakarvojen alla. Suu ilmaisi jäykkää\ntahdonvoimaa, eikä leuka ollut suinkaan pieni. Mutta tukka hänellä\noli upea, nousten kasvojen rajasta kuin mikäkin tummanpunainen liekki\nmahtavaksi, paksuksi solmuksi päälaelle, tummanpunainen ja välkkyvä\nkuin vaski ja vanha pronssi. Tummanpunaisine tukkineen, tummansinisine\nsilmineen ja uhkuvan punaisine poskineen oli Lloyd kaunis tyttö;\nhänessä oli jotakin kuningattaren omaista, sillä korkeakasvuisena\nhän aina piti päätänsä ja vartaloansa ylväästi pystyssä ja ylettyi\nkatsomaan enimpien naisten ja monien miestenkin päitten yli.\n\nHän kääntyi poispäin peilistä ja laski kamman pöydälle. Hänen oli\nvielä sälytettävä sairaanhoitajalaukkunsa kuntoon, tahi, koska se aina\noli valmiiksi sälytetty, pikemminkin katsoa, ettei mitään ollut siitä\nunohtunut. Hän oli hyvin ylpeä tuosta laukusta, jonka hän oli antanut\nvalmistaa oman aatteensa ja oman piirustuksensa mukaan. Se oli mustaa\nvenäjännahkaa ja kooltaan kuin! tavallinen käsilaukku, mutta se oli\nvarustettu hopeaheloilla, joihin hänen nimensä ja toimiston osote\noli kaiverrettu. Hän otti sen esiin vaatekomerosta ja kävi läpi sen\nsisällyksen mutisten itsekseen:\n\n»Kuumemittari — väkiviinalamppu — morfiniruisku — hiilihappopullo —\npisaramittari — ruumiinlämpötaulukko; aivan niin, siinähän on kaikki\nmitä tarvitaan.»\n\nHänen vielä laskiessa laukkunsa sisällystä koputti kuumesairaiden\nhoitajatar neiti Douglas hänen ovelleen; ja kun tulokas näki sen olevan\nraollaan, kävi hän ilman muuta sisään.\n\n»Oletteko kotona, neiti Searight?» hän kysyi ja katseli ympärilleen\nhuoneessa — sillä Lloyd oli mennyt makuukomeroon pesemään\npisaramittaria.\n\n»Täällä olen», vastasi Lloyd. »Istukaa.»\n\n»Rownie sanoi teidän olevan lähinnä vuorossa lähteä ulos», sanoi neiti\nDouglas ja istahti Lloydin sohvaan.\n\n»Aivan oikein. Olinpa jo saada lähteä äskenkin. Kävin vain pikimältään\nasialla torin toisella puolella — ja minun poissa ollessani saivat sekä\nneiti Wakely että neiti Ester Thielman kumpikin kutsun. Nyt on minun\nnimeni ylinnä.»\n\n»Ester sai lavantautitapauksen tri Pittsiltä. Tiedättekö mitä, Lloyd —\nantakaahan minun laskea — se on neljäs — seitsemäs — yhdeksäs — se on\njo kymmenes lavantautitapaus kaupungissa tällä haavaa.»\n\n»Niin, tiedän kyllä, että tauti on hyvin levinnyt», vastasi Lloyd,\ntullen makuukomerosta ja kuivaten mittalasia huolellisesti.\n\n»Emmekä siitä hevillä pääse», jatkoi sairaanhoitajatar, »niin kauan\nkuin tätä helteistä säätä jatkuu. Se on melkein kulkutaudin luontoista.»\n\nLloyd piteli mittalasia päivää vasten ja tutki sitä kiinnirypistetyin\nsilmin.\n\n»Mitä Ester sanoi, kun sai tietää sen olevan tarttuvaa tautia?» hän\nkysyi. »Oliko lähtö hänelle vastenmielistä?»\n\n»Ei lainkaan», vastasi neiti Douglas. »Hän ei ole sellainen kuin\nHarriet Freeze.\n\nLloyd ei virkkanut mitään. Harriet Freezen tapaus oli niitä, joita\nsairaanhoitajattaret eivät koskaan unohtaneet eivätkä koskaan antaneet\nanteeksi. Neiti Freeze oli nuori englannitar, joka äskettäin oli otettu\ntoimiston palvelukseen ja lähetetty muuatta rokkopotilasta hoitamaan,\nmutta oli kammahtanut takaisin ratkaisevassa silmänräpäyksessä ja\njollain tekosyyllä luopunut koko toimestaan, johon oli juuri astunut.\nSe oli vihollisen silmien edessä osotettua pelkuruutta, ainoata\nheikkoutta, jota ei voitu antaa anteeksi. Kun tuo nuori tyttö palasi\ntakaisin toimistoon, ei siellä kukaan tehnyt eikä sanonut hänelle\nyhtään mitään, mutta toverit karkottivat arvelematta hänet piiristään.\nTuskin missään tapasikaan niin vahvaa »toverihenkeä» kuin näiden\nnuorten piirissä, jotka olivat vihkineet elämänsä loppumattomaan\ntaisteluun onnettomuutta vastaan.\n\nLloyd jäi yhä tarkastelemaan sairaanhoitotarpeitaan ja rupesi\nviivoittamaan valmiiksi ravintotaulukoita, jolla aikaa neiti Douglas\nkoetti taivuttaa häntä merkitsemään nimensä avustuslistaan, joka\nkierteli sairaanhoitajattarien kesken erään syöpätautisen vanhan\nraajarikon hyväksi. Lloyd vastasi kohta kieltävästi.\n\n»Tiedättehän te, neiti Douglas», hän sanoi, »että minä avustan\nainoastaan yhdistyksen välityksellä.»\n\n»Sen kyllä tiedän», myönsi toinen, »ja tiedän myöskin, että te annatte\nkaksi kertaa enemmän kuin monet toiset, mutta tämän vanhusparan laita\non aivan toisin. Me tunnemme hänet läpikotaisin, ja olemme jokainen\nmerkinneet vähäsen. Te olette ainoa, joka on vastannut kieltävästi,\nLloyd, ja totta puhuen minä olin toivonut saavani viisikymmentä\ndollaria täyteen.»\n\n»Ei.»\n\n»Meiltä puuttuu enää vain kolme dollaria. Viidelläkymmenellä dollarilla\nme voimme ostaa hänelle tuon pienen tupakkikaupan, jolla hän voi elää.»\n\n»Ei.»\n\n»Ettekö tosiaankaan tahdo antaa meille noita kolmea dollaria?»\n\n»En.»\n\n»No niin, antakaa edes toinen puoli, niin minä täytän summan», sanoi\nneiti Douglas.\n\n»Luuletteko minun estelevän rahojen takia?» kysyi Lloyd hymyillen.\n\nSe epäluulo ei todellakaan ollut paikallaan Lloydiin nähden, jolle\npelkät rautatieosakkeensakin tuottivat vuosittain 15,000 dollarin tulot.\n\n»En tietystikään, sitä en tarkoittanut. Mutta kuulkaahan nyt,\nLloyd, antakaa meille toki nuo kolme dollaria, niin voin lähettää\nukkopahaselle rahat vielä tänä iltana. Hänestä tulee sitten onnellinen\nmies koko loppuiäkseen.»\n\n»En — en — en, en kolmea dollaria enkä edes kolmea centtiä.»\n\nNeiti Douglas kohautti pettyneenä hartioitaan. Hänenhän olisi pitänyt\ntietää, ettei Lloydin tahtoa voinut taivuttaa. Minkä tämä kerran oli\nsaanut päähänsä, sitä ei käynyt muuttaminen, vaikka olisi haastellut\nitsensä henkihieveriin. Hän tyytyi siis pudistelemaan Lloydin päätä ja\nsanoi ilman katkeruutta:\n\n»Härkäpää! Härkäpää! Härkäpää!»\n\nLloyd sälytti morfiniruiskun ja pisaramittarin laukkuun, pani vielä\npienet jääpihdit mukaan ja sulki sitten laukun että pamahti.\n\n»Kas niin», sanoi hän, »nyt olen valmis.»\n\nNeiti Douglasin mentyä Lloyd istahti hänen äskeiseen paikkaansa\nsohvankulmaan, otti kirjan ja kuvalehdet ulos käärepaperista ja rupesi\nselailemaan kuvia. Mutta hänen oli vaikea pitää ajatuksiaan oikein\nkoossa. Hän yritti lukeakin, mutta viskasi kirjan pian pöydälle ja\nnojautui taapäin sohvanselkää vastaan, kädet ristissä niskassa ison,\npronssinvärisen hiussolmun alla ja hajamielinen ilme tummansinisissä\nsilmissä.\n\nEdellisenä yönä oli hän ollut valveilla moneen kertaan ja tuijotellut\nvaihteleviin varjokuviin, joita sähkölamput ulkona loivat seinille.\nHän oli syönyt hyvin vähän. Kahtena viime päivänä hän oli tuntenut\nyhä enenevää levottomuutta. Nyt se oli vallannut koko hänen\nolentonsa. Hän ei kyennyt pudistamaan sitä mielestään. Se oli\npalannut kuudennenkymmenennen viidennen kerran, sadannen kerran —\ntuo vanha järjetön, hirveä pelko, joka eneni kuukausi kuukaudelta,\nvuosi vuodelta. Hän tajusi sen kuin jonkin näkymättömän, haamuttoman,\nmuodottoman painajaisen, joka alituisesti ahdisti häntä — milloin\nvältellen, milloin läheten, alati läsnäolevana, alati kohdalla, ehkäpä\njossakin huoneen sopessa, valmiina näyttäytymään hänelle, karkaamaan\nkimppuun takaapäin ja iskemään kylmät kyntensä hänen kurkkuunsa.\nSe leikitteli hänen kanssaan, kiusoitteli häntä, välistä se katosi\ntykkänään, toisinaan luuli hän karkottaneensa sen taistellen tiehensä,\nja sitten voi hän jälleen herätä öisin, kun ympärillä oli hiljaista\nja pimeää, ja tuntea että nyt oli se taas lähellä, hänen vuoteensa\nvieressä — hänen takanaan — hänen yllään — kunnes sydän oikein paukutti\nhädästä ja ajatus vihollisesta, joka ei koskaan käynyt suoraan edestä\nkimppuun, vaan piilotteli' ja väijyi pimeissä loukoissa, sai hänet\npurskahtamaan tukahutettuun, epätoivoiseen hätähuutoon, niin että hän\nviimein heräsi silmät tulvillaan kyyneleitä, kädet ristissä ja huulilla\näänettömiä rukouksia.\n\nHän lepäsi kotvan sohvanselustaan nojaten, mutta kavahti sitten äkkiä\npystyyn ja teki eleen kuin torjuakseen jotakin pois luotaan.\n\n»Eh, ei, ei», hän kuiski, »se on liian hirmuista!»\n\nHän koetteli hajoittaa painostavia ajatuksiaan kävelemällä ympäri\nhuonettaan ja muuttelemalla sen vähiä korukaluja toisiin paikkoihin.\nHän seisotti kellon, joka löi kuuluvasti kuin laivankello, ja\nväänsi sydämet alaspäin vanhoissa empiretyylisissä lampuissa, jotka\nriippuivat messinkiketjuissa tulisijan kummallakin puolella. Koska\nLloyd oli rakennuttanut koko toimistotalon, ei hän ollut siekaillut\nvalitsemasta sen kauneinta huonetta itseänsä varten ja sisustamasta\nsitä oman makunsa mukaisesti. Hänen huoneensa oli aistikas, vaikka\nerittäin yksinkertainen. Mitkään joutavat korukalut eivät hämmentäneet\nsen isoja seinäpintoja, parkettilattialla oli vain karvanen pieni\nmatto. Kamiini ja sen ympäryslaitteet olivat messinkiä, hänen valtava\nkirjoituspöytänsä vanhaa ja melkein mustunutta Haitin-tammea.\n\nMutta pian hän kyllästyi leikkimään kellon ja lamppujen kanssa,\njonka vuoksi hän avasi akkunan ja katseli ulos kadulle kyynärpäät\nakkunalaudalla.\n\nUkkosilma oli kulkenut ohi kuin suuri tumma matto taivaankannella,\nja koko kaupunki helotti jälleen auringonpaisteessa. Torilla, joka\npuolisen tuntia sitten oli ollut aivan tyhjä ja autio, liikuskeli\ntaasen samoja ihmisiä, joita siellä tavallisesti näki, lapsenhoitajia\nholhokkeineen, harmaapukuisia poliiseja ja joutilaita herroja, jotka\nsuihkulähdettä ympäröivillä penkeillä lueskelivat sanomalehtiään.\nJalavista pisarteli vielä sadevettä, niiden kiiltävät, märät lehdet\nvälkkyivät päivänpaisteessa. Punaiseksi maalatut hedelmärattaat, jotka\nsilloin tällöin vilkkuivat lehvien välistä torin toiselta laidalta,\nelähyttivät maisemaa. Jokunen sanomalehtipoika huuteli iltalehtiä.\nÄkisti helähti jossakin aivan lähellä näkymätön piano soimaan,\nrämisyttäen kohisevaa, lystillistä marssin säveltä, jonka reipas tahti\nkuului niin virkistävältä iltapäivän hiljaisuudessa.\n\nVälkkyvät, hienosti kiillotetut vaunut vierivät torin yli; ne\nvarmaankin pyrkivät johonkin ylimykselliseen naapurikortteliin. Lloyd\nnäki vilahduksen pehmeällä takaistuimella istuvasta naisesta; se oli\nhänen ikäisensä nuori tyttö, jonka hän päällimmittäin tunsi. Tajuten\nyhä vielä tuota äskeistä pelkoa ajatteli Lloyd itsekseen, että eiköhän\ntuo nuori tyttö, joka ei kyennyt tuntemaan erikoisen suurta iloa eikä\nerikoisen suuria suruja, ollut häntä onnellisempi. Mutta kohta torjui\nhän tuon ajatuksen luotaan ja lausui puoliääneen, jonkinlaista ylpeätä\nvoimakkuutta tuntien:\n\n»Ei, ei, olenhan minä sentään elänyt!»\n\nJa millä tapaa hän sitten olikaan elänyt? Hän voi hyvästi rinnastaa\nitsensä tuon vaunuissa istuvan tytön kanssa. Sukkelaan eli hän\najatuksissaan koko kehitysjaksonsa aina siitä saakka, kun hän oli\ntullut orvoksi; samana vuonna, jolloin hän oli tullut täysi-ikäiseksi,\noli hänestä myöskin tullut sekä oma herransa että Searightin tilusten\nja omaisuuden isäntä. Lloyd oli silloin ollut hoitajattarena P.\nLukaksen suuressa sairaalassa; äidin kuollessa, kuusi kuukautta\naikaisemmin, hän oli ollut siellä oppilaana. Hän oli aina ollut\nkunnianhimoinen, mutta puolittain itsetiedottomasti, vailla varmaa\npäämaalia kunnianhimollensa. Sillä kertaa hän oli vain tiennyt\nrakastavansa tointansa, itse valitsemaansa työalaa, ja että häntä\npidettiin kirurgisen osaston parhaana sairaanhoitajattarena. Hän\nmuisti myöskin edistymisensä tällä alalla, kuinka hän oli ensin\nollut oppilaana, sitten tullut hoitajakunnan vakinaiseksi jäseneksi,\ntoiseksi sairaanhoitajattareksi leikkaussalissa, sitten ensimmäiseksi\nhoitajattareksi ja vihdoin kunniahoitajattareksi synnytysosastolle.\nSitten tuli ajankohta, jolloin hän jätti sairaalan ja rupesi\nyksityiseksi sairaanhoitajattareksi, ja vihdoin verrattain hiljakkoin\nse aika, jolloin hän yht'äkkiä oli saanut suuren aatteensa, jolloin\nhänen itsetiedoton kunnianhimonsa ei enää ollut kohdistunut häneen\nitseensä, vaan oli pukeutunut kiinteään ulkokohtaiseen muotoon, kun\nhän oli keksinyt oikean keinon käyttää rahojaan ja perustanut tämän\nhoitajatarkodin ja -toimiston Calumet-torin varrelle. Jonkun aikaa\nhän oli itse johtanut alkuhommia, kunnes oli saanut omat aatteensa ja\nsuunnitelmansa toteutetuksi. Saatuaan kaikki käyntiin niinkuin itse\ntahtoi, luovutti hän johtaja-asemansa häntä vanhemmalle hoitajattarelle\nja rupesi itse jälleen tavalliseksi sairaanhoitajattareksi. Hän tahtoi\nolla aivan samanlainen kuin toisetkin, elää heidän elämäänsä, saman\nankaran kurin alaisena, ja senvuoksi hän koetteli pitää salassa,\nettä talo oli hänen rakennuttamansa. Toiset hoitajattaret tiesivät,\nettä hän oli hyvin rikas, hyvin riippumaton, mutta muutapa he eivät\nhänestä tienneet. Lloyd ei tiennyt, kenen he luulivat perustaneen tämän\nhoitajatarkodin ja sitä nyt ylläpitävän, eikä hän sillä ajatuksella\npaljoakaan vaivannut itseään.\n\nLloydin vaikuttimena ei ollut mikään lämmin ihmisystävyyden tunne eikä\nlähimmäisenrakkaus; mutta hän halusi sydämensä pohjasta saada olla\nnivelenä luonnon suuressa taloudessa, valita itselleen jonkin tehtävän\nja suorittaa sen kunnollisesti, ja tämän hän itsekin tiesi voivansa\ntehdä väkevän tahtonsa ja suuren rikkautensa avulla. Hänelle oli tullut\noikein uskonkappaleeksi tehdä jotakin, tarvitsematta ajatella sitä tai\nkuulla, puhua ja lukea siitä sen enempää. Suuret yleisinhimilliset\naatteet ja niiden kaunein ilmestysmuoto, runous ja taide, eivät hänelle\npaljon merkinneet, hänen ensimmäinen, viimeinen, ainoa vaikutusalansa\noli toiminta — todella kouraantuntuva, käsillä suoritettava toiminta.\nSuurin ja onnellisin päivä hänen elämässään oli ollut se, jolloin\nhän oli laskenut kätensä uutisrakennuksen paljaille, karkeille\nmuurikiville. Hänen tummansinisissä silmissään oli silloin loiste, joka\nniissä harvoin välkkyi, ja hän kuiskasi itsekseen:\n\n»Tämän _minä_ olen tehnyt!»\n\nNyt hän seisoi akkunassa kyynärpäihinsä nojaten ja katseli alas\ntorin puihin ja ruohokenttiin ja asfalttikivitykseen ja ohi ajaviin\nvaunuihin; hän ajatteli mielessään kaikkea tätä ja tunsi itsensä\nylpeäksi omasta voimastaan, iloiseksi ja tyytyväiseksi siitä, minkä\noli saanut aikaan. Niin, hän oli parempi kuin muut naiset; hän oli\nväkevämpi kuin muut naiset, ja hän oli suorittanut elämässään jotakin\nsuurta. Hän ojensihe täyteen pituuteensa ja kurotti käsivartensa ulos\npäivänpaistetta, kaupunkia, koko maailmaa kohti, kohti elämän suurta\nkoneistoa, jonka yhtä vipua hänkin voi nostaa ja jonka liikettä hänkin\nvoi määrätä, ja hän hymyili ylpeästi, miltei uhmaavasti oman voimansa\nja suurtekonsa tunnossa. Mutta hymy katosi hänen kasvoiltaan, ja hän\nlyyhistyi äkkiä kokoon. Nyt se taas oli hänen kimpussaan — tuo pelko,\ntuo hirmuinen hätä, jota hän ei rohjennut nimeltä mainita — se oli\nhänen vierellään, hänen takanaan, hänen yllään, valmiina karkaamaan\nesiin pimeästä ja käymään häneen käsiksi.\n\nHän kääntyi joutuun pois akkunasta ja päivänpaisteesta, hän piti\nkäsiään vapisevilla huulillaan, ja kyyneleet kihosivat hänen\ntummansinisiin silmiinsä. Kahdeksanviidettä tuntia hän oli taas\nkamppaillut tuota kummitusta vastaan. Nyt hän ei jaksanut enää\nkauempaa; hänen täytyi antaa perään.\n\n»Ei, ei», huudahti hän puoliääneen, »en ole muita parempi enkä\nväkevämpi. Mitäpä tämä kaikki auttaakaan, kun tiedän olevani vain\nnainen — nainen, jonka sydän särkyy vitkalleen.»\n\nMutta nyt hänen ajatuksensa juoksu häiriytyi. Rownie oli koputtanut\nkahdesti ovelle, ennenkuin Lloyd kuuli sen. Kun hän avasi oven, ojensi\ntyttö hänelle kortin, johon ylihoitajatar oli lisännyt osotteen.\n\n»Se tuli juuri tri Streetiltä, neiti Lloyd», sanoi Rownie. »Neiti Begyn\n(ylihoitajatar) pyysi minun tuomaan sen teille.»\n\nSe oli kehotus lähteä kaupungille sairasta hoitamaan, ja Lloydista\ntuntui, kuin olisi osote ollut hänelle vanhastaan tuttu, mutta hän\nei joutanut asiaa sen pitemmältä miettimään. Puhelin hänen talliinsa\nriippui makuukomeron seinällä. Hän soitti ajurilleen Lewisille, ja tätä\nodotellessaan hän pukeutui jälleen kävelypukuunsa.\n\nNyt, kun päättävä toiminta oli kysymyksessä, katosi hänen ahdistava\npelkonsa. Hän oli heti ajatuksissaan sulautunut häntä odottavaan\ntehtävään, tunsi itsensä reippaaksi, tarkkaavaiseksi ja itseensä\nluottavaiseksi. Hän voi vain aavistella, minkälainen sairaustapaus oli\nkysymyksessä, mutta kuinka kauan hän joutui siinä viipymään, sitä hän\nei osannut aavistaakaan — viikonko vai kuukauden vaiko vuoden, sitä\nei ennakolta käynyt sanominen. Mutta hän oli valmistautunut kaiken\nvaralta. Muuten oli lääkärien tapana ilmoittaa hoitajattarelle taudin\nlaatu ja kuinka kauan hoitoa tarvittaisiin, mutta tällä kertaa ei tri\nStreet ollut niin tehnyt.\n\nNyt huusi Rownie alhaalta, että vaunut odottivat ulko-oven edessä.\nLloyd kokosi kamppeensa ja juoksi portaita alas, huutaen matkallaan\nhyvästit neiti Douglasille, joka seisoi eteisen toisessa päässä.\nOhimennessään hän vielä pysähtyi järjestysluettelon eteen ja muutti\nnimensä alimmaiseksi.\n\n»Mitä teemme teille tulevan postin suhteen?» huusi neiti Douglas hänen\nperäänsä.\n\n»Antaa sen jäädä tänne, kunnes tiedän kuinka kauan tulen viipymään\npoissa», vastasi Lloyd ja avasi vaununoven. »Annanpahan sitten\ntarkemman tiedon.»\n\nLewis oli valjastanut Roxin vaunujen eteen, ja näiden liukuessa\nnopeasti asfalttia myöten koetteli Lloyd muistella, kuinka tuo osote\ntuntui niin tutulta. Äkkiä hän paukahutti sormiaan — nythän hän\ntiesikin sen; hänhän oli ollut kahdeksan kuukautta takaperin samassa\npaikassa.\n\nNiin tosiaan — nytpä sen muistan — Campbell — vaimo kuollut — asunto\nLafayette Avenuen varrella — pieni tytär nimeltä Hattie — lannevamma —\nparanemisesta ei toivoa — pikku raukka.\n\nLloydin tullessa taloon odottelivat tri Street ja isäntä hra Campbell,\njoka oli leskimies, häntä kirjastohuoneen viereisessä pienessä\narkihuoneessa. Lääkäri ilmaisi vilpittömästi yllätyksensä ja ilonsa\nhänet nähdessään. Useimpien kaupungin lääkärien mielestä Lloyd oli\nparas sairaanhoitaja, mitä voi toivoa.\n\n»Ei, mutta katsokaas, tekö se olettekin, neiti Searight, tämähän oli\nmainiota.» Lääkäri esitteli hänet pikku potilaan isälle ja lisäsi: »Jos\nkukaan voi auttaa meitä voittamaan tässä tapauksessa, Campbell, niin on\nse neiti Searight.»\n\nLääkäri ja sairaanhoitajatar rupesivat nyt puhelemaan keskenään taudin\nlaadusta.\n\n»Te kai jo ennakolta tiesitte, mistä nyt on kysymys, eikö totta,\nneiti Searight?» kysyi lääkäri. »Tehän häntä jo hoidittekin viime\ntalvena. Keväällä tapahtui sitten pieni käänne parempaan päin, ja\ntuskat vähenivät, mutta tämähän on itsessään huono merkki. Me teimme\nmitä voimme, Farnham ja minä. Mutta käsittelystämme ei ollut apua.\nTe tiedätte, kuinka sitkeäluontoisia tällaiset tapaukset ovat. Eilen\nteimme taas valmistavan tutkimuksen. Lanteeseen on ilmestynyt sisäisiä\npukamia, ja neularuisku tapaa vain kuollutta luuta. Farnham ja minä\nneuvottelimme keskenämme tänä aamuna. Meidän täytyy panna kaikki\ntoivomme leikkaukseen. Huomenna minä sen suoritan.»\n\nHra Campbell pidätti henkeään ja katsoi ulos akkunasta.\n\nLloyd kuunteli tarkkaavaisesti, nyökkäsi vain silloin tällöin ja mutisi:\n\n»Niin, kyllä ymmärrän.»\n\nKohta tri Streetin mentyä Lloyd kävi toimeen. Leikkauksen oli määrä\ntapahtua seuraavana päivänä, ja hän aavisti, ettei unesta ollut\npaljon puhetta tulevana yönä. Street oli jättänyt kaikki valmistavat\ntoimet hänen huolekseen, myöskin leikkauskojeiden desinfektioimisen.\nKohta kun aamu valkeni, käyskeli Lloyd äänettömästi kuin varjo\nedestakaisin talossa ja pani esille kaikki leikkauksessa tarvittavat\nesineet, strykninipillerit, puhdistetun pumpulin, valtimonpuserrukseen\nkäytettävän kumiletkun, sideaineet, jään ja kaikki sellaiset — sekä\njärjesti sairashuoneen viereisen pikku huoneen leikkaushuoneeksi.\n\nPieni potilas, Hattie, joka oli tuskin kymmenvuotias, tunsi Lloydin\noitis. Ennenkuin pani hänet nukkumaan, istui Lloyd tuntikauden hänen\nluonaan ja kertoi hänelle välttämättömimmän siitä, mikä häntä pian\nodotti, ja hänen ystävällinen hilpeytensä ja koko myötätuntoinen\nolemuksensa voitti hänelle pikku tyttösen luottamuksen.\n\n»Niin mutta — niin mutta — kuinka kipeää se oikein tulee tekemään,\nneiti Searight?» kysyi Hattie ja katseli häntä suurin totisin silmin.\n\n»Pikku ystäväni, se ei tee lainkaan kipeätä; sinä vain haistelet vähän\neetteriä ja sitten nukahdat heti. Kun sitten heräät, on kaikki ohitse,\nja sinun on oikein hyvä olla.»\n\nLloyd punoi jäykästä kangaspalasta kokoon eetterinsyöttimen ja laski\nsen peilipöydälle. Viimeiseksi laittoi hän kääreet kuntoon. Päivä alkoi\nvaljeta, mutta hän ei saanut ollenkaan lepoa. Hattien ei pitänyt saada\nlainkaan aamiaista, mutta aamupäivällä hän sai virkistävän whisky-\nja vesiruiskeen ja tuntia myöhemmin sadasosan grammaa atropinia. Hän\npalmikoi tyttösen tukan kahteen pitkään palmikkoon, jotta hänen päänsä\nvoi vapaasti levätä pieluksella. Nyt oli Hattie valmis leikattavaksi.\n\nEnempää ei ollut tekemistä. Lloyd sai odottaa. Hän istui vuoteen ääreen\nja yritti tarinoida potilaan kanssa niin iloisesti kuin taisi. Mutta\ntällöin hänen oli pakko lakata kuumeentapaisesta liikunnostaan. Kun\nvalmistavat työt eivät enää kiinnittäneet kaikkia ajatuksia, niin\npalasi jälleen tuo vanha, ahdistava pelko, joka voitti ja lamautti\najatukset. Yksinpä nytkin, kun hän ponnisti kaikkensa ollakseen niin\nhuvittava kuin suinkin, ja nostattaakseen hymykuoppaset Hattien\nposkille täytyi hänen puristaa nyrkittyneet kätensä vastakkain\nesiliinan alla, ja hänestä tuntui, kuin kuulisi hän sisimmästään toisen\nolennon puhelevan:\n\n»Entäpäs, jos se taaskin käy kimppuuni, se jonka nimeä en uskalla\nmainita — mitä sitten, mitäs sitten teen? Enkö jo odottelekin sen\ntuloa? Enkö ole melkein varma sen olemassaolosta? Enkö ole vain\npettänyt itseäni toivomaan parasta? Eikö aina olekin odotettava\npahinta? Eikö ole olemassa jotakin, joka opettaa meidät tuntemaan\nja tietämään kaiken? Eikö koko olemassaoloni ole kehittynyt sitä\nvastaanottamaan? Eikö jo ennen syntymistäni ollut määrätty, että tämä\nonnettomuus kohtaisi ja nujertaisi minut? Ja itse ei voi tehdä sille\nmitään, ei mitään, ei niin mitään — ei voi muuta kuin vain odottaa ja\ntoivoa ja peljätä ja antaa kaihon repiä sydämensä riekaleiksi!»\n\nOvelle koputettiin. Vastaamatta: käykää sisään, hän meni hiljaa ovelle\nja avasi sen raolleen. Se oli Campbell.\n\n»Nyt he ovat täällä, Street ja hänen apulaisensa.» Lloyd kuuli ääniä\nalakerran eteisestä ja välioven käyntiä. Farnham ja Street menivät\nsuoraan leikkaushuoneeseen pesemään kätensä ja käsivartensa. Vaikka\nsellainen ei muuten ollut tapana, olivat he päättäneet, että Lloydin\ntuli olla läsnä leikkausta suoritettaessa.\n\nVihdoin koputti Street leikkausveitsen kahvalla ovelle ilmoittaakseen\nolevansa valmis.\n\n»Kas niin, pikku ystävä», sanoi Lloyd Hattielle ja tarttui\neetterisyöttimeen.\n\nMutta nyt petti pikku potilaan rohkeus. Hän rupesi nyyhkyttämään\nja kuiskimaan ja rukoilemaan. Sitä oli haikea kuulla, mutta Lloyd,\njoka taasen oli kaikkine ajatuksineen tykkänään kiinni toimessaan,\nei hellittänyt. Levollisesti otti hän Hattien laihan ranteen toiseen\nväkevään käteensä ja piti eetteripulloa hänen nenänsä alla, kunnes\ntyttönen nukahti syvään huoahtaen. Sitten hän nosti hänet varovaisesti\nvuoteesta ja kantoi toiseen huoneeseen, laskien hänet leikkauspöydälle.\nViime tingassa oli hän ennättänyt pukeutua leikkaustamineisiin.\nHameensa päälle hän veti sairaalapukunsa, joka oli useita tuntia\nollut kuivan-kuuman desinfektion alaisena. Hän kiersi hihat korkealle\nleveitten ranteitten yli, niin että vahvat valkeat kyynärvarret\nhienoine sinisine suonineen paljastuivat, ja kymmenkunta minuuttia\nhän hieroi niitä uudella kynsiharjalla niin kuumassa vedessä kuin voi\nsietää. Sitten hän huuhteli käsiä ja kyynärvarsia ylimanganihappoisessa\nkaliliuoksessa, kunnes ne ruskettuivat kyynärpäitä myöten, ja viimein\npesi hän ne oxalihapon ja lämpimän, keitetyn veden sekoituksessa.\nStreet ja Farnham seisoivat höyryinfektioiduissa valkeissa\nleikkaustakeissaan pöydän ääressä, kumihansikkaat käsissä. Kukaan\nei puhunut mitään. Silloin tällöin vain kuului sairaan huokaus,\nhiljaa kuiskattu ohjemääräys tai luuta viiltävän leikkausveitsen\nvieno järähdys. Akkunan ulkopuolella pitivät varpuset herkeämätöntä\nsirkutusta.\n\nLeikkaukseen ryhdyttiin oitis, sillä kaikki oli sitä varten varustettu\nvalmiiksi pienintä yksityisseikkaa myöten. Street oli mestari alallaan;\nhän tiesi ennakolta täydellisesti, mitä vaikeuksia kulloinkin voi\nkohdata, ja oli valmistautunut niitä voittamaan, levollisena,\ntarkkaavaisena ja hillittynä. Hän kävi leikkaamaan lanneniveltä,\nosottamatta levottomuuden ja mielenkuohun merkkiäkään. Sekä hän että\nhänen molemmat apulaisensa tiesivät, että lapsen elämä ja kuolema\nriippui näiden kymmenen minuutin menosta. Ei tarvittu muuta, kuin\nyhden ainoankin silmänräpäyksen epäröinti väärässä kohdassa, veitsen\npikkuruinen hairahtuminen, käden vähäinen värähtely, pisaran verta\nepätietoisuutta, jotta vihollinen — vihollinen, joka vaani jokaisen\nlihassäikeen alla, joka jännekimpun takana, saadakseen työntää luisevan\nsormensa mukaan leikkiin — rynnähtäisi riemuiten tuohon raihnaiseen\npikku ruumiiseen ja karkottaisi elämän heikot henget siitä tiehensä.\nLloyd, joka seisoi kumartuneena lapsen pääpuolessa, näki vihollisen\nolevan lähellä. Se oli tunkeutunut tänne tähän pieneen arkipäiväiseen\nhuoneeseen arkipäiväisine sisustuksineen ja koruineen ja tirkisteli\nammottavine silmäkuoppineen lääkärien levollista, täsmällistä\nkamppailua häilyvän hengenkipinän säilyttymiseksi.\n\nTuossa paikassa oli leikkaus toimitettu.\n\nSairaanhoitajatar ja lääkärit ojensivat selkänsä suoriksi ja vetivät\nsyvään henkeä. Sitten rupesivat he keskustelemaan leikkauksen johdosta,\njolloin Lloydilla oli lääkärien ihastukseksi tilaisuutta näyttää\nterävä-älyisyyttään ja asiantuntemustaan. Haava neulottiin kiinni, ja\nkun se työ oli tehty, kantoi Lloyd Hattien takaisin hänen vuoteeseensa.\nHitaasti palasi tietoisuus pikku potilaaseen, ja Lloyd voi jälleen\nkatsella häntä kuin elävää olentoa ainakin. Leikkauksen aikana hän oli\ntykkänään unohtanut, että oli olemassakaan pieni tyttö nimeltä Hattie\nCampbell, jonka hän hyvin tunsi. Hän oli nähnyt leikkauspöydällä vain\njonkin esineen, joka oli jollain tapaa mennyt epäkuntoon ja jota nyt\nkorjattiin entiselleen, Siten kävi hänelle aina. Vaikka hän monesti\ntunsi potilaansa, välistä oikein hyvinkin, ei näiden inhimillisillä\nominaisuuksilla ollut mitään merkitystä sairaanhoitajalle; niin kauvan\nkuin tautia kesti, näki tämä edessään vain »tapauksen», vain koneiston,\njoka oli särkynyt ja uhkasi lakata käymästä, jollei korjaus ottanut\nonnistuakseen.\n\nMutta vaara ei ollut suinkaan vielä voitettu. Leikkausveitsi oli\nkäynyt aivan läheltä suurta lannevaltimoa. Lapsi oli menettänyt paljon\nverta, ja pitkällinen sairaus oli vähentänyt hänen vastustuskykyään.\nLloydia pelotti, että hermostohäiriö oli ollut liian suuri. Farnham\notti hyvästit, mutta kirurgi itse jäi vielä vähäksi aikaa seuraamaan\nLloydin kanssa taudin lähintä kehitystä. Hänellä oli hyvin kiire, jonka\nvuoksi hänkin viimein lähti, pyytäen Lloydin kohta soittamaan hänelle\npuhelimessa, jos vähintäkin muutosta ilmenisi. Ei kannattanut ajatella,\nettä pikku tytön vointi näin iltamyöhään saattaisi ollakaan kovin hyvä,\nmutta Street arveli, että hän vähitellen saavuttaisi jälleen voimia ja\nviimein aivan parantuisikin.\n\n»Mutta», lausui hän vielä viime sanoikseen, »minun ei tarvitse teille\nteroittaa, kuinka tärkeä on pitää häntä täydellisessä levossa, ja että\nhän ei saa nähdä ketäkään syrjäistä, ei edes isäänsäkään. Nyt on koko\nhermorakennus tajuttomuuden tilassa, mutta jolloinkin yön kuluessa\ntapahtuu siinä muutos.»\n\nLloyd ei ollut nukkunut kuuteenneljättä tuntiin, mutta sittekään\nhän ei ajatellut levollekäymistä. Illallisruoka lähetettiin hänelle\nsairassuojaan, ja hän varustautui valvomaan yön. Hän antoi lapselle\nniin paljon ruokaa, kuin arveli hänen vaaratta voivan nauttia,\ntunnusteli silloin tällöin valtimoa ja merkitsi luvut muistiin, jotta\nlääkäri tultuaan näkisi ne. Harvemmin hän mittasi ruumiin lämpömäärää\nkainalokuopasta. Kello 9 tienoissa illalla, juuri kun hän tätä teki\nkolmatta kertaa, tuli palvelustyttö ilmoittamaan, että puhelimessa\njoku tahtoi puhua hänen kanssaan. Lloyd mietti vähäsen, sillä häntä ei\nhaluttanut poistua Hattien luota juuri tällä hetkellä. Mutta puhelinhan\noli aivan lähellä, ja mahdollisesti puhuja voi olla tri Street, joka\nhalusi kuulla potilaan voinnista.\n\nMutta soitto olikin hänen omasta toimistostaan. Neiti Douglas kertoi,\nettä hänelle oli tuonaan tullut jokin sähkösanoma. Saisiko se jäädä\nodottamaan hänen paluutaan, vai lähetettäisiinkö Rownie tuomaan sitä\nhänelle? Lloyd mietti hetkisen.\n\n»Ah — avatkaa ja lukekaa se minulle puhelimessa. Se on kai jokin uusi\npotilas? — Tai — ei sentään — lähettäkää Rownie tuomaan se tänne ja\npankaa hänen myötänsä minun sairaalatohvelini, ne korottomat. Mutta\nälkää soittako minulle enää tänä iltana, me saamme täällä odottaa\nratkaisevaa käännettä minä hetkenä hyvänsä.»\n\nLloyd palasi sairassuojaan, lähetti palvelustytön pois ja rupesi\njälleen varustautumaan yötä varten. Hattie heräsi tuokioksi.\n\n»Tulenko nyt terveeksi, tulenko nyt oikein terveeksi, neiti Searight?»\n\nLloyd laski sormen suullensa ja nyökkäsi, ja Hattie veti syvään henkeä\nja ummisti jälleen silmänsä. Lloyd tunsi suurta hellyyttä ja sääliä\npikku tyttöstä kohtaan. Hän sanoi itsekseen:\n\n»Jos Jumala auttaa minua, niin tulee sinusta terve. Kaikki nämä ihmiset\nluottavat minuun — — 'jos kuka onnistuu, niin on se neiti Searight'. Me\ntulemme 'onnistumaan' — siitä tahdon pitää huolen.»\n\nYö tuli, pimeä ja hiljainen ja hyvin lämmin. Lloyd avasi akkunan\nyläosan saadakseen sairassuojaan raitista ilmaa. Alhaalta kuuluva\nmelu ja kopse, joka yhä väheni mitä myöhäisemmäksi kävi, kuului\nhänen korviinsa vain hillittynä, humisevana hälynä. Hattie makasi\nvuoteessaan, tuskiensa sijalla, liikkumattomana ja silmät ummessa;\nhänen voi tuskin kuulla hengittävänkään ja hänen hento elämänsä\nriippui hiuskarvasta — tuon pienen kärsivän olentoraukan, jonka\nkasvot olivat niin kuihtuneet, piirteet käyneet teräviksi ja huulet\nkelmeiksi; hänen vierellään istui Lloyd, jonka unettomat, tummansiniset\nsilmät tähystivät niin tarkkaavaisesti potilaan Kasvoja. Hänen suuri\npronssinkarvainen tukkansa lainehti taapäin otsalta ja ohimoilta,\neivätkä päivän rasitukset, raskas edesvastuu ja väsymätön toimeliaisuus\nolleet kalventaneet syvää punerrusta hänen poskiltaan. Nyt hän voi\npitää pelkonsakin, tuon takana väsymättä väijyvän vihollisen, kurissa.\nNyt hänellä oli toinen vihollinen edessään — vai oliko se todellakin\ntoinen — eikö se ollut aivan sama vihollinen, jonka varjo levisi\nsairasvuoteen yli, yli siinä nukkuvan pienen, heiveröisen ruumiin ja\nkalpeitten, teräväpiirteisten kasvojen?\n\n»Ei», sanoi hän itsekseen ja puristi huulensa tiiviisti yhteen, »hän ei\nkuole. Minä en päästä häntä käsistäni.»\n\nVähän myöhemmin, ehkäpä tuntia jälkeen keskiyönhetken, oli hän\nhuomaavinaan, että Hattien posket alkoivat venyä ulospäin ja jälleen\nkiristyä yhteen joka hengenvedolla. Siinä tuokiossa hän kavahti\npystyyn Tuon merkin hän hyvin tunsi. Siis olivat Hattien nukkuessa\nhänen voimansa tykkänään menneet. Lloyd mittasi ruumiinlämmön. Se oli\nlaskeutunut suuresti. Valtimo löi heikosti, nopeaan ja epätasaisesti.\nNäytti kuin hänen olisi ollut vaikea hengittää.\n\nSiis ratkaiseva käänne alkoi. Lloyd lähetti kutsumaan Streetiä — vain\nmuodon vuoksi. Ratkaisu olisi tapahtunut kauan ennen tämän tuloa. Lloyd\ntiesi, että Hattien elämä oli nyt hänen käsissään.\n\n»Siis», kuiskasi hän hiljaa, aivan kuin olisi tuo vihollinen voinut\nkuulla hänet, »nyt saamme nähdä, kumpi meistä on voimakkaampi.\nSinä vai minä.» s Hän veti vuoteen reippaasti mutta varovaisesti\npois seinävierestä ja korotti sen jalkapäätä asettamalla muutamia\nisoja kirjoja jalkojen alle. Hän käski palvelustyttöjen hankkimaan\nlämpöisiä villapeitteitä, ja niitä odotellessaan antoi hän lapselle\nkonjakkiruiskeen ihon alle.\n\n»Me saamme sinun kyllä läpäisemään», puheli hän koko ajan itsekseen;\n»me saamme sinun kyllä läpäisemään. Minä en päästä sinua.»\n\nNyt oli vihollinen lähellä häntä, he tulisivat kamppailemaan silmästä\nsilmään. Lloydilla oli miltei ruumiillinen tajunta siitä, kuinka\nHattien henki vähitellen ja vastustelematta liukui pois hänen\nkäsistään. Hän puri hampaansa yhteen, kamppaili vastaan kaikkine\nvoimineen, joka hermo äärimmilleen jännitettynä, ja koko hänen\nluontainen sitkeytensä ja tahdonvoimansa nosti uhittelevasti harjaansa\nja kieltäysi antamasta perään.\n\n»Ei, ei», toisti hän yhä uudelleen itsekseen, »sinä et häntä saa.\nMinä en luovu hänestä. Sinä et saa riemuita minun heikkoudestani ja\ntappiostani.»\n\nCampbell oli käynyt levottomaksi alituisesta häärimisestä talossa, ja\nnyt hän seisoi sairassuojassa.\n\n»Eihän tuo kaikki kuitenkaan auta mitään, neiti. Kaikki toivo on\nloppunut. Antakaa hänen kuolla rauhassa. Älkää häntä enää kiusatko,\nantakaa hänen kuolla rauhassa.»\n\nKului puoli tuntia, kului kokonainen tunti. Lloyd antoi potilaalle\nuuden ihoruiskeen. Campbell ei jaksanut sitä enää nähdä, vaan meni\nsivuhuoneeseen, jossa Lloyd kuuli hänen taukoamatta kävelevän\nedestakaisin. Kerran hän vain työnsi päänsä ovesta sisään ja kuiskasi.\n»Voiko hän jäädä elämään? Jaksaako hän voittaa tuon ratkaisun?»\n\n»En minä tiedä», vastasi Lloyd. »En minä sitä tiedä. Odottakaa. Pysykää\nmieluummin poissa. Saatte kyllä aikanaan tiedon.»\n\nTaas kului neljännestuntia. Lloyd arveli huomaavansa, että sydän löi\nvahvemmin. Talossa oli käynyt aivan hiljaiseksi. Oven ulkopuolella\nseisoivat molemmat palvelustytöt ja odottelivat sairaanhoitajattaren\nmääräyksiä. He eivät uskaltaneet edes kuiskaillakaan keskenään.\nViereisestä huoneesta kuului pikaisten, epätasaisten askelten hillittyä\nääntä, ja Lloydin rasittuneet hermot rupesivat nyt erottamaan uutta\nheikkoa hälyä kaupungista itsestään puoliavoimesta akkunasta, heikkoa\nkarehtimista yön hiljaisesta, syvästä järvestä, joka tuli ja meni,\nkuului ja katosi, joka kerta uudesti kuuluessaan yhä selvempänä ja\nvahvempana. Kello oli puoli neljän paikoilla. Mutta pikku potilaan\nruumiinlämpö kohosi — siitä ei enää voinut olla epäilystäkään. Hengitys\nkävi syvempään ja voimakkaammin ja helpommin. Tarttuessaan Hattieta\nkäteen oli Lloydin vaikea pidättää pientä ilonhuudahdusta, sillä hän\nvoi tuntea valtimon lyövän vahvemmin, verkkaisemmin ja säännöllisemmin.\nHän jännitti tarkkaavaisuuttaan, hänen tahdonvoimansa, hänen\nvastarintansa vihollista vastaan terästyi entisestään. Hän tajusi,\nettä vihollinen oli peräytymässä, hän tunsi sen irrottaneen otteen\nsaaliistaan.\n\nRatkaiseva käänne tapahtui vitkalleen, ja yhtä vitkalleen kävi\nruumiin vastavaikutus. Hattie oli yhä tajutonna, mutta hänen\nkasvonsa olivat saaneet toisenlaisen ilmeen, jonka Lloyd hyvin tunsi\npitkästä kokemuksestaan sairasvuoteiden ääressä — epämääräisen ja\npettämättömän ilmauksen jostakin, eikä mistäkään, jonka ainoastaan\nkaikkein perehtyneimmät voivat nähdä ja käsittää — ensimmäisen valjun\nvalonsäteen pitkällisen pimeyden jälkeen.\n\n»Toipuuko hän, neiti, toipuuko hän?» kuiski Campbell hänen vieressään.\n\n»Luulen kyllä — olen melkein varma siitä — mutta emmehän kumminkaan voi\nolla aivan varmoja. Mutta toivoa on — on paljonkin toivoa.»\n\nCampbell kävi kalmankalpeaksi, haparoi tarttuakseen johonkin ja\nnojautui tuokion ajaksi uuninrintaa vastaan. Hän jäi sairassuojaan.\nUlko-ovelle kuului soitettavan.\n\n»Tri Street», mutisi Lloyd.\n\nMutta mitä olikaan kaupungilla tapahtunut? Lämpöisen kesäyön\nhiljaisina, hämärinä hetkinä voi olla tapahtunut jotakin, jolla\noli kansallinen, ehkäpä oikein yleismaailmallinenkin merkitys. Se\ntuntui ihan ilmassa — tunsi, että jotakin suurta oli tapahtunut\njollakin maailmanäärellä. Nopeita askeleita tuntui kiitävän\njalkakäytäviä pitkin. Siellä täällä paukahti katuovi auki ja\nkiinni. Sanomalehdenmyyjäin huudot lisälehdistä lähenivät tännekin\nlähenemistään. Hillitty innostus erottui monien äänien heikosta\nyhteishälystä — äänien, jotka sulautuivat yhteen ja sitten kohosivat\nvoimakkaaksi säveleeksi, joka paisui ja laajeni ja kasvoi ja tuntui\nyhdellä kertaa soivan kaupungin joka ääreltä.\n\nSairassuojan oven takaa kuului askeleita. Tri Streetkö? Ei, vaan Rownie\n— Rownie, joka toi kaksi sähkösanomaa Lloydille.\n\nLloyd sieppasi ne nopeasti, ja sitten hän äkkiä, kuten olisi jokin\najatus iskenyt häneen, kääntyi poispäin ja jäi kuuntelemaan ulkoa\nkuuluvia kasvavia hälyjä. Nämä sähkösanomat — ei, mitään sairashoitoa\nkoskevaa ne eivät voineet sisältää. Hän aavisti, mitä niissä oli.\nKuinka hän olikaan saanut ne juuri nyt? Miksi oli ilmassa tämä tunto\nsuurten uutisten saapumisesta? Samat uutiset, jotka paisuttivat\nmaailmaa, voivat tulla myöskin hänelle — näiden sähkösanomien muodossa.\nVoiko se olla mahdollista? Hän veti nopeasti ja syvään henkeä. Pelko,\ntuo hirmuinen pelko, joka oli vainonnut ja kiusannut häntä niin kauan,\noliko se nyt vihdoinkin ohi? Oliko tuo vihollinen, joka oli väijynyt\npimeässä iskeäkseen kyntensä kiinni häneen, lyöty nyt iäksi pakoon? Hän\nei uskaltanut toivoakaan sitä. Hän tunsi jotakin tulevaksi, hän tiesi,\nettä jotakin oli tulossa, joka läheni häntä yhä kiihtyvällä nopeudella\n— läheni, läheni, läheni jostakin tuolta pohjan puolta. Hän huomasi\ntri Streetin seisovan sairassuojassa, mutta milloin ja miten tämä\noli tullut sisään, sitä ei hän perästäpäinkään voinut muistaa. Koko\nhänen mielensä, kaikki hänen aistinsa olivat suunnatut jotakin muuta\nkohti, kuunnellen, odottaen. Lääkäri kumartui vuoteen yli. Äkkiä hän\nojentautui suoraksi ja sanoi kovalla äänellä Campbellille:\n\n»Mainiota, mainiota, nyt on kaikki niinkuin pitääkin olla. Se onnistui.»\n\nLloyd repäsi sähkösanomat auki. Toisen allekirjoituksena oli »Bennett»,\ntoisen »Ferriss».\n\n»Jumalalle kiitos!» huudahti Campbell.\n\n»Juuri niin!» huudahti Lloydkin. Nyyhkytys värisytti hänen ruumistaan,\nmutta kasvoille levisi onnellinen hymy. »Juuri niin, Jumalalle kiitos!\nSe onnistui!»\n\n»Tulenko nyt terveeksi, tulenko nyt terveeksi, neiti Searight?» Hattie\noli herännyt, ja hänen äänensä soinnahti heikolta ja rasittuneelta.\n\nLloyd laskeutui polvilleen vuoteen ääreen ja kumartui häntä kohti.\n\n»Hiljaa, pikku ystäväni, kyllä, nyt sinä tulet terveeksi.» Tuo kaunis\npronssinkarvainen pää vaipui yhä syvempään. Kyyneleet virtasivat\ntummansinisistä silmistä, ja hiljaista nyyhkytystä kuultiin. Lloyd\nkietoi kätensä hellästi ja lempeästi lapsen ympäri ja taivutti\npäänsä yhä syvempään häntä kohti. Hänen poskensa kohtasi Hattien\nposken. Heiveröinen, väsynyt ja surkastunut pikku tyttö ja väkevä,\nlujatahtoinen, taipumaton nainen lepäsivät tuokion ajan päät samalla\npieluksella, molemmat kärsimyksen runtelemina, toinen ruumiillisen,\ntoinen sielullisen kärsimyksen.\n\n»Sinä tulet terveeksi, kultani, sinä tulet terveeksi», kertasi Lloyd\nyhä uudelleen kasvot hupussa. »Sinä tulet terveeksi, ja minä pidän\nsinut itselläni. Sinä rakkahin kaikista!»\n\nJa alhaalta kaupungilta kuuluva hälinä kajahti hänen korviinsa kuin\nsarja sanoja — sanoja, jotka soinnahtivat kaikkien ihmisten kurkuista —\njoilla kokonainen maailma tuntui kuuluttavan sitä suurta uutista, joka\noli tullut pohjan puolelta lämpimän kesäyön lyhyitten hetkien helmassa.\nJa kaikki kadun laulavat huudot tulivat hänen korvaansa yhtenä ainoana\nvaltavana sinfoniana:\n\n»Pelastettu, pelastettu, pelastettu!»\n\n\n\nIV.\n\n\nSamana päivänä, jolloin Lloyd Hattien tykkänään tervehdyttyä palasi\nCalumet-torin varrella olevaan taloon ja paraikaa purki laukkuaan ja\njärjesti huonettaan, toi lähettipoika hänelle kirjeen.\n\n »Olen juuri tullut kaupunkiin. Milloin saan tavata teitä?\n\n Bennett.»\n\nViimeisinä kahtena viikkona ei ollut puutetta Ward Bennettin ja Richard\nFerrissin paluuta koskevista uutisista. Heidän nimensä ja laivan nimi,\njopa Adlerin, Hansenin, Clarken ja Dennisonin, Mukk Tu'n ja Kamiskan,\ntuon ainoan koirankin nimet, olivat niin vallanneet kaikkien ajatukset,\netteivät he osanneet puhellakaan mistään muusta.\n\nVuoden suuri tapahtuma oli, että retkikunnan miehiä oli palannut\ntakaisin takaisin pitkällisestä jäävankeudestaan, sittekun kaikki\ntoivokin oli menetetty neidän palaamisestaan. Sitä ei kukaan ajatellut,\nettä heiltä oli pohjoisnapa jäänyt saavuttamatta, tahi että he\neivät olleet edes päässeet erikoisen korkealle leveysasteellekaan.\nMuistettiin vain tuo loistava palausmatka Koljuhin-vuonolle,\nhämmästyttävä marssiminen jäiden poikki, retkeläisten osottama\ntaipumaton ja käsittämätön uljuus, jolla he olivat uhmanneet vaaroja,\nvastoinkäymisiä ja puutetta. Kaikki sen kaupungin sanomalehdet,\njosta Bennett ja Ferriss molemmat olivat kotoisin, kuvailivat yhä\nuudelleen kaikenlaisia yksityisseikkoja matkan varrelta, joista monet\nepäilemättä olivat keksittyjä. Yksinpä sairassuojakin, jossa Lloyd\noli hoitanut pikku toipilastaan, kajahteli kertomuksista noiden\nmiesten jokapäiväisistä kokemuksista, heidän entisyydestään ja\ntulevaisuudestaan. Ne tunkeutuivat sisälle joka akkunasta ja ovesta,\nkaikista raoista.\n\nLloyd sai kuulia, kuinka laiva oli juuttunut jäihin ja murskautunut,\nkuinka miehet olivat uskomattomilla ponnistuksilla päässeet maihin,\nkuinka he olivat matkanneet etelää kohti tshuktshilaissiirtoloihin,\nkuinka eloonjääneet olivat, menehtyneinä ja nälkään kuolevina,\nyhdentenätoista hetkenä pelastuneet valaanpyyntilaivoihin, kuinka\nmyöskin valaanpyyntilaivat olivat vuorostaan juuttuneet kiinni jäihin,\nja kuinka »Frejan» miesten oli ollut pakko vielä kerran viettää talvea\nnapaseuduilla. Hän kuuli, kuinka he sitten viimeinkin olivat päässeet\npalaamaan kotia. Hattien hiljaiseen, pimeään sairassuojaankin tunkeutui\nhumu tuosta maailmaa kuohuttavasta tapahtumasta; Lloyd näki Bennettin\nhahmon kasvavan koko maailman silmissä, hän näki, että ihmiskunnalle\noli noussut uusi sankari. Hän kuuli, kuinka tälle sankarille kasattiin\nkunnianosoituksia, joita hän ei tavoitellut, että Belgian kuningas oli\nantanut hänelle ritarimerkin, että Europan maantieteelliset seurat\nolivat kutsuneet hänet kunniajäsenekseen, että Yhdysvaltain presidentti\nja sotaministeri olivat lähettäneet hänelle onnittelusähkösanomia.\n\n»Ja mikä onkaan hänen ensi asiansa», kuiskasi Lloyd itsekseen, »kohta\nkun on kotia palannut? Hän pyytää saada tavata minua — minua.»\n\nHän antoi lähetille heti vastauksen, jossa pyysi Bennettin tulemaan\nseuraavana iltapäivänä, koska hän ylihuomenna aikoi lähteä pitämään\nkaksiviikkoista lomaa pienessä maaseutukaupungissa, jonka nimi oli\nBannister.\n\n»Mutta tuo — tuo toinen, mitä hän tekeekään?» mutisi hän seistessään\nakkunassa ja katsellen polkupyörällä torin poikki kiitävää\nlähettipoikaa. »Miksi ei hänkin — tee samoin?»\n\nHän kääntyi pois akkunasta ja katseli pää käden varassa hajamielisesti\nlattiamattoa.\n\nLloydin loma oli alkanut kaksi päivää sitten. Hänen nimensä oli\npoistettu toimiston järjestyslistasta, ja hän oli vapaa aina kuun\nloppuun saakka. Yksinpä tuossa viileässä kivitalossakin, jossa oli\nulkoverhot kaikkien akkunain edessä, tuntui helle oikein painostavalta.\nLloyd oli ollut niin kauan huoneorjana vailla aurinkoa ja raitista\nilmaa, että hän nyt sai äkillisen halun lähteä ajelemaan puistoon. Hän\nsoitti talliin ja käski Lewisin valjastamaan ponyhevoset vaunujen eteen.\n\nKaksi tuntia hän ajeli ison puiston kaikkein syrjäisimmissä ja\nvarjoisimmissa osissa. Se oli oikein ihana ajelu. Hän ajoi itse,\nja hän osasi ajaa. Hevosiin oli hänellä intohimoinen kiintymys,\neikä edes Lewiskään ymmärtänyt niitä paremmin kuin hän. Kun hän\niltamyöhällä antoi ponien kulkea käyden muuatta pitkää ja autiota\njalava- ja puuvillapuukujannetta, keksi hän äkkiä kujanteen toisessa\npäässä avoimet ajurinvaunut. Ne lähenivät, ja hän voi huomata yhden\nainoan miehen istuvan niissä, nojautuen kuin väsyneenä takaistuimen\nselustaa vastaan. Hänen tottunut sairaanhoitajatarsilmänsä tunsi miehen\nkohta potilaaksi tai toipilaaksi, ja hän oli jo ruvennut mielessään\naprikoimaan taudin laatua, kun vaunut saapuivat hänen kohdalleen ja hän\ntunsi niissä istujan Richard Ferrissiksi.\n\nFerriss se oli, mutta ei sama Ferriss, joka oli häneltä ottanut\njäähyväiset tuona unohtumattomana usvaisena ja sateisena iltana neljä\npitkää vuotta sitten. Se Ferriss, jonka hän silloin tunsi, oli ollut\nreipas ja iloinen nuori mies, kirkassilmäinen, täynnä elämänhalua ja\nvilkasta vastaanottavaisuuskykyä. Nyt hän näki vanhanpuoleisen miehen,\nväsyneen ja välinpitämättömän. Kun tämä näki ja tunsi hänet, ojensihe\nhän suoremmaksi ja sai kasvoilleen ja silmiinsä valoisan hymyn,\nsiitä ei Lloyd voinut erehtyä. Mutta se ei ollut mitään onnellista\nläikähdystä, jota Lloyd oli odottanut ja toivonut näkevänsä. Lloyd ei\nollut koskaan pannut erikoista arvoa tavallisille seuraelämän tavoille\nja sävyille. Mutta häntä loukkasi kuitenkin vähän huomio, että Ferriss\npiti hattua päässään. Häntä oudostutti itseäänkin tajutessaan, että oli\npannut mokoman pikkuseikan merkille. Mutta tuohan olikin Ferriss.\n\nSydän löi rajusti Lloydin rinnassa, kun hän pysähdytti hevosensa.\nFerrissin ajuri hypähti maahan ja piteli ovea auki, niin että hänen\najettavansa pääsi laskeutumaan alas. Ferriss astui nopein askelin\nLloydin luo.\n\nTällainen oli siis heidän yhtymisensä neljän vuoden väliajan jälkeen\n— ja minkälaisen väliajan — odottamaton, valmistumaton yhtyminen ja.\njotain aivan toista, kuin Lloyd oli mielessään kuvitellut. Mitä he ensi\ntuokiossa sanoivat toisilleen, sitä hän ei perästäpäin voinut enää\nmuistaa. Muuan seikka vain oli elävästi piirtynyt hänen muistiinsa.\n\n»Tulen juuri torin laidalta», sanoi Ferriss, »ja kun kuulin teidän\nlähteneen ajelemaan tänne, niin mikäpä auttoi muu kuin ajaa suoraan\nteidän perästänne.»\n\n»Emmekö kävele vähän?» muisti Lloyd kysyneensä vähän myöhemmin.\n»Voimmehan jättää vaunut odottamaan, tai ehkä te ette jaksakaan\nkävellä? Unohdin aivan —»\n\nMutta Ferriss keskeytti hänet ja sanoi, ettei kävely ollut hänelle\nhaitaksi.\n\n»Lääkäri lähetti vain minut ulos saamaan vähän raitista ilmaa, ja\nminusta on nöyryyttävää olla vieritettävänä edestakaisin kuin mikäkin\nvanha eukko.»\n\nLloyd antoi ohjat Lewisin haltuun ja kääri hameensa laskeutuakseen alas\nvaunuistaan. Sen porraslauta oli jokseenkin korkealla maasta. Ferriss\nseisoi vieressä ja odotteli. Miksi ei hän auttanut häntä alas? Miksi\njäi hän vain seisomaan kädet housuntaskuissa, huomaamatta ollenkaan\nhänen pulaansa? Puna Lloydin poskilla eneni hiukan ärtymyksestä. Oliko\nkotia palanneilla napamatkailijoilla lupa teeskennellä, etteivät enää\ntunteneet sivistyneen seuraelämän tapoja — ja varsinkin Ferrissillä?\n\nLloyd seisoi hetkisen alallaan, ennenkuin uskalsi omin avuin hypähtää\nalas. »No niin, olkoon menneeksi», sanoi hän sitten.\n\nSilloin hän huomasi Ferrissin katselevan häntä. Hän hymyili valjusti,\nmutta syvästi huolestunut ilme lennähti samalla hänen raskaille ja\nhiukan unteloille kasvoilleen. Hän teki toisella olkapäällään aivan\nkuin anteeksipyytelevän eleen, ja silloin Lloydista tuntui, kuin olisi\nhän saanut iskun vasten kasvojaan, sillä nyt vasta hän muisti, ettei\nFerrissillä enää ollutkaan käsiä.\n\nHän vaipui takaisin istuimelleen ja vei kädet silmilleen, väristen\nrajattomasta säälistä ja häveten omaa ventouttaan. - Hänestä tuntui,\nkuin olisi tuo hymyilevä puisto, lämmin iltapäivä, kujanteen viheriät\npuut, kiiltävät mustat vaunut ja välkkyvät raudikot niiden edessä\nyht'äkkiä kadonneet näkymättömiin antaakseen tilaa jääröykkiölle,\nsynkeälle talviyölle, säälimättömän kylmälle, sokaisevalle, ihoa\nleikkelevälle lumivihurille.\n\nHe kävelivät puolituntisen verkalleen puistossa, vaunujen seuratessa\nmatkan päässä. Paljon ei heillä ollut sanottavaa toisilleen. Lloydista\ntuntui, kuin ei hän koskaan väsyisi tarkkaamasta tuon miehen\nkasvoja, seuraamasta jännitetyllä valppaudella hänen mielipiteitään\nja katsantokantojaan. Ferrisshän oli kokenut sellaista, mitä vain\nharvat kuolevaiset saivat kokea — neljä pitkää vuotta oli hän elänyt\nmaailman ulkopuolella ja läpikäynyt sanomatonta kärsimystä ja puutetta.\nMillainen hän nyt olikaan? Kuinka paljon hän oli muuttunut? Ettei hän\nollut muuttunut käytöksessään ja tunteissaan Lloydia kohtaan, sen tämä\noli huomannut jo ensi silmäyksellä. Hän rakasti häntä edelleen vakavan\nmiehen rakkaudella, sitä ei voinut epäilläkään. Mutta mikä hirvittävä\njurous olikaan vallannut hänen olemuksensa! Lloyd oli kuullut\nkerrottavan, että jäykistävä tylsyys valtasi kaikki, jotka joutuivat\nolemaan liian kauan jäiden syleilyksessä, mutta ensi kertaa hän nyt\ntarkkasi sitä todellisuudessa. Järki ei tosin ollut kärsinyt vahinkoa,\npikemminkin oli järjen hieno koneisto ruostunut ja tullut käymättömäksi\nharjoituksen puutteesta. Ferriss mietti kauan kaikkea mitä sanoi. Ja\nkesti vähän aikaa, ennenkuin hän käsitti mitä Lloyd sanoi. Hänen täytyi\nhaparoida sanojaan, ja tiheään käytti hän aivan vääriä käänteitä.\nKerran hän keskeytti Lloydin puhelun tokaisemalla yht'äkkiä:\n\n»Ah, tätä puitten tuoksua, tätä nurmen tuoksua! Eikö se ole\nihmeellistä? Eikö se ole ihmeellistä?» Ja seuraavassa silmänräpäyksessä\nhän virkkoi vallan epäjohdonmukaisesti: »Ja siten täytyi meidän\nkuitenkin jättää kaikkityyni.»\n\nLloyd kavahti heti intoihinsa puolustamaan Ferrissiä häntä itseään\nvastaan. »Jättääkö kaikkityyni? Kuinka niin voitte sanoa? Vaikka ette\npäässeetkään navalle asti, niin mitäpä se merkitseekään? Maailma ehkä\narvostelee työtänne sen tulosten perusteella, mutta se arvostelee\nsilloin väärin. Eikö se merkitse mitään, että te olette näyttäneet\nmaailmalle, mitä oikea miehuus on? —»\n\n»Ei, siksi ette saa sitä sanoa.»\n\n»Miehuutta, rohkeutta, kestävyyttä se oli! Eikö se merkitse mitään,\nettä te olette läpikäyneet sellaista, joka olisi ollut kuolemaksi\ntoisille ihmisille? Eikö se merkitse mitään, että te olette antaneet\nmeille kaikille esikuvan kärsivällisyydestä ja tahdonlujuudesta? On\njotakin, joka on paljon suurempaa kuin navan valloittaminen. Sellaista\non esimerkiksi kärsiä valittamatta, kestää kukistumatta, seisoa\nmiehuullisesti paikallaan. Ah, olisinpa minä mies! Kymmenettuhannet,\nsadattuhannet ihmiset lukevat nyt tänä iltana siitä, mitä te olette\naikaansaaneet — mitä te olette aikaansaaneet, ymmärrättekö, eikä siitä,\nmitä ette ole aikaansaaneet. Kaikille näille ihmisille te olette\nnäyttäneet, mitä mies voi tehdä, kun hän sanoo: minä tahdon, ja te\nolette tehneet vähän enemmänkin, olleet vielä vähän uljaammat, vähän\nylpeämmät, vähän väkevämmät kuin yksikään toinen ennen teitä. Se, joka\nnyt yrityksessään epäonnistuu, ei voi enää puolustautua sanomalla,\nettä on tehnyt kaiken mitä ihmiskyky voi tehdä. Hänen täytyy ajatella\nteitä. Ettekö siis usko, että minä olen ylpeä teistä, ettekö usko, että\nminä tunnen itseni väkevämmäksi ja paremmaksi ihmiseksi ajatellessani,\nmitä te olette tehneet? Ettekö usko, että minä olen iloinen saadessani\nnyt istua tässä puistossa teidän vierellänne — saadessani — niin,\nsaadessani olla yhdessä teidän kanssanne? Ettekö siis ymmärrä, että\nmitä minulle merkitseekään tieto, että te olette se mikä olette, ei se\nmies, josta nyt maailma huhuilee, ei se, jolle jokin kuningas antoi\nnauhanpätkän ja palasen emaljia, vaan että olette se mies, joka on\nelänyt niinkuin miehen pitää elää, joka ei tahtonut kuolla, koska se\nolisi ollut helpompi osa kuin eloonjääminen, joka taisteli miehen\ntavalla, ei oman itsensä hyväksi, vaan kaikkien niiden hyväksi, joita\nhän oli pantu johtamaan, joka näytti meille kaikille, mitä mielenlujuus\noikein merkitsee ja miten väkevä mies voi oikein olla. Mitäpä\nmerkitystä onkaan silloin navalla? Maailma tarvitsee miehiä, suuria,\nväkeviä, jäyhiä miehiä — miehiä, joilla alati on päämäärä silmäinsä\nedessä ja jotka eivät anna minkään koskaan pysäyttää heitä.»\n\n«Te tarkoitatte Bennettiä», sanoi Ferriss kiireisesti. »Te alotitte\npuhumalla minusta, mutta nyt te puhutte Bennettistä.»\n\nMutta samalla hän katsoi tytön silmiin, jotka olivat suunnatut suoraan\nhäneen — häneen. Lloydin kasvoilla, hänen tummansinisissä silmissään\noli ilme, jollaista Ferriss ei ollut koskaan niissä nähnyt.\n\n»Lloyd», sanoi hän rauhallisesti, »kummasta meistä kahdesta te\npuhuittekaan, Bennettistäkö vai minusta? Te tiedätte, mitä tarkoitan —\nkumpi se meistä oli?»\n\n»Minä puhuin miehestä, joka oli kyllin voimallinen aikaansaamaan\njotakin suurta.»\n\nFerriss veti kädentynkänsä esiin taskuistaan ja katseli niitä\nkatkerasti hymyten.\n\n»Hm — voiko näillä aikaansaada paljoakaan?» sanoi hän hiljaa.\n\nÄkillinen mielenjohde, jota Lloyd ei koettanutkaan hillitä, sai hänen\npanemaan molemmat kätensä noiden surkeiden, muodottomain tynkien yli.\nKoko elämässään ei hän ollut ollut niin liikutettu. Myötätunto, jonka\nveroista hän ei ollut vielä koskaan tuntenut, rajaton hellyys ja sääli\npani hänen sydämensä lyömään aivan haljetakseen. Hän ei voinut löytää\nedes sanoja, joilla ilmaista mielenliikutuksensa. Hän tahtoi niin\nhalusta sanoa Ferrissille, mitä hän tunsi tätä kohtaan, mutta hän ei\nvoinut.\n\n»Antakaa olla!» huusi Ferriss. »Antakaa olla. Te ette saa.»\n\nVähän myöhemmin, kun he palasivat vaunuilleen, sanoi Lloyd hiukan\nmietittyään: »Enkö saa viedä teidät sinne, missä asutte? Antakaa omain\nvaunujenne mennä tyhjinä.»\n\nFerriss pudisti päätään. »Olen juuri muuttanut; Bennett ja minä\nlöysimme sopivan asunnon kaupungin toisessa päässä. Luulenpa, että\nminun on pakko ajaa kotiin. Sinne mennään aivan toista tietä kuin\nteidän taloonne. Meillä on siellä paljon rauhallisempaa, eivätkä\nihmiset saa meitä niin helposti käsiinsä. Lääkäri sanoo meidän\ntarvitsevan lepoa kaiken järkytyksen jälkeen. Ei edes sellainen\nrautaihminen kuin Bennett ole kyllin voimakas tuota kestääkseen;\nja sitten on kiusanamme kirjeitä, sähkösanomia, sanomalehtimiehiä,\nlähetystöjä, kirjankustantajia ja jos jonkinlaisia luonakävijöitä, ja\nsittenhän meillä on aika paljon puuhaa saadessamme muistiinpanomme\njärjestetyiksi.»\n\nLewis ajoi vaunut esiin, ja Lloyd ja Ferriss erosivat; edellinen ajoi\nkotiapäin tiukkaa ravia, ja jälkimmäinen ajoi uuteen asuntoonsa.\n\nMutta kun vaunut vyörähtivät pois iehtokujanteelta, kääntyi Lloyd vielä\nkatsomaan taaksensa. Ferrissin vaunut olivat juuri katoamaisillaan\njalavien ja puuvillapuiden taa. Lloyd heilutti hänelle iloisesti\nkättään, ja Ferriss heilutti vastaan käden tyngällään.\n\nKaksi päivää myöhemmin, perjantaina, piti Lloydin lähteä maalle.\nHänellä oli tapana joka vuosi viettää kuumimman helteen aikana lomansa\nBannisterin vanhanaikaisessa ja rauhallisessa pikkukaupungissa.\nSen ympärillä olevat maa-alueet kuuluivat Searightin tiluksiin. Se\noli perin rauhallinen paikka, kaukana rautateistä, paikka, jossa\noli hyvä levähtää ja unhottaa kaikki velvollisuudet, edesvastuu ja\nsairashuoneiden rasittava jännitys. Mutta torstain iltapäivällä piti\nBennettin tulla.\n\nTorstai-aamuna istui Lloyd huoneessaan. Hänen matka-arkkunsa oli\nsälytetty. Mitään ei ollut enää tekemistä. Hän oli vapaa. Hänellä ei\nollut mitään ajateltavaa. Mutta hän tunsi itsensä liian iloiseksi,\nliian onnelliseksi, aivan ylimielisen vallattomaksi voidakseen istuutua\nlueksimaan. Hän kaipasi liikuntoa, elämää, jännitystä, ja hän kävi\nakkunan luo, avasi sen ja nojautui tapansa mukaan kyynärpäilleen\nakkunalaudalle ja katseli alas torille. Oli herttainen aamu. Myöhemmin\npäivällä tulisi tietysti aika helle, mutta nyt puhalsi vielä raitis\naamutuulonen.\n\nSen viileys pani Lloydin posket punoittamaan vielä tummemmassa punassa,\nja muuan pronssinkarvaisesta tukasta irtautunut kihara liehui tuulessa\nja painautui hänen korvalleen ja kaulalleen. Hänen tummansiniset\nsilmänsä — tummansiniset kuin vanha porsliini — välkkyivät harvinaisen\nkirkkaina. Vanhat, suhisevat jalavat loivat varjoillaan vaihtelevia\nkuvioita torille ja sen vihreille ruohokentille. Ei mitään liikettä\nnäkynyt alhaalla. Oli tavattoman rauhallista ja hiljaista, niin että\nvoi kuulla suihkukaivon hiljaisen solinan.\n\nPunatulkku, joka äkisti näyttäytyi Lloydin akkunan alla kasvavassa\npuussa, teki hänen ilonsa täydelliseksi. Se etsi aamiaistaan. Se\nhypähteli edestakaisin nurmikolta puidenlatvoihin, ylen tärkeänä ja\nahkerana toimessaan, sirkutellen kuin ei siihen koskaan väsyisi. Lloyd\nvihelsi, ja se vastasi heti pää kallellaan. Lloyd vihelsi uudelleen,\nja jälleen se vastasi, ja lähes viisi minuuttia kesti tuota hienoa,\nhiljaista laulajakilpailua akkunan ja puunlatvan välillä. Lloyd\nhuomasi äkkiä nauravansa aivan ääneen ja ihastuneena ja ilman mitään\nvarsinaista aihetta. »Ah niin, tämä maailma on sentään kerrassaan\nihana!»\n\nVähän myöhemmin, kun hän vielä makasi akkunalla, toi Rownie hänelle\nBennettin lähettämän sähkösanoman:\n\n »Ferriss herätessään aamulla sairas. Olemme yksin täällä; en voi\n lähteä hänen luotaan.\n\n                                                  Bennett.»\n\n»Oh!» huudahti Lloyd pettyneenä.\n\nTuo nenäkäs punatulkkukaan ei enää huvittanut. Hän sulki akkunan, sulki\nulos valoisan, ihanan kesäaamun ja käänsi selkänsä auringonpaisteelle.\n\nNyt maistui lukeminenkin. Isolla sohvalla seinävierellä olivat viime\nkuukauden kuvalehdet ja aikakauskirjat. Lloyd oli ne ostanut lukeakseen\njunamatkalla. Mutta nyt hän asettui mukavasti sohvankulmaan, otti\nyhden niistä ja rupesi selailemaan sitä. Äkkiä pisti hänen silmäänsä\nkaksi muotokuvaa, molemmat erinomaisia jäljennöksiä valokuvista, jotka\nliittyivät viikkolehden pääkirjoitukseen — »Freja-retkikunnan molemmat\njohtajat». Toinen oli Bennettin kuva, toinen Ferrissin.\n\nNiiden tekemä äkillinen vaikutelma oli vähällä salvata hengen\nLloydilta. Sitä hän olisi kaikkein vähimmän odottanut. Hän olisi tuskin\nsen enempää hämmästynyt, jos rakastettu mies olisi itse astunut ovesta\nhuoneeseen. Hänen sydämensä sykki rajusti, ja poskien tumma puna levisi\notsalle saakka. Herttaisella eleellä, tahdottomalla ja ujostelevalla,\nhän pani kuvan poskeaan vastaan, hymyili puolittain ummistanein\nsilmin ja kuiskaili itsekseen sanoja, joita vain hän itse voi kuulla.\nSeuraavana päivänä hän matkusti maalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun tri Pitts tuli sairaskäynnille Ferrissin ja Bennettin tykö, tapasi\nhän eteishuoneen vieraita täynnä — kokonaisen joukon haastattelijoita,\nerään lukuseuran esimiehen, erään viljakaupan asiamiehen, joka halusi\ntavaroilleen päivän sankarin suositusta, ja pari naisreporteria.\n\nRichard Ferriss oli kieltämättä sairas, sitä ei käynyt epäileminenkään.\nBennett ei ollut lainkaan nukkunut edellisenä yönä, vaan hoitanut\npotilasta sellaisella huolella ja hellyydellä, ettei moista olisi\nodottanutkaan sellaiselta rautahermoiselta ja tylyltä mieheltä. Hän ei\nitsekään voinut hyvin. Ei hänenkään jättiläisruumiinsa ollut jäytymättä\nkestänyt kaikkea mitä oli kestänyt, mutta itseään hän ei nyt ajatellut\nhiukkaakaan, kun Ferriss, hänen paras ystävänsä, sairasti.\n\n»Enpä tällaista olisi ajatellut, vanha veikko», sanoi hän kaikkiin\nFerrissin vastaväitteisiin, »että sinä sairastuisit minun hoidossani\nollessasi. Nyt en tahdo enää kuulla mitään lörpötyksiä. Tässä on\nkiniiniä. Ota se paikalla.»\n\nBennett tapasi Pittsin ovella ja vei hänet ulkopuoliseen huoneeseen.\n\n»Tuo veitikka on sairas, Pitts, ja käy yhä huonommaksi, vaikkei tahdo\nitse sitä myöntää. Kun nyt käytte tutkimaan häntä, niin muistakaa,\nettei hän sairastuessaan ollut lainkaan terve ja oikeissa ramuissaan.\nTuo jäämatka teki niin lopun hänestä, että hän hädintuskin pysyi\nhengissä, ja laivakorput ja suolainen sianliha valaanpyyntilaivalla\neivät olleet oikeata ravintoa hänen tilassaan olevalle miehelle. Ja\nkatsokaas, Pitts», sanoi hän kakistellen, »minä — minä pidän niin\nvietävästi siitä veitikasta.»\n\nLääkärin tutkittua potilasta ja määrättyä hänelle kalomelteetä ja\nmaitoruokaa seurasi Bennett häntä ulos.\n\n»Minä tahdon tietää asian todellisen laidan», sanoi hän ja katseli\nlääkäriin pienillä, karsastelevilla silmillään. Mutta Pittsillä ei\nollut halua puhua paljoakaan.\n\n»Niin, sairashan hän on, mutta miksi hänen tilansa sitten kehittyykin,\nniin on hänellä ruumiissaan paljon ennen ja pitkän aikaa koottua\nainesta. Hän valitti päänkipua, väsymystä ja yletystä, ja te sanoitte\nhänellä yöllä olleen monesti verenvuotoa nenästä. Vatsa hänellä on\nhellä; se ei ole minun mieleeni. Mutta vielä en voi sanoa mitään\nvarmaa. Sitä kuitenkin tunnustelen, että seuraukseksi tulee jokin\narveluttavampi tauti. Käyn täällä jälleen huomenna. Mutta kuulkaahan,\nhra Bennett, teidän täytyy hoidella vähän itseännekin. Koko tuo\nliuta tuolla (hän nyökkäsi eteissuojaan päin, missä haastattelijat\ny.m. istuivat ja odottelivat vuoroaan) on kuin koiraparvi teidän\nkintereillänne. Mutta, hyvä mies, teidän täytyy toki kerrankin\nsaada levätä. Pudistakaa nuo kimpustanne, koettakaa päästä syrjään.\nPiiloutukaa kaikilta ihmisiltä. Älkää luulkokaan, että tällaisissa\nolosuhteissa voisitte hoitaa ystäväänne; se _ei käy_!»\n\n»Niin, niin», virkkoi Bennett, »odottakaahan vain parisen päivää.\nSaammehan nähdä sitten viikon lopulla.»\n\nViikko kului. Ferriss kävi yhä huonommaksi, mutta tauti ei edelleenkään\ntahtonut kehittyä ratkaisevaan käänteeseen. Hän oli itse aivan avuton,\nja Bennett valvoi ja hoiteli häntä yötä ja päivää, antoi hänelle\nlääkkeitä, laittoi ruokaa hänelle, ja kun Ferriss valitti vuodetta\nkuumaksi, vaihtoi hän ahkerasti lakanoita, jotta sairas sai vilpoista\nympärilleen. Mutta viikon lopulla selitti tri Pitts, että Bennett oli\nvaarassa käydä itsekin kipeäksi, niin että hän ei voisi enää hoidella\ntoista sairasta.\n\n»Huomenna», sanoi tohtori, »tulee tänne onneksi muuan nuori mies, minun\nserkkuni. Hän on harjautunut sairaanhoitaja, johon voimme huoletta\nluottaa. Hän astuu teidän tilallenne. Hän tulee huomenna, ja te saatte\nmennä tiehenne. Piiloutukaa jonnekin, mistä kukaan ei löydä teitä ja\nminne ei edes kirjeitä voi tulla perässänne. Serkkuni ja minä kyllä\npidämme huolta hra Ferrissistä. Te ilmoitatte minulle osotteenne,\njotta voin sähköttää teille, jos se käy välttämättömäksi. Palatkaa\nnyt toki järkiinne. Minä panen koko lääkärimaineeni pantiksi siitä,\nettä kaikki tulee käymään hullusti, jos te jäätte tänne hoitamaan\nsairasta miestä ja vastaanottamaan sanomalehtimiesliutaa, joka ryntää\ntaloon minä hetkenä päivästä hyvänsä. No niin, lähdettekö siis? Hra\nFerrissin tila ei vielä ole arveluttava, ja te teette hänelle enemmän\nvahinkoa jäämällä tänne kuin menemällä matkoihinne. Niin kauan kuin\npysytte täällä, ei tule loppua tuosta ihmistulvasta talossanne. Pysykää\nerillänne siitä! Ajakaa ulos se amerikkalainen sanomalehtimies, joka\njahtaa kotia palannutta napamatkustajaa! Luuletteko te todellakin,\nettä tämä» — hän huiskautti kättään täpötäyttä eteishuonetta kohti —\n»on sopiva asunto sairassijaksi? Te panette hänet suureen vaaraan,\nitsestänne puhumattakaan, jäämällä hänen luokseen. Te leikittelette\ntulen kanssa, kapteeni Bennett!»\n\n»Niin, niin, saattaahan tuossa olla perääkin», sanoi Bennett ja nyki\nviiksiään. »Mutta —» hän mietti hetkisen ja jatkoi sitten: »Pitts,\nminä tahtoisin mielelläni, että te olisitte täällä minun tilallani.\nTehän voitte ottaa jonkun hoitamaan häntä, mutta minä en voisi hyvällä\nomallatunnolla jättää häntä hänen nykyisessä tilassaan, jollen tiedä,\nettä te olette koko ajan hänen luonaan. En tiedä, mitä teille maksaisi\npysytellä täällä syrjässä kuukauden päivät, kunnes tuo vanha veikko on\nvapaa kaikesta vaarasta, mutta voittehan itse määrätä ehtonne. Siitä me\nkyllä suoriudumme.»\n\n»Mutta eihän ole ollenkaan välttämätöntä, että herra Ferrissin luona\non kaiken aikaa lääkäri. Minä käyn häntä katsomassa joka päivä, ja\nsairaanhoitaja —»\n\nBennett keskeytti tinkimisen sanomalla jyrkästi ja päättäväisellä\nsävyllä: »Minä en anna perään. Niin täytyy käydä, kuin minä sanon.\nMinä tahdon, että Ferriss tulee terveeksi, ja minä tahdon, että te ja\nsairaanhoitaja pidätte siitä huolta, että hän tulee terveeksi. Aivan\nyhdentekevä on, mitä se maksaa.»\n\nBennett ei kuullut tohtorin vastausta eikä hänen ehdotustaan, että\nFerrisshän voi tulla hänen luokseen maalle, kohta kun häntä kävi\nmuuttaminen. Se ajatus oli äkkiä pälkähtänyt hänen päähänsä, että\nhänhän voi itse lähteä maalle. Mutta minne? Jäyhä hymy lievensi hiukan\npäättäväistä piirrettä tiiviisti yhteenpuserretun suun ja korkean leuan\ntienoilla. Hän nyki ja pureksi jälleen viiksiään ja katsahti kieroon\nlääkäriin, koettaen salata tältä huonoa tuultansa.\n\n»No niin, sitä myöten on siis kaikki valmista, eikö totta?» hän sanoi.\n»Minä matkustan huomenna — jonnekin maalle.»\n\n»Niin, mutta minne?» tiedusti lääkäri. »Minä tahtoihin mielelläni antaa\nteille tietoa potilaasta.»\n\nBennett alkoi tuntea vähän ärtymystä. Mitä se Pittsiä liikutti, minne\nhän aikoi lähteä — tahi oikeammin, ketä hän aikoi lähteä tervehtimään?\n\n»Tehän itse sanoitte että minun pitäisi piiloutua, niin etteivät edes\nkirjeet löytäisi jälilleni. Mutta luonnollisesti annan teidän tietää,\nmistä saatte minut käsiinne, kohta kun vain pääsen perille. Se ei tule\nolemaan etäällä kaupungista.»\n\n»Ja minä tulen kyllä pitämään niin hyvää huolta hra Ferrissistä, kuin\njos itse olisitte häntä hoitamassa. Aina tulee joku olemaan hänen\nluonaan, ja minä sähkötän ainoastaan siinä tapauksessa, että se on\nvälttämätöntä. Toivon teidän saavan niin paljon lepoa kuin mahdollista\nja pysyvän poissa, niin kauan kuin suinkin käy päinsä. En tule\nvaivaamaan teitä tarpeettomilla sähkösanomilla. Ja muistakaa lopuksi,\nettä tulemattomat uutiset ovat hyviä uutisia.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamana päivänä istui Lloyd omassa huoneessaan siinä vanhassa talossa,\njossa hän aina piti kotiaan Bannisterissa ollessaan. Se oli puolen\nkilometrin päässä pikkukaupungista ja maantien varrella, joka vei\nnoin 10 km päässä idässäpäin vuorten takana olevalle Fourth Laken\nrautatieasemalle. Oli varhainen aamu, ja Lloyd kirjoitteli paraikaa\nkirjeitä, jotka hän aikoi myöhemmin päivällä viedä Fourth Laken\npostitoimistoon. Hän aikoi ajaa sinne järven rantaa pitkin. Lewis\noli paria päivää aikaisemmin tuonut Roxin, ponyhevoset ja vaunut.\nJahtirattaat, hyvin korkeapyöräiset ajopelit, olivat aina Bannisterissa.\n\nHuone, jossa hän istui, oli hyvin sievä. Kaikki siinä oli valkoista,\nsänkyuutimista alkaen seinätapeetteihin saakka. Lattialla oli valkoinen\neläimentalja. Akkunalaudat ja seinäpaneelit olivat nekin valkoiset.\nUuni oli valkoisista kaakeleista, ja sen edessä seisoi valkoisista\nlinnunsulista tehty varjostin. Akkunat olivat selkosen selällään,\nja niistä virtasi valkoista päivänpaistetta huoneeseen. Hän oli\nitsekin puettu vallan valkoisiin, alkaen valkeasta silkkihuivista\nkaulalla aina valkonahkaisen tenniskengän suippoon kärkeen. Vain hänen\ntummanpunainen, korkealle solmittu tukkansa — se välkkyi auringossa\nkuin kiillotettu kupari — antoi vähän värikkäisyyttä kaikkeen tähän\nvalkoisuuteen, ja irtaimet pikku kiharat korvallisella ja niskantiessä\nheilahtelivat sisään puhaltavassa aamutuulosessa.\n\nOli ihmeen ihana aamu — hiljainen ja viileä ja täynnä puiden ja\nkarjan ja nuoren nurmen tuoksua. Ilma aivan kuin väreili hilpeyttä ja\niloa. Lloydin oma tunnelma oli vallan samanlainen. Kirjoittaessaan\nhän lepäsi vasenta kyynärvarttaan pöydällä, ja vasemmassa kädessä\nhänellä oli mahtava, viheriäinen omena, raaka ja hapan ja sanomattoman\nraitismakuinen; siitä hän tavantakaa purasi palan, ja se maistui\nhänelle yhtä hyvältä kuin jollekin keskenkasvuiselle koulutytölle.\n\nKirje oli Hattien isälle, hra Campbellille, ja hän tiedusti siinä,\nsaiko tuo pikku tyttönen tulla viikon päiviksi hänen luokseen\nBannisteriin. Päätettyään kirjeen ja kirjoitettuaan kuoreen osotteen\nhän pani sen vyöhönsä, sieppasi hattunsa ja juoksi portaita alas.\nLewis oli ajanut jahtirattaat portin eteen ja piteli Roxia suitsista.\nMutta kun Lloyd asteli piikivikäytävää pitkin etupihan poikki, sai hän\nnäkyviinsä rouva Applegaten, joka yhdellä haavaa oli hänen emäntänsä,\ntaloudenhoitajansa ja keittäjänsä. Tämä taapersi portille kädessä\nkalanpää ja kintereillä punainen koiraskissa, Charley-Joe nimeltä, ja\ntiiraili huolestuneesti Lloydiin.\n\n»Ah, kuulkaapas, neiti Searight», sanoi hän, varjostaen kädellään\nsilmiään päivänpaisteelta ja pidellen toisella kädellään yhä tanakasti\nkiinni kalanpäästä, »ettekö voisi pitää silmällä koiraanne — Dania,\ntiedättehän, sitä valkotäpläistä? Nyt se on taas juossut tiehensä — en\nole sitä nähnyt eilisaamusta lähtien. Se aina pyrkii ulos tappelemaan\nkaikkien tämän tienoon koirien kanssa. Ei ole sitä koiraa kymmenen\nkilometrin piirissä, jonka Dan antaisi olla rauhassa. Se tahtoo\nkernaammin tapella kuin syödäkin.»\n\n»Kyllä pidän huolen siitä», vastasi Lloyd ja kiipesi korkeille\njahtirattaille. »Ja jos tapaan sen, niin otan sen kiinni niskanahasta.\nHyvää huomenta, Lewis.» Lloyd tarttui ohjaksiin ja puheli hevoselle, ja\nLewis väistyi syrjään.\n\nRox kohosi takajaloilleen ja pudisteli torjuvasti päätänsä.\n\n»Siivolla, siivolla, vanha porsas», rauhoitteli Lloyd. >No, no, mikä\nsinua nyt vaivaa?»\n\n•Eiköhän ole parempi, että minä tulen ajamaan, neiti?» kysyi Lewis\nhuolestuneena.\n\nLloyd pudisti päätään. »Ei tule kysymykseenkään», sanoi hän päättävästi.\n\nSittekun Rox oli saanut toteennäytetyksi riippumattomuuteensa, lähti se\ntäyttä ravia alas maantielle, vilkuillen koko ajan taakseen, että tokko\nLewis huomasi, mikä tuhattäytinen se oikein oli menemään.\n\n»No, kaikkea mun pitää näkemäni!» virkkoi rouva Applegate. Mutta\nCharley-Joe, joka istui ja tiiraili häneen keltaisilla silmillään ja\njoka viime minuutteina oli turhaan aukonut suutaan naukuakseen, sai nyt\nvihdoinkin äänensä kuuluviin ja kerjäsi surkeasti valittavalla äänellä\nkalanpäätä.\n\n»No, sinussa sitä kanss' on risti, he — siin' on nyt kalasi!» sanoi\nrouva Applegate, jonka huomio äkkiä kääntyi jälleen hänen lemmikkiinsä.\n»Ja pysykin sen kanssa oven ulkopuolella.» Hän potkasi kissaa, ja\nCarley-Joe vetäytyi rakennuksen taa sadevesitynnörin suojaan, jossa sen\nvoi kuulla syövän saalistaan kumeasti muristen, aivan kuin olisi tusina\nvihamiehiä kärhennellyt sen korvallisilla.\n\nLloyd, joka nyt oli ennättänyt pitkälle maantielle, sai ponnistaa\nkaikki voimansa hillitäkseen Roxia. Se oli alottanut leikin näyttämällä\nkelpo juoksutaitoaan vaikka koko maailmalle, mutta ennenpitkää se oli\nleikistä niin hermostunut, että vähät välitti edes ajajastaankaan.\nSe oli kasvanut kaupungissa, ja äkillinen siirtyminen korkeitten\nkivimuurien keskeltä aukeaan luontoon ei ollut vaikuttanut siihen\noikein terveellisesti. Sillä oli hämärä aavistus omasta voimastaan,\nmutta ilkeyttä ei siinä ollut rahtuakaan. Sen päähän ei olisi koskaan\npälkähtänyt ruveta potkimaan ja vikuroimaan, mutta sillä oli valtava\nhalu päästää raisu luontonsa valloilleen ja ravata minkä kavioista\npääsi.\n\nMutta hänen takanaan istui tyyni, vakava, ylivoimainen tahto — sen se\ntajusi kiristettyjen suitsien kautta. Päätänsä se ei voinut kääntää ja\nkatsahtaa taakseen, mutta se tiesi hyvin, että Lloyd piteli tanakasti\nkiinni ohjaksista, että hänen kätensä valkohansikkaissakin olivat\nkyllin vahvat pitelemään sitä aisoissa. Ja sitäpaitse se tiesi ja\nhuomasi, ettei Lloyd ottanut sen vauhkoutta vakavalta kannalta eikä\nollenkaan pelännyt sitä. Se tiesi, että Lloyd voi silmänräpäyksessä\nymmärtää, milloin se tahtoi hypätä tien oheen tai särkeä aisansa,\nja että se viime tingassa saisi sivalluksen ruoskasta — oikein\nkunnollisen, poikki lavan — ja sitä häpeää ei Rox voinut sulattaa.\nJa olihan Lloyd sitäpaitsi jo kerran tänään sanonut sitä vanhaksi\nporsaaksi.\n\nLloyd ajoi huoletta eteenpäin. Hän oikein nautti tästä taistelusta\nhevosen itsenäisyydenkaipuun ja oman tanakkakätisyytensä\nvälillä. Ei, Rox ei tulisi saamaan tahtoaan perille, se ei saisi\nsilmänräpäykseksikään riemuita väkevämmyydestään. Se ei saisi\nväkivallalla eikä viekkaudella häntä antamaan edes hiukkastakaan perään\nsen tahdolle. Hän tahtoi itse olla tilanteen herra.\n\nPuolisen tunnin kamppailun jälkeen hän oli saanut hevosen taltutetuksi\nja ajeli nyt verkalleen metsätietä, joka kulki pitkin jyrkkää,\ntammivesaikkoa kasvavaa kalliorinnettä, josta irtonaiset kivilohkareet\nmonin paikoin pistivät esiin muodostaen omituisia, haaveellisia\nryhmiä. Nyt tuli eteen kapea — liiankin kapea — silta, jossa ei edes\nollut sivukaiteitakaan. Silta oli niin kapea, että jahtirattaat juuri\nmahtuivat sille, ja tietäen mitä niin vauhkolta hevoselta kuin Roxilta\nvoi odottaa ajoi Lloyd siltaa lähestyessään käyden. Mutta äkkiä osui\nhänen silmiinsä omituinen näky. Hän pysähdytti hevosen kerrassaan.\n\nMuutaman kymmenen metrin päässä sillasta hän näki kaksi koiraa, jotka\nilmeisesti olivat olleet vimmatussa tappelussa keskenään. Monet kivet\nolivat niiden hurmeen tahraamat, ruoho ja pikkuvesat olivat laajalta\nrevityt juurineen ylös, ja irtonaisia karvatukkoja näkyi siellä täällä.\nLloyd tunsi kohta toisen koirista. Se oli Dan, hänen talonsa täplikäs\nkettukoira — koko seudun ilmetty kauhu. Mutta nyt se makasi kyljellään,\ntoinen etukäpälä murskautuneena, kurkku nahattomaksi purtuna ja pää\nisossa verilätäkössä. Se oli kuollut tai ainakin teki kuolemaa. Dan\nparka oli taistellut viimeisen taistelunsa, se oli viimeinkin tavannut\nvoimakkaampansa.\n\nLloyd katsahti taistelun voittajaan; ja yhä uudelleen ja tiukempaan\nkiinnittyivät hänen katseensa siihen.\n\n»Tuopa on merkillinen koira», hän ajatteli.\n\nSe oli todellakin merkillinen otus. Roteva, voimakas ruumis oli\nruskean karvan peittämä, joka oli niin tiheä, paksu ja pehmeä, että\nse muistutti sudenturkkia. Suipot korvat seisoivat aivan pystyssä,\nkurkku oli pitkä ja kapea ja silmät pyöreät ja vinosti päässä. Rinta\noli suhteettoman leveä, etujalat lyhyet ja voimakkaat. Kaulassa\noli otuksella leveä nikkelikaulain. Mutta Lloydin katsellessa\nja ihmetellessä sitä vaunuistaan, antoi otus hänelle ilmeisen\ntodisteen siitä, että sen luonto oli yhtä yllättävän merkillinen\nkuin ulkomuotokin. Silmättyään kuin ohimennen uusiin tulokkaihin se\nkäännähti ympäri, murahteli hiukan kaatuneelle vastustajalleen ja\nrupesi sitten yht'äkkiä syömään sitä.\n\nLloyd voihkasi närkästyksestä ja inhosta. Tosin oli Dan saanut\nsurmansa, mutta se oli tapahtunut rehellisessä taistelussa, ja\nepäilemättä oli Dan tapansa mukaan ollut hyökkäävänä puolena.\nLloyd ei voinut olla aluksi hiukan ihailematta voittajaa, mutta\naivan kuulumatonta oli, että se nyt taistelun tauottua kävi aivan\nlevollisesti syömään kukistunutta vihollistaan, ilman raivon ja vihan\nmerkkiäkään. Se oli inhottavaa! Lloyd tarttui ruoskaansa.\n\n»Hyi häpeä sinua!» huusi hän. »Senkin ilkeä peto. Et saa — mene\nmatkoihisi!»\n\nSillalle saapui kävellen jokin mies, ja Lloyd pyysi hänen pitelemään\nhevosta hetkisen aikaa. Rox oli niitä hevosia, jotka hiljaa seistessään\novat lauhkeita kuin lampaat, eikä häntä pelottanut lähteä sen luota,\nkun oli joku joka piteli sitä paikoillaan. Hän hypähti alas ruoska\nkädessä. Dania hän ei voinut enää auttaa, mutta ainakin tahtoi hän\ntuoda sen kaulaimen takaisin rouva Applegatelle. Tuo ihmeellinen\nkoira peräytyi vähän. Ja merkillisintä kaikessa sen olennossa oli\nsen järkähtämätön levollisuus. Ei se nytkään osottanut vähintäkään\nhurjuuden merkkiä.\n\n»Juuri tuo tekeekin sen niin inhottavaksi», ajatteli Lloyd ja\ntavoitti sitä ruoskallaan. Koira asettui istumaan ja katseli häneen\nrauhallisesti kieli ulkona suusta. Saatuaan kaulaimen irti Danin\nkaulasta ja viskattuaan sen vaununistuimen alle kysyi Lloyd mieheltä,\ntiesikö hän, kelle vieras koira kuului.\n\n»Ei ole aavistustakaan, neiti Searight, en ole ikänä nähnyt sellaista\notusta näillä mailla. Tuo toinen oli tuolta Applegaten talosta.»\n\n»Tulehan tänne, että saan nähdä», houkutteli Lloyd vierasta koiraa ja\npiilotti ruoskan selkänsä taa. »Näytähän kaulaintasi.»\n\nHän ei välittänyt miehen varoituksista, vaan kävi koiraa kohti,\nvihellellen ja toinen käsi ojolla, ja se todellakin lähestyi\nhäntä — ensin vähän epäluuloisesti, mutta piankin muikistellen\nja imarrellen. Lloyd työnsi kätensä sen paksuun kaulaturkkiin ja\npyöritti nimilevyn näkyviin. Siihen oli piirretty: _Kamiska. »Frejan»\npohjoisnaparetkikunta. Ward Bennettin oma_.\n\n»Onko kaulaimeen kirjoitettu jotain?» kysyi mies.\n\nLloyd kiinnitti irtautuneen hiusneulan tiukemmin tukkaansa.\n\n»Ei — ei mitään, mikäli voin nähdä.»\n\nHän nousi jälleen rattaille ja antoi lantin miehelle. Tämä katosi\ntienkäänteen taa. Mutta juuri kun Lloydin piti ruveta ajamaan edelleen,\nkuuli hän aivan kohdaltaan ylhäältä mäenrinteeltä kivien rapinaa,\npensaikon kahinaa ja terävän vihellyksen. Kamiska nousi neljälle\njalalleen, heristi korvansa pystyyn ja lähti säntäämään rinnettä ylös\nWard Bennettiä vastaan, joka hyppeli alaspäin törmältä törmälle,\npidellen kiinni tammen vesoista.\n\nHän oli puettu pitkää kävelymatkaa varten, jaloissa polvihousut ja\nsuunnattomat, naulapohjaiset kengät, Muuna pukuna hänellä oli vanha\nratsastustakki ja kudottu villatakki, selässä pieni nahkareppu ja\nkädessä lyhytvartinen geologin-vasara.\n\nSellaisena näki Lloyd hänet pitkän väliajan jälkeen — näki hänen jälyt,\nkarkeat kasvonsa, esiintyöntyvät, miltei epämuotoiset leukaperät, ison,\neläimellistä tahdonvoimaa ilmaisevan suun, valtavan, neliskulmaisen\nleuan, kapean, sisäänpainuneen otsan ja tuuheitten kulmakarvojen\nalta välkkyvät terävät, kalastelevat silmät. Bennettin jylhä, karkea\nbassoääni kumisi raskaasti ja särähdellen syvältä rinnasta; se oli\nääni, joka soveltui käskemään miehiä, mutta ei puhuttelemaan naisia.\n\nLloyd oli tottunut hillitsemään itseänsä, kun se oli tarpeen; niinpä\nhän nytkin istui hiljaa rattaidensa korkealla istuimella, kädet vain\npuristuivat kiinteämmin ohjasten ympärille. Hän oli usein mietiskellyt,\nmitä hän tällaisena hetkenä tulisi tuntemaan ja tekemään, ja nyt\nhän huomasi, ettei hän tuntenut mitään suurta iloa, mitään valtavaa\nmielenliikutusta; mutta että nyt oli tärkeintä osata joka hetki\nsäilyttää mielenmalttinsa.\n\nAjatukset pyörivät hurjasti hänen päässään. Neljään vuoteen he eivät\nolleet nähneet toisiaan. Kerran hän oli jo luullut Bennettin kuolleen.\nMutta hän oli pelastunut, tullut kotiin ja lähtenyt suoraapäätä\ntapaamaan häntä, välittämättä vähääkään ympärillään kajahtelevasta\nsuosiomyrskystä. Tällä kohtaamisella tuli joka tapauksessa olemaan\nratkaiseva merkitys ainakin toiselle heistä. Mitähän he sanoisivatkaan\ntoisilleen? Kuinka he selviytyisivät tästä vaikeasta tilanteesta?\n\nMutta nyt oli ratkaiseva silmänräpäys tullut, äkisti ja ilman että\nsiihen ennätti valmistautua. Ei ollut aikaa etsiä sopivia sanoja.\nKun hän perästäpäin muisteli tätä kohtaamista, tuntui hänestä, että\nse oli heille kummallekin tullut sopimattomaan aikaan, ja että jos\nheidän puhelunsa olisi merkitty muistiin, olisi se näyttäytynyt vallan\ntyhjäksi ja ylimalkaiseksi.\n\nBennett otti lakin päästänsä, astui vaunuja kohti ja tervehti:\n\n»Kas vain, sehän on neiti Searight!»\n\nJa Lloyd ojensi hänelle oikean kätensä vasemman ylitse, joka yhä piteli\nohjaksia tiukalla, puristi hänen kättänsä ja vastasi:\n\n»Hyvää päivää, hra Bennett — hauska nähdä teitä. Mistä päin te tulette?»\n\n»Lähinnä kaupungista — ja sitä ennen 76. pohjoiselta leveysasteelta.»\n\n»Minä onnittelen teitä. Olimme melkein menettäneet kaiken toivon saada\nenää nähdä teitä.»\n\n»Paljon kiitoksia», sanoi Bennett. »Omatkaan toiveemme eivät juuri\nolleet ruusunväriset — koko aikana. Mutta minulla ei ole vielä tähän\nasti ollut oikein sellaista tunnetta, että todellakin olisin palannut\n— no niin, ennenkuin vasta Bannisterin ja Fourth Laken välimaille\ntultuani», hän lisäsi, ja hänen kasvoilleen levisi hänelle ominainen\ntyly hymy.\n\n»Ja nytkin jouduitte liian myöhään», virkkoi Lloyd. »Teidän koiranne\non tappanut meidän Danimme, ja mikä vielä pahempi, se tahtoi syödä sen\nsuuhunsa. Sehän vasta on kauhea peto.»\n\n»Kamiska — niin kyllä», vastasi Bennett miettiväisesti. »Niin, se on\nminun omaa syytäni, sillä minä näytin sille huonon esimerkin. Minä söin\nitse sen toverin, ja kerran piti vähältä, etten syönyt Kamiskaakin.\nMutta siitähän ei meidän pitänyt puhella.»\n\n»Te näytätte hiukan rasittuneelta, hra Bennett.»\n\n»Eikä ihmettä. Tohtori sanoi, että minun pitäisi lähteä maalle\nsaadakseni jälleen ruusuja kalpeille poskilleni. Niinpä tulin sitten\ntänne harrastamaan geologisia tutkimuksia. Se tekosyy voi olla yhtä\nhyvä kuin mikä muu hyvänsä.» Sitten huudahti hän äkkiä: »Halloo,\nsiivolla sinä! Joutukaa alas rattailta, neiti Searight!»\n\nKaikki oli käynyt niin äkisti, ettei kumpikaan voinut perästäpäin\nsanoa, kuinka se oli oikein käynyt päinsä. Arvatenkin oli Bennett\nkavutessaan alas jyrkkää rosorinnettä saanut ohutta maaperää\nkannattavan irtonaisen soran liikehtimään, ja nyt vyöryi soraa, kiveä\nja jäkkäpensasta virtanaan alas tielle ryöpyttäen ilmoille mahtavan\npölypilven.\n\nRox hypähti syrjään, ja Lloyd kiristi ohjia liiaksi, jolloin\nhevonen taivutti kaulaansa, ja päitset katkesivat helähtäen kuin\njousenjänne. Hevonen kimmoutui koholle ja viuhtoi vimmatusti päätänsä\nkirvoittuakseen irti kuopimista. Sitten se notkisti alaleukansa rintaa\nvasten, ja silloin se yht'äkkiä sai päähänsä, että nyt ei ainakaan\nmikään ihmisvoima kyennyt hillitsemään sitä. Se ei enää hyppinyt\nkoholle, se taivutti takajalkojaan alaspäin ja oli juuri aikeissa\nlähteä karkaamaan. Mutta samassa silmänräpäyksessä oli Bennett\nkohdalla, tarttui hevosta kuolaimiin ja koetti kiskoa sitä takaperin.\nLloyd seisoi puoleksi pystyssä rattailla, ohjakset kiedottuina moneen\nkertaan käsien ympärille, hänen pitkät, voimakkaat käsivartensa olivat\nsuorina eteenpäin, ja hän veti hevosta kaikin voimin taaksepäin, itse\nhuojuen ja heilahtaen joka tempauksessa. Mutta kun päitset olivat\nkatkenneet, olisi Lloyd yhtä hyvin saanut koettaa pidellä höyryveturia\nkurissa. Bennett oli luonnostaan hyvin väkevä, mutta edellinen\nkärsimysten aika oli kalvanut hänen voimiaan. Kuolaimiin tarttuessaan\nja hevosen tehdessä ensimmäisen turhan karkausyrityksensä hän oli kohta\nhuomannut, ettei kamppailusta tulisi tasaväkinen. Hän voi pidellä\nRoxia sekunnin, pari, ehkäpä kolmekin, mutta sitten se riehtaantuisi\nvalloilleen. Ja oja oli vain kymmenkunnan metrin päässä, ja sen yli vei\nsilta — jossa ei edes ollut suojakaiteita.\n\n»Joutukaa, neiti Searight», huusi hän uudestaan. »Hypätkää alas maahan.\nMe emme kykene pitelemään sitä. Sukkelaan, tehkää niinkuin sanon,\nhypätkää!»\n\nMutta Rox tempasi hänet kumoon ja tömisteli takakavioitaan maahan,\nniin että kallioperustainen maantie kumisi kuin jättiläisrumppu.\nBennett ponnisti koko voimallaan maaperään, ja hampaat irvessä,\nkasvot veripunaisina ja suonet korkeina koholla hän nyki ja tempoi\nkuolaimista, niin että hevosen suu repeytyi veriseksi. Mutta siitä ei\nollut apua, tuossa tuokiossa oli Rox pääsevä valloilleen.\n\n»Hypätkää alas, sanon minä!» huusi hän taasen ja katsahti taakseen.\n»Silmänräpäys vielä, ja se karkaa menojaan.»\n\nLloyd päästi irti ohjaksista ja kääntyi hypähtääkseen rattailta. Mutta\nhänen pitkä ratsastushameensa oli kasautunut rattaidenpohjalle ja\nkietoutunut hänen jalkojensa ympärille, kun hän nousi pystyyn. Rattaat\nheilahtelivat kuin laiva kovassa aaltoilussa. Kahdesti hän koetti\nirrottautua, pidellen kädellään kiinni likasuojuksesta. Mutta sitten\ntärähtivät vaunut äkkiä eteenpäin, jolloin hän putosi polvilleen. Rox\noli vapaa — nyt oli kaikki apu ohi.\n\nEi sentään aivan. Kuin välähdyksessä hän näki — aivan kuin hänen\nohitsensa lennähtävänä hirmunäkynä — mitä alhaalla tiellä tapahtui\naivan hänen silmiensä edessä. Hän näki miehen ja hevosen kamppailevan\nkeskenään elämästä ja kuolemasta, näki keltaisen maantien hänen ja\nojan välillä, ojan itsensä ja sen yli vievän kapean sillan. Sitten\nhän näki tuon lyhytvartisen geologi-vasaran suhahtavan ilmassa. Se\nputosi sukkelaan alas, armottomasti, yhdellä ainoalla iskulla. Rattaat\nmenivät nurin, ja Rox vaipui hitaasti polvilleen ja lysähti sitten\naivan hervottomana kokoon. Se kaatui aisan yli, joka riuskahti poikki\nsen painon alla, ja puistatus kävi hevosen ruumiin läpi, kun se veti\nviimeisen, pitkän, värähtelevän kuolinhuokauksensa.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKun Lloydin vihdoinkin onnistui kirvottautua irti ja hypätä alas\nrattailta, juoksi Bennett joutuun häntä vastaan ja veti hänet kädestä\nkauemmaksi onnettomuuspaikalta.\n\n»Oletteko loukkaantunut?» hän kysyi. »Vastatkaa toki, oletteko\nloukkaantunut?»\n\n»Ei, en vähintäkään.»\n\n»Kuinka pistikään päähänne lähteä ajamaan sellaisella hevosella? Sitä\nette tee enää toista kertaa. Minä kiellän sen teiltä.»\n\nLloydin mieli oli liiaksi järkytetty, niin että hän ei ensimmältä\nvoinut saada sanaakaan suustaan, vaan jäi seisomaan hievahtamatta\nkeskellä tietä ja katseli Bennettiä, joka riisui valjaat kuolleelta\nhevoselta, pani ne vaunun istuimen alle ja veti rattaat tienreunalle.\nSitten hänen vihdoinkin onnistui malttua, ja hän yritti laskea\nleikkiäkin.\n\n»Minusta tuntuu, hra Bennett, että te menettelette jokseenkin\nomavaltaisesti minun valjaitteni suhteen —»\n\n»Istukaa», komensi Bennett. »Tehän aivan vapisette. Istukaa tuolle\nkivelle.»\n\n»— ja minun itsenikin suhteen», lisäsi Lloyd, vaipuen osotetulle\nkivelle, sillä aikaa kun Bennett yhä puuhaili vaunujen ja valjaiden\nkera.\n\n»Mieleni on paha, että minun täytyi tehdä näin», vastasi Bennett,\n»mutta muutakaan apua ei ollut. Joko olisitte seuraavassa\nsilmänräpäyksessä lentänyt pää edellä kivipohjaiseen ojaan tai olisitte\nruhjoutunut kuoliaaksi tiellä.»\n\n»Vanha Rox parka», kuiskasi Lloyd, »minä pidin siitä niin paljon.»\n\nBennett asettui hänen eteensä, kun hän nousi kiveltä. Hänellä oli\nLloydin ajelutakki käsivarrellaan ja ruoska kädessä.\n\n»Ei, älkää menkö sitä katsomaan. Se ei näytä hyvältä. Nyt seuraan teitä\nkotiin. Älkää välittäkö rattaista, minä pidän kyllä huolen, että ne\nnoudetaan kotia.»\n\n»Ja pitäkää myöskin huolta siitä, että Rox tulee haudatuksi — tänne tai\njonnekin muualle. Minä en siedä ajatella, että se makaa tuolla varisten\nruokana. Kunpahan vain tietäisin, että muuta neuvoa ei ollut. Hra\nBennett, oletteko siitä aivan varma?»\n\n»Muuta ei ennättänyt ajattelemaankaan. Vaara oli liian täpärällä.»\n\nMutta Lloydin oli vaikea saada tuota kauhunkuvaa karkotetuksi\najatuksistaan. Bennett oli suhtautunut tilanteeseen niin kylmästi ja\nmilteipä tunteettomasti, että Lloyd aivan ällistyi ja rupesi melkein\npelkäämään häntä. Hänen tekonsakin ilmaisi sellaista alkeellista\nraakaa voimaa, joka ei juuri ollut tämän vuosisadan perintöä. Hänhän\ntuntui tavallaan ponnahtaneen näyttämölle jostakin parin vuosituhannen\ntakaa. Hänen väkivaltaisuutensa ja riihottomuutensa muistutti mieleen\nniitä aikoja, jolloin ihmiset tappelivat eläinten kanssa kivinuijat\ntai paljaat nyrkit aseina. Mutta samalla ilmaisi hänen päättäväinen\nesiytymisensä henkistä ja ruumiillista voimaa, jota ei mikään voinut\npysähdyttää, joka aina kulki suorinta tietä maalinsa perille ja valitsi\nyksinkertaisimmat keinot tarkoituksensa saavuttamiseksi, joka kohosi\nyläpuolelle kaikkia ihmisarveluja ja sopivaisuuden näkökohtia, törmäsi\nsuoraan eteenpäin ja asian ytimeen, murskaten esteet ja vastukset\ntieltään kesyttömällä, silmittömällä häikäilemättömyydellä.\n\nKesti kauan, ennenkuin he kykenivät puhumaan muusta kuin äskeisestä\ntapahtumasta; mutta kun he pääsivät siitä irrottumaan, johtuivat he\npuhelemaan Richard Ferrissistä. Bennett ylisti häntä pilviin saakka\nja kertoili hänen miehuullisesta sitkeydestään paluumatkalla; silloin\nrohkeni Lloyd vihdoin vähän epäröityään kysyä: »Kuinka hra Ferriss\njaksaa? Te mainitsitte kirjeessänne hänen olevan kipeän.»\n\n»Sitä hän onkin», sanoi Bennett, »enkä minä olisi suinkaan lähtenyt\nhänen luotaan, jollen olisi tiennyt sinne jäämällä tekeväni hänelle\nenemmän vahinkoa kuin hyötyä. Mutta tohtori, joka hoputti minua\nmatkaan, on luvannut sähköttää minulle, jos hän käy kipeämmäksi. Uskon\nnyt hänen sanansa, että tulemattomat uutiset ovat hyviä uutisia.»\n\nMutta Lloydin kohtaamisen vaikutuksesta ynnä äskeisen tapahtuman\naiheuttamasta mielenliikutuksesta johtui, että Bennett aivan unohti,\nettei hän ollut ilmoittanut nykyistä osotettaan Ferrissille eikä\nlääkärille. Hän oli aikonut tehdä sen vielä samana päivänä, mutta oli\nsaanut sitten muuta ajateltavaa.\n\nHän luuli tässä silmänräpäyksessä itsekin, että hän todella oli\nkirjoittanut tri Pittsille, ja jos hän tänä hetkenä ylipäänsä muisti\nmitään, mikä aikaisemmin oli ollut hänen ajatuksissaan, niin muisteli\nhän sitä jo tapahtuneena tekona. Ja sitten hän tuli unohtaneeksi koko\nasian.\n\nAstuskellessaan tietä pitkin Lloydin rinnalla, puhellessaan hänelle\nja kuunnellessaan hänen puheluaan, iskiessään väliin ruoskansiimalla\npäät poikki tien vieressä kasvavilta keltaisilta kukilta, ajatteli\nBennett koko ajan, kuinka hän saisi parhaiten sanotuksi Lloydille sen,\nmitä hän oli tullut tänne sanomaan. Taitava puheen käänne, suotuisen\nsilmänräpäyksen sukkela käyttäminen, kaunopuheinen asiaan tarttuminen\neivät olleet Bennettin alaa, niissä hän ei ollut harjautunut\nmestariksi. Hän tiesi vain, että hän rakasti tuota naista, että hän\nasteli parhaillaan hänen rinnallaan, että hänen kaikkien toiveittensa\npäämaali, hänen silmäinsä halu, hänen sydämensä kaipaus oli tuossa\nhänen kätensä saavutettavissa. Kuten kyyhkynen, joka muualle vietynä\nirti päästyään lennähtää suoraan kotiinsa, niin kävi hänkin suoraapäätä\nasiaan käsiksi.\n\n»Neiti Searight», hän alotti, ja hänen karhea bassoäänensä soinnahti\nentistäänkin kumeampana, »mitä varten luulette minun oikeastaan tulleen\ntänne? Onhan maailmassa muitakin paikkoja, joissa voisin maleksia\nJumalan kirkkaat päivät nakutellen kiviä vasarallani kuin mikäkin\nnaiskurssien professori.» — Hän nakkasi vasaran pensaikkoon — »siinä\nmeni geologia! No, nyt voimme puhella keskenämme. Te tiedätte hyvin,\nettä minä rakastan teitä, ja minä luulen, että tekin rakastatte minua.\nOlen tullut tänne kysymään teiltä, tahdotteko ruveta vaimokseni?»\n\nVaikka Lloyd olisi vastannut tai tehnyt mitä muuta ikinä hyvänsä, ei\nse olisi niin hämmästyttänyt Bennettiä kuin se tapa, jolla tyttö otti\nhänen kosintansa vastaan. Aivan rauhallisesti ja hiukan kylmästi hän\nvastasi:\n\n»Te luulette — te sanotte luulevanne, että minä» — hän keskeytti ja\nalotti jälleen alusta: »Teillä ei ole vähintäkään oikeutta puhua\ntuollaista minulle. Minä en ole ikinäni antanut teille aihetta uskoa,\nettä pitäisin teistä. Saakaamme se kohta selväksi meidän keskemme.»\n\n»Minä en ymmärrä ollenkaan välttelyjä enkä naljailua», vastasi Bennett\nkärsimättömästi. »Minä sanon teille, että rakastan teitä kaikesta\nsydämestäni. Minä sanon teille, että kernaasti haluaisin teidät\nvaimokseni, ja minä tiedän, että tekin rakastatte minua. Te ette ole\nsamanlainen kuin toiset naiset, miksi te siis nyt rupeatte keimailemaan\nminulle? Hyvä Jumala, siihen te toki olette liian hyvä! Minä tiedän,\nettä olette. Me molemmat olemme siinä suhteessa muiden ihmisten\nyläpuolella, ja meidän pitäisi toki ymmärtää toisemme suorasta sanasta.\nJollen olisi tiennyt teidän pitävän minusta, niin en olisi puhunut\nmitään.»\n\n»En ymmärrä teidän puhettanne», sanoi Lloyd. »Luulen olevan parasta,\nettä puhelemme jostakin muusta.»\n\n»Minä olen tullut puhumaan tästä, enkä mistään muusta», sanoi Bennett\npäättävästi.\n\n»No niin, olkoon menneeksi», vastasi Lloyd ja nykäsi olkapäitään,\n»puhukaamme siis siitä. Te sanotte, että meidän pitäisi ymmärtää\ntoisemme. Saakaamme se asia kerrassaan selväksi. Minä halveksin\nvälttelyjä ja naljailua ehkä yhtä paljon kuin te. Sanokaa minulle siis,\nolenko minä milloinkaan antanut teille aihetta uskoa, että pitäisin\nteistä.»\n\n»Sinä hetkenä, jolloin meiltä oli kaikki toivo lopussa», vastasi\nBennett ja katsoi tyttöä tiukasti silmiin, »kun kuolema lähestyi\nmeitä, ja minä luulin meneväni Jumalani luo vielä samana päivänä,\nsilloin tulin niin onnelliseksi, kuin en luule koskaan eläissäni\nolleeni, saadessani tietää, että minä merkitsin teille jotakin, että te\nrakastitte minua.»\n\nLloyd katsoa tiirotti ällistyneenä ja ymmällään häneen.\n\n»En ymmärrä, mitä te oikein tarkoitatte», hän toisti.\n\n»Ei, mutta kuulkaapas nyt», sanoi Bennett tuimasti, »kun te kerran\nvoitte sanoa sen Ferrissille, niin miksette voi sanoa sitä minulle\nitsellenikin?»\n\n»Hra Ferrissille?»\n\n»_Hänelle_ te voitte sanoa, että piditte minusta.»\n\n»Minäkö — olenko minä sanonut hra Ferrissille — että pidin teistä?»\nLloyd hymyili hiukan. »Nyt teidän kielenne kulkee omia teitään,\nkapteeni Bennett.»\n\n»Jos te olette muuttanut mieltä, jos teitä kaduttaa, mitä olette ennen\nsanonut, niin miksi en minä saa sitä tietää? Minä rakastin teitä,\nkoska luulin teidän olevan suuren ja jalon naisen, vailla kaikkea\npikkumaisuutta, yläpuolella kaikkea joutavaa kamarilörpöttelyä.\nMinä rakastin teitä, koska teillä oli yleviä harrastuksia, koska\nsielussanne ei ollut tilaa elämän pikku asioille, pikku tunteille,\npikku kaihoille ja — ja valheellisuudelle. Jos ette rakastanut minua,\nniin miksi sanoitte päinvastaista? Jos rakastatte minua nyt, niin miksi\nette tunnusta sitä? Luuletteko voivanne leikitellä sillä tapaa minun\nkanssani? Luuletteko keimailun minuun pystyvän? Jos te olette kyllin\nhalpamainen turvautumaan sellaisiin keinoihin, niin luuletteko minun\nolevan kyllin halpamainen tyytymään siihen? Minä tunnen Ferrissin\nliiaksi hyvin. Minä tiedän, ettei hän kykenisi tekemään itseään\nsyypääksi sellaiseen valheellisuuteen, josta nyt syytätte häntä. Hän\nei olisi ikinä voinut sanoa sellaista silkkaa valhetta, sellaista\ntarpeetonta, aiheetonta valhetta. Teidän täytyy olla kertonut hänelle,\nettä piditte minusta. Miksi ette ole — te juuri ennen kaikkia muita —\nkyllin väkevä ja rohkea ja suuri tunnustaaksenne sananne?»\n\n»Siksi, että väitätte minun sanoneen sellaista, jota en koskaan ole\nsanonut. Kuinka saatattekaan uskoa sellaista minusta? Vaikkapa minä\ntodellakin pitäisin teistä, niin kuinka voitte luulla, että minä olisin\ntunnustanut sen — ja päällepäätteeksi syrjäiselle? Ei, kuulkaahan»\n— hänen äänessään tuntui äkkiä vihan värettä — »puhukaamme jostain\nmuusta. Tämä toki on liiaksi — takaperoista!»\n\n»Ettekö siis ole koskaan sanonut Ferrissille pitävänne minusta?»\n\n»En.»\n\nBennett otti lakin päästään. »No niin. Tähän se saa loppuakin. Hyvästi,\nneiti Searight.»\n\n»Luuletteko te sitten minun sanoneen Ferrissille, että pidin teistä?»\n\n»En usko, että mies, joka on ollut minulle enempi kuin veli, voisi olla\nvalehtelija ja roisto.»\n\n»Hyvästi, kapteeni Bennett.»\n\nHe olivat jo jotenkin lähellä Lloydin asuntoa. Bennett ojensi hänelle\najotakin ja ruoskan ja lähti astumaan tietä alaspäin.\n\nLloyd kertoi Lewisille tapahtumasta niin paljon kuin arveli\ntarpeelliseksi ja käski hänen noutamaan rattaat sekä toimittamaan Roxin\nhaudatuksi. Silmät suurina ja tuijottavina nousi hän sitten verkalleen\nhuoneeseensa ja istahti vuoteenlaidalle, riisumatta edes ensin hattua\nja hansikkaita. Hänen kätensä vaipuivat syliin ja hän tirkisteli\nhajamielisesti valkeaan akkunaverhoon, joka lepatteli edestakaisin\nakkunavedossa.\n\nHän ei oikein tiennyt, mikä häntä oli pahimmin loukannut, sekö että\nFerriss oli valehdellut, vaiko se että Bennett uskoi sen valheen.\nMutta miksi, Herran nimessä, olikaan Ferriss sanonut sellaista\nBennettille? Mitä hän sillä tarkoittikaan, mitä hän sillä luuli\nsaavuttavansa? Kuinka voikaan Ferriss — se mies, joka itse rakasti\nhäntä — saada päähänsä nöyryyttää häntä sillä tapaa, saattaa hänet\nsellaiseen asemaan, joka mitä pahimmin haavoitti hänen ylpeyttään ja\nomanarvonsatuntoa? Bennett myöskin rakasti häntä. Kuinka hän sitten voi\nuskoa, että hän, Lloyd, alentuisi moiseen menettelyyn?\n\nHäntä oli syvästi loukattu, ja loukattu juuri sellaiseen kohtaan, jota\nhän oli pitänyt suojatuimpana; ja se mies, joka oli ohjannut aseen\nsiihen, oli juuri se, jota hän rakasti kaikesta sielustaan ja kaikesta\nsydämestään.\n\nEnin osa koko jutusta kävi yli hänen käsityskykynsä. Vaikka hän\nkuinka yritti sitä ymmärtää, oli se hänelle mahdotonta. Mutta yhdestä\nseikasta ei kuitenkaan voinut erehtyä: Bennett luuli, että hän,\nLloyd, rakasti häntä, luuli hänen kertoneen sen Ferrissille, ja että\nhän vain joutavasta keimailunhalusta oli kieltäytynyt tunnustamasta\nFerrissin valhetta todeksi. Hän tunsi Bennettin luonnetta kyllin hyvin\ntietääkseen, että minkä ajatuksen tämä kerta oli saanut päähänsä, niin\nsitä ei käynyt kiskominen siitä juurineen. Bennett ei ollut niitä\nmiehiä, jotka helposti muuttavat mieltä ja ajatuksia.\n\nSietämätöntä oli ajatella, että Bennett uskoi kaikkea tuota. Istuessaan\nyksinään valkeassa kamarissaan Lloyd tunsi äkisti poskiansa polttavan,\nja tahdottomasti pani hän kätensä kasvojensa eteen peittääkseen\nniitä auringolta. Hän siirtyi nopeasti tunnelmasta toiseen. Äkkiä\nkääntyi hänen närkästyksensä kiivaasti Ferrissiä vastaan. Kuinka\ntämä uskalsikaan? Kuinka saattoikaan hän loukata häntä niin syvästi,\nniin verisesti? Sitten hänen vihansa kohdistui jälleen Bennettiin.\nOlihan tämän puolelta sentään kerrassaan häpeämätöntä, että hän voi\nluulla hänen siihen määrään unhottaneen oman arvokkaisuutensa. Hän\npuri hampaitaan yhteen voimattomasta vihasta ja kavahti pystyyn kädet\nnyrkissä, ja nöyryytyksen kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.\n\nSuurimman osan iltapäivää hän vietti huoneessaan kävellen edestakaisin\nlattialla ja koettaen järjestää ajatuksiaan, tehdä jonkinlaisen\npäätöksen, joka selvittäisi tilanteen, joka voisi palauttaa hänen\nsielullisen tasapainonsa ja hänen omanarvontuntonsa, niin että hän\nvoisi jälleen olla yhtä iloinen kuin aamulla. Sillä kadonnut oli\nhäneltä nyt sekin suuri ilo, että tiesi rakastetun miehen olevan kotona\nja hyvässä turvassa. Olipa hetkiä, jolloin Lloydista tuntui, ettei hän\nenää voisikaan rakastaa häntä, mutta seuraavassa tuokiossa hänen täytyi\ntunnustaa itselleen, että juuri senvuoksi, että hänen rakkautensa\noli niin väkevä ja lämmin, tuntui nöyryytyskin niin katkeralta ja\nmasentavalta. Ferriss oli valehdellut hänestä, ja Bennett oli uskonut\nvalheen. Hän ei voinut ajatellakaan, että voisi jälleen tavata\nBennettiä näiden olosuhteiden vallitessa. Hänen lyhyt loma-aikansa oli\npilattu, rauhallinen maapaikka oli kadottanut viehätyksensä häneen\nnähden. Jo seuraavana päivänä hän palasi kaupunkiin.\n\nHänen tulonsa jälkeisenä aamuna, kun hän purki matka-arkusta\nvaatteitaan esiin, tuli neiti Douglas hänen huoneeseensa ja istahti\ntapansa mukaan sohvankulmaan. Tarinoitua kaikenlaista puolen tunnin\najan sanoi neiti Douglas sitten:\n\n»Muistatteko vielä, Lloyd, kun puhuin teille noista keväällisistä\nlavantautitapauksista, joita oli niin tiheään, että niitä voi melkein\npitää kulkutautina?»\n\nLloyd nyökkäsi myöntävästi, syli täynnä arkusta ottamiaan vaatteita.\n\n»Nyt on asianlaita pahempi kuin koskaan ennen», jatkoi neiti Douglas.\n»Ja sinä lyhyenä aikana, jolloin te olitte maalla, on kolme meistä\nsaanut lähteä kaupungille hoitamaan sellaisia tapauksia. Ja Medfordissa\nsai eräs sairaanhoitajatar tartunnan ja kuoli.»\n\n»Vai niin», virkkoi Lloyd vähän ymmällään. »Minun mielestäni lavantauti\nkumminkin on sellainen tauti, johon sairastuneet pitäisi olla helppo\neristää muista ihmisistä.»\n\n»Ei aina, ei aina», väitti toveri, »pahanlaatuinen lavantautitapaus\nvoi olla melkein yhtä ilkeä tarttumaan kuin keltakuume tai isorokko.\nMuistatteko siltä ajalta, jolloin työskentelimme sairaalassa, kuinka\ntuo pieni puolalainen sairaanhoitajatar, neiti Hellmuth, sai tartunnan\nhoidokistaan ja kuoli ennen tätä. Samaten kävi Eva Blaynen. Hänkin\noli vähältä kuolla. Omasta puolestani olen mielissäni, että neiti\nWakely otti tuon Medfordin potilaan hoidettavakseen, vaikka edellinen\nhoitajatar sai siitä kuolemansa. Neiti Wakely ei koskaan arkaillut, kun\n—»\n\n»Onko joku meikäläisistä saanut tuon tapauksen hoidettavakseen?» kysyi\nLloyd.\n\n»On tietysti, enkö ole kertonut sitä teille?»\n\n»Toivonpa, että saamme sen nujerretuksi», virkkoi Lloyd, nostaen\nvälikehyksen arkusta. »En luule, että meidän on vielä koskaan täytynyt\nheittää taudintapausta kesken, mikäli hoidosta on ollut kysymys, ja\nlavantaudin suhteen on juuri kunnollinen hoito pääasia.»\n\n»Lloyd», sanoi neiti Douglas vakavasti, »en tiedä mitä olisinkaan\nantanut, jos olisin saanut sen lannevammaa sairastavan pikku potilaan\nhoidettavakseni ja suoriutunut siitä niin hyvin kuin te. Kuulisittepa\nvain, millä tapaa tri Street puhuu teistä — ja sen pikku tytön isä. Ah,\ntottakin unohdin jotain. Hattie Campbell — sehän on hänen nimensä? —\nsoitti tänne puhelimessa ja tiedusti, olitteko te palannut maalta. Se\noli eilen. Minä vastasin hänelle, että odotimme teitä tulevaksi tänään,\nja hän pyysi minun sanomaan teille, että hän aikoo tulla tervehtimään\nteitä.»\n\nSeuraavana iltapäivänä kello 3 tienoissa ajoivatkin Hattie ja hänen\nisänsä avovaunuissa torin laidalle. Hattiella oli iso orvokkikimppu\ntuotavana Lloydille. Pikku potilas oli hyvässä alussa parantuakseen\ntäydellisesti. Joskus sallittiin hänen kävelläkin vähän, muuten lykkäsi\npalvelustyttö häntä sairasvaunuissa. Hän tulisi kyllä aina onnahtamaan\nhiukan, mutta muuten oli toivoa, että elimellinen vika korjautuisi\nkokonaan. Hattielle ja hänen isälleen oli Lloydista tullut jonkinlainen\nsuojeluspyhimys. Hänet luettiin perheen jäseneksi, ja häntä pidettiin\nmiltei yhtä suuressa kunniassa kuin Campbellin vaimovainajaa.\nCampbell itse, joka oli varakas mies ja kaunis mies, hyvinhoidettu\nja vain hiukan harmaassa ohimoiltaan, yllätti itsensä useammin kuin\nkerran seisomassa Lloydin valokuvan edessä, joka sijaitsi Hattien\nhuoneen uuninreunustalla, ja hän jäi miettiväisesti katselemaan sitä\nleikatessaan sikarinsa päätä.\n\nKun vaunut nyt pysähtyivät tuon ison talon eteen, huudahti Hattie\nriemuiten: »Ah, tuollahan hän onkin!» ja Lloyd laskeutui portaita alas\nvastaan, matkalaukku vielä kädessä.\n\n»Tulemmeko me liian myöhään?» huudahti Hattie. »Oletteko lähdössä ulos?\nOnko teillä jokin potilas kaupungilla hoidettavana? Sitäkö varten\nteillä on matkalaukku kädessä? Me kun luulimme, että teillä oli vielä\nlomaa.»\n\nCampbell, joka ei voinut sietää nähdä, että Lloyd seisoi\njalkakäytävällä hänen istuessaan, nousi vaunuista ja asettui hänen\nvierelleen ja kuunteli vakavanilmeisenä Lloydin ja hänen entisen\npotilaansa tarinoimista. Lloydin oli puhuessaan pakko kääntyä vuoroon\nHattien, vuoroon tämän isän puoleen. Hän kertoi heille, että hänellä\noli jokseenkin kiire aika. Hänet oli juuri kutsuttu hoitamaan hyvin\npahaluontoista lavantautitapausta Medfordin pieneen esikaupunkiin.\nTosin ei hänen vuoronsa ollut lähteä, mutta sairasta hoitava lääkäri\noli, kuten usein sattui, erikoisesti pyytänyt häntä tulemaan.\n\n»Muuan hoitajattaristamme, eräs nuori neiti Wakely, oli juuri saanut\ntämän tapauksen hoidettavakseen», jatkoi Lloyd, »mutta hänpä ei\nosannut varoa tartuntaa. Hän sairastui itsekin ja vietiin tänä aamuna\nkulkutautisairaalaan.»\n\nCampbell menetti äkkiä tavallisen malttinsa ja huudahti.\n\n»Mutta kuulkaas, neiti Searight, eihän se vain ole sama tapaus, josta\nluin eilisissä sanomalehdissä — kunhan vain ei olekin — Medford juuri\noli paikan nimi. Siellä on jo yksi sairaanhoitajatar ennättänyt kuolla,\nja seuraava sai tartunnan. Ettehän vain sano, että teidän on meneminen\nsinne?»\n\n»Kyllä, sinne juuri», vastasi Lloyd, »ja tietysti otan hoitokutsun\nvastaan. Oletteko koskaan luullut, että sairaanhoitajatar voisi\nmenetellä toisin? Sehän toki olisi vähän liika — vähän liika —\nmerkillistä.»\n\nHäntä oli mahdoton saada luopumaan päätöksestään, jonkavuoksi Campbell\nja Hattie kohta luopuivatkin yrittämästä. Lloyd oli kärsimätön\njoutuakseen lähtemään. Rautatieasema oli lähellä, eikä hän tahtonut\nkuulla puhuttavankaan sinne ajamisesta. Mutta ennenkuin hän lähti,\njohtuivat he puhumaan hänen hra Campbellille lähettämästään kirjeestä,\nja sovittiin, että Hattie ja hänen palvelustyttönsä viettäisivät\nmoniaan päivän Bannisterissa. Raitis maa-ilma tekisi Hattielle enemmän\nhyvää kuin lääkkeet, ja Lloyd jättäisi hevoset ja vaunut ynnä Lewisin\nhänen käytettäväkseen.\n\n»Ja tottahan te kirjoitatte minulle, eikö totta, neiti Searight?» huusi\nHattie, kun Lloyd lausui hyvästit. Mutta Lloyd pudisti päätään.\n\n»Se ei tule kysymykseenkään», hän vastasi. »Jos sen tekisin, voisi\nvaara olla lähellä, että sinäkin saisit lavantautitartunnan. Mutta\nvoithan sinä kirjoittaa minulle, ja sen toivon sinun tekevänkin.» Ja\nhän ilmoitti Hattielle uuden osotteensa.\n\n»Hattie», sanoi Campbell, kun vaunut jälleen vierivät torin poikki ja\nhe molemmat heiluttivat käsiään Lloydille, joka nopein askelin kulki\nasemalle. »Hattie!»\n\n»Mitä, isä?»\n\n»Tuo neiti se tietää jotakin asioista. Urhoollinen, viisas ja voimakas\n— sitä kaikkea hän on, ja suuri sydän on hänellä — sydän, joka —.» Hän\nleikkasi kärjen sikaristaan ja vaipui mietteisiinsä.\n\nPari päivää myöhemmin, kun Hattie istui rouva Applegaten talon\nkuistilla sairasvaunuissaan ja katseli Charley-Joen peliä, sen\najellessa heinäsirkkoja nurmella, säpsähti hän kuullessaan portin\npaukahtavan. Valtaisen iso mies, jolla oli karsastelevat silmät,\nja jykevä, neliskulmainen leuka, käveli pihan poikki taloon päin,\nkintereillään sangen merkillisen näköinen koira. Charley-Joe vetäytyi\nkiiruimman kautta yksityiseen turvapaikkaansa kuistin kivijalassa.\n\nTuo kaupungissa kasvanut pikku tyttö huomasi miehestä kohta, ettei\nhän ollut maalaisia. Hattiella oli omat käsityksensä seurustelutapain\nvaatimuksista, ja kun Bennett saapui hänen luokseen, kohentautui\nhän vaunuissaan pystyyn ja vähän epäröityään taivutti päätänsä\ntervehdykseksi. Bennett otti hyvin kunnioittavasti hatun päästään.\n\n»Pyydän anteeksi», sanoi hän, kuin olisi Hattie ollut\nviisikolmattavuotias neitonen eikä kaksitoistavuotias. »Onko neiti\nSearight kotosalla?»\n\n»Ah!» huudahti Hattie ihastuneena, »tunnetteko te neiti Searightin? Hän\nhoiti minua, kun olin kipeänä — sillä minun täytyy mainita teille, että\nminulla on lannevika, ja sitte minut leikattiin. Ei, hän ei ole enää\ntäällä, hän on matkustanut kaupunkiin?»\n\n»Matkustanut kaupunkiin?»\n\n»Niin, kolme neljä päivää sitten. Mutta minä kirjoitan hänelle tänään.\nSanonko minä hänelle, että te olette käynyt täällä?» Ja vastausta\nodottamatta jatkoi hän yhteen menoon: »Mutta ehkä on parasta, että\nesitän itseni teille. Minun nimeni on Harriet Campbell, ja isäni on\nCraig V. Campbell, Herkuleen terästehtaiden isäntiä tuolla kaupungissa.\nOlkaa hyvä ja istukaa.»\n\nPikku toipilas ja iso napamatkustaja pudistivat hyvin vakavasti\ntoistensa kättä.\n\n»Minua ilahduttaa suuresti tavata teidät», sanoi Bennett. »Minulla\nei ole nimikorttia mukana, mutta nimeni on Ward Bennett — 'Frejan'\nretkikunnan miehiä», lisäsi hän. Suureksi helpotuksekseen hän voi\nhuomata, ettei Hattie ollut kuullut lainkaan puhuttavan hänestä.\n\n»Kiitos», sanoi tyttönen. »Minä kyllä mainitsen neiti Searightille, että\nhra Bennett on käynyt täällä.»\n\nBennett aprikoi tuokion. »E-ei», sanoi hän sitten, »älkää huoliko sitä\nmainita.»\n\n»Mutta tietäkääs, hän ei vastaa lainkaan kirjeeseen», kiirehti Hattie\nselittämään, »sillä hän pelkää, että hänen kirjeensä voisivat tuoda\nminulle lavantaudin, että ne kuljettaisivat —» hän rohkaisihe ja\nkäytti jolloinkin kuulemaansa outoa sanaa — »kuljettaisivat tartuntaa\nmukanaan. Tietäkääs, että hänellä on nyt hoidettavanaan hyvin ilkeä\nlavantautitapaus Medfordissa, jossakin siellä kaupungin lähellä, ja me\nolemme niin hädissämme sen johdosta — isä ja minä. Eräs aikaisemmista\nsairaanhoitajattarista on jo kuollut, ja viimeksi siellä ollut sai\ntartunnan ja tuli hyvin kipeäksi, ja neiti Searight tiesi hyvin,\nkuinka vaarallista se oli, mutta hän _tahtoi_ itse mennä sinne, tahtoi\nuskaltaa ihan — ihan kuin —». Jokin hämärä koulumuistelma johtui hänen\nmieleensä, ja hän päätti puheensa ponnekkaasti: »ihan kuin Casablanca.»\n\n»Mitä te sanottekaan!» sanoi Bennett ja käänsi vähän päätänsä, niin\nettä hän voi katsella tyttöä terävästi toisella kierolla silmällään.\n»Hoitaako hän nyt lavantautipotilasta?»\n\n»Kyllä, ja isä sanoi, että me ehkä — ehkä — eikö se ole kauheata, jos\nemme ehkä enää koskaan saa nähdä häntä!»\n\n»Hm — vai niin. Missäpäin Medfordissa se on? Tehän saitte hänen\nosotteensa, ettekö tahdo sanoa sitä minulle?»\n\nHattie ilmoitti osotteen, ja Bennett lausui kiireiset hyvästit.\n\nKesti vähän aikaa, ennenkuin Bennettille oikein selvisi, mitä tämä\nkaikki oikein merkitsi. Lloyd oli arveluttavassa vaarassa, hänen\nhenkensä oli kysymyksessä. Sitä ainoaa seikkaa hän nyt paluumatkallaan\najatteli; ja astellessaan vinhaa vauhtia huulet tiiviisti\nyhteenpuserrettuina ja kädet nyrkitettyinä oli hän taukoamatta\nkuulevinaan »Hän voi kuolla, hän voi kuolia — me — me ehkä emme enää\nkoskaan saa nähdä häntä!» Ja äkkiä valtasi hänet lamauttava pelko,\nhänen sydämensä taukosi sykkimästä, hänen kurkkuaan kuristi ja kaikki\nhermot jännittyivät kireiksi ja laukesivat jälleen. Hän ei pysähtynyt\nmiettimään asiaa sen perusteellisemmin, hän uppoutui alttiisti suinpäin\njonkinlaiseen hämärään aavistukseen, että jokin hirvittävä vaara, jokin\nsanomaton suru uhkasi juuri nyt häntä. Hänelle ei pälkähtänytkään muu\najatus päähän, kuin että Lloyd oli lähellä kuolemaa, ja kun jokin\najatus oli syöpynyt hänen päähänsä, eivät mitkään järkisyyt voineet\nsitä siitä karkottaa. Äkisti jäi hän seisomaan tienkäänteeseen, kädet\nhousujentaskuissa ja jalat tanakasti maahan työnnettyinä. »Jotakin\nsiis», sanoi hän ääneen, »jotakin siis on tehtävä!»\n\nVain yksi asia oli tehtävissä: Lloyd oli saatava kohta pois tuosta\nvaaran paikasta. Mieluummin vielä samana päivänä. Hän tahtoi pelastaa\nhänet, tempaista hänet irti siitä turmiosta, johon typerä ja\nväärinkäsitetty velvollisuudentunto oli syössyt hänet.\n\n»Niin», sanoi hän, »se on ainoa keino, ja kautta Jumalan, minä teen\nsen.»\n\nMutta saisiko hän myöskin Lloydin temmaistuksi tieltä, jonka tämä itse\noli valinnut kulkeakseen? Onnistuisiko hänen puheellaan taivuttaa\nhänet? Pelkkä ajatuskin mahdollisesta vastarinnasta teki hänen\npäätöksensä järkkymättömäksi. Ei ikinä, ei edes synkimpänä hetkenä\nnapakamppailujen aikana, hän ollut ollut niin pinttynyt aikomukseensa,\nei milloinkaan tuntenut itsensä niin vahvaksi ja vuorenlujaksi\npäättäessään häikäilemättä kukistaa maan tasalle kaiken vastarinnan.\nHänestä tuntui, kuin olisi hänen tahdonlujuutensa äkkiä kasvanut\nnelinkertaiseksi, kymmenkertaiseksi entisestään; tuli mitä tuli,\nhän tahtoi saavuttaa päämääränsä. Ei mikään voisi pysähdyttää häntä\nkesken, ei mikään voima pidättää häntä. Vaikeaksi tulisi arvatenkin\ntaivuttaa Lloyd luopumaan vartiopaikaltaan, mutta hän käyttäisi kaiken\njättivoimansa saadakseen tytön turvaan.\n\nYhden asian hän ainakin luuli olevan hänelle avuksi — yksi seikka\nauttoi häntä tuntemaan itsensä varmaksi onnistumisestaan — ja se oli se\nettä hän yhä uskoi Lloydin rakastavan häntä. Bennett ei ollut mikään\nnaisten mies. Miehiä hän kykeni ymmärtämään ja johtamaan kuin mitäkin\nnukkeja, mutta koko hänen elämänsä ja toimintansa ei ollut näihin\nsaakka antanut hänelle tilaisuutta oppia tuntemaan naisia. Bennett ei\nlainkaan ymmärtänyt näitä. Keskustelussaan Lloydin kanssa, jossa tämä\noli niin itsepintaisesti kieltänyt Ferrissin kertoman todenperäisyyden,\nei hänen ollut ollut mahdollista pusertaa totuutta esiin. Hän oli\nsaanut päähänsä, että Lloyd rakasti häntä. Hänen oli helppo uskoa, mitä\ntahtoi uskoa todeksi, ja usko Lloydin rakkauteen oli tullut osaksi\nhänen elämänsisällyksestään, jota ei edes Lloyd itsekään voinut riistää\nhäneltä.\n\nBennettin päätös oli järkähtämätön. Tähän asti ei mikään asia ollut\njäänyt onnistumatta häneltä, jonka hän vain oli täydellä vakavuudella\npäättänyt voittaa. Ei hän jäisi onnistumatta nytkään. Kun Bennettin\npäätökset olivat kehittyneet määrättyyn kohtaan — jonka kohdan hän\nhelposti saavutti ja ylittikin — tulivat ne hänelle jonkinlaiseksi\nriivaukseksi. Hänessä kehittyvä valtava voimakkaisuus tempasi hänet\nitsensäkin tahtoineen ja järkineen mukaansa ja työnsi kaikki estelyt\nsyrjään. Silloin ei järki enää ollut johtamassa hänen toimiaan. Hän\nnäki ainoastaan yhden asian — itselleen asettamansa päämäärän —\nedessään; hän kävi kuuroksi kaikille pidättäville äänille, sokeaksi\nkaikille esteleville, epäröiville ajatuksille, välinpitämättömäksi\nkaikelle muulle; hän piti värähdyttämättä katseensa kiinnitettynä\npäämääräänsä, kunnes vihdoin saavutti sen. Kun napaseudun jäät olivat\nuhanneet murskata hänet syleilyynsä, oli hän kimmahtanut kaikkia\nesteitä ja vaikeuksia vastaan hurjuutta lähentelevällä tarmolla ja\nvoimalla. Samoin hän tuli tekemään nytkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nErottuaan Campbelleista talonsa edustalla oli Lloyd lähtenyt suoraan\nasemalle ja oli nyt matkalla Medfordiin. Aina kun hän sai jonkin\nmielenkiintoisen sairaustapauksen hoidettavakseen, tuli se vähitellen\ntäyttämään hänen mielensä ja kaikki ajatuksensa, niin että hän\nunohti kaiken muun. Campbellien ystävyys ja Bennettin väärä luulo,\njoka oli niin nöyryyttänyt häntä, haihtuivat nyt kerrassaan hänen\ntietoisuudestaan, kun juna vei hänet kaupungin helteestä ja melusta\nraittiiseen maalaisluontoon. Hän ei tiennyt, minkälaista hoitoa tuo\nuusi potilas oli aikaisemmin saanut. Hän tiesi vain, että tauti oli\ntavattoman pahalaatuinen ja pitkälle edistynyt. Se oli jo surmannut\nyhden hoitajattaren ja pannut toisenkin hengen suureen vaaraan,\nmutta Lloyd ajatteli niin vähän häntä itseään uhkaavaa vaaraa, että\nhänet täytti ilolla ajatus, että hänen odotettiin onnistuvan siinä,\nmissä toiset olivat väsyneet kesken. Hän saisi taasen kamppailla\nvihollisensa kanssa, tuon vihollisen, joka kerta kuitenkin voittaisi,\nvaikka se sadasti voitettaisiinkin. Jälleen oli vihollinen pysähtynyt\nhävityskulussaan ja käynyt kylmine kourineen käsiksi ihmiselämään.\nJälleen oli noussut kaksinkamppaus elämästä ja kuolemasta, jossa\nkuolema oli väkevänä puolena, ja huuto oli kuulunut — avunhuuto —\nhänen korviinsa. Hän tunsi taistelun iloa sydämessään. Hän odotti\nkärsimättömästi joutuvansa paikalle — taistelutantereelle, jossa hän\nsaisi katsella vihollista kasvoista kasvoihin sairasvuoteen yli, jossa\nhän oli jo kestänyt niin monet taistelut, jossa hän nyt jälleen saisi\nmitellä voimiaan vihollisen kanssa — kestävyyttään sen väkevyyden\nkanssa — valpasta tarkkaavaisuuttaan sen juonikkaisuuden kanssa,\nviisauttaan sen voiman kanssa, rohkeuttaan sen herättämän kauhun\nkanssa, tietojaan sen kokemuksen kanssa, joka oli yhtä vanha kuin\nmaailma ja eläisi yhtä kauan kuin maailma. Hän tahtoi voittaa tuon\nvihollisen, tempaista ihmishengen sen kourista, seista paikallaan kun\nse väistyi — voittaa, vaikka vain yhdeksi ainoaksi päiväksikin.\n\nHän tahtoi ja hänen täytyi voittaa. Hänen luontainen sitkeytensä,\nhaluttomuutensa väistymään, hänen jäykkä vastustusvoimansa, hänen\nsortumaton päätöksensä pysyä aikomuksessaan ja viedä se perille —\nkaikki passiiviset ominaisuudet terästyivät hänessä, hänen lähetessään\ntulevaa taistelutannerta. Ajatuksissaan hän loi itselleen vankan\nperustan, jolla seisoa, siihen tarrautui hän koko synnynnäisellä\nsitkeydellään ja lujuudellaan. Ei, hän ei tahtonut hellittää tuota\nihmishenkeä vihollisen saaliiksi; ei, hän ei tahtonut väsyä kesken\ntaistelua; ei, hän ei tahtonut väistyä rahtuakaan. Vihollinen sai tehdä\nmitä sen halutti, hän tuli seisomaan sitä vastaan viimeiseen asti.\n\nKello 4 tienoissa iltapäivällä hän saapui Medfordiin tunnin kestäneen\nrautatiematkan jälkeen, ja asemalla olivat vaunut vastassa, jotka\nnopeasti veivät hänet huviloita ja ruohokenttiä viliseviä katuja\npitkin sievään maataloon esikaupungin ulkolaidalla. Perille tultua\nhän sai kohta kuulla, että lääkäri oli sairaan luona, ja että tämä\noli pyytänyt sairaanhoitajattarenkin heti saavuttuaan tulemaan\nsinne. Taloudenhoitajatar saattoi hänet yläkertaan, koputti käytävän\npäässä olevalle puoliavoimelle ovelle ja vei hänet sisälle vastausta\nodottamatta.\n\nLloyd katseli ympärilleen huoneessa — hän näki akkunaverhot lasketun\nalas, varjostimen asetetuksi sairasvuoteen ja akkunan väliin, lääkärin\nseisovan matolla uunin edessä ja pieluksella potilaan kuumeen\npunertamat kasvot, ja kaikesta itsehillitsemiskyvystään huolimatta\nhäneltä pääsi parahdus.\n\nSillä hän, Lloyd, se nainen, jota Bennett rakasti, hän oli oman\nhenkensä uhalla tullut hoitamaan Bennettin parasta ystävää, sitä\nmiestä, josta tämä eniten piti — Richard Ferrissiä.\n\n\n\nVI.\n\n\nKaksi päivää sen jälkeen, kuin tri Pitts oli tuonut Ferrissin\nMedfordin laidassa olevaan maataloonsa, oli hän voinut todeta\ntaudin lavantaudiksi, ja kohta istui hän kirjoittamaan sähkösanomaa\nBennettille. Mutta silloin hän muisti, ettei hän tiennytkään, minne\nBennett oli matkustanut. Tämä ei ollut lähettänyt hänelle uutta\nosotettaan, ja tri Pittsin omaa neuvoa seuraten oli hän salannut\nsen kaikilta muiltakin. Sitä ei myöskään voinut saada tietoon\nBennettin klubista eikä hotelliasunnosta, jonne päivittäin kasautui\nhänelle suuret läjät postia. Bennett ei siis tullut edes tietämään\nsitäkään, että Ferriss oli siirretty Medfordiin. No, olkoon niin —\nvastatkoon hän itse seurauksista. Muuta ei voinut tehdäkään. Tohtorin\noli pakko jättää Bennett tietämättömyyteen ja tehdä itse parhaansa\npelastaakseen Ferrissin. Pitts sai erään virkatoverin hoitamaan hänen\nkaupunkisairaitaan ja uhrasi kaiken aikansa Ferrissin hyväksi. Ja\nFerriss kävi yhä heikommaksi ja heikommaksi, ja hänen tilansa huononi\npäivä päivältä. Kuume nousi arveluttavan korkealle ja jäi pysyväiseksi.\nPittsillä oli aniharvoin ollut niin ilkeäluontoista tapausta\nhoidettavanaan.\n\nAsian teki vielä arveluttavammaksi se seikka, ettei sairaan tilassa\ntapahtunut minkäänlaista muutosta. Pitts oli ollut kauan vakuutettu\nsiitä, että taudin aiheena olivat suolihaavat, mutta hän joutui\nymmälleen, kun nuo oireet eivät lainkaan muuttuneet minnekään päin.\nEräs sairaanhoitajatar oli jo ennättänyt sairastua, jopa kuoliakin, ja\ntoinenkin oli saanut tartunnan, ja kuitenkin heilui Ferrissin henki\nyhä elämän ja kuoleman välimailla, hän ei enää käynyt paremmaksi eikä\nhuonommaksi entisestään. Useinkaan eivät elämä ja kuolema joutuneet\nnoin kauan kamppailemaan keskenään, ja kamppaus oli aniharvoin niin\ntasaväkistä. Monina, monina tunteina ja silmänräpäyksinä olisi\nhöyhenenkin paino saanut vaakalaudan heilahtamaan tasapainoasemasta,\nmutta yhä säilytti se tuon asemansa.\n\nKun Lloyd oli niin odottamatta tuntenut Ferrissin siksi sairaaksi,\njota hän oli tullut hoitamaan, ja jonka elämä riippui hiuskarvasta,\npaisui ja kutistui sydän hänen rinnassaan yhtä haavaa. Hänen ensi\ntunteenansa olivat ankarat omantunnontuskat. Miksi ei hän ollutkaan\nennen ottanut tästä selkoa, miksi ei hän ollut tiukannut Bennettiltä\ntietoa tämän ystävän sairaudesta? Eikö hänen olisi itsensäkin pitänyt\ntuota ajatella? Eikö lavantauti ollut juuri se tauti, jota voi odottaa\nja peljätä kaiken sen kärsimyksen jälkeen, minkä Ferriss oli saanut\nkokea? Nälkä ja ylenmääräinen rasitus jäämatkalla, ja sitä seuranneet\nkuukaudet valaanpyyntilaivassa, jossa ravinto oli kurjaa, likaisuutta\njoka paikassa ja ihmisiä sullottu ahtaaseen tilaan — eivätkö nuo kaikki\nseikat olleet omiaan synnyttämään lavantaudin?\n\nJa hänen itsensä levätessä ja huvitellessa maalla oli tuo mies,\njonka hän oli tuntenut lapsuudestaan saakka, tuntenut paremmin ja\nkauemmin kuin yhdenkään muun ystävänsä, nujertunut kokoon ja päivä\npäivältä käynyt yhä sairaammaksi ja heikommaksi, kunnes hänen elämänsä\nnykyhetkellä oli heikko kuin värjyvä, lepattava kynttilänliekki, jonka\nvähinkin puhallus voi sammuttaa. Kuinka hän oli ollutkin typerä ja\najattelematon! Miksi ei hän sinäkin päivänä, jolloin hän oli tavannut\nFerrissin odottamatta puistossa ja nähnyt hänen olevan niin menehtyneen\nja voimattoman — miksi ei hän, joka oli ammatissaan niin kokenut ja\nharjautunut, ollut kohta huomannut, että kynttilä oli kuluttanut\nitsensä loppuun, että se jo oli sammumaisillaan? Nyt oli pelastus\nehkä jo liian myöhäistä. Mutta Lloydin luontainen uhkamielisyys nosti\nharjaansa. Ei, hän ei tahtonut luovuttaa Ferrissin henkeä käsistään.\nEi, ei, ei, ja tuhat kertaa ei! Ferriss kuului hänelle. Toisiakin hän\noli pelastanut, joista hän oli välittänyt paljon vähemmän kuin tästä\nmiehestä.\n\nViime potilaansa — tuon pikku tytön — hän oli tempaissut kuoleman\nsylistä yhdennellätoista hetkellä — eikö hänen siis tullut pelastaa\nFerriss ennen kaikkia muita? Tämän taudin kehitys riippui suuremmassa\nmäärässä sairaanhoitajasta kuin lääkäristä. Ja Lloydin usko\nitseensä, hänen ylpeytensä omista voimistaan, hänen lannistumaton\nitseluottamuksensa nousi jälleen pystyyn hänen sielussaan, väkevämpänä,\npuhtaampana, voitollisempana kuin koskaan ennen, nousi teräksen lujana\nuhmaamaan vihollisen hyökkäyksiä, levollisena, järkähtämättömänä,\nvoittamattomana.\n\nFerrissin odottamattoman ja selittämättömän valheen Bennettille hän\noli tykkänään unohtanut. Kuolema seisoi nyt Ferrissin pääpuolessa,\nja silloin ei joutavilla pikkuasioilla ollut tilaa sairassuojassa.\nFerrissin henki oli vaarassa. Muuta ei Lloyd nähnyt. Hän antautui\nhetipaikalla toimeensa.\n\nMuutamin kuiskatuin sanoin selitti lääkäri hänelle taudin kehityksen ja\nlaadun.\n\n»Me olemme käyttäneet kuumeen lieventämiseksi jääpussia ja vesipussia\nkylmän ammekylvyn asemasta», sanoi tohtori. »Minä näet pelkään, että\nsydänkin on heikontunut.»\n\n»Entä kinini?»\n\n»40 ja 80 gramman vaiheilla aamuin ja illoin. Tässä on viime viikon\nruumiinlämpötaulukko. Sittekun pääsemme tuohon asti» — hän näytti\npeukalonsa kärjellä 102° Fahrenheitiä — »uskallamme käyttää kylmää\nkylpyä, mutta ei muuten.» [Englannissa ja Pohjois-Amerikassa\nnoudatetaan Fahrenheitin lämpöasteikkoa. 0°F = -17°C. Suom. huom.]\n\n»Entä vatsanhuuhtelut?»\n\nTohtori purasi huultaan.\n\n»Hm, se on arveluttavaa — suolissa on haavoja, ja jos ne läpäisevät,\nvoimme toimittaa hautajaiset valmiiksi.»\n\n»Onko ollut verenvuotoa?»\n\n»Kahdesti viime viikolla, mutta ei erittäin vahvasti — pikemminkin\nse tuntui olevan hänelle vain hyväksi. Olemme antaneet hänelle\neetteriruiskeita, jotta hän virkistyisi. Kaiken kaikkiaan, neiti\nSearight, tämä on mielenkiintoinen, mutta hyvin ilkeä tapaus — ilkeä\nkuin perisynti. Se tappoi minun ensimmäisen hoitajattareni — pienen,\nnäppärän, tunnollisen tytön; mutta hänpä ei pitänytkään varaansa, söi\nateriansa kiellostani huolimatta täällä sairassuojassa; niinpä sitten\nkävikin hullusti — tuli kuume, ripuli, yletyksiä, sairaala, kuolema,\nhautaus.»\n\n»Entä neiti Wakely?»\n\n»Hän sai heittää kesken eilen, ja kuitenkin oli hän saanut litrottain\nkreolinia aamuin ja illoin. En ymmärrä, kuinka se oikein kävi päinsä ..\nNiinpä niin, Jumala auttakoon meitä kaikkia! Tuossa hän nyt makaa — ja\nse on tänä hetkenä pääasia.» Hän katseli sairasvuoteeseen, ja kolmannen\nkerran tarkasteli Lloyd potilastaan.\n\nFerriss houraili hiljaa kuumehourailujaan, heikosti ja miltei\nkuulumattomasti virtasi sanoja hänen ruskeiksi kuivuneiden ja pykiväin\nhuultensa välistä. Paitsi että poskipäät seisoivat luonnottoman\nkoholla, ei hänen kasvoissaan voinut huomata suurta muutosta; mutta\nniiden väri oli käynyt merkillisen tummaksi. Jääpussi oli hänen\notsallaan kuin pilkaksi pantu kruunu.\n\n»Niin», sanoi Pitts, »minä olen odotellut vain teitä saadakseni itse\nvähän levähtää. Valvoin täällä koko viime yön. Toivon, että te nyt\nkäytte minun paikalleni.»\n\nLloyd nyökkäsi, otti hatun ja hansikkaat yltään ja kävi valmistautumaan\ntyöhönsä. Pitts antoi hänelle vielä joitakin ohjeita ja lähti sitten\ntiehensä. Ensi hetkinä ei Lloydilla ollut paljon mitään tekemistä.\nHän pani sairaalakengät jalkoihinsa ja hiipi kuulumattomasti ympäri\nhuonetta, järjesti kaikki valmiiksi yötä varten ja muutteli joitakin\nesineitä. Sitten hän kohdisti huomionsa lääkkeisiin ja erotti\nhuolellisesti kaikki desinfektioaineet varsinaisista lääkepulloista.\nViimemainitut hän laski erityiselle pöydälle, otettuaan ensin selville\nniiden käytännön. Kininiä aamuin ja illoin, sulfanalia ja trionalia\nunettomuutta vastaan, eetteriä ruiskutettavaksi ihon alle äkillisissä\nheikkous- tai verenvuotokohtauksissa, morfinia kuumehourailuja ja\nkofeinia sydämenheikkoutta vastaan, wismuttia yletystä vastaan ja\nmurskattua jäätä jääpussissa kuumeen äkkiä kovasti kohotessa.\n\nMyöhemmin illalla hän mittasi potilaan ruumiinlämmön, tunnusteli\nhänen valtimoaan ja antoi hänen juoda peptoniseerattua maitoa —\nFerrissin yhä mumistessa kuumehourailujaan. Kininiä hän antoi vasta\nluettuaan kolmasti pullon nimikirjoituksen, kuten hänen tapansa oli\n— ensi kerran pulloon tarttuessaan, toisen kerran siitä lusikkaan\nkaataessaan ja kolmannen kerran laskiessaan pullon jälleen pöydälle.\nKaikki askareensa ja huomionsa, joka muutoksen vivahduksenkin sairaan\ntilassa, hän merkitsi muistiin paperiliuskalle, jotta tri Pitts aamulla\nsairassuojaan käydessään heti pääsi tutustumaan tilanteeseen.\n\nYö kului ilman muuta muutosta, kuin että valtimo ja ruumiinlämpö\nvaihtuivat niinkuin kävi odottaminenkin, mutta aamupuolesta sai Lloyd\nsen vaikutelman, kuin olisi Ferriss hetkiseksi palannut tietoisuuteen.\nHänestä tuntui, kuin olisi ymmärtävä ilme palannut potilaan silmiin,\nkun hän ymmällään katseli ympäri huonetta. Mutta Lloyd, joka silloin\nistui vuoteen jalkapäässä, käänsi kasvonsa poispäin. Ei olisi ollut\nhyväksi, jos Ferriss tällöin olisi tuntenut hänet.\n\nLloydin täytyi ihailla tri Pittsin järkevyyttä, kun tämä oli\ntuonut Ferrissin mukanaan niin rauhalliseen paikkaan kuin kotiinsa\nMedfordiin. Tohtorilla ei ollut perhettä lainkaan, ja häntä itseään\nlukuunottamatta asui talossa ainoastaan taloudenhoitajatar ja\nkeittäjätär. Useammin kuin kerran oli Pitts tehnyt kotinsa sairaalaksi,\nkun kysymyksessä oli jokin mielenkiintoinen tapaus, joka vaati\ntavallista suurempaa tarkkaavaisuutta. Talo sijaitsi hiukan tuon pienen\nrauhallisen huvilakaupungin ulkopuolella. Siinä vallitsi ainainen\nsunnuntaihiljaisuus. Öitä valvoessaan voi Lloyd aamupuoleen yötä\nkuulla heikon junan kolinan, kun se ajoi aseman ohi, minne oli matkaa\npuolisentoista kilometriä. Moniin aikoihin oli se ynnä ohi taapertavain\nlampaanvuonien määkynä ainoita ääniä mitä kuultiin. Välistä\nvisertelivät myöskin linnut, herätessään aamuvarahin katonräystäällä\nja puutarhan omenapuissa. Lloyd meni akkunaan, veti verhot syrjään ja\njäi katselemaan ulos. Hän voi nähdä sen kappaleen tiestä, joka vei\nkaupunkiin, ja etempänä jonkin ison, neliskulmaisen kivitalon, jonka\nharjalla oli pyöreä kupu ja sillä lipputanko — se oli kai jokin koulu\ntai pankkitalo tai vapaamuurarirakennus. Tohtorin taloa ympäröivät\npellot ja niityt, joilla unisia lehmiä seisoskeli. Yksi niistä\nmuutti asentoa, ja hän oli melkein kuulevinaan sen pitkän, pärskyvän\nhuohotuksen. Jossakin kaukana, monien kilometrien päässä, veteli\nkukko säännöllisin väliajoin aamuvirttään. Äkkiä vastasi toinen aivan\nläheltä — ja silloin kaikki kaiut heräsivät. Ensi kerran Lloyd tällöin\nhuomasi kapean, kalpean valonsarastuksen itäisellä taivaanrannalla.\nKello 8 tienoissa aamulla tuli tohtori hänen tilalleen, ja hänen\nlukiessa Lloydin muistiinpanoja ja tämän selitellessä yön menoa tuli\ntaloudenhoitajatar sanoinaan, että aamiainen oli valmiina.\n\n»Käykää nyt alas syömään, neiti Searight», sanoi tohtori. »Minä olen\ntäällä sen aikaa. Taloudenhoitajatar näyttää teille huoneenne.»\n\nEnnenkuin kävi aamiaiselle, meni Lloyd hänelle osotettuun huoneeseen\n— kukaan edellisistä sairaanhoitajattarista ei ollut asunut siinä —\nmuutti siellä pukua ja pesi kätensä ja kasvonsa desinfektioivalla\nnesteellä. Ulos tullessaan tapasi hän tohtorin eteisessä, hattu ja\nkeppi kädessä. »Nyt hän on nukahtanut», sanoi Pitts, »ja on aivan\nlevollinen. Minä käyn vähän maantiellä saamassa raitista ilmaa.\nTaloudenhoitajatar istuu nyt hänen luonaan. Neljännestunnin kuluttua\nolen täällä jälleen. En ole ollut oven ulkopuolella viiteen päivään, ja\ntällä hetkellä ei ole mitään välitöntä vaaraa.»\n\nAamiainen oli katettu huoneeseen, jota tohtori sanoi »lasisaliksi».\nSe oli umpinainen kuisti, jonka yksi seinä oli pelkkiä akkunaruutuja\nja antoi pienelle nurmikentälle, joka vietti omenapuiden lomitse alas\nmaantielle. Se oli hyvin kaunis huone, ja sen oli sisustanut tri\nPittsin sisar, joka oli pari vuotta asunut täällä Medfordissa. Täällä\nsöi Lloyd aamiaisensa ypö yksin, ja täällä hänet myöskin Bennett\ntapasi. Ainoat vaununtapaiset ajopelit, mitä Medfordissa sai käsiinsä,\njonkinlaiset neli-istuimiset työvankkurit, ajaa täristivät portin\neteen, johon pärskyvät, höyryävät hevoset pysähtyivät. Ennenkuin vaunut\nolivat ennättäneet kunnolla seisahtuakaan, hypähti niiltä maahan\nkorkea- ja rotevakasvuinen mies, mutta vasta sitten, kun tämä oli\ntullut puoliväliin pihatietä, tunsi Lloyd hänet. Bennett keksi hänet\naivan samanaikaisesti, oikasi suoraan nurmikon poikki ja kävi sisään\nhuoneeseen avoimena olevasta lasiovesta.\n\nLloydista tuntui koko huone kutistuvan pienemmäksi, kun tuo valtava\nhahmo astui sisään, ja hänen askeleensa lattian poikki — hänen\nraskaat, tarmokkaat ja itsetietoiset askeleensa — panivat lasiruudut\ntärähtelemään. Koskaan ei Bennett ollut niin vähän paikallaan kuin\ntässä hennon-hienossa huoneessa, jonka naiskäsi ja naisenaisti oli\nsisustanut kaikkine heiveröisine lasikoruineen ja kukkamaljakoineen.\nYmpäristö oli mitä jyrkimpänä vastakohtana hänen raa'an voimakkaalle\nhahmolleen. Hänen kasvonsa näyttivät pelottavan pontevilta\nhuoneen hentoja, pehmeitä värejä vastaan, ja hänen hartiansa ja\nrintakupunsa eivät olleet koskaan näyttäneet niin mahtavilta kuin\nnyt. Nuo kulmikkaat kasvot kapeine, mataline otsineen ja valtavine\nleukaperineen, pienet, karsastelevat silmät ja iso, yhteenpuserrettu\nsuu eivät olleet koskaan niin selvästi ilmaisseet tuon miehen\ntaipumatonta, ylikuohuvaa hengen- ja tahdonvoimaa, hänen tärisyttävää\ntarmokkaisuuttaan. Kun hän seisoi siinä hänen edessään korkeana kuin\nkirkontorni, käsi tuolin selkälaudalla, tuntui Lloydista siltä, kuin\ntarvitsisi tuon mahtavan kouran vain pusertaa kokoon murskatakseen\nsirosti leikellyn selkälaudan, ja kun hän puhui, oli Lloyd kuulevinaan,\nkuinka ohuet, hennot posliiniastiat pöydällä kilahtelivat yhteen aivan\nkuin säikähtyneinä tuon syvän, jyrisevän äänen voimaa.\n\nLloyd huomasi jo ensi silmäyksellä, että Bennett oli ylen kuohuvassa\nmielentilassa. Hänen kasvonsa olivat tummanpunaiset. Silmät säkenöivät\nkokoonpuserrettujen kulmakarvojen alta, hän puri hampaitaan yhteen,\nja otsasuonet olivat pahoin pullistuneet. Bennett oli varmaan saanut\nkuulla, kuinka epätoivoinen Ferrissin tila oli. Ei siis käynyt\nihmetteleminen hänen kiihottunutta tuultaan, kun hänen paraan ystävänsä\nhenki oli vaarassa. Sellaisena hetkenä ei Lloyd voinut muistellakaan,\nettä hän ja Bennett olivat viimeksi eronneet vihassa toisistaan.\n\n»Mieleni on niin paha, ettette saanut sitä ennen tietää, Mutta\nmuistatte kai, ettette sanonut, minne te matkustitte. Te olitte —»\n\n»Mitä te täällä teette?» keskeytti Bennett hänet. »Mitä te tarkoitatte\n— minkävuoksi —» hän keskeytti omankin puheensa kootakseen hiukan\najatuksiaan. — »Tänne te ette saa jäädä», jatkoi hän sitten.\n»Tiedättekö te edes, mihin vaaraan te täällä alistutte? Teidän pitää\nhetipaikalla lähteä pois täältä.»\n\n»Niin —», Lloyd hymyili vastatessaan, »tuo on asia, joka lähinnä kuuluu\nminulle itselleni. Sen te kyllä tiedätte, hra Bennett.»\n\n»Minä tiedän, että teidän henkenne on vaarassa, ja —»\n\n»Myöskin se on minun oma asiani.»\n\n»Mutta minä tahdon, että siitä tulee myöskin minun asiani», sanoi\nBennett kiireisesti. »Oh», huoahti hän syvään ja silitti kädellään\ntuolinselkää, »minkävuoksi meidän aina pitää kierrellä toisiamme? Minä\nen osaa lörpötellä ja viisastella jonnin joutavia. Miksi me tuhlailemme\ntällä tapaa sanoja, jotka vain sotkevat asiaa. Minähän rakastan teitä,\nja olen tullut tänne kysymään teiltä — pyytämään teiltä, tarkoitan,\nettä lähtisitte tiehenne tästä talosta, jossa te niin typerästi\nantaudutte vaaralle alttiiksi. Teidän täytyy tehdä se», lisäsi hän\nkiireisesti. »Minä pidän teistä niin paljon. Minä en saa sallia teidän\nleikkivän niin kevytmielisesti elämällänne, joka on liian kallis\nminulle. Onhan toisia naisia, toisia sairaanhoitajattaria, jotka voivat\ntulla teidän tilallenne. Mutta te ette saa jäädä tänne.»\n\nSyvä närkästys valtasi Lloydin. »Tämä on minun toimialani», hän vastasi\nja koetti hillitä suuttumustaan. »Minä olen täällä, koska se on minun\nvelvollisuuteni.» Ja äkisti selvisi hänelle tuon miehen koko häpeämätön\nröyhkeys, hän nousi pystyyn ja sanoi tiukasti: »Pitääkö minun tehdä\nteille tiliä siitä, mitä teen? Minä olen täällä siksi, että tahdon olla\ntäällä. Siinä on tarpeeksi. En aio sen pitemmältä väitellä asiasta\nteidän kanssanne.»\n\n»Te ette siis tahdo lähteä täältä minun kanssani?»\n\n»En!»\n\nBennett mietti hetkisen, ennenkuin keksi mitä sanoa.\n\n»Minä en osaa pyydellä ketään ja mitään. Siihen en ole harjautunut.\nTeidänhän pitäisi tietää, kuinka vaikeata se minulle on, ja teidän\npitäisi myöskin ymmärtää, kuinka äärettömän tärkeä tämä asia minulle\non, kun kerran käyn pyytelemään teitä, rukoilemaan teiltä, niin\nnöyrästi kuin osaan, että lähtisitte pois täältä — nyt hetipaikalla.\nJuna lähtee tunnin päästä kaupunkiin, siellä on kyllä joku, joka\nnäinkin odottamatta on valmis tulemaan tilallenne. Mehän voimme\nsähköttää — tuletteko siis?»\n\n»Oletteko te aivan järjiltänne?»\n\n»Lloyd, ettekö te huomaa, ettekö todellakaan voi ymmärtää? Minusta\ntuntuu, kuin te silmät ummessa juoksisitte ehdoin tahdoin kadotuksen\nkuiluun.»\n\n»Minun paikkani on täällä. Minä en jätä sitä.» Lloyd kävi aivan\nymmälleen nähdessään, mitä Bennett nyt teki. Hän rauhoittui näet aivan\näkkiä ja katsoi kelloonsa.\n\n»Minä erehdyinkin», sanoi hän. »Junan lähtöön on vielä viisi\nneljännestä. Meillä on enemmän aikaa kuin luulinkaan.» Ja pannen\näänensävyynsä niin suurta hellyyttä kuin hänelle oli mahdollista, hän\nsitten lisäsi: »Lloyd, tottahan siis lähdette minun kanssani?»\n\n»Ei, mutta tämähän käy yhä hullummaksi ja hullummaksi», vastasi tyttö.\n»Minä en tiedä, hra Bennett, onko teidän tarkoituksenne loukata\nminua, mutta joka tapauksessa te siinä näytätte onnistuvan hyvin.\nKukaan ei ole pyytänyt teitä tulemaan tänne. Te tunkeudutte toisten\nyksityisasuntoon, ja te koetatte tunkeutua minun ja minun työni väliin.\nJos luulette tehoavanne minuun sankarieleinenne ja uljaine sanoinenne,\nniin erehdytte suuresti. Te olette onnistunut tekemään vain sangen\nmitättömän vaikutuksen.»\n\n»Olkoon niin», vastasi Bennett välinpitämättömästi ja kohautti\nhartioitaan, »minulle se on yhdentekevää. Minä olen päättänyt, että\nte poistutte täältä vielä tänäpäivänä, ja te voitte olla aivan varma,\nneiti Searight, että minä saan tahtoni perille.»\n\nLloyd veti syvään henkeään. Nyt hän vasta keksi, minkälainen mies oli\nhäntä vastassa. Häntä ympäröi sellainen varmuuden ilmakehä — nyt kun\nhän oli levollinen — että vastarinta kilpistyi siitä.\n\nMutta myöskin hänen oma uhkamielisyytensä kohotti nyt harjaansa. Hän\nmuisti, kuka hän itse oli. Jos Bennett oli vahva, tahtoi hän olla\nväkevä, jos Bennett oli taipumaton, tahtoi hän olla sitkeä, jos Bennett\noli luja, ei hänkään tahtonut antaa myöten. Koskaan vielä ei hän ollut\npettänyt velvollisuuttaan, milloinkaan hän ei ollut sallinut kenenkään\npysähdyttää häntä tiellä, jonka hän tiesi oikeaksi. Nytkö hänen piti\nhairahtua siltä? Tietoisuus omasta vastusvoimastaan tuli hänelle\navuksi. Bennett oli vahva, mutta hänkin oli sitä. Missä koko maailmassa\nlöytyikään voima, joka voisi murtaa hänen tahtonsa? Kun se ei edes\nonnistunut kuolemallekaan, niin kukapa kuolevainen ihminen siihen\npystyisi!\n\nJa Lloydille selvisi yht'äkkiä nykytuokion merkitys, tilanteen koko\nhirvittävä vakavuus. He olivat molemmatkin panneet kaiken voimansa\ntämän yhden ainoan kortin varaan. Kaksi erinomaisen vahvaa luonnetta\nseisoi aseissa toisiansa vastassa. Sovinnosta ei enää voinut olla\npuhettakaan, heidän oli mahdotonta tulla puolitiessä toisiansa\nvastaan. Joko hän tai Bennett joutuisi tappiolle. Toisen heistä täytyi\nnujertua ja nöyryyttyä, niin ettei koskaan enää voisi suoristautua.\nTässä pienessä haurasseinäisessä huoneessa tulisi kaksi päämiestä\nkoettelemaan voimiaan.\n\n»Tarvinneeko minun sanoa teille», virkkoi Bennett, »että teidän\nhenkenne merkitsee minulle enemmän kuin mikään muu asia koko\nmaailmassa? Ettekö luule, että minä olin yhtä lujasti päättänyt\nvoittaa, kun kaikkien miesteni henki riippui minusta? Sillä kertaa minä\nvoitin — enkö siis voittaisi nytkin, kun niin paljon enemmän on minulle\nkysymyksessä. Minä en ole tottunut joutumaan tappiolle, enkä joudu\nnytkään. Olkaa varma siitä, ettei mikään voi pidättää minua.»\n\nLloydin oli mahdoton säilyttää malttiaan moisen hyökkäyksen tiellä.\nHänen omanarvontuntonsakaan ei olisi sitä sallinut.\n\n»Ja luuletteko te sitten ehkä, että voitte kohdella minua kuten\nmatruusejanne», sanoi hän. »Mitä oikeutta teillä on minuun? Olenko\nminä teidän käskettävänne? Luuletteko te minun alistuvan teidän\nhirmuvaltaanne? Te ette ole nyt Koljuhin-vuonossa, hra Bennett.»\n\n»Te olette se nainen, jota minä rakastan», vastasi mies kiihtyneesti,\n»ja minä vannon, että teen kaikkeni pelastaakseni teidän henkenne.»\n\n»Entä minun rakkauteni teihin, jonka sanotte merkitsevän teille\nniin paljon — luuletteko herättävänne sen tuolla tapaa? Vaikkapa\notaksuisimmekin, että te voisitte taivuttaa minut pötkimään\nvelvollisuuttani pakoon, niin luuletteko te, että se saisi minun sitä\nenemmän rakastamaan teitä? Ajatelkaahan vähän tarkemmin.»\n\nMutta Bennett ei välittänyt muusta kuin yhdestä ainoasta vastauksesta.\nHän iski kämmenensä läjähtäen yhteen ja sanoi:\n\n»Minä ajattelen ainoastaan pelastaa teidän henkenne.»\n\n»Niin, minun henkeni — mutta mistä te tiedätte, että minun henkeni\non vaarassa? Jos me toraamme, niin etsikäämme edes järkevää syytä\ntoraamme. Kuka sanoo, että minun henkeni on vaaralle alttiina, kun jään\ntänne?»\n\n»Lähtekää ensin täältä, sitten saamme puhella siitä.»\n\n»Minä olen sallinut teidän puhella jo liiaksikin», tiuskasi Lloyd\nsuuttuneesti. »Käykäämme itse asiaan. Te ette voi taivuttaa\nettekä houkutella ettekä pakottaa minua kääntämään selkääni\nvelvollisuudelleni. Oletteko ymmärtänyt, mitä sanon? Tämä on minun\nviimeinen sanani. Te, joka olette ollut joukon johtaja, mitä te\nolisitte sanonutkaan, jos joku teidän väestänne olisi vaaran hetkenä\npaennut vartiopaikaltaan? Minä sanon teille, mitä silloin olisitte\ntehnyt — te olisitte ampunut hänet kuin koiran, ja te olisitte\nhalveksinut häntä, ja nyt te tahtoisitte tulla halveksimaan minuakin.\nOnko teistä vähintäkään järkeä tuollaisessa menettelyssä?»\n\nBennett näpsäytti vain sormiaan.\n\n»Järki menköön hitoille!»\n\n»Mutta teidänhän täytyisi silloin halveksia minua ja saada minutkin\nhalveksimaan itseäni.»\n\n»Teidän henkenne —» alotti Bennett uudelleen.\n\nMutta silloin Lloyd kuohahti: »Minun henkeni! Minun henkeni! Eikö ole\nmitään kallisarvoisempaa kuin ihmishenki? Sehän pitäisi teidän toki\nymmärtää paremmin kuin kenenkään toisen! Olkaa jälleen oma itsenne,\nolkaa se, joksi teitä luulin. Teillä on teidän omat lakinne, antakaa\nminun pitää omani. Te ette olisi voinut olla se, mikä olette, ette\nolisi saanut tehdyksi, mitä teitte, jollei teille ollut olemassa jotain\nkorkeampaa kuin henkenne. Täytyyhän teidän toki myöntää, ettette olisi\nvoinut rakastua minuun, jollette olisi uskonut, että minä olen teidän\nvertaisenne. Jos tietäisitte, että minä olen pettänyt velvollisuuteni,\nette voisi enää rakastaa minua. Jos tietäisitte, että olette saanut\nminut toimimaan vastoin vakaumustani, niin ette voisi enää rakastaa\nminua. Minä tunnen teidät paremmin kuin te itse. Te piditte minusta,\nkoska tiesitte, että olin luja ja rohkea ja rehellinen ja yläpuolella\nkaiken pikkumaisuuden. Ja nyt te tahdotte, että pötkisin pakoon,\npettäisin, kavaltaisin tehtäväni, ja te sanotte sen tulevan siitä, että\nrakastatte minua.»\n\n»Siinäpä oli liian paljon sanoja minulle. Minä en osaa väitellä\nkanssanne, eikä siihen ole aikaakaan. En ole tullut tänne — jutustamaan\nteidän kanssanne.»\n\nMilloinkaan ei Lloyd ollut niin suutuksissaan kuin tänä hetkenä. Hänen\nkasvojensa syvä puna oli äkkiä vaihtunut harvinaiseksi, kalpeudeksi,\nhänen tummansiniset silmänsä oikein suitsivat kipeniä. Hän ojentausi\naivan suoraksi.\n\n»Kuten tahdotte», hän sanoi. »Emme siis jatka puhetta. Suokaa anteeksi,\nhra Bennett, nyt minun täytyy lähteä. Menen työhöni.»\n\nBennett seisoi hänen ja oven välissä. Hän ei liikahtanut paikaltaan.\nSitten hän sanoi vakavasti:\n\n»Älkää tehkö niin. Älkää pakottako minua menemään liian pitkälle.»\n\nLloyd tuijotti häneen suurin silmin.\n\n»Ettehän tarkoittane — Te ette rohkene —»\n\n»Minä toistan, että tulen tekemään sen, mikä on mielessäni.»\n\n»Ja minä toistan, etten jätä potilastani.»\n\nBennett kohtasi hänen katseensa ja kiinnitti sen omaansa. Matalalla\näänellä ja verkalleen hän vastasi ainoastaan kahdella sanalla:\n\n»Teidän — täytyy.»\n\nMolemmat vaikenivat. He katselivat toisiaan suoraan silmiin, molemmat\nyhtä jäykästi. Kului moniaita silmänräpäyksiä. Miehen tahto ja naisen\nvastarinta olivat kohonneet huippukohtaansa. Seuraavassa tuokiossa\ntäytyi toisen niistä alistua.\n\nJa silloin tuntui Lloydista, kuin olisi hänen sisässään särkynyt\njotakin — jotakin, jota hän ei voinut selittää eikä nimittää. Jokin\nhämärä vaisto hänen sielussaan, joka muuten oli niin rehellinen\nja suoraviivainen, alkoi horjahdella. Miina oli räjähtänyt ja\navannut ammottavan haudan. Hänen teräksinen tahdonvoimansa, josta\nhän oli ollut niin ylpeä, hänen itsenäisyydentarpeensa, hänen\nkorskea itseluottamuksensa ja varma lujuutensa — kaikki se suli\nnyt olemattomiin tuon tulisen tahdon tieltä, joka ummisti silmänsä\nja tukitsi korvansa kaikelle muulle, tuon valtavan, taipumattoman\nrautaoven edessä. Ja yht'äkkiä avautuivat Lloydin silmät, ja hän\nhuomasi olevansa heikko, koska oli nainen. Oliko hän siis erehtynyt\nitsestään? Eikö nainenkin voinut olla vahva? Oliko hänen voimansa\nvain perustunut hänen alkuperäiseen heikkouteensa — ei hänen omaan\nyksilölliseen heikkouteensa, vaan hänen sukupuolensa heikkouteen,\nnaisen luontaiseen heikkouteen? Oliko hän rakentanut luonteensa\nvalloittamattoman linnoituksen juoksevalle hiekalle?\n\nMutta tottumus oli vielä liian väkevä. Kuin leimauksessa katsahti\nhän alas mittaamattomiin syvyyksiin, kuten ihminen välistä kiihkeän\nmielenliikutuksen valtaamana kykenee katsahtamaan. Hän katsahti\nsukupuolensa salaperäisiin, hämäriin uumeniin, syvälle, syvälle\nkaikkein pikku asiain ja elämysten alle — sinne missä elämän hirvittävä\nmylly sieppasi kaikki ja kaiken hampaisiinsa. Se oli onneksi vain lyhyt\nvälähdys, pikanäky, jollainen ei toki usein esiydy, sillä muuten voisi\njärkeä ruveta pyörryttämään tuon kuilun reunalla ja se syöksyisi alas\nkorjaamattomiin. Näky katosi, kuilu sulkeutui, ja hän tunsi jälleen\nmaaperän jalkainsa alla.\n\n»Minä en tee sitä!» huusi hän. Oliko se sama nainen, joka oli vielä\näsken puhunut niin ylväästi? Helähtikö sama korskea, lannistumaton\nuhkamielisyys vielä hänen äänestään. Eikö siinä pikemminkin ollut\nepätoivon särähdys, tuollainen miltei huomaamaton värinä, joka tiesi\nkertoa hänen jo hoippuvan? Juuri se seikka, että hänen täytyi ponnistaa\nkaikki voimansa, eikö se todistanut, että hänen voimansa olivat\npettämäisillään?\n\nMutta uljuutensa hänellä oli vielä jälellä, vaikka voima olikin häneltä\nmurtunut. Hän tahtoi sittekin taistella viimeiseen saakka, hän tahtoi\nerota taistelusta pää ylväästi pystyssä. Ennenkuin viimeinenkin toivo\noli särkynyt, ei hän tahtonut myöntää olevansa voitettu.\n\n»Mutta joka tapauksessa», hän sanoi, »ei kuoleman vaara kuitenkaan ole\nniin paha kuin kuolema itse. Jos minun henkeni on vaarassa, kun jään\ntänne, niin on hänen kuolemansa aivan varma, jos poistun hänen luotaan\ntänä hetkenä.»\n\n»Se on samantekevää — te ette voi jäädä.»\n\nLloyd katseli kauhuissaan tuota miestä. »Te ette varmaankaan tiedä\nitsekään, mitä oikein sanotte. Tiedättekö, kuinka huono hän on?\nTiedättekö, että hän tekee kuolemaa juuri tällä hetkellä, että mitä\nkauemmin minä olen poissa hänen luotaan, sitä uhkaavampana väijyy\nkuolema hänen henkeään? Eikö hänellä ole yhtä hyvä oikeus elää kuin\nminullakin? Te ette tahdo ainoastaan tuhota minun ylpeyttäni, te\ntahdotte tuhota myöskin parhaan ystävänne hengen, sen miehen, joka\nseisoi rinnallanne, joka auttoi teitä, joka kärsi ja kamppaili yhdessä\nteidän kanssanne.»\n\n»Mitä puhetta tämä on?» sanoi Bennett ja rypisti otsaansa.\n\n»Jos nyt lähden hra Ferrissin luota, jos hän jää yksin puoleksikaan\ntunniksi, niin en vastaa hänen —»\n\n»Ferriss? Mitä te nyt tarinoittekaan? Mikä on sen potilaanne nimi?»\n\n»Ettekö sitä tiedä?»\n\n»Ferriss? Dick Ferriss? Ettehän vain sano, että se on Dick Ferriss?»\n\n»Olen koko ajan luullut, että tiesitte sen, että olitte kuullut sen.\nNiin, hra Ferriss se on.»\n\n»Onko hän hyvin kipeä? Mitä hän täällä tekee? Ei, sitä en ole kuullut,\nkukaan ei ole sanonut minulle mitään. Pittsin piti kirjoittaa —\nsähköttää. Toipuuko hän siitä? Mikä hänellä on vikana? Hänessäkö se\nlavantauti on?»\n\n»Hän on sangen vaarallisesti sairas. Tri Pitts toi hänet tänne maalle,\nomaan kotiinsa. Emme tiedä, tuleeko hän toipumaan. Tärkeätä on, että\nhänen luonaan valvotaan kaiken aikaa. Nyt siellä on vain palvelijatar.\nNo nyt, hra Bennett, joko saan mennä potilaani luo?»\n\n»Niin mutta — niin mutta, saammehan sijaanne jonkun toisen.»\n\n»Ei ennenkuin vasta kolmen tunnin päästä, ja minä vakuutan teille, että\nhän saattaa kuolla minä hetkenä hyvänsä. Saanko nyt mennä?»\n\nSinä silmänräpäyksenä Bennett vasta oikein tajusi tilanteen vakavuuden.\nOliko se ollut oikein tai väärin, joka tapauksessa oli hänen päähänsä\npinttynyt sellainen vakaumus, että Lloyd pani henkensä vaaraan\npysymällä sairaan luona, ja sitä vakaumusta ei mikään pystynyt\nkiskomaan pois. Kauhistus oli vallannut hänet, eivätkä mitkään\njärkisyyt päteneet sitä vastaan. Mutta Ferriss?\n\nKuinka hänen oli meneteltävä tämän suhteen? Nyt selvisi yht'äkkiä, että\nhänenkin henkensä oli vaarassa. Mitä hän nyt päättäisi? Kumpi hänen\nnyt täytyi valita — nainenko, jota hän niin korkeasti rakasti, vai\nystäväkö, jonka kanssa hän oli ollut Jonathanin ja Davidin suhteessa?\n\n»Saanko nyt mennä?» kysyi Lloyd kolmannen kerran.\n\nBennett ummisti silmänsä ja tarttui molemmin käsin päähänsä.\n\n»Hyvä Jumala, odottakaas — odottakaa — en jaksa ajatella — minä — minä\n— voih, kuinka tämä on kauheata!»\n\nLloyd käytti säälittä hyväkseen voittamaansa etua.\n\n»Odottaako? Kuulettehan, ettei tässä käy odottaminen.»\n\nJa hirmuinen peljästys puistatti Bennettin ruumista, kun hän tunsi,\nettei hän voinut enää kääntyä takaisin. Hän, joka oli koko ikänsä\ntottunut äärimmäisen vaaran hetkinä tekemään nopeita päätöksiä, hän\nteki nytkin päätöksensä ja kokosi kaiken rohkeutensa voidakseen\nkohdata siitä johtuvia arvaamattomia seurauksia — seurauksia, joiden\nhän tiesi siitä hetkestä lähtien tulevan vainoomaan ja vaivaamaan\nhäntä ikuisesti. Mitä ikänä hän nyt päättikään, niin hirvittävät\ntunnontuskat tulisivat olemaan seurauksena. Hänen päätänsä rupesi\npyörryttämään, eikä hän enää kyennyt näkemään selkeästi, mikä oli\noikein ja mikä väärin, hän voi vain vaa'alla punnita, kumpi tappio\ntuli olemaan suurempi. Hän voi vain valita toisen kahdesta, Ferrissin\nkuoleman tai Lloydin kuoleman. Hän ei voinut nähdä mitään välikeinoa,\nei voinut keksiä mitään pakotietä. Hänestä tuntui, kuin seisoisi hänen\nvierellään pyöveli kirves koholla, odottaen hänen käskyään iskeäkseen.\nJa sitäpaitsi hän oli — vaikkei ehkä itsekään sitä tiennyt — jo kauvan\nsitten astunut sen rajan yli, jonka ulkopuolella hän oli vielä voinut\nnähdä muutakin kuin sen ainoan päämäärän, jonka hän oli saanut päähänsä\nsaavuttaa ja voittaa. — Hän oli tehnyt päätöksensä. Hänen raivoisa\njäykkyytensä, hänen hurja halunsa voittaa, maksoipa voitto sitten\nkuinka paljon tahansa, oli hänellä käynyt jonkinlaiseksi hulluudeksi.\nKonetta, jonka hän oli pannut liikkeelle, hän ei enää kyennyt\npysähdyttämään. Nyt hän ei enää voinut — vaikkapa olisi tahtonutkin —\ntehdä uudestaan ja toisella tapaa sitä, mitä oli tehnyt; hän ei voinut\nluopua alottamaltaan tieltä, paeta sitä tuhoisaa kuilua, jota kohti hän\noli syöksynyt.\n\n»Jumala auttakoon meitä kaikkia!» kuiskasi hän.\n\n»No? —» sanoi Lloyd odottavasti.\n\nBennett veti syvään henkeä ja antoi käsiensä pudota hervottomina alas.\nHän näytti aivan siltä, kuin olisi häneltä selkäranka katkennut,\ntuo iso, luiseva, jäntevä ruumis tuntui jollain merkillisellä,\nselittämättömällä tavalla kurtistuvan kokoon, hoippuen liian raskaan\ntaakan alla — taakan, jota kukaan kuolevainen ei kyennyt nostamaan.\n\nMutta itse uskoi Bennett tällöin, että hän menetteli oikein ja\nviisaasti. Ja olipa oikein tai väärin, joka tapauksessa hänen täytyi\njatkaa eteenpäin alottamaansa tietä. Kohtalonko käsi oli johtamassa,\noliko se taivaan tuomio? —\n\nBennett oli koko elämänsä ajan ponnistellut suuret päämäärät silmäinsä\nedessä, suurimpiakaan vastuksia säikkymättä, ja hänen oli aina\ntäytynyt voittaa valtavia vaikeuksia valtavaa voimaansa käyttäen.\nPitkät ajat oli hän ollut eristetty sivistyneestä maailmasta, oli\nseisonut silmästä silmään alkuperäisen maailman villin voiman kanssa —\nvoiman, joka oli voitettavissa vain yhtä villien keinojen avulla. Hän\noli täten kadottanut sen kyvyn, joka on heikompien henkien turvana,\nkyvyn aukoa kietoutuneita solmuja, selvittää sotkuisia tilanteita.\nHänen luontaistaan ei ollut löytää syrjäteitä, keksiä sovitteluja,\ntinkiä ratkaisusta. Häneen nähden oli asia joko ehdottomasti oikea\ntai ehdottomasti väärä, mitään välitietä ei ollut olemassa. Hän oli\nniin kauvan ollut asetettu elämän suurten ja yksinkertaisten ongelmien\neteen, että hänen käsityskykynsä ja ratkaisukykynsä olivat muodostuneet\naivan niiden mukaisesti. Joko hän näki kaiken suurennetussa\nmittakaavassa, tahi sitten niin pienessä ja mitättömässä, ettei sitä\nkannattanut ottaa huomioonkaan. Häneltä puuttui tavallista tervettä\narkityötä. Hän tavallansa katseli maailmaa jommastakummasta kiikarin\npäästä, ja kun hän — kuten nyt — joutui väkevän mielenliikutuksen\nvaltoihin, näki hän kaikki ylen suurennettuna. Ajatus, että Ferriss\nvoisi parata, vaikka Lloyd nyt lähtisikin nyt hänen luotaan, ei edes\npälkähtänyt hänelle päähänkään. Hän oli varma siitä, että jos Lloyd\nlähtisi, niin kuolisi Ferriss; olihan Lloyd itse niin sanonut. Ja se\nmahdollisuus, että Lloyd voisi pelastaa Ferrissin hengen tarvitsematta\nsiltä uhrata omaansa, oli hänestä niin kaukainen, ettei sitä\nkannattanut ajatellakaan. Hänelle oli yksinkertainen selviö, että jos\nLloyd jäisi tänne, saisi hän tartunnan ja kuolisi, niinkuin edellisen\nhoitajattarenkin oli käynyt.\n\nPuolinaisia toimenpiteitä ei Bennett ymmärtänyt. Syrjäteitä ei ollut\nhänen luontoiselleen miehelle olemassa. Joko Lloyd tahi Ferriss. Näiden\nvälillä hänen oli tehtävä valintansa. Hän kävi ovelle, lukitsi sen ja\nasettui seisomaan selkä sitä vastaan.\n\n»Ette mene», sanoi hän.\n\nLloyd seisoi suu ammollaan, sanattomana. Tuokion ajan Bennett tuntui\nhänestä kammottavalta kuin murhamies ikään. Bennetthän tiesi nyt, mihin\nvaaraan hän syöksi parhaan ystävänsä.\n\nTahtoiko hän siis antaa tämän kuolla? Lloyd torjui väkisin sen\najatuksen luotaan. Itseänsä ei hän nytkään ajatellut, ainoastaan\nFerrissiä. Jos tämä oli Bennettin ystävä, niin oli hän myöskin hänen,\nLloydin, ystävä. Ehkäpä hän juuri tällä hetkellä teki kuolemaa, kun ei\nLloyd ollut hoitamassa häntä. Tämä ajatus vei häneltä kaiken voiman.\nSen tieltä täytyi kaikkien häntä itseään ja hänen omaa rakkauttaan\nkoskevien ajatusten väistyä syrjään.\n\n»Mitä te oikeastaan vaadittekaan minulta?» hän huudahti. »Tahdotteko te\nnöyryyttää minua? Olette jo tarpeeksi tehnyt sitä. Minun on aivan yhtä\nvaikea pyytää ja rukoilla jotakin, kuin teidän on. Minä olen ylpeydessä\nteidän veroisenne, mutta nyt minä pyydän teitä, kuuletteko, rukoilen\nteitä niin nöyrästi kuin osaan, että päästätte minut menemään. Mitä\nte vielä vaaditte? Ah, ettekö te vieläkään käsitä minua? Sillä aikaa\nkun me täällä lörpöttelemme, kun te telkeätte minulta tien, hän ehkä\ntekee jo kuolemata. Onko nyt aikaa lörpöttelyyn ja väärinkäsityksiin,\nonko aikaa ajatella meitä itseämme, meidän omaa henkeämme, meidän pikku\nsurujamme?» Hän ojensi ristissä olevat kätensä Bennettiä kohti. »Minä\npyydän teitä — voinko tehdä enempää kuin sen — minä pyydän teitä, että\nsallitte minun mennä.»\n\n»En.»\n\nLloyd koetteli vaivoin hillitä itseään. Hän vaikeni tuokion, sitten hän\nsanoi:\n\n»Tarkatkaa hyvin, mitä nyt sanon. Te sanotte rakastavanne minua,\npitävänne minusta enemmän kuin hra Ferrissistä, joka on paras\nystävänne. Minulla ei ole paljon halua ajatella itseäni tällä hetkellä,\nmutta jos te nyt saisitte minut taivutetuksi — jos suostuisin nyt\nhylkäämään potilaani, niin mitä minusta silloin tulisikaan? Voisinko\nkoskaan enää palata siihen taloon, jonka olen itse rakennuttanut?\nVoisinko koskaan katsella tovereitani silmiin? Mitä he silloin\najattelisivatkaan minusta? Mitä kaikki ystäväni minusta ajattelisivat\n— minusta, joka aina pidin pääni niin ylväästi pystyssä? Te tahdotte\nhävittää, tuhota koko minun elämäni. Minun täytyisi luopua työstäni,\nelintehtävästäni. Oh, ettekö te huomaa, mihin te oikein tahdotte\npakottaa minut?» Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. »Ei», huudahti\nhän kiihkeästi. »Ei, ei, ei, minä en tahdo siihen määrään halventaa\nitseäni!»\n\n»Tarkoitukseni ei olekaan halventaa teitä», sanoi Bennett. »Sitä te\nette saisi sanoa minulle, joka rakastan teitä siihen määrään, että\nvoisin hyljätä Ferrissin —»\n\n»Niin, mutta jos te todellakin rakastatte minua siihen määrään, niin\ntäytyyhän toki olla jotakin, jonka tekin asetatte elämää korkeammalle.\nTahdotteko, että minun täytyy ruveta vihaamaan teitä?»\n\n»Tehän tiedätte hyvin, ettei maailmassa ole mitään, mikä olisi minulle\nrakkaampi ja arvokkaampi kuin teidän henkenne. Kuinka voitte muuta\najatellakaan?»\n\n»Senvuoksi että te ette ymmärrä — ettette tiedä — oh, että minä\nrakastan teitä! Minä — tarkoitan — en suinkaan tarkoita — en tarkoita —»\n\nMitä hän olikaan nyt sanonut? Mitä oikein oli tapahtunutkaan? Kuinka\noli mahdollista, että sanat, joita hän vielä eilen olisi hävennyt\nkuiskatakaan itselleen, nyt lensivät niin vapaasti, niin julkeasti\nhänen suustansa? Tuo suloinen, hämärä ajatus, jota hän oli kaikkina\nnäinä vuosina koettanut väkisin tukeuttaa ja haudata sydämensä\nsyvimpään, kohotti nyt yht'äkkiä päätänsä, suoristautui kuin sadetta\nsaanut kukkanen ja puhkesi sanoiksi. Itsestään, omin ehdoin hän\noli sanonut tuolle miehelle rakastavansa häntä. Hän, joka vielä\nsilmänräpäys oli vapissut voimattomasta vihasta tätä vastaan, oli\nsanonut sen. Häpeä ja nöyryytys poltti hänen kasvojaan kuin tulen\nliekki. Maaperä hänen jalkainsa alla tuntui pettävän, kaikki, mitä hän\noli ylpeintä ja ihaninta itsestään uneksinut, temmattiin häneltä pois\nja murskattiin. Hänkö se tosiaan oli ollut, hänkö, joka oli ollut niin\nylväs ja varma itsestään, oli langennut noin syvään?\n\nHän kääntyi poispäin, peitti kasvot käsiinsä ja vaipui hervottomasti\ntuolille, jolla aikaisemmin oli istunut, kumarsi päänsä pöydänlevyyn\nkätkeäkseen kasvonsa päivänvalolta, vapisten ja väristen hirvittävästä\nhäpeästä ja pohjattoman itsehalveksimisen tunteesta. Mutta tuntiessaan\nBennettin käden olkapäällään kavahti hän pystyyn kuin veitsen pistämänä\nja kääntyi seinään päin, kasvot yhä käsiin peitettyinä.\n\n»Oh, ei», sanoi hän rukoilevasti, ja hänen äänensä oli sammua kesken\nmielenliikutuksesta, »oh, ei — te ette saa — jos kerran olette mies\n— te ette saa käyttää hyväksenne — oh, ei, ei, älkää koskeko minuun.\nAntakaa minun mennä tieheni!»\n\nMutta hän puhui kuuroille korville. Bennett hypähti hänen luokseen ja\nsieppasi hänet syliinsä. Lloyd ei voinut tehdä vähintäkään vastarintaa.\nHänen ruumiinsa ja henkensä voimat olivat murtuneet — ja kuinka olikaan\nmahdollista, että hän tunsi sanomatonta iloa saadessaan painaa päänsä\ntuon miehen rinnalle, huolimatta häpeästään ja itsehalveksimisestaan?\nKuinka olikaan mahdollista, että hän tunsi itsensä onnelliseksi\nvaipuessaan tuohon väkivaltaiseen, käskevän voimakkaaseen syleilyyn?\nKuinka hän voikaan tajuta pelkkää onnea ja ja ylpeyttä tuntiessaan,\nkuinka tuon miehen säälimätön puristus murskasi pirstoiksi hänen\nentisen itsevarmuutensa ja lujuutensa? Kuinka oli käynyt päinsä, että\nhän, joka vielä silmänräpäys sitten oli kauhistuen kavahtanut tuon\nmiehen vähintäkin kosketusta, nyt itse kietoi kätensä hänen kaulaansa\nja puristautui häneen kiinni kuin lintunen löytääkseen hänen lähimmästä\nläheisyydestään turvapaikan ja pikkuisen pesän — hän joka aina tähän\nhetkeen saakka ei ollut miehellistä turvaa tarvinnut, päinvastoin\nsellaista aina halveksinut?\n\n»Miksi te harmittelette sitä, että sanoitte tämän minulle? Minähän\ntiesin niin hyvin, että te rakastitte minua, ja te tiesitte, että minä\nrakastan teitä. Eihän sillä ole yhtään väliä, sanoitteko sen julki vai\nette. Me molemmathan tunnemme toisemme. Me ymmärrämme hyvin toisemme.\nTe tiesitte minun rakastavan teitä, teistä näytti, että minä olen ollut\nväkevä ja rohkea ja tehnyt sen, minkä tahdoin tehdä; te itse olette\ntehnyt minut siksi, mikä olen. Kaiken olen tehnyt teidän tähtenne.\nLuuletteko, että olisin lainkaan tullut kotia, jollen olisi tiennyt\ntulevani teidän luoksenne?» Äkkiä kietoi hän värisevän tytön vielä\nvoimakkaampaan syleilyyn ja huudahti kärsimättömästi: »Oh, kaikki\nvain pelkkiä sanoja — kaikki, mitä vain voi sanoa — ne ovat niin\ntyhjänpäiväiset, ne sanovat niin vähän! Ettekö te tiedä, ettekö tajua,\nmitä te minulle merkitsette? Sanokaa minulle, uskotteko, että minä\nrakastan teitä?»\n\nMutta Lloyd ei vielä voinut kohdata hänen katsettaan. Hänen omat\nsilmänsä olivat ummessa, ja hän nyökkäsi vain.\n\nBennett otti hänen päänsä käsiensä väliin ja käänsi hänen kasvonsa omia\nkasvojaan kohti. Vielä piti Lloyd silmiään ummistettuina.\n\n»Lloyd», sanoi Bennett, ja hänen sanansa kajahtivat kuin käsky, »Lloyd,\nkatso minuun. Rakastatko sinä minua?»\n\nTyttö veti syvään henkeään. Sitten hän avasi hitaasti ihanat\ntummansiniset silmänsä, ja silmäripsistä riippuvain kyynelten läpi hän\nkatsoi mieheen ja kohtasi tämän katseen pelottomasti, miltei ylpeästi,\nja hänen äänensä värisi rajattomasta hellyydestä, kun hän vastasi:\n\n»Minä rakastan sinua, Ward, rakastan sinua kaikesta sydämestäni.»\n\nHetkistä myöhemmin hän irrottihe hänen syleilyksestään ja laskien\nmolemmat kätensä hänen olkapäilleen sanoi:\n\n»Mutta kuulehan nyt, oma ystäväni, nyt me emme saa enää ajatella\nitseämme. Meidän täytyy ajatella häntä, joka makaa sairaana ja\navuttomana tuolla sisällä. Me olemme joutuneet hirvittävään asemaan.\nEn ymmärrä, kuinka kaikki on voinut tapahtuakaan, mitä tänään on\ntapahtunut. Vielä silmänräpäys sitten minä olin niin vihainen, etten\neläissäni ole ollut niin vihainen — vihainen sinulle — ja nyt minusta\ntuntuu, etten koskaan ennen ole ollut näin onnellinen. En enää tunne\nitseäni. En tiedä oikein, mitä nyt tehdä; me voimme ainoastaan pitää\nkiinni siitä, minkä tiedämme oikeaksi, ja luottaa siihen, että lopulta\nkaikki käy hyväksi. Tämä on todellakin ratkaiseva käännekohta,\neikö totta? Ja koko meidän elämämme ja koko meidän onnemme riippuu\nsiitä, että suoriudumme siitä oikealla tavalla. Minä olen tullut\naivan toiseksi ihmiseksi, en ole enää sama, mikä olin puoli tuntia\nsitten. Nyt täytyy sinun olla urhoollinen minun vuokseni, ja sinun\ntäytyy olla väkevä ja auttaa minua tekemään velvollisuuteni. Meidän\ntäytyy saavuttaa takaisin malttimme ja tehdä niin, kuin meistä tuntuu\noikealta, ajattelematta yhtään mahdollisia vaaroja, välittämättä yhtään\nseurauksista. Minä en olisi pyytänyt sinua auttamaan minua, jollei —\njollei tätä olisi tapahtunut — mutta minä tarvitsen sinun apuasi. Sinä\nsanot, että minä olen auttanut sinua olemaan urhoollinen, auta sinä nyt\nminua olemaan urhoollinen ja tekemään niin, kuin tiedän olevan oikein.»\n\nMutta Bennett oli yhä yhtä sokea. Jos Lloyd oli ennen ollut hänelle\nrakas, niin oli hän nyt kaksin kerroin rakkaampi tunnustettuaan oman\nrakkautensa. Ferriss oli unohtunut, hän oli kaukana poissa. Hän ei\nvoinut päästää Lloydia irti, ei voinut sallia hänen käyvän vaaraa\nvastaan. Pitikö hänen nyt ehkä kadottaa tuo rakastettu tyttö? Hän\npudisti päätään.\n\n»Ward», sanoi Lloyd vakavasti ja hartaasti, »jollet sinä tahdo,\nettä minä panen henkeni vaaraan jäämällä vartiopaikalleni, niin ole\nvaroillasi, ole hyvin varoillasi, ettet ehkä, pidättämällä minua siitä,\njoudu ehkä kadottamaan jotakin, jonka me kumpikin pidämme henkeä ja\nelämää kalliimpana. Luuletko sinä, että minä olisin voinut rakastaa\nsinua niin syvästi ja hartaasti kuin teen, jollen olisi uskonut olevan\njotakin, joka on suurempi kuin elämä ja väkevämpi kuin kuolema ja\nminulle paljon enempi kuin yksin oma rakkautenikin? On tekoja, joita\nen voi tehdä, joita en saa laiminlyödä. Minä en voi olla pelkuri, en\nvoi paeta velvollisuuteni tieltä. Minä olen sinun vallassasi. Sinä voit\ntehdä minulle, mitä vain tahdot. Mutta jos sinä saat minun lähtemään\ntäältä ja olemaan pelkuri ja tekemään sellaista, jota minä häpeän,\njos asetut minun ja velvollisuuteni väliin, niin kuinka voin rakastaa\nsinua, kuinka voinkaan rakastaa sinua?»\n\nItsepäisesti ummisti Bennett korvansa kaikille pyynnöille, kaikille\nvastaväitteille, kaikille järkisyille. Lloyd tahtoi panna henkensä\nvaaraan. Muuta hän ei tytön puheesta käsittänyt.\n\n»Ei, Lloyd», sanoi hän, »sitä et saa tehdä.»\n\n»— ja minä tahdon niin mielelläni rakastaa sinua», jatkoi Lloyd,\naivan kuin ei olisi kuullutkaan, mitä toinen sanoi. »Minä tahdon\nniin mielelläni olla sinulle kaikki, mitä vain tahdot minun olemaan.\nOlen odottanut sinua niin kauan, olen uskonut sinuun niin kauan.\nMinä en tahdo, että minun pitäisi ajatella sinua miehenä, joka petti\nminut, silloin kuin eniten tarvitsin hänen apuaan, joka pakotti minun\ntekemään alhaisen ja alentavan teon. Usko minua», sanoi hän äkillisellä\ntarmokkuudella, »sinä surmaat minun rakkauteni, jollet nyt anna myöten.»\n\nMutta ennenkuin Bennett kerkisi vastaamaan, kuului sisähuoneista huuto.\n\n»Se on palvelijatar», sanoi Lloyd kiireisesti. »Hän on valvonut sairaan\nluona — tuolla toisessa huoneessa.»\n\n»Neiti — neiti Searight», kuului huuto, »joutukaa, jotakin on hullusti\n— minä en tätä ymmärrä — oh, joutukaahan toki!»\n\n»Kuuletko?» huudahti Lloyd. »Nyt on ratkaiseva käänne käsissä — hän\nsaattaa kuolla käsiin. Ah, Ward, sehän on sinun ystäväsi! Me voimme\npelastaa hänet.» Hän polki jalallaan lattiaan kiihtyneenä ja väänteli\nkäsiään. »Minä _tahdon_ mennä sinne. Minä kiellän sinua pidättämästä\nminua — estämästä — estämästä — oh, mitä meistä enää tuleekaan? Jos\nsinä rakastat minua, jos rakastat häntä — Ward, anna minun mennä!»\n\nBennett pani kädet korvilleen ja sulki silmänsä. Tämän silmänräpäyksen\nsäikähdyksessä, kun hän tunsi, että toivoipa hän mitä hyvänsä, hän ei\nkuitenkaan voinut luopua päätöksestään — tällöin oli hänen järkensä\nmennä sekaisin. Mutta hän asettui kuitenkin jälleen selkä ovea kohti,\ntarttui lujasti lukonkahvaan ja kähisi yhteenpuristettujen hampaittensa\nvälistä:\n\n»En!»\n\n»Neiti — neiti Searight, missä te viivyttekään — joutukaa, tulkaa pian!»\n\n»Päästä minut menemään!»\n\n»En!»\n\nLloyd tarttui hänen käteensä, joka piti niin tanakasti kiinni\nlukonkahvasta, ja koetti väkisin avata sitä. Hän ei enää itsekään\ntiennyt mitä teki, hän kietoi kätensä Bennettin kaulaan, rukoili ja\nuhkaili häntä — rukoili nöyrällä äänellä, joka äkisti vapisi vihasta ja\nintohimosta.\n\n»Ethän sinä surmaa ainoastaan hänet, sinä surmaat minun rakkautenikin\n— etkö päästä minua menemään? — Kuuletko, minun rakkauteni, josta olen\nniin iloinen ja ylpeä! — Anna minun rakastaa sinua. Ward — kuule, mitä\nsanon — älä saata minua vihaamaan sinua, anna minun rakastaa sinua,\nsinä rakas —»\n\n»Joutukaa, neiti — joutukaa pian!»\n\n»Anna minun rakastaa sinua, anna hänen elää! Minä tahdon niin\nmielelläni rakastaa sinua. Se on minun korkein onneni. Anna minun olla\nonnellinen. Etkö näe, mitä nyt on kysymyksessä? Siitä tulee onni tai\niäinen onnettomuus meille kummallekin. Annatko minun jo mennä?»\n\n»En.»\n\n»Viimeisen kerran, Ward, kuule mitä sanon! Kysymyksessähän on minun\nrakkauteni ja hänen henkensä. Älä tuhoa niitä molempia — ja samalla\nitseäsikin. Sinä, joka voit kaikki, joka olet niin väkevä, sinunhan ei\npitäisi polkea meidän rakkauttamme murskaksi.»\n\n»Joutukaa, joutukaa — oh, eikö siellä ole ketään, joka tulisi auttamaan\nminua?»\n\n»Päästä minut menemään!»\n\n»En.»\n\nLloyd ei jaksanut enää. Koko hänen voimansa, jota oli niin säälittä\nrunneltu, luhistui kokoon, sortui raunioiksi. Hän oli murtunut,\nnöyryytetty, tallattu maahan. Hänen ylpeytensä oli pirstaleina, hänen\nuskonsa itseensä, hänen luonteenlujuutensa, kaikki mikä oli ollut\nrakkainta hänelle, hänen horjumaton varmuutensa, hänen rakkautensa,\njoka oli tuonut niin suurta onnea hänen elämäänsä — joka alunpitäen oli\ntiedottomasti johtanut häntä urallaan — kaikki tuo oli nyt sirotettuna\nkuin akanat tuuleen. Ja hänen potilaansa — Ferriss, se mies, joka oli\nrakastanut häntä, joka oli kärsinyt niin hirveästi, joka uskoi häneen,\nja jota hänen velvollisuutensa olisi ollut hoitaa, niin että hän olisi\nvoinut jälleen palata elämään — jos Ferriss nyt kuolisi, senvuoksi että\nLloyd hylkäsi hänet, mikä hirvittävä suru, mikä rajaton katumus ja\nturhat omantunnontuskat siitä olisikaan hänelle seurauksena! Maailma\nmustui hänen silmissään, hän oli kadottanut maaperän altaan. Hän oli\nhukassa — hän heittelehti avuttomana kuin laiva myrskyn vallassa —\nkaikki majakat olivat sammuksissa, maata ei missään näkyvissä. Myrsky\nraastoi hänet mukanaan pimeyteen, tyhjyyteen, epätoivon hirvittävään\nautiuteen.\n\n»Joutukaa — oh, joutukaahan toki!»\n\nNyt se oli jo myöhäistä. Hän oli horjahtanut velvollisuudestaan, hän\noli tehnyt väärin, eikä sitä voinut enää korjata. Tuon miehen hurja,\nepäinhimillinen, raudankova itsenäisyys oli riistänyt häneltä kaikki\nvoimat, Bennett oli saavuttanut tarkoituksensa. Elämän ja rakkauden\noli hän polkenut jalkainsa alle arvelematta, säälimättä. Ratkaisun\nhirvittävä silmänräpäys oli ohitse, pitkät, hirvittävät katumuksen\nvuodet alkaisivat.\n\nLloyd vaipui tuolille pöydän ääreen, ja hänen päänsä, jota hän oli\naina kantanut niin ylväästi pystyssä, oli vaipunut murtuneena hänen\nkäsiinsä. Väkevä suru puistatti hänen ruumistaan päästä jalkoihin\nsaakka kuin kuumeessa. Hänestä tuntui, kuin särkyisi hänen sydämensä\naivan kirjaimellisesti tällä hetkellä. Hänen täytyi purra hampaitaan\nyhteen, jottei ähkyisi kovaa, huutaisi ääneen hurjaa suruaan,\nvoimatonta häpeätään ja epätoivoaan.\n\nVielä kerta kuului sisältä avunhuuto. Sitten kävi kaikki aivan\nhiljaiseksi. Kului moniaita minuutteja. Mutta Lloyd ei enää kuullut\neikä tajunnut mitään jähmettyneessä surussaan. Bennett seisoi kumarassa\nja nojausi yhä raskaasti ovea vastaan, kasvot tuhkanharmaina ja\nsilmät tuijottavina. Hän ei puhunut mitään Lloydille. Hän ei kyennyt\nlohduttamaan tätä — sehän olisi ollutkin vain pilkantekoa. Hän oli\ntaistellut taistelunsa loppuun, niinkuin hän tiesi että hänen täytyi se\ntaistella, kun hän kerta oli tehnyt päätöksensä. Ne voimat, jotka hän\noli päästänyt valloilleen ja joita ei enää käynyt hallitseminen, olivat\nvoittaneet. Hän oli saanut tahtonsa perille, mutta mihin hintaan! Mutta\nkullakin ajalla oma murheensa! Hintaanko? Eikö hänellä ollut vielä\nkokonainen elämä arvioida ja maksaa sitä? Nykyisellä hetkellä oli oma\nhuolensa, ja hänen täytyi tehdä jotakin. Hän katsahti kelloonsa.\n\nKoko seuraava neljännestunti meni kuin kuumeisessa hämmennyksessä.\nHän ei voinut perästäpäin koskaan muistaa, mitä silloin oli oikein\ntapahtunut. Sen hän vain muisti, että kun hän auttoi Lloydia\nrattaille, joiden piti viedä hänet asemalle, värähti tämä hänen\nkosketuksestaan ja vetäytyi inhoten erilleen hänestä, kuin olisi hän\nollut törkeä rikoksentekijä — murhamies. Hän vei Lloydin matkalaukun\najurinistuimelle ja istui sille itsekin. Lloyd oli vetänyt harson\nkasvojensa eteen ja istui sen takana ääneti ja liikkumattomana koko\najomatkan.\n\n»Ennätämmekö junaan?» kysyi Bennett ajurilta, kello koko ajan\nkädessä. Aika oli täpärällä, mutta ajuri ruoski hevosiaan, niin\nettä ne ennättivät asemalle parahiksi silmänräpäystä ennen junan\nlähtöä. Bennett pyysi ajurin odottamaan, ja Lloydin jäädessä istumaan\nvaununpenkille meni hän asemakonttoriin ja osti hänelle piletin\nkaupunkiin. Sitten hän meni lennätinkonttoriin ja lähetti lyhyen, mutta\njyrkkäsanaisen sähkösanoman Calumet-torin varrella olevaan toimistoon.\n\nSeuraavana tuokiona juna lähti liikkeelle, täristen ja viheltäen.\nBennett jäi yksin seisomaan asemasillalle ja näki junan katoavan\nsavupilveen. Kotvan aikaa hän seisoi siinä ja oli tuntevinaan, kuin\nolisi jokin vastustamaton, säälimätön voima tempaissut Lloydin eroon\nhänestä, eroon koko hänen elämästään. Sitten hän kokosi malttinsa ja\nlähti joutuun odottavien hevosten luo.\n\n»Ajakaa takaisin tohtorin taloon», sanoi hän tuimasti ajurille.\n»Tiukinta vauhtia, kuuletteko!»\n\nMutta kuski väitteli vastaan. Hevoset olivat lopen uupuneet. Ne olivat\njuosseet tulomatkalla niin kovaan kuin vain ruoskinnalla sai ne\njoutumaan. Hän ei tahtonut enää lähteä samanlaiselle matkalle. Bennett\ntarttui miestä käsivarteen ja nosti hänet alas maahan. Sitten hän\nhypähti itse ajurinistuimelle ja antoi ruoskasta hevosille.\n\nSaapuessaan tri Pittsin talon eteen hän ei pysähtynyt huolehtimaan\nhevosista, vaan nakkasi ohjakset niiden selkään ja ryntäsi\nhengästyneenä sisään. Mutta hänen poissa ollessaan oli tohtori palannut\nkotiin, ja hän se nyt kohtasi Bennettin puolitiessä portailla.\n\n»Mitä nyt kuuluu?» kysyi Bennett hätäisesti. »Olen sähköttänyt toisen\nhoitajattaren tänne. Hän tulee ensi junalla. Sähkötin asemalta\nhoitajatartoimistoon.»\n\n»Ainoa huomautus, minkä voin tehdä toimenpiteenne johdosta», vastasi\ntohtori ja katsoi häntä tiukasti silmiin, »on se, että se oli aivan\ntarpeeton. Hra Ferriss kuoli juuri.»\n\n\n\n\nVII.\n\n\nLloydin oli mahdoton koota ajatuksiaan junamatkalla. Isku oli ollut\nniin kova, järkytys oli ollut niin ankara, ettei hänellä ollut\nvoimia eikä haluakaan ajatella sen enempää koko asiasta. Vielä oli\nhänellä vain hämärä ja epämääräinen käsitys, että jotakin hirveätä\noli tapahtunut, että suuri suru oli kohdannut häntä, ja hän oli\nniin ihmeellisessä mielentilassa, että hän useammin kuin kerran\nyllätti itsensä odottamasta sitä hetkeä — jonka hän tiesi tulevan\n— jolloin onnettomuus koko laajuudessaan iskisi ja ruhjoisi hänet.\nTällä hetkellä hän oli vain perin väsyksissä. Mieluimmiten hän olisi\ntahtonut viivyttää tuota ratkaisevaa iskua, hän olisi tahtonut saada\nistua junassa, kokoonluhistuneena, passiivisen tylsänä ja antautuen\navuttomana kohtalonsa huomaan.\n\nMutta kaikkien vakavien ajatusten ja tunteiden ollessa lamautuneet,\neli hänessä edelleen virkeänä kyky ottaa vastaan kaikenlaisia pieniä\nja pian ohimeneviä vaikutelmia. Isku tuntui vain käyneen kuin mikäkin\njättiläisjyrä hänen sielunsa läpi, sortaen sen suuret kyvyt, mutta\njättäen miltei koskematta nuo matalat pikku kyvyt. Nyt hän tajusi, että\ntuossa merkillisessä tapahtumassa oli todella ollut jotain järkeä,\njota hän ei ollut ennen siinä käsittänyt olevan; hän ymmärsi nyt, että\nsuuret surut ja suuret tuskat särkevät vain sydämen varsinaisen suuren\nkoneiston, mutta jättävät rauhaan kaikki monet pikku rattaat, jotka\npyörivät yhtä ahkeraan myrskyssä kuin tyvenelläkin säällä, sittenkun\nlyhytaikaiset, jokapäiväiset tunnelmat ja vaikutelmat ovat panneet ne\nliikkeelle.\n\nTäten kului tuo tunnin kestävä rautatiematka Medfordista kaupunkiin.\nLloyd istui näköjään levollisena akkunan ääressä ja katseli ohikiitävää\nmaisemaa, jota linjan varrella olevat sähkölennätinpylväät leikkelivät\nviiruihin kuin elävienkuvien filminauhaa. Hän katseli — ja ihmeellistä\nkyllä, todellisella mielenkiinnolla — toisia matkustajia — nuorta\ntyttöä sievässä kävelypuvussaan, joka luki jotain kirjaa ja samalla\navaili sen lehtiä hattuneulalla, lihavata, suurivatsaista herraa,\njoka pärskytteli sieraimiaan kuin hevonen, rajattoman puheliasta\nkirjainkaupustelijaa, joka syödä mutusteli kuivattuja viikunoita\nsoikeasta rasiasta, äitiä, jonka pikku pojalla oli silmälasit ja\njoka lakkaamatta kävi juomassa jäävesisäiliöstä, jarrumiestä ja\njunankuljettajaa, jotka seisoivat ulkona vaunusillalla puhellen\nkeskenään.\n\nMaisema samoin kiinnitti hänen mieltänsä, ja hän pani merkille,\nmilloin juna aina hiljensi tai kiihdytti vauhtiaan. Hänen ajatuksiaan\ntavallaan hajoitti ja virkisti katsella kilometripaaluja ja laskea,\nkuinka monta kilometriä kulloinkin oli sivuutettu. Jopa hän kerran\nkysyi junankuljettajaltakin, milloin kaupunkiin saavuttaisiin, ja tunsi\närtymystä kuullessaan, että juna oli myöhästynyt puoli tuntia. Mutta jo\nseuraavassa silmänräpäyksessä hän ihmetteli itsekseen, mitä se häntä\nliikutti.\n\nMyöhään iltapäivällä sukelsi kaupunki viimein näkyviin. Ensin harmaana\nsavusumuna taivaanrannalla, sitten loppumattomana sarjana likaisia\npäätyjä, rivi rivin perästä rappioituneita esikaupunkitaloja, joiden\npihamailla riippui kuivamassa pestyjä ryysyjä, sitten pari pimeätä\ntunnelia, ja vihdoin ajaa porhalsi juna asemalle, jossa sen kolina\nkajahteli takaisin lasiruutuisen kaarikaton holveista. Lloyd havahtui\najatuksistaan, muisti tulleensa kotia ja lähti ripeästi kävelemään\ntuttuja katuja pitkin. Vihdoin hän seisoi omalla torillaan. Suoraan\nhänen vastassaan kohosi raskas harmaakivinen toimistotalo. Hän pysähtyi\nsäpsähtäen. Nyt hän palasi kotia, karattuaan vartiopaikaltaan. Mitä hän\nsanoisikaan tovereille?\n\nJa sitten tuli yhdellä kertaa sielullinen vastavaikutus. Hänen\naivojansa rupesi jälleen särkemään, tuonaan saamansa isku nyt vasta\noikein kirvelemään. Haava repeytyi uudelleen auki ja aiheutti\npistelevää kipua. Nyt hän muisti aivan selvästi, kuinka hän oli\nhorjahtanut vaaran hetkenä ja kavaltanut asiansa: kuinka Ferriss\nvarmastikin kuolisi, koska hän oli paennut hänen luotaan; kuinka hänen\nluonteenlujuutensa ja tahdontarmonsa, joista hän oli niin ylpeillyt,\nnyt olivat auttamattomasti musertuneet; kuinka Bennett oli saanut hänet\nhorjahtamaan; kuinka hänen rakkautensa, hänen elämänsä ainokainen suuri\nonni, nyt oli kuollut ja kylmä eikä koskaan enää havahtuisi eloon; ja\nkuinka hän oli iäksi häväissyt ja halventanut itsensä maailman silmissä.\n\nNyt hänen piti käydä tuohon taloon, nyt hänen piti kohdata siellä\ntoverinsa. Mitä hän heille sanoisi? Kuinka hän voisi selittää\nlankeemuksensa? Kuinka kertoa heille, ettei hän ehdoin tahdoin, omasta\nhalustaan, ollut luopunut paikaltaan? Hän kuvitteli mielessään, miltä\ntoisten korvissa kuuluisi puolustelu, että mies, joka häntä rakasti ja\njota hän rakasti, oli pakottanut hänet hylkäämään hoidokkinsa. Hänen\ntäytyi purra hampaansa yhteen. Ei, hän ei voinut tunnustaa toisille\nomaa käsittämätöntä heikkouttaan — kaikkein vähimmin sitä. Mutta voiko\nhän muutakaan tehdä? Korkeintaan hän voisi sanoa, että häntä itseään\noli ruvennut pelottamaan — häntä, Lloyd Searightia! Pitäisikö hänen,\nuljaimman ja ylpeimmän koko joukosta, seista paljastettuna, pelkurina\nkerskailijana — tuon uhrautuvaisen, velvollisuudentuntoisen pienen\nnaisparven edessä?\n\nHän muisti, kuinka heillä oli kerran ollut joukossaan muuan\nnuori englannitar, Harriet Freeze, joka oli kutsuttu hoitamaan\nisorokkopotilasta ja joka oli menettänyt rohkeutensa ratkaisevana\nhetkenä ja kurjalla tekosyyllä luopunut toimestaan. Neiti Freeze oli\nsitten karkotettu toveripiiristä. Ja nyt hän itse tulisi toisten\nmielestä näyttämään yhtä kunniattomalta raukalta. Ei — keinolla millään\nei häpeätä voinut välttää. Hänen täytyi käydä sisään, hänen täytyi\nkestää tuo tulikoe; ja sen piti tapahtua juuri nyt, kun hänen voimansa\nolivat tyyten masennuksissa, hänen rohkeutensa ja tahdonlujuutensa\nlopussa. Hetkisen hän mietiskeli paeta — pujahtaa piiloon. Hän\nvälttäisi kaikki nuhteet ja ivailut ja tukalat selittelyt palaamalla\nBannisteriin. Mutta se taas oli mahdotonta käytännöllisistä syistä.\nHänellähän ei ollut mukanaan muuta kuin sairaanhoitajatarlaukkunsa ja\npieni matkalaukkunsa, ja hän tiesi, että hänen kukkarossaan oli hyvin\nvähän rahaa.\n\nMutta nyt hän äkkiä huomasi, että hän oli koko aprikoimisen ajan\nistunut torin penkillä puiden varjossa. Mitähän, jos hän istuisi tässä\naina kello 6 asti illalla, jolloin hän toisten istuessa illallisella\nruokasalissa voisi hiipiä taloon, mennä kenenkään huomaamatta ylös\nomaan huoneeseensa, salvata itsensä sinne eikä päästää ketään sisään.\nMutta sitten hän hylkäsi senkin ajatuksen, kohauttaen väsyneesti\nhartioitaan. Ennemmin tai myöhemmin hänen kuitenkin täytyisi astua\ntoisten eteen. Tuo lyhyt väliaika oli vain kuin kuolemaan tuomitun\nhirtehisen viimeinen yö.\n\nHän nousi penkiltä ja asteli vitkalleen taloa kohti. Miksi hän\nviivyttelisikään kohtaamasta iskua? Sehän tulisi kuitenkin yhtä\nvarmasti ja raskaasti, odottelipa hän tai ei. Ja niin suuri oli hänen\nhäpeäntunteensa, että torin poikki käydessä hänestä tuntui, kuin\nkaikki ohi kulkevat ja kaikki suihkukaivon ympärillä istuvat ihmiset\ntietäisivät, että tuossa menee itsensä häväissyt nainen. Täytyihän\nse huomata jo hänen polttavista kasvoistaankin, hänen arkailevasta\nkäynnistäänkin. Hän toisti toistamistaan itselleen, että hän oli\ntehnyt typerästi, kun oli jäänyt niin kauaksi istumaan penkille. Hän\nvilkuili hätäisesti ympärilleen. Eiköhän kukaan ollut tarkannut hänen\nkäytöstään? Katsopas vain tuo lapsenhoitaja tuolla ainakin! Minkävuoksi\nse niin tuijottelikaan hänen peräänsä? Entä poliisi tytön vierellä,\njoka katseli häneen niin terävästi! Lloyd sai äkillisen halun joutua\nkiireimmiten pois torilta, piiloutua ihmisten näkyvistä. Mutta minnekä\n— toimistotaloonko? Sinnekö, missä kaikki muut sairaanhoitajattaret,\ntoverinsa, tulisivat tuntemaan hänen häpeänsä kohta kun hän astui\novesta sisälle? Minne taivaan nimessä hän menisikään? Missä hän\nsaisikaan turvapaikan? Mitä, mitä, mitä hänestä tulisikaan?\n\nMutta hänen _täytyi_ käydä sisään. Sitä ei voinut välttää. Hän asteli\nvitkalleen eteenpäin, työntyi askel askeleelta taloa kohti. Tuo lyhyt\ntie torin poikki jalavien ja puuvillapuiden alla oli oikea ristintie.\nJoka askel tuotti kipua, kirveli jalkoja, vei hänet yhä lähemmäksi\ntuota hirvittävää häpeää. Kulku oli sitä nöyryyttävämpää, kun hän\ntiesi, ettei velvollisuus vienyt häntä eteen päin. Eikä mikään hyvyys\nollut hänen vaikuttimenaan, eikä mikään uhrautuvaisuus. Hän laahusti\ntietänsä senvuoksi että hänen oli pakko tehdä niin. Elämän pienet\nkäytännölliset seikat, kerrassaan naurettavan pienet — matkarahain ja\n-tavarain puute — olivat hänen käskijöinään, pakottajinaan.\n\nHän silmäsi tuskissaan ylös toimiston akkunoihin. Kukahan niistä\nensiksi keksisikään hänen kotiatulonsa? Neiti Douglasko vai Ester\nThielman vaiko neiti Bergyn, ylihoitajatar? Mitähän ne ensi sanoikseen\nhänelle virkkaisivat? Ja mitä hän vastaisi? Kuinka sitten kävisi, kun\nhuhu hänen pelkuruudestaan ja petoksestaan oli kulkenut huoneesta\nhuoneeseen? Kuinkahan hänestä silloin lörpöteltäisiinkään, kuinka häntä\nhalveksittaisiin ja tuomittaisiin? Ei ainutkaan sairaanhoitajattarista\nolisi tuntematta omaksi häpeäkseen hänen häpeäänsä — sitä, mikä hänen\noli täytynyt tehdä, mikä hänet oli pakotettu tekemään. Ja kaikki\nhänen tuttavansa ja ystävänsä kaupungilla saisivat kuulla hänen\nlankeemuksestaan. Tri Street saisi siitä kuulla, kaikki lääkärit, jotka\nennen olivat olleet niin iloiset hänen avustaan, siitä kuulisivat.\nKaikissa sairaaloissa siitä puhuttaisiin. Campbell saisi kuulla siitä,\nja Hattie.\n\nTultuaan noin kolmenkymmenen askeleen päähän talosta kääntyi hän\näkisti ympäri ja palasi takaisin. Hän teki sen aivan tahtomattaan,\nkoneellisesti, sillä häpeäntunne kuohahti hänen sydämessään kuin suuri\naalto ja valtasi hänen tahtonsa ja ajatuksensa. Jokin häntä itseään\nväkevämpi voima tarttui häneen ja pyörsi hänet takaisin. Kun hän\nkerta oli tullut sisälle, oli kaikki toivo lopussa. Ja kuitenkin oli\nhänen pakko käydä sisään, vaikkapa kaikki toivo täytyikin jättää oven\nulkopuolelle.\n\nHän ymmärsi, että kun hän nyt toista kertaa palaisi torin yli, hän\nvasta oikein herättäisi huomiota. Siksipä hän suoristihe, nosti\npäänsä pystyyn ja lähti astumaan virkeillä, jäntevillä askelilla,\nkuten muka hyvin tietäisi, minne aikoi mennä, kääntyi torilta eräälle\nsivukadulle, kiersi erään talokorttelin ympäri ja pysähtyi pari\nkertaa myymälänakkunain eteen, ollen olevinaan hyvin huvitettu niihin\nlevitetyistä näytteistä. Hänen poskiaan poltti tulinen häpeä moisen\nkurjan, naurettavan petoksen takia. Hänestä tuntui, että nyt vasta\ntäytyi kaikkien kadulla kulkevain oikein huomata hänen alhaisuutensa.\nKaksi kertaa hän kääntyi katselemaan erään herran perään, nähdäkseen\njäikö tämä tuijottelemaan häntä. Kuinka ihmeellä hän läpäisisikään\nkahden lähiminuutin kiirastulen? Kunpa hän edes jo olisi omassa\nkamarissaan, lukon ja salvan takana! Miksi ei sinne ollut mitään\nsalatietä, maanalaista käytävää, jota hän ryömisi polvillaan, kunnes\nvihdoin pääsisi turvaan, yksikseen?\n\nSellainen oli Lloydin palaus siihen taloon, jonka hän oli itse\nrakentanut, siihen pikku yhdyskuntaan, jonka hän oli perustanut ja\njosta hän oli ollut niin ylpeä, siihen ihmisystävälliseen laitokseen,\njoka eli ja toimi hänen varoillaan.\n\nVihdoin hän löysi itsensä ulkoportaiden edestä, toinen jalka alimmalla\nastinlaudalla ja käsi pusertuneena uljaaseen pronssikaiteeseen. Nyt hän\nei enää voinut pyörtää takaisin. Hän nousi portaita ylös ja painoi\nsähkökellon nappulaa; ja kun tämä viimeinen, peruuttamaton askel oli\notettu, tunsi hän tuiki väsyneen ihmisen siunattua rauhaa mielessään.\nKävi nyt miten kävi — hänen täytyi astua kiirastulen halki, kenenkään\nvoimatta auttaa häntä.\n\nRownie tuli avaamaan ovea ja toivotti hänelle iloisesti hyvää-päivää.\nLloydilla oli jälkeenpäin hämärä aavistus, että tyttö oli puhellut\njotain hänen matkalaukustaan, ja että hän joutui parahiksi\nillallispöytään. Eteisessä ja sisäportailla ei ollut ketään, mutta\nruokasalista kuului ääniä ja lautasten kilinää. Kaikki toiset olivat'\nsiellä syömässä illallista, kuten hän oli arkaillen toivonutkin. Hetki\noli siis suotuisa, ja hän kiirehti nopeasti: Rownien ohi ja melkein\njuoksi portaita ylös, väristen ja peljäten.\n\nHän tuli yläkäytävään. Hänen huoneensa ovi oli raollaan. Hän huoahti\nhelpotuksesta, pujottautui ovesta sisään ja lukitsi sen perästään,\nlaski sitten matkalaukut käsistään, viskautui isoon sohvaan ja kätki\nkasvonsa sen pieluksiin.\n\nLloydin syöstessä sisään käännähti neiti Douglas ympäri kirjahyllyn\nluona; hän näet seisoi huoneen perällä ja tuijotti nyt ällistyneenä\ntulijaan. Sitten hän huudahti:\n\n»Mutta Lloyd — mitä ihmettä nyt onkaan tapahtunut?»\n\nLloyd kavahti pystyyn kuullessaan vieraan äänen, ja vaipui sitten\njälleen istumaan sohvan reunalle. Jokseenkin levollisella äänellä hän\nvastasi:\n\n»Ah, tekö se olette? En tiennyt — en luullut täällä olevan ketään —»\n\n»Ettehän vain- ole siitä vihainen? Minä kurkistin tänne sisään\nlöytääkseni jonkin kirjan — jotakin lukeakseni. Minulla on koko päivän\nollut päänsärky, enkä mennyt edes illallisellakaan.»\n\nLloyd nyökkäsi. »Ei, en toki ole vihainen», sanoi hän hiukan väsyneesti.\n\n»Mutta sanokaas», jatkoi toveri, »mikä teitä oikein vaivaa? Kun tulitte\nsisään — en ole koskaan nähnyt teitä sellaisena — ah, nytpä ymmärrän,\nse potilaanne siellä Medfordissa —»\n\nLloyd puristi kätensä sohvanselkään.\n\n»Mahdotontahan oli pelastaa sairasta, kun kuume oli kohonnut niin\nkorkealle», puheli toinen edelleen. »Sehän taisi jo olla viides tai\nkuudes kuumeviikko. Sain sen toisen sähkösanoman hyvissä ajoin, niin\netten lähtenytkään matkaan. Olin juuri ovella lähtemässä sinne, kun\nlähettipoika tuli sähkösanoman kera.»\n\n»Te? Minkä sähkösanoman?» ihmetteli Lloyd.\n\n»Minuahan kutsuttiin sinne. Ensimmäinen sähkösanoma, jossa uutta\nsairaanhoitajatarta pyydettiin, tuli kello 2 aikaan. Seuraava juna,\njossa olisin päässyt lähtemään, meni kello 4.20 — kello 2.45 pikajuna\nei näet pysähdy Medfordissa — ja minä olin kuten sanoin jo valmiina\nlähtemään ja seisoin juuri ovessa, kun tri Pittsiltä tuli toinen\nsähkösanoma, joka peruutti edellisen ja ilmoitti, että potilas oli jo\nkuollut. Hän kuuluu olleen yksi 'Frejan' retkikunnan johtajia. Me emme\ntienneet —»\n\n»Kuollutko?» keskeytti Lloyd ja tuijotti puhujaan suurin silmin.\n\n»Lloyd rakas, te ette saa antaa sen niin kovin masentaa itseänne.\nEttehän olisi parhaalla tahdollakaan voinut pelastaa häntä. Ei kukaan\nolisi voinut niin myöhäisellä asteella. Hänhän lienee jo ollut\nkuolemaisillaan, kun teidät kutsuttiin sinne. Kuoleehan meidän jokaisen\nkäsiin joskus potilaita.»\n\n»Kuollut?» toisti Lloyd uudelleen. »Onko tri Pitts sähköttänyt, että\nhra Ferriss on kuollut?»\n\n»On, estääkseen, etten suotta tulisi sinne. Hän kai lähetti\nsähkösanoman matkaan tuntia ennen teidän lähtöänne. Se oli hyvin\njärkevästi ja kiltisti tehty hänen puoleltaan.»\n\n»Hän on kuollut», virkkoi Lloyd hiljaa ja koneellisesti ja vilkuili\nepävarmasti ympärilleen. »Hra Ferriss on kuollut.» Äkkiä vei hän\nnyrkitetyt kätensä ohimoilleen, hänen ruumiinsa vapisi kiireestä\nkantapäähän, ja selki selällään olevista silmistä kuvastui hurja kauhu.\n»Kuollut!» hän parkasi. »Se on hirmuista! Miksi en tehnytkään niinkuin\nyritin? Miksi en voinut?»\n\n»Minä ymmärrän niin hyvin teidän surunne», sanoi neiti Douglas\nrauhoittaen. »Olen itse jolloinkin tuntenut samalla tapaa. Sitä ei\nsairaanhoitajatar oikeastaan saisi koskaan tuntea, mutta kun on\nmuutaman kerran ollut menestystä hyvin pahoissakin tapauksissa, niin\nluulee että aina käy hyvin; ja kun sitten kuitenkin jonkun kerran käy\nhullusti, niin luulee itse olleensa siihen syypää —. että jos vain\nolisi ollut hiukan huolellisempi ja tehnyt jonkin asian toisin päin,\nniin olisi ehkä saanut potilaan pelastetuksi. Mutta tuollaista ei\nteidän tarvitse ollenkaan ajatella. Kun te kerran ette kyenneet häntä\npelastamaan, niin ei se olisi käynyt keltään toiseltakaan päinsä.»\n\n»Mutta juuri senvuoksihan sairas nyt kuoli, että minä olin häntä\nhoitamassa.»\n\n»Joutavia, Lloyd, älkää puhuko tuollaista. Te olette vain saanut\nnukkua liian vähän. Teidän hermonne ovat rasittuneet. Te olette hiukan\nhermoheikko ettekä muutenkaan oikein terve. Käykää nyt kauniisti\npitkäksenne, niin minä tuon teille kyllä vähän illallista. Teidän\ntarvitsee saada nukkua oikein hyvin, otettuanne ensin hiukan bromia.»\n\nPuheliaan toverin mentyä Lloyd kohottautui pystyyn ja hieroi\nkädenselällä silmiään. Nyt hän tajusi tilanteen, johon oli joutunut.\nNyt, kun ensi hetken säikähdys Ferrissin kuoleman johdosta oli\nhälvennyt, voi hän oikein huomata, kuinka väärä ja valheellinen tuo\ntilanne oli. Hän oli ollut niin varma siitä, että Ferriss kuolisi,\nkun hän voi jättää tämän hoidottaan niin vaarallisella hetkellä,\netteivät neiti Douglasin kertomat tiedot enää vaikuttaneet häneen niin\nmusertavasti, kuin ne muuten olisivat oudokseltaan tehneet. Lopullinen\nisku oli vain joutunut varhemmin, kuin hän oli odottanutkaan. Mutta\nnyt hän myöskin käsitti, että neiti Douglas oli antanut erinäisten\nulkonaisten seikkojen pettää itsensä. Hän oli saanut tietää Ferrissin\nkuolemasta varhain iltapäivällä; ja sen johdosta hän luonnollisesti\nluuli, että Lloyd oli lähtenyt Medfordista vasta kuolemantapauksen\njälkeen eikä sitä ennen, niinkuin todellisuudessa oli käynyt.\nSamaa luulisivat kaikki toisetkin. Keskellä kaikkea häpeäänsä ja\ntunnontuskiaan, jotka löivät kuin korkeat aallot hänen ylitsensä,\ntarttui Lloyd hetkeksi tuohon toivoon kuin hukkuva oljenkorteen, jonka\nvarassa luulee pelastuvansa. Ainoastaan tri Pitts ja Bennett tunsivat\ntodellisen asianlaidan, ja Lloyd tiesi, että lääkäri kyllä ymmärtäisi,\nkuinka julmasti ja omatta syyttään hän oli joutunut iskun alaiseksi,\nja senvuoksi vaikenisi. Ollakseen aivan varma siitä tahtoi Lloyd kohta\nkirjoittaa hänelle, tai vielä parempi, koettaisi tavata häntä. Hänen\ntulisi kyllä olemaan hyvin vaikea kertoa täyden totuuden, mutta sekin\noli paljon parempi, kuin tulla kaikkien ihmisten hylkiöksi.\n\nJos hän todellakin oli horjahtanut velvollisuutensa tieltä, todellakin\nlangennut niin ratkaisevalla hetkellä, niin olisi häpeällistä\nteeskentelyä salata se ja ruveta näyttelemään neiti Douglasin niin\nviattomasti vihjaamaa osaa — osaa, jota oli niin helppo näytellä.\nMutta Lloyd ei ollut langennut, hän ei ollut itse asiassa ollut\npelkuri. Sydämensä syvyydessä hän oli ollut uskollinen itselleen ja\nihanteilleen. Siispä hän ei myöskään pettänyt tovereitaan antaessaan\nheidän edelleen olla siinä uskossa, että hän oli väkevä ja varma ja\nuljas. Se, mitä hän heiltä salasi, tai oikeammin, mitä nämä eivät\nkyenneet huomaamaan, se oli jotakin, jonka hän yksin kaikista ihmisistä\nvoisi ymmärtää. Hän ei voinut — eikä kukaan nainen koko maailmassa\nolisi voinut — pakottaa itseään tunnustamaan toiselle naiselle, mitä\ntänään oli Medfordissa oikein tapahtunut. Kaikki uskoisivat, että hän\nolisi voinut jäädä hoidokkinsa luo, jos vain itse olisi tahtonut. Ei\nkenkään, joka ei tuntenut Bennettiä, voisi ymmärtää, kuinka pitkälle\nmiehen voimakas tahto oikein voi viedä.\n\nTahtoipa hän tai ei, niin täytyi Lloydin tänä hetkenä ensin ajatella\nitseään. Bennett oli unhottunut, työnnetty ulos hänen tietoisuudestaan.\nKerran hän oli rakastanut tätä miestä, mutta se unelma oli jo\npäättynyt. Ajatus Ferrissin kuolemasta, joka hänen oli ollut pakko\ntavallaan aiheuttaa, iski häneen joka silmänräpäys ja täytti hänet\nkauhulla ja toisinaan miltei mielettömillä omantunnontuskilla, joita\nhän ei kyennyt edes sanoiksi pukemaan. Mutta Lloydin ylpeys, hänen\nitseluottamuksensa, luonteenlujuutensa ja itsenäisyytensä olivat\ntähän saakka olleet hänelle kalliimmat kaikkea muuta elämässä. Sitä\ntoisti hän yhä uudelleen itselleen, ja hetkeksi hän sen rehellisesti\nuskoikin. Siis vaikkapa hänen ylpeyttänsä nöyryytettäisiinkin, ei\nse siltä ollut kuollut; ja mitä siitä vielä oli jälellä, sen hän\nhalusi käytettäväkseen voidakseen sen avulla salata totuuden kaikilta\nmuilta. Ehkäpä se kävisi helpostikin päinsä. Hänen tarvitsi vain pysyä\nlevollisena. Olosuhteet pitäisivät muusta huolen.\n\nNeiti Douglas palasi hänen luokseen, seurassaan Rownie, joka kantoi\nvähän illallisruokaa tarjottimella. Kun mulattityttö oli kattanut\ntuomisensa pienelle pöydälle sohvan eteen ja sitten poistunut, veti\nsairaanhoitajatar tuolin pöydän viereen ja istahti sille.\n\n»No, nyt me voimme jutella vähän, jollette ole liiaksi väsynyt»,\nhän sanoi. »Tuo Medfordin kuolemantapaus kiinnittää kovin\nmieltäni. Sanokaahan, mikä oli varsinainen kuolemansyy — oliko se\nsuolienpuhkeaminen vaiko voimien asteettainen väheneminen?»\n\n»Ei kumpikaan», vastasi Lloyd kiireesti. »Aiheena oli sisällinen\nverenvuoto.» Hän lausui nuo sanat lähemmin ajattelematta niitä,\nkoneellisesti kuin fonografi, ja vasta perästäpäin hän tajusi\nvalhetelleensa. Kuinka ihmeellä hän olisi tiennytkään, mikä oli\nollut varsinaisena kuolemansyynä? Ja mitä oikeutta hänellä oli siitä\npuhuakaan? Mistä oikein johtuikaan, että hän oli äkkiä oppinut niin\nsujuvasti valehtelemaan — hän, joka koko ikänsä oli ollut niin\nrehellinen ja tosi?\n\n»Verenvuotoko?» toisti neiti Douglas. »Oliko jo aikaisemmin ollut\nsellaisia verenvuotoja? Oliko sairas tajuissaan, kun kuolema tuli. Minä\n—»\n\n»Oh, lopettakaa jo kyselemisenne!» sanoi Lloyd ja teki torjuvan eleen.\n»Minä olen niin väsyksissä ja hermostunut; olen ihan pilalla.»\n\n»Niin, eipä se ihmettä olekaan», myönsi toveri. »Emme siis enää puhu\nsiitä sanaakaan.»\n\nYö ja seuraava päivä olivat Lloydille kauheat; hän ei kyennyt\nsyömään mitään eikä edes nukkumaankaan. Hän ei astunut jalallaankaan\nhuoneensa ulkopuolelle, ja ilmoitti syyksi olevansa kipeä, mikä ei\nvarsin väärin ollutkaan; hän oli yksin itsensä kanssa ja niiden\nhirvittäväin ajatusten, jotka taukoamatta täyttivät hänen mielensä.\nAina tuohon onnettomaan Medfordin päivään saakka oli hänen elämänsä\nvierryt onnellisissa ja rauhallisissa oloissa. — Hänellä oli ollut\nmenestystä valitsemallaan elämänuralla ja sen antamissa hommissa. Hän\noli kuvitellut olevansa voimakkaampi ja hienompi olento kuin useimmat\ntoiset naiset, ja hänen rakkautensa Bennettiin oli täyttänyt hänen\nolemuksensa sanomattomalla rikkaudella ja hurmauksella. Ja sitten oli\nhän yht'äkkiä, yhdessä ainoassa tunnissa, kadottanut tuon kaiken, hänen\ntahtonsa oli murtunut, hänen uljuutensa pirstattu, hirvittävät seikat\nolivat pakottaneet hänen osaltaan aiheuttamaan hoidokkinsa kuoleman —\nja tuo sairas oli ollut mies, joka oli rakastanut häntä ja luottanut\nhäneen; ja hänen rakkautensa Bennettiin, joka oli vuosikausia ollut\nhänen syvin ilonsa, joka oli kannattanut häntä kuin kohotetuin siivin,\nollut korkein määräävä voima hänen elämässään, sekin oli nyt kylmä ja\nkuollut, eikä sitä enää voinut henkiin herättää.\n\nTätä hän surikin kaikista enimmän ja syvimmin. Hän voi unohtaa\ntulleensa itse nöyryytetyksi ja nujerretuksi. Vaikka Ferrissin kuolema\noli ollutkin hänelle hirveä, sanomattoman hirveä isku, niin lankesi\nedesvastuu siitä Bennettiin eikä häneen. Hän oli tehnyt, mitä oli\nvoinut. Siitä hän oli vallan varma. Mutta Lloyd oli ennen kaikkea\nnainen, ja hänen rakkautensa Bennettiin oli jotakin erityistä.\n\nSillä kertaa kun hän tuona iki-unohtumattomana puolituntisena lääkärin\nruokasalissa oli varoittanut Bennettiä ja sanonut, että jos tämä piti\nkiinni mielettömästä uhkapäätöksestään, surmaisi hän Lloydin rakkauden\nhäneen — sillä kertaa hän oli itsekin vain puolittain uskonut todeksi,\nmitä oli sanonut. Mutta vähitellen hänelle selvisi, että hän oli\npuhunut viisaammin kuin tiesikään, että oli tosiaankin puhunut totta;\nja nyt tajutessaan, ettei enää voinut rakastaa Bennettiä, tuntui\nhänestä sydämensä aivan kirjaimellisesti särkyvän. Hän tunsi samaa,\nkuin jos todellinen Bennett, se Bennett, jonka hän; oli tuntenut, olisi\näkkiä pyyhkäisty kerrassaan pois hänen tietoisuudestaan. Tämä oli\npaljon pahempaa, kuin jos Bennett olisi kuollut. Sillä silloinkin olisi\nhän vielä elänyt Lloydin muistossa. Mutta nyt hän oli yksinkertaisesti\nlakannut olemasta, hän oli peruuttamattomasti poissa, ja Lloydin\nrakkaudenhehku väheni ja kylmeni, koska sille ei enää ollut sytykettä\ntarjona.\n\nKoskaan ennen ei Lloyd ollut niin hyvin tajunnut, kuinka paljon tuo\nmies oikein oli merkinnyt hänelle, kuinka hän ei ollut ainoastaan\ntäyttänyt niin suuren osan hänen elämästään, vaan kerrassaan tullut\nelimelliseksi osaksi hänen elämästään. Lloydille oli rakkautensa ollut\nyhtä tärkeä kuin ilma ja auringonvalo, se oli lukemattomin hienoin\nsäikein kutoutunut yhteen koko hänen olemuksensa sisimpäin säikeiden\nkanssa. Ei tosiaankaan ollut hänen myöhemmässä elämässään ainuttakaan\nhetkeä, jolloin ei Bennett olisi välittömästi tai välillisesti ollut\nhänen aatostensa esineenä. Bennett oli antanut hänen elämälleen\nsen sisällyksen; häntä ajatellessaan tyttö oli tuntenut itsensä\nurhoolliseksi ja päättäväiseksi ja väkeväksi, ja hänen takiansa tämä\noli ollut huvitettu maailman suurista tapahtumista. Lloyd oli valinnut\nitselleen vakavan elämäntehtävän, koska Bennett oli näyttänyt hänelle\nesimerkkiä. Hänkin tahtoi, naisellisuuttaan silti menettämättä, saada\nitselleen paikan maailman edistystyössä ja työskennellä osaltaan sen\nhyväksi. Syvimpänä hänen kaikkien toiveittensa ja kunnianhimonsa\npohjana oli ollut pyrkimys kohota Bennettin vertaiseksi, niin että tämä\nhänestä saisi toverin ja uskotun ystävän, joka tuntisi samaa innostusta\nkuin hänkin ja ymmärtäisi hänen suuret suunnitelmansa ja korkeat\npäämääränsä.\n\nJa kuinka olikaan Bennett sitten kohdellut häntä, kun hänellekin\nviimein tarjoutui tilaisuus suorittaa osansa työstä, tilaisuus\nosottautumaan urhoolliseksi ja voimakkaaksi, voittamaan suuria\nvaikeuksia? Hän oli jättänyt huomaamatta, käsittänyt väärin ja sysännyt\nsyrjään lapsellisina uumioina sellaista, jota rakentaakseen Lloyd oli\nkäyttänyt vuosikausien työn. Sen sijaan että olisi tunnustanut ja\narvossapitänyt tämän sankarillisuutta, oli hän väkivalloin pakottanut\nhänen esiytymään halveksittavana pelkurina koko maailman silmissä.\nLloyd oli toivonut nousevansa hänen vertaisekseen, mutta hän oli\nkohdellut häntä kuin koulutyttöä. Alusta loppuun saakka oli Lloydin\nrakkaus ollut erehdystä. Hän ei ollut eikä koskaan voinut tulla\nsellaiseksi naiseksi, kuin oli toivonut. Ei myöskään Bennett ollut\nse mies eikä voinut siksi tulla» jollaisen Lloyd oli luullut hänessä\nnäkevänsä. Heillä ei ollut yhtään mitään yhteistä.\n\nMutta Lloydin ei ollut helppoa luopua Bennettistä, saada hänet\neristetyksi omasta elämästään. Hän yhä vielä toivoi, että voisi\nrakastaa häntä. Naisellisen luonteensa pakotuksesta hän yhä toivoi\nkaikesta sydämestään, että — kaikesta huolimatta — hän olisi voinut\nrakastaa ja kunnioittaa häntä. Vaikkapa Bennett oli murskannut\nhänen tahdonvoimansa, pirstannut hänen kunnianhimoiset unelmansa,\nväärinkäsittänyt hänen rakkaimmat toiveensa, olisi Lloyd kuitenkin\nedelleen rakastanut häntä, jos vain olisi voinut — rakastanut häntä\nyksinpä sen tosiasian perusteella, että Bennett oli häntä vahvempi ja\nväkevämpi.\n\nYhä uudestaan ja uudestaan Lloyd koetti herättää kuollutta rakkauttaan\njälleen eloon, manata ihanan, kuihtuneen kiintymyksensä jälleen\nkukkaan. Hän koetti kuvailla Bennettiä mielessään sellaisena,\nkuin tämä oli tuona hirveänä hetkenäkin seisonut hänen edessään —\nvoiman tornina ja vuorena; hän lausuili lausuilemistaan itselleen,\nettä Bennett rakasti häntä; kuinka tämä oli sanonut, että kaikki\nsuorittamansa suurtyöt hän oli tehnyt häntä ajatellen, hänen suosiotaan\nodotellen; kuinka hän, Lloyd, oli ollut kannustimena ja kiihottimena\nhänelle — yhtä paljon kuin hänkin Lloydille — että hän oli kärsinyt\nja taistellut ja kamppaillut itsensä jälleen ihmisten ilmoille ei\nainoastaan rakkaudesta elämään, vaan myöskin rakkaudesta Lloydiin.\nLloyd muisteli mielessään kaikkea, mitä Bennett oli läpikäynyt, kaikkia\nnoita tuntemattomia ja käsittämättömiä vaaroja ja kärsimyksiä, jotka\nhän oli saanut tuta ruumiissaan ja hengessään. Hän koetti virittää\njälleen eloon omaa rajatonta iloaan sinä iltana, jolloin oli saanut\nkuulla Bennettin palanneen kotia terveenä ja hyvässä voinnissa. Hän\najatteli häntä sellaisena, jollaisena hän hänestä eniten piti; hän\nmuisteli, kuinka Bennett oli aina ollut hänelle täydellisen miehen\nesikuva, toimekkaan ja kiinteätahtoisen, joka suoritti suuria tekoja\nmiltei yli-inhimillisellä tarmolla ja päättäväisyydellä; kuinka\nBennett oli noita harvoja todella suuria miehiä, joiden nimi täyttää\nmaailman ihastuksella. Hän muisteli, kuinka yksin hänen kasvojensa\nrumuuskin, niiden jykevät piirteet ja kulmikkaat muodot, olivat\nolleet omiaan herättämään hänessä mielenkiintoa ja viehätystä; kuinka\nylpeä hän oli ollut sankarinsa jättiläisvoimista, hänen hartioidensa\nvaltavasta leveydestä, hänen rintakehänsä härkämäisestä kaarevuudesta,\nsiitä tursasmaisesta väkevyydestä, mikä myllersi jokaisesta hänen\nliikkeestään.\n\nMutta mitä hän ikänä tekikin, se ei ollut miksikään avuksi. Se\nBennett, jota hän oli rakastanut, oli kuollut hänelle, jopa paljon\npahempaakin. Se Bennett, jonka hän nyt näki ajatuksissaan, oli tuo\nMedfordin ruokasalissa mellastanut raaka, hirveä mies, sama, joka oli\nollut niin riitaisa, häpeämätön ja itsepäinen, joka oli tukahduttanut\nLloydista kaiken, mikä tässä oli ollut hyvää ja hienoa ja jaloa, ja\njoka oli murskannut kovien kouriensa välissä ja sitten paiskannut\npirstaleina menemään yksin nekin lahjat, joita Lloyd oman rakkautensa\nja hänen ylevämmyytensä pakottamana oli tarinnut hänelle. Bennettille\nei merkinnyt vähääkään, että Lloyd joutui häväistyksi ja halveksituksi\nmaailman silmissä. Hän ei välittänyt yhtään siitä, että Lloyd tahtoi\nesiytyä urhoollisena ja väkevänä. Lloyd oli erehtynyt; hän ei ollut\nsellainen nainen, jollaista Bennett halusi toverikseen, lemmitykseen.\nBennetthän ei myöntänyt, että naisellakin voi yhtä hyvin kuin miehellä\nolla oma kunnian ja kunniattomuuden mittapuunsa, oma käsityksensä\nvelvollisuuksista ja niiden täyttämisestä. Hän ei pannut vähintäkään\narvoa Lloydin luonteelle; Lloydin olemuksen jalous ei merkinnyt hänelle\nmitään; hän ei tajunnut eikä ymmärtänyt Lloydin hengen hienoutta.\nMikä siis Lloydin olennossa häntä viehättikään? Hänen henkensä se ei\nollut, ei hänen sielunsakaan. Mitä siis jäi jälelle? Ei mitään muuta\nkuin ruumiillinen viehätys. Häpeällistä, nöyryyttävää oli naiselle\nerehtyä niin julmasti sen miehen suhteen, jota hän rakasti; hirveätä\noli naisen huomata itsensä niin mitättömäksi, että ainoastaan hänen\nalhaisimmat ominaisuutensa voivat viehättää tuota miestä. Lloyd\nlöi nyrkitetyillä käsillään kasvojaan ja puri hampaitaan yhteen\npidättyäkseen parahtamasta ääneen häpeästä ja tuskasta ja voimattomasta\nsuuttumuksesta. Niin, niin — nyt, kun kaikki oli peruuttamattomasti\nohitse, nyt vasta kykeni hän näkemään selkeästi. Se Bennett,\njonka hän oli tuntenut ja sydämeensä painanut, olikin vain hänen\nmielikuvituksensa luomus. Todellinen Bennett oli äkkiä näyttäytynyt\nhänelle kuin hirvittävänä ilmestyksenä, ja sitä hän vihasi vasten\ntahnaankin, niinkuin pyöveliä hänen uhrinsa vihaa.\n\nMutta tuo vihan tunne — sen esinettä lainkaan lukuunottamatta — oli\nLloydille vieras ja epämiellyttävä aistimus. Koskaan eläessään hän\nei ollut vihannut ketään ihmistä. Lempeys, hentous ja naisellisuus\nolivat hänen luonteenominaisuuksiaan; ja näitä ominaisuuksia oli hänen\nvalitsemansa toimialakin vain omiaan syventämään ja kehittämään.\nTuo vieras, jäykkä ja kova mies, joka kiihotti ja kidutti hänen\najatuksiaan yötä ja päivää, joka sai oudon välkkeen syttymään hänen\nsilmiinsä ja nosti kuuman punan hänen sileälle valkoiselle otsalleen\nja veti hänen levolliset kulmakarvansa oudostelevaan ja miettivään\nryppyyn, oli kutsumatta, omin valloin, tunkeutunut hänen elämäänsä ja\nhänen sydämeensä. Tuo mies ei kuulunut Lloydin maailmaan. Mutta hän\nistui nyt hievahtamatta valloittamallaan valtaistuimella, kamalana\nja hirvittävänä kuvatuksena, karkoitti kaiken luontaisen hellyyden\nja inhimillisen osanoton Lloydin mielestä, katkeroitti ja halvensi\nhäntä, muutti hänen ilonsa tyhjäksi silmänlumeeksi, pilkkasi hänen\nluonteensa jaloutta ja ylevyyttä, alensi synnynnäisen kuningattaren\nkalakaupustelijattaren tasalle.\n\nKun onnettomuuden ensimmäinen isku oli kestetty, ja Lloydin oli pakko\npalata entiseen elämäänsä, jota hänen tästälähteinkin oli elettävä ja\nkoetettava sen pirstaleista jälleen rakentaa jotakin ehyttä, päätti hän\najatuksissaan vakavasti voittaa vihansa Bennettiä kohtaan. Vaikkapa\nhän ei enää voisikaan rakastaa tätä, ei hänen sentään tarvinnut vihata\nhäntä. Mutta koettaessaan tukahuttaa tuota vihaansa ei hän tehnyt sitä\nBennettin, vaan oman itsensä takia. Mikään tunne, saatikka sääli,\nei häntä enää kiinnittänyt Bennettiin. Mutta kaikista päätöksistään\nhuolimatta oli hänen vaikea karkottaa vihaa sydämestään. Se kasvoi\nja virisi yhä siellä, levitti väkeviä myrkkyjuuriaan yhä syvempään\nhänen sisimmän olemuksensa maaperään. Hän tiesi, että hän kaikesta\nhuolimatta tulisi edelleenkin antautumaan toimeensa, elintehtäväänsä,\nmutta luuli, että kaikki ilo, kaikki herkkä antaumus tähän tehtävään\nnyt oli riistetty häneltä. Sehän perustui myötätuntoon, hyvyyteen ja\nihmisrakkauteen — ja kuinka voivat nämä ominaisuudet jaksaa edelleen\nelää hänessä, jonka sydämessä asui alati valvova, poisjuurittamaton\nvihan tunne, joka riisti häneltä sisäisen rauhan ja turmeli kaiken\nepäitsekkään innostuksen? Tuosta vihasta oli tullut sen kamalan\nvihollisen liittolainen, jota vastaan hän aina oli kamppaillut — sen\nkaamean pelon, joka aina hiipi hänen ympärillään iskeäkseen koukkuiset\nkyntensä häneen; tuosta vihasta oli tullut kavala petturi hänen\nsielunsa linnoitukseen, joka minä hetkenä hyvänsä voi avata linnan\nportit todellisen vihollisen sisäänkäydä.\n\nMutta oliko se tuon vihollisen ainoa hittolainen? Eikö sillä ollut\ntoverikin, joka oli vielä pahempi, vielä armottomampi, vielä kavalampi\nja vaarallisempi? Ensi kertaa Lloyd oikein tajusi, mitä tahallinen\npetos merkitsi.\n\nHänen toverinsa olivat edelleen siinä uskossa — joka oli heille niin\nluonnollinen ja ensiksi käteen tarjoutuva — että Lloyd oli pysynyt\nhoidokkinsa luona hamaan tämän kuolinhetkeen saakka. Aluksi tuo erehdys\noli Lloydista ollut mieluisa ja tervetullut, sillä sehän oli hänen\npelastuksensa, se oli ainoa hänelle suotuisa seikka, joka salli hänen\njatkaa entistä elämäänsä; ja jonkun aikaa hän kernaasti tuudittautui\nsen suomaan petolliseen rauhaan. Tuo surullinen tapahtumahan oli\nonnellisesti ohi; jonkin ajan perästä se unhottuisikin kokonaan.\nAsiat kulkisivat jälleen vanhaa totuttua latuaan. Mutta piankin\nhän huomasi, ettei hänen ollut mahdollista unhottaa sitä. Mitä\npitemmälle aika kului, sitä tiheämmin hänen ajatuksensa pakottuivat\nkiertelemään hänen petoksensa ympärillä. Hän muisti, kuinka helppo\nhänen oli kotiatuloiltanaan ollut valehdella toverilleen. Kuinka\nolikaan mahdollista, että valhe oli voinut luistaa niin kepeästi hänen\nhuuliltaan? Hän oli varma, ettei hän koskaan ennen koko elämässään\nollut valehdellut tahallisesti, ja hän oli luullut, että valhe tulisi\nkäymään häneltä tottumattomasti, epäröiden ja onnahtelevasti. Mutta\naivan päinvastoin olikin käynyt. Tuo valehtelun helppous rupesi\nhätäännyttämään, pelottamaan häntä. Hän ymmärsi, että sen edellytyksenä\noli ollut jonkinlainen sielullinen luhistuminen, että koko henkisen\nkoneiston hänessä oli täytynyt jollakin tapaa joutua epäkuntoon. Tämä\nkeksintö hirvitti häntä. Hän kysyi pelokkaasti itseltään, minne tämä\nkaikki vielä veisikään hänet. Jos hän nyt hervottomasti antautui\nvalheellisten olosuhteiden johdettavaksi, niin mitä hänestä lopulta\ntulisikaan? Hänen täytyi kynsin hampain harata vastaan, kääntyä äkisti\ntakaisin tuolta turmiolliselta tieltä.\n\nMutta kuinka se olikaan hänelle mahdollista? Yksi ainut pelastuksen\nkeino oli tarjona — oikaista heti toisten virheellinen käsitys hänestä.\nEihän hänen tosin ollut välttämätöntä kertoa heille, kuinka hänet\noli suorastaan väkivalloin pakotettu luopumaan vartiopaikaltaan;\npääasia oli, että toverit saivat tietää, että hän oli salannut\nheiltä todellisen asianlaidan, että hän olikin jättänyt hoidokkinsa\n_ennen_ tämän kuolemaa. Mutta jo pelkkä ajatuskin tuollaisen julkisen\ntunnustuksen tekemisestä — sillä julkinen sen täytyi olla — kuohutti\nhänen synnynnäisen ylpeytensä jälelläolevia rippeitä. Hän, joka oli\naina ollut niin luja ja järkkymätön periaatteidensa noudattamisessa —\nhän, joka oli ollut toisille uljuuden ja uhrautuvaisuuden esikuvana —\nhänenkö nyt tuli nöyrän katumuksentekijän hahmossa alentua halvinta\nhalvemmaksi?\n\n»Ei», huudahti hänen ylpeytensä, kun tämä pelastuskeino tarjoutui hänen\nhätäileville ajatuksilleen. »Ei, sitä et voi tehdä. Se käy yli sinun\nvoimiesi. Sinä et saata tehdä niin.»\n\nMutta hänenhän täytyi. Ja hän ehkä voisikin, jos oikein tahtoisi.\nSyvällä hänen sielussaan virisi aavistus, haparoiva ajatus, että\nhän voisi, jos oikein vakavasti sitä haluaisi. Ei auttanut, vaikka\nhän koetti tukahduttaa tuota hentoa ajatuksen tainta kaikenlaisilla\nväärillä selityksillä ja pelotteluilla, mitä vain voi keksiä. Se virisi\nja juurtui yhä. Hänen täytyi puhua totta. Omantunnon ehdoton vaatimus\n»sinun täytyy» piti puolensa kaikissa itse-eksytyksen myrskyissä,\njärkähtämättä, juhlallisen vakavana. Eivät mitkään puolustelut ja\nselittelyt auttaneet sitä vastaan. Hän voi tunnustaa totuuden, ja hänen\ntäytyi se tehdä. Jos hän tahtoi pelastaa itsensä, niin löytyi siihen\nyksi ainut keino. Ja äkkiä oli hän kuulevinaan omat sanansa, jotka hän\noli lausunut toisessa järkyttävässä tilaisuudessa:\n\n»Ainut asia, minkä ihminen sielunsa pelastukseksi voi tehdä, on pitää\nkiinni siitä, minkä tietää oikeaksi, ja luotaa siihen, että lopulta\nkaikki tulee käymään hyvin.»\n\nHän tiesi, mikä oli oikein, ja hän oli kyllin vahva toimimaan\nsen mukaisesti. Ja tämän seikan selvittyä hän tunsi hurmaavaa\nmielenylennystä, tunsi olentonsa aivan kuin muuttuneen toiseksi.\nHänestä tuntui, kuin kohottaisi näkymätön voima hänet elämän\nkaikkien pikkuseikkain, pikkumaisten arvelujen yläpuolelle. Mitäpä\nhän välittäisikään seurauksista, mitä hänelle merkitsi, että hänen\nympäristönsä tulisi nurjasti tuomitsemaan häntä, kunhan hän vain pysyi\ntotena ja uskollisena omalle itselleen, tekisi vain sen, minkä tiesi\nja tunsi ainoaksi oikeaksi? Ei enää ollut kysymystäkään mahdollisesta\nvoitosta tai tappiosta, hyödyllisistä tai turmiollisista seurauksista\n— kysymys oli siitä, jaksoiko hän olla tosi ja väkevä ja urhoollinen,\nkuten ennenkin oli ollut. Vaikka kamppailu tuona kohtalokkaana päivänä\nMedfordissa miehen voiman ja naisen vastustuskyvyn välillä olikin ollut\nkauhea, ja vaikka hänen silloin olikin ollut pakko taipua, ei hänen\nsiveellinen selkärankansa siltä ollut taittunut. Tuo tappio ei ollut\nollut lopullinen eikä korvaamaton, Hänen tahdonlujuutensa ei siitä\nollut murtunut, hänen uljuutensa ei ollut sammunut, hänen voimansa\neivät olleet iäksi pettäneet. Nyt tässä taisteltaisiin vieläkin\nsuurempi taistelu, vielä valtavampi koetus oli kestettävä. Tämä oli\nviimeinen, lopullisesti ratkaiseva käänne hänen elämässään, ja siinä\nhän ei saanut — hän ei _tahtonut_ horjahtaa.\n\nKohta kun Lloyd oli tehnyt päätöksensä, kävi hän panemaan sitä\ntäytäntöön:\n\n»Jollen tee sitä nyt, kun tunnen itseni väkeväksi, niin jää se\ntekemättä», sanoi hän itselleen.\n\nEhkäpä hänen olossaan ja askareissaan oli nytkin vähän hermoheikkouden\nvivahdusta. Hänen herkät naishermonsa olivat tähän aikaan alituisessa\nvärinässä; hän oli ylen rasitettu ja ylen herkkätunteinen. Kuten\nmuinainen uskonnollinen intoilija kidutuksen hekumaa lisätäkseen\nehdoin tahdoin syöksyy polttavaan tuleen ja pistävään teräkseen, niin\nkuvitteli Lloydkin mielessään mitä kiusallisimpia tilanteita, mitä\ntuskallisimpia tulikokeita, jotka vaativat uhriltaan kaikkein suurinta\nsielunvoimaa ja sankarillista uljuutta.\n\nHän tahtoi kertoa toisille sairaanhoitajattarille täyden totuuden,\noikaista heidän väärän käsityksensä hänestä, ja tehdä sen sellaiseen\naikaan päivästä, jolloin kaikki olivat koossa. Se kävi paraiten\nlaatuun illallispöydässä. Medfordista palattuaan oli Lloyd pysytellyt\nerillään talon muista asukkaista ja nauttinut ateriansa omassa\nhuoneessaan. Kukaan muu ei ollut saanut häntä nähdä kuin neiti\nDouglas ja ylihoitajatar. Hän oli viettänyt päivät päästänsä joko\nmaaten vuoteellaan kädet ristissä niskan alla tahi kävellen lattialla\nedestakaisin ja väliin pysähtyen tuijottamaan hajamielisesti akkunasta\nulos torille, ajatusten kiiriessä omia teitään hänen päässään.\n\nNyt hän kokosi henkiset ja ruumiilliset voimansa ratkaisevaan tekoon.\nLopullinen päätös oli hänessä kypsynyt varhain kolmantena iltapäivänä\npalauksensa jälkeen, ja hän määräsi ajatuksissaan, että vielä samana\niltana hänen oli kestettävä odottava tulikoe.\n\nVäliajan hän käytti, merkillistä kyllä, siistiäkseen huolellisesti\nhuoneensa, järjestelläkseen yhä uudelleen ja eri tavalla sen\nvähälukuisia koristeita seinällä ja uuninrinnustalla, vetääkseen ison\nlaivakellon vireeseen — joka löi merimiesvartioiden hetket tavallisten\ntuntimäärien asemasta [Merellä on työnjako laivoissa järjestetty\nnelituntisiksi vartiovuoroiksi, ja »kellovahti» heläyttää joka\npuolituntisen jälkeen kelloa merkiksi vartioajan kulusta. Siten esim.\nklo 4—8:n vartiossa 7 lyöntiä merkitsee klo 1/2 8:aa. Suom. suom.]\n— sekä järjestääkseen kaikki kirjeet ja paperit pöytälaatikossaan.\nHän teki tuon kaiken aivan samalla huolella ja hartaudella, kuin\naikoisi lähteä pitkälle matkalle tahi valmistautua moniviikkoiseen\nsairasvartioon. Kello 4 aikaan kurkisti neiti Douglas ovesta sisään\nkyselläkseen hänen vointiaan ja näki hänen seisovan peilin ääressä\nkampaamassa ja panemassa isoa pronssinpunaista tukkaansa huolellisesti\nsolmuun päälaelle. Sairaanhoitajattaren mielestä Lloyd näytti paljon\nreippaammalta kuin ennen, ja hän kysyi, eikö hänen vointinsakin jo\nollut parempi.\n\n»Kyllä», vastasi Lloyd, »paljon parempi», ja lisäsi sitten: »Tänään\ntulen illallispöytään.»\n\nSyistä, joita ei voinut itsekään ymmärtää, Lloyd tänään pukeutui aivan\ntavattomalla huolella ja mietti perinpohjaisesti jokaista pukunsa\nyksityisseikkaa. Vähitellen klo 5 mennessä hän vihdoin oli valmis\nja istahti tuolille akkunan ääreen, kirja sylissä, odottaakseen\nillallispöytään kutsua, niinkuin kuolemaantuomittu odottaa noutamistaan\nmestauslavalle.\n\nHänen tarkoituksensa oli saapua ruokasaliin vasta sitten, kun hän\nvoi olla varma, että kaikki toiset olivat siellä koolla; sitten\ntahtoi hän astua kaikkien silmien eteen, kertoa heille, mitä hänellä\noli kerrottavana, ilmoittaa noiden surullisten tapausten kulun aivan\nyksinkertaisesti koristelematta niitä yhtään ja puolustelematta itseään\nsekä antaa toisten itsensä tehdä niistä sen ainoan johtopäätöksen, joka\nvoi tulla kysymykseen.\n\nTuo odotusaika oli Lloydin mielestä hirvittävän pitkä ja kiusallinen,\nse oli kuin pitkällinen sielunkidutus. Hänen mielialansa vaihtelivat\nherkeämättä, edessä odottava toimi kuvastui hänelle tuhannessa\neri valossa. Yhtenä silmänräpäyksenä häntä värisytti pelkkä sen\najatteleminenkin, kuten olisi nähnyt tulikuumaa rautaa hitaasti\nlähennettävän hänen iholleen. Seuraavassa tuokiossa hän ei voinut\nkäsittää, kuinka kaikki tuo voi häntä niin mahtavasti herkyttääkään.\nOliko se itse asiassa mikään erinomainen sankariteko? Hänen toverinsa\narvatenkin omasta ehdostaan käsittäisivät hänen menettelynsä eivätkä\nsiitä niin paljoakaan piittaisi. Eihän ollut leikintekoa uskaltaa omaa\nhenkeänsä julki vaaraan, kun niin ilkeäluontoinen ja tarttuvainen\nsairastapaus oli kysymyksessä. Eihän voinut tuomitakaan hoitajatarta,\njos hän hätäytyneenä jätti sellaisen sairaan omiin oloihinsa. Yhtenä\nhetkenä tuo julkinen tunnustus näyttäytyi Lloydin ajatuksissa\nsuurtekona, mutta seuraavana hetkenä jo miltei naurettavana hätäilynä.\nMutta hän muisti kuitenkin sangen hyvin, kuinka oli käynyt Harriet\nFreezen, joka ei ollut kyennyt kestämään toveriensa jatkuvaa mykkää\npainostusta, vaikka näistä ei kukaan ollutkaan lausunut hänelle\najatustaan julki. Ihmeellistä olisi todella, jos Lloyd Searight\ntoverien äänettömällä tuomiolla tulisi karkotetuksi talosta, jonka hän\noli itse rakennuttanut ja omilla varoillaan ylläpitänyt.\n\nTuo odotustunti ennen illallispöytään kutsua ei tuntunut koskaan\nloppuvan; kului neljännestunti, ja vielä neljännes, ja vihdoin viimein\nkolmaskin neljännes. Lloyd oli tuntevinaan heikkoa ruuantuoksua\nalhaalta keittiön puoletta. Sitten rupesivat vielä puuttuvat minuutit\nyht'äkkiä kulumaan ihan raivoisaa vauhtia. Alikerroksen arkihuoneesta\nkuului pianonsoittoa. Se oli kai Ester Thielman, joka siellä paukutteli\nloppumattomia puolalaisia säveleitään. Sitten taukosi soitto äkkiä, ja\nLloyd tunsi sydämen valahtavan ylös kurkkuunsa kuullessaan arkihuoneen\nja ruokasalin välisen työntöoven kolahtavan syrjään. Neiti Douglas ja\nneiti Truslow, eräs vastatullut nuori harjoittelija, tulivat yhdessä\nulos neiti Douglasin huoneesta ja kulkivat portaita alas, keskustellen\ninnokkaasti, oliko parempi päällystää seinät kankaalla vai paperilla.\nLloyd kuuli neiti Truslowin sanovan:\n\n»Niin kyllä, mutta jollei kangasta saa kiinnitetyksi aivan tiiviisti,\nkäy se kostealla ilmalla poimuille.»\n\nSitten koputti Rownie Lloydin ovelle ja huusi sisään, ¹ vastausta\nodottamatta:\n\n»Pöytä on katettu, neiti Searight.»\n\nLloyd kuuli hänen kuuluttavan saman viestin neiti Bergynin ovelle\nhiukan etempänä yläkerran käytävän varrella. Sitten hän kuuli toisten\nhoitajattarien menevän portaita alas yksitellen. Yläkerran huoneissa\nja käytävissä kävi aivan hiljaiseksi. Heikkoa ääntensorinaa kuului\nalakerrasta siltä puolen rakennusta, missä ruokasali sijaitsi. Lloyd\nodotteli vielä viisi, kymmenen, viisitoista minuuttia. Sitten hän\nnousi pystyyn, veti syvään henkeä ja ojentautui täyteen pituuteensa.\nSitten hän meni ovelle, pysähtyi siihen silmänräpäykseksi ja kääntyi\nhuoneeseen päin katselemaan kaikkia tuttuja esineitä, yksinkertaisia\nmutta arvokkaita huonekaluja, kirjahyllyjä, suurta mukavaa sänkyään,\nvanhanaikaista pyöreää peiliä, joka riippui molempain akkunain välissä,\nja vanhaa, mustuneesta mahongista tehtyä kirjoituspöytäänsä. Hänellä\noli jonkinlainen hämärä mielikuvittelu, ettei hän jollain tapaa\nsaisi enää koskaan nähdä kaikkia noita esineitä, että hänen nyt oli\nsanottava hyvästit niille sekä koko sille elämälle, jota hän oli näihin\nsaakka elänyt niiden keskellä ja tässä ympäristössä. Kun hän jälleen\npalaisi huoneeseensa, olisi hän kokonaan toinen nainen kuin nyt.\nSitten laskeutui hän vitkalleen portaita alas ja pysähtyi vielä kerran\neteiseen. Vieläkään ei ollut myöhäistä kääntyä takaisin. Hän kuuli\naivan selvästi toveriensa liikkeet ja puhelun illallispöydässä ja tunsi\nEster Thielmanin aina hymystä helmeilevän äänen, joka sanoi:\n\n»Niin, tietysti, sitähän minä juuri tarkoitan.»\n\nOlipa se tosiaankin merkillinen yllätys, joka Lloydilla nyt oli tarjona\nheille kaikille. Hänen sydämensä rupesi oikein paukuttamaan, rajusti\nja raskaasti. Saisiko hän edes äänensä kuuluviin, kun hänen kohta,\ntuossa padassa, piti ruveta puhumaan? Eikö ollut sittenkin parempi\nlykätä ratkaisu huomisaamuksi, miettiä sitä vielä kerran puoleen\nja toiseen yön aikana? Mutta hän pudisti kärsimättömästi päätänsä\nsellaiselle ajatukselle. Ei, hän ei tahtonut enää peräytyä. Kun hän\ntuli arkihuoneeseen, huomasikin hän työntöovet lukituiksi, ja palasi\nsenvuoksi sille ovelle, joka vei eteisestä suoraan ruokasaliin. Se oli\nraollaan. Lloyd avasi sen, astui sisään, lukitsi oven jälkeensä ja jäi\nseisomaan selkä nojaten sitä vastaan.\n\nPöydän ympärillä olivat melkein kaikki paikat täynnä; vain pari kolme\nynnä hänen oma sijansa olivat vielä tyhjinä. Pöydän yläpäässä istui\nneiti Bergyn, hänen oikealla puolellaan neiti Douglas, ja alempana\nLloydin katse erotti Ester Thielmanin, Delia Craigin, joka oli juuri\npalannut hoitamasta erästä tri Streetin potilasta, neiti Pagen,\njoka oli kaikkein vanhimpia ja kokeneimpia sairaanhoitajattaria,\nGilbertsonin, jota kaikki puhuttelivat vain hänen sukunimellään,\nneiti Ivesin ja Eleanor Bogartin, jotka kumpikin olivat suorittaneet\nyliopistossa lääketieteellisen tutkinnon ja jotka voivat ja tahtoivat\nitsekin harjoittaa lääkärinammattia, neiti Wentworthin, joka oli ollut\nhoitajataroppilaana eräässä Armenian lähetyssairaalassa, ja kaikkein\nviimeisenä vastatulleen aivan nuoren ja kuvankauniin neiti Truslowin,\njoka ei ollut vielä ollut kertaakaan sairaita hoitamassa.\n\nNiin hiljaa oli Lloyd käynyt sisään, ettei aluksi kukaan huomannut\nhäntä, ja hän seisoi nyt tuokion selkä oveen nojaten ja ajatteli\nkirvelevällä haikeudella, kuinka iloisia ja huolettomia kaikki toiset\nolivat — äänet surisivat ilmassa ja keskustelu kävi pitkin ja poikin\npöydän poikki välillä istuvain olkapäiden yli.\n\n»— Niin tietysti, ettekö ymmärrä, että sitähän minä tarkoitankin?»\n\n»— Te voitte sen kyllä saada sopivaa kokoa ja painetuin kuvioin, jos\nniin haluatte —»\n\n»— Kyllä, se on hyvin huvittava kirja; ensi osa on kyllä\nkehnonpuoleinen, mutta sankarittarella on mainioita aatteita —»\n\n»— Niin, Vanonin myymälässä, ja mehän voimme saada alennusta —»\n\n»— Ja kuulkaahan nyt, kuinka naurettavaa — hän kääntyi ympäri ja sanoi\njäykästi ja suu supussa: 'Ei, kiitoksia, siihen olen jo liian vanha'.\nAh, kuinka hullunkurista se oli, minä tulen sille nauramaan vielä\nkuolinvuoteellanikin —»\n\n»— Ja sillä tapaa se järjestyi aivan itsestään. Mitähän minä nyt\ntekisinkään —♦\n\n»— Onko ne kiinnitettävä nauloilla? Nuo kiviseinät ovat niin kovat —»\n\n»— Anna Rownien tehdä se, hän ymmärtää paremmin — Ah, tuollahan tulee\nmeidän sairaamme!»\n\n»— Ei, mutta nähkääs, sehän on Lloyd. Tämähän on hauskaa, että\njaksoitte jo viimeinkin tulla alas.»\n\nKun yleinen ihmetys ja ihastus hänen ilmautumisestaan oli asettunut,\njäi Lloyd seisomaan entiseen asentoonsa, selkä oveen nojaten,\nsuoraryhtisenä ja kädet jäykkinä kupeilla. Hän ei heti vastannut\ntoisten huudahtuksiin. Kaikki jäivät katsomaan häneen. Kaikki\nkeskustelu taukosi nopeaan, kohta kun toiset hoitajattaret panivat\nmerkille hänen kasvoinsa kalpeuden ja merkillisen päättäväisen piirteen\nhänen suupielissään.\n\n»Käykäähän istumaan, Lloyd», sanoi neiti Bergyn, »miksi te seisotte?\nEttehän te vieläkään ole oikein terve. Nyt saa Rownie tuoda teille\nlasillisen sherryä.»\n\nYleinen hiljaisuus. Viimein sanoi Lloyd rauhallisesti: »Ei. En tahdo\nsherryä, enkä tahdo mitään illallistakaan. Olen tullut tänne alas\nkertoakseni teille kaikille, että te erehdytte, kun luulette minun\ntehneen kaiken voitavani sen lavantautipotilaani hyväksi. Te luulette,\nettä minä poistuin hänen luotaan vasta sitten, kun hän oli jo kuollut.\nMutta se ei ole oikein, minä lähdin jo sitä ennen. Sairas joutui\njonkinlaiseen ratkaisevaan käänteeseen, jota en kuitenkaan tarkemmin\ntunne, kun en ollut silloin sairassuojassa, enkä minä mennyt sinne, kun\nminua kutsuttiin. Lääkärikään ei ollut siellä, hän oli lähtenyt ulos\nja jättänyt potilaan kokonaan minun hoitooni. Sairaan luona ei ollut\nkeitään muita kuin palvelijatar. Tämä huusi minua sisään, mutta minä en\nmennyt. Päinvastoin minä lähdin pois koko talosta. Samana päivänä kuoli\npotilas. Tämän tahdon teidän tietävän. Ymmärrättekö nyt kaikkityyni\n— ymmärrättekö sen oikein? Minä hylkäsin potilaani hänen pahimpana\nhetkenään ja jätin hänet yksin palvelijattaren kanssa. Ja sitten kuoli\nhän jo samana iltapäivänä.»\n\nSitten Lloyd lähti pois, ja huoneessa oli niin hiljaista, että aivan\ntuntui siltä, kuin olisi hän paiskannut oven kovasti kiinni jälestään.\n\nLloyd meni ylös huoneeseensa ja lukitsi oven perästään, laskeutui\nsitten polvilleen lattialle sohvan eteen ja makasi sillä pää käsien\nvarassa. Mutta hän ei voinut itkeäkään, hänen silmänsä pysyivät\nkuivina. Hän ajatteli lähinnä vain sitä, että hän oli tehnyt jotakin\naivan peruuttamatonta, ja että hänen päätänsä särki. Mielenliikutusta\nhän ei tuntenut ensinkään; hän ei huomannut itsessään mitään voitoniloa\ntahi ylpeyttä uljuudestaan. Monesti tuli sekin ajatus hänelle mieleen,\nettä lieköhän tuo tunnustus sittekään ollut todella tarpeen. Mutta\nnyt hän tunsi vain itsensä rajattoman väsyneeksi koko tuon hirveän\njutun vuoksi. Hän tunsi vain, että hänellä oli hirvittävä päänsärky;\nhän ei välittänyt sen pitemmältä ajatella, ei puoleen eikä toiseen.\nNykytuokiossa oli hänelle tarpeeksi huolta, ja nykytuokiossa oli\nhänellä kova päänsärky.\n\nMutta ennenkuin kävi levolle sinä iltana, kertoi Lloyd asian\njuurtajaksain neiti Bergynille. Ylihoitajatar oli tullut hänen luokseen\nkohta hänen poistuttuaan ja vaatinut saada tietää kaiken. Hän tiesi\nsangen hyvin, ettei Lloyd Searight koskaan omasta ehdostaan hylkäisi\nkuolevata potilasta. Hän tunsi vaistomaisesti, että jokin vieras voima\nlienee ollut vaikuttamassa, että näin kävi.\n\n»Lloyd», sanoi hän hyvin päättäväisellä äänellä, »te ette voi\nodottaakaan, että minä uskoisin teidän lähteneen tiehenne omasta\nvapaasta tahdostanne. Kertokaa nyt minulle, kuinka kaikki oikein kävi.\nMiksi teitte niin? Te ette saa minua uskomaan, että te — ei, siitä en\ntahdo puhuakaan. Teillähän oli hyvä syy tehdä niinkuin teitte, eikö\ntotta?»\n\n»Minä — minä en voi selittää sitä teille», vastasi Lloyd. »Saatte\nluulla, mitä tahdotte. Te ette sitä kuitenkaan ymmärtäisi.»\n\nMutta sittekun neiti Bergynin oli vihdoin onnistunut voittaa Lloydin\nvastarinta, ymmärsi hän hyvin kaiken. Bennettin ylihoitajatar tunsi\nvain kuulopuheesta. Mutta Lloyd oli hänet tuntenut jo vuosikausia, ja\nylihoitajatar oli varma siitä, että kun Lloyd oli antanut myötä tuon\nmiehen tahdolle, oli hän ensin tehnyt kaiken, mitä hänen vallassaan oli\ntehdä. Lloyd kertoikin hänelle kaiken, mitä lääkärin ruokasalissa oli\ntapahtunut. Mutta vaikka hänen täytyikin kertoa Bennettin rakkaudesta\nhäneen, ei hän itsestään puhunut mitään, eikä neiti Bergyn kysellytkään\nsen enempää.\n\n»Minä voin hyvin ymmärtää», sanoi ylihoitajatar lopuksi, »ettette te\nsiedä ajatella, että teidän oli pakko lähteä, mutta miehethän ovat nyt\nkerran meitä naisia väkevämmät, Lloyd, ja sellainen mies kuin hän,\nlienee useimpia muita miehiä väkevämpi. Teitä ei voi moittia siitä,\nettä lähditte potilaanne luota, eikä millään tavalla voi sanoa teidän\nolevan syypään hra Ferrissin kuolemaan. Nyt minä käyn sanomaan kaikille\ntoisille, että teillä oli hyvin pätevä syy jättää potilaanne, että\ntuota syytä emme nyt voi selittää sen tarkemmin, mutta että minä olen\npuhunut teidän kanssanne ja tunnen koko jutun ja että olen aivan yhtä\nmieltä teidän kanssanne. Sitten lähden Medfordiin puhumaan asiasta tri\nPittsin kanssa. Se on ehdottomasti paras keino», hän lisäsi, nähdessään\nLloydin tekevän torjuvan eleen; »hän kyllä ymmärtää sen oikein, eikä\nmeidän sitten tarvitse peljätä, että asiasta tullaan sen enempää\nlörpöttelemään. Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut 'ammattilaisten\nkesken', kuten sanotaan, enkä luule sen tulevan tämän enempää\ntunnetuksi.»\n\nViikon lopulla Lloyd lähti Bannisteriin. Hän ei ollut päättänyt,\nkauanko hän tulisi siellä viipymään, mutta tuohon aikaan hän ei\nmyöskään jaksanut olla toisten hoitajattarien parissa.\n\nMyöhemmin, kun koko juttu oli ennättänyt vanhettua, tahtoi hän palata\nja käydä jälleen toimeensa.\n\nHattie oli häntä vastassa asemalla ponyvaljakon kera. Tyttönen oikein\nsäteili ilosta kuullessaan, että hän sai olla yksin Lloydin kanssa\nmääräämättömän ajan.\n\n»Mutta te ette sittekään sairastunut», hän huudahti ja paukutti käsiään\nyhteen. »Oliko se teidän potilaanne yhtä huonona kuin minä? Eivätkö\nhänen vanhempansa tulleet iloisiksi, kun te teitte hänet jälleen\nterveeksi?»\n\nLloyd laski kätensä pikku rupattelijan suulle.\n\n»Nyt me emme puhu ollenkaan virka-asioista, Hattie», sanoi hän ja\nyritti hymyillä.\n\nMutta kun Lloyd maalle tulonsa jälkeisenä aamuna heräsi omassa\nvalkoisessa pihanpuolisessa huoneessaan, huomasi hän äkkiä\nhelpotuksekseen, että hänen mielentilassaan oli sitten eilispäivästä\ntapahtunut lievä muutos. Ensi kerran Medfordin tapahtumien jälkeen hän\nnyt vasta tunsi jonkinlaista rauhan tunnetta sielussaan. Ehkäpä hän jo\nalkoi tuntea ensimmäistä terveellistä, hyvää tekevää vastavaikutusta\nsen tulikokeen jälkeen, johon hän oli vapaaehtoisesti antautunut — nyt,\nkun petosta ei enää ollut hänen sielussaan. Sen hän oli tempaissut ylös\njuurineen, omasta vapaasta tahdostaan. Se oli ohi hänen elämästään.\nMutta nyt hän myöskin huomasi, ettei siinä kuitenkaan ollut vielä\nkaikki.\n\nOli jotain muutakin, joka oli ohi, oli poissa hänen elämästään —\njotakin, joka aina näihin saakka oli kiusannut häntä ja katkeroittanut\nhänen elämäänsä ja hävittänyt hänestä luontaisen lempeyden ja hyvyyden\n— sekin oli nyt jo ohi elettyä. Tuo kurja, raivoisa viha, jota\nkarkottaakseen hän oli niin kovin kamppaillut, missä se nyt olikaan?\nSehän näytti kadonneen aivan itsestään. Kuinka tuo oli käynyt päinsä?\nTuo inhottava, riitainen mieliala, tuo ruma, rumentava tunne, jota\nhän oli kasvattanut sydämessään, se oli ennen hänen tunnustustaan\nollut liiaksi väkevä, liian syvään juurtunut, jotta hän olisi voinut\nsen tempaista pois sydämestään. Mutta nyt oli se yht'äkkiä poissa,\nilman että hän oli tehnyt mitään sen poistamiseksi, ilman vähintäkään\nponnistusta hänen puoleltaan.\n\nTuo huomio hämmästytti häntä jonkun verran. Vapautuessaan valheesta ja\npetoksesta oli hän siis ilmeisesti myöskin vapautunut vihastaan; näytti\naivan siltä, kuin niistä ei toinen voinut viihtyä ilman toista. Eikö\nniitä siis käynyt erottaminen toisistaan? Oliko kaikessa pahassakin\nsiis jonkinlainen yhtenäisyys, yhteenkuuluvaisuus, niinkuin ehkä oli\nkaikessa hyvässäkin, niin että kun ihminen kykeni voittamaan yhden\nhuonon ominaisuuden ja vaiston itsessään, niin hän samalla voitti\nmontakin sellaista. Lloyd oli pitänyt järkähtämättä kiinni siitä,\nmikä oli oikein, kesken kaikkea hämminkiään ja levottomuuttaan,\nkesken myrskyä ja pimeyttä, ajattelematta mitään edullista seurausta\ntai palkintoa. Olisiko tämä nyt hänen palkintonaan? Se voi olla\nmahdollista; hän ei sitä tiennyt, ei voinut siitä mitään sanoa. Esteet\nolivat vähentyneet luvultaan; myrsky oli asettunut, mutta pimeyttä oli\nvielä paljon jälellä. Valheen hän oli karkottanut sydämestään. Viha oli\nhiljakseen seurannut perästä. Rauha ei kuitenkaan ollut vielä palannut\nvanhalle tilalleen, eikä se koskaan, koskaan enää tulisikaan; mutta\nerottava väliseinä oli kadonnut hänen sydämensä huoneesta, ja tätä oli\ntuuletettu j siistitty sen jätiltä.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nFerrissin hautajaisten jälkeisenä päivänä Bennett lähti yksin tri\nPittsin luo Medfordiin, ja saman päivän illalla lähetettiin kaikki\nhänen matkatavaransa ja arkkunsa, joissa kaikki hänen paperinsa olivat\n— retkikunnan muistiinpanot, tieteelliset havainnot ja päiväkirjat\nhänen perästään.\n\nTultuaan sen talon edustalle, johon oli päättänyt asettua seuraavaksi\nvuodeksi, pani Bennett merkille, että muuan yläkerroksen etummaisista\nakkunoista oli auki ja sen verhot kiinnitetyt ylhäälle; akkunasta hän\nvoi nähdä sisälle huoneeseen, jota palvelijatar näkyi siivoavan ja\ntuulettavan sekä muuttavan huonekaluja siitä ulos. Maantiellä talon\nedessä näkyi tavaravaunujen pyöräin jälkiä. Kun hän oli lukinnut\nulko-oven perästään ja seisoi eteisessä matkalaukku kädessä, näki hän\nvaatenaulakossa hatun, jota Ferriss oli viimeksi käyttänyt. Bennett\nlaski laukun nopeasti lattialle ja nojautui raskaasti seinää vastaan,\nhän veti syvään henkeä ja ummisti silmänsä. Talo tuntui olevan muuten\ntyhjillään, paitsi että jolloinkin kuului hillittyä kolinaa käytävän\ntoisella puolella olevasta huoneesta. Hän tarttui uudelleen laukkuunsa\nja nousi portaita ylös niihin huoneisiin, jotka olivat määrätyt hänen\nasuttavakseen. Hän ei ripustanut hattuaan naulaan, vaan otti sen\nmukaansa sisään.\n\nTaloudenhoitajatar, joka yläkerroksessa otti hänet vastaan ja näytti\nhänelle huoneet, kysyi häneltä, milloin hän halusi syödä. Bennett sanoi\nsen sekä lisäsi:\n\n»Minä tahdon syödä aina alhaalla ruokasalissa, ‘lasisaliksi' luulen\nteidän sitä sanovan. Ja kohta kun etummainen huone on saatu kuntoon,\nnukun siellä jo ensi yöni. Se on oleva minun huoneeni.»\n\nTaloudenhoitajatar katseli kummissaan häneen. »Niin, mutta se ei käy\nlaatuun», väitti hän, »ei ainakaan kohta, tartunnan takia. Tohtori on\nantanut ankaran määräyksen, että sitä on kunnollisesti tuuletettava, ja\nettä huonekalut on korjattava sieltä pois.»\n\nBennett nyökkäsi vain, ilmoittaakseen ymmärtävänsä, ja\ntaloudenhoitajatar poistui. Iltapäivä kului hiljakseen, ja myöskin\nilta. Bennett sai illallista ruokasalissa, kuten oli toivonut.\nSyötyään huusi hän Kamiskan mukaansa ja lähti pitkälle kävelymatkalle\nkaupungista poispäin vievälle maantielle; hän käveli verkalleen,\nkädet selän takana. Kello 10 tienoissa hän palasi kotiin. Hän nousi\nyläkertaan ja mietti hetkisen järjestellä papereitaan, ennenkuin kävi\nmakuulle. Nukkumisesta ei kuitenkaan tulisi mitään, siitä hän oli varma.\n\nBennett ei vielä oikein tiennyt, missä yhteydessä huoneet olivat\nkeskenään. Hänen ajatuksensa olivat kiintyneet muihin asioihin, hän oli\nhajamielinen, ja kun hän jälleen yritti nousta yläkertaan, menikin hän\nsisään päädyn puoleisesta ovesta eikä pihan puoleisesta. Hän joutui\nhuoneeseen, jota luuli omakseen, sytytti kaasulampun palamaan ja\nkatseli ihmeissään ympärilleen.\n\nHuone oli melkein tyhjä. Yksin matotkin oli raivattu pois. Akkunat\nolivat selki selällään, huoneessa tuntui pinttynyttä lääkkeitten hajua,\nja vuodevaatteista olivat vain patjat ja pielukset jätetyt paikoilleen.\nBennett katseli vuodetta vähän kummissaan, sitten häntä puistatti\nankarasti. Tuossa vuoteessahan Ferriss oli kuollut; siitä hirvittävästä\nmurhenäytelmästä, jossa hänellä oli ollut yksi pääosia, oli muuan\nkohtaus esitetty juuri tässä samaisessa huoneessa.\n\nSeisoessaan siinä hervottomana ja tukien kädellään vuoteen\njalkapäähän oli hän näkevinään edessään kuvan, joka oli masentaa\nhänet maahan. Hänestä näytti, kuin makaisi hänen paras ystävänsä\nvielä kuolleena tuossa alastomassa vuoteessa. Hän oli näkevinään\nFerrissin kuolinpuvussaan pitkänään paareilla, hän näki kääreliinat ja\npäänpuolessa palavat kynttilät. Tässä huoneessa oli kuolema majaillut.\nTyhjässä huoneessa vallitsi juhlallinen, hartautta herättävä tunnelma.\nEnnenkuin tiesikään, makasi hän polvillaan vuoteen vieressä kasvot\npatjoja vastaan ja kädet ojennettuina sitä paikkaa kohti, jossa Ferriss\noli levännyt viimeistä kertaa.\n\nHän ei tiennyt, kuinka kauvan hän oli maannut tuolla tapaa — ehkä\npari minuuttia, ehkä tuntikaudenkin. Hän selvisi tolkuilleen vasta\nseistessään ulkona portailla ja lukittuaan kuolinhuoneen oven\nperästään. Mutta nyt ei työnteosta ollut enää puhettakaan. Paperinsa\nhän järjestäisi huomenna. Nukkuakaan hän ei voinut eikä tahtonut. Hän\nmeni jälleen portaita alas ja lähti tuosta tyhjästä, äänettömästä\ntalosta. Kuistilla oli leveä korituoli. Bennett viskautui siihen\nistumaan, kädet kasvojen edessä. Kesäyö oli hiljainen ja kostea. Kuu\nei paistanut, eikä tähtiä näkynyt. Jossain kaukana huuteli jokin\nlintu taukoamatta. Pienestä hedelmäpuutarhasta talon vieressä kuului\njolloinkin lehtien hiljaista rapinaa sekä kumea paukaus, kun kypsynyt\nomena putosi nurmikkoon. Kamiska istui hievahtamatta ulkoportailla ja\nheristi korviaan vähimmästäkin hälystä.\n\nFerriss oli siis kuollut, ja se oli hänen syynsä. Hänen ystävänsä, se\nmies, josta hän oli eniten pitänyt, oli kuollut. Ferrissiä ei siis\nollut yhtään hyödyttänyt, että hän oli kamppaillut niin uljaasti\nhenkensä puolesta, silloin kun napaseudun jäät olivat uhanneet rusentaa\nhänet syleilyynsä. Valittamatta, nurisematta hän oli kestänyt nälkää\nja kylmää ja sanomatonta hätää, pakkasta, joka oli riistänyt häneltä\nkädet, myrskyn ja lumen raivoa, koskaan loppumatonta työtä rekien\npurkamisessa ja jälleen lastaamisessa — kaikkea, mitä ihminen saa\nkestää yrittäessään turhaan navalle — kuollakseen sitten niin kurjasti\nvuoteessaan, sen miehen ja sen naisen hylkäämänä, joita hän oli enimmän\nrakastanut ja joihin lujimmin luottanut. Ja se oli Bennettin syy.\n\nOliko Ferriss viime hetkillään ollut tajuissaan? Oliko hän saanut\ntietää totuuden, vai saisiko hän sen tietää jolloinkin toisen kerran\nja jossain toisessa paikassa. Kukapa sen voi sanoa. Kukapa sen voisi\nkoskaan tietää. Ja oliko Bennett sitten tehnyt oikein pidättäessään\nLloydia poissa sairashuoneesta? Nyt, kun kaikki oli ohitse, nyt kun\nhän oli jälleen tullut järkiinsä ja voi rauhallisesti katsella koko\ntuota surullista tapausta, nyt alkoi vähäinen epäilys viritä hänen\nmielessään. Aluksi hän tahtoi torjua sen luotaan, katkeroituneena\nja raivostuneena kuin lähellä päristelevän myrkkyhyönteisen. Tuo\nruumiillisesti ja henkisesti karkeatekoinen mies, jonka luonne oli niin\nyksinkertaisista aineksista muovailtu, jolla oli niin sokea, horjumaton\nusko omaan erehtymättömyyteensä ja itseviisauteensa, ei ollut vielä\nkoskaan eläissään voinut kuvitellakaan erehtyvänsä, joutuvansa\nkulkemaan väärää tietä. Hän se oli aina ollut oikeassa. Mutta nyt oli\nvihdoin hänen elämässään tapahtunut muutos. Hänen maailmaansa oli\nastunut nainen, tuohon maailmaan, jossa siihen asti oli ollut pelkkiä\nmiehiä; ja nyt hän tunsi maaperän luistavan hänen jalkainsa alta, nyt\nhän etsiskeli syitä tekoihinsa, nyt hänen oli vaikeata keksiä selitystä\nkaikkeen, mikä ennen oli ollut itsestään selvää. Oikea ja väärä, valo\nja pimeys, valhe ja totuus sulivat sietämättömästi, sokaisevasti yhteen.\n\nHän, jonka luottamus ja usko itseensä oli kyennyt siirtämään\nvuoria, hän, joka oli ajanut työtovereitaan eteenpäin kuin paimen\nlammaskatrastaan, hän joka oli uhmaillut yksin napojen jäitäkin,\nraivannut tiensä ylipääsemättömien muurien läpi ja särkenyt tieltään\npahimmatkin esteet perustuksia myöten — eikö hän olisi kyennyt\nhallitsemaan tilannetta, kun vastapuolena oli vain nainen? Olisiko hän\ntodella ollut heikko? Epäilys kasvoi ja syöpyi yhä syvemmälle hänen\nmieleensä.\n\nKun epäilys ja epätoivo muulloin oli karannut Bennettin kimppuun, oli\nhänen ainoana pelastuksenaan ollut hänen järkähtämätön vakaumuksensa\nsiitä, että hän oli oikeassa. Se oli hänen lohdutuksensa, hänen\ntoivonsa, hänen ainoa linnansa. Jos maa syöpyi sen alta ja se\nluhistui kokoon, mitä oli hänellä silloin jälellä? Ajatuksissaan hän\neli uudestaan koko tapahtuman alusta loppuun asti, niin kiusallisen\nseikkaperäisesti kuin vain kykeni, ja hän pakotti vastahakoisen\njärkensä tottumattomaan työhön punnitsemaan ja mittaamaan ja\ntuomitsemaan myötä ja vastaan. Jos noin oli ollut asianlaita, jos hän\nolisi jättänyt tuon tekemättä, niin tämäkö olisi ollut tuloksena?\nEntäpä, jos hän ei olisikaan silloin käynyt väliin, jos hän olisi\npysynyt syrjässä, niin olisiko Lloyd todellakin uskaltanut henkensä\nmoiseen vaaraan, ja olisiko Ferriss silloin ehkä jäänytkin elämään?\nOliko hän itse silloin ollut aivan järjiltään; oliko hän ollut sokea\nja kuuro kaikille järkisyille; oliko hän käyttäytynyt kuin peto — kuin\nsokea, typerä ja itserakas hulttio — ajatellut vain itseään ja omaa\netuaan, ja sen kautta turmellut sen naisen koko elämän, jota rakasti,\nja surmannut sen miehen, josta oli eniten pitänyt? Eikö kaikkea tuota\nolisi voinut välttää, jos hän olisi ollut yhtä järkevä kuin mikä\ntavallinen ihminen hyvänsä moisessa tilaisuudessa? Hän, joka ylpeili\nniin nopeasta ja terveestä arvostelukyvystään kaikkein vaikeimmissakin\ntilanteissa, hänenhän ei toki olisi pitänyt menettää malttiaan tuossa\nainoassa vaikeassa tilanteessa.\n\nEpäilys palasi kuitenkin takaisin, yhä uudelleen ja uudelleen. Hän voi\ntukahduttaa sen, tallata sen maan tasalle, torjua sen luotaan, niin\npaljon kuin vain tahtoi — ja kuitenkin se herkeämättä palasi takaisin,\njoka kerta aina vähän voimakkaampana, vähän enemmän vakuuttavana,\nentisestään aina tyrkyttelevämpänä. Ehkäpä hän sittekin oli tehnyt\nhullusti ja väärin, ehkäpä Lloydin henki ei sittekään olisi ollut\nniin suuressa vaarassa, ehkäpä Ferriss olisi jäänyt eloon. Tuo\nkaikki selveni hänelle yht'äkkiä niin kirkkaassa valossa, ettei sen\ntodenperäisyyttä käynyt enää epäileminenkään.\n\nSe oli hirvittävä hetki hänelle. Istuessaan ulkona ypö yksin pimeässä\nyössä hän tunsi kurimuksen pyörteiden tarttuvan häneen ja riepoittavan\nhäntä mukanaan pohjattomaan kuiluunsa. Ensi kauhistuksesta selvittyään\nhän palasi järkiinsä — nyt hän näki oikeassa valossa, mitä hän\noikein oli tehnyt — nyt hän heräsi pitkästä painajaisunesta. Surua\nja katumusta ja itsesoimauksia, tuskaa siitä, ettei tehtyä saanut\nenää tekemättömäksi, katkeruutta rakkaudesta, joka oli kuollut,\nitsehalveksumista, jolle ei sanoja löytynyt, sydäntäsärkevää haikeutta\nmenetetystä onnesta — kaikkea tuota hän nyt tunsi yhdellä haavaa. Yksi\nerässään putoilivat hänen hulluutensa seuraukset hänen päälleen\nkuin valtavat taakat, joita verkalleen ladotaan päällekkäin, joka\nhetki yhä raskaampana ja sietämättömämpänä kuormana — sillä aikaa kuin\ntotuuden ja järjen valo tunkeutui häikäisevänä hänen sielunsa jokaiseen\nsopukkaan. Ja epäilys kasvoi ja kireytyi vähitellen, armottomasti,\ntäydeksi varmuudeksi.\n\nKuinka hän enää jaksaisi elää kauvempaa — ja kannattiko elääkään?\nMitä hyödytti nyt kaikki hänen kunnianhimonsa, kaikki hänen tarmonsa\nja intonsa asettaa eteensä suuria päämääriä? Hänen elämänsä lanka oli\nleikattu poikki, hänen ystävänsä oli kuollut, ja hänen rakastettunsa\nrakkaus oli kuollut. Hän oli itse syypää kaikkeen. Mitä hyödytti enää\njatkaa?\n\nFerriss oli kuollut. Ken nyt seisoisi hänen vierellään, kun ulkona yö\npimeni, ja esteet kohosivat tornin korkuisiksi, ja kuolema lenteli\nsuhisevin siivin ja uhkaillen hänen päänsä ympärillä?\n\nLloydin rakkaus oli kuollut. Kuka nyt enää toivottaisikaan hänelle\nonnea matkalle, kun hänen laivansa keula kääntyisi jälleen pohjoista\nkohti, ja kuohu kävisi sen vanavedessä? Kuka istuisi ja odottelisi\nhäntä täällä kotona, kun hän jälleen kävisi taisteluun, istuisi ja\nodottaisi hänen palaustaan; ja kun hän olisi kerran saavuttanut\npäämääränsä, tuon päämäärän, jota miehet olivat vuosisatojen kuluessa\nyrittäneet saavuttaa, ken silloin tarjoisi hänelle ensimmäisen ja\nkaikista rakkaimman tervehdyksen, kun laiva palaisi kotiin liputettuna\nmastonhuipusta kanteen saakka, kuuluttaen hänen voittoaan ja\nkuolematonta kunniaansa?\n\nEi, sitä voittoa hän ei koskaan saavuttaisi. Myöskin hänen\nkunnianhimonsa oli kuollut; toinen voittaisi siellä, missä hän voi vain\nhävitä, toinen pääsisi sinne, missä hän voi vain kaatua ja kukistua\n— toinen, häntä väkevämpi, häntä yritteliäämpi, häntä varmempi. Niin\npitkälle oli Bennett nyt tullut, hän, joka kerran oli ollut niin\nitsetietoinen, niin vallitseva, niin kova ja karaistu. Lyöty, hävinnyt\nmies hän nyt oli, nujerrettu, muserrettu raukka; hänellä ei ollut\nyhtään toivoa enää, ei yhtään kunnianhimoa.\n\nJa kuinka tuo kaikki oli käynytkään noin, ja mistä syystä? Eihän se\nollut tuo sama vihollinen, jota hän niin usein oli uhitellut, se ei\nollut mikään hänen ulkopuolellaan oleva ylivoima, joka nyt oli hänet\nvoittanut — hänhän oli itse ollut oma voitollinen vihollisensa! Itse\nhän oli pannut tuon koneiston käyntiin, itse hän oli koonnut itseensä\nnuo hävittävät voimat, jotka nyt olivat lyöneet hänet maahan ja\nnujertaneet hänet. Ei mikään muu voima koko maailmassa olisi pystynyt\nhäntä masentamaan. Ja kohtalo oli tahtonut, että tämä ainut vihollinen,\ntämä ainokainen voima oli kääntynyt häntä vastaan ja tuhonnut hänet.\nKuinka tuo kaikki olikaan ihmeellistä! Kuinka se oli hirvittävää! Miksi\nhän ei ollutkaan nähnyt tuota jo edeltäpäin? Kuinka hän ei ollut tullut\nmitään sellaista ajatelleeksikaan? Mikä kamala tunteeton kummitus oli\nniin kauvan asunut hänessä, pitänyt pesäänsä hänen sielussaan, syödä\nahminut hänen voimaansa, sitä mikä hänessä oli jalointa ja parasta,\npetoksella tuhonnut hänen parhaat tunteensa — hänen urhoollisuutensa\nhyvää ystävää kohtaan ja hänen rakkautensa hyvää naista kohtaan —\nväijynyt sopivaa hetkeä, silmänräpäyksen heikkoutta hänen puoleltaan,\nja sitten arvaamatta, varoittamatta syössyt hänen kimppuunsa ja yhdellä\niskulla kaatanut hänet maahan?\n\nHän oli tehnyt rikoksen, jota laki ei rankaise, mutta joka kätkee\nrangaistuksen itsessään, rangaistuksen, joka on ankarampi kuin minkään\ntuomioistuimen julistama, Kosto oli tullut hirvittävän nopeasti\nhänen päänsä ylitse. Hänen loistava uransa, Ferriss ja Lloyd —\nkunnianhimo,: ystävyys ja rakkaus — nuo kolme asiaa olivat luoneet\nsen kolminaisuuden, joka oli vallinnut koko hänen elämäänsä. Yhdellä\nkertaa, miltei samassa silmänräpäyksessä, hän oli kadottanut ne kaikki.\nHän ei enää koskaan saisi niitä takaisin.\n\nBennett hervahti kokoon. Mitä hän tunsikaan poskellaan — mikä se niin\näkkiä himmensi hänen näkönsä? Oliko hän jo joutunut niin pitkälle?\nJa hänkö se oli, Ward Bennett, se mies, joka oli johtanut »Frejan»\nretkeä? Ei, se ei voinut olla sama mies. Se mies oli kuollut! Hän puri\nhampaitaan yhteen, ja koko hänen ruumiinsa tärisi sydäntäsärkevästi\nsurusta. Hukassa, ikuisesti hukassa! Bennett kätki kasvonsa\nkäsivarsiinsa. Hänen yhteenkiristettyjen hampaittensa välistä tuli\nkuuluviin käheitä sanoja:\n\n»Dick — Dick, vanha ystävä — sinä olet poissa, minä olen kadottanut\nsinut, ja omasta syystäni; ja Lloydin myöskin — hänet myöskin — oo,\nJumala minua auttakoon!»\n\nSitten murtui hän tykkänään. Väristys puistatti tuota jykevää ruumista,\nja ensi kerran eläissään itki Bennett vuolaita kyyneleitä. Äkkiä hän\nhavahtui surustaan kuullessaan koiran liikahtelevan. Kamiska oli\nnoussut seisomaan ja murisi ääneen; sitten kirahti puistonportti,\nja koira nosti kuononsa korkealle ilmaan ja ulvoi yöhön keuhkojansa\ntäydellä voimalla. Bennettkin nousi pystyyn, kiitti kohtaloaan, että\nyö oli niin pimeä, ja katseli ympärilleen. Maantieltä johtavaa polkua\npitkin tuli jokin mies, sora narskui hänen jalkainsa alin. Mies\npysähtyi kuistinportaiden eteen, ja huomatessaan sillä seisovan haamun\nkääntyi hän tätä kohti ja sanoi:\n\n»Onko tämä tri Pittsin talo?»\n\nBennettin vastaus häipyi kuulumattomiin koiran rähistessä, mutta toinen\narvatenkin tajusi sen, koska jatkoi:\n\n»Tahtoisin kernaasti tavata hra Ferrissiä — Richard Ferrissiä 'Frejan'\nretkeltä. Olen näet kuullut, että hänen pitäisi olla täällä.»\n\nKamiska herkesi haukkumasta ja tapaili pari kertaa kuonollaan vieraan\nhousuja; sitten se äkkiä hypähti ihastuneena häntä vastaan, nuoleskeli\nhänen käsiään, tanssi takakäpälillään ja ulvoi ilosta.\n\nBennett kävi lähemmäksi, ja vieras käänsi kasvonsa puoliavoimesta\novesta paistavaan lampun kuumotukseen.\n\n»Mutta sehän on Adler!» huudahti Bennett. »Mistä ihmeestä sinä tänne\njouduit?»\n\n»Kapteeni!» älähti toinen ja tempasi hatun päästään. »Onko se\nmahdollista, että te se olette!» Hänen kasvonsa hohtivat autuaallista\niloa. Hän aivan tutisi ihastuksesta. Hänen oli vaikea löytää sanoja, ja\nkun hän kömpelön hellästi tavoitteli entisen päällikkönsä kättä ja sai\nsitä puristetuksi, näki Bennett kyyneleitä hänen silmissään.\n\n»No ei toki! Ettenkö olisi mielissäni nähdessäni kapteenin — minä\nluulin teidän matkustaneen pois — en tiedä mihin — minä — minä en\ntiennyt, saisinko enää koskaan nähdä teitä!»\n\nKamiska ei olisi voinut olla sen iloisempi Adlerin nähdessään, kuin\nAdler Bennettin nähdessään. Hän sammalteli, sanat juuttuivat hänen\nkurkkuunsa, hän kohosi varpailleen, irvisteli ja kakisteli ja pudotti\nhattunsa. Hänen ilonsa oli lapsellinen, hillitön, teeskentelemätön,\nrehellinen kuin puhdas kulta. Heidän noustua kuistille työnsi hän ensi\ntyökseen tuolin Bennettille, eikä irroittanut hetkeksikään silmiään\nhänestä. Hänen uskollisuutensa oli vilpitön kuin koiran isännälleen\nosottama, nöyrä, epäitsekäs, vaatimaton, onnellinen yhdestä ainoasta\nkatseesta, ystävällisestä sanasta, hyväilystä. Hänestä olisi ollut\nihanin onni ja kunnia saada kuolla Bennettin edestä. Tämähän oli hänen\nkapteeninsa, hänen kuninkaansa, hänen jumalansa, hänen herransa ja\nkäskijänsä. Kaikki mitä hän teki, oli hyvin ja oikein; Bennett olisi\nvoinut iskeä hänet maahan siihen kohtaan, ja Adlerin mielestä se olisi\nollut paikallaan.\n\nKun Bennett sai hänet viimein mahtikäskyllä istahtamaan, asettui\nhän sulasta kunnioituksesta niin epämukavaan asentoon kuin vain voi\nlöytää tuolin äärimmäisellä reunalla. Koko ajan hän pyöritteli hattua\nkäsissään ja kumarteli ja noikkaili moneen kertaan. Mutta sitten hän\näkkiä muisti, mille asialle hän oli tänne tullut.\n\n»Ah, minähän tässä ihan unohdan — kun niin äkkiä keksin kapteenin\ntäällä, niin unohdin aivan hra Ferrissin. Kuinka hän jaksaa? Näin\nlehdistä, että hän oli käynyt hyvin kipeäksi.»\n\n»Hän on kuollut», vastasi Bennett rauhallisesti.\n\nAdler istui hetkisen sanattomana. Hänen alaleukansa pudota loksahti\nalas rinnalle, hänen silmänsä olivat jäykät ja pyöreät, ja hän tapaili\nhenkeä.\n\n»Onko hra Ferriss kuollut?» kysyi hän sitten verkalleen. »Minä — eihän\nse ole mahdollista.» Hän teki ristinmerkin.\n\nBennett ei virkkanut mitään, ja lähes viisi minuuttia istuivat molemmat\nvaitonaisina ja tuijottelivat ulos pimeään yöhön. Vihdoin katkaisi\nAdler äänettömyyden ja kyseli Ferrissin sairautta ja kuolemaa, johon\nBennett vastasi niin hyvin kuin taisi. Mutta Adlerin koko olennosta ja\näänensävystä oli helppo huomata, että Bennett, joka ilmielävänä istui\nhänen edessään, merkitsi hänelle paljoa enemmän kuin Ferriss, joka oli\nkuollut.\n\n»Mutta olettehan te toki terveenä, kapteeni, eikö totta?» kysyi hän\nlopuksi. »Eihän vain teitä mikään vaivaa?»\n\n»Ei», sanoi Bennett ja katseli tiukasti Adleria silmiin. Äkkiä hän\nsitten lisäsi:\n\n»Adler, se oli minun syyni, että hra Ferriss kuoli. Jollei minua\nolisi ollut, eläisi hän arvatenkin vielä. Minä sen sain aikaan. Minä\ntein niin, kuin luulin oikeaksi, mutta minä tiesin koko ajan, yhtä\nhyvin kuin sen nyt tiedän, että se oli väärin. Siis jos joku kysyy\nsinulta hra Ferrissin kuolemaa niin voit kertoa hänelle kaiken, minkä\nnyt tiedät — ymmärrätkö? Erehdyksestä minä tulin syypääksi hänen\nkuolemaansa. Enempää en sinulle kerro, mutta niin paljon pitää sinun\ntietämän.»\n\nAdler katseli Bennettiin. Hänen kasvonsa ilmaisivat hätäytymistä ja\nrajatonta ällistystä. Koko maailmanjärjestys tuntui hänestä luhistuvan\nyht'äkkiä kokoon. Bennett, tuo tutkimaton, ihmeellinen mies, joka\noli liitossa salaisten henkivoimain kanssa, hän, jonka aivoituksia\nihmisjärki ei voinut käsittää, jonka pää hipoi pilviä — hän, Bennett,\nteki nyt tiliä hänelle, Adlerille! Vähimmälle kaikista entisistä\nalamaisistaan. Kuningas uskoi huolensa orjalleen. Ja mitä ihmettä hän\nsitten juttelikaan? Että Ferrissin kuolema oli hänen syytänsä! Adler\nei tuota ollenkaan ymmärtänyt, hänen käsityskykynsä ei ulottunut\nniin pitkälle. Se kävi liian korkealta hänen voimilleen. Bennett\nmahtoi ajatella jotakin, mikä oli tapahtunut paluumatkalla jäiden yli\nkuljettaessa — jotakin, joka silloin oli ollut välttämätöntä tehdä, ja\njoka nyt vihdoin näin myöhään oli aiheuttanut hra Ferrissin kuoleman.\nKaikissa tapauksissa oli Bennett tehnyt niin, kuin hänen oli pitänytkin\ntehdä. Samalla tapaahan hän oli ollut syypää Mc Phersoninkin kuolemaan,\nmutta ei hän silloinkaan ollut voinut muuten menetellä.\n\nBennett ei ollut sen pitemmältä miettinyt asiaa, ennenkuin lausui nuo\nsanansa. Ensin hän oli vastannut välttelevästi Adlerin kyselyihin\nvarajohtajan kuolemasta. Mutta äkkiä oli häntä ruvennut hävettämään\nmoinen teeskentely entisen alamaisensa edessä. Hän oli tehnyt\nerehdykset — hirvittävän, uskomattoman erehdyksen — mutta täytyihän\nhänen toki olla mies kertomaan sen seurauksistakin. Ei tosin tainnut\nolla tarpeellista, ehkäpä ei järkevätäkään, kertoa koko hulluutta sen\ntäydessä laajuudessa; mutta tänä hetkenä hänestä tuntui siltä, että\nhänen omat miehensä — ainakin tämä ainoa läsnä oleva niistä — jotka\nolivat olleet hänen ja hänen ystävänsä käskettävinä, olivat oikeutetut\nsaamaan kuulla totuuden.\n\nMutta Adlerin ajatukset olivat tykkänään toisaalla, ja pian\npurkautuivatkin sanoiksi:\n\n»Kuulkaapas, kapteeni, nythän ne rustaavat uutta retkikuntaa; olette\nkaiketi kuullutkin siitä — se on englantilainen. Sitä ne sanovat\nDuan-Parsonin retkikunnaksi. Ne yrittävät kulkea sitä vanhaa väylää\nSmithin-salmen kautta. Aikomus on talvehtia Tasiusakissa ja sitten\nkoettaa kulkea salmen poikki, kohta kun jäät lähtevät keväällä. Mutta\nDuanen tuumat ovat ihan hulluja. Hän ei pääse pitkällekään pohjoiseen,\nei ainakaan 75 leveysasteen yli, siitä panen veikkaa. Kun me nyt taas\nlähdemme tuonne pohjoiseen, niin otattehan minut toki mukaan. Olittehan\nminuun tyytyväinen viime matkalla —»\n\n»Minä en lähde sinne enää, Adler.»\n\n»Ettekö?» Adler näytti vähän tyhmistyneeltä. »Minä luulin — tuota,\nen luullut teidän — niin, mutta kukaan muu kuin te ei siihen pysty,\nkapteeni.»\n\n»Oh, kyllä sellaisia on», sanoi Bennett välinpitämättömästi. »Duanekin\nsen tekee, jos hänellä on vain onnea matkassaan. Minä tunnen\nhänet hyvin. Hän on reipas veikko. Ei — minä olen siitä jo saanut\ntarpeekseni, Adler. Minun aikani on mennyt. Nyt on toisten vuoro.\nTahdotko lähteä Duanen mukaan? Minä annan sinulle suosituskirjeen häntä\nvarten. Olen varma, että hän mielellään ottaa sinut matkaansa.»\n\nAdler kavahti ylös tuoliltaan.\n\n»Luuleeko kapteeni» — sanoi hän kiihtyneesti — »luuleeko kapteeni\ntodellakin, että minä tahtoisin matkustaa muiden kuin teidän kanssa. Te\nkyllä lähdette vielä jonakin päivänä — siitä olen aivan varma. Me — me\ntahdomme vielä kerran yrittää onneamme, ennenkuin kuolemme. Ei meitä\nsentään ole vielä maahan nitistetty.»\n\n»Kyllä, sitä me juuri olemmekin, Adler», vastasi Bennett ja hymyili\nrauhallisesti. »Nyt me pysymme kauniisti kotona ja kirjoitamme kirjan\nretkestämme. Ja annamme toisen miehen yrittää navalle. Se ei ole meitä\nvarten — eikä tule koskaan olemaankaan, Adler.»\n\nPuolisen tunnin perästä Adler nousi pystyyn ja sanoi Bennettille:\n\n»Vieläköhän voin viipyä kauvempaa, jos aion päästä takaisin kaupunkiin\nviimeisellä junalla? Asemalla sanoivat sen lähtevän keskiyön\naikaan.» Bennett huomasi hänen kasvoistaan, että hänellä oli jotakin\nsydämellään, jota hänen oli vaikea saada sanotuksi — hän seisoi\nymmällään, muutteli jalkaa ja pyöritteli hattuaan. Vihdoin hän sanoi\nvähän epäröiden:\n\n»Ei suinkaan kapteeni tarvitsisi apumiestä tänne?» Ja ennenkuin Bennett\nkerkisi vastaamaan, jatkoi hän kiireisesti: »Minä olen aikoinani\nyritellyt vähin jotakin, osaan hoitaa puutarhaa, ymmärrän oikein hyvin\ntaimien ja kukkien ja sen sellaisten hoitoa, ja voisin autella teitä\nmissä askareissa hyvänsä.» Sitten hän sanoi hellyttävästi: »Antakaa\nminun jäädä tänne, kapteeni — siitä ei tule teille suuria kuluja —\nminä en tahdo kapteenilta penniäkään palkkaa. Antakaa minun olla\nkäskyläisenänne jonkun aikaa. Te tulette kyllä olemaan tyytyväinen\nminuun. Saanko jäädä, kapteeni — saanko jäädä?»\n\n»Lörpötystä, Adler», sanoi Bennett, »sinä voit jäädä tänne, jos\nsinua haluttaa. Keksimme sinulle kyllä jotain tointa täällä. Mutta\nluonnollisesti maksan siitä sinulle.»\n\n»En ota penniäkään», intti Adler melkein loukkautuneena.\n\nSeuraavana päivänä. Adler nouti kaupungista arkkunsa ja muutti\nBennettin luokse Medfordiin. Vaikka tri Pitts ei ollut kaukaan aikaan\npitänyt hevosia, kuului taloon kuitenkin yhä edelleen tallirakennus,\nja sen ylisille asettui Adler taloksi tallirengin entiseen huoneeseen.\nBennett ei saanut häntä mitenkään asumaan päärakennuksessa. Adler\nylpeili siitä, että tunsi hyvin oman asemansa. Ensi illasta lähtien hän\nei koskaan puhutellut Bennettiä ensiksi, ennenkuin häneltä kysyttiin\njotakin, ja koko hänen olemuksestaan voi huomata, kuinka iloinen hän\noli saadessaan taasen olla kapteeninsa käskettävissä. Olipa oikein\nhauska nähdä Adlerin palvelevan »lasisaliin» katetussa ruokapöydässä,\nodotellen sininen villapusero yllään oven vieressä käskyjä ja iloiten\npelkästään siitä, että näki Bennettin syövän. Aamuisin, kohta kun\naamiainen oli kannettu pöytään, oli Adlerin etuoikeutena ilmoittaa\nsiitä Bennettille, jonka hän enimmäkseen tapasi kirjoittelemassa\nhuoneessaan. Sitten Adler palasi ruokasaliin ja odotteli, että hänen\nherransa näyttäytyisi. Kohta kun hän kuuli tämän askeleet käytävässä,\nvärähteli hänen ruumiinsa ilosta. Hän ryntäsi Bennettin tuolin kimppuun\nja veti sen ulos pöydästä tämän istua, hääri hänen ympärillään ja\nsyötteli häntä kuin kanaemo polkastaan. Hän levitti suuliinan hänen\nrinnalleen, laski sanomalehdet hänen eteensä ja nykäsi kahvikupin\npuolen tuumaa lähemmäksi häntä. Koko aterian aikana hän ei irroittanut\nsilmiään hänestä, vaan vahti hänen jokaista liikettään, punoittaen\nylpeydestä ja hieroskellen käsiään tyytyväisyydestä ja hiljaisesta\nihastuksesta.\n\nAika meni menoaan, kohta oli kaksi viikkoa kulunut siitä kuin Bennett\nmuutti Pittsin taloon. Väsyneenä ja koneellisesti hän oli alkanut\nkirjoittaa kirjaansa, kertomusta retkikunnan matkasta. Työ oli\nvasten hänen mieltään. Hän oli jo kauan sitten kadottanut kaiken\nmielenkiintonsa napatutkimuksiin. Oli totta, mitä hän oli sanonut\nAdlerille — hän oli niistä jo saanut tarpeekseen, peruuttamattomasti.\nOvi oli paukahtanut kiinni hänen jälkeensä; hänen osansa maailmassa\noli näytelty loppuun. Nyt hän ainoastaan halusi tulla unhotetuksi\nniin pian kuin suinkin, saada elää hiljaa ja rauhallisesti yksikseen.\nMaineesta ja ylistyksestä hän ei enää välittänyt. Maailman tuonaan\nhäneen kohdistama kohiseva suosio tuntui hänestä nyt vain tyhjältä\nja joutavanpäiväiseltä touhinalta. Sitä hän ei enää tahtonut\nkuulla korvissaan. Hän tiesi, että kaiken maailman sivistyskansat\nodottivat jännityksellä hänen kirjansa ilmestymistä. Se painettaisiin\nsellaisillakin kielillä, joita hän ei itse ymmärtänyt — mutta kuinka\nturhaa ja tyhjänpäiväistä kaikki tuo hänestä olikaan!\n\nItse kirjoitustyökin oli hänelle sanomattoman kiusallista, mutta\nhän jännitti kaiken tarmonsa ja hartautensa, mitä hänelle oli vielä\njäänyt jälelle, ja työskenteli kahdeksan, joskus neljäkintoista tuntia\npäivässä. Tavallaanhan tuli tuosta kirjasta synninsovitus. Ferriss oli\nsen sankarina. Melkein itsekään sitä ajattelematta pidätti Bennett\nitsensä ja omat ansionsa, suunnitelmansa ja aatteensa kertomuksen\ntaustassa. Useammin kuin kerran hän antoi Ferrissille ansion urotöistä,\njotka hän itse oli suorittanut. Ferriss se oli retken johtaja ja\nvoittaja. Hänen osalleen tulivat kaikki laakeriseppeleet. Ferrissin\nesimerkki se oli innostanut miehiä tekemään parhaansa, silloin kuin\nheidän kohtalonsa näytti synkimmältä, Ferriss se oli todellisuudessa\npelastanut heidät kaikki, silloin kuin laiva oli murskautunut jäitten\nkeskeen, hänen tarmonsa, hänen lannistumaton rohkeutensa, kestävyytensä\nja viisautensa johtanut joukon vihdoin jäämuurien yli Koljuhin-vuonoon.\n\n»Vaikka minä olin nimellisesti johtaja», kirjoitti Bennett, »syrjäydyin\naina hänen tieltään. Hänettä me olisimme epäilemättä kaikki\nmenehtyneet, ennenkuin lopulta pääsimme maihin. Hänen luja tahtonsa\nvoittaa, maksoi mitä maksoi, antoi meille jokaiselle siivet. Minne hän\nnäytti tien, sinne me seurasimme häntä, hänen uljuutensa ei voinut\nkoskaan masentua, hänen uskonsa lopulliseen voittoon ei voinut koskaan\npettää; hänen älynsä, hänen terävänäköisyytensä oli vallan ihmeellinen.\nHän oli syntynyt suureksi keksijäksi.»\n\nEräänä päivänä, kun Bennett tapansa mukaan meni päivällisen syötyään\npuutarhaan kävelemään ja polttamaan sikarin, ennenkuin jälleen istui\ntyönsä ääreen, huomasi hän ihmeekseen, että hänen nenästään alkoi\nvuotaa verta. Se oli vähäpätöinen seikka ja taukosi muutaman minuutin\nkuluttua, mutta se pani Bennettin kuitenkin ajattelemaan terveyttänsä;\nja hänen mieleensä muistui, ettei hän parina viime päivänä ollut\nvoinut oikein hyvin. Hänellä oli ollut kipuja selässään ja säärissään,\ntoisinaan oli hänen päätänsäkin särkenyt ja viime aikana oli työ\nruvennut maistamaan hänelle yhä enemmän puulta, |a pelkkä ponnistus\nkuljettaa kynää paperilla vaivasi häntä.\n\n»Hm», arveli hän vähän myöhemmin päivällä, kun uusi verenvuotokohtaus\ntuli, »jokohan minun pitäisi ottaa vähän kiniiniä?»\n\nMutta seuraavana päivänä hän ei kyennyt syömään mitään, ja vaikka\nistuikin sitkeästi työnsä ääressä, kärsi hän herkeämätöntä kuumetusta.\nMuutenkin tunsi hän itsensä sangen heikoksi. Illalla hän kirjoitti\nkaupunkiin tri Pittsille ja pyysi tätä tulemaan Medfordiin seuraavana:\npäivänä.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nSeuraavan maanantain aamupäivällä pari tuntia murkinan jälkeen tapasi\nLloyd portailla neiti Douglasin, joka oli kävelypuvussa ja kantoi\nlaukkua kädessään.\n\n»Lähdettekö te ulos sairaan luo?» kysyi Lloyd vähän kummissaan. »Minne\nte menette?» Lloyd oli näet jälleen ilmoittautunut palvelusvuoroon, ja\nhänen nimensä oli ylinnä järjestyslistalla. »Minä luulin, että minun\nvuoroni oli lähteä», hän lisäsi.\n\nNeiti Douglas tuli ilmeisesti hyvin hämilleen. Selvää oli, ettei\nhän ollut odottanut tapaavansa Lloydia. Hän pysähtyi hämmästyneenä\nja sopersi: »E—ei—ei, kyllä minun nyt on lähdettävä. Minut — sain\nylimääräisen kutsun — on joku, joka erityisesti tahtoo minua tulemaan —\nniin se kävi.»\n\n»Vai niin se kävi?» sanoi Lloyd hiukan jyrkästi, sillä toverin\nhämilleenjoutuminen oli liiaksi silmiinpistävä.\n\n»Niin — tarkoitan — ei, ei se oikeastaan niinkään ollut, mutta\nylihoitajatar — neiti Bergyn — hän luuli — hän tahtoi — että te\nmieluummin menisitte hänen puheilleen.»\n\n»Niin menenkin», virkkoi Lloyd, »mutta odottakaahan täällä, kunnes\nolen saanut tietää, miksi minut on syrjäytetty.»\n\nLloyd kiiruhti neiti Bergynin luo, hyvin loukkautuneena moisesta\nmenettelystä. Kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, luuli hän\nansainneensa enemmän myötätuntoisuutta. Hänethän olisi nyt pitänyt\nlähettää ensimmäisenä tuleen.\n\nKun Lloyd äkkiä syöksähti sisään, nousi neiti Bergyn pystyyn ja\nkiirehti selittämään:\n\n»Minä tahdoin vain säästää teiltä nykyhetkenä vaivaa ja — ja uusia\nikävyyksiä, Lloyd, senvuoksi annoin neiti Douglasin astua teidän\ntilallenne. Kutsu tuli Medfordista. Tri Pitts oli itse täällä aamulla,\nja hän oli samaa mieltä kuin minä.»\n\n»Mitä mieltä hän sitten oli. En ymmärrä oikein —»\n\n»Minusta olisi», vastasi ylihoitajatar, »tämä potilas ollut erikoisen\nvastenmielinen ja tuskauttava teidän hoidettavaksenne. Hra Bennett on\nnäet vuokrannut tri Pittsin talon ja asuu siellä tätänykyä. Silloin\nkun hra Ferriss alkoi kääntyä kipeäksi, oli hra Bennett paljon yksissä\nhänen kanssaan ja hoiti häntä, kunnes tri Pitts kävi väliin ja hankki\nsinne sairaanhoitajattaren. Sittemmin on tohtori myöskin saanut\nselville, että hra Bennett on ollut hyvin varomaton. Joka tapauksessa\non hän tavalla tai toisella saanut tartunnan ja on nykyään hyvin\nsairaana. Tri Pitts haluaa sinne hoitajattaren heti kohta. Sattui\nolemaan teidän vuoronne, mutta minusta oli parempi hypätä teidän\nnimenne yli ja lähettää Louise Douglas teidän sijastanne.»\n\nLloyd vaipui istumaan tuolille, kädet hervottomasti sylissä. Hän näytti\npuolittain suuttuneelta, puolittain hämmentyneeltä. Mutta äkkiä hän\nhuudahti kiivaasti:\n\n»Niin, ymmärrän hyvin kaiken tuon, toisinhan ei voi ollakaan, mutta\nkaikkihan tietävät, että nyt on minun vuoroni, kaikki tietävät, kenen\nnyt pitäisi lähteä, kuinka sitten tulee käymäänkään — mitähän kaikki\nluulevatkaan, kuullessaan että minun täytyi jäädä kotiin — ja kohta kun\n— kohta sen jälkeen kuin — kaiken tämän jälkeen, mitä on tapahtunut.\nEi, minun täytyy päästä lähtemään! Minun ennen kaikkia muita, ja juuri\nsenvuoksi, että nytkin on lavantaudista kysymys niinkuin edelliselläkin\nkerralla.»\n\n»Mutta Lloyd, ettehän te voi mennä sinne,»\n\nEi, se oli totta, hänhän ei voinut. Potilashan oli juuri se mies,\njoka oli nöyryyttänyt häntä niin syvästi, joka oli käsittänyt hänet\nniin hirveästi väärin ja tehnyt hänelle vääryyttä — se mies, jota hän\nei enää voinut rakastaa. Kuinka hän voisikaan enää tavata Bennettin?\nMutta kuinka hänen tulisi menetellä, että voisi kieltäytyä tuosta\nhoitovuorosta? Kuinka hän selittäisi tovereille, minkä vuoksi hän\ntoisen kerran löi laimin velvollisuutensa? Lloyd väänteli käsiään,\ntuntien itsensä väsyneeksi ja viheliäiseksi. Kuinka nuo vaikeudet\nja ikävyydet kasautuivatkin niin peräkkäin hänen kannettavakseen!\nTuskin hän oli yhdestä päässyt, kun jo kohtasi toisen. Bennett oli\nhänelle nyt aivan vieras, välinpitämätön henkilö, ja sittekin hän\nvaistomaisesti vältti tapaamasta häntä jälleen. Ja hänenhän ei\nvain pitäisi tavata häntä — jos lähtisi — vaan olla hänen luonaan\npäiväkaudet, tunti tunnilta, elää yhdessä hänen kanssaan sairassuojan\nlähentävässä ilmapiirissä. Mutta taas toiselta puolen — kuinka hän\nvoisi kieltäytyäkään tästä hoitovuorosta? Muu henkilökunta antaisi\nehkä yhden laiminlyönnin anteeksi; mutta uusiutunutta laiminlyöntiä ei\nvarmastikaan hyväksyttäisi. Mutta eikö nyt tarjoutunut tilaisuus ollut\nkuin odottamaton sallimuksen suoma, jotta hän voisi jälleen kohottaa\narvoaan toverien silmissä? Lloyd teki pikaisen päätöksen. Hän nousi\npystyyn.\n\n»Minä lähden sinne», sanoi hän.\n\nHän oli itsekin sangen ällistynyt päätöksestään. Sitä hän ei ollut\nennättänyt kauan miettiä. Kun hän oli ensi kerralla ajatellut\ntunnustaa lankeemuksensa tovereille, oli se tuntunut hänestä kovin\nvaikealta, milteipä mahdottomalta. Tänä hetkenä se ei juuri ollut sen\nhelpompaa; mutta kun hän oli nyt saavuttanut uudelleen entisen henkisen\nvoimansa, joka oli pelastanut edellisestä kiirastulesta, niin tuntui\nhänestä helpolta mukautua kaikkiin uusiin olosuhteisiin, kävivätpä ne\nsitten kuinka tukaliksi hyvänsä. Mikä oli kerran hänelle onnistunut,\nkävisi ehkä nytkin päinsä. Lloyd rupesi hämärästi ymmärtämään, että\nitsehillintä, luonnollisten vaistojen varma voittaminen, jotka olivat\nitsekkäitä siksi, että ne olivat niin luonnolliset, oli seikka, johon\nvähitellen voi perehtyä ja jonka asteettain voi oppia. Mikä hyvänsä\nvoitto, jota ei voitettu ainoastaan hetken hyödyn takia, karaisi\nluonnetta ja terästi tahtoa seuraavaa taistelua varten. Hän oli\nluullut, että Bennett oli iäksi lannistanut hänen tahdonvoimansa. Mutta\noliko se totta? Eikö tappio ollut vain väliaikainen, ohimenevä? Eikö\nhän vähitellen saavuttaisi entisen voimansa pitämällä lujasti kiinni\nsiitä, mitä alkeelliset oikean velvollisuuden ja toden periaatteet\nmääräsivät ihmisille? Eikö voitto omasta itsestään ollut kaikkein\nsuurin voitto — suurempi, paljon suurempi voitto, kuin mitä voi odottaa\nkamppailusta hänen tahtonsa ja Bennettin tahdon välillä?\n\nEnnenkuin tuntiakaan oli kulunut näistä mietteistä, oli hän jälleen\nmatkalla Medfordiin. Kuinka paljon siellä oli tapahtunutkaan, kuinka\nsuuresti olosuhteet muuttuneetkaan sitten hänen viime käyntinsä; ja\nkuinka suuresti olikaan Bennett muuttunut, niin että hänen täytyi\nvaihtaa koko käsitystään tuosta miehestä! Kerran oli ajatus Bennettin\nvaarallisesta tilasta aiheuttanut hänelle herkeämätöntä pelkoa,\nkiusannut häntä kaiket päivät ja pitänyt häntä valveilla monet yöt.\nVoiko olla mahdollista, että Bennettin elämä ja kuolema oli hänelle\nsamanarvoinen asia — kuten minkä muun potilaan kohtalo hyvänsä? Lloyd\nei voinut siihen vastata, hän ei tiennyt, mitä vastata. Varmaa ainakin\noli, ettei hänen sydämensä ainakaan sykkinyt sen kovempaa, vaikka hän\ntiesi Bennettin olevan vaarallisesti sairaan. Hän tiesi itsessään, että\n_hänen_ Bennettinsä oli jo kuollut; että kun hän nyt palasi takaisin\nMedfordiin, ei se tapahtunut siksi, että Bennett tarvitsi apua ja\nhoitoa, vaan siksi, että joku oli siellä hyvin sairaana.\n\nKun hän soitti tohtori Pittsin ovikelloa, tuli jokin ihmeellinen,\nvieras mies avaamaan oven ja kysyi, oliko hän sinne tilattu\nsairaanhoitajatar.\n\n»Kyllä», Lloyd vastasi, »minä se olen. Onko tri Pitts kotona?»\n\n»Hän on yläkerrassa, omassa huoneessaan», kuiskasi mies, ja lukitsi\nulko-oven niin äänettömästi kuin taisi. — »Hän ei tahdo, että minä\ntulisin hänen luokseen — tarkoitan, ettei tohtori tulisi — en ole\nsaanut nähdä häntä neljään päivään. Kysykääpäs tohtorilta, enkö\nsaa kurkistaa sisään — nähdäkseni edes vilauksenkin hänestä. —\nAjatelkaapas, neiti, että minä en ole saanut nähdä häntä neljään\npäivään! Ajatelkaapas vain sitä! Ja sitten minun täytyy kertoa\nteille, ettei hänen anneta edes syödä tarpeekseen — ei muuta kuin\nvähän maitoa ja kanakeittoa riisin kera. Ja hän kun ei ole koskaan\nsietänyt riisiä; kyllä tuo on liian vähän sairaalle miehelle. Minä\nvalmistin hänelle eilen kunnollista lihamuhennosta, josta hän piti niin\npaljon naparetkellä ollessamme, mutta tohtori ei sallinut hänen edes\nmaistaakaan sitä — irvisteli minulle vain vasten naamaa!»\n\nLloyd antoi taloudenhoitajattaren ilmoittaa tri Pittsille\nsaapumisestaan, ja yläkertaan noustuaan hän tapasi lääkärin itsensä,\njoka odotteli häntä sairassuojan ulkopuolella — ei saman suojan, jossa\nFerriss oli maannut, vaan erään toisen huoneen. Se oli paras huone koko\ntohtorin talossa ja sijaitsi sen perällä.\n\n»Mutta mitä tämä merkitsee, minähän odotin neiti Douglasia tulevaksi»,\nhuudahti tohtori puoliääneen, keksittyään Lloydin. »Teitä minä kaikista\nvähimmän odotin täällä näkeväni.»\n\n»Minun oli pakko tulla», vastasi Lloyd levollisesti, vaikka tunsikin\nkasvojensa punoittavan tulikuumina. »Minun vuoroni oli lähteä, enkä\nvoinut sietää ajatella, että toiset tietäisivät minun jääneen kotia.»\n\nTohtori aprikoi hetkisen, mutta tahtomatta syventyä sen pitemmältä\ntuohon kiusalliseen asiaan pani hän päänsä kallelleen, aivan kuin siten\nhuomauttaakseen, ettei se ollut hänen asiansa.\n\n»Nii-in», sanoi hän sitten epäröiden, »kaikki on niin merkillistä\nkuin vain saattaa olla. Molemmat he olivat yhtä kurjassa tilassa,\nkun retkikunta oli joutunut perikadon partaalle ja pelastettiin\nvalaanpyyntilaivaan — juomavesi kelvotonta, ruumiissa ei vähintäkään\nvastustusvoimaa, niin että basilleilla oli herran päivät kehittyä; ja\nmahdollista on, että molempien sairauteen oli sama syy, mutta nyt on\nhänen tilansa niin huono kuin olla saattaa.»\n\n»Onko hän — hyvin kipeä?» kysyi Lloyd arastellen.\n\n»Niin, mitäpä sanoisinkaan — hän ei tosin enää heilu elämän ja kuoleman\nvälillä niinkuin hra Ferriss aikanaan. Kapteeni Ward Bennettin tilanne\non minulle selvä kuin päivä; kun hän on sairas, niin on hän sitä\ntäydellä todella; hänen ruumiinsa ryntää sairautta kohti hillittömästi\nkuin raivostunut härkä. Hän on nyt yhtä huono, kuin hra Ferriss oli\nsairautensa kolmantena viikkona.»\n\n»Luuletteko hänen tuntevan minut?»\n\nLääkäri pudisti päätään. »Ei, hänhän enimmäkseen hourii — sehän kuuluu\nasiaan. Jollemme saa kuumetta laskemaan, kuolee hän käsiimme. Siinä on\nnykyhetken vaara. Nyt voitte itse nähdä hänet; tuossa hän makaa. Katsos\nkummaa! Nyt se veitikka on jälleen noussut pystyyn!»\n\nKun Lloyd astui sisälle huoneeseen, istui Bennett pystyssä vuoteessa ja\ntuijotti suoraan eteensä tyhjään ilmaan, pienet karsastelevat silmät\nselki selällään ja laihtuneet, kurtistuneet kädet levottomasti nyppien\npeitettä. Leualla kasvoi viikon vanha parransänki. Hän kuiski ja mutisi\nraivoisalla kiireellä käsittämättömiä sanoja. Hän oli käynyt vallan\ntoisennäköiseksi siitä, kun Lloyd oli viimeksi hänet nähnyt. Tuo suuri\nruumis oli luhistunut kokoon. Kasvoissa oli iho käynyt ryppyiseksi kuin\nvanha pergamentti, ja sen alta näki koko jykevän luuston paistavan\nesiin. Ensi silmäyksellä voi huomata, että tuo mies oli ollut hyvin\nlähellä kuolemata. Sillä aikaa kuin Lloyd irroitti hatun päästään ja\nrupesi varustautumaan hoitotoimiin, sai tohtori Bennettin pannuksi\njälleen makaamaan ja täytti sitten otsalle pantavan jääpussin uudestaan.\n\n»Nyt ei hänen voimistaan voi kerskua», sanoi hän puoliääneen itsekseen.\n\n»Kuinka kauvan hän on jo maannut tuolla tapaa?» kysyi Lloyd.\n\n»Lähes kahdeksan tuntia. Hän oli siunaaman aikaa tajuissaan eilen\naamulla ja kysyi itse, oliko hänellä yhtään toivoa.»\n\nSitä ei juuri ollutkaan; hänen ennen niin mahtavat ruumiin- ja\nsielunvoimansa raukesivat hirvittävää vauhtia. Kuinka paljon tohtori\nyritti virkistää häntä voimakkailla lääkkeillä, kuinka itsepäisesti\nLloyd kävikin kamppailemaan kuolemaa vastaan, niin ilmeistä oli, että\nBennettin tila yhä huononi.\n\n»Se tässä myöskin on niin vietävän pahaksi», sanoi tohtori, »ettei\nhän itse tunnu välittävän ollenkaan siitä, jääkö henkiin vai\nei. Jos hän saisi tahtonsa perille, olisi hän kohtakin kuollut.\nVaikeata on pelastaa potilaan henkeä, joka ei itse välitä vähääkään\npelastumisestaan. Jos hän tahtoisi kamppailla henkensä edestä, niinkuin\nteki napamatkallaan, niin saisimme hänet hyvinkin vielä jaloilleen.\nMutta kun asianlaita on tällainen —» hän kohautti masentuneena\nhartioitaan.\n\nSeuraavana iltana kello 9 aikaan istui Lloyd valvomaan sairaan luona,\nja tohtori tahtoi käydä riisuutumatta makuulle erääseen alakerran\nhuoneeseen. Lloyd oli saanut määräyksen herättää hänet heti, jos\nsairaan tilassa tapahtuisi jonkinlaista muutosta.\n\nMutta kun tohtori hapuili pimeässä portaita alas, oli hän kompastua\nAdleriin ja Kamiskaan. Adler istui portailla koira vierellään, molemmat\nkyyryissään pimeässä, pitäen uskollisesti vahtia ja korvat herillään\nkuulustellen vähintäkin ääntä Bennettin huoneesta.\n\nAdler kavahti pystyyn ja kumarsi, kun tohtori meni ohi.\n\n»Eikö vielä kuulu yhtään parempaa?» hän kuiskasi.\n\n»Ei rahtuakaan muutosta», vastasi toinen tuimasti. »Hän voi voimistua\nkolmen viikon perästä, ja yhtä hyvin voi hän kuolla jo tänä päivänä —\nsiinä minun tietoni. Nyt tiedätte aivan yhtä paljon kuin minäkin. Tuo\npahuksen koira!»\n\nHän oli tullut tallanneeksi Kamiskaa, joka pidättyi sankarillisesti\nulahtamasta, ja sitten hän jatkoi matkaansa.\n\nAdler istahti jälleen hyvin varovaisesti, ettei porraslauta narahtaisi.\nHän otti Kamiskan pään käsiensä väliin ja keinutteli sitä edes takaisin.\n\n»Mitä me teemmekään, pikku koiraseni?» kuiskutti hän valittavasti.\n»Mitä sitten teemmekään, jos kapteeni, jos kapteeni — jollei hän —» hän\nei jaksanut sanoa lausettaan loppuun. Kamiska istahti jälleen hänen\nvierelleen, ja molemmat jatkoivat hiljaista yövartiotaan.\n\nJa vain parinkymmenen askeleen päässä heistä kuului loppumattomana\nkiihkeänä virtana sairaan suusta — hirvittävän yksitoikkoisella äänellä:\n\n»Aivan niin, reki n:o 2 esiin. Nyt ovat kaikki miehet käyneet siihen\nkäsiksi. Näin kyllä selviämme. Eteenpäin, eteenpäin, yhä vain\neteenpäin; suoraan kohti etelää, yhä vain etelää kohti — etelää, etelää\n— etelää!... Kas niin, nyt olemme jälleen kiinteällä jäällä. Tuopa oli\npahin jäämuuri, minkä vielä olemme tavanneet. Hei, kaikki miehet sen\nylitse! Joko lävitse tai ylitse, muuten murskaan kallon jokaiselta! Kas\nvain, kävihän se päinsä! Tiesinhän kyllä, että pääsisimme tästäkin.\nJa sitten seuraava reki. Hei, matkaan vain! Joka miehelle illaksi\nkaksinkertaiset annokset — ei, mitä minä puhunkaan — puolet annokset,\nneljännesannokset... ei, kuin kolme viidesosaa annosta koiranlihaa ja\nlusikallinen paloviinaa! — enempää ette saa, ette voi saada, miehet!\nTuleepa yöksi oikein tiukka pakkanen — minus 38 astetta. Tänään emme\nedenneet puolta kilometriä enempää. Joka miehellä on jalat kipeinä ja\nhe ovat niin uuvuksissa ja niin nälissään — ja heitä palelee.»\n\nÄkkiä kohosi ääni valitushuudoksi: »Hyvä Jumala! emmekö koskaan joudu\nmatkaan?... Hiljaa siellä, mitä minä kuulenkaan? Kuka se uikuttaa?\nOliko se Ward Bennett? Kukaan ei saa uikuttaa, kävipä kuinka kävi.\nOlkaa toki miehiä. Me taistelemme, kunnes kaadumme, mutta emme valita\nemmekä uikuta. Oliko siellä joku, joka sanoi, että jäätikön toisella\npuolella oli valaanpyyntilaivoja? Se on valhetta. Eteenpäin, eteenpäin,\nyhä kohti etelää — ei, ei etelää kohti, vaan kohti pohjoista, kohti\npohjoista- Me onnistumme, ja pian, miehet — — matkaan, matkaan vain!\nMinä vannon teille, että kohta olemme perillä, pieni ponnistus vain\nvielä, miehet! Kohta olemme perillä!» Äkkiä kohosi hän istualleen ja\nulvahti: »Johan olemme navalla!»\n\nSitten hänen äänensä painui epäselväksi mutinaksi.\n\nLloyd seisoi hänen vieressään ja pakotti hänet painumaan jälleen\nmakuulleen. Mutta sitten värähti hän itse rajattomasta säälistä. Tuo\nmiesparka oli niin surkean heikko. Hän, joka oli nainen, hän kykeni\ntaivuttamaan hänet laskemalla vain kätensä hänen rinnalleen — tuon\nmiehen, joka kerran oli ollut niin valtavan voimakas.\n\nÄkkiä alkoi Bennett uudelleen hourailla. »Missä Ferriss on? Missä\nRichard Ferriss on? Missä on 'Frejan' retkikunnan varajohtaja?»\n\nHän vaikeni jälleen ja jäi makaamaan liikkumattomana, vain värähtelevät\nkädet nyppivät herkeämättä peitettä. Sitten hän huusi taas:\n\n»Nyt huudan kaikkia nimeltä!» Nopeasti ja hiljaisella äänellä hän huusi\nlaivan kaikkien upseerien ja miesten nimet ja vastasi itse kaikkien\npuolesta:\n\n»Adler — täällä; Blair — täällä; Dahl — täällä; Fishbaugh — täällä;\nHawes — täällä; Mc Pherson — täällä; Mukk Tu — täällä; Woodward —\ntäällä; kapteeni Ward Bennett — täällä; tri Sheridan Dennison — täällä;\nvarajohtaja Richard Ferriss —» Ei mitään vastausta. Bennett odotti\nhetkisen ja toisti sitten kysymyksensä: »Varajohtaja Richard Ferriss» —\nHän vaikeni jälleen, mutta huudahti sitten hurjasta pelosta vapisevalla\näänellä: »Varajohtaja Richard Ferriss, vastaa, kun sinua huudetaan!»\n\nSitten rupesi hänen sekava järkensä muistelemaan jotakin:\n\n»Adler — täällä; Blair — kuoli rasituksesta Point Kanessa; Dahl —\ntäällä; Fishbaugh — kuoli nälkään Koljuhin-vuonolle mennessä; Hawes —\nkuoli kuumeeseen Cap Kamenniin luona; Mc Pherson — ei jaksanut seurata\nmukana, vaan sai jäädä jälkeen; Mukk Tu — täällä; Woodward — kuoli\nnälkään; tri Sheridan Dennison — paleltui kuoliaaksi Koljuhin-vuonolla;\nvarajohtaja Richard Ferriss — sai kuolemansa parhaan ystävänsä,\nkapteeni Ward Bennettin toimesta!» Viime lauseen hän toisti moneen\nkertaan, ja huusi sitten kovaa: »Richard Ferriss, Richard Ferriss!»\nja lisäsi jälleen: »Sai kuolemansa parhaan ystävänsä, kapteeni Ward\nBennettin toimesta!» Välistä tuntui Ferrissin näkeminen vaivaavan\nhäntä; hän huuteli edelleen kaikkia nimeltä ja vastasi itse »täällä»\njoka nimen jälkeen, kunnes tuli Ferrissin kohdalle; silloin hän ei\nvastannut mitään, mutta huusi sitten epätoivoisella äänellä: »Richard\nFerriss, vastaa, kun sinua huudetaan —» Äkkiä hän sitten parahti\nsydäntäsärkevän tuskallisesti: »Taivahan nimessä, Richard, vastaa, kun\nsinua huudetaan!»\n\nTunnit kuluivat. Kello löi 10, sitten se löi 11. Kello 12 mittasi Lloyd\nhänen ruumiinlämpönsä, joka oli hyvin korkea, ja nouti uutta jäätä\njääpussiin. Bennett mutisi yhä hourailujaan, huuteli Ferrissiä, rukoili\nhäntä vastaamaan sekä toisteli sitten: »Varajohtaja Richard Ferriss,\nsaanut surmansa parhaan ystävänsä, Ward Bennettin toimesta!» Hänen\ntuskansa oli niin järkyttävä, että Lloydin silmiin useammin kuin kerran\nkihosivat viljavat vedet.\n\n»Richard Ferriss, Richard Ferriss, vastaa, kun sinua huudetaan; Dick,\nukkoseni, miksi et vastaa, rakas ystävä, kun huudan sinua? Miksi et\nkäy esiin ja vastaa: 'Kaikki hyvin'? Ferriss, Ferriss, vastaa toki,\nkun huudan sinua... Saanut surmansa parhaan ystävänsä toimesta...\nKoljuhin-vuonossa — kuollut, ja minä olen siihen syypää... Eteenpäin,\nmiehet; teidän täytyy; tänään sataa lunta, ja jäät ovat rikki, niin\npitkältä kuin silmä kantaa... Seuraava reki esiin. Edelleen n:o 4;\nkas tuolla on taas ahtojäitä; minä pieksän teidät eteenpäin, jollette\nmuuten joudu! Esiin n:o 4... Lloyd Searight, mitä te täällä teette?»\nYht'äkkiä oli tuo sekava mutina vaihtunut selväksi puheeksi. Muutos oli\nniin äkillinen, että Lloyd, joka oli selkä vuoteeseen päin kopeloinut\nlaukkuaan, käännähti ympäri ja näki Bennettin istuvan pystyssä\nvuoteessa ja tuijottavan häneen silmät selällään, katseessa palaavan\nymmärryksen ilme. Hetkisen taukosi Lloydin sydän säikähdyksestä\nsykkimästä. Tuo äkillinen muutos kuumehourailun pimeydestä selvän\ntietoisuuden valoon oli kuin kuolleista herääminen, aavemainen,\nkammottava. Hän ei kyennyt hillitsemään itseään, vaan rupesi värisemään\nja nojautui takanaan olevaan pöytään.\n\nMutta Bennettin kalmankalpeat, laihtuneet kasvot, joiden alaosa oli\nniin esiintyöntyvä, otsa kapea ja matala, ja leuassa monipäiväinen\nparransänki, sai pian kuolettavan kauhun ja peljästyksen ilmeen.\n\n»Mitä te täällä teette, Lloyd?» hän huusi.\n\n»Hiljaa», sanoi tyttö kiireisesti ja astui vuoteen luo, »ensiksikään te\nette saa olla pystyssä, vaan on teidän käytävä heti makaamaan ja oltava\nhiljaa. Te olette hyvin sairas.»\n\n»Sen kyllä tiedän hyvin itsekin», vastasi Bennett väsyneesti. »Sen\ntiedän itsekin vallan hyvin. Mutta te ette saa olla täällä. Joka\nsilmänräpäys, minkä viivytte tässä huoneessa, on teille vaarallinen.\nMinä vaadin, että heti poistutte täältä. Ymmärrättekö — hetipaikalla!\nKutsukaa tohtori tänne. Älkää tulko vuoteen luo», sanoi hän\nkiihtyneesti ja koetteli nousta istualleen. Hän veti syvään henkeään,\nja hänen silmänsä loistivat. Kauhu ja mielenliikutus oli palauttanut\nhänelle selvän ymmärryksen takaisin.\n\n»Te kuolette, jos jäätte tänne», sanoi hän miltei hengettömästi. »Ulos\nhuoneesta», komensi hän. »Ulos koko talosta! Tämä on nyt minun taloni;\nminä täällä käsken — ymmärrättekö? Ei, ei!» huudahti hän, kun Lloyd\nlaski kätensä hänen hartioilleen painaakseen hänet jälleen makaamaan.\n\n»Älkää koskeko minuun! Menkää pois vuoteen luota!»\n\nHän koetteli vetäytyä eroon tytöstä. Sitten teki hän mahtavan\nponnistuksen, ja hänen onnistui nousta istualleen, huolimatta toisen\npidättelyistä.\n\n»Minä saan kyllä teidät lähtemään», hän intti; hän ponnisteli Lloydia\nvastaan ja tarttui tätä ranteisiin. Hänen kiihtymyksensä oli niin\nväkevä, että Lloyd oli menettää jälleen kaiken malttinsa.\n\n»Kuuletteko, te ette saa olla täällä! Lähtekää paikalla ulos tästä\nhuoneesta!»\n\n»Ei», sanoi Lloyd levollisesti, »nyt on teidän jälleen käytävä\nmakaamaan ja koeteltava nukkua. Tällä kertaa te ette saa minua\nlähtemään.»\n\nBennett tarttui häneen toisella kädellään, ponnisti toisella vuoteen\npäätä vastaan ja torjui häntä luotaan kaikesta voimastaan.\n\n»Pysykää erossa minusta, sanon minä, pysykää erossa! Teidän täytyy\ntehdä, mitä minä sanon. Olen aina saanut tahtoni perille, ja\nsaan tälläkin kertaa. Siitä voitte olla vallan varma. Te — te —»\nhän läähätti ponnistuksesta, häveten omaa heikkouttaan, häveten\nsanomattomasti, että tytön piti nähdä hänet tässä tilassa. »Minä —\nteidän täytyy — tahdotteko minun käyttämään väkivaltaa teitä vastaan»?\nTe ette saa päästää asiaa niin pitkälle.»\n\nLloyd tarttui levollisesti toisella kädellään hänen molempiin\nranteisiinsa, ja tukien toisella kädellä häntä selästä painoi hänet\njälleen patjalle kuin pienen lapsen.\n\n»Minä olen — olen tällä hetkellä hiukan heikko», sanoi Bennett ähkien\nponnistelunsa johdosta; »mutta kuulkaahan nyt toki, Lloyd, mitä sanon.\nMinähän tiedän, ettette enää voi sietää minua, mutta minä pyydän teitä\nlähtemään täältä — lähtemään hetipaikalla.»\n\n»En!»\n\nKuinka ihmeellisesti sallimus pyörittikään heidän osiansa! Niin\nlyhyessä ajassa oli heidän suhteensa tullut vallan vastakkaiseksi\nsiitä, mikä se ennen oli ollut. Nyt oli tyttö väkevä ja mies heikko.\nNyt pääsi tyttö voitolle, ja mies hävisi. Tyttö sai riemuita voitostaan\nja mies nöyrtyä. Mies sai rukoilla ja tyttö kieltää. Tytön tahto\nselviytyi taistelusta voittoisana, eikä miehen.\n\nTappio ei olisi voinut sen suurempi ollakaan! Yksinpä sekin asia, jota\nmies oli yrittänyt niin epätoivoisesti välttää ja johon hän oli syössyt\nFerrissin — senkin oli kohtalon salaperäinen pyörä kääntänyt jälleen\nesiin, eikä hänen vallassaan ollut tukahduttaa sitä.\n\n»Ah, ei!» hän huudahti, »eikö minulla jo ole tarpeeksi\nomallatunnollani! Ferriss ja hänen kuolemansa! Tahdotteko te pakottaa\nminua saattamaan teidänkin henkenne vaaraan, kaiken sen jälkeen, mitä\nolen tehnyt? Te ette saa viipyä täällä!»\n\n•Kyllä, sen aion tehdä», Lloyd vastasi.\n\n»Minä käsken teitä lähtemään. Talo on minun. Lähettäkää tohtori\npuheilleni. Missä Adler on?» Ja sitten hän pyörtyi.\n\nPari tuntia myöhemmin, kun päivä alkoi valjeta, ja Bennett nukkui\nsikeästi saatuaan nukutuslääkettä, istui Lloyd pienen pöydän ääressä\nakkunan luona, käsi leualla, miettiväisenä ja hajamielisenä,\ntirkistellen näkemättömin silmin aamuruskon sarastusta omenapuiden yllä.\n\nAkkuna oli sen verran raollaan, että huoneeseen voi tulla raitista\nilmaa. Hän istui kauvan liikkumattomana, vain joskus pyyhkäisten\nraskasta, pronssinkarvaista tukkaansa pois otsaltaan ja ohimoiltaan.\nKaikki ajatusvoima, kaikki aivojen pienet rattaat, jotka pyörivät\ntoistensa lomissa, hiljenivät vähitellen kulussaan. Hän rupesi\najattelemisen sijasta tuntemaan, vaistomaan. Hänen ajatustensa\nvähitellen kadotessa eräänlaisen mieluisan tylsyyden tilaan tuntui\npinnalle nousevan jonkinlaista heikkoa, epämääräistä, outoa liikettä.\nAivot eivät enää toimineet. Mikä astui niiden tilalle? Sydänkö? Hän\nei voinut selittää itselleen tuota uutta aistimusta, siksi hämärä ja\nsekava se vielä oli. Hän tunsi suloista liikutusta, mutta ei osannut\nsanoa, oliko hän rajattomasti iloissaan vaiko rajattomasti suruissaan;\nhän hymyili, ja kuitenkin kiilsivät kyyneleet hänen tummansinisissä\nsilmissään.\n\nHänestä tuntui, kuin olisi hän kestänyt kovan sisällisen kamppailun,\ntahi oikeammin kokonaisen jakson kamppailuja; kuten olisi hän hyvin\nkauan astellut hämärässä, maanalaisessa käytävässä, mutta nyt noussut\njälleen tähtien valoon. Hän tunsi värisevää iloa, syvää hellyyttä\nkaikkea kohtaan, mikä vain oli oikein ja totta ja hyvää, iloa siitä,\nettä elämä oli palannut jälleen takaisin. Päivä koitti säteilevänä\nkoko maailman yli, yö oli ollut lempeä ja hiljainen, mutta nyt alkoi\nensimmäinen, kevyt aamutuulonen liikutella puiden oksia, nurmea,\nkukkasia ja runsaskasteisia pensaita tien varrella, ja ilma oli täynnä\nmaan ja metsän ja puutarhain tuoksua. Ilo elämästä ja ilo kaikesta,\nmikä on elämääkin arvokkaampi ja kestävämpi, joka ei horju eikä koskaan\nkatoa, nousi hänessä äkkiä pinnalle kuten siunaus, aallonläikähdys,\nsalaperäisenä ja ihmeellisenä. Se oli noita silmänräpäyksiä, jolloin\nvoi toivoa kaikkea, uskoa kaikkea ja kestää kaiken.\n\nHän pidätti henkeään ja kuunteli — mitä kuunteli, sitä hän ei itsekään\ntiennyt. Nyt oli hänellä jälleen tuo ennenkin tunnettu aistimus,\nettä jokin suuri onni lähestyi häntä, sama tunne, joka hänellä oli\nollut eräänä toisena aamuna, auringon sarastaessa, eräässä toisessa\nhuoneessa, jolloin hän oli myöskin taistellut vihollista vastaan.\nMutta nyt oli hänen vastassaan paljon voimakkaampi vihollinen, aamu\nsarasti uuden, paljon tärkeämmän päivän edellä, ja suurin onni, mitä\nkoko maailma voi tarjota, oli tulossa hänen osalleen. Kuinka kaikki tuo\nolikaan tapahtunut, sitä hän ei tiennyt. Eikä hetkeäkään ollut miettiä\nasiaa, punnita sitä. Hän oli kuulevinaan suurien siipien suhinaa\nympäriltään, näkevinään loistavan valon puhkeavan esiin pilvien takaa,\nerottavinaan ihanata soitantoa ilmasta.\n\nMutta hän ei nähnyt mitään valoa, ei kuullut mitään soitantoa. Loiste\nja säveleet tulivat hänestä itsestään, kumpusivat esiin hänen omasta\nsielustaan. Hänen ajatuksensa olivat aivan liikkumatta. Sydän vain eli\ntänä ihmeellisenä kesäaamuna, ja hänen sydämessään loisti valkeus, ja\nsieltä soitto kajahteli. Rakkaus, jonka hän oli luullut kuolleen iäksi,\nistui jälleen voittoisana ja autuaana valtaistuimellaan ja lauloi\nriemunsa kuuluviin sydämen soiton säestyksellä, loisti ja säteili\naamuruskon kirkkaudella.\n\nKuolisiko Bennett? Tuo kysymys puhkesi äkkiä esiin hänen mielessään,\nuhkaavana, hirvittävänä, kuten kamala kummitus, jota hän väistyi\nväristen. Valo, tuo jumalallinen sädesoihtu, joka oli valautunut\nhänen ylitseen, loi nyt pelottavan varjon edelleen. Soiton sävelien\nmukana kuuli hän ukkosen jyrähtelyä. Tuo vanha vihollinen, josta hän\njo oli luullut vapautuneensa, oli palannut odottamatta. Se kykki\njälleen ja väijyi häntä joka loukosta. Se hiipi hänen taakseen,\nvalmiina ryntäämään esiin, iskemään kylmät kyntensä hänen kurkkuunsa,\ntappaakseen hänet, musertaakseen hänet murheen alle, jonka hän tiesi\nsurmaavan hänet. Nyt hän rakasti Bennettiä kaikesta sydämestään ja\nkaikesta voimastaan; kuinka oli saattanutkaan toisin olla? Bennett\nkuului hänelle — ja hän? Hänhän eli vain hänen läheisyydessään, tunsi\nolevansa niin kiinnitetty häneen, kuin olisi ollut osa hänestä. Lloyd\nei tiennyt, kuinka hän voisikaan elää, jos Bennett kuolisi. Hänestä\ntuntui, kuin tämän kuollessa irtautuisi hänestä itsestään jotakin, joka\noli koko hänen olemuksensa perustana, irtautuisi ja riistäisi häneltä\nkaiken voiman jaksaa enää sen jälkeen itsekään elää. Mutta sehän oli\nvain helpotus hänelle. Ajatus eloon jäämisestä Bennettin kuoltua,\nelämän rajattomasta orpoudesta ja yksinäisyydestä, oli niin hirvittävä,\nettei hän uskonut, että hänen järkensä jaksaisi kestää sitä.\n\n»Lloyd.»\n\nBennett oli herännyt ja katseli häneen kuumeisessa hädässä. »Lloyd»,\nhän toisti, ja hänen ennen niin luja ja syvä äänensä värisi surkeasti.\n»Minä olin väärässä, ja minä pyydän teitä jäämään. Älkää menkö pois\nminun luotani.»\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä Lloyd oli polvillaan hänen vuoteensa\nvieressä. Hän otti toisen noista suurista, laihtuneista, jäntereisistä\nja kuumeisista käsistä omiensa väliin ja kuiskasi: »En koskaan, en\nkoskaan, rakkahin ystäväni, en koskaan niin kauan kuin elän.»\n\n\n\n\nX.\n\n\nKun Adler kuuli Bennettin epävakaiset askeleet portaissa ja kuuli\nLloydin sanovan hänelle, ettei mitään kiirettä ollut, ja että hänen\npiti ottaa vain yksi askel kerrallaan, käännähti hän nopeasti\n»lasisalin» akkunasta, josta oli katsellut hedelmäpuiston punaisia\nja kellertäviä lehtiä, joita lokakuun tuuli pudisteli ilmaan, veti\nisäntänsä tuolin ulommaksi aamiaispöydästä ja jäi seisomaan sen taakse\nsilmät jäykästi kiinnitettyinä oveen.\n\nLloyd avasi oven, ja Bennett astui sisään, nojaten Pittsiin.\nSilmänräpäyksessä seisoi Adler suorana kuin sotamies kuullessaan\ntorventörähdyksen, ja kun Bennettin piti käydä istumaan, työnsi hän\ntuolin sopivan lähelle pöytää ja avasi hänen suuliinansa pamahduttaen,\nkuten olisi levittänyt lipun liehumaan tuulessa. Pitts lähti melkein\nsamassa ulos huoneesta, mutta Lloyd jäi istumaan ja tarjoilemaan\nBennettille tämän syödessä aamiaista, kaasi hänelle maitoa, levitti\nvoita hänen leivälleen ja avasi hänelle keitetyt munat.\n\n»Kahvia?» kysyi Bennett äkkiä. Lloyd pudisti päätään.\n\n»Ei vielä tänä viikkona.»\n\nBennett katseli nyrpeissään maitolasia, jonka Lloyd oli asettanut hänen\neteensä.\n\n»Tuommoista latkua», murahti hän. »Miksei yhtä hyvin vähän lämmintä\nsokerivettä eikä sitten mitään muuta. Lloyd, minä en voi sietää enää\ntuota juomaa. Ja annappa olla — sehän on lisäksi lämmintäkin», lisäsi\nhän ja työnsi kiihtyneesti lasin läheltään.\n\n»Tietysti se on lämmintä», sanoi Lloyd. »Lehmähän hankittiin tänne\nnimenomaan sinun takiasi, ja Adler on juuri lypsänyt sen — eikä se ole\nmitään latkua.»\n\n»Latkua, latkua se on», intti Bennett. Hän tarttui kuitenkin lasiin ja\nkatsoi nuhtelevasti Lloydiin.\n\n»Sinun takiasi juon tätä latkua nyt viimeistä kertaa. Mutta minä sanon\nsinulle, että tämä on todellakin viimeinen kerta. Nyt olen latkinut\nniin paljon maitoa näinä kolmena viime viikkona, että se olisi\nriittänyt lastenkodille kokonaisen vuoden tarpeeksi.»\n\nKohta kun Bennett oli alkanut toipua, piti hän saman saarnan maidon\nvuoksi joka kerta ruokapöydässä, ja joka kerran oli hänen ollut pakko\nnielaista se alas melkein yhtenä suullisena.\n\nAdler toi aamupostin ja sanomalehdet. Lloydille oli kolme kirjettä,\nja Bennettille pieni kirja »Viime aikojen pohjoisnapatutkimuksista»,\njonka hänen kustantajansa oli lähettänyt hänelle, samalla pyytäen\nhäntä, pätevimpänä nykyajan asiantuntijana tällä alalla, antamaan\nsiitä lausuntonsa. Kirjaan myöhemmin lisätyssä liitteessä oli lyhyt\nkuvaus »Frejan» matkasta ja hänen omasta suurtyöstään. Lloyd laski\nkirjeensä avaamatta vierelleen, levitti sanomalehden eteensä ja sanoi:\n»Nyt luen tätä, sillä aikaa kuin sinä syöt. Puuttuuko sinulta mitään?\nJoitko maidon — kaiken maidon?» Samassa tuokiossa hän huomasi Adlerin\nkuuristuneen kasvojaan suojaavan tarjottimen taa ja taistelevan\nväkevätä naurunhalua vastaan, ja epäluulonsa herättyä kumartui Lloyd\netsimään maitolasia pöydältä. Bennett oli piilottanut sen leipäkorin\ntaa.\n\n»Ethän ole juonutkaan kuin kaksi kolmannesta siität, sanoi Lloyd\ntyytymättömänä. »Ward, kuinka sinä voit ollakaan noin lapsellinen!»\n\n»No niin, niin», murahti Bennett ja tyhjensi maitolasin sen enempää\nvastustelematta.\n\n»Nyt minä luen sinulle ääneen, jos et enää tarvitse mitään. Adler, me\nvoimme hyvin avata yhden akkunoista, ulkona on niin lämmintä.»\n\nBennettin syödessä aamiaistaan, jona oli paahdettua leipää, maitoa\nja kananmunia, silmäili Lloyd lehteä ja luki siitä hänelle, minkä\nluuli huvittavan häntä. Pian hän keksi kokonaisen palstan pituisen\nsähkösanoman.\n\n»Kuulepas nyt vain!» hän huudahti ja alkoi lukea; »On tullut\nsähkösanoma, että pohjoisnaparetkikunnan höyrylaiva 'Curlen' on\nsaapunut Tasiusakiin Grönlannin rannikolle, mukanaan kahdeksantoista\nDuane-Parsonin retkikunnan Jäsentä. Kapteeni ilmoittaa, että laivalla\non kaikki hyvin, ja että matka on sujunut suotuisasti. Hän aikoo\nviettää talven Tasiusakissa hankkiakseen koiria ja grönlantilaisia\nrekiä, joiden hän uskoo kestävän paremmin ahtojäissä kuin Euroopassa\nvalmistettujen, ja sitten jatkaa 'Curlenilla matkaa keväällä, kohta kun\nSmithin-salmi avautuu jäistä. Tämä käynee päinsä kuitenkin myöhemmin\nkuin kapteeni Duane luulee, koska siellä päin liikkuneet valaanpyytäjät\nkertovat erinomaisen aikaisesta talvesta ja suuresta jääpaljoudesta\nsekä itse salmessa että Kane-meressä. Tämä taas tietää jokseenkin\nmyöhäistä kevään joutumista, joten 'Curlenin' lähtö Tasiusakista voi\nsuurestikin viivästyä. Asiantuntijat Grönlannin-tutkimuksen alalla\novat valittaneet, että kapteeni Duane on valinnut talvehtiakseen Cap\nSabinen eteläpuolella olevan kohdan, koska jääsuhteet Smithin-salmessa\novat aivan arvaamattomat. Jos jäät tulevat estämään pääsyn salmeen\nvielä niin myöhään kuin heinäkuussa, mikä ei tunnu lainkaan\nmahdottomalta, niin saanee kapteeni Duane viettää vielä yhden talven\nlisää Tasiusakissa tai Upernivikissa ja sen kautta kuluttaa pahoin sekä\nvarojaan että miestensä kärsivällisyyttä ja kestävyyttä.»\n\nLloyd vaikeni, he vaikenivat molemmat. Bennett avasi uuden munan.\n\n»No, mitä ajattelet?» kysyi Lloyd viimein,\n\n•Niin», virkkoi Bennett, »mitäpä tuo kaikki minua liikuttaakaan.»\n\n»Sehän on sinun työtäsi», vastasi tyttö melkein kiivaasti.\n\n»Ei. Se on Duanen työtä.»\n\n»Mitä sillä tarkoitat?»\n\n»Nythän voi hän koettaa onneaan.»\n\n»Mutta mitä sinä sitten teet?» huudahti Lloyd ja katsoi tiukasti\nrakastettuunsa.\n\n»Rakas ystäväni, minähän olen koettanut, eikä se minulta onnistunut.\nNyt», lisäsi hän ja kohautti välinpitämättömästi hartioitaan, »en\ntuosta juuri enää välitä. Se ei huvita minua enää lainkaan.»\n\n»Mutta sitähän et voi tarkoittaa», sanoi Lloyd päättävästi. Bennettin\ntuolin takaa hän keksi Adlerin katseen, joka oli työntänyt tarjottimen\nkainaloonsa ja nyt kehottavasti nyökkäili hänelle. Hän voi nähdä,\nkuinka Adlerin huulet äänettömästi kuiskivat: »Kas niin, tuolla tapaa\nhänelle pitää puhua. Jatkakaa vain samaa menoa.»\n\n»Sitäpaitsi minullahan on kirjani valmistettavana, ja lisäksi olen\nsairas rahjus, joka istun ja juon pelkkää latkua.»\n\n»Onko siis aikomuksesi heittää koko elämäntyösi sikseen? Koko\ntulevaisuutesi?»\n\n»No niin, entäpä kun sellainen on aikomukseni? Mitä sitten?» Äkkiä\nkäännähti hän Lloydia kohti. »Sinunhan juuri ei pitäisi pyytää minua\nlähtemään sinne uudestaan. Kuinka voit sellaista vaatiakaan?»\n\nLloyd värähti tahtomattaan, ja hän tarttui vaistomaisesti Bennettin\nkäteen, joka lepäsi pöydällä.\n\n»Ah, ei toki!» hän huudahti. »Ah, ei, ei, sitä en tahdo. Sinä olet\noikeassa. Nyt ei sinusta ole enää sellaisille matkoille.»\n\n»No, se oli hyvä», sanoi Bennett, kuten kysymys olisi sillä ikipäiviksi\nratkaistu.\n\nLloyd tarttui kirjeisiinsä ja avasi naisten tapaan niiden kuoret\ntukkaneulallaan. Mutta hänen käydessä niitä lukemaan rupesi Bennett\nlevottomasti liikehtimään tuolillaan. Hän katseli otsa rypyssä Lloydia,\nhänen valkeata pukuaan, esiliinaa, joka riippui hänen kaulastaan,\npieniä kultanappeja hänen hihoissaan, hänen punoittavia poskiaan,\ntummansinisiä silmiään ja upeata, pronssinkarvaista tukkaansa, josta\npieniä irtaimia kiharoita häilyi ohimoille ja niskassa. Sitten hän\nsanoi äkisti:\n\n»Adler, te voitte mennä.»\n\nAdler kumarsi ja vetäytyi pois huoneesta.\n\n»Keltä olet saanut kirjeitä?» sanoi Bennett sitten.\n\n»Tri Streetiltä, Louise Douglasilta ja hra Campbellilta.»\n\n»Hm, vai niin — mitä niillä sitten on kirjoittamista? Tri Streetillä ja\nLouise Douglasilla?»\n\n»Tri Street pyytää, että ottaisin hoitaakseni erään hyvin tärkeän\nleikkaustapauksen, kohta kun pääsen irti täältä, 'erään kaikkein\nvaikeimpia ja mielenkiintoisimpia leikkauksia, mitä hän on koskaan\nsuorittanut'. Niin hän kirjoittaa. Louiselta on kokonaista neljä sivua\nja pelkkää lörpötystä.»\n\n»Entä Campbell?» Bennett vilkaisi kolmanteen, jokseenkin paksuun\nkirjeeseen Lloydin edessä. »Hänhän näyttää kirjoittaneen enemmänkin\nkuin neljä sivua. Mitä hän sanoo? Onko sekin 'lörpötystä'?»\n\nLloyd sipaisi tukan ohimoiltaan taapäin.\n\n»Hm — ei. Hänellä on tosiaankin jotakin sanottavaa. Mutta siitä emme\nnyt välitä. Ward, minun on nyt palattava kaupunkiin. Ethän sinä enää\ntarvitse sairaanhoitajaa.»\n\n»Mitä sinä puhutkaan?» Bennett rypisti jälleen otsaansa ja kääntyi\nhänelle ominaisella käännähdyksellä katsomaan Lloydiin, niin että näki\ntämän karsastelematta.\n\nLloyd toisti, mitä oli sanonut, ja vastasi hänen väitteisiinsä:\n\n»Nythän sinä olet melkein aivan terve, eikä olisi vallan oikein —\ntahdikasta minulta viipyä täällä enää tuntiakaan kauempaa, kuin on\nvälttämättömän tarpeellista. Minä palaan kaupunkiin huomenissa tai\nylihuomenissa.»\n\n»Mutta minä vakuutan sinulle, että olen todellakin vielä hyvin heikko.\nOlen poloinen, kurja, karille ajanut hylky.»\n\nHän koetteli yskiä oikein pahasti..\n\n»Tuosta kuulet sen itsekin, ja yöllä oli minulla kova kuume, ja aamulla\noli minulla niin surkeita kipuja täällä» — hän viittasi hämillään\nrintakehäänsä. »Pelkäänpä, että käyn uudestaan sairaaksi.»\n\n»Joutavia. En ole lainkaan huolissani sinun tähtesi.»\n\n»Niinkö vain», vastasi Bennett, »sitten lähden minäkin — annan palttua\nkaikelle. Sinä et kai ole yhtään huolissasi, kun näet minun lähtevän\nulos tähän raakaan, kylmään ilmaan — keuhkojeni ollessa niin kurjassa\ntilassa?»\n\n»Sinun keuhkosi kurjassa tilassa! Milloin sen kivun olet saanut?»\n\n»Niin, näetkös, minusta tuntuu jolloinkin, etteivät keuhkoni ole enää\noikein kunnossa.»\n\n»Eikö todellakaan, lapsi parka? Luulenpa todellakin, että ilmasto\nKoljuhin-vuonossa oli liiaksi hermoja vahvistava —♦\n\n»Mitä Campbell kirjoittaa?»\n\n»Ja ravinto liian voimakasta sinun ruumiillesi —»\n\n»Mitä se Campbell kirjoittaa?»\n\n»Ja sitten sait kai siellä vähän liiaksi ruumiinliikuntoa —»\n\n»Lloyd Searight, minä kysyn sinulta, mitä hra Campbell kirjoitti\nsinulle —»\n\n»Hän kysyy, tahdonko ruveta hänen vaimokseen.»\n\n»Tahdotko ruveta hänen vaim — hänen vaimokseen! No, sepä juupeli ei ole\narkalasta kotoisin.»\n\n»Hra Campbell on erinomaisen miellyttävä ja kunnianarvoinen mies.»\n\n»Niin, tietystikin, minullehan se on samantekevää. Lähde sinä vain\nkaupunkiin ja rupea hra Campbellin vaimoksi. Tule onnelliseksi. Minä\nsen suon teille kaikesta sydämestäni. Lähde sinä vain ja jätä minut\ntänne kuolemaan yksinäni.»\n\n»Niin lähdenkin, hra Bennett. Toivon vain, että te pian unhotatte\ntunteneenne kerran onnettoman naisen — tytön, jonka ainoa vika oli että\nhän rakasti teitä.»\n\n»Matkusta sinä vain ja lähetä minulle joskus ajatus, kun keinun tuolla\nkaukana aalloilla, ja vuodata hiljainen kyynele — kuule, mitä sinä aiot\nvastata Campbellille?»\n\n»Vain yhden sanan: tulen.»\n\n»Lloyd, ole nyt tosissasi. Tämä ei ole enää leikkiä.»\n\n»Leikkiä», vastasi tyttö ontolla äänellä. »Ei, se on tosiaankin\nsurullista leikkiä. Ah, jospa vain olisin rakastanut häntä tyttären\nrakkaudella, niin olisi nyt helpompi ollakseni!»\n\n»Ah, Ward, Ward», hän huokasi, nyt ovat kaikki onnettomuutemme ja\nsurumme ja koettelemuksemme ohitse, ja nyt olemme lopultakin löytäneet\ntoisemme ja rakastamme toisiamme, ja kaikki vastaiset vuodet tuovat\nmeille vain yhä suurempaa onnea ja vievät meitä yhä lähemmäksi\ntoisiamme.»\n\n»Mutta on jotakin, josta meidän täytyy puhua, Lloyd», sanoi Bennett\nvähän ajan perästä, kun he kykenivät jälleen puhelemaan järkevästi\nkeskenään, »mitä sinä ajattelet oman toimesi suhteen? Sinä puhut\nminun tulevaisuudestani, mutta mitä ajattelet omasta kohdastasi?\nNythän me menemme naimisiin, mutta minähän tiedän, kuinka paljon sinä\nolet pitänyt työstäsi. Sinulle käynee hyvin vaikeaksi luopua siitä.\nMinusta ei tunnu olevan vallan oikein, että pyydän sitä sinulta.\nNyt juuri sait kirjeen tri Streetiltä. Tiedän kyllä, kuinka haluat\nsaada hoidettavaksesi sellaisen mielenkiintoisen tapauksen, josta hän\npuhuu. Minulta olisi hyvin itserakasta pyytää, että jättäisit sikseen\ntoimialasi. Sehän on sinun elämäntyösi, sinun tulevaisuutesi, josta nyt\non kysymys.»\n\nLloyd otti tri Streetin kirjeen, piti sitä kurotetussa kädessään, repi\nsen keskeltä kahtia ja pudotti palaset lattialle.\n\n»Noin minä teen elämäntyölleni.»\n\nKun hän sitten vetäytyi vähän erilleen Bennettistä, sanoi tämä hänelle\ntotisesti:\n\n»Lloyd, rakastatko sinä minua?»\n\n»Kaikesta sydämestäni, Ward.»\n\n»Ja tahdotko tulla vaimokseni?»\n\n»Tiedäthän, että tahdon.»\n\nBennett tarttui siihen pikku vihkoon »pohjoisnapatutkimuksista», jonka\noli aamulla saanut, ja nakkasi sen kauas lattialle. »Noin minä teen\ntulevaisuudelleni», sanoi hän.\n\nHetkisen he istuivat vaitonaisina ja katselivat toisiaan onnellisina\nsilmiin. Sitten veti Bennett tytön rinnalleen, ja tämä kietoi\njälleen kätensä hänen kaulaansa ja laski päänsä hänen olalleen,\nhuoahtaen hiljaa tyytyväisyydestä ja helpotuksesta ja ilosta, että\ntuo pitkä, kova koetuksen aika oli nyt ohitse, ettei häntä vastassa\nollut enää yhtään kamppailuja, vaikeita tilanteita ja sietämättömiä\nvelvollisuuksia. Nyt hän oli kärsinyt ja voittanut, nyt hän oli saanut\npalkintonsa, nyt seuraisivat pitkät, rauhalliset onnen vuodet.\n\nMyöhemmin aamupäivällä kävi Bennett ottamaan jokapäiväistä\npäivällisuntansa; huolellisesti peitettynä hän makasi pienessä\nkorituolissa »lasisalissa». Sillävälin oli Lloydilla kiirettä\npoimia puutarhasta kukkia mahtavaan posliinimaljakkoon, jonka aikoi\nviedä Bennettin huoneeseen. Silloin ilmestyi Adler äkkiä puutarhan\nkäytävälle, Kamiska kintereillään. Adler otti kunnioittavasti hatun\npäästään.\n\n»Pyydän neidin antamaan minulle anteeksi», hän sanoi ja pyöritteli\nhattua käsissään. »En tahtoisi olla tungetteleva, ja jos satun\nsellaiseksi tulemaan, niin pyydän neidin varoittamaan minua. Mutta\nmitä hän sanoikaan — vai sanoiko hän jotain — kapteeni nimittäin?\nMinä tarkoitan — aamullahan oli puhetta lähteä jälleen pohjoista\nkohti. Kuulin, että neiti puhui siitä aamiaispöydässä. Neiti puhui\nkerrassaan suurenmoisesti — niin hänelle pitääkin puhua. Minusta ei\nvain ole puhumaan, sillä minulla on niin hirvittävä kunnioitus häntä\nkohtaan. En olisi ikinä uskonut, että kapteeni sanoisi joutuneensa\nhäviölle ja luopuvansa koko tuumasta. Mutta näettekös, neiti, minä\nluulen nyt, että kapteenin laita ei ole ollut ihan oikein tähän aikaan\n— kuumettakin lukuunottamatta. Hän on käynyt niin heikoksi — sitä hän\njuuri on. Olisipa neiti vain nähnyt, millainen mies hän oli - ennen\n— siellä ylhäällä jäätiköillä. Sehän se nyt kerta on hänen toimensa,\njonka Herramme on hänelle antanut. Hän on ainoa mies, joka kykenee\nsen tekemään, ja kun pitää nähdä, että hän heittää nyt koko homman\nsellaisen kolmannen luokan merimiehen kuin Duanen toimeksi — tuollaisen\nprofessorin, joka on purjehtinut vain pelkkiä rannikkoja pitkin eikä\nymmärrä jäistä sen enempää kuin -- kuin neiti — niin tulen ihan\nkipeäksi, kun tuota pitää ajatellakseni. — Mitäpä kapteenista tuleekaan\nsitten, jos hän heittää kaiken sikseen? Hän joutuu istumaan ja\ntorkkumaan vain kotona kuin toinen hyväkäs professori ja kirjoittelee\nsanomalehtiin ja aikakauskirjoihin -- ja ehkäpä käy niinkin hullusti,\nettä hän oikein rupee lueskelemaan kirjoja. Ajatelkaa sitä, rakas\nneiti — kapteeni lueksimassa! Ja sillä aikaa kuin hän istuu kotona\nja kirjoittelee ja — Herra meitä armahtakoon! — lueskelee, niin tekee\ntoinen, joka ei ole viidettä osaakaan niin pystyvä mies kuin hän,\nhänen työnsä! Se ihan kerrassaan särkee minun sydämeni, sen se tekee»,\nkivahti Adler epätoivoissaan, »jos kapteeni tekee minkä uhkasi. Ei se\nole läheskään niin hullua, vaikka napa jäisi häneltä saavuttamattakin,\nkuin että hän tykkänään luopuisi yrittämästä sinne. Jos sellainen\nmies kuin kapteeni — tai sellainen mies, jona häntä olen pitänyt —\njos hän nyt luopuisi koko hommasta, kun hän yhtä hyvin voi viedä sen\nperillekin.»\n\n»Mutta kuulkaahan, Adler», väitti Lloyd, »minustahan oikeastaan tuntuu,\nettä kapteeni — hra Bennett — on tehnyt kaiken, mitä hän on voinut.\nAjatelkaapas, mitä kaikkea hän on saanut kestää. Ettehän _tekään_ ole\nvoinut unohtaa Koljuhin-vuonoa?»\n\nMutta Adler teki kärsimättömän eleen sillä kädellään, joka piteli\nhattua. »Vaaroista ei saa olla puhettakaan eikä rasituksista, eikä\nelämällä ja kuolemalla ole mitään merkitystä, eikä millään muulla\nasialla koko maailmassa. Sehän on kerta hänen toimensa, johon\nkaikkivaltias Jumala on pannut hänet, ja silloin on hänen tehtävä se.\nEikö neidillä todellakaan ole mitään sanottavaa hänelle? Eikö voisi\npuhella hänelle vähän järkeä? Neiti ei saisi päästää häntä jättämään\nkesken. Hänenhän pitää olla mies eikä mikään professori.»\n\nAdlerin mentyä Lloyd istahti pikku penkille puistokäytävän varrella ja\nlaski kukat putoamaan syliin⁵ Hän nojautui taapäin ja katseli suoraan\neteensä, ajatellen mitä kaikkea oli parin viime kuukauden kuluessa\ntapahtunut. Kuinka kesä olikaan muuttanut heidän molempain koko elämän,\nkuinka perin toisenlaiseksi kaikki oli käynytkään.\n\nÄkkiä ja aivan valmistautumatta olivat nämä kaksi voimakasta, varmaa ja\nkorkealle tähtäävää ihmistä törmänneet yhteen, nainen miestä vastaan,\nja nainen, luonnostaan heikompana, oli saanut nöyrtyä ja tuntea\nitsensä voitetuksi. Hetken oli hänestä tuntunut, kuin olisi hän tullut\nauttamattomasti muserretuksi, eikä kykenisi enää koskaan kohoamaan\npystyyn; hänestä oli tuntunut, kuin olisi hänen elämässään tapahtunut\nperinpohjainen mullistus, ja että koska hän kerran oli horjahtanut,\nhän horjahtaisi jatkuvastikin — yhä uudestaan ja uudestaan, niin että\nhänen koko myöhempi elämänsä tulisi olemaan pelkkää tappiota tappion\npäälle. Mutta vielä suurempi täristys oli seurannut tuota ensimmäistä\n— taistelu hänen omaa itseään vastaan, ankarin taistelu kaikista.\nHän, joka oli hävinnyt kamppaillessaan miehen ylivoimaa vastaan, hän\noli voittanut taistelussa pahaa vastaan, oli saanut voiton itsestään,\nhän oli ollut tosi, kun helpompi olisi ollut olla valheellinen, hän\noli alistunut toveriensa tuomion alaiseksi, vain siksi ettei tahtonut\nvalehdella.\n\nHänen lyhytaikainen, ehkäpä luuloteltu vihansa Bennettiä kohtaan, joka\noli niin julmasti käsittänyt hänet väärin ja nöyryyttänyt häntä, se oli\nkadonnut aivan itsestään. Sitten oli tullut aika, jolloin oikullinen\nkohtalo oli muuttanut tilanteen vallan vastakkaiseksi, jolloin hän\noli ollut väkevä ja mies heikko, jolloin tämän vuoro oli ollut joutua\ntappiolle ja hänen voittaa. Nyt ei hänen tarvinnut enää pitää Bennettiä\nherranaan. Ja sillä kertaa kun hän oli nähnyt tämän niin heikkona, niin\nsurkean kykenemättömänä torjumaan hänen kätensä vähintä kosketustakin,\nkun hänen oli ollut pakko ei vain nähdä, vaan myöskin lievittää miehen\nsuuria kärsimyksiä, silloin oli hänen vanha rakkautensa palannut, koska\nse ei voinut kuolla. Silloin oli hän oppinut voittamaan oman itsensä,\nhän oli myöskin oppinut unohtamaan oman itsensä; ja hänen toimensa,\nhänen elämäntyönsä, josta hän ennen oli ollut niin ylpeä, oli ruvennut\nnäyttämään hänestä vähäarvoiselta asialta. Nyt hän kuului Bennettille,\nja tämän elämä kuului hänelle. Hän olisi koko vastaisuudessa — sen\nhän tunsi — onnellinen saadessaan olla tämän vierellä, ja hänen\nylpeytenänsä olisi ylpeys rakastetusta miehestä.\n\nMutta nyt oli se odottamaton asia tapahtunut, että Bennett oli luopunut\nkoko tulevaisuudestaan. Hänen toipilaana ollessaan oli Lloyd usein\npuhellut pitkään ja vakavasti hänen kanssaan, ja osaksi Bennettin\nomista kertomuksista, osaksi omista johtopäätöksistään oli hän voinut\nmielessään seurata niitä sielullisia muutoksia, jotka Bennett oli\nelänyt. Tämäkin oli saanut kestää kokeen, kulkea kiirastulen halki.\n\nLuonnostaan, kasvatuksensa ja elämänlaatunsa kautta oli Bennettistä\ntullut kova, hiukan raaka ja itserakas mies, joka ei missään\ntapauksessa suvainnut toisten puolelta vastarintaa. Hänellä ei ollut\nkärsivällisyyden lahjaa eikä sääliä yleistä inhimillistä heikkoutta\nkohtaan. Hänen sydämensä oli tunteeton, koko hänen luonteensa ja\nluonnonlaatunsa oli kovennut kaikista hänen toisille antamistaan\niskuista, enemmän kuin itse kokemistaan.\n\nSitten oli onnettomuus tullut. Ferriss oli kuollut, ja Bennettin\nkeksintö, että hän, joka ei omasta mielestään voinut milloinkaan\nerehtyä, nyt oli vihdoin erehtynyt törkeällä ja hirvittävällä tavalla —\nse keksintö oli tärisyttänyt hänen olemustaan sydänjuuriin saakka. Ja\nse oli vain alkua; kun hänen sielunsa usvaan ja hämärään oli vihdoin\npuhjennut reikä, oli siitä tunkeutunut sisälle inhimillinen vaisto,\nomantunnon tuskat musertivat hänen ylpeää itsetuntoaan, jalomielisyys\nja sovinnollisuus astuivat itserakkauden tilalle, lempeys synnynnäisen\nraakuuden tilaile, leppeä suvaitsevaisuus hänen vanhan jäykkyytensä ja\nvallanhimonsa tilalle.\n\nTämän uuden elämänkatsomuksensa vaikutuksesta oli Bennett tehnyt\nAdlerille sen tunnustuksen, joka oli niin suuresti ällistyttänyt hänen\nentistä matruusiaan. Bennett oli samaten kuin Lloydkin koettanut\nselvittää itseään eroon väärästä tilanteesta osottautumalla oikeassa\nhahmossaan tovereilleen. Itse sitä tietämättään olivat he käyttäneet\nsamoja keinoja vapauttaakseen sielunsa valheesta.\n\nSiitä myöskin seurasi, että Bennett oli päättänyt antaa Ferrissille\nniin suuren ja vallitsevan aseman kirjassaan ja antaa hänelle\nkunnian koko retkestä. Mitä enemmän hän muisteli Ferrissin uljuutta,\nviisautta ja kuntoa, sitä enemmän tuli hänen teoksestaan rakkauden\ntyö, syynsovitus, ja sitä enemmän hän itse omissa ajatuksissaankin\nsiirtyi taustaan. Vihdoin — ja se ei kenties ollut kaikkein vähin\ntekijä Bennettin sielullisessa muutoksessa — hän oli käynyt sairaaksi,\ntuo voimakas ja itsevaltias mies oli tullut heikoksi kuin lapsi,\njota voi yhdellä sormella johtaa. Hänen täytyi äkkiä vaihtaa paikkaa\nsen naisen kanssa, jonka hän oli luullut niin suurin uhrauksin iäksi\nkukistaneensa. Hänen ennen niin valtava ruumillinen voimakkuutensa\noli nyt saanut taipua tuon naisen kädestä, hänen järkkymätön tahtonsa\noli saanut väistyä naisen levollisen varmuuden edessä, joka astui\nhäntä vastaan ja voitti hänet, kun hän luuli murtaneensa sen tyyten.\nBennettkin oli astunut ulos tulikokeesta, puhdistuneena, lempeämpänä,\nnöyrtyneenä, maahan muserrettuna surusta ja hyödyttömästä tuskasta.\nKaikki kunnianhimo oli kuollut hänestä. Hänen entinen uhkamielisyytensä\nja häikäilemättömyytensä oli muuttunut päinvastaisiksi ominaisuuksiksi.\n\nSiinä olikin suuri ero heidän molempien välillä. Lloyd oli\nluopunut elämäntyöstään itseuhrauksen kautta, Bennett oli luopunut\ntulevaisuudestaan lähinnä heikkoutensa takia. Mikä toiselle oli\nkieltäymystä, oli toiselle itsensä kieltämistä. Niin hän siis tässäkin\nsuhteessa tuli lopulta esiytymään väkevämpänä.\n\nMutta oliko todellakin totta, että Lloyd oli vapautunut kaikesta\npahasta ja ahdistavasta? Oliko viimeinen taistelu taisteltu loppuun?\nEikö hänen pikemminkin pitänyt uskoa, että koko elämä oli yhtä\nainoata lakkaamatonta taistelua? Eikö hänen asianaan ollut herättää\njälleen Bennettin uinaileva kunnianhimo? Eikö hänen tulevaisuuden\ntehtävänään ollut terästää häntä, antaa hänelle uskallusta, yllyttää,\nkiihottaa häntä viemään suuri työnsä perille? Hänhän nyt oli väkevämpi\nheistä kahdesta. Mikä muuten olisikaan ollut hänen tehtävänsä näissä\nmuuttuneissa olosuhteissa? Adlerin tökerösti lausumat sanat olivat\nhänen muistissaan. »Sehän on hänen toimensa, johon kaikkivaltias Jumala\non pannut hänet, ja silloin on hänen tehtävä se. Hänenhän pitää olla\nmies eikä mikään professori!»\n\nOliko hänellä sitten niin paljon vaikutusvaltaa Bennettiin? Voiko hän\nherättää jälleen tämän rohkeuden ja tarmon? Ehkäpä — mutta mitäpä\nse silloin merkitsikään hänelle itselleen, jonka piti jäädä kotiin\nodottamaan, odottamaan, odottamaan — kolme vuotta, viisi vuotta,\nkymmenen vuotta — ehkäpä ikuisesti! Ja juuri tällä hetkellä, jolloin\nhän uskoi viimeinkin tulevansa onnelliseksi, kun hän oli tehnyt\nvelvollisuutensa, kun suuret vaikeudet olivat voitetut, kun rakkaus oli\npalannut takaisin ja rauhalliset, häiriytymättömät päivät näyttivät\nkoittavan hänelle — nytkö hänen piti ruveta ajattelemaan tuota\nhirvittävää väliaikaa uuden »Frejan» lähdön ja retkikunnan palauksen\nvälillä, noita unettomia öitä, päivien kaameata tuskailua, alituista\nhaparoimista toivon ja epätoivon välimailla, hiljaista, salattua\nkärsimystä, ikuista, piinaavaa huolta mahdollisesti odottavasta\niskusta, jota ei uskaltaisi mainita edes itselleenkään! Pitikö surun\nja tuskan tulla jälleen hänen osalleen, tuon vihollisen, joka oli\nhänen kintereillään joka päivän hetki, joka istui vieressä hänen\ntyöskennellessään, seurasi mukana, kun hän lähti ulos, tuli hänen\nluokseen unettomina öinä, hiipi hänen vuoteensa ääreen, kumartui\nhänen ylitseen pimeässä, ojenteli hyisiä kynsiään yhä lähemmäs ja\nlähemmäs, näytti hirvittävät kasvonsa yhä selvemmin, kunnes hän vihdoin\nmielettömässä tuskassa kyyristyi vastaanottamaan kohtaavaa iskua,\nkuristavia sormia — ja syöksähti ylös vuoteestaan kauhusta kiljaisten,\nvärisevin käsin ja virtaavin kyynelin?\n\nLloyd nousi äkkiä pystyyn, kurotti käsivartensa jäykästi eteenpäin ja\nväänteli käsiään, niin että poimitut kukat putosivat maahan.\n\n»Ei», hän kuiskasi itsekseen, »sitä en voi. Tällä kertaa se käy yli\nminun voimieni.»\n\nMutta uudestaan oli hän kuulevinaan Adlerin sanat: »Vaaroista ei saa\nolla puhettakaan eikä rasituksista, eikä elämällä ja kuolemalla ole\nmitään merkitystä, eikä millään asialla koko maailmassa. Sehän on kerta\nhänen toimensa.»\n\nKoko maailma sanoisi samaa. Hän yksin kaikista niistä tuhansista,\njoiden silmät seuraisivat Bennettiä, ei kyennyt käsittämään noiden\nsanojen totuutta. Hän oli väärässä. Hän kuului Bennettille, mutta\nBennett ei kuulunut hänelle. Maailma tahtoi saada hänet. Maailma kutsui\nhänet Lloydin luota hänen vaaralliseen toimeensa. Voiko Lloyd, vain\nsiksi että hän rakasti Bennettiä, vain siksi että hän hätäili hänen\nhengestään, asettua hänen ja maailman hyväksymisen väliin, hänen ja\nhänen elämäntyönsä väliin, hänen ja hänen Jumalansa väliin?\n\nBennettiä odotti hänen työnsä. Hänen täytyi ryhtyä siihen jälleen kuin\nmies. Taistelu täytyi taistella. Tuo hirvittävä vihollinen siellä\npohjan perillä, maan ylimmällä hartialla, tuo kaamea, jättimäinen,\narmoton vihollinen, joka oli säilyttänyt salaisuutensa vuosisatoina\ntuhansien pohjanleimujen takana, se vihollinen kävisi jälleen Bennettiä\nvastaan. Aarretta vartioivan hirviön kimppuun oli tämän jälleen\nrynnättävä.\n\nBennettille kuului työ, taistelu, ryntäys, koskaan järkkymätön rohkeus.\n\nHänen oma osansa oli naisen osa. Hän oli jo alottanut, hän tunsi\nuskollisen epäitsekkyyden, uhrauksen, kärsivällisyyden, rohkeuden\nlajeista kaikkein suurimman, sen, joka istuu kädet ristissä,\nlevollisena, horjumatta hirveän kamppailun kestäessä ja joka vain\nkärsii, kärsii, kärsii. Hänen velvollisuutensa, naisen osana maailmassa\noli yllyttää rakastettua sankaria urotöihin, suureen toivoon ja lujaan\ntahtoon ja taistelun kestäessä itse istua hiljaa ja odottaa sen\npäätöstä.\n\nLloydilla oli hämärä tunne, että hänen rakkaudessaan Bennettiin\noli jotakin hellää ja leppoista, minkä hän vasta viime aikana\noli itsekin tajunnut, jotakin suojelevaa, melkein äidillistä.\nSe ehkä johtui siitä, että Bennett oli nykyään niin heikko sekä\nruumiillisesti että henkisesti, tai ehkä se oli jotakin, jota aina\nlöytyi jokaisessa hyvässä naisessa, joka rakasti syvästi ja vakavasti.\nHänestä tuntui, että hän naisena ei vain ollut Bennettiä väkevämpi,\nvaan myöskin vanhempi, kypsyneempi. Hän tiesi, että hänen oma\nluonteensa oli syvällisempi kuin tämän, ja hän tiesi, että hän kykeni\nsankarillisuudessa ja uhrautuvaisuudessa kohoamaan niin korkealle,\nettei Bennett kaikella miehen voimallaan jaksanut sinne seurata, ja\njonka laatuista tämä ei edes osannut kuvitellakaan mielessään. Lloydin\ntietoisuus siitä, että hänen luonteensa oli suurempi ja parempi kuin\nBennettin, sai aikaan sen, että hänen tunteessaan tätä kohtaan oli\nsamalla äidin tunnetta poikaansa kohtaan, sisaren tunnetta nuorempaa\nveljeään kohtaan. Hänen rakkaudessaan piili suuri hellyys ja ylevyys,\nsyvä, naisellinen sietämys hänen puutteitaan ja vikojaankin kohtaan.\nHänen asiansa siis oli rohkaista Bennettiä. Hänen oli herätettävä\njälleen eloon tämän vanha, sammunut tarmokkaisuus, joka ei ainoastaan\nsaattaisi hänet uudestaan väkeväksi, vaan johtaisi hänen voimansa ja\ntahtonsa niille urille, jotka hänelle olivat määrätyt.\n\nLloyd palasi lasikuistille ja tapasi Bennettin juuri heränneenä\npäivällislevostaan. Hän kääri peitteet paremmin hänen ympärilleen ja\njärjesti uudelleen pielukset hänen päänsä alla, ja sitten hän istahti\nulkoportaille.\n\n»Kerro minulle vähän tuosta kapteeni Duanesta», alotti hän. »Missähän\nasti hän nykyään on?»\n\nBennett tuijotti häneen suu selällään ja hieroi silmiään.\n\n»Mitä kello on? Lienen nukkunut jo kokonaisen tunnin. Duaneko? Niin —\nluithan itse, mitä lehdissä oli. Minä luulen hänen olevan Tasiusakissa.»\n\n»Luuletko hänen onnistuvan? Luuletko hänen pääsevän navalle? Adler ei\nsitä usko.»\n\n»No — jos hän on siksi onnellinen, että löytää avointa vettä, niin\nehkäpä se käy häneltä.»\n\n»Niin, mutta sanohan, minkävuoksi hänellä on niin paljon väkeä\nmukanaan? Eihän se ole tapana. Ymmärränhän minäkin jonkun verran\npohjoisnaparetkistä. Luin kaikki mitä sain käsiini sinun poissa\nollessasi. Pienet retkikunnathan ovat aina saaneet enimmän aikaan. Jos\nnyt lähdet jälleen — kun nyt lähdet jälleen — niin otatko sinäkin niin\npaljon miehiä mukaasi? Minä muistelen sinun kirjoittaneen jossakin\nkohtaa, että kuusi tai kahdeksan miestä oli paras määrä.»\n\n»Kymmenen saisi olla korkein määrä — mutta nythän onkin toinen\nyrittämässä. Minä olen saanut tarpeekseni. Yritin, enkä päässyt.»\n\n»Mikä olisi syynä, ettet pääsisi? Sinulla on sellainen merkillinen\npuhetapa — aina vain puhelet tappiosta ja peräytymisestä ja kesken\nheittämisestä. Voihan olla hyvä, että aamulla puhuimme leikillä, että\nluopuisit tulevaisuudestasi; mutta tiedänhän aivan hyvin, että sinä\nlähdet liiankin pian uudelleen. Minä koettelen totutella itseäni siihen\najatukseen.»\n\n»Lloyd, olenhan sanonut sinulle, että olen saanut siitä tarpeekseni.\nEn usko, että navalle lainkaan pääsee, enkä välitä niin hituistakaan\nsiitä, pääseekö sinne vai ei.»\n\nLloyd kääntyi äkkiä katselemaan häneen säkenöivin silmin. »Niin,\nmutta minä välitän!» huudahti hän kiivaasti. »Sen voi tehdä, ja\nme, amerikalaiset, sen teemme.» Bennett tuijotti häneen, aivan\nsäikähtyneenä hänen kiivaudestaan.\n\n»Tuo englantilainen retkikunta», jatkoi Lloyd posket hehkuvina,\n»tuo Duane-Parsonin retkikunta ehkä pääsee askeleen pitemmälle kuin\nedeltäjänsä. Melkein jokainen uusi yritys nostaa aina ennätystä.\nKansakunta toisensa perästä pääsee joka kerta aina lähemmäksi\nnapaa, sillä jokainen uusi retkikunta käyttää hyväkseen edellisten\ntekemiä kokemuksia ja huomioita. En usko, että se päivä enää on\nkaukana, jolloin jokin kansa istuttaa lippunsa navalle. Miksi emme\nme siihen kunniaan yrittäisi? Miksi ei meidän lippumme saisi olla\nensimmäisenä pohjoisnavalla? Me, joilla on ollut niin monta sankaria,\nniin monta merisankaria, niin monta loistavaa johtajaa, niin monta\ntutkimusretkeilijää — Stanley, Farragut, Decatur, De Long, Lockwood —\nmeidänhän pitäisi hävetä maailman silmissä, jos jokin toinen kansakunta\nennättäisi meidän edellemme — Norja tai Ranska tai Venäjä tai Englanti\n— käyttäisi hyväkseen meidän kokemuksiamme, kulkisi meidän osottamaamme\ntietä.»\n\n»Niin, tottahan tuo on», myönsi Bennett. »Se olisi meille suuri kunnia,\nsuurin ehkä kaikista, ja kerran — minä — no niin, onhan minullakin\nollut kunnianhimoni. Mutta nyt on kaikki toisin, Minussa särkyi silloin\njotakin, meni rikki, ajautui karille, kun — Dick Ferriss — no niin\n—- kun minä — ei, anna sinä Duanen vain yrittää parastaan. Hän tekee\nkyllä kaiken, minkä voi. Minä tiedän, että se on mahdotonta; mutta\njos se sitten onnistuisi häneltä, niin olisin ensimmäinen lähettämään\nhänelle onnittelusähkösanoman. Lloyd, usko minua kun vakuutan, etten\nenää välitä tuosta. Olen kadottanut kaiken mielenkiintoni siihen. Minä\nluulen, että se on minun rangaistukseni. Minä olen poissa pelistä,\nistun tyhjin kourin. Minusta ei enää siihen ole.»\n\nLloyd pudisti päätään.\n\n»Sitä en usko — en voi uskoa sitä.»\n\n»Tahtoisitko sinä sitten niin mielelläsi, että lähtisin kaiken sen\nperästä, mitä nyt on tapahtunut?» kysyi Bennett. »Tahdotko tosiaankin\nyllyttää minua matkaan?»\n\nLloyd kääntyi poispäin ja nojasi päänsä kuistinpylvästä vastaan.\nHänen silmänsä hämärtyivät, ja itku nousi hänen kurkkuunsa. Ah, elämä\nei ollut hänelle helppoa. Oma luonteenlujuutensa erotti hänet siitä\nonnesta, jonka kaikki pienet tusinaihmiset voivat joka hetki saavuttaa.\nMilloin se loppuikaan, tuo alituinen kamppailu halun ja velvollisuuden\nvälillä, tuo iäinen kieltäytyminen, tuo oman itsensä ja rakkaimpansa\ntoiveiden uhraaminen maailman ja velvollisuuden hyväksi?\n\n»En tiedä itsekään, mitä oikein tahdon», sanoi hän väsyneesti. »Tuntuu\nvain siltä, ettei koskaan saisi tulla onnelliseksi — ei ainakaan\npitkäksi aikaa.»\n\nÄkkiä hän siirtyi aivan Bennettin viereen, laski päänsä tuolin\nkäsinojalle, tarttui molemmin käsin Bennettin käteen ja kuiskasi:\n»Mutta olethan sinä nyt minulla — tulkoon sitten mitä tulkoon.»\n\nHän tunsi itsensä heikoksi ja väsyneeksi. Mitä iloa olikaan hänellä\nsiitä, että Bennett teki velvollisuutensa, kävi jälleen kulkemaan\nsuurta uraansa, tuli kuuluisaksi mieheksi? Häntä itseäänhän,\nBennettiähän hän rakasti — ei hänen mainettaan eikä suuruuttaan. Mitä\nhänelle tekikään, jos Bennettin kunnianhimo oli kuollut, että toiset\nvähäpätöisemmät saavuttaisivat hänen päämaalinsa? Mitä merkitsi kunnia\nja kuulu nimi ja maine ja velvollisuus sen onnen rinnalla, että hän sai\npitää hänen kättään kädessään ja kuulla hänen äänensä?\n\n\n\n\nXI.\n\n\nSaman vuoden marraskuussa Lloyd ja Bennett vihittiin. Häissä oli vain\nkaksi vierasta saapuvilla — Campbell ja hänen pieni tyttärensä Hattie.\n\nKului muutamia kuukausia, joulukin meni ohi. Siihen asti oli talvi\nollut tavattoman lievä, mutta tammikuussa tuli koillisesta kovia\npakkasia ja lumimyrskyjä. Lloyd ja Bennett olivat päättäneet jäädä\nasumaan Medfordiin. He eivät välittäneet lähteä häämatkallekaan,\nja sitäpaitsi oli Bennettin pakko pysyä kotona uuden kirjansa\nvuoksi. Adlerin he edelleen pitivät luonaan. Hän ja Kamiska olivat\neroamattomat toverit. Pitkin väliajoin he saivat joitakin vieraita\n— trit Streetin ja Pittsin tai joitakin Bennettin vanhoja ystäviä.\nMutta edellisen kevään ja alkukesän taukoamaton virta sanomalehtien\nhaastattelijoita, kustantajia ja loistavien ehdotusten tekijöitä\noli kutistunut melkoisesti kokoon. Sanomalehdissä ei hänestä enää\npuhuttu, eikä hän enää saanut kirjeitäkään. Kun lehdissä nyt\nkerrottiin pohjoisnaparetkeilijöistä, oli aina puhe englantilaisesta\nretkikunnasta, joka talvehti Grönlannin rannikolla. Koko maailma, joka\noli tervehtinyt riemuiten Bennettiä hänen palatessaan, ja joka ehkä ei\nvieläkään ollut unohtanut häntä, ei enää puhunut hänestä, sillä oli\nmuuta ajateltavaa. Toinen mies oli tunkeutunut sen tietoisuuteen.\n\nMutta nuo molemmat — Lloyd ja Bennett — olivat itsekin irtautuneet\nmaailmasta. He olivat luopuneet kaikesta kosketuksesta sen kanssa. He\nseisoivat syrjässä ja näkivät maineen virran vyöryvän ohitseen, ja\ntoinen heistä ainakin oli aivan välinpitämätön sen kulusta ja suunnasta.\n\nJonkun aikaa oli Lloyd täydellisesti onnellinen. Heidän elämänsä\nkului yksitoikkoisesti, ilman mitään kuohuttavia tapauksia. Nyt oli\nhän viimeinkin löytänyt tasaisesti vierivien päivien häiritsemättömän\nonnen, jota hän oli niin ikävöinyt. Niin tulisi aina olemaankin.\nYksinäisenä ja poissa ihmisvilinästä hän voi ummistaa korvansa suuren\nmaailman melulle ja kohulle, joka pauhasi jossain kaukana, vuorten\ntakana. Kului tuskin hetkeäkään päivässä, jolloin hän ja Bennett eivät\nolisi olleet yksissä. Lloyd oli tuonut hevosensa uuteen kotiinsa,\nLewisistä oli tullut heidän ajurinsa, ja ensi aikoina, ennenkuin\nBennettin voimat olivat vielä täysin palanneet, he melkein joka päivä\ntekivät pitkiä ajelumatkoja maalle.\n\nHyvän osan päivästä he viettivät Bennettin työhuoneessa. Se oli iso,\nniukasti kalustettu huone aivan talon takaosassa. Lattia lainehti\npapereita; kokonaisia pinoja käsikirjoitusta, karttaluonnoksia,\nkuluneita ja kuhmuraisia peltilaatikkoja, joissa oli muistiinpanoja\nja merkintöjä matkalta, päiväkirjoja ja logaritmitauluja oli kasattu\nkirjoituspöydälle. Muuan kirjahylly oli ladottu täyteen käsikirjoja,\ntilastollisia teoksia ja lentokirjasia, toinen samanlainen seisoi\nakkunain välissä, ja peräseinän täytti melkein kokonaan mahtava\npohjoisen napapiirin kartta, jolle oli huolellisesti piirretty »Frejan»\nja sen miesten kulkema reitti.\n\nHuoneessa ei ollut mitään koristuksia; kirjoituspöytä ja pari tuolia\noli sen ainoana kalustuksena. Tauluja ei seinillä ollut minkäänlaisia;\nniiden sijasta valokuvia ja iso piirustus, johon »Frejan» rakentaja oli\nlaatinut aluksen pitkittäis- ja poikittaisleikkauksia.\n\nValokuvat oli Dennison ottanut matkan varrella — niissä näkyi\n»Freja» jäihin juuttuneena, upseereita ja miehistöä etukannella,\nWrangelin-saaren rannikkoa, Cap Kamennii, merkillisiä jäämuodostuksia,\nkuvia jäistä eri olosuhteissa ja lämpöasteissa, ahtojäästä ja\nretkikunnan jokapäiväisestä elämästä, jääkarhunpyynnistä, rekien\nrakentamisesta, koirista, Bennettistä havaintojaan tekemässä ja vihdoin\nviimeinen kuva »Frejasta» juuri sinä hetkenä, jolloin alus katosi\nheidän näkyvistään, jäätynyt perä korkealla ilmassa ja lippu liehuvana\nperätangossa.\n\nMutta laivapiirustusten yläpuolella riippui seinällä muuan toinen\nlaivan lipuista, jota retkikunta oli käyttänyt koko matkan ajan —\nvaalistunut, repaleinen rääsy tähtineen ja poikkijuovineen.\n\nSittekun heidän elämänsä asettui arkimuotoihin, saivat he myöskin\nmäärätyt arkitapansa ja -askareensa. Niinpä he joka päivä aamiaisen\njälkeen sulkeutuivat Bennettin »työhuoneeseen», joksi hän sitä sanoi,\nja Lloyd istui kirjoituspöydän ääreen. Hän oli nimittänyt itsensä\nmiehensä sihteeriksi ja vaati saada kirjoittaa hänen sanelunsa mukaan.\n\n»Katsohan nyt tuotakin käsikirjoitusta», sanoi hän eräänä päivänä\nja näytti Bennettin täyttämiä liuskoja. »Se on sananmukaisellisesti\nkehnoin käsikirjoitus, minkä koskaan olen nähnyt. Luuletko sinä\nlatojien saavan selvää moisista harakanvarpaista? Nehän ovat todellista\nhieroglyfikirjoitusta, sanon minä», ja hän nyökkäsi vakavasti\nmiehelleen.\n\nTotta se olikin. Bennett kirjoitti hirvittävän nopeasti ja kuljetti\nkynää raivoisata vauhtia, niin että terä usein lävisti paperin. Hänen\nkäsialansa oli todellakin »harakanvarpaita», rivit epätasaiset,\nväliin kulkien ylös väliin alas, kirjaimet melkein käsittämättömiä.\nLloyd oli viimein työntänyt hänet pois pöydän äärestä ja käynyt itse\nkynän varteen, komentaen: »Nousehan ylös. Anna minun jatkaa työtäsi.\nTuollainen käsikirjoitushan on sietämätöntä.»\n\nBennett alistui hirmuvaltiaansa tahtoon ja vastusti vain saadakseen\nhuvikseen riidellä hänen kanssaan.\n\n»Tuollaista puhetta kelpaa kuulla! Annahan tulla vain lisää! Mitä\nsinulla on oikeastaan tekemistä minun työhuoneessani, rouva Bennett?\nMenisitkin mieluimmin ulos koko talosta.»\n\n»Olehan nyt siivolla», vastasi hänen vaimonsa. »Tuossa ovat\nmuistiinpanosi ja päiväkirjasi. Sanopas minulle, mistä lähden nyt\nkirjoittamaan.»\n\nVihdoin tuo muuttui heille tavaksi. Joka päivä istui Lloyd\nkirjoituspöydän ääreen kynä kädessä ja oikea hiha käärittynä kyynärpään\nyli, niinkuin hänellä kirjoittaessaan oli tapana (ja Bennettin mielestä\noli sitä verrattoman ihanata katsella), ja pani kynän luistamaan\npaperin yli. Bennett käveli edestakaisin lattialla sikari suussa ja\nmuistikirja kädessä ja saneli noiden tahrautuneiden ja repeytyneiden\nlehtisten avulla, joita oli tuherrettu täyteen aamunsarastuksen\ntai keskiyönauringon valossa, lepattavan kynttilän tai tuikuttavan\nvalaanrasvalampun ääressä.\n\nSillä tapaa he viettivät pitkiä, rattoisia hetkiä, huvilan\ntäydellisessä rauhassa, kun ulkona talvi teki tuloaan paljaille,\nruskettuneille maille ja lehdettömiin puihin. Kukaan ei heitä\nhäirinnyt. Keitään vieraita ei heillä käynyt. He eivät mitään sen\nparempaa tahtoneetkaan, kuin, että tohuisa maailma, johon he kerran\nolivat kuuluneet, jonka jäytävän levottomuuden he niin hyvin tunsivat,\njättäisi heidät tyyten rauhaan.\n\nYksi ainoa särähtävä ääni kuului häiritsevästi Lloydin hiljaisessa\nonnessa. Bennett ei sitä kuullut, mutta Lloydin korviin se kajahteli\nlakkaamatta, yhä voimakkaampana ja pahemmin särähtävänä, mikäli aikaa\nkului. Lloyd olisi ollut ehdottoman onnellinen, jos ei yhtä ihmistä\nolisi ollut talossa.\n\nSe oli Adler. Että hän aina oleili talossa, sitä ei Bennettin vaimon\nkäynyt moittiminen, sillä Adler piti mitä tarkinta huolta, ettei\nhänen läsnäolonsa käynyt tunkeilevaksi. Hänellä oli synnynnäistä\ntahdikkuutta, kuten toisinaan on yksinkertaisilla, kehittymättömillä\nihmisillä — merimiehillä varsinkin — ja vaikka hän ei voinut\najatellakaan luopua vanhasta kapteenistaan, pysytteli hän syrjässä\ntämän mentyä naimisiin. Pöydässäkin hän enää vain aniharvoin tarjoili,\nsillä Bennett ja Lloyd söivät mieluimmin kahdenkesken.\n\nMutta sittekin tapasi Lloyd hänet usein, Kamiska aina kintereillään.\nHän yllätti hänet milloin kiillottamassa ovien messinkikahvoja,\nmilloin pukemassa ruusupensaita talveksi palttinasäkkeihin, tahi kun\nhän palasi postikonttorista päivän postin kera — aina puettuna samaan\nvillalakkiin, vanhoihin nahkahousuihinsa ja siniseen villapuseroonsa,\njonka rinnassa prameili kudottu »Frejan» nimi. Adler puhutteli häntä\nharvoin omasta ehdostaan ja jos Lloyd puhui hänelle, löi hän kohta\nkantapäänsä yhteen ja seisoi suorana kuin sotamies, kädet jäykästi\nhousunpalteilla.\n\nMutta itsekään sitä aavistamatta vaikutti hän Lloydiin tavallaan\nkuin kammottava aave. Tämä näki selvästi hänen kasvoillaan ja koko\nolennossaan pettyneiden toiveiden katkeraa kajastusta. Ja hän tiesi\nhyvin syynkin siihen. Lloyd oli liiaksi ylevämielinen tunteakseen\nsen johdosta vihaa Adleria kohtaan. Mutta välinpitämättömänäkään hän\nei voinut pysyä tämän suhteen. Adler oli hänelle kuin ruumiillistuma\nkaikesta siitä, minkä Bennett oli hyljännyt — keskitiehen jääneen\nmaineen tien, puolivalmiin työn, vain puoliksi saavutetun päämaalin.\nEikö Adler ollut tavallansa Bennettiä väkevämpi? Hänellähän oli\nvain yksi ainut ajatus, yksi toivo, yksi päämäärä: »saada yrittää\nuudestaan». Hänen kunnianhimonsa oli valveilla, kiihkeästi palavana;\nsotamies seisoi pää pystyssä, kun hänen kapteeninsa oli kadottanut\nrohkeutensa. Adler ei sitten ensi kerran jälkeen ollut maininnut\nLloydille sanaakaan siitä, että Bennettin pitäisi ryhtyä taas toimeen.\nHän tuntui käsittävän, että kun Bennett kerran oli mennyt naimisiin\n— ja varsinkin Lloydin kanssa — ei hän enää voinut toivoa tästä\nkäskijää itselleen uudelle retkelle. Lloyd voi huomata sen koko hänen\nolemuksestaan, ja yhä uudelleen sanoi hän itselleen, että hän voi lukea\nAdleria niinkuin avointa kirjaa. Hän luuli myöskin näkevänsä äänettömän\nrukouksen hänen silmissään, kun he joskus harvoin kohtasivat toisensa;\nAdler tuntui nyt pitävän häntä ainoana toivonaan, ainoana, keinonaan\nherättää Bennett tämän ankeudesta. Lloydista tuntui, kuin olisi hän\nkuullut hänen sanovan:\n\n»Eikö rouvalla ole mitään sanottavaa hänelle? Eikö rouva voisi puhella\nhänen kanssaan? Älkää päästäkö häntä rapistumaan. Hänenhän pitää olla\nmies, eikä mikään professori. Se on ainoa asia, joka jotain merkitsee.\nSehän on hänen toimensa. Kaikkivaltias Jumala on itse pannut hänet\nsiihen, ja hänen täytyy tehdä se.»\n\nNiin, Jumala oli pannut hänet siihen toimeen, luonut hänet mieheksi\nja antanut hänelle miehen työn, ja hän oli käynyt väliin. Jumala,\nihminen, työ — siinä ne kolme asiaa, joille maailma perustui. Se ajatus\npalasi Lloydille alituiseen. Hänessä havahtui jälleen velvollisuutensa\ntajunta. Hänestä tuntui, kuin olisi väkevä junaveturi, jolle Jumala\nitse oli osottanut kulkusuunnan, jostakin syystä äkkiä seisahtunut\nkulussaan ja jäänyt toimettomana ruostumaan ja rapistumaan; ja että\nhän oli ainoa ihminen koko maailmassa, jolla oli valta ja kyky panna\nkone jälleen käyntiin ja juna kulkemaan — minnekä, sitä hän ei tiennyt,\neikä myöskään minkävuoksi. Hän tiesi vain, että niin hänen pitäisi\ntehdä. Hänessä virisi ja vahveni päätös, se sai yhä kiinteämpää muotoa.\nBennettin täytyi yrittää uudelleen. Mutta hänestä tuntui, kuin tulisi\nhänen sydämensä silloin särkymään, ja moneen kertaan horjui jälleen\nhänen päätöksensä.\n\nBennett jatkoi saneluaan retkikunnan matkasta ja joutui kertomaan\nkulusta ahtojäiden yli Koljuhin-vuonoon ja vihdoin viimeisen\nmatkaviikon kaikista kauhuista ja kärsimyksistä, nälästä ja\nnääntymyksestä, kun miehiä kuoli toinen toisensa perään makuusäkkeihin\nja heidät haudattiin jäälohkareiden alle. Tähän kohtaan tultuaan\nBennett ei lisäillyt eikä pyöristellyt mitään; Lloydin kirjoittaessa\nluki hän vain päiväkirjansa lyhyitä muistiinpanoja, joista nuo kaikki\nkauhut kävivät hirvittävän selvästi ja havainnollisesti ilmi.\n\nLloyd oli kyllä arvellut retkikunnan kärsimyksiä kaameiksi, mutta\nBennett ei ollut koskaan taipunut niistä laveammalti kertomaan. »Se\noli kurja viikko», sanoi hän ainoastaan, »ja me saimme tuntea sen\nnahassamme.»\n\nNyt saisi Lloyd vihdoin kuulla, mitä oli tapahtunut ja mitä kärsimyksiä\nollut.\n\nBennett asteli tapansa mukaan lattialla sikari suussa ja tahrautunut,\nrepaleinen päiväkirja kädessään. Lloydin paljas, pyöreä käsivarsi\nliikkui ahkeraan paperiliuskoilla. Aina kun sanelu pysähtyi, kuului\nkynän rapina paperilla. Uunissa rätisi tuli. Aamuauringon säteet\nvirtasivat sisään akkunoista.\n\n»... Ankara koillismyrsky», toisti Lloyd ja katsahti ylös paperista.\nBennett jatkoi:\n\n»Mahdotonta kulkea myrskyä vastaan niin menehtyneinä.»\n\nHän pysähtyi, kunnes Lloyd oli saanut kirjoitetuksi.\n\n»... Täytyi jäädä jäälle odottamaan sen taukoamista.»\n\n»Joko olet kirjoittanut sen?»\n\nLloyd nyökkäsi.\n\n»Keitimme tänään lientä viimeisestä koiranlihapalasestamme... Sitten ei\njäänyt mitään syötävää.»\n\nTuli jälleen pysäys, kunnes Bennett jatkoi:\n\n»Keskiviikkona, joulukuun 1 p:nä. — Kaikki miehet menehtyvät yhä\npahemmin... Mertz tekee loppuaan... Lähetin Adlerin rantaan etsimään\nleväkirppuja... Saimme niitä suullisen miestä kohti... Illalliseksi\nlusikallinen glyseriniä ja lämmintä vettä mieheen...»\n\nLloyd laski käden otsalleen ja pyyhkäsi tukkaansa ylös. Hän ei katsonut\nBennettiin. Kuten kerran ennen puistossa istuessaan oli hän näkevinään\naution jääkentän edessään. Hän näki Koljuhin-vuonon rannat — alkuajan\nautiuden, lentelevän, pölisevän hienon lumen, kuuli tuulen, joka jyrisi\nkuin hornan hääsoitto ja viskautui kuin villitty kalliolta kalliolle,\nriihottomassa, mielettömässä kuolintanssissa. Bennett alensi äänensä\nja kävi vakavaksi. Toisinaan hän tuijotti hajamielisesti ja mitään\nnäkemättä kirjaansa. Hänkin näki varmaan kaiken elävästi edessään.\n\nHän jatkoi:\n\n»Torstaina, joulukuun 2 p:nä. — Mertz kuoli yöllä ... Hansen\nkuolemaisillaan. Yhä koillismyrsky... Kova yö.»\n\nLloyd kirjoitti yhä hitaammin ja hitaammin. Rivit rupesivat tanssimaan\nhänen silmissään.\n\nTuonne hänen siis piti lähettää Bennett. Tuonne kaameaan paikkaan;\ntuohon taukoamattomaan kärsimykseen, jossa miehet kuolivat vitkalleen\nmonipäiväiseen nälkään, rasituksiin, kuolemantuskiin. Kaikki tuo\ntäytyisi Bennettin jälleen kohdata. Hänen vaimonsa pakottaisi hänet\nlähtemään. Lloydin päätös oli tehty, hän näki selvästi, mitä hänen\nvelvollisuutensa häneltä vaati. Sitä ei käynyt enää muuttaminen.\n\n».... Hansen kuoli varhain aamulla... Dennison myös viimeisillään...»\n\n»Sunnuntaina, joulukuun 5 p:nä — ... tapasin aamulla Dennisonin\nkuolleena Adlerin ja itseni välistä...»\n\nNäky selveni Lloydille selvenemistään. Hän näki edessään teltan\nsisustan ja harvat vielä elossa olevat »Frejan» miehet, jotka ryömivät\nlattialla ympärinsä ja pusertuivat elävät ja kuolevat toisiinsa\nsurullisessa hämärässä. Heidän tukkansa ja partansa olivat kasvaneet\npitkiksi, heidän kasvonsa olivat liasta mustat, ja nälkä oli verisen\nivallisesti pöhöttänyt heidän ruumiinsa luonnottoman turpeiksi. He\neivät enää olleet edes ihmisiä. Vain eläimellisyyden oli kurjuus\njättänyt jälelle.\n\n»... liian heikkoja hautaamaan hänet tai edes laahaamaan hänet ulos\nteltasta. Meidän täytyi jättää ruumis keskellemme... Nautimme viimeisen\nlusikallisen glyseriiniä ja lämmintä vettä. Jumalanpalvelus kello puoli\n8 i.p....»\n\nLloydilta kävi kirjoitus yhä kehnommin. Itku tunki valloilleen, vaikka\nhän kuinka puri hampaita yhteen, kyyneleet sumensivat hänen näkönsä,\nmutta hän koetti pakottaa niitä takaisin, ettei Bennett näkisi hänen\nitkevän.\n\nHän kirjoitti urhoollisesti lauseen loppuun.\n\n»Niin — jumalanpalvelus kello — minä — minä —»\n\nKynä luisui hänen kädestään, ja hän lankesi kasvoilleen pöydälle\npaljaan käsivartensa yli, ja ankarin suru, mitä hän koskaan oli\ntuntenut, puistatti hänen ruumistaan päästä jalkoihin saakka. Bennett\nviskasi päiväkirjan kädestään, juoksi pöydän luo ja nosti Lloydin\nsyliinsä, laskien hänen päänsä olalleen.\n\n»Mutta Lloyd, kuule, mitä tuo on — pikku ystäväni! Minäkin olen mokoma\nraakimus, kun luen sinulle tuollaista. Ei se todellisuudessa ollut\nsentään niin kovaa, kuin sanoin — ja katsohan vain minua. Siitähän on\njo kolme vuotta aikaa. Kaikki on kestetty ja voitettu jo kauvan sitten.»\n\nLloyd ei nostanut päätään, vaan likistyi vielä lähemmäksi häntä ja\nsanoi murtuneella äänellä:\n\n»Ei, ei, se ei ole vielä voitettu. Sitä ei voiteta koskaan.»\n\n»Hiljaa, älä lörpöttele joutavia», Bennett puhui hyvin äänekkäästi.\n»Sinä et saa tuosta niin kovin murehtia. Nyt me unohdamme koko häläkän\n— nyt me annamme palttua koko kirjalle. Täksi päiväksi saa jo riittää.\nKäy nyt ottamaan hattusi. Annamme valjastaa hevoset ja lähdemme\najelemaan. Ja illalla lähdemme kaupunkiin ja menemme teatteriin.»\n\n»Ei», sanoi Lloyd ja vetäytyi irti miehestään kuivatakseen\nkyyneleitään, »niin heikoksi et saa luulla minua. Me jatkamme työtämme\n— sinun työtäsi. Nyt jaksan kyllä hallita itseni.»\n\nBennett talutti hänet sen pitemmittä puheitta ulos huoneesta, poistui\nitsekin ja lukitsi oven perästään. »Tänään emme kirjoita enää\nsanaakaan. Nyt lähden sanomaan Lewisilie, että hän valjastaa.»\n\nMutta sinä päivänä tapahtui käänne. Lloyd kykeni todella hallitsemaan\nitsensä, ja vaikka hän välistä kärsi ankarammin kuin koskaan ennen,\nei Bennett saanut sitä koskaan tietää. Vähitellen hänelle selvisi,\nkuinka hänen tuli käyttäytyä. Mahdotonta oli mennä Bennettin puheille\nja pyytää häntä lähtemään jälleen retkelle — se ei ainoastaan olisi\nhyödytöntä, vaan nousisi yli hänen voimainsakin. Hän tahtoi taivutella\nhäntä välillisesti. Bennett saisi uskoa, että ajatus oli virinnyt\nhänellä itsellään. Piti näyttää siltä, kuin olisi hänen uinuva tarmonsa\nherännyt itsestäänsä.\n\nOnnistuminen vaati Lloydilta kaiken hänen naisellisen älykkäisyytensä\nja luontaisen tahdikkaisuutensa.\n\nHe alottivat jälleen tavallisen arkielämänsä, mutta siinäkin oli\ntapahtunut muutos. Oli kuin kodin ilmassa olisi ollut jonkinlaista\nheikkoa, salaperäistä, selittämätöntä levottomuutta. Lloyd oli\nottanut suorittaakseen vaikean ja hänelle itselleen tuskallisen\ntehtävän, ja päivä päivältä, tunti tunnilta hän puuhasi sen hyväksi,\nmutta aivan salaa. Milloin hän käytti taitavasti hyväkseen jotakin\nsatunnaista huomautusta keskustelun kuluessa, milloin sanomalehdestä\ntai tieteellisestä aikakauskirjasta löytämäänsä lausuntoa, jonka hän\nasetti esille niin, että Bennett voi lähemmä käydessään kohta keksiä\nsen; hänen silmissään voi olla merkitsevä ilme, kun hän silloin katsoi\nmieheensä, tai voi hän huudahtaa innostuneesti heidän lukiessaan\njostakin uudesta löydöstä. Varovaisesti ja huomaamatta hän johdatti\nBennettin huomion takaisin siihen maailmaan, jolle tämä luuli iäksi\nkääntäneensä selkänsä; hän herätti hänen mielenkiintoansa kaikkeen\nsellaiseen, mikä ennen oli häntä huvittanut, luki hänelle ääneen,\nmitä toiset yrittäjät olivat kirjoittaneet, tai esitti innokkaasti\nmielipiteitä ja otaksumia, jotka itse kyllä tiesi perättömiksi ja\nnaurettaviksi, vain saadakseen siten miehensä jälleen vastustamaan\nhäntä ja rupeamaan täydellä todella jälleen pohtimaan noita asioita.\n\nEräänä aamuna Lloyd oli suunnattomasti hämmästyvinään, kun hän heidän\nteetä juodessaan avasi sanomalehden ja luki siitä otsakkeita, jollaisia\nei lehdessä lainkaan ollut.\n\n»Ward, kuulepas tätä! Navalle vihdoinkin päästy. Norjalainen retkikunta\nratkaisee pohjoisnavan arvoituksen. Päämaali saavutettu..»\n\n»Mitä hullua?» sanoi Bennett tuimasti ja rypisti otsaansa.\n\n»— vuosisatojen turhien ponnistelujen jälkeen.» Lloyd laski lehden\npöydälle ja yritti hymyillä.\n\n»Ajattelepas, jos jonakin päivänä saisit sellaista lukea», sanoi hän.\n\nBennett laukesi säikähdyksestään ja murahteli hyväntahtoisesti.\n\n»Sinä ihan säikähdytit minua. Minä luulin — luulin, että todellakin —»\n\n»Säikähdytinkö sinut? Mistä sinä oikein säikähdit? Mitä sinä luulit?»\nHän kumartui innokkaasti miestään kohti.\n\n»Luulin näet — minä — luulin, että Duane tai jokin muu veitikka oli\ntodella —»\n\n»Duane on edelleenkin Tasiusakissa. Mutta olen varma siitä, että hän\ntulee onnistumaan. Olen lukenut hänestä hyvin paljon. Hän on tarmokas\nja viisas. Jos se vain jollekin onnistuu, niin varmasti Duanelle.»\n\n»Duanelle? Siitä ei voi olla puhettakaan.»\n\n»No, jollekin toiselle sitten.»\n\n»Sanoithan itse kerran, että jollei se sinun miehellesi onnistuisi,\nniin ei sitten kellekään.»\n\n»Niin kyllä, muistan sen hyvin», vastasi Lloyd hilpeästi, »mutta\nsinähän — sinähän olet saanut jo aivan tarpeeksesi sellaisista\nasioista.»\n\n»Hm!» murahti Bennett. »Enpä luule, että minäkään kykenisin, vaikka\nolisi haluakin.»\n\n»Ei, ei se kävisi sinultakaan, Ward. Ei se käy keltään.»\n\n»Mutta äskenhän sanoit luulevasi, että se jollekin onnistuisi.»\n\n»Sanoinko niin? Ah, ajattelepas vain, jos sinä todella lähtisit taas\nkerran yrittämään!»\n\n»Ja ajattelepas sinä vain, etten koskaan palaisi siltä retkeltä.»\n\n»Älä puhu joutavia. Sinä luonnollisesti palaisit. Kaikkihan nykyään\npalaavat.»\n\n»Ei palannut De Longkaan.»\n\n»Niin, mutta sinä et ole De Long.»\n\nJa epäilys ja epätoivo sydämessään näki Lloyd miehensä olevan lopun\npäivää tavattoman hajamielinen ja ajatuksissaan. Lloyd ei sanonut\nmitään ja varoi häiritsemästä häntä. Hän antoi hänen olla yksikseen\nniin paljon kuin mahdollista, mutta Bennettin työpöydällä oli ikäänkuin\nsattumalta avattuna jonkin maantieteellisen seuran julkaisema lausunto\nvastaisten napatutkimusten mahdollisuuksista. Illallispöydässä Bennett\nvihdoin katkaisi pitkän äänettömyyden virkkamalla äkkiä — ikään kuin\njonkin olemattoman keskustelun jatkoksi, mutta todellisuudessa jatkaen\nääneen yhä omia syvällisiä ajatuksiaan:\n\n»Kaikki riippuu tykkänään laivasta. Jos rakennat laivan, joka on kyllin\nvahva kestämään jään puserrusta, niin käy kaikki muu helposti.»\n\nLloyd sekotteli haukotellen välinpitämättömästi teekuppiaan ja vastasi:\n\n»Niin, mutta sinähän sanot itse, että se on mahdotonta.»\n\nBennett rypisti miettiväisesti otsaansa ja rummutteli sormillaan\npöytään.\n\n»Panenpa vaikka veikkaa, että kykenisin rakentamaan sellaisen laivan.»\n\n»Mutta eihän kaikki sentään riipu vain laivasta. Tarvitsee olla hyvä\njohtajakin. Kenen sinä tahtoisit panna johtamaan retkeä?»\n\nBennett tuijotti häneen hämmästyneenä.\n\n»Tietysti johtaisin itse.»\n\n»Sinä? Mutta sinähän olet jo tehnyt minkä olet voinut. Sinä olet\nyrittänyt. Nythän jo tiedetään sinun pysyvän kotona ja kirjoittavan\nkirjaasi — ja — ehkä pitävän esitelmiä.»\n\n»Ei, mutta kuulepas, Lloyd, voitko sinä ajatella minua puhujalavan\nmieheksi?»\n\n»Siksi sinut kernaamminkin soisin, kuin että yrittäisit lyödä Duanen\nlaudalta ja lähtisit taas taistelemaan jäiden kanssa. Paljon mieluummin\ntahdon pitää sinut kotona, kuin tietää sinun olevan kaukana pohjolassa,\nahtojäissä, kamppailemassa napaa kohti, vievän miehiäsi eteenpäin ja\nvoittamassa kaikki esteet, koskaan myöten antamatta, koskaan rohkeutta\nkadottamatta — yrittämässä kaikkea tuota suurta ja mahdotonta ja\npanemassa henkesi alttiiksi pelkästään sen kunnian vuoksi, että saat\nmaapallon kartalle merkitä pisteen. Niin, ennemmin näkisin sinut\npuhujalavalla kuin pohjoisnapalaivan kannella. Senhän hyvin tiedät,\nWard.»\n\nBennett katsoi häneen pitkään.\n\n»Tahtoisinpa tietää, mitä tuolla lorullasi oikeastaan tarkoitat», hän\nmutisi puoliääneen.\n\nTalvi meni, meni kevät, ja kesäkuussa läikehti sädehtivä kesä.\nToukokuun viimeisinä päivinä Bennett oli saanut kirjansa valmiiksi\nja valmisti siihen nyt liitettä. Heidän jokapäiväinen elämänsä kului\nentiseen tapaan. Adler oli yhtä vankasti taloon kuuluva esine kuin\nkeittiön liesi. Kesäkuun alussa saivat Bennett ja Lloyd vieraan, se oli\nHattie Campbell. Hra Campbell oli matkoilla liikeasioissaan, ja Lloyd\noli kutsunut tuon pikku tytön pariksi viikoksi luokseen Medfordiin.\n\nKesä oli todellakin ihana. Ilma oli alati tyyni ja lämmin. Hedelmäpuut\nja ruusupensaat, kaikki puiston upi uhkeat istutukset seisoivat\nvärähtämättöminä tuulettomassa ilmassa. Kaikki etäiset hälyt, kukkojen\nkiekuna, lintujen laulu, rattaiden rätinä maantiellä ja aseman ohi\nkiitävien junien jyrinä kuului tänne hiljaa ja hillitysti. Aamusta\niltaan kuului kesän lukemattomia vienoja ääniä, mehiläisten kumeaa\nsurinaa ruusujen ja syreenien kukkatertuissa, kärpästen hyrinää,\nheinäsirkkojen kuivaa sirinää ja joskus hämärän tullen karitsaisen\ninisemistä. Ja koko yön kurnuttivat sammakot ojissa, ja itäisiltä\nkukkuloilta kuului taukoamatta haarapääskysten kiirehtiviä kutsuääniä.\nPäivisin kävi lämmin ilma raskaaksi monenlaisista lemuista — omenain\nimelästä ja kasvien ja mullan pirteän raittiista tuoksusta ja tallin\ntakaisista ammoniakkihöyryistä, ja talon eteläisellä sivulla poltti\npäivä niin seinämaalausta, että se kihosi rakoille ja tärpätti rupesi\nkiehumaan.\n\nHeinäkuu oli vielä lämpimämpi. Ei tuulenhenkäystäkään tuntunut, ilma\nihan väreili silmissä auringon kohtisuorien säteiden hellittäessä.\nKaikki elollinen elämä ulkona oli kuin kokonaan kuollutta; sisällä\nhuoneissa pysyttelivät ihmiset varjon puolella, akkunaverhot\nalaslaskettuina, viileät palttinamatot lattioilla, ja kaikki akkunat\nja ovet selkoselällään, jotta edes raitistavaa vetoa syntyisi. Adler\ntorkkui palavissaan riippumatossa, jonka oli virittänyt tallin\nvarjoon seinäpylvään ja omenapuun väliin. Kamiska läähätti kuin\nhenkihieverissä vesirattaiden alla, kieli pitkällään suusta. Ilmassa\noli sunnuntaihiljaisuus — raskas ja painostava, kuin riippuisi\nkannattimissa taivaankannesta. Kukaan ei välittänyt, mikä päivän hetki\noli menossa. Kukaan ei tiennyt edes viikonpäivääkään. Tuntui siltä,\nkuin tuo helle ja taukoamaton hiljaisuus kestäisi koko ihmiselämän.\n\nMutta yht'äkkiä hiljaisuus keskeytyi. Eräänä aamuna, päivä jälkeen\nHattien poislähdön, kun Lloyd ja Bennett istuivat teetä juomassa\nlasikuistilla, jonka kaikki ulkoverhot riippuivat alhaalla, näkivät\nhe ällistyksekseen Adlerin tulevan juoksujalkaa taloa kohti, edellään\nKamiska, joka haukkui vimmatusti. Adler oli lähtenyt kaupunkiin\nnoutamaan aamulehtiä ja kirjeitä. Hänellä oli sanomalehti avattuna\nkädessään, ja kohta kun hän huomasi isäntäväkensä, heilutti hän sitä\nilmassa ja huusi jotain.\n\nLloydin sydän löi kovasti. Vain yksi asia koko maailmassa voi saada\nAdlerin noin kuohuksiin — se oli tuo englantilainen naparetkikunta;\nAdler toi tietoja siitä, lehdessä oli jotain siitä. Duane oli saapunut\nnavalle, oli itsepäisesti ponnistellut sinne, sillä aikaa kuin Bennett —\n\n»Hän on juuttunut jäihin! Hän istuu kiinni jäissä!» karjui Adler ja\ntempasi puistonveräjän auki ja oikasi suoraan nurmikentän poikki taloa\nkohti. »Mitä minä sanoinkaan! Eläköön! Hän istuu kiinni! Senhän tiesin\nkyllä! Sen olisi joka laivapoika osannut edeltäkäsin sanoa! Duane istuu\nkiinni jäissä kuin ruuvinaula laudassa Kane-meren toisella puolella.\nTässä se on kaikki painettuna, kapteeni voi itse lukea.»\n\nBennett otti lehden ja luki ääneen, että Duanen »Sadekuovi» oli,\nseurassaan hiililaiva, jonka piti tulla mukaan Kane-meren etelärajalle,\nsaapunut Smithin-salmeen viimeistään kesäkuussa. Mutta, kuten oli\npeljättykin, oli kevät sinä vuonna perin myöhäinen noilla pohjan\nperillä. Suunnattomat jääjoukot, joista valaanpyyntilaivat jo olivat\ntietäneet kertoa, makasivat vielä liikkumattomina ja sulkivat kapean\nväylän, niin että kesäkuun viimeisenä päivänä oli »Sadekuovilta» matka\npäättynyt. Miehistö oli yrittänyt raivata sille tietä särkemällä\njäätä edestä satunnaisia avantopaikkoja seuraten, mutta ainoana\ntuloksena oli ollut, että jäät sulkivat laivan takaakin päin, niin\nettä se juuttui tykkänään kiinni. Ei siis ollut toiveita, että se\nvoisi päästä irralleen ennenkuin vasta seuraavana kesänä. Hiililaiva,\njoka oli välttynyt jäiltä, oli palannut Tasiusakiin tuoden tiedon\nonnettomuudesta.\n\n»Sellainen alotteleva laivapoika! Mokomakin professori!» huusi\nAdler sanomattoman ylenkatseellisesti. »Siellä hän nyt makailee\nSmithin-salmessa ja odottelee avointa vettä, kun 'Freja' aikoinaan\npääsi talvehtimaan 82 asteella asti. No, me olemme hänestä rauhassa\nensi vuoteen saakka, se ainakin on hyvä!»\n\nMurkinoituaan Bennett ja Lloyd sulkeutuivat Bennettin työhuoneeseen\nja työskentelivät liki kolme tuntia edellisenä päivänä alottamansa\ntyön kimpussa, jona oli taulukko jäämeren lämpömääristä eri syvissä\nluotauskohdissa. Kynän rapina vuorotteli Bennettin sanelun kanssa:\n\n»Elokuun 15 p:nä — 2,000 metrin eli 1,093 sylen syvyydellä — minus 66°\nCels. eli 30,81 Fahr.»\n\n»Fahrenheitiä», toisti Lloyd.\n\n»Elokuun 16 p:nä — 1,600 metrin eli 874 sylen syvyydellä —»\n\n»Kahdeksansadan neljänkahdeksatta sylen», toisti Lloyd, kun Bennett\ntaukosi sanelemasta.\n\n»Taikka — tiedätkös mitä, hän on aivan väärällä suunnalla, sanon minä.»\n\n»Mitä sinä tarkoitat?»\n\n»Aivan hullua oli yrittääkään siltä suunnalta. 'Proteus' aikoinaan\njuuttui siellä kiinni ja murskautui melkein hetipaikalla. Hm...»\nBennett pureskeli viiksiään. Sitten hän äkkiä havahtui ja sanoi: »Jaha\n— lämpömäärästähän sitä oli puhetta. Pitkällekö jouduimmekaan? 874\nsyvyydellä — 46° Cels.»\n\nHuomenissa iltapäivällä, juuri kun he olivat saamaisillaan taulukon\nvalmiiksi, kuului ovelta koputus. Se oli Adler, ja kun Bennett meni\navaamaan oven, teki hän kunniaa ja ojensi esiin kolme nimikorttia.\nLloyd käännähti ympäri kirjoitustuolillaan kynä ylhäällä ilmassa,\nkuullessaan Bennettin huudahtavan hämmästyksestä.\n\n»Olisivathan ne juuttaat voineet ilmoittaa ennakolta tulostaan», kuuli\nhän Bennettin murahtelevan. »Mitä niillä nyt onkaan minulle asiata?»\n\n»Keitä ne ovat?» kysyi Lloyd ja kävi hänen luokseen.\n\nBennett luki ääneen nimet korteista.\n\nEnsiksikin Tremligde 'Timesistä'; hän on sen julkaisija —\nsitten Hamilton Garlock — hänellä on jotain tekemistä tuossa\nmaantieteellisessä seurassa — presidentti, arvaan mä — ja tämä sitten»\n— hän ojensi kolmannen kortin Lloydille — »on sinun ystäviäsi, Craig V.\nCampbell 'Herkules Teräsyhtiöstä'.»\n\nLloyd katsahti häneen kummissaan. »Mitähän ne sinusta tahtovat?» sanoi\nhän hiljaa.\n\nBennett pudisti päätään.\n\n»Käske niitä tulemaan tänne ylös», sanoi hän Adlerille.\n\nLloyd veti joutuun hihan alas paljaalta kyynärvarreltaan.\n\n»Miksi juuri tänne, Ward?» hän kysyi.\n\n»Olisiko meidän sitte pitänyt ottaa ne vastaan tuolla alhaalla?» kysyi\nhän ja rypisti otsaansa. »Hm, ehkäpä olisi pitänyt, en tullut tuota\najatelleeksi. — Ei, pysy vain täällä», sanoi hän ja veti Lloydin\ntakaisin, kun tämä aikoi lähteä ulos ovesta. »Parempi, että sinäkin\nkuulet, mitä niillä on sanomista.»\n\nAdler avasi oven, ja kolme herraa astui sisään — Campbell, sirona,\nsileäkasvoisena ja hansikkaat kädessä helteestä huolimatta;\nTremligde, kaupungin suurimman sanomalehden (ja siksi myös koko maan\nsuurimman) julkaisija — hänellä oli monokkeli silmässään ja olkihattu\nkainalossa; ja Garlock, erään kansainvälisen maantieteellisen seuran\nvarapresidentti, jo vanha mies, jolla oli kaunis valkoinen kiharatukka\nynnä iso musta silkkihuivi vanhanaikaisen kauluksen ympärillä.\nItsekään sitä tällä hetkellä ajattelematta nämä kolme miestä edustivat\n19-vuosisadan sivistyksen kolmea suurta edistystekijää — tiedettä,\nteollisuutta ja sanomalehdistöä — ja kukin heistä oli omalla alallaan\nhyvin etevä.\n\nVieraiden esiteltyä itsensä emännälle asettui Bennett jälleen seisomaan\nuunin eteen ja nojautui sitä vastaan kädet taskuissa. Lloyd samoin\nistahti entiseen paikkaansa ja nojasi kyynärpäänsä kirjoituspöytään.\nSeinällä hänen takanaan oli tuo suuri napaseutujen kartta. Tremligde\nistui bambusohvalla huoneen perällä, kädet polvilla ja koputellen\nhiljaa keppinsä kärjellä permantoon, Garlock oli vaipunut isoon\nnojatuoliin ja nojautui mukavasti taapäin, jalka toisen polvella ja\nilmassa heiluen, Campbell seisoi hänen takanaan, rummutellen sormillaan\ntavantakaa nojatuolin selkälautaan puhuessaan Bennettille Garlockin\nhartiain yli, ja silloin tällöin käännähti hän Tremligdeen päin\nsaadakseen tältä vahvistusta sanoilleen.\n\n»No, hra Bennett, te kai saitte sähkösanomamme?» alotti Campbell.\n\nBennett pudisti päätään.\n\n»En», sanoi hän hiukan kummissaan, »en ole saanut minkäänlaista\nsähkösanomaa.»\n\n»Sehän oli ihmettä», sanoi Tremligde. »Minä sähkötin teille kolme\npäivää takaperin ja tiedustin, voitteko ottaa meidät puheillenne. Eikä\nosotteessakaan pitänyt olla mitään erhetystä. Sähkötin: Osote Tri\nPitts, eikö se ole oikein?»\n\n»Tämä se kai sitten vei sähkösanomanne hulluun paikkaan», vastasi\nBennett. »Tämä on kyllä tri Pittsin talo, mutta hän ei asu täällä\ntätänykyä. Sähkösanoma on arvatenkin mennyt hänen kaupunkikonttoriinsa\nja sieltä lähetetty hänen peräänsä. Hän näet ei tällä haavaa ole\nkotona, vaan jossain matkoilla. Mutta — nythän olette tulleet. Ja sehän\non pääasia.»\n\n»Niin», virkkoi Garlock ja katsahti Campbelliin. »Me olemme nyt tulleet\nja tahtoisimme kernaasti vähän puhella teidän kanssanne.»\n\nCampbell rykäsi; ilmeisesti oli hän lähetystön puheenjohtaja.\n\n»Niin, nähkääs, hra Bennett — en oikein tiedä, kuinka alottaisin,\nniin että pitänee alkaakseni oikein juurtajaksaen alusta. Tremligde\nja minä olemme saman klubin jäseniä kaupungissa, ja meillä on ollut\njokseenkin paljon tekemistä toistemme kanssa viimeisinä kymmenenä\nvuotena. Me ajattelemme hyvää toisistamme. _Minä_ en usko, että hänen\njohtavat artikkelinsa ovat kaupan, ja _hän_ ei usko, että minun\nteräksessäni on ilmakuplia. Me olemme monessa asiassa samaa mieltä.\nTremligde arvelee, että sanomalehtimies voi olla yritteliäs ja samalla\nkuitenkin rehellinen, ja hän koettaa toimiakin sen mukaisesti; ja\nminä en luule, että tekisin tarjousta siltapalkkien valmistamisesta,\njoiden laatu olisi hintaa huonompi. Tremligde ja minä olemme eri mieltä\nvaltiollisissa kysymyksissä, monesti myöskin kunnallisissa asioissa,\nme kuulumme eri kirkkokuntiin, emme pääse yksimielisyyteen kouluolojen\njärjestämisestä, tulliasteiden alentamisesta, siirtolaislaista, ja\nJumala paratkoon, emme varsinkaan pääoman ja työvoiman keskinäisestä\nsuhteesta; mutta luulenpa voivani sanoa, että meillä on monia yhteisiä\nyhteiskunnallisia harrastuksia, ylpeilemme siitä, että Herramme\non antanut meidän syntyä täällä Yhdysvalloissa; samoin on meillä\nkummallakin myöskin enemmän varoja, kuin mitä ehkä Henry George ja\nmuut sosialistit pitävät tarpeellisena. Mitä nyt tahdoinkaan sanoa»,\njatkoi Campbell ja suoristi itsensä, kuin olisi hän nyt joutunut\npuheensa pääosaan, »oli se, että silloin kun te, hra Bennett, palasitte\nmatkaltanne, olitte te — niinkuin hyvin voinette arvatakin — ainoana\npuheenaiheena kaduilla, klubeissa, sanomalehtitoimistoissa, sanalla\nsanoen kaikkialla ja joka paikassa. Tremligde ja minä tapasimme\ntoisemme klubissa viikon päivät sen jälkeen, ja muistan hyvin, että\nsilloin puhelimme kauan ja hyvin vakavasti teidän työstänne ja\npohjoisnaparetkistä ylipäänsä.\n\n»Me keksimme kohta, että tällöin oli vihdoinkin saavutettu jotakin,\njoka kiinnitti erinomaisessa määrässä meidän molempain harrastusta\nja mielenkiintoa. Tulimme selville, että kumpikin olimme lukeneet\nmelkein kaiken, mitä noista asioista oli kirjoitettu sitten Franklinin\npäivien. Me tunsimme kaikki monenlaiset mielipiteet ja suunnitelmat\nnavan valloittamiseksi. Me tiesimme, miksi tämä ei tähän asti ollut\nonnistunut ja kuinka kaikki hukkayritykset kulloinkin olivat rauenneet\nkesken; mutta kuitenkin olimme molemmat samaa mieltä siitä (Campbell\nkumartui hiukan etunojaan ja puhui hyvin innostuneesti), että työn voi\ntehdä, ja että Amerika sen mieluimmiten tehköön. Se merkitsisi meille\nenemmän kuin jotkut maailmanmarkkinat.\n\n»Me annamme koko paljon rahoja joka vuosi, Tremligde ja minä, yleisiin\ntarkoituksiin ja sen sellaisiin. Me ostamme tauluja amerikalaisilta\ntaiteilijoilta — tauluja, joita emme tarvitse; rakennamme joskus\nkoululaivan nuorisoamme varten, annamme apua kuvapatsaiden\npystyttämiseksi yleisiin puistoihin, kirjastoille ja museoille ja niin\npoispäin; mutta meidän on mahdoton tuntea vähintäkään mielenkiintoa\ntauluihin ja kuvapatsaihin ja museoihin ja sivistyslaitoksiin, vaikka\nostammekin niistä yhtä ja rakennamme toista lajia, sillä luulemme\ntekevämme sillä kuitenkin jotakin hyvää. Pelkään, että olemme enemmän\ntoiminnan miehiä kuin taiteen, kirjallisuuden ja sen sellaisen. Tiedän\nainakin Tremligden olevan. Hän tahtoi saada aikaan joitakin näkyviä\ntuloksia. Kun hän antaa rahojaan, niin tahtoo hän nähdä, mitä hyvää\nsiitä syntyy — enkä voi kieltää, että siinä asiassa olen samaa mieltä\nhänen kanssaan.\n\n»No niin, kiertämättä ja kaartamatta — kun olimme puhelleet\ntuosta asiasta pitkin ja poikin kymmeneen kertaan, tai ehkä\nkahteenkinkymmeneen, niin tuli ilmi, että asia, jota me molemmat\nkaikkein mieluisimmin tahtoisimme avustaa rahoillamme, olisi yritys\npäästä pohjoisnavalle laivalla, joka olisi rakennettu Amerikassa ja\njonka sekä miehistö että johtaja olisivat Amerikan miehiä. Olemme\nmolemmat hyvin innostuneet itse aatteeseen, mutta sen tulee silloin\nolla aito amerikalainen yritys alusta loppuun. Me julkaisemme\nyleisen varainkeräyskehotuksen ja asetumme itse etunenään pyöreällä\nsummalla, mutta jokainen niittinaula siinä laivassa pitää olla valettu\nmetallista, joka on kasvanut esiin Amerikan maaperästä. Jokaisen\nlankun sen rungossa pitää olla sahattu Amerikan metsistä, jokaisen\npurjetilkun kudottu Amerikan tehtaissa, jokaisen miehen olla syntynyt\namerikalaisista vanhemmista. Sitä me haluamme, koska luotamme Amerikan\nlaivanrakennustaitoon, Amerikan purjeteollisuuteen ja Amerikan\nmerimiesten älyyn ja yritteliäisyyteen ja rohkeuteen.\n\n»No niin», jatkoi Campbell vähän kevyempään sävyyn ja vaihtaen asentoa,\n»sitten emme ole puhelleet asiasta sen enempää, emmekä ole oikeastaan\ntodellisuudessa suunnitelleet minkäänlaista retkikuntaa. Olemme\nvain pakinoineet, kuinka sellainen olisi järjestettävä, ja että sen\nvihdoinkin pitäisi lähteä Amerikasta. Tämä tapahtui viime kesänä. Mitä\nme oikeastaan tarkoitimme, oli saada koko yritys niin yleiseksi kuin\nsuinkin. Ei tosin olisi vaikea saada satasentuhatta dollaria kokoon\neräiltä tutuiltamme, ja sitten saimme kuulla, että hra Garlockin seuran\napuun voisimme luottaa. Tuo on kaikki hyvä, mutta me halusimme, että\nkoko kansakunta kannattaisi yritystä. Tahdoimme, että retken johtaja\ntietäisi, kun veisi laivansa ulos Amerikan satamasta, ettei pari\nmiljoonanomistajaa ollut maksanut laivaa ja sen varustuksia, vaan\nettä hänen takanaan seisoi viisikahdeksatta miljoonaa ihmistä, koko\nkansakunta.\n\n»Sitten kävi Tremligde käsiksi asiaan ja sähkötti kirjeenvaihtajilleen\nWashingtoniin, että nämä tunnustelisivat niin monen kongressinjäsenen\nmielialaa kuin suinkin, jotta nähtäisiin, kuinka suurta kannatusta\nsiltä haaralta voitiin toivoa sellaiselle retkelle. Emme niinkään\npaljon välittäneet rahoista kuin siitä, että koko kansa kongressinsa\nkautta kävisi kannattamaan yritystä. Kaikki, millä on yhteyttä\nmerenkulun kanssa, on nykyhetkellä hyvin suosiossa. Olimme saaneet\nerään kongressimiehen asettumaan avustuskeräyksen etunenään, ja\ntiesimme, että voi luottaa niin moneen jäseneen, että nipinnapin\nsaisimme ehdotuksen kansallisavustuksista läpiajetuksi kongressissa.\nTahdoimme mielellämme, että kongressi myöntäisi 20,000 dollaria.\nVarainkeräyksellä toivoimme saavamme kokoon 10,000. Hra Garlock voi\ntaata meille 2,000, Tremligde tahtoi antaa 20,000 'Timesin' puolesta,\nja minä kirjoitin keräyslistaan 10,000 ja lupasin antaa laivaan koneet\nja kojeet Emme hiiskuneet asiasta, mutta Washingtoniin sähkötimme\nalituisesti. Kaikki sujui hyvin, olimme varmat että onnistuisimme, ja\nseuraavalla viikolla piti yleisen varainkeräyksen alkaa — silloinkos\nsitten tuli tieto, että englantilainen retkikunta oli käynyt karille —\ntuo Duane-Parsonin juttu.\n\n»Ei olisi voinut uskoa, että tuo tieto olisi voinut kumota toiveemme\nkongressin kannatuksesta maan tasalle. Meitä avustava kongressin jäsen\nsähkötti meille, että valiokunta hetipaikalla antaisi ehdotuksen\nraueta, jos se tulisi esille juuri nyt. Läksin senvuoksi oitis\nWashingtoniin; tämän asian takia olin matkoilla enkä yksityisten\nliikeasiaini, kuten te luulitte. Kävin sekä kongressimiehen että\nTremligden pääkirjeenvaihtajan puheilla. Siitä ei ollut mitään hyötyä.\nKumpikin, jotka tuntevat kongressin mielialan yhtä tarkoin kuin oman\nvaltimonsa sykinnän, olivat samaa mieltä. Kongressiasiamies sanoi:\n'Teidän täytyy odottaa.' Tremligden mies sanoi: 'Odottakaahan vähän\n-- malttakaa vähän myöhemmäksi, kunnes tuo englantilainen retkikunta\nja sen kovaonni on ennättänyt unohtua mielistä. Ja yrittäkää sitten\nuudelleen'. Mutta me emme aio ollenkaan odottaa! Sanokaammepa, että\nDuane tällä retkellä istuu kiikissä. Alku ei ollut hyvä. Hän kävi\nkarille. Mutta voi ajatella, että kesän kuluessa jäät antavat sen\nverran perään, että hän voi lähteä matkaan; ja sillä aikaa kuin me\nsitten hankimme kokoon varat ja rakennamme laivan ja lähetämme sen\nmatkaan, voi hän jo olla — Herra ties missä asti — ehkäpä jo aivan\nnavalla. Meillä ei todellakaan ole varaa antaa Englannille sellaista\nennakkoetua. Me aiomme laskea laivamme emäpuun niin pian kuin suinkin\n— ehkä jo ensi viikolla; meillä on kesä ja koko talvi aikaa varustella\nretkeämme, ja vuoden kuluttua tästä hetkestä me tahdomme tietää, että\namerikalainen retkikunta on yhtä pitkällä napapiirin yläpuolella kuin\nDuane nykyhetkellä on, ja että sen on kuljettava englantilaisen edelle.\nJos sen saamme aikaan, emme hätäile tuloksesta, edellyttäen» — Campbell\nkääntyi suoraan päin talonisäntää — »että te, kapteeni Bennett,\nrupeatte retken johtajaksi. Jos te suostutte asiaan, on vain yksi asia\njälellä, josta meidän on sovittava. Kongressi petti meidät. Siihen\nei meidän kannata enää luottaa. Mutta sen johdosta, ja erittäinkin\nsen johdosta, me tahtoisimme kysyä teiltä neuvoa, mistä saamme nuo\nkaksikymmentä tuhatta dollaria.»\n\nLloyd nousi seisomaan.\n\n»Ne voitte saada minulta», sanoi hän levollisesti.\n\nGarlock suoristihe joutuun nojatuolissaan ja työnsi molemmat jalkansa\nlujasti lattiaan. Tremligde nipisti monokkelin tiukasti silmäkulmaansa\nja tuijotti häneen, ja Campbell pyörähti nopeasti ympäri hämmästyneen\nnäköisenä, kun kuuli Lloydin äänen. Bennett yksistään ei liikahtanut.\nHän seisoi edelleenkin hiukan etukumarassa uuninrintaan nojaten ja\nkädet taskuissa. Ainoastaan paksujen, yhteen rypistettyjen kulmakarvain\nalta iski nopea väläys hänen vaimoonsa. Lloyd ei katsonut vieraisiin.\nSeisomaan noustuaan hän seisoi hiljaa ja hievahtamatta, kädet alas\nriippuen ja punoittavin poskin. Hän kohtasi Bennettin katseen ja\nkohtasi sen lujasti, katsoi häntä rauhallisesti silmiin. Hän ei sanonut\nmitään, mutta koko hänen rakkautensa Bennettiin, koko hänen uskonsa\ntähän, koko hänen väkevä tahtonsa, että — tapahtuipa mitä tapahtui —\nhänen tulevaisuutensa ei saanut katketa, hänen kunnianhimonsa ei saanut\nraueta hänen voimansa heikkouden takia; koko hänen osanottonsa hänen\nsuureen työhönsä, hänen naisellinen tahtonsa rohkaista, kehottaa ja\nauttaa miestään — kaikki tuo leimusi ja säkenöi noiden tummansinisten\nsilmäin vakavassa katseessa. Nyt hän ei enää ollut heikko, nyt hän\nvoi levollisesti vastaanottaa kaikki seuraukset siitä, että Bennettin\nnukkuva tarmo viimeinkin heräsi — nyt hän ei enää huolinut vaikuttaa\nhäneen epäsuorasti, nyt oli ratkaiseva sana sanottu. Hänen tyyni, luja\nkatseensa oli kaunopuheisempi kuin kaikki sanat.\n\nHuoneessa oli kauvan aivan hiljaista, kun nuo kaksi seisoaltaan\nkatselivat toisiaan syvälle silmiin. Ja Lloyd näki, että Bennettin\nsilmiin vähitellen syttyi liekki, ja hän tiesi, että nyt Bennett\nviimeinkin ymmärsi.\n\nToiset jouduttautuivat kiireesti lähtemään. Campbell oli vaarinottanut\ntuon Bennettin ja Lloydin välillä vaihdetun pitkän, merkitsevän\nkatseen, ja ehkäpä hän aavisti koskettaneensa johonkin arkaan ja\nvaikeaan kohtaan. Ilmassa oli jotakin erikoista tuntua, vaimon ja\nmielien välillä tapahtui jotakin erikoista, jota muun maailman ei ollut\ntarpeellista tietää. Hän lopetti vierailun niin pian kuin suinkin.\nHän pyysi Bennettin käsittämään hänen sanansa vain alustukseksi, jota\nhänellä oli aikaa tarkemmin miettiä. Hän tiesi puhuvansa toistenkin\nnimessä sanoessaan, että rouva Bennettin jalomielinen tarjous oli\nliikuttanut heitä syvästi, mutta että tarjous oli tehty hetken\nmielijohteesta. Hra Bennett ja hänen rouvansa halusivat epäilemättä\nkahdenkesken puhella siitä ja neuvotella koko asiasta ylipäätään.\nToimikunta piti edelleen istuntojaan hänen (Campbellin) konttorissa,\njonka osotteen hän ilmoitti. Sinne hän myöskin odotti hra Bennettin\nvastausta.\n\nBennett seurasi vieraita portaita alas ulko-ovelle saakka. He\nkieltäytyivät kiitellen ja anteeksipyydellen kutsusta jäädä\npäivälliselle Bennettin luo. Heidän piti joutua ensi junalla\nkaupunkiin. Campbellilla ja Tremligdella oli kiirettä kotona.\n\nPuistoveräjä helähti kiinni. Bennett oli yksin. Hän lukitsi ulko-oven\nja jäi hetkiseksi nojaamaan sitä vastaan, hänen pienet silmänsä\nvälähtelivät yhteen rypistyneiden kulmakarvain alla ja kiertelivät\nlevottomasti eteisen ja viereisten huoneiden tuttujen esineiden\nväliä. Hän oli ajatuksissaan ja levoton, hän seisoi ja pureskeli\nhermostuneesti viiksiensä päitä. Hän nousi verkalleen portaita ylös\ntoiseen kerrokseen ja suoraan »työhuoneensa» puoliavointa ovea\nkohti, josta äsken oli lähtenyt. Hän ajatteli Lloydia. Hän ikävöi\nvaimonsa luo. Hän tunsi, että jotakin erikoista oli tapahtunut, että\nviime vuoden rauhallinen, rajattoman onnellinen kotielämä oli nyt\nauttamattomasti lopussa; mutta enimmän hän tällä hetkellä ajatteli\nvaimoaan, tämän neuvoa hän kipeimmin kalpasi.\n\nHän kävi sisään »työhuoneeseensa» ja potkasi oven perästään kiinni,\nkädet yhä taskuihin haudattuina. Lloyd oli vielä sisällä, hän seisoi\nsuoraan häntä päin, kun hän saapui ovesta sisään. Näytti, kuin ei\nhän olisi hievahtanutkaan paikaltaan, siitä lähtien kuin Bennett oli\nseurannut vieraitaan ulos. Ensi hetkessä kumpikaan ei puhunut mitään.\nHe vain katsoivat toisiinsa.\n\nSitten sanoi Bennett:\n\n»No, Lloyd?»\n\n»Niin, ystäväni!»\n\nBennett tahtoi lisätä jotakin — hän ei tiennyt itsekään oikein, mitä\nhän tahtoi sanoa; mutta sitten tuli keskeytys.\n\nVanha laivanlippu — tuo vaalistunut ja repaleinen pieni kangaspalanen\ntähtineen ja poikkiviiruineen, joka oli kulkenut etunenässä niin\nmonilla vaikeilla matkoilla ja sitten alati riippunut peräseinällä\nnapakartan yläpuolella, johon »Frejan» reitti oli piirretty — se ei\nollut koskaan ollut oikein vakavasti kiinnitetty seinään; ja kun nyt\novi oli kovasti tärähtänyt kiinni, oli se irtautunut nauloista ja\nputosi kolahtaen lattialle Bennettin jalkoihin.\n\nHän kumartui ja otti lipun maasta ja kääntyi katsomaan sen entistä\npaikkaa. Hän katseli kartan yläpuolelle asettaakseen lipun jälleen\nseinälle; hänelle ei ollut lainkaan vastenmielistä viivyttää\nratkaisevaa keskustelua, jonka hän tiesi varmasti tulevan ja jonka\nhänen itsensä piti alottaa.\n\n»Enpä tiedä», sanoi hän ja katseli vuoroon lippuun, vuoroon sen\nentiseen tyhjään paikkaan, »en oikein tiedä, minne sen asettaisin.\nVoitko sinä —»\n\n»Etkö tiedä», sanoi Lloyd, ja hänen siniset silmänsä yht'äkkiä\nkiilsivät.\n\n»En», vastasi Bennett, »minä —»\n\nLloyd otti lipun hänen kädestään, levähytti sen auki ja laski\nvarrenpään keskelle suurta napaseutukarttaa, aivan siihen pisteeseen,\nmissä maapallon pituusviivat ylhäällä yhtyvät.\n\n»Aseta lippu tuohon!» hän sanoi.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nHuhtikuun viimeinen päivä oli pimeä ja kylmä, mutta ilma oli tyven.\nVesi satamassa oli siloinen ja kiiltävä kuin harmaa silkkipeite.\nMereltä ajautui usvaa hitaasti maalle päin, hälvensi kaupungin\nulkopiirteet ja keräytyi tiheäksi, läpinäkemättömäksi pilveksi, josta\nainoastaan jokunen torni ja kirkonhuippu yleni ilmaan, näyttäen\nihmeellisen epätodelliselta ilmassa heiluessaan. Etualalta, pitkin\nsatamapaalutusten ja makasiinirivien rintamaa, urkeni kokonainen metsä\nmastoja ja raakapuita hienoina varjokuvaisina usvan harmajaa taustaa\nvastaan. Mutta taivaan ja veden ja sumun harmauden välillä näkyi\nmustia, liikkuvia varjoja. Ne seisoivat pitkin laitureja, silloilla\nja rantakäytävillä. Yksinpä sataman viereisiä kattojakin reunusti\nsamallainen musta varjoviiva.\n\nNe olivat ihmisiä, jotka seisoivat vieri-vieressä, tiheästi\nyhteenpakattuina tänne kaupungin äärimmälle ulkolaidalle; ja tungos\nyhä kasvoi minuuttien vieriessä, se lainehti suunnattomana, liikkuvana\nkaaoksena, ja siitä nousi yksitoikkoinen, katkeava mutina ilman\nharmajan hiljaisuuteen.\n\nVesi oli täpösen täynnä kaikenlaisia aluksia, ja ne vuorostaan mustina\nihmisistä. Kaikkialla pujotteli täpötäysiä soutuveneitä. Höyrylautat ja\nhuvimatkalaivat kallistuivat melkein kaatuakseen ihmisten levottomasti\ntungeksiessa toiselle laidalle. Pieniä, vilkkaita hinaajahöyryjä\nliikuskeli niiden lomitse, nekin täpötäynnä ja mastoissaan eri\nsanomalehtien tai yhdistysten lippuja. Yksityisiä huvijahteja, hienosti\nmaalattuina ja kiiltäen messinkiheloistaan, liukui niin verkalleen\nesiin, että vesi tuskin karehti niiden vanassa, ja keskellä niitä\nkaikkia makasi ankkurissa valtava, valkeaksi maalattu panssarilaiva,\nnäyttäen mykkien tykkiensä hirvittäviä kitoja.\n\nKului tuntikausi. Pitkin väliajoin pani vieno tuuli sumua liikehtimään,\njolloin hienoa, läpitunkevaa tihkusadetta putosi. Laiturien musta,\ntiheä varjorivi kävi vielä tiheämmäksi ja mustemmaksi. Yhä uusia\nhuvijahteja, veneitä ja höyrylaivoja ilmestyi sataman selälle; yksinpä\nalusten mastoissa ja raakapuissa istuskeli katsojia.\n\nVihdoin helähti jostakin hyvin kaukaa heikkoa, tuskin kuuluvaa jyrinää,\njossa erotti vienoja tykinlaukauksia laukauksen perästä. Hetipaikalla\nkohosi valtavien ihmisjoukkojen hillitty mutina korkeaksi, teräväksi\nhälyksi. Satamassa olevat alukset liukuivat sinne-tänne kuin parvi\nkalastavia lokkeja, jokin myöhästynyt höyrylaiva puski esiin, niin\nettä vaahto kuohusi korkealle keulan tiessä. Sotalaivalta kuului\nrummunpärinää. Huvijahdit ja höyrylautat tungeksivat valtaamaan paraat\npaikat ja jäivät niihin makaamaan aivan hiljaa, niin että vesi vain\naika-ajoin väreili niiden perässä ja siipirattaiden sivuilla.\n\nTuo kaukainen jyrähtely läheni ja kasvoi voimassa, ja vähitellen\nerotti korva monenlaiset eri äänet sen kuorosta — tiheän, nopeasti\njyrähtävän laukaussarjan, nousevan ja laskevan aallokon hurraa-huutoja\ntai höyrypillien ja sumusireenien käheän kiljunnan. Monin paikoin\nkaupungilla rupesivat kirkonkellot soimaan.\n\nJa äkkiä iski jyrinän aalto satamaan kuin rankka rajuilma. Mylvivä\nmyrsky kohosi ilmoille tiheään pakkautuneesta ihmismerestä, mahtavana,\ninnostuneena kuin manalainen tervehdys matalalle, harmajalla taivaalle.\nLaivoista puski kuumia, valkoisia höyrypilviä ilmaan, mutta niiden\npillien ääni hukkui mahtavaan meluun. Mutta yht'äkkiä voitti senkin\nilmoja tärähdyttelevä syvä ja terävä pamahdussarja. Sotalaivan kupeilta\npölähti esiin mustia savupatsaita ja tulenliekkejä. Tykit antoivat\njylinänsä kuulua. Seuraavassa silmänräpäyksessä uusi jylinä, uudet\nmustat savupatsaat ja keltaiset tulenliekit toiselta laidalta. Kaikki\nlähiseudun akkunaruudut helähtelivät.\n\nAlukset, jotka koko aamun olivat tungeksineet lahden sisimmässä\npohjukassa, palasivat nyt takaisin. Ne liukuivat hitaasti esiin,\nkokonaisena laivastona sataman suulle päin, täpösen täynnä katselijoita\nkansillaan, mastoissaan ja raakapuissaan, niin että kallistelivat\npahasti — nekin vinkuen ja mylvien höyrypilleillään minkä ennättivät.\n\nJa keskellä niitä kaikkia, keskuspisteenä, johon koko suosion mahtava\nmyrsky kohdistui, johon satojentuhansien silmät ja kokonaisen\nkansakunnan toiveet olivat kiinnittyneet — oli laiva, yksi ainoa.\n\nJa se laiva oli pieni eikä näköjään suinkaan luotu suuria yrityksiä\nvarten, kaikki sen piirteet olivat rumat, kömpelöt ja lyhyen-jykevät.\nPyöreävatsaisesta, vankasti raudoitetusta rungosta korkeaan, pyöreään\nperäpeiliin saakka, sivukaarista lyhyen ja paksun maston huippuun\nasti ei siinä ollut juuri yhtään kaunista nähtävänä. Se oli leveä ja\njuureva kuin gorilla, ja saattoi varmasti päätellä, että se oli hidas\nliikkumaan eikä luotu kaupan ja sivistyksen valtateitä kyntämään. Mutta\nse teki erittäin tukevan ja levollisen vaikutuksen, sekä veden päällä\nkelluviin että ilmaan nouseviin osiinsa nähden; voi hyvin arvata,\nettä jättiläisvoimia vaadittiin murskaamaan sen kuperia kylkiä, jotka\nlisäksi olivat niin älykkäästi rakennetut, että puserrus laitaa vasten\npani laivan liukumaan syrjään ja hypähtämään liukkaasti kuin ankerias\nhätyyttäjäänsä pakoon. Savupiippu kohosi korkealle skanssirakennuksen\nyli; suurmaston huipussa killui tähystyskori, »variksen pesä»;\nvalaanpyyntiveneitä ja kummallisen näköisiä, kepeitä rekiä riippui\nlaidoilla, ja kannet olivat ladotut täyteen tynnörejä, koreja ja\ntavarapaaluja.\n\nVerkalleen se läheni, ja sitä vastaan jylisi ihmissuosion ukkonen,\njollaista tuskin kukaan kuningas on saanut osakseen. Suuri valkea\nsotalaiva tervehti lipullaan. Silloin tuli heti kiirettä tuolla pikku\nlaivalla, jonka oli määrä lähteä pitkälle matkalle; muuan miehistä\njuoksi perään ja veti lippunuorasta, ja mastoon ilmestyi — ei sama\nloistava, kolmivärinen lippu kuin millä sitä juuri tervehdittiin,\nvaan pieni palanen vaalistuneen-kirjavaa ja repaleista vaatetta, joka\nrisaisine reunoineen ja tuskin näkyvine tähtineen ja värijuovineen\nkuitenkin oli todellinen taistelulippu, kertoen väsymättömistä\nkamppailuista ja loppumattomista ponnistuksista ja vaikertamattomasta\nhädästä ja puutteesta.\n\nLaiva liukui eteenpäin saattolaisineen. Se kulki kaupungin ohi,\nmeluavat ihmisjoukot ja tykkien jyrinä satamassa jäi vähitellen\ntakapuolelle. Saattolaislaivat pysähtyivät toinen toisensa perään,\nkääntyivät ympäri ja palasivat takaisin. Ainoastaan suurimmat\nhöyrylaivat ynnä hinaaja-alukset seurasivat vielä sen kintereillä.\nTaloryhmät kummallakin rannikolla harvenivat harvenemistaan ja niiden\nsijasta näkyi avoimia paikkoja, jotka kohoavan usvan alta paistoivat\npaljaina ja ruskeina; idästä rupesi puhaltamaan raitis tuuli, joka pani\nselän keveästi aaltoilemaan.\n\nPuolisen mailia kuljettiin vielä mereltä saapuvien raskaiden, mahtavien\nmaininkien keskellä, majakkatorni sivuutettiin, ja sitten avautui\neteen valtava, rannaton ulappa. Jälelläkin olevat saattajalaivat\nluopuivat yksi toisensa jälkeen seuraamasta, viimeisinä sanomalehtien\nkäytettävinä olevat hinaajat. Jälelle jäi vain puolisen tusinaa\nalusta, jotka keinuttivat tuon oudon pikku laivan vanavedessä, joka\nvirkeästi puski eteenpäin, pieni virttynyt lippupahanen hulmuten\nmereltä puhaltavassa navakassa tuulessa. Lahden suulla, missä rannat\nkummallakin puolella lähenivät toisiaan ja kapenivat pieniksi,\naaltojen huuhtelemiksi niemenkärjiksi, pysähtyi laivoista vielä\nkolme, uskaltamatta enää harmaana ja kylmänä möyryävälle ulapalle.\nJa aivan suun edustalla seurasi kolme muuta esimerkkiä, niin että\nlähtijälaivalle jäi enää vain yksi ainoa seuralainen.\n\nMutta tämä ainut laiva, pieni urhea hinaajahöyry, pysytteli niin\ntiukasti sen sivulla kuin uskalsi, sillä sumu oli merellä ruvennut\njälleen tihenemään, ja matalalla ajelehtivat pilviröykkiöt kaihtivat\njoka silmänräpäys näköalan.\n\nHinaajalaivassa oli yksi ainoa matkustaja — nainen. Hän seisoi suorana\netukannella, pidellen kiinni kaiteesta väkevällä valkoisella kädellään;\npronssinkarvaisen tukan irtaimet kiharat pieksivät hänen kasvojaan,\njotka suolainen vesi oli kastellut läpimäriksi. Hänellä oli yllään\npitkä ruskea päällystakki, ja tuuli pieksi sen avointa rinnastaa, niin\nettä sen kaulus lennähti hartian yli. Hinaaja oli vielä pienempi kuin\netummainen alus, ja sen ainoan matkustajan piti katsella ylöspäin\nnähdäkseen sen komentosillalla olevan miehen — pitkän, jykeväkasvoisen\njättiläisen, joka pitkä, tiukasti napitettu sadetakki yllään piteli\nhänkin kiinni kaiteesta ja antoi silloin-tällöin käskyjä kompassin\nedessä olevalle peränpitäjälle. Komentosillalla seisova mies ja\nhinaajan kannella seisova nainen vaihtoivat tuontuostakin joitakin\nsanoja keskenään. Heidän piti huutaa toisilleen, sillä koneitten\njyskytys ja laineitten pieksentä laivankupeita vastaan uhkasi\nniellä kaikki muut äänet; ja heidän äänistään soinnahti pakotettua\nhilpeyttä. Itse asiassa he olivat aivan kahdenkesken, vain peränpitäjä\nruotelirattaansa ääressä voi kuulla heidän puhelunsa. Laivain muuta\nmiehistöä ei ollut näkyvissä. Ympärillä oli avoin, sumuinen ulappa.\n\nViimein sanoi nainen, vastaukseksi miehen johonkin huomautukseen:\n\n»Niin, se lienee parasta.»\n\nKomentosana kuului. Hinaajan konesähkötin helähti, ja sen kone pysähtyi\nverkalleen. Vielä siunaaman aikaa kulki hinaaja lähtijälaivan kupeella.\nSitten se rupesi jätättämään, ensin hitaasti, sitten yhä kasvavalla\nvauhdilla. Naparetkilaiva purjehti edelleen, alottaakseen pitkän,\npitkän matkansa, ja molempien välimatka piteni pitenemistään. Sumu\noli niin tiheä, että kohta ne kadottaisivat toisensa näkyvistään.\nJäähyväishetki oli käsissä.\n\nLloyd, joka yksinään seisoi keinuvalla kannella, oikaisihe suoraksi ja\nkallisti päänsä hiukan taapäin; hän hymyili, ja hänen siniset silmänsä\nloistivat. Hän seisoi hievahtamatta yhä hymyillen, suorana ja ääntä\npäästämättä katsellen ylpeästi ja lujasti Bennettiä silmiin. Yht'äkkiä\nsulkeutui sumu tiiviiksi seinäksi molempien laivojen väliin, niin ettei\ntoisesta enää voinut nähdä toiseen.\n\nBennettin nojautuessa siltakaiteeseen kädet takataskuissa ja silmät\nkiinnitettyinä harmaaseen usvaseinään tuli perämies Adler näkyviin ja\ntervehti jäykästi sotilaan tapaan.\n\n»Anteeksi, kapteeni», hän sanoi, »nyt olemme selvinneet viimeisestä\nmerimerkistä — mitä suuntaa nyt alamme kulkea?»\n\nBennett katsahti merikarttaan, jota Adler piteli hänen edessään, ja\nkatsahti myös kompassiin, joka oli lujasti kiinnitetty komentosillan\nkaiteeseen. Hän vastasi levollisesti:\n\n»Suoraan pohjoista kohti.»\n\n\n\n"]